Herra Wolodyjowski II

HERRA WOLODYJOWSKI II

Historiallinen romaani

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Puolankielestä suomentanut

V. K. Trast

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.

KOLMAS OSA

I.

Ankara talvi peitti paksulla lumikerroksella metsät ja täytti rotkot reunojaan myöten kinoksilla, niin että koko maa oli yhtä ainoata valkoista tasankoa. Yht'äkkiä tuli öisiä lumipyryjä, joitten raivotessa ihmisiä ja karjalaumoja kuolee saaden lumipeitteen käärinliinakseen, tiet tulivat eksyttäviksi ja epävarmoiksi, mutta Bogusz pyrki kuitenkin kaikin voimin Jaworowia kohti ilmoittaakseen mahdollisimman pian hetmanille Azyan suuret suunnitelmat. Tämä rajaseudun aatelismies, joka oli kasvanut kasakkain ja tataarilaisten alati uhkaamassa maassa ja jonka ajatusta aina askarruttivat isänmaata kapinain ja hyökkäysten muodossa uhkaavat vaarat ja koko peloittava turkkilainen mahti, näki noissa suunnitelmissa miltei isänmaan pelastuksen ja uskoi vankasti, että hetmani, jota hän ja kaikki rajalaiset jumaloivat, ei empisi hetkeäkään, kun on kysymys Puolan vallan lisäämisestä. Siksipä hän matkasi riemu mielessään huolimatta pyrystä, epävarmoista teistä ja rajusäistä.

Eräänä sunnuntaipäivänä hän saapui viimein lumituiskussa Jaworowiin ja saatuaan kuulla hetmanin voivan hyvin käski ilmoittamaan itsensä heti hänelle, vaikka hänelle sanottiinkin, että hetmani oli yötä päivää työssä kirjeitä kirjoitellen, niin ettei edes ennättänyt syömäänkään.

Mutta hetmani käskikin hänet yht'äkkiä puheilleen. Vain vähän aikaa oli vanha soturi saanut odottaa hovilaisten joukossa, kun hän jo polvistui päällikkönsä eteen.

Hän näki Sobieskin paljon muuttuneen. Hetmanin kasvot ilmaisivat suurta huolestumista, ja nämä vuodet olivatkin hänen elämänsä vaikeinta aikaa. Hänen nimensä ei vielä ollut kuuluisa kristityn maailman kaikilla äärillä, mutta Puolassa oli hänellä jo suuren sotapäällikön ja ankaran tataarilaisten kurittajan maine.

Tuon maineen johdosta oli hänelle aikoinaan uskottu marsalkansauva ja itärajan puolustus, mutta hetmanin arvon lisäksi hänelle ei annettu sotaväkeä eikä rahaa. Voitto seurasi häntä siitä huolimatta yhtä uskollisesti kuin varjo seuraa ihmistä. Kourallisella miehiä hän sai voiton Podhajeen luona, kourallinen sotaväkeä mukanaan hän kulki kuin salama ristiin rastiin Ukrainan, hajoitti monituhantiset tataarilaisjoukot, valloitti kapinoivat kaupungit, herätti pelkoa ja kunnioitusta puolalaista nimeä kohtaan.

Mutta nyt uhkasi onnetonta Puolaa sota kaikkein peloittavimman vieraan vallan kanssa, nimittäin sota koko muhamettilaista maailmaa vastaan. Sobieskille ei ollut enää salaisuus, että kun Doroszeńko antoi Ukrainan ja kasakat sulttaanin vallan alaisuuteen, niin sulttaani oli luvannut nostattaa sotaan Turkin, Vähän-Aasian, Arabian, Egyptin, jopa sisä-Afrikankin, julistaa pyhän sodan ja lähteä omassa persoonassaan vaatimaan Puolalta uutta »pašalikia». Hävitys levisi yli koko Ukrainan ja samaan aikaan vallitsi Puolassa eripuraisuus, aatelisto oli kuohuissaan kuningasvaalin johdosta ja alkoi leiriytyä ja varustautua asein valmiina kansalaissotaan. Aikaisemmista sodista ja konfederatsioneista nääntynyt maa köyhtyi, kateus vallitsi ja keskinäinen epäluottamus kiihoitti mieliä. Ei kukaan tahtonut uskoa, että tulee sota muhamettilaisia vastaan, ja väitettiin suuren sotapäällikön levittävän tahallaan tietoa siitä, jotta saisi huomion kääntymään pois kotoisista asioista; esitettiinpä se vielä vakavampikin syytös häntä vastaan, että hän muka oli itse valmis kutsumaan turkkilaiset taatakseen voiton omalle puolueelleen; hänestä tehtiin muitta mutkitta maankavaltaja, ja jos ei sotajoukkoa olisi ollut, niin hänet olisi empimättä tuotu tuomittavaksi.

Hänellä taas ei tulevaa sotaa varten, jolloin idästä tulisi satoja tuhansia villejä miehiä, ollut sotaväkeä kuin kourallinen, niin pieni määrä, että sulttaanin hovissa oli enemmän palvelijoita; ei ollut rahaa, ei varoja rappeutuneitten linnoitusten kuntoon panemiseen, ei voiton toivoa, ei puolustautumismahdollisuutta, ei edes sitä vakaumusta, että hänen kuolemansa, kuten kerran Żółkiewskin kuolema, herättää nukkuneen maan ja nostattaa sille kostajan. Siksipä kuvastui huolestuminen hänen otsallaan, ja hänen kauniissa kasvoissaan, jotka muistuttivat seppelöityjen roomalaisten triumfaattorien kasvoja, oli salatun tuskan ja valvottujen öiden jälkiä.

Mutta kun hetmani näki Boguszin, valaisi hyväntahtoinen hymy hänen kasvonsa. Hän laski kätensä polvistuneen Boguszin hartioille ja sanoi:

— Terve, soturi, terve! En odottanut näkeväni sinua näin pian, mutta sitä mieluisampaa on minusta, että taas olet Jaworowissa. Mistä tulet? Kamienecistako?

— En, teidän ylhäisyytenne. En ole edes käynytkään Kamienecissa, vaan tulen suoraan Chreptiowista.

— Mitä siellä puuhaa minun pieni soturini? Onko hän terve ja onko edes hiukankaan saanut puhdistetuksi aroja?

— Erämaat ovat jo niin rauhallisia, että pikku lapsi voi kulkea niissä turvallisena. Rosvot on hirtetty ja viime päivinä on Azba-bey koko joukkoineen niin tyystin tuhottu, ettei ole jäänyt yhtään silminnäkijää heistä tappionsa todistajaksi. Tulin sinne juuri sinä päivänä, kun hänet kukistettiin.

— Tunnen tuosta Wolodyjowskin. Vain Ruszczyc Raszkowissa voi vetää vertoja hänelle. Mitäs siellä aroilla puhutaan? Onko mitään tuoreita uutisia Tonavan varrelta?

— On, mutta huonoja. Adrianopolissa pidetään talven lopussa suuri sotilaskongressi.

— Tiedän sen jo. Ei nykyisin ole muita uutisia kuin huonoja: huonoja omasta maasta, huonoja Krimistä ja Stambulista.

— Ei kuitenkaan kaikkialta, korkea-arvoinen herra hetmani, sillä minä itse tuon niin hyvän, että jos olisin turkkilainen tai tataarilainen, niin varmaankin muistuttaisin palkinnosta.

— Silloinhan olet tullut minulle kuin taivaan lahjana! No! Sano pian, haihduta huolet!

— Olen niin kohmettunut, teidän ylhäisyytenne, että järkenikin on jähmettynyt liikkumattomaksi.

Hetmani löi kämmeniään yhteen ja käski palvelijaa tuomaan simaa.

Hetken kuluttua tuotiin homeinen pullo ja samalla kaksi kynttiläjalkaa sytytettyine kynttilöineen, sillä vaikka oli vielä aikaista, niin lumisadetta ennustavat pilvet tekivät päivän niin hämäräksi, että niin ulkona kuin huoneessakin oli pimeänlaista.

Hetmani kaatoi pullosta ja joi vieraansa terveydeksi. Tämä kumarsi syvään, tyhjensi lasinsa ja sanoi:

— Ensimmäinen uutinen on se, ettei tuo Azya, jonka oli toimitettava lipekiläiset ratsumestarit ja tšeremissit takaisin meidän palvelukseemme, ole nimeltään Mellechowicz, vaan on Tuchay-beyn poika!

— Tuchay-beyn?... — kysyi ihmeissään Sobieski.

— Niin, teidän ylhäisyytenne. Selville on käynyt, että herra Nienaszyniec on hänet jo lapsena ryöstänyt Krimistä, mutta paluumatkalla kadottanut hänet, ja Azya on sitten joutunut Nowowiejskeille ja kasvanut siellä tietämättä, että polveutuu sellaisesta isästä.

— Minusta oli ihmeellistä, että hän, vaikka oli niin nuori, nautti sellaista arvonantoa tataarilaisten keskuudessa, mutta nyt ymmärrän asian: kasakatkin, vaikka ovat pysyneet uskollisina isänmaallemme, kunnioittavat Chmielnickiä jonkinmoisena pyhimyksenä ja ylpeilevät hänestä.

— Aivan niin, aivan niin! Sitä samaa minäkin sanoin Azyalle! — sanoi Bogusz.

— Ihmeelliset ovat Herran tiet, — vastasi hetken kuluttua hetmani. — Vanha Tuchay-bey pani veri virtoja juoksemaan isänmaassamme, mutta nuori palvelee maatamme, on ainakin tähän saakka palvellut uskollisesti, vaikka en tiedä, haluaako hän nyt maistaa krimiläisen vallan ihanuutta.

— Nytkö? Nyt hän on vieläkin uskollisempi, ja tästäpä alkaakin toinen uutiseni, johon kenties sisältyy kiusatun maamme apu ja voima ja pelastus. Totisesti tämän uutisen takia en ole välittänyt vaivasta enkä vaaroista, vaan rientänyt ilmoittamaan sen mahdollisimman pian lohduttaakseni teidän ylhäisyytenne murheellista sydäntä.

— Minä kuuntelen tarkasti, — sanoi Sobieski.

Bogusz alkoi esittää Tuchay-beyn suunnitelmia ja teki sen niin innostuneesti, että tuli ihan kaunopuheiseksi. Tavan takaa hän kaatoi innostuksesta vapisevin käsin lasiinsa simaa niin, että jalo juoma valui yli reunojen, ja puhui puhumistaan...

Suurhetmanin hämmästyneitten silmien eteen tuli ikäänkuin valoisia tulevaisuudenkuvia: tuhansia ja kymmeniä tuhansia tataarilaisia tuli vaimoineen ja lapsineen ja karjalaumoineen saamaan maata ja vapautta; kasakat nöyrtyivät, nähdessään tämän Puolan voimanlisäyksen ja alistuivat siihen sekä kuninkaan ja hetmanin johtoon; ei ollut enää kapinoita Ukrainassa, eivät kulkeneet entisiä teitään rosvojoukot hävittäen Ukrainaa kuin palo tai tuhotulva, vaan sensijaan liikuskelivat äärettömillä aroilla puolalaisten sotajoukkojen ja kasakkaparvien lisäksi Ukrainan tataarilais-aateliston joukot torvien soidessa ja rumpujen päristessä...

Vuosikausia saapuu rattaita toistensa jälkeen ja niillä kaanin ja sulttaanin kielloista huolimatta paljon ihmisiä, jotka vaihtavat oikeuteen ja vapauteen entisen sorronalaisuutensa, Ukrainan mustaan multaan ja leipäviljaan entisen asuinpaikkansa nälänhädän... Ja entinen vihollinen palvelee Puolaa, Krim autioituu; kaani ja sulttaani menettävät entisen mahtinsa ja heidät valtaa kauhu, sillä aroilta, Ukrainasta, katsoo heitä uhkaavasti silmiin uuden tataarilaisaateliston uusi hetmani, Puolan uskollinen vartija ja puolustaja, peloittavan isän kuuluisa poika — nuori Tuchay-bey.

Puna kohosi Boguszin poskille; hän näytti hurmautuvan omista sanoistaan, hopuksi hän nosti molemmat kätensä ja huudahti:

Niin, tämmöistä minä tulin tuomaan! Tämmöistä on tuo lohikäärmeen sikiö saanut syntymään Chreptiowin erämaissa. Nyt hän tarvitsee vain teidän ylhäisyytenne kirjeitä ja suostumuksen antaakseen äänensä kuulua Krimiin asti ja Tonavan tuolle puolen! Teidän ylhäisyytenne! Vaikka Tuchay-beyn poika ei tekisi mitään muuta kuin saisi aikaan mellakoita Tonavan toisella puolen, synnyttäisi riitaa ja nostattaisi sisäisen sodan hydran, kiihoittaisi kylät tarttumaan aseisiin toisiaan vastaan, niin silloinkin hän näin sodan aattona, sanon sen vieläkin, tekisi maallemme suuren ja kuolemattoman palveluksen!

Mutta Sobieski asteli pitkin askelin huoneessa ja oli vaiti.

Hänen kauniit kasvonsa olivat synkät, suorastaan uhkaavat; hän asteli ja näytti puhelevan hengessään, — itselleenkö vai Boguszille, sitä oli mahdoton tietää.

Viimein suuri hetmani näytti tekevän mielessään jyrkän päätöksen, sillä hän lausui puhujalle nämä sanat:

— Bogusz, sellaista kirjettä ja sellaista suostumusta minä, vaikka olisinkin oikeutettu sen antamaan, en anna, niinkauan kuin olen hengissä!

Sanat putosivat niin painavina, kuin ne olisi moukarilla isketty tai rautaan valettu, ja saivat Boguszin niin hämmästymään, että hän oli jonkin aikaa aivan sanaton, painoi päänsä alas ja vasta pitkän ajan kuluttua sopersi:

— Minkätähden, teidän ylhäisyytenne, minkätähden?...

— Ensin vastaan sinulle valtiomiehenä: Tuchay-beyn pojan nimi voisi todellakin vaikuttaa, että certum quantum tataarilaisia tulisi tänne, jos heille sen ohessa vielä luvattaisiin maata, vapaus ja aatelisoikeudet. Mutta heitä ei tulisi niin paljon kuin kuvittelette. Sitäpaitsi olisi mieletöntä kutsua tataarilaiset Ukrainaan, toimittaa sinne asumaan uusi kansa, kun emme kykene selviytymään kasakoistakaan. Sanot, että heidän kesken syntyisi heti riitaisuuksia ja sotia, että miekka olisi uhkaamassa kasakkain niskaa, mutta kuka takaa, ettei tuo miekka tahraannu myös puolalaisesta verestä? Tuota Azyaa en tähän saakka ole tuntenut, mutta nyt huomaan, että hänen sydämessään asuu ylpeyden ja kunnianhimon käärme, ja siksi kysyn uudelleen: kuka takaa, ettei hänessä piile toinen Chmielnicki? Hän tulee kurittamaan kasakoita, mutta kun hän on jostakin syystä tyytymätön Puolaan tai jonkin väkivaltaisen teon johdosta häntä uhkaa oikeuden tutkinto ja rangaistus, niin hän liittyy kasakoihin ja idästä tulee ihmislaumoja aivan niinkuin Chmielnickin kutsusta tuli Tuchay-bey; hän antautuu itse sulttaanin palvelukseen, kuten teki Doroszeńko, ja sen sijaan, että valtamme lisääntyisi, tulee uutta verenvuodatusta, uusia onnettomuuksia tulee osaksemme.

— Teidän ylhäisyytenne! Kun tataarilaisista tulee aatelisia, niin he ovat uskollisia valtiollemme.

— Vähänkö on ollut lipekiläisiä ja tšeremissejä? He olivat jo pitkät ajat olleet aatelia, mutta menivät kuitenkin sulttaanin puolelle.

— Lipekiläisiltä riistettiin heidän erikoisoikeutensa.

— Entä miten käy, jos aatelisto, kuten varmana voi pitää, vastustaa jo etukäteen tämmöistä aatelisoikeuksien ulottamista noin laajalle? Miten järkesi ja omatuntosi saattaa sinut antamaan villeille rosvoaumoille, jotka tähän saakka ovat jatkuvasti hävittäneet isänmaatamme, semmoisen vallan ja sellaiset oikeudet, että päättäisivät nyt maamme kohtalosta, valitsisivat kuninkaita, lähettäisivät edustajia valtiopäiville? Miksi heille olisi annettava sellainen palkinto? Mikä hulluus tuli tuon lipekiläisen päähän ja mikä paha henki riivasi sinut, vanhan soturin, kun annoit siinä määrin sekoittaa ja eksyttää itsesi, että uskoit moiseen vääryyteen ja mahdottomuuteen?

Bogusz loi silmänsä alas ja vastasi epävarmalla äänellä:

— Teidän ylhäisyytenne! Tiesin sen ennakolta että säädyt panevat vastaan, mutta tuo Azya sanoo, että kun vain tataarilaiset teidän suostumuksellanne asettuvat tänne asumaan, niin silloin he eivät anna häätää itseänsä pois.

— Hyvä ihminen! Hän siis jo uhkasi, jo heristeli miekkaa Puolalle, eikä sekään saattanut sinua järkiin?

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Bogusz epätoivoissaan. — Voitaisiin tehdä niin, ettei kaikista tataarilaisista tulisi aatelisia, vaan ainoastaan huomattavimmista, ja muut julistettaisiin vapaiksi miehiksi. Näinkin ne noudattavat Tuchay-beyn pojan kutsua.

— Miksi ei sitten mieluummin julistettaisi kaikkia kasakoita vapaiksi miehiksi? Siunaa itsesi, vanha soturi, sillä sinut on, sanon sen, paha henki riivannut.

— Teidän ylhäisyytenne...

— Sanon sinulle vielä senkin — Sobieski rypisti leijona-otsaansa ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä — että jos kaikki olisikin niinkuin sinä sanot, vaikka mahtavuutemme sen kautta lisääntyisikin, vaikka se estäisi sodan syttymästä Turkin kanssa, vaikka itse aatelisto sitä vaatisi, niin sittenkään se ei tapahdu, niin kauan kuin tämä käsi kykenee käyttämään sapelia ja tekemään ristinmerkin! En salli sitä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!

— Minkätähden, teidän ylhäisyytenne? — sanoi Bogusz taas väännellen käsiään.

— Koska en ole ainoastaan puolalainen, vaan myös kristitty hetmani, olen ristin vartija! Ja vaikka kasakat vielä julmemmin raatelisivat Puolaa sisällisesti, niin soaistun, mutta kristityn väen niskaan minä en iske pakanain miekkaa. Sillä niin tekemällä häpäisisimme isämme ja esi-isämme, omat esi-isäni, heidän tomunsa, verensä, kyynelensä, koko entisen Puolan. Kautta Jumalan! Jos tuho odottaa meitä, jos nimemme on oleva kuolleitten ja poistuneitten kirjoissa, niin säilyköön meidän jälkeemme meidän kunniamme ja muisto siitä tehtävästä, jonka Jumala määräsi meille; sanokoot jälkipolvet noita ristejä ja hautoja katsellessaan: »Tässä lepäävät ne, jotka ovat kristinuskoa, ristiä puolustaneet muhamettilaista raakuutta vastaan niin kauan kuin heillä on ollut henkeä rinnassaan, verta suonissaan, ja kaatuneet toisten kansojen tähden.» Se on meidän tehtävämme, Bogusz! Me olemme linnoitus, jonka muureihin Kristus on pannut kärsimyksensä, mutta sinä sanot minulle, että minun, Jumalan soturin, jopa päällikön, pitäisi ensimmäisenä avata portti pakanoille, päästää ne kuin sudet lammastarhaan ja jättää Jeesuksen lampaat niiden raadeltaviksi! Parempi on meidän kärsiä tataarilaisten hyökkäyksistä, parempi kestää kapinoita, parempi lähteä tuohon kauheaan sotaan, parempi kaatua minun ja sinun, parempi koko maamme joutua tuhon omaksi kuin häväistä nimemme, menettää kunniamme ja pettää tuo vartiopalveluksemme, tuo Jumalan antama tehtävä!

Tämän sanottuaan Sobieski ojentautui koko pituuteensa, ja hänen kasvoillaan oli sellainen kajastus, jommoisen täytyi olla Gottfried Bouillonilaisen kasvoilla, kun hän ryntäsi Jerusalemin muureja vastaan huutaen: »Jumala tahtoo tämän!» Bogusz tunsi näitä sanoja kuullessaan itsensä aivan mitättömäksi, ja Azya tuntui hänestä Sobieskin rinnalla perin vähäpätöiseltä, nuoren tataarilaisen loistavat suunnitelmat himmenivät ja alkoivat yht'äkkiä näyttää Boguszista alhaisilta ja aivan halpamaisilta.

Mitä olisi hän voinut sanoa sen jälkeen, kun hetmani oli valaissut asiaa ja osoittanut, että on parempi kaatua kuin pettää Jumalan antama tehtävä? Mitä todistuskappaleita hän olisi vielä voinut esittää? Ritari parka ei tietänyt, oliko hänen langettava hetmanin jalkoihin vai lyötävä rintaansa sanoen: »Mea culpa, mea maxima culpa!»

Samassa alkoi lähellä olevasta dominikaaniluostarista kaikua kirkonkellon ääni.

Sen kuultuaan sanoi Sobieski:

— Kello kutsuu iltajumalanpalvelukseen! Bogusz, menkäämme uskomaan itsemme Jumalan huomaan.

II.

Yhtä kiireesti kuin Bogusz oli saapunut Chreptiowista hetmanin luo, yhtä hitaasti hän matkasi sinne takaisin. Jokaisessa isohkossa kaupungissa hän viivähti viikon tai pari, vietti joulupyhät Lwowissa ja otti siellä vastaan myös uuden vuoden.

Hänen tehtävänään oli tosin viedä hetmanin määräyksiä Tuchay-beyn pojalle, mutta koska niissä käskettiin vain pian saattamaan loppuun asiat lipekiläisten ratsumestarien kanssa ja vaadittiin kuivasti, mutta jyrkästi luopumaan suurista suunnitelmista, niin hänellä ei ollut syytä pitää kiirettä niiden takia, sillä Azya ei missään tapauksessa voinut ryhtyä toimimaan tataarilaisten keskuudessa ilman hetmanin kirjallista suostumusta.

Bogusz viivytteli poiketen matkan varrella usein kirkkoihin, joissa katui liittymistään Azyan suunnitelmiin. Sillävälin saapui Chreptiowiin heti uudenvuoden jälkeen paljon vieraita. Sinne tuli Kamienecista Nawiragh, patriarkan lähettiläs, ja hänen mukanaan kaksi Anardratia, Kaffasta paenneita teologeja, ynnä suuri liuta palvelusväkeä. Sotamiehissä herättivät paljon ihmettelyä heidän omituiset pukunsa, sinipunervat ja punaiset viittansa, pitkät samettiset ja atlaskankaiset hartiahuivinsa, mustanpuhuvat kasvonsa ja arvokas käyntitapansa, joka muistutti kanakurkien tai haikarain kävelyä. Tuli herra Zacharyasz Piotrowicz, joka oli kuuluisa alituisista matkoistaan Krimiin, jopa Konstantinopoliin asti, mutta vielä kuuluisampi innosta, jolla hän etsi käsiinsä ja lunasti vapaaksi sotavankeja itämaiden markkinoilla; hän oli Nawiraghin ja Anardratien matkatoverina ja toimi heidän oppaanaan. Wolodyjowski antoi hänelle heti niin suuren rahasumman, kuin tarvittiin herra Boskin lunnaiksi; koska rouva Boskalla ei ollut riittävästi rahaa, oli Wolodyjowski lisännyt omistaan, ja Basia lisäsi siihen helmikoristeiset korvarenkaansa, jotta voitaisiin sitä varmemmin auttaa surevaa puolisoa ja suloista Zosiaa. Vielä oli tullut Chreptiowiin herra Seferowicz, Kamienecin pretori, rikas armeenialainen, jonka veli oli tataarilaisten vankina, ynnä kaksi vielä nuorta ja varsin hurmaavaa, joskin tummahkoa naista: Neresowiczowa ja Kieremowiczowa. Molemmat puuhasivat vangiksi joutuneitten puolisoittensa vapauttamiseksi.

Kaikki nämä vieraat olivat pääasiallisesti mieleltään murheellista väkeä, mutta olipa joukossa iloisiakin, sillä pappi Kamiński oli lähettänyt Chreptiowiin laskiaista viettämään Basian silmälläpidon alaisena veljentyttärensä, neiti Kamińskan, Zwinigrodin jahtimestarin tyttären, ja lisäksi ilmestyi eräänä päivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta nuori herra Nowowiejski, joka oli saanut kuulla isänsä saapuneen Chreptiowiin, pyytänyt heti herra Ruszczycilta lomaa ja kiiruhtanut tapaamaan taattoaan.

Nuori Nowowiejski oli paljon muuttunut muutamina viime vuosina; hänen ylähuulellaan oli jo pienet viikset, jotka eivät peittäneet hänen valkeita sudenhampaitaan, mutta olivat kauniit ja ylöspäin kierretyt. Hän oli aina ollut roteva, mutta nyt hänestä oli kasvanut suorastaan jättiläinen. Tuntui siltä, että noin sankka ja voimakaskiharainen tukka voi kasvaa vain noin valtavassa päässä ja noin valtava pää voi saada vain noin uskomattoman vankoista olkapäistä riittävästi tukea. Hänen kasvonsa olivat aina päivettyneet, ahavan puremat, silmänsä hehkuivat kuin hiilet; uljuus kuvastui hänen kasvoissaan. Kun hän otti käteensä tavallisen kokoisen omenan, saattoi hän kätkeä sen täydelleen kouransa sisään, ja kun hän pani kourallisen pähkinöitä reidelleen ja painoi niitä kädellään, niin kaikki meni nuuskaksi.

Kaikki oli hänessä kehittynyt voimaksi, sillä muuten hän oli laiha ja hänen vatsansa oli sisäänpainunut, mutta rintakehä oli avara kuin kappeli, Hän mursi helposti hevosenkenkiä, kiersi rautatankoja sotamiesten kaulaan ja näytti vielä isommalta kuin olikaan todellisuudessa; kun hän astui, notkuivat palkit hänen allaan, ja kun hän sattumalta törmäsi penkkiin, irtautui sen reunasta palasia.

Sanalla sanoen, hän oli uljas nuorukainen, joka uhkui elämää, terveyttä, rohkeutta ja voimaa siinä määrin, että se pyrki pursuamaan yli äyräittensä. Tuntui kuin hänen rinnassaan ja päässään olisi ollut tulen liekki, ja vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi, eikö hänen tukkansa jo savua. Pää kyllä höyrysikin usein, sillä hän oli mainio mies juomaseurassakin. Taisteluun hän meni naureskellen, aivan kuin hevonen olisi hirnahdellut, ja iski sillä tavoin, että sotamiehet jokaisen ottelun jälkeen katselivat hänen kaatamiaan miehiä saadakseen ihmetellä tavattomien iskujen jälkiä.

Koska hän muuten oli jo lapsuudestaan asti tottunut aroihin, vartiointiin ja sotaan, niin kaikessa vilkkaudessaankin hän oli myös herkkävaistoinen ja tarkkanäköinen huomioitten tekijä: hän tiesi kaikki tataarilaisten temput, ja häntä pidettiin parhaana retkeilijänä Wolodyjowskin ja Ruszczycin jälkeen.

Vanha Nowowiejski ei uhkauksistaan ja lupauksistaan huolimatta ottanut poikaansa vastaan liian ankarasti, sillä hän pelkäsi, että tämä säikähtäisi siitä ja häviäisi hänen näkyvistään taas yhdeksitoista vuodeksi.

Pohjaltaan itserakas aatelismies oli oikeastaan tyytyväinen tähän poikaansa, joka ei ollut ottanut rahoja kotoa, oli omin neuvoin hyvin selviytynyt maailmassa, saavuttanut kunniaa tovereittensa keskuudessa, hetmanin suosion ja upseerin arvon, johon varsin harvat kykenivät pääsemään ilman puoltajia. Isä ajatteli myös, että aroilla ja sodissa villiintynyt nuorukainen kenties ei taipuisikaan isän arvovaltaan, ja siinä tapauksessa oli parasta olla panematta häntä koetukselle.

Poika tosin lankesi hänen jalkoihinsa, kuten pitikin, mutta katsoi isäänsä rohkeasti silmiin ja sanoi muitta mutkitta ensimmäiset nuhteet kuullessaan:

Isä, sinulla on moite huulilla, mutta sydämessäsi olet tyytyväinen minuun ja syystä kylläkin, sillä en ole tuottanut sinulle häpeätä, ja sotaväkeen taas karkasin siksi, että olen aatelismies.

Mutta ehkäpä olet muhamettilaistunut, — vastasi vanhus, — kun et ole yhteentoista vuoteen näyttäytynyt kotona?

— En näyttäytynyt, koska pelkäsin rangaistusta, joka ei olisi sopinut upseeriarvolleni ja kunnialleni. Odotin anteeksiantokirjettä. Kirjettä ei tullut, ja siksipä minäkään en tullut.

— Etkö nyt sitten pelkää?

Nuorukainen nauroi, niin että valkoiset hampaat näkyivät:

— Täällä tuomitsee sotaoikeus, jonka edestä isänkin vallan täytyy väistyä. Syleile minua mieluummin, sillä sitähän sinä suuresti haluat!

Sen sanottuaan hän avasi sylinsä, mutta isä Nowowiejski ei oikein tietänyt mitä tekisi. Oli jollakin tavoin vaikeata löytää oikea suhtautuminen tähän poikaan, joka nulikkana oli jättänyt kotinsa ja nyt tuli takaisin kypsyneenä miehenä ja sotamainetta saavuttaneena upseerina. Kaikki tuo mairitteli suuresti Nowowiejskin isällistä ylpeyttä, ja hän olisi todellakin mielellään sulkenut poikansa syliinsä, mutta omanarvon tunto sai hänet vielä epäröimään.

Mutta poika sieppasi hänet syliinsä. Hänen karhunkäpäliensä välissä rutisivat vanhan aatelismiehen luut, ja se sai ukon lopullisesti heltymään.

— Mitäs tehdä! — huudahti hän huohottaen. — Se veitikka tuntee olevansa varmalla pohjalla ja antaa palttua muulle! Niin, niin! Jos tämä tapahtuisi minun talossani, niin varmastikaan en olisi mennyt näin pehmoiseksi, mutta minkäpä täällä voi! Tulehan vielä tänne!

He syleilivät toisiaan toistamiseen, minkä jälkeen nuori mies alkoi kiireesti kysellä sisarestaan.

— Käskin häntä pysyttelemään syrjässä, kunnes kutsun, — vastasi isä. — Tyttö siellä tuskin pysyy nahoissaan.

— Hyväinen aika! Missä hän on? — huudahti poika.

Sitten hän avasi oven ja alkoi huutaa niin kovasti, että seinät kajahtelivat:

— Ewka, Ewka!

Ewka, joka oli odottanut viereisessä huoneessa, juoksi heti sisään, mutta tuskin hän oli ennättänyt huudahtaa: »Adam!» kun jo voimakkaat kädet tempasivat hänet ja kohottivat ilmaan. Veli oli aina suuresti rakastanut häntä; usein muinaisina aikoina oli veli suojellakseen häntä isän tyrannivallalta ottanut hänen syynsä omikseen ja saanut niistä asianmukaisen löylytyksen.

Yleensä oli Nowowiejski kotonaan hirmuvaltias, vieläpä pahinta lajia. Nyt tyttö kohdatessaan tuon mahtavan nuorukaisen ei tervehtinyt häntä ainoastaan veljenään, vaan myös tulevana turvanaan ja suojelijanaan. Veli puolestaan suuteli hänen päätään, silmiään ja käsiään, työnsi välillä hänet kauemmaksi, katseli hänen kasvojaan ja huudahteli hyvillään:

— Nasakka tyttö! Toden totta!

Sitten taas:

— Jopa on kasvanut! Uunin kokoinen!

Ewkan silmät nauroivat häntä vastaan. He alkoivat sitten puhella sangen vilkkaasti pitkästä erosta, kodista ja sodista. Vanha Nowowiejski käyskenteli heidän läheisyydessään ja murahteli. Poika herätti hänessä suurta kunnioitusta, mutta toisinaan hänet valtasi ikäänkuin huolestuminen valtansa menettämisestä. Siihen aikaan oli vanhempien valta suuri ja kasvoi myöhemmin aivan rajattomaksi, mutta tämä poika oli retkeilijä, villien aroseutujen soturi, joka, kuten Nowowiejskille heti oli selvinnyt, seisoi vankasti omalla pohjallaan. Vanha Nowowiejski oli arka vallastaan. Hän oli tosin varma siitä, että poika kunnioittaisi häntä aina, antaisi isälleen sen, mikä oli tälle tuleva, mutta taipuisiko hän enää kuin vaha, sietäisikö kaikkea sitä, mitä sieti kasvavana?

— Pyh — ajatteli vanha aatelismies, — uskallanko minä itsekään kohdella häntä niinkuin ennen? Miekkonen on luutnantti ja herättää minussa kunnioitusta, toden totta!

Kaiken lisäksi Nowowiejski tunsi vielä, että isällinen rakkaus kasvoi hänessä hetki hetkeltä ja että hän ei voinut olla olematta tuon jättiläiskokoisen poikansa mieliksi.

Sillävälin Ewka sirpatteli kuin lintunen ja ahdisteli veljeään kysymyksillä: milloin tulee takaisin, asettuuko jonnekin kiinteästi asumaan, eikö mene naimisiin? Tosin hän ei tietänyt varmasti, mutta oli hyvin luotettavalta taholta kuullut, että sotilaat ovat herkkiä rakastumaan. Niin, nyt hän muistikin, että rouva Wolodyjowska oli puhunut hänelle sellaista. Miten suloinen ja hyvä onkaan tuo rouva Wolodyjowska! Miellyttävämpää ja parempaa ei löydä hakemallakaan koko Puolasta! Ainoastaan Zosia Boska vetää vertoja hänelle.

— Mikä Zosia Boska? — kysyi Adam..

— Se, joka asuu täällä äitinsä kanssa ja jonka isän tataarilaiset ovat ottaneet vangiksi. Kun näet hänet, niin rakastut!

— Antakaa tänne Zosia Boska! — alkoi nuori upseeri huutaa.

Isä ja Ewka nauroivat tuollaiselle valmiudelle, mutta poika sanoi heille:

— Mitäs! Rakkautta kuten kuolemaakaan ei kukaan voi välttää. Olin vielä maitoparta ja rouva Wolodyjowska oli neiti, kun rakastuin häneen hurjasti. Voi, hyvä Jumala, miten minä rakastin tuota Baškaa! Mutta kuinkas kävi? Puhuin jolloinkin hänelle siitä, mutta silloin sain ikäänkuin läimäyksen vasten kuonoa. Pois kissa maitoastialta! Selville kävi, että hän rakasti jo herra Wolodyjowskia — ja mitäpä siitä puhuakaan, oikeinhan se oli!

— Miksi niin? — kysyi vanha Nowowiejski.

— Miksikö? Siksi, että minä, kerskumatta puhuen, pidän sapelin käytössä puoleni kenen kanssa tahansa, mutta Wolodyjowski yksin tekisi minusta, parissa hetkessä selvän. Sitäpaitsi hän on retkeilijänä incomparabilis, itse herra Ruszczyc ottaa lakin päästään hänen edessään. Mitä on herra Ruszczyc! Yksinpä tataarilaisetkin pitävät herra Wolodyjowskista. Hän on Puolan suurin soturi!

— Ja miten hän ja hänen vaimonsa rakastavat toisiaan! Ai, ai! Ihan silmiin koskee sitä katsellessa! — pisti väliin Ewka.

— Ihan vesi tulee suuhusi! Haa! Sinunkin mielesi tekee! Onpa jo aikakin! — huudahti Adam.

Ja kädet puuskassa hän alkoi heilutella sisarelleen päätään kuin hevonen ja naureskella. Ewka sanoi kainosti:

— Minulla ei ole mitään sellaista mielessä.

— Vaan eipä täällä ole puutetta upseereista eikä hyvästä seurasta!

— Mutta en tiedä, — sanoi Ewa, — onko isä maininnut sinulle, että Azya on täällä.

— Azya Mellechowicz, lipekiläinen? Minä tunnen hänet, hän on hyvä soturi!

— Et vain tiedä, — sanoi vanha Nowowiesjki, — ettei hän ole Mellechowicz, vaan se meidän Azyamme, joka oli kasvinkumppanisi.

— Hyväinen aika! Mitä kuulenkaan! Kas vain! Minäkin tulin joskus sitä ajatelleeksi, mutta kun minulle sanottiin, että hänen nimensä on Mellechowicz, niin ajattelin: no, ei tämä ole se, ja Azya on heillä sangen yleinen nimi. En ollut nähnyt häntä moneen vuoteen, niin ettei ole ihme, etten ollut varma. Meidän Azyamme oli pienenläntä eikä minkään näköinen, mutta tämähän on komea mies!

— Meidänhän se on, meidän, — sanoi vanha Nowowiejski, — tai oikeammin ei enää meidän, sillä tiedätkö, mitä on käynyt ilmi? Kenen poika hän on?

— Mistä sen tietäisin?

— Suuren Tuchay-beyn!

Nuori mies iski kämmenillään voimakkaasti polviinsa, niin että kajahti.

-— En usko korviani! Suuren Tuchay-beyn? Silloin hän on ruhtinas ja kaanien sukulainen! Ei ole Krimissä jalompaa verta kuin Tuchay-beyn!

— Vihollisverta!

— Vihollisverta oli isässä, mutta poika palvelee meitä! Olen itse nähnyt hänet ainakin kaksikymmentä kertaa taisteluissa! Nyt ymmärrän, mistä on peräisin hänen pirullinen rohkeutensa! Herra Sobieski ylisti häntä koko sotajoukon edessä ja nimitti hänet sadanpäämieheksi. Olen hyvin iloinen saadessani tavata hänet. Mainio soturi! Koko sydämestäni iloitsen tapaamisestamme!

— Älä vain ole liian tuttavallinen häntä kohtaan!

— Miksi niin? Onko hän minun palvelijani tai meidän? Minä olen sotilas ja hän on sotilas, minä olen upseeri ja hän on upseeri. Jos hän olisi joku pahainen jalkamies, joka ratsastaa keppihevosella, niin en puhuisi mitään; mutta jos hän on Tuchay-beyn poika, niin ei hänen suonissaan virtaile mitätöntä verta. Hän on ruhtinas ja sillä hyvä, ja aateluuden hankkimisesta hänelle pitää itse hetmani huolen. Kuinka nostelisin nenääni hänen edessään, kun olen Kulak-murzan, Bakczy-agan ja Sukymanin sinutteluveli, eivätkä nuo miehet pitäisi häpeänä paimentaa Tuchay-beyn pojan lampaita!

Ewka tunsi yht'äkkiä halua suudella uudestaan veljeään, istuutui sitten aivan hänen viereensä ja alkoi silittää kauniilla kädellään hänen kiharoitaan.

Wolodyjowskin tulo teki lopun näistä hyväilyistä.

Nuori Nowowiejski nousi heti tervehtimään vanhempaa upseeria ja alkoi selittää, miksi ei ollut tullut ensi työkseen lausumaan asianmukaista kunnioitustaan komendantille: hän ei ollut tullut viran puolesta, vaan yksityisenä henkilönä.

Wolodyjowski syleili häntä ystävällisesti ja sanoi:

— Kukapa olisi laskenut sinulle viaksi, rakas toveri, jos noin monen vuoden eron jälkeen ensimmäiseksi olet langennut isäsi jalkoihin! Asia olisi toisin, jos olisit virantoimituksessa, mutta varmaankaan et ole saanut mitään tehtävää Ruszczycilta?

— En muuta kuin terveisten tuomisen. Herra Ruszczyc on lähtenyt Jahorlikiin, sillä hänelle ilmoitettiin, että lumessa oli paljon hevosten jälkiä. Teidän kirjeenne on päällikköni saanut ja lähettänyt heti tataarilaisille sukulaisilleen ja sinutteluveljilleen, jotta ne siellä etsisivät ja tiedustelisivat, mutta itse hän ei kirjoita, koska väittää, että kätensä on raskas ja ettei hänellä ole mitään harjaantumista tuossa taidossa.

— Hän ei pidä siitä, sen tiedän, — sanoi Wolodyjowski. — Sapeli on hänelle kaikki kaikessa.

Wolodyjowskin viikset alkoivat liikkua, ja hän lisäsi jonkin verran kerskuvasti:

— Ajoittepa sentään Azba-beytä takaa kaksi kuukautta turhaan.

— Mutta teidän armonne nielaisi hänet kuin hauki sären, — huudahti innostuneesti Nowowiejski.

Jomala ilmeisesti sekoitti hänen järkensä, niin että hän päästyään pakoon Ruszczycia juoksi tänne teidän armonne luo. Ojasta allikkoon, heh!

Nämä sanat vaikuttivat miellyttäviltä pienestä ritarista ja tahtoen maksaa kohteliaisuuden kohteliaisuudella hän kääntyi vanhan Nowowiejskin puoleen ja sanoi:

Minulle ei Herra Jeesus vielä ole antanut poikaa, mutta jos hän joskus sen suo, niin toivoisin, että se olisi tämän ritarin kaltainen.

— Ei mitään erikoista! Ei mitään erikoista! — vastasi vanha aatelismies: — Nequam ja siinä kaikki.

Mutta vaikka hän sanoi näin, alkoi hän tuhista tyytyväisyydestä.

— Taaskin harvinainen vieras minulle!...

Pieni ritari alkoi silittää Ewkan poskea ja sanoi hänelle:

— Näettekö, minä en ole enää mikään nuorukainen, mutta minun Basiani on melkein teidän ikäisenne; senvuoksi koetan joskus järjestää hänelle jonkin miellyttävän huvin, joka sopii nuorelle... Tosin kaikki täällä ihmeesti rakastavat häntä, mutta toivonpa teidänkin myöntävän, että siihen on syytä.

— Hyvä Jumala! — huudahti Ewka. — Ei ole maailmassa toista hänen kaltaistaan! Äsken juuri sanoin sitä!

Pieni ritari ilostui niin suuresti, että hänen kasvonsa alkoivat loistaa, ja sanoi:

— Sanoitteko todellakin niin? Niinkö tosiaan?

— Aivan niin hän sanoi! — huudahtivat yht'aikaa isä ja poika.

— No, pukeutukaapa mahdollisimman komeasti, sillä salaa Basialta olen tänään tuottanut tänne Kamienecista soittokunnan. Käskin heitä piilottamaan soittimensa olkiin ja sanoin hänelle mustalaisten tulleen kengittämään hevosia. Tänä iltana panen toimeen uljaat tanssiaiset. Hän pitää semmoisista, pitää, vaikka mielellään esiintyy kuin arvokas rouva.

Sen sanottuaan herra Michal alkoi hieroa käsiään ja oli hyvin tyytyväinen itseensä.

III.

Lunta putoili niin sakeasti, että se täytti kokonaan linnoituksen kaivannon ja muodosti aidalle korkeita kerrostumia. Ulkona oli yö ja lumimyrsky, mutta linnoituksen sali oli tulvillaan valoa. Soittokunnalla oli kaksi viulua, kolme bassoviulua, kaksi lyömäsoitinta ja torvi: Soittoniekat panivat parastaan, niin että heidän poskensa pullistuivat ja silmänsä veristivät. Seuran vanhimmat upseerit ja muut jäsenet istuivat penkeillä seinien vierustalla rinnatusten aivan niinkuin harmaat kyyhkyset istuvat katolla ja katselivat tanssivia juoden simaa ja viiniä.

Ensimmäisenä parina tanssi Basia ja Muszalski, joka ikävuosistaan huolimatta oli yhtä taitava tanssija kuin jousimieskin. Basialla oli yllään hopealle välkähtelevästä silkistä tehty, kärpännahalla koristeltu puku ja hän oli kuin kukoistava ruusu, joka on pistetty lumeen. Hänen kauneuttaan ihailivat vanhat ja nuoret; ja ihmettelyn huudahduksia kohosi monesta rinnasta, sillä vaikka Nowowiejska ja Boska olivat jonkin verran nuorempia kuin hän ja tavattoman kauniita, niin hän oli kuitenkin kaunein kaikista. Hänen silmänsä loistivat ilosta ja innostuksesta. Istuutuessaan pienen ritarin viereen hän kiitti tätä naurullaan kaikesta huvista, ja avointen ruusunpunaisten huulten välistä hohtivat valkoiset hampaat, koko hänen olemuksensa kimalteli hopealta ja välkehtien kuin salama tai tähti hän ihastutti kaikki katsojat kauneudellaan, jossa yhtyi lapsen, naisen ja kukkasen sulo.

Hänen hihansa liehuivat kuin suuren perhon siivet, ja kun hän kohottaen käsillään hameensa liepeitä niiasi tanssittajalleen, niin tuntui kuin hän olisi katoamassa maan sisään niinkuin jokin aave tai ne maanalaiset purot, joiden näkee kuulaana kesäyönä välähtävän syvänteen rinteellä.

Ulkopuolella vahtisotilaat painoivat valaistuja ikkunaruutuja vastaan tuimat, pitkäviiksiset kasvonsa, niin että nenä painui litteäksi, ja katselivat huoneen keskustaan. Suuresti ilahdutti heitä se, että heidän ihailemansa Basia-rouva kauneudellaan jätti kaikki muut varjoon, ja raikuvin huudoin he tervehtivät häntä joka kerta, kun hän lähestyi ikkunaa.

Wolodyjowski näytti innoissaan ikäänkuin kasvavan isommaksi ja nyökytteli päätään Basian liikehtimisen tahdissa. Zagloba seisoi hänen vieressään kannu kädessä, polki jalallaan tahtia ja läikytteli juomaa lattialle. Väliin hän ja pieni ritari kääntyivät toisiinsa päin ja katselivat toisiaan eivätkä puhuneet mitään, olivat vain niin tavattoman innostuneita, että örähtelivät.

Mutta Basia loisti loistamistaan ihanimpana koko huoneessa, yhä iloisempana, yhä kiitollisempana. Tämäpä vasta erämaata! Milloin oli taisteluja, milloin metsästysretkiä, milloin ilonpitoa tanssiaisissa soittokuntineen ja paljon sotureita — ja paras niiden joukossa hänen rakastava ja rakastettu miehensä. Basia tunsi, että kaikki pitivät hänestä, että häntä ihailtiin ja jumaloitiin, että se teki hänen miehensä yhä onnellisemmaksi, ja hän tunsi itsekin olevansa niin onnellinen kuin linnut, kun ne kevään tultua leijailevat toukokuun kuulaassa ilmassa iloisesti kaarrellen.

Toisena, parina Basian jäljessä tanssivat karmosiininpunaisessa puvussa loistava Nowowiejska ja Azya. Nuori tataarilainen ei puhunut mitään naiselleen, sillä hänet oli täydelleen huumannut hänen edessään väikkyvä valkea ilmestys, mutta neitonen arveli, että mielenliikutus oli saanut miehen mykistymään, ja koetti rohkaista häntä puristelemalla hänen käsiään, ensin heikosti ja sitten yhä voimakkaammin.

Azya puristi puolestaan häntä toisinaan niin voimakkaasti, että hän oli huudahtaa kivusta, mutta teki sen tietämättään ja mitään muuta ajattelematta kuin Basiaa, muuta näkemättä kuin Basian, ja sydämessään hän uudisti sen peloittavan lupauksensa, että Basiasta on tuleva hänen omansa, vaikka hänen pitäisi sen takia polttaa puoli Ukrainaa.

Väliin taas, kun hän tuli jonkin verran tajuihinsa, hänen mielensä teki kuristaa Ewkaa kurkusta ja tukehduttaa hänet ja purkaa vihansa häneen hänen kädenpuristustensa tähden ja siksi, että hän oli hänen rakkautensa ja Basian välillä. Silloin hän loi neito-raukkaan julman haukankatseensa ja neidon sydän alkoi pamppailla, sillä hän luuli Azyan katselevan rakkaudesta häneen noin julmasti.

Kolmantena parina tanssi nuori Nowowiejski Zosia Boskan kanssa. Zozia oli lemmenkukan näköinen tepastellessaan silmät alas luotuina hänen rinnallaan, Nowowiejski taas oli kuin hurjistunut arohevonen ja laukkasikin sillä tavoin. Hänen raudoitettujen kantapäittensä iskuista lenteli sälöjä, hiustöyhtö nousi pystyyn muistuttaen pyörrettä, kasvot punoittivat, hän hirnahteli kuin turkkilainen hevonen ja pyöritteli Zosiaa huimasti niinkuin tuulispää kuljettaa lehteä. Hänen sydämensä riemuitsi rajattomasti. Kuukausimääriä hän oli ollut Villien Arojen reunustoilla näkemättä naisia, ja siksipä Zośka heti miellytti häntä niin suuresti, että hän rakastui silmänräpäyksessä tyttöön korviaan myöten.

Tavan takaa hän katsoi neidon alasluotuja silmiä tai hänen punaisia poskiaan, naurahti tälle mieluisalle näylle ja tömisti taas niin, että kipinät lentelivät, painoi käännähtäessään entistä voimakkaammin hänet leveätä rintaansa vastaan ja ylenpalttisesta riemusta naureskellen riehahteli ja kuohahteli ja rakastui yhä enemmän.

Zosian sydämen valtasi pelko, mutta se ei ollut epämiellyttävää pelkoa, sillä häntä viehätti myös se tuulispää, joka oli hänet temmannut ja kiidätti häntä. Olipa siinä peto! Olihan hän nähnyt erilaisia kavaljeereja Jaworowissa, mutta ei vielä koskaan ollut nähnyt näin tulista eikä kukaan tanssinut tuolla tavoin eikä puristanut tuolla tavoin. Peto kerrassaan, totisesti!... Minkä sellaiselle voi, kun ei ollut sopivaa vastustellakaan...

Heidän jäljessään tanssi kohteliaan miehen kanssa neiti Kamińska ja sitten rouvat Kieremowiczowa ja Neresowiczowa, jotka tosin olivat porvarissäätyä, mutta joita kuitenkin oli pyydetty seuraan, sillä molemmat olivat hienokäytöksisiä ja sangen varakkaita.

Arvokas Nawiragh ja kaksi Anardratia katselivat yhä enemmän ihmeissään puolalaisten tanssia. Vanha polvi siman ääressä tuli yhä äänekkäämmäksi. Mutta soiton pauhu vaimensi kaikki äänet ja keskellä huonetta oli ilo ylimmillään.

Basia jätti tanssittujansa, juoksi hengästyneenä miehensä luo ja pani kätensä ristiin hänen edessään.

- Michalku, — sanoi hän, — sotamiehillä ikkunan takana on niin kylmä, käske antaa heille tynnyri viinaa!

Wolodyjowski alkoi suuresti ilostuneena suudella hänen käsiään ja huudahti:

— Olisin valmis antamaan vaikka vereni ilahduttaakseni sinua!

Sitten hän riensi itse pihalle ilmoittamaan sotamiehille, kenen toimesta heille lähetetään viinatynnyri, sillä hän tahtoi, että he tuntisivat kiitollisuutta Basiaa kohtaan ja rakastaisivat häntä vieläkin enemmän.

Sotamiehet vastasivat päästämällä niin kovan huudon, että lunta alkoi tippua katolta. Pieni ritari huusi vielä:

— Ampukaa muskoteillanne rouvan kunniaksi!

Kun hän palasi huoneeseen, tanssi Basia Azyan kanssa. Pitäessään käsivarttaan kiedottuna tuon suloisen vartalon ympäri, tuntiessaan hänen ruumiinsa lämmön ja hänen hengityksensä kasvoillaan oli lipekiläinen niin huumaantunut, että hänen silmänsä melkein olivat nurin ja koko maailma pyöri hänen silmissään; mielessään hän luopui paratiisista, iankaikkisesta elämästä ja kaikista nautinnoista, kaikista buureista, ja himoitsi ainoastaan tätä yhtä.

Basia sattui näkemään Nowowiejskan karmosiininpunaisen puvun vilahtavan ohi ja uteliaana tietämään, oliko Azya jo tunnustanut rakkautensa neidolle, hän kysyi:

— Joko teitte tunnustuksen?

— En!

— Miksi?

— Vielä ei ole aika! — vastasi tataarilainen omituinen ilme kasvoissaan.

— Rakastatteko häntä suuresti?

Kuollakseni, kuollakseni! — huudahti Tuchay-beyn poika hiljaisella, käheällä äänellä, joka muistutti variksen vaakkumista.

Ja he jatkoivat tanssia Nowowiejskin jäljessä, joka oli työntynyt ensimmäiseksi. Muut olivat jo vaihtaneet paria, mutta hän tanssi yhä vain Zosian kanssa, vieden vain välillä hänet istumaan penkille, jotta neito saisi levätä, minkä jälkeen ilonpitoa taas jatkui.

Viimein hän pysähtyi soittokunnan eteen ja vyötäisillä, toinen käsi puuskassa huudahti soittajille:

— Krakovalaista, soittoniekat! Antakaapa tulla!

Totellen määräystä alkoivat soittajat heti vedellä krakovalaista. Nowowiejski alkoi polkea jalkaa ja laulaa mahtavalla äänellä:

    Dniestriin viimein haipuu
    puro hohtavainen.
    Sinuun sydän taipuu,
    neito kaunokainen!
       U—ha!

Tuon: »U—ha!» karjaisi hän niin kasakkamaisesti, että Zosieńka hätkähti pelästyksestä.

Pelästyi myös lähellä seisova, arvokas Nawiragh, säikähtivät molemmat Anardratit, mutta Nowowiejski jatkoi tanssiaan, pyörähteli kahdesti huoneen ympäri ja pysähtyen soittokunnan eteen lauloi taas sydämensä pohjasta:

    Eipä puro kestä,
    Dniestr kun päälle töytää.
    Mutta syvyydestä
    sormuksen se löytää.
       U—ha!

— Sangen sieviä säkeitä! — huudahti Zagloba. — Minä olen tällä alalla asiantuntija, sillä paljonpa olen tämänkaltaisia sepitellyt! Pyydystä syvyyksistä, kavaljeeri, pyydystä! Ja kun löydät sormuksen, niin minä heti laulan sinulle tähän tyyliin:

    Tyttö — hän on taula.
    Pii on poikakulta.
    Iske, älä laula! —
    Kyllä syntyy tulta!
       U—ha!

— Vivat! Vivat Zagloba! — huusivat upseerit ja sotilaat niin kovalla äänellä, että taaskin pelästyi arvokas Nawiragh, taaskin säikähtivät molemmat oppineet Anardratit ja alkoivat perin hämmästyneinä katsella toisiaan.

Mutta Nowowiejski teki vielä kaksi kierrosta huoneen ympäri ja vei sitten penkille istumaan Zosian, joka oli hengästynyt ja kavaljeerinsa rohkeudesta pelästynyt. Mutta nuorukainen miellytti häntä samalla, koska oli niin reipas ja välitön, todellinen tuli ja leimaus; mutta juuri sen tähden, ettei hän ollut ennen tavannut tämmöisiä, hän tuli hyvin hämilleen, painoi katseensa vielä alemmaksi ja istui hiljaa kuin hiiri.

— Miksi olette vaiti? Oletteko jostakin surullisella mielellä? — kysyi Nowowiejski.

— Kun isäni on vankina! — vastasi Zosia vienolla äänellä.

— Ei se mitään! — sanoi nuorukainen. — Kyllä aina voi tanssia! Katsokaahan ympärillenne tässä huoneessa: meitä on täällä muutamia kymmeniä ritareita, eikä kukaan meistä luultavasti kuole luonnollista kuolemaa, vaan saamme surmamme pakanain nuolista tai heidän vankeinaan. Joku tänään, toinen huomenna! Jokainen näillä seuduin asuva on menettänyt jonkun omaisistaan, mutta sittenkin pidämme hauskaa, ettei Jumala luulisi meidän nurisevan kohtaloamme vastaan! Niin, niin! Kyllä kelpaa tanssia! Hymyilkää, neiti, näyttäkää silmänne, muuten luulen, että vihaatte minua!

Zosia ei tosin nostanut silmiään, mutta sensijaan alkoivat hänen suupielensä vetäytyä hymyyn ja kaksi kuoppaa ilmestyi hänen punaisiin poskiinsa.

— Pidättekö minusta edes hiukan? — kysyi kavaljeeri taas.

Zosia vastasi vielä hiljaisemmalla äänellä:

— Kyllä... tietysti...

Tämän kuultuaan Nowowiejski hypähti ylös, tarttui Zosian käsiin ja alkoi suudella niitä puhuen:

— Olen mennyttä miestä! En voi sille mitään! Olen aivan hurjasti rakastunut teihin! En tahdo ketään muuta kuin teidät! Armahin kaunokaiseni! Voi, voi, miten rakastankaan teitä! Huomenna lankean äitinne jalkoihin! Miksi huomenna! Jo tänään, jotta saisin varmuuden, että olette oma ystäväni!

Voimakkaat ulkoa kuuluvat laukaukset estivät Zosian vastausta kuulumasta.

Sotamiehet siellä iloissaan ampuivat kunnialaukauksia Basialle; ikkunaruudut tärisivät, seinät tärisivät. Kolmannen kerran pelästyi arvokas Nawiragh, säikähti kaksi oppinutta Anardratia, mutta heidän vieressään seisova Zagloba alkoi rauhoitella heitä latinaksi:

— Apud Polonos nunquam sine clamore et strepitu gaudia fiunt.

Näytti siltä, kuin kaikki olisivat odottaneet vain näitä pyssyn pamahduksia ratketakseen mitä suurimpaan riemuun. Tavanmukainen aatelisten sivistynyt käytös alkoi nyt toisinaan vaihtua arojen viileyteen. Soitto pauhasi; tanssijat alkoivat taas kiitää kuin myrskytuuli, silmät leimusivat ja säkenöivät, päät olivat hiessä. Vanhatkin alkoivat tanssia, kovia huutoja kajahteli yhtämittaa ja ryypättiin, remuttiin, juotiin Basian malja hänen kengästään, ammuttiin pistoleilla pitäen maalitauluna Ewkan kengänkorkoja, ja Chreptiow pauhasi ja rämisi ja kajahteli lauluista aamuun asti, niin että lähellä olevien erämaiden pedot piiloutuivat peloissaan tiheimpiin viidakkoihin.

Ja tämä tapahtui juuri kun oli tulossa kauhea sota mahtavan Turkin kanssa ja kaikkia näitä ihmisiä uhkasi tuho ja hävitys. Suuresti ihmetteli näitä puolalaisia sotilaita arvokas Nawiragh ja yhtä paljon ihmetteli kaksi oppinutta Anardratia.

IV.

Kaikki nukkuivat seuraavana aamuna myöhään, paitsi vahtisotilaat ja pieni ritari, joka ei koskaan minkään huvin takia laiminlyönyt virkaansa.

Myös nuori Nowowiejski nousi varsin varhain, sillä hänelle oli Zosia Boska mieluisampi kuin lepo. Hän pukeutui jo varhain aamulla hyvin ja meni siihen huoneeseen, jossa edellisenä iltana oli tanssittu, kuulostamaan, olisiko sen viereisissä naisten huoneissa jo liikettä ja puuhaa.

Rouva Boskan huoneesta kuuluikin jo liikuskelua, mutta kärsimättömän nuoren miehen mieli teki niin suuresti tavata Zosiaa, että hän sieppasi tikarin ja alkoi sillä kaivella hirsien välistä pois sammalta ja savea, jotta voisi raosta katsella vaikkapa toisella silmällä Zosiaa.

Tässä hommassa hänet tapasi Zagloba, joka rukousnauha kädessään tuli huoneeseen, huomasi heti, mitä oli tekeillä, hiipi lähelle varpaillaan ja alkoi lyödä santelipuisella rukousnauhalla ritarin hartioita.

Tämä lähti pakenemaan, koetti nauraa luontevasti, mutta oli hyvin hämillään. Vanhus ajoi häntä takaa hokien:

Senkin turkkilainen, senkin tataarilainen, tuosta saat, tuosta saat! Exorciso te! Missä on mores? Naisiako kurkistelet? Tuosta saat! Tuosta saat!

Hyvä rakas herra! — huusi Nowowiejski — Ei sovi, käytellä pyhää rukousnauhaa niinkuin tataarilaispiiskaa! Jättäkää minut rauhaan, sillä minulla ei ollut mitään pahoja tarkoituksia!

— Ei sovi, sanot, lyödä pyhällä rukousnauhalla? Se ei ole totta. Palmu on palmusunnuntaina pyhä, mutta kuitenkin sillä lyödään. Haa! Tämä oli aikoinaan pakanallinen rukousnauha ja Supankazin oma, mutta ryöstin sen häneltä Zbaražin luona ja sitten paavin lähettiläs siunasi sen. Katsohan, oikeata santelia!

— Jos se on oikeata santelia, niin se tuoksuaa!

— Minun nenääni tuoksuu rukousnauha, sinun nenääsi tyttö. Minun pitää vielä aikalailla pehmitellä hartioitasi, sillä ei ole maailmassa parempaa keinoa paholaisen ajamiseksi pois ruumiista kuin pyhä rukousnauha.

— Minulla ei ollut syntisiä aikeita, vakuutan sen!...

— Hurskaudessasiko sinä sitten kaivelit reikää?

— En hurskaudessani, vaan niin tavattoman rakkauden valtaamana, etten tiedä, eikö se repäise minua palasiksi kuin kranaatti. Totinen tosi se on! Eivät paarmat kesällä niin ahdista hevosta, kuin minua ahdistavat lemmentunteet!

— Katso vain, etteivät ne olisi syntisiä tunteita, sillä kun astuin sisälle tänne, niin et voinut pysyä rauhallisesti alallasi, vaan koputtelit kantapäitäsi vastatusten aivan kuin olisit ollut tulisilla hiilillä.

— En nähnyt mitään, Jumala on todistajani, sillä kaivelin vasta pintakerrosta!

— Voi nuoruutta!... Veri ei ole vettä!... Minunkin täytyy yhä vielä joskus ponnistaa hillitäkseni itseni, sillä vielä asuu minussa leijona, qui querit quem devoret! Jos sinulla on puhtaat aikeet, niin ajatteletko naimisiin menoa?

— Ajattelenko naimisiin menoa? Herra Jumala! Mitä minä sitten ajattelisin? En vain ajattele, vaan minusta tuntuu ihan siltä, kuin joku ajaisi minua siihen pistelemällä naskalilla! Ette kenties tiedän että jo eilen ilmoitin aikeeni rouva Boskalle ja että olen saanut isäni suostumuksen?

— Siinä on nuori mies kuin rikkiä ja ruutia! Hitto vieköön! Jos niin on, niin ei muuta kuin kerro, kuinka se kävi!

— Rouva Boska meni eilen varastohuoneeseen hakemaan Zosieńkalle liinaa, ja minä menin hänen jäljessään. Hän kääntyi: »Kuka siellä?» Silloin paiskauduin hänen jalkoihinsa. »Lyökää minua, äiti, mutta antakaa Zośka, minun onneni, minun lempeni!» Rouva Boska tyynnyttyään sanoi näin: »Kaikki kehuvat teitä ja pitävät kelpo ritarina; mieheni on vankina, ja Zośka on ilman turvaa tässä maailmassa; kuitenkaan en anna tänään vastausta, vaan huomenna tai myöhemmin, ja te puolestanne tarvitsette isänne suostumuksen.» Sen sanottuaan hän poistui ajatellen, että minä olin tehnyt sen juovuspäissäni. Olihan minulla kyllä vähän päässä...

— Ei se mitään! Kaikki olivat päissään! Huomasitko, miten tuon Nawiraghin ja noiden Anardratien suippolakit lopulta valahtivat takaraivolle?

— En huomannut, sillä harkitsin jo mielessäni, miten helpoimmin saisin isäni suostumuksen.

— Oliko se vaikeata?

— Aamun sarastaessa menimme molemmat asuntoomme, ja koska rautaa on taottava kuumana, niin ajattelin, että pitää ottaa selville vaikkapa kautta rantain, miten isä suhtautuu asiaan. Sanoin hänelle: »Kuulehan, isä, minä tahdon mistä, hinnasta hyvänsä mennä naimisiin Zośkan kanssa ja tarvitsen siihen suostumuksesi, mutta jos et sitä anna, niin menen venetsialaisten palvelukseen ettekä minua sen koommin näe.» Hän aivan vimmastuu ja syytää minulle suustaan: »Sellainen poika!» sanoo. »Osaat sinä suoriutua ilman lupaakin! Mene venetsialaisten luo tai ota tyttö, sen vain sanon sinulle, etten anna sinulle äyriäkään, en omistani enkä äitisi perinnöstä, sillä se kaikki on minun!»

Zagloban alahuuli venyi pitkäksi:

— Huonosti on!

Odottakaahan. Tuon kuultuani sanoin heti: »Sitäkö minä sitten pyydän tai vaadin? Tarvitsen siunauksenne enkä mitään muuta, sillä niillä pakanoilta saaduilla saaliilla, joita on tullut minun osakseni, voi ostaa hyvän maatilan, jopa kokonaisen kylänkin. Äidinperintö menköön myötäjäisiksi Ewkalle, vieläpä voin siihen panna hiukan lisäksikin turkooseja ja atlasta ja kirjosilkkiä, ja jos tulee huonot ajat, niin autanpa isäänikin käteisellä rahalla.»

Tämä herätti isässä suurta mielenkiintoa.

»Olet siis rikas?» kysyi hän. »Herra Jumala! Saaliillako olet rikastunut? Kun läksit, olit alaston kuin turkkilainen pyhimys.»

»Pelkää toki Jumalaa, isä!» vastasin. »Johan olen yksitoista vuotta heilutellut tätä nyrkkiä enkä, kuten kuuluu, kovin huonostikaan. Kuinka siis ei olisi jotakin kertynyt? Olen ollut valtaamassa kapinoitsevia kaupunkeja, joihin rosvot ja tataarilaiset olivat kasanneet parhainta saalistaan; on lyöty murzoja ja rosvojoukkoja ja saalista kertyi kertymistään. Otin vain sen, mikä minun osuudekseni arvioitiin — tekemättä vääryyttä kenellekään, — ja jos ei olisi tullut remunneeksi, niin olisi omaisuutta kaksi sen vertaa kuin teillä.»

— Mitä ukko siihen virkkoi? — kysyi Zagloba ilostuneena.

— Isä hämmästyi, sillä tätä hän ei ollut odottanut, ja alkoi heti moittia tuhlaavaisuuttani: »Kun olisi mielevä mies, mutta on tuollainen tuulihattu, tuollainen töröturpa, joka vain panee menemään ja pelaa suurta herraa, tuhlaa kaikki, ei osaa mistään pitää kiinni.» Sitten sai uteliaisuus hänessä vallan ja hän alkoi kysellä yksityiskohtaisemmin, mitä minulla on, ja kun minä huomasin, että tuolla voiteella on voideltava, jos mieli nopeasti saavuttaa tarkoituksensa, niin en salannut mitään, vieläpä pistin vähän omianikin, vaikka yleensä en mielelläni väritä asioita, sillä olen sitä mieltä, että rehellisyys maan perii. Isä tarttui päähänsä ja rupesi heti suunnittelemaani »Sen ja sen voisi ostaa (sanoo), semmoisen ja semmoisen oikeudenkäynnin voisi aloittaa; asuisimme yhdessä, ja sinun poissa ollessasi minä pitäisin silmällä kaikkea.» Ja kelpo isäni rupesi itkemään: »Adam (sanoo), minun mielestäni tuo tyttö sopii erittäin hyvin sinulle, ja etua voi olla siitäkin, että hän on hetmanin holhouksen alainen. Adam (sanoo), muistakin vain pitää arvossa tätä toista tytärtäni äläkä kohtele häntä pahoin, sillä jos et häntä helli, niin en anna sitä sinulle — anteeksi kuolinhetkellänikään!» Mutta pelkkä otaksumakin, että voisin kohdella huonosti Zosiaa, sai minut karjaisemaan. Isä ja minä vaivuimme toistemme syliin ja itkimme siihen asti, kun kukko lauloi ensimmäisen kerran.

— Aika veijari, tuo vanhus! — murahti Zagloba.

Sitten hän lisäsi kuuluvasti:

— Haa, voi tulla häät ja uudet kemut Chreptiowissa, varsinkin kun on tulossa laskiainen!

— Olisi jo huomenna, jos se riippuisi minusta! — huudahti Nowowiejski innoissaan. — Mutta katsokaahan, hyvä ystävä! Minun lomani loppuu kohta, ja virka on virka, minun on palattava Raszkowiin. No niin, herra Ruszczyc antaa minulle lomaa toistamiseen, tiedän sen. Mutta en ole varma siitä, ettei naisten puolelta tule viivytystä. Sillä kun menen äidin luo, niin hän sanoo: »Mieheni on vankina.» Kun menen tyttären luo, niin tämä sanoo: »Isä on vankina.» Mitä, minäkö tuota isää pidän kahleissa, vai? Pelkään hirveästi tuollaisia esteitä, ja jos ei mitä olisi, niin tarttuisin Kamienecin papin viitan liepeisiin, enkä päästäisi häntä menemään, ennenkuin olisi liittänyt yhteen meidät Zosian kanssa. Mutta kun akkaväki saa jotakin päähänsä, niin sitä et vedä sieltä pois hohtimillakaan. Olisin valmis antamaan viimeisen pennini, menisin itse isäukkoa hakemaan pois vankeudesta, mutta ei ole mahdollisuutta! Ei kukaan tiedä, missä hän on, kenties on kuollut, — mene sitten ja järjestä! Jos minun on odotettava häntä, niin saanpa odottaa tuomiopäivään asti!

— Piotrowicz sekä Nawiragh ja Anardratit lähtevät huomenna matkaan; pian saadaan tietoja.

— Herra Jeesus! Minun pitäisi vielä odottaa tietoja! Ennen kevättä ei silloin voi tulla mistään mitään, ja sillä välin minä näivetyn, jumaliste! Hyvä ystävä! Kaikki luottavat teidän älyynne ja kokemukseenne, ottakaa te pois akkaväen päästä tuo odottaminen! Hyvä ystävä, keväällä tulee sota! Jumala tietää, mitä kaikkea tapahtuu; mutta minä tahdon mennä naimisiin Zośkan kanssa enkä hänen isänsä kanssa, niin että miksi meidän pitäisi odottaa häntä!

— Taivuta naiset lähtemään Raszkowiin ja asettumaan sinne. Sinne saadaan tietojakin helpommin, ja jos Piotrowicz löytää Boskin, niin hän on lähempänä teitä. Toiseksi: minä teen mitä voin, mutta pyydä sinä Basia-rouvaa sanomaan sana puolestasi.

— En jätä sitä tekemättä, en jätä, sillä perhana minut...

Samassa ovi narahti ja rouva Boska tuli sisälle. Mutta ennenkuin Zagloba ennätti käännähtääkään, oli nuori Nowowiejski jo heittäytynyt rouva Boskan jalkoihin koko pituudessaan ja peitti valtavan alan permannosta jättiläiskokoisella ruhollaan. Hän alkoi huutaa:

— Isältä on lupa! Antakaa, äiti, Zośka! Antakaa, äiti, Zośka! Antakaa, äiti, Zośka!

— Antakaa, äiti, Zośka! — säesti Zagloba bassoäänellä.

Nämä äänet houkuttelivat ihmisiä tulemaan lähellä olevista huoneista; tuli Basia, tuli kansliastaan herra Michal ja kohta heidän jälkeensä ilmestyi myös Zosia. Neidon ei ollut soveliasta aavistaakaan, mistä oli kysymys, mutta hän sävähti heti punaiseksi, pani kiireesti kätensä yhteen ja suunsa suppuun ja jäi katse alas luotuna seisomaan seinän viereen. Herra Michal riensi hakemaan vanhan Nowowiejskin. Tämä tultuaan sinne oli sangen närkästynyt siitä, ettei poika ollut uskonut tätä tehtävää hänelle eikä jättänyt asiaa hänen kaunopuheisuutensa varaan, mutta hänkin yhtyi sentään pojan pyyntöön.

Rouva Boska, jolla todellakaan ei ollut mitään läheistä henkilöä turvanaan maailmassa, rupesi itkemään ja suostui herra Adamin pyyntöön ja myös siihen, että lähtisi Piotrowiczien kanssa Raszkowiin ja odottaisi siellä miestään. Viimein hän kyynelehtien kääntyi tyttärensä puoleen:

— Zośka, — sanoi hän, — ovatko herrojen Nowowiejskien aikomukset myöskin sinun sydämesi toiveitten mukaiset?

Kaikkien silmät kääntyivät Zosiaan. Hän seisoi seinän vieressä silmät tavan mukaan luotuina lattiaan ja vasta vähän aikaa vaiti oltuaan hän punastuneena korviaan myöten lausui tuskin kuuluvalla äänellä:

Tahdon lähteä Raszkowiin!...

— Armaani! — huudahti herra Adam, riensi tytön luo ja sieppasi hänet syliinsä.

Sitten hän alkoi huutaa niin että seinät tärisivät:

— Zośka on minun, minun, minun!...

V.

Nuori Nowowiejski lähti heti kosintansa jälkeen Raszkowiin hankkimaan sieltä jonkinlaisen asunnon rouva ja neiti Boskalle. Parin viikon kuluttua hänen lähtönsä jälkeen lähti koko joukko vierailijoita pois Chreptiowista.

Lähtijäin joukon muodostivat Nawiragh, kaksi Anardratia, Kieremowiczowa, Neresowiczowa, Seferowicz, rouva ja neiti Boska, kaksi herra Piotrowiczia ja vanha herra Nowowiejski ynnä muutamat Kamienecin armeenialaiset ja suuri joukko palvelijoita ynnä asemiehiä, joiden oli vartioitava kuormia ja karjaa sekä vetojuhtia. Piotrowiczien ja patriarkan lähettien oli määrä vain levähtää Raszkowissa, hankkia siellä tietoja tiestä ja jatkaa matkaansa Krimiin. Muu matkue päätti asettua joksikin aikaa Raszkowiin ja odottaa edes ensimmäisiin lämpimiin päiviin Seferowiczia ja kahta kauppiasta, joita surevat puolisot olivat jo kauan odotelleet.

Tie oli vaikea, sillä se kulki aution erämaan läpi ja syvien rotkojen kautta. Onneksi oli runsas lumentulo tuonut mukanaan hyvän rekikelin, ja sotaväenosastojen majailu Mohilowissa, Jampolissa ja Raszkowissa synnytti turvallisuuden tunteen. Azba-bey oli tuhottu, rosvot hirtetty tai ajettu hajalleen, eivätkä tataarilaisetkaan liikuskelleet talvisaikaan tavallisilla teillään, koska ei ollut ruohoa hevosille.

Nowowiejski oli sitäpaitsi luvannut, jos vain herra Ruszczyc siihen suostuu, tulla muutaman kymmenen ratsumiehen kanssa matkuetta vastaan. Senvuoksi matkamiehet olivat hilpeällä mielellä eivätkä välittäneet vaivoista. Zosia oli valmis menemään vaikka maailman ääreen asti Adaminsa luo. Rouva Boska ja kaksi armeenialaista naista elivät siinä toivossa, että saavat miehensä pian takaisin. Raszkow sijaitsi tosin kamalassa erämaassa — kristityn maailman äärimmäisessä reunassa, mutta eihän sinne menty koko elämän ajaksi eikä edes pitkäksi aikaa. Keväällä syttyisi sota; siitä puhuttiin rajaseuduilla yleisesti. Oli siis, kun rakkaat omaiset oli saatu takaisin, palattava heti ensimmäisten lämpimäin päiväin tultua kotiin, ettei joutuisi tuhon omaksi.

Ewkan pidätti rouva Wolodyjowska Chreptiowissa.

Isä ei sanottavasti vastustanut hänen jäämistään, kun tiesi jättävänsä hänet niin kunnollisten ihmisten kotiin.

— Kyllä minä lähetän hänet hyvästi suojeltuna tai tuon itse, — puhui Basia Ewkan isälle. — Pikemminkin tuon itse, sillä tahtoisin nähdä kerran elämässäni tuon peloittavan rajan, josta olen kuullut niin paljon jo lapsuudesta asti. Keväällä, kun teillä vilisee tataarilaisjoukkoja, mieheni ei päästä minua, mutta jos nyt Ewka jää tänne, niin saan hyvän tekosyyn. Parin viikon kuluttua alan mankua ja kolmen viikon kuluttua olen varmaankin jo saanut luvan.

— Toivoakseni ei miehenne päästä teitä talvellakaan matkaan ilman luotettavaa saattojoukkoa.

— Jos voi, niin lähtee itse mukanani, mutta jollei, niin meidät saattaa Azya mukanaan parisataa ratsumiestä tai enemmänkin, sillä olenpa kuullut, että hänet aiotaan komentaa Raszkowiin...

Siihen keskustelu päättyi ja Ewka jäi. Basialla oli niiden todellisten syiden lisäksi, jotka hän oli ilmoittanut Nowowiejskille, vielä muitakin laskelmia.

Hän tahtoi helpottaa Azyan ja Ewan lähentymistä, sillä nuori tataarilainen alkoi huolestuttaa häntä. Aina kun hän ollessaan yhdessä Azyan kanssa oli kysynyt tältä, oli hän saanut vastaukseksi, että Azya rakasti Ewkaa, että entinen lemmentunne hänessä ei ollut sammunut, mutta Ewkan seurassa Azya oli aina vaiti. Tyttö puolestaan oli rakastunut silmittömästi Azyaan täällä Chreptiowissa, jossa ei ollut juuri ihmisiäkään. Azyan villi, mutta vaikuttava kauneus, hänen lapsuutensa, joka oli kulunut Nowowiejskin ankaran kurin alaisena, hänen ruhtinaallinen syntyjä eränsä, se pitkäaikainen salaperäisyys, johon hän oli ollut kiedottuna, ja hänen sotainen maineensa hurmasivat tytön täydelleen. Ewka odotti vain sitä hetkeä, jolloin voisi avata hänelle kuuman, liekehtivän sydämensä ja sanoa: »Azya! Olen rakastanut sinua jo lapsesta asti!» — ja vaipua hänen syliinsä ja vannoa rakastavansa häntä kuolemaan asti. Mutta Azya vain puri hammasta ja oli vaiti.

Ewka ajatteli alussa, että isän ja veljen läsnäolo estää Azyaa tunnustamasta rakkauttaan. Mutta sitten hän tuli levottomaksi, sillä jos isän ja veljen puolelta tulisikin esteitä, varsinkin niin kauan kuin Azyalla ei vielä ollut kansalaisoikeuksia, niin olisihan Azya voinut edes hänelle avata sydämensä ja hänen olisi pitänyt tehdä se sitä pikemmin ja vilpittömämmin, mitä enemmän esteitä nousi heidän tielleen.

Mutta Azya ei puhunut mitään.

Epäilys hiipi viimein tytön sydämeen, ja hän alkoi valittaa ‘ onnettomuuttaan Basialle. Tämä rauhoitteli häntä sanoen:

— Myönnän, että hän on omituinen ja hirveän umpimielinen mies, mutta olen varma siitä, että hän rakastaa sinua, sillä ensiksikin hän on sanonut sen minulle useita kertoja ja toiseksi hän katselee sinua toisella tavalla kuin muita.

Mutta Ewka sanoi pudistaen surullisena päätään:

— Toisella tavalla tosin, se on totta, mutta en tiedä, onko tuossa katseessa rakkautta vai vihaa.

— Rakas Ewka, älä nyt lörpötä. Miksi hän vihaisi sinua?

— Miksi hän sitten rakastaisi minua?

Basia alkoi silittää kätösellään hänen kasvojaan.

— Miksi sitten Michal rakastaa minua? Miksi sinun veljesi alkoi rakastaa Zośkaa miltei heti, kun näki hänet?

— Adam on aina ollut nopea.

— Azya taas on ylpeä ja pelkää kieltävää vastausta, varsinkin isäsi puolelta, sillä veljesi, joka itse on rakastunut, voisi helpommin ymmärtää lemmen tuskan. Niin se on! Älä ole tyhmä, Ewka, äläkä pelkää. Minä kovistan Azyaa ja saatpa nähdä tuloksen.

Jo samana päivänä Basia tapasi Azyan, ja tämän tapaamisen jälkeen hän kiiruhti aika kyytiä Ewkan luo.

— Selvä on! — huudahti hän kynnyksellä.

— Mikä? — kysyi Ewka punastuen.

— Sanoin hänelle näin: »Mitä te ajattelette? Aiotteko palkita minut kiittämättömyydellä, vai kuinka? Minä pidätin tahallani Ewkan täällä, jotta voisitte käyttää hyväksenne tilaisuutta, mutta jos ette sitä käytä, niin tietäkää, että kahden, korkeintaan kolmen viikon kuluttua lähetän hänet Raszkowiin ja kenties lähden itse hänen mukanaan, mutta te saatte pitkän nenän.» Hänen hahmonsa muuttui, kun hän kuuli tästä Raszkowiin menosta, ja hän lankesi minun jalkoihini. Kysyin silloin, mitä hän ajattelee, ja hän vastasi: »Matkalla (sanoi) tunnustan, mitä liikkuu rinnassani. Matkalla (sanoi) on paras tilaisuus, matkalla tapahtuu, minkä pitää tapahtua, minkä kohtalo on määrännyt. Kaikki (sanoi) tunnustan, kaikki ilmaisen, sillä kauemmin en voi elää tämä tuska rinnassani!» Hänen huulensa alkoivat vavahdella, mutta hän olikin jo tätä ennen ollut murheellinen, sillä hän oli saanut äkkiarvaamatta joitakin kirjeitä tänä aamuna Kamienecista. Hän sanoi minulle, että hänen oli mentävä Raszkowiin joka tapauksessa, että hetmanilta on jo kauan sitten tullut miehelleni sellainen määräys, aikaa vain ei ole tuossa käskyssä määrätty täsmälleen, sillä se riippuu niistä neuvotteluista, joita hänellä on lipekiläisten ratsumestarien kanssa. »Mutta aika lähestyy (sanoi) ja minun on mentävä heidän luokseen kauemmaksikin kuin Raszkowiin ja samalla saatan teidän armonne ja Ewa-neidin.» Sanoin hänelle silloin, ettei minun lähtöni ole varma, sillä se riippuu Michalin suostumuksesta. Sen kuultuaan hän pelästyi suuresti. Voi, voi, Ewka, miten tyhmä olet! Sanot, ettei hän rakasta sinua, mutta hän lankesi jalkoihini ja alkoi hartaasti pyytää, että minäkin lähtisin mukaan, suorastaan uikutti, niin että mieleni teki itkeä hänen surkeuttaan. Ja tiedätkö, miksi hän sen teki? Hän sanoi minulle heti: »Minä tunnustan (sanoi), mitä on sydämessäni, mutta ilman teidän armonne myötävaikutusta en saa mitään toimeen herrojen Nowowiejskien suhteen, vaan herätän heissä ainoastaan mielenkuohua ja vihaa kohtaani. Teidän armonne käsissä on kohtaloni, tuskani, pelastukseni, sillä jos teidän armonne ei lähde matkalle mukaan, niin nielköön minut mieluummin maa tai polttakoon tuli!» Näin hän rakastaa sinua. Ihan peloittaa ajatellessa! Ja jos olisit nähnyt, millainen hän silloin oli, niin olisit pelästynyt!

— En, minä en pelkää häntä! — vastasi Ewka.

Ja hän alkoi suudella Basian käsiä.

— Matkusta kanssamme, matkusta kanssamme! — toisteli hän innoissaan. — Matkusta kanssamme! Sinä yksin voit pelastaa meidät, sinä yksin et pelkää puhua isälle, sinä yksin voit saada jotakin aikaan. Matkusta kanssamme! Minä laukean herra Wolodyjowskin jalkoihin, jotta hän suostuisi. Jos et sinä ole mukana, niin isä ja Azya hyökkäävät toistensa kimppuun tikari kädessä! Matkusta kanssamme, matkusta kanssamme!

Näin puhuen hän painautui alas Basian eteen ja alkoi itkien syleillä hänen polviaan.

— Jos Jumala suo, niin lähden! — vastasi Basia. — Esitän kaikki Michalille enkä lakkaa ahdistelemasta häntä. Nythän on turvallista matkustaa vaikka yksin, saatikka sitten lukuisan turvajoukon kera. Kenties Michalkin lähtee, mutta jos ei, niin onhan hänelläkin sydän, hän suostuu. Ensin vähän huutaa, mutta kun vain heittäydyn surulliseksi, niin hän alkaa heti astella ympärilläni, katsella silmiini ja suostuu. Toivoisin hänen voivan itsensäkin lähteä mukaan, sillä minun on julman ikävä ilman häntä, mutta minkä sille voi! Lähden yksinänikin auttaakseni teitä jollakin tavoin... Eikäpä nyt ole kysymys minun mielihalustani, vaan teidän molempien kohtalosta. Michal pitää sinusta ja Azyasta — ja suostuu.

Azya taas tuon Basian kanssa sattuneen kohtauksen jälkeen riensi huoneeseensa niin täynnä iloa ja rohkeutta, kuin olisi yht'äkkiä parantunut kovasta taudista ja saanut elämänhalunsa takaisin.

Hetkistä aikaisemmin oli hurja epätoivo raadellut hänen sieluaan. Juuri sinä aamuna hän oli saanut Boguszilta kuivan ja lyhyen kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

»Rakas Azyani! Olen pysähtynyt Kamieneciin enkä nyt tule Chreptiowiin, ensiksikin siitä syystä, että olen uupunut, ja toiseksi, koska ei ole aihetta tulla. Jaworowissa olin. Herra hetmani ei ainoastaan kieltäydy antamasta sinulle kirjallista lupaa ja tukemasta arvovallallaan mielettömiä suunnitelmiasi, vaan käskee sinua ankarasti ja hänen suosionsa menettämisen uhalla heti luopumaan niistä. Minäkin puolestani olen tullut siihen vakaumukseen, että kaikki se, mistä minulle puhuit, on merkityksetöntä, sillä on synti kristityn, älykkään kansan antautua sellaisiin suhteisiin pakanain kanssa ja olisi häpeäksi meille koko maailman edessä antaa aatelisoikeudet pahantekijöille, rosvoille ja viattoman veren vuodattajille. Ota tämä varteen äläkä ajattele hetmaniksi tulemista, sillä ei semmoinen ole sinua varten, vaikka oletkin Tuchay-beyn poika. Jos taas tahdot nopeasti saavuttaa uudelleen hetmanin suosion, niin jatka tehtävääsi ja jouduta varsinkin työtä, joka kohdistuu Kryczyriskun, Tworowskiin, Adurowicziin ynnä muihin, sillä siten voit parhaiten ansioitua.

»Hetmanin toimintaohjeet sinulle lähetän tämän kirjeen mukana, samoin herra Wolodyjowskille ylipäällikön käskyn, että sinun annettaisiin esteettömästi lähteä ja tulla miehinesi. Sinun on tietenkin mentävä tapaamaan noita ratsumestareita. Kiiruhda — ja ilmoita minulle Kamieneciin tarkasti, mitä toiselle puolelle kuuluu. Jättäen sinut tämän ohessa Jumalan varjelukseen olen edelleen alati ystävänäsi pysyvä Marein Bogusz Zieblicistä, Nowogrodin podstoli.»

Nuori tataarilainen raivostui kauheasti saatuaan tämän kirjeen: ensin hän repi kirjeen käsissään pieniksi palasiksi, sitten hakkasi tikarillaan pöytää ja uhkasi tappaa itsensä ja uskollisen Halimin, joka polvillaan rukoili, ettei hän ryhtyisi mihinkään, ennenkuin hänen kiihtymyksensä ja epätoivonsa on ohi.

Tuo kirje oli todellakin julma isku hänelle. Suuret suunnitelmat, joita hänen ylpeytensä ja kunnianhimonsa oli rakennellut, olivat nyt murskatut, aikeet tehty tyhjiksi. Hänestä olisi voinut tulla Puolan kolmas hetmani, ja jonakin hetkenä olisi valtakunnan kohtalo voinut olla hänen kädessään, mutta nyt hän näki, että hänen oli pakko jäädä tuntemattomaksi upseeriksi, jonka kunnianhimo ei voinut tähdätä korkeammalle kuin kansalaisoikeuksien saantiin. Tulisessa mielikuvituksessaan hän oli joka päivä nähnyt kansanjoukkojen lankeavan hänen eteensä maahan, mutta nyt olikin hänen itsensä kumarrettava muita.

Eikä häntä ollenkaan auttanut se, että hän oli Tuchay-beyn poika, että mahtavien soturien verta virtaili hänen suonissaan, että suuria ajatuksia syntyi hänen mielessään, — se kaikki ei ollut kerrassaan mitään! Hän elää tuntemattomana ja kuolee jossakin syrjäisessä linnoituksessa unohdettuna.

Yksi ainoa sana oli leikannut häneltä siivet, yksi ainoa: »Ei!» Se oli saanut aikaan sen, ettei hän voinut kohota vapaana kuin kotka korkeuteen, vaan oli pakotettu matelemaan matona maan pinnalla.

Mutta tämäkään kaikki ei ollut mitään sen onnen rinnalla, jonka hän oli menettänyt. Se, jonka omistamisesta hän olisi antanut verensä ja iankaikkisen elämänsä, se, jonka takia hän paloi kuin tulessa ja jota rakasti silmillään, sydämellään, sielullaan, verellään, — ei koskaan tulisi olemaan hänen omansa. Tuo kirje riisti häneltä Basian aivan samoin kuin hetmaninsauvan. Chmielnicki oli voinut ryöstää Czaplińskan, samoin mahtava Azya, hetmani Azya, voinut ryöstää toiselta vaimon ja pitää hänet vaikka puoli valtakuntaa olisi ollut vastaan, mutta millä tavoin voisi hänet anastaa lipekiläinen luutnantti, Azya, jonka päällikkönä oli hänen miehensä?...

Kun hän ajatteli tätä, niin maailma musteni hänen silmissään, autioitui ja muuttui kodoksi, eikä tietänyt Tuchay-beyn poika, eikö hänen olisi parempi kuolla kuin elää ilman tarkoitusta, ilman onnea, ilman toivoa, ilman rakastamaansa naista. Isku tuntui sitäkin kauheammalta, kun hän ei ollut odottanut sitä, päinvastoin hän oli joka päivä, ajatellessaan valtakunnan tilaa, tullut yhä varmemmin vakuutetuksi, että hetmani hyväksyy hänen suunnitelmansa.

Toiveet olivat nyt haihtuneet niinkuin sumu tuulispään tullen. Mitä hän enää voi tehdä? Luopua kunniasta, suuruudesta, onnesta. Mutta sitä hän ei voinut. Ensi hetkessä sai viha ja epätoivo hänet raivostumaan. Tuli alkoi kipeästi polttaa hänen olemustaan, hän ulvoi ja kiristeli hampaitaan, ja tuliset, kostonhimoiset ajatukset täyttivät hänen mielensä. Hän tahtoi kostaa Puolalle, hetmanille, Wolodyjowskille, Basiallekin. Tahtoi nostattaa kapinaan lipekiläisensä, surmata koko varusväen, kaikki upseerit, koko Chreptiowin, tappaa Wolodyjowskin, ryöstää itselleen Basian ja viedä hänet mukanaan Moldaun rannalle, sitten Dobrucziin ja yhä kauemmaksi, vaikkapa Konstantinopoliin tai Aasian erämaihin asti.

