[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0dSPR46iBveNhf33ah8jjgwl67ZesUq6R5QYDCTsNTQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},3456,"Herra Wolodyjowski II","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"3456-sienkiewicz-henryk-herra-wolodyjowski-ii","3456__Sienkiewicz_Henryk__Herra_Wolodyjowski_II","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1888,1930,74239,481698,true,null,[],[],[],"Sienkiewiczin historiallisen trilogian päätösosa sijoittuu 1600-luvun Puolaan ja Ukrainan aroille. Romaani seuraa taitavan miekkamiehen, herra Wolodyjowskin, seikkailuja ja taisteluita tataareja sekä turkkilaisia vastaan isänmaan puolesta.","Henryk Sienkiewiczin 'Herra Wolodyjowski II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3456. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HERRA WOLODYJOWSKI II\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nHENRYK SIENKIEWICZ\n\n\nPuolankielestä suomentanut\n\nV. K. Trast\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nAnkara talvi peitti paksulla lumikerroksella metsät ja täytti rotkot\nreunojaan myöten kinoksilla, niin että koko maa oli yhtä ainoata\nvalkoista tasankoa. Yht'äkkiä tuli öisiä lumipyryjä, joitten raivotessa\nihmisiä ja karjalaumoja kuolee saaden lumipeitteen käärinliinakseen,\ntiet tulivat eksyttäviksi ja epävarmoiksi, mutta Bogusz pyrki kuitenkin\nkaikin voimin Jaworowia kohti ilmoittaakseen mahdollisimman pian\nhetmanille Azyan suuret suunnitelmat. Tämä rajaseudun aatelismies,\njoka oli kasvanut kasakkain ja tataarilaisten alati uhkaamassa maassa\nja jonka ajatusta aina askarruttivat isänmaata kapinain ja hyökkäysten\nmuodossa uhkaavat vaarat ja koko peloittava turkkilainen mahti, näki\nnoissa suunnitelmissa miltei isänmaan pelastuksen ja uskoi vankasti,\nettä hetmani, jota hän ja kaikki rajalaiset jumaloivat, ei empisi\nhetkeäkään, kun on kysymys Puolan vallan lisäämisestä. Siksipä hän\nmatkasi riemu mielessään huolimatta pyrystä, epävarmoista teistä ja\nrajusäistä.\n\nEräänä sunnuntaipäivänä hän saapui viimein lumituiskussa Jaworowiin ja\nsaatuaan kuulla hetmanin voivan hyvin käski ilmoittamaan itsensä heti\nhänelle, vaikka hänelle sanottiinkin, että hetmani oli yötä päivää\ntyössä kirjeitä kirjoitellen, niin ettei edes ennättänyt syömäänkään.\n\nMutta hetmani käskikin hänet yht'äkkiä puheilleen. Vain vähän aikaa oli\nvanha soturi saanut odottaa hovilaisten joukossa, kun hän jo polvistui\npäällikkönsä eteen.\n\nHän näki Sobieskin paljon muuttuneen. Hetmanin kasvot ilmaisivat suurta\nhuolestumista, ja nämä vuodet olivatkin hänen elämänsä vaikeinta aikaa.\nHänen nimensä ei vielä ollut kuuluisa kristityn maailman kaikilla\näärillä, mutta Puolassa oli hänellä jo suuren sotapäällikön ja ankaran\ntataarilaisten kurittajan maine.\n\nTuon maineen johdosta oli hänelle aikoinaan uskottu marsalkansauva\nja itärajan puolustus, mutta hetmanin arvon lisäksi hänelle ei\nannettu sotaväkeä eikä rahaa. Voitto seurasi häntä siitä huolimatta\nyhtä uskollisesti kuin varjo seuraa ihmistä. Kourallisella miehiä\nhän sai voiton Podhajeen luona, kourallinen sotaväkeä mukanaan hän\nkulki kuin salama ristiin rastiin Ukrainan, hajoitti monituhantiset\ntataarilaisjoukot, valloitti kapinoivat kaupungit, herätti pelkoa ja\nkunnioitusta puolalaista nimeä kohtaan.\n\nMutta nyt uhkasi onnetonta Puolaa sota kaikkein peloittavimman\nvieraan vallan kanssa, nimittäin sota koko muhamettilaista maailmaa\nvastaan. Sobieskille ei ollut enää salaisuus, että kun Doroszeńko\nantoi Ukrainan ja kasakat sulttaanin vallan alaisuuteen, niin\nsulttaani oli luvannut nostattaa sotaan Turkin, Vähän-Aasian, Arabian,\nEgyptin, jopa sisä-Afrikankin, julistaa pyhän sodan ja lähteä omassa\npersoonassaan vaatimaan Puolalta uutta »pašalikia». Hävitys levisi\nyli koko Ukrainan ja samaan aikaan vallitsi Puolassa eripuraisuus,\naatelisto oli kuohuissaan kuningasvaalin johdosta ja alkoi leiriytyä\nja varustautua asein valmiina kansalaissotaan. Aikaisemmista sodista\nja konfederatsioneista nääntynyt maa köyhtyi, kateus vallitsi ja\nkeskinäinen epäluottamus kiihoitti mieliä. Ei kukaan tahtonut uskoa,\nettä tulee sota muhamettilaisia vastaan, ja väitettiin suuren\nsotapäällikön levittävän tahallaan tietoa siitä, jotta saisi huomion\nkääntymään pois kotoisista asioista; esitettiinpä se vielä vakavampikin\nsyytös häntä vastaan, että hän muka oli itse valmis kutsumaan\nturkkilaiset taatakseen voiton omalle puolueelleen; hänestä tehtiin\nmuitta mutkitta maankavaltaja, ja jos ei sotajoukkoa olisi ollut, niin\nhänet olisi empimättä tuotu tuomittavaksi.\n\nHänellä taas ei tulevaa sotaa varten, jolloin idästä tulisi satoja\ntuhansia villejä miehiä, ollut sotaväkeä kuin kourallinen, niin pieni\nmäärä, että sulttaanin hovissa oli enemmän palvelijoita; ei ollut\nrahaa, ei varoja rappeutuneitten linnoitusten kuntoon panemiseen,\nei voiton toivoa, ei puolustautumismahdollisuutta, ei edes sitä\nvakaumusta, että hänen kuolemansa, kuten kerran Żółkiewskin kuolema,\nherättää nukkuneen maan ja nostattaa sille kostajan. Siksipä kuvastui\nhuolestuminen hänen otsallaan, ja hänen kauniissa kasvoissaan, jotka\nmuistuttivat seppelöityjen roomalaisten triumfaattorien kasvoja, oli\nsalatun tuskan ja valvottujen öiden jälkiä.\n\nMutta kun hetmani näki Boguszin, valaisi hyväntahtoinen hymy hänen\nkasvonsa. Hän laski kätensä polvistuneen Boguszin hartioille ja sanoi:\n\n— Terve, soturi, terve! En odottanut näkeväni sinua näin pian, mutta\nsitä mieluisampaa on minusta, että taas olet Jaworowissa. Mistä tulet?\nKamienecistako?\n\n— En, teidän ylhäisyytenne. En ole edes käynytkään Kamienecissa, vaan\ntulen suoraan Chreptiowista.\n\n— Mitä siellä puuhaa minun pieni soturini? Onko hän terve ja onko edes\nhiukankaan saanut puhdistetuksi aroja?\n\n— Erämaat ovat jo niin rauhallisia, että pikku lapsi voi kulkea niissä\nturvallisena. Rosvot on hirtetty ja viime päivinä on Azba-bey koko\njoukkoineen niin tyystin tuhottu, ettei ole jäänyt yhtään silminnäkijää\nheistä tappionsa todistajaksi. Tulin sinne juuri sinä päivänä, kun\nhänet kukistettiin.\n\n— Tunnen tuosta Wolodyjowskin. Vain Ruszczyc Raszkowissa voi vetää\nvertoja hänelle. Mitäs siellä aroilla puhutaan? Onko mitään tuoreita\nuutisia Tonavan varrelta?\n\n— On, mutta huonoja. Adrianopolissa pidetään talven lopussa suuri\nsotilaskongressi.\n\n— Tiedän sen jo. Ei nykyisin ole muita uutisia kuin huonoja: huonoja\nomasta maasta, huonoja Krimistä ja Stambulista.\n\n— Ei kuitenkaan kaikkialta, korkea-arvoinen herra hetmani, sillä minä\nitse tuon niin hyvän, että jos olisin turkkilainen tai tataarilainen,\nniin varmaankin muistuttaisin palkinnosta.\n\n— Silloinhan olet tullut minulle kuin taivaan lahjana! No! Sano pian,\nhaihduta huolet!\n\n— Olen niin kohmettunut, teidän ylhäisyytenne, että järkenikin on\njähmettynyt liikkumattomaksi.\n\nHetmani löi kämmeniään yhteen ja käski palvelijaa tuomaan simaa.\n\nHetken kuluttua tuotiin homeinen pullo ja samalla kaksi kynttiläjalkaa\nsytytettyine kynttilöineen, sillä vaikka oli vielä aikaista, niin\nlumisadetta ennustavat pilvet tekivät päivän niin hämäräksi, että niin\nulkona kuin huoneessakin oli pimeänlaista.\n\nHetmani kaatoi pullosta ja joi vieraansa terveydeksi. Tämä kumarsi\nsyvään, tyhjensi lasinsa ja sanoi:\n\n— Ensimmäinen uutinen on se, ettei tuo Azya, jonka oli toimitettava\nlipekiläiset ratsumestarit ja tšeremissit takaisin meidän\npalvelukseemme, ole nimeltään Mellechowicz, vaan on Tuchay-beyn poika!\n\n— Tuchay-beyn?... — kysyi ihmeissään Sobieski.\n\n— Niin, teidän ylhäisyytenne. Selville on käynyt, että herra\nNienaszyniec on hänet jo lapsena ryöstänyt Krimistä, mutta\npaluumatkalla kadottanut hänet, ja Azya on sitten joutunut\nNowowiejskeille ja kasvanut siellä tietämättä, että polveutuu\nsellaisesta isästä.\n\n— Minusta oli ihmeellistä, että hän, vaikka oli niin nuori, nautti\nsellaista arvonantoa tataarilaisten keskuudessa, mutta nyt ymmärrän\nasian: kasakatkin, vaikka ovat pysyneet uskollisina isänmaallemme,\nkunnioittavat Chmielnickiä jonkinmoisena pyhimyksenä ja ylpeilevät\nhänestä.\n\n— Aivan niin, aivan niin! Sitä samaa minäkin sanoin Azyalle! — sanoi\nBogusz.\n\n— Ihmeelliset ovat Herran tiet, — vastasi hetken kuluttua hetmani.\n— Vanha Tuchay-bey pani veri virtoja juoksemaan isänmaassamme,\nmutta nuori palvelee maatamme, on ainakin tähän saakka palvellut\nuskollisesti, vaikka en tiedä, haluaako hän nyt maistaa krimiläisen\nvallan ihanuutta.\n\n— Nytkö? Nyt hän on vieläkin uskollisempi, ja tästäpä alkaakin toinen\nuutiseni, johon kenties sisältyy kiusatun maamme apu ja voima ja\npelastus. Totisesti tämän uutisen takia en ole välittänyt vaivasta\nenkä vaaroista, vaan rientänyt ilmoittamaan sen mahdollisimman pian\nlohduttaakseni teidän ylhäisyytenne murheellista sydäntä.\n\n— Minä kuuntelen tarkasti, — sanoi Sobieski.\n\nBogusz alkoi esittää Tuchay-beyn suunnitelmia ja teki sen niin\ninnostuneesti, että tuli ihan kaunopuheiseksi. Tavan takaa hän kaatoi\ninnostuksesta vapisevin käsin lasiinsa simaa niin, että jalo juoma\nvalui yli reunojen, ja puhui puhumistaan...\n\nSuurhetmanin hämmästyneitten silmien eteen tuli ikäänkuin valoisia\ntulevaisuudenkuvia: tuhansia ja kymmeniä tuhansia tataarilaisia\ntuli vaimoineen ja lapsineen ja karjalaumoineen saamaan maata ja\nvapautta; kasakat nöyrtyivät, nähdessään tämän Puolan voimanlisäyksen\nja alistuivat siihen sekä kuninkaan ja hetmanin johtoon; ei\nollut enää kapinoita Ukrainassa, eivät kulkeneet entisiä teitään\nrosvojoukot hävittäen Ukrainaa kuin palo tai tuhotulva, vaan sensijaan\nliikuskelivat äärettömillä aroilla puolalaisten sotajoukkojen ja\nkasakkaparvien lisäksi Ukrainan tataarilais-aateliston joukot torvien\nsoidessa ja rumpujen päristessä...\n\nVuosikausia saapuu rattaita toistensa jälkeen ja niillä kaanin ja\nsulttaanin kielloista huolimatta paljon ihmisiä, jotka vaihtavat\noikeuteen ja vapauteen entisen sorronalaisuutensa, Ukrainan mustaan\nmultaan ja leipäviljaan entisen asuinpaikkansa nälänhädän... Ja\nentinen vihollinen palvelee Puolaa, Krim autioituu; kaani ja sulttaani\nmenettävät entisen mahtinsa ja heidät valtaa kauhu, sillä aroilta,\nUkrainasta, katsoo heitä uhkaavasti silmiin uuden tataarilaisaateliston\nuusi hetmani, Puolan uskollinen vartija ja puolustaja, peloittavan isän\nkuuluisa poika — nuori Tuchay-bey.\n\nPuna kohosi Boguszin poskille; hän näytti hurmautuvan omista\nsanoistaan, hopuksi hän nosti molemmat kätensä ja huudahti:\n\nNiin, tämmöistä minä tulin tuomaan! Tämmöistä on tuo lohikäärmeen\nsikiö saanut syntymään Chreptiowin erämaissa. Nyt hän tarvitsee vain\nteidän ylhäisyytenne kirjeitä ja suostumuksen antaakseen äänensä kuulua\nKrimiin asti ja Tonavan tuolle puolen! Teidän ylhäisyytenne! Vaikka\nTuchay-beyn poika ei tekisi mitään muuta kuin saisi aikaan mellakoita\nTonavan toisella puolen, synnyttäisi riitaa ja nostattaisi sisäisen\nsodan hydran, kiihoittaisi kylät tarttumaan aseisiin toisiaan vastaan,\nniin silloinkin hän näin sodan aattona, sanon sen vieläkin, tekisi\nmaallemme suuren ja kuolemattoman palveluksen!\n\nMutta Sobieski asteli pitkin askelin huoneessa ja oli vaiti.\n\nHänen kauniit kasvonsa olivat synkät, suorastaan uhkaavat; hän asteli\nja näytti puhelevan hengessään, — itselleenkö vai Boguszille, sitä oli\nmahdoton tietää.\n\nViimein suuri hetmani näytti tekevän mielessään jyrkän päätöksen, sillä\nhän lausui puhujalle nämä sanat:\n\n— Bogusz, sellaista kirjettä ja sellaista suostumusta minä, vaikka\nolisinkin oikeutettu sen antamaan, en anna, niinkauan kuin olen\nhengissä!\n\nSanat putosivat niin painavina, kuin ne olisi moukarilla isketty tai\nrautaan valettu, ja saivat Boguszin niin hämmästymään, että hän oli\njonkin aikaa aivan sanaton, painoi päänsä alas ja vasta pitkän ajan\nkuluttua sopersi:\n\n— Minkätähden, teidän ylhäisyytenne, minkätähden?...\n\n— Ensin vastaan sinulle valtiomiehenä: Tuchay-beyn pojan nimi voisi\ntodellakin vaikuttaa, että _certum quantum_ tataarilaisia tulisi\ntänne, jos heille sen ohessa vielä luvattaisiin maata, vapaus ja\naatelisoikeudet. Mutta heitä ei tulisi niin paljon kuin kuvittelette.\nSitäpaitsi olisi mieletöntä kutsua tataarilaiset Ukrainaan, toimittaa\nsinne asumaan uusi kansa, kun emme kykene selviytymään kasakoistakaan.\nSanot, että heidän kesken syntyisi heti riitaisuuksia ja sotia, että\nmiekka olisi uhkaamassa kasakkain niskaa, mutta kuka takaa, ettei\ntuo miekka tahraannu myös puolalaisesta verestä? Tuota Azyaa en\ntähän saakka ole tuntenut, mutta nyt huomaan, että hänen sydämessään\nasuu ylpeyden ja kunnianhimon käärme, ja siksi kysyn uudelleen: kuka\ntakaa, ettei hänessä piile toinen Chmielnicki? Hän tulee kurittamaan\nkasakoita, mutta kun hän on jostakin syystä tyytymätön Puolaan tai\njonkin väkivaltaisen teon johdosta häntä uhkaa oikeuden tutkinto ja\nrangaistus, niin hän liittyy kasakoihin ja idästä tulee ihmislaumoja\naivan niinkuin Chmielnickin kutsusta tuli Tuchay-bey; hän antautuu itse\nsulttaanin palvelukseen, kuten teki Doroszeńko, ja sen sijaan, että\nvaltamme lisääntyisi, tulee uutta verenvuodatusta, uusia onnettomuuksia\ntulee osaksemme.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Kun tataarilaisista tulee aatelisia, niin he\novat uskollisia valtiollemme.\n\n— Vähänkö on ollut lipekiläisiä ja tšeremissejä? He olivat jo pitkät\najat olleet aatelia, mutta menivät kuitenkin sulttaanin puolelle.\n\n— Lipekiläisiltä riistettiin heidän erikoisoikeutensa.\n\n— Entä miten käy, jos aatelisto, kuten varmana voi pitää, vastustaa jo\netukäteen tämmöistä aatelisoikeuksien ulottamista noin laajalle? Miten\njärkesi ja omatuntosi saattaa sinut antamaan villeille rosvoaumoille,\njotka tähän saakka ovat jatkuvasti hävittäneet isänmaatamme, semmoisen\nvallan ja sellaiset oikeudet, että päättäisivät nyt maamme kohtalosta,\nvalitsisivat kuninkaita, lähettäisivät edustajia valtiopäiville? Miksi\nheille olisi annettava sellainen palkinto? Mikä hulluus tuli tuon\nlipekiläisen päähän ja mikä paha henki riivasi sinut, vanhan soturin,\nkun annoit siinä määrin sekoittaa ja eksyttää itsesi, että uskoit\nmoiseen vääryyteen ja mahdottomuuteen?\n\nBogusz loi silmänsä alas ja vastasi epävarmalla äänellä:\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Tiesin sen ennakolta että säädyt panevat\nvastaan, mutta tuo Azya sanoo, että kun vain tataarilaiset teidän\nsuostumuksellanne asettuvat tänne asumaan, niin silloin he eivät anna\nhäätää itseänsä pois.\n\n— Hyvä ihminen! Hän siis jo uhkasi, jo heristeli miekkaa Puolalle, eikä\nsekään saattanut sinua järkiin?\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Bogusz epätoivoissaan. — Voitaisiin\ntehdä niin, ettei kaikista tataarilaisista tulisi aatelisia, vaan\nainoastaan huomattavimmista, ja muut julistettaisiin vapaiksi miehiksi.\nNäinkin ne noudattavat Tuchay-beyn pojan kutsua.\n\n— Miksi ei sitten mieluummin julistettaisi kaikkia kasakoita vapaiksi\nmiehiksi? Siunaa itsesi, vanha soturi, sillä sinut on, sanon sen, paha\nhenki riivannut.\n\n— Teidän ylhäisyytenne...\n\n— Sanon sinulle vielä senkin — Sobieski rypisti leijona-otsaansa ja\nhänen silmänsä alkoivat säkenöidä — että jos kaikki olisikin niinkuin\nsinä sanot, vaikka mahtavuutemme sen kautta lisääntyisikin, vaikka se\nestäisi sodan syttymästä Turkin kanssa, vaikka itse aatelisto sitä\nvaatisi, niin sittenkään se ei tapahdu, niin kauan kuin tämä käsi\nkykenee käyttämään sapelia ja tekemään ristinmerkin! En salli sitä,\nniin totta kuin Jumala minua auttakoon!\n\n— Minkätähden, teidän ylhäisyytenne? — sanoi Bogusz taas väännellen\nkäsiään.\n\n— Koska en ole ainoastaan puolalainen, vaan myös kristitty hetmani,\nolen ristin vartija! Ja vaikka kasakat vielä julmemmin raatelisivat\nPuolaa sisällisesti, niin soaistun, mutta kristityn väen niskaan minä\nen iske pakanain miekkaa. Sillä niin tekemällä häpäisisimme isämme ja\nesi-isämme, omat esi-isäni, heidän tomunsa, verensä, kyynelensä, koko\nentisen Puolan. Kautta Jumalan! Jos tuho odottaa meitä, jos nimemme\non oleva kuolleitten ja poistuneitten kirjoissa, niin säilyköön\nmeidän jälkeemme meidän kunniamme ja muisto siitä tehtävästä, jonka\nJumala määräsi meille; sanokoot jälkipolvet noita ristejä ja hautoja\nkatsellessaan: »Tässä lepäävät ne, jotka ovat kristinuskoa, ristiä\npuolustaneet muhamettilaista raakuutta vastaan niin kauan kuin\nheillä on ollut henkeä rinnassaan, verta suonissaan, ja kaatuneet\ntoisten kansojen tähden.» Se on meidän tehtävämme, Bogusz! Me olemme\nlinnoitus, jonka muureihin Kristus on pannut kärsimyksensä, mutta\nsinä sanot minulle, että minun, Jumalan soturin, jopa päällikön,\npitäisi ensimmäisenä avata portti pakanoille, päästää ne kuin sudet\nlammastarhaan ja jättää Jeesuksen lampaat niiden raadeltaviksi!\nParempi on meidän kärsiä tataarilaisten hyökkäyksistä, parempi kestää\nkapinoita, parempi lähteä tuohon kauheaan sotaan, parempi kaatua\nminun ja sinun, parempi koko maamme joutua tuhon omaksi kuin häväistä\nnimemme, menettää kunniamme ja pettää tuo vartiopalveluksemme, tuo\nJumalan antama tehtävä!\n\nTämän sanottuaan Sobieski ojentautui koko pituuteensa, ja hänen\nkasvoillaan oli sellainen kajastus, jommoisen täytyi olla Gottfried\nBouillonilaisen kasvoilla, kun hän ryntäsi Jerusalemin muureja vastaan\nhuutaen: »Jumala tahtoo tämän!» Bogusz tunsi näitä sanoja kuullessaan\nitsensä aivan mitättömäksi, ja Azya tuntui hänestä Sobieskin rinnalla\nperin vähäpätöiseltä, nuoren tataarilaisen loistavat suunnitelmat\nhimmenivät ja alkoivat yht'äkkiä näyttää Boguszista alhaisilta ja aivan\nhalpamaisilta.\n\nMitä olisi hän voinut sanoa sen jälkeen, kun hetmani oli valaissut\nasiaa ja osoittanut, että on parempi kaatua kuin pettää Jumalan antama\ntehtävä? Mitä todistuskappaleita hän olisi vielä voinut esittää? Ritari\nparka ei tietänyt, oliko hänen langettava hetmanin jalkoihin vai\nlyötävä rintaansa sanoen: »_Mea culpa, mea maxima culpa!_»\n\nSamassa alkoi lähellä olevasta dominikaaniluostarista kaikua\nkirkonkellon ääni.\n\nSen kuultuaan sanoi Sobieski:\n\n— Kello kutsuu iltajumalanpalvelukseen! Bogusz, menkäämme uskomaan\nitsemme Jumalan huomaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nYhtä kiireesti kuin Bogusz oli saapunut Chreptiowista hetmanin luo,\nyhtä hitaasti hän matkasi sinne takaisin. Jokaisessa isohkossa\nkaupungissa hän viivähti viikon tai pari, vietti joulupyhät Lwowissa ja\notti siellä vastaan myös uuden vuoden.\n\nHänen tehtävänään oli tosin viedä hetmanin määräyksiä Tuchay-beyn\npojalle, mutta koska niissä käskettiin vain pian saattamaan loppuun\nasiat lipekiläisten ratsumestarien kanssa ja vaadittiin kuivasti, mutta\njyrkästi luopumaan suurista suunnitelmista, niin hänellä ei ollut syytä\npitää kiirettä niiden takia, sillä Azya ei missään tapauksessa voinut\nryhtyä toimimaan tataarilaisten keskuudessa ilman hetmanin kirjallista\nsuostumusta.\n\nBogusz viivytteli poiketen matkan varrella usein kirkkoihin, joissa\nkatui liittymistään Azyan suunnitelmiin. Sillävälin saapui Chreptiowiin\nheti uudenvuoden jälkeen paljon vieraita. Sinne tuli Kamienecista\nNawiragh, patriarkan lähettiläs, ja hänen mukanaan kaksi Anardratia,\nKaffasta paenneita teologeja, ynnä suuri liuta palvelusväkeä.\nSotamiehissä herättivät paljon ihmettelyä heidän omituiset pukunsa,\nsinipunervat ja punaiset viittansa, pitkät samettiset ja atlaskankaiset\nhartiahuivinsa, mustanpuhuvat kasvonsa ja arvokas käyntitapansa, joka\nmuistutti kanakurkien tai haikarain kävelyä. Tuli herra Zacharyasz\nPiotrowicz, joka oli kuuluisa alituisista matkoistaan Krimiin, jopa\nKonstantinopoliin asti, mutta vielä kuuluisampi innosta, jolla hän etsi\nkäsiinsä ja lunasti vapaaksi sotavankeja itämaiden markkinoilla; hän\noli Nawiraghin ja Anardratien matkatoverina ja toimi heidän oppaanaan.\nWolodyjowski antoi hänelle heti niin suuren rahasumman, kuin tarvittiin\nherra Boskin lunnaiksi; koska rouva Boskalla ei ollut riittävästi\nrahaa, oli Wolodyjowski lisännyt omistaan, ja Basia lisäsi siihen\nhelmikoristeiset korvarenkaansa, jotta voitaisiin sitä varmemmin auttaa\nsurevaa puolisoa ja suloista Zosiaa. Vielä oli tullut Chreptiowiin\nherra Seferowicz, Kamienecin pretori, rikas armeenialainen, jonka\nveli oli tataarilaisten vankina, ynnä kaksi vielä nuorta ja varsin\nhurmaavaa, joskin tummahkoa naista: Neresowiczowa ja Kieremowiczowa.\nMolemmat puuhasivat vangiksi joutuneitten puolisoittensa\nvapauttamiseksi.\n\nKaikki nämä vieraat olivat pääasiallisesti mieleltään murheellista\nväkeä, mutta olipa joukossa iloisiakin, sillä pappi Kamiński oli\nlähettänyt Chreptiowiin laskiaista viettämään Basian silmälläpidon\nalaisena veljentyttärensä, neiti Kamińskan, Zwinigrodin jahtimestarin\ntyttären, ja lisäksi ilmestyi eräänä päivänä kuin salama kirkkaalta\ntaivaalta nuori herra Nowowiejski, joka oli saanut kuulla isänsä\nsaapuneen Chreptiowiin, pyytänyt heti herra Ruszczycilta lomaa ja\nkiiruhtanut tapaamaan taattoaan.\n\nNuori Nowowiejski oli paljon muuttunut muutamina viime vuosina; hänen\nylähuulellaan oli jo pienet viikset, jotka eivät peittäneet hänen\nvalkeita sudenhampaitaan, mutta olivat kauniit ja ylöspäin kierretyt.\nHän oli aina ollut roteva, mutta nyt hänestä oli kasvanut suorastaan\njättiläinen. Tuntui siltä, että noin sankka ja voimakaskiharainen tukka\nvoi kasvaa vain noin valtavassa päässä ja noin valtava pää voi saada\nvain noin uskomattoman vankoista olkapäistä riittävästi tukea. Hänen\nkasvonsa olivat aina päivettyneet, ahavan puremat, silmänsä hehkuivat\nkuin hiilet; uljuus kuvastui hänen kasvoissaan. Kun hän otti käteensä\ntavallisen kokoisen omenan, saattoi hän kätkeä sen täydelleen kouransa\nsisään, ja kun hän pani kourallisen pähkinöitä reidelleen ja painoi\nniitä kädellään, niin kaikki meni nuuskaksi.\n\nKaikki oli hänessä kehittynyt voimaksi, sillä muuten hän oli laiha\nja hänen vatsansa oli sisäänpainunut, mutta rintakehä oli avara\nkuin kappeli, Hän mursi helposti hevosenkenkiä, kiersi rautatankoja\nsotamiesten kaulaan ja näytti vielä isommalta kuin olikaan\ntodellisuudessa; kun hän astui, notkuivat palkit hänen allaan, ja kun\nhän sattumalta törmäsi penkkiin, irtautui sen reunasta palasia.\n\nSanalla sanoen, hän oli uljas nuorukainen, joka uhkui elämää,\nterveyttä, rohkeutta ja voimaa siinä määrin, että se pyrki pursuamaan\nyli äyräittensä. Tuntui kuin hänen rinnassaan ja päässään olisi ollut\ntulen liekki, ja vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi, eikö hänen\ntukkansa jo savua. Pää kyllä höyrysikin usein, sillä hän oli mainio\nmies juomaseurassakin. Taisteluun hän meni naureskellen, aivan kuin\nhevonen olisi hirnahdellut, ja iski sillä tavoin, että sotamiehet\njokaisen ottelun jälkeen katselivat hänen kaatamiaan miehiä saadakseen\nihmetellä tavattomien iskujen jälkiä.\n\nKoska hän muuten oli jo lapsuudestaan asti tottunut aroihin,\nvartiointiin ja sotaan, niin kaikessa vilkkaudessaankin hän oli myös\nherkkävaistoinen ja tarkkanäköinen huomioitten tekijä: hän tiesi\nkaikki tataarilaisten temput, ja häntä pidettiin parhaana retkeilijänä\nWolodyjowskin ja Ruszczycin jälkeen.\n\nVanha Nowowiejski ei uhkauksistaan ja lupauksistaan huolimatta ottanut\npoikaansa vastaan liian ankarasti, sillä hän pelkäsi, että tämä\nsäikähtäisi siitä ja häviäisi hänen näkyvistään taas yhdeksitoista\nvuodeksi.\n\nPohjaltaan itserakas aatelismies oli oikeastaan tyytyväinen tähän\npoikaansa, joka ei ollut ottanut rahoja kotoa, oli omin neuvoin hyvin\nselviytynyt maailmassa, saavuttanut kunniaa tovereittensa keskuudessa,\nhetmanin suosion ja upseerin arvon, johon varsin harvat kykenivät\npääsemään ilman puoltajia. Isä ajatteli myös, että aroilla ja sodissa\nvilliintynyt nuorukainen kenties ei taipuisikaan isän arvovaltaan, ja\nsiinä tapauksessa oli parasta olla panematta häntä koetukselle.\n\nPoika tosin lankesi hänen jalkoihinsa, kuten pitikin, mutta katsoi\nisäänsä rohkeasti silmiin ja sanoi muitta mutkitta ensimmäiset nuhteet\nkuullessaan:\n\nIsä, sinulla on moite huulilla, mutta sydämessäsi olet tyytyväinen\nminuun ja syystä kylläkin, sillä en ole tuottanut sinulle häpeätä, ja\nsotaväkeen taas karkasin siksi, että olen aatelismies.\n\nMutta ehkäpä olet muhamettilaistunut, — vastasi vanhus, — kun et ole\nyhteentoista vuoteen näyttäytynyt kotona?\n\n— En näyttäytynyt, koska pelkäsin rangaistusta, joka ei olisi sopinut\nupseeriarvolleni ja kunnialleni. Odotin anteeksiantokirjettä. Kirjettä\nei tullut, ja siksipä minäkään en tullut.\n\n— Etkö nyt sitten pelkää?\n\nNuorukainen nauroi, niin että valkoiset hampaat näkyivät:\n\n— Täällä tuomitsee sotaoikeus, jonka edestä isänkin vallan täytyy\nväistyä. Syleile minua mieluummin, sillä sitähän sinä suuresti haluat!\n\nSen sanottuaan hän avasi sylinsä, mutta isä Nowowiejski ei oikein\ntietänyt mitä tekisi. Oli jollakin tavoin vaikeata löytää oikea\nsuhtautuminen tähän poikaan, joka nulikkana oli jättänyt kotinsa ja\nnyt tuli takaisin kypsyneenä miehenä ja sotamainetta saavuttaneena\nupseerina. Kaikki tuo mairitteli suuresti Nowowiejskin isällistä\nylpeyttä, ja hän olisi todellakin mielellään sulkenut poikansa\nsyliinsä, mutta omanarvon tunto sai hänet vielä epäröimään.\n\nMutta poika sieppasi hänet syliinsä. Hänen karhunkäpäliensä välissä\nrutisivat vanhan aatelismiehen luut, ja se sai ukon lopullisesti\nheltymään.\n\n— Mitäs tehdä! — huudahti hän huohottaen. — Se veitikka tuntee olevansa\nvarmalla pohjalla ja antaa palttua muulle! Niin, niin! Jos tämä\ntapahtuisi minun talossani, niin varmastikaan en olisi mennyt näin\npehmoiseksi, mutta minkäpä täällä voi! Tulehan vielä tänne!\n\nHe syleilivät toisiaan toistamiseen, minkä jälkeen nuori mies alkoi\nkiireesti kysellä sisarestaan.\n\n— Käskin häntä pysyttelemään syrjässä, kunnes kutsun, — vastasi isä. —\nTyttö siellä tuskin pysyy nahoissaan.\n\n— Hyväinen aika! Missä hän on? — huudahti poika.\n\nSitten hän avasi oven ja alkoi huutaa niin kovasti, että seinät\nkajahtelivat:\n\n— Ewka, Ewka!\n\nEwka, joka oli odottanut viereisessä huoneessa, juoksi heti sisään,\nmutta tuskin hän oli ennättänyt huudahtaa: »Adam!» kun jo voimakkaat\nkädet tempasivat hänet ja kohottivat ilmaan. Veli oli aina suuresti\nrakastanut häntä; usein muinaisina aikoina oli veli suojellakseen häntä\nisän tyrannivallalta ottanut hänen syynsä omikseen ja saanut niistä\nasianmukaisen löylytyksen.\n\nYleensä oli Nowowiejski kotonaan hirmuvaltias, vieläpä pahinta lajia.\nNyt tyttö kohdatessaan tuon mahtavan nuorukaisen ei tervehtinyt häntä\nainoastaan veljenään, vaan myös tulevana turvanaan ja suojelijanaan.\nVeli puolestaan suuteli hänen päätään, silmiään ja käsiään, työnsi\nvälillä hänet kauemmaksi, katseli hänen kasvojaan ja huudahteli\nhyvillään:\n\n— Nasakka tyttö! Toden totta!\n\nSitten taas:\n\n— Jopa on kasvanut! Uunin kokoinen!\n\nEwkan silmät nauroivat häntä vastaan. He alkoivat sitten puhella\nsangen vilkkaasti pitkästä erosta, kodista ja sodista. Vanha\nNowowiejski käyskenteli heidän läheisyydessään ja murahteli. Poika\nherätti hänessä suurta kunnioitusta, mutta toisinaan hänet valtasi\nikäänkuin huolestuminen valtansa menettämisestä. Siihen aikaan oli\nvanhempien valta suuri ja kasvoi myöhemmin aivan rajattomaksi, mutta\ntämä poika oli retkeilijä, villien aroseutujen soturi, joka, kuten\nNowowiejskille heti oli selvinnyt, seisoi vankasti omalla pohjallaan.\nVanha Nowowiejski oli arka vallastaan. Hän oli tosin varma siitä, että\npoika kunnioittaisi häntä aina, antaisi isälleen sen, mikä oli tälle\ntuleva, mutta taipuisiko hän enää kuin vaha, sietäisikö kaikkea sitä,\nmitä sieti kasvavana?\n\n— Pyh — ajatteli vanha aatelismies, — uskallanko minä itsekään kohdella\nhäntä niinkuin ennen? Miekkonen on luutnantti ja herättää minussa\nkunnioitusta, toden totta!\n\nKaiken lisäksi Nowowiejski tunsi vielä, että isällinen rakkaus kasvoi\nhänessä hetki hetkeltä ja että hän ei voinut olla olematta tuon\njättiläiskokoisen poikansa mieliksi.\n\nSillävälin Ewka sirpatteli kuin lintunen ja ahdisteli veljeään\nkysymyksillä: milloin tulee takaisin, asettuuko jonnekin kiinteästi\nasumaan, eikö mene naimisiin? Tosin hän ei tietänyt varmasti, mutta\noli hyvin luotettavalta taholta kuullut, että sotilaat ovat herkkiä\nrakastumaan. Niin, nyt hän muistikin, että rouva Wolodyjowska oli\npuhunut hänelle sellaista. Miten suloinen ja hyvä onkaan tuo rouva\nWolodyjowska! Miellyttävämpää ja parempaa ei löydä hakemallakaan koko\nPuolasta! Ainoastaan Zosia Boska vetää vertoja hänelle.\n\n— Mikä Zosia Boska? — kysyi Adam..\n\n— Se, joka asuu täällä äitinsä kanssa ja jonka isän tataarilaiset ovat\nottaneet vangiksi. Kun näet hänet, niin rakastut!\n\n— Antakaa tänne Zosia Boska! — alkoi nuori upseeri huutaa.\n\nIsä ja Ewka nauroivat tuollaiselle valmiudelle, mutta poika sanoi\nheille:\n\n— Mitäs! Rakkautta kuten kuolemaakaan ei kukaan voi välttää. Olin\nvielä maitoparta ja rouva Wolodyjowska oli neiti, kun rakastuin häneen\nhurjasti. Voi, hyvä Jumala, miten minä rakastin tuota Baškaa! Mutta\nkuinkas kävi? Puhuin jolloinkin hänelle siitä, mutta silloin sain\nikäänkuin läimäyksen vasten kuonoa. Pois kissa maitoastialta! Selville\nkävi, että hän rakasti jo herra Wolodyjowskia — ja mitäpä siitä\npuhuakaan, oikeinhan se oli!\n\n— Miksi niin? — kysyi vanha Nowowiejski.\n\n— Miksikö? Siksi, että minä, kerskumatta puhuen, pidän sapelin\nkäytössä puoleni kenen kanssa tahansa, mutta Wolodyjowski yksin tekisi\nminusta, parissa hetkessä selvän. Sitäpaitsi hän on retkeilijänä\n_incomparabilis_, itse herra Ruszczyc ottaa lakin päästään hänen\nedessään. Mitä on herra Ruszczyc! Yksinpä tataarilaisetkin pitävät\nherra Wolodyjowskista. Hän on Puolan suurin soturi!\n\n— Ja miten hän ja hänen vaimonsa rakastavat toisiaan! Ai, ai! Ihan\nsilmiin koskee sitä katsellessa! — pisti väliin Ewka.\n\n— Ihan vesi tulee suuhusi! Haa! Sinunkin mielesi tekee! Onpa jo\naikakin! — huudahti Adam.\n\nJa kädet puuskassa hän alkoi heilutella sisarelleen päätään kuin\nhevonen ja naureskella. Ewka sanoi kainosti:\n\n— Minulla ei ole mitään sellaista mielessä.\n\n— Vaan eipä täällä ole puutetta upseereista eikä hyvästä seurasta!\n\n— Mutta en tiedä, — sanoi Ewa, — onko isä maininnut sinulle, että Azya\non täällä.\n\n— Azya Mellechowicz, lipekiläinen? Minä tunnen hänet, hän on hyvä\nsoturi!\n\n— Et vain tiedä, — sanoi vanha Nowowiesjki, — ettei hän ole\nMellechowicz, vaan se meidän Azyamme, joka oli kasvinkumppanisi.\n\n— Hyväinen aika! Mitä kuulenkaan! Kas vain! Minäkin tulin joskus sitä\najatelleeksi, mutta kun minulle sanottiin, että hänen nimensä on\nMellechowicz, niin ajattelin: no, ei tämä ole se, ja Azya on heillä\nsangen yleinen nimi. En ollut nähnyt häntä moneen vuoteen, niin ettei\nole ihme, etten ollut varma. Meidän Azyamme oli pienenläntä eikä\nminkään näköinen, mutta tämähän on komea mies!\n\n— Meidänhän se on, meidän, — sanoi vanha Nowowiejski, — tai oikeammin\nei enää meidän, sillä tiedätkö, mitä on käynyt ilmi? Kenen poika hän on?\n\n— Mistä sen tietäisin?\n\n— Suuren Tuchay-beyn!\n\nNuori mies iski kämmenillään voimakkaasti polviinsa, niin että kajahti.\n\n-— En usko korviani! Suuren Tuchay-beyn? Silloin hän on ruhtinas ja\nkaanien sukulainen! Ei ole Krimissä jalompaa verta kuin Tuchay-beyn!\n\n— Vihollisverta!\n\n— Vihollisverta oli isässä, mutta poika palvelee meitä! Olen itse\nnähnyt hänet ainakin kaksikymmentä kertaa taisteluissa! Nyt ymmärrän,\nmistä on peräisin hänen pirullinen rohkeutensa! Herra Sobieski ylisti\nhäntä koko sotajoukon edessä ja nimitti hänet sadanpäämieheksi. Olen\nhyvin iloinen saadessani tavata hänet. Mainio soturi! Koko sydämestäni\niloitsen tapaamisestamme!\n\n— Älä vain ole liian tuttavallinen häntä kohtaan!\n\n— Miksi niin? Onko hän minun palvelijani tai meidän? Minä olen sotilas\nja hän on sotilas, minä olen upseeri ja hän on upseeri. Jos hän olisi\njoku pahainen jalkamies, joka ratsastaa keppihevosella, niin en puhuisi\nmitään; mutta jos hän on Tuchay-beyn poika, niin ei hänen suonissaan\nvirtaile mitätöntä verta. Hän on ruhtinas ja sillä hyvä, ja aateluuden\nhankkimisesta hänelle pitää itse hetmani huolen. Kuinka nostelisin\nnenääni hänen edessään, kun olen Kulak-murzan, Bakczy-agan ja Sukymanin\nsinutteluveli, eivätkä nuo miehet pitäisi häpeänä paimentaa Tuchay-beyn\npojan lampaita!\n\nEwka tunsi yht'äkkiä halua suudella uudestaan veljeään, istuutui sitten\naivan hänen viereensä ja alkoi silittää kauniilla kädellään hänen\nkiharoitaan.\n\nWolodyjowskin tulo teki lopun näistä hyväilyistä.\n\nNuori Nowowiejski nousi heti tervehtimään vanhempaa upseeria ja alkoi\nselittää, miksi ei ollut tullut ensi työkseen lausumaan asianmukaista\nkunnioitustaan komendantille: hän ei ollut tullut viran puolesta, vaan\nyksityisenä henkilönä.\n\nWolodyjowski syleili häntä ystävällisesti ja sanoi:\n\n— Kukapa olisi laskenut sinulle viaksi, rakas toveri, jos noin monen\nvuoden eron jälkeen ensimmäiseksi olet langennut isäsi jalkoihin! Asia\nolisi toisin, jos olisit virantoimituksessa, mutta varmaankaan et ole\nsaanut mitään tehtävää Ruszczycilta?\n\n— En muuta kuin terveisten tuomisen. Herra Ruszczyc on lähtenyt\nJahorlikiin, sillä hänelle ilmoitettiin, että lumessa oli paljon\nhevosten jälkiä. Teidän kirjeenne on päällikköni saanut ja lähettänyt\nheti tataarilaisille sukulaisilleen ja sinutteluveljilleen, jotta\nne siellä etsisivät ja tiedustelisivat, mutta itse hän ei kirjoita,\nkoska väittää, että kätensä on raskas ja ettei hänellä ole mitään\nharjaantumista tuossa taidossa.\n\n— Hän ei pidä siitä, sen tiedän, — sanoi Wolodyjowski. — Sapeli on\nhänelle kaikki kaikessa.\n\nWolodyjowskin viikset alkoivat liikkua, ja hän lisäsi jonkin verran\nkerskuvasti:\n\n— Ajoittepa sentään Azba-beytä takaa kaksi kuukautta turhaan.\n\n— Mutta teidän armonne nielaisi hänet kuin hauki sären, — huudahti\ninnostuneesti Nowowiejski.\n\nJomala ilmeisesti sekoitti hänen järkensä, niin että hän päästyään\npakoon Ruszczycia juoksi tänne teidän armonne luo. Ojasta allikkoon,\nheh!\n\nNämä sanat vaikuttivat miellyttäviltä pienestä ritarista ja tahtoen\nmaksaa kohteliaisuuden kohteliaisuudella hän kääntyi vanhan\nNowowiejskin puoleen ja sanoi:\n\nMinulle ei Herra Jeesus vielä ole antanut poikaa, mutta jos hän joskus\nsen suo, niin toivoisin, että se olisi tämän ritarin kaltainen.\n\n— Ei mitään erikoista! Ei mitään erikoista! — vastasi vanha\naatelismies: — _Nequam_ ja siinä kaikki.\n\nMutta vaikka hän sanoi näin, alkoi hän tuhista tyytyväisyydestä.\n\n— Taaskin harvinainen vieras minulle!...\n\nPieni ritari alkoi silittää Ewkan poskea ja sanoi hänelle:\n\n— Näettekö, minä en ole enää mikään nuorukainen, mutta minun Basiani\non melkein teidän ikäisenne; senvuoksi koetan joskus järjestää hänelle\njonkin miellyttävän huvin, joka sopii nuorelle... Tosin kaikki täällä\nihmeesti rakastavat häntä, mutta toivonpa teidänkin myöntävän, että\nsiihen on syytä.\n\n— Hyvä Jumala! — huudahti Ewka. — Ei ole maailmassa toista hänen\nkaltaistaan! Äsken juuri sanoin sitä!\n\nPieni ritari ilostui niin suuresti, että hänen kasvonsa alkoivat\nloistaa, ja sanoi:\n\n— Sanoitteko todellakin niin? Niinkö tosiaan?\n\n— Aivan niin hän sanoi! — huudahtivat yht'aikaa isä ja poika.\n\n— No, pukeutukaapa mahdollisimman komeasti, sillä salaa Basialta\nolen tänään tuottanut tänne Kamienecista soittokunnan. Käskin heitä\npiilottamaan soittimensa olkiin ja sanoin hänelle mustalaisten tulleen\nkengittämään hevosia. Tänä iltana panen toimeen uljaat tanssiaiset. Hän\npitää semmoisista, pitää, vaikka mielellään esiintyy kuin arvokas rouva.\n\nSen sanottuaan herra Michal alkoi hieroa käsiään ja oli hyvin\ntyytyväinen itseensä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nLunta putoili niin sakeasti, että se täytti kokonaan linnoituksen\nkaivannon ja muodosti aidalle korkeita kerrostumia. Ulkona oli\nyö ja lumimyrsky, mutta linnoituksen sali oli tulvillaan valoa.\nSoittokunnalla oli kaksi viulua, kolme bassoviulua, kaksi lyömäsoitinta\nja torvi: Soittoniekat panivat parastaan, niin että heidän poskensa\npullistuivat ja silmänsä veristivät. Seuran vanhimmat upseerit ja\nmuut jäsenet istuivat penkeillä seinien vierustalla rinnatusten aivan\nniinkuin harmaat kyyhkyset istuvat katolla ja katselivat tanssivia\njuoden simaa ja viiniä.\n\nEnsimmäisenä parina tanssi Basia ja Muszalski, joka ikävuosistaan\nhuolimatta oli yhtä taitava tanssija kuin jousimieskin. Basialla\noli yllään hopealle välkähtelevästä silkistä tehty, kärpännahalla\nkoristeltu puku ja hän oli kuin kukoistava ruusu, joka on pistetty\nlumeen. Hänen kauneuttaan ihailivat vanhat ja nuoret; ja ihmettelyn\nhuudahduksia kohosi monesta rinnasta, sillä vaikka Nowowiejska ja Boska\nolivat jonkin verran nuorempia kuin hän ja tavattoman kauniita, niin\nhän oli kuitenkin kaunein kaikista. Hänen silmänsä loistivat ilosta\nja innostuksesta. Istuutuessaan pienen ritarin viereen hän kiitti\ntätä naurullaan kaikesta huvista, ja avointen ruusunpunaisten huulten\nvälistä hohtivat valkoiset hampaat, koko hänen olemuksensa kimalteli\nhopealta ja välkehtien kuin salama tai tähti hän ihastutti kaikki\nkatsojat kauneudellaan, jossa yhtyi lapsen, naisen ja kukkasen sulo.\n\nHänen hihansa liehuivat kuin suuren perhon siivet, ja kun hän kohottaen\nkäsillään hameensa liepeitä niiasi tanssittajalleen, niin tuntui kuin\nhän olisi katoamassa maan sisään niinkuin jokin aave tai ne maanalaiset\npurot, joiden näkee kuulaana kesäyönä välähtävän syvänteen rinteellä.\n\nUlkopuolella vahtisotilaat painoivat valaistuja ikkunaruutuja vastaan\ntuimat, pitkäviiksiset kasvonsa, niin että nenä painui litteäksi, ja\nkatselivat huoneen keskustaan. Suuresti ilahdutti heitä se, että heidän\nihailemansa Basia-rouva kauneudellaan jätti kaikki muut varjoon, ja\nraikuvin huudoin he tervehtivät häntä joka kerta, kun hän lähestyi\nikkunaa.\n\nWolodyjowski näytti innoissaan ikäänkuin kasvavan isommaksi ja\nnyökytteli päätään Basian liikehtimisen tahdissa. Zagloba seisoi\nhänen vieressään kannu kädessä, polki jalallaan tahtia ja läikytteli\njuomaa lattialle. Väliin hän ja pieni ritari kääntyivät toisiinsa\npäin ja katselivat toisiaan eivätkä puhuneet mitään, olivat vain niin\ntavattoman innostuneita, että örähtelivät.\n\nMutta Basia loisti loistamistaan ihanimpana koko huoneessa, yhä\niloisempana, yhä kiitollisempana. Tämäpä vasta erämaata! Milloin oli\ntaisteluja, milloin metsästysretkiä, milloin ilonpitoa tanssiaisissa\nsoittokuntineen ja paljon sotureita — ja paras niiden joukossa hänen\nrakastava ja rakastettu miehensä. Basia tunsi, että kaikki pitivät\nhänestä, että häntä ihailtiin ja jumaloitiin, että se teki hänen\nmiehensä yhä onnellisemmaksi, ja hän tunsi itsekin olevansa niin\nonnellinen kuin linnut, kun ne kevään tultua leijailevat toukokuun\nkuulaassa ilmassa iloisesti kaarrellen.\n\nToisena, parina Basian jäljessä tanssivat karmosiininpunaisessa\npuvussa loistava Nowowiejska ja Azya. Nuori tataarilainen ei puhunut\nmitään naiselleen, sillä hänet oli täydelleen huumannut hänen edessään\nväikkyvä valkea ilmestys, mutta neitonen arveli, että mielenliikutus\noli saanut miehen mykistymään, ja koetti rohkaista häntä puristelemalla\nhänen käsiään, ensin heikosti ja sitten yhä voimakkaammin.\n\nAzya puristi puolestaan häntä toisinaan niin voimakkaasti, että hän\noli huudahtaa kivusta, mutta teki sen tietämättään ja mitään muuta\najattelematta kuin Basiaa, muuta näkemättä kuin Basian, ja sydämessään\nhän uudisti sen peloittavan lupauksensa, että Basiasta on tuleva hänen\nomansa, vaikka hänen pitäisi sen takia polttaa puoli Ukrainaa.\n\nVäliin taas, kun hän tuli jonkin verran tajuihinsa, hänen mielensä\nteki kuristaa Ewkaa kurkusta ja tukehduttaa hänet ja purkaa vihansa\nhäneen hänen kädenpuristustensa tähden ja siksi, että hän oli hänen\nrakkautensa ja Basian välillä. Silloin hän loi neito-raukkaan julman\nhaukankatseensa ja neidon sydän alkoi pamppailla, sillä hän luuli Azyan\nkatselevan rakkaudesta häneen noin julmasti.\n\nKolmantena parina tanssi nuori Nowowiejski Zosia Boskan kanssa. Zozia\noli lemmenkukan näköinen tepastellessaan silmät alas luotuina hänen\nrinnallaan, Nowowiejski taas oli kuin hurjistunut arohevonen ja\nlaukkasikin sillä tavoin. Hänen raudoitettujen kantapäittensä iskuista\nlenteli sälöjä, hiustöyhtö nousi pystyyn muistuttaen pyörrettä, kasvot\npunoittivat, hän hirnahteli kuin turkkilainen hevonen ja pyöritteli\nZosiaa huimasti niinkuin tuulispää kuljettaa lehteä. Hänen sydämensä\nriemuitsi rajattomasti. Kuukausimääriä hän oli ollut Villien Arojen\nreunustoilla näkemättä naisia, ja siksipä Zośka heti miellytti häntä\nniin suuresti, että hän rakastui silmänräpäyksessä tyttöön korviaan\nmyöten.\n\nTavan takaa hän katsoi neidon alasluotuja silmiä tai hänen punaisia\nposkiaan, naurahti tälle mieluisalle näylle ja tömisti taas niin, että\nkipinät lentelivät, painoi käännähtäessään entistä voimakkaammin hänet\nleveätä rintaansa vastaan ja ylenpalttisesta riemusta naureskellen\nriehahteli ja kuohahteli ja rakastui yhä enemmän.\n\nZosian sydämen valtasi pelko, mutta se ei ollut epämiellyttävää pelkoa,\nsillä häntä viehätti myös se tuulispää, joka oli hänet temmannut\nja kiidätti häntä. Olipa siinä peto! Olihan hän nähnyt erilaisia\nkavaljeereja Jaworowissa, mutta ei vielä koskaan ollut nähnyt näin\ntulista eikä kukaan tanssinut tuolla tavoin eikä puristanut tuolla\ntavoin. Peto kerrassaan, totisesti!... Minkä sellaiselle voi, kun ei\nollut sopivaa vastustellakaan...\n\nHeidän jäljessään tanssi kohteliaan miehen kanssa neiti Kamińska ja\nsitten rouvat Kieremowiczowa ja Neresowiczowa, jotka tosin olivat\nporvarissäätyä, mutta joita kuitenkin oli pyydetty seuraan, sillä\nmolemmat olivat hienokäytöksisiä ja sangen varakkaita.\n\nArvokas Nawiragh ja kaksi Anardratia katselivat yhä enemmän\nihmeissään puolalaisten tanssia. Vanha polvi siman ääressä tuli yhä\näänekkäämmäksi. Mutta soiton pauhu vaimensi kaikki äänet ja keskellä\nhuonetta oli ilo ylimmillään.\n\nBasia jätti tanssittujansa, juoksi hengästyneenä miehensä luo ja pani\nkätensä ristiin hänen edessään.\n\n- Michalku, — sanoi hän, — sotamiehillä ikkunan takana on niin kylmä,\nkäske antaa heille tynnyri viinaa!\n\nWolodyjowski alkoi suuresti ilostuneena suudella hänen käsiään ja\nhuudahti:\n\n— Olisin valmis antamaan vaikka vereni ilahduttaakseni sinua!\n\nSitten hän riensi itse pihalle ilmoittamaan sotamiehille, kenen\ntoimesta heille lähetetään viinatynnyri, sillä hän tahtoi, että he\ntuntisivat kiitollisuutta Basiaa kohtaan ja rakastaisivat häntä\nvieläkin enemmän.\n\nSotamiehet vastasivat päästämällä niin kovan huudon, että lunta alkoi\ntippua katolta. Pieni ritari huusi vielä:\n\n— Ampukaa muskoteillanne rouvan kunniaksi!\n\nKun hän palasi huoneeseen, tanssi Basia Azyan kanssa. Pitäessään\nkäsivarttaan kiedottuna tuon suloisen vartalon ympäri, tuntiessaan\nhänen ruumiinsa lämmön ja hänen hengityksensä kasvoillaan oli\nlipekiläinen niin huumaantunut, että hänen silmänsä melkein olivat\nnurin ja koko maailma pyöri hänen silmissään; mielessään hän luopui\nparatiisista, iankaikkisesta elämästä ja kaikista nautinnoista,\nkaikista buureista, ja himoitsi ainoastaan tätä yhtä.\n\nBasia sattui näkemään Nowowiejskan karmosiininpunaisen puvun vilahtavan\nohi ja uteliaana tietämään, oliko Azya jo tunnustanut rakkautensa\nneidolle, hän kysyi:\n\n— Joko teitte tunnustuksen?\n\n— En!\n\n— Miksi?\n\n— Vielä ei ole aika! — vastasi tataarilainen omituinen ilme kasvoissaan.\n\n— Rakastatteko häntä suuresti?\n\nKuollakseni, kuollakseni! — huudahti Tuchay-beyn poika hiljaisella,\nkäheällä äänellä, joka muistutti variksen vaakkumista.\n\nJa he jatkoivat tanssia Nowowiejskin jäljessä, joka oli työntynyt\nensimmäiseksi. Muut olivat jo vaihtaneet paria, mutta hän tanssi yhä\nvain Zosian kanssa, vieden vain välillä hänet istumaan penkille, jotta\nneito saisi levätä, minkä jälkeen ilonpitoa taas jatkui.\n\nViimein hän pysähtyi soittokunnan eteen ja vyötäisillä, toinen käsi\npuuskassa huudahti soittajille:\n\n— Krakovalaista, soittoniekat! Antakaapa tulla!\n\nTotellen määräystä alkoivat soittajat heti vedellä krakovalaista.\nNowowiejski alkoi polkea jalkaa ja laulaa mahtavalla äänellä:\n\n    Dniestriin viimein haipuu\n    puro hohtavainen.\n    Sinuun sydän taipuu,\n    neito kaunokainen!\n       U—ha!\n\nTuon: »U—ha!» karjaisi hän niin kasakkamaisesti, että Zosieńka hätkähti\npelästyksestä.\n\nPelästyi myös lähellä seisova, arvokas Nawiragh, säikähtivät molemmat\nAnardratit, mutta Nowowiejski jatkoi tanssiaan, pyörähteli kahdesti\nhuoneen ympäri ja pysähtyen soittokunnan eteen lauloi taas sydämensä\npohjasta:\n\n    Eipä puro kestä,\n    Dniestr kun päälle töytää.\n    Mutta syvyydestä\n    sormuksen se löytää.\n       U—ha!\n\n— Sangen sieviä säkeitä! — huudahti Zagloba. — Minä olen tällä alalla\nasiantuntija, sillä paljonpa olen tämänkaltaisia sepitellyt! Pyydystä\nsyvyyksistä, kavaljeeri, pyydystä! Ja kun löydät sormuksen, niin minä\nheti laulan sinulle tähän tyyliin:\n\n    Tyttö — hän on taula.\n    Pii on poikakulta.\n    Iske, älä laula! —\n    Kyllä syntyy tulta!\n       U—ha!\n\n— _Vivat! Vivat_ Zagloba! — huusivat upseerit ja sotilaat niin kovalla\näänellä, että taaskin pelästyi arvokas Nawiragh, taaskin säikähtivät\nmolemmat oppineet Anardratit ja alkoivat perin hämmästyneinä katsella\ntoisiaan.\n\nMutta Nowowiejski teki vielä kaksi kierrosta huoneen ympäri ja vei\nsitten penkille istumaan Zosian, joka oli hengästynyt ja kavaljeerinsa\nrohkeudesta pelästynyt. Mutta nuorukainen miellytti häntä samalla,\nkoska oli niin reipas ja välitön, todellinen tuli ja leimaus; mutta\njuuri sen tähden, ettei hän ollut ennen tavannut tämmöisiä, hän tuli\nhyvin hämilleen, painoi katseensa vielä alemmaksi ja istui hiljaa kuin\nhiiri.\n\n— Miksi olette vaiti? Oletteko jostakin surullisella mielellä? — kysyi\nNowowiejski.\n\n— Kun isäni on vankina! — vastasi Zosia vienolla äänellä.\n\n— Ei se mitään! — sanoi nuorukainen. — Kyllä aina voi tanssia!\nKatsokaahan ympärillenne tässä huoneessa: meitä on täällä muutamia\nkymmeniä ritareita, eikä kukaan meistä luultavasti kuole luonnollista\nkuolemaa, vaan saamme surmamme pakanain nuolista tai heidän vankeinaan.\nJoku tänään, toinen huomenna! Jokainen näillä seuduin asuva on\nmenettänyt jonkun omaisistaan, mutta sittenkin pidämme hauskaa, ettei\nJumala luulisi meidän nurisevan kohtaloamme vastaan! Niin, niin! Kyllä\nkelpaa tanssia! Hymyilkää, neiti, näyttäkää silmänne, muuten luulen,\nettä vihaatte minua!\n\nZosia ei tosin nostanut silmiään, mutta sensijaan alkoivat hänen\nsuupielensä vetäytyä hymyyn ja kaksi kuoppaa ilmestyi hänen punaisiin\nposkiinsa.\n\n— Pidättekö minusta edes hiukan? — kysyi kavaljeeri taas.\n\nZosia vastasi vielä hiljaisemmalla äänellä:\n\n— Kyllä... tietysti...\n\nTämän kuultuaan Nowowiejski hypähti ylös, tarttui Zosian käsiin ja\nalkoi suudella niitä puhuen:\n\n— Olen mennyttä miestä! En voi sille mitään! Olen aivan hurjasti\nrakastunut teihin! En tahdo ketään muuta kuin teidät! Armahin\nkaunokaiseni! Voi, voi, miten rakastankaan teitä! Huomenna lankean\näitinne jalkoihin! Miksi huomenna! Jo tänään, jotta saisin varmuuden,\nettä olette oma ystäväni!\n\nVoimakkaat ulkoa kuuluvat laukaukset estivät Zosian vastausta\nkuulumasta.\n\nSotamiehet siellä iloissaan ampuivat kunnialaukauksia Basialle;\nikkunaruudut tärisivät, seinät tärisivät. Kolmannen kerran pelästyi\narvokas Nawiragh, säikähti kaksi oppinutta Anardratia, mutta heidän\nvieressään seisova Zagloba alkoi rauhoitella heitä latinaksi:\n\n— _Apud Polonos nunquam sine clamore et strepitu gaudia fiunt._\n\nNäytti siltä, kuin kaikki olisivat odottaneet vain näitä pyssyn\npamahduksia ratketakseen mitä suurimpaan riemuun. Tavanmukainen\naatelisten sivistynyt käytös alkoi nyt toisinaan vaihtua arojen\nviileyteen. Soitto pauhasi; tanssijat alkoivat taas kiitää kuin\nmyrskytuuli, silmät leimusivat ja säkenöivät, päät olivat hiessä.\nVanhatkin alkoivat tanssia, kovia huutoja kajahteli yhtämittaa ja\nryypättiin, remuttiin, juotiin Basian malja hänen kengästään, ammuttiin\npistoleilla pitäen maalitauluna Ewkan kengänkorkoja, ja Chreptiow\npauhasi ja rämisi ja kajahteli lauluista aamuun asti, niin että lähellä\nolevien erämaiden pedot piiloutuivat peloissaan tiheimpiin viidakkoihin.\n\nJa tämä tapahtui juuri kun oli tulossa kauhea sota mahtavan Turkin\nkanssa ja kaikkia näitä ihmisiä uhkasi tuho ja hävitys. Suuresti\nihmetteli näitä puolalaisia sotilaita arvokas Nawiragh ja yhtä paljon\nihmetteli kaksi oppinutta Anardratia.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKaikki nukkuivat seuraavana aamuna myöhään, paitsi vahtisotilaat\nja pieni ritari, joka ei koskaan minkään huvin takia laiminlyönyt\nvirkaansa.\n\nMyös nuori Nowowiejski nousi varsin varhain, sillä hänelle oli Zosia\nBoska mieluisampi kuin lepo. Hän pukeutui jo varhain aamulla hyvin\nja meni siihen huoneeseen, jossa edellisenä iltana oli tanssittu,\nkuulostamaan, olisiko sen viereisissä naisten huoneissa jo liikettä ja\npuuhaa.\n\nRouva Boskan huoneesta kuuluikin jo liikuskelua, mutta kärsimättömän\nnuoren miehen mieli teki niin suuresti tavata Zosiaa, että hän sieppasi\ntikarin ja alkoi sillä kaivella hirsien välistä pois sammalta ja savea,\njotta voisi raosta katsella vaikkapa toisella silmällä Zosiaa.\n\nTässä hommassa hänet tapasi Zagloba, joka rukousnauha kädessään tuli\nhuoneeseen, huomasi heti, mitä oli tekeillä, hiipi lähelle varpaillaan\nja alkoi lyödä santelipuisella rukousnauhalla ritarin hartioita.\n\nTämä lähti pakenemaan, koetti nauraa luontevasti, mutta oli hyvin\nhämillään. Vanhus ajoi häntä takaa hokien:\n\nSenkin turkkilainen, senkin tataarilainen, tuosta saat, tuosta saat!\n_Exorciso te!_ Missä on _mores_? Naisiako kurkistelet? Tuosta saat!\nTuosta saat!\n\nHyvä rakas herra! — huusi Nowowiejski — Ei sovi, käytellä pyhää\nrukousnauhaa niinkuin tataarilaispiiskaa! Jättäkää minut rauhaan, sillä\nminulla ei ollut mitään pahoja tarkoituksia!\n\n— Ei sovi, sanot, lyödä pyhällä rukousnauhalla? Se ei ole totta. Palmu\non palmusunnuntaina pyhä, mutta kuitenkin sillä lyödään. Haa! Tämä oli\naikoinaan pakanallinen rukousnauha ja Supankazin oma, mutta ryöstin\nsen häneltä Zbaražin luona ja sitten paavin lähettiläs siunasi sen.\nKatsohan, oikeata santelia!\n\n— Jos se on oikeata santelia, niin se tuoksuaa!\n\n— Minun nenääni tuoksuu rukousnauha, sinun nenääsi tyttö. Minun pitää\nvielä aikalailla pehmitellä hartioitasi, sillä ei ole maailmassa\nparempaa keinoa paholaisen ajamiseksi pois ruumiista kuin pyhä\nrukousnauha.\n\n— Minulla ei ollut syntisiä aikeita, vakuutan sen!...\n\n— Hurskaudessasiko sinä sitten kaivelit reikää?\n\n— En hurskaudessani, vaan niin tavattoman rakkauden valtaamana, etten\ntiedä, eikö se repäise minua palasiksi kuin kranaatti. Totinen tosi se\non! Eivät paarmat kesällä niin ahdista hevosta, kuin minua ahdistavat\nlemmentunteet!\n\n— Katso vain, etteivät ne olisi syntisiä tunteita, sillä kun astuin\nsisälle tänne, niin et voinut pysyä rauhallisesti alallasi, vaan\nkoputtelit kantapäitäsi vastatusten aivan kuin olisit ollut tulisilla\nhiilillä.\n\n— En nähnyt mitään, Jumala on todistajani, sillä kaivelin vasta\npintakerrosta!\n\n— Voi nuoruutta!... Veri ei ole vettä!... Minunkin täytyy yhä vielä\njoskus ponnistaa hillitäkseni itseni, sillä vielä asuu minussa leijona,\n_qui querit quem devoret!_ Jos sinulla on puhtaat aikeet, niin\najatteletko naimisiin menoa?\n\n— Ajattelenko naimisiin menoa? Herra Jumala! Mitä minä sitten\najattelisin? En vain ajattele, vaan minusta tuntuu ihan siltä, kuin\njoku ajaisi minua siihen pistelemällä naskalilla! Ette kenties tiedän\nettä jo eilen ilmoitin aikeeni rouva Boskalle ja että olen saanut isäni\nsuostumuksen?\n\n— Siinä on nuori mies kuin rikkiä ja ruutia! Hitto vieköön! Jos niin\non, niin ei muuta kuin kerro, kuinka se kävi!\n\n— Rouva Boska meni eilen varastohuoneeseen hakemaan Zosieńkalle\nliinaa, ja minä menin hänen jäljessään. Hän kääntyi: »Kuka siellä?»\nSilloin paiskauduin hänen jalkoihinsa. »Lyökää minua, äiti, mutta\nantakaa Zośka, minun onneni, minun lempeni!» Rouva Boska tyynnyttyään\nsanoi näin: »Kaikki kehuvat teitä ja pitävät kelpo ritarina; mieheni\non vankina, ja Zośka on ilman turvaa tässä maailmassa; kuitenkaan en\nanna tänään vastausta, vaan huomenna tai myöhemmin, ja te puolestanne\ntarvitsette isänne suostumuksen.» Sen sanottuaan hän poistui ajatellen,\nettä minä olin tehnyt sen juovuspäissäni. Olihan minulla kyllä vähän\npäässä...\n\n— Ei se mitään! Kaikki olivat päissään! Huomasitko, miten tuon\nNawiraghin ja noiden Anardratien suippolakit lopulta valahtivat\ntakaraivolle?\n\n— En huomannut, sillä harkitsin jo mielessäni, miten helpoimmin saisin\nisäni suostumuksen.\n\n— Oliko se vaikeata?\n\n— Aamun sarastaessa menimme molemmat asuntoomme, ja koska rautaa on\ntaottava kuumana, niin ajattelin, että pitää ottaa selville vaikkapa\nkautta rantain, miten isä suhtautuu asiaan. Sanoin hänelle: »Kuulehan,\nisä, minä tahdon mistä, hinnasta hyvänsä mennä naimisiin Zośkan kanssa\nja tarvitsen siihen suostumuksesi, mutta jos et sitä anna, niin menen\nvenetsialaisten palvelukseen ettekä minua sen koommin näe.» Hän aivan\nvimmastuu ja syytää minulle suustaan: »Sellainen poika!» sanoo. »Osaat\nsinä suoriutua ilman lupaakin! Mene venetsialaisten luo tai ota tyttö,\nsen vain sanon sinulle, etten anna sinulle äyriäkään, en omistani enkä\näitisi perinnöstä, sillä se kaikki on minun!»\n\nZagloban alahuuli venyi pitkäksi:\n\n— Huonosti on!\n\nOdottakaahan. Tuon kuultuani sanoin heti: »Sitäkö minä sitten pyydän\ntai vaadin? Tarvitsen siunauksenne enkä mitään muuta, sillä niillä\npakanoilta saaduilla saaliilla, joita on tullut minun osakseni, voi\nostaa hyvän maatilan, jopa kokonaisen kylänkin. Äidinperintö menköön\nmyötäjäisiksi Ewkalle, vieläpä voin siihen panna hiukan lisäksikin\nturkooseja ja atlasta ja kirjosilkkiä, ja jos tulee huonot ajat, niin\nautanpa isäänikin käteisellä rahalla.»\n\nTämä herätti isässä suurta mielenkiintoa.\n\n»Olet siis rikas?» kysyi hän. »Herra Jumala! Saaliillako olet\nrikastunut? Kun läksit, olit alaston kuin turkkilainen pyhimys.»\n\n»Pelkää toki Jumalaa, isä!» vastasin. »Johan olen yksitoista vuotta\nheilutellut tätä nyrkkiä enkä, kuten kuuluu, kovin huonostikaan. Kuinka\nsiis ei olisi jotakin kertynyt? Olen ollut valtaamassa kapinoitsevia\nkaupunkeja, joihin rosvot ja tataarilaiset olivat kasanneet parhainta\nsaalistaan; on lyöty murzoja ja rosvojoukkoja ja saalista kertyi\nkertymistään. Otin vain sen, mikä minun osuudekseni arvioitiin —\ntekemättä vääryyttä kenellekään, — ja jos ei olisi tullut remunneeksi,\nniin olisi omaisuutta kaksi sen vertaa kuin teillä.»\n\n— Mitä ukko siihen virkkoi? — kysyi Zagloba ilostuneena.\n\n— Isä hämmästyi, sillä tätä hän ei ollut odottanut, ja alkoi heti\nmoittia tuhlaavaisuuttani: »Kun olisi mielevä mies, mutta on tuollainen\ntuulihattu, tuollainen töröturpa, joka vain panee menemään ja pelaa\nsuurta herraa, tuhlaa kaikki, ei osaa mistään pitää kiinni.» Sitten sai\nuteliaisuus hänessä vallan ja hän alkoi kysellä yksityiskohtaisemmin,\nmitä minulla on, ja kun minä huomasin, että tuolla voiteella on\nvoideltava, jos mieli nopeasti saavuttaa tarkoituksensa, niin en\nsalannut mitään, vieläpä pistin vähän omianikin, vaikka yleensä en\nmielelläni väritä asioita, sillä olen sitä mieltä, että rehellisyys\nmaan perii. Isä tarttui päähänsä ja rupesi heti suunnittelemaani »Sen\nja sen voisi ostaa (sanoo), semmoisen ja semmoisen oikeudenkäynnin\nvoisi aloittaa; asuisimme yhdessä, ja sinun poissa ollessasi minä\npitäisin silmällä kaikkea.» Ja kelpo isäni rupesi itkemään: »Adam\n(sanoo), minun mielestäni tuo tyttö sopii erittäin hyvin sinulle, ja\netua voi olla siitäkin, että hän on hetmanin holhouksen alainen. Adam\n(sanoo), muistakin vain pitää arvossa tätä toista tytärtäni äläkä\nkohtele häntä pahoin, sillä jos et häntä helli, niin en anna sitä\nsinulle — anteeksi kuolinhetkellänikään!» Mutta pelkkä otaksumakin,\nettä voisin kohdella huonosti Zosiaa, sai minut karjaisemaan. Isä ja\nminä vaivuimme toistemme syliin ja itkimme siihen asti, kun kukko\nlauloi ensimmäisen kerran.\n\n— Aika veijari, tuo vanhus! — murahti Zagloba.\n\nSitten hän lisäsi kuuluvasti:\n\n— Haa, voi tulla häät ja uudet kemut Chreptiowissa, varsinkin kun on\ntulossa laskiainen!\n\n— Olisi jo huomenna, jos se riippuisi minusta! — huudahti Nowowiejski\ninnoissaan. — Mutta katsokaahan, hyvä ystävä! Minun lomani loppuu\nkohta, ja virka on virka, minun on palattava Raszkowiin. No niin,\nherra Ruszczyc antaa minulle lomaa toistamiseen, tiedän sen. Mutta\nen ole varma siitä, ettei naisten puolelta tule viivytystä. Sillä\nkun menen äidin luo, niin hän sanoo: »Mieheni on vankina.» Kun menen\ntyttären luo, niin tämä sanoo: »Isä on vankina.» Mitä, minäkö tuota\nisää pidän kahleissa, vai? Pelkään hirveästi tuollaisia esteitä, ja\njos ei mitä olisi, niin tarttuisin Kamienecin papin viitan liepeisiin,\nenkä päästäisi häntä menemään, ennenkuin olisi liittänyt yhteen meidät\nZosian kanssa. Mutta kun akkaväki saa jotakin päähänsä, niin sitä et\nvedä sieltä pois hohtimillakaan. Olisin valmis antamaan viimeisen\npennini, menisin itse isäukkoa hakemaan pois vankeudesta, mutta ei ole\nmahdollisuutta! Ei kukaan tiedä, missä hän on, kenties on kuollut, —\nmene sitten ja järjestä! Jos minun on odotettava häntä, niin saanpa\nodottaa tuomiopäivään asti!\n\n— Piotrowicz sekä Nawiragh ja Anardratit lähtevät huomenna matkaan;\npian saadaan tietoja.\n\n— Herra Jeesus! Minun pitäisi vielä odottaa tietoja! Ennen kevättä\nei silloin voi tulla mistään mitään, ja sillä välin minä näivetyn,\njumaliste! Hyvä ystävä! Kaikki luottavat teidän älyynne ja\nkokemukseenne, ottakaa te pois akkaväen päästä tuo odottaminen! Hyvä\nystävä, keväällä tulee sota! Jumala tietää, mitä kaikkea tapahtuu;\nmutta minä tahdon mennä naimisiin Zośkan kanssa enkä hänen isänsä\nkanssa, niin että miksi meidän pitäisi odottaa häntä!\n\n— Taivuta naiset lähtemään Raszkowiin ja asettumaan sinne. Sinne\nsaadaan tietojakin helpommin, ja jos Piotrowicz löytää Boskin, niin hän\non lähempänä teitä. Toiseksi: minä teen mitä voin, mutta pyydä sinä\nBasia-rouvaa sanomaan sana puolestasi.\n\n— En jätä sitä tekemättä, en jätä, sillä perhana minut...\n\nSamassa ovi narahti ja rouva Boska tuli sisälle. Mutta ennenkuin\nZagloba ennätti käännähtääkään, oli nuori Nowowiejski jo heittäytynyt\nrouva Boskan jalkoihin koko pituudessaan ja peitti valtavan alan\npermannosta jättiläiskokoisella ruhollaan. Hän alkoi huutaa:\n\n— Isältä on lupa! Antakaa, äiti, Zośka! Antakaa, äiti, Zośka! Antakaa,\näiti, Zośka!\n\n— Antakaa, äiti, Zośka! — säesti Zagloba bassoäänellä.\n\nNämä äänet houkuttelivat ihmisiä tulemaan lähellä olevista huoneista;\ntuli Basia, tuli kansliastaan herra Michal ja kohta heidän jälkeensä\nilmestyi myös Zosia. Neidon ei ollut soveliasta aavistaakaan, mistä\noli kysymys, mutta hän sävähti heti punaiseksi, pani kiireesti kätensä\nyhteen ja suunsa suppuun ja jäi katse alas luotuna seisomaan seinän\nviereen. Herra Michal riensi hakemaan vanhan Nowowiejskin. Tämä\ntultuaan sinne oli sangen närkästynyt siitä, ettei poika ollut uskonut\ntätä tehtävää hänelle eikä jättänyt asiaa hänen kaunopuheisuutensa\nvaraan, mutta hänkin yhtyi sentään pojan pyyntöön.\n\nRouva Boska, jolla todellakaan ei ollut mitään läheistä henkilöä\nturvanaan maailmassa, rupesi itkemään ja suostui herra Adamin pyyntöön\nja myös siihen, että lähtisi Piotrowiczien kanssa Raszkowiin ja\nodottaisi siellä miestään. Viimein hän kyynelehtien kääntyi tyttärensä\npuoleen:\n\n— Zośka, — sanoi hän, — ovatko herrojen Nowowiejskien aikomukset\nmyöskin sinun sydämesi toiveitten mukaiset?\n\nKaikkien silmät kääntyivät Zosiaan. Hän seisoi seinän vieressä silmät\ntavan mukaan luotuina lattiaan ja vasta vähän aikaa vaiti oltuaan hän\npunastuneena korviaan myöten lausui tuskin kuuluvalla äänellä:\n\nTahdon lähteä Raszkowiin!...\n\n— Armaani! — huudahti herra Adam, riensi tytön luo ja sieppasi hänet\nsyliinsä.\n\nSitten hän alkoi huutaa niin että seinät tärisivät:\n\n— Zośka on minun, minun, minun!...\n\n\n\n\nV.\n\n\nNuori Nowowiejski lähti heti kosintansa jälkeen Raszkowiin hankkimaan\nsieltä jonkinlaisen asunnon rouva ja neiti Boskalle. Parin viikon\nkuluttua hänen lähtönsä jälkeen lähti koko joukko vierailijoita pois\nChreptiowista.\n\nLähtijäin joukon muodostivat Nawiragh, kaksi Anardratia,\nKieremowiczowa, Neresowiczowa, Seferowicz, rouva ja neiti Boska, kaksi\nherra Piotrowiczia ja vanha herra Nowowiejski ynnä muutamat Kamienecin\narmeenialaiset ja suuri joukko palvelijoita ynnä asemiehiä, joiden\noli vartioitava kuormia ja karjaa sekä vetojuhtia. Piotrowiczien ja\npatriarkan lähettien oli määrä vain levähtää Raszkowissa, hankkia\nsiellä tietoja tiestä ja jatkaa matkaansa Krimiin. Muu matkue päätti\nasettua joksikin aikaa Raszkowiin ja odottaa edes ensimmäisiin\nlämpimiin päiviin Seferowiczia ja kahta kauppiasta, joita surevat\npuolisot olivat jo kauan odotelleet.\n\nTie oli vaikea, sillä se kulki aution erämaan läpi ja syvien rotkojen\nkautta. Onneksi oli runsas lumentulo tuonut mukanaan hyvän rekikelin,\nja sotaväenosastojen majailu Mohilowissa, Jampolissa ja Raszkowissa\nsynnytti turvallisuuden tunteen. Azba-bey oli tuhottu, rosvot hirtetty\ntai ajettu hajalleen, eivätkä tataarilaisetkaan liikuskelleet\ntalvisaikaan tavallisilla teillään, koska ei ollut ruohoa hevosille.\n\nNowowiejski oli sitäpaitsi luvannut, jos vain herra Ruszczyc siihen\nsuostuu, tulla muutaman kymmenen ratsumiehen kanssa matkuetta vastaan.\nSenvuoksi matkamiehet olivat hilpeällä mielellä eivätkä välittäneet\nvaivoista. Zosia oli valmis menemään vaikka maailman ääreen asti\nAdaminsa luo. Rouva Boska ja kaksi armeenialaista naista elivät siinä\ntoivossa, että saavat miehensä pian takaisin. Raszkow sijaitsi tosin\nkamalassa erämaassa — kristityn maailman äärimmäisessä reunassa, mutta\neihän sinne menty koko elämän ajaksi eikä edes pitkäksi aikaa. Keväällä\nsyttyisi sota; siitä puhuttiin rajaseuduilla yleisesti. Oli siis,\nkun rakkaat omaiset oli saatu takaisin, palattava heti ensimmäisten\nlämpimäin päiväin tultua kotiin, ettei joutuisi tuhon omaksi.\n\nEwkan pidätti rouva Wolodyjowska Chreptiowissa.\n\nIsä ei sanottavasti vastustanut hänen jäämistään, kun tiesi jättävänsä\nhänet niin kunnollisten ihmisten kotiin.\n\n— Kyllä minä lähetän hänet hyvästi suojeltuna tai tuon itse, —\npuhui Basia Ewkan isälle. — Pikemminkin tuon itse, sillä tahtoisin\nnähdä kerran elämässäni tuon peloittavan rajan, josta olen kuullut\nniin paljon jo lapsuudesta asti. Keväällä, kun teillä vilisee\ntataarilaisjoukkoja, mieheni ei päästä minua, mutta jos nyt Ewka jää\ntänne, niin saan hyvän tekosyyn. Parin viikon kuluttua alan mankua ja\nkolmen viikon kuluttua olen varmaankin jo saanut luvan.\n\n— Toivoakseni ei miehenne päästä teitä talvellakaan matkaan ilman\nluotettavaa saattojoukkoa.\n\n— Jos voi, niin lähtee itse mukanani, mutta jollei, niin meidät saattaa\nAzya mukanaan parisataa ratsumiestä tai enemmänkin, sillä olenpa\nkuullut, että hänet aiotaan komentaa Raszkowiin...\n\nSiihen keskustelu päättyi ja Ewka jäi. Basialla oli niiden todellisten\nsyiden lisäksi, jotka hän oli ilmoittanut Nowowiejskille, vielä\nmuitakin laskelmia.\n\nHän tahtoi helpottaa Azyan ja Ewan lähentymistä, sillä nuori\ntataarilainen alkoi huolestuttaa häntä. Aina kun hän ollessaan\nyhdessä Azyan kanssa oli kysynyt tältä, oli hän saanut vastaukseksi,\nettä Azya rakasti Ewkaa, että entinen lemmentunne hänessä ei ollut\nsammunut, mutta Ewkan seurassa Azya oli aina vaiti. Tyttö puolestaan\noli rakastunut silmittömästi Azyaan täällä Chreptiowissa, jossa ei\nollut juuri ihmisiäkään. Azyan villi, mutta vaikuttava kauneus, hänen\nlapsuutensa, joka oli kulunut Nowowiejskin ankaran kurin alaisena,\nhänen ruhtinaallinen syntyjä eränsä, se pitkäaikainen salaperäisyys,\njohon hän oli ollut kiedottuna, ja hänen sotainen maineensa hurmasivat\ntytön täydelleen. Ewka odotti vain sitä hetkeä, jolloin voisi avata\nhänelle kuuman, liekehtivän sydämensä ja sanoa: »Azya! Olen rakastanut\nsinua jo lapsesta asti!» — ja vaipua hänen syliinsä ja vannoa\nrakastavansa häntä kuolemaan asti. Mutta Azya vain puri hammasta ja oli\nvaiti.\n\nEwka ajatteli alussa, että isän ja veljen läsnäolo estää Azyaa\ntunnustamasta rakkauttaan. Mutta sitten hän tuli levottomaksi, sillä\njos isän ja veljen puolelta tulisikin esteitä, varsinkin niin kauan\nkuin Azyalla ei vielä ollut kansalaisoikeuksia, niin olisihan Azya\nvoinut edes hänelle avata sydämensä ja hänen olisi pitänyt tehdä se\nsitä pikemmin ja vilpittömämmin, mitä enemmän esteitä nousi heidän\ntielleen.\n\nMutta Azya ei puhunut mitään.\n\nEpäilys hiipi viimein tytön sydämeen, ja hän alkoi valittaa ‘\nonnettomuuttaan Basialle. Tämä rauhoitteli häntä sanoen:\n\n— Myönnän, että hän on omituinen ja hirveän umpimielinen mies, mutta\nolen varma siitä, että hän rakastaa sinua, sillä ensiksikin hän on\nsanonut sen minulle useita kertoja ja toiseksi hän katselee sinua\ntoisella tavalla kuin muita.\n\nMutta Ewka sanoi pudistaen surullisena päätään:\n\n— Toisella tavalla tosin, se on totta, mutta en tiedä, onko tuossa\nkatseessa rakkautta vai vihaa.\n\n— Rakas Ewka, älä nyt lörpötä. Miksi hän vihaisi sinua?\n\n— Miksi hän sitten rakastaisi minua?\n\nBasia alkoi silittää kätösellään hänen kasvojaan.\n\n— Miksi sitten Michal rakastaa minua? Miksi sinun veljesi alkoi\nrakastaa Zośkaa miltei heti, kun näki hänet?\n\n— Adam on aina ollut nopea.\n\n— Azya taas on ylpeä ja pelkää kieltävää vastausta, varsinkin isäsi\npuolelta, sillä veljesi, joka itse on rakastunut, voisi helpommin\nymmärtää lemmen tuskan. Niin se on! Älä ole tyhmä, Ewka, äläkä pelkää.\nMinä kovistan Azyaa ja saatpa nähdä tuloksen.\n\nJo samana päivänä Basia tapasi Azyan, ja tämän tapaamisen jälkeen hän\nkiiruhti aika kyytiä Ewkan luo.\n\n— Selvä on! — huudahti hän kynnyksellä.\n\n— Mikä? — kysyi Ewka punastuen.\n\n— Sanoin hänelle näin: »Mitä te ajattelette? Aiotteko palkita minut\nkiittämättömyydellä, vai kuinka? Minä pidätin tahallani Ewkan täällä,\njotta voisitte käyttää hyväksenne tilaisuutta, mutta jos ette sitä\nkäytä, niin tietäkää, että kahden, korkeintaan kolmen viikon kuluttua\nlähetän hänet Raszkowiin ja kenties lähden itse hänen mukanaan, mutta\nte saatte pitkän nenän.» Hänen hahmonsa muuttui, kun hän kuuli tästä\nRaszkowiin menosta, ja hän lankesi minun jalkoihini. Kysyin silloin,\nmitä hän ajattelee, ja hän vastasi: »Matkalla (sanoi) tunnustan, mitä\nliikkuu rinnassani. Matkalla (sanoi) on paras tilaisuus, matkalla\ntapahtuu, minkä pitää tapahtua, minkä kohtalo on määrännyt. Kaikki\n(sanoi) tunnustan, kaikki ilmaisen, sillä kauemmin en voi elää tämä\ntuska rinnassani!» Hänen huulensa alkoivat vavahdella, mutta hän olikin\njo tätä ennen ollut murheellinen, sillä hän oli saanut äkkiarvaamatta\njoitakin kirjeitä tänä aamuna Kamienecista. Hän sanoi minulle, että\nhänen oli mentävä Raszkowiin joka tapauksessa, että hetmanilta on\njo kauan sitten tullut miehelleni sellainen määräys, aikaa vain ei\nole tuossa käskyssä määrätty täsmälleen, sillä se riippuu niistä\nneuvotteluista, joita hänellä on lipekiläisten ratsumestarien kanssa.\n»Mutta aika lähestyy (sanoi) ja minun on mentävä heidän luokseen\nkauemmaksikin kuin Raszkowiin ja samalla saatan teidän armonne ja\nEwa-neidin.» Sanoin hänelle silloin, ettei minun lähtöni ole varma,\nsillä se riippuu Michalin suostumuksesta. Sen kuultuaan hän pelästyi\nsuuresti. Voi, voi, Ewka, miten tyhmä olet! Sanot, ettei hän rakasta\nsinua, mutta hän lankesi jalkoihini ja alkoi hartaasti pyytää, että\nminäkin lähtisin mukaan, suorastaan uikutti, niin että mieleni teki\nitkeä hänen surkeuttaan. Ja tiedätkö, miksi hän sen teki? Hän sanoi\nminulle heti: »Minä tunnustan (sanoi), mitä on sydämessäni, mutta\nilman teidän armonne myötävaikutusta en saa mitään toimeen herrojen\nNowowiejskien suhteen, vaan herätän heissä ainoastaan mielenkuohua\nja vihaa kohtaani. Teidän armonne käsissä on kohtaloni, tuskani,\npelastukseni, sillä jos teidän armonne ei lähde matkalle mukaan, niin\nnielköön minut mieluummin maa tai polttakoon tuli!» Näin hän rakastaa\nsinua. Ihan peloittaa ajatellessa! Ja jos olisit nähnyt, millainen hän\nsilloin oli, niin olisit pelästynyt!\n\n— En, minä en pelkää häntä! — vastasi Ewka.\n\nJa hän alkoi suudella Basian käsiä.\n\n— Matkusta kanssamme, matkusta kanssamme! — toisteli hän innoissaan.\n— Matkusta kanssamme! Sinä yksin voit pelastaa meidät, sinä yksin et\npelkää puhua isälle, sinä yksin voit saada jotakin aikaan. Matkusta\nkanssamme! Minä laukean herra Wolodyjowskin jalkoihin, jotta hän\nsuostuisi. Jos et sinä ole mukana, niin isä ja Azya hyökkäävät\ntoistensa kimppuun tikari kädessä! Matkusta kanssamme, matkusta\nkanssamme!\n\nNäin puhuen hän painautui alas Basian eteen ja alkoi itkien syleillä\nhänen polviaan.\n\n— Jos Jumala suo, niin lähden! — vastasi Basia. — Esitän kaikki\nMichalille enkä lakkaa ahdistelemasta häntä. Nythän on turvallista\nmatkustaa vaikka yksin, saatikka sitten lukuisan turvajoukon kera.\nKenties Michalkin lähtee, mutta jos ei, niin onhan hänelläkin\nsydän, hän suostuu. Ensin vähän huutaa, mutta kun vain heittäydyn\nsurulliseksi, niin hän alkaa heti astella ympärilläni, katsella\nsilmiini ja suostuu. Toivoisin hänen voivan itsensäkin lähteä mukaan,\nsillä minun on julman ikävä ilman häntä, mutta minkä sille voi! Lähden\nyksinänikin auttaakseni teitä jollakin tavoin... Eikäpä nyt ole kysymys\nminun mielihalustani, vaan teidän molempien kohtalosta. Michal pitää\nsinusta ja Azyasta — ja suostuu.\n\nAzya taas tuon Basian kanssa sattuneen kohtauksen jälkeen riensi\nhuoneeseensa niin täynnä iloa ja rohkeutta, kuin olisi yht'äkkiä\nparantunut kovasta taudista ja saanut elämänhalunsa takaisin.\n\nHetkistä aikaisemmin oli hurja epätoivo raadellut hänen sieluaan. Juuri\nsinä aamuna hän oli saanut Boguszilta kuivan ja lyhyen kirjeen, jonka\nsisällys oli seuraava:\n\n»Rakas Azyani! Olen pysähtynyt Kamieneciin enkä nyt tule Chreptiowiin,\nensiksikin siitä syystä, että olen uupunut, ja toiseksi, koska ei ole\naihetta tulla. Jaworowissa olin. Herra hetmani ei ainoastaan kieltäydy\nantamasta sinulle kirjallista lupaa ja tukemasta arvovallallaan\nmielettömiä suunnitelmiasi, vaan käskee sinua ankarasti ja hänen\nsuosionsa menettämisen uhalla heti luopumaan niistä. Minäkin puolestani\nolen tullut siihen vakaumukseen, että kaikki se, mistä minulle puhuit,\non merkityksetöntä, sillä on synti kristityn, älykkään kansan antautua\nsellaisiin suhteisiin pakanain kanssa ja olisi häpeäksi meille koko\nmaailman edessä antaa aatelisoikeudet pahantekijöille, rosvoille\nja viattoman veren vuodattajille. Ota tämä varteen äläkä ajattele\nhetmaniksi tulemista, sillä ei semmoinen ole sinua varten, vaikka\noletkin Tuchay-beyn poika. Jos taas tahdot nopeasti saavuttaa uudelleen\nhetmanin suosion, niin jatka tehtävääsi ja jouduta varsinkin työtä,\njoka kohdistuu Kryczyriskun, Tworowskiin, Adurowicziin ynnä muihin,\nsillä siten voit parhaiten ansioitua.\n\n»Hetmanin toimintaohjeet sinulle lähetän tämän kirjeen mukana, samoin\nherra Wolodyjowskille ylipäällikön käskyn, että sinun annettaisiin\nesteettömästi lähteä ja tulla miehinesi. Sinun on tietenkin mentävä\ntapaamaan noita ratsumestareita. Kiiruhda — ja ilmoita minulle\nKamieneciin tarkasti, mitä toiselle puolelle kuuluu. Jättäen sinut\ntämän ohessa Jumalan varjelukseen olen edelleen alati ystävänäsi pysyvä\nMarein Bogusz Zieblicistä, Nowogrodin podstoli.»\n\nNuori tataarilainen raivostui kauheasti saatuaan tämän kirjeen:\nensin hän repi kirjeen käsissään pieniksi palasiksi, sitten hakkasi\ntikarillaan pöytää ja uhkasi tappaa itsensä ja uskollisen Halimin,\njoka polvillaan rukoili, ettei hän ryhtyisi mihinkään, ennenkuin hänen\nkiihtymyksensä ja epätoivonsa on ohi.\n\nTuo kirje oli todellakin julma isku hänelle. Suuret suunnitelmat,\njoita hänen ylpeytensä ja kunnianhimonsa oli rakennellut, olivat\nnyt murskatut, aikeet tehty tyhjiksi. Hänestä olisi voinut tulla\nPuolan kolmas hetmani, ja jonakin hetkenä olisi valtakunnan kohtalo\nvoinut olla hänen kädessään, mutta nyt hän näki, että hänen oli\npakko jäädä tuntemattomaksi upseeriksi, jonka kunnianhimo ei voinut\ntähdätä korkeammalle kuin kansalaisoikeuksien saantiin. Tulisessa\nmielikuvituksessaan hän oli joka päivä nähnyt kansanjoukkojen lankeavan\nhänen eteensä maahan, mutta nyt olikin hänen itsensä kumarrettava muita.\n\nEikä häntä ollenkaan auttanut se, että hän oli Tuchay-beyn poika,\nettä mahtavien soturien verta virtaili hänen suonissaan, että suuria\najatuksia syntyi hänen mielessään, — se kaikki ei ollut kerrassaan\nmitään! Hän elää tuntemattomana ja kuolee jossakin syrjäisessä\nlinnoituksessa unohdettuna.\n\nYksi ainoa sana oli leikannut häneltä siivet, yksi ainoa: »Ei!» Se\noli saanut aikaan sen, ettei hän voinut kohota vapaana kuin kotka\nkorkeuteen, vaan oli pakotettu matelemaan matona maan pinnalla.\n\nMutta tämäkään kaikki ei ollut mitään sen onnen rinnalla, jonka hän\noli menettänyt. Se, jonka omistamisesta hän olisi antanut verensä ja\niankaikkisen elämänsä, se, jonka takia hän paloi kuin tulessa ja jota\nrakasti silmillään, sydämellään, sielullaan, verellään, — ei koskaan\ntulisi olemaan hänen omansa. Tuo kirje riisti häneltä Basian aivan\nsamoin kuin hetmaninsauvan. Chmielnicki oli voinut ryöstää Czaplińskan,\nsamoin mahtava Azya, hetmani Azya, voinut ryöstää toiselta vaimon\nja pitää hänet vaikka puoli valtakuntaa olisi ollut vastaan, mutta\nmillä tavoin voisi hänet anastaa lipekiläinen luutnantti, Azya, jonka\npäällikkönä oli hänen miehensä?...\n\nKun hän ajatteli tätä, niin maailma musteni hänen silmissään, autioitui\nja muuttui kodoksi, eikä tietänyt Tuchay-beyn poika, eikö hänen olisi\nparempi kuolla kuin elää ilman tarkoitusta, ilman onnea, ilman toivoa,\nilman rakastamaansa naista. Isku tuntui sitäkin kauheammalta, kun hän\nei ollut odottanut sitä, päinvastoin hän oli joka päivä, ajatellessaan\nvaltakunnan tilaa, tullut yhä varmemmin vakuutetuksi, että hetmani\nhyväksyy hänen suunnitelmansa.