Kolme laukausta yössä

KOLME LAUKAUSTA'YÖSSÄ

Salapoliisiromaani

Kirj.

VILHO HELANEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1950.

TEKIJÄ LUKIJALLE

Ne menneet vuodet, joihin tämän romaanin tapahtumat on sijoitettu, ovat vielä lukijan tuoreessa muistissa. Sitä suurempi syy on tekijällä huomauttaa, että sekä romaanin juoni kokonaisuudessaan että sen kaikki henkilöt ovat täydelleen mielikuvituksen luomia. Lukijan ei siis kannata ryhtyä hakemaan romaanissa kuvattuja tapahtumia mistään kirjoista tai arkistoista tai siinä esiintyviä henkilöitä elävästä elämästä ympärillään.

Kun tästä on sovittu, voimme aloittaa.

Ensimmäinen luku.

»TUOHIPATALJOONAN» KOMENTAJA VAIHTUU.

— Rykmentin herrat saavat huoleti tulla! Ja divisioonankin!

Pataljoonan komentaja kapteeni Kaarlo Rauta ja ensimmäisen komppanian päällikkö kapteeni Matti Sorsa olivat kiertokäyntinsä suoritettuaan palanneet sotilaskodin hoitajattaren huoneeseen.

Harmaatukkainen, pyylevä rouva Vierto itse oli jättäytynyt oviaukkoon. Lämpimin katsein hän tarkasti molempia miehiä.

Rauta oli mennyt ikkunan ääreen eikä näyttänyt kuulleen toverinsa sanoja. Hän seisoi siinä sivuttain, ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen harteikas olemuksensa vaikutti tässä pikku suojassa tavallistakin kookkaammalta. Vaalea, lyhyeksi leikattu tukka kehysti auringon paahtamia ja tuulten puremia kasvoja, joiden profiilissa huomio kiintyi otsan korkeuteen ja leuan voimakkaaseen kaareen.

Sorsa oli pysähtynyt keskilattialle. Hän oli lyhyempi ja rakenteeltaan hennompi. Kasvot olivat miltei tyttömäisen hienopiirteiset ja alati hymyyn valmiit. Siniset silmät ja mustat, itsepäisen kiharat hiukset lisäsivät viehätysvoimaa, mikä nuorukaisesta säteili.

Rouva Vierto huoahti. Hän tuli ajatelleeksi, että oli turvallista, vaikka samalla vähän, vain aivan hiukkasen haikeaa muistaa ikänsä. Nuo miehet... Rauta oli heistä kieltämättä vaikuttavampi ilmestys, eikä ollut ihme, että miehistö luotti häneen. Mutta Sorsa oli nuoruudestaan huolimatta jotakin, mitä tämäkään ei ollut: Mannerheimristin ritari. Hänen neuvokkuudestaan, kylmäverisyydestään ja huimapäisyydestään vanha rouva oli kuullut pataljoonan pojilta tarumaisia kertomuksia.

Rauta oli kääntynyt katsomaan ulos ikkunasta. Paljon nähtävää siellä ei ollut. Tämä uudenuutukainen, mahtavista honkahirsistä rakennettu sotapesä sijaitsi vähäisellä kumpareella, joka taholta Itä-Karjalan korven suojaamana. Syksy oli painanut jo leimansa maisemaan. Auringon paisteessa lehtipuiden väririkkaus aivan häikäisi silmiä. Jostakin vasemmalta etuviistosta kuului harvaa tykkitulta.

— Mitä sanoit, Matti?

— Sitä vain. Sorsa vastasi, — että rykmentin ja divisioonan herrat saavat huoleti tulla. »Tuohipataljoona» kestää nyt millaisen tarkastuksen tahansa.

Kääntymättä Rauta virkahti:

— Niin minäkin uskon.

Sotilaskodin hoitajatar puuttui puheeseen:

— Luullakseni kahvipannuun jäi vielä pari kupillista. Kai herroille saa olla?

— Kiitoksia, rouva, minulle riittää, pataljoonan komentaja torjui.

Pahanmielen varjo häivähti vanhan naisen kasvojen ylitse. Sorsa pani sen merkille. Hänestä Rauta olisi voinut olla osoittamatta, ettei piitannut rouva Vierron korvikkeesta. Ilmeisesti sillä kotirintaman osalla, mistä uusi sotilaskotisisar oli juuri tullut, ei ollut yhtä hyviä suhteita erinäisiin kauppiaihin kuin Raudalla.

— Minä otan oikein mielelläni, hän sanoi kohteliaasti ja istahti pöydän ääreen.

Rouva Vierto soi hänelle säteilevän hymyn ja hakeutui vastapäiselle rahille.

— Ihanaa, että puolen vuoden alennuksen aika vihdoinkin päättyy ja pääsemme takaisin etulinjaan! Sorsa huudahti välittömästi. — Tämä pataljoona näyttää toisille vielä ihmeitä.

Vanha rouva nosti hänen lautaselleen muhkean kaakunpalan.

— Luuletteko niin, kapteeni? Miksi sitten divisioonan esikunnassa säälitettiin minua? Sanottiin, että kohtalo heittää minut surkeaan joukko-osastoon?

— Oh, ne nyt eivät ymmärrä mitään, komppanian päällikkö tuhahti. — Kerronpa teille jotakin, rouva. Olin joukkueen johtajana mukana, kun kenraali tarkasti tämän pataljoonan viime vuonna. Olimme etulinjassa silloin. Tilanteemme oli viheliäinen. Korsut oli kaivettu liejuiseen maahan, ja poikien oli kahlattava yli nilkkojen ulottuvassa jääkylmässä vedessä päästäkseen makuulavitsoilleen. Kaiken kukkuraksi muona oli kurjaa, valaistuspuolesta puhumattakaan. Linjassa oli melko vilkasta, ja päivittäiset tappiomme olivat tuntuvat.

Rouva Vierto oli sulkenut silmänsä. Hänen sydäntään kouristi. Sellaista sota siis oli...

— Poikaparat, hän kuiskasi.

— Niissä oloissa kenraalin tarkastus oli vihoviimeinen koettelemus meille upseereille, Sorsa jatkoi. — Olimme varmat, että valituksia esitettäisiin kahmalokaupalla. Minua hirvitti, kun kenraali saattueineen työntyi ensimmäiseksi minun joukkueeni korsuun. Yksi vaivainen kynttilänpätkä oli siellä valaistuksena. Vain perin hämärästi saattoi erottaa miehiä makoilemassa alalavitsoilla ja istuskelemassa ylälavitsoiden reunalla. Kenraali astui levollisesti lattialla lainehtivaan veteen, kun taas hänen seurueensa pysähtyi varovaisesti oven suuhun. »Hyvää päivää, pojat!» sai vastaukseksi reippaan »Hyvvee päevee, herra kenraalj!»

— Reippaan? vanha rouva hämmästeli. — Tarkoitatteko tosiaan, kapteeni, että pojat jaksoivat... niissä oloissa...?

— Tarkoitan. Juuri sitä. Divisioonan komentaja nosteli jalkojaan ja koetti puolipimeässä muodostaa itselleen jonkinlaisen käsityksen miesten synkästä majapaikasta. »No», hän tokaisi viimein, »mitäs pojat täällä puuhailevat?» Eri puolilta kuului leppoisia hymähdyksiä. Kauimmaisesta nurkasta joku luikkasi: »Herra kenraalj! Myö vuan outetaan valosampoo tulevaesuutta.» Siinä kaikki. Kiivettyämme takaisin ulkoilmaan tuskin huomasimme sateen valuvan edelleen. Kenraali oli säteilevällä tuulella. Kuulin hänen mutisevan: »Tuollaisiin miehiin voi epätoivoisissakin oloissa luottaa.» Tiedättekö, rouva? Kun minut määrättiin tähän savolaispataljoonaan, niin minä pohjalaisena kirosin huonoa onneani. Mutta tuona päivänä käsitin, että tällä heimolla on omat verrattomat puolensa.

Sotilaskodin hoitajatar oli kuunnellut naurussa suin. Sitten kuitenkin hymy sammui. Hän oli ymmällä.

— Mutta kuinka on mahdollista, että puoli vuotta sitten sama pataljoona...?

— Vai niin, nuori kapteeni murisi. — Ne esikuntahyypiöt eivät siis tyytyneet sanomaan teille ainoastaan, että tämä on surkea joukko-osasto. He kertoivat omalla tavallaan siitä katastrofista, joka tapahtui. Niinpä minä selitän teille, miksi sellaista sattui... Paraskin joukko-osasto voidaan pilata. Ainakin suomalainen. Siihen tarvitaan vain miehistöä ymmärtämätön ja pöyhkeän kylmä päällystö. Ja sellaisen tämä pataljoona sai. Vanha upseeristo kului pois. Toiset kaatuivat. Toiset joutuivat komennetuiksi muualle, minä muiden mukana. Uusi päällystö paiskasi eräänä päivänä pataljoonan »preussilaisittain» kolmesti järjettömään hyökkäykseen. Ne, jotka jäivät siitä verilöylystä jäljelle, painuivat vauhkona ja kiroilevana laumana omien linjojen taa.

— Se... se oli kamalaa... rouva Vierto huohotti. — Tarkoitan... nuo kolme hyökkäystäkin...

Sorsa hymähti hänen reaktiolleen. Siihen puuttumatta hän jatkoi:

— Oli onni, että divisioonan komentaja siinä vaiheessa muisti tuon kohtauksen minun joukkueeni korsussa. Esikuntapäällikkö kertoi siitä minulle. Kenraali oli sanonut, ettei pohjimmainen vika voinut olla miehissä, jotka silloin, yhden tuikun valossa, kosteassa korsussa ja puolityhjin vatsoin, malttoivat selittää vain odottelevansa valoisampaa tulevaisuutta. Siksi ei ryhdytty mihinkään muihin toimenpiteisiin kuin vedettiin pataljoona tänne etulinjan taa ja vaihdettiin koko päällystö.

Rauta oli sivusta kuunnellut nuoremman toverinsa tarinointia. Nyt hän hymähtäen virkahti väliin:

— Ja niin sitten sinun ja minun ja monien muiden ponnistuksilla tästä on luotu »tuohipataljoona».

— Ei haukku haavaa tee, Sorsa replikoi. — Eräs armeijamme parhaista kantaa »mehudivisioonan» nimeä.

Raudan mieleen palautui, miten hänet oli pataljoonassa otettu vastaan. Silloin oli leuto kevättalven päivä. Miehistö kulutti aikaansa korsujen seinustoilla paistattaen päivää ja lyöden markan nakkia. Kukaan ei vaivautunut tervehtimään uutta komentajaa. Kaikkien olemuksesta kuvastui, kuinka perin pohjin korpeentuneita he olivat jokaiseen upseerinmerkkejä kantavaan. Hän puolestaan oli tyytynyt ääneti kävelemään majoitusalueen lävitse. Sillä hetkellä hän oli ollut vakuuttunut siitä, että oli saanut urakan, josta ei selviäisi.

— Onni oli myös se, että uusi pataljoonan komentajamme älysi, millaista hoitoa sielullisesti järkyttynyt joukko tarvitsi, Sorsa jutteli edelleen. — Silmät pystyssä me muut upseerit kuuntelimme, kun hän selitti, että mitään luentoja ei toistaiseksi pidettäisi. Lisäksi hän kielsi meitä puhumasta pojille pataljoonan tahriutuneesta maineesta, velvollisuuksista isänmaata kohtaan tai muista korkealentoisista asioista. Harjoituksiakin järjestettiin vain täydennysmiehistölle. Vanhat jermut saivat ahertaa kuivien, ilmavien korsujen rakentamisessa itselleen. Ja kun ne olivat valmiit, kapteeni Rauta innostutti pojat tuohi- ja niinitöiden tekoon. Niiden varjossa, miltei huomaamatta, kaikki täällä alkoi sitten muuttua. Askel askelelta kuri ja järjestys palautuivat, ja vähitellen päästiin käsiksi harjoituksiinkin. Niinpä pataljoona nyt on jälleen loistokunnossa.

Vanha rouva silmäsi kookkaaseen mieheen katseessaan entistä haltioituneempi ihailu.

— Miten te keksitte, kapteeni? Tehän olette kuin paras sielunhoitaja. Tai lääkäri. Tai ihmeidentekijä.

— Hän on niitä kaikkia, Sorsa kehui. — Ajatelkaahan vain, että samat pojat, jotka mielihyvin olisivat omin käsin kuristaneet edellisen pataljoonan komentajansa, rakensivat kapteeni Raudalle syntymäpäivälahjaksi upean korsun.

Tuo lahja, joka oli valmistettu Raudan ollessa kesällä työlomalla, oli ollut hänelle täydellinen yllätys — sitäkin mieluisampi, kun se oli miehistön omasta aloitteesta syntynyt. Häntä kiusasi kuitenkin se sävy, millä nuorempi toverinsa siitä nyt kertoi. Siksi hän huomautti hieman jyrkästi:

— Pojat halusivat sillä osoittaa kiintymystään koko nykyiseen päällystöön, siinä kaikki. Pataljoonan kuntoutumisessa on monilla muilla suuremmat ansiot kuin minulla, joka olen joutunut olemaan paljon poissa. Mutta oli miten tahansa, nyt meidän on vihdoinkin lähdettävä.

— Voi ei! rouva Vierto huudahti. — Kertokaa toki ensin, mitä huomenna oikein tapahtuu.

— Aamuvarhaisella on virallinen tarkastus, Rauta vastasi. — Sitä seuraa epävirallinen ohjelma, johon kuuluu juhla urheiluaukiolla ja sitten täällä sotilaskodissa puhdetyönäyttely.

— Osoittaaksemme, että »tuohipataljoona» on nimensä arvoinen, Sorsa lisäsi. — Tehän olette nähnyt joukkueittain näytteille asetetut parhaat tuohi- ja niinityöt. Sanokaa, rouva, eivätkö olekin pikku taideteoksia nuo virsut, kontit, naisten käsilaukut, ohjakset, köydet ja mitä kaikkia ne ovatkaan!

— Ovat, ovat! vanha rouva myönsi ihastellen. — Ei luulisi niiden syntyneen miesten sormissa.

— Kaikki vieraat saavat valita mieleisensä muistoesineet divisioonan merkillä somistettuina, nuori kapteeni sanoi ylpeänä tästä omasta keksinnöstään. — Se ilahduttaa heitä, uskottehan?

— Varmasti ilahduttaa, rouva Vierto vahvisti. — Voi, jospa minäkin...

Rauta virkahti:

— Te, rouva, saatte luonnollisesti ensimmäisenä valita ja sitten kenraali.

Sotilaskodin hoitajatar kiitteli ja hyvästeli heitä sydämellisesti. Tuon kohteliaisuuden vuoksi hän oli melkein valmis antamaan pataljoonan komentajalle anteeksi sen, että tälle oli kelvannut vain yksi kupillinen hänen korvikettaan.

Kun toverukset painuivat tutulle kinttupolulle, kummankin ajatukset askartelivat huomispäivässä. Tuloksesta he olivat varmat, kun ei vain mitään odottamatonta sattuisi.

He saivat jo näkyviinsä uutuuttaan hohtavan korsun. Silloin ratsulähetti karautti heitä vastaan. Kursailematta poika huikkasi:

— »Tuohipataljoonan» komentaja herra kenraalin luo!

Rauta ja Sorsa vilkaisivat toisiinsa. Mitä nyt oli tekeillä? Kutsu suoraan divisioonan komentajan luo ei yleensä merkinnyt hyvää. Kumpikaan ei sanonut mitään. Oli turha ruveta arvailemaan, mistä oli kysymys.

Korpraali Moilanen oli jo satuloinut komentajansa ratsun ja juoksutti sitä nyt Raudan luo.

— Odota minua kämpässäni! tämä huudahti Sorsalle. — Äläkä unohda panna kahvipannua tulelle. Haluan palattuani saada huuhdelluksi suustani täti Vierron liemen maun.

Täyttä neliä hän lähti matkaan. Kun kerran kenraali kutsui, oli paras pitää kiirettä.

Ratsulähetti seurasi häntä parin hevosen mitan päässä. Suurelle Leningradin—Vytegran valtamaantielle päästyäkään hän ei pyrkinyt kapteenin rinnalle. Se ei johtunut sellaisesta divisioonan esikuntaan kuuluvalle oudosta tunteesta kuin kunnioituksesta rintamaupseeria kohtaan. Syynä oli yksinkertaisesti se, että tällä tiellä oli varovaisinta ajaa kuin polulla ikään. Valtamaantie oli tosin leveämpi Helsingin Bulevardia, mutta suurisuuntaisesti läpi ikikorpien puhkottu tie oli jäänyt kunnollista perustaa vaille. Lukemattomia valtavia kuoppia ja savivelliä pursuvia suonsilmiä oli tien sekä laidoilla että keskustassa.

Syvä ryppy oli painunut Raudan silmäkulmien väliin. Odottamaton kutsu askarrutti häntä. Vasta Syväri havahdutti hänet mietteistään. Mahtava virta, jonka ylitse hän nyt ajaa karautti vaivattomasti siltaa pitkin, oli hyökkäysvaiheessa maksanut paljon verta. Silloin kaatuneet toverit muistuivat jälleen hänen mieleensä, ja heitä oli monta. »Pilkku» nousi rivakasti jyrkän vastamäen, ja sitten matka jatkui taas neliä. Jokunen tyhjä kylä vilahti sivu. Viimein kaarrettiin jyrkästi oikealle, matalaa metsää kasvavalle suomaalle. He olivat perillä.

Nähdessään jälleen divisioonan esikunnan pahviteltat ja lautaparakit Rauta hymähti. Etulinjan joukoissa tämä vaihe oli jo miltei kauttaaltaan sivuutettu. Jotakin poikkeusta lukuunottamatta siellä oli kaikilla lämpimät korsut. Mutta omaa esikuntaansa kenraali ei suostunut hemmottelemaan, niin kauan kuin yhdelläkin rintamajoukkueella oli aihetta nurkua majoitustaan. Vaivoin hänet oli saatu suostutetuksi edes siihen, että hänelle ja esikuntapäällikölle oli rakennettu jotenkuten edustuskelpoiset hirsikämpät. Hypätessään satulasta Rauta totesi, että divisioonan vierasteltta oli yhä entisellään. Savuavine kamiinoineen ja reikäisine kattoineen se oli tullut laajalti surullisen kuuluisaksi. Muuan vierailija oli aamusella kylmissään ja märkänä todennut, että divisioona ei ilmeisesti halunnut kenenkään ulkopuolisen viipyvän luonaan yhtä yötä kauemmin.

Kostealle maalle asetetuista lankuista tehdyn polun kenraalin kämpälle Rauta muisti vanhastaan. Mitään erityistä ilmoittautumista ei tarvittu. Vain koputus oveen.

— Sisään!

Huone oli silmiinpistävän niukasti ja karusti sisustettu. Kalusto rajoittui pöytään, pariin tuoliin ja verhon puolittain peittämään kapeaan kenttävuoteeseen. Veistettyjen hirsiseinien ainoana koristuksena oli rintama-alueen suurikokoinen kartta. Pienestä ikkunasta nähtynä syksyinen metsä vaikutti värikkyydessään suorastaan tuhlailevan prameilevalta.

Kämpän isäntä sopeutui hyvin ympäristöönsä. Kenraali oli keskimittainen ja hyvin laiha, kasvot uurteiset ja tuikeat. Tuuheiden kulmakarvojen alta vihertävät silmät välähtelivät terävinä. Kaulalla oli ensimmäisen luokan vapaudenristi; muuta somistusta ei yksinkertaisessa asetakissa ollut.

Kun Rauta astui sisään, kenraali sulki hitaasti kirjan, jota oli ollut lukemassa. Yllättyen tulija totesi, ettei se ollut mikään sotatieteellinen teos, vaan ranskankielinen filosofinen tutkimus.

Divisioonan komentaja ei noussut eikä ojentanut kättä tervehdykseksi. Hän viittasi vain pöydän toisella puolella olevaan tuoliin. Rauta istuutui.

— Jaha, kapteeni.

Sävy oli jyrkkä, jopa hyökkääväkin. Jatko oli vielä yllättävämpi:

— Pelkäättekö te huomista tarkastusta?

— En, herra kenraali.

— Mutta minä itse tarkastan pataljoonanne. Kai kapteeni käsittää, mitä se merkitsee? Tarkkuutta. Perinpohjaisuutta. Mikään pintakiilto ei huomenna auta.

— Olen iloinen siitä, herra kenraali. Pataljoona on kunnossa.

Raudan tyyni varmuus tehosi. Mutta rypyt divisioonan komentajan otsalla eivät silinneet.

— Missä sitten on vika?

— Anteeksi, herra kenraali. En käsitä, mistä viasta on kysymys.

Hän ei saanut vastausta. Karski esimies unohtui tutkimaan edessään olevia avoimia, lujapiirteisiä kasvoja. Viimein hän kysyi äreästi:

— Onko kapteeni kyllästynyt rintamalla oloon?

Rauta alkoi huolestua. Divisioonan komentajan katse ja äänenpaino ilmaisivat kiukkua ja hienoista halveksuntaakin selvemmin kuin sanat. Mutta miksi? Mitä ylipäänsä tämä kummallinen kuulustelu saattoi tarkoittaa?

— En ainakaan enempää kuin kuka muu tahansa. Kun sota kerran jatkuu, olen mieluiten rintamalla.

Niukka hymyntapainen värähti kenraalin toisessa suupielessä. Seuraavassa hetkessä hän jatkoi ivallista kyselyään:

— Sattuuko teidän vaimonne olemaan jonkun korkean päämajan herran tytär?

— Ei. Appeni on lyseon lehtori.

— Onko sitten vaimollanne huonot hermot? Onko ajateltavissa, että hän on joutunut hysterian valtaan peläten teidän kaatuvan?

Kysymykset kävivät yhä oudommiksi. Mutta ajatus, että Inkeri olisi käynyt hysteeriseksi, sai Raudan hymyilemään.

— Vaimoni hermoissa ei ole vikaa, herra kenraali. Silti hänen on tietysti ollut alunperin otettava huomioon se mahdollisuus, että minä kaadun. Yhtä hyvin kuin joku muu.

Kapteenin kevyt sävy ärsytti divisioonan komentajaa.

— Te ymmärrätte varsin hyvin, mitä minä tarkoitan. On vaimoja, jotka yhtäkkiä menettävät malttinsa. Joku povari tai spiritistinen meedio ilmoittaa heille, että mies kaatuu pian. Silloin he juoksevat pää kolmantena jalkana päämajaan sukulaistensa tai tuttaviensa luo. Jos nämä ovat tarpeeksi suuria herroja, mies siirretään turvallisiin rintamantakaisiin hommiin. No, olenko minä kapteenin mielestä nyt puhunut kyllin selvästi?

— Kyllä, herra kenraali. Mutta minun vaimollani ei ole suhteita päämajaan. Hän ei sitä paitsi ryhtyisi tuollaiseen peliin ilman minun suostumustani. Ja kotirintamaupseerin osa on viimeinen, jota minä itselleni haluan. Toivottavasti herra kenraali voi katsoa myös minun ilmaisseen ajatukseni riittävän selkeästi.

Rautakin oli tuohtunut. Siksi hän puhui jyrkästi. Mutta tällä kertaa kenraali ei pannut pahakseen tällaista alaisensa esiintymistä. Hän hymähti melkein hyväntuulisesti. Pöydällä olevasta asiakirjakansiosta hän otti erään paperin ja ojensi sen pöydän ylitse.

— Kapteenilla ei siis ole mitään osuutta tämän käskyn syntymiseen?

Rauta totesi, että se oli komento-osaston päällikön nimissä lähetetty päämajan puhelinmääräys. Hämmästyen hän luki:

 »Kapteeni Kaarlo Rauta siirretään tällä päivämäärällä Päämajan
 Tiedustelujaostoon ja määrätään jaostopäällikön käytettäväksi
 erikoistehtäviin. Ilmoittauduttava tänään kello 20 Tiedustelujaoston
 päällikölle Helsingissä.»

Jättäessään paperin takaisin divisioonan komentajalle hän sanoi:

— Tämä on minulle täydellinen yllätys, herra kenraali. Juuri tässä vaiheessa erikoisen ikävä yllätys.

Kenraali naurahti keventyneenä.

— Voimme siis pitää juttua yhteisenä onnettomuutena, jolle emme mitään mahda. Kiitos, kapteeni.

Divisioonan komentaja ei selittänyt, miksi hän kiitti. Rauta uskoi kuitenkin käsittävänsä sen.

— Mutta, herra kenraali, minun käsketään ilmoittautua tänään Helsingissä. Syväriltä ei toki pistäydytä pääkaupunkiin niin kuin Vantaalta.

Esimies irvisti happamesti.

— Minä soitin päämajan komento-osaston päällikölle saatuani tuon kirotun puhelinmääräyksen kouraani. Ilmaisin hänelle muutamin sanoin käsitykseni hänen tavastaan noppia pois parhaat upseerini. Samalla huomautin tuosta mainitsemastanne seikasta. Hän tiedoitti silloin, että täydentävä puhelinmääräys on tulossa. Siinä ilmoitetaan lentokoneen saapuvan hakemaan teitä kello 14.

Se oli uusi yllätys. Rauta tuumi, että se ilahduttaisi »tuohipataljoonan» poikia. Mikä muu pataljoona, niin he kehuskelisivat muille, voi ylpeillä siitä, että sen komentaja on oikein lentokoneella siirretty Syvärin takaa suoraan päämajaan?

— Anteeksi, herra kenraali, eräs kysymys. Mitä tämän siirron ja siihen liittyvän kiireen takana on?

— En tiedä. Tiukkasin sitä puhelimessa komento-osaston päälliköltä. Mutta hän sanoi olevansa siitä yhtä tietämätön kuin minä. Hän väitti saaneensa käskyn ylempää. Kysyin silloin, onko päämajan suurista herroista joku kuollut tai kadonnut. Uskon näet siirtonne johtuvan maineestanne hämärien juttujen ratkojana. Viime kesänä ne tyytyivät vielä määräämään teidät vain työlomalle. Mutta nyt teidät tyyten siirretään. Vieläpä tuhannenmoisella kiireellä. Niin että kai siellä hätä on käsissä.

Kenraalin sävy ilmaisi, ettei hänellä rintamakomentajana ollut mitään sitä vastaan, vaikka päämajan herroilla omassa keskuudessaan olisikin hätä. Se häntä sen sijaan suututti, että apua haettaessa riistettiin häneltä kelpo mies.

— Komento-osaston päällikkö vakuutti, ettei päämajassa ole tapahtunut mitään ihmeellistä, hän jatkoi. — Minä säväytin vastaan, ettei hänen sentään pidä liioitella. Onhan sekin jo päivästä päivään jatkuva ihme, ettei hän itse ole vielä ehtinyt päämajan rasvaisilla ruoilla syödä muodotonta ruumistaan ihan liikuntakyvyttömäksi. Mutta sitäpä tuo hyväkäs ei ottanut ymmärtääkseen. Karjui vain puhelimeen: »Haloo! En kuule! Haloo! Mitä?»

Rauta tuumi, että tämä oli tosiaan yllätysten päivä. Puhumattakaan hänen hämmästyttävästä siirrostaan. Divisioonan komentaja ihmisenä toi nähtäviin aivan uusia, odottamattomia puolia itsessään. Heti alkuun oli paljastunut, että hän harrasti ranskalaisia filosofeja. Ja nyt ilmeni, että hän, kun niikseen tuli, pystyi karheaan leikinlaskuun.

Jotakin hymyntapaista karehti hetkisen kenraalin ohuiden huulien vaiheilla. Sitten kasvot taas synkkenivät.

— Miten pataljoonanne nyt käy? Mistä saamme sille komentajan? Vai eikö tämä pulma enää kiinnosta kapteenia?

— Tietysti, herra kenraali. Uuden komentajan löytäminen on kuitenkin helppoa. Kapteeni Sorsa on oikea mies sille paikalle. Hän tuntee pataljoonan, ja pojat luottavat häneen. Hän on kaikin puolin ensiluokkainen mies.

— Ehkäpä suorastaan parempi kuin te itse?

— Sille paikalle, herra kenraali, varmasti!

Divisioonan komentaja ojensi kätensä hyvästiksi.

— Meillä ei nyt ole aikaa ruveta kiistelemään siitä kysymyksestä. Teidän on pidettävä kiirettä. Kahden tunnin kuluttua teidän on oltava matkavalmiina esikuntapäällikön luona, jolta saatte tarpeelliset paperit. Mahdollisesti minä tulen katsomaan lentokoneenne lähtöä. Näkemiin, kapteeni!

Se harvinainen kunnia Raudan osaksi tulikin, että kun lentokone nousi kello 14,15 ilmaan, niin pelätty ja ihailtu kenraali seisoi pienen saattojoukon keskellä.

Syväri katosi pian näkyvistä. Nopea kone suhahti korkealta Aunuksenlinnan ylitse. Kaupunki näytti tänne ylös surkean pieneltä ja sekasortoiselta korttitaloketjulta, joka oli puristettu sinisen koukeroviivan, Alavoisenjoen, varteen. Aunuksen lakeus, jonka laajoilta pelloilta vilja oli jo korjattu, oli kuin pienten käsien ristiin rastiin viitoittama hiekkalaatikko. Sitten mahtava ulappa, Laatokka, ilmestyi lännessä näkyviin. Vain yksi välilasku tehtäisiin, Viipurissa.

Itse asiassa, Rauta mietti, näin on parempi. Kun kerran ero oli väistämätön, oli hyvä, että se tapahtui odottamatta ja äkkiä. Ainoastaan pieni osa pataljoonaa oli ehtinyt kuulla hänen siirrostaan. Miehet olivat olleet liikuttavia. Näkyväksi muistoksi eräs oli tuonut hänelle hienon, tuohesta ja niinestä tehdyn asiakirjasalkun. Toinen oli kiidättänyt hänelle pienet, taidokkaasti niinestä punotut ohjakset tuliaisiksi komentajan pojalle. Kolmas oli työntänyt hänen käteensä kuusi paria kauniita, pehmeitä virsuja. Poika oli myhäillen selittänyt, että kun ei tiedetty kapteenskan mittoja, oli järjestetty valinnan varaa. Ajatellen siroa vaimoaan Rauta oli hymähtänyt nähdessään suurimman parin. Mutta valinnan varaa tosiaan oli: sisimmäinen pari oli niin pieni, että se saisi jäädä odottamaan tulevaisuudessa ehkä ilmestyvää käyttäjäänsä.

— Oletko tyytyväinen päästessäsi nyt Helsinkiin? kapteeni Sorsa oli kysynyt hyvästellessään.

— Tyytyväinen! Rauta oli ärähtänyt. — Meistä kahdesta sinä olet se, jolla on aihetta tyytyväisyyteen.

Sorsan kasvoista oli näkynyt, ettei hän olisi tahtonutkaan vaihtaa. Lohduttaen hän oli virkkanut:

— Käsky on käsky. Minkäs sille mahdat?

— Niinpä kyllä, Rauta oli myöntänyt. — Mutta kaikkien asianosaisten kannalta olisi suotavaa, että niillä olisi Helsingissä työnnettävänä minulle vallan vimmatunmoinen urakka sen korvaukseksi, mitä nyt menetän. Katsos, Sorsa, muuten minä räjähdän!

Seuraavan viikon aikana hänellä ei kuitenkaan ollut aihetta »räjähtää». Sillä häntä odottava urakka oli todella — vimmatunmoinen.

Toinen luku.

MURHA SUURPOLIITTISEN PELIN KESKELLÄ.

SA-auto kiidätti Rautaa Malmin lentokentältä kohti Helsinkiä. Silmät puoliummessa hän poltteli savuketta. Tuntui kummalta ajatella, että vain muutamia tunteja sitten hän oli ratsastanut Syvärin etelänpuoleisessa maastossa pohtien sinne kuuluvia huomispäivän kysymyksiä. Ja nyt hän oli täällä! Arabian porsliinitehtaat vilahtivat ohitse. Hän oli matkalla kohti jotakin, mikä oli ääriviivoiltaankin vielä aivan utuista.

Kun auto suhahti Hämeentien tuttujen talorivien väliin, kotikaupunki tempasi hänet taas valtoihinsa. Niin oli ollut aina ennenkin, mistä ikinä hän oli sinne palannut. Kaikki taakse jäänyt oli hetkessä painunut taka-alalle. Oli kuin hän olisi ollutkin ainoastaan täällä ja muu olisi pelkkiä unikuvia.

Iltahämärään verhoutumassa oleva kaupunki vaikutti harmaalta ja murheelliselta. Miltei olemattomiin himmennettyine katuvalaistuksineen, laudoitettuine näyteikkunoineen ja likipitäen tyhjine katuineen sekin omalla pelokkaalla tavallaan ilmensi sitä, että maa oli sodassa.

Hakaniementorin laidalta matka jatkui pitkin Töölönlahden rantaa. Autoa ohjaava korpraali oli tarjoutunut kiertämään keskikaupungin kautta, mutta Rauta oli torjunut. Tämä lyhyin tie oli myös kaunein. Katsottuina täältä, yli kapean merenlahdelman, Eduskuntatalo ja Kansallismuseo ympäristöineen piirtyivät muhkeana siluettina pimenevää taivasta vastaan.

Vilkaistessaan rannekelloonsa Rauta totesi, että hänellä oli vähän toista tuntia käytettävänään. Sen hän oli varannut itselleen piittaamatta kelpo lentäjävänrikin estetyistä. Kun hän oli ilmoittanut pistäytyvänsä kotosalla, tämä oli huomauttanut:

— Anteeksi, herra kapteeni. Minulla on määräys saattaa teidät autolla suoraan Korkeavuorenkadulle.

— Minulla taas on kirjallinen käsky ilmoittautua siellä vasta kello 20. Oletteko te naimisissa, vänrikki?

— En, herra kapteeni.

— Kai teillä sentään on morsian?

— On kyllä, herra kapteeni. Mutta...

Nuorukainen oli näyttänyt kovin itsepäiseltä.

— Silloin teidän pitäisi ymmärtää, vänrikki. Kun mies tulee Itä-Karjalan korvesta, niin eräs käynti suoritetaan ennen muita.

Lentäjä oli nyökännyt. Hän oli kuitenkin epäröinyt yhä. Hänen saamansa määräykset olivat selvät. Eikö siis...?

Rauta ei ollut jäänyt odottamaan hänen pohdintansa lopputulosta. Hän oli ojentanut vänrikille käyntikorttinsa.

— Tulkaa autolla hakemaan minua kello 19,45. Silloin ehdimme perille hyvissä ajoin. Kiitos mainiosta kyydistä ja näkemiin!

Hypätessään vaunuun hän oli ajatellut, että joskus oli hyvä olla kapteeni. Nimittäin silloin, kun vastapelaajana ei ollut ketään korkeampaa upseeria.'

Ohjauspyörän ääressä istuva korpraali nyökkäsi oikealle ja murahti:

— Stadion. Rauenneiden olympialaistoiveittemme muistomerkki.

Rauta silmäsi Stadionin kapeaa, valkoista tornia.

— Miksi emme sanoisi, että siirtyneiden...? hän kysäisi. — Ei elämä vuoteen -40 loppunut. Toinenkin aika koittaa vielä.

— Ettäkö...?

Kaarrettiin juuri Mannerheimintielle. Siellä oli muitakin autoja liikkeellä. Niinpä korpraali jätti kysymyksensä kesken. Rauta ei liioin jatkanut keskustelua. Lähellä oleva koti työnsi syrjään muut ajatukset.

Käännyttiin Stenbäckinkadulle kohti Humallahtea. Hetkistä myöhemmin hän seisoi selkäreppuineen oman porttinsa edessä.

Tuokioksi hän pysähtyi katsomaan etualan honkien takaa kohoavaa taloaan. Alakerran korkeine ranskalaisine ikkunoineen ja pääoven yläpuolella olevine, valkeiden pylväiden kannattamille toisen kerroksen parvekkeineen se oli erään hänen köyhien poikavuosiensa haaveen täyttymys, Hänen mieleensä muistui, miten surullisesti äiti oli hymyillyt kuullessaan, millaisen talon hän aikoi isoksi tultuaan rakennuttaa itselleen. Valitettavasti äiti ei ollut elänyt kyllin kauan nähdäkseen, että on unelmia, jotka toteutuvat...

Kenenkään näkemättä Rauta pääsi avaraan halliin. Griegin sävelet kantautuivat salista.

Sytytetyt kynttilät sirottivat kuin tähtiä flyygelin ääressä istuvan nuoren naisen pehmeään, vaaleaan tukkaan ja loivat lämmintä hohtoa kauniille kasvoille. Harmaassa lotta-asussaan hän vaikutti hennolta pikku tytöltä.

Loppuakordit häipyivät talon hiljaisuuteen. Laulajan sormet unohtuivat koskettimille, ja suurten sinisten silmien katse tähtäsi jonnekin kauas. Silloin Rauta virkahti:

— Terve, »Solveig»! Sinun »Peer Gyntisi» on palannut kotiin.

Huudahtaen Inkeri hypähti pianotuolilta. Tuntiessaan hänet sylissään mies tajusi, miten kiihkeästi he molemmat olivat kaivanneet tätä hetkeä. Mutta ääneen hän sanoi:

— Et kai sinä vain itke, Pienokainen?

Vaimo ei katsonut häneen torjuessaan:

— Sinä iso, tuhma mies! Et sinä voi mitään sellaista nähdä. Tässä valaistuksessa!

Vanha Mari lyllersi lihavana ja punakkana tervehtimään rintamalta palannutta.

— Vai on tuomari taas kotosalla, hän sanoi marisevalla äänellään. — No, tervetuloa. Täytyy kai kahvit keittää. Mutta sen minä sanon, että kaksi viikkoa myöhemmäksi tuomari olisi saanut tulonsa jättää. Silloin meillä olisi syyssiivous ollut tehtynä. Nyt tuomari syyttäköön itseään. Viikon perästä siivous alkaa, eikä se siitä siirry! Sanokaas, tuomari, milloin sota loppuu.

— Kärsivällisyyttä, Mari.

— Helppo tuomarin on sanoa, että kärsivällisyyttä, vanha nainen tuhahti. — Täällä menee kaikki hullusti. Kunnollista palvelusväkeä ei saa mistään. Ja rouva juoksee siellä sotasairaalassa. On mukamas isänmaallinen velvollisuus. Ikään kuin tällaisessa suuressa talossa ei olisi velvollisuuksia kyllin!

Kun isäntäväki lähti yläkertaan katsomaan nukkuvaa esikoistaan, vanhus seurasi huohottaen perässä.

— Herättävät vielä Martti-pojun, hän mutisi.

— Turha pelko, Rauta lohdutti. — Kolmivuotiaat eivät yleensä vähästä välitä. Ja Pikku Jättiläisellä on aina ollut erikoisen hyvät unen lahjat. Ainakin siinä hän on tullut isäänsä.

Inkeri loi lapsen vuoteen ylitse mieheensä niin säteilevän katseen, että vanha hoitajatar käännähti pois päin.

— Ja nuo ovat olleet jo vuosia naimisissa, hän marisi puoliääneen. — Kun minä tuota tyttöä aikanaan sylissäni kanneskelin, en tiennyt...

Mitä hän ei ollut silloin tiennyt, jäi ilmoittamatta. Hän ei itsekään ollut selvillä siitä, mitä tilanteeseen sopivaa sanoisi. Polvissa oli vain niin kumma heikottava tunne, ja silmiä sumensi. Arvasihan hän, mitä tämä hetki hänen lemmikilleen merkitsi. Päivisin nuori emäntä oli kyllä osannut näyttää urhealta ja tyynen luottavaiselta. Mutta yöt olivat toista. Pielus oli monesti aamusella kostea kyynelistä...

Inkeri ja Rauta olivat sijoittuneet arkihuoneeseen, jonka avotakassa tuli räiskyi. Kerrottuaan äkillisestä siirrosta, jonka syytä ei ollut ilmoitettu, mies virkkoi:

— Jotakin tavatonta on täytynyt sattua. Kenraalimme uumoili hämäräperäistä katoamista tai kuolemantapausta yhteiskunnan huipuilla. Mutta se oli pelkkä arvelu. Tiedätkö sinä...?

Vaimo oli pahastuvinaan.

— Voi, sinä olet parantumaton! Olet ollut kotona vasta puoli tuntia ja jo nyt haluat puhua vain kauheuksista. Minulla olisi paljon miellyttävämpiä keskustelun aiheita.

— Epäilemättä. Mutta vanha totuus on, että ken härillä ajaa, se häristä puhuu.

— Nöyränä aviovaimona minun täytynee siis alistua. Jottet kuitenkaan saisi väärää käsitystä nöyryyteni määrästä, tehkäämme kompromissi. Sano ensin, mitä pidät uudesta kampauksestani.

— Se on ihastuttava. Niin kuin kaikki sinussa.

Inkeri nauroi.

— Kiitoksia! Jälleen on täten nähty, että aviomieheltäkin voi kuukausien poissaolon jälkeen saada suopean arvostelun, kun osaa oikealla hetkellä käyttää pakotteita.

— Ole kiltti ja...

— Minä olen kiltti. Niinpä kerron, mitä tänään satuin kuulemaan. Haluan kuitenkin säästää sinut erään oppitunnin vaivasta. Siksi ilmoitan tietäväni, että tällaiset seurapiirijuoruina kulkevat »ankaran luottamukselliset» uutiset ovat miltei poikkeuksetta tuulesta temmattuja. Niin kai tässäkin tapauksessa.

Rauta liikahti hermostuneesti. Vaimo pani sen merkille ja katsoi parhaaksi muitta mutkitta ilmoittaa:

— Kuiskaillaan, että ministeri Saarkivi olisi murhattu.

Mies rypisti tyytymättömänä otsaansa.

— Eikö muuta?

— Mutta, Kaarlo! nuori rouva huudahti. — Miten voit kuitata väkivaltaisen kuoleman noin kylmäverisesti? »Eikö muuta?» Se kuulosti kauhealta!

Rauta siveli tyynnyttäväsi hänen kättään.

— Rauhoitu, rakas lapsi. Minun on ollut pakko tottua siihen, että moni nuori ja arvokkaampi elämä on äkisti ja väkivaltaisesti katkaistu. Rintamalla.

Antaakseen vaimolleen aikaa päästä taas tasapainoon hän jatkoi mietteliäästi:

— Saarkivi? Muistaakseni hän oli aikoinaan Suomen lähettiläänä jossakin Balkanilla. Ellen erehdy, hänet siirrettiin parisen vuotta sitten monien kaltaistensa kera UM:n disponibiliteettiin odottamaan parempia aikoja.

Inkeri kysäisi hiljaisesti:

— Vaikka siis kuulemani olisi tottakin, et usko...?

— ... että se olisi se taikamatto, joka minut tänään tänne lennätti. Ei. Sitä minä en usko. Tuollaisen tällä hetkellä melko merkityksettömän herran kuolema, olipa se miten dramaattinen tahansa, ei saisi päämajaa liikauttamaan sormeaankaan. Koeta keksiä jotakin parempaa.

— Tokkopa sentään »parempaa» tarvittaisiin, vaimo huomautti. — Sinä näet erehdyt ministeri Saarkiven asemaan nähden. Hän on jo vuoden päivät ollut ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö.

Hän hämmästyi tämän tiedoituksen vaikutusta. Kiivaalla liikkeellä Rauta sinkosi savukkeensa takkaan. Hänen ilmeensä oli äkisti tiukennut. Kun hän sitten puhui, ääni oli terävä.

— Oletko varma siitä?

— Tietysti olen. Ihmettelen, että hänen nimityksensä jäi sinulta huomaamatta. Se johtuu kai siitä, että sinä olit silloin etulinjassa. Onko tuossa tiedossa jotakin järkyttävää?

— Paljonkin! Jos UM:n kansliapäällikkö on murhattu sotaan liittyvän suurpoliittisen pelin keskellä, niin alan ymmärtää herrojen kiireen. Kuulitko yksityiskohtia?

Huokaisten Inkeri ryhtyi kertomaan:

— Pelkään olleeni varsin välinpitämätön kuuntelija. Enhän tiennyt... Enkä nytkään ymmärrä, miksi sinä yhtäkkiä tunnut ottavan tämän seurapiirijuorun täydestä. Vuorineuvoksetar Lumikko on voimakkaasti pulppuileva, mutta vähemmän luotettava uutislähde. Joka tapauksessa, hänen väittämänsä mukaan ministeri Saarkivi olisi sunnuntain, siis eilisen, vastaisena yönä löydetty Turun satamasta murhattuna.

— Turun satamasta? Sepä omalaatuinen kuolinpaikka niin suurelle herralle.

— Hänet kerrotaan surmatun purjeveneessä. Hän olisi muka lähtenyt perjantaina kolmen tuttavansa kanssa purjehdusmatkalle. Määränpääksi mainitaan Tukholma.

Rauta naurahti katkerasti.

— Olit ilmeisesti oikeassa kertojasi luotettavuuteen nähden, hän sanoi. — Ainakin nuo yksityiskohdat ovat liian mahdottomat ollakseen totta. Maa on sodassa ja asemamme juuri tällä hetkellä erityisen vaikea. Ei kyllä rintamilla, mutta ulkopoliittisesti. Me etulinjan miehet uskomme Helsingin herrojen pystyvän melkein mihin mielettömyyksiin tahansa. Mutta niin ilkeitä emme ole, että kuvittelisimme UM:n tärkeimmän miehen lähtevän tällaisena ajankohtana huvipurjehdukselle.

— Miten pitkälle olette mahtaneet päästä ilkeissä kuvitelmissanne meistä Helsingin rouvista?

Inkerin pilailuyritys ei kuitenkaan saanut houkutelluksi miestä hymyilemään. Tiukkaan sävyyn hän jatkoi purkaustaan:

— Ehkäpä juorutätisi tiesi vielä, että nuo kolme Saarkiven huvittelutoveria olivat päämajoitusmestari, puolustusministeri ja eduskunnan puolustusasiainvaliokunnan puheenjohtaja. Silloin irvikuva sotivan maan johtomiehistä olisi täydellinen!

Nuori rouva pudisti päätään.

— Matkatoverien nimiä ei mainittu. Mutta päästäkseni lorun loppuun lisään, että vuorineuvoksettaren kertoman mukaan olisi ministeri Saarkiven kotona eilen iltapäivällä suoritettu kotitarkastus. Valtiollisen poliisin miehet olisivat muka käyneet siellä.

Rauta tuijotti synkkänä eteensä.

— Se on mieletöntä, hän mutisi. — Kerta kaikkiaan mahdotonta! Mutta toisaalta: jotakin aivan mieletöntä ja mahdotonta on täytynyt tapahtua. Muuten ei minua olisi lennätetty tänne.

Hän vilkaisi kelloonsa ja nousi.

— Kahden minuutin kuluttua auto on portilla.

Kirvelevä pettymys kuvastui Inkerin suurissa sinisilmissä.

— Niin, tietysti. Niin oli aina ennenkin. Luulenpa suotta ikävöineeni sitä aikaa palaavaksi, jolloin sinä olisit jälleen kotona. En muistanut, millaista silloin on. Neljännestunti taikka — kaksi minuuttia. Ei milloinkaan enempää!

Rauta naurahti.

— Millainen liioittelija sinusta on tullut. Sitä paitsi Peer Gyntinkin olisi tiettävästi ollut kotiuduttuaan riennettävä pellolleen. Pelkällä laulunkuuntelulla ei hänenkään perheensä olisi elänyt.

— Norjalaisena Peer olisi kai mennyt kalaan eikä pellolle, vaimo oikaisi. — Eikä hän olisi rynnännyt sinne heti tuliaissuukon saatuaan... Minä olin ajatellut, että söisimme täällä kotona juhlaillallisen sinun paluusi kunniaksi.

— Mainiota! mies hyväksyi. — Kynttilävalaistus. Kukkia pöydällä. Valittuja herkkuja. Hyvää, vanhaa viiniä. Päälle mokkaa ja kunnon »Salignacia». Iltapuku. Tarjouksesi otetaan kiitollisuudella vastaan, »Solveig». Kello 23 on paras illallisaika. Näkemiin!

Tasan kello 20 Rauta koputti päämajan tiedustelu jaoston päällikön virkahuoneen oveen Korkeavuorenkadun 21:n ensimmäisessä kerroksessa.

Kun hän astui sisään, seinäkarttaa tutkiskellut siviilipukuinen herra käännähti häneen hymyillen happamesti. Tulija yllättyi. Hän tunsi vanhastaan tämän viittäkymmentä lähentelevän, laihan ja hyvin tumman virkaveljensä. Mutta hän ei ollut odottanut tapaavansa häntä täällä.

Mustien silmien katse suuntautui tuuheiden kulmakarvojen alta ivallisena ja vihamielisenä Rautaan.

— Täsmällinen. Kuten herra everstin luo komennetulle kapteenille sopii. Miltä suuresta salapoliisistamme tuntuu olla toisten siirreltävissä oleva pelinappula?

Tulija sulki oven jäljessään. Sitten hän virkkoi:

— Ymmärrän entistä paremmin, miksi sinä, Vauhkola, olet tämän maan vähiten suosittuja miehiä. Se ei johdu yksinomaan siitä, että olet valtiollisen poliisin päällikkö. Siinä olisi rasitusta yllin kyllin. Mutta sinä urheilet lisäksi olemalla tahallisesti epämiellyttävä.

Tuomari Vauhkolan kasvoissa alkoi hermostuneesti nykiä. Näytti siltä kuin hänen oikea silmänsä olisi sähköttänyt hätäistä sanomaa.

— Sinä olet entiselläsi, sinä! hän mutisi.

— Missä eversti Metsikkö on? Rauta kysyi.

Valtiollisen poliisin päällikkö sai hillityksi kasvonsa, niin että sähkötys loppui. Hän irvisti leveästi, jolloin mustuneiden hampaiden sahamainen ylärivi paljastui.

— Se neuvottelu, jota varten me molemmat olemme täällä, on lykkäytynyt tunnilla. Metsikkö on tuolla seinän takana. Haastelemassa meitä paljon viehkeämmän vieraan kanssa. Silti minulla on määräys koputtaa oveen merkiksi, että sinä olet tullut.

— Tee se sitten!

Vauhkola asteli veltosti viereiseen huoneeseen vievälle ovelle.

— Hermostuttaako sinua mahdollisuus, että herra eversti epäilisi kapteenin myöhästyneen kokonaista viisi minuuttia?

Rauta kuittasi kysymyksen hymyllä.

Vastaukseksi koputukseen kuului toisesta huoneesta:

— Hetkinen, hyvät herrat!

Kesti kuitenkin muutamia minuutteja, ennen kuin ovi avautui ja sulkeutui tulijan jälkeen.

Eversti Metsikkö loi ylvään katseen molempiin tuomareihin.

— Kuin operettiupseeri, valtiollisen poliisin päällikkö suhautti hampaittensa välistä.

Rauta kuuli kuiskauksen, ja hänen oli itsekseen myönnettävä sen osuvan naulan kantaan. Jotakin tehostetun teatraalista oli tuon muhkean, äärimmäisen huolitellusti ja hienosti puetun ratsuväeneverstin asenteessa. Ohimoilta harmaantuneen, tummakähäräisen tukan kehystämien kalpeiden kasvojen ilme oli teennäinen sekoitus syvää huolestuneisuutta ja maailmanmiehen järkkymätöntä mielentyyneyttä. Oli mahdotonta yhdistää tätä salonkiupseeria siihen sodan karuun arkipäivään, jonka Rauta tunsi. Mutta Helsinkihän olikin kaukana rintamista.

Rauta ilmoittautui jäykästi.

— Ah niin, tosiaan, eversti virkahti hieman laahaavalla äänellään.

Hän tuli kättelemään ja jatkoi:

— On hyvä, että te olette täällä, kapteeni. Olette sydämellisesti tervetullut. Mitä vanha ystäväni »Kylmä Kalle» sanoi menettäessään teidät?

— Herra kenraali oli jonkin verran hämmästynyt.

Metsikkö hymähti.

— Tuota voi sanoa hienovaraiseksi ilmaisuksi, kapteeni. Minä tunnen ystäväni ja hänen sanavarastojensa väkevyyden. Hän saa kuitenkin syyttää itseään. Joka kerran kun teitä on aikaisemmin tarvittu muihin tehtäviin, hän on nostanut hirveän melun. Siksi komento-osaston päällikkö piti parhaana siirtää teidät tyyten pois »Kylmän Kallen» valtapiiristä.

Hän odotti, että kapteeni lausuisi ilonsa tästä toimenpiteestä. Mutta kun tämä pysytteli äänettömänä, hän lisäsi:

— Noilla rintamakomentajilla on sellainen nurinkurinen käsitys, että maan kohtalo lepää heidän ja heidän joukkojensa hartioilla. Ehkä niin kerran olikin. Etenemisvaiheessa. Nyt sen sijaan painopiste on täällä. Meidän kannettavanamme. Päävaikeudet — ne, jotka ratkaisevat — kasautuvat tässä vaiheessa meidän eteemme. Siksi me tarvitsemme parhaat mahdolliset apuvoimat.

Vauhkola katkaisi hänen yksinpuhelunsa:

— Eikö olisi vähitellen aika ilmoittaa kapteenille, mikä täkäläinen »kasautuma» on katkaissut hänen loistavan rintamaupseerin uransa? Häntä ei liene siirretty tänne kuuntelemaan puheita. Tietääkseni hänet lennätettiin pääkaupunkiin, koska ei uskottu kenenkään meistä pystyvän ratkaisemaan pikku arvoitustamme.

Tiedustelujaoston päällikkö loi kiukuttelevaan laihaan mieheen närkästyneen katseen.

— Sanotteko te sitä pikku arvoitukseksi? hän moitti. — Ah niin, teillähän on siihen nähden oma, suoraviivainen käsityksenne. Mutta, parahin tuomari, se on aivan liian suoraviivainen.

Valtiollisen poliisin päällikön tummissa kasvoissa alkoi taas nykiä. Hermostuneesti hän sinkosi vastaan:

— Siitä saanemme keskustella tämän illan neuvottelussa, sitten kun ulkoministerikin on paikalla. Nyt minusta pitäisi vihdoinkin ilmaista Raudalle, miksi hänet on haalattu tänne. Hänellä ei saata olla siitä vielä aavistustakaan, ja kuitenkin...

Eversti keskeytti hänet:

— Ei, ei saata. Ainoastaan kymmenkunta ihmistä koko maassa tietää tragediastamme, jonka seuraukset voivat muodostua hirvittävän vaarallisiksi.

Rauta kysyi tyynesti:

— Tarkoitatteko ministeri Saarkiven murhaa?

Hiiskumaton hiljaisuus seurasi noita sanoja. Metsikön hailakansiniset ja Vauhkolan mustat silmät tuijottivat häneen hämmästyksen jäykistäminä. Niiden ilme paljasti hänelle, että Inkeriltä kuulemansa oli kaikessa mielettömyydessäänkin totta. Äänettömyyden kestäessä hän erotti viereisestä huoneesta vaimennettuja ääniä. Joku kulki siellä kopisevin koroin ja lyhyin askelin nurkasta nurkkaan. Möräkkä miehen ääni yritti rauhoittaa levotonta vaeltajatarta.