Mutta uskollinen Halim hillitsi häntä, ja hän itsekin, tyynnyttyään ensimmäisen raivon ja epätoivon puuskan jälkeen, huomasi noiden tuumien koko mahdottomuuden.

Azya oli siinäkin Chmielnickin kaltainen, että hänessä kuten Chmielnickissäkin asui samalla kertaa leijona ja käärme. Jos hän kävisi uskollisten lipekiläistensä kanssa Chreptiowin kimppuun, niin mitä sitten? Tokkohan Wolodyjowski, joka oli herkkävaistoinen kuin kurki, antaisi yllättää itsensä, ja vaikka sekin tapahtuisi, niin tokkohan oli voitettavissa tämä erinomainen soturi, varsinkin kun hänellä oli käytettävänään enemmän ja parempia sotamiehiäkin? Jos Azya saisi hänet surmatuksikin, niin mitä sitten tekisi? Menisi joen vartta ja Jahorlikiin astikin, mutta mennessä pitäisi suoriutua Mohilowissa, Jampolissa ja Raszkowissa olevista sotajoukoista. Kun menisi Moldaun rannikolle, niin siellä olisi Perkulaby, Wolodyjowskin ystäviä, ja itse Chotimin Habareskul, Wolodyjowskin vannoutunut henkiystävä. Jos hän menee Doroszin luo, on siellä Braclawin luona puolalaista sotaväkeä, ja aro on talvellakin täynnä retkeilijöitä.

Tämän kaiken ymmärtäen Tuchay-beyn poika tunsi voimattomuutensa, ja hänen kostonhimoinen sielunsa, joka oli leimunnut liekkeinä, vaipui synkeään epätoivoon aivan niinkuin haavoittunut peto vetäytyy pimeään kallioluolaan — ja on aivan hiljaa.

Ja niinkuin ylenpalttinen kipu itse tekee lopun itsestään ja tuloksena on jähmettyminen, niin hänkin viimein jähmettyi.

Juuri silloin hänelle ilmoitettiin, että komendantin rouva tahtoo puhutella häntä.

Halim ei tuntenut Azyaa, kun tämä palasi tuosta keskustelusta. Jähmetys oli kadonnut tataarilaisen kasvoista, hänen silmänsä elivät kuin villikissan silmät, kasvot säteilivät, valkoiset kulmahampaat välähtelivät viiksien alta — ja hän oli villissä kauneudessaan aivan peloittavan Tuchay-beyn näköinen.

— Herrani, — kysyi Halim, — millä tavalla Jumala on lohduttanut sielusi?

Azya vastasi:

— Halim! Pimeän yön jälkeen antaa Jumala päivän tulla maan päälle ja käskee auringon nousta merestä. Halim (tätä sanoessaan hän tarttui vanhan tataarilaisen olkapäähän), kuukauden kuluttua hän on omani ikuisiksi ajoiksi!

Ja niin loistivat hänen tummat kasvonsa, että hän näytti kaunistuvan. Halim alkoi kumarrella hänelle.

— Tuchay-beyn poika, sinä olet suuri ja mahtava, eikä vääräuskoisten viha voi sinulle mitään!

— Kuule! — sanoi Azya.

— Kuulen, Tuchay-beyn poika!

— Minä lähden sinisen meren tuolle puolen, missä vuorten harjanteilla vain on lunta, ja jos joskus palaamme näille maille, niin vain sotajoukkojen etunenässä, jotka ovat suurilukuiset kuin merenrannan hieta tai loppumattomien aarniometsien lehdet — ja tuomme mukanamme miekan ja tulen. Sinä Halim, Kurdinkin poika, lähdet jo tänään matkaan. Etsit käsiisi Kryczyńskin ja sanot hänelle, että hän tulisi joukkoineen siltä puolen Raszkowin läheisyyteen. Adurowicz, Morawski, Aleksandrowicz, Grocholski, Tworkowski ja elossa olevat lipekiläiset ja tšeremissit tulkoot niinikään joukkoineen sotaväen läheisyyteen. Doroszin luona talvehtiville tataarilaisjoukoille lähettäkööt sanan, että heidän on pantava toimeen Humanin puolella suuri kapina, jotta kaikki puolalaiset sotajoukot Mohilowista, Jampolista ja Raszkowista menisivät kauas arolle. Älköön sillä tiellä, jota minä tulen, olko sotajoukkoja, ja lähtiessäni Raszkowista jää jälkeeni vain tuhkaa ja savuavia raunioita!

— Jumala sinua auttakoon, herra! — sanoi Halim.

Hän alkoi taas kumarrella. Tuchay-beyn poika kumartui hänen puoleensa ja toisti vielä muutamia kertoja:

— Lähetä sanansaattajia, lähetä sanansaattajia, sillä aikaa on vain kuukausi!

Sitten hän lähetti Halimin pois ja yksin jäätyään alkoi rukoilla, sillä hänen rintansa oli täynnä onnea ja kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.

Rukoillessaan hän katseli vaistomaisesti ikkunasta lipekiläisiään, jotka juuri olivat menossa kaivoille hevosiaan juottamaan. Tori oli mustanaan tätä joukkoa. Lipekiläiset alkoivat liikutella kaivojen vipuja ja ammentaa vettä kaukaloihin laulaen samalla hiljaa yksitoikkoisia laulujaan. Höyry kohosi kahtena patsaana jokaisen hevosen sieraimista.

Yht'äkkiä tuli päärakennuksesta Wolodyjowski yllään turkki ja jalassa vasikannahkaiset saappaat, meni lipekiläisten luo ja alkoi puhua jotakin. Miehet kuuntelivat häntä suoriksi ojentautuneina ja ottaen, vastoin itämaista tapaa, lakin päästään. Nähtyään hänet Azya lakkasi rukoilemasta ja murahti:

— Haukka olet, mutta et lennä sinne, mihin minä lennän, vaan jäät Chreptiowiin suruun ja murheeseen!

Puhuttuaan sotamiesten kanssa Wolodyjowski palasi takaisin sisälle, ja aukiolla alkoivat taas kuulua lipekiläisten laulut, hevosten pärskyntä ja kaivonvipujen surullinen, läpitunkeva kitinä.

VI.

Kuten Basia oli aavistanutkin, huudahti pieni ritari heti, kun kuuli hänen tuumistaan, ettei suostu koskaan niihin, sillä itse hän ei voinut lähteä ja Basiaa hän ei tahtonut päästää, kun ei itse voinut olla mukana, mutta silloin alkoi sadella joka puolelta pyyntöjä ja anomisia, jotka pian saivat hänet horjumaan päätöksissään.

Basia tosin pyyteli vähemmän kuin Wolodyjowski oli odottanut, sillä hänen mielensä teki suuresti saada miehensä matkalle mukaan ja ilman miestä matka menetti hänestä osan viehätystään. Mutta Ewka oli myötäänsä polvillaan hänen edessään, suuteli hänen käsiään ja vedoten hänen rakkauteensa pyysi, että hän päästäisi Basian.

— Ei kukaan muu uskalla astua isäni eteen,— sanoi hän, — puhumaan sellaisesta asiasta: en minä, ei Azya, ei edes veljeni; ainoastaan Basia-rouva voi sen tehdä, sillä hänelle ei isäni koskaan anna kieltävää vastausta.

Siihen sanoi Wolodyjowski:

— Ei Basian ole vielä aika puuhailla välittäjänä naimahommissa! Sitäpaitsi on teidän sieltä palattava tänne ja tehköön hän sen sitten tultuanne.

Ewka Vastasi purskahtamalla itkuun. Jumala tietää, mitä kaikkea voi tapahtua ennen paluuta, ja hän on varma siitä, että kuolee surusta; eikäpähän hänen kaltaisestaan orpo-raukasta kukaan välitä, niin että parempi onkin niin.

Pienellä ritarilla oli tavattoman tunteellinen sydän. Hänen viiksensä alkoivat liikkua ja hän alkoi käyskellä huoneessa. Ei hän tahtonut olla erillään Basiastansa edes päivääkään, saati sitten kahta viikkoa.

Kuitenkin näyttivät nuo rukoukset suuresti liikuttaneen häntä, sillä parin päivän kuluttua hän sanoi eräänä iltana:

— Jos voisin lähteä mukaan, niin en puhuisi! Mutta se on mahdotonta, virka pidättää minua!

Basia hypähti hänen luokseen ja painaen ruusunpunaiset huulensa hänen poskeaan vastaan alkoi puhella:

— Lähde matkalle, Michalku, lähde, lähde!

— Se on kerrassaan mahdotonta! — sanoi Wolodyjowski päättävästi.

Kului taas pari päivää. Sillä välin kysyi pieni ritari neuvoa Zaglobalta. Mutta tämä ei ruvennut neuvomaan mitä oli tehtävä.

— Jollei sinulla ole muita esteitä kuin tunteesi, — sanoi hän, — niin mitä voin sanoa? Päätä itse. Autiota täällä tulee olemaan ilman pikku heitukkaa. Jos en olisi tässä iässä eikä tie olisi niin vaivalloinen, niin minäkin lähtisin mukaan, sillä ei ilman häntä tule elämästä mitään.

— Katsokaahan, varsinaisia esteitä ei todellakaan ole: on hiukan kylmä aika, siinä kaikki; muuten on rauhallistakin ja vartiostoja on kaikkialla matkan varrella; mutta ilman häntä ei elämästä tule mitään.

— Niinpä sanonkin sinulle: päätä itse!

Tämän keskustelun jälkeen herra Michal alkoi uudelleen horjua ja ajatella asiaa milloin mihinkin suuntaan. Hän sääli Ewkaa. Hän mietti sitäkin, onko sopivaa lähettää tyttö yksinään Azyan kanssa noin pitkälle matkalle, ja vielä enemmän sitä, sopiko myötämielisten ihmisten olla auttamatta, kun oli niin helppoa auttaa. Mistä oikeastaan oli kysymys? Siitä, että Basia pääsisi matkalle kahdeksi tai kolmeksi viikoksi. Mutta vaikkapa ei olisi kysymys mistään muusta kuin sen ilon tuottamisesta Basialle, että hän saisi nähdä Mohylowin, Jampolin ja Raszkowin, niin miksi hän ei olisi järjestänyt tuota iloa? Azyan oli joka tapauksessa mentävä rykmentteineen Raszkowiin, turvallisuus on siis täysin taattu, kun rosvot on jo tuhottu eivätkä tataarilaisetkaan talvella ahdistele.

Pieni ritari siis epäröi yhä enemmän, ja sen huomattuaan naiset alkoivat taas pyydellä; toinen heistä esitti asian hyvänä työnä ja velvollisuutenaan, toinen kyynelehti ja vaikerteli. Pyyntöihin yhtyi viimein myös Tuchay-beyn poika. Hän sanoi tietävänsä, ettei ole ansainnut sellaista suosionosoitusta, mutta olihan hän osoittanut niin suurta uskollisuutta ja kiintymystä Wolodyjowskeja kohtaan, että rohkeni kuitenkin pyytää sitä. Paljon on hänellä kiitollisuuden syytä molempia kohtaan, sillä he eivät sallineet kohdeltavan häntä halveksien, kun vielä ei tiedettykään, että hän oli Tuchay-beyn poika. Hän ei unohda milloinkaan, että komendantin rouva hoiti hänen haavojaan eikä ollut hänelle ainoastaan ystävällinen emäntä, vaan ihan kuin äiti. Kiitollisuuttaan hän oli osoittanut jo Azba-beytä vastaan käydyssä taistelussa ja vastaisuudessa hän tarvittaessa — suokoon Jumala, ettei sellaista tarvetta ilmaantuisi, — antaa ilomielin emäntänsä puolesta henkensä ja viimeisen veripisaransa.

Sitten hän alkoi puhua ammoisesta, onnettomasta rakkaudestaan Ewkaan. Hän ei voi elää ilman tuota tyttöä! Hän oli rakastanut Ewkaa pitkinä eron vuosina, vaikka ilman minkäänlaista toivoa, eikä lakkaa koskaan rakastamasta häntä. Mutta hänen ja vanhan Nowowiejskin välillä vallitsee vanha viha, ja heitä erottaa toisistaan entinen palvelijan ja isännän suhde kuin leveä kuilu. »Rouva» yksin voisi saattaa heidät sovintoon, ja vaikka hän ei saisi sitäkään tehdyksi, niin hän ainakin suojelisi tyttöä isän tyrannivallalta, lukon taakse panolta ja piiskaamiselta.

Wolodyjowskista olisi kylläkin ollut mieluisinta, ettei Basia olisi puuttunut tähän asiaan, mutta kun hän itsekin mielellään teki hyvää ihmisille, niin hän ei sydämessään ihmetellyt vaimonsa puuhia. Kuitenkaan hän ei antanut vielä Azyalle suostumustansa eikä antanut Ewkan uusien kyyneleittenkään voittaa itseään, vaan sulkeutui kansliaansa ja mietti.

Viimein eräänä päivänä hän tuli illalliselle iloisen näköisenä ja kysyi illallisen jälkeen yht’äkkiä Tuchay-beyn pojalta:

— Azya, milloin sinun on lähdettävä?

— Viikon sisään, teidän jalosukuisuutenne! — vastasi tataarilainen levottomana. — Halimin on täytynyt siellä jo saada loppuun neuvottelut Kryczyńskin kanssa.

— Käske laittaa kuntoon myös iso reki, sillä saat viedä kaksi naishenkilöä Raszkowiin.

Sen kuultuaan Basia alkoi taputtaa käsiään ja hyväili miestään.

Hänen jäljessään riensi Ewka ja sitten lankesi hänen jalkoihinsa hurjan riemastuksen vallassa myös Azya, niin että pikku ritarin täytyi torjua heitä.

— Rauhoittukaa! — sanoi hän. — Mitä tämä taas on! Jos ihmisiä voi auttaa, niin vaikeata on olla auttamatta, jollei ole ihan kovettunut; enkähän minä ole mikään tyranni. Tule sinä, Basia armaani, pian takaisin, ja suojele sinä, Azya, häntä hyvin, sillä tavoin kiität minua parhaiten. No, no, älkäähän nyt!

Hänen viiksensä alkoivat kiivaasti liikkua ja sitten hän lausui iloisemmin, rohkaistakseen mieltään:

— Vihoviimeisiä ovat naisväen kyynelet. Heti kun näen niitä, olen mennyttä miestä. Mutta sinun, Azya, ei ole kiitettävä ainoastaan minua ja vaimoani, vaan myös tätä neitokaista, joka on kulkenut jäljessäni kuin varjo ja aina saattanut koko surkeutensa silmieni nähtäväksi. Sinun on palkittava häntä sellaisesta lemmestä!

— Palkitsen, palkitsen! — vastasi omituisella äänellä Tuchay-beyn poika, tarttui Ewkan käteen ja alkoi suudella sitä niin rajusti, että näytti siltä, kuin hän pikemminkin olisi tahtonut purra sitä.

Michal! — huudahti yht'äkkiä Zagloba osoittaen Basiaa. — Mitä me rupeamme tekemään täällä ilman tuota kissanpoikaa?

Niinpä niin, raskasta tulee olemaan, — vastasi pieni ritari, — totisesti raskasta!

Sitten hän lisäsi hiljempaa:

— Mutta kenties Jumala myöhemmin siunaa meitä hyvän työn johdosta... ymmärrättekö?

Samassa »kissanpoika» pisti uteliaana vaalean päänsä heidän väliinsä.

— Mitä sanotte?...

— Eipä mitään! — vastasi Zagloba. — Puhumme vain siitä, että keväällä tulee tänne varmaankin haikaroita...

Basia alkoi hieroa kasvojaan miehensä kasvoja vastaan niinkuin oikea kissa.

— Michal, minä en jää sinne kauaksi aikaa, — sanoi hän hiljaa.

Tämän keskustelun jälkeen alkoivat taas muutamia päiviä kestävät neuvottelut, mutta ne koskivat nyt matkaa.

Herra Michal piti itse silmällä kaikkea, seurasi reen kuntoonpanoa ja antoi sisustaa sen syksyllä pyydystettyjen kettujen nahoilla. Zagloba toi jalkojen suojaksi matkalle omia lämpimiä peitteitään. Kuormissa kuljetettiin vuoteita ja ruokatarpeita; puntiinpa mukaan Basian ratsukin, jota hän voisi käyttää reen asemesta vaikeakulkuisissa paikoissa; erikoisesti pelkäsi herra Michal Mohilowiin vievällä tiellä olevaa jyrkännettä, jossa todella oli vaarassa taittaa niskansa.

Vaikka ei ollut vähimmässäkään määrässä luultavaa, että kukaan hyökkäisi matkalaisten kimppuun, käski pieni ritari kuitenkin Azyaa noudattamaan suurta varovaisuutta, lähettämään aina muutamia kymmeniä miehiä pari sataa askelta edelle sekä yöpymään matkan varrella ainoastaan semmoisiin paikkoihin, missä oli sotaväkeä; lähtemään liikkeelle heti aamun koitteessa eikä viivyttelemään. Niin tarkoin ajatteli pieni ritari kaikkea, että omin käsin latasi pistolit, jotka pantiin Basian satulakoteloon.

Tuli vihdoin lähtöhetki. Oli vielä pimeä, kun kaksisataa lipekiläistä ratsumiestä seisoi valmiina torilla. Komendantin talon päähuoneessa oli liikettä. Uuneissa paloi pihkaisia puita synnyttäen kirkkaan loimon. Kaikki upseerit: pieni ritari, Zagloba, Muszalski, Nienaszyniec, Hromyka, Motówidlo ja heidän takanaan heidän toverinsa vuoristolaisrykmenteistä, olivat kokoontuneet sanomaan jäähyväisiä. Basia ja Ewka, vielä lämpiminä ja punaisina makuun jälkeen, joivat matkalle lähtiessään lämmitettyä viiniä.

Wolodyjowski istui vaimonsa vieressä käsi hänen vyötäistensä ympärillä. Zagloba kaateli itse viiniä sanoen joka kerta kaataessaan: »Vielä, sillä on pakkanen!» Sekä Basia että Ewka olivat miehen puvussa, sillä niin oli naisten tapana matkustaa rajaseuduilla; Basian vyöllä oli sapeli; hänen yllään oli kärpännahalla koristettu turkki, karvalakki korvasuojuksineen, leveät, hametta muistuttavat housut ja polviin ulottuvat pehmeät saappaat. Kaiken päälle oli tuleva vielä lämpimät viitat ja turkit, joissa oli kasvoja suojeleva päänpussi.

Toistaiseksi nuo kasvot kuitenkin vielä olivat peittämättä, ja sotilaat ihmettelivät, kuten tavallisesti, niiden ihanuutta; toiset taas katselivat halukkaasti Ewkaa, jonka kosteat huulet ikäänkuin olivat valmiina suuteloon; jotkut taas eivät tietäneet, kumpaa katselisivat, niin hurmaavia olivat molemmat. Kuiskattiin toisilleen korvaan:

Vaikeata on ihmisen elää tämmöisessä erämaassa. Onnellinen komendantti! Onnellinen Azya... Uh!

Tuli uuneissa rätisi iloisesti. Kanatarhasta alkoi kuulua kukkojen kiekumista. Päivä alkoi vähitellen valjeta näyttäen muodostuvan kylmäksi ja kirkkaaksi. Paksun lumen peittämät tallien ja sotamiesten asuntojen katot tulivat vaaleanpunerviksi.

Aukiolta kuului hevosten pärskyntää ja jalkamiesten askelten narinaa, mutta myös rakuunain kävelyä, kun he olivat tulossa asumuksistaan sanomaan jäähyväisiä Basialle ja lipekiläisille.

Viimein sanoi Wolodyjowski:

— On aika!

Tämän kuultuaan Basia syöksähti pystyyn ja heittäytyi miehensä sykin. Wolodyjowski painoi huulensa hänen huuliaan vastaan, puristi sitten häntä kaikin voimin rintaansa vastaan, suuteli hänen silmiään ja otsaansa ja sitten taas huulia. Pitkä oli jäähyväishetki, sillä he kumpikin rakastivat toisiaan määrättömästi.

Pienen ritarin jälkeen oli Zagloban vuoro, sitten tulivat muut upseerit suutelemaan Basian kättä ja hän saneli tavan takaa tyttömäisellä, hopeanheleällä äänellään:

— Voikaa hyvin, hyvät herrat! Voikaa hyvin!...

Hän ja Ewka pukivat sitten ylleen viitat, joissa oli aukot hihojen asemesta, sitten päänpusseilla varustetut turkit, niin että kokonaan hukkuivat noihin pukimiin. Heille avattiin levälleen ovet, joiden kautta tulvi sisään pakkasen huurua — ja koko joukko oli nyt aukiolla.

Ulkona alkoi olla yhä valoisampaa lumen hohteessa ja päivän ruskotuksessa. Huurre oli tarttunut lipekiläisten hevosten karvoihin ja sotamiesten turkkeihin, niin että koko rykmentti näytti valkopukuiselta ja valkoisten hevosten selässä ratsastavalta.

Basia ja Ewa istuutuivat taljoilla sisustettuun rekeen. Rakuunat ja muitten lippukuntien miehet toivottivat huutaen onnellista matkaa lähtijöille.

Näitten huutojen johdosta suuri varis- ja korppiparvi, jonka kylmä talvi oli ajanut ihmisten asuntojen lähettyville, lehahti lentoon katoilta, ja kovaa ääntä pitäen linnut alkoivat kierrellä rusottavassa ilmassa.

Pieni ritari nojautui reen yli ja painoi kasvonsa päänpussiin, jonka sisällä oli hänen vaimonsa pää.

Kauan kesti tätä, mutta viimein hän irtautui Basiasta ja tehden kädellään siunaavan merkin huudahti:

— Jumalan nimeen!

Azya kohottautui heti jalustimissaan. Hänen villit kasvonsa säteilivät ilosta ja aamuruskon kajasteesta. Hän heilautti tapparaansa niin, että hänen viittansa kohosi kuin petolinnun siivet, ja hän huudahti läpitunkevalla äänellä:

— Eteen... päin!

Kaviot alkoivat narista lumella. Höyryä kohoili runsaammin hevosten sieraimista. Lipekiläisten etumaiset rivit lähtivät hitaasti etenemään; niiden jälkeen lähti toiset, kolmannet, neljännet — sitten reki ja sen jälkeen taas seuraavat rivit — ja koko joukko-osasto alkoi liikkua loivaa aukiota pitkin porttia kohti.

Pieni ritari siunasi heitä pyhällä ristillä. Viimein, kun reki jo sujahti portin taakse, hän pani kätensä torveksi suulleen ja huudahti:

— Voi hyvin, Basia!

Mutta hänelle vastasi vain torvien ääni ja mustien lintujen kova raakunta.

VII.

Muutamia kymmeniä miehiä käsittävä tšeremissijoukkue ratsasti noin penikulman verran edellä tarkastaakseen teitä ja ilmoittaakseen komendanteille rouva Wolodyjowskan tulosta, jotta tiedettäisiin varata asunto. Tämän joukon jälkeen seurasi lipekiläisten pääjoukko, sen jäljessä reki, jossa ajoi Basia ja Ewka, ja toinen reki, jossa oli naispalvelijoita. Sitten tuli taas pienempi joukkue, joka muodosti matkueen loppupään. Matkaaminen oli jokseenkin vaikeata, koska oli ollut lumipyryjä. Mäntymetsät, jotka säilyttävät talvellakin neulasista muodostuneen katoksensa, päästävät vähemmän lunta maahan kuin pääasiallisesti tammista ja muista lehtipuista muodostuneet metsiköt, jotka reunustavat Dniestrin rantaa ja jotka nyt lehdettöminä seistessään olivat lunta tulvillaan. Lumi oli täyttänyt kapeimmat rotkot; paikoittain kohoilivat kinokset meren aaltojen kaltaisina, ja niiden korkeiksi kasaantuneet harjat riippuivat valmiina milloin tahansa syöksymään alas ja yhtymään muuhun lumipaljouteen.

Vaikeasti kuljettavien rotkojen kohdalla ja rinteillä lipekiläiset pidättelivät rekiä köysien avulla; ainoastaan ylätasangoilla, joilla tuuli oli lakaissut lumikerrostumien yläpinnan sileäksi, ajettiin hyvää vauhtia sen matkueen jälkiä pitkin, joka aikaisemmin oli lähtenyt Chreptiowista mukanaan Nawiragh ja kaksi oppinutta Anardratia. Tie oli vaikeata, mutta ei kuitenkaan siinä määrin kuin se välisti oli näissä erämaiden rotkoissa, jotka olivat täynnä kuiluja, jokia, puroja ja onkalolta. Siksipä matkamiehet viihdyttelivät itseään sillä toivolla, että pääsevät ennen yön tuloa perille siihen syvään laaksoon, jonka pohjalla oli Mohilow.

Sitäpaitsi sää pysyi jatkuvasti kirkkaana. Punertavan ruskon jälkeen nousi aurinko ja sen säteissä kimaltelivat rotkot, tasangot ja erämaa. Puitten oksat näyttivät kipinöitsevän; valokipinät välähtelivät lumella, niin että niiden loiste koski silmiin. Korkeilla paikoilla lensi katse yli aukeitten kenttien aivan kuin erämaan ikkunoista Moldaun maine ja upposi valkoiseen ja sinertävään, auringon kirkastamaan näköpiirin rajaan.

Ilma oli kuivaa, raikasta. Tämmöisellä säällä ihmiset kuten eläimetkin tuntevat olevansa virkeitä ja terveitä; hevoset pärskähtelivät voimallisesti riveissä päästäen sieraimistaan pöllähtelemään höyryä, ja lipekiläiset laulelivat iloisia lauluja, vaikka pakkanen nipistelikin heidän jalkojaan, niin että he yhtäpäätä koukistelivat niitä viittojensa alle.

Aurinko nousi viimein korkeimmilleen taivaalla ja alkoi paahtaa. Basialle ja Ewkalle tuli liian lämmin taljojen alla reessä; he avasivat päänsä ympärille kierretyt suojukset ja työnsivät syrjään päänpussin, niin että heidän ruusunpunaiset kasvonsa tulivat päivänvaloon, ja alkoivat katsella, Basia seutua ja Ewka etsien Azyaa, joka ei ollut reen luona. Azya ratsasti edellä sen tšeremissijoukkueen mukana, joka tarkasteli tietä ja tarpeen vaatiessa hajoitteli kinoksia. Ewka alkoi rypistää jo kulmiaan tämän johdosta, mutta rouva Wolodyjowska, joka tunsi hyvin sotapalveluksen, lohdutti häntä sanoen:

— Sellaisia ne ovat kaikki. Kun on kysymyksessä virka, niin ei siinä auta mikään! Minun Michalini ei edes katsahdakaan minuun, kun hänen on suoritettava sotilastehtäviä. Paha olisikin, jos olisi toisin, sillä kun rakastaa sotilasta, niin olkoonkin se hyvä sotilas.

— Entä tuleeko hän pysähdyspaikassa seuraamme? — kysyi Ewka.

— Katso vain, ettet kyllästy häneen. Huomasitko, miten riemuissaan hän oli, kun lähdettiin? Ihan hohti.

— Näin! Kovin iloinen oli!

— Entä mitä tuleekaan sitten, kun hän saa herra Nowowiejskin suostumuksen!

— Oi, mikä vielä odottaakaan minua! Tapahtukoon Jumalan tahto! Vaikka sydämeni jähmettyy, kun ajattelen isää. Entäpä jos yht'äkkiä huutaa ja rupeaa mahdottomaksi ja kieltää suostumuksensa? Kyllä sitten on kurjaa oloni, kun palaamme kotiin.

— Tiedätkö, Ewka, mitä minä ajattelen?

— Mitä sitten?

— Tuon Azyan kanssa ei ole leikkimistä. Sinun veljesi voisi panna voiman voimaa vastaan, mutta isälläsi ei ole mitään sotaväkeä komennettavanaan.

Siksipä ajattelen, että jos isäsi rupeaa mahdottomaksi, niin Azya ottaa sinut kuitenkin.

— Millä tavoin?

— Yksinkertaisesti ryöstää sinut. Sanotaan, ettei hänen kanssaan käy vikitteleminen... Tuchay-beyn veri... Antaa ensimmäisen tiellä kohtaamansa papin vihkiä... Muualla tarvitaan kuulutuksia, kastetodistuksia, lupia, mutta tämä on villiä seutua, täällä käy kaikki tataarilaiseen tapaan...

Ewkan kasvot kirkastuivat.

— Sitä pelkäänkin! Azya on valmis kaikkeen, sitä pelkään! — sanoi hän.

Basia käänsi päätään, loi häneen nopean silmäyksen ja purskahti yht'äkkiä heleään, tyttömäiseen nauruunsa.

— Pelkäät häntä niinkuin hiiri silavaa? Oi, kyllä sinut tunnetaan!

Ewka, joka oli punainen pakkasesta, punastui vielä enemmän ja vastasi:

— Pelkäisin isän kirousta, mutta tiedän, että Azya ei välitä mistään.

— Älä ole milläsikään, — sanoi hänelle Basia. — Paitsi minua on veljesikin apunasi. Todellinen rakkaus aina ottaa omansa. Sen sanoi minulle herra Zagloba jo silloin, kun Michal ei uneksinutkaan minusta.

Päästyään puheen alkuun he puhelivat kilpaa, toinen Azyasta, toinen Michalistansa. Näin meni pari tuntia, kunnes matkue pysähtyi ensimmäisen kerran hiukan levähtämään Jaryszowiin. Kylästä, joka aina oli ollut kurjanlainen, oli talonpoikaiskapinan jälkeen jäljellä ainoastaan ravintola, joka oli pantu jokin aika sitten taas kuntoon, koska sitä tietä liikkui useasti sotaväkeä ja siis varmoja tuloja oli odotettavissa.

Basia ja Ewka kohtasivat siellä matkalla olevan armeenialaisen kauppiaan, joka oli kotoisin Mohilowista ja oli nyt viemässä safiaania Kamieneciin.

Azya tahtoi karkoittaa hänet pihalle yhdessä valakialaisten ja tataarilaisten kanssa, jotka olivat hänen mukanaan, mutta naiset sallivat hänen jäädä, kunhan vain vartiosto poistui. Kun kauppias sai tietää, että matkustaja oli rouva Wolodyjowska, alkoi hän kumarrella kunnioittavasti ja ylistellä hänen miestään pilviin asti, mitä Basia kuunteli hyvin mielellään.

Viimein kauppias meni myttyjensä luo ja toi sieltä lahjaksi Basialle laatikollisen erikoisia makeisia ja pienen rasian, joka oli täynnä hyvältä tuoksuvaa turkkilaista ruohojalostetta, hyvin tehokasta monenlaisia tauteja vastaan.

— Tämän pyydän saada antaa kiitollisuuden osoitukseksi, — sanoi hän. — Aikaisemmin emme uskaltaneet pistää nenäämme Mohilowin ulkopuolelle, sillä Azba-bey rosvoili hirveästi ja kaikki onkalot ja tuolla puolen olevat lypsypaikatkin olivat täynnä rosvoja, mutta nyt ovat tiet turvallisia ja kaupankäynti vaaratonta. Nyt me taas teemme kauppamatkoja. Jumala lisätköön elämänpäiviä Chreptiowin komendantille ja tehköön jokaisen hänen päivänsä niin pitkäksi, että se riittää Mohilowista Kamieneciin matkustamiseen, ja olkoon jokainen hänen päivänsä tunti kokonaisen päivän pituinen. Meidän komendanttimme, herra kenttäkirjuri, istuu mieluimmin Varsovassa, mutta Chreptiowin herra komendantti oli itse valppaasti mukana ja peittosi rosvot niin, että heistä nyt on kuolema parempi kilin Dniestrin luo tuleminen.

— Herra Rzewuski ei siis ole Mohilowissa? — kysyi Basia.

— Hän toi vain sotajoukon ja lieneekö ollut perillä itse kolmea päivääkään. Sallikaa minun huomauttaa, teidän jalosukuisuutenne, että tässä laatikossa on kuivattuja viinirypäleitä, sellaisia hedelmiä, ettei niitä ole Turkissakaan, vaan niitä saadaan kaukaa Aasiasta, jossa niitä kasvaa palmuissa... Herra kirjuri on poissa ja nyt on koko ratsuväkikin poissa, sillä se lähti eilen yht'äkkiä Braclawiin... Ja tässä on taateleita, olkoot ne terveydeksi kummallekin teidän jalosukuisuudellenne... Jäljelle jäi ainoastaan herra Gorzeński jalkaväen kera, mutta ratsuväki kokonaisuudessaan on lähtenyt...

— Minusta on omituista, että koko ratsuväki on poistunut, — sanoi Basia katsellen kysyvästi Azyaa.

— Lähti, jotta hevoset saisivat verrytellä itseään, — vastasi Tuchay-beyn poika. — Nykyisin on rauhallista.

— Kaupungissa puhuttiin, että Dorosz on äkkiarvaamatta lähtenyt liikkeelle, — sanoi kauppias.

Azya alkoi nauraa:

— Millä hän sitten syöttää hevosiaan? Lumellako? — sanoi hän Basialle.

— Herra Gorzeński selittää sen teille paremmin, teidän jalosukuisuutenne, — lisäsi kauppias.

— Luulen, ettei se ole mitään, — sanoi Basia hetken mietittyään, — sillä jos jotakin olisi tekeillä, niin mieheni tietäisi sen ensimmäisenä.

— Tietysti Chreptiowissa ensimmäiseksi tiedettäisiin se, — sanoi Azya. — Älkää pelätkö, teidän armonne!

Basia käänsi kirkkaat kasvonsa tataarilaiseen päin, ja hänen sieraimensa liikahtivat.

— Minäkö pelkäisin? Sepä mainiota! Mikä teidän päähänne meni? Kuuletko, Ewka, minä muka pelkäisin!

Ewka ei voinut vastata, sillä kun hän oli luonnostaan herkkusuu ja piti tavattomasti makeisista, niin hänellä oli nyt suu täynnä taateleita, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä katselemasta halukkaasti Azyaa. Viimein nielaistuaan hän sanoi:

— Tämmöisen upseerin läheisyydessä en minäkään pelkää mitään!

Sitten hän katsoi tuntehikkaasti ja merkitsevästi Tuchay-beyn poikaa silmiin, — mutta tämä oli siitä asti, kun Ewka oli alkanut olla esteenä hänelle, tuntenut tyttöä kohtaan ainoastaan salaista vastenmielisyyttä ja vihaa. Siksi hän pysyi liikkumattomana asennossaan ja sanoi silmät alas luotuina:

— Raszkowissa nähdään, olenko ansainnut luottamuksenne!

Hänen äänessään oli jotakin uhkaavaa. Mutta molemmat naiset olivat jo tottuneet siihen, että nuori lipekiläinen oli kaikissa puheissaan ja teoissaan kokonaan toisenlainen kuin muut, niin että heidän huomionsa ei kiintynyt siihen. Muuten Azya alkoi heti vaatia, että jatkettaisiin matkaa, koska Mohilowin tienoilla oli jyrkkiä ja vaikeasti kuljettavia vuoria, joilla oli liikuttava päivänvalossa.

Pian lähdettiinkin taas liikkeelle

Ajettiin vinhaa vauhtia kyseessäolevien vuorten luo asti. Siellä Basia tahtoi nousta ratsunsa selkään, mutta jäi Tuchay-beyn kehoituksesta Ewkan toveriksi rekeen, joka laskettiin köysien avulla mitä suurinta varovaisuutta noudattaen rinnettä alas.

Azya kulki koko sen ajan jalan reen vieressä, mutta ei, puhunut sanaakaan, ei Basialle eikä Ewkalle, koska koko hänen huomionsa oli kiintynyt turvallisuustoimenpiteisiin ja yleensä joukon johtamiseen. Aurinko laski kuitenkin, ennenkuin oli selviydytty vuorista, mutta silloin edellä kulkeva tšeremissijoukko alkoi laittaa nuotioita kuivista oksista. He kulkivat eteenpäin punaisten tulien ja niiden ääressä seisovien villinnäköisten haahmojen ohi. Noitten hahmojen takaa näkyi yön pimeydessä ja nuotioitten synnyttämässä valohämyssä piirteiltään epämääräisiä, peloittavan ja uhkaavan näköisiä vuorten seinämiä.

Kaikki tämä oli uutta ja mielenkiintoista, kaikessa oli eräänlaista vaarallisen ja salaperäisen retken tuntua. Siksi Basia oli kuin seitsemännessä taivaassa ja hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta hänen miestään kohtaan, joka oli antanut hänen lähteä tälle retkelle tuntemattomiin seutuihin, ja Azyaa kohtaan, joka osasi niin hyvin johtaa retken. Nyt vasta Basia ymmärsi sotilasten retket ja ne vaivat, joista oli kuullut sotilaitten kertovan niin paljon, ymmärsi, mitä ovat päätä huimaavat tiet jyrkänteitten reunoilla. Hänet valtasi hurja iloisuus. Hän olisi varmasti noussut ratsunsa selkään, jollei Ewkan vieressä istuessa olisi ollut tilaisuutta puhella ja peloitella häntä. Kun etujoukko kiemurtelevissa vuorensolissa hävisi näkyvistä ja alkoi huudella toisilleen villein äännähdyksin, joiden kaiku kiiri kallionkielekkeiden lomitse, niin Basia kääntyi Ewkaan päin ja tarttuen hänen käsiinsä sanoi:

— Hoo! Ne ovat leijonia tai tataarilaisia! Mutta Ewka muisteli Azyaa, Tuchay-beyn poikaa, ja rauhoittui heti.

— Häntä pitävät arvossa sekä leijonat että tataarilaiset ja pelkäävät häntä! — vastasi hän.

Ja myöhemmin, painautuen Basian korvaa kohti, hän lausui:

— Vaikka Bialogrodiin, vaikka Krimiin, kunhan vain hänen kanssaan!...

Kuu oli jo korkealla taivaalla, kun tultiin ulos vuoristosta. Silloin he näkivät laaksossa, aivan kuin rotkon pohjalla, joukon tulia.

— Mohilow on jalkojemme juurella, — sanoi jokin ääni Basian ja Ewkan takana.

He käännähtivät; Azya seisoi reen perässä.

— Onko tuo kaupunki siis syvänteen pohjalla? — kysyi Basia.

— On. Vuoret suojelevat sen kokonaan talven viimoilta, — vastasi Azya työntäen päänsä heidän päittensä väliin. — Huomatkaa, teidän armonne, että ilmakin täällä on toisenlainen; heti tuli lämpimämpää ja hiljaisempaa. Kevätkin tulee tänne kymmenen päivää aikaisemmin kuin vuorten tuolle puolen ja puut lehtivät aikaisemmin. Tuo harmaa, jota näkyy tuolla rinteillä, on viiniköynnöstä, vaikka se nyt vielä on lumen alla.

Kaikkialla oli lunta, mutta täällä oli todellakin sekä lämpimämpää että hiljaisempaa.

Heidän laskeutuessaan hitaasti laaksoon alkoi yhä uusia valoja tuikkia ja niiden lukumäärä lisääntyi yhä.

— Mahtaa olla kaunis kaupunki ja verraten iso, — sanoi Ewka.

— Koska tataarilaiset eivät polttaneet sitä talonpoikaissodan aikana, täällä kun oli talvehtimassa kasakkajoukkoja eikä puolalaisia ollut koko aikana.

— Keitä täällä asuu?

Tataarilaisia. Heillä on puinen minareettinsakin, sillä Puolassa saa jokainen vapaasti harjoittaa uskontoaan. Asuu myös valakialaisia, armeenialaisia ja kreikkalaisia.

Kreikkalaisia olen kerran nähnyt. Kamienecissa, sanoi Basia, — sillä vaikka he asuvat kaukana, niin he liikkuvat kauppamatkoilla kaikkialla.

— Tämä kaupunki on toisin rakennettukin kuin kaikki muut, — sanoi Azya. — Tänne tulee paljon kaikenlaista väkeä kauppa-asioissa. Tuota kyläkuntaa, jonka näimme tuolla kaukana syrjässä, sanotaan Serbyksi.

— Jo saavummekin kaupunkiin, — sanoi Basia.

He saapuivat todellakin. Omituinen nahan ja hapon haju tunkeutui jo kaupunkiin tultaessa heidän sieraimiinsa. Se oli safiaanin hajua. Safiaanin valmistusta harjoittivat melkein kaikki Mohilowin asukkaat, varsinkin armeenialaiset. Kuten Azya oli sanonut, oli kaupunki kokonaan toisenlainen kuin muut. Talot oli rakennettu aasialaiseen tapaan; niiden ikkunoita suojasi tiheä puuristikko; monessa ei ollenkaan ollut ikkunoita kadun puolella ja vain pihalta kajasti valoa. Kadut eivät olleet kivetyt, vaikka kivestä ei seudulla ollut puutetta. Paikoitellen kohosi omituisen muotoisia rakennuksia, joissa oli läpikuultavat ristikkoseinät. Ne olivat kuivaamoja, joissa tuore viinirypäle muuttui rusinaksi. Safiaanin haju täytti koko kaupungin.

Herra Gorzeński, jalkaväen päällikkö, joka oli saanut tšeremisseiltä tiedon Chreptiowin komendantin rouvan tulosta, saapui ratsain häntä vastaan. Hän ei ollut enää nuori mies ja änkytti ja sammalsi, sillä hänen kasvojensa läpi oli ammuttu. Kun hän alkoi kaiken aikaa takellellen puhua tähdestä, »joka on ilmestynyt Mohilowin taivaalle», niin Basian oli vaikeata olla purskahtamatta nauruun. Mutta Gorzeński otti Basian vastaan hyvin vieraanvaraisesti. »Linnoituksessa» odotti mitä oivallisin illallinen ja upea vuode uusine, puhtaine untuvapatjoineen, jotka oli otettu rikkaimmilta armeenialaisilta. Ja vaikka Gorzeński änkytteli, niin hän puheli kuitenkin illallispöydässä niin mielenkiintoisia asioita, että häntä kannatti kuunnella.

Hänen puheittensa mukaan oli jokin levoton tuuli alkanut yht'äkkiä ja odottamatta puhaltaa aroilta. Kulki huhuja, että suuri krimiläinen tataarilaisjoukko, joka oli Doroszin luona, oli äkkiä lähtenyt Hasyniin ja siitä ylöspäin ja että tataarilaisten mukana oli lähtenyt muutamia tuhansia kasakoita. Sitäpaitsi tuli yht'äkkiä paljon muitakin hälyyttäviä uutisia, mutta Gorzeński ei kuitenkaan kovin paljon uskonut niitä.

— On nimittäin talvi, — sanoi hän, — ja siitä saakka kuin Jumala on maailman luonut, on tataarilaisilla aina ollut tapana lähteä liikkeelle ainoastaan keväällä, koska heillä ei ole leirejä ja kulkevat laumoina, minkä vuoksi he eivät ota eivätkä voikaan ottaa mukaansa rehua hevosia varten. Tiedämmehän kaikki, että vain pakkanen estää sodan syttymisen Turkin kanssa ja että heti ruohon noustua maahan saadaan vieraita, mutta että ne tulisivat jo nyt, sitä en koskaan usko.

Basia odotti pitkän aikaa kärsivällisesti, että Gorzeński saisi sanotuksi sanottavansa, mutta tämä änkytteli liikuttaen myötäänsä suutaan aivan kuin olisi syönyt jotakin.

— Mitä te arvelette tuosta tataarilaisten liikkeellelähdöstä Hasynia kohti? — kysyi Basia viimein.

— Arvelen, että heidän oleskelupaikassaan ovat hevoset syöneet kaiken ruohon lumen alta ja että he siksi tahtovat vaihtaa paikkaa. Sitäpaitsi on mahdollista, että doroszilaisten läheisyydessä oleileva tataarilaisjoukko on kireissä väleissä heidän kanssaan: aina on ollut niin. He ovat muka liittolaisia ja käyvät yhdessä sotaa, mutta jouduttuaan läheisiin tekemisiin keskenään tappelevat laidunmailla ja kauppapaikoissa.

— Niin se on! — sanoi Azya.

— Ja sitten vielä, — jatkoi Gorzeński, — nämä tiedot eivät ole tulleet directe tiedusteluretkeilijöiltä, vaan niitä ovat tuoneet talonpojat, ja täkäläiset tataarilaiset ovat ruvenneet puhelemaan noin vain. Vasta kolme päivää sitten toi herra Jakubowicz aroilta tietoja, jotka vahvistivat nuo kertomukset tosiksi, ja siksi koko ratsuväki lähtikin heti.

— Teille jäi siis tänne ainoastaan jalkaväki? — kysyi Azya.

— Herranen aika! Neljäkymmentä miestä! Tuskin riittää miehiä linnoituksen vartiointiin, ja jos vain täällä Mohilowissa asuvat tataarilaiset rupeaisivat liikehtimään, niin en tiedä, miten pitäisin puoleni.

— Mutta eivät kai ne rupea liikehtimään? — kysyi Basia.

— Ei, sillä se ei käy päinsä. Suuri joukko heitä asuu vakinaisesti Puolassa vaimoineen ja lapsineen ja ne ovat meikäläisiä. Vieras väki täällä taas on kauppaa käymässä eikä ole tullut sotimaan. Ne ovat kelpo väkeä.

— Minä jätän teille viisikymmentä ratsumiestä lipekiläisiäni, — sanoi Azya.

— Olen hyvin kiitollinen! Teette sillä minulle suuren palveluksen. Näin on minulla edes miehiä lähetettävänä ratsuväkemme luo hankkimaan tietoja. Mutta voitteko jättää?

— Voin. Raszkowiin tulevat niiden ratsumestarien joukot, jotka aikoinaan siirtyivät sulttaanin palvelukseen, mutta nyt taas palaavat Puolan alamaisiksi. Tulee Kryczyński varmastikin kolmensadan miehen kanssa, kenties myös Adurowicz, muut taas saapuvat myöhemmin. Minusta tulee hetmanin käskyn mukaisesti kaikkien päällikkö, ja kevääseen mennessä saapuu koko divisioona.

Gorzeński kumarsi Azyalle. Hän tunsi hänet vanhastaan, mutta ei ollut pitänyt häntä erikoisen suuressa arvossa, koska hänen syntyperänsä oli hämärä. Mutta nyt hän jo tiesi, että Azya oli Tuchay-beyn poika, sillä sen tiedon oli tuonut edellinen matkue, johon Nawiragh kuului; Gorzeński kunnioitti nyt nuoressa lipekiläisessä suuren, joskin vihollisiin kuuluneen soturin verta ja sitäpaitsi upseeria, jolle hetmani oli uskonut tärkeän tehtävän.

Azya poistui huoneesta antamaan määräyksiään. Hän kutsui luokseen sadanpäämies Dawidin ja sanoi tälle:

— Dawid, Skanderin poika, sinä jäät viidenkymmenen ratsumiehen kera Mohilowiin ja katselet silmilläsi, kuuntelet korvillasi, mitä ympärilläsi tapahtuu. Jos pieni Haukka lähettää joitakin kirjeitä Chreptiowista jälkeeni, niin pidätät lähetin, otat häneltä kirjeet ja lähetät oman miehesi tuomaan ne minulle. Olet täällä siihen asti, kunnes minä lähetän käskyn palata; jos sanantuoja silloin sanoo, että on yö, niin lähdet tiehesi kaikessa hiljaisuudessa, mutta jos hän sanoo, että päivä on tulossa, niin sytytät kaupungin palamaan, siirryt itse Moldaun rannalle ja lähdet sieltä minne käsketään...

— Sinä sanoit, herra, — vastasi Dawid, — että minun on silmillä katsottava, korvilla kuunneltava; pienen Haukan lähetit pidätän, otan heiltä pois kirjeet ja lähetän ne oman miehen mukana sinulle. Jään tänne siihen asti kuin tulee käsky lähteä, ja jos silloin sanantuojasi sanoo minulle, että on yö, niin lähden hiljaa, mutta jos sanoo, että päivä on tulossa, niin sytytän kaupungin palamaan, menen itse Moldaun rannalle ja sieltä minne käsketään.

Seuraavana aamuna päivän sarastaessa matkue, jossa nyt oli viisikymmentä ratsumiestä vähemmän, lähti jatkamaan matkaansa. Gorzeński saattoi Basiaa Mohilowin rotkotielle asti. Siellä hän piti jäähyväispuheen ja palasi sitten Mohilowiin. Matkamiehet ajoivat Jampolia kohti kovaa vauhtia.

Azya oli tavattoman iloinen ja hoputti niin miehiään, että se ihmetytti Basiaa.

— Minne teillä on niin kiire? — kysyi Basia.

Azya vastasi:

— Jokaisella on kiire onneansa kohti, ja minun onneni alkaa Raszkowissa.

Ewka otti nämä sanat itseensä, kokosi kaiken rohkeutensa ja lausui:

— Kun vain isäni...

— Herra Nowowiejski ei ole millään tavoin esteenä minulle, — vastasi tataarilainen.

Ja synkkä välähdys kulki yli hänen kasvojensa.

Jampolissa ei ollut ollenkaan sotaväkeä — jalkaväkeä ei siellä ollut koskaan ollutkaan ja ratsuväki oli kokonaisuudessaan lähtenyt, vain muutamia kymmeniä miehiä oli jäänyt linnaan eli paremmin sanoen sen raunioihin. Yösija oli varattu, mutta Basia nukkui huonosti, sillä häntä olivat kuulemansa uutiset alkaneet huolestuttaa. Varsinkin hän ajatteli sitä, että hänen miehensä tulee olemaan hyvin levoton, jos käy selville, että Doroszehkon joukko on todellakin lähtenyt liikkeelle; hänelle antoi rohkeutta vain ajatus, että jutussa kenties ei ollut perää.

Hänen mieleensä nousi ajatus, että ehkä olisi parasta ottaa turvakseen osa Azyan sotamiehiä ja palata takaisin, mutta siinäkin oli monia esteitä. Ensiksikin Azya, jonka piti vahvistaa Raszkowissa olevaa varusväkeä, saattoi antaa hänelle ainoastaan pienen vartioston, joka todellisen vaaran uhatessa voisi osoittautua riittämättömäksi; toiseksi oli kaksi kolmannesta matkasta jo kuljettu ja Raszkowissa oli tuttu upseeri ja vankka varusväki, joka saattoi kasvaa sangen huomattavaksi sotavoimaksi, kun siihen liittyi Tuchay-beyn pojan joukko ja puheenaolleiden ratsumestarien osastot. Ottaen tämän kaiken huomioon Basia päätti jatkaa matkaa.

Mutta unta hän ei saanut. Ensimmäisen kerran tämän matkan aikana hänet valtasi sellainen levottomuus, kuin olisi jokin outo onnettomuus uhkaamassa häntä. Mahdollisesti tuota levottomuutta lisäsi myös Jampoliin yöpyminen, sillä paikka oli kamala siellä tehtyjen veritöitten takia. Basia oli kuullut niistä mieheltään ja Zaglobalta. Täällä oli Chmielnickin kapinan aikana majaillut Burlajn johtama podolialaisten verihurttain pääjoukko; tänne kuljetettiin sotavangit ja myytiin itämaiden markkinoille tai kidutettiin julmasti kuoliaiksi; tänne hyökkäsi keväällä 1651 suurten markkinain aikana Braclawin vojevoda Stanislaw Lanckoroński ja pani toimeen kauhean verilöylyn, jota yhä vielä muistettiin kaikkialla Dniestrin seuduilla.

Kaikkialla, yli koko Jampolin, väikkyi verisiä muistoja, siellä ja täällä oli vielä mustia raunioita, puoleksi raunioituneen linnapahasen seinistä näytti kurkistelevan teurastettujen kasakkain ja puolalaisten kasvoja. Basia oli luonnostaan rohkea, mutta pelkäsi henkiä. Sanottiin, että aivan Jampolissa, Szumilowkan suulla ja läheisistä Dniestrin vuolteista, kuului joka sydänyö kovaa itkua ja vaikerrusta ja että vesi punersi kuutamossa aivan kuin siihen olisi sekoitettu verta. Tämän ajatteleminen täytti Basian sydämen suurella levottomuudella. Tahtomattaan hän kuunteli, kuuluisiko yön hiljaisuudessa itkun ja valituksen ääniä. Mutta kuului ainoastaan sotamiesten pitkäveteisiä vartiohuutoja. Basian mieleen muistui Chreptiowin hiljainen kotitalo, oma mies, Zagloba, Nienaszyniecin, Muszalskin, Motówidlon, Snitkon ynnä muitten ystävälliset kasvot — ja ensimmäisen kerran hän tunsi olevansa niistä sangen kaukana, vieraalla seudulla, ja hän alkoi niin ikävöidä Chreptiowia, että teki mieli itkeä.

Hän nukahti vasta aamuyöstä ja näki ihmeellisiä unia. Burlaj, verihurtat, tataarilaiset, kauheat verilöylyjen kuvat nousivat unessa hänen mieleensä ja niissä kuvissa hän näki aina Azyan kasvot. Mutta se ei ollut oikeastaan itse Azya, vaan ikäänkuin kasakka tai villi tataarilainen tai itse Tuchay-bey.

Hän nousi aikaisin iloiten siitä, että yö ja ahdistavat näyt olivat ohi. Loppumatkan hän päätti ratsastaa, ensiksikin saadakseen liikuntoa ja toiseksi antaakseen tilaisuutta vapaaseen keskusteluun Azyalle ja Ewkalle, jotka jo näin lähellä Raszkowia oltaessa varmaankin tahtoivat neuvotella siitä, miten oli kaikki ilmoitettava vanhalle Nowowiejskille ja hankittava hänen suostumuksensa. Azya asetti omin käsin jalustimen hänen noustavakseen, mutta ei itse istuutunutkaan rekeen Ewkan viereen, vaan ratsasti heti joukkonsa etunenään ja pysytteli senjälkeen yleensä Basian läheisyydessä.

Basia huomasi heti, että saattojoukko oli pienempi kuin Jampoliin saavuttaessa, ja kääntyi senvuoksi nuoren tataarilaisen puoleen sanoen:

— Huomaan, että olette jättänyt osan miehiänne Jampoliin.

— Viisikymmentä ratsua, aivan niinkuin Mohilowiinkin, — vastasi Azya.

— Miksi niin?

Azya naurahti omituisesti; hänen huulensa kohosivat niinkuin vihaisella koiralla, joka näyttää hampaitaan, — ja vasta hetken kuluttua hän vastasi:

— Tahdon, että nuo komennuskunnat olisivat minun vallassani, siten turvatakseni teidän armonne paluumatkan.

— Jos sotajoukot palaavat aroilta, niin siellä on muutenkin paljon miehiä.

— Sotajoukot eivät palaa niin pian.

— Mistä tiedätte sen?

— Ensin heidän on saatava varmasti selville, mitä Doroszin luona on, tekeillä, ja siihen niiltä menee kolme tai neljä viikkoa.

— Jos niin on, niin teitte hyvin jättäessänne nuo miehet sinne.

He ratsastivat jonkin aikaa ääneti. Azya katseli joka hetki Basian rusottavia kasvoja, joita puolittain peitti viitan kohotettu kaulus ja lakki, ja joka katsahduksen jälkeen hän sulki silmänsä aivan kuin olisi tahtonut paremmin painaa mieleensä tuon kauniin näyn.

— Teidän pitää keskustella Ewkan kanssa, — sanoi Basia aloittaen taas keskustelun. — Te puhelette aivan liian vähän hänen kanssaan, niin että se ihmetyttää häntä. Kohta olette herra Nowowiejskin kasvojen edessä... Minä itsekin alan olla levoton... Teidän on neuvoteltava, miten menettelette.

— Minä tahtoisin ensin puhella teidän armonne kanssa, — vastasi Azya omituisella äänellä.

— Miksi sitten ette puhu?...

— Koska odotan lähettiä Raszkowista... Luulin tapaavani hänet jo Jampolissa. Joka hetki odotan häntä tulevaksi.

— Mitä tekemistä lähetillä on keskustelun kanssa?

— Luulenpa, että hän tuleekin tuolta! — vastasi nuori tataarilainen vältellen.

Ja hän ratsasti edelle, mutta palasi hetken kuluttua ja sanoi:

Ei, ei se ollutkaan!

Koko hänen olemuksessaan, puhetavassaan, katseessaan, äänessään oli sellaista levottomuutta ja hermostuneisuutta, että Basiakin huomasi sen. Mutta ei vähäisintäkään epäluuloa noussut hänen mieleensä. Azyan levottomuus oli täydelleen selitettävissä sillä, että Raszkow ja Ewkan ankara isä oli niin lähellä. Kuitenkin Basiasta tuntui niin raskaalta, kuin olisi hänen oma kohtalonsa ollut kysymyksessä.

Hän meni reen luo ja ratsasti useita tunteja Ewkan läheisyydessä puhellen tämän kanssa Raszkowista, vanhasta ja nuoresta Nowowiejskista, Zosia Boskasta, viimein ympäristöstä, joka muuttui yhä villimmäksi ja peloittavammaksi erämaaksi. Erämaatahan se oli ollut kohta Chreptiowista lähdettyä, mutta siellä kohosi edes silloin tällöin näköpiirissä savupatsas, joka ilmaisi jonkin majan, jonkin ihmisasumuksen olemassaolon. Täällä ei näkynyt missään jälkiä ihmisistä, ja jollei Basia olisi tietänyt olevansa matkalla Raszkowiin, jossa asuu ihmisiä ja on puolalainen varusväki, niin hän olisi voinut luulla, että häntä viedään jonnekin tuntemattomiin erämaihin, vieraisiin maihin, maailman ääriin.

Katsellessaan ympäristöä Basia tahtomattaan hidastutti ratsunsa kulkua ja oli pian reen ja saattojoukon jäljessä. Azya yhtyi häneen hetken kuluttua, ja koska tunsi seudut hyvin, alkoi osoitella hänelle erinäisiä paikkoja mainiten niiden nimet.

Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä maa alkoi höyrytä. Talvella ei tässä eteläisessä seudussa näyttänyt olevan samaa valtaa kuin metsäisessä Chreptiowissa. Tosin oli jonkin verran lunta syvänteissä, rotkoissa, kallioitten reunamilla ja pohjoisen puoleisilla kumpujen rinteillä, mutta yleensä maa ei ollut lumen peitossa, vaan näytti mustalta tai kiilsi kosteasta, kuihtuneesta ruohosta.

Noista ruohoista nousi kevyttä, vaaleata höyryä, joka levisi pitkin maata näyttäen kauempana suurilta, laaksoja täyttäviltä ja laajalti tasangoille leviäviltä vesistöiltä; sitten tuo höyry kohosi yhä ylemmäksi himmentäen auringon valon ja muuttaen kirkkaan päivän pimeäksi ja synkäksi.

— Huomenna tulee sade, — sanoi Azya.

— Kunhan ei vain tänään. Pitkältäkö on Raszkowiin?

Tuchay-beyn poika katseli lähintä ympäristöä, jota jo oli vaikea kunnollisesti nähdä, ja vastasi:

— Tästä on jo lyhyempi matka Raszkowiin kuin takaisin Jampoliin.

Ja hän huokasi syvään, aivan kuin raskas paino olisi pudonnut hänen rinnaltaan.

Tällä hetkellä alkoi kuulua hevosen kavioitten kapsetta saattojoukon suunnalta ja jokin ratsastaja alkoi häämöittää sumussa.

— Halim! Tunnen hänet! — huudahti Azya.

Se oli todellakin Halim. Tultuaan Azyan ja Basian luo hän hyppäsi pois hevosen selästä ja alkoi kumarrella nuoren tataarilaisen jalustimen kohdalla.

— Raszkowistako? — kysyi Azya.

— Raszkowista, herrani! — vastasi Halim.

-— Mitä sinne kuuluu?

Halim kohotti ruman, tavattomista vaivoista laihtuneen päänsä Basiaa kohti aivan kuin olisi tahtonut kysyä, saako hän puhua Basian kuullen, mutta Azya sanoi heti:

— Puhu rohkeasti! Ovatko sotajoukot lähteneet?

— Kyllä, herra. Kourallinen jäi.

— Kuka johti?

— Herra Nowowiejski.

— Lähtivätkö Piotrowiczit Krimiin?

— Aikoja sitten. Jäi vain kaksi naista ja vanha herra Nowowiejski heidän kanssaan.

— Missä on Kryczyński?

— Joen toisella puolen. Odottaa!

— Keitä on hänen kanssaan?

— Adurowicz joukkoineen. Molemmat kumartavat sinulle, Tuchay-beyn pojalle, ja alistuvat tahtoosi — he — ja kaikki, jotka eivät vielä ole ennättäneet tulla.

— Hyvä! — sanoi Azya ja hänen silmänsä välähtivät. — Riennä heti Kryczyriskin luo ja käske heitä valtaamaan Raszkow!

— Tahtosi tapahtuu, herra!

Hetken kuluttua Halim hypähti ratsun selkään ja katosi kuin aave sumuun...

Peloittava ja pahaa ennustava välähdys näkyi Azyan kasvoilla. Ratkaiseva hetki, odotettu hetki, hänen suurin onnenhetkensä oli tullut... Hänen sydämensä löi niin kiivaasti, että hengitys salpautui... Jonkin aikaa hän ratsasti ääneti Basian läheisyydessä, ja vasta kun tunsi, ettei hänen äänensä petä, hän käänsi Basiaan syvät, loistavat silmänsä ja sanoi:

— Nyt voin puhua avoimesti teidän armonne kanssa

— Kuuntelen, — vastasi Basia katsellen häntä tarkkaavasti aivan kuin olisi tahtonut lukea hänen muuttuneista kasvoistaan hänen ajatuksensa.

VIII.

Azya toi ratsunsa niin lähelle Basian ratsua, että heidän jalustimensa miltei koskettivat toisiaan, ja ratsasti vielä vähän matkaa ääneti. Tällä välin hän koetti rauhoittua lopullisesti ja ihmetteli, miksi tuo tyyneys oli niin vaikeasti saavutettavissa, kun kerran Basia oli hänen vallassaan, kun ei enää ollut olemassa mitään inhimillistä voimaa, joka olisi kyennyt riistämään Basian häneltä.

Mutta hän ei tietänyt itsekään, että hänen sielussaan, vastoin kaikkea todennäköisyyttä ja huolimatta siitä, että asianhaarat ilmeisesti puhuivat päinvastaista, piili sittenkin jonkinmoinen toivon kipinä, että hän kohtaisi haluamassaan naisessa vastarakkautta. Jos tuo toivo oli heikko, niin sensijaan halu, että se toteutuisi, oli niin voimakas, että se sai hänet vapisemaan kuin kuumeessa.

Ei avaa tuo toivottu hänelle syliään, ei syöksy hänen syliinsä, ei lausu niitä sanoja, joista hän oli uneksinut yökaudet: »Azya, olen omasi!» — ei paina huuliaan hänen huuliaan vastaan — sen hän tiesi... Mutta miten tuo nainen suhtautuu hänen sanoihinsa? Mitä sanoo? Menettääkö kaiken tasapainonsa niinkuin kyyhkynen petolinnun kynsissä ja antaako ottaa itsensä juuri niinkuin neuvoton kyyhky antautuu haukan saaliiksi? Vai kerjääkö armoa kyynelillä, vai täyttääkö kauhun — huudolla tämän erämaan? Kehittyykö tästä kaikesta jotakin suurempaa vaiko vähäistä?... Tämmöisiä kysymyksiä pyöri tataarilaisen päässä.

Tullut oli hetki, jolloin oli heitettävä pois teeskentely ja naamio ja näytettävä hänelle todelliset, peloittavat kasvot... Pelkoa, levottomuutta vielä hetkinen — ja kaikki täyttyy!

Viimein kuitenkin tuo raskas levottomuus alkoi tataarilaisessa muuttua siksi, miksi useimmiten muuttuu villipedon levottomuus, nimittäin raivoksi... Ja hän alkoi itse kiihoittaa itseään tuolla raivolla.

— Kävi miten tahansa, — ajatteli hän, — niin hän on minun, minun kokonansa ja tulee omakseni jo tänään ja on omani huomenna eikä sitten enää ole palaamista miehensä luo, on vain seurattava minua...

Tämä ajatus saattoi hänet hurjan riemastuksen valtaan ja yht'äkkiä hän lausui äänellä, joka hänestä itsestäänkin tuntui oudolta:

— Teidän armonne ei ole tuntenut minua tähän asti!...

— Tässä pimeydessä on äänenne niin muuttunut, — vastasi Basia hieman levottomana, —... että minusta tuntuu todellakin, kuin joku muu puhuisi.

— Mohilowissa ei ole sotaväkeä, Jampolissa ei ole, Raszkowissa ei ole! Minä yksin olen herrana täällä!... Kryczyński, Adurowicz ja nuo muut ovat orjiani, sillä minä olen ruhtinaan, valtiaan poika — minä olen heidän visiirinsä, minä olen heidän ylin murzansa, minä olen heidän johtajansa niinkuin Tuchay-bey oli johtaja, — minä olen heidän kaaninsa, minulla yksin on voima, kaikki tuo on minun vallassani...

— Miksi te puhutte tuota?

— Teidän armonne ei ole tuntenut minua tähän asti... Raszkow on lähellä... Minä tahdoin tulla tataarilaishetmaniksi ja palvella Puolaa, mutta herra Sobieski ei sallinut... En tahdo olla enää lipekiläinen, en olla kenenkään komennettavana, tahdon itse johtaa suuria tataarilaisjoukkoja, Doroszia vastaan tai Puolaa vastaan, miten teidän armonne vain tahtoo, miten teidän armonne käskee!...

— Kuinka minä käsken?... Azya, mikä sinun on?...

— Se minun on, että täällä kaikki ovat minun orjiani ja minä olen sinun orjasi! Mitä huolin minä hetmanista! Sallipa tai ole sallimatta! Sanokaa vain sana, teidän armonne, ja minä panen jalkojenne juureen Akkermanin ja Dobruczan — ja ne tataarilaisjoukot, joilla on täällä paimentolaiskylänsä, — ja ne, jotka liikkuvat Villeillä Kentillä, — ja ne, joilla on täällä talvimajansa, ne kaikki tulevat olemaan — orjiasi, niinkuin minä olen sinun orjasi!... Jos käsket, — niin en tottele Krimin kaania enkä tottele sulttaania, vaan sodin heitä vastaan miekka kädessä ja autan Puolaa ja kokoan uuden tataarilaisjoukon näillä mailla ja tulen sen kaaniksi ja minun hallitsijani olet sinä yksin, sinua yksistään minä kumarran, sinun suosiotasi ja suopeuttasi pyydän!

Tämän sanottuaan hän nojautui satulassaan Basiaa kohti, kietoi käsivartensa naisen ympärille, joka oli puoleksi ällistynyt ja puoleksi ikäänkuin tyrmistynyt hänen sanoistaan, ja jatkoi puhettaan nopeasti käheällä äänellä:

— Etkö sitten ole nähnyt, että olen rakastanut vain sinua!... Miten olenkaan kärsinyt!... Mutta minä otan sinut!... Sinä olet jo omani ja tulet olemaan omani!... Ei kukaan riistä sinua käsistäni! Sinä olet minun, minun, minun!

— Jeesus Maria! — huudahti Basia.

Mutta Azya painoi hänet niin voimakkaasti rintaansa vastaan kuin olisi tahtonut tukahduttaa...

Lyhyt hengähdys kohosi Azyan rinnasta, silmissä pimeni, viimein hän tempasi Basian pois satulasta ja istutti eteensä painaen häntä rintaansa vastaan ja hänen sinertävät huulensa avautuivat hekumallisesti kuin kalan suu ja alkoivat etsiä Basian huulia.

Basia ei huudahtanut, mutta alkoi tehdä yllättävän voimakasta vastarintaa.

Heidän kesken syntyi kamppailu, jonka aikana kuului vain heidän katkonaista läähätystään. Voimakkaat liikkeet ja Azyan kasvojen läheisyys palauttivat Basian täysin tajuihinsa. Hän tunsi samanlaista selvänäköisyyttä kuin hukkuva. Yhtäkkiä hän tajusi äärettömän selvästi kaikki. Ensin oli kuin maa olisi revennyt hänen allaan ja pohjaton kuilu avautunut, johon Azya oli vetämässä häntä lopullisesti; Basia näki hänen rakkautensa, hänen petoksensa, oman kauhean kohtalonsa, voimattomuutensa ja avuttomuutensa, tunsi levottomuutta, tunsi suurta tuskaa ja surua — ja samalla leimahti hänessä määrättömän kiihtymyksen ja raivon ja kostonhimon liekki.

Sellainen oli tämän urhean nuoren naisen, tämän Puolan uljaimman ritarin vaimon sielu, että hän tänä kauheana hetkenä ajatteli ensin: »Kostaa!» ja vasta sitten: »Pelastautua!» Kaikki hänen ajatusvoimansa jännittyi niinkuin hius nousee pystyyn kauhusta ja tuo hukkuvan selvänäköisyys tuli hänessä suorastaan ilmiömäiseksi. Kädet alkoivat etsiä Azyan vyöltä asetta ja sattuivat viimein itämaisen pistolin luiseen perään; mutta samalla hänellä oli malttia ajatella, että vaikka pistoli olisikin ladattu ja vaikka hänen onnistuisikin nostaa hana, niin ennenkuin hän ennättää kääntää kättään ja suunnata pistolin suun Azyan päätä kohti, tarttuu tämä jo hänen käteensä ja vie häneltä viimeisen pelastuskeinon. Hän päätti menetellä toisin.

Tämä kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä. Azya huomasi todellakin liikkeen ja ojensi kätensä niin nopeasti kuin salama olisi iskenyt, mutta ei kuitenkaan kyennyt arvioimaan oikein hänen liikettään, sillä heidän kätensä eivät sattuneetkaan yhteen ja Basia iski käyttäen koko nuoren, tarmokkaan nyrkkinsä voiman häntä pistolin luisella perällä silmien väliin.

Isku oli niin ankara, ettei Azya kyennyt edes huudahtamaan, vaan putosi suin päin satulasta vetäen pudotessaan Basian mukaansa.

Basia nousi silmänräpäyksessä pystyyn, hypähti ratsunsa selkään ja lähti kiitämään kuin vihuri pois, päin Dniestristä, suurille aroille.

Pimeys verhosi hänet kokonaan. Ratsu juoksi korvat höröllään umpimähkään kallioitten, rotkojen ja syvänteitten välitse. Joka hetki se saattoi syöksyä johonkin kuiluun, joka hetki se saattoi murskautua ja murskata ratsastajan kallionkielekkeitä vastaan, mutta Basia ei nyt välittänyt mistään; kaikkein peloittavin vaara oli hänestä lipekiläiset ja Azya... Omituista! Nyt, kun hän oli vapautunut rosvon käsistä ja vainooja makasi todennäköisesti hengettömänä kallioitten välissä, valtasi hänet pelon tunne.

Kasvot painettuina hevosen harjaa vastaan, paeten kuin hirvi, jota sudet ajavat takaa, hän alkoi nyt pelätä Azyaa enemmän kuin sillä hetkellä, jolloin oli hänen sylissään, — ja tunsi pelkoa ja tunsi voimattomuutta ja tunsi samaa kuin heikko lapsi, joka yksinään ja hylättynä on eksynyt. Jonkinmoinen itkun ääni alkoi nousta hänen sydämeensä ja huokaillen, peläten, vaikeroiden anoa turvaa:

— Michal, pelasta!... Michal, pelasta!...

Mutta ratsu kiiti yhä eteenpäin; vaistomaisesti se hyppi kuilujen yli, väisti sulavin liikkein törröttävät kallionkielekkeet, kunnes sen kaviot eivät enää kajahdelleet kivistä maaperää vastaan: nähtävästi se oli joutunut sellaiselle avoimelle »aholle», jollaisia oli siellä täällä rotkojen välissä.

Se oli hien vallassa; sieraimet tuhisivat, mutta se juoksi juoksemistaan.

— Minne paeta? — ajatteli Basia.

Ja samassa hän vastasi itselleen:

— Chreptiowiin!

Mutta uusi levottomuus valtasi hänen sydämensä, kun hän ajatteli tuota pitkää, kauheitten erämaitten läpi johtavaa tietä. Samassa hän muisti, että Azya oli jättänyt lipekiläisjoukkoja Mohilowiin ja Jampuliin. Aivan varmaan kaikki lipekiläiset olivat liitossa keskenään; kaikki palvelivat Azyaa ja ottaisivat senvuoksi ehdottomasti kiinni hänet ja veisivät Raszkowiin; oli senvuoksi painauduttava kauas aroille ja sitten vasta suunnattava matka pohjoiseen, kun on kiertänyt Dniestrin varrella olevat joukko-osastot.

Näin oli meneteltävä sitäkin suuremmalla syyllä, kun takaa-ajajat, jos semmoisia lähetetään, epäilemättä kulkisivat joen rantaseutua, ja aavoilla aroilla taas saattoi kohdata puolalaisia komennuskuntia, jotka olivat palaamassa linnoituksiinsa.

Hevosen juoksu hidastui yhä enemmän. Basia, joka oli tottunut ratsastaja, ymmärsi heti, että hevosen piti saada levätä, muuten se kaatuisi. Senkin hän tajusi, että jos hän jää näihin erämaihin ilman hevosta, niin hän on hukassa.

Hän siis hillitsi hevosen juoksua ja ratsasti jonkin aikaa käyden. Sumu harveni, mutta eläin raukasta kohoili kuumaa höyryä.

Basia alkoi rukoilla.

Yht'äkkiä kuului pimeydestä hevosen hirnuntaa muutaman sadan askelen päästä takaapäin.

Basian hiukset nousivat pystyyn.

— Minun ratsuni kaatuu, mutta kaatuu niidenkin! — sanoi hän ääneen.

Ja lähti uudelleen kiitämään.

Jonkin aikaa ratsu kiiti kuin haukkaa pakeneva kyyhkynen, kiiti pitkät matkat pannen liikkeelle viimeiset voimansa, mutta hirnunta kuului yhä takaapäin kauempaa. Tuossa sumun läpi tunkeutuvassa hirnunnassa oli jotakin samalla kertaa tavattoman surullista ja peloittavaa.

Mutta ensimmäisen pelon haihduttua tuli Basia ajatelleeksi, että jos tuon häntä seuraavan ratsun selässä istuisi joku, niin hevonen ei hirnuisi, sillä ratsastaja tahtoisi salata takaa-ajonsa ja estäisi hirnumisen.

— Olisikohan mahdollista, että Azyan ratsu juoksee jäljessäni? — ajatteli Basia..

Varovaisuuden vuoksi hän veti esille molemmat pistolit kotelostaan, mutta se oli tarpeeton toimenpide.

Hetken kuluttua alkoi jotakin häämöttää pimeässä ja Azyan hevonen juoksi häntä kohti sieraimet levällään. Nähtyään Basian hevosen se alkoi lähestyä tätä pitkin hyppäyksin ja päästellen katkonaisia hirnahduksia, joihin Basian ratsu vastasi heti.

— Seh! Seh! — kutsui Basia.

Kesy eläin tuli hänen luokseen ja antoi tarttua suitsiin. Basia nosti silmänsä taivasta kohti ja sanoi:

— Jumalan suojelus!

Azyan hevosen saanti oli hänelle todellakin kaikin puolin erittäin hyvä asia.

Hänen käsissään oli ensiksikin koko joukko-osaston kaksi parasta hevosta; toiseksi hänellä oli tilaisuus vaihtaa hevosta ja kolmanneksi vihdoin tuon hevosen siellä olo antoi sen varmuuden, ettei takaa-ajoon ryhdytä aivan heti. Jos tuo hevonen olisi juossut koko joukon jälkeen, niin lipekiläiset sen nähtyään olisivat tulleet levottomiksi ja epäilemättä heti kääntyneet takaisin etsimään johtajaansa; nyt sensijaan oli luultavaa, ettei heidän mieleensäkään ollut juolahtanut jotakin tapahtuneen Azyalle ja että he lähtevät etsimään vasta sitten, kun huolestuvat hänen pitkästä poissaolostaan.

— Mutta silloin minä olen jo kaukana! — lopetti Basia ajattelunsa.

Tämä sai hänet uudelleen muistamaan, että Azyan joukkoja on Jampolissa ja Mohilowissa.

— Täytyy kiertää ne kulkemalla aroa ja lähestyä jokea vasta sitten, kun olen Chreptiowin seuduilla. Viekkaasti on tuo hirveä mies asettanut ansansa, mutta Jumala pelastaa minut niistä!

Nämä ajatukset rohkaisivat häntä, ja hän alkoi valmistautua jatkamaan matkaansa.

Azyan satulasta hän löysi musketin, ruutisarven, luotipussin ja pussillisen hampunsiemeniä, joita tataarilaisella oli tapana myötäänsä pureskella. Lyhentäessään jalustimia itselleen sopiviksi Basia ajatteli, että saisi koko matkan elää kuten lintu noilla siemenillä, ja otti ne huolellisesti talteen.

Hän päätti välttää ihmisiä ja asumuksia, sillä näissä erämaissa saattoi jokaiselta ihmiseltä odottaa pikemmin pahaa kuin hyvää. Hänen sydäntään jäyti levottomuus, kun hän ajatteli, millä syöttäisi hevosiaan. Ne itse kaivavat ruohoa lumen alta ja kaapivat sammalta vuorten halkeamista, mutta entäpä jos ne kaatuvat huonosta ravinnosta ja vaivalloisista retkistä? Eihän hän voinut säästää niitä...

Toinen pelon aihe oli, että hän kenties eksyy erämaassa. Helppoa olisi löytää tie, jos kulkisi Dniestrin rantaa, mutta sitä tietä hän ei voinut valita. Miten käy hänelle pimeässä, laajassa ja tiettömässä erämaassa? Mistä hän tietää, onko menossa pohjoista kohti tai muuhun suuntaan, jos tulee pimeitä, pilvisiä päiviä ja tähdettömiä öitä? Häntä ei peloittanut niin paljon se, että erämaassa liikuskeli petoja, sillä hän oli rohkea ja toimekas ja olihan hänellä aseita. Laumoissa kulkevat sudet saattoivat tosin olla vaarallisia, mutta yleensä hän pelkäsi ihmisiä enemmän kuin petoja; kaikkein, enimmän hän kuitenkin pelkäsi eksymistä.

— Ah, Jumala näyttää minulle tien ja antaa minun palata Michalin luo, — sanoi Basia.

Ja siunattuaan itsensä hän pyyhki hihallaan kasvoistaan kosteuden, joka sai hänen kalvenneet poskensa tuntumaan kylmiltä, loi nopean silmäyksen ympäristöön ja antoi hevosten ravata.

IX.

Ei kenenkään mieleenkään tullut etsiä Tuchay-beyn poikaa ja hän virui erämaassa siihen asti kuin itse tuli tajuihinsa.

Toinnuttuaan hän nousi istumaan ja koettaen ymmärtää, mitä oli tapahtunut, alkoi katsella ympäristöä.

Mutta hän näki sen hyvin hämärästi; sitten hän huomasi, että näki vain toisella silmällään ja huonosti silläkin. Toinen oli joko menettänyt näkövoimansa tai veren tukkima.

Azya nosti kätensä kasvoilleen. Hänen sormensa sattuivat hyytyneeseen vereen, jota oli tarttunut viiksiin; suukin oli täynnä verta, joka ahdisti häntä, niin että hänen täytyi kakistella ja sylkeä sitä pois tuon tuostakin; sylkiessään hän tunsi kauheata kipua kasvoissaan; hän asetti sormensa viiksien yläpuolelle, mutta veti samassa pois voihkaisten kivusta.

Basian isku oli murskannut hänen nenänsä yläosan ja vahingoittanut poskiluuta.

Vähän aikaa hän istui liikkumatta; sitten hän alkoi katsella ympärilleen sillä silmällä, jolla jonkin verran näki, ja huomattuaan kallioitten lomassa lumivyöhykkeen ryömi sen luo, otti kouransa täyteen lunta ja painoi sen runneltuja kasvojaan vastaan.

Se tuotti hänelle heti suurta helpotusta; kun lumi suli ja valui punertavina virtoina hänen viiksilleen, niin hän otti sitä uudelleen kourallisen ja painoi kasvojaan vasten. Sen lisäksi hän alkoi ahneesti syödä lunta ja sekin virkisti häntä. Jonkin ajan kuluttua kova paino, jota hän tunsi päässään, alkoi tuntua helpommalta ja Azya muisti kaikki, mitä oli tapahtunut.

Mutta ensi hetkellä hän ei tuntenut raivoa eikä vihastusta eikä epätoivoa. Ruumiillinen kipu tukahdutti kaikki muut tunteet ja pakotti tahtomaan vain yhtä asiaa — pikaista pelastusta.

Syötyään vielä muutamia kourallisia lunta alkoi Azya etsiä katseellaan hevostaan. Sitä ei ollut. Hän ymmärsi silloin, että jos hän ei tahtonut odottaa siihen asti, kunnes lipekiläiset tulevat hakemaan häntä, niin hänen pitää kulkea jalkaisin.

Nojaten käsillään maahan hän koetti nousta seisomaan, mutta tunsi niin suurta kipua, että päästi tuskan huudon ja istahti.

Hän istui noin tunnin ja koetti sitten taas ponnistaa. Tällä kertaa hän onnistui pääsemään niin pitkälle, että nousi seisomaan ja nojaten hartioillaan kalliota vastaan kykeni pysymään jaloillaan; mutta kun hän ajatteli, että oli luovuttava tuosta tuesta ja otettava askeleita tyhjässä avaruudessa, niin valtasi hänet niin suuri heikkouden ja pelon tunne, että hän oli vähältä lysähtää uudelleen istumaan.

Kuitenkin hän voitti heikkoutensa, veti esille sapelinsa ja lähti siihen nojaten kulkemaan eteenpäin. Se onnistui. Kuljettuaan muutamia askeleita hän tunsi, että hänen jalkansa ja ruumiinsa olivat voimakkaat ja täydelleen hänen vallassaan, vain pää tuntui ikäänkuin vieraalta ja huojui kuin iso paino milloin oikeaan, milloin vasempaan, milloin taaksepäin, milloin eteen. Hän tunsi myös kantavansa tätä raskasta ja huojuvaa päätä erittäin varovasti ja suuresti peläten, että pudottaa sen kivikkoon ja särkee.

Toisinaan tuntui pää ikäänkuin kiertyvän kokonaan ympäri, niin että oli kuin hän olisi kulkenut kehää. Väliin pimeni hänen ainoa silmänsä; silloin hän nojasi molemmin käsin sapeliinsa.

Mutta päänhuimaus meni ohi hitaasti, kun sensijaan kipu yltyi yltymistään. Otsassa, silmissä ja koko päässä oli sellaista pyörrytystä, että voihkina kohosi Azyan rinnasta.

Kallioitten kaiku toisti hänen vaikerruksensa ja kiiri tuossa erämaassa peloittavana, verisenä, enemmän vampyyrin kuin ihmisen rinnasta lähtenyttä ääntä muistuttaen.

Pimeä oli jo tulossa, kun hän kuuli edessään hevosen kavioitten kapsetta.

Tulija oli lipekiläinen vääpeli, joka oli lähtenyt saamaan määräyksiä.

Sinä iltana oli Azya vielä niin voimissaan, että järjesti takaa-ajon, mutta joutui sitten heti vuoteeseen eikä voinut kolmena seuraavana päivänä ottaa puheilleen ketään paitsi kreikkalaisen välskärin, joka hoiti hänen haavojaan, ja Halimin, joka toimi välskärin apuna.

Vasta neljäntenä päivänä hän tuli tajuihinsa ja ymmärsi samalla, mitä oli tapahtunut.

Ja heti hänen kuumeiset ajatuksensa lensivät Basiaan. Hän näki Basian pakenevan kallioitten lomitse ja erämaan halki, näki hänet lintuna, joka on lentänyt pois ainaiseksi; näki hänen saapuvan Chreptiowiin; näki hänet hänen miehensä sylissä ja tuo näky tuotti hänelle suurempaa tuskaa kuin haavat ja samalla surua sekä häpeän tunnetta kärsityn tappion johdosta:

— Pakeni, pakeni! — toisteli hän tavan takaa ja joutui niin suuren raivon valtaan, että näytti toisinaan miltei menettävän tajuntansa.

— Onnetonta! — vastasi hän Halimille, kun tämä koetti rauhoitella häntä ja vakuutti, ettei Basia pääse takaa-ajajain käsistä. Hän potki jaloillaan nahkoja, joilla vanha tataarilainen peitteli häntä, uhkaili tikarillaan Halimia ja kreikkalaista ja ulvoi kuin villipeto — ja riuhtoi tahtoen itse rientää ajamaan Basiaa takaa, ottaa hänet kiinni ja sitten vihan ja villin rakkauden kiihoittamana kuristaa hänet omin käsin.

Väliin hän houraili kuumeessa, huusi Halimille, että tämä toisi hänelle mahdollisimman pian pienen ritarin pään ja sulkisi Basian sidottuna sen viereen säiliökaappiin. Väliin hän puheli Basian kanssa, pyysi, uhkaili; väliin ojensi käsiään kuin vetääkseen hänet puoleensa; viimein vaipui syvään uneen ja nukkui kokonaisen vuorokauden. Kun hän heräsi, oli hän kokonaan päässyt kuumeestaan ja saattoi ottaa puheilleen Kryczyriskin ja Adurowiczin.

Näiden oli tärkeätä tavata häntä, sillä he eivät tietäneet, mitä oli tehtävä. Sotajoukon, joka oli lähtenyt nuoren Nowowiejskin johdolla, ei tosin pitänyt palata ennenkuin kahden viikon kuluttua, mutta jokin odottamaton tapaus voisi jouduttaa heidän paluutansa ja silloin oli tiedettävä, miten oli meneteltävä.

Tosin Kryczyński ja Adurowicz vain näön vuoksi tahtoivat palata Puolan palvelukseen, mutta koko asia oli Azyan hoidossa; hän yksin saattoi antaa heille toimintaohjeita sillä kertaa; hän yksin saattoi selittää, millä puolella oli edullisinta olla ja oliko parasta heti palata sulttaanin maihin vai teeskennelläkö ja miten kauan teeskennellä palvelevansa Puolaa. He molemmat tiesivät hyvin, että loppujen lopuksi Azyankin tarkoituksena oli pettää Puola, mutta otaksuivat, että hän petoksen uhatessa tulla ilmi käskee heitä odottamaan sodan syttymiseen asti, jotta petoksen seuraukset olisivat tuntuvammat.

Hänen ohjeensa olisivat sitäpaitsi heille käskyn veroisia, sillä hänestä oli tuleva heidän johtajansa, koska oli koko asian järjestäjä, viekkain, vaikutusvaltaisin ja Tuchay-beyn, kaikissa tataarilaisjoukoissa tunnetun sankarin poika.

He seisoivat alttiina palvelemaan hänen vuoteensa ääressä ja kumarsivat hänelle. Hän tervehti heitä vielä heikkona, kasvot siteessä ja yksisilmäisenä, mutta jo aivan tervehtyneenä. Heti alussa hän sanoi heille:

— Olen sairas. Nainen, jonka aioin ryöstää ja ottaa omakseni, riistäytyi käsistäni ja haavoitti minua pistolin perällä. Se oli komendantti Wolodyjowskin vaimo... Syököön rutto Wolodyjowskin ja koko hänen sukunsa!

— Käyköön niinkuin sanot! — vastasivat molemmat ratsumestarit.

— Antakoon Jumala teille, uskollisille, onnea ja menestystä!...

— Niin myös sinulle, herra!

Sitten he alkoivat heti puhua siitä, mitä heidän on tehtävä.

— Ei voi viivytellä eikä lykätä sulttaanin palvelukseen rupeamista sotaan asti, — sanoi Azya, — sillä jo sen johdosta, mitä on tapahtunut tuolle naiselle, lakkaavat he luottamasta meihin ja hyökkäävät kimppuumme sapelein. Mutta ennenkuin he käyvät kimppuumme, hyökkäämme me kaupungin kimppuun ja poltamme sen Jumalan kunniaksi. Sen kourallisen sotamiehiä, mikä on jäänyt tänne, otamme sotavangiksi ja samoin teemme niille asukkaille, jotka, ovat Puolan alamaisia, mutta valakialaisten, armeenialaisten ja kreikkalaisten omaisuuden jaamme keskenämme ja menemme Dniestrin tuolle puolen, sulttaanin maihin.

Kryczyński ja Adurowicz, jotka olivat jo pitkät ajat kuljeskelleet kaikkein villeimpien tataarilaisjoukkojen mukana ja ryöstelleet yhdessä niiden kanssa, olivat täydelleen villiintyneet ja siksipä heidän silmänsä nyt. alkoivat loistaa.

— Kiitos sinulle, herra, — sanoi Kryczyński, — sinun toimestasi meidät päästettiin tähän kaupunkiin, jonka Jumala nyt antaa käsiimme!...

— Eikö Nowowiejski estellyt pääsyänne? — kysyi Azya.

— Nowowiejski tiesi, että me siirrymme Puolan palvelukseen ja että sinä olet tulossa yhtyäksesi meihin, ja siksi hän piti meitä heikäläisinä niinkuin pitää sinua heidän miehenään.

— Me olimme Moldaun puolella, — pisti väliin Adurowicz, — mutta kävimme Kryczyńskin kanssa vierailulla hänen luonaan. Hän otti meidät vastaan kuin aatelismiehet ja sanoi: »Nykyisellä teollanne sovitatte vanhan synnin, ja kun kerran hetmani, jolle Azya on mennyt teistä takuuseen, antaa teille anteeksi, niin ei minunkaan sovi katsoa teitä kieroon.» Tahtoipa hän, että asettuisimme kaupunkiin, mutta me sanoimme: »Emme tee sitä, ennenkuin Azya Tuchay-beyn poika tuo meille hetmanin luvan...» Kuitenkin hän ennen lähtöään piti vielä pidot meille ja pyysi meitä pitämään huolta kaupungin turvallisuudesta...

— Noissa kemuissa, — lisäsi Kryczyński, — näimme hänen isänsä ja ämmän, joka odottaa miestään sotavankeudesta, ja sen neidin, jonka kanssa Nowowiejski aikoo mennä naimisiin.

— Ahaa! — sanoi Azya. — En vielä ole ennättänyt ajatella, että he kaikki ovat täällä... Ja neiti Nowowiejskan minä toin tänne!...

Hän löi yhteen käsiään, ja kun Halim kohta ilmestyi huoneeseen, sanoi Azya hänelle:

— Heti kun lipekiläiseni näkevät kaupungin liekeissä, hyökätkööt linnoituksessa olevien sotamiesten kimppuun ja pistäkööt niille veitsen kurkkuun; naiset ja vanha aatelismies köytettäköön kiinni ja heitä vartioitakoon, kunnes annan määräykseni.

Sen sanottuaan hän kääntyi Kryczyńskin ja Adurowiczin puoleen:

— Itse en auta, koska olen heikko, mutta istuudun hevosen selkään ja edes katselen, mutta te, rakkaat toverit, toimikaa, toimikaa!

Kryczyński ja Adurowicz riensivät heti ovesta ulos. Azya lähti heidän jälkeensä ja käskettyään tuoda hevosen ratsasti paaluaidan luo katsellakseen korkean linnoituksen portista, mitä kaupungissa tulee tapahtumaan.

