[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPJUrSZsoc7DeVQdyfI4RvggH5p4JLJiI39Q--UMJ4Cs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3466,"Junalla kulkiessa","Humu, Martti (oik. Ramstedt, Maria)",1852,1915,"3466-humu-martti-junalla-kulkiessa","3466__Humu_Martti__Junalla_kulkiessa",null,"novelli",[],[],"fi",1894,6637,41326,false,76237,[22,23],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Junalla kulkiessa by Maria Ramstedt\" is a collection of short stories written in the late 19th century. Conceived as brief, readable pieces for railway journeys, it paints intimate scenes of Finnish life and nature across the seasons, reflecting on love, loss, faith, and everyday decency.  The book gathers five vignettes: a lyrical tale of wagtails in Komendantinpuisto where a sudden cold snap turns spring joy into grief; a two-part marital sketch, Ensimmäinen hallayö, showing a newlywed quarrel and its tender reconciliation from both spouses’ viewpoints; Kun jäät lähtevät, in which a bedridden soul hopes to recover with the spring thaw but finds peace only in death; Muistelma, a quiet birthday evening between a daughter and her widowed father, mixing memory, pastoral care, and sober talk about marriage with the homely bustle of visiting relatives; and Kalastaja, a New Year’s Eve portrait of a fisherman and his son braving a brutal storm, returning with modest catch, choosing honesty over profit, and ending the day in humble gratitude. (This is an automatically generated summary.)",[],260,"Viiden lyhyen kertoelman kokoelma on kirjoitettu viihdyttäväksi lukemistoksi junamatkojen ajaksi. Tarinat kuvaavat muun muassa luonnonilmiöitä, kuten kevään tuloa ja hallayötä, sekä arkisia muistoja.","Martti Humun Junalla kulkiessa'' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3466.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JUNALLA KULKIESSA\n\nKertoellut\n\nMartti Humu [Maria Ramstedt]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1894.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nEsipuhe.\nKomendantin puistossa.\nEnsimmäinen hallayö.\nKun jäät lähtevät.\nMuistelma.\nKalastaja.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nNäiden pikku kertoelmain tarkoituksena on saada miellyttävää lukemista\nmatkustaessa rautatieasemain väliä.\n\nKertoelmat, lyhykäisyytensä vuoksi, soveltunevat myöskin parhaiten\nrautatiellä lukemiseen ja koska junan liikkeestä syntyvässä tärinässä\non helpompi silmäillä kapeita, kuin leveöitä rivejä, on \"Junalla\nkulkiessa\" siitä syystä saanut tämmöisen muodon.\n\nToivossa, että nämä kertoelmat kaikissa suhteissa tulevat täyttämään\nhyvän tarkoituksensa, on kirjasen hintakin mitä halvimmaksi määrätty.\n\n_Ulosantaja._\n\n\n\n\nKOMENDANTIN PUISTOSSA.\n\n\nKevät-auringon lämpimät, suloiset säteet sulattelevat\nKomendantinpuiston jäätyneiden puiden oksia ja virvottelevat niiden\npuusydämiä omituisella, kummallisella sähkövirran-tapaisella tunteella.\nSuloinen etelätuuli kuiskailee heille herttaisen kevään, armaan kesän\ntuloa. Puiden oksat vienolla suhinallaan vastaukseksi sille ilmaisevat\nhiljaisella nyykytyksellä niitä tunteita, jotka selittämättömällä\nriemulla täyttävät heidän sisimmät olentonsa.\n\nKvirr-virr-kvirr! kuuluu ylhäällä ilmassa riemuisa voitollinen sävel.\nSe on västäräkki, joka palaa polttavilta etelämailta kylmään, armaasen\nkotihinsa, omaan vanhaan pesähänsä komendantin puistossa. Siinä ovat\nhänen esi-isänsä jo monessa polvessa aina kesänsä laulelleet. Siinä nyt\nhänkin riemuissansa visertelee täynnä elämän-intoa, elin-voimaa, täynnä\ntoivoa ihanan Suomen kesän tulosta. Tulevaisuuden unelmat kuvastuvat\nherttaisina, valoisina hänen pikkusielunsa silmissä.\n\nTuolla pesänsuulla, laulua kuunnellen, hyörii hänen herttaisa\ntoverinsa, jonka kanssa hän hädintuskin sai kartetuksi kaikkia\netelämailla heitä uhkaavia vaaroja sekä pitkän matkan rasituksia ja\npauloja.\n\nKuinka suloiselta kuuluu tuo ihmeteltävän monisävelinen laulu! Siinä\nilmoittaa västäräkki tyytyväisenä ilonsa, nähdessänsä vielä kerran\noman vanhan, ränstyneen pesänsä, jossa hän ensikerran oli ihmetellyt\nluonnon ihanuutta ja lämmitellyt auringon kultasäteiden loisteessa\nja hyväilevässä suloisuudessa. Hän laulaa kuinka sanomattomasti he\nkumpikin tuolla etelämaissa ovat kaivanneet tätä köyhää kotiansa\nkylmässä Suomessamme, ikävöineet ränstynyttä, rakasta pesäänsä tässä\nKomendantinpuistossa! Usein tuumailivat he alkaa tuon vaarallisen ja\nvaivaloisen ilmamatkansa kautta laajojen merien, yli korkeiden vuorien,\ntasankojen ja laaksojen — mutta, ihan tietämättänsä tulivatkin he\nrientäen aina lähemmäksi ja lähemmäksi tätä vanhaa, ikävöittyä kotiansa.\n\nIkävä se oli, joka pakoitti heitä pois rientämään rikkailta pöydiltä,\njättämään kiiltävistä hyönteisistä valmistetut, rikkaat herkkupöydät,\nsanomaan hyvästit kaikille etelämaiden kauneuksille ja hyvyyksille.\n\nIloinen tulotervehdys nyt kaikuu västäräkin sydämmestä. Siinä ovat\nkaikki vanhat tutut: harmaaseinänen linna, viheriäinen metsä,\nsukkelasti virtaava kolmihaaranen virta, Tallisaari ja suloinen\nystävänsä, aurinko! Vieno tuuli puhaltelee, aurinko suloisesti\nlämmittää:— hän on täällä toverinsa kanssa terveenä, toivorikkaana,\niloisena! Lumikinoksia vielä kiiluu siellä täällä — mutta, eihän se\nheitä peloita, hyönteisiä on vielä virralla vähän, eihän se kammoita\nheitä; kiireestihän aika kuluu pesää korjaellen, rakennellen, toivoen,\nlaulellen, lempien! Aurinko kyllä havahduttaa koko luonnon, sulattaa\npuiden oksat, havahduttaa hyönteiset kaikki, saattaa kevään ja tuo\nkesän herttaisen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan eipä aurinko eilen paistanutkaan, ei näyttänyt suloisia\nkasvojansa. Paksut raepilvet nousivat sen eteen ja miljoonat,\nmiljoonat raehiukkeet yhdistetyin voimin mursivat sen vallan, eivätkä\nsen säteitä lävitsensä päästäneet. Komendantinpuistossa on kylmää,\nautiota, kolkkoa.\n\nViima, vinha pohjatuuli repii ja vihapäissään taittelee puiden oksia.\nNe surkealla suhinallaan ilmaisevat kaipaustansa, ystävänsä perään.\nHeidän lempijänsä, suosijansa, suloinen etelätuuli on poissa!\n\nToivoa paremmista ajoista koettelee västäräkki nytkin sytytellä\nlempeän toverinsa sydämmessä: mutta vaikka laulunsa koettaakin\nkaikua riemuiselta, iloiselta, ei hän siihen kumminkaan jaksa luoda\nentistä hurmaavata tuttua nuottia, vauhtia ja sointua, joka ennen\noli niin omituinen hänen viserryksillensä. Toverinsa pesän-suulla\npainaa päänsä alas, häntä niin puistattelee, värisyttää; pohjatuuli\nhajoittelee sen höyheniä ja kuolon-kylmällä suutelollaan sivelee hänen\nmelkein kangistunutta pikkuruumistansa. — Matkan-rasitukset alkavat\ntehdä lopullista tehtäväänsä; eihän tuo hupakkoparka ole nauttinut\neinettäkään moneen päivään kylliksensä asti — hän kun näet oli tuon\nniukan ravinnon, nuo virran muutamat hyönteiset heittänyt ystävänsä,\narmaan toverinsa varalle.