\n\nToiveet olivat nyt haihtuneet niinkuin sumu tuulispään tullen. Mitä\nhän enää voi tehdä? Luopua kunniasta, suuruudesta, onnesta. Mutta sitä\nhän ei voinut. Ensi hetkessä sai viha ja epätoivo hänet raivostumaan.\nTuli alkoi kipeästi polttaa hänen olemustaan, hän ulvoi ja kiristeli\nhampaitaan, ja tuliset, kostonhimoiset ajatukset täyttivät hänen\nmielensä. Hän tahtoi kostaa Puolalle, hetmanille, Wolodyjowskille,\nBasiallekin. Tahtoi nostattaa kapinaan lipekiläisensä, surmata koko\nvarusväen, kaikki upseerit, koko Chreptiowin, tappaa Wolodyjowskin,\nryöstää itselleen Basian ja viedä hänet mukanaan Moldaun rannalle,\nsitten Dobrucziin ja yhä kauemmaksi, vaikkapa Konstantinopoliin tai\nAasian erämaihin asti.\n\nMutta uskollinen Halim hillitsi häntä, ja hän itsekin, tyynnyttyään\nensimmäisen raivon ja epätoivon puuskan jälkeen, huomasi noiden tuumien\nkoko mahdottomuuden.\n\nAzya oli siinäkin Chmielnickin kaltainen, että hänessä kuten\nChmielnickissäkin asui samalla kertaa leijona ja käärme. Jos hän kävisi\nuskollisten lipekiläistensä kanssa Chreptiowin kimppuun, niin mitä\nsitten? Tokkohan Wolodyjowski, joka oli herkkävaistoinen kuin kurki,\nantaisi yllättää itsensä, ja vaikka sekin tapahtuisi, niin tokkohan\noli voitettavissa tämä erinomainen soturi, varsinkin kun hänellä oli\nkäytettävänään enemmän ja parempia sotamiehiäkin? Jos Azya saisi\nhänet surmatuksikin, niin mitä sitten tekisi? Menisi joen vartta ja\nJahorlikiin astikin, mutta mennessä pitäisi suoriutua Mohilowissa,\nJampolissa ja Raszkowissa olevista sotajoukoista. Kun menisi Moldaun\nrannikolle, niin siellä olisi Perkulaby, Wolodyjowskin ystäviä, ja itse\nChotimin Habareskul, Wolodyjowskin vannoutunut henkiystävä. Jos hän\nmenee Doroszin luo, on siellä Braclawin luona puolalaista sotaväkeä, ja\naro on talvellakin täynnä retkeilijöitä.\n\nTämän kaiken ymmärtäen Tuchay-beyn poika tunsi voimattomuutensa, ja\nhänen kostonhimoinen sielunsa, joka oli leimunnut liekkeinä, vaipui\nsynkeään epätoivoon aivan niinkuin haavoittunut peto vetäytyy pimeään\nkallioluolaan — ja on aivan hiljaa.\n\nJa niinkuin ylenpalttinen kipu itse tekee lopun itsestään ja tuloksena\non jähmettyminen, niin hänkin viimein jähmettyi.\n\nJuuri silloin hänelle ilmoitettiin, että komendantin rouva tahtoo\npuhutella häntä.\n\nHalim ei tuntenut Azyaa, kun tämä palasi tuosta keskustelusta.\nJähmetys oli kadonnut tataarilaisen kasvoista, hänen silmänsä elivät\nkuin villikissan silmät, kasvot säteilivät, valkoiset kulmahampaat\nvälähtelivät viiksien alta — ja hän oli villissä kauneudessaan aivan\npeloittavan Tuchay-beyn näköinen.\n\n— Herrani, — kysyi Halim, — millä tavalla Jumala on lohduttanut sielusi?\n\nAzya vastasi:\n\n— Halim! Pimeän yön jälkeen antaa Jumala päivän tulla maan päälle ja\nkäskee auringon nousta merestä. Halim (tätä sanoessaan hän tarttui\nvanhan tataarilaisen olkapäähän), kuukauden kuluttua hän on omani\nikuisiksi ajoiksi!\n\nJa niin loistivat hänen tummat kasvonsa, että hän näytti kaunistuvan.\nHalim alkoi kumarrella hänelle.\n\n— Tuchay-beyn poika, sinä olet suuri ja mahtava, eikä vääräuskoisten\nviha voi sinulle mitään!\n\n— Kuule! — sanoi Azya.\n\n— Kuulen, Tuchay-beyn poika!\n\n— Minä lähden sinisen meren tuolle puolen, missä vuorten harjanteilla\nvain on lunta, ja jos joskus palaamme näille maille, niin vain\nsotajoukkojen etunenässä, jotka ovat suurilukuiset kuin merenrannan\nhieta tai loppumattomien aarniometsien lehdet — ja tuomme mukanamme\nmiekan ja tulen. Sinä Halim, Kurdinkin poika, lähdet jo tänään\nmatkaan. Etsit käsiisi Kryczyńskin ja sanot hänelle, että hän tulisi\njoukkoineen siltä puolen Raszkowin läheisyyteen. Adurowicz, Morawski,\nAleksandrowicz, Grocholski, Tworkowski ja elossa olevat lipekiläiset\nja tšeremissit tulkoot niinikään joukkoineen sotaväen läheisyyteen.\nDoroszin luona talvehtiville tataarilaisjoukoille lähettäkööt sanan,\nettä heidän on pantava toimeen Humanin puolella suuri kapina, jotta\nkaikki puolalaiset sotajoukot Mohilowista, Jampolista ja Raszkowista\nmenisivät kauas arolle. Älköön sillä tiellä, jota minä tulen, olko\nsotajoukkoja, ja lähtiessäni Raszkowista jää jälkeeni vain tuhkaa ja\nsavuavia raunioita!\n\n— Jumala sinua auttakoon, herra! — sanoi Halim.\n\nHän alkoi taas kumarrella. Tuchay-beyn poika kumartui hänen puoleensa\nja toisti vielä muutamia kertoja:\n\n— Lähetä sanansaattajia, lähetä sanansaattajia, sillä aikaa on vain\nkuukausi!\n\nSitten hän lähetti Halimin pois ja yksin jäätyään alkoi rukoilla, sillä\nhänen rintansa oli täynnä onnea ja kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.\n\nRukoillessaan hän katseli vaistomaisesti ikkunasta lipekiläisiään,\njotka juuri olivat menossa kaivoille hevosiaan juottamaan. Tori\noli mustanaan tätä joukkoa. Lipekiläiset alkoivat liikutella\nkaivojen vipuja ja ammentaa vettä kaukaloihin laulaen samalla hiljaa\nyksitoikkoisia laulujaan. Höyry kohosi kahtena patsaana jokaisen\nhevosen sieraimista.\n\nYht'äkkiä tuli päärakennuksesta Wolodyjowski yllään turkki ja jalassa\nvasikannahkaiset saappaat, meni lipekiläisten luo ja alkoi puhua\njotakin. Miehet kuuntelivat häntä suoriksi ojentautuneina ja ottaen,\nvastoin itämaista tapaa, lakin päästään. Nähtyään hänet Azya lakkasi\nrukoilemasta ja murahti:\n\n— Haukka olet, mutta et lennä sinne, mihin minä lennän, vaan jäät\nChreptiowiin suruun ja murheeseen!\n\nPuhuttuaan sotamiesten kanssa Wolodyjowski palasi takaisin sisälle, ja\naukiolla alkoivat taas kuulua lipekiläisten laulut, hevosten pärskyntä\nja kaivonvipujen surullinen, läpitunkeva kitinä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKuten Basia oli aavistanutkin, huudahti pieni ritari heti, kun kuuli\nhänen tuumistaan, ettei suostu koskaan niihin, sillä itse hän ei voinut\nlähteä ja Basiaa hän ei tahtonut päästää, kun ei itse voinut olla\nmukana, mutta silloin alkoi sadella joka puolelta pyyntöjä ja anomisia,\njotka pian saivat hänet horjumaan päätöksissään.\n\nBasia tosin pyyteli vähemmän kuin Wolodyjowski oli odottanut, sillä\nhänen mielensä teki suuresti saada miehensä matkalle mukaan ja ilman\nmiestä matka menetti hänestä osan viehätystään. Mutta Ewka oli\nmyötäänsä polvillaan hänen edessään, suuteli hänen käsiään ja vedoten\nhänen rakkauteensa pyysi, että hän päästäisi Basian.\n\n— Ei kukaan muu uskalla astua isäni eteen,— sanoi hän, — puhumaan\nsellaisesta asiasta: en minä, ei Azya, ei edes veljeni; ainoastaan\nBasia-rouva voi sen tehdä, sillä hänelle ei isäni koskaan anna\nkieltävää vastausta.\n\nSiihen sanoi Wolodyjowski:\n\n— Ei Basian ole vielä aika puuhailla välittäjänä naimahommissa!\nSitäpaitsi on teidän sieltä palattava tänne ja tehköön hän sen sitten\ntultuanne.\n\nEwka Vastasi purskahtamalla itkuun. Jumala tietää, mitä kaikkea voi\ntapahtua ennen paluuta, ja hän on varma siitä, että kuolee surusta;\neikäpähän hänen kaltaisestaan orpo-raukasta kukaan välitä, niin että\nparempi onkin niin.\n\nPienellä ritarilla oli tavattoman tunteellinen sydän. Hänen viiksensä\nalkoivat liikkua ja hän alkoi käyskellä huoneessa. Ei hän tahtonut olla\nerillään Basiastansa edes päivääkään, saati sitten kahta viikkoa.\n\nKuitenkin näyttivät nuo rukoukset suuresti liikuttaneen häntä, sillä\nparin päivän kuluttua hän sanoi eräänä iltana:\n\n— Jos voisin lähteä mukaan, niin en puhuisi! Mutta se on mahdotonta,\nvirka pidättää minua!\n\nBasia hypähti hänen luokseen ja painaen ruusunpunaiset huulensa hänen\nposkeaan vastaan alkoi puhella:\n\n— Lähde matkalle, Michalku, lähde, lähde!\n\n— Se on kerrassaan mahdotonta! — sanoi Wolodyjowski päättävästi.\n\nKului taas pari päivää. Sillä välin kysyi pieni ritari neuvoa\nZaglobalta. Mutta tämä ei ruvennut neuvomaan mitä oli tehtävä.\n\n— Jollei sinulla ole muita esteitä kuin tunteesi, — sanoi hän, — niin\nmitä voin sanoa? Päätä itse. Autiota täällä tulee olemaan ilman pikku\nheitukkaa. Jos en olisi tässä iässä eikä tie olisi niin vaivalloinen,\nniin minäkin lähtisin mukaan, sillä ei ilman häntä tule elämästä mitään.\n\n— Katsokaahan, varsinaisia esteitä ei todellakaan ole: on hiukan\nkylmä aika, siinä kaikki; muuten on rauhallistakin ja vartiostoja on\nkaikkialla matkan varrella; mutta ilman häntä ei elämästä tule mitään.\n\n— Niinpä sanonkin sinulle: päätä itse!\n\nTämän keskustelun jälkeen herra Michal alkoi uudelleen horjua ja\najatella asiaa milloin mihinkin suuntaan. Hän sääli Ewkaa. Hän\nmietti sitäkin, onko sopivaa lähettää tyttö yksinään Azyan kanssa\nnoin pitkälle matkalle, ja vielä enemmän sitä, sopiko myötämielisten\nihmisten olla auttamatta, kun oli niin helppoa auttaa. Mistä oikeastaan\noli kysymys? Siitä, että Basia pääsisi matkalle kahdeksi tai kolmeksi\nviikoksi. Mutta vaikkapa ei olisi kysymys mistään muusta kuin sen ilon\ntuottamisesta Basialle, että hän saisi nähdä Mohylowin, Jampolin ja\nRaszkowin, niin miksi hän ei olisi järjestänyt tuota iloa? Azyan oli\njoka tapauksessa mentävä rykmentteineen Raszkowiin, turvallisuus on\nsiis täysin taattu, kun rosvot on jo tuhottu eivätkä tataarilaisetkaan\ntalvella ahdistele.\n\nPieni ritari siis epäröi yhä enemmän, ja sen huomattuaan naiset\nalkoivat taas pyydellä; toinen heistä esitti asian hyvänä työnä ja\nvelvollisuutenaan, toinen kyynelehti ja vaikerteli. Pyyntöihin yhtyi\nviimein myös Tuchay-beyn poika. Hän sanoi tietävänsä, ettei ole\nansainnut sellaista suosionosoitusta, mutta olihan hän osoittanut\nniin suurta uskollisuutta ja kiintymystä Wolodyjowskeja kohtaan,\nettä rohkeni kuitenkin pyytää sitä. Paljon on hänellä kiitollisuuden\nsyytä molempia kohtaan, sillä he eivät sallineet kohdeltavan häntä\nhalveksien, kun vielä ei tiedettykään, että hän oli Tuchay-beyn poika.\nHän ei unohda milloinkaan, että komendantin rouva hoiti hänen haavojaan\neikä ollut hänelle ainoastaan ystävällinen emäntä, vaan ihan kuin äiti.\nKiitollisuuttaan hän oli osoittanut jo Azba-beytä vastaan käydyssä\ntaistelussa ja vastaisuudessa hän tarvittaessa — suokoon Jumala, ettei\nsellaista tarvetta ilmaantuisi, — antaa ilomielin emäntänsä puolesta\nhenkensä ja viimeisen veripisaransa.\n\nSitten hän alkoi puhua ammoisesta, onnettomasta rakkaudestaan Ewkaan.\nHän ei voi elää ilman tuota tyttöä! Hän oli rakastanut Ewkaa pitkinä\neron vuosina, vaikka ilman minkäänlaista toivoa, eikä lakkaa koskaan\nrakastamasta häntä. Mutta hänen ja vanhan Nowowiejskin välillä\nvallitsee vanha viha, ja heitä erottaa toisistaan entinen palvelijan\nja isännän suhde kuin leveä kuilu. »Rouva» yksin voisi saattaa heidät\nsovintoon, ja vaikka hän ei saisi sitäkään tehdyksi, niin hän ainakin\nsuojelisi tyttöä isän tyrannivallalta, lukon taakse panolta ja\npiiskaamiselta.\n\nWolodyjowskista olisi kylläkin ollut mieluisinta, ettei Basia olisi\npuuttunut tähän asiaan, mutta kun hän itsekin mielellään teki hyvää\nihmisille, niin hän ei sydämessään ihmetellyt vaimonsa puuhia.\nKuitenkaan hän ei antanut vielä Azyalle suostumustansa eikä antanut\nEwkan uusien kyyneleittenkään voittaa itseään, vaan sulkeutui\nkansliaansa ja mietti.\n\nViimein eräänä päivänä hän tuli illalliselle iloisen näköisenä ja kysyi\nillallisen jälkeen yht’äkkiä Tuchay-beyn pojalta:\n\n— Azya, milloin sinun on lähdettävä?\n\n— Viikon sisään, teidän jalosukuisuutenne! — vastasi tataarilainen\nlevottomana. — Halimin on täytynyt siellä jo saada loppuun neuvottelut\nKryczyńskin kanssa.\n\n— Käske laittaa kuntoon myös iso reki, sillä saat viedä kaksi\nnaishenkilöä Raszkowiin.\n\nSen kuultuaan Basia alkoi taputtaa käsiään ja hyväili miestään.\n\nHänen jäljessään riensi Ewka ja sitten lankesi hänen jalkoihinsa hurjan\nriemastuksen vallassa myös Azya, niin että pikku ritarin täytyi torjua\nheitä.\n\n— Rauhoittukaa! — sanoi hän. — Mitä tämä taas on! Jos ihmisiä voi\nauttaa, niin vaikeata on olla auttamatta, jollei ole ihan kovettunut;\nenkähän minä ole mikään tyranni. Tule sinä, Basia armaani, pian\ntakaisin, ja suojele sinä, Azya, häntä hyvin, sillä tavoin kiität minua\nparhaiten. No, no, älkäähän nyt!\n\nHänen viiksensä alkoivat kiivaasti liikkua ja sitten hän lausui\niloisemmin, rohkaistakseen mieltään:\n\n— Vihoviimeisiä ovat naisväen kyynelet. Heti kun näen niitä, olen\nmennyttä miestä. Mutta sinun, Azya, ei ole kiitettävä ainoastaan minua\nja vaimoani, vaan myös tätä neitokaista, joka on kulkenut jäljessäni\nkuin varjo ja aina saattanut koko surkeutensa silmieni nähtäväksi.\nSinun on palkittava häntä sellaisesta lemmestä!\n\n— Palkitsen, palkitsen! — vastasi omituisella äänellä Tuchay-beyn\npoika, tarttui Ewkan käteen ja alkoi suudella sitä niin rajusti, että\nnäytti siltä, kuin hän pikemminkin olisi tahtonut purra sitä.\n\nMichal! — huudahti yht'äkkiä Zagloba osoittaen Basiaa. — Mitä me\nrupeamme tekemään täällä ilman tuota kissanpoikaa?\n\nNiinpä niin, raskasta tulee olemaan, — vastasi pieni ritari, —\ntotisesti raskasta!\n\nSitten hän lisäsi hiljempaa:\n\n— Mutta kenties Jumala myöhemmin siunaa meitä hyvän työn johdosta...\nymmärrättekö?\n\nSamassa »kissanpoika» pisti uteliaana vaalean päänsä heidän väliinsä.\n\n— Mitä sanotte?...\n\n— Eipä mitään! — vastasi Zagloba. — Puhumme vain siitä, että keväällä\ntulee tänne varmaankin haikaroita...\n\nBasia alkoi hieroa kasvojaan miehensä kasvoja vastaan niinkuin oikea\nkissa.\n\n— Michal, minä en jää sinne kauaksi aikaa, — sanoi hän hiljaa.\n\nTämän keskustelun jälkeen alkoivat taas muutamia päiviä kestävät\nneuvottelut, mutta ne koskivat nyt matkaa.\n\nHerra Michal piti itse silmällä kaikkea, seurasi reen kuntoonpanoa\nja antoi sisustaa sen syksyllä pyydystettyjen kettujen nahoilla.\nZagloba toi jalkojen suojaksi matkalle omia lämpimiä peitteitään.\nKuormissa kuljetettiin vuoteita ja ruokatarpeita; puntiinpa mukaan\nBasian ratsukin, jota hän voisi käyttää reen asemesta vaikeakulkuisissa\npaikoissa; erikoisesti pelkäsi herra Michal Mohilowiin vievällä tiellä\nolevaa jyrkännettä, jossa todella oli vaarassa taittaa niskansa.\n\nVaikka ei ollut vähimmässäkään määrässä luultavaa, että kukaan\nhyökkäisi matkalaisten kimppuun, käski pieni ritari kuitenkin Azyaa\nnoudattamaan suurta varovaisuutta, lähettämään aina muutamia kymmeniä\nmiehiä pari sataa askelta edelle sekä yöpymään matkan varrella\nainoastaan semmoisiin paikkoihin, missä oli sotaväkeä; lähtemään\nliikkeelle heti aamun koitteessa eikä viivyttelemään. Niin tarkoin\najatteli pieni ritari kaikkea, että omin käsin latasi pistolit, jotka\npantiin Basian satulakoteloon.\n\nTuli vihdoin lähtöhetki. Oli vielä pimeä, kun kaksisataa lipekiläistä\nratsumiestä seisoi valmiina torilla. Komendantin talon päähuoneessa\noli liikettä. Uuneissa paloi pihkaisia puita synnyttäen kirkkaan\nloimon. Kaikki upseerit: pieni ritari, Zagloba, Muszalski,\nNienaszyniec, Hromyka, Motówidlo ja heidän takanaan heidän toverinsa\nvuoristolaisrykmenteistä, olivat kokoontuneet sanomaan jäähyväisiä.\nBasia ja Ewka, vielä lämpiminä ja punaisina makuun jälkeen, joivat\nmatkalle lähtiessään lämmitettyä viiniä.\n\nWolodyjowski istui vaimonsa vieressä käsi hänen vyötäistensä ympärillä.\nZagloba kaateli itse viiniä sanoen joka kerta kaataessaan: »Vielä,\nsillä on pakkanen!» Sekä Basia että Ewka olivat miehen puvussa, sillä\nniin oli naisten tapana matkustaa rajaseuduilla; Basian vyöllä oli\nsapeli; hänen yllään oli kärpännahalla koristettu turkki, karvalakki\nkorvasuojuksineen, leveät, hametta muistuttavat housut ja polviin\nulottuvat pehmeät saappaat. Kaiken päälle oli tuleva vielä lämpimät\nviitat ja turkit, joissa oli kasvoja suojeleva päänpussi.\n\nToistaiseksi nuo kasvot kuitenkin vielä olivat peittämättä, ja sotilaat\nihmettelivät, kuten tavallisesti, niiden ihanuutta; toiset taas\nkatselivat halukkaasti Ewkaa, jonka kosteat huulet ikäänkuin olivat\nvalmiina suuteloon; jotkut taas eivät tietäneet, kumpaa katselisivat,\nniin hurmaavia olivat molemmat. Kuiskattiin toisilleen korvaan:\n\nVaikeata on ihmisen elää tämmöisessä erämaassa. Onnellinen komendantti!\nOnnellinen Azya... Uh!\n\nTuli uuneissa rätisi iloisesti. Kanatarhasta alkoi kuulua kukkojen\nkiekumista. Päivä alkoi vähitellen valjeta näyttäen muodostuvan\nkylmäksi ja kirkkaaksi. Paksun lumen peittämät tallien ja sotamiesten\nasuntojen katot tulivat vaaleanpunerviksi.\n\nAukiolta kuului hevosten pärskyntää ja jalkamiesten askelten narinaa,\nmutta myös rakuunain kävelyä, kun he olivat tulossa asumuksistaan\nsanomaan jäähyväisiä Basialle ja lipekiläisille.\n\nViimein sanoi Wolodyjowski:\n\n— On aika!\n\nTämän kuultuaan Basia syöksähti pystyyn ja heittäytyi miehensä sykin.\nWolodyjowski painoi huulensa hänen huuliaan vastaan, puristi sitten\nhäntä kaikin voimin rintaansa vastaan, suuteli hänen silmiään ja\notsaansa ja sitten taas huulia. Pitkä oli jäähyväishetki, sillä he\nkumpikin rakastivat toisiaan määrättömästi.\n\nPienen ritarin jälkeen oli Zagloban vuoro, sitten tulivat muut upseerit\nsuutelemaan Basian kättä ja hän saneli tavan takaa tyttömäisellä,\nhopeanheleällä äänellään:\n\n— Voikaa hyvin, hyvät herrat! Voikaa hyvin!...\n\nHän ja Ewka pukivat sitten ylleen viitat, joissa oli aukot hihojen\nasemesta, sitten päänpusseilla varustetut turkit, niin että kokonaan\nhukkuivat noihin pukimiin. Heille avattiin levälleen ovet, joiden\nkautta tulvi sisään pakkasen huurua — ja koko joukko oli nyt aukiolla.\n\nUlkona alkoi olla yhä valoisampaa lumen hohteessa ja päivän\nruskotuksessa. Huurre oli tarttunut lipekiläisten hevosten karvoihin ja\nsotamiesten turkkeihin, niin että koko rykmentti näytti valkopukuiselta\nja valkoisten hevosten selässä ratsastavalta.\n\nBasia ja Ewa istuutuivat taljoilla sisustettuun rekeen. Rakuunat ja\nmuitten lippukuntien miehet toivottivat huutaen onnellista matkaa\nlähtijöille.\n\nNäitten huutojen johdosta suuri varis- ja korppiparvi, jonka kylmä\ntalvi oli ajanut ihmisten asuntojen lähettyville, lehahti lentoon\nkatoilta, ja kovaa ääntä pitäen linnut alkoivat kierrellä rusottavassa\nilmassa.\n\nPieni ritari nojautui reen yli ja painoi kasvonsa päänpussiin, jonka\nsisällä oli hänen vaimonsa pää.\n\nKauan kesti tätä, mutta viimein hän irtautui Basiasta ja tehden\nkädellään siunaavan merkin huudahti:\n\n— Jumalan nimeen!\n\nAzya kohottautui heti jalustimissaan. Hänen villit kasvonsa säteilivät\nilosta ja aamuruskon kajasteesta. Hän heilautti tapparaansa niin,\nettä hänen viittansa kohosi kuin petolinnun siivet, ja hän huudahti\nläpitunkevalla äänellä:\n\n— Eteen... päin!\n\nKaviot alkoivat narista lumella. Höyryä kohoili runsaammin hevosten\nsieraimista. Lipekiläisten etumaiset rivit lähtivät hitaasti etenemään;\nniiden jälkeen lähti toiset, kolmannet, neljännet — sitten reki ja sen\njälkeen taas seuraavat rivit — ja koko joukko-osasto alkoi liikkua\nloivaa aukiota pitkin porttia kohti.\n\nPieni ritari siunasi heitä pyhällä ristillä. Viimein, kun reki jo\nsujahti portin taakse, hän pani kätensä torveksi suulleen ja huudahti:\n\n— Voi hyvin, Basia!\n\nMutta hänelle vastasi vain torvien ääni ja mustien lintujen kova\nraakunta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMuutamia kymmeniä miehiä käsittävä tšeremissijoukkue ratsasti noin\npenikulman verran edellä tarkastaakseen teitä ja ilmoittaakseen\nkomendanteille rouva Wolodyjowskan tulosta, jotta tiedettäisiin varata\nasunto. Tämän joukon jälkeen seurasi lipekiläisten pääjoukko, sen\njäljessä reki, jossa ajoi Basia ja Ewka, ja toinen reki, jossa oli\nnaispalvelijoita. Sitten tuli taas pienempi joukkue, joka muodosti\nmatkueen loppupään. Matkaaminen oli jokseenkin vaikeata, koska\noli ollut lumipyryjä. Mäntymetsät, jotka säilyttävät talvellakin\nneulasista muodostuneen katoksensa, päästävät vähemmän lunta maahan\nkuin pääasiallisesti tammista ja muista lehtipuista muodostuneet\nmetsiköt, jotka reunustavat Dniestrin rantaa ja jotka nyt lehdettöminä\nseistessään olivat lunta tulvillaan. Lumi oli täyttänyt kapeimmat\nrotkot; paikoittain kohoilivat kinokset meren aaltojen kaltaisina,\nja niiden korkeiksi kasaantuneet harjat riippuivat valmiina milloin\ntahansa syöksymään alas ja yhtymään muuhun lumipaljouteen.\n\nVaikeasti kuljettavien rotkojen kohdalla ja rinteillä lipekiläiset\npidättelivät rekiä köysien avulla; ainoastaan ylätasangoilla, joilla\ntuuli oli lakaissut lumikerrostumien yläpinnan sileäksi, ajettiin hyvää\nvauhtia sen matkueen jälkiä pitkin, joka aikaisemmin oli lähtenyt\nChreptiowista mukanaan Nawiragh ja kaksi oppinutta Anardratia. Tie oli\nvaikeata, mutta ei kuitenkaan siinä määrin kuin se välisti oli näissä\nerämaiden rotkoissa, jotka olivat täynnä kuiluja, jokia, puroja ja\nonkalolta. Siksipä matkamiehet viihdyttelivät itseään sillä toivolla,\nettä pääsevät ennen yön tuloa perille siihen syvään laaksoon, jonka\npohjalla oli Mohilow.\n\nSitäpaitsi sää pysyi jatkuvasti kirkkaana. Punertavan ruskon jälkeen\nnousi aurinko ja sen säteissä kimaltelivat rotkot, tasangot ja erämaa.\nPuitten oksat näyttivät kipinöitsevän; valokipinät välähtelivät\nlumella, niin että niiden loiste koski silmiin. Korkeilla paikoilla\nlensi katse yli aukeitten kenttien aivan kuin erämaan ikkunoista\nMoldaun maine ja upposi valkoiseen ja sinertävään, auringon\nkirkastamaan näköpiirin rajaan.\n\nIlma oli kuivaa, raikasta. Tämmöisellä säällä ihmiset kuten eläimetkin\ntuntevat olevansa virkeitä ja terveitä; hevoset pärskähtelivät\nvoimallisesti riveissä päästäen sieraimistaan pöllähtelemään höyryä, ja\nlipekiläiset laulelivat iloisia lauluja, vaikka pakkanen nipistelikin\nheidän jalkojaan, niin että he yhtäpäätä koukistelivat niitä\nviittojensa alle.\n\nAurinko nousi viimein korkeimmilleen taivaalla ja alkoi paahtaa.\nBasialle ja Ewkalle tuli liian lämmin taljojen alla reessä; he avasivat\npäänsä ympärille kierretyt suojukset ja työnsivät syrjään päänpussin,\nniin että heidän ruusunpunaiset kasvonsa tulivat päivänvaloon, ja\nalkoivat katsella, Basia seutua ja Ewka etsien Azyaa, joka ei ollut\nreen luona. Azya ratsasti edellä sen tšeremissijoukkueen mukana, joka\ntarkasteli tietä ja tarpeen vaatiessa hajoitteli kinoksia. Ewka alkoi\nrypistää jo kulmiaan tämän johdosta, mutta rouva Wolodyjowska, joka\ntunsi hyvin sotapalveluksen, lohdutti häntä sanoen:\n\n— Sellaisia ne ovat kaikki. Kun on kysymyksessä virka, niin ei siinä\nauta mikään! Minun Michalini ei edes katsahdakaan minuun, kun hänen on\nsuoritettava sotilastehtäviä. Paha olisikin, jos olisi toisin, sillä\nkun rakastaa sotilasta, niin olkoonkin se hyvä sotilas.\n\n— Entä tuleeko hän pysähdyspaikassa seuraamme? — kysyi Ewka.\n\n— Katso vain, ettet kyllästy häneen. Huomasitko, miten riemuissaan hän\noli, kun lähdettiin? Ihan hohti.\n\n— Näin! Kovin iloinen oli!\n\n— Entä mitä tuleekaan sitten, kun hän saa herra Nowowiejskin\nsuostumuksen!\n\n— Oi, mikä vielä odottaakaan minua! Tapahtukoon Jumalan tahto! Vaikka\nsydämeni jähmettyy, kun ajattelen isää. Entäpä jos yht'äkkiä huutaa ja\nrupeaa mahdottomaksi ja kieltää suostumuksensa? Kyllä sitten on kurjaa\noloni, kun palaamme kotiin.\n\n— Tiedätkö, Ewka, mitä minä ajattelen?\n\n— Mitä sitten?\n\n— Tuon Azyan kanssa ei ole leikkimistä. Sinun veljesi voisi panna\nvoiman voimaa vastaan, mutta isälläsi ei ole mitään sotaväkeä\nkomennettavanaan.\n\nSiksipä ajattelen, että jos isäsi rupeaa mahdottomaksi, niin Azya ottaa\nsinut kuitenkin.\n\n— Millä tavoin?\n\n— Yksinkertaisesti ryöstää sinut. Sanotaan, ettei hänen kanssaan\nkäy vikitteleminen... Tuchay-beyn veri... Antaa ensimmäisen\ntiellä kohtaamansa papin vihkiä... Muualla tarvitaan kuulutuksia,\nkastetodistuksia, lupia, mutta tämä on villiä seutua, täällä käy kaikki\ntataarilaiseen tapaan...\n\nEwkan kasvot kirkastuivat.\n\n— Sitä pelkäänkin! Azya on valmis kaikkeen, sitä pelkään! — sanoi hän.\n\nBasia käänsi päätään, loi häneen nopean silmäyksen ja purskahti\nyht'äkkiä heleään, tyttömäiseen nauruunsa.\n\n— Pelkäät häntä niinkuin hiiri silavaa? Oi, kyllä sinut tunnetaan!\n\nEwka, joka oli punainen pakkasesta, punastui vielä enemmän ja vastasi:\n\n— Pelkäisin isän kirousta, mutta tiedän, että Azya ei välitä mistään.\n\n— Älä ole milläsikään, — sanoi hänelle Basia. — Paitsi minua on\nveljesikin apunasi. Todellinen rakkaus aina ottaa omansa. Sen sanoi\nminulle herra Zagloba jo silloin, kun Michal ei uneksinutkaan minusta.\n\nPäästyään puheen alkuun he puhelivat kilpaa, toinen Azyasta, toinen\nMichalistansa. Näin meni pari tuntia, kunnes matkue pysähtyi\nensimmäisen kerran hiukan levähtämään Jaryszowiin. Kylästä, joka aina\noli ollut kurjanlainen, oli talonpoikaiskapinan jälkeen jäljellä\nainoastaan ravintola, joka oli pantu jokin aika sitten taas kuntoon,\nkoska sitä tietä liikkui useasti sotaväkeä ja siis varmoja tuloja oli\nodotettavissa.\n\nBasia ja Ewka kohtasivat siellä matkalla olevan armeenialaisen\nkauppiaan, joka oli kotoisin Mohilowista ja oli nyt viemässä safiaania\nKamieneciin.\n\nAzya tahtoi karkoittaa hänet pihalle yhdessä valakialaisten ja\ntataarilaisten kanssa, jotka olivat hänen mukanaan, mutta naiset\nsallivat hänen jäädä, kunhan vain vartiosto poistui. Kun kauppias sai\ntietää, että matkustaja oli rouva Wolodyjowska, alkoi hän kumarrella\nkunnioittavasti ja ylistellä hänen miestään pilviin asti, mitä Basia\nkuunteli hyvin mielellään.\n\nViimein kauppias meni myttyjensä luo ja toi sieltä lahjaksi Basialle\nlaatikollisen erikoisia makeisia ja pienen rasian, joka oli täynnä\nhyvältä tuoksuvaa turkkilaista ruohojalostetta, hyvin tehokasta\nmonenlaisia tauteja vastaan.\n\n— Tämän pyydän saada antaa kiitollisuuden osoitukseksi, — sanoi\nhän. — Aikaisemmin emme uskaltaneet pistää nenäämme Mohilowin\nulkopuolelle, sillä Azba-bey rosvoili hirveästi ja kaikki onkalot ja\ntuolla puolen olevat lypsypaikatkin olivat täynnä rosvoja, mutta nyt\novat tiet turvallisia ja kaupankäynti vaaratonta. Nyt me taas teemme\nkauppamatkoja. Jumala lisätköön elämänpäiviä Chreptiowin komendantille\nja tehköön jokaisen hänen päivänsä niin pitkäksi, että se riittää\nMohilowista Kamieneciin matkustamiseen, ja olkoon jokainen hänen\npäivänsä tunti kokonaisen päivän pituinen. Meidän komendanttimme, herra\nkenttäkirjuri, istuu mieluimmin Varsovassa, mutta Chreptiowin herra\nkomendantti oli itse valppaasti mukana ja peittosi rosvot niin, että\nheistä nyt on kuolema parempi kilin Dniestrin luo tuleminen.\n\n— Herra Rzewuski ei siis ole Mohilowissa? — kysyi Basia.\n\n— Hän toi vain sotajoukon ja lieneekö ollut perillä itse kolmea\npäivääkään. Sallikaa minun huomauttaa, teidän jalosukuisuutenne, että\ntässä laatikossa on kuivattuja viinirypäleitä, sellaisia hedelmiä,\nettei niitä ole Turkissakaan, vaan niitä saadaan kaukaa Aasiasta,\njossa niitä kasvaa palmuissa... Herra kirjuri on poissa ja nyt on koko\nratsuväkikin poissa, sillä se lähti eilen yht'äkkiä Braclawiin...\nJa tässä on taateleita, olkoot ne terveydeksi kummallekin teidän\njalosukuisuudellenne... Jäljelle jäi ainoastaan herra Gorzeński\njalkaväen kera, mutta ratsuväki kokonaisuudessaan on lähtenyt...\n\n— Minusta on omituista, että koko ratsuväki on poistunut, — sanoi Basia\nkatsellen kysyvästi Azyaa.\n\n— Lähti, jotta hevoset saisivat verrytellä itseään, — vastasi\nTuchay-beyn poika. — Nykyisin on rauhallista.\n\n— Kaupungissa puhuttiin, että Dorosz on äkkiarvaamatta lähtenyt\nliikkeelle, — sanoi kauppias.\n\nAzya alkoi nauraa:\n\n— Millä hän sitten syöttää hevosiaan? Lumellako? — sanoi hän Basialle.\n\n— Herra Gorzeński selittää sen teille paremmin, teidän\njalosukuisuutenne, — lisäsi kauppias.\n\n— Luulen, ettei se ole mitään, — sanoi Basia hetken mietittyään,\n— sillä jos jotakin olisi tekeillä, niin mieheni tietäisi sen\nensimmäisenä.\n\n— Tietysti Chreptiowissa ensimmäiseksi tiedettäisiin se, — sanoi Azya.\n— Älkää pelätkö, teidän armonne!\n\nBasia käänsi kirkkaat kasvonsa tataarilaiseen päin, ja hänen\nsieraimensa liikahtivat.\n\n— Minäkö pelkäisin? Sepä mainiota! Mikä teidän päähänne meni? Kuuletko,\nEwka, minä muka pelkäisin!\n\nEwka ei voinut vastata, sillä kun hän oli luonnostaan herkkusuu ja piti\ntavattomasti makeisista, niin hänellä oli nyt suu täynnä taateleita,\nmikä ei kuitenkaan estänyt häntä katselemasta halukkaasti Azyaa.\nViimein nielaistuaan hän sanoi:\n\n— Tämmöisen upseerin läheisyydessä en minäkään pelkää mitään!\n\nSitten hän katsoi tuntehikkaasti ja merkitsevästi Tuchay-beyn poikaa\nsilmiin, — mutta tämä oli siitä asti, kun Ewka oli alkanut olla esteenä\nhänelle, tuntenut tyttöä kohtaan ainoastaan salaista vastenmielisyyttä\nja vihaa. Siksi hän pysyi liikkumattomana asennossaan ja sanoi silmät\nalas luotuina:\n\n— Raszkowissa nähdään, olenko ansainnut luottamuksenne!\n\nHänen äänessään oli jotakin uhkaavaa. Mutta molemmat naiset olivat jo\ntottuneet siihen, että nuori lipekiläinen oli kaikissa puheissaan ja\nteoissaan kokonaan toisenlainen kuin muut, niin että heidän huomionsa\nei kiintynyt siihen. Muuten Azya alkoi heti vaatia, että jatkettaisiin\nmatkaa, koska Mohilowin tienoilla oli jyrkkiä ja vaikeasti kuljettavia\nvuoria, joilla oli liikuttava päivänvalossa.\n\nPian lähdettiinkin taas liikkeelle\n\nAjettiin vinhaa vauhtia kyseessäolevien vuorten luo asti. Siellä Basia\ntahtoi nousta ratsunsa selkään, mutta jäi Tuchay-beyn kehoituksesta\nEwkan toveriksi rekeen, joka laskettiin köysien avulla mitä suurinta\nvarovaisuutta noudattaen rinnettä alas.\n\nAzya kulki koko sen ajan jalan reen vieressä, mutta ei, puhunut\nsanaakaan, ei Basialle eikä Ewkalle, koska koko hänen huomionsa oli\nkiintynyt turvallisuustoimenpiteisiin ja yleensä joukon johtamiseen.\nAurinko laski kuitenkin, ennenkuin oli selviydytty vuorista, mutta\nsilloin edellä kulkeva tšeremissijoukko alkoi laittaa nuotioita\nkuivista oksista. He kulkivat eteenpäin punaisten tulien ja niiden\nääressä seisovien villinnäköisten haahmojen ohi. Noitten hahmojen\ntakaa näkyi yön pimeydessä ja nuotioitten synnyttämässä valohämyssä\npiirteiltään epämääräisiä, peloittavan ja uhkaavan näköisiä vuorten\nseinämiä.\n\nKaikki tämä oli uutta ja mielenkiintoista, kaikessa oli eräänlaista\nvaarallisen ja salaperäisen retken tuntua. Siksi Basia oli kuin\nseitsemännessä taivaassa ja hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta\nhänen miestään kohtaan, joka oli antanut hänen lähteä tälle retkelle\ntuntemattomiin seutuihin, ja Azyaa kohtaan, joka osasi niin hyvin\njohtaa retken. Nyt vasta Basia ymmärsi sotilasten retket ja ne vaivat,\njoista oli kuullut sotilaitten kertovan niin paljon, ymmärsi, mitä\novat päätä huimaavat tiet jyrkänteitten reunoilla. Hänet valtasi\nhurja iloisuus. Hän olisi varmasti noussut ratsunsa selkään, jollei\nEwkan vieressä istuessa olisi ollut tilaisuutta puhella ja peloitella\nhäntä. Kun etujoukko kiemurtelevissa vuorensolissa hävisi näkyvistä\nja alkoi huudella toisilleen villein äännähdyksin, joiden kaiku kiiri\nkallionkielekkeiden lomitse, niin Basia kääntyi Ewkaan päin ja tarttuen\nhänen käsiinsä sanoi:\n\n— Hoo! Ne ovat leijonia tai tataarilaisia! Mutta Ewka muisteli Azyaa,\nTuchay-beyn poikaa, ja rauhoittui heti.\n\n— Häntä pitävät arvossa sekä leijonat että tataarilaiset ja pelkäävät\nhäntä! — vastasi hän.\n\nJa myöhemmin, painautuen Basian korvaa kohti, hän lausui:\n\n— Vaikka Bialogrodiin, vaikka Krimiin, kunhan vain hänen kanssaan!...\n\nKuu oli jo korkealla taivaalla, kun tultiin ulos vuoristosta. Silloin\nhe näkivät laaksossa, aivan kuin rotkon pohjalla, joukon tulia.\n\n— Mohilow on jalkojemme juurella, — sanoi jokin ääni Basian ja Ewkan\ntakana.\n\nHe käännähtivät; Azya seisoi reen perässä.\n\n— Onko tuo kaupunki siis syvänteen pohjalla? — kysyi Basia.\n\n— On. Vuoret suojelevat sen kokonaan talven viimoilta, — vastasi\nAzya työntäen päänsä heidän päittensä väliin. — Huomatkaa, teidän\narmonne, että ilmakin täällä on toisenlainen; heti tuli lämpimämpää ja\nhiljaisempaa. Kevätkin tulee tänne kymmenen päivää aikaisemmin kuin\nvuorten tuolle puolen ja puut lehtivät aikaisemmin. Tuo harmaa, jota\nnäkyy tuolla rinteillä, on viiniköynnöstä, vaikka se nyt vielä on lumen\nalla.\n\nKaikkialla oli lunta, mutta täällä oli todellakin sekä lämpimämpää että\nhiljaisempaa.\n\nHeidän laskeutuessaan hitaasti laaksoon alkoi yhä uusia valoja tuikkia\nja niiden lukumäärä lisääntyi yhä.\n\n— Mahtaa olla kaunis kaupunki ja verraten iso, — sanoi Ewka.\n\n— Koska tataarilaiset eivät polttaneet sitä talonpoikaissodan aikana,\ntäällä kun oli talvehtimassa kasakkajoukkoja eikä puolalaisia ollut\nkoko aikana.\n\n— Keitä täällä asuu?\n\nTataarilaisia. Heillä on puinen minareettinsakin, sillä Puolassa saa\njokainen vapaasti harjoittaa uskontoaan. Asuu myös valakialaisia,\narmeenialaisia ja kreikkalaisia.\n\nKreikkalaisia olen kerran nähnyt. Kamienecissa, sanoi Basia, — sillä\nvaikka he asuvat kaukana, niin he liikkuvat kauppamatkoilla kaikkialla.\n\n— Tämä kaupunki on toisin rakennettukin kuin kaikki muut, — sanoi\nAzya. — Tänne tulee paljon kaikenlaista väkeä kauppa-asioissa. Tuota\nkyläkuntaa, jonka näimme tuolla kaukana syrjässä, sanotaan Serbyksi.\n\n— Jo saavummekin kaupunkiin, — sanoi Basia.\n\nHe saapuivat todellakin. Omituinen nahan ja hapon haju tunkeutui jo\nkaupunkiin tultaessa heidän sieraimiinsa. Se oli safiaanin hajua.\nSafiaanin valmistusta harjoittivat melkein kaikki Mohilowin asukkaat,\nvarsinkin armeenialaiset. Kuten Azya oli sanonut, oli kaupunki kokonaan\ntoisenlainen kuin muut. Talot oli rakennettu aasialaiseen tapaan;\nniiden ikkunoita suojasi tiheä puuristikko; monessa ei ollenkaan ollut\nikkunoita kadun puolella ja vain pihalta kajasti valoa. Kadut eivät\nolleet kivetyt, vaikka kivestä ei seudulla ollut puutetta. Paikoitellen\nkohosi omituisen muotoisia rakennuksia, joissa oli läpikuultavat\nristikkoseinät. Ne olivat kuivaamoja, joissa tuore viinirypäle muuttui\nrusinaksi. Safiaanin haju täytti koko kaupungin.\n\nHerra Gorzeński, jalkaväen päällikkö, joka oli saanut tšeremisseiltä\ntiedon Chreptiowin komendantin rouvan tulosta, saapui ratsain häntä\nvastaan. Hän ei ollut enää nuori mies ja änkytti ja sammalsi, sillä\nhänen kasvojensa läpi oli ammuttu. Kun hän alkoi kaiken aikaa\ntakellellen puhua tähdestä, »joka on ilmestynyt Mohilowin taivaalle»,\nniin Basian oli vaikeata olla purskahtamatta nauruun. Mutta Gorzeński\notti Basian vastaan hyvin vieraanvaraisesti. »Linnoituksessa»\nodotti mitä oivallisin illallinen ja upea vuode uusine, puhtaine\nuntuvapatjoineen, jotka oli otettu rikkaimmilta armeenialaisilta. Ja\nvaikka Gorzeński änkytteli, niin hän puheli kuitenkin illallispöydässä\nniin mielenkiintoisia asioita, että häntä kannatti kuunnella.\n\nHänen puheittensa mukaan oli jokin levoton tuuli alkanut yht'äkkiä ja\nodottamatta puhaltaa aroilta. Kulki huhuja, että suuri krimiläinen\ntataarilaisjoukko, joka oli Doroszin luona, oli äkkiä lähtenyt\nHasyniin ja siitä ylöspäin ja että tataarilaisten mukana oli lähtenyt\nmuutamia tuhansia kasakoita. Sitäpaitsi tuli yht'äkkiä paljon muitakin\nhälyyttäviä uutisia, mutta Gorzeński ei kuitenkaan kovin paljon uskonut\nniitä.\n\n— On nimittäin talvi, — sanoi hän, — ja siitä saakka kuin Jumala on\nmaailman luonut, on tataarilaisilla aina ollut tapana lähteä liikkeelle\nainoastaan keväällä, koska heillä ei ole leirejä ja kulkevat laumoina,\nminkä vuoksi he eivät ota eivätkä voikaan ottaa mukaansa rehua hevosia\nvarten. Tiedämmehän kaikki, että vain pakkanen estää sodan syttymisen\nTurkin kanssa ja että heti ruohon noustua maahan saadaan vieraita,\nmutta että ne tulisivat jo nyt, sitä en koskaan usko.\n\nBasia odotti pitkän aikaa kärsivällisesti, että Gorzeński saisi\nsanotuksi sanottavansa, mutta tämä änkytteli liikuttaen myötäänsä\nsuutaan aivan kuin olisi syönyt jotakin.\n\n— Mitä te arvelette tuosta tataarilaisten liikkeellelähdöstä Hasynia\nkohti? — kysyi Basia viimein.\n\n— Arvelen, että heidän oleskelupaikassaan ovat hevoset syöneet\nkaiken ruohon lumen alta ja että he siksi tahtovat vaihtaa paikkaa.\nSitäpaitsi on mahdollista, että doroszilaisten läheisyydessä oleileva\ntataarilaisjoukko on kireissä väleissä heidän kanssaan: aina on\nollut niin. He ovat muka liittolaisia ja käyvät yhdessä sotaa, mutta\njouduttuaan läheisiin tekemisiin keskenään tappelevat laidunmailla ja\nkauppapaikoissa.\n\n— Niin se on! — sanoi Azya.\n\n— Ja sitten vielä, — jatkoi Gorzeński, — nämä tiedot eivät ole tulleet\n_directe_ tiedusteluretkeilijöiltä, vaan niitä ovat tuoneet talonpojat,\nja täkäläiset tataarilaiset ovat ruvenneet puhelemaan noin vain.\nVasta kolme päivää sitten toi herra Jakubowicz aroilta tietoja, jotka\nvahvistivat nuo kertomukset tosiksi, ja siksi koko ratsuväki lähtikin\nheti.\n\n— Teille jäi siis tänne ainoastaan jalkaväki? — kysyi Azya.\n\n— Herranen aika! Neljäkymmentä miestä! Tuskin riittää miehiä\nlinnoituksen vartiointiin, ja jos vain täällä Mohilowissa asuvat\ntataarilaiset rupeaisivat liikehtimään, niin en tiedä, miten pitäisin\npuoleni.\n\n— Mutta eivät kai ne rupea liikehtimään? — kysyi Basia.\n\n— Ei, sillä se ei käy päinsä. Suuri joukko heitä asuu vakinaisesti\nPuolassa vaimoineen ja lapsineen ja ne ovat meikäläisiä. Vieras väki\ntäällä taas on kauppaa käymässä eikä ole tullut sotimaan. Ne ovat kelpo\nväkeä.\n\n— Minä jätän teille viisikymmentä ratsumiestä lipekiläisiäni, — sanoi\nAzya.\n\n— Olen hyvin kiitollinen! Teette sillä minulle suuren palveluksen.\nNäin on minulla edes miehiä lähetettävänä ratsuväkemme luo hankkimaan\ntietoja. Mutta voitteko jättää?\n\n— Voin. Raszkowiin tulevat niiden ratsumestarien joukot, jotka\naikoinaan siirtyivät sulttaanin palvelukseen, mutta nyt taas palaavat\nPuolan alamaisiksi. Tulee Kryczyński varmastikin kolmensadan miehen\nkanssa, kenties myös Adurowicz, muut taas saapuvat myöhemmin. Minusta\ntulee hetmanin käskyn mukaisesti kaikkien päällikkö, ja kevääseen\nmennessä saapuu koko divisioona.\n\nGorzeński kumarsi Azyalle. Hän tunsi hänet vanhastaan, mutta ei ollut\npitänyt häntä erikoisen suuressa arvossa, koska hänen syntyperänsä\noli hämärä. Mutta nyt hän jo tiesi, että Azya oli Tuchay-beyn poika,\nsillä sen tiedon oli tuonut edellinen matkue, johon Nawiragh kuului;\nGorzeński kunnioitti nyt nuoressa lipekiläisessä suuren, joskin\nvihollisiin kuuluneen soturin verta ja sitäpaitsi upseeria, jolle\nhetmani oli uskonut tärkeän tehtävän.\n\nAzya poistui huoneesta antamaan määräyksiään. Hän kutsui luokseen\nsadanpäämies Dawidin ja sanoi tälle:\n\n— Dawid, Skanderin poika, sinä jäät viidenkymmenen ratsumiehen\nkera Mohilowiin ja katselet silmilläsi, kuuntelet korvillasi, mitä\nympärilläsi tapahtuu. Jos pieni Haukka lähettää joitakin kirjeitä\nChreptiowista jälkeeni, niin pidätät lähetin, otat häneltä kirjeet\nja lähetät oman miehesi tuomaan ne minulle. Olet täällä siihen asti,\nkunnes minä lähetän käskyn palata; jos sanantuoja silloin sanoo, että\non yö, niin lähdet tiehesi kaikessa hiljaisuudessa, mutta jos hän\nsanoo, että päivä on tulossa, niin sytytät kaupungin palamaan, siirryt\nitse Moldaun rannalle ja lähdet sieltä minne käsketään...\n\n— Sinä sanoit, herra, — vastasi Dawid, — että minun on silmillä\nkatsottava, korvilla kuunneltava; pienen Haukan lähetit pidätän, otan\nheiltä pois kirjeet ja lähetän ne oman miehen mukana sinulle. Jään\ntänne siihen asti kuin tulee käsky lähteä, ja jos silloin sanantuojasi\nsanoo minulle, että on yö, niin lähden hiljaa, mutta jos sanoo, että\npäivä on tulossa, niin sytytän kaupungin palamaan, menen itse Moldaun\nrannalle ja sieltä minne käsketään.\n\nSeuraavana aamuna päivän sarastaessa matkue, jossa nyt oli\nviisikymmentä ratsumiestä vähemmän, lähti jatkamaan matkaansa.\nGorzeński saattoi Basiaa Mohilowin rotkotielle asti. Siellä hän piti\njäähyväispuheen ja palasi sitten Mohilowiin. Matkamiehet ajoivat\nJampolia kohti kovaa vauhtia.\n\nAzya oli tavattoman iloinen ja hoputti niin miehiään, että se ihmetytti\nBasiaa.\n\n— Minne teillä on niin kiire? — kysyi Basia.\n\nAzya vastasi:\n\n— Jokaisella on kiire onneansa kohti, ja minun onneni alkaa Raszkowissa.\n\nEwka otti nämä sanat itseensä, kokosi kaiken rohkeutensa ja lausui:\n\n— Kun vain isäni...\n\n— Herra Nowowiejski ei ole millään tavoin esteenä minulle, — vastasi\ntataarilainen.\n\nJa synkkä välähdys kulki yli hänen kasvojensa.\n\nJampolissa ei ollut ollenkaan sotaväkeä — jalkaväkeä ei siellä ollut\nkoskaan ollutkaan ja ratsuväki oli kokonaisuudessaan lähtenyt, vain\nmuutamia kymmeniä miehiä oli jäänyt linnaan eli paremmin sanoen sen\nraunioihin. Yösija oli varattu, mutta Basia nukkui huonosti, sillä\nhäntä olivat kuulemansa uutiset alkaneet huolestuttaa. Varsinkin hän\najatteli sitä, että hänen miehensä tulee olemaan hyvin levoton, jos käy\nselville, että Doroszehkon joukko on todellakin lähtenyt liikkeelle;\nhänelle antoi rohkeutta vain ajatus, että jutussa kenties ei ollut\nperää.\n\nHänen mieleensä nousi ajatus, että ehkä olisi parasta ottaa turvakseen\nosa Azyan sotamiehiä ja palata takaisin, mutta siinäkin oli monia\nesteitä. Ensiksikin Azya, jonka piti vahvistaa Raszkowissa olevaa\nvarusväkeä, saattoi antaa hänelle ainoastaan pienen vartioston,\njoka todellisen vaaran uhatessa voisi osoittautua riittämättömäksi;\ntoiseksi oli kaksi kolmannesta matkasta jo kuljettu ja Raszkowissa\noli tuttu upseeri ja vankka varusväki, joka saattoi kasvaa sangen\nhuomattavaksi sotavoimaksi, kun siihen liittyi Tuchay-beyn pojan joukko\nja puheenaolleiden ratsumestarien osastot. Ottaen tämän kaiken huomioon\nBasia päätti jatkaa matkaa.\n\nMutta unta hän ei saanut. Ensimmäisen kerran tämän matkan aikana hänet\nvaltasi sellainen levottomuus, kuin olisi jokin outo onnettomuus\nuhkaamassa häntä. Mahdollisesti tuota levottomuutta lisäsi myös\nJampoliin yöpyminen, sillä paikka oli kamala siellä tehtyjen\nveritöitten takia. Basia oli kuullut niistä mieheltään ja Zaglobalta.\nTäällä oli Chmielnickin kapinan aikana majaillut Burlajn johtama\npodolialaisten verihurttain pääjoukko; tänne kuljetettiin sotavangit\nja myytiin itämaiden markkinoille tai kidutettiin julmasti kuoliaiksi;\ntänne hyökkäsi keväällä 1651 suurten markkinain aikana Braclawin\nvojevoda Stanislaw Lanckoroński ja pani toimeen kauhean verilöylyn,\njota yhä vielä muistettiin kaikkialla Dniestrin seuduilla.\n\nKaikkialla, yli koko Jampolin, väikkyi verisiä muistoja, siellä ja\ntäällä oli vielä mustia raunioita, puoleksi raunioituneen linnapahasen\nseinistä näytti kurkistelevan teurastettujen kasakkain ja puolalaisten\nkasvoja. Basia oli luonnostaan rohkea, mutta pelkäsi henkiä. Sanottiin,\nettä aivan Jampolissa, Szumilowkan suulla ja läheisistä Dniestrin\nvuolteista, kuului joka sydänyö kovaa itkua ja vaikerrusta ja että\nvesi punersi kuutamossa aivan kuin siihen olisi sekoitettu verta.\nTämän ajatteleminen täytti Basian sydämen suurella levottomuudella.\nTahtomattaan hän kuunteli, kuuluisiko yön hiljaisuudessa itkun ja\nvalituksen ääniä. Mutta kuului ainoastaan sotamiesten pitkäveteisiä\nvartiohuutoja. Basian mieleen muistui Chreptiowin hiljainen kotitalo,\noma mies, Zagloba, Nienaszyniecin, Muszalskin, Motówidlon, Snitkon ynnä\nmuitten ystävälliset kasvot — ja ensimmäisen kerran hän tunsi olevansa\nniistä sangen kaukana, vieraalla seudulla, ja hän alkoi niin ikävöidä\nChreptiowia, että teki mieli itkeä.\n\nHän nukahti vasta aamuyöstä ja näki ihmeellisiä unia. Burlaj,\nverihurtat, tataarilaiset, kauheat verilöylyjen kuvat nousivat unessa\nhänen mieleensä ja niissä kuvissa hän näki aina Azyan kasvot. Mutta\nse ei ollut oikeastaan itse Azya, vaan ikäänkuin kasakka tai villi\ntataarilainen tai itse Tuchay-bey.\n\nHän nousi aikaisin iloiten siitä, että yö ja ahdistavat näyt olivat\nohi. Loppumatkan hän päätti ratsastaa, ensiksikin saadakseen liikuntoa\nja toiseksi antaakseen tilaisuutta vapaaseen keskusteluun Azyalle ja\nEwkalle, jotka jo näin lähellä Raszkowia oltaessa varmaankin tahtoivat\nneuvotella siitä, miten oli kaikki ilmoitettava vanhalle Nowowiejskille\nja hankittava hänen suostumuksensa. Azya asetti omin käsin jalustimen\nhänen noustavakseen, mutta ei itse istuutunutkaan rekeen Ewkan viereen,\nvaan ratsasti heti joukkonsa etunenään ja pysytteli senjälkeen yleensä\nBasian läheisyydessä.\n\nBasia huomasi heti, että saattojoukko oli pienempi kuin Jampoliin\nsaavuttaessa, ja kääntyi senvuoksi nuoren tataarilaisen puoleen sanoen:\n\n— Huomaan, että olette jättänyt osan miehiänne Jampoliin.\n\n— Viisikymmentä ratsua, aivan niinkuin Mohilowiinkin, — vastasi Azya.\n\n— Miksi niin?\n\nAzya naurahti omituisesti; hänen huulensa kohosivat niinkuin vihaisella\nkoiralla, joka näyttää hampaitaan, — ja vasta hetken kuluttua hän\nvastasi:\n\n— Tahdon, että nuo komennuskunnat olisivat minun vallassani, siten\nturvatakseni teidän armonne paluumatkan.\n\n— Jos sotajoukot palaavat aroilta, niin siellä on muutenkin paljon\nmiehiä.\n\n— Sotajoukot eivät palaa niin pian.\n\n— Mistä tiedätte sen?\n\n— Ensin heidän on saatava varmasti selville, mitä Doroszin luona on,\ntekeillä, ja siihen niiltä menee kolme tai neljä viikkoa.\n\n— Jos niin on, niin teitte hyvin jättäessänne nuo miehet sinne.\n\nHe ratsastivat jonkin aikaa ääneti. Azya katseli joka hetki Basian\nrusottavia kasvoja, joita puolittain peitti viitan kohotettu kaulus ja\nlakki, ja joka katsahduksen jälkeen hän sulki silmänsä aivan kuin olisi\ntahtonut paremmin painaa mieleensä tuon kauniin näyn.\n\n— Teidän pitää keskustella Ewkan kanssa, — sanoi Basia aloittaen taas\nkeskustelun. — Te puhelette aivan liian vähän hänen kanssaan, niin että\nse ihmetyttää häntä. Kohta olette herra Nowowiejskin kasvojen edessä...\nMinä itsekin alan olla levoton... Teidän on neuvoteltava, miten\nmenettelette.\n\n— Minä tahtoisin ensin puhella teidän armonne kanssa, — vastasi Azya\nomituisella äänellä.\n\n— Miksi sitten ette puhu?...\n\n— Koska odotan lähettiä Raszkowista... Luulin tapaavani hänet jo\nJampolissa. Joka hetki odotan häntä tulevaksi.\n\n— Mitä tekemistä lähetillä on keskustelun kanssa?\n\n— Luulenpa, että hän tuleekin tuolta! — vastasi nuori tataarilainen\nvältellen.\n\nJa hän ratsasti edelle, mutta palasi hetken kuluttua ja sanoi:\n\nEi, ei se ollutkaan!\n\nKoko hänen olemuksessaan, puhetavassaan, katseessaan, äänessään oli\nsellaista levottomuutta ja hermostuneisuutta, että Basiakin huomasi\nsen. Mutta ei vähäisintäkään epäluuloa noussut hänen mieleensä. Azyan\nlevottomuus oli täydelleen selitettävissä sillä, että Raszkow ja Ewkan\nankara isä oli niin lähellä. Kuitenkin Basiasta tuntui niin raskaalta,\nkuin olisi hänen oma kohtalonsa ollut kysymyksessä.\n\nHän meni reen luo ja ratsasti useita tunteja Ewkan läheisyydessä\npuhellen tämän kanssa Raszkowista, vanhasta ja nuoresta Nowowiejskista,\nZosia Boskasta, viimein ympäristöstä, joka muuttui yhä villimmäksi\nja peloittavammaksi erämaaksi. Erämaatahan se oli ollut kohta\nChreptiowista lähdettyä, mutta siellä kohosi edes silloin tällöin\nnäköpiirissä savupatsas, joka ilmaisi jonkin majan, jonkin\nihmisasumuksen olemassaolon. Täällä ei näkynyt missään jälkiä\nihmisistä, ja jollei Basia olisi tietänyt olevansa matkalla Raszkowiin,\njossa asuu ihmisiä ja on puolalainen varusväki, niin hän olisi\nvoinut luulla, että häntä viedään jonnekin tuntemattomiin erämaihin,\nvieraisiin maihin, maailman ääriin.\n\nKatsellessaan ympäristöä Basia tahtomattaan hidastutti ratsunsa\nkulkua ja oli pian reen ja saattojoukon jäljessä. Azya yhtyi häneen\nhetken kuluttua, ja koska tunsi seudut hyvin, alkoi osoitella hänelle\nerinäisiä paikkoja mainiten niiden nimet.\n\nTätä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä maa alkoi höyrytä. Talvella\nei tässä eteläisessä seudussa näyttänyt olevan samaa valtaa kuin\nmetsäisessä Chreptiowissa. Tosin oli jonkin verran lunta syvänteissä,\nrotkoissa, kallioitten reunamilla ja pohjoisen puoleisilla kumpujen\nrinteillä, mutta yleensä maa ei ollut lumen peitossa, vaan näytti\nmustalta tai kiilsi kosteasta, kuihtuneesta ruohosta.\n\nNoista ruohoista nousi kevyttä, vaaleata höyryä, joka levisi pitkin\nmaata näyttäen kauempana suurilta, laaksoja täyttäviltä ja laajalti\ntasangoille leviäviltä vesistöiltä; sitten tuo höyry kohosi yhä\nylemmäksi himmentäen auringon valon ja muuttaen kirkkaan päivän\npimeäksi ja synkäksi.\n\n— Huomenna tulee sade, — sanoi Azya.\n\n— Kunhan ei vain tänään. Pitkältäkö on Raszkowiin?\n\nTuchay-beyn poika katseli lähintä ympäristöä, jota jo oli vaikea\nkunnollisesti nähdä, ja vastasi:\n\n— Tästä on jo lyhyempi matka Raszkowiin kuin takaisin Jampoliin.\n\nJa hän huokasi syvään, aivan kuin raskas paino olisi pudonnut hänen\nrinnaltaan.\n\nTällä hetkellä alkoi kuulua hevosen kavioitten kapsetta saattojoukon\nsuunnalta ja jokin ratsastaja alkoi häämöittää sumussa.\n\n— Halim! Tunnen hänet! — huudahti Azya.\n\nSe oli todellakin Halim. Tultuaan Azyan ja Basian luo hän hyppäsi pois\nhevosen selästä ja alkoi kumarrella nuoren tataarilaisen jalustimen\nkohdalla.\n\n— Raszkowistako? — kysyi Azya.\n\n— Raszkowista, herrani! — vastasi Halim.\n\n-— Mitä sinne kuuluu?\n\nHalim kohotti ruman, tavattomista vaivoista laihtuneen päänsä Basiaa\nkohti aivan kuin olisi tahtonut kysyä, saako hän puhua Basian kuullen,\nmutta Azya sanoi heti:\n\n— Puhu rohkeasti! Ovatko sotajoukot lähteneet?\n\n— Kyllä, herra. Kourallinen jäi.\n\n— Kuka johti?\n\n— Herra Nowowiejski.\n\n— Lähtivätkö Piotrowiczit Krimiin?\n\n— Aikoja sitten. Jäi vain kaksi naista ja vanha herra Nowowiejski\nheidän kanssaan.\n\n— Missä on Kryczyński?\n\n— Joen toisella puolen. Odottaa!\n\n— Keitä on hänen kanssaan?\n\n— Adurowicz joukkoineen. Molemmat kumartavat sinulle, Tuchay-beyn\npojalle, ja alistuvat tahtoosi — he — ja kaikki, jotka eivät vielä ole\nennättäneet tulla.\n\n— Hyvä! — sanoi Azya ja hänen silmänsä välähtivät. — Riennä heti\nKryczyriskin luo ja käske heitä valtaamaan Raszkow!\n\n— Tahtosi tapahtuu, herra!\n\nHetken kuluttua Halim hypähti ratsun selkään ja katosi kuin aave\nsumuun...\n\nPeloittava ja pahaa ennustava välähdys näkyi Azyan kasvoilla.\nRatkaiseva hetki, odotettu hetki, hänen suurin onnenhetkensä\noli tullut... Hänen sydämensä löi niin kiivaasti, että hengitys\nsalpautui... Jonkin aikaa hän ratsasti ääneti Basian läheisyydessä, ja\nvasta kun tunsi, ettei hänen äänensä petä, hän käänsi Basiaan syvät,\nloistavat silmänsä ja sanoi:\n\n— Nyt voin puhua avoimesti teidän armonne kanssa\n\n— Kuuntelen, — vastasi Basia katsellen häntä tarkkaavasti aivan kuin\nolisi tahtonut lukea hänen muuttuneista kasvoistaan hänen ajatuksensa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAzya toi ratsunsa niin lähelle Basian ratsua, että heidän jalustimensa\nmiltei koskettivat toisiaan, ja ratsasti vielä vähän matkaa ääneti.\nTällä välin hän koetti rauhoittua lopullisesti ja ihmetteli, miksi tuo\ntyyneys oli niin vaikeasti saavutettavissa, kun kerran Basia oli hänen\nvallassaan, kun ei enää ollut olemassa mitään inhimillistä voimaa, joka\nolisi kyennyt riistämään Basian häneltä.\n\nMutta hän ei tietänyt itsekään, että hänen sielussaan, vastoin kaikkea\ntodennäköisyyttä ja huolimatta siitä, että asianhaarat ilmeisesti\npuhuivat päinvastaista, piili sittenkin jonkinmoinen toivon kipinä,\nettä hän kohtaisi haluamassaan naisessa vastarakkautta. Jos tuo toivo\noli heikko, niin sensijaan halu, että se toteutuisi, oli niin voimakas,\nettä se sai hänet vapisemaan kuin kuumeessa.\n\nEi avaa tuo toivottu hänelle syliään, ei syöksy hänen syliinsä, ei\nlausu niitä sanoja, joista hän oli uneksinut yökaudet: »Azya, olen\nomasi!» — ei paina huuliaan hänen huuliaan vastaan — sen hän tiesi...\nMutta miten tuo nainen suhtautuu hänen sanoihinsa? Mitä sanoo?\nMenettääkö kaiken tasapainonsa niinkuin kyyhkynen petolinnun kynsissä\nja antaako ottaa itsensä juuri niinkuin neuvoton kyyhky antautuu\nhaukan saaliiksi? Vai kerjääkö armoa kyynelillä, vai täyttääkö kauhun\n— huudolla tämän erämaan? Kehittyykö tästä kaikesta jotakin suurempaa\nvaiko vähäistä?... Tämmöisiä kysymyksiä pyöri tataarilaisen päässä.\n\nTullut oli hetki, jolloin oli heitettävä pois teeskentely ja naamio\nja näytettävä hänelle todelliset, peloittavat kasvot... Pelkoa,\nlevottomuutta vielä hetkinen — ja kaikki täyttyy!\n\nViimein kuitenkin tuo raskas levottomuus alkoi tataarilaisessa muuttua\nsiksi, miksi useimmiten muuttuu villipedon levottomuus, nimittäin\nraivoksi... Ja hän alkoi itse kiihoittaa itseään tuolla raivolla.\n\n— Kävi miten tahansa, — ajatteli hän, — niin hän on minun, minun\nkokonansa ja tulee omakseni jo tänään ja on omani huomenna eikä sitten\nenää ole palaamista miehensä luo, on vain seurattava minua...\n\nTämä ajatus saattoi hänet hurjan riemastuksen valtaan ja yht'äkkiä hän\nlausui äänellä, joka hänestä itsestäänkin tuntui oudolta:\n\n— Teidän armonne ei ole tuntenut minua tähän asti!...\n\n— Tässä pimeydessä on äänenne niin muuttunut, — vastasi Basia hieman\nlevottomana, —... että minusta tuntuu todellakin, kuin joku muu puhuisi.\n\n— Mohilowissa ei ole sotaväkeä, Jampolissa ei ole, Raszkowissa ei\nole! Minä yksin olen herrana täällä!... Kryczyński, Adurowicz ja nuo\nmuut ovat orjiani, sillä minä olen ruhtinaan, valtiaan poika — minä\nolen heidän visiirinsä, minä olen heidän ylin murzansa, minä olen\nheidän johtajansa niinkuin Tuchay-bey oli johtaja, — minä olen heidän\nkaaninsa, minulla yksin on voima, kaikki tuo on minun vallassani...\n\n— Miksi te puhutte tuota?\n\n— Teidän armonne ei ole tuntenut minua tähän asti... Raszkow on\nlähellä... Minä tahdoin tulla tataarilaishetmaniksi ja palvella Puolaa,\nmutta herra Sobieski ei sallinut... En tahdo olla enää lipekiläinen,\nen olla kenenkään komennettavana, tahdon itse johtaa suuria\ntataarilaisjoukkoja, Doroszia vastaan tai Puolaa vastaan, miten teidän\narmonne vain tahtoo, miten teidän armonne käskee!...\n\n— Kuinka minä käsken?... Azya, mikä sinun on?...\n\n— Se minun on, että täällä kaikki ovat minun orjiani ja minä olen\nsinun orjasi! Mitä huolin minä hetmanista! Sallipa tai ole sallimatta!\nSanokaa vain sana, teidän armonne, ja minä panen jalkojenne juureen\nAkkermanin ja Dobruczan — ja ne tataarilaisjoukot, joilla on täällä\npaimentolaiskylänsä, — ja ne, jotka liikkuvat Villeillä Kentillä, — ja\nne, joilla on täällä talvimajansa, ne kaikki tulevat olemaan — orjiasi,\nniinkuin minä olen sinun orjasi!... Jos käsket, — niin en tottele\nKrimin kaania enkä tottele sulttaania, vaan sodin heitä vastaan miekka\nkädessä ja autan Puolaa ja kokoan uuden tataarilaisjoukon näillä mailla\nja tulen sen kaaniksi ja minun hallitsijani olet sinä yksin, sinua\nyksistään minä kumarran, sinun suosiotasi ja suopeuttasi pyydän!\n\nTämän sanottuaan hän nojautui satulassaan Basiaa kohti, kietoi\nkäsivartensa naisen ympärille, joka oli puoleksi ällistynyt ja puoleksi\nikäänkuin tyrmistynyt hänen sanoistaan, ja jatkoi puhettaan nopeasti\nkäheällä äänellä:\n\n— Etkö sitten ole nähnyt, että olen rakastanut vain sinua!... Miten\nolenkaan kärsinyt!... Mutta minä otan sinut!... Sinä olet jo omani ja\ntulet olemaan omani!... Ei kukaan riistä sinua käsistäni! Sinä olet\nminun, minun, minun!\n\n— Jeesus Maria! — huudahti Basia.\n\nMutta Azya painoi hänet niin voimakkaasti rintaansa vastaan kuin olisi\ntahtonut tukahduttaa...\n\nLyhyt hengähdys kohosi Azyan rinnasta, silmissä pimeni, viimein\nhän tempasi Basian pois satulasta ja istutti eteensä painaen\nhäntä rintaansa vastaan ja hänen sinertävät huulensa avautuivat\nhekumallisesti kuin kalan suu ja alkoivat etsiä Basian huulia.\n\nBasia ei huudahtanut, mutta alkoi tehdä yllättävän voimakasta\nvastarintaa.\n\nHeidän kesken syntyi kamppailu, jonka aikana kuului vain heidän\nkatkonaista läähätystään. Voimakkaat liikkeet ja Azyan kasvojen\nläheisyys palauttivat Basian täysin tajuihinsa. Hän tunsi samanlaista\nselvänäköisyyttä kuin hukkuva. Yhtäkkiä hän tajusi äärettömän selvästi\nkaikki. Ensin oli kuin maa olisi revennyt hänen allaan ja pohjaton\nkuilu avautunut, johon Azya oli vetämässä häntä lopullisesti; Basia\nnäki hänen rakkautensa, hänen petoksensa, oman kauhean kohtalonsa,\nvoimattomuutensa ja avuttomuutensa, tunsi levottomuutta, tunsi suurta\ntuskaa ja surua — ja samalla leimahti hänessä määrättömän kiihtymyksen\nja raivon ja kostonhimon liekki.\n\nSellainen oli tämän urhean nuoren naisen, tämän Puolan uljaimman\nritarin vaimon sielu, että hän tänä kauheana hetkenä ajatteli ensin:\n»Kostaa!» ja vasta sitten: »Pelastautua!» Kaikki hänen ajatusvoimansa\njännittyi niinkuin hius nousee pystyyn kauhusta ja tuo hukkuvan\nselvänäköisyys tuli hänessä suorastaan ilmiömäiseksi. Kädet alkoivat\netsiä Azyan vyöltä asetta ja sattuivat viimein itämaisen pistolin\nluiseen perään; mutta samalla hänellä oli malttia ajatella, että\nvaikka pistoli olisikin ladattu ja vaikka hänen onnistuisikin nostaa\nhana, niin ennenkuin hän ennättää kääntää kättään ja suunnata pistolin\nsuun Azyan päätä kohti, tarttuu tämä jo hänen käteensä ja vie häneltä\nviimeisen pelastuskeinon. Hän päätti menetellä toisin.\n\nTämä kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä. Azya huomasi todellakin\nliikkeen ja ojensi kätensä niin nopeasti kuin salama olisi iskenyt,\nmutta ei kuitenkaan kyennyt arvioimaan oikein hänen liikettään, sillä\nheidän kätensä eivät sattuneetkaan yhteen ja Basia iski käyttäen koko\nnuoren, tarmokkaan nyrkkinsä voiman häntä pistolin luisella perällä\nsilmien väliin.\n\nIsku oli niin ankara, ettei Azya kyennyt edes huudahtamaan, vaan putosi\nsuin päin satulasta vetäen pudotessaan Basian mukaansa.\n\nBasia nousi silmänräpäyksessä pystyyn, hypähti ratsunsa selkään ja\nlähti kiitämään kuin vihuri pois, päin Dniestristä, suurille aroille.\n\nPimeys verhosi hänet kokonaan. Ratsu juoksi korvat höröllään\numpimähkään kallioitten, rotkojen ja syvänteitten välitse. Joka hetki\nse saattoi syöksyä johonkin kuiluun, joka hetki se saattoi murskautua\nja murskata ratsastajan kallionkielekkeitä vastaan, mutta Basia ei nyt\nvälittänyt mistään; kaikkein peloittavin vaara oli hänestä lipekiläiset\nja Azya... Omituista! Nyt, kun hän oli vapautunut rosvon käsistä ja\nvainooja makasi todennäköisesti hengettömänä kallioitten välissä,\nvaltasi hänet pelon tunne.\n\nKasvot painettuina hevosen harjaa vastaan, paeten kuin hirvi, jota\nsudet ajavat takaa, hän alkoi nyt pelätä Azyaa enemmän kuin sillä\nhetkellä, jolloin oli hänen sylissään, — ja tunsi pelkoa ja tunsi\nvoimattomuutta ja tunsi samaa kuin heikko lapsi, joka yksinään ja\nhylättynä on eksynyt. Jonkinmoinen itkun ääni alkoi nousta hänen\nsydämeensä ja huokaillen, peläten, vaikeroiden anoa turvaa:\n\n— Michal, pelasta!... Michal, pelasta!...\n\nMutta ratsu kiiti yhä eteenpäin; vaistomaisesti se hyppi kuilujen yli,\nväisti sulavin liikkein törröttävät kallionkielekkeet, kunnes sen\nkaviot eivät enää kajahdelleet kivistä maaperää vastaan: nähtävästi\nse oli joutunut sellaiselle avoimelle »aholle», jollaisia oli siellä\ntäällä rotkojen välissä.\n\nSe oli hien vallassa; sieraimet tuhisivat, mutta se juoksi\njuoksemistaan.\n\n— Minne paeta? — ajatteli Basia.\n\nJa samassa hän vastasi itselleen:\n\n— Chreptiowiin!\n\nMutta uusi levottomuus valtasi hänen sydämensä, kun hän ajatteli tuota\npitkää, kauheitten erämaitten läpi johtavaa tietä. Samassa hän muisti,\nettä Azya oli jättänyt lipekiläisjoukkoja Mohilowiin ja Jampuliin.\nAivan varmaan kaikki lipekiläiset olivat liitossa keskenään; kaikki\npalvelivat Azyaa ja ottaisivat senvuoksi ehdottomasti kiinni hänet\nja veisivät Raszkowiin; oli senvuoksi painauduttava kauas aroille ja\nsitten vasta suunnattava matka pohjoiseen, kun on kiertänyt Dniestrin\nvarrella olevat joukko-osastot.\n\nNäin oli meneteltävä sitäkin suuremmalla syyllä, kun takaa-ajajat,\njos semmoisia lähetetään, epäilemättä kulkisivat joen rantaseutua, ja\naavoilla aroilla taas saattoi kohdata puolalaisia komennuskuntia, jotka\nolivat palaamassa linnoituksiinsa.\n\nHevosen juoksu hidastui yhä enemmän. Basia, joka oli tottunut\nratsastaja, ymmärsi heti, että hevosen piti saada levätä, muuten se\nkaatuisi. Senkin hän tajusi, että jos hän jää näihin erämaihin ilman\nhevosta, niin hän on hukassa.\n\nHän siis hillitsi hevosen juoksua ja ratsasti jonkin aikaa käyden. Sumu\nharveni, mutta eläin raukasta kohoili kuumaa höyryä.\n\nBasia alkoi rukoilla.\n\nYht'äkkiä kuului pimeydestä hevosen hirnuntaa muutaman sadan askelen\npäästä takaapäin.\n\nBasian hiukset nousivat pystyyn.\n\n— Minun ratsuni kaatuu, mutta kaatuu niidenkin! — sanoi hän ääneen.\n\nJa lähti uudelleen kiitämään.\n\nJonkin aikaa ratsu kiiti kuin haukkaa pakeneva kyyhkynen, kiiti pitkät\nmatkat pannen liikkeelle viimeiset voimansa, mutta hirnunta kuului yhä\ntakaapäin kauempaa. Tuossa sumun läpi tunkeutuvassa hirnunnassa oli\njotakin samalla kertaa tavattoman surullista ja peloittavaa.\n\nMutta ensimmäisen pelon haihduttua tuli Basia ajatelleeksi, että jos\ntuon häntä seuraavan ratsun selässä istuisi joku, niin hevonen ei\nhirnuisi, sillä ratsastaja tahtoisi salata takaa-ajonsa ja estäisi\nhirnumisen.\n\n— Olisikohan mahdollista, että Azyan ratsu juoksee jäljessäni? —\najatteli Basia..\n\nVarovaisuuden vuoksi hän veti esille molemmat pistolit kotelostaan,\nmutta se oli tarpeeton toimenpide.\n\nHetken kuluttua alkoi jotakin häämöttää pimeässä ja Azyan hevonen\njuoksi häntä kohti sieraimet levällään. Nähtyään Basian hevosen se\nalkoi lähestyä tätä pitkin hyppäyksin ja päästellen katkonaisia\nhirnahduksia, joihin Basian ratsu vastasi heti.\n\n— Seh! Seh! — kutsui Basia.\n\nKesy eläin tuli hänen luokseen ja antoi tarttua suitsiin. Basia nosti\nsilmänsä taivasta kohti ja sanoi:\n\n— Jumalan suojelus!\n\nAzyan hevosen saanti oli hänelle todellakin kaikin puolin erittäin hyvä\nasia.\n\nHänen käsissään oli ensiksikin koko joukko-osaston kaksi parasta\nhevosta; toiseksi hänellä oli tilaisuus vaihtaa hevosta ja kolmanneksi\nvihdoin tuon hevosen siellä olo antoi sen varmuuden, ettei takaa-ajoon\nryhdytä aivan heti. Jos tuo hevonen olisi juossut koko joukon\njälkeen, niin lipekiläiset sen nähtyään olisivat tulleet levottomiksi\nja epäilemättä heti kääntyneet takaisin etsimään johtajaansa; nyt\nsensijaan oli luultavaa, ettei heidän mieleensäkään ollut juolahtanut\njotakin tapahtuneen Azyalle ja että he lähtevät etsimään vasta sitten,\nkun huolestuvat hänen pitkästä poissaolostaan.\n\n— Mutta silloin minä olen jo kaukana! — lopetti Basia ajattelunsa.\n\nTämä sai hänet uudelleen muistamaan, että Azyan joukkoja on Jampolissa\nja Mohilowissa.\n\n— Täytyy kiertää ne kulkemalla aroa ja lähestyä jokea vasta sitten, kun\nolen Chreptiowin seuduilla. Viekkaasti on tuo hirveä mies asettanut\nansansa, mutta Jumala pelastaa minut niistä!\n\nNämä ajatukset rohkaisivat häntä, ja hän alkoi valmistautua jatkamaan\nmatkaansa.\n\nAzyan satulasta hän löysi musketin, ruutisarven, luotipussin ja\npussillisen hampunsiemeniä, joita tataarilaisella oli tapana myötäänsä\npureskella. Lyhentäessään jalustimia itselleen sopiviksi Basia\najatteli, että saisi koko matkan elää kuten lintu noilla siemenillä, ja\notti ne huolellisesti talteen.\n\nHän päätti välttää ihmisiä ja asumuksia, sillä näissä erämaissa saattoi\njokaiselta ihmiseltä odottaa pikemmin pahaa kuin hyvää. Hänen sydäntään\njäyti levottomuus, kun hän ajatteli, millä syöttäisi hevosiaan. Ne itse\nkaivavat ruohoa lumen alta ja kaapivat sammalta vuorten halkeamista,\nmutta entäpä jos ne kaatuvat huonosta ravinnosta ja vaivalloisista\nretkistä? Eihän hän voinut säästää niitä...\n\nToinen pelon aihe oli, että hän kenties eksyy erämaassa. Helppoa olisi\nlöytää tie, jos kulkisi Dniestrin rantaa, mutta sitä tietä hän ei\nvoinut valita. Miten käy hänelle pimeässä, laajassa ja tiettömässä\nerämaassa? Mistä hän tietää, onko menossa pohjoista kohti tai muuhun\nsuuntaan, jos tulee pimeitä, pilvisiä päiviä ja tähdettömiä öitä? Häntä\nei peloittanut niin paljon se, että erämaassa liikuskeli petoja, sillä\nhän oli rohkea ja toimekas ja olihan hänellä aseita. Laumoissa kulkevat\nsudet saattoivat tosin olla vaarallisia, mutta yleensä hän pelkäsi\nihmisiä enemmän kuin petoja; kaikkein, enimmän hän kuitenkin pelkäsi\neksymistä.\n\n— Ah, Jumala näyttää minulle tien ja antaa minun palata Michalin luo, —\nsanoi Basia.\n\nJa siunattuaan itsensä hän pyyhki hihallaan kasvoistaan kosteuden, joka\nsai hänen kalvenneet poskensa tuntumaan kylmiltä, loi nopean silmäyksen\nympäristöön ja antoi hevosten ravata.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nEi kenenkään mieleenkään tullut etsiä Tuchay-beyn poikaa ja hän virui\nerämaassa siihen asti kuin itse tuli tajuihinsa.\n\nToinnuttuaan hän nousi istumaan ja koettaen ymmärtää, mitä oli\ntapahtunut, alkoi katsella ympäristöä.\n\nMutta hän näki sen hyvin hämärästi; sitten hän huomasi, että näki vain\ntoisella silmällään ja huonosti silläkin. Toinen oli joko menettänyt\nnäkövoimansa tai veren tukkima.\n\nAzya nosti kätensä kasvoilleen. Hänen sormensa sattuivat hyytyneeseen\nvereen, jota oli tarttunut viiksiin; suukin oli täynnä verta, joka\nahdisti häntä, niin että hänen täytyi kakistella ja sylkeä sitä pois\ntuon tuostakin; sylkiessään hän tunsi kauheata kipua kasvoissaan;\nhän asetti sormensa viiksien yläpuolelle, mutta veti samassa pois\nvoihkaisten kivusta.\n\nBasian isku oli murskannut hänen nenänsä yläosan ja vahingoittanut\nposkiluuta.\n\nVähän aikaa hän istui liikkumatta; sitten hän alkoi katsella\nympärilleen sillä silmällä, jolla jonkin verran näki, ja huomattuaan\nkallioitten lomassa lumivyöhykkeen ryömi sen luo, otti kouransa täyteen\nlunta ja painoi sen runneltuja kasvojaan vastaan.\n\nSe tuotti hänelle heti suurta helpotusta; kun lumi suli ja valui\npunertavina virtoina hänen viiksilleen, niin hän otti sitä uudelleen\nkourallisen ja painoi kasvojaan vasten. Sen lisäksi hän alkoi ahneesti\nsyödä lunta ja sekin virkisti häntä. Jonkin ajan kuluttua kova paino,\njota hän tunsi päässään, alkoi tuntua helpommalta ja Azya muisti\nkaikki, mitä oli tapahtunut.\n\nMutta ensi hetkellä hän ei tuntenut raivoa eikä vihastusta eikä\nepätoivoa. Ruumiillinen kipu tukahdutti kaikki muut tunteet ja pakotti\ntahtomaan vain yhtä asiaa — pikaista pelastusta.\n\nSyötyään vielä muutamia kourallisia lunta alkoi Azya etsiä katseellaan\nhevostaan. Sitä ei ollut. Hän ymmärsi silloin, että jos hän ei tahtonut\nodottaa siihen asti, kunnes lipekiläiset tulevat hakemaan häntä, niin\nhänen pitää kulkea jalkaisin.\n\nNojaten käsillään maahan hän koetti nousta seisomaan, mutta tunsi niin\nsuurta kipua, että päästi tuskan huudon ja istahti.\n\nHän istui noin tunnin ja koetti sitten taas ponnistaa. Tällä kertaa\nhän onnistui pääsemään niin pitkälle, että nousi seisomaan ja nojaten\nhartioillaan kalliota vastaan kykeni pysymään jaloillaan; mutta kun\nhän ajatteli, että oli luovuttava tuosta tuesta ja otettava askeleita\ntyhjässä avaruudessa, niin valtasi hänet niin suuri heikkouden ja pelon\ntunne, että hän oli vähältä lysähtää uudelleen istumaan.\n\nKuitenkin hän voitti heikkoutensa, veti esille sapelinsa ja lähti\nsiihen nojaten kulkemaan eteenpäin. Se onnistui. Kuljettuaan muutamia\naskeleita hän tunsi, että hänen jalkansa ja ruumiinsa olivat voimakkaat\nja täydelleen hänen vallassaan, vain pää tuntui ikäänkuin vieraalta\nja huojui kuin iso paino milloin oikeaan, milloin vasempaan, milloin\ntaaksepäin, milloin eteen. Hän tunsi myös kantavansa tätä raskasta ja\nhuojuvaa päätä erittäin varovasti ja suuresti peläten, että pudottaa\nsen kivikkoon ja särkee.\n\nToisinaan tuntui pää ikäänkuin kiertyvän kokonaan ympäri, niin että\noli kuin hän olisi kulkenut kehää. Väliin pimeni hänen ainoa silmänsä;\nsilloin hän nojasi molemmin käsin sapeliinsa.\n\nMutta päänhuimaus meni ohi hitaasti, kun sensijaan kipu yltyi\nyltymistään. Otsassa, silmissä ja koko päässä oli sellaista\npyörrytystä, että voihkina kohosi Azyan rinnasta.\n\nKallioitten kaiku toisti hänen vaikerruksensa ja kiiri tuossa erämaassa\npeloittavana, verisenä, enemmän vampyyrin kuin ihmisen rinnasta\nlähtenyttä ääntä muistuttaen.\n\nPimeä oli jo tulossa, kun hän kuuli edessään hevosen kavioitten\nkapsetta.\n\nTulija oli lipekiläinen vääpeli, joka oli lähtenyt saamaan määräyksiä.\n\nSinä iltana oli Azya vielä niin voimissaan, että järjesti takaa-ajon,\nmutta joutui sitten heti vuoteeseen eikä voinut kolmena seuraavana\npäivänä ottaa puheilleen ketään paitsi kreikkalaisen välskärin, joka\nhoiti hänen haavojaan, ja Halimin, joka toimi välskärin apuna.\n\nVasta neljäntenä päivänä hän tuli tajuihinsa ja ymmärsi samalla, mitä\noli tapahtunut.\n\nJa heti hänen kuumeiset ajatuksensa lensivät Basiaan. Hän näki Basian\npakenevan kallioitten lomitse ja erämaan halki, näki hänet lintuna,\njoka on lentänyt pois ainaiseksi; näki hänen saapuvan Chreptiowiin;\nnäki hänet hänen miehensä sylissä ja tuo näky tuotti hänelle suurempaa\ntuskaa kuin haavat ja samalla surua sekä häpeän tunnetta kärsityn\ntappion johdosta:\n\n— Pakeni, pakeni! — toisteli hän tavan takaa ja joutui niin suuren\nraivon valtaan, että näytti toisinaan miltei menettävän tajuntansa.\n\n— Onnetonta! — vastasi hän Halimille, kun tämä koetti rauhoitella\nhäntä ja vakuutti, ettei Basia pääse takaa-ajajain käsistä. Hän potki\njaloillaan nahkoja, joilla vanha tataarilainen peitteli häntä, uhkaili\ntikarillaan Halimia ja kreikkalaista ja ulvoi kuin villipeto — ja\nriuhtoi tahtoen itse rientää ajamaan Basiaa takaa, ottaa hänet kiinni\nja sitten vihan ja villin rakkauden kiihoittamana kuristaa hänet omin\nkäsin.\n\nVäliin hän houraili kuumeessa, huusi Halimille, että tämä toisi hänelle\nmahdollisimman pian pienen ritarin pään ja sulkisi Basian sidottuna\nsen viereen säiliökaappiin. Väliin hän puheli Basian kanssa, pyysi,\nuhkaili; väliin ojensi käsiään kuin vetääkseen hänet puoleensa; viimein\nvaipui syvään uneen ja nukkui kokonaisen vuorokauden. Kun hän heräsi,\noli hän kokonaan päässyt kuumeestaan ja saattoi ottaa puheilleen\nKryczyriskin ja Adurowiczin.\n\nNäiden oli tärkeätä tavata häntä, sillä he eivät tietäneet, mitä oli\ntehtävä. Sotajoukon, joka oli lähtenyt nuoren Nowowiejskin johdolla,\nei tosin pitänyt palata ennenkuin kahden viikon kuluttua, mutta jokin\nodottamaton tapaus voisi jouduttaa heidän paluutansa ja silloin oli\ntiedettävä, miten oli meneteltävä.\n\nTosin Kryczyński ja Adurowicz vain näön vuoksi tahtoivat palata\nPuolan palvelukseen, mutta koko asia oli Azyan hoidossa; hän yksin\nsaattoi antaa heille toimintaohjeita sillä kertaa; hän yksin saattoi\nselittää, millä puolella oli edullisinta olla ja oliko parasta heti\npalata sulttaanin maihin vai teeskennelläkö ja miten kauan teeskennellä\npalvelevansa Puolaa. He molemmat tiesivät hyvin, että loppujen lopuksi\nAzyankin tarkoituksena oli pettää Puola, mutta otaksuivat, että hän\npetoksen uhatessa tulla ilmi käskee heitä odottamaan sodan syttymiseen\nasti, jotta petoksen seuraukset olisivat tuntuvammat.\n\nHänen ohjeensa olisivat sitäpaitsi heille käskyn veroisia, sillä\nhänestä oli tuleva heidän johtajansa, koska oli koko asian\njärjestäjä, viekkain, vaikutusvaltaisin ja Tuchay-beyn, kaikissa\ntataarilaisjoukoissa tunnetun sankarin poika.\n\nHe seisoivat alttiina palvelemaan hänen vuoteensa ääressä ja kumarsivat\nhänelle. Hän tervehti heitä vielä heikkona, kasvot siteessä ja\nyksisilmäisenä, mutta jo aivan tervehtyneenä. Heti alussa hän sanoi\nheille:\n\n— Olen sairas. Nainen, jonka aioin ryöstää ja ottaa omakseni,\nriistäytyi käsistäni ja haavoitti minua pistolin perällä. Se oli\nkomendantti Wolodyjowskin vaimo... Syököön rutto Wolodyjowskin ja koko\nhänen sukunsa!\n\n— Käyköön niinkuin sanot! — vastasivat molemmat ratsumestarit.\n\n— Antakoon Jumala teille, uskollisille, onnea ja menestystä!...\n\n— Niin myös sinulle, herra!\n\nSitten he alkoivat heti puhua siitä, mitä heidän on tehtävä.\n\n— Ei voi viivytellä eikä lykätä sulttaanin palvelukseen rupeamista\nsotaan asti, — sanoi Azya, — sillä jo sen johdosta, mitä on tapahtunut\ntuolle naiselle, lakkaavat he luottamasta meihin ja hyökkäävät\nkimppuumme sapelein. Mutta ennenkuin he käyvät kimppuumme, hyökkäämme\nme kaupungin kimppuun ja poltamme sen Jumalan kunniaksi. Sen\nkourallisen sotamiehiä, mikä on jäänyt tänne, otamme sotavangiksi ja\nsamoin teemme niille asukkaille, jotka, ovat Puolan alamaisia, mutta\nvalakialaisten, armeenialaisten ja kreikkalaisten omaisuuden jaamme\nkeskenämme ja menemme Dniestrin tuolle puolen, sulttaanin maihin.\n\nKryczyński ja Adurowicz, jotka olivat jo pitkät ajat kuljeskelleet\nkaikkein villeimpien tataarilaisjoukkojen mukana ja ryöstelleet yhdessä\nniiden kanssa, olivat täydelleen villiintyneet ja siksipä heidän\nsilmänsä nyt. alkoivat loistaa.\n\n— Kiitos sinulle, herra, — sanoi Kryczyński, — sinun toimestasi meidät\npäästettiin tähän kaupunkiin, jonka Jumala nyt antaa käsiimme!...\n\n— Eikö Nowowiejski estellyt pääsyänne? — kysyi Azya.\n\n— Nowowiejski tiesi, että me siirrymme Puolan palvelukseen ja että sinä\nolet tulossa yhtyäksesi meihin, ja siksi hän piti meitä heikäläisinä\nniinkuin pitää sinua heidän miehenään.\n\n— Me olimme Moldaun puolella, — pisti väliin Adurowicz, — mutta kävimme\nKryczyńskin kanssa vierailulla hänen luonaan. Hän otti meidät vastaan\nkuin aatelismiehet ja sanoi: »Nykyisellä teollanne sovitatte vanhan\nsynnin, ja kun kerran hetmani, jolle Azya on mennyt teistä takuuseen,\nantaa teille anteeksi, niin ei minunkaan sovi katsoa teitä kieroon.»\nTahtoipa hän, että asettuisimme kaupunkiin, mutta me sanoimme: »Emme\ntee sitä, ennenkuin Azya Tuchay-beyn poika tuo meille hetmanin\nluvan...» Kuitenkin hän ennen lähtöään piti vielä pidot meille ja pyysi\nmeitä pitämään huolta kaupungin turvallisuudesta...\n\n— Noissa kemuissa, — lisäsi Kryczyński, — näimme hänen isänsä ja ämmän,\njoka odottaa miestään sotavankeudesta, ja sen neidin, jonka kanssa\nNowowiejski aikoo mennä naimisiin.\n\n— Ahaa! — sanoi Azya. — En vielä ole ennättänyt ajatella, että he\nkaikki ovat täällä... Ja neiti Nowowiejskan minä toin tänne!...\n\nHän löi yhteen käsiään, ja kun Halim kohta ilmestyi huoneeseen, sanoi\nAzya hänelle:\n\n— Heti kun lipekiläiseni näkevät kaupungin liekeissä, hyökätkööt\nlinnoituksessa olevien sotamiesten kimppuun ja pistäkööt niille veitsen\nkurkkuun; naiset ja vanha aatelismies köytettäköön kiinni ja heitä\nvartioitakoon, kunnes annan määräykseni.\n\nSen sanottuaan hän kääntyi Kryczyńskin ja Adurowiczin puoleen:\n\n— Itse en auta, koska olen heikko, mutta istuudun hevosen selkään ja\nedes katselen, mutta te, rakkaat toverit, toimikaa, toimikaa!