Joukko lipekiläisiä alkoi myös kiipeillä paaluaidan luona olevalle vallille nauttiakseen verilöylyn näkemisestä. Kun ne Nowowiejskin sotamiehet, jotka olivat jääneet kaupunkiin, näkivät lipekiläisten kokoontuvan yhteen, niin he ajattelivat, että kaupungissa oli jotakin katseltavaa, ja yhtyivät lipekiläisiin ilman mitään pelkoa tai pahoja aavistuksia. Muuten näitä kävelyllä olijoita oli tuskin pariakymmentäkään, muut olivat kaupungin kapakoissa.

Sillävälin Adurowiczin ja Kryczyńskin joukot hajaantuivat nopeasti kaupungille. Näissä joukoissa oli etupäässä lipekiläisiä ja tšeremissejä, siis entisiä Puolan asukkaita, enimmäkseen aatelia, mutta koska siitä oli jo kauan, kun he olivat lähteneet maastaan, niin he olivat tuona kodittomuutensa aikana tulleet suuressa määrin villien tataarilaisten kaltaisiksi. Heidän vanhat puolalaispukunsa olivat kuluneet riekaleiksi ja senvuoksi he yleensä olivat puettuja lammasnahkaturkkeihin, joissa villa oli päälläpäin ja jotka oli pantu paljaita, aron viimojen ja nuotiotulien mustuttamia ruumiita vastaan; heillä oli kuitenkin paremmat aseet kuin villeillä tataarilaisilla: kaikilla oli sapelit, kaikilla tulessa karaistut jouset ja monella tuliluikku. Mutta heidän kasvoissaan kuvastui sama julmuus ja verenhimo kuin heidän dobrucilaisten, bialogrodilaisten ja krimiläisten toveriensakin kasvoissa.

Nyt kaupungille hajaannuttuaan he alkoivat juoksennella eri suuntiin päästellen kimeitä huutoja aivan kuin koettaen innostaa noilla huudoilla toisiaan murhaan ja ryöstöön.

Mutta vaikka moni heistä, jo pani tataarilaiseen tapaan veitsen suuhunsa, niin kaupungin asukkaat, jotka olivat kuten Jampolissakin valakialaisia, armeenialaisia, kreikkalaisia ja osaksi tataarilaisia kauppiaita, katselivat heitä täysin rauhallisina. Puodit olivat avoinna; kauppiaat istuivat puotiensa edessä turkkilaiseen tapaan, penkeillä, sormiellen rukousnauhojansa.

Lipekiläisten huudot vaikuttivat vain sen, että heitä katseltiin uteliaammin, koska luultiin heidän ryhtyvän leikkimään jotakin leikkiä.

Mutta yht'äkkiä alkoi torin reunoilta kohoilla savua ja kaikkien lipekiläisten suusta lähti niin kamala ulvonta, että kauhusta kalpenivat valakialaiset, armeenialaiset ja kreikkalaiset, kaikki heidän naisensa ja lapsensa.

Nuolia alkoi tulla kuin rajuna sadekuurona rauhallisten asukasten päälle. Heidän huutonsa, ovien ja ikkunaluukkujen kolahdukset niitä kiireesti suljettaessa sekaantuivat hevoskavioitten töminään ja rosvojen ulvontaan.

Kauppatori kietoutui savuun. Kuului huutoja: »Palaa! Palaa!» Samaan aikaan alettiin murtaa auki puoteja, taloja, vetää tukasta ulos kauhistuneita naisia, heittää kaduille taloustavaraa, safiaania, myymäläin tavaroita, vuoteita, joista untuvia kohoili pilvenä ilmaan. Kuului maahan lyötyjen miesten vaikerteluja, valitushuutoja, koirien ulvontaa, karjan mörinää, kun tuli saarsi ne tartuttuaan niiden takana oleviin rakennuksiin; punaiset tulenliekit näkyivät päivälläkin mustia savupilviä vastaan ja loimusivat yhä korkeammalle taivasta kohti.

Linnoituksessa syöksyivät Azyan ratsumiehet heti alussa teurastamaan jalkaväkeä, joka enimmäkseen oli aseetonta.

Siinä ei oikeastaan käyty mitään taistelua; muutamia veitsiä työnnettiin äkkiarvaamatta jokaisen puolalaisen rintaan; sitten leikattiin onnettomilta pää ja vietiin Azyan hevosen jalkain juureen.

Tuchay-beyn poika antoi suurimmalle osalle lipekiläisiään luvan mennä ja yhtyä toveriensa verileikkiin; itse hän pysyi paikallaan ja katseli.

Kryczyńskin ja Adurowiczin työ peittyi savuun; palon käry ulottui linnoitukseen asti; kaupunki paloi kuin jättiläisnuotio ja savupilvet peittivät näköalan; toisinaan pamahti savun keskellä pyssyn laukaus aivan, kuin ukkosen jyrinä pilvestä, väliin näkyviin pakeneva ihminen tai ryhmä lipekiläisiä takaa-ajopuuhissa.

Azya oli kauan paikallaan ja katseli riemu sydämessä; julma hymy väikkyi hänen huulillaan, joitten alta välähtelivät valkoiset hampaat, — hymy, joka oli sitäkin julmempi, kun siihen sekaantui paranevan haavan tuottama kipu.

Riemun lisäksi täytti ylpeyskin hänen sydämensä.. Rinnasta oli pudonnut se paino, minkä synnytti teeskentelemisen pakko, ja ensimmäisen kerran hän päästi täysin valloilleen vihan, jota oli salannut vuosikaudet. Nyt hän tunsi olevansa oma itsensä, tunsi olevansa oikea Azya, Tuchay-beyn poika.

Mutta samalla kertaa hän oli hyvin pahoillaan siitä, ettei Basia ollut katsomassa tätä tulipaloa, tätä verilöylyä, ettei Basia näe häntä hänen uusissa hommissaan. Hän rakasti Basiaa, mutta samalla hänessä paloi raju halu kostaa Basialle.

— Hän seisoisi tässä, hevoseni vieressä, — ajatteli hän itsekseen, — ja minä pitäisin häntä kiinni hiuksista ja hän syleilisi jalkojani, mutta sitten minä ottaisin hänet ja suutelisin hänen suutaan ja hän olisi minun, minun, minun... orjani?...

Epätoivoon joutumasta esti häntä vain se toivo, että kenties takaa-ajajat tai hänen matkan varrelle jättämänsä joukot tuovat Basian takaisin hänelle. Tähän toivoon hän tarttui kuin hukkuva oljenkorteen ja se antoi hänelle voimaa. Hän ei voinut ajatella, että olisi lopullisesti kadottanut hänet, sillä kovin paljon hän oli ajatellut sitä hetkeä, jolloin ottaa hänet vihdoin omakseen.

Hän seisoi portin luona siihen asti, kunnes nujerrettu kaupunki vaikeni, mikä tapahtui varsin pian, sillä Adurowiczin ja Kryczyńskin joukkoihin kuului yhtä paljon väkeä kuin koko kaupungissa oli asukkaita. Vain tulipaloa kesti kauemmin kuin ihmisten voihketta ja se tohisi ihan iltaan asti.

Azya laskeutui alas hevosen selästä ja lähti hitain askelin avaraan huoneeseensa; sen keskelle oli häntä varten levitetty lampaannahkoja. Hän istuutui niille ja odotti kahden ratsumestarin tuloa.

Nämä tulivatkin pian ja heidän mukanaan vääpelit. Kaikki olivat riemastuneen näköisiä, sillä saalista oli saatu enemmän kuin oli odotettukaan. Kaupunki oli ennättänyt jo paljon vaurastua talonpoikaiskapinan jälkeen ja oli varakas. Oli otettu myös noin sata nuorta naista ja joukko yli kymmenen vuoden ikäisiä lapsia, jotka saattoi edullisesti myydä itämaiden markkinoilla. Miehet, vanhat naiset ja liian pienet lapset, jotka eivät olisi kestäneet matkan vaivoja, oli surmattu. Lipekiläisten kädet höyrysivät ihmisen verestä, ja heidän lammasnahkaturkkeihinsa oli tarttunut palon käryä. Kaikki istuutuivat Azyan ympärille, ja Kryczyński sanoi:

— Vain tuhkaläjä jää jälkeemme... Ennen sotaväen palaamista voisimme vielä mennä, Jampoliin, siellä on kaikenlaista tavaraa yhtä paljon tai enemmänkin kuin Raszkowissa.

— Ei, — vastasi Tuchay-beyn poika,— Jampolissa on minun miehiäni, jotka polttavat kaupungin, mutta meidän on aika mennä kaanin ja sulttaanin maihin.

— Kuten käsket! Palaamme tuoden kunniaa ja saalista! — vastasivat ratsumestarit ja vääpelit.

— Täällä linnoituksessa on vielä naisia ja tuo aatelismies, joka kasvatti minua, — sanoi Azya. — Häntä on palkittava.

Tämän sanottuaan hän löi yhteen käsiään ja käski tuomaan vangit. Heidät tuotiin heti: itkettynyt rouva Boska, Zosia, joka oli valkoinen kuin palttina, Ewka ja vanha Nowowiejski, jonka kädet oli sidottu yhteen köydellä. Kaikki olivat pelästyksissään, mutta vielä enemmän hämmästyksissään siitä, mitä oli tapahtunut ja mikä oli heille täysin käsittämätöntä. Ainoastaan Ewka aavisteli, mitä oli tapahtunut rouva Wolodyjowskalle, miksi Azya tähän saakka ei ollut näyttäytynyt, miksi oli pantu toimeen verilöyly kaupungissa ja miksi heidät oli sidottu kuin vangit, mutta hän ajatteli, että oli kysymyksessä hänen ryöstämisensä, että Azya raivosi vain rakkaudesta häneen eikä ylpeydessään tahtonut pyytää hänen kättään hänen isältään, vaan oli päättänyt ryöstää hänet väkivalloin. Kaikki tuo oli itsessään peloittavaa, mutta Ewka ei pelännyt ainakaan oman henkensä menettämistä.

Sisälle tuodut vangit eivät tunteneet Azyaa, sillä hänen kasvonsa olivat miltei kokonaan kääreessä. Mutta sitä suurempi pelko sai naisten polvet vapisemaan, sillä ensihetkellä he luulivat villien tataarilaisten jollakin käsittämättömällä tavalla tuhonneen lipekiläiset ja vallanneen Raszkowin. Vasta nähdessään Kryczyńskin ja Adurowiczin he tulivat vakuutetuiksi, että olivat juuri lipekiläisten käsissä.

Jonkin aikaa he katselivat äänettöminä toisiaan. Viimein vanha Nowowiejski lausui epävarmalla, mutta kovalla äänellä:

— Kenen käsissä me olemme?

Azya alkoi päästellä auki kasvojensa siteitä ja pian olivat heidän nähtävinään hänen kasvonsa, jotka aikoinaan olivat olleet kauniit, vaikkakin villit, mutta jotka nyt oli turmeltu ainiaaksi, sillä nenä oli murskattu ja toisen silmän paikalla oli mustansininen läiskä; ne olivat peloittavat kasvot, joista loisti kylmä kostonhimo ja joiden hymy oli kuin suonenvedon aiheuttama irvistys.

Hetken vielä hän oli vaiti, sitten hän suuntasi hehkuvan katseen vanhaan aatelismieheen ja vastasi:

— Minun, Tuchay-beyn pojan käsissä!

Mutta vanha Nowowiejski oli jo ennättänyt tuntea hänet ja Ewkakin oli tuntenut hänet, vaikka hänen sydämensä valtasi kauhistus ja vastenmielisyys, kun hän näki tuon omituisen pään.

Neito peitti kasvonsa käsiinsä, joita ei oltu sidottu, mutta aatelismies avasi suunsa, alkoi hämmästyksestä räpyttää silmiään ja toisteli:

— Azya! Azya!

— Jota olette kasvattanut, jolle olette ollut isänä ja jonka selkä sinun isällisen kätesi toimesta vuoti verta...

Veri nousi aatelismiehen päähän.

— Petturi! — sanoi hän. — Oikeuden edessä saat vastata teoistasi!... Käärme!... Minulla on vielä poika...

— Onpa tytärkin, — vastasi Azya, — jonka takia annoit piiskata minut puolikuoliaaksi, mutta tämän tyttären minä nyt lahjoitan joukkoni vähäpätöisimmälle tataarilaiselle, hänen palvelijakseen ja huvikseen!

— Päällikkö! Lahjoita hänet minulle! — sanoi yht'äkkiä Adurowicz.

— Azya! Azya! Olen sinua aina... — huudahti Ewka heittäytyen Azyan jalkoihin.

Mutta Azya potkaisi häntä ja Adurowicz tarttui hänen olkapäihinsä ja alkoi vetää luokseen pitkin lattiaa. Nowowiejskin punastuneet kasvot muuttuivat sinisiksi. Köydet kitisivät hänen käsissään, niin hän niitä pingoitti, ja suusta lähti käsittämättömiä sanoja.

Azya nousi nahoilta ja lähestyi häntä, aluksi hitaasti, sitten yhä nopeammin, niinkuin villit eläimet, kun valmistautuvat syöksymään saaliinsa kimppuun. Viimein, tultuaan hänen luokseen, hän tarttui laihan kätensä koukistetuilla sormilla aatelismiehen viiksiin ja alkoi toisella kädellään lyödä säälimättömästi häntä kasvoihin ja päähän.

Käheää korinaa kuului Nowowiejskin kurkusta ja viimein hän kaatui maahan. Tuchay-beyn poika painoi polvellaan hänen rintaansa. Yht'äkkiä pimeässä huoneessa välähti veitsi Azyan kädessä.

— Armahtakaa! Pelastakaa! — vaikeroi Ewka.

Mutta Adurowicz iski häntä päähän ja pani sitten leveän kämmenensä hänen suulleen; sillä välin Azya käytteli veistä Nowowiejskia kohtaan.

Näky oli niin kamala, että lipekiläisten vääpelienkin selkää pitkin kulkivat kylmät väreet, sillä Azya toimi harkitulla julmuudella, hitaasti, kuljetti veistä pitkin onnettoman aatelismiehen kaulaa tämän koristessa kauheasti. Avatuista suonista pursui veri yhä voimakkaammin leikkelijän käsille ja virtasi lattialle. Viimein korina yhä enemmän heikkeni, ilma alkoi viheltäen kulkea puhkaistusta kurkusta ja kuolevan jalat nytkähtelivät suonenvedontapaisesti ja kolahtelivat lattiaa vasten.

Azya nousi.

Hänen silmänsä sattui nyt Zosia Boskan kalpeisiin, ihaniin kasvoihin. Tyttö näytti kuolleelta; hän oli mennyt tainnoksiin ja eräs lipekiläisistä kannatti häntä käsillään. Azya sanoi:

— Tuon tytön varaan itseäni varten, kunnes lahjoitan tai myyn hänet jollekin.

Sitten hän kääntyi tataarilaisten puoleen:

— Mutta nyt, heti takaa-ajajien palattua, lähdemme sulttaanin maille.

Takaa-ajajat palasivat kaksi päivää myöhemmin, mutta tyhjin käsin.

Tuchay-beyn poika lähti sulttaanin maahan epätoivo ja raivo sydämessään jättäen jälkeensä sinertävän harmaan tuhkaläjän.

X.

Kymmenen, jopa kaksitoista ukrainalaista penikulmaa oli niiden paikkojen väliä, joiden kautta Basia oli matkannut Chreptiowista Raszkowiin, ja koko tuo matka oli Dniestrin rantaa seuraten noin kolmekymmentä penikulmaa. Tosin oli yöpymispaikoista lähdetty liikkeelle jo ennen päivän koittoa eikä pysähdytty ennenkuin myöhään yöllä, mutta sittenkin oli koko retkeen vaikeasti kuljettavien kohtien ja hevosten syöttämisen takia mennyt kolme päivää. Sen ajan ihmiset ja sotajoukot eivät yleensä kulkeneet näin nopeasti, mutta ken tahtoi tai oli pakotettu, hän saattoi sen tehdä.

Ottaen tämän huomioon Basia laski, että paluumatkan Chreptiowiin hän voisi tehdä vielä lyhyemmässä ajassa, etenkin kun teki sen ratsain ja tämä matkan oli pakomatka, jolla pelastuminen riippui nopeudesta.

Mutta kohta ensimmäisenä päivänä hän huomasi erehtyneensä, sillä kun hän ei voinut kulkea Dniestrin rantaa, vaan oli pakotettu tekemään suuren kierroksen arojen kautta, niin hänen matkansa piteni valtavasti. Sen lisäksi hän saattoi eksyä ja tuntui todennäköiseltäkin, että eksyisi; saattoi kohdata sulamistilassa olevia jokia, tiettömiä tiheikköjä, soita, jotka eivät jäätyneet talvellakaan, kohdata esteitä ihmisten tai eläinten puolelta, ja vaikka hän aikoi kulkea öisinkin, niin hänen oli kaikesta huolimatta pakko tulla vakuutetuksi siitä, että jos kaikki sujuisi suotuisastikin, niin Jumala tiesi, milloin hän olisi Chreptiowissa.

Hän oli onnistunut riistäytymään irti Azyan sylistä, mutta mitä tapahtuu sitten? Epäilemättä mikä muu tahansa oli parempi kuin oleminen tuossa kauhistuttavassa sylissä, mutta kuitenkin hänen verensä hyytyi kauhusta, kun hän ajatteli, mikä häntä odotti.

Hänelle välähti mieleen, että jos hän säästää hevosia, niin hänet ehkä saadaan kiinni. Lipekiläiset tunsivat nämä arot perinpohjin, ja tuntui suorastaan mahdottomalta välttää heidän silmäänsä, pelastua heidän ajaessaan takaa. Olivathan he keväällä ja kesälläkin ajaneet päiväkaudet takaa tataarilaisia, vaikka silloin eivät hevosten kaviot jättäneet jälkiä lumeen tai märkään maahan; he lukivat aroa kuin avointa kirjaa; he näkivät kuin kotkan silmällä siinä kaikki, kykenivät vainuamaan kuin ajokoirat; heidän koko elämänsä oli takaa-ajoa. Turhaan tataarilaiset kulkivat usein jokia pitkin, etteivät jättäisi jälkiä: kasakat, lipekiläiset ja tšeremissit ja myös puolalaiset aroretkeilijät kykenivät löytämään heidät, keksimään »konsteja» heidän »konstejaan» vastaan ja hyökkäämään kimppuun niin äkkiä kuin olisivat ilmestyneet maan alta.

Kuinka saattoi, paeta sellaisia miehiä? Vain jättämällä heidät niin kauas jälkeensä, että pitkä välimatka teki takaa-ajon mahdottomaksi. Mutta siinä tapauksessa menettää hevosensa.

— Ne menehtyvät aivan varmaan, jos yhä mennään samaa vauhtia kuin tähän asti, — ajatteli Basia kauhistuen, kun katseli niiden märkiä, höyryäviä kylkiä ja vaahtoa, joka putoili suurina möykkyinä maahan.

Väliin hän hiljensi vauhtia ja alkoi kuulostaa, mutta silloin hän kuuli takaa-ajon kuminaa jokaisessa tuulen henkäyksessä, lehtien rapinassa, aroheinän kuivettuneitten varsien kahinassa, ohi lentävän linnun siipien havinassa, vieläpä aron hiljaisuudessakin, kun korva erotti sen.

Ja pelästyneenä hän antoi hevosten taas nelistää ja ratsasti hurjaa vauhtia, kunnes hevosten korskunta ilmaisi, ettei näin voinut enää jatkaa.

Yksinäisyyden ja avuttomuuden raskas tunne ahdisti häntä yhä enemmän. Oi, millaista orpoutta hän tunsikaan, miten hänen sydämensä valtasikaan murhe, yhtä suuri kuin perusteetonkin, sen johdosta, että kaikki ihmiset, lähimmät ja rakkaimmatkin, olivat hänet näin hylänneet!

Sitten hän ajatteli vielä, että varmaankin Jumala rankaisi häntä näin hänen seikkailuhalunsa vuoksi, hänen pyrkimisistään kaikille pyyntiretkille ja sotaretkille vastoin miehensä tahtoa, hänen huikentelevaisuudestaan ja vakavuudenpuutteestaan.

Tätä ajatellessaan hän rupesi itkemään, kohotti päänsä taivaaseen päin ja alkoi toistella nyyhkyttäen:

— Rankaise, mutta älä hylkää! Michalia älä rankaise, Michal on viaton!

Lähestyi yö ja sen mukana kylmyys, pimeys, tien epävarmuus ja levottomuus. Esineet alkoivat näkyä huonosti, sekaantua, menettää täsmälliset ääriviivansa ja samalla ikäänkuin elää salaperäistä elämää ja vaania. Ryhmyiset paikat korkealla olevilla kallionkielekkeillä olivat kuin päitä, joissa oli pyöreät suippolakit ja jotka kurkistivat jättiläiskokoisista muureista katsellen ääneti ja pahansuovasti, kuka siellä alempana on kulkemassa. Puitten oksat, jotka liikkuivat tuulessa, olivat liikkeiltään ihmisten kaltaisia: toiset nyökäyttelivät Basialle ikäänkuin tahtoen kutsua häntä luokseen uskoakseen hänelle jonkin hirveän salaisuuden; toiset näyttivät varoittaen sanovan: »Älä lähesty!» Kaatuneitten puitten juuret näyttivät peloittavilta hirviöiltä, jotka olivat kyyristyneet hypätäkseen kimppuun.

Basia oli rohkea, hyvin rohkea, mutta, kuten kaikki sen ajan ihmiset, taikauskoinen. Siksipä, kun tuli aivan pimeä, hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan hänen ajatellessaan, että pahoja voimia saattoi asustaa niillä seuduin. Erikoisesti hän pelkäsi vampyyria. Usko vampyyreihin oli hyvin levinnyt Dniestrin varsilla ja Moldaun läheisyys vaikutti, että juuri nämä seudut, Jampolin ja Raszkowin tienoo, olivat siinä suhteessa huonossa maineessa. Olihan paljon ihmisiä täällä saanut aikojen kuluessa äkkiä surmansa ilman rippiä ja synninpäästöä.

Basia muisti kaikki kertomukset, joita ritarit olivat iltaisin kertoneet takkavalkean ääressä Chreptiowissa. Oli kerrottu syvistä rotkoista, joista tuulen puhaltaessa kuului valittavia huutoja: »Jeesu, Jeesu!» — virvatulista, joista kuului korinaa, — nauravista kallioista, — kalpeista lapsista, »imijöistä», joilla oli viheriäiset silmät ja ruma pää ja jotka pyysivät, että heidät otettaisiin satulaan, mutta sinne päästyään alkoivat imeä verta, — vartalottomista päistä, jotka kävelivät hämähäkin jaloilla, — ja kaikkein peloittavimmista olioista, aikuisista vampyyreista, joita valakian kielellä sanottiin »brukolaheiksi» ja jotka suoraan hyökkäsivät ihmisten päälle.

Basia alkoi tehdä ristinmerkkejä eikä lakannut, ennenkuin hänen kätensä uupui, mutta sen jälkeen hän vielä lausui litanian, sillä mistään muista aseista ei ollut apua pahoja voimia vastaan. Hänen mieltään rohkaisivat hevoset, jotka mitään levottomuutta osoittamatta pärskähtelivät iloisesti. Väliin hän taputteli oman hevosensa kaulaa ikäänkuin vakuuttautuakseen täten, että oli todellisessa maailmassa.

Yö, joka alussa oli ollut sangen pimeä, muuttui vähitellen yhä valoisammaksi ja viimein alkoi harvan sumun läpi tuikkia tähtiä. Basialle tästä oli paljon etua, sillä ensiksikin hänen pelkonsa väheni ja toiseksi hän saattoi tähtien mukaan määrätä suuntansa ja tiesi, missä päin oli Chreptiow.

Tarkastellessaan seutua hän tuli siihen johtopäätökseen, että oli joutunut jo melko kauas Dniestristä, koska täällä oli vähemmän kallioita, maa avaraa, enemmän vuoria, joilla kasvoi tammimetsää, ja tavan takaa laajoja tasankoja.

Kerran toisensa jälkeen hän kuitenkin joutui rotkoihin, joihin hän laskeutui jonkin verran peläten, sillä niiden pohjalla oli pimeätä ja sangen kylmä, pureva ilma. Muutamat olivat niin jyrkkäseinäisiä, että täytyi kiertää ne, josta johtui paljon ajanhukkaa ja matka yhä piteni.

Suurempaa haittaa oli sentään joista ja virroista, joita virtasi kokonainen verkosto Dniestriä kohti. Kaikki olivat sulina, ja hevoset hirnahtelivat pelokkaasti, kun astuivat yöllä tuntemattomiin vesiin, joiden syvyyttä eivät osanneet arvioida. Basia kulki yli vain sellaisista paikoista, joissa loiva ranta teki laskeutumisen helpoksi, sillä leveä uoma on matala. Niin oli kyllä useimmissa tapauksissa; muutamissa ylimenopaikoissa kuitenkin vesi ulottui puoliväliin hevosten vatsoja; silloin Basia sotilasten tapaan oli polvillaan satulassa ja pidellen sen etusakarasta koetti varjella jalkansa kastumiselta. Aina se ei sentään onnistunut ja pian hän tunsi jalkojensa kohmettuneen polviin asti.

— Kunhan tulee päivä, niin ratsastan reippaammin! — toisteli hän itsekseen joka hetki.

Viimein hän saapui laajalle tasangolle, jossa kasvoi harvaa metsää, ja nähdessään, että hevoset tuskin kykenivät vetämään jalkojaan, hän pysähtyi lepäämään. Molemmat hevoset kurottivat samassa kaulansa maata kohti ja työntäen toisen etujalkansa edelle alkoivat innokkaasti kaivaa ravinnokseen sammalta ja kuivettunutta ruohoa. Metsässä vallitsi täydellinen hiljaisuus, jossa kuului vain hevosten hengitystä ja ruohon rausketta niiden pureskellessa.

Tyydytettyään pahimman nälkänsä tai paremmin sanoen silmänlumeeksi muka syötyään tahtoivat molemmat hevoset ilmeisesti piehtaroida, mutta Basia ei voinut suostua tyydyttämään niiden toiveita. Hän ei edes uskaltanut laskeutua satulasta maahan, sillä hän tahtoi olla joka hetki valmis jatkamaan pakomatkaansa.

Hän siirtyi kuitenkin Azyan hevosen selkään, sillä omalla hevosellaan hän oli ratsastanut viimeisestä syöttöpaikasta asti. Mutta vaikka Azyan hevonen oli hyvä ja jalorotuinen, niin se oli kuitenkin heikompi kuin Basian oma.

Sammutettuaan tämän jälkeen janonsa, kuten hän oli tehnyt muutamia kertoja matkansa varrella, hän tunsi nälkää. Siksi hän alkoi syödä niitä siemeniä, joita oli löytänyt pussillisen Tuchay-beyn pojan satulasta. Ne maistuivat varsin hyviltä, joskin jonkin verran kitkeriltä. Hän söi kiittäen Jumalaa tästä odottamattomasta ravinnosta.

Mutta hän söi säästeliäästi, jotta sitä riittäisi Chreptiowiin asti. Sitten alkoi yht'äkkiä uni vastustamattomalla voimalla painaa kiinni hänen silmiään, mutta samaan aikaan hän tunsi melkoista vilua, kun ratsastuksen aiheuttama liikunta ei häntä lämmittänyt. Hänen jalkansa olivat aivan kohmettuneet; koko ruumiinsa hän tunsi äärettömän raukeaksi, varsinkin selkänsä ja hartiansa, jotka olivat väsyneet hänen kamppailussaan Azyan kanssa. Suuri heikkous valtasi hänet ja hänen silmänsä sulkeutuivat.

Mutta hetken kuluttua hän aukaisi ne väkisin.

— Ei! Nukun päivällä, ratsastaessani, — ajatteli hän, — sillä jos nyt torkahdan, niin palellun...

Kuitenkin hänen ajatuksensa sekaantuivat yhä enemmän ja hämärtyivät muodostaen sekavia kuvia, joissa esiintyi erämaa, pako ja takaa-ajo, Azya, pieni ritari, Ewka ja viimeiset tapahtumat; hän oli puoleksi unessa, puoleksi valveilla. Kaikki tuo tuntui rientävän eteenpäin niinkuin rientää aalto tuulen ajamana, ja hän, Basia, riensi mukana, ilman pelkoa, ilman riemua, aivan kuin sopimuksesta. Azya ikäänkuin ajoi häntä takaa, mutta samalla puheli hänen kanssaan ja huolehti hevosista; herra Zagloba oli äkäinen, kun illallinen jäähtyi, Michal näytti tietä ja Ewka ajoi heidän jäljessään reessä syöden taateleita.

Sitten nämä henkilöt himmenivät yhä enemmän aivankuin heidät olisi verhonnut pimeys — ja katosivat vähitellen; jäi jäljelle vain jonkinmoinen ihmeellinen pimeys, jonka läpi katse ei tunkeutunut, mutta joka kuitenkin näytti tyhjältä ja loppumattomiin ulottuvalta... Se tunkeutui kaikkialle, tunkeutui Basian päähänkin ja sammutti sieltä kaikki näyt, kaikki ajatukset, niinkuin tuuli sammuttaa yöllä ulkona palavan soihdun.

Basia nukahti, mutta onneksi hänet herätti, ennenkuin kylmä oli ennättänyt pysähdyttää verenkierron hänen ruumiissaan, tavaton meteli. Hevoset hätkähtivät yht'äkkiä. Ilmeisesti oli erämaassa tekeillä jotakin tavatonta.

Basia tuli silmänräpäyksessä tajuihinsa, sieppasi Azyan muskotin ja alkoi kuunnella hyvin tarkkaavasti ja sieraimet laajenneina. Hän oli sellainen luonne, että jokainen vaara silmänräpäyksessä herätti hänessä valppauden, rohkeuden ja valmiuden puolustautumiseen.

Mutta tällä kertaa hän tarkemmin kuunneltuaan rauhoittui heti. Äänet, jotka olivat herättäneet hänet, olivat villisikojen röhkinää. Joko olivat sudet uhkaamassa porsaita tai olivat karjut alkaneet mustasukkaisuudessaan tapella keskenään; joka tapauksessa alkoi yht'äkkiä koko erämaa olla täynnä ääntä. Nuo siat olivat epäilemättä jokseenkin kaukana, mutta yön hiljaisuudessa melu tuntui olevan lähellä eikä Basia kuullut ainoastaan röhkinää ja vikinää, vaan myös viheltävän äänen, joka syntyi niiden hengittäessä kiivaasti sierainten kautta. Yht'äkkiä alkoi kuulua rasahtelua, kopinaa, risujen taittumista, ja koko lauma, jota Basia ei kuitenkaan nähnyt, kiiti läheltä hänen ohitseen ja painautui erämaan kätköihin.

Mutta tuossa parantumattomassa Basiassa heräsi hänen vaarallisesta asemastaan huolimatta silmänräpäyksessä metsästäjän vaistot ja hän oli pahoillaan, kun ei ollut nähnyt ohi kiitävää laumaa.

— Olisipa ollut hauska hiukan katsella! — sanoi hän itsekseen. — Mutta vähätpä siitä! Näin metsiä kulkiessani joudun vielä varmasti näkemään minkä mitäkin...

Sitten vasta hän tuli ajatelleeksi, että olisi, parempi, jos ei näkisi mitään, vaan pakenisi mahdollisimman kiireesti, ja hän lähti jatkamaan matkaa.

Ei voinut jäädä pitemmäksi aikaa paikalle senkään vuoksi, että kylmyys ahdisteli häntä yhä kovemmin, kun taas hevosten liikkuminen lämmitti eikä sanottavasti uuvuttanut. Sensijaan hevoset, jotka olivat onnistuneet saamaan vain jonkinverran sammalta ja kuihtunutta ruohoa, lähtivät liikkeelle sangen haluttomasti ja päät riipuksissa. Pysähdyksen aikana härmä oli peittänyt niiden kyljet ja ne tuntuivat tuskin jaksavan kulkea laahustaa. Olivatkin kulkeneet puolesta päivästä asti miltei levähtämättä.

Ratsastettuaan yli ahon tähyillen taivaan tähtiä Basia joutui ei kovin tiheään, mutta mäkiseen metsään, jonka poikki kulki kapeita rotkoja. Tuli pimeämpää, ei vain sen johdosta, että rehevät puut loivat varjoa, vaan myös siksi, että maasta nousi höyryä ja se esti näkemästä tähtiä. Oli ratsastettava umpimähkään. Vain rotkot olivat jonkinmoisena osviittana Basialle, niin että hän tiesi suunnista, sillä kaikki ne kulkivat idästä Dniestriä kohti, niin että kun hän kohtasi niitä yhä uusia, niin hän saattoi otaksua kulkevansa pohjoista kohti. Hän ajatteli kuitenkin, että tästä osviitasta huolimatta häntä aina oli uhkaamassa se vaara, että joko etenee liian kauas Dniestristä tai lähestyy sitä liiaksi.

Kummassakin tapauksessa saattoi olo käydä vaaralliseksi, sillä liika loittoneminen pakottaisi kulkemaan ylettömän pitkiä matkoja, päinvastaisessa tapauksessa taas hän saattoi tulla Jampoliin ja joutua siellä vihollisten käsiin. Oliko hän vasta lähestymässä Jampolia vai oliko jo sillä ylängöllä vai oliko jo jättänyt Jampolin taakseen, siitä hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä.

— Pikemminkin saan selville, milloin sivuutan Mohilowin, — ajatteli hän, — sillä se on isossa syvänteessä, jota ulottuu pitkälle, niin että kenties tunnen sen.

Sitten hän katsellen taivaalle jatkoi ajatuksissaan:

— Suokoon Jumala minun vain päästä Mohilowiin, sillä siellä alkaa jo Michalin valta-alue, siellä minua ei enää peloita mikään...

Sillä välin yö pimeni yhä. Onneksi oli metsässä lunta, jota vastaan mustat kannot ja oksat erottuivat, niin että saattoi kiertää ne. Sen sijaan oli Basian ratsastettava vielä hitaammin ja sen johdosta hänen mieltään alkoi taas ahdistaa pahojen henkien pelko, joka oli alkuyöstä saanut hänen verensä hyytymään.

— Jos näen alhaalla kiiluvat silmät, — ajatteli hän levottomana mielessään, — niin ei se tee mitään, se on susi; mutta jos ne kiiluvat ihmisen korkeudella...

Samassa hän huudahti ääneen:

— Isän ja Pojan nimeen!...

Lieneekö ollut harhanäky vai lieneekö villikissa istunut oksalla, joka tapauksessa Basia näki selvästi silmäparin kiiluvan ihmisen korkeudella.

Pelosta pimeni kaikki hänen silmissään, ja kun hän saattoi uudestaan katsoa, niin ei enää näkynyt mitään, kuului vain kahinaa oksien välistä, mutta hänen sydämensä löi niin kuuluvasti kuin olisi tahtonut särkeä rinnan.

Ja hän ratsasti eteenpäin kauan, kauan, toivoen hartaasti päivän koittoa.

Yö tuntui kuitenkin jatkuvan loppumattomiin. Pian oli taas joki hänen tiellään. Basia oli jo jokseenkin kaukana Jampolin toisella puolen, Rosawan rannoilla, mutta hän ei tietänyt ollenkaan, missä oli, arvasi vain olevansa menossa yhä pohjoista kohti, koska oli kohdannut taas uuden joen. Hän arvasi myös, että yö oli loppumassa, sillä oli tullut paljon kylmempi; nähtävästi pakasti, sumu oli haihtunut ja tähdet olivat taas näkyvissä, mutta kalpeampina ja heikosti valaisevina.

Viimein alkoi pimeys vähin erin väistyä. Kannot ja puitten oksat näkyivät selvemmin. Metsässä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Aamu oli tulossa.

Jonkin ajan kuluttua Basia saattoi jo erottaa hevostensa värin. Viimein näkyi idässä puiden oksien lomitse valoisa juova — oli tulossa päivä, vieläpä kaunis päivä.

Silloin Basia alkoi tuntea ääretöntä väsymystä. Hänen suunsa avautui yhtämittaa pitkään haukotukseen ja silmät painuivat kiinni; pian hän nukahti sikeään uneen, mutta ei pitkäksi aikaa, sillä hänet herätti se, että hänen päänsä sattui oksaan. Onneksi hevoset astelivat tavattoman hitaasti haukkaillen matkan varrella sammalta, minkä vuoksi isku oli niin lievä, ettei siitä ollut mitään haittaa. Aurinko oli jo noussut ja sen vaaleat, ihanat säteet tunkeutuivat lehdettömien oksien välitse. Basian mieli tuli taas rohkeaksi, kun hän näki tämän; hänen ja takaa— ajajien väliin oli jäänyt jo paljon aroa, paljon vuoria ja rotkoja ja kokonainen yö.

— Kun vain eivät ottaisi minua kiinni jampolilaiset tai mohilowilaiset, sillä nuo toiset tuskin saavuttavat, — ajatteli hän.

Hän pani toivonsa siihenkin, että hän oli pakomatkan alussa ratsastanut kalliomaata, johon hevosen kaviot eivät jättäneet jälkiä.

Mutta pian hänet taas valtasi epätoivo.

— Lipekiläiset kykenevät näkemään kallioissakin ja kivissäkin jäljet ja tulevat ajamaan takaa kiivaasti, jos vain heidän hevosensa kestävät.

Se otaksuma, että hevoset kenties eivät kestäisi, oli kaikkein todennäköisin. Riitti, kun Basia katsoi omia hevosiaan. Sekä hänen omansa että Azyan hevosen kupeet olivat sisäänpainuneet, päät riipuksissa, katse sammunut. Kulkiessaan ne painoivat tavan takaa otsansa maata kohti siepatakseen hiukan sammalta tai pureksivat ohi kulkiessaan punertavia lehtiä, joita oli kuihtuneina jäänyt sinne tänne mataliin pensaisiin. Varmaankin niillä oli kuumettakin, koska joivat ahneesti jokaisessa ylimenopaikassa.

Siitä huolimatta Basia tultuaan kahden metsikön väliselle aukealle kentälle pani väsyneet hevoset taas nelistämään ja meni sitä vauhtia toiseen metsikköön asti.

Ratsastettuaan sen läpi hän tuli toiselle aholle, joka oli vielä suurempi ja mäkinen. Mäkien takaa, noin neljännespenikulman päästä, näkyi savupatsas, joka kohosi korkealle ilmaan. Se oli ensimmäinen Basian tapaama asuttu paikka, sillä muuten tämä seutu oli, rantakaistaletta lukuunottamatta, erämaata tai oikeammin erämaaksi tehtyä, ei vain tataarilaisten hyökkäysten aikana, vaan pitkällisten sotien johdosta, joita kävivät toisiaan vastaan puolalaiset ja kasakat. Czarnieckin viimeisen sotaretken aikana, jolloin Busz hävitettiin, oli kauppaloista tullut mitättömiä siirtoloita ja kylien kohdalle oli kasvanut viidakkoa. Ja Czarnieckin jälkeen oli ollut vielä niin paljon sotaretkiä, niin paljon taisteluja, niin paljon verilöylyjä, että niitä oli jatkunut viime aikoihin asti, jolloin suuri Sobieski vapautti nämä seudut vihollisesta. Elämä oli taas alkanut versoa, mutta se tienoo, jossa Basia kulki, oli kuitenkin vielä autiota; siellä piileskeli vain rosvoja, mutta näistäkin olivat miltei tehneet lopun Raszkowissa, Jampolissa, Mohilowissa ja Chreptiowissa olevat sotilaskomennuskunnat.

Kun Basia näki tuon savun, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa ratsastaa sen luo, etsiä tuo talo tai maja tai olipa se vaikka vain nuotio, lämmitellä siinä ja virkistyä. Mutta pian hän tuli ajatelleeksi, että näillä seuduilla on parempi kohdata susilauma kuin ihmisiä; ihmiset olivat täällä villimpiä ja julmempia kuin pedot. Oli siis hoputettava hevosia ja mahdollisimman nopeasti koetettava välttää tuota metsässä olevaa ihmisasumusta, sillä siellä oli odotettavissa ainoastaan kuolema.

Aivan vastapäätä olevan metsän reunassa Basia huomasi pienen heinäpieleksen. Mistään muusta välittämättä hän ratsasti sen luo syöttämään hevosiaan. Ne söivät ahneesti painaen päänsä korvia myöten heiniin ja vetäen sieltä suuria heinätukkuja. Kuolaimet olivat tässä niille suureksi haitaksi, mutta Basia ei tahtonut päästää niitä auki, sillä hän järkeili, asiallisesti kylläkin, itsekseen seuraavasti:

— Tuolla, mistä näkyy savua, on varmaankin talo, ja koska tässä on heinäpieles, niin talossa on hevosia, joilla voidaan ajaa minua takaa, ja senvuoksi pitää olla valmiina.

Hän viipyi pieleksen luona kuitenkin noin tunnin verran, niin että hevoset saivat syödä kunnollisesti, ja hän itsekin vahvisti itseään siemenillä, lähdettyään jatkamaan matkaa ja ratsastettuaan muutamia satoja askeleita hän näki yht'äkkiä edessään kaksi ihmistä, jotka kantoivat risukimppuja selässään.

Toinen oli keski-ikäinen mies, jolla oli rokonarpiset kasvot ja kierot silmät, ruma, peloittava, kasvoissa julma, petomainen ilme; toinen, keskenkasvuinen poika, oli mielenvikainen. Sen saattoi huomata ensi silmäyksellä hänen tylsästä hymystään ja älyttömästä katseestaan.

Nähdessään ratsastajan ja aseita molemmat heittivät risukimppunsa maahan ja näyttivät kovasti pelästyvän. Mutta oli kohdattu niin äkkiä ja he olivat niin lähellä, etteivät voineet lähteä pakoon.

— Jumalalle kiitos! — sanoi Basia.

— Iankaikkisiin aikoihin.

— Mikä on tämän talon nimi?

— Mikäpä nimi sillä olisi. Mökki vain!

— Miten pitkä matka täältä on Mohilowiin?

— Emme tiedä...

Vanhempi mies alkoi tarkasti katsella Basian kasvoja. Koska Basia oli miehen puvussa, piti mies häntä nuorukaisena ja äskeisen pelon asemesta kuvastui yht'äkkiä hänen kasvoissaan röyhkeyttä ja julmuutta.

— Mitenkä te olette noin nuori, herra ritari?

— Mitä se sinuun kuuluu?

— Ja yksinkö matkaatte? — sanoi mies astuen askelen lähemmäksi.

— Sotaväki on tulossa jäljessäni.

Mies katseli laajaa kenttää ja vastasi:

— Valetta. Ei ole ketään.

Sen sanottuaan lähestyi hän vielä pari askelta; hänen kierot silmänsä alkoivat kiilua synkästi ja samalla hän asettaen huulensa sopivasti alkoi matkia peltopyyn ääntä, ilmeisesti tahtoen täten kutsua jotakuta.

Kaikki tämä näytti Basiasta sangen vihamieliseltä. Empimättä hän tähtäsi pistolillaan miehen rintaan.

— Vaikene, tai ammun sinut!

Mies vaikeni ja heittäytyi kasvoilleen maahan. Samoin teki mielenvikainen poika, mutta alkoi samalla pelosta ulvoa niinkuin susi. Kenties hän oli aikoinaan menettänyt järkensä pelästyksestä, sillä hänen ulvontansa ilmaisi suurta kauhua.

Basia antoi hevosten lähteä liikkeelle ja kiiti pois nuolen nopeudella. Onneksi metsä oli harvaa ja helppokulkuista. Pian oli hänen edessään toinen aho, kapea, mutta sangen pitkä. Hevosille oli syönti antanut uusia voimia ja ne juoksivat vinhaa vauhtia.

He menevät kotiinsa, nousevat hevosen selkään ja lähtevät ajamaan takaa minua, — ajatteli Basia.

Häntä lohdutti vain se, että hevoset juoksivat hyvin ja että siltä paikalta, niissä hän oli kohdannut miehet, oli jokseenkin pitkä matka taloon.

— Ennenkuin he tulevat talolleen ja saavat esille hevosensa, olen minä tämmöistä vauhtia ajaen päässyt heistä edelle penikulman tai kaksi.

Niin asia olikin. Mutta kun oli kulunut muutamia tunteja ja Basia oli tullut vakuutetuksi, ettei häntä ajettu takaa, niin hän hidastutti kulkua. Silloin valtasi suuri pelko ja ahdistus hänen sydämensä ja silmiin nousi väkisin kyyneliä.

Tuo kohtaus oli opettanut hänelle, mitä olivat ihmiset tämmöisillä seuduilla ja mitä heiltä saattoi odottaa. Tosin tämä ei ollut hänelle mitään yllättävää. Sekä omasta kokemuksestaan että chreptiowilaisten kertomuksista hän tiesi, että entiset rauhalliset asukkaat joko olivat muuttaneet pois noilta seuduilta tai oli sota heidät hävittänyt; ne taas, jotka olivat jääneet jäljelle, olivat eläneet ainaisessa sodan pelossa, keskellä kotoisia melskeitä ja tataarilaisten hyökkäysten alaisina, olosuhteissa, joissa ihmiset ovat toisilleen susia, ilman kirkkoja ja uskontoa, ilman muita esimerkkejä silmiensä edessä kuin murha ja polttaminen, tuntematta muuta oikeutta kuin nyrkkioikeuden; heistä olivat kadonneet kaikki inhimilliset tunteet ja he olivat villiintyneet metsän petojen kaltaisiksi. Basia tiesi sen hyvin; mutta yksinäinen, erämaahan eksynyt, pakeneva, vilua ja nälkää näkevä ihminen odottaa vaistomaisesti ennen kaikkea kultaisiltaan olennoilta apua.

Niinpä hänkin nähtyään tuon savun, joka oli ihmisasumuksen merkki, oli vaistomaisesti, sydämensä ensimmäistä vihjausta noudattaen, tahtonut mennä sinne, tervehtiä asukkaita Jumalan nimeen ja kallistaa heidän kattonsa alla väsyneen päänsä lepoon. Mutta julma todellisuus oli näyttänyt hänelle heti hampaitaan niinkuin vihainen koira; siksi oli hänen mielensä katkera ja murheen ja pettymyksen kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä.

— Ei mistään apua, ainoastaan Jumalalta, — ajatteli hän. — Kunpa en enää tapaisi ihmisiä!

Senjälkeen hän alkoi miettiä, miksi tuo mies oli alkanut matkia peltopyytä: epäilemättä läheisyydessä oli vielä joitakin ihmisiä ja hän tahtoi kutsua ne paikalle. Hänelle tuli mieleen, että hän on rosvojen asumaseuduilla; joen varsilta karkoitetut rosvot olivat ilmeisesti asettuneet kauempana sisämaassa oleviin erämaihin, joissa laajojen arojen läheisyys takasi heille suuremman turvallisuuden ja heidän oli helpompi tarpeen tullen paeta.

— Entä miten käy, — kysyi Basia, — jos kohtaan heitä useita tai ihan kymmeniä? Musketilla surmaan yhden, kahdella pistolilla kaksi, sapelilla ehkä vielä kaksi, mutta jos niitä on vielä useampia, niin kuolen kauhean kuoleman.

Ja yhtä paljon kuin hän aikaisemmin keskellä yötä ja sen kauhuja oli toivonut pikaista päivänkoittoa, yhtä hartaasti hän nyt odotti pimeän tuloa, joka saattoi helpommin kätkeä hänet pahojen ihmisten näkyvistä.

Kahdesti vielä pitkän ratsastusmatkansa kestäessä hän joutui kulkemaan läheltä ihmisiä.

Kerran hän näki korkean rinteen reunassa muutamia kymmeniä majoja. Mahdollisesti niissä ei asunutkaan ammattirosvoja, mutta hän katsoi parhaaksi välttää niitä ratsastamalla täyttä laukkaa, sillä hän tiesi, etteivät talonpojat olleet paljon parempia kuin rosvotkaan. Toisen kerran hän kuuli hakattavan puita kirveillä.

Odotettu yö tuli viimein. Basia oli jo niin uupunut, että kun tuli aukealle, puuttomalle arolle, sanoi itsekseen:

— Täällä en lyö päätäni puihin ja senvuokst nukun nyt, vaikka paleltuisin.

Kun hän jo oli sulkenut silmänsä, niin hänestä näytti, kuin olisi kaukana valkoisella lumella muutamia mustia pilkkuja, jotka liikkuivat eri suuntiin. Hetken hän vielä jaksoi vastustaa unta.

— Ne ovat varmaankin susia! — ynähti hän hiljaa.

Mutta ennenkuin hän oli ratsastanut muutamia kymmeniäkään askelia, katosivat nuo pilkut. Hän nukkui niin sikeästi, että heräsi vasta kun Azyan hevonen, jolla hän ratsasti, alkoi hirnua.

Hän katseli ympärilleen; hän oli metsän laidassa ja oli herännyt oikeaan aikaan, sillä muuten hän olisi voinut murskautua puuta vastaan.

Yht'äkkiä hän huomasi, että toinen hevonen oli poissa.

— Mitä on tapahtunut? — huudahti hän hyvin levottomana.

Oli tapahtunut sangen yksinkertainen asia: Basia oli tosin sitonut oman hevosensa suitset sen hevosen satulan nappulaan, jolla itse ratsasti, mutta kohmettuneilla sormillaan hän oli tehnyt sen huonosti eikä ollut jaksanut vetää solmua kyllin tiukalle; suitset olivat sitten irtautuneet ja väsynyt hevonen oli jäänyt jälkeen joko etsimään ravintoa lumen alta tai lepäämään.

Onneksi Basian pistolit eivät olleet hänen oman satulansa kotelossa, vaan hänen vyöllään; ruutisarvi ja siemenpussi olivat niinikään hänen hallussaan. Hevosen menetys ei ollut kovin peloittava, sillä vaikka Azyan hevonen ei ollutkaan niin nopea kuin hänen omansa, niin se oli sensijaan paljon sitkeämpi kestämään vaivaa ja kylmää. Kuitenkin tuli Basian sääli lempihevostaan, ja hän päätti etsiä sen.

Se häntä kuitenkin ihmetytti, ettei hän aroa tarkastellessaan nähnyt hevostaan ollenkaan, vaikka yö oli tavattoman valoisa.

— Jäi, jäi, — ajatteli hän, — eteenpäin se ei varmastikaan ole mennyt; sen on täytynyt asettua johonkin syvänteeseen ja siksi sitä ei näy.

Hänen ratsunsa alkoi toistamiseen hirnua, vavahteli ja luimisti korviaan, mutta aron suunnalta ei kuulunut mitään vastausta.

— Lähden etsimään! — sanoi Basia.

Hän käänsi jo hevosensa, kun yht'äkkiä odottamaton levottomuus valtasi hänet ja oli kuin jonkun ihmisen ääni olisi huutanut:

— Basia, älä mene!

Samassa häiritsivät hiljaisuutta muut äänet, lähellä olevat, mutta aivan kuin maan alta tulevat: siinä oli ulvontaa, korinaa, vinkumista, valitusta, lopuksi peloittavaa, lyhyttä, katkonaista vikinää... Tuo kaikki oli sitäkin kamalampaa, kun arolla ei näkynyt mitään.

Kylmä hiki peitti Basian koko ruumiin ja hänen sinertäviltä huuliltaan kohosi huuto:

— Mitä tämä on? Mitä tapahtuu?

Hän oli tosin arvannut heti, että sudet raatelivat hänen hevostaan, mutta ei voinut käsittää, miksi hän ei nähnyt sitä, kun äänistä päättäen kaikki tapahtui korkeintaan viidensadan askelen päässä hänestä.

Nyt ei ollut sopiva aika rientää avuksi, sillä hevonen oli varmaankin jo revitty ja oli ajateltava omaa pelastumista. Basia ampui pistolilla laukauksen pelotukseksi ja lähti jatkamaan matkaansa. Ratsastaessaan hän ajatteli tapahtumaa ja jonkin ajan kuluttua hänelle tuli mieleen, että kenties sudet eivät olleetkaan repineet hänen hevostaan, koska nuo äänet olivat kuuluneet maan alta.

Tämä ajatus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen ruumistaan, mutta tarkemmin harkittuaan hän muisti aavistelleensa läpi unen, että hän oli ratsastanut alas vuorelta ja sitten taas noussut rinnettä ylös.

— Niin on täytynyt tapahtua, — sanoi hän itsekseen, — minun on täytynyt nukkuessani ratsastaa jonkin rotkon poikki, jonka rinteet ovat loivat; sinne jäi hevoseni ja siellä sen kimppuun hyökkäsivät sudet.

Loppu yöstä meni seikkailuitta. Ratsu, joka edellisenä aamuna oli syönyt jonkin verran heiniä, osoittautui sangen kestäväksi, niin että Basia ihan ihmetteli sen voimaa. Se oli jalorotuinen tataarilainen hevonen, suurikokoinen ja aivan rajattomiin asti kestävä. Lyhyitten pysähdysten aikana, jotka Basia katsoi tarpeellisiksi, se söi kaikkea valikoimatta, sammalta, lehtiä, kalusipa puun kuortakin, ja kulki yhä vain kulkuaan. Ahoilla Basia antoi sen nelistää. Silloin se ähki hiukan ja hengitti kuuluvasti; kun se pysähdytettiin, niin se pärskyi, vavahteli ja painoi päänsä alas, mutta pysyi pystyssä..

Jos ei Basian oma hevonen olisikaan joutunut susien saaliiksi, niin se ei kuitenkaan olisi kestänyt tämmöistä kulkua.

Seuraavana aamuna Basia, luettuaan aamurukouksensa, alkoi laskea aikaa.

— Azyan käsistä riistäydyin torstaina puolenpäivän aikaan, — sanoi hän itsekseen, — ja ajoin täyttä laukkaa yön tuloon asti; sitten meni matkatessa yö, sitten kokonainen päivä, sitten taas koko yö ja nyt on alkanut kolmas päivä. Jos takaa-ajajia on lähetetty, niin niiden on täytynyt jo kääntyä takaisin, eikä Chreptiow voi olla kaukana, sillä en ole säästänyt hevosia.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Oi, on jo aika, on jo aika! Jumala, armahda minua!

Väliin hänet valtasi halu lähestyä jokea, sillä sen rannoilla hän olisi pikemmin huomannut, missä oli, mutta häntä peloitti, kun hän muisti, että viisikymmentä Azyan lipekiläistä oli jäänyt Gorzeńskin luo Mobilowiin. Hän tuli ajatelleeksi, että kun hän oli tehnyt niin suuren kierroksen, niin hän ehkä ei ollutkaan ratsastanut vielä Mohilowin ohi.

Matkan varrella hän oli koettanut tosin aina, milloin uni ei ollut sulkenut hänen silmiään, katsella tarkoin, näkyikö hyvin iso syvänne, sen kaltainen, missä sijaitsi Mohilow, mutta mitään sellaista hän ei ollut huomannut; saattoihan syvänne sitäpaitsi muuttua kapeammaksi ja olla kokonaan toisen näköinen Mohilowin luona kuin syvemmällä, se saattoi päättyä tai tulla kapeaksi muutaman sadan askelen päässä kaupungista, lyhyesti: Basialla ei ollut vähäisintäkään käsitystä siitä, missä oli.

Hän rukoili vain lakkaamatta Jumalaa, että olisi lähellä, sillä hän tunsi, ettei jaksaisi enää kauan kestää vaivoja, kylmää ja unettomuutta sekä lopuksi nälkää; kolme päivää hän oli elänyt pelkillä siemenillä, ja vaikka hän oli niitä tarkoin säästellyt, niin tänä aamuna hän oli syönyt viimeisen siemenen ja pussi oli tyhjä.

Nyt häntä elätti ja lämmitti vain toivo, että Chreptiow on lähellä.

Paitsi toivo lämmitti häntä varmaankin myös kuume. Basia tunsi selvästi, että oli kuumeessa, sillä vaikka ilma oli tullut yhä kylmemmäksi, olipa suorastaan pakkanen, niin hänen kätensä ja jalkansa, jotka matkan alkupuolella olivat olleet kohmettuneet, olivat nyt aivan kuumat ja häntä vaivasi kova jano.

— Kunhan en vain menisi tainnoksiin, — sanoi hän itsekseen. Kunpa saisin vaikka viimeisen hengenvetoni ajan olla Chreptiowissa, tavata Michalin, sitten käyköön niinkuin Jumala tahtoo...

Hänen oli taaskin mentävä monien jokien ja virtojen yli, jotka olivat joko matalia tai jäätyneitä; muutamissa virtasi vettä pinnalla, mutta sen alla oli luja ja kannattava jää. Kuitenkin hän pelkäsi kaikkein enimmän näitä ylimenopaikkoja sentähden, että hevonenkin, vaikka muuten ei ollut arka, ilmeisesti pelkäsi niitä. Veteen tai jäälle astuessaan se hirnui, luimisti korvansa, usein pani vastaan, ja kun pakotettiin menemään, astui varovasti asettaen jalan toisen jalan edelle ja haistellen levitetyillä sieraimillaan.

Keskipäivä oli jo ohi, kun Basia ratsastaessaan sankassa metsässä tuli joelle, joka oli suurempi muita, ennen kaikkea tuntuvasti leveämpi. Hänen arvelunsa mukaan se saattoi olla Ladawa tai Kalusik. Tämä näky sai hänen sydämensä sykkimään ilosta.

Joka tapauksessa Chreptiowin täytyi olla jokseenkin lähellä; vaikka Basia olisi mennyt sen ohikin, niin hän voi aina katsoa olevansa pelastettu, sillä siellä oli enemmän asutustakin eikä ihmisiäkään tarvinnut niin paljon pelätä. Mikäli Basia saattoi nähdä olivat joen rannat jyrkkiä, vain yhdessä paikassa näytti olevan kivikkoa ja jäänpaineesta vesi oli noussut rannoille ja oli siinä kuin matalassa, mutta leveässä astiassa. Rannat olivat jäässä, keskellä virtasi leveä vesivyö; mutta Basia arveli, että sen alla oli jäätä kuten tavallisesti.

Ratsu astui jokeen jonkin verran vastaan pannen, kuten kaikissa ylimenopaikoissa, kaula kurotettuna ja haistellen edessä olevaa lunta. Virtaavan veden kohdalle saavuttuaan Basia tapansa mukaan kävi polvilleen satulassa ja piteli molemmin käsin kiinni sen etusakarasta.

Vesi loiski hevosen kavioitten alla. Jää veden alla oli todellakin vahvaa, kostunutta; kaviot iskivät siihen kuin kiveen, mutta nähtävästi olivat hevosenkengät tylsyneet pitkällä, paikoittain kallioisella tiellä, sillä hevonen alkoi lipua; sen jalat levisivät aivan kuin olisivat olleet liukumassa pois sen alta; yht'äkkiä se kaatui eteenpäin, niin että sen sieraimet kastuivat vedessä, nousi jaloilleen, mutta takajalat pettivät, se nousi taas, mutta alkoi samassa pelästyneenä juosta ja lyödä hurjasti kavioillaan.

Basia nykäisi suitsista, mutta silloin kuului kumeata rusahtelua ja hevosen takajalat painuivat syvyyteen.

— Jeesus, Jeesus! — huudahti Basia.

Hevonen, jonka etujalat vielä olivat lujalla pohjalla, ponnisteli voimakkaasti, mutta nähtävästi ne jääpalat, joiden varassa se ponnisteli, alkoivat luisua pois sen jalkojen alta, sillä se painui syvemmälle ja alkoi käheästi ähkiä.

Basialla oli vielä niin paljon aikaa ja mielenmalttia, että tarttui hevosen harjaan ja meni sen kaulaa myöten hevosen edessä olevalle eheälle jäälle. Sille hypätessään hän kaatui ja kastui vedessä. Mutta noustuaan hän tunsi vankan pohjan jalkojensa alla ja tiesi olevansa pelastettu.

Hän tahtoi pelastaa vielä hevosenkin, kurottautui eteenpäin, tarttui suitsiin ja peräytyen toista rantaa kohti alkoi vetää kaikin voimin.

Mutta hevonen painui syvemmälle eikä saanut enää etujalkojaankaan vahvalle jäälle. Suitset kiristyivät yhä tiukemmalle, mutta hevonen vajosi yhä. Viimein näkyi ainoastaan kaula ja otsa jään yläpuolella. Se alkoi lopulta voihkia aivan ihmisen äänellä ja näytti samalla hampaitaan; sen silmät katsoivat Basiaa sanomattoman surullisesti aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: »Minua ei voi enää pelastaa; päästä käsistäsi suitset, muuten vedän sinutkin mukanani...»

Se ei ollutkaan enää pelastettavissa, ja Basian täytyi hellittää suitset.

Kun hevonen oli kokonaan kadonnut jään alle, meni Basia toiselle rannalle, istahti lehdettömän pensaan juurelle ja alkoi nyyhkyttää kuin pikku lapsi.

Hänen tarmonsa oli hetkeksi aivan lopussa. Sen lisäksi katkeruus ja suru, jotka olivat täyttäneet hänen sydämensä, kun hän oli kohdannut ihmisiä, tuntuivat nyt entistä suuremmilta. Kaikki oli häntä vastaan: teitten eksyttäväisyys, pimeys, luonnonvoimat, ihminen, eläin, — ainoastaan Jumalan käsi näytti pitävän huolta hänestä.

Tähän hyvään, suloiseen, isälliseen huolenpitoon hän oli pannut lapsen tavoin kaiken luottamuksensa, mutta nyt sekin petti hänet. Basiassa vallitsi tunne, jota hän ei voinut selvästi ilmaista, mutta jonka hän sensijaan voimakkaasti tunsi sydämessään.

Mitä hänellä oli jäljellä? Valitus ja kyynelet! Olihan hän ollut niin toimekas, niin rohkea, niin sitkeä kuin näin heikko ihmisparka voi olla. Nyt oli hukkunut hänen hevosensakin, viimeinen pelastuksen toivo, viimeinen turva, — ainoa elävä olento, joka oli ollut hänen läheisyydessään. Ilman tätä hevosta hän tunsi olevansa avuton niin kaukana Chreptiowista, metsien, rotkojen ja arojen keskellä, ei vain aseettomana ihmisten ja petojen hyökkäyksiä vastaan, vaan vielä lisäksi yksinään, hyljättynä.

Hän itki kyynelensä kuiviin. Sitten seurasi uupumus, voimattomuus, neuvottomuuden tunne niin voimakkaana, että se oli melkein tyyneyttä. Huoattuaan syvään kerran ja toisen hän sanoi.

— Jumalan tahtoa vastaan en voi mitään... kuolen tänne...

Ja hän sulki silmänsä, jotka äsken vielä olivat olleet kirkkaat ja iloiset, mutta nyt olivat sisäänpainuneet ja ilmeettömät.

Vaikka hänen ruumiinsa tuntui hetki hetkeltä yhä enemmän nääntyvän, niin ajatus lenteli kuitenkin hänen päässään kuin pelästynyt lintu ja sydän oli myös levoton. Jos ei kukaan maailmassa olisi rakastanut häntä, niin olisi ollut helpompi kuolla, mutta häntähän kaikki rakastivat niin suuresti!

Ja hän kuvitteli mielessään, miten käy, kun Azyan petoksesta ja hänen paostaan saadaan tieto; miten häntä etsitään, miten viimein löydetään sinisenä, paleltuneena, ikuiseen uneen nukkuneena tämän pensaan juurelta joen varrelta. Ja yht'äkkiä hän lausui ääneen:

— Oi, mikä epätoivo valtaakaan Michalin! Ah!

Ja sitten hän alkoi pyytää häneltä anteeksi vakuuttaen syyttömyyttään.

— Michal, — sanoi hän pannen mielikuvituksessaan kätensä Michalin kaulaan, — minä tein kaikki mihin kykenin, mutta se oli vaikeata, armaani, Jumala ei tahtonut...

Ja hänet valtasi niin suuri rakkaus mieheensä, niin suuri halu edes kuolla hänen läheisyydessään, että hän kokosi voimansa, nousi ja lähti kulkemaan..

Aluksi oli kulku tavattoman vaikeaa. Pitkän ratsastusmatkan aikana olivat hänen jalkansa tottuneet pois kävelemisestä ja ne tuntuivat hänestä vierailta. Onneksi hänellä ei ollut vilu, vaan päinvastoin jokseenkin lämmin, sillä kuume ei jättänyt häntä hetkeksikään.

Metsään painauduttuaan hän kulki tarmokkaasti eteenpäin pitäen silmällä, että aurinko oli hänen vasemmalla puolellaan. Se oli kiertänyt jo Moldaun puolelle, sillä oli iltapuoli, ehkä noin kello neljän aika.

Basia ei nyt pelännyt lähestyä Dniestriä, sillä hänestä tuntui, että oli jo sivuuttanut Mohilowin.

— Kunpa tietäisin sen varmasti, kunpa tietäisin! — toisteli hän kohottaen sinertyneet ja samalla kuumeesta hehkuvat kasvonsa taivasta kohti. — Jospa jokin eläin tai puu voisi puhua ja sanoisi: Chreptiowiin on penikulma, kaksi, — niin sen jaksaisin vielä jotenkuten kulkea...

Mutta puut olivat vaiti, tuntuivatpa vihamielisiltäkin ja haittasivat juurillaan hänen kulkuaan. Basia kompasteli vähän väliä niiden lumen alla piileviin kiemuraisiin ja törröttäviin juuriin.

Jonkin ajan kuluttua hän tunsi olonsa sietämättömän raskaaksi. Hän heitti hartioiltaan pois lämpimän päällystakkinsa ja kulki vain nuttusillaan. Näin kevennettyään asuaan hän kulki kulkemistaan yhä kiiruummin, väliin kompastuen, väliin kaatuen lumen täyttämiin kuoppiin. Hänen hienosta safiaanista tehdyt saappaansa, joiden sisustana oli turkista, mutta joissa ei ollut varsinaisia nahkapohjia, olivat kyllä erinomaiset reellä ajettaessa tai ratsastettaessa, mutta eivät suojelleet riittävästi hänen jalkojaan kolahteluilta kiviin ja juurakoihin, jotapaitsi ne olivat monta kertaa kastuneet ylimenopaikoissa ja sitten olleet märkinä jaloissa, joita nyt poltti kuume, niin että ne saattoivat pian mennä rikki metsässä.

— Saavutan paljain jaloin joko Chreptiowin tai kuoleman, — ajatteli Basia.

Ja surullinen hymy valaisi hänen kasvojaan, sillä häntä lohdutti kuitenkin se, että hän kulki niin sitkeästi, ja jos hän kuolisi tielle, niin Michal häntä muistellessaan ei voisi moittia häntä mistään.

Ja koska hän nyt oli ajatuksissaan kaiken aikaa puhellut miehensä kanssa, niin hän sanoi:

— Oi, Michal, joku muu ei olisi pystynyt tämmöiseenkään, esimerkiksi Ewka...

Ewkaa hän oli muistanut usein tämän pakoretkensä aikana ja usein hän oli rukoillut Ewkan puolesta, sillä hänestä oli selvää, että jos Azya ei rakastanut tätä tyttöä, silloin tytön ja kaikkien Raszkowissa olevien vankien kohtalo oli kauhea.

— Huonommin on heillä asiat kuin minulla, — toisteli hän tavan takaa ja sai siitä ajatuksesta uusia voimia.

Mutta nyt, kun oli kulunut tunti, toinen ja kolmas, vähenivät hänen voimansa joka askelella. Aurinko alkoi vähitellen hävitä Dniestrin taakse ja loi ennen sammumistaan taivaalle punaisen ruskon. Sitten tuo kullalle ja purppuralle hohtava kajastus alkoi tummua ja tulla yhä kapeammaksi; ensin se oli ollut kuin yli puolen taivaan ulottuva meri, sitten siitä tuli järvi, sen jälkeen joki, joesta puro, viimein se loisti kuin kirkas nauha, joka oli pingoitettu länteen, — ja sitten sen sijalle tuli pimeys.

Oli tullut yö.

Kului vielä tunti. Metsä muuttui mustaksi ja salaperäiseksi, ja kun siinä ei käynyt tuulen hengähdystäkään, niin se oli äänetön, aivan kuin olisi syventynyt miettimään, mitä tekisi tuolle eksyneelle olento raukalle. Mutta tuossa kuolemanhiljaisuudessa ei ollut mitään hyvää, päinvastoin tunteettomuutta ja jäykkyyttä.

Basia kulki eteenpäin haukkoen yhä tiheämpään kuivaan suuhunsa ilmaa, kaatui yhä useammin sekä pimeyden takia että voimattomuudesta.

Hänen päänsä oli pystyssä, mutta hän ei enää tähyillyt tähtiä, sillä hänellä ei ollut enää mitään käsitystä suunnastaan. Hän kulki kulkeakseen. Kulki sen tähden, että hän alkoi nähdä jo kuoleman näkyjä, hyvin selviä ja ihania.

Niinpä neljä metsän sivua alkaa nopeasti kiitää toisiaan kohti, yhtyy neljäksi seinäksi ja muodostaa Chreptiowin olohuoneen. Basia on siinä ja näkee kaikki selvästi. Takassa on mahtava tuli ja penkeillä istuvat kuten tavallisesti upseerit; herra Zagloba ärsyttelee herra Snitkoa; herra Motówidlo istuu äänettömänä ja katsoo tuleen, ja kun tulesta kuuluu vinkuvaa ääntä, sanoo venytetyllä äänellään: »Kiirastulessa oleva sielu, mitä tahdot?» Herra Muszalski ja herra Hromyka pelaavat noppapeliä Michalin kanssa. Basia tulee heidän luokseen ja sanoo: »Michal, minä istuudun penkille ja nojaan hiukan sinuun, sillä voin hieman pahoin.» Michal syleilee häntä: »Mikä sinun on, kissanpoika? Olisikohan...?» Ja hän painautuu lähemmäksi Basian korvaa ja kuiskaa jotakin, mutta Basia vastaa: »Voi, miten pahoin voin!» Miten valoisa ja rauhallinen onkaan tuo huone, miten annas tuo Michal, — mutta Basia voi niin pahoin, että häntä peloittaa...

Basia voi lopulta niin pahoin, että kuume lakkaa yht'äkkiä; se on jo kuoleman edellä käypää heikkoutta. Näyt katoavat. Hän tulee tajuihinsa ja muistaa.

— Olen pakenemassa Azyaa, — sanoo Basia itsekseen, — olen metsässä, yöllä, en jaksa kulkea Chreptiowiin asti ja kuolen.

Kuumeen jälkeen tulee hänelle nopeasti kylmä ja se leviää koko ruumiiseen, luihin asti. Hänen jalkansa notkahtavat ja hän on polvillaan lumessa, puun edessä.

Ei pieninkään pilvi himmennä nyt hänen ajatuksensa kirkkautta. Hyvin vaikeata on hänen erota elämästä, mutta hän tietää erittäin hyvin, että kuolee, ja tahtoen jättää sielunsa Jumalan huomaan alkaa lausua katkonaisella äänellä:

— Nimeen Isän ja Pojan...

Rukouksen keskeyttävät yht'äkkiä omituiset äänet, terävät, läpitunkevat ja narisevat; ne leviävät epämiellyttävinä ja kauas kantautuvina yön hiljaisuudessa.

Basia avaa suunsa. Kysymys: »Mitä tämä on?» — jähmettyy hänen huulilleen. Hetkeksi hän panee vapisevat sormensa kasvoilleen aivan kuin ei ottaisi uskoakseen ja hänen suustaan lähtee yht'äkkiä huuto:

— Oi, Jeesu, oi, Jeesu! Ne ovat kaivonvipuja, tuossa on Chreptiow! Oi, Jeesu!

Senjälkeen tämä ihmisolento, joka hetkistä aikaisemmin oli tehnyt kuolemaa, nousee pystyyn ja huohottaen, vavisten, silmät täynnä kyyneliä, rinta aaltoillen juoksee metsän läpi, kaatuu ja nousee uudestaan hokien:

— Siellä juotetaan hevosia! Se on Chreptiow! Ne ovat meidän kaivonvipujamme!... Vaikka vain portille, vaikka vain portille... Oi, Jeesu!... Chreptiow! Chreptiow!...

Metsä harvenee, aukenee näkyviin lumikenttä ja kunnas, josta muutamia kiiluvia silmäpareja katselee juoksevaa Basiaa.

Mutta ne eivät ole susien silmiä... Ah, Chreptiowin ikkunoista vilkuttaa suloinen, kirkas ja pelastava valo, — siinä on »linnoitus», tuolla kunnaalla, itäinen puoli metsään päin.

Matkaa oli vielä muutamia satoja askeleita, mutta Basia ei enää tietänyt, milloin hän oli juossut sen. Kylän puoleisella portilla seisovat sotamiehet eivät tunteneet häntä pimeässä, mutta antoivat hänen tulla luullen häntä joksikin asialle lähetetyksi pojaksi, joka oli palaamassa komendantin luo, viimeisin voimin Basia syöksähti keskelle aukeata, juoksi kaivonvipujen ohi, missä äsken tarkastuskierrokselta palanneet rakuunat juottivat hevosiaan, — ja seisoi päärakennuksen ovella.

Pieni ritari ja Zagloba istuivat kahdareisin penkillä takan ääressä ja maistellen tuopeistaan puhelivat Basiasta, jonka arvelivat parhaillaan emännöivän Raszkowissa: Molemmat olivat alakuloisia, sillä he ikävöivät häntä hirveästi, ja molemmat kiistelivät joka päivä siitä, milloin hän palaa.

‒ Jumala varjelkoon äkillisistä suojailmoista, sateista ja kelirikosta, sillä siinä tapauksessa mene tiedä, milloin hän palaa, — puhui Zagloba synkkänä.

— Talvea kestää vielä, — vastasi pieni ritari, — ja kahdeksan tai kymmenen päivän kuluttua alan katsella Mohilowiin päin.

— Mielestäni olisi ollut parempi, ettei hän olisi lähtenyt. Mitäpä elämästäni Chreptiowissa tulee ilman häntä.

— Miksi neuvoitte päästämään?

— Älä pane omiasi, Michal! Sinun keksintösi se oli...

— Kunhan vain palaisi terveenä!

Pieni ritari huokasi ja lisäsi:

— Terveenä ja mahdollisimman pian!...

Samassa narahti ovi ja jokin pieni, kurja, repaleinen, luminen olento alkoi surkeasti uikuttaa kynnyksellä:

— Michal, Michal!...

Pieni ritari hypähti pystyyn, mutta hämmästyi ensi hetkellä siinä määrin, että jäi seisomaan paikalleen kuin kivettyneenä, kädet levällään, alkoi vilkuttaa silmillään ja — seisoi yhä.

— Michal!... Azya petti... tahtoi ryöstää minut... mutta pakenin ja... pelasta!

Sen sanottuaan hän alkoi huojua ja kaatui maahan kuin kuollut. Wolodyjowski syöksähti hänen luokseen, nosti kuin höyhenen käsivarsilleen ja päästi vihlovan huudon:

— Laupias Kristus!

Mutta Basian onneton, sinertävä pää riippui elottomana hänen olkapäätään vastaan. Luullen pitävänsä ruumista sylissään alkoi ritari huutaa suurella äänellä:

— Basia on kuollut... kuollut... voi!

XI.

Tieto Basian saapumisesta levisi salaman nopeudella Chreptiowissa, mutta ei kukaan muu kuin pieni ritari, Zagloba ja palvelusnaiset nähnyt häntä sinä iltana eikä seuraavinakaan.

Huoneen kynnyksellä pyörryttyään Basia tuli vielä niin paljon tajuihinsa, että saattoi edes muutamin sanoin kertoa, mitä oli tapahtunut ja miten, mutta sitten hän meni uudestaan tainnoksiin ja myöhemmin illalla hän ei enää tuntenut edes miestään, vaikka häntä virvoiteltiin kaikin keinoin, lämmitettiin, annettiin viiniä, koetettiin syöttää. Oli selvää, että hänessä oli alkanut pitkällinen ja ankara sairaus.

Sillävälin oli koko Chreptiow joutunut liikkeeseen. Kuultuaan »rouvan» palanneen puolikuolleena kerääntyivät sotamiehet aukealle kuin mehiläisparvi; kaikki upseerit kokoontuivat olohuoneeseen ja odottivat hiljaa kuiskutellen kärsimättömästi tietoja sivuhuoneesta, jonne Basia oli pantu makaamaan. Pitkään aikaan ei kuitenkaan saatu tietää mitään. Tosin silloin tällöin kulki juoksujalkaa huoneen läpi palvelusnaisia milloin keittiöön hakemaan kuumaa vettä, milloin apteekkiin noutamaan lääkkeitä, voiteita ja kääreitä, mutta heitä ei saanut viivyttää. Epävarmuus painoi raskaasti kaikkien sydämiä. Yhä suurempia joukkoja, myös kylän väkeä, kokoontui aukealle; kysymyksiä kierteli joukon keskuudessa, levisi tieto Azyan petoksesta ja siitä, että »rouva» oli pelastunut pakenemalla, mutta ollut pakoretkellä kokonaisen viikon syömättä ja nukkumatta.

Nämä uutiset raivostuttivat joukkoa. Suuri kiihtymys vallitsi sotamiesten keskuudessa, mutta sitä vaimensi pääsemästä kuuluviin pelko, että kovat äänet vaikuttaisivat haitallisesti sairaaseen.

Viimein pitkän odotuksen jälkeen tuli upseerien luo Zagloba silmät punaisina ja hiusten jäännökset törröttävinä. Koko joukko syöksähti hänen luokseen ja sitten sateli hiljaisella äänellä tehtyjä, mutta kiihkeitä kysymyksiä:

— Elääkö? Elääkö?

— Elää, — vastasi vanhus, — mutta Jumala tietää, onko tunnin kuluttua...

Hänen äänensä takertui kurkkuun, alahuuli alkoi vavahdella ja tarttuen yht'äkkiä käsillään päähänsä hän lysähti penkille.

Sitten tukahdutetut nyyhkytykset panivat hänen rintansa nytkähtelemään.

Sen nähtyään Muszalski syleili Nienaszyniecia, vaikka muuten ei juuri pitänytkään hänestä, ja alkoi hiljaa itkeä, johon itkuun Nienaszymec heti yhtyi. Motówidlon silmät pullistuivat aivan kuin hän olisi tahtonut niellä jotakin, mikä ei ottanut mennäkseen alas, Snitko alkoi vapisevin käsin avata takkiaan, Hromyka kohotti kätensä ja alkoi siinä asennossa kävellä huoneessa.

Sotamiehet näkivät ikkunoista nämä epätoivon ilmaukset ja luullen rouvan kuolleen alkoivat pitää ääntä ja valitella kuuluvasti. Kuultuaan tuon melun Zagloba syöksähti raivostuneena ulos aukealle.

— Hiljaa, hulttiot! Iskeköön ukkonen teihin! —huudahti hän hillityllä äänellä.

Joukko vaikeni heti ymmärtäen, ettei vielä ollut itkun aika, mutta ei poistunut aukealta. Zagloba palasi huoneeseen jonkin verran tyyntyneenä ja istuutui taas penkille.

Silloin tuli palvelustyttö sivuhuoneen ovesta.

Zagloba riensi hänen luokseen.

— Miten siellä?

— Nukkuu.

— Nukkuu? Jumalan kiitos!

— Kenties Jumala suo...

— Mitä tekee herra komendantti?

— Herra komendantti on vuoteen ääressä.

— Se on hyvä! Mene asiallesi!

Zagloba kääntyi upseerien puoleen ja sanoi toistaen palvelustytön sanat:

— Ehkä Jumala Kaikkivaltias on armollinen. Nukkuu! Jonkinmoista toivoa syntyy minussa... Uh!...

Ja muutkin huokasivat syvään. Sitten painautuivat tiheään piiriin Zagloban ympärille ja alkoivat kysellä:

— Hyväinen aika, miten kaikki kävi? Mitä on tapahtunut? Miten hän on voinut paeta jalkaisin?

— Aluksi hän ei paennut jalkaisin, — kuiskasi Zagloba, — vaan kahdella hevosella, sillä tuon koirankuonolaisen, piru hänet periköön, hän suisti satulasta.

— Tuskin voi uskoa korviaan!

— Iski häntä pistolin perällä silmien väliin, ja kun he silloin olivat jäljellä muista, niin ei kukaan sitä nähnyt eikä lähtenyt ajamaan takaa. Toisen hevosen söivät häneltä sudet, toinen hukkui jään alle. Voi laupias Kristus! Kulki raukka yksin metsiä, mitään syömättä, mitään juomatta!...

Zagloba alkoi taas nyyhkiä ja keskeytti vähäksi aikaa kertomuksensa. Muutkin upseerit itkivät ja vaipuivat penkeille ihmeissään ja kauhuissaan Ja murheissaan rakastetun naisen kohtalosta.

— Tultuaan Chreptiowin luo, — jatkoi Zagloba kertomustaan, — ei enää tuntenut seutua ja valmistautui jo kuolemaan ja vasta kuultuaan kaivonvipujen narinan huomasi olevansa lähellä kotiaan ja laahautui viimeisin voimin...

— Kun Jumala on suojellut häntä tuollaisissa vaiheissa, — sanoi Motówidlo pyyhkien kyynelistä märkiä viiksiään, — niin Hän suojelee häntä vielä nytkin.

— Se on varmaa! Sanoitte, ihan paikalleen! — kuiskasivat useat äänet.

Samassa kuului aukealta taas kovempaa ääntä. Zagloba syöksähti taas raivostuneena ulos.

Siellä olivat miehet tiheänä joukkona, pää pään vieressä; nähdessään Zagloban ja kaksi muuta upseeria sotamiehet asettuivat puoliympyrään.

— Hiljaa, senkin juuttaat! — alkoi Zagloba. — Muuten minä käsken...

Mutta piiristä astui esille Zydor Lušnia, rakuunavääpeli, todellinen masurilainen, Wolodyjowskin suosikki. Otettuaan pari askelta eteenpäin hän ojentautui suoraksi, asentoon ja sanoi päättävällä äänellä:

— Teidän armonne! Kun tuo senkin vietävä tahtoi tehdä väkivaltaa rouvallemme, niin ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin että me lähdemme häntä vastaan ja kostamme, se on tahtomme. Mitä minä sanon, sitä pyytävät kaikki. Ja kun herra eversti ei voi tulla mukaan, niin menemme jonkun toisen johdolla vaikka Krimiin asti, kunhan vain saamme hänet käsiimme ja kostamme rouvamme puolesta!...

Itsepintainen, kylmä talonpojan uhma kuului vääpelin sanoista; muut rakuunat ja muiden lippukuntien miehet alkoivat kiristellä hampaitaan ja hiljaa kalistella sapeleitaan ja tuhista ja murahdella.

Tuossa kumeassa mörinässä, joka muistutti karhun mörinää yön pimeydessä, oli jotakin suorastaan peloittavaa.

Vääpeli seisoi suoraksi ojentautuneena ja odotti vastausta, hänen mukanaan odottivat kokonaiset rivistöt ja kaikkien itsepintaisuus ja katkeroituminen oli niin suuri, että asianmukainen sotilaallinen kurikin pyrki unohtumaan.

Vähän aikaa kesti äänettömyyttä. Yht'äkkiä jokin ääni kauempana riveissä huudahti:

— Tuon roiston veri on paras lääke rouvalle!

Zagloban vihastus haihtui, sillä häntä liikutti tuo sotamiesten kiintymys Basiaan ja kaiken lisäksi hänen mieleensä välähti, kun mainittiin lääkettä, uusi ajatus, nimittäin että Basialle oli hankittava lääkäri.

Ensin aluksi ei syrjäisessä Chreptiowissa kukaan ollut tullut sitä ajatelleeksi, mutta Kamienecissa asui useita lääkäreitä, muun muassa eräs kreikkalainen, kuuluisa mies, rikas, monen talon omistaja ja niin oppinut, että häntä yleensä pidettiin taikurina. Saattoi vain epäillä, että näin äveriäs mies kenties ei haluaisi mistään hinnasta lähteä tämmöiseen erämaahan, hän, jota ylimyksetkin puhuttelivat »ylhäisyydeksi».

Zagloba ajatteli vähän aikaa ja sanoi sitten:

— Ansaitun koston tuo lurjusten lurjus kyllä saa; lupaan sen teille ja varmaa on, että hän mieluummin odottaisi kostoa itse kuninkaalta kuin Zaglobalta. Ei vain tiedetä, onko hän enää elossa, sillä riistäytyessään hänen käsistään iski rouva häntä pistolin perällä suoraan naamatauluun. Mutta nyt ei ole aika ajatella sitä, sillä ensin on rouva pelastettava.

— Olemme valmiit antamaan hänen pelastamisekseen vaikka oman terveytemme! — vastasi Lušnia.

Joukko alkoi taas murista vahvistaakseen tosiksi vääpelin sanat.

— Kuule, Lušnia! — sanoi Zagloba. — Kamienecissa asuu lääkäri Rodopul. Menet hänen luokseen, sanot, että Podolian herra kenraali on loukannut jalkansa aivan kaupungin läheisyydessä ja odottaa apua. Heti, kun lääkäri on tullut kaupungin ulkopuolelle, otat hänet kiinni, panet ratsun selkään tai säkkiin ja tuot yhtäpäätä Chreptiowiin. Käsken sijoittamaan hevosia tielle aina vähän matkan päähän toisistaan, niin että hän saa ratsastaa täyttä laukkaa. Varo vain, että tuot hänet elävänä, sillä kuolleesta ei meille ole apua.

Tyytyväisyyden murinaa kuului joka puolelta. Luśnia kiersi tuimasti viiksiään ja sanoi:

— Otan hänet kynsiini enkä päästä irti ennenkuin Chreptiowissa!

— Ala mennä!

— Kuulkaahan, teidän armonne!

— Mitä vielä?

— Entä jos hän sen jälkeen kuolla kutjahtaa?

— Kutjahtakoon, kunhan tulee elävänä tänne! Ota kuusi miestä ja mene!

Lušnia lähti.

Muut olivat iloisia, kun saattoivat tehdä edes jotakin rouvan hyväksi. He riensivät satuloimaan hevosia ja vähän myöhemmin lähti kuusi miestä Kamieneciin ja heidän jäljessään lähdettiin viemään hevosia asetettaviksi tien varrelle.

Zagloba palasi huoneeseen tyytyväisenä itseensä.

Hetken kuluttua tuli sivuhuoneesta Wolodyjowski muuttuneena, puoleksi älyttömänä, välinpitämättömänä osanoton ja lohdutuksen sanoille. Ilmoitettuaan Zagloballe Basian yhä nukkuvan hän istahti penkille ja katsoi kalpeana oveen, jonka takana Basia makasi. Upseerit luulivat hänen kuulostavan ja pidättivät sentähden henkeään, niin että huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus.

Jonkin ajan kuluttua hiipi Zagloba varpaillaan pienen ritarin luo.

— Michal, — sanoi hän, — lähetin hakemaan lääkäriä Kamienecista, mutta... kenties on lähetettävä hakemaan vielä jotakuta?...

Wolodyjowski katsoi, kokosi ajatuksiaan, mutta ei näyttänyt ymmärtävän.

— Pappia, — sanoi Zagloba. — Pappi Kamiński voisi ennättää aamuksi.

Silloin pieni ritari sulki silmänsä, käänsi hirveän kalpeat kasvonsa uuniin päin ja alkoi hokea nopeasti:

— Jeesu, Jeesu, Jeesu!

Zagloba ei kysellyt enempää, vaan lähti antamaan määräyksiä.

Kun hän tuli takaisin, ei Wolodyjowski enää ollut huoneessa. Upseerit kertoivat Zagloballe, että sairas oli alkanut kutsua miestään, ei tiedetty kuumehoureissako vai tajuissaan.

Vanha aatelismies näki pian omin silmin, että se oli tapahtunut kuumeessa.

Basian poskilla oli heleä puna; pintapuolisesti katsoen hän näytti terveeltä, mutta hänen kylläkin kiiluvat silmänsä olivat sameat ja silmäterät näyttivät painuneen valkuaiseen; hänen valkeat kätensä etsivät yksitoikkoisin liikkein jotakin peitteeltä. Wolodyjowski oli hänen jalkojensa juuressa puolikuolleena.

Tavan takaa sairas mutisi jotakin hiljaa tai lausui kuuluvammin joitakin sanoja, joista kaikkein useimmin toistui »Chreptiow». Nähtävästi hänestä toisinaan tuntui, että oli vielä matkalla.

Zagloban teki levottomaksi ennen kaikkea tuo kätten liike peitteellä, sillä siinä hän näki lähestyvän kuoleman merkin. Hän oli kokenut mies ja oli nähnyt monen ihmisen kuolevan, mutta ei koskaan ollut hänen sydäntään raadellut sellainen suru kuin nyt, kun hän näki tuon kukkasen kuolevan noin aikaisin.

Hän ymmärsi, että vain Jumala saattoi estää tuon elämän sammumisen. Siksi hän polvistui vuoteen ääreen ja alkoi rukoilla hartaasti.

Basian hengitys tuli yhä raskaammaksi ja muuttui vähitellen korinaksi. Wolodyjowski hypähti pystyyn hänen jalkojensa juuresta. Zaglobakin nousi polvistuneesta asennostaan; ei kumpikaan sanonut toiselleen sanaakaan, katselivat vain toisiaan silmiin ja katseissa kuvastui kauhua. He luulivat Basian nyt kuolevan. Mutta tätä kesti vain vähän aikaa. Pian Basia alkoi hengittää rauhallisemmin ja hitaammin.

Siitä alkaen he olivat yhtämittaa pelon ja toivon välillä. Yö kului äärettömän hitaasti. Upseeritkaan eivät menneet levolle, vaan istuivat olohuoneessa milloin katsellen sivuhuoneen oveen, milloin kuiskaillen toisilleen, milloin torkahdellen.. Palvelija kävi määräajoin lisäämässä puita takkaan, ja joka kerta ovenrivan liikahtaessa he nousivat seisomaan luullen, että sieltä tulee Wolodyjowski tai Zagloba ja he kuulevat kauheat sanat:

— Hän ei ole enää elossa!

Kukot alkoivat laulaa, mutta Basia kamppaili yhä kuumeen kanssa. Aamuyöstä syntyi kova, myrsky ja sade, se pieksi seiniä, ulvoi katossa, iski välistä takan tuleen niin, että huoneeseen pöllähti savua ja lenteli kipinöitä. Päivän sarastaessa Motówidlo meni hiljaa ulos, sillä hänen oli lähdettävä tarkastuskierrokselle. Viimein valkeni päivä kalpeana, pilvisenä ja valaisi riutuneita kasvoja.

Aukealla alkoi tavanmukainen liike, kuului läpi tuulen vinkunan hevosten töminää tallista ja kaivonvipujen liikettä ja sotamiesten ääniä, mutta pian kuului myös kellon kilahtelua: pappi Kamiński oli tullut.

Kun hän astui sisään puettuna valkoiseen messukasukkaan, niin upseerit polvistuivat. Kaikista tuntui siltä, että oli tullut juhlallinen hetki, jonka jälkeen epäilemättä saapuisi kuolema. Sairas ei ollut tajuissaan, joten pappi ei voinut ripittää häntä, vaan antoi ainoastaan viimeisen voitelun ja alkoi sen jälkeen lohduttaa pientä ritaria ja kehoittaa häntä alistumaan Jumalan tahtoon. Mutta Wolodyjowskille eivät nuo lohduttelut merkinneet mitään, sillä mikään ei voinut vaikuttaa häneen hänen tuskassaan.