Tiedustelujaoston päällikkö selvisi ensimmäisenä ällistyksestään.

— Kapteeni! Mistä te olette kuullut...?

Vauhkola hyökkäsi tuimemmin:

— Aiotteko uskotella meille, että pikku linnut ovat kiidättäneet tuon verisen sanoman jo Syvärin taa?

— Kuulin sen melkein heti Helsinkiin saavuttuani, Rauta vastasi kylmästi. — Jos tarkoitus oli pitää asia salassa, oli hullua suorittaa Valpon tarkastus ministeri Saarkiven kotona. Sellaista ei voida tehdä herättämättä hälyä seurapiireissä.

Eversti käännähti kiivaasti valtiollisen poliisin päällikköön.

— Minähän olen kieltänyt teitä ryhtymästä ilman minun lupaani tässä asiassa mihinkään!

Vauhkola silmäsi myrkyllisesti Rautaan. Hermostuneesti hän ryhtyi puolustautumaan:

— Minä katsoin velvollisuudekseni käydä kertomassa rouva Saarkivelle murheviestin.

— Sen tehtävän minä olin varannut itselleni, Metsikkö puuskahti. — Sellainen vaatii näet tahdikkuutta, suurta tahdikkuutta. Pettymyksekseni havaitsin äsken, että rouvaparka oli jo säälimättömästi saatettu silmätysten kovan kohtalonsa kanssa. Mutta en silloin osannut ajatellakaan, että te...!

— Minä pelkäsin, valtiollisen poliisin päällikkö jouduttautui selittämään, — että ellen pidä kiirettä, päämajan valvontaosaston miehet ehtivät edelleni ja turmelevat...

Eversti kumautti nyrkillään tuolinnojaa, joka sattui olemaan hänen kätensä ulottuvilla. Hän oli nyt tosiaan vihainen.

— Tuo ikuinen mustasukkainen kilpajuoksu Valpon ja valvonnan välillä! hän huusi. — Eikö siihen milloinkaan saada mitään tolkkua? Sitä vartenhan nuo molemmat laitokset alistettiin minun johtooni. Enkä minä kärsi mitään kurittomuutta! Ymmärrättekö?

Omituinen kalpeus oli levinnyt Vauhkolan kasvoille. Synkkänä hän mutisi:

— Käyntini ei olisi luullut herättävän huomiota. Minulla oli ainoastaan kaksi miestä mukanani. Halusin varmistua siitä, ettei asiaa ehkä valaisevia papereita hävitettäisi.

Tiedustelujaoston päällikkö oli kuitenkin liian kiihdyksissään ottaakseen huomioon mitään lieventäviä seikkoja.

— Te olette pilannut kaiken. Te... te...!

Samassa ovi viereiseen huoneeseen nykäistiin auki. Kynnykselle ilmestynyt nainen oli koristeellinen näky.

Ikkunan ääressä seisten Rauta tarkkasi häiritsijää. Tämä oli ehkä parisen vuotta alle kolmenkymmenen, keskimittainen ja uhkeamuotoinen nainen. Kiiltävänmustille kiharoille painetusta, naurettavan pienestä harsohatusta korkeakorkoisiin kenkiin asti hän oli pukeutunut mustiin. Kävelypuku oli niin tiukasti ruumiinmukainen, että tarkoitus oli ilmeisesti korostaa korkean poven vastapainona olevaa vyötärön hoikkuutta. Kasvot olivat omalla kesyttömällä tavallaan kauniit. Ihon miltei etelämaista tummuutta ei puuteri pystynyt paljonkaan peittämään. Pitkien silmäripsien verhoamien mustien silmien katse oli kylmä ja laskelmoiva. Suu olisi vaikuttanut hyvinkin sopusuhtaiselta, elleivät räikeästi punatut huulet olisi liioitelleet sen kokoa. Aavistuksen verran kyömy nenä ja timanttikorvarenkain somistettujen korvien muoto saivat katsojan uumoilemaan, että kaunottaren suonissa virtasi useampi kuin yksi pisara seemiläistä verta.

— Eversti hyvä! tulija huudahti kiivaasti. — Mitä ajattelette odotuttaessanne itseänne tällä tavoin? Te sanoitte viipyvänne vain pari minuuttia. Ja nyt? Ooh! Minua on kohdannut hirvein onnettomuus, mikä voi tulla vaimoraukan osaksi. Mutta te ette kunnioita hitustakaan minun syvää suruani. Te kuljetutatte minut tänne. Te jakelette minulle käskyjä kuin olisin halvin sotamies. Kiellätte minua ilmoittamasta rakastetun mieheni kuolemasta. Puhutte hänen hautaamisestaan kaikessa hiljaisuudessa. Ikään kuin hän olisi ollut rikollinen eikä inhan verityön uhri! Marttyyri hän oli, jos tahdotte minun mielipiteeni kuulla. Sitä paitsi aivan liian korkea virkamies ja huomattava kansalainen tullakseen nyt kohdelluksi moisella tavalla. Ja kesken loukkaavien ja minun tunteitani kylmästi tallaavien puheittenne te ryntäätte tänne — pariksi minuutiksi! Eversti hyvä, annoitte minulle hyvin kummallisen käsityksen korkeimpien upseeriemme herrasmiehenominaisuuksista jättäessänne siten minut yksin.

Harmin puna lehahti Metsikön poskipäille. Häntä oli haavoitettu hänen arimpaan kohtaansa. Jäykästi hän huomautti:

— Yksinkö, rouva Saarkivi? Johtaja Sandberg oli toki seurassanne.

Nainen vilkaisi olkansa ylitse.

— Björn? Hänen kanssaan minulla on tilaisuus seurustella muualla kuin teidän kolkoissa virkahuoneissanne.

Mies, joka hänen selkänsä takaa astui huoneeseen, oli pitkä, komeavartinen ja hidasliikkeinen herra. Huolellisesti sivujakaukselle kammatun keltaisen tukan kehystämien pyöreiden kasvojen ja iloisesti säteilevien sinisilmien näytti olevan mahdotonta sopeutua murhenäytelmän tunnelmaan. Hieman nolona hymyillen hän lausui tukholmalaisruotsillaan:

— Minä koetin selittää rouva ministerille, että herroilla on täällä ehkä hyvin tärkeä neuvottelu, jota ei sovi häiritä. Mutta...

Hän jätti lauseen kesken ja kohautti hartioitaan voimattomuutensa merkiksi.

Rouva Saarkiven huomio oli kiintynyt tuomari Vauhkolaan. Hän peräytyi askelen. Mustat silmät salamoiden hän huudahti:

— Tuokin on siis täällä! Mies, joka eilen häpäisi surutalon pyhyyttä! Ei ole sitä mahtia maailmassa, mikä saisi minut enää hengittämään samaa ilmaa kuin tuo. Tule, Björn!

Eversti harppasi vihastuneen rouvan eteen.

— Ette voi noin lähteä. Minä olen ilmaissut teille syvän myötätuntoni sen järkyttävän murhenäytelmän johdosta, joka lähinnä teihin iskeneenä samalla on raskas menetys koko isänmaalle.

Hänen äänensä oli lämmin ja vakuuttava. Nainen käännähti puolittain sivulle ja pyyhkäisi hienolla pitsinenäliinalla poskipäitään. Rauta pani kuitenkin merkille, että mustat silmät olivat kuivat ja niiden katse kylmää raivoa täynnä.

— Minun on siitä huolimatta, Metsikkö jatkoi, — korostettava vielä kerran teille, rouva Saarkivi, että mitä tärkeimmät valtakunnalliset intressit vaativat tuon traagillisen tapauksen salaamista niin kauan kuin mahdollista. Teillä on tietysti vapaus pitää tai olla pitämättä minua gentlemannina. Mutta minulla on korkeimmalta taholta määräys huolehtia siitä, että vahingollista hälyä ei nouse.

Naisen itsehillintä petti täydellisesti. Hänen äänensä kohosi kimeäksi, kun hän huusi:

— Minun mieheni, eräs valtakunnan tärkeimmistä, on murhattu! Pistetty kuoliaaksi kuin sika! Ja te huolehditte vain rikoksen peittämisestä! Te... te... te...!

Johtaja Sandberg astui hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.

— Sallittehan, eversti? hän virkahti.

Metsikkö nyökkäsi ja antoi heille tilaa. Kun komea vieras oli nyyhkyttävää rouvaa taluttaen poistunut, väkevän hajuveden tuoksu jäi leijailemaan huoneessa.

Tiedustelujaoston päällikkö istahti raskaasti pöytänsä ääreen ja ryhtyi pyyhkimään hiestynyttä otsaansa. Vauhkola ei ollut tointunut vielä häneen kohdistetun loukkauksen jäljiltä. Hänen oikea silmänsä räpytti yhä kiukkua, Rauta sytytti savukkeen ja odotti.

Tuokion kuluttua johtaja Sandberg raotti käytävään vievää ovea. Hänen kasvoillaan oli ystävällinen irvistys.

— Hyvät herrat, minä teen parhaani saadakseni rouva ministerin rauhoittumaan. Ymmärrän hyvin viranomaisten toivomusten aiheellisuuden näissä oloissa. Luulen voivani luvata, että niitä noudatetaan.

Hän kumarsi hymyillen kaikille kolmelle ja katosi.

Valtiollisen poliisin päällikkö oli saanut kasvolihaksensa jälleen asettumaan. Nyökäten sulkeutuneeseen oveen hän tiedusti:

— Mikä tuo tyyppi oli?

— Luojan meille lähettämä apuvoima, eversti huoahti.

— Siis vielä päämajaakin korkeamman tahon lahja, Vauhkola mutisi. — Suotu armossa meille, jotka emme mitään osaa!

Metsikkö oli sytyttelemässä sikariaan eikä kuullut hänen ivallista huomautustaan tai ei perustanut siitä. Hetken kuluttua hän Rautaan kääntyen sanoi:

— Johtaja Sandberg on huomattava tukholmalainen antikviteettikauppias. Eräs ministeri Saarkiven hobby oli myös sillä suunnalla. Yhteinen harrastus sai herrat jo vuosia sitten ystävystymään. Sandberg lensi tänä aamuna tänne päättääkseen jonkin kaupan Saarkiven kanssa. Murhauutinen oli hänelle aikamoinen isku.

Valtiollisen poliisin päällikkö naurahti pilkallisesti. Kostonhaluisesti hän virkahti:

— Antiikkitavaraa! No, jos tuon mustan kanan kasvot pesisi kaikesta peitemaalista, niin ehkäpä alta tulisi hyvinkin antiikkia esiin. Kauppa ei kai vaikeuksia tuottaisi. Kuulittehan, miten hunajaisella äänellä hän »Björniään» kutsui.

Tiedustelujaoston päällikkö silmäsi häneen kylmästi.

— En pidä huumorinne laadusta, tuomari.

Palaten juhlalliseen tyyliinsä hän virkkoi Raudalle:

— Nyt te tiedätte, kapteeni, mistä on kysymys. Te joudutte selvittämään murhaa, jonka likaisista, miltei uskomattomista yksityiskohdista minäkään en ole vielä täysin selvillä. Saamme kohta kuulla ne. Täällä alkaa pian, kuten minä sitä tänään tulin ulkoasiainministerille nimittäneeksi, viiden viisaan konferenssi. Nyt kuitenkin...

Hän piti pienen tauon ja vilkaisi merkitsevästi Vauhkolaan.

— ... nyt kuitenkin epäilen jo, onko meitä oleva viisi viisasta koolla.

Hän keskeytti jälleen antaakseen pilkallisen vihjauksensa vaikuttaa. Sitten hän lisäsi:

— Kapteeni, toivon teidän käsittävän tilanteen. Juuri tässä vaiheessa suoritettu UM:n kansliapäällikön murha merkitsee yhtä suurta vaaraa koko maalle kuin pahin rintamamurto. Siksi meiltä tämän katalan teon tutkijoilta vaaditaan nyt hyvin paljon. Meidän on toimittava tehokkaasti ja nopeasti.

Eversti Metsikkö painosti sanoja »meiltä» ja »meidän». Valpon päällikkö hymyili ivallisesti hänen mahtipontisuudelleen. Raudan kasvot eivät sen sijaan paljastaneet, mitä hän ajatteli.

Kolmas luku.

VIIDEN VIISAAN KONFERENSSI.

He olivat kaikki koolla.

Nojatuolistaan Rauta tarkasti kahta viimeksi tullutta.

Pitkä ja hoikka ministeri Varo oli istahtanut tiedustelujaoston päällikön työpöydän ääreen johtamaan neuvottelua. Hänet Rauta tunsi läheisesti rauhan vuosilta. Raskas ja vastuullinen asema sodan aikaisena ulkoasiainministerinä oli uurtanut vakoja tyyniin, ennen niin valoisiin kasvoihin.

Vaatimattomasti oven suuhun asettunutta keski-ikäistä, kaljupäistä miestä Rauta ei ollut aikaisemmin tavannut. Lihava keho ja leveät, punakat kasvot olisivat helposti erehdyttäneet ensi näkemältä arvioimaan hänet hyvin menestyneeksi lihakauppiaaksi. Mutta hänet oli esitelty tuomari Niinisuoksi, Turun rikospoliisin päälliköksi.

Ministeri Varon rauhallinen, kultivoitu ääni katkaisi hiljaisuuden:

— Hyvät herrat. Kaikki tiedämme kokoontumisemme synkän syyn. Mitään esipuheita ei siis tarvita. Ehkäpä tuomari Niinisuo alkajaisiksi selostaa meille, mitä Saarkiven viimeisistä päivistä ja kuolemasta on tähän mennessä saatu selville.

Puhuteltu kumarsi. Hän kaivoi taskustaan muistikirjan. Sitä selaillen hän ryhtyi puhumaan ohuella falsetillaan, joka oli omituisessa ristiriidassa hänen ison ruhonsa kanssa.

— Suoritetuista kuulusteluista laaditut pöytäkirjat ovat mukanani. Olen valmis luovuttamaan ne jatkotutkimusten johtoon tulevalle. Nyt minulta odotettaneen ainoastaan todettujen seikkojen lyhyttä luettelemista.

Hän vilkaisi kysyvästi ulkoasiainministeriin. Tämä nyökkäsi.

Saarkivi oli seurueineen lähtenyt purjehdusretkelle Helsingistä edellisen viikon perjantaina kello 11,30. Matkatovereilleen hän oli kertonut lääkärinsä määränneen hänet ottamaan liikarasittuneisuuden vuoksi sairaslomaa. Hän oli vihjannut myös, että hänen oli Tukholmassa hoidettava eräitä virkatehtäviä.

Eversti Metsikkö hymähti epäuskoisesti:

— Liikarasittuneisuutta... Sen minä ymmärrän. Mutta...

Tuomari Vauhkolan tummissa kasvoissa alkoi hermostuneesti nykiä. Oli ilmeistä, että näillä kahdella herralla oli aivan vastakkainen käsitys vainajasta. Ministeri Varo ehätti asettamaan nousemassa olevan myrskyn:

— Saarkivellä oli erikoistehtävä. Pari tärkeää herraa Berliinistä saapuu tällä viikolla pikakäynnille Tukholmaan. Noiden ystäviensä kanssa kansliapäällikkömme on joskus ennenkin saanut suoralta kädeltä hoidetuksi maallemme näissä oloissa melko tärkeitä asioita. Niinpä minä suostuin hänen matkaansa. Olisin toivonut hänen käyttävän lentotietä. Mutta hän selitti innoissaan, että hänelle oli sattumalta tarjoutunut kauan toivomansa tilaisuus päästä Tukholmaan purjeveneellä. Lisäksi hän vetosi siihen, että tuollainen matka olisi juuri sitä lepoa, jota lääkäri oli hänelle määrännyt.

Turun rikospoliisin päällikkö jatkoi selostustaan:

Saarkiven mainitsemaksi sattumaksi oli osoittautunut helsinkiläinen johtaja P.J. Pertteli. Tämä oli vasta äskettäin tutustunut ministeriin Suomalaisella klubilla. Tällöin hän oli ehdottanut yhteistä huvimatkaa omistamallaan hienolla kutterilla.

— Johtaja P.J. Pertteli? Rauta keskeytti. — Onko hän kenties sama Pertteli, joka ennen sotia kokeili monilla aloilla, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä? Jokin konkurssirikoskin oli muistaakseni sen herran tilillä.

Ulkoasiainministerin äskeinen selitys oli täysin rauhoittanut valtiollisen poliisin päällikön. Hän oli arvioinut sen Metsikölle osoitetuksi näpsäytykseksi, jonka tämä hyvin ansaitsi. Nyt hän puuttui innokkaasti puheeseen:

— Sama Pertteli! Kaikin puolin hämärä tyyppi. Viime vuosina hänellä on ollut vain vähäisiä tehtaan edustuksia.

— Hienoa purjevenettä ei hankita eikä pidetä yllä pikku rahoilla, Rauta huomautti.

— Siinäpä se! Vauhkola huudahti. — Mutta Pertteli onkin nykyisin liikutellut suuria rahoja. Niin suuria, että minä panin pari miestäni tarkkaamaan häntä. Ennen pitkää voitiin todeta hänen rikastumisensa lankeavan yksiin sen ajankohdan kanssa, jolloin erään suurvallan oli vedettävä täältä pois lähetystönsä. Ymmärrätkö, Rauta? Oikein käsitettynä tämä »yhteensattuma» karkottaa pimeyden Perttelin kutterissa suoritetun murhan ympäriltä. Minä olen varma...

Tiedustelujaoston päällikkö katkaisi kylmästi hänen purkauksensa:

— Odottakaa! Kukaan ei estä teitä esittämästä omaa räiskyvää käsitystänne murhan motiivista, kunhan niin pitkälle päästään. Mutta toistaiseksi pysyttelemme kuivissa tosiasioissa.

— Olimme vasta matkaseurueen kokoonpanossa, ministeri Varo virkahti. — Tuomari Niinisuo, olkaa hyvä ja jatkakaa.

Purjeveneen ohjaajaksi Pertteli oli hankkinut kuusissakymmenissä olevan entisen merikapteenin, Pekka Pyryn. Itse hän oli sanonut olevansa pelkkä sunnuntaipurjehtija, jonka ei kannattanut oman taitonsa varassa lähteä pitkälle matkalle. Kipparikautenaan Pyry oli tullut laajalti tunnetuksi väkivaltaisuudestaan. Saarkiven oli täytynyt tietää hänen kiivautensa ja kiukkuisuutensa, koskapa he olivat asuneet kesänaapureina. Ministeri oli kuitenkin sanonut, että hänelle oli samantekevää, kuka venettä ohjaisi, kunhan vain päästäisiin pian matkaan. Omasta puolestaan hän oli ilmoittanut ottavansa mukaan ulkoasiainministeriössä palvelevan nuoren ystävänsä, maisteri Risto Sohjan.

Varo katsoi tarpeelliseksi selittää:

— Tiedän, että meillä on, sen niminen avustaja, vaikken ole häntä tavannut. Sohja on sodan alusta alkaen ollut rintamalla. Kuulin hänen äsken haavoittuneen Kannaksella ja olevan nyt toipumislomalla. Hänen ystävyytensä Saarkiven kanssa on minulle sen sijaan uutuus.

Eversti Metsikkö luopui äänensä laahaavasta temposta tokaistessaan:

— Minun tietääkseni hän onkin lähinnä rouva Saarkiven ystävä. Ehkäpä kansliapäällikkö kotionneaan ajatellen komensi nuorukaisen mukaansa.

Valtiollisen poliisin päällikkö kysäisi myrkyllisesti:

— Minuako vain koski määräys »kuivissa tosiasioissa» pysymisestä?

Harmin puna lehahti everstin kalpeille kasvoille. Mutta hän tajusi, että tässä tapauksessa oli viisainta olla kuin ei olisi kuullut alaisensa sanoja.

Turun rikospoliisin päällikkö odotti tuokion, jatkuisiko sanasota. Sitten hän antoi kuvauksen murhenäytelmän puitteista:

Saarkivi oli seurueineen saapunut Turun Ruissaloon lauantaina kello 18,15. Vene oli kiinnitetty purjehdusseuran laituriin. Vaihdettuaan vaatteita herrat olivat tilanneet kaupungista auton. He olivat päätyneet kuluttamaan iltaa ravintola Itämeressä.

Saarkivi ei ollut viihtynyt siellä. Jo kello 21:n maissa hän oli maksanut osansa laskusta ilmoittaen menevänsä veneeseen nukkumaan.

Pertteli oli poistunut seurasta puoli tuntia myöhemmin. Hän oli selittänyt merenkäynnin ottaneen niin hänen voimilleen, ettei hän sietänyt enempää alkoholia. Hänen selostuksensa myöhemmistä vaiheistaan oli hämmästyttävän avuton. Sen mukaan hän oli kulkenut kaupunkia ristiin rastiin haihduttaakseen sumut päästään. Lopulta hän oli istahtanut uupuneena Yliopiston edustalla olevan pikku puistikon penkille ja nukahtanut siihen. Hän oli havahtunut vasta kellon käydessä neljää ja ajanut sitten autolla Ruissaloon.

Pyry ja Sohja olivat jatkaneet ryyppäämistään ravintolan sulkemiseen asti. Kutsuttuaan pöytäänsä pari tyttölasta he olivat järjestäneet itselleen remuisan jatkon näiden asunnossa. Mutta murhan tapahtuma-ajalta ei heilläkään ollut esitettävänä mitään varmaa alibia.

Puolenyön tienoilla Pyry oli lähtenyt hakemaan kaupungilta lisää viinaksia. Sillä asialla hän oli viipynyt toista tuntia. Palatessaan pulloineen hän oli ikkunaan koputtamalla päässyt sisään. Sieltä poliisit olivat tavoittaneet hänet kello 5 yhä jatkamassa vanhan merikarhun kestävyydellä juhlintaansa.

Ennen Pyryn paluuta tupakatkin olivat loppuneet. Tytöt olivat neuvoneet Sohjalle, millä kadulla niiden öisiä kaupustelijoita liikkui. Savukkeet tämä oli saanut vaivattomasti ostetuksi, mutta ei ollut enää löytänyt taloa, jossa oli ollut. Kyllästyneenä etsimiseen hän oli alkanut jalan patikoida kohti Ruissaloa. Saavuttuaan viimein purjehdusseuran laiturille hän oli otaksunut matkatoveriensa jo nukkuvan. Varovaisesti hän oli avannut hytin oven aikoen pimeässä hiipiä makuulavitsalleen. Silloin hän oli kompastunut johonkin lattialla lojuvaan. Saatuaan valon sytytetyksi hän oli nähnyt Saarkiven ruumiin. Vihreä- ja valkoraitainen silkkipyjama oli yltä päältä veressä. Kaksi luotia oli lävistänyt rinnan ja kolmas oli katkaissut kaulavaltimon. Vilkaistessaan kelloonsa hän oli todennut sen olevan 2,40. Vitkastelematta hän oli hakenut käsiinsä purjehdusseuran vartijan, ja yhdessä he olivat hälyttäneet paikalle poliisin.

Ulkoasiainministeri ryiskeli kiusaantuneena. Katkerasti hän hymähti:

— Sodan vakavoittamaa elämää — tosiaan!

— Onpa hyvä, tiedustelujaoston päällikkö lausui, — että eräs etulinjan mieskin oli noissa iltahuveissa mukana. Muuten kapteeni Rauta saattaisi eksyä kummiin mietteisiin meistä kotirintamalaisista.

Tuomari Niinisuo sipaisi hermostuneesti kaljua päälakeaan. Hänen mieleensä muistui, että murhauutinen oli tavoittanut hänet skruuvipöydässä ja grogilasi käden ulottuvilla.

— Purjehdusseuran vartijan kuulustelu, hän kiiruhti sanomaan, — toi esiin aika hämmästyttäviä seikkoja.

Hän saavutti tarkoituksensa. Toiset hiljenivät kuuntelemaan.

Vartija, 63-vuotias Matti Muru, ei ilmoituksensa mukaan ollut kuullut laukauksia eikä muutakaan hälinää. Hädissään hän oli tiedustellut: »Ette kai silti luule minun ampuneen tuota minulle tuiki tuntematonta herraa?» Hän ei ollut saanut vastausta kysymykseensä, vaan häntä oli kehoitettu kertomaan kaikki näkemänsä. Mutta hänen sekavasta selostuksestaan oli käynyt selville perin vähän. Hän oli kertonut olleensa paikalla silloin, kun helsinkiläiskutterissa oli saapunut neljä herraa. Huomattavin hänen ilmoituksistaan oli se, että kukaan ei ollut illan tai yön mittaan käynyt utelemassa häneltä, missä johtaja Peittelin vene oli.

Kun poliisit olivat aamulla tuoneet Ruissaloon merikapteeni Pyryn, vartijaukko oli joutunut ymmälle. Niskavillojaan kynsien Muru oli tuumiskellut: »Jos tämäkin herra kuuluu veneeseen, niin kuinkas tänne jo yöllä tuli — odottakaas — yksi, kaksi, kolme, neljä. Niin, neljä tuli. Varmasti neljä!»

Vauhtiin päästyään Muru oli selittänyt nykyisin olevan niin vähän liikettä, että hän edempänäkin ollen oli pannut tulijat merkille. Vanhasta tottumuksesta hän oli painanut muistiin kunkin saapumisajan. Ensimmäinen oli tullut autolla kello 21,45. Vartija oli silloin sattunut olemaan Peittelin veneen luona. Hän oli vähän aikaa jutellutkin tulijan kanssa, joten hän oli kuulustelussa saattanut varmasti sanoa, että tämä oli ollut se herra, joka sittemmin oli murhattu. Toinen oli saapunut jalkaisin muutamia minuutteja vailla kello 1. Muru oli sillä hetkellä ollut melko kaukana ja lisäksi menossa poispäin. Hän oli kuullut askeleita ja kääntynyt katsomaan erottamatta kuitenkaan muuta kuin epämääräisen hahmon, joka oli laskeutunut Perttelin veneen kannelle. Tiukalle pantuna vartija ei ollut varma edes siitä, oliko hänen näkemänsä ollut mies vai nainen. Kolmas oli ollut maisteri Sohja, joka oli tullut kello 2,30 ja neljännestuntia myöhemmin rynnännyt ilmoittamaan murhasta. Vasta kun poliisit olivat olleet jo toista tuntia tapahtumapaikalla, oli autolla saapunut neljäs, joka oli osoittautunut johtaja Pertteliksi.

Turun rikospoliisin päällikön kimeä ääni oli kiusannut ministeri Varon korvia. Hän huokasi helpotuksesta, kun selostus keskeytyi.

— Ei ole mikään ihme, eversti Metsikkö virkkoi, — vaikkei ukko Muru olisi kuullut laukauksia. Murhaajan pistoolissa on voinut olla äänenvaimentaja.

— Saanemme lähteä siitä, että tuo salaperäinen kakkonen suoritti verityön, ulkoasiainministeri lausahti epävarmasti.

Tuomari Vauhkola nyökkäili innokkaasti.

— Salaperäinen, hän yhtyi. — Niinpä niin. Mutta kuka hän on?

— Kolme lähinnä epäiltyä ovat Pertteli, Pyry ja Sohja, tiedustelujaoston päällikkö ehätti sanomaan. — Kuka tahansa heistä on voinut olla tuo kakkonen.

— Siltä näyttää, Rauta huomautti. — Mutta yhtä hyvin se saattoi olla joku neljäs.

— Miten syvämietteistä ja valaisevaa! valtiollisen poliisin päällikkö ivasi.

Ulkoasiainministeri pani merkille, että tuomari Niinisuo selaili edelleen muistikirjaansa. Ilmeisesti miehellä oli vielä jotakin ilmoitettavaa. Ehkä se palauttaisi neuvottelun asiallisille urille. Oli sittenkin pienempi kärsimys kuunnella paksun miehen ohutta ja kimeää ääntä kuin Vauhkolan kiukunpurkauksia.

— Turun raportti ei ole kai vielä lopussa?

— Ei aivan, Niinisuo myönsi.

Purjeveneen tilavassa kajuutassa ei ollut havaittu mitään kamppailun jälkiä. Vuodevaatteista päätellen Saarkivi oli loikoillut makuulavitsallaan, ehkä jo nukkunutkin. Havahtuessaan hän oli potkaissut peitteen jalkopäähän.

— Eikö tuo viittaa siihen, että murhaaja ei kuulunut veneen miehistöön? Varo kysäisi. — Miksi Saarkivi olisi vaivautunut hypähtämään jalkeille, jos tulija olisi ollut joku hänen matkatovereistaan?

Vauhkola kohautti hartioitaan.

— Ampuja tuskin vaivautui sytyttämään valoja näyttääkseen uhrilleen, kuka hän oli, hän virkahti ivallisesti. — Arvattavasti hän suuntasi ovelta taskulamppunsa valokeilan uhriinsa, joka pelästyi siitä.

Kiusallinen äänettömyys laskeutui huoneeseen.

— Mitä murha-aseesta tiedetään? Rauta kysyi,

— Se on ollut pienikaliiperinen browninki, Turun rikospoliisin päällikkö vastasi. — 6,35. Annoin tutkia pohjaa kivenheiton matkan joka suuntaan. Mutta asetta ei löydetty. Kaikilla ministeri Saarkiven seuralaisilla oli pistoolinsa...

— Kaikilla? ulkoasiainministeri hämmästyi.

— Niin, Niinisuo vahvisti. — Mutta ne olivat 7,65-kaliiperisia. Sellainen oli myös murhatulla.

— Aseistusta kuin pienessä merirosvoaluksessa, Varo hymähti.

— Mikä on teidän käskyksenne murhasta, Niinisuo? tiedustelujaoston päällikkö puuttui puheeseen.

— Tjaah...

Turun rikospoliisin päällikkö näytti vaivautuneelta. Hän pyyhki isolla kourallaan hikoilevia kasvojaan. Varovaisesti jokaista sanaansa punniten hän ryhtyi muovaamaan vastaustaan.

Veneen kajuutasta oli löydetty runsaasti kaikkien neljän matkalaisen sormenjälkiä, mutta ei kenenkään vieraan. Kutterin kiiltävällä kannella oli sen sijaan ollut kokonainen korkojen kuviotanssi. Siitä ei kuitenkaan tuntunut olevan apua. Herrat olivat näet tulomatkallaan poikenneet Barön salmessa maissa ja järjestäneet eräille paikkakuntalaisille pikku hipat veneessään. Eikä kantta ollut sen jälkeen pesty. Selvät korkojen jäljet, jotka eivät olleet matkalaisten itsensä, oli valokuvattu. Jos pidettäisiin tarpeellisena, voitaisiin siis tarkistaa, olivatko nuo jäljet baröläisten vieraiden.

Niinisuo silmäsi kysyvästi kuuntelijoihinsa. Kun kukaan heistä ei vastannut hänen epäsuoraan kysymykseensä, hän huoahti ja jatkoi:

— Tuntuu selvältä, että murhan suoritti se, joka saapui veneelle vähän vailla kello 1. Mutta yrittäessämme siitä edetä joudumme pelkkien arvailujen varaan.

Metsikkö huomautti:

— Se tosiasia, että kukaan vieras ei käynyt ennakkoon utelemassa helsinkiläisvenettä, tuntuu minusta viittaavan Saarkiven omiin seuralaisiin. Kuka muu kuin joku noista kolmesta olisi voinut ilman muuta osua oikeaan?

— Ehkä joku väijyi ministeriä laiturin lähettyvillä, Turun rikospoliisin päällikkö esitti hiljaisesti. — Mutta tietysti epäluulo lankeaa lähinnä noihin kolmeen. Jokaisella heistä on ollut murhan suorittamiseen riittävästi aikaa. Oikeuslääketieteellisen tutkimuksen jälkeen ilmoitettiin minulle, että kuolema on sattunut kello 1:n ja 2:n välillä, joten...

Vauhkolaa hermostutti se syrjäinen asema, mihin hän oli keskustelussa jäänyt. Tärkeillen hän julisti:

— Kaikki kolme vakuuttivat minulle vielä äsken samaa kuin Niinisuolle Turussa. Että he ovat muka syyttömiä jok'ikinen! Minä annoin näet määräyksen, että matkalaiset oli heti tuotava Helsinkiin, valtiollisen poliisin suojiin. Samalla käskin, että turhan hälyn välttämiseksi oli vainajasta kuulusteluissa käytettävä nimeä Haapalainen, liikemies Haapalainen.

— Ja niin myös tapahtui, Turun rikospoliisin päällikkö vahvisti.

Eversti Metsikkö hymähti ivallisesti.

— Minä halusin kuulla teidän käsityksenne murhasta, tuomari, hän muistutti. — Ette ehtinyt vielä pitkällekään.

Niinisuon punakat kasvot lehahtivat tummiksi.

— Suokaa anteeksi, eversti, hän änkytti. — En käsitä, miten...

— Minä käsitän, tiedustelujaoston päällikkö lausui alentuvan ystävällisesti. — Teidät keskeytettiin. Olen utelias kuulemaan, minne arvelette murhaajan kadonneen. Sillä purjehdusseuran vartija ei kai nähnyt kenenkään poistuvan Perttelin veneestä?

— Ei, hän ei nähnyt, Turun rikospoliisin päällikkö vakuutti. — Mutta se ei auta meitä. Ampuja on voinut kylmäverisesti odottaa, kunnes Muru matkalla poispäin oli ehtinyt kyllin kauas, ja hiipiä sitten laiturilta. Toinen mahdollisuus on, että hän laskeutui kutterin laidalta veteen ja ui kauemmas rannalle. Viimeksi mainitussa tapauksessa hän ei olisi kukaan ministerin seuralaisista, sillä heidän vaatteensa todettiin kuiviksi. Ruissalossa suoritetaan nyt laajoja tutkimuksia, olisiko joku toistaiseksi tuntematon nähty liikkeellä. Enempää ei minulla ole ilmoitettavaa, valitettavasti ei.

Hän oli todella hyvin huolestuneen näköinen sulkiessaan huokaisten muistikirjansa.

Hetkisen muutkin vaikenivat. Sitten valtiollisen poliisin päällikkö puuskahti:

— Tosiasioita on niin vähän tai niin paljon — miten herrat vain haluavat sanottavan — ettemme pääse eteenpäin, vaikka vääntelisimme niitä puoleen ja toiseen kokonaisen viikon. Minä...

Oli ilmeistä, että hänellä oli vielä paljon sanottavaa. Ministeri Varo keskeytti kuitenkin hänet tyynesti:

— Meillä ei ole aikaa hukattavana. Juuri siksi, että tämä arvoitus on saatava nopeasti ratkaistuksi, hallitus minun ehdotuksestani ja päämajan suostumuksella päätti uskoa tutkimusten johdon sinulle, Rauta. Meillä on kiire, käsitäthän. UM:n kansliapäällikön murha tulee herättämään tavatonta huomiota. Lisäksi on olemassa joka hetki kasvava vaara, että se selitetään ulkopuolisen vallan laskuun suoritetuksi tihutyöksi ja että siten kiihotetaan yleistä mielipidettä tuota suurvaltaa ja sen merentakaista liittolaista vastaan.

Vauhkolan oikea silmä sähkötti kiihkoisesti. Innosta värähtelevin äänin hän huusi:

— Mitään kiihotusta ei tarvita! Asia on selvä!

Kun ulkoasiainministeri nosti hilliten kätensä, hän pakottautui rauhallisemmin jatkamaan:

— Aioin jo äsken sanoa, että kun murhapaikalla ei ole havaittu mitään ratkaisevasti asiaa valaisevaa, on yritettävä päästä pitemmälle syventymällä murhan motiiveihin. Ja me pääsemme myös!

Ryppy ministeri Varon silmäkulmien välissä oli painunut tavallista syvemmäksi. Hän vaihtoi katseen tiedustelujaoston päällikön kanssa. Sitten hän virkahti hienoisen ivallisesti:

— No niin, parahin tuomari. Luullakseni eversti Metsikkökin voi katsoa, että nyt on aika teidän esittää teorianne.

Valtiollisen poliisin päällikkö ei perustanut neuvottelun johtajan torjuvasta asenteesta. Malttamatta enää istua hän hypähti kävelemään edestakaisin selittäessään kiivaasti:

— Saarkivi murhattiin siksi, että hän oli tunnettu voimakkaista sympatioistaan suurta aseveljeämme kohtaan!

Tiedustelujaoston päällikkö nojautui eteenpäin ja sanoi oudon terävästi:

— Te itse olette tunnettu yhtä voimakkaista sympatioista, tuomari. Mutta teitä ei ole tiettävästi yritetty murhata.

— Ei vielä! Vauhkola sinkautti vastaan. — Minä olen sitä paitsi pikku tekijä ministeri Saarkiven rinnalla. Enkä minä ole toistaiseksi saanut poliittisen kantani vuoksi sellaisia nimettömiä uhkauskirjeitä, joita ministeri viime aikoina sai päivittäin. Minä olen nähnyt joukon niitä. Eikä niiden alkuperästä ole epäilystäkään.

— Tuota en tiennyt, ulkoasiainministeri mutisi.

Valtiollisen poliisin päällikkö irvisti leveästi. Hän katsoi ensimmäisen rynnäkkönsä onnistuneen. Hän pysähtyi keskilattialle ja saneli mahtipontisena:

— On naurettavaa ja pelkästään ajan hukkaamista ruveta etsimään tuntemattomien armeijasta Saarkiven murhaajaa. Hänen kolme matkatoveriaan riittävät. Esiin tulleista seikoista pienimmätkin todistavat, että verityö oli etukäteen suunniteltu. Kukaan muu kuin nuo kolme ei tiennyt edes sitä, milloin ministeri saapui Turkuun, saati sitten sitä, että hän oli toissa yönä kello 1 purjeveneen kajuutassa. Ainoa järjellinen selitys on, että joku matkatovereista tai tuon jonkun informoima salaliittolainen suoritti murhan. Sen, kuka heistä, saatamme saada selville tutkimalla heidän motiivejaan. Silloin merikapteeni Pyry ja maisteri Sohja jäävät heti laskuista pois.

— Miksi? tuomari Niinisuo ihmetteli. — Olethan sinä nähnyt Pyryn. Tuo iso, karkeatekoinen merikarhu sopisi tyypiltään väkivallan tekijäksi kuin lanka neulan silmään.

Vauhkola oli kantapäillään pyörähtänyt puhujaan. Hänen mustat silmänsä leimusivat vihaisesti.

— Idioottimaista! hän sähisi. — Jos kaikki isot ja karkeatekoiset miehet olisivat predestinoidut murhaajiksi, pitäisi sinut, Niinisuo, kiireen vilkkaa pistää turvasäilöön, jottet ehtisi niin pitkälle!

Turun rikospoliisin päällikön hailakat silmät rupesivat pyörimään avuttomasti. Loukkaantuneena hän puristi paksut huulensa yhteen estääkseen kiukkunsa purkautumasta.

— Pyryltä puuttuu motiivi, valtiollisen poliisin päällikkö kiiruhti jatkamaan, — ja se on ratkaisevaa. Ainoa, jolla sellainen oli, on Pertteli. Hän oli myynyt itsensä nahkoineen ja sieluineen sille suurvallalle, joka taannoin kunnioitti maamme itsenäisyyspäivää julistamalla meille sodan. Palkattuna vakoojana ja tuholaisena Pertteli oli valmis millaisiin konnantöihin tahansa. Hänen oli käsketty raivata ministeri Saarkivi pois. Ja hän teki sen myös laittauduttuaan sitä ennen uhrinsa tuttavuuteen Suomalaisella klubilla ja järjestettyään purjehdusmatkan, jolla ministeri oli hänen suojaton saaliinsa. Ei tämä ole ensimmäinen rikos laatuaan. Tiedetään, mitä vuosien ja vuosikymmenien mittaan on pitkin maailmaa tapahtunut. Vastahakoinen valtiomies ja poikkiteloin asettunut diplomaatti toisensa jälkeen on kadonnut tai löydetty murhattuna! Secret...

Eversti Metsikkö katkaisi jyrkästi hänen purkauksensa:

— Hetkinen, tuomari! Mitenkähän olisi, jos tosiaan omaksuisimme teidän teorianne, että kysymyksessä on poliittinen murha? Silloin on kuitenkin olemassa toinenkin mahdollisuus kuin teidän esittämänne.

— Mikä?

— Se, että verityö inspiroitiin sen valtakunnan asiamiesten taholta, jonka rinnalla juonikas kohtalo heitti meidän maamme käymään erillissotaamme.

Vauhkola tuijotti tuokion hurjistuneena tiedustelujaoston päällikköön. Sitten hän puuskahti:

— Miten inhottavaa nimitystä käytätte suuresta aseveljestämme! »Valtakunta, jonka rinnalla juonikas kohtalo heitti...» Ennen kuulumatonta...! Oletteko tullut ajatelleeksi, että taisteleva maa, jonka korkeimmillakin paikoilla istuvat ovat noin... noin puolin sydämin mukana, on oikeastaan jo menettänyt sodan?

Tiedustelujaoston päällikkö hymähti kylmästi.

— Ehkä jätämme sodan todennäköisen lopputuloksen tämän keskustelun ulkopuolelle.

— Aivan niin, ministeri Varo määräsi.

Valtiollisen poliisin päällikkö yritti hillitä suuttumustaan. Se värisytti kuitenkin yhä hänen ääntään, kun hän intoili:

— Teidän »toinen mahdollisuutenne», eversti, on... on, luvalla sanoen, mielipuolinen. Te ette voi esittää ketään, joka...

— ... joka olisi sen motiivin lumoissa murhannut Saarkiven, Metsikkö täydensi. — Niinhän aioitte sanoa, tuomari. Mitä arvelette maisteri Sohjasta siihen osaan? Te loukkaannuitte äsken, kun minä vihjasin, että poika on enemmän rouva Saarkiven ystävä kuin herran. Mutta kun kerran olette saanut selville, että Pertteli on erään ulkovallan palkkaama vakooja ja tuholainen, niin voinette tutkia, olisiko Sohja erään toisen palveluksessa. Silloin saatettaisiin sanoa, että nuorukainen on osannut yhdistää yksityisen edun yleisempään.

Ulkoasiainministeri rykäisi kiusaantuneena. Eversti tajusi varoituksen ja luopui ilkamoivasta sävystään.

— Tosiasia joka tapauksessa on, että aseveljemme — minä sanoisin mieluiten: pakollinen aseveljemme — on jo pitkän aikaa ollut tyytymätön diplomaattisten suhteittemme jatkumiseen yli valtameren. Ehkäpä sillä taholla on nyt kyllästytty kuuluisaan suomalaiseen hitauteen ja päätetty antaa vauhtia tapahtumien kehitykselle. Mikä olisikaan siinä suhteessa vaikuttavampi räjähdyspanos kuin poliittinen murha, joka saataisiin vyörytetyksi vastapuolen tilille! Pian kai hoilattaisiin kaduilla: »Suuren aseveljemme vannoutunut ystävä katalasti tapettu — julistettakoon sota murhaajille ja heidän liittolaisilleen!» Sikäli kuin minä natsimentaliteettia tunnen, se ei arvioi yhden ihmisen henkeä, olipa ystävän tai vihollisen, kalliiksi hinnaksi, jos sillä voidaan jokin toivottu päämaali saavuttaa.

Vauhkola oli valahtanut kalman kalpeaksi. Hän näytti olevan hermokohtauksen partaalla. Pää tutisi kuin sisällä riehuvan raivon heittelemänä. Jäykästi hän asteli ovelle. Sieltä hän kääntyi kähisemään:

— Minä kieltäydyn tässä vaiheessa jatkamasta neuvottelua. Hyvästi.

Niine hyvineen hän meni.

Hämääntyneenä Turun rikospoliisin päällikkö silmäili jäljelle jääneitä tietämättä, mitä tehdä.

Ministeri Varo kiirehti selittämään:

— Tuomari, teidän ei kannata ottaa äskeistä liian vakavalta kannalta. Me kaikki tiedämme, että Vauhkola on omalla alallaan taitava ja monitietoinen mies, ja sellaisena kunnioitamme häntä. Eikä hän ole ainoa, jolla hermot ovat kireällä. On ehkä paras, että ehättäydytte hänen mukaansa. Ilmoittakaa hänelle, että teidän on molempien huomenissa käytävä Raudan luona saamassa ohjeet osuudestanne jatkuviin tutkimuksiin. Missä ja milloin herrat tapaavat toisensa?

— Kello 9 minun kodissani, Rauta virkahti.

Niinisuo nousi keventyneenä. Hän jätti Raudalle kuulustelupöytäkirjat sisältävän kansion ja syvään kumartaen poistui.

Hetken äänettömyyden jälkeen Metsikkö sanoi:

— Herra ministeri ei tainnut hyväksyä Vauhkolalle antamaani läksytystä?

Ulkoasiainministeri tyytyi kohauttamaan hartioitaan. Hän oli pettynyt ja väsynyt.

— Esiin heittämäni teoria ei kuitenkaan ollut sen hullumpi kuin hänenkään, tiedustelujaoston päällikkö puolustautui.

— Ehkä ei, Varo myönsi. — Mutta esititte sen tarkoituksellisen ärsyttävästi.

Eversti tavoitteli kevyttä äänensävyä selittäessään:

— Minä lyhentelin vain vanhoja kalavelkojani Vauhkolalle.

— Hm, ulkoasiainministeri äännähti epämääräisesti. Sitten hän kääntyi Raudan puoleen: — Sinä saat järjestää tutkimukset ja oman asemasi mielesi mukaan. Kun sinulta odotetaan nopeita tuloksia, on luonnollista, että tiedustelujaoston päällikkö ja minä olemme valmiit antamaan sinulle kaiken tukemme.

Rauta vilkaisi rannekelloonsa. Hän totesi, että puolen tunnin kuluttua hänen oli oltava kotona.

— Sinulla on kiire, huomaan, Varo virkahti. — Ymmärrän sen. Haluat päästä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa perehtymään kuulustelupöytäkirjoihin ja hahmottelemaan jutun pääpiirteitä.

Herrat taitaisivat hämmästyä, Rauta mietti, jos sanoisin, etten lähitunteina aio uhrata ajatustakaan koko murhalle. Kotoinen illallinen juhlapukuisen Inkerin seurassa oli se, mikä väikkyi hänen mielessään. Tuon kaiken muun vuoro tulisi vasta sitten.

Ulkoasiainministeri nousi merkiksi, että keskustelu oli päättynyt. Huokaisten hän lausui:

— Pelkään, ettei tästä neuvottelusta ollut sinulle apua.

Metsikkö oikoi huolekkaasti hienoa asetakkiaan.

— Eikö apua? hän protestoi. — Vauhkola ja minä esitimme toki selkeästi molemmat tutkimussuunnat, mikäli Saarkiven murhalla on poliittinen tausta. Minä sitä paitsi vilautin toista päälinjaa, jossa motiivina on mustasukkaisuus tai jokin muu rakkauden alalaji. Teidän, kapteeni, tarvitsee vain valita. Heittäkää arpaa ja noudattakaa sitten siten saamaanne vihjettä!

Varo huomautti jäykästi:

— Leikinlasku tuskin sopii vakavaan tilanteeseemme.

— Vakavaan; niinpä niin, herra ministeri, tiedustelujaoston päällikkö yhtyi. — Koko juttu on samalla niin sekava, että arpa voi osua oikeampaankin kuin terävin ajattelu. Yrittäkäämme!

Hän oli ilmeisen ihastunut päähänpistoonsa. Rintataskustaan hän kaivoi esiin nikkelimarkan.

— Kruuna vai klaava? Jos arvaatte oikein, kapteeni, ratkaisu on löydettävissä poliittiselta linjalta.

Hymähtäen Rauta virkahti:

— Kruuna.

Metsikkö kumartui tutkimaan heittonsa tulosta.

— Klaava, hän totesi. — Siis mustasukkaisuusmurha. Sääli Vauhkolaa ja hänen hienoa teoriaansa!

Ulkoasiainministeri oli kulmat rypyssä seurannut toimitusta. Sen lapsellisuus harmitti häntä. Ojentaessaan kätensä hyvästiksi hän sanoi:

— Te annoitte tälle illalle nimen, eversti. Mutta ehkäpä äskeisessä osassanne, päättäjäisseremonian hoitajana, onnistuitte paremmin kuin risti-isänä.

Rautaan kääntyen hän kysäisi:

— Vai hyödyitkö sinä tästä »viiden viisaan konferenssista» jotakin?

— Ainakin tiedän, mistä on kysymys.

Neljäs luku.

SURUTALO.

Rauta tavoitti vaimonsa yläkerrasta. Poimu-uutimet olivat alhaalla, niin ettei keskipäivän aurinko päässyt häikäisemään ompelukoneen ääressä istujan silmiä.

Vilkaistessaan työstä mieheensä Inkeri hymähti.

— Älä näytä noin ällistyneeltä, Kaarlo. Tottahan käsität, että vaikka puoli maailmaa palaa ja ihmiset murhaavat toisiaan, niin Pikku Jättiläisen täytyy saada suojapuku.

Rauta nyökkäsi. Hän hakeutui istumaan mukavaan nojatuoliin ja sytytti savukkeen.

Vaimo nousi ja toi hänelle tuhkakupin.

— Nyt kun sinä et ole kotosalla vain lyhyellä lomalla rintamalta, minun on kai ryhdyttävä kasvattamaan sinua taas ihmistavoille. Tupakanpoltossakin.

— Tarkoitatko, että esimerkiksi viime käynnilläni täällä jätin käytettyjä tikkuja ja karistin tuhkaa mihin tahansa?

Inkeri nauroi.

— Kysy Marilta, niin saat kuulla! Tai älä sentään kysy. Hän pitäisi sinulle sen saman, tulikiven katkuisen saarnan, millä hän valisti minua sodan raaistavasta vaikutuksesta kotikasvatustakin saaneisiin miehiin... Joko herrat lähtivät?

Rauta nyökkäsi.

— Tuomari Niinisuo vaikutti kovin hiljaiselta, vaimo jatkoi. — Tuomari Vauhkola sen sijaan osoittautui aivan erinomaiseksi seuramieheksi.

— Kauniin naisen paikallaolo oli se taikasauva, joka muutti heidät sellaisiksi, mies kiusoitteli. — Ennen sinun tuloasi Niinisuo oli vieraistani ehdottomasti miellyttävämpi. Sinä sait Vauhkolan unohtamaan jopa senkin — aikaisemmin maristen ilmoittamansa — ettei hänen vatsansa ole sietänyt kahvia vuosikymmeniin.

— Nyt hän ei kieltäytynyt edes kolmannesta kupillisesta! Inkeri hämmästeli. — Miten neuvottelunne luisti?

— Sinun käyntisi jälkeen hyvin. Niinisuo rypisteli kyllä kulmiaan sille, että hänen on jo tänään palattava Turkuun. Mutta ei auta. Hänellä on edessä kova urakka koettaessaan selvitellä sikäläisiä jälkiä. Vauhkolalla taas on mieleistään puuhaa niissä kolmessa Saarkivi-vainajan matkatoverissa, jotka ovat Valpon suojissa. Hämäräperäisen johtaja Perttelin hommista hänen miehensä ovatkin saaneet jo esiin eräitä merkittäviä tietoja.

Vaimo työnsi kankaita sivummalle ja kiinnostuneena nojautui molemmin kyynärpäin ompelupöytään.

— Kerro!

— Perttelin liikkeen henkilökunta supistuu yhteen ainoaan maalattuun naikkoseen. Hänen kertomansa mukaan toimistossa on usein käynyt vieraita, jotka eivät ole suostuneet neitokaiselle ilmoittamaan nimeään eikä asiaansa. Tyttö on myöntänyt yrittäneensä näiden käyntien aikana kuunnella johtajan oven takana. Keskusteluista hän ei kuitenkaan ollut saanut muuta selvää kuin että puhe oli käynyt englanniksi. Hänelle oli näytetty eräiden sellaisten tyyppien kuvia, joiden on epäilty harjoittavan täällä vakoilua. Kolme heistä hän oli tuntenut johtajansa »asiakkaiksi». Noiden kolmen on nyt todettu jättäneen asuntonsa viime perjantaina, siis purjehdusretken alkamispäivänä. Lisäksi liikkeen tilien tarkastus on osoittanut, että kuukausitulot ovat töin tuskin riittäneet vuokran ja toimistoapulaisen palkan maksuun. Perttelin viime aikoina käsittelemien suurten rahojen on täytynyt tulla jostakin muualta.

Raudan ääni oli tasainen ja tyyni. Jokin väre siinä paljasti kuitenkin kuuntelijalle, että hän oli huolestunut.

Inkeri kysäisi:

— Et kai silti usko tuomari Vauhkolan teoriaan?

Vastausta odottamatta hän jatkoi kiihkeästi:

— Ministeri Saarkiven väkivaltainen kuolema yön piirittämän purjeveneen kajuutassa on jo sinänsä hirveä tapaus. Ajatus, että murha olisi sen suurvallan taholta järjestetty, jota johtaja Perttelin väitetään palvelevan, on... on...

— On mitä? mies tiedusti.

— On mielikuvituksellinen ja mahdoton!

— Se on mielikuvituksellinen, Rauta myönsi. — Mutta valitettavasti ei aivan mahdoton. Vasta tänään minäkin kuulin, että Saarkivi itse on ei ainoastaan yleisellä suuntautumisellaan, vaan myös eräillä teoillaan loukannut sitä tahoa, jonka Vauhkola väittää nyt suorittaneen vastaiskun.

— Kuinka niin? vaimo tiukkasi.

Raudan ääni oli hyvin vakava, kun hän vastasi:

— Jatkosotamme alusta alkaen on Suomen puolelta korostettu, että me käymme erillistä taisteluamme ja haluamme pysyä suurvaltain välisestä kamppailusta syrjässä. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta hallituksemme ei kuitenkaan voinut estää suhteitamme suureen saarivaltakuntaan katkeamasta. Myöhemmin on selvinnyt Saarkiven tärkeällä paikallaan määrätietoisesti kiirehtineen tuota katkeamista. Sen jälkeen diplomaattisuhteemme valtameren taa ovat pari kertaa olleet veitsen terällä. Kummassakin tapauksessa Saarkivi on ollut epäilyttävän touhukas. Hallitus on kuitenkin osannut pitää paremmin varansa, ja kriisi on vältetty. Mutta juuri näinä päivinä välit ovat taas kärjistyneet. Niinpä...

Nuori rouva ei tehnyt enää mitään vastaväitteitä. Miehen vakavuus oli tarttunut häneen. Hiljaisesti hän virkkoi:

— Alan ymmärtää, miksi ministeri Varo eilisiltana korosti murhenäytelmän selvittämisen kiireellisyyttä.

Hän vältti katsomasta mieheensä. Outo pelko oli äkisti iskeytynyt häneen.

— Nuo kolme laukausta yössä, jotka surmasivat ministeri Saarkiven, ovat kuin alkumerkki suureen onnettomuuteen, hän tuskaili. — Mittasuhteiltaan vielä peloittavampaan kuin oli se epätoivoinen kamppailu, jossa olit mukana talvisodan loppuvaiheessa Vuoksella...

— Silloin minulla oli ympärillä uskollinen komppaniani.

— Ja nyt sinun on selviydyttävä pääasiassa yksin! Kaario, enkö minä voi auttaa sinua?