\n\nKryczyński ja Adurowicz riensivät heti ovesta ulos. Azya lähti heidän\njälkeensä ja käskettyään tuoda hevosen ratsasti paaluaidan luo\nkatsellakseen korkean linnoituksen portista, mitä kaupungissa tulee\ntapahtumaan.\n\nJoukko lipekiläisiä alkoi myös kiipeillä paaluaidan luona olevalle\nvallille nauttiakseen verilöylyn näkemisestä. Kun ne Nowowiejskin\nsotamiehet, jotka olivat jääneet kaupunkiin, näkivät lipekiläisten\nkokoontuvan yhteen, niin he ajattelivat, että kaupungissa oli\njotakin katseltavaa, ja yhtyivät lipekiläisiin ilman mitään pelkoa\ntai pahoja aavistuksia. Muuten näitä kävelyllä olijoita oli tuskin\npariakymmentäkään, muut olivat kaupungin kapakoissa.\n\nSillävälin Adurowiczin ja Kryczyńskin joukot hajaantuivat nopeasti\nkaupungille. Näissä joukoissa oli etupäässä lipekiläisiä ja\ntšeremissejä, siis entisiä Puolan asukkaita, enimmäkseen aatelia,\nmutta koska siitä oli jo kauan, kun he olivat lähteneet maastaan,\nniin he olivat tuona kodittomuutensa aikana tulleet suuressa määrin\nvillien tataarilaisten kaltaisiksi. Heidän vanhat puolalaispukunsa\nolivat kuluneet riekaleiksi ja senvuoksi he yleensä olivat puettuja\nlammasnahkaturkkeihin, joissa villa oli päälläpäin ja jotka oli pantu\npaljaita, aron viimojen ja nuotiotulien mustuttamia ruumiita vastaan;\nheillä oli kuitenkin paremmat aseet kuin villeillä tataarilaisilla:\nkaikilla oli sapelit, kaikilla tulessa karaistut jouset ja monella\ntuliluikku. Mutta heidän kasvoissaan kuvastui sama julmuus ja verenhimo\nkuin heidän dobrucilaisten, bialogrodilaisten ja krimiläisten\ntoveriensakin kasvoissa.\n\nNyt kaupungille hajaannuttuaan he alkoivat juoksennella eri suuntiin\npäästellen kimeitä huutoja aivan kuin koettaen innostaa noilla\nhuudoilla toisiaan murhaan ja ryöstöön.\n\nMutta vaikka moni heistä, jo pani tataarilaiseen tapaan veitsen\nsuuhunsa, niin kaupungin asukkaat, jotka olivat kuten Jampolissakin\nvalakialaisia, armeenialaisia, kreikkalaisia ja osaksi tataarilaisia\nkauppiaita, katselivat heitä täysin rauhallisina. Puodit olivat\navoinna; kauppiaat istuivat puotiensa edessä turkkilaiseen tapaan,\npenkeillä, sormiellen rukousnauhojansa.\n\nLipekiläisten huudot vaikuttivat vain sen, että heitä katseltiin\nuteliaammin, koska luultiin heidän ryhtyvän leikkimään jotakin leikkiä.\n\nMutta yht'äkkiä alkoi torin reunoilta kohoilla savua ja kaikkien\nlipekiläisten suusta lähti niin kamala ulvonta, että kauhusta\nkalpenivat valakialaiset, armeenialaiset ja kreikkalaiset, kaikki\nheidän naisensa ja lapsensa.\n\nNuolia alkoi tulla kuin rajuna sadekuurona rauhallisten asukasten\npäälle. Heidän huutonsa, ovien ja ikkunaluukkujen kolahdukset niitä\nkiireesti suljettaessa sekaantuivat hevoskavioitten töminään ja\nrosvojen ulvontaan.\n\nKauppatori kietoutui savuun. Kuului huutoja: »Palaa! Palaa!» Samaan\naikaan alettiin murtaa auki puoteja, taloja, vetää tukasta ulos\nkauhistuneita naisia, heittää kaduille taloustavaraa, safiaania,\nmyymäläin tavaroita, vuoteita, joista untuvia kohoili pilvenä ilmaan.\nKuului maahan lyötyjen miesten vaikerteluja, valitushuutoja, koirien\nulvontaa, karjan mörinää, kun tuli saarsi ne tartuttuaan niiden takana\noleviin rakennuksiin; punaiset tulenliekit näkyivät päivälläkin mustia\nsavupilviä vastaan ja loimusivat yhä korkeammalle taivasta kohti.\n\nLinnoituksessa syöksyivät Azyan ratsumiehet heti alussa teurastamaan\njalkaväkeä, joka enimmäkseen oli aseetonta.\n\nSiinä ei oikeastaan käyty mitään taistelua; muutamia veitsiä\ntyönnettiin äkkiarvaamatta jokaisen puolalaisen rintaan; sitten\nleikattiin onnettomilta pää ja vietiin Azyan hevosen jalkain juureen.\n\nTuchay-beyn poika antoi suurimmalle osalle lipekiläisiään luvan mennä\nja yhtyä toveriensa verileikkiin; itse hän pysyi paikallaan ja katseli.\n\nKryczyńskin ja Adurowiczin työ peittyi savuun; palon käry ulottui\nlinnoitukseen asti; kaupunki paloi kuin jättiläisnuotio ja savupilvet\npeittivät näköalan; toisinaan pamahti savun keskellä pyssyn laukaus\naivan, kuin ukkosen jyrinä pilvestä, väliin näkyviin pakeneva ihminen\ntai ryhmä lipekiläisiä takaa-ajopuuhissa.\n\nAzya oli kauan paikallaan ja katseli riemu sydämessä; julma hymy\nväikkyi hänen huulillaan, joitten alta välähtelivät valkoiset hampaat,\n— hymy, joka oli sitäkin julmempi, kun siihen sekaantui paranevan\nhaavan tuottama kipu.\n\nRiemun lisäksi täytti ylpeyskin hänen sydämensä.. Rinnasta oli pudonnut\nse paino, minkä synnytti teeskentelemisen pakko, ja ensimmäisen kerran\nhän päästi täysin valloilleen vihan, jota oli salannut vuosikaudet. Nyt\nhän tunsi olevansa oma itsensä, tunsi olevansa oikea Azya, Tuchay-beyn\npoika.\n\nMutta samalla kertaa hän oli hyvin pahoillaan siitä, ettei Basia ollut\nkatsomassa tätä tulipaloa, tätä verilöylyä, ettei Basia näe häntä hänen\nuusissa hommissaan. Hän rakasti Basiaa, mutta samalla hänessä paloi\nraju halu kostaa Basialle.\n\n— Hän seisoisi tässä, hevoseni vieressä, — ajatteli hän itsekseen, — ja\nminä pitäisin häntä kiinni hiuksista ja hän syleilisi jalkojani, mutta\nsitten minä ottaisin hänet ja suutelisin hänen suutaan ja hän olisi\nminun, minun, minun... orjani?...\n\nEpätoivoon joutumasta esti häntä vain se toivo, että kenties\ntakaa-ajajat tai hänen matkan varrelle jättämänsä joukot tuovat Basian\ntakaisin hänelle. Tähän toivoon hän tarttui kuin hukkuva oljenkorteen\nja se antoi hänelle voimaa. Hän ei voinut ajatella, että olisi\nlopullisesti kadottanut hänet, sillä kovin paljon hän oli ajatellut\nsitä hetkeä, jolloin ottaa hänet vihdoin omakseen.\n\nHän seisoi portin luona siihen asti, kunnes nujerrettu kaupunki\nvaikeni, mikä tapahtui varsin pian, sillä Adurowiczin ja Kryczyńskin\njoukkoihin kuului yhtä paljon väkeä kuin koko kaupungissa oli\nasukkaita. Vain tulipaloa kesti kauemmin kuin ihmisten voihketta ja se\ntohisi ihan iltaan asti.\n\nAzya laskeutui alas hevosen selästä ja lähti hitain askelin avaraan\nhuoneeseensa; sen keskelle oli häntä varten levitetty lampaannahkoja.\nHän istuutui niille ja odotti kahden ratsumestarin tuloa.\n\nNämä tulivatkin pian ja heidän mukanaan vääpelit. Kaikki olivat\nriemastuneen näköisiä, sillä saalista oli saatu enemmän kuin\noli odotettukaan. Kaupunki oli ennättänyt jo paljon vaurastua\ntalonpoikaiskapinan jälkeen ja oli varakas. Oli otettu myös noin sata\nnuorta naista ja joukko yli kymmenen vuoden ikäisiä lapsia, jotka\nsaattoi edullisesti myydä itämaiden markkinoilla. Miehet, vanhat naiset\nja liian pienet lapset, jotka eivät olisi kestäneet matkan vaivoja, oli\nsurmattu. Lipekiläisten kädet höyrysivät ihmisen verestä, ja heidän\nlammasnahkaturkkeihinsa oli tarttunut palon käryä. Kaikki istuutuivat\nAzyan ympärille, ja Kryczyński sanoi:\n\n— Vain tuhkaläjä jää jälkeemme... Ennen sotaväen palaamista voisimme\nvielä mennä, Jampoliin, siellä on kaikenlaista tavaraa yhtä paljon tai\nenemmänkin kuin Raszkowissa.\n\n— Ei, — vastasi Tuchay-beyn poika,— Jampolissa on minun miehiäni, jotka\npolttavat kaupungin, mutta meidän on aika mennä kaanin ja sulttaanin\nmaihin.\n\n— Kuten käsket! Palaamme tuoden kunniaa ja saalista! — vastasivat\nratsumestarit ja vääpelit.\n\n— Täällä linnoituksessa on vielä naisia ja tuo aatelismies, joka\nkasvatti minua, — sanoi Azya. — Häntä on palkittava.\n\nTämän sanottuaan hän löi yhteen käsiään ja käski tuomaan vangit.\nHeidät tuotiin heti: itkettynyt rouva Boska, Zosia, joka oli valkoinen\nkuin palttina, Ewka ja vanha Nowowiejski, jonka kädet oli sidottu\nyhteen köydellä. Kaikki olivat pelästyksissään, mutta vielä enemmän\nhämmästyksissään siitä, mitä oli tapahtunut ja mikä oli heille täysin\nkäsittämätöntä. Ainoastaan Ewka aavisteli, mitä oli tapahtunut rouva\nWolodyjowskalle, miksi Azya tähän saakka ei ollut näyttäytynyt,\nmiksi oli pantu toimeen verilöyly kaupungissa ja miksi heidät oli\nsidottu kuin vangit, mutta hän ajatteli, että oli kysymyksessä\nhänen ryöstämisensä, että Azya raivosi vain rakkaudesta häneen eikä\nylpeydessään tahtonut pyytää hänen kättään hänen isältään, vaan\noli päättänyt ryöstää hänet väkivalloin. Kaikki tuo oli itsessään\npeloittavaa, mutta Ewka ei pelännyt ainakaan oman henkensä menettämistä.\n\nSisälle tuodut vangit eivät tunteneet Azyaa, sillä hänen kasvonsa\nolivat miltei kokonaan kääreessä. Mutta sitä suurempi pelko sai\nnaisten polvet vapisemaan, sillä ensihetkellä he luulivat villien\ntataarilaisten jollakin käsittämättömällä tavalla tuhonneen\nlipekiläiset ja vallanneen Raszkowin. Vasta nähdessään Kryczyńskin ja\nAdurowiczin he tulivat vakuutetuiksi, että olivat juuri lipekiläisten\nkäsissä.\n\nJonkin aikaa he katselivat äänettöminä toisiaan. Viimein vanha\nNowowiejski lausui epävarmalla, mutta kovalla äänellä:\n\n— Kenen käsissä me olemme?\n\nAzya alkoi päästellä auki kasvojensa siteitä ja pian olivat heidän\nnähtävinään hänen kasvonsa, jotka aikoinaan olivat olleet kauniit,\nvaikkakin villit, mutta jotka nyt oli turmeltu ainiaaksi, sillä nenä\noli murskattu ja toisen silmän paikalla oli mustansininen läiskä; ne\nolivat peloittavat kasvot, joista loisti kylmä kostonhimo ja joiden\nhymy oli kuin suonenvedon aiheuttama irvistys.\n\nHetken vielä hän oli vaiti, sitten hän suuntasi hehkuvan katseen\nvanhaan aatelismieheen ja vastasi:\n\n— Minun, Tuchay-beyn pojan käsissä!\n\nMutta vanha Nowowiejski oli jo ennättänyt tuntea hänet ja Ewkakin\noli tuntenut hänet, vaikka hänen sydämensä valtasi kauhistus ja\nvastenmielisyys, kun hän näki tuon omituisen pään.\n\nNeito peitti kasvonsa käsiinsä, joita ei oltu sidottu, mutta\naatelismies avasi suunsa, alkoi hämmästyksestä räpyttää silmiään ja\ntoisteli:\n\n— Azya! Azya!\n\n— Jota olette kasvattanut, jolle olette ollut isänä ja jonka selkä\nsinun isällisen kätesi toimesta vuoti verta...\n\nVeri nousi aatelismiehen päähän.\n\n— Petturi! — sanoi hän. — Oikeuden edessä saat vastata teoistasi!...\nKäärme!... Minulla on vielä poika...\n\n— Onpa tytärkin, — vastasi Azya, — jonka takia annoit piiskata minut\npuolikuoliaaksi, mutta tämän tyttären minä nyt lahjoitan joukkoni\nvähäpätöisimmälle tataarilaiselle, hänen palvelijakseen ja huvikseen!\n\n— Päällikkö! Lahjoita hänet minulle! — sanoi yht'äkkiä Adurowicz.\n\n— Azya! Azya! Olen sinua aina... — huudahti Ewka heittäytyen Azyan\njalkoihin.\n\nMutta Azya potkaisi häntä ja Adurowicz tarttui hänen olkapäihinsä ja\nalkoi vetää luokseen pitkin lattiaa. Nowowiejskin punastuneet kasvot\nmuuttuivat sinisiksi. Köydet kitisivät hänen käsissään, niin hän niitä\npingoitti, ja suusta lähti käsittämättömiä sanoja.\n\nAzya nousi nahoilta ja lähestyi häntä, aluksi hitaasti, sitten yhä\nnopeammin, niinkuin villit eläimet, kun valmistautuvat syöksymään\nsaaliinsa kimppuun. Viimein, tultuaan hänen luokseen, hän tarttui\nlaihan kätensä koukistetuilla sormilla aatelismiehen viiksiin ja alkoi\ntoisella kädellään lyödä säälimättömästi häntä kasvoihin ja päähän.\n\nKäheää korinaa kuului Nowowiejskin kurkusta ja viimein hän kaatui\nmaahan. Tuchay-beyn poika painoi polvellaan hänen rintaansa. Yht'äkkiä\npimeässä huoneessa välähti veitsi Azyan kädessä.\n\n— Armahtakaa! Pelastakaa! — vaikeroi Ewka.\n\nMutta Adurowicz iski häntä päähän ja pani sitten leveän kämmenensä\nhänen suulleen; sillä välin Azya käytteli veistä Nowowiejskia kohtaan.\n\nNäky oli niin kamala, että lipekiläisten vääpelienkin selkää pitkin\nkulkivat kylmät väreet, sillä Azya toimi harkitulla julmuudella,\nhitaasti, kuljetti veistä pitkin onnettoman aatelismiehen kaulaa tämän\nkoristessa kauheasti. Avatuista suonista pursui veri yhä voimakkaammin\nleikkelijän käsille ja virtasi lattialle. Viimein korina yhä enemmän\nheikkeni, ilma alkoi viheltäen kulkea puhkaistusta kurkusta ja kuolevan\njalat nytkähtelivät suonenvedontapaisesti ja kolahtelivat lattiaa\nvasten.\n\nAzya nousi.\n\nHänen silmänsä sattui nyt Zosia Boskan kalpeisiin, ihaniin kasvoihin.\nTyttö näytti kuolleelta; hän oli mennyt tainnoksiin ja eräs\nlipekiläisistä kannatti häntä käsillään. Azya sanoi:\n\n— Tuon tytön varaan itseäni varten, kunnes lahjoitan tai myyn hänet\njollekin.\n\nSitten hän kääntyi tataarilaisten puoleen:\n\n— Mutta nyt, heti takaa-ajajien palattua, lähdemme sulttaanin maille.\n\nTakaa-ajajat palasivat kaksi päivää myöhemmin, mutta tyhjin käsin.\n\nTuchay-beyn poika lähti sulttaanin maahan epätoivo ja raivo sydämessään\njättäen jälkeensä sinertävän harmaan tuhkaläjän.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKymmenen, jopa kaksitoista ukrainalaista penikulmaa oli niiden\npaikkojen väliä, joiden kautta Basia oli matkannut Chreptiowista\nRaszkowiin, ja koko tuo matka oli Dniestrin rantaa seuraten noin\nkolmekymmentä penikulmaa. Tosin oli yöpymispaikoista lähdetty\nliikkeelle jo ennen päivän koittoa eikä pysähdytty ennenkuin myöhään\nyöllä, mutta sittenkin oli koko retkeen vaikeasti kuljettavien kohtien\nja hevosten syöttämisen takia mennyt kolme päivää. Sen ajan ihmiset ja\nsotajoukot eivät yleensä kulkeneet näin nopeasti, mutta ken tahtoi tai\noli pakotettu, hän saattoi sen tehdä.\n\nOttaen tämän huomioon Basia laski, että paluumatkan Chreptiowiin hän\nvoisi tehdä vielä lyhyemmässä ajassa, etenkin kun teki sen ratsain ja\ntämä matkan oli pakomatka, jolla pelastuminen riippui nopeudesta.\n\nMutta kohta ensimmäisenä päivänä hän huomasi erehtyneensä, sillä kun\nhän ei voinut kulkea Dniestrin rantaa, vaan oli pakotettu tekemään\nsuuren kierroksen arojen kautta, niin hänen matkansa piteni valtavasti.\nSen lisäksi hän saattoi eksyä ja tuntui todennäköiseltäkin, että\neksyisi; saattoi kohdata sulamistilassa olevia jokia, tiettömiä\ntiheikköjä, soita, jotka eivät jäätyneet talvellakaan, kohdata esteitä\nihmisten tai eläinten puolelta, ja vaikka hän aikoi kulkea öisinkin,\nniin hänen oli kaikesta huolimatta pakko tulla vakuutetuksi siitä, että\njos kaikki sujuisi suotuisastikin, niin Jumala tiesi, milloin hän olisi\nChreptiowissa.\n\nHän oli onnistunut riistäytymään irti Azyan sylistä, mutta mitä\ntapahtuu sitten? Epäilemättä mikä muu tahansa oli parempi kuin oleminen\ntuossa kauhistuttavassa sylissä, mutta kuitenkin hänen verensä hyytyi\nkauhusta, kun hän ajatteli, mikä häntä odotti.\n\nHänelle välähti mieleen, että jos hän säästää hevosia, niin hänet\nehkä saadaan kiinni. Lipekiläiset tunsivat nämä arot perinpohjin, ja\ntuntui suorastaan mahdottomalta välttää heidän silmäänsä, pelastua\nheidän ajaessaan takaa. Olivathan he keväällä ja kesälläkin ajaneet\npäiväkaudet takaa tataarilaisia, vaikka silloin eivät hevosten kaviot\njättäneet jälkiä lumeen tai märkään maahan; he lukivat aroa kuin\navointa kirjaa; he näkivät kuin kotkan silmällä siinä kaikki, kykenivät\nvainuamaan kuin ajokoirat; heidän koko elämänsä oli takaa-ajoa. Turhaan\ntataarilaiset kulkivat usein jokia pitkin, etteivät jättäisi jälkiä:\nkasakat, lipekiläiset ja tšeremissit ja myös puolalaiset aroretkeilijät\nkykenivät löytämään heidät, keksimään »konsteja» heidän »konstejaan»\nvastaan ja hyökkäämään kimppuun niin äkkiä kuin olisivat ilmestyneet\nmaan alta.\n\nKuinka saattoi, paeta sellaisia miehiä? Vain jättämällä heidät niin\nkauas jälkeensä, että pitkä välimatka teki takaa-ajon mahdottomaksi.\nMutta siinä tapauksessa menettää hevosensa.\n\n— Ne menehtyvät aivan varmaan, jos yhä mennään samaa vauhtia kuin tähän\nasti, — ajatteli Basia kauhistuen, kun katseli niiden märkiä, höyryäviä\nkylkiä ja vaahtoa, joka putoili suurina möykkyinä maahan.\n\nVäliin hän hiljensi vauhtia ja alkoi kuulostaa, mutta silloin hän kuuli\ntakaa-ajon kuminaa jokaisessa tuulen henkäyksessä, lehtien rapinassa,\naroheinän kuivettuneitten varsien kahinassa, ohi lentävän linnun\nsiipien havinassa, vieläpä aron hiljaisuudessakin, kun korva erotti sen.\n\nJa pelästyneenä hän antoi hevosten taas nelistää ja ratsasti hurjaa\nvauhtia, kunnes hevosten korskunta ilmaisi, ettei näin voinut enää\njatkaa.\n\nYksinäisyyden ja avuttomuuden raskas tunne ahdisti häntä yhä enemmän.\nOi, millaista orpoutta hän tunsikaan, miten hänen sydämensä valtasikaan\nmurhe, yhtä suuri kuin perusteetonkin, sen johdosta, että kaikki\nihmiset, lähimmät ja rakkaimmatkin, olivat hänet näin hylänneet!\n\nSitten hän ajatteli vielä, että varmaankin Jumala rankaisi häntä\nnäin hänen seikkailuhalunsa vuoksi, hänen pyrkimisistään kaikille\npyyntiretkille ja sotaretkille vastoin miehensä tahtoa, hänen\nhuikentelevaisuudestaan ja vakavuudenpuutteestaan.\n\nTätä ajatellessaan hän rupesi itkemään, kohotti päänsä taivaaseen päin\nja alkoi toistella nyyhkyttäen:\n\n— Rankaise, mutta älä hylkää! Michalia älä rankaise, Michal on viaton!\n\nLähestyi yö ja sen mukana kylmyys, pimeys, tien epävarmuus ja\nlevottomuus. Esineet alkoivat näkyä huonosti, sekaantua, menettää\ntäsmälliset ääriviivansa ja samalla ikäänkuin elää salaperäistä elämää\nja vaania. Ryhmyiset paikat korkealla olevilla kallionkielekkeillä\nolivat kuin päitä, joissa oli pyöreät suippolakit ja jotka kurkistivat\njättiläiskokoisista muureista katsellen ääneti ja pahansuovasti,\nkuka siellä alempana on kulkemassa. Puitten oksat, jotka liikkuivat\ntuulessa, olivat liikkeiltään ihmisten kaltaisia: toiset nyökäyttelivät\nBasialle ikäänkuin tahtoen kutsua häntä luokseen uskoakseen hänelle\njonkin hirveän salaisuuden; toiset näyttivät varoittaen sanovan:\n»Älä lähesty!» Kaatuneitten puitten juuret näyttivät peloittavilta\nhirviöiltä, jotka olivat kyyristyneet hypätäkseen kimppuun.\n\nBasia oli rohkea, hyvin rohkea, mutta, kuten kaikki sen ajan ihmiset,\ntaikauskoinen. Siksipä, kun tuli aivan pimeä, hänen hiuksensa nousivat\npystyyn kauhusta ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan\nhänen ajatellessaan, että pahoja voimia saattoi asustaa niillä seuduin.\nErikoisesti hän pelkäsi vampyyria. Usko vampyyreihin oli hyvin levinnyt\nDniestrin varsilla ja Moldaun läheisyys vaikutti, että juuri nämä\nseudut, Jampolin ja Raszkowin tienoo, olivat siinä suhteessa huonossa\nmaineessa. Olihan paljon ihmisiä täällä saanut aikojen kuluessa äkkiä\nsurmansa ilman rippiä ja synninpäästöä.\n\nBasia muisti kaikki kertomukset, joita ritarit olivat iltaisin\nkertoneet takkavalkean ääressä Chreptiowissa. Oli kerrottu syvistä\nrotkoista, joista tuulen puhaltaessa kuului valittavia huutoja:\n»Jeesu, Jeesu!» — virvatulista, joista kuului korinaa, — nauravista\nkallioista, — kalpeista lapsista, »imijöistä», joilla oli viheriäiset\nsilmät ja ruma pää ja jotka pyysivät, että heidät otettaisiin satulaan,\nmutta sinne päästyään alkoivat imeä verta, — vartalottomista päistä,\njotka kävelivät hämähäkin jaloilla, — ja kaikkein peloittavimmista\nolioista, aikuisista vampyyreista, joita valakian kielellä sanottiin\n»brukolaheiksi» ja jotka suoraan hyökkäsivät ihmisten päälle.\n\nBasia alkoi tehdä ristinmerkkejä eikä lakannut, ennenkuin hänen\nkätensä uupui, mutta sen jälkeen hän vielä lausui litanian, sillä\nmistään muista aseista ei ollut apua pahoja voimia vastaan. Hänen\nmieltään rohkaisivat hevoset, jotka mitään levottomuutta osoittamatta\npärskähtelivät iloisesti. Väliin hän taputteli oman hevosensa kaulaa\nikäänkuin vakuuttautuakseen täten, että oli todellisessa maailmassa.\n\nYö, joka alussa oli ollut sangen pimeä, muuttui vähitellen yhä\nvaloisammaksi ja viimein alkoi harvan sumun läpi tuikkia tähtiä.\nBasialle tästä oli paljon etua, sillä ensiksikin hänen pelkonsa väheni\nja toiseksi hän saattoi tähtien mukaan määrätä suuntansa ja tiesi,\nmissä päin oli Chreptiow.\n\nTarkastellessaan seutua hän tuli siihen johtopäätökseen, että oli\njoutunut jo melko kauas Dniestristä, koska täällä oli vähemmän\nkallioita, maa avaraa, enemmän vuoria, joilla kasvoi tammimetsää, ja\ntavan takaa laajoja tasankoja.\n\nKerran toisensa jälkeen hän kuitenkin joutui rotkoihin, joihin hän\nlaskeutui jonkin verran peläten, sillä niiden pohjalla oli pimeätä ja\nsangen kylmä, pureva ilma. Muutamat olivat niin jyrkkäseinäisiä, että\ntäytyi kiertää ne, josta johtui paljon ajanhukkaa ja matka yhä piteni.\n\nSuurempaa haittaa oli sentään joista ja virroista, joita virtasi\nkokonainen verkosto Dniestriä kohti. Kaikki olivat sulina, ja hevoset\nhirnahtelivat pelokkaasti, kun astuivat yöllä tuntemattomiin vesiin,\njoiden syvyyttä eivät osanneet arvioida. Basia kulki yli vain\nsellaisista paikoista, joissa loiva ranta teki laskeutumisen helpoksi,\nsillä leveä uoma on matala. Niin oli kyllä useimmissa tapauksissa;\nmuutamissa ylimenopaikoissa kuitenkin vesi ulottui puoliväliin hevosten\nvatsoja; silloin Basia sotilasten tapaan oli polvillaan satulassa ja\npidellen sen etusakarasta koetti varjella jalkansa kastumiselta. Aina\nse ei sentään onnistunut ja pian hän tunsi jalkojensa kohmettuneen\npolviin asti.\n\n— Kunhan tulee päivä, niin ratsastan reippaammin! — toisteli hän\nitsekseen joka hetki.\n\nViimein hän saapui laajalle tasangolle, jossa kasvoi harvaa metsää,\nja nähdessään, että hevoset tuskin kykenivät vetämään jalkojaan, hän\npysähtyi lepäämään. Molemmat hevoset kurottivat samassa kaulansa maata\nkohti ja työntäen toisen etujalkansa edelle alkoivat innokkaasti kaivaa\nravinnokseen sammalta ja kuivettunutta ruohoa. Metsässä vallitsi\ntäydellinen hiljaisuus, jossa kuului vain hevosten hengitystä ja ruohon\nrausketta niiden pureskellessa.\n\nTyydytettyään pahimman nälkänsä tai paremmin sanoen silmänlumeeksi muka\nsyötyään tahtoivat molemmat hevoset ilmeisesti piehtaroida, mutta Basia\nei voinut suostua tyydyttämään niiden toiveita. Hän ei edes uskaltanut\nlaskeutua satulasta maahan, sillä hän tahtoi olla joka hetki valmis\njatkamaan pakomatkaansa.\n\nHän siirtyi kuitenkin Azyan hevosen selkään, sillä omalla hevosellaan\nhän oli ratsastanut viimeisestä syöttöpaikasta asti. Mutta vaikka Azyan\nhevonen oli hyvä ja jalorotuinen, niin se oli kuitenkin heikompi kuin\nBasian oma.\n\nSammutettuaan tämän jälkeen janonsa, kuten hän oli tehnyt muutamia\nkertoja matkansa varrella, hän tunsi nälkää. Siksi hän alkoi syödä\nniitä siemeniä, joita oli löytänyt pussillisen Tuchay-beyn pojan\nsatulasta. Ne maistuivat varsin hyviltä, joskin jonkin verran\nkitkeriltä. Hän söi kiittäen Jumalaa tästä odottamattomasta ravinnosta.\n\nMutta hän söi säästeliäästi, jotta sitä riittäisi Chreptiowiin asti.\nSitten alkoi yht'äkkiä uni vastustamattomalla voimalla painaa kiinni\nhänen silmiään, mutta samaan aikaan hän tunsi melkoista vilua, kun\nratsastuksen aiheuttama liikunta ei häntä lämmittänyt. Hänen jalkansa\nolivat aivan kohmettuneet; koko ruumiinsa hän tunsi äärettömän\nraukeaksi, varsinkin selkänsä ja hartiansa, jotka olivat väsyneet hänen\nkamppailussaan Azyan kanssa. Suuri heikkous valtasi hänet ja hänen\nsilmänsä sulkeutuivat.\n\nMutta hetken kuluttua hän aukaisi ne väkisin.\n\n— Ei! Nukun päivällä, ratsastaessani, — ajatteli hän, — sillä jos nyt\ntorkahdan, niin palellun...\n\nKuitenkin hänen ajatuksensa sekaantuivat yhä enemmän ja hämärtyivät\nmuodostaen sekavia kuvia, joissa esiintyi erämaa, pako ja takaa-ajo,\nAzya, pieni ritari, Ewka ja viimeiset tapahtumat; hän oli puoleksi\nunessa, puoleksi valveilla. Kaikki tuo tuntui rientävän eteenpäin\nniinkuin rientää aalto tuulen ajamana, ja hän, Basia, riensi mukana,\nilman pelkoa, ilman riemua, aivan kuin sopimuksesta. Azya ikäänkuin\najoi häntä takaa, mutta samalla puheli hänen kanssaan ja huolehti\nhevosista; herra Zagloba oli äkäinen, kun illallinen jäähtyi, Michal\nnäytti tietä ja Ewka ajoi heidän jäljessään reessä syöden taateleita.\n\nSitten nämä henkilöt himmenivät yhä enemmän aivankuin heidät olisi\nverhonnut pimeys — ja katosivat vähitellen; jäi jäljelle vain\njonkinmoinen ihmeellinen pimeys, jonka läpi katse ei tunkeutunut, mutta\njoka kuitenkin näytti tyhjältä ja loppumattomiin ulottuvalta... Se\ntunkeutui kaikkialle, tunkeutui Basian päähänkin ja sammutti sieltä\nkaikki näyt, kaikki ajatukset, niinkuin tuuli sammuttaa yöllä ulkona\npalavan soihdun.\n\nBasia nukahti, mutta onneksi hänet herätti, ennenkuin kylmä oli\nennättänyt pysähdyttää verenkierron hänen ruumiissaan, tavaton meteli.\nHevoset hätkähtivät yht'äkkiä. Ilmeisesti oli erämaassa tekeillä\njotakin tavatonta.\n\nBasia tuli silmänräpäyksessä tajuihinsa, sieppasi Azyan muskotin ja\nalkoi kuunnella hyvin tarkkaavasti ja sieraimet laajenneina. Hän oli\nsellainen luonne, että jokainen vaara silmänräpäyksessä herätti hänessä\nvalppauden, rohkeuden ja valmiuden puolustautumiseen.\n\nMutta tällä kertaa hän tarkemmin kuunneltuaan rauhoittui heti.\nÄänet, jotka olivat herättäneet hänet, olivat villisikojen röhkinää.\nJoko olivat sudet uhkaamassa porsaita tai olivat karjut alkaneet\nmustasukkaisuudessaan tapella keskenään; joka tapauksessa alkoi\nyht'äkkiä koko erämaa olla täynnä ääntä. Nuo siat olivat epäilemättä\njokseenkin kaukana, mutta yön hiljaisuudessa melu tuntui olevan lähellä\neikä Basia kuullut ainoastaan röhkinää ja vikinää, vaan myös viheltävän\näänen, joka syntyi niiden hengittäessä kiivaasti sierainten kautta.\nYht'äkkiä alkoi kuulua rasahtelua, kopinaa, risujen taittumista, ja\nkoko lauma, jota Basia ei kuitenkaan nähnyt, kiiti läheltä hänen\nohitseen ja painautui erämaan kätköihin.\n\nMutta tuossa parantumattomassa Basiassa heräsi hänen vaarallisesta\nasemastaan huolimatta silmänräpäyksessä metsästäjän vaistot ja hän oli\npahoillaan, kun ei ollut nähnyt ohi kiitävää laumaa.\n\n— Olisipa ollut hauska hiukan katsella! — sanoi hän itsekseen. — Mutta\nvähätpä siitä! Näin metsiä kulkiessani joudun vielä varmasti näkemään\nminkä mitäkin...\n\nSitten vasta hän tuli ajatelleeksi, että olisi, parempi, jos ei näkisi\nmitään, vaan pakenisi mahdollisimman kiireesti, ja hän lähti jatkamaan\nmatkaa.\n\nEi voinut jäädä pitemmäksi aikaa paikalle senkään vuoksi, että\nkylmyys ahdisteli häntä yhä kovemmin, kun taas hevosten liikkuminen\nlämmitti eikä sanottavasti uuvuttanut. Sensijaan hevoset, jotka\nolivat onnistuneet saamaan vain jonkinverran sammalta ja kuihtunutta\nruohoa, lähtivät liikkeelle sangen haluttomasti ja päät riipuksissa.\nPysähdyksen aikana härmä oli peittänyt niiden kyljet ja ne tuntuivat\ntuskin jaksavan kulkea laahustaa. Olivatkin kulkeneet puolesta päivästä\nasti miltei levähtämättä.\n\nRatsastettuaan yli ahon tähyillen taivaan tähtiä Basia joutui ei\nkovin tiheään, mutta mäkiseen metsään, jonka poikki kulki kapeita\nrotkoja. Tuli pimeämpää, ei vain sen johdosta, että rehevät puut\nloivat varjoa, vaan myös siksi, että maasta nousi höyryä ja se esti\nnäkemästä tähtiä. Oli ratsastettava umpimähkään. Vain rotkot olivat\njonkinmoisena osviittana Basialle, niin että hän tiesi suunnista, sillä\nkaikki ne kulkivat idästä Dniestriä kohti, niin että kun hän kohtasi\nniitä yhä uusia, niin hän saattoi otaksua kulkevansa pohjoista kohti.\nHän ajatteli kuitenkin, että tästä osviitasta huolimatta häntä aina\noli uhkaamassa se vaara, että joko etenee liian kauas Dniestristä tai\nlähestyy sitä liiaksi.\n\nKummassakin tapauksessa saattoi olo käydä vaaralliseksi, sillä\nliika loittoneminen pakottaisi kulkemaan ylettömän pitkiä matkoja,\npäinvastaisessa tapauksessa taas hän saattoi tulla Jampoliin ja joutua\nsiellä vihollisten käsiin. Oliko hän vasta lähestymässä Jampolia vai\noliko jo sillä ylängöllä vai oliko jo jättänyt Jampolin taakseen, siitä\nhänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä.\n\n— Pikemminkin saan selville, milloin sivuutan Mohilowin, — ajatteli\nhän, — sillä se on isossa syvänteessä, jota ulottuu pitkälle, niin että\nkenties tunnen sen.\n\nSitten hän katsellen taivaalle jatkoi ajatuksissaan:\n\n— Suokoon Jumala minun vain päästä Mohilowiin, sillä siellä alkaa jo\nMichalin valta-alue, siellä minua ei enää peloita mikään...\n\nSillä välin yö pimeni yhä. Onneksi oli metsässä lunta, jota vastaan\nmustat kannot ja oksat erottuivat, niin että saattoi kiertää ne. Sen\nsijaan oli Basian ratsastettava vielä hitaammin ja sen johdosta hänen\nmieltään alkoi taas ahdistaa pahojen henkien pelko, joka oli alkuyöstä\nsaanut hänen verensä hyytymään.\n\n— Jos näen alhaalla kiiluvat silmät, — ajatteli hän levottomana\nmielessään, — niin ei se tee mitään, se on susi; mutta jos ne kiiluvat\nihmisen korkeudella...\n\nSamassa hän huudahti ääneen:\n\n— Isän ja Pojan nimeen!...\n\nLieneekö ollut harhanäky vai lieneekö villikissa istunut oksalla, joka\ntapauksessa Basia näki selvästi silmäparin kiiluvan ihmisen korkeudella.\n\nPelosta pimeni kaikki hänen silmissään, ja kun hän saattoi uudestaan\nkatsoa, niin ei enää näkynyt mitään, kuului vain kahinaa oksien\nvälistä, mutta hänen sydämensä löi niin kuuluvasti kuin olisi tahtonut\nsärkeä rinnan.\n\nJa hän ratsasti eteenpäin kauan, kauan, toivoen hartaasti päivän\nkoittoa.\n\nYö tuntui kuitenkin jatkuvan loppumattomiin. Pian oli taas joki hänen\ntiellään. Basia oli jo jokseenkin kaukana Jampolin toisella puolen,\nRosawan rannoilla, mutta hän ei tietänyt ollenkaan, missä oli, arvasi\nvain olevansa menossa yhä pohjoista kohti, koska oli kohdannut taas\nuuden joen. Hän arvasi myös, että yö oli loppumassa, sillä oli tullut\npaljon kylmempi; nähtävästi pakasti, sumu oli haihtunut ja tähdet\nolivat taas näkyvissä, mutta kalpeampina ja heikosti valaisevina.\n\nViimein alkoi pimeys vähin erin väistyä. Kannot ja puitten oksat\nnäkyivät selvemmin. Metsässä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Aamu oli\ntulossa.\n\nJonkin ajan kuluttua Basia saattoi jo erottaa hevostensa värin. Viimein\nnäkyi idässä puiden oksien lomitse valoisa juova — oli tulossa päivä,\nvieläpä kaunis päivä.\n\nSilloin Basia alkoi tuntea ääretöntä väsymystä. Hänen suunsa avautui\nyhtämittaa pitkään haukotukseen ja silmät painuivat kiinni; pian hän\nnukahti sikeään uneen, mutta ei pitkäksi aikaa, sillä hänet herätti se,\nettä hänen päänsä sattui oksaan. Onneksi hevoset astelivat tavattoman\nhitaasti haukkaillen matkan varrella sammalta, minkä vuoksi isku oli\nniin lievä, ettei siitä ollut mitään haittaa. Aurinko oli jo noussut ja\nsen vaaleat, ihanat säteet tunkeutuivat lehdettömien oksien välitse.\nBasian mieli tuli taas rohkeaksi, kun hän näki tämän; hänen ja takaa—\najajien väliin oli jäänyt jo paljon aroa, paljon vuoria ja rotkoja ja\nkokonainen yö.\n\n— Kun vain eivät ottaisi minua kiinni jampolilaiset tai mohilowilaiset,\nsillä nuo toiset tuskin saavuttavat, — ajatteli hän.\n\nHän pani toivonsa siihenkin, että hän oli pakomatkan alussa ratsastanut\nkalliomaata, johon hevosen kaviot eivät jättäneet jälkiä.\n\nMutta pian hänet taas valtasi epätoivo.\n\n— Lipekiläiset kykenevät näkemään kallioissakin ja kivissäkin jäljet ja\ntulevat ajamaan takaa kiivaasti, jos vain heidän hevosensa kestävät.\n\nSe otaksuma, että hevoset kenties eivät kestäisi, oli kaikkein\ntodennäköisin. Riitti, kun Basia katsoi omia hevosiaan. Sekä hänen\nomansa että Azyan hevosen kupeet olivat sisäänpainuneet, päät\nriipuksissa, katse sammunut. Kulkiessaan ne painoivat tavan takaa\notsansa maata kohti siepatakseen hiukan sammalta tai pureksivat ohi\nkulkiessaan punertavia lehtiä, joita oli kuihtuneina jäänyt sinne tänne\nmataliin pensaisiin. Varmaankin niillä oli kuumettakin, koska joivat\nahneesti jokaisessa ylimenopaikassa.\n\nSiitä huolimatta Basia tultuaan kahden metsikön väliselle aukealle\nkentälle pani väsyneet hevoset taas nelistämään ja meni sitä vauhtia\ntoiseen metsikköön asti.\n\nRatsastettuaan sen läpi hän tuli toiselle aholle, joka oli vielä\nsuurempi ja mäkinen. Mäkien takaa, noin neljännespenikulman päästä,\nnäkyi savupatsas, joka kohosi korkealle ilmaan. Se oli ensimmäinen\nBasian tapaama asuttu paikka, sillä muuten tämä seutu oli,\nrantakaistaletta lukuunottamatta, erämaata tai oikeammin erämaaksi\ntehtyä, ei vain tataarilaisten hyökkäysten aikana, vaan pitkällisten\nsotien johdosta, joita kävivät toisiaan vastaan puolalaiset ja kasakat.\nCzarnieckin viimeisen sotaretken aikana, jolloin Busz hävitettiin,\noli kauppaloista tullut mitättömiä siirtoloita ja kylien kohdalle oli\nkasvanut viidakkoa. Ja Czarnieckin jälkeen oli ollut vielä niin paljon\nsotaretkiä, niin paljon taisteluja, niin paljon verilöylyjä, että niitä\noli jatkunut viime aikoihin asti, jolloin suuri Sobieski vapautti nämä\nseudut vihollisesta. Elämä oli taas alkanut versoa, mutta se tienoo,\njossa Basia kulki, oli kuitenkin vielä autiota; siellä piileskeli vain\nrosvoja, mutta näistäkin olivat miltei tehneet lopun Raszkowissa,\nJampolissa, Mohilowissa ja Chreptiowissa olevat sotilaskomennuskunnat.\n\nKun Basia näki tuon savun, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa ratsastaa\nsen luo, etsiä tuo talo tai maja tai olipa se vaikka vain nuotio,\nlämmitellä siinä ja virkistyä. Mutta pian hän tuli ajatelleeksi, että\nnäillä seuduilla on parempi kohdata susilauma kuin ihmisiä; ihmiset\nolivat täällä villimpiä ja julmempia kuin pedot. Oli siis hoputettava\nhevosia ja mahdollisimman nopeasti koetettava välttää tuota metsässä\nolevaa ihmisasumusta, sillä siellä oli odotettavissa ainoastaan kuolema.\n\nAivan vastapäätä olevan metsän reunassa Basia huomasi pienen\nheinäpieleksen. Mistään muusta välittämättä hän ratsasti sen luo\nsyöttämään hevosiaan. Ne söivät ahneesti painaen päänsä korvia myöten\nheiniin ja vetäen sieltä suuria heinätukkuja. Kuolaimet olivat tässä\nniille suureksi haitaksi, mutta Basia ei tahtonut päästää niitä auki,\nsillä hän järkeili, asiallisesti kylläkin, itsekseen seuraavasti:\n\n— Tuolla, mistä näkyy savua, on varmaankin talo, ja koska tässä on\nheinäpieles, niin talossa on hevosia, joilla voidaan ajaa minua takaa,\nja senvuoksi pitää olla valmiina.\n\nHän viipyi pieleksen luona kuitenkin noin tunnin verran, niin että\nhevoset saivat syödä kunnollisesti, ja hän itsekin vahvisti itseään\nsiemenillä, lähdettyään jatkamaan matkaa ja ratsastettuaan muutamia\nsatoja askeleita hän näki yht'äkkiä edessään kaksi ihmistä, jotka\nkantoivat risukimppuja selässään.\n\nToinen oli keski-ikäinen mies, jolla oli rokonarpiset kasvot ja kierot\nsilmät, ruma, peloittava, kasvoissa julma, petomainen ilme; toinen,\nkeskenkasvuinen poika, oli mielenvikainen. Sen saattoi huomata ensi\nsilmäyksellä hänen tylsästä hymystään ja älyttömästä katseestaan.\n\nNähdessään ratsastajan ja aseita molemmat heittivät risukimppunsa\nmaahan ja näyttivät kovasti pelästyvän. Mutta oli kohdattu niin äkkiä\nja he olivat niin lähellä, etteivät voineet lähteä pakoon.\n\n— Jumalalle kiitos! — sanoi Basia.\n\n— Iankaikkisiin aikoihin.\n\n— Mikä on tämän talon nimi?\n\n— Mikäpä nimi sillä olisi. Mökki vain!\n\n— Miten pitkä matka täältä on Mohilowiin?\n\n— Emme tiedä...\n\nVanhempi mies alkoi tarkasti katsella Basian kasvoja. Koska Basia oli\nmiehen puvussa, piti mies häntä nuorukaisena ja äskeisen pelon asemesta\nkuvastui yht'äkkiä hänen kasvoissaan röyhkeyttä ja julmuutta.\n\n— Mitenkä te olette noin nuori, herra ritari?\n\n— Mitä se sinuun kuuluu?\n\n— Ja yksinkö matkaatte? — sanoi mies astuen askelen lähemmäksi.\n\n— Sotaväki on tulossa jäljessäni.\n\nMies katseli laajaa kenttää ja vastasi:\n\n— Valetta. Ei ole ketään.\n\nSen sanottuaan lähestyi hän vielä pari askelta; hänen kierot silmänsä\nalkoivat kiilua synkästi ja samalla hän asettaen huulensa sopivasti\nalkoi matkia peltopyyn ääntä, ilmeisesti tahtoen täten kutsua jotakuta.\n\nKaikki tämä näytti Basiasta sangen vihamieliseltä. Empimättä hän\ntähtäsi pistolillaan miehen rintaan.\n\n— Vaikene, tai ammun sinut!\n\nMies vaikeni ja heittäytyi kasvoilleen maahan. Samoin teki\nmielenvikainen poika, mutta alkoi samalla pelosta ulvoa niinkuin susi.\nKenties hän oli aikoinaan menettänyt järkensä pelästyksestä, sillä\nhänen ulvontansa ilmaisi suurta kauhua.\n\nBasia antoi hevosten lähteä liikkeelle ja kiiti pois nuolen nopeudella.\nOnneksi metsä oli harvaa ja helppokulkuista. Pian oli hänen edessään\ntoinen aho, kapea, mutta sangen pitkä. Hevosille oli syönti antanut\nuusia voimia ja ne juoksivat vinhaa vauhtia.\n\nHe menevät kotiinsa, nousevat hevosen selkään ja lähtevät ajamaan takaa\nminua, — ajatteli Basia.\n\nHäntä lohdutti vain se, että hevoset juoksivat hyvin ja että siltä\npaikalta, niissä hän oli kohdannut miehet, oli jokseenkin pitkä matka\ntaloon.\n\n— Ennenkuin he tulevat talolleen ja saavat esille hevosensa, olen minä\ntämmöistä vauhtia ajaen päässyt heistä edelle penikulman tai kaksi.\n\nNiin asia olikin. Mutta kun oli kulunut muutamia tunteja ja Basia oli\ntullut vakuutetuksi, ettei häntä ajettu takaa, niin hän hidastutti\nkulkua. Silloin valtasi suuri pelko ja ahdistus hänen sydämensä ja\nsilmiin nousi väkisin kyyneliä.\n\nTuo kohtaus oli opettanut hänelle, mitä olivat ihmiset tämmöisillä\nseuduilla ja mitä heiltä saattoi odottaa. Tosin tämä ei ollut hänelle\nmitään yllättävää. Sekä omasta kokemuksestaan että chreptiowilaisten\nkertomuksista hän tiesi, että entiset rauhalliset asukkaat joko olivat\nmuuttaneet pois noilta seuduilta tai oli sota heidät hävittänyt; ne\ntaas, jotka olivat jääneet jäljelle, olivat eläneet ainaisessa sodan\npelossa, keskellä kotoisia melskeitä ja tataarilaisten hyökkäysten\nalaisina, olosuhteissa, joissa ihmiset ovat toisilleen susia, ilman\nkirkkoja ja uskontoa, ilman muita esimerkkejä silmiensä edessä kuin\nmurha ja polttaminen, tuntematta muuta oikeutta kuin nyrkkioikeuden;\nheistä olivat kadonneet kaikki inhimilliset tunteet ja he olivat\nvilliintyneet metsän petojen kaltaisiksi. Basia tiesi sen hyvin; mutta\nyksinäinen, erämaahan eksynyt, pakeneva, vilua ja nälkää näkevä ihminen\nodottaa vaistomaisesti ennen kaikkea kultaisiltaan olennoilta apua.\n\nNiinpä hänkin nähtyään tuon savun, joka oli ihmisasumuksen merkki, oli\nvaistomaisesti, sydämensä ensimmäistä vihjausta noudattaen, tahtonut\nmennä sinne, tervehtiä asukkaita Jumalan nimeen ja kallistaa heidän\nkattonsa alla väsyneen päänsä lepoon. Mutta julma todellisuus oli\nnäyttänyt hänelle heti hampaitaan niinkuin vihainen koira; siksi oli\nhänen mielensä katkera ja murheen ja pettymyksen kyynelet tulvahtivat\nhänen silmiinsä.\n\n— Ei mistään apua, ainoastaan Jumalalta, — ajatteli hän. — Kunpa en\nenää tapaisi ihmisiä!\n\nSenjälkeen hän alkoi miettiä, miksi tuo mies oli alkanut matkia\npeltopyytä: epäilemättä läheisyydessä oli vielä joitakin ihmisiä ja hän\ntahtoi kutsua ne paikalle. Hänelle tuli mieleen, että hän on rosvojen\nasumaseuduilla; joen varsilta karkoitetut rosvot olivat ilmeisesti\nasettuneet kauempana sisämaassa oleviin erämaihin, joissa laajojen\narojen läheisyys takasi heille suuremman turvallisuuden ja heidän oli\nhelpompi tarpeen tullen paeta.\n\n— Entä miten käy, — kysyi Basia, — jos kohtaan heitä useita tai\nihan kymmeniä? Musketilla surmaan yhden, kahdella pistolilla kaksi,\nsapelilla ehkä vielä kaksi, mutta jos niitä on vielä useampia, niin\nkuolen kauhean kuoleman.\n\nJa yhtä paljon kuin hän aikaisemmin keskellä yötä ja sen kauhuja oli\ntoivonut pikaista päivänkoittoa, yhtä hartaasti hän nyt odotti pimeän\ntuloa, joka saattoi helpommin kätkeä hänet pahojen ihmisten näkyvistä.\n\nKahdesti vielä pitkän ratsastusmatkansa kestäessä hän joutui kulkemaan\nläheltä ihmisiä.\n\nKerran hän näki korkean rinteen reunassa muutamia kymmeniä majoja.\nMahdollisesti niissä ei asunutkaan ammattirosvoja, mutta hän katsoi\nparhaaksi välttää niitä ratsastamalla täyttä laukkaa, sillä hän tiesi,\netteivät talonpojat olleet paljon parempia kuin rosvotkaan. Toisen\nkerran hän kuuli hakattavan puita kirveillä.\n\nOdotettu yö tuli viimein. Basia oli jo niin uupunut, että kun tuli\naukealle, puuttomalle arolle, sanoi itsekseen:\n\n— Täällä en lyö päätäni puihin ja senvuokst nukun nyt, vaikka\npaleltuisin.\n\nKun hän jo oli sulkenut silmänsä, niin hänestä näytti, kuin olisi\nkaukana valkoisella lumella muutamia mustia pilkkuja, jotka liikkuivat\neri suuntiin. Hetken hän vielä jaksoi vastustaa unta.\n\n— Ne ovat varmaankin susia! — ynähti hän hiljaa.\n\nMutta ennenkuin hän oli ratsastanut muutamia kymmeniäkään askelia,\nkatosivat nuo pilkut. Hän nukkui niin sikeästi, että heräsi vasta kun\nAzyan hevonen, jolla hän ratsasti, alkoi hirnua.\n\nHän katseli ympärilleen; hän oli metsän laidassa ja oli herännyt\noikeaan aikaan, sillä muuten hän olisi voinut murskautua puuta vastaan.\n\nYht'äkkiä hän huomasi, että toinen hevonen oli poissa.\n\n— Mitä on tapahtunut? — huudahti hän hyvin levottomana.\n\nOli tapahtunut sangen yksinkertainen asia: Basia oli tosin sitonut\noman hevosensa suitset sen hevosen satulan nappulaan, jolla itse\nratsasti, mutta kohmettuneilla sormillaan hän oli tehnyt sen huonosti\neikä ollut jaksanut vetää solmua kyllin tiukalle; suitset olivat\nsitten irtautuneet ja väsynyt hevonen oli jäänyt jälkeen joko etsimään\nravintoa lumen alta tai lepäämään.\n\nOnneksi Basian pistolit eivät olleet hänen oman satulansa kotelossa,\nvaan hänen vyöllään; ruutisarvi ja siemenpussi olivat niinikään hänen\nhallussaan. Hevosen menetys ei ollut kovin peloittava, sillä vaikka\nAzyan hevonen ei ollutkaan niin nopea kuin hänen omansa, niin se oli\nsensijaan paljon sitkeämpi kestämään vaivaa ja kylmää. Kuitenkin tuli\nBasian sääli lempihevostaan, ja hän päätti etsiä sen.\n\nSe häntä kuitenkin ihmetytti, ettei hän aroa tarkastellessaan nähnyt\nhevostaan ollenkaan, vaikka yö oli tavattoman valoisa.\n\n— Jäi, jäi, — ajatteli hän, — eteenpäin se ei varmastikaan ole mennyt;\nsen on täytynyt asettua johonkin syvänteeseen ja siksi sitä ei näy.\n\nHänen ratsunsa alkoi toistamiseen hirnua, vavahteli ja luimisti\nkorviaan, mutta aron suunnalta ei kuulunut mitään vastausta.\n\n— Lähden etsimään! — sanoi Basia.\n\nHän käänsi jo hevosensa, kun yht'äkkiä odottamaton levottomuus valtasi\nhänet ja oli kuin jonkun ihmisen ääni olisi huutanut:\n\n— Basia, älä mene!\n\nSamassa häiritsivät hiljaisuutta muut äänet, lähellä olevat, mutta\naivan kuin maan alta tulevat: siinä oli ulvontaa, korinaa, vinkumista,\nvalitusta, lopuksi peloittavaa, lyhyttä, katkonaista vikinää... Tuo\nkaikki oli sitäkin kamalampaa, kun arolla ei näkynyt mitään.\n\nKylmä hiki peitti Basian koko ruumiin ja hänen sinertäviltä huuliltaan\nkohosi huuto:\n\n— Mitä tämä on? Mitä tapahtuu?\n\nHän oli tosin arvannut heti, että sudet raatelivat hänen hevostaan,\nmutta ei voinut käsittää, miksi hän ei nähnyt sitä, kun äänistä\npäättäen kaikki tapahtui korkeintaan viidensadan askelen päässä hänestä.\n\nNyt ei ollut sopiva aika rientää avuksi, sillä hevonen oli varmaankin\njo revitty ja oli ajateltava omaa pelastumista. Basia ampui pistolilla\nlaukauksen pelotukseksi ja lähti jatkamaan matkaansa. Ratsastaessaan\nhän ajatteli tapahtumaa ja jonkin ajan kuluttua hänelle tuli mieleen,\nettä kenties sudet eivät olleetkaan repineet hänen hevostaan, koska nuo\näänet olivat kuuluneet maan alta.\n\nTämä ajatus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen ruumistaan, mutta\ntarkemmin harkittuaan hän muisti aavistelleensa läpi unen, että hän oli\nratsastanut alas vuorelta ja sitten taas noussut rinnettä ylös.\n\n— Niin on täytynyt tapahtua, — sanoi hän itsekseen, — minun on täytynyt\nnukkuessani ratsastaa jonkin rotkon poikki, jonka rinteet ovat loivat;\nsinne jäi hevoseni ja siellä sen kimppuun hyökkäsivät sudet.\n\nLoppu yöstä meni seikkailuitta. Ratsu, joka edellisenä aamuna oli\nsyönyt jonkin verran heiniä, osoittautui sangen kestäväksi, niin että\nBasia ihan ihmetteli sen voimaa. Se oli jalorotuinen tataarilainen\nhevonen, suurikokoinen ja aivan rajattomiin asti kestävä. Lyhyitten\npysähdysten aikana, jotka Basia katsoi tarpeellisiksi, se söi kaikkea\nvalikoimatta, sammalta, lehtiä, kalusipa puun kuortakin, ja kulki\nyhä vain kulkuaan. Ahoilla Basia antoi sen nelistää. Silloin se ähki\nhiukan ja hengitti kuuluvasti; kun se pysähdytettiin, niin se pärskyi,\nvavahteli ja painoi päänsä alas, mutta pysyi pystyssä..\n\nJos ei Basian oma hevonen olisikaan joutunut susien saaliiksi, niin se\nei kuitenkaan olisi kestänyt tämmöistä kulkua.\n\nSeuraavana aamuna Basia, luettuaan aamurukouksensa, alkoi laskea aikaa.\n\n— Azyan käsistä riistäydyin torstaina puolenpäivän aikaan, — sanoi\nhän itsekseen, — ja ajoin täyttä laukkaa yön tuloon asti; sitten meni\nmatkatessa yö, sitten kokonainen päivä, sitten taas koko yö ja nyt on\nalkanut kolmas päivä. Jos takaa-ajajia on lähetetty, niin niiden on\ntäytynyt jo kääntyä takaisin, eikä Chreptiow voi olla kaukana, sillä en\nole säästänyt hevosia.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi:\n\n— Oi, on jo aika, on jo aika! Jumala, armahda minua!\n\nVäliin hänet valtasi halu lähestyä jokea, sillä sen rannoilla hän\nolisi pikemmin huomannut, missä oli, mutta häntä peloitti, kun hän\nmuisti, että viisikymmentä Azyan lipekiläistä oli jäänyt Gorzeńskin luo\nMobilowiin. Hän tuli ajatelleeksi, että kun hän oli tehnyt niin suuren\nkierroksen, niin hän ehkä ei ollutkaan ratsastanut vielä Mohilowin ohi.\n\nMatkan varrella hän oli koettanut tosin aina, milloin uni ei ollut\nsulkenut hänen silmiään, katsella tarkoin, näkyikö hyvin iso syvänne,\nsen kaltainen, missä sijaitsi Mohilow, mutta mitään sellaista hän ei\nollut huomannut; saattoihan syvänne sitäpaitsi muuttua kapeammaksi\nja olla kokonaan toisen näköinen Mohilowin luona kuin syvemmällä,\nse saattoi päättyä tai tulla kapeaksi muutaman sadan askelen päässä\nkaupungista, lyhyesti: Basialla ei ollut vähäisintäkään käsitystä\nsiitä, missä oli.\n\nHän rukoili vain lakkaamatta Jumalaa, että olisi lähellä, sillä hän\ntunsi, ettei jaksaisi enää kauan kestää vaivoja, kylmää ja unettomuutta\nsekä lopuksi nälkää; kolme päivää hän oli elänyt pelkillä siemenillä,\nja vaikka hän oli niitä tarkoin säästellyt, niin tänä aamuna hän oli\nsyönyt viimeisen siemenen ja pussi oli tyhjä.\n\nNyt häntä elätti ja lämmitti vain toivo, että Chreptiow on lähellä.\n\nPaitsi toivo lämmitti häntä varmaankin myös kuume. Basia tunsi\nselvästi, että oli kuumeessa, sillä vaikka ilma oli tullut yhä\nkylmemmäksi, olipa suorastaan pakkanen, niin hänen kätensä ja jalkansa,\njotka matkan alkupuolella olivat olleet kohmettuneet, olivat nyt aivan\nkuumat ja häntä vaivasi kova jano.\n\n— Kunhan en vain menisi tainnoksiin, — sanoi hän itsekseen. Kunpa\nsaisin vaikka viimeisen hengenvetoni ajan olla Chreptiowissa, tavata\nMichalin, sitten käyköön niinkuin Jumala tahtoo...\n\nHänen oli taaskin mentävä monien jokien ja virtojen yli, jotka olivat\njoko matalia tai jäätyneitä; muutamissa virtasi vettä pinnalla, mutta\nsen alla oli luja ja kannattava jää. Kuitenkin hän pelkäsi kaikkein\nenimmän näitä ylimenopaikkoja sentähden, että hevonenkin, vaikka muuten\nei ollut arka, ilmeisesti pelkäsi niitä. Veteen tai jäälle astuessaan\nse hirnui, luimisti korvansa, usein pani vastaan, ja kun pakotettiin\nmenemään, astui varovasti asettaen jalan toisen jalan edelle ja\nhaistellen levitetyillä sieraimillaan.\n\nKeskipäivä oli jo ohi, kun Basia ratsastaessaan sankassa metsässä tuli\njoelle, joka oli suurempi muita, ennen kaikkea tuntuvasti leveämpi.\nHänen arvelunsa mukaan se saattoi olla Ladawa tai Kalusik. Tämä näky\nsai hänen sydämensä sykkimään ilosta.\n\nJoka tapauksessa Chreptiowin täytyi olla jokseenkin lähellä; vaikka\nBasia olisi mennyt sen ohikin, niin hän voi aina katsoa olevansa\npelastettu, sillä siellä oli enemmän asutustakin eikä ihmisiäkään\ntarvinnut niin paljon pelätä. Mikäli Basia saattoi nähdä olivat joen\nrannat jyrkkiä, vain yhdessä paikassa näytti olevan kivikkoa ja\njäänpaineesta vesi oli noussut rannoille ja oli siinä kuin matalassa,\nmutta leveässä astiassa. Rannat olivat jäässä, keskellä virtasi leveä\nvesivyö; mutta Basia arveli, että sen alla oli jäätä kuten tavallisesti.\n\nRatsu astui jokeen jonkin verran vastaan pannen, kuten kaikissa\nylimenopaikoissa, kaula kurotettuna ja haistellen edessä olevaa\nlunta. Virtaavan veden kohdalle saavuttuaan Basia tapansa mukaan kävi\npolvilleen satulassa ja piteli molemmin käsin kiinni sen etusakarasta.\n\nVesi loiski hevosen kavioitten alla. Jää veden alla oli todellakin\nvahvaa, kostunutta; kaviot iskivät siihen kuin kiveen, mutta nähtävästi\nolivat hevosenkengät tylsyneet pitkällä, paikoittain kallioisella\ntiellä, sillä hevonen alkoi lipua; sen jalat levisivät aivan kuin\nolisivat olleet liukumassa pois sen alta; yht'äkkiä se kaatui\neteenpäin, niin että sen sieraimet kastuivat vedessä, nousi jaloilleen,\nmutta takajalat pettivät, se nousi taas, mutta alkoi samassa\npelästyneenä juosta ja lyödä hurjasti kavioillaan.\n\nBasia nykäisi suitsista, mutta silloin kuului kumeata rusahtelua ja\nhevosen takajalat painuivat syvyyteen.\n\n— Jeesus, Jeesus! — huudahti Basia.\n\nHevonen, jonka etujalat vielä olivat lujalla pohjalla, ponnisteli\nvoimakkaasti, mutta nähtävästi ne jääpalat, joiden varassa se\nponnisteli, alkoivat luisua pois sen jalkojen alta, sillä se painui\nsyvemmälle ja alkoi käheästi ähkiä.\n\nBasialla oli vielä niin paljon aikaa ja mielenmalttia, että tarttui\nhevosen harjaan ja meni sen kaulaa myöten hevosen edessä olevalle\neheälle jäälle. Sille hypätessään hän kaatui ja kastui vedessä. Mutta\nnoustuaan hän tunsi vankan pohjan jalkojensa alla ja tiesi olevansa\npelastettu.\n\nHän tahtoi pelastaa vielä hevosenkin, kurottautui eteenpäin, tarttui\nsuitsiin ja peräytyen toista rantaa kohti alkoi vetää kaikin voimin.\n\nMutta hevonen painui syvemmälle eikä saanut enää etujalkojaankaan\nvahvalle jäälle. Suitset kiristyivät yhä tiukemmalle, mutta hevonen\nvajosi yhä. Viimein näkyi ainoastaan kaula ja otsa jään yläpuolella.\nSe alkoi lopulta voihkia aivan ihmisen äänellä ja näytti samalla\nhampaitaan; sen silmät katsoivat Basiaa sanomattoman surullisesti aivan\nkuin olisivat tahtoneet sanoa: »Minua ei voi enää pelastaa; päästä\nkäsistäsi suitset, muuten vedän sinutkin mukanani...»\n\nSe ei ollutkaan enää pelastettavissa, ja Basian täytyi hellittää\nsuitset.\n\nKun hevonen oli kokonaan kadonnut jään alle, meni Basia toiselle\nrannalle, istahti lehdettömän pensaan juurelle ja alkoi nyyhkyttää kuin\npikku lapsi.\n\nHänen tarmonsa oli hetkeksi aivan lopussa. Sen lisäksi katkeruus ja\nsuru, jotka olivat täyttäneet hänen sydämensä, kun hän oli kohdannut\nihmisiä, tuntuivat nyt entistä suuremmilta. Kaikki oli häntä vastaan:\nteitten eksyttäväisyys, pimeys, luonnonvoimat, ihminen, eläin, —\nainoastaan Jumalan käsi näytti pitävän huolta hänestä.\n\nTähän hyvään, suloiseen, isälliseen huolenpitoon hän oli pannut lapsen\ntavoin kaiken luottamuksensa, mutta nyt sekin petti hänet. Basiassa\nvallitsi tunne, jota hän ei voinut selvästi ilmaista, mutta jonka hän\nsensijaan voimakkaasti tunsi sydämessään.\n\nMitä hänellä oli jäljellä? Valitus ja kyynelet! Olihan hän ollut\nniin toimekas, niin rohkea, niin sitkeä kuin näin heikko ihmisparka\nvoi olla. Nyt oli hukkunut hänen hevosensakin, viimeinen pelastuksen\ntoivo, viimeinen turva, — ainoa elävä olento, joka oli ollut hänen\nläheisyydessään. Ilman tätä hevosta hän tunsi olevansa avuton niin\nkaukana Chreptiowista, metsien, rotkojen ja arojen keskellä, ei vain\naseettomana ihmisten ja petojen hyökkäyksiä vastaan, vaan vielä lisäksi\nyksinään, hyljättynä.\n\nHän itki kyynelensä kuiviin. Sitten seurasi uupumus, voimattomuus,\nneuvottomuuden tunne niin voimakkaana, että se oli melkein tyyneyttä.\nHuoattuaan syvään kerran ja toisen hän sanoi.\n\n— Jumalan tahtoa vastaan en voi mitään... kuolen tänne...\n\nJa hän sulki silmänsä, jotka äsken vielä olivat olleet kirkkaat ja\niloiset, mutta nyt olivat sisäänpainuneet ja ilmeettömät.\n\nVaikka hänen ruumiinsa tuntui hetki hetkeltä yhä enemmän nääntyvän,\nniin ajatus lenteli kuitenkin hänen päässään kuin pelästynyt lintu\nja sydän oli myös levoton. Jos ei kukaan maailmassa olisi rakastanut\nhäntä, niin olisi ollut helpompi kuolla, mutta häntähän kaikki\nrakastivat niin suuresti!\n\nJa hän kuvitteli mielessään, miten käy, kun Azyan petoksesta ja hänen\npaostaan saadaan tieto; miten häntä etsitään, miten viimein löydetään\nsinisenä, paleltuneena, ikuiseen uneen nukkuneena tämän pensaan\njuurelta joen varrelta. Ja yht'äkkiä hän lausui ääneen:\n\n— Oi, mikä epätoivo valtaakaan Michalin! Ah!\n\nJa sitten hän alkoi pyytää häneltä anteeksi vakuuttaen syyttömyyttään.\n\n— Michal, — sanoi hän pannen mielikuvituksessaan kätensä Michalin\nkaulaan, — minä tein kaikki mihin kykenin, mutta se oli vaikeata,\narmaani, Jumala ei tahtonut...\n\nJa hänet valtasi niin suuri rakkaus mieheensä, niin suuri halu edes\nkuolla hänen läheisyydessään, että hän kokosi voimansa, nousi ja lähti\nkulkemaan..\n\nAluksi oli kulku tavattoman vaikeaa. Pitkän ratsastusmatkan aikana\nolivat hänen jalkansa tottuneet pois kävelemisestä ja ne tuntuivat\nhänestä vierailta. Onneksi hänellä ei ollut vilu, vaan päinvastoin\njokseenkin lämmin, sillä kuume ei jättänyt häntä hetkeksikään.\n\nMetsään painauduttuaan hän kulki tarmokkaasti eteenpäin pitäen\nsilmällä, että aurinko oli hänen vasemmalla puolellaan. Se oli\nkiertänyt jo Moldaun puolelle, sillä oli iltapuoli, ehkä noin kello\nneljän aika.\n\nBasia ei nyt pelännyt lähestyä Dniestriä, sillä hänestä tuntui, että\noli jo sivuuttanut Mohilowin.\n\n— Kunpa tietäisin sen varmasti, kunpa tietäisin! — toisteli hän\nkohottaen sinertyneet ja samalla kuumeesta hehkuvat kasvonsa taivasta\nkohti. — Jospa jokin eläin tai puu voisi puhua ja sanoisi: Chreptiowiin\non penikulma, kaksi, — niin sen jaksaisin vielä jotenkuten kulkea...\n\nMutta puut olivat vaiti, tuntuivatpa vihamielisiltäkin ja haittasivat\njuurillaan hänen kulkuaan. Basia kompasteli vähän väliä niiden lumen\nalla piileviin kiemuraisiin ja törröttäviin juuriin.\n\nJonkin ajan kuluttua hän tunsi olonsa sietämättömän raskaaksi. Hän\nheitti hartioiltaan pois lämpimän päällystakkinsa ja kulki vain\nnuttusillaan. Näin kevennettyään asuaan hän kulki kulkemistaan yhä\nkiiruummin, väliin kompastuen, väliin kaatuen lumen täyttämiin\nkuoppiin. Hänen hienosta safiaanista tehdyt saappaansa, joiden\nsisustana oli turkista, mutta joissa ei ollut varsinaisia nahkapohjia,\nolivat kyllä erinomaiset reellä ajettaessa tai ratsastettaessa,\nmutta eivät suojelleet riittävästi hänen jalkojaan kolahteluilta\nkiviin ja juurakoihin, jotapaitsi ne olivat monta kertaa kastuneet\nylimenopaikoissa ja sitten olleet märkinä jaloissa, joita nyt poltti\nkuume, niin että ne saattoivat pian mennä rikki metsässä.\n\n— Saavutan paljain jaloin joko Chreptiowin tai kuoleman, — ajatteli\nBasia.\n\nJa surullinen hymy valaisi hänen kasvojaan, sillä häntä lohdutti\nkuitenkin se, että hän kulki niin sitkeästi, ja jos hän kuolisi tielle,\nniin Michal häntä muistellessaan ei voisi moittia häntä mistään.\n\nJa koska hän nyt oli ajatuksissaan kaiken aikaa puhellut miehensä\nkanssa, niin hän sanoi:\n\n— Oi, Michal, joku muu ei olisi pystynyt tämmöiseenkään, esimerkiksi\nEwka...\n\nEwkaa hän oli muistanut usein tämän pakoretkensä aikana ja usein hän\noli rukoillut Ewkan puolesta, sillä hänestä oli selvää, että jos Azya\nei rakastanut tätä tyttöä, silloin tytön ja kaikkien Raszkowissa\nolevien vankien kohtalo oli kauhea.\n\n— Huonommin on heillä asiat kuin minulla, — toisteli hän tavan takaa ja\nsai siitä ajatuksesta uusia voimia.\n\nMutta nyt, kun oli kulunut tunti, toinen ja kolmas, vähenivät hänen\nvoimansa joka askelella. Aurinko alkoi vähitellen hävitä Dniestrin\ntaakse ja loi ennen sammumistaan taivaalle punaisen ruskon. Sitten tuo\nkullalle ja purppuralle hohtava kajastus alkoi tummua ja tulla yhä\nkapeammaksi; ensin se oli ollut kuin yli puolen taivaan ulottuva meri,\nsitten siitä tuli järvi, sen jälkeen joki, joesta puro, viimein se\nloisti kuin kirkas nauha, joka oli pingoitettu länteen, — ja sitten sen\nsijalle tuli pimeys.\n\nOli tullut yö.\n\nKului vielä tunti. Metsä muuttui mustaksi ja salaperäiseksi, ja kun\nsiinä ei käynyt tuulen hengähdystäkään, niin se oli äänetön, aivan\nkuin olisi syventynyt miettimään, mitä tekisi tuolle eksyneelle olento\nraukalle. Mutta tuossa kuolemanhiljaisuudessa ei ollut mitään hyvää,\npäinvastoin tunteettomuutta ja jäykkyyttä.\n\nBasia kulki eteenpäin haukkoen yhä tiheämpään kuivaan suuhunsa ilmaa,\nkaatui yhä useammin sekä pimeyden takia että voimattomuudesta.\n\nHänen päänsä oli pystyssä, mutta hän ei enää tähyillyt tähtiä,\nsillä hänellä ei ollut enää mitään käsitystä suunnastaan. Hän kulki\nkulkeakseen. Kulki sen tähden, että hän alkoi nähdä jo kuoleman näkyjä,\nhyvin selviä ja ihania.\n\nNiinpä neljä metsän sivua alkaa nopeasti kiitää toisiaan kohti, yhtyy\nneljäksi seinäksi ja muodostaa Chreptiowin olohuoneen. Basia on siinä\nja näkee kaikki selvästi. Takassa on mahtava tuli ja penkeillä istuvat\nkuten tavallisesti upseerit; herra Zagloba ärsyttelee herra Snitkoa;\nherra Motówidlo istuu äänettömänä ja katsoo tuleen, ja kun tulesta\nkuuluu vinkuvaa ääntä, sanoo venytetyllä äänellään: »Kiirastulessa\noleva sielu, mitä tahdot?» Herra Muszalski ja herra Hromyka pelaavat\nnoppapeliä Michalin kanssa. Basia tulee heidän luokseen ja sanoo:\n»Michal, minä istuudun penkille ja nojaan hiukan sinuun, sillä voin\nhieman pahoin.» Michal syleilee häntä: »Mikä sinun on, kissanpoika?\nOlisikohan...?» Ja hän painautuu lähemmäksi Basian korvaa ja kuiskaa\njotakin, mutta Basia vastaa: »Voi, miten pahoin voin!» Miten valoisa ja\nrauhallinen onkaan tuo huone, miten annas tuo Michal, — mutta Basia voi\nniin pahoin, että häntä peloittaa...\n\nBasia voi lopulta niin pahoin, että kuume lakkaa yht'äkkiä; se on jo\nkuoleman edellä käypää heikkoutta. Näyt katoavat. Hän tulee tajuihinsa\nja muistaa.\n\n— Olen pakenemassa Azyaa, — sanoo Basia itsekseen, — olen metsässä,\nyöllä, en jaksa kulkea Chreptiowiin asti ja kuolen.\n\nKuumeen jälkeen tulee hänelle nopeasti kylmä ja se leviää koko\nruumiiseen, luihin asti. Hänen jalkansa notkahtavat ja hän on\npolvillaan lumessa, puun edessä.\n\nEi pieninkään pilvi himmennä nyt hänen ajatuksensa kirkkautta. Hyvin\nvaikeata on hänen erota elämästä, mutta hän tietää erittäin hyvin,\nettä kuolee, ja tahtoen jättää sielunsa Jumalan huomaan alkaa lausua\nkatkonaisella äänellä:\n\n— Nimeen Isän ja Pojan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRukouksen keskeyttävät yht'äkkiä omituiset äänet, terävät, läpitunkevat\nja narisevat; ne leviävät epämiellyttävinä ja kauas kantautuvina yön\nhiljaisuudessa.\n\nBasia avaa suunsa. Kysymys: »Mitä tämä on?» — jähmettyy hänen\nhuulilleen. Hetkeksi hän panee vapisevat sormensa kasvoilleen aivan\nkuin ei ottaisi uskoakseen ja hänen suustaan lähtee yht'äkkiä huuto:\n\n— Oi, Jeesu, oi, Jeesu! Ne ovat kaivonvipuja, tuossa on Chreptiow! Oi,\nJeesu!\n\nSenjälkeen tämä ihmisolento, joka hetkistä aikaisemmin oli tehnyt\nkuolemaa, nousee pystyyn ja huohottaen, vavisten, silmät täynnä\nkyyneliä, rinta aaltoillen juoksee metsän läpi, kaatuu ja nousee\nuudestaan hokien:\n\n— Siellä juotetaan hevosia! Se on Chreptiow! Ne ovat meidän\nkaivonvipujamme!... Vaikka vain portille, vaikka vain portille... Oi,\nJeesu!... Chreptiow! Chreptiow!...\n\nMetsä harvenee, aukenee näkyviin lumikenttä ja kunnas, josta muutamia\nkiiluvia silmäpareja katselee juoksevaa Basiaa.\n\nMutta ne eivät ole susien silmiä... Ah, Chreptiowin ikkunoista\nvilkuttaa suloinen, kirkas ja pelastava valo, — siinä on »linnoitus»,\ntuolla kunnaalla, itäinen puoli metsään päin.\n\nMatkaa oli vielä muutamia satoja askeleita, mutta Basia ei enää\ntietänyt, milloin hän oli juossut sen. Kylän puoleisella portilla\nseisovat sotamiehet eivät tunteneet häntä pimeässä, mutta antoivat\nhänen tulla luullen häntä joksikin asialle lähetetyksi pojaksi,\njoka oli palaamassa komendantin luo, viimeisin voimin Basia\nsyöksähti keskelle aukeata, juoksi kaivonvipujen ohi, missä äsken\ntarkastuskierrokselta palanneet rakuunat juottivat hevosiaan, — ja\nseisoi päärakennuksen ovella.\n\nPieni ritari ja Zagloba istuivat kahdareisin penkillä takan ääressä ja\nmaistellen tuopeistaan puhelivat Basiasta, jonka arvelivat parhaillaan\nemännöivän Raszkowissa: Molemmat olivat alakuloisia, sillä he ikävöivät\nhäntä hirveästi, ja molemmat kiistelivät joka päivä siitä, milloin hän\npalaa.\n\n‒ Jumala varjelkoon äkillisistä suojailmoista, sateista ja kelirikosta,\nsillä siinä tapauksessa mene tiedä, milloin hän palaa, — puhui Zagloba\nsynkkänä.\n\n— Talvea kestää vielä, — vastasi pieni ritari, — ja kahdeksan tai\nkymmenen päivän kuluttua alan katsella Mohilowiin päin.\n\n— Mielestäni olisi ollut parempi, ettei hän olisi lähtenyt. Mitäpä\nelämästäni Chreptiowissa tulee ilman häntä.\n\n— Miksi neuvoitte päästämään?\n\n— Älä pane omiasi, Michal! Sinun keksintösi se oli...\n\n— Kunhan vain palaisi terveenä!\n\nPieni ritari huokasi ja lisäsi:\n\n— Terveenä ja mahdollisimman pian!...\n\nSamassa narahti ovi ja jokin pieni, kurja, repaleinen, luminen olento\nalkoi surkeasti uikuttaa kynnyksellä:\n\n— Michal, Michal!...\n\nPieni ritari hypähti pystyyn, mutta hämmästyi ensi hetkellä siinä\nmäärin, että jäi seisomaan paikalleen kuin kivettyneenä, kädet\nlevällään, alkoi vilkuttaa silmillään ja — seisoi yhä.\n\n— Michal!... Azya petti... tahtoi ryöstää minut... mutta pakenin ja...\npelasta!\n\nSen sanottuaan hän alkoi huojua ja kaatui maahan kuin kuollut.\nWolodyjowski syöksähti hänen luokseen, nosti kuin höyhenen\nkäsivarsilleen ja päästi vihlovan huudon:\n\n— Laupias Kristus!\n\nMutta Basian onneton, sinertävä pää riippui elottomana hänen\nolkapäätään vastaan. Luullen pitävänsä ruumista sylissään alkoi ritari\nhuutaa suurella äänellä:\n\n— Basia on kuollut... kuollut... voi!\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTieto Basian saapumisesta levisi salaman nopeudella Chreptiowissa,\nmutta ei kukaan muu kuin pieni ritari, Zagloba ja palvelusnaiset nähnyt\nhäntä sinä iltana eikä seuraavinakaan.\n\nHuoneen kynnyksellä pyörryttyään Basia tuli vielä niin paljon\ntajuihinsa, että saattoi edes muutamin sanoin kertoa, mitä oli\ntapahtunut ja miten, mutta sitten hän meni uudestaan tainnoksiin\nja myöhemmin illalla hän ei enää tuntenut edes miestään, vaikka\nhäntä virvoiteltiin kaikin keinoin, lämmitettiin, annettiin viiniä,\nkoetettiin syöttää. Oli selvää, että hänessä oli alkanut pitkällinen ja\nankara sairaus.\n\nSillävälin oli koko Chreptiow joutunut liikkeeseen. Kuultuaan »rouvan»\npalanneen puolikuolleena kerääntyivät sotamiehet aukealle kuin\nmehiläisparvi; kaikki upseerit kokoontuivat olohuoneeseen ja odottivat\nhiljaa kuiskutellen kärsimättömästi tietoja sivuhuoneesta, jonne Basia\noli pantu makaamaan. Pitkään aikaan ei kuitenkaan saatu tietää mitään.\nTosin silloin tällöin kulki juoksujalkaa huoneen läpi palvelusnaisia\nmilloin keittiöön hakemaan kuumaa vettä, milloin apteekkiin noutamaan\nlääkkeitä, voiteita ja kääreitä, mutta heitä ei saanut viivyttää.\nEpävarmuus painoi raskaasti kaikkien sydämiä. Yhä suurempia joukkoja,\nmyös kylän väkeä, kokoontui aukealle; kysymyksiä kierteli joukon\nkeskuudessa, levisi tieto Azyan petoksesta ja siitä, että »rouva» oli\npelastunut pakenemalla, mutta ollut pakoretkellä kokonaisen viikon\nsyömättä ja nukkumatta.\n\nNämä uutiset raivostuttivat joukkoa. Suuri kiihtymys vallitsi\nsotamiesten keskuudessa, mutta sitä vaimensi pääsemästä kuuluviin\npelko, että kovat äänet vaikuttaisivat haitallisesti sairaaseen.\n\nViimein pitkän odotuksen jälkeen tuli upseerien luo Zagloba silmät\npunaisina ja hiusten jäännökset törröttävinä. Koko joukko syöksähti\nhänen luokseen ja sitten sateli hiljaisella äänellä tehtyjä, mutta\nkiihkeitä kysymyksiä:\n\n— Elääkö? Elääkö?\n\n— Elää, — vastasi vanhus, — mutta Jumala tietää, onko tunnin kuluttua...\n\nHänen äänensä takertui kurkkuun, alahuuli alkoi vavahdella ja tarttuen\nyht'äkkiä käsillään päähänsä hän lysähti penkille.\n\nSitten tukahdutetut nyyhkytykset panivat hänen rintansa nytkähtelemään.\n\nSen nähtyään Muszalski syleili Nienaszyniecia, vaikka muuten ei juuri\npitänytkään hänestä, ja alkoi hiljaa itkeä, johon itkuun Nienaszymec\nheti yhtyi. Motówidlon silmät pullistuivat aivan kuin hän olisi\ntahtonut niellä jotakin, mikä ei ottanut mennäkseen alas, Snitko alkoi\nvapisevin käsin avata takkiaan, Hromyka kohotti kätensä ja alkoi siinä\nasennossa kävellä huoneessa.\n\nSotamiehet näkivät ikkunoista nämä epätoivon ilmaukset ja luullen\nrouvan kuolleen alkoivat pitää ääntä ja valitella kuuluvasti. Kuultuaan\ntuon melun Zagloba syöksähti raivostuneena ulos aukealle.\n\n— Hiljaa, hulttiot! Iskeköön ukkonen teihin! —huudahti hän hillityllä\näänellä.\n\nJoukko vaikeni heti ymmärtäen, ettei vielä ollut itkun aika, mutta ei\npoistunut aukealta. Zagloba palasi huoneeseen jonkin verran tyyntyneenä\nja istuutui taas penkille.\n\nSilloin tuli palvelustyttö sivuhuoneen ovesta.\n\nZagloba riensi hänen luokseen.\n\n— Miten siellä?\n\n— Nukkuu.\n\n— Nukkuu? Jumalan kiitos!\n\n— Kenties Jumala suo...\n\n— Mitä tekee herra komendantti?\n\n— Herra komendantti on vuoteen ääressä.\n\n— Se on hyvä! Mene asiallesi!\n\nZagloba kääntyi upseerien puoleen ja sanoi toistaen palvelustytön sanat:\n\n— Ehkä Jumala Kaikkivaltias on armollinen. Nukkuu! Jonkinmoista toivoa\nsyntyy minussa... Uh!...\n\nJa muutkin huokasivat syvään. Sitten painautuivat tiheään piiriin\nZagloban ympärille ja alkoivat kysellä:\n\n— Hyväinen aika, miten kaikki kävi? Mitä on tapahtunut? Miten hän on\nvoinut paeta jalkaisin?\n\n— Aluksi hän ei paennut jalkaisin, — kuiskasi Zagloba, — vaan kahdella\nhevosella, sillä tuon koirankuonolaisen, piru hänet periköön, hän\nsuisti satulasta.\n\n— Tuskin voi uskoa korviaan!\n\n— Iski häntä pistolin perällä silmien väliin, ja kun he silloin olivat\njäljellä muista, niin ei kukaan sitä nähnyt eikä lähtenyt ajamaan\ntakaa. Toisen hevosen söivät häneltä sudet, toinen hukkui jään alle.\nVoi laupias Kristus! Kulki raukka yksin metsiä, mitään syömättä, mitään\njuomatta!...\n\nZagloba alkoi taas nyyhkiä ja keskeytti vähäksi aikaa kertomuksensa.\nMuutkin upseerit itkivät ja vaipuivat penkeille ihmeissään ja\nkauhuissaan Ja murheissaan rakastetun naisen kohtalosta.\n\n— Tultuaan Chreptiowin luo, — jatkoi Zagloba kertomustaan, — ei enää\ntuntenut seutua ja valmistautui jo kuolemaan ja vasta kuultuaan\nkaivonvipujen narinan huomasi olevansa lähellä kotiaan ja laahautui\nviimeisin voimin...\n\n— Kun Jumala on suojellut häntä tuollaisissa vaiheissa, — sanoi\nMotówidlo pyyhkien kyynelistä märkiä viiksiään, — niin Hän suojelee\nhäntä vielä nytkin.\n\n— Se on varmaa! Sanoitte, ihan paikalleen! — kuiskasivat useat äänet.\n\nSamassa kuului aukealta taas kovempaa ääntä. Zagloba syöksähti taas\nraivostuneena ulos.\n\nSiellä olivat miehet tiheänä joukkona, pää pään vieressä; nähdessään\nZagloban ja kaksi muuta upseeria sotamiehet asettuivat puoliympyrään.\n\n— Hiljaa, senkin juuttaat! — alkoi Zagloba. — Muuten minä käsken...\n\nMutta piiristä astui esille Zydor Lušnia, rakuunavääpeli, todellinen\nmasurilainen, Wolodyjowskin suosikki. Otettuaan pari askelta eteenpäin\nhän ojentautui suoraksi, asentoon ja sanoi päättävällä äänellä:\n\n— Teidän armonne! Kun tuo senkin vietävä tahtoi tehdä väkivaltaa\nrouvallemme, niin ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin että me\nlähdemme häntä vastaan ja kostamme, se on tahtomme. Mitä minä sanon,\nsitä pyytävät kaikki. Ja kun herra eversti ei voi tulla mukaan, niin\nmenemme jonkun toisen johdolla vaikka Krimiin asti, kunhan vain saamme\nhänet käsiimme ja kostamme rouvamme puolesta!...\n\nItsepintainen, kylmä talonpojan uhma kuului vääpelin sanoista; muut\nrakuunat ja muiden lippukuntien miehet alkoivat kiristellä hampaitaan\nja hiljaa kalistella sapeleitaan ja tuhista ja murahdella.\n\nTuossa kumeassa mörinässä, joka muistutti karhun mörinää yön\npimeydessä, oli jotakin suorastaan peloittavaa.\n\nVääpeli seisoi suoraksi ojentautuneena ja odotti vastausta, hänen\nmukanaan odottivat kokonaiset rivistöt ja kaikkien itsepintaisuus\nja katkeroituminen oli niin suuri, että asianmukainen sotilaallinen\nkurikin pyrki unohtumaan.\n\nVähän aikaa kesti äänettömyyttä. Yht'äkkiä jokin ääni kauempana\nriveissä huudahti:\n\n— Tuon roiston veri on paras lääke rouvalle!\n\nZagloban vihastus haihtui, sillä häntä liikutti tuo sotamiesten\nkiintymys Basiaan ja kaiken lisäksi hänen mieleensä välähti, kun\nmainittiin lääkettä, uusi ajatus, nimittäin että Basialle oli\nhankittava lääkäri.\n\nEnsin aluksi ei syrjäisessä Chreptiowissa kukaan ollut tullut sitä\najatelleeksi, mutta Kamienecissa asui useita lääkäreitä, muun muassa\neräs kreikkalainen, kuuluisa mies, rikas, monen talon omistaja ja\nniin oppinut, että häntä yleensä pidettiin taikurina. Saattoi vain\nepäillä, että näin äveriäs mies kenties ei haluaisi mistään hinnasta\nlähteä tämmöiseen erämaahan, hän, jota ylimyksetkin puhuttelivat\n»ylhäisyydeksi».\n\nZagloba ajatteli vähän aikaa ja sanoi sitten:\n\n— Ansaitun koston tuo lurjusten lurjus kyllä saa; lupaan sen teille\nja varmaa on, että hän mieluummin odottaisi kostoa itse kuninkaalta\nkuin Zaglobalta. Ei vain tiedetä, onko hän enää elossa, sillä\nriistäytyessään hänen käsistään iski rouva häntä pistolin perällä\nsuoraan naamatauluun. Mutta nyt ei ole aika ajatella sitä, sillä ensin\non rouva pelastettava.\n\n— Olemme valmiit antamaan hänen pelastamisekseen vaikka oman\nterveytemme! — vastasi Lušnia.\n\nJoukko alkoi taas murista vahvistaakseen tosiksi vääpelin sanat.\n\n— Kuule, Lušnia! — sanoi Zagloba. — Kamienecissa asuu lääkäri Rodopul.\nMenet hänen luokseen, sanot, että Podolian herra kenraali on loukannut\njalkansa aivan kaupungin läheisyydessä ja odottaa apua. Heti, kun\nlääkäri on tullut kaupungin ulkopuolelle, otat hänet kiinni, panet\nratsun selkään tai säkkiin ja tuot yhtäpäätä Chreptiowiin. Käsken\nsijoittamaan hevosia tielle aina vähän matkan päähän toisistaan, niin\nettä hän saa ratsastaa täyttä laukkaa. Varo vain, että tuot hänet\nelävänä, sillä kuolleesta ei meille ole apua.\n\nTyytyväisyyden murinaa kuului joka puolelta. Luśnia kiersi tuimasti\nviiksiään ja sanoi:\n\n— Otan hänet kynsiini enkä päästä irti ennenkuin Chreptiowissa!\n\n— Ala mennä!\n\n— Kuulkaahan, teidän armonne!\n\n— Mitä vielä?\n\n— Entä jos hän sen jälkeen kuolla kutjahtaa?\n\n— Kutjahtakoon, kunhan tulee elävänä tänne! Ota kuusi miestä ja mene!\n\nLušnia lähti.\n\nMuut olivat iloisia, kun saattoivat tehdä edes jotakin rouvan hyväksi.\nHe riensivät satuloimaan hevosia ja vähän myöhemmin lähti kuusi\nmiestä Kamieneciin ja heidän jäljessään lähdettiin viemään hevosia\nasetettaviksi tien varrelle.\n\nZagloba palasi huoneeseen tyytyväisenä itseensä.\n\nHetken kuluttua tuli sivuhuoneesta Wolodyjowski muuttuneena, puoleksi\nälyttömänä, välinpitämättömänä osanoton ja lohdutuksen sanoille.\nIlmoitettuaan Zagloballe Basian yhä nukkuvan hän istahti penkille ja\nkatsoi kalpeana oveen, jonka takana Basia makasi. Upseerit luulivat\nhänen kuulostavan ja pidättivät sentähden henkeään, niin että huoneessa\nvallitsi täydellinen hiljaisuus.\n\nJonkin ajan kuluttua hiipi Zagloba varpaillaan pienen ritarin luo.\n\n— Michal, — sanoi hän, — lähetin hakemaan lääkäriä Kamienecista,\nmutta... kenties on lähetettävä hakemaan vielä jotakuta?...\n\nWolodyjowski katsoi, kokosi ajatuksiaan, mutta ei näyttänyt ymmärtävän.\n\n— Pappia, — sanoi Zagloba. — Pappi Kamiński voisi ennättää aamuksi.\n\nSilloin pieni ritari sulki silmänsä, käänsi hirveän kalpeat kasvonsa\nuuniin päin ja alkoi hokea nopeasti:\n\n— Jeesu, Jeesu, Jeesu!\n\nZagloba ei kysellyt enempää, vaan lähti antamaan määräyksiä.\n\nKun hän tuli takaisin, ei Wolodyjowski enää ollut huoneessa. Upseerit\nkertoivat Zagloballe, että sairas oli alkanut kutsua miestään, ei\ntiedetty kuumehoureissako vai tajuissaan.\n\nVanha aatelismies näki pian omin silmin, että se oli tapahtunut\nkuumeessa.\n\nBasian poskilla oli heleä puna; pintapuolisesti katsoen hän näytti\nterveeltä, mutta hänen kylläkin kiiluvat silmänsä olivat sameat ja\nsilmäterät näyttivät painuneen valkuaiseen; hänen valkeat kätensä\netsivät yksitoikkoisin liikkein jotakin peitteeltä. Wolodyjowski oli\nhänen jalkojensa juuressa puolikuolleena.\n\nTavan takaa sairas mutisi jotakin hiljaa tai lausui kuuluvammin\njoitakin sanoja, joista kaikkein useimmin toistui »Chreptiow».\nNähtävästi hänestä toisinaan tuntui, että oli vielä matkalla.\n\nZagloban teki levottomaksi ennen kaikkea tuo kätten liike peitteellä,\nsillä siinä hän näki lähestyvän kuoleman merkin. Hän oli kokenut mies\nja oli nähnyt monen ihmisen kuolevan, mutta ei koskaan ollut hänen\nsydäntään raadellut sellainen suru kuin nyt, kun hän näki tuon kukkasen\nkuolevan noin aikaisin.\n\nHän ymmärsi, että vain Jumala saattoi estää tuon elämän sammumisen.\nSiksi hän polvistui vuoteen ääreen ja alkoi rukoilla hartaasti.\n\nBasian hengitys tuli yhä raskaammaksi ja muuttui vähitellen korinaksi.\nWolodyjowski hypähti pystyyn hänen jalkojensa juuresta. Zaglobakin\nnousi polvistuneesta asennostaan; ei kumpikaan sanonut toiselleen\nsanaakaan, katselivat vain toisiaan silmiin ja katseissa kuvastui\nkauhua. He luulivat Basian nyt kuolevan. Mutta tätä kesti vain vähän\naikaa. Pian Basia alkoi hengittää rauhallisemmin ja hitaammin.\n\nSiitä alkaen he olivat yhtämittaa pelon ja toivon välillä. Yö kului\näärettömän hitaasti. Upseeritkaan eivät menneet levolle, vaan istuivat\nolohuoneessa milloin katsellen sivuhuoneen oveen, milloin kuiskaillen\ntoisilleen, milloin torkahdellen.. Palvelija kävi määräajoin lisäämässä\npuita takkaan, ja joka kerta ovenrivan liikahtaessa he nousivat\nseisomaan luullen, että sieltä tulee Wolodyjowski tai Zagloba ja he\nkuulevat kauheat sanat:\n\n— Hän ei ole enää elossa!\n\nKukot alkoivat laulaa, mutta Basia kamppaili yhä kuumeen kanssa.\nAamuyöstä syntyi kova, myrsky ja sade, se pieksi seiniä, ulvoi katossa,\niski välistä takan tuleen niin, että huoneeseen pöllähti savua ja\nlenteli kipinöitä. Päivän sarastaessa Motówidlo meni hiljaa ulos, sillä\nhänen oli lähdettävä tarkastuskierrokselle. Viimein valkeni päivä\nkalpeana, pilvisenä ja valaisi riutuneita kasvoja.\n\nAukealla alkoi tavanmukainen liike, kuului läpi tuulen vinkunan\nhevosten töminää tallista ja kaivonvipujen liikettä ja sotamiesten\nääniä, mutta pian kuului myös kellon kilahtelua: pappi Kamiński oli\ntullut.\n\nKun hän astui sisään puettuna valkoiseen messukasukkaan, niin upseerit\npolvistuivat. Kaikista tuntui siltä, että oli tullut juhlallinen hetki,\njonka jälkeen epäilemättä saapuisi kuolema. Sairas ei ollut tajuissaan,\njoten pappi ei voinut ripittää häntä, vaan antoi ainoastaan viimeisen\nvoitelun ja alkoi sen jälkeen lohduttaa pientä ritaria ja kehoittaa\nhäntä alistumaan Jumalan tahtoon. Mutta Wolodyjowskille eivät nuo\nlohduttelut merkinneet mitään, sillä mikään ei voinut vaikuttaa häneen\nhänen tuskassaan.