Koko päivän liihoitteli kuolema Basian lähettyvillä. Niinkuin hämähäkki, joka on piiloutunut johonkin verkkonsa pimeään nurkkaan, tulee väliin näkyviin ja laskeutuu näkymätöntä lankaa pitkin alaspäin, niin kuolemakin näytti joinakin hetkinä jo laskeutuvan Basian päätä kohti. Jo usean kerran olivat läsnäolijat nähneet sen varjon lankeavan Basian otsalle, nähneet Basian valoisan sielun jo levittävän siipiään lentääkseen pois Chreptiowista jonnekin kauas avaruuteen, elämän rajan tuolle puolen; sitten kuolema taas niinkuin hämähäkki vetäytyi piilopaikkaansa ja toivo täytti sydämet.

Mutta se oli vain heikko ja hetkellinen toivo, sillä ei kukaan uskaltanut odottaa, että Basia voittaisi tämän tautinsa. Ei sitä odottanut Wolodyjowskikaan, ja hänen murheensa tuli niin suureksi, että Zagloba, vaikka itsekin oli hyvin järkytetty, alkoi huolestua ja pyysi upseereita pitämään silmällä päällikköään.

— Herran tähden, vartioikaa häntä, — sanoi hän, — sillä hän työntää veitsen sydämeensä!

Wolodyjowskille ei tosin tullut tämmöistä mieleenkään, mutta tuskissaan ja murheissaan hän kysyi itseltään tavan takaa:

— Kuinka minä voin jäädä, kun hän menee pois Kuinka voin päästää tämän armaani lähtemään yksin? Mitä hän sanoo, kun katsoo ympärilleen eikä näe minua luonaan?

Ja näin ajatellen hän halusi koko sydämestään kuolla yhdessä Basian kanssa, sillä aivan niinkuin hän ei voinut kuvitella elämää maan päällä ilman Basiaa, samoin hän ei käsittänyt, että Basia voisi olla toisessa elämässä onnellinen ilman häntä ja kaipaamatta häntä.

Iltapäivällä pahaa ennustava hämähäkki hävisi taas piilopaikkaansa, Basian poskilta hävisi puna, ja kuume väheni niin, että sairas tuli jossakin määrin tajuihinsa.

Jonkin aikaa hän makasi silmät kiinni, sitten avasi ne, katsoi pientä ritaria kasvoihin ja kysyi:

— Michalku, olenko Chreptiowissa?

— Olet, rakkaani! — vastasi Wolodyjowski purren yhteen hampaitaan.

— Ja seisotko sinä todellakin luonani?

— Kyllä! Miten voit?

— Oi, hyvin!...

Hän ei näyttänyt itsekään olevan varma siitä, eikö hän nähnyt vain kuumeen synnyttämiä harhakuvia. Mutta tästä hetkestä lähtien hän tuli yhä enemmän tajuihinsa.

Illalla tuli miehineen vääpeli Lušnia ja pudisti pussista ulos kamienecilaisen lääkärin kaikkine lääkkeineen. Mies oli puolikuollut. Mutta kun hänelle selvisi, ettei hän, kuten oli luullut, ollut joutunut rosvojen käsiin, vaan hänet oli tuotu tällä tavoin sairaskäynnille, niin hän ensimmäisen heikkoutensa voitettuaan ryhtyi heti toimeensa, varsinkin kun Zagloba näytti hänelle toisessa kädessään olevaa pussia, joka oli täynnä kultaa, ja toisessa kädessään olevaa ladattua pistolia sanoen:

— Tässä on palkka elämästä ja tässä kuolemasta!

Vielä samana yönä tai oikeastaan päivän sarastaessa pahaa ennustava hämähäkki meni lopullisesti piiloon; lääkärin lausunto: »Tulee kauan sairastamaan, mutta paranee» — kiiri iloisena kaikuna ympäri koko Chreptiowin. Kun Wolodyjowski sen ensiksi kuuli, niin hän lankesi maahan ja alkoi nyyhkyttää niin, että olisi luullut hänen rintansa halkeavan; Zagloba meni aivan heikoksi riemusta, hiki nousi hänen kasvoilleen ja hän sai toin tuskin, huudetuksi: »Juomaan!» Upseerit syleilivät toisiaan.

Mutta aukealle kokoontuivat uudestaan rakuunat, muut sotamiehet ja Motówidlon kasakat. Tuskin kyettiin estämään heitä puhkeamasta huutoihin. He tahtoivat lopuksi jollakin tavoin osoittaa iloaan ja alkoivat pyytää, että muutamat Chreptiowin kellareissa kahleissa olevat vangit saataisiin hirttää »rouvan» kunniaksi.

Mutta pieni ritari ei suostunut siihen.

XII.

Vielä viikon Basia oli niin sairas, että jos ei lääkäri olisi vakuuttanut toista, niin sekä pieni ritari että Zagloba olisivat luulleet hänen elämänsä liekin sammuvan millä hetkellä tahansa. Vasta tuon ajan kuluttua tuli hänen tilansa tuntuvasti paremmaksi; hän oli täysin tajuissaan, ja vaikka lääkäri oli sanonut, että hänen olisi vielä pakko olla vuoteessa kuukausi tai puolitoista, niin varmaa oli jo, että hän parantuu täydellisesti ja tulee entisiin voimiinsa.

Wolodyjowski, joka ei hänen sairautensa aikana poistunut askeltakaan hänen vuoteensa äärestä, alkoi rakastaa häntä tänä aikana — mikäli se oli mahdollista — vielä tulisemmin eikä nähnyt mitään muuta maailmassa kuin hänet. Toisinaan, kun hän istui Basian luona ja katseli hänen kasvojaan, jotka vielä olivat laihat ja riutuneet, mutta iloiset, ja noita silmiä, joihin päivä päivältä yhä selvemmin palasi entinen tuli, valtasi hänet halu nauraa ja itkeä ja huutaa ilosta:

— Minun Basiani tervehtyy, tervehtyy!

Ja hän kiiruhti suutelemaan Basian käsiä, suutelipa väliin hänen pikku jalkojaankin, jotka niin urheasti olivat kahlanneet syvän lumen läpi Chreptiowiin, sanalla sanoen, hän rakasti ja kunnioitti Basiaa tavattomasti. Hän tunsi olevansa suuressa kiitollisuuden velassa Kaitselmukselle ja kerran hän sanoi Zagloban ja upseerien läsnäollessa:

— Olen vähäväkinen mies, mutta vaikka minun pitäisi tehdä työtä näännyksiin asti, niin hankin toki sen verran, että voin rakennuttaa kirkon, edes puisen. Ja joka kerta, kun sen kello kumahtaa, muistan Jumalan laupeutta ja sieluni on täynnä kiitollisuutta!

— Suokoon Jumala meidän ensin suoriutua onnellisesti Turkin sodasta! — vastasi hänelle Zagloba.

Pienen ritarin viikset liikahtivat ja hän vastasi:

— Herra Jumala tietää parhaiten, mikä Hänelle voi Tuottaa enimmän iloa. Jos Hän tahtoo saada kirkon, niin Hän suojelee henkeäni, mutta jos Hän tahtoo mieluummin vereni, niin mielelläni annan sen Hänelle!

Basia tuli tervehtyessään yhä iloisemmaksikin. Kaksi viikkoa myöhemmin hän käski illalla avaamaan jonkin verran ovea, joka vei hänen sivuhuoneestaan olohuoneeseen, ja sanoi sinne kokoontuneille upseereille hopeanheleällä äänellään.

— Hyvää iltaa, hyvät herrat! Enpä kuolekaan enää, ahaa!

— Kiitos siitä Korkeimmalle! — vastasivat sotilaat yhteen ääneen.

— Jumalan kiitos, rakas lapsukainen! — huudahti erikseen Motówidlo, joka rakasti Basiaa kuin isä ja tullessaan hyvin liikutetuksi puhui vähävenäjän kieltä.

— Katsokaahan, hyvät herrat, — jatkoi Basia puheinaan, — miten on käynyt! Kukapa olisi aavistanut sellaista? Hyvä; että päättyi edes näinkin!

— Jumala varjeli viatonta, — sanoivat upseerit oven läpi.

— Herra Zagloba teki usein pilaa minusta, että minulla oli enemmän mielenkiintoa sapelia kuin värttinää kohtaan. Hyvä! Paljonko minulla olisi ollut apua värttinästä tai neulasta? Mutta enkö suoriutunutkin kuin mies, vai kuinka?

— Ei enkelikään olisi paremmin suoriutunut!

Keskustelun keskeytti Zagloba sulkemalla oven, sillä hän pelkäsi Basian rasittuvan. Mutta Basia alkoi sähistä hänelle kuin kissa, sillä hän olisi halunnut jutella enemmän ja varsinkin hän tahtoi kuulla enemmän ylistettävän urheuttaan ja toimekkuuttaan. Kun vaara nyt oli ohi ja muistona vain, niin hän oli sangen ylpeä siitä, miten oli selviytynyt Azyasta, ja tahtoi loppumattomiin kuulla kehumisia. Usein hän kääntyi pienen ritarin puoleen ja tökittäen sormellaan tämän rintaa sanoi sen näköisenä kuin hemmoiteltu lapsi:

— Kehu urhoollisuuttani!

Ja häntä totellen Wolodyjowski kehui, oli mieliksi, suuteli hänen silmiään ja käsiään, kunnes Zagloba, vaikka itsekin tunsi sydämessään rajatonta hellyyttä Basiaa kohtaan, alkoi teeskennellen äkäisyyttä murista:

— Heh, heltyy kuin mikäkin, menee ihan pehmeröksi!...

Sitä yleistä iloa, joka Chreptiowissa vallitsi Basian tervehtymisen johdosta, sumensi vain se, että ajateltiin, mitä vahinkoa Azyan petos tuotti Puolalle ja minkä kauhean kohtalon uhriksi olivat joutuneet vanha Nowowiejski, molemmat Boskin naiset ja Ewka. Basiaa vaivasi tämä suuresti, samoin kaikkia muitakin, sillä Raszkowin tapahtumat tunnettiin jo tarkoin ei vain Chreptiowissa, vaan myös Kamienecissa ja kauempanakin. Muutaman päivän kuluttua tuli Chreptiowiin herra Myśliszewski, joka Azyan, Kryczyńskin ja Adurowiczin petoksesta huolimatta vielä toivoi onnistuvansa vetämään Puolan puolelle muut ratsumestarit. Myśliszewskin jälkeen tuli Bogusz ja sitten tuli tietoja suoraan Mohilowista, Jampolista ja Raszkowistakin.

Mohilowissa Gorzeński, joka nähtävästi oli parempi soturi kuin puhuja, ei antanut pettää itseään. Saatuaan selville, minkä käskyn Azya oli antanut sinne jättämälleen lipekiläiselle varusväelle, hän itse hyökkäsi sen kimppuun vähäisellä masurilaisella jalkaväkijoukollaan ja surmasi tai vangitsi; sitäpaitsi hän lähetti varoituksen Jampoliin, minkä kautta tämäkin kaupunki pelastui. Sitten palasi pian sotaväkikin. Näin joutui ainoastaan Raszkow uhriksi. Wolodyjowski sai sieltä kirjeen herra Bialoglowskilta, joka teki selkoa siellä sattuneista tapahtumista ja muista asioista, jotka koskivat koko valtakuntaa.

»Hyvä oli, että saavuin (kirjoitti Bialoglowski muun muassa), sillä Nowowiejski, joka on ollut sijaisenani, ei nyt kykenisi siihen tehtävään. Hän on nyt enemmän haamun kuin ihmisen näköinen ja varmasti menetämme tämän suuren ritarin, sillä murhe on kokonaan masentanut hänet. Hänen isänsä on surmattu, sisar mitä pahimmin häväisty, sillä Azya on lahjoittanut hänet Adurowiczille, ja neiti Boskan on Azya ottanut itselleen. He ovat jo mennyttä väkeä, vaikka heidät onnistuttaisiinkin vapauttamaan vankeudestaan. Olemme saaneet tietää nämä asiat eräältä lipekiläiseltä, joka taittoi niskansa joen yli mennessään ja joka ilmaisi meille kaikki, kun meikäläiset ottivat hänet kiinni ja pitivät hiilillä. Azya Tuchay-beyn poika, Kryczyński ja Adurowicz ovat menneet Adrianopoliin. Nowowiejski rientää ehdottomasti heidän jälkeensä sanoen, että hänen täytyy saada Azya käsiinsä vaikka keskeltä sulttaanin leiriä ja maksaa hänelle tuleva palkka. Aina hän on ollut itsepintainen ja päättäväinen, mutta nyt se ei ihmetytäkään, kun on kysymys neiti Boskasta, jonka kovaa kohtaloa me kaikki katkerasti itkemme, sillä hän oli suloinen tyttö ja oli voittanut täällä kaikkien sydämet. Minä koetan pidätellä Nowowiejskia ja sanon, että Azya tulee aivan varmasti itse hänen luokseen, koska sota syttyy ehdottomasti ja varmaa on myös, että tataarilaisjoukot ovat etujoukkona. Olen saanut tietoja Moldausta ja turkkilaisilta kauppiailtakin, että sotajoukkoja alkaa jo kerääntyä Adrianopolin luo. Tataarilaisia on paljon. Tulossa on myös turkkilainen ratsuväki ja sulttaani itse tulee janitšaarien kanssa. Niin, heitä on kuin muurahaisia, määrättömästi, sillä koko Itä lähtee liikkeelle, mutta meillä on sotaväkeä vain kourallinen. Ainoana turvanamme on Kamienecin kalliolinna, joka toivottavasti pidetään hyvässä kunnossa. Adrianopolissa on jo kevät ja meilläkin melkein, sillä sataa kovasti ja maa vihertää. Minä menen Jampoliin, sillä Raszkow on vain tuhkaläjä eikä siellä ole, mihin päänsä kallistaisi tai mitä suuhunsa panisi. Muuten luulen, että pian kaikki komennuskunnat määrätään menemään sinne.»

Pienellä ritarilla oli omat tietonsa, jotka olivat yhtä varmoja, vieläpä varmempiakin, sillä ne olivat peräisin Chotimista. Niidenkin mukaan oli sota aivan varma asia. Äskettäin hän oli lähettänyt nämä tiedot hetmanille. Kuitenkin teki Bialoglowskin kirje häneen syvän vaikutuksen, koska se tuli äärimmäiseltä rajalta ja vahvisti oikeiksi nuo tiedot. Ei pieni ritari pelännyt sotaa, vaan häntä huolestutti Basian kohtalo.

— Hetmanin käsky, että joukkojen on lähdettävä liikkeelle, — sanoi hän Zagloballe, — voi tulla minä päivänä tahansa, ja virka on virka. Täytyy lähteä viivyttelemättä, mutta Basia makaa täällä ja ajat ovat pahat.

— Vaikka tulisi kymmenen hetmanin käskyä, — vastasi Zagloba, — niin Basia on pääasia. Olemme täällä, kunnes hän tulee ihan terveeksi. Ei sota voi alkaa ainakaan ennen talven loppua eikä kelirikon aikana, kun on vietävä raskaat tykitkin Kamieneciin:

— Te olette pohjaltanne aina vapaaehtoinen taistelija, — vastasi pieni ritari kärsimättömästi. — Te olette sitä mieltä, että yksityiset asiat ovat tärkeämmät kuin päällikön määräys.

— Haa, jos määräys on rakkaampi kuin Basia, niin pane hänet kuormaan ja ala ajaa. Tiedän, tiedän, määräyksen takia sinä olet valmis nostamaan hänet kuormaan vaikka heinähangoilla, jos osoittautuu, ettei hän jaksa omin voimin nousta vaunuihin. Piru vieköön tuon teidän kurinne! Ennen vanhaan mies teki minkä osasi, ja kun ei johonkin pystynyt, niin jätti sen tekemättä. Suussa sinulla on kauniita sanoja säälistä, mutta kun vain huudetaan: »Hei, turkkilaista vastaan!» — niin sylkäiset ne pois kuin hedelmän luun ja hänet kuljetat silmukkaköydessä hevosen rinnalla!

— Minäkö en säälisi Basiaa?! Älkää toki puhuko syntiä! — huudahti pieni ritari.

Zagloba tuhisi jonkin aikaa vihoissaan ja vasta nähtyään, miten surulliset Wolodyjowskin kasvot olivat, hän sanoi:

— Michal, tiedäthän, että mitä minä puhun, se johtuu todella isällisestä tunteesta Basiaa kohtaan. Miksi minä muuten kököttäisin tässä turkkilaisvaaran uhatessa sensijaan että elelisin turvallisessa paikassa, minkä jokainen pitäisi ikäni vuoksi aivan luonnollisena asiana? Entä kuka hommasi sinulle Basian? Jos käy selville, etten se ollut minä, niin käske minun juoda sammiollinen vettä lisäämättä siihen mitään höysteeksi.

— En voi millään sitä teille korvata! — vastasi pieni ritari.

He syleilivät toisiaan ja olivat sitten taas mitä parhaimmassa sovussa.

— Olen jo päättänyt, — sanoi pieni ritari, — että kun tulee sota, niin te otatte hoitoonne Basian ja menette hänen kanssaan Skrzetuskien luo Lukowin puolelle. Sinne eivät tataarilaiset tule.

— Teen sen sinun takiasi, vaikka mieleni tekee lähteä turkkilaisia vastaan, sillä minusta ei ole mitään vaarallisempaa kuin tuo sikamainen kansa, joka ei juo viiniä!

— Yhtä asiaa vain pelkään, nimittäin että Basia tahtoo tulla Kamieneciin ollakseen lähellä minua. Ihan peloittaa, kun ajattelen sitä, mutta ihan varmaa on, että hän tahtoo sitä.

— Siinä tapauksessa et suostu. Vähänkö pahaa siitä jo on seurannut, että teet kaikessa hänen tahtonsa mukaan ja annoit hänen lähteä tuolle Raszkowin retkellekin, vaikka minä panin heti vastalauseeni sitä vastaan?

— Se ei ole totta! Te sanoitte, ettette tahdo antaa neuvoa.

‒ Kun minä sanon, etten tahdo antaa neuvoa, niin se on vielä pahempi kuin jos kieltäisin.

‒ Basiaa pitäisi opettaa, vaan minkä hänelle tekee. Kun hän näkee miekan pääni päällä, niin hän pysyy pyynnössään.

— Älä suostu, sanon sen uudestaan! Hyväinen aika, miten pehmoinen mies!

— Confiteor, että kun hän panee kätensä silmilleen ja alkaa itkeä taikka on vain itkevinään, niin sydämeni sulaa kuin voi pannussa. Hän on aivan varmasti jollakin tavoin taikonut minut. Kyllähän minä lähetän hänet pois, sillä hänen turvallisuutensa on minulle tärkeämpi kuin oma terveyteni, mutta kun ajattelen, että täytyy noin pahoittaa hänen mielensä, niin — jumalauta! — henki salpautuu kurkkuuni.

— Mutta hyväinen aika, Michal, älä anna vetää itseäsi nenästä!

— Pyh, älä anna! Kuka sanoikaan, jollette te, että minulla ei ole sydämessä ollenkaan sääliväisyyttä häntä kohtaan?

— Häh? — sanoi Zagloba.

— Te olette muka viisas mies, mutta nyt kuitenkin raavitte niskaanne!

— Koska mietin, miten voisi parhaiten puhua hänelle järkeä.

— Entä jos hän panee yht'äkkiä kädet silmilleen.

— Sen hän totisesti tekee! — sanoi Zagloba ilmeisesti peloissaan.

Ja niin he olivat huolissaan molemmat, sillä, totta puhuen, Basia tunsi heidät molemmat läpikotaisin. He olivat hirveästi hemmoitelleet häntä sairauden aikana ja rakastivat häntä siinä määrin, että kauhistuivat, jos piti toimia vastoin hänen mieltään ja tahtoaan. Ettei Basia rupea vastustelemaan, vaan nöyrästi taipuu heidän päätökseensä, sen tiesi kumpikin varsin hyvin, mutta jopa Zaglobakin, Wolodyjowskista puhumattakaan, olisi mieluummin hyökännyt parin miehen kanssa kokonaista janitšaanrykmenttiä vastaan kuin nähnyt hänen peittävän silmänsä käsillään.

XIII.

Samana päivänä heille tuli heidän arviointinsa mukaan varma apu odottamattomien, mutta rakkaitten vieraitten muodossa. Illemmällä saapuivat edeltäpäin ollenkaan ilmoittamatta molemmat Ketlingit. Heidän tulonsa synnyttämä ilo ja hämmästys Chreptiowissa olivat sanoin kuvaamattomat; vieraat puolestaan, saatuaan heti kysyttyään tietää Basian olevan jo tervehtymässä, olivat niinikään suuresti riemuissaan. Krzysia riensi heti sivuhuoneeseen ja sieltä samassa kuuluvat vingahdukset ja huudahtelut ilmaisivat ritareille, miten onnellinen Basia oli.

Ketling ja Wolodyjowski syleilivät toisiaan kauan, väliin työntäen toisiaan etemmäksi niin pitkälle kuin käsi ulottui, väliin painaen taas toisiaan rintaansa vastaan.

— Herranen aika! — sanoi pieni ritari. — Ketling! En olisi tullut marsalkansauvastakaan niin iloiseksi kuin sinun saapumisestasi. Mitä hommaat täällä päin?

— Herra hetmani on määrännyt minut Kamieneciin sijoitetun tykistön päälliköksi, — vastasi Ketling, — ja siksi tulin vaimoineni Kamieneciin. Siellä saimme kuulla kohtalostanne ja tulimme viivyttelemättä Chreptiowiin. Jumalalle kiitos, Michal, että kaikki päättyi hyvin. Olimme tullessamme hyvin huolestuneita ja epävarmoja, sillä emme vielä tietäneet, odottaako meitä täällä ilo vai suru.

— Ilo, ilo! — pisti Zagloba väliin.

— Kuinka kaikki tapahtui? — kysyi Ketling.

Pieni ritari ja Zagloba alkoivat kertoa vuorotellen ja Ketling kuunteli, kohotti kätensä ja katseensa ja ihmetteli Basian urhoollisuutta.

Puheltuaan kyllikseen alkoi pieni ritari kysellä Ketlingiltä, mitä tälle kuului, ja Ketling kertoi yksityiskohtaisesti. Häitten jälkeen he olivat asuneet Kuurinmaan rajaseudulla. Heillä oli kahden niin hyvä, ettei taivaassakaan voi olla parempaa. Ottaessaan Krzysian Ketling oli tietänyt varsin hyvin ottavansa »taivaallisen olennon» ja sitä mieltä hän oli edelleenkin.

Nämä sanat toivat Zagloban ja Wolodyjowskin mieleen entisen Ketlingin, joka aina oli puhunut siloitelluin sanoin ja korkealentoisesti, ja he alkoivat uudestaan syleillä häntä. Kun he tällä tavoin olivat kyllin kauan ilmaisseet ystävyyttään, kysyi vanha aatelismies:

— Eikö tuolle taivaalliselle olennolle ole sattunut tulemaan sellaista maallista asiaa, joka sätkyttelee jaloillaan ja etsii sormellaan suustaan hampaita?

— Jumala on antanut meille pojan, — vastasi Ketling, — ja nyt taas uudestaan...

— Huomasin sen, — keskeytti Zagloba. — Meillä täällä vain on kaikki entisellään.

Tämän sanottuaan hän katsoi terveellä silmällään pitkään pientä ritaria, jonka viikset alkoivat heti liikkua.

Keskustelun katkaisi Krzysia, joka tuli ovelle ja lausui:

— Basia kutsuu.

Kaikki kiiruhtivat sivuhuoneeseen, ja alettiin uudelleen tervehtiä. Ketling suuteli Basian käsiä ja Wolodyjowski uudestaan Krzysian käsiä. Samalla kaikki katselivat toisiaan uteliaan näköisinä, niinkuin ainakin ihmiset, jotka eivät ole pitkään aikaan nähneet toisiaan.

Ketling ei ollut ollenkaan muuttunut: vain hänen hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut ja se teki hänet nuoremman näköiseksi; sensijaan Krzysia oli muuttunut, ainakin sillä hetkellä, sangen suuressa määrässä. Hän ei ollut niin solakka ja notkea kuin ennen ja hänen kasvonsa olivat kalpeammat, minkä johdosta hänen ylähuulensa untuvapeite näytti tummemmalta. Vain silmät olivat kuten ennenkin ihanat tavattoman pitkine ripsineen ja kasvot olivat niinkuin ennenkin iloiset. Mutta hänen kasvonpiirteensä, jotka ennen olivat olleet kauniit, olivat menettäneet entisen viehättävyytensä. Tämä kaikki saattoi kylläkin olla aivan tilapäistä, mutta joka tapauksessa Wolodyjowski katsellessaan häntä ja verratessaan Basiaan sanoi pakostakin itselleen:

— Herra Jumala! Kuinka minä saatoin rakastua tähän siellä, missä he molemmat olivat samalla kertaa? Missä olivat silmäni?

Toiselta puolen taas Basia näytti Ketlingistä ihmeen ihanalta. Basia olikin sievä vaaleine, kapinallisine hiustöyhtöineen, joka oli valahtanut kulmille, hienoine kasvojen väreineen, tauti kun oli vienyt kasvoista punaa vähemmäksi ja tehnyt ne valkoista ruusua muistuttaviksi. Nyt olivat hänen kasvonsa kuitenkin jonkin verran punastuneet ilosta ja sieraimet liikahtelivat nopeasti. Hän oli niin nuoren, miltei kasvavan näköinen, että ensi silmäyksellä olisi voinut luulla, että hän oli kymmenkunta vuotta nuorempi kuin rouva Ketling.

Mutta hänen kauneutensa vaikutti tunteelliseen Ketlingiin vain sillä tavoin, että hän alkoi vieläkin rakkaammin ajatella omaa vaimoaan katsoen rikkoneensa tätä vastaan.

Molemmat naiset olivat kertoneet toisilleen jo kaikki, mitä lyhyessä ajassa voi kertoa. Koko seura alkoi istuen Basian vuoteen ääressä muistella entisiä aikoja. Mutta keskustelu ei oikein ottanut luistaakseen, sillä entisissä asioissa oli erinäisiä arkoja kohtia, oli Michalin suhteet Krzysiaan ja hänen välinpitämättömyytensä nyt niin suuresti rakastamaansa Basiaan nähden sekä monenlaisia lupauksia ja pettymyksiä. Oleskelu Ketlingin talossa oli ollut kaikille ilo ja jättänyt miellyttävän muiston, mutta siitä ei voinut luontevasti puhua.

Pian Ketling rupesi puhumaan toisesta aiheesta.

— En ole vielä tullut maininneeksi, — sanoi hän, — että me poikkesimme matkalla Skrzetuskien luo, jotka eivät tahtoneet päästää meitä pois vielä kahden viikon kuluttuakaan ja pitivät niin hyvänä, että olomme oli kerrassaan taivaallista.

— Herranen aika, kuinka Skrzetuskit voivat? — huudahti Zagloba. — Tapasitteko hänet itsensäkin kotona?

— Kyllä, sillä hän oli silloin tullut hetmanin luota kotiin käymään kolmen poikansa kanssa, jotka palvelevat armeijassa.

— Skrzetuskeja en ole nähnyt häittemme jälkeen, — sanoi pieni ritari. — Hän oli täällä Villeillä Kentillä, ja hänen poikansa olivat hänen mukanaan, mutta ei satuttu tapaamaan.

— Hirveästi siellä kaikki ikävöivät teitä, — sanoi Ketling kääntyen Zagloban puoleen.

— Niinkuin minä heitä! — vastasi vanha aatelismies. — Mutta niinhän se on: kun olen täällä, ikävöin heitä, kun menen sinne, niin tulee ikävä tätä kärppää... Sellaista on ihmiselämä, että jos tuuli ei puhalla toiseen korvaan, niin se puhaltaa toiseen... Muta pahinta on olla orpo, sillä jos minulla olisi joku oma, niin en rakastaisi vierasta.

— Teitä eivät omat lapsennekaan rakastaisi enempää kuin me, — sanoi Basia.

Sen kuultuaan Zagloba tuli hyvin iloiseksi, heitti pois surulliset ajatukset ja sai heti takaisin iloisen luonnonlaatunsa, tuhisi hiukan ja sanoi sitten:

— Olinpa tyhmä silloin siellä Ketlingin luona, kun kosiskelin sekä Krzysiaa että Basiaa teille enkä ajatellut itseäni! Olisi vielä ollut otollinen aika...

Hän kääntyi naisten puoleen:

— Tunnustakaa, että te molemmat olisitte rakastuneet minuun ja olisitte mieluummin tulleet minun kuin Michalin tai Ketlingin vaimoksi.

— Luonnollisesti! — huudahti Basia.

— Halszka Skrzetuska olisi aikoinaan myös mieluummin ottanut minut. Haa, nyt se on myöhäistä! Siinäpä olisi ollut vakava vaimo, ei mikään miilustelija, joka lyö tataarilaisilta hampaat suusta! Onko hän terveenä?

— On, mutta hieman suruissaan, koska heidän kaksi keskimmäistä poikaansa karkasi Lukowon koulusta sotaväkeen, — vastasi Ketling. — Skrzetuski itse on iloissaan, että nuoret ovat niin rohkeita, mutta äiti on kuten äiti ainakin.

— Paljonko siellä on kaikkiaan lapsia? — kysyi Basia huoaten.

— Poikia on kaksitoista, mutta nyt on alkanut tulla kauniimpaa sukupuolta, — vastasi Ketling.

Siihen sanoi Zagloba:

— Erikoinen Jumalan siunaus on sillä talolla. Kaikkia heitä olen hoidellut omassa sylissäni kuin pelikaani... Minun pitää antaa noille keskimmäisille tukkapöllyä, sillä kun kerran karkasivat, olisi pitänyt karata tänne, Michalin luo... Malttakaahan, nuo karkurit ovat tietysti Mihalek ja Jasiek? Niitä oli siellä niin paljon, että isältä itseltään meni niiden nimet sekaisin. Ja variksia ei siellä näe puolen penikulman alalla, sillä nuo veitikat ovat ampuneet ne kaikki rihlapyssyllä. Jaa, jaa, ei ole toista sellaista naista koko maailmassa! Kun minä sanoin hänelle: »Halszka! Telmyrit alkavat kasvaa isoiksi, tarvitsisin uusia huvikseni!» — niin hän ikäänkuin härähti minulle, mutta määräaikana tuli taas uusi kuin tilattuna! Kuvitelkaahan: asiat menivät niin pitkälle, että kun joku paikkakunnan naikkonen huomasi olevansa hedelmätön, niin hän lainasi Halszkalta vaatteita — ja se auttoi, jumaliste!...

Kaikki olivat ihmeissään, ja tuli hetkeksi äänettömyys. Sitten kuului yht'äkkiä pienen ritarin ääni:

— Basia, kuuletko?

— Michal, ole vaiti! — vastasi Basia.

Mutta Michal ei tahtonut olla vaiti, sillä hänen päähänsä nousi erinäisiä viekkaita ajatuksia ja varsinkin tuntui hänestä siltä, että voi tämän asian yhteydessä järjestää toisen yhtä tärkeän. Hän alkoi puhua kuin muuten vain ja välinpitämättömästi niinkuin maailman tavallisimmasta asiasta:

— Olisipa käytävä Skrzetuskeja tervehtimässä. Hän itse ei kylläkään ole kotona, sillä hän menee hetmanin luo, mutta hänen vaimonsa on älykäs ihminen eikä rupea vastustelemaan Jumalan tahtoa, vaan jää kotiin.

Sitten hän kääntyi Krzysian puoleen.

— Kevät tulee ja tulee kauniita ilmoja. Nyt on Basian vielä aikaista liikkua, mutta myöhemmin hän kenties suostuu lähtemään, sillä se on velvollisuus ystävää kohtaan. Herra Zagloba veisi teidät molemmat sinne ja syksymmällä, kun tulee rauhallisemmat olot, saapuisin minäkin jälkeenne...

— Se on suurenmoinen ajatus — huudahti Zagloba. — Minun on muutenkin mentävä, sillä minä olen ollut perin kiittämätön heitä kohtaan. Olen suorastaan unohtanut heidän olemassaolonsa! Ihan hävettää!

— Mitä sanotte tähän? — kysyi Wolodyjowski katsoen tarkasti Krzysiaa silmiin.

Mutta tämä antoi tyynellä tavallansa yllättävän vastauksen:

— Lähtisin mielelläni mutta se on mahdotonta, sillä jään Kamieneciin mieheni luo eikä mikään saa minua väistymään paikaltani.

— Herra Jumala, mitä kuulen! — huudahti Wolodyjowski. — Te jäätte linnoitukseen, jota varmasti vihollinen rupeaa piirittämään, vieläpä sellainen vihollinen, joka ei tunne mitään ihmistapoja. En puhuisikaan, jos olisi kysymyksessä sota jonkin sivistyneen vihollisen kanssa, mutta nythän ollaan tekemisissä raakalaisten kanssa. Vai ettekö tiedä, mitä on valloitettu kaupunki ja mitä on olla turkkilaisten tai tataarilaisten vankina? En usko korviani!

— Kuitenkaan ei voi muuten olla! — vastasi Krzysia.

— Ketling! — huudahti pieni ritari epätoivoissaan. — Näinkö sinä annat vaimolle vallan? Ihminen, ole toki järkevä!

— Olemme neuvotelleet kauan, — vastasi Ketling, — ja tämä tuli päätökseksi.

— Ja poikammekin on jo Kamienecissa erään sukulaiseni hoidossa. Joutuuko sitten Kamienec ehdottomasti vihollisen valtaan?

Krzysia kohotti kauniit silmäripsensä.

— Jumala on turkkilaistakin voimallisempi eikä luottamuksemme Häneen ole turha! Minä puolestani olen vannonut seuraavani miestäni kuolemaankin ja sentähden on minun paikkani hänen luonaan.

Pieni ritari sekaantui kokonaan, sillä aivan toista hän oli odottanut Krzysialta.

Basia, joka oli heti puheen alusta asti ymmärtänyt, mihin Wolodyjowski pyrki, naurahti viekkaasti, loi häneen vilkkaat silmänsä ja sanoi:

— Michal, kuuletko?

— Basia, ole hiljaa! — huudahti pieni ritari aivan nolona.

Sitten hän alkoi heittää epätoivoisia silmäyksiä Zaglobaan aivan kuin odottaen tältä apua, mutta tuo petturi nousi yht'äkkiä ja sanoi:

— Täytyy hommata jotakin haukattavaa sillä ei ihminen elä pelkillä sanoilla.

Ja hän poistui huoneesta.

Herra Michal lähti kohta hänen jälkeensä ja asettui hänen tielleen.

— No, ja mitä nyt? — kysyi Zagloba.

— Niin, mitä?

— Hitto vieköön rouva Ketlingin! Herra Jumala! Kuinka ei valtakuntamme tuhoutuisi, kun naiset vallitsevat siinä!...

— Ettekö ole mitään keksinyt?

— Kun sinä pelkäät vaimoasi, niin mitä minä osaan siihen keksiä? Anna sepän kengittää itsesi, se vielä puuttuu!

XIV.

Ketlingit viipyivät Chreptiowissa kolmisen viikkoa. Tämän ajan kuluttua Basia yritti nousta vuoteesta, mutta ei kestänytkään vielä jaloillaan. Terveys palasi hänen ruumiiseensa ennenkuin voimat. Lääkäri käski hänen olla vuoteessa, kunnes voimat täydellisesti palaavat.

Sillävälin tuli kevät. Ensin nousi Villeiltä Kentiltä ja Mustaltamereltä suuri, mutta lämmin tuuli, repi ja raastoi pilviverhon kuin vanhuuttaan heikon vaatteen ja alkoi sitten ajaa noita pilviä ja karkoittaa niitä taivaalta niinkuin lammaslaumaa. Pilvet paetessaan valoivat usein maahan runsaasti sadetta, joka putoili suurina, marjan kokoisina pisaroina. Sulaneet lumen ja jään tähteet muodostivat tasaiselle arolle järviä; kallioilta alkoi virtailla vettä, rotkojen pohjiin syntyi virtoja ja kaikki tuo vesi kulki solisten ja kohisten Dniestriä kohti niinkuin lapset rientävät iloisina äitinsä luo.

Pilvien raoista loisti tavan takaa aurinko kirkkaana, nuorentuneena ja märkänä, ikäänkuin olisi kylpenyt tuossa yhteisessä vesialtaassa.

Sitten alkoi pehmeästä maasta kohota vaaleanviheriäisiä ruohonneniä; puitten hentoihin oksiin ilmestyi runsaasti silmuja. Aurinko lämmitti yhä voimakkaammin; taivaalle ilmestyi lintuparvia; tuli kurkia, villihanhia, haikaroita, sitten aivan pilvenä pääskysiä; sammakoitten iso kuoro alkoi kurnuttaa lämminneissä lätäköissä; pikkulinnut visertelivät herkeämättä — ja läpi metsäin, salojen, arojen ja rotkojen kaikui voimakas ääni aivan kuin koko luomakunta olisi huutanut riemuissaan ja innoissaan:

— Hei, kevät on tullut!

Mutta näille onnettomille seuduille ei kevät tuonut iloa, vaan murhetta, — ei elämää, vaan kuolemaa. Muutaman päivän kuluttua Ketlingien lähdön jälkeen sai pieni ritari Myśliszewskilta seuraavan tiedoituksen:

»Kuczunkauryn kentällä on suuri sotajoukkojen congressus. Sulttaani on lähettänyt huomattavia summia Krimiin. Kaani mukanaan viisikymmentätuhatta tataarilaista on menossa auttamaan Doroszeńkoa. Heti kun vedet kuivuvat, lähtee suuri joukko liikkeelle Czarnyn ja Kuczmieriskin suuntaan. Jumala armahtakoon valtakuntaamme!»

Wolodyjowski lähetti heti palvelijansa Pietkan viemään tätä sanomaa hetmanille.

Itse hän ei kuitenkaan pitänyt kiirettä Chreptiowista lähdöllä. Ensiksikään hän sotilaana ei voinut jättää paikkaa ilman hetmanin käskyä, toiseksi hän oli ollut niin monet vuodet tekemisissä tataarilaisten kanssa, että tiesi varsin hyvin, etteivät tataarilaisjoukot lähde niin pian liikkeelle. Vielä eivät olleet k vedet laskeutuneet, vielä ei ollut ruoho kylliksi kasvanut, vielä olivat kasakatkin talvileireissään Turkkilaisia odotti pieni ritari vasta kesällä tuleviksi, sillä vaikka ne jo kerääntyivät Adrianopolin luo, niin noin valtava joukko, sellainen määrä sotaväkeä, kuormastopalvelijoita, kuormia, hevosia, kameeleita ja puhveleita saattoi edetä vain hyvin hitaasti. Tataarilaisten tuloa saattoi odottaa aikaisemmin, joko huhtikuun lopulla tai toukokuun alussa. Tosin pääjoukon edellä, johon kuului kymmeniä tuhansia sotureita, hyökkäsi maahan aina irrallisia tataarilaisparvia ja suurempia tai pienempiä joukkoja, niinkuin yksityisiä pisaroita putoilee ennen rankkasadetta. Mutta näitä ei pieni ritari pelännyt, sillä ei hyväkään tataarilaisrykmentti kyennyt pitämään puoliaan avoimella kentällä puolalaista ratsuväkeä vastaan, saati sitten sellaiset miesjoukot, jotka jo kuullessaan sotajoukon olevan tulossa hajosivat kuin akanat tuuleen.

Joka tapauksessa oli riittävästi aikaa, ja vaikka sitä ei olisi ollutkaan, niin ei Wolodyjowski olisi paljon välittänyt siitä, sillä hänestä oli pieni asia löylyttää joitakin tataarilaisjoukkoja sillä tavoin, että ne sen hyvin muistavat ja tuntevat luissaan.

Hän oli sotilas sormenpäitään myöten, sotilas kutsumukseltaan. Sodan läheisyys sai hänet himoitsemaan vihollisen verta ja teki samalla hänet levolliseksi.

Zagloba, vaikka oli pitkän elämänsä aikana saavuttanut suurissa vaaroissa harvinaisen kokemuksen, oli kuitenkin vähemmän tyyni. Äkillisissä tapauksissa hän osoitti rohkeutta; se oli tullut hänelle luonnoksi pitkän, usein vasten omaa tahtoa tapahtuneen toiminnan mukana ja paljon hän oli elämässään pannut toimeksi, mutta sittenkin ensimmäinen tieto uhkaavasta sodasta järkytti häntä suuresti..

Mutta kun pieni ritari esitti hänelle oman käsityksensä, niin hän tuli reippaammalle mielelle, alkoipa haastaa koko Itää taisteluun ja uhkailla sitä.

— Kun kristityt kansat sotivat keskenään, — sanoi hän, — on Herra Jeesus suruissaan ja kaikki pyhimykset kaapivat päätään, sillä niin on aina, että huolekkaalla herralla on huolekkaat palvelijat; mutta ken antaa selkään turkkilaiselle, se ei voisi tehdä taivaalle mieluisampaa tekoa. Olen kuullut taatulta hengellisen säädyn mieheltä, että pyhimykset suorastaan tulevat pahoinvoiviksi nähdessään noita koirankuonolaisia, niin etteivät taivaan ruoat ja juomat heille maistu ja heidän iankaikkinen autuutensa kärsii siitä.

— Varmasti on niin, — vastasi pieni ritari. — Turkkilaisten sotavoimat vain ovat äärettömät, kun taas meidän sotajoukkomme mahtuisi yhteen kouraan.

— Eivät ne kuitenkaan saa valloitetuksi koko Puolaa. Vähänkö oli sotavoimia Carolus Gustavuksella: samaan aikaan kävimme sotaa septentrioneja ja kasakoita ja Rakoczya ja vaaliruhtinasta vastaan, ja missä ne nyt ovat? Veimmepä heidän kotitanhuilleenkin tulen ja miekan...

— Se on totta. Personaliter en pelkäisi tätä sotaa, etenkin kun olen sanonut, että minun täytyy tehdä jotakin huomattavaa osoittaakseni kiitollisuuttani Herralle Jeesukselle ja Pyhälle Neitsyelle heidän Basialle osoittamastaan armosta. Kunhan Jumala vain antaisi tilaisuutta!... Mutta kysymys on tästä maasta, joka yhdessä Kamienecin kanssa voi helposti joutua pakanain käsiin vaikkapa vain joksikin. aikaa. Kuvitelkaahan, miten silloin häväistään Herran kirkkoja ja sorretaan kristityitä!

Älä vain puhu minulle kasakoista! Ne ovat — lurjuksia. He ovat nostaneet kätensä äitiään vastaan, ja tulkoon heidän osakseen mitä itse ovat tahtoneet. Tärkeintä on, että Kamienec pitää puolensa. Mitä arvelet, Michal, pitääkö se?

— Luulen, ettei Podolian kenraali ole tarkastanut sitä asianmukaisella tavalla eivätkä asukkaat ole tehneet mitä olisivat velvolliset tekemään, sillä he luottavat kaupungin asemaan. Ketling sanoi, että sinne oli tullut piispa Trebickin rykmenttejä jotka ovat hyvin järjestettyjä. Hyväinen aika, pidimmehän puolemme Zbarazissa huonon vallin suojassa yhtä suurta ylivoimaa vastaan, täytyyhän meidän pitää puolemme nytkin, sillä tuo Kamienec on kotkan pesä...

— Kotkan pesä kylläkin, mutta eipä tiedä, onko siellä kotkaa, jommoinen oli Wisniowiecki, vai onko siellä vain varis! Tunnetko Podolian kenraalin?

— Saattaa olla hyväkin sotilas, mutta on hieman huolimaton.

— Tiedän, tunnen. Olen usein moittinut häntä siitä. Potockit tahtoivat aikoinaan, että olisin matkustanut hänen kanssaan ulkomaille hänen kasvattajanaan, jotta hän olisi oppinut minulta hienoja tapoja. Mutta minä vastasin: »En lähde ja pääsyynä siihen on hänen huolimattomuutensa, hänellähän ei ole yhdessäkään saappaassaan molempia korvia, ja hän menisi hoveihin esittäneinään minun saappaissani, mutta safiaani on kallista.» Sittemmin hän oli Marya Ludowikan hovissa ranskalaisessa asussa, mutta myötäänsä hänen sukkansa valuivat ja paljaat pohkeet näkyivät. Ei hän ulotu Wisniowieckin vyönkään tasalle!

— Kamienecin kauppiaat niinikään pelkäävät suuresti piiritystä, sillä piirityksen aikana on kaupankäynti pysähdyksissä. Mieluummin he olisivat vaikka Turkin alamaisia kuin sulkisivat puotinsa.

— Lurjukset! — sanoi Zagloba.

Ja sekä hän että pieni ritari olivat vakavasti huolissaan Kamienecin tulevasta kohtalosta, erityisesti heillä oli mielessä Basia, joka linnoituksen joutuessa vihollisten valtaan saisi saman kohtalon kuin kaikki asukkaat.

Mutta hetkisen kuluttua Zagloba löi otsaansa.

— Hyväinen aika! — sanoi hän. — Miksi olemme huolissamme? Miksi tarvitsee ollenkaan mennä tuohon viheliäiseen Kamieneciin ja sulkeutua sinne? Eikö ole parempi, että pysyt hetmanin luona ja toimit taistelukentällä vihollista vastaan? Siinä tapauksessa ei Basia voi tulla joukon mukaan, vaan hänen on lähdettävä jonnekin pois, mutta ei Kamieneciin, vaan jonnekin kauas, vaikkapa Skrzetuskien luo. Michal! Jumala katsoo sydämeeni ja näkee, miten suuri halu minulla on lähteä pakanoita vastaan, mutta sinun ja Basian takia teen sen, että vien Basian turvaan.

— Kiitos! — vastasi pieni ritari. — Tietysti jos minun ei ole oltava Kamienecissa, niin ei Basiakaan pyri sinne, mutta minkäpä teen, jos tulee käsky hetmanilta?

— Minkä teen, jos tulee käsky?... Hitto vieköön kaikki käskyt!... Mitä tehdä!... Vaan maitahan! Alanpa tuumia. Täytyy estää määräyksen tulo!

— Millä tavoin?

— Kirjoita heti herra Sobieskille ja ilmoita joitakin uutisia tavalliseen tapaan, mutta sano lopussa, että koska sota on lähellä, niin sinä tahtoisit häntä kohtaan tuntemasi rakkauden johdosta olla hänen läheisyydessään ja taistella avoimella kentällä. Totisesti, tämä on kerrassaan oivallinen ajatus! Sillä ensiksikään ei ole asianmukaista, että sinun kaltaisesi retkeilijä suljetaan muurien väliin sen sijaan että kykyäsi käytettäisiin taistelutantereella, ja toiseksi tämmöisen kirjeen johdosta hetmani rupeaa vielä enemmän pitämään sinusta ja tahtoo pitää läheisyydessään. Hän tarvitsee uskollisia, sotureja... Ajattelehan vain: jos Kamienec pitää puolensa, niin kunnian siitä saa Podolian kenraali, mutta sinun urotyösi sotakentällä koituvat hetmanin kunniaksi.. Älä pelkää, ei hetmani anna sinua kenraalille!... Pikemmin hän antaisi jonkun muun, mutta sinua ja minua hän ei anna!... Kirjoita kirje! Muistuta hänelle itsestäsi. Haa, vielä älyni kelpaa parempaankin kuin tunkiolle heitettäväksi ja siellä kanojen nokittavaksi! Michal! Ryypätään tämän johdosta, sillä sen se kannattaa! Kirjoita kirje!

Wolodyjowski ilostui todellakin suuresti. Hän syleili Zaglobaa ja sanoi ajateltuaan hetken:

— En petä täten Jumalaa enkä isänmaata enkä hetmania, sillä varmaa on, että taistelukentällä voin saada paljon aikaan. Kiitän teitä sydämestäni! Niin minäkin luulen, että hetmani tahtoo pitää minut lähettyvillään, varsinkin saatuaan kirjeeni. Mutta ettei laiminlyötäisi Kamieneciakaan, niin tiedättekö, mitä teen? Harjoitan pienen jalkaväki joukon sotapalvelukseen omalla kustannuksellani ja lähetän sen Kamieneciin. Kirjoitan heti hetmanille siitä.

— Vielä parempi. Mutta, Michal, mistä sinä otat miehet?

— Minulla on kellareissa vankina nelisenkymmentä rosvoa ja irtolaista. Otan ne. Basia (koska silloin tällöin olen aikonut hirtättää jonkun ja hän on joka kerta pyytänyt minua antamaan hirtettävän jäädä eloon) on usein neuvonut minua tekemään rosvoista sotamiehiä. En ollut siihen halukas, sillä pitää näyttää esimerkkiä. Mutta nyt on sota niskassa ja kaikki käy päinsä. Ne ovat tuimaa väkeä ja ovat jo haistelleet ruutia. Kuuluuhan sitäpaitsi, että jokainen, joka rotkoista ja onkaloista tulee tähän joukkoon, saa entiset tihutyönsä anteeksi. Näin kertyy sata miestä. Basia tulee olemaan tyytyväinen. Suuren painon pudotitte sydameltäni!...

Samana päivänä pieni ritari lähetti uuden sanansaattajan hetmanin luo ja julisti rosvoille antavansa anteeksi ja lahjoittavansa hengen, jos liittyvät jalkaväkeen. Nämä suostuivat ilomielin ja lupasivat hommata toisiakin. Basia tuli hyvin iloiseksi. Hankittiin räätäleitä Uszycista, Kamienecista ja mistä vain saatiin valmistamaan sotilaspukuja. Entiset rosvot harjoittelivat sotatemppuja Chreptiowin aukealla, ja Wolodyjowski iloitsi sydämessään, kun ajatteli, että tulisi taistelemaan vihollista vastaan sotakentällä ja ettei hänen vaimoaan uhannut piirityksen vaara ja että hän itse teki huomattavan palveluksen Kamienecille ja isänmaalle.

Näitä hommia oli jatkunut jo muutamia viikkoja, kun eräänä iltana lähetti palasi tuoden kirjeen hetmani Sobieskilta.

Hetmani kirjoitti:

»Rakas ja sydämelleni kallis Wolodyjowski! Siitä, että lähetät minulle niin tarkasti kaikki uutiset, olen minä kiitollinen sinulle ja niin on isänmaankin oltava. Sota tulee varmasti. Olen saanut muualtakin tietoja, että Kuczunkauryn tuolla puolen on suuria sotavoimia; tataarilaisjoukkojen kanssa niitä tulee kolmisensataa tuhatta. Tataarilaisjoukot saattavat lähteä liikkeelle millä hetkellä hyvänsä. Ei mikään ole sulttaanille niin tärkeätä kuin Kamienecin valtaaminen. Lipekiläiset kavaltajat näyttävät turkkilaisille kaikki tiet ja antavat Kamienecia koskevat tiedot. Toivon, että tuon käärmeen, tuon Tuchay-beyn pojan, Jumala antaa sinun käsiisi tai Nowowiejskin käsiin. Nowowiejskin kärsimä vääryys surettaa minua vilpittömästi. Quod attinet sitä, että, sinäkin olisit läheisyydessäni, niin Jumala näkee, miten iloinen siitä olisin, mutta se on mahdotonta.. Podolian kenraali on vaalien jälkeen osoittanut minulle monella tavalla myötämielisyyttään ja minä tahdon lähettää hänelle parhaan soturini, sillä tahtoisin varjella Kamienecia kuin silmäterääni. Siellä on paljon miehiä, jotka ovat kerran tai kahdesti elämässään nähneet sotaa sillä tavoin kuin joku on kerran syönyt erikoista ruokaa ja muistelee sitä sitten koko elinaikansa; mutta sellaista miestä siellä ei ole, jolle sota on ollut jokapäiväistä leipää ja joka voi antaa asiantuntijana neuvoja, tai jos sellaisia olisikin, niin heillä ei ole tarpeellista arvovaltaa. Sentähden lähetän sinne sinut, sillä Ketling on tosin hyvä soturi, mutta vähän tunnettu, kun sensijaan kaikkien sikäläisten katseet tulevat olemaan kiintyneinä sinuun, ja luulen, että joskin päällikkönä on joku muu, niin sinun sanaasi kuitenkin kernaasti kuunnellaan. Tuo palvelus Kamienecissa vei olla vaarallista, mutta me olemme jo tottuneet olemaan sellaisessa sateessa, jota muut välttävät. Meille riittää palkaksi kunnia ja kiitollisessa muistissa eläminen, mutta pääasia on isänmaa, jota olet kehoittamattakin valmis puolustamaan.»

Tämä kirje, joka luettiin upseerijoukon kuullen, teki syvän vaikutuksen, sillä heistä kaikista olisi ollut mieluisampaa palvella sotatantereella kuin linnoituksessa. Wolodyjowskin pää painui alas.

— Mitä ajattelet, Michal? — kysyi Zagloba.

Wolodyjowski kohotti kasvonsa, jotka jo olivat aivan tyynet, ja vastasi niin tyynellä äänellä, kuin ei koskaan olisikaan pettynyt toiveissaan:

— Lähdemme Kamieneciin... Mitäpä ajateltavaa tässä olisi?

Ja näytti siltä, kuin ei hänellä koskaan olisi ollutkaan mitään muuta mielessä.

Hetken kuluttua hän kiersi viiksiään ja sanoi: — Hei, rakkaat toverit, menemme Kamieneciin, mutta emme anna sitä viholliselle, vaan ennemmin kaadumme!

— Ei ennenkuin kaadumme! — toistivat upseerit.. — Kerranhan on kuoltava.

Zagloba oli jonkin aikaa vaiti ja silmäili läsnäolevia. Huomatessaan kaikkien odottavan, mitä hän aikoi sanoa, hän tuhahti yht'äkkiä ja lausui:

— Minä tulen kanssanne. Piru vieköön!

XV.

Heti kun talvi oli mennyt ja ruoho oli maassa, lähti kaani omassa persoonassaan mukanaan viisikymmentätuhatta Krimin ja Astrakanin tataarilaista auttamaan Doroszia ja kapinoitsevia kasakoita. Itse kaani ja hänen sukulaisensa ja kaikki huomattavimmat murzat ja beyt olivat puetut takkeihin, jotka padišah oli lähettänyt heille lahjaksi, ja olivat menossa Puolaa vastaan ei sillä tavoin, kuin tavallisesti mentiin hakemaan saalista ja vankeja, vaan pyhään sotaan, kukistamaan Puolan ja kristikunnan.

Toinen, vielä suurempi myrsky oli nousemassa Adrianopolista, ja sitä vastustamassa oli ainoastaan Kamienecin linnoitus; muuten oli Puola kuin avoin aro tai niinkuin sairas mies, joka ei kykene puolustautumaan eikä edes nousemaan jaloilleen. Se oli nääntynyt entisistä, lopulta tosin voitollisista sodista ruotsalaisia, preussilaisia, moskovalaisia, kasakoita, unkarilaisia vastaan; sitä olivat näännyttäneet sotaväen konfederatsionit ja kirotun Lubomirskin kapinat ja nyt olivat siitä vieneet viimeisetkin voimat sen sisäiset taistelut, kuningasten heikkous, mahtimiesten eripuraisuus, ajattelemattoman aatelin sokeus ja sisällisen sodan uhka.

Turhaan suuri Sobieski varoitti tuhosta, ei kukaan tahtonut uskoa sodan syttymistä; ei ryhdytty puolustautumistoimenpiteisiin, valtion rahastossa ei ollut varoja, hetmanilla ei ollut sotaväkeä. Sotavoimia vastaan, joista koko kristitty maailma yhteisvoiminkin tuskin selviytyisi, oli hetmanilla asetettavana vain muutamia tuhansia miehiä.

Sillävälin Itämailla, jossa kaikki riippui padišahin tahdosta ja ihmiset olivat kuin miekka yhden ainoan miehen kädessä, olivat asiat aivan toisin. Sillä hetkellä, jolloin levitettiin liehumaan suuren profeetan lippu ja ripustettiin hevosenhännät seraljin portille ja torneihin ja ulemat alkoivat julistaa pyhää sotaa, nousi puoli Aasiaa ja koko pohjois-Afrikka.

Padišah itse saapui keväällä Kuczunkauryn kentälle ja alkoi koota yhteen niin suurta sotajoukkoa, ettei maailmassa ollut ennen nähty sellaista. Satatuhatta spahia ja janitšaaria, turkkilaisen sotaväen valiojoukkoa, ympäröi hänen pyhää persoonaansa, ja sitten alkoi saapua sotajoukkoja kaikista kaukaisimmistakin seuduista ja aluemaista. Euroopassa asuvat tulivat ensimmäiseksi. Tulivat bosnialaiset ratsuväkijoukot, joiden ulkoasu muistutti ruskotusta ja hurjuus salamaa; tulivat villit albaanialaiset soturit, jotka taistelivat jalkaväkenä pitkät tikarit aseinaan; tuli turkkilaistuneita serbialaisia; tuli väkeä, joka asui Tonavan varrella ja alempana, tuolla puolen Balkanin vuorten ja vielä kauempana, Kreikan vuorilla asti. Jokainen pašša johti kokonaista armeijaa, joka yksinään olisi voinut levitä tulvan tavoin yli puolustuskyvyttömän Puolan.

Tulivat valakialaiset ja moldaulaiset, dobruckilaisia ja bialogrodilaisia tataarilaisia; tuli muutamia tuhansia lipekiläisiä ja tšeremissejä, joiden päällikkönä oli peloittava Azya, Tuchay-beyn poika, ja joiden oli oltava oppaina onnettomassa, heille hyvin tutussa maassa..

Sitten alkoi tulvia väkeä Aasiasta. Sivasin, Brussan, Aleppon, Damaskoksen ja Bagdadin paššat toivat säännöllisten sotajoukkojen lisäksi asestettua väkeä alkaen villeistä vuoristolaisista, jotka olivat kotoisin Vähän Aasian seetripuita kasvavilta vuorilta, aina Eufratin ja Tigrisin rantojen tummaihoisiin asukkaihin asti.

Kalifin käskystä olivat arabialaisetkin tulleet ja heidän viittansa näyttivät lumelta Kuczunkauryn kentällä; heidän joukossaan oli myös hietaerämaiden paimentolaisia sekä kaupunkien asukkaita Medinasta Mekkaan asti.

Ei ollut jäänyt kotoisille tanhuillensa myöskään egyptiläisten vasallien joukko. Ne, jotka asuivat väkirikkaassa Kairossa, ne, jotka iltaisin katselivat ruskossa hohtavia pyramideja, ne, jotka liikuskelivat Teeban raunioilla, ne, jotka asuivat niillä synkillä seuduilla, mistä pyhä Niili saa alkunsa, ja joiden nahan aurinko oli polttanut noen väriseksi, — ne kaikki olivat nyt asestettuina Adrianopolin luona ja rukoilivat joka ilta voittoa islamille ja tuhoa sille maalle, joka yksinään oli vuosisatoja suojannut profeetan tunnustajilta muuta maailmaa.

Oli satoja tuhansia asestettuja miehiä, satoja tuhansia hevosia hirnui kentällä, satoja tuhansia puhveleita, lampaita ja kameeleja oli hevoslaumain vieressä. Olisi voinut luulla, että Jumalan käskystä enkeli oli karkoittanut ihmiset pois Aasiasta niinkuin aikoinaan Aatamin paratiisista ja käskenyt heidän mennä maahan, missä aurinko on kalpeampi ja aro talvella lumen peitossa. Laumojen mukana kulki määrättömän muurahaisjoukon kaltaisena valkoisia, tummia ja mustia sotilaita.

Miten monia eri kieliä siellä kuulikaan, miten monenlaisia pukuja loistikaan kevätauringossa. Kansat ihmettelivät toisiaan; vieraita olivat niille toistensa tavat, outoja aseet, erilaisia sodankäyntitavat, ja vain uskonto yhdisti toisiinsa nämä vaeltavat joukot, ja kun muessinit alkoivat kutsua rukoukseen silloin tuo monia kieliä puhuva joukko käänsi kasvonsa itään ja rukoili yhteen ääneen Allahia.

Yksistään sulttaanin hovin palveluskuntaa oli enemmän kuin Puolan sotajoukkoja yhteensä. Sotaväen ja muun asestetun joukon jäljessä kulki suuret joukot kauppiaita, jotka myivät monenlaista tavaraa; heidän kuormansa yhdessä sotajoukon kuormaston kanssa näytti virtaavalta joelta.

Kahdella kolmenhevosenhännän paššalla, jotka ratsastivat kahden armeijan etunenässä, ei ollut muuta tehtävää kuin tämän ihmislauman muonitus — ja kaikkea olikin runsaasti. Erityinen upseeri piti huolta koko ruutivaraston kuljetuksesta.

Sotajoukolla oli mukanaan kaksisataa tykkiä, niistä kymmenen piiritystykkiä, niin suuria, ettei yhdelläkään kristityllä kuninkaalla ollut sellaisia. Aasialaiset beglerbeyt olivat oikealla siivellä, eurooppalaiset vasemmalla. Teltat peittivät niin suuren alan, että niiden rinnalla Adrianopoli näytti jokseenkin pieneltä kaupungilta. Sulttaanin teltat, jotka loistivat purppurasta, silkkinyöristä, atlaskankaasta ja kultakirjallusta, muodostivat ikäänkuin eri kaupungin.

Niiden välissä vilisi asestettuja vartijoita, mustia abessiinialaisia eunukkeja, keltaisissa ja sinisissä takeissa. Siellä oli kurdilaisheimoihin kuuluvia jättiläiskokoisia kuormankantajia raskaitten taakkojen kuljettamista varten; tavattoman kauniskasvoisia uzbekien heimoon kuuluvia nuorukaisia, joiden pukuna oli silkkiverkosta tehdyt verhot, ja suuri joukko muuta palvelusväkeä, kirjavaa ja värikästä, — hevosten hoitajia, ruokien tarjoilijoita, soihdunkantajia ja arvokkaimpien hovimiesten palveluskuntaa.

Suurella aukealla sulttaanin asumuksen luona joka ylellisyydellään ja komeudellaan toi mieleen uskovaisille luvatun paratiisin, olivat vähemmän loistavat, mutta kuninkaallisen upeat visiirin, ulemain ja anatolialaisen paššan, nuoren kaimmakamin Kara Mustafan asunnot. Sekä sulttaanin että koko leirin silmissä oli Kara Mustafa tuleva »sodan aurinko».

Padišahin telttain edessä nähtiin polahialaisen jalkaväen komeita vahtimiehiä, joilla oli niin korkeat turbaanit, että ne tekivät kantajansa jättiläisen näköiseksi. Aseina heillä oli pitkään varteen pistetyt heittokeihäät ja lyhyet, käyrät miekat. Heidän liinaiset telttansa olivat aivan sulttaanin asunnon vieressä.

Sitten etempänä sijaitsi peloittavien janitšaarien leiri. Musketeilla ja keihäillä varustetut janitšaarit olivat turkkilaisen sotaväen ydinjoukko. Ei Saksan keisarilla eikä Ranskan kuninkaalla ollut jalkaväkeä, joka olisi ollut näiden vertainen lukumäärältään ja taistelukyvyItään. Sodissa Puolaa vastaan sulttaanin miehet, jotka yleensä olivat heikompia, eivät kestäneet taistelua yhtä isoa järjestettyä puolalaista joukkoa vastaan ja voittivat joskus ainoastaan ollessaan hyvin tuntuvasti lukuisampia. Mutta janitšaarit uskalsivat antautua taisteluun jopa järjestyneitä ratsuväkirykmenttejäkin vastaan. Ne herättivät kauhua koko kristityssä maailmassa, vieläpä itse Konstantinopolissakin.

Usein itse sulttaanikin vapisi noiden pretoriaanein edessä ja näiden »pässien» ylin aga oli divaanin korkeimpia arvohenkilöitä.

Janitšaarien vieressä olivat spahit, sitten seurasivat paššojen säännölliset sotajoukot ja senjälkeen nostoväkilaumat. Koko tämä sotajoukko oli jo muutamia kuukausia ollut leiriytyneenä Konstantinopolin läheisyyteen odottaen sotavoimien täydennykseksi Turkin valtakunnan kaukaisimmista osista tulevia joukkoja ja sitä aikaa, jolloin kevätaurinko on imenyt kosteuden maasta ja matka Puolaan helpottuu.

Aurinko näytti myös tottelevan sulttaanin tahtoa ja paistoi ihanasti. Huhtikuun alusta aina toukokuuhun asti kostuttivat lämpimät sateet vain muutaman kerran Kuczunkauryn kenttää, muuten kaartui sulttaanin teltan yllä Luojan sininen, pilvetön telttakatos. Päivän säteet leikkivät telttojen liinakankaalla, mahtavilla turbaaneilla, värikkäillä puvuilla, kypäreillä, lipuilla ja keihäitten kärjissä ja kaikki — sekä leiri telttoineen että ihmiset ja elukat — näytti kylpevän kirkkaassa valomeressä.

Illalla loisti kirkkaalla taivaalla läpi usvattoman ilman kuun sirppi hiljaisesti suojellen niitä tuhansia, jotka sen merkeissä olivat menossa valloittamaan uusia maita; sitten se kohosi yhä korkeammalle ja vaaleni nuotioitten himmentämänä. Mutta kun nuotiotulet loistivat koko äärettömällä alalla, kun Damaskoksen ja Aleppon arabialaiset, »massaladzilarit», sytyttivät viheriäiset, punaiset, keltaiset ja siniset lyhdyt sulttaanin ja visiirin telttain kohdalle, niin näytti siltä, kuin palanen taivasta olisi pudonnut maahan ja kuin tähdet olisivat vilkuttaneet siellä kentällä.

Mallikelpoinen järjestys ja kuri vallitsi näissä joukoissa. Paššat taipuivat nöyrästi sulttaanin tahtoon, ja heitä totteli nöyrästi sotajoukko. Muonaa ihmisille ja elukoille oli riittävästi. Kaikki tuli runsain määrin ja aikanaan. Mallikelpoisessa järjestyksessä seurasivat toisiaan myös sotaharjoitukset, lepoajat ja rukoushetket.

Niinä hetkinä, jolloin muessinit alkoivat puisista torneista kehoittaa rukoukseen, käänsi koko sotajoukko kasvonsa itään, joka mies levitti eteensä nahan tai maton ja koko sotajoukko polvistui yhtenä miehenä. Nähdessään tämmöisen järjestyksen ja säntillisyyden joukot tunsivat rintansa paisuvan ja heidän mielensä täytti varma voiton toivo.

Sulttaani tuli leiriin huhtikuun lopussa, mutta ei lähtenyt heti liikkeelle. Hän odotti noin kuukauden maan kuivumista; sillä aikaa hän harjoitti joukkojaan, totutti niitä leirielämään, hoiti hallitusta, otti vastaan lähettiläitä ja ratkaisi asioita istuen purppuraisen telttakatoksen alla.

Hänen ylin puolisonsa Kasseka, joka oli hurmaavan ihana kuin unelma, oli retkellä hänen mukanaan, ja Kassekan ympärillä oli hoviseurue, joka sekin oli paratiisin ihanuuksia muistuttava.

Sulttaanin puoliso ajoi kullatuissa vaunuissa purppurakankaisen telttakatoksen suojaamana, ja jäljessä seurasi muita vaunuja sekä valkoisia syyrialaisia kameeleja, joiden selässä oli purppurapeitteiset satulat. Bajadeerit laulelivat hänelle lauluja matkan varrella. Kun hän matkasta väsyneenä sulki silmänsä, alkoi kuulua vienoa soitantoa, joka tuuditti hänet uneen. Päivän helteessä leyhyteltiin hänelle vilpoisuutta kameelikurjen ja riikinkukon sulilla; äärettömän kalliita itämaisia tuoksuaineita paloi intialaisissa maljakoissa hänen telttojensa edustalla.

Hänellä oli mukanaan kaikkia aarteita, ihmeitä ja rikkauksia, mitä hänelle vain oli voinut hankkia Itämaat ja sulttaanin mahti. Huurit, bajadeerit, mustat eunukit, syyrialaiset kameelit, Arabian erämaista tuodut hevoset, sanalla sanoen koko seurue välkkyi helmien, kirjailujen, kullan loisteesta, kimalteli kuin taivaankaari timanteista, rubiineista, smaragdeista ja safiireista.

Hänen edessään lankesivat kansat kasvolleen eivätkä uskaltaneet katsella noita kasvoja, jotka kuuluivat yksinomaan padišahille, — ja tuo seurue oli kuin ylimaailmallinen näky, unten maailman harhakuva maan päälle siirrettynä.

Mutta aurinko paahtoi yhä voimakkaammin ja viimein muuttuivat päivät helteisiksi. Eräänä iltana nostettiin lippu sulttaanin teltan edustalla olevaan korkeaan tankoon ja tykinlaukaus ilmoitti sotajoukoille ja kansalle, että Puolan retki alkaa. Suuri pyhä rumpu alkoi kumahdella, muut rummut kaikki yhtyivät pärinällään siihen, alkoi kuulua pillien kimeätä ääntä, puolialastomat jumaliset dervišit alkoivat ulvahdella ja ihmisvirta lähti liikkeelle yötä vasten välttääkseen päivän hellettä. Mutta varsinaisen sotajoukon oli määrä lähteä liikkeelle vasta muutamia tunteja ensimmäisen merkinannon jälkeen.

Ensimmäisenä kulki eläinlauma ja ne paššat, joiden oli huolehdittava muonituksesta, kulki myös kokonainen legioona käsityöläisiä, joiden tehtävänä oli telttojen pystyttäminen; kulkueessa oli elukoita sekä tavarain kuljetusta varten että teuraiksi. Joukon oli kuljettava tänä yönä sekä seuraavina kuusi tuntia ja oli järjestettävä niin, että sotilaille oli heidän majapaikkaan tullessaan laitettu kaikki valmiiksi ja taattu virkistys- ja lepoaika.

Kun vihdoin sotajoukonkin lähtöhetki oli tullut, ratsasti sulttaani kunnaalle nähdäkseen koko sotavoimansa ja ihaillakseen tätä näkyä. Hänen mukanaan oli visiiri ja ulemat ja nuori kaimmakami Kara Mustafa, »sodan nouseva aurinko», ja vartiostona komppania polabialaisia. Yö oli kaunis ja kirkas, kuu paistoi hyvin heleästi — ja sulttaani olisi voinut heittää silmäyksen yli kaikkien joukkojensa, jollei niitä olisi ollut silmänkantamattomiin, sillä liikkeelle lähdettyä siitä oli muodostunut, vaikka sotilaat kulkivat tiheissä riveissä, muutaman penikulman pituinen jono.

Kuitenkin sulttaani iloitsi sydämessään ja hypistellen hyvätuoksuisia, santelipuusta tehtyjä rukousnauhan nappuloita hän kohotti katseensa taivasta kohti kiittäen Allahia, joka oli tehnyt hänestä noin suuren sotajoukon ja noin monien ihmisten herran.

Äkkiä, kun jonon alkupää jo oli kokonaan kadonnut etäisyyteen, hän keskeytti rukouksensa, kääntyi nuoren kaimmakamin Kara Mustafan puoleen ja sanoi:

— En enää muista, kuka kulkee etunenässä.

— Teidän paratiisillinen kirkkautenne! — vastasi Kara Mustafa. — Etuvartiostona kulkevat lipekiläiset ja tšeremissit ja heidän johtajanaan on sinun koirasi Azya, Tuchay-beyn poika...

XVI.

Saatuaan seisoa pitkän aikaa Kuczunkauryn kentällä oli Azya, Tuchay-beyn poika, todellakin lähtenyt liikkeelle koko turkkilaisen sotajoukon etunenässä Puolan rajoja kohti.

Sen raskaan iskun jälkeen, minkä Basian toimekas käsi oli antanut hänen aikeilleen ja hänelle itselleen, näytti onnentähti taas uudelleen loistavan, hänelle. Hän tuli terveeksi. Hänen kauneutensa oli tosin ainiaaksi mennyt: toinen silmä oli kokonaan vuotanut pois, nenä oli murskattu, ja hänen muinoin haukan päätä muistuttavat kasvonsa olivat nyt rumat ja peloittavat. Mutta juuri peloittavuus tuotti hänelle vieläkin suurempaa arvonantoa villien dobruckilaisten tataarilaisten keskuudessa.

Hänen saapumisensa herätti suurta huomiota koko leirissä, ja ihmisten kertomuksissa kasvoivat hänen urotyönsä mittasuhteiltaan jättiläismäisiksi. Hänen sanottiin suostuttaneen kaikki lipekiläiset ja tšeremissit sulttaanin palvelukseen, pettäneen puolalaiset ovelammin kuin koskaan kukaan muu, polttaneen kaikki kaupungit Dniestrin varrella tappaneen niiden varusväen ja ottaneen suuria saaliita.

Ne, jotka olivat menossa ensikertaa Puolaan; ne, jotka olivat tulleet Itämaiden kaukaisemmista kolkista eivätkä vielä tietäneet puolalaisten sotatavoista; ne, joiden sydän alkoi levottomasti pamppailla, kun ajattelivat joutuvansa kohta vastatusten uskottomien hirveän ratsuväen kanssa, — kaikki ne näkivät nuoressa Azyassa soturin, joka panee puolalaisille kovan kovaa vastaan eikä pelästy heitä, voittaa heidät ja tekee sodan alusta alkaen onnelliseksi.

Kun vain nähtiin Azya, niin rohkeus täytti sydämet; kun hän lisäksi oli sen Tuchay-beyn poika, jonka nimi oli maineessa kaikkialla Itämailla, niin sitä enemmän kääntyivät kaikkien katseet häneen.

— Hän on saanut puolalaisen kasvatuksen, — sanottiin, — mutta hän on leijonan poika: hän puraisi kasvattajiaan ja palasi padišahin palvelukseen.

Itse visiiri halusi nähdä häntä, ja »sodan nouseva aurinko», nuori kaimmakami Kara Mustafa, joka rakasti sotakunniaa ja hurjia sotureita, mieltyi häneen. Molemmat kyselivät häneltä tarkoin Puolasta, hetmanista, puolalaisista sotajoukoista, Kamienecista, ja olivat iloissaan hänen vastauksistaan, koska näkivät niistä, että sodasta tulisi helppo, sulttaani voittaisi, puolalaiset joutuisivat tappiolle ja heidän kummankin osaksi tulisi »ghazih», s.o. valloituksia.

Myöhemmin oli Azyalla usein tilaisuus langeta kasvoilleen visiirin eteen, istua kaimmakamin teltan kynnyksellä, ja hän sai kummaltakin lahjaksi paljon kameeleja, hevosia ja aseita.

Suurvisiiri lahjoitti hänelle hopealla kirjaillun takin, ja se kohotti hänen arvoaan kaikkien lipekiläisten ja tšeremissien silmissä. Kryczyński, Adurowicz Morawski, Grocholski, Tworkowski, Aleksandrowicz, sanalla sanoen kaikki ratsumestarit, jotka ennen olivat asuneet Puolassa ja olleet sen palveluksessa, mutta nyt palvelivat sulttaania, alistuivat ehdottomasti Tuchay-beyn pojan komennettaviksi kunnioittaen hänessä sekä ruhtinaallista syntyperää että soturia, joka oli saanut lahjaksi nutun. Hänestä tuli huomattava murza, ja noin kaksituhatta sotilasta, verrattomasti taitavampia miehiä kuin tavalliset tataarilaiset, totteli hänen viittaustaan.

Alkava sota, jossa tämä nuori murza saattoi helpommin kuin kukaan muu kunnostautua, voisi kohottaa hänet korkealle; hänellä oli saavutettavissa arvoasemia, kunniaa, valtaa.

Mutta kuitenkin oli Azyan mieli myrkytetty. Ensiksikin loukkasi hänen ylpeyttään se, että tataarilaiset olivat turkkilaisten itsensä ja varsinkin janitšaarien ja spahien rinnalla melkein yhtä vähäarvoisia kuin metsäkoirat metsämiesten rinnalla.

Itse hän oli suuressa arvossa, mutta tataarilaisia yleensä vähäksyttiin. Turkkilaiset tarvitsivat heitä, toisinaan pelkäsivätkin, mutta leirissä heitä halveksittiin. Tämän huomattuaan Azya erotti lipekiläisensä muista tataarilaisista eri joukoksi, joka olisi valiojoukkoa, mutta sillä hän suututti muut dobruckilaiset ja bialogrodilaiset murzat eikä kuitenkaan kyennyt saamaan turkkilaisia upseereita vakuutetuksi siitä, että lipekiläiset olivat todella parempia kuin muut tataarilaisjoukot.

Toiselta puolen hän, joka oli kasvanut kristityssä maassa aatelin ja ritariston keskuudessa, ei voinut tottua itämaisiin tapoihin. Hän oli ollut Puolassa vain tavallinen upseeri ja alhainen arvoltaan, mutta ylempiensä ja itse hetmaninkaan edessä hänen ei tarvinnut alentua sillä tavoin kuin täällä, missä hän oli murza ja kaikkien lipekiläisten joukkojen päällikkö. Hänen piti täällä visiirin edessä langeta kasvoilleen, kumartaa ystävänsä kaimmakamin teltassa maahan asti, alentua paššain, ulemain ja ylimmän janitšaari-agan edessä.

Azya ei ollut tottunut tämmöiseen; hän muisti olevansa sankarin poika, hänen sielunsa oli villi ja täynnä ylpeyttä, joka pyrki niin korkealle kuin kotkat. Siksi hän kärsi kovin.

Mutta enimmän poltti hänen mieltään Basian muisto. Pienempi asia oli se, että naisen heikko käsi oli suistanut satulasta hänet, joka Braclawin luona, Sainikin luona ja sadoissa muissa paikoissa oli haastanut kaksintaisteluun ja surmannut hurjimmat zaporogilaiset taistelupukarit; pienempi asia oli nolaus ja häpeä. Mutta hän rakasti tuota naista määrättömästi, mielettömästi, olisi tahtonut omistaa hänet omassa teltassaan, katsella häntä, lyödä, suudella.

Jos hän olisi saanut valita, tahtooko tulla padišahiksi ja hallita puolta maailmaa vaiko ottaa Basian syliinsä, tuntea sydäntään vastaan hänen verensä lämpöä, kasvoillaan hänen hengityksensä, painaa huulensa hänen huuliaan vastaan, niin hän olisi valinnut Basian mieluummin kuin Konstantinopolin, Bosporin ja kalifin nimen. Hän halusi Basiaa koska rakasti häntä, halusi Basiaa, koska vikasi häntä, kuta vieraampi Basia oli, sitä enemmän hän häntä himoitsi; kuta puhtaampi, uskollisempi, nuhteettomampi Basia oli, sitä enemmän hän häntä himoitsi. Usein, kun hän teltassaan muisti, että oli jo kerran elämässään suudellut kuilussa, Azba-beytä vastaan käydyn taistelun jälkeen, Basian silmiä että oli Raszkowin luona jo tuntenut hänen rintansa painautuvan rintaansa vastaan, hänet valtasi mieletön intohimo.

Hän ei ollenkaan tietänyt, miten Basialle oli käynyt, oliko tämä sortunut matkalla. Toisinaan hän tunsi mielensä kevenevän, kun ajatteli Basian kuolleen; toisinaan hänet valtasi hillitön murhe. Oli hetkiä, jolloin hän ajatteli, että olisi ollut parempi olla ryöstämättä Basia ja jättää Raszkow polttamatta, parempi olisi ollut olla tulematta tänne, jäädä lipekiläiseksi Chreptiowiin, — olisi saanut edes nähdä Basiaa.

Sensijaan oli onneton Zosia Boska hänen teltassaan. Zosian elämä kului orjan töissä, häpeässä ja yhtämittaisessa pelossa, sillä Azyan sydämessä ei ollut häntä kohtaan hituistakaan sääliä. Azya suorastaan kidutti Zosiaa vain siitä syystä, ettei Zosia ollut Basia. Hän oli suloinen ja parhaassa kukoistuksessaan, oli nuori ja kaunis ja Azya hekumoi hänen kauneudellaan, mutta mitättömimmistäkin syistä myös potki häntä tai kuritti piiskalla hänen valkoista ruumistaan. Elämä ei helvetissäkään olisi voinut olla pahempaa, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista toivoa. Hänen elämänsä kevät oli puhjennut kukkaan Raszkowissa nuorta Nowowiejskia varten. Zosia rakasti häntä koko sielullaan, rakasti sydämestään tuota ritaria, joka oli jalo ja kelpo luonne, mutta nyt hän oli tämän ruman silmäpuolen leikkikalu ja vanki. Vavisten kuin piesty koira piti hänen madella Azyan jaloissa, katsoa hänen kasvoihinsa ja käsiinsä, tarttuvatko ne nahkapiiskaan, — ja pidätettävä hengitystään, pidätettävä kyynelensä.

Hän tiesi hyvin, ettei hänellä ole eikä voi olla elämässä onnea, sillä jos jokin ihme olisikin riistänyt hänet pois noista kauheista käsistä, niin hän ei kuitenkaan enää ollut entinen Zosia, valkoinen kuin ensimmäinen lumi, puhtaalla sydämellä lemmittyään rakastava. Kaikki tuo oli auttamattomasti mennyttä. Mutta kun hän itse ei ollut millään tavoin syypää tähän äärettömään häpeään, missä nyt eli, vaan oli päinvastoin ollut aina nuhteeton tyttö, hyväntahtoinen kuin lammas, kiltti kuin kyyhkynen, luottavainen kuin lapsi, teeskentelemätön, rakastava, — niin hän ei käsittänyt, miksi häntä oli kohdannut näin kauhea vääryys, joka ei enää ollut korjattavissa, miksi Jumalan leppymätön viha oli kohdistunut häneen, ja tämä sisäinen tuska teki hänen murheensa ja epätoivonsa vielä suuremmaksi.

Näin kuluivat häneltä päivät, viikot, kuukaudet. Azya oli tullut jo talvella Kuczunkauryn kentälle, ja retki Puolaan alkoi vasta kesäkuussa. Koko tämä aika kului Zosialta häpeässä, vaivassa ja työssä. Koska Azya hänen kauneudestaan ja sulostaan huolimatta ja siitäkin huolimatta, että piti häntä teltassaan, ei ollenkaan rakastanut häntä, vaan pikemminkin vihasi, syystä että hän ei ollut Basia, ja piti tavallisena orjana, niin siksi hänen oli orjan tavoin tehtävä työtäkin. Zosia kävi juottamassa Azyan hevoset ja kameelit joella, hän kantoi pesuvedet, polttopuut, hän levitti taljat yöksi, valmisti ruoan. Turkkilaisen sotajoukon muissa osastoissa eivät naiset tulleet ulos teltoista, koska pelkäsivät janitšaareja tai koska tapa oli semmoinen, mutta lipekiläisten leiri oli syrjemmässä eikä lipekiläisten keskuudessa ollut tapana, että naiset pysyttelivät piilossa, sillä asuessaan aikoinaan Puolassa he olivat tottuneet aivan toisiin tapoihin. Tavallisten sotamiesten naisvangit eivät edes peittäneet kasvojaan. Naiset eivät kylläkään saaneet mennä lipekiläisten leiriaukean ulkopuolelle, koska silloin heidät epäilemättä olisi ryöstetty, mutta itse leiriaukealla saivat kaikkialla kulkea vapaasti ja puuhailla leirin taloustoimissa.

Vaikka työ olikin raskasta, niin Zosialle olivat kuitenkin varmoja helpotuksen hetkiä puitten haku ja käynti joella juottamassa hevosia ja kameeleja sillä teltassa hän ei uskaltanut itkeä, mutta kulkiessaan hän voi rankaisematta antaa kyyneltensä virrata. Kerran kantaessaan puusylystä hän kohtasi äitinsä, jonka Azya oli lahjoittanut Halimille. He syöksyivät toistensa syliin ja heidät täytyi väkivallalla kiskoa erilleen, mutta vaikka Azya tämän jälkeen piiskasi Zosiaa lyöden jopa päähänkin, niin se sittenkin jäi mieluisaksi tapaamiseksi. Toisen kerran, pestessään Azyan liinoja ja jalkariepuja joen rannalla, Zosia näki kauempaa Ewkan, joka kulki kantaen vesiämpäreitä. Ewka ähki raskaita ämpäreitä kantaessaan; hän oli koko joukon muuttunut vartaloltaan ja tullut kömpelömmäksi, mutta hänen kasvonsa, vaikka olivat hunnutetut, muistuttivat Zosian mieleen Adamin, — ja niin suuri murhe täytti Zosian sydämen, että hän meni hetken ajaksi tainnoksiin. Pelosta he eivät sanoneet toisilleen sanaakaan.

Tuo pelko syrjäytti ja voitti vähitellen Zosian kaikki muut tunteet, niin että se lopulta korvasi hänelle pyrkimykset, toivon, muistot. Hänen elämänsä päämääräksi tuli välttää pieksämistä. Basia olisi hänen asemassaan surmannut Azyan tämän omalla tikarilla heti ensimmäisenä päivänä seurauksista välittämättä, mutta arka Zosia, joka vielä oli puoleksi lapsi, ei ollut niin toimekas kuin Basia.

Lopulta menivät asiat niin pitkälle, että hän piti armon osoituksena sitä, että hirmuinen Azya hetkellisen intohimon vallassa toisinaan lähensi runnellut kasvonsa hänen huuliensa luo. Teltassa istuessaan hän ei kääntänyt silmiään pois herrastaan, vaan koetti ottaa selville, oliko tämä vihoissaan vai eikö, seurasi katseillaan hänen liikkeitään arvatakseen hänen halunsa.

Mutta kun hän sattui arvaamaan väärin ja Azyan kulmahampaat alkoivat välkkyä viiksien alta niinkuin muinoin Tuchay-beyn hampaat, silloin hän pelosta tiedottomana mateli Azyan jaloissa suudellen kalpeilla huulillaan herransa saappaita, syleillen suonenvedontapaisesti hänen polviaan ja huutaen kuin rangaistusta pelkäävä pikku lapsi:

— Älä lyö minua, Azya! Anna anteeksi, älä lyö!

Mutta Azya ei antanut anteeksi koskaan, vaan päinvastoin pahoinpiteli häntä ei vain sen tähden, ettei hän ollut Basia, vaan myös sen tähden, että hän oli ollut Nowowiejskin morsian. Azyalla oli pelkäämätön sielu, mutta niin kauheita asioita oli hänen ja Nowowiejskin välillä selvittämättä, että muistaessaan tuota jättiläistä, jonka sydämessä asui kostonhimo, nuori lipekiläinen tuli levottomaksi. Oli tulossa sota, he saattoivat kohdata toisensa, ja todennäköistä olikin, että kohtaavat. Azya ei voinut olla ajattelematta tätä, ja kun nämä ajatukset tulivat hänen mieleensä hänen nähdessään Zosian, niin hän kosti tälle siitä, aivan kuin olisi tahtonut piiskan iskuilla karkoittaa oman levottomuutensa.

Tuli viimein hetki, jolloin sulttaani antoi käskyn lähteä liikkeelle. Lipekiläisten ja sitten, koko dobruckilaisten ja nowogrodilaisten tataarilaisten joukon oli kuljettava etumaisena. Se oli sulttaanin, visiirin ja kaimmakamin päätös. Mutta aluksi, ainakin Balkaneille asti, kulkivat kaikki yhdessä. Eteneminen oli verraten helppoa, sillä helteiden alettua kuljettiin ainoastaan yöllä ja pysähdyspaikkojen väliä oli kuusi tuntia. Palavat tervatynnyrit valaisivat tietä, ja sulttaanin kulkua valaistiin värillisillä lyhdyillä. Ihmisjoukko levisi kuin lainehtiva meri äärettömille tasangoille, täytti sen heinäsirkkain tavoin ja sitä riitti täyttämään laaksot ja vuoret. Aseellisen joukon jälkeen tuli kuormasto, jonka mukana olivat myös haaremit, ja sitten määrätön elukkalauma.

Eräässä rämeikössä upposivat Kassekan kullatut ja purppuraiset vaunut niin syvälle, ettei kaksikymmentä puhvelia saanut vedetyksi niitä suosta. »Se on huono enne, herra, sekä sinulle että koko sotajoukolle!» — sanoi sulttaanille korkein mufti. »Huono enne!» — alkoivat toistella leirissä puoleksi mielenvikaiset dervišit. Sulttaani pelästyi ja päätti lähettää sotajoukosta pois ihanan Kassekan ja kaikki naiset.

Tämä käsky tiedoitettiin sotajoukolle. Ne sotilaat, joilla ei ollut mitään paikkaa, mihin lähettäisivät orjattarensa, ja jotka hyväsydämisyydessään eivät tahtoneet myydä niitä vieraitten nautintovälineiksi, katsoivat parhaaksi pistää heidät kuoliaiksi. Toiset myytiin tuhansille Karawanseraista tulleille kauppiaille, jotka vuorostaan veivät ne myytäviksi Stambuliin ja kaikkiin läheisiin Vähän-Aasian paikkoihin. Kolme päivää oli kuin isoja markkinoita. Azya myi empimättä Zosian suuresta summasta rikkaalle stambulilaiselle kauppiaalle, joka vei tytön herkkupalaksi pojalleen.

Tämä kauppias oli hyväsydäminen mies, sillä kun Zosia itki ja rukoili, niin hän osti myös Zosian äidin Halimilta, tosin polkuhinnasta. Seuraavana päivänä suuntautui kummankin matka Stambulia kohti niinkuin hyvin monen muunkin naisen. Stambulissa tuli Zosian elämä helpommaksi, vaikka jäi edelleen häpeälliseksi. Uusi omistaja alkoi pitää hänestä ja koroitti muutaman kuukauden kuluttua hänet puolisokseen. Äidin ei enää tarvinnut erota hänestä.

Monet ihmiset, niiden joukossa monet naisetkin, palasivat pitkän aikaa vankeina oltuaan kotimaahansa. Joku etsi myös kaikin keinoin armeenialaisten, kreikkalaisten kauppiaitten ja Puolan lähettiläiden palvelijain avulla Zosiaakin, mutta ei löytänyt. Sitten nuo etsimiset yht'äkkiä lakkasivat, eikä Zosia saanut koskaan nähdä kotimaataan eikä rakkaimpiensa kasvoja.

Hän eli kuolemaansa asti haaremissa.

NELJÄS OSA.

I.

Jo ennen turkkilaisten liikkeellelähtöä Adrianopolista oli paljon liikettä Dniestrin varrella olevissa sotaväen seisontapaikoissa. Koska Chreptiow oli lähimpänä Kamienecia, niin varsinkin sinne tuli tavan takaa hetmanin lähettejä tuoden erinäisiä määräyksiä, jotka pieni ritari joko pani itse toimeen tai, jos ne eivät koskeneet häntä, lähetti eteenpäin luotettavien miesten välityksellä.

Näitten määräysten johdosta pieneni Chreptiowin linnoituksen varusväki huomattavasti. Motówidlo lähti miehineen Humaniin auttamaan Haneńkaa, joka vähäisellä Puolalle uskollisella kasakkajoukolla otteli Doroszia ja häneen liittynyttä Krimin tataarilaisten joukkoa vastaan. Verraton jousimies Muszalski, Snitko, jonka vaakunassa oli pilviin peittynyt kuu, Nienaszyniec ja Hromyka veivät joukkonsa surullisenkuuluisan Batohin luo, missä oli herra Luzecki pitämässä yhdessä Haneńkan kanssa silmällä Doroszeńkon liikehtimistä. Bogusz sai määräyksen olla Mohilowissa siihen asti kuin tataarilaisjoukot alkavat näkyä.