\n\nSuonissansa tuntuu hiipivän ikäänkuin jäinen, kuolon kylmä virta —\nviimeiset voimansa ponnistaa se vielä kerran kuullaksensa toverinsa\ntoivorikasta laulua. Silmänsä leimahtavat niin sanomattoman kirkkaasti\n— olihan nyt kaikki niinkuin olla piti. Suomessa, oman armaan pesänsä\nsuulla saa hän nukkua, oman toverinsa suloisen viserryksen kaikuessa\nkorvissansa; — hän nyykähyttää kerran päätänsä, silmänsä välähtävät\nkummasti — hiljainen parkaisu kuuluu ja — lintunen putoaa hengetönnä\nlumelle.\n\nIlmassa leijaileva toveri rientää hätään. Iloinen nuottinsa yht'äkkiä\nmuuttuu parkumisen tapaiseksi hautaussäveleeksi. Toiveet kesän\nsuloisuudesta silmänräpäyksessä haihtuvat — tuntuu kuin toinen puoli\nsydämmestänsä olisi hänen rinnastansa irti-kiskaistu. Vaan miksikä\nkoettaisin kuvailla tuota sydämmen murtumista, tuota salaista tuskaa,\ntuota ikäänkuin elävänä hautaamista, jonka jälkeenjäänyt toveri nyt\ntuntee pikku-sielussaan?\n\nEi, ei sitä kynäni kykene kuvaamaan — sen vaan sydän haikeasti\ntuntee; eikäpä sille tunteelle sanoja maailmassa löydykään. Ei! eipä\ntosiaankaan ole!\n\nAurinko paistaa taas tänään ehompana entistä. Eivät muista nyt puut\nKomendantinpuistossa pohjantuulen tekemiä armottomia haavoja, vaikka\nne vielä tänään kirvelevätkin. He eivät tahdo muistaa sitä. Aurinko\nelvyttää luonnon, sytyttää elonvirrat, toiveet uudet synnyttää.\nKaikki on muuttunut: puiden oksat notkuvat nuorteina, linnut laulavat\nsulolaulujansa, virta lirisee hyräillen monisävelistä nuottiansa.\nAurinko luo valoansa västäräkinkin pesään — sielläkin on kaikki\nmuuttunut. Eloon jäänyt orpolintu on sinne pistäynyt piiloon — ei\nkuulu hänen toiveista rikasta lauluansa, ei sykähtele rakastava sydän,\nei elvytä häntä virkistynyt luonto. Ystävänsä kangistuneen ruumiin\nnäky särki hänen toiveensa, mursi hänen voimansa, repi rikki kaikki\nunelmansa suloisesta tulevaisuudesta. Pesässä on kaikki tyyntä,\nhiljaista, kuollutta, rauhansaanutta. Auringonsäteet eivät voi henkiin\nelvyttää näitä pikkuvainajia: toinen lepää pesässänsä pää piiloutuneena\nsiipien alle, toinen kankeana jäykkänä loikoo puun alla, — ja puiden\noksat suhinallaan ikäänkuin kuiskailisivat: pettyneet toiveet!\npettyneet toiveet!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukiani, sinä, joka olet saanut tuntea pohjantuulen armotointa\nsyleilyä, maailman kovuutta, ylenkatsetta, epärakkautta, uskottomuutta,\npettyneitä toiveita — eikö tämä tunnu sinusta kuin se olisi palanen\noman elämäsi historiaa? Eikö? —\n\n\n\n\nEnsimmäinen hallayö.\n\n\n\nEdellinen puoli.\n\n\nNiin, sehän oli aivan totta. Ei mikään unennäkö. He — äskennaineet,\njotka rakastivat toisiansa koko sydämmestä — hekö olisivat riidelleet\nja kinastelleet? — Niinpä kyllä — he juuri.\n\nKerttu makaa sängyssänsä silmät seljällään ja tuumaa; tuumaa yhä tuota\nunohtumatointa asiaa: he ovat riidelleet. Se on melkein uskomatointa —\nmutta ihan totta kumminkin.\n\nVoi jospa Atle jo tulisi! mutta ei — häntä ei kuulu, ei näy! Ja tuo\nkello, se on jo lähes yksitoista! —\n\nTuuli pauhaa ankarasti vuoristolla. Rajusti tanssii lumi vallattomissa\npyörteissä. Hei! kuinka sanomattoman lysti on elämä, kuin saapi\nvallastaa mielensä mukaan, näin, näin, näin! ulvoo puhuri repiessään\npalovartian nuttua ja säestellen telefoonilankain monisävelistä\nruikutusta. Lumi etsii turvaa akkunaruuduilta — ei, turhaa työtä se on\n— — hänet puhuri painiskelee vahvaksi muuriksi talon ympärille. — Ei\nakkunoista ulos näy — mutta kyllä kuulee, mikä sekamelska luonnossa\nvallitsee.\n\nTuota kuunnellessa Kerttu tulee yhä rauhattomammaksi. Voi jo! miksi tuo\nriita syntyi? Ja mistä mitättömästä syystä sitten! —\n\nEi, sehän on ihan varma, ett'ei Atle ole Kerttua milloinkaan\nrakastanut, vaikka hän tuosta niin pahastui, kun Kerttu tuli tuon\nilkeän lauseen sanoneeksi, että hän lähti pois kotoa iltaruuatta, eikä\nnyt vieläkään kotia tullut.\n\nTurhaan oli Kerttu pukeutunut hopeakarvaiseen villaleninkiinsä ja\njärjestänyt ruunin otsatukkansa noin sieville kieppusille. Turhaan\nloistivat kyyneleet hänen suurissa tummissa silmissänsä, jotka melkein\njoka kolmas minuutti hapuilivat ovea. Voi, jospa ovi aukeaisi ja sen\nkehyksessä olisi se mies, jota hän enin maailmassa lempii, rakastaa,\nikävöipi! Atle, hänen oma miehensä!\n\nTurhaan porisi teekyökki ja turhaan kilisivät salissa kupit. Eivät\nne olleet saaneet vastakaikua Kertun kylmäksi käyneessä sydämmessä.\nIhmettä, miten oudoksi ja vieraaksi on tullut tämä eilisiltana niin\nsuloinen kotikin, jossa Atle oli alku ja loppu. Jos tahtoisi Atle noin,\ntahi suvaitseisi näin, — aina vaan Atle ja Atle! —\n\nEi, ei hän kotia tullut, eikä huoneen ovea avannut. Teevesi ja\nlämpöiset rinkilät turhaan odottivat. — Ei, tuo häijy riita, sitä ei\npitäisi olla maailmassa ollenkaan!\n\nJo Kerttu sammutti tulet ja viskausi sänkyynsä pukimissaan. Silmät\nseljällään hän siinä makaa. Kuuntelee pienintäkin risahdusta melkein\nhengittämättä.\n\nVoi, jos tulisi Atle! Paikalla hänen syliinsä Kerttu rientäisi.\n\nAtle puristaisi hänet sydämmelleen, nostaisi ylös ilmaan, päänsä\ntasalle vahvoilla käsillään kohottaisi, katsoisivat toistensa silmään\nja sisimpään sieluun, puristaisivat toinen toistansa lujasti ja —\nkaikki olisi jälleen ennellään, unohdettu taannoinen häijy tora ja\nkiista!\n\nMutta ei, kaikki on hiljaa. Kello vaan kaminilla käydä raksuttaa:\ntiki-taki-tiki-taki! Mitäpä sitä liikuttaa, jos kaksi ihmislasta\nkeskenään iloitsevat tahi torailevat. Ei sen suurempaa egoistia\nmaailmassa liene, kun tuo kello!\n\nEi, Atle on samallainen! Miksi he torailivat, jos ei hän olisi egoisti!\nNeljäs viikko on kulumassa hääpäivästä ja nyt jo pohjatuuli tuli\nrepimään heidän onneansa ja särkemään pientä suloista kotiansa. Eikö\nAtle siis rakasta Kerttuansa — mutta miksi siis hän semmoista olisi\nluulotellutkaan? Vähän he toisiaan tunsivat, ennen häitä. Toisen halut\nja pyrinnöt olivat toiset, ihan erilaiset kuin toisen. Mikä hätä oli\nheillä yhteenmenemään ja häitä sillä kiiruulla pitämään. Olisi pitänyt\nkauemmin tutkia toinen toistansa — olisi pitänyt oppia tuntemaan\ntoistensa luonteita, oikkuja ja vaatimuksia, ei silloin riitoja\nolisi tullut — ei. Ja nuo häät sitten! Kaksi todistajaa vaan läsnä,\npappi, täti ja Atlen isä! Nimet piirrettiin kirkonkirjaan peräkkäin,\nlausuttiin papin jälestä valansanat, ja nyt — nyt — — nyt tuli riita,\nhallayön tavoin musertamaan heidän sydämmiänsä ja eroittamaan heitä\ntoisistansa!