Rauta kurottautui sivelemään tyynnyttävästi hänen käsivarttaan.

— Varmasti. Paljonkin.

Hän nojautui jälleen taapäin ja sytytti uuden savukkeen, ennen kuin jatkoi:

— Aion nyt alkajaisiksi pistäytyä surutalossa. Kerrohan, mitä tiedät Saarkiven perheestä.

— Olen vain kuullut yhtä ja toista, Inkeri aloitti. — Ennen kaikkea rouvasta. Mirja on ministerin toinen vaimo, miestään yli kaksikymmentä vuotta nuorempi ja nyt 29-vuotias. Hän on Vaaski-nimisen pikku kauppiaan tytär Porista. Hän palveli konekirjoittajattarena ensin ulkoasiainministeriössä ja sitten Budapestin-lähetystössämme, jossa tutustui ministeri Saarkiveen. Jossakin ulkomailla heidät vihittiin. Lapsia ei heillä ole. Ensimmäisestä avioliitosta sen sijaan on tytär Eeva, nyt 22-vuotias. Ministeri Saarkiveä pidettiin hyvin varakkaana. Yksistään ne antiikkiesineet, joita hän on koonnut kotiinsa, ovat kuulemma miljoonien arvoiset.

— Tunnetko maisteri Risto Sohjan? mies kysyi.

— En. Kuka hän on? Ai niin, kolmas ministerin seuralaisista. Sinähän mainitsit viime yönä hänen nimensä.

Nuori rouva oli puhuessaan päässyt irti äskeisestä raskaasta tunnelmastaan. Hymähtäen hän huomautti:

— Älä vain kuvittele, että tuo maisteri sijoittuisi puzzleesi Eeva Saarkiven aviomiehenä. Eeva meni viime vuonna naimisiin insinööri Antti Vuojoen kanssa, jolla on hyväpalkkainen toimi täkäläisessä rakennustoimistossa Oy. Kanava ja Silta. Olisi tietysti liikaa vaadittu, että Eeva olisi kovin ihastunut nuoreen äitipuoleensa. Mutta ministeri Saarkiven ja nuoren parin välien kerrotaan olleen sydämelliset.

Rauta rypisti kulmiaan.

— Eversti Metsikkö vihjaili, että maisteri Sohja olisi enemmän Mirja-rouvan kuin hänen miehensä ystävä. Eikö sinun »voimakkaasti pulppuileva» juorulähteesi, vuorineuvoksetar Lumikko, ole tiennyt kertoa siitä?

— Ei sanaakaan, Inkeri torjui. — Onko nyt taas tarpeen ryhtyä penkomaan...?

Hän jätti lauseensa kesken. Samaan hengenvetoon hän kiiruhti sanomaan:

— Kerroithan itse, että ulkoasiainministeriäkin harmitti everstin typerä rahanheittoleikki, joka mukamas selvitti tapahtuneen mustasukkaisuusmurhaksi.

Mies naurahti hänen kiivaudelleen.

— Rakas lapsi, minun puolestani saat sanoa Metsikön leikkiä miksi tahansa. Tavallaan se kuitenkin kuvasti sitä erilaisten mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien viidakkoa, jonka keskelle minut on tämän murhan tutkijana nyt tipautettu. Olen vakuuttunut siitä, että saan tarpoa monia vääriä polkuja, ennen kuin löydän oikean. Minun on pakko puhkoa se sekä poliittisen pelin että henkilökohtaisten suhteiden hämäryys, joka ympäröi ministeri Saarkiven elämää ja jonka jostakin nurkasta on löydettävissä vastaus siihen, miksi nuo kolme laukausta ammuttiin.

Nuori rouva nyökkäsi vakavana.

— Tiedän, Kaarlo. Sinulla ei ole varaa sääliä vainajan muistoa eikä elossa olevien tunteita. On vain kauheaa ajatella sitä kaikkea, mitä tuosta hämäryydestä saattaa pursua esiin... Ministeri Saarkivi oli yhteiskuntamme huippuja.

Rauta kohautti hartioitaan. Häntä harmitti jo äskeinen juhlava sävynsä. Kevyesti hän virkahti:

— Luullakseni Varokin huokaisisi helpotuksesta, jos maisteri Sohja paljastuisi murhaajaksi. Tai kuka muu tahansa, jonka motiivilla ei olisi mitään tekemistä politiikan kanssa. Mutta mikään ei — sen pahempi — toistaiseksi viittaa siihen suuntaan.

Hän nousi ja suuteli vaimoaan hyvästiksi.

Inkeri pidätti häntä kuitenkin vielä.

— Missä ominaisuudessa menet tervehtimään Mirja-rouvaa? hän kysyi. — Jos ilmoitat tutkivasi hänen miehensä murhaa, puoli kaupunkia tietää sen ennen iltaa.

— Siksi esiinnynkin UM:n avustajana. Vien perille ministeriön surunvalittelut.

— Avustajana! Niinkö mitättömän virka-aseman ne ovat suoneet sinulle?

— Parin tunnin viraksi se välttää, mies hymähti. — Kun Varo ehdotti sitä minulle, sanoin, että se on virka, johon en oma-aloitteisesti olisi pyrkinyt. Hieman kummastellen hän kysyi, miksi en. Minä vastasin, etten toistaiseksi tunne viehtymystä palkan edestä laiskoittelemiseen.

— Mutta, Kaarlo! vaimo moitti. — Eikö ulkoasiainministeri pannut pilailuasi pahakseen?

— Ei. Hän naurahti vain. Mutta nyt minun täytyy jo lähteä.

Rauta päätti kävellä Runeberginkadulle.

Liikenne oli perin vähäistä. Tiet, jotka tavallisina syksyinä vilisivät tällaisina aurinkoisina päivinä jalankulkijoita ja pyöräileviä lapsia, olivat autiot. Vain pari puukaasutinautoa tuli koko matkalla vastaan.

Kun Rauta oli jo lähellä päämääräänsä, parvi rouvia tulvahti katukäytävälle sen talon ovesta, johon hän oli matkalla. Hän pani merkille eräitä tuttuja kasvoja joukossa. Haluamatta nyt joutua juttusille hän käännähti tutkimaan pienen sekatavaramyymälän murheellisen köyhää näyteikkunaa.

Ilmeisesti ryhmä seurapiirien naisia oli ollut myötätuntovierailulla rouva Saarkiven luona. Se osoitti, miten nopeasti uutinen murhasta oli levinnyt kaupungissa. Perin osaaottavaisilta rouvat eivät näyttäneet, kun he päät yhdessä kuiskaillen suorittivat yhteenvetoa näkemästään ja kuulemastaan. Sanoja ei erottunut, mutta sen sijaan kuivia naurahduksia kuului.

Viimein joukko hajaantui sydämellisiä tervehdyksiä vaihtaen. Vain kolme jäi jäljelle.

— Käsittämätöntä, ettei isä ole lähettänyt autoa meitä noutamaan!

Rauta tunsi äänen. Vuorineuvoksetar Lumikko toikin tyytymättömyytensä selvästi kuuluville.

— Mutta, äiti, nyt on sota-aika, nuori tyttö yritti selittää. — Ei isäkään aina voi...

Kolmas ääni, joka oli kimeä ja läpitunkeva, puuttui puheeseen:

— En ole tiennyt, että Mirja on niin hyvä näyttelijä. Hän oli melkein vakuuttava kyynelehtivän lesken osassa. »Oskar-parka» sinne ja »Oskar-kulta» tänne! Ikään kuin he olisivat olleet avioparin ihanne.

— Hiljaa, tyttö! vuorineuvoksetar huudahti. — Mirja käyttäytyy juuri niin kuin hyvä tapa vaatii. Opi sinäkin, että on asioita, joista ei puhuta. Nyt mennään, tytöt! Mutta kunhan olemme ehtineet kotiin, armas mieheni saa korvat kuumina kuulla, mitä hänestä ajattelen.

Kun he sivuuttivat sekatavaramyymälän, kimeä-ääninen hymähti:

— Niin, tietysti. Mutta sedälle jää toivo, että kuolema pesee kerran pois hänenkin veriruskeat syntinsä ja tekee hänestä pyhimyksen.

Rautaa tympäisi. Mietteissään hän jatkoi matkaansa. Saarkivet asuivat kolmannessa kerroksessa. Hän ei viitsinyt käyttää hissiä, vaan lähti nousemaan portaita.

Äsken kuulemansa keskustelun katkelma askarrutti häntä. Mitä kaikkea mahtoi sisältyä Saarkiven perheen kohdalla vuorineuvoksetar Lumikon mainitsemiin »asioihin, joista ei puhuta»? Kuuluiko maisteri Sohjan ystävyys niihin? Sitäkö läpitunkevan äänen omistajatar oli tarkoittanut ironisella huomautuksellaan, että Mirja-rouva oli ollut »melkein vakuuttava» lesken murheessaan?

Rauta kohautti hartioitaan. Ne olivat sen lajin kysymyksiä, jonka kimpussa uurastaminen muodostaisi vastenmielisimmän osan hänen työstään. Mahdollisesti jo tämä käynti antaisi niihin jonkinlaisen vastauksen.

Siinä suhteessa vierailu muodostui kuitenkin hänelle pettymykseksi.

Sievä sisäkkö, jonka nuoret, naurunhaluiset kasvot soveltuivat huonosti surutalontunnelmaan, opasti hänet salin ovelle.

Hän pysähtyi hieman hämmästyneenä kynnykselle. Huone oli avara, mutta se oli ahdettu tuskastuttavan täyteen huonekaluja, erilaisia taideteoksia ja mattoja. Samalla kun yksityisten esineiden kauneus ja arvo olivat kiistattomat, kokonaisuus vaikutti suorastaan masentavalta.

Tulijan katse hipaisi upean Bechstein-flyygelin kannella olevaa suurikokoista valokuvaa, jota kynttilät valaisivat. Mikään kaunis mies ministeri Saarkivi ei ollut ollut. Nelikulmaiset, hieman riippuvaposkiset kasvot lyhyine, tylppine nenineen ja lähekkäin olevine, raskasluomisine silmineen kertoivat ennen kaikkea voimasta ja häikäilemättömyydestä. Paksujen huulien kaari ja pienet viikset sekä kaljua peittämään taidokkaasti päälaen ympäri kammatut hiukset täydensivät kuvan.

Kahvikuppien ja leivonnaislautasten peittämän pöydän ääressä seisoskellut pieni ryhmä oli katkaissut puhelunsa ja käännähtänyt tulijaan. »Mirja käyttäytyy juuri niin kuin hyvä tapa vaatii», vuorineuvoksetar Lumikko oli lausunut. Hänen musta kotipukunsa olikin niin yksinkertainen ja säädyllinen, ettei ankarinkaan tapaintuomari olisi löytänyt siitä muistutuksen aihetta. Hänen tummien kasvojensa ilme oli myös sovelletettu tilanteeseen sopivaksi. Pyöreäposkinen ja lempeäsilmäinen johtaja Sandberg vaikutti hänen rinnallaan aivan sopimattoman huolettomalta jättiläiseltä. Seurueen kolmas jäsen oli pitkä, hieman kumaraselkäinen mustiin pukeutunut nuori nainen. Hänen arkipäiväisissä, totisissa kasvoissaan oli jotakin, mikä muistutti flyygelin kannella olevaa valokuvaa. Ilmeisesti hän oli Eeva Vuojoki.

Nuori leski pyyhki innokkaasti silmiään, kun Rauta esitti hänelle ulkoasiainministeriön valittelun. Mutta mies pani merkille, että pieni pitsinenäliina pysyi aivan kuivana. Pitkien ripsien verhoama katse mitteli hyväksyvän arvioivasti vierasta. Mirja-rouva panee merkille sakettini taidokkaan leikkauksen, Rauta tuumi itsekseen.

— Sallikaa minun esitellä, emäntä virkkoi. — Rautahan oli nimenne? Aivan niin, avustaja Rauta, Tytärpuoleni rouva Vuojoki. Johtaja Sandberg Tukholmasta, rakkaan miesvainajani hyvä ystävä. Istutaan toki. Otattehan kupin kahvia, herra Rauta?

Saatuaan myönteisen vastauksen rouva Saarkivi kiiruhti kaatamaan. Jokainen hänen liikkeensä vaikutti omituisen teennäiseltä. Hopeakannua ja kuppia pitelevät kädet asettuivat juuri niin, että niiden siroon kauneuteen ei voinut olla kiinnittämättä huomiota.

— Herra Rauta, minä näin teidät jo eilen, hän puheli. — Älkää kuvitelko, etten olisi nähnyt. Vaikka meitä ei esiteltykään toisillemme siinä hirveässä talossa, jossa Björnin... tarkoitan: johtaja Sandbergin ja minun oli pakko käydä...

Kas vain, Rauta mietti, hän siis huomasi minut keskellä kiihtymystään. Se hämmästytti häntä. Toivottavasti rouva ei sentään yhdistänyt häntä liian kiinteästi murhatutkimuksiin.

Kuin vastauksena hänen hiljaiseen toivomukseensa emäntä jatkoi:

— Te olitte siellä tietysti ainoastaan ulkoasiainministeriön edustajana. Mutta älkäämme puhuko tuosta kauheasta illasta.

Rauta kumarsi vaieten. Hänellä ei liioin ollut halua syventyä eilisillan yksityiskohtiin.

— Sanokaahan, herra avustaja, Mirja-rouva virkkoi. — Työtoverinne ministeriössä ovat tietysti järkyttyneitä tästä... tästä kamalasta. Tiedän, että rakas miesvainajani oli yleisesti kunnioitettu ja pidetty esimies.

Rouva Vuojoki rypisti harmistuneena otsaansa. Hän avasi jo suunsa, mutta puristikin sitten huulensa tiukasti yhteen.

— Herra ministeriä ja minua lukuunottamatta kukaan UM:ssä ei vielä tiedä mitään meitä kohdanneesta menetyksestä, Rauta huomautti. — Tärkeät valtakunnalliset edut...

Emäntä keskeytti hänet nostamalla pyytävästi kättään.

— Voi, älkää toistako sen mahtailevan tinasotamieseverstin sanoja. Tiedän jo, että minun kärsimäni korvaamaton tappio on pidettävä salassa.

Rauta tuli silmänneeksi pöydällä olevaa käytettyjen kuppien riviä.

— Täällä oli vain muutamia rouvia ja neitejä, nuori leski kiiruhti selittämään. — Ette voi toki ajatellakaan, että murheviesti heidän kauttaan leviäisi. Minä vannotin heitä vaikenemaan. Ja hehän ovat minun ystävättäriäni, jok'ainoa!

Mies pidättyi sanomasta, mitä ajatteli. Itsekseen hän mietti, oliko Mirja-rouva niin naiivi kuin hänen vakuuttelustaan olisi voinut päätellä, vai näyttelikö hän silläkin kohdalla.

— Sitä paitsi, rouva lisäsi, — he ovat kaikki kyllin älykkäitä käsittääkseen, millainen paniikki voisi syntyä maassa, jos äkisti tulisi tiedoksi, että rakkaan miesvainajani voimakas käsi ei enää ole johtamassa...

Sillä kohdalla tytärpuolen kärsivällisyys katkesi. Mielenosoituksellisen kovalla äänellä hän tiedusti johtaja Sandbergilta:

— Björn-setä, miten Margit voi?

Pitkä tukholmalainen oli iloisin ilmein seurannut keskustelua. Nyt hän silmäsi kummastuneena rouva Vuojokeen.

— Margit? Ah niin, vaimoni. Hän voi hyvin. Tietysti.

— Entä mitä uutta Trolldalenista? Eeva jatkoi itsepäisesti kyselyään.

— Viime kesämme oli yksinäinen, kun sinä et ollut siellä ilonamme.

Rouva Saarkivi ryhtyi selittämään Raudalle:

— Niinä monina vuosina, jolloin rakas miesvainajani oli Balkanilla, tytärpuoleni vietti kesänsä herrasväki Sandbergin ihanassa huvilassa Trolldalenissa.

Nuoren naisen vihertävät silmät välähtivät. Ivallisesti hän tiedusti:

— Kiinnostaako se teitä, herra avustaja? Minä pistäydyin siellä viimeksi toissa kesänä.

Rauta pääsi vastaamasta. Uusi vieras saapui.

— Fregattenkapitän Kaufmann.

Tulija oli ryhdikäs ja kookas herra saksalaisen meriupseerin paraatipuvussa. Lyhyeksi leikatun vaalean tukan ja matalan, leveän otsan alta tummat silmät suorittivat nopeasti läsnä olevien tarkastuksen. Kun hänen katseensa pysähtyi tuokioksi Rautaan, alkoi vasemman posken yli kulkeva miekan jättämä arpi punoittaa. Seuraavassa hetkessä kohtelias hymy palasi hänen ohuille huulilleen. Maailmanmiehen sulavuudella hän kumartui suutelemaan molempien rouvien kättä.

— Sallikaa minun esittää teille amiraalimme syvä osanotto teitä kohdanneen onnettomuuden johdosta. Myös minä ja toverini olemme syvästi järkyttyneitä siitä katalasta teosta, joka riisti tältä maalta erään sen tarkkanäköisimmistä valtiomiehistä ja meiltä korkeasti kunnioitetun ystävän.

Rouva Saarkiven saksan kieli luisti vaivattomasti, kun hän vastasi kapteenille. Eeva sen sijaan tyytyi vain nyökkäämään.

Hetken kuluttua Rauta nousi hyvästelemään. Johtaja Sandberg ilmoitti lähtevänsä samalla. Meriupseeri yhtyi häneen.

— Voi ei, kapteeni, Mirja-rouva esteli. — Tehän ette ole saanut vielä edes kahvia.

— Armollinen rouva, kiireelliset virkatehtävät eivät kysy, missä mieluiten olisin, Kaufmann torjui. — Luvallanne palaan huomenna.

Rauta ja Sandberg laskeutuivat portaita rinnakkain.

— Olette harvinainen tukholmalainen, Rauta virkahti. — Meitä ei ole juuri hemmoteltu sillä, että lännestä tulijat puhuisivat meidän kieltämme.

Johtaja nauroi.

— Mutta minäpä olen syntynyt Suomessa. Tarkemmin sanoen Turun saaristossa. Nyt olen vain puolisentoistakymmentä vuotta asunut Tukholmassa. Olen yhä vielä Suomen kansalainen. Jos teitä huvittaa, voitte sanoa sitä typeräksi hentomielisyydeksi.

Kun puhekumppani pidättäytyi lausumasta arvosteluaan, hän huokasi ja jatkoi vuolaasti:

— Kirottu juttu. Tämä murha. Saarkivi oli ystäväni. Sitä paitsi minun piti saada tällä matkalla päätökseen hänen kanssaan iso kauppa. Huomasitte kai, että hänen kotinsa on aarteita täynnä. Liian täynnä. Minulla on kaksi antikviteettikauppaa Tukholmassa. Mutta karkottaisin kaikki asiakkaani, jos ahtaisin ne noin tulvilleen tavaroita... Nyt — turha matka! Sillä näissä oloissa en tietysti voi puhua kaupoista.

Ulko-ovella saksalainen tavoitti heidät. Otettuaan selvää, mihin päin johtaja Sandberg aikoi, hän ilmoitti Raudan ja hänen lähtevän päinvastaiseen suuntaan.

Kun he olivat jääneet kahden, Rauta kysyi:

— Miksi ette käytä autoanne? Sehän seisoo tuolla puiston puolella.

— Haluan puhua kanssanne, kapteeni vastasi lyhyesti.

He kulkivat pitkään ääneti. Viimein Rauta virkahti kevyesti:

— Jos tarkoituksenne on äänettömyyttä venyttämällä hermostuttaa minua, niin hukkaatte aikaa suotta.

— Puhukaamme avoimesti, kuin mies miehelle, Kaufmann esitti.

Rauta hymähti.

— Te ette ole ensimmäinen Saksan salaisen tiedustelun herroista, jonka tapaan, hän huomautti kylmästi. — Voitte siis jättää eräät kielet näppäilemättä.

He olivat ohittaneet jo Lasipalatsin ja poikenneet Mannerheimintieltä Kaivokadulle.

— Menkäämme Seurahuoneelle tyhjentämään pullo viiniä, saksalainen ehdotti.

— Sopii.

Korkeassa, vanhanaikaisen rauhallisessa ruokasalissa oli vain kolme pöytää varattuna. Kaljupäisen tarjoilijaukon syvästä kumarruksesta päätellen fregattikapteenin vaikutusvalta tunnettiin täälläkin. Pullo »Moscatoa» ilmestyi nopeasti pöydälle.

Kumpikaan herroista ei pitänyt kiirettä keskustelun avaamisella. Pienin kulauksin he nauttivat viiniä ja tarkkasivat toisiaan.

— On kummallista, Kaufmann virkahti viimein, — mutta minä en tosiaan tiedä, minkä orientoinnin miehiä te oikeastaan olette.

— Olen suomalainen, Rauta vastasi. — Se riittää minulle. Niin kuin myös useimmille maanmiehilleni.

— Mutta te puhutte erinomaista saksaa.

Rauta kumarsi kevyesti.

— Kiitoksia tunnustuksesta. Luullakseni ei liioin englannissani ja ranskassani ole suurta vikaa.

— Te olette omituista kansaa, saksalainen huomautti. — Itsepäistä. Umpimielistä. Kuin erämaiden asukkaat ainakin. Mutta halusittepa sitä miten jäykästi tahansa, tekään ette voi jäädä syrjään siitä maailmanhistoriallisesta uudelleenvalannasta, jota nyt suoritetaan. Euroopan kansat on heitetty suureen valinkauhaan...

Kun hän keskeytti, Rauta sanoi hymyillen:

— Eräs nuori ystäväni oli muutamia vuosia sitten Berliinissä. Viikon päivät hän kuunteli luentosarjaa, jonka nimenä muistaakseni oli »Uusi Eurooppa». Mutta kotimaahan palattuaan hän ei osannut sanoa, millaista elämä siinä uudessa tulisi olemaan. Vieläpä hän epäili, etteivät luennoitsijat itsekään, niin huomattavia poliitikkojanne ja tiedemiehiänne kuin he olivatkin, tienneet sitä. Niin ollen ei ehkä sittenkään ole kovin omituista, että me suomalaiset mieluiten elämme täällä syrjäisessä maassa omalla tavallamme.

Miekan arpi Kaufmannin poskessa alkoi jälleen punoittaa. Vasta tyhjennettyään lasinsa hän lausui kylmästi:

— Minä en ole teoreetikko. Olen käytännön mies.

Rauta antoi hänen täyttää lasit uudelleen. Sitten hän kysäisi tyynesti:

— "Moscato" on kyllä erinomaista, mutta emmekö voisi tulla jo asiaan?

Viileä hymy ilmaantui saksalaisen huulille. Tarjottuaan savukkeen ja sytytettyään omansakin hän tiedusti:

— Aavistatteko, miksi minä äsken tulin surutaloon?

— Ilmoituksenne mukaan samanlaiselle asialle kuin minä. Te esititte leskelle amiraalinne osanoton. Minä ulkoasiainministeriömme.

— Minä aioin varoittaa rouva Saarkiveä teistä, tuomari Rauta.

— Miksi?

— Koska arvelin teidän tunkeutuvan surutaloon jollakin varjolla.

— Varoititteko myös?

— En. Tehän olitte siellä jo.

Rauta maisteli ääneti viiniä. Hän ei ollut vielä selvillä, mihin saksalainen tällä keskustelulla pyrki. Oli niin ollen paras toistaiseksi pysytellä odottavalla kannalla.

— Teidät siirrettiin eilen rintamalta suoraan päämajan tiedustelujaoston päällikön käytettäväksi, Kaufmann huomautti. — Ministeri Saarkiven murha on se erikoistehtävä, jota varten siirto suoritettiin. Kuten näette, minä tiedän.

Niin, oli ilmeistä, että hän tiesi. Rauta jäi mietiskelemään, miten läheistä valtiollisen poliisin päällikön yhteistyö saksalaisten kanssa mahtoi olla.

— Miksi vaivauduitte surutaloon? fregattikapteeni tiukkasi äkisti.

— Ryhtyessäni tutkimaan jotakin murhaa pyrin aina alkajaisiksi tutustumaan mahdollisimman moneen murhenäytelmän henkilöistä.

Saksalainen rypisti matalaa otsaansa.

— Siinä näytelmässä, joka päättyi Turun purjehdusseuran laiturin vierellä, rouva Saarkivellä ei ole mitään osaa, hän sanoi jyrkästi.

— Ehkä ei.

— Te ette tunne sitä kotia, johon salamurhaaja iskunsa kohdisti. Mutta minä tunnen. Ministeri itse oli viisas, avarakatseinen mies. Rouva taas on älykäs ja viehättävä kaunotar. Huolimatta ikäerostaan he olivat harvinaisen onnellinen ja harmoninen aviopari. Se on tosiasia, josta meidän molempien on lähdettävä.

— Meidän molempien?

— Niin, Kaufmann vahvisti. — Minä en liioin aio levätä, ennen kuin ministeri Saarkiven murhaaja on saanut ansaitsemansa rangaistuksen. Olen jo pannut alulle laajat tutkimukset.

Rauta silmäsi merkitsevästi viinipulloon.

— Nyt kai lähestymme sitä, miksi tulimme tyhjentämään tuon?

Saksalainen nyökkäsi.

— Minä tarjoan teille yhteistyötä murhan selvittämiseksi. Se merkitsee teille säästymistä paljolta turhalta vaivalta. Voin vaikka heti osoittaa teille eräitä arvokkaita johtolankoja.

Äänettömyys seurasi hänen sanojaan.

— Kiitän teitä tarjouksestanne, Rauta virkahti viimein.

Fregattikapteenin tummissa silmissä välähti. Hän kumartui kiihtyneenä eteenpäin.

— Ettekö aio hyväksyä sitä?

— Jos tuntisitte minut, Rauta vastasi tyynesti, — tietäisitte, että minä olen työssäni kuin yksinäinen susi. En viihdy laumassa enkä — talutusnuorassa.

Kaufmannin ohimosuonet paisuivat. Hän pakottautui kuitenkin naurahtamaan.

— Yksinäinen susi suorittaa monta turhaa juoksua, hän huomautti. — Mutta omapahan on asianne.

— Älkää ymmärtäkö minua väärin, Rauta lausui. — Myös meidän tahollamme tullaan seuraamaan jokaista tarjoutuvaa johtolankaa. Tuomari Vauhkola, jolla on oma osansa tutkimuksissa, on varmasti kiitollinen jokaisesta teidän antamastanne vihjeestä.

Hän vilkaisi kelloonsa.

— Minun on nyt valitettavasti lähdettävä. Sallikaa minun kiittää erinomaisesta »Moscatosta» ja miellyttävästä rupatteluhetkestä.

Saksalainen nosti lasinsa. Hän oli jäätävän kohtelias.

— Tarkoitukseni oli juoda malja alkavalle yhteistyöllemme. Minun syyni ei ole, että saamme nyt tyhjentää lasimme kumpikin omaksi onneksemme. Minusta tuntuu, että te tulette tarvitsemaan paljon onnea.

Hotellin ulko-ovella he hyvästelivät. Fregattikapteeni lausui viime sanoikseen:

— Minä pidän teistä, tuomari Rauta. Siksi varoitan teitä. Saattaa olla epäterveellistä, jos hairahdutte hautomaan typeriä, perättömiä kuvitelmia.

Viides luku.

PIKKU DIPLOMAATTIEN KUTSUT.

Istahtaessaan kotinsa edustalla saman päivän iltana auton ohjauspyörän ääreen Rauta tuli muistaneeksi omaa upeaa vaunuaan. Se oli tietymättömissä, »siellä jossakin». Hänen käyttöönsä oli tarjottu nyt puukaasutinrumilusta. Hän oli kuitenkin torjunut selittäen, että rintama-alueella ajettiin vain bensiiniautoilla, joten hän ei ollut tottunut »nokikolarin» hommiin. Viimein hänelle oli ulkoasiainministerin käskystä löydetty tämä pikku vaunu, jonka kone huokaili ja yskähteli pitkään, ennen kuin lähti käyntiin.

Katujen viheliäisestä valaistuksesta huolimatta hän saattoi huoleti ajaa lujaa vauhtia. Stenbäckinkatu vaikutti aivan kuolleelta. Eikä Mannerheimintiellä liioin näkynyt monta jalankulkijaa, ajoneuvoista puhumattakaan.

Päivän aherrus ei ollut tuottanut suuria tuloksia, ja se harmitti häntä.

Fregattikapteeni Kaufmannista erottuaan hän oli pistäytynyt Aleksanterinkadun varrella sijaitsevaan asianajotoimistoonsa. Hänen molemmat lainopilliset apulaisensa olivat hämmästyneinä ja varsin viileinä ottaneet vastaan tiedon, että tällä kertaa hän jäisi pitemmäksi ajaksi kaupunkiin. Hänen sihteerinsä Annikki Koskela oli ollut ainoa, jonka tervetulotoivotus oli sydämellinen. Mutta kun hän oli neljännestunnin keskustellut tämän kanssa huoneessaan, tuomari Niinistö oli tulla törmännyt sinne. Hintelä, kalvakka nuori mies, jonka vasen hiha oli tyhjänä, oli tuijottanut äkäisesti talvisodan aikaiseen komppanianpäällikköönsä ja nykyiseen työnantajaansa.

— Mitä hittoa sinä tarkoitat, Rauta, sulkeutumalla tänne toisen morsiamen kanssa? Sinun harrastuksesi kauniita, tummakiharaisia tyttöjä kohtaan tunnetaan. Annikki sattuu kuitenkin olemaan minun!

Tietysti se oli ollut leikkiä, vanhojen sotatoverusten tavanmukaista veistelyä. Rauta oli sitä paitsi jo saanut mainiolta sihteeriltään ne tiedot, mitä tarvitsi. Niinpä hän oli nauraen työntänyt kihlaparin ulos huoneestaan.

Kaufmann oli vakuuttanut hänelle, että Saarkiven avioliitto oli sopusointuinen ja onnellinen eikä heidän henkilökohtaisissa suhteissaan ollut mitään tutkimista. Saksalaisella oli oma linjansa eikä hän olisi halunnut kenenkään muunkaan siltä poikkeavan. Eräät vuorineuvoksetar Lumikon ja hänen kimeä-äänisen seuralaisensa vaihtamat sanat viittasivat kuitenkin aivan muuhun. Sitä paitsi tutkimukset olisivat kuin pimeässä hapuilemista, ellei tietäisi, millainen murhattu oli todellisuudessa ollut. Virallisissa kuulusteluissa tulisi esiin vain kuluneita fraaseja ja kaunomaalailua. Juuri tässä vaikeudessa Annikki Koskela oli tullut Raudan avuksi. Eikö hänen kannattaisi — tyttö oli kysynyt — jatkaa toimikauttaan UM:n avustajana? Silloin hän voisi päästä mukaan niihin hippoihin, joita ministeriöläiset pitivät keskenään tiheään ja joissa nimenomaan esimiesten kohdalla ei sanoja säästetty? Hän oli kuullut niistä ystävättäreltään Katri Taastilalta, joka oli kansliapäällikön sihteeri ja johon Rauta voisi huoleti luottaa.

Rauta oli soittanut ministeri Varolle haluavansa jatkaa ulkoasiainministeriössä.

— Vai onko sinulla jotakin sitä vastaan?

Varo oli naurahtanut.

— Hyvä veli, niin kauan kuin et ilmoittaudu siihen sankkaan parveen, joka kilpailee kansliapäällikön virasta, ei ole hätää. Mutta älä pane pahaksesi, vaikkei kukaan täällä kiinnitä sinuun minkäänlaista huomiota. Vasta toimistopäälliköt otetaan lukuun, koska heillä on jo kyllin — kadehtijoita.

Saman tien Varo oli kertonut tiedoittaneensa jo alaisilleen, että ministeri Saarkivi oli äkisti kuollut.

Katri Taastila oli osoittautunut aluksi aika vastahakoiseksi. Kun Rauta oli ministeriön uudeksi avustajaksi esittäytyen yrittänyt turvautua häneen, tyttö oli nyrpistänyt nenäänsä ja julistanut, ettei hän ollut mikään lastenhoitaja. Jyrkästi hän oli myös kieltäytynyt päivälliskutsusta. Annikki Koskelan nimi oli sitten kuitenkin osoittautunut taikasauvaksi, joka muutti tilanteen.

— Mikä olikaan nimenne?... Rauta... Te olette siis tuomari Rauta, jota Annikki ei väsy ylistämästä!

Tytön seuraava vuorosana oli ollut yllättävä:

— Ministeri Saarkiven äkillinen kuolema oli siis murha. Muuten te ette olisi täällä.

Kun Rauta vielä pohti, mitä vastaisi, neiti Taastila oli jatkanut:

— Ei teidän tarvitse sanoa minulle mitään, ellette halua. Mutta jos tarkoitus on, että minun on jotenkin autettava teitä, niin teidän on pelattava kanssani avoimin kortein. Minä en kuulu niihin, jotka suin päin lähtevät peliin tuntematta sen sääntöjä ja panosta.

Silloin Rauta oli kertonut, miten asianlaita oli ja mitä hän toivoi.

— Teillä on onnea, tyttö oli sanonut. — Juuri tänä iltana rouva Raisiolla on hipat kotonaan Lauttasaaressa. Ei mitään suurenmoista: pikku diplomaattien kutsut vain, joihin tulee eräitä avustajia ja konekirjoittajattaria. Teidän vuoksenne minun täytynee uhrautua lähtemään sinne.

Tuon lupauksen perusteella Rauta oli nyt matkalla neiti Taastilan asunnolle.

Aleksanterinkadun jalkakäytävät olivat melkein yhtä täynnä varhaisnuorisoa kuin rauhan ajan iltoina. Lomalla olevia sotilaita oli runsaasti maleksijoiden joukossa. Poikien nauru kilpaili tyttöjen tirskunnan kanssa. Kluuvikadun kulmassa Rauta oli ajaa erään humalaisen pariskunnan ylitse, joka hoiperteli keskikadulla. Joku kiljahti jo. Mutta jyrkästi vasemmalle kaartaen hän sai onnettomuuden vältetyksi.

Kun hän pysäytti Mariankadun mäen päällä, nuori nainen tuli esiin porttiholvista.

— Mutta parahin neiti Taastila, hän moitti auttaessaan tyttöä autoon, — minähän olisin tullut hakemaan teitä kotoanne.

— Juuri sitä minä en halunnut. Äitimuorini, jonka kanssa asun, ei teidät nähtyään olisi saanut unta. Joko hän olisi kauhistunut tai suotta innostunut.

— Miksi ihmeessä? mies kysyi saatuaan auton käännetyksi Esplanadille päin.

— Jos hän olisi nähnyt sormuksenne, hän olisi järkyttynyt siitä, että hänenkin »pikku tytöstään» on tullut tavallinen aviomiesten salametsästäjä. Jos taas olisitte pitänyt vasemman kätenne nimettömän häneltä piilossa, hän olisi riemastunut, että vihdoinkin. Vaikka minä olen isän kuoleman jälkeen äitini ainoa vanhuuden tuki ja turva, hän ei lakkaa murehtimasta sitä, etten pääse naimisiin. Oi, hän on niin kultainen!

Tytöllä oli miellyttävän pehmeä ääni ja kirkas nauru.

He jättivät pian jälkeensä Esplanadin. Lönnrotinkadun pimeä kuilu tuntui nielaisevan auton.

— Mitä rouva äitinne sanoi siitä, että te lähditte kevyeen illanviettoon samana päivänä, jolloin...?

— Ensinnäkään äiti ei vielä tiedä, että ministeri Saarkivi on — kuollut. Toisekseen erehdytte, jos luulette minun tänään tanssivan. Voitte huoleti sanoa, että minä olen vanhanaikainen tai että teeskentelen surua, jota sydämeni ei tunne. Mutta eräät ankaran työnjohtaja-isän lapsenmieleeni kylvämät käsitykset istuvat lujassa.

Rauta tunsi alkavansa pitää vieressään istuvasta nuoresta naisesta. Ei ollut ihme, että tämä ja Annikki Koskela olivat ystävättäriä.

— Te saatte valmistautua erääseen ikävyyteen, neiti Taastila virkahti hetken kuluttua. — Jos joku sattuu Raisiolla kiinnittämään teihin jotakin huomiota, hän arvioi teidät minun heilakseni.

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan.

— Mutta mitä rouvanne sanoo, jos se kantautuu hänen korviinsa?

— Olkaa huoleti. Tällaisen vainukoiran vaimo saa olla valmis yhteen ja toiseen. Hän ei pillastuisi siitäkään, vaikka uuteen osaani kuuluisi suudella teitä tunnelman niin vaatiessa.

Vaistomaisesti tyttö vetäytyi tiiviimmin omaan nurkkaansa.

— Tunnelma tihentyisi silloin äkisti rajuilmaksi.

— Sekä ukkosineen että salamoineen?

— Varmasti.

Mies purskahti nauruun. Hetkisen kuluttua tyttö yhtyi siihen.

Kun he olivat ylittäneet satama-alueen rautatiekiskot, Rauta kysäisi:

— Millainen Saarkivi oli esimiehenä?

— Sallikaa minun olla vastaamatta, neiti Taastila torjui. — Kuulette tänä iltana hänestä enemmän kuin tarpeeksenne. Luullakseni uutinen hänen kuolemastaan aiheuttaa sen, että Raision Liisin kuuluisat mustan pörssin herkut jäävät tavallista huomiota vaille. Tässä piirissä keskustelu on tavallisesti sellaista, että siinä kankaassa kateus ja katkeruus ovat loimina ja ilkeät sukkeluudet kuteina.

Kohahtaen auto syöksyi Lauttasaaren suurelle sillalle.

— Onko pelättävissä, Rauta tiedusti, — että joku läsnä olevista keksii minun oikean karvani yhtä helposti kuin te päivällä?

— Ei. Me UM:n väki olemme joukkoa, jonka mielestä meidän ministeriöstämme ja diplomaattikunnasta alkaa ja niihin myös loppuu tuntemisen arvoisten ihmisten maailma. Huomaatte pian, että me olemme hämmästyttävän tietämättömiä kaikesta, mikä on noiden rajojen ulkopuolella. Minäkään en olisi osannut sijoittaa teitä oikealle paikalle, ellei ystävättäreni olisi niin usein puhunut merkillisestä esimiehestään... Jos Annikin sulhanen kärsii mustasukkaisuuden tuskia, niin ymmärrän häntä.

Rauta vaihtoi puheenaihetta:

— Teidän mainintanne, millaisia nämä hipat ovat, sai minut ottamaan pari pulloa konjakkia mukaan. Toivottavasti emäntämme ei pane sitä pahakseen.

— Varmasti ei. Eivätkä muutkaan, jos — kuten otaksun — merkki on hyvä. Mutta ensikertalaisena teidän ei olisi tarvinnut tuoda mitään. Paitsi...

— Paitsi mitä?

— Se on ainoastaan minun yksityistoivomukseni, tyttö hymähti. — Minusta olisi ihastuttavaa, jos toisitte iltaamme jotakin, mitä sieltä ilman teitä varmasti puuttuisi. Hivenen ihanteellisuutta ja uskoa kansamme tulevaisuuteen! Mutta tarjoilkaa niitä tuomisia hyvin pienin annoksin. Muuten vaikutatte liiaksi toiseen maailmaan kuuluvalta... Mutta nyt, pitäkää varanne, avustaja Rauta! Seuraavasta mutkasta käännymme vasempaan. Toinen talo oikealla on määränpäämme.

Rouva Raisio, joka otti heidät vastaan eteisessään, oli pieni ja pyöreä vaalea nainen. Aurinkoinen hymy valaisi hänen vahvasti puuteroituja, kuin harpilla piirrettyjä kasvojaan.

Autettuaan takin seuralaisensa yltä Rauta jäi yllättyneenä katsomaan tätä. Päivällä hän oli arvioinut neiti Taastilan arkipäiväiseksi ja värittömäksi. Kummallista, hän tuumi, etten milloinkaan opi odottamaan, kunnes näen naisen ainakin vierailupuvussa. Katri Taastila oli ehkä vähän liian pitkä tytöksi, mutta vaaleine kiharoineen, raikkaine ihoineen ja viisaine, vihertävänharmaine silmineen hän oli viehättävä näky. Väritön — mikä erehdys!

— Käykää rohkeasti peremmälle, avustaja Rauta, emäntä kehoitti. — Minä olen jo kertonut, kuka on tämän iltamme viides herra. Teidän ei tarvitse siis esittäytyäkään, ellette halua. Katri ja minä tulemme pian perässä.

Kun naiset olivat jääneet kahden, neiti Taastila veti esiin tuomiset.

— »Salignacia»! rouva Raisio hengähti. — Kuule, onko tuo komea poika vielä rikaskin?

— Liisi-kulta, mistä alkaen sinä olet alkanut uskoa sellaisiin satuihin, että köyhän kannattaisi antautua diplomaattiselle uralle?

Emäntä huokasi.

— Tietysti sinä kansliapäällikön sihteerinä varasit hänet heti itsellesi. Kuule, Katri. Ennen seuraavan uuden avustajan tuloa voisit ottaa lomaa ja suositella minua tuolle tähystyspaikalle.

Neiti Taastila suori tukkaansa peilin ääressä.

— Tuskinpa vain, hän torjui nauraen. — Onhan sinulla Aarnesi. Vai eikö hän olekaan täällä?

— On. Mutta hänen vaimonsa tulee huomenna kaupunkiin. Syysiltojen pimeys on kuulemma saanut hänen armonsa kaipaamaan teatteria ja elokuvia... Mutta kuule, oli muutenkin hyvä, ettei näitä kutsuja lykätty. Sain iltapäiväpostissa kirjeen mieheltäni Karhumäestä. Hän saapuu ylihuomenna lomalle.

Neiti Taastila sipaisi hieman lisää punaa huuliinsa. Sitten hän kääntyi taputtamaan emännän pulleaa poskea.

— On teillä rouvilla murheenne, hän pilaili. — Mennään jo. Olen utelias näkemään, miten minun karhuni on sopeutunut tähän eläintarhaan.

Rauta nojaili ruokasalin ja makuuhuoneen välisen oven pieleen ja koetti näyttää ystävällisen kiinnostuneelta. Sisimmässään hän tunsi harmin sekaista katkeruutta. Tällaista oli siis kotirintaman nuori virkamieskunta ja tällä tavoin se vietti iltansa, sillä aikaa kun...

Hänen katseensa siirtyi miehestä toiseen, jotka molempien huoneiden parhaille paikoille sijoittuneina olivat ilmeisesti jo pitkään käyttäneet hyväkseen pöydän sekä ruoka- että juoma-antimia. Maistereita — niinpä niin. Kooltaan ja piirteiltään he erosivat tietysti toisistaan. Mutta yhtäläisesti teennäisen väsähtänyt käytös ja ylimielinen puhetapa saivat heidät vaikuttamaan kummasti veljeksiltä.

Hän ei voinut olla ajattelematta »tuohipataljoonan» poikia, jotka nyt, ratkaisevan tarkastuksen läpäistyään, nukkuivat korsuissaan hyvän päivätyön suorittaneen syvää unta.

Ja kuitenkin, hän päätteli, pojat olisivat ihastuksissaan, jos saisivat vilkaistakin noita kolmea tyttöä, jotka olivat sijoittuneet vuoteiden laidoille. Varsinkin kauimmainen heistä, ruskeakutrinen ja tummasilmäinen, hyvin hoikka nainen, olisi pannut heidän verensä kuohumaan. Kasvojen piirteet olivat eräänlaisessa oudossa hauraudessaan hienot ja iho virheettömän heleä. Levottomasti edestakaisin heiluva vasen sääri oli huomiota herättävän siro. Ehkäpä, Rauta mietti, on hyvä, ettei kapteeni Sorsa ole täällä. Urhea Mannerheim-ristin ritari oli vannonut kihlaavansa sen tytön, jonka nilkan ympäri puristuneina hänen peukalonsa ja etusormensa tapaisivat toisensa. Tuossa oli ilmeisesti sellainen nilkka.

Katri Taastila oli ilmestynyt Raudan viereen. Hän kurottautui kuiskaamaan miehelle:

— Älkää toki syökö häntä katseillanne. Rouvanne etujen nimessä varoitan teitä heti alkuun Asta-kaunokaisesta. Hän on vasta 24-vuotias, mutta on ehtinyt jo toistamiseen erota. Oikea sydänten murskaaja!

Herroista ei kukaan noussut tervehtimään tulijaa. Pari heistä sentään suvaitsi huomata hänet.

— Heipä hei, Katri!

— Kas, hänen korkea-arvoisuutensa itse! Mikä kunnia meidän halvalle seurallemme!

Neiti Taastila nyökkäsi ystävällisesti tytöille.

— Onpa teidät sijoitettu epämukavasti. Näkyy, että täällä olevat herrat ovat saaneet erikoiskoulutuksen hienon miehen käyttäytymisessä.

Iva sattui. Velttoliikkeinen, paksu nuorukainen, jolla oli samanlaiset pienet viikset kuin Saarkiven valokuvassa, sinkosi vastaan:

— C‘est la gruyère, Katriseni! Me miehet olemme vähissä nyt. Opi sinäkin kohtelemaan meitä sen mukaisesti.

Puhuteltu kohautti olkapäitään ja virkahti kavaljeerilleen:

— Kari-kulta, minä haluaisin cocktailin. Sinä, joka tulet rintamalta, olet kai säilyttänyt sen ritarillisuuden, mikä täällä on heitetty romukoppaan.

Rauta kumarsi ja riensi täyttämään pyyntöä.

Lähinnä istuva, aivan nuori keltatukkainen tyttö, jonka haaleissa silmissä oli janoinen katse, hypähti pystyyn ja riensi hänen luokseen.

— Oletteko te ollut rintamalla? Kertokaa!

Mutta silloin herrat puuttuivat keskusteluun.

— Äh, roskaa! paksu poika huusi.

— Olemme kyllästymiseen asti lukeneet TK-kirjeenvaihtajien sankarisatuja! punakkakasvoinen ja roteva prilliherra mörisi.

— Tahdomme unohtaa koko sodan!

Rauta silmäsi tummaan, honteloon nuorukaiseen, joka oli viimeksi puhunut.

— Niin mekin siellä olisimme tahtoneet, hän sanoi kylmästi.

Hänen teki mieli lisätä ihmettelevänsä, mitä nämä nuoret herrat tiesivät sodasta halutakseen niin kiihkeästi unohtaa sen. Hän hillitsi kuitenkin harminsa. Kun muut eivät olleet opettaneet näitä nuorukaisia tietämään huutia, niin hänellä oli kaikkein vähiten aihetta ryhtyä sellaiseen urakkaan. Hän oli täällä kuunnellakseen.

Levottomana hän pani merkille, että Asta-rouva oli laskenut lautasen käsistään ja katsoi häneen uteliaasti, kuin punniten. Seuraavassa hetkessä hän jo rauhoittui. Kaunis rouva virkahti näet vain:

— Sanokaahan te, asiantuntija. Miten kauan kestää vielä, ennen kuin rintamat murtuvat?

— Selustan moraali murtuu aina ensin, Rauta vastasi. — Herrasväki voi siis päätellä itsestään. Minä en kykene selviytymään laskutehtävästä, jossa on niin monta tuntematonta.

Tähän asti äänettömänä pysytellyt ja keskustelua ivallisesti hymyillen seurannut hintelä ja sairaalloisen kalpea nuorukainen huusi hohottaen:

— Hyvä, hyvä! Niinpä on korkea aika liittyä rauhanoppositioon. Poliittinen viisaus on siinä, että ennakkoon ankkuroituu voittavalle puolelle.

Neiti Taastila työnsi kätensä Raudan kainaloon ja sanoi tyynesti:

— Tule ottamaan suolainen voileipä ja ryyppy. Ne ovat parasta, mitä tällä kotirintaman heikoimmalla siivellä on tarjottavana.

Rouva Raisio seisoi syrjemmällä hieroen hermostuneesti kämmeniään vastakkain. Hänen pyöreät kasvonsa kuvastivat syvää huolestumista. Sen verran hän käsitti vuorosanoista, että ilta uhkasi mennä pilalle.

— On meillä sentään parempaakin, hän kehaisi ja kiidätti pöydälle molemmat konjakkipullot.

Niitä tervehdittiin innostuneesti. Hintelä »rauhanoppositiolainen» tyhjensi muitta mutkitta täpötäyden viinalasinsa lähimpään kukkaruukkuun ja riensi muiden mukana verottamaan uusia pulloja.

— Tuula, hae sinä keittiöstä kahvi, emäntä pyysi.

Keltatukkainen ja haaleasilmäinen tyttö oli heti valmis.

Tunnelma muuttui. Seurue muistutti pian aivan tavallisia nuoria ihmisiä, jotka ovat kokoontuneet pitääkseen hauskaa.

— Aarne, koeta löytää radiosta hyvää tanssimusiikkia, rouva Raisio määräsi.

Velttoliikkeinen viiksiniekka lähti vastustelematta täyttämään käskyä. Tuloksesta päätellen jatsi oli hänen mielestään parasta.

— Avustaja Rauta ja sinä, Kari, siirtäkää pöytä makuuhuoneeseen.

Tumma, hontelo nuorukainen tuli Raudan avuksi.

— Erkki, älä yritäkään ottaa toista konjakkiryyppyä, emäntä jatkoi nauttien komentajan osastaan, — ennenkuin olet suoriutunut omasta urakastasi. Siirrä tuolit seinustoille, jotta saamme tanssitilaa. Älä mulkoile Olliin. Tuula tarvitsee hänen apuaan.

Sairaalloisen kalpea pikku mies ryhtyi työhönsä virnistäen päätä pitemmälle toverilleen, joka silmälasejaan pyyhkien lähti tyytyväisenä tallustamaan keittiöön päin.

Ennen pitkää Rauta jäi makuuhuoneeseen kahden kesken neiti Taastilan kanssa.

— Suokaa anteeksi, tyttö kuiskasi, — että äsken sinuttelin teitä. Tilanne, ymmärrättehän...

— Selvä, mies hymähti. — Siksi minä en turvautunutkaan »ukkoseen ja salamoihin».

Ääneti he seurasivat katseillaan tanssivia.

— Nyt nuo vaikuttavat miltei normaaleilta, Rauta virkahti. — Onko Asta-rouva tuon Erkiksi sanotun nimissä?

Tyttö pudisti päätään. Ilkamoiva hymy nousi hänen huulilleen, mutta hän ei lausunut ajatustaan julki.

Hetken päästä mies sanoi:

— Ilta ei tunnu minun kannaltani kovinkaan lupaavalta.

— Minä koetan auttaa asiaanne, tyttö lupasi.

Rauta siirtyi ikkunasyvennykseen. Kun pari toisensa jälkeen lopetti tanssin, hän näytti kokonaan keskittyneen kahvinjuontiin.

Kynnyksellä seisoen rouva Raisio tiedusti nauraen: — Riitelettekö te kaksi täällä?

— Emme, Katri Taastila torjui. — Minä vain en halua tanssia sinä päivänä, jolloin meille on ilmoitettu esimiehemme äkillisestä kuolemasta.

Toiset menivät vähän noloiksi. Mutta hintelä Erkki puuskahti ylenkatseellisesti:

— »Äkillisestä kuolemasta»! Äh, roskaa!

Hän meni pöydän ääreen ja täytti lasinsa. Irvistäen hän julisti:

— Malja Oskar Saarkiven murhaajalle! Ken hän liekin, niin hän toteutti monien salaisen toiveen.

Seurue oli äkisti jäykistynyt. Saksofonien ulina tuntui vain syventävän kauhun tunnelmaa.

Asta-rouva oli valahtanut kalmankalpeaksi ja vajonnut istumaan vuoteen reunalle. Vaivalloisesti hän sai kysytyksi:

— Miksi sanot, että...?

— ... että loistava kansliapäällikkömme murhattiin. Typykkäni, onhan minulla aivot! Viime perjantaina Saarkivi oli yhtä pirteä kuin kuka tahansa meistä. Eikä hän ollut mies, joka saa sydänhalvauksen. Hän oli terve kuin nuori sonni. Ja nyt — äkisti kuollut. Miksi? Siksi, että hän oli hankkinut itselleen enemmän vihamiehiä kuin on terveellistä. Voilà tout!

— Tuo ei todista mitään, neiti Taastila huomautti. — Sinä arvailet vain.

Asta-rouva huoahti helpotuksesta. Tummissa silmissään ylenkatsetta hän huudahti:

— Niin, tietysti! Tapansa mukaan Erkki yrittää levennellä olemattomilla tiedoillaan.

Sairaalloisen kalpea nuori mies silmäsi häneen ilkeästi irvistäen.

— Erehdys, kultaseni. Minä olen selvillä monista sellaisista käänteistä Saarkiven elämässä, joiden eräät nyt hartaasti toivoisivat olevan unohdettuja. Ehkäpä minä tarkkailin hänen vaellustaan siinä mielessä, että aikanaan hyötyisin kokoamistani tiedonjyväsistä. Nyt ukko on kuollut, joten se vaiva meni minulta hukkaan... Joskus olen tainnut asiattomassa paikassa ylvästellä tiedoillani, koska muuan Valpon herra tänään töistä tultuani saapui jututtamaan minua. Saarkivestä, hyvä herrasväki!

— Valpon mies! Se merkitsee siis sitä, että...

Se pääsi kuin valitus Asta-rouvan huulilta. Hän jätti lauseensa kesken. Eikä kukaan täydentänyt sitä.

Erkki oli ylen määrin tyytyväinen sanojensa tekemään vaikutukseen. Kerskaillen hän jatkoi:

— Tuo nuuskija ei saanut minusta tietenkään mitään irti. Ei muuta kuin että ministeri Saarkivi oli miellyttävä esimies, työssään uuttera ja herrasmiehenä esikuvallinen.

Hän purskahti pilkalliseen nauruun.

— Juuri niin minä sanoin, parole d`honneur! Esikuvallinen...! Hyvä, että edes sinä, Anna, ymmärrät yhtyä nauruuni.

Puhuteltu, pitkäsäärinen vaaleaverikkö, vastasi kylmästi:

— Minä nauran sinulle, Erkki. Sinä mahtailet kuin suurellakin salaisuudella. Sadat, ehkä jo tuhannet tietävät, että kansliapäällikkömme murhattiin purjehdusretkellä. Tätini, kauppaneuvoksetar Kuuslahti, kuuli sen itseltään rouva Saarkiveltä. Mutta minusta se ei ole meille mikään syy olla tanssimatta.

Muut olivat kuitenkin tällä kertaa toista mieltä. Useat äänet tiukkasivat, oliko hän kuullut yksityiskohtia.

— Vain sen, että muuan virkatoverimme oli myös purjeveneessä mukana. Maisteri Sohja.

Se vaikutti kuin pommi. Tangon pehmeät, houkuttelevat sävelet kaikuivat radiosta suotta. Kukaan ei ajatellut nyt tanssimista. Heidät kylmäksi jättänyt esimiehen kuolema oli äkisti muuttunut murhenäytelmäksi, johon sisältyi kiihottavia mahdollisuuksia. Useat puhuivat yht'aikaa kiinnittämättä huomiota siihen, kuunteliko kukaan.