Hetmanin määräyksiä oli osoitettu myös kuuluisalle Ruszczycille, jonka veroinen retkeilijänä oli ainoastaan Wolodyjowski, mutta Ruszczyc oli lähtenyt muutamien kymmenien miesten kanssa aroille ja kadonnut jäljettömiin. Hänestä kuultiin vasta myöhemmin, kun alkoi levitä ihmeellisiä uutisia että Doroszeńkon leirin ja tataarilaisjoukon ympärillä kiertelee jokin paholainen, joka sieppaa joka päivä yksityisiä sotilaita ja pienehköjä miesryhmiä. Silloin ajateltiin, että varmasti siellä oli vihollisen kimpussa Ruszczyc, sillä ei kukaan muu, paitsi pieni ritari, olisi kyennyt tuollaiseen. Ja Ruszczyc se olikin.

Wolodyjowskin oli mentävä Kamieneciin, sillä niin tahtoi hetmani tietäen hänet soturiksi, jonka pelkkä näkeminen valaa rohkeutta mieliin ja innostaa sekä porvareita että varusväkeä. Hetmani oli vakuutettu siitä, ettei Kamienec jaksa pitää puoliaan, mutta hänestä oli tärkeätä, että se kestäisi mahdollisimman kauan, niin että valtakunta ennättäisi koota edes jonkinmoisia puolustusjoukkoja.

Tässä vakaumuksessa hän lähetti aivan silminnähtävästi surman suuhun valtakunnan kuuluisimman ritarin ja kaikkien suosiman soturin.

Hän lähetti parhaimman soturin kuolemaan säälimättä häntä. Hetmani oli aina sitä mieltä, mitä hän myöhemmin oli Wienin edustalla, että sota vaatii ihmishenkiä. Itse hän oli valmis kaatumaan ja piti sitä sotilaan suorana velvollisuutena, ja kun soturi voi kuolemallaan tehdä suuren palveluksen, niin kuolema on hänelle armon osoitus ja suuri palkinto. Hetmani tiesi, että pieni ritari oli samaa mieltä kuin hän.

Eikä nyt ollut sopiva aika ajatella yksityisten sotilaitten säästämistä, kun hävitys oli uhkaamassa kirkkoja, kaupunkeja, maata, koko Puolaa, kun Itä nousi ennen kuulumattomin voimin Eurooppaa vastaan, lyömään koko kristityn maailman, jota Puola suojeli, mutta joka ei ajatellutkaan tulla Puolan avuksi.

Hetmanille saattoi olla tärkeätä vain se, että Kamienec ensin suojelisi Puolaa ja sitten Puola koko kristikuntaa.

Sen hän olisi voinut saada aikaan, jos Puolalla olisi ollut voimia eikä sitä olisi raadellut eripuraisuus. Mutta hetmanilla ei ollut riittävästi sotaväkeä edes partioretkiin, saati sitten sodankäyntiin. Jos hän työnsi johonkin paikkaan muutamia kymmeniä miehiä, niin syntyi kohta toisessa paikassa aukko, josta vihollisten hyökylaine saattoi päästä tunkeutumaan sisälle. Vartijoita, jotka sulttaani asetti yöksi leiriinsä, oli enemmän kuin hetmanilla sotaväkeä kaiken kaikkiaan. Hyökkäys oli tulemassa kahdelta suunnalta, Dnieprin ja Tonavan taholta. Koska Dorosz koko Krimin tataarilaisjoukon kanssa oli lähempänä ja hänen väkensä oli jo tullut maahan polttaen ja surmaten, niin päävoimat lähetettiin häntä vastaan, mutta toisella suunnalla oli niin vähän sotaväkeä, ettei sitä riittänyt tiedustelutoimintaankaan.

Näissä vaikeissa oloissa kirjoitti hetmani Wolodyjowskille seuraavat rivit:

»Olen kovin miettinyt, lähettäisinkö sinut Raszkowiin asti vihollista vastaan, mutta minua on peloittanut, että kun tataarilaisjoukko tulee seitsemästä kohdasta joen yli Moldaun rannalta ja valtaa maan, niin et pääse enää Kamieneciin, jossa sinua ehdottomasti tarvitaan. Vasta eilen muistin Nowowiejskin, joka on taitava ja rohkea soturi, ja kun ihminen on epätoivoissaan valmis mihin uhkayritykseen tahansa, niin ajattelen, että hän voi tehdä minulle hyviä palveluksia. Lähetä hänelle kevyttä ratsuväkeä niin paljon kuin voit, ja hän puolestaan menköön mahdollisimman kauas ja näyttäytyköön kaikkialla, levittäköön tietoa, että meillä on suuri sotajoukko, ja kun joutuu vihollisen lähettyville, niin ilmaantukoon sen näkyvän siellä ja täällä, mutta varokoon joutumasta satimeen. Tiedän vihollisen suunnitelmat, mutta jos hän saa kuulla jotakin uutta, niin antakoon siitä heti tiedon sinulle ja sinä lähetät heti sanantuojan minulle ja Kamieneciin. Lähteköön Nowowiejski pian ja ole sinäkin valmis lähtemään Kamieneciin, mutta odota kuitenkin siihen asti, kunnes saat tietoja Nowowiejskilta Moldausta.»

Vaikka Nowowiejski oleskeli väliaikaisesti Mohilowissa ja hänen sanottiin muutenkin tulevan Chreptiowiin, niin pieni ritari kuitenkin lähetti hänelle sanan, että jouduttaisi tuloaan, koska Chreptiowissa oli häntä odottamassa hetmanilta tullut määräys suorittaa eräs tehtävä.

Nowowiejski tuli parin päivän kuluttua. Tutut tuskin tunsivat häntä ja ajattelivat herra Bialoglowskin olleen aivan oikeassa, kun nimitti häntä haamuksi. Hän ei ollut enää sama uljas nuori mies, huimapäinen ja iloinen, joka ennen hyökkäsi vihollisen kimppuun naureskellen niin, että olisi luullut hevosen hirnuvan, ja liikkui niin leveästi kuin olisivat myllyn siivet pyörineet tuulessa. Hän oli laihtunut, kellastunut, mustunut ja näytti laihana entistäkin pitemmältä. Ihmisiä katsellessaan hän räpytti silmiään, aivan kuin ei olisi tuntenut parhaita tuttujaan; hänelle piti myös sanoa kahdesti sama asia, sillä hän ei näyttänyt heti tajuavan. Hänen suonissaan näytti veren asemesta virtailevan sappea: ilmeisesti hän tahtoi olla ajattelematta eräitä asioita ja pyrki unohtamaan ne, ettei tulisi mielipuoleksi. Tosin ei niillä tienoin ollut yhtään ihmistä, ei yhtään perhettä, sotajoukossa ei yhtään upseeria, jota ei olisi kohdannut onnettomuus pakanain kätten kautta ja joka ei olisi menettänyt jotakuta tuttua, ystävää, omaista, rakkainta; mutta Nowowiejskia oli kohdannut kokonainen onnettomuuksien ryöppy. Samana päivänä hän oli menettänyt isänsä, sisarensa ja morsiamensa, jota rakasti rajun sielunsa koko voimalla. Jospa tuo sisar ja tuo suloinen, rakas tyttö edes olisivat kuolleet, jospa miekka tai tuli olisi heidät surmannut! Mutta heidän kohtalonsa oli sellainen, että kun Nowowiejski ajatteli sitä, niin ei suurinkaan tuska sen rinnalla tuntunut olevan mitään. Hän koetti olla ajattelematta sitä, sillä hän tunsi näitä ajatellessaan joutuvansa mielenvikaisuuden rajoille, mutta ei voinut estää ajatuksia tulemasta.

Näennäisesti hän oli tyyni. Mutta sisimmässään hän ei ollenkaan voinut alistua kohtaloonsa ja jokainen saattoi ensi silmäyksellä arvata, että tuon kuolemantyyneyden alla piili jotakin vihamielistä ja kauheata ja että jos se pääsee purkautumaan, niin tuo jättiläinen tekee kammottavaa jälkeä niinkuin temmeltämään päässeet luonnonvoimat. Se oli niin selvästi kirjoitettu hänen kasvoihinsa, että ystävätkin lähestyivät häntä peläten ja koettivat puhellessaan välttää viittaustakin siihen, mitä oli tapahtunut.

Kun hän Chreptiowissa näki Basian, niin hän tunsi taas entisen tuskansa ja suudellessaan tervehdykseksi Basian käsiä hän alkoi yht'äkkiä voihkia kuin kuoleva biisoni, hänen silmänsä tulivat veristäviksi ja hänen kaulasuonensa pullistuivat. Ja kun Basia alkoi itkeä ja otti hänen päänsä käsiensä väliin hellästi kuin äiti, niin Nowowiejski lankesi Basian jalkoihin eikä häntä pitkään aikaan saatu nousemaan siitä. Sensijaan hän, kuultuaan, minkä tehtävän hetmani oli hänelle määrännyt, vilkastui tuntuvasti; pahaa ennustava ilon välähdys näkyi hänen kasvoillaan ja hän sanoi:

— Teen sen, teenpä enemmänkin!

— Ja jos tapaat sen kirotun koiran, niin anna hänelle jotta tuntuu! — pisti Zagloba väliin.

Nowowiejski ei heti vastannut mitään, katseli vain Zaglobaa; yht'äkkiä hänen silmiinsä tuli mieletön ilme, hän nousi ja lähti vanhaa aatelismiestä kohti aivan kuin olisi tahtonut hyökätä tämän kimppuun.

— Uskotteko, — sanoi hän, — etten minä ole koskaan tehnyt tuolle miehelle mitään pahaa, vaan aina osoittanut hänelle hyväntahtoisuutta?

— Uskon, uskon! — vastasi Zagloba kiireesti vetäytyen viisaasti pienen ritarin selän taakse. — Lähtisin itse mukanasi, jollei kirottu luuvalo jäytäisi koipiani.

— Nowowiejski! — sanoi pieni ritari. — Milloin aiot lähteä?

— Ensi yönä.

— Saat minulta sata rakuunaa. Itselleni jää tänne toiset sata ynnä jalkaväki. Mennään aukealle!

He lähtivät ulos antamaan määräyksiään.

Ovella odotti, ojentautuneena suoraksi kuin seiväs, Zydor Lušnia. Tieto retkelle lähdöstä oli jo levinnyt miesten keskuuteen. Vääpeli alkoi omasta ja toveriensa puolesta pyytää, että pieni ritari antaisi hänen lähteä Nowowiejskin mukana.

— Kuinka? Tahdot lähteä luotani? — kysyi Wolodyjowski hämmästyneenä.

— Herra komendantti, me olemme luvanneet kostaa sille peijakkaalle. Ehkäpä saamme hänet käsiimme!

— Se on totta! Herra Zagloba on puhunut siitä, — vastasi pieni ritari.

Lušnia kääntyi Nowowiejskin puoleen:

— Herra päällikkö!

— Mitä tahdot?

— Jos me saamme hänet kiinni, niin pyytäisin saada vähän kopeloida häntä.

Ja niin petomaisen julma katkeroituminen kuvastui masurilaisen kasvoilla, että Nowowiejski kääntyi heti Wolodyjowskin puoleen ja sanoi pyytäen:

— Teidän armonne, antakaa minulle tämä mies.

Wolodyjowski ei aikonutkaan panna vastaan. Samana iltana lähti matkaan sata ratsumiestä Nowowiejskin johdolla..

He kulkivat tuttua tietä Mohilowiin, Jampoliin. Jampolissa he tapasivat entisen Raszkowin varusväen, josta kaksisataa miestä hetmanin käskyn mukaisesti yhtyi Nowowiejskiin; muiden oli Bialoglowskin johdolla mentävä Mohilowiin, jossa oli Bogusz.

Mutta Nowowiejski meni alas Raszkowiin asti.

Raszkowin ympäristöt olivat nyt täydelleen erämaata; itse kauppala oli muuttunut tuhkaläjäksi, jonka tuulet olivat jo harjoittaneet kaikkiin ilmansuuntiin, ja sen harvalukuinen asujaimisto oli paennut odotettua myrskyä. Olikin jo toukokuun alku ja dobruckilainen tataarilaisjoukko saattoi millä hetkellä tahansa ilmestyä niille seuduille, joten oli vaarallista pysyä siellä.

Itseasiassa olivat tataarilaisjoukot yhdessä turkkilaisten kanssa vielä Kuczunkauryn kentällä, mutta sitä ei tiedetty Raszkowin lypsypaikoissa. Niinpä kaikki ne Raszkowin asukkaat, jotka olivat päässeet hengissä viimeisestä verilöylystä, olivat ajoissa vetäytyneet turvallisempiin seutuihin.

Lušnia selvitteli matkatessaan itselleen niitä menettelytapoja ja ovelia keinoja, joihin hänen käsityksensä mukaan Nowowiejskin oli turvauduttava, jos tahtoi päästä onnellisesti ja hyvällä menestyksellä viholliseen käsiksi. Ajatuksensa hän ilmaisi suopeasti sotamiehilleen.

— Te pässinpäät, — sanoi hän heille, — te ette sitä ymmärrä, mutta minä olen vanha ja tiedän. Me menemme Raszkowin läheisyyteen, piiloudumme sinne ja rupeamme odottamaan. Tataarilaisjoukko tulee kahluupaikalle, ensin menee yli pieniä ryhmiä, niinkuin heillä on tapana, mutta pääjoukko seisoo ja odottaa siihen asti kuin sille ilmoitetaan, ettei ole vaaraa. Me hiivimme nopeasti heidän jälkeensä ja ajamme heidät edellämme Kamieneciin asti.

— Mutta silloin kenties emme saakaan kynsiimme tuota koirankuonolaista! — huomautti eräs sotamiehistä.

— Pidä suusi kiinni! — vastasi Lušnia. — Kuka kulkee etunenässä, jollei lipekiläiset?

Vääpelin otaksumat näyttivät osoittautuvan oikeiksi.

Raszkowiin saavuttuaan Nowowiejski antoi sotamiesten levätä. Kaikki olivat varmoja siitä, että senjälkeen painauduttaisiin vuorten onkaloihin, joita koko ympäristö oli täynnä, ja piileskeltäisiin niissä siihen asti, kunnes ensimmäiset vihollisjoukot saapuisivat.

Mutta toisena päivänä johtaja pani joukkonsa liikkeelle ja vei sen pois Raszkowista.

— Mahdammekohan mennä Jahorlikiin? — ajatteli vääpeli itsekseen.

Kohta Raszkowista päästyä tultiin joelle ja hetkistä myöhemmin oltiin niinsanotun »verisen kahlaamon» luona. Sanaakaan sanomatta Nowowiejski ratsasti veteen ja alkoi mennä yli toiselle puolelle.

Sotamiehet alkoivat katsella toisiaan hämmästyneinä.

— Mitä? Menemmekö Turkinmaalle? — kyselivät he toisiltaan.

Mutta he eivät olleet valtiolliseen elämään osaa ottavia, aina neuvotteluihin ja vastalauseitten panoon valmiita »jalosukuisia herroja», vaan yksinkertaisia sotamiehiä, jotka olivat tottuneet alistumaan sotilasleirin rautaiseen kuriin; päällikön jälkeen ajoi hevosensa virtaan ensimmäinen rivi, sen jälkeen toinen, kolmas. Ei epäröity vähääkään. Ihmeteltiin tosin, että kolmesataa ratsumiestä on menossa Turkin valtakuntaan, jolle koko maailma ei mahda mitään, mutta kuljettiin eteenpäin.

Vesi alkoi lainehtia ja loiskahteli hevosten kylkiä vastaan. Silloin lakkasi kaikki ihmettelykin ja miehet ajattelivat vain sitä, miten varjelisivat kastumiselta omansa ja hevostensa evässäkit.

Vasta toisella rannalla alkoivat uudelleen katsella toisiaan:

— Hyväinen aika! Mehän olemme jo Moldaussa! — kuiskailtiin.

Ja miehet alkoivat katsella taakseen yli Dniestrin, joka kimmelsi laskevan auringon valossa kuin kultainen, punertava nauha. Onkalolta täynnä olevat rantakalliot välkkyivät niinikään auringon säteissä. Ne kohosivat muurina, joka tällä hetkellä erotti tuon pienen miesjoukon isänmaastaan. Monelle tämä oli varmasti viimeinen jäähyväissilmäys.

Lušnian mieleen välähti ajatus, että päällikkö kenties oli menettänyt järkensä; mutta päällikön asia oli käskeä, hänen asianaan totella.

Vedestä noustuaan alkoivat hevoset voimallisesti pärskyä.

— Terveydeksi! Terveydeksi! — huutelivat sotamiehet.

Tätä pidettiin hyvänä enteenä ja uutta rohkeutta syntyi mieliin.

— Eteenpäin! — komensi Nowowiejski.

Rivit lähtivät liikkeelle laskevaa aurinkoa kohti ja päin niitä tuhansia, päin sitä suurta ihmislaumaa ja niitä kansoja, jotka seisoivat Kuczunkauryssa.

II.

Nowowiejskin meno Dniestrin yli ja hänen kulkunsa kolmensadan miehen kera satatuhantista armeijaa vastaan olisivat saattaneet näyttää sota-asioihin perehtymättömästä ihmisestä suorastaan mielettömiltä teoilta. Mutta ne olivat ainoastaan rohkea sotaliike, jolla oli menestymisen mahdollisuuksia.

Ensiksikin nämä retkeilijät olivat usein joutuneet menemään satakertaista tataarilaista ylivoimaa vastaan, näyttäytymään sille ja sitten pakenemaan sitä puolustautuen takaa-ajajiaan vastaan hurjasti.

Aivan niinkuin susi toisinaan houkuttelee koirat jälkeensä ja sitten sopivalla hetkellä käännähtää ja hyökkää vainoojiensa kimppuun ja tuhoaa ne, aivan samoin tekivät hekin. Vainotusta tuli silmänräpäyksessä vainooja: hän oli paennut, piiloutunut, mutta hyökkäsikin sitten äkkiarvaamatta itse ja surmasi vainoojansa.

Tämä oli niinsanottua »tataarilaisten käsittelyä», jossa taistelevat puolet kilvan koettivat keksiä toistensa pään menoksi ovelia temppuja, ansoja, väijytyksiä. Kaikkein taitavin tässä käsittelyssä oli Wolodyjowski, sitten Ruszczyc ja hänen jälkeensä Piwo ja Motówidlo, mutta myöskin Nowowiejski, joka lapsuudestaan saakka oli liikkunut aroilla, oli parhaimmiksi tunnettuja retkeilijöitä, minkä vuoksi oli sangen todennäköistä, että hän tultuaan vastatusten tataarilaisjoukon kanssa ei joutuisi satimeen.

Hänen sotaliikkeellään oli menestymisen mahdollisuuksia senkin tähden, että Dniestrin tuolla puolen oli erämaita, joihin oli helppo piiloutua. Vain siellä täällä joen varrella oli kyläkuntia, mutta yleensä maa oli harvaan asuttua, joen läheisyydessä epätasaista ja vuorista, kauempana aroa tai metsäistä seutua, missä kuljeskeli paljon elukoita, kuten villejä puhveleita, hirviä, peuroja ja villisikoja.

Koska sulttaani tahtoi ennen sotaretken alkua »tuntea voimansa» ja ottaa selville joukkojensa lukumäärän, niin Dniestrin varrella asuvat bialogrodilaiset ja kauempana olevat dobruckilaiset tataarilaisjoukot olivat padišahin käskyn mukaisesti menneet Balkanien tuolle puolen ja heidän jälkeensä olivat lähteneet myös Karalaszin moldaulaiset, niin että näillä seuduin oli entistäkin vähemmän väkeä ja saattoi kulkea viikkomääriä kenenkään näkemättä.

Lisäksi vielä Nowowiejski tunsi sangen hyvin tataarilaisten tavat ja tiesi, että tataarilaisjoukot mentyään Puolan rajan yli etenevät varovasti ja pitävät valppaasti silmällä kaikkia suuntia; mutta täällä omassa maassaan ne kulkevat laajalle hajaantuneena joukkiona eivätkä ryhdy mihinkään varovaisuustoimenpiteisiin.

Niin todella olikin asia. Tataarilaiset eivät voineet ajatellakaan, että kohtaisivat Bessarabian sydänmailla, aivan valtakuntansa rajoilla, puolalaisia sotajoukkoja, joita ei riittänyt edes Puolan omien rajojen puolustamiseen.

Nowowiejski luotti siihen, että hänen sotaretkensä saa vihollisen hämmästymään ja tuottaa siten vielä suurempia etuja kuin herra hetmani oli otaksunutkaan; sen lisäksi se voisi tulla tuhoisaksi Azyalle ja lipekiläisille. Helppoa oli nuoren luutnantin arvata, että lipekiläiset ja tšeremissit, jotka hyvin tunsivat Puolan, kulkevat etujoukkona, ja tähän hän pääasiallisesti pani toivonsa. Hyökätä yht'äkkiä ja ottaa kiinni Azya, ehkä vapauttaa sisar ja Zosia vihollisen vallasta, kostaa, sitten kuolla itse sodassa, — siinä oli kaikki, mitä Nowowiejskin raadeltu sydän enää halusi.

Nämä ajatukset ja toiveet herättivät Nowowiejskin tylsästä välinpitämättömyydestä ja saivat hänet vilkastumaan. Tuntemattomien teitten kulkeminen, retken vaivat, avaran aron tuuli ja rohkean retken vaarat palauttivat hänelle terveyden ja entisen voiman. Hän alkoi yhä enemmän olla partioretkeläinen eikä murheen masentama mies. Tähän saakka hän oli vain muistellut tuskaansa, mutta nyt hänen oli pakko päiväkaudet ajatella, miten pääsisi vihollisen kimppuun ja löisi sen.

Kuljettuaan Dniestrin yli he suuntasivat matkansa vinosti Prut-jokea kohti ja pitkin sen laaksoa, painuivat usein päivällä metsiin ja kaislikkoon, mutta tekivät öisin kaikessa salaisuudessa pitkiä matkoja. Seutu, jossa siihen aikaan ei ollut juuri muuta asutusta kuin paimentolaisia, oli suurimmaksi osaksi autiota. Vain harvoin he kohtasivat maissipeltoja ja niiden luona ihmisasumuksia.

Koska he tahtoivat edetä salaa, niin he koettivat välttää kaikkia isohkoja kyliä, mutta poikkesivat usein rohkeasti pieniin, semmoisiin, joihin kuului vain pari, kolme tai muutamia töllejä, sillä he tiesivät, ettei tämmöisten asukkaista kukaan aikonutkaan rientää heidän edellään Budziakiin varoittamaan siellä olevia tataarilaisia. Lušnia muuten piti myös silmällä, ettei sellaista tapahtuisi, mutta pian hän luopui tuosta varovaisuudestaan tultuaan vakuutetuksi, että nämä harvalukuiset kyläläiset, niin sulttaanin alamaisia kuin olivatkin, itsekin odottivat pelolla sulttaanin sotajoukon tuloa; ei näillä ihmisillä myöskään ollut mitään käsitystä siitä, mitä väkeä heidän luokseen saapunut joukko oli; koko Nowowiejskin joukkoa he pitivät joinakin karalasilaisina, jotka olivat sulttaanin käskystä menossa toisten jälkeen. Vastustelematta annettiin tulijoille myös maissikakkuja, kuivattuja kornellimarjoja kuivattua puhvelinlihaa. Jokaisella kyläläisellä oli oma lammaslaumansa, puhveleita ja hevosia, jotka olivat piilossa jokien rannoilla. Silloin tällöin kohdattiin melkoisen isoja puolivillejä puhvelilaumoja, joita kaitsemassa oli muutamia paimenia.. Nämä liikuskelivat telttoineen aroilla ja jäivät paikoilleen ainoastaan niin pitkäksi aikaa kuin laidunta riitti. Useimmiten tämmöiset paimenet olivat vanhoja tataarilaisia. Nowowiejski piiritti nämä »czabahczukit» niin varovasti kuin tataarilainen sotajoukko olisi ollut kysymyksessä; näin saartamansa paimenet hän surmasi, etteivät voisi levittää tietoa hänen retkestään. Annettuaan tataarilaisten ensin neuvoa tiet tai oikeammin salapolut hän käski tappamaan heidät armotta, niin ettei ainoakaan heistä jäisi henkiin, Sen jälkeen hän otti itselleen karjaa niin paljon kuin tarvitsi ja jatkoi matkaansa.

Sikäli kuin he kulkivat etelää kohti, kohtasivat he yhä useammin karjalaumoja, joita paimensivat tataarilaiset verraten suurissa joukoissa. Kahden viikon aikana Nowowiejski saarsi ja surmasi kolme lammaspaimenjoukkoa, joihin jokaiseen kuului muutamia kymmeniä miehiä. Rakuunat ottivat aina surmattujen turkit, puhdistivat ne tulen päällä pitäen ja pukivat itse ne ylleen, jotta olisivat arojen villien lammaspaimenten näköisiä.

Toisella viikolla olivat jo kaikki tataarilaisessa asussa ja muistuttivat suuresti tataarilaisjoukkoa. Heillä oli vain säännöllisen ratsuväen yhtenäinen asestus. Ratsastusnuttujaan he säilyttivät hihnoihin köytettynä voidakseen palatessaan retkeltä pukeutua niihin. Läheltä katsoen saattoi heidän vaaleista masurilaisista viiksistään ja sinisistä silmistään huomata, mitä väkeä he olivat, mutta kaukaa saattoi tottuneinkin silmä erehtyä heistä, varsinkin kun he ajoivat edellään karjaa, jota tarvitsivat ravinnokseen.

Tultuaan Prutin luo he kulkivat joen vasenta rantaa alaspäin. Koska Kuczmaniin vievä tie kulki perinpohjin hävitettyjen seutujen kautta, niin oli helppo ymmärtää, että sulttaanin sotalaumat ja niiden etupäässä kulkevat tataarilaisjoukot tulisivat Falezin, Huszin ja Kotimoren kautta ja vasta sitten Valakian tietä — ja joko kaartavat Dniestriä kohti tai kulkevat koko Bessarabian kautta ilmestyäkseen vasta Uszycyn tienoilla Puolan rajojen sisälle.

Nowowiejski oli tästä niin varma, että eteni yhä hitaammin ja ajanhukasta välittämättä yhä varovammin, ettei yht'äkkiä töksähtäisi yhteen tataarilaisjoukkojen kanssa. Tultuaan Sarata- ja Tekicz-joen muodostamaan kulmaukseen hän pysähtyi sinne pitkäksi aikaa, ensiksikin antaakseen hevosten ja miestensä levätä ja toiseksi odottaakseen hyvin suojatussa paikassa tataarilaisten ensimmäisten joukkojen saapumista.

Paikka oli hyvin valittu, sillä koko jokihaarautuma ja ulkopuoliset rannat olivat osittain kornellin, osittain viidakon peittämää. Tätä lehtoa jatkui silmänkantamattomiin, paikoittain yhtenäisenä tiheikkönä, paikoittain muodostaen pieniä metsikköjä, joiden välillä oli avoimia, leiriytymiseen sopivia paikkoja. Tähän aikaan olivat puut ja pensaat jo ennättäneet kukkia, mutta aikaisemmin keväällä oli täällä varmasti ollut kokonainen meri keltaisia ja valkeita kukkia. Metsikössä ei ollut ollenkaan ihmisiä, mutta sensijaan vilisi siellä kaikenlaisia eläimiä, kuten peuroja, hirviä, jäniksiä ja lintuja. Siellä täällä lähteitten luona huomasivat sotamiehet myös karhun jälkiä. Yksi niistä tappoi pari joukkueen lammasta, minkä johdosta Lušnia lupasi panna toimeen retken sen pyydystämiseksi; koska Nowowiejski kuitenkin kielsi käyttämästä siinä puuhassa musketteja, ettei heidän piilopaikkansa tulisi ilmi, niin sotamiehet lähtivät ahdistamaan rosvoa keihäin ja kirvein.

Myöhemmin löydettiin vetten varsilta myös nuotioitten jälkiä, mutta ne olivat vanhoja, luultavasti edelliseltä vuodelta peräisin. Nähtävästi täällä oli käynyt paimentolaisia laumoineen, tai ehkä tataarilaiset olivat olleet hakkaamassa varsia tapparoihinsa. Mutta vaikka etsittiin hyvin tarkasti, niin ei onnistuttu löytämään ainoatakaan ihmistä.

Nowowiejski päätti olla menemättä etemmäksi ja odottaa täällä turkkilaisten sotajoukkojen tuloa.

Leiriydyttiin. Rakennettiin lehtimajoja ja alettiin odottaa. Metsikön reunoihin asetettiin vartijoita, joista toiset tähystivät yötä päivää Budziakia kohti, toiset Pultille päin Falezin suuntaan.

Nowowiejski tiesi, että erinäisistä merkeistä saattoi huomata sulttaanin sotajoukkojen lähestymisen. Sitäpaitsi lähetettiin myös pieniä tiedustelujoukkoja, joita hän itse useimmiten johti. Erinomainen sää suosi oloa tässä kuivassa seudussa. Päivät olivat helteisiä, mutta lehvikon varjossa sai helposti suojaa helteeltä; yöt olivat kirkkaita, tyyniä, kuutamoisia, ja satakielten laulu kaikui viidakoissa. Tämmöisinä öinä Nowowiejski kärsi kaikkein enimmän, sillä hän ei voinut nukkua, vaan ajatteli, muisteli entistä onneaan ja nykyhetken onnettomuutta.

Häntä ylläpiti vain se ajatus, että hän saatuaan tyydyttää kostonhimoaan tulee onnellisemmaksi ja rauhallisemmaksi. Samaan aikaan lähenikin hetki, jolloin hänen oli joko pantava toimeen tuo kosto tai kuoltava.

Viikko toisensa jälkeen kului heidän puuhaillessaan erämaassa ja pitäessään vahtia. Siinä ajassa he ehtivät tutkia kaikki tiet, rotkot, tasangot, joet ja purot, saartaa taas muutamia laumoja, surmata muutamia vähälukuisia paimentolaisjoukkoja ja väijyä kaiken aikaa tiheiköissä niinkuin peto väijyy saalista. Vihdoin odotettu hetki tulikin.

Eräänä aamuna he näkivät lintuparvia, jotka kiitivät sekä ilmassa että maata pitkin. Kanakurkia, metsäkanoja, pyitä tulla viiletti ruohikkoa pitkin viidakkoon, ilmassa lensi variksia, korppeja ja myös soilla eläviä lintuja, jotka ilmeisesti oli pelästytetty lentoon Tonavan rannikoilta tai dobruckilaisista soista. Tämän näyn nähtyään rakuunat alkoivat katsella toisiaan ja suusta suuhun kulki huudahdus: »Tulevat! Tulevat!»

Miesten kasvot vilkastuivat heti, viikset alkoivat liikkua, silmät loistivat, mutta tuossa vilkastumisessa ei ollut hituistakaan levottomuutta. Kaikki olivat miehiä, joiden koko elämä oli kulunut »tataarilaisten käsittelyssä», ja he tunsivat vain sitä, mitä metsäkoirat tuntevat, kun jo vainuavat otuksen. Tulet sammutettiin heti, ettei savu ilmaisisi ihmisiä olevan viidakossa, hevoset satuloitiin ja koko joukko oli valmiina sotaretkelle.

Nyt oli määrättävä sellainen hetki, jolloin voitaisiin käydä vihollisen kimppuun sen joukkojen pysähdyttyä. Nowowiejski ymmärsi hyvin, etteivät sulttaanin joukot varmaankaan kulje tiheänä, yhteen sulloutuneena massana, varsinkin koska olivat omassa maassaan, jossa ei minkäänlaisen vaaran luultu uhkaavan. Hän tiesi sitäpaitsi, että etuvartiot kulkevat aina penikulman verran tai pari penikulmaa pääjoukon edellä, ja arveli syystä kylläkin, että etujoukkona ovat lipekiläiset.

Jonkin aikaa hän oli kahden vaiheilla, menisikö vihollisia vastaan salaisia, mutta hänelle hyvin tuttuja teitä vai odottaisiko heidän tuloaan viidakossa. Hän valitsi jälkimmäisen, koska viidakosta oli joka hetki helpompi hyökätä äkkiarvaamatta.

Kului vielä päivä, sitten yö, ja niiden aikana jatkui sekä lintujen että maaeläintenkin tuloa suurin joukoin viidakkoon. Seuraavana aamuna oli vihollinen näkyvissä.

Lehdon eteläisestä reunasta alkoi laaja, aaltoileva tasanko, jota ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tälle tasangolle ilmestyi vihollinen ja lähestyi verrattain nopeasti Tekicziä. Rakuunat katselivat lehdosta tätä mustaa joukkoa, joka väliin katosi näkyvistä kumpujen taakse, mutta sitten ilmestyi uudelleen näkyviin koko laajuudessaan.

Lušnia, jolla oli tavattoman terävät silmät, katseli jonkin aikaa tarkkaavasti noita lähestyviä joukkoja. Sitten hän tuli Nowowiejskin luo.

— Herra päällikkö! — sanoi hän.— Siellä on vain vähän miehiä: ovat vain ajamassa karjaa laitumelle.

Vähän ajan kuluttua Nowowiejski tuli vakuutetuksi siitä, että Lušnia oli oikeassa, ja hänen kasvonsa alkoivat loistaa ilosta.

— Se merkitsee, että he ovat asettuneet lepäämään peninkulman tai puolentoista päähän näistä viidakoista? —sanoi hän.

— Aivan niin, — vastasi Lušnia. — Nähtävästi he kulkevat öisin välttääkseen hellettä ja lepäävät päivällä; hevosensa he lähettävät iltaan asti laitumelle.

— Paljonko vartijoita näet hevosten luona?

Lušnia meni uudelleen viidakon reunaan eikä palannut aivan pian. Viimein hän kuitenkin ilmestyi taas Nowowiejskin luo ja sanoi:

— Hevosia on noin puolitoista tuhatta ja miehiä niiden luona noin viisikolmatta. Ovat omassa maassaan eivätkä pelkää mitään ja senvuoksi eivät pane sen suurempaa vartiostoa.

— Entä saatoitko tuntea miehet?

— Ne ovat vielä kaukana, mutta ne ovat lipekiläisiä, herra! He ovat jo käsissämme...

— Ovat kyllä! — sanoi Nowowiejski.

Hän oli jo varma siitä, ettei noista miehistä ainoakaan pääse heidän käsistään. Sellaiselle partioretkeilijälle kuin hän ja sellaisille sotilaille kuin hänen johdossaan, oli tämä tehtävä ylen helppo.

Sillävälin olivat hevosten hoitajat ajaneet hevoslaumansa yhä lähemmäksi viidakkoa. Lušnia meni vielä kerran lehdon reunaan ja tuli taas takaisin. Iloa ja julmuutta loisti hänen kasvoistaan.

— Ne ovat lipekiläisiä, herra, varmasti! — kuiskasi hän.

Tämän kuultuaan alkoi Nowowiejski äännellä kuin haukka ja silloin rakuunajoukko vetäytyi tiheikköön. Siellä se jakaantui kahteen osastoon, joista toinen painautui heti rotkoon ilmestyäkseen sieltä aikanaan lauman ja lipekiläisten selkäpuolelle, toinen asettui puoliympyrään ja odotti.

Kaikki tämä tapahtui niin hiljaa, ettei tarkinkaan korva olisi erottanut mitään ääntä; eivät kalahdelleet sapelit eivätkä kilahtaneet kannukset, ei hirnahtanut hevonen; tiheä ruohikko esti kavioitten kopinan kuulumasta. Hevosetkin näyttivät ymmärtävän, että retken menestys riippui hiljaisuudesta, sillä ne eivät olleet ensimmäistä kertaa tämmöisessä työssä. Rotkosta ja lehdoista kuului vain haukan ääntelyä, joka sekin hiljeni ja harveni.

Lipekiläisten hevoslauma pysytteli lehdon lähettyvillä ja hajaantui suurempina tai pienempinä ryhminä tasangolle. Nowowiejski itse oli nyt lehdon reunassa ja seurasi hevospaimenten kaikkia liikkeitä. Oli kaunis päivä eikä vielä keskipäiväkään, mutta aurinko oli jo korkealla ja paahtoi kuumasti. Hevoset alkoivat piehtaroida ja lähestyivät sitten viidakkoa. Paimenet ratsastivat lehdon reunaan, astuivat siinä alas hevosten selästä, päästivät hevosensa laitumelle ja tulivat itse lehtoon etsimään varjoa ja vilpoisuutta ja asettuivat suurimman pensaan juurelle lepäämään.

Pian leimahti nuotio tuleen. Kun kuivat purit muuttuivat hiiliksi ja alkoi muodostua tuhkaa, niin hevospaimenet asettivat hiilille varsan puolikkaan ja istuutuivat itse kauemmaksi hiilloksesta.

Muutamat olivat pitkällään nurmikolla, muutamat puhelivat istuen turkkilaiseen tapaan; yksi alkoi soittaa paimenpilliä. Viidakossa vallitsi täydellinen hiljaisuus, vain haukan ääntelyä kuului silloin tällöin.

Paistuneen lihan käry ilmoitti viimein paistin valmistuneen. Kaksi miestä veti sen pois tukasta ja kuljetti varjoisan pensaan juurelle.

Siellä istuutuivat kaikki sen ympärille, paloittelivat sitä veitsillään ja söivät petojen tavalla ahmien puoleksi raakoja lihakimpaleita, joista tarttui verta heidän sormiinsa ja tirskui heidän parroilleen. Sitten he joivat hapanta tammanmaitoa kannuista ja tunsivat olevansa kylläisiä. Vähän aikaa he vielä puhelivat, sitten he tunsivat päänsä raskaaksi ja jäsenensä raukeiksi.

Tuli keskipäivä. Helle tuli yhä näännyttävämmäksi. Maanpinta metsässä tuli kirjavaksi väräjävistä valoliekeistä, joita lehtoon tunkeutuneet auringonsäteet synnyttivät. Täydellinen äänettömyys vallitsi, haukatkin olivat lakanneet ääntelemästä.

Muutamat lipekiläiset nousivat ja menivät lehdon reunassa olevia hevosia katsomaan, toiset makasivat kuin olisivat kuolleet taistelutantereelle ja olivat pian sikeässä unessa.

Mutta ahmimalla nautitun aterian ja juonnin jälkeen lienee uni ollut ilkeän raskasta, sillä tavan takaa joku päästi vaikertelevan huokauksen, joku toinen avasi väliin hetkeksi silmänsä ja hoki.

— Allah, Bismillah!...

Yht'äkkiä alkoi metsän reunasta kuulua hiljaista, mutta peloittavaa ääntä, aivan kuin tukehtumaisillaan olevan ihmisen korinaa. Joko olivat heyospaimenten korvat hyvin herkät tai jokin eläimellinen vaisto varoitti heitä vaarasta tai kenties he tunsivat jo kuoleman kylmän henkäyksen yllään, — joka tapauksessa he heräsivät kaikki silmänräpäyksessä unestaan.

— Mitä tämä on? Missä ovat ne, jotka menivät hevosia katsomaan? — alkoivat he kysellä toisiltaan.

Pensaikosta lausui jokin ääni puolan kielellä: — Ne eivät palaa!

Ja samassa hyökkäsi sataviisikymmentä miestä piirissä hevospaimenten kimppuun. Paimenet pelästyivät niin hirveästi, että huuto jähmettyi heidän kurkkuunsa. Tuskin kukaan heistä ennätti tarttua tikariinsa. Hyökkääjäin piiri litisti heidät sisälleen. Pensas tutisi ihmisten huohotuksesta näiden kieriessä sekavassa mylläkässä. Kuului terävää vihellystä, tuhahtelua, väliin vaikerrusta tai korahtelua, mutta tätä kaikkea kesti vain silmänräpäyksen. Sitten kaikki hiljeni.

— Montako on elossa? —kysyi jokin ääni hyökkääjien joukosta.

— Viisi, herra päällikkö.

— Tarkastakaa ruumiit, ettei kukaan teeskentele olevansa kuollut, ja varmuuden vuoksi jokaiselle veitsi kurkkuun! Vangit viekää tulen luo!

Käsky täytettiin heti. Ruumiit naulittiin nurmikkoon omilla veitsillään; vankien jalat sidottiin keppeihin ja heidät pantiin nuotion luo. Rusnia kohensi tulta, niin että tuhan alla olleet hiilet tulivat pinnalle.

Vangit katselivat näitä valmisteluja ja Lušniaa harhailevin silmäyksin. Heidän joukossaan oli kolme Chreptiowissa ollutta lipekiläistä, jotka tunsivat vääpelin hyvin. Myös Lušnia tunsi heidät ja sanoi:

No, toverit! Nyt teidän on laulettava, mutta jos ette halua, niin menette toiseen maailmaan kärvennetyin jalkapohjin. Vanhan tuttavuuden vuoksi en kitsastele hiilien käytössä!

Sen sanottuaan hän heitti hiillokseen kuivia oksia, jotka heti leimahtivat suureen liekkiin.

Nowowiejski saapui ja aloitti kuulustelun. Vankien tunnustukset osoittivat asiain olevan niin kuin nuori luutnantti osittain oli arvannutkin.

Lipekiläiset ja tšeremissit kulkivat etujoukkona muun tataarilaisarmeijan ja kaikkien sulttaanin sotajoukkojen seuratessa jäljessä. Heidän johtajanaan oli Azya Tuchay-beyn poika, jonka komennettaviksi oli annettu kaikki tataarilaiset. Helteen takia he, kuten koko sotajoukkokin, kulkivat eteenpäin öisin, mutta päivällä pitivät karjaansa laitumella. Eivät asettaneet vartijoita, sillä ei kukaan otaksunut minkään sotajoukon hyökkäävän heidän kimppuunsa edes Dniestrinkään läheisyydessä, saati sitten Prutin luona, aivan tataarilaisten asuinalojen vieressä; he marssivat senvuoksi kaikessa rauhassa, mukanaan karjalaumoja ja kameeleita, jotka kantoivat päällystön telttoja. Murza Azyan teltan tunsi helposti, sillä sen huipulla oli hevosenhäntä ja seisontapaikoissa pantiin tataarilaisjoukkojen liput pyssyn sen ympärille. Lipekiläisten joukko oli noin penikulman päässä jäljessä; siihen kuuluu noin kaksituhatta miestä, mutta osa oli jäänyt bialogrodilaisen joukon yhteyteen, joka taas oli noin penikulman päässä lipekiläisjoukosta.

Nowowiejski tiedusteli vielä tietä; jota, myöten helpoimmin pääsee tataarilaisjoukon luo sekä telttojen sijoitusta. Viimein hän alkoi kysellä sitä, mikä hänelle itselleen oli kaikkein tärkeintä.

— Keitä naisia on teltassa? — kysyi hän.

Lipekiläiset alkoivat pelätä oman nahkansa puolesta. Ne heistä, jotka olivat aikaisemmin palvelleet Chreptiowissa, tiesivät hyvin, että yksi noista naisista oli Nowowiejskin sisar ja toinen hänen morsiamensa. He ymmärsivät, miten hän raivostuisi, kun saisi tietää koko totuuden.

Tuo raivostus voisi ensin kohdistua heihin, ja siksi he alkoivat epäröidä. Mutta Lušnia sanoi heti:

— Herra päällikkö, kärvennetäänpä lurjusten jalkapohjia, niin puhuvat!

— Pistä heidän jalkansa hiillokseen! — sanoi Nowowiejski.

— Armahtakaa! — huudahti Eliaszewicz, vanha Chreptiowin lipekiläinen. — Minä sanon kaikki, mitä näin omin silmin...

Lušnia katsahti päällikköön kuin kysyäkseen, eikö tästä lupauksesta huolimatta käsky olisi täytettävä, mutta Nowowiejski viittasi kädellään ja sanoi Eliaszewiczille:

— Sano mitä näit!'

— Me olemme syyttömiä, herra, — vastasi Eliaszewicz, — me teimme mitä käskettiin. Meidän murzamme lahjoitti teidän armonne sisaren herra Adurowiczille, joka piti häntä teltassaan. Minä näin hänet Kuczunkauryssa, kun hän oli ämpäreineen vettä noutamassa, ja autoin häntä kantamisessa, sillä hän oli raskaana...

— Kauheata! — kuiskasi Nowowiejski.

— Toista neitiä piti murzamme itse teltassaan. Emme nähneet häntä usein, mutta monesti kuulimme hänen huutavan, sillä vaikka murza piti häntä huvikseen, niin hän pieksi häntä kuitenkin joka päivä piiskalla ja potki jaloillaan...

Nowowiejskin huulet alkoivat vavista. Tuskin kuuluvalla äänellä hän kysyi Eliaszewiczilta:

— Missä he ovat nyt?

— Myytiin Stambuliin.

— Kenelle?

Murza ei itsekään tiedä varmasti. Tuli käsky padišahilta, ettei leirissä saa olla naisia. Kaikki möivät niitä markkinoilla, ja niin teki murzakin. Kuulustelu päättyi, ja tulen luona vallitsi hiljaisuus. Vain silloin tällöin puhalsi kuuma etelätuuli ja heilutti puitten oksia niin, että ne humisivat mahtavasti. Ilma tuli painostavaksi; näköpiirin rajaan ilmestyi muutamia pilviä, joiden keskusta oli tumma, mutta reunat välkkyivät kuin vaski.

Nowowiejski poistui tulen luota ja kulki kuin mieletön eteenpäin selvittämättä itselleen, minne oli menossa. Viimein hän heittäytyi kasvoilleen maahan ja alkoi raapia sitä kynsillään, sitten pureskella omia käsiään ja korista aivan kuin olisi ollut kuolemaisillaan. Hänen jättiläiskokoinen ruumiinsa nytkähteli, ja hän oli kokonaisen tunnin tässä tilassa. Rakuunat katselivat häntä kaukaa, mutta ei Lušniakaan uskaltanut lähestyä häntä.

Sensijaan peloittava vääpeli, joka arveli, ettei päällikkö vihastu häneen, vaikk'ei hän osoittaisikaan mitään sääliväisyyttä lipekiläisiä kohtaan, tunki pelkästä synnynnäisestä julmuudesta vankien suuhun ruohoa estääkseen heitä huutamasta ja teurasti heidät kuin elukat.

Hän säästi vain Eliaszewiczin otaksuen, että tätä tarvittaisiin oppaaksi. Työnsä tehtyään hän raahasi vielä värähtelevät ruumiit tulen luota pois ja asetti riviin, minkä jälkeen meni, katsomaan päällikköä.

— Vaikka hän tulisi hulluksi, — murahti hän itsekseen, — niin meidän pitää sittenkin saada se roisto käsiimme!

Keskipäivän tunnit kuluivat ja aurinko alkoi siirtyä länteen. Mutta pilvet, jotka alussa olivat olleet pieniä, peittivät jo miltei koko taivaan ja tulivat yhä paksummiksi ja tummemmiksi, vaikka vaskinen hohde yhä säilyi niiden reunoilla. Raskaat pilvimöhkäleet pyörivät hitaasti myllynkivien tavoin akseliensa ympäri, työntyivät sitten toisiaan kohti, painuivat vastatusten ja töykkien toisiaan korkeudesta alemmaksi vyöryivät yhteensulloutuneena rykelmänä yhä alemmaksi maata kohti.

Tuuli löyhähti väliin aivan kuin petolintu olisi lyönyt siivillään, painoi puut ja pensaat maata vasten, lennätti irtiraastamiaan lehtiä sakeana pilvenä ja hajoitti ne raivoisasti eri suuntiin; väliin se lakkasi aivan kuin olisi pudonnut maahan. Mutta noina hiljaisina hetkinä kuului pilvistä pahaenteistä jyrinää ja kumahtelua: oli kuin ukkosjoukot olisivat siellä olleet kerääntymässä järjestäytyäkseen taisteluun — ja murahdelleet siellä raivoissaan ja vihoissaan, ennenkuin hyökkäävät hurjasti kauhistuneen maan kimppuun.

— Myrsky! Myrsky tulee! — kuiskailivat rakuunat toisilleen.

Myrsky tuli. Tuli yhä pimeämpää

Idästä, Dniestrin puolelta, alkoi kuulua jyrinää, joka hirveästi pauhaten levisi taivasta pitkin aina Prutille asti; siellä se vaikeni hetkeksi, mutta alkoi sitten äkkiä uudestaan, syöksähti Budziakin aroille ja täytti viimein koko näköpiirin.

Ensimmäiset, suuret sadepisarat putosivat kuumentuneelle nurmikolle.

Silloin ilmestyi rakuunain eteen Nowowiejski.

— Ratsuille! — huudahti hän jyrisevällä äänellä.

Kului vain lyhyt hetki ja sitten hän jo oli kiitämässä sadanviidenkymmenen ratsumiehen etunenässä.

Ratsastettuaan ulos viidakosta hän yhtyi joukkonsa toiseen puoliskoon, joka vahti kentän puolella, ettei yksikään hevospaimenista pääsisi livahtamaan salaa leiriin. Rakuunat saapuivat silmänräpäyksessä hevoslauman luo ja hyökkäsivät eteenpäin päästäen villejä, tataarilaisille hevospaimenille ominaisia huutoja. Meluten he ajoivat edellään hevosjoukkoa.

Vääpeli kuljetti köydessä Eliaszewiczia ja huusi hänen korvaansa koettaen voittaa ukkosen pauhun:

— Opasta, koira, muuten saat veitsen kurkkuusi!

Pilvet olivat nyt painuneet niin alas, että miltei hipoivat maata. yht'äkkiä tulvahti kuumuutta aivan kuin uunista ja alkoi hurja pyörremyrsky; häikäisevä kirkkaus karkoitti pimeyden: salamat leimahtelivat, ilmassa tuntui rikin hajua ja tuli uudelleen pimeä.

Hevoslauma pelästyi. Rakuunain villien huutojen ajamina hevoset kiitivät sieraimet levällään ja harja hulmuten tuskin koskettaen maata, jyrinä ei lakannut hetkeksikään, tuuli ulvoi, ja miehet kiitivät hurjasti tässä myrskytuulessa, tässä pimeydessä, pauhinan keskellä, joka näytti saavan maan halkeamaan, myrskyn lennättäminä ja koston kiihoittamina, muistuttaen tyhjällä arolla vampyyrien tai pahojen henkien kulkuetta.

Matka joutui. He eivät tarvinneet opasta, sillä hevosjoukko juoksi suoraan lipekiläisten leiriä kohti, jota yhä enemmän lähestyttiin. Mutta ennenkuin oltiin perillä, yltyi myrsky sellaiseen raivoon kuin olisivat taivas ja maa järkähtäneet tasapainosta. Koko näköpiiri paloi tulessa, jonka valossa he näkivät arolle pystytetyt teltat; ukkosen jyrähtely sai koko maailman tärisemään; näytti kuin pilviröykkiöt voisivat millä hetkellä tahansa revetä ja syöksyä maahan. Sade alkoi virtana valua niistä maahan. Vesiryöppy peitti koko maailman, niin ettei voinut nähdä edes muutaman askelen päähän, ja auringon kuumentamasta maasta nousi sakeata höyryä.

Hetkinen vielä, ja hevoslauma sekä sen jäljessä rakuunat olivat saavuttaneet leirin.

Mutta aivan telttojen luona hevoset lähtivät hurjassa sekamelskassa juoksemaan eri suuntiin; samassa kohosi kolmestasadasta rinnasta kauhea huuto, kolmesataa sapelia välkähteli salamain valossa ja rakuunat hyökkäsivät telttojen kimppuun.

Lipekiläiset olivat ennen sateen alkamista nähneet salamain valossa hevoslauman lähestyvän, mutta ei kukaan heistä ollut osannut ajatella, miten peloittavien paimenten ajamana se juoksi. He olivat vain hämmästyneet ja tulleet levottomiksi sen johdosta, että hevoset juoksivat noin suoraan telttoja kohti, ja siksi he olivat alkaneet huutaa peloittaakseen hevosia. Itse Azya Tuchay-beyn poika oli työntänyt syrjään teltan ovi verhon ja sateesta huolimatta tullut ulos vihastuneen näköisenä.

Mutta juuri sillä hetkellä hevoslauma hajaantui ja sadevirtojen ja huurun keskellä väikkyi peloittavia haamuja, joita oli monta vertaa enemmän kuin hevospaimenia, ja kuului kamala huuto:

— Iskekää, tappakaa!...

Ei ollut enää aikaa mihinkään, ei edes ajatella, mitä oli tapahtunut; ei ennättänyt edes pelästyäkään.. Ihmismyrsky, joka oli paljon peloittavampi ja hurjempi kuin luonnossa raivoava, tempasi pyörteeseensä leirin.

Ennenkuin Tuchay-beyn poika ennätti ottaa askeltakaan telttaansa kohti, tuntui yliluonnollinen voima nostavan hänet maasta; yht'äkkiä hän tunsi puristuvansa kauheaan syliin, niin että tuosta puristuksesta hänen luunsa rutisivat ja kylkiluunsa katkeilivat; hetken kuluttua hän näki hämärästi kasvot, jotka pelästyttivät häntä enemmän kuin jos hän olisi nähnyt saatanan, — ja hän meni tainnoksiin.

Samaan aikaan alkoi taistelu taikka pikemminkin valtava teurastus. Myrsky, pimeys, epätietoisuus hyökkääjien lukumäärästä, hyökkäyksen äkillisyys ja hevosten hajaantuminen vaikuttivat sen, että lipekiläiset eivät juuri ollenkaan puolustautuneet. Heidät valtasi suorastaan mieletön kauhistus.

Ei kukaan tietänyt, mihin pakenisi, niistä etsisi suojaa; useilla ei ollut mitään aseita, useat olivat hyökkäyksen alkaessa sikeässä unessa. Hölmistyneinä, pyörällä päästään pelosta he painautuivat yhteen tiheiksi ryhmiksi, töykkivät toisiaan, kaatoivat toisiaan kumoon, polkivat toisiaan jalkoihinsa. Hevoset kaatoivat heitä nurin, kaviot tallasivat heidät alleen, sapelit hakkasivat. Ei myrskytuuli murra, lyö lamaan ja tuhoa sillä tavoin nuorta metsää, eivät raatele sillä tavoin sudet hölmistynyttä lammaslaumaa, kuin murskasivat ja hakkasivat heitä kuoliaiksi rakuunat.

Tuhoamistyön tekivät perusteelliseksi toiselta puolen mieletön sekamelska, toiselta puolen raivo ja kostonhimo. Verivirrat sekaantuivat sateeseen. Lipekiläisistä tuntui, kuin taivas putoaisi heidän päälleen ja maa avautuisi heidän jalkojensa alla. Ukkosen pauhu, salamain iskeminen, sateen tohina, pimeys, myrskyn ulvonta säestivät peloittavine äänineen teurastusta. Rakuunain hevoset, jotka niinikään pelko oli vallannut, syöksyivät kuin mielettöminä ihmisjoukkioihin, hajoittivat ne, kaatoivat ja polkivat jalkoihinsa miehiä.

Viimein alkoivat pienemmät ryhmät paeta, mutta pakenijat olivat siinä määrin menettäneet paikkavaistonsa, että kiersivät kehässä taistelutannerta sen sijaan että olisivat paenneet suoraan eteenpäin, töksähtelivät usein toisiinsa, tappelivat keskenään, kaatuivat toistensa päälle ja joutuivat miekan uhriksi...

Viimein oli koko jäännösjoukko ajettu hajalleen, takaa-ajajat surmasivat säälittä pakenevia eivätkä ottaneet ketään elävänä vangiksi. Tätä jatkui siihen asti, kunnes torvilla ilmoitettiin, että takaa-ajo oli lopetettava.

Ei koskaan hyökkäys ole tullut suurempana yllätyksenä, mutta eipä koskaan tappiokaan ole ollut kauheampi. Kolmesataa miestä oli hajoittanut kaikkiin ilmansuuntiin kaksituhantisen valiojoukon ratsuväkeä, joka taistelukuntoisuudessa oli verrattomasti yläpuolella tavallisten tataarilaisjoukkojen. Suurin osa siitä makasi maassa sateesta ja verestä muodostuneitten punaisten lätäköitten keskellä. Loput olivat säilyneet hengissä pimeyden tähden ja pakenivat hajanaisena joukkona jalan umpimähkään, tietämättä, eivätkö kenties juokse uudelleen vihollisen veitsen ulottuville. Voittajia oli auttanut myrsky ja pimeys, aivan kuin Jumala vihoissaan olisi taistellut heidän puolellaan pettureita vastaan.

Yö oli jo tullut, kun Nowowiejski rakuunainsa etunenässä lähti paluumatkalle Puolan rajoja kohti. Nuoren luutnantin ja vääpeli Lušnian välissä kulki hevonen, jonka selässä makasi köysillä kiinnitettynä kaikkien lipekiläisten johtaja Azya Tuchay-beyn poika tainnoksissa ja kylkiluut katkenneina, mutta hengissä.

Molemmat soturit katselivat häntä kaiken aikaa niin tarkasti ja huolellisesti, kuin olisivat olleet kuljettamassa aarretta ja pelänneet pudottavansa sen.

Myrsky alkoi tyyntyä; taivaalla oli vielä pilviröykkiöitä, mutta niiden välisistä aukoista alkoi tuikkia tähtiä, joiden kajastus kimmelsi arolle sadevedestä muodostuneissa lampareissa.

Kaukana Puolan rajoilla päin jyrähteli vielä silloin tällöin ukkonen.

III.

Paenneet lipekiläiset ilmoittivat tappiosta bialogrodilaiselle tataarilaisjoukolle ja sieltä veivät pikalähetit sanoman Orduihamajuniin, se on hallitsijan leiriin, jossa se teki tavattoman vaikutuksen.

Nowowiejskin ei, totta puhuen, tarvinnut paeta kovin kiireesti saaliineen Puolaan, sillä ei vain ensihetkellä, vaan koko kahden seuraavan päivän aikana ei kukaan ajanut häntä takaa.

Sulttaani hämmästyi niin, ettei tietänyt, mitä tekisi. Hän lähetti bialogrodilaiset ja dobruckilaiset tataarilaisjoukot ottamaan selville, mitä sotajoukkoja oli lähitienoilla. Nämä lähtivät vastahakoisesti, sillä pelkäsivät, miten heille kävisi. Sillävälin suusta suuhun kulkeva huhu liioitteli suuresti tappiota. Ne Aasian ja Afrikan sydänmaiden asukkaat, jotka tähän saakka eivät olleet vielä koskaan olleet mukana sotaretkeltä Puolaa vastaan, mutta kuulleet kerrottavan uskottomien peloittavasta ratsuväestä, joutuivat kauhun valtaan ajatellessaan, että heidän edessään jo on tuo vihollinen, joka ei odota heitä omien rajojensa sisäpuolella, vaan etsii heidät käsiinsä itse padišahin valtakunnasta. Ei edes suurvisiiri eikä »sodan tuleva aurinko», kaimmakami Kara Mustafa, tietänyt, mitä ajattelisi tästä hyökkäyksestä. Kuinka tuo valtakunta, jonka voimattomuudesta heillä oli mitä tarkimmat tiedot, esiintyi yht'äkkiä hyökkäävänä, sitä ei pystynyt tajuamaan yksikään turkkilainen, mutta selvää oli, ettei sulttaanin retki ollutkaan niin taattua voittokulkua.

Sulttaani otti sotaneuvottelussa sekä visiirin että kaimmakamin vastaan ankaran näköisenä..

— Olette pettäneet minut, — sanoi hän, sillä eivätpä puolalaiset lienekään niin heikkoja, koska etsivät meidät käsiinsä. Sanoitte, ettei Sobieski rupea puolustamaan Kamienecia, mutta varmaankin hän on koko sotajoukkonsa kanssa nyt edessämme...

Visiiri ja kaimmakami koettivat selittää herralleen, että hyökkääjät saattoivat olla jokin irrallinen rosvojoukko, mutta he eivät itsekään uskoneet sitä, sillä oli löydetty vihollisen jäljiltä, musketteja ja myttyjä, joissa oli rakuunain takkeja.

Sobieskin äskettäin tekemä perin uhkarohkea, mutta kuitenkin hyvin menestynyt sotaretki Ukrainaan pani otaksumaan, että tuo peloittava sotapäällikkö tahtoi nytkin katkaista tien viholliselta.

— Hänellä ei ole sotajoukkoja, — sanoi suurvisiiri kaimmakamille, kun he tulivat sotaneuvottelusta, — mutta hänessä asuu leijona, joka ei tunne pelkoa; jos hän on saanut kootuksi vaikkapa vain muutamia kymmeniä tuhansia ja on täällä, niin saamme mennä Chotimiin verissä päin.

— Tahtoisinpa otella hänen kanssaan, — lausui nuori Kara Mustafa.

— Jumala torjukoon sinulta sen onnettomuuden! — vastasi suurvisiiri.

Vähitellen kuitenkin bialogrodilaiset ja dobruckilaiset tataarilaisjoukot tulivat vakuutetuiksi, ettei heidän läheisyydessään ollut suurempia sotajoukkoja eikä ensinkään mitään joukkoja. Löydettiin sen sijaan noin kolmesataa ratsua käsittävän joukon jäljet, joka joukko oli nopeasti rientänyt Dniestriä kohti. Muistaen lipekiläisten kohtalon eivät tataarilaiset ajaneet sitä takaa, sillä he pelkäsivät ansaa.

Hyökkäys lipekiläisiä vastaan jäi hämmästyttäväksi ja selittämättömäksi asiaksi, mutta vähitellen Orduihamajunissa rauhoituttiin — ja sulttaanin sotajoukot jatkoivat etenemistään vedenpaisumuksen kaltaisena vyörynä.

Sillävälin Nowowiejski oli turvallisena matkalla elävine saaliineen Raszkowia kohti. Hän kulki nopeasti, mutta tiedustelijat olivat jo toisena päivänä saaneet selville, ettei heitä ajettu takaa, ja siksi he, vaikka kiiruhtivatkin, eivät kuitenkaan liiaksi rasittaneet hevosiaan.

Azya oli edelleen Nowowiejskin ja Lušnian välissä köysillä hevosen selkään sidottuna. Vaikka häneltä oli taittunut kaksi kylkiluuta ja hän oli suuresti heikontunut, koska myös Basian iskemät haavat hänen kasvoissaan olivat auenneet hänen rimpuillessaan Nowowiejskin käsissä sekä vielä sen johdosta, että oli ollut kuljetettaessa hevosen selässä pää riipuksissa, niin peloittava vääpeli oli sentään pitänyt hänestä huolta, ettei hän kuolisi, ennenkuin oli tultu Raszkowiin ja kosto oli pantu toimeen.

Nuori tataarilainen puolestaan olisi tahtonut kuolla, sillä hän tiesi, mikä häntä odotti. Ensin hän päätti kuolla nälkään eikä tahtonut nauttia ravintoa, mutta Lušnia väänsi hänen yhteen puristetut leukaluunsa erilleen veitsellä ja kaatoi väkisin hänen suuhunsa viinaa ja moldaulaista viiniä, johon oli sekoitettu hienoksi jauhettua korppua. Levähdyspaikoissa hän myös valeli Azyan kasvoja vedellä, etteivät silmän ja nenän haavat, joissa kulkiessa oli joukoittain kärpäsiä ja paarmoja, alkaisi märkiä eivätkä tuottaisi onnettomalle nuorukaiselle ennenaikaista kuolemaa.

Nowowiejski ei puhunut hänelle mitään matkalla; kerran vain, matkan alussa, kun Azya pyysi päästä vapaaksi ja palkinnoksi henkensä säästämisestä lupasi antaa takaisin Zosian ja Ewkan, sanoi luutnantti hänelle:

— Valehtelet, koira! Möit molemmat stambulilaiselle kauppiaalle, joka möi heidät markkinoilla.

Ja Azyan eteen tuotiin Eliaszewicz, joka sanoi hänelle kaikkien kuullen:

— Niin on asia, effendi! Möit hänet tietämättä itsekään kenelle, ja Adurowicz möi sankarin sisaren, vaikka tämä oli jo raskaana hänelle...

Nämä sanat kuultuaan Azya luuli hetken ajan, että Nowowiejski murskaa hänet heti kauheissa käsissään; ja myöhemmin, kun hän oli jo menettänyt kaiken toivon, hän päätti johtaa asiat siihen, että nuori jättiläinen vimmoissaan surmaisi hänet ja siten säästäisi hänet enemmiltä tuskilta; ja kun Nowowiejski, joka ei tahtonut päästää häntä näkyvistään, ratsasti aina hänen vierellään, niin hän alkoi suurisuisesti ja häpeämättömästi kerskua kaikella, mitä oli tehnyt. Hän puhui, miten hän oli teurastanut vanhan Nowowiejskin, miten pitänyt teltassaan Zosia Boskaa, miten hekumoinut tämän neitseydellä, miten pieksänyt hänen ruumistaan piiskalla ja potkinut häntä jaloillaan.

Hiki virtaili suurina pisaroina pitkin Nowowiejskin kalpeita kasvoja; hän kuunteli, hänellä ei ollut voimaa mennä loitommalle: hän kuunteli ahneesti, hänen kätensä nytkähtelivät, ruumista puistattivat kouristukset, mutta hän hillitsi itsensä eikä surmannut Azyaa.

Muuten Azya ärsyttäessään vihamiestään kiusasi samalla itseäänkin, sillä, kaikki hänen kertomuksensa saivat hänet muistamaan nykyistä onnettomuuttaan. Äskettäin vielä hän oli muitten käskijä, eli ylellisesti, oli murza ja nuoren kaimmakamin suosikki, mutta nyt hän hevosen selkään köytettynä ja elävältä kärpästen syömänä oli menossa hirveätä kuolemaa kohti! Nyt olivat hänelle helpotuksen hetkiä ne, jolloin hän kivusta ja nääntymyksestä meni tainnoksiin.

Semmoista tapahtui yhä useammin, niin että Lušnia alkoi pelätä, ettei Azyaa ehkä saataisikaan viedyksi hengissä perille. Mutta he kulkivat yötä päivää antaen hevosten levätä vain sen verran kuin oli välttämätöntä ja yhä lähemmäksi Raszkowia tultiin. Tataarilaisen voimakas henki ei kuitenkaan tahtonut hevin erota runnellusta ruumiista. Hän oli sensijaan viime päivinä ollut yhtämittaa kuumeessa ja väliin vaipunut raskaaseen uneen. Usein hän kuumehoureissaan tai unissaan oli olevinaan yhä Chreptiowissa ja muka lähdössä yhdessä Wolodyjowskin kanssa suureen sotaan; toisinaan taas hän oli saattavinaan Basiaa Raszkowiin; toisinaan oli muka ryöstänyt Basian ja piti häntä teltassaan; väliin hän kuumehoureissaan näki taisteluja ja verilöylyjä, joissa hän oli Puolan tataarilaisten hetmani ja semmoisena jakeli käskyjään.

Mutta sitten hän taas tuli tajuihinsa ja heräsi; avattuaan silmänsä hän näki Nowowiejskin ja Lušnian kasvot, rakuunain kypärät, sillä nämä olivat jo heittäneet pois lammaspaimenten karvalakit, — ja koko todellisuuden, joka oli niin kamala, että se tuntui hänestä julmalta painajaisunelta. Jokainen hevosen liikahdus tuotti hänelle kipua, haavoja kivisti entistä enemmän, ja hän meni taas tainnoksiin, heräsi taas tajuntaan, joutui uudelleen kuumeen kouriin ja vaipui uneen — herätäkseen taaskin.

Oli hetkiä, jolloin hänestä tuntui epätodennäköiseltä, että hän, moinen kurjimus, olisi Tuchay-beyn poika ja että hänen elämänsä, joka oli ollut täynnä tavattomia kärsimyksiä ja näytti lupaavan suurta tulevaisuutta, päättyisi näin pian ja kauhealla tavalla.

Toisinaan nousi hänen mieleensä sellaistakin, että hän joutuu heti kärsimystensä päätyttyä ja kuoltuaan paratiisiin, mutta koska hän oli aikoinaan itsekin tunnustanut kristinoppia ja elänyt kauan kristittyjen parissa, niin hän pelästyn ajatellessaan Kristusta. Kristus ei armahtaisi häntä; jos profeetta olisi mahtavampi Kristusta, niin hän ei olisi antanut häntä Nowowiejskin käsiin. Olihan kuitenkin mahdollista, että profeetta vielä armahtaa häntä ja antaa hänen sielunsa erota ruumiista, ennenkuin hän menehtyy kärsimyksiin.

Oltiin jo saapumassa Raszkowiin. Kuljettiin kallioista maata, josta huomasi Dniestrin olevan lähellä. Illemmalla Azya joutui horrostilaan ollen puolittain kuumeessa, puolittain tajuissaan; hourekuvat ja todellisuus sekaantuivat toisiinsa. Hänestä tuntui, että oli tultu perille, että on pysähdytty, että hän kuulee ympärillään toisteltavan »Raszkow, Raszköw!» Sitten hän oli kuulevinaan, miten kirveillä hakattiin puita.

Hän tunsi päätään valeltavan kylmällä vedellä ja sitten pitkän aikaa kaadettavan viinaa kurkkuunsa. Silloin hän tuli täydelleen tajuihinsa. Hänen yllään oli öinen tähtitaivas ja hänen ympärillään loisti muutamia kymmeniä soihtuja. Hänen korviinsa kuuluivat sanat:

— Onko tajuissaan?

— On. Katse on järkevä...

Samassa hän näki yläpuolellaan Lušnian kasvot.

— No, veliseni, — sanoi vääpeli rauhallisella äänellä, — aikasi on tullut.

Azya makasi pitkällään ja hänen oli hyvä hengittää, sillä hänen käsivartensa oli asetettu kahden puolen päätä, minkä johdosta laajentunut rinta kohoili vapaammin ja sai enemmän ilmaa kuin hänen ollessaan köytettynä hevosen selkään. Hän ei kuitenkaan voinut liikuttaa käsiään, koska ne oli sidottu pään yläpuolella tammiseen lautaan, joka kulki hänen hartioittensa alitse, ja ne oli kääritty tervassa kasteltuihin olkiin.

Tuchay-beyn poika tajusi heti, minkätähden tämä oli tehty, mutta samalla hetkellä hän näki muitakin valmistuksia, jotka ilmaisivat, että hänen kärsimyksensä tulisivat pitkiksi ja julmiksi. Vyötäisistä jalkapohjiin asti hän oli alaston ja kohotettuaan hiukan päätään hän huomasi paljaitten polviensa välissä äsken hakatun terävän seipään. Tämän seipään paksumpi pää oli asetettu kantoa vastaan. Azyan kummastakin jalasta lähti nuora päättyen vetohihnaan, johon oli valjastettu hevonen. Azya näki soihdun valossa vain hevosten takapuolen ja kaksi miestä, jotka seisoivat hiukan kauempana ja nähtävästi pitelivät hevosia suitsista.

Onneton nuorukainen näki nämä valmistukset yhdellä silmäyksellä. Sitten hän jostakin syystä katsahti taivasta kohti ja näki tähdet sekä kuun kirkkaan sirpin.

— Minut pannaan seipääseen! — ajatteli hän.

Ja hän puri hampaansa yhteen niin rajusti kuin hänellä olisi ollut kouristuksia leuoissa. Hiki nousi hänen otsalleen, mutta samalla hänen kasvonsa tulivat kylmiksi, sillä veri pakeni niistä. Sitten hänestä tuntui, kuin maa olisi vajonnut hänen hartioittensa alta ja kuin hänen ruumiinsa olisi lentänyt lentämistään pohjattomaan kuiluun. Hetkeksi hän menetti ajan ja paikan tajun eikä tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Vääpeli väänsi veitsellä hänen hampaansa erilleen ja alkoi kaataa viinaa hänen kurkkuunsa.

Azya kakisteli ja sylki pois polttavan nesteen, mutta nieli sitä myös. Silloin hän joutui omituiseen tilaan: hän ei päihtynyt, päinvastoin hän ei ollut koskaan ajatellut selvemmin eikä nopeammin. Hän näki mitä tapahtui, ymmärsi kaikki, ja hänet valtasi vain jonkinmoinen tavaton kiihtymys ja kärsimättömyys sen johdosta, että tätä kaikkea kesti niin kauan ja ettei vielä päästy minkäänlaiseen alkuun.

Silloin kuului hänen viereltään raskaita askelia, ja hänen edessään seisoi Nowowiejski.

AAATataarilaisen koko ruumis rupesi vapisemaan, kun hän näki Nowowiejskin. Hän ei pelännyt Lušniaa, koska halveksi häntä kovin, mutta Nowowiejskia hän ei halveksinut, siihen hänellä ei ollut aihetta; sensijaan valtasi Azyan jonkinmoinen taikauskoinen pelko, vastenmielisyys ja inho joka kerran, kun hän katsoi noita kasvoja.

Hän ajatteli sillä hetkellä: »Olen hänen vallassaan ja pelkään häntä!» Ja se oli niin kauhea tunne, että sai hiukset nousemaan pystyyn Tuchay-beyn pojan päässä.

Nowowiejski sanoi:

— Sen takia, mitä olet tehnyt, kuolet kärsimyksiin!

Lipekiläinen ei vastannut mitään, tuhisi vain kuuluvasti.

Nowowiejski vetäytyi syrjään. Syntyi hiljaisuus, jonka keskeytti Lušnia:

— Myös rouvaa vastaan nostit kätesi, — sanoi hän käheällä äänellä, — mutta rouva on nyt herran kodissa ja sinä meidän käsissämme. Aikasi on tullut!

Näistä sanoista alkoivat Azyan tuskat. Tuo kauhea mies ilmoitti hänelle kuoleman hetkellä, että hänen petoksensa ja kaikki hänen julmuutensa oli hukkaan mennyttä. Jos edes Basia olisi kuollut matkallaan, niin hänellä olisi ollut se lohdutus, ettei Basia ole kenenkään muun oma, joskaan ei hänenkään. Tuokin lohdutus riistettiin häneltä juuri nyt, kun terävä seiväs oli kyynärän päässä hänen ruumiistaan. Kaikki oli ollut turhaa! Niin paljon petosta, niin paljon verta ja niin kamala rangaistus odottamassa — turhan tähden, aivan turhan tähden!...

Lušnia ei tietänytkään, miten paljon raskaammaksi hän oli tehnyt kuoleman Azyalle näillä sanoillaan. Jos olisi tietänyt sen, niin olisi toistellut niitä koko matkan.

Mutta nyt ei enää ollut aikaa sieluntuskiin, sillä rangaistuksen toimeenpano oli alkava. Lušnia kumartui, tarttui molemmin käsin Azyan lanteisiin siten, että saattoi asettaa ne haluamaansa suuntaan, ja huusi hevosia piteleville miehille:

— Eteenpäin! Hitaasti, yhtaikaa!

Hevoset lähtivät liikkeelle, nuorat pingoittuivat ja vetivät Azyaa jaloista. Ruumis laahautui hetkisen maassa ja tarttui sitten seipään teroitettuun kärkeen. Kärki alkoi heti tunkeutua häneen, ja oli tapahtumassa jotain kamalaa, jotain luonnon ja inhimillisten tunteitten vastaista. Onnettoman uhrin luut työntyivät erilleen, ruumis oli repeämässä kahtia; hänen olemuksessaan tuntui niin tavatonta, niin kauheata kipua, että se miltei lähenteli harvinaista nautintoa. Seiväs tunkeutui yhä syvemmälle.

Tuchay-beyn poika puri hammasta, mutta ei lopulta kuitenkaan jaksanut kestää, — hänen suunsa vääntyi kauheaan irvistykseen, ja kurkusta lähti huuto: »Aa! Aa! Aa!» Se ääni muistutti variksen vaakkumista.

— Hitaasti! — komensi vääpeli.

Azya päästi uuden, entistä kovemman huudon.

— Vaakutko? — kysyi vääpeli.

Sitten hän huudahti miehille:

— Siinä se! — lisäsi hän kääntyen Azyan puoleen, joka yht'äkkiä vaikeni ja vain voihki käheästi.

Nopeasti päästettiin hevoset valjaista, sitten kohotettiin seiväs pystyyn, sen paksu pää pistettiin vartavasten kaivettuun kuoppaan, joka senjälkeen puuhaa. Hän oli tajuissaan. Tämä kamala rangaistustapa oli sitäkin kaameampi, kun seipääseen pistetty uhri saattoi elää jopa kolme vuorokautta. Azyan pää painui rinnalle, hänen huulensa liikkuivat aivan kuin hän olisi pureskellut ja maistellut jotakin; hän tunsi nyt suurta raukeutta ja näki edessään jotakin epämääräistä valkoista, joka jostakin syystä tuntui hänestä hirveältä, mutta tuon hämäryyden keskeltä hän tunsi vääpelin ja rakuunain kasvot, tiesi olevansa seipäässä ja ruumiinsa painon vaikutuksesta painuvansa ja seipään kärjen tunkeutuvan yhä syvemmälle; muuten hän tunsi jalkojensa turtuvan ja tunsi yhä vähemmän kipua.

Väliin peitti pimeys häneltä tuon epämääräisen valkoisen silmien edestä; silloin hän räpytteli ainoata silmäänsä tahtoen katsella ja nähdä kaikki kuolemaansa asti. Hänen katseensa siirtyi erikoisen itsepintaisesti soihdusta toiseen, sillä hänestä näytti jokaisen hekin ympärille muodostuvan sateenkaarenvärinen rengas.

Mutta hänen kärsimyksensä eivät olleet lopussa. Vähän ajan kuluttua tuli vääpeli seipään luo kaira käsissä ja huusi seisoville:

— Kohottakaa minut!

Kaksi vahvaa miestä nosti hänet ilmaan. Azya alkoi katsella häntä läheltä räpyttäen silmäänsä, aivan, kuin olisi tahtonut päästä selville, mikä mies oli kiivennyt yhtä korkealle kuin hän. Vääpeli sanoi:

Rouva löi sinulta päästä toisen silmän, ja minä olen luvannut kaivaa sinulta päästä toisen.

Sen sanottuaan hän työnsi kairan kärjen Azyan silmäterään, pyöräytti kerran ja toisen, ja kun silmäluomi ja silmää peittävä ohut kalvo jo olivat riekaleina poran terän ympärillä, vetäisi hän sen ulos silmästä.

Silloin tulvahti kummastakin silmäkuopasta verivirta, ja kahden kyynelvirran tavoin juoksi veri pitkin Azyan kasvoja.

Hänen, kasvonsa kalpenivat ja tulivat yhä kalpeammiksi. Rakuunat alkoivat ääneti sammuttaa soihtuja aivan kuin häveten sitä, että valaistiin näin julmaa tekoa; vain kuun sirppi heitteli hopeaista, mutta ei kovin kirkasta hohdetta Azyan ruumiille.

Hänen päänsä painui kokonaan rintaa vastaan, vain tammilautaan sidotut ja tervassa kasteltuihin olkiin käärityt kädet olivat korkeuteen kohotetut aivan kuin tämä idän poika olisi pyytänyt turkkilaista puolikuuta kostamaan tihutyön tekijöille.

— Hevosten selkään! — kajahti Nowowiejskin ääni.

Juuri ennen ratsun selkään nousemistaan vääpeli sytytti viimeisellä palavalla soihdulla tataarilaisen pystyyn nostetut kädet, minkä jälkeen ratsujoukko lähti liikkeelle Jampolia kohti. Mutta Raszkowin raunioitten keskellä, yön pimeydessä erämaassa oli korkeassa seipäässä yksinään Azya, Tuchay-beyn poika, — ja valaisi kauan...

IV.

Kolme viikkoa myöhemmin, keskipäivällä, oli Nowowiejski taas Chreptiowissa. Matka Raszkowista oli vienyt häneltä niin paljon aikaa sen tähden, että hän oli vielä monta kertaa käynyt Dniestrin toisella puolen pitääkseen silmällä tataarilaisjoukkoja ja joen varrella asuvia perkulabeja. Nämä kertoivat sitten lähestyville sulttaanin sotajoukoille, että olivat nähneet kaikkialla puolalaisia joukkoja ja kuullee puhuttavan suurista sotajoukoista, jotka aivan varmaan eivät rupea odottamaan turkkilaisten saapumista Kamienecin edustalle, vaan itse lähtevät turkkilaisia vastaan aloittaakseen niiden kanssa kiivaan taistelun.

Sulttaani, jolle oli vakuuteltu Puolan heikkoutta oli hyvin ihmeissään, lähetti edeltäpäin me lipekiläiset, valakialaiset ja Tonavan tuolla puolen asuvat tataarilaiset, mutta eteni itse hitaasti, sillä vaikka Hänellä oli määrättömästi sotavoimia, niin hän pelkäsi suuresti taistelua Puolan säännöllisten sotajoukkojen kanssa.

Chreptiowissa Nowowiejski ei tavannut Wolodyjowskia, sillä pieni ritari oli lähtenyt Motówidlon jälkeen Krimin tataarilaisia ja Doroszeńkon joukkoja vastaan. Siellä hän kartutti entistä mainettaan tekemällä suuria urotöitä: löi julman Korpanin ja jätti hänen ruumiinsa tantereelle petojen syötäväksi; samoin löi peloittavan Drozdin, urhoollisen Malyszkan, kaksi Sinyn veljestä, jotka olivat kuuluisia kasakkaretkeilijöitä, ynnä suuren joukon pienempiä rosvokoplia ja tataarilaisjoukkoja.

Rouva Wolodyjowska oli Nowowiejskin saapuessa lähdössä Kamieneciin jäännösjoukkoineen ja karjalaumoineen, sillä vihollisen lähestymisen johdosta oli jo poistuttava Chreptiowista.

Ikävöiden lähti rouva Wolodyjowska tästä puisesta linnoituksesta, jossa hän tosin oli joutunut moniin seikkailuihin, mutta myös viettänyt elämänsä onnellisimman ajan miehensä kanssa, kuuluisien soturien parissa ja rakastavien sydänten ympäröimänä. Nyt hänen oli omasta pyynnöstään lähdettävä Kamieneciin, tuntemattomiin kohtaloihin ja niihin vaaroihin, joita piiritys toi mukanaan.

Mutta hänellä oli rohkea sydän eikä hän valitellut, vaan sen sijaan piti tarkoin silmällä matkavalmistuksia huolehtien sotamiehistä ja elukoista; Häntä auttoi tässä Zagloba, joka kaikissa asioissa oli ymmärtäväisempi muita, sekä Muszalski, verraton jousimies ja samalla toimelias soturi sekä harvinaisen kokenut mies.

He kaikki ilostuivat suuresti Nowowiejskin tulosta, vaikka näkivätkin heti nuoren ritarin kasvoista, ettei hänen ollut onnistunut vapauttaa pakanain käsistä Ewkaa eikä suloista Zosiaa. Basia vuodatti katkeria kyyneliä, kun kuuli noiden molempien kohtalosta, sillä heitä täytyi pitää jo ainaiseksi menetettyinä. Kun ei tiedetty, kenelle heidät oli myyty, niin heidät saatettiin viedä Stambulin markkinoilta Vähään-Aasiaan, turkkilaisten vallan alaisiin saariin tai Egyptiin ja pitää heitä siellä haaremiin suljettuina, ilman että oli mahdollista lunastaa heidät vapaaksi tai edes saada selkoa heidän olinpaikoistaan.

Basia itki, viisas Zagloba itki, itki myös Muszalski, verraton jousimies, — ainoastaan Nowowiejskin silmät pysyivät kuivina, sillä hän oli itkenyt kyyneleensä loppuun. Mutta kun hän kertoi, miten hän oli mennyt Tonavan lähettyville Tykiczin luo ja siellä lyönyt lipekiläisjoukon aivan tataarilaisarmeijan ja sulttaanin nenän edessä ja ottanut kiinni ilkeän Azyan, Tuchay-beyn pojan, niin molemmat vanhat ritarit alkoivat kalistella sapeliaan ja huutaa:

— Antakaa hänet tänne! Täällä Chreptiowissa pitää hänen saada surmansa!

Siihen vastasi Nowowiejski:

— Hän sai surmansa Raszkowissa, missä oli tehnyt tihutyönsä, ja täkäläinen vääpeli keksi hänelle kidutukset, jotka eivät olleet helppoja.

Sitten hän kertoi, millaisen kuoleman Azya Tuchay-beyn poika oli saanut, ja toiset kuuntelivat kauhuissaan, mutta eivät tunteneet sääliä.

— Että Herra Jumala rankaisee rikokset, se on tunnettu asia, — sanoi viimein Zagloba, — mutta se on kummallista, että piru suojelee niin kehnosti palvelijoitaan!

Basia huokasi hurskaasti, nosti katseensa korkeutta kohti ja vähän aikaa mietittyään sanoi.

— Hänen voimansa ei riitä Jumalan kaikkivaltaa vastaan!

— Sanoitte ihan paikalleen! — huudahti Muszalski. — Jos perkele, mistä Jumala varjelkoon, olisi voimakkaampi kuin Herra Jumala, niin häviäisi kaikki oikeus ja sen mukana myös valtakuntamme! — Siksipä minä en pelkääkään turkkilaisia, sillä primo: ne ovat senkin vietäviä, ja secundo: ovat Belialin poikia! — sanoi Zagloba.

Vähän aikaa olivat kaikki vaiti. Nowowiejski istui penkillä kädet polvilla ja tuijotti himmein silmin lattiaan. Muszalski kääntyi hänen puoleensa:

— Mahtaa teistä nyt kuitenkin tuntua helpommalta, — sanoi hän, — sillä onhan suuri lohdutus saada kunnollisesti kostaa?

— Sanokaa, tuntuuko nyt todellakin helpommalta! Onko nyt parempi? — kysyi Basia äänellä, joka ilmaisi suurta sääliä.

Jättiläinen oli jonkin aikaa vaiti, aivan kuin olisi selvitellyt omia ajatuksiaan. Viimein hän vastasi ikäänkuin kovin ihmeissään ja niin hiljaa, että se kuului kuiskaukselta:

— Kuvitelkaahan, totisesti ajattelin itsekin, että oloni tulee helpommaksi, kun saan hänet hengiltä... Näinkin hänet seipäässä, näin, että häneltä kaivettiin silmä päästä, vakuutin itselleni, että minun oli parempi olla, mutta se ei ole totta! Se ei ole totta!...

Nowowiejski tarttui käsin onnettomaan päähänsä ja sanoi hampaat yhteen puristettuina:

— Parempi oli hänen seipäässä, parempi kaira silmässä, parempi kädet tulessa kuin minun on olla kaiken sen kanssa, mitä minussa on lähtemättömästi, mikä askarruttaa ajatuksiani ja muistiani. Vain kuolema on lohdutukseni, kuolema, kuolema — ei mikään muu!...

Tämän kuultuaan Basia, jolla oli toimekas ja urhea mieli, nousi yht’äkkiä, pani kätensä onnettoman miehen pään päälle ja sanoi:

— Suokoon Jumala sen teille Kamienecissa, sillä totta puhuen se on ainoa lohdutus!

Nowowiejski sulki silmänsä ja alkoi toistella:

— Niin se on! Niin se on! Jumala teitä palkitkoon!...

Samana iltana kaikki lähtivät matkalle Kamieneciin.

Tultuaan tienkäänteeseen katseli Basia vielä kauan, kauan linnoitusta, joka loisti iltaruskon kajastuksessa. Viimein hän siunasi sitä tehden ristinmerkin ja sanoi:

— Suotakoon meidän vielä palata Michalin kanssa hoivaasi, rakas Chreptiow!... Älköön odottako meitä mikään pahempi kohtalo!...

Ja kaksi kyyneltä vierähti hänen rusoittaville kasvoilleen. Omituinen kaiho valtasi kaikkien sydämet— ja he jatkoivat matkaansa ääneti.

Ilta pimeni.

Kamienecia kohti kuljettiin hitaasti, sillä jälkijoukko ei voinut edetä nopeasti. Siinä oli kuormasto, hevoslaumoja, härkiä, puhveleita, kameeleja; palveluskunta piti huolta karjasta. Muutamat palvelusmiehet ja sotamiehet olivat menneet naimisiin Chreptiowissa, minkä vuoksi kuormastossa oli naisiakin. Sotaväkeä oli Nowowiejskin joukko ja senlisäksi kaksisataa miestä unkarilaista jalkaväkeä, minkä joukon pieni ritari itse oli kustantanut ja harjoittanut. Sen suojelijana oli Basia ja johtajana hyvä upseeri, Kaluszewski nimeltään. Oikeita unkarilaisia ei tässä joukossa ollut ainoatakaan ja sitä nimitettiin unkarilaiseksi ainoastaan magyaarilaisen asunsa vuoksi. Aliupseereina oli ansioituneita rakuunoita, miehistönä entisiä rosvoja, jotka oli siepattu rosvojoukoista ja tuomittu hirtettäviksi. Heille oli sitten lahjoitettu henki sillä ehdolla, että palvelevat jalkaväessä ja sovittavat entiset rikkomuksensa uskollisuudella ja urhoollisuudella. Heidän joukossaan oli myös vapaaehtoisia, jotka olivat hylänneet vuorten rotkot ja muut sentapaiset olinpaikat ja tahtoivat mieluummin ruveta Chreptiowin »pikku haukan» palvelukseen kuin tuntea hänen miekkansa olevan valmiina heidän päänsä menoksi. Se oli vielä jokseenkin kuritonta ja harjaantumatonta joukkoa, mutta urhoollista, puutteeseen, vaaroihin ja veritöihin tottunutta.

Basia piti tavattoman paljon tästä jalkaväestä, joka oli Michalin muodostama, ja tuon joukon miesten villit sydämet kiintyivät myös pian ihanaan ja hyvään rouvaan. He astelivat nyt Basian ajopelien kahden puolen tuliluikut olalla ja sapelit vyöllä ylpeinä siitä, että olivat rouvan vartiostona, ja valmiina puolustamaan häntä hurjasti, jos jokin tataarilaisjoukko sattuisi heidän tielleen.

Mutta tie oli vielä vapaa, sillä Wolodyjowski oli tarkkanäköisempi muita ja rakasti niin suuresti vaimoaan, ettei voinut sallia hänen joutuvan vähimmässäkään määrässä vaaralle alttiiksi. Matka sujui siis rauhallisesti. Lähdettyään iltapäivällä Chreptiowista he matkasivat iltaan asti ja koko yön. Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan he jo näkivät Kamienecin korkeat kalliot.

Nähdessään ne ynnä linnakkeet ja muuritornit kallioilla tunsivat tulijat suuren rohkeuden valahtavan rintaansa. Näytti mahdottomalta, että kenenkään muun kuin Jumalan käsi voisi hävittää tuon kotkanpesän, joka oli kalliolla jokien ympäröimänä. Oli ihana kesäpäivä; kirkkojen tornit, jotka näkyivät kallionkielekkeiden takaa, loistivat kuin jättiläiskynttilät; rauha, ilo ja riemu väikkyi tämän kauniin seudun yllä.

— Baška, — sanoi Zagloba, — monesti ovat pakanat kalunneet näitä muureja ja aina taittaneet niihin hampaansa! Haa! Miten monta kertaa olenkaan itse nähnyt, miten he pakenivat täältä pidellen turpaansa, jota kivisti. Suokoon Jumala, että nytkin käy samoin! 7

— Tietysti niin käykin! — vastasi Basia säteilevänä.

Kerran täällä oli eräs heidän keisareitaan, Osman. Se oli — muistan kaikki kuin eilisen päivän — vuonna 1621. Tuli miekkonen tähän Smotryczyn tuolta puolen, Chotimista; silmänsä jäivät selälleen, suu oli auki, katsoo katsomistaan — ja kysyy viimein: »Kuka on tämän linnoituksen noin lujaksi rakentanut?» — »Jumala!» — vastasi visiiri. — »Jumala sen sitten valloittakoonkin, sillä minä en ole hullu!» — Ja samassa hän lähti tiehensä.