\n\nHiljaa! Mikä se oli? Ei mikään muu, kuin Kertun oma sydän, se niin\nsukkelasti pamppailee, ihan on haleta rinta. Korvissa suhisee, suonissa\nveri koskena keikkuu, koko olento järisee juurikuin mikäkin ompelukone\nolisi liikkeessä. Koko huone pyörii ympäriinsä, keinutuoli tanssii\nnurkassa, kuvat hyppivät seinillä, kaikki on huimaavassa pyörteessä,\nkaikki näkyy keikkuvan Kertun kiihoittuneissa silmissä, vaikka on ihan\nhämärä huoneessa.\n\nNyt, nyt hän tulee! Kerttu rientää ruokasalin ovelle vaikka tuskin voi\njalkojaan liikuttaa. Ei, tuohan se Prisse käänteleikse ja väänteleikse\npöydän alla.\n\n— Prisse, tule tänne! Hyi, oliko se Kerttu, joka niin soinnuttomasti\nsopertelee. Todellako?\n\n— Niin Prisse, ei tule isäntäsi kotia; nyt olemme hyljätyt — —\n\nPrisse painaa päänsä rouvan käsiin ja tähystelee häntä viisailla,\nuskollisilla silmillään. Mitenkäs se muuten osaisi näyttää\nmyötätuntoisuuttansa. Siinä nyt Kerttu istuu katsellen hämärään yöhön.\nPrisse kääriytyy kokoon huolettomana ja kaikki on hiljaista, rauhaisaa\njälleen.\n\nVoi, jos tulisi Atle! Ei Kerttu häntä enään milloinkaan luvussansa\nhämmentäisi, niinkuin taannoin. Kokonaista seitsemän tuntia siitä oli\njo kulunut ja aina pysyi poissa Atle!\n\n— Tahdotkos kuunnella sydänkäpyseni, oli Atle sanonut, niin luen sulle\njotakin hauskaa? —\n\n— Vieläkös kysyt tuota jättiläiseni! Oi lue, lue!\n\nJa Atle, sytytettyään hyväntuoksuisen sigarrettinsa, alkoi lukemaan\nkauniilla sointuisella äänellään. Siinä he istuivat kaniinin edessä,\nKerttu pienellä pallilla, vastapäätä Atlea. Puut iloisesti palaa\nräiskivät ja totisena istui Kerttu jotakin koruompelua ylös-alas\npistellen.\n\nEi, ei jaksanut hän mitenkään seurata tuon oppineen miehen kankeasti\nymmärrettävää sofistiikkaa. Tuohan oli jotakin niin suuresti oppinutta,\nkäsittämätöintä, sietämätöintä, niin pilkallista ja — korkealle\npyrkivää, tuo Strindbergin aforismi: \"Naisen alemmuus verrattuna\nmieheen.\"\n\nEipä hän kauan jaksanut lukua seuratakaan. Kuunteli vaan miehensä\nsointuisaa, täyteläistä ääntä, ja puiden räiskettä takassa. Halko\nräiski, siinähän murtui rakastava sydän; toinen paukahti, se lausui\nhyvästit toiselle, ehkäpä liiteriin jääneelle, puoliskolle — — kaikkea\nhän tuumailikin ja mieleen nuo nyt johtuivatkin — — varma vaan oli,\nett'ei hän jaksanut kuulla ja tajuta — missä suhteessa nainen oli\nmiestä huonompi.\n\n— Kuules Atle, sanoi hän viimein, unhottaen koko kuuntelemisen, kuules\nAtle, eikös tuo senappi ollut sinusta mainion hyvää tänäpäivänä?\n\n— Olipa se, mutta kuuntelehan nyt, tämä on niin mieltä jännittävää.\n\n— Niin, mutta se olikin parasta Sarepta, jota — —\n\n— No niin, mutta kuuntelehan.\n\n— Anteeksi jättiläiseni! Kyllä kuuntelen kiltisti.\n\nJa Atle jatkaa lukuaan. Lukee miehen ja naisen aivoista, käsistä,\nmusiikista, taiteesta, laulusta ja aina on miehellä etusija kaikessa.\n\nKerttu on sillä välin ajatuksissansa risteillyt kaikkialla, kuin lastu\nmeren aalloilla. Yht'äkkiä keskeytti hän lukemisen:\n\n— Siellä Peltarin myymälässä on kaikki tavara hyvää, ihan hiivasta ja\nsikurista asti — aina — — —\n\n— No, ethän sinä kuunnella malta, vaikka kuinka jännittävää lukisi —\n\n— Mutta jättiläiseni, älä suutu, enhän minä tuota jaksa seurata, sanoi\nKerttu ajattelemattomasti.\n\nAtle oli jo viskannut kirjan hyllylle. Sytytti sammuneen sigarrettinsa\nja mitteli laattiata suurin askelin.\n\nSanat sitten sakenivat ja riita oli syttynyt leimuunsa. Kerttu syytti\nAtlea siinä, ett'ei hän rakastanut Kerttua. Atle taas puolustihe sillä,\nettä Kerttu oli sopimatoin ja aina keskeyttää hänen lukunsa ja työnsä\npuheellansa. Riidan parhaillaan leimutessa oli Atle mennyt pois kotoa\nja nyt, — kuule! —\n\nKello lyö juhlallisesti ainoastaan yhden lyönnin. Uusi päivä tuolta\nhiukan hämärtää ja nyt Kertun kärsimykset, rauhattomuus ovat kohonneet\nkorkeimmalle kukkulalle.\n\nKauhea raivo täyttää hänen mielensä. Voi, jos Atle on pudonnut järveen,\nloukannut itsensä, jos joku olisi hänen ylitsensä ajanut — ja voi, jos\nhänet tuotaisiin kotiin ruumiina, kuol — —\n\nEi jaksa riutunut mieli ajatella loppuun tuota kauhistuttavaa ajatusta.\nEi kestä tätä tuskaa enään. Kerttu sytyttää tulet, kynttelit, lamput,\nkruununkin tuohuset hän panee palamaan kaikki. Sanomatoin pelko täyttää\nkoko hänen olentonsa. Siinä hän seisoo pöydällä keskellä laattiata,\nraskaasti hengittäen — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— No, Kerttuseni, mihin tämä valo? kysyy Atle kummastellen katsellen\nmonia kyntteleitä. Näyttää siltä kuin odottaisit vieraita!\n\nKerttu kietoo valkoiset käsivartensa miehensä kaulalle ja purskahtaa\nvaltaavaan itkuun.\n\n— Oi ketä muita odottaisin, kuin jättiläistäni, joka karkasi luotani,\nnyyhkyttää hän. Täällä oli niin pimeätä, kolkkoa ja kylmää. Oi! kuinka\nminä pelkäsin, Atle kultani, sinun poissaollessasi! —\n\n— Niinpä oli tuolla ulkonakin pikkuseni, tuolla ravintolassa, jossa\nminä vietin nämä unohtumattomat hetket.\n\n— Miksi ei jättiläiseni kotia tullut, kun ikävä siellä kumminkin oli?\n\nAtle ei virka mitään. Puristaa lämpöisillä käsillänsä Kertun posket\nyhteen ja painaa hellän suudelman hänen silmiensä väliin. Sovinnon\nsuloinen tunne täyttää heidän sydämmensä ja Kerttu kuiskuttaa\nOnnellisena:\n\n— Voi jättiläiseni, kuinka hyinen ja kolkko oli tämä avioliittomme\nEnsimmäinen hallayö! —\n\n\n\nTapahtuman jälkimmäinen puoli.\n\n\nHuu-huu-hiuu! huutelevat telefoonilangat surkeasti ruikutellen. Puut\nsuhisevat omituista surunsekaista säveltään. Patsaat tuossa vonisevat\nja koko luonto temmeltää alinomaa korvissani:\n\n— Rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoin-käymisessä! Rakastaaksesi häntä\nmyötä- ja vastoinkäymises-ses-sss-s-s-s-!\n\nKyltit naukuvat saranoissaan, lyhdyt tuikkiessaan, puhuri pauhatessaan,\nkaikki, kaikki vaan mulle laulaa: rakas-st-taakses-s-s! Ei, en tahdo\nkuulla mitään! Vedän hatun syvemmälle, upotan korvani siihen — mutta\nei! Sävel ei muutu: aina vaan sama ruikutus: rakas-ss-taaks-!\n\nTahtomattani kuljen kotiani kohden. Kotiani! Tuo sana oli vielä eilen\nillalla minun mielestäni ihanin sana rikkaan kielemme sanakirjassa! Ja\nnyt! — Niin, olenhan sieltä, juuri tuosta kodistani rientänyt pakoon!\n\nKukas tuota uskoisi? — Ja kumminkin on se tosi: Rakas vaimoni Kerttu\nja minä hänen armahimpansa maailmassa, olemme riidelleet ja torailleet\netomaisesta syystä! —\n\nTuolla kodissani on niin valoisa, sen näen akkunasta. Kerttu istuu\nteepöydän luona — sydämmeni tuntee että hän odottaa minua, mutta minäpä\nen sinne mene, en vielä. Oppikaan ajattelemaan käytöstänsä. Enkö, talon\npäämiehenä saisi näes lukea mitä haluttaisi. Mikä oikeus hänellä on\nalituisella rupattamisella estää minua töissäni ja toimissani?