\n\nKoko päivän liihoitteli kuolema Basian lähettyvillä. Niinkuin\nhämähäkki, joka on piiloutunut johonkin verkkonsa pimeään nurkkaan,\ntulee väliin näkyviin ja laskeutuu näkymätöntä lankaa pitkin alaspäin,\nniin kuolemakin näytti joinakin hetkinä jo laskeutuvan Basian päätä\nkohti. Jo usean kerran olivat läsnäolijat nähneet sen varjon lankeavan\nBasian otsalle, nähneet Basian valoisan sielun jo levittävän siipiään\nlentääkseen pois Chreptiowista jonnekin kauas avaruuteen, elämän\nrajan tuolle puolen; sitten kuolema taas niinkuin hämähäkki vetäytyi\npiilopaikkaansa ja toivo täytti sydämet.\n\nMutta se oli vain heikko ja hetkellinen toivo, sillä ei kukaan\nuskaltanut odottaa, että Basia voittaisi tämän tautinsa. Ei sitä\nodottanut Wolodyjowskikaan, ja hänen murheensa tuli niin suureksi, että\nZagloba, vaikka itsekin oli hyvin järkytetty, alkoi huolestua ja pyysi\nupseereita pitämään silmällä päällikköään.\n\n— Herran tähden, vartioikaa häntä, — sanoi hän, — sillä hän työntää\nveitsen sydämeensä!\n\nWolodyjowskille ei tosin tullut tämmöistä mieleenkään, mutta tuskissaan\nja murheissaan hän kysyi itseltään tavan takaa:\n\n— Kuinka minä voin jäädä, kun hän menee pois Kuinka voin päästää tämän\narmaani lähtemään yksin? Mitä hän sanoo, kun katsoo ympärilleen eikä\nnäe minua luonaan?\n\nJa näin ajatellen hän halusi koko sydämestään kuolla yhdessä Basian\nkanssa, sillä aivan niinkuin hän ei voinut kuvitella elämää maan päällä\nilman Basiaa, samoin hän ei käsittänyt, että Basia voisi olla toisessa\nelämässä onnellinen ilman häntä ja kaipaamatta häntä.\n\nIltapäivällä pahaa ennustava hämähäkki hävisi taas piilopaikkaansa,\nBasian poskilta hävisi puna, ja kuume väheni niin, että sairas tuli\njossakin määrin tajuihinsa.\n\nJonkin aikaa hän makasi silmät kiinni, sitten avasi ne, katsoi pientä\nritaria kasvoihin ja kysyi:\n\n— Michalku, olenko Chreptiowissa?\n\n— Olet, rakkaani! — vastasi Wolodyjowski purren yhteen hampaitaan.\n\n— Ja seisotko sinä todellakin luonani?\n\n— Kyllä! Miten voit?\n\n— Oi, hyvin!...\n\nHän ei näyttänyt itsekään olevan varma siitä, eikö hän nähnyt vain\nkuumeen synnyttämiä harhakuvia. Mutta tästä hetkestä lähtien hän tuli\nyhä enemmän tajuihinsa.\n\nIllalla tuli miehineen vääpeli Lušnia ja pudisti pussista ulos\nkamienecilaisen lääkärin kaikkine lääkkeineen. Mies oli puolikuollut.\nMutta kun hänelle selvisi, ettei hän, kuten oli luullut, ollut joutunut\nrosvojen käsiin, vaan hänet oli tuotu tällä tavoin sairaskäynnille,\nniin hän ensimmäisen heikkoutensa voitettuaan ryhtyi heti toimeensa,\nvarsinkin kun Zagloba näytti hänelle toisessa kädessään olevaa pussia,\njoka oli täynnä kultaa, ja toisessa kädessään olevaa ladattua pistolia\nsanoen:\n\n— Tässä on palkka elämästä ja tässä kuolemasta!\n\nVielä samana yönä tai oikeastaan päivän sarastaessa pahaa ennustava\nhämähäkki meni lopullisesti piiloon; lääkärin lausunto: »Tulee kauan\nsairastamaan, mutta paranee» — kiiri iloisena kaikuna ympäri koko\nChreptiowin. Kun Wolodyjowski sen ensiksi kuuli, niin hän lankesi\nmaahan ja alkoi nyyhkyttää niin, että olisi luullut hänen rintansa\nhalkeavan; Zagloba meni aivan heikoksi riemusta, hiki nousi hänen\nkasvoilleen ja hän sai toin tuskin, huudetuksi: »Juomaan!» Upseerit\nsyleilivät toisiaan.\n\nMutta aukealle kokoontuivat uudestaan rakuunat, muut sotamiehet\nja Motówidlon kasakat. Tuskin kyettiin estämään heitä puhkeamasta\nhuutoihin. He tahtoivat lopuksi jollakin tavoin osoittaa iloaan ja\nalkoivat pyytää, että muutamat Chreptiowin kellareissa kahleissa olevat\nvangit saataisiin hirttää »rouvan» kunniaksi.\n\nMutta pieni ritari ei suostunut siihen.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nVielä viikon Basia oli niin sairas, että jos ei lääkäri olisi\nvakuuttanut toista, niin sekä pieni ritari että Zagloba olisivat\nluulleet hänen elämänsä liekin sammuvan millä hetkellä tahansa. Vasta\ntuon ajan kuluttua tuli hänen tilansa tuntuvasti paremmaksi; hän oli\ntäysin tajuissaan, ja vaikka lääkäri oli sanonut, että hänen olisi\nvielä pakko olla vuoteessa kuukausi tai puolitoista, niin varmaa oli\njo, että hän parantuu täydellisesti ja tulee entisiin voimiinsa.\n\nWolodyjowski, joka ei hänen sairautensa aikana poistunut askeltakaan\nhänen vuoteensa äärestä, alkoi rakastaa häntä tänä aikana — mikäli se\noli mahdollista — vielä tulisemmin eikä nähnyt mitään muuta maailmassa\nkuin hänet. Toisinaan, kun hän istui Basian luona ja katseli hänen\nkasvojaan, jotka vielä olivat laihat ja riutuneet, mutta iloiset, ja\nnoita silmiä, joihin päivä päivältä yhä selvemmin palasi entinen tuli,\nvaltasi hänet halu nauraa ja itkeä ja huutaa ilosta:\n\n— Minun Basiani tervehtyy, tervehtyy!\n\nJa hän kiiruhti suutelemaan Basian käsiä, suutelipa väliin hänen\npikku jalkojaankin, jotka niin urheasti olivat kahlanneet syvän lumen\nläpi Chreptiowiin, sanalla sanoen, hän rakasti ja kunnioitti Basiaa\ntavattomasti. Hän tunsi olevansa suuressa kiitollisuuden velassa\nKaitselmukselle ja kerran hän sanoi Zagloban ja upseerien läsnäollessa:\n\n— Olen vähäväkinen mies, mutta vaikka minun pitäisi tehdä työtä\nnäännyksiin asti, niin hankin toki sen verran, että voin rakennuttaa\nkirkon, edes puisen. Ja joka kerta, kun sen kello kumahtaa, muistan\nJumalan laupeutta ja sieluni on täynnä kiitollisuutta!\n\n— Suokoon Jumala meidän ensin suoriutua onnellisesti Turkin sodasta! —\nvastasi hänelle Zagloba.\n\nPienen ritarin viikset liikahtivat ja hän vastasi:\n\n— Herra Jumala tietää parhaiten, mikä Hänelle voi Tuottaa enimmän iloa.\nJos Hän tahtoo saada kirkon, niin Hän suojelee henkeäni, mutta jos Hän\ntahtoo mieluummin vereni, niin mielelläni annan sen Hänelle!\n\nBasia tuli tervehtyessään yhä iloisemmaksikin. Kaksi viikkoa\nmyöhemmin hän käski illalla avaamaan jonkin verran ovea, joka vei\nhänen sivuhuoneestaan olohuoneeseen, ja sanoi sinne kokoontuneille\nupseereille hopeanheleällä äänellään.\n\n— Hyvää iltaa, hyvät herrat! Enpä kuolekaan enää, ahaa!\n\n— Kiitos siitä Korkeimmalle! — vastasivat sotilaat yhteen ääneen.\n\n— Jumalan kiitos, rakas lapsukainen! — huudahti erikseen Motówidlo,\njoka rakasti Basiaa kuin isä ja tullessaan hyvin liikutetuksi puhui\nvähävenäjän kieltä.\n\n— Katsokaahan, hyvät herrat, — jatkoi Basia puheinaan, — miten on\nkäynyt! Kukapa olisi aavistanut sellaista? Hyvä; että päättyi edes\nnäinkin!\n\n— Jumala varjeli viatonta, — sanoivat upseerit oven läpi.\n\n— Herra Zagloba teki usein pilaa minusta, että minulla oli enemmän\nmielenkiintoa sapelia kuin värttinää kohtaan. Hyvä! Paljonko minulla\nolisi ollut apua värttinästä tai neulasta? Mutta enkö suoriutunutkin\nkuin mies, vai kuinka?\n\n— Ei enkelikään olisi paremmin suoriutunut!\n\nKeskustelun keskeytti Zagloba sulkemalla oven, sillä hän pelkäsi Basian\nrasittuvan. Mutta Basia alkoi sähistä hänelle kuin kissa, sillä hän\nolisi halunnut jutella enemmän ja varsinkin hän tahtoi kuulla enemmän\nylistettävän urheuttaan ja toimekkuuttaan. Kun vaara nyt oli ohi ja\nmuistona vain, niin hän oli sangen ylpeä siitä, miten oli selviytynyt\nAzyasta, ja tahtoi loppumattomiin kuulla kehumisia. Usein hän kääntyi\npienen ritarin puoleen ja tökittäen sormellaan tämän rintaa sanoi sen\nnäköisenä kuin hemmoiteltu lapsi:\n\n— Kehu urhoollisuuttani!\n\nJa häntä totellen Wolodyjowski kehui, oli mieliksi, suuteli hänen\nsilmiään ja käsiään, kunnes Zagloba, vaikka itsekin tunsi sydämessään\nrajatonta hellyyttä Basiaa kohtaan, alkoi teeskennellen äkäisyyttä\nmurista:\n\n— Heh, heltyy kuin mikäkin, menee ihan pehmeröksi!...\n\nSitä yleistä iloa, joka Chreptiowissa vallitsi Basian tervehtymisen\njohdosta, sumensi vain se, että ajateltiin, mitä vahinkoa Azyan petos\ntuotti Puolalle ja minkä kauhean kohtalon uhriksi olivat joutuneet\nvanha Nowowiejski, molemmat Boskin naiset ja Ewka. Basiaa vaivasi\ntämä suuresti, samoin kaikkia muitakin, sillä Raszkowin tapahtumat\ntunnettiin jo tarkoin ei vain Chreptiowissa, vaan myös Kamienecissa\nja kauempanakin. Muutaman päivän kuluttua tuli Chreptiowiin herra\nMyśliszewski, joka Azyan, Kryczyńskin ja Adurowiczin petoksesta\nhuolimatta vielä toivoi onnistuvansa vetämään Puolan puolelle muut\nratsumestarit. Myśliszewskin jälkeen tuli Bogusz ja sitten tuli tietoja\nsuoraan Mohilowista, Jampolista ja Raszkowistakin.\n\nMohilowissa Gorzeński, joka nähtävästi oli parempi soturi kuin puhuja,\nei antanut pettää itseään. Saatuaan selville, minkä käskyn Azya oli\nantanut sinne jättämälleen lipekiläiselle varusväelle, hän itse\nhyökkäsi sen kimppuun vähäisellä masurilaisella jalkaväkijoukollaan ja\nsurmasi tai vangitsi; sitäpaitsi hän lähetti varoituksen Jampoliin,\nminkä kautta tämäkin kaupunki pelastui. Sitten palasi pian sotaväkikin.\nNäin joutui ainoastaan Raszkow uhriksi. Wolodyjowski sai sieltä kirjeen\nherra Bialoglowskilta, joka teki selkoa siellä sattuneista tapahtumista\nja muista asioista, jotka koskivat koko valtakuntaa.\n\n»Hyvä oli, että saavuin (kirjoitti Bialoglowski muun muassa), sillä\nNowowiejski, joka on ollut sijaisenani, ei nyt kykenisi siihen\ntehtävään. Hän on nyt enemmän haamun kuin ihmisen näköinen ja varmasti\nmenetämme tämän suuren ritarin, sillä murhe on kokonaan masentanut\nhänet. Hänen isänsä on surmattu, sisar mitä pahimmin häväisty,\nsillä Azya on lahjoittanut hänet Adurowiczille, ja neiti Boskan on\nAzya ottanut itselleen. He ovat jo mennyttä väkeä, vaikka heidät\nonnistuttaisiinkin vapauttamaan vankeudestaan. Olemme saaneet tietää\nnämä asiat eräältä lipekiläiseltä, joka taittoi niskansa joen yli\nmennessään ja joka ilmaisi meille kaikki, kun meikäläiset ottivat hänet\nkiinni ja pitivät hiilillä. Azya Tuchay-beyn poika, Kryczyński ja\nAdurowicz ovat menneet Adrianopoliin. Nowowiejski rientää ehdottomasti\nheidän jälkeensä sanoen, että hänen täytyy saada Azya käsiinsä vaikka\nkeskeltä sulttaanin leiriä ja maksaa hänelle tuleva palkka. Aina hän on\nollut itsepintainen ja päättäväinen, mutta nyt se ei ihmetytäkään, kun\non kysymys neiti Boskasta, jonka kovaa kohtaloa me kaikki katkerasti\nitkemme, sillä hän oli suloinen tyttö ja oli voittanut täällä kaikkien\nsydämet. Minä koetan pidätellä Nowowiejskia ja sanon, että Azya tulee\naivan varmasti itse hänen luokseen, koska sota syttyy ehdottomasti ja\nvarmaa on myös, että tataarilaisjoukot ovat etujoukkona. Olen saanut\ntietoja Moldausta ja turkkilaisilta kauppiailtakin, että sotajoukkoja\nalkaa jo kerääntyä Adrianopolin luo. Tataarilaisia on paljon. Tulossa\non myös turkkilainen ratsuväki ja sulttaani itse tulee janitšaarien\nkanssa. Niin, heitä on kuin muurahaisia, määrättömästi, sillä koko Itä\nlähtee liikkeelle, mutta meillä on sotaväkeä vain kourallinen. Ainoana\nturvanamme on Kamienecin kalliolinna, joka toivottavasti pidetään\nhyvässä kunnossa. Adrianopolissa on jo kevät ja meilläkin melkein,\nsillä sataa kovasti ja maa vihertää. Minä menen Jampoliin, sillä\nRaszkow on vain tuhkaläjä eikä siellä ole, mihin päänsä kallistaisi tai\nmitä suuhunsa panisi. Muuten luulen, että pian kaikki komennuskunnat\nmäärätään menemään sinne.»\n\nPienellä ritarilla oli omat tietonsa, jotka olivat yhtä varmoja,\nvieläpä varmempiakin, sillä ne olivat peräisin Chotimista. Niidenkin\nmukaan oli sota aivan varma asia. Äskettäin hän oli lähettänyt nämä\ntiedot hetmanille. Kuitenkin teki Bialoglowskin kirje häneen syvän\nvaikutuksen, koska se tuli äärimmäiseltä rajalta ja vahvisti oikeiksi\nnuo tiedot. Ei pieni ritari pelännyt sotaa, vaan häntä huolestutti\nBasian kohtalo.\n\n— Hetmanin käsky, että joukkojen on lähdettävä liikkeelle, — sanoi hän\nZagloballe, — voi tulla minä päivänä tahansa, ja virka on virka. Täytyy\nlähteä viivyttelemättä, mutta Basia makaa täällä ja ajat ovat pahat.\n\n— Vaikka tulisi kymmenen hetmanin käskyä, — vastasi Zagloba, — niin\nBasia on pääasia. Olemme täällä, kunnes hän tulee ihan terveeksi. Ei\nsota voi alkaa ainakaan ennen talven loppua eikä kelirikon aikana, kun\non vietävä raskaat tykitkin Kamieneciin:\n\n— Te olette pohjaltanne aina vapaaehtoinen taistelija, — vastasi pieni\nritari kärsimättömästi. — Te olette sitä mieltä, että yksityiset asiat\novat tärkeämmät kuin päällikön määräys.\n\n— Haa, jos määräys on rakkaampi kuin Basia, niin pane hänet kuormaan ja\nala ajaa. Tiedän, tiedän, määräyksen takia sinä olet valmis nostamaan\nhänet kuormaan vaikka heinähangoilla, jos osoittautuu, ettei hän jaksa\nomin voimin nousta vaunuihin. Piru vieköön tuon teidän kurinne! Ennen\nvanhaan mies teki minkä osasi, ja kun ei johonkin pystynyt, niin jätti\nsen tekemättä. Suussa sinulla on kauniita sanoja säälistä, mutta kun\nvain huudetaan: »Hei, turkkilaista vastaan!» — niin sylkäiset ne pois\nkuin hedelmän luun ja hänet kuljetat silmukkaköydessä hevosen rinnalla!\n\n— Minäkö en säälisi Basiaa?! Älkää toki puhuko syntiä! — huudahti pieni\nritari.\n\nZagloba tuhisi jonkin aikaa vihoissaan ja vasta nähtyään, miten\nsurulliset Wolodyjowskin kasvot olivat, hän sanoi:\n\n— Michal, tiedäthän, että mitä minä puhun, se johtuu todella\nisällisestä tunteesta Basiaa kohtaan. Miksi minä muuten kököttäisin\ntässä turkkilaisvaaran uhatessa sensijaan että elelisin turvallisessa\npaikassa, minkä jokainen pitäisi ikäni vuoksi aivan luonnollisena\nasiana? Entä kuka hommasi sinulle Basian? Jos käy selville, etten se\nollut minä, niin käske minun juoda sammiollinen vettä lisäämättä siihen\nmitään höysteeksi.\n\n— En voi millään sitä teille korvata! — vastasi pieni ritari.\n\nHe syleilivät toisiaan ja olivat sitten taas mitä parhaimmassa sovussa.\n\n— Olen jo päättänyt, — sanoi pieni ritari, — että kun tulee sota, niin\nte otatte hoitoonne Basian ja menette hänen kanssaan Skrzetuskien luo\nLukowin puolelle. Sinne eivät tataarilaiset tule.\n\n— Teen sen sinun takiasi, vaikka mieleni tekee lähteä turkkilaisia\nvastaan, sillä minusta ei ole mitään vaarallisempaa kuin tuo sikamainen\nkansa, joka ei juo viiniä!\n\n— Yhtä asiaa vain pelkään, nimittäin että Basia tahtoo tulla\nKamieneciin ollakseen lähellä minua. Ihan peloittaa, kun ajattelen\nsitä, mutta ihan varmaa on, että hän tahtoo sitä.\n\n— Siinä tapauksessa et suostu. Vähänkö pahaa siitä jo on seurannut,\nettä teet kaikessa hänen tahtonsa mukaan ja annoit hänen lähteä tuolle\nRaszkowin retkellekin, vaikka minä panin heti vastalauseeni sitä\nvastaan?\n\n— Se ei ole totta! Te sanoitte, ettette tahdo antaa neuvoa.\n\n‒ Kun minä sanon, etten tahdo antaa neuvoa, niin se on vielä pahempi\nkuin jos kieltäisin.\n\n‒ Basiaa pitäisi opettaa, vaan minkä hänelle tekee. Kun hän näkee\nmiekan pääni päällä, niin hän pysyy pyynnössään.\n\n— Älä suostu, sanon sen uudestaan! Hyväinen aika, miten pehmoinen mies!\n\n— _Confiteor_, että kun hän panee kätensä silmilleen ja alkaa itkeä\ntaikka on vain itkevinään, niin sydämeni sulaa kuin voi pannussa. Hän\non aivan varmasti jollakin tavoin taikonut minut. Kyllähän minä lähetän\nhänet pois, sillä hänen turvallisuutensa on minulle tärkeämpi kuin\noma terveyteni, mutta kun ajattelen, että täytyy noin pahoittaa hänen\nmielensä, niin — jumalauta! — henki salpautuu kurkkuuni.\n\n— Mutta hyväinen aika, Michal, älä anna vetää itseäsi nenästä!\n\n— Pyh, älä anna! Kuka sanoikaan, jollette te, että minulla ei ole\nsydämessä ollenkaan sääliväisyyttä häntä kohtaan?\n\n— Häh? — sanoi Zagloba.\n\n— Te olette muka viisas mies, mutta nyt kuitenkin raavitte niskaanne!\n\n— Koska mietin, miten voisi parhaiten puhua hänelle järkeä.\n\n— Entä jos hän panee yht'äkkiä kädet silmilleen.\n\n— Sen hän totisesti tekee! — sanoi Zagloba ilmeisesti peloissaan.\n\nJa niin he olivat huolissaan molemmat, sillä, totta puhuen, Basia tunsi\nheidät molemmat läpikotaisin. He olivat hirveästi hemmoitelleet häntä\nsairauden aikana ja rakastivat häntä siinä määrin, että kauhistuivat,\njos piti toimia vastoin hänen mieltään ja tahtoaan. Ettei Basia\nrupea vastustelemaan, vaan nöyrästi taipuu heidän päätökseensä, sen\ntiesi kumpikin varsin hyvin, mutta jopa Zaglobakin, Wolodyjowskista\npuhumattakaan, olisi mieluummin hyökännyt parin miehen kanssa\nkokonaista janitšaanrykmenttiä vastaan kuin nähnyt hänen peittävän\nsilmänsä käsillään.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSamana päivänä heille tuli heidän arviointinsa mukaan varma apu\nodottamattomien, mutta rakkaitten vieraitten muodossa. Illemmällä\nsaapuivat edeltäpäin ollenkaan ilmoittamatta molemmat Ketlingit.\nHeidän tulonsa synnyttämä ilo ja hämmästys Chreptiowissa olivat sanoin\nkuvaamattomat; vieraat puolestaan, saatuaan heti kysyttyään tietää\nBasian olevan jo tervehtymässä, olivat niinikään suuresti riemuissaan.\nKrzysia riensi heti sivuhuoneeseen ja sieltä samassa kuuluvat\nvingahdukset ja huudahtelut ilmaisivat ritareille, miten onnellinen\nBasia oli.\n\nKetling ja Wolodyjowski syleilivät toisiaan kauan, väliin työntäen\ntoisiaan etemmäksi niin pitkälle kuin käsi ulottui, väliin painaen taas\ntoisiaan rintaansa vastaan.\n\n— Herranen aika! — sanoi pieni ritari. — Ketling! En olisi tullut\nmarsalkansauvastakaan niin iloiseksi kuin sinun saapumisestasi. Mitä\nhommaat täällä päin?\n\n— Herra hetmani on määrännyt minut Kamieneciin sijoitetun tykistön\npäälliköksi, — vastasi Ketling, — ja siksi tulin vaimoineni\nKamieneciin. Siellä saimme kuulla kohtalostanne ja tulimme\nviivyttelemättä Chreptiowiin. Jumalalle kiitos, Michal, että kaikki\npäättyi hyvin. Olimme tullessamme hyvin huolestuneita ja epävarmoja,\nsillä emme vielä tietäneet, odottaako meitä täällä ilo vai suru.\n\n— Ilo, ilo! — pisti Zagloba väliin.\n\n— Kuinka kaikki tapahtui? — kysyi Ketling.\n\nPieni ritari ja Zagloba alkoivat kertoa vuorotellen ja Ketling\nkuunteli, kohotti kätensä ja katseensa ja ihmetteli Basian\nurhoollisuutta.\n\nPuheltuaan kyllikseen alkoi pieni ritari kysellä Ketlingiltä, mitä\ntälle kuului, ja Ketling kertoi yksityiskohtaisesti. Häitten jälkeen he\nolivat asuneet Kuurinmaan rajaseudulla. Heillä oli kahden niin hyvä,\nettei taivaassakaan voi olla parempaa. Ottaessaan Krzysian Ketling oli\ntietänyt varsin hyvin ottavansa »taivaallisen olennon» ja sitä mieltä\nhän oli edelleenkin.\n\nNämä sanat toivat Zagloban ja Wolodyjowskin mieleen entisen Ketlingin,\njoka aina oli puhunut siloitelluin sanoin ja korkealentoisesti, ja he\nalkoivat uudestaan syleillä häntä. Kun he tällä tavoin olivat kyllin\nkauan ilmaisseet ystävyyttään, kysyi vanha aatelismies:\n\n— Eikö tuolle taivaalliselle olennolle ole sattunut tulemaan sellaista\nmaallista asiaa, joka sätkyttelee jaloillaan ja etsii sormellaan\nsuustaan hampaita?\n\n— Jumala on antanut meille pojan, — vastasi Ketling, — ja nyt taas\nuudestaan...\n\n— Huomasin sen, — keskeytti Zagloba. — Meillä täällä vain on kaikki\nentisellään.\n\nTämän sanottuaan hän katsoi terveellä silmällään pitkään pientä\nritaria, jonka viikset alkoivat heti liikkua.\n\nKeskustelun katkaisi Krzysia, joka tuli ovelle ja lausui:\n\n— Basia kutsuu.\n\nKaikki kiiruhtivat sivuhuoneeseen, ja alettiin uudelleen tervehtiä.\nKetling suuteli Basian käsiä ja Wolodyjowski uudestaan Krzysian käsiä.\nSamalla kaikki katselivat toisiaan uteliaan näköisinä, niinkuin ainakin\nihmiset, jotka eivät ole pitkään aikaan nähneet toisiaan.\n\nKetling ei ollut ollenkaan muuttunut: vain hänen hiuksensa olivat\nlyhyiksi leikatut ja se teki hänet nuoremman näköiseksi; sensijaan\nKrzysia oli muuttunut, ainakin sillä hetkellä, sangen suuressa\nmäärässä. Hän ei ollut niin solakka ja notkea kuin ennen ja hänen\nkasvonsa olivat kalpeammat, minkä johdosta hänen ylähuulensa\nuntuvapeite näytti tummemmalta. Vain silmät olivat kuten ennenkin\nihanat tavattoman pitkine ripsineen ja kasvot olivat niinkuin\nennenkin iloiset. Mutta hänen kasvonpiirteensä, jotka ennen olivat\nolleet kauniit, olivat menettäneet entisen viehättävyytensä. Tämä\nkaikki saattoi kylläkin olla aivan tilapäistä, mutta joka tapauksessa\nWolodyjowski katsellessaan häntä ja verratessaan Basiaan sanoi\npakostakin itselleen:\n\n— Herra Jumala! Kuinka minä saatoin rakastua tähän siellä, missä he\nmolemmat olivat samalla kertaa? Missä olivat silmäni?\n\nToiselta puolen taas Basia näytti Ketlingistä ihmeen ihanalta.\nBasia olikin sievä vaaleine, kapinallisine hiustöyhtöineen, joka\noli valahtanut kulmille, hienoine kasvojen väreineen, tauti kun oli\nvienyt kasvoista punaa vähemmäksi ja tehnyt ne valkoista ruusua\nmuistuttaviksi. Nyt olivat hänen kasvonsa kuitenkin jonkin verran\npunastuneet ilosta ja sieraimet liikahtelivat nopeasti. Hän oli niin\nnuoren, miltei kasvavan näköinen, että ensi silmäyksellä olisi voinut\nluulla, että hän oli kymmenkunta vuotta nuorempi kuin rouva Ketling.\n\nMutta hänen kauneutensa vaikutti tunteelliseen Ketlingiin vain sillä\ntavoin, että hän alkoi vieläkin rakkaammin ajatella omaa vaimoaan\nkatsoen rikkoneensa tätä vastaan.\n\nMolemmat naiset olivat kertoneet toisilleen jo kaikki, mitä lyhyessä\najassa voi kertoa. Koko seura alkoi istuen Basian vuoteen ääressä\nmuistella entisiä aikoja. Mutta keskustelu ei oikein ottanut\nluistaakseen, sillä entisissä asioissa oli erinäisiä arkoja kohtia,\noli Michalin suhteet Krzysiaan ja hänen välinpitämättömyytensä nyt\nniin suuresti rakastamaansa Basiaan nähden sekä monenlaisia lupauksia\nja pettymyksiä. Oleskelu Ketlingin talossa oli ollut kaikille ilo ja\njättänyt miellyttävän muiston, mutta siitä ei voinut luontevasti puhua.\n\nPian Ketling rupesi puhumaan toisesta aiheesta.\n\n— En ole vielä tullut maininneeksi, — sanoi hän, — että me poikkesimme\nmatkalla Skrzetuskien luo, jotka eivät tahtoneet päästää meitä pois\nvielä kahden viikon kuluttuakaan ja pitivät niin hyvänä, että olomme\noli kerrassaan taivaallista.\n\n— Herranen aika, kuinka Skrzetuskit voivat? — huudahti Zagloba. —\nTapasitteko hänet itsensäkin kotona?\n\n— Kyllä, sillä hän oli silloin tullut hetmanin luota kotiin käymään\nkolmen poikansa kanssa, jotka palvelevat armeijassa.\n\n— Skrzetuskeja en ole nähnyt häittemme jälkeen, — sanoi pieni ritari.\n— Hän oli täällä Villeillä Kentillä, ja hänen poikansa olivat hänen\nmukanaan, mutta ei satuttu tapaamaan.\n\n— Hirveästi siellä kaikki ikävöivät teitä, — sanoi Ketling kääntyen\nZagloban puoleen.\n\n— Niinkuin minä heitä! — vastasi vanha aatelismies. — Mutta niinhän se\non: kun olen täällä, ikävöin heitä, kun menen sinne, niin tulee ikävä\ntätä kärppää... Sellaista on ihmiselämä, että jos tuuli ei puhalla\ntoiseen korvaan, niin se puhaltaa toiseen... Muta pahinta on olla orpo,\nsillä jos minulla olisi joku oma, niin en rakastaisi vierasta.\n\n— Teitä eivät omat lapsennekaan rakastaisi enempää kuin me, — sanoi\nBasia.\n\nSen kuultuaan Zagloba tuli hyvin iloiseksi, heitti pois surulliset\najatukset ja sai heti takaisin iloisen luonnonlaatunsa, tuhisi hiukan\nja sanoi sitten:\n\n— Olinpa tyhmä silloin siellä Ketlingin luona, kun kosiskelin sekä\nKrzysiaa että Basiaa teille enkä ajatellut itseäni! Olisi vielä ollut\notollinen aika...\n\nHän kääntyi naisten puoleen:\n\n— Tunnustakaa, että te molemmat olisitte rakastuneet minuun ja olisitte\nmieluummin tulleet minun kuin Michalin tai Ketlingin vaimoksi.\n\n— Luonnollisesti! — huudahti Basia.\n\n— Halszka Skrzetuska olisi aikoinaan myös mieluummin ottanut minut.\nHaa, nyt se on myöhäistä! Siinäpä olisi ollut vakava vaimo, ei mikään\nmiilustelija, joka lyö tataarilaisilta hampaat suusta! Onko hän\nterveenä?\n\n— On, mutta hieman suruissaan, koska heidän kaksi keskimmäistä\npoikaansa karkasi Lukowon koulusta sotaväkeen, — vastasi Ketling. —\nSkrzetuski itse on iloissaan, että nuoret ovat niin rohkeita, mutta\näiti on kuten äiti ainakin.\n\n— Paljonko siellä on kaikkiaan lapsia? — kysyi Basia huoaten.\n\n— Poikia on kaksitoista, mutta nyt on alkanut tulla kauniimpaa\nsukupuolta, — vastasi Ketling.\n\nSiihen sanoi Zagloba:\n\n— Erikoinen Jumalan siunaus on sillä talolla. Kaikkia heitä olen\nhoidellut omassa sylissäni kuin pelikaani... Minun pitää antaa noille\nkeskimmäisille tukkapöllyä, sillä kun kerran karkasivat, olisi pitänyt\nkarata tänne, Michalin luo... Malttakaahan, nuo karkurit ovat tietysti\nMihalek ja Jasiek? Niitä oli siellä niin paljon, että isältä itseltään\nmeni niiden nimet sekaisin. Ja variksia ei siellä näe puolen penikulman\nalalla, sillä nuo veitikat ovat ampuneet ne kaikki rihlapyssyllä. Jaa,\njaa, ei ole toista sellaista naista koko maailmassa! Kun minä sanoin\nhänelle: »Halszka! Telmyrit alkavat kasvaa isoiksi, tarvitsisin uusia\nhuvikseni!» — niin hän ikäänkuin härähti minulle, mutta määräaikana\ntuli taas uusi kuin tilattuna! Kuvitelkaahan: asiat menivät niin\npitkälle, että kun joku paikkakunnan naikkonen huomasi olevansa\nhedelmätön, niin hän lainasi Halszkalta vaatteita — ja se auttoi,\njumaliste!...\n\nKaikki olivat ihmeissään, ja tuli hetkeksi äänettömyys. Sitten kuului\nyht'äkkiä pienen ritarin ääni:\n\n— Basia, kuuletko?\n\n— Michal, ole vaiti! — vastasi Basia.\n\nMutta Michal ei tahtonut olla vaiti, sillä hänen päähänsä nousi\nerinäisiä viekkaita ajatuksia ja varsinkin tuntui hänestä siltä,\nettä voi tämän asian yhteydessä järjestää toisen yhtä tärkeän. Hän\nalkoi puhua kuin muuten vain ja välinpitämättömästi niinkuin maailman\ntavallisimmasta asiasta:\n\n— Olisipa käytävä Skrzetuskeja tervehtimässä. Hän itse ei kylläkään ole\nkotona, sillä hän menee hetmanin luo, mutta hänen vaimonsa on älykäs\nihminen eikä rupea vastustelemaan Jumalan tahtoa, vaan jää kotiin.\n\nSitten hän kääntyi Krzysian puoleen.\n\n— Kevät tulee ja tulee kauniita ilmoja. Nyt on Basian vielä aikaista\nliikkua, mutta myöhemmin hän kenties suostuu lähtemään, sillä se on\nvelvollisuus ystävää kohtaan. Herra Zagloba veisi teidät molemmat\nsinne ja syksymmällä, kun tulee rauhallisemmat olot, saapuisin minäkin\njälkeenne...\n\n— Se on suurenmoinen ajatus — huudahti Zagloba. — Minun on muutenkin\nmentävä, sillä minä olen ollut perin kiittämätön heitä kohtaan. Olen\nsuorastaan unohtanut heidän olemassaolonsa! Ihan hävettää!\n\n— Mitä sanotte tähän? — kysyi Wolodyjowski katsoen tarkasti Krzysiaa\nsilmiin.\n\nMutta tämä antoi tyynellä tavallansa yllättävän vastauksen:\n\n— Lähtisin mielelläni mutta se on mahdotonta, sillä jään Kamieneciin\nmieheni luo eikä mikään saa minua väistymään paikaltani.\n\n— Herra Jumala, mitä kuulen! — huudahti Wolodyjowski. — Te jäätte\nlinnoitukseen, jota varmasti vihollinen rupeaa piirittämään, vieläpä\nsellainen vihollinen, joka ei tunne mitään ihmistapoja. En puhuisikaan,\njos olisi kysymyksessä sota jonkin sivistyneen vihollisen kanssa,\nmutta nythän ollaan tekemisissä raakalaisten kanssa. Vai ettekö\ntiedä, mitä on valloitettu kaupunki ja mitä on olla turkkilaisten tai\ntataarilaisten vankina? En usko korviani!\n\n— Kuitenkaan ei voi muuten olla! — vastasi Krzysia.\n\n— Ketling! — huudahti pieni ritari epätoivoissaan. — Näinkö sinä annat\nvaimolle vallan? Ihminen, ole toki järkevä!\n\n— Olemme neuvotelleet kauan, — vastasi Ketling, — ja tämä tuli\npäätökseksi.\n\n— Ja poikammekin on jo Kamienecissa erään sukulaiseni hoidossa.\nJoutuuko sitten Kamienec ehdottomasti vihollisen valtaan?\n\nKrzysia kohotti kauniit silmäripsensä.\n\n— Jumala on turkkilaistakin voimallisempi eikä luottamuksemme\nHäneen ole turha! Minä puolestani olen vannonut seuraavani miestäni\nkuolemaankin ja sentähden on minun paikkani hänen luonaan.\n\nPieni ritari sekaantui kokonaan, sillä aivan toista hän oli odottanut\nKrzysialta.\n\nBasia, joka oli heti puheen alusta asti ymmärtänyt, mihin Wolodyjowski\npyrki, naurahti viekkaasti, loi häneen vilkkaat silmänsä ja sanoi:\n\n— Michal, kuuletko?\n\n— Basia, ole hiljaa! — huudahti pieni ritari aivan nolona.\n\nSitten hän alkoi heittää epätoivoisia silmäyksiä Zaglobaan aivan kuin\nodottaen tältä apua, mutta tuo petturi nousi yht'äkkiä ja sanoi:\n\n— Täytyy hommata jotakin haukattavaa sillä ei ihminen elä pelkillä\nsanoilla.\n\nJa hän poistui huoneesta.\n\nHerra Michal lähti kohta hänen jälkeensä ja asettui hänen tielleen.\n\n— No, ja mitä nyt? — kysyi Zagloba.\n\n— Niin, mitä?\n\n— Hitto vieköön rouva Ketlingin! Herra Jumala! Kuinka ei valtakuntamme\ntuhoutuisi, kun naiset vallitsevat siinä!...\n\n— Ettekö ole mitään keksinyt?\n\n— Kun sinä pelkäät vaimoasi, niin mitä minä osaan siihen keksiä? Anna\nsepän kengittää itsesi, se vielä puuttuu!\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKetlingit viipyivät Chreptiowissa kolmisen viikkoa. Tämän ajan kuluttua\nBasia yritti nousta vuoteesta, mutta ei kestänytkään vielä jaloillaan.\nTerveys palasi hänen ruumiiseensa ennenkuin voimat. Lääkäri käski hänen\nolla vuoteessa, kunnes voimat täydellisesti palaavat.\n\nSillävälin tuli kevät. Ensin nousi Villeiltä Kentiltä ja\nMustaltamereltä suuri, mutta lämmin tuuli, repi ja raastoi pilviverhon\nkuin vanhuuttaan heikon vaatteen ja alkoi sitten ajaa noita pilviä ja\nkarkoittaa niitä taivaalta niinkuin lammaslaumaa. Pilvet paetessaan\nvaloivat usein maahan runsaasti sadetta, joka putoili suurina, marjan\nkokoisina pisaroina. Sulaneet lumen ja jään tähteet muodostivat\ntasaiselle arolle järviä; kallioilta alkoi virtailla vettä, rotkojen\npohjiin syntyi virtoja ja kaikki tuo vesi kulki solisten ja kohisten\nDniestriä kohti niinkuin lapset rientävät iloisina äitinsä luo.\n\nPilvien raoista loisti tavan takaa aurinko kirkkaana, nuorentuneena ja\nmärkänä, ikäänkuin olisi kylpenyt tuossa yhteisessä vesialtaassa.\n\nSitten alkoi pehmeästä maasta kohota vaaleanviheriäisiä ruohonneniä;\npuitten hentoihin oksiin ilmestyi runsaasti silmuja. Aurinko lämmitti\nyhä voimakkaammin; taivaalle ilmestyi lintuparvia; tuli kurkia,\nvillihanhia, haikaroita, sitten aivan pilvenä pääskysiä; sammakoitten\niso kuoro alkoi kurnuttaa lämminneissä lätäköissä; pikkulinnut\nvisertelivät herkeämättä — ja läpi metsäin, salojen, arojen ja rotkojen\nkaikui voimakas ääni aivan kuin koko luomakunta olisi huutanut\nriemuissaan ja innoissaan:\n\n— Hei, kevät on tullut!\n\nMutta näille onnettomille seuduille ei kevät tuonut iloa, vaan\nmurhetta, — ei elämää, vaan kuolemaa. Muutaman päivän kuluttua\nKetlingien lähdön jälkeen sai pieni ritari Myśliszewskilta seuraavan\ntiedoituksen:\n\n»Kuczunkauryn kentällä on suuri sotajoukkojen _congressus_.\nSulttaani on lähettänyt huomattavia summia Krimiin. Kaani mukanaan\nviisikymmentätuhatta tataarilaista on menossa auttamaan Doroszeńkoa.\nHeti kun vedet kuivuvat, lähtee suuri joukko liikkeelle Czarnyn ja\nKuczmieriskin suuntaan. Jumala armahtakoon valtakuntaamme!»\n\nWolodyjowski lähetti heti palvelijansa Pietkan viemään tätä sanomaa\nhetmanille.\n\nItse hän ei kuitenkaan pitänyt kiirettä Chreptiowista lähdöllä.\nEnsiksikään hän sotilaana ei voinut jättää paikkaa ilman hetmanin\nkäskyä, toiseksi hän oli ollut niin monet vuodet tekemisissä\ntataarilaisten kanssa, että tiesi varsin hyvin, etteivät\ntataarilaisjoukot lähde niin pian liikkeelle. Vielä eivät olleet\nk vedet laskeutuneet, vielä ei ollut ruoho kylliksi kasvanut,\nvielä olivat kasakatkin talvileireissään Turkkilaisia odotti pieni\nritari vasta kesällä tuleviksi, sillä vaikka ne jo kerääntyivät\nAdrianopolin luo, niin noin valtava joukko, sellainen määrä sotaväkeä,\nkuormastopalvelijoita, kuormia, hevosia, kameeleita ja puhveleita\nsaattoi edetä vain hyvin hitaasti. Tataarilaisten tuloa saattoi\nodottaa aikaisemmin, joko huhtikuun lopulla tai toukokuun alussa.\nTosin pääjoukon edellä, johon kuului kymmeniä tuhansia sotureita,\nhyökkäsi maahan aina irrallisia tataarilaisparvia ja suurempia tai\npienempiä joukkoja, niinkuin yksityisiä pisaroita putoilee ennen\nrankkasadetta. Mutta näitä ei pieni ritari pelännyt, sillä ei hyväkään\ntataarilaisrykmentti kyennyt pitämään puoliaan avoimella kentällä\npuolalaista ratsuväkeä vastaan, saati sitten sellaiset miesjoukot,\njotka jo kuullessaan sotajoukon olevan tulossa hajosivat kuin akanat\ntuuleen.\n\nJoka tapauksessa oli riittävästi aikaa, ja vaikka sitä ei olisi\nollutkaan, niin ei Wolodyjowski olisi paljon välittänyt siitä, sillä\nhänestä oli pieni asia löylyttää joitakin tataarilaisjoukkoja sillä\ntavoin, että ne sen hyvin muistavat ja tuntevat luissaan.\n\nHän oli sotilas sormenpäitään myöten, sotilas kutsumukseltaan. Sodan\nläheisyys sai hänet himoitsemaan vihollisen verta ja teki samalla hänet\nlevolliseksi.\n\nZagloba, vaikka oli pitkän elämänsä aikana saavuttanut suurissa\nvaaroissa harvinaisen kokemuksen, oli kuitenkin vähemmän tyyni.\nÄkillisissä tapauksissa hän osoitti rohkeutta; se oli tullut hänelle\nluonnoksi pitkän, usein vasten omaa tahtoa tapahtuneen toiminnan\nmukana ja paljon hän oli elämässään pannut toimeksi, mutta sittenkin\nensimmäinen tieto uhkaavasta sodasta järkytti häntä suuresti..\n\nMutta kun pieni ritari esitti hänelle oman käsityksensä, niin hän\ntuli reippaammalle mielelle, alkoipa haastaa koko Itää taisteluun ja\nuhkailla sitä.\n\n— Kun kristityt kansat sotivat keskenään, — sanoi hän, — on Herra\nJeesus suruissaan ja kaikki pyhimykset kaapivat päätään, sillä\nniin on aina, että huolekkaalla herralla on huolekkaat palvelijat;\nmutta ken antaa selkään turkkilaiselle, se ei voisi tehdä taivaalle\nmieluisampaa tekoa. Olen kuullut taatulta hengellisen säädyn mieheltä,\nettä pyhimykset suorastaan tulevat pahoinvoiviksi nähdessään noita\nkoirankuonolaisia, niin etteivät taivaan ruoat ja juomat heille maistu\nja heidän iankaikkinen autuutensa kärsii siitä.\n\n— Varmasti on niin, — vastasi pieni ritari. — Turkkilaisten sotavoimat\nvain ovat äärettömät, kun taas meidän sotajoukkomme mahtuisi yhteen\nkouraan.\n\n— Eivät ne kuitenkaan saa valloitetuksi koko Puolaa. Vähänkö oli\nsotavoimia Carolus Gustavuksella: samaan aikaan kävimme sotaa\nseptentrioneja ja kasakoita ja Rakoczya ja vaaliruhtinasta vastaan, ja\nmissä ne nyt ovat? Veimmepä heidän kotitanhuilleenkin tulen ja miekan...\n\n— Se on totta. _Personaliter_ en pelkäisi tätä sotaa, etenkin kun olen\nsanonut, että minun täytyy tehdä jotakin huomattavaa osoittaakseni\nkiitollisuuttani Herralle Jeesukselle ja Pyhälle Neitsyelle heidän\nBasialle osoittamastaan armosta. Kunhan Jumala vain antaisi\ntilaisuutta!... Mutta kysymys on tästä maasta, joka yhdessä Kamienecin\nkanssa voi helposti joutua pakanain käsiin vaikkapa vain joksikin.\naikaa. Kuvitelkaahan, miten silloin häväistään Herran kirkkoja ja\nsorretaan kristityitä!\n\nÄlä vain puhu minulle kasakoista! Ne ovat — lurjuksia. He ovat\nnostaneet kätensä äitiään vastaan, ja tulkoon heidän osakseen mitä\nitse ovat tahtoneet. Tärkeintä on, että Kamienec pitää puolensa. Mitä\narvelet, Michal, pitääkö se?\n\n— Luulen, ettei Podolian kenraali ole tarkastanut sitä asianmukaisella\ntavalla eivätkä asukkaat ole tehneet mitä olisivat velvolliset\ntekemään, sillä he luottavat kaupungin asemaan. Ketling sanoi, että\nsinne oli tullut piispa Trebickin rykmenttejä jotka ovat hyvin\njärjestettyjä. Hyväinen aika, pidimmehän puolemme Zbarazissa huonon\nvallin suojassa yhtä suurta ylivoimaa vastaan, täytyyhän meidän pitää\npuolemme nytkin, sillä tuo Kamienec on kotkan pesä...\n\n— Kotkan pesä kylläkin, mutta eipä tiedä, onko siellä kotkaa, jommoinen\noli Wisniowiecki, vai onko siellä vain varis! Tunnetko Podolian\nkenraalin?\n\n— Saattaa olla hyväkin sotilas, mutta on hieman huolimaton.\n\n— Tiedän, tunnen. Olen usein moittinut häntä siitä. Potockit tahtoivat\naikoinaan, että olisin matkustanut hänen kanssaan ulkomaille\nhänen kasvattajanaan, jotta hän olisi oppinut minulta hienoja\ntapoja. Mutta minä vastasin: »En lähde ja pääsyynä siihen on hänen\nhuolimattomuutensa, hänellähän ei ole yhdessäkään saappaassaan molempia\nkorvia, ja hän menisi hoveihin esittäneinään minun saappaissani, mutta\nsafiaani on kallista.» Sittemmin hän oli Marya Ludowikan hovissa\nranskalaisessa asussa, mutta myötäänsä hänen sukkansa valuivat ja\npaljaat pohkeet näkyivät. Ei hän ulotu Wisniowieckin vyönkään tasalle!\n\n— Kamienecin kauppiaat niinikään pelkäävät suuresti piiritystä, sillä\npiirityksen aikana on kaupankäynti pysähdyksissä. Mieluummin he\nolisivat vaikka Turkin alamaisia kuin sulkisivat puotinsa.\n\n— Lurjukset! — sanoi Zagloba.\n\nJa sekä hän että pieni ritari olivat vakavasti huolissaan Kamienecin\ntulevasta kohtalosta, erityisesti heillä oli mielessä Basia, joka\nlinnoituksen joutuessa vihollisten valtaan saisi saman kohtalon kuin\nkaikki asukkaat.\n\nMutta hetkisen kuluttua Zagloba löi otsaansa.\n\n— Hyväinen aika! — sanoi hän. — Miksi olemme huolissamme? Miksi\ntarvitsee ollenkaan mennä tuohon viheliäiseen Kamieneciin ja sulkeutua\nsinne? Eikö ole parempi, että pysyt hetmanin luona ja toimit\ntaistelukentällä vihollista vastaan? Siinä tapauksessa ei Basia voi\ntulla joukon mukaan, vaan hänen on lähdettävä jonnekin pois, mutta ei\nKamieneciin, vaan jonnekin kauas, vaikkapa Skrzetuskien luo. Michal!\nJumala katsoo sydämeeni ja näkee, miten suuri halu minulla on lähteä\npakanoita vastaan, mutta sinun ja Basian takia teen sen, että vien\nBasian turvaan.\n\n— Kiitos! — vastasi pieni ritari. — Tietysti jos minun ei ole oltava\nKamienecissa, niin ei Basiakaan pyri sinne, mutta minkäpä teen, jos\ntulee käsky hetmanilta?\n\n— Minkä teen, jos tulee käsky?... Hitto vieköön kaikki käskyt!... Mitä\ntehdä!... Vaan maitahan! Alanpa tuumia. Täytyy estää määräyksen tulo!\n\n— Millä tavoin?\n\n— Kirjoita heti herra Sobieskille ja ilmoita joitakin uutisia\ntavalliseen tapaan, mutta sano lopussa, että koska sota on lähellä,\nniin sinä tahtoisit häntä kohtaan tuntemasi rakkauden johdosta olla\nhänen läheisyydessään ja taistella avoimella kentällä. Totisesti,\ntämä on kerrassaan oivallinen ajatus! Sillä ensiksikään ei ole\nasianmukaista, että sinun kaltaisesi retkeilijä suljetaan muurien\nväliin sen sijaan että kykyäsi käytettäisiin taistelutantereella,\nja toiseksi tämmöisen kirjeen johdosta hetmani rupeaa vielä enemmän\npitämään sinusta ja tahtoo pitää läheisyydessään. Hän tarvitsee\nuskollisia, sotureja... Ajattelehan vain: jos Kamienec pitää puolensa,\nniin kunnian siitä saa Podolian kenraali, mutta sinun urotyösi\nsotakentällä koituvat hetmanin kunniaksi.. Älä pelkää, ei hetmani anna\nsinua kenraalille!... Pikemmin hän antaisi jonkun muun, mutta sinua ja\nminua hän ei anna!... Kirjoita kirje! Muistuta hänelle itsestäsi. Haa,\nvielä älyni kelpaa parempaankin kuin tunkiolle heitettäväksi ja siellä\nkanojen nokittavaksi! Michal! Ryypätään tämän johdosta, sillä sen se\nkannattaa! Kirjoita kirje!\n\nWolodyjowski ilostui todellakin suuresti. Hän syleili Zaglobaa ja sanoi\najateltuaan hetken:\n\n— En petä täten Jumalaa enkä isänmaata enkä hetmania, sillä varmaa\non, että taistelukentällä voin saada paljon aikaan. Kiitän teitä\nsydämestäni! Niin minäkin luulen, että hetmani tahtoo pitää minut\nlähettyvillään, varsinkin saatuaan kirjeeni. Mutta ettei laiminlyötäisi\nKamieneciakaan, niin tiedättekö, mitä teen? Harjoitan pienen jalkaväki\njoukon sotapalvelukseen omalla kustannuksellani ja lähetän sen\nKamieneciin. Kirjoitan heti hetmanille siitä.\n\n— Vielä parempi. Mutta, Michal, mistä sinä otat miehet?\n\n— Minulla on kellareissa vankina nelisenkymmentä rosvoa ja irtolaista.\nOtan ne. Basia (koska silloin tällöin olen aikonut hirtättää jonkun ja\nhän on joka kerta pyytänyt minua antamaan hirtettävän jäädä eloon) on\nusein neuvonut minua tekemään rosvoista sotamiehiä. En ollut siihen\nhalukas, sillä pitää näyttää esimerkkiä. Mutta nyt on sota niskassa ja\nkaikki käy päinsä. Ne ovat tuimaa väkeä ja ovat jo haistelleet ruutia.\nKuuluuhan sitäpaitsi, että jokainen, joka rotkoista ja onkaloista\ntulee tähän joukkoon, saa entiset tihutyönsä anteeksi. Näin kertyy\nsata miestä. Basia tulee olemaan tyytyväinen. Suuren painon pudotitte\nsydameltäni!...\n\nSamana päivänä pieni ritari lähetti uuden sanansaattajan hetmanin luo\nja julisti rosvoille antavansa anteeksi ja lahjoittavansa hengen, jos\nliittyvät jalkaväkeen. Nämä suostuivat ilomielin ja lupasivat hommata\ntoisiakin. Basia tuli hyvin iloiseksi. Hankittiin räätäleitä Uszycista,\nKamienecista ja mistä vain saatiin valmistamaan sotilaspukuja.\nEntiset rosvot harjoittelivat sotatemppuja Chreptiowin aukealla,\nja Wolodyjowski iloitsi sydämessään, kun ajatteli, että tulisi\ntaistelemaan vihollista vastaan sotakentällä ja ettei hänen vaimoaan\nuhannut piirityksen vaara ja että hän itse teki huomattavan palveluksen\nKamienecille ja isänmaalle.\n\nNäitä hommia oli jatkunut jo muutamia viikkoja, kun eräänä iltana\nlähetti palasi tuoden kirjeen hetmani Sobieskilta.\n\nHetmani kirjoitti:\n\n»Rakas ja sydämelleni kallis Wolodyjowski! Siitä, että lähetät minulle\nniin tarkasti kaikki uutiset, olen minä kiitollinen sinulle ja niin\non isänmaankin oltava. Sota tulee varmasti. Olen saanut muualtakin\ntietoja, että Kuczunkauryn tuolla puolen on suuria sotavoimia;\ntataarilaisjoukkojen kanssa niitä tulee kolmisensataa tuhatta.\nTataarilaisjoukot saattavat lähteä liikkeelle millä hetkellä hyvänsä.\nEi mikään ole sulttaanille niin tärkeätä kuin Kamienecin valtaaminen.\nLipekiläiset kavaltajat näyttävät turkkilaisille kaikki tiet ja\nantavat Kamienecia koskevat tiedot. Toivon, että tuon käärmeen,\ntuon Tuchay-beyn pojan, Jumala antaa sinun käsiisi tai Nowowiejskin\nkäsiin. Nowowiejskin kärsimä vääryys surettaa minua vilpittömästi.\n_Quod attinet_ sitä, että, sinäkin olisit läheisyydessäni, niin\nJumala näkee, miten iloinen siitä olisin, mutta se on mahdotonta..\nPodolian kenraali on vaalien jälkeen osoittanut minulle monella\ntavalla myötämielisyyttään ja minä tahdon lähettää hänelle parhaan\nsoturini, sillä tahtoisin varjella Kamienecia kuin silmäterääni. Siellä\non paljon miehiä, jotka ovat kerran tai kahdesti elämässään nähneet\nsotaa sillä tavoin kuin joku on kerran syönyt erikoista ruokaa ja\nmuistelee sitä sitten koko elinaikansa; mutta sellaista miestä siellä\nei ole, jolle sota on ollut jokapäiväistä leipää ja joka voi antaa\nasiantuntijana neuvoja, tai jos sellaisia olisikin, niin heillä ei ole\ntarpeellista arvovaltaa. Sentähden lähetän sinne sinut, sillä Ketling\non tosin hyvä soturi, mutta vähän tunnettu, kun sensijaan kaikkien\nsikäläisten katseet tulevat olemaan kiintyneinä sinuun, ja luulen,\nettä joskin päällikkönä on joku muu, niin sinun sanaasi kuitenkin\nkernaasti kuunnellaan. Tuo palvelus Kamienecissa vei olla vaarallista,\nmutta me olemme jo tottuneet olemaan sellaisessa sateessa, jota muut\nvälttävät. Meille riittää palkaksi kunnia ja kiitollisessa muistissa\neläminen, mutta pääasia on isänmaa, jota olet kehoittamattakin valmis\npuolustamaan.»\n\nTämä kirje, joka luettiin upseerijoukon kuullen, teki syvän\nvaikutuksen, sillä heistä kaikista olisi ollut mieluisampaa palvella\nsotatantereella kuin linnoituksessa. Wolodyjowskin pää painui alas.\n\n— Mitä ajattelet, Michal? — kysyi Zagloba.\n\nWolodyjowski kohotti kasvonsa, jotka jo olivat aivan tyynet, ja vastasi\nniin tyynellä äänellä, kuin ei koskaan olisikaan pettynyt toiveissaan:\n\n— Lähdemme Kamieneciin... Mitäpä ajateltavaa tässä olisi?\n\nJa näytti siltä, kuin ei hänellä koskaan olisi ollutkaan mitään muuta\nmielessä.\n\nHetken kuluttua hän kiersi viiksiään ja sanoi: — Hei, rakkaat toverit,\nmenemme Kamieneciin, mutta emme anna sitä viholliselle, vaan ennemmin\nkaadumme!\n\n— Ei ennenkuin kaadumme! — toistivat upseerit.. — Kerranhan on kuoltava.\n\nZagloba oli jonkin aikaa vaiti ja silmäili läsnäolevia. Huomatessaan\nkaikkien odottavan, mitä hän aikoi sanoa, hän tuhahti yht'äkkiä ja\nlausui:\n\n— Minä tulen kanssanne. Piru vieköön!\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHeti kun talvi oli mennyt ja ruoho oli maassa, lähti kaani omassa\npersoonassaan mukanaan viisikymmentätuhatta Krimin ja Astrakanin\ntataarilaista auttamaan Doroszia ja kapinoitsevia kasakoita. Itse\nkaani ja hänen sukulaisensa ja kaikki huomattavimmat murzat ja beyt\nolivat puetut takkeihin, jotka padišah oli lähettänyt heille lahjaksi,\nja olivat menossa Puolaa vastaan ei sillä tavoin, kuin tavallisesti\nmentiin hakemaan saalista ja vankeja, vaan pyhään sotaan, kukistamaan\nPuolan ja kristikunnan.\n\nToinen, vielä suurempi myrsky oli nousemassa Adrianopolista, ja sitä\nvastustamassa oli ainoastaan Kamienecin linnoitus; muuten oli Puola\nkuin avoin aro tai niinkuin sairas mies, joka ei kykene puolustautumaan\neikä edes nousemaan jaloilleen. Se oli nääntynyt entisistä, lopulta\ntosin voitollisista sodista ruotsalaisia, preussilaisia, moskovalaisia,\nkasakoita, unkarilaisia vastaan; sitä olivat näännyttäneet sotaväen\nkonfederatsionit ja kirotun Lubomirskin kapinat ja nyt olivat siitä\nvieneet viimeisetkin voimat sen sisäiset taistelut, kuningasten\nheikkous, mahtimiesten eripuraisuus, ajattelemattoman aatelin sokeus ja\nsisällisen sodan uhka.\n\nTurhaan suuri Sobieski varoitti tuhosta, ei kukaan tahtonut uskoa\nsodan syttymistä; ei ryhdytty puolustautumistoimenpiteisiin, valtion\nrahastossa ei ollut varoja, hetmanilla ei ollut sotaväkeä. Sotavoimia\nvastaan, joista koko kristitty maailma yhteisvoiminkin tuskin\nselviytyisi, oli hetmanilla asetettavana vain muutamia tuhansia miehiä.\n\nSillävälin Itämailla, jossa kaikki riippui padišahin tahdosta ja\nihmiset olivat kuin miekka yhden ainoan miehen kädessä, olivat asiat\naivan toisin. Sillä hetkellä, jolloin levitettiin liehumaan suuren\nprofeetan lippu ja ripustettiin hevosenhännät seraljin portille ja\ntorneihin ja ulemat alkoivat julistaa pyhää sotaa, nousi puoli Aasiaa\nja koko pohjois-Afrikka.\n\nPadišah itse saapui keväällä Kuczunkauryn kentälle ja alkoi koota\nyhteen niin suurta sotajoukkoa, ettei maailmassa ollut ennen\nnähty sellaista. Satatuhatta spahia ja janitšaaria, turkkilaisen\nsotaväen valiojoukkoa, ympäröi hänen pyhää persoonaansa, ja sitten\nalkoi saapua sotajoukkoja kaikista kaukaisimmistakin seuduista\nja aluemaista. Euroopassa asuvat tulivat ensimmäiseksi. Tulivat\nbosnialaiset ratsuväkijoukot, joiden ulkoasu muistutti ruskotusta\nja hurjuus salamaa; tulivat villit albaanialaiset soturit, jotka\ntaistelivat jalkaväkenä pitkät tikarit aseinaan; tuli turkkilaistuneita\nserbialaisia; tuli väkeä, joka asui Tonavan varrella ja alempana,\ntuolla puolen Balkanin vuorten ja vielä kauempana, Kreikan vuorilla\nasti. Jokainen pašša johti kokonaista armeijaa, joka yksinään olisi\nvoinut levitä tulvan tavoin yli puolustuskyvyttömän Puolan.\n\nTulivat valakialaiset ja moldaulaiset, dobruckilaisia ja\nbialogrodilaisia tataarilaisia; tuli muutamia tuhansia lipekiläisiä\nja tšeremissejä, joiden päällikkönä oli peloittava Azya, Tuchay-beyn\npoika, ja joiden oli oltava oppaina onnettomassa, heille hyvin tutussa\nmaassa..\n\nSitten alkoi tulvia väkeä Aasiasta. Sivasin, Brussan, Aleppon,\nDamaskoksen ja Bagdadin paššat toivat säännöllisten sotajoukkojen\nlisäksi asestettua väkeä alkaen villeistä vuoristolaisista, jotka\nolivat kotoisin Vähän Aasian seetripuita kasvavilta vuorilta, aina\nEufratin ja Tigrisin rantojen tummaihoisiin asukkaihin asti.\n\nKalifin käskystä olivat arabialaisetkin tulleet ja heidän viittansa\nnäyttivät lumelta Kuczunkauryn kentällä; heidän joukossaan oli myös\nhietaerämaiden paimentolaisia sekä kaupunkien asukkaita Medinasta\nMekkaan asti.\n\nEi ollut jäänyt kotoisille tanhuillensa myöskään egyptiläisten\nvasallien joukko. Ne, jotka asuivat väkirikkaassa Kairossa, ne,\njotka iltaisin katselivat ruskossa hohtavia pyramideja, ne, jotka\nliikuskelivat Teeban raunioilla, ne, jotka asuivat niillä synkillä\nseuduilla, mistä pyhä Niili saa alkunsa, ja joiden nahan aurinko\noli polttanut noen väriseksi, — ne kaikki olivat nyt asestettuina\nAdrianopolin luona ja rukoilivat joka ilta voittoa islamille ja tuhoa\nsille maalle, joka yksinään oli vuosisatoja suojannut profeetan\ntunnustajilta muuta maailmaa.\n\nOli satoja tuhansia asestettuja miehiä, satoja tuhansia hevosia\nhirnui kentällä, satoja tuhansia puhveleita, lampaita ja kameeleja\noli hevoslaumain vieressä. Olisi voinut luulla, että Jumalan käskystä\nenkeli oli karkoittanut ihmiset pois Aasiasta niinkuin aikoinaan\nAatamin paratiisista ja käskenyt heidän mennä maahan, missä aurinko\non kalpeampi ja aro talvella lumen peitossa. Laumojen mukana kulki\nmäärättömän muurahaisjoukon kaltaisena valkoisia, tummia ja mustia\nsotilaita.\n\nMiten monia eri kieliä siellä kuulikaan, miten monenlaisia\npukuja loistikaan kevätauringossa. Kansat ihmettelivät toisiaan;\nvieraita olivat niille toistensa tavat, outoja aseet, erilaisia\nsodankäyntitavat, ja vain uskonto yhdisti toisiinsa nämä vaeltavat\njoukot, ja kun muessinit alkoivat kutsua rukoukseen silloin tuo monia\nkieliä puhuva joukko käänsi kasvonsa itään ja rukoili yhteen ääneen\nAllahia.\n\nYksistään sulttaanin hovin palveluskuntaa oli enemmän kuin Puolan\nsotajoukkoja yhteensä. Sotaväen ja muun asestetun joukon jäljessä kulki\nsuuret joukot kauppiaita, jotka myivät monenlaista tavaraa; heidän\nkuormansa yhdessä sotajoukon kuormaston kanssa näytti virtaavalta\njoelta.\n\nKahdella kolmenhevosenhännän paššalla, jotka ratsastivat kahden\narmeijan etunenässä, ei ollut muuta tehtävää kuin tämän ihmislauman\nmuonitus — ja kaikkea olikin runsaasti. Erityinen upseeri piti huolta\nkoko ruutivaraston kuljetuksesta.\n\nSotajoukolla oli mukanaan kaksisataa tykkiä, niistä kymmenen\npiiritystykkiä, niin suuria, ettei yhdelläkään kristityllä kuninkaalla\nollut sellaisia. Aasialaiset beglerbeyt olivat oikealla siivellä,\neurooppalaiset vasemmalla. Teltat peittivät niin suuren alan, että\nniiden rinnalla Adrianopoli näytti jokseenkin pieneltä kaupungilta.\nSulttaanin teltat, jotka loistivat purppurasta, silkkinyöristä,\natlaskankaasta ja kultakirjallusta, muodostivat ikäänkuin eri kaupungin.\n\nNiiden välissä vilisi asestettuja vartijoita, mustia abessiinialaisia\neunukkeja, keltaisissa ja sinisissä takeissa. Siellä oli\nkurdilaisheimoihin kuuluvia jättiläiskokoisia kuormankantajia\nraskaitten taakkojen kuljettamista varten; tavattoman kauniskasvoisia\nuzbekien heimoon kuuluvia nuorukaisia, joiden pukuna oli silkkiverkosta\ntehdyt verhot, ja suuri joukko muuta palvelusväkeä, kirjavaa ja\nvärikästä, — hevosten hoitajia, ruokien tarjoilijoita, soihdunkantajia\nja arvokkaimpien hovimiesten palveluskuntaa.\n\nSuurella aukealla sulttaanin asumuksen luona joka ylellisyydellään\nja komeudellaan toi mieleen uskovaisille luvatun paratiisin, olivat\nvähemmän loistavat, mutta kuninkaallisen upeat visiirin, ulemain ja\nanatolialaisen paššan, nuoren kaimmakamin Kara Mustafan asunnot. Sekä\nsulttaanin että koko leirin silmissä oli Kara Mustafa tuleva »sodan\naurinko».\n\nPadišahin telttain edessä nähtiin polahialaisen jalkaväen komeita\nvahtimiehiä, joilla oli niin korkeat turbaanit, että ne tekivät\nkantajansa jättiläisen näköiseksi. Aseina heillä oli pitkään varteen\npistetyt heittokeihäät ja lyhyet, käyrät miekat. Heidän liinaiset\ntelttansa olivat aivan sulttaanin asunnon vieressä.\n\nSitten etempänä sijaitsi peloittavien janitšaarien leiri. Musketeilla\nja keihäillä varustetut janitšaarit olivat turkkilaisen sotaväen\nydinjoukko. Ei Saksan keisarilla eikä Ranskan kuninkaalla ollut\njalkaväkeä, joka olisi ollut näiden vertainen lukumäärältään ja\ntaistelukyvyItään. Sodissa Puolaa vastaan sulttaanin miehet, jotka\nyleensä olivat heikompia, eivät kestäneet taistelua yhtä isoa\njärjestettyä puolalaista joukkoa vastaan ja voittivat joskus ainoastaan\nollessaan hyvin tuntuvasti lukuisampia. Mutta janitšaarit uskalsivat\nantautua taisteluun jopa järjestyneitä ratsuväkirykmenttejäkin vastaan.\nNe herättivät kauhua koko kristityssä maailmassa, vieläpä itse\nKonstantinopolissakin.\n\nUsein itse sulttaanikin vapisi noiden pretoriaanein edessä ja näiden\n»pässien» ylin aga oli divaanin korkeimpia arvohenkilöitä.\n\nJanitšaarien vieressä olivat spahit, sitten seurasivat paššojen\nsäännölliset sotajoukot ja senjälkeen nostoväkilaumat. Koko\ntämä sotajoukko oli jo muutamia kuukausia ollut leiriytyneenä\nKonstantinopolin läheisyyteen odottaen sotavoimien täydennykseksi\nTurkin valtakunnan kaukaisimmista osista tulevia joukkoja ja sitä\naikaa, jolloin kevätaurinko on imenyt kosteuden maasta ja matka Puolaan\nhelpottuu.\n\nAurinko näytti myös tottelevan sulttaanin tahtoa ja paistoi ihanasti.\nHuhtikuun alusta aina toukokuuhun asti kostuttivat lämpimät sateet vain\nmuutaman kerran Kuczunkauryn kenttää, muuten kaartui sulttaanin teltan\nyllä Luojan sininen, pilvetön telttakatos. Päivän säteet leikkivät\ntelttojen liinakankaalla, mahtavilla turbaaneilla, värikkäillä\npuvuilla, kypäreillä, lipuilla ja keihäitten kärjissä ja kaikki — sekä\nleiri telttoineen että ihmiset ja elukat — näytti kylpevän kirkkaassa\nvalomeressä.\n\nIllalla loisti kirkkaalla taivaalla läpi usvattoman ilman kuun sirppi\nhiljaisesti suojellen niitä tuhansia, jotka sen merkeissä olivat\nmenossa valloittamaan uusia maita; sitten se kohosi yhä korkeammalle\nja vaaleni nuotioitten himmentämänä. Mutta kun nuotiotulet loistivat\nkoko äärettömällä alalla, kun Damaskoksen ja Aleppon arabialaiset,\n»massaladzilarit», sytyttivät viheriäiset, punaiset, keltaiset ja\nsiniset lyhdyt sulttaanin ja visiirin telttain kohdalle, niin näytti\nsiltä, kuin palanen taivasta olisi pudonnut maahan ja kuin tähdet\nolisivat vilkuttaneet siellä kentällä.\n\nMallikelpoinen järjestys ja kuri vallitsi näissä joukoissa. Paššat\ntaipuivat nöyrästi sulttaanin tahtoon, ja heitä totteli nöyrästi\nsotajoukko. Muonaa ihmisille ja elukoille oli riittävästi. Kaikki tuli\nrunsain määrin ja aikanaan. Mallikelpoisessa järjestyksessä seurasivat\ntoisiaan myös sotaharjoitukset, lepoajat ja rukoushetket.\n\nNiinä hetkinä, jolloin muessinit alkoivat puisista torneista kehoittaa\nrukoukseen, käänsi koko sotajoukko kasvonsa itään, joka mies levitti\neteensä nahan tai maton ja koko sotajoukko polvistui yhtenä miehenä.\nNähdessään tämmöisen järjestyksen ja säntillisyyden joukot tunsivat\nrintansa paisuvan ja heidän mielensä täytti varma voiton toivo.\n\nSulttaani tuli leiriin huhtikuun lopussa, mutta ei lähtenyt heti\nliikkeelle. Hän odotti noin kuukauden maan kuivumista; sillä aikaa hän\nharjoitti joukkojaan, totutti niitä leirielämään, hoiti hallitusta,\notti vastaan lähettiläitä ja ratkaisi asioita istuen purppuraisen\ntelttakatoksen alla.\n\nHänen ylin puolisonsa Kasseka, joka oli hurmaavan ihana kuin unelma,\noli retkellä hänen mukanaan, ja Kassekan ympärillä oli hoviseurue, joka\nsekin oli paratiisin ihanuuksia muistuttava.\n\nSulttaanin puoliso ajoi kullatuissa vaunuissa purppurakankaisen\ntelttakatoksen suojaamana, ja jäljessä seurasi muita vaunuja sekä\nvalkoisia syyrialaisia kameeleja, joiden selässä oli purppurapeitteiset\nsatulat. Bajadeerit laulelivat hänelle lauluja matkan varrella.\nKun hän matkasta väsyneenä sulki silmänsä, alkoi kuulua vienoa\nsoitantoa, joka tuuditti hänet uneen. Päivän helteessä leyhyteltiin\nhänelle vilpoisuutta kameelikurjen ja riikinkukon sulilla; äärettömän\nkalliita itämaisia tuoksuaineita paloi intialaisissa maljakoissa hänen\ntelttojensa edustalla.\n\nHänellä oli mukanaan kaikkia aarteita, ihmeitä ja rikkauksia,\nmitä hänelle vain oli voinut hankkia Itämaat ja sulttaanin mahti.\nHuurit, bajadeerit, mustat eunukit, syyrialaiset kameelit, Arabian\nerämaista tuodut hevoset, sanalla sanoen koko seurue välkkyi\nhelmien, kirjailujen, kullan loisteesta, kimalteli kuin taivaankaari\ntimanteista, rubiineista, smaragdeista ja safiireista.\n\nHänen edessään lankesivat kansat kasvolleen eivätkä uskaltaneet\nkatsella noita kasvoja, jotka kuuluivat yksinomaan padišahille, — ja\ntuo seurue oli kuin ylimaailmallinen näky, unten maailman harhakuva\nmaan päälle siirrettynä.\n\nMutta aurinko paahtoi yhä voimakkaammin ja viimein muuttuivat päivät\nhelteisiksi. Eräänä iltana nostettiin lippu sulttaanin teltan edustalla\nolevaan korkeaan tankoon ja tykinlaukaus ilmoitti sotajoukoille ja\nkansalle, että Puolan retki alkaa. Suuri pyhä rumpu alkoi kumahdella,\nmuut rummut kaikki yhtyivät pärinällään siihen, alkoi kuulua pillien\nkimeätä ääntä, puolialastomat jumaliset dervišit alkoivat ulvahdella ja\nihmisvirta lähti liikkeelle yötä vasten välttääkseen päivän hellettä.\nMutta varsinaisen sotajoukon oli määrä lähteä liikkeelle vasta muutamia\ntunteja ensimmäisen merkinannon jälkeen.\n\nEnsimmäisenä kulki eläinlauma ja ne paššat, joiden oli huolehdittava\nmuonituksesta, kulki myös kokonainen legioona käsityöläisiä, joiden\ntehtävänä oli telttojen pystyttäminen; kulkueessa oli elukoita sekä\ntavarain kuljetusta varten että teuraiksi. Joukon oli kuljettava tänä\nyönä sekä seuraavina kuusi tuntia ja oli järjestettävä niin, että\nsotilaille oli heidän majapaikkaan tullessaan laitettu kaikki valmiiksi\nja taattu virkistys- ja lepoaika.\n\nKun vihdoin sotajoukonkin lähtöhetki oli tullut, ratsasti sulttaani\nkunnaalle nähdäkseen koko sotavoimansa ja ihaillakseen tätä näkyä.\nHänen mukanaan oli visiiri ja ulemat ja nuori kaimmakami Kara Mustafa,\n»sodan nouseva aurinko», ja vartiostona komppania polabialaisia. Yö\noli kaunis ja kirkas, kuu paistoi hyvin heleästi — ja sulttaani olisi\nvoinut heittää silmäyksen yli kaikkien joukkojensa, jollei niitä\nolisi ollut silmänkantamattomiin, sillä liikkeelle lähdettyä siitä\noli muodostunut, vaikka sotilaat kulkivat tiheissä riveissä, muutaman\npenikulman pituinen jono.\n\nKuitenkin sulttaani iloitsi sydämessään ja hypistellen hyvätuoksuisia,\nsantelipuusta tehtyjä rukousnauhan nappuloita hän kohotti katseensa\ntaivasta kohti kiittäen Allahia, joka oli tehnyt hänestä noin suuren\nsotajoukon ja noin monien ihmisten herran.\n\nÄkkiä, kun jonon alkupää jo oli kokonaan kadonnut etäisyyteen, hän\nkeskeytti rukouksensa, kääntyi nuoren kaimmakamin Kara Mustafan puoleen\nja sanoi:\n\n— En enää muista, kuka kulkee etunenässä.\n\n— Teidän paratiisillinen kirkkautenne! — vastasi Kara Mustafa.\n— Etuvartiostona kulkevat lipekiläiset ja tšeremissit ja heidän\njohtajanaan on sinun koirasi Azya, Tuchay-beyn poika...\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSaatuaan seisoa pitkän aikaa Kuczunkauryn kentällä oli Azya,\nTuchay-beyn poika, todellakin lähtenyt liikkeelle koko turkkilaisen\nsotajoukon etunenässä Puolan rajoja kohti.\n\nSen raskaan iskun jälkeen, minkä Basian toimekas käsi oli antanut hänen\naikeilleen ja hänelle itselleen, näytti onnentähti taas uudelleen\nloistavan, hänelle. Hän tuli terveeksi. Hänen kauneutensa oli tosin\nainiaaksi mennyt: toinen silmä oli kokonaan vuotanut pois, nenä oli\nmurskattu, ja hänen muinoin haukan päätä muistuttavat kasvonsa olivat\nnyt rumat ja peloittavat. Mutta juuri peloittavuus tuotti hänelle\nvieläkin suurempaa arvonantoa villien dobruckilaisten tataarilaisten\nkeskuudessa.\n\nHänen saapumisensa herätti suurta huomiota koko leirissä, ja\nihmisten kertomuksissa kasvoivat hänen urotyönsä mittasuhteiltaan\njättiläismäisiksi. Hänen sanottiin suostuttaneen kaikki lipekiläiset ja\ntšeremissit sulttaanin palvelukseen, pettäneen puolalaiset ovelammin\nkuin koskaan kukaan muu, polttaneen kaikki kaupungit Dniestrin varrella\ntappaneen niiden varusväen ja ottaneen suuria saaliita.\n\nNe, jotka olivat menossa ensikertaa Puolaan; ne, jotka olivat tulleet\nItämaiden kaukaisemmista kolkista eivätkä vielä tietäneet puolalaisten\nsotatavoista; ne, joiden sydän alkoi levottomasti pamppailla, kun\najattelivat joutuvansa kohta vastatusten uskottomien hirveän ratsuväen\nkanssa, — kaikki ne näkivät nuoressa Azyassa soturin, joka panee\npuolalaisille kovan kovaa vastaan eikä pelästy heitä, voittaa heidät ja\ntekee sodan alusta alkaen onnelliseksi.\n\nKun vain nähtiin Azya, niin rohkeus täytti sydämet; kun hän lisäksi oli\nsen Tuchay-beyn poika, jonka nimi oli maineessa kaikkialla Itämailla,\nniin sitä enemmän kääntyivät kaikkien katseet häneen.\n\n— Hän on saanut puolalaisen kasvatuksen, — sanottiin, — mutta hän\non leijonan poika: hän puraisi kasvattajiaan ja palasi padišahin\npalvelukseen.\n\nItse visiiri halusi nähdä häntä, ja »sodan nouseva aurinko», nuori\nkaimmakami Kara Mustafa, joka rakasti sotakunniaa ja hurjia sotureita,\nmieltyi häneen. Molemmat kyselivät häneltä tarkoin Puolasta,\nhetmanista, puolalaisista sotajoukoista, Kamienecista, ja olivat\niloissaan hänen vastauksistaan, koska näkivät niistä, että sodasta\ntulisi helppo, sulttaani voittaisi, puolalaiset joutuisivat tappiolle\nja heidän kummankin osaksi tulisi »ghazih», s.o. valloituksia.\n\nMyöhemmin oli Azyalla usein tilaisuus langeta kasvoilleen visiirin\neteen, istua kaimmakamin teltan kynnyksellä, ja hän sai kummaltakin\nlahjaksi paljon kameeleja, hevosia ja aseita.\n\nSuurvisiiri lahjoitti hänelle hopealla kirjaillun takin, ja se kohotti\nhänen arvoaan kaikkien lipekiläisten ja tšeremissien silmissä.\nKryczyński, Adurowicz Morawski, Grocholski, Tworkowski, Aleksandrowicz,\nsanalla sanoen kaikki ratsumestarit, jotka ennen olivat asuneet\nPuolassa ja olleet sen palveluksessa, mutta nyt palvelivat sulttaania,\nalistuivat ehdottomasti Tuchay-beyn pojan komennettaviksi kunnioittaen\nhänessä sekä ruhtinaallista syntyperää että soturia, joka oli saanut\nlahjaksi nutun. Hänestä tuli huomattava murza, ja noin kaksituhatta\nsotilasta, verrattomasti taitavampia miehiä kuin tavalliset\ntataarilaiset, totteli hänen viittaustaan.\n\nAlkava sota, jossa tämä nuori murza saattoi helpommin kuin kukaan\nmuu kunnostautua, voisi kohottaa hänet korkealle; hänellä oli\nsaavutettavissa arvoasemia, kunniaa, valtaa.\n\nMutta kuitenkin oli Azyan mieli myrkytetty. Ensiksikin loukkasi hänen\nylpeyttään se, että tataarilaiset olivat turkkilaisten itsensä ja\nvarsinkin janitšaarien ja spahien rinnalla melkein yhtä vähäarvoisia\nkuin metsäkoirat metsämiesten rinnalla.\n\nItse hän oli suuressa arvossa, mutta tataarilaisia yleensä\nvähäksyttiin. Turkkilaiset tarvitsivat heitä, toisinaan pelkäsivätkin,\nmutta leirissä heitä halveksittiin. Tämän huomattuaan Azya erotti\nlipekiläisensä muista tataarilaisista eri joukoksi, joka olisi\nvaliojoukkoa, mutta sillä hän suututti muut dobruckilaiset ja\nbialogrodilaiset murzat eikä kuitenkaan kyennyt saamaan turkkilaisia\nupseereita vakuutetuksi siitä, että lipekiläiset olivat todella\nparempia kuin muut tataarilaisjoukot.\n\nToiselta puolen hän, joka oli kasvanut kristityssä maassa aatelin ja\nritariston keskuudessa, ei voinut tottua itämaisiin tapoihin. Hän oli\nollut Puolassa vain tavallinen upseeri ja alhainen arvoltaan, mutta\nylempiensä ja itse hetmaninkaan edessä hänen ei tarvinnut alentua sillä\ntavoin kuin täällä, missä hän oli murza ja kaikkien lipekiläisten\njoukkojen päällikkö. Hänen piti täällä visiirin edessä langeta\nkasvoilleen, kumartaa ystävänsä kaimmakamin teltassa maahan asti,\nalentua paššain, ulemain ja ylimmän janitšaari-agan edessä.\n\nAzya ei ollut tottunut tämmöiseen; hän muisti olevansa sankarin poika,\nhänen sielunsa oli villi ja täynnä ylpeyttä, joka pyrki niin korkealle\nkuin kotkat. Siksi hän kärsi kovin.\n\nMutta enimmän poltti hänen mieltään Basian muisto. Pienempi asia\noli se, että naisen heikko käsi oli suistanut satulasta hänet, joka\nBraclawin luona, Sainikin luona ja sadoissa muissa paikoissa oli\nhaastanut kaksintaisteluun ja surmannut hurjimmat zaporogilaiset\ntaistelupukarit; pienempi asia oli nolaus ja häpeä. Mutta hän rakasti\ntuota naista määrättömästi, mielettömästi, olisi tahtonut omistaa hänet\nomassa teltassaan, katsella häntä, lyödä, suudella.\n\nJos hän olisi saanut valita, tahtooko tulla padišahiksi ja hallita\npuolta maailmaa vaiko ottaa Basian syliinsä, tuntea sydäntään vastaan\nhänen verensä lämpöä, kasvoillaan hänen hengityksensä, painaa huulensa\nhänen huuliaan vastaan, niin hän olisi valinnut Basian mieluummin kuin\nKonstantinopolin, Bosporin ja kalifin nimen. Hän halusi Basiaa koska\nrakasti häntä, halusi Basiaa, koska vikasi häntä, kuta vieraampi Basia\noli, sitä enemmän hän häntä himoitsi; kuta puhtaampi, uskollisempi,\nnuhteettomampi Basia oli, sitä enemmän hän häntä himoitsi. Usein,\nkun hän teltassaan muisti, että oli jo kerran elämässään suudellut\nkuilussa, Azba-beytä vastaan käydyn taistelun jälkeen, Basian silmiä\nettä oli Raszkowin luona jo tuntenut hänen rintansa painautuvan\nrintaansa vastaan, hänet valtasi mieletön intohimo.\n\nHän ei ollenkaan tietänyt, miten Basialle oli käynyt, oliko tämä\nsortunut matkalla. Toisinaan hän tunsi mielensä kevenevän, kun ajatteli\nBasian kuolleen; toisinaan hänet valtasi hillitön murhe. Oli hetkiä,\njolloin hän ajatteli, että olisi ollut parempi olla ryöstämättä Basia\nja jättää Raszkow polttamatta, parempi olisi ollut olla tulematta\ntänne, jäädä lipekiläiseksi Chreptiowiin, — olisi saanut edes nähdä\nBasiaa.\n\nSensijaan oli onneton Zosia Boska hänen teltassaan. Zosian elämä\nkului orjan töissä, häpeässä ja yhtämittaisessa pelossa, sillä Azyan\nsydämessä ei ollut häntä kohtaan hituistakaan sääliä. Azya suorastaan\nkidutti Zosiaa vain siitä syystä, ettei Zosia ollut Basia. Hän oli\nsuloinen ja parhaassa kukoistuksessaan, oli nuori ja kaunis ja Azya\nhekumoi hänen kauneudellaan, mutta mitättömimmistäkin syistä myös\npotki häntä tai kuritti piiskalla hänen valkoista ruumistaan. Elämä\nei helvetissäkään olisi voinut olla pahempaa, sillä hänellä ei ollut\nminkäänlaista toivoa. Hänen elämänsä kevät oli puhjennut kukkaan\nRaszkowissa nuorta Nowowiejskia varten. Zosia rakasti häntä koko\nsielullaan, rakasti sydämestään tuota ritaria, joka oli jalo ja kelpo\nluonne, mutta nyt hän oli tämän ruman silmäpuolen leikkikalu ja vanki.\nVavisten kuin piesty koira piti hänen madella Azyan jaloissa, katsoa\nhänen kasvoihinsa ja käsiinsä, tarttuvatko ne nahkapiiskaan, — ja\npidätettävä hengitystään, pidätettävä kyynelensä.\n\nHän tiesi hyvin, ettei hänellä ole eikä voi olla elämässä onnea,\nsillä jos jokin ihme olisikin riistänyt hänet pois noista kauheista\nkäsistä, niin hän ei kuitenkaan enää ollut entinen Zosia, valkoinen\nkuin ensimmäinen lumi, puhtaalla sydämellä lemmittyään rakastava.\nKaikki tuo oli auttamattomasti mennyttä. Mutta kun hän itse ei ollut\nmillään tavoin syypää tähän äärettömään häpeään, missä nyt eli, vaan\noli päinvastoin ollut aina nuhteeton tyttö, hyväntahtoinen kuin lammas,\nkiltti kuin kyyhkynen, luottavainen kuin lapsi, teeskentelemätön,\nrakastava, — niin hän ei käsittänyt, miksi häntä oli kohdannut näin\nkauhea vääryys, joka ei enää ollut korjattavissa, miksi Jumalan\nleppymätön viha oli kohdistunut häneen, ja tämä sisäinen tuska teki\nhänen murheensa ja epätoivonsa vielä suuremmaksi.\n\nNäin kuluivat häneltä päivät, viikot, kuukaudet. Azya oli tullut\njo talvella Kuczunkauryn kentälle, ja retki Puolaan alkoi vasta\nkesäkuussa. Koko tämä aika kului Zosialta häpeässä, vaivassa ja työssä.\nKoska Azya hänen kauneudestaan ja sulostaan huolimatta ja siitäkin\nhuolimatta, että piti häntä teltassaan, ei ollenkaan rakastanut\nhäntä, vaan pikemminkin vihasi, syystä että hän ei ollut Basia, ja\npiti tavallisena orjana, niin siksi hänen oli orjan tavoin tehtävä\ntyötäkin. Zosia kävi juottamassa Azyan hevoset ja kameelit joella,\nhän kantoi pesuvedet, polttopuut, hän levitti taljat yöksi, valmisti\nruoan. Turkkilaisen sotajoukon muissa osastoissa eivät naiset tulleet\nulos teltoista, koska pelkäsivät janitšaareja tai koska tapa oli\nsemmoinen, mutta lipekiläisten leiri oli syrjemmässä eikä lipekiläisten\nkeskuudessa ollut tapana, että naiset pysyttelivät piilossa, sillä\nasuessaan aikoinaan Puolassa he olivat tottuneet aivan toisiin\ntapoihin. Tavallisten sotamiesten naisvangit eivät edes peittäneet\nkasvojaan. Naiset eivät kylläkään saaneet mennä lipekiläisten\nleiriaukean ulkopuolelle, koska silloin heidät epäilemättä olisi\nryöstetty, mutta itse leiriaukealla saivat kaikkialla kulkea vapaasti\nja puuhailla leirin taloustoimissa.\n\nVaikka työ olikin raskasta, niin Zosialle olivat kuitenkin varmoja\nhelpotuksen hetkiä puitten haku ja käynti joella juottamassa hevosia\nja kameeleja sillä teltassa hän ei uskaltanut itkeä, mutta kulkiessaan\nhän voi rankaisematta antaa kyyneltensä virrata. Kerran kantaessaan\npuusylystä hän kohtasi äitinsä, jonka Azya oli lahjoittanut Halimille.\nHe syöksyivät toistensa syliin ja heidät täytyi väkivallalla kiskoa\nerilleen, mutta vaikka Azya tämän jälkeen piiskasi Zosiaa lyöden jopa\npäähänkin, niin se sittenkin jäi mieluisaksi tapaamiseksi. Toisen\nkerran, pestessään Azyan liinoja ja jalkariepuja joen rannalla,\nZosia näki kauempaa Ewkan, joka kulki kantaen vesiämpäreitä. Ewka\nähki raskaita ämpäreitä kantaessaan; hän oli koko joukon muuttunut\nvartaloltaan ja tullut kömpelömmäksi, mutta hänen kasvonsa, vaikka\nolivat hunnutetut, muistuttivat Zosian mieleen Adamin, — ja niin suuri\nmurhe täytti Zosian sydämen, että hän meni hetken ajaksi tainnoksiin.\nPelosta he eivät sanoneet toisilleen sanaakaan.\n\nTuo pelko syrjäytti ja voitti vähitellen Zosian kaikki muut tunteet,\nniin että se lopulta korvasi hänelle pyrkimykset, toivon, muistot.\nHänen elämänsä päämääräksi tuli välttää pieksämistä. Basia olisi hänen\nasemassaan surmannut Azyan tämän omalla tikarilla heti ensimmäisenä\npäivänä seurauksista välittämättä, mutta arka Zosia, joka vielä oli\npuoleksi lapsi, ei ollut niin toimekas kuin Basia.\n\nLopulta menivät asiat niin pitkälle, että hän piti armon osoituksena\nsitä, että hirmuinen Azya hetkellisen intohimon vallassa toisinaan\nlähensi runnellut kasvonsa hänen huuliensa luo. Teltassa istuessaan\nhän ei kääntänyt silmiään pois herrastaan, vaan koetti ottaa selville,\noliko tämä vihoissaan vai eikö, seurasi katseillaan hänen liikkeitään\narvatakseen hänen halunsa.\n\nMutta kun hän sattui arvaamaan väärin ja Azyan kulmahampaat alkoivat\nvälkkyä viiksien alta niinkuin muinoin Tuchay-beyn hampaat, silloin\nhän pelosta tiedottomana mateli Azyan jaloissa suudellen kalpeilla\nhuulillaan herransa saappaita, syleillen suonenvedontapaisesti hänen\npolviaan ja huutaen kuin rangaistusta pelkäävä pikku lapsi:\n\n— Älä lyö minua, Azya! Anna anteeksi, älä lyö!\n\nMutta Azya ei antanut anteeksi koskaan, vaan päinvastoin pahoinpiteli\nhäntä ei vain sen tähden, ettei hän ollut Basia, vaan myös sen tähden,\nettä hän oli ollut Nowowiejskin morsian. Azyalla oli pelkäämätön\nsielu, mutta niin kauheita asioita oli hänen ja Nowowiejskin välillä\nselvittämättä, että muistaessaan tuota jättiläistä, jonka sydämessä\nasui kostonhimo, nuori lipekiläinen tuli levottomaksi. Oli tulossa\nsota, he saattoivat kohdata toisensa, ja todennäköistä olikin, että\nkohtaavat. Azya ei voinut olla ajattelematta tätä, ja kun nämä\najatukset tulivat hänen mieleensä hänen nähdessään Zosian, niin\nhän kosti tälle siitä, aivan kuin olisi tahtonut piiskan iskuilla\nkarkoittaa oman levottomuutensa.\n\nTuli viimein hetki, jolloin sulttaani antoi käskyn lähteä liikkeelle.\nLipekiläisten ja sitten, koko dobruckilaisten ja nowogrodilaisten\ntataarilaisten joukon oli kuljettava etumaisena. Se oli sulttaanin,\nvisiirin ja kaimmakamin päätös. Mutta aluksi, ainakin Balkaneille\nasti, kulkivat kaikki yhdessä. Eteneminen oli verraten helppoa, sillä\nhelteiden alettua kuljettiin ainoastaan yöllä ja pysähdyspaikkojen\nväliä oli kuusi tuntia. Palavat tervatynnyrit valaisivat tietä, ja\nsulttaanin kulkua valaistiin värillisillä lyhdyillä. Ihmisjoukko levisi\nkuin lainehtiva meri äärettömille tasangoille, täytti sen heinäsirkkain\ntavoin ja sitä riitti täyttämään laaksot ja vuoret. Aseellisen joukon\njälkeen tuli kuormasto, jonka mukana olivat myös haaremit, ja sitten\nmäärätön elukkalauma.\n\nEräässä rämeikössä upposivat Kassekan kullatut ja purppuraiset vaunut\nniin syvälle, ettei kaksikymmentä puhvelia saanut vedetyksi niitä\nsuosta. »Se on huono enne, herra, sekä sinulle että koko sotajoukolle!»\n— sanoi sulttaanille korkein mufti. »Huono enne!» — alkoivat toistella\nleirissä puoleksi mielenvikaiset dervišit. Sulttaani pelästyi ja päätti\nlähettää sotajoukosta pois ihanan Kassekan ja kaikki naiset.\n\nTämä käsky tiedoitettiin sotajoukolle. Ne sotilaat, joilla ei\nollut mitään paikkaa, mihin lähettäisivät orjattarensa, ja jotka\nhyväsydämisyydessään eivät tahtoneet myydä niitä vieraitten\nnautintovälineiksi, katsoivat parhaaksi pistää heidät kuoliaiksi.\nToiset myytiin tuhansille Karawanseraista tulleille kauppiaille, jotka\nvuorostaan veivät ne myytäviksi Stambuliin ja kaikkiin läheisiin\nVähän-Aasian paikkoihin. Kolme päivää oli kuin isoja markkinoita. Azya\nmyi empimättä Zosian suuresta summasta rikkaalle stambulilaiselle\nkauppiaalle, joka vei tytön herkkupalaksi pojalleen.\n\nTämä kauppias oli hyväsydäminen mies, sillä kun Zosia itki ja rukoili,\nniin hän osti myös Zosian äidin Halimilta, tosin polkuhinnasta.\nSeuraavana päivänä suuntautui kummankin matka Stambulia kohti niinkuin\nhyvin monen muunkin naisen. Stambulissa tuli Zosian elämä helpommaksi,\nvaikka jäi edelleen häpeälliseksi. Uusi omistaja alkoi pitää hänestä ja\nkoroitti muutaman kuukauden kuluttua hänet puolisokseen. Äidin ei enää\ntarvinnut erota hänestä.\n\nMonet ihmiset, niiden joukossa monet naisetkin, palasivat pitkän\naikaa vankeina oltuaan kotimaahansa. Joku etsi myös kaikin keinoin\narmeenialaisten, kreikkalaisten kauppiaitten ja Puolan lähettiläiden\npalvelijain avulla Zosiaakin, mutta ei löytänyt. Sitten nuo etsimiset\nyht'äkkiä lakkasivat, eikä Zosia saanut koskaan nähdä kotimaataan eikä\nrakkaimpiensa kasvoja.\n\nHän eli kuolemaansa asti haaremissa.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nJo ennen turkkilaisten liikkeellelähtöä Adrianopolista oli paljon\nliikettä Dniestrin varrella olevissa sotaväen seisontapaikoissa. Koska\nChreptiow oli lähimpänä Kamienecia, niin varsinkin sinne tuli tavan\ntakaa hetmanin lähettejä tuoden erinäisiä määräyksiä, jotka pieni\nritari joko pani itse toimeen tai, jos ne eivät koskeneet häntä,\nlähetti eteenpäin luotettavien miesten välityksellä.\n\nNäitten määräysten johdosta pieneni Chreptiowin linnoituksen varusväki\nhuomattavasti. Motówidlo lähti miehineen Humaniin auttamaan Haneńkaa,\njoka vähäisellä Puolalle uskollisella kasakkajoukolla otteli Doroszia\nja häneen liittynyttä Krimin tataarilaisten joukkoa vastaan. Verraton\njousimies Muszalski, Snitko, jonka vaakunassa oli pilviin peittynyt\nkuu, Nienaszyniec ja Hromyka veivät joukkonsa surullisenkuuluisan\nBatohin luo, missä oli herra Luzecki pitämässä yhdessä Haneńkan\nkanssa silmällä Doroszeńkon liikehtimistä. Bogusz sai määräyksen olla\nMohilowissa siihen asti kuin tataarilaisjoukot alkavat näkyä.