— Hyvää kyytiäpä palasivatkin pois täältä! — pisti Muszalski väliin.

— Palasivat hyvää kyytiä, — vastasi Zagloba, — koska kutkutimme keihäillä heidän arkoja paikkojaan. Minut kantoivat ritarit sitten käsillään herra Lubomirskin luo.

— Te olette siis ollut Chotiminkin luona? — kysyi verraton jousimies. — Tuntuu ihan uskomattomalta, kun ajattelen, missä kaikkialla olettekaan ollut ja mitä urotöitä tehnyt!

Zagloba loukkaantui hiukan ja vastasi:

— En vain ollut siellä, vaan sain haavankin, jonka voin heti esittää teille ad oculos, jos olette niin utelias, mutta se pitää tehdä syrjässä, sillä ei ole minun soveliasta kerskua sillä rouva Wolodyjowskan nähden.

Kuuluisa jousimies ymmärsi, että Zagloba teki hänestä pilaa, mutta hän ei katsonut kykenevänsä kilpailemaan Zagloban kanssa älykkyydessä eikä senvuoksi jatkanut kyselyään, vaan koetti kääntää keskustelun toisaalle.

— Totta on, mitä sanotte, — lausui hän. — Kun on kauempana ja kuulee ihmisten puhuvan: »Kamienecia ei ole varustettu, Kamienec valloitetaan», niin valtaa pelko mielen, mutta kun näkee Kamienecin, niin toden totta rohkeus täyttää sydämen.

— Ja lisäksi vielä Michalkin tulee olemaan Kamienecissa! — huudahti Basia.

— Kenties myös herra Sobieski lähettää apua!

— Jumalan kiitos! Eivät asiamme ole niinkään huonosti, eipä suinkaan! Haa, on ollut huonomminkin emmekä kuitenkaan ole antautuneet!

— Vaikka olisi huonomminkin, niin pääasia on, ettei menetä rohkeuttaan! Meitä ei ole syöty eikä syödä niinkauan kuin meissä on elävä henki! — lopetti Zagloba.

Nämä iloiset ajatukset, mielessä kaikki vaikenivat, mutta tuo vaitiolo keskeytyi ikävällä tavalla yht'äkkiä ratsasti Basian ajopelien luo Nowowiejski. Hänen kasvonsa, jotka tavallisesti olivat peloittavat ja synkät, olivat nyt nauravat ja iloiset. Hän kiinnitti katseensa auringonpaisteessa välkkyvään Kamieneciin ja nauroi kaiken aikaa.

Molemmat ritarit ja Basia katselivat häntä ihmeissään, sillä he eivät voineet käsittää, miten linnoituksen näkeminen oli noin äkkiä voinut keventää hänen mielensä. Mutta hän sanoi:

— Ylistetty olkoon Herran nimi! Paljon on ollut murhetta, mutta nytpä on ilokin valmiina!

Hän kääntyi Basian puoleen:

— Molemmat ovat puolalaisen kunnanesimiehen Tomaszewiczin luona ja se on hyvä, sillä siellä he ovat turvassa eikä sellaisessa linnoituksessa tuo rosvo voi heille mitään.

— Kenestä te puhutte? —kysyi Basia pelästyneenä.

— Zosiasta ja Ewkasta.

— Jumala sinua siunatkoon! — huudahti Zagloba. — Älä antaudu pirun valtaan!

Mutta Nowowiejski jatkoi:

— Sekin, mitä kerrotaan isästäni, että muka Azya on hänet teurastanut, on myös valhetta!

— Hän on menettänyt järkensä! — kuiskasi Muszalski.

— Sallitteko, — sanoi Nowowiejski taas, — että ratsastan edelle? Kun en ole niin pitkään aikaan nähnyt heitä, niin on heitä ikävä. Oi, raskasta on olla kaukana lemmitystä!

Tämän sanottuaan hän alkoi nyökytellä molemmille puolille jättiläiskokoista päätään, kannusti sitten hevostaan ja lähti kiitämään.

Muszalski viittasi muutamille rakuunoille ja riensi hänen jälkeensä, ettei kadottaisi näkyvistään mielenvikaista miestä.

Basia peitti ruusunpunaiset kasvonsa käsiinsä ja pian alkoi hänen sormiensa lomitse vuotaa kuumia kyyneliä. Zagloba sanoi:

— Siinä oli kultainen poika, mutta liikaa on ihmiselle moinen onnettomuus... Eikä ihmisen henki voi elää ainoastaan kostolla...

Kamienecissa valmistauduttiin kiireesti puolustukseen. Vanhan linnan muureilla ja linnoituksen porteilla, varsinkin Ukrainalaisen Portin luona, työskentelivät kaupungissa asuvat eri »kansallisuudet» esimiestensä johdolla; noiden esimiesten joukossa oli puolalainen kunnanesimies Tomaszewicz huomattavin suuren rohkeutensa vuoksi ja koska oli erinomainen tykillä ampuja. Työssä käytettiin lapioita ja työntökärryjä ja siinä kilpailivat keskenään puolalaiset, ukrainalaiset, armeenialaiset, juutalaiset ja mustalaiset. Eri rykmenttien upseerit valvoivat töitä, vääpelit ja sotamiehet auttoivat asukkaita, aatelikin teki työtä unohtaen, että Jumala oli luonut heidän kätensä ainoastaan sapelia käyttämään ja jättänyt kaiken muun työn alhaisen kansan tehtäväksi. Esimerkkinä oli itse Wojciech Humiecki, Podolian lipunkantaja, jota katsellessaan ihmiset saivat kyyneliä silmiinsä, sillä hän kuljetti omin käsin kiviä työntökärryissä. Työ kihisi sekä kaupungissa että linnassa. Väkijoukossa kierteli dominikaaneja, jesuiittoja, fransiskaaneja ja karmeliitteja siunaten ihmisten aherrusta. Naiset toivat ruokaa ja juomaa työntekijöille: kauniit armeenialaisnaiset, jotka olivat rikkaitten kauppiaitten vaimoja ja tyttäriä, ja vielä kauniimmat juutalaisnaiset Karwaserysta, Žwaniecista, Zinkowiecysta, Dunajgrodista herättivät sotamiesten huomiota.

Mutta enimmän kiintyi väkijoukon huomio Basian tuloon. Oli tosin paljon erinomaisia naisia Kamienecissa, mutta ei ollut ketään, jonka miehellä olisi ollut suurempi sotainen maine. Olipa Kamienecissa kuultu rouva Wolodyjowskasta itsestäänkin, että hän oli urhea nainen, joka ei pelännyt asua autioilla seuduilla villien ihmisten keskuudessa ja joka oli miehensä mukana ollut sotaretkillä ja sitten, kun tataarilainen oli ryöstänyt hänet, oli kyennyt voittamaan tämän ja pääsemään ehein nahoin tuon rosvon käsistä. Hänen maineensa oli verraton. Mutta ne, jotka eivät häntä tunteneet eivätkä olleet vielä nähneet, kuvittelivat häntä jättiläisnaiseksi, joka murtaa hevosenkenkiä ja halkaisee panssarit. Suuresti he ihmettelivät, kun näkivät Basian pienet ja rusoittavat, miltei lapselliset kasvot.

Onko tämä itse rouva Wolodyjowska vaiko vain hänen tyttärensä? — kyselivät ihmiset.

— Hän itse, — vastasivat ne, jotka tunsivat.

Ihmettely valtasi porvarit, naiset, papit, sotaväen. Yhtä suuresti ihmetellen katseltiin »voittamatonta» Chreptiowin varusväkeä, rakuunoita, joiden joukossa ratsasti tyyneenä, hymyillen, älytön katse silmissään Nowowiejski, sekä unkarilaisen jalkaväen asussa olevien kulkurien tuimia kasvoja. Basian mukana seuraava muutamia satoja miehiä käsittävä valiojoukko ammattisotureita kohotti heti porvarien rohkeutta.

— Se ei ole mitä joukkoa tahansa, nämä katsovat rohkeasti turkkilaisia päin naamaa! — huudeltiin väkijoukossa.

Muutamat porvarit ja sotilaatkin, varsinkin piispa Trzebickin rykmenttiin kuuluvat, joka rykmentti oli äskettäin saapunut Kamieneciin, luulivat Wolodyjowskin itsensäkin olevan tulijain joukossa ja alkoivat senvuoksi huutaa:

— Eläköön herra Wolodyjowski!

— Eläköön puolustajamme! Uljain ritari!

— Vivat Wolodyjowski! Vivat!

Basia kuunteli ja hänen rintansa paisui, sillä naiselle ei mikään ole mieluisampaa kuin miehensä kunnia, varsinkin kun se raikuu ihmisjoukon suista suuressa kaupungissa.

— Niin paljon on täällä ritareita, — ajatteli Basia, — mutta ei kenellekään muulle huudeta kuin minun Michalilleni!

Ja hänen itsensäkin teki mieli huutaa joukon mukana: »Vivat Wolodyjowski!» Mutta Zagloba oli huomauttanut hänelle, että hänen oli käyttäydyttävä niinkuin arvohenkilön asema vaatii ja kumarrettava kahdelle puolelle niinkuin kuningattaret tekevät saapuessaan pääkaupunkiin.

Zagloba itse tervehti heiluttaen milloin kättään milloin lakkiaan, ja kun hänet tunnettiin ja alettiin kohottaa eläköönhuutoja hänenkin kunniakseen, niin hän lausui väkijoukolle:

— Hyvät herrat! Ken on kestänyt Zbarasissa, hän kestää Kamienecissakin.

Wolodyjowskin ohjeitten mukaisesti meni Chreptiowista tullut joukko äskettäin rakennetun dominikaanien naisluostarin luo. Pienellä ritarilla oli oma talo Kamienecissa, mutta koska luostari oli rauhallisella paikalla, jonne tykinkuulat tuskin lensivät, niin hän sijoitti rakkaan Basiansa mieluummin sinne, varsinkin kun hän oli luostarin suojelija ja saattoi senvuoksi otaksua, että Basia otettaisiin hyvin vastaan. Abbedissa Wiktorya, Braclawin vojevodan Stefan Potockin tytär, otti Basian vastaan avosylin. Hänen sylistään Basia joutui heti rakkaan tätinsä Makowieckan syliin. Tätiään hän ei ollutkaan nähnyt moneen vuoteen. Molemmat itkivät, itki myös herra pöytämestari, jonka lemmikki Basia oli aina ollut. Tuskin he olivat ennättäneet kuivata liikutuksen kyynelet silmistään, kun saapui Ketlingin puoliso Krzysia ja taas alkoivat tervehdykset; sitten keräytyi Basian ympärille nunnia ja aatelisnaisia, tuttuja ja tuntemattomia; siinä oli rouva Marcinowa Boguszowa, rouva Stanislawka, rouva Kalinowska, rouva Chocimierska, rouva Wojciechowa Humiecka, suuren ritarin, podolialaisen lipunkantajan puoliso. Jotkut, kuten rouva Boguszowa, kyselivät miehestään, toiset taas Basian mielipidettä turkkilaisten hyökkäyksestä ja luuliko hän Kamienecin voivan pitää puolensa.

Basia iloitsi suuresti huomatessaan, että häntä pidettiin jonkinmoisena sota-asiain tuntijana ja että — hänen suustaan odotettiin lohduttavia sanoja. Niitä hän ei säästänyt:

— Ei tule kysymykseenkään, — sanoi hän, — ettemme kykenisi pitämään puoliamme turkkilaisia vastaan. Michal tulee tänne tänään tai huomenna, viimeistään parin päivän kuluttua, ja kun hän ryhtyy huolehtimaan puolustuksesta, niin voitte nukkua rauhassa, ja onpa linnoituskin oivallinen, ymmärränpä, Jumalan kiitos, hiukan näitä asioita!

Basian varmuus valoi lohdutusta naisten sydämiin ja erikoisesti heitä rauhoitti lupaus, että Wolodyjowski tulee. Hänen nimensä oli todellakin niin arvossapidetty, että vaikka jo oli tullut ilta, niin sikäläisiä upseereja alkoi tulla tervehdyskäynnille Basian luo ja jokainen heistä kohta tervehdittyään kysyi, milloin pieni ritari saapuu ja aikooko hän todellakin jäädä Kamieneciin.

Basia otti vastaan ainoastaan majuri Kwasibrockin, joka oli Krakovan piispan jalkaväen päällikkö, kirjuri Rzewuskin, joka herra Laczynskin sijaisena hoiti rykmentin päällikön tehtäviä, ja Ketlingin. Muita ei päästetty puheille enää sinä päivänä, sillä rouva oli matkasta väsynyt ja sitäpaitsi hänen oli pidettävä huolta Nowowiejskista. Tuo onneton nuori mies oli aivan luostarin edustalla pudonnut hevosen selästä ja viety tainnoksissa kammioon.

Lähetettiin heti hakemaan lääkäri, sama, joka oli hoitanut Basiaa Chreptiowissa. Hän totesi vaikean aivovian ja antoi hyvin vähän toiveita eloon jäämisestä. Myöhään yöhön Basia, Muszalski ja Zagloba keskustelivat tästä tapauksesta ja pohtivat ritarin onnetonta kohtaloa.

— Lääkäri sanoi minulle, — huomautti Zagloba, — että jos hän säilyy hengissä, niin onnistuneesti verta laskemalla voi saada hänet pysymään täydessä järjessään ja sitten hän kestää onnettomuutensa jo kevyemmin.

— Ei hänelle löydy enää lohdutusta! — sanoi Basia.

— Usein olisi ihmiselle parempi, ettei hänellä olisi ollenkaan muistia, — lausui Muszalski, mutta eivätpä edes animalia ole sitä vailla.

Zagloba kävi vanhan jousimiehen lausuman kimppuun.

— Jos teillä ei olisi muistia, niin ette voisi käydä ripillä, — sanoi hän, — ja silloin olisitte luterilaisten tasolla ja omianne helvetin tuleen. Jo pappi Kamiński varoitti teitä jumalattomuudesta, mutta: pidä sutta miten hyvänä tahansa, metsään sen mieli sittenkin tekee!

— Olenko minä mikään susi? — sanoi kuuluisa jousimies. — Kas, Azya, se oli susi!

— Enkö sanonutkin sitä? — kysyi Zagloba. — Kuka sanoi ensimmäisenä: tuo on susi?

— Nowowiejski puhui minulle, — sanoi Basia, — että hän kuulee päivin ja öin, miten Ewka ja Zosia huutavat hänelle: »Pelasta!» — vaan miten voisi pelastaa? Kaiken täytyi päättyä sairauteen, sillä ei kukaan kestä tuollaista tuskaa. Heidän kuolemansa hän olisi vielä jaksanut kestää, mutta häpeää hän ei kestänyt.

— Nyt hän makaa kuin puupökkelö eikä tiedä tästä maailmasta mitään, — sanoi Muszalski. — Vahinko miestä, sillä olipa erinomainen retkeilijä.

Keskustelun keskeytti palvelija, joka tuli ilmoittamaan, että kaupungissa taas on paljon kihinää, sillä ihmiset kerääntyvät katsomaan Podolian herra kenraalia, joka juuri on saapunut mukanaan verrattain suuri seurue ja muutamia kymmeniä miehiä jalkaväkeä.

— Päällikkyys kuuluu hänelle, — sanoi Zagloba. — Herra Mikolaj Potocki tekee siinä hyvin, että on mieluummin täällä kuin jossakin muualla, mutta minusta olisi, kuten ennenkin olen sanonut, parempi, ettei hän olisi täällä. Hän vastusti hetmania eikä uskonut sodan syttymiseen, mutta nyt mene tiedä vaikka menettäisi henkensä!

— Kenties muutkin Potockit tulevat hänen jälkeensä, — sanoi Muszalski.

— Nähtävästi turkkilaiset ovat jo lähellä! vastasi Zagloba. — Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Suokoon Jumala, että herra kenraali olisi toinen Jeremi ja Kamienec toinen Zbaraž.

— Niin on oleva tai mieluummin tuhoudumme! — lausui jokin ääni kynnykseltä.

Basia hypähti pystyyn kuultuaan tuon äänen ja huudahtaen: »Michal!» — syöksyi pienen ritarin syliin.

Wolodyjowski toi sotatantereelta paljon tärkeitä uutisia, jotka hän kertoi ensin vaimolleen hiljaisessa luostarikammiossa, ennenkuin ilmoitti sotaneuvostolle. Itse hän oli nujertanut perinpohjin muutamia pienehköjä tataarilaisjoukkoja ja taistellut kunniakkaasti aivan Krimin kaanin ja Doroszeńkon joukkojen läheisyydessä. Hän oli tuonut myös muutamia kymmeniä vankeja, joilta voi saada tietoja kaanin ja Doroszeńkon sotavoimista.

Muut retkeilijät sensijaan eivät olleet onnistuneet yhtä hyvin. Herra Podlaski, jolla oli melkoisen suuri miesjoukko, oli kärsinyt tappion kiivaassa taistelussa; Motówidlon, joka oli mennyt Valakian tietä, oli lyönyt Kryczyński bialogrodilaisen tataarilaisjoukon ja Tykiczin verilöylyssä henkiin jääneitten lipekiläisten avulla.

Ennen Kamieneciin tuloaan oli Wolodyjowski poikennut Chreptiowiin, sillä hän oli tahtonut, kuten sanoi, vielä kerran katsella tuota onnensa paikkaa.

— Olin siellä, — sanoi hän, — kohta lähdettyänne; paikat eivät olleet vielä jäähtyneet jälkeenne ja helposti olisin saavuttanut teidät, mutta käväisin vielä Uszycyssa Moldaun rannalla kuullakseni, mitä aroilla oli tekeillä. Muutamat tataarilaisjoukot ovat jo tulleet yli ja pelkään, että ne työnnyttyään Pokucieen hyökkäävät »yllätettyjen» miesten kimppuun. Muut tataarilaiset kulkevat turkkilaisarmeijan edellä ja ovat pian täällä. Tulee piiritys, armahin kyyhkyläiseni, sitä ei voi välttää, mutta me emme antaudu, sillä täällä puolustaa jokainen paitsi isänmaataan myös yksityistä omaisuuttaan.

Kun hän oli sen sanonut, alkoivat hänen viiksensä liikkua; sitten hän tarttui vaimonsa hartioihin ja alkoi suudella hänen poskiaan. Sinä päivänä he eivät puhuneet enempää keskenään. Seuraavana aamuna Wolodyjowski kertoi uutisensa sotaneuvostolle piispa Tanckoronskin luona; neuvostoon kuului piispan lisäksi Podolian kenraali, Podolian aatelismarsalkka Lanckoroński, Podolian kirjuri Rzewuski, lipunkantaja Humiecki, Ketling, herra Makowiecki, majuri Kwasibrocki ja muutamia muita sotureita.

Wolodyjowskia ei miellyttänyt se, että Podolian herra kenraali ilmoitti luopuvansa päällikkyydestä ja antavansa sen neuvostolle.

— Äkillisissä tapauksissa on tarpeen yksi pää ja yksi tahto! — vastasi hänelle pieni ritari. — Zbarasissa oli kolme päällikköä, joilla oli asetuksen mukaan kaikki valta, mutta he antoivat sen ruhtinas Jeremi Wisniowieckille ollen, oikein kylläkin, sitä mieltä, että vaarassa on parasta totella yhtä ainoata.

Nämä sanat eivät vaikuttaneet mitään. Turhaan mainitsi oppinut Ketling esimerkkinä roomalaiset, jotka olivat maailman parhaita sotureita, mutta keksivät diktaattorivallan. Piispa Lanckoroński, joka ei pitänyt Ketlingistä, koska oli jostakin syystä saanut päähänsä, että skotlantilaissyntyinen ritari oli pohjaltaan harhaoppinen, vastasi, ettei tulokkaitten tarvitse opettaa puolalaisille historiaa ja että puolalaisilla on itselläänkin järkeä, joten heidän ei tarvitse matkia roomalaisia, joiden veroisia he sitäpaitsi täydelleen tai melkein täydelleen ovat sekä urhoollisuudessa että kaunopuheisuudessa. »Niin; kuin kokonainen sylys puita (sanoi hän) synnyttää suuremman liekin kuin yksi ainoa lastu, niin myös monta päätä on parempana takeena kuin yksi pää.» Samalla hän ylisti Podolian kenraalin »vaatimattomuutta», vaikka toiset kyllä käsittivät, että se oli vastuunalaisuuden pelkoa. Omasta puolestaan hän kehoitti ryhtymään neuvotteluihin vihollisen kanssa.

Kuultuaan tämän neuvon hypähtivät soturit paikoiltaan aivan kuin tuli olisi heitä polttanut. Wolodyjowski, Ketling, Makowiecki, Kwasibrocki, Humiecki, Rzewuski alkoivat murahdella ja kalisuttaa sapeliaan. Kuului huutoja: »Emme ole tulleet tänne ryhtyäksemme vihollisen kanssa keskusteluihin!»

»Papin viitassa on välimies!» Kwasibrocki huudahti: »Kirkon eteisessä on tuollaisen paikka eikä sotaneuvostossa!» — Syntyi hirveä melu.

Silloin piispa nousi seisomaan ja sanoi kuuluvalla äänellä:

— Minä olen ensimmäisenä valmis antamaan henkeni kirkon ja lampaitteni puolesta, ja kun minä mainitsin neuvotteluista ja koetan asioita pitkittää, niin en tee sitä, Jumala on todistajani, sen vuoksi, että tahtoisin luovuttaa linnoituksen, vaan antaakseni hetmanille aikaa koota apujoukkoja. Pakanat saa Sobieskin nimi kauhistumaan, ja vaikka hänellä ei olisikaan riittävästi sotavoimia, niin jo huhun levitessä hänen tulostaan turkkilaiset jättävät Kamienecin rauhaan.

Hänen voimallisen puheensa johdosta kaikki vaikenivat ja muutamat tulivat suorastaan hyvilleen, kun huomasivat, ettei piispa ajatellut linnoituksen antautumista.

Wolodyjowski sanoi:

— Ennenkuin vihollinen ryhtyy piirittämään Kamienecia, täytyy sen valloittaa Žwaniec, sillä se ei voi jättää varustettua linnoitusta selkänsä taakse. Podolian herra aatelismarsalkan luvalla minä menen ja sulkeudun Žwanieciin ja pidän siellä puoliani sen ajan, minkä herra piispa arvelee kuluvan apujoukkojen odottamiseen. Otan mukaani luotettavia miehiä, eikä Žwaniec antaudu niin kauan kuin minä olen elossa.

Tämän johdosta alkoivat kaikki huutaa:

— Se on mahdotonta! Sinua tarvitaan täällä! Jos sinä et ole täällä, niin porvarit menettävät rohkeutensa eivätkä sotamiehetkään ole yhtä innostuneita. Se ei mitenkään käy päinsä! Kenellä täällä on enemmän kokemusta? Kuka on ollut mukana Zbarasissa, ja kuka johtaa, kun on tehtävä hyökkäys ulos? Sinä joudut tuhon omaksi Žwaniecissa ja me tuhoudumme täällä, jos sinä et ole kanssamme!

— Minä teen mitä päällystö määrää! — vastasi Wolodyjowski.

— Žwanieciin pitäisi lähettää joku nuori uskalikko, joka auttaisi minua! — sanoi Podolian aatelismarsalkka.

— Menköön Nowowiejski! — huusivat muutamat.

— Nowowiejski ei voi lähteä, sillä hänellä on aivokuume, — vastasi Wolodyjowski. — Hän on vuoteessa eikä tiedä tästä maailmasta mitään.

— Neuvotelkaamme sillävälin siitä, mihin kukin sijoittuu ja mitä porttia puolustaa! — lausui piispa.

Kaikkien katseet kääntyivät Podolian kenraaliin. Hän sanoi:

— Ennenkuin annan määräykset, tahtoisin mielelläni kuulla kokeneitten soturien mielipiteitä, ja koska herra Wolodyjowski täällä on sotatoimissa kokenein, niin pyydän häntä käsittämään ensiksi puheenvuoroa.

Wolodyjowski neuvoi hyvin lujittamaan ennen kaikkea kaupungin edustalla olevat linnakkeet, sillä niihin hän arveli vihollisen päähyökkäyksen kohdistuvan. Muut olivat samaa mieltä.

Jalkaväkeä oli kuusikymmentätuhatta miestä, ja se jaettiin sillä tavoin, että linnan oikeata sivua puolustamaan asetettiin Myśliszewski, vasenta Humiecki, joka oli kuuluisa Chotimin luona suorittamistaan urotöistä. Chotimin suunnalle, kaikkein vaarallisimpaan paikkaan, asettui itse Wolodyjowski, alemmaksi sijoitettiin Serdiukien osasto, Zinkowicin puolta suojeli majuri Kwasibrodski, eteläistä puolta Wasowicz, linnan puoleista sivua kapteeni Bukar yhdessä Krasiriskin miesten kanssa. Kaikki nämä miehet olivat ammattisotureita, ei mitään vapaaehtoisia, vaan taisteluissa karaistunutta valiojoukkoa, jonka oli helpompi olla tykkitulessa kuin muiden tavallisessa päivän helteessä. Sitäpaitsi he olivat, palvellessaan Puolan sotajoukoissa, jotka aina olivat olleet vähälukuisia, tottuneet nuoruudestaan asti torjumaan kymmenenkertaa lukuisampia vihollisjoukkoja ja pitivät tämmöistä aivan luonnollisena asiana. Tykistön ylipäälliköksi määrättiin kaunis Ketling, joka oli kaikkia muita nopeampi tykkien käytössä.

Ylimpänä johtajana linnassa oli pieni ritari, jonka Podolian kenraali oikeutti tekemään hyökkäyksiä ulos linnoituksesta milloin hän vain katsoi sen tarpeelliseksi.

Soturit ilostuivat, kun saivat tietää, missä kunkin paikka oli, ja osoittivat intoaan kohottamalla suuren huudon ja kalisuttamalla miekkojaan.

Tätä kuullessaan ajatteli Podolian kenraali.

— En uskonut, että voisimme puolustautua, ja epäuskoisena saavuin tänne vain omantuntoni ääntä noudattaen, mutta kukapa tietää, emmekö kykenekin tämmöisillä sotilailla lyömään takaisin vihollista? Minä saan siitä kunniaa ja minua mainitaan toisena Jereminä, ja siinä tapauksessa ehkä onnentähteni tuonut minut tänne!

Ja yhtä suuresti kuin hän aikaisemmin oli epäillyt puolustusmahdollisuuksia, yhtä varma hän nyt oli siitä, ettei Kamienecia kenties voitaisikaan valloittaa, minkä johdosta hänen rohkeutensa kasvoi ja hän alkoi yhä reippaammin puuhata kaupungin puolustushommissa.

Päätettiin, että itse kaupunkiin, Ukrainan Portille, asettuu Makowiecki mukanaan pieni joukko aatelia, puolalaisia porvareita, jotka olivat muita sitkeämpiä taistelussa, ynnä muutamia kymmeniä armeenialaisia ja juutalaisia. Luckan portin puolustus uskottiin Grodeckille ja siellä olivat tykeistä huolehtimassa Zuk ja Matczynski. Raatihuoneen torille asettui Lukasz Dziewanowski; mustalaisten meluisan joukon päällikkönä Ukrainan Portin takana oli Chocimirski. Sillalta aina herra Sinickin hoviin asti asetettiin vartijoita, joiden päällikkönä oli Kazimierz Humiecki, urhoollisen Wojciechin veli. Etemmäksi sijoittui Staniszewski ja Lackan porttia puolustamaan Marein Bogusz; Kellotornin luo asettui Jerzy Skarzynski yhdessä Jackowskin kanssa, aivan Bialoblockin aukon luo. Rzeznikin muuritornia vartioivat Dubrawski ja Pietraszewski. Kaupungin päävallia puolustamaan määrättiin Tomaszewicz, puolalaisen oikeusalueen esimies, ja pienempää Jackowski. Määrättiin rakennettavaksi kolmaskin valli, josta käsin myöhemmin muuan juutalainen, joka oli nokkela tykkimies, tuotti turkkilaisille paljon haittaa.

Kun näin oli järjestetty asiat, menivät kaikki illalla iloisina Podolian kenraalin luo, joka tässä illanvietossa erikoisesti osoitti kunnioitustaan Wolodyjowskille asettamalla hänet kunniapaikalle, tarjoilemana parhaita viinejä ja ruokia ja puhumalla että piirityksen päätyttyä jälkimaailma lisää nimitykseen »pieni ritari» vielä nimityksen »Kamienecia Hektor». Wolodyjowski puolestaan vastasi, että tahtoo palvella isänmaataan parhaan kykynsä mukaan ja aikoo sen vuoksi antaa tuomiokirkossa erityisen lupauksen, minkä jälkeen hän kääntyi piispan puoleen pyytäen, että tämä saliisi hänen antaa lupauksensa seuraavana päivänä. Piispa ymmärsi, että tämmöisestä lupauksesta saattoi olla hyötyä yhteiselle asialle, ja suostui mielellään. Seuraavana päivänä oli tuomiokirkossa suuri jumalanpalvelus. Sitä seurasivat hartain ja juhlallisin mielin ritarit, aateli, sotilaat ja yhteinen kansa. Wolodyjowski ja Ketling olivat langenneet maahan alttarin eteen; Krzysia ja Basia polvistuivat heidän läheisyyteensä ja itkivät, sillä he tiesivät, että annettava lupaus saattoi merkitä hengenvaaraa heidän miehilleen.

Messun päätyttyä piispa kääntyi seurakuntaan päin monstranssi kädessään; pieni ritari nousi silloin, polvistui alttarin portaille ja lausui tyynellä, joskin sisäistä liikutusta ilmaisevalla äänellä:

— Niitten erikoisten hyvien töitten ja sen erikoisen varjeluksen tähden, mikä on tullut osakseni Herran Jumalan Kaikkivaltiaan ja Hänen ainoan Poikansa puolelta, minä tuntien aivan erikoista kiitollisuutta lupaan ja vannon, että minä, niin totta kuin Jumala ja Hänen Poikansa minua auttakoon, puolustan viimeiseen hengenvetooni saakka pyhää ristiä. Kun nyt minulle on uskottu päällikkyys vanhassa linnassa, niin en päästä siihen saastaisuudessa elävää pakanavihollista, niinkauan kuin voin käsiäni ja jalkojani liikuttaa, en väisty muureilta, en kohota valkoista lippua, vaikka hautautuisin, raunioihin. Siihen minua auttakoon Jumala ja pyhä risti. Amen.

Juhlallinen hiljaisuus vallitsi temppelissä. Sitten kuului Ketlingin ääni:

— Minä lupaan, — lausui hän, — niiden erikoisten hyvien töitten takia, jotka ovat tulleet osakseni tässä isänmaassani, puolustaa viimeiseen veripisaraan asti linnaa ja hautaudun mieluummin sen raunioihin kuin sallin vihollisen jalan astua sen muureille. Ja niinkuin minä vannon tämän vilpittömin sydämin ja sulasta kiitollisuudesta, niin minua auttakoon Jumala ja pyhä risti. Amen.

Pappi laski alas monstranssin ja antoi ensin Wolodyjowskin sekä sitten Ketlingin suudella sitä. Sen nähdessään lukuisa ritari joukko alkoi äännellä kirkossa. Kuului lauseita:

— Me kaikki vannomme! Kaadumme toinen toisensa jälkeen! Tämä linnoitus ei antaudu! Vannomme! Vannomme! Amen! Amen! Amen!

Sapelit ja miekat lennähtivät suhahtaen tupestaan ja välkkyvä teräs teki kirkon valoisaksi. Se välke valaisi tuimia kasvoja, liekehtiviä silmiä, ja suuri, tavaton innostus valtasi aatelin, sotamiehet, kansan.

Kirkon kaikki kellot alkoivat kumahdella, urut rupesivat soimaan, piispa alkoi: »Sub Tuum praesidium» — sadat äänet vastasivat siihen — ja niin rukoiltiin linnoituksen puolesta, joka oli kristikunnan etuvartija ja Puolan avain.

Jumalanpalveluksen päätyttyä lähtivät Ketling ja Wolodyjowski kirkosta käsi kädessä. Heitä tervehdittiin ja siunattiin matkalla, sillä jokainen oli varma siitä, että he mieluummin kaatuvat kuin luovuttavat linnan.

Mutta ei kuolema, vaan voitto ja kunnia näytti väikkyvän heidän yllään, — ja todennäköisesti kaikkien noiden ihmisten joukossa he olivat ainoat, jotka tiesivät, miten kamalan valan he olivat vannoneet. Heitä uhkaavan tuhon aavisti kenties myös kaksi rakastavaa sydäntä, sillä ei Basia eikä Krzysia voinut tyyntyä, ja kun Wolodyjowski viimein oli luostarissa vaimonsa luona, niin tämä itki ja nyyhkytti kuin pikku lapsi, painautui hänen rintaansa vastaan ja puhui katkonaisella äänellä:

— Muista... Michalku, että... Jumala varjelkoon sinut onnettomuudelta... minä... minä en tiedä... miten... minun... käy!

Ja hän alkoi vavista mielenliikutuksesta, myös pieni ritari oli hyvin liikutettu. Hänen keltaiset viiksensä liikkuivat edestakaisin vähän aikaa. Viimein hän sanoi:

— No, no, Baška... se oli tarpeen, no!

— Mieluummin kuolisin! — sanoi Basia.

Sen kuultuaan alkoi pieni ritari liikuttaa vielä nopeammin viiksiään ja hoki muutamia kertoja: »Hiljaa, Baška!... Hiljaa!» Viimein hän lausui rauhoittaakseen naista, jota rakasti enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa:

— Muistatko, mitä minä sanoin, kun Herra Jumala antoi minulle takaisin sinut? Minä sanoin näin: »Mitä tahansa Sinä, Herra Jumala, vain tahdot minulta, sen lupaan Sinulle. Jos jään eloon, niin rakennutan sodan päätyttyä kappelin, mutta sodan aikana minun on tehtävä jotakin erinomaista, etten osoittautuisi kiittämättömäksi Sinua kohtaan.» Mitä on linna! Kovin vähän on sekin niin suuresta hyvyydestä! Aika on tullut! Eihän käy päinsä, että Vapahtaja sanoo: »Lupaukset ovat lorua!» Ennen litistäkööt minut liiman kivet kuin rikon Jumalalle antamani ritarin sanan! Tämä on tarpeen, Baška! Siinä kaikki!... Luottakaamme Jumalaan, Baška!...

V.

Vielä samana päivänä Wolodyjowski lähti joukkoineen auttamaan Wasilkowskia, joka oli Hrynczukissa, sillä oli tuotu tieto, että tataarilaiset olivat hyökänneet sinne, vanginneet ihmisiä, anastaneet karjaa, mutta jättäneet kylät polttamatta, ettei heidän kulkuaan huomattaisi. Wasilkowski oli ehtinyt voittaa heidät, oli saanut saalista ja ottanut vankeja. Vangit vei Wolodyjowski Žwanieciin ja antoi Makowieckin tehtäväksi kiduttaa heitä sekä kirjoittaa muistiin heidän tunnustuksensa, jotka hän sitten aikoi lähettää hetmanille ja kuninkaalle.

Tataarilaiset vangit ilmoittivat, että olivat saaneet määräyksen mennä perkulabien alueelle avustajanaan ratsumestari Styngar valakialaisineen. Sensijaan he eivät voineet sanoa, vaikka heitä miten olisi kidutettu, miten kaukana oli sillä hetkellä turkkilaisten hallitsija kaikkine sotajoukkoineen, sillä he olivat kulkeneet hajanaisina joukkoina edellä eivätkä olleet yhteydessä pääjoukon kanssa.

Kaikki kuitenkin tunnustivat yhtäpitävästi, että sulttaani oli lähtenyt liikkeelle suurin sotavoimin, oli tulossa Puolaa kohti ja saapuisi luultavasti pian Chotimiin. Noissa tunnustuksissa ei ollut mitään uutta Kamienecin puolustajille, mutta koska Varsovassa, kuninkaan hovissa, ei uskottu sodan alkamiseen, niin Podolian aatelismarsalkka päätti lähettää vangit yhdessä näiden uutisten kera Varsovaan.

Wolodyjowskin joukko palasi tyytyväisenä ensimmäiseltä retkeltään. Illalla tuli Wolodyjowskin luo hänen sinutteluveljensä Habareskulin, Chotimin perkulabien vanhimman, sihteeri. Hän ei tuonut mitään kirjettä, sillä perkulabi ei uskaltanut kirjoittaa, mutta tiedoitti sensijaan suullisesti sinutteluveljelleen Wolodyjowskille, »silmäterälleen» ja »sydämensä ystävälle», että tämä olisi varuillaan ja että jos Kamienecissa ei ole riittävästi puolustusjoukkoja, niin poistuisi jollakin syyllä kaupungista, sillä sulttaania odotettiin jo seuraavana päivänä Chotimiin kaikkine sotajoukkoineen.

Wolodyjowski käski lausumaan kiitoksensa perkulabille ja lähetti sihteerin takaisin annettuaan hänelle runsaan palkinnon. Itse hän ilmoitti heti päällystölle lähestyvästä vaarasta.

Vaikka sitä oli odotettu joka hetki, teki ilmoitus kuitenkin voimakkaan vaikutuksen. Linnoitustöitä joudutettiin entistä kiihkeämmin. Hieronim Lanckoroński riensi viivyttelemättä Žwanieciin pitääkseen sieltä käsin silmällä Chotimia.

Jokin aika meni odottamiseen. Viimein elokuun 2 päivänä sulttaani saapui Chotimiin. Hänen joukkonsa levittäytyivät sen edustalle kuin ääretön meri, ja kun ne näkivät edessään viimeisen padišahin valtakuntaan kuuluvan kaupungin, niin sadoista tuhansista kurkuista kohosi huuto: »Allah! Allah!» Dniestrin toisella puolen oli turvattomana Puola, jonne näiden äärettömien joukkojen oli vyöryttävä kuin tuhotulva tai joka niiden oli hävitettävä kuin ahne tuli. Suuret joukot, joita ei voitu majoittaa kaupunkiin, täyttivät kedot, samat kentät, joilla muutamia kymmeniä vuosia aikaisemmin puolalaiset olivat voittaneet yhtä suurilukuisen muhamettilaisjoukon.

Nyt näytti koston hetki tulleen eikä kukaan näistä villeistä hyökkääjistä, sulttaanista alkaen aina vähäpätöisimpään kuormarenkiin asti, aavistanutkaan, että nämä kentät tulisivat vielä toistamiseen tuhoisiksi puolikuulle. Voiton toivo, suorastaan voiton varmuus innostutti kaikkia. Janitšaarit ja spahit, nostoväkijoukot Balkanilta, Rodopin vuorilta, Rumeliasta, Pekonista ja Ossasta, Kannelilta ja Libanonilta, Arabian aroilta Tigrisin rannoilta, Niilin laaksosta ja Afrikan polttavilta hietikoilta pesivät villein huudoin, että heidät vietäisiin »uskottomalle rannalle»...

Mutta silloin alkoivat muessinit Chotimin minareeteista kutsua rukoukseen ja silloin syntyi hiljaisuus.

Päitten meri, jossa oli mitä erilaisimpia päähineitä, painui maata kohti ja kentällä alkoi kuulua rukousten muminaa, joka muistutti äärettömän suuren mehiläisjoukon surinaa, ja tuuli kantoi tämän äänen Dniestrin yli Puolaan.

Sitten alkoivat rummut päristä ja torvet soida merkiksi, että oli tullut levon aika.

Vaikka sotajoukko oli marssinut hitaasti ja rasittumatta, niin padišah tahtoi kuitenkin antaa sen kunnollisesti levätä pitkän, Adrianopolissa alkaneen matkan jälkeen. Hän itse puhdistautui kirkkaassa lähteessä, joka oli lähellä kaupunkia, ja asettui sitten Chotimin linnaan. Kentälle alettiin pystyttää joukkoja varten telttoja, jotka pian peittivät valkoisen lumen tavoin silmänkantamattomiin koko seudun.

Päivä oli ollut kaunis ja iltakin oli ihana. Viimeiset iltarukoukset luettuaan asettui leiri levolle. Tuhansia ja satoja tuhansia tulia alkoi välkkyä ja näitä tulia katseltiin levottomina vastapäätä olevasta Žwaniecin linnasta, sillä niitä oli niin laajalti, että tiedusteluretkellä olleet sotilaat, tahtoessaan tehdä selkoa näkemästään, sanoivat heistä tuntuneen, että »koko Moldau oli tulessa». Mutta sikäli kuin kirkas kuu nousi yhä ylemmäksi tähtitaivaalle, sammuivat muut tulet, paitsi vartijain, leiri hiljeni, ja yön äänettömyydessä kuului vain hevosten hirnuntaa ja Tarabanin soilla laitumella olevien puhvelien örinää.

Mutta seuraavana aamuna jo päivän sarastaessa sulttaani käski janitšaareja, tataarilaisia ja lipekiläisiä menemään Dniestrin yli ja valtaamaan Žwaniecin, sekä kaupungin että linnan.

Rohkea Hieronim Lanckoroński ei odottanut heitä muurien suojassa. Hänellä oli neljäkymmentä miestä omia tataarilaisia, kahdeksankymmentä kijania ja oma lippukuntansa. Tällä joukolla hän hyökkäsi janitšaarien kimppuun ylimenopaikassa ja huolimatta kiivaasta kivääritulesta sekoitti tämän turkkilaisen valiojoukon niin, että se alkoi epäjärjestyksessä peräytyä veteen.

Mutta sillävälin oli joen yli päässyt tataarilaisjoukko lipekiläisten avustamana hyökännyt sivultapäin kaupunkiin. Savu ja huudot ilmaisivat rohkealle aatelismarsalkalle, että kaupunki jo oli vihollisen vallassa. Hän komensi vetäytymään pois ylimenopaikalta ja lähtemään onnettomia asukkaita auttamaan. Janitšaarit, jotka olivat jalkaväkeä, eivät voineet ajaa häntä takaa, ja hän ratsasti täyttä laukkaa apuun. Hän oli jo perillä, mutta silloin hänen palvelijakuntaansa kuuluvat tataarilaiset yht'äkkiä viskasivat pois lippunsa ja siirtyivät vihollisen puolelle.

Hetki oli sangen vaarallinen: tataarilaiset otaksuivat petoksen aiheuttavan epäjärjestystä ja hyökkäsivät senvuoksi lipekiläisten auttamina kiivaasti aatelismarsalkan kimppuun. Onneksi kijanit innostuneina johtajansa esimerkistä tekivät voimakasta vastarintaa, ja puolalainen lippukunta löi pian vihollisen, joka ei kyennyt pitämään puoliaan säännöllistä puolalaista ratsuväkeä vastaan. Sillan tienoo peittyi ruumiilla, ja varsinkin lipekiläisiä kaatui, koska he yleensä pysyivät vankemmin paikoillaan kuin muut tataarilaiset. Heitä surmattiin vielä melkoinen määrä kaduillakin, kunnes Lanckoroński huomatessaan janitšaarien lähestyvän vetäytyi muurien suojaan. Sitä ennen hän kuitenkin lähetti viestinviejän Kamieneciin pyytämään apua.

Padišah ei luullut heti sinä päivänä saavansa haltuunsa Žwaniecin linnaa ja ajatteli, syystä kylläkin, hävittävänsä sen silmänräpäyksessä silloin, kun tapahtuu yleinen joukkojen ylimeno. Hänen tarkoituksenaan oli vallata aluksi vain kaupunki ja otaksuen lähettämiensä joukkojen hyvin riittävän siihen tehtävään hän ei lähettänyt sinne sen enempää janitšaareja eikä tataarilaisia. Ne taasen, jotka jo olivat tulleet joen yli, ottivat kaupungin uudelleen haltuunsa heti, kun aatelismarsalkka oli vetäytynyt linnan muurien suojaan, eivätkä sytyttäneet sitä palamaan voidakseen saada siinä vastedes itselleen ja muillekin joukoille suojaa. Sensijaan he käyttelivät ahkerasti sapeleitaan ja tikareitaan. Janitšaarit tekivät väkivaltaa nuorille naisille ja raatelivat miehiä ja lapsia kirvein, tataarilaiset ryöstivät itselleen saalista.

Silloin huomattiin linnan tornista, että Kamienecin suunnalta oli tulossa jokin ratsujoukko.

Tämän kuultuaan meni Lanckoroński itse torniin mukanaan muutamia tovereitaan, asetti tähystysputken ampuma-aukkoon, katseli kauan ja tarkasti kentälle ja sanoi viimein:

— Se on Chreptiowin varustusväkeen kuulunutta kevyettä ratsuväkeä, samaa, joka mukanaan Wasilkowski kävi Hrynczukissa. Varmaankin on nytkin lähetetty hänetkin.

Sitten hän alkoi katsella uudestaan:

— Näen vapaaehtoisia; varmaankin Humiecki Wojciech.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

Jumalan kiitos, siellä on myös itse Wolodyjowski, sillä näen rakuunoita! Hyvät herrat!

Tehkäämme mekin hyökkäys ulos ja Jumalan avulla ajamme vihollisen ei vain pois kaupungista, vaan veteen.

Sen sanottuaan hän riensi niin kiireesti kuin suinkin pääsi alas järjestämään kijanejaan ja tovereitaan hyökkäykseen.

Samaan aikaan näkivät tataarilaisetkin ratsujoukon lähestymisen ja läpitunkevia »Allah!»-huutoja päästellen he alkoivat kokoontua yhteen ja järjestyä. Kaikilla kaduilla kuului rummun ja pillien ääni; janitšaarit asettuivat riveihin niin nopeasti, että tuskin mikään jalkaväki maailmassa kykeni järjestäytymään niinkuin he.

Tataarilaisjoukko lähti kuin vihurin lennättämänä kiitämään ulos kaupungista ja ratsasti kevyttä ratsuväkeä kohti. Itse tataarilaisjoukko, lukuunottamatta lipekiläisiä, joita Lanckoroński oli surmannut suuren määrän, oli kolme kertaa suurempi Žwaniecin varusväkeä ja lähestyvää apujoukkoa, ja sentähden se epäröimättä hyökkäsi Wasilkowskin kimppuun. Mutta Wasilkowski oli hurjapää, joka kiivaasti ja sokeasti syöksyi päin kaikkia vaaroja. Hän käski heti miehiään ratsastamaan täyttä vauhtia ja kiiti kuin tuulispää vihollisia vastaan välittämättä heidän suuremmasta lukumäärästään.

Tämmöinen rohkeus hämmästytti tataarilaisia, jotka yleensä eivät pitäneet käsikähmästä. Vaikka jäljessä ratsastavat murzat huusivat heille ja pillien vihellys ja rumpujen pärinä kehoitti heitä hakkaamaan uskottomia, niin he alkoivat pidätellä ratsujaan; nähtävästi he yhä enemmän menettivät rohkeuttaan. Vihdoin he nuolenkantaman päässä puolalaisista pakenivat kahtaalle lähetettyään nuolisateen heitä kohti ratsastavaa joukkoa vastaan.

Wasilkowski ei tietänyt mitään janitšaareista, jotka etenivät talojen taitse jokea kohti, syöksähti ajamaan kiivaasti takaa toista tataarilaisjoukon puolikasta, saavutti sen pian ja alkoi hakata niitä, joilla oli huonommat hevoset ja jotka sen vuoksi pakenivat hitaammin. Silloin tataarilaisjoukon toinen puoli kääntyi takaisin saartaakseen hänet, mutta samassa riensivät paikalle vapaaehtoiset sekä aatelismarsalkka kijaniensa kanssa. Eri puolilta ahdistettuina tataarilaiset hajaantuivat silmänräpäyksessä kuin tuhka tuuleen — ja alkoi kilpajuoksu, se on, ryhmä ajoi takaa toista, mies miestä, jolloin tataarilaisia kaatui paljon, varsinkin Wasilkowskin iskuista, joka ryntäsi sokeasti yksinään kokonaisten ryhmien kimppuun niinkuin haukka hyökkää varpusparveen.

Mutta Wolodyjowski, tarkkanäköinen ja kylmä soturi ei päästänyt rakuunoitaan luotaan. Aivan niinkuin mies pitelee voimakkain käsin kiinni metsäkoiria eikä päästä niitä minkä elukan kimppuun hyvänsä, vaan laskee valloilleen vasta sitten, kun näkee julman metsäkarjun säkenöivät silmät, samoin pieni ritari halveksien pelkurimaista tataarilaisjoukkoa katseli, eikö sen takana ole spaheja, janitšaareja tai muuta valiojoukkoa.

Hänen luokseen riensi Hieronim Lanckoroński kijaneineen.

Janitšaarit ovat joen luona! — huudahti hän, — käykäämme heidän kimppuunsa!

Jokainen rakuuna veti miekan tupestaan ja komensi: — Eteenpäin!

Jokainen rakuuna veti suitset tiukemmalle voidakseen varmemmin hallita ratsuaan, koko rivi kumartui hiukan eteenpäin ja lähti liikkeelle niin hyvässä järjestyksessä kuin olisi ollut katselmuksessa. Aluksi ajettiin ravia, sitten nelistäen, mutta hevosia ei päästetty vielä juoksemaan kaikkein nopeinta vauhtiaan.

Viimein sivuutettiin talorivit ja tultiin veden luo linnan itäpuolelle. Rakuunat näkivät janitšaarien valkeat huopahatut ja huomasivat joutuvansa tekemisiin säännöllisen janitšaarijoukon kanssa.

— Lyö — huudahti Wolodyjowski.

Hevoset kurottautuivat ja juoksivat eteenpäin, niin että melkein vatsa hipoi maata ja kavioista sinkoili multakokkareita.

Janitšaarit eivät tietäneet, millainen joukko oli tullut Žwaniecin avuksi, ja olivat todellakin menossa joelle. Yksi heidän osastonsa, johon kuului kolmattasataa miestä, oli jo rannalla ja sen ensimmäiset rivit olivat juuri astumassa lautoille; toinen yhtä suuri osasto oli lähestymässä jokea nopeasti, mutta täydellisessä taistelujärjestyksessä, kun se näki ratsastajat. Se pysähtyi heti ja kääntyi silmänräpäyksessä viholliseen päin. Pyssymiehet asettuivat etunojoon, ja säntillinen yhteislaukaus pamahti. Otaksuen rannalla olevien toveriensa tukevan heitä kivääritulella janitšaarit eivät peräytyneet ammuttuaan, vaan syöksyivät huudahtaen ja rajusti savupilven läpi sapelit käsissä ratsuväkeä vastaan.

Semmoiseen uhkarohkeuteen pystyivät ainoastaan janitšaarit, mutta he saivat maksaa sen kalliisti, sillä ratsuväki ei voinut pidättää hevosiaan, vaikka olisi tahtonutkin, ja iski heihin kuin moukari, murskasi heti heidän joukkonsa ja synnytti kauhua ja turmiota.

Törmäyksen voimasta huojui ensimmäinen rivi kuin viljapelto tuulessa. Monet tosin kaatuivat vain nurin, hypähtivät taas pystyyn ja juoksivat hajaantuneina jokea kohti toisen osaston ampuessa sieltä käsin tavan takaa, jolloin ampujain oli tähdättävä korkealle, että osaisivat toveriensa päitten yli rakuunoihin. Jonkin aikaa lauttojen luona seisovat janitšaarit näyttivät epäröivän ja olevan epävarmoja siitä, oliko heidän astuttava lautoille vaiko toisen osaston esimerkkiä seuraten hyökättävä ratsujoukkoa vastaan. Mutta tästä jälkimmäisestä askelesta pidätti heitä se, että näkivät janitšaarien pakenevan ryhmissä ja ratsuväen hevosten työntävän mitä litistäen rinnallaan ja rakuunain hakkaavan heitä niin vimmatusti, että heidän raivonsa oli aivan yhtä silmiinpistävä kuin heidän taitavuutensa. Toisinaan tuollainen pakenijaryhmä, jota liiaksi ahdistettiin, kääntyi epätoivoissaan ja alkoi purra kuin ahdistettu peto, joka näkee, ettei enää pääse pakoon.

Silloin rannalla olijat saattoivat nähdä selvästi omin silmin, ettei tälle ratsuväelle voinut vetää vertoja käsiaseitten käytössä, niin paljon taitavampi heitä se oli siinä. Pakenevia iskettiin niin tottuneesti ja nopeasti, ettei silmin saattanut erottaa sapelien liikkeitä. Koko joenvarsi kaikui sapelien iskuista, ja janitšaariryhmät, joita lyötiin säälimättä, hajaantuivat kaikkiin suuntiin.

Wasilkowski kiiti kevyen ratsuväkensä etunenässä piittaamatta mitään hengenvaarasta. Mutta samoin kuin taitava niittomies on etevämpi voimakkaampaa, mutta vähemmän tottunutta renkiä ja tyynesti edeten tekee parempaa jälkeä, niin myös Wolodyjowski oli taistelussa etevämpi hurjaa nuorta miestä.

Vähän ennen kuin iskettiin yhteen janitšaarien kanssa hän päästi rakuunansa menemään edellä ja jäi itse jonkin verran jälkeen voidakseen saada yleissilmäyksen taistelusta. Näin hän kauempana seisoen katseli tarkasti, syöksähti tavan takaa taistelun tuoksinaan, hyökkäsi, ohjasi oikeaan suuntaan, antoi temmellyksen taas loitota itsestään ja katseli taas, hyökkäsi taas.

Kuten tavallisesti käy jalkaväen kanssa taisteltaessa, samoin nytkin ratsuväki innoissaan meni pakenijain ohi. Muutamia kymmeniä näistä, nähdessään tien joelle katkaistuksi, kääntyi pakenemaan kaupunkiin päin piiloutuakseen auringonkukkien sekaan, joita kasvoi talojen edustalla. Mutta Wolodyjowski huomasi heidät, saavutti kaksi ensimmäistä ja kaatoi ne kahdella kevyellä iskulla maahan, niin että he penkoen jaloillaan maata heittivät henkensä.

Nähdessään tämän ampui kolmas pientä ritaria pyssyllään, mutta ohi. Pieni ritari halkaisi miekallaan hänen nenänsä ja suunsa ottaen hänet siten hengiltä. Sitten hän lähti viivyttelemättä ajamaan takaa toisia, eikä maalaispoika poimi niin nopeasti sieniä, jotka kasvavat yhdessä ryhmässä, kuin hän poimi heitä miekallaan, ennenkuin ennättivät auringonkukkien luo. Vain kaksi viimeistä joutui elävinä žwaniecilaisten käsiin, ja pieni ritari käski säästää heidän henkensä.

Itse hän, jonkin verran kiihtyneenä siitä, että näki janitšaarit jo tungetuiksi tuntuvasti jokea kohti, riensi taiston temmellykseen ja tultuaan rakuunainsa luo alkoi käyttää miekkaansa. Väliin hän hyökkäsi eteenpäin, väliin käännähti oikeaan tai vasempaan, pisti eikä katsonut sen enempää, mutta joka iskun jälkeen painui valkoinen lakki maahan.

Janitšaarit alkoivat pelosta huutaen tunkeilla hänen edessään ja hän puolestaan iski kahta vertaa nopeammin, ja vaikka hän itse pysyi aivan levollisena, niin ei kukaan voinut seurata silmillään hänen miekkansa liikkeitä eikä huomata, milloin hän löi ja milloin pisti, sillä sapeli liikkui muodostaen kaiken aikaa valorenkaan hänen ympärilleen.

Lanckoroński, joka jo ammoin oli kuullut mainittavan häntä verrattomaksi taituriksi, mutta ei vielä koskaan ollut nähnyt häntä toiminnassa, lakkasi taistelemasta ja katseli hämmästyneenä voimatta uskoa, mitä näki, nimittäin että yksi ainoa mies, olkoonpa että oli mestari ja parhaan ritarin maineessa, voi saada niin paljon toimeen.

Hän tarttui päähänsä ja ympärillä olevat toverit kuulivat hänen yhtämittaa hokevan: »Tämä on vielä enemmän kuin on kerrottukaan, jumaliste!» Toiset taas huusivat: »Katsokaa, sillä tämmöistä ette näe missään muualla!»

Mutta Wolodyjowski jatkoi yhä taistelua.

Janitšaarit oli tungettu joelle asti ja alkoivat epäjärjestyksessä pyrkiä lautoille. Koska lauttoja oli riittävästi ja niillä oli tullut vähemmän ihmisiä kuin oli mennyt, niin niille asetuttiin nopeasti ja helposti. Raskaat airot alkoivat liikkua, ja janitšaarit erotti yhä levenevä vesiuoma.

Mutta lautoilta alkoivat paukahdella pyssyt, ja rakuunat vastasivat tuleen kivääreillään; savupilvi leijaili vedenpinnan yllä ja levisi laajalle. Lautat janitšaareineen etenivät yhä kauemmaksi. Voiton saaneet rakuunat kohottivat ankaran huudon ja puiden nyrkkiään menijöille huutelivat heidän jälkeensä:

— Siitä sait, koira! Siitä sait!...

Vaikka luodit vielä sinkoilivat, niin Lanckoroński syleili jo rannalla Wolodyjowskia:

— En uskonut silmiäni! — sanoi hän. — Mirabilia ovat nuo teot, suuren kirjailijan pitäisi ne ikuistaa!

Wolodyjowski vastasi:

— Synnynnäisiä taipumuksia ja harjoitusta, siinä kaikki! Olen ollut jo monessa sodassa.

Syleiltyään Lanckorońskia hän irtautui tämän syleilystä ja huudahti katsahdettuaan rannalle:

Katsokaa, teidän armonne, sillä tuo on harvinainen näky!

Aatelismarsalkka kääntyi ja näki upseerin, joka rannalla jännitti jousta.

Se oli Muszalski.

Kuuluisa jousimies oli tähän saakka taistellut toisten mukana, samassa mylläkässä, mutta nyt, kun janitšaarit olivat edenneet jo niin kauas, etteivät heidän pyssynsä eivätkä pistolinsa kantaneet rannalle asti oli hän vetänyt jousensa esiin, asettunut rannan korkeimmalle kohdalle, koettanut ensin sormellaan jännettä, asettanut sille sitten sulitetun nuolen ja alkanut tähdätä.

Juuri sillä hetkellä hänet näkivät Wolodyjowski ja Lanckoroński.

Se oli kaunis näky! Jousimies istui ratsun selässä, vasen käsi ojennettuna suoraan eteenpäin, siinä jousi aivan kuin pihdeissä, oikea käsi painui yhä voimakkaammin rintaa vastaan, niin että hänen otsasuonensa pullistuivat — ja hän tähtäsi rauhallisesti.

Kaukaa näkyi savupilven alla muutamia lauttoja joella, joka oli vuorilla sulaneista lumista tullut hyvin tulvilleen ja jonka vesi oli niin kirkasta, että siihen kuvastuivat lautat niillä olevine janitšaareineen. Ampuminen rannalta oli lakannut; katseet kääntyivät Muszalskiin tai kulkivat siihen suuntaan, mihin surmaava nuoli oli lentävä.

Jänne helähti ja sulitettu kuoleman sanansaattaja irtautui jousesta. Ei kenenkään silmä voinut erottaa sen lentoa, mutta kaikki näkivät selvästi, miten perää pitävän rotevan janitšaarin kädet yht'äkkiä herpaantuivat ja miten hän käännähti paikallaan ja molskahti jokeen.

Vesi roiskahti hänen ruumiinsa painosta, mutta Muszalski sanoi:

— Sinun puolestasi, Dydiuk!...

Sitten hän otti toisen nuolen.

— Herra hetmanin kunniaksi! — lausui hän tovereilleen.

Toiset pidättivät henkeään; hetken kuluttua kuului taas viuhahdus ilmassa, ja toinen janitšaari kaatua mätkähti lautan pohjalle.

Kaikkien lauttain airot alkoivat liikkua nopeammin nostattaen valtavia aaltoja, mutta verraton jousimies kääntyi nyt hymyillen pienen ritarin puoleen:

— Teidän armonne arvoisan puolison kunniaksi!

Kolmannen kerran hän jännitti jousensa, kolmannen kerran lennätti tuiman nuolen, kolmannen kerran se tunkeutui syvälle ihmisruumiiseen.

Riemuhuuto kajahti rannalta, raivon huutoja kohosi lautoilta. Sen jälkeen Muszalski poistui ja hänen jälkeensä muutkin tämän päivän voittajat lähtien menemään kaupunkia kohti.

Palatessaan he katselivat tyytyväisinä sen päivän satoa. Tataarilaisia oli kaatunut vähän, sillä he eivät olleet antautuneet kunnollisesti taisteluun, vaan pelästyneinä painelleet joelle; sensijaan oli janitšaarien ruumiita useita kymmeniä. Muutamat nytkähtelivät vielä, mutta aatelismarsalkan palveluskunta oli jo ryöstänyt heidät kaikki putipuhtaiksi.

Heitä katsellessaan sanoi Wolodyjowski:

— Se on urhoollista jalkaväkeä ja menee tuleen kuin metsäkarju vainoojaansa kohti, mutta he eivät ole puoleksikaan niin taitavia kuin ruotsalaiset.

— Kuitenkin ampuivat yhteislaukauksen niin täsmällisesti kuin joku olisi puraissut pähkinän, — huomautti aatelismarsalkka.

— Se tapahtui itsestään eikä johtunut heidän taitavuudestaan, sillä heillä ei yleensä ole mitään sotaharjoituksia. Tämä joukko oli sulttaanin kaartia, ja ne harjoittelevat edes jonkin verran, mutta sitäpaitsi on janitšaarijoukkoja, jotka eivät ole säännöllistä sotaväkeä, ja ne ovat koko joukon kehnompia.

Annoimmepa heille muistomarjan! Jumalan kiitos, että tämä sota alkaa meille näin huomattavalla voitolla!

Mutta kokenut Wolodyjowski oli toista mieltä.

— Tämä voitto on vähäinen eikä ollenkaan huomattava, — sanoi hän. — Hyvähän tämäkin on kokemattomien miesten ja porvarien mielenrohkaisuksi, mutta muita seurauksia siitä ei olekaan.

— Oletteko sitä mieltä, ettei pakanain rohkeus tästä lamaudu?

— Pakanain rohkeus ei lamaudu, — sanoi Wolodyjowski.

Näin keskustellen he saapuivat kaupunkiin. Heidän eteensä tuotiin ne kaksi elävinä kiinni saatua janitšaaria, jotka olivat koettaneet paeta Wolodyjowskia auringonkukkien sekaan.

Toista oli luoti hiukan haavoittanut, toinen oli aivan terve ja täynnä rohkeutta.

Asetuttuaan linnaan pieni ritari antoi Makowieckin tehtäväksi tutkia tätä vankia; hän itse ymmärsi kylläkin hyvin turkin kieltä, mutta ei puhunut sitä sujuvasti. Makowiecki kyseli, onko sulttaani jo omassa persoonassaan Chotimissa ja miten pian hän aikoo tulla Kamieneciin.

Turkkilainen vastasi selvästi, mutta kopeasti.

— Padišah on siellä omassa persoonassaan, — sanoi hän. — Leirissä puhuttiin, että Halil ja Murad paššat menevät huomenna joen yli mukanaan mehentisejä, jotka heti alkavat teettää kaivantoja. Huomenna tai ylihuomenna olette tuhon omat.

Vanki pani kätensä puuskaan ja varmana siitä, että sulttaanin mainitseminenkin tekee peloittavan vaikutuksen, jatkoi puhettaan:

— Te mielettömät puolalaiset! Kuinka rohkenitte herramme läsnä ollessa hyökätä hänen väkensä kimppuun ja surmata miehiä? Luuletteko todellakin voivanne välttää ankaran rangaistuksen? Voiko tämä linnapahanen teitä suojella? Mitä muuta kuin vankeja teistä tulee muutaman päivän kuluttua? Mitä muuta te nyt olette kuin koiria, jotka ärhentelevät isännälleen?

Makowiecki kirjoitti kaikki tarkasti muistun, mutta Wolodyjowski tahtoi hieman hillitä vangin kopeilua ja iski häntä vasten kasvoja. Turkkilainen hämmästyi ja alkoi heti tuntea kunnioitusta pientä ritaria kohtaan sekä muutenkin käyttää säädyllisempää kieltä.

Kun vanki kuulustelun päätyttyä oli viety pois huoneesta, sanoi Wolodyjowski:

— Nuo vangit ja heidän tunnustuksensa on lähetettävä kiireesti Varsovaan, sillä siellä kuninkaan hovissa ei vielä uskota sodan syttymiseen.

— Mitä ne mehentisit ovat, joita Halil ja Murad ottavat mukaansa, kun tulevat joen yli? — kysyi Lanckoroński.

— Ne ovat insinöörejä, jotka valmistavat suojavalleja ja alustoja tykeille, — vastasi Makowiecki.

— Mitä luulette, puhuiko tuo vanki totta vai valehteliko?

— Jos haluatte, — vastasi Wolodyjowski, — voidaan polttaa hänen kantapäitään. Minulla on vääpeli, joka kidutti Azyaa, Tuchay-beyn poikaa, ja joka on näissä hommissa exquisitissimus, mutta luullakseni janitšaari puhui totta joka suhteessa; alkaa ylimeno, jota emme pysty estämään, vaikka meitä olisi sata kertaa enemmän. Sen vuoksi meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin laittautua matkaan ja mennä Kamieneciin tietoinemme.

— Minulla on ollut niin hyvä onni Žwaniecissa, että mielelläni sulkeutuisin linnaan, — sanoi aatelismarsalkka, — jos vain olisin varma siitä, että te tulette silloin tällöin Kamienecista minua auttamaan. Käyköön sitten niinkuin käy!

Heillä on kaksisataa tykkiä, — vastasi Wolodyjowski, — ja kun he tuovat yli kaksi suurta piiritystykkiään, niin tämä linnoitus ei kestä päivääkään. Aioin itsekin sulkeutua tänne, mutta nyt tarkastettuani sen huomaan, että se olisi turhaa.

Muut yhtyivät pienen ritarin mielipiteeseen. Lanckoroński piti vielä jonkin aikaa kiinni siitä haaveestaan, että jäisi Žwanieciin,-mutta oli kuitenkin niin kokenut soturi, että käsitti Wolodyjowskin olevan oikeassa. Viimein hänen mietteensä keskeytti Wasilkowski, joka oli tullut kentältä ja saapui kiireesti sisälle linnaan.

— Hyvät herrat! — sanoi hän. — Dniestrillä on niin paljon lauttoja, ettei jokea näy.

-— Ovatko tulossa yli? — kysyivät kaikki yht'aikaa.

— Ihan varmasti! Turkkilaiset tulevat lautoilla ja tataarilaiset ovat ratsastaneet veteen kahluupaikassa.

Lanckoroński ei enää ollut kahden vaiheilla, vaan käski heti upottaa veteen linnan vanhat haupitsit sekä piilottaa tai viedä pois varustuksista mitä voitiin. Wolodyjowski hyppäsi hevosen selkään ja lähti miestensä etunenässä katselemaan kauempana olevalta kukkulalta turkkilaisten ylimenoa.

Halil ja Murad pašša olivat todellakin tulossa yli. Silmänkantamattomiin oli lauttoja ja proomuja, joita airot säännöllisin liikkein kuljettivat pitkin kirkasta vedenpintaa. Janitšaareja ja spaheja oli tulossa suurin joukoin, sillä kuljetuslautat oli valmistettu jo aikaisemmin Chotimissa. Sitäpaitsi oli rannalla kauempana suuria sotajoukkoja. Wolodyjowski otaksui turkkilaisten rupeavan rakentamaan siltaa. Sulttaani ei kuitenkaan ollut vielä pannut liikkeelle päävoimiaan. Pienen ritarin luo saapui Lanckoroński miehineen, ja molemmat soturit lähtivät ylenemään Kamieneciin. Kaupungissa odotti heitä Totocki. Hänen asuntonsa oli täynnä korkeampia upseereja, ja asunnon edustalla seisoi väkeä kumpaakin sukupuolta levottomina, alakuloisina, uteliaina.

— Vihollinen on tulossa yli ja Žwaniec on vallattu! — sanoi pieni ritari.

— Työt on saatu loppuun ja me odotamme! — vastasi Potocki.

Uutinen levisi kansanjoukkoon, joka alkoi kohista kuin meri.

— Porteille! Porteille! — huudeltiin kaupungissa. — Vihollinen on Žwaniecissa.

Porvarit ja porvarisnaiset juoksentelivat linnakkeilla luullen sieltä näkevänsä vihollisen, mutta sotamiehet eivät tahtoneet päästää heitä puolustajia varten varatuille paikoille.

— Menkää kotiinne! — huusivat he väkijoukoille. — Jos olette haitaksi puolustukselle, niin vaimonne todellakin saavat nähdä läheltä turkkilaisen.

Muuten kaupunki ei ollut pelon vallassa, sillä oli jo levinnyt tieto sinä päivänä saadusta voitosta ja kertomukset olivat tietenkin liioiteltuja. Liioittelua edistivät sotamiehetkin kertomalla ihmeellisiä kohtauksia taistelusta.

— Herra Wolodyjowski on lyönyt janitšaarit, ihan sulttaanin kaartin, — kerrottiin suusta suuhun. — Eivät pakanat pysty pitämään puoliaan herra Wolodyjowskia vastaan! Itsensä paššan surmasi. Ei piru ole niin kauhea kuin miksi sitä kuvaillaan. Eivätpä kyenneet vastustamaan meidän joukkojamme! Se oli oikein teille, senkin koirat! Paha periköön teidät ja teidän sulttaaninne!

Porvarinaiset ilmestyivät vielä kerran linnakkeille ja varustuksiin, mutta nyt heillä oli mukanaan pulloja, joissa oli viinaa, viiniä ja simaa.

Tällä kertaa heidät otettiin mielihyvin vastaan, ja sotamiehet alkoivat pitää hauskaa. Potocki ei vastustanut tätä ilonpitoa, sillä hän tahtoi pitää sotamiehet rohkeina ja iloisella mielellä, ja koska linnoituksessa oli yllin kyllin ampumavaroja, niin hän antoi ampua juhlalaukauksiakin siinä toivossa, että vihollinen hölmistyy, jos kuulee tämmöistä riemun remakkaa.

Oltuaan illan hämärtymiseen asti Podolian kenraalin asunnossa Wolodyjowski nousi hevosensa selkään ja lähti kaikessa hiljaisuudessa palvelijansa seuraamana luostariin saadakseen mahdollisimman pian tavata vaimonsa. Mutta vaikka hän ratsasti syrjäkatuja, niin hänet tunnettiin, ja suuret kansanjoukot ympäröivät hänet. Alettiin huutaa ja hurrata. Äidit kohottivat lapsiaan häntä kohti.

— Hän se on! Katsokaa ja muistakaa! — toistelivat monet äänet.

Häntä ihailtiin määrättömästi, ja kaikkein enimmän ihmetytti niitä ihmisiä, joilla ei ollut kokemusta sodasta, hänen pieni kokonsa. Eivät tahtoneet tajuta, miten noin pieni ja noin iloisen näköinen mies saattoi olla valtakunnan peloittavin soturi, jolle ei kukaan vetänyt vertoja. Hän taas ratsastaessaan väkijoukon keskellä liikutti toisinaan pieniä keltaisia viiksiään ja naurahteli, sillä hän oli tyytyväinen. Tultuaan viimein luostariin hän syöksyi Basian avoimeen syliin.

Basia oli jo kuullut hänen urotöistään ja mestarillisesta miekan käyttelystään, sillä vähän aikaisemmin oli hänen luonaan ollut Podolian aatelismarsalkka ja silminnäkijänä kuvaillut hänelle kaikki seikkaperäisesti.

Kohta kertomuksen alkaessa oli Basia kutsunut sitä kuulemaan luostarissa olevat naiset, nimittäin ruhtinatar Potockan, rouva Makowieckan, Humieckan, Ketlingin, Chocimirskan, Boguszowan, ja ollut heidän läsnä ollessaan hyvin olevinaan. Wolodyjowski oli saapunut heti naisten poistuttua.

Kun tervehdykset olivat lopussa, istuutui väsynyt pieni ritari syömään illallista. Basia istahti hänen viereensä ja pani itse hänelle ruokia lautaselle ja kaatoi simaa pikariin. Wolodyjowski söi ja joi hyvällä halulla, sillä koko päivänä hän ei ollut nauttinut mitään. Samalla hän kertoi minkä mitäkin, ja Basia kuunteli silmät selällään ja pudistellen tapansa mukaan päätään sekä kyseli:

— Ahaa! Entä sitten? Kuinka sitten?

— Heidän joukossaan on voimakkaita nuoria miehiä ja sangen tuimia, mutta harvoin tapaa turkkilaisen, joka on mestari miekkailussa, — puhui pieni ritari.

— Silloin minäkin suoriutuisin heistä jokaisesta?

— Aivan varmaan! Suoriutumasta estää vain se, etten ota sinua mukaan!...

— Jospa edes kerran elämässä! Tiedätkö, Michal, kun sinä lähdet ulos linnoituksesta retkillesi, niin minä en ole ollenkaan levoton. Minä tiedän, ettei sinua kukaan suista satulasta...

— Eivätkö sitten voisi ampua minua?

— Ole vaiti! Eikö Jumalaa ole olemassakaan? Kuoliaaksi et anna lyödä itseäsi, siinä se!

— En yhden enkä kahden.

— Etkä kolmen, Michal, etkä neljän!

— Etkä neljän tuhannen! — sanoi Zagloba matkien.— Jospa tietäisit, Michal, mitä hän teki aatelismarsalkan kertoessa! Luulin pakahtuvani nauruun, totisesti! Nenäänsäkin tuhisutti kuin pukki ja katseli vuoroon jokaisen eukon naamaa, riemuitsevatko kylliksi. Lopulta jo pelkäsin, että hän rupeaa hyppäämään pukkia, mikä ei olisi ollut kovinkaan sopivaa käytöstä.

Syötyään pieni ritari hiukan venytteli, sillä hän oli sangen väsynyt. Yht'äkkiä hän veti vaimonsa luokseen ja sanoi:

— Asuntoni linnassa on jo valmis, mutta ei ollenkaan tee mieleni nyt sinne!... Baška, entäpä jos jään tänne?...

— Miten tahdot, Michalku, — vastasi Basia luoden silmänsä alas.

— Haa! — huudahti Zagloba. — Minua ei enää pidetä miehenä, vaan tattina, koska abbedissa on antanut minulle luvan asua luostarissa. Mutta vielä hän saa sitä katua, panen pääni pantiksi siitä! Huomasitteko, miten rouva Chocimirska iskee minulle silmää?... Hän on leski... hyvä on!... Enempää en sano!

— Toden totta, taidanpa jäädä! — sanoi pieni ritari.

Basia sanoi siihen:

— Kunhan saisit hyvin levätyksi!

— Miksi ei saisi? — kysyi Zagloba.

— Koska me puhelemme, puhelemme, puhelemme!

Zagloba alkoi etsiä lakkiaan mennäkseen levolle.

Löydettyään hän pani sen päähänsä ja lausui:

— Ette te puhele, puhele, puhele!

Sitten hän poistui.

VI.

Seuraavana päivänä aivan aamun sarastaessa pieni ritari lähti Kniahiniin, jossa joutui taisteluun spahien kanssa ja otti vangiksi Buluk paššan, turkkilaisten keskuudessa maineessa olevan soturin. Koko päivä kului häneltä työssä taistelukentällä, osa yötä meni sotaneuvottelussa Potockin luona ja vasta aamuyöstä hän sai laskea väsyneen päänsä lepoon.

Hän oli juuri ennättänyt nukkua sikeään uneen, kun hänet herätti tykkien pauke. Samalla hetkellä hänen uskollinen zmudzilainen palvelijansa Piętka, joka oli suorastaan hänen ystävänsä, astui huoneeseen.

— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti hän. — Vihollinen on kaupungin edustalla!...

Pieni ritari hypähti heti vuoteesta.

— Kenen tykit paukkuvat?

— Meikäläiset peloittelevat pakanoita. Suuri joukko on viemässä meiltä karjaamme laitumelta.

— Janitšaareja vai ratsuväkeä?

— Ratsuväkeä, herra. Aivan mustia. Pyhällä ristillä koetetaan heitä säikyttää, sillä kuka tietää, vaikka olisivat piruja.

— Olkootpa piruja tai ei, niin meidän on mentävä heidän luokseen, — vastasi pieni ritari. — Mene rouvan luo ja ilmoita, että minä olen kentällä. Jos hän tahtoo tulla linnaan katselemaan, niin saa tulla, mutta vain herra Zagloban kanssa, koska enimmän luotan hänen varovaisuuteensa.

Puoli tuntia myöhemmin riensi Wolodyjowski kentälle mukanaan rakuunoita ja vapaaehtoisia aatelismiehiä, jotka ajattelivat, että pienissäkin yhteenotoissa pääsee kunnostautumaan. Vanhasta, linnasta saattoi aivan selvästi nähdä noin kahdentuhannen miehen suuruisen sotajoukon, johon kuului osaksi spaheja, mutta pääasiallisesti sulttaanin egyptiläistä kaartia. Siinä kaartissa palvelivat Niilin varrelta kotoisin olevat voimakkaat ja uljaat mamelukit. Heidän välkkyvät varuksensa, kullalla kirjaillut kimaltelevat päähineensä, valkoiset takkinsa ja jalokivillä koristetut aseensa tekivät heistä maailman komeimman ratsuväen. Heidän aseinaan oli nivelikkäillä ruokovarsilla varustetut keihäät, sapelit ja tikarit. Hevostensa selässä, jotka olivat nopeita kuin myrskytuuli, he kiitivät kentälle muistuttaen sateenkaaren väreissä kimmeltävää pilveä ja pyörittelivät sormiensa välissä surmaa tuottavia keihäitään. Linnassa olijat eivät voineet olla suuresti ihailematta tätä näkyä.

Mutta Wolodyjowski riensi ratsumiehineen heitä vastaan. Vaikeata oli kuitenkin kummankin puolen päästä käsiksi viholliseensa ja taistelun alkuun, koska linnan tykit estivät turkkilaisia hyökkäämästä ja heitä myös oli liian paljon, jotta pieni ritari olisi voinut ratsastaa heidän luokseen ja selviytyä heistä tykkiensä kantomatkaa kauempana. Jonkin aikaa kumpikin puoli kierteli kaukana toisesta heilutellen aseitaan ja huudellen kovasti. Viimein aron tulisia poikia nähtävästi alkoivat tympäistä tyhjät uhkailut, sillä yht'äkkiä alkoi yksityisiä ratsastajia erota joukosta ja he lähestyivät vihollisia haastaen näitä taisteluun. Kentälle hajaantuneina he muistuttivat loistavia kukkasia, joita tuuli huojuttaa. Wolodyjowski katsahti miehiinsä:

— Hyvät herrat! He vaativat meitä taisteluun! Kuka on valmis kamppailemaan?

Ensimmäisenä syöksähti esille tulinen ritari Wasilkowski, sitten Muszalski, verraton jousimies, mutta myöskin käsikähmässä erinomainen mies; sitten syöksyi esiin Miazga, Prusin aatelissukua, mies, joka ratsastaessaan täyttä laukkaa kykeni työntämään keihään kärjen sormuksen läpi; hänen jälkeensä syöksyi esiin Teodor Paderewski ja Oziewicz sekä Szmlud-Plocki ja ruhtinas Owsiany ja Murkos-Szeluta ja muutamia kymmeniä kelpo ritareita; rakuunoitakin tuli ryhmä, sillä heitä houkutteli runsaan saaliin toivo, varsinkin arabialaisten verrattomat hevoset. Rakuunain etunenässä ratsasti tuima Lušnia ja pureskellen vaaleita viiksiään valitsi jo kaukaa uhrikseen rikkaimpia vihollisia.

Päivä oli kaunis, heidät näki selvästi. Tykit valleilla vaikenivat vuoroon ja lopulta kaikki, koska tykkimiehet pelkäsivät ampuvansa omaa väkeä ja myös tahtoivat katsella taistelua. Taistelijat lähestyivät toisiaan hitaasti, käymäjalkaa, ja sitten ravia, ei riveissä, vaan hajaantuneina niin, että kukin ratsasti miten halusi.

Viimein tultuaan lähelle toisiaan he pysähdyttivät hevosensa ja alkoivat herjata toisiaan nostattaakseen täten vihaa ja rohkeutta.

— Ette te meille mitään mahda, pakanakoirat! — huusivat puolalaiset. — Tässä ollaan! Ei teitä kykene suojelemaan iljettävä profeettanne!

Viholliset puolestaan huutelivat turkin ja arabian kielellä. Monet puolalaiset ymmärsivät näitä molempia kieliä, sillä moni heistä oli samoin kuin mainio jousimies ollut ankarassa vankeudessa. Kun pakanat nyt erikoisesti herjasivat Pyhää Neitsyttä, niin hiukset nousivat pystyyn Marian palvelijain päässä ja he kannustivat hevosiaan kostaakseen Hänen nimensä häpäisijöille.

Kuka siellä ensimmäiseksi saavutti toisen ja riisti tältä rakkaan hengen?

Muszalski ensimmäisenä surmasi nuoren beyn, jolla oli purppuranpunainen päähine ja hopeainen, kuutamon tavoin kimmeltävä panssari. Kipua tuottavan nuolen lennätti Muszalski hänen vasemman silmänsä alapuolelle niin että se tunkeutui syvälle päähän ja nuori bey painoi alas kauniit kasvonsa, levitti kätensä ja putosi hevosen selästä. Mutta jousimies syöksähti vielä hänen luokseen ja pisti häntä sapelillaan, otti sitten hänen erinomaiset aseensa ja hänen hevosensa ja alkoi huutaa arabian kielellä:

Jospa tämä olisi sulttaanin poika! Tässä hän heittäisi henkensä, ennenkuin ennätätte ynähtääkään!

Tämän kuultuaan turkkilaiset ja egyptiläiset loukkaantuivat suuresti ja heti syöksähti kaksi beytä Muszalskin luo, mutta sivultapäin riensi heidän tielleen Lušnia kuin villi susi ja surmasi silmänräpäyksessä toisen heistä. Ensin hän haavoitti hänen kättään, ja kun mies kumartui ottamaan sapeliaan, niin hän iski häntä niskaan niin voimakkaasti, että suorastaan katkaisi kaulan. Toinen nähtyään tämän käänsi nopean hevosensa paetakseen, mutta Muszalski oli ennättäneet vetäistä esille uuden nuolen ja lähetti sen pakenijan jälkeen niin, että se tunkeutui syvälle lapaluiden väliin.

Kolmantena surmasi vihollisen Szmlud-Plocki iskien terävällä tapparalla päähän. Päähineen hopea ja sametti ratkesi ja tapparan terävä kärki tunkeutui luihin niin tiukasti, ettei Szmlud-Plocki aivan heti saanut vedetyksi sitä pois sieltä.

Muut taistelivat vaihtelevalla onnella, mutta yleensä olivat käsikahakkaan harjaantuneet puolalaiset voitolla. Kaksi rakuunaa surmasi kuitenkin iskuillaan voimakas Hamdi-bey, joka sen lisäksi sivalsi käyrällä sapelillaan ruhtinas Owsianya kasvoihin ja pudotti hevosen selästä. Ruhtinas kostutti verellään synnyinmaataan, mutta Hamdi kääntyi Szelutaa vastaan, jonka hevonen oli loukannut jalkansa kuoppaan. Nähdessään kuoleman uhkaavan hyppäsi Szeluta hevosensa selästä koettaen maasta käsin vastustaa peloittavaa vihollista. Mutta Hamdi ratsasti hänen päälleen ja pisti häntä hänen kaatuessaan miekan kärjellä olkaan. Szelutan käsi herpaantui heti, mutta bey ratsasti eteenpäin etsimään uusia vastustajia.

Useimmat eivät kuitenkaan uskaltaneet antautua hänen kanssaan taisteluun, niin ilmeisesti hän oli muita vahvempi. Tuuli hulmutti hänen valkeata viittaansa ja levitti sen, niin että se muistutti petolinnun siipiä, kullattu panssari loi pahaaennustavan kajastuksen hänen kasvoilleen, jotka olivat mustat kuin yö ja joissa silmät paloivat hurjasti, ja käyrä sapeli välkkyi hänen päänsä yläpuolella niinkuin kuun sirppi loistaa kirkkaana yönä.

Kuuluisa jousimies oli lennättänyt jo kaksi nuolta häntä kohti, mutta molemmat olivat vain kuin valittaen helähtäneet hänen panssariaan vastaan ja pudonneet tehottomina maahan. Muszalski alkoi empiä lähettäisikö kolmannen nuolen hevosen kaulaan vai hyökkäisikö sapeli kädessä beyn kimppuun. Mutta hänen näin miettiessään huomasi bey hänet ja alkoi kiitää mustalla hevosellaan häntä kohti.

He kohtasivat toisensa keskellä kenttää. Muszalski tahtoi näyttää suuria ruumiinvoimiaan ja ottaa Hamdin kiinni elävänä. Lyötyään voimakkaasti alhaalta päin sapelin hänen kädestään ylöspäin tarttui hän toisella kädellään Hamdin kurkkuun ja toisella kypärän piikkiin ja veti häntä lujasti puoleensa.. Samassa katkesi Muszalskin hevosen mahavyö ja verraton jousimies suistui maahan. Hänen pudotessaan iski Hamdi häntä sapelin kahvalla päähän, niin että hän pökertyi.

Spahit ja mamelukit päästivät riemuhuudon. Puolalaiset tulivat hyvin levottomiksi. Taistelijat hyökkäsivät nyt toisiaan kohti tiheinä joukkoina, toiset temmatakseen haltuunsa jousimiehen, toiset suojellakseen edes hänen ruumistaan.

Pieni ritari ei tähän saakka ollut osallistunut kahakkaan, sillä sen esti hänen päällikköarvonsa, mutta nähdessään Muszalskin putoamisen ja Hamdi-beyn yliotteen hän päätti kostaa jousimiehen puolesta ja samalla rohkaista miehiään. Hän kannusti hevostaan ja kiiti taistelupaikalle niinkuin haukka syöksyy viljapellon yläpuolella leijailevien leivojen parveen.

Hänet huomasi näköputkella Basia, joka seisoi vanhan linnan muurien reunalla, ja huudahti heti vieressään seisovalle Zagloballe:

— Michel kiitää! Michel kiitää!

— Opit nyt tuntemaan häntä! — huudahti vanha soturi. — Katso tarkasti, katso, mihin hän ensiksi iskee! Älä pelkää!

Näköputki vapisi Basian kädessä. Koska kentällä nyt ei ammuttu, ei jousilla eikä pyssyillä, niin hän ei ollut kovinkaan levoton miehensä puolesta, vaan hänet oli vallannut innostus, uteliaisuus ja rauhattomuus. Hänen sielunsa ja sydämensä irtautuivat tällä hetkellä hänen ruumiistaan ja lensivät miehen mukana. Hän alkoi hengittää kiivaasti ja heleä puna nousi hänen kasvoilleen.

Hän kumartui muurin reunan yli niin pitkälle, että Zagloba pelkäsi hänen putoavan kaivantoon ja otti häntä vyötäisistä. Basia huudahti:

— Kaksi kiitää Michalia vastaan!

— Kahta vähemmän on kohta, — vastasi Zagloba.

Kaksi kookasta spahia oli todellakin hyökkäämässä pientä ritaria vastaan. Puvusta he huomasivat hänet päälliköksi, ja hänen vähäinen kokonsa sai heidät päättelemään, että saavuttavat helposti kunniaa. Typeryydessään he kiiruhtivat varmaan kuolemaan, ja kun he olivat tulleet kauas muista ratsumiehistä, ei pieni ritari edes hiljentänyt vauhtiaankaan, vaan suuntasi sivumennen heihin kaksi iskua, jotka näyttivät niin kevyiltä kuin äiti olisi antanut hieman kyytiä lapsille; mutta molemmat putosivat maahan, penkoivat sitä sormillaan ja alkoivat vavahdella kuin ilvespari, johon on sattunut molempiin samalla kertaa kuolettavat nuolet.

Mutta pieni ritari riensi eteenpäin kentällä kiitävien ratsumiesten sekaan ja alkoi jaella iskujaan. Samoin kuin jumalanpalveluksen päätyttyä tulee kirkonpalvelija kädessään kepin nenään, asetettu läkkipeltinen hattu ja sammuttaa alttarin edestä kynttilän toisensa jälkeen ja alttari verhoutuu pimeyteen samoin hän sammutti oikealta ja vasemmalta turkkilaisia, ja egyptiläisiä ratsumiehiä ja nämä vaipuivat kuolon pimeyteen.

Pakanat huomasivat verrattoman mestarin olevan toiminnassa, ja heidän sydämensä valtasi pelko. Yksi ja toinen kannusti hevostaan, ettei joutuisi tekemisiin tuon kauhean miehen kanssa, mutta pieni ritari syöksyi pakenevien jälkeen kuin ampiainen ja jakeli pistojaan ratsumiehille.

Linnoituksen tykkimiehet alkoivat huutaa riemusta tätä katsellessaan.

Muutamat juoksivat Basian luo ja innoissaan suutelivat hänen hameensa liepeitä, toiset pilkkasivat turkkilaisia.

— Baška, varo! — huuteli Zagloba tavan takaa ja piteli kaiken aikaa Basiaa kiinni vyötäisistä. Rouva Wolodyjowskan mieli teki nauraa ja itkeä ja taputtaa käsiään ja huutaa ja katsella ja kiitää miehensä mukana kentällä.

Tämä surmasi edelleen spaheja ja egyptiläisiä ylimyksiä kunnes yht'äkkiä joka puolelta kenttää alkoi kuulua huutoja: »Hamdi! Hamdi!» Näin profeetan tunnustajat kutsuivat korkealla äänellä — parasta soturiaan ottelemaan tuon kauhean pikku ratsumiehen kanssa, joka näytti olevan kuolema itse ihmishaahmossa.

Hamdi oli jo aikoja sitten huomannut pienen ritarin, mutta nähtyään hänen tekonsa alkanut yksinkertaisesti pelätä häntä. Hän ei uskaltanut panna vaaraan mainettaan ja nuorta henkeään ryhtymällä taisteluun noin julman vihollisen kanssa ja siksi hän tahallaan vetäytyi loitommalle, ettei tämä näkisi häntä, ja alkoi kierrellä kentän toisella reunalla. Siellä hän oli surmannut Jalbrzykin ja Kosin, kun hänen korviinsa alkoivat kaikua epätoivoiset huudot: »Hamdi! Hamdi!»

Hän käsitti heti, ettei voinut enää lymyillä, vaan että hänen oli joko saavutettava verraton kunnia tai kaaduttava. Silloin hän päästi niin kamalan huudon, että koko ympäristö kajahteli, ja lähti kuin myrskytuuli kiitämään pientä ritaria kohti.

Wolodyjowski näki hänet jo kaukaa ja painoi kantapäillään ruskean ratsunsa kupeita. Muut lakkasivat taistelemasta. Linnassa Basia, joka oli aikaisemmin nähnyt kaikki tuiman Hamdi-beyn urotyöt, kalpeni hiukan, vaikka luottikin sokeasti siihen, ettei pientä ritaria voita kukaan. Mutta Zagloba oli aivan tyyni.

— Tahtoisin mieluummin olla tuon pakanan perijä kuin hän itse, — lausui hän vakuuttavasti Basialle.

Hidas zmudzilainen Piętka oli niin varma herrastaan, ettei ollut ollenkaan huolestuneen näköinen, alkoipa nähdessään Hamdin lähestyvän hyräillä kansanlaulua:

    »Tyhmä, tyhmä koira rukka!
    Metsästä nyt saapuu hukka.
    Vastaan älä mennä koita!
    Ethän, hölmö, sutta voita!»