\n\nSulhasmiesnä ollessani tosin pyysin häntä aina puhelemaan, mutta\nsilloinpa istui hän mykkänä. — Olkaamme vallan hiljaa, pyyteli hän aina\nminua. — Ja hauska olikin mielestäni, kuin hän tätinsä luona ollessaan,\nhiljaisena katseli suurilla silmillään minua. Niissä kuvastui semmoinen\nsyvä, autuuttavainen, puhdas ilme. Enpä malttanut olla suutelematta\nnoita suloisia tähtiä ja pyysin häntä sanomaan jotain, sillä äänensä\nsointu oli mielestäni herttaisinta soitantoa, mitä ikinään olin\nkuullut. — No, nyt rupattaa hän yhtenään: kuules Atle, ompelenko\npunaruusut tahi siniset \"äläunhota\" tädin joululahja -tohveleihin? —\nKuules Atle? kyllä sitä pikku luutapoikaa eilen palelsi, enkö ompelisi\nhänelle nuttuja ja housuja? Oliko senappi kylliksi väkevätä? ja, ja —\nenhän nyt kaikkia rupatuksia edes huoli muistellakaan.\n\n— Ja sitten loppujen lopuksi tulee ainainen jeremiaadi: sinä et rakasta\nminua! —\n\nJa tuopa se minua oikein vasta hermostuttaakin!- Ikäänkuin hän,\ntuo pikkuhupakko, ei sitä tietäisi, yhtähyvin kuin minä itsekin —\nrakastanhan minä häntä — mutta hänen pitää tuolla lauseella kiusata\nmeitä kumpaakin. En, en mene vielä kotiin; joutaa hän nyt ajattelemaan\näsköistä käytöstänsä.\n\nJa minä kuljen kadun päästä päähän useampia kertoja. Kuulen mielessäni\nkuinka teekyökki noin kodikkaasti porisee pöydällä, — ja, minä taas\nseison oman akkunani alla!\n\nSiinä hän istuu ja odottaa. Olen kuulevinani hänen sydämmensä lyönnit;\nvaaleanharmaa leninki, sievät, lapsellisen viattomat kasvot, oma pikku\nvaimoni! Mutta en mene vielä kotia, en. On se elämä sentähden hyvin\nkummallinen arvoitus. Olen näinä viikkoina ollut kuin lumottu, aina\nsiitä asti, kuin salaisesti kihlaannuimme. Enpä milloinkaan olisi\nuskonut, että olisimme osanneet noinkaan paljo jantata, kun nytkin\nvasta. Jaa, se riita, se riita, se on jotakin ihan sietämätöintä. En\njaksaisi elää siinä kodissa, jossa riita olisi ainainen kumppali.\nRupeaisiko Kerttu semmoiseksi? Paras on kesyttää hänet jo ensi\naskeleella! —\n\n— Kah jumaliste! itsepä Atle Rantala ja oman akkunansa alla\nkurkistelemassa, — huutaa vanha ylioppilastuttavani korvaani. Oikein\nminä säpsähdän, kun tuo vekkuli iskee nyrkillään olkapäälleni!\n\n— Mitäs nyt velikulta kadulla noin kiljut? sanon minä jotakin\nlausuakseni, sillä tunnustan että olen hyvin nolona tässä tukalassa\nasemassa. Onneksi ei tässä raju-ilmassa kukaan mitään oikeata puhetta\nkuulekaan.\n\n— Niin, panenpa veikkaa paavin parran kautta, että olette torailleet!\nJumaliste! Ja sinä tässä vaanit oman akkunasi alla, kuin muukin\nnorssi! —\n\n— Ole jo velikulta, älä noin huuda, minä olen aikonut ja — saattaisihan\njoku kuulla ja —\n\n— ja juoruta ympäri kaupunkia, että Atle Rantala on jo toraillut\nnuoren, kelpo-rouvansa Kertun kanssa — huutaa tuo hirviö täyttä\nkulkkua. Jumaliste! Kauvanpa teillä kestikin kuherrusaika! Kokonaista\nkolme viikkoa! Onnittelen!\n\nOlenpa mielissäni kuin myrsky noin rattoisasti ulvoo, ett'ei kukaan voi\ntuon viikerin puhetta kuulla. Tahdon mennä kotiani, mutta toverini on\ntarttunut takkini nappiin ja pitää siitä kiinni, kuin mikäkin polyypi\nsaaliistaan.\n\n— Niinpä juuri onnittelen! huutaa hän asettaen kätensä suunsa eteen\ntorveksi. Onnellinen olet sinä, kuin näinkin kauvan olet jaksanut — —\n\n— No veli Törne, emmehän me vielä ole oikein kinastelleetkaan —\n\n— Eihän vainenkaan, keskeyttää tuo julmuri. Tehän vaan olette leikiksi\npikkuisen olleet erimielisiä. — Vaan minua et vakan alle pistäkkään.\nHahhahhaa! Minäpä näet rouvani kanssa torailin aikalailla jo ensi\npäivinä. Syytä en sano, mutta kovasti me ottelimme ja siitä saakka se\non halla ollutkin kodissamme! Oi, jospa en milloinkaan olisi sulhasena\nollut! sanoo hän melkein kun itsekseen puhelisi.\n\nMikäs kumma siinä oli, jos tuommoinen torailikin. Ihminen, jolta\nkaikkineen puuttui hienotunteisuus. Hän otti puolisoksensa hyvin\nrikkaan, vaan ruman, kuin Megara, naisen. Eikä he laisinkaan toisilleen\nsoveltuneet. — Mutta me? Kerttu, joka on niin kaunis, nerokas, suloinen\nja hieno lapsi! Ryytimaan ihanin ruusu — ja nyt! Voi sitä idyllistä\navio-elämätä — semmoistako se nyt onkin! Ja sehän riippuu meistä\nitsestämme, kummoiseksi sen muodostamme. Niinkuin vuoteet laitamme,\nniin lepäämme. — No, ei minusta kuitenkaan mitään tohveli-ritaria tule!\nEi milloinkaan!\n\nNäissä mietteissäni olen kulkenut Törnen rinnalla katua alas. Suoraan\nsanoen, minusta tuntui hyvin ilkeälle, kun pelkäsin, että vaimoni ehkä\nolisi saattanut kuulla tuon huudon, jota Törne suvaitsi akkunani alla\npitää.\n\nSeurahuoneen ovella seisatumme. Siitä käännyn kotiani.\n\n— Eipä, veliseni, tokihan sinä nyt tulet sisään, pakisee Törne.\nTäällä on kokous tänä iltana. Siinä tuumaillaan paikkakunnalle oman\näänenkannattajan perustamista. Useissa muissakin kaupungeissa ovat\nsemmoiset olemassa ja me poloiset olemme kuin säkissä porsaat. Tule nyt\nvaan seuraan!\n\nJa hän töytää minut armotta ovesta sisään. Ei kuulu muuta kuin hurahdus\nvain; passaripoika tarjottimineen on mennä ihan nurin niskoin, kuin\nminä tenhottomuudesta osaan puikkia noin komeasti sisään.\n\n— No jopas ihmeitä! — Kas vain! Terve miestä! — Terve monest' aikaa!\nJokos sinäkin löysit tien poikamiesten valtakuntaan? — So, so, — so,\nkun nyt tuossa Rantalakin! näin huutelevat kokoontuneet herrat yhteen\nsekamelskaan puhuen kaikk yht'aikaa.\n\nOlen oikein äimäyksissäni tervehdyksistä, jotka tulvivat vastaani. Ilo\nloistaa kaikkien kasvoista, heidän seuransa on saanut jäsenen lisää,\nsiitä he riemuitsevat.\n\n— Hyvät herrat, huutelee Törne. Kiittäkäätte minua, kuin hänet kadulta\nlöysin ja tänne kuljetin. Rouvansa akkunan alla — — —\n\n— Kuules pyhä veli, keskeytän minä tuon inhoittavan lavertelemiset,\nsillä kyllä hän armotta näkemänsä situationin kertoo loistavimmilla\nväreillä monille kuunteleville ja uutisesta hyvinkin kiitollisille\nkorville. Etköhän ottaisi pientä tuutinkia?\n\n— Olkoon menneeksi, ja siihen kertomuksensa luonnollisesti loppuukin,\nminun suurimmaksi mielihyväkseni.\n\nIstumme siinä vastatusten. Katselen Törne parkaa. Suuret hapuilevat,\n\"kottikärrien\" verhoamat, talimaiset silmät, lyhyeksi leikattu tukka,\npunanen nenä, hieno, huolimatoin puku. Ei hän huomaa elämästä mitään\nsuloutta, vienoutta. Mutta erinomaisen teräväpäinen hän on, vaikka\nonkin vailla kaikkea hienotunteisuutta. Suurin ilonsa on kirjoitella\npaikkakunnastansa mitä katalimpia uutisia sanomalehtiin.\n\nEi saa hän rauhaa missään, kodistansa karkaa ravintolaan, sieltä\nkadulle. Oi kuinka kamala on tuommoinen raukkamainen aviomies. Ja\nsuurimpana syynä hänen onnettomuuteensa on onnetoin, riitainen koti. —\n\nHerrat puhelevat kiivaasti uudesta hommastansa. Innostuneita ovat\nmielet; sanoja oikein tulvimalla tulvii, siitä kuinka takapajulla\ntäällä ollaan. Perustetaan yhtiö, laitetaan osakkeita, hankitaan\nkunnollinen paino, oma äänenkannattaja ja sitä miehissä tilataan.