\n\nHetmanin määräyksiä oli osoitettu myös kuuluisalle Ruszczycille, jonka\nveroinen retkeilijänä oli ainoastaan Wolodyjowski, mutta Ruszczyc\noli lähtenyt muutamien kymmenien miesten kanssa aroille ja kadonnut\njäljettömiin. Hänestä kuultiin vasta myöhemmin, kun alkoi levitä\nihmeellisiä uutisia että Doroszeńkon leirin ja tataarilaisjoukon\nympärillä kiertelee jokin paholainen, joka sieppaa joka päivä\nyksityisiä sotilaita ja pienehköjä miesryhmiä. Silloin ajateltiin, että\nvarmasti siellä oli vihollisen kimpussa Ruszczyc, sillä ei kukaan muu,\npaitsi pieni ritari, olisi kyennyt tuollaiseen. Ja Ruszczyc se olikin.\n\nWolodyjowskin oli mentävä Kamieneciin, sillä niin tahtoi hetmani\ntietäen hänet soturiksi, jonka pelkkä näkeminen valaa rohkeutta mieliin\nja innostaa sekä porvareita että varusväkeä. Hetmani oli vakuutettu\nsiitä, ettei Kamienec jaksa pitää puoliaan, mutta hänestä oli tärkeätä,\nettä se kestäisi mahdollisimman kauan, niin että valtakunta ennättäisi\nkoota edes jonkinmoisia puolustusjoukkoja.\n\nTässä vakaumuksessa hän lähetti aivan silminnähtävästi surman suuhun\nvaltakunnan kuuluisimman ritarin ja kaikkien suosiman soturin.\n\nHän lähetti parhaimman soturin kuolemaan säälimättä häntä. Hetmani oli\naina sitä mieltä, mitä hän myöhemmin oli Wienin edustalla, että sota\nvaatii ihmishenkiä. Itse hän oli valmis kaatumaan ja piti sitä sotilaan\nsuorana velvollisuutena, ja kun soturi voi kuolemallaan tehdä suuren\npalveluksen, niin kuolema on hänelle armon osoitus ja suuri palkinto.\nHetmani tiesi, että pieni ritari oli samaa mieltä kuin hän.\n\nEikä nyt ollut sopiva aika ajatella yksityisten sotilaitten\nsäästämistä, kun hävitys oli uhkaamassa kirkkoja, kaupunkeja, maata,\nkoko Puolaa, kun Itä nousi ennen kuulumattomin voimin Eurooppaa\nvastaan, lyömään koko kristityn maailman, jota Puola suojeli, mutta\njoka ei ajatellutkaan tulla Puolan avuksi.\n\nHetmanille saattoi olla tärkeätä vain se, että Kamienec ensin suojelisi\nPuolaa ja sitten Puola koko kristikuntaa.\n\nSen hän olisi voinut saada aikaan, jos Puolalla olisi ollut voimia\neikä sitä olisi raadellut eripuraisuus. Mutta hetmanilla ei ollut\nriittävästi sotaväkeä edes partioretkiin, saati sitten sodankäyntiin.\nJos hän työnsi johonkin paikkaan muutamia kymmeniä miehiä, niin syntyi\nkohta toisessa paikassa aukko, josta vihollisten hyökylaine saattoi\npäästä tunkeutumaan sisälle. Vartijoita, jotka sulttaani asetti yöksi\nleiriinsä, oli enemmän kuin hetmanilla sotaväkeä kaiken kaikkiaan.\nHyökkäys oli tulemassa kahdelta suunnalta, Dnieprin ja Tonavan taholta.\nKoska Dorosz koko Krimin tataarilaisjoukon kanssa oli lähempänä ja\nhänen väkensä oli jo tullut maahan polttaen ja surmaten, niin päävoimat\nlähetettiin häntä vastaan, mutta toisella suunnalla oli niin vähän\nsotaväkeä, ettei sitä riittänyt tiedustelutoimintaankaan.\n\nNäissä vaikeissa oloissa kirjoitti hetmani Wolodyjowskille seuraavat\nrivit:\n\n»Olen kovin miettinyt, lähettäisinkö sinut Raszkowiin asti vihollista\nvastaan, mutta minua on peloittanut, että kun tataarilaisjoukko tulee\nseitsemästä kohdasta joen yli Moldaun rannalta ja valtaa maan, niin\net pääse enää Kamieneciin, jossa sinua ehdottomasti tarvitaan. Vasta\neilen muistin Nowowiejskin, joka on taitava ja rohkea soturi, ja kun\nihminen on epätoivoissaan valmis mihin uhkayritykseen tahansa, niin\najattelen, että hän voi tehdä minulle hyviä palveluksia. Lähetä hänelle\nkevyttä ratsuväkeä niin paljon kuin voit, ja hän puolestaan menköön\nmahdollisimman kauas ja näyttäytyköön kaikkialla, levittäköön tietoa,\nettä meillä on suuri sotajoukko, ja kun joutuu vihollisen lähettyville,\nniin ilmaantukoon sen näkyvän siellä ja täällä, mutta varokoon\njoutumasta satimeen. Tiedän vihollisen suunnitelmat, mutta jos hän saa\nkuulla jotakin uutta, niin antakoon siitä heti tiedon sinulle ja sinä\nlähetät heti sanantuojan minulle ja Kamieneciin. Lähteköön Nowowiejski\npian ja ole sinäkin valmis lähtemään Kamieneciin, mutta odota kuitenkin\nsiihen asti, kunnes saat tietoja Nowowiejskilta Moldausta.»\n\nVaikka Nowowiejski oleskeli väliaikaisesti Mohilowissa ja hänen\nsanottiin muutenkin tulevan Chreptiowiin, niin pieni ritari kuitenkin\nlähetti hänelle sanan, että jouduttaisi tuloaan, koska Chreptiowissa\noli häntä odottamassa hetmanilta tullut määräys suorittaa eräs tehtävä.\n\nNowowiejski tuli parin päivän kuluttua. Tutut tuskin tunsivat häntä\nja ajattelivat herra Bialoglowskin olleen aivan oikeassa, kun nimitti\nhäntä haamuksi. Hän ei ollut enää sama uljas nuori mies, huimapäinen\nja iloinen, joka ennen hyökkäsi vihollisen kimppuun naureskellen\nniin, että olisi luullut hevosen hirnuvan, ja liikkui niin leveästi\nkuin olisivat myllyn siivet pyörineet tuulessa. Hän oli laihtunut,\nkellastunut, mustunut ja näytti laihana entistäkin pitemmältä. Ihmisiä\nkatsellessaan hän räpytti silmiään, aivan kuin ei olisi tuntenut\nparhaita tuttujaan; hänelle piti myös sanoa kahdesti sama asia, sillä\nhän ei näyttänyt heti tajuavan. Hänen suonissaan näytti veren asemesta\nvirtailevan sappea: ilmeisesti hän tahtoi olla ajattelematta eräitä\nasioita ja pyrki unohtamaan ne, ettei tulisi mielipuoleksi. Tosin ei\nniillä tienoin ollut yhtään ihmistä, ei yhtään perhettä, sotajoukossa\nei yhtään upseeria, jota ei olisi kohdannut onnettomuus pakanain kätten\nkautta ja joka ei olisi menettänyt jotakuta tuttua, ystävää, omaista,\nrakkainta; mutta Nowowiejskia oli kohdannut kokonainen onnettomuuksien\nryöppy. Samana päivänä hän oli menettänyt isänsä, sisarensa ja\nmorsiamensa, jota rakasti rajun sielunsa koko voimalla. Jospa tuo sisar\nja tuo suloinen, rakas tyttö edes olisivat kuolleet, jospa miekka tai\ntuli olisi heidät surmannut! Mutta heidän kohtalonsa oli sellainen,\nettä kun Nowowiejski ajatteli sitä, niin ei suurinkaan tuska sen\nrinnalla tuntunut olevan mitään. Hän koetti olla ajattelematta sitä,\nsillä hän tunsi näitä ajatellessaan joutuvansa mielenvikaisuuden\nrajoille, mutta ei voinut estää ajatuksia tulemasta.\n\nNäennäisesti hän oli tyyni. Mutta sisimmässään hän ei ollenkaan voinut\nalistua kohtaloonsa ja jokainen saattoi ensi silmäyksellä arvata, että\ntuon kuolemantyyneyden alla piili jotakin vihamielistä ja kauheata ja\nettä jos se pääsee purkautumaan, niin tuo jättiläinen tekee kammottavaa\njälkeä niinkuin temmeltämään päässeet luonnonvoimat. Se oli niin\nselvästi kirjoitettu hänen kasvoihinsa, että ystävätkin lähestyivät\nhäntä peläten ja koettivat puhellessaan välttää viittaustakin siihen,\nmitä oli tapahtunut.\n\nKun hän Chreptiowissa näki Basian, niin hän tunsi taas entisen tuskansa\nja suudellessaan tervehdykseksi Basian käsiä hän alkoi yht'äkkiä\nvoihkia kuin kuoleva biisoni, hänen silmänsä tulivat veristäviksi ja\nhänen kaulasuonensa pullistuivat. Ja kun Basia alkoi itkeä ja otti\nhänen päänsä käsiensä väliin hellästi kuin äiti, niin Nowowiejski\nlankesi Basian jalkoihin eikä häntä pitkään aikaan saatu nousemaan\nsiitä. Sensijaan hän, kuultuaan, minkä tehtävän hetmani oli hänelle\nmäärännyt, vilkastui tuntuvasti; pahaa ennustava ilon välähdys näkyi\nhänen kasvoillaan ja hän sanoi:\n\n— Teen sen, teenpä enemmänkin!\n\n— Ja jos tapaat sen kirotun koiran, niin anna hänelle jotta tuntuu! —\npisti Zagloba väliin.\n\nNowowiejski ei heti vastannut mitään, katseli vain Zaglobaa; yht'äkkiä\nhänen silmiinsä tuli mieletön ilme, hän nousi ja lähti vanhaa\naatelismiestä kohti aivan kuin olisi tahtonut hyökätä tämän kimppuun.\n\n— Uskotteko, — sanoi hän, — etten minä ole koskaan tehnyt tuolle\nmiehelle mitään pahaa, vaan aina osoittanut hänelle hyväntahtoisuutta?\n\n— Uskon, uskon! — vastasi Zagloba kiireesti vetäytyen viisaasti pienen\nritarin selän taakse. — Lähtisin itse mukanasi, jollei kirottu luuvalo\njäytäisi koipiani.\n\n— Nowowiejski! — sanoi pieni ritari. — Milloin aiot lähteä?\n\n— Ensi yönä.\n\n— Saat minulta sata rakuunaa. Itselleni jää tänne toiset sata ynnä\njalkaväki. Mennään aukealle!\n\nHe lähtivät ulos antamaan määräyksiään.\n\nOvella odotti, ojentautuneena suoraksi kuin seiväs, Zydor Lušnia. Tieto\nretkelle lähdöstä oli jo levinnyt miesten keskuuteen. Vääpeli alkoi\nomasta ja toveriensa puolesta pyytää, että pieni ritari antaisi hänen\nlähteä Nowowiejskin mukana.\n\n— Kuinka? Tahdot lähteä luotani? — kysyi Wolodyjowski hämmästyneenä.\n\n— Herra komendantti, me olemme luvanneet kostaa sille peijakkaalle.\nEhkäpä saamme hänet käsiimme!\n\n— Se on totta! Herra Zagloba on puhunut siitä, — vastasi pieni ritari.\n\nLušnia kääntyi Nowowiejskin puoleen:\n\n— Herra päällikkö!\n\n— Mitä tahdot?\n\n— Jos me saamme hänet kiinni, niin pyytäisin saada vähän kopeloida\nhäntä.\n\nJa niin petomaisen julma katkeroituminen kuvastui masurilaisen\nkasvoilla, että Nowowiejski kääntyi heti Wolodyjowskin puoleen ja sanoi\npyytäen:\n\n— Teidän armonne, antakaa minulle tämä mies.\n\nWolodyjowski ei aikonutkaan panna vastaan. Samana iltana lähti matkaan\nsata ratsumiestä Nowowiejskin johdolla..\n\nHe kulkivat tuttua tietä Mohilowiin, Jampoliin. Jampolissa he tapasivat\nentisen Raszkowin varusväen, josta kaksisataa miestä hetmanin käskyn\nmukaisesti yhtyi Nowowiejskiin; muiden oli Bialoglowskin johdolla\nmentävä Mohilowiin, jossa oli Bogusz.\n\nMutta Nowowiejski meni alas Raszkowiin asti.\n\nRaszkowin ympäristöt olivat nyt täydelleen erämaata; itse kauppala oli\nmuuttunut tuhkaläjäksi, jonka tuulet olivat jo harjoittaneet kaikkiin\nilmansuuntiin, ja sen harvalukuinen asujaimisto oli paennut odotettua\nmyrskyä. Olikin jo toukokuun alku ja dobruckilainen tataarilaisjoukko\nsaattoi millä hetkellä tahansa ilmestyä niille seuduille, joten oli\nvaarallista pysyä siellä.\n\nItseasiassa olivat tataarilaisjoukot yhdessä turkkilaisten kanssa vielä\nKuczunkauryn kentällä, mutta sitä ei tiedetty Raszkowin lypsypaikoissa.\nNiinpä kaikki ne Raszkowin asukkaat, jotka olivat päässeet hengissä\nviimeisestä verilöylystä, olivat ajoissa vetäytyneet turvallisempiin\nseutuihin.\n\nLušnia selvitteli matkatessaan itselleen niitä menettelytapoja ja\novelia keinoja, joihin hänen käsityksensä mukaan Nowowiejskin oli\nturvauduttava, jos tahtoi päästä onnellisesti ja hyvällä menestyksellä\nviholliseen käsiksi. Ajatuksensa hän ilmaisi suopeasti sotamiehilleen.\n\n— Te pässinpäät, — sanoi hän heille, — te ette sitä ymmärrä, mutta minä\nolen vanha ja tiedän. Me menemme Raszkowin läheisyyteen, piiloudumme\nsinne ja rupeamme odottamaan. Tataarilaisjoukko tulee kahluupaikalle,\nensin menee yli pieniä ryhmiä, niinkuin heillä on tapana, mutta\npääjoukko seisoo ja odottaa siihen asti kuin sille ilmoitetaan, ettei\nole vaaraa. Me hiivimme nopeasti heidän jälkeensä ja ajamme heidät\nedellämme Kamieneciin asti.\n\n— Mutta silloin kenties emme saakaan kynsiimme tuota koirankuonolaista!\n— huomautti eräs sotamiehistä.\n\n— Pidä suusi kiinni! — vastasi Lušnia. — Kuka kulkee etunenässä, jollei\nlipekiläiset?\n\nVääpelin otaksumat näyttivät osoittautuvan oikeiksi.\n\nRaszkowiin saavuttuaan Nowowiejski antoi sotamiesten levätä. Kaikki\nolivat varmoja siitä, että senjälkeen painauduttaisiin vuorten\nonkaloihin, joita koko ympäristö oli täynnä, ja piileskeltäisiin niissä\nsiihen asti, kunnes ensimmäiset vihollisjoukot saapuisivat.\n\nMutta toisena päivänä johtaja pani joukkonsa liikkeelle ja vei sen pois\nRaszkowista.\n\n— Mahdammekohan mennä Jahorlikiin? — ajatteli vääpeli itsekseen.\n\nKohta Raszkowista päästyä tultiin joelle ja hetkistä myöhemmin oltiin\nniinsanotun »verisen kahlaamon» luona. Sanaakaan sanomatta Nowowiejski\nratsasti veteen ja alkoi mennä yli toiselle puolelle.\n\nSotamiehet alkoivat katsella toisiaan hämmästyneinä.\n\n— Mitä? Menemmekö Turkinmaalle? — kyselivät he toisiltaan.\n\nMutta he eivät olleet valtiolliseen elämään osaa ottavia, aina\nneuvotteluihin ja vastalauseitten panoon valmiita »jalosukuisia\nherroja», vaan yksinkertaisia sotamiehiä, jotka olivat tottuneet\nalistumaan sotilasleirin rautaiseen kuriin; päällikön jälkeen ajoi\nhevosensa virtaan ensimmäinen rivi, sen jälkeen toinen, kolmas. Ei\nepäröity vähääkään. Ihmeteltiin tosin, että kolmesataa ratsumiestä on\nmenossa Turkin valtakuntaan, jolle koko maailma ei mahda mitään, mutta\nkuljettiin eteenpäin.\n\nVesi alkoi lainehtia ja loiskahteli hevosten kylkiä vastaan. Silloin\nlakkasi kaikki ihmettelykin ja miehet ajattelivat vain sitä, miten\nvarjelisivat kastumiselta omansa ja hevostensa evässäkit.\n\nVasta toisella rannalla alkoivat uudelleen katsella toisiaan:\n\n— Hyväinen aika! Mehän olemme jo Moldaussa! — kuiskailtiin.\n\nJa miehet alkoivat katsella taakseen yli Dniestrin, joka kimmelsi\nlaskevan auringon valossa kuin kultainen, punertava nauha. Onkalolta\ntäynnä olevat rantakalliot välkkyivät niinikään auringon säteissä. Ne\nkohosivat muurina, joka tällä hetkellä erotti tuon pienen miesjoukon\nisänmaastaan. Monelle tämä oli varmasti viimeinen jäähyväissilmäys.\n\nLušnian mieleen välähti ajatus, että päällikkö kenties oli menettänyt\njärkensä; mutta päällikön asia oli käskeä, hänen asianaan totella.\n\nVedestä noustuaan alkoivat hevoset voimallisesti pärskyä.\n\n— Terveydeksi! Terveydeksi! — huutelivat sotamiehet.\n\nTätä pidettiin hyvänä enteenä ja uutta rohkeutta syntyi mieliin.\n\n— Eteenpäin! — komensi Nowowiejski.\n\nRivit lähtivät liikkeelle laskevaa aurinkoa kohti ja päin niitä\ntuhansia, päin sitä suurta ihmislaumaa ja niitä kansoja, jotka\nseisoivat Kuczunkauryssa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNowowiejskin meno Dniestrin yli ja hänen kulkunsa kolmensadan miehen\nkera satatuhantista armeijaa vastaan olisivat saattaneet näyttää\nsota-asioihin perehtymättömästä ihmisestä suorastaan mielettömiltä\nteoilta. Mutta ne olivat ainoastaan rohkea sotaliike, jolla oli\nmenestymisen mahdollisuuksia.\n\nEnsiksikin nämä retkeilijät olivat usein joutuneet menemään\nsatakertaista tataarilaista ylivoimaa vastaan, näyttäytymään sille ja\nsitten pakenemaan sitä puolustautuen takaa-ajajiaan vastaan hurjasti.\n\nAivan niinkuin susi toisinaan houkuttelee koirat jälkeensä ja\nsitten sopivalla hetkellä käännähtää ja hyökkää vainoojiensa\nkimppuun ja tuhoaa ne, aivan samoin tekivät hekin. Vainotusta tuli\nsilmänräpäyksessä vainooja: hän oli paennut, piiloutunut, mutta\nhyökkäsikin sitten äkkiarvaamatta itse ja surmasi vainoojansa.\n\nTämä oli niinsanottua »tataarilaisten käsittelyä», jossa taistelevat\npuolet kilvan koettivat keksiä toistensa pään menoksi ovelia temppuja,\nansoja, väijytyksiä. Kaikkein taitavin tässä käsittelyssä oli\nWolodyjowski, sitten Ruszczyc ja hänen jälkeensä Piwo ja Motówidlo,\nmutta myöskin Nowowiejski, joka lapsuudestaan saakka oli liikkunut\naroilla, oli parhaimmiksi tunnettuja retkeilijöitä, minkä vuoksi oli\nsangen todennäköistä, että hän tultuaan vastatusten tataarilaisjoukon\nkanssa ei joutuisi satimeen.\n\nHänen sotaliikkeellään oli menestymisen mahdollisuuksia senkin tähden,\nettä Dniestrin tuolla puolen oli erämaita, joihin oli helppo piiloutua.\nVain siellä täällä joen varrella oli kyläkuntia, mutta yleensä maa oli\nharvaan asuttua, joen läheisyydessä epätasaista ja vuorista, kauempana\naroa tai metsäistä seutua, missä kuljeskeli paljon elukoita, kuten\nvillejä puhveleita, hirviä, peuroja ja villisikoja.\n\nKoska sulttaani tahtoi ennen sotaretken alkua »tuntea voimansa» ja\nottaa selville joukkojensa lukumäärän, niin Dniestrin varrella asuvat\nbialogrodilaiset ja kauempana olevat dobruckilaiset tataarilaisjoukot\nolivat padišahin käskyn mukaisesti menneet Balkanien tuolle puolen ja\nheidän jälkeensä olivat lähteneet myös Karalaszin moldaulaiset, niin\nettä näillä seuduin oli entistäkin vähemmän väkeä ja saattoi kulkea\nviikkomääriä kenenkään näkemättä.\n\nLisäksi vielä Nowowiejski tunsi sangen hyvin tataarilaisten tavat\nja tiesi, että tataarilaisjoukot mentyään Puolan rajan yli etenevät\nvarovasti ja pitävät valppaasti silmällä kaikkia suuntia; mutta täällä\nomassa maassaan ne kulkevat laajalle hajaantuneena joukkiona eivätkä\nryhdy mihinkään varovaisuustoimenpiteisiin.\n\nNiin todella olikin asia. Tataarilaiset eivät voineet ajatellakaan,\nettä kohtaisivat Bessarabian sydänmailla, aivan valtakuntansa rajoilla,\npuolalaisia sotajoukkoja, joita ei riittänyt edes Puolan omien rajojen\npuolustamiseen.\n\nNowowiejski luotti siihen, että hänen sotaretkensä saa vihollisen\nhämmästymään ja tuottaa siten vielä suurempia etuja kuin herra hetmani\noli otaksunutkaan; sen lisäksi se voisi tulla tuhoisaksi Azyalle ja\nlipekiläisille. Helppoa oli nuoren luutnantin arvata, että lipekiläiset\nja tšeremissit, jotka hyvin tunsivat Puolan, kulkevat etujoukkona, ja\ntähän hän pääasiallisesti pani toivonsa. Hyökätä yht'äkkiä ja ottaa\nkiinni Azya, ehkä vapauttaa sisar ja Zosia vihollisen vallasta, kostaa,\nsitten kuolla itse sodassa, — siinä oli kaikki, mitä Nowowiejskin\nraadeltu sydän enää halusi.\n\nNämä ajatukset ja toiveet herättivät Nowowiejskin tylsästä\nvälinpitämättömyydestä ja saivat hänet vilkastumaan. Tuntemattomien\nteitten kulkeminen, retken vaivat, avaran aron tuuli ja rohkean retken\nvaarat palauttivat hänelle terveyden ja entisen voiman. Hän alkoi yhä\nenemmän olla partioretkeläinen eikä murheen masentama mies. Tähän\nsaakka hän oli vain muistellut tuskaansa, mutta nyt hänen oli pakko\npäiväkaudet ajatella, miten pääsisi vihollisen kimppuun ja löisi sen.\n\nKuljettuaan Dniestrin yli he suuntasivat matkansa vinosti Prut-jokea\nkohti ja pitkin sen laaksoa, painuivat usein päivällä metsiin ja\nkaislikkoon, mutta tekivät öisin kaikessa salaisuudessa pitkiä\nmatkoja. Seutu, jossa siihen aikaan ei ollut juuri muuta asutusta\nkuin paimentolaisia, oli suurimmaksi osaksi autiota. Vain harvoin he\nkohtasivat maissipeltoja ja niiden luona ihmisasumuksia.\n\nKoska he tahtoivat edetä salaa, niin he koettivat välttää kaikkia\nisohkoja kyliä, mutta poikkesivat usein rohkeasti pieniin, semmoisiin,\njoihin kuului vain pari, kolme tai muutamia töllejä, sillä he tiesivät,\nettei tämmöisten asukkaista kukaan aikonutkaan rientää heidän edellään\nBudziakiin varoittamaan siellä olevia tataarilaisia. Lušnia muuten\npiti myös silmällä, ettei sellaista tapahtuisi, mutta pian hän luopui\ntuosta varovaisuudestaan tultuaan vakuutetuksi, että nämä harvalukuiset\nkyläläiset, niin sulttaanin alamaisia kuin olivatkin, itsekin odottivat\npelolla sulttaanin sotajoukon tuloa; ei näillä ihmisillä myöskään ollut\nmitään käsitystä siitä, mitä väkeä heidän luokseen saapunut joukko\noli; koko Nowowiejskin joukkoa he pitivät joinakin karalasilaisina,\njotka olivat sulttaanin käskystä menossa toisten jälkeen.\nVastustelematta annettiin tulijoille myös maissikakkuja, kuivattuja\nkornellimarjoja kuivattua puhvelinlihaa. Jokaisella kyläläisellä oli\noma lammaslaumansa, puhveleita ja hevosia, jotka olivat piilossa jokien\nrannoilla. Silloin tällöin kohdattiin melkoisen isoja puolivillejä\npuhvelilaumoja, joita kaitsemassa oli muutamia paimenia.. Nämä\nliikuskelivat telttoineen aroilla ja jäivät paikoilleen ainoastaan niin\npitkäksi aikaa kuin laidunta riitti. Useimmiten tämmöiset paimenet\nolivat vanhoja tataarilaisia. Nowowiejski piiritti nämä »czabahczukit»\nniin varovasti kuin tataarilainen sotajoukko olisi ollut kysymyksessä;\nnäin saartamansa paimenet hän surmasi, etteivät voisi levittää tietoa\nhänen retkestään. Annettuaan tataarilaisten ensin neuvoa tiet tai\noikeammin salapolut hän käski tappamaan heidät armotta, niin ettei\nainoakaan heistä jäisi henkiin, Sen jälkeen hän otti itselleen karjaa\nniin paljon kuin tarvitsi ja jatkoi matkaansa.\n\nSikäli kuin he kulkivat etelää kohti, kohtasivat he yhä useammin\nkarjalaumoja, joita paimensivat tataarilaiset verraten suurissa\njoukoissa. Kahden viikon aikana Nowowiejski saarsi ja surmasi kolme\nlammaspaimenjoukkoa, joihin jokaiseen kuului muutamia kymmeniä miehiä.\nRakuunat ottivat aina surmattujen turkit, puhdistivat ne tulen päällä\npitäen ja pukivat itse ne ylleen, jotta olisivat arojen villien\nlammaspaimenten näköisiä.\n\nToisella viikolla olivat jo kaikki tataarilaisessa asussa ja\nmuistuttivat suuresti tataarilaisjoukkoa. Heillä oli vain säännöllisen\nratsuväen yhtenäinen asestus. Ratsastusnuttujaan he säilyttivät\nhihnoihin köytettynä voidakseen palatessaan retkeltä pukeutua niihin.\nLäheltä katsoen saattoi heidän vaaleista masurilaisista viiksistään\nja sinisistä silmistään huomata, mitä väkeä he olivat, mutta kaukaa\nsaattoi tottuneinkin silmä erehtyä heistä, varsinkin kun he ajoivat\nedellään karjaa, jota tarvitsivat ravinnokseen.\n\nTultuaan Prutin luo he kulkivat joen vasenta rantaa alaspäin. Koska\nKuczmaniin vievä tie kulki perinpohjin hävitettyjen seutujen kautta,\nniin oli helppo ymmärtää, että sulttaanin sotalaumat ja niiden\netupäässä kulkevat tataarilaisjoukot tulisivat Falezin, Huszin ja\nKotimoren kautta ja vasta sitten Valakian tietä — ja joko kaartavat\nDniestriä kohti tai kulkevat koko Bessarabian kautta ilmestyäkseen\nvasta Uszycyn tienoilla Puolan rajojen sisälle.\n\nNowowiejski oli tästä niin varma, että eteni yhä hitaammin ja\najanhukasta välittämättä yhä varovammin, ettei yht'äkkiä töksähtäisi\nyhteen tataarilaisjoukkojen kanssa. Tultuaan Sarata- ja Tekicz-joen\nmuodostamaan kulmaukseen hän pysähtyi sinne pitkäksi aikaa, ensiksikin\nantaakseen hevosten ja miestensä levätä ja toiseksi odottaakseen hyvin\nsuojatussa paikassa tataarilaisten ensimmäisten joukkojen saapumista.\n\nPaikka oli hyvin valittu, sillä koko jokihaarautuma ja ulkopuoliset\nrannat olivat osittain kornellin, osittain viidakon peittämää. Tätä\nlehtoa jatkui silmänkantamattomiin, paikoittain yhtenäisenä tiheikkönä,\npaikoittain muodostaen pieniä metsikköjä, joiden välillä oli avoimia,\nleiriytymiseen sopivia paikkoja. Tähän aikaan olivat puut ja pensaat\njo ennättäneet kukkia, mutta aikaisemmin keväällä oli täällä varmasti\nollut kokonainen meri keltaisia ja valkeita kukkia. Metsikössä ei ollut\nollenkaan ihmisiä, mutta sensijaan vilisi siellä kaikenlaisia eläimiä,\nkuten peuroja, hirviä, jäniksiä ja lintuja. Siellä täällä lähteitten\nluona huomasivat sotamiehet myös karhun jälkiä. Yksi niistä tappoi pari\njoukkueen lammasta, minkä johdosta Lušnia lupasi panna toimeen retken\nsen pyydystämiseksi; koska Nowowiejski kuitenkin kielsi käyttämästä\nsiinä puuhassa musketteja, ettei heidän piilopaikkansa tulisi ilmi,\nniin sotamiehet lähtivät ahdistamaan rosvoa keihäin ja kirvein.\n\nMyöhemmin löydettiin vetten varsilta myös nuotioitten jälkiä, mutta ne\nolivat vanhoja, luultavasti edelliseltä vuodelta peräisin. Nähtävästi\ntäällä oli käynyt paimentolaisia laumoineen, tai ehkä tataarilaiset\nolivat olleet hakkaamassa varsia tapparoihinsa. Mutta vaikka etsittiin\nhyvin tarkasti, niin ei onnistuttu löytämään ainoatakaan ihmistä.\n\nNowowiejski päätti olla menemättä etemmäksi ja odottaa täällä\nturkkilaisten sotajoukkojen tuloa.\n\nLeiriydyttiin. Rakennettiin lehtimajoja ja alettiin odottaa. Metsikön\nreunoihin asetettiin vartijoita, joista toiset tähystivät yötä päivää\nBudziakia kohti, toiset Pultille päin Falezin suuntaan.\n\nNowowiejski tiesi, että erinäisistä merkeistä saattoi huomata\nsulttaanin sotajoukkojen lähestymisen. Sitäpaitsi lähetettiin myös\npieniä tiedustelujoukkoja, joita hän itse useimmiten johti. Erinomainen\nsää suosi oloa tässä kuivassa seudussa. Päivät olivat helteisiä, mutta\nlehvikon varjossa sai helposti suojaa helteeltä; yöt olivat kirkkaita,\ntyyniä, kuutamoisia, ja satakielten laulu kaikui viidakoissa.\nTämmöisinä öinä Nowowiejski kärsi kaikkein enimmän, sillä hän ei\nvoinut nukkua, vaan ajatteli, muisteli entistä onneaan ja nykyhetken\nonnettomuutta.\n\nHäntä ylläpiti vain se ajatus, että hän saatuaan tyydyttää\nkostonhimoaan tulee onnellisemmaksi ja rauhallisemmaksi. Samaan aikaan\nlähenikin hetki, jolloin hänen oli joko pantava toimeen tuo kosto tai\nkuoltava.\n\nViikko toisensa jälkeen kului heidän puuhaillessaan erämaassa ja\npitäessään vahtia. Siinä ajassa he ehtivät tutkia kaikki tiet, rotkot,\ntasangot, joet ja purot, saartaa taas muutamia laumoja, surmata\nmuutamia vähälukuisia paimentolaisjoukkoja ja väijyä kaiken aikaa\ntiheiköissä niinkuin peto väijyy saalista. Vihdoin odotettu hetki\ntulikin.\n\nEräänä aamuna he näkivät lintuparvia, jotka kiitivät sekä ilmassa että\nmaata pitkin. Kanakurkia, metsäkanoja, pyitä tulla viiletti ruohikkoa\npitkin viidakkoon, ilmassa lensi variksia, korppeja ja myös soilla\neläviä lintuja, jotka ilmeisesti oli pelästytetty lentoon Tonavan\nrannikoilta tai dobruckilaisista soista. Tämän näyn nähtyään rakuunat\nalkoivat katsella toisiaan ja suusta suuhun kulki huudahdus: »Tulevat!\nTulevat!»\n\nMiesten kasvot vilkastuivat heti, viikset alkoivat liikkua, silmät\nloistivat, mutta tuossa vilkastumisessa ei ollut hituistakaan\nlevottomuutta. Kaikki olivat miehiä, joiden koko elämä oli kulunut\n»tataarilaisten käsittelyssä», ja he tunsivat vain sitä, mitä\nmetsäkoirat tuntevat, kun jo vainuavat otuksen. Tulet sammutettiin\nheti, ettei savu ilmaisisi ihmisiä olevan viidakossa, hevoset\nsatuloitiin ja koko joukko oli valmiina sotaretkelle.\n\nNyt oli määrättävä sellainen hetki, jolloin voitaisiin käydä vihollisen\nkimppuun sen joukkojen pysähdyttyä. Nowowiejski ymmärsi hyvin, etteivät\nsulttaanin joukot varmaankaan kulje tiheänä, yhteen sulloutuneena\nmassana, varsinkin koska olivat omassa maassaan, jossa ei minkäänlaisen\nvaaran luultu uhkaavan. Hän tiesi sitäpaitsi, että etuvartiot kulkevat\naina penikulman verran tai pari penikulmaa pääjoukon edellä, ja arveli\nsyystä kylläkin, että etujoukkona ovat lipekiläiset.\n\nJonkin aikaa hän oli kahden vaiheilla, menisikö vihollisia vastaan\nsalaisia, mutta hänelle hyvin tuttuja teitä vai odottaisiko heidän\ntuloaan viidakossa. Hän valitsi jälkimmäisen, koska viidakosta oli joka\nhetki helpompi hyökätä äkkiarvaamatta.\n\nKului vielä päivä, sitten yö, ja niiden aikana jatkui sekä lintujen\nettä maaeläintenkin tuloa suurin joukoin viidakkoon. Seuraavana aamuna\noli vihollinen näkyvissä.\n\nLehdon eteläisestä reunasta alkoi laaja, aaltoileva tasanko, jota\nulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tälle tasangolle ilmestyi\nvihollinen ja lähestyi verrattain nopeasti Tekicziä. Rakuunat\nkatselivat lehdosta tätä mustaa joukkoa, joka väliin katosi näkyvistä\nkumpujen taakse, mutta sitten ilmestyi uudelleen näkyviin koko\nlaajuudessaan.\n\nLušnia, jolla oli tavattoman terävät silmät, katseli jonkin aikaa\ntarkkaavasti noita lähestyviä joukkoja. Sitten hän tuli Nowowiejskin\nluo.\n\n— Herra päällikkö! — sanoi hän.— Siellä on vain vähän miehiä: ovat vain\najamassa karjaa laitumelle.\n\nVähän ajan kuluttua Nowowiejski tuli vakuutetuksi siitä, että Lušnia\noli oikeassa, ja hänen kasvonsa alkoivat loistaa ilosta.\n\n— Se merkitsee, että he ovat asettuneet lepäämään peninkulman tai\npuolentoista päähän näistä viidakoista? —sanoi hän.\n\n— Aivan niin, — vastasi Lušnia. — Nähtävästi he kulkevat öisin\nvälttääkseen hellettä ja lepäävät päivällä; hevosensa he lähettävät\niltaan asti laitumelle.\n\n— Paljonko vartijoita näet hevosten luona?\n\nLušnia meni uudelleen viidakon reunaan eikä palannut aivan pian.\nViimein hän kuitenkin ilmestyi taas Nowowiejskin luo ja sanoi:\n\n— Hevosia on noin puolitoista tuhatta ja miehiä niiden luona noin\nviisikolmatta. Ovat omassa maassaan eivätkä pelkää mitään ja senvuoksi\neivät pane sen suurempaa vartiostoa.\n\n— Entä saatoitko tuntea miehet?\n\n— Ne ovat vielä kaukana, mutta ne ovat lipekiläisiä, herra! He ovat jo\nkäsissämme...\n\n— Ovat kyllä! — sanoi Nowowiejski.\n\nHän oli jo varma siitä, ettei noista miehistä ainoakaan pääse heidän\nkäsistään. Sellaiselle partioretkeilijälle kuin hän ja sellaisille\nsotilaille kuin hänen johdossaan, oli tämä tehtävä ylen helppo.\n\nSillävälin olivat hevosten hoitajat ajaneet hevoslaumansa yhä\nlähemmäksi viidakkoa. Lušnia meni vielä kerran lehdon reunaan ja tuli\ntaas takaisin. Iloa ja julmuutta loisti hänen kasvoistaan.\n\n— Ne ovat lipekiläisiä, herra, varmasti! — kuiskasi hän.\n\nTämän kuultuaan alkoi Nowowiejski äännellä kuin haukka ja silloin\nrakuunajoukko vetäytyi tiheikköön. Siellä se jakaantui kahteen\nosastoon, joista toinen painautui heti rotkoon ilmestyäkseen sieltä\naikanaan lauman ja lipekiläisten selkäpuolelle, toinen asettui\npuoliympyrään ja odotti.\n\nKaikki tämä tapahtui niin hiljaa, ettei tarkinkaan korva olisi\nerottanut mitään ääntä; eivät kalahdelleet sapelit eivätkä kilahtaneet\nkannukset, ei hirnahtanut hevonen; tiheä ruohikko esti kavioitten\nkopinan kuulumasta. Hevosetkin näyttivät ymmärtävän, että retken\nmenestys riippui hiljaisuudesta, sillä ne eivät olleet ensimmäistä\nkertaa tämmöisessä työssä. Rotkosta ja lehdoista kuului vain haukan\nääntelyä, joka sekin hiljeni ja harveni.\n\nLipekiläisten hevoslauma pysytteli lehdon lähettyvillä ja hajaantui\nsuurempina tai pienempinä ryhminä tasangolle. Nowowiejski itse oli\nnyt lehdon reunassa ja seurasi hevospaimenten kaikkia liikkeitä. Oli\nkaunis päivä eikä vielä keskipäiväkään, mutta aurinko oli jo korkealla\nja paahtoi kuumasti. Hevoset alkoivat piehtaroida ja lähestyivät\nsitten viidakkoa. Paimenet ratsastivat lehdon reunaan, astuivat siinä\nalas hevosten selästä, päästivät hevosensa laitumelle ja tulivat itse\nlehtoon etsimään varjoa ja vilpoisuutta ja asettuivat suurimman pensaan\njuurelle lepäämään.\n\nPian leimahti nuotio tuleen. Kun kuivat purit muuttuivat hiiliksi ja\nalkoi muodostua tuhkaa, niin hevospaimenet asettivat hiilille varsan\npuolikkaan ja istuutuivat itse kauemmaksi hiilloksesta.\n\nMuutamat olivat pitkällään nurmikolla, muutamat puhelivat istuen\nturkkilaiseen tapaan; yksi alkoi soittaa paimenpilliä. Viidakossa\nvallitsi täydellinen hiljaisuus, vain haukan ääntelyä kuului silloin\ntällöin.\n\nPaistuneen lihan käry ilmoitti viimein paistin valmistuneen. Kaksi\nmiestä veti sen pois tukasta ja kuljetti varjoisan pensaan juurelle.\n\nSiellä istuutuivat kaikki sen ympärille, paloittelivat sitä veitsillään\nja söivät petojen tavalla ahmien puoleksi raakoja lihakimpaleita,\njoista tarttui verta heidän sormiinsa ja tirskui heidän parroilleen.\nSitten he joivat hapanta tammanmaitoa kannuista ja tunsivat olevansa\nkylläisiä. Vähän aikaa he vielä puhelivat, sitten he tunsivat päänsä\nraskaaksi ja jäsenensä raukeiksi.\n\nTuli keskipäivä. Helle tuli yhä näännyttävämmäksi. Maanpinta metsässä\ntuli kirjavaksi väräjävistä valoliekeistä, joita lehtoon tunkeutuneet\nauringonsäteet synnyttivät. Täydellinen äänettömyys vallitsi, haukatkin\nolivat lakanneet ääntelemästä.\n\nMuutamat lipekiläiset nousivat ja menivät lehdon reunassa olevia\nhevosia katsomaan, toiset makasivat kuin olisivat kuolleet\ntaistelutantereelle ja olivat pian sikeässä unessa.\n\nMutta ahmimalla nautitun aterian ja juonnin jälkeen lienee uni\nollut ilkeän raskasta, sillä tavan takaa joku päästi vaikertelevan\nhuokauksen, joku toinen avasi väliin hetkeksi silmänsä ja hoki.\n\n— Allah, Bismillah!...\n\nYht'äkkiä alkoi metsän reunasta kuulua hiljaista, mutta peloittavaa\nääntä, aivan kuin tukehtumaisillaan olevan ihmisen korinaa. Joko\nolivat heyospaimenten korvat hyvin herkät tai jokin eläimellinen\nvaisto varoitti heitä vaarasta tai kenties he tunsivat jo kuoleman\nkylmän henkäyksen yllään, — joka tapauksessa he heräsivät kaikki\nsilmänräpäyksessä unestaan.\n\n— Mitä tämä on? Missä ovat ne, jotka menivät hevosia katsomaan? —\nalkoivat he kysellä toisiltaan.\n\nPensaikosta lausui jokin ääni puolan kielellä: — Ne eivät palaa!\n\nJa samassa hyökkäsi sataviisikymmentä miestä piirissä hevospaimenten\nkimppuun. Paimenet pelästyivät niin hirveästi, että huuto jähmettyi\nheidän kurkkuunsa. Tuskin kukaan heistä ennätti tarttua tikariinsa.\nHyökkääjäin piiri litisti heidät sisälleen. Pensas tutisi ihmisten\nhuohotuksesta näiden kieriessä sekavassa mylläkässä. Kuului terävää\nvihellystä, tuhahtelua, väliin vaikerrusta tai korahtelua, mutta tätä\nkaikkea kesti vain silmänräpäyksen. Sitten kaikki hiljeni.\n\n— Montako on elossa? —kysyi jokin ääni hyökkääjien joukosta.\n\n— Viisi, herra päällikkö.\n\n— Tarkastakaa ruumiit, ettei kukaan teeskentele olevansa kuollut, ja\nvarmuuden vuoksi jokaiselle veitsi kurkkuun! Vangit viekää tulen luo!\n\nKäsky täytettiin heti. Ruumiit naulittiin nurmikkoon omilla\nveitsillään; vankien jalat sidottiin keppeihin ja heidät pantiin\nnuotion luo. Rusnia kohensi tulta, niin että tuhan alla olleet hiilet\ntulivat pinnalle.\n\nVangit katselivat näitä valmisteluja ja Lušniaa harhailevin silmäyksin.\nHeidän joukossaan oli kolme Chreptiowissa ollutta lipekiläistä, jotka\ntunsivat vääpelin hyvin. Myös Lušnia tunsi heidät ja sanoi:\n\nNo, toverit! Nyt teidän on laulettava, mutta jos ette halua, niin\nmenette toiseen maailmaan kärvennetyin jalkapohjin. Vanhan tuttavuuden\nvuoksi en kitsastele hiilien käytössä!\n\nSen sanottuaan hän heitti hiillokseen kuivia oksia, jotka heti\nleimahtivat suureen liekkiin.\n\nNowowiejski saapui ja aloitti kuulustelun. Vankien tunnustukset\nosoittivat asiain olevan niin kuin nuori luutnantti osittain oli\narvannutkin.\n\nLipekiläiset ja tšeremissit kulkivat etujoukkona muun\ntataarilaisarmeijan ja kaikkien sulttaanin sotajoukkojen seuratessa\njäljessä. Heidän johtajanaan oli Azya Tuchay-beyn poika, jonka\nkomennettaviksi oli annettu kaikki tataarilaiset. Helteen takia he,\nkuten koko sotajoukkokin, kulkivat eteenpäin öisin, mutta päivällä\npitivät karjaansa laitumella. Eivät asettaneet vartijoita, sillä ei\nkukaan otaksunut minkään sotajoukon hyökkäävän heidän kimppuunsa\nedes Dniestrinkään läheisyydessä, saati sitten Prutin luona,\naivan tataarilaisten asuinalojen vieressä; he marssivat senvuoksi\nkaikessa rauhassa, mukanaan karjalaumoja ja kameeleita, jotka\nkantoivat päällystön telttoja. Murza Azyan teltan tunsi helposti,\nsillä sen huipulla oli hevosenhäntä ja seisontapaikoissa pantiin\ntataarilaisjoukkojen liput pyssyn sen ympärille. Lipekiläisten joukko\noli noin penikulman päässä jäljessä; siihen kuuluu noin kaksituhatta\nmiestä, mutta osa oli jäänyt bialogrodilaisen joukon yhteyteen, joka\ntaas oli noin penikulman päässä lipekiläisjoukosta.\n\nNowowiejski tiedusteli vielä tietä; jota, myöten helpoimmin pääsee\ntataarilaisjoukon luo sekä telttojen sijoitusta. Viimein hän alkoi\nkysellä sitä, mikä hänelle itselleen oli kaikkein tärkeintä.\n\n— Keitä naisia on teltassa? — kysyi hän.\n\nLipekiläiset alkoivat pelätä oman nahkansa puolesta. Ne heistä, jotka\nolivat aikaisemmin palvelleet Chreptiowissa, tiesivät hyvin, että yksi\nnoista naisista oli Nowowiejskin sisar ja toinen hänen morsiamensa. He\nymmärsivät, miten hän raivostuisi, kun saisi tietää koko totuuden.\n\nTuo raivostus voisi ensin kohdistua heihin, ja siksi he alkoivat\nepäröidä. Mutta Lušnia sanoi heti:\n\n— Herra päällikkö, kärvennetäänpä lurjusten jalkapohjia, niin puhuvat!\n\n— Pistä heidän jalkansa hiillokseen! — sanoi Nowowiejski.\n\n— Armahtakaa! — huudahti Eliaszewicz, vanha Chreptiowin lipekiläinen. —\nMinä sanon kaikki, mitä näin omin silmin...\n\nLušnia katsahti päällikköön kuin kysyäkseen, eikö tästä lupauksesta\nhuolimatta käsky olisi täytettävä, mutta Nowowiejski viittasi kädellään\nja sanoi Eliaszewiczille:\n\n— Sano mitä näit!'\n\n— Me olemme syyttömiä, herra, — vastasi Eliaszewicz, — me teimme\nmitä käskettiin. Meidän murzamme lahjoitti teidän armonne sisaren\nherra Adurowiczille, joka piti häntä teltassaan. Minä näin hänet\nKuczunkauryssa, kun hän oli ämpäreineen vettä noutamassa, ja autoin\nhäntä kantamisessa, sillä hän oli raskaana...\n\n— Kauheata! — kuiskasi Nowowiejski.\n\n— Toista neitiä piti murzamme itse teltassaan. Emme nähneet häntä\nusein, mutta monesti kuulimme hänen huutavan, sillä vaikka murza piti\nhäntä huvikseen, niin hän pieksi häntä kuitenkin joka päivä piiskalla\nja potki jaloillaan...\n\nNowowiejskin huulet alkoivat vavista. Tuskin kuuluvalla äänellä hän\nkysyi Eliaszewiczilta:\n\n— Missä he ovat nyt?\n\n— Myytiin Stambuliin.\n\n— Kenelle?\n\nMurza ei itsekään tiedä varmasti. Tuli käsky padišahilta, ettei\nleirissä saa olla naisia. Kaikki möivät niitä markkinoilla, ja niin\nteki murzakin. Kuulustelu päättyi, ja tulen luona vallitsi hiljaisuus.\nVain silloin tällöin puhalsi kuuma etelätuuli ja heilutti puitten oksia\nniin, että ne humisivat mahtavasti. Ilma tuli painostavaksi; näköpiirin\nrajaan ilmestyi muutamia pilviä, joiden keskusta oli tumma, mutta\nreunat välkkyivät kuin vaski.\n\nNowowiejski poistui tulen luota ja kulki kuin mieletön eteenpäin\nselvittämättä itselleen, minne oli menossa. Viimein hän heittäytyi\nkasvoilleen maahan ja alkoi raapia sitä kynsillään, sitten pureskella\nomia käsiään ja korista aivan kuin olisi ollut kuolemaisillaan. Hänen\njättiläiskokoinen ruumiinsa nytkähteli, ja hän oli kokonaisen tunnin\ntässä tilassa. Rakuunat katselivat häntä kaukaa, mutta ei Lušniakaan\nuskaltanut lähestyä häntä.\n\nSensijaan peloittava vääpeli, joka arveli, ettei päällikkö vihastu\nhäneen, vaikk'ei hän osoittaisikaan mitään sääliväisyyttä lipekiläisiä\nkohtaan, tunki pelkästä synnynnäisestä julmuudesta vankien suuhun\nruohoa estääkseen heitä huutamasta ja teurasti heidät kuin elukat.\n\nHän säästi vain Eliaszewiczin otaksuen, että tätä tarvittaisiin\noppaaksi. Työnsä tehtyään hän raahasi vielä värähtelevät ruumiit tulen\nluota pois ja asetti riviin, minkä jälkeen meni, katsomaan päällikköä.\n\n— Vaikka hän tulisi hulluksi, — murahti hän itsekseen, — niin meidän\npitää sittenkin saada se roisto käsiimme!\n\nKeskipäivän tunnit kuluivat ja aurinko alkoi siirtyä länteen. Mutta\npilvet, jotka alussa olivat olleet pieniä, peittivät jo miltei koko\ntaivaan ja tulivat yhä paksummiksi ja tummemmiksi, vaikka vaskinen\nhohde yhä säilyi niiden reunoilla. Raskaat pilvimöhkäleet pyörivät\nhitaasti myllynkivien tavoin akseliensa ympäri, työntyivät sitten\ntoisiaan kohti, painuivat vastatusten ja töykkien toisiaan korkeudesta\nalemmaksi vyöryivät yhteensulloutuneena rykelmänä yhä alemmaksi maata\nkohti.\n\nTuuli löyhähti väliin aivan kuin petolintu olisi lyönyt siivillään,\npainoi puut ja pensaat maata vasten, lennätti irtiraastamiaan lehtiä\nsakeana pilvenä ja hajoitti ne raivoisasti eri suuntiin; väliin se\nlakkasi aivan kuin olisi pudonnut maahan. Mutta noina hiljaisina\nhetkinä kuului pilvistä pahaenteistä jyrinää ja kumahtelua: oli kuin\nukkosjoukot olisivat siellä olleet kerääntymässä järjestäytyäkseen\ntaisteluun — ja murahdelleet siellä raivoissaan ja vihoissaan,\nennenkuin hyökkäävät hurjasti kauhistuneen maan kimppuun.\n\n— Myrsky! Myrsky tulee! — kuiskailivat rakuunat toisilleen.\n\nMyrsky tuli. Tuli yhä pimeämpää\n\nIdästä, Dniestrin puolelta, alkoi kuulua jyrinää, joka hirveästi\npauhaten levisi taivasta pitkin aina Prutille asti; siellä se vaikeni\nhetkeksi, mutta alkoi sitten äkkiä uudestaan, syöksähti Budziakin\naroille ja täytti viimein koko näköpiirin.\n\nEnsimmäiset, suuret sadepisarat putosivat kuumentuneelle nurmikolle.\n\nSilloin ilmestyi rakuunain eteen Nowowiejski.\n\n— Ratsuille! — huudahti hän jyrisevällä äänellä.\n\nKului vain lyhyt hetki ja sitten hän jo oli kiitämässä\nsadanviidenkymmenen ratsumiehen etunenässä.\n\nRatsastettuaan ulos viidakosta hän yhtyi joukkonsa toiseen puoliskoon,\njoka vahti kentän puolella, ettei yksikään hevospaimenista pääsisi\nlivahtamaan salaa leiriin. Rakuunat saapuivat silmänräpäyksessä\nhevoslauman luo ja hyökkäsivät eteenpäin päästäen villejä,\ntataarilaisille hevospaimenille ominaisia huutoja. Meluten he ajoivat\nedellään hevosjoukkoa.\n\nVääpeli kuljetti köydessä Eliaszewiczia ja huusi hänen korvaansa\nkoettaen voittaa ukkosen pauhun:\n\n— Opasta, koira, muuten saat veitsen kurkkuusi!\n\nPilvet olivat nyt painuneet niin alas, että miltei hipoivat maata.\nyht'äkkiä tulvahti kuumuutta aivan kuin uunista ja alkoi hurja\npyörremyrsky; häikäisevä kirkkaus karkoitti pimeyden: salamat\nleimahtelivat, ilmassa tuntui rikin hajua ja tuli uudelleen pimeä.\n\nHevoslauma pelästyi. Rakuunain villien huutojen ajamina hevoset\nkiitivät sieraimet levällään ja harja hulmuten tuskin koskettaen maata,\njyrinä ei lakannut hetkeksikään, tuuli ulvoi, ja miehet kiitivät\nhurjasti tässä myrskytuulessa, tässä pimeydessä, pauhinan keskellä,\njoka näytti saavan maan halkeamaan, myrskyn lennättäminä ja koston\nkiihoittamina, muistuttaen tyhjällä arolla vampyyrien tai pahojen\nhenkien kulkuetta.\n\nMatka joutui. He eivät tarvinneet opasta, sillä hevosjoukko juoksi\nsuoraan lipekiläisten leiriä kohti, jota yhä enemmän lähestyttiin.\nMutta ennenkuin oltiin perillä, yltyi myrsky sellaiseen raivoon kuin\nolisivat taivas ja maa järkähtäneet tasapainosta. Koko näköpiiri paloi\ntulessa, jonka valossa he näkivät arolle pystytetyt teltat; ukkosen\njyrähtely sai koko maailman tärisemään; näytti kuin pilviröykkiöt\nvoisivat millä hetkellä tahansa revetä ja syöksyä maahan. Sade\nalkoi virtana valua niistä maahan. Vesiryöppy peitti koko maailman,\nniin ettei voinut nähdä edes muutaman askelen päähän, ja auringon\nkuumentamasta maasta nousi sakeata höyryä.\n\nHetkinen vielä, ja hevoslauma sekä sen jäljessä rakuunat olivat\nsaavuttaneet leirin.\n\nMutta aivan telttojen luona hevoset lähtivät hurjassa sekamelskassa\njuoksemaan eri suuntiin; samassa kohosi kolmestasadasta rinnasta kauhea\nhuuto, kolmesataa sapelia välkähteli salamain valossa ja rakuunat\nhyökkäsivät telttojen kimppuun.\n\nLipekiläiset olivat ennen sateen alkamista nähneet salamain valossa\nhevoslauman lähestyvän, mutta ei kukaan heistä ollut osannut ajatella,\nmiten peloittavien paimenten ajamana se juoksi. He olivat vain\nhämmästyneet ja tulleet levottomiksi sen johdosta, että hevoset\njuoksivat noin suoraan telttoja kohti, ja siksi he olivat alkaneet\nhuutaa peloittaakseen hevosia. Itse Azya Tuchay-beyn poika oli\ntyöntänyt syrjään teltan ovi verhon ja sateesta huolimatta tullut ulos\nvihastuneen näköisenä.\n\nMutta juuri sillä hetkellä hevoslauma hajaantui ja sadevirtojen ja\nhuurun keskellä väikkyi peloittavia haamuja, joita oli monta vertaa\nenemmän kuin hevospaimenia, ja kuului kamala huuto:\n\n— Iskekää, tappakaa!...\n\nEi ollut enää aikaa mihinkään, ei edes ajatella, mitä oli\ntapahtunut; ei ennättänyt edes pelästyäkään.. Ihmismyrsky, joka oli\npaljon peloittavampi ja hurjempi kuin luonnossa raivoava, tempasi\npyörteeseensä leirin.\n\nEnnenkuin Tuchay-beyn poika ennätti ottaa askeltakaan telttaansa kohti,\ntuntui yliluonnollinen voima nostavan hänet maasta; yht'äkkiä hän tunsi\npuristuvansa kauheaan syliin, niin että tuosta puristuksesta hänen\nluunsa rutisivat ja kylkiluunsa katkeilivat; hetken kuluttua hän näki\nhämärästi kasvot, jotka pelästyttivät häntä enemmän kuin jos hän olisi\nnähnyt saatanan, — ja hän meni tainnoksiin.\n\nSamaan aikaan alkoi taistelu taikka pikemminkin valtava teurastus.\nMyrsky, pimeys, epätietoisuus hyökkääjien lukumäärästä, hyökkäyksen\näkillisyys ja hevosten hajaantuminen vaikuttivat sen, että lipekiläiset\neivät juuri ollenkaan puolustautuneet. Heidät valtasi suorastaan\nmieletön kauhistus.\n\nEi kukaan tietänyt, mihin pakenisi, niistä etsisi suojaa; useilla\nei ollut mitään aseita, useat olivat hyökkäyksen alkaessa sikeässä\nunessa. Hölmistyneinä, pyörällä päästään pelosta he painautuivat yhteen\ntiheiksi ryhmiksi, töykkivät toisiaan, kaatoivat toisiaan kumoon,\npolkivat toisiaan jalkoihinsa. Hevoset kaatoivat heitä nurin, kaviot\ntallasivat heidät alleen, sapelit hakkasivat. Ei myrskytuuli murra, lyö\nlamaan ja tuhoa sillä tavoin nuorta metsää, eivät raatele sillä tavoin\nsudet hölmistynyttä lammaslaumaa, kuin murskasivat ja hakkasivat heitä\nkuoliaiksi rakuunat.\n\nTuhoamistyön tekivät perusteelliseksi toiselta puolen mieletön\nsekamelska, toiselta puolen raivo ja kostonhimo. Verivirrat\nsekaantuivat sateeseen. Lipekiläisistä tuntui, kuin taivas putoaisi\nheidän päälleen ja maa avautuisi heidän jalkojensa alla. Ukkosen pauhu,\nsalamain iskeminen, sateen tohina, pimeys, myrskyn ulvonta säestivät\npeloittavine äänineen teurastusta. Rakuunain hevoset, jotka niinikään\npelko oli vallannut, syöksyivät kuin mielettöminä ihmisjoukkioihin,\nhajoittivat ne, kaatoivat ja polkivat jalkoihinsa miehiä.\n\nViimein alkoivat pienemmät ryhmät paeta, mutta pakenijat olivat\nsiinä määrin menettäneet paikkavaistonsa, että kiersivät kehässä\ntaistelutannerta sen sijaan että olisivat paenneet suoraan eteenpäin,\ntöksähtelivät usein toisiinsa, tappelivat keskenään, kaatuivat\ntoistensa päälle ja joutuivat miekan uhriksi...\n\nViimein oli koko jäännösjoukko ajettu hajalleen, takaa-ajajat\nsurmasivat säälittä pakenevia eivätkä ottaneet ketään elävänä vangiksi.\nTätä jatkui siihen asti, kunnes torvilla ilmoitettiin, että takaa-ajo\noli lopetettava.\n\nEi koskaan hyökkäys ole tullut suurempana yllätyksenä, mutta eipä\nkoskaan tappiokaan ole ollut kauheampi. Kolmesataa miestä oli\nhajoittanut kaikkiin ilmansuuntiin kaksituhantisen valiojoukon\nratsuväkeä, joka taistelukuntoisuudessa oli verrattomasti yläpuolella\ntavallisten tataarilaisjoukkojen. Suurin osa siitä makasi maassa\nsateesta ja verestä muodostuneitten punaisten lätäköitten keskellä.\nLoput olivat säilyneet hengissä pimeyden tähden ja pakenivat\nhajanaisena joukkona jalan umpimähkään, tietämättä, eivätkö kenties\njuokse uudelleen vihollisen veitsen ulottuville. Voittajia oli auttanut\nmyrsky ja pimeys, aivan kuin Jumala vihoissaan olisi taistellut heidän\npuolellaan pettureita vastaan.\n\nYö oli jo tullut, kun Nowowiejski rakuunainsa etunenässä lähti\npaluumatkalle Puolan rajoja kohti. Nuoren luutnantin ja vääpeli Lušnian\nvälissä kulki hevonen, jonka selässä makasi köysillä kiinnitettynä\nkaikkien lipekiläisten johtaja Azya Tuchay-beyn poika tainnoksissa ja\nkylkiluut katkenneina, mutta hengissä.\n\nMolemmat soturit katselivat häntä kaiken aikaa niin tarkasti ja\nhuolellisesti, kuin olisivat olleet kuljettamassa aarretta ja pelänneet\npudottavansa sen.\n\nMyrsky alkoi tyyntyä; taivaalla oli vielä pilviröykkiöitä, mutta niiden\nvälisistä aukoista alkoi tuikkia tähtiä, joiden kajastus kimmelsi\narolle sadevedestä muodostuneissa lampareissa.\n\nKaukana Puolan rajoilla päin jyrähteli vielä silloin tällöin ukkonen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPaenneet lipekiläiset ilmoittivat tappiosta bialogrodilaiselle\ntataarilaisjoukolle ja sieltä veivät pikalähetit sanoman\nOrduihamajuniin, se on hallitsijan leiriin, jossa se teki tavattoman\nvaikutuksen.\n\nNowowiejskin ei, totta puhuen, tarvinnut paeta kovin kiireesti\nsaaliineen Puolaan, sillä ei vain ensihetkellä, vaan koko kahden\nseuraavan päivän aikana ei kukaan ajanut häntä takaa.\n\nSulttaani hämmästyi niin, ettei tietänyt, mitä tekisi. Hän lähetti\nbialogrodilaiset ja dobruckilaiset tataarilaisjoukot ottamaan selville,\nmitä sotajoukkoja oli lähitienoilla. Nämä lähtivät vastahakoisesti,\nsillä pelkäsivät, miten heille kävisi. Sillävälin suusta suuhun kulkeva\nhuhu liioitteli suuresti tappiota. Ne Aasian ja Afrikan sydänmaiden\nasukkaat, jotka tähän saakka eivät olleet vielä koskaan olleet mukana\nsotaretkeltä Puolaa vastaan, mutta kuulleet kerrottavan uskottomien\npeloittavasta ratsuväestä, joutuivat kauhun valtaan ajatellessaan,\nettä heidän edessään jo on tuo vihollinen, joka ei odota heitä omien\nrajojensa sisäpuolella, vaan etsii heidät käsiinsä itse padišahin\nvaltakunnasta. Ei edes suurvisiiri eikä »sodan tuleva aurinko»,\nkaimmakami Kara Mustafa, tietänyt, mitä ajattelisi tästä hyökkäyksestä.\nKuinka tuo valtakunta, jonka voimattomuudesta heillä oli mitä tarkimmat\ntiedot, esiintyi yht'äkkiä hyökkäävänä, sitä ei pystynyt tajuamaan\nyksikään turkkilainen, mutta selvää oli, ettei sulttaanin retki\nollutkaan niin taattua voittokulkua.\n\nSulttaani otti sotaneuvottelussa sekä visiirin että kaimmakamin vastaan\nankaran näköisenä..\n\n— Olette pettäneet minut, — sanoi hän, sillä eivätpä puolalaiset\nlienekään niin heikkoja, koska etsivät meidät käsiinsä. Sanoitte, ettei\nSobieski rupea puolustamaan Kamienecia, mutta varmaankin hän on koko\nsotajoukkonsa kanssa nyt edessämme...\n\nVisiiri ja kaimmakami koettivat selittää herralleen, että hyökkääjät\nsaattoivat olla jokin irrallinen rosvojoukko, mutta he eivät itsekään\nuskoneet sitä, sillä oli löydetty vihollisen jäljiltä, musketteja ja\nmyttyjä, joissa oli rakuunain takkeja.\n\nSobieskin äskettäin tekemä perin uhkarohkea, mutta kuitenkin hyvin\nmenestynyt sotaretki Ukrainaan pani otaksumaan, että tuo peloittava\nsotapäällikkö tahtoi nytkin katkaista tien viholliselta.\n\n— Hänellä ei ole sotajoukkoja, — sanoi suurvisiiri kaimmakamille,\nkun he tulivat sotaneuvottelusta, — mutta hänessä asuu leijona, joka\nei tunne pelkoa; jos hän on saanut kootuksi vaikkapa vain muutamia\nkymmeniä tuhansia ja on täällä, niin saamme mennä Chotimiin verissä\npäin.\n\n— Tahtoisinpa otella hänen kanssaan, — lausui nuori Kara Mustafa.\n\n— Jumala torjukoon sinulta sen onnettomuuden! — vastasi suurvisiiri.\n\nVähitellen kuitenkin bialogrodilaiset ja dobruckilaiset\ntataarilaisjoukot tulivat vakuutetuiksi, ettei heidän läheisyydessään\nollut suurempia sotajoukkoja eikä ensinkään mitään joukkoja. Löydettiin\nsen sijaan noin kolmesataa ratsua käsittävän joukon jäljet, joka joukko\noli nopeasti rientänyt Dniestriä kohti. Muistaen lipekiläisten kohtalon\neivät tataarilaiset ajaneet sitä takaa, sillä he pelkäsivät ansaa.\n\nHyökkäys lipekiläisiä vastaan jäi hämmästyttäväksi ja selittämättömäksi\nasiaksi, mutta vähitellen Orduihamajunissa rauhoituttiin — ja\nsulttaanin sotajoukot jatkoivat etenemistään vedenpaisumuksen\nkaltaisena vyörynä.\n\nSillävälin Nowowiejski oli turvallisena matkalla elävine saaliineen\nRaszkowia kohti. Hän kulki nopeasti, mutta tiedustelijat olivat jo\ntoisena päivänä saaneet selville, ettei heitä ajettu takaa, ja siksi\nhe, vaikka kiiruhtivatkin, eivät kuitenkaan liiaksi rasittaneet\nhevosiaan.\n\nAzya oli edelleen Nowowiejskin ja Lušnian välissä köysillä hevosen\nselkään sidottuna. Vaikka häneltä oli taittunut kaksi kylkiluuta ja\nhän oli suuresti heikontunut, koska myös Basian iskemät haavat hänen\nkasvoissaan olivat auenneet hänen rimpuillessaan Nowowiejskin käsissä\nsekä vielä sen johdosta, että oli ollut kuljetettaessa hevosen selässä\npää riipuksissa, niin peloittava vääpeli oli sentään pitänyt hänestä\nhuolta, ettei hän kuolisi, ennenkuin oli tultu Raszkowiin ja kosto oli\npantu toimeen.\n\nNuori tataarilainen puolestaan olisi tahtonut kuolla, sillä hän\ntiesi, mikä häntä odotti. Ensin hän päätti kuolla nälkään eikä\ntahtonut nauttia ravintoa, mutta Lušnia väänsi hänen yhteen puristetut\nleukaluunsa erilleen veitsellä ja kaatoi väkisin hänen suuhunsa viinaa\nja moldaulaista viiniä, johon oli sekoitettu hienoksi jauhettua\nkorppua. Levähdyspaikoissa hän myös valeli Azyan kasvoja vedellä,\netteivät silmän ja nenän haavat, joissa kulkiessa oli joukoittain\nkärpäsiä ja paarmoja, alkaisi märkiä eivätkä tuottaisi onnettomalle\nnuorukaiselle ennenaikaista kuolemaa.\n\nNowowiejski ei puhunut hänelle mitään matkalla; kerran vain, matkan\nalussa, kun Azya pyysi päästä vapaaksi ja palkinnoksi henkensä\nsäästämisestä lupasi antaa takaisin Zosian ja Ewkan, sanoi luutnantti\nhänelle:\n\n— Valehtelet, koira! Möit molemmat stambulilaiselle kauppiaalle, joka\nmöi heidät markkinoilla.\n\nJa Azyan eteen tuotiin Eliaszewicz, joka sanoi hänelle kaikkien kuullen:\n\n— Niin on asia, effendi! Möit hänet tietämättä itsekään kenelle, ja\nAdurowicz möi sankarin sisaren, vaikka tämä oli jo raskaana hänelle...\n\nNämä sanat kuultuaan Azya luuli hetken ajan, että Nowowiejski murskaa\nhänet heti kauheissa käsissään; ja myöhemmin, kun hän oli jo menettänyt\nkaiken toivon, hän päätti johtaa asiat siihen, että nuori jättiläinen\nvimmoissaan surmaisi hänet ja siten säästäisi hänet enemmiltä tuskilta;\nja kun Nowowiejski, joka ei tahtonut päästää häntä näkyvistään,\nratsasti aina hänen vierellään, niin hän alkoi suurisuisesti ja\nhäpeämättömästi kerskua kaikella, mitä oli tehnyt. Hän puhui, miten hän\noli teurastanut vanhan Nowowiejskin, miten pitänyt teltassaan Zosia\nBoskaa, miten hekumoinut tämän neitseydellä, miten pieksänyt hänen\nruumistaan piiskalla ja potkinut häntä jaloillaan.\n\nHiki virtaili suurina pisaroina pitkin Nowowiejskin kalpeita kasvoja;\nhän kuunteli, hänellä ei ollut voimaa mennä loitommalle: hän kuunteli\nahneesti, hänen kätensä nytkähtelivät, ruumista puistattivat\nkouristukset, mutta hän hillitsi itsensä eikä surmannut Azyaa.\n\nMuuten Azya ärsyttäessään vihamiestään kiusasi samalla itseäänkin,\nsillä, kaikki hänen kertomuksensa saivat hänet muistamaan nykyistä\nonnettomuuttaan. Äskettäin vielä hän oli muitten käskijä, eli\nylellisesti, oli murza ja nuoren kaimmakamin suosikki, mutta nyt hän\nhevosen selkään köytettynä ja elävältä kärpästen syömänä oli menossa\nhirveätä kuolemaa kohti! Nyt olivat hänelle helpotuksen hetkiä ne,\njolloin hän kivusta ja nääntymyksestä meni tainnoksiin.\n\nSemmoista tapahtui yhä useammin, niin että Lušnia alkoi pelätä,\nettei Azyaa ehkä saataisikaan viedyksi hengissä perille. Mutta he\nkulkivat yötä päivää antaen hevosten levätä vain sen verran kuin oli\nvälttämätöntä ja yhä lähemmäksi Raszkowia tultiin. Tataarilaisen\nvoimakas henki ei kuitenkaan tahtonut hevin erota runnellusta\nruumiista. Hän oli sensijaan viime päivinä ollut yhtämittaa kuumeessa\nja väliin vaipunut raskaaseen uneen. Usein hän kuumehoureissaan\ntai unissaan oli olevinaan yhä Chreptiowissa ja muka lähdössä\nyhdessä Wolodyjowskin kanssa suureen sotaan; toisinaan taas hän oli\nsaattavinaan Basiaa Raszkowiin; toisinaan oli muka ryöstänyt Basian ja\npiti häntä teltassaan; väliin hän kuumehoureissaan näki taisteluja ja\nverilöylyjä, joissa hän oli Puolan tataarilaisten hetmani ja semmoisena\njakeli käskyjään.\n\nMutta sitten hän taas tuli tajuihinsa ja heräsi; avattuaan silmänsä\nhän näki Nowowiejskin ja Lušnian kasvot, rakuunain kypärät, sillä\nnämä olivat jo heittäneet pois lammaspaimenten karvalakit, — ja koko\ntodellisuuden, joka oli niin kamala, että se tuntui hänestä julmalta\npainajaisunelta. Jokainen hevosen liikahdus tuotti hänelle kipua,\nhaavoja kivisti entistä enemmän, ja hän meni taas tainnoksiin, heräsi\ntaas tajuntaan, joutui uudelleen kuumeen kouriin ja vaipui uneen —\nherätäkseen taaskin.\n\nOli hetkiä, jolloin hänestä tuntui epätodennäköiseltä, että hän,\nmoinen kurjimus, olisi Tuchay-beyn poika ja että hänen elämänsä, joka\noli ollut täynnä tavattomia kärsimyksiä ja näytti lupaavan suurta\ntulevaisuutta, päättyisi näin pian ja kauhealla tavalla.\n\nToisinaan nousi hänen mieleensä sellaistakin, että hän joutuu heti\nkärsimystensä päätyttyä ja kuoltuaan paratiisiin, mutta koska hän oli\naikoinaan itsekin tunnustanut kristinoppia ja elänyt kauan kristittyjen\nparissa, niin hän pelästyn ajatellessaan Kristusta. Kristus ei\narmahtaisi häntä; jos profeetta olisi mahtavampi Kristusta, niin hän ei\nolisi antanut häntä Nowowiejskin käsiin. Olihan kuitenkin mahdollista,\nettä profeetta vielä armahtaa häntä ja antaa hänen sielunsa erota\nruumiista, ennenkuin hän menehtyy kärsimyksiin.\n\nOltiin jo saapumassa Raszkowiin. Kuljettiin kallioista maata, josta\nhuomasi Dniestrin olevan lähellä. Illemmalla Azya joutui horrostilaan\nollen puolittain kuumeessa, puolittain tajuissaan; hourekuvat ja\ntodellisuus sekaantuivat toisiinsa. Hänestä tuntui, että oli tultu\nperille, että on pysähdytty, että hän kuulee ympärillään toisteltavan\n»Raszkow, Raszköw!» Sitten hän oli kuulevinaan, miten kirveillä\nhakattiin puita.\n\nHän tunsi päätään valeltavan kylmällä vedellä ja sitten pitkän aikaa\nkaadettavan viinaa kurkkuunsa. Silloin hän tuli täydelleen tajuihinsa.\nHänen yllään oli öinen tähtitaivas ja hänen ympärillään loisti muutamia\nkymmeniä soihtuja. Hänen korviinsa kuuluivat sanat:\n\n— Onko tajuissaan?\n\n— On. Katse on järkevä...\n\nSamassa hän näki yläpuolellaan Lušnian kasvot.\n\n— No, veliseni, — sanoi vääpeli rauhallisella äänellä, — aikasi on\ntullut.\n\nAzya makasi pitkällään ja hänen oli hyvä hengittää, sillä hänen\nkäsivartensa oli asetettu kahden puolen päätä, minkä johdosta\nlaajentunut rinta kohoili vapaammin ja sai enemmän ilmaa kuin hänen\nollessaan köytettynä hevosen selkään. Hän ei kuitenkaan voinut\nliikuttaa käsiään, koska ne oli sidottu pään yläpuolella tammiseen\nlautaan, joka kulki hänen hartioittensa alitse, ja ne oli kääritty\ntervassa kasteltuihin olkiin.\n\nTuchay-beyn poika tajusi heti, minkätähden tämä oli tehty, mutta\nsamalla hetkellä hän näki muitakin valmistuksia, jotka ilmaisivat,\nettä hänen kärsimyksensä tulisivat pitkiksi ja julmiksi. Vyötäisistä\njalkapohjiin asti hän oli alaston ja kohotettuaan hiukan päätään\nhän huomasi paljaitten polviensa välissä äsken hakatun terävän\nseipään. Tämän seipään paksumpi pää oli asetettu kantoa vastaan.\nAzyan kummastakin jalasta lähti nuora päättyen vetohihnaan, johon oli\nvaljastettu hevonen. Azya näki soihdun valossa vain hevosten takapuolen\nja kaksi miestä, jotka seisoivat hiukan kauempana ja nähtävästi\npitelivät hevosia suitsista.\n\nOnneton nuorukainen näki nämä valmistukset yhdellä silmäyksellä. Sitten\nhän jostakin syystä katsahti taivasta kohti ja näki tähdet sekä kuun\nkirkkaan sirpin.\n\n— Minut pannaan seipääseen! — ajatteli hän.\n\nJa hän puri hampaansa yhteen niin rajusti kuin hänellä olisi ollut\nkouristuksia leuoissa. Hiki nousi hänen otsalleen, mutta samalla hänen\nkasvonsa tulivat kylmiksi, sillä veri pakeni niistä. Sitten hänestä\ntuntui, kuin maa olisi vajonnut hänen hartioittensa alta ja kuin hänen\nruumiinsa olisi lentänyt lentämistään pohjattomaan kuiluun. Hetkeksi\nhän menetti ajan ja paikan tajun eikä tietänyt, mitä hänen ympärillään\ntapahtui.\n\nVääpeli väänsi veitsellä hänen hampaansa erilleen ja alkoi kaataa\nviinaa hänen kurkkuunsa.\n\nAzya kakisteli ja sylki pois polttavan nesteen, mutta nieli sitä myös.\nSilloin hän joutui omituiseen tilaan: hän ei päihtynyt, päinvastoin\nhän ei ollut koskaan ajatellut selvemmin eikä nopeammin. Hän näki mitä\ntapahtui, ymmärsi kaikki, ja hänet valtasi vain jonkinmoinen tavaton\nkiihtymys ja kärsimättömyys sen johdosta, että tätä kaikkea kesti niin\nkauan ja ettei vielä päästy minkäänlaiseen alkuun.\n\nSilloin kuului hänen viereltään raskaita askelia, ja hänen edessään\nseisoi Nowowiejski.\n\nAAATataarilaisen koko ruumis rupesi vapisemaan, kun hän näki Nowowiejskin.\nHän ei pelännyt Lušniaa, koska halveksi häntä kovin, mutta Nowowiejskia\nhän ei halveksinut, siihen hänellä ei ollut aihetta; sensijaan valtasi\nAzyan jonkinmoinen taikauskoinen pelko, vastenmielisyys ja inho joka\nkerran, kun hän katsoi noita kasvoja.\n\nHän ajatteli sillä hetkellä: »Olen hänen vallassaan ja pelkään häntä!»\nJa se oli niin kauhea tunne, että sai hiukset nousemaan pystyyn\nTuchay-beyn pojan päässä.\n\nNowowiejski sanoi:\n\n— Sen takia, mitä olet tehnyt, kuolet kärsimyksiin!\n\nLipekiläinen ei vastannut mitään, tuhisi vain kuuluvasti.\n\nNowowiejski vetäytyi syrjään. Syntyi hiljaisuus, jonka keskeytti Lušnia:\n\n— Myös rouvaa vastaan nostit kätesi, — sanoi hän käheällä äänellä, —\nmutta rouva on nyt herran kodissa ja sinä meidän käsissämme. Aikasi on\ntullut!\n\nNäistä sanoista alkoivat Azyan tuskat. Tuo kauhea mies ilmoitti hänelle\nkuoleman hetkellä, että hänen petoksensa ja kaikki hänen julmuutensa\noli hukkaan mennyttä. Jos edes Basia olisi kuollut matkallaan, niin\nhänellä olisi ollut se lohdutus, ettei Basia ole kenenkään muun oma,\njoskaan ei hänenkään. Tuokin lohdutus riistettiin häneltä juuri nyt,\nkun terävä seiväs oli kyynärän päässä hänen ruumiistaan. Kaikki oli\nollut turhaa! Niin paljon petosta, niin paljon verta ja niin kamala\nrangaistus odottamassa — turhan tähden, aivan turhan tähden!...\n\nLušnia ei tietänytkään, miten paljon raskaammaksi hän oli tehnyt\nkuoleman Azyalle näillä sanoillaan. Jos olisi tietänyt sen, niin olisi\ntoistellut niitä koko matkan.\n\nMutta nyt ei enää ollut aikaa sieluntuskiin, sillä rangaistuksen\ntoimeenpano oli alkava. Lušnia kumartui, tarttui molemmin käsin Azyan\nlanteisiin siten, että saattoi asettaa ne haluamaansa suuntaan, ja\nhuusi hevosia piteleville miehille:\n\n— Eteenpäin! Hitaasti, yhtaikaa!\n\nHevoset lähtivät liikkeelle, nuorat pingoittuivat ja vetivät Azyaa\njaloista. Ruumis laahautui hetkisen maassa ja tarttui sitten seipään\nteroitettuun kärkeen. Kärki alkoi heti tunkeutua häneen, ja oli\ntapahtumassa jotain kamalaa, jotain luonnon ja inhimillisten tunteitten\nvastaista. Onnettoman uhrin luut työntyivät erilleen, ruumis oli\nrepeämässä kahtia; hänen olemuksessaan tuntui niin tavatonta, niin\nkauheata kipua, että se miltei lähenteli harvinaista nautintoa. Seiväs\ntunkeutui yhä syvemmälle.\n\nTuchay-beyn poika puri hammasta, mutta ei lopulta kuitenkaan jaksanut\nkestää, — hänen suunsa vääntyi kauheaan irvistykseen, ja kurkusta lähti\nhuuto: »Aa! Aa! Aa!» Se ääni muistutti variksen vaakkumista.\n\n— Hitaasti! — komensi vääpeli.\n\nAzya päästi uuden, entistä kovemman huudon.\n\n— Vaakutko? — kysyi vääpeli.\n\nSitten hän huudahti miehille:\n\n— Siinä se! — lisäsi hän kääntyen Azyan puoleen, joka yht'äkkiä vaikeni\nja vain voihki käheästi.\n\nNopeasti päästettiin hevoset valjaista, sitten kohotettiin seiväs\npystyyn, sen paksu pää pistettiin vartavasten kaivettuun kuoppaan,\njoka senjälkeen puuhaa. Hän oli tajuissaan. Tämä kamala rangaistustapa\noli sitäkin kaameampi, kun seipääseen pistetty uhri saattoi elää jopa\nkolme vuorokautta. Azyan pää painui rinnalle, hänen huulensa liikkuivat\naivan kuin hän olisi pureskellut ja maistellut jotakin; hän tunsi nyt\nsuurta raukeutta ja näki edessään jotakin epämääräistä valkoista,\njoka jostakin syystä tuntui hänestä hirveältä, mutta tuon hämäryyden\nkeskeltä hän tunsi vääpelin ja rakuunain kasvot, tiesi olevansa\nseipäässä ja ruumiinsa painon vaikutuksesta painuvansa ja seipään\nkärjen tunkeutuvan yhä syvemmälle; muuten hän tunsi jalkojensa turtuvan\nja tunsi yhä vähemmän kipua.\n\nVäliin peitti pimeys häneltä tuon epämääräisen valkoisen silmien\nedestä; silloin hän räpytteli ainoata silmäänsä tahtoen katsella ja\nnähdä kaikki kuolemaansa asti. Hänen katseensa siirtyi erikoisen\nitsepintaisesti soihdusta toiseen, sillä hänestä näytti jokaisen hekin\nympärille muodostuvan sateenkaarenvärinen rengas.\n\nMutta hänen kärsimyksensä eivät olleet lopussa. Vähän ajan kuluttua\ntuli vääpeli seipään luo kaira käsissä ja huusi seisoville:\n\n— Kohottakaa minut!\n\nKaksi vahvaa miestä nosti hänet ilmaan. Azya alkoi katsella häntä\nläheltä räpyttäen silmäänsä, aivan, kuin olisi tahtonut päästä\nselville, mikä mies oli kiivennyt yhtä korkealle kuin hän. Vääpeli\nsanoi:\n\nRouva löi sinulta päästä toisen silmän, ja minä olen luvannut kaivaa\nsinulta päästä toisen.\n\nSen sanottuaan hän työnsi kairan kärjen Azyan silmäterään, pyöräytti\nkerran ja toisen, ja kun silmäluomi ja silmää peittävä ohut kalvo jo\nolivat riekaleina poran terän ympärillä, vetäisi hän sen ulos silmästä.\n\nSilloin tulvahti kummastakin silmäkuopasta verivirta, ja kahden\nkyynelvirran tavoin juoksi veri pitkin Azyan kasvoja.\n\nHänen, kasvonsa kalpenivat ja tulivat yhä kalpeammiksi. Rakuunat\nalkoivat ääneti sammuttaa soihtuja aivan kuin häveten sitä, että\nvalaistiin näin julmaa tekoa; vain kuun sirppi heitteli hopeaista,\nmutta ei kovin kirkasta hohdetta Azyan ruumiille.\n\nHänen päänsä painui kokonaan rintaa vastaan, vain tammilautaan sidotut\nja tervassa kasteltuihin olkiin käärityt kädet olivat korkeuteen\nkohotetut aivan kuin tämä idän poika olisi pyytänyt turkkilaista\npuolikuuta kostamaan tihutyön tekijöille.\n\n— Hevosten selkään! — kajahti Nowowiejskin ääni.\n\nJuuri ennen ratsun selkään nousemistaan vääpeli sytytti viimeisellä\npalavalla soihdulla tataarilaisen pystyyn nostetut kädet, minkä\njälkeen ratsujoukko lähti liikkeelle Jampolia kohti. Mutta Raszkowin\nraunioitten keskellä, yön pimeydessä erämaassa oli korkeassa seipäässä\nyksinään Azya, Tuchay-beyn poika, — ja valaisi kauan...\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKolme viikkoa myöhemmin, keskipäivällä, oli Nowowiejski taas\nChreptiowissa. Matka Raszkowista oli vienyt häneltä niin paljon aikaa\nsen tähden, että hän oli vielä monta kertaa käynyt Dniestrin toisella\npuolen pitääkseen silmällä tataarilaisjoukkoja ja joen varrella\nasuvia perkulabeja. Nämä kertoivat sitten lähestyville sulttaanin\nsotajoukoille, että olivat nähneet kaikkialla puolalaisia joukkoja ja\nkuullee puhuttavan suurista sotajoukoista, jotka aivan varmaan eivät\nrupea odottamaan turkkilaisten saapumista Kamienecin edustalle, vaan\nitse lähtevät turkkilaisia vastaan aloittaakseen niiden kanssa kiivaan\ntaistelun.\n\nSulttaani, jolle oli vakuuteltu Puolan heikkoutta oli hyvin ihmeissään,\nlähetti edeltäpäin me lipekiläiset, valakialaiset ja Tonavan tuolla\npuolen asuvat tataarilaiset, mutta eteni itse hitaasti, sillä vaikka\nHänellä oli määrättömästi sotavoimia, niin hän pelkäsi suuresti\ntaistelua Puolan säännöllisten sotajoukkojen kanssa.\n\nChreptiowissa Nowowiejski ei tavannut Wolodyjowskia, sillä pieni\nritari oli lähtenyt Motówidlon jälkeen Krimin tataarilaisia ja\nDoroszeńkon joukkoja vastaan. Siellä hän kartutti entistä mainettaan\ntekemällä suuria urotöitä: löi julman Korpanin ja jätti hänen ruumiinsa\ntantereelle petojen syötäväksi; samoin löi peloittavan Drozdin,\nurhoollisen Malyszkan, kaksi Sinyn veljestä, jotka olivat kuuluisia\nkasakkaretkeilijöitä, ynnä suuren joukon pienempiä rosvokoplia ja\ntataarilaisjoukkoja.\n\nRouva Wolodyjowska oli Nowowiejskin saapuessa lähdössä Kamieneciin\njäännösjoukkoineen ja karjalaumoineen, sillä vihollisen lähestymisen\njohdosta oli jo poistuttava Chreptiowista.\n\nIkävöiden lähti rouva Wolodyjowska tästä puisesta linnoituksesta, jossa\nhän tosin oli joutunut moniin seikkailuihin, mutta myös viettänyt\nelämänsä onnellisimman ajan miehensä kanssa, kuuluisien soturien\nparissa ja rakastavien sydänten ympäröimänä. Nyt hänen oli omasta\npyynnöstään lähdettävä Kamieneciin, tuntemattomiin kohtaloihin ja\nniihin vaaroihin, joita piiritys toi mukanaan.\n\nMutta hänellä oli rohkea sydän eikä hän valitellut, vaan sen sijaan\npiti tarkoin silmällä matkavalmistuksia huolehtien sotamiehistä ja\nelukoista; Häntä auttoi tässä Zagloba, joka kaikissa asioissa oli\nymmärtäväisempi muita, sekä Muszalski, verraton jousimies ja samalla\ntoimelias soturi sekä harvinaisen kokenut mies.\n\nHe kaikki ilostuivat suuresti Nowowiejskin tulosta, vaikka näkivätkin\nheti nuoren ritarin kasvoista, ettei hänen ollut onnistunut vapauttaa\npakanain käsistä Ewkaa eikä suloista Zosiaa. Basia vuodatti katkeria\nkyyneliä, kun kuuli noiden molempien kohtalosta, sillä heitä täytyi\npitää jo ainaiseksi menetettyinä. Kun ei tiedetty, kenelle heidät\noli myyty, niin heidät saatettiin viedä Stambulin markkinoilta\nVähään-Aasiaan, turkkilaisten vallan alaisiin saariin tai Egyptiin ja\npitää heitä siellä haaremiin suljettuina, ilman että oli mahdollista\nlunastaa heidät vapaaksi tai edes saada selkoa heidän olinpaikoistaan.\n\nBasia itki, viisas Zagloba itki, itki myös Muszalski, verraton\njousimies, — ainoastaan Nowowiejskin silmät pysyivät kuivina, sillä\nhän oli itkenyt kyyneleensä loppuun. Mutta kun hän kertoi, miten\nhän oli mennyt Tonavan lähettyville Tykiczin luo ja siellä lyönyt\nlipekiläisjoukon aivan tataarilaisarmeijan ja sulttaanin nenän edessä\nja ottanut kiinni ilkeän Azyan, Tuchay-beyn pojan, niin molemmat vanhat\nritarit alkoivat kalistella sapeliaan ja huutaa:\n\n— Antakaa hänet tänne! Täällä Chreptiowissa pitää hänen saada surmansa!\n\nSiihen vastasi Nowowiejski:\n\n— Hän sai surmansa Raszkowissa, missä oli tehnyt tihutyönsä, ja\ntäkäläinen vääpeli keksi hänelle kidutukset, jotka eivät olleet\nhelppoja.\n\nSitten hän kertoi, millaisen kuoleman Azya Tuchay-beyn poika oli\nsaanut, ja toiset kuuntelivat kauhuissaan, mutta eivät tunteneet sääliä.\n\n— Että Herra Jumala rankaisee rikokset, se on tunnettu asia, — sanoi\nviimein Zagloba, — mutta se on kummallista, että piru suojelee niin\nkehnosti palvelijoitaan!\n\nBasia huokasi hurskaasti, nosti katseensa korkeutta kohti ja vähän\naikaa mietittyään sanoi.\n\n— Hänen voimansa ei riitä Jumalan kaikkivaltaa vastaan!\n\n— Sanoitte ihan paikalleen! — huudahti Muszalski. — Jos perkele, mistä\nJumala varjelkoon, olisi voimakkaampi kuin Herra Jumala, niin häviäisi\nkaikki oikeus ja sen mukana myös valtakuntamme! — Siksipä minä en\npelkääkään turkkilaisia, sillä _primo_: ne ovat senkin vietäviä, ja\n_secundo_: ovat Belialin poikia! — sanoi Zagloba.\n\nVähän aikaa olivat kaikki vaiti. Nowowiejski istui penkillä kädet\npolvilla ja tuijotti himmein silmin lattiaan. Muszalski kääntyi hänen\npuoleensa:\n\n— Mahtaa teistä nyt kuitenkin tuntua helpommalta, — sanoi hän, — sillä\nonhan suuri lohdutus saada kunnollisesti kostaa?\n\n— Sanokaa, tuntuuko nyt todellakin helpommalta! Onko nyt parempi? —\nkysyi Basia äänellä, joka ilmaisi suurta sääliä.\n\nJättiläinen oli jonkin aikaa vaiti, aivan kuin olisi selvitellyt omia\najatuksiaan. Viimein hän vastasi ikäänkuin kovin ihmeissään ja niin\nhiljaa, että se kuului kuiskaukselta:\n\n— Kuvitelkaahan, totisesti ajattelin itsekin, että oloni tulee\nhelpommaksi, kun saan hänet hengiltä... Näinkin hänet seipäässä, näin,\nettä häneltä kaivettiin silmä päästä, vakuutin itselleni, että minun\noli parempi olla, mutta se ei ole totta! Se ei ole totta!...\n\nNowowiejski tarttui käsin onnettomaan päähänsä ja sanoi hampaat yhteen\npuristettuina:\n\n— Parempi oli hänen seipäässä, parempi kaira silmässä, parempi\nkädet tulessa kuin minun on olla kaiken sen kanssa, mitä minussa on\nlähtemättömästi, mikä askarruttaa ajatuksiani ja muistiani. Vain\nkuolema on lohdutukseni, kuolema, kuolema — ei mikään muu!...\n\nTämän kuultuaan Basia, jolla oli toimekas ja urhea mieli, nousi\nyht’äkkiä, pani kätensä onnettoman miehen pään päälle ja sanoi:\n\n— Suokoon Jumala sen teille Kamienecissa, sillä totta puhuen se on\nainoa lohdutus!\n\nNowowiejski sulki silmänsä ja alkoi toistella:\n\n— Niin se on! Niin se on! Jumala teitä palkitkoon!...\n\nSamana iltana kaikki lähtivät matkalle Kamieneciin.\n\nTultuaan tienkäänteeseen katseli Basia vielä kauan, kauan linnoitusta,\njoka loisti iltaruskon kajastuksessa. Viimein hän siunasi sitä tehden\nristinmerkin ja sanoi:\n\n— Suotakoon meidän vielä palata Michalin kanssa hoivaasi, rakas\nChreptiow!... Älköön odottako meitä mikään pahempi kohtalo!...\n\nJa kaksi kyyneltä vierähti hänen rusoittaville kasvoilleen. Omituinen\nkaiho valtasi kaikkien sydämet— ja he jatkoivat matkaansa ääneti.\n\nIlta pimeni.\n\nKamienecia kohti kuljettiin hitaasti, sillä jälkijoukko ei voinut\nedetä nopeasti. Siinä oli kuormasto, hevoslaumoja, härkiä, puhveleita,\nkameeleja; palveluskunta piti huolta karjasta. Muutamat palvelusmiehet\nja sotamiehet olivat menneet naimisiin Chreptiowissa, minkä vuoksi\nkuormastossa oli naisiakin. Sotaväkeä oli Nowowiejskin joukko ja\nsenlisäksi kaksisataa miestä unkarilaista jalkaväkeä, minkä joukon\npieni ritari itse oli kustantanut ja harjoittanut. Sen suojelijana\noli Basia ja johtajana hyvä upseeri, Kaluszewski nimeltään. Oikeita\nunkarilaisia ei tässä joukossa ollut ainoatakaan ja sitä nimitettiin\nunkarilaiseksi ainoastaan magyaarilaisen asunsa vuoksi. Aliupseereina\noli ansioituneita rakuunoita, miehistönä entisiä rosvoja, jotka oli\nsiepattu rosvojoukoista ja tuomittu hirtettäviksi. Heille oli sitten\nlahjoitettu henki sillä ehdolla, että palvelevat jalkaväessä ja\nsovittavat entiset rikkomuksensa uskollisuudella ja urhoollisuudella.\nHeidän joukossaan oli myös vapaaehtoisia, jotka olivat hylänneet\nvuorten rotkot ja muut sentapaiset olinpaikat ja tahtoivat mieluummin\nruveta Chreptiowin »pikku haukan» palvelukseen kuin tuntea hänen\nmiekkansa olevan valmiina heidän päänsä menoksi. Se oli vielä\njokseenkin kuritonta ja harjaantumatonta joukkoa, mutta urhoollista,\npuutteeseen, vaaroihin ja veritöihin tottunutta.\n\nBasia piti tavattoman paljon tästä jalkaväestä, joka oli Michalin\nmuodostama, ja tuon joukon miesten villit sydämet kiintyivät myös pian\nihanaan ja hyvään rouvaan. He astelivat nyt Basian ajopelien kahden\npuolen tuliluikut olalla ja sapelit vyöllä ylpeinä siitä, että olivat\nrouvan vartiostona, ja valmiina puolustamaan häntä hurjasti, jos jokin\ntataarilaisjoukko sattuisi heidän tielleen.\n\nMutta tie oli vielä vapaa, sillä Wolodyjowski oli tarkkanäköisempi\nmuita ja rakasti niin suuresti vaimoaan, ettei voinut sallia hänen\njoutuvan vähimmässäkään määrässä vaaralle alttiiksi. Matka sujui siis\nrauhallisesti. Lähdettyään iltapäivällä Chreptiowista he matkasivat\niltaan asti ja koko yön. Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan he jo\nnäkivät Kamienecin korkeat kalliot.\n\nNähdessään ne ynnä linnakkeet ja muuritornit kallioilla tunsivat\ntulijat suuren rohkeuden valahtavan rintaansa. Näytti mahdottomalta,\nettä kenenkään muun kuin Jumalan käsi voisi hävittää tuon kotkanpesän,\njoka oli kalliolla jokien ympäröimänä. Oli ihana kesäpäivä; kirkkojen\ntornit, jotka näkyivät kallionkielekkeiden takaa, loistivat kuin\njättiläiskynttilät; rauha, ilo ja riemu väikkyi tämän kauniin seudun\nyllä.\n\n— Baška, — sanoi Zagloba, — monesti ovat pakanat kalunneet näitä\nmuureja ja aina taittaneet niihin hampaansa! Haa! Miten monta kertaa\nolenkaan itse nähnyt, miten he pakenivat täältä pidellen turpaansa,\njota kivisti. Suokoon Jumala, että nytkin käy samoin! 7\n\n— Tietysti niin käykin! — vastasi Basia säteilevänä.\n\nKerran täällä oli eräs heidän keisareitaan, Osman. Se oli — muistan\nkaikki kuin eilisen päivän — vuonna 1621. Tuli miekkonen tähän\nSmotryczyn tuolta puolen, Chotimista; silmänsä jäivät selälleen, suu\noli auki, katsoo katsomistaan — ja kysyy viimein: »Kuka on tämän\nlinnoituksen noin lujaksi rakentanut?» — »Jumala!» — vastasi visiiri.\n— »Jumala sen sitten valloittakoonkin, sillä minä en ole hullu!» — Ja\nsamassa hän lähti tiehensä.\n\n— Hyvää kyytiäpä palasivatkin pois täältä! — pisti Muszalski väliin.