Rauta kuunteli.

— Meidän Sohjamme mukana kuoleman veneessä. Sepä jotakin!

— Mirja-rouvan entinen sulhanen.

— Minä en ollut ministeriössä silloin, kun Mirja Vaaski näytteli siellä soreita sormiaan kirjoituskoneen näppäimistöllä. Mutta olen kuullut hänen silloin julistaneen saaneensa kyllikseen köyhyydestä ja myyvänsä itsensä kalliista.

— Ilmankos Saarkiven oli sitten niin helppo lyödä Sohja laudalta miljoonillaan!

— Mirjan entinen sulhanen. Niin. Mutta myös nykyinen mitä uskollisin hovipoika!

— Kummallista, että Saarkivi sieti Sohjan käyntejä kodissaan.

— Tällaisen lopun siis triangelidraama Sohja — Vaaski — Saarkivi sai!

— Onkohan maisteri Sohja jo pidätetty?

— Voi, ette kai tarkoita, että hän olisi...?

Äkkiä vuorosanatulva sai toisen suunnan.

— Asta, sinähän olit myös Budapestin-lähetystössä silloin, kun tuo draama alkoi. Kerro!

Puhuteltu vavahti. Hänen kasvonsa olivat liidun valkeat. Tuskaisin katsein hän tuijotti eteensä.

Rouva Raisio kiirehti hänen avukseen.

— Antakaa Astan olla rauhassa! hän huudahti kiivaasti. — Ettekö te, ääliöt, muista, että hänenkin nimensä on Sohja?

— Se on vain hänen toisen eronneen kelvottoman miehensä nimi. Ei Risto entisenä lankona kuulu Astan omaisiin. Hänellä ei niin ollen ole mitään aihetta olla kertomatta meille...

Hento, kalvakka mies, joka äskeisen nolauksensa jälkeen oli pysytellyt nyreänä syrjässä, puuttui jälleen keskusteluun:

— Minä tunnen Risto Sohjan paremminkin kuin Asta. Olemme vanhoja toveruksia, kouluajoista alkaen. Te ällistelette sitä, että Saarkivi ei kieltänyt Ristoa tulemasta kotiinsa. Minä voin sanoa teille, että kun Risto saapui toipumislomalle, ukko itse veti hänet luokseen. Kummallista on ainoastaan se, että poika meni, jok'ikinen päivä meni. Se oli kuin lumousta, josta eivät vuodet, ei rintamalla olo eivätkä järkipuheet pystyneet miesparkaa vapauttamaan. Sitä sanotaan kai »suureksi rakkaudeksi». Valitettavasti se on tässä tapauksessa aivan yksipuolista. Mirja ei välitä hänestä. Tuo kylmä keimailijatar nauttii vain siitä, että hänellä on käden ulottuvilla uskollinen seurakoira, joka kuola suupielistä valuen odottaa, suvaitsisiko jumaloitu valtiatar heittää sille edes pienoisen suosionsa murusen.

Pitkäsäärinen vaaleaverikkö nyrpisti terävää nenäänsä.

— Loistava ystävän puolustuspuhe, hän hymähti.

— Mitä järkeä on muka siinä, turpea Aarne kysäisi, — että Saarkivi itse olisi avannut kotinsa oven vaimonsa entiselle sulhaselle?

Erkki naurahti.

— Ehkäpä hän tarvitsi Ristoa siksi nuoleksi, millä hän ampui takaisin, kun Mirja-rouva ryhtyi pistelemään miehensä harha-askelista. Heidän avioliitostaan ei totisesti ole myrskyjä puuttunut. Esimerkiksi Kingin juttu oli valaiseva ja — herkullinen.

— Tarkoitatko setteriä, jonka Mirja sai häälahjaksi isältään? Anna kysyi. — Aikoinaan sanottiin, että muutama puku, jokunen halpa koru ja tuo koira olivat Mirjan ainoat »kapiot».

Huomautus herätti hilpeyttä.

— Siksi Mirja kai olikin niin kiintynyt setteriinsä, Erkki virkkoi. — Minä satuin olemaan toissa kesänä pistäytymässä Saarkivien kesäasunnolla, kun King karkasi yöksi kylän rakkien seurassa metsään. Mirja hätäili ja parkui. Avoimen ikkunan alla istuen kuulin, miten hän sähisi miehelleen: »Sellainen koira kuin isäntäkin! Ennen ei King juossut kaikenlaisten sekarotuisten narttujen perässä!»

— Älä! rouva Raisio ihastui. — Entä ukko? Sulattiko hän tuon suorasukaisen vihjauksen niin vain?

— Hm. Valitettavasti hän sattui vilkaisemaan ikkunasta ulos ja havaitsi minut. Siksi asian käsittely katkesi siltä päivältä. Mutta kun King tuli sitten viimein vähän häpeillen taas ihmisten ilmoille, Saarkivi muitta mutkitta ampui sen... Ja nyt joku muu ampui hänet. Miksi? Ukko oli kyllä monestakin syystä predestinoitu tapettavaksi. Mutta minä sanon: cherchez la femme! Eikä Mirja ole ainoa nainen, jota olisi tutkittava, jos totuus tästä murhasta tahdottaisiin esiin.

Tumma, hontelo nuorukainen silmäili huvittuneena naisia.

— Älkää yrittäkö näyttää noin hämmästyneiltä, tytöt, hän sanoi. — Kyllähän te Saarkiven tunsitte. Me miehet tiedämme, ettei teissä ole ainoaakaan, jota ukko ei olisi viidenkymmenen villityksessään pyrkinyt lääppimään.

Naisten ilmeistä Rauta päätteli, että väite piti paikkansa.

... Neiti Taastila virkkoi rauhallisesti:

— Vyötärölle varustautunut käsi tai viiksien kutitus niskassa ei ole riittävä motiivi murhaan.

Velttoliikkeinen paksu poika huudahti kyllästyneenä:

— Saarkivi ja Saarkiven naisjutut ja tapettu koira ja tapettu isäntä! Kaikkea tässä vatvotaankin! Kukaan meistä ei kuitenkaan sure häntä. Tämä on minun viimeinen vapaa iltani. Siksi minä kieltäydyn kuulemasta enää sanaakaan tuosta roskasta. Haluan konjakkia! Haluan tanssia! Haluan unohtaa kaiken muun!

Rouva Raisio kiepsahti hänen käsipuoleensa.

— Aarne-kulta, vihdoinkin vapauttava sana! Saat kaikkea, mitä haluat.

He lähtivät tanssimaan. Toiset seurasivat esimerkkiä. Erkki veti hangottelevan Astankin mukaan. Katri Taastila ja Rauta jäivät jälleen kahden.

Tyttö vilkaisi seuralaiseensa kysyvästi. Kun mies pysyi ääneti ja poltteli savuketta kasvoillaan tutkimaton ilme, hän meni tämän luo.

— Entä nyt?

— Minun täytyy saada keskustella rouva Sohjan kanssa.

— Siinä tapauksessa teidän on pidettävä kiirettä. Tanssimaan lähtiessään hän otti käsilaukkunsa mukaan. Hän aikoo häipyä. Enkä ihmettele sitä. Hänen asemassaan minä olisin luullakseni huutanut tuskasta. Saattakaa hänet kotiin. Mutta olkaa helläkätinen. Satun tietämään, että hänen toinen avioliittonsa ajoi karille, koska Asta havaitsi rakastavansa miehensä veljeä.

— Risto Sohjaa?

— Niin.

Rauta nousi huokaisten.

Tyttö yritti keventää tunnelmaa pilailemalla:

— Mitä ennen mainittuihin rouvanne etuihin tulee, niin niistä saatte itse pitää huolen. Mikäli kykenette.

Rauta tavoitti eteisessä Asta-rouvan. Tämä oli vetämässä ulsteria ylleen.

— Sallitteko minun viedä teidät kotiin?

— Entä Katri?

— Hän haluaa vielä jäädä. Minä en. Meidän laitamme on siis sama kuin teidän Erkkinne ja teidän. Minulla on sitä paitsi auto.

Nainen naurahti.

— Olette vaatimaton otaksuessanne tarvitsevanne vielä sitä lisähoukutusta, jotta voittaisitte — olemattomassa kilpailussa. Mennään.

Kun he tulivat säkkipimeälle kadulle, Asta-rouva kysäisi pehmeästi:

— Te lähditte kesken pois siksi, että teitä inhotti. Niinhän?

— Tavallaan.

— Me olemme viheliäistä joukkoa — kaikki tyynni.

— Ette niinkään te ja toverinne kuin eräs, joka ei ollut läsnä.

— Kuka sitten? Onko joku vielä meitä pahempi?

Rauta avasi auton oven.

— On ilmeisesti ollut, hän vastasi. — Ministeri Saarkivi.

Kuudes luku.

NAURU SUUREN RAJAN TAKAA.

Auton kone hyrräsi tasaisesti. Rauta ajoi hitaasti. Hän odotti, että Asta-rouva aloittaisi keskustelun. Mutta nainen pysytteli äänettömänä. Hän oli sytyttänyt savukkeen ja tuijotti jäykästi eteensä tielle, jota vaunun etulyhdyt vain heikosti valaisivat.

Vasta kun he pääsivät Lönnrotinkadulle, nuori rouva rikkoi vaitiolon.

— Ehkä te pidätte minua peräti turmeltuneena kuultuanne, mitä nyt esitän. Pyydän teitä hetkeksi luokseni juttelemaan. Minä... niin, minä pelkään yötä.

— Tulen mielelläni.

— Minulla ei ole kotona muuta kuin hiukkasen kahvia. Ja sanoittepa mitä tahansa, niin minä tahdon vielä ryypyn. Viitsittekö yrittää Albertinkadun »yöpörssistä»? Tavallisesti sieltä saa. Vilkkain kauppa käy Bulevardin ja Uudenmaankadun välimailla... Nyt ajattelette tietysti, että kokenut kaikki tietää ja vaivainen kaikki kokee. Se sopiikin minuun hyvin.

Rauta pidättäytyi sanomasta, mitä ajatteli. Hän käänsi oikealle, ajoi Oopperan ohitse ja pysäytti auton seuraavan korttelin puolimaihin.

Pari katukäytävällä seisoskellutta hämärää olentoa katosi kiireesti pimeään.

Asta-rouva naurahti.

— He säikähtivät autoa luullen poliisien tulevan, hän selitti. — Koettakaa onneanne toisella puolella katua.

Mies totteli. Hän sai kuitenkin kävellä edestakaisin kauan turhaan. Viimein joku pysähtyi hänen vierelleen. Hento lapsen ääni kuiskasi:

— Juotavaa, niinkö?

— Konjakkia. Oikeaa.

— Eikös samppanjaa?

— Mitä hyvänsä kunnollista!

— Meillä on vain tikkuviinaa.

Kylmä, kapea käsi sujahti Raudan kouraan. Hän seurasi opastaan. Niukasti valaistussa porraskäytävässä hän havaitsi, että tämä oli laiha, puolikasvuinen tyttönen.

Ojentaessaan pullon lapsi piipitti:

— Miltäs tähdeltä te olette tänne tipahtanut, kun kuvittelette oikeaa konjakkia saavanne?

Rauta vilkaisi rannekelloonsa. Se lähenteli kahta. Järkyttyneenä hän katsoi pientä viinakauppiasta, kahmaisi lompakostaan pari seteliä ja lähti. Ennen oven sulkeutumista hän kuuli takaansa lapsen hämmästyneen huoahduksen:

— Hullu, varmasti hullu.

Palattuaan autoon mies selosti kokemansa. Asta-rouva kohautti olkapäitään.

— Sota-aika, hän sanoi vain.

Rauta ajoi Dagmarinkadulle. Hissi vei heidät neljänteen kerrokseen. Nainen sytytti valot eteiseen ja arkihuoneeseen. Hän kehoitti vierastaan käymään sisään. Kahvin keittäminen veisi vain tuokion.

Huone oli pieni ja matala. Mutta viihtyisä se oli. Uutimien ja maton hillityt värit sointuivat hyvin yhteen tupakkapöydän kahden puolen sijoitettujen nojatuolien kangaspäällyksien kanssa. Vastapäisellä seinustalla olevan matalan kirjahyllyn yläpuolella oleva taulu esitti Budapestiä yövalaistuksessa Gellert-vuorelta nähtynä. Pieni kirjoituslipasto tuoleineen ja radiopöytä täydensivät kaluston.

Rauta avasi radion. Hetken kuluttua alkoi kuulua mustalaismusiikkia. Hän kumartui katsomaan lähemmin. Aivan oikein, vastaanotin oli asetettu unkarilaisen lyhytaaltoaseman kohdalle. Tämä seikka ja huonetta hallitseva taulu paljastivat, että Asta-rouva kuului niihin, jotka eivät pääse irti Budapestin-muistoistaan.

Emäntä tuli kahvitarjottimineen. Järjestäessään kuppeja tupakkapöydälle hän jäi tuokioksi kuuntelemaan valittavia viuluja. Sitten hän katsahti mieheen ja hymähti surullisesti.

— Otaksun, että te olette jo nähnyt minun lävitseni.

Rauta nyökkäsi ja kysyi:

— Tehän tiesitte ennakkoon, eikö totta, että maisteri Sohja oli mukana purjehdusretkellä, joka katkesi ministeri Saarkiven kuolemaan?

Lusikka kilisti porsliinia, kun se laskettiin lautaselle.

— Tiesin, nuori nainen myönsi hiljaa. — Mutta vain sen. Uutinen murhasta oli minulle hirveä järkytys.

— Huomasin sen.

Kun he istahtivat juomaan kahvia, Asta-rouva valitti: — Minulla ei ole toivoakaan unesta, ennen kuin kuulen, miten Riston laita on.

Sitten hän kysäisi äkisti:

— Mitä Katri Taastila on teille?

— Varsin tuore tuttavuus. Ei muuta.

— Niin arvelinkin. Katri on omaa luokkaansa. Niin kuin tekin. Te olette niin toisenlainen kuin useimmat miehet. Turvallinen, kuin iso veli. Siksi minä pyysin teidät tänne.

Hän nojasi päänsä tuolin selustaan ja tuijotti kattoon.

Rauta pani merkille pitkän kaulan kauneuden. Jälleen hän tuli muistaneeksi kapteeni Sorsaa. Tämä oli usein iltamyöhällä haaveillut tulevan morsiamensa »joutsenenkaulasta». Oli hyvä, ettei Sorsa nyt ollut täällä. Hänelle oli paljon terveellisempää nukkua tutussa korsussa Syvärin eteläpuolella onnellisen tietämättömänä siitä, että sellainen tyttö oli olemassa muuallakin kuin vain hänen piloilla kertomissaan valveunissa... Sorsan jälkeen ottaisi korsun haltuunsa jälleen joku toinen, vuorostaan reserviin siirtyvän pataljoonan komentaja. Mutta oven kamanaan jäisi kirjoitus: »Tämän kämpän rakensivat komentajalleen kapteeni K. Raudalle hänen 35-vuotispäiväkseen Tuohipataljoonan miehet». Ja kaukana tykit jatkaisivat jyskettään...

Hän havahtui harhailevista ajatuksistaan, kun nuori rouva asentoaan muuttamatta virkahti:

— Minulla oli kaksi veljeä. He kaatuivat molemmat Kollaalla. He tulevat tänne tervehtimään minua usein, melkein joka yö. Sellaisina kuin näin heidät arkuissaan.

Hän pyyhkäisi hermostuneesti silmiään ja kohentautui. Aivan arkisella äänellä hän sanoi:

— Lasit ovat yhä tyhjät.

— Tahdotteko tosiaan viinaa? Rauta kysäisi.

— Ehdottomasti!

Mies kaatoi toisen ryyppylasin puolilleen. Emäntä siemaisi sen tyhjäksi ja ojensi lasin jälleen täytettäväksi.

— Voitte pitää minua aivan kamalana, mutta nyt laitoja myöten.

Hän hymähti vieraansa vastahakoiselle ilmeelle ja jatkoi:

— Minua ei kuitenkaan voi juuri syyttää. Äitini ja isäni olivat sellaisia hermokimppuja, jollaiset eivät saisi mennä keskenään naimisiin. Pian he itsekin huomasivat erehdyksensä ja erosivat. Mutta silloin kolminkertainen onnettomuus oli jo tapahtunut: me lapset olimme syntyneet, minä surkeimpana vasta eron jälkeen.

Hänessä oli jotakin hyvin liikuttavaa ja avutonta. Rauta ei hennonut sanoa mitään. Hän alkoi tajuta, miksi tämän hauraan ja yliherkän tytön oli, kauneudestaan ja viehkeydestään huolimatta, ollut toivotonta taistella rakastamastaan miehestä sellaisen häikäilemättömän keimailijattaren kanssa kuin Mirja Saarkivi oli.

Musiikki oli vaiennut. Käytyään sulkemassa radion Asta-rouva ryhtyi taas puhumaan:

— Erkki oli varmasti oikeassa siinä, että Saarkivi itse veti Riston kotiinsa. Mutta luullakseni takana oli paljon pitemmälle menevä laskelma kuin Erkki otaksui. Ukko suorastaan tyrkytti Ristolle vierashuonettaan käytettäväksi. Onnekseen poika älysi kieltäytyä ja siten pelastui hänelle viritetystä ansasta.

Rauta oli hyvin kiinnostunut. Mutta hän pakottautui tiedustamaan viileästi:

— Voiko tuo olla totta?

— Sekö, että se oli ansa? Varmasti voi! Saarkivi ei ollut tyhmä. Hän oli jo ajat sitten havainnut, että se kaappaus, minkä hän Balkanilta Budapestiin lomalle tultuaan oli tehnyt, ei ollut kehuttava. Mutta hän oli ahne. Hän olisi tahtonut päästä vähillä rahallisilla uhrauksilla eroon Mirjasta. Siksi hänellä ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että olisi todistajien kera päässyt yllättämään vaimonsa Riston sylistä. Sitä paitsi tiedän, että hänellä oli jo tähtäimessä joku ulkomaalainen rikas nainen Mirjan seuraajaksi. Valitettavasti en ole päässyt selville, kuka ja missä hänen uusi valittunsa oli.

— Mutta jos noin olisi ollut, Rauta hymähti, — niin miksi ministeri purjehtimaan lähtiessään ei jättänyt maisteri Sohjaa tänne, vaimonsa luo?

Nuoren rouvan tummat silmät leimusivat, kun hän sinkautti vastaan:

— Saarkivi on paljon kavalampi kuin arvaattekaan! Mirjan oli määrä matkustaa lähipäivinä lentoteitse viikoksi Tukholmaan. Ja kun se toipilaspaikka, mikä Ristolle on siellä varattu, ei sido häntä sairasvuoteeseen, ukko laski, että vieraassa kaupungissa nuo kaksi eivät osaisi olla niin varovaisia kuin täällä.

Samassa puhelin eteisessä pärähti soimaan.

Emäntä nousi.

— Se on tietenkin rouva Raisio tai joku niistä toisista. Turhaan he kyllä yrittävät houkutella minua takaisin seuraansa. Mutta täytynee vastata. Teidän maineenne vuoksi, ei minun.

Hän jätti oven auki. Kuului, miten hän ilmoitti reippaasti numeronsa. Sitten tuli hiljaista. Äkkiä hän huudahti kauhistuneena:

— Voi, ei, Erkki! Se ei voi olla totta!

Hän kuunteli jälleen pitkään. Lopuksi hän sanoi kaiuttomasti:

— Kiitoksia tiedosta! Hyvää yötä!

Rauta katsoi häneen kummastuneena, kun hän palasi huoneeseen.

Kauniit kasvot olivat vihan purppuroimat.

— Olkaa hyvä ja poistukaa täältä heti! hän puuskahti. — Poliisiurkkija!

Mies nousi, mutta ei lähtenyt. Hetken he mittelivät toisiaan katseilla. Kumpikaan ei puhunut. Sitten nuoren naisen hermot pettivät. Hän heittäytyi nojatuoliin, painoi kädet silmilleen ja purskahti itkuun.

— Että te voittekin olla niin alhainen, hän nyyhkytti. — Miten mahdoittekaan sisässänne nauraa minulle, kun minä sanoin teitä turvalliseksi!

— Minä en ole nauranut enkä naura teille, Rauta torjui tyynesti. — Koettakaa ymmärtää minua.

Asta-rouva silmäsi hurjistuneena häneen. Poskipäillä näkyivät kyynelten jäljet. Mutta suuret silmät säkenöivät.

— Ymmärtää teitä! Eikö teidän hävyttömyydellänne ole mitään rajoja? Alkuillasta minusta tuntui, että olen joskus ennen nähnyt teidät. Nyt muistan! Muuan tuttavani osoitti minulle kerran Kansallisteatterin lämpiössä teitä sanoen: »Tuo on tuomari Rauta, taitava ihmistenmetsästäjä.» Te voitte sillä alalla olla millainen mestari tahansa. Mutta minä otan vapauden huomauttaa teille, että herrasmies ei tunkeudu väärän lipun alla seuraan urkkiakseen ihmisiltä heidän salaisuuksiaan!

Mies kohautti hartioitaan.

— Luuletteko, ettei meillekin olisi mieluisampaa kulkea suoraa tietä? Valitettavasti se ei aina vetele. Miksei? Siksi, että on paljon samanlaisia kuin ystävänne Erkki, joka kerskaili sillä, miten hän oli viranomaisten edessä salaillut ja vääristellyt tosiasioita.

— Älkää koettako puolustaa käyttäytymistänne, joka on anteeksiantamaton! nuori nainen kivahti. — Mitä kaikkea saittekaan kuulla meiltä!

Hänen silmänsä laajenivat kauhusta.

— Ja minä... minä... hän änkytti, — minä kerroin teille maisteri Sohjasta...

Silmitön suuttumus sai hänet valtoihinsa. Hän hypähti pystyyn ja takoi molemmin nyrkein miehen rintaa.

— Te olette sydämetön! Kylmin, tunnottomin nuuskijan kourin te tartutte ihmisiin ja järjestätte meidät mielenne mukaan pelinappuloiksi šakkilaudallenne...! Missä Risto on? Mitä olette tehnyt hänelle?

Rauta tarttui hellävaraisesti hänen ranteisiinsa ja vei hänet takaisin nojatuoliin.

— Teidän täytyy yrittää malttaa mielenne. Minä en ole vielä tavannut maisteri Sohjaa. Mutta tiedän, että hän ja muut Saarkiven mukana olleet ovat valtiollisen poliisin suojissa.

Asta-rouva nyyhkäisi tuskaisesti. Mies kysäisi:

— Ettehän te usko maisteri Sohjan syyllistyneen murhaan?

— En tietenkään! nainen huudahti. — Uskaltakaapa vain väittää...

— Minä en väitä mitään. Mutta maisteri Sohja tarvitsee nyt kaiken sen avun, mitä hän suinkin voi saada teiltä ja — minulta.

— Teiltä!

— Niin. Minä autan häntä, jos hän on syytön. Minun tehtäväni on selvittää, kuka murhasi ministeri Saarkiven. Sitä varten minut siirrettiin eilen rintamalta tänne.

— Rintamalta? Kaikki tänään lausumanne ei siis ole ollut valhetta. Ei aivan kaikki.

Avoin halveksunta värisi naisen äänessä. Rauta rypisti kulmiaan.

— Te ette näy vieläkään käsittävän tilannetta. Saarkiven seuralaisista viattomimmankin ylle jää raskaan epäilyksen varjo, kunnes oikea murhaaja on paljastettu. Se tulee painamaan myös maisteri Sohjaa. Siksi teidän pitäisi tehdä voitavanne avustaaksenne minua.

Kauniit, tummat silmät katsoivat miestä pitkään. Sitten Asta-rouva pudisti päätään.

— Minä en luota teihin, tuomari. En enää. Jättäkää minut rauhaan!

Rauta kumarsi ja lähti.

Kun hän eteisessä veti päällystakkia ylleen, puhelin soi. Emäntä nosti kuulokkeen. Hetken kuluttua hän ojensi sen vieraalleen.

— Katri Taastila haluaa puhua kanssanne, hän sanoi kylmästi.

— Haloo.

— Luojan kiitos, että tavoitin teidät, tuomari. Minun oli odotettava, kunnes toiset lähtivät. Liisi Raisio makaa vuoteellaan ja itkee surkeasti päättyneitä kutsujaan.

— Mitä oikeastaan tapahtui? Rauta kysyi.

— Valtiollisen poliisin päällikkö soitti tänne. Hän ilmoitti vastaamaan sattuneelle Erkille, kuka oli, ja vaati teitä puhelimeen. Herrojen kiivaan keskustelun yksityiskohtia en tiedä. Mutta joka tapauksessa siinä selvisi, että te johdatte Saarkiven murhan tutkimuksia. Kuultuaan teidän jo poistuneen tuomari Vauhkola tahtoi keskustella minun kanssani. Hän oli ministeri Varoita saanut tietää nimeni, niin hän ilmoitti, ja soittanut äidilleni tiukaten, olitteko te siellä. Äitiparkani oli tietysti kauhistunut ajatustakin, että joku vieras mies olisi aamuyön tunneilla hänen viattoman tyttärensä luona. Pelkään, että minulla on kotiin tultuani aika kiusallinen selvittely edessä. Se on kuitenkin pientä sen rinnalla, mistä minua syytettiin täällä. Saatte suoda anteeksi, tuomari, mutta minä selitin kirkkain otsin, että olin yhtä yllättynyt ja katkeroitunut kuin muutkin kuultuani, mikä te oikein olette miehiänne. En voinut muuta.

— Ette tietenkään. Mitä Vauhkola halusi minusta?

— Hän tahtoo teitä kiireesti Valpoon. Eräs ministeri Saarkiven purjehdustovereista on siellä tehnyt itsemurhan. Hirttäytynyt sellissään.

— Kuka?

— Johtaja Pertteli. Tuomari Vauhkola odottaa teitä virkahuoneessaan. Millainen on tunnelma siellä Dagmarinkadulla?

— Kurja. Jos olisitte soittanut minuuttia myöhemmin, ette olisi tavannut minua enää täältä. Olen lyöty ja ulos komennettu.

Tyttö langan toisessa päässä naurahti pehmeästi.

— Kestättekö nyt hitusen leikkiäkin, tuomari?

— Luullakseni. Antakaa tulla.

— Tavatessanne Valpon päällikön älkää olko hänelle hirmuisen vihainen. Vaikka hän sotki pelinne, niin hän teki tietämättään ehkä hyvänkin palveluksen — rouvallenne. Hyvää yötä!

— Hyvää yötä.

Asta-rouva oli vetäytynyt sisähuoneisiin. Sieltä ei kuulunut hiiskaustakaan. Rauta kumarsi suljetulle ovelle ja poistui.

Vaalea kajastus taivaalla ennakoi uutta aamua, kun hän istahti jälleen auton ohjauspyörän ääreen. Hän ajoi surkeilematta läpi nukkuvan keskikaupungin ja pysäköi Ratakadun 12:n edustalle.

Tärkeilevä, sileänaamainen nuori virkailija yritti valtiollisen poliisin eteisessä katkaista tulijan tien.

— Kukas te olette? Päällikköä ei saa häiritä!

— Rauta!

Nuorukainen hätkähti ja vetäytyi arasti syrjään.

Vauhkola mitteli omituisin hyppivin askelin virkahuoneensa lattiaa. Vapisevin sormin hän haroi mustaa tukkaansa ja siveli nytkähteleviä kasvojaan. Kuullessaan oven käyvän hän jähmettyi paikoilleen.

— Vihdoinkin, Rauta! Minä olen pannut kaupungin ylös alaisin yrittäen tuntikaudet tavoittaa sinua! Minkä tyttölapsen kanssa sinä olet koko yön pelehtinyt?

Tulija loi laihaan virkaveljeensä synkän silmäyksen ja istahti raskaasti nahkanojatuoliin. Hän sytytti savukkeen ja veti pari syvää haikua, ennen kuin vastasi:

— Nyt ei ole kysymys minusta, vaan sinusta. Sinä päästit siis Perttelin livahtamaan suuren rajan taa. Sen tiedän jo. Nyt haluan kuulla koko historian. Alusta alkaen.

Valpon päällikkö nuoleskeli kuivia huuliaan.

— Millainen yö! hän valitti. — Sinulla ei ole aavistustakaan, millainen minun yöni on ollut. Olen aivan lopussa.

— Niinpä paina puuta ja yritä päästä sen verran tolkuillesi, että pystyt kertomaan. Mihin aikaan näit Perttelin viimeksi elossa?

Vauhkola oli ähkien vajonnut istumaan kirjoituspöytänsä ääreen.

— Kello taisi olla vähän yli 23:n, kun lopetin viimeisen kuulustelun. Mutta ehkä on tosiaan paras, että kuulet kaiken alusta asti.

Rauta nyökkäsi. Hermostuneesti elehtien valtiollisen poliisin päällikkö ryhtyi esittämään selostustaan.

Aamusella, Raudan luota palattuaan, hän oli kuluttanut kolmisen tuntia pehmittääkseen Pertteliä. Tämä oli kuitenkin vain virnaillut hänelle. Siksi Vauhkola oli jatkaessaan kuulustelua iltapäivällä kokeillut, tehoaisivatko uhkaukset pidätettyyn.

— Älkää unohtako, hän oli ärjynyt, — että nyt on sota! Sodan lait ovat vakoojille ankarat. Tunnustakaa mutkittelematta, että toimeksiantajienne määräyksestä te murhasitte ministeri Saarkiven! Turun purjehdusseuran vartija näki teidän hiipivän veneeseenne vähän vailla klo 1!

Perttelin röyhkeä kylmäverisyys ei ollut siitä murtunut. Tylysti naurahtaen hän oli singonnut takaisin:

— Todellako? Miksette sanonut tuota heti? Silloin olisitte säästänyt minultakin monta turhaa sanaa. No niin, antaa mennä! Ohrana on aina ohrana! Teillä on tottumusta väärien todistusten värkkäämisessä. En minä ole ensimmäinen enkä viimeinen, josta te sillä keinoin vapaudutte.

Sen jälkeen hän ei ollut enää vastannut yhteenkään kysymykseen. Kuulustelija oli viimein väsynyt toivottomaan yritykseen ja lähettänyt hänet takaisin tutkintovankilan selliin.

Seinä tuntui olevan auttamattomasti vastassa. Illan suussa eräs Valpon mies oli sitten kuitenkin tehnyt hienon havainnon Perttelin konttorihuoneessa. Hän oli löytänyt työpöydän päivyristä elokuun lopulta lyijykynämerkinnän »Ch.M. klo 21!» Merkintä oli melkein mikroskooppisen pieni, ja siksi kai Pertteli ei ollut huomannut pyyhkiä sitä jälkeenpäin.

Etsivä oli kiireesti ilmoittanut löydöstä päällikölleen. Niiden joukossa, joiden tiedettiin tai arveltiin sekaantuneen Perttelin vakoilupuuhiin, ei ollut ketään noihin nimikirjaimiin sopivaa. Sekä tapaamisaika että huutomerkki kellomäärän perässä tuntuivat viittaavan tavallista tärkeämmän tekijän käyntiin.

Vauhkola oli ottanut tämän otaksuman lähtökohdakseen. Kun tapaamisesta oli kulunut jo kuukauden päivät, ei ollut luultavaa, että salaperäinen Ch.M. olisi edelleen Helsingissä. Arvattavasti hän oli jo ajat sitten palannut sinne, mihin eri suurvaltojen vakoilukeskukset Pohjois-Euroopassa oli sijoitettu: Tukholmaan. Päädyttyään siihen Valpon päällikkö oli puhelimitse määrännyt erään sikäläisen asiamiehensä lähettämään hänelle sähkeen, jonka sanamuodon hän itse oli muovannut. Hän ojensi sen Raudan luettavaksi.

Sanoma oli lyhyt:

 »TIEDUSTELEMANNE CH PISTE M PISTE PIDÄTETTY TÄNÄÄN TUKHOLMASSA RUOTSIN
 SALAISEN VALTIONPOLIISIN TOIMESTA.»

Sähkeen saavuttua Vauhkola oli kello 22,30 haetuttanut Perttelin jälleen kuulusteltavakseen. Tämä ei ollut vastannut mihinkään kysymyksiin. Ylimielisesti hymyillen hän oli vain kohautellut hartioitaan. Lopulta kuulustelija oli näyttänyt sähkeen hänelle. Pidätetty oli lukenut sen useaan kertaan.

— Mitä tämä tarkoittaa? hän oli kysynyt. — Minä en tunne ketään Ch.M:ää.

Mutta hänen äänensä oli ollut omituisen puuromainen. Hymy oli kaikonnut kasvoilta, ja tuhkanharmaus oli levinnyt niille.

— Sinun temppusi onnistui siis, Rauta virkahti.

— Onnistui. Liiankin hyvin.

Vauhkolan oikea silmä alkoi taas sähköttää hermostuneesti.

— Mitä auttaa, hän tuskaili, — että pidätetyiltä otetaan pois pienimmätkin teräaseet, millä he voisivat itseään vahingoittaa...?

— ... ynnä rahat ja arvoesineet, millä voisivat lahjoa vartijansa, Rauta pisti väliin.

— ... kun heille kuitenkin on annettava lakana, Valpon päällikkö täydensi välittämättä keskeytyksestä. — Paperilakanasta saa varsin laatuunkäyvän hirttonuoran.

— Sitäkö Pertteli käytti?

— Sitä. Puolen yön maissa hän oli pyytänyt päästä käymälään ja istunut siellä kauan. Kun vartija oli kello 2 silmännyt oven tirkistysreiästä hänen selliinsä ja näpäyttänyt sinne valon todetakseen kaiken olevan kunnossa, Pertteli roikkui jo hengettömänä paperiköydessään, jonka hän oli sitonut ikkunan ristikkoon.

Kun Rauta tyynesti sytytti uuden savukkeen sanomatta mitään, Vauhkola virkkoi:

— Sinä olet kumma tyyppi. Totta puhuen minä pelkäsin uutiseni saavan sinut räjähtämään.

— Minä en ylipäänsä räjähdä, Rauta hymähti.

— Mutta eversti Metsikkö räjähti, kun soitin hänelle mitä oli tapahtunut, Valpon päällikkö kertoi irvistäen. — Tuo korkealle paikalleen äskettäin vahingossa sijoitettu, tuoreenvihreä tiedusteluherra antoi minun tietää, että olen kerta kaikkiaan kyvytön, kun päästin miehen hirttäytymään. Mainion everstimme käskystä sijoitettiin Pyryn ja Sohjan selleihin kumpaankin eräs »vasikkamme» mukamas pidätettyinä valvomaan, ettemme saa uusia ruumiita. Se on yhdentekevää, sillä nythän on selvää, että Pertteli murhasi Saarkiven. Mutta ehkäpä Pyry ja Sohja hairahtuvat sellitovereilleen kertomaan mahdolliset tietonsa murhasta, joten...

Puhelin soi.

Vauhkola vastasi äreästi. Sitten hän äkisti jännittyi. — Tuokaa se heti tänne!

Laskettuaan kuulokkeen paikoilleen hän tiedoitti Raudalle:

— Tutkintovankilan vartija on löytänyt Perttelin kirjoittaman kirjeen!

— Eikö hänen selliään siis heti tarkastettu?

— Tietysti! Eikä sieltä tavattu mitään. Ensin ihmettelin sitä. Itsemurhaajathan tavallisesti eivät malta olla jättämättä jälkeensä jotakin selittävää sanaa. Sitten kuitenkin äkkäsin, että kuinkas Pertteli olisi voinut sellin säkkipimeässä kirjoittaa... Sitä varten hän siis käymälään pyrki.

Oveen koputettiin.

Romuluinen, synkkäkatseinen mies tuli sisään.

— Minä toin koko pinkan, päällikkö. Kirjoitus on puolimaissa.

Hän laski silkkipaperipakan esimiehensä pöydälle avattuna.

— Kiitoksia, Paali. Saatte nyt mennä.

Jäätyään kahden tuomarit kumartuivat kiinnostuneina lukemaan.

Pertteli ei ollut pitänyt kiirettä. Selvin kaunokirjoituskirjaimin hän oli piirtänyt jäähyväisensä kolmelle liuskalle. Lauseetkin olivat huolellisesti muotoiltuja.

 »Korkeille (mahdollisimman korkeille) viranomaisille!

 Ei kannata kieltää sitä, että poliisit olivat sittenkin viisaampia
 kuin leikkiin ryhtyessäni otaksuin. Kuolen, koska nyt tiedän, että
 peli on menetetty. Mutta näin lähdön hetken edellä minua huvittaa se,
 että kuolleena olen tuottava paljon enemmän päänvaivaa herroille kuin
 mihin elävänä pystyisin.

 Jokainen oikea ihminen tietää (on kai ohranan yläpuolella oikeita
 ihmisiä?) että kuoleman edessä ei valehdella. Erinäisistä toimistani,
 joiden arvaan kiinnostavan herroja, vaikenen. Muutenhan kuolemani
 olisi vain pelkkä raukkamainen pako. Mutta minä vakuutan, että minä
 en murhannut Saarkiveä. Tiedän kyllä, kuka sen teki. Sillä minä kävin
 tuona yönä Ruissalossa kello 1:n maissa. Hyvät herrat, ei ole helppoa
 uida syyskuisessa vedessä vaatteet päällä. Siksi hän olin lopen
 uupunut raahautuessaan rannalle. Minä tuin häntä sen matkan, mikä
 hänellä oli kuljettavana pikamoottorilleen.

 Hyvät herrat, jäähyväisiksi ilmoitan, että minä nauran teidän
 toivottomille ponnistuksillenne tässä mysteerissä! Niin kuin —
 toivoakseni pysyvästi — teille nauraa hänkin, jota minä hyvällä
 omallatunnolla Ruissalossa autoin.

 Ilman erityisempää kunnioitusta

 P.J. Pertteli.» #/¨

— Mikä röyhkeys! Vauhkola kähisi päästyään kirjeen loppuun.

Rauta tutki kirjettä pitkään. Viimein hän kysyi:

— Onko sinulla täällä jokin paperi, missä olisi Perttelin käsialaa?

— Vaikka millä mitalla, Valpon päällikkö kehaisi. Sitten hän synkkeni,
ja tummissa kasvoissa alkoi nykiä. — Et kai kuvittele, että minä olisin
kirjoituttanut tuon siivottoman sepustuksen? Sähke Ch.M:stä oli asia
sinään, mutta...

— En kuvittele mitään. Haluan vain saada varmuuden.

Kiukkuisena Vauhkola heitti pöydälle eräitä Perttelin toimistosta
takavarikoituja asiakirjoja. Rauta totesi, että käymäläpaperille
riipustetun omalaatuisen tervehdyksen täytyi olla Perttelin kirjoittama.

Valtiollisen poliisin päällikkö oli myös uudelleen syventynyt löytöön.
Hänen mielialansa muuttui. Tyytyväisenä hörähdellen hän alkoi mitellä
huonetta.

— Vaikka minä uskon, hän mutisi, — Perttelin kaltaisen tyypin helposti
pystyvän valehtelemaan kuoleman edessä....

Rauta hymähti.

— Pertteli otaksuikin, että Valpon yläpuolella on oikeita ihmisiä.

Vauhkola silmäsi häneen karsaasti alta kulmien. Hän jätti kuitenkin
vastaamatta letkautukseen. Hetki hetkeltä kasvavalla innostuksella hän
jatkoi omaa ajatuksenjuoksuaan:

— ... niin olen valmis hyväksymään tuon lurjuksen väitteen, ettei hän
itse suorittanut murhaa. Se on mitätön sivuseikka sen rinnalla, että
tämän kirjeen löydyttyä vastahakoisimmankin on myönnettävä oikeaksi
minun käsitykseni siitä, mikä taho on järjestänyt ministeri Saarkiven
murhan!

— Todellako?

Valpon päällikkö hykerteli tyytyväisenä käsiään.

— Heti aamun valjetessa minä soitan eversti Metsikölle. Hänen äskeisen
pottuilunsa minä maksan potuilla, jotka tuon operettiupseerin on pakko
niellä, maistukoot ne hänestä miten karvailta tahansa!

Rauta kehoitti:

— Anna kuulua, millaisia »pottusi» ovat.

Laiha, tumma mies asettui hajareisin seisomaan kookkaan vieraansa
eteen. Oikea käsi oli nyrkissä koholla, ja sen sormia vuoron perään
oikomalla hän korosti luettelemiensa tosiasioiden lukua.

— Ensinnäkin: Pertteli oli sen suurvallan palveluksessa, joka piti
ministeri Saarkiveä vihollisenaan. Toiseksi: kohtalokas purjehdusretki
oli Perttelin järjestämä alusta loppuun. Kolmanneksi: murhahetkellä
Pertteli ei suinkaan nukkunut puiston penkillä Yliopiston edustalla,
vaan oli Ruissalossa. Neljänneksi: ellei Pertteli ehkä itse ampunutkaan
noita kolmea laukausta, niin sen teki joku hänen apurinsa. Viidenneksi:
on mieletöntä kuvitella jotakuta ulkopuolista murhan suorittajaksi.

— Ota vasemman käden sormet avuksi, Rauta virkahti viileästi. — Ehkä
niiden tarjoamat »potut» osoittautuvat Metsikölle karvaammiksi.

Vauhkola jatkoi itsetietoisesti:

— Kuudenneksi: kuka ulkopuolinen olisi tiennyt, milloin ministeri
Saarkivi ylipäänsä saapui Turkuun, saati sitten, milloin hän oli yksin
purjeveneessä, ja olisi yön pimeydessä oppaatta osannut Ruissalon
laiturissa olevaan veneeseen? Seitsemänneksi: olisiko joku vieras,
suoritettuaan juuri murhan, ottanut vastaan Perttelin avun ja sallinut
esiin sukeltautuneen uppo oudon miehen saattaa hänet pikakiitäjään,
jolla hän pakeni rikospaikalta? Kahdeksanneksi: koko tapahtumasarja
muuttuu mielettömästä järjelliseksi ainoastaan lähtemällä siitä,
että Pertteli oli järjestänyt kaiken etukäteen ja oli lähettyvillä
valvomassa teon suoritusta ja auttamassa murhaajaa pakenemaan.
Yhdeksänneksi: Perttelin säikähdys, jonka sähkeeni aiheutti, ja
hänen mainintansa, että »peli on menetetty», sekä hänen itsemurhansa
vahvistavat lopullisesti varmaksi, mitkä voimat ovat tämän katalan
rikoksen takana. Kymmenenneksi: jos tosiaan halutaan saada ministeri
Saarkiven murha selvitetyksi, niin tartuttakoon siihen, mitä tiedämme
tuosta kirotusta koplasta olevan jäljellä, se on: etsittäköön käsiin mr
Ch.M. Tukholmasta!

Valpon päällikkö oli hengästynyt pitkästä, kiihkeästi esitetystä
puheestaan. Mutta mustat silmät säihkyivät voiton riemusta.

Kun Rauta kuunteli ja pysyi äänettömänä, hän tiuskaisi: — No, mitäs
arvelet?

— Odotatko minun taputtavan käsiä?

— En, mutta....

— Niinpä sanon vain: ei hullumpaa, Rauta lausui. — Minun täytyy
laittautua vihdoinkin vuoteeseen. Olen kerta kaikkiaan poikki.

Vauhkola jäi synkkänä tuijottamaan ovea, jonka lähtijä oli paukauttanut
kiinni. Sitten hän kohautti hartioitaan.

— Sen uskon, poikaseni, että sinä olet poikki, hän mutisi. — Ennen
kaikkea henkisesti. Metsikön tämä suorastaan musertaa.

Rauta laskeutui hitaasti portaita. Ei kannattanut kieltää sitä, että
juttu oli saanut uuden käänteen. Hänen oman iltansa tulokset, jotka
vielä äsken olivat hänestä olleet sangen merkittävät, tuntuivat
kutistuvan arvottomiksi.

Hänen mieleensä muistui eräs katkelma Peittelin jäähyväiskirjeestä:
»... minä nauran teidän toivottomille ponnistuksillenne...»

Sen naurun suuren rajan takaa hän kuulisi korvissaan vielä monesti.




Seitsemäs luku.

PIDÄTETTY, JOKA PELKÄSI VAPAUTTA.


Inkeri Rauta heräsi siihen, että joku hellävaraisesti ravisti häntä
olkapäästä. Mari seisoi vuoteen vieressä. Säikähdys pyyhkäisi pois unen
viimeisetkin rippeet.

— Onko Pikku Jättiläinen sairas?

Vanhan palvelijattaren leveät, lihavat kasvot lehahtivat punaisiksi.
Että moista voitiin kuvitella! Poika oli hänen hoivissaan. Niin kuin
äitinsä oli lapsena ollut. Lehtorska Kaario, hieno ihminen, ei silloin
ollut ikinä lausunut epäilyksen sanaa. Ja nyt tytär...!

Kipakka vastaus pyöri jo Marin kielellä. Ajoissa hän tuli kuitenkin
muistaneeksi, että ellei Inkeri ollut yhtä hillityn tasapainoinen kuin
äitinsä, niin se johtui hemmottelusta. Siitä taas melkoinen osa lankesi
vanhan hoitajattaren tilille. Niinpä hän tyytyi vain murahtamaan:

— Martti-poju nukkuu. Ei häntä mikään vaivaa. Mutta tuomari...

Nuori rouva vilkaisi viereiseen vuoteeseen. Se oli tyhjä ja koskematon.
Yöpöydällä tikittävä kello näytti puolta seitsemää.

— Mitä tuomarista?

Vanhus tuhahti nenäänsä.

— Rouvan on paras mennä itse katsomaan. Sen minä vain sanon, että hänen
laitansa on hullusti.

Mari auttoi emäntänsä harteille aamutakin.

— Missä mieheni on?

— Työhuoneessaan. Minun piti aloittaa sieltä aamusiivous. Mutta
kynnykselle jähmetyin nähdessäni tuomarin. Pöytänsä ääressä hän istuu
ja kirjoittaa, niin että kynä kipinöi. Päällystakki yllä ja hattu
vierellä! Sen minä vain sanon, että kiiruusti on tänne nyt saatava
sellainen pys... pys... Miksi ne sanovatkaan niitä sekaisin menneiden
lääkäreitä?

— Psykiatri, Inkeri valisti häntä vetäen levollisesti sukkaa jalkaansa.

— Justiinsa! vanha palvelijatar ihastui. — Rouva soittaa heti
sellaiselle pys... No jaa, rouva tietää, mitä minä tarkoitan.

— Tokkopa nyt sentään lääkäriä tarvitaan, nuori emäntä torjui.

— Jaa että ei? Minä seisoin ovella, ja tuomari vilkaisi sinne
minua huomaamatta. Eivät minun muotoni niin olemattomat ole, ettei
tervejärkinen minua näkisi. Olen kuullut monen muunkin siellä
rintamilla menneen tuollaiseksi. Hullun töistä hulluina palaavat.

Inkeri oli valmis lähtemään alakertaan,

— Mari-kulta, mene keittämään hyvät kahvit. Tuskin tuomari sen
kummempaa lääkettä kaipaa.

Vanhus tulla lyllersi emäntänsä perässä portaita alas. Hän pudisteli
huolestuneena päätään. Jos Inkeri oli oikeassa, niin toinen mahdollinen
selitys oli melkein yhtä murheellinen. Mari oli kuullut kevytmielisiltä
teiltä palaavien aviomiesten joskus heittäytyvän ihan ajattomaan aikaan
oikein hartiavoimin töihin. Huono omatunto... Tuomari oli ollut poissa
kotoa koko yön — ties missä! Voi maailman pahuutta!

Tultuaan miehensä työhuoneeseen Inkeri ymmärsi vanhan hoitajattaren
säikähdyksen. Ensi vaikutelma oli hämäännyttävä. Kaikki valot paloivat.
Silti huone oli puolihämärä tupakan savusta. Kaarlo oli istahtanut
muitta mutkitta kirjoituspöytänsä ääreen tekemään muistiinpanoja.

Rauta kirjoitti vielä hetken. Sitten hän huoahti tyytyväisenä ja laski
kynän kädestään. Ojentautuessaan hän huomasi oviaukossa seisovan
vaimonsa. Hän hypähti pystyyn ja riensi tämän luo.

— Siitä on iäisyys, kun viimeksi syleilit minua, Inkeri virkahti. —
Mutta siitä huolimatta, että minun on näin ollen vaikea pitää kiinni
päätöksestäni ryhtyä kasvattamaan sinua, kehoitan sinua malttamaan
mielesi, kunnes olet riisunut päällystakin.

Mies silmäsi hämmästyneenä asuaan.

— Oh, suo anteeksi...

— Samalla, vaimo lisäsi, — voit viedä hattusikin eteiseen.

Rauta naurahti lyhyeen ja totteli. Palatessaan huoneeseen hän kysyi:

— Kävitkö sinä noin tunti sitten kurkistamassa minua? Nuori rouva
nyrpisti nenäänsä.

— Mari väitti sinun olevan sekaisin. Nyt alan uskoa, ettei hän ollut
niinkään väärässä. Että sinä voitkin sekoittaa Marin ja minut!
Tapahtuuko sinulle sellaista naisten suhteen useinkin?

Rauta ei tällä kertaa yhtynyt vaimonsa leikinlaskuun. Totisena hän
selitti:

— Minulla oli vain hämärä tunne, että joku kävi ovella. Minun oli
kiire panna paperille se, mitä tästä sekavasta vyyhdestä — Saarkiven
murhajutusta — olen kerälle saanut. Haluatko lukea?

Inkeri tukahdutti haukotuksen ja karkotti ajatuksen houkuttelevan
lämpimästä vuoteesta.

— Tietysti haluan. Sillä aikaa sinä voit ajaa partasi ja ottaa kylmän
kylvyn. Löydät minut sitten arkihuoneesta — minut ja kahvipannun. Nyt
tämä sinun savupirttisi suljetaan perusteellista tuuletusta varten.

Hän ryhtyi myös heti sanoista tekoihin. Raikas aamutuuli puhalsi
huoneeseen.

— Ajattele, miten kiltti tyttö minä olen. En edes laske, kuinka hirveän
monta savuketta olet kotiin tultuasi polttanut.

Rauta kiskotteli sanaillessaan vastaan:

— Se on minulla sukurasitusta, tiedäthän. Isäukkoni oli vielä
auttamattomampi nikotinisti kuin minä nyt. Kun hän kuoli, hänen
viimeinen savukkeensa jäi käryämään kylmenevien sormien välissä.
Ihanteellinen tupakkamiehen kuolema... Mutta kieltämättä raitis ilma
tekee hyvää — vaihteeksi.

Kesti lähes tunnin, ennen kuin hän palasi yläkerrasta. Hän tuli niin
virkeänä, että olisi luullut hänen nukkuneen koko yön.

Inkeri oli lopettanut lukemisensa ja istui katetun kahvipöydän ääressä
syviin mietteisiin vaipuneena. Hän havahtui vasta, kun mies nosti hänet
kevyesti syliinsä.

— Älä...

Saatuaan hetken kuluttua jälleen äänensä kuuluville nuori rouva
huomautti:

— Näin ei voi juoda kahvia.

Rauta naurahti.

— Kaada kuppeihin, niin saat nähdä, miten taitava minä olen.

— Mutta eikö meidän pitänyt keskustella sinun muistiinpanojesi johdosta?

— Piti.

— Niinpä saat päästää minut pöydän toiselle puolelle. Sinun sylissäsi
minä en osaa keskittyä. En muuhun kuin sinuun. Koska taas sitä iloa
minulle ei ilmeisesti sanottavasti suoda, niin...

Kun nämä järkisyyt eivät tehonneet, vaimo lisäsi:

— Ajattele, jos Mari yllättäisi meidät näin!

Mies hellitti otteensa heti.

— Minusta tuntuu, hän mutisi, — että sinä peloittelet minua liian usein
Marillasi.

Rouva työnsi otsalle valahtaneet vaaleat suortuvat paikoilleen ja
kohensi aamutakkiaan.

— Ja minusta tuntuu, että minä yläkertaan lähettämäni uupuneen ja
huolten painaman miehen tilalle olen saanut seuraani Pikku Jättiläisen,
jonka kanssa pitäisi leikkiä isolla pallolla... Eipä silti, mieluummin
soisinkin sinun leikkivän pallolla kuin niillä hirveillä asioilla,
joista juuri luin... Mutta nyt juomme joka tapauksessa ensin kahvit.

Kun mies sitten työnsi kupin luotaan ja sytytti savukkeen, Inkeri
virkahti:

— En olisi ikinä uskonut ministeri Saarkivestä sellaista, mitä
tapaamasi »pikku diplomaatit» kertoivat. Mutta tuomari Vauhkolan teoria
osoittautui siis kaikesta huolimatta ainoaksi oikeaksi.

Rauta seurasi katseellaan kohti kattoa kohoavaa savukiehkuraa.

— Ehkä se on oikea, hän myönsi, mutta lisäsi samassa: — Tai ehkä ei.
Lähtiessäni Valposta olin vakuuttunut siitä, että minun iltani oli
mennyt hukkaan. Nyt en kuitenkaan ole siitä enää niin varma. Tuolla
suihkussa...

Kun mies vaikeni, nuori rouva puuskahti:

— Jatka toki, Kaarlo Sinulla tuntuu olevan jäljellä vanha, huono tapasi
keskeyttää päästyäsi jännittävään kohtaan.

— Tuolla suihkussa juolahti mieleeni, että vaikka valheellinen sähke
salaperäisen Ch.M:n pidätyksestä ajoikin Perttelin turvautumaan
itsemurhaan, niin hänen tekonsa ei välttämättä tarvitse olla yhteydessä
Saarkiven kuolemaan. Erheellinen kuvitelma, että valtiollinen
poliisi tietää muka kaiken, mitä maassa tapahtuu ja mitä kansalaiset
puuhailevat, on saanut monen muunkin tekemään tyhmyyksiä.

— Sinä tarkoitat, vaimo sanoi, — että johtaja Pertteli säikähti luullen
viranomaisten päässeen perille jostakin aivan muusta. Mistä esimerkiksi?

— Koko siitä vakoiluliigasta, johon hän ja salaperäinen ystävänsä Ch.M.
kuuluivat. Perttelin lausunto, että »peli on menetetty», sopii tähän
mahdollisuuteen.

Inkeri nyökkäsi. Hän pohti kuulemaansa. Mutta sitten hän pudisti
huolestuneena päätään.

— Eikö sinun tehtäväsi ole paljastaa totuus, olipa se millainen
tahansa? hän kysyi hiljaa.

— Tietysti.

— Niinpä et saa ummistaa silmiäsi tuomari Vauhkolan esittämien
tosiasioiden loppupäältä. Johtaja Pertteli tunsi murhaajan, siitä ei
päästä.

Rauta kohautti hartioitaan.

— Perttelin tapainen »vierivä kivi» tunsi paljon ihmisiä.

— Kaarlo, tuo ei todista mitään.

— Eikö sekään, että emme vielä tiedä, mitä Pyry ja Sohja murhahetkellä
todella puuhasivat? Heidän alibinsa häilyvät ilmassa. Se on heille
sikälikin paha, että on pelkän arvailun varassa, pakeniko murhaaja
pikakiitäjällään merelle päin vai Aurajokea ylös kaupunkiin. Nuo kaksi
Pertteli ainakin tunsi.