\n\nEi, en jaksa seurata keskusteluja. En kuule kuin puhurin pauhinan\nulkona ja äänten surinan sisällä: rakastaak-se-si häntä myötä- ja\nvas-stoin-käymi-s-s!\n\nOi miksi tuo riita! Jos minä en anna vaimolleni anteeksi, hänen\npikku heikkouksiansa, vaan rupean häntä tyranniseeraamaan — tulee\nminusta juuri samanlainen kurja-raukka, sijatoin sielu, kuin tuo\nTörne-raukkakin on. Mutta miksi olisin tuollainen — tuommoinen\ninhoittava — enkö itse olisi syypää siihen? Ei, menen paikalla kotiani,\nkuin vaan saan sopivaa tilaisuutta.\n\nVaan eipä semmoista tahdo tulla. Yksi ja toinen vanhoista tutuistani\ntahtoo kuulla minun mielipidettäni sanomalehti-hommasta. Ja minä istun,\nistun näköjään hyvin rauhallisena paikallani, vaikka maa polttaa\njalkojani. —\n\nMitä, joko se lyö kello kaksitoista!\n\nHiljaan astun eteiseen. Pistän hatun syvälle korvilleni ja nyt —\n\nJuoksujalassa riennän kotiani. En tahdo ottaa huomioon mitä puhuri\nviheltää ja saranat naukuvat ja katulyhdyt vilkuttavat. Juoksen vaan ja\nkantapäissäni tuntuu olevan siivet.\n\nKerttu on laittanut hirveän paljon valoa saliin. Itse seisoo hän\npöydällä, sytyttäen kattokruunun tuohuksia, kalpeana kuin aave.\n\n— Kerttu!\n\nVoi kuinka hän on minulle rakas, nyt enemmän kuin milloinkaan ennen.\nNostan vaimoni pöydältä alas. Hän lyöpi valkeat käsivartensa kaulalleni\nja — anteeksi-pyyntö ja -anto on täydellinen.\n\nEi, jos sovinnonhetki on näin suloinen, tahdon kylläkin pientä torailua\njatkaa, enkä muistaa Törneä ollenkaan. —\n\nLuonnossa myös vuoroin sataa, myrskyää ja päivä paistaa. Elämä tarjoaa\nyhtähyvin ruusuja kuin okaitakin, riippuu vaan meistä itsestämme,\nkumpiako tahdomme poimia. Kovin murti mieleni tämä avioliittomme\nensimmäinen hallayö, mutta siunattu olkoon sitä seurannut taivaallinen\nsovinnonhetki.\n\n\n\n\nKun jäät lähtevät.\n\n\nAvarassa salissa, puhtoisella vuoteellansa, makaa kalvea sairas.\n\nEivät ole lakanat vaaleammat sairaan kuolon kalpeita kasvoja. Hiljaan,\ntuskin kuuluvasti käy hengityksensä. Hiljaan kohoaa painunut rinta.\nSuuret silmät ovat kattoon luodut.\n\nEi innostuta häntä elämä, ei ole rohkeutta enää elämältä mitään\ntoivoakaan. Velttous täyttää silmät, kaikki jäsenet. Eikä tule unikaan,\neikä ole tullut pitkiin viikkoihin enään virvoittamaan väsynyttä\nmieltä. Kaikki on hänestä yhdentekevää, samannäköistä, harmaata,\nkylmää, kuollutta. Ei elvytä edes paranemisen toivokaan, elämänhalu on\nkadonnut.\n\nHiljaan hän siinä venyy ja aikaväliin seuraa hoitajaansa suurilla\nsilmillään, mutt'ei käännä päätänsä. Hiljaan hän kuuntelee seinäkellon\nyksitoikkoista säveltä: tikk-tikk-tikk!\n\nLuonto uinailee talvipeittonsa alla. Turhaan koettelee kevättuuli\ntuuditella puiden oksia. Ne ovat kohmeesta kankeita. — Ei jaksa\nluontokaan uinailla kesästä, niin vitkallinen on ollut kevään tulo.\nKaikki on kohmeessa, kuolleena.\n\nSilloin tulee aurinko täydellä loistollaan, hehkuvin sätein syleilemään\nvanhaa ystäväänsä pohjolata, joka koko talven on melkein orpona\nollut. Eipä sitä kuitenkaan ollut tukkunaan unhottanut. Aina kuin\nvaan ankarampi pakkanen oli peloittelemassa, oli aurinkokin tuolta\nkaukaa näkörannan reunamilta säteillänsä, vaikkapa kylmilläkin, sitä\ntervehtien toivomaan kehoittanut.\n\nJa nyt se vihdoin tulikin kokonansa, lämpöisen herttaisena, kirkkahana,\nikäänkuin anteeksianoen pitkällistä viipymistään. Luonto jälleen\nhymyilee viehättävänä. Aurinko on pois suudellut talven luomat\nkinokset, jääpuikot, kaikki talven kukat. Lintuset laulelevat,\nihmisrinnat täyttyvät iloisesta toivosta ja talven vaikeudet unohtuvat.\nKukkaset nostelevat päitään sammalvuoteeltaan ja puissa ovat pienet\nhiirenkorvan kokoiset urvet.\n\n— Kunhan jäät lähtevät, puhelee sairas elpyneenä, toivon säde täyttää\nhänenkin rintansa, kunhan jäät lähtevät, paranen minäkin.\n\nAuringon kirkkaat säteet ovat sytyttäneet toivon hänenkin sielussaan.\nJa hän uneksii aikaa, jolloin hänkin reippaana, terveenä, iloisena ja\ntoivovana jälleen astuu isänmaansa palvelukseen. Paljon tahtoisi hän\ntoimia, kunhan vaan voimat riittäisivät, tahtoa ei suinkaan puuttuisi. —\n\nIhanat tulevaisuuden kuvat täyttävät hänen sisimpänsä. Ylevät ajatukset\nristeilevät korkeassa otsassa. Koko olento ikäänkuin kirkastuu — sillä\nonhan hänen elämällänsä päämaali, päämaali, jonka vuoksi kannattaa\nelää, jonka eteen kannattaa uhrata kaikki voimansa. Tulevaisuuden ihana\nkuva väikkyy hänen edessänsä kirkkaana, utuisena. Hän koettaa kohottaa\npäätänsä, mutta — kauhea rykiminen punastuttaa hänen läpinäkyvät,\nkalveat kasvonsa, rinnassa pistää ja ahdistaa ja pian vaipuu väsynyt\npää tyynylle jälleen.\n\nEi, ei hän nyt vielä jaksa, mutta sitte — kun jäät lähtevät — sitte\ntulee kesä, ja voimat palajavat ja uusi elininto saa ruveta vapaasti\npainiskelemaan nykyisen velttouden sijaan. Silloin alkaa uusi elämä.\n\nJa hänen sinisilmissänsä loistaa innostuksen tuli, kirkas säde täynnä\ntoivoa, elinintoa, voimaa, tahdonlujuutta, alttiiksi antamusta. Kunhan\npääsee kesään, silloin toimii omaistensa, itsensä, isänmaansa, kansansa\niloksi ja onneksi! Voi, jospa jäät lähtisivät!\n\nJa ne lähtevätkin, ensin rannikoista, sitten lähtee koko jäälauttakin\nliikkeelle. Juhlallisena se siinä suljuu pitkin siintävätä selkää.\nPieninkin tuulen henkäys saa järven laineet lipisemään ja väräjämään!\nAurinko siinä itseänsä kuvastelee ja peilailee; ulapan laineet ovat\nkuin kullalla silatut ja sen sileä pinta katselee vapautettuna korkeata\nsinilakea.\n\nHarmaa jääpuikko-lautta rientää siltaa kohti. Siinä kuuluu\ntörmäys, ikäänkuin kanuunan pauke, ja lautta, särkyneenä moniin\nlukemattomiin pirstaleihin, laulain, soittain reipasta monisävelistä\nhautajaismarssiaan, suljuu pienissä kappaleissa tuonne suurelle\nselälle. Luonto iloitsee varmana kesän voitosta.\n\nJäät ovat lähteneet! Talven valta murtui, kukat nostelevat päitänsä\nkorkealle, tervehtien juhlivaa luontoa. Puut ovat pukeutuneet\nkesäpukuunsa, pellot viheriöitsevät, kosteina, kauneina. Jäät lähtivät\nja kesä tuli!\n\nMutta sairas ei avaa enää silmiänsä. Kesä, — jota hän odotti — tuli,\nselät jäistä puhdistuivat, vaan ei ole nyt venheen vesille työntäjää.\nSiinä nyt kanoottikin alassuin rannikolla kelluu, ei ole heillä\ntervaajaa, ei maalaajaa. He ovat orvoiksi jääneet.\n\nEi pala sairaan silmissä nyt enään innostuksen tuli — hän on väsynyt\nkuin taittunut lilja: hän on saanut levon, ikuisen rauhan!