\n\n— Palasivat hyvää kyytiä, — vastasi Zagloba, — koska kutkutimme\nkeihäillä heidän arkoja paikkojaan. Minut kantoivat ritarit sitten\nkäsillään herra Lubomirskin luo.\n\n— Te olette siis ollut Chotiminkin luona? — kysyi verraton jousimies. —\nTuntuu ihan uskomattomalta, kun ajattelen, missä kaikkialla olettekaan\nollut ja mitä urotöitä tehnyt!\n\nZagloba loukkaantui hiukan ja vastasi:\n\n— En vain ollut siellä, vaan sain haavankin, jonka voin heti\nesittää teille _ad oculos_, jos olette niin utelias, mutta se pitää\ntehdä syrjässä, sillä ei ole minun soveliasta kerskua sillä rouva\nWolodyjowskan nähden.\n\nKuuluisa jousimies ymmärsi, että Zagloba teki hänestä pilaa, mutta hän\nei katsonut kykenevänsä kilpailemaan Zagloban kanssa älykkyydessä eikä\nsenvuoksi jatkanut kyselyään, vaan koetti kääntää keskustelun toisaalle.\n\n— Totta on, mitä sanotte, — lausui hän. — Kun on kauempana ja\nkuulee ihmisten puhuvan: »Kamienecia ei ole varustettu, Kamienec\nvalloitetaan», niin valtaa pelko mielen, mutta kun näkee Kamienecin,\nniin toden totta rohkeus täyttää sydämen.\n\n— Ja lisäksi vielä Michalkin tulee olemaan Kamienecissa! — huudahti\nBasia.\n\n— Kenties myös herra Sobieski lähettää apua!\n\n— Jumalan kiitos! Eivät asiamme ole niinkään huonosti, eipä suinkaan!\nHaa, on ollut huonomminkin emmekä kuitenkaan ole antautuneet!\n\n— Vaikka olisi huonomminkin, niin pääasia on, ettei menetä rohkeuttaan!\nMeitä ei ole syöty eikä syödä niinkauan kuin meissä on elävä henki! —\nlopetti Zagloba.\n\nNämä iloiset ajatukset, mielessä kaikki vaikenivat, mutta tuo vaitiolo\nkeskeytyi ikävällä tavalla yht'äkkiä ratsasti Basian ajopelien luo\nNowowiejski. Hänen kasvonsa, jotka tavallisesti olivat peloittavat\nja synkät, olivat nyt nauravat ja iloiset. Hän kiinnitti katseensa\nauringonpaisteessa välkkyvään Kamieneciin ja nauroi kaiken aikaa.\n\nMolemmat ritarit ja Basia katselivat häntä ihmeissään, sillä he eivät\nvoineet käsittää, miten linnoituksen näkeminen oli noin äkkiä voinut\nkeventää hänen mielensä. Mutta hän sanoi:\n\n— Ylistetty olkoon Herran nimi! Paljon on ollut murhetta, mutta nytpä\non ilokin valmiina!\n\nHän kääntyi Basian puoleen:\n\n— Molemmat ovat puolalaisen kunnanesimiehen Tomaszewiczin luona ja se\non hyvä, sillä siellä he ovat turvassa eikä sellaisessa linnoituksessa\ntuo rosvo voi heille mitään.\n\n— Kenestä te puhutte? —kysyi Basia pelästyneenä.\n\n— Zosiasta ja Ewkasta.\n\n— Jumala sinua siunatkoon! — huudahti Zagloba. — Älä antaudu pirun\nvaltaan!\n\nMutta Nowowiejski jatkoi:\n\n— Sekin, mitä kerrotaan isästäni, että muka Azya on hänet teurastanut,\non myös valhetta!\n\n— Hän on menettänyt järkensä! — kuiskasi Muszalski.\n\n— Sallitteko, — sanoi Nowowiejski taas, — että ratsastan edelle? Kun en\nole niin pitkään aikaan nähnyt heitä, niin on heitä ikävä. Oi, raskasta\non olla kaukana lemmitystä!\n\nTämän sanottuaan hän alkoi nyökytellä molemmille puolille\njättiläiskokoista päätään, kannusti sitten hevostaan ja lähti kiitämään.\n\nMuszalski viittasi muutamille rakuunoille ja riensi hänen jälkeensä,\nettei kadottaisi näkyvistään mielenvikaista miestä.\n\nBasia peitti ruusunpunaiset kasvonsa käsiinsä ja pian alkoi hänen\nsormiensa lomitse vuotaa kuumia kyyneliä. Zagloba sanoi:\n\n— Siinä oli kultainen poika, mutta liikaa on ihmiselle moinen\nonnettomuus... Eikä ihmisen henki voi elää ainoastaan kostolla...\n\nKamienecissa valmistauduttiin kiireesti puolustukseen. Vanhan linnan\nmuureilla ja linnoituksen porteilla, varsinkin Ukrainalaisen Portin\nluona, työskentelivät kaupungissa asuvat eri »kansallisuudet»\nesimiestensä johdolla; noiden esimiesten joukossa oli puolalainen\nkunnanesimies Tomaszewicz huomattavin suuren rohkeutensa vuoksi ja\nkoska oli erinomainen tykillä ampuja. Työssä käytettiin lapioita\nja työntökärryjä ja siinä kilpailivat keskenään puolalaiset,\nukrainalaiset, armeenialaiset, juutalaiset ja mustalaiset. Eri\nrykmenttien upseerit valvoivat töitä, vääpelit ja sotamiehet auttoivat\nasukkaita, aatelikin teki työtä unohtaen, että Jumala oli luonut heidän\nkätensä ainoastaan sapelia käyttämään ja jättänyt kaiken muun työn\nalhaisen kansan tehtäväksi. Esimerkkinä oli itse Wojciech Humiecki,\nPodolian lipunkantaja, jota katsellessaan ihmiset saivat kyyneliä\nsilmiinsä, sillä hän kuljetti omin käsin kiviä työntökärryissä.\nTyö kihisi sekä kaupungissa että linnassa. Väkijoukossa kierteli\ndominikaaneja, jesuiittoja, fransiskaaneja ja karmeliitteja siunaten\nihmisten aherrusta. Naiset toivat ruokaa ja juomaa työntekijöille:\nkauniit armeenialaisnaiset, jotka olivat rikkaitten kauppiaitten\nvaimoja ja tyttäriä, ja vielä kauniimmat juutalaisnaiset Karwaserysta,\nŽwaniecista, Zinkowiecysta, Dunajgrodista herättivät sotamiesten\nhuomiota.\n\nMutta enimmän kiintyi väkijoukon huomio Basian tuloon. Oli tosin paljon\nerinomaisia naisia Kamienecissa, mutta ei ollut ketään, jonka miehellä\nolisi ollut suurempi sotainen maine. Olipa Kamienecissa kuultu rouva\nWolodyjowskasta itsestäänkin, että hän oli urhea nainen, joka ei\npelännyt asua autioilla seuduilla villien ihmisten keskuudessa ja joka\noli miehensä mukana ollut sotaretkillä ja sitten, kun tataarilainen oli\nryöstänyt hänet, oli kyennyt voittamaan tämän ja pääsemään ehein nahoin\ntuon rosvon käsistä. Hänen maineensa oli verraton. Mutta ne, jotka\neivät häntä tunteneet eivätkä olleet vielä nähneet, kuvittelivat häntä\njättiläisnaiseksi, joka murtaa hevosenkenkiä ja halkaisee panssarit.\nSuuresti he ihmettelivät, kun näkivät Basian pienet ja rusoittavat,\nmiltei lapselliset kasvot.\n\nOnko tämä itse rouva Wolodyjowska vaiko vain hänen tyttärensä? —\nkyselivät ihmiset.\n\n— Hän itse, — vastasivat ne, jotka tunsivat.\n\nIhmettely valtasi porvarit, naiset, papit, sotaväen. Yhtä suuresti\nihmetellen katseltiin »voittamatonta» Chreptiowin varusväkeä,\nrakuunoita, joiden joukossa ratsasti tyyneenä, hymyillen, älytön katse\nsilmissään Nowowiejski, sekä unkarilaisen jalkaväen asussa olevien\nkulkurien tuimia kasvoja. Basian mukana seuraava muutamia satoja miehiä\nkäsittävä valiojoukko ammattisotureita kohotti heti porvarien rohkeutta.\n\n— Se ei ole mitä joukkoa tahansa, nämä katsovat rohkeasti turkkilaisia\npäin naamaa! — huudeltiin väkijoukossa.\n\nMuutamat porvarit ja sotilaatkin, varsinkin piispa Trzebickin\nrykmenttiin kuuluvat, joka rykmentti oli äskettäin saapunut\nKamieneciin, luulivat Wolodyjowskin itsensäkin olevan tulijain joukossa\nja alkoivat senvuoksi huutaa:\n\n— Eläköön herra Wolodyjowski!\n\n— Eläköön puolustajamme! Uljain ritari!\n\n— _Vivat_ Wolodyjowski! _Vivat!_\n\nBasia kuunteli ja hänen rintansa paisui, sillä naiselle ei mikään ole\nmieluisampaa kuin miehensä kunnia, varsinkin kun se raikuu ihmisjoukon\nsuista suuressa kaupungissa.\n\n— Niin paljon on täällä ritareita, — ajatteli Basia, — mutta ei\nkenellekään muulle huudeta kuin minun Michalilleni!\n\nJa hänen itsensäkin teki mieli huutaa joukon mukana: »Vivat\nWolodyjowski!» Mutta Zagloba oli huomauttanut hänelle, että hänen oli\nkäyttäydyttävä niinkuin arvohenkilön asema vaatii ja kumarrettava\nkahdelle puolelle niinkuin kuningattaret tekevät saapuessaan\npääkaupunkiin.\n\nZagloba itse tervehti heiluttaen milloin kättään milloin lakkiaan,\nja kun hänet tunnettiin ja alettiin kohottaa eläköönhuutoja hänenkin\nkunniakseen, niin hän lausui väkijoukolle:\n\n— Hyvät herrat! Ken on kestänyt Zbarasissa, hän kestää Kamienecissakin.\n\nWolodyjowskin ohjeitten mukaisesti meni Chreptiowista tullut joukko\näskettäin rakennetun dominikaanien naisluostarin luo. Pienellä\nritarilla oli oma talo Kamienecissa, mutta koska luostari oli\nrauhallisella paikalla, jonne tykinkuulat tuskin lensivät, niin\nhän sijoitti rakkaan Basiansa mieluummin sinne, varsinkin kun hän\noli luostarin suojelija ja saattoi senvuoksi otaksua, että Basia\notettaisiin hyvin vastaan. Abbedissa Wiktorya, Braclawin vojevodan\nStefan Potockin tytär, otti Basian vastaan avosylin. Hänen sylistään\nBasia joutui heti rakkaan tätinsä Makowieckan syliin. Tätiään hän\nei ollutkaan nähnyt moneen vuoteen. Molemmat itkivät, itki myös\nherra pöytämestari, jonka lemmikki Basia oli aina ollut. Tuskin he\nolivat ennättäneet kuivata liikutuksen kyynelet silmistään, kun\nsaapui Ketlingin puoliso Krzysia ja taas alkoivat tervehdykset;\nsitten keräytyi Basian ympärille nunnia ja aatelisnaisia, tuttuja ja\ntuntemattomia; siinä oli rouva Marcinowa Boguszowa, rouva Stanislawka,\nrouva Kalinowska, rouva Chocimierska, rouva Wojciechowa Humiecka,\nsuuren ritarin, podolialaisen lipunkantajan puoliso. Jotkut, kuten\nrouva Boguszowa, kyselivät miehestään, toiset taas Basian mielipidettä\nturkkilaisten hyökkäyksestä ja luuliko hän Kamienecin voivan pitää\npuolensa.\n\nBasia iloitsi suuresti huomatessaan, että häntä pidettiin jonkinmoisena\nsota-asiain tuntijana ja että — hänen suustaan odotettiin lohduttavia\nsanoja. Niitä hän ei säästänyt:\n\n— Ei tule kysymykseenkään, — sanoi hän, — ettemme kykenisi pitämään\npuoliamme turkkilaisia vastaan. Michal tulee tänne tänään tai huomenna,\nviimeistään parin päivän kuluttua, ja kun hän ryhtyy huolehtimaan\npuolustuksesta, niin voitte nukkua rauhassa, ja onpa linnoituskin\noivallinen, ymmärränpä, Jumalan kiitos, hiukan näitä asioita!\n\nBasian varmuus valoi lohdutusta naisten sydämiin ja erikoisesti heitä\nrauhoitti lupaus, että Wolodyjowski tulee. Hänen nimensä oli todellakin\nniin arvossapidetty, että vaikka jo oli tullut ilta, niin sikäläisiä\nupseereja alkoi tulla tervehdyskäynnille Basian luo ja jokainen heistä\nkohta tervehdittyään kysyi, milloin pieni ritari saapuu ja aikooko hän\ntodellakin jäädä Kamieneciin.\n\nBasia otti vastaan ainoastaan majuri Kwasibrockin, joka oli Krakovan\npiispan jalkaväen päällikkö, kirjuri Rzewuskin, joka herra Laczynskin\nsijaisena hoiti rykmentin päällikön tehtäviä, ja Ketlingin. Muita ei\npäästetty puheille enää sinä päivänä, sillä rouva oli matkasta väsynyt\nja sitäpaitsi hänen oli pidettävä huolta Nowowiejskista. Tuo onneton\nnuori mies oli aivan luostarin edustalla pudonnut hevosen selästä ja\nviety tainnoksissa kammioon.\n\nLähetettiin heti hakemaan lääkäri, sama, joka oli hoitanut Basiaa\nChreptiowissa. Hän totesi vaikean aivovian ja antoi hyvin vähän\ntoiveita eloon jäämisestä. Myöhään yöhön Basia, Muszalski ja Zagloba\nkeskustelivat tästä tapauksesta ja pohtivat ritarin onnetonta kohtaloa.\n\n— Lääkäri sanoi minulle, — huomautti Zagloba, — että jos hän säilyy\nhengissä, niin onnistuneesti verta laskemalla voi saada hänet pysymään\ntäydessä järjessään ja sitten hän kestää onnettomuutensa jo kevyemmin.\n\n— Ei hänelle löydy enää lohdutusta! — sanoi Basia.\n\n— Usein olisi ihmiselle parempi, ettei hänellä olisi ollenkaan muistia,\n— lausui Muszalski, mutta eivätpä edes _animalia_ ole sitä vailla.\n\nZagloba kävi vanhan jousimiehen lausuman kimppuun.\n\n— Jos teillä ei olisi muistia, niin ette voisi käydä ripillä, — sanoi\nhän, — ja silloin olisitte luterilaisten tasolla ja omianne helvetin\ntuleen. Jo pappi Kamiński varoitti teitä jumalattomuudesta, mutta: pidä\nsutta miten hyvänä tahansa, metsään sen mieli sittenkin tekee!\n\n— Olenko minä mikään susi? — sanoi kuuluisa jousimies. — Kas, Azya, se\noli susi!\n\n— Enkö sanonutkin sitä? — kysyi Zagloba. — Kuka sanoi ensimmäisenä: tuo\non susi?\n\n— Nowowiejski puhui minulle, — sanoi Basia, — että hän kuulee päivin\nja öin, miten Ewka ja Zosia huutavat hänelle: »Pelasta!» — vaan miten\nvoisi pelastaa? Kaiken täytyi päättyä sairauteen, sillä ei kukaan kestä\ntuollaista tuskaa. Heidän kuolemansa hän olisi vielä jaksanut kestää,\nmutta häpeää hän ei kestänyt.\n\n— Nyt hän makaa kuin puupökkelö eikä tiedä tästä maailmasta mitään, —\nsanoi Muszalski. — Vahinko miestä, sillä olipa erinomainen retkeilijä.\n\nKeskustelun keskeytti palvelija, joka tuli ilmoittamaan, että\nkaupungissa taas on paljon kihinää, sillä ihmiset kerääntyvät katsomaan\nPodolian herra kenraalia, joka juuri on saapunut mukanaan verrattain\nsuuri seurue ja muutamia kymmeniä miehiä jalkaväkeä.\n\n— Päällikkyys kuuluu hänelle, — sanoi Zagloba. — Herra Mikolaj Potocki\ntekee siinä hyvin, että on mieluummin täällä kuin jossakin muualla,\nmutta minusta olisi, kuten ennenkin olen sanonut, parempi, ettei hän\nolisi täällä. Hän vastusti hetmania eikä uskonut sodan syttymiseen,\nmutta nyt mene tiedä vaikka menettäisi henkensä!\n\n— Kenties muutkin Potockit tulevat hänen jälkeensä, — sanoi Muszalski.\n\n— Nähtävästi turkkilaiset ovat jo lähellä! vastasi Zagloba. — Isän ja\nPojan ja Pyhän Hengen nimeen! Suokoon Jumala, että herra kenraali olisi\ntoinen Jeremi ja Kamienec toinen Zbaraž.\n\n— Niin on oleva tai mieluummin tuhoudumme! — lausui jokin ääni\nkynnykseltä.\n\nBasia hypähti pystyyn kuultuaan tuon äänen ja huudahtaen: »Michal!» —\nsyöksyi pienen ritarin syliin.\n\nWolodyjowski toi sotatantereelta paljon tärkeitä uutisia, jotka hän\nkertoi ensin vaimolleen hiljaisessa luostarikammiossa, ennenkuin\nilmoitti sotaneuvostolle. Itse hän oli nujertanut perinpohjin muutamia\npienehköjä tataarilaisjoukkoja ja taistellut kunniakkaasti aivan\nKrimin kaanin ja Doroszeńkon joukkojen läheisyydessä. Hän oli tuonut\nmyös muutamia kymmeniä vankeja, joilta voi saada tietoja kaanin ja\nDoroszeńkon sotavoimista.\n\nMuut retkeilijät sensijaan eivät olleet onnistuneet yhtä hyvin. Herra\nPodlaski, jolla oli melkoisen suuri miesjoukko, oli kärsinyt tappion\nkiivaassa taistelussa; Motówidlon, joka oli mennyt Valakian tietä,\noli lyönyt Kryczyński bialogrodilaisen tataarilaisjoukon ja Tykiczin\nverilöylyssä henkiin jääneitten lipekiläisten avulla.\n\nEnnen Kamieneciin tuloaan oli Wolodyjowski poikennut Chreptiowiin,\nsillä hän oli tahtonut, kuten sanoi, vielä kerran katsella tuota\nonnensa paikkaa.\n\n— Olin siellä, — sanoi hän, — kohta lähdettyänne; paikat eivät olleet\nvielä jäähtyneet jälkeenne ja helposti olisin saavuttanut teidät,\nmutta käväisin vielä Uszycyssa Moldaun rannalla kuullakseni, mitä\naroilla oli tekeillä. Muutamat tataarilaisjoukot ovat jo tulleet yli\nja pelkään, että ne työnnyttyään Pokucieen hyökkäävät »yllätettyjen»\nmiesten kimppuun. Muut tataarilaiset kulkevat turkkilaisarmeijan edellä\nja ovat pian täällä. Tulee piiritys, armahin kyyhkyläiseni, sitä ei voi\nvälttää, mutta me emme antaudu, sillä täällä puolustaa jokainen paitsi\nisänmaataan myös yksityistä omaisuuttaan.\n\nKun hän oli sen sanonut, alkoivat hänen viiksensä liikkua; sitten\nhän tarttui vaimonsa hartioihin ja alkoi suudella hänen poskiaan.\nSinä päivänä he eivät puhuneet enempää keskenään. Seuraavana aamuna\nWolodyjowski kertoi uutisensa sotaneuvostolle piispa Tanckoronskin\nluona; neuvostoon kuului piispan lisäksi Podolian kenraali, Podolian\naatelismarsalkka Lanckoroński, Podolian kirjuri Rzewuski, lipunkantaja\nHumiecki, Ketling, herra Makowiecki, majuri Kwasibrocki ja muutamia\nmuita sotureita.\n\nWolodyjowskia ei miellyttänyt se, että Podolian herra kenraali ilmoitti\nluopuvansa päällikkyydestä ja antavansa sen neuvostolle.\n\n— Äkillisissä tapauksissa on tarpeen yksi pää ja yksi tahto! — vastasi\nhänelle pieni ritari. — Zbarasissa oli kolme päällikköä, joilla oli\nasetuksen mukaan kaikki valta, mutta he antoivat sen ruhtinas Jeremi\nWisniowieckille ollen, oikein kylläkin, sitä mieltä, että vaarassa on\nparasta totella yhtä ainoata.\n\nNämä sanat eivät vaikuttaneet mitään. Turhaan mainitsi oppinut Ketling\nesimerkkinä roomalaiset, jotka olivat maailman parhaita sotureita,\nmutta keksivät diktaattorivallan. Piispa Lanckoroński, joka ei\npitänyt Ketlingistä, koska oli jostakin syystä saanut päähänsä, että\nskotlantilaissyntyinen ritari oli pohjaltaan harhaoppinen, vastasi,\nettei tulokkaitten tarvitse opettaa puolalaisille historiaa ja että\npuolalaisilla on itselläänkin järkeä, joten heidän ei tarvitse matkia\nroomalaisia, joiden veroisia he sitäpaitsi täydelleen tai melkein\ntäydelleen ovat sekä urhoollisuudessa että kaunopuheisuudessa. »Niin;\nkuin kokonainen sylys puita (sanoi hän) synnyttää suuremman liekin kuin\nyksi ainoa lastu, niin myös monta päätä on parempana takeena kuin yksi\npää.» Samalla hän ylisti Podolian kenraalin »vaatimattomuutta», vaikka\ntoiset kyllä käsittivät, että se oli vastuunalaisuuden pelkoa. Omasta\npuolestaan hän kehoitti ryhtymään neuvotteluihin vihollisen kanssa.\n\nKuultuaan tämän neuvon hypähtivät soturit paikoiltaan aivan kuin tuli\nolisi heitä polttanut. Wolodyjowski, Ketling, Makowiecki, Kwasibrocki,\nHumiecki, Rzewuski alkoivat murahdella ja kalisuttaa sapeliaan. Kuului\nhuutoja: »Emme ole tulleet tänne ryhtyäksemme vihollisen kanssa\nkeskusteluihin!»\n\n»Papin viitassa on välimies!» Kwasibrocki huudahti: »Kirkon eteisessä\non tuollaisen paikka eikä sotaneuvostossa!» — Syntyi hirveä melu.\n\nSilloin piispa nousi seisomaan ja sanoi kuuluvalla äänellä:\n\n— Minä olen ensimmäisenä valmis antamaan henkeni kirkon ja lampaitteni\npuolesta, ja kun minä mainitsin neuvotteluista ja koetan asioita\npitkittää, niin en tee sitä, Jumala on todistajani, sen vuoksi, että\ntahtoisin luovuttaa linnoituksen, vaan antaakseni hetmanille aikaa\nkoota apujoukkoja. Pakanat saa Sobieskin nimi kauhistumaan, ja vaikka\nhänellä ei olisikaan riittävästi sotavoimia, niin jo huhun levitessä\nhänen tulostaan turkkilaiset jättävät Kamienecin rauhaan.\n\nHänen voimallisen puheensa johdosta kaikki vaikenivat ja muutamat\ntulivat suorastaan hyvilleen, kun huomasivat, ettei piispa ajatellut\nlinnoituksen antautumista.\n\nWolodyjowski sanoi:\n\n— Ennenkuin vihollinen ryhtyy piirittämään Kamienecia, täytyy sen\nvalloittaa Žwaniec, sillä se ei voi jättää varustettua linnoitusta\nselkänsä taakse. Podolian herra aatelismarsalkan luvalla minä menen\nja sulkeudun Žwanieciin ja pidän siellä puoliani sen ajan, minkä\nherra piispa arvelee kuluvan apujoukkojen odottamiseen. Otan mukaani\nluotettavia miehiä, eikä Žwaniec antaudu niin kauan kuin minä olen\nelossa.\n\nTämän johdosta alkoivat kaikki huutaa:\n\n— Se on mahdotonta! Sinua tarvitaan täällä! Jos sinä et ole täällä,\nniin porvarit menettävät rohkeutensa eivätkä sotamiehetkään ole yhtä\ninnostuneita. Se ei mitenkään käy päinsä! Kenellä täällä on enemmän\nkokemusta? Kuka on ollut mukana Zbarasissa, ja kuka johtaa, kun on\ntehtävä hyökkäys ulos? Sinä joudut tuhon omaksi Žwaniecissa ja me\ntuhoudumme täällä, jos sinä et ole kanssamme!\n\n— Minä teen mitä päällystö määrää! — vastasi Wolodyjowski.\n\n— Žwanieciin pitäisi lähettää joku nuori uskalikko, joka auttaisi\nminua! — sanoi Podolian aatelismarsalkka.\n\n— Menköön Nowowiejski! — huusivat muutamat.\n\n— Nowowiejski ei voi lähteä, sillä hänellä on aivokuume, — vastasi\nWolodyjowski. — Hän on vuoteessa eikä tiedä tästä maailmasta mitään.\n\n— Neuvotelkaamme sillävälin siitä, mihin kukin sijoittuu ja mitä\nporttia puolustaa! — lausui piispa.\n\nKaikkien katseet kääntyivät Podolian kenraaliin. Hän sanoi:\n\n— Ennenkuin annan määräykset, tahtoisin mielelläni kuulla kokeneitten\nsoturien mielipiteitä, ja koska herra Wolodyjowski täällä on\nsotatoimissa kokenein, niin pyydän häntä käsittämään ensiksi\npuheenvuoroa.\n\nWolodyjowski neuvoi hyvin lujittamaan ennen kaikkea kaupungin edustalla\nolevat linnakkeet, sillä niihin hän arveli vihollisen päähyökkäyksen\nkohdistuvan. Muut olivat samaa mieltä.\n\nJalkaväkeä oli kuusikymmentätuhatta miestä, ja se jaettiin sillä\ntavoin, että linnan oikeata sivua puolustamaan asetettiin Myśliszewski,\nvasenta Humiecki, joka oli kuuluisa Chotimin luona suorittamistaan\nurotöistä. Chotimin suunnalle, kaikkein vaarallisimpaan paikkaan,\nasettui itse Wolodyjowski, alemmaksi sijoitettiin Serdiukien osasto,\nZinkowicin puolta suojeli majuri Kwasibrodski, eteläistä puolta\nWasowicz, linnan puoleista sivua kapteeni Bukar yhdessä Krasiriskin\nmiesten kanssa. Kaikki nämä miehet olivat ammattisotureita, ei mitään\nvapaaehtoisia, vaan taisteluissa karaistunutta valiojoukkoa, jonka oli\nhelpompi olla tykkitulessa kuin muiden tavallisessa päivän helteessä.\nSitäpaitsi he olivat, palvellessaan Puolan sotajoukoissa, jotka aina\nolivat olleet vähälukuisia, tottuneet nuoruudestaan asti torjumaan\nkymmenenkertaa lukuisampia vihollisjoukkoja ja pitivät tämmöistä\naivan luonnollisena asiana. Tykistön ylipäälliköksi määrättiin kaunis\nKetling, joka oli kaikkia muita nopeampi tykkien käytössä.\n\nYlimpänä johtajana linnassa oli pieni ritari, jonka Podolian kenraali\noikeutti tekemään hyökkäyksiä ulos linnoituksesta milloin hän vain\nkatsoi sen tarpeelliseksi.\n\nSoturit ilostuivat, kun saivat tietää, missä kunkin paikka oli, ja\nosoittivat intoaan kohottamalla suuren huudon ja kalisuttamalla\nmiekkojaan.\n\nTätä kuullessaan ajatteli Podolian kenraali.\n\n— En uskonut, että voisimme puolustautua, ja epäuskoisena saavuin\ntänne vain omantuntoni ääntä noudattaen, mutta kukapa tietää, emmekö\nkykenekin tämmöisillä sotilailla lyömään takaisin vihollista? Minä saan\nsiitä kunniaa ja minua mainitaan toisena Jereminä, ja siinä tapauksessa\nehkä onnentähteni tuonut minut tänne!\n\nJa yhtä suuresti kuin hän aikaisemmin oli epäillyt\npuolustusmahdollisuuksia, yhtä varma hän nyt oli siitä, ettei\nKamienecia kenties voitaisikaan valloittaa, minkä johdosta hänen\nrohkeutensa kasvoi ja hän alkoi yhä reippaammin puuhata kaupungin\npuolustushommissa.\n\nPäätettiin, että itse kaupunkiin, Ukrainan Portille, asettuu Makowiecki\nmukanaan pieni joukko aatelia, puolalaisia porvareita, jotka olivat\nmuita sitkeämpiä taistelussa, ynnä muutamia kymmeniä armeenialaisia\nja juutalaisia. Luckan portin puolustus uskottiin Grodeckille ja\nsiellä olivat tykeistä huolehtimassa Zuk ja Matczynski. Raatihuoneen\ntorille asettui Lukasz Dziewanowski; mustalaisten meluisan joukon\npäällikkönä Ukrainan Portin takana oli Chocimirski. Sillalta aina\nherra Sinickin hoviin asti asetettiin vartijoita, joiden päällikkönä\noli Kazimierz Humiecki, urhoollisen Wojciechin veli. Etemmäksi\nsijoittui Staniszewski ja Lackan porttia puolustamaan Marein Bogusz;\nKellotornin luo asettui Jerzy Skarzynski yhdessä Jackowskin kanssa,\naivan Bialoblockin aukon luo. Rzeznikin muuritornia vartioivat\nDubrawski ja Pietraszewski. Kaupungin päävallia puolustamaan määrättiin\nTomaszewicz, puolalaisen oikeusalueen esimies, ja pienempää Jackowski.\nMäärättiin rakennettavaksi kolmaskin valli, josta käsin myöhemmin muuan\njuutalainen, joka oli nokkela tykkimies, tuotti turkkilaisille paljon\nhaittaa.\n\nKun näin oli järjestetty asiat, menivät kaikki illalla iloisina\nPodolian kenraalin luo, joka tässä illanvietossa erikoisesti osoitti\nkunnioitustaan Wolodyjowskille asettamalla hänet kunniapaikalle,\ntarjoilemana parhaita viinejä ja ruokia ja puhumalla että piirityksen\npäätyttyä jälkimaailma lisää nimitykseen »pieni ritari» vielä\nnimityksen »Kamienecia Hektor». Wolodyjowski puolestaan vastasi, että\ntahtoo palvella isänmaataan parhaan kykynsä mukaan ja aikoo sen vuoksi\nantaa tuomiokirkossa erityisen lupauksen, minkä jälkeen hän kääntyi\npiispan puoleen pyytäen, että tämä saliisi hänen antaa lupauksensa\nseuraavana päivänä. Piispa ymmärsi, että tämmöisestä lupauksesta\nsaattoi olla hyötyä yhteiselle asialle, ja suostui mielellään.\nSeuraavana päivänä oli tuomiokirkossa suuri jumalanpalvelus. Sitä\nseurasivat hartain ja juhlallisin mielin ritarit, aateli, sotilaat\nja yhteinen kansa. Wolodyjowski ja Ketling olivat langenneet maahan\nalttarin eteen; Krzysia ja Basia polvistuivat heidän läheisyyteensä\nja itkivät, sillä he tiesivät, että annettava lupaus saattoi merkitä\nhengenvaaraa heidän miehilleen.\n\nMessun päätyttyä piispa kääntyi seurakuntaan päin monstranssi\nkädessään; pieni ritari nousi silloin, polvistui alttarin portaille ja\nlausui tyynellä, joskin sisäistä liikutusta ilmaisevalla äänellä:\n\n— Niitten erikoisten hyvien töitten ja sen erikoisen varjeluksen\ntähden, mikä on tullut osakseni Herran Jumalan Kaikkivaltiaan ja Hänen\nainoan Poikansa puolelta, minä tuntien aivan erikoista kiitollisuutta\nlupaan ja vannon, että minä, niin totta kuin Jumala ja Hänen Poikansa\nminua auttakoon, puolustan viimeiseen hengenvetooni saakka pyhää\nristiä. Kun nyt minulle on uskottu päällikkyys vanhassa linnassa, niin\nen päästä siihen saastaisuudessa elävää pakanavihollista, niinkauan\nkuin voin käsiäni ja jalkojani liikuttaa, en väisty muureilta, en\nkohota valkoista lippua, vaikka hautautuisin, raunioihin. Siihen minua\nauttakoon Jumala ja pyhä risti. Amen.\n\nJuhlallinen hiljaisuus vallitsi temppelissä. Sitten kuului Ketlingin\nääni:\n\n— Minä lupaan, — lausui hän, — niiden erikoisten hyvien töitten takia,\njotka ovat tulleet osakseni tässä isänmaassani, puolustaa viimeiseen\nveripisaraan asti linnaa ja hautaudun mieluummin sen raunioihin kuin\nsallin vihollisen jalan astua sen muureille. Ja niinkuin minä vannon\ntämän vilpittömin sydämin ja sulasta kiitollisuudesta, niin minua\nauttakoon Jumala ja pyhä risti. Amen.\n\nPappi laski alas monstranssin ja antoi ensin Wolodyjowskin sekä sitten\nKetlingin suudella sitä. Sen nähdessään lukuisa ritari joukko alkoi\näännellä kirkossa. Kuului lauseita:\n\n— Me kaikki vannomme! Kaadumme toinen toisensa jälkeen! Tämä linnoitus\nei antaudu! Vannomme! Vannomme! Amen! Amen! Amen!\n\nSapelit ja miekat lennähtivät suhahtaen tupestaan ja välkkyvä teräs\nteki kirkon valoisaksi. Se välke valaisi tuimia kasvoja, liekehtiviä\nsilmiä, ja suuri, tavaton innostus valtasi aatelin, sotamiehet, kansan.\n\nKirkon kaikki kellot alkoivat kumahdella, urut rupesivat soimaan,\npiispa alkoi: »_Sub Tuum praesidium_» — sadat äänet vastasivat siihen\n— ja niin rukoiltiin linnoituksen puolesta, joka oli kristikunnan\netuvartija ja Puolan avain.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä lähtivät Ketling ja Wolodyjowski kirkosta\nkäsi kädessä. Heitä tervehdittiin ja siunattiin matkalla, sillä\njokainen oli varma siitä, että he mieluummin kaatuvat kuin luovuttavat\nlinnan.\n\nMutta ei kuolema, vaan voitto ja kunnia näytti väikkyvän heidän yllään,\n— ja todennäköisesti kaikkien noiden ihmisten joukossa he olivat\nainoat, jotka tiesivät, miten kamalan valan he olivat vannoneet. Heitä\nuhkaavan tuhon aavisti kenties myös kaksi rakastavaa sydäntä, sillä\nei Basia eikä Krzysia voinut tyyntyä, ja kun Wolodyjowski viimein oli\nluostarissa vaimonsa luona, niin tämä itki ja nyyhkytti kuin pikku\nlapsi, painautui hänen rintaansa vastaan ja puhui katkonaisella äänellä:\n\n— Muista... Michalku, että... Jumala varjelkoon sinut\nonnettomuudelta... minä... minä en tiedä... miten... minun... käy!\n\nJa hän alkoi vavista mielenliikutuksesta, myös pieni ritari oli hyvin\nliikutettu. Hänen keltaiset viiksensä liikkuivat edestakaisin vähän\naikaa. Viimein hän sanoi:\n\n— No, no, Baška... se oli tarpeen, no!\n\n— Mieluummin kuolisin! — sanoi Basia.\n\nSen kuultuaan alkoi pieni ritari liikuttaa vielä nopeammin viiksiään ja\nhoki muutamia kertoja: »Hiljaa, Baška!... Hiljaa!» Viimein hän lausui\nrauhoittaakseen naista, jota rakasti enemmän kuin mitään muuta koko\nmaailmassa:\n\n— Muistatko, mitä minä sanoin, kun Herra Jumala antoi minulle takaisin\nsinut? Minä sanoin näin: »Mitä tahansa Sinä, Herra Jumala, vain\ntahdot minulta, sen lupaan Sinulle. Jos jään eloon, niin rakennutan\nsodan päätyttyä kappelin, mutta sodan aikana minun on tehtävä jotakin\nerinomaista, etten osoittautuisi kiittämättömäksi Sinua kohtaan.»\nMitä on linna! Kovin vähän on sekin niin suuresta hyvyydestä! Aika on\ntullut! Eihän käy päinsä, että Vapahtaja sanoo: »Lupaukset ovat lorua!»\nEnnen litistäkööt minut liiman kivet kuin rikon Jumalalle antamani\nritarin sanan! Tämä on tarpeen, Baška! Siinä kaikki!... Luottakaamme\nJumalaan, Baška!...\n\n\n\n\nV.\n\n\nVielä samana päivänä Wolodyjowski lähti joukkoineen auttamaan\nWasilkowskia, joka oli Hrynczukissa, sillä oli tuotu tieto, että\ntataarilaiset olivat hyökänneet sinne, vanginneet ihmisiä, anastaneet\nkarjaa, mutta jättäneet kylät polttamatta, ettei heidän kulkuaan\nhuomattaisi. Wasilkowski oli ehtinyt voittaa heidät, oli saanut\nsaalista ja ottanut vankeja. Vangit vei Wolodyjowski Žwanieciin ja\nantoi Makowieckin tehtäväksi kiduttaa heitä sekä kirjoittaa muistiin\nheidän tunnustuksensa, jotka hän sitten aikoi lähettää hetmanille ja\nkuninkaalle.\n\nTataarilaiset vangit ilmoittivat, että olivat saaneet määräyksen\nmennä perkulabien alueelle avustajanaan ratsumestari Styngar\nvalakialaisineen. Sensijaan he eivät voineet sanoa, vaikka heitä\nmiten olisi kidutettu, miten kaukana oli sillä hetkellä turkkilaisten\nhallitsija kaikkine sotajoukkoineen, sillä he olivat kulkeneet\nhajanaisina joukkoina edellä eivätkä olleet yhteydessä pääjoukon kanssa.\n\nKaikki kuitenkin tunnustivat yhtäpitävästi, että sulttaani oli lähtenyt\nliikkeelle suurin sotavoimin, oli tulossa Puolaa kohti ja saapuisi\nluultavasti pian Chotimiin. Noissa tunnustuksissa ei ollut mitään uutta\nKamienecin puolustajille, mutta koska Varsovassa, kuninkaan hovissa,\nei uskottu sodan alkamiseen, niin Podolian aatelismarsalkka päätti\nlähettää vangit yhdessä näiden uutisten kera Varsovaan.\n\nWolodyjowskin joukko palasi tyytyväisenä ensimmäiseltä retkeltään.\nIllalla tuli Wolodyjowskin luo hänen sinutteluveljensä Habareskulin,\nChotimin perkulabien vanhimman, sihteeri. Hän ei tuonut mitään\nkirjettä, sillä perkulabi ei uskaltanut kirjoittaa, mutta tiedoitti\nsensijaan suullisesti sinutteluveljelleen Wolodyjowskille,\n»silmäterälleen» ja »sydämensä ystävälle», että tämä olisi varuillaan\nja että jos Kamienecissa ei ole riittävästi puolustusjoukkoja, niin\npoistuisi jollakin syyllä kaupungista, sillä sulttaania odotettiin jo\nseuraavana päivänä Chotimiin kaikkine sotajoukkoineen.\n\nWolodyjowski käski lausumaan kiitoksensa perkulabille ja lähetti\nsihteerin takaisin annettuaan hänelle runsaan palkinnon. Itse hän\nilmoitti heti päällystölle lähestyvästä vaarasta.\n\nVaikka sitä oli odotettu joka hetki, teki ilmoitus kuitenkin voimakkaan\nvaikutuksen. Linnoitustöitä joudutettiin entistä kiihkeämmin. Hieronim\nLanckoroński riensi viivyttelemättä Žwanieciin pitääkseen sieltä käsin\nsilmällä Chotimia.\n\nJokin aika meni odottamiseen. Viimein elokuun 2 päivänä sulttaani\nsaapui Chotimiin. Hänen joukkonsa levittäytyivät sen edustalle\nkuin ääretön meri, ja kun ne näkivät edessään viimeisen padišahin\nvaltakuntaan kuuluvan kaupungin, niin sadoista tuhansista kurkuista\nkohosi huuto: »Allah! Allah!» Dniestrin toisella puolen oli\nturvattomana Puola, jonne näiden äärettömien joukkojen oli vyöryttävä\nkuin tuhotulva tai joka niiden oli hävitettävä kuin ahne tuli. Suuret\njoukot, joita ei voitu majoittaa kaupunkiin, täyttivät kedot, samat\nkentät, joilla muutamia kymmeniä vuosia aikaisemmin puolalaiset olivat\nvoittaneet yhtä suurilukuisen muhamettilaisjoukon.\n\nNyt näytti koston hetki tulleen eikä kukaan näistä villeistä\nhyökkääjistä, sulttaanista alkaen aina vähäpätöisimpään kuormarenkiin\nasti, aavistanutkaan, että nämä kentät tulisivat vielä toistamiseen\ntuhoisiksi puolikuulle. Voiton toivo, suorastaan voiton varmuus\ninnostutti kaikkia. Janitšaarit ja spahit, nostoväkijoukot Balkanilta,\nRodopin vuorilta, Rumeliasta, Pekonista ja Ossasta, Kannelilta ja\nLibanonilta, Arabian aroilta Tigrisin rannoilta, Niilin laaksosta ja\nAfrikan polttavilta hietikoilta pesivät villein huudoin, että heidät\nvietäisiin »uskottomalle rannalle»...\n\nMutta silloin alkoivat muessinit Chotimin minareeteista kutsua\nrukoukseen ja silloin syntyi hiljaisuus.\n\nPäitten meri, jossa oli mitä erilaisimpia päähineitä, painui maata\nkohti ja kentällä alkoi kuulua rukousten muminaa, joka muistutti\näärettömän suuren mehiläisjoukon surinaa, ja tuuli kantoi tämän äänen\nDniestrin yli Puolaan.\n\nSitten alkoivat rummut päristä ja torvet soida merkiksi, että oli\ntullut levon aika.\n\nVaikka sotajoukko oli marssinut hitaasti ja rasittumatta, niin padišah\ntahtoi kuitenkin antaa sen kunnollisesti levätä pitkän, Adrianopolissa\nalkaneen matkan jälkeen. Hän itse puhdistautui kirkkaassa lähteessä,\njoka oli lähellä kaupunkia, ja asettui sitten Chotimin linnaan.\nKentälle alettiin pystyttää joukkoja varten telttoja, jotka pian\npeittivät valkoisen lumen tavoin silmänkantamattomiin koko seudun.\n\nPäivä oli ollut kaunis ja iltakin oli ihana. Viimeiset iltarukoukset\nluettuaan asettui leiri levolle. Tuhansia ja satoja tuhansia tulia\nalkoi välkkyä ja näitä tulia katseltiin levottomina vastapäätä\nolevasta Žwaniecin linnasta, sillä niitä oli niin laajalti, että\ntiedusteluretkellä olleet sotilaat, tahtoessaan tehdä selkoa\nnäkemästään, sanoivat heistä tuntuneen, että »koko Moldau oli tulessa».\nMutta sikäli kuin kirkas kuu nousi yhä ylemmäksi tähtitaivaalle,\nsammuivat muut tulet, paitsi vartijain, leiri hiljeni, ja yön\näänettömyydessä kuului vain hevosten hirnuntaa ja Tarabanin soilla\nlaitumella olevien puhvelien örinää.\n\nMutta seuraavana aamuna jo päivän sarastaessa sulttaani käski\njanitšaareja, tataarilaisia ja lipekiläisiä menemään Dniestrin yli ja\nvaltaamaan Žwaniecin, sekä kaupungin että linnan.\n\nRohkea Hieronim Lanckoroński ei odottanut heitä muurien suojassa.\nHänellä oli neljäkymmentä miestä omia tataarilaisia, kahdeksankymmentä\nkijania ja oma lippukuntansa. Tällä joukolla hän hyökkäsi janitšaarien\nkimppuun ylimenopaikassa ja huolimatta kiivaasta kivääritulesta\nsekoitti tämän turkkilaisen valiojoukon niin, että se alkoi\nepäjärjestyksessä peräytyä veteen.\n\nMutta sillävälin oli joen yli päässyt tataarilaisjoukko lipekiläisten\navustamana hyökännyt sivultapäin kaupunkiin. Savu ja huudot ilmaisivat\nrohkealle aatelismarsalkalle, että kaupunki jo oli vihollisen vallassa.\nHän komensi vetäytymään pois ylimenopaikalta ja lähtemään onnettomia\nasukkaita auttamaan. Janitšaarit, jotka olivat jalkaväkeä, eivät\nvoineet ajaa häntä takaa, ja hän ratsasti täyttä laukkaa apuun. Hän\noli jo perillä, mutta silloin hänen palvelijakuntaansa kuuluvat\ntataarilaiset yht'äkkiä viskasivat pois lippunsa ja siirtyivät\nvihollisen puolelle.\n\nHetki oli sangen vaarallinen: tataarilaiset otaksuivat petoksen\naiheuttavan epäjärjestystä ja hyökkäsivät senvuoksi lipekiläisten\nauttamina kiivaasti aatelismarsalkan kimppuun. Onneksi kijanit\ninnostuneina johtajansa esimerkistä tekivät voimakasta vastarintaa,\nja puolalainen lippukunta löi pian vihollisen, joka ei kyennyt\npitämään puoliaan säännöllistä puolalaista ratsuväkeä vastaan. Sillan\ntienoo peittyi ruumiilla, ja varsinkin lipekiläisiä kaatui, koska he\nyleensä pysyivät vankemmin paikoillaan kuin muut tataarilaiset. Heitä\nsurmattiin vielä melkoinen määrä kaduillakin, kunnes Lanckoroński\nhuomatessaan janitšaarien lähestyvän vetäytyi muurien suojaan. Sitä\nennen hän kuitenkin lähetti viestinviejän Kamieneciin pyytämään apua.\n\nPadišah ei luullut heti sinä päivänä saavansa haltuunsa Žwaniecin\nlinnaa ja ajatteli, syystä kylläkin, hävittävänsä sen silmänräpäyksessä\nsilloin, kun tapahtuu yleinen joukkojen ylimeno. Hänen tarkoituksenaan\noli vallata aluksi vain kaupunki ja otaksuen lähettämiensä joukkojen\nhyvin riittävän siihen tehtävään hän ei lähettänyt sinne sen\nenempää janitšaareja eikä tataarilaisia. Ne taasen, jotka jo olivat\ntulleet joen yli, ottivat kaupungin uudelleen haltuunsa heti, kun\naatelismarsalkka oli vetäytynyt linnan muurien suojaan, eivätkä\nsytyttäneet sitä palamaan voidakseen saada siinä vastedes itselleen\nja muillekin joukoille suojaa. Sensijaan he käyttelivät ahkerasti\nsapeleitaan ja tikareitaan. Janitšaarit tekivät väkivaltaa nuorille\nnaisille ja raatelivat miehiä ja lapsia kirvein, tataarilaiset\nryöstivät itselleen saalista.\n\nSilloin huomattiin linnan tornista, että Kamienecin suunnalta oli\ntulossa jokin ratsujoukko.\n\nTämän kuultuaan meni Lanckoroński itse torniin mukanaan muutamia\ntovereitaan, asetti tähystysputken ampuma-aukkoon, katseli kauan ja\ntarkasti kentälle ja sanoi viimein:\n\n— Se on Chreptiowin varustusväkeen kuulunutta kevyettä ratsuväkeä,\nsamaa, joka mukanaan Wasilkowski kävi Hrynczukissa. Varmaankin on\nnytkin lähetetty hänetkin.\n\nSitten hän alkoi katsella uudestaan:\n\n— Näen vapaaehtoisia; varmaankin Humiecki Wojciech.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi:\n\nJumalan kiitos, siellä on myös itse Wolodyjowski, sillä näen\nrakuunoita! Hyvät herrat!\n\nTehkäämme mekin hyökkäys ulos ja Jumalan avulla ajamme vihollisen ei\nvain pois kaupungista, vaan veteen.\n\nSen sanottuaan hän riensi niin kiireesti kuin suinkin pääsi alas\njärjestämään kijanejaan ja tovereitaan hyökkäykseen.\n\nSamaan aikaan näkivät tataarilaisetkin ratsujoukon lähestymisen\nja läpitunkevia »Allah!»-huutoja päästellen he alkoivat kokoontua\nyhteen ja järjestyä. Kaikilla kaduilla kuului rummun ja pillien ääni;\njanitšaarit asettuivat riveihin niin nopeasti, että tuskin mikään\njalkaväki maailmassa kykeni järjestäytymään niinkuin he.\n\nTataarilaisjoukko lähti kuin vihurin lennättämänä kiitämään\nulos kaupungista ja ratsasti kevyttä ratsuväkeä kohti. Itse\ntataarilaisjoukko, lukuunottamatta lipekiläisiä, joita Lanckoroński oli\nsurmannut suuren määrän, oli kolme kertaa suurempi Žwaniecin varusväkeä\nja lähestyvää apujoukkoa, ja sentähden se epäröimättä hyökkäsi\nWasilkowskin kimppuun. Mutta Wasilkowski oli hurjapää, joka kiivaasti\nja sokeasti syöksyi päin kaikkia vaaroja. Hän käski heti miehiään\nratsastamaan täyttä vauhtia ja kiiti kuin tuulispää vihollisia vastaan\nvälittämättä heidän suuremmasta lukumäärästään.\n\nTämmöinen rohkeus hämmästytti tataarilaisia, jotka yleensä eivät\npitäneet käsikähmästä. Vaikka jäljessä ratsastavat murzat huusivat\nheille ja pillien vihellys ja rumpujen pärinä kehoitti heitä hakkaamaan\nuskottomia, niin he alkoivat pidätellä ratsujaan; nähtävästi he yhä\nenemmän menettivät rohkeuttaan. Vihdoin he nuolenkantaman päässä\npuolalaisista pakenivat kahtaalle lähetettyään nuolisateen heitä kohti\nratsastavaa joukkoa vastaan.\n\nWasilkowski ei tietänyt mitään janitšaareista, jotka etenivät\ntalojen taitse jokea kohti, syöksähti ajamaan kiivaasti takaa toista\ntataarilaisjoukon puolikasta, saavutti sen pian ja alkoi hakata\nniitä, joilla oli huonommat hevoset ja jotka sen vuoksi pakenivat\nhitaammin. Silloin tataarilaisjoukon toinen puoli kääntyi takaisin\nsaartaakseen hänet, mutta samassa riensivät paikalle vapaaehtoiset\nsekä aatelismarsalkka kijaniensa kanssa. Eri puolilta ahdistettuina\ntataarilaiset hajaantuivat silmänräpäyksessä kuin tuhka tuuleen — ja\nalkoi kilpajuoksu, se on, ryhmä ajoi takaa toista, mies miestä, jolloin\ntataarilaisia kaatui paljon, varsinkin Wasilkowskin iskuista, joka\nryntäsi sokeasti yksinään kokonaisten ryhmien kimppuun niinkuin haukka\nhyökkää varpusparveen.\n\nMutta Wolodyjowski, tarkkanäköinen ja kylmä soturi ei päästänyt\nrakuunoitaan luotaan. Aivan niinkuin mies pitelee voimakkain käsin\nkiinni metsäkoiria eikä päästä niitä minkä elukan kimppuun hyvänsä,\nvaan laskee valloilleen vasta sitten, kun näkee julman metsäkarjun\nsäkenöivät silmät, samoin pieni ritari halveksien pelkurimaista\ntataarilaisjoukkoa katseli, eikö sen takana ole spaheja, janitšaareja\ntai muuta valiojoukkoa.\n\nHänen luokseen riensi Hieronim Lanckoroński kijaneineen.\n\nJanitšaarit ovat joen luona! — huudahti hän, — käykäämme heidän\nkimppuunsa!\n\nJokainen rakuuna veti miekan tupestaan ja komensi: — Eteenpäin!\n\nJokainen rakuuna veti suitset tiukemmalle voidakseen varmemmin hallita\nratsuaan, koko rivi kumartui hiukan eteenpäin ja lähti liikkeelle niin\nhyvässä järjestyksessä kuin olisi ollut katselmuksessa. Aluksi ajettiin\nravia, sitten nelistäen, mutta hevosia ei päästetty vielä juoksemaan\nkaikkein nopeinta vauhtiaan.\n\nViimein sivuutettiin talorivit ja tultiin veden luo linnan itäpuolelle.\nRakuunat näkivät janitšaarien valkeat huopahatut ja huomasivat\njoutuvansa tekemisiin säännöllisen janitšaarijoukon kanssa.\n\n— Lyö — huudahti Wolodyjowski.\n\nHevoset kurottautuivat ja juoksivat eteenpäin, niin että melkein vatsa\nhipoi maata ja kavioista sinkoili multakokkareita.\n\nJanitšaarit eivät tietäneet, millainen joukko oli tullut Žwaniecin\navuksi, ja olivat todellakin menossa joelle. Yksi heidän osastonsa,\njohon kuului kolmattasataa miestä, oli jo rannalla ja sen\nensimmäiset rivit olivat juuri astumassa lautoille; toinen yhtä\nsuuri osasto oli lähestymässä jokea nopeasti, mutta täydellisessä\ntaistelujärjestyksessä, kun se näki ratsastajat. Se pysähtyi heti ja\nkääntyi silmänräpäyksessä viholliseen päin. Pyssymiehet asettuivat\netunojoon, ja säntillinen yhteislaukaus pamahti. Otaksuen rannalla\nolevien toveriensa tukevan heitä kivääritulella janitšaarit eivät\nperäytyneet ammuttuaan, vaan syöksyivät huudahtaen ja rajusti\nsavupilven läpi sapelit käsissä ratsuväkeä vastaan.\n\nSemmoiseen uhkarohkeuteen pystyivät ainoastaan janitšaarit, mutta\nhe saivat maksaa sen kalliisti, sillä ratsuväki ei voinut pidättää\nhevosiaan, vaikka olisi tahtonutkin, ja iski heihin kuin moukari,\nmurskasi heti heidän joukkonsa ja synnytti kauhua ja turmiota.\n\nTörmäyksen voimasta huojui ensimmäinen rivi kuin viljapelto tuulessa.\nMonet tosin kaatuivat vain nurin, hypähtivät taas pystyyn ja juoksivat\nhajaantuneina jokea kohti toisen osaston ampuessa sieltä käsin tavan\ntakaa, jolloin ampujain oli tähdättävä korkealle, että osaisivat\ntoveriensa päitten yli rakuunoihin. Jonkin aikaa lauttojen luona\nseisovat janitšaarit näyttivät epäröivän ja olevan epävarmoja siitä,\noliko heidän astuttava lautoille vaiko toisen osaston esimerkkiä\nseuraten hyökättävä ratsujoukkoa vastaan. Mutta tästä jälkimmäisestä\naskelesta pidätti heitä se, että näkivät janitšaarien pakenevan\nryhmissä ja ratsuväen hevosten työntävän mitä litistäen rinnallaan\nja rakuunain hakkaavan heitä niin vimmatusti, että heidän raivonsa\noli aivan yhtä silmiinpistävä kuin heidän taitavuutensa. Toisinaan\ntuollainen pakenijaryhmä, jota liiaksi ahdistettiin, kääntyi\nepätoivoissaan ja alkoi purra kuin ahdistettu peto, joka näkee, ettei\nenää pääse pakoon.\n\nSilloin rannalla olijat saattoivat nähdä selvästi omin silmin,\nettei tälle ratsuväelle voinut vetää vertoja käsiaseitten käytössä,\nniin paljon taitavampi heitä se oli siinä. Pakenevia iskettiin\nniin tottuneesti ja nopeasti, ettei silmin saattanut erottaa\nsapelien liikkeitä. Koko joenvarsi kaikui sapelien iskuista, ja\njanitšaariryhmät, joita lyötiin säälimättä, hajaantuivat kaikkiin\nsuuntiin.\n\nWasilkowski kiiti kevyen ratsuväkensä etunenässä piittaamatta mitään\nhengenvaarasta. Mutta samoin kuin taitava niittomies on etevämpi\nvoimakkaampaa, mutta vähemmän tottunutta renkiä ja tyynesti edeten\ntekee parempaa jälkeä, niin myös Wolodyjowski oli taistelussa etevämpi\nhurjaa nuorta miestä.\n\nVähän ennen kuin iskettiin yhteen janitšaarien kanssa hän päästi\nrakuunansa menemään edellä ja jäi itse jonkin verran jälkeen voidakseen\nsaada yleissilmäyksen taistelusta. Näin hän kauempana seisoen katseli\ntarkasti, syöksähti tavan takaa taistelun tuoksinaan, hyökkäsi, ohjasi\noikeaan suuntaan, antoi temmellyksen taas loitota itsestään ja katseli\ntaas, hyökkäsi taas.\n\nKuten tavallisesti käy jalkaväen kanssa taisteltaessa, samoin nytkin\nratsuväki innoissaan meni pakenijain ohi. Muutamia kymmeniä näistä,\nnähdessään tien joelle katkaistuksi, kääntyi pakenemaan kaupunkiin päin\npiiloutuakseen auringonkukkien sekaan, joita kasvoi talojen edustalla.\nMutta Wolodyjowski huomasi heidät, saavutti kaksi ensimmäistä ja kaatoi\nne kahdella kevyellä iskulla maahan, niin että he penkoen jaloillaan\nmaata heittivät henkensä.\n\nNähdessään tämän ampui kolmas pientä ritaria pyssyllään, mutta ohi.\nPieni ritari halkaisi miekallaan hänen nenänsä ja suunsa ottaen\nhänet siten hengiltä. Sitten hän lähti viivyttelemättä ajamaan\ntakaa toisia, eikä maalaispoika poimi niin nopeasti sieniä, jotka\nkasvavat yhdessä ryhmässä, kuin hän poimi heitä miekallaan, ennenkuin\nennättivät auringonkukkien luo. Vain kaksi viimeistä joutui elävinä\nžwaniecilaisten käsiin, ja pieni ritari käski säästää heidän henkensä.\n\nItse hän, jonkin verran kiihtyneenä siitä, että näki janitšaarit jo\ntungetuiksi tuntuvasti jokea kohti, riensi taiston temmellykseen ja\ntultuaan rakuunainsa luo alkoi käyttää miekkaansa. Väliin hän hyökkäsi\neteenpäin, väliin käännähti oikeaan tai vasempaan, pisti eikä katsonut\nsen enempää, mutta joka iskun jälkeen painui valkoinen lakki maahan.\n\nJanitšaarit alkoivat pelosta huutaen tunkeilla hänen edessään ja hän\npuolestaan iski kahta vertaa nopeammin, ja vaikka hän itse pysyi aivan\nlevollisena, niin ei kukaan voinut seurata silmillään hänen miekkansa\nliikkeitä eikä huomata, milloin hän löi ja milloin pisti, sillä sapeli\nliikkui muodostaen kaiken aikaa valorenkaan hänen ympärilleen.\n\nLanckoroński, joka jo ammoin oli kuullut mainittavan häntä\nverrattomaksi taituriksi, mutta ei vielä koskaan ollut nähnyt häntä\ntoiminnassa, lakkasi taistelemasta ja katseli hämmästyneenä voimatta\nuskoa, mitä näki, nimittäin että yksi ainoa mies, olkoonpa että oli\nmestari ja parhaan ritarin maineessa, voi saada niin paljon toimeen.\n\nHän tarttui päähänsä ja ympärillä olevat toverit kuulivat hänen\nyhtämittaa hokevan: »Tämä on vielä enemmän kuin on kerrottukaan,\njumaliste!» Toiset taas huusivat: »Katsokaa, sillä tämmöistä ette näe\nmissään muualla!»\n\nMutta Wolodyjowski jatkoi yhä taistelua.\n\nJanitšaarit oli tungettu joelle asti ja alkoivat epäjärjestyksessä\npyrkiä lautoille. Koska lauttoja oli riittävästi ja niillä oli tullut\nvähemmän ihmisiä kuin oli mennyt, niin niille asetuttiin nopeasti ja\nhelposti. Raskaat airot alkoivat liikkua, ja janitšaarit erotti yhä\nlevenevä vesiuoma.\n\nMutta lautoilta alkoivat paukahdella pyssyt, ja rakuunat vastasivat\ntuleen kivääreillään; savupilvi leijaili vedenpinnan yllä ja levisi\nlaajalle. Lautat janitšaareineen etenivät yhä kauemmaksi. Voiton\nsaaneet rakuunat kohottivat ankaran huudon ja puiden nyrkkiään\nmenijöille huutelivat heidän jälkeensä:\n\n— Siitä sait, koira! Siitä sait!...\n\nVaikka luodit vielä sinkoilivat, niin Lanckoroński syleili jo rannalla\nWolodyjowskia:\n\n— En uskonut silmiäni! — sanoi hän. — _Mirabilia_ ovat nuo teot, suuren\nkirjailijan pitäisi ne ikuistaa!\n\nWolodyjowski vastasi:\n\n— Synnynnäisiä taipumuksia ja harjoitusta, siinä kaikki! Olen ollut jo\nmonessa sodassa.\n\nSyleiltyään Lanckorońskia hän irtautui tämän syleilystä ja huudahti\nkatsahdettuaan rannalle:\n\nKatsokaa, teidän armonne, sillä tuo on harvinainen näky!\n\nAatelismarsalkka kääntyi ja näki upseerin, joka rannalla jännitti\njousta.\n\nSe oli Muszalski.\n\nKuuluisa jousimies oli tähän saakka taistellut toisten mukana, samassa\nmylläkässä, mutta nyt, kun janitšaarit olivat edenneet jo niin kauas,\netteivät heidän pyssynsä eivätkä pistolinsa kantaneet rannalle asti oli\nhän vetänyt jousensa esiin, asettunut rannan korkeimmalle kohdalle,\nkoettanut ensin sormellaan jännettä, asettanut sille sitten sulitetun\nnuolen ja alkanut tähdätä.\n\nJuuri sillä hetkellä hänet näkivät Wolodyjowski ja Lanckoroński.\n\nSe oli kaunis näky! Jousimies istui ratsun selässä, vasen käsi\nojennettuna suoraan eteenpäin, siinä jousi aivan kuin pihdeissä,\noikea käsi painui yhä voimakkaammin rintaa vastaan, niin että hänen\notsasuonensa pullistuivat — ja hän tähtäsi rauhallisesti.\n\nKaukaa näkyi savupilven alla muutamia lauttoja joella, joka oli\nvuorilla sulaneista lumista tullut hyvin tulvilleen ja jonka vesi\noli niin kirkasta, että siihen kuvastuivat lautat niillä olevine\njanitšaareineen. Ampuminen rannalta oli lakannut; katseet kääntyivät\nMuszalskiin tai kulkivat siihen suuntaan, mihin surmaava nuoli oli\nlentävä.\n\nJänne helähti ja sulitettu kuoleman sanansaattaja irtautui jousesta.\nEi kenenkään silmä voinut erottaa sen lentoa, mutta kaikki näkivät\nselvästi, miten perää pitävän rotevan janitšaarin kädet yht'äkkiä\nherpaantuivat ja miten hän käännähti paikallaan ja molskahti jokeen.\n\nVesi roiskahti hänen ruumiinsa painosta, mutta Muszalski sanoi:\n\n— Sinun puolestasi, Dydiuk!...\n\nSitten hän otti toisen nuolen.\n\n— Herra hetmanin kunniaksi! — lausui hän tovereilleen.\n\nToiset pidättivät henkeään; hetken kuluttua kuului taas viuhahdus\nilmassa, ja toinen janitšaari kaatua mätkähti lautan pohjalle.\n\nKaikkien lauttain airot alkoivat liikkua nopeammin nostattaen valtavia\naaltoja, mutta verraton jousimies kääntyi nyt hymyillen pienen ritarin\npuoleen:\n\n— Teidän armonne arvoisan puolison kunniaksi!\n\nKolmannen kerran hän jännitti jousensa, kolmannen kerran lennätti\ntuiman nuolen, kolmannen kerran se tunkeutui syvälle ihmisruumiiseen.\n\nRiemuhuuto kajahti rannalta, raivon huutoja kohosi lautoilta. Sen\njälkeen Muszalski poistui ja hänen jälkeensä muutkin tämän päivän\nvoittajat lähtien menemään kaupunkia kohti.\n\nPalatessaan he katselivat tyytyväisinä sen päivän satoa. Tataarilaisia\noli kaatunut vähän, sillä he eivät olleet antautuneet kunnollisesti\ntaisteluun, vaan pelästyneinä painelleet joelle; sensijaan oli\njanitšaarien ruumiita useita kymmeniä. Muutamat nytkähtelivät vielä,\nmutta aatelismarsalkan palveluskunta oli jo ryöstänyt heidät kaikki\nputipuhtaiksi.\n\nHeitä katsellessaan sanoi Wolodyjowski:\n\n— Se on urhoollista jalkaväkeä ja menee tuleen kuin metsäkarju\nvainoojaansa kohti, mutta he eivät ole puoleksikaan niin taitavia kuin\nruotsalaiset.\n\n— Kuitenkin ampuivat yhteislaukauksen niin täsmällisesti kuin joku\nolisi puraissut pähkinän, — huomautti aatelismarsalkka.\n\n— Se tapahtui itsestään eikä johtunut heidän taitavuudestaan, sillä\nheillä ei yleensä ole mitään sotaharjoituksia. Tämä joukko oli\nsulttaanin kaartia, ja ne harjoittelevat edes jonkin verran, mutta\nsitäpaitsi on janitšaarijoukkoja, jotka eivät ole säännöllistä\nsotaväkeä, ja ne ovat koko joukon kehnompia.\n\nAnnoimmepa heille muistomarjan! Jumalan kiitos, että tämä sota alkaa\nmeille näin huomattavalla voitolla!\n\nMutta kokenut Wolodyjowski oli toista mieltä.\n\n— Tämä voitto on vähäinen eikä ollenkaan huomattava, — sanoi\nhän. — Hyvähän tämäkin on kokemattomien miesten ja porvarien\nmielenrohkaisuksi, mutta muita seurauksia siitä ei olekaan.\n\n— Oletteko sitä mieltä, ettei pakanain rohkeus tästä lamaudu?\n\n— Pakanain rohkeus ei lamaudu, — sanoi Wolodyjowski.\n\nNäin keskustellen he saapuivat kaupunkiin. Heidän eteensä tuotiin ne\nkaksi elävinä kiinni saatua janitšaaria, jotka olivat koettaneet paeta\nWolodyjowskia auringonkukkien sekaan.\n\nToista oli luoti hiukan haavoittanut, toinen oli aivan terve ja täynnä\nrohkeutta.\n\nAsetuttuaan linnaan pieni ritari antoi Makowieckin tehtäväksi tutkia\ntätä vankia; hän itse ymmärsi kylläkin hyvin turkin kieltä, mutta ei\npuhunut sitä sujuvasti. Makowiecki kyseli, onko sulttaani jo omassa\npersoonassaan Chotimissa ja miten pian hän aikoo tulla Kamieneciin.\n\nTurkkilainen vastasi selvästi, mutta kopeasti.\n\n— Padišah on siellä omassa persoonassaan, — sanoi hän. — Leirissä\npuhuttiin, että Halil ja Murad paššat menevät huomenna joen yli\nmukanaan mehentisejä, jotka heti alkavat teettää kaivantoja. Huomenna\ntai ylihuomenna olette tuhon omat.\n\nVanki pani kätensä puuskaan ja varmana siitä, että sulttaanin\nmainitseminenkin tekee peloittavan vaikutuksen, jatkoi puhettaan:\n\n— Te mielettömät puolalaiset! Kuinka rohkenitte herramme läsnä ollessa\nhyökätä hänen väkensä kimppuun ja surmata miehiä? Luuletteko todellakin\nvoivanne välttää ankaran rangaistuksen? Voiko tämä linnapahanen\nteitä suojella? Mitä muuta kuin vankeja teistä tulee muutaman päivän\nkuluttua? Mitä muuta te nyt olette kuin koiria, jotka ärhentelevät\nisännälleen?\n\nMakowiecki kirjoitti kaikki tarkasti muistun, mutta Wolodyjowski\ntahtoi hieman hillitä vangin kopeilua ja iski häntä vasten kasvoja.\nTurkkilainen hämmästyi ja alkoi heti tuntea kunnioitusta pientä ritaria\nkohtaan sekä muutenkin käyttää säädyllisempää kieltä.\n\nKun vanki kuulustelun päätyttyä oli viety pois huoneesta, sanoi\nWolodyjowski:\n\n— Nuo vangit ja heidän tunnustuksensa on lähetettävä kiireesti\nVarsovaan, sillä siellä kuninkaan hovissa ei vielä uskota sodan\nsyttymiseen.\n\n— Mitä ne mehentisit ovat, joita Halil ja Murad ottavat mukaansa, kun\ntulevat joen yli? — kysyi Lanckoroński.\n\n— Ne ovat insinöörejä, jotka valmistavat suojavalleja ja alustoja\ntykeille, — vastasi Makowiecki.\n\n— Mitä luulette, puhuiko tuo vanki totta vai valehteliko?\n\n— Jos haluatte, — vastasi Wolodyjowski, — voidaan polttaa hänen\nkantapäitään. Minulla on vääpeli, joka kidutti Azyaa, Tuchay-beyn\npoikaa, ja joka on näissä hommissa _exquisitissimus_, mutta luullakseni\njanitšaari puhui totta joka suhteessa; alkaa ylimeno, jota emme pysty\nestämään, vaikka meitä olisi sata kertaa enemmän. Sen vuoksi meillä ei\nole muuta mahdollisuutta kuin laittautua matkaan ja mennä Kamieneciin\ntietoinemme.\n\n— Minulla on ollut niin hyvä onni Žwaniecissa, että mielelläni\nsulkeutuisin linnaan, — sanoi aatelismarsalkka, — jos vain olisin varma\nsiitä, että te tulette silloin tällöin Kamienecista minua auttamaan.\nKäyköön sitten niinkuin käy!\n\nHeillä on kaksisataa tykkiä, — vastasi Wolodyjowski, — ja kun he\ntuovat yli kaksi suurta piiritystykkiään, niin tämä linnoitus ei kestä\npäivääkään. Aioin itsekin sulkeutua tänne, mutta nyt tarkastettuani sen\nhuomaan, että se olisi turhaa.\n\nMuut yhtyivät pienen ritarin mielipiteeseen. Lanckoroński piti vielä\njonkin aikaa kiinni siitä haaveestaan, että jäisi Žwanieciin,-mutta\noli kuitenkin niin kokenut soturi, että käsitti Wolodyjowskin olevan\noikeassa. Viimein hänen mietteensä keskeytti Wasilkowski, joka oli\ntullut kentältä ja saapui kiireesti sisälle linnaan.\n\n— Hyvät herrat! — sanoi hän. — Dniestrillä on niin paljon lauttoja,\nettei jokea näy.\n\n-— Ovatko tulossa yli? — kysyivät kaikki yht'aikaa.\n\n— Ihan varmasti! Turkkilaiset tulevat lautoilla ja tataarilaiset ovat\nratsastaneet veteen kahluupaikassa.\n\nLanckoroński ei enää ollut kahden vaiheilla, vaan käski heti upottaa\nveteen linnan vanhat haupitsit sekä piilottaa tai viedä pois\nvarustuksista mitä voitiin. Wolodyjowski hyppäsi hevosen selkään ja\nlähti miestensä etunenässä katselemaan kauempana olevalta kukkulalta\nturkkilaisten ylimenoa.\n\nHalil ja Murad pašša olivat todellakin tulossa yli.\nSilmänkantamattomiin oli lauttoja ja proomuja, joita airot säännöllisin\nliikkein kuljettivat pitkin kirkasta vedenpintaa. Janitšaareja\nja spaheja oli tulossa suurin joukoin, sillä kuljetuslautat oli\nvalmistettu jo aikaisemmin Chotimissa. Sitäpaitsi oli rannalla\nkauempana suuria sotajoukkoja. Wolodyjowski otaksui turkkilaisten\nrupeavan rakentamaan siltaa. Sulttaani ei kuitenkaan ollut vielä\npannut liikkeelle päävoimiaan. Pienen ritarin luo saapui Lanckoroński\nmiehineen, ja molemmat soturit lähtivät ylenemään Kamieneciin.\nKaupungissa odotti heitä Totocki. Hänen asuntonsa oli täynnä korkeampia\nupseereja, ja asunnon edustalla seisoi väkeä kumpaakin sukupuolta\nlevottomina, alakuloisina, uteliaina.\n\n— Vihollinen on tulossa yli ja Žwaniec on vallattu! — sanoi pieni\nritari.\n\n— Työt on saatu loppuun ja me odotamme! — vastasi Potocki.\n\nUutinen levisi kansanjoukkoon, joka alkoi kohista kuin meri.\n\n— Porteille! Porteille! — huudeltiin kaupungissa. — Vihollinen on\nŽwaniecissa.\n\nPorvarit ja porvarisnaiset juoksentelivat linnakkeilla luullen sieltä\nnäkevänsä vihollisen, mutta sotamiehet eivät tahtoneet päästää heitä\npuolustajia varten varatuille paikoille.\n\n— Menkää kotiinne! — huusivat he väkijoukoille. — Jos olette haitaksi\npuolustukselle, niin vaimonne todellakin saavat nähdä läheltä\nturkkilaisen.\n\nMuuten kaupunki ei ollut pelon vallassa, sillä oli jo levinnyt tieto\nsinä päivänä saadusta voitosta ja kertomukset olivat tietenkin\nliioiteltuja. Liioittelua edistivät sotamiehetkin kertomalla\nihmeellisiä kohtauksia taistelusta.\n\n— Herra Wolodyjowski on lyönyt janitšaarit, ihan sulttaanin kaartin,\n— kerrottiin suusta suuhun. — Eivät pakanat pysty pitämään puoliaan\nherra Wolodyjowskia vastaan! Itsensä paššan surmasi. Ei piru ole niin\nkauhea kuin miksi sitä kuvaillaan. Eivätpä kyenneet vastustamaan meidän\njoukkojamme! Se oli oikein teille, senkin koirat! Paha periköön teidät\nja teidän sulttaaninne!\n\nPorvarinaiset ilmestyivät vielä kerran linnakkeille ja varustuksiin,\nmutta nyt heillä oli mukanaan pulloja, joissa oli viinaa, viiniä ja\nsimaa.\n\nTällä kertaa heidät otettiin mielihyvin vastaan, ja sotamiehet\nalkoivat pitää hauskaa. Potocki ei vastustanut tätä ilonpitoa, sillä\nhän tahtoi pitää sotamiehet rohkeina ja iloisella mielellä, ja koska\nlinnoituksessa oli yllin kyllin ampumavaroja, niin hän antoi ampua\njuhlalaukauksiakin siinä toivossa, että vihollinen hölmistyy, jos\nkuulee tämmöistä riemun remakkaa.\n\nOltuaan illan hämärtymiseen asti Podolian kenraalin asunnossa\nWolodyjowski nousi hevosensa selkään ja lähti kaikessa hiljaisuudessa\npalvelijansa seuraamana luostariin saadakseen mahdollisimman pian\ntavata vaimonsa. Mutta vaikka hän ratsasti syrjäkatuja, niin hänet\ntunnettiin, ja suuret kansanjoukot ympäröivät hänet. Alettiin huutaa ja\nhurrata. Äidit kohottivat lapsiaan häntä kohti.\n\n— Hän se on! Katsokaa ja muistakaa! — toistelivat monet äänet.\n\nHäntä ihailtiin määrättömästi, ja kaikkein enimmän ihmetytti niitä\nihmisiä, joilla ei ollut kokemusta sodasta, hänen pieni kokonsa. Eivät\ntahtoneet tajuta, miten noin pieni ja noin iloisen näköinen mies\nsaattoi olla valtakunnan peloittavin soturi, jolle ei kukaan vetänyt\nvertoja. Hän taas ratsastaessaan väkijoukon keskellä liikutti toisinaan\npieniä keltaisia viiksiään ja naurahteli, sillä hän oli tyytyväinen.\nTultuaan viimein luostariin hän syöksyi Basian avoimeen syliin.\n\nBasia oli jo kuullut hänen urotöistään ja mestarillisesta miekan\nkäyttelystään, sillä vähän aikaisemmin oli hänen luonaan ollut\nPodolian aatelismarsalkka ja silminnäkijänä kuvaillut hänelle kaikki\nseikkaperäisesti.\n\nKohta kertomuksen alkaessa oli Basia kutsunut sitä kuulemaan\nluostarissa olevat naiset, nimittäin ruhtinatar Potockan, rouva\nMakowieckan, Humieckan, Ketlingin, Chocimirskan, Boguszowan, ja ollut\nheidän läsnä ollessaan hyvin olevinaan. Wolodyjowski oli saapunut heti\nnaisten poistuttua.\n\nKun tervehdykset olivat lopussa, istuutui väsynyt pieni ritari syömään\nillallista. Basia istahti hänen viereensä ja pani itse hänelle ruokia\nlautaselle ja kaatoi simaa pikariin. Wolodyjowski söi ja joi hyvällä\nhalulla, sillä koko päivänä hän ei ollut nauttinut mitään. Samalla hän\nkertoi minkä mitäkin, ja Basia kuunteli silmät selällään ja pudistellen\ntapansa mukaan päätään sekä kyseli:\n\n— Ahaa! Entä sitten? Kuinka sitten?\n\n— Heidän joukossaan on voimakkaita nuoria miehiä ja sangen tuimia,\nmutta harvoin tapaa turkkilaisen, joka on mestari miekkailussa, — puhui\npieni ritari.\n\n— Silloin minäkin suoriutuisin heistä jokaisesta?\n\n— Aivan varmaan! Suoriutumasta estää vain se, etten ota sinua mukaan!...\n\n— Jospa edes kerran elämässä! Tiedätkö, Michal, kun sinä lähdet ulos\nlinnoituksesta retkillesi, niin minä en ole ollenkaan levoton. Minä\ntiedän, ettei sinua kukaan suista satulasta...\n\n— Eivätkö sitten voisi ampua minua?\n\n— Ole vaiti! Eikö Jumalaa ole olemassakaan? Kuoliaaksi et anna lyödä\nitseäsi, siinä se!\n\n— En yhden enkä kahden.\n\n— Etkä kolmen, Michal, etkä neljän!\n\n— Etkä neljän tuhannen! — sanoi Zagloba matkien.— Jospa tietäisit,\nMichal, mitä hän teki aatelismarsalkan kertoessa! Luulin pakahtuvani\nnauruun, totisesti! Nenäänsäkin tuhisutti kuin pukki ja katseli vuoroon\njokaisen eukon naamaa, riemuitsevatko kylliksi. Lopulta jo pelkäsin,\nettä hän rupeaa hyppäämään pukkia, mikä ei olisi ollut kovinkaan\nsopivaa käytöstä.\n\nSyötyään pieni ritari hiukan venytteli, sillä hän oli sangen väsynyt.\nYht'äkkiä hän veti vaimonsa luokseen ja sanoi:\n\n— Asuntoni linnassa on jo valmis, mutta ei ollenkaan tee mieleni nyt\nsinne!... Baška, entäpä jos jään tänne?...\n\n— Miten tahdot, Michalku, — vastasi Basia luoden silmänsä alas.\n\n— Haa! — huudahti Zagloba. — Minua ei enää pidetä miehenä, vaan\ntattina, koska abbedissa on antanut minulle luvan asua luostarissa.\nMutta vielä hän saa sitä katua, panen pääni pantiksi siitä!\nHuomasitteko, miten rouva Chocimirska iskee minulle silmää?... Hän on\nleski... hyvä on!... Enempää en sano!\n\n— Toden totta, taidanpa jäädä! — sanoi pieni ritari.\n\nBasia sanoi siihen:\n\n— Kunhan saisit hyvin levätyksi!\n\n— Miksi ei saisi? — kysyi Zagloba.\n\n— Koska me puhelemme, puhelemme, puhelemme!\n\nZagloba alkoi etsiä lakkiaan mennäkseen levolle.\n\nLöydettyään hän pani sen päähänsä ja lausui:\n\n— Ette te puhele, puhele, puhele!\n\nSitten hän poistui.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSeuraavana päivänä aivan aamun sarastaessa pieni ritari lähti\nKniahiniin, jossa joutui taisteluun spahien kanssa ja otti vangiksi\nBuluk paššan, turkkilaisten keskuudessa maineessa olevan soturin.\nKoko päivä kului häneltä työssä taistelukentällä, osa yötä meni\nsotaneuvottelussa Potockin luona ja vasta aamuyöstä hän sai laskea\nväsyneen päänsä lepoon.\n\nHän oli juuri ennättänyt nukkua sikeään uneen, kun hänet herätti\ntykkien pauke. Samalla hetkellä hänen uskollinen zmudzilainen\npalvelijansa Piętka, joka oli suorastaan hänen ystävänsä, astui\nhuoneeseen.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti hän. — Vihollinen on kaupungin\nedustalla!...\n\nPieni ritari hypähti heti vuoteesta.\n\n— Kenen tykit paukkuvat?\n\n— Meikäläiset peloittelevat pakanoita. Suuri joukko on viemässä meiltä\nkarjaamme laitumelta.\n\n— Janitšaareja vai ratsuväkeä?\n\n— Ratsuväkeä, herra. Aivan mustia. Pyhällä ristillä koetetaan heitä\nsäikyttää, sillä kuka tietää, vaikka olisivat piruja.\n\n— Olkootpa piruja tai ei, niin meidän on mentävä heidän luokseen,\n— vastasi pieni ritari. — Mene rouvan luo ja ilmoita, että minä\nolen kentällä. Jos hän tahtoo tulla linnaan katselemaan, niin saa\ntulla, mutta vain herra Zagloban kanssa, koska enimmän luotan hänen\nvarovaisuuteensa.\n\nPuoli tuntia myöhemmin riensi Wolodyjowski kentälle mukanaan rakuunoita\nja vapaaehtoisia aatelismiehiä, jotka ajattelivat, että pienissäkin\nyhteenotoissa pääsee kunnostautumaan. Vanhasta, linnasta saattoi aivan\nselvästi nähdä noin kahdentuhannen miehen suuruisen sotajoukon, johon\nkuului osaksi spaheja, mutta pääasiallisesti sulttaanin egyptiläistä\nkaartia. Siinä kaartissa palvelivat Niilin varrelta kotoisin olevat\nvoimakkaat ja uljaat mamelukit. Heidän välkkyvät varuksensa, kullalla\nkirjaillut kimaltelevat päähineensä, valkoiset takkinsa ja jalokivillä\nkoristetut aseensa tekivät heistä maailman komeimman ratsuväen. Heidän\naseinaan oli nivelikkäillä ruokovarsilla varustetut keihäät, sapelit\nja tikarit. Hevostensa selässä, jotka olivat nopeita kuin myrskytuuli,\nhe kiitivät kentälle muistuttaen sateenkaaren väreissä kimmeltävää\npilveä ja pyörittelivät sormiensa välissä surmaa tuottavia keihäitään.\nLinnassa olijat eivät voineet olla suuresti ihailematta tätä näkyä.\n\nMutta Wolodyjowski riensi ratsumiehineen heitä vastaan. Vaikeata oli\nkuitenkin kummankin puolen päästä käsiksi viholliseensa ja taistelun\nalkuun, koska linnan tykit estivät turkkilaisia hyökkäämästä ja heitä\nmyös oli liian paljon, jotta pieni ritari olisi voinut ratsastaa heidän\nluokseen ja selviytyä heistä tykkiensä kantomatkaa kauempana. Jonkin\naikaa kumpikin puoli kierteli kaukana toisesta heilutellen aseitaan\nja huudellen kovasti. Viimein aron tulisia poikia nähtävästi alkoivat\ntympäistä tyhjät uhkailut, sillä yht'äkkiä alkoi yksityisiä ratsastajia\nerota joukosta ja he lähestyivät vihollisia haastaen näitä taisteluun.\nKentälle hajaantuneina he muistuttivat loistavia kukkasia, joita tuuli\nhuojuttaa. Wolodyjowski katsahti miehiinsä:\n\n— Hyvät herrat! He vaativat meitä taisteluun! Kuka on valmis\nkamppailemaan?\n\nEnsimmäisenä syöksähti esille tulinen ritari Wasilkowski, sitten\nMuszalski, verraton jousimies, mutta myöskin käsikähmässä erinomainen\nmies; sitten syöksyi esiin Miazga, Prusin aatelissukua, mies, joka\nratsastaessaan täyttä laukkaa kykeni työntämään keihään kärjen\nsormuksen läpi; hänen jälkeensä syöksyi esiin Teodor Paderewski ja\nOziewicz sekä Szmlud-Plocki ja ruhtinas Owsiany ja Murkos-Szeluta ja\nmuutamia kymmeniä kelpo ritareita; rakuunoitakin tuli ryhmä, sillä\nheitä houkutteli runsaan saaliin toivo, varsinkin arabialaisten\nverrattomat hevoset. Rakuunain etunenässä ratsasti tuima Lušnia ja\npureskellen vaaleita viiksiään valitsi jo kaukaa uhrikseen rikkaimpia\nvihollisia.\n\nPäivä oli kaunis, heidät näki selvästi. Tykit valleilla vaikenivat\nvuoroon ja lopulta kaikki, koska tykkimiehet pelkäsivät ampuvansa omaa\nväkeä ja myös tahtoivat katsella taistelua. Taistelijat lähestyivät\ntoisiaan hitaasti, käymäjalkaa, ja sitten ravia, ei riveissä, vaan\nhajaantuneina niin, että kukin ratsasti miten halusi.\n\nViimein tultuaan lähelle toisiaan he pysähdyttivät hevosensa ja\nalkoivat herjata toisiaan nostattaakseen täten vihaa ja rohkeutta.\n\n— Ette te meille mitään mahda, pakanakoirat! — huusivat puolalaiset. —\nTässä ollaan! Ei teitä kykene suojelemaan iljettävä profeettanne!\n\nViholliset puolestaan huutelivat turkin ja arabian kielellä. Monet\npuolalaiset ymmärsivät näitä molempia kieliä, sillä moni heistä\noli samoin kuin mainio jousimies ollut ankarassa vankeudessa. Kun\npakanat nyt erikoisesti herjasivat Pyhää Neitsyttä, niin hiukset\nnousivat pystyyn Marian palvelijain päässä ja he kannustivat hevosiaan\nkostaakseen Hänen nimensä häpäisijöille.\n\nKuka siellä ensimmäiseksi saavutti toisen ja riisti tältä rakkaan\nhengen?\n\nMuszalski ensimmäisenä surmasi nuoren beyn, jolla oli purppuranpunainen\npäähine ja hopeainen, kuutamon tavoin kimmeltävä panssari. Kipua\ntuottavan nuolen lennätti Muszalski hänen vasemman silmänsä alapuolelle\nniin että se tunkeutui syvälle päähän ja nuori bey painoi alas kauniit\nkasvonsa, levitti kätensä ja putosi hevosen selästä. Mutta jousimies\nsyöksähti vielä hänen luokseen ja pisti häntä sapelillaan, otti sitten\nhänen erinomaiset aseensa ja hänen hevosensa ja alkoi huutaa arabian\nkielellä:\n\nJospa tämä olisi sulttaanin poika! Tässä hän heittäisi henkensä,\nennenkuin ennätätte ynähtääkään!\n\nTämän kuultuaan turkkilaiset ja egyptiläiset loukkaantuivat suuresti\nja heti syöksähti kaksi beytä Muszalskin luo, mutta sivultapäin riensi\nheidän tielleen Lušnia kuin villi susi ja surmasi silmänräpäyksessä\ntoisen heistä. Ensin hän haavoitti hänen kättään, ja kun mies kumartui\nottamaan sapeliaan, niin hän iski häntä niskaan niin voimakkaasti,\nettä suorastaan katkaisi kaulan. Toinen nähtyään tämän käänsi nopean\nhevosensa paetakseen, mutta Muszalski oli ennättäneet vetäistä esille\nuuden nuolen ja lähetti sen pakenijan jälkeen niin, että se tunkeutui\nsyvälle lapaluiden väliin.\n\nKolmantena surmasi vihollisen Szmlud-Plocki iskien terävällä tapparalla\npäähän. Päähineen hopea ja sametti ratkesi ja tapparan terävä kärki\ntunkeutui luihin niin tiukasti, ettei Szmlud-Plocki aivan heti saanut\nvedetyksi sitä pois sieltä.\n\nMuut taistelivat vaihtelevalla onnella, mutta yleensä olivat\nkäsikahakkaan harjaantuneet puolalaiset voitolla. Kaksi rakuunaa\nsurmasi kuitenkin iskuillaan voimakas Hamdi-bey, joka sen lisäksi\nsivalsi käyrällä sapelillaan ruhtinas Owsianya kasvoihin ja pudotti\nhevosen selästä. Ruhtinas kostutti verellään synnyinmaataan, mutta\nHamdi kääntyi Szelutaa vastaan, jonka hevonen oli loukannut jalkansa\nkuoppaan. Nähdessään kuoleman uhkaavan hyppäsi Szeluta hevosensa\nselästä koettaen maasta käsin vastustaa peloittavaa vihollista. Mutta\nHamdi ratsasti hänen päälleen ja pisti häntä hänen kaatuessaan miekan\nkärjellä olkaan. Szelutan käsi herpaantui heti, mutta bey ratsasti\neteenpäin etsimään uusia vastustajia.\n\nUseimmat eivät kuitenkaan uskaltaneet antautua hänen kanssaan\ntaisteluun, niin ilmeisesti hän oli muita vahvempi. Tuuli hulmutti\nhänen valkeata viittaansa ja levitti sen, niin että se muistutti\npetolinnun siipiä, kullattu panssari loi pahaaennustavan kajastuksen\nhänen kasvoilleen, jotka olivat mustat kuin yö ja joissa silmät\npaloivat hurjasti, ja käyrä sapeli välkkyi hänen päänsä yläpuolella\nniinkuin kuun sirppi loistaa kirkkaana yönä.\n\nKuuluisa jousimies oli lennättänyt jo kaksi nuolta häntä kohti, mutta\nmolemmat olivat vain kuin valittaen helähtäneet hänen panssariaan\nvastaan ja pudonneet tehottomina maahan. Muszalski alkoi empiä\nlähettäisikö kolmannen nuolen hevosen kaulaan vai hyökkäisikö sapeli\nkädessä beyn kimppuun. Mutta hänen näin miettiessään huomasi bey hänet\nja alkoi kiitää mustalla hevosellaan häntä kohti.\n\nHe kohtasivat toisensa keskellä kenttää. Muszalski tahtoi näyttää\nsuuria ruumiinvoimiaan ja ottaa Hamdin kiinni elävänä. Lyötyään\nvoimakkaasti alhaalta päin sapelin hänen kädestään ylöspäin tarttui hän\ntoisella kädellään Hamdin kurkkuun ja toisella kypärän piikkiin ja veti\nhäntä lujasti puoleensa.. Samassa katkesi Muszalskin hevosen mahavyö ja\nverraton jousimies suistui maahan. Hänen pudotessaan iski Hamdi häntä\nsapelin kahvalla päähän, niin että hän pökertyi.\n\nSpahit ja mamelukit päästivät riemuhuudon. Puolalaiset tulivat\nhyvin levottomiksi. Taistelijat hyökkäsivät nyt toisiaan kohti\ntiheinä joukkoina, toiset temmatakseen haltuunsa jousimiehen, toiset\nsuojellakseen edes hänen ruumistaan.\n\nPieni ritari ei tähän saakka ollut osallistunut kahakkaan, sillä sen\nesti hänen päällikköarvonsa, mutta nähdessään Muszalskin putoamisen ja\nHamdi-beyn yliotteen hän päätti kostaa jousimiehen puolesta ja samalla\nrohkaista miehiään. Hän kannusti hevostaan ja kiiti taistelupaikalle\nniinkuin haukka syöksyy viljapellon yläpuolella leijailevien leivojen\nparveen.\n\nHänet huomasi näköputkella Basia, joka seisoi vanhan linnan muurien\nreunalla, ja huudahti heti vieressään seisovalle Zagloballe:\n\n— Michel kiitää! Michel kiitää!\n\n— Opit nyt tuntemaan häntä! — huudahti vanha soturi. — Katso tarkasti,\nkatso, mihin hän ensiksi iskee! Älä pelkää!\n\nNäköputki vapisi Basian kädessä. Koska kentällä nyt ei ammuttu,\nei jousilla eikä pyssyillä, niin hän ei ollut kovinkaan levoton\nmiehensä puolesta, vaan hänet oli vallannut innostus, uteliaisuus ja\nrauhattomuus. Hänen sielunsa ja sydämensä irtautuivat tällä hetkellä\nhänen ruumiistaan ja lensivät miehen mukana. Hän alkoi hengittää\nkiivaasti ja heleä puna nousi hänen kasvoilleen.\n\nHän kumartui muurin reunan yli niin pitkälle, että Zagloba pelkäsi\nhänen putoavan kaivantoon ja otti häntä vyötäisistä. Basia huudahti:\n\n— Kaksi kiitää Michalia vastaan!\n\n— Kahta vähemmän on kohta, — vastasi Zagloba.\n\nKaksi kookasta spahia oli todellakin hyökkäämässä pientä ritaria\nvastaan. Puvusta he huomasivat hänet päälliköksi, ja hänen vähäinen\nkokonsa sai heidät päättelemään, että saavuttavat helposti kunniaa.\nTyperyydessään he kiiruhtivat varmaan kuolemaan, ja kun he olivat\ntulleet kauas muista ratsumiehistä, ei pieni ritari edes hiljentänyt\nvauhtiaankaan, vaan suuntasi sivumennen heihin kaksi iskua, jotka\nnäyttivät niin kevyiltä kuin äiti olisi antanut hieman kyytiä lapsille;\nmutta molemmat putosivat maahan, penkoivat sitä sormillaan ja alkoivat\nvavahdella kuin ilvespari, johon on sattunut molempiin samalla kertaa\nkuolettavat nuolet.\n\nMutta pieni ritari riensi eteenpäin kentällä kiitävien ratsumiesten\nsekaan ja alkoi jaella iskujaan. Samoin kuin jumalanpalveluksen\npäätyttyä tulee kirkonpalvelija kädessään kepin nenään, asetettu\nläkkipeltinen hattu ja sammuttaa alttarin edestä kynttilän toisensa\njälkeen ja alttari verhoutuu pimeyteen samoin hän sammutti oikealta ja\nvasemmalta turkkilaisia, ja egyptiläisiä ratsumiehiä ja nämä vaipuivat\nkuolon pimeyteen.\n\nPakanat huomasivat verrattoman mestarin olevan toiminnassa, ja\nheidän sydämensä valtasi pelko. Yksi ja toinen kannusti hevostaan,\nettei joutuisi tekemisiin tuon kauhean miehen kanssa, mutta pieni\nritari syöksyi pakenevien jälkeen kuin ampiainen ja jakeli pistojaan\nratsumiehille.\n\nLinnoituksen tykkimiehet alkoivat huutaa riemusta tätä katsellessaan.\n\nMuutamat juoksivat Basian luo ja innoissaan suutelivat hänen hameensa\nliepeitä, toiset pilkkasivat turkkilaisia.\n\n— Baška, varo! — huuteli Zagloba tavan takaa ja piteli kaiken aikaa\nBasiaa kiinni vyötäisistä. Rouva Wolodyjowskan mieli teki nauraa ja\nitkeä ja taputtaa käsiään ja huutaa ja katsella ja kiitää miehensä\nmukana kentällä.\n\nTämä surmasi edelleen spaheja ja egyptiläisiä ylimyksiä kunnes\nyht'äkkiä joka puolelta kenttää alkoi kuulua huutoja: »Hamdi! Hamdi!»\nNäin profeetan tunnustajat kutsuivat korkealla äänellä — parasta\nsoturiaan ottelemaan tuon kauhean pikku ratsumiehen kanssa, joka näytti\nolevan kuolema itse ihmishaahmossa.\n\nHamdi oli jo aikoja sitten huomannut pienen ritarin, mutta nähtyään\nhänen tekonsa alkanut yksinkertaisesti pelätä häntä. Hän ei uskaltanut\npanna vaaraan mainettaan ja nuorta henkeään ryhtymällä taisteluun noin\njulman vihollisen kanssa ja siksi hän tahallaan vetäytyi loitommalle,\nettei tämä näkisi häntä, ja alkoi kierrellä kentän toisella reunalla.\nSiellä hän oli surmannut Jalbrzykin ja Kosin, kun hänen korviinsa\nalkoivat kaikua epätoivoiset huudot: »Hamdi! Hamdi!»\n\nHän käsitti heti, ettei voinut enää lymyillä, vaan että hänen oli\njoko saavutettava verraton kunnia tai kaaduttava. Silloin hän päästi\nniin kamalan huudon, että koko ympäristö kajahteli, ja lähti kuin\nmyrskytuuli kiitämään pientä ritaria kohti.\n\nWolodyjowski näki hänet jo kaukaa ja painoi kantapäillään ruskean\nratsunsa kupeita. Muut lakkasivat taistelemasta. Linnassa Basia, joka\noli aikaisemmin nähnyt kaikki tuiman Hamdi-beyn urotyöt, kalpeni\nhiukan, vaikka luottikin sokeasti siihen, ettei pientä ritaria voita\nkukaan. Mutta Zagloba oli aivan tyyni.\n\n— Tahtoisin mieluummin olla tuon pakanan perijä kuin hän itse, — lausui\nhän vakuuttavasti Basialle.\n\nHidas zmudzilainen Piętka oli niin varma herrastaan, ettei ollut\nollenkaan huolestuneen näköinen, alkoipa nähdessään Hamdin lähestyvän\nhyräillä kansanlaulua:\n\n    »Tyhmä, tyhmä koira rukka!\n    Metsästä nyt saapuu hukka.\n    Vastaan älä mennä koita!\n    Ethän, hölmö, sutta voita!»