Nuori rouva hengitti kiivaasti.

— Voi, et kai kuvittele, että maisteri Sohja olisi...?

— Toivon, ettei hän olisi etsimämme murhaaja, mies sanoi. — Mutta
aihetta kostoon häneltä ei puuttunut. Pyryä taas minä en ole vielä
päässyt lainkaan tutkiskelemaan. Hänellä saattaa olla vielä väkevämpi
motiivi. Tuota vanhaa merikarhua on kuvattu rajuksi herraksi.

Puhelin soi pitkään. Kun Rauta meni vastaamaan, ilmoitettiin
kaukopuhelu. Kesti kauan, ennen kuin linja tuli selväksi. Viimein
kuului korkea falsettiääni:

— Niinisuo täältä Turusta. Herätinkö teidät?

— Tietysti herätitte, Rauta jyräytti vastaan. — Minulla on tapana mennä
aikaisin vuoteeseen ja nukkua pitkään. Mitä kuuluu?

— Olemme todenneet Pyryn ja Sohjan alibit oikeiksi. Kumpikin on
hieronut kauppojaan — Pyry viinaksista ja Sohja tupakoista — niin
monen henkilön kanssa, ettei heillä ole ollut mitään mahdollisuutta
ehtiä välillä Ruissaloon. Olen postittanut näitä seikkoja koskevat
kuulustelupöytäkirjat teille. Halusin vain näin etukäteen tiedoittaa
tämän uutiseen.

— Kiitoksia, Niinisuo. Sepä olikin mieluisa uutinen. Haluatteko uuden
urakan?

Turusta ei hetkeen kuulunut mitään. Sitten kimeä ääni esitti epävarman
vastalauseen:

— Minä en ole vielä ehtinyt vuoteeseen.

— Lykätkää sitä vieläkin, Rauta neuvoi. — Ennen kaikkea välttäkää
suihkun ottoa ja parran ajamista. Ne herättävät vain kaikenlaisia
hassuja mietteitä... Viime sunnuntain vastaisena yönä on Ruissalossa
ollut jokin pikakiitäjä, jonka kiinnityspaikkaan pitäisi näkyä kaksien
jälkien. Ottakaa selvää siitä. Purjehdusseuran vartijan ja ehkä
muidenkin luulisin kuulleen moottorin äänen. Minua kiinnostaisi, mihin
suuntaan vene lähti ja mitä siitä myöhemmin tiedetään. Ei muuta tällä
kertaa. Minä menen nyt jatkamaan uniani. Iloisiin kuulemiin.

Inkeri oli tullut ovelle kuuntelemaan puhelua. Huolestuneena hän pani
merkille miehensä kireän äänen ja synkän ilmeen.

— Mitä...?

Samassa puhelin soi jälleen.

— Rauta.

— Vauhkola täällä. Minä soitin Metsikölle. Mainio everstimme menetti,
kuten ennakkoon arvasin, kokonaan konseptinsa. Luullakseni hän tällä
hetkellä juo hermotippoja. Hänen luvallaan päätin laskea irti sekä
Sohjan että Pyryn. Mitäs sinä siihen sanot?

— En mitään, nyt enää.

Valtiollisen poliisin päällikkö naurahti.

— Hieman myöhäistä se olisikin, hän ilmoitti iloisesti. — Maisterimme
pyrähti jo pois. Merikapteeni sen sijaan on kumma otus. Hän kieltäytyy
lähtemästä. Sinun olisi paras itsesi tulla tänne.

— Hyvä on. Olen siellä puolen tunnin kuluttua.

Laskettuaan kuulokkeen paikoilleen Rauta virkahti vaimolleen:

— Vauhkolalla on onnea. Kaadahan minulle vielä kupillinen kahvia.
Lohdutukseksi. Sitten saat kuulla.

Kun toverukset tapasivat Ratakadun 12:ssa, valtiollisen poliisin
päällikkö oli jo liian väsynyt nauttiakseen täysin mitoin voitostaan.
Tummat kasvot olivat yön valvomisesta harmahtavat, ja silmien alla oli
isot pussit.

— Saivatko selleihin suljetut »vasikkasi» mitään irti noista kahdesta?
tulija kysyi.

— Ei, Vauhkola vastasi unisena. — Mitäpä olisivatkaan, muutamassa
tunnissa! Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, minä menen nyt maata.
Koeta sinä saada ukko Pyry täältä ulos. Pahimmassa tapauksessa anna
vartijoiden heittää hänet kadulle.

Niine hyvineen hän lähti irvistäen hyvästiksi.

Sileänaamainen nuori virkailija tuli opastamaan Rautaa pitkin
sokkeloisia käytäviä ja sitten alas tutkintovankilaan. Taannoinen
mahdikkuus oli tyyten kadonnut pojasta. Hän kumarsi syvään joka
käänteessä. Eikä vieraan ilmeinen kylmyys tuntunut lainkaan viilentävän
hänen palvelusintoaan.

Vankilan romuluinen vartija oli synkän valtakuntansa ovella tulijaa
vastassa.

— Huomenta, Paali. Kuulin päälliköltänne, että merikarhumme on ylen
määrin ihastunut teidän seuraanne.

Vartija silmäsi häneen karsaasti.

— Karhupa hyvinkin, hän hymähti ilottomasti. — Murisee, kun lähelle
menen.

Hän viittasi käytävän kolmanteen oveen, joka oli selällään.

— Tuolla se jääräpää istuu. Jos se käy rajuksi, niin tuomari huutaa
vain. Kyllä minä sitten...

Rauta meni selliin ja veti oven perässään puolittain kiinni.

Merikapteeni Pyry istua kyyhötti sementtilattiaan kiinnitetyllä
pyöreällä rahilla kyynärpäät pienellä rautapöydällä. Hän oli
keskimittainen ja hyvin vankkarakenteinen mies, jonka tuuheaan, mustaan
tukkaan vuosikymmenet eivät olleet onnistuneet kylvämään hopeaansa.
Isot kasvot olivat hautautuneet suonikkaisiin, punaisiin kouriin.

Vieras istahti makuulavitsan laidalle. Likaisen huovan peittämän patjan
oljet kahisivat.

Sellin asukas nosti päänsä. Kasvot olivat leveät ja iho sekä iän
että tuulten purema. Kulmakarvat olivat kuin kaksi sekavaa, harmaata
pensasta, joiden alta pienet, virkut silmät tarkkasivat häiritsijää.

— Kuka te olette? hän tiuskaisi römeällä äänellä.

— Tuomari Rauta.

— Rauta? Sen nimen olen kuullut. Te ette ole tämän kirotun talon väkeä?

— En.

Merikarhu purskahti lyhyeen, käheään nauruun.

— Ymmärrän. Teidät kutsuttiin apuun, jottei näitä luolia ahdettaisi
aivan täyteen syyttömiä ihmisiä... Onko teillä tupakkaa?

Rauta nousi tarjoamaan hänelle.

Pyry irvisti hämillään.

— Minä kuvittelin teidän kuuluvan meihin, piippumiehiin. Vaikutatte
reilulta... No, sanotaanhan, ettei kenkkihevosen suuhun ole katsomista.
Kai tällaisesta pöllistä jonkin haiun saa.

He polttelivat ääneti. Rauta tuijotti ristikon lävitse vastapäistä
valkoista seinää ja sen suuria ikkunoita. Hän piti parhaana odottaa.
Vanha merikapteeni tuntui suhtautuvan häneen myönteisesti. Ehkäpä hän
puhuisikin, kun saisi aikaa.

Minuutit kuluivat.

Pyry sylkäisi savukkeen pätkän nurkkaan ja murahti:

— Minä en tappanut Saarkiveä.

Tovin hiljaisuuden jälkeen Rauta virkahti:

— Mutta te tunsitte hänet vanhastaan.

Viha leimahti pienissä silmissä.

— Tunsin, hitto vie!

— Olitte kesänaapureita.

— Kesänaapureita? merikapteeni murahti. — Liian hieno sanonta! Minulla
on vanhuuden mökki sillä niemellä, jonka suureen loistohuvilaan tuo
öykkäri asettui.

Hetken kuluttua Rauta kysyi:

— Miksi lähditte purjehdusretkelle?

— Minulle silloin tuntematon johtaja Pertteli soitti ja tarjosi hyvän
maksun, jos lähtisin. Reitin tunsin vanhastaan. Saarkiven mukaantulosta
ei ollut puhetta. Kun hänet sitten veneessä näin, ensimmäinen
ajatukseni oli pyörtää pois. Mutta sitten tuumin, että tällaisen vanhan
lahonneen prikin ei kannata olla nirso siihen nähden, ketä kuljettaa.

Merikarhu vaikutti vilpittömältä.

— Ehkäpä, Rauta virkahti, — Pertteli valitsi juuri teidät siksi, ettei
Saarkivellä olisi ympärillään muita kuin vihamiehiä.

— Vihamiehiä? Pyry tuhahti. — Eivät ne siltä ainakaan näyttäneet.
Pertteli pokkuroi ja palveli Saarkiveä, niin että inhotti. Se
maisteripoika oli hiljaisen kohtelias. Älkää yrittäkö väittää, että
jompikumpi heistä olisi....

Hän jätti lauseensa kesken. Ymmällään hän haroi mustaa tukkaansa.

— Miksi te vihasitte ministeriä? Rauta kysyi äkisti.

Leveät kasvot jäykistyivät.

— Minä sanon sen teille, merikapteeni kähisi. — Tämän talon väelle
en olisi hiiskahtanutkaan. Sillä nehän etsivät vain — mitenkä sitä
sanotaankaan? — motiivia pannakseen minut murhamiehenä rautoihin.
Eivätkä ne saastaiset viinakauppiaat olisi tietysti olleet
muistavinaan, miten nylkivät minua kahdesta kippurahäntäpullosta.

— Erehdytte, Pyry. Juuri siltä taholta teidän alibinne on nyt
vahvistettu.

— Älkää ihmeessä! merikapteeni ällisteli. — Onpa rehellisyys tässä
yhteiskunnassa pesiytynyt kummalle taholle! No jaa, te kysyitte, miksi
minä vihasin... Vaaditteko vanhaa, köyhää miestä rakastamaan pohattaa,
joka ryöstää ja tärvelee hänen ainokaisen lampaansa?

Rauta tarjosi hänelle uuden savukkeen.

— Ja tuo teidän »ainoa lampaanne»...?

— Oli ainoa lapseni, Pyry vastasi paksulla äänellä. — Tytär. Silloin
18-vuotias... Tyttö hupakko seurasi häntä tänne. Siitä on nyt
kolme vuotta... Saarkivi osti hänelle paperikaupan ja teki hänestä
jalkavaimon itselleen.

— Ja te?

Pienet silmät tuijottivat hurjina lavitsan reunalla istuvaan mieheen.
Sitten niiden katse painui.

— Minä? Minun olisi pitänyt tappaa se elukka! Siinä mielessä meninkin
sen luo saatuani selville, mitä oli tapahtunut. Mutta minä en ole enää
se, mikä olin ennen. Olen vanha rähjä. Keskustelu päättyi siihen, että
suostuin ottamaan vastaan rahaa. Neljännesvuosittain... Sillä olen
elänyt.

Syvä itseinho värisi merikarhun äänessä. Hän painoi kourat silmilleen
ja huokasi raskaasti.

Rauta kysäisi:

— Miksi ette halua lähteä täältä?

— Minun pitäisi mennä tapaamaan tyttöä.

— Ettekö tiedä hänen osoitettaan?

— Tiedän.

— No, mikä sitten estää?

Pyry hymähti nolona.

— Kuulostaa kai uskomattomalta. Mutta minä pelkään.

— Tytärtänne!

— Niin...

Rauta kysäisi kiinnostuneena:

— Noiden vastaanottamienne rahojen vuoksi?

— Varjelkoon! Niistä tytär ei onneksi tiedä mitään.

— Miksi sitten?

Merikapteeni vaikutti hyvin avuttomalta vastatessaan:

— Katsokaas, lähtöhetkellä tyttö oli läsnä. Saattamassa mukamas vanhaa
isäänsä. Mahtoiko hän sillä manööverillään ketään puijata? Minun
korvaani hän suhahti: »Pidä huoli, ettei Oskarille tapahdu mitään!» Se
ei ollut pyyntö. Se oli käsky. No, ja nyt...

Rauta nousi.

— Jos haluatte, minä voin lähteä mukaanne. Ehkä vieras saa tyttärenne
paremmin vakuuttumaan siitä, ettei teillä ollut osaa eikä arpaa
tapahtuneeseen.

Pyryn pienet silmät alkoivat loistaa.

— Viitsittekö tosiaan? Se olisi hiton hienosti tehty. Nähkääs, on
hetkiä, jolloin vanhaa miestä hirvittää. Tämä on pahempaa kuin pikku
poikana, kun piti äitimuorille tunnustaa, että oli tullut »iso
vahinko»...




Kahdeksas luku.

»KÖYHÄN MIEHEN AINOA LAMMAS.»


Vankkarakenteinen merikapteeni Pyry puristi suonikkailla, punaisilla
kourillaan Raudan kättä.

— Te olette reilu, hän kehui.

Ovelta hän kääntyi irvistäen heittämään viimeisen silmäyksen kolkkoon
vankilanselliin.

Rauta muisteli Erkki-maisterin viime yönä »pikku diplomaattien»
kutsuissa lausumia sanoja. Tuo sairaalloisen kalpea nuorukainen
oli huomauttanut, että Mirja-rouva ei ollut ainoa nainen, joka oli
saatava esiin, ennen kuin Saarkiven murhan arvoitus selviäisi. Onnen
kaupalla Rauta oli päässyt jo toisen jäljille. Käynti Pyryn nuoren
tyttären luona, jota hänen isänsä pelkäsi tavata, saattaisi muodostua
kiintoisaksi. Saarkivi oli tuonut tytön kolme vuotta sitten kaupunkiin
ja tehnyt hänestä — paperikaupan omistajattaren...

Valpon synkkäkatseinen vartija kohautti kulmiaan nähdessään, miten
hyvät toverukset herroista oli muutamassa hetkessä tullut. Hän luovutti
merikarhulle takaisin kaikki häneltä pidätettäessä otetut esineet,
avasi raskaan ulko-oven ja nyökkäsi ääneti hyvästiksi.

Rauta ajoi läpi keskikaupungin, yli Pitkänsillan ja halki Kallion.
Heidän tullessaan Helsinginkadulle hän käänsi oikeaan ja pysähdytti
pian sen jälkeen pienen paperi- ja leikkikalukaupan edustalle.

Pyry oli istunut koko matkan ääneti. Nyt hän mutisi: — jatketaan.
Jätetään käynti ainakin toiseen päivään. Ei ollut epäilystäkään, ukko
pelkäsi. Saattoiko isä pelätä noin tyttärensä tapaamista? Vai oliko
takana jotakin muuta? Oli miten tahansa. Rauta tahtoi päästä selville
siitä.

Hän laskeutui autosta ja avasi katukäytävän puoleisen oven.

— Ei jätetä. Tulkaa ulos.

Vanha, kumara nainen järjesteli lehtiä, jotka joku asiakas oli jättänyt
hujan hajan myymäläpöydälle. Kun ovi kävi, hän silmäsi tulijoihin.
Äkillinen huojennus kirkasti hänen kasvonsa.

— Kapteeni Pyry! Luojan kiitos, että te tulitte.

Hän vilkaisi takanaan olevaan oveen ja jatkoi sopottaen:

— Neiti on kysynyt kysymästä päästyään, eikö teistä kuulu mitään. Hän,
raukka, on aivan hysteerinen. Arvaahan sen, sellainen isku. Minulla on
ollut oikein vaikeaa hänen kanssaan. Mutta nyt kaikki muuttuu tietysti
hyväksi, kun te tulitte.

Merikarhun ilmeestä näkyi, ettei hänellä ollut siihen nähden mitään
valoisia kuvitelmia. Eikä vanhan myyjättärenkään ääni kuulostanut
vakuuttavalta.

— Sanokaa, kapteeni, hän ryöppysi yhteen menoon. — Kuinkahan olisi?
Jospa minä sulkisin liikkeen täksi päiväksi. Ei näy asiakkaitakaan
tänään käyvän. Minulla olisi vähän omia asioita hoidettavana.

Hänellä oli selvästikin polttava halu päästä pois. Pyry irvisti
happamesti, mutta sanoi:

— Sulkekaa vain, rouva. Kiiltokuvien ostajat saavat luvan odottaa
huomisaamuun.

Rauta silmäili vielä pientä myymälää ja sen vähäisiä varastoja, kun
myyjätär sai jo sukaistuksi takin ylleen. Baskeriaan hän ei pysähtynyt
asettelemaan peilin edessä päähänsä, vaan se kädessä hän livahti
kadulle.

Naisen lähtö muistutti pakoa. Merikarhun olisi tehnyt mieli yhtyä
siihen. Mutta Raudan katse pidätti häntä.

— Eukon viittailuista päätellen Martta on saanut jo tiedon murhasta.

— Martta?

— Niin, tyttäreni.

Rauta lähti edeltä ja viittasi ukkoa seuraamaan.

He tulivat pieneen välikköön ja siitä pihanpuoleiseen takahuoneeseen.

Näky oli hämmentävä. Tällaista ei olisi odottanut löytyvän
mitättömän paperikaupan yhteydessä. Pikemminkin saattoi luulla
astuneensa ministeri Saarkiven asunnon johonkin sivuhuoneeseen.
Suuri persialaismatto peitti koko lattian. Sama kallisarvoisten
huonekalujen ja vanhojen, hienojen maljakoiden ja pikku veistosten
liikanaisuus löi ahdistavana tulijaa vastaan kuin Runeberginkadun
huoneistossakin. Pyry oli sanonut, että Saarkivi oli ottanut hänen
tyttärensä »jalkavaimokseen». Miten liekin, »köyhän miehen ainoa
lammas» näytti osanneen pitää taloudellisesti puolensa. Prameilevalla
radiogramofonipöydällä, joka tyyliltään erosi räikeästi muusta
kalustosta, oli sama suuri valokuva ministeristä kuin kotisalin
flyygelin kannella. Täällä se oli raskaan viisihaaraisen kynttelikön
valaisema.

Raudan päähuomio kohdistui leveällä leposohvalla lojuvaan nuoreen
naiseen. Silkkiseen aamutakkiin kietoutunut vartalo oli pitkä ja
solakka. Kasvot olivat hautautuneet pieluksiin. Kädet veripunaisiksi
lakattuine kynsineen puristivat mustan, käherretyn tukan peittämää
takaraivoa. Tytön koko asento kuvasti synkkää epätoivoa.

Merikarhu yskähti.

Nuori nainen kohotti päänsä. Kasvot olivat itkusta turvonneet, mutta
piirteet olivat pehmeän pyöreät ja hipiä heleä.

— Sinä!

Se ei ollut mikään tervehdys, vaan villi huuto. Samassa tyttö oli
jalkeilla.

— Sinä, sinä...! Sinä uskallat siis tulla minun silmieni eteen!

Merikapteeni oli valahtanut kalpeaksi. Avuttomasti hän nyökkäsi
seuralaiseensa.

Martta huomasi tämän vasta nyt.

— Kuka te olette? Ah niin, tietysti. Te olette poliisi. Onko tuo vanha
roisto vangittu?

Naisen hillittömyys kuohutti Rautaa.

— Jos puhutte isästänne, hän kysyi kylmästi, — niin miksi hänet olisi
pitänyt vangita?

Tytön vihreät silmät leimahtivat.

— Siksi, että hän on ministeri Saarkiven murhaaja!

Ennen kuin Rauta ehti vastata, vanha merikarhu puuskahti:

— Se ei ole totta, Martta! Minä en häntä tappanut. En liioin tiedä,
kuka sen teki. Vannon sen!

Hän otti pari askelta tytärtään kohden ja levitti surkean anovana
kätensä. Mutta hänen vetoomuksensa ei tehonnut. Inhoten nuori nainen
huusi:

— Sinun valasi! Vuosikausia sinä olet vihannut Oskaria siksi, ettei hän
jättänyt minua mädäntymään viheliäiseen luolaasi, vaan teki minusta
ihmisen ja opetti minulle, miten ihana elämä voi olla. Sitä sinä,
liassa ja loassa vetelehtivä juopporenttu, et ikinä antanut anteeksi
— meille kummallekaan! Ja nyt sinä tapoit hänet! Mutta älä kuvittele,
että voisit välttää minun kostoani!

Rauta sanoi tyynnyttävästi:

— Hyvä neiti...

Pyry keskeytti hänet äreästi:

— Pysykää sivussa tästä. Oli erehdys, että otin teidät mukaan. Minä
tiedän, miten tämä asia on hoidettava.

Hän veti pistoolin taskustaan ja poisti varmistimen. Sitten hän laski
aseen pyöreälle pöydälle. Katse tyttäreen suunnattuna hän vetäytyi
seinustalle.

— Martta, minä jätän koston sinun käsiisi. Mutta niin totta kuin minä
olen sinua aina rakastanut, olen syytön siihen, mistä minua epäilet.
Nyt voit ampua minut, jos tahdot.

Ukon teatraalisuus tympäisi Rautaa. Hän syventyi tarkastamaan
empiretyylisen kirjoituskaapin hienoa keskikuviota.

Tyttö tuijotti isäänsä. Hurja ilme kasvoilla lientyi vähitellen. Kun
hän sitten puhui, ääni oli karhea, mutta epäröivä.

— Sinun rakkaudessasi ei ole paljon, minkä nimeen vannoa. Sen varjolla
sinä olet kerta kerran jälkeen näinä vuosina yrittänyt valaa sappea
minun elämääni. Rakkautesi sinulle muka antamalla oikeudella sinä olet
tehnyt monta alhaista tekoa.

Äkisti raivo sai hänet jälleen valtoihinsa. Hän huusi kimeästi:

— Jo tätä ennen! Ja nyt... nyt sinä olet täyttänyt työsi! »Rakkautesi»
tähden sinä tapoit sen ainoan ihmisen, joka merkitsi minulle jotakin!
Mutta älä... älä luule, että pääset...!

Laukaus pamahti. Jotakin putosi lattialle pirstoutuen. Rauta ei ehtinyt
katsoa, mitä se oli. Hän totesi, että merikapteeni seisoi paikoillaan
pienissä silmissään ilme, josta kuvastui hämmästystä, mutta ei pelkoa.
Tyttö piteli pistoolia sinne tänne heiluvassa kädessään valmiina
jatkamaan ampumista. Rauta harppasi hänen sivulleen ja tempaisi
häneltä aseen. Nuori nainen horjui leposohvan luo ja lysähti istumaan
purskahtaen itkuun.

Vanha merikarhu ei ollut liikahtanut. Tylsin ilmein hän tuijotti
jalkoihinsa vierineitä sirpaleita pojanpäästä, jonka luoti oli
kirjahyllyltä tavoittanut. Sitten hän raskain askelin hakeutui lähimmän
tuolin luo ja vajosi siihen.

Rauta seisoi Martan edessä ja odotti.

Kukaan ei puhunut.

Viimein tytön olkapäät lakkasivat nytkähtelemästä. Silloin Rauta sanoi:

— Teidän isänne ei murhannut ministeri Saarkiveä.

Vastausta ei kuulunut. Niinpä hän jatkoi tarkoituksellisen karkeasti:

— Murhaaja tuotti teidän isällennekin kirvelevän taloudellisen tappion.
Isänne tarvitsi rahaa. Sitä hän sai Saarkiveltä. Neljännesvuosittain.
Kuolema ehdytti sen tulolähteen.

Nuori nainen vavahti. Hän nosti päänsä.

— Onko tuo totta, isä?

Pyry tuijotti nolona isoihin kouriinsa.

— Se on siis totta, Martta valitti. — Niin alhainen lurjus sinä siis
olet.

Hän silmäsi edessään olevaan kookkaaseen mieheen ja sanoi
soinnuttomasti:

— Kuka lienettekin, te keksitte esittää sen ainoan todistuksen, mikä
saa minut uskomaan, että tuo räähkä isäksi ei ole murhaaja. Minä olin
siitä niin varma... niin varma... Ja nyt...!

Itkien hän hautasi jälleen kasvonsa pieluksiin.

Ainoaakaan katumuksen tai anteeksipyynnön sanaa hänellä ei ollut
lausuttavana isälleen äskeisestä.

Merikapteeni nousi vaivalloisesti ja tuli istumaan hänen viereensä.
Kömpelösti hän yritti silittää tyttärensä päätä. Tämä värähti.

— Jätä minut rauhaan! Minä en voi suoda anteeksi sinulle. Etkä sinä
saata ymmärtää... Hän antoi minulle kaiken ja oli minun kaikkeni....

Merikarhu puisteli päätään ja murisi:

— Mutta hänhän olisi ollut vanha sinulle isäksikin.

— Minähän sanoin jo, ettet sinä ymmärrä, tyttö kuiskasi. — Ikä ei
merkinnyt mitään. Hän oli mies, joka osasi rakastaa.

— Hänellä oli vaimo ja koti.

— Entä sitten? Hänellä oli monta muutakin naista. Enkä minä kysynyt,
keitä he olivat. Mitä minä heistä, niin kauan kuin hän tuli minun
luokseni! Ja hän tuli — yhä uudelleen. Hän opetti minut nauttimaan
siitä, että olen nainen... Ah, hän... hän oli ihmeellinen!

Rauta oli kuunnellut kummissaan. »Pikku diplomaattien» kutsuissa hän
oli saanut aivan toisen kuvan Saarkiven moraalisista harha-askelista.
Ja nyt tämä nuori tyttö... Oli päivän selvää, että hän tosiaan rakasti.
Sellaisiakin tunteita tuo vanha elostelija pystyi siis herättämään.

— Miksi minä en saanut olla häntä suojaamassa? Martta vaikeroi. —
Olisin mielelläni antanut henkeni hänen puolestaan! Kuka hänet murhasi?

Hän oli käännähtänyt ja tuijotti tiukasti isäänsä. Tämä nyökkäsi
Rautaan.

— Tuo herra tuossa johtaa tutkimuksia.

Tyttö työnsi kovakouraisesti isänsä syrjään ja hypähti pystyyn — Onko
se totta, herra?

Rauta nyökkäsi.

— Kuka sen teki? Te ette tiedä vielä. Mutta te ette hellitä, ettehän?
Voinko minä jotenkin auttaa? Sanokaa vain, niin teen kaikkeni!

Hän aivan uhkui palveluvalmiutta. Silmissä paloi vaarallinen tuli,
mutta ne olivat nyt kirkkaat.

— Ehkä te voitte, neiti, Rauta vastasi. — Tunsitteko johtaja Perttelin?

Nuoren naisen huulet kaartuivat ivalliseen hymyyn.

— Sen pienen, irvistelevän ukkelin? Tapasin hänet silloin, kun
Oskar lähti kohtalokkaalle matkalleen. Sitä ennen olin nähnyt hänet
vain kerran. Pari viikkoa sitten hän ilmestyi myymälään kysymään,
miten saisi yhteyden merikapteeni Pyryyn. Minä ilmoitin hänelle
puhelinnumeron, jolla isä oli maalta tavoitettavissa.

Äkkiä hänen silmänsä kapenivat pelkiksi viiruiksi.

— Tuo kääppänäkö on ensimmäisenä epäiltyjen listalla?

— Ei. Hän on kuollut. Mutta hän tunsi murhaajan. Tiedättekö te ketään
hänen tuttaviaan?

Martta pudisti pahoitellen päätään. Mutta hän ei kysynyt, millä lailla
toinenkin purjehdusretken osanottajista oli kuollut. Merkillinen tyttö,
Rauta ajatteli. Saattoi uskoa, ettei hän ollut Saarkiveltä udellut
mitään niistä toisista naisista, joita tiesi tällä olevan. Häntä
kiinnosti vain se, mikä koski hänen vanhaa rakastajaansa ja häntä
itseään yhteisesti.

Pertteli oli siis tytön kautta saanut yhteyden merikapteeni Pyryyn.
Saarkivi oli ilmeisesti ollut lähtökohta veneen ohjaajaa valittaessa.
Ei ollut kai tuottanut suurta vaivaa päästä selville ministerin
nuoresta rakastajattaresta ja niistä tunteista, joita tämä suhde oli
herättänyt tytön isässä. Sille Pertteli oli rakentanut. Entäpä, jos
myös...?

Rauta kuumeni. Hän pakottautui kysymään rauhallisesti:

— Muistatteko, neiti, onko luonanne käynyt tai teille soittanut joku
henkilö, jonka nimikirjaimet ovat C.M.?

— C.M.? Milloin hänen olisi pitänyt putkahtaa esiin?

— Luultavasti viime elokuulla tai niillä main.

— Voitteko tarjota minulle savukkeen?

— Mielihyvin, neiti.

Saatuaan tulta Martta veti pari ahnasta henkisauhua. Sitten hän meni
korkean seinäpeilin eteen.

— Hyvänen aika, minähän olen aivan kurjan näköinen!

Hän laski savukkeen peilin marmorilevylle. Kammattuaan hiuksensa hän
ryhtyi puuteroimaan kasvojaan. Lopuksi hän sipaisi punaa huuliinsa.

Rauta ei kuitenkaan hermostunut. Sillä nuoren naisen ajatukset
askaroivat koko ajan hänen esittämänsä kysymyksen kimpussa. Hän mutisi
monesti kesken puuhiensa:

— C.M.? C.M.?

Hän kumartui vielä tarkastamaan, olisiko silmäripsille tehtävä jotakin.
Ilmeisesti hän tuli myönteiseen tulokseen, koskapa pienoinen harja
otettiin esiin. Äkisti hän kuitenkin laski sen sormistaan ja huudahti:

— Miller! Charles Miller!

Rauta hengähti syvään.

— Kertokaa, hän kehoitti jännittyneenä.

— Nyt muistan kaiken selvästi! tyttö riemastui. — Onko jollakin C.M:llä
tekemistä Oskarin murhan kanssa?

— Luultavasti. Meidän pitäisi välttämättä saada hänet käsiimme.

— Silloin alan ymmärtää, Martta virkahti puoliääneen. Sitten hän
jatkoi innokkaasti: — Hän tuli myymälään... Odottakaas... Muutamaa
päivää ennen elokuun loppua sen täytyi olla. Hän oli kai odottanut
lähistöllä, kunnes apulaisrouva meni aamiaislomalleen ja pari pikku
poikaa sai kouluvihkonsa ostetuksi. Silloin hän saapasteli sisään.
Iso, romuluinen, pulleakasvoinen viiksiniekka, arviolta lähellä
viittäkymmentä. Kiertäen ja kaartaen hän esitti asiansa. Hän tarvitsi
joitakin henkilötietoja, jotka minä voisin helposti hankkia, ja hän
maksaisi niistä hyvin. Vähitellen kävi selville, kenen jäljille hän
pyrki. Silloin tulistuin ja käskin hänen mennä sinne, missä pippuri
kasvaa. Hän ei varmaan käsittänyt, että olin tosissani, koska kirjoitti
lapulle erään puhelinnumeron, johon minun piti soittaa samana iltana
kello 21, jos tulisin järkiini. Minun oli kysyttävä Milleriä, Charles
Milleriä. Ovelta hän vielä virnisteli, että »setä tuntee maailman, setä
tuntee sekä vanhojen rakastajien kitsauden että nuorten naisten rahan
tarpeen». Minä heitin hänen peräänsä ensimmäisen käteeni sattuneen
leikkiauton. Mutta silloin hän oli ehtinyt jo häipyä.

— Mitä kieltä tuo Miller puhui? Rauta kysyi terävästi. Martta katsahti
häneen kummastuneena.

— Mitä kieltäkö? Suomea tietysti. Minä en muuta kieltä ymmärrä. Sitä
paitsi hän oli yhtä varmasti suomalainen kuin te ja minä... Onko näistä
tiedoista jotakin apua teille?

— Varmasti on, Rauta vakuutti.

Vauhkolan miesten löytämä päivyrimerkintä oli osoittautunut paljon
merkittävämmäksi jäljeksi kuin hän oli osannut aavistaakaan. Tuo
Perttelin työtoveri oli lakannut olemasta hänelle salaperäinen Ch.M.
Charles Miller, joka oli halunnut hyvää maksua vastaan »henkilötietoja»
Saarkivestä, oli ilmeisesti salanimi. Mutta sen taakse kätkeytynyttä
isoa ja romuluista miestä ei olisi varmaan mahdotonta löytää. Hänestä
tiedettiin nyt, että hän oli syntyperäinen suomalainen, joka oli
asettunut Tukholmaan. Sitä paitsi miehen tärkeää asemaa kuvasti se,
että tekaistu tieto hänen pidättämisestään oli riittänyt ajamaan
Perttelin itsemurhaan.

Rauta esitti joukon kysymyksiä tytölle saamatta mitään lisäselvyyttä.
Puhelinnumeron sisältäneen paperilapun Martta oli vihapäissään heti
repinyt.

Merikapteeni nuokkui nojatuolissa viitsimättä seurata keskustelua, joka
ikävystytti häntä. Tupakkakaan ei näyttänyt ukolle maistuvan.

Rauta valmistautui lähtemään. Eräs kysymys juolahti kuitenkin vielä
hänen mieleensä.

— Kertoiko ministeri Saarkivi teille aikomuksestaan erota vaimostaan ja
mennä heti sen jälkeen uusiin naimisiin?

Martta rypisti kulmiaan. Se innostus, joka oli loistanut hänen
kasvoillaan C.M:stä puhuttaessa, sammui tyyten. Kireästi hän vastasi:

— ... uusiin naimisiin erään tukholmalaisen perijättären kanssa! Kyllä,
hän mainitsi siitä. Mutta minähän sanoin jo, että hänen muut naisensa
eivät kiinnostaneet minua. Ei tämäkään, sen jälkeen kun hän vakuutti,
että uusi naimiskauppa, joka oli — kuten hän sanoi — todella vain
kauppa, muuttaisi mitään hänen ja minun välilläni.

— Te ette siis tiedä tuon tukholmattaren nimeä?

- En! Hän olisi ollut valmis ilmoittamaan sen minulle, mutta minä
kielsin. Onko sillä seikalla jotakin tekemistä murhatutkimustenne
kanssa?

— Ei kai.

Tyttö suutahti:

— Niinpä älkää vetäkö esiin asioita, jotka saavat minut vain katumaan
avomielisyyttäni teille!

— Neiti, teidän kuvauksenne Charles Milleristä on paras johtolanka,
joka minulla on lähtiessäni nyt ajamaan takaa ministeri Saarkiven
murhaajaa. Senkö antamista katuisitte?

Nuori nainen peräytyi heti:

— En toki. Siinä suhteessa voitte aina luottaa minun apuuni.

Rauta kääntyi vanhaan merikarhuun.

— Tuletteko mukaani vai jäättekö tänne?

Pyry katsoi anovasti Marttaan. Tämä tuijotti tuikeasti vastaan. Sitten
kireä juonne suupielissä hieman lientyi. Hän sanoi vieraalle:

— En voi heittää häntä kadulle. Onhan hän kuitenkin isäni. Hän jää
tänne.

Käynnistäessään auton Rauta ajatteli äskeistä pistoolinlaukausta. Se ei
ollut murskannut ainoastaan pientä veistosta, vaan myös ainakin osan
siitä vihan seinämästä, joka oli erottanut isän tyttärestään.




Yhdeksäs luku.

JÄLJET KOHTI LÄNTTÄ.


Ministeri Varo istui pitkänä ja ryhdikkäänä virkahuoneensa mahonkisen
työpöydän ääressä. Hän oli käännähtänyt katsomaan ikkunasta ulos
Ritaripuistoon. Monihaaraisten, iäkkäiden piilipuiden lehvistöt olivat
vielä vihreät.

Hän mietti kuulemaansa. Viimein hän kysyi:

— Eikö sinun pitäisi kertoa tästä myös eversti Metsikölle?

Rauta, joka oli vajonnut laiskaan asentoon pöydän sivustalla olevassa
nojatuolissa, virkahti kohti kattoa:

— Kerro sinä joskus lähipäivinä, niin paljon kuin välttämättömäksi
katsot.

Rypyt ministerin otsalla värähtivät.

— Etkö ole varma hänen luotettavuudestaan?

— Siitä kyllä. Älystä sen sijaan en menisi takuuseen.

— Ei luulisi, että kapteeni puhuu korkeasta päämajan upseerista.
Arvostelusi on, luvalla sanoen, häikäilemätön.

— Älä ota sitä liian vakavasti. Se on vain lievää tartuntaa kautta
rintaman raivoavasta kulkutaudista.

Tovin oli huoneessa hiljaista. Varo näytti syventyneen tutkimaan
kämmenselkänsä suoniverkostoa. Rauta sytytti uuden savukkeen.

— Sinä aiot siis hylätä Helsingin, ministeri aloitti jälleen. — Uskotko
löytäväsi ratkaisun Pohjanlahden länsipuolelta?

— Toivon. »Mälarin kuningatar» on sitä paitsi viehättävä oleskelupaikka
miehelle, joka tulee Syvärin eteläpuolelta.

Hymy kohosi Varon huulille.

— Ikään kuin Helsinki ei tarjoaisi sinulle yllin kyllin viehätystä!
Vaimosi on kuin harvinainen helmi.

Rauta kohentautui karistamaan tuhkaa savukkeestaan.

— Sinäpä sen sanot! hän yhtyi lämpimästi. — Mutta te ette jätä
minulle monta sekuntia nauttiakseni sen helmen kauneudesta. Jos tätä
jatkuu, hän rupeaa varmasti vihaamaan sinuakin... Mitä on rakkaalla
pääkaupungilla yleensä tarjottavana ikikorvista palanneelle pojalleen?
Ylimielisten »pikku diplomaattien» seuraa. Sydänjuuriaan myöten
raivostuvia kaunottaria. Itsemurhaajia. Pistoolilla paukuttelevia pikku
tyttöjä. Ja koko tuo sekalainen seurakunta Saarkivi-vainajan kodissa.
On totisesti aika, että sanon hyvästit tällaiselle Helsingille.

Ministeri kuittasi hänen vuodatuksensa hartiain kohautuksella.

— Kumpaa ratkaisun mahdollisuutta pidät todennäköisempänä? hän kysyi
huolestuneena. — Poliittista vai epäpoliittista?

— Fifty — fifty.

Puhelin soi. Varo vastasi. Sitten hän ojensi kuulokkeen Raudalle.

— Henkilöpuhelu sinulle Turusta.

— Turusta! Minä annoin tänä aamuna erään urakan tuomari Niinisuon
suoritettavaksi. Mutta en odota siihen vastausta vielä tänään.
Mahdollista kuitenkin on, että miehessä on enemmän puhtia kuin hänen
lihakauppiasruhonsa ja falsettiäänensä perusteella uskoisi.

Äkisti Rauta muutti sävyä.

— Olen! Minä olen puhelimessa.

— Niinisuo täällä. Jokin vieras vene on selvästi ollut rannassa noin
puolen kilometrin päässä purjehdusseurasta avomerelle päin. Epäselviä
ja sotkettuja jälkiä on sillä kohdalla. Ne voi tulkita niinkin, että
kaksi henkilöä on liikuskellut siellä. Purjehdusseuran vartija ei ole
kuullut sunnuntain vastaisena yönä moottorin säkätystä. Mutta Matti
Muru onkin vanha mies ja huonokuuloinen.

— Kai hän sentään olisi kuullut, jos pikavene olisi ajaa hurauttanut
hänen ohitseen kohti kaupunkia? Rauta tiukkasi.

— Varmasti, kimeä ääni vakuutti. — Mutta vene suuntautui
päinvastaiselle taholle. Tiedämme sen. Ottamalla puhelinyhteyden
merivartioasemiin olemme voineet todeta melko tarkkaan pikakiitäjän
öisen matkan.

— Minne se häipyi?

— Yli Ahvenanmeren.

— Kiitoksia, Niinisuo! Olette tehnyt nopeaa ja hyvää työtä. Yrittäkää
ottaa selville myös se reitti, jota vene saapui. Hyvästi!

Kun Rauta oli selostanut keskustelun kulun, ministeri sanoi:

— Murhaaja pakeni siis Ruotsiin. Sinun ei auta muu kuin seurata
perässä. Voitko lähteä jo huomenna?

— Tietysti.

Varo tarkkasi lujapiirteisiä, auringon paahtamia kasvoja, joilla nyt
oli tiukka ilme.

— Sinä olet tässäkin jutussa päässyt nopeasti eteenpäin, hän lausui
ihaillen.

— Vauhkola on pitänyt yllä lujaa vauhtia. Eikä Niinisuon saavutuksia
sovi liioin väheksiä.

Rauta palasi äskeiseen kevyeen sävyynsä ja lisäsi:

— Haluatko jo heittää minut ulos? Etkö? Niinpä istahdan vielä
polttamaan yhden savukkeen. Sinulla on houkuttelevan hieno tuhkakuppi.

— Oliko meillä vielä jokin kysymys ratkaisematta? ministeri kysäisi
katsahtaen merkitsevästi kelloonsa.

— Sinulla on ihailtavan hyvä muisti, Rauta mutisi sytyttäessään
savuketta. — Laskin sinun jalkojesi juureen nuoren ja ihastuttavan
rouva Sohjan kohtalon.

Varo hieroi leukaansa.

— Aivan niin. Sanohan, miksi tahdot, että hänet nyt päistikkaa
siirrettäisiin Tukholman-lähetystöömme.

— Minä tutustuin pari tuntia sitten maisteri Risto Sohjaan. Miellyttävä
nuorukainen. Rintamamies tuntee aina sympatiaa toista rintamamiestä
kohtaan. Sitä paitsi tuo herra on aivan harvinainen lintu tässä sinun
ministeriössäsi sikäli, ettei hän pitänyt henkeään liian kalliina
pantavaksi vaaraan etulinjassa... Alkajaisiksi järjestin niin, että
hän parastaikaa lentää kohti länttä toipilaspaikkaansa. Mutta se
ei riitä. Haluan, että hän saa paremmat myötäjäiset kuin puolet
Saarkiven miljoonista: uskollisen ja kultaisen sydämen. Tiedätkö,
että Mirja-rouva on kaikesta huolimatta päättänyt tehdä totta
Tukholmanmatkastaan? Siksi on suotavaa, että rouva Sohja on siellä jo
ennen häntä.

Ministeri naurahti.

— Kuulostaa hyvin kauniilta. Mutta totta puhuen en oikein usko, että
pelkkä Cupidon osa on äkkiä ruvennut vetämään sinua vastustamattomasti
puoleensa.

— Sinun Arguksen-silmiltäsi ei tunnu voivan mitään salata, Rauta lausui
lauhkeasti. — Minun on kai niin ollen myönnettävä, etten tiedä, saanko
vaimoni lähtemään mukaani. Ilman luotettavaa naisapulaista en tule
toimeen. Mieluummin olkoon heitä kaksi kuin ei yhtään.

— Uskotko saavasi sellaisen rouva Sohjasta?

— Olen huono ihmistuntija, ellen saa.

Varo painoi pöydällä olevaa soittokellon nappia.

Oveen koputettiin varovaisesti. Hintelä ja sairaalloisen kalpea
nuorukainen ilmestyi kynnykselle.

Rauta nousi tervehtimään hilpeästi häntä.

— Hauska tavata jälleen, maisteri!

Pieni mies vilkaisi hämmentyneenä ministeriin. Sitten hän epäröiden
tarttui kookkaan vieraan ojennettuun käteen mutisten:

— Todella hauskaa, tuomari.

— Meillä oli eilen oikein miellyttävä ja hilpeä ilta, vai mitä,
maisteri?

— Ni-iin. Oikein.

Varo puuttui puheeseen:

— Olkaa hyvä ja pistäytykää kysymässä, voisiko rouva Sohja käväistä
täällä.

— Heti, herra ministeri.

Hintelä nuorukainen huokasi helpotuksesta ja livahti ulos.

Kun toverukset olivat jääneet kahden, Varo kysäisi: — Ilmoitatko sinä
rouvalle siirrosta vai minä?

— Tietysti sinä. Tasavallan presidentti ei ole vielä suvainnut havaita,
miten korvaamaton kyky minä olisin ulkoasiainministerin tuolille.

Rauta istahti edempänä olevalle sohvalle. Hän oli hyvin utelias
näkemään, miten hänen myöhäisen iltavierailunsa emäntä suhtautuisi
tähän käänteeseen.

Asta Sohja ilmestyi huoneeseen.

— Herra ministeri kutsui.

Ilmeisesti, Rauta päätteli, Erkki-maisteri on kiirehtinyt ilmoittamaan
minun täällä olostani. Ruskeakutrinen, siro rouva ei vilkaissutkaan
häneen päin. Tummat, kauniit silmät katsoivat jäykästi korkeaan
esimieheen. Mutta poskipäillä hehkuva puna ja vasemman käden sormet,
jotka pyyhkivät mustasta hameesta olematonta tomuhiukkasta, todistivat
hermostuneisuudesta.

Varo hymyili hänelle rauhoittavan sydämellisesti.

— Minulla on tehtävänä teille ehdotus, jonka te, rouva, voitte joko
hyväksyä tai hylätä. Tukholman-lähetystössä tarvitaan uusi ylimääräinen
kanslisti. Haluaisitteko te väliaikaisesti siirtyä sinne?

Nuori nainen oli odottanut jotakin vallan muuta. Hän hämmästyi
sanattomaksi. Vaivihkaa hän silmäsi Rautaan. Hän ei kuitenkaan
vastannut tämän kumarrukseen. Kiireesti hän käänsi katseensa jälleen
ministeriin.

— Minä... minä... en tiedä. En ole osannut ajatellakaan, että...
Milloin sinne pitäisi matkustaa?

— Mieluiten jo huomenna.

— Huomenna! Mutta...

Varo sanoi hyvin lempeästi:

— Hyvä rouva, nyt on sota-aika ja ratkaisut nopeita. Asta-rouva
nyökkäsi.

— Ymmärrän. Minä lähden mielelläni. Olen kiitollinen siitä, että herra
ministeri tuli muistaneeksi minut.

Kun miehet hetkistä myöhemmin löivät kättä hyvästiksi, Varo huomautti
hymyillen:

— Tuo nuori nainen ei ollut näkevinään sinua. Pelkäänpä niin
ollen, ettet sinä ole niin hyvä ihmistuntija kuin luulet olevasi.
Toivottavasti tämä ei ollut ennusmerkki siitä, miten sinua muuten
Tukholmassa luonnistaa.

Etuhuoneessa ulkoasiainministerin sihteeri näytti niin syventyneen
työpöytänsä järjestämiseen, ettei kuullut poistujan askelia.

Porraskäytävään johtavalla ovelia Asta-rouva odotti Rautaa. Hänen
kauniilla kasvoillaan oli sama jäykkä naamio, jonka mies muisti
edellisestä yöstä.

— Te järjestitte siis minun siirtoni, tuomari. Älkää silti kuvitelko,
että se millään lailla muuttaisi sitä, mitä yöllä sanoin. Minä en luota
teihin — edelleenkään.

Rauta kumarsi.

— Olette ihastuttavan ystävällinen, rouva Sohja. Pääasia on, että
matkustatte jo huomenna.

— Miksi?

— Hyvänen aika, rouva, mies hymähti, — minähän seisoin vieressä, kun
Risto-maisteri soitti teille Malmin lentokentältä ilmoittaen, minne hän
matkustaa. Mutta sitä ette ehkä vielä tiedä, että kaunis ystävättärenne
Mirja Saarkivi on tilannut itselleen lentopaikan Tukholmaan ensi
maanantaiksi. Eikö tässä ole teille kylliksi vastausta siihen, miksi?

Nuori nainen karahti punaiseksi. Hän katsoi ylös kookkaan miehen
hiljaisesti myhäileviin kasvoihin. Vimmastuneena hän sähähti:

— Älkää sekaantuko minun asioihini!

— Onko hyvinkin pahaa sekaantumista se, että haluan teidät
matkaseurakseni?

— Lähdettekö tekin Tukholmaan?

— Luulin teidän käsittäneen sen, hyvä rouva.

Asta Sohja mietti tuokion. Sitten tummat silmät leimahtivat vihasta.

— Te... te...! Aiotte jatkaa siellä urkintaanne! Kuvittelette saavanne
kokoon syyteaineistoa Ristoa vastaan! Mutta minä olen pitävä huolen...

Rauta keskeytti hänet tyynesti:

— Teette minut surulliseksi. Minä olen pitänyt teitä hyvin älykkäänä
nuorena naisena. Otaksuin teidän tosiaan käsittävän, että maisteri
Sohjaa ei olisi päästetty ulkomaille, ellei hänen syyttömyytensä
Saarkiven murhaan olisi kiistaton. Me emme tällaisissa jutuissa leiki
kissaa ja hiirtä.

Hänen moitteensa tehosi. Asta-rouva meni hämilleen. Mutta sitten hän
nosti jälleen uhmaten päänsä.

— Jotakin salamyhkäistä teillä on mielessä. Haluatte saada minut
tekemään jotakin. Muuten ette olisi vaivautunut minun vuokseni.

— Selvä se, mies myönsi rauhallisesti.

— Te olette raivostuttavan varma onnistumisestanne, tuomari! Mutta
ehkäpä minä en olekaan niin vain kylmien kourienne sijoitettavissa
moukaksi siihen sakkipelinne ruutuun, minkä olette minulle suunnitellut.

— Miksi sanotte, että moukaksi, hyvä rouva? Teissä on ainesta
valkoiseksi kiitäjäksi tai valkoiseksi hevoseksi. Sakkilaudan hevosen
vaihtelevat, odottamattomat liikkeet vastaavat teidän perimmäistä
luonnettanne. Halveksitteko tosiaan tuota osaa siinä pelissä, jossa
mustien nappuloiden takana kyyhöttää — Saarkiven murhaaja?

Nuori nainen säpsähti. Sitten hän malttoi mielensä ja hymähti
ivallisesti. Sanaa lausumatta hän kääntyi kannoillaan ja riensi pois.

Rauta päätti kotimatkalla pistäytyä hotelli Kämpissä kysymässä, vieläkö
johtaja Sandberg oli kaupungissa.

Portieerin tehtäviä hoitava tyttö vastasi hänen tiedusteluunsa
hymyillen:

— On kyllä. Hän on huoneessaan, mutta hänellä on vieraita. Hetkinen
vain, niin minä kysyn, ottaako hän tuomarin vastaan.

Hän viipyi puhelimessa ainoastaan tuokion.

— Tuomari on hyvin tervetullut.

Piccolo lähti opastamaan Rautaa. He nousivat hissillä kolmanteen
kerrokseen, ja poikanen koputti kulmahuoneen oveen.

— Sisään!

Avaran, vanhanaikaisen arvokkaasti sisustetun huoneen pöydälle oli
katettu kahvit runsain leivonnaisin ja liköörilasein. Mirja Saarkivi
istui sohvan nurkassa ja Eeva Vuojoki toisessa. Björn Sandberg nousi
hitain liikkein tervehtimään tulijaa.

Pyöreät kasvot loistaen ystävällisyyttä hän huudahti:

— Satuittepa hyvään aikaan, tuomari! Otatteko mieluummin kahvia
vai vanhaa kunnon viskiä? Me puhuimme juuri teistä, kun tulostanne
soitettiin.

Rauta tervehti molempia mustapukuisia naisia.

— Teette valinnan minulle kovin helpoksi, johtaja. Viskigrogi maistuisi
mainiolta.

Hän istahti isännän osoittamaan tuoliin ja otti vastaan tämän ojentaman
korkean lasin. Rouvien ilmeistä päätellen, hän tuumi, en ole kovinkaan
tervetullut.

Mirja Saarkiven tummien kasvojen hymy oli peräti teennäinen. Pitkien
ripsien verhoamien mustien silmien katse oli kylmä ja vaaniva. Hänen
tytärpuolensa vaikutti hermostuneelta. Hän istui kumarassa ja hypisteli
hansikkaitaan.

Sandberg nosti lasinsa.

— Arvoisat naiset, saanko pyytää teitä yhtymään tervetulomaljaan
avustaja Raudalle?

Kun siitä oli päästy, hän toisti:

— Niin, me puhuimme juuri teistä.

Eeva-rouva puuskahti katsettaan nostamatta:

— Voi, älä viitsi, Björn-setä!

— Mikä soi minulle sen kunnian? Rauta kysyi.

— Teidän eilinen käyntinne surutalossa, Sandberg vastasi pehmeästi.

Rouva Saarkivi kohensi asentoaan.

— Kun kerran niin paljon on jo sanottu, hän virkkoi, — on paras puhua
loppuun. Fregattikapteeni Kaufmann kävi tänään luonani varoittamassa
minua teistä, herra Rauta. Hän väitti, ettette ole se, minä esiinnytte!
Ette ole mikään UM:n avustaja!

— Todellako? Mutta siitähän te, rouva, voitte helposti päästä selville
soittamalla ministeri Varolle. Mitä eiliseen käyntiini tulee, hän on
varmasti ilmoittava teille, että suoritin sen hänen määräyksestään.
Sitä paitsi hän saattaa kertoa, että huomenna matkustan Tukholmaan
ulkoasiainministeriön tehtävissä. Miksi ette soittaisi hänelle nyt
heti? Hän on ymmärtävä kiinnostuksenne teille niin läheisen ministeriön
asioita kohtaan.

Ehdotus ei kuitenkaan näyttänyt miellyttävän Mirja Saarkiveä. Hän
heilutteli päätään harmistuneena ja kysäisi äkisti:

— Ettekö te siis tutki rakkaan miesvainajani murhaa ja siksi eilen
tunkeutunut...?

Kun hän jätti kysymyksensä kesken, Rauta virkkoi:

— Hyvä rouva, tuo veriteko on koko maata kohdannut onnettomuus, jonka
nopeaa selvittämistä on jokaisen kansalaisen, saati sitten virkamiehen
mahdollisuuksiensa mukaan edistettävä.

Sandbergin iloiset sinisilmät olivat kiinnostuneina tarkanneet kolmea
vierastaan. Nyt hän huudahti:

— Riittää, riittää! Te olette todellinen diplomaatti, avustaja Rauta.
Kohtelias, hillitty ja — oraakkelimainen. Olen iloinen siitä, että olen
saanut tutustua teihin.

Eeva Vuojoki kääntyi kiivaasti äitipuoleensa päin:

— Minä en ymmärrä, miksi tästä piti puhua. Avustaja Rauta on nyt voinut
saada sellaisen käsityksen kuin jollakin meistä olisi jotakin hirveää
salattavaa isän kuolemaan nähden.

Mirja-rouva hätkähti.

— Eeva! Mitä sinä hourit? »Jotakin hirveää salattavaa.» Jollakin
meistä! Tuollaisen ajatuksen häiväkin olisi julkea!

— Älä sitten liioin nosta melua tyhjästä, tytärpuoli sähähti.

Johtaja Sandberg puuttui puheeseen:

— Lapset, lapset, muistakaa, että nämä ovat minun pikku kutsuni, joita
ette saa tärvellä. Lisää kahvia, arvoisat naiset? Ehkäpä sinä, Eeva,
kaadat.