\n\nKun jäät lähtivät — läksit sinäkin perheesi rakastama; sinä tulit\nihan terveeksi! Sinä taituit — vaan innostuksesi tuli ei lakannut\nsädehtimästä siihen saakka kuin voimasi murtui! Sinä sorruit — et\nkadonnut! Muistosi elää ystäviesi sydämmissä. Se ei kuole, vaan aina\nuudelleen heidän sieluihinsa ihanilla väreillä maalaa kaiken sen, mitä\nsinä eläessäsi lausuit, kerroit, ihantelit, toimit, pyhänä pidit!\n\nJa tämä muistosi elpyy sydämmessä kahta kirkkaampana, valtaavampana,\nelävämpänä aina silloin, _kun jäät lähtevät_. —\n\n\n\n\nMUISTELMA.\n\n\nSytytettiinkö katulyhty akkunani alla, vai kuuko kalpeine kasvoineen\nsieltä paistaa, kun äkkiä pimeä huoneeni valostui aivan kirkkaaksi\nmielestäni?\n\nEipä. Ei loistanut kuu taivaalla, eikä katulyhtykään siinä vilkuttanut:\n— huoneeseni vaan oli tullut jotain herttaista, suloista.\n\n— Onko Muruseni pimeässä? soi tuttu, rakastettu ääni.\n\n— Oi isä! Sinä siis kuitenkin tulit, huudan rientäen isäni kaulaan.\n\nJa isä nostaa minut korkealle maasta vankoilla käsillänsä sekä\npainaltaa lujasti sydämmelleen.\n\nHuomaan että hänen suuret viehkeät tummansiniset silmänsä ne ovat,\njotka valaisevat hämärän huoneeni. —\n\n— Elämä on sanomattoman suloista, isä, kuiskaan hänen korvaansa. Vedän\nkiikkutuolin takan eteen, pistän tulen puihin ja iloinen räiske täyttää\nhuoneen, luoden valoa ja lämmintä.\n\n— Onhan täällä luonasi suloista levähtää, uneksii isäni hiljaan\nkiikkuessaan. Unohtuu kaikki surut ja huolet ja muistuu mieleen ihanat,\nmenneet ajat. Noin, ihan noin, puuhaili äitisikin ennenvanhaan.\n\nKipuan kiihkeästi hänen syliinsä, pörhötän hänen kauniin harmahtavan\ntukkansa aivan pörhölleen. Sivelen noita parrottuneita poskia, hyväilen\nhäntä ja saan isäni surut hetkiseksi kau'as, kau'as luotamme ajetuiksi.\n\n— Jaha, syntymäpäiväsihän on tänään! —\n\n— Niin, sanoppas kuinka vanha olenkaan?\n\n— Kaksikymmentä täysi, sanoo isäni vaipuen mietelmiinsä.\n\n— Niinpä juuri, täyttänyt tänä aamuna kello 8, isäkultani, vahvistan\nhänen lauseensa, painaen lämpöisen suudelman tuolle korkealle,\najatuksista rikkaalle otsalle ja nousen toimilleni. —\n\n— Mihin nyt?\n\n— Sytyttämään lamppuja, isä. On niin pimeä jo.\n\n— Ei, älä vielä. Istu tähän näin polvelleni. Nyt on hyvä.\n\nKiedon käteni hänen kaulallensa. Siten istumme hetken äänettöminä,\najatuksiin vaipuneina. Tuli takassa räiskää ja sammuu omia aikojaan.\n\nKuu akkunasta levittää kirkkaita säteitään suuri-ruutukkaiselle\nmatolle, hiipii kirjakaappiin, pianon valostaa, näyttää meille\nkirjoituspöytäni pikkukapusineen. Katselee meitä leveä naurunhymy\npulleilla poskillansa. Hän näkee kaksi onnellista ihmislasta. Valostaa,\nvaan ei lämmitä. Luo mieliin uinahtavia, viehkeitä kuvia.\n\n— Mitä tuumit isäni?\n\n— Tuotapa vaan lausettasi, lapsi.\n\n— Ettäkö elämä on niin suloista?\n\n— Niin, ja paljon muutakin.\n\nPitkä vaitiolo. Juhlallinen, menneen ajan muistoista rikas hetki. Isä\nmuistelee nuoruutensa aikoja; muistelee äitiäni, lempeään. Näkee äitini\nkalpeana kirstussaan. Sormet ristissä, kankeina, melkein läpinäkyvinä.\nRauhan hymyily puhtaalla otsalla. Sitten kumisevat surulliset\nkirkonkellot. Ruumissaatto lähtee liikkeelle. Jäinen multa jymeästi\nkumajaa arkulle; isän ääni sortuu, kyyneltulva tukahduttaa sen. Ei,\nelämä on kauhea arvoitus, raskas taakka.\n\nKotona pikku Muru kaipaa isäänsä. Avuttomana hän siinä odottaa sitä,\njoka nyt on hänen kaikkensa; ystävänsä, äitinsä, isänsä, auttajansa ja\nkasvattajansa.\n\nEi isäni puhu mitään, vaan minä tiedän nuo ajatukset, ne tunnen\nsielussani. —\n\nJa sitten minä kasvoin. Vuodet vieri. Isäni otti itselleen toisen\npuolison — mutta Muru ei äitiä enään saanut. Hän tuli ulos maailman\nkouluun. Ja nyt olen minä päässyt omaan pieneen kotihini, johon isä\ntuli minua onnittelemaan kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni.\n\nKuluneet vuodet käyvät nyt ikäänkuin tutkistelun isäni silmissä. Miksi\nmeni hän uudelleen avioliittoon? Eiväthän he tunne toisiaan ollenkaan.\nYksi kulkee yhtäänne, toinen toisaanne. Sielujen sopusointuisuutta\npuuttuu, eikä sitä enään mikään voi korjata. Ei, elämä on umpitie\nmyrskyssä, kylmä, kolkko, iloton. Elämä on taakka!\n\n— Isä nyt sytytän tulet!\n\n— Älä vielä. Anna minun selvitä ajatuksistani. Elämä on toisinaan niin\nikävän kolkko.\n\n— Minunko luonani ikävä, isä — eipä mar. Nyt alan rupattamaan. Mistäpä\nalkaisinkaan?\n\nIsä hymyilee herttaista hymyilyään. — No rupata, rupata. On hauska\nkuulla sinun elämänintoista viserrystäsi.\n\nPainan poskeni hänen poskellensa. — Isä, et saa surra, et.\n\n— En, en lapsikultani, vaikka toisinaan tahtoo olla kiittämätöin ja\nnapisee. Ei muista alistua sen käden alle, joka ihmislasten kohtalot\njohtaa.\n\nJa isäni puhuu kau'an luottavasti ja rakkaasti taivaallisesta\nystävästään. Vähitellen lämpenee hän aivan: huolensa tulevat\nkevyemmiksi ja hän silmissäni nuorenee, korkenee, kasvaa.\n\nEi täällä näe muuta kuin kuun loistavan — mutta todellisuudessa\nvallitsee sieluissamme selkein päivä, kirkkahin aurinko — sillä me\nolemme onnelliset, onnelliset tällä hetkellä.\n\n— Arvaas, isä, mikä on vaikein tehtävä koulussani?\n\n— Mikähän se olisi? Saada pitämään vihkot puhtaina?\n\n— Eipä. Entäs laulu isä? Unhotitko sen? Kuulitko sitä ihannelaulua,\nkuin täällä viimein kävit?\n\n— Kuulin, mutta — —\n\n— niin näes isäkulta: me kaikki lauloimme eriäänillä samaa yksiäänistä\nkappaletta.\n\nJa me nauramme noille suurille elämänhuolille ja vaikeille\ntaisteluilleni.\n\n— Isä, saanko arvata, mikä sinun toimessasi on vaikeinta? kysyn\nveitikkamaisesti.\n\n— No, annas kuulla! —\n\n— Saarnata kaikelle kansalle ja tietää että aniharvat heistä\nkotiintultuansa muistavat alkusanojakaan?\n\n— Ei, ei. Arvaa paremmin!\n\n— Käydä sairaiden luona kaikenlaisessa myrskyssä, tuiskussa, tuulessa\nja pakkasessa?\n\n— Ei, et osaa arvata sinä.\n\n— Tehdä syntiä, tuntea sen voiman omassa pahanilkisessä sydämmessään ja\nkuitenkin varoittaa muita samoin tekemästä?\n\n— Ei, sekään ei ole oikein.\n\n— No sano nyt itse, isä. En arvaa minä. Jos ei se olisi — —\n\n— No-o, mitä niin?\n\n— Sanoisinko? Kantaa palkkansa jonka on rehellisesti ansain — — —\n\n— Sinä akrobaatti! isä sanoo ja työntää minut leikillä luotaan.\n\n— No, kiivastuitpas, etkös vain — — sano, sanoinhan minäkin.\n\n— Vaikein minun mielestäni on vihkiminen, isä vakavana lausuu.\n\n— Ja häissä kun on niin sanomattoman hauska olla. Kuinka se olisi\nmahdollista?\n\n— Kuitenkin on asia tosi. Tuossa seisoo edessäni kaksi rakastavaista.\nHe vannovat elämänikänsä rakastavansa toistansa myötä- ja\nvastoin-käymisessä, ilossa ja murheessa.\n\n— Entäs sitten?\n\n— Sitten parin kolmen viikon päästä he pyytävät eroa. Ovat oppineet\ntuntemaan toisensa: elämä on heille sietämätöintä toistensa seurassa.\nSilmänsä ovat auenneet ja ero olisi heidän mielestänsä paras.