Taistelevat joukot kokoontuivat keskelle kenttää ja asettuivat kahteen riviin, jotka katselivat kaukaa toisiaan. Hetkeksi kaikkien sydämet jähmettyivät. Sitten yht'äkkiä välähti kuin käärmeen muotoinen salama auringon paisteessa kaksintaistelijain päitten päällä: se oli Hamdin käyrä sapeli, joka oli lennähtänyt kuin jousesta ammuttu nuoli pois Hamdin käsistä. Hamdi itse horjahti satulassa kuin miekan satuttamana ja sulki silmänsä, mutta Wolodyjowski tarttui vasemmalla kädellään hänen kurkkuunsa ja asettaen miekkansa kärjen hänen olkaansa vastaan ajoi hänet oman joukkonsa luo.

— Hamdi ei vastustellut, painelipa vielä kantapäillään hevosensa kupeita, sillä hän tunsi miekan kärjen olkapäänsä ja panssarin välissä. Hän ratsasti kuin hölmistyneenä, hänen kätensä riippuivat hervottomina, ja silmistä alkoi tippua kyyneliä.

Wolodyjowski antoi hänet tuiman Lušnian huostaan ja palasi itse taistelukentälle.

Mutta turkkilaisten pääjoukosta kuului torvien ja pillien ääntä; se oli merkki taistelijoille, että heidän oli vetäydyttävä pois kentältä toisten luo. He alkoivat kulkea omia joukkojaan kohti häpeissään, surullisina ja muistaen pientä ritaria.

— Se oli paholainen! — sanoivat toisilleen spahit ja mamelukit. — Ken joutuu kosketuksiin hänen kanssaan, se on kuoleman oma! Paholainen se on, ei mikään muu.

Puolalaiset jäivät vielä vähäksi aikaa kentälle osoittaakseen, että olivat voittajia. Sitten he kohotettuaan kolminkertaisen voitonhuudon vetäytyivät tykkien suojaan. Potocki käski aloittamaan taas tykkitulen.

Mutta koko turkkilaisjoukko alkoi jo peräytyä. Jonkin aikaa välkkyivät vielä auringossa heidän viittansa, värikkäät päähineensä ja kypäränsä, sitten he häipyivät näkyvistä. Kentälle jäivät vain kaatuneet. Linnasta lähti palvelijajoukko kokoamaan omien miesten ruumiita haudattaviksi. Sitten lensivät paikalle korpit pitämään huolta pakanain ruumiista. Mutta heidän peijaispitojaan ei kestänyt kauan, sillä jo samana iltana heidät karkoittivat uudet muhamettilaisjoukot.

VII.

Seuraayana päivänä saapui Kamienecin edustalle itse visiiri suuren sotajoukon kera, johon kuului spaheja, janitšaareja ja aasialaista nostoväkeä. Heidän suuren lukumääränsä johdosta luultiin ensin hänen ryhtyvän väkirynnäkköön, mutta hän tahtoi vain tarkastella muureja. Hänen mukanaan saapuneet insinöörit tarkastivat linnoitusta ja maavalleja.

Visiiriä vastaan lähti nyt Myśliszewski mukanaan jalkaväkeä ja vapaaehtoinen ratsujoukko. Taas syntyi kahakka, jossa puolalaiset saivat voiton, mutta ei niin loistavaa kuin edellisenä päivänä.

Sitten visiiri käski janitšaareja yrittämään hyökkäystä muureille. Tykkien jyske alkoi heti tärisyttää linnaa ja kaupunkia. Lähestyessään linnaa janitšaarit ampuivat kaikki yht'aikaa jyrisevän yhteislaukauksen, mutta Podczaski vastasi ylhäältä hyvin tähdätyin laukauksin. Peläten, että ratsuväki saattaa hyökätä syrjästä heidän kimppuunsa, lähtivät janitšaarit viivyttelemättä kulkemaan Žwaniecin tietä ja palasivat pääjoukon luo.

Illalla hiipi kaupunkiin muuan tšekkiläinen, joka oli ollut janitšaar-agan palvelijana ja paennut ja jota oli lyöty kepeillä jalkapohjiin. Häneltä saatiin tietää, että vihollinen lujitti jo asemaansa Žwaniecissa ja oli asettunut Dlužkon kylän luona oleville niityille. Pakolaiselta tiedusteltiin tarkoin, mikä oli yleinen mielipide turkkilaisten keskuudessa: saavatko he Kamienecin valloitetuksi vai eivätkö? Hän vastasi, että sotajoukossa vallitsi hyvä henki ja että enteet olivat olleet suotuisia. Pari päivää sitten oli sulttaanin teltan edustalle yht’äkkiä, kohonnut maasta ikäänkuin savupatsas, joka oli juuresta ohut, mutta leveni kuin jättiläistupsu ylöspäin. Muftit selittivät tämän ilmiön merkitsevän, että padišahin kunnia kohoaa taivaisiin asti ja että juuri hän kukistaa siihen saakka valloittamattomana pysyneen Kamienecin linnoituksen. Se oli suuresti kohottanut sotajoukkojen rohkeutta. Turkkilaiset (puhui pakolainen edelleen) pelkäävät hetmani Sobieskia, sillä jo ammoisista ajoista on heillä se muisto, että on vaarallista joutua avoimella kentällä tekemisiin Puolan sotajoukkojen kanssa, — mieluummin he taistelisivat venetsialaisten, unkarilaisten tai minkä muun kansan kanssa tahansa. Mutta koska he tietävät, ettei Puolalla ole sotajoukkoja, niin siksi he yleisesti ovat sitä mieltä, että saavat haltuunsa Kamienecin, vaikkakin se vaatii ponnistuksia. Kaimmakami Kara Mustafa oli neuvonut ryhtymään muitta mutkitta väkirynnäkköön, mutta viisas visiiri tahtoo mieluummin saartaa kaupungin säännöllisellä tavalla, ja pommittaa sitä. Sulttaani oli ensimmäisten taistelujen jälkeen yhtynyt visiirin mielipiteeseen, minkä vuoksi on odotettavissa säännöllinen piiritys.

Näin puhui karkuri. Nämä uutiset kuultuaan tuli Potocki hyvin alakuloiseksi ja samoin piispa ja Podolian aatelismarsalkka ja Wolodyjowski ja kaikki muut vanhemmat upseerit. He olivat odottaneet väkirynnäkköjä ja toivoivat kykenevänsä kaupunkia puolustaessaan torjumaan vihollisen tuottaen sille suurta mieshukkaa. He tiesivät kokemuksesta, että väkirynnäköissä hyökkääjät menettävät paljon väkeä ja että jokainen torjuttu rynnäkkö lamauttaa heidän mieltään, mutta lisää piiritettyjen rohkeutta. Aivan niinkuin Zbaražissakin olivat ritarit täällä mieltyneet puolustukseen, taisteluihin, uloshyökkäyksiin; saattoivatpa Kamienecin porvaritkin mieltyä taisteluun, varsinkin jos jokainen turkkilaisten yritys päättyisi turkkilaisten tappioon ja kamienecilaisten voittoon. Sensijaan säännöllinen piiritys, jossa kaivantojen teko, miinoitus ja tykkien raahaaminen asemilleen oli kaikki kaikessa, saattoi vain uuvuttaa piiritettyjä, lamauttaa mielet ja tehdä ne taipuvaisiksi neuvotteluihin. Vaikeata oli järjestää uloshyökkäyksiäkin, sillä ei sopinut jättää muureja puolustajitta; jos muureille pantaisiin palvelusväkeä tai porvareita, niin he tuskin kykenisivät torjumaan janitšaaria.

Tätä kaikkea harkitessaan tulivat vanhemmat upseerit perin toivottomiksi ja linnoituksen puolustaminen hyvällä menestyksellä tuntui heistä varsin epätodennäköiseltä. Epätodennäköistä se olikin sekä turkkilaisten suurten sotavoimien takia että heidän omienkin asioittensa vuoksi.

Wolodyjowski oli verraton ja mainehikas soturi, mutta häneltä puuttui majesteetillista suuruutta. Kenessä on itsessään aurinko, se voi samalla kertaa saada kaikki lämpenemään, mutta ken on vain liekki, vaikkapa hyvin kuumakin, se lämmittää ainoastaan lähimpänsä. Niin oli pienen ritarin laita. Hän ei osannut eikä voinut valaa toisiin omaa henkeänsä yhtä vähän kuin taitavuuttaan miekan käytössä. Ylin johtaja Potocki ei ollut sotilas, ja sitäpaitsi häneltä puuttui usko itseensä, toisiin ja Puolaan. Piispa luotti pääasiallisesti neuvotteluihin; hänen veljellään on raskas käsi, mutta myös hidas ajatuksen juoksu. Ulkoapäin ei ollut odotettavissa apua, sillä Sobieski, vaikka olikin suuri mies, oli tällä hetkellä voimaton. Voimaton oli myös kuningas, voimaton koko valtakunta.

Elokuun 16 päivänä saapui kaani tataarilaisjoukkoineen ja Doroszeńko kasakkoineen. Molemmat peittivät laajan alan Oryninin luona olevista kentistä.

Sufankaz-Aga kutsui samana päivänä Myśliszewskin keskustelemaan kanssaan ja neuvoi kaupunkia antautumaan, sillä jos se tekee sen viivyttelemättä, niin sille voidaan myöntää niin edulliset ehdot, ettei semmoisista ole vielä kuultu piiritysten historiassa. Piispa oli utelias saamaan tietoa noista edullisista ehdoista, mutta neuvostossa alettiin huutaa häntä vastaan ja turkkilaisille lähetettiin kieltävä vastaus.

Elokuun 18 päivänä alkoivat turkkilaiset lähestyä ja heidän jäljessään tuli itse sulttaani.

Heidän joukkonsa oli kuin ääretön meri. Siinä oli polahialaista jalkaväkeä, janitšaareja, spaheja. Jokainen pašša johti omaa sotajoukkoaan: siinä oli Euroopan, Aasian ja Afrikan asukkaita. Jäljessä seurasi äärettömän suuri kuormasto, jossa vetojuhtina oli muuleja ja puhveleita. Tuota moniväristä, erilaisissa puvuissa olevaa ja erilaisilla aseilla varustettua joukkoa tuli loppumattomasti. Aamun sarastuksesta yöhön asti kuljettiin pysähtymättä, siirryttiin paikasta toiseen, sijoiteltiin joukkoja, kierreltiin kentillä, pystytettiin telttoja, jotka täyttivät niin valtavan alan, ettei Kamienecin torneista ja korkeimmilta paikoilta voinut nähdä ollenkaan sellaista kentän kohtaa, jossa ei olisi ollut telttoja. Ihmisistä näytti siltä, kuin olisi satanut lunta ja koko ympäristö olisi lumen peitossa.

Leiriytymisen aikana paukkuivat kiväärit, sillä janitšaarit koettivat salata tätä työtä ampumalla yhtämittaa muureja kohti: muureilta taas vastattiin keskeytymättömällä tykkitulella. Kalliot kajahtelivat, savu kohosi ja peitti näkyvistä taivaan.

Iltaan mennessä oli Kamienec niin saarrettu, että vain kyyhkyset saattoivat päästä sieltä pois. Ampuminen lakkasi vasta sitten, kun ensimmäiset tähdet alkoivat kulua taivaalla.

Muutaman päivän aikana jatkui ampuminen muureilta ja muureja vastaan ja piirittäjät kärsivät suuria vahinkoja; heti kun isonpuoleinen janitšaariryhmä oli ampumamatkan päässä, alkoi valkeata savua näkyä muureilla, luoteja putoili janitšaarien joukkoon ja he hajosivat kuin varpusparvi, jota on ammuttu karkealla haulipanoksella.

Turkkilaiset ilmeisesti eivät tietäneet, että molemmissa linnoissa ja itse kaupungissa oli kauaskantavia tykkejä, sillä he asettivat telttansa liian lähelle. Pienen ritarin neuvosta annettiin heidän tehdä se ja vasta sitten, kun tuli lepohetki ja sotamiehet suojellakseen itseään helteeltä täyttivät teltat, alkoi muureilta kiivas ammunta.

Syntyi pakokauhu: luodit repivät telttakankaan ja murskasivat paalut, surmasivat sotamiehiä, saivat teräviä kivilohkareita sinkoilemaan kallioista. Janitšaarit lähtivät pakoon hämmästyneinä ja epäjärjestyksessä huutaen korkealla äänellä ja kaatoivat paetessaan muita telttoja synnyttäen kaikkialla sekasortoa.

Näitten sekasortoon joutuneitten kimppuun hyökkäsi Wolodyjowski ratsumiehineen ja hakkasi siihen asti kuin sulttaanin ratsuväkeä tuli suuret joukot ahdistettujen avuksi. Ketling hoiteli tykkejä ja hänen rinnallaan tuotti pakanoille paljon turmiota kunnanesimies Cypryan. Hän kumartui itse jokaista tykkiä kohti, asetti itse sytyttimen; sitten hän suojaten kädellään silmiään katseli, minkä vaikutuksen laukaus teki, ja iloitsi sydämessään toiminnan menestymisestä.

Mutta turkkilaiset puolestaan laittoivat kaivantoja ja valleja ja kuljettivat valleille raskaita tykkejä. Ennenkuin he alkoivat ampua niillä, ratsasti kuitenkin linnan vallien luo turkkilaisten lähettiläs, kiinnitti ruokovartiseen keihääseensä sulttaanin kirjeen ja näytti sitä piiritetyille. Linnoituksesta lähetetyt rakuunat ottivat sanantuojan heti kiinni toivat hänet linnaan. Sulttaani kehoitti kaupunkia antautumaan ja ylisteli pilviin asti mahtavuuttaan ja lempeyttään.

»Minun sotajoukkoni (kirjoitti hän) on määrältään kuin puiden lehdet ja meren hieta. Katsahtakaa taivaalle, ja kun näette lukemattomat tähdet, niin kauhu herää sydämissänne ja te sanotte toisillenne: noin suuri on oikeauskoisten sotajoukko! Mutta koska minä päinvastoin kuin muut kuninkaat olen lempeä kuningas ja totisen Jumalan jälkeläinen, niin minä alan toimeni Jumalan avulla. Tietäkää, että minä vihaan kopeata ihmistä, älkääkä vastustako tahtoani, vaan luovuttakaa kaupunkinne. Mutta jos ette taivu tahtooni, niin saatte kaikki surmanne miekasta, sillä minua vastaan ei rohkene nousta ainoakaan ihmis-ääni.»

Tuumittiin kauan, millainen vastaus annettaisiin tähän kirjeeseen. Hylättiin Zagloban neuvo, että olisi hakattava koiralta häntä poikki ja lähetettävä se vastaukseksi. Viimein lähetettiin etevä mies Juryca, joka osasi hyvin turkin kieltä, viemään kirjettä. Se kuului seuraavasti:

»Emme tahdo vihoittaa sulttaania, mutta emme myöskään ole velvolliset tottelemaan häntä, koska emme ole vannoneet kuuliaisuutta hänelle, vaan hallitsijallemme. Kamienecia emme luovuta, sillä olemme vannoneet puolustavamme linnaa ja kirkkoja kuolemaamme asti.»

Tämän vastauksen laadittuaan hajaantuivat upseerit muureille. Piispa Lanckoroński ja Podolian kenraali käyttivät hyväkseen tilaisuutta ja lähettivät sulttaanille toisenkin kirjeen pyytäen häneltä neljän viikon aselepoa. Kun tieto tästä levisi upseerien keskuuteen, syntyi melskettä ja sapelien kalinaa.

— Kas vain, — sanoivat monet, — täällä me olemme tulessa tykkien ääressä, mutta siellä, selkämme takana, lähetellään kirjeitä meidän tietämättämme, vaikka mekin kuulumme neuvostoon.

Samana iltana menivät upseerit joukolla kenraalin luo pieni ritari ja Makowiecki etunenässä, molemmat hyvin hämmästyneinä sen johdosta, mitä oli tapahtunut.

— Kuinka? — huudahti pöytämestari. — Joko te ajattelette antautumista, kun olette lähettäneet uuden lähetin? Miksi se on tehty meidän tietämättämme?

— Koska meidät on kutsuttu jäseniksi neuvostoon, — lisäsi pieni ritari, — niin ei käy päinsä lähettää kirjeitä meidän tietämättämme. Antautumisesta emme salli puhuttavankaan; ken haluaa sellaista, poistukoon neuvostosta.

Näin puhuessaan hän liikutti uhkaavasti viiksiään, sillä hän oli ankaraa kuria vaativa soturi ja hänen mieltään vaivasi kovin se, että hänen oli noustava päällystöä vastaan. Mutta koska hän oli vannonut puolustavansa linnaa kuolemaansa saakka, niin hän piti velvollisuutenaan puhua näin.

Podolian kenraali hämmentyi ja vastasi:

— Luulin kaikkien olevan samaa mieltä.

— Emme ole samaa mieltä! Tahdomme kaatua täällä! — huusivat kymmenet äänet.

Kenraali vastasi:

— Minulle tuottaa iloa, että kuulen sen, sillä minullekin on usko rakkaampi kuin henkeni, enkä minä ole milloinkaan pelännyt enkä tule pelkäämään. Jääkää, hyvät herrat, tänne illalliselle, niin pääsemme helpommin sovintoon...

Mutta upseerit eivät tahtoneet jäädä.

— Paikkamme on muureilla eikä pöydän ääressä! — vastasi pieni ritari.

Sillä välin oli sinne saapunut piispa. Kuultuaan, niistä oli kysymys, hän kääntyi heti Makowieckin ja Wolodyjowskin puoleen.

— Kunnioitettavat herrat! — sanoi hän. — Kaikilla on sydämessä samaa kuin teilläkin eikä kukaan ole ajatellutkaan antautumista. Lähetin kirjeen pyytäen aselepoa neljäksi viikoksi. Kirjoitin näin: sen ajan kuluessa pyydämme apua kuninkaaltamme ja odotamme hänen ohjeitaan, ja sitten käyköön niinkuin Jumala suo.

Kun pieni ritari kuuli tämän, alkoivat hänen viiksensä taas liikkua, mutta nyt sen tähden, että häntä samalla kertaa vihastutti ja nauratti moinen sota-asiain ymmärtämys. Hän, joka oli lapsuudestaan asti ollut sotilas, ei uskonut korviaan, kun kuuli, että joku ehdotti viholliselle sotatoimien lakkauttamista saadakseen aikaa apujoukkojen hankkimiseen.

Pieni ritari alkoi katsoa Makowieckiin ja muihin upseereihin ja nämä vuorostaan häneen.

— Onko tämä pilaa vai eikö ole pilaa? — kysyivät muutamat äänet.

Sitten kaikki vaikenivat.

Teidän pyhyytenne! —. sanoi viimein Wolodyjowski. — Olen ollut sodissa tataarilaisia, kasakoita, moskovalaisia, ruotsalaisia vastaan, mutta en koskaan ole kuullut tämmöistä. Eihän sulttaani ole tullut tänne meidän etujamme valvoakseen, vaan omiansa. Kuinka hän suostuisi aselepoon, jos hänelle ajoitetaan, että käytämme sitä hyväksemme saadaksemme apua?

Jos ei suostu, niin ei asiat muutu muuksi kuin — vastasi piispa.

Wolodyjowski sanoi siihen:

— Ken pyytää aselepoa, hän ilmaisee sillä pelkonsa ja voimattomuutensa, ja ken odottaa apua, hän ilmeisesti ei luota omiin voimiinsa. Sen ovat nyt pakanakoirat saaneet tietää tuosta kirjeestä, ja se on suuresti vahingoittanut meitä.

Piispa tuli tämän kuultuaan murheelliseksi.

— Minä voisin olla muualla, — sanoi hän, — ja sen vuoksi, etten hädän hetkenä hylkää lampaitani, minun on kuultava moitteita.

Pikku ritari alkoi silloin sääliä kelpo prelaattia. Hän polvistui piispan eteen, suuteli hänen kättään ja vastasi:

— Jumala varjelkoon minua lausumasta mitään moitteita, mutta koska on olemassa consilium, niin sanon, mitä kokemus minulle neuvoo.

— Mitä näin ollen on tehtävä? Olkoon mea culpa, mutta mitä on tehtävä? Miten erehdys korjataan? — kysyi piispa.

— Miten erehdys korjataan? — toisti Wolodyjowski.

Hän mietti vähän aikaa ja nosti sitten iloisena päänsä.

— No, sen voi korjata! Hyvät herrat, tulkaa mukanani!

Hän poistui upseerien seuraamana.

Neljännestuntia myöhemmin tärisi koko Kamienec tykkien paukkeesta. Wolodyjowski hyökkäsi halukkaitten miesten etunenässä ulos kaupungista valleilla nukkuvien janitšaarien kimppuun ja kakkasi heitä, kunnes sai ajetuksi heidät hajalleen ja aivan leiriin asti.

Sitten hän palasi kenraalin luo, jossa tapasi vielä piispa Lanckorońskin.

— Teidän pyhyytenne! — sanoi hän iloisena. Tämä on minun neuvoni!

VIII.

Tämän hyökkäyksen jälkeen ammuttiin kaiken yötä, joskin keskeytyksin; päivän koittaessa ilmoitettiin muutamien turkkilaisten seisovan linnan edustalla ja odottavan, että heidän luokseen lähetettäisiin neuvottelijoita. Koska joka tapauksessa oli saatava selville, mitä he tahtoivat, niin neuvoston vanhimmat määräsivät Makowieckin ja Myśliszewskin keskustelemaan pakanain kanssa.

Hetkistä myöhemmin yhtyi heihin Kazimierz Humiecki ja he lähtivät. Turkkilaisia oli kolme: Muchtar-bey, Salomi pašša ja kolmantena Kozra, tulkki. Kohtaaminen tapahtui paljaan taivaan alla, linnan portin edustalla. Nähtyään lähettiläät alkoivat turkkilaiset kumarrella asettaen samalla sormenpäät sydämelleen, huulilleen ja otsalleen. Puolalaiset tervehtivät heitä kohteliaasti ja kysyivät heidän asiaansa.

Salomi lausui:

— Ystävät! Suuren vääryyden olette tehneet herrallemme ja kaikkien oikeutta rakastavien täytyy sitä itkeä, ja itse Kaikkivaltias rankaisee teitä sen johdosta, jos ette pian korjaa sitä. Itse lähetitte Jurycan, joka nöyrästi pyysi visiiriämme lakkauttamaan taistelun, mutta sitten, kun me teidän rehellisyyteenne luottaen tulimme esille vallien suojasta, aloitte ampua meitä tykeillä ja hyökättyänne ulos linnasta peititte miestemme ruumiilla tien padišahin teltalle saakka, mikä teko ei voi jäädä rankaisematta, paitsi jos heti luovutatte linnoitukset ja kaupungin ja osoitatte, ystävät, suurta katumusta ja pahoittelua.

Tähän vastasi Makowiecki:

— Juryca on koira, sillä hän ei ole menetellyt saamiensa ohjeitten mukaisesti, vaan käskenyt palvelijansa ripustamaan valkoisen lipun, minkä johdosta hänet tuomitaan. Herra piispa kysyi yksityisesti omasta puolestaan, voisiko saada aselepoa, mutta kun tekään ette lakanneet nuo kirjeet saatuanne pommittamasta vallejamme (siinä olen minä todistajana, sillä irtaantunut kallion siru haavoitti huultani), niin ei teillä myöskään ollut oikeutta vaatia, että me keskeyttäisimme ampumisemme. Jos te nyt tulette tuomaan suostumusta aselepoon, niin se on hyvä, mutta jollei, niin sanokaa ystävät, herrallenne, että me puolustamme muureja ja kaupunkia kuten ennenkin, kunnes tuhoudumme tai, mikä on luultavampaa, kunnes te tuhoudutte näitten kallioitten keskellä. Mitään muuta sanottavaa meillä ei ole teille, ystävät, paitsi että toivomme Jumalan lisäävän teille elinpäiviä ja antavan teidän ehtiä korkeaan ikään.

Tämän keskustelun jälkeen lähettiläät heti poistuivat. Turkkilaiset palasivat visiirin luo, Makowiecki, Humiecki ja Myśliszewski linnaan, jossa heiltä heti alettiin kysellä, mitä olivat puhuneet noitten lähettiläitten kanssa. He kertoivat, mitä turkkilaiset olivat tiedoittaneet.

— Tietysti ette suostu, rakkaat veljet, — sanoi Kazimierz Humiecki. — Lyhyesti sanoen: nuo koirat tahtovat, että iltaan mennessä luovuttaisimme kaupungin avaimet.

Siihen vastasivat monet äänet toistaen mielilauseita:

— Ei liho meistä tuo pakanakoira! Emme antaudu, ajamme hänet pakoon tuottaen häpeää! Emme tahdo!

Näin päätettyään kaikki hajaantuivat ja heti alettiin ampua. Turkkilaisetkin olivat jo ennättäneet kuljettaa useita raskaita tykkejä valleilleen ja niiden luodit alkoivat lentäen »rintavarustusten» yli putoilla kaupunkiin. Tykkimiehet kaupungissa ja linnoituksessa työskentelivät otsa hiessä päivän loppuun ja koko yön. Kaatuneitten sijalle ei ollut toisia miehiä asetettavana, ja oli myös puute luotien ja ruudin kuljettajista. Vasta vähän ennen aamun sarastusta jyske jonkin verran hiljeni.

Mutta tuskin oli päivä alkanut sarastaa ja itäiselle taivaalle ilmestynyt kapeana, kultareunaisena vyönä punertava aamurusko, kun molemmissa linnoissa hätyytettiin miehet jalkeille. Kaupunkilaiset heräsivät unestaan, kaduille alkoi ilmestyä unisia ihmisjoukkoja tarkkaamaan tapahtumia.

— Väkirynnäkköä valmistellaan! — puhelivat ihmiset toisilleen osoittaen linnoja.

— Onko herra Wolodyjowski siellä? — kyselivät levottomat äänet.

— On, on! — vastasivat toiset.

Linnoitusten tornien kelloja soitettiin, ja sitäpaitsi kuului joka puolelta rumpujen pärinää. Aamuhämärissä, kun kaupungissa muuten oli suhteellisen hiljaista, kaikuivat nuo äänet salaperäisiltä ja juhlallisilta. Samassa alkoi kuulua turkkilaisten huomensoitto; soittokunnasta toiseen siirtyivät sävelet kiirien kaikuna yli koko äärettömän leirin. Pakanain joukko telttojen ympärillä oli kuin muurahaispesä täynnä liikettä. Päivän valjetessa tulivat yhä selvemmin näkyviin turkkilaisten vallit ja varustukset, jotka kaartuivat pitkänä rivinä linnan läheisyydessä.

Yht'äkkiä turkkilaisten raskaat tykit, niin pitkälti kuin tuota riviä oli, alkoivat jyristä, jyrinään vastasi kova kaiku Smotryczin kallioista ja pauhu paisui niin suureksi ja peloittavaksi kuin taivaasta olisivat putoilleet kaikki siellä varastossa olevat salamat ja lentäneet yhdessä pilvikatoksen kanssa maahan.

Se oli tykistötaistelua. Kaupunki ja linnat vastasivat tuleen voimakkaasti. Pian verhoutui savuun aurinko ja koko maailma, ei näkynyt enää turkkilaisten varustuksia eikä Kamienecia, kaikki oli vain harmaata jättiläiskokoista pilveä, jonka keskusta oli täynnä jyrinää ja pauhua.

Mutta turkkilaisten tykit olivat kantavampia kuin kaupungin. Pian alkoi kuolema niittää kaupungissa. Useita tykkejä murskautui. Tykkien luona olevaa palveluskuntaa kaatui pari kolme miestä kerrallaan. Fransiskaanimunkilta, joka kulki vallilla siunaten tykkejä, repäisi kranaatti nenän ja osan huulesta; hänen vieressään kaatui kaksi rohkeudestaan tunnettua juutalaista, jotka auttoivat ampumisessa.

Turkkilaisten tykit olivat suunnatut ennenkaikkea kaupungin valleja kohti. Kazimierz Humiecki oli siellä kuin salamanteri pahimman tulen ja savun keskellä; puolet hänen joukostaan oli kaatunut, jäljellä olevat olivat miltei kaikki haavoittuneet. Hän itse oli mykistynyt ja tullut kuuroksi, mutta Cypryanin avulla hän pakotti vihollisten patterin vaikenemaan ainakin siihen asti, kunnes entisten tykkien sijalle saatiin tuoduksi uusia.

Kului päivä, toinen, kolmas, mutta tuo kauhea tykkien »colloquium» ei vaiennut hetkeksikään. Turkkilaiset vaihtoivat tykkimiehiään neljästi vuorokaudessa, mutta kaupungissa piti samojen miesten kestää kaiken aikaa saamatta nukkua, jopa ilman ravintoakin, puoleksi pökertyneinä savusta, joukossa paljon murskautuneitten kivien ja tykin alustojen haavoittamia. Sotamiehet kestivät, mutta kaupunkilaiset alkoivat menettää rohkeuttaan. Heitä täytyi lopulta ajaa kepeillä tykkien luo, missä monet heistä sitten saivat surmansa.

Onneksi kolmannen päivän iltana ja seuraavana yönä, torstain ja perjantain välillä, kohdistettiin kiivain tuli linnoja vastaan.

Molempiin linnoihin, varsinkin vanhaan, lenteli kranaatteja suurista piiritystykeistä, mutta »ne tuottivat verraten vähän tuhoa, koska pimeässä huomaa jokaisen kranaatin ja sitä on helppo väistää». Vasta aamuyöstä, kun ihmiset valtasi niin suuri väsymys, että uni painoi heidät seisoaltaan maahan, joutui heitä enemmän surman omaksi.

Pieni ritari, Ketling, Myśliszewski ja Kwasibrocki vastasivat linnoista turkkilaisten tuleen. Kenraali kävi tavantakaa katsomassa heitä ja kulki luotituiskussa huolestuneena, mutta pelkäämättä vaaraa.

Kun ammunta illemmalla yltyi entistä kiivaammaksi, tuli kenraali Potocki Wolodyjowskin luo.

— Herra eversti, — sanoi hän, — emme voi pitää puoliamme täällä.

— Kestämme kyllä siihen asti, kunnes he lakkaavat ampumasta, — vastasi pieni ritari. — Mutta he ajavat meidät täältä pois miinoilla, joita jo laittavat.

— Laittavatko todellakin? — kysyi kenraali levottomana.

Wolodyjowski vastasi:

— Seitsemänkymmentä tykkiä on toimessa ja pauketta jatkuu aivan yhtämittaa, mutta sattuu väliin jokin hiljainenkin hetki. Kun sellainen taas tulee, niin kuunnelkaapa tarkasti, teidän ylhäisyytenne!

Sellaista hetkeä ei tarvinnutkaan kauan odottaa, etenkin kun sattuma tuli avuksi. Yksi turkkilaisten tykeistä halkesi. Se aiheutti häiriötä; muilta valleilta lähetettiin kysymään, mitä oli tekeillä, ja ampuminen keskeytyi.

Silloin Potocki ja Wolodyjowski menivät heti erään linnakkeen äärimmäiseen reunaan ja alkoivat kuunnella. Jonkin ajan kuluttua he erottivat varsin selvästi moukarien kalahtelun niiden iskiessä kallioseinään.

— Hakkaavat, — sanoi Potocki.

— Hakkaavat, — toisti pieni ritari.

Sitten he vaikenivat. Suuri levottomuus kuvastui kenraalin kasvoissa; hän kohotti kätensä ja puristi ohimojaan. Sen nähdessään Wolodyjowski sanoi:

— Se on aivan tavallista jokaisessa piirityksessä. Zbaražissa kaivettiin allamme yöt päivät.

Kenraali kohotti päänsä.

— Mitä teki Wisniowiecki sen johdosta?

— Vetäydyimme ulkovalleilta yhä ahtaammalle alalle.

— Ja mitä meidän on tehtävä?

— Meidän on vietävä tykit ja mitä muuta vain voi vanhaan linnaan ja asetuttava sinne, sillä vanha linna on rakennettu sellaisille kallioille, ettei niitä voi miinoilla räjähdyttää. Kaiken aikaa olenkin ajatellut, että uusi linna on vain vihollisten ensimmäisen hyökkäyksen torjumista varten, mutta sitten on meidän itsemme räjäytettävä se rikki ja varsinainen vastarinta alkaa vasta senjälkeen vanhassa linnassa.

Seurasi hetken äänettömyys ja kenraali painoi taas huolestuneena päänsä alas.

— Entä jos meidän on poistuttava vanhastakin linnasta? Minne menemme? — kysyi hän raukealla äänellä.

Pieni ritari ojentautui suoraksi, liikutti viiksiään ja osoitti sormellaan maata.

— Minä menen vain tuonne! — sanoi hän.

Sillä hetkellä alkoivat tykit jyristä uudestaan ja suuri joukko kranaatteja alkoi lennellä linnaan mutta koska jo ilta oli pimenemässä, niin ne saattoi nähdä selvästi.

Wolodyjowski erosi kenraalista ja lähti kulkemaan pitkin muureja. Kulkien patterilta toiselle hän rohkaisi ja neuvoi. Kohdattuaan Ketlingin hän sanoi:

— No, mitä?

Ketling, naurahti herttaisesti.

— Kranaatit valaisevat niin, että näkee kuin päivällä, — sanoi hän puristaen pienen ritarin kättä. Eivät he kitsastele antaessaan meille tulta.

— Heidän suuri tykkinsä halkesi. Onko se sinun työtäsi?

— On.

— Minua nukuttaa hirveästi.

— Niin minuakin, mutta ei ole aikaa.

— Niin, — sanoi Wolodyjowski, — ja vaimommekin mahtavat olla levottomia; se ajatus karkoittaa unen silmistä.

— He rukoilevat puolestamme, — sanoi Ketling kohottaen katseensa lentäviä kranaatteja kohti.

— Jumala suojelkoon heitä kumpaakin!

— Naisten joukossa, — alkoi Ketling, — ei ole... Mutta hän ei lopettanut lausetta, sillä pieni ritari, joka sillä hetkellä oli palaamassa sisälle linnaan, huudahti yht'äkkiä suurella äänellä:

— Herra Jumala, Auttakaa! Mitä näen!

Ja hän lähti juoksemaan.

Ketling katsoi hämmästyneenä taakseen; muutaman kymmenen askelen päässä linnan pihalla hän näki Basian ja tämän seurassa Zagloban ja žmudzilaisen Piętkan.

— Muurin suojaan! Muurin suojaan! — huusi pieni ritari vetäen heitä kiireesti rintavarustuksen taakse. — Hyväinen aika!...

— Haa! — sanoi katkonaisella äänellä ja tuhisten Zagloba. — Tule toimeen tuommoisen kanssa! Pyydän, vakuutan: »Saatat turmioon itsesi ja minut!» — polvistun, mutta ei auta! Enhän toki voinut päästää häntä yksinään, vai mitä?... Uh, ei mistään ollut apua, ei mistään! »Minä menen, minä menen!» Semmoinen se on!

Basian kasvoissa kuvastui pelästys, ja hänen kulmakarvansa vipisivät aivan kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mutta ei hän pelännyt kranaatteja eikä pauketta eikä kivien murskaantumista, vaan sitä, että hänen miehensä olisi vihainen.

Hän pani kätensä yhteen kuin pikku lapsi, joka pelkää rangaistusta, ja alkoi huutaa nyyhkyttäen:

— En voinut, Michalku! Niin totta kuin sinua rakastan, en voinut! Michalkuni, älä ole vihainen! En voi istua siellä, kun sinä täällä joudut turmioon, en voi, en voi!...

Wolodyjowski oli alkanut todellakin vihastua ja oli jo huudahtanut: »Baška, pelkää toki Jumalaa!» Mutta yht'äkkiä hän heltyi, hänen äänensä takertui kurkkuun, ja vasta kun tuo hänelle niin rakas, vaaleakutrinen pää lepäsi hänen rintaansa vastaan, hän lausui:

— Sinä olet minun kuolemaan asti uskollinen ystäväni, minun oma ystäväni!...

Ja hän syleili vaimoaan.

Sillävälin Zagloba painautuneena muurin komeroon puhui nopeasti Ketlingille:

— Sinunkin vaimosi tahtoi tulla, mutta me petimme hänet sanomalla, ettemme lähde. Kuinka voisikaan siinä tilassa... Sinulle syntyy tykistökenraali, lurjus olen, jos ei tule kenraali... Haa, kaupungista linnaan johtavalle sillalle putoilee kranaatteja kuin päärynöitä... Luulin halkeavani... harmista, en pelosta... Kaaduin nurin teräviin sirpaleisiin ja nahkani sai niin pahoja raamuja, etten voi istahtaa yhteen viikkoon kivusta. Nunnien täytyy hoidella minua jättäen syrjään kainoutensa... Uh! Nuo lurjukset ampuvat yhä, piru heidät periköön!... Herra Potocki tahtoo luovuttaa päällikkyyden minulle... Antakaa sotamiehille viinaa, muuten he eivät jaksa kestää... Katsokaahan tuota kranaattia! Jumaliste, se putoaa tänne lähelle... Suojelkaa Basiaa! Lähelle tulee, jumaliste...

Mutta kranaatti ei pudonnut lähelle, vaan kauas, vanhan linnan luterilaisen kappelin katolle. Koska sen holvi oli sangen lujatekoinen, niin sinne oli viety ampumatarpeita varastoon, mutta kranaatti särki holvin ja sytytti ruudin. Voimakas pamaus, joka oli kovempi tykkien jyrinää, tärisytti molempien linnojen perustuksia. Muureilta kuului kauhun huutoja; sekä puolalaisten että turkkilaisten tykit vaikenivat.

Ketling jätti Zagloban, Wolodyjowski Basian, ja molemmat kiiruhtivat niin nopeasti kuin suinkin voivat muureille. Hetken kuluttua kuului, miten kumpikin hengästyneenä antoi käskyjä, mutta heidän äänensä hukkui turkkilaisten valleilta kuuluvaan rumpujen pärinään.

— Ryntäävät! — kuiskasi Zagloba.

Turkkilaiset ajattelivat ilmeisesti räjähdyksen kuultuaan, että molemmat linnat olivat muuttuneet raunioiksi ja että puolustajista osa oli hautautunut raunioihin, toinen osa kauhun lamauttama. Senvuoksi he valmistautuivat väkirynnäkköön. He eivät tietäneet, että ainoastaan luterilainen kappeli oli lentänyt ilmaan ja ettei räjähdys ollut tuottanut muuta vahinkoa, ei edes yksikään tykki ollut vierähtänyt sijoiltaan uudessa linnassa. Turkkilaisten valleilla tuli rumpujen pärinä yhä kovemmaksi. Janitšaarijoukkoja tuli esille varustusten takaa ja ne juoksivat linnaa kohti. Tulet linnassa ja turkkilaisten varustuksilla oli tosin jo sammutettu, mutta yö oli kirkas ja kuun valossa näkyivät yhteen sulloutuneena joukkona janitšaarien valkoiset lakit, jotka aaltoilivat kuin meri tuulella. Tulossa oli muutamia tuhansia janitšaareja ja jokunen sata varajoukkoja. Monet heistä eivät enää koskaan palanneet näkemään Stambulin minareetteja, Bosporin kirkkaita vesiä ja hautausmaitten tummia kypressejä, mutta nyt he juoksivat innostuneina ja varma voiton toive sydämessään.

Wolodyjowski juoksi kuin haamu muureilla.

— Älkää ampuko! Odottakaa komennusta! — huusi hän jokaisen tykin kohdalla.

Rakuunat asettuivat musketteineen kaareen rintavarustuksille mieli täynnä katkeruutta. Tuli hiljaisuus, kuului vain janitšaarien nopeitten askelten kaiku kuin tukahdutettu ukkosen jyrinä. Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä varmempia he olivat siitä, että vakaavat yhdellä rynnäköllä molemmat linnat. Monet luulivat jäljelle jääneitten puolustajien jo vetäytyneen kaupunkiin ja rintavarustusten jääneen tyhjiksi. Juostuaan vallihaudan luo he alkoivat täyttää sitä risukimpuilla ja olkisäkeillä ja saivatkin sen heti täytetyksi.

Muureilla oli edelleen aivan hiljaista.

Mutta kun ensimmäiset rivit astuivat kaivannon täytteelle, kajahti rintavarustuksen eräästä aukosta pistolin laukaus ja samassa huusi läpitunkeva ääni:

— Ammu!

Heti valaisi pitkä tulen välähdys molemmat ulkonevat linnakkeet ja niitä yhdistävän suojamuurin; tykit jyrisivät, tuliluikut ja musketit paukkuivat, taistelijat huusivat. Niinkuin silloin, kun heittokeihäs varmakätisen miehen paiskaamana tunkeutuu puoliväliin vartta karhun vatsaan ja karhu kierii, ärjyy, syöksyy eteenpäin, heittelehtii, ojentautuu pitkäksi, ja taas kierii keränä, — niin kierivät janitšaarien joukot. Ei ainoakaan puolalaisten laukaus mennyt hukkaan. Ne, jotka olivat hyökänneet ulkonevia linnakkeita yhdistävää suojamuuria kohti, joutuivat kolmen tulen väliin — ja alkoivat kauhuissaan painautua sekamelskaisena joukkona keskemmälle ja kaatuivat niin tiheään, että heistä muodostui nytkähtelevä ruumiskasa.

Ketling suuntasi kaksi tykkiä tähän joukkoon, ja kun se alkoi paeta, sulki hän ulkonemain välisen tien murhaavalla rauta- ja lyijysateella.

Rynnäkkö torjuttiin pitkin linjaa. Kun janitšaarit ja turkkilaiset varajoukot juoksivat vallihaudan yli ja pakenivat kauhusta huutaen kuin mielettömät, alettiin turkkilaisten valleilla polttaa tervatynnyreitä ja tulisoihtuja ja ruutiraketteja, jotta valaistaisiin pakeneville tietä ja vaikeutettaisiin vihollisen mahdollista uloshyökkäystä.

Nähdessään tuon ulkonevien linnakkeitten väliin suljetun vihollisjoukon Wolodyjowski huusi rakuunoita ja laskeutui niiden kanssa vihollisten kimppuun. Nuo onnettomat yrittivät vielä kerran ulospääsyä, mutta Ketling lennätti sinne niin hirveän määrän luoteja, että kaatuneitten ruumiista muodostui korkea valli. Viholliset olivat kuoleman omat, sillä linnan puolustajat eivät tahtoneet ottaa vankeja. Siksipä he alkoivat taistella vimmatusti. Vankat nuoret miehet painautuivat yhteen kahden, kolmen, viiden hengen ryhmiksi, tukivat toisiaan olkapäillään ja huitoivat hurjasti keihäillään, tapparoillaan ja sapeleillaan. Pelko, kuoleman varmuus, epätoivo — kaikki muuttui heissä pelkäksi raivoksi. Heidät valtasi taisteluhalu. Jotkut hyökkäsivät vimmoissaan yksitellen rakuunain kimppuun. Heidät hakattiin silmänräpäyksessä kuoliaiksi sapeleilla.

Molemmin puolin oli taistelu raivoisaa, sillä rakuunatkin oli vaivat, unettomuus ja nälkä saanut niin raivostumaan tähän viholliseen, että he, koska olivat taitavampia käsikahakassa, tekivät kamalaa jälkeä. Ketling puolestaan tahtoen valaista taistelutannerta käski myös sytyttämään tervatynnyreitä ja niiden valossa nähtiin vastustamattomien mazurilaisten ja janitšaarien taistelevan keskenään sapelein ja kiskovan toisiaan tukasta ja parrasta. Varsinkin tuikea Lušnia riehui kuin vimmastunut härkä.

Äärimmäisessä reunassa toisella puolen taisteli itse Wolodyjowski ja tietäen Basian katselevan häntä muureilta hän kunnostautui paremmin kuin koskaan ennen. Kuin surman henki hän liikkui janitšaarien seassa. Turkkilaiset tunsivat hänen nimensä jo entisistä taisteluista ja Chotimin turkkilaisten kertomuksista ja he kaikki olivat jo sitä mieltä, ettei yksikään vihollinen voi päästä hengissä hänen käsistään. Siksipä moni näistä ulkonemien väliin suljetuista janitšaareista nähdessään yht'äkkiä hänet edessään ei edes puolustautunutkaan, vaan sulki silmänsä ja kuoli miekan pistoon sana »kišmet» huulillaan.

Viimein heidän vastarintansa heikkeni; viimeiset hengissä olevat syöksyivät ulospääsyaukkoa sulkevaa ruumiskasaa kohti ja siellä heidät surmattiin.

Rakuunat palasivat nyt kaivannon yli linnaan laulaen, huutaen, veren tahraamina. Vielä ammuttiin muutamia tykinlaukauksia sekä turkkilaisten varustuksilta että linnasta, mutta sitten kaikki hiljeni. Näin päättyi tuo muutamia päiviä kestänyt tykistötaistelu, jonka huippukohtana oli ollut janitšaarien rynnäkkö.

— Jumalan kiitos, — sanoi pieni ritari, tulee lepoaikaa ainakin huomisaamuun asti ja sen olemme hyvin ansainneet.

Mutta levon laita oli niin ja näin, sillä kun tuli sydänyö, kuului yön hiljaisuudessa taas kallioseinään iskevien moukarien kalahtelu.

— Tuo on pahempaa kuin tykkien jyrinä! — sanoi Ketling kuulostaen.

— Olisipa tehtävä uloshyökkäys, — huomautti pieni ritari, — mutta se ei käy päinsä, miehet ovat liian väsyneitä. Eivät ole nukkuneet eivätkä syöneetkään, vaikka ei olekaan ruokavarojen puutetta, — ei ole ollut aikaa. Muuten miinoitustöissä olijain turvana on aina muutamia tuhansia miehiä varaväkeä ja spaheja, ettei heille tulisi mitään esteitä meidän puoleltamme. Ei ole muuta neuvoa kuin että itse räjähdytämme ilmaan uuden linnan ja puolustaudumme vanhassa.

— Ei kuitenkaan vielä tänään, — vastasi Ketling. — Katso, miehet ovat kaatuneet kuin lyhteet ja nukkuvat sikeätä unta. Rakuunat eivät ole edes pyyhkineet sapeleitaan.

— Baška, mene kaupunkiin ja käy nukkumaan! — sanoi yht'äkkiä pieni ritari.

— Hyvä on, Michal, — vastasi Basia nöyrästi. — Menen, koska käsket. Mutta luostarin portit on jo lukossa. Jäisin mieluummin tänne ja vahtisin nukkumistasi.

— Ihmeellistä, — sanoi pieni ritari, — vaikka työskentelin noin paljon, niin uni on kaikonnut silmistäni enkä tahtoisi ollenkaan kallistaa päätäni lepoon...

— Koska veresi on joutunut liikkeelle teutaroidessasi janitšaarien kimpussa, — sanoi Zagloba. — Niin oli aina minunkin laitani. Taistelun jälkeen en mitenkään saanut unta. Mutta mitäpä syytä Basian on lähteä yöllä kolkuttelemaan lukittuja portteja; olkoon mieluummin täällä aamuun asti.

Basia syleili iloissaan Zaglobaa. Kun pieni ritari näki, miten kovin Basian mieli teki jäädä, sanoi hän:

— Mennään sitten huoneisiin.

He lähtivät. Mutta huoneet olivatkin täynnä kalkkipölyä, jota oli irtaantunut seinistä niiden tärähdellessä tykkien luodeista. Siellä ei siis voinut olla. Basia ja hänen miehensä palasivat jonkin ajan kuluttua muureille ja asettuivat komeroon, joka oli syntynyt, kun vanha portti oli muurattu umpeen.

Siellä istui Wolodyjowski nojautuneena muuriin ja Basia painautui häntä vastaan kuin lapsi äidin turviin.

Elokuun yö oli lämmin ja ihana. Kuu valaisi hopeahohteellaan komeron niin, että pienen ritarin ja Basian kasvot olivat kuin valovirrassa. Alempana, linnan pihan tuolla puolen, näkyi uneen vaipuneita sotamiesryhmiä ja myös päivän kuluessa luodeista surmansa saaneita, joita ei ollut ennätetty vielä haudata. Kuun hiljainen valo eteni ryhmästä toiseen aivan kuin tuo taivaan yksinäinen vaeltaja olisi tahtonut tietää, kuka nukkuu vain uupumuksesta ja kuka on jo nukahtanut ikuiseen uneen. Kauempana piirtyi näkyviin linnan päärakennuksen seinä, josta lankesi musta varjo peittäen puolet pihasta.

Muurien ulkopuolelta, ulkonemain välistä, missä kaatuneet janitšaarit makasivat, kuului miesten ääniä. Siellä kuormarengit ja ne rakuunoista, joista saalis oli tärkeämpi kuin uni, ryöstivät ruumiitten tavaroita. Heidän lyhtynsä tuikuttivat taistelukentällä kuin kiiltomadot. Jotkut huutelivat toisilleen hiljaa, mutta eräs lauloi puoliääneen kaunista laulua, joka ei ollenkaan sopinut siihen työhön, missä hän oli sillä hetkellä.

    »Mitäpä kullasta, hopeista huolisin!
            Ollos vain minun!
    Mieron tiellekin iloiten kuolisin
            kun olen sinun»!

Mutta jonkin ajan kuluttua tuo liike alkoi vähetä ja lakkasi pian kokonaan.

Syntyi hiljaisuus, jota keskeytti vain kaukaa kuuluva moukarien kalahtelu niiden murtaessa kalliota, ja muureilla olevien vartijain huudot. Tämä hiljaisuus, valo ja yön ihanuus vaikutti pieneen ritariin ja Basiaan. He tunsivat jostakin syystä kaihoa ja surumielisyyttä, vaikka heidän olikin hyvä olla.

Basia kohotti ensimmäisenä katseensa mieheensä ja nähdessään, että tämän silmät olivat auki, hän kysyi:

— Michalku, etkö nuku?

— Ihmeellistä, ettei ollenkaan nukuta.

— Onko sinun hyvä tässä?

— On. Entä sinun?

Basia alkoi heilutella vaaleakiharaista päätään.

— Oi, Michalku, on niin ihmeen hyvä! Kuulitko, mitä mies tuolla lauloi?

Ja hän toisti laulun loppusanat:

    »Mieron tiellekin iloiten kuolisin,
           kun olen sinun!»

Tuli hetken äänettömyys, jonka keskeytti pieni ritari:

— Baška, — sanoi hän. — Kuulehan, Baška!

— Mitä, Michalku?

— Totta puhuen meidän on hirveän hyvä olla yhdessä, ja minä ajattelen, että jos toinen meistä saisi surmansa, niin toinen murehtisi määrättömästi.

Basia ymmärsi varsin hyvin, että pieni ritari sanoessaan: »jos toinen meistä saisi surmansa», sensijaan että olisi sanonut: »kuolisi» — ajatteli itseään. Hänen mieleensä välähti, että Michal kenties ei luule pääsevänsä hengissä tästä piirityksestä ja tahtoo valmistaa häntä siihen. Kauhea aavistus kouristi hänen sydäntään, ja hän sanoi pannen yhteen kätensä:

— Michal, armahda itseäsi ja minua!

Pienen ritarin ääni ilmaisi jonkin verran liikutusta, vaikka olikin rauhallinen.

— Katsohan, Baška, sinä et ole oikeassa, — sanoi hän, — sillä järkevästi ajatellen: mitä on oikeastaan tämä ajallinen elämä? Mitä toimittaa täällä käännellä päätään? Kenelle riittää täällä se, että saa nauttia onnesta ja lemmestä, kun kaikki on niin haurasta kuin kuivettunut oksa?

Mutta Basia alkoi täristä itkusta ja toisteli:

— En tahdo, en tahdo, en tahdo!

— Toden totta, sinä et ole oikeassa, — sanoi pieni ritari uudestaan. — Kas, tuolla ylhäällä, tuon hiljaisen kuun tuolla puolen, on ikuisen onnen maa. Semmoisesta kannattaa puhua! Ken niille niityille pääsee, hän vasta huoahtaa kuin pitkän matkan kuljettuaan ja nauttii siellä rauhaa. Kun minun hetkeni tulee (semmoistahan on sotilaan elämä), niin sinun pitää sanoa itsellesi: »Ei se mitään ole!» Sinun on yksinkertaisesti sanottava itsellesi: »Michal on lähtenyt matkalle, tosin kauas, kauemmas kuin on täältä Liettuaan, mutta ei se mitään, sillä minä lähden hänen jälkeensä.» No, no, Baška, ole hiljaa, älä itke! Ken ensimmäisenä lähtee, se valmistaa toiselle asuntoa, siinä koko juttu.

Tällä hetkellä hänelle ikäänkuin avautuivat nähtäväksi tulevat tapahtumat, sillä hän nosti silmänsä kirkasta kuuta kohti ja jatkoi:

— Mitä on ajallinen elämä! Otaksukaamme, että minä olen jo siellä. Silloin joku kolkuttaa taivaan porttia. Pyhä Pietari avaa. Minä katson: kuka tulee? Minun Basiani! Hyväinen aika! Silloinpa minä hypähdän hänen luokseen ja huudahdan! Hyvä Jumala! En löydä sanoja! Eikä ole itkua, on vain iankaikkinen ilo, eikä ole pakanoita, ei tykkejä, ei miinoja muurien alla, on ainoastaan rauhaa ja onnea! Hei, Baška, muista: ei se mitään ole!

— Michal, Michal! — hoki Basia yhä.

Ja taas syntyi hiljaisuus, jota häiritsivät vain kaukaiset, yksitoikkoiset moukarin kalahtelut.

Viimein Wolodyjowski lausui:

— Baška, rukoilkaamme nyt!

Ja nämä kaksi sielua, jotka olivat puhtaita kuin kyynelet, alkoivat rukoilla. Heidän rukoillessaan laskeutui rauha kummankin mieleen; sitten sai uni vallan, ja he nukkuivat aamunkoittoon asti.

Varhain aamulla Wolodyjowski saattoi Basian sillalle, joka yhdisti vanhan linnan kaupunkiin, ja sanoi poistuessaan hänelle:

— Muista, Baška, ei se mitään ole!

IX.

Tykkien jyrinä alkoi heti aamun koittaessa taas tärisyttää linnoja ja kaupunkia. Turkkilaiset olivat saaneet kaivetuksi jo viidensadan kyynärän pituisen juoksuhaudan, joka kulki linnan suuntaan ja yhdessä kohden tunkeutui aivan muurin juurelle. Tuosta juoksuhaudasta tuiski herkeämättä muurille janitšaarien kiväärituli.

Piiritetyt käyttivät suojanaan villoilla täytettyjä nahkapusseja, mutta turkkilaisten valleilta sinkoili yhtämittaa pommeja ja kranaatteja, minkä vuoksi miehiä kaatui paljon tykkien ääreen. Erään tykin luona surmasi kranaatti samalla kertaa kuusi Wolodyjowskin jalkaväen miestä, toisten luona kaatui tykkimiehiä. Iltaan mennessä olivat päälliköt tulleet vakuutetuiksi siitä, että oli mahdotonta kauemmin pitää puoliaan, etenkin kun turkkilaisten miinat saattoivat räjähtää millä hetkellä hyvänsä. Senvuoksi poistuivat yöllä kaikki ratsumestarit joukkoineen vanhaan linnaan, jonne ennen aamua saatiin viedyksi, kiivaan ammunnan yhä jatkuessa, kaikki tykit sekä ruuti- ja elintarvevarastot. Koska vanha linna oli rakennettu kalliolle, saattoi se kauemmin pitää puoliaan, sen alle kun oli paljon vaikeampi laittaa miinoja. Kun Wolodyjowskin mielipidettä kysyttiin sotaneuvottelussa, niin hän sanoi olevansa valmis puolustautumaan vanhassa linnoituksessa kokonaisen vuoden, jos vain ei kukaan ryhdy keskusteluihin vihollisen kanssa. Hänen sanansa tulivat kaupunkilaisten tietoon ja rohkaisivat suuresti mieliä, sillä tiedettiin, että pieni ritari pitää sanansa, vaikka hänen olisi maksettava se hengellään.

Ennenkuin uudesta linnasta lopullisesti poistuttiin, laitettiin sen keskustan ja molempien ulkonemien alle voimakkaat miinat. Miinat räjähtivät kovasti pamahtaen keskipäivän tienoissa, mutta eivät tuottaneet sanottavaa vahinkoa turkkilaisille, koska nämä eilisestä kokemuksestaan viisastuneina eivät vielä olleet uskaltaneet vallata hylättyä kaupunkia. Uuden linnan jäännöksistä muodostui valtava rauniokasa. Nämä rauniot tosin vaikeuttivat vanhaan linnaan pääsyä, mutta antoivat sensijaan suojaa ampujille ja — mikä oli vielä pahempi — miinankaivajille, jotka pelästymättä mahtavaa kalliota alkoivat laittaa uutta miinaa. Tätä työtä valvoivat taitavat italialaiset ja unkarilaiset insinöörit, jotka olivat sulttaanin palveluksessa, ja työ edistyi hyvin. Piiritetyt eivät voineet »pitää kurissa» vihollista tykeillä eikä musketeilla, sillä tämä ei ollut näkyvissä.

Wolodyjowski alkoi jo suunnitella uloshyökkäystä, mutta sellaista ei voinut tehdä heti. Sotamiehet olivat liian väsyneitä. Rakuunat olivat saaneet oikeaan olkapäähänsä pyssynperästä mustelmia, jotka olivat limpun kokoisia. Muutamat heistä suorastaan eivät kyenneet liikuttamaan kättään; toiselta puolen taas oli ilmeistä, että jos miinoitustyö saa vielä jatkua häiriöttä jonkin aikaa, niin linnan pääportti ehdottomasti räjähdytetään ilmaan.

Aavistaen tämän Wolodyjowski antoi luoda portin taakse korkean vallin ja rohkeuttaan menettämättä hän sanoi:

— Mitäpä siitä! Jos portti lentää ilmaan, niin puolustaudumme vallin suojassa; jos vallikin lentää ilmaan, niin sitä ennen olemme tehneet jo toisen — ja niin edespäin, niin kauan kuin meillä on kyynäränkään verran maata jalkojemme alla.

Mutta Podolian kenraali, joka oli menettänyt kaiken toivon, kysyi:

— Entä kun ei enää ole kyynärääkään?

— Silloin ei enää ole meitäkään! — vastasi pieni ritari.

Wolodyjowski käski heittelemään vihollisten sekaan käsikranaatteja, ja ne tekivätkin paljon tuhoa. Taitavimmaksi tässä toimessa osoittautui luutnantti Dębiński, joka surmasi lukemattomia turkkilaisia, kunnes kranaatti sattui räjähtämään hänen kädessään ja repäisi sen kokonaan pois. Samalla tavalla menetti henkensä myös kapteeni Szmit. Monet joutuivat tykkitulen uhriksi, monet saivat surmansa käsiaseista janitšaarien ampuessa uuden linnan raunioitten suojassa. Tällä aikaa ammuttiin sangen vähän linnan tykeillä, ja se sai kaupunkilaiset vähitellen hämmästymään.

— Koska eivät ammu, niin nähtävästi itse herra Wolodyjowskikin on alkanut epäillä puolustautumismahdollisuutta, — se oli yleinen mielipide.

Sotilaista ei kukaan uskaltanut ensimmäisenä lausua julki, että enää ei ollut muuta tehtävissä kuin koettaa saada mahdollisimman edulliset antautumisen ehdot; mutta piispa, jota ei mikään sotilaskunnia sitonut, esitti empimättä tämän käsityksen kaikkien kuultavaksi.

Lähetettiin kuitenkin ensin Wasilkowski kenraalin luo saamaan tietoa asiain tilasta linnassa. Kenraali lausui:

— Minun käsitykseni mukaan linna ei voi kestää iltaankaan asti, mutta täällä ollaan asiasta toista mieltä.

Kun tämä myös kirjallisesti annettu vastaus oli luettu, alkoivat sotilaatkin puhua:

— Olemme tehneet mitä olemme voineet, ei kukaan täällä ole säästänyt itseään, mutta mikä on mahdotonta, se on mahdotonta, — täytyy ryhtyä neuvottelemaan vihollisen kanssa.

Nämä sanat levisivät kaupungille ja saivat aikaan suurta liikehtimistä. Raatihuoneen edustalle kokoontui rauhaton, äänetön kansanjoukko, joka pikemminkin oli haluton kuin halukas neuvotteluihin. Muutamat rikkaat armeenialaiset kauppiaat iloitsivat salaa sydämessään piirityksen päättymisestä, koska sitten taas alkaa kaupankäynti; mutta muut armeenialaiset, jotka olivat asuneet jo kauan Puolassa ja siihen suuresti kiintyneet, samoinkuin puolalaiset ja ukrainalaiset, tahtoivat jatkaa vastarintaa.

— Jos olisi ollut antauduttava, niin se olisi pitänyt tehdä heti, — muristiin siellä täällä, — sillä silloin olisi voinut sopia edullisista ehdoista, mutta nyt tulevat ehdot olemaan armottomat, ja senvuoksi on parempi hautautua raunioihin.

Ja tyytymättömyyden murina tuli yhä voimakkaammaksi. Mutta yht'äkkiä se vaihtui innostuksen huutoon ja eläköön-huutoihin:

Mitä oli tapahtunut? Torille oli ilmestynyt Wolodyjowski ja hänen mukanaan Humiecki, jotka kenraali oli vartavasten lähettänyt tekemään itse selkoa linnoituksen asemasta. Kansanjoukon valtasi innostus. Jotkut huusivat aivan kuin jos turkkilaiset jo olisivat syöksyneet kaupunkiin; toiset saivat kyyneliä silmiinsä nähdessään ihaillun ritarin, johon tavattomat vaivat olivat lyöneet leimansa. Hänen kasvonsa olivat mustuneet ruudinsavusta ja laihtuneet, silmät punaiset ja kuopalla, mutta hän oli iloisen näköinen. Kun hän ja Humiecki viimein olivat päässeet tunkeutumaan väkijoukon läpi raatihuoneelle ja heitä oli siellä riemuiten tervehditty, lausui piispa heti:

— Rakkaat veljet! Nec Hercules contra plures! Herra kenraali on jo kirjoittanut meille, että teidän on pakko antautua.

Humiecki, joka oli sangen vilkas mies ja myös ylhäistä syntyperää, vastasi terävästi kansanjoukkoon katsahtamatta:

— Herra kenraali on päästään pyörällä; hänellä on vain se ansio, ettei säästä sitä. Puolustusasiassa annan puheenvuoron herra Wolodyjowskille, sillä hän osaa paremmin tehdä siitä selkoa.

Kaikkien katseet kääntyivät pieneen ritariin. Hänen keltaiset viiksensä liikahtivat ja hän lausui:

— Hyväinen aika! Kuka täällä puhuu antautumisesta? Emmekö ole vannoneet elävälle Jumalalle, että kaadumme viimeiseen mieheen?

— Olemme vannoneet tekevämme voitavamme ja sen kaiken olemme tehneet! — vastasi piispa.

— Jokainen vastatkoon siitä, mitä on luvannut! Minä ja Ketling olemme vannoneet, ettemme eläissämme anna linnaa viholliselle, emmekä sitä annakaan, sillä jos minun velvollisuuteni ritarina on pitää jokaiselle ihmiselle antamani lupaus, niin kuinka ei sitten Jumalalle, joka majesteettisuudessaan on meidän kaikkien yläpuolella!

— Entä miten on linnan laita? Olemme kuulleet, että portin alla on miina. Kauanko kestämme? — kysyivät useat äänet.

— Miina on portin alla tai tulee olemaan, mutta onpa portin edessä myös oivallinen valli, ja olen käskenyt kuljettaa sille pyssyjä. Rakkaat veljet! Kautta Kristuksen haavojen, ajatelkaahan, että jos antaudutaan, niin joutuvat kirkkomme pakanain käsiin ja he muuttavat ne omiksi moskeoikseen harjoittaakseen niissä saastaisia menojaan! Kuinka te puhuttekaan niin kevyesti antautumisesta! Kuinka omatuntonne sallii teidän avata portit isänmaan sydämeen? Minä olen linnassa enkä pelkää miinoja, mutta te pelkäätte niitä täällä kaupungissa pitkän matkan päässä. Hyvä Jumala! Emme antaudu niin kauan kuin olemme hengissä! Jääköön tämän linnan puolustuksen muisto jälkipolvien mieleen samoinkuin Zbaražin puolustuksen!

— Turkkilaiset tekevät linnasta soraläjän! — sanoi jokin ääni.

— Tehkööt! Voi soraläjälläkin puolustautua! Nyt loppui pienen ritarin kärsivällisyys.

— Ja rauniokasallakin minä puolustaudun, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Sanon teille: linnoitusta en anna! Kuuletteko?

— Ja saatat kaupungin turmioon? — kysyi piispa.

— Mieluummin niinkin kuin annan sen siirtyä turkkilaisille! Olen vannonut! Enempää en tuhlaa sanoja, vaan palaan tykkien pariin, sillä ne puolustavat Puolaa eivätkä kaupittele sitä!

Tämän sanottuaan hän poistui raatihuoneelta, ja samoin teki Humieki paiskaten lähtiessään ovea. Molemmat pitivät kiirettä, sillä heistä oli todella parempi raunioitten, ruumiitten ja luotien keskellä kuin heikkouskoisten ihmisten seurassa..

Matkalla saavutti heidät Makowiecki.

— Michal, — sanoi hän, — sano suoraan, puhuitko noin vain rohkaistuksesi muita, vai aiotko todella pitää puoliasi linnassa?

Pieni ritari kohautti olkapäitään...

— Kautta Jumalan! Kunhan kaupunki ei antautuisi; minä puolustaudun vuoden!

— Miksi ette ammu? Ihmiset ovat siitä pelästyneet ja senvuoksi puhuvat antautumisesta.

— Senvuoksi emme ammu, koska heittelemme käsikranaatteja, jotka ovat tuottaneet suurta tuhoa miinoitustyöläisille.

— Kuule, Michal, onko teillä linnassa sellaista tykkiä, joka kantaa Ukrainan portin taakse? Jos turkkilaiset (josta Jumala varjelkoon!) syöksyvät kaupunkiin, niin ne valtaavat portit. Minä vahdin porttia kaikin voimin, mutta kun käytettävänäni ei ole sotamiehiä, vaan ainoastaan porvareita, niin en selviä.

Siihen vastasi pieni ritari:

— Älä ole huolissasi, rakas veli! Olen jo suunnannut sinne viisitoista tykkiä. Myöskin linnan suhteen olkaa aivan levollisia. Emme vain pidä itse puoliamme, vaan lähetämme tarpeen tullen teillekin porttien luo apuväkeä.

Tämän kuultuaan Makowiecki tuli hyvin iloiseksi ja aikoi jo poistua, kun pieni ritari pidätti häntä ja kysyi vielä:

— Sano, koska olet useammin siellä neuvotteluissa läsnä, tahtoivatko he ainoastaan koetella meitä vai aikovatko todellakin antaa Kamienecin sulttaanin käsiin?

Makowiecki painoi päänsä alas.

— Michal, — sanoi hän, — sano sinä nyt suoraan, eikö kaiken kuitenkin ole pakko päättyä siihen! Jonkin aikaa teemme vastarintaa, viikon, kaksi, kuukauden, kaksi kuukautta, mutta loppu siitä tulee kuitenkin.

Wolodyjowski katsahti häneen synkästi, kohotti sitten kätensä ja huudahti:

— Oletko sinäkin, Brutus, minua vastaan? Haa! Itse saatte silloin syödä häpeänne, sillä minä en ole moiseen ruokaan tottunut!

Ja he erosivat katkerin mielin.

Vanhan pääportin alla oleva miina räjähti kohta Wolodyjowskin saavuttua. Tiiliä ja kiviä lenteli, pöly- ja savupilviä pöllähteli. Kauhu valtasi hetkeksi tykkimiesten sydämet. Turkkilaiset työntyivät heti aukkoon aivan niinkuin lammaslauma syöksyy avoimesta ovesta navettaan paimenen ajaessa sitä takaapäin piiskallaan.

Mutta Ketling lähetti tähän joukkoon kartesseja kuudesta tykistä, jotka oli jo ennakolta varattu vallille; ampui kerran, toisen ja kolmannen ja lakaisi heidät pois pihalta. Wolodyjowski, Humiecki, Myśliszewski tulivat avuksi jalkaväen ja rakuunain kera, jotka täyttivät vallin niin tiheään kuin kärpäset peittävät kuumana päivänä härän tai hevosen raadon. Alettiin ampua musketeilla ja rihlapyssyillä. Luoteja putoili vallille kuin sadepisaroita tai niinkuin jyviä, joita voimakas talonpoika syytää ylöspäin.

Turkkilaisia kihisi uuden linnan raunioissa: jokaisessa syvennyksessä, jokaisen kivimöhkäleen takana, jokaisessa rauniokolossa oli niitä kaksi kolme, kuusi, kymmenen, ja he ampuivat hetkeäkään levähtämättä. Chotimin suunnalta tuli heille yhä uusia apujoukkoja. Rykmentti toisensa jälkeen saapui, painautui raunioihin ja avasi heti tulen. Koko uusi linna oli ikäänkuin päällystetty turbaaneilla. Väliin nuo turbaanipäiset joukot kohosivat yht'äkkiä pystyyn ja juoksivat hurjasti huutaen porttiaukkoa kohti mutta silloin otti myös Ketling puheenvuoron; tykkien möreä ääni vaimensi tuliluikkujen paukkeen, ja kartessit lensivät viheltäen ja peloittavasti räsähdellen tuohon joukkoon, kaatoivat sen pitkäkseen maahan ja täyttivät aukon värähtelevällä ihmislihakasalla. Neljästi hyökkäsivät janitšaarit, ja neljästi torjui Ketling heidät hajoittaen kuin myrskytuuli hajottaa lehtikasan. Itse hän seisoi tulen, savun, lentelevien maakokkareiden ja räjähtelevien kranaattien keskellä kuin sodan enkeli. Hänen katseensa oli suunnattu rikkiräjähdytetyn portin aukkoon, eikä hän kirkkaalla otsallaan kuvastunut vähintäkään huolestumista. Väliin hän otti tykkimieheltä sytyttimen ja laukaisi tykin, väliin varjosti silmiään kädellään ja katsoi, millaista jälkeä laukaus teki, väliin taas kääntyi hymyillen puolalaisten upseerien puoleen ja sanoi:

— Eivät pääse!

Ei koskaan ole hurjaa hyökkäystä lyöty noin raivoisasti takaisin. Upseerit ja sotamiehet kilpailivat keskenään. Noitten miesten huomio näytti kiintyvän kaikkeen, ainoastaan kuolemaan he eivät kiinnittäneet mitään huomiota. Mutta kuolema niitti runsaan sadon. Kaatui Humiecki, kaatui Mokoszycki, kijanien päällikkö. Vaikerrellen tarttui rintaansa valkohapsinen Kaluszowski, Wolodyjowskin vanha ystävä, soturi, joka oli lauhkea kuin lammas, uljas kuin leijona. Wolodyjowski kannatti kaatuvaa, mutta tämä sanoi:

— Anna kätesi, anna pian kätesi!

Sitten hän lisäsi:

— Jumalan kiitos!

Ja hänen kasvonsa tulivat yhtä valkoisiksi kuin hänen partansa ja viiksensä.

Tämä tapahtui neljännen hyökkäyksen edellä. Muuan janitšaarijoukko oli tällöin päässyt porttiaukkoon tai oikeastaan ei ollut päässyt poistumaan, koska heittokeihäitä lenteli kovin tiheään. Heidän kimppuunsa syöksyi jalkaväen etunenässä Wolodyjowski, ja heidät surmattiin silmänräpäyksessä pyssynperillä ja tikareilla.

Kului tunti toisensa jälkeen, mutta taistelu jatkui yhtä kiihkeänä. Kaupungille levisi tieto tästä sankarillisesta puolustuksesta herättäen innostusta ja taistelunhalua. Puolalaiset porvarit, varsinkin nuori väki, alkoivat katsellen toisiaan ja innostaen toinen toistaan huudella kaupungilla:

— Menkäämme auttamaan linnaa! Mennään! Mennään! Emme anna veljiemme tuhoutua! Eteenpäin, pojat!

Tämmöisiä huutoja kaikui torilla ja porttien luona, ja pian lähti liikkeelle siltaa kohti muutamasatamiehinen joukko, jolla oli aseina minkä mitäkin, mutta rohkeutta sydämessä. Turkkilaiset suuntasivat sitä kohti kauhean tulen aiheuttaen suurta mieshukkaa, mutta osa pääsi sillan yli ja alkoi heti innokkaasti valleilla ottaa osaa taistelutoimiin.

Viimein, saatiin turkkilaisten neljäs hyökkäys torjutuksi ja aiheutettiin heille niin suuria tappioita, että näytti vihdoinkin tulevan hetkisen levähdys. Turha toivo! Janitšaarikiväärien pauketta jatkui iltaan asti. Vasta illan tultua tykit vaikenivat ja turkkilaiset lähtivät uuden linnan raunioista pois. Eloon jääneet upseerit lähtivät heti valleilta toiselle puolelle. Hukkaamatta hetkeäkään käski pieni ritari täyttää portin aukon millä vain voi, kuten pölkyillä, risukimpuilla, kivilohkareilla, mullalla. Jalkaväki, vapaaehtoiset, rakuunat, rivimiehet ja upseerit työskentelivät kilpaa tasa-arvoisina. Saattoi odottaa turkkilaisten tykkien alkavan uudelleen toimia millä hetkellä hyvänsä, mutta muuten tämä päivä oli tuottanut suuren voiton piiritetyille. Kaikkien kasvot olivat kirkkaat, ja mielessä paloi taisteluhalu ja uusien voittojen toivo.

Työn päätyttyä Ketling ja Wolodyjowski pistivät kätensä toistensa kainaloon, kiersivät tarkastamassa toria ja muureja, kurkistivat rintavarustusten yli nähdäkseen uuden linnan pihan ja iloitsivat riitä, että kuoleman saalis vihollisten joukossa oli niin runsas.

— Siellä on ruumis ruumiin vieressä! sanoi pieni ritari osoittaen raunioita. — Ja portin aukon kohdalla on sellaiset ruumiskasat, että voisi asettaa tikapuut niitä vastaan. Ketling! Se on sinun tykkiesi työtä!...

— Vielä parempi asia on se, — vastasi ritari, — että saimme noin hyvin tukituksi tuon aukon. Turkkilaisilta on tie suljettu ja heidän on asetettava uusi miina. Vihollisen sotavoimat ovat ehtymättömät kuin meri, mutta tällaisen piirityksen täytyy kuukauden tai parin kuluttua tympäistä heitä.

— Siihen mennessä lähettää hetmani apua. Tulipa muuten mitä tahansa, niin meitä sitoo valamme, — sanoi pieni ritari.

Samassa he katsoivat toisiaan silmiin, ja senjälkeen Wolodyjowski kysyi hiljempää:

— Oletko tehnyt sen, mistä puhuin sinulle?

— Kaikki on valmiina, — kuiskasi Ketling vastaan, — mutta luulen, ettei niin pitkälle tarvitse mennä, sillä voimme todellakin pitää täällä puoliamme vielä sangen kauan ja saada monta sellaista päivää kuin tämä.

— Suokoon Jumala sellaisen jo huomenna! — Amen! — vastasi Ketling luoden silmänsä taivaaseen.

Heidän keskustelunsa keskeytti tykkien pauke. Kranaatteja alkoi taas lennellä linnaa kohti. Muutamat räjähtivät kuitenkin ilmassa ja sammuivat heti kun kesäiset salamat.

Ketling katseli tuntijan silmin.

— Tuolla vallilla, mistä nyt juuri ammutaan, — sanoi hän, — ovat kranaattien sytyttimet liian paksun rikkikerroksen peitossa.

— Jo alkaa näkyä savua muiltakin valleilta! — vastasi Wolodyjowski.

Niin olikin asia. Samoinkuin koiran haukahtaessa yön hiljaisuudessa toiset alkavat vastata sille ja lopulta koko kylä kaikuu haukunnasta, —; niin nyt yksi tykki turkkilaisten varustuksilla herätti kaikki muut lähellä olevat tykit, ja piiritettyä kaupunkia ympäröi kranaattikiehkura. Tällä kertaa ammuttiin etupäässä kaupunkia eikä linnaa Sen sijaan kuului kolmelta puolelta miinankaivajain kalkutusta. Vaikka mahtava kallio teki miinoitustyön miltei ylivoimaiseksi, niin nähtävästi turkkilaiset olivat vakaasti päättäneet lennättää tuon kalliolinnan ilmaan.

Ketlingin ja Wolodyjowskin käskystä alettiin uudelleen heitellä käsikranaatteja siihen suuntaan, mistä moukarien kalahtelua kuului. Mutta yöllä oli mahdotonta saada selville, tuottiko tämä puolustustoimenpide mitään vahinkoa piirittäjille. Sitäpaitsi kaikkien katseet ja huomio olivat kääntyneet kaupunkiin, jonka yläpuolella lenteli kokonainen parvi tulilintuja. Muutamat kranaatit räjähtivät ilmassa, mutta toiset piirtäen tulikäyrän taivaalle putosivat talojen kattojen väliin. Yht'äkkiä leimahti veripunainen valo eri paikoissa keskellä pimeyttä. Palamaan oli syttynyt Pyhän Katariinan kirkko, Pyhän Yrjön kirkko ukrainalaisessa korttelissa, ja kohta sen jälkeen syttyi myös armeenialainen kirkko, jossa muuten palo oli alkanut jo päivällä, mutta joka nyt kranaattien uudelleen sytyttämänä paloi taas. Tulipalo tuli joka hetki yhä voimakkaammaksi ja valaisi koko ympäristön. Huuto kuului kaupungista vanhaan linnaan asti. Olisi voinut luulla koko kaupungin palavan.

— Tämä on huono juttu, — sanoi Ketling, — sillä se lamauttaa porvarien rohkeuden.

— Palakoon vaikka kaikki, — vastasi pieni ritari, — kunhan vain pysyy murtumatta kaiho, jolla voi puolustautua!

Huudot tulivat yhä kovemmiksi. Kirkosta oli tuli levinnyt armeenialaisten omistamiin, torin laitaan rakennettuihin varastohuoneisiin, joissa oli arvokasta tavaraa. Siellä paloi suuria rikkauksia: kultaa, hopeaa, mattoja, turkiksia ja kalliita kankaita.

Vähän ajan kuluttua alkoi näkyä tulenkielekkeitä minkä missäkin talojen yllä.

Wolodyjowski tuli hyvin levottomaksi.

— Ketling! — sanoi hän. — Valvo kranaattien heittelyä ja häiritse parhaasi mukaan miinoitustöitä. Minä ratsastan kaupunkiin, sillä minua huolestuttaa dominikaaninunnien kohtalo. Jumalan kiitos, että vihollinen antaa linnan olla rauhassa, niin että voin poistua...

Linnassa ei sillä hetkellä todellakaan ollut paljon tehtävää. Pieni ritari nousi ratsun selkään ja lähti. Hän palasi vasta kahden tunnin kuluttua mukanaan Muszalski, joka jo oli parantunut Hamdin iskemästä haavasta ja tuli nyt linnaan sillä mielellä, että voi hyökkäysten aikana jousellaan tuottaa melkoista tuhoa pakanoille ja saada siitä kunniaa.

— Terve! — sanoi Ketling. — Olin jo levoton. Miten ovat asiat siellä dominikaaneilla?

— Kaikki hyvin, — vastasi pieni ritari. — Ei yksikään kranaatti ole osunut sinne. Se on rauhaisa ja turvallinen paikka.

— Jumalan kiitos! Eikö Krzysia siellä ole peloissaan?

— Hän on yhtä rauhallinen kuin kotonaan. Hän ja Baška istuskelevat samassa kammiossa, ja herra Zagloba on heidän kanssaan. Siellä on myös Nowowiejski, joka on tullut tajuihinsa. Hän pyrki mukaani linnaan, mutta ei kestä vielä jaloillaan kuin vähän aikaa kerrallaan. Ketling, mene sinä nyt sinne, minä hoidan sinun tehtäväsi!

Ketling syleili Wolodyjowskia, sillä kovin teki hänen mielensä rakkaan Krzysian luo. Hän käski heti tuoda hevosensa. Mutta ennenkuin se tuotiin, hän kyseli vielä pieneltä ritarilta, mitä kaupunkiin kuului.

Kaupunkilaiset sammuttavat tulipaloja sangen rohkeasti, — vastasi pieni ritari, — mutta rikkaat armeenialaiset kauppiaat, joiden varastot palavat, ovat lähettäneet piispan luo lähetystön vaatimaan kaupungin antautumista. Kuultuani tämän minä menin heidän neuvottelukokoukseensa, vaikka olinkin päättänyt olla niihin enää menemättä. Siellä annoin korvapuustin eräälle, joka kiivaimmin vaati antautumista, minkä johdosta piispa oli minulle vihainen. Huonosti ovat asiat, veli! Arkuus alkaa siellä yhä enemmän saada valtaa, ja yhä vähemmän he antavat arvoa meidän puolustautumisalttiudellemme. Eivät kiitä siellä meitä, vaan moittivat sanoen, että suotta saatamme kaupungin turmioon. Kuulin myös, että Makowieckin kimppuun oli käyty siitä, syystä, että hän oli vastustanut neuvotteluja. Itse piispa oli sanonut hänelle: »Emme luovu uskostamme emmekä kuninkaastamme, ja mitä hyötyä on enää puolustuksen jatkamisesta? Siitä seuraa vain (sanoi), että häväistään pyhäkköjä, raiskataan viattomia neitoja ja viedään viattomat lapset vangeiksi. Mutta tekemällä sopimuksen (sanoi) voimme vielä turvata heidät sekä saada taatuksi itsellemme vapaan poispääsyn.» Näin oli puhunut piispa, mutta herra kenraali oli vain nyökytellyt päätään ja toistellut: »Mieluummin tahtoisin kuolla, mutta totta tuo on!»

— Tapahtukoon Jumalan tahto! — vastasi Ketling.

Wolodyjowski väänteli käsiään.

— Ja jos tuo edes olisi totta! — huudahti hän. —Mutta Jumala on todistajani, että me voimme vielä pitää puoliamme täällä!

Samassa tuotiin ratsu. Ketling alkoi kiireesti nousta sen selkään, ja Wolodyjowski sanoi hänelle:

— Aja varovasti sillan yli, sillä siellä putoilee tiheään kranaatteja!

— Tunnin kuluttua palaan, — sanoi Ketling. Hän lähti.

Wolodyjowski ja Muszalski lähtivät muureille.

Kolmessa paikassa heiteltiin käsikranaatteja, sillä kolmesta kohdasta kuului kaivaustyötä linnan vasemmalla sivustalla oli johtajana Lušnia.

— Kuinka on? — kysyi Wolodyjowski.

— Huonosti, herra komendantti! — vastasi vääpeli, — yksi ryhmä on jo kallion sisällä, ja ani harvoin vain miina-aukon suulla sattuu kranaatti tuottamaan jotakin häiriötä. Vähän olemme saaneet toimeen...

Muissa paikoissa olivat asiat vielä huonommin, etenkin kun taivas oli mennyt pilveen ja oli alkanut sade, joka kostutti kranaattien sytyttimet. Myös pimeys tuotti haittaa.

Wolodyjowski vei Muszalskin syrjään ja sanoi yht'äkkiä:

— Kuulkaahan! Entäpä jos koettaisimme pakottaa nuo myyrät ulos koloistaan?

— Minusta se näyttää varmaan kuolemaan menolta, sillä varmasti on heidän turvanaan kokonaisia janitšaarirykmenttejä. Mutta eipä silti, koetetaan vain!

— Rykmenttejä on turvana, se on totta, mutta yö on hyvin pimeä ja heidät saa helposti hämmentymään. Ajatelkaahan vain: kaupungissa tuumitaan antautumista; miksi? Koska sanovat: »Allanne on miinoja, ette voi pitää puolianne!» Kylläpä niiden suut tukkeutuvat, jos jo tänä yönä lähetetään heille tiedoitus: »Miinoja ei enää ole!» Kannattaako tämmöisen asian vuoksi panna henkensä vaaraan vai eikö kannata?

Muszalski ajatteli hetkisen ja huudahti sitten:

— Kannattaa! Totisesti kannattaa!

— Yhdessä paikassa on vasta äsken aloitettu miinoitustyö, — sanoi Wolodyjowski, — ja ne jätämme rauhaan, mutta kas tuolta ja tuolta puolelta ovat kaivaneet jo sangen paljon. Ottakaa te viisikymmentä rakuunaa, minä otan saman verran, ja koetamme kuristaa nuo kaivajat. Haluatteko?

— Johan toki! Hyvä siitä tulee! Otanpa jonkin verran vankkoja nauloja mukaani; ehkäpä onnistumme matkan varrella naulaamaan jonkin heidän tykeistään.

— En luule joutuvamme niin lähelle niitä, vaikka muutamat eivät olekaan kaukana, mutta ottakaa vain. Odottakaamme vain Ketlingiä, sillä hän tietää parhaiten, kuinka meitä voidaan hätätilassa, auttaa.

Ketling palasi lupaamaansa aikaan, minuuttiakaan myöhästymättä, ja puoli tuntia sen jälkeen lähestyi kaksi rakuunajoukkoa, viisikymmentä miestä kummassakin, portin kohtaa ja alkoi hiljaa kiivetä toiselle puolelle. Sitten he katosivat pimeyteen. Ketling antoi vielä jonkin aikaa heitellä kranaatteja, mutta sitten hän lopetti sen homman ja odotti. Hänen sydämensä löi rauhattomasti, sillä hän ymmärsi hyvin yrityksen uhkarohkeuden. Kului neljännes, puoli tuntia, tunti, olisi luullut yrittäjäin jo ennättäneen perille ja aloittaneen työnsä, mutta jos painoi korvansa maata vastaan, niin kuuli selvästi edelleen rauhallista kalsketta.

Yht'äkkiä kuului linnan alapuolelta vasemmalta pistolin laukaus, joka muuten ilman kosteuden takia ja muun ammunnan paukkeen lomassa ei kuulunut kovinkaan voimakkaalta eikä kenties ollenkaan olisi herättänyt varusväen huomiota, jollei samassa olisi syntynyt kauheata melua.

— Perillä ovat! — ajatteli Ketling. — Mutta palaavatko?

Mutta sieltä kuului miesten huutoja, rumpujen Pärinää, pillien vihellystä, lopulta pyssyjen pauketta, nopeassa tahdissa, mutta ilman järjestystä. Ammuttiin joka puolelta ja joukolla; nähtävästi riensi kokonaisia osastoja kaivaustyöläisten avuksi, mutta, kuten Wolodyjowski oli aavistanutkin, janitšaarit olivat ymmällä ja joutuivat epäjärjestykseen ja peläten surmaavansa omia miehiään he huutelivat toisilleen suurella äänellä ja ampuivat umpimähkään, osittain ilmaan.

Melu ja ampuminen tuli hetki hetkeltä kovemmaksi. Samoinkuin verenhimoisten näätien tunkeuduttua yön hiljaisuudessa uneen vaipuneeseen kanalaan syntyy hiljaisessa rakennuksessa yht'äkkiä tavaton melu ja mekastus ja kaakatus, samoin syntyi yht'äkkiä linnan ympärillä melskettä. Turkkilaiset alkoivat heitellä varustuksiltaan kranaatteja valaistakseen pimeyttä. Ketling suuntasi muutamia kymmeniä tykkejä turkkilaisten vartiojoukkoja kohti ja vastasi heidän toimiinsa kartessilla. Molemmat taistelevat puolet avasivat nyt tulen toisiaan vastaan. Kaupungissa alettiin soittaa hätäkelloa, sillä yleisesti luultiin turkkilaisten tunkeutuneen jo linnoitukseen. Turkkilaisten leirissä luultiin päinvastoin piiritettyjen hyökänneen ulos suurin voimin samalla kertaa kaikkien miinoituspaikkojen kimppuun, ja yleinen hälyytys pantiin toimeen.

Yö auttoi Wolodyjowskin ja Muszalskin uhkarohkeata yritystä, sillä oli hyvin pimeätä. Tykkien laukaukset ja kranaatit hälvensivät vain hetkeksi pimeyden, joka sen jälkeen oli entistäänkin synkempi. Lopulta alkoi taivaasta yht'äkkiä sade valua virtanaan. Ukkosen jyrinä oli kovempi kuin ampumisen pauke, jyrähdykset kierivät ympyrässä, kumahtelivat, pamahtelivat ja synnyttivät kamalan kaiun kallioissa. Ketling hypähti alas valleilta, juoksi muutamien kymmenien miesten etunenässä portin kohdalle ja odotti.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Pian alkoi häämöttää tummia haamuja hirsien takaa, joilla aukko oli suljettu.

— Kuka tulee? — huudahti Ketling.

— Wolodyjowski! — kuului vastaus.

Ja molemmat ritarit syleilivät hetken kuluttua toisiaan.

— No, millaista siellä oli? — kysyivät upseerit, joita juoksi yhä useampia porttiaukolle.

— Jumalan kiitos! Miinoittajat on hakattu maahan, heidän kojeensa rikottu ja heitetty hujan hajan, työn tulos kokonaan hävitetty.

— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

— Onko Muszalski jo täällä?

— Ei ole vielä.

— Ehkäpä olisi mentävä hänen avukseen? Hyvät herrat, ketä haluttaa?

Mutta samassa syntyi uudelleen liikettä aukon luona. Muszalskin joukko siinä palasi kiireesti ja huomattavasti pienentyneenä, sillä luodit olivat surmanneet heistä monta. He palasivat kuitenkin iloisina, sillä heidänkin yrityksensä oli onnistunut hyvin. Muutamat sotamiehet toivat mukanaan kallion louhimisessa käytettäviä vasaroita, poria ja kaivertamia todistaakseen olleensa ihan miinan luona.

— Entä missä on herra Muszalski? — kysyi Wolodyjowski.

— Tosiaan! Missä on herra Muszalski? — toistivat muutamat äänet.

Mainehikkaan jousimiehen mukana olleet miehet alkoivat katsella toisiaan. Viimein muuan pahasti haavoittunut rakuuna lausui heikolla äänellä:

— Herra Muszalski on kaatunut. Näin hänen kaatuvan, minäkin kaaduin hänen viereensä, mutta nousin, kun taas hän jäi...

Ritarit tulivat hyvin murheellisiksi, kun kuulivat jousimiehen kuolemasta, sillä hän oli valtakunnan sotajoukkojen parhaita ritareita. Rakuunalta tiedusteltiin vielä tarkemmin asiaa, mutta hän ei voinut vastata, sillä verta vuoti hänestä tulvimalla, ja pian hän vaipui maahan kuin lyhde.

Ritarit alkoivat valitella Muszalskin kuolemaa.

— Hänen muistonsa säilyy sotajoukossa, — sanoi Kwasibrodski, — ja ken elää tämän piirityksen jälkeen, hän ylistää Muszalskin nimeä.

— Ei synny toista hänen veroistaan jousimiestä! — sanoi jokin ääni.

— Hän oli Chreptiowin vahvakätisin mies, — sanoi pieni ritari. — Hän painoi sormellaan taalerin rahan tuoreeseen lautaan kokonaan sisälle. Ainoastaan liettualainen herra Podbipięta on ollut häntä vahvempi, mutta tämä sai surmansa Zbarazissa eikä elossa olevista edes Nowowiejskikaan vedä vertoja Muszalskille.