Kuppien kilinää seurannut äänettömyys oli painostava. Rauta pani
merkille, että nimenomaan rouva Saarkiven näytti olevan vaikea
saavuttaa jälleen tasapainonsa. Se luonnistui vasta ankaralla
ponnistuksella. Mutta sitten tumma kaunotar saikin kasvoilleen oikein
hellyttävän hymyn.

— Meidän hermomme — sekä tytärpuoleni että minun — ovat kireällä,
ymmärrättehän, avustaja Rauta. Nämä vuorokaudet ovat olleet hirveät.

Hänen onnistui pusertaa esiin kaksi kyyneltä. Hieno pitsinenäliina tuli
esiin.

— Tukholmalainen ystävämme muisti meitä kammottavassa
yksinäisyydessämme, hän jatkoi vuolaasti, — ja kutsui meidät
tänne Kämpiin. Minä olisin tahtonut istua ravintolasalissa, mutta
tytärpuoleni kieltäytyi jyrkästi.

— Vain muutama harva päivä isän kuoleman jälkeen! Eeva-rouva tokaisi.

Mirja Saarkivi kohautti olkapäitään.

— Sinä et ollut läsnä silloin, kun muuan päämajan herra jyrisi minulle,
että »mitä tärkeimmät valtakunnalliset intressit vaativat tuon
traagillisen tapauksen salaamista». Minusta me olisimme tänään voineet
noudattaa tuota käskyä. Samalla olisimme ehkä kuulleet vähän musiikkia.

— Maljanne, kauniit naiset! isäntä virkahti nostaen viskilasinsa. —
Eikö likööri olekaan hyvää merkkiä, koska vähäksytte sitä?

Mirja-rouva tyhjensi lasinsa ja ojensi sen uudelleen täytettäväksi.
Tytärpuoli hymähti hänen rajulle reaktiolleen ja tyytyi vain
kostuttamaan huuliaan.

— Mainitsitte matkustavanne huomenna kotikaupunkiini, Sandberg jatkoi
kääntyen Rautaan. — Oli vähällä, ettette saanut minusta seuraa. Mutta
sitten rouva Saarkivi teki minulle tarjouksen, jota en voi vastustaa ja
joka pidättää minua täällä vielä huomisen päivän.

Mirja-rouva naurahti.

— Kuulostaa jännittävältä, eikö totta, avustaja Rauta? Kysymys ei
kuitenkaan ole muusta kuin siitä, että aion päästä irti vähintään
kahdesta kolmanneksesta sitä kamaa, mitä kotini on tulvillaan.

Eeva Vuojoki hätkähti rajusti.

— Älä ole huolissasi, ystäväiseni, äitipuoli lohdutti häntä. — Sinä
saat omana osuutenasi valita päältä, mitä tahdot. Muun minä myyn. Onko
se teistä, avustaja Rauta, ehkä väärin? Rakas miesvainajani viihtyi
luoviessaan noiden vanhojen tavaroiden keskellä. Minä en viihdy.
Niinpä...

Rauta tyytyi ääneti kumartamaan. Itsekseen hän mietti, että kauniilla
leskellä ei ollut paljon estoja. Kumma kiire hänellä tuntui olevan
hävittää kokoelmat, jotka olivat olleet hänen miehelleen hyvin rakkaat.

Mirja Saarkivi pudisti leikkisästi sormeaan johtaja Sandbergille.

— Sinun ei pidä laskea siihen, Björn-kulta, että saisit vedetyksi minua
huulesta. Minulla on tapana nimittää noita esineitä »vanhaksi kamaksi».
Mutta minulla on tallella rakkaan miesvainajani paperit siitä, mitä
niistä on maksettu. Äläkä sitä paitsi unohda, että minä olen kauppiaan
tytär.

Puhuteltu hymyili iloisesti.

— Rakas ystävä, minä en milloinkaan vedä ketään huulesta. Siihen olen
aivan liian hyvänahkainen ja hidasliikkeinen.

Kun Rauta nousi hyvästelemään, Mirja-rouva kohotti hämmästyneenä
kulmakarvojaan.

— Eikö teillä ollutkaan mitään asiaa johtaja Sandbergille? hän kysyi
hieman kireästi.

— Oli kyllä. Mutta siihen olen jo saanut vastauksen. Kun minut
määrättiin matkustamaan Tukholmaan, toivoin saavani hänestä seuraa.
Mutta hän itse ilmoitti jäävänsä vielä tänne.

Sandberg puristi lujasti lähtijän kättä.

— Meidän täytyy jatkaa tätä miellyttävää yhdessäoloa Tukholmassa,
hän touhusi. — Ensi viikolla saamme kolmanneksi seuraamme kauniin
Mirja-rouvan. Te ette vielä tietänekään, avustaja Rauta, että hänkin
tulee sinne.

Rauta oli luontevan yllättynyt tästä tiedosta. Itsekseen hän ajatteli,
että paljon kiintoisampaa olisi kuulla, miksi rouva Saarkivi
matkustaisi. Ketä tapaamaan hänellä oli kiire? Olisiko mahdollista,
että tuo joku oli sama henkilö, joka viime sunnuntain vastaisena yönä
oli pikaveneellä lähtenyt Ruissalosta?




Kymmenes luku.

HYVÄSTI, HELSINKI!


Tultuaan Kämpin ovesta kadulle Rauta jäi hetkeksi katsomaan Esplanadin
keskustaa.

Kaunis ruohomatto oli palloin myllätty. Sinne oli ennen talvisotaa
kaivettu jonkinlaiseksi sirpalesuojaksi pitkä tunneli, jonka rumia
puuovia tuskin kukaan oli vuosien mittaan avannut. Melko hukkaan
heitettyä työtä se oli ollut. Mutta sen suorituttajat lohduttautuivat
kai sillä, että paljon muutakin turhaa oli tasavallassa tehty...

Vanhat ja nuoret lehmukset olivat toki säästyneet sodan hävitykseltä,
niin kuin keskikaupunki kokonaisuudessaankin. Ihmiset sen sijaan eivät
ilmeisesti olleet selviytyneet vaurioitta. Kireitä ja synkkiä kasvoja
näkyi täällä enemmän kuin rintama-alueella.

Hän työntyi pikku auton etuistuimelle ja lähti ajamaan.

Fregattikapteeni Kaufmann oli siis katsonut tarpeelliseksi varoittaa
hänestä rouva Saarkiveä. Oliko se käsitettävä sodan julistukseksi siltä
taholta?

Mikä kiire Mirja-rouvalla oli Tukholmaan? Tämä kysymys oli vaivannut
Rautaa siitä pitäen, kun hän oli kuullut rouvan tänään puhelimitse
vielä varmistautuneen lentopaikastaan ensi maanantaiksi. Tuossa nuoren
lesken matkassa oli jotakin hämärää. Mutta mitä?

Kun Rauta astui autosta kotiporttinsa luona, vanttera pikku poika
ryntäsi kullanhohtoiset kiharat liehuen häntä vastaan.

— Isi, isi! Isoäiti on tullut,

— Sepä hauskaa, Pikku Jättiläinen. Kai sinä olet hoitanut isännän
velvollisuuksia häntä kohtaan minun poissa ollessani?

Isän ja pojan harmaat silmät katsoivat totisina toisiinsa.

— Selvä se! poikanen sanoi tomerasti.

Rauta kumartui nostaakseen hänet niskaansa. Mutta Martti torjui:

— Isoäiti seisoo rappusilla ja näkee. Kävellään rinnakkain, kuin miehet
ainakin. Se sopii paremmin.

Niin he sitten lähtivätkin, käsi kädessä, hiekkakäytävää taloa kohden.

Rouva Lea Kaario seurasi ulko-ovella seisoen heidän tuloaan.

Iso ja pieni... Mutta molemmissa oli samaa jämeryyttä. Pikku
Jättiläinenkin oli ikäisekseen hyvin harteikas.

Lihavana ja tuikeana Mari ilmestyi pienen, vartaloltaan vielä melkein
tyttömäisen isoäidin taa oviaukkoon.

— Kuinkas vanha rouva nyt sen tempun teki, että päästi Martti-pojun
takitta ja lakitta ulos? hän ärisi. — Sen minä vain sanon, että
vilustuu se ja vilustuu vanha rouva itsekin.

Rouva Kaario naurahti.

— Kuka on »vanha rouva»? Sinä, Mari, täällä ainoa vanha olet. Katso
vaikka minun tukkaani. Löydätkö sieltä ruskean joukosta vielä montakaan
valkoista suortuvaa? Mene sitten peilistä vilkaisemaan omaa harmaata
hiuskuontaloasi. Sitä paitsi, me nuoret — Pikku Jättiläinen ja minä —
emme vähästä vilustu.

Mari löi käsiään yhteen ja murisi:

— Ettäkö vanha rouvakin nuori? Voi minun päiviäni, hullumpaa en ole
kuullut!

— Se johtuu siitä, ettei isäntäväkesi uskalla sanoa sinulle totuuksia
päin silmiä, lehtorin rouva pilaili. — Mutta minä uskallan.

Joustavasti hän lähti laskeutumaan portaita.

Rauta tervehti sydämellisesti nuorekasta anoppiaan.

Samassa Inkeri avasi ikkunan ja huusi nauraen heille:

— Joutukaahan sieltä! Voitte pitää »keskinäisen ihailun pyhän
seurakuntanne» kokousta täällä sisälläkin.

Saatuaan koko joukon halliin nuori rouva ilmoitti:

— Äiti, sinä saat ottaa Pikku Jättiläisen vähäksi aikaa hoteisiisi.
Minun on puhuttava Kaarlon kanssa.

Rouva Kaario purskahti nauruun.

— Enkös minä arvannut! Vaikka hän on oma tyttäreni, minun on sanottava,
että mahtaa olla vaikea olla avioliitossa hänen kanssaan. Ajatella,
että hän on mustasukkainen miehestään omalle äidilleen!

— Mustasukkainen? Voi ei, äiti. Tietäisitpä, millaisen tumman
kaunottaren luona Kaarlo oli viime yönä — kahden kesken tuon sydänten
murskaajan kanssa. Vain tämän talon seinien sisäpuolella pystyn jonkin
verran valvomaan etujani.

Martti-poika kuunteli tarkkaavaisesti. Puhuttiin jostakin vakavasta,
sen hän ymmärsi. Mutta kaikki hymyilivät.

— Isi, hän kysäisi, — Mitä on »sydänten murskaaja»? Tunnenko minä
sellaisen?

— Kyllä, poikaseni. Kaksikin. Äitisi ja isoäitisi.

Miehensä työhuoneessa Inkeri ilmoitti tälle:

— Fregattikapteeni Kaufmann soitti. Hän tulee pian tänne. Kaarlo, mitä
asiaa hänellä voi olla sinulle? Eikö hän eilen uhannut sinua?

— Rakas lapsi, älä ole noin säikähtyneen näköinen. Ei minua kukaan
purematta niele. Sitä paitsi hän ei uhannut. Hän vain tarjosi
yhteistyötä hieman liian tarmokkaasti. Tuumiskelin juuri, pitäisikö
minun pistäytyä hänen luonaan. Tänne tulemalla hän säästää nyt minulta
sen vaivan.

Hän veti vaimon syliinsä. Eikä Inkeri tällä kertaa pyristellyt vastaan.
Hän huoahti tyytyväisenä ja kuiskasi:

— Tässä on niin hyvä ja turvallinen olla. Kunpa voisimme unohtaa kaiken
muun...

— Mutta me emme voi, mies sanoi. — Minullakin on kerrottavaa sinulle.
Eikä se kaikki ole hyvää ja turvallista.

Hän selosti tarkoin päivän tapahtumat. Lopuksi hän ilmoitti huomisesta
matkastaan.

Vaimo hypähti seisaalleen.

— Voi ei! Vasta toissa iltanahan minä sain sinut kotiin!

— Ajattelin, että sinä tulisit mukaani. Emme ole yhdessä olleetkaan
Tukholmassa. Sitä paitsi sinun apusi olisi minulle tarpeen.

Ilo syttyi Inkerin sinisilmiin. Mutta se sammui pian. Hän pudisti
murheellisena päätään.

— Se on mahdotonta. Isä on sairas. Eikä hän muutenkaan mielellään
muuttaisi tänne. Pikku Jättiläistä ja Maria emme taas voi lähettää
vanhempieni kotiin nyt, kun äidillä on jo kyllin vaivaa isän
hoivaamisesta. Lisäksi minulla on päivystysvuoroni sairaalassa. Voi,
Kaarlo...

Samassa ovikello soi.

Kuului, miten Mari kulki laahaavin askelin hallin poikki ulko-ovelle.

Hetkistä myöhemmin fregattikapteeni Kaufmann astui huoneeseen.
Kohtelias hymy ohuilla huulillaan hän riensi suutelemaan emännän kättä.

— Olen iloinen nähdessäni jälleen teidät, armollinen rouva. Te olette
niitä hurmaavia naisia, joilta ei kannata kysyä, miten he voivat.
Teistä säteilevä viehkeys ja onnellisuus saavat hetkeksi uskomaan, että
maailma on kaunis.

Inkeri soi hänelle herttaisen hymyn.

— Minä huomaan jälleen erään erehdykseni, hän virkkoi. — Olen luullut,
että vain Reinin länsipuolella miehet oppivat sorvaamaan tuollaisia
imartelevia kohteliaisuuksia.

Ryhdikäs meriupseeri kumarsi.

— On toinenkin ilmansuunta, armollinen rouva, jossa osataan antaa oikea
arvo naiselliselle sulolle. Nimittäin Wien. Minä olen tällä hetkellä,
katsoessani teitä, onnellinen siitä, että olen syntynyt Wienissä.

Rauta oli myhäillen seurannut keskustelua. Nyt hän kysäisi:

— Kai juotte kupillisen kahvia kanssamme, fregattikapteeni?

Kaufmann pudisti päätään.

— Saatte suoda minulle anteeksi. Mutta vaikka olen ollut jo vuosikausia
Suomessa, en valitettavasti ole vielä tottunut ainaiseen kahvinjuontiin
täällä. Tänäänkin... Ah, armollinen rouva, älkää muutenkaan vaivautuko
minun vuokseni. Pistäysin tänne ainoastaan muutamaksi hetkeksi. Minulle
ei mikään olisi suurempi ilo kuin saada nauttia teidän ihastuttavasta
seurastanne. Mutta virka-asiat... Ettehän pahastu, vaikka minun on
pakko riistää teiltä miehenne huomio lyhyeksi tuokioksi?

Kun Inkeri oli jättänyt huoneen, Rauta viittasi vierastaan istuutumaan
nojatuoliin ja sijoittui itse vastapäiseen. Tarjottuaan savukkeen hän
jäi kiinnostuneena odottamaan, miten meriupseeri aloittaisi keskustelun.

Kaufmann mutisi puoliääneen:

— Erinomaisia savukkeita...

Miekan arpi vasemmassa poskessa punoitti. Siitä päätellen hän ei ollut
lainkaan niin tyyni kuin miltä halusi vaikuttaa. Viimein hän lausui:

— Muistatteko meidän eilistä keskusteluamme?

— Minulla on hyvä muisti. Sitä paitsi teidän varoituksenne »typerien,
perättömien kuvitelmien hautomisesta» palautui mieleeni, kun kuulin
teidän tänään suorittaneen sen, minkä sanoitte eilen teiltä jääneen
tekemättä.

Fregattikapteeni katsahti häneen kummastuneena.

— Unohditte, Rauta virkkoi viileästi hymyillen, — sanoa rouva
Saarkivelle, ettei hänen pitäisi kertoa teidän varoittaneen häntä
minusta.

Meriupseeri kohautti hartioitaan. Sivuuttaen tämän pelkäksi
mitättömyydeksi arvioimansa jutun hän muutti keskustelun suunnan:

— Maisteri Risto Sohja päästettiin tänä aamuna vapaalle jalalle. Te
järjestitte hänelle suojeluvartion. Miksi?

Rauta hymähti.

— On jokseenkin tarpeetonta selittää sitä, minkä itsekin tiedätte.
Silti sanon, että minusta olisi ollut perin ikävää, jos tuo nuori mies
olisi äkisti kadonnut kuin tuhka tuuleen.

— Tarkoitatteko, että meidän vihollistemme täällä piileksivät
asiamiehet olisivat järjestäneet tuon apurinsa piiloon, ennen kuin
hänet uudelleen pidätettäisiin?

— En, isäntä torjui, — varmasti en tarkoita sitä. Sillä silloin en
olisi saattanut häntä lentokoneeseen, joka vei hänet — Tukholmaan.

Kaufmann oli vilpittömän hämmästynyt. Rauta totesi mielihyvin, että
saksalaiset eivät tienneet sentään aivan kaikkea, mitä kaupungissa
tapahtui.

— Sitä paitsi, hän jatkoi, — muuan korkea upseerimme vihjaili kerran
siihen mahdollisuuteen, että maisteri Sohja olisi teidän salaisen
tiedustelunne palveluksessa.

Ohimosuonet paisuivat fregattikapteenilla. Kireästi hän puuskahti:

— Se on katala valhe! Te tiedätte aivan hyvin, ettei meillä ole mitään
tekemistä Sohjan kanssa.

Isäntä nyökkäsi.

— Tiedän. Mutta teikäläisellä taholla on viettymys rakentaa liian usein
suunnitelmia sen harhakäsityksen pohjalle, että meitä suomalaisia on
ainoastaan kahta lajia: niitä, jotka ovat läntisten vihollistenne
salaisia asiamiehiä, ja niitä, jotka ovat teidän palveluksessanne.
Tosiasia on kuitenkin se, että kaikkein useimmat meistä palvelevat
yksinomaan omaa isänmaatamme, kuten maisteri Sohjakin. Siksi te ja
minä voimme nyt onnitella toisiamme siitä, että tuo nuori mies pääsi
selkkauksitta lähtemään. Ellei niin olisi tapahtunut...

Meriupseeri painoi savukkeensa tuhkakuppiin.

— Ellei...? hän tiedusti värittömällä äänellä.

Rauta naurahti.

— Me leikimme aika omalaatuisilla ajatuksilla, fregattikapteeni. Mutta
kun kerran olemme aloittaneet, niin puhukaamme loppuun... Teidän
amiraalinne olisi tuskin ollut kovin ihastunut, jos hän huomisaamuna
olisi joutunut ottamaan vastaan eräitä korkeita suomalaisia herroja,
jotka jyrkin sanoin olisivat vaatineet maisteri Sohjan palauttamista.
Ennen iltaa Tallinnassa oleva päämajamme edustaja olisi saanut
määräyksen noutaa hänet Tönismäeltä — Sicherheitspolizein päämajasta.

Kaufmann oli kuunnellut tyynenä. Nyt hän otti kumartaen vastaan isännän
tarjoaman savukkeen. Saatuaan siihen tulen hän virkahti:

— Teidän tämänpäiväiset varokeinonne olivat turhat.

— Miten niin?

— Minä hylkäsin heti tuon suunnitelman.

— Se esitettiin siis kuitenkin?

Fregattikapteeni poltteli tuokion ääneti. Sitten hän sanoi:

— Määrätyssä tilanteessa voidaan turvautua epätavalliseenkin
toimenpiteeseen, jos se ensinnäkin on vietävissä lävitse ja jos
toisekseen on odotettavissa, että tulos on toivomusten mukainen. Tässä
tapauksessa suunnitelman toteuttaminen olisi ollut helppo. Mutta mitä
tulokseen tulee, olen iloinen havaitessani nyt olleeni oikeassa,
kun kieltäydyin aliarvioimasta teidän älyänne. Kerron tämän teille
todistukseksi siitä, että pelaan kanssanne avoimin kortein. Se on
minulle sitäkin helpompaa, kun me nyt olemme ministeri Saarkiven murhan
tutkimuksissa samoilla linjoilla.

Hänen lämmin, vakuuttava äänensä oli viime sanoissa saanut kysyvän
sävyn. Mutta Rauta ei ollut ymmärtävinään sitä, vaan pysyi vaiti.
Silloin meriupseeri tiedusti suoraan:

— Matkustatteko te huomenna Ruotsiin?

Rauta nyökkäsi.

— Päästäksenne salamyhkäisen Ch.M:n jäljille?

— Aivan oikein.

Kaufmann ojensi hänelle kätensä.

— Olen iloinen siitä. Olisin ollut todella pahoillani, jos me kaksi
emme olisi päässeet yhteisymmärrykseen.

Hän naurahti vapautuneesti ja jatkoi:

— Tuomari Vauhkola ilmoitti minulle, että viime elokuulla on Suomeen
saapunut ainoastaan yksi henkilö, johon kirjaimet Ch.M. sopivat.
Gööteporilaisen sanomalehden kirjeenvaihtaja Charlotta Molin oli täällä
kolme viikkoa ja poistui syyskuun 8 päivänä. Olen antanut eräille
miehillemme määräyksen pistäytyä Gööteporissa tutkimassa asiaa...
Valitettavasti edustajamme Ruotsissa eivät ole kovinkaan korkeaa
luokkaa. Kun meiltä täytyy riittää väkeä miltei jokaiseen Euroopan
kolkkaan, ei tuollaiseen meidän kannaltamme nyt toisarvoiseen maahan
voida kiinnittää suurta huomiota.

Rauta nyökkäsi, mutta ihmetteli samalla, miksi saksalainen kertoili
hänelle näistä seikoista.

— Te ja minä, meriupseeri puheli edelleen, — ratkaisisimme yhdessä
pian ministerin murhan arvoituksen. Haluaisinkin lähteä mukaanne.
Valitettavasti minun kuitenkin on nyt pistäydyttävä muutamaksi päiväksi
Tallinnaan.

— Sepä vahinko.

— Toivon, ettei tuo pikku juttu vie monta päivää. Sitten ehkä...
Harmillista joka tapauksessa, että tämä sattui väliin. Pari niistä
eestiläisistä lurjuksista, jotka leikkivät siellä jonkinlaista
isänmaallista rintamaa, on tavattu valokuvailemasta meidän
sikäläisiä lentokenttiämme... Mutta miksi te hymyilette? Tuollainen
vakoilutoiminta ei ole leikin asia!

— Varmasti ei ole, Rauta myönsi. — Minä tulin vain ajatelleeksi, että
me suomalaiset opimme vasta vähitellen, miten paljosta meidän on
kiittäminen talvisotaamme. Ellemme olisi sitä käyneet, teikäläiset
joukot olisivat ilmeisesti joutuneet vapauttamaan Suomenkin. Silloin
me kaksi tuskin istuisimme näin sovussa tupakoiden. Luullakseni te
olisitte metsästämässä minua, koska olisin yksi niistä suomalaisista
»lurjuksista, jotka leikkivät jonkinlaista isänmaallista rintamaa».

Fregattikapteeni katsoi häntä pitkään. Sitten hän kohautti hartioitaan.

— Teidän ystävyytenne ja luottamuksenne meitä kohtaan ei ole
kovinkaan vankkaa. Mutta senhän, tosiaan, ilmaisitte jo eilisessä
keskustelussamme. Siitä huolimatta minä jätän teille tämän.

Hän ojensi pöydän ylitse avoimen kirjekuoren. Rauta pani merkille, että
se oli osoitettu Tukholmaan erääseen Strandvägenin numeroon. Kirjeen
saajaksi oli merkitty »Frau Erna Wahl».

— Voitte lukea sen myöhemmin, Kaufmann lausui. — Siinä lämmössä, millä
suosittelen teitä viehättävälle serkulleni, ei ole mitään vikaa. Jos
apua tarvitsette, voitte luottaa häneen. Hänen kauttaan saatte myös
tietää, ovatko meidän edustajamme onkineet jotakin huomion arvoista
tietoonsa. Jos haluatte, teille tarjoutuu hänen kauniissa kodissaan
tilaisuus tavata kiintoisia ihmisiä.

— Kiitän teitä, Rauta virkkoi lämpimästi. — Heti Tukholmaan saavuttuani
riennän rouva Wahlin luo...

Hän ei malttanut olla hymähtäen lisäämättä;

— ... ja ilmoittaudun hänen valvontaansa.

Meriupseeri puristi huulensa tiukasti yhteen. Hän nousi hieman jäykästi
hyvästelemään.

Ovelta hän sanoi:

— Teidän on hyvä tietää, että muutaman päivän kuluttua minäkin olen
oleva siellä. Se on ilmeisesti tarpeen.

Rauta jäi yksin polttelemaan. Syvä ryppy oli painunut hänen
silmäkulmiensa väliin. Hän oli huolissaan.

Inkeri tuli kevein askelin huoneeseen ja istahti nojatuolin käsipuulle.

— Minulla on sinulle suuri uutinen. Arvaapa, mikä!

Mies vilkaisi hänen iloisiin kasvoihinsa.

— Ehkä Mari on sanoutunut irti.

— Ei nyt ihan niin mullistavaa, vaimo torjui. — Mutta huomenna tämä
talo suljetaan toistaiseksi.

— Miksi ihmeessä?

— Minä tulen mukaasi Tukholmaan.

Rauta veti hänet syliinsä.

— Sepä olikin uutinen! Entä Pikku Jättiläinen ja Mari?

— Äiti ottaa heidät hoiviinsa.

— Mutta sinun päivystyksesi sairaalassa?

— Minulle on jo myönnetty loma. Kysymys on nyt enää vain siitä,
lupaatko sinä olla siellä meren takana minulle oikein kiltti. Tahdon
joka ilta joko Oopperaan tai Kuninkaalliseen teatteriin, ja sinä pysyt
mukana.

— Ei sentään joka ilta.

— Joka toinen sitten!

— Saammehan nähdä. Mutta sano, mistä tämä onnellinen äkkikäänne johtuu.

Suurissa sinisilmissä oli ilkikurinen katse, kun Inkeri vastasi:

— Tulin muistaneeksi, että Asta-rouva, jonka sinä olet toimittanut
Tukholmaan, on vaarallisen viehättävä nainen...

— Entä sitten?

— Miten viattomalla äänellä sanoitkaan tuon! vaimo pilaili. — Itsehän
kerroit siitä teoriasta, että ministeri Saarkivi otti maisteri Sohjan
mukaansa Tukholman-matkalle, jotta tämä tapaisi siellä hänen vaimonsa.
Hänen sanottiin laskelmoineen, että vieraassa kaupungissa voi komean
miehen ja viehättävän naisen välillä sattua mitä vain. Niin kuin
voikin. Mutta ministeri halusi päästä eroon aviopuolisostaan, minä en!
Siksi minä matkustan — valvoakseni, että mitään ei satu.

Nauraen hän hypähti miehensä sylistä ja meni tanssiaskelin ikkunan
ääreen.

— Hyvästi, Helsinki!

Siitä tuli kuitenkin vain kuiskaus. Hänet oli äkisti vallannut raskas
aavistus, että tapahtuisi paljon, ennen kuin hän seuraavan kerran
näkisi ilta-auringon punaavan rakkaita mäntyjään.




Yhdestoista luku.

LABYRINTTIEN TUKHOLMA.


— Te olette tullut keskelle muurahaispesää, tuomari. Rauta hymähti.

Hän oli neljännestunti sitten saapunut Suomen Tukholman-lähetystöön.
Hänelle oli ilmoitettu, että ministeri ei ennättäisi ottaa häntä
sinä päivänä vastaan, koska hänen oli mentävä jollekin myöhäiselle
lounaalle. Ehkä huomenna... Tai kenties hän halusi keskustella
lähetystöneuvos Haahkan kanssa. Näistä vaihtoehdoista hän oli valinnut
jälkimmäisen. Nyt hän oli hyvillään siitä, että lähettiläällä oli ollut
»tärkeämpää tekemistä». Tuo ikään kuin kaikkeen pitkin komean nenänsä
vartta alentuvasti katsova herra ei missään tapauksessa olisi pystynyt
häntä paljon auttamaan.

Lähetystöneuvos Haahka oli Raudan mieleinen mies. He olivat jokseenkin
saman mittaisia, mutta Haahka paljon hoikempi. Vaalean tukan kehystämät
kasvot olivat kaidat ja avoimet. Ajatellessaan, että tämä hillitty,
asiallinen ja kiinnostunut nuori mies oli edennyt yllättävän nopeasti
urallaan, Rauta oli valmis hiukan muuttamaan käsitystään valtakunnan
ulkoasiain hoidosta.

— Tukholma on tällä hetkellä täynnä molempien sotivien puolien
asiamiehiä, jotka ovat kiinteämmässä tai löyhemmässä yhteydessä
maittensa lähetystöihin. Lisäksi täällä on joukko sellaisten valtioiden
lähetystöjä, jotka on ainakin toistaiseksi tosiasiallisesti pyyhitty
Euroopan kartalta. Kun siihen lisäätte ne pakolaiset, mitä tänne on
yksitellen tai joukkoina hakeutunut miltei kaikilta nyt vieraiden
miehittämiltä maanosamme kulmilta, niin käsitätte, kuinka moninaiset
ja ristiin käyvät ne poliittisten salajuonien ja toiveiden labyrintit
ovat, jotka peittyvät tämän kaupungin kauniin ja huolettoman pinnan
alle.

— Teidän kuvauksestanne päätellen, Rauta virkkoi, — on onni, ettei
minun tarvitse niitä tutkia. Ilmeisesti Ariadnen lankakaan ei riittäisi
opastamaan Theseusta niistä ulos. Minun pitäisi löytää täältä vain
äsken mainitsemani suomalainen.

Lähetystöneuvos nyökkäsi.

— Ymmärrän, ettette halua toistaa hänen käyttämäänsä nimeä, hän
sanoi. — Voitte olla vakuuttunut siitä, että minä en ilmoita sitä
kenellekään... Helsingistä saamamme teitä koskevat määräykset ovat
selvät. Sitä paitsi tapaus, jota tutkitte, kiinnostaa minua suuresti.
Mutta maanmiehiämme on täällä sangen paljon. Tukholman vakinainenkin
suomalainen seurakunta on suuri. Osa niistä suomalaisjoukoista,
jotka tulivat Pohjanlahden yli sotaa pakoon syksyllä -39 ja kesällä
-41, on edelleen paikoillaan. Lisäksi täällä on runsaasti passitta
ja salateitse Suomesta saapuneita epäilyttäviä aineksia, joiden
olemassaolosta lähetystö on vain hämärästi tietoinen eikä tunne heistä
ketään. Työkenttää teiltä ei siis tule puuttumaan.

— Ettekä te tietysti ole edes sattumalta kuullut mainittavan Ch.M:ää?
Rauta kysyi.

Haahka pudisti pahoitellen päätään.

— Tehän tunsitte hyvin ministeri Saarkiven?

— Minä tapasin hänet melko usein, lähetystöneuvos korjasi. — Jatkosodan
alusta lähtien hän kävi täällä joka toinen tai joka kolmas kuukausi.
Esimieheni ja hän eivät tulleet oikein toimeen keskenään. Heillä oli
monessakin suhteessa hyvin erilaiset käsitykset. Sen vuoksi minä
jouduin pitämään yllä yhteyttä kansliapäällikköön, silloin kun hän oli
kaupungissa. Hän ei kuitenkaan paljon vaivannut meitä. Lähetystö sai
joskus vasta Helsingin kautta tiedon, että hän oli täällä hoitanut
neuvotteluja saksalaisten ystäviensä kanssa. Se oli väliin aika
kiusallista.

Rauta kysäisi:

— Sekö vain?

Hieman punaa kohosi lähetystöneuvoksen kalvakoille poskipäille.

— Suokaa anteeksi hetkinen, tuomari.

Hän nousi työpöytänsä takaa ja meni ikkunan ääreen. Tuokion hän
tuijotti ulos hiljaiselle sivukadulle. Sitten hän palasi paikoilleen.
Hän oli jälleen täysin tyyni.

— Te saatatte minut kiusalliseen asemaan. Eikö sanota, että...?

— ... että de mortuis ja niin edespäin. Rauta tokaisi. — Epäilemättä.
Mutta minulla ei murhaa tutkiessani ole varaa olla hienotunteinen
kuolleitakaan kohtaan. Ja te lupasitte äsken...

Haahka tarjosi hänelle pöydällä olevasta hopeisesta laatikosta
turkkilaisen savukkeen. Itse hän ei polttanut.

— Minä tiedän kovin vähän ministeri Saarkiven liikkeistä täällä, hän
aloitti. — Pari kertaa jouduin pistäytymään hänen luonaan hotelli
Stockholmissa. Jälkimmäisellä käynnilläni hän hieman väläytteli
minulle sitä tasoa, millä hänen huvittelunsa liikkui. Hän oli ylen
ihastunut Tivolissa esiintyviin ranskalaisiin ilma-akrobaatteihin ja
Nöjesfältetin Nelly-elefanttiin. China-varieteessa hän istui usein.
Kuulopuheina kerrottiin hänen harrastaneen sellaisia tanssiravintoloita
kuin Astonia ja Metropolia olematta kovinkaan tarkka siihen naisseuraan
nähden, minkä pöytäänsä kutsui.

Hän huoahti helpotuksesta päästyään vastahakoisen selostuksensa
loppuun. Rintataskustaan hän veti esiin nenäliinan ja kuivasi sillä
otsaansa. Mutta hänen koettelemuksensa ei ollut lopussa.

— Oliko Saarkivi usein ulkona lähetystön tyttöjen kanssa?

Nuoren diplomaatin äänessä väreili jo kärsimättömyyttä, kun hän vastasi:

— Ei milloinkaan. Hän sanoi inhoavansa koko henkilökuntaamme.
Kerran hän jyrisi minulle: »Te olette erotuksetta sellaisia
englantilaismielisiä sabotöörejä, joiden oikea paikka olisi
keskitysleirissä!» Kun tästä kerran tuli puhe, minun täytynee myöntää,
että vastenmielisyys oli molemminpuolinen.

Ilmeisesti Tukholman-lähettiläällä on myönteisetkin puolensa, Rauta
tuumi itsekseen. Ellei tämä olisi hallituksen käsityksen mukaan ollut
paikallaan korvaamaton, UM:n kansliapäällikkö olisi varmasti jo ajat
sitten pannut tässä lähetystössä toimeen täydellisen puhdistuksen.

— Ehtikö tänne kantautua uutinen, että Saarkivi suunnitteli uutta
avioliittoa?

Haahka pudisti päätään. Hän ei osoittanut edes minkäänlaista
kiinnostusta asiaan.

— Hänen uusi valittunsa oli joku tukholmalainen perijätär. Ettekö ole
kuullut hänestä?

— En hiiskahdustakaan. Voinko vielä jotenkin palvella teitä, tuomari?

Rauta nyökkäsi.

— Viime sunnuntain vastaisena yönä lähti eräs minua suuresti
kiinnostava moottorivene Turun Ruissalosta. Useiden suomalaisten
merivartioasemien tiedoituksista päättäen vene suuntasi kulkunsa
Ahvenanmeren ylitse. Voitteko sanoa, kenen puoleen minun olisi täällä
käännyttävä saadakseni selville, minne se joutui?

Lähetystöneuvos ilahtui. Siinä oli kysymys, johon hän tiesi ja myös
mielihyvin antoi vastauksen.

— Jos se on tällä puolen havaittu, niin kapteeni Göransson pystyy
parhaiten kertomaan siitä. Hän on hyvä ystäväni. Jos haluatte, voin
heti soittaa hänelle ja sopia tapaamisestanne.

Vieras kumarsi.

— Olisin siitä teille kiitollinen.

— Älkää missään nimessä antako hänen toimistonsa yksinkertaisuuden
pettää itseänne. Ja vaikka hän on vain kapteeni sotilasarvoltaan, hän
on sangen huomattava ja vaikutusvaltainen herra.

Hymy levisi Raudan jyrkkäpiirteisille, tuulten puremille kasvoille.

— Se ei hämmästytä minua. Minäkin olen »vain» kapteeni.

Haahka tarttui nopeasti puhelimeen. Lyhyen keskustelun jälkeen hän
tiedoitti:

— Kapteeni Göransson odottaa teitä toimistossaan... Lisää toivomuksia?

— Olen pahoillani, Rauta sanoi, — mutta te ette tosiaan pääse minusta
vähällä. Minun pitäisi päästä yhteyteen täkäläisen englantilaisen
tiedustelun kanssa.

Lähetystöneuvos ei ilmaissut kummastustaan. Tyynesti hän virkkoi:

— Luullakseni kapteeni Göransson voi siinäkin olla teille avuksi. Entä
vielä?

— Niin hullulta kuin se teistä kuulostaneekin, haluaisin käyttööni
auton — ilman kuljettajaa.

Haahka nousi.

— Se toivomus ei hämmästytä minua — enää. Se sisältyi näet niihin
ohjeisiin, jotka UM antoi meille teihin nähden. Tulkaa vilkaisemaan.
Annoimme ajaa sen tälle poikkikadulle.

Rauta tuli hänen viereensä, ja he katsoivat molemmat alas kadulle.

— Chrysler, lähetystöneuvos ilmoitti. — Se ei ole lähetystömme vaunuja,
vaan erään täkäläisen tehtailijan yksityisauto. Ajattelin, että
tällainen järjestely olisi teidän mielenne mukainen.

— Suurenmoista! Jos kyllästytte diplomaatin uraanne, voisitte antautua
minun alalleni. Pikku seikkojen huomioon ottaminen ratkaisee tässä
ammatissa usein sen, menestyykö vai ei. Tunnetteko rouva Erna Wahlin?

Haahka hymyili kohteliaasti.

— Onko hänkin salapoliisi?

— Ei, vaan saksalaisen tiedustelun täkäläisen toimiston väkeä.
Luultavasti wienitär. Hänellä on huoneisto tässä lähellä,
kunnianarvoisen Strandvägenin varrella.

Lähetystöneuvos pudisti tarmokkaasti päätään.

— En ole ennen kuullut tuota nimeä. Eikä meillä ole mitään kosketusta
sellaisiin toimistoihin. Korviini on kuitenkin tullut joitakin
viittauksia, että saksalaisilla olisi täällä jokin hämäräperäinen
huoneisto, johon kokoontuu väliin hyvin kirjava seurakunta.
Kuiskaillaan, että siellä olisi sekaisin eri kansallisuuksiin kuuluvia
natseja ja natseiksi tekeytyviä vakoojia. Varoitan teitä, tuomari.
Pysykää poissa sieltä.

Rauta naurahti.

— Turha vaiva. Niin pian kuin saan kutsun, menen sinne.

Haahka katsoi häntä pitkään. Sitten hän virkahti:

— Ehkä välittömästi sen jälkeen, kun olette keskustellut englantilaisen
tiedustelun edustajan kanssa.

— Ehkä.

Lähetystöneuvos pudisteli päätään arvelevana.

— Luulenpa, etten ystävällisestä suosituksestanne huolimatta vaihda
alaa. Diplomaatin ura on ilmeisesti vähemmän mutkikas ja vähemmän
vaarallinen.

Kun Rauta ojensi kätensä hyvästiksi, hän puolestaan kysyi:

— Missä te asutte?

— Hotelli Stockholmissa. Samoissa huoneissa, joita Saarkivi täällä
oleskellessaan piti hallussaan.

— Entä vaimonne? Hänkin on kai siellä?

— Ei. Sijoitin hänet vanhaan hyvään pensionaattiin muutamien kymmenien
metrien päähän täältä. Hän asuu siellä Inkeri Kaariona. Hänen passinsa
on nimittäin kirjoitettu hänen tyttönimelleen. Se on eräs minun
varovaisuustoimenpiteitäni.

Rauta mielistyi autoon heti, kun oli istuutunut ohjauspyörän ääreen. Se
lähti kevyesti käyntiin, ja kiihtyväisyys osoittautui ensiluokkaiseksi.

Hän ajoi Strandvägeniä pitkin pitäen vauhdin hiljaisena
totuttautuakseen vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Jo muutamien
kadunvälien jälkeen hänestä alkoi tuntua hullunkuriseltakin, että
suurimmassa osassa muuta maailmaa noudatetaan toista tapaa.

Hän pysäköi auton lähelle Karlaplania ja suuntasi kulkunsa
Östermalmsgatanille. Lähestyessään päämääräänsä hän pani merkille,
että pari tympeän näköistä tyyppiä maleksi talon lähettyvillä. Se
ei kuitenkaan tällä kerralla häirinnyt häntä. Tyynesti hän astui
porraskäytävään.

Kapteeni Göransson oli keskimittainen ja tumma 30-vuotias.
Siviilipuvussaan hän teki hyvänahkaisen koulunlehtorin vaikutuksen.
Mutta mustasankaisten silmälasien takaa välähtelevä katse oli valpas ja
terävä.

— Ystäväni Haahkan suositus riittää, hän sanoi.

— Niin minullekin, Rauta vastasi.

Hän selosti lyhyesti, mitä oli tapahtunut ja mistä nyt oli kysymys.

Göransson kuunteli tarkkaavasti. Kun toinen lopetti, hän virkahti:

— Annan ottaa selvää, olisiko pikaveneen tulo jossakin pantu merkille.
Toivon voivani tiedoittaa teille asiasta huomispäivän kuluessa. Mutta
etukäteen minun on sanottava, että mahdollisuudet eivät ole suuret.
Idästä niin kuin kaakostakin tänne saapuviin aluksiin on meillä viime
vuosina totuttu — ehkä liiaksikin.

Hän hymyili merkitsevästi lausuessaan viime sanoja, ja vieras ymmärsi,
miksi.

Rauta ryhtyi varovaisesti esittämään toista asiaansa. Ruotsalainen
kapteeni keskeytti hänen selityksensä:

— Haahka soitti minulle tuosta, kun te olitte lähtenyt hänen luotaan.
Älkää toki näyttäkö noin paheksuvalta, tuomari. Meillä täällä Ruotsissa
eletään vielä sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin puhelinsalaisuutta
pidetään kunniassa... No, minä välitin toivomuksenne eräille
englantilaisille ystävilleni. He olivat hyvin kiinnostuneita teidän
tapaamisestanne. Sitä todistaa sekin, että muuan heistä on nyt
matkalla tänne. Ei, teidän ei tarvitse olla huolissanne niistä parista
»ystävästämme», jotka ovat tuolla kadulla. Tähän taloon pääsee muutakin
tietä... Poltatteko?

Rauta nyökkäsi. Sytyttäessään isäntänsä savukkeen ja sitten omansa hän
ajatteli, että tässä talossa ei ainakaan noudatettu kuninkaallisiksi
ruotsalaisiksi »hyveiksi» mainittuja muodollisuuden ja hitaasti
kiiruhtamisen oppeja.

— Saanko kysyä, miten viihdytte Tukholmassa?

Rauta naurahti.

— Siitä ei minulla ole vielä mitään kokemuksia. Olin täällä viimeksi
komennuksella vuosien -39 ja -40 vaihteessa.

Pilvi häivähti kapteeni Göranssonin kasvojen ylitse.

— Niistä päivin on paljon muuttunut, hän lausui valittaen. — Tanska ja
Norja, jotka ovat meidän sydäntämme lähinnä, ovat Saksan miehittämät,
ja Suomi käy omaa erillissotaansa samaisen suurvallan tukemana. Tässä
tunteiden ristiaallokossa suuri yleisö on täällä valitettavan paljon
tinkinyt siitä lämmöstä, jota osoitettiin jokaiselle suomalaiselle
teidän talvisotanne aikana.

Todellinen mielipaha värisi hänen äänessään. Rauta virkkoi lämpimästi:

— Minun kohdallani ei ole aihetta huoleen. Uutena vuotena -40 koin
täällä elämyksen, jonka jäljet eivät peity.

— Todellako? ruotsalainen ihastui. — Ettekö tahtoisi kertoa?

— Teidän on kai vaikea käsittää tuon elämyksen sielullista taustaa,
Rauta aloitti. — Meillä oli takana vasta ensimmäinen sotakuukausi. Se
merkitsi rintamilla perääntymistä. Ainoaakaan suurista voitoistamme ei
ollut silloin vielä saavutettu. Kotirintamalla vallitsi kaupunkiemme
pommitusten ja yleensä vastakkain seisovien voimien suunnattoman
epäsuhdan luoma toivottomuus. Kesken kaiken minut komennettiin
Kannakselta neljäksi päiväksi Tukholmaan... Tulen aina muistamaan
lentokoneen lähdön Turusta. Oli vuoden viimeinen päivä. Ympärillä oli
pilkkosen pimeää. Muutamien kilometrien päästä näkyi tulen loimu:
pommituksen sytyttämä kaupunki paloi. Sekin häipyi näkyvistä, kun
olimme vähän aikaa lentäneet. Sen jälkeen silmä ei erottanut valon
pilkahdustakaan mistään. Olimme kuin säkissä. Sitten äkisti olimme
keskellä jouluvalaistun Tukholman loistavaa valomerta.

— Vastakohta oli tosiaan riipaiseva, Göransson sanoi matalasti.

— Oli jo myöhä, kun saavuin hotelliin. Mutta vastustamaton halu nähdä
nuoria, kauniita, onnellisia ihmisiä ajoi minut ulos. Minä tulin
itsepäisistä, mutta tuomituiksi itsensä tuntevista rintamajoukoista.
Olin pikimmältään pannut Helsingissä ja Turussa merkille urheiden
naistemme sotamuodin: pitkät housut ja raskaat jalkineet. Täällä
suorastaan janosin katsoa juhlapukuisia ihmisiä ja kuulla naurua.
Siksi poikkesin erääseen suureen tanssiravintolaan. Yksinäisessä
pöydässäni join viiniä ja nautin näkemästäni ja kuulemastani. En tiedä,
ymmärrättekö.

— Ymmärrän.

— Sitten kello löi vuoden vaihtumista. Joku kohotti nelinkertaisen
hurraan Ruotsille. Koko yleisö yhtyi laulamaan kansallislauluanne.
Orkesteri valmistautui jo soittamaan seuraavaa tanssia. Silloin muuan
mies nousi eräästä nurkasta puhumaan. Hän omisti muutamia lämpimiä
sanoja »taistelevalle veljeskansalle»; Suomelle. Kuin sähköistyneenä
nuo monet sadat ihmiset virittivät Maamme-laulun. Harvoin minä olen
kuullut noiden tuttujen sävelten niin haltioituneina nousevan kohti
korkeutta... Minä päätin silloin, että tätä muistoa Tukholmasta ei
mikään pääse minulta riistämään, tuli mitä tuli.

Kapteeni Göranssonin silmät olivat kostuneet. Hän nousi puristamaan
vieraansa kättä.

— Se, että kerroitte minulle tuon nyt, jolloin monet täällä
kieltäytyvät tunnustamasta sitä kiitollisuuden velkaa, mihin nämä
vuodet ovat saattaneet meidät vuorollamme Suomelle, tekee sananne
minulle kahta arvokkaammiksi.

Miehet katsoivat pitkään toisiaan. Heitä molempia hieman kaivelikin se
sävy, minkä keskustelu oli saanut. He huokasivat helpotuksesta, kun
oveen koputettiin.

Tulija oli hyvin pitkä ja laiha mies. Tervehdittyään ruotsalaista hän
kääntyi silmäilemään kylmän tutkivasti Rautaa. Mitään esittelyä ei
suoritettu.

— Tarvitsemme kymmenen minuuttia, kapteeni, vieras tokaisi ja istahti
isännän tuolille.

Kapteeni Göransson nyökkäsi ja poistui vääntäen oven perässään lukkoon.

Rauta asettui entiselle paikalleen ja tarjosi savukkeen.

— Kas vain, englantilainen virkahti virnistäen, — poltetaanko Suomessa
vielä amerikkalaisia savukkeita?

— Minä poltan.

Laiha mies rypisti kulmiaan vastauksen sävylle. Rauta pani merkille,
että hänen hailakat silmänsä olivat omituisen syvällä päässä ja lähellä
toisiaan.

— No, mr Rauta. Ellen erehdy, te halusitte tätä tapaamista. Kymmenen
minuuttia ei ole pitkä aika.

Rauta piti ojennuksen hyvänään. Hän tunsi, että vastassa oli nyt
toisenlainen voima kuin fregattikapteeni Kaufmann.

— Halusin teidän tietävän, että minä olen täällä. Englantilainen
hymähti ivallisesti.

— Meille ilmoitettiin se jo muutamia tunteja sitten. Silti minua
kiinnostaisi tietää, miksi toivoitte meidän tietävän.

— Tahdoin säästää teiltä vaivan ottaa siitä selvän.

— Teidän huolenpitonne meidän vaivoistamme on liikuttava, mutta
tarpeeton. Ettekö sanoisi todellista syytä?

Rauta vastasi hänen hymyynsä hymyllä.

— Niinpä puhun suoraan. Tarvitsen työrauhaa, jota teidän taholtanne ei
häiritä.

— Mitä varten?

— Paljastaakseni murhaajan.

Englantilainen siveli laihalla kädellä kasvojaan. Mutta hän ei
hellittänyt katsettaan vastapäätä istujasta.

— Johtavatko ministeri Saarkiven murhan jäljet tänne? hän tiedusti
epäillen.

— Ainakin aluksi.

— Me emme suojele murhaajia.

Rauta kysyi tiukasti:

— Ettekö, vaikka he olisivat teidän palveluksessanne?

Englantilainen ei ollut kuulevinaan. Hän poltteli mietteissään.

— Sanokaahan, mr Rauta, keneen epäilyksenne lähinnä suuntautuvat.

— Sitoudutteko te sitten ilmoittamaan, mikä tuon henkilön oikea nimi on
ja missä hän täällä asuu?

Englantilaisen huulet puristuivat tiukasti yhteen. Hänen silmänsä
välähtelivät kiukkuisesti. Sitten hän tyyntyi ja nousi.

— Ehdotuksenne on mahdoton. Käsitätte sen itsekin. Mutta myönnän, että
niin oli minunkin. Olemme siis kuitit. Minä olen valmis ehdottamaan
esimiehilleni, että meidän taholtamme ei puututa teidän puuhiinne,
mikäli pysytte ilmoittamissanne rajoissa. Enempää en voi luvata.

Hän asteli ovelle ja koputti siihen. Huoneeseen päin kääntyen hän
lausui:

— Oli hauska tutustua teihin, mr Rauta. Huomaan, että te suomalaiset
olette näinä vuosina oppineet yhtä ja toista.




Kahdestoista luku.

NAINEN, JOKA PALASI.


Rauta harppoi takaisin Karlaplania kohden.

Toinen kapteeni Göranssonin toimiston lähettyvillä maleskelleista
miehistä lähti varjostamaan häntä.

Rauta hymyili. Suotta ei fregattikapteeni Kaufmann ollut valittanut
Ruotsiin sijoitettujen apulaistensa heikkoa tasoa. Tuokin tuolla takana
olisi paremmin sopinut talsimaan katuviertä mainosjuliste selässään
kuin toimimaan minkään maan salaisen tiedustelun palveluksessa.

Helpottaakseen hiukkasen miespoloisen vaivoja Rauta hiljensi käyntiään.
Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että Kaufmann saisi täällä
olevan serkkunsa Erna Wahlin kautta tiedon hänen käynnistään kapteeni
Göranssonin luona. Tuon tapaamisen tarpeellisuuden hän pystyisi hyvin
selittämään. Mitä enemmän tiedoituksia hyväksyttävistä retkistä
kertyisi, sitä parempi — muiden yritysten varalle.

Istahtaessaan Chryslerin etuistuimelle Rauta havaitsi kuluttaneensa
huomattavasti enemmän aikaa kuin Inkeristä erotessaan oli arvioinut.
Vaimo ihmetteli varmaan jo, minne hän oli kadonnut.

Inkeri ei ollut lainkaan ollut tyytyväinen matkan alkuun. Hän oli
ilvehtinyt miehen varovaisuudelle jo passin järjestelyssä. Mutta kun
hänet sitten oli määrätty turhan huomion välttämiseksi matkustamaan
Helsingistä autolla Turkuun, hän oli melkein tosissaan harmistunut.

— Minäkö siis olenkin päähenkilö? hän oli tiukannut. — Siis vain
sellaisten statistien kuin kauniin Asta-rouvan ja sinun sopii astua
mukavasti Malmilla lentokoneeseen!

Sattui vielä niin, että automatka oli muodostunut vastukselliseksi. Hän
oli ollut miehelleen nyreissään siitä Turussa. Mielenosoituksellisesti
hän oli lentokoneessa istahtanut rouva Sohjan viereen. Bromman kentällä
hän oli sentään jo tarttunut miehensä käsivarteen.

— Tiedätkö, Kaarlo? hän oli kuiskannut. — Olen aivan ihastuksissani.
Asta on hurmaava ihminen. Olemme sopineet, että asetumme yksiin. Minä
luovutan hänelle toisen minulle varatuista huoneista.

Rouvat näyttivät ystävystyneen nopeasti. Se oli hyvä.

Rauta pysäytti auton Strandvägenin sivuun ja riensi yli kadun.

— Minäkö pitkästynyt odottamaan? Inkeri torjui hymyillen. — Siihen
minulla ei ole kerta kaikkiaan ollut aikaa. Tukholma on ihastuttava!

Hän oli aivan vasta tullut ulkoa ja suori nyt tukkaansa seinäpeilin
ääressä. Viihtyisä huone teki tällä hetkellä melko levottoman
vaikutuksen. Vuoteella oli levällään useita pukuja, ja sen eteen oli
asetettu rivi kenkiä.

— Minä olen ollut maisteri Sohjan ja neiti Sorman kanssa
Hasselbackenilla, vaimo liverteli edelleen.

Rauta rypisti kulmiaan.

— Kenen kanssa?

— Maisteri Sohjan ja neiti Sorman. Kai muistat meitä asuvan täällä nyt
kaksi neitiä. Neiti Kaario ja neiti Sorma. Itsehän järjestit niin,
että Astalle palautettiin passia varten hänen tyttönimensä. Pelkään
vain, ettei siitä tule hänelle sen pitkäaikaisempaa iloa kuin minulle
vanhasta, rakkaasta Kaario-nimestäni.

Mies istahti hajareisin lähimmälle tuolille.

— Ehtisitkö muilta uutisiltasi ilmoittaa, mikä kumma teidät
Hasselbackenille veti?

— Oi, siellä on aivan viehättävä romanialaisen nykytaiteen näyttely.
Sinähän et välitä tauluista etkä veistoksista. Siksi minä käytin heti
poissaoloasi hyväkseni ja menin ensimmäiseen taidenäyttelyyn, joka
silmiini pisti.

— Kyllä minä välitän, mikäli aika myöten antaa,

Vaimo käännähti häneen.

— No, sanehan, mitä tiedät esimerkiksi Popovicista.

— Kenestä?

Inkeri näytti hänelle kieltään.

— Siinäpä se! hän ilkamoi. — Et ole kuullutkaan Romanian kuuluisimman
kuvanveistäjän nimeä. Maisteri Sohja oli hurjan innostunut hänen
muovaamiinsa kuningas Mikaelin ja marsalkka Antonescun pronssipäihin.
Valitettavasti minulla ei ole aikaa nyt valistaa sinua enempää.
Sinun on painuttava ylhäiseen hotelliisi, jotta saat smokin yllesi.
Me neljä lähdemme tänään Oopperaan. Saamme kuulla Jussi Björlingiä
»Trubaduurissa».

Rauta meni hänen luokseen.

— Pienokainen, hän sanoi hyvin hellästi. — Sinä olet, aivan
riehaannuksissa. Tukholma on noussut sinulle päähän. Olkoon niin — näin
ensimmäisenä iltana. Mutta minä en voi tulla Oopperaan. Saatte mennä
kolmisin. Minun on ajateltava sitä, miksi olemme täällä.