\n\n— Mutta isäseni, etkö sinä kaunopuheliaisuudellasi voisi heitä\nvaroittaa? Miksi jokapäiväiset mitättömät pikku-torat saavatkaan murtaa\nja särkeä ihmislasten onnen ja elämänrauhan ja koko tulevaisuuden. —\nMiksi he eivät saisi olla aina yhtä onnelliset, kuin rakkautensa ensi\nhetkinäkin ovat?\n\nIsäni hymyilee taas omituista, herttaista hymyilyään. — Ja hekö\nuskoisivat minua? kysyy hän hetkisen kuluttua.\n\n— Eivätkö uskoisi sinua? huudahdan kummissani. Mutta, aivan oikein,\nei, he eivät usko muuta kuin kokemusta, se on tosi, sanon sitte ja\nharmissani huomaan purasseeni alahuuleni verille.\n\n— Jos olisi maan päällä semmoinen rakkaus vallalla, kuin Paavali\nkirjoittaa rakkauden luvussaan, silloin ei olisi onnettomuutta\nmaailmassa. Syy on siinä, että me ihmiset emme voi, emme osaa rakastaa\nniin. Me olemme itsekkäitä raukkoja.\n\n— Onhan kyllä semmoistakin itsensä-uhraavaa rakkautta täälläkin, sanon\nminä huolissani.\n\n— On kyllä, mutta hyvin harvassa.\n\nPainan kasvoni isäni rinnalle. Kuinka hyvin ymmärrän syyn isäni syvään,\nsydämmelliseen suruun!\n\nKulkusten kilinä kuuluu pihamaalta. Eno taluttaa turkkeihin puettua\ntätiä. Eteisestä jo eno huutaa:\n\n— No hyvä juttu! Syntymäpäivä ja nämä täällä pimeässä uneksivat! Hyvää\niltaa ja onnea!\n\nIsäni auttaa tätiä pukuhommissa, onhan siinä saaleja, huiveja ja\nturkkeja riisuttava ja ripustettava nauloihin. Minä sytytän tulet.\n\nUnelmani isäni kanssa loppuivat ja täysi homma syntyi, sillä täti\nvapautuneena tamineistaan huusi iloisena:\n\n— No, Muru, paikalla hommaan. Teekeittiöön hiiliä ja ruoka-aitan\navaimet tänne. Mikko kanna kori sisään. Anna hevoselle kauroja ja kääri\nloimi hyvästi sen selkään. Muista!\n\nYht'äkkiä olimme täydessä hommassa ruu'an ja juoman laittamis-puuhissa.\nRunollinen kuuvalo oli poistunut — lamput astuneet sijaan — unelmat\nolivat kadonneet — paljas proosa tuli sijaan!\n\nVilkasen väliin sivukäyden isääni, joka istuu keinutuolissani. Tunnen\nettä hänen silmänsä seuraavat kaikkia liikkeitäni — mitähän isä nytkin\najattelee — tuumaan siinä hyöriessäni.\n\n— Kuinka kovasti tuo Muru on äitinsä, siskovainaajani, näköinen, sanoo\neno nauraen. Ei hän tiedä, tuo eno, kuinka nuo sanat keihään lailla\ntunkevat isäni sydämmeen.\n\n— No niin, iloitsee täti illallispöydässä, nähtyään että kaikkea laatua\non yllinkyllin. Voi sentään, kuinka elämä on suloista!\n\nTahtomattani vilkaisen isääni. Hän katsoo itsepäisesti lautasellensa.\n— Onpas rakkautta maailmassa isäkulta, tahtoisin sanoa hänelle. Katsos\neno ja täti, eivätkö he ole onnelliset — oikein onnelliset sitte?\n\nEi nosta isäni silmiään. Tunnen sielussani, että hän kaipaa\ntoisenlaista rakkautta, kun maailman nautinto ja runsas pöytä saattavat\ntarjota. Miksi osaavatkaan muutamat ihmiset toivoa parempaa, nähdä\nkorkeampaa, uneksia täydellisyyttä siinä missä sitä ei ole? Miksi he\neivät osaa tyytyä elämään semmoisena, kuin se itse kullekin muodostuu?\n\nKatsos tätiä ja enoa? He ovat onnelliset hetken lapset. Ei heiltä\nmitään puutu, eivätkä he mitään kaipaa. He ovat onnelliset — tavallaan.\n\n\n\n\nKALASTAJA.\n\n\nUhuuhu-uhu-uhuu! pauhaa näkymätöin voima luonnossa. Puiden oksat eivät\ntiedä mille puolelle kankeoina kumartavat, kohmettuneita kuin ovat\nja myrsky riehuu heidän ympärillä, rynnäten väliin yhdeltä, väliin\ntoiselta puolelta. Sähkö- ja telefoni-langat moniäänisinä säestävät\nmyrskyn mahtavata bassoa. Olavinlinnan monista aukoista kuuluu väliin\nvalittava, toisinaan taas majesteetillisen valtaava sotahuudon\nkalttainen sävel. Sieltä kaikuu ikäänkuin kirkonkellojen soitto,\nhautajaishymnin vieno laulu ja suloiset, tuskin ilmoille päässeet,\nrakkauden, tuon taivaallisen lemmen, huokaukset.\n\nNiitä ei kykene kynällä piirtämään, niitä ääniä. Niitä täytyy itse\nkuulla — ymmärtää —\n\nMyrskyn soiton jälkeen tanssaa ilmassa iloinen pyry-ilma. Se\nitserakkaudessaan maalaa kaikki näköisiksensä: puiden rungot, oksat,\naidat, portit, seinät, kaikki lumivalkoisiksi. Virta kiemurrellen\nkiehuu loihtien omituista säveltään. Sen sinertävää pintaa nuoleskelee\nmyrsky ahneesti: virrasta nousee sakea savu ilmaan ihan kuin jostakin\nammottavasta padasta. Siinä on taistelua, ankarata — Mutta virtaava\nvesi pitää puolensa, eikä mene jääpeiton suojaan, ei.\n\nTätä pitää itse nähdä —\n\nLuonto elämöipi, kaikki laulaa, soittaa, kiehuu — Siinä on jotakin\nreipasta, jotakin innostuttavaa tuossa myrsky-ilmassa!\n\nHarva pyrkii tämmöisellä ilmalla nelisnurkkasestansa ulos. Ei nyt\nlämmin ainakaan haittaisi.\n\nEi näy ainoatakaan varpusta, ei edes koskikarakaan paadella vikise.\nEikä se muutoisin pakkasessa juuri hätäile.\n\nKorkealla, tuolla lumipilvien reunalla, rusottaa kirkas hohde. — Sapet\nauringon ympärillä siitä tulee pitkälliset pyryilmat, tuumaa talon\nvanhus, katsellen akkunasta pilviä.\n\nPuhuri pauhaa täydellisimmässä voimassaan ja sen mahtavuuden tuntee\nkoko luonto. Lämpömittari osottaa suojassa 24° ja tuulen puolella 30 °\npakkasta.\n\nVaan katsos tuolla virran pyörteessä, tuolla ulapalla, Olavinlinnan\nlähistöllä, siellä on soutajia! —\n\nJa hiljaan, vaivaloisesti kulkee myrskyssä kolmihanka vene.\n\n— Isä, nyt tulemme ihan vastatuuleen, sanoo kalastajan poikanen.\n\n— Niinpä näkyy! —\n\n— Kylläpä puhaltaa! Pyrkii läpi luidenkin, tuumaa poika. Hetkiseksi\nheittää hän käsistään airot ja kohottaa lujemmalle lammasnahkaista\n\"Savonreuhkaansa\", joka suojelee hänen päätänsä puhurilta.\n\n— Nyt lasketaan näin vaan vinoon, lausuu harvapuheinen kalastaja, joka\ntähän saakka vankalla kädellä on venettä ohjannut. Paleleeko sinua?\n\n— Vieläpä tässä aristelemaan, kuuluu iloiselta pojan ääni. Hänkö\nrupeaisi ensiksi valittamaan. Eho, jopa toki! Sydämmensä tärisee\nrinnassa ja kylmä pallomainen viima puistattelee hänen selkäänsä.\nVäristys tärisyttää hänen ruumistansa aika ajoin. Eipä hän sittenkään\nvalita: hän on kalastajan poika, eikä mikään hätähierin.\n\n— Nyt laske, anna minä nousen soutamaan, sanoo isä hiljaan hiipien\nveneen pohjaa myöten. Ruumiillani sinua sitte hiukan suojelen\npahimmassa vastatuulessa.\n\nJa he muuttavat varovasti paikkoja, poika hiukan vastenmielisesti.\nHänkö ei näet vastatuulta tirkistäisi ihan nenästä nokkaan? Eho!\n\nMuutellessaan tuossa he kumpikin huomaavat kuinka kohmettuneita, miten\ntönkköjä he jo ovat, poloiset!\n\nJa siinä nuo tönkköinä, melkein jäätyneinä soutavat ensin hyvän\nkierroksen laita-, sitten laskevat myötä-tuuleen. Jäälautalle päästyä\non pikku poika niin tönkkönä jo, että isän täytyy häntä auttaa veneestä\nylös.\n\nSuurella vaivalla vetäävät he hyvän matkaa venettänsä pitkin jäätä\nrannalle — mutta sittenpä he ovat onnellisesti perillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Voi sinun tokkiisa! ihmettelee äiti mökin ovella. Tulettehan\nviimeinkin, Luojalle kiitos! Voi tuota kauhistavaa ilmaa!