Suuri, suuri vahinko, — sanoivat muut. — Ainoastaan entisaikaan syntyi sellaisia ritareita..

Näin kunnioitettuaan jousimiehen muistoa he lähtivät vallille. Wolodyjowski lähetti sanan viejän ilmoittamaan kenraalille ja piispalle, että miinat on hävitetty ja turkkilaiset miinoittajat surmattu uloshyökkäyksen aikana.

Kaupungissa herätti uutinen suurta hämmästystä, mutta — kukapa olisi luullut! — myös salattua vastenmielisyyttä. Sekä kenraali että piispa olivat sitä mieltä, etteivät nämä hetkelliset voitot pelasta kaupunkia, vaan herättävät turkkilaisissa vain yhä raivoa. Niistä voisi olla hyötyä, jos niistä huolimatta suostuttaisiin antautumaan. Siksipä nämä molemmat ylimmät johtajat päättivät jatkaa neuvotteluja.

Mutta ei Wolodyjowski eikä Ketling luullut hetkeäkään, että heidän lähettämänsä hyvä sanoma tuottaisi ainoastaan tämmöisiä seurauksia. He olivat päinvastoin varmoja siitä, että nyt heikoimmatkin saavat rohkeutta sydämeensä ja kaikki innostuvat tekemään hurjasti vastarintaa viholliselle. Olihan mahdotonta vallata, kaupunki, ennenkuin linna oli valloitettu, ja koska linna piti puolensa, vieläpä ahdisti vihollista, niin piiritetyillä kaupungin puoltajilla ei ollut vähintäkään syytä turvautua neuvotteluihin. Sekä elintarpeita että ampumavaroja oli riittävästi, ei tarvinnut muuta kuin vartioida kaupungin portteja ja sammuttaa tulipalot. Koko piirityksen aikana oli tämä pienen ritarin ja Ketlingin riemullisin yö. Koskaan he eivät olleet niin vahvasti toivoneet selviävänsä itse hengissä turkkilaisten piirityksestä ja vielä pelastavansa terveinä heille kalleimmat olennot.

— Vielä pari rynnäkköä, — puhui pieni ritari, — ja, niin totta kuin Jumala on taivaassa, turkkilaiset kyllästyvät ja koettavat sitten näännyttää meidät nälkään. Mutta ruokavaroja on riittävästi. Eikä syyskuu ole kaukana; parin kuukauden kuluttua alkavat sateet ja pakkaset, eivätkä turkkilaiset joukot ole kovin kestävää sotaväkeä, kunhan kerran paleltuvat kelpo lailla, niin kyllä lähtevät.

— Paljon siellä on sellaisia, jotka ovat kotoisin etiooppialaisista maista, — vastasi Ketling, tai muista sellaisista paikoista, missä pippuri kasvaa, ja niille tekee pienikin pakkanen tuhoja. Kaksi kuukautta me kestämme, vaikka pahimmassa tapauksessa turkkilaiset ryntäilisivätkin. Havahtuuhan lopulta valtakuntammekin, ja vaikka herra hetmani ei saisikaan kootuksi suurta sotavoimaa, niin hän kiusaa turkkilaisia partioretkillä.

— Ketling! Minusta tuntuu, ettei meidän viimeinen hetkemme vielä ole käsissä.

— Se on Jumalan vallassa, mutta minustakin tuntuu siltä, kuin eivät asiat menisi niin pitkälle.

— Jollei satu kaatumaan niinkuin herra Muszalski. Niin, paha juttu! Kovin pahoittelen herra Muszalskin menetystä, vaikka hän kuoli sankarikuoleman.

— Suokoon Jumala meille yhtä kunniakkaan kuoleman, mutta ei sentään nyt heti, sillä sanonpa sinulle, Michal, että minun olisi sääli... Krzysiaa.

— Ja minun Basiaa... No, me teemme rehellisesti parastamme, ehkäpä Jumala on meille armollinen. Ihmeen iloiselta vain tuntuu mieleni! Täytyy tehdä huomennakin jotain kunnollista!

— Turkkilaiset ovat laittaneet hirsistä puisia suojalaitteita valleilleen. Olen ajatellut erästä keinoa, jota käytetään laivojen sytyttämiseen: käskystäni kostutetaan parhaillaan riepuja tervassa ja toivon huomenna aamupäivällä saavani poltetuksi kaikki nuo turkkilaisten rakennelmat.

— Haa! — huudahti pieni ritari. — Silloin järjestän uloshyökkäyksen. Tulipalo aiheuttaa muutenkin hölmistymistä ja sen lisäksi ei heille pistä päähänkään ajatus, että vielä hyökätään ulos. Kenties huomispäivä on vielä parempi kuin tämä, Ketling...

Näin he puhelivat, ja heidän rintansa paisui riemusta. Sitten he lähtivät levolle, sillä he olivat hyvin väsyksissä. Mutta pieni ritari ei ollut nukkunut kolmeakaan tuntia, kun hänet herätti vääpeli Lušnia.

— Herra komendantti, uutisia! — sanoi hän.

— Mitä nyt? — huudahti herkästi heräävä sotilas hypähtäen silmänräpäyksessä jaloilleen.

— Herra Muszalski on tullut!

— Hyväinen aika! Mitä sanot?

— On tullut! Olin porttiaukon luona ja kuulin jonkun huutavan puolankielellä: »Älkää ampuko, se olen minä!» Katsoin ja näin herra Muszalskin palaavan janitšaarin puvussa.

— Jumalan kiitos! — sanoi pieni ritari.

Hän riensi tervehtimään jousimiestä. Päivä alkoi jo sarastaa. Muszalski seisoi vallin toisella puolen valkoisessa, päähineessään ja suomupanssarissaan siinä määrin oikean janitšaarin näköisenä, että oli vaikea uskoa silmiään.

Nähtyään pienen ritarin hän riensi tämän luo, ja he alkoivat tervehtiä toisiaan iloisesti.

— Me jo pidimme teitä kuolleena! — huudahti Wolodyjowski.

Paikalle riensi muutamia muitakin upseereja; muun muassa Ketling. Kaikki olivat peräti hämmästyneet ja alkoivat kilpaa kysellä jousimieheltä, kuinka hän oli turkkilaispuvussa. Hän kertoi:

— Kompastuin paluumatkalla kuolleeseen janitšaariin ja löin pääni maassa olevaan kuulaan. Vaikka päässäni oli kova lakki, menin kuitenkin heti tainnoksiin, sillä tuon Hamdilta saamani iskun jälkeen ovat aivoni kuitenkin vielä kovin herkät tuntemaan kolahduksia. Herään sitten tajuntaan; makaan kaatuneen janitšaarin päällä kuin vuoteessa. Koettelen päätäni, sitä kivistää hieman, mutta ulkonaista vammaa ei ole. Otin hatun päästäni, sade vilvoitti päätä ja ajattelen: hyvä on! Sitten pälkähti mieleeni: entäpä jos otan tuon janitšaarin koko sotilaspuvun ylleni ja menen turkkilaisten pariin? Minä puhun turkinkieltä yhtä hyvin kuin puolaa, eikä kukaan tunne minua siellä puheestani puolalaiseksi, vaan käyn täydestä janitšaarista. Menenpä kuuntelemaan, mitä puhuvat. Väliin minut kyllä valtasi pelko, sillä mieleeni muistui muinainen vankeusaikani, mutta menin sentään. Yö oli pimeä, turkkilaisilla oli vain siellä täällä valoa, ja sanonpa teille, että kuljin siellä kuin omien miesten keskuudessa. Paljon niitä makasi juoksuhaudoissa peittojen alla; kävin sielläkin. Jokunen kysäisee minulta: »Mitä miilustat?» — Minä vastaan vain: »Ei nukuta!» Toiset puhelivat ryhmissä piirityksestä. Ovat sangen toivottomia. Omin korvin kuulin, miten haukkuivat täällä olevaa Chreptiowin komendanttia. (Tätä sanoessaan Muszalski kumarsi Wolodyjowskille.) Toistan heidän ipsissima verba, sillä vihollisen moite on suurinta kiitosta. »Niin kauan kuin (sanoivat) tuo pikku koira (niin nuo lurjukset nimittivät teitä), niin kauan kuin tuo pikku koira puolustaa linnaa, emme koskaan voi toivoa sitä saavamme haltuumme.» Toinen sanoo: »Häneen ei pysty luoti eikä rauta, kuolema henkii hänestä ihmisiin kuin rutto.» Sitten alkoi koko joukko napista: »Me yksin tappelemme (puhuvat), muu sotajoukko ei tee mitään; nostoväki makailla lekottelee vain mahat pystyssä, tataarilaiset ryöstävät, spahit kuljeksivat markkinapaikoilla. Padišah puhuu meille: Rakkaat lampaani! Emme näy olevan erikoisen rakkaita, koska meidät on lähetetty tänne teurastettaviksi. Kestämme vielä (puhuvat), mutta emme kauan ja sitten palaamme Chotimiin, ja jos emme siihen saa lupaa, niin saattaapa lopulta pudota sangen huomattaviakin päitä.»

— Kuulkaa, hyvät herrat! — huudahti Wolodyjowski. — Jos janitšaarit tekevät kapinan, niin sulttaani pelästyy ja luopuu piirityksestä.

— Niin totta kuin rakastan Jumalaa, minä puhun silkkaa totuutta! — sanoi Muszalski. — Janitšaarit ovat helposti kapinaan nousevaa väkeä, ja nyt ne jo nurisevat aikalailla. Tuulen, että he ottavat kyllä vielä osaa yhteen tai kahteen rynnäkköön, mutta sitten he näyttävät hampaitaan janitšaari-agalle, kaimmakamille, jopa sulttaanillekin.

— Niin se on! — huudahtivat upseerit.

— Koettakoot vielä vaikka kaksikymmentä kertaa väkirynnäkköä, me olemme valmiit! — sanoivat toiset.

Ja he alkoivat kalisuttaa sapeleitaan, katsella palavin silmin turkkilaisten varustuksia ja tuhista, minkä kuultuaan pieni ritari kuiskasi innostuneena Ketlingille:

— Uusi Zbaraž! Uusi Zbaraž...

Mutta Muszalski jatkoi:

— Semmoista minä kuulin. Ikävä oli minun lähteä pois, sillä oksin voinut kuulla enemmänkin, mutta pelkäsin, että ennättää tulla päivä. Menin sitten valleille, joilta ei ammuttu, hiipiäkseni pimeässä tieheni. Siellä ei ollut varsinaisia vartijoita, janitšaarit kuljeskelivat vain ryhmissä kuten kaikkialla. Menen ison tykin luo, ei kukaan huuda minulle mitään. Kuten herra komendantti tietää, olin ottanut mukaani nauloja tykkien turmelemista varten. Pistän kiireesti naulan tykin sankkiin, mutta se ei ota mennäkseen, pitäisi iskeä vasaralla, jos mieli saada se sinne. Mutta kun Jumala on antanut hieman voimaa käteeni (olettehan tekin, hyvät herrat, usein nähneet, mitä käsilläni saan aikaan), niin kädellä painaessani naula painui sisälle päätä myöten, kitisi vain hiukan mennessään!... Ilostuin kovin!...

— Herra Jumala! Teittekö sen? Naulasitte ison tykin? — kyseltiin joka puolelta.

— Tein sen ja vielä saman tempun toisellekin, sillä kun se meni niin hyvin, niin ei tehnyt mieli lähteä pois, vaan menin toisen tykin luo. Käteen koski hiukan, mutta naulat menivät sisään!

— Hyvät herrat! — huudahti Wolodyjowski. — Ei kukaan täällä ole tehnyt suurempaa tekoa, ei kukaan saavuttanut sellaista kunniaa! Vivat herra Muszalski!

— Vivat! Vivat! — toistivat upseerit.

Upseerien jälkeen alkoivat sotamiehet huutaa. Nuo huudot kuuluivat turkkilaisten leiriin ja viholliset pelästyivät. Jousimies kumarteli riemuissaan upseereille ja sanoi näyttäen mahtavaa, lapion kaltaista kättään, jossa näkyi kaksi sinistä täplää:

— Jumalauta, se on totta! Tässä näette todistuksen!

— Uskomme! — huusivat kaikki. — Jumalan kiitos, että palasitte onnellisesti luoksemme!

— Hiivin heidän hirsirakennustensa ohi, — vastasi jousimies. — Teki mieleni polttaa ne, mutta ei ollut, millä olisin sytyttänyt.

— Tiedätkö mitä, Michal! — huudahti Ketling.— Riepuni ovat valmiit. Alanpa ajatella noita hirsisuojia. Tietäkööt, että me aloitamme taistelun!

— Aloita, aloita! — huudahti Wolodyjowski.

Itse hän riensi päämajaansa ja lähetti kaupunkiin uuden tiedonannon:

»Herra Muszalski ei ole kaatunut uloshyökkäyksessä, vaan palannut takaisin naulittuaan turkkilaisten kaksi isoa tykkiä. Hän kävi janitšaarien keskuudessa, jotka suunnittelevat kapinaa. Tunnin kuluttua poltamme turkkilaisten hirsirakennukset ja teemme, jos mahdollista, sen yhteydessä uloshyökkäyksen.»

Lähetti ei ollut vielä ennättänyt sillan yli, kun muurit alkoivat täristä tykkien jyrinästä. Tällä kertaa aloitti linna puolestaan tuon jyrisevän keskustelun vihollisen kanssa. Varhaisen aamun kalpeassa valossa lenteli palavia riepuja, jotka olivat kuin tulessa liekehtiviä sotalippuja, ja putoili hirsirakennuksille. Ei auttanut sekään, että puu oli kostunut yöllisestä sateesta. Hirret syttyivät pian palamaan. Riepujen jälkeen alkoi Ketling syytää kranaatteja. Janitšaarien uupuneet joukot poistuivat valleilta. Ei edes aamusoittoa kuulunut.

Paikalle saapui itse visiiri uusien sotajoukkojen etunenässä, mutta nähtävästi hiipi epäilys hänen sydämeensä, sillä paššat kuulivat hänen murahtavan:

— Pitävät enemmän taistelusta kuin levosta. Mitä ihmeen väkeä asustaakaan tuossa linnassa?

Sotajoukossa taas kuultiin joka puolella levottomien äänten toistelevan:

— Pikku koira alkaa purra! Pikku koira alkaa purra!

X.

Kun oli kulunut tuo onnellinen yö, joka oli ollut täynnä voiton enteitä, seurasi elokuun 26 päivä, josta oli tuleva mitä merkityksellisin tuon sodan historiassa. Linnassa odotettiin jotakin suurta voimainponnistusta turkkilaisten puolelta. Päivän koittaessa alkoi taas kuulua hakkaamista linnan vasemmalta sivulta, selvempää ja kovempaa kuin koskaan ennen. Nähtävästi turkkilaiset laittoivat kiireesti miinaa, joka oli kaikkia entisiä mahtavampi. Suuret sotaväen osastot vartioivat kauempaa tätä työtä. Valleilla alkoi taas kihistä miehiä. Kentälle ilmestyi paljon värillisiä lippuja, aivan kuin keto olisi ruvennut kukkimaan Dlužekin puolella, ja siitä huomattiin, että visiiri itse oli tulossa johtamaan väkirynnäkköä. Janitšaarit raahasivat varustuksille uusia tykkejä; sen lisäksi epälukuinen joukko heitä täytti uuden linnan lymyillen sen kaivannoissa ja raunioissa valmiina käsikahakkaan.

Kuten sanottu alkoi linna itse ensimmäisenä puhua tykeillä, vieläpä niin hyvällä menestyksellä, että turkkilaiset vähäksi aikaa joutuivat pois suunniltaan. Mutta pommeilla saatiin janitšaarit silmänräpäyksessä palaamaan takaisin asemilleen, ja samassa alkoivat kaikki turkkilaisten tykit toimia. Kuulia, kranaatteja, kartesseja lenteli ilmassa; linnan puolustajien päiden yllä lenteli kivisirpaleita, tiiliä, muurin savea; savu ja pöly sekaantuivat toisiinsa, tulen kuumuus sekaantui auringon paahteeseen. Oli vaikeata hengittää ja nähdä; tykkien pauke, kranaattien räjähtely, luotien rapina kiviä vastaan, turkkilaisten melu, linnan puolustajain huudot sulivat yhteen peloittavaksi kuoroksi, jonka ääntä kallioitten kaiku toisteli. Luoteja tuli aivan satamalla linnaan, kaupunkiin, kaikkiin portteihin, kaikkiin, muuritorneihin. Mutta linna puolustautui hurjasti, vastasi tuleen tulella, tärisi, toisti tulipatsaana, savusi, jyrisi, huokui tulta ja kuolemaa ja hävitystä, aivan kuin olisi ollut vihan vimmassa, aivankuin olisi unohtanut kaiken muun liekkien keskellä ja tahtonut vaimentaa turkkilaisten iskut ja sortua maahan tai voittaa.

Keskellä linnaa, sinkoilevien luotien, tulen, pölyn ja savun keskellä riensi pieni ritari tykiltä toiselle, muurilta toiselle, itsekin tulenliekkiä muistuttaen. Näytti kuin hänestä olisi tullut kaksi ja kolme eri miestä; hän oli kaikkialla, rohkaisi, huusi; missä tykkimies kaatui, siinä hän astui sijalle — ja nostatettuaan uutta rohkeutta mieliin riensi taas toisaalle. Hänen innostuksensa tarttui sotilaihin. He olivat vakuutettuja, että tämä oli viimeinen väkirynnäkkö, jonka jälkeen seuraa rauhaa ja kunniaa, — voiton usko täytti heidän rintansa, sydämet tulivat koviksi ja hurjiksi, raivoisa taisteluhalu valtasi mielet. Huutoja ja herjauksia lähti joka hetki heidän kurkuistaan. Muutamat valtasi sellainen raivo, että syöksyivät muurien ulkopuolelle päästäkseen käsiksi janitšaareihin.

Kahdesti hyökkäsivät janitšaarit savun suojassa tiheänä joukkona porttiaukkoa kohti ja kahdesti he peräytyivät jättäen jälkeensä ruumiskasoja. Keskipäivän aikaan lähetettiin heidän avukseen nostoväkeä, mutta nämä harjaantumattomat joukot, joita ajettiin väkisin eteenpäin, ulvoivat vain kovalla äänellä eivätkä tahtoneet hyökätä linnaa vastaan. Kaimmakami saapui, mutta se ei parantanut asiaa. Joka hetki oli uhkaamassa yleinen, mielettömyyttä lähentelevä pelästys. Senvuoksi miehet lopulta komennettiin vetäytymään etemmäksi ja vain tykit toimivat entiseen tapaan herkeämättä ja jyrähdys seurasi toistaan, salama toistaan.

Näin meni tuntikausia. Aurinko oli jo alentunut ja katseli tätä taistelua säteilemättä, punaisena, savuisena, aivan kuin verhottuna.

Kello kolmen tienoissa iltapäivällä oli tykkien pauke niin voimakasta, ettei muureilla voinut kuulla yhtään sanaa, vaikka se olisi huudettu täyttä kurkkua korvaan. Ilma linnassa oli niin kuumaa kuin uunissa. Vesi, jolla valeltiin kuumenneita tykkejä, hulmahti höyrynä ilmaan ja sekaantui savuun himmentäen päivän valoa, mutta tykit jyrisivät yhtämittaa.

Kohta kello kolmen jälkeen saatiin rikotuksi turkkilaisten kaksi suurinta tykkiä. Niiden vieressä oleva mörssäri tuli niinikään hetkistä myöhemmin käyttökelvottomaksi. Tykkimiehiä kuoli kuin kärpäsiä. Joka hetki tuli yhä ilmeisemmäksi, että tuo linna, jolle ei mitään mahdettu, voittaa taistelun, vaimentaa turkkilaisten tykit ja sanoo asiassa viimeisen sanan.

Turkkilaisten tuli alkoi vähitellen heikentyä.

— Loppu tulee! — huusi Wolodyjowski kaikin voimin Ketlingin korvaan toivoen tämän kuulevan kesken jyrinänkin.

— Niin minäkin luulen! — vastasi Ketling. Huomiseen asti, jollei pitemmäksi aikaa.

— Ehkäpä pitemmäksikin. Tänään on voitto meidän!

— Ja meidän toimestamme!

— On tuumittava tuosta uudesta miinasta.

Turkkilaisten tuli heikkeni yhä.

— Ampukaa edelleen tykeillä! — huusi Wolodyjowski.

Hän riensi tykkimiesten joukkoon.

— Tulta, pojat! — huudahti hän. — Siihen asti, kunnes turkkilaisten viimeinen tykki vaikenee! Jumalan ja Pyhän Neitsyen kunniaksi! Puolan kunniaksi!

Sotamiehet nähdessään tämänkin rynnäkön olevan loppumassa vastasivat raikuvalla riemuhuudolla ja alkoivat entistä innokkaammin ampua turkkilaisten varustuksia.

— Soitamme teille iltasoiton, senkin koirat! — huusivat monet äänet.

Yht'äkkiä tapahtui jotakin omituista. Kaikki turkkilaisten tykit vaikenivat yht'aikaa aivan kuin veitsellä poikki leikattuna. Myös janitšaarien pyssyjen pauke uudessa linnassa vaikeni.

Vanha linna jyrisi vielä jonkin aikaa, mutta viimein alkoivat upseerit katseilla toisiaan ja kysellä toisiltaan:

— Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?

Ketlingkin tuli hieman levottomaksi ja lopetti ampumisen.

Eräs upseereista lausui silloin kuuluvasti:

— Kai allamme on miina valmiina ja räjähtää heti!...

Wolodyjowski loi puhujaan tuiman silmäyksen.

— Miina ei ole valmis, ja vaikka olisi valmiskin, niin se lennättää ilmaan ainoastaan linnan vasemman puolen, — ja me puolustaudumme raunioissa niin kauan kuin henkeä on. Ymmärrättekö?

Syntyi hiljaisuus. Sitä ei häirinnyt ainoakaan laukaus, ei kaupungista eikä valleilta. Jyrinän jälkeen, joka oli saanut muurit ja maan vapisemaan, oli tuossa hiljaisuudessa jotakin juhlallista, mutta samalla pahaenteistäkin. Kaikkien katseet olivat suunnatut turkkilaisten varustuksia kohti, mutta savupilvet estivät mitään näkemästä.

Äkkiä kuului vasemmalta tasaisia moukarin kalahteluja.

— Sanoinhan, että miina on vasta tekeillä! — sanoi Wolodyjowski.

Sitten hän kääntyi Lušnian puoleen:

— Vääpeli! Ota kaksikymmentä miestä ja tarkasta uusi linna!

Lušnia täytti nopeasti käskyn, otti kaksikymmentä miestä ja katosi hetken kuluttua niiden kanssa porttiaukon taakse.

Taas syntyi, äänettömyys, jonka silloin tällöin katkaisi vain kuolevien korina ja miinanlaittajain kalkutus.

Odotettiin jokseenkin kauan. Viimein vääpeli palasi.

— Herra komendantti, — sanoi hän, — uudessa linnassa ei ole yhtään elävää sielua.

Wolodyjowski katsahti kummastuneena Ketlingiin:

— Joko ne ovat luopuneet piirityksestä vai mitä tämä on? Savu estää näkemästä.

Mutta tuulen henkäys sai savun harvenemaan, ja viimein kaupungin yllä oleva savuverho hajosi.

Samassa alkoi voimakas ja hämmästynyt ääni huutaa tornista:

— Porteilla on valkoiset liput! Me antaudumme!

Sen kuultuaan sotamiehet ja upseerit käännähtivät kaupunkiin päin.

Kauhea hämmästys kuvastui heidän kasvoillaan, sanat jähmettyivät jokaisen huulille, ja he katselivat kaupunkiin savukiehkurain välitse.

Kaupungissa liehui todellakin valkoinen lippu Ukrainan portilla ja Puolan portilla, ja kauempana näkyi sellainen vielä Batoryn tornissa.

Silloin tulivat pienen ritarin kasvot yhtä valkoisiksi kuin nuo tuulessa hulmuavat liput.

— Ketling, näetkö? — kuiskasi hän kääntyen ystäväänsä päin.

Ketlinginkin kasvot kalpenivat.

— Näen, — vastasi hän.

Jonkin aikaa he katselivat toisiaan silmiin sanoen täten kaiken sen, mitä saattoi sanoa kaksi nuhteetonta ja pelotonta ritaria, jotka eivät koskaan elämässään olleet rikkoneet lupaustaan ja jotka olivat alttarin edessä vannoneet ennemmin kuolevansa kuin luovuttavansa linnan. Ja juuri nyt, tämmöisen puolustuksen, tämmöisen taistelun jälkeen, joka muistutti Zbaražin vaiheita, nyt, kun rynnäkkö oli torjuttu ja voitto saatu, käskettiin heitä rikkomaan valansa, luovuttamaan linna ja jäämään eloon!

Niinkuin äsken turmiota ennustavat luodit olivat lennelleet linnan yläpuolella, samoin syöksähti nyt määrätön joukko turmiota ennustavia ajatuksia heidän päähänsä. Ja ääretön sääli kouristi heidän sydäntään. Heidän oli sääli kahta rakastettua olentoa, sääli elämää ja onnea, ja siksi he katselivat toisiaan kuin mielettömät, kuin vainajat, ja käänsivät väliin epätoivoa täynnä olevan katseen kaupunkia kohti aivan kuin tahtoen päästä varmuuteen siitä, eivätkö heidän silmänsä petä ja onko todellakin hetki lyönyt.

Kaupungista päin alkoi kuulua hevosen kavioitten kapsetta ja vähän ajan kuluttua kiiruhti paikalle Horaim. Podolian kenraalin ajutantti.

— Käsky komendantille! — huudahti hän pidätellen hevostaan.

Wolodyjowski otti käskyn, luki sen ääneti ja sanoi hetken kuluttua upseereille kuolemanhiljaisuuden vallitessa:

— Hyvät herrat! Komissaarit ovat menneet veneellä joen yli ja ovat jo Dluzekissa antautumisehtojen allekirjoittamista varten. Aivan pian tulevat sieltä takaisin. Iltaan mennessä on meidän toimitettava sotaväki pois liimasta ja viivyttelemättä nostettava valkoinen lippu...

Ei kukaan sanonut siihen sanaakaan. Kuului vain nopeata hengitystä ja huohotusta.

Viimein sanoi Kwasibrocki:

— Täytyy nostaa lippu. Kokoan heti miehet...

Alkoi kuulua siellä täällä komennussanoja. Sotamiehet alkoivat asettua riveihin ja ottivat pyssynsä olalle. Muskettien kalahtelu ja heidän tahdikas astuntansa kajahteli äänettömässä linnassa.

Ketling tuli lähelle Wolodyjowskia.

— Onko hetki tullut? — kysyi hän.

— Odota komissaareja, saamme tietää ehdot... Muuten, minä menen itse sinne.

— Ei, minä menen, minä tunnen paikat paremmin ja tiedän, mitä missäkin on.

Heidän keskustelunsa katkesi, kun eräät äänet huusivat:

— Komissaarit palaavat! Komissaarit palaavat!

Jonkin ajan kuluttua ilmestyi kolme onnetonta lähettiä linnaan. Ne olivat: Podolian tuomari Gruszecki, pöytämestari Rzewuski ja Czernichowin lipunkantaja Myśliszewski. He olivat synkkiä ja kulkivat pää alas painettuna. Heidän hartioillaan oli kullalla kirjaillut viitat, jotka visiiri oli heille lahjoittanut.

Wolodyjowski odotti heitä nojaten, vielä lämpimään ja savuavaan tykkiin, joka oli suunnattu Dluzekia kohti. Kaikki kolme tervehtivät häntä ääneti. Hän kysyi:

— Millaiset ehdot?

— Kaupunkia ei ryöstetä, asukkaitten henki ja omaisuus on taattu. Jokaisella, joka niin tahtoo, on oikeus lähteä kaupungista ja mennä minne haluaa.

— Entä Kamieniec?...

Komissaarit painoivat päänsä alas.

— Sulttaanille... ainaiseksi!...

Sitten komissaarit lähtivät, ei sillalle, sillä siellä tukki jo kansanjoukko tien, vaan syrjään eteläisen portin kautta. Alas tultuaan he astuivat veneeseen mennäkseen sillä Puolan portille. Kallioitten väliselle tasangolle joen varrelle ilmestyi jo janitšaareja. Kaupungista tulvi yhä suurempia kansanjoukkoja täyttäen vastapäätä vanhaa siltaa olevan torin. Monet tahtoivat tulla linnaan, mutta sieltä tulevat rykmentit estivät pienen ritarin käskystä heidän pääsynsä.

Saatuaan sotajoukon järjestetyksi poislähtöön Wolodyjowski kutsui luokseen Muszalskin ja sanoi hänelle:

— Vanha ystävä, tehkää minulle muudan palvelus: menkää heti vaimoni luo ja sanokaa hänelle minun puolestani...

Ääni takertui hetkeksi pienen ritarin kurkkuun.

Ja sanokaa hänelle minun puolestani: »Ei se ole mitään!» — lisäsi hän nopeasti.

Jousimies lähti. Hänen jäljessään kulki sotajoukko hitaasti ulos linnasta. Wolodyjowski nousi ratsun selkään ja tarkasti marssia. Linna tyhjeni, mutta hitaasti, sillä rauniot ja lohkareet estivät kulkua.

Ketling tuli pienen ritarin luo.

— Minä menen alas! — sanoi hän purren yhteen hampaitaan.

— Mene, mutta viivyttele, kunnes sotajoukko on poistunut... Mene!...

He syleilivät toisiaan jääden joksikin aikaa siihen asentoon. Kummankin silmät loistivat erikoisella tavalla... Ketling riensi lopulta ruutikellareille päin...

Wolodyjowski otti kypärän päästään. Vähän aikaa hän katseli vielä noita raunioita, tuota kunniansa kenttää, soraläjiä, ruumiita, muurin lohkareita, vallia ja tykkejä, sitten hän loi silmänsä ylös ja alkoi rukoilla...

Hänen viimeiset sanansa olivat:

— Anna, Herra, hänelle voimaa kärsivällisesti kestämään kaikki, anna hänelle rauha!...

Ah!... Ketling kiiruhti odottamatta edes joukkojen poistumista: sillä samassa alkoivat muurin tornit huojua, kauhea pamahdus tärisytti ilmaa: muurit, tornit, varustukset, hevoset, tykit, elävät ja kuolleet, multamöhkäleet — kaikki sinkosi tulenliekin mukana ilmaan, sekaantui yhteen, lensi ilmassa ikäänkuin yhtenä ainoana ammuksena...

Näin kuoli Wolodyjowski, Kamieniecin Hektor, Puolan paras soturi.

Stanislawowin tuomiokirkossa oli keskellä temppeliä korkea katafalkki, jonka ympärillä oli runsaasti kynttilöitä ja jolla lepäsi Wolodyjowski kaksinkertaisessa ruumisarkussa, lyijyisessä ja puisessa. Kannet oli jo naulittu kiinni ja hautajaistoimitus oli alkanut.

Vainajan lesken hartain toivo oli, että ruumis saisi leposijansa Chreptiowissa, mutta kun koko Podolia oli vihollisen vallassa, niin oli päätetty haudata Stanislawowiin. Samaan kaupunkiin oli lähetetty turkkilaisen saattojoukon kuljettamina kamieniecilaiset »exules» ja jätetty siellä hetmanin sotajoukkojen huostaan.

Kirkon kaikki kellot kumahtelivat. Temppeli oli täynnä aatelia ja sotilaita, jotka tahtoivat heittää viimeisen silmäyksen »Kamieniecin Hektorin» ja Puolan parhaan ritarin ruumisarkkuun. Kuiskailtiin, että itse hetmani saapuu hautajaisiin; häntä ei vielä näkynyt, mutta koska tataarilaisjoukko milloin hyvänsä saattoi rynnätä kaupunkiin, niin hautajaistoimitusta ei lykätty myöhemmäksi.

Vanhat soturit, jotka olivat vainajan ystäviä tai olleet hänen komennettavinaan, asettuivat piiriin katafalkin ympärille. Heidän joukossaan oli muiden muassa: jousimies Muszalski, Motówidlo, Snitko,' Hromyka, Nienaszyniec, Nowowiejski ja paljon muita entisiä Chreptiowin linnoituksen upseereja.

Oli omituinen sattuma, ettei puuttunut ketään niistä, jotka ennen olivat istuneet penkillä Chreptiowin takkavalkean ääressä; kaikki olivat selviytyneet hengissä tästä sodasta, ainoastaan hän, joka oli ollut heidän johtajansa ja esikuvansa, tuo hyväsydäminen ja oikeamielinen ritari, vihollisten kauhu, omien ilo, tuo miekkamiesten miekkamies, jolla oli kyyhkysen sydän, — makasi tuolla korkealla, valon keskellä, verrattoman kunnian, mutta myös kuoleman hiljaisuuden ympäröimänä.

Sodan kovettamat sydämet olivat murtua surusta, kun nähtiin hänen makaavan siinä; kynttiläin keltainen valo valaisi sotilaitten tuimia, murheellisia kasvoja ja heijastui heidän silmistään vuotaviin kirkkaisiin kyyneliin.

Sotilaitten piirin keskellä makasi pitkänään maassa Basia ja hänen vierellään oli vanha, avuton, murtunut ja vapiseva Zagloba. Basia oli saapunut tänne jalkaisin, seuraten niitä vaunuja, joissa kuljetettiin kallista ruumista, ja nyt oli tullut hetki, jolloin tämä ruumis oli laskettava maan poveen. Kulkiessaan koko matkan tietämättä ympäristöstään ja aivan kuin toiseen maailmaan kuuluvana — ja nytkin, tämän katafalkin ääressä, Basia toisteli tietämättään lausetta: »Ei se ole mitään!» — toisteli sitä, sillä niin oli käskenyt tuo rakastettu, niin kuuluivat viimeiset sanat, jotka hän oli lähettänyt tervehdykseksi; mutta nuo toistelut ja nuo lauseet olivat vain ääntä ilman sisällystä, niissä ei ollut totuutta, merkitystä eikä rohkeutta. Se ei ollut »ei mitään», se oli surua, pimeyttä, epätoivoa, elottomuutta, se oli auttamaton onnettomuus, särjetty ja surmattu elämä, mieletön tietoisuus, ettei häntä varten enää ole olemassa laupeutta eikä toivoa, on vain tyhjyyttä ja tulee olemaan tyhjyyttä, jonka voi täyttää ainoastaan Jumala lähettämällä kuoleman.

Kellot kumahtelivat. Pääalttarilla oli messu päättymässä. Lopuksi kaikui kuuluva, aivan kuin syvyydestä huutava papin ääni: »Requiescat in pace!» Kuumeentapainen väristys puistatti Basian ruumista ja hänen päässään oli vain yksi ajatus: »Nyt, nyt jo ottavat hänet minulta!» Mutta toimitus ei vielä ollut lopussa. Ritarit olivat valmistaneet monia puheita, jotka oli määrä pitää arkkua maan poveen laskettaessa, mutta nyt nousi saarnatuoliin pappi Kamiński, sama, joka ennen oli usein vieraillut Chreptiowissa ja joka Basian sairastaessa oli valmistanut hänet kuolemaan.

Ihmiset kirkossa alkoivat yskiä ja niistää nenäänsä, niinkuin on tavallista ennen saarnan alkamista. Sitten tuli hiljaista, ja kaikkien silmät kääntyivät saarnatuoliin.

Kohta kuului saarnatuolista rummun pärinää. Kuulijat hämmästyivät. Mutta pappi Kamiński löi rumpua aivan kuin olisi hälyyttänyt sotajoukkoa; yht'äkkiä hän lopetti, ja syntyi kuolemanhiljaisuus. Sitten kuului taas rummutusta toisen kerran, kolmannen kerran; sitten pappi Kamiński paiskasi yht'äkkiä palikat kirkon lattialle, kohotti molemmat kätensä ja huusi:

— Herra eversti Wolodyjowski!

Hänelle vastasi Basian rinnasta kohonnut nytkähtelevä huuto. Tunnelma kirkossa muuttui suorastaan kaameaksi. Zagloba nousi seisomaan ja kantoi yhdessä Muszalskin kanssa tainnoksiin menneen Basian pois kirkosta.

Mutta pappi huusi edelleen:

— Jumalan tähden, herra Wolodyjowski! Taisteluun kutsutaan! On sota! Vihollinen on rajoillamme! Etkö sinä nousekaan? Et tartu sapeliin? Et nouse ratsun selkään? Mikä sinulle on tullut, soturi? Oletko unohtanut entisen kuntosi, jätätkö meidät yksin suruun ja levottomuuteen?

Ritarien rinta kohoili, ja kaikki kirkossa purskahtivat vähän väliä itkemään, kun pappi ylisti vainajan hyveitä, isänmaanrakkautta ja miehuutta, ja puhuja itsekin innostui omista sanoistaan. Hänen kasvonsa kalpenivat, hiki nousi otsalle, ääni värisi. Hänet valtasi suru, kun hän ajatteli pientä ritaria, ajatteli Kamieniecia, ajatteli muhamettilaisten kukistamaa Puolaa, ja hän lopetti puheensa seuraavaan rukoukseen:

Temppelit, oi Herra, muutetaan moskeoiksi ja koraania lauletaan siellä, missä me tähän saakka olemme julistaneet evankeliumia. Sinä olet painanut meidät alas, Herra, olet kääntänyt kasvosi pois meistä ja antanut meidät säädyttömän turkkilaisen valtaan. Tutkimattomat ovat Sinun tuomiosi, mutta kuka, oi Herra, estää nyt hänen kulkunsa? Mitkä sotajoukot rajamaillamme taistelevat häntä vastaan? Sinä, jolle ei mikään maailmassa ole salattua, Sinä tiedät parhaiten, ettei ole meidän ratsuväkemme vertaista toista. Mikä toinen ratsuväki kykenee kiitämään niinkuin meidän? Luovutko Sinä sellaisista puolustajista, joiden turvin koko kristikunta on voinut ylistää Sinun nimeäsi? Laupias isä! Älä hylkää meitä! Osoita meille laupeutesi! Lähetä meille puoltaja, lähetä saastaisen muhamettilaisen murskaaja, tulkoon hän tänne, astukoon joukkoomme, rohkaiskoon lamautuneet sydämemme, lähetä hänet, Herra!...

Samalla hetkellä syntyi liikehtimistä ovella, ja temppeliin astui hetmani Sobieski. Kaikkien katseet kääntyivät häneen, värähdys kulki väkijoukon läpi, mutta hän astui kannukset kilahdellen katafalkin luo, ylevänä, keisarin ilme kasvoilla, suurena...

Rautapukuinen ritari joukko seurasi häntä.

— Salvator! — huudahti pappi profeetallisen innoituksen valtaamana.

Sobieski polvistui katafalkin ääreen ja alkoi rukoilla Wolodyjowskin sielulle ikuista rauhaa.

EPILOGI.

Noin vuoden kuluttua Kamieniecin valloituksesta saatiin puolueriidat Puolassa jotenkuten asettumaan, ja Puola ryhtyi vihdoin puolustamaan itäisiä rajojaan.

Silloin se hyökkäsi itse. Suuri hetmani Sobieski mukanaan kolmekymmentäyksi tuhatta miestä ratsuja jalkaväkeä lähti sulttaanin alueelle, Chocimin luo, hyökätäkseen sen linnaan asettuneen Husseim-paššan paljon suuremman sotajoukon kimppuun.

Jo Sobieskin nimi peloitti vihollista. Tuon vuoden aikana, joka oli kulunut Kamieniecin kukistuksesta, hän oli vain muutaman tuhannen miehen suuruisella sotajoukolla tehnyt niin paljon urotöitä, niin häirinnyt padišahin äärettömän suurta armeijaa, tuhonnut niin monta tataarilaisjoukkoa, ottanut niin paljon sotavankeja, että vanha Husseim, vaikka hänellä olikin paljon suurilukuisempi sotajoukko ja vaikka hän, niin edullinen kuin hänen joukkojensa asema muutenkin oli, sai vielä apua Kaplan-paššalta, ei uskaltanut antautua hetmanin kanssa taisteluun, avoimella kentällä, vaan päätti puolustautua linnoitetussa leirissä.

Hetmani piiritti joukoillaan tämän leirin, ja tiedettiin yleisesti, että hän aikoi vallata sen taistelulla. Jotkut olivat kyllä sitä mieltä, että oli sotahistoriassa ennenkuulumaton tapaus, että vähälukuisempi sotajoukko hyökkää suuremman kimppuun, joka on vallien ja kaivantojen suojassa. Husseimilla oli satakaksikymmentä tykkiä, kun taas koko Puolan sotajoukossa niitä oli vain viisikymmentä. Turkkilaista jalkaväkeä oli kolme kertaa niin paljon kuin puolalaista, käsikahakassa niin peloittavia janitšaarejakin jo oli kahdeksantoista tuhatta. Mutta hetmani uskoi tähteensä, nimensä lumousvoimaan — ja myös sotajoukkoon, jota johti.

Olihan hänellä kokeneita ja sodassa karaistuneita joukkoja, miehiä, jotka olivat lapsuudestaan asti kasvaneet sodan melskeessä, olleet mukana lukemattomilla sotaretkillä, retkeilyillä, piirityksissä, taisteluissa. Monella oli vielä muistossa kauhea Chmielnickin aika, Zbaraz ja Beresteczko; monet olivat olleet mukana kaikissa sodissa ruotsalaisia, preussilaisia, tanskalaisia, moskovalaisia ja unkarilaisia vastaan sekä ottaneet osaa sisällisiin sotiin. Siellä oli veteraanijoukkoja, oli kasakkajoukkoja, joille sota oli samaa kuin muille rauha: luonnollista elämänjärjestystä. Ukrainan vojevodan johdossa oli viisitoista husaarirykmenttiä, ratsuväkeä, jota muukalaisetkin pitivät verrattomana; oli kevyttä ratsuväkeä, juuri niitä joukkoja, joilla hetmani Kamieniecin kukistuttua oli tuottanut niin suuria tappioita tataarilaisjoukoille; oli vihdoin jalkaväkeä, joka kykeni laukaustakaan ampumatta vain pistimin selviytymään janitšaareista.

Nämä miehet oli kasvattanut sota, sillä sota kasvatti Puolassa kokonaisia sukupolvia; he olivat tähän saakka olleet hajallaan tai keskenään taistelevien puolueitten palveluksessa. Nyt, kun sisäinen sopu oli tuonut heidät samaan leiriin ja saman johtajan komennettaviksi, toivoi hetmani voivansa heidän avullaan lyödä voimakkaamman Husseimin ja samoin voimakkaan Kaplanin. Näillä puolalaisina miehillä oli taitavat päälliköt, joiden nimet olivat usein piirtyneet viime sotien historiaan, tappioitten ja voittojen vaihtuvaan sarjaan.

Itse hetmani oli kuin aurinko kaiken keskustana ja johti tahdollaan tuhansia. Mutta millaisia olivat muut johtajat, jotka aikoivat saavuttaa kuolemattoman kunnian tuon Chocimin leirin valtauksessa?

Siellä oli kaksi liettualaista hetmania: suuri Pac ja Michal Kazimierz Radziwill. Nämä olivat muutamia päiviä ennen taistelua yhtyneet valtion joukkoihin ja olivat nyt Sobieskin käskystä asettuneet Chocimin ja Žwaniecin väliselle ylätasangolle. Kaksitoista tuhatta sotilasta oli heidän komennettavanaan, joukossa kaksi tuhatta jalkamiestä valioväkeä. Etelään Dniestristä seisoivat yhdistyneet valakialaiset joukot, jotka taistelun edellisenä päivänä olivat poistuneet turkkilaisten leiristä yhtyäkseen kristittyihin. Valakialaisten vieressä oli tykistöineen Kątski, verraton mies kaupunkien valtauksessa, vallien luomisessa ja tykistötaistelussa. Hän oli oppinut nämä taidot ulkomailla, mutta pian kehittynyt niissä muukalaisia etevämmäksi. Kątskin joukkojen takana oli Koryckin ukrainalainen ja masurilainen jalkaväki; sitten oli siellä hetmani Dymitr Wisniowiecki, sairaan kuninkaan serkku. Hänen johdettavanaan oli kevyt ratsuväki. Hänen viereensä oli asettunut omine jalka- ja ratsuväkiosastoineen Jędrzej Potocki, joka oli aikoinaan ollut hetmanin vastustaja, mutta nyt tunnusti hänen suuruutensa. Hänen ja Korcykin takana oli ukrainalaisen vojevodan Jablonowskin johtamina viisitoista husaarilippukuntaa loistavissa panssareissa, päässä kypärät, jotka heittivät tuiman varjon heidän kasvoilleen. Tämän joukon keihäät törröttivät tiheänä metsänä, mutta miehet seisoivat tyyninä, luottaen siihen, etteivät heidän voimansa petä, ja varmoina siitä, että voiton saanti riippuu heistä.

Vähäpätöisempiä sotureita, ei miehuuden puolesta, vaan asemaltaan, oli täällä Podlasien kastellaani Luzecki, jonka veljen turkkilaiset olivat surmanneet Bodzanowissa ja joka senvuoksi oli vannonut ikuista kostoa turkkilaisille; samoin Stefan Czarniecki suuren Stefanin veljenpoika, valtion kenttäkirjuri Kamieniecin piirityksen aikana hän oli aatelisjoukon etunenässä kuninkaan puolella ja oli vähältä aiheuttaa kansalaissodan, mutta tahtoi nyt näyttää miehuuttaan sotakentällä. Siellä oli myös Gabryel Silnicki, joka oli ollut koko elämänsä ajan sodassa ja jonka pää oli jo vanhuudesta harmaantunut; oli monia muita vojevodia ja kastellaaneja, vähemmän tunnettuja edellisistä sodista, vähemmän kuuluisia, mutta sitä kunnianhimoisempia.

Niitten ritarien joukossa, joilla ei ollut senaattorin arvoa, loisti muita huomattavampana Skrzetuski, kuuluisa zbarazilainen, esikuvallinen soturi, joka oli ottanut osaa kaikkiin Puolan viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana käymiin sotiin. Hänenkin hiuksensa olivat jo harmahtavat, mutta sen sijaan hänellä oli kuusi poikaa, jotka olivat vahvoja kuin villihärät. Vanhimmat niistä olivat jo olleet sotatoimissa, kaksi nuorinta oli vasta alkamassa ja senvuoksi niillä oli niin suuri taisteluhalu, että heitä täytyi hillitä viisain sanoin.

Suurella kunnioituksella katselivat toverit isää ja poikia, mutta vielä enemmän ihmettelyä sai osakseen Jarocki, joka oli umpisokea, mutta samoinkuin tšekkiläiskuningas Jan otti osaa taisteluihin. Hänellä ei ollut lapsia eikä sukulaisia, palvelijat taluttivat häntä ja hänen ainoana toivonaan oli saada kaatua taistelussa, palvella isänmaataan ja saavuttaa kunniaa. Siellä oli myös Rzeczycki, jonka isä ja veli olivat tänä vuonna kaatuneet. Niinikään siellä oli Motówidlo, joka äskettäin oli päässyt pakoon tataarilaisten vankeudesta ja heti rientänyt taistelutantereelle Myśliszewskin kanssa. Edellinen tahtoi kostaa vankeutensa, jälkimmäinen sen vääryyden, jota oli joutunut kokemaan Kamieniecissa, kun janitšaarit vastoin sopimusta ja huolimatta hänen aatelisarvostaan olivat pieksäneet häntä kepeillä. Oli siellä myös entisiä ritareita Dniestrin takaisista leiripaikoista, kuten villiintynyt Ruszczyc ja verraton jousimies Muszalski. Hän oli päässyt hengissä Kamieniecista sen vuoksi, että pieni ritari oli lähettänyt hänet viemään tervehdystä vaimolleen; oli Snitko ja Nienaszyniec ja Hromyka ja onnettomin kaikista, nuori Nowowiejski.

Tälle toivoivat ystävät ja sukulaisetkin kuolemaa, sillä häntä varten ei ollut olemassa lohdutusta. Terveeksi tultuaan hän oli koko vuoden hävittänyt tataarilaisjoukkoja ja erikoisen raivoisasti tuhonnut lipekiläisiä. Kun Kryczyński oli lyönyt Motówidlon, oli Nowowiejski seurannut Kryczyńskin jäljessä kautta koko Podolian antamatta hänen hengähtää ja tuottaen hänelle paljon vaivaa. Näillä, retkillä hän oli saanut kynsiinsä Adurowiczin ja antanut nylkeä hänet elävältä; vankinsa hän surmasi, mutta ei saanut lohdutusta kärsimyksiinsä. Kuukautta ennen tätä taistelua hän oli liittynyt Ukrainan vojevodan husaareihin.

Tämmöisiä ritareita oli Sobieskilla hänen seisoessaan Chocimin edustalla. Nämä sotilaat tahtoivat kostaa ensi sijassa Puolaa kohdanneet vääryydet, mutta samalla myös omat henkilökohtaiset kärsimyksensä, sillä lukuisissa taisteluissa pakanoita vastaan näillä veren kostuttamilla mäihä oli melkein jokaiselta heistä riistetty joku rakas olento, eivätkä kauheitten onnettomuuksien muistot olleet hälvenneet mielistä. Suuri hetmani tahtoi mahdollisimman pian päästä taistelemaan, sillä hän näki, että hänen sotilaittensa sydämissä vallitsi samanlainen raivo kuin naarasleijonassa, jolta ajattelemattomat metsästäjät ovat vieneet poikaset viidakosta.

Marraskuun 9 päivänä 1674 alkoi taistelu pienillä kahakoilla. Turkkilaisjoukkoja tuli aamulla varhain vallien ulkopuolelle, ja puolalaisten ritarien joukot hyökkäsivät halukkaasti heidän kimppuunsa. Miehiä kaatui molemmin puolin, turkkilaisilta kuitenkin enemmän. Huomattavia turkkilaisia ja puolalaisia kaatui kuitenkin vain muutamia. Majn iski aivan kahakan alussa jättiläiskokoinen spahi käyrällä sapelillaan kuoliaaksi, mutta sensijaan nuorin Skrzetuski löi yhdellä ainoalla iskulla tuolta spahilta pään melkein kokonaan irti, josta teosta järkevä isä häntä kehui ja hän sai suurta kunniaa.

Näin kamppailtiin ryhmissä tai mies miestä vastaan. Niissä, jotka katselivat taistelua, kasvoi rohkeus ja yltyi taisteluhalu. Puolalaiset joukko-osastot asettuivat turkkilaisten leirin läheisyyteen hetmanin määräämille paikoille. Itse hetmani seisoi Koryckin jalkaväen takana vanhalla Jassyyn vievällä tiellä, silmäili Husseimin suurta leiriä, ja hänen kasvoillaan oli sama iloinen tyyneys, joka on taidostaan varman mestarin kasvoilla, ennenkuin hän ryhtyy työhönsä. Tavan takaa hän lähetti sanansaattajia viemään käskyjä ja katseli sitten taas miettiväisenä kahakoitsijain ottelua. Illemmalla tuli hänen luokseen Ukrainan vojevoda.

— Varustukset ovat niin laajalla alalla, — sanoi hän, — ettemme voi hyökätä samalla kertaa kaikilta puolilta niitä vastaan.

— Huomenna olemme valleilla ja ylihuomenna karkoitamme kolmessa neljänneksessä nuo turkkilaisjoukot, — vastasi Sobieski tyynesti.

Tuli yö. Taistelijat palasivat kentältä. Hetmam käski kaikkia joukkoja lähestymään pimeässä turkkilaisten valleja. Husseim koetti parhaansa mukaan estää sitä ampumalla isoilla tykeillä, mutta tuloksetta. Aamun sarastaessa puolalaiset joukot työntyivät taas jonkin verran eteenpäin. Jalkaväki alkoi luoda eteensä valleja. Muutamat rykmentit tunkeutuivat musketin kantaman päähän. Janitšaarit ampuivat nopeassa tahdissa. Hetmanin käskystä jätettiin melkein kokonaan vastaamatta tähän tuleen, mutta sensijaan jalkaväki valmistautui hyökkäämään. Sotamiehet odottivat vain käskyä syöksyäkseen kiihkeästi eteenpäin. He olivat asettuneet pitkään riviin, ja heidän päittensä yläpuolella lenteli lintuparven tavoin kartessia, humisten ja viheltäen. Kątskin-tykistö oli aloittanut taistelun aamun koitteessa eikä ollut siitä lähtien vaiennut hetkeksikään. Vasta taistelun jälkeen nähtiin, miten suurta tuhoa hänen ammuksensa olivat tehneet pudotessaan sellaisiin paikkoihin, joissa oli tiheään asetettuina spahien ja janitšaarien telttoja.

Näin kului aika keskipäivään asti, ja koska marraskuun päivä oli lyhyt, niin täytyi pitää kiirettä. Samalla kertaa alkoivat kaikki rummut, padat ja torvet pitää ääntä. Useista tuhansista kurkuista lähti yht'aikaa huuto, ja jalkaväki hyökkäsi sankkana parvena, apunaan kevyt ratsuväki.

Viideltä suunnalta samalla kertaa hyökättiin turkkilaisten kimppuun. Vierasheimoisia rykmenttejä johtivat taitavat soturit Jan Dennemark ja Krzystofor de Bohan. Edellinen, j oka oli luonteeltaan tulinen, hyökkäsi niin rajusti, että ennätti ennen muita vallien luo ja oli vähältä syöstä turmioon rykmenttinsä, sillä hänet otettiin vastaan ampumalla useilla tuhansilla pyssyillä. Hän itse kaatui; sotamiehet alkoivat empiä, mutta juuri sillä hetkellä tuli heidän avukseen de Bohan ja esti sekasorron syntymisen. Mallikelpoisella tyyneydellä, soiton tahdissa, hänen joukkonsa marssi koko matkan turkkilaisten vallin luo, vihollisten laukauksiin hän vastasi, ja kun vallihauta oli täytetty risukimpuilla, astui hän ensimmäisenä luotituiskussa yli, tervehti kohteliaasti janitšaareja ja pisti ensimmäisenä kuoliaaksi heidän lipunkantajansa. Sotamiehet syöksyivät eteenpäin innostuneina tämmöisen päällikön esimerkistä, ja alkoi kauhea kamppailu, jossa osoitettiin molemmin puolin hillitöntä uljuutta ja hurjaa rohkeutta.

Tetwin ja Doenhoff johtivat jalkaväkenä taistelevia rakuunoita Tarabanowin kylän puolelta, ja toista rykmenttiä komensivat Aswer Greben ja Hajdepol, kaikki oivallisia sotureita, jotka olivat, Hajdepolia lukuunottamatta, jo Czarnieckin johdolla saavuttaneet verratonta kunniaa Tanskassa. Heidän johtamansa väki oli suurikokoista ja voimakasta, kuninkaallisilta tiluksilta valittua, hyvin taitavaa taistelemaan sekä jalka- että ratsuväkenä. Portteja suojelivat heidän hyökkäykseltään ylimääräiset janitšaarijoukot, jotka suuresta lukumäärästään huolimatta alkoivat joutua epäjärjestykseen ja peräytyä, ja kun jouduttiin käsikahakkaan, niin ne pitivät vain sen verran puoliaan, että pääsivät jotenkuten peräytymään. Tämä portti vallattiinkin, ja siitä pääsi ratsuväki ensimmäiseksi tunkeutumaan leirin keskustaan.

Puolalaista jalkaväkeä johtivat kolmessa muussa paikassa rynnäkköön turkkilaisten valleja vastaan Kobylecki, Michal Zebrowski, Piotrowczyk ja Galecki. Ankarin taistelu syntyi pääportin luona, joka vei Jassyn tielle; siellä taistelivat masurilaiset Husseim-paššan kaartia vastaan.

Tämän portin puolustaminen oli Husseim-paššasta pääasia, koska sen kautta saattoi tunkeutua leiriin puolalaisten ratsuväki; senvuoksi hän päätti puolustaa sitä sitkeästi ja lähetti sinne yhä uusia janitšaarijoukkoja. Puolalainen jalkaväki, joka oli vallannut portin, ponnisti kaikki voimansa pitääkseen sen hallussaan. Heitä koetettiin karkoittaa tykeillä ja käsiaseista lähetetyllä luotisateella, ja sen lisäksi ilmestyi savupilvestä yhä uusia miesjoukkoja, jotka ryntäsivät heitä vastaan. Silloin Kobylecki odottamatta ryntääjäin tuloa hyökkäsi itse turkkilaisia vastaan kuin ärsytetty karhu ja kaksi ihmisseinää pusertui vastakkain muodostaen sekavan rykelmän, joka vuoti verta ja jossa ruumiita kasaantui päällekkäin, käytettiin kaikkia mahdollisia aseita: sapeleita, tikareja, pyssynperiä, lapioita, seipäitä, veitsiä, heiteltiinpä kiviäkin; tiimellys tuli väliin niin kauheaksi, että miehet tarttuivat toisiinsa kiinni, löivät nyrkeillä ja pureskelivat toisiaan. Husseim koetti kahdesti murtaa jalkaväen joukon hyökkäämällä sen kimppuun ratsujoukolla, mutta jalkamiehet kävivät kummallakin kerralla niin vimmatun raivoisasti ratsastajain kimppuun, että näiden oli pakko peräytyä epäjärjestyksessä. Sobieskin tuli viimein sääli miehiään, kun näki heidät tämmöisessä työssä, ja hän lähetti, heidän avukseen kuormaston koko palveluskunnan.

Tätä joukkoa johti Motówidlo. Tämä alhainen väki, jota tavallisesti ei käytetty taisteluun ja jolla oli aseina minkä mitäkin, hyökkäsi kuitenkin niin innokkaasti, että itse hetmanikin ihmetteli sitä. Kenties noita miehiä kiihoitti saaliinhimo, kenties he olivat saman innostuksen vallassa kuin koko sotajoukko oli ollut kaiken päivää, joka tapauksessa he hyökkäsivät suoraa päätä janitšaareja vastaan ja alkoivat taistella niin hurjasti, että työnsivät ensimäisellä hyökkäyksellään heidät musketinkantaman päähän portista. Husseim lähetti taistelun telmeeseen uusia joukkoja, ja taistelu alkoi silmänräpäyksessä taas uudestaan sekä kesti tuntikausia. Samaan aikaan koetti Korycki valiojoukkojen avulla saada valtaansa portin, ja kauempaa lähti liikkeelle husaarijoukko niinkuin laiskasti lentoon nouseva jättiläislintu ja alkoi lähetä porttia.

Samanaikaisesti riensi sanantuoja hetmanin luo leirin itäreunalta.

— Belzkin herra vojevoda on valleilla! — huudahti hän läähättäen.

Hänen jälkeensä saapui toinen:

— Liettuan herrat hetmanit ovat valleilla.

Heidän jälkeensä tuli toisia tuoden yhä samanlaisia sanomia. Alkoi olla jo pimeä, mutta hetmanin kasvot säteilivät. Hän kääntyi Bidzinskin puoleen, joka sillä hetkellä sattui olemaan hänen luonaan, ja sanoi:

— Nyt on ratsuväen vuoro, mutta se täytyy lykätä huomiseen.

Ei kukaan puolalaisessa eikä turkkilaisessa sotajoukossa tietänyt eikä otaksunut, että hetmani aikoo lykätä päärynnäkön seuraavaan aamuun. Muuten ajutantit kiitivät ratsumestarien luo tuoden määräyksen, että oli oltava joka hetki valmiina. Jalkaväki asettui suljettuihin riveihin, ratsuväki piti, varalla sapelit ja keihäät. Kaikki odottivat kärsimättöminä hyökkäyskäskyä, sillä miehillä oli nälkä ja vilu. Mutta käskyä ei tullut, ja tunnit kuluivat. Yö oli sysimusta. Jo päivällä oli alkanut sataa, sydänyöllä alkoi tuulla sekä sadella räntää ja lunta. Tämä sai ihan luiden ytimetkin jäätymään; hevoset tuskin jaksoivat seisoa paikallaan, miehet kohmettuivat. Ankarampikaan kuiva pakkanen ei olisi ollut niin ikävä kuin tämä tuuli, lumi ja piiskaava sade. Näin lähtömerkkiä odoteltaessa oli mahdotonta ajatellakaan syömistä, juomista tai tulen tekoa, ja olo muuttui joka hetki yhä kauheammaksi. Siitä tuli ikimuistettava yö, »tuskan ja hammasten kiristyksen yö». Ratsumestarien huudot: »Seis! Seis!» — kaikuivat vähän väliä, ja kuriin tottunut sotamies seisoi valmiina, liikkumatta, kärsivällisenä.

Vastapäätä seisoivat sateessa, tuulessa ja pimeydessä yhtä valmiina turkkilaisten kohmettuneet rykmentit. Ei sielläkään kukaan virittänyt tulta, ei syönyt eikä juonut. Puolalaisten kaikkien sotavoimien hyökkäystä odotettiin joka hetki, spahit eivät voineet laskea sapelia kädestään, janitšaarit seisoivat vankkana seinänä pyssyineen, valmiina ampumaan. Voimakas puolalainen soturi, joka oli tottunut talven kylmyyteen, saattoi kestää tällaisen yön, mutta nuo miehet, jotka olivat kasvaneet Rumelian lauhkeassa ilmastossa tai Vähän-Aasian palmujen varjossa, joutuivat kärsimään enemmän kuin mihin heidän voimansa riittivät. Husseimille selvisi lopulta, miksi Sobieski ei aloittanut hyökkäystä: tuo ilkeä sade oli puolalaisten paras liittolainen. Ilmeistä oli, että jos spahit ja janitšaarit seisovat tällä tavoin kaksitoista tuntia, niin ne kaatuvat aamulla kuin lyhteet eivätkä edes yritäkään tehdä vastarintaa, ainakaan ennenkuin lämpenevät taistelun tuoksinassa.

Tämän ymmärsivät sekä puolalaiset että turkkilaiset. Kello neljän tienoissa yöllä tuli Husseimin luo kaksi paššaa: Janisz-pašša ja Kiaja, janitšaarien päällikkö, vanha, kokenut ja mainehikas soturi. Molemmat olivat hyvin huolestuneen ja murheellisen näköisiä.

— Herra! — lausui ensin Kiaja. — Jos minun »lampaani» seisovat tällä tavoin aamuun asti, niin heitä vastaan ei tarvitse käyttää luoteja eikä miekkoja!

— Herra! — sanoi Janisz-pašša. — Minun spahini jäätyvät eivätkä voi taistella!

Husseim nyki partaansa, sillä hän näki jo tappion ja tuhonsa. Mutta mitä hän voi tehdä? Jos hän olisi antanut joukkonsa hetkeksikään luopua taistelujärjestyksestä sekä sallinut miesten virittää tulia ja nauttia lämmintä ruokaa, niin samassa olisi vihollinenkin hyökännyt. Valleilta päin kuului nytkin silloin tällöin torvilla annettuja merkkejä, aivan kuin ratsuväki jo ryhtyisi hyökkäämään.

Kiaja ja Janisz-pašša näkivät vain yhden keinon: ettei odotettaisi hyökkäystä, vaan sensijaan hyökättäisiin itse kaikin voimin vihollisen kimppuun. Ei haitannut, että vihollinen oli valmiina, sillä kun se itse aikoi hyökätä, niin se ei odottanut hyökkäystä vastustajan puolelta. Ehkä onnistuttaisiin karkoittamaan vihollinen valleilta; pahimmassa tapauksessa oli tappiolle joutuminen yöllä todennäköinen asia, mutta aamulla se olisi aivan varma.

Mutta Husseim ei uskaltanut noudattaa vanhojen soturien neuvoa.

— Miten onkaan? — sanoi hän. — Te olette halkoneet tantereen juoksuhaudoilla, koska mielestänne se oli ainoa turva tuota helvetillistä ratsuväkeä vastaan, mutta nyt teidän olisi itsenne mentävä noiden kaivantojen yli, jolloin kuljette ilmeistä tuhoanne kohti? Teidän neuvostanne ryhdyttiin noihin varokeinoihin, mutta nyt puhutte aivan toista!

Eikä hän antanut hyökkäyskäskyä. Hän käski vain ampumaan tykeillä valleja kohti, mihin Kątski heti vastasi erittäin hyvällä menestyksellä. Sade tuli yhä jäätävämmäksi ja ankarammaksi, tuuli tohisi, ulvoi, tunkeutui puvun ja ihon läpi ja jäädytti veren suonissa. Näin kului tuo pitkä marraskuun yö, jonka aikana islamin sotilaitten voimat heikentyivät ja tappion aavistus sekä epätoivo valtasi heidän sydämensä.

Aamun sarastaessa tuli Janisz-pašša vielä kerran Husseimin luo ja neuvoi vetäytymään taistelujärjestyksessä Dniestrin sillalle asti sekä ryhtymään siellä taisteluun. »Sillä jos», sanoi hän, »joukkomme eivät kestä ratsuväen hyökkäystä, niin ne vetäytyvät sillan yli toiselle puolen turvaan ja joki on heidän suojanaan». Kiaja, janitšaarien päällikkö, oli toista mieltä. Hänen mielestään Janiszin neuvon noudattaminen oli jo liian myöhäistä, ja sitäpaitsi hän pelkäsi, että pelästys valtaisi sotajoukon, kun käskettäisiin peräytymään. »Spahien on ylimääräisten joukkojen avulla kestettävä uskottomien ratsuväen ensimmäinen hyökkäys, vaikka kaatuisivat viimeiseen mieheen. Sillävälin tulevat janitšaarit heidän avukseen, ja kun uskottomien ensimmäinen hyökkäys on kestetty, niin ehkäpä Jumala antaa voiton.»

Näin neuvoi Kiaja, ja Husseim noudatti hänen neuvoaan. Turkkilaisten runsaslukuinen ratsuväki siirtyi eteenpäin, janitšaarit ja apujoukot asettuivat Husseimin telttojen läheisyyteen. Heidän tiheät rivinsä olivat komea ja peloittava näky. Valkopartainen Kiaja, »Jumalan leijona», joka tähän saakka oli johtanut sotilaita ainoastaan voittoihin, ratsasti heidän riviensä ohi rohkaisten, innostaen, muistuttaen mieleen entisiä taisteluja ja voittoja. Sotamiehistäkin oli taistelu mieluisampi kuin tuo toimettomana seisominen sateessa ja odotteleminen tuulessa, joka tunkeutui luihin ja ytimiin; vaikka pyssyt ja keihäät tuskin pysyivät heidän kohmettuneissa käsissään, niin he lohduttivat itseään kuitenkin sillä, että lämpenevät taistelussa. Paljon vähemmän innostuneina odottivat hyökkäystä spahit, ensiksikin sen vuoksi, että heidän oli kestettävä ensimmäinen isku, ja toiseksi koska heidän joukossaan oli paljon Vähän Aasian asukkaita ja egyptiläisiäkin, jotka olivat hyvin huonoja kestämään kylmää ja nyt tämmöisen yön jälkeen olivat puolikuolleita. Hevosetkin olivat paljon kärsineet, ja vaikka niillä oli komeat päitset, niin niiden päät olivat riipuksissa ja sieraimista kohoili höyryä. Miehet, joiden kasvot olivat siniset ja katse sammunut, eivät ajatelleetkaan voittoa: he ajattelivat vain, että kuolema on parempi kuin sellainen kärsimys, jota olivat saaneet kestää menneenä yönä, mutta parasta olisi, jos pääsisi pakenemaan entisille olinpaikoille, hehkuvan auringon alle.

Puolalaisessa sotajoukossa paleltui valleilla muutamia miehiä, joilla ei ollut riittävän lämpimiä pukimia, mutta yleensä niin jalka- kuin ratsuväkikin kesti kylmän paljon paremmin kuin turkkilaiset, sillä heitä vahvisti voiton toivo ja se miltei sokea usko, että kun kerran hetmani oli määrännyt heidät kohmettumaan räntäsateessa, niin siitä kärsimyksestä on heille ehdottomasti hyötyä, mutta turkkilaisille se koituu turmioksi. Mutta hekin tervehtivät iloiten aamun sarastusta.

Samoihin aikoihin ilmestyi Sobieski valleille. Taivaalla ei sinä päivänä ollut ruskoa, mutta hänen kasvoillaan loisti rusko, sillä kun hän huomasi vihollisen aikovan ryhtyä hänen kanssaan taisteluun leirissä, niin hän oli jo aivan varma siitä, että tämä päivä tuo hirveän tappion muhamettilaisille. Hän ratsasti rykmentin luota toisen luo toistellen: »Häväistyjen kirkkojen puolesta! Pyhän Neitsyen häpäisyn takia Kamieniecissa! Kristikunnan ja Puolan kärsimysten tähden! Kamieniecin tähden!» Mutta sotamiehet olivat tuiman näköisiä, aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: »Tuskin kestämme paikoillamme! Anna meidän lähteä liikkeelle, suuri hetmani, niin saat nähdä!» Aamu vaikeni vaikenemistaan; sumusta tulivat yhä selvemmin näkyviin pitkät rivit hevosten päitä, ihmishahmoja, keihäitä, lippuja, viimein jalkaväkirykmenttejä. Ne alkoivat liikkua eteenpäin ja virtasivat pimeässä vihollista kohti kuin kaksi jokea ratsuväen kahden puolen; sitten lähti liikkeelle kevyt ratsuväki jättäen keskelleen leveän uoman, johon husaarien oli määrä ratsastaa sopivan hetken tultua.

Jokainen jalkaväkirykmentin päällikkö, jokainen ratsumestari oli jo saanut ohjeet ja tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Kątskin tykistö alkoi toimia pontevammin, ja turkkilaiset vastasivat siihen yhtä navakasti. Sitten alkoivat musketit paukkua, voimakas huuto levisi yli koko leirin, — hyökkäys oli alkanut.

Pilvinen sää esti näkemästä, mutta taistelun äänet kuuluivat sinne, missä husaarit seisoivat. Kuului aseitten kalsketta, miesten huutoja. Hetmani, joka oli jäänyt husaarien luo ja puheli Ukrainan vojevodan kanssa, vaikeni yht'äkkiä ja alkoi kuunnella. Sitten hän sanoi vojevodalle:

— Jalkaväki tappelee turkkilaisten säännöttömien joukkojen kanssa, jotka on sijoitettu pikku varustuksille etumaisiksi.

Vähän ajan kuluttua alkoi laukaustenvaihto heikkenemistään heiketä, mutta sitten pamahti yht'äkkiä voimakas yhteislaukaus ja kohta sen jälkeen toinen. Ilmeisesti oli kevyt ratsuväki tunkeutunut spahien joukon läpi ja oli vastatusten janitšaarien kanssa.

Hetmani kannusti hevostaan ja kiiti salaman nopeudella seurueineen taistelupaikalle; Ukrainan vojevoda jäi viidentoista husaarilippukunnan kanssa odottamaan merkkiä, milloin saa syöksähtää taisteluun ja ratkaista sen kulun.

He saivat odottaa verraten kauan; sillä aikaa tuli melske ja pauhu leirin keskustassa yhä hirveämmäksi. Taistelu näytti väliin siirtyvän oikealle, väliin vasemmalle, väliin liettualaisten joukkojen suunnalle, väliin Belzkin vojevodaan päin, aivan niinkuin myrskyn aikana ukkonen liikuskelee taivaalla. Turkkilaisten tykkituli muuttui epäsäännölliseksi, mutta Kątskin tykistö ampui kahta vertaa voimakkaammin kuin ennen. Tunnin kuluttua näytti Ukrainan vojevodasta taistelun painopiste siirtyneen taas keskustaan, suoraan vastapäätä hänen husaarijoukkoaan.

Samassa saapui suuri hetmani seurueensa etunenässä. Hänen silmänsä salamoivat. Hän pidätti hevostaan Ukrainan vojevodan kohdalla ja huudahti:

— Nyt heidän kimppuunsa, Jumalan avulla!

— Heidän kimppuunsa! — karjaisi Ukrainan vojevoda.

Liikkeellelähtökäskyn toistivat joukoille ratsumestarit. Peloittavasti humahtaen painui samalla kertaa koko keihäsmetsä hevosten päitten tasalle ja viisitoista lippukuntaa ratsuväkeä, joka oli tottunut polkemaan kaikki alleen edetessään, lähti kiitämään eteenpäin kuin suuri pilvi.

Siitä ajasta asti, kun Varsovan kolmipäiväisessä taistelussa liettualaiset husaarit Polubinskin johdolla halkaisivat kuin kiila koko ruotsalaisen armeijan ja tunkeutuivat sen läpi, ei mitään hyökkäystä ollut tehty niin rajusti kuin nyt tämä. Nuo lippukunnat lähtivät liikkeelle ravia ratsastaen, mutta parin sadan askelen päässä komensivat ratsumestarit: »Täyttä laukkaa!» — ja silloin miehet huutaen: »Iske! Lyö!» — nojautuivat eteenpäin satulassa, ja hevoset lähtivät kiitämään nopeinta vauhtiaan. Tuossa valtavassa vyöryssä, johon kuului tuulispäänä kiitäviä ratsuja, rautaisia miehiä, ojossa olevia keihäitä, oli jotakin alkuvoimaista, temmeltävien luonnonvoimien kaltaista. Se eteni kuin myrsky tai hurja hyökyaalto kohisten ja pauhaten. Maa järähteli sen painosta, ja selvää oli, että vaikka ei kukaan heistä olisi käyttänyt keihästään eikä vetänyt esille sapeliaan, niin tuo joukko vauhdillaan ja painollaan kaataa maahan, murskaa ja polkee mäsäksi kaikki, mitä sen eteen sattuu, niinkuin pyörremyrsky murskaa ja kaataa vankkaa metsää. Näin he kiitivät veriselle, ruumiitten peittämälle taistelutantereelle asti, jossa taistelua yhä jatkui. Kevyt ratsuväki otteli vielä sivustoilla turkkilaisten ratsuväen kanssa, jonka se oli onnistunut jo työntämään koko joukon taaksepäin, mutta keskellä seisoivat vielä horjumattomana muurina janitšaarien syvät rivit. Useita kertoja olivat kevyet ratsujoukot jo murtuneet sitä vastaan niinkuin aalto murtuu kalliorantaa vastaan. Tämän joukon murtaminen ja kaataminen oli nyt husaarien tehtävänä.

Yht'äkkiä pamahti laukaus tuhansista pyssyistä, aivan kuin yksi mies olisi ampunut. Vielä hetkinen: janitšaarit asettuvat entistä tanakammin seisomaan; muutamat siristävät silmiään nähdessään kauhean joukon lähestyvän, muutamien kädet vapisevat heidän pidellessään keihästä, kaikkien sydän lyö kuin vasaralla hakaten, hampaat puristuvat yhteen, rinta huohottaa. Hyökkääjät ovat jo aivan lähellä, jo kuuluu hevosten huohotus, — surma on tulossa, tuho on tulossa, kuolema tulee!

»Allah!... Jeesus Maria!» — nämä kaksi huutoa sekaantuvat toisiinsa niin voimakkaina, kuin eivät olisikaan kohonneet ihmisrinnasta. Elävä muuri huojuu, vääntyy, halkeaa; katkeilevien keihäitten kuiva rasahtelu kuuluu hetken ajan yli muiden äänien, sitten kuuluu raudan kalinaa, on kuin hakattaisiin tuhannella vasaralla, jotka iskevät kaikin voimin alasimeen, kuuluu kuin tuhannet miehet puisivat varstalla, kohoaa joukko huutoja ja yksinäisiä parkaisuja, kuuluu vaikertelua, erillisiä pyssyn ja pistolin laukauksia, kauhun kiljahduksia. Hyökkääjät ja ahdistetut ovat sekaantuneet toisiinsa, kierivät mielettömässä mylläkässä; alkaa teurastus, tuosta yhteen kietoutuneesta joukosta vuotaa lämmintä, höyryävää verta, jonka kirpeä haju täyttää ilman.

Janitšaarien ensimmäinen, toinen, kolmas, kymmenes rivi makaa kaatuneena maassa, hevosten tallaamana, keihästen puhkomana, miekkojen lyömänä. Mutta valkopartainen Kiaja, »Jumalan leijona», lähettää kaikki muut taistelun telmeeseen. Ei tee mitään, vaikka rivi toisensa jälkeen kaatuu huojuen kuin viljapelto myrskyssä, — taistelu jatkuu. Heidät valtaa raivo, he hengittävät kuolemaa ja tahtovat kuolla. Hevosten rinnat töykkivät ja kaatavat heitä heidän nenänsä koskettaa hevosen vatsaa; tuhannet sapelit hakkaavat heitä pysähtymättä; sapelien terät välkkyvät kuin salamat ja sattuvat heidän päähänsä, kurkkuunsa, käsiinsä, — ja he puolestaan iskevät ratsumiehiä jalkoihin, polviin, kiemurtelevat ja purevat kuin myrkylliset elukat, — kuolevat ja kostavat kuollessaan.

Kiaja, »Jumalan leijona», lähettää yhä uusia joukkoja surman suuhun; huudoillaan hän innostaa taisteluun ja hyökkää itsekin sapeli pystyssä samaan mellakkaan. Silloin jättiläiskokoinen husaari surmaten kaikki läheisyyteensä joutuvat syöksyy kuin salama valkopartaista vanhusta kohti, kohoaa seisomaan jalustimien varaan voidakseen iskeä voimakkaammin ja upottaa hirvittävällä iskulla terävän miekan vanhuksen päähän. Iskua ei kyennyt vaimentamaan sapeli eikä Damaskossa taottu kypärä — ja Kiaja putosi kuin ukkosen iskemänä maahan, miltei hartioita myöten kahtia leikattuna.

Jättiläiskokoinen soturi, joka surmasi Kiajan, oli Nowowiejski. Hän oli jo tehnyt kauheata jälkeä, sillä ei kukaan voinut vastustaa hänen voimaansa ja synkkää raivoaan, mutta nyt hän teki kaikkein suurimman palveluksen koko taistelun aikana, kun kaatoi vanhuksen, joka yksinään oli ylläpitänyt miestensä rohkeutta ja saanut ne sitkeästi taistelemaan. Kun janitšaarit näkivät päällikkönsä kaatuvan, niin he päästivät kamalan huudon, ja muutamat kymmenet heistä suuntasivat pyssynsä nuoren ritarin rintaa kohti, kun taas hän puolestaan kääntyi heitä kohti synkän yön kaltaisena. Ja ennenkuin muut ritarit ennättivät ahdistamaan janitšaareja, pamahtivat laukaukset, Nowowiejski pidätti ratsuaan ja horjahti eteenpäin satulassa. Kaksi toveria tuki häntä tarttuen hänen käsivarsiinsa, mutta hänen surullisia kasvojaan valaisi hymy, jota ei pitkiin aikoihin niillä ollut nähty, hänen silmänsä menivät nurin, ja kalvenneet huulet alkoivat kuiskia joitakin sanoja, joita taistelun telmeessä oli mahdoton kuulla. Sillä hetkellä alkoivat janitšaarien viimeisetkin rivit horjua.

Urhoollinen Janisz-pašša tahtoi saada taistelun vielä uudelleen käyntiin, mutta miehet oli jo vallannut pakokauhu, eivätkä mitkään ponnistukset enää auttaneet; rivit sekaantuivat ja joutuivat sekasortoon eivätkä enää voineet järjestyä, kun niitä töykittiin, hakattiin, poljettiin, hajoitettiin. Viimein ne murtuivat niinkuin murtuu liian kireälle pingoitettu ketju — ja miehet singahtelivat eri tahoille kuin ketjun renkaat, ulvoivat, huusivat, heittivät pois aseensa ja peittivät kasvonsa käsiinsä. Ratsuväki ajoi heitä takaa, mutta heillä ei ollut tilaa edes vapaasti paeta, vaan he painautuivat välisti yhteen tiheäksi tungokseksi, jonka kimppuun ratsuväki hyökkäsi pannen verivirtoja juoksemaan. Urhoollista Janisz-paššaa iski tuima jousimies Muszalski sapelilla kaulaan niin, että selkäydin työntyi ulos ja tahri silkkipuvun sekä suomupanssarin hopeaisen päällyksen.

Janitšaarit, puolalaisen jalkaväen lyömät säännöttömät joukot ja osa ratsuväkeä, joka oli hajoitettu jo aivan taistelun alussa, sanalla sanoen koko turkkilaislauma pakeni nyt päinvastaiseen suuntaan, siihen leirin osaan, jossa oli syvä kuilu ja sen vieressä rosoinen, korkea kalliokieleke. Sinne ajoi pelko päästään pyörälle menneet. Monet syöksyivät rotkoon, ei pelastuakseen kuolemasta, vaan välttyäkseen joutumasta puolalaisten surmattaviksi. Tältä epätoivon valtaamalta joukolta koetti katkaista tien kruunun vahtisoturi Bidzinski, mutta eteenpäin syöksyvä joukko tempasi hänetkin miehineen pyörteeseensä ja lakaisi mukanaan rotkon pohjaan. Kuilu täyttyi lyhyessä ajassa reunojaan myöten surmattujen, haavoittuneitten ja tukehtuneitten ihmisten ruumiilla.

Kuilusta kohosi valitushuutoja, ruumiit nytkähtelivät ja potkivat toisiaan tai raapivat suonenvedontapaisesti kynsillään kuolinkamppauksessa. Iltaan asti kuului tuota vaikertelua, ja iltaan asti liikkui ruumiskasa, mutta yhä hitaammin, yhä heikommin, ja lakkasi kokonaan liikkumasta pimeän tultua.

Husaarien hyökkäyksen seuraukset olivat kamalat. Kahdeksantuhatta miekalla surmattua janitšaaria makasi sen juoksuhaudan reunoilla, joka ympäröi Husseim-paššan telttoja, lukuunottamatta niitä, jotka saivat surmansa paetessaan tai kuilussa. Puolalainen ratsuväki oli asettunut telttoihin, Sobieski riemuitsi voitostaan. Torvet ja muut puhaltimet julistivat jo käheillä äänillään voittoa, kun yht'äkkiä aivan odottamatta taistelu alkoi uudestaan.

Turkkilaisten suuri päällikkö Husseim-pašša oli sen jälkeen, kun janitšaarit oli lyöty, lähtenyt ratsukaartinsa ja muun ratsujoukon jäännösten etunenässä Jassyyn vievälle portille, mutta kun siellä oli häntä vastassa hetmani Dymitr Wisniowiecki miehineen ja alkoi säälimättömästi hakata hänen joukkoaan, niin hän palasi leiriin etsimään toista ulospääsytietä, aivan niinkuin metsässä kierretty peto etsii kohtaa, mistä pääsisi pujahtamaan pakoon. Hän palasi takaisin niin kovalla vauhdilla, että hajoitti silmänräpäyksessä erään kevyen ratsuväkiosaston, saattoi epäjärjestykseen jalkaväen, josta osa jo oli ryhtynyt ryöstämään leiriä, — ja tuli puolimatkaan pistolin kantamaa itseään hetmania kohti.

»Ollessamme jo leirissä olimme vähältä menettää taistelun», — kirjoitti Sobieski myöhemmin, — »ja ettei niin sitten kuitenkaan käynyt, siitä on kiittäminen husaarien tavatonta urhoollisuutta.» Turkkilaisten hyökkäys oli todella kauhea, koska he toimivat äärimmäisen epätoivon vallassa ja tulivat sen lisäksi aivan odottamatta. Mutta husaarit, jotka eivät vielä olleet ennättäneet jäähdytellä kuuman taistelun jälkeen; hyökkäsivät heitä vastaan täyttä laukkaa. Ensimmäisenä lähti Prusinowskin lippukunta ja ryhtyi taisteluun hyökkääjiä vastaan; hänen jälkeensä riensi miehineen Skrzetuski ja senjälkeen koko puolalaisen sotajoukon ratsuväki, jalkaväki, kuormarengit, jokainen kohdastansa syöksyi hurjasti vihollista vastaan, ja näin syntyi taistelu, jossa ei oikein ollut järjestystä, mutta joka oli yhtä raivoisa kuin husaarien hyökkäys janitšaareja vastaan.

Ihmetellen muistelivat ritarit taistelun päätyttyä turkkilaisten uljuutta. Kun Wisniowiecki ja liettualaiset hetmanit saapuivat paikalle ja turkkilaiset saarrettiin joka puolelta, niin he puolustautuivat niin hurjasti, että vaikka hetmani oli antanut luvan ottaa vankeja, niin onnistuttiin semmoisia samaan vain mitätön määrä. Kun raskaat rykmentit puoli tuntia kestäneen taistelun jälkeen löivät lopullisesti heidät, niin yksityiset ryhmät ja lopulta yksinäiset ratsumiehet taistelivat vielä Allahia avukseen huutaen viimeiseen hengenvetoon asti. Tässä taistelussa suoritettiin myös paljon loistavia tekoja, joitten muisto elää aina ihmisten mielissä. Siellä surmasi Liettuan hetmani omin käsin mahtavan paššan; tämä oli sitä ennen ahdistanut Rudominia, Kimbaria ja Rdultowskia, mutta hetmani ratsastettuaan hänen luokseen löi yhdellä iskulla häneltä pään poikki. Siellä suvaitsi Sobieski surmata koko sotajoukon nähden spahin, joka oli ampunut häntä kohti pistolilla; siellä Bidziński, joka oli jollakin ihmeellisellä tavalla pelastunut kuilusta, joskin pahoin ruhjottuna ja haavoittuneena, syöksyi palattuaan heti taistelun telmeeseen ja taisteli siihen asti kuin uupuneena vaipui tainnoksiin. Kauan hän oli tämän jälkeen sairaana, mutta terveeksi tultuaan hän lähti taasen sotaan ja oli siellä suuressa kunniassa.

Vähäpätöisemmistä henkilöistä riehui hurjimmin Ruszczyc surmaten ratsumiehiä niinkuin susi surmaa pitkävillaisia lampaita, kun ne kulkevat laumana. Paljon uljaita tekoja teki myös Skrzetuski, jonka ympärillä taistelivat hänen poikansa kuin innostuneet jalopeuran pennut. Surumielin ja kaihoten ajattelivat ritarit jälkeenpäin, mitä kaikkea olisikaan tämmöisenä päivänä saanut aikaan miekkamiehistä etevin, Wolodyjowski, jollei hän olisi jo vuosi takaperin nukkunut Herrassa ikuiseen uneen suuren kunnian saavuttaneena. Mutta muutkin, jotka olivat hänen johdollaan oppineet taistelemaan, tuottivat taidollaan kunniaa hänellekin samoin kuin itselleen tuolla verikentällä.

Tuossa uudelleen alkaneessa taistelussa kaatui entisistä Chreptiowin ritareista Nowowiejskin lisäksi vielä kaksi: Motówidlo ja tuima jousimies Muszalski. Motówidlon rinnan puhkaisi yhtaikaa usea luoti ja hän kaatui kuin tammi, joka on aikansa elänyt. Silminnäkijät sanoivat hänen kaatuneen niiden kasakkain luodeista, jotka Husseimin sotajoukossa Hoholin johdolla taistelivat viimeiseen asti isänmaataan ja kristikuntaa vastaan. Muszalski taas — ihmeellistä! — sai surmansa nuolesta, jonka muuan pakeneva turkkilainen lennätti häneen. Se puhkaisi hänen kaulansa juuri sillä hetkellä, kun pakanat jo oli lopullisesti lyöty ja hän pisti kätensä viineen aikoen lähettää vielä muutamia kuoleman sanansaattajia pakenevien joukkoon. Varmaankin hänen sielunsa yhtyi Dydiukin sieluun, jotta turkkilaisilla kaleereilla syntynyt ystävyys tulisi ikuisilla siteillä vahvistetuksi Entiset chreptiowilaiset toverit etsivät taistelun jälkeen käsiinsä nuo kolme ruumista ja hyvästelivät niitä kuumin kyynelin, joskin samalla kadehtivat noin kunniakasta kuolemaa. Nowowiejskin kasvoilla loisti hymy ja hiljainen ilo; Motówidlo näytti nukkuvan rauhallisesti; Muszalskin katse oli luotu ylös, aivan kuin hän olisi rukoillut. Heidät haudattiin samaan hautaan tuolle mainehikkaalle Chocimin kentälle kaihon juurelle, johon ikuiseksi muistoksi kaiverrettiin kaikkien kolmen nimet ristin alapuolelle.

Koko turkkilaisarmeijan päällikkö Husseim-pašša pelastui pakenemalla nopealla ratsullaan, mutta muuta hän ei sillä saavuttanut, kuin että sai Stambulissa sulttaanin kädestä ottaa vastaan silkkinuoran. Uljaasta turkkilaisesta armeijasta onnistui vain pienten joukkojen pelastua hengissä. Husseimin ratsuväen viimeiset jäännökset joutuivat Puolan sotajoukkojen käsiin sillä tavoin, että Liettuan hetmani työnsi ne suuren Sobieskin joukkoja kohti, nämä taas ajoivat heidät Liettuan hetmanien luo, jotka sitten pakottivat heidät taas vetäytymään takaisin, ja niin he joutuivat kulkemaan kehässä siihen asti, kunnes tuhoutuivat melkein kaikki. Janitšaareista ei jäänyt eloon yhtään. Koko valtava leiri oli verivirtojen vallassa, jotka sekaantuivat sadeveteen ja lumeen, ja taistelupaikalla oli niin paljon ruumiita, että ainoastaan pakkaset, korpit ja sudet saattoivat olla pelkäämättä tartuntaa, jonka saa mätänevistä ruumiista. Puolalaiset sotajoukot valtasi sellainen taisteluinnostus, että ne kunnollisesti huoahtamatta taistelun jälkeen valtasivat Chocimin leiristä saatiin äärettömästi saalista. Satakaksikymmentä tykkiä ja niiden mukana kolmesataa lippua ja sotamerkkiä lähetti suuri hetmani tältä taistelukentältä, jolla vuosisadan kuluessa puolalaisten aseet jo toistamiseen olivat saavuttaneet loistavan voiton.

Sobieski itse asettui Husseim-paššan kullasta ja kallisarvoisista kankaista loistavaan telttaan ja lähetti sieltä pikalähettejä joka suuntaan viemään tietoa onnellisesta voitosta. Sitten kokoontuivat yhteen ratsuväki ja jalkaväki, kaikki puolalaiset, liettualaiset ja kasakkain lippukunnat, ja koko sotajoukko asettui taistelujärjestykseen. Toimitettiin kiitosjumalanpalvelus — ja samalla aukiolla, jossa vielä edellisenä päivänä muessinit olivat huutaneet: »Laha il Allah!» — kaikui laulu: »Te Deum laudamus!»

Hetmani kuunteli jumalanpalvelusta ja laulua maaten kasvoillaan maassa, ja kun hän nousi pystyyn, virtasivat ilon kyynelet pitkin hänen jalopiirteisiä kasvojaan. Nähdessään sen ritarit, jotka eivät vielä olleet ennättäneet peseytyä puhtaiksi verestä ja vielä vapisivat taistelun vaivoista, kohottivat kolmikertaisen voimakkaan huudon: —

— Vivat Joannes victor!!!

Kymmenen vuotta myöhemmin, kun kuningas Jan III tuhosi turkkilaisten sotavoimat Wienin edustalla, toistui tuo huuto kaikuen mereltä merelle, vuorilta vuorille, kaikkialla maailmassa, missä vain kirkonkellot kutsuivat uskovaisia rukoukseen...

Tähän päättyy tämä kirjasarja, jonka olen kirjoittanut monen vuoden aikana vaivoja säästämättä — sydänten vahvistukseksi.