\n\nTaistelevat joukot kokoontuivat keskelle kenttää ja asettuivat kahteen\nriviin, jotka katselivat kaukaa toisiaan. Hetkeksi kaikkien sydämet\njähmettyivät. Sitten yht'äkkiä välähti kuin käärmeen muotoinen salama\nauringon paisteessa kaksintaistelijain päitten päällä: se oli Hamdin\nkäyrä sapeli, joka oli lennähtänyt kuin jousesta ammuttu nuoli pois\nHamdin käsistä. Hamdi itse horjahti satulassa kuin miekan satuttamana\nja sulki silmänsä, mutta Wolodyjowski tarttui vasemmalla kädellään\nhänen kurkkuunsa ja asettaen miekkansa kärjen hänen olkaansa vastaan\najoi hänet oman joukkonsa luo.\n\n— Hamdi ei vastustellut, painelipa vielä kantapäillään hevosensa\nkupeita, sillä hän tunsi miekan kärjen olkapäänsä ja panssarin välissä.\nHän ratsasti kuin hölmistyneenä, hänen kätensä riippuivat hervottomina,\nja silmistä alkoi tippua kyyneliä.\n\nWolodyjowski antoi hänet tuiman Lušnian huostaan ja palasi itse\ntaistelukentälle.\n\nMutta turkkilaisten pääjoukosta kuului torvien ja pillien ääntä; se\noli merkki taistelijoille, että heidän oli vetäydyttävä pois kentältä\ntoisten luo. He alkoivat kulkea omia joukkojaan kohti häpeissään,\nsurullisina ja muistaen pientä ritaria.\n\n— Se oli paholainen! — sanoivat toisilleen spahit ja mamelukit. — Ken\njoutuu kosketuksiin hänen kanssaan, se on kuoleman oma! Paholainen se\non, ei mikään muu.\n\nPuolalaiset jäivät vielä vähäksi aikaa kentälle osoittaakseen, että\nolivat voittajia. Sitten he kohotettuaan kolminkertaisen voitonhuudon\nvetäytyivät tykkien suojaan. Potocki käski aloittamaan taas tykkitulen.\n\nMutta koko turkkilaisjoukko alkoi jo peräytyä. Jonkin aikaa välkkyivät\nvielä auringossa heidän viittansa, värikkäät päähineensä ja kypäränsä,\nsitten he häipyivät näkyvistä. Kentälle jäivät vain kaatuneet. Linnasta\nlähti palvelijajoukko kokoamaan omien miesten ruumiita haudattaviksi.\nSitten lensivät paikalle korpit pitämään huolta pakanain ruumiista.\nMutta heidän peijaispitojaan ei kestänyt kauan, sillä jo samana iltana\nheidät karkoittivat uudet muhamettilaisjoukot.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSeuraayana päivänä saapui Kamienecin edustalle itse visiiri suuren\nsotajoukon kera, johon kuului spaheja, janitšaareja ja aasialaista\nnostoväkeä. Heidän suuren lukumääränsä johdosta luultiin ensin hänen\nryhtyvän väkirynnäkköön, mutta hän tahtoi vain tarkastella muureja.\nHänen mukanaan saapuneet insinöörit tarkastivat linnoitusta ja\nmaavalleja.\n\nVisiiriä vastaan lähti nyt Myśliszewski mukanaan jalkaväkeä ja\nvapaaehtoinen ratsujoukko. Taas syntyi kahakka, jossa puolalaiset\nsaivat voiton, mutta ei niin loistavaa kuin edellisenä päivänä.\n\nSitten visiiri käski janitšaareja yrittämään hyökkäystä muureille.\nTykkien jyske alkoi heti tärisyttää linnaa ja kaupunkia.\nLähestyessään linnaa janitšaarit ampuivat kaikki yht'aikaa jyrisevän\nyhteislaukauksen, mutta Podczaski vastasi ylhäältä hyvin tähdätyin\nlaukauksin. Peläten, että ratsuväki saattaa hyökätä syrjästä heidän\nkimppuunsa, lähtivät janitšaarit viivyttelemättä kulkemaan Žwaniecin\ntietä ja palasivat pääjoukon luo.\n\nIllalla hiipi kaupunkiin muuan tšekkiläinen, joka oli ollut\njanitšaar-agan palvelijana ja paennut ja jota oli lyöty kepeillä\njalkapohjiin. Häneltä saatiin tietää, että vihollinen lujitti\njo asemaansa Žwaniecissa ja oli asettunut Dlužkon kylän luona\noleville niityille. Pakolaiselta tiedusteltiin tarkoin, mikä oli\nyleinen mielipide turkkilaisten keskuudessa: saavatko he Kamienecin\nvalloitetuksi vai eivätkö? Hän vastasi, että sotajoukossa vallitsi\nhyvä henki ja että enteet olivat olleet suotuisia. Pari päivää sitten\noli sulttaanin teltan edustalle yht’äkkiä, kohonnut maasta ikäänkuin\nsavupatsas, joka oli juuresta ohut, mutta leveni kuin jättiläistupsu\nylöspäin. Muftit selittivät tämän ilmiön merkitsevän, että padišahin\nkunnia kohoaa taivaisiin asti ja että juuri hän kukistaa siihen saakka\nvalloittamattomana pysyneen Kamienecin linnoituksen. Se oli suuresti\nkohottanut sotajoukkojen rohkeutta. Turkkilaiset (puhui pakolainen\nedelleen) pelkäävät hetmani Sobieskia, sillä jo ammoisista ajoista\non heillä se muisto, että on vaarallista joutua avoimella kentällä\ntekemisiin Puolan sotajoukkojen kanssa, — mieluummin he taistelisivat\nvenetsialaisten, unkarilaisten tai minkä muun kansan kanssa tahansa.\nMutta koska he tietävät, ettei Puolalla ole sotajoukkoja, niin siksi he\nyleisesti ovat sitä mieltä, että saavat haltuunsa Kamienecin, vaikkakin\nse vaatii ponnistuksia. Kaimmakami Kara Mustafa oli neuvonut ryhtymään\nmuitta mutkitta väkirynnäkköön, mutta viisas visiiri tahtoo mieluummin\nsaartaa kaupungin säännöllisellä tavalla, ja pommittaa sitä. Sulttaani\noli ensimmäisten taistelujen jälkeen yhtynyt visiirin mielipiteeseen,\nminkä vuoksi on odotettavissa säännöllinen piiritys.\n\nNäin puhui karkuri. Nämä uutiset kuultuaan tuli Potocki hyvin\nalakuloiseksi ja samoin piispa ja Podolian aatelismarsalkka ja\nWolodyjowski ja kaikki muut vanhemmat upseerit. He olivat odottaneet\nväkirynnäkköjä ja toivoivat kykenevänsä kaupunkia puolustaessaan\ntorjumaan vihollisen tuottaen sille suurta mieshukkaa. He tiesivät\nkokemuksesta, että väkirynnäköissä hyökkääjät menettävät paljon\nväkeä ja että jokainen torjuttu rynnäkkö lamauttaa heidän mieltään,\nmutta lisää piiritettyjen rohkeutta. Aivan niinkuin Zbaražissakin\nolivat ritarit täällä mieltyneet puolustukseen, taisteluihin,\nuloshyökkäyksiin; saattoivatpa Kamienecin porvaritkin mieltyä\ntaisteluun, varsinkin jos jokainen turkkilaisten yritys päättyisi\nturkkilaisten tappioon ja kamienecilaisten voittoon. Sensijaan\nsäännöllinen piiritys, jossa kaivantojen teko, miinoitus ja\ntykkien raahaaminen asemilleen oli kaikki kaikessa, saattoi vain\nuuvuttaa piiritettyjä, lamauttaa mielet ja tehdä ne taipuvaisiksi\nneuvotteluihin. Vaikeata oli järjestää uloshyökkäyksiäkin, sillä\nei sopinut jättää muureja puolustajitta; jos muureille pantaisiin\npalvelusväkeä tai porvareita, niin he tuskin kykenisivät torjumaan\njanitšaaria.\n\nTätä kaikkea harkitessaan tulivat vanhemmat upseerit perin\ntoivottomiksi ja linnoituksen puolustaminen hyvällä menestyksellä\ntuntui heistä varsin epätodennäköiseltä. Epätodennäköistä se olikin\nsekä turkkilaisten suurten sotavoimien takia että heidän omienkin\nasioittensa vuoksi.\n\nWolodyjowski oli verraton ja mainehikas soturi, mutta häneltä puuttui\nmajesteetillista suuruutta. Kenessä on itsessään aurinko, se voi\nsamalla kertaa saada kaikki lämpenemään, mutta ken on vain liekki,\nvaikkapa hyvin kuumakin, se lämmittää ainoastaan lähimpänsä. Niin oli\npienen ritarin laita. Hän ei osannut eikä voinut valaa toisiin omaa\nhenkeänsä yhtä vähän kuin taitavuuttaan miekan käytössä. Ylin johtaja\nPotocki ei ollut sotilas, ja sitäpaitsi häneltä puuttui usko itseensä,\ntoisiin ja Puolaan. Piispa luotti pääasiallisesti neuvotteluihin; hänen\nveljellään on raskas käsi, mutta myös hidas ajatuksen juoksu. Ulkoapäin\nei ollut odotettavissa apua, sillä Sobieski, vaikka olikin suuri mies,\noli tällä hetkellä voimaton. Voimaton oli myös kuningas, voimaton koko\nvaltakunta.\n\nElokuun 16 päivänä saapui kaani tataarilaisjoukkoineen ja Doroszeńko\nkasakkoineen. Molemmat peittivät laajan alan Oryninin luona olevista\nkentistä.\n\nSufankaz-Aga kutsui samana päivänä Myśliszewskin keskustelemaan\nkanssaan ja neuvoi kaupunkia antautumaan, sillä jos se tekee sen\nviivyttelemättä, niin sille voidaan myöntää niin edulliset ehdot,\nettei semmoisista ole vielä kuultu piiritysten historiassa. Piispa oli\nutelias saamaan tietoa noista edullisista ehdoista, mutta neuvostossa\nalettiin huutaa häntä vastaan ja turkkilaisille lähetettiin kieltävä\nvastaus.\n\nElokuun 18 päivänä alkoivat turkkilaiset lähestyä ja heidän jäljessään\ntuli itse sulttaani.\n\nHeidän joukkonsa oli kuin ääretön meri. Siinä oli polahialaista\njalkaväkeä, janitšaareja, spaheja. Jokainen pašša johti omaa\nsotajoukkoaan: siinä oli Euroopan, Aasian ja Afrikan asukkaita.\nJäljessä seurasi äärettömän suuri kuormasto, jossa vetojuhtina oli\nmuuleja ja puhveleita. Tuota moniväristä, erilaisissa puvuissa olevaa\nja erilaisilla aseilla varustettua joukkoa tuli loppumattomasti. Aamun\nsarastuksesta yöhön asti kuljettiin pysähtymättä, siirryttiin paikasta\ntoiseen, sijoiteltiin joukkoja, kierreltiin kentillä, pystytettiin\ntelttoja, jotka täyttivät niin valtavan alan, ettei Kamienecin\ntorneista ja korkeimmilta paikoilta voinut nähdä ollenkaan sellaista\nkentän kohtaa, jossa ei olisi ollut telttoja. Ihmisistä näytti siltä,\nkuin olisi satanut lunta ja koko ympäristö olisi lumen peitossa.\n\nLeiriytymisen aikana paukkuivat kiväärit, sillä janitšaarit koettivat\nsalata tätä työtä ampumalla yhtämittaa muureja kohti: muureilta taas\nvastattiin keskeytymättömällä tykkitulella. Kalliot kajahtelivat, savu\nkohosi ja peitti näkyvistä taivaan.\n\nIltaan mennessä oli Kamienec niin saarrettu, että vain kyyhkyset\nsaattoivat päästä sieltä pois. Ampuminen lakkasi vasta sitten, kun\nensimmäiset tähdet alkoivat kulua taivaalla.\n\nMuutaman päivän aikana jatkui ampuminen muureilta ja muureja vastaan\nja piirittäjät kärsivät suuria vahinkoja; heti kun isonpuoleinen\njanitšaariryhmä oli ampumamatkan päässä, alkoi valkeata savua näkyä\nmuureilla, luoteja putoili janitšaarien joukkoon ja he hajosivat kuin\nvarpusparvi, jota on ammuttu karkealla haulipanoksella.\n\nTurkkilaiset ilmeisesti eivät tietäneet, että molemmissa linnoissa\nja itse kaupungissa oli kauaskantavia tykkejä, sillä he asettivat\ntelttansa liian lähelle. Pienen ritarin neuvosta annettiin heidän tehdä\nse ja vasta sitten, kun tuli lepohetki ja sotamiehet suojellakseen\nitseään helteeltä täyttivät teltat, alkoi muureilta kiivas ammunta.\n\nSyntyi pakokauhu: luodit repivät telttakankaan ja murskasivat\npaalut, surmasivat sotamiehiä, saivat teräviä kivilohkareita\nsinkoilemaan kallioista. Janitšaarit lähtivät pakoon hämmästyneinä ja\nepäjärjestyksessä huutaen korkealla äänellä ja kaatoivat paetessaan\nmuita telttoja synnyttäen kaikkialla sekasortoa.\n\nNäitten sekasortoon joutuneitten kimppuun hyökkäsi Wolodyjowski\nratsumiehineen ja hakkasi siihen asti kuin sulttaanin ratsuväkeä tuli\nsuuret joukot ahdistettujen avuksi. Ketling hoiteli tykkejä ja hänen\nrinnallaan tuotti pakanoille paljon turmiota kunnanesimies Cypryan. Hän\nkumartui itse jokaista tykkiä kohti, asetti itse sytyttimen; sitten hän\nsuojaten kädellään silmiään katseli, minkä vaikutuksen laukaus teki, ja\niloitsi sydämessään toiminnan menestymisestä.\n\nMutta turkkilaiset puolestaan laittoivat kaivantoja ja valleja ja\nkuljettivat valleille raskaita tykkejä. Ennenkuin he alkoivat ampua\nniillä, ratsasti kuitenkin linnan vallien luo turkkilaisten lähettiläs,\nkiinnitti ruokovartiseen keihääseensä sulttaanin kirjeen ja näytti sitä\npiiritetyille. Linnoituksesta lähetetyt rakuunat ottivat sanantuojan\nheti kiinni toivat hänet linnaan. Sulttaani kehoitti kaupunkia\nantautumaan ja ylisteli pilviin asti mahtavuuttaan ja lempeyttään.\n\n»Minun sotajoukkoni (kirjoitti hän) on määrältään kuin puiden lehdet ja\nmeren hieta. Katsahtakaa taivaalle, ja kun näette lukemattomat tähdet,\nniin kauhu herää sydämissänne ja te sanotte toisillenne: noin suuri\non oikeauskoisten sotajoukko! Mutta koska minä päinvastoin kuin muut\nkuninkaat olen lempeä kuningas ja totisen Jumalan jälkeläinen, niin\nminä alan toimeni Jumalan avulla. Tietäkää, että minä vihaan kopeata\nihmistä, älkääkä vastustako tahtoani, vaan luovuttakaa kaupunkinne.\nMutta jos ette taivu tahtooni, niin saatte kaikki surmanne miekasta,\nsillä minua vastaan ei rohkene nousta ainoakaan ihmis-ääni.»\n\nTuumittiin kauan, millainen vastaus annettaisiin tähän kirjeeseen.\nHylättiin Zagloban neuvo, että olisi hakattava koiralta häntä poikki\nja lähetettävä se vastaukseksi. Viimein lähetettiin etevä mies Juryca,\njoka osasi hyvin turkin kieltä, viemään kirjettä. Se kuului seuraavasti:\n\n»Emme tahdo vihoittaa sulttaania, mutta emme myöskään ole velvolliset\ntottelemaan häntä, koska emme ole vannoneet kuuliaisuutta hänelle,\nvaan hallitsijallemme. Kamienecia emme luovuta, sillä olemme vannoneet\npuolustavamme linnaa ja kirkkoja kuolemaamme asti.»\n\nTämän vastauksen laadittuaan hajaantuivat upseerit muureille. Piispa\nLanckoroński ja Podolian kenraali käyttivät hyväkseen tilaisuutta ja\nlähettivät sulttaanille toisenkin kirjeen pyytäen häneltä neljän viikon\naselepoa. Kun tieto tästä levisi upseerien keskuuteen, syntyi melskettä\nja sapelien kalinaa.\n\n— Kas vain, — sanoivat monet, — täällä me olemme tulessa tykkien\nääressä, mutta siellä, selkämme takana, lähetellään kirjeitä meidän\ntietämättämme, vaikka mekin kuulumme neuvostoon.\n\nSamana iltana menivät upseerit joukolla kenraalin luo pieni ritari ja\nMakowiecki etunenässä, molemmat hyvin hämmästyneinä sen johdosta, mitä\noli tapahtunut.\n\n— Kuinka? — huudahti pöytämestari. — Joko te ajattelette antautumista,\nkun olette lähettäneet uuden lähetin? Miksi se on tehty meidän\ntietämättämme?\n\n— Koska meidät on kutsuttu jäseniksi neuvostoon, — lisäsi pieni\nritari, — niin ei käy päinsä lähettää kirjeitä meidän tietämättämme.\nAntautumisesta emme salli puhuttavankaan; ken haluaa sellaista,\npoistukoon neuvostosta.\n\nNäin puhuessaan hän liikutti uhkaavasti viiksiään, sillä hän oli\nankaraa kuria vaativa soturi ja hänen mieltään vaivasi kovin se,\nettä hänen oli noustava päällystöä vastaan. Mutta koska hän oli\nvannonut puolustavansa linnaa kuolemaansa saakka, niin hän piti\nvelvollisuutenaan puhua näin.\n\nPodolian kenraali hämmentyi ja vastasi:\n\n— Luulin kaikkien olevan samaa mieltä.\n\n— Emme ole samaa mieltä! Tahdomme kaatua täällä! — huusivat kymmenet\näänet.\n\nKenraali vastasi:\n\n— Minulle tuottaa iloa, että kuulen sen, sillä minullekin on usko\nrakkaampi kuin henkeni, enkä minä ole milloinkaan pelännyt enkä tule\npelkäämään. Jääkää, hyvät herrat, tänne illalliselle, niin pääsemme\nhelpommin sovintoon...\n\nMutta upseerit eivät tahtoneet jäädä.\n\n— Paikkamme on muureilla eikä pöydän ääressä! — vastasi pieni ritari.\n\nSillä välin oli sinne saapunut piispa. Kuultuaan, niistä oli kysymys,\nhän kääntyi heti Makowieckin ja Wolodyjowskin puoleen.\n\n— Kunnioitettavat herrat! — sanoi hän. — Kaikilla on sydämessä samaa\nkuin teilläkin eikä kukaan ole ajatellutkaan antautumista. Lähetin\nkirjeen pyytäen aselepoa neljäksi viikoksi. Kirjoitin näin: sen ajan\nkuluessa pyydämme apua kuninkaaltamme ja odotamme hänen ohjeitaan, ja\nsitten käyköön niinkuin Jumala suo.\n\nKun pieni ritari kuuli tämän, alkoivat hänen viiksensä taas liikkua,\nmutta nyt sen tähden, että häntä samalla kertaa vihastutti ja nauratti\nmoinen sota-asiain ymmärtämys. Hän, joka oli lapsuudestaan asti ollut\nsotilas, ei uskonut korviaan, kun kuuli, että joku ehdotti viholliselle\nsotatoimien lakkauttamista saadakseen aikaa apujoukkojen hankkimiseen.\n\nPieni ritari alkoi katsoa Makowieckiin ja muihin upseereihin ja nämä\nvuorostaan häneen.\n\n— Onko tämä pilaa vai eikö ole pilaa? — kysyivät muutamat äänet.\n\nSitten kaikki vaikenivat.\n\nTeidän pyhyytenne! —. sanoi viimein Wolodyjowski. — Olen ollut sodissa\ntataarilaisia, kasakoita, moskovalaisia, ruotsalaisia vastaan, mutta en\nkoskaan ole kuullut tämmöistä. Eihän sulttaani ole tullut tänne meidän\netujamme valvoakseen, vaan omiansa. Kuinka hän suostuisi aselepoon, jos\nhänelle ajoitetaan, että käytämme sitä hyväksemme saadaksemme apua?\n\nJos ei suostu, niin ei asiat muutu muuksi kuin — vastasi piispa.\n\nWolodyjowski sanoi siihen:\n\n— Ken pyytää aselepoa, hän ilmaisee sillä pelkonsa ja voimattomuutensa,\nja ken odottaa apua, hän ilmeisesti ei luota omiin voimiinsa. Sen ovat\nnyt pakanakoirat saaneet tietää tuosta kirjeestä, ja se on suuresti\nvahingoittanut meitä.\n\nPiispa tuli tämän kuultuaan murheelliseksi.\n\n— Minä voisin olla muualla, — sanoi hän, — ja sen vuoksi, etten hädän\nhetkenä hylkää lampaitani, minun on kuultava moitteita.\n\nPikku ritari alkoi silloin sääliä kelpo prelaattia. Hän polvistui\npiispan eteen, suuteli hänen kättään ja vastasi:\n\n— Jumala varjelkoon minua lausumasta mitään moitteita, mutta koska on\nolemassa _consilium_, niin sanon, mitä kokemus minulle neuvoo.\n\n— Mitä näin ollen on tehtävä? Olkoon _mea culpa_, mutta mitä on\ntehtävä? Miten erehdys korjataan? — kysyi piispa.\n\n— Miten erehdys korjataan? — toisti Wolodyjowski.\n\nHän mietti vähän aikaa ja nosti sitten iloisena päänsä.\n\n— No, sen voi korjata! Hyvät herrat, tulkaa mukanani!\n\nHän poistui upseerien seuraamana.\n\nNeljännestuntia myöhemmin tärisi koko Kamienec tykkien paukkeesta.\nWolodyjowski hyökkäsi halukkaitten miesten etunenässä ulos kaupungista\nvalleilla nukkuvien janitšaarien kimppuun ja kakkasi heitä, kunnes sai\najetuksi heidät hajalleen ja aivan leiriin asti.\n\nSitten hän palasi kenraalin luo, jossa tapasi vielä piispa\nLanckorońskin.\n\n— Teidän pyhyytenne! — sanoi hän iloisena. Tämä on minun neuvoni!\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTämän hyökkäyksen jälkeen ammuttiin kaiken yötä, joskin keskeytyksin;\npäivän koittaessa ilmoitettiin muutamien turkkilaisten seisovan\nlinnan edustalla ja odottavan, että heidän luokseen lähetettäisiin\nneuvottelijoita. Koska joka tapauksessa oli saatava selville, mitä\nhe tahtoivat, niin neuvoston vanhimmat määräsivät Makowieckin ja\nMyśliszewskin keskustelemaan pakanain kanssa.\n\nHetkistä myöhemmin yhtyi heihin Kazimierz Humiecki ja he lähtivät.\nTurkkilaisia oli kolme: Muchtar-bey, Salomi pašša ja kolmantena Kozra,\ntulkki. Kohtaaminen tapahtui paljaan taivaan alla, linnan portin\nedustalla. Nähtyään lähettiläät alkoivat turkkilaiset kumarrella\nasettaen samalla sormenpäät sydämelleen, huulilleen ja otsalleen.\nPuolalaiset tervehtivät heitä kohteliaasti ja kysyivät heidän asiaansa.\n\nSalomi lausui:\n\n— Ystävät! Suuren vääryyden olette tehneet herrallemme ja kaikkien\noikeutta rakastavien täytyy sitä itkeä, ja itse Kaikkivaltias rankaisee\nteitä sen johdosta, jos ette pian korjaa sitä. Itse lähetitte Jurycan,\njoka nöyrästi pyysi visiiriämme lakkauttamaan taistelun, mutta sitten,\nkun me teidän rehellisyyteenne luottaen tulimme esille vallien\nsuojasta, aloitte ampua meitä tykeillä ja hyökättyänne ulos linnasta\npeititte miestemme ruumiilla tien padišahin teltalle saakka, mikä teko\nei voi jäädä rankaisematta, paitsi jos heti luovutatte linnoitukset ja\nkaupungin ja osoitatte, ystävät, suurta katumusta ja pahoittelua.\n\nTähän vastasi Makowiecki:\n\n— Juryca on koira, sillä hän ei ole menetellyt saamiensa ohjeitten\nmukaisesti, vaan käskenyt palvelijansa ripustamaan valkoisen lipun,\nminkä johdosta hänet tuomitaan. Herra piispa kysyi yksityisesti omasta\npuolestaan, voisiko saada aselepoa, mutta kun tekään ette lakanneet\nnuo kirjeet saatuanne pommittamasta vallejamme (siinä olen minä\ntodistajana, sillä irtaantunut kallion siru haavoitti huultani), niin\nei teillä myöskään ollut oikeutta vaatia, että me keskeyttäisimme\nampumisemme. Jos te nyt tulette tuomaan suostumusta aselepoon, niin\nse on hyvä, mutta jollei, niin sanokaa ystävät, herrallenne, että me\npuolustamme muureja ja kaupunkia kuten ennenkin, kunnes tuhoudumme\ntai, mikä on luultavampaa, kunnes te tuhoudutte näitten kallioitten\nkeskellä. Mitään muuta sanottavaa meillä ei ole teille, ystävät, paitsi\nettä toivomme Jumalan lisäävän teille elinpäiviä ja antavan teidän\nehtiä korkeaan ikään.\n\nTämän keskustelun jälkeen lähettiläät heti poistuivat. Turkkilaiset\npalasivat visiirin luo, Makowiecki, Humiecki ja Myśliszewski linnaan,\njossa heiltä heti alettiin kysellä, mitä olivat puhuneet noitten\nlähettiläitten kanssa. He kertoivat, mitä turkkilaiset olivat\ntiedoittaneet.\n\n— Tietysti ette suostu, rakkaat veljet, — sanoi Kazimierz Humiecki.\n— Lyhyesti sanoen: nuo koirat tahtovat, että iltaan mennessä\nluovuttaisimme kaupungin avaimet.\n\nSiihen vastasivat monet äänet toistaen mielilauseita:\n\n— Ei liho meistä tuo pakanakoira! Emme antaudu, ajamme hänet pakoon\ntuottaen häpeää! Emme tahdo!\n\nNäin päätettyään kaikki hajaantuivat ja heti alettiin ampua.\nTurkkilaisetkin olivat jo ennättäneet kuljettaa useita raskaita tykkejä\nvalleilleen ja niiden luodit alkoivat lentäen »rintavarustusten»\nyli putoilla kaupunkiin. Tykkimiehet kaupungissa ja linnoituksessa\ntyöskentelivät otsa hiessä päivän loppuun ja koko yön. Kaatuneitten\nsijalle ei ollut toisia miehiä asetettavana, ja oli myös puute luotien\nja ruudin kuljettajista. Vasta vähän ennen aamun sarastusta jyske\njonkin verran hiljeni.\n\nMutta tuskin oli päivä alkanut sarastaa ja itäiselle taivaalle\nilmestynyt kapeana, kultareunaisena vyönä punertava aamurusko, kun\nmolemmissa linnoissa hätyytettiin miehet jalkeille. Kaupunkilaiset\nheräsivät unestaan, kaduille alkoi ilmestyä unisia ihmisjoukkoja\ntarkkaamaan tapahtumia.\n\n— Väkirynnäkköä valmistellaan! — puhelivat ihmiset toisilleen osoittaen\nlinnoja.\n\n— Onko herra Wolodyjowski siellä? — kyselivät levottomat äänet.\n\n— On, on! — vastasivat toiset.\n\nLinnoitusten tornien kelloja soitettiin, ja sitäpaitsi kuului joka\npuolelta rumpujen pärinää. Aamuhämärissä, kun kaupungissa muuten\noli suhteellisen hiljaista, kaikuivat nuo äänet salaperäisiltä ja\njuhlallisilta. Samassa alkoi kuulua turkkilaisten huomensoitto;\nsoittokunnasta toiseen siirtyivät sävelet kiirien kaikuna yli koko\näärettömän leirin. Pakanain joukko telttojen ympärillä oli kuin\nmuurahaispesä täynnä liikettä. Päivän valjetessa tulivat yhä selvemmin\nnäkyviin turkkilaisten vallit ja varustukset, jotka kaartuivat pitkänä\nrivinä linnan läheisyydessä.\n\nYht'äkkiä turkkilaisten raskaat tykit, niin pitkälti kuin tuota\nriviä oli, alkoivat jyristä, jyrinään vastasi kova kaiku Smotryczin\nkallioista ja pauhu paisui niin suureksi ja peloittavaksi kuin\ntaivaasta olisivat putoilleet kaikki siellä varastossa olevat salamat\nja lentäneet yhdessä pilvikatoksen kanssa maahan.\n\nSe oli tykistötaistelua. Kaupunki ja linnat vastasivat tuleen\nvoimakkaasti. Pian verhoutui savuun aurinko ja koko maailma, ei näkynyt\nenää turkkilaisten varustuksia eikä Kamienecia, kaikki oli vain\nharmaata jättiläiskokoista pilveä, jonka keskusta oli täynnä jyrinää ja\npauhua.\n\nMutta turkkilaisten tykit olivat kantavampia kuin kaupungin. Pian\nalkoi kuolema niittää kaupungissa. Useita tykkejä murskautui. Tykkien\nluona olevaa palveluskuntaa kaatui pari kolme miestä kerrallaan.\nFransiskaanimunkilta, joka kulki vallilla siunaten tykkejä, repäisi\nkranaatti nenän ja osan huulesta; hänen vieressään kaatui kaksi\nrohkeudestaan tunnettua juutalaista, jotka auttoivat ampumisessa.\n\nTurkkilaisten tykit olivat suunnatut ennenkaikkea kaupungin valleja\nkohti. Kazimierz Humiecki oli siellä kuin salamanteri pahimman tulen ja\nsavun keskellä; puolet hänen joukostaan oli kaatunut, jäljellä olevat\nolivat miltei kaikki haavoittuneet. Hän itse oli mykistynyt ja tullut\nkuuroksi, mutta Cypryanin avulla hän pakotti vihollisten patterin\nvaikenemaan ainakin siihen asti, kunnes entisten tykkien sijalle\nsaatiin tuoduksi uusia.\n\nKului päivä, toinen, kolmas, mutta tuo kauhea tykkien »_colloquium_» ei\nvaiennut hetkeksikään. Turkkilaiset vaihtoivat tykkimiehiään neljästi\nvuorokaudessa, mutta kaupungissa piti samojen miesten kestää kaiken\naikaa saamatta nukkua, jopa ilman ravintoakin, puoleksi pökertyneinä\nsavusta, joukossa paljon murskautuneitten kivien ja tykin alustojen\nhaavoittamia. Sotamiehet kestivät, mutta kaupunkilaiset alkoivat\nmenettää rohkeuttaan. Heitä täytyi lopulta ajaa kepeillä tykkien luo,\nmissä monet heistä sitten saivat surmansa.\n\nOnneksi kolmannen päivän iltana ja seuraavana yönä, torstain ja\nperjantain välillä, kohdistettiin kiivain tuli linnoja vastaan.\n\nMolempiin linnoihin, varsinkin vanhaan, lenteli kranaatteja suurista\npiiritystykeistä, mutta »ne tuottivat verraten vähän tuhoa, koska\npimeässä huomaa jokaisen kranaatin ja sitä on helppo väistää». Vasta\naamuyöstä, kun ihmiset valtasi niin suuri väsymys, että uni painoi\nheidät seisoaltaan maahan, joutui heitä enemmän surman omaksi.\n\nPieni ritari, Ketling, Myśliszewski ja Kwasibrocki vastasivat linnoista\nturkkilaisten tuleen. Kenraali kävi tavantakaa katsomassa heitä ja\nkulki luotituiskussa huolestuneena, mutta pelkäämättä vaaraa.\n\nKun ammunta illemmalla yltyi entistä kiivaammaksi, tuli kenraali\nPotocki Wolodyjowskin luo.\n\n— Herra eversti, — sanoi hän, — emme voi pitää puoliamme täällä.\n\n— Kestämme kyllä siihen asti, kunnes he lakkaavat ampumasta, — vastasi\npieni ritari. — Mutta he ajavat meidät täältä pois miinoilla, joita jo\nlaittavat.\n\n— Laittavatko todellakin? — kysyi kenraali levottomana.\n\nWolodyjowski vastasi:\n\n— Seitsemänkymmentä tykkiä on toimessa ja pauketta jatkuu aivan\nyhtämittaa, mutta sattuu väliin jokin hiljainenkin hetki. Kun sellainen\ntaas tulee, niin kuunnelkaapa tarkasti, teidän ylhäisyytenne!\n\nSellaista hetkeä ei tarvinnutkaan kauan odottaa, etenkin kun sattuma\ntuli avuksi. Yksi turkkilaisten tykeistä halkesi. Se aiheutti häiriötä;\nmuilta valleilta lähetettiin kysymään, mitä oli tekeillä, ja ampuminen\nkeskeytyi.\n\nSilloin Potocki ja Wolodyjowski menivät heti erään linnakkeen\näärimmäiseen reunaan ja alkoivat kuunnella. Jonkin ajan kuluttua\nhe erottivat varsin selvästi moukarien kalahtelun niiden iskiessä\nkallioseinään.\n\n— Hakkaavat, — sanoi Potocki.\n\n— Hakkaavat, — toisti pieni ritari.\n\nSitten he vaikenivat. Suuri levottomuus kuvastui kenraalin kasvoissa;\nhän kohotti kätensä ja puristi ohimojaan. Sen nähdessään Wolodyjowski\nsanoi:\n\n— Se on aivan tavallista jokaisessa piirityksessä. Zbaražissa\nkaivettiin allamme yöt päivät.\n\nKenraali kohotti päänsä.\n\n— Mitä teki Wisniowiecki sen johdosta?\n\n— Vetäydyimme ulkovalleilta yhä ahtaammalle alalle.\n\n— Ja mitä meidän on tehtävä?\n\n— Meidän on vietävä tykit ja mitä muuta vain voi vanhaan linnaan\nja asetuttava sinne, sillä vanha linna on rakennettu sellaisille\nkallioille, ettei niitä voi miinoilla räjähdyttää. Kaiken aikaa olenkin\najatellut, että uusi linna on vain vihollisten ensimmäisen hyökkäyksen\ntorjumista varten, mutta sitten on meidän itsemme räjäytettävä se rikki\nja varsinainen vastarinta alkaa vasta senjälkeen vanhassa linnassa.\n\nSeurasi hetken äänettömyys ja kenraali painoi taas huolestuneena päänsä\nalas.\n\n— Entä jos meidän on poistuttava vanhastakin linnasta? Minne menemme? —\nkysyi hän raukealla äänellä.\n\nPieni ritari ojentautui suoraksi, liikutti viiksiään ja osoitti\nsormellaan maata.\n\n— Minä menen vain tuonne! — sanoi hän.\n\nSillä hetkellä alkoivat tykit jyristä uudestaan ja suuri joukko\nkranaatteja alkoi lennellä linnaan mutta koska jo ilta oli pimenemässä,\nniin ne saattoi nähdä selvästi.\n\nWolodyjowski erosi kenraalista ja lähti kulkemaan pitkin muureja.\nKulkien patterilta toiselle hän rohkaisi ja neuvoi. Kohdattuaan\nKetlingin hän sanoi:\n\n— No, mitä?\n\nKetling, naurahti herttaisesti.\n\n— Kranaatit valaisevat niin, että näkee kuin päivällä, — sanoi hän\npuristaen pienen ritarin kättä. Eivät he kitsastele antaessaan meille\ntulta.\n\n— Heidän suuri tykkinsä halkesi. Onko se sinun työtäsi?\n\n— On.\n\n— Minua nukuttaa hirveästi.\n\n— Niin minuakin, mutta ei ole aikaa.\n\n— Niin, — sanoi Wolodyjowski, — ja vaimommekin mahtavat olla\nlevottomia; se ajatus karkoittaa unen silmistä.\n\n— He rukoilevat puolestamme, — sanoi Ketling kohottaen katseensa\nlentäviä kranaatteja kohti.\n\n— Jumala suojelkoon heitä kumpaakin!\n\n— Naisten joukossa, — alkoi Ketling, — ei ole... Mutta hän ei\nlopettanut lausetta, sillä pieni ritari, joka sillä hetkellä oli\npalaamassa sisälle linnaan, huudahti yht'äkkiä suurella äänellä:\n\n— Herra Jumala, Auttakaa! Mitä näen!\n\nJa hän lähti juoksemaan.\n\nKetling katsoi hämmästyneenä taakseen; muutaman kymmenen askelen\npäässä linnan pihalla hän näki Basian ja tämän seurassa Zagloban ja\nžmudzilaisen Piętkan.\n\n— Muurin suojaan! Muurin suojaan! — huusi pieni ritari vetäen heitä\nkiireesti rintavarustuksen taakse. — Hyväinen aika!...\n\n— Haa! — sanoi katkonaisella äänellä ja tuhisten Zagloba. — Tule\ntoimeen tuommoisen kanssa! Pyydän, vakuutan: »Saatat turmioon itsesi\nja minut!» — polvistun, mutta ei auta! Enhän toki voinut päästää häntä\nyksinään, vai mitä?... Uh, ei mistään ollut apua, ei mistään! »Minä\nmenen, minä menen!» Semmoinen se on!\n\nBasian kasvoissa kuvastui pelästys, ja hänen kulmakarvansa vipisivät\naivan kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mutta ei hän\npelännyt kranaatteja eikä pauketta eikä kivien murskaantumista, vaan\nsitä, että hänen miehensä olisi vihainen.\n\nHän pani kätensä yhteen kuin pikku lapsi, joka pelkää rangaistusta, ja\nalkoi huutaa nyyhkyttäen:\n\n— En voinut, Michalku! Niin totta kuin sinua rakastan, en voinut!\nMichalkuni, älä ole vihainen! En voi istua siellä, kun sinä täällä\njoudut turmioon, en voi, en voi!...\n\nWolodyjowski oli alkanut todellakin vihastua ja oli jo huudahtanut:\n»Baška, pelkää toki Jumalaa!» Mutta yht'äkkiä hän heltyi, hänen äänensä\ntakertui kurkkuun, ja vasta kun tuo hänelle niin rakas, vaaleakutrinen\npää lepäsi hänen rintaansa vastaan, hän lausui:\n\n— Sinä olet minun kuolemaan asti uskollinen ystäväni, minun oma\nystäväni!...\n\nJa hän syleili vaimoaan.\n\nSillävälin Zagloba painautuneena muurin komeroon puhui nopeasti\nKetlingille:\n\n— Sinunkin vaimosi tahtoi tulla, mutta me petimme hänet sanomalla,\nettemme lähde. Kuinka voisikaan siinä tilassa... Sinulle syntyy\ntykistökenraali, lurjus olen, jos ei tule kenraali... Haa, kaupungista\nlinnaan johtavalle sillalle putoilee kranaatteja kuin päärynöitä...\nLuulin halkeavani... harmista, en pelosta... Kaaduin nurin teräviin\nsirpaleisiin ja nahkani sai niin pahoja raamuja, etten voi istahtaa\nyhteen viikkoon kivusta. Nunnien täytyy hoidella minua jättäen syrjään\nkainoutensa... Uh! Nuo lurjukset ampuvat yhä, piru heidät periköön!...\nHerra Potocki tahtoo luovuttaa päällikkyyden minulle... Antakaa\nsotamiehille viinaa, muuten he eivät jaksa kestää... Katsokaahan tuota\nkranaattia! Jumaliste, se putoaa tänne lähelle... Suojelkaa Basiaa!\nLähelle tulee, jumaliste...\n\nMutta kranaatti ei pudonnut lähelle, vaan kauas, vanhan linnan\nluterilaisen kappelin katolle. Koska sen holvi oli sangen lujatekoinen,\nniin sinne oli viety ampumatarpeita varastoon, mutta kranaatti särki\nholvin ja sytytti ruudin. Voimakas pamaus, joka oli kovempi tykkien\njyrinää, tärisytti molempien linnojen perustuksia. Muureilta kuului\nkauhun huutoja; sekä puolalaisten että turkkilaisten tykit vaikenivat.\n\nKetling jätti Zagloban, Wolodyjowski Basian, ja molemmat kiiruhtivat\nniin nopeasti kuin suinkin voivat muureille. Hetken kuluttua kuului,\nmiten kumpikin hengästyneenä antoi käskyjä, mutta heidän äänensä hukkui\nturkkilaisten valleilta kuuluvaan rumpujen pärinään.\n\n— Ryntäävät! — kuiskasi Zagloba.\n\nTurkkilaiset ajattelivat ilmeisesti räjähdyksen kuultuaan, että\nmolemmat linnat olivat muuttuneet raunioiksi ja että puolustajista osa\noli hautautunut raunioihin, toinen osa kauhun lamauttama. Senvuoksi he\nvalmistautuivat väkirynnäkköön. He eivät tietäneet, että ainoastaan\nluterilainen kappeli oli lentänyt ilmaan ja ettei räjähdys ollut\ntuottanut muuta vahinkoa, ei edes yksikään tykki ollut vierähtänyt\nsijoiltaan uudessa linnassa. Turkkilaisten valleilla tuli rumpujen\npärinä yhä kovemmaksi. Janitšaarijoukkoja tuli esille varustusten\ntakaa ja ne juoksivat linnaa kohti. Tulet linnassa ja turkkilaisten\nvarustuksilla oli tosin jo sammutettu, mutta yö oli kirkas ja kuun\nvalossa näkyivät yhteen sulloutuneena joukkona janitšaarien valkoiset\nlakit, jotka aaltoilivat kuin meri tuulella. Tulossa oli muutamia\ntuhansia janitšaareja ja jokunen sata varajoukkoja. Monet heistä eivät\nenää koskaan palanneet näkemään Stambulin minareetteja, Bosporin\nkirkkaita vesiä ja hautausmaitten tummia kypressejä, mutta nyt he\njuoksivat innostuneina ja varma voiton toive sydämessään.\n\nWolodyjowski juoksi kuin haamu muureilla.\n\n— Älkää ampuko! Odottakaa komennusta! — huusi hän jokaisen tykin\nkohdalla.\n\nRakuunat asettuivat musketteineen kaareen rintavarustuksille mieli\ntäynnä katkeruutta. Tuli hiljaisuus, kuului vain janitšaarien nopeitten\naskelten kaiku kuin tukahdutettu ukkosen jyrinä. Mitä lähemmäksi\nhe tulivat, sitä varmempia he olivat siitä, että vakaavat yhdellä\nrynnäköllä molemmat linnat. Monet luulivat jäljelle jääneitten\npuolustajien jo vetäytyneen kaupunkiin ja rintavarustusten jääneen\ntyhjiksi. Juostuaan vallihaudan luo he alkoivat täyttää sitä\nrisukimpuilla ja olkisäkeillä ja saivatkin sen heti täytetyksi.\n\nMuureilla oli edelleen aivan hiljaista.\n\nMutta kun ensimmäiset rivit astuivat kaivannon täytteelle, kajahti\nrintavarustuksen eräästä aukosta pistolin laukaus ja samassa huusi\nläpitunkeva ääni:\n\n— Ammu!\n\nHeti valaisi pitkä tulen välähdys molemmat ulkonevat linnakkeet\nja niitä yhdistävän suojamuurin; tykit jyrisivät, tuliluikut ja\nmusketit paukkuivat, taistelijat huusivat. Niinkuin silloin, kun\nheittokeihäs varmakätisen miehen paiskaamana tunkeutuu puoliväliin\nvartta karhun vatsaan ja karhu kierii, ärjyy, syöksyy eteenpäin,\nheittelehtii, ojentautuu pitkäksi, ja taas kierii keränä, — niin\nkierivät janitšaarien joukot. Ei ainoakaan puolalaisten laukaus mennyt\nhukkaan. Ne, jotka olivat hyökänneet ulkonevia linnakkeita yhdistävää\nsuojamuuria kohti, joutuivat kolmen tulen väliin — ja alkoivat\nkauhuissaan painautua sekamelskaisena joukkona keskemmälle ja kaatuivat\nniin tiheään, että heistä muodostui nytkähtelevä ruumiskasa.\n\nKetling suuntasi kaksi tykkiä tähän joukkoon, ja kun se alkoi paeta,\nsulki hän ulkonemain välisen tien murhaavalla rauta- ja lyijysateella.\n\nRynnäkkö torjuttiin pitkin linjaa. Kun janitšaarit ja turkkilaiset\nvarajoukot juoksivat vallihaudan yli ja pakenivat kauhusta huutaen kuin\nmielettömät, alettiin turkkilaisten valleilla polttaa tervatynnyreitä\nja tulisoihtuja ja ruutiraketteja, jotta valaistaisiin pakeneville\ntietä ja vaikeutettaisiin vihollisen mahdollista uloshyökkäystä.\n\nNähdessään tuon ulkonevien linnakkeitten väliin suljetun vihollisjoukon\nWolodyjowski huusi rakuunoita ja laskeutui niiden kanssa vihollisten\nkimppuun. Nuo onnettomat yrittivät vielä kerran ulospääsyä, mutta\nKetling lennätti sinne niin hirveän määrän luoteja, että kaatuneitten\nruumiista muodostui korkea valli. Viholliset olivat kuoleman omat,\nsillä linnan puolustajat eivät tahtoneet ottaa vankeja. Siksipä he\nalkoivat taistella vimmatusti. Vankat nuoret miehet painautuivat yhteen\nkahden, kolmen, viiden hengen ryhmiksi, tukivat toisiaan olkapäillään\nja huitoivat hurjasti keihäillään, tapparoillaan ja sapeleillaan.\nPelko, kuoleman varmuus, epätoivo — kaikki muuttui heissä pelkäksi\nraivoksi. Heidät valtasi taisteluhalu. Jotkut hyökkäsivät vimmoissaan\nyksitellen rakuunain kimppuun. Heidät hakattiin silmänräpäyksessä\nkuoliaiksi sapeleilla.\n\nMolemmin puolin oli taistelu raivoisaa, sillä rakuunatkin oli vaivat,\nunettomuus ja nälkä saanut niin raivostumaan tähän viholliseen, että\nhe, koska olivat taitavampia käsikahakassa, tekivät kamalaa jälkeä.\nKetling puolestaan tahtoen valaista taistelutannerta käski myös\nsytyttämään tervatynnyreitä ja niiden valossa nähtiin vastustamattomien\nmazurilaisten ja janitšaarien taistelevan keskenään sapelein ja\nkiskovan toisiaan tukasta ja parrasta. Varsinkin tuikea Lušnia riehui\nkuin vimmastunut härkä.\n\nÄärimmäisessä reunassa toisella puolen taisteli itse Wolodyjowski ja\ntietäen Basian katselevan häntä muureilta hän kunnostautui paremmin\nkuin koskaan ennen. Kuin surman henki hän liikkui janitšaarien seassa.\nTurkkilaiset tunsivat hänen nimensä jo entisistä taisteluista ja\nChotimin turkkilaisten kertomuksista ja he kaikki olivat jo sitä\nmieltä, ettei yksikään vihollinen voi päästä hengissä hänen käsistään.\nSiksipä moni näistä ulkonemien väliin suljetuista janitšaareista\nnähdessään yht'äkkiä hänet edessään ei edes puolustautunutkaan, vaan\nsulki silmänsä ja kuoli miekan pistoon sana »kišmet» huulillaan.\n\nViimein heidän vastarintansa heikkeni; viimeiset hengissä olevat\nsyöksyivät ulospääsyaukkoa sulkevaa ruumiskasaa kohti ja siellä heidät\nsurmattiin.\n\nRakuunat palasivat nyt kaivannon yli linnaan laulaen, huutaen, veren\ntahraamina. Vielä ammuttiin muutamia tykinlaukauksia sekä turkkilaisten\nvarustuksilta että linnasta, mutta sitten kaikki hiljeni. Näin päättyi\ntuo muutamia päiviä kestänyt tykistötaistelu, jonka huippukohtana oli\nollut janitšaarien rynnäkkö.\n\n— Jumalan kiitos, — sanoi pieni ritari, tulee lepoaikaa ainakin\nhuomisaamuun asti ja sen olemme hyvin ansainneet.\n\nMutta levon laita oli niin ja näin, sillä kun tuli sydänyö, kuului yön\nhiljaisuudessa taas kallioseinään iskevien moukarien kalahtelu.\n\n— Tuo on pahempaa kuin tykkien jyrinä! — sanoi Ketling kuulostaen.\n\n— Olisipa tehtävä uloshyökkäys, — huomautti pieni ritari, — mutta se ei\nkäy päinsä, miehet ovat liian väsyneitä. Eivät ole nukkuneet eivätkä\nsyöneetkään, vaikka ei olekaan ruokavarojen puutetta, — ei ole ollut\naikaa. Muuten miinoitustöissä olijain turvana on aina muutamia tuhansia\nmiehiä varaväkeä ja spaheja, ettei heille tulisi mitään esteitä meidän\npuoleltamme. Ei ole muuta neuvoa kuin että itse räjähdytämme ilmaan\nuuden linnan ja puolustaudumme vanhassa.\n\n— Ei kuitenkaan vielä tänään, — vastasi Ketling. — Katso, miehet ovat\nkaatuneet kuin lyhteet ja nukkuvat sikeätä unta. Rakuunat eivät ole\nedes pyyhkineet sapeleitaan.\n\n— Baška, mene kaupunkiin ja käy nukkumaan! — sanoi yht'äkkiä pieni\nritari.\n\n— Hyvä on, Michal, — vastasi Basia nöyrästi. — Menen, koska käsket.\nMutta luostarin portit on jo lukossa. Jäisin mieluummin tänne ja\nvahtisin nukkumistasi.\n\n— Ihmeellistä, — sanoi pieni ritari, — vaikka työskentelin noin paljon,\nniin uni on kaikonnut silmistäni enkä tahtoisi ollenkaan kallistaa\npäätäni lepoon...\n\n— Koska veresi on joutunut liikkeelle teutaroidessasi janitšaarien\nkimpussa, — sanoi Zagloba. — Niin oli aina minunkin laitani. Taistelun\njälkeen en mitenkään saanut unta. Mutta mitäpä syytä Basian on lähteä\nyöllä kolkuttelemaan lukittuja portteja; olkoon mieluummin täällä\naamuun asti.\n\nBasia syleili iloissaan Zaglobaa. Kun pieni ritari näki, miten kovin\nBasian mieli teki jäädä, sanoi hän:\n\n— Mennään sitten huoneisiin.\n\nHe lähtivät. Mutta huoneet olivatkin täynnä kalkkipölyä, jota oli\nirtaantunut seinistä niiden tärähdellessä tykkien luodeista. Siellä\nei siis voinut olla. Basia ja hänen miehensä palasivat jonkin ajan\nkuluttua muureille ja asettuivat komeroon, joka oli syntynyt, kun vanha\nportti oli muurattu umpeen.\n\nSiellä istui Wolodyjowski nojautuneena muuriin ja Basia painautui häntä\nvastaan kuin lapsi äidin turviin.\n\nElokuun yö oli lämmin ja ihana. Kuu valaisi hopeahohteellaan komeron\nniin, että pienen ritarin ja Basian kasvot olivat kuin valovirrassa.\nAlempana, linnan pihan tuolla puolen, näkyi uneen vaipuneita\nsotamiesryhmiä ja myös päivän kuluessa luodeista surmansa saaneita,\njoita ei ollut ennätetty vielä haudata. Kuun hiljainen valo eteni\nryhmästä toiseen aivan kuin tuo taivaan yksinäinen vaeltaja olisi\ntahtonut tietää, kuka nukkuu vain uupumuksesta ja kuka on jo nukahtanut\nikuiseen uneen. Kauempana piirtyi näkyviin linnan päärakennuksen seinä,\njosta lankesi musta varjo peittäen puolet pihasta.\n\nMuurien ulkopuolelta, ulkonemain välistä, missä kaatuneet janitšaarit\nmakasivat, kuului miesten ääniä. Siellä kuormarengit ja ne rakuunoista,\njoista saalis oli tärkeämpi kuin uni, ryöstivät ruumiitten tavaroita.\nHeidän lyhtynsä tuikuttivat taistelukentällä kuin kiiltomadot. Jotkut\nhuutelivat toisilleen hiljaa, mutta eräs lauloi puoliääneen kaunista\nlaulua, joka ei ollenkaan sopinut siihen työhön, missä hän oli sillä\nhetkellä.\n\n    »Mitäpä kullasta, hopeista huolisin!\n            Ollos vain minun!\n    Mieron tiellekin iloiten kuolisin\n            kun olen sinun»!\n\nMutta jonkin ajan kuluttua tuo liike alkoi vähetä ja lakkasi pian\nkokonaan.\n\nSyntyi hiljaisuus, jota keskeytti vain kaukaa kuuluva moukarien\nkalahtelu niiden murtaessa kalliota, ja muureilla olevien vartijain\nhuudot. Tämä hiljaisuus, valo ja yön ihanuus vaikutti pieneen ritariin\nja Basiaan. He tunsivat jostakin syystä kaihoa ja surumielisyyttä,\nvaikka heidän olikin hyvä olla.\n\nBasia kohotti ensimmäisenä katseensa mieheensä ja nähdessään, että\ntämän silmät olivat auki, hän kysyi:\n\n— Michalku, etkö nuku?\n\n— Ihmeellistä, ettei ollenkaan nukuta.\n\n— Onko sinun hyvä tässä?\n\n— On. Entä sinun?\n\nBasia alkoi heilutella vaaleakiharaista päätään.\n\n— Oi, Michalku, on niin ihmeen hyvä! Kuulitko, mitä mies tuolla lauloi?\n\nJa hän toisti laulun loppusanat:\n\n    »Mieron tiellekin iloiten kuolisin,\n           kun olen sinun!»\n\nTuli hetken äänettömyys, jonka keskeytti pieni ritari:\n\n— Baška, — sanoi hän. — Kuulehan, Baška!\n\n— Mitä, Michalku?\n\n— Totta puhuen meidän on hirveän hyvä olla yhdessä, ja minä ajattelen,\nettä jos toinen meistä saisi surmansa, niin toinen murehtisi\nmäärättömästi.\n\nBasia ymmärsi varsin hyvin, että pieni ritari sanoessaan: »jos toinen\nmeistä saisi surmansa», sensijaan että olisi sanonut: »kuolisi» —\najatteli itseään. Hänen mieleensä välähti, että Michal kenties ei luule\npääsevänsä hengissä tästä piirityksestä ja tahtoo valmistaa häntä\nsiihen. Kauhea aavistus kouristi hänen sydäntään, ja hän sanoi pannen\nyhteen kätensä:\n\n— Michal, armahda itseäsi ja minua!\n\nPienen ritarin ääni ilmaisi jonkin verran liikutusta, vaikka olikin\nrauhallinen.\n\n— Katsohan, Baška, sinä et ole oikeassa, — sanoi hän, — sillä\njärkevästi ajatellen: mitä on oikeastaan tämä ajallinen elämä? Mitä\ntoimittaa täällä käännellä päätään? Kenelle riittää täällä se, että\nsaa nauttia onnesta ja lemmestä, kun kaikki on niin haurasta kuin\nkuivettunut oksa?\n\nMutta Basia alkoi täristä itkusta ja toisteli:\n\n— En tahdo, en tahdo, en tahdo!\n\n— Toden totta, sinä et ole oikeassa, — sanoi pieni ritari uudestaan.\n— Kas, tuolla ylhäällä, tuon hiljaisen kuun tuolla puolen, on ikuisen\nonnen maa. Semmoisesta kannattaa puhua! Ken niille niityille pääsee,\nhän vasta huoahtaa kuin pitkän matkan kuljettuaan ja nauttii siellä\nrauhaa. Kun minun hetkeni tulee (semmoistahan on sotilaan elämä),\nniin sinun pitää sanoa itsellesi: »Ei se mitään ole!» Sinun on\nyksinkertaisesti sanottava itsellesi: »Michal on lähtenyt matkalle,\ntosin kauas, kauemmas kuin on täältä Liettuaan, mutta ei se mitään,\nsillä minä lähden hänen jälkeensä.» No, no, Baška, ole hiljaa, älä\nitke! Ken ensimmäisenä lähtee, se valmistaa toiselle asuntoa, siinä\nkoko juttu.\n\nTällä hetkellä hänelle ikäänkuin avautuivat nähtäväksi tulevat\ntapahtumat, sillä hän nosti silmänsä kirkasta kuuta kohti ja jatkoi:\n\n— Mitä on ajallinen elämä! Otaksukaamme, että minä olen jo siellä.\nSilloin joku kolkuttaa taivaan porttia. Pyhä Pietari avaa. Minä katson:\nkuka tulee? Minun Basiani! Hyväinen aika! Silloinpa minä hypähdän hänen\nluokseen ja huudahdan! Hyvä Jumala! En löydä sanoja! Eikä ole itkua,\non vain iankaikkinen ilo, eikä ole pakanoita, ei tykkejä, ei miinoja\nmuurien alla, on ainoastaan rauhaa ja onnea! Hei, Baška, muista: ei se\nmitään ole!\n\n— Michal, Michal! — hoki Basia yhä.\n\nJa taas syntyi hiljaisuus, jota häiritsivät vain kaukaiset,\nyksitoikkoiset moukarin kalahtelut.\n\nViimein Wolodyjowski lausui:\n\n— Baška, rukoilkaamme nyt!\n\nJa nämä kaksi sielua, jotka olivat puhtaita kuin kyynelet, alkoivat\nrukoilla. Heidän rukoillessaan laskeutui rauha kummankin mieleen;\nsitten sai uni vallan, ja he nukkuivat aamunkoittoon asti.\n\nVarhain aamulla Wolodyjowski saattoi Basian sillalle, joka yhdisti\nvanhan linnan kaupunkiin, ja sanoi poistuessaan hänelle:\n\n— Muista, Baška, ei se mitään ole!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nTykkien jyrinä alkoi heti aamun koittaessa taas tärisyttää linnoja\nja kaupunkia. Turkkilaiset olivat saaneet kaivetuksi jo viidensadan\nkyynärän pituisen juoksuhaudan, joka kulki linnan suuntaan ja yhdessä\nkohden tunkeutui aivan muurin juurelle. Tuosta juoksuhaudasta tuiski\nherkeämättä muurille janitšaarien kiväärituli.\n\nPiiritetyt käyttivät suojanaan villoilla täytettyjä nahkapusseja,\nmutta turkkilaisten valleilta sinkoili yhtämittaa pommeja ja\nkranaatteja, minkä vuoksi miehiä kaatui paljon tykkien ääreen. Erään\ntykin luona surmasi kranaatti samalla kertaa kuusi Wolodyjowskin\njalkaväen miestä, toisten luona kaatui tykkimiehiä. Iltaan mennessä\nolivat päälliköt tulleet vakuutetuiksi siitä, että oli mahdotonta\nkauemmin pitää puoliaan, etenkin kun turkkilaisten miinat saattoivat\nräjähtää millä hetkellä hyvänsä. Senvuoksi poistuivat yöllä kaikki\nratsumestarit joukkoineen vanhaan linnaan, jonne ennen aamua saatiin\nviedyksi, kiivaan ammunnan yhä jatkuessa, kaikki tykit sekä ruuti- ja\nelintarvevarastot. Koska vanha linna oli rakennettu kalliolle, saattoi\nse kauemmin pitää puoliaan, sen alle kun oli paljon vaikeampi laittaa\nmiinoja. Kun Wolodyjowskin mielipidettä kysyttiin sotaneuvottelussa,\nniin hän sanoi olevansa valmis puolustautumaan vanhassa linnoituksessa\nkokonaisen vuoden, jos vain ei kukaan ryhdy keskusteluihin vihollisen\nkanssa. Hänen sanansa tulivat kaupunkilaisten tietoon ja rohkaisivat\nsuuresti mieliä, sillä tiedettiin, että pieni ritari pitää sanansa,\nvaikka hänen olisi maksettava se hengellään.\n\nEnnenkuin uudesta linnasta lopullisesti poistuttiin, laitettiin sen\nkeskustan ja molempien ulkonemien alle voimakkaat miinat. Miinat\nräjähtivät kovasti pamahtaen keskipäivän tienoissa, mutta eivät\ntuottaneet sanottavaa vahinkoa turkkilaisille, koska nämä eilisestä\nkokemuksestaan viisastuneina eivät vielä olleet uskaltaneet vallata\nhylättyä kaupunkia. Uuden linnan jäännöksistä muodostui valtava\nrauniokasa. Nämä rauniot tosin vaikeuttivat vanhaan linnaan pääsyä,\nmutta antoivat sensijaan suojaa ampujille ja — mikä oli vielä pahempi\n— miinankaivajille, jotka pelästymättä mahtavaa kalliota alkoivat\nlaittaa uutta miinaa. Tätä työtä valvoivat taitavat italialaiset ja\nunkarilaiset insinöörit, jotka olivat sulttaanin palveluksessa, ja työ\nedistyi hyvin. Piiritetyt eivät voineet »pitää kurissa» vihollista\ntykeillä eikä musketeilla, sillä tämä ei ollut näkyvissä.\n\nWolodyjowski alkoi jo suunnitella uloshyökkäystä, mutta sellaista ei\nvoinut tehdä heti. Sotamiehet olivat liian väsyneitä. Rakuunat olivat\nsaaneet oikeaan olkapäähänsä pyssynperästä mustelmia, jotka olivat\nlimpun kokoisia. Muutamat heistä suorastaan eivät kyenneet liikuttamaan\nkättään; toiselta puolen taas oli ilmeistä, että jos miinoitustyö saa\nvielä jatkua häiriöttä jonkin aikaa, niin linnan pääportti ehdottomasti\nräjähdytetään ilmaan.\n\nAavistaen tämän Wolodyjowski antoi luoda portin taakse korkean vallin\nja rohkeuttaan menettämättä hän sanoi:\n\n— Mitäpä siitä! Jos portti lentää ilmaan, niin puolustaudumme vallin\nsuojassa; jos vallikin lentää ilmaan, niin sitä ennen olemme tehneet\njo toisen — ja niin edespäin, niin kauan kuin meillä on kyynäränkään\nverran maata jalkojemme alla.\n\nMutta Podolian kenraali, joka oli menettänyt kaiken toivon, kysyi:\n\n— Entä kun ei enää ole kyynärääkään?\n\n— Silloin ei enää ole meitäkään! — vastasi pieni ritari.\n\nWolodyjowski käski heittelemään vihollisten sekaan käsikranaatteja, ja\nne tekivätkin paljon tuhoa. Taitavimmaksi tässä toimessa osoittautui\nluutnantti Dębiński, joka surmasi lukemattomia turkkilaisia, kunnes\nkranaatti sattui räjähtämään hänen kädessään ja repäisi sen kokonaan\npois. Samalla tavalla menetti henkensä myös kapteeni Szmit. Monet\njoutuivat tykkitulen uhriksi, monet saivat surmansa käsiaseista\njanitšaarien ampuessa uuden linnan raunioitten suojassa. Tällä aikaa\nammuttiin sangen vähän linnan tykeillä, ja se sai kaupunkilaiset\nvähitellen hämmästymään.\n\n— Koska eivät ammu, niin nähtävästi itse herra Wolodyjowskikin on\nalkanut epäillä puolustautumismahdollisuutta, — se oli yleinen\nmielipide.\n\nSotilaista ei kukaan uskaltanut ensimmäisenä lausua julki, että enää\nei ollut muuta tehtävissä kuin koettaa saada mahdollisimman edulliset\nantautumisen ehdot; mutta piispa, jota ei mikään sotilaskunnia sitonut,\nesitti empimättä tämän käsityksen kaikkien kuultavaksi.\n\nLähetettiin kuitenkin ensin Wasilkowski kenraalin luo saamaan tietoa\nasiain tilasta linnassa. Kenraali lausui:\n\n— Minun käsitykseni mukaan linna ei voi kestää iltaankaan asti, mutta\ntäällä ollaan asiasta toista mieltä.\n\nKun tämä myös kirjallisesti annettu vastaus oli luettu, alkoivat\nsotilaatkin puhua:\n\n— Olemme tehneet mitä olemme voineet, ei kukaan täällä ole säästänyt\nitseään, mutta mikä on mahdotonta, se on mahdotonta, — täytyy ryhtyä\nneuvottelemaan vihollisen kanssa.\n\nNämä sanat levisivät kaupungille ja saivat aikaan suurta liikehtimistä.\nRaatihuoneen edustalle kokoontui rauhaton, äänetön kansanjoukko, joka\npikemminkin oli haluton kuin halukas neuvotteluihin. Muutamat rikkaat\narmeenialaiset kauppiaat iloitsivat salaa sydämessään piirityksen\npäättymisestä, koska sitten taas alkaa kaupankäynti; mutta muut\narmeenialaiset, jotka olivat asuneet jo kauan Puolassa ja siihen\nsuuresti kiintyneet, samoinkuin puolalaiset ja ukrainalaiset, tahtoivat\njatkaa vastarintaa.\n\n— Jos olisi ollut antauduttava, niin se olisi pitänyt tehdä heti, —\nmuristiin siellä täällä, — sillä silloin olisi voinut sopia edullisista\nehdoista, mutta nyt tulevat ehdot olemaan armottomat, ja senvuoksi on\nparempi hautautua raunioihin.\n\nJa tyytymättömyyden murina tuli yhä voimakkaammaksi. Mutta yht'äkkiä se\nvaihtui innostuksen huutoon ja eläköön-huutoihin:\n\nMitä oli tapahtunut? Torille oli ilmestynyt Wolodyjowski ja hänen\nmukanaan Humiecki, jotka kenraali oli vartavasten lähettänyt tekemään\nitse selkoa linnoituksen asemasta. Kansanjoukon valtasi innostus.\nJotkut huusivat aivan kuin jos turkkilaiset jo olisivat syöksyneet\nkaupunkiin; toiset saivat kyyneliä silmiinsä nähdessään ihaillun\nritarin, johon tavattomat vaivat olivat lyöneet leimansa. Hänen\nkasvonsa olivat mustuneet ruudinsavusta ja laihtuneet, silmät punaiset\nja kuopalla, mutta hän oli iloisen näköinen. Kun hän ja Humiecki\nviimein olivat päässeet tunkeutumaan väkijoukon läpi raatihuoneelle ja\nheitä oli siellä riemuiten tervehditty, lausui piispa heti:\n\n— Rakkaat veljet! _Nec Hercules contra plures!_ Herra kenraali on jo\nkirjoittanut meille, että teidän on pakko antautua.\n\nHumiecki, joka oli sangen vilkas mies ja myös ylhäistä syntyperää,\nvastasi terävästi kansanjoukkoon katsahtamatta:\n\n— Herra kenraali on päästään pyörällä; hänellä on vain se ansio, ettei\nsäästä sitä. Puolustusasiassa annan puheenvuoron herra Wolodyjowskille,\nsillä hän osaa paremmin tehdä siitä selkoa.\n\nKaikkien katseet kääntyivät pieneen ritariin. Hänen keltaiset viiksensä\nliikahtivat ja hän lausui:\n\n— Hyväinen aika! Kuka täällä puhuu antautumisesta? Emmekö ole vannoneet\nelävälle Jumalalle, että kaadumme viimeiseen mieheen?\n\n— Olemme vannoneet tekevämme voitavamme ja sen kaiken olemme tehneet! —\nvastasi piispa.\n\n— Jokainen vastatkoon siitä, mitä on luvannut! Minä ja Ketling olemme\nvannoneet, ettemme eläissämme anna linnaa viholliselle, emmekä sitä\nannakaan, sillä jos minun velvollisuuteni ritarina on pitää jokaiselle\nihmiselle antamani lupaus, niin kuinka ei sitten Jumalalle, joka\nmajesteettisuudessaan on meidän kaikkien yläpuolella!\n\n— Entä miten on linnan laita? Olemme kuulleet, että portin alla on\nmiina. Kauanko kestämme? — kysyivät useat äänet.\n\n— Miina on portin alla tai tulee olemaan, mutta onpa portin edessä\nmyös oivallinen valli, ja olen käskenyt kuljettaa sille pyssyjä.\nRakkaat veljet! Kautta Kristuksen haavojen, ajatelkaahan, että jos\nantaudutaan, niin joutuvat kirkkomme pakanain käsiin ja he muuttavat\nne omiksi moskeoikseen harjoittaakseen niissä saastaisia menojaan!\nKuinka te puhuttekaan niin kevyesti antautumisesta! Kuinka omatuntonne\nsallii teidän avata portit isänmaan sydämeen? Minä olen linnassa enkä\npelkää miinoja, mutta te pelkäätte niitä täällä kaupungissa pitkän\nmatkan päässä. Hyvä Jumala! Emme antaudu niin kauan kuin olemme\nhengissä! Jääköön tämän linnan puolustuksen muisto jälkipolvien mieleen\nsamoinkuin Zbaražin puolustuksen!\n\n— Turkkilaiset tekevät linnasta soraläjän! — sanoi jokin ääni.\n\n— Tehkööt! Voi soraläjälläkin puolustautua! Nyt loppui pienen ritarin\nkärsivällisyys.\n\n— Ja rauniokasallakin minä puolustaudun, niin totta kuin Jumala minua\nauttakoon! Sanon teille: linnoitusta en anna! Kuuletteko?\n\n— Ja saatat kaupungin turmioon? — kysyi piispa.\n\n— Mieluummin niinkin kuin annan sen siirtyä turkkilaisille! Olen\nvannonut! Enempää en tuhlaa sanoja, vaan palaan tykkien pariin, sillä\nne puolustavat Puolaa eivätkä kaupittele sitä!\n\nTämän sanottuaan hän poistui raatihuoneelta, ja samoin teki Humieki\npaiskaten lähtiessään ovea. Molemmat pitivät kiirettä, sillä heistä\noli todella parempi raunioitten, ruumiitten ja luotien keskellä kuin\nheikkouskoisten ihmisten seurassa..\n\nMatkalla saavutti heidät Makowiecki.\n\n— Michal, — sanoi hän, — sano suoraan, puhuitko noin vain\nrohkaistuksesi muita, vai aiotko todella pitää puoliasi linnassa?\n\nPieni ritari kohautti olkapäitään...\n\n— Kautta Jumalan! Kunhan kaupunki ei antautuisi; minä puolustaudun\nvuoden!\n\n— Miksi ette ammu? Ihmiset ovat siitä pelästyneet ja senvuoksi puhuvat\nantautumisesta.\n\n— Senvuoksi emme ammu, koska heittelemme käsikranaatteja, jotka ovat\ntuottaneet suurta tuhoa miinoitustyöläisille.\n\n— Kuule, Michal, onko teillä linnassa sellaista tykkiä, joka kantaa\nUkrainan portin taakse? Jos turkkilaiset (josta Jumala varjelkoon!)\nsyöksyvät kaupunkiin, niin ne valtaavat portit. Minä vahdin porttia\nkaikin voimin, mutta kun käytettävänäni ei ole sotamiehiä, vaan\nainoastaan porvareita, niin en selviä.\n\nSiihen vastasi pieni ritari:\n\n— Älä ole huolissasi, rakas veli! Olen jo suunnannut sinne viisitoista\ntykkiä. Myöskin linnan suhteen olkaa aivan levollisia. Emme vain pidä\nitse puoliamme, vaan lähetämme tarpeen tullen teillekin porttien luo\napuväkeä.\n\nTämän kuultuaan Makowiecki tuli hyvin iloiseksi ja aikoi jo poistua,\nkun pieni ritari pidätti häntä ja kysyi vielä:\n\n— Sano, koska olet useammin siellä neuvotteluissa läsnä, tahtoivatko\nhe ainoastaan koetella meitä vai aikovatko todellakin antaa Kamienecin\nsulttaanin käsiin?\n\nMakowiecki painoi päänsä alas.\n\n— Michal, — sanoi hän, — sano sinä nyt suoraan, eikö kaiken kuitenkin\nole pakko päättyä siihen! Jonkin aikaa teemme vastarintaa, viikon,\nkaksi, kuukauden, kaksi kuukautta, mutta loppu siitä tulee kuitenkin.\n\nWolodyjowski katsahti häneen synkästi, kohotti sitten kätensä ja\nhuudahti:\n\n— Oletko sinäkin, Brutus, minua vastaan? Haa! Itse saatte silloin syödä\nhäpeänne, sillä minä en ole moiseen ruokaan tottunut!\n\nJa he erosivat katkerin mielin.\n\nVanhan pääportin alla oleva miina räjähti kohta Wolodyjowskin\nsaavuttua. Tiiliä ja kiviä lenteli, pöly- ja savupilviä pöllähteli.\nKauhu valtasi hetkeksi tykkimiesten sydämet. Turkkilaiset työntyivät\nheti aukkoon aivan niinkuin lammaslauma syöksyy avoimesta ovesta\nnavettaan paimenen ajaessa sitä takaapäin piiskallaan.\n\nMutta Ketling lähetti tähän joukkoon kartesseja kuudesta tykistä, jotka\noli jo ennakolta varattu vallille; ampui kerran, toisen ja kolmannen\nja lakaisi heidät pois pihalta. Wolodyjowski, Humiecki, Myśliszewski\ntulivat avuksi jalkaväen ja rakuunain kera, jotka täyttivät vallin\nniin tiheään kuin kärpäset peittävät kuumana päivänä härän tai hevosen\nraadon. Alettiin ampua musketeilla ja rihlapyssyillä. Luoteja putoili\nvallille kuin sadepisaroita tai niinkuin jyviä, joita voimakas\ntalonpoika syytää ylöspäin.\n\nTurkkilaisia kihisi uuden linnan raunioissa: jokaisessa syvennyksessä,\njokaisen kivimöhkäleen takana, jokaisessa rauniokolossa oli niitä\nkaksi kolme, kuusi, kymmenen, ja he ampuivat hetkeäkään levähtämättä.\nChotimin suunnalta tuli heille yhä uusia apujoukkoja. Rykmentti\ntoisensa jälkeen saapui, painautui raunioihin ja avasi heti tulen.\nKoko uusi linna oli ikäänkuin päällystetty turbaaneilla. Väliin\nnuo turbaanipäiset joukot kohosivat yht'äkkiä pystyyn ja juoksivat\nhurjasti huutaen porttiaukkoa kohti mutta silloin otti myös Ketling\npuheenvuoron; tykkien möreä ääni vaimensi tuliluikkujen paukkeen,\nja kartessit lensivät viheltäen ja peloittavasti räsähdellen tuohon\njoukkoon, kaatoivat sen pitkäkseen maahan ja täyttivät aukon\nvärähtelevällä ihmislihakasalla. Neljästi hyökkäsivät janitšaarit, ja\nneljästi torjui Ketling heidät hajoittaen kuin myrskytuuli hajottaa\nlehtikasan. Itse hän seisoi tulen, savun, lentelevien maakokkareiden ja\nräjähtelevien kranaattien keskellä kuin sodan enkeli. Hänen katseensa\noli suunnattu rikkiräjähdytetyn portin aukkoon, eikä hän kirkkaalla\notsallaan kuvastunut vähintäkään huolestumista. Väliin hän otti\ntykkimieheltä sytyttimen ja laukaisi tykin, väliin varjosti silmiään\nkädellään ja katsoi, millaista jälkeä laukaus teki, väliin taas kääntyi\nhymyillen puolalaisten upseerien puoleen ja sanoi:\n\n— Eivät pääse!\n\nEi koskaan ole hurjaa hyökkäystä lyöty noin raivoisasti takaisin.\nUpseerit ja sotamiehet kilpailivat keskenään. Noitten miesten huomio\nnäytti kiintyvän kaikkeen, ainoastaan kuolemaan he eivät kiinnittäneet\nmitään huomiota. Mutta kuolema niitti runsaan sadon. Kaatui Humiecki,\nkaatui Mokoszycki, kijanien päällikkö. Vaikerrellen tarttui rintaansa\nvalkohapsinen Kaluszowski, Wolodyjowskin vanha ystävä, soturi, joka\noli lauhkea kuin lammas, uljas kuin leijona. Wolodyjowski kannatti\nkaatuvaa, mutta tämä sanoi:\n\n— Anna kätesi, anna pian kätesi!\n\nSitten hän lisäsi:\n\n— Jumalan kiitos!\n\nJa hänen kasvonsa tulivat yhtä valkoisiksi kuin hänen partansa ja\nviiksensä.\n\nTämä tapahtui neljännen hyökkäyksen edellä. Muuan janitšaarijoukko\noli tällöin päässyt porttiaukkoon tai oikeastaan ei ollut päässyt\npoistumaan, koska heittokeihäitä lenteli kovin tiheään. Heidän\nkimppuunsa syöksyi jalkaväen etunenässä Wolodyjowski, ja heidät\nsurmattiin silmänräpäyksessä pyssynperillä ja tikareilla.\n\nKului tunti toisensa jälkeen, mutta taistelu jatkui yhtä kiihkeänä.\nKaupungille levisi tieto tästä sankarillisesta puolustuksesta herättäen\ninnostusta ja taistelunhalua. Puolalaiset porvarit, varsinkin nuori\nväki, alkoivat katsellen toisiaan ja innostaen toinen toistaan huudella\nkaupungilla:\n\n— Menkäämme auttamaan linnaa! Mennään! Mennään! Emme anna veljiemme\ntuhoutua! Eteenpäin, pojat!\n\nTämmöisiä huutoja kaikui torilla ja porttien luona, ja pian lähti\nliikkeelle siltaa kohti muutamasatamiehinen joukko, jolla oli aseina\nminkä mitäkin, mutta rohkeutta sydämessä. Turkkilaiset suuntasivat\nsitä kohti kauhean tulen aiheuttaen suurta mieshukkaa, mutta osa\npääsi sillan yli ja alkoi heti innokkaasti valleilla ottaa osaa\ntaistelutoimiin.\n\nViimein, saatiin turkkilaisten neljäs hyökkäys torjutuksi ja\naiheutettiin heille niin suuria tappioita, että näytti vihdoinkin\ntulevan hetkisen levähdys. Turha toivo! Janitšaarikiväärien pauketta\njatkui iltaan asti. Vasta illan tultua tykit vaikenivat ja turkkilaiset\nlähtivät uuden linnan raunioista pois. Eloon jääneet upseerit lähtivät\nheti valleilta toiselle puolelle. Hukkaamatta hetkeäkään käski\npieni ritari täyttää portin aukon millä vain voi, kuten pölkyillä,\nrisukimpuilla, kivilohkareilla, mullalla. Jalkaväki, vapaaehtoiset,\nrakuunat, rivimiehet ja upseerit työskentelivät kilpaa tasa-arvoisina.\nSaattoi odottaa turkkilaisten tykkien alkavan uudelleen toimia millä\nhetkellä hyvänsä, mutta muuten tämä päivä oli tuottanut suuren voiton\npiiritetyille. Kaikkien kasvot olivat kirkkaat, ja mielessä paloi\ntaisteluhalu ja uusien voittojen toivo.\n\nTyön päätyttyä Ketling ja Wolodyjowski pistivät kätensä toistensa\nkainaloon, kiersivät tarkastamassa toria ja muureja, kurkistivat\nrintavarustusten yli nähdäkseen uuden linnan pihan ja iloitsivat riitä,\nettä kuoleman saalis vihollisten joukossa oli niin runsas.\n\n— Siellä on ruumis ruumiin vieressä! sanoi pieni ritari osoittaen\nraunioita. — Ja portin aukon kohdalla on sellaiset ruumiskasat, että\nvoisi asettaa tikapuut niitä vastaan. Ketling! Se on sinun tykkiesi\ntyötä!...\n\n— Vielä parempi asia on se, — vastasi ritari, — että saimme noin hyvin\ntukituksi tuon aukon. Turkkilaisilta on tie suljettu ja heidän on\nasetettava uusi miina. Vihollisen sotavoimat ovat ehtymättömät kuin\nmeri, mutta tällaisen piirityksen täytyy kuukauden tai parin kuluttua\ntympäistä heitä.\n\n— Siihen mennessä lähettää hetmani apua. Tulipa muuten mitä tahansa,\nniin meitä sitoo valamme, — sanoi pieni ritari.\n\nSamassa he katsoivat toisiaan silmiin, ja senjälkeen Wolodyjowski kysyi\nhiljempää:\n\n— Oletko tehnyt sen, mistä puhuin sinulle?\n\n— Kaikki on valmiina, — kuiskasi Ketling vastaan, — mutta luulen, ettei\nniin pitkälle tarvitse mennä, sillä voimme todellakin pitää täällä\npuoliamme vielä sangen kauan ja saada monta sellaista päivää kuin tämä.\n\n— Suokoon Jumala sellaisen jo huomenna! — Amen! — vastasi Ketling\nluoden silmänsä taivaaseen.\n\nHeidän keskustelunsa keskeytti tykkien pauke. Kranaatteja alkoi taas\nlennellä linnaa kohti. Muutamat räjähtivät kuitenkin ilmassa ja\nsammuivat heti kun kesäiset salamat.\n\nKetling katseli tuntijan silmin.\n\n— Tuolla vallilla, mistä nyt juuri ammutaan, — sanoi hän, — ovat\nkranaattien sytyttimet liian paksun rikkikerroksen peitossa.\n\n— Jo alkaa näkyä savua muiltakin valleilta! — vastasi Wolodyjowski.\n\nNiin olikin asia. Samoinkuin koiran haukahtaessa yön hiljaisuudessa\ntoiset alkavat vastata sille ja lopulta koko kylä kaikuu haukunnasta,\n—; niin nyt yksi tykki turkkilaisten varustuksilla herätti kaikki\nmuut lähellä olevat tykit, ja piiritettyä kaupunkia ympäröi\nkranaattikiehkura. Tällä kertaa ammuttiin etupäässä kaupunkia eikä\nlinnaa Sen sijaan kuului kolmelta puolelta miinankaivajain kalkutusta.\nVaikka mahtava kallio teki miinoitustyön miltei ylivoimaiseksi, niin\nnähtävästi turkkilaiset olivat vakaasti päättäneet lennättää tuon\nkalliolinnan ilmaan.\n\nKetlingin ja Wolodyjowskin käskystä alettiin uudelleen heitellä\nkäsikranaatteja siihen suuntaan, mistä moukarien kalahtelua\nkuului. Mutta yöllä oli mahdotonta saada selville, tuottiko tämä\npuolustustoimenpide mitään vahinkoa piirittäjille. Sitäpaitsi kaikkien\nkatseet ja huomio olivat kääntyneet kaupunkiin, jonka yläpuolella\nlenteli kokonainen parvi tulilintuja. Muutamat kranaatit räjähtivät\nilmassa, mutta toiset piirtäen tulikäyrän taivaalle putosivat talojen\nkattojen väliin. Yht'äkkiä leimahti veripunainen valo eri paikoissa\nkeskellä pimeyttä. Palamaan oli syttynyt Pyhän Katariinan kirkko, Pyhän\nYrjön kirkko ukrainalaisessa korttelissa, ja kohta sen jälkeen syttyi\nmyös armeenialainen kirkko, jossa muuten palo oli alkanut jo päivällä,\nmutta joka nyt kranaattien uudelleen sytyttämänä paloi taas. Tulipalo\ntuli joka hetki yhä voimakkaammaksi ja valaisi koko ympäristön. Huuto\nkuului kaupungista vanhaan linnaan asti. Olisi voinut luulla koko\nkaupungin palavan.\n\n— Tämä on huono juttu, — sanoi Ketling, — sillä se lamauttaa porvarien\nrohkeuden.\n\n— Palakoon vaikka kaikki, — vastasi pieni ritari, — kunhan vain pysyy\nmurtumatta kaiho, jolla voi puolustautua!\n\nHuudot tulivat yhä kovemmiksi. Kirkosta oli tuli levinnyt\narmeenialaisten omistamiin, torin laitaan rakennettuihin\nvarastohuoneisiin, joissa oli arvokasta tavaraa. Siellä paloi suuria\nrikkauksia: kultaa, hopeaa, mattoja, turkiksia ja kalliita kankaita.\n\nVähän ajan kuluttua alkoi näkyä tulenkielekkeitä minkä missäkin talojen\nyllä.\n\nWolodyjowski tuli hyvin levottomaksi.\n\n— Ketling! — sanoi hän. — Valvo kranaattien heittelyä ja häiritse\nparhaasi mukaan miinoitustöitä. Minä ratsastan kaupunkiin, sillä\nminua huolestuttaa dominikaaninunnien kohtalo. Jumalan kiitos, että\nvihollinen antaa linnan olla rauhassa, niin että voin poistua...\n\nLinnassa ei sillä hetkellä todellakaan ollut paljon tehtävää. Pieni\nritari nousi ratsun selkään ja lähti. Hän palasi vasta kahden tunnin\nkuluttua mukanaan Muszalski, joka jo oli parantunut Hamdin iskemästä\nhaavasta ja tuli nyt linnaan sillä mielellä, että voi hyökkäysten\naikana jousellaan tuottaa melkoista tuhoa pakanoille ja saada siitä\nkunniaa.\n\n— Terve! — sanoi Ketling. — Olin jo levoton. Miten ovat asiat siellä\ndominikaaneilla?\n\n— Kaikki hyvin, — vastasi pieni ritari. — Ei yksikään kranaatti ole\nosunut sinne. Se on rauhaisa ja turvallinen paikka.\n\n— Jumalan kiitos! Eikö Krzysia siellä ole peloissaan?\n\n— Hän on yhtä rauhallinen kuin kotonaan. Hän ja Baška istuskelevat\nsamassa kammiossa, ja herra Zagloba on heidän kanssaan. Siellä on myös\nNowowiejski, joka on tullut tajuihinsa. Hän pyrki mukaani linnaan,\nmutta ei kestä vielä jaloillaan kuin vähän aikaa kerrallaan. Ketling,\nmene sinä nyt sinne, minä hoidan sinun tehtäväsi!\n\nKetling syleili Wolodyjowskia, sillä kovin teki hänen mielensä rakkaan\nKrzysian luo. Hän käski heti tuoda hevosensa. Mutta ennenkuin se\ntuotiin, hän kyseli vielä pieneltä ritarilta, mitä kaupunkiin kuului.\n\nKaupunkilaiset sammuttavat tulipaloja sangen rohkeasti, — vastasi pieni\nritari, — mutta rikkaat armeenialaiset kauppiaat, joiden varastot\npalavat, ovat lähettäneet piispan luo lähetystön vaatimaan kaupungin\nantautumista. Kuultuani tämän minä menin heidän neuvottelukokoukseensa,\nvaikka olinkin päättänyt olla niihin enää menemättä. Siellä annoin\nkorvapuustin eräälle, joka kiivaimmin vaati antautumista, minkä\njohdosta piispa oli minulle vihainen. Huonosti ovat asiat, veli! Arkuus\nalkaa siellä yhä enemmän saada valtaa, ja yhä vähemmän he antavat\narvoa meidän puolustautumisalttiudellemme. Eivät kiitä siellä meitä,\nvaan moittivat sanoen, että suotta saatamme kaupungin turmioon. Kuulin\nmyös, että Makowieckin kimppuun oli käyty siitä, syystä, että hän oli\nvastustanut neuvotteluja. Itse piispa oli sanonut hänelle: »Emme luovu\nuskostamme emmekä kuninkaastamme, ja mitä hyötyä on enää puolustuksen\njatkamisesta? Siitä seuraa vain (sanoi), että häväistään pyhäkköjä,\nraiskataan viattomia neitoja ja viedään viattomat lapset vangeiksi.\nMutta tekemällä sopimuksen (sanoi) voimme vielä turvata heidät sekä\nsaada taatuksi itsellemme vapaan poispääsyn.» Näin oli puhunut piispa,\nmutta herra kenraali oli vain nyökytellyt päätään ja toistellut:\n»Mieluummin tahtoisin kuolla, mutta totta tuo on!»\n\n— Tapahtukoon Jumalan tahto! — vastasi Ketling.\n\nWolodyjowski väänteli käsiään.\n\n— Ja jos tuo edes olisi totta! — huudahti hän. —Mutta Jumala on\ntodistajani, että me voimme vielä pitää puoliamme täällä!\n\nSamassa tuotiin ratsu. Ketling alkoi kiireesti nousta sen selkään, ja\nWolodyjowski sanoi hänelle:\n\n— Aja varovasti sillan yli, sillä siellä putoilee tiheään kranaatteja!\n\n— Tunnin kuluttua palaan, — sanoi Ketling. Hän lähti.\n\nWolodyjowski ja Muszalski lähtivät muureille.\n\nKolmessa paikassa heiteltiin käsikranaatteja, sillä kolmesta kohdasta\nkuului kaivaustyötä linnan vasemmalla sivustalla oli johtajana Lušnia.\n\n— Kuinka on? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— Huonosti, herra komendantti! — vastasi vääpeli, — yksi ryhmä on\njo kallion sisällä, ja ani harvoin vain miina-aukon suulla sattuu\nkranaatti tuottamaan jotakin häiriötä. Vähän olemme saaneet toimeen...\n\nMuissa paikoissa olivat asiat vielä huonommin, etenkin kun taivas\noli mennyt pilveen ja oli alkanut sade, joka kostutti kranaattien\nsytyttimet. Myös pimeys tuotti haittaa.\n\nWolodyjowski vei Muszalskin syrjään ja sanoi yht'äkkiä:\n\n— Kuulkaahan! Entäpä jos koettaisimme pakottaa nuo myyrät ulos\nkoloistaan?\n\n— Minusta se näyttää varmaan kuolemaan menolta, sillä varmasti on\nheidän turvanaan kokonaisia janitšaarirykmenttejä. Mutta eipä silti,\nkoetetaan vain!\n\n— Rykmenttejä on turvana, se on totta, mutta yö on hyvin pimeä ja\nheidät saa helposti hämmentymään. Ajatelkaahan vain: kaupungissa\ntuumitaan antautumista; miksi? Koska sanovat: »Allanne on miinoja, ette\nvoi pitää puolianne!» Kylläpä niiden suut tukkeutuvat, jos jo tänä\nyönä lähetetään heille tiedoitus: »Miinoja ei enää ole!» Kannattaako\ntämmöisen asian vuoksi panna henkensä vaaraan vai eikö kannata?\n\nMuszalski ajatteli hetkisen ja huudahti sitten:\n\n— Kannattaa! Totisesti kannattaa!\n\n— Yhdessä paikassa on vasta äsken aloitettu miinoitustyö, — sanoi\nWolodyjowski, — ja ne jätämme rauhaan, mutta kas tuolta ja tuolta\npuolelta ovat kaivaneet jo sangen paljon. Ottakaa te viisikymmentä\nrakuunaa, minä otan saman verran, ja koetamme kuristaa nuo kaivajat.\nHaluatteko?\n\n— Johan toki! Hyvä siitä tulee! Otanpa jonkin verran vankkoja nauloja\nmukaani; ehkäpä onnistumme matkan varrella naulaamaan jonkin heidän\ntykeistään.\n\n— En luule joutuvamme niin lähelle niitä, vaikka muutamat eivät olekaan\nkaukana, mutta ottakaa vain. Odottakaamme vain Ketlingiä, sillä hän\ntietää parhaiten, kuinka meitä voidaan hätätilassa, auttaa.\n\nKetling palasi lupaamaansa aikaan, minuuttiakaan myöhästymättä, ja\npuoli tuntia sen jälkeen lähestyi kaksi rakuunajoukkoa, viisikymmentä\nmiestä kummassakin, portin kohtaa ja alkoi hiljaa kiivetä toiselle\npuolelle. Sitten he katosivat pimeyteen. Ketling antoi vielä jonkin\naikaa heitellä kranaatteja, mutta sitten hän lopetti sen homman ja\nodotti. Hänen sydämensä löi rauhattomasti, sillä hän ymmärsi hyvin\nyrityksen uhkarohkeuden. Kului neljännes, puoli tuntia, tunti, olisi\nluullut yrittäjäin jo ennättäneen perille ja aloittaneen työnsä,\nmutta jos painoi korvansa maata vastaan, niin kuuli selvästi edelleen\nrauhallista kalsketta.\n\nYht'äkkiä kuului linnan alapuolelta vasemmalta pistolin laukaus, joka\nmuuten ilman kosteuden takia ja muun ammunnan paukkeen lomassa ei\nkuulunut kovinkaan voimakkaalta eikä kenties ollenkaan olisi herättänyt\nvarusväen huomiota, jollei samassa olisi syntynyt kauheata melua.\n\n— Perillä ovat! — ajatteli Ketling. — Mutta palaavatko?\n\nMutta sieltä kuului miesten huutoja, rumpujen Pärinää, pillien\nvihellystä, lopulta pyssyjen pauketta, nopeassa tahdissa, mutta\nilman järjestystä. Ammuttiin joka puolelta ja joukolla; nähtävästi\nriensi kokonaisia osastoja kaivaustyöläisten avuksi, mutta, kuten\nWolodyjowski oli aavistanutkin, janitšaarit olivat ymmällä ja joutuivat\nepäjärjestykseen ja peläten surmaavansa omia miehiään he huutelivat\ntoisilleen suurella äänellä ja ampuivat umpimähkään, osittain ilmaan.\n\nMelu ja ampuminen tuli hetki hetkeltä kovemmaksi. Samoinkuin\nverenhimoisten näätien tunkeuduttua yön hiljaisuudessa uneen\nvaipuneeseen kanalaan syntyy hiljaisessa rakennuksessa yht'äkkiä\ntavaton melu ja mekastus ja kaakatus, samoin syntyi yht'äkkiä linnan\nympärillä melskettä. Turkkilaiset alkoivat heitellä varustuksiltaan\nkranaatteja valaistakseen pimeyttä. Ketling suuntasi muutamia kymmeniä\ntykkejä turkkilaisten vartiojoukkoja kohti ja vastasi heidän toimiinsa\nkartessilla. Molemmat taistelevat puolet avasivat nyt tulen toisiaan\nvastaan. Kaupungissa alettiin soittaa hätäkelloa, sillä yleisesti\nluultiin turkkilaisten tunkeutuneen jo linnoitukseen. Turkkilaisten\nleirissä luultiin päinvastoin piiritettyjen hyökänneen ulos suurin\nvoimin samalla kertaa kaikkien miinoituspaikkojen kimppuun, ja yleinen\nhälyytys pantiin toimeen.\n\nYö auttoi Wolodyjowskin ja Muszalskin uhkarohkeata yritystä, sillä\noli hyvin pimeätä. Tykkien laukaukset ja kranaatit hälvensivät vain\nhetkeksi pimeyden, joka sen jälkeen oli entistäänkin synkempi. Lopulta\nalkoi taivaasta yht'äkkiä sade valua virtanaan. Ukkosen jyrinä\noli kovempi kuin ampumisen pauke, jyrähdykset kierivät ympyrässä,\nkumahtelivat, pamahtelivat ja synnyttivät kamalan kaiun kallioissa.\nKetling hypähti alas valleilta, juoksi muutamien kymmenien miesten\netunenässä portin kohdalle ja odotti.\n\nHänen ei tarvinnut odottaa kauan. Pian alkoi häämöttää tummia haamuja\nhirsien takaa, joilla aukko oli suljettu.\n\n— Kuka tulee? — huudahti Ketling.\n\n— Wolodyjowski! — kuului vastaus.\n\nJa molemmat ritarit syleilivät hetken kuluttua toisiaan.\n\n— No, millaista siellä oli? — kysyivät upseerit, joita juoksi yhä\nuseampia porttiaukolle.\n\n— Jumalan kiitos! Miinoittajat on hakattu maahan, heidän kojeensa\nrikottu ja heitetty hujan hajan, työn tulos kokonaan hävitetty.\n\n— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!\n\n— Onko Muszalski jo täällä?\n\n— Ei ole vielä.\n\n— Ehkäpä olisi mentävä hänen avukseen? Hyvät herrat, ketä haluttaa?\n\nMutta samassa syntyi uudelleen liikettä aukon luona. Muszalskin joukko\nsiinä palasi kiireesti ja huomattavasti pienentyneenä, sillä luodit\nolivat surmanneet heistä monta. He palasivat kuitenkin iloisina,\nsillä heidänkin yrityksensä oli onnistunut hyvin. Muutamat sotamiehet\ntoivat mukanaan kallion louhimisessa käytettäviä vasaroita, poria ja\nkaivertamia todistaakseen olleensa ihan miinan luona.\n\n— Entä missä on herra Muszalski? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— Tosiaan! Missä on herra Muszalski? — toistivat muutamat äänet.\n\nMainehikkaan jousimiehen mukana olleet miehet alkoivat katsella\ntoisiaan. Viimein muuan pahasti haavoittunut rakuuna lausui heikolla\näänellä:\n\n— Herra Muszalski on kaatunut. Näin hänen kaatuvan, minäkin kaaduin\nhänen viereensä, mutta nousin, kun taas hän jäi...\n\nRitarit tulivat hyvin murheellisiksi, kun kuulivat jousimiehen\nkuolemasta, sillä hän oli valtakunnan sotajoukkojen parhaita ritareita.\nRakuunalta tiedusteltiin vielä tarkemmin asiaa, mutta hän ei voinut\nvastata, sillä verta vuoti hänestä tulvimalla, ja pian hän vaipui\nmaahan kuin lyhde.\n\nRitarit alkoivat valitella Muszalskin kuolemaa.\n\n— Hänen muistonsa säilyy sotajoukossa, — sanoi Kwasibrodski, — ja ken\nelää tämän piirityksen jälkeen, hän ylistää Muszalskin nimeä.\n\n— Ei synny toista hänen veroistaan jousimiestä! — sanoi jokin ääni.