Hänen vakava sävynsä tehosi. Huoleton kujeilun halu katosi nuoren
rouvan silmistä.

— Mitä sitten?

— Saarkiven murhaajaa.

Inkerin huulet alkoivat vapista. Hän painautui miehensä rintaa vastaan.

— Voi, minä... minä olen kokonaan unohtanut... kaiken tuon kauhean, hän
valitti.

Rauta siveli hänen kullanhohtoisia hiuksiaan.

— Älä muistakaan sitä vielä tänään. Riittää, kun huomisaamusta lähtien
keskität ajatuksesi siihen... Ethän ole kovin pahoillasi siitä, että
epätaiteellinen miehesi lyö laimin senkin kasvatustilaisuuden, jonka
olit illaksi järjestänyt?

Vaimo nosti päänsä ja hymyili hänelle kyynelten lävitse.

— En. On hyvä, että edes toinen meistä ymmärtää, mikä on olennaisinta.

Hän jätti kuitenkin sanomatta, kumpi.

Kun Rauta saapui Norrmalmstorgin länsilaidalla sijaitsevaan
hotelliinsa, portieeri ojensi hänelle avaimen kera paperilapun. Siinä
ilmoitettiin, että lähetystöneuvos Haahka oli soittanut ja pyytänyt
häntä ottamaan yhteyden.

Tultuaan uudenaikaisesti ja kylmän asiallisesti kalustettuihin
huoneisiinsa Rauta tarttui heti puhelimeen.

— Iltaa, tuomari, tutuksi käynyt tyyni ääni vastasi. — Miten luisti?

— Teidän ansiostanne hyvin. Ette turhaan kehunut Göranssonia. .

— Päätin tiedustella, lähtisittekö minun kanssani Chinaan, kello 19,15
näytäntöön.

— Jollakin tapaa sain sen käsityksen, että sen lajin huvitukset eivät
tavallisesti kuulu teidän ohjelmaanne.

Lähetystöneuvos naurahti.

— Eivät kuulukaan. Mutta Aftonbladetista havaitsin, että Chinassa ovat
tänään sesongin viimeiset näytännöt. Ajattelin teidän ehkä pitävän
tarpeellisena...

Rauta lämpeni.

— Kiitoksia! Uudistan sen, mitä taannoin sanoin siltä varalta, että
kyllästytte diplomaatin uraan. Olette suurenmoinen, jos tosiaan
uhraudutte lähtemään varieteehen. Odotan teitä täällä.

Rauta silmäsi kelloonsa. Hänellä oli vielä tunti aikaa, ennen kuin
Haahka tulisi. Hän pysähtyi katsomaan ulos ikkunasta. Kirkkaasti
valaistulla torilla oli hienostelevasti pukeutuneita ihmisiä satamäärin
odottamassa raitiovaunuja, joita tuli ja meni miltei yhtämittaisena
virtana. Oikealla olevien myymälöiden suuret näyteikkunat kilpailivat
runsaiden neonvalojen kanssa katsojan huomiosta. Mutta tämä
yltäkylläisen rauhanajan tunnelma ei enää tehonnut Rautaan niin kuin
vajaat kolme vuotta sitten. »Kaunis ja huoleton pinta», hän muisteli
Haahkan sanoneen. Niin, ja alla...

Hän istahti ja otti käteensä Stockholms-Tidningenin. Haluttomasti hän
käänteli lehden sivuja. Maailmalla ei näyttänyt tapahtuneen mitään
erikoista.

Hän säpsähti tuota ajatustaan. Eikö mitään erikoista? Sanomalehden
otsikot kirkuivat maailmanhistoriallisista tapahtumista. Saksalaiset
olivat kiivaissa taisteluissa menettäneet joukon Kievin linnakkeita.
Liittoutuneet olivat Italiassa valloittaneet Napolin havaiten tuon
miljoonakaupungin tyhjiin evakuoiduksi. Jo näihin kahteen tietoon
sisältyi toisaalla valtavaa riemua ja toisaalla ahdistava tunne siitä,
että suuri käänne oli jo tapahtunut ja lopullinen tappio väistämätön.

Rauta huoahti helpotuksesta, kun koputus oveen katkaisi hänen
ajatuksensa.

Siivooja tuli huoneeseen. Hän oli keskikokoinen, tukeva nainen. Neljäs
vuosikymmen ei ollut kai hänellä vielä täynnä, mutta raskas elämä
oli jättänyt jälkensä. Kasvot olivat tuikeat, ja katkera juonne oli
jähmettynyt suupieliin.

Hän säpsähti nähdessään vieraan istuvan jalkalampun alla. Silmät
alkoivat hätäisesti räpyttää, ja hän etsi tukea oven rivasta. Sitten
hän malttoi mielensä ja sanoi värittömällä äänellä:

— Saanko panna makuuhuoneen yökuntoon?

Rauta nyökkäsi. Hän jäi mietteissään kuuntelemaan naisen askartelun
ääniä viereisestä huoneesta.

Hetken kuluttua tämä palasi ja pysähtyi oven suuhun.

— Herra suonee minulle anteeksi tuon äskeisen. Minä vain säikähdin
nähdessäni teidät siinä, missä tuo toinenkin suomalainen niin monesti
istui ja odotti. Kuvittelin hetken, että hän oli palannut. Mutta eihän
paluuta ole sieltä, missä hän on.

Rauta kysyi kiinnostuneena:

— Kuka?

— Se, josta toissa päivänä luin muutaman rivin uutisen, että hän on
äkkiä kuollut. Äkkiä, niin...

Rauta oli aikonut jättää siivoojan ja portieerin haastattelun
huomiseen. Mutta täten itsestään tarjoutuvaa tilaisuutta ei kannattanut
olla käyttämättä.

— Sanoitte, että hän istui ja odotti. Ketä hän odotti?

— Sitä naista, joka täällä joskus iltaisin kävi.

Rauta innostui.

— Istuutukaa, neiti.

Pudistaen päätään siivooja torjui yksitoikkoisella äänellä:

— Rouva minä olen. Ja kyllä minä seisoa jaksan. Herran ei pidä
pahastua. Mutta kuullessani portieerilta, että te halusitte juuri nämä
huoneet, arvasin jo, miksi olette täällä. Tahdotte tietoja tuosta
naisesta.

— Kuka hän on?

— Nimeään hän ei sanonut. Mutta voin kuvata hänet. Ylellisesti puettu
kuin muotinukke. Minun mittaiseni, vaikka tietysti paljon hoikempi,
niin kuin ne nyt ovat. 30-vuotias. Musta tukka. Ruskeat silmät.
Kasvoilla korskea ilme. Ylpeä hän olikin. Vaikka minä joskus autoin
takin hänen yltään tai ylleen, hän ei edes kiittänyt. Puhumattakaan
siitä, että olisi täällä kenellekään juomarahoja antanut. Eräät ovat
saitoja.

Rauta otti vihjauksen varteen ja asetti tupakkapöydälle kaksi kymmenen
kruunun seteliä työntäen niitä siivoojaa kohden. Tämä ei ollut
näkevinään niitä. Hän oli ilmeisen tyytyväinen esittämäänsä kuvaukseen,
jota piti kai täydellisenä. Mies tuumi, että Tukholmassa mahtoi olla
satoja naisia, joihin nuo tuntomerkit sopivat. Mutta hän ei ollut
huolissaan. Hotellin muulta palveluskunnalta ei olisi kai vaikea saada
täydentäviä tietoja.

— Milloin näitte hänet viimeksi?

— Viimeisenä iltana, jonka ministeri oli täällä heinäkuussa. Silloin
he istuivat myöhään täällä ylhäällä. Muulloin he olivat tavallisesti
viipyneet vain hetken ja lähteneet sitten ulos. Minne lienevät
menneet...?

— Kävikö täällä paljon muita naisia?

— Muita? Ei yhtä ainoaa muuta. Mutta jos kysytte puhelinkeskuksen
hoitajalta, kuulette, että sen sijaan hyvin monet soittivat. Eikä
kertaakaan kysyjä ollut mies... Ministeri itse oli antelias herra. Eikä
hän kitsastellut maksaessaan palveluksista, joita halusi...

Rauta lisäsi pöydällä olevaa rahasummaa kahdella kymmenkruunusella.

Tyytyväisyys värähti naisen äänessä, kun hän jatkoi:

— Niin, antelias herra hänkin oli. Mutta häntä ei voi enää vahingoittaa
siellä, missä hän nyt on, se, mitä me täällä puhumme... Hän oli
ahmatti elämän iloihin nähden. Tavallisesti hän palasi hotelliin vasta
aamupuolella yötä. Monesti minulla oli puuhaa hänen frakistaan ja
smokistaan, kun ne piti saada taas illaksi siistiin kuntoon. Siksi
kai hän oli niin hermostunut odottaessaan sen mustatukkaisen naisensa
tuloa. Hänen iässään ei sellaista menoa kestetä pitkään. Ilmankos hän
nyt sitten äkisti kuoli; mitä siihen sitten kätkeytyneekin...?

Kun vieras ei enää mitään kysynyt, siivooja sipaisi setelit pöydältä
esiliinansa taskuun ja meni ovelle.

— Eräs seikka vielä, Rauta virkahti. — Älkää mainitko tästä
keskustelustamme kenellekään.

Nainen vastasi tylysti:

— Ikään kuin minä en käsittäisi, mitä minun rauhaani kuuluu. Hotellin
johto tuskin ilahtuisi, jos kuulisi jonkun palvelusväestä laverrelleen
asiakkaiden yksityisasioista toisille vieraille. Sellainen pilaa
hotellin maineen, sanovat.

Niine hyvineen hän meni.

China-varietee muodostui Raudalle pettymykseksi.

Ääriään myöten täynnä oleva suuri sali pani aavistamaan, että vaikka
ministeri Saarkivi olisi Tukholmassa ollessaan istunut täällä joka
ilta, hän tuskin oli herättänyt huomiota. Joka tapauksessa tuntui
toivottomalta ryhtyä täällä tekemään kyselyjä hänestä.

Ohjelma ei ollut sen huonompi, mutta ei liioin parempi kuin olivat
olleet ne, joita Rauta oli takavuosina katsellut eri maiden saman alan
teattereissa. Akrobaatit olivat ensiluokkaisia ja tanssijat hyviä.
Suotta yleisö ei taputtanut heille innokkaasti. Rauta ei kuitenkaan
jaksanut tempautua mukaan.

Ikävystyneenä hän silmäili ympäri salia. Seinustoilla seisovat
paikannäyttäjätytöt olivat värikkäissä puvuissaan koristeellinen
näky. Hän tavoitti katseen, jonka eräs heistä, hauskan näköinen ja
sirojäseninen neitonen, oli suunnannut häneen. Tytöllä oli valkaistut,
korvallisilta ja niskasta käherretyt hiukset. Hänen täyteläiset,
vahvasti punatut huulensa kaartuivat tuttavalliseen hymyyn. Rauta
käänsi harmistuneena päänsä, ja neitosen katse siirtyi edempänä samalla
tuolirivillä istuviin herroihin.

Lähetystöneuvos Haahka nosti käden suulleen salatakseen haukotustaan.

— Kannattaako meidän odottaa Lylottia? Rauta kysyi. — Luuletteko,
että Saarkivi olisi päässyt häneen nähden pitemmälle kuin muut? Luin
lehdestä, että miehinen yleisö pidättää henkeään, kun tuo tanssijatar
vain heilauttaa huntuaan.

Haahka hymähti.

— Lylott ei esiintynyt täällä heinäkuussa, jolloin kansliapäällikkö oli
viimeksi täällä, hän selitti kuiskaten. — Sitä paitsi Saarkiven halu ei
näissä paikoissa tähdännyt tähtiin.

— Niin ollen on turhaa, että tuhlaamme täällä enää aikaamme, Rauta
murahti.

Lähetystöneuvos oli heti valmis poistumaan. Hän laskeskeli, että ehtisi
näin ollen sittenkin vielä niille kutsuille, joihin hän oli otaksunut
olevansa pakotettu lähettämään vaimonsa yksin.

Rauta palasi hotelliinsa tyytymättömänä. Hän kaivoi matkalaukustaan
konjakkipullon ja sekoitti itselleen väkevän grogin.

Parin kulauksen jälkeen hän tuli paremmalle tuulelle. Itse asiassa
hänellä ei ollut syytä nurkua. Päivä ei ollut kulunut hukkaan. Olipa
ratkaisu Saarkiven murhaan löydettävissä miltä linjalta tahansa, hän
oli päässyt hiukkasen eteenpäin.

Siivoojan kuvaus näissä huoneissa käyneestä tummasta naisesta
pani aavistelemaan, että oli saatu ensimmäinen kosketus siihen
tukholmalaiseen perijättäreen, jonka kanssa Saarkivi suunnitteli
avioliittoa. Siihen viittasi sekin, että hän oli hummausöittensä
jälkeen odotellessaan tämän käyntiä ollut hermostunut. Olisiko
mahdollista, että naisella oli jotakin yhteyttä Ruissalosta tänne
tulleeseen pikakiitäjään?

Raudan väsyneinä harhailevat ajatukset keskeytyivät. Oveen koputettiin.

— Sisään!

Hän nousi yllättyneenä seisomaan. Nuori nainen, joka astui huoneeseen,
oli hänelle uppo-outo. Seuraavassa hetkessä hän pani merkille, että
tulija oli keskikokoinen, hoikka ja huomiota herättävän hienosti
pukeutunut. Pienen harmaan hatun alta mustat kiharat pursuivat esiin,
ja eloisat, ilvehtivät silmät olivat väriltään ruskeat.

Rauta tajusi itsekin, että hänen ilmeensä täytyi osoittaa
hölmistymistä. Miten oli mahdollista, että juuri tämä nainen saapui
jälleen näihin huoneisiin? Sillä selvää oli, että hänen ei tarvitsisi
enää udella hotellin portieerilta lisätietoja päästäkseen Saarkiven
luona iltaisin käyneen vierailijan jäljille. Nainen oli itse tullut
hänen luokseen!

— Te olette tuomari Rauta, niinhän? tulija totesi puhuen selvällä
tukholmalaiskorostuksella. — Huomaan, että olette odottanut minua.

Hän viittasi hymyillen pöydällä olevaan pulloon. Sitten hän kohautti
veitikkamaisesti kulmakarvojaan ja virkkoi moittien:

— Mutta missä minun lasini on?

Hän istahti muitta mutkitta nojatuoliin ja alkoi riisua hansikkaitaan.

Rauta ei ollut vielä selvillä, mistä oikeastaan oli kysymys. Hän katsoi
kuitenkin parhaaksi yhtyä leikkiin. Olipa nainen kuka tahansa, hän oli
kaunis ilmestys.

Toinen lasi ilmestyi pöydälle. Mies täytti sen ja ojensi vieraalle.

— Yhteisymmärryksemme malja, tuomari Rauta.

Kostutettuaan huuliaan nainen sanoi:

— Minun täälläoloni on tuorein todistus sen väitteen paikkansa
pitävyydestä, että ellei Muhammed tule vuoren luo, niin vuori tulee
Muhammedin luo.

Naurahtaen hän lisäsi:

— Minä huomaan, että olette yhä ymmällä. Tosiaan, tehän ette vielä
tiedä, kuka minä olen.

Hän muutti puheensa saksaksi ja ilmoitti:

— Minä olen Erna Wahl!




Kolmastoista luku.

PIKAKIITÄJÄ VILAHTAA ESIIN.


— Millainen oli Jussi trubaduurina?

Rauta oli juuri saapunut vaimonsa luo, joka istui vuoteessa aamukahvia
juoden.

— Loistava. On miltei käsittämätöntä, että joku mies voi laulaa niin
ihanasti.

Inkeri levitti voita ja marmeladia paahtoleivän päälle ja huokasi.

— On paras olla ajattelematta sitä — nyt enää. Tällä päivällä on toinen
väri... Kerro, miten pitkälle sinä olet päässyt.

Kahvi jäähtyi kupissa, kun hän kuunteli miehensä selostusta eilispäivän
tapahtumista. Kuvaus kohtauksesta englantilaisen tiedustelun edustajan
kanssa järkytti häntä niin, ettei hän malttanut olla keskeyttämättä:

— En ole voinut kuvitella, että varjot saattaisivat uhata sinua
siltäkin taholta!

— Uhata meitä, Rauta oikaisi. — Jos Vauhkolan teoria on oikea,
mahdollisuutemme selviytyä urakastamme eivät ole suuret. Kaikkein
helpoin keino vetää ristit suunnitelmiemme ylitse olisi silloin siirtää
Miller apureineen ulottuviltamme esimerkiksi Lontooseen... Mutta älä
toki anna tämän häiritä kahvinjuontiasi. Niin vakava ei juttu ole.

Hän ei kuitenkaan onnistunut houkuttelemaan hymyä vaimonsa huulille.
Inkeri totteli kyllä ja tyhjensi kuppinsa. Mutta sinisilmien katse oli
huolestunut.

— Miksi ilmoitit englantilaisille arkeistasi? Ehkä olisit saanut
Millerin käsiisi, ennen kuin he olisivat aavistaneetkaan, mitä aiot.

— Minulla on sangen korkea käsitys heidän salaisen palvelunsa tehosta,
mies huomautti rauhallisesti. — Sitä paitsi se osoittautui jo oikeaksi.
Tapaamani mies ilmoitti, että heille oli tiedoitettu tulostani. Heidän
apurinsa olisivat niin ollen roikkuneet kannoillani, kunnes olisivat
päässeet selville, mitä täällä puuhaan. Ehkä se on auttamatonta nytkin,
mutta ainakin pääsen vähemmällä.

— Ei kuulosta kovin lupaavalta.

— Ei, Rauta myönsi. — Toivon kuitenkin heidän pysyttelevän sivussa,
passiivisina tarkkailijoina. Käsittääkseni ei minkään suurvallan
salainen tiedustelu ole erityisen kiinnostunut siitä, miten heidän
vierasmaalaisten palkkalaistensa henkilökohtaisesti käy. Kun joku
on suorittanut hänelle annetun tehtävän, niin hän saa maksun siitä
ja sillä selvä. Lisäksi olisin valmis luottamaan englantilaisen
vilpittömyyteen, kun hän vakuutti, että he eivät suojele murhaajia...
Mutta minulla on vielä kerrottavana pari juttua eilisillasta.

Hän selosti keskustelunsa hotellin siivoojan kanssa. Inkeri kuunteli
silmät loistaen. Mutta kun kuvaus ehti ruskeasilmäisen naisen
näyttämölle tuloon, hän naurahti torjuen:

— Kaarlo, tuon sinä olet uneksinut! Olit pettynyt ja väsynyt ja
nukahdit tuoliin. Unessa järjettömimmätkin toiveet voivat täyttyä,
mutta valveilla ollen on toista. Kun kerran siivoojakin oli
sanomalehdestä lukenut uutisen ministeri Saarkiven murhasta, niin
tottahan tuo tukholmalainen perijätär on siitä tietoinen. Hänellä ei
niin ollen saattanut olla mitään tekemistä eilisiltana noissa huoneissa.

— Ja kuitenkin mustakutrinen nainen tuli minun luokseni. Hän ei ollut
mikään uniolento. Lihaa ja verta hän oli. Vieläpä varsin kauniisti
muovattuna kokonaisuutena.

Vaimo työnsi kahvitarjottimen luotaan. Hän tavoitti varpaillaan
tohvelit vuoteen alta ja odottamatta miehensä apua kiskaisi ylleen
aamutakin. Peilin ääressä hän ryhtyi kampaamaan hiuksiaan ja
puuteroimaan nenäänsä. Sieltä hän sinkosi:

— On sanoin kuvaamattoman raskasta olla sinun kaltaisesi miehen
aviovaimo! Kohta minä en enää jaksa suojella oikeuksiani. Juuri olen
saanut neutralisoiduksi viehkeän Asta-rouvan taholta uhkaavan vaaran
sijoittamalla hänet ystävättärenä valvontaani. Silloin uusi pilvi
nousee ihastuttavan ja rikkaan tukholmattaren hahmossa. Oliko hänellä
kauniisti punatut huulet?

— Oli.

— Minulta sinä olet kieltänyt huulipuikon käytön!

— Sinä et tarvitse sitä — vielä.

Inkeri ei näyttänyt olevan vakuuttunut siitä. Hän tutki arvostelevasti
kasvojaan peilistä. Sitten hän astui pari askelta taapäin ja tarkasteli
vartaloaan edestä ja sivuilta.

— Sinä olet voittamaton, mies sanoi ihaillen.

Vaimo pudisti huolestuneena päätään, mutta palasi asiaan:

— Tuo nainen oli siis tavalla tai toisella saanut selville, että noissa
hänelle tutuissa hotellihuoneissa asuu herra, joka tutkii ministeri
Saarkiven murhaa. Oliko hänellä joitakin johtolankoja tai vihjeitä
annettavana sinulle? Vai yrittikö hän kannustaa sinua tarjoamalla
ruhtinaallisen lisäpalkkion, jos saat hänen valittunsa murhaajan kiinni?

— Ei kumpaakaan. Hän ilmoitti vain haluavansa tutustua minuun.

Inkeri käännähti katsomaan tutkivasti miestään. Äkkiä hänen silmänsä
välähtivät. Hän huudahti:

— Mutta silloinhan...!

Äänessä oli sointi, joka sai Raudan kiinnostumaan. Eräiden aikaisempien
juttujen selvittelyssä Inkerin vaisto oli välähdysmäisesti päätynyt
otaksumiin, jotka sittemmin olivat osoittautuneet hyvin huomion
arvoisiksi.

— Mitä niin?

— Silloin ainoa selitys on, että tuo nainen on murhaaja tai murhan
järjestäjä!

Nuori rouva tajusi itsekin, miten mielikuvituksellinen hänen väitteensä
oli. Hän kiiruhti vuolaasti jatkamaan:

— Me emme tiedä, millaiset ministeri Saarkiven ja hänen uuden
valittunsa välit olivat. Ehkä ministeri oli verisesti loukannut häntä.
Tai kenties nainen oli saanut selville miehen likaisen elämän ja tunsi,
ettei hän kuitenkaan pääsisi irti tämän demonisesta vaikutusvallasta,
jos he jälleen tapaisivat...

— Jatka. Teoriasi on kiintoisa.

— Suojellakseen itseään ilmitulolta hän joko lähti itse tai lähetti
palkkalaisensa pikaveneellä Turkuun. Se olikin häneltä loistoveto.
Ellei Vauhkola olisi nerokkaasti päätellyt, että salaperäinen Ch.M.,
josta silloin ei tiedetty muuta kuin nimikirjaimet, oli sijoittunut
tänne suureen vakoilukeskukseen, murhaajan jälkiä etsittäisiin
vieläkin vain Suomesta. Tuolle naiselle on mahtanut olla hirmuinen
järkytys, kun hän on havainnut tutkimusten siirtyneen pikakiitäjän
perässä tänne. Mutta hän on kylmäverinen. Hän tuli tapaamaan sinua.
Kai hän älysi antautuvansa silloin suureen vaaraan. Hän ei kuitenkaan
jaksanut vastustaa kiusausta tulla ottamaan selvää, miten pitkälle olet
päässyt... Eikö ole syytä ryhtyä pitämään silmällä, ettei tuo nainen
pääse katoamaan?

— Ei.

Inkeri silmäsi taistelunhaluisena mieheensä.

— Miksei? Lumosiko hän sinut niin?

— Luokseni saapunut kaunotar oli Erna Wahl!

— Erna Wahl?

— Niin. Fregattikapteeni Kaufmannin serkku.... Siivoojattaren kuvaus
eksytti minutkin uskomaan, että ministerin luona hotelli Stockholmissa
käynyt hienosti pukeutunut nainen oli se tukholmalainen perijätär,
jonka Saarkivi oli valinnut seuraavaksi vaimokseen. Epäromanttinen
totuus kuitenkin on, että hän tuli tervehtimään minua samassa
ominaisuudessa kuin oli kansliapäällikönkin luona käynyt: Saksan
salaisen tiedustelun täkäläisen keskuksen hoitajana.

Nuori rouva punastui. Harmissaan hän polki jalkaa.

— Tuon sinä sanot minulle vasta nyt! Miten mahdoitkaan itseksesi nauraa
minulle äsken, kun minä innoissani selitin sinulle mielikuvituksellista
teoriaani.

Vastustelusta huolimatta Rauta veti hänet syliinsä.

— Minä en nauranut lainkaan, hän vakuutti. — Miksi olisinkaan?
Ajatusrakennelmasi ei ollut lainkaan hullumpi. Ota huomioon, ettei
meillä vielä ole aavistustakaan siitä, kuka tuo perijätär on. Hän
saattaa erehtyä tulemaan minun luokseni. Ja silloin...

Inkeri oli vain puolittain hyvitetty. Mutta hän ei halunnut penkoa
äskeistä enempää.

— Mitä Erna Wahl tahtoi sinusta? hän kysyi.

— Hän ilmoitti jo päivällä odottaneensa minua luokseen. Kun
minä en tullut, hän nöyrtyi, kuten hän sanoi, itse saapumaan
tutustumiskäynnille. Sitä paitsi hän kutsui minut tänä iltana kello 19
Strandvägenin varrella olevaan huoneistoonsa, jossa on jonkinlaiset
kutsut. Sinun lohdutukseksesi voin mainita, että kun hän lähti, minä
olin ainakin yhtä pettynyt kuin sinä nyt.

Vaimo hymähti ja nousi. Hän otti tuolilta vaatteensa ja meni
kylpyhuoneeseen.

Rauta sytytti savukkeen ja asettui loikoilemaan vuoteelle. Syvä ryppy
oli painunut silmäkulmien väliin.

Hän oli äsken jättänyt kertomatta siitä puhelinkeskustelusta,
joka hänellä oli aamuvarhaisella ollut ministeri Varon kanssa.
Hallituspiirit olivat Helsingissä levottomia, kun murha-arvoituksen
ratkaisu viipyi.

— Minä sain jutun hoitooni vasta viime maanantaina illalla myöhään,
ja nyt on perjantaiaamu, Rauta oli huomauttanut tiukasti. — Jos te
tarvitsitte taikuria, niin käännyitte väärän miehen puoleen.

— Me tarvitsimme sinut ja myös saimme, ulkoasiainministeri oli
vastannut levollisesti. — Mutta koeta sinäkin ymmärtää meitä. Myrsky on
nousemassa.

Hän oli kautta rantain antanut ymmärtää, että pahimmatkin aavistukset
siitä, millaisia tarkoitusperiä palvelemaan murhauutista yritettäisiin
käyttää, olivat toteutumassa. Häikäilemätöntä kiihotusta oli
todettu monissa kaupungeissa. Ainakin Helsingissä, Hämeenlinnassa
ja Jyväskylässä tiedettiin valmisteltavan suuria mielenosoituksia
ensi sunnuntaiksi tunnuksin: »Maa puhdistettava murhaajaimperiumin
kätyreistä!» ja »Diplomaattisuhteet murhaajien liittolaiseen ja
suojelijaan katkaistava!»

Helppoa ei ollut Helsingin herroillakaan...

Inkeri tuli kylpyhuoneesta.

— Nousehan, jotta saan sijatuksi vuoteen, hän komensi.

Rauta siirtyi ikkunan lähettyville. Tuntui viihdyttävältä seurata
vaimon puuhailua.

— Sinulla on kaunis vartalonviiva.

Inkeri naurahti pöyhiessään pieluksia.

— Kai minussa on useampiakin viivoja. Mutta niin pahasti kuin äsken
nolasitkin minut, haluaisin osoittaa ottaneeni täydestä eilisen
määräyksesi, että tästä aamusta alkaen minun on omistettava ajatukseni
tutkimuksillesi.

Hän jatkoi työtään puhellessaan edelleen:

— Oletko tullut ajatelleeksi sitä kysymystä, mistä murhaaja tiesi, että
ministeri Saarkivi olisi Turussa lauantai-iltana? Jos olisi selvitetty,
että pikavene ei ainoastaan suuntautunut tänne veriteon jälkeen, vaan
oli täältä myös tullut...

Rauta keskeytti:

— Se on selvitetty. Ainakin voimme pitää sitä todennäköisenä. Niinisuo
sähkötti Turusta, että lauantaina on havaittu veneen, joka teki
kolmattakymmentä solmua, saapuvan Ahvenanmeren ylitse. Reitti on
molemmilla matkoilla ollut sama.

Nuori rouva levitti huolellisesti päiväpeitteen vuoteelle ja tarkasti
pää kallellaan, että kaikki oli kunnossa. Sitten hän sanoi:

— No, niinpä jonkun on täytynyt ilmoittaa tänne murhaajalle, missä
ja milloin hän uhrinsa tapaisi. Ennen viime perjantaita, jolloin
kohtalokas purjehdusmatka alkoi, se tuskin saattoi tapahtua. Kun
kirjeet sensuurinkin takia viipyvät, tiedoittaja kaiketi sähkötti. Eikö
niin ollen kannattaisi tutkia Helsingistä tänne perjantaina lähetettyjä
sähkeitä?

— Onnittelen! mies sanoi lämpimästi. — Minulta vei koko toissa yön,
ennen kuin päädyin samaan valoisaan ajatukseen. Vauhkola kirosi
synkeästi, kun hänen loistava järjestönsä valjastettiin näin »arkiseen»
puuhaan, jonka merkitystä hän ei älynnyt. Huomenna saan tänne hirmu
nipun sähkeiden jäljennöksiä.

Inkeri hymähti hieman alakuloisesti.

— Tietysti. Olisihan minun pitänyt arvata, että sinä olet monta hevosen
mittaa edellä minusta. Mutta...

Hän heilautti uhmaten päätään.

— ... odotahan, kun minä oikein syvennyn tähän juttuun!

Oveen koputettiin.

Asta-rouva tuli sisään. Teräksenharmaa kävelypuku teki täyttä oikeutta
hänen hoikalle vartalolleen. Hän tervehti iloisella hymyllä Inkeriä.
Tummien silmien katse muuttui viileäksi, kun hän nyökkäsi Raudalle.

Keskimittainen, hieman kalvakka nuori mies suomalaisen luutnantin
puvussa seisoi hänen takanaan oviaukossa. Hän kantoi läpiammuttua ja
kipsattua vasenta käsivarttaan jäykästi edessään "lentokoneessa".

— Tulkaa toki sisään, maisteri Sohja, Inkeri kehoitti lämpimästi.

Luutnantti vaikutti vaivautuneelta. Hänen laihoilla, terävillä
kasvoillaan oli kysyvä ilme, kun hän ryhtyi selittämään:

— Olimme lähdössä hakemaan huonetta. Asta haluaa muuttaa.

— Muuttaa?

— Niin, se on aikomukseni!

Tummat silmät katsoivat taistelunhaluisesti Rautaan.

— Sinä et saa ymmärtää minua väärin, Inkeri. Sinä olet ollut liiankin
ystävällinen minulle. Mutta kun sinun miehesi on järjestänyt niin, että
minun on aloitettava työni lähetystössä vasta kahden viikon kuluttua,
niin jotakin minun pitää tänä aikana tehdä.

Rauta hymähti.

— Jotakin, tietysti, hän virkkoi. — Minä olen suunnitellut, että te
kaksi veisitte vaimoni tänä iltana Oopperaan. Siellä on muusikkojen
suurjuhla. Ohjelma on loistava. Itse Theodora Lagerborg on mukana
Joutsenlampibaletissa. Hjördis Schymberg ja Karl Gerhard laulavat.
Hänen majesteettinsa kuningaskin kunnioittaa tilaisuutta läsnäolollaan.
Muu yleisö on sitten sen mukainen.

Asta pudisti päätään.

— Kuulostaa houkuttelevalta, tuomari. Mutta se ei käy. Tuon tapaiset
huvitukset saavat jäädä, kunnes Saarkiven murhaaja on paljastettu.
Minä olen ajatellut sitä, mitä tiistai-iltana sanoitte niistä,
jotka onnettomuudekseen olivat mukana ministerin purjehdusretkellä.
Huomautitte, että epäilyksen varjo lepää heistä viattomimmankin yllä,
kunnes murhaaja on kiinni. Siksi minä nyt...

Kun hän keskeytti, Rauta lausui:

— Muistaakseni te seuraavana päivänä julistitte minulle, ettette
suostu asettumaan siihen pelilaudan ruutuun, jonka minä olen teille
suunnitellut.

— Älkää panko pahaksenne, maisteri Sohja puuttui puheeseen. — Asta on
hirvittävän itsepintainen.

Nuori nainen vaiensi hänet katseellaan. Raudan puoleen kääntyen hän
ilmoitti jyrkästi:

— Minä asetun siihen ruutuun, jonka itse valitsen!

— Ja se on?

Asta ryhtyi innokkaasti selittämään:

— Meidän on alkuun päästäksemme löydettävä se suomalainen, jonka
kerroitte Helsingissä esiintyneen Charles Millerinä. Se on melkein kuin
heinäladosta ryhtyisi etsimään nuppineulaa. Voidaksemme onnistua meidän
on hajaannuttava ja aloitettava kunkin omalla tahollamme onnen kauppaa.
Ainakin minä aion tehdä niin.

Luutnantti puuskahti:

— Hän on ihan hassu! Hän tahtoo asettua johonkin halpaan
matkustajakotiin ja iltaisin kierrellä kevytkenkäistä tyttölasta
näytellen sellaisissa tanssipaikoissa, joissa voi otaksua suomalaisten
viettävän täällä iltojaan. Sanokaa te, Rauta, hänelle, ettei se vetele.
Minua hän ei usko.

— Enkä usko ketään muutakaan! Asta kivahti. — Vaikeus on vain siinä,
että tuollaisia paikkoja on täällä paljon. Jospa tietäisin, missä
Saarkiven oli tapana oleksia, niin niistä voisi aloittaa.

— Minä tiedän kaksi ravintolaa, Rauta sanoi. — Itse aion ottaa niistä
urakakseni Astonin. Odengatanin varrella sijaitseva Metropol jää siis
teille.

Maisteri Sohja tuijotti häneen tyrmistyneenä.

— Tuohan kuulostaa melkein siltä kuin pitäisitte Astan mielipuolista
suunnitelmaa hyvänäkin. Ajatelkaa, mitä vaaroja siihen liittyy!

Rauta sanoi rauhallisesti:

— Minä pidän ajatusta hyvänä. Sitä paitsi vaara käy vähäiseksi sen
kautta, että te seuraatte häntä noihin paikkoihin. Ei, älkäähän
pillastuko, rouva. Tämä täydennys on tarpeellinen. Ensinnäkin on sangen
luonnollista, että täällä toipilaana oleva suomalainen on hakeutunut
kotimaasta tänne siirtyneen tyttösen seuraan. Toisekseen maisteri
Sohjan sotilaspuku vetää jokaisen lähelle tulevan maanmiehemme huomion
teidän pöytäänne.

Asta nyökkäsi vastahakoisena.

— Tietysti teidän piti päästä korjaamaan minun suunnitelmaani.

Mies hymyili hänelle leppoisasti.

— Mutta ajatus oli omanne, joten kunnia siitä kuuluu yksin teille.

Nuori nainen nosti käden otsalleen.

— Mitä ihmettä te katsotte noin kummasti, tuomari? Rauta naurahti.

— Ihmettä tosiaan! Tuota pientä, pyöreätä kapistusta, joka teillä on
hiusrajassanne.

Inkeri, joka oli pysytellyt ääneti sivussa, julisti:

— Hän tarkoittaa sinun hattuasi, Asta.

— Hattua! Rauta ällisteli. — Onko tuo hassunkurinen esine hattu?

Miehet vaihtoivat keskinäistä ymmärtämystä ilmaisevan katseen. Mutta
vastassa oleva rintama oli myös ehyt.

— Me ostimme sen eilen iltapäivällä yhdessä, Inkeri ilmoitti. — Meistä
molemmista tämä uusi muoti on ihastuttava.

— Asta, maisteri Sohja esitti epäröiden, — etköhän kuitenkin panisi
päähäsi vanhaa kunnon hattuasi? Tai baskeria?

— En! Tule nyt!

Kun he olivat lähteneet, Inkeri kääntyi miehensä puoleen:

— Noilla molemmilla on tehtävänsä. Mitä jää minulle?

Rautaa huvitti hänen avoin tyytymättömyytensä.

— Luullakseni sinä äsken tiedoitit juhlallisesti ryhtyväsi syventymään
perusteellisesti tähän juttuun. Mutta ellei siinä ole sinulle puuhaa
kyllin, voin hankkia sinulle seuraa Oopperaan täksi illaksi... Nyt
lähdemme joka tapauksessa Ambassadeuriin lounaalle.

Inkeri torjui:

— Emme lähde. Saat mennä yksin. Asta oli oikeassa: meidän on
hajaannuttava. Mitä hyötyä oli siitä, että toimitit minut erikseen
autolla Turkuun ja kirjoitutit minulle passin tyttönimelläni, jos
esiinnymme täällä julkisesti yhdessä? Kun tämä leikki on kerran
aloitettu, niin....

Raudan oli itsekseen myönnettävä, että vaimo oli oikeassa.

— Sinun ei kannata olla noin huolestuneen näköinen, Inkeri jatkoi. — Ei
ole vielä monta vuotta siitä, kun minä olin itsenäinen nuori nainen.
Hyvin itsenäinen olinkin. Osasin silloin pitää huolen itsestäni. Ja
niin osaan nytkin!

Mies mitteli huonetta mietteissään. Kieltämättä tuossa oli järkeä.

— Olkoon sitten niin. Mutta mikään ei voi estää minua käymästä silloin
tällöin täällä kuulostamassa, miten »neiti Kaario» jakselee. Ilmoita
sitä paitsi tuolle pariskunnalle, kun se palaa, että minä olen joka
päivä kello 15 tavattavissa Stureplanilla olevassa Brända Tomtenissa.
Tarkemmin sanoen sen alimmassa kerroksessa.

Yksinäisen lounaan jälkeen Rauta soitti kapteeni Göranssonille.

— Olipa hyvä, että otitte yhteyden, kapteeni sanoi. — Minä olen jo
kahteen kertaan yrittänyt tavoittaa teitä hotellistanne. Meillä on
ollut parempi onni kuin uskalsin toivoakaan. Sunnuntaiaamuna on kello
9:11 maissa Ljusterön eräällä ulkosaarella havaittu lujaa vauhtia
koillissuunnasta avomereltä saapuva punalaitainen pikavene. Äkisti se
on pysähtynyt keskelle aavaa. Jokin vika oli kai tullut koneeseen.
Meri oli ollut melkein tyven, joten mitään vaaraa ei ollut. Mutta
pari kalastajaa oli kuitenkin päättänyt lähteä veneellään avuksi. Kun
he olivat tulijasta puolen meripeninkulman päässä, pikamoottori oli
päässyt jälleen liikkeelle ja kadonnut nopeasti Tukholman suuntaan.
Kalastajat eivät osanneet sanoa muuta kuin että veneessä oli ollut
näkyvissä yksi ainoa henkilö, jolla oli ollut nahkalakki ja nahkatakki
yllään.

— Entä vielä?

— Vielä? Te olette aika vaatelias, tuomari.

— Te puhuitte paremmasta onnesta kuin uskalsitte toivoa. Siitä
päättelin...

Kapteeni Göransson naurahti.

— Päättelitte aivan oikein, hän myönsi. — Ei olisi kovinkaan paljoa,
jos vene olisi vain tuon ainoan kerran havaittu. Tulosuunnastaan
huolimatta pikakiitäjä olisi voinut olla mikä tahansa pikku
kierrokselta palaava. Muuan miehistäni sai kuitenkin käsiinsä erään
hinaajan perämiehen, joka ilmeisesti oli nähnyt saman veneen.

— Hänellä oli jotakin kiintoisaa lisättävää?

— Niin. Hän oli hiukan myöhemmin pannut Vaxholmin itäpuolella merkille
punalaitaisen veneen, joka kulki hidasta vauhtia ja jonka ohjaaja
näytti nukkuvan. Vaikka väylää olisi ollut leveälti, pikakiitäjä oli
kirkkaassa auringon paisteessa ajanut päin pientä kalliosaarta. Herätys
oli kai aika kovakourainen. Nahkatakkinen oli äkisti maissa. Hänen
onnekseen kallio oli loivasti vedestä nouseva, joten sen kummempaa
vahinkoa ei ollut tapahtunut. Omin voimin hän pääsi jatkamaankin.
Hinaajan perämies oli arvellut, että veneen ohjaaja oli ollut liian
voimallisen juhlinnan jäljiltä pahasti päissään. Mutta tietysti
toinen selitys on luonnollisempi. Jos ohjaaja oli lauantaina ajanut
Tukholmasta Turkuun ja seuraavana yönä saman matkan takaisin, niin
aamuauringon uuvuttamana mies ei jaksanut enää vastustaa unta.

Rauta virkahti:

— Niin. Mies tai nainen.




Neljästoista luku.

HUONEISTO STRANDVÄGENIN VARRELLA.


Hotelli Stockholmin portieeri tervehti Rautaa ylen kohteliaasti.

— Kaunis syksy, herra tuomari. Lisäksi lupaavat oikeaa lämpöaaltoa
vielä tulevaksi.

— Sepä hienoa.

Entinen raskaan sarjan nyrkkeilijä tiedusti maireasti hymyillen:

— Onko herra tuomarilla huoneisiin nähden joitakin toivomuksia?

— Ei toki. Olen täysin tyytyväinen.

— Hauska kuulla, herra tuomari. Me teemme kaikkemme, jotta vieraamme
viihtyisivät.

Tullessaan huoneisiinsa Rauta tapasi siivoojan siellä pyyhkimässä
pölyjä. Tämä ei ollut sama tukeva ja tuikea nainen, jonka kanssa hän
oli edellisenä päivänä haastellut. Uusi siivoojatar oli heikon ja unisen
näköinen harmaahapsi.

— Suokaa anteeksi, herra. Olen pian valmis.

— Jatkakaa vain rauhassa, rouva.

Rauta astui ikkunan ääreen. Ajo oli nyt pääsemässä käyntiin. Asta ja
Risto olisivat tänä iltana vartiopaikallaan Metropolissa. Göranssonin
miehet yrittäisivät löytää pikakiitäjän. Ja hän itse...

Rauta istahti silmäilemään sanomalehteä. Maltalla kerrottiin pidetyn
tärkeitä sotaneuvotteluja. Ranskassa saksalaiset olivat toimittaneet
laajoja vangitsemisia. Tanskassakin oli voimakkaasti vahvistettu
gestapomiesten armeijaa. Vastoinkäymiset rintamilla saivat "kolmannen
valtakunnan" kiristämään otettaan muilla tahoilla.

Tästä toteamuksesta Raudan ajatus siirtyi kotimaahan, jossa levottomina
odotettiin ensi sunnuntaita. Osa puristuksesta, hän päätteli edelleen,
saattoi kohdistua häneenkin. Millaiseksi hänen vierailunsa Erna Wahlin
luona mahtaisi muodostua?

Hän meni makuuhuoneeseensa. Silmäys yöpöydällä oleviin kirjoihin
säpsähdytti häntä. Nopeasti hän suoritti pikaisen tarkastuksen lipaston
laatikoissa. Sitten hän palasi etuhuoneeseen.

Siivooja oli saanut työnsä tehdyksi ja oli poistumaisillaan.

— Hetkinen, rouva.

Nainen kääntyi puolittain häneen.

— Niin, herra?

— Voitteko selittää, miten joku vieras on päässyt minun huoneeseeni?

Siivoojan ääni kohosi kimeän torjuvaksi:

— Joku vieras? Uskomatonta, herra. Meidän hotellissamme! Mutta jos
haluatte, ilmoitan asiasta johtajalle.

Rauta kohautti hartioitaan. Oli turha nostaa hälyä. Sitä paitsi hän ei
voisi mitään todistaa. Hotellin johtaja vain pahastuisi vielä syvemmin
kuin siivoojatar.

— Ei kannata, rouva. Ehkäpä olen erehtynyt.

— Varmasti, herra.

Niine hyvineen nainen poistui.

Rauta oli kuitenkin varma, että hän ei ollut erehtynyt. Vanhasta
tottumuksesta hän oli ryhtynyt varokeinoihin todetakseen, tutkiko joku
hänen tavaroitaan. Vaaleaan hiukseen, joka on taidokkaasti sijoitettu,
ei kokenutkaan urkkija tule kiinnittäneeksi huomiota. Hänellä ei nyt
ollut hotellissa mitään paljastavaa. Tarkastuksen täällä suorittanut
oli niin ollen jäänyt saaliitta. Mutta oli vastenmielistä tuntea
olevansa vakoiltu.

Oveen koputettiin. Siivoojattaren harmaa pää ilmestyi näkyviin.

— Täällä on vieras, joka kysyy teitä. Johtaja Sandberg. Otatteko hänet
vastaan, herra?

— Tietysti. Pyytäkää hänet sisään.

Komeavartinen antikviteettikauppias tuli reippaana ja hymyilevänä.

— Suokaa anteeksi, tuomari, että häiritsen. Mutta saatuani lähetystöstä
tietää, että asutte täällä, en voinut vastustaa kiusausta tulla heti
kotikaupunkiin palattuani tervehtimään teitä.

— Ette lainkaan häiritse, johtaja. Saako olla ryyppy?

Sandberg nyökkäsi ja vaipui tyytyväisenä tuoliin. Kumartaen hän otti
vastaan grogilasin.

— Miten yhteinen kaunis ystävättäremme Mirja-rouva voi? Rauta
tiedusteli.

Johtaja naurahti.

— Pelkään, ettei minulla enää ole kunnia saada lukeutua hänen
ystäviinsä. Oikeastaan tulinkin ilmoittamaan, että ensi viikoksi
suunnittelemaani meidän kolmen yhdessäoloa ei voida järjestää.

— Eikö rouva Saarkivi siis saavu tänne?

— Kyllä vain. Mutta hän ei halua tavata minua enkä minä häntä.
Muistattehan, että meidän piti eilen hieroa kauppoja keskenämme.
Osoittautui, ettei hän suotta kerskunut kauppamiesverellään. Sanotaan
kreikkalaisten pystyvän tekemään edullisia kauppoja juutalaisten
kanssa. No, minä en ole kreikkalainen — valitettavasti. Me erosimme
kaikkea muuta kuin sovussa. Toivon kuitenkin, ettei tämä seikka estä
teitä pysymästä ystävänäni.

Antikviteettikauppias näytti suhtautuvan varsin tyynesti siihen, että
Saarkiven kokoelmat olivat menneet häneltä sivu suun. Hänen pyöreät
kasvonsa olivat valoisat ja hyväntuuliset.

Hän ojensi pöydän ylitse käyntikorttinsa.

— Tähän on merkitty molemmat liikkeeni. Jommastakummasta tavoitatte
minut puhelimitse. Toivottavasti saatte jo huomenna aikaa lounasta,
päivällistä tai illallista varten.

— Kiitoksia. Olette kovin ystävällinen.

Sandberg tyhjensi lasinsa ja nousi.

— Oli harmillista, hän virkahti vakavaksi käyden, — että suhteeni
ystäväni leskeen katkesivat. Olisi ollut parempi, ettei kaupoista olisi
tullut mitään puhetta. Nyt Mirja-rouva suuttui minuun sydänjuuriaan
myöten. Jos satutte tapaamaan hänet täällä, on parempi, ettette
mainitse hänelle minun nimeänikään. Naisten kanssa ei pitäisi puhua
liikeasioista... Kun soitatte minulle, teidän ei kannata tavoittaa
minua kotoa. Nyt kun vaimoni on matkoilla, minä en viihdy siellä.

Yksin jäätyään Rauta ryhtyi hiljalleen pukeutumaan iltaa varten. Erna
Wahl ei ollut maininnut, millaiset kutsut olivat kysymyksessä. Mutta
varminta oli kai sonnustautua frakkiin.

Johtaja Sandbergin vierailu askarrutti hänen mieltään. Muhkea kauppias
oli ollut kovin innokas selittämään hänelle, ettei hänellä ollut enää
mitään yhteyttä rouva Saarkiveen. Mitä oli tuon innon takana? Oliko
Sandberg päässyt Mirja-rouvaan nähden selville jostakin, mistä halusi
jo etukäteen sanoutua irti? Vai oliko hänellä vain aavisteluja nuoren
lesken Tukholman-matkan perimmäisestä syystä? Oliko ylipäänsä perää
jutussa noiden kahden välien rikkoutumisesta? Ehkä selitys oli niin
yksinkertainen, että johtaja oli halunnut ennakkoon luoda sumuverhoa
hänen ja Mirja-rouvan sovitulle tapaamiselle. Eräät katseet, joita
Rauta oli nähnyt hänen heittävän kauniiseen leskeen, olivat juorunneet
hänen olevan aika lailla tämän viehätysvoiman pauloissa. Hänen äskeinen
häikäilemätön viittauksensa Mirja-rouvan vieraaseen vereen oli sitä
paitsi tuntunut varsin teennäiseltä.

Saapuessaan Strandvägenin huoneistoon Rauta hämmästyi, kun emäntä itse
avasi oven.

— Älkää paljastako ihmettelyänne noin selvästi, Erna Wahl virkkoi
nauraen. — Ilmeestänne päättäen odotitte kahden livreepukuisen
palvelijan olevan teitä vastassa. Rakas ystävä, pienellä yksinäisellä
leskellä ei ole varaa sellaiseen ylellisyyteen.

Tulija hymähti.

Jo hallista käsin saattoi havaita, että huoneisto oli avara ja
kalliisti sisustettu. Olisi niin ollen ollut aihetta kysyä, miten
»pieni yksinäinen leski» saattoi asua niin komeasti. Rauta jätti
kuitenkin kysymättä. Hän tiesi vanhastaan kyllin näistä saksalaista
tiedustelua palvelevista huoneistoista, joita oli ympäri maailmaa.

Kun tulija oli riisunut päällysvaatteensa, emäntä huudahti:

— Olettepa te upea! Himmennätte kaikki meidät muut.

— Rouva Wahl, teidän loistoanne ei mikään mahti maailmassa pysty
himmentämään.

Wienitär olikin kaunis ilmestys tiukasti vartalonmyötäisessä punaisessa
puvussaan, joka tuntui syventävän kiharapaljouden mustuutta ja saavan
ihon loistamaan valkeuttaan. Säteilevine ruskeine silmineen ja
hymyineen, joka paljasti kauniin hammasrivin ja painoi kuopat pehmeän
pyöreihin poskiin, hän oli vaarallisen kaunis nainen.

Luontevasti hän pisti kätensä vieraan kainaloon.

— Tulkaa, tuomari. Tunnen vastustamatonta halua näyttäytyä teidän
rinnallanne. Minun kutsuni ovat niin vapaat, että kukin saa esittäytyä
itse niille, joiden kanssa haluaa puhella.

He pysähtyivät salin kynnykselle.

Nelisenkymmentä ihmistä istui ja seisoskeli siellä pienissä ryhmissä.
Pukujen kirjavuuskin korosti emännän kehumaa kutsujen »vapautta». Läsnä
olevat harvat naiset olivat iltapuvuissa. Puolitusinaa frakkia ja saman
verran smokkeja näkyi. Muut miehet olivat arkiasussa.

Palvelusväestä ei näyttänyt täällä sisällä olevan puutetta. Neljä
nuorta tyttöä kiersi vieraiden joukossa tarjoillen kuohuviiniä ja
keksejä. Rouva Wahl viittasi lähimmän heistä luokseen.

Kääntyessään tarjottimineen Raudan puoleen tyttö loi häneen varoittavan
katseen. Keinuvin lantein hän palasi sitten jatkamaan kierrostaan.

Kilistäessään vieraansa kanssa Erna-rouva virkahti:

— Te hallitsette hyvin ilmeenne. Teistä ei olisi huomannut, että te
kaksi olette tavanneet ennenkin.

Rauta hymähti kaksimielisesti vastatessaan:

— Hän on viehättävä tyttö. Ainakin oli vielä eilen.

Emäntä nosti paheksuvasti sormeaan.

— Serkkuni ilmoitti, että te olette naimisissa.

— Niin olenkin. Entä sitten?

Rouva Wahl nauroi.

— Miten viattomin kasvoin kysyttekään tuota! Te mahdatte olla aika
paatunut. Minä pyysin täkäläisestä saksalaisesta siirtokunnasta
muutamia tyttöjä avustamaan tarjoilussa enkä voinut aavistaa...

— Toivottavasti ette katso pikku neidille rikokseksi sitä, että minä
olen hetken viattomasti pakissut hänen kanssaan.

Erna-rouva pudisti päätään.

— Niin mustasukkainen minä en sentään ole teistä, tuomari.

Raudan oli myönnettävä itselleen, että hän oli äsken aika lailla
hämmästynyt. Tuon tarjoilijatytön hän oli eilen tavannut kapteeni
Göranssonin toimistossa. Ruotsalaiseltakin taholta seurailtiin siis,
keitä näissä kutsuissa kävi ja mitä puhuttiin.

— Täällä on eräs maanmiehenne, emäntä puheli edelleen. — Näettekö tuon
pienen, hieman hullunkurisen herran frakissa kauimmaisen ikkunan luona?

Rauta nyökkäsi.

Tukevalla pikku miehellä oli kasvot, jotka herättivät huomiota. Leveä
naama oli omituisesti kokoon vedetty. Vinot kulmakarvat, lähekkäin
olevat silmät, pysty nenä suurine sieraimineen ja pieni, ylös kaartuva
suu olivat yhteen ahdettuina lihavien poskien keskellä.

— Talvisotanne edellä tuo arkkitehti esittäytyi Berliinissä hyvin
mahdikkaasti »Suomen kansalliseksi johtajaksi», wienitär ilvehti. —
Kovin suuri kannatus kotimaassaan hänellä ei kuitenkaan ollut, koska
hän on pitänyt parempana pysähtyä Pohjanlahden tälle puolelle. Nämä
kutsut lienevät hänen ainoa ilonsa. Miesparka!

Rauta puri huultaan ja pysytteli äänettömänä.

Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että ovikellon soitto riisti
häneltä emännän seuran.

Rouva Wahl virkkoi huokaisten:

— Minun on nyt jätettävä teidät oman onnenne nojaan. Koettakaa löytää
täältä joku siedettävä puhekumppani.

Hymyillen hän nyökkäsi ja katosi halliin.

Rauta harhaili sinne tänne huoneistossa. Parissa lähihuoneessa oli
myös väkeä. Hän lausuili viileitä kohteliaisuuksia naisille, jotka
hakeutuivat hänen seuraansa. Keskustelu eräiden herrojen kanssa
pysytteli myös täysin muodollisena ja ikävähkönä. Kutsujen tunnelma
oli harmaa. Ei edes illallinen runsaine viineineen pystynyt antamaan
vauhtia seuralle.

Vasta kun oli siirrytty kahviin ja konjakkiin, Rauta tapasi jälleen
Erna Wahlin. Tämä vaikutti väsyneeltä.

— Istahtakaa hetkeksi lepäämään tänne minun viereeni.

Emäntä hymyili vaisusti.

— Te olette aivan liian kiihottava, jotta teidän lähettyvillänne voisi
levätä.

Hän vaipui kuitenkin viereiseen tuoliin. Huokaisten hän lisäsi:

— Miten typeriä ihmiset voivatkaan olla!