\n\n— Nuo antoi tänäpäivänä! huutaa poika osottaen kahta siikaa. Se oli\nkoko heidän saaliinsa tuolta vaivaloiselta retkeltä.\n\n— Kiitos siitäkin kaikkein hyväin lahjain Antajalle, lausuu äiti.\nEttepä tarvinneet tehdä tyhjää reissua. Jumala on armorikas ja hyvä!\nSen saamme kokea joka päivä uudestaan.\n\nSydämmellisesti silmäilee kalastajan vaimo miestänsä ja auttaa poikaa\nriisumishommissa.\n\n— Kaspas vain rukkasia ja lapasia tuossa! Olikos tarvis parempia\njääpuikkoja! Hyvä, kun hengissä kotia palasitte! Olinpa niin rauhatonna\nkoko ajan, että!\n\nNäin puhellen kantaa äiti pöydälle kahvikannun, jota hyvän aikaa on\nhiilillä seisottanut, odotellen kotia armaitansa. Akkunasta, johon\npuhuri on laittanut omin lupinsa komeat valkoiset uutimet, ei hän\nmitään nähnyt — mutta ovelta hän sitä ahkerammin tutki ja tunnusteli\nmilloinka kotia joutuisivat kalastajat myrskyn kourista ja armottomista\nsyleilyistä.\n\nJa nyt he tyytyväisinä halkonaisista kupeista kahvitilkkaansa\nryypiskelevät. Äiti oli kahvia joulusta asti säästellyt — ja nyt kas\nvain! kuinka hyvään tarpeesen tuo keitto oli!\n\nAnttu istuu isän rinnalla, posket pulleoina kahvia jäähdytellen.\nSe soluu niin sivakasti alas — ja lämmittää niin selittämättömän\nsuloisesti hänen kohmettuneita jäseniään. Se on verraton tuo kuuma,\nhöyryävä juoma! —\n\nAnttu tuntee itsensä niin välttämättömän tarpeelliseksi perheen\njäseneksi. Mitenkäs isä lähtisi yksikseen vesille, rihmoja laskemaan\ntämmöisessä ilmassa kun nyt tämäkin Sylvester? Eho! Eihän mitä! Eihän\näidistä ole vesille, ei se raukka jaksaisi hennoilla voimillaan\nmitenkään kestää semmoista. Ja kukapa kiehuttaisi kahvinkaan ja sitä\nlämpimänä pitäisi, kun isärukka kohmettuneena, melkein tönkkönä, kotiin\ntulisi? Eho! Ei, kyllä hän on tarpeellinen talon jäsen. Entäs kukas ne\nhalot kantaisi äidille?\n\n— Lämmittele toki hiukan, pyytelee äiti, nähdessään että isä hommaa\nkaupungille lähtöä, siikoja viemään.\n\n— Pitää joutua iltakirkkoon, lausuu vakaisena isä, nythän on\nuudenvuoden-aatto-ilta. Laita vaan kaikki valmiiksi, lisää hän\nmennessään, ottaa molemmat siijat ja astuu ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Siikoja. Paljonko naula? kysyy eräs vastaantulija.\n\n— Nämä ovat tilatut jo, sanoo kalastaja hiljaan.\n\n— Meillä enemmin maksetaan. Tuokaatte vaan kalat kyökkiin, niin ette\nniitä huoli mihinkään kuljettaa.\n\nVaan ei silmiään kalastaja räpäytä. Hänkö olisi valmis pettämään, kun\nkerran mitä oli luvannut? Ei häntä omanvoitonpyyntö eikä ahneus saa\nlannistaa. Ei myrskykään äsken mahtanut mitään. Kalat ovat luvatut\ntoiseen paikkaan, sanoo hän ja astuu edelleen.\n\nIhan vastatuuli koko matkan. Silmäripset jäätyvät toisiinsa kiinni.\nPuhuri koettelee voimistelle kalastajan turkinkin kanssa — mutta ei\nmahda niin mitään.\n\n— Komea kouluhuone tuo, ajattelee kalastaja lyseon sivu kulkiessaan.\nHovi kuin hovi. Korkealle kattokin tähtää. Muut talot sen rinnalla ovat\nkuin korttituvat vain!\n\nIloisena telmää puhurikin. Torilla on sille avara ala. Lyseon\nakkunoihin on se laittanut komeat, uuden uutukaiset pitsiverhot, tuo\nvallaton.\n\nKuu paistaa korkealla sinitaivahalla. Ei salakähmäisenä,\nsenttimentaalisena, mutta ihanana, kirkkaana kuultavan ilman läpi. Lumi\nratisee kalastajan jalkojen alla; niin nuortealta, reippaalta tuntuu\nrinnassa puhdas omatunto. Kaikki on juhlallista, tullut on hiljaisen\nrauhan hetki — myrsky on vaijennut, ainoastaan pakkanen temmeltää vielä\n— ja mieli lentää kepyenä ylös, ylös —\n\nTämä juhlallisuus vaikuttaa kalastajan sydämmessä sanomattoman riemun\ntunteen; hiljalleen hän hyräilee siinä astuessaan:\n\n    \"Kaikkivoipa Jumalamme!\n    Me jalkais juuren kumarramme\n    Sinulle lausuin kunniaa!\n    Voimas kaikki vallat voittaa;\n    Sua maa ja taivas kunnioittaa\n    Ja viisauttas julistaa.\n    Sua kiittää Kerubim,\n    Sua veisaa Serafim!\n    Halleluja!\n    Suur voimassa, Suur armossa\n    On Herra, meidän Jumala!\"\n\n— Jaha siikoja vain. Eikös saanut matikka-kalaa? kysyy emäntä, joka oli\nkaloja tilannut.\n\n— Ei muuta tänään saanut, kuin nämä siijat.\n\n— Paljonko naula?\n\n— Kolmekymmentä penniä.\n\n— Kolmekymmentä! Onpas niillä hintaa. Ei me nyt huolita, kun äsken\nostimme lohta.\n\nKalastaja ottaa siikansa ja menee toiseen taloon.\n\n— On niillä nyt hintaa. Onpa niinkin. Äsken saatiin kotoa Puruveden\nmujeita, niin ett'ei meillä nyt kaupat synny.\n\nEi ole karvas kalastajan mieli. Eihän myrsky ole ainoa julma, kova\nmaailmassa. Usein paljon ankarammin sydämmen runtelee tuo pikkuinen,\nluisen lukon takana oleva jäntäre, kieliparka.\n\nViimein on ostaja siikakaloillekin. Eikä hänen mielestänsä ole\nhintakaan kallis vaivaan ja työhön nähden.\n\nKalastajan kourassa helisee pari hopearahaa. Iloinen hän on pienestäkin\nsaaliista. Monta kertaa käy niinkin, ett'ei edes saa hukkunutta\nkissanpoikaakaan. Tänään oli onni myötäinen ja nyt on purjetuuli kotia\nmennä.\n\nKirjakaupan lasiovesta loistaa kirkas valo torille.\n\n— Entäs poika? Pitäähän sille ostaa tuo kauan haluttu ja odotettu\nkatkismus kerrankin, tuumailee kalastaja ja jopa hän seisookin\navarassa, lämpöisessä kirjoilla täytetyssä salissa.\n\nJa kotona mikä riemu syntyy! Iloiset, tyytyväiset katseet lämmittävät\nja virvoittavat hänen omaa rakastavaa ja lempeyttä kaipaavaa sydäntänsä.\n\nÄiti puuhailee kalakukon kanssa. \"Kalaa\" siinä ei ole nimeksikään,\nmistäs se äveriäisyys tulisi — mutta onpa porsaanlihaa ja lanttuja\nruisjauhokuoreen. Ja kun kalakukko on sysätty uuniin paistumaan, astuu\nkalastajan perhe — vanhaa vuotta lopettamaan, — iltakirkkoon, johon\nkellot herttaisella kuminallaan kansaa kutsuuvat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalliseksi tuo äiti leipomaansa kalakukkoa ja sahtia palanpainoksi.\nSen nautittua nousee ihana uudenvuoden-virsi ylös taivahille, sille\nIsälle, joka kaarneetkin ruokkii. Hartaasti kalastajan perhe jättää\nitsensä Jumalan hoitoon tulevaksi vuodeksi ja kaikeksi elinajakseen.\n\nTuli lampusta sammutetaan. Koko perhe lepää sikeätä, puhtaan omantunnon\nluomaa unta.\n\n— Isä, isä, tule tänne eteeni istumaan, että sinua tuulelta suojelisin!\n— puhelee unimielissään poika, joka uneksii olevansa vesillä.\n\nMutta äiti käärii peitteen paremmin hänen ympärilleen, panee kätensä\nristiin ja kuiskaa: \"Taivaallinen, rakas Isä! siunaa ja varjele heitä\nkaikissa maailman myrskyissä ja elon taisteluissa!\" —\n\nKaikki nukkuvat. Pakkanen vaan tuvan nurkissa paukkaa kunniata tehden\nja tähdet katselevat kuinka uusi vuosi hiljaan, hiljaan, aivan\nkuulumattomana hiipii kaikkialle toivottaen:\n\n    Onnellista uutta vuotta!\n\nVuosi 1893!\n\n\n\n´´´´"]