\n\n— Hän oli Chreptiowin vahvakätisin mies, — sanoi pieni ritari. —\nHän painoi sormellaan taalerin rahan tuoreeseen lautaan kokonaan\nsisälle. Ainoastaan liettualainen herra Podbipięta on ollut häntä\nvahvempi, mutta tämä sai surmansa Zbarazissa eikä elossa olevista edes\nNowowiejskikaan vedä vertoja Muszalskille.\n\nSuuri, suuri vahinko, — sanoivat muut. — Ainoastaan entisaikaan syntyi\nsellaisia ritareita..\n\nNäin kunnioitettuaan jousimiehen muistoa he lähtivät vallille.\nWolodyjowski lähetti sanan viejän ilmoittamaan kenraalille ja\npiispalle, että miinat on hävitetty ja turkkilaiset miinoittajat\nsurmattu uloshyökkäyksen aikana.\n\nKaupungissa herätti uutinen suurta hämmästystä, mutta — kukapa olisi\nluullut! — myös salattua vastenmielisyyttä. Sekä kenraali että piispa\nolivat sitä mieltä, etteivät nämä hetkelliset voitot pelasta kaupunkia,\nvaan herättävät turkkilaisissa vain yhä raivoa. Niistä voisi olla\nhyötyä, jos niistä huolimatta suostuttaisiin antautumaan. Siksipä nämä\nmolemmat ylimmät johtajat päättivät jatkaa neuvotteluja.\n\nMutta ei Wolodyjowski eikä Ketling luullut hetkeäkään, että heidän\nlähettämänsä hyvä sanoma tuottaisi ainoastaan tämmöisiä seurauksia.\nHe olivat päinvastoin varmoja siitä, että nyt heikoimmatkin saavat\nrohkeutta sydämeensä ja kaikki innostuvat tekemään hurjasti vastarintaa\nviholliselle. Olihan mahdotonta vallata, kaupunki, ennenkuin linna oli\nvalloitettu, ja koska linna piti puolensa, vieläpä ahdisti vihollista,\nniin piiritetyillä kaupungin puoltajilla ei ollut vähintäkään syytä\nturvautua neuvotteluihin. Sekä elintarpeita että ampumavaroja oli\nriittävästi, ei tarvinnut muuta kuin vartioida kaupungin portteja ja\nsammuttaa tulipalot. Koko piirityksen aikana oli tämä pienen ritarin\nja Ketlingin riemullisin yö. Koskaan he eivät olleet niin vahvasti\ntoivoneet selviävänsä itse hengissä turkkilaisten piirityksestä ja\nvielä pelastavansa terveinä heille kalleimmat olennot.\n\n— Vielä pari rynnäkköä, — puhui pieni ritari, — ja, niin totta kuin\nJumala on taivaassa, turkkilaiset kyllästyvät ja koettavat sitten\nnäännyttää meidät nälkään. Mutta ruokavaroja on riittävästi. Eikä\nsyyskuu ole kaukana; parin kuukauden kuluttua alkavat sateet ja\npakkaset, eivätkä turkkilaiset joukot ole kovin kestävää sotaväkeä,\nkunhan kerran paleltuvat kelpo lailla, niin kyllä lähtevät.\n\n— Paljon siellä on sellaisia, jotka ovat kotoisin etiooppialaisista\nmaista, — vastasi Ketling, tai muista sellaisista paikoista, missä\npippuri kasvaa, ja niille tekee pienikin pakkanen tuhoja. Kaksi\nkuukautta me kestämme, vaikka pahimmassa tapauksessa turkkilaiset\nryntäilisivätkin. Havahtuuhan lopulta valtakuntammekin, ja vaikka\nherra hetmani ei saisikaan kootuksi suurta sotavoimaa, niin hän kiusaa\nturkkilaisia partioretkillä.\n\n— Ketling! Minusta tuntuu, ettei meidän viimeinen hetkemme vielä ole\nkäsissä.\n\n— Se on Jumalan vallassa, mutta minustakin tuntuu siltä, kuin eivät\nasiat menisi niin pitkälle.\n\n— Jollei satu kaatumaan niinkuin herra Muszalski. Niin, paha juttu!\nKovin pahoittelen herra Muszalskin menetystä, vaikka hän kuoli\nsankarikuoleman.\n\n— Suokoon Jumala meille yhtä kunniakkaan kuoleman, mutta ei sentään nyt\nheti, sillä sanonpa sinulle, Michal, että minun olisi sääli... Krzysiaa.\n\n— Ja minun Basiaa... No, me teemme rehellisesti parastamme, ehkäpä\nJumala on meille armollinen. Ihmeen iloiselta vain tuntuu mieleni!\nTäytyy tehdä huomennakin jotain kunnollista!\n\n— Turkkilaiset ovat laittaneet hirsistä puisia suojalaitteita\nvalleilleen. Olen ajatellut erästä keinoa, jota käytetään laivojen\nsytyttämiseen: käskystäni kostutetaan parhaillaan riepuja tervassa\nja toivon huomenna aamupäivällä saavani poltetuksi kaikki nuo\nturkkilaisten rakennelmat.\n\n— Haa! — huudahti pieni ritari. — Silloin järjestän uloshyökkäyksen.\nTulipalo aiheuttaa muutenkin hölmistymistä ja sen lisäksi ei heille\npistä päähänkään ajatus, että vielä hyökätään ulos. Kenties huomispäivä\non vielä parempi kuin tämä, Ketling...\n\nNäin he puhelivat, ja heidän rintansa paisui riemusta. Sitten he\nlähtivät levolle, sillä he olivat hyvin väsyksissä. Mutta pieni ritari\nei ollut nukkunut kolmeakaan tuntia, kun hänet herätti vääpeli Lušnia.\n\n— Herra komendantti, uutisia! — sanoi hän.\n\n— Mitä nyt? — huudahti herkästi heräävä sotilas hypähtäen\nsilmänräpäyksessä jaloilleen.\n\n— Herra Muszalski on tullut!\n\n— Hyväinen aika! Mitä sanot?\n\n— On tullut! Olin porttiaukon luona ja kuulin jonkun huutavan\npuolankielellä: »Älkää ampuko, se olen minä!» Katsoin ja näin herra\nMuszalskin palaavan janitšaarin puvussa.\n\n— Jumalan kiitos! — sanoi pieni ritari.\n\nHän riensi tervehtimään jousimiestä. Päivä alkoi jo sarastaa.\nMuszalski seisoi vallin toisella puolen valkoisessa, päähineessään ja\nsuomupanssarissaan siinä määrin oikean janitšaarin näköisenä, että oli\nvaikea uskoa silmiään.\n\nNähtyään pienen ritarin hän riensi tämän luo, ja he alkoivat tervehtiä\ntoisiaan iloisesti.\n\n— Me jo pidimme teitä kuolleena! — huudahti Wolodyjowski.\n\nPaikalle riensi muutamia muitakin upseereja; muun muassa Ketling.\nKaikki olivat peräti hämmästyneet ja alkoivat kilpaa kysellä\njousimieheltä, kuinka hän oli turkkilaispuvussa. Hän kertoi:\n\n— Kompastuin paluumatkalla kuolleeseen janitšaariin ja löin pääni\nmaassa olevaan kuulaan. Vaikka päässäni oli kova lakki, menin kuitenkin\nheti tainnoksiin, sillä tuon Hamdilta saamani iskun jälkeen ovat\naivoni kuitenkin vielä kovin herkät tuntemaan kolahduksia. Herään\nsitten tajuntaan; makaan kaatuneen janitšaarin päällä kuin vuoteessa.\nKoettelen päätäni, sitä kivistää hieman, mutta ulkonaista vammaa\nei ole. Otin hatun päästäni, sade vilvoitti päätä ja ajattelen:\nhyvä on! Sitten pälkähti mieleeni: entäpä jos otan tuon janitšaarin\nkoko sotilaspuvun ylleni ja menen turkkilaisten pariin? Minä puhun\nturkinkieltä yhtä hyvin kuin puolaa, eikä kukaan tunne minua siellä\npuheestani puolalaiseksi, vaan käyn täydestä janitšaarista. Menenpä\nkuuntelemaan, mitä puhuvat. Väliin minut kyllä valtasi pelko, sillä\nmieleeni muistui muinainen vankeusaikani, mutta menin sentään. Yö\noli pimeä, turkkilaisilla oli vain siellä täällä valoa, ja sanonpa\nteille, että kuljin siellä kuin omien miesten keskuudessa. Paljon\nniitä makasi juoksuhaudoissa peittojen alla; kävin sielläkin. Jokunen\nkysäisee minulta: »Mitä miilustat?» — Minä vastaan vain: »Ei nukuta!»\nToiset puhelivat ryhmissä piirityksestä. Ovat sangen toivottomia.\nOmin korvin kuulin, miten haukkuivat täällä olevaa Chreptiowin\nkomendanttia. (Tätä sanoessaan Muszalski kumarsi Wolodyjowskille.)\nToistan heidän _ipsissima verba_, sillä vihollisen moite on suurinta\nkiitosta. »Niin kauan kuin (sanoivat) tuo pikku koira (niin nuo\nlurjukset nimittivät teitä), niin kauan kuin tuo pikku koira puolustaa\nlinnaa, emme koskaan voi toivoa sitä saavamme haltuumme.» Toinen\nsanoo: »Häneen ei pysty luoti eikä rauta, kuolema henkii hänestä\nihmisiin kuin rutto.» Sitten alkoi koko joukko napista: »Me yksin\ntappelemme (puhuvat), muu sotajoukko ei tee mitään; nostoväki makailla\nlekottelee vain mahat pystyssä, tataarilaiset ryöstävät, spahit\nkuljeksivat markkinapaikoilla. Padišah puhuu meille: Rakkaat lampaani!\nEmme näy olevan erikoisen rakkaita, koska meidät on lähetetty tänne\nteurastettaviksi. Kestämme vielä (puhuvat), mutta emme kauan ja sitten\npalaamme Chotimiin, ja jos emme siihen saa lupaa, niin saattaapa\nlopulta pudota sangen huomattaviakin päitä.»\n\n— Kuulkaa, hyvät herrat! — huudahti Wolodyjowski. — Jos janitšaarit\ntekevät kapinan, niin sulttaani pelästyy ja luopuu piirityksestä.\n\n— Niin totta kuin rakastan Jumalaa, minä puhun silkkaa totuutta! —\nsanoi Muszalski. — Janitšaarit ovat helposti kapinaan nousevaa väkeä,\nja nyt ne jo nurisevat aikalailla. Tuulen, että he ottavat kyllä\nvielä osaa yhteen tai kahteen rynnäkköön, mutta sitten he näyttävät\nhampaitaan janitšaari-agalle, kaimmakamille, jopa sulttaanillekin.\n\n— Niin se on! — huudahtivat upseerit.\n\n— Koettakoot vielä vaikka kaksikymmentä kertaa väkirynnäkköä, me olemme\nvalmiit! — sanoivat toiset.\n\nJa he alkoivat kalisuttaa sapeleitaan, katsella palavin silmin\nturkkilaisten varustuksia ja tuhista, minkä kuultuaan pieni ritari\nkuiskasi innostuneena Ketlingille:\n\n— Uusi Zbaraž! Uusi Zbaraž...\n\nMutta Muszalski jatkoi:\n\n— Semmoista minä kuulin. Ikävä oli minun lähteä pois, sillä oksin\nvoinut kuulla enemmänkin, mutta pelkäsin, että ennättää tulla päivä.\nMenin sitten valleille, joilta ei ammuttu, hiipiäkseni pimeässä\ntieheni. Siellä ei ollut varsinaisia vartijoita, janitšaarit\nkuljeskelivat vain ryhmissä kuten kaikkialla. Menen ison tykin luo,\nei kukaan huuda minulle mitään. Kuten herra komendantti tietää, olin\nottanut mukaani nauloja tykkien turmelemista varten. Pistän kiireesti\nnaulan tykin sankkiin, mutta se ei ota mennäkseen, pitäisi iskeä\nvasaralla, jos mieli saada se sinne. Mutta kun Jumala on antanut hieman\nvoimaa käteeni (olettehan tekin, hyvät herrat, usein nähneet, mitä\nkäsilläni saan aikaan), niin kädellä painaessani naula painui sisälle\npäätä myöten, kitisi vain hiukan mennessään!... Ilostuin kovin!...\n\n— Herra Jumala! Teittekö sen? Naulasitte ison tykin? — kyseltiin joka\npuolelta.\n\n— Tein sen ja vielä saman tempun toisellekin, sillä kun se meni niin\nhyvin, niin ei tehnyt mieli lähteä pois, vaan menin toisen tykin luo.\nKäteen koski hiukan, mutta naulat menivät sisään!\n\n— Hyvät herrat! — huudahti Wolodyjowski. — Ei kukaan täällä ole tehnyt\nsuurempaa tekoa, ei kukaan saavuttanut sellaista kunniaa! _Vivat_ herra\nMuszalski!\n\n— _Vivat! Vivat!_ — toistivat upseerit.\n\nUpseerien jälkeen alkoivat sotamiehet huutaa. Nuo huudot kuuluivat\nturkkilaisten leiriin ja viholliset pelästyivät. Jousimies kumarteli\nriemuissaan upseereille ja sanoi näyttäen mahtavaa, lapion kaltaista\nkättään, jossa näkyi kaksi sinistä täplää:\n\n— Jumalauta, se on totta! Tässä näette todistuksen!\n\n— Uskomme! — huusivat kaikki. — Jumalan kiitos, että palasitte\nonnellisesti luoksemme!\n\n— Hiivin heidän hirsirakennustensa ohi, — vastasi jousimies. — Teki\nmieleni polttaa ne, mutta ei ollut, millä olisin sytyttänyt.\n\n— Tiedätkö mitä, Michal! — huudahti Ketling.— Riepuni ovat valmiit.\nAlanpa ajatella noita hirsisuojia. Tietäkööt, että me aloitamme\ntaistelun!\n\n— Aloita, aloita! — huudahti Wolodyjowski.\n\nItse hän riensi päämajaansa ja lähetti kaupunkiin uuden tiedonannon:\n\n»Herra Muszalski ei ole kaatunut uloshyökkäyksessä, vaan palannut\ntakaisin naulittuaan turkkilaisten kaksi isoa tykkiä. Hän kävi\njanitšaarien keskuudessa, jotka suunnittelevat kapinaa. Tunnin kuluttua\npoltamme turkkilaisten hirsirakennukset ja teemme, jos mahdollista, sen\nyhteydessä uloshyökkäyksen.»\n\nLähetti ei ollut vielä ennättänyt sillan yli, kun muurit alkoivat\ntäristä tykkien jyrinästä. Tällä kertaa aloitti linna puolestaan tuon\njyrisevän keskustelun vihollisen kanssa. Varhaisen aamun kalpeassa\nvalossa lenteli palavia riepuja, jotka olivat kuin tulessa liekehtiviä\nsotalippuja, ja putoili hirsirakennuksille. Ei auttanut sekään, että\npuu oli kostunut yöllisestä sateesta. Hirret syttyivät pian palamaan.\nRiepujen jälkeen alkoi Ketling syytää kranaatteja. Janitšaarien\nuupuneet joukot poistuivat valleilta. Ei edes aamusoittoa kuulunut.\n\nPaikalle saapui itse visiiri uusien sotajoukkojen etunenässä, mutta\nnähtävästi hiipi epäilys hänen sydämeensä, sillä paššat kuulivat hänen\nmurahtavan:\n\n— Pitävät enemmän taistelusta kuin levosta. Mitä ihmeen väkeä\nasustaakaan tuossa linnassa?\n\nSotajoukossa taas kuultiin joka puolella levottomien äänten toistelevan:\n\n— Pikku koira alkaa purra! Pikku koira alkaa purra!\n\n\n\n\nX.\n\n\nKun oli kulunut tuo onnellinen yö, joka oli ollut täynnä voiton\nenteitä, seurasi elokuun 26 päivä, josta oli tuleva mitä\nmerkityksellisin tuon sodan historiassa. Linnassa odotettiin jotakin\nsuurta voimainponnistusta turkkilaisten puolelta. Päivän koittaessa\nalkoi taas kuulua hakkaamista linnan vasemmalta sivulta, selvempää\nja kovempaa kuin koskaan ennen. Nähtävästi turkkilaiset laittoivat\nkiireesti miinaa, joka oli kaikkia entisiä mahtavampi. Suuret sotaväen\nosastot vartioivat kauempaa tätä työtä. Valleilla alkoi taas kihistä\nmiehiä. Kentälle ilmestyi paljon värillisiä lippuja, aivan kuin keto\nolisi ruvennut kukkimaan Dlužekin puolella, ja siitä huomattiin,\nettä visiiri itse oli tulossa johtamaan väkirynnäkköä. Janitšaarit\nraahasivat varustuksille uusia tykkejä; sen lisäksi epälukuinen joukko\nheitä täytti uuden linnan lymyillen sen kaivannoissa ja raunioissa\nvalmiina käsikahakkaan.\n\nKuten sanottu alkoi linna itse ensimmäisenä puhua tykeillä, vieläpä\nniin hyvällä menestyksellä, että turkkilaiset vähäksi aikaa joutuivat\npois suunniltaan. Mutta pommeilla saatiin janitšaarit silmänräpäyksessä\npalaamaan takaisin asemilleen, ja samassa alkoivat kaikki turkkilaisten\ntykit toimia. Kuulia, kranaatteja, kartesseja lenteli ilmassa; linnan\npuolustajien päiden yllä lenteli kivisirpaleita, tiiliä, muurin\nsavea; savu ja pöly sekaantuivat toisiinsa, tulen kuumuus sekaantui\nauringon paahteeseen. Oli vaikeata hengittää ja nähdä; tykkien pauke,\nkranaattien räjähtely, luotien rapina kiviä vastaan, turkkilaisten\nmelu, linnan puolustajain huudot sulivat yhteen peloittavaksi kuoroksi,\njonka ääntä kallioitten kaiku toisteli. Luoteja tuli aivan satamalla\nlinnaan, kaupunkiin, kaikkiin portteihin, kaikkiin, muuritorneihin.\nMutta linna puolustautui hurjasti, vastasi tuleen tulella, tärisi,\ntoisti tulipatsaana, savusi, jyrisi, huokui tulta ja kuolemaa ja\nhävitystä, aivan kuin olisi ollut vihan vimmassa, aivankuin olisi\nunohtanut kaiken muun liekkien keskellä ja tahtonut vaimentaa\nturkkilaisten iskut ja sortua maahan tai voittaa.\n\nKeskellä linnaa, sinkoilevien luotien, tulen, pölyn ja savun keskellä\nriensi pieni ritari tykiltä toiselle, muurilta toiselle, itsekin\ntulenliekkiä muistuttaen. Näytti kuin hänestä olisi tullut kaksi ja\nkolme eri miestä; hän oli kaikkialla, rohkaisi, huusi; missä tykkimies\nkaatui, siinä hän astui sijalle — ja nostatettuaan uutta rohkeutta\nmieliin riensi taas toisaalle. Hänen innostuksensa tarttui sotilaihin.\nHe olivat vakuutettuja, että tämä oli viimeinen väkirynnäkkö, jonka\njälkeen seuraa rauhaa ja kunniaa, — voiton usko täytti heidän rintansa,\nsydämet tulivat koviksi ja hurjiksi, raivoisa taisteluhalu valtasi\nmielet. Huutoja ja herjauksia lähti joka hetki heidän kurkuistaan.\nMuutamat valtasi sellainen raivo, että syöksyivät muurien ulkopuolelle\npäästäkseen käsiksi janitšaareihin.\n\nKahdesti hyökkäsivät janitšaarit savun suojassa tiheänä joukkona\nporttiaukkoa kohti ja kahdesti he peräytyivät jättäen jälkeensä\nruumiskasoja. Keskipäivän aikaan lähetettiin heidän avukseen\nnostoväkeä, mutta nämä harjaantumattomat joukot, joita ajettiin\nväkisin eteenpäin, ulvoivat vain kovalla äänellä eivätkä tahtoneet\nhyökätä linnaa vastaan. Kaimmakami saapui, mutta se ei parantanut\nasiaa. Joka hetki oli uhkaamassa yleinen, mielettömyyttä lähentelevä\npelästys. Senvuoksi miehet lopulta komennettiin vetäytymään etemmäksi\nja vain tykit toimivat entiseen tapaan herkeämättä ja jyrähdys seurasi\ntoistaan, salama toistaan.\n\nNäin meni tuntikausia. Aurinko oli jo alentunut ja katseli tätä\ntaistelua säteilemättä, punaisena, savuisena, aivan kuin verhottuna.\n\nKello kolmen tienoissa iltapäivällä oli tykkien pauke niin voimakasta,\nettei muureilla voinut kuulla yhtään sanaa, vaikka se olisi huudettu\ntäyttä kurkkua korvaan. Ilma linnassa oli niin kuumaa kuin uunissa.\nVesi, jolla valeltiin kuumenneita tykkejä, hulmahti höyrynä ilmaan\nja sekaantui savuun himmentäen päivän valoa, mutta tykit jyrisivät\nyhtämittaa.\n\nKohta kello kolmen jälkeen saatiin rikotuksi turkkilaisten kaksi\nsuurinta tykkiä. Niiden vieressä oleva mörssäri tuli niinikään hetkistä\nmyöhemmin käyttökelvottomaksi. Tykkimiehiä kuoli kuin kärpäsiä. Joka\nhetki tuli yhä ilmeisemmäksi, että tuo linna, jolle ei mitään mahdettu,\nvoittaa taistelun, vaimentaa turkkilaisten tykit ja sanoo asiassa\nviimeisen sanan.\n\nTurkkilaisten tuli alkoi vähitellen heikentyä.\n\n— Loppu tulee! — huusi Wolodyjowski kaikin voimin Ketlingin korvaan\ntoivoen tämän kuulevan kesken jyrinänkin.\n\n— Niin minäkin luulen! — vastasi Ketling. Huomiseen asti, jollei\npitemmäksi aikaa.\n\n— Ehkäpä pitemmäksikin. Tänään on voitto meidän!\n\n— Ja meidän toimestamme!\n\n— On tuumittava tuosta uudesta miinasta.\n\nTurkkilaisten tuli heikkeni yhä.\n\n— Ampukaa edelleen tykeillä! — huusi Wolodyjowski.\n\nHän riensi tykkimiesten joukkoon.\n\n— Tulta, pojat! — huudahti hän. — Siihen asti, kunnes turkkilaisten\nviimeinen tykki vaikenee! Jumalan ja Pyhän Neitsyen kunniaksi! Puolan\nkunniaksi!\n\nSotamiehet nähdessään tämänkin rynnäkön olevan loppumassa vastasivat\nraikuvalla riemuhuudolla ja alkoivat entistä innokkaammin ampua\nturkkilaisten varustuksia.\n\n— Soitamme teille iltasoiton, senkin koirat! — huusivat monet äänet.\n\nYht'äkkiä tapahtui jotakin omituista. Kaikki turkkilaisten tykit\nvaikenivat yht'aikaa aivan kuin veitsellä poikki leikattuna. Myös\njanitšaarien pyssyjen pauke uudessa linnassa vaikeni.\n\nVanha linna jyrisi vielä jonkin aikaa, mutta viimein alkoivat upseerit\nkatseilla toisiaan ja kysellä toisiltaan:\n\n— Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?\n\nKetlingkin tuli hieman levottomaksi ja lopetti ampumisen.\n\nEräs upseereista lausui silloin kuuluvasti:\n\n— Kai allamme on miina valmiina ja räjähtää heti!...\n\nWolodyjowski loi puhujaan tuiman silmäyksen.\n\n— Miina ei ole valmis, ja vaikka olisi valmiskin, niin se lennättää\nilmaan ainoastaan linnan vasemman puolen, — ja me puolustaudumme\nraunioissa niin kauan kuin henkeä on. Ymmärrättekö?\n\nSyntyi hiljaisuus. Sitä ei häirinnyt ainoakaan laukaus, ei\nkaupungista eikä valleilta. Jyrinän jälkeen, joka oli saanut muurit\nja maan vapisemaan, oli tuossa hiljaisuudessa jotakin juhlallista,\nmutta samalla pahaenteistäkin. Kaikkien katseet olivat suunnatut\nturkkilaisten varustuksia kohti, mutta savupilvet estivät mitään\nnäkemästä.\n\nÄkkiä kuului vasemmalta tasaisia moukarin kalahteluja.\n\n— Sanoinhan, että miina on vasta tekeillä! — sanoi Wolodyjowski.\n\nSitten hän kääntyi Lušnian puoleen:\n\n— Vääpeli! Ota kaksikymmentä miestä ja tarkasta uusi linna!\n\nLušnia täytti nopeasti käskyn, otti kaksikymmentä miestä ja katosi\nhetken kuluttua niiden kanssa porttiaukon taakse.\n\nTaas syntyi, äänettömyys, jonka silloin tällöin katkaisi vain kuolevien\nkorina ja miinanlaittajain kalkutus.\n\nOdotettiin jokseenkin kauan. Viimein vääpeli palasi.\n\n— Herra komendantti, — sanoi hän, — uudessa linnassa ei ole yhtään\nelävää sielua.\n\nWolodyjowski katsahti kummastuneena Ketlingiin:\n\n— Joko ne ovat luopuneet piirityksestä vai mitä tämä on? Savu estää\nnäkemästä.\n\nMutta tuulen henkäys sai savun harvenemaan, ja viimein kaupungin yllä\noleva savuverho hajosi.\n\nSamassa alkoi voimakas ja hämmästynyt ääni huutaa tornista:\n\n— Porteilla on valkoiset liput! Me antaudumme!\n\nSen kuultuaan sotamiehet ja upseerit käännähtivät kaupunkiin päin.\n\nKauhea hämmästys kuvastui heidän kasvoillaan, sanat jähmettyivät\njokaisen huulille, ja he katselivat kaupunkiin savukiehkurain välitse.\n\nKaupungissa liehui todellakin valkoinen lippu Ukrainan portilla ja\nPuolan portilla, ja kauempana näkyi sellainen vielä Batoryn tornissa.\n\nSilloin tulivat pienen ritarin kasvot yhtä valkoisiksi kuin nuo\ntuulessa hulmuavat liput.\n\n— Ketling, näetkö? — kuiskasi hän kääntyen ystäväänsä päin.\n\nKetlinginkin kasvot kalpenivat.\n\n— Näen, — vastasi hän.\n\nJonkin aikaa he katselivat toisiaan silmiin sanoen täten kaiken sen,\nmitä saattoi sanoa kaksi nuhteetonta ja pelotonta ritaria, jotka eivät\nkoskaan elämässään olleet rikkoneet lupaustaan ja jotka olivat alttarin\nedessä vannoneet ennemmin kuolevansa kuin luovuttavansa linnan. Ja\njuuri nyt, tämmöisen puolustuksen, tämmöisen taistelun jälkeen, joka\nmuistutti Zbaražin vaiheita, nyt, kun rynnäkkö oli torjuttu ja voitto\nsaatu, käskettiin heitä rikkomaan valansa, luovuttamaan linna ja\njäämään eloon!\n\nNiinkuin äsken turmiota ennustavat luodit olivat lennelleet linnan\nyläpuolella, samoin syöksähti nyt määrätön joukko turmiota ennustavia\najatuksia heidän päähänsä. Ja ääretön sääli kouristi heidän sydäntään.\nHeidän oli sääli kahta rakastettua olentoa, sääli elämää ja onnea,\nja siksi he katselivat toisiaan kuin mielettömät, kuin vainajat, ja\nkäänsivät väliin epätoivoa täynnä olevan katseen kaupunkia kohti aivan\nkuin tahtoen päästä varmuuteen siitä, eivätkö heidän silmänsä petä ja\nonko todellakin hetki lyönyt.\n\nKaupungista päin alkoi kuulua hevosen kavioitten kapsetta ja vähän ajan\nkuluttua kiiruhti paikalle Horaim. Podolian kenraalin ajutantti.\n\n— Käsky komendantille! — huudahti hän pidätellen hevostaan.\n\nWolodyjowski otti käskyn, luki sen ääneti ja sanoi hetken kuluttua\nupseereille kuolemanhiljaisuuden vallitessa:\n\n— Hyvät herrat! Komissaarit ovat menneet veneellä joen yli ja ovat\njo Dluzekissa antautumisehtojen allekirjoittamista varten. Aivan\npian tulevat sieltä takaisin. Iltaan mennessä on meidän toimitettava\nsotaväki pois liimasta ja viivyttelemättä nostettava valkoinen lippu...\n\nEi kukaan sanonut siihen sanaakaan. Kuului vain nopeata hengitystä ja\nhuohotusta.\n\nViimein sanoi Kwasibrocki:\n\n— Täytyy nostaa lippu. Kokoan heti miehet...\n\nAlkoi kuulua siellä täällä komennussanoja. Sotamiehet alkoivat asettua\nriveihin ja ottivat pyssynsä olalle. Muskettien kalahtelu ja heidän\ntahdikas astuntansa kajahteli äänettömässä linnassa.\n\nKetling tuli lähelle Wolodyjowskia.\n\n— Onko hetki tullut? — kysyi hän.\n\n— Odota komissaareja, saamme tietää ehdot... Muuten, minä menen itse\nsinne.\n\n— Ei, minä menen, minä tunnen paikat paremmin ja tiedän, mitä missäkin\non.\n\nHeidän keskustelunsa katkesi, kun eräät äänet huusivat:\n\n— Komissaarit palaavat! Komissaarit palaavat!\n\nJonkin ajan kuluttua ilmestyi kolme onnetonta lähettiä linnaan.\nNe olivat: Podolian tuomari Gruszecki, pöytämestari Rzewuski ja\nCzernichowin lipunkantaja Myśliszewski. He olivat synkkiä ja kulkivat\npää alas painettuna. Heidän hartioillaan oli kullalla kirjaillut\nviitat, jotka visiiri oli heille lahjoittanut.\n\nWolodyjowski odotti heitä nojaten, vielä lämpimään ja savuavaan\ntykkiin, joka oli suunnattu Dluzekia kohti. Kaikki kolme tervehtivät\nhäntä ääneti. Hän kysyi:\n\n— Millaiset ehdot?\n\n— Kaupunkia ei ryöstetä, asukkaitten henki ja omaisuus on taattu.\nJokaisella, joka niin tahtoo, on oikeus lähteä kaupungista ja mennä\nminne haluaa.\n\n— Entä Kamieniec?...\n\nKomissaarit painoivat päänsä alas.\n\n— Sulttaanille... ainaiseksi!...\n\nSitten komissaarit lähtivät, ei sillalle, sillä siellä tukki jo\nkansanjoukko tien, vaan syrjään eteläisen portin kautta. Alas tultuaan\nhe astuivat veneeseen mennäkseen sillä Puolan portille. Kallioitten\nväliselle tasangolle joen varrelle ilmestyi jo janitšaareja.\nKaupungista tulvi yhä suurempia kansanjoukkoja täyttäen vastapäätä\nvanhaa siltaa olevan torin. Monet tahtoivat tulla linnaan, mutta sieltä\ntulevat rykmentit estivät pienen ritarin käskystä heidän pääsynsä.\n\nSaatuaan sotajoukon järjestetyksi poislähtöön Wolodyjowski kutsui\nluokseen Muszalskin ja sanoi hänelle:\n\n— Vanha ystävä, tehkää minulle muudan palvelus: menkää heti vaimoni luo\nja sanokaa hänelle minun puolestani...\n\nÄäni takertui hetkeksi pienen ritarin kurkkuun.\n\nJa sanokaa hänelle minun puolestani: »Ei se ole mitään!» — lisäsi hän\nnopeasti.\n\nJousimies lähti. Hänen jäljessään kulki sotajoukko hitaasti ulos\nlinnasta. Wolodyjowski nousi ratsun selkään ja tarkasti marssia. Linna\ntyhjeni, mutta hitaasti, sillä rauniot ja lohkareet estivät kulkua.\n\nKetling tuli pienen ritarin luo.\n\n— Minä menen alas! — sanoi hän purren yhteen hampaitaan.\n\n— Mene, mutta viivyttele, kunnes sotajoukko on poistunut... Mene!...\n\nHe syleilivät toisiaan jääden joksikin aikaa siihen asentoon. Kummankin\nsilmät loistivat erikoisella tavalla... Ketling riensi lopulta\nruutikellareille päin...\n\nWolodyjowski otti kypärän päästään. Vähän aikaa hän katseli vielä\nnoita raunioita, tuota kunniansa kenttää, soraläjiä, ruumiita, muurin\nlohkareita, vallia ja tykkejä, sitten hän loi silmänsä ylös ja alkoi\nrukoilla...\n\nHänen viimeiset sanansa olivat:\n\n— Anna, Herra, hänelle voimaa kärsivällisesti kestämään kaikki, anna\nhänelle rauha!...\n\nAh!... Ketling kiiruhti odottamatta edes joukkojen poistumista: sillä\nsamassa alkoivat muurin tornit huojua, kauhea pamahdus tärisytti ilmaa:\nmuurit, tornit, varustukset, hevoset, tykit, elävät ja kuolleet,\nmultamöhkäleet — kaikki sinkosi tulenliekin mukana ilmaan, sekaantui\nyhteen, lensi ilmassa ikäänkuin yhtenä ainoana ammuksena...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kuoli Wolodyjowski, Kamieniecin Hektor, Puolan paras soturi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStanislawowin tuomiokirkossa oli keskellä temppeliä korkea katafalkki,\njonka ympärillä oli runsaasti kynttilöitä ja jolla lepäsi Wolodyjowski\nkaksinkertaisessa ruumisarkussa, lyijyisessä ja puisessa. Kannet oli jo\nnaulittu kiinni ja hautajaistoimitus oli alkanut.\n\nVainajan lesken hartain toivo oli, että ruumis saisi leposijansa\nChreptiowissa, mutta kun koko Podolia oli vihollisen vallassa, niin\noli päätetty haudata Stanislawowiin. Samaan kaupunkiin oli lähetetty\nturkkilaisen saattojoukon kuljettamina kamieniecilaiset »exules» ja\njätetty siellä hetmanin sotajoukkojen huostaan.\n\nKirkon kaikki kellot kumahtelivat. Temppeli oli täynnä aatelia ja\nsotilaita, jotka tahtoivat heittää viimeisen silmäyksen »Kamieniecin\nHektorin» ja Puolan parhaan ritarin ruumisarkkuun. Kuiskailtiin, että\nitse hetmani saapuu hautajaisiin; häntä ei vielä näkynyt, mutta koska\ntataarilaisjoukko milloin hyvänsä saattoi rynnätä kaupunkiin, niin\nhautajaistoimitusta ei lykätty myöhemmäksi.\n\nVanhat soturit, jotka olivat vainajan ystäviä tai olleet hänen\nkomennettavinaan, asettuivat piiriin katafalkin ympärille. Heidän\njoukossaan oli muiden muassa: jousimies Muszalski, Motówidlo, Snitko,'\nHromyka, Nienaszyniec, Nowowiejski ja paljon muita entisiä Chreptiowin\nlinnoituksen upseereja.\n\nOli omituinen sattuma, ettei puuttunut ketään niistä, jotka ennen\nolivat istuneet penkillä Chreptiowin takkavalkean ääressä; kaikki\nolivat selviytyneet hengissä tästä sodasta, ainoastaan hän, joka\noli ollut heidän johtajansa ja esikuvansa, tuo hyväsydäminen ja\noikeamielinen ritari, vihollisten kauhu, omien ilo, tuo miekkamiesten\nmiekkamies, jolla oli kyyhkysen sydän, — makasi tuolla korkealla,\nvalon keskellä, verrattoman kunnian, mutta myös kuoleman hiljaisuuden\nympäröimänä.\n\nSodan kovettamat sydämet olivat murtua surusta, kun nähtiin hänen\nmakaavan siinä; kynttiläin keltainen valo valaisi sotilaitten tuimia,\nmurheellisia kasvoja ja heijastui heidän silmistään vuotaviin\nkirkkaisiin kyyneliin.\n\nSotilaitten piirin keskellä makasi pitkänään maassa Basia ja hänen\nvierellään oli vanha, avuton, murtunut ja vapiseva Zagloba. Basia oli\nsaapunut tänne jalkaisin, seuraten niitä vaunuja, joissa kuljetettiin\nkallista ruumista, ja nyt oli tullut hetki, jolloin tämä ruumis\noli laskettava maan poveen. Kulkiessaan koko matkan tietämättä\nympäristöstään ja aivan kuin toiseen maailmaan kuuluvana — ja nytkin,\ntämän katafalkin ääressä, Basia toisteli tietämättään lausetta:\n»Ei se ole mitään!» — toisteli sitä, sillä niin oli käskenyt tuo\nrakastettu, niin kuuluivat viimeiset sanat, jotka hän oli lähettänyt\ntervehdykseksi; mutta nuo toistelut ja nuo lauseet olivat vain\nääntä ilman sisällystä, niissä ei ollut totuutta, merkitystä eikä\nrohkeutta. Se ei ollut »ei mitään», se oli surua, pimeyttä, epätoivoa,\nelottomuutta, se oli auttamaton onnettomuus, särjetty ja surmattu\nelämä, mieletön tietoisuus, ettei häntä varten enää ole olemassa\nlaupeutta eikä toivoa, on vain tyhjyyttä ja tulee olemaan tyhjyyttä,\njonka voi täyttää ainoastaan Jumala lähettämällä kuoleman.\n\nKellot kumahtelivat. Pääalttarilla oli messu päättymässä. Lopuksi\nkaikui kuuluva, aivan kuin syvyydestä huutava papin ääni: »_Requiescat\nin pace_!» Kuumeentapainen väristys puistatti Basian ruumista ja hänen\npäässään oli vain yksi ajatus: »Nyt, nyt jo ottavat hänet minulta!»\nMutta toimitus ei vielä ollut lopussa. Ritarit olivat valmistaneet\nmonia puheita, jotka oli määrä pitää arkkua maan poveen laskettaessa,\nmutta nyt nousi saarnatuoliin pappi Kamiński, sama, joka ennen oli\nusein vieraillut Chreptiowissa ja joka Basian sairastaessa oli\nvalmistanut hänet kuolemaan.\n\nIhmiset kirkossa alkoivat yskiä ja niistää nenäänsä, niinkuin on\ntavallista ennen saarnan alkamista. Sitten tuli hiljaista, ja kaikkien\nsilmät kääntyivät saarnatuoliin.\n\nKohta kuului saarnatuolista rummun pärinää. Kuulijat hämmästyivät.\nMutta pappi Kamiński löi rumpua aivan kuin olisi hälyyttänyt\nsotajoukkoa; yht'äkkiä hän lopetti, ja syntyi kuolemanhiljaisuus.\nSitten kuului taas rummutusta toisen kerran, kolmannen kerran; sitten\npappi Kamiński paiskasi yht'äkkiä palikat kirkon lattialle, kohotti\nmolemmat kätensä ja huusi:\n\n— Herra eversti Wolodyjowski!\n\nHänelle vastasi Basian rinnasta kohonnut nytkähtelevä huuto. Tunnelma\nkirkossa muuttui suorastaan kaameaksi. Zagloba nousi seisomaan ja\nkantoi yhdessä Muszalskin kanssa tainnoksiin menneen Basian pois\nkirkosta.\n\nMutta pappi huusi edelleen:\n\n— Jumalan tähden, herra Wolodyjowski! Taisteluun kutsutaan! On sota!\nVihollinen on rajoillamme! Etkö sinä nousekaan? Et tartu sapeliin? Et\nnouse ratsun selkään? Mikä sinulle on tullut, soturi? Oletko unohtanut\nentisen kuntosi, jätätkö meidät yksin suruun ja levottomuuteen?\n\nRitarien rinta kohoili, ja kaikki kirkossa purskahtivat vähän väliä\nitkemään, kun pappi ylisti vainajan hyveitä, isänmaanrakkautta ja\nmiehuutta, ja puhuja itsekin innostui omista sanoistaan. Hänen\nkasvonsa kalpenivat, hiki nousi otsalle, ääni värisi. Hänet valtasi\nsuru, kun hän ajatteli pientä ritaria, ajatteli Kamieniecia, ajatteli\nmuhamettilaisten kukistamaa Puolaa, ja hän lopetti puheensa seuraavaan\nrukoukseen:\n\nTemppelit, oi Herra, muutetaan moskeoiksi ja koraania lauletaan siellä,\nmissä me tähän saakka olemme julistaneet evankeliumia. Sinä olet\npainanut meidät alas, Herra, olet kääntänyt kasvosi pois meistä ja\nantanut meidät säädyttömän turkkilaisen valtaan. Tutkimattomat ovat\nSinun tuomiosi, mutta kuka, oi Herra, estää nyt hänen kulkunsa? Mitkä\nsotajoukot rajamaillamme taistelevat häntä vastaan? Sinä, jolle ei\nmikään maailmassa ole salattua, Sinä tiedät parhaiten, ettei ole meidän\nratsuväkemme vertaista toista. Mikä toinen ratsuväki kykenee kiitämään\nniinkuin meidän? Luovutko Sinä sellaisista puolustajista, joiden turvin\nkoko kristikunta on voinut ylistää Sinun nimeäsi? Laupias isä! Älä\nhylkää meitä! Osoita meille laupeutesi! Lähetä meille puoltaja, lähetä\nsaastaisen muhamettilaisen murskaaja, tulkoon hän tänne, astukoon\njoukkoomme, rohkaiskoon lamautuneet sydämemme, lähetä hänet, Herra!...\n\nSamalla hetkellä syntyi liikehtimistä ovella, ja temppeliin astui\nhetmani Sobieski. Kaikkien katseet kääntyivät häneen, värähdys kulki\nväkijoukon läpi, mutta hän astui kannukset kilahdellen katafalkin luo,\nylevänä, keisarin ilme kasvoilla, suurena...\n\nRautapukuinen ritari joukko seurasi häntä.\n\n— _Salvator!_ — huudahti pappi profeetallisen innoituksen valtaamana.\n\nSobieski polvistui katafalkin ääreen ja alkoi rukoilla Wolodyjowskin\nsielulle ikuista rauhaa.\n\n\n\n\nEPILOGI.\n\n\nNoin vuoden kuluttua Kamieniecin valloituksesta saatiin puolueriidat\nPuolassa jotenkuten asettumaan, ja Puola ryhtyi vihdoin puolustamaan\nitäisiä rajojaan.\n\nSilloin se hyökkäsi itse. Suuri hetmani Sobieski mukanaan\nkolmekymmentäyksi tuhatta miestä ratsuja jalkaväkeä lähti sulttaanin\nalueelle, Chocimin luo, hyökätäkseen sen linnaan asettuneen\nHusseim-paššan paljon suuremman sotajoukon kimppuun.\n\nJo Sobieskin nimi peloitti vihollista. Tuon vuoden aikana, joka oli\nkulunut Kamieniecin kukistuksesta, hän oli vain muutaman tuhannen\nmiehen suuruisella sotajoukolla tehnyt niin paljon urotöitä, niin\nhäirinnyt padišahin äärettömän suurta armeijaa, tuhonnut niin monta\ntataarilaisjoukkoa, ottanut niin paljon sotavankeja, että vanha\nHusseim, vaikka hänellä olikin paljon suurilukuisempi sotajoukko ja\nvaikka hän, niin edullinen kuin hänen joukkojensa asema muutenkin oli,\nsai vielä apua Kaplan-paššalta, ei uskaltanut antautua hetmanin kanssa\ntaisteluun, avoimella kentällä, vaan päätti puolustautua linnoitetussa\nleirissä.\n\nHetmani piiritti joukoillaan tämän leirin, ja tiedettiin yleisesti,\nettä hän aikoi vallata sen taistelulla. Jotkut olivat kyllä sitä\nmieltä, että oli sotahistoriassa ennenkuulumaton tapaus, että\nvähälukuisempi sotajoukko hyökkää suuremman kimppuun, joka on vallien\nja kaivantojen suojassa. Husseimilla oli satakaksikymmentä tykkiä,\nkun taas koko Puolan sotajoukossa niitä oli vain viisikymmentä.\nTurkkilaista jalkaväkeä oli kolme kertaa niin paljon kuin puolalaista,\nkäsikahakassa niin peloittavia janitšaarejakin jo oli kahdeksantoista\ntuhatta. Mutta hetmani uskoi tähteensä, nimensä lumousvoimaan — ja myös\nsotajoukkoon, jota johti.\n\nOlihan hänellä kokeneita ja sodassa karaistuneita joukkoja, miehiä,\njotka olivat lapsuudestaan asti kasvaneet sodan melskeessä, olleet\nmukana lukemattomilla sotaretkillä, retkeilyillä, piirityksissä,\ntaisteluissa. Monella oli vielä muistossa kauhea Chmielnickin\naika, Zbaraz ja Beresteczko; monet olivat olleet mukana kaikissa\nsodissa ruotsalaisia, preussilaisia, tanskalaisia, moskovalaisia\nja unkarilaisia vastaan sekä ottaneet osaa sisällisiin sotiin.\nSiellä oli veteraanijoukkoja, oli kasakkajoukkoja, joille sota oli\nsamaa kuin muille rauha: luonnollista elämänjärjestystä. Ukrainan\nvojevodan johdossa oli viisitoista husaarirykmenttiä, ratsuväkeä, jota\nmuukalaisetkin pitivät verrattomana; oli kevyttä ratsuväkeä, juuri\nniitä joukkoja, joilla hetmani Kamieniecin kukistuttua oli tuottanut\nniin suuria tappioita tataarilaisjoukoille; oli vihdoin jalkaväkeä,\njoka kykeni laukaustakaan ampumatta vain pistimin selviytymään\njanitšaareista.\n\nNämä miehet oli kasvattanut sota, sillä sota kasvatti Puolassa\nkokonaisia sukupolvia; he olivat tähän saakka olleet hajallaan\ntai keskenään taistelevien puolueitten palveluksessa. Nyt, kun\nsisäinen sopu oli tuonut heidät samaan leiriin ja saman johtajan\nkomennettaviksi, toivoi hetmani voivansa heidän avullaan lyödä\nvoimakkaamman Husseimin ja samoin voimakkaan Kaplanin. Näillä\npuolalaisina miehillä oli taitavat päälliköt, joiden nimet olivat usein\npiirtyneet viime sotien historiaan, tappioitten ja voittojen vaihtuvaan\nsarjaan.\n\nItse hetmani oli kuin aurinko kaiken keskustana ja johti tahdollaan\ntuhansia. Mutta millaisia olivat muut johtajat, jotka aikoivat\nsaavuttaa kuolemattoman kunnian tuon Chocimin leirin valtauksessa?\n\nSiellä oli kaksi liettualaista hetmania: suuri Pac ja Michal Kazimierz\nRadziwill. Nämä olivat muutamia päiviä ennen taistelua yhtyneet valtion\njoukkoihin ja olivat nyt Sobieskin käskystä asettuneet Chocimin ja\nŽwaniecin väliselle ylätasangolle. Kaksitoista tuhatta sotilasta oli\nheidän komennettavanaan, joukossa kaksi tuhatta jalkamiestä valioväkeä.\nEtelään Dniestristä seisoivat yhdistyneet valakialaiset joukot, jotka\ntaistelun edellisenä päivänä olivat poistuneet turkkilaisten leiristä\nyhtyäkseen kristittyihin. Valakialaisten vieressä oli tykistöineen\nKątski, verraton mies kaupunkien valtauksessa, vallien luomisessa ja\ntykistötaistelussa. Hän oli oppinut nämä taidot ulkomailla, mutta pian\nkehittynyt niissä muukalaisia etevämmäksi. Kątskin joukkojen takana\noli Koryckin ukrainalainen ja masurilainen jalkaväki; sitten oli\nsiellä hetmani Dymitr Wisniowiecki, sairaan kuninkaan serkku. Hänen\njohdettavanaan oli kevyt ratsuväki. Hänen viereensä oli asettunut omine\njalka- ja ratsuväkiosastoineen Jędrzej Potocki, joka oli aikoinaan\nollut hetmanin vastustaja, mutta nyt tunnusti hänen suuruutensa. Hänen\nja Korcykin takana oli ukrainalaisen vojevodan Jablonowskin johtamina\nviisitoista husaarilippukuntaa loistavissa panssareissa, päässä\nkypärät, jotka heittivät tuiman varjon heidän kasvoilleen. Tämän joukon\nkeihäät törröttivät tiheänä metsänä, mutta miehet seisoivat tyyninä,\nluottaen siihen, etteivät heidän voimansa petä, ja varmoina siitä, että\nvoiton saanti riippuu heistä.\n\nVähäpätöisempiä sotureita, ei miehuuden puolesta, vaan asemaltaan, oli\ntäällä Podlasien kastellaani Luzecki, jonka veljen turkkilaiset olivat\nsurmanneet Bodzanowissa ja joka senvuoksi oli vannonut ikuista kostoa\nturkkilaisille; samoin Stefan Czarniecki suuren Stefanin veljenpoika,\nvaltion kenttäkirjuri Kamieniecin piirityksen aikana hän oli\naatelisjoukon etunenässä kuninkaan puolella ja oli vähältä aiheuttaa\nkansalaissodan, mutta tahtoi nyt näyttää miehuuttaan sotakentällä.\nSiellä oli myös Gabryel Silnicki, joka oli ollut koko elämänsä ajan\nsodassa ja jonka pää oli jo vanhuudesta harmaantunut; oli monia muita\nvojevodia ja kastellaaneja, vähemmän tunnettuja edellisistä sodista,\nvähemmän kuuluisia, mutta sitä kunnianhimoisempia.\n\nNiitten ritarien joukossa, joilla ei ollut senaattorin arvoa, loisti\nmuita huomattavampana Skrzetuski, kuuluisa zbarazilainen, esikuvallinen\nsoturi, joka oli ottanut osaa kaikkiin Puolan viimeisten kolmenkymmenen\nvuoden aikana käymiin sotiin. Hänenkin hiuksensa olivat jo harmahtavat,\nmutta sen sijaan hänellä oli kuusi poikaa, jotka olivat vahvoja kuin\nvillihärät. Vanhimmat niistä olivat jo olleet sotatoimissa, kaksi\nnuorinta oli vasta alkamassa ja senvuoksi niillä oli niin suuri\ntaisteluhalu, että heitä täytyi hillitä viisain sanoin.\n\nSuurella kunnioituksella katselivat toverit isää ja poikia, mutta vielä\nenemmän ihmettelyä sai osakseen Jarocki, joka oli umpisokea, mutta\nsamoinkuin tšekkiläiskuningas Jan otti osaa taisteluihin. Hänellä ei\nollut lapsia eikä sukulaisia, palvelijat taluttivat häntä ja hänen\nainoana toivonaan oli saada kaatua taistelussa, palvella isänmaataan\nja saavuttaa kunniaa. Siellä oli myös Rzeczycki, jonka isä ja veli\nolivat tänä vuonna kaatuneet. Niinikään siellä oli Motówidlo, joka\näskettäin oli päässyt pakoon tataarilaisten vankeudesta ja heti\nrientänyt taistelutantereelle Myśliszewskin kanssa. Edellinen tahtoi\nkostaa vankeutensa, jälkimmäinen sen vääryyden, jota oli joutunut\nkokemaan Kamieniecissa, kun janitšaarit vastoin sopimusta ja huolimatta\nhänen aatelisarvostaan olivat pieksäneet häntä kepeillä. Oli siellä\nmyös entisiä ritareita Dniestrin takaisista leiripaikoista, kuten\nvilliintynyt Ruszczyc ja verraton jousimies Muszalski. Hän oli päässyt\nhengissä Kamieniecista sen vuoksi, että pieni ritari oli lähettänyt\nhänet viemään tervehdystä vaimolleen; oli Snitko ja Nienaszyniec ja\nHromyka ja onnettomin kaikista, nuori Nowowiejski.\n\nTälle toivoivat ystävät ja sukulaisetkin kuolemaa, sillä häntä varten\nei ollut olemassa lohdutusta. Terveeksi tultuaan hän oli koko vuoden\nhävittänyt tataarilaisjoukkoja ja erikoisen raivoisasti tuhonnut\nlipekiläisiä. Kun Kryczyński oli lyönyt Motówidlon, oli Nowowiejski\nseurannut Kryczyńskin jäljessä kautta koko Podolian antamatta hänen\nhengähtää ja tuottaen hänelle paljon vaivaa. Näillä, retkillä hän oli\nsaanut kynsiinsä Adurowiczin ja antanut nylkeä hänet elävältä; vankinsa\nhän surmasi, mutta ei saanut lohdutusta kärsimyksiinsä. Kuukautta ennen\ntätä taistelua hän oli liittynyt Ukrainan vojevodan husaareihin.\n\nTämmöisiä ritareita oli Sobieskilla hänen seisoessaan Chocimin\nedustalla. Nämä sotilaat tahtoivat kostaa ensi sijassa Puolaa\nkohdanneet vääryydet, mutta samalla myös omat henkilökohtaiset\nkärsimyksensä, sillä lukuisissa taisteluissa pakanoita vastaan näillä\nveren kostuttamilla mäihä oli melkein jokaiselta heistä riistetty\njoku rakas olento, eivätkä kauheitten onnettomuuksien muistot\nolleet hälvenneet mielistä. Suuri hetmani tahtoi mahdollisimman\npian päästä taistelemaan, sillä hän näki, että hänen sotilaittensa\nsydämissä vallitsi samanlainen raivo kuin naarasleijonassa, jolta\najattelemattomat metsästäjät ovat vieneet poikaset viidakosta.\n\nMarraskuun 9 päivänä 1674 alkoi taistelu pienillä kahakoilla.\nTurkkilaisjoukkoja tuli aamulla varhain vallien ulkopuolelle, ja\npuolalaisten ritarien joukot hyökkäsivät halukkaasti heidän kimppuunsa.\nMiehiä kaatui molemmin puolin, turkkilaisilta kuitenkin enemmän.\nHuomattavia turkkilaisia ja puolalaisia kaatui kuitenkin vain muutamia.\nMajn iski aivan kahakan alussa jättiläiskokoinen spahi käyrällä\nsapelillaan kuoliaaksi, mutta sensijaan nuorin Skrzetuski löi yhdellä\nainoalla iskulla tuolta spahilta pään melkein kokonaan irti, josta\nteosta järkevä isä häntä kehui ja hän sai suurta kunniaa.\n\nNäin kamppailtiin ryhmissä tai mies miestä vastaan. Niissä, jotka\nkatselivat taistelua, kasvoi rohkeus ja yltyi taisteluhalu. Puolalaiset\njoukko-osastot asettuivat turkkilaisten leirin läheisyyteen hetmanin\nmääräämille paikoille. Itse hetmani seisoi Koryckin jalkaväen takana\nvanhalla Jassyyn vievällä tiellä, silmäili Husseimin suurta leiriä,\nja hänen kasvoillaan oli sama iloinen tyyneys, joka on taidostaan\nvarman mestarin kasvoilla, ennenkuin hän ryhtyy työhönsä. Tavan takaa\nhän lähetti sanansaattajia viemään käskyjä ja katseli sitten taas\nmiettiväisenä kahakoitsijain ottelua. Illemmalla tuli hänen luokseen\nUkrainan vojevoda.\n\n— Varustukset ovat niin laajalla alalla, — sanoi hän, — ettemme voi\nhyökätä samalla kertaa kaikilta puolilta niitä vastaan.\n\n— Huomenna olemme valleilla ja ylihuomenna karkoitamme kolmessa\nneljänneksessä nuo turkkilaisjoukot, — vastasi Sobieski tyynesti.\n\nTuli yö. Taistelijat palasivat kentältä. Hetmam käski kaikkia joukkoja\nlähestymään pimeässä turkkilaisten valleja. Husseim koetti parhaansa\nmukaan estää sitä ampumalla isoilla tykeillä, mutta tuloksetta. Aamun\nsarastaessa puolalaiset joukot työntyivät taas jonkin verran eteenpäin.\nJalkaväki alkoi luoda eteensä valleja. Muutamat rykmentit tunkeutuivat\nmusketin kantaman päähän. Janitšaarit ampuivat nopeassa tahdissa.\nHetmanin käskystä jätettiin melkein kokonaan vastaamatta tähän tuleen,\nmutta sensijaan jalkaväki valmistautui hyökkäämään. Sotamiehet\nodottivat vain käskyä syöksyäkseen kiihkeästi eteenpäin. He olivat\nasettuneet pitkään riviin, ja heidän päittensä yläpuolella lenteli\nlintuparven tavoin kartessia, humisten ja viheltäen. Kątskin-tykistö\noli aloittanut taistelun aamun koitteessa eikä ollut siitä lähtien\nvaiennut hetkeksikään. Vasta taistelun jälkeen nähtiin, miten\nsuurta tuhoa hänen ammuksensa olivat tehneet pudotessaan sellaisiin\npaikkoihin, joissa oli tiheään asetettuina spahien ja janitšaarien\ntelttoja.\n\nNäin kului aika keskipäivään asti, ja koska marraskuun päivä oli\nlyhyt, niin täytyi pitää kiirettä. Samalla kertaa alkoivat kaikki\nrummut, padat ja torvet pitää ääntä. Useista tuhansista kurkuista lähti\nyht'aikaa huuto, ja jalkaväki hyökkäsi sankkana parvena, apunaan kevyt\nratsuväki.\n\nViideltä suunnalta samalla kertaa hyökättiin turkkilaisten kimppuun.\nVierasheimoisia rykmenttejä johtivat taitavat soturit Jan Dennemark\nja Krzystofor de Bohan. Edellinen, j oka oli luonteeltaan tulinen,\nhyökkäsi niin rajusti, että ennätti ennen muita vallien luo ja oli\nvähältä syöstä turmioon rykmenttinsä, sillä hänet otettiin vastaan\nampumalla useilla tuhansilla pyssyillä. Hän itse kaatui; sotamiehet\nalkoivat empiä, mutta juuri sillä hetkellä tuli heidän avukseen de\nBohan ja esti sekasorron syntymisen. Mallikelpoisella tyyneydellä,\nsoiton tahdissa, hänen joukkonsa marssi koko matkan turkkilaisten\nvallin luo, vihollisten laukauksiin hän vastasi, ja kun vallihauta oli\ntäytetty risukimpuilla, astui hän ensimmäisenä luotituiskussa yli,\ntervehti kohteliaasti janitšaareja ja pisti ensimmäisenä kuoliaaksi\nheidän lipunkantajansa. Sotamiehet syöksyivät eteenpäin innostuneina\ntämmöisen päällikön esimerkistä, ja alkoi kauhea kamppailu, jossa\nosoitettiin molemmin puolin hillitöntä uljuutta ja hurjaa rohkeutta.\n\nTetwin ja Doenhoff johtivat jalkaväkenä taistelevia rakuunoita\nTarabanowin kylän puolelta, ja toista rykmenttiä komensivat Aswer\nGreben ja Hajdepol, kaikki oivallisia sotureita, jotka olivat,\nHajdepolia lukuunottamatta, jo Czarnieckin johdolla saavuttaneet\nverratonta kunniaa Tanskassa. Heidän johtamansa väki oli suurikokoista\nja voimakasta, kuninkaallisilta tiluksilta valittua, hyvin taitavaa\ntaistelemaan sekä jalka- että ratsuväkenä. Portteja suojelivat\nheidän hyökkäykseltään ylimääräiset janitšaarijoukot, jotka suuresta\nlukumäärästään huolimatta alkoivat joutua epäjärjestykseen ja\nperäytyä, ja kun jouduttiin käsikahakkaan, niin ne pitivät vain sen\nverran puoliaan, että pääsivät jotenkuten peräytymään. Tämä portti\nvallattiinkin, ja siitä pääsi ratsuväki ensimmäiseksi tunkeutumaan\nleirin keskustaan.\n\nPuolalaista jalkaväkeä johtivat kolmessa muussa paikassa rynnäkköön\nturkkilaisten valleja vastaan Kobylecki, Michal Zebrowski, Piotrowczyk\nja Galecki. Ankarin taistelu syntyi pääportin luona, joka vei Jassyn\ntielle; siellä taistelivat masurilaiset Husseim-paššan kaartia vastaan.\n\nTämän portin puolustaminen oli Husseim-paššasta pääasia, koska sen\nkautta saattoi tunkeutua leiriin puolalaisten ratsuväki; senvuoksi\nhän päätti puolustaa sitä sitkeästi ja lähetti sinne yhä uusia\njanitšaarijoukkoja. Puolalainen jalkaväki, joka oli vallannut portin,\nponnisti kaikki voimansa pitääkseen sen hallussaan. Heitä koetettiin\nkarkoittaa tykeillä ja käsiaseista lähetetyllä luotisateella, ja sen\nlisäksi ilmestyi savupilvestä yhä uusia miesjoukkoja, jotka ryntäsivät\nheitä vastaan. Silloin Kobylecki odottamatta ryntääjäin tuloa hyökkäsi\nitse turkkilaisia vastaan kuin ärsytetty karhu ja kaksi ihmisseinää\npusertui vastakkain muodostaen sekavan rykelmän, joka vuoti verta ja\njossa ruumiita kasaantui päällekkäin, käytettiin kaikkia mahdollisia\naseita: sapeleita, tikareja, pyssynperiä, lapioita, seipäitä, veitsiä,\nheiteltiinpä kiviäkin; tiimellys tuli väliin niin kauheaksi, että\nmiehet tarttuivat toisiinsa kiinni, löivät nyrkeillä ja pureskelivat\ntoisiaan. Husseim koetti kahdesti murtaa jalkaväen joukon hyökkäämällä\nsen kimppuun ratsujoukolla, mutta jalkamiehet kävivät kummallakin\nkerralla niin vimmatun raivoisasti ratsastajain kimppuun, että näiden\noli pakko peräytyä epäjärjestyksessä. Sobieskin tuli viimein sääli\nmiehiään, kun näki heidät tämmöisessä työssä, ja hän lähetti, heidän\navukseen kuormaston koko palveluskunnan.\n\nTätä joukkoa johti Motówidlo. Tämä alhainen väki, jota tavallisesti\nei käytetty taisteluun ja jolla oli aseina minkä mitäkin, hyökkäsi\nkuitenkin niin innokkaasti, että itse hetmanikin ihmetteli sitä.\nKenties noita miehiä kiihoitti saaliinhimo, kenties he olivat saman\ninnostuksen vallassa kuin koko sotajoukko oli ollut kaiken päivää,\njoka tapauksessa he hyökkäsivät suoraa päätä janitšaareja vastaan\nja alkoivat taistella niin hurjasti, että työnsivät ensimäisellä\nhyökkäyksellään heidät musketinkantaman päähän portista. Husseim\nlähetti taistelun telmeeseen uusia joukkoja, ja taistelu alkoi\nsilmänräpäyksessä taas uudestaan sekä kesti tuntikausia. Samaan\naikaan koetti Korycki valiojoukkojen avulla saada valtaansa portin,\nja kauempaa lähti liikkeelle husaarijoukko niinkuin laiskasti lentoon\nnouseva jättiläislintu ja alkoi lähetä porttia.\n\nSamanaikaisesti riensi sanantuoja hetmanin luo leirin itäreunalta.\n\n— Belzkin herra vojevoda on valleilla! — huudahti hän läähättäen.\n\nHänen jälkeensä saapui toinen:\n\n— Liettuan herrat hetmanit ovat valleilla.\n\nHeidän jälkeensä tuli toisia tuoden yhä samanlaisia sanomia. Alkoi olla\njo pimeä, mutta hetmanin kasvot säteilivät. Hän kääntyi Bidzinskin\npuoleen, joka sillä hetkellä sattui olemaan hänen luonaan, ja sanoi:\n\n— Nyt on ratsuväen vuoro, mutta se täytyy lykätä huomiseen.\n\nEi kukaan puolalaisessa eikä turkkilaisessa sotajoukossa tietänyt eikä\notaksunut, että hetmani aikoo lykätä päärynnäkön seuraavaan aamuun.\nMuuten ajutantit kiitivät ratsumestarien luo tuoden määräyksen,\nettä oli oltava joka hetki valmiina. Jalkaväki asettui suljettuihin\nriveihin, ratsuväki piti, varalla sapelit ja keihäät. Kaikki odottivat\nkärsimättöminä hyökkäyskäskyä, sillä miehillä oli nälkä ja vilu. Mutta\nkäskyä ei tullut, ja tunnit kuluivat. Yö oli sysimusta. Jo päivällä oli\nalkanut sataa, sydänyöllä alkoi tuulla sekä sadella räntää ja lunta.\nTämä sai ihan luiden ytimetkin jäätymään; hevoset tuskin jaksoivat\nseisoa paikallaan, miehet kohmettuivat. Ankarampikaan kuiva pakkanen\nei olisi ollut niin ikävä kuin tämä tuuli, lumi ja piiskaava sade.\nNäin lähtömerkkiä odoteltaessa oli mahdotonta ajatellakaan syömistä,\njuomista tai tulen tekoa, ja olo muuttui joka hetki yhä kauheammaksi.\nSiitä tuli ikimuistettava yö, »tuskan ja hammasten kiristyksen yö».\nRatsumestarien huudot: »Seis! Seis!» — kaikuivat vähän väliä, ja kuriin\ntottunut sotamies seisoi valmiina, liikkumatta, kärsivällisenä.\n\nVastapäätä seisoivat sateessa, tuulessa ja pimeydessä yhtä valmiina\nturkkilaisten kohmettuneet rykmentit. Ei sielläkään kukaan virittänyt\ntulta, ei syönyt eikä juonut. Puolalaisten kaikkien sotavoimien\nhyökkäystä odotettiin joka hetki, spahit eivät voineet laskea sapelia\nkädestään, janitšaarit seisoivat vankkana seinänä pyssyineen, valmiina\nampumaan. Voimakas puolalainen soturi, joka oli tottunut talven\nkylmyyteen, saattoi kestää tällaisen yön, mutta nuo miehet, jotka\nolivat kasvaneet Rumelian lauhkeassa ilmastossa tai Vähän-Aasian\npalmujen varjossa, joutuivat kärsimään enemmän kuin mihin heidän\nvoimansa riittivät. Husseimille selvisi lopulta, miksi Sobieski\nei aloittanut hyökkäystä: tuo ilkeä sade oli puolalaisten paras\nliittolainen. Ilmeistä oli, että jos spahit ja janitšaarit seisovat\ntällä tavoin kaksitoista tuntia, niin ne kaatuvat aamulla kuin lyhteet\neivätkä edes yritäkään tehdä vastarintaa, ainakaan ennenkuin lämpenevät\ntaistelun tuoksinassa.\n\nTämän ymmärsivät sekä puolalaiset että turkkilaiset. Kello neljän\ntienoissa yöllä tuli Husseimin luo kaksi paššaa: Janisz-pašša ja Kiaja,\njanitšaarien päällikkö, vanha, kokenut ja mainehikas soturi. Molemmat\nolivat hyvin huolestuneen ja murheellisen näköisiä.\n\n— Herra! — lausui ensin Kiaja. — Jos minun »lampaani» seisovat tällä\ntavoin aamuun asti, niin heitä vastaan ei tarvitse käyttää luoteja eikä\nmiekkoja!\n\n— Herra! — sanoi Janisz-pašša. — Minun spahini jäätyvät eivätkä voi\ntaistella!\n\nHusseim nyki partaansa, sillä hän näki jo tappion ja tuhonsa. Mutta\nmitä hän voi tehdä? Jos hän olisi antanut joukkonsa hetkeksikään luopua\ntaistelujärjestyksestä sekä sallinut miesten virittää tulia ja nauttia\nlämmintä ruokaa, niin samassa olisi vihollinenkin hyökännyt. Valleilta\npäin kuului nytkin silloin tällöin torvilla annettuja merkkejä, aivan\nkuin ratsuväki jo ryhtyisi hyökkäämään.\n\nKiaja ja Janisz-pašša näkivät vain yhden keinon: ettei odotettaisi\nhyökkäystä, vaan sensijaan hyökättäisiin itse kaikin voimin vihollisen\nkimppuun. Ei haitannut, että vihollinen oli valmiina, sillä kun se itse\naikoi hyökätä, niin se ei odottanut hyökkäystä vastustajan puolelta.\nEhkä onnistuttaisiin karkoittamaan vihollinen valleilta; pahimmassa\ntapauksessa oli tappiolle joutuminen yöllä todennäköinen asia, mutta\naamulla se olisi aivan varma.\n\nMutta Husseim ei uskaltanut noudattaa vanhojen soturien neuvoa.\n\n— Miten onkaan? — sanoi hän. — Te olette halkoneet tantereen\njuoksuhaudoilla, koska mielestänne se oli ainoa turva tuota\nhelvetillistä ratsuväkeä vastaan, mutta nyt teidän olisi itsenne\nmentävä noiden kaivantojen yli, jolloin kuljette ilmeistä tuhoanne\nkohti? Teidän neuvostanne ryhdyttiin noihin varokeinoihin, mutta nyt\npuhutte aivan toista!\n\nEikä hän antanut hyökkäyskäskyä. Hän käski vain ampumaan tykeillä\nvalleja kohti, mihin Kątski heti vastasi erittäin hyvällä\nmenestyksellä. Sade tuli yhä jäätävämmäksi ja ankarammaksi, tuuli\ntohisi, ulvoi, tunkeutui puvun ja ihon läpi ja jäädytti veren suonissa.\nNäin kului tuo pitkä marraskuun yö, jonka aikana islamin sotilaitten\nvoimat heikentyivät ja tappion aavistus sekä epätoivo valtasi heidän\nsydämensä.\n\nAamun sarastaessa tuli Janisz-pašša vielä kerran Husseimin luo ja\nneuvoi vetäytymään taistelujärjestyksessä Dniestrin sillalle asti sekä\nryhtymään siellä taisteluun. »Sillä jos», sanoi hän, »joukkomme eivät\nkestä ratsuväen hyökkäystä, niin ne vetäytyvät sillan yli toiselle\npuolen turvaan ja joki on heidän suojanaan». Kiaja, janitšaarien\npäällikkö, oli toista mieltä. Hänen mielestään Janiszin neuvon\nnoudattaminen oli jo liian myöhäistä, ja sitäpaitsi hän pelkäsi, että\npelästys valtaisi sotajoukon, kun käskettäisiin peräytymään. »Spahien\non ylimääräisten joukkojen avulla kestettävä uskottomien ratsuväen\nensimmäinen hyökkäys, vaikka kaatuisivat viimeiseen mieheen. Sillävälin\ntulevat janitšaarit heidän avukseen, ja kun uskottomien ensimmäinen\nhyökkäys on kestetty, niin ehkäpä Jumala antaa voiton.»\n\nNäin neuvoi Kiaja, ja Husseim noudatti hänen neuvoaan. Turkkilaisten\nrunsaslukuinen ratsuväki siirtyi eteenpäin, janitšaarit ja apujoukot\nasettuivat Husseimin telttojen läheisyyteen. Heidän tiheät rivinsä\nolivat komea ja peloittava näky. Valkopartainen Kiaja, »Jumalan\nleijona», joka tähän saakka oli johtanut sotilaita ainoastaan\nvoittoihin, ratsasti heidän riviensä ohi rohkaisten, innostaen,\nmuistuttaen mieleen entisiä taisteluja ja voittoja. Sotamiehistäkin\noli taistelu mieluisampi kuin tuo toimettomana seisominen sateessa\nja odotteleminen tuulessa, joka tunkeutui luihin ja ytimiin; vaikka\npyssyt ja keihäät tuskin pysyivät heidän kohmettuneissa käsissään, niin\nhe lohduttivat itseään kuitenkin sillä, että lämpenevät taistelussa.\nPaljon vähemmän innostuneina odottivat hyökkäystä spahit, ensiksikin\nsen vuoksi, että heidän oli kestettävä ensimmäinen isku, ja toiseksi\nkoska heidän joukossaan oli paljon Vähän Aasian asukkaita ja\negyptiläisiäkin, jotka olivat hyvin huonoja kestämään kylmää ja nyt\ntämmöisen yön jälkeen olivat puolikuolleita. Hevosetkin olivat paljon\nkärsineet, ja vaikka niillä oli komeat päitset, niin niiden päät olivat\nriipuksissa ja sieraimista kohoili höyryä. Miehet, joiden kasvot\nolivat siniset ja katse sammunut, eivät ajatelleetkaan voittoa: he\najattelivat vain, että kuolema on parempi kuin sellainen kärsimys, jota\nolivat saaneet kestää menneenä yönä, mutta parasta olisi, jos pääsisi\npakenemaan entisille olinpaikoille, hehkuvan auringon alle.\n\nPuolalaisessa sotajoukossa paleltui valleilla muutamia miehiä, joilla\nei ollut riittävän lämpimiä pukimia, mutta yleensä niin jalka- kuin\nratsuväkikin kesti kylmän paljon paremmin kuin turkkilaiset, sillä\nheitä vahvisti voiton toivo ja se miltei sokea usko, että kun kerran\nhetmani oli määrännyt heidät kohmettumaan räntäsateessa, niin siitä\nkärsimyksestä on heille ehdottomasti hyötyä, mutta turkkilaisille se\nkoituu turmioksi. Mutta hekin tervehtivät iloiten aamun sarastusta.\n\nSamoihin aikoihin ilmestyi Sobieski valleille. Taivaalla ei sinä\npäivänä ollut ruskoa, mutta hänen kasvoillaan loisti rusko, sillä\nkun hän huomasi vihollisen aikovan ryhtyä hänen kanssaan taisteluun\nleirissä, niin hän oli jo aivan varma siitä, että tämä päivä tuo\nhirveän tappion muhamettilaisille. Hän ratsasti rykmentin luota toisen\nluo toistellen: »Häväistyjen kirkkojen puolesta! Pyhän Neitsyen\nhäpäisyn takia Kamieniecissa! Kristikunnan ja Puolan kärsimysten\ntähden! Kamieniecin tähden!» Mutta sotamiehet olivat tuiman näköisiä,\naivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: »Tuskin kestämme paikoillamme!\nAnna meidän lähteä liikkeelle, suuri hetmani, niin saat nähdä!»\nAamu vaikeni vaikenemistaan; sumusta tulivat yhä selvemmin näkyviin\npitkät rivit hevosten päitä, ihmishahmoja, keihäitä, lippuja, viimein\njalkaväkirykmenttejä. Ne alkoivat liikkua eteenpäin ja virtasivat\npimeässä vihollista kohti kuin kaksi jokea ratsuväen kahden puolen;\nsitten lähti liikkeelle kevyt ratsuväki jättäen keskelleen leveän\nuoman, johon husaarien oli määrä ratsastaa sopivan hetken tultua.\n\nJokainen jalkaväkirykmentin päällikkö, jokainen ratsumestari oli jo\nsaanut ohjeet ja tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Kątskin tykistö alkoi\ntoimia pontevammin, ja turkkilaiset vastasivat siihen yhtä navakasti.\nSitten alkoivat musketit paukkua, voimakas huuto levisi yli koko\nleirin, — hyökkäys oli alkanut.\n\nPilvinen sää esti näkemästä, mutta taistelun äänet kuuluivat sinne,\nmissä husaarit seisoivat. Kuului aseitten kalsketta, miesten huutoja.\nHetmani, joka oli jäänyt husaarien luo ja puheli Ukrainan vojevodan\nkanssa, vaikeni yht'äkkiä ja alkoi kuunnella. Sitten hän sanoi\nvojevodalle:\n\n— Jalkaväki tappelee turkkilaisten säännöttömien joukkojen kanssa,\njotka on sijoitettu pikku varustuksille etumaisiksi.\n\nVähän ajan kuluttua alkoi laukaustenvaihto heikkenemistään heiketä,\nmutta sitten pamahti yht'äkkiä voimakas yhteislaukaus ja kohta sen\njälkeen toinen. Ilmeisesti oli kevyt ratsuväki tunkeutunut spahien\njoukon läpi ja oli vastatusten janitšaarien kanssa.\n\nHetmani kannusti hevostaan ja kiiti salaman nopeudella seurueineen\ntaistelupaikalle; Ukrainan vojevoda jäi viidentoista husaarilippukunnan\nkanssa odottamaan merkkiä, milloin saa syöksähtää taisteluun ja\nratkaista sen kulun.\n\nHe saivat odottaa verraten kauan; sillä aikaa tuli melske ja pauhu\nleirin keskustassa yhä hirveämmäksi. Taistelu näytti väliin siirtyvän\noikealle, väliin vasemmalle, väliin liettualaisten joukkojen\nsuunnalle, väliin Belzkin vojevodaan päin, aivan niinkuin myrskyn\naikana ukkonen liikuskelee taivaalla. Turkkilaisten tykkituli\nmuuttui epäsäännölliseksi, mutta Kątskin tykistö ampui kahta vertaa\nvoimakkaammin kuin ennen. Tunnin kuluttua näytti Ukrainan vojevodasta\ntaistelun painopiste siirtyneen taas keskustaan, suoraan vastapäätä\nhänen husaarijoukkoaan.\n\nSamassa saapui suuri hetmani seurueensa etunenässä. Hänen silmänsä\nsalamoivat. Hän pidätti hevostaan Ukrainan vojevodan kohdalla ja\nhuudahti:\n\n— Nyt heidän kimppuunsa, Jumalan avulla!\n\n— Heidän kimppuunsa! — karjaisi Ukrainan vojevoda.\n\nLiikkeellelähtökäskyn toistivat joukoille ratsumestarit. Peloittavasti\nhumahtaen painui samalla kertaa koko keihäsmetsä hevosten päitten\ntasalle ja viisitoista lippukuntaa ratsuväkeä, joka oli tottunut\npolkemaan kaikki alleen edetessään, lähti kiitämään eteenpäin kuin\nsuuri pilvi.\n\nSiitä ajasta asti, kun Varsovan kolmipäiväisessä taistelussa\nliettualaiset husaarit Polubinskin johdolla halkaisivat kuin kiila\nkoko ruotsalaisen armeijan ja tunkeutuivat sen läpi, ei mitään\nhyökkäystä ollut tehty niin rajusti kuin nyt tämä. Nuo lippukunnat\nlähtivät liikkeelle ravia ratsastaen, mutta parin sadan askelen päässä\nkomensivat ratsumestarit: »Täyttä laukkaa!» — ja silloin miehet\nhuutaen: »Iske! Lyö!» — nojautuivat eteenpäin satulassa, ja hevoset\nlähtivät kiitämään nopeinta vauhtiaan. Tuossa valtavassa vyöryssä,\njohon kuului tuulispäänä kiitäviä ratsuja, rautaisia miehiä, ojossa\nolevia keihäitä, oli jotakin alkuvoimaista, temmeltävien luonnonvoimien\nkaltaista. Se eteni kuin myrsky tai hurja hyökyaalto kohisten ja\npauhaten. Maa järähteli sen painosta, ja selvää oli, että vaikka ei\nkukaan heistä olisi käyttänyt keihästään eikä vetänyt esille sapeliaan,\nniin tuo joukko vauhdillaan ja painollaan kaataa maahan, murskaa ja\npolkee mäsäksi kaikki, mitä sen eteen sattuu, niinkuin pyörremyrsky\nmurskaa ja kaataa vankkaa metsää. Näin he kiitivät veriselle,\nruumiitten peittämälle taistelutantereelle asti, jossa taistelua\nyhä jatkui. Kevyt ratsuväki otteli vielä sivustoilla turkkilaisten\nratsuväen kanssa, jonka se oli onnistunut jo työntämään koko joukon\ntaaksepäin, mutta keskellä seisoivat vielä horjumattomana muurina\njanitšaarien syvät rivit. Useita kertoja olivat kevyet ratsujoukot jo\nmurtuneet sitä vastaan niinkuin aalto murtuu kalliorantaa vastaan.\nTämän joukon murtaminen ja kaataminen oli nyt husaarien tehtävänä.\n\nYht'äkkiä pamahti laukaus tuhansista pyssyistä, aivan kuin yksi mies\nolisi ampunut. Vielä hetkinen: janitšaarit asettuvat entistä tanakammin\nseisomaan; muutamat siristävät silmiään nähdessään kauhean joukon\nlähestyvän, muutamien kädet vapisevat heidän pidellessään keihästä,\nkaikkien sydän lyö kuin vasaralla hakaten, hampaat puristuvat yhteen,\nrinta huohottaa. Hyökkääjät ovat jo aivan lähellä, jo kuuluu hevosten\nhuohotus, — surma on tulossa, tuho on tulossa, kuolema tulee!\n\n»Allah!... Jeesus Maria!» — nämä kaksi huutoa sekaantuvat toisiinsa\nniin voimakkaina, kuin eivät olisikaan kohonneet ihmisrinnasta. Elävä\nmuuri huojuu, vääntyy, halkeaa; katkeilevien keihäitten kuiva rasahtelu\nkuuluu hetken ajan yli muiden äänien, sitten kuuluu raudan kalinaa, on\nkuin hakattaisiin tuhannella vasaralla, jotka iskevät kaikin voimin\nalasimeen, kuuluu kuin tuhannet miehet puisivat varstalla, kohoaa\njoukko huutoja ja yksinäisiä parkaisuja, kuuluu vaikertelua, erillisiä\npyssyn ja pistolin laukauksia, kauhun kiljahduksia. Hyökkääjät ja\nahdistetut ovat sekaantuneet toisiinsa, kierivät mielettömässä\nmylläkässä; alkaa teurastus, tuosta yhteen kietoutuneesta joukosta\nvuotaa lämmintä, höyryävää verta, jonka kirpeä haju täyttää ilman.\n\nJanitšaarien ensimmäinen, toinen, kolmas, kymmenes rivi makaa\nkaatuneena maassa, hevosten tallaamana, keihästen puhkomana, miekkojen\nlyömänä. Mutta valkopartainen Kiaja, »Jumalan leijona», lähettää\nkaikki muut taistelun telmeeseen. Ei tee mitään, vaikka rivi toisensa\njälkeen kaatuu huojuen kuin viljapelto myrskyssä, — taistelu jatkuu.\nHeidät valtaa raivo, he hengittävät kuolemaa ja tahtovat kuolla.\nHevosten rinnat töykkivät ja kaatavat heitä heidän nenänsä koskettaa\nhevosen vatsaa; tuhannet sapelit hakkaavat heitä pysähtymättä; sapelien\nterät välkkyvät kuin salamat ja sattuvat heidän päähänsä, kurkkuunsa,\nkäsiinsä, — ja he puolestaan iskevät ratsumiehiä jalkoihin, polviin,\nkiemurtelevat ja purevat kuin myrkylliset elukat, — kuolevat ja\nkostavat kuollessaan.\n\nKiaja, »Jumalan leijona», lähettää yhä uusia joukkoja surman suuhun;\nhuudoillaan hän innostaa taisteluun ja hyökkää itsekin sapeli pystyssä\nsamaan mellakkaan. Silloin jättiläiskokoinen husaari surmaten\nkaikki läheisyyteensä joutuvat syöksyy kuin salama valkopartaista\nvanhusta kohti, kohoaa seisomaan jalustimien varaan voidakseen iskeä\nvoimakkaammin ja upottaa hirvittävällä iskulla terävän miekan vanhuksen\npäähän. Iskua ei kyennyt vaimentamaan sapeli eikä Damaskossa taottu\nkypärä — ja Kiaja putosi kuin ukkosen iskemänä maahan, miltei hartioita\nmyöten kahtia leikattuna.\n\nJättiläiskokoinen soturi, joka surmasi Kiajan, oli Nowowiejski. Hän\noli jo tehnyt kauheata jälkeä, sillä ei kukaan voinut vastustaa hänen\nvoimaansa ja synkkää raivoaan, mutta nyt hän teki kaikkein suurimman\npalveluksen koko taistelun aikana, kun kaatoi vanhuksen, joka\nyksinään oli ylläpitänyt miestensä rohkeutta ja saanut ne sitkeästi\ntaistelemaan. Kun janitšaarit näkivät päällikkönsä kaatuvan, niin he\npäästivät kamalan huudon, ja muutamat kymmenet heistä suuntasivat\npyssynsä nuoren ritarin rintaa kohti, kun taas hän puolestaan kääntyi\nheitä kohti synkän yön kaltaisena. Ja ennenkuin muut ritarit ennättivät\nahdistamaan janitšaareja, pamahtivat laukaukset, Nowowiejski pidätti\nratsuaan ja horjahti eteenpäin satulassa. Kaksi toveria tuki häntä\ntarttuen hänen käsivarsiinsa, mutta hänen surullisia kasvojaan valaisi\nhymy, jota ei pitkiin aikoihin niillä ollut nähty, hänen silmänsä\nmenivät nurin, ja kalvenneet huulet alkoivat kuiskia joitakin sanoja,\njoita taistelun telmeessä oli mahdoton kuulla. Sillä hetkellä alkoivat\njanitšaarien viimeisetkin rivit horjua.\n\nUrhoollinen Janisz-pašša tahtoi saada taistelun vielä uudelleen\nkäyntiin, mutta miehet oli jo vallannut pakokauhu, eivätkä mitkään\nponnistukset enää auttaneet; rivit sekaantuivat ja joutuivat\nsekasortoon eivätkä enää voineet järjestyä, kun niitä töykittiin,\nhakattiin, poljettiin, hajoitettiin. Viimein ne murtuivat niinkuin\nmurtuu liian kireälle pingoitettu ketju — ja miehet singahtelivat\neri tahoille kuin ketjun renkaat, ulvoivat, huusivat, heittivät pois\naseensa ja peittivät kasvonsa käsiinsä. Ratsuväki ajoi heitä takaa,\nmutta heillä ei ollut tilaa edes vapaasti paeta, vaan he painautuivat\nvälisti yhteen tiheäksi tungokseksi, jonka kimppuun ratsuväki hyökkäsi\npannen verivirtoja juoksemaan. Urhoollista Janisz-paššaa iski tuima\njousimies Muszalski sapelilla kaulaan niin, että selkäydin työntyi ulos\nja tahri silkkipuvun sekä suomupanssarin hopeaisen päällyksen.\n\nJanitšaarit, puolalaisen jalkaväen lyömät säännöttömät joukot ja osa\nratsuväkeä, joka oli hajoitettu jo aivan taistelun alussa, sanalla\nsanoen koko turkkilaislauma pakeni nyt päinvastaiseen suuntaan, siihen\nleirin osaan, jossa oli syvä kuilu ja sen vieressä rosoinen, korkea\nkalliokieleke. Sinne ajoi pelko päästään pyörälle menneet. Monet\nsyöksyivät rotkoon, ei pelastuakseen kuolemasta, vaan välttyäkseen\njoutumasta puolalaisten surmattaviksi. Tältä epätoivon valtaamalta\njoukolta koetti katkaista tien kruunun vahtisoturi Bidzinski, mutta\neteenpäin syöksyvä joukko tempasi hänetkin miehineen pyörteeseensä\nja lakaisi mukanaan rotkon pohjaan. Kuilu täyttyi lyhyessä ajassa\nreunojaan myöten surmattujen, haavoittuneitten ja tukehtuneitten\nihmisten ruumiilla.\n\nKuilusta kohosi valitushuutoja, ruumiit nytkähtelivät ja\npotkivat toisiaan tai raapivat suonenvedontapaisesti kynsillään\nkuolinkamppauksessa. Iltaan asti kuului tuota vaikertelua, ja iltaan\nasti liikkui ruumiskasa, mutta yhä hitaammin, yhä heikommin, ja lakkasi\nkokonaan liikkumasta pimeän tultua.\n\nHusaarien hyökkäyksen seuraukset olivat kamalat. Kahdeksantuhatta\nmiekalla surmattua janitšaaria makasi sen juoksuhaudan reunoilla, joka\nympäröi Husseim-paššan telttoja, lukuunottamatta niitä, jotka saivat\nsurmansa paetessaan tai kuilussa. Puolalainen ratsuväki oli asettunut\ntelttoihin, Sobieski riemuitsi voitostaan. Torvet ja muut puhaltimet\njulistivat jo käheillä äänillään voittoa, kun yht'äkkiä aivan\nodottamatta taistelu alkoi uudestaan.\n\nTurkkilaisten suuri päällikkö Husseim-pašša oli sen jälkeen, kun\njanitšaarit oli lyöty, lähtenyt ratsukaartinsa ja muun ratsujoukon\njäännösten etunenässä Jassyyn vievälle portille, mutta kun siellä\noli häntä vastassa hetmani Dymitr Wisniowiecki miehineen ja alkoi\nsäälimättömästi hakata hänen joukkoaan, niin hän palasi leiriin\netsimään toista ulospääsytietä, aivan niinkuin metsässä kierretty peto\netsii kohtaa, mistä pääsisi pujahtamaan pakoon. Hän palasi takaisin\nniin kovalla vauhdilla, että hajoitti silmänräpäyksessä erään kevyen\nratsuväkiosaston, saattoi epäjärjestykseen jalkaväen, josta osa jo oli\nryhtynyt ryöstämään leiriä, — ja tuli puolimatkaan pistolin kantamaa\nitseään hetmania kohti.\n\n»Ollessamme jo leirissä olimme vähältä menettää taistelun», — kirjoitti\nSobieski myöhemmin, — »ja ettei niin sitten kuitenkaan käynyt, siitä\non kiittäminen husaarien tavatonta urhoollisuutta.» Turkkilaisten\nhyökkäys oli todella kauhea, koska he toimivat äärimmäisen epätoivon\nvallassa ja tulivat sen lisäksi aivan odottamatta. Mutta husaarit,\njotka eivät vielä olleet ennättäneet jäähdytellä kuuman taistelun\njälkeen; hyökkäsivät heitä vastaan täyttä laukkaa. Ensimmäisenä lähti\nPrusinowskin lippukunta ja ryhtyi taisteluun hyökkääjiä vastaan; hänen\njälkeensä riensi miehineen Skrzetuski ja senjälkeen koko puolalaisen\nsotajoukon ratsuväki, jalkaväki, kuormarengit, jokainen kohdastansa\nsyöksyi hurjasti vihollista vastaan, ja näin syntyi taistelu, jossa ei\noikein ollut järjestystä, mutta joka oli yhtä raivoisa kuin husaarien\nhyökkäys janitšaareja vastaan.\n\nIhmetellen muistelivat ritarit taistelun päätyttyä turkkilaisten\nuljuutta. Kun Wisniowiecki ja liettualaiset hetmanit saapuivat paikalle\nja turkkilaiset saarrettiin joka puolelta, niin he puolustautuivat niin\nhurjasti, että vaikka hetmani oli antanut luvan ottaa vankeja, niin\nonnistuttiin semmoisia samaan vain mitätön määrä. Kun raskaat rykmentit\npuoli tuntia kestäneen taistelun jälkeen löivät lopullisesti heidät,\nniin yksityiset ryhmät ja lopulta yksinäiset ratsumiehet taistelivat\nvielä Allahia avukseen huutaen viimeiseen hengenvetoon asti. Tässä\ntaistelussa suoritettiin myös paljon loistavia tekoja, joitten muisto\nelää aina ihmisten mielissä. Siellä surmasi Liettuan hetmani omin käsin\nmahtavan paššan; tämä oli sitä ennen ahdistanut Rudominia, Kimbaria ja\nRdultowskia, mutta hetmani ratsastettuaan hänen luokseen löi yhdellä\niskulla häneltä pään poikki. Siellä suvaitsi Sobieski surmata koko\nsotajoukon nähden spahin, joka oli ampunut häntä kohti pistolilla;\nsiellä Bidziński, joka oli jollakin ihmeellisellä tavalla pelastunut\nkuilusta, joskin pahoin ruhjottuna ja haavoittuneena, syöksyi\npalattuaan heti taistelun telmeeseen ja taisteli siihen asti kuin\nuupuneena vaipui tainnoksiin. Kauan hän oli tämän jälkeen sairaana,\nmutta terveeksi tultuaan hän lähti taasen sotaan ja oli siellä suuressa\nkunniassa.\n\nVähäpätöisemmistä henkilöistä riehui hurjimmin Ruszczyc surmaten\nratsumiehiä niinkuin susi surmaa pitkävillaisia lampaita, kun ne\nkulkevat laumana. Paljon uljaita tekoja teki myös Skrzetuski, jonka\nympärillä taistelivat hänen poikansa kuin innostuneet jalopeuran\npennut. Surumielin ja kaihoten ajattelivat ritarit jälkeenpäin, mitä\nkaikkea olisikaan tämmöisenä päivänä saanut aikaan miekkamiehistä\netevin, Wolodyjowski, jollei hän olisi jo vuosi takaperin nukkunut\nHerrassa ikuiseen uneen suuren kunnian saavuttaneena. Mutta muutkin,\njotka olivat hänen johdollaan oppineet taistelemaan, tuottivat\ntaidollaan kunniaa hänellekin samoin kuin itselleen tuolla verikentällä.\n\nTuossa uudelleen alkaneessa taistelussa kaatui entisistä Chreptiowin\nritareista Nowowiejskin lisäksi vielä kaksi: Motówidlo ja tuima\njousimies Muszalski. Motówidlon rinnan puhkaisi yhtaikaa usea luoti\nja hän kaatui kuin tammi, joka on aikansa elänyt. Silminnäkijät\nsanoivat hänen kaatuneen niiden kasakkain luodeista, jotka Husseimin\nsotajoukossa Hoholin johdolla taistelivat viimeiseen asti isänmaataan\nja kristikuntaa vastaan. Muszalski taas — ihmeellistä! — sai surmansa\nnuolesta, jonka muuan pakeneva turkkilainen lennätti häneen. Se\npuhkaisi hänen kaulansa juuri sillä hetkellä, kun pakanat jo oli\nlopullisesti lyöty ja hän pisti kätensä viineen aikoen lähettää vielä\nmuutamia kuoleman sanansaattajia pakenevien joukkoon. Varmaankin hänen\nsielunsa yhtyi Dydiukin sieluun, jotta turkkilaisilla kaleereilla\nsyntynyt ystävyys tulisi ikuisilla siteillä vahvistetuksi Entiset\nchreptiowilaiset toverit etsivät taistelun jälkeen käsiinsä nuo\nkolme ruumista ja hyvästelivät niitä kuumin kyynelin, joskin samalla\nkadehtivat noin kunniakasta kuolemaa. Nowowiejskin kasvoilla loisti\nhymy ja hiljainen ilo; Motówidlo näytti nukkuvan rauhallisesti;\nMuszalskin katse oli luotu ylös, aivan kuin hän olisi rukoillut. Heidät\nhaudattiin samaan hautaan tuolle mainehikkaalle Chocimin kentälle\nkaihon juurelle, johon ikuiseksi muistoksi kaiverrettiin kaikkien\nkolmen nimet ristin alapuolelle.\n\nKoko turkkilaisarmeijan päällikkö Husseim-pašša pelastui pakenemalla\nnopealla ratsullaan, mutta muuta hän ei sillä saavuttanut, kuin että\nsai Stambulissa sulttaanin kädestä ottaa vastaan silkkinuoran. Uljaasta\nturkkilaisesta armeijasta onnistui vain pienten joukkojen pelastua\nhengissä. Husseimin ratsuväen viimeiset jäännökset joutuivat Puolan\nsotajoukkojen käsiin sillä tavoin, että Liettuan hetmani työnsi ne\nsuuren Sobieskin joukkoja kohti, nämä taas ajoivat heidät Liettuan\nhetmanien luo, jotka sitten pakottivat heidät taas vetäytymään\ntakaisin, ja niin he joutuivat kulkemaan kehässä siihen asti, kunnes\ntuhoutuivat melkein kaikki. Janitšaareista ei jäänyt eloon yhtään.\nKoko valtava leiri oli verivirtojen vallassa, jotka sekaantuivat\nsadeveteen ja lumeen, ja taistelupaikalla oli niin paljon ruumiita,\nettä ainoastaan pakkaset, korpit ja sudet saattoivat olla pelkäämättä\ntartuntaa, jonka saa mätänevistä ruumiista. Puolalaiset sotajoukot\nvaltasi sellainen taisteluinnostus, että ne kunnollisesti huoahtamatta\ntaistelun jälkeen valtasivat Chocimin leiristä saatiin äärettömästi\nsaalista. Satakaksikymmentä tykkiä ja niiden mukana kolmesataa\nlippua ja sotamerkkiä lähetti suuri hetmani tältä taistelukentältä,\njolla vuosisadan kuluessa puolalaisten aseet jo toistamiseen olivat\nsaavuttaneet loistavan voiton.\n\nSobieski itse asettui Husseim-paššan kullasta ja kallisarvoisista\nkankaista loistavaan telttaan ja lähetti sieltä pikalähettejä\njoka suuntaan viemään tietoa onnellisesta voitosta. Sitten\nkokoontuivat yhteen ratsuväki ja jalkaväki, kaikki puolalaiset,\nliettualaiset ja kasakkain lippukunnat, ja koko sotajoukko asettui\ntaistelujärjestykseen. Toimitettiin kiitosjumalanpalvelus — ja samalla\naukiolla, jossa vielä edellisenä päivänä muessinit olivat huutaneet:\n»Laha il Allah!» — kaikui laulu: »_Te Deum laudamus_!»\n\nHetmani kuunteli jumalanpalvelusta ja laulua maaten kasvoillaan\nmaassa, ja kun hän nousi pystyyn, virtasivat ilon kyynelet pitkin\nhänen jalopiirteisiä kasvojaan. Nähdessään sen ritarit, jotka eivät\nvielä olleet ennättäneet peseytyä puhtaiksi verestä ja vielä vapisivat\ntaistelun vaivoista, kohottivat kolmikertaisen voimakkaan huudon: —\n\n— Vivat Joannes victor!!!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen vuotta myöhemmin, kun kuningas Jan III tuhosi turkkilaisten\nsotavoimat Wienin edustalla, toistui tuo huuto kaikuen mereltä merelle,\nvuorilta vuorille, kaikkialla maailmassa, missä vain kirkonkellot\nkutsuivat uskovaisia rukoukseen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän päättyy tämä kirjasarja, jonka olen kirjoittanut monen vuoden\naikana vaivoja säästämättä — sydänten vahvistukseksi.\n\n\n\n"]