Rauta yritti lohduttaa häntä:

— Älkää ottako meidän typeryyttämme noin raskaasti. Seurue on sitä
paitsi liian kansainvälinen, jotta oikea tunnelma pääsisi syntymään.

Erna-rouva naurahti kuivasti.

— Minä tarkoitin aivan toisten ihmisten typeryyttä... Erehdytte, jos
luulette näiden kutsujen kulun painavan minun mieltäni. Elleivät
ihmiset osaa pitää hauskaa niissä puitteissa, jotka minä olen heille
tarjonnut, niin se on heidän oma tappionsa.

Muuan mustapartainen mies lähestyi heitä.

— Oh, tuo ikävä ukrainalainen, rouva Wahl kuiskasi seuralaiselleen.
— En halua lisätä teidän koettelemuksianne hänen jaarittelunsa
kuuntelemisella. Niinpä jätän teidät. Mutta ennen kuin poistutte,
tahdon vaihtaa vielä muutaman sanan kanssanne.

Hän nousi ja kiiruhti tulijaa vastaan.

Rauta kierteli huoneissa vielä puolisen tuntia. Lopulta hän päätyi
hallin ovelle ja veti kellonsa esiin. Hän tuumiskeli, voisiko jo
lähteä. Muu seurue oli ilmeisesti päättänyt kestää, niin kauan kuin
tytöt jatkoivat konjakin tarjoilua.

Lihava frakkipukuinen herra tuli hänen luokseen. Mustasankaisten
silmälasien takaa katse välkkyi hyväntahtoisen huvittuneena. Rauta oli
pari tuntia aikaisemmin vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja ja
muisti, että miehen nimi oli Reuter.

— Olen samaa mieltä kanssanne, vieras ilmoitti muitta mutkitta. — Tälle
illalle on kärsimystä jo kyllin. Lähtekäämme.

— Mielihyvin. Minun on vain ensin hyvästeltävä emäntäämme.

Reuter hymähti.

— Ensikertalaisena voitte sen tehdä. Minä odotan teitä eteisessä.

Rauta löysi Erna Wahlin salin nurkkauksesta, jossa tämä keskusteli yhä
ukrainalaisen partaniekan kanssa.

Emäntä ilahtui keskeytyksestä ja nyökäten vanhalle miehelle tarttui
tulijan käsivarteen. Päästyään kuulomatkan ulkopuolelle hän lausui:

— Ellen juuri nyt olisi kyllästynyt koko maailmaan, antaisin teille
suudelman. Se ei olisi liikaa teosta, joka oli suorastaan hengen
pelastus.

Kuiskaten hän jatkoi:

— Te aiotte siis nyt lähteä. Ymmärrän... Mutta minulla on teille
pyyntö, jota ette saa torjua, vaikka se kuulostaakin kummalliselta.

— Kauniin naisen toivomus on minulle käsky.

— Palatkaa tänne kello 24!

Rauta yllättyi. Tällaista pyyntöä hän ei ollut odottanut. Hän koetti
tavoittaa rouva Wahlin katseen päästäkseen selville, mistä oli kysymys.
Mutta tämä ei nostanut päätään.

— Luvatkaa!

— Hyvä on. Minä tulen.

Kadulla Reuter virkahti:

— Erna-rouvalla oli musta ilta.

Avatessaan Chryslerin oven hänelle Rauta sanoi:

— Tiedot Gestapon uusista otteista tuntuivat painostavan monia. Etenkin
Tanskan-uutiset järkyttivät täkäläisiä natseja. Minne ajamme?

— Minun pitäisi kolmen neljännestunnin kuluttua tavata muuan henkilö
ravintola Rosenbadissa. Olisin kiitollinen, jos te tulisitte
lyhentämään odotusaikaani.

Rauta vilkaisi kelloonsa. Hänelle jäisi kyllin aikaa palata
Strandvägenille määrähetkeksi.

Auton liukuessa kohti kaupungin keskustaa kumpikaan ei puhunut. Rauta
mietiskeli, mikä Reuter mahtoi olla miehiään. Hänen saksansa oli
virheetöntä, mutta niin oli ollut miltei kaikkien kutsuissa olleiden.
Oliko pelkkä sattuma, että mies oli tullut ehdottamaan hänelle lähtöä?

Kun he lähestyivät Oopperaa, vieras katkaisi äänettömyyden:

— Luullakseni Strandvägenin huoneisto pian suljetaan. Viikko viikolta
sinne kokoontuvat, eri kansallisuuksiin kuuluvat saksalaisystävät
käyvät yhä mitättömämmiksi, yhä harvemmiksi ja yhä aremmiksi. Niihin
kannattaa tuskin enää kiinnittää huomiota. No, tämä onkin syrjäinen
kolo. Mutta tiedot muualtakin käyvät samaan suuntaan. Mahtavatko
saksalaiset itse käsittää, mitä se enteilee? Lopun alkua.

Rauta pysäköi vaunun Gustav Adolfs torgille. Sieltä he jatkoivat
jalkaisin Strömgatania Rosenbadiin. Arvokassävyisessä ravintolassa oli
vain vähän väkeä.

Hovimestarin syvästä kumarruksesta päätellen Reuter kuului
kantavieraisiin. Hän itse opasti herrat pöytään ja otti muuttumattoman
juhlallisena vastaan pelkän oluttilauksen.

— Kävittekö te Berliinissä milloinkaan Kurfürstendammin huoneistossa?
Reuter kysäisi.

Rauta kohtasi tyynesti sankalasien takaa tuijottavan katseen.

— En. Entä te?

— Vuosikausia minä kuuluin sen vakinaisiin vieraisiin. Keväällä -41
oli hyvin vilkasta. Siellä aivan vilisi ukrainalaisia, tataareja,
valkovenäläisiä, balttilaisia ja mitä ne kaikki lienevät olleetkaan.
Taustalla sitä samaista Euroopan eri kulmilta peräisin olevaa
seikkailijoiden ja onnenonkijain pohjasakkaa, jonka seurassa me
tämän illan kulutimme. Mutta ne miehet, jotka haaveilivat Saksan
tulossa olevan hyökkäyksen itään tuovan vapauden heidän kansoilleen,
olivat haaveellisuudessaankin toista maata. Erityisen kiintoisaa oli
tavata siellä tulevan Ukrainan hallitus kokonaisuudessaan. Heidän
tulisieluisen pääministerinsä, pitkäpartaisen kenraalin kanssa minä
suorastaan ystävystyin. Heidän hallitusleikkinsä oli liikuttava, niin
kauan kuin sitä kesti.

— Eivätkö he siis päässeet kotimaahansa?

— Pääsivät. Mutta pian sen jälkeen puolet heistä ammuttiin. Toinen
puoli viruu Saksan vankiloissa. Ei riittänyt, että he olivat
saksalaisystävällisiä. Saksa ei tyydy ystävyyteen.

Rauta katsoi tutkivasti lihavaa herraa.

— Kuka te oikeastaan olette?

— Reuter. Muistaakseni esittäydyimme jo alkuillasta. Sanokaahan, mitä
te etsitte Strandvägenin huoneistosta.

— Jotakin, niin kuin kai tekin.

Vieras hymähti.

— Minä halusin vain varoittaa teitä. Noilla huoneistoilla on omat
salaisuutensa.

Kun Rauta nousi hyvästelemään, vieras sanoi ystävällisesti:

— Minä olen puhunut paljon ja te vähän. Siitä huolimatta myönnän, että
olen iloinen tapaamisestamme.

Rauta sai eteisessä päällysvaatteensa. Hän ei kuitenkaan vielä
lähtenyt. Sivummalla olevalla pöydällä hän havaitsi sanomalehtiä ja
istahti sinne, Aftonbladetin takaa hän tarkkasi harvoja myöhäisiä
tulijoita.

Pitkä ja laiha herra saapui kiireissään. Hän suuntasi kulkunsa siihen
pöytään, jonka ääressä Reuter istui.

Silloin Rauta lähti. Hän oli saanut vastauksen kysymykseensä, mikä
hänen äskeinen puhetoverinsa oli miehiään. Pitkä ja laiha herra oli
näet samainen englantilainen, jonka kanssa hän oli eilen keskustellut
kapteeni Göranssonin toimistossa. Se seula, jonka lävitse saksalainen
tiedustelu siivilöi huoneistoihinsa kutsutut vieraat, ei tosiaan
näyttänyt olevan paljon arvoinen.

Palatessaan autonsa luo Rauta oli jälleen kuulevinaan Reuterin
varoituksen: »Noilla huoneistoilla on omat salaisuutensa.»

Hän jäi hetkeksi seisomaan torin laitaan. Miten kaunis tämä kaupunki
onkaan! hän totesi. Päivän myllertävän liikenteen tauottua sen
huomasi häiriöttömimmin. Katse viivähti mielellään Kustaa II Aadolfin
ratsastajapatsaan takana kohoavan Oopperan harmonisessa julkisivussa.
Jokunen auto kiiti yli kirkkaasti valaistun Norrbronin. Siellä, virran
takana, kohosi Kuninkaallinen linna rauhallisen ylväänä. Kaikki oli
ulkonaisesti selkeää ja suoraviivaista. Mutta sen taakse kätkeytyi
paljon hämärää ja salamyhkäistä.

Miksi Erna Wahl oli niin kiihkeästi pyytänyt häntä palaamaan
Strandvägenin huoneistoon keskiyöllä?




Viidestoista luku.

CHARLOTTA MOLIN.


Tasan kello 24 Rauta pysäköi Strandvägenillä auton samalle paikalle,
mistä hän oli toista tuntia sitten lähtenyt.

Hän painoi ovipuhelimen nappia. Hetken kuluttua kuului kovapuhujasta
kuin maan alta epämääräinen kysymys:

— Noo?

— Rouva Wahl?

Karhea miehen ääni kumisi saksaksi:

— Kuulostaako siltä? Mitä haluatte?

— Rouva Wahl pyysi minua tulemaan.

— Hän mainitsi jotakin sellaista.

— Niinpä avatkaa!

Oven lukko napsahti. Rauta työntyi porraskäytävään. Hän nousi hissillä
neljänteen kerrokseen ja soitti kelloa. Roteva, synkän näköinen mies
ilmestyi oviaukkoon. Rauta pani merkille otsan mataluuden, pienten
silmien epäluuloisen katseen ja suun velttouden. Jos sinä, veliseni,
tulija ajatteli, olet Erna-rouvan miespalvelija, niin hän oli viisas
pidättäytyessään pukemasta sinua livreehen; ainoa asu, joka sopisi
sinulle kuin valettu, on keskitysleirin vartijan virkapuku.

— Ilmoititteko rouva Wahlille jo minun tulostani?

— En. Hän meni ulos. Puoli tuntia sitten.

— Milloin hän palaa?

Hartiain kohautus oli ainoa vastaus. Silmäys Raudan kasvoihin sai
miehen astahtamaan askelen taapäin. Toisen suuttumus oli niin ilmeinen,
että hän katsoi parhaaksi hieman selittää.

— Kai hän palaa. Teitä varten on pieneen salonkiin katettu virvokkeita.

Sen enempää vieraasta piittaamatta hän kääntyi ja katosi sisähuoneisiin.

Rauta jätti päällystakkinsa ja silinterinsä hallin tuolille ja astui
valaistuun pihanpuoleiseen huoneeseen. Pikku pöydällä oli pullo
reininviiniä ja voileipiä. Erna-rouva näytti olettavan, että hän jäisi
odottamaan.

Mutta miksi? Mitä järkeä tässä kaikessa oli?

Kaunis wienitär oli ollut vakavissaan, silloin kun hän oli yllättävän
pyyntönsä esittänyt. Hänen katseensa oli paljastanut, että hän oli
joutunut pulaan, josta päästäkseen hän oli turvautunut Raudan apuun.
Mutta miksi hän ei ollut paikalla ajankohtana, jonka hän itse oli
määrännyt? Tietysti sellaisella uralla, mille Erna Wahl oli antautunut,
saattoi minä hetkenä tahansa sattua ennalta odottamattomia käänteitä.
Harmillista tämä kuitenkin oli.

Hetkisen Rautaa halutti lähteä saman tien. Mitä häntä rouva Wahlin pula
liikutti? Hänellä oli yllin kyllin tekemistä omissa asioissaan. Mutta
toisaalta hän tunsi, että kerran annettu lupaus sitoi. Sitä paitsi
tilanteen outous kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Saarkiven jutussa ei
hänellä ennen sähkejäljennösten saapumista olisi mitään tehtävissä.
Aikaa hänellä siis oli.

Hän istahti katetun pöydän ääreen ja avasi viinipullon. Voileivätkin
maistuivat hyvältä. Hän havaitsi ällistyksekseen olevansa nälissään.

Puoli tuntia kului. Eikä emäntää kuulunut tulevaksi.

Rauta oli sytyttämässä jälleen uutta savuketta, kun äskeinen oven
avaaja ilmestyi kynnykselle.

— Armollinen rouva näyttää viipyvän. Teidän ei kannata odottaa
kauempaa. Yrittäkää huomenna tavoittaa häntä uudelleen.

Miehen sävy oli entistä karsaampi.

— Oletteko sitä mieltä, että minun pitäisi jo lähteä? Rauta kysyi
kiinnostuneena.

— Olen.

Roteva saksalainen silmäili alta kulmainsa vierasta, joka näytti
viihtyvän hyvin viinin ja voileipien parissa, Kun tämä istui edelleen
tyynesti paikallaan, hän haki hallista päällysvaatteet ja tarjosi niitä.

— Viekää ne takaisin, Rauta torjui. — Minä olen rouva Wahlille luvannut
odottaa häntä täällä. Ja minä odotan.

Mies laski kantamuksensa lähimmälle tuolille. Hän katseli merkitsevästi
isoja kouriaan ja murisi:

— Kieltäydyttekö te poistumasta?

— Ehdottomasti.

Vieraan levollisuus ällistytti saksalaista. Veltto suu loksahti auki.
Hetken kuluttua hän kysäisi:

— Miksi?

— Mainitsin teille syyn jo äsken. Mutta koska ette näy käsittävän, voin
sanoa sen selvemmin. Rouva Wahl kutsui minut tärkeään ja kiireelliseen
neuvotteluun. Se merkitsee, että hän tarvitsee sitä apua, mitä
fregattikapteeni Kaufmann lähetti minut hänelle antamaan.

Saksalaisen sotilaskasvatuksessa ei ainakaan ollut vikaa. Pelkkä
Kaufmannin nimi sai hänet vetämään kantapäänsä yhteen. Hänen äänensäkin
värisi kunnioituksesta, kun hän änkytti:

— Herra fregattikapteeniko teidät lähetti?

— Niin.

— Miksi ette heti sitä sanonut?

— Kuulutatteko te sitten hänen nimeään joka suuntaan?

Miesparka hätääntyi entistä pahemmin.

— Minä? En suinkaan!

Rauta arvioi pehmittäneensä häntä jo kyllin. Häikäilemättä hän ryhtyi
hyökkäykseen. Tiukasti hän kysyi:

— Mitä tekemistä teillä on täällä?

— Meillä? Niin, me...

Saksalainen siirteli levottomana isoja jalkojaan. Pienten silmien katse
harhaili sinne tänne.

— Ketkä »me»?

— Ruotsalainen toverini ja minä. Me...

— Milloin tulitte tänne?

— Kello 22.

— Mistä?

— Gööteporista, suoraan, autolla.

Mies vastaili koneellisesti, mutta yrittämättäkään kieroilla. Kun
tämä komentoäänellä kysymyksiä sinkoileva herra oli fregattikapteenin
lähettämä, niin hänelle oli varminta puhua niin kuin asiat olivat. Se
oli oppi, joka vuosien mittaan oli syöpynyt hänen hitaisiin aivoihinsa.

Rauta oli äkisti jännittynyt. Eräs vaihe hänen viime keskustelustaan
Kaufmannin kanssa oli välähtänyt hänen mieleensä.

— Tapasitteko Charlotta Molinin?

Saksalainen tuijotti häneen hölmistyneenä.

— Mistä te tiedätte?

— Fregattikapteeni Kaufmann kertoi tuosta sanomalehtinaisesta.

— Hänen vuokseenhan meidän piti Gööteporiin matkustaakin.

— Missä nainen on nyt?

— Täällä.

— Missä täällä?

— Tässä huoneistossa. Perimmäisessä huoneessa.

— Miten saitte hänet lähtemään mukaanne?

Mies naurahti koleasti.

— Meitä oli kaksi. Toverillani oli viekkautta ja minulla voimaa.

— Miksi toitte hänet tänne?

— Minne sitten? Jossakinhan hänet on saatava tunnustamaan.

— Tunnustamaan mitä?

— Että hän tietää, kuka murhasi sen suomalaisen ministerin.

— Luuletteko onnistuvanne?

— Meillä on keinomme.

Rauta muisti, että Erna Wahl oli tuskitellut eräiden ihmisten
typeryyttä. Hän oli tarkoittanut ilmeisesti juuri näitä. Mutta ei ollut
kysymys yksinomaan typeryydestä, vaan myös julmuudesta.

— Mitä rouva Wahl sanoi, kun toitte naisen tänne?

Roteva mies mulkoili kysyjään tyytymättömänä. Kuulustelun pituus alkoi
ärsyttää häntä. Jurosti hän vastasi:

— Hän käski meitä aloittamaan vasta aamun koitteessa. Samahan se on
meille. Niinpä suostuimme, vaikkei hän meidän päällikkömme olekaan.

Rauta käsitti nyt tilanteen. Ei ollut ihme, että Erna-rouvan säteilevän
hyvä tuuli oli häipynyt, kun miehet olivat kesken hänen kutsujensa
saapuneet saaliineen. Älykkäänä naisena hän oli tajunnut suoritetun
ihmisryöstön järjettömyyden ja ymmärtänyt, miten vaikeaan asemaan
hän itse joutuisi, jos Ruotsin viranomaiset pääsisivät sekaantumaan
juttuun. Toisaalta hän oli tiennyt, etteivät miehet tottelisi hänen
määräystään naisen vapauttamisesta, kun he kuvittelivat suoriutuneensa
loistavasti Kaufmannin antamasta tehtävästä. Niinpä wienitär oli
viekkaasti jättänyt koko sekasotkun selvittämisen Raudalle.

No, hän selvittäisi sen myös.

— Mitäs te kaksi täällä puhelette?

Röyhkeäilmeinen nuorukainen saapasteli huoneeseen. Hänellä oli
kummallisen kolmiomaiset kasvot: otsa leveä ja leuka pieni ja terävä.
Hän puhui viheliäisesti saksaa, mutta se ei tuntunut vähentävän hänen
itseluottamustaan.

— Fritz, et kai vain ole erehtynyt lörpöttelemään tuolle suomalaiselle?
hän kysyi kiivaasti.

— Suomalaiselle? Hän sanoi olevansa herra fregattikapteenin lähettämä!

— Tuhat tulimmaista! nuorukainen noitui. — Kapteeni Kaufmann tiedoitti
minulle, että tätä herraa on pidettävä silmällä.

Rauta hymähti. Jotakin sellaista hän oli uumoillutkin Kaufmannin
taholta.

Roteva saksalainen raapi harmistuneena korvallistaan.

— Miksi et ilmoittanut siitä minulle, Sven?

— Sinulle!

Tuohon yhteen ainoaan sanaan nuorukainen sai mahdutetuksi sellaisen
määrän halveksuntaa, että Fritziksi mainittukin käsitti sen
loukkaukseksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt päästä selville, mitä pitäisi
tehdä, kun toinen jo jatkoi tiukkaan sävyyn:

— Oletko kertonut hänelle naisesta?

Saksalainen nyökkäsi.

Sven vetäytyi oven suuhun. Sieltä hän komensi:

— Mene sen villikissan luo! Hän on saanut jalkasiteensä löyhtymään ja
takoo kantapäillään lattiaan, niin että pian koko talo on hereillä.
Pidä huoli, että siellä tulee hiljaista! Minä hoidan tämän herran.

Fritz loi synkän katseen vieraaseen ja poistui.

Rauta katsoi hymyillen nuorukaista. Hän ei kuitenkaan ollut
niin levollinen kuin miltä halusi vaikuttaa. Hän näki raskaan
Colt-pistoolin, jonka suu tähtäsi hänen rintaansa. Tuollainen
ase fanaatikon kourassa merkitsi ilmeistä vaaraa. Kokeillakseen
vastustajansa hermoja hän nousi seisomaan.

Sven kiljahti:

— Jos otatte askelenkin minua kohden, minä laukaisen!

— Minulla ei ole mitään kiirettä teidän luoksenne, Rauta virkahti
ruotsiksi. — Puhukaamme teidän äidinkieltänne. Se käy teiltä ehkä
paremmin.

Nuorukainen punastui. Hän tavoitteli karskiutta kivahtaessaan:

— Mitä haluatte meistä?

— Kahta asiaa. Ensinnäkin pistäkää pistooli taskuunne. Teidän
tottumattomissa käsissänne se voi laueta. Toisekseen päästäkää nainen
heti vapaaksi.

— Molemmat ehdotuksenne hylätään. Erehdytte luullessanne, että voitte
komentaa minua.

Rauta hymähti.

— En tiedä, missä olette saanut kasvatuksenne. Luulisi teidän
tietävän sen verran synnyinmaanne oloista, että täällä ei suoriteta
rangaistuksetta murhaa. Eikä ihmisryöstöä liioin.

— Jättäkää ne huolet minulle!

— Kernaasti. Mutta niin paljon minä tunnen fregattikapteeni Kaufmannia,
että voin ennustaa teidän saavan häneltä kaikkea muuta kuin kiitosta
Gööteporin-seikkailustanne.

Tässä tapauksessa Kaufmannin nimellä ei kuitenkaan ollut samaa
vaikutusta kuin rotevaan saksalaiseen. Nuorukainen hymyili kylmästi
vastaamatta.

Rauta jatkoi:

— Tähän mennessä Charlotta Molinin katoamisesta on varmasti jo tehty
ilmoitus poliisille.

Svenin hymy leveni.

— Jälleen erehdys. Me sähkötimme hänen kotiinsa, että hänen oli äkisti
matkustettava erästä reportaasia varten muutamiksi päiviksi Osloon.
Harvoinkos sellaista lehti-ihmisille sattuu! Ketään näkijää ei ollut,
kun me sieppasimme hänet autoomme. Kapteeni Kaufmann saa tänne tultuaan
päättää, mitä hänelle tehdään sitten, kun me olemme puristaneet hänestä
tarvitsemamme tiedot. Mahdollisuuksia on monenlaisia... Olen tässä vain
miettinyt, mitä teemme teille.

— Niin tosiaan, mitä? Oletteko jo keksinyt?

Iva sattui. Nuorukainen puri huultaan.

— Piru periköön teidät! Mutta voin vannoa, että jo sitä ennen
ylimielisyytenne katoaa. Äsken nauttimanne viini ja voileivät saavat
riittää lähipäiviksi. Aion pitää teidät kahlittuna täällä, kunnes
kapteeni Kaufmann tulee. Ratkaiskoon hän teidänkin kohtalonne. Minulla
henkilökohtaisesti ei ole mitään sitä vastaan, että se päättyisi
Ahvenanmeren syvyyksiin.

— Kovin herttaista. Mutta mitä luulette rouva Wahlin arvelevan siitä,
että te aiotte muuttaa hänen kauniin kotinsa väliaikaiseksi vankilaksi?

Kolmiomaiset kasvot levenivät rumaan irvistykseen.

— Minua ei kiinnosta, pitääkö kaunis rouva siitä vai eikö. Luullakseni
te laskette liian paljon siihen, että teidän muhkea vartalonne ja hyvin
istuva frakkinne ovat panneet hänen päänsä pyörälle. Jos hän uskaltaa
vastustaa minua, huolehdin siitä, että hän saa kolmannen valtakunnan
viholliseksi paljastuneena hyvin ikävän käskyn palata heti Berliiniin.

Rauta myönsi itsekseen, että poika ei ollut niinkään tyhmä. Eräät asiat
hän näytti suunnittelevan aika tehokkaasti.

Nuorukainen veti taskustaan parin käsirautoja.

— Nämä olivat Gööteporista asti Charlotta Molinin ranteissa.
Toivottavasti voitte tuntea niistä vielä aavistuksen hänen hienon
hajuvetensä tuoksusta, kun ne nyt siirtyvät hillitsemään teidän
rajuuttanne. Fritz saa sitten köyttää teidät tukevimpaan tuoliin, minkä
täältä löydämme. Ojentakaa kätenne!

Poliisimieskokemusta pojalla ei ole, Rauta päätteli. Näytellen
masentunutta hän totteli käskyä.

— Kas noin, Sven hyväksyi. — Olette järkevä myöntäessänne pelin
menetetyksi.

Varovaisesti hän alkoi lähestyä. Hän oli siirtänyt pistoolin vasempaan
käteensä ja käsiraudat oikeaan.

— Älkää yrittäkö mitään konnankoukkua! Coltissani on hyvin herkkä
liipasin!

Hän pysähtyi parin metrin päähän vieraasta. Kookkaan miehen
liikkumattomuus peloitti häntä. Tämän asento todisti kuitenkin
alistuneisuutta. Kädet olivat suoraan eteen ojennetut. Eikä hän edes
katsonut vangitsijaansa. Käsirautojen hallinta tuotti kiusallisia
vaikeuksia. Viimein nuorukainen sai ne niin asetetuksi sormiinsa,
että olisi helppo napsauttaa ne vastustajan ranteisiin. Sen jälkeen
ei tarvittaisi enää muuta kuin nopea peräytyminen siltä varalta, että
teräksen kosketus yllättäisi vangin raivoon.

Tilanne muuttui seuraavassa hetkessä. Sven ei käsittänyt, miten oli
mahdollista, että hänen pistoolinsa sinkoutui kädestä. Hän näki vain
harmaiden silmien välähdyksen. Samassa hirmuinen nyrkki iski häntä
palleaan. Tuskaisesti vinkaisten hän painui kaksin kerroin ja lyyhistyi
tajuttomana lattialle.

Rauta vilkaisi säälivästi nuorukaista. Oli ehkä ollut tarpeetonta lyödä
niin lujasti.

Hän otti käsiraudat lattialta ja lukitsi ne pojan ranteisiin.
Tällaisiin tyyppeihin nähden oli paras olla varuillaan. Seinustalle
lentäneen pistoolin hän totesi ampumavalmiiksi. Päätään pudistellen hän
siirsi varmistimen päälle.

Fritz oli nyt vuorossa.

Tämä oli sanonut, että Charlotta Molin oli viety perimmäiseen
huoneeseen. Ilmeisesti hän oli tarkoittanut huoneiston pihanpuoleisia
suojia, joissa Rauta ei ollut aikaisemmin illan mittaan käynyt. Sinne
johti kai pitkä käytävä, johon päästiin hallista.

Tuokiota myöhemmin Rauta seisoi avoimella ovella katsoen pieneen
huoneeseen, jonka ikkuna oli tarkoin peitetty.

Puolivälissä kolmattakymmentä oleva, tukevahko tytön tyllerö makasi
seinään nojaten nurkassa liikkumattomaksi köytettynä ja suukapulalla
mykistettynä. Hänen vaalea tukkansa oli sotkuksissa. Siniset silmät
säikkyivät suuttumusta; pelon häivähdystäkään niissä ei näkynyt.

Roteva mies oli saanut työnsä tehdyksi ja oli ojentautumassa.
Luontainen häveliäisyys pani hänet sentään vielä kumartumaan uhrinsa
puoleen ja oikomaan hameen helman polvien peitoksi. Äkillinen ilmeen
muutos tytön silmissä hälytti hänet vilkaisemaan taakseen. Nähdessään
frakkipukuisen herran kynnyksellä hän kompuroi kiroten pystyyn.

Hänen oli vaikea heti tajuta, mitä oli tapahtunut. Pistooli vieraan
kädessä auttoi hänet vähitellen oikeille raiteille.

— Te... Kuinka kummassa...? Svenin äly, jolla hän aina kerskui, ei näy
olleen paljon arvoinen.

Veltto suu vääntyi halveksivaan irvistykseen.

— Te kai uskotte olevanne suurenmoinen tuo reikärauta kourassanne. No,
ampukaa minut!

Raudan tarkoitus oli ollut saada juttu selväksi kalauttamalla rotevaa
saksalaista Coltin perällä kalloon. Mutta tilanne oli muodostunut
toisenlaiseksi. Pienet silmät kipinöivät kiukkua ja uhmaa. Pistoolilla
uhaten mies ei ollut taltutettavissa. Ampua taas hän ei tahtonut.

Fritz pani merkille vastustajan epäröinnin. Äkisti hän syöksähti isot
nyrkit ojossa eteenpäin.

Rauta hymähti. Tämä ratkaisu oli ehkä paras. Hän antoi aseen pudota
taakseen eteisen puolelle ja löi hyökkäyksen kevyesti takaisin.

Saksalainen peräytyi ällistyneenä. Hän hieroskeli leukaansa, johon luja
isku oli osunut. Matala otsa oli huolestuneissa rypyissä.

— Te olette joskus ollut nyrkkeilykehässä, hän murisi.

— Varmasti useammin kuin te. Säästytte pahalta selkäsaunalta, jos
jätätte tähän.

Fritz sylkäisi ylenkatseellisesti.

— Minä en ole koskaan jättänyt tappelua kesken! Vanhana seppänä minä
moukaroin naamanne, niin ettei äitinne poikaansa tunne!

Miehet olivat yhtä pitkät. Saksalainen oli rakenteeltaan tukevampi,
mutta myös raskasliikkeisempi.

Hän mylvähti kuin raivostunut härkä ja ryntäsi pää kumarassa uudelleen
vastustajansa kimppuun. Rauta pysäytti hänet tuimalla vasemmalla
suoralla. Hänkin alkoi lämmetä. Nopeasti toisiaan seuraavilla oikeilla
ja vasemmilla koukuilla hän löi hajalle saksalaisen puolustuksen. Tämä
yritti sivulle heittäytymällä pelastautua pyörremyrskyn ulottuvilta.
Mutta samassa Raudan nyrkki osui hirvittävällä voimalla hänen
leukaperäänsä. Käheä korahdus pääsi kurkusta, ja lattia jysähti, kun
iso ruho kaatui. Pää kolahti kaapin kulmaan. Fritz jäi liikkumattomana
retkottamaan.

Rauta kohensi frakkiaan ja veti solmukkeen suoraksi. Sitten hän
kumartui päästämään siteistä tyttöä, jonka silmät säteilivät
ihastuksesta. Saatuaan suunsa vapaaksi hän huudahti:

— Minä olen inhonnut nyrkkeilykilpailuja, joissa miehet erä erältä
mukiloivat toisiaan. Mutta te hoiditte pikaottelunne hienosti!

Kun Rauta auttoi hänet pystyyn, jalat eivät kestäneet. Mies nosti hänet
tuolille ja ryhtyi hieromaan puutuneita nilkkoja.

— Tuntuu hyvältä, tyttö virkahti. — Mutta tuo pitkä roikale on kai
tällä hetkellä kipeämmin teidän apunne tarpeessa kuin minä. Verta
vuotaa hänen takaraivostaan.

Rauta noudatti hänen vihjettään ja lähti tarkastamaan vastustajansa
vammaa.

— Tarvitsetteko sidettä?

— Kyllä. Mutta hieman toisenlaista kuin te tarkoitatte. Tämä naarmu ei
ole vaarallinen. Hän palaa pian tajuihinsa. Siksipä...

Nuora, jolla tyttö oli ollut köytetty, kiertyi lujasti saksalaisen
ranteisiin ja nilkkoihin.

Jossakin kauempana puhelin alkoi soida.

— Kuka te olette?

— Suokaa anteeksi. Olen tosiaan taitanut lyödä laimin esittelyn. Olen
tuomari Rauta Helsingistä.

— Ja minä...

— Te olette Charlotta Molin, sanomalehden toimittaja Gööteporista.
Tiedän.

Tyttö nauroi.

— Minulla oli tänään tunne kuin olisin ollut Prinsessa Ruusunen,
jota ilkeän haltiattaren ennustuksen mukaan värttinä pisti sormeen.
Mieluummin olisinkin vaipunut satavuotiseen uneen kuin katsellut
ryöstäjieni ilkeästi irvisteleviä naamoja. Minä jaksoin kuitenkin
haaveksia, että Uljas Prinssi saapuu herättämään minut tästä
painajaisunesta. Ja kyllä te prinssistä käytte.

Hänellä oli kaunis ääni ja pyöreäposkiset, pirteät kasvot.

— Meidän on paras jouduttautua täältä ulos, Rauta huomautti.

— Haikeudetta minä täältä lähden, Charlotta sanoi. — Luullakseni
päällysvaatteeni ovat kaapissa.

Mies haki ne sieltä ja auttoi tytön ylle. Eteisen lattialta hän
sieppasi pistoolin ja pisti sen takataskuunsa.

Kun he tulivat halliin, puhelin yhä kilisi.

— Tuollainen itsepäisyys ansaitsee palkintonsa, Rauta hymähti ja nosti
kuulokkeen.

Kimeä naisen ääni huusi:

— Vihdoinkin! Ettekö tiedä, että kello on 1 yöllä? Onko tarkoituksenne,
ettemme me täällä alapuolella saisi nukkua lainkaan? Oletteko
järjestäneet yksityisen maanjäristyksen? Vai tapellaanko siellä?

— Ei toki. Me leikimme täällä vain »Etsin, etsin sormusta», ja jokin
tuoli kaatui. Nyt enää ei kaadu. Hyvää yötä, kiltti rouva!

Tyttö hymähti.

— Teillä on kovin vanhanaikaiset leikit, tuomari.

— En siihen hätään keksinyt parempaa, mies puolustautui.

Charlotta oli tullut vilkaisseeksi pieneen salonkiin. Hänen katseensa
liukui tyynesti Svenin ylitse, joka ei vielä ollut palannut tajuihinsa,
ja nauliutui pöydällä oleviin voileipiin. Hän nuolaisi huuliaan.

— On kauhean kauan siitä, kun viimeksi sain jotakin suuhuni. Nälkä on
aika ilkeä tunne.

Rauta talutti hänet pöydän ääreen ja löydettyään sivukaapista lasin
kaatoi siihen loput viinipullosta.

— Tämä on ehkä jo vähän väljähtynyttä.

Suu täynnä leipää tyttö mutisi:

— Ihanaa! Ettekö aio sitoa tuota toistakin veijaria?

— Ei kannata. Häntä tuskin huvittaa lähteä juoksentelemaan pitkin
Tukholman katuja käsiraudat ranteissa.

Kun he olivat tulleet kadulle ja istahtaneet auton etuistuimelle,
Charlotta kysyi:

— Mihin ajamme?

— Ajattelin viedä teidät Södertäljeen. On parempi, ettette ole noiden
kahden lurjuksen ulottuvilla, kun he tointuvat. Södertälje on sen
verran syrjässä, etteivät he osaa teitä sieltä etsiä. Miten he saivat
teidät käsiinsä?

— Se oli hyvin yksinkertaista. Joku mies soitti toimitukseen. Hän
ilmoitti, että voisin saada hienon uutisen lehteen, jos olin valmis
neljännestunnin matkalle. Hän tovereineen saapuisi toimitustalomme
eteen parin minuutin kuluttua. Kun minä pahaa aavistamatta astuin
heidän autoonsa, nuorukainen painoi pistoolin kylkeeni ja käski minun
pysyä hiljaa. Niin kätevästi se kävi. Mutta mistä oikeastaan on kysymys?

Liikenne kaduilla oli vähäistä. Mitä kauemmas keskustasta he tulivat,
sitä harvemmin näkyi jalankulkijoitakaan. Rauta lisäsi suruttomasti
vauhtia.

— Teidät siepattiin, koska nuo kaksi kuvittelivat teidän sekaantuneen
ministeri Saarkiven murhaan.

Hän odotti tytön huudahtavan. Mutta mitään sellaista ei kuulunut.
Charlotta sytytti levollisesti kaksi savuketta ja pisti toisen niistä
miehen huulien väliin. Sitten hän virkkoi:

— Ministeri Saarkiven? Ah, nyt muistan lukeneeni uutisen tuon
ulkoasiainministeriönne kansliapäällikön äkillisestä kuolemasta. Se oli
siis murha...

Polteltuaan hetken ääneti hän jatkoi:

— Mutta mitä tekemistä minulla voisi olla sen kanssa? Olen ollut
Suomessa yhden ainoan kerran.

— Niin. Viivyitte siellä kolme viikkoa ja poistuitte syyskuun 8 p:nä.

— Mistä te sen tiedätte? Oletteko salapoliisi?

Rauta jätti kysymyksen vastaamatta. Tyttö hymähti.

— Olisihan minun pitänyt arvata se. Ja miksi ette saisi olla?
En minäkään ole mikään Prinsessa Ruusunen... Mitä aiotte tehdä
ryöstäjilleni?

— En mitään. Neuvon teitäkin vaikenemaan koko seikkailustanne.

— Hm... Nuo miehet ovat siis sellaisten voimien palveluksessa, jotka
ovat liian mahtavat, jotta teidän tai minun kannattaisi ärsyttää niitä
enempää?

— Olette hyvin viisas tyttö, mies sanoi lämpimästi.

Charlotta huokasi.

— Arvattavasti on vähin, mitä nyt voin tehdä lyhentääkseni
kiitollisuuden velkaani teille, että lupaan noudattaa neuvoanne.
Lehti-ihmisenä se ei kuitenkaan ole minulle helppoa.

He olivat jättäneet kaupunkialueen taakseen. Chrysler nieli maantietä
ahneesti.

Pitkän äänettömyyden jälkeen tyttö lausui:

— Ihmettelen, mistä he saivat päähänsä iskeä kyntensä juuri minuun.
Minähän tapasin ministeri Saarkiven yhden ainoan kerran. Silloinkin
tapaamisemme kesti vain kymmenisen minuuttia.

— Kertokaa siitä.

— Se ei ollut mikään journalistinen uroteko. Kaukana siitä!
Päätoimittaja sähkötti, että minun oli koetettava haastatella Saarkiveä
Suomen ulkopoliittisista tavoitteista. Olin kuullut yhtä ja toista
tuosta herrasta. Senkin, että ulkomaisten kirjeenvaihtajattarien
haastattelumenestykset häneen nähden olivat suoraan verrannolliset
kyselijän ulkomuotoon. Siitä jo tiesin mahdollisuuteni pieniksi. Mutta
päätin tehdä parhaani. Milloinkaan ennen tai jälkeen en ole uhrannut
niin paljon aikaa make-upiin.

Charlotta heläytti iloisen naurun.

— Haastateltavan ensimmäisestä silmäyksestä havaitsin heittäneeni
aikani ja rahani hukkaan. Se oli hyvin nöyryyttävä huomio. Eikä sitä
haastattelua milloinkaan painettu, mikä oli aivan oikein.

— Teidän ei kannata murehtia tuota vastoinkäymistä. Saarkivi-paralla
oli huono maku naisiin nähden ja vähin muutenkin.

— Kiitoksia lohdutuksestanne, tyttö sanoi. — Haluatteko vastalahjaksi
uuden savukkeen?

— Mielihyvin.

Hetken kuluttua Charlotta virkkoi:

— Kummallista! Te käytitte äsken tarkalleen samoja sanoja, jotka
minulle on tässä yhteydessä jo kerran ennen lausuttu.

— Todellako?

— Muutenkin se herra, jonka kanssa jouduin puheisiin Tukholman
vuorolaivalla syyskuun 8 päivän iltana, muistutti jossakin määrin
teitä. Ei tosin ulkonaisesti lainkaan. Hän oli teitä vanhempi. Eikä
niin hieno kuin te. Mutta hänkin oli hyvin kiinnostunut kuultuaan, että
minä olin yrittänyt haastatella ministeri Saarkiveä. Hän tahtoi kuulla
yksityiskohdat hyvin tarkkaan.

Raudan mielenkiinto alkoi herätä.

— Kuka hän oli?

— Hän esittäytyi johtaja Petterssoniksi. Sillä nimellä hänet oli
merkitty matkustajien luetteloonkin. Utelias kun olen, minä tarkistin
näet sen seikan. Mutta siitä huolimatta minusta tuntui, ettei hän ollut
syntyperäinen tukholmalainen, kuten väitti, vaan Tukholmassa vuosia
asunut suomalainen.

Mies yritti saada äänensä kuulumaan viileän kohteliaalta sanoessaan:

— Viime yön valvonta alkaa tuntua silmissäni. Toivottavasti en nukahda
ohjauspyörän ääreen. Koettakaa pitää minut kaikin mokomin hereillä.
Kertokaa vaikka tuosta Petterssonista.

Tyttö vilkaisi häneen huolestuneena.

— On vahinko, etten minä osaa ajaa, hän valitti. — Entä, jos
pysähtyisimme tähän ja te koettaisitte nukahtaa hetkeksi?

— Ei ainakaan vielä. Jos teidän Petterssoninne muistuttaa vähänkään
kaimaansa Hammenhögin veijariromaanissa, niin hänessä on minulle
pervitiiniä kyllin.

Charlotta naurahti.

— Kunpa ette vain pettyisi. Mutta jo tutustumisemme oli aika
omalaatuinen. Minä satuin laivan kannella pudottamaan käsilaukkuni.
Vannon, etten tehnyt sitä minkäänlaisin laskelmin. Lähimailla ei ollut
ketään komeaa nuorta miestä, johon olisin halunnut tutustua... Viisissä
kymmenissä oleva roteva herra, jolla oli mustatut pienet viikset ja
pulleat posket, kumartui nostamaan laukkuni. Ojentaessaan sen minulle
hänen katseensa sattui hopeisiin nimikirjaimiini. Hän säpsähti ja jäi
tuokioksi tuijottamaan minuun. »C.M.» hän mutisi ja kysäisi sitten:
»Anteeksi, onko etunimenne Carmen?» Minusta hän oli varsin äkkinäinen
hyökkäyksessään. Mutta kun me lehti-ihmiset olemme tottuneet yhteen jos
toiseenkin, sanoin kylmäkiskoisesti nimeni. »Charlotta», hän toisti
oudon innokkaasti. Sitten hän purskahti kuivaan nauruun. »Mutta sehän
on aivan suurenmoista.» Minä en ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä nytkään
siinä olevan mitään suurenmoista. Mutta siitä hetkestä alkaen minä olin
pääsemättömissä johtaja Petterssonista. Hän seurasi minua, minne ikinä
menin. Lopulta minä antauduin. Eikä hän hullumpi puhetoveri ollutkaan.
Joko minun herra Petterssonini alkaa vaikuttaa unipilleriltä?

— Ei vähääkään. Rauta vakuutti totuudenmukaisesti.

Oli tosiaan maksanut vaivan joutua sekoitetuksi öiseen seikkailuun Erna
Wahlin huoneistossa! Sattuma oli heittänyt hänen lähettyvilleen nuoren
naisen, joka kaikesta päättäen oli joutunut tapaamaan salaperäisen
Charles Millerin! Miehestä tiedettiin, että hän oli Tukholmaan
asettunut suomalainen. Hän oli käynyt Martta Pyryn paperikaupassa
elokuun lopulla, ja hänestä oli merkintä johtaja Perttelin päivyrissä
samoilta päiviltä. Martta Pyry oli kuvannut miestä, joka oli halunnut
häneltä hyvää maksua vastaan »henkilötietoja» Saarkivestä, isoksi,
romuluiseksi ja pulleakasvoiseksi 50-vuotiaaksi. Kaikki, mitä
Charlotta Molin oli nyt kertonut hänen seuraansa hänen nimensä vuoksi
kiilautuneesta matkatoverista syyskuun 8 päivältä, tuntui viittaavan
samaan henkilöön.

— Seuraavana aamuna sain tuntea, ettei yö ollut lainkaan viilentänyt
Petterssonini innostusta, tyttö jatkoi ilkamoiden. — Heti kun ilmestyin
kannelle, hän ryntäsi luokseni. Nyt hän ei enää kertoillut runsaista
kokemuksistaan ulkomaisilla harharetkillään. Hän iloitsi kuin lapsi,
kun Tukholman keskus levittäytyi eteemme. Skeppsbrolla hän raahasi
meidän molempien matkalaukut vuokra-autoon ja ilmoitti saattavansa
minut kotiin. Hän ei pelästynyt edes siitä, että aioin tätini luo,
joka asuu kaukana Frejgatanilla. Päinvastoin hän selitti sen sopivan
mainiosti, koska hänen kotinsa on Odengatanilla, siis aivan lähellä.
Kun autoilija oli vihdoin saanut meidät luotsatuksi läpi kaupungin
Frejgatanille, minä huokasin helpotuksesta. Mutta liian aikaisin.
Johtaja Pettersson pyysi nöyrästi minua illastamaan kanssaan. Hän ei
ollut juuri sellainen kavaljeeri, jollaisista minun ikäiseni tytöt
uneksivat. Mutta minulla oli edessä tyhjä päivä ja sen jälkeen ilta,
jonka viettäminen Agnes-tätini kanssa kahden hirvitti jo ajatuksenakin.
Sitä paitsi minun Petterssonini oli ollut kiltti minulle. Niinpä
kiitin kutsusta ja sanoin, että hänen sopi tulla hakemaan minua kello
21. Ollakseni aivan rehellinen minun on myönnettävä, että haave saada
Helsingissä viettämieni kolmen nälkäviikon jälkeen istahtaa Gilletin
herkkujen ääreen vaikutti ratkaisevasti päätökseeni.

Charlotta naurahti muisteloilleen.

— Mitään Gillet-iltaa siitä ei kuitenkaan tullut. Johtaja Pettersson
saapui kyllä täsmällisesti. Hänen jykevässä hahmossaan ja paksuissa
poskissaan oli jotakin, mikä sai Agnes-tädin lopettamaan moitiskelunsa
»nuorten hunsvottien seurassa juoksentelemisesta». Luullakseni
Petterssonini harmaat polisongit olivat melkein liikaa hänellekin.
Niin hän päästi meidät lähtemään. Mutta kadulla ei ollut odottamaani
autoa. Johtaja Pettersson selitti, että hänen mielipaikkansa oli
lähellä sijaitseva Corso. Menisimme sinne. Hän oli monet illat
istunut siellä katsellen haikeasti, miten muut herrat kävivät rennon
välinpitämättöminä tanssittamassa nuoria tyttöjä. Hänenkin olisi
tehnyt mieli, hän kertoi minulle. Mutta hän ei ollut uskaltanut mennä
avuttomia vilkutuksia pitemmälle. Hän oli niin liikuttava kertoessaan
tyttöjen ivallisista silmäyksistä, etten minä hennonut ilmoittaa
hänelle omaa toivomustani. Ja mikäpäs siinä? Corsokin pystyi tarjoamaan
syötävää ruokaa.

Rauta oli kuunnellut jännittyneenä. Asta-rouva ja Risto-maisteri olivat
olleet tämän illan Metropolissa. Suotta he olivat odottaneet tiettyä
henkilöä tulevaksi. No, he olivat varmasti osanneet pitää hauskaa
niinkin. Mutta he eivät olleet voineet aavistaa, että Charles Millerin
mieliravintola oli vain muutamien kymmenien metrien päässä. Siellä tämä
oli ehkä samaan aikaan istunut heittäen haikeita silmäyksiä kopeihin
tukholmalaistyttöihin.

Charlotta kertoi edelleen Petterssoninsa kanssa viettämästään illasta.
Rauta seurasi hänen tarinaansa enää vain puolella korvalla. Hänen
ajatuksensa askartelivat siinä tosiasiassa, että nyt oli saatu jälki,
joka jokseenkin varmasti johtaisi Charles Millerin luo. Hänen oikea
nimensä ei ilmeisesti olisi Petterssonkaan, vaikka se oli ollut
kirjoitettuna hänen elo- ja syyskuussa käyttämäänsä ulkomaanpassiin.
Mutta hänestä tiedettiin nyt, missä päin kaupunkia hän liikkui.

Rauta ei halunnut hälyttää tyttöä utelemalla »Petterssonin» lähempiä
tuntomerkkejä. Mitään vaaraa siitä tuskin olisi koitunut. Mutta
niin humoristisessa sävyssä kuin Charlotta vanhaa kavaljeeriaan
kuvasikin, lämmin sympatia kuulsi lävitse. Jos myöhemmin osoittautuisi
välttämättömäksi, Gööteporin poliisi voitaisiin panna kuulustelemaan
tyttöä.

Södertäljen valot sukeltautuivat pimeästä näkyviin. Pian sen jälkeen
auto pysähtyi pienen hotellin eteen.

— Minä en tiedä, Charlotta Molin lausui vakavana, — miten kiittäisin
teitä, tuomari. Käsitän, että tuossa Strandvägenin talossa te
pelastitte minut kokemukselta, joka olisi saattanut muodostua hyvin
tuskalliseksi. Sitä paitsi tämä öinen automatka teidän seurassanne on
ollut hurmaava... Ei kai kukaan pane pahaksi, jos minä kiitokseksi
suutelen teitä?

— Varmastikaan ei.




Kuudestoista luku.

ODOTETUT SÄHKEJÄLJENNÖKSET.


Rauta havahtui puhelimen sointiin. Hänestä tuntui kuin olisi nukkunut
ainoastaan muutamia minuutteja Södertäljestä palattuaan.

— Huomenta! Herätinkö sinut?

Mitään nimiä ei lausuttu eikä tarvittu. Rauta tunsi ministeri Varon
tyynen, hillityn äänen.

— Ei haittaa. Mitä kuuluu?

— Sinua kai kiinnostaa se, että hallitus on kieltänyt huomiseksi
suunnitellut mielenosoitukset, joista eilen mainitsin. Kiihotus saa
siitä uutta tuulta siipiensä alle, ja kuohunta tulee kasvamaan. Mutta
katsoimme parhaaksi hankkia sinulle pari päivää lisäaikaa. Ellei niistä
ole apua, myrsky puhkeaa auttamattomasti.

— Kuulostaa vähemmän lohdulliselta. Mutta kiitos noista paristakin
päivästä.

— Kuriiri tuo nyt aamupäivällä hotelliisi paketin, joka sisältää
sähkejäljennökset. Ystävämme Ratakadulta väittää, ettei niistä tule
olemaan sinulle mitään hyötyä.

— Saammehan nähdä. Sitä paitsi minä pääsin jo viime yönä sen miehen
jäljille, jota olemme etsineet.

— Onnittelen. Ei kai hän vain ole... onko hän se, jonka otaksutaan
työskennelleen Perttelin kanssa yhdessä?

— Sama mies.

Varo huokasi. Sitten hän sanoi:

— No, sillehän ei sitten mitään mahda. Pääasia on, että tämä juttu
saadaan selväksi, olipa ratkaisu millainen tahansa. Kuulemiin.

Loikoillessaan kylvyssä Rauta ajatteli, ettei hänen vanhan
purjehdustoverinsa eikä tämän hallituskumppanien asemassa ollut nyt
kadehtimista. Ulkoasiainministerin viime vuorosanan sävykin oli
kuvastellut sitä. Mitä arvoa oli parin päivän lykkäyksellä, jos
Saarkiven murha-arvoituksen ratkaisu tarjoaisi saksalaisille ja heidän
ystävilleen entistä paremmat propaganda-aseet? Oli toki onni, ettei
hänellä, Raudalla, ollut mitään tekemistä politiikan kanssa! Hänen
tehtäväkseen oli annettu selvittää murha, ja hän selvittäisi sen.

Turhaan hän kuitenkin yritti tavoittaa viimeöistä hyvää tuultaan
astellessaan tapaamaan vaimoaan. Suurkaupungin elämä sykki väkevänä ja
värikkäänä Norrmalstorgilla ja Nybroplanilla. Valkeita saaristolaivoja
höyrysi Nybrovikenillä molempiin suuntiin. Mutta Rauta tuskin huomasi
mitään siitä harppoessaan kohti Grand-pensionaattia.

Inkeri oli tänä aamuna ollut varhain jalkeilla. Miehensä tullessa
hän istui täysissä pukeissa kirjoituspöydän ääressä tutkien Dagens
Nyheteriä. Hän nyökkäsi hajamielisesti tulijalle ja syventyi kulmat
kurtussa jälleen tuijottamaan lehteen.

Rauta painoi suudelman hänen hiuksilleen, istahti sivulla olevaan
tuoliin ja sytytti savukkeen.

— Onko yleinen sotilaspoliittinen tilanne alkanut huolestuttaa sinua?
hän kysäisi hymähtäen. — On totta, että Kesselring on arveluttavan
lujilla Italiassa ja että tie Roomaan on auki liittoutuneille. Mutta
ne ovat kaukaisia huolia, joille me emme mitään mahda. Suosittelen
huomioosi sitä paljon viehättävämpää uutista, että Rosita Serrano
laulaa tänä iltana täällä Eriksdalshallenissa.

Inkeri käännähti häneen.

— Minua ei kiinnosta vähääkään Kesselring. Eikä Rosita liioin.

— Mikä sitten?

— Saarkiven murha. Olen miettinyt sitä koko eilisen päivän ja viime yön.

Mies luopui heti kiusoittelevasta sävystään.

— Ja tulos?

Vaimo kohautti olkapäitään.

— Sen sinä näit varmasti heti huoneeseen tultuasi. Tuloksena ovat
mustat renkaat silmien alla. Minä olen kai kauhean näköinen?

— Sinä olet suloinen.

Inkeri ei ollut kuulevinaan. Hän rummutti hermostuneesti sormillaan
tuolin käsinojaa.

— Olen koettanut ajatella koko juttua alusta alkaen. Näyttäköön
miltä tahansa, ei ole mitään järkeä siinä, että etsimme jotakin
englantilaisten asiamiestä. Mitä hyötyä heillä olisi ollut Saarkiven
murhauttamisesta? Vauhkolan teoria on siinä suhteessa mahdoton.
Ylipäänsä alan uskoa, että Charles Miller on pelkkä mielikuvitusolento!

Rauta hymyili hänen purkaukselleen.

— Jos ministeri Varo olisi täällä kuulemassa, hän pitäisi sinusta
entistä enemmän. Juttu on kuitenkin niin, että sinä sivuutat kaksi
tosiasiaa.

— Mitkä?

— Ensinnäkin sen, että johtaja P.J. Pertteli järjesti
tarkoituksellisesti sen purjehdusretken, joka katkesi kolmeen
laukaukseen yössä. Toisekseen sen, että Charles Miller nousi syyskuun
8 päivänä Turussa Tukholman-vuorolaivaan. Kuuntelehan nyt, niin minä
kerron, miten sain sen selville.

Hän ryhtyi selostamaan edellisen illan ja yön elämyksiään. Vaimo istui
hievahtamatta paikoillaan. Hän seurasi jännittyneenä tapausten vyöryä.
Kun mies lopetti, hän huudahti säihkyvin silmin:

— Otatko minut tänä iltana mukaan sinne?

— Minne?

— Ravintola Corsoon, tietysti!

Rauta pudisti päätään.

— Me pysymme sieltä poissa, molemmat. Se kuuluu Asta-rouvan ja Risto
Sohjan metsästysalueeseen. He joutuvat vain vaihtamaan Metropolin
Corsoon.

— Mutta...

Mies katkaisi alkuunsa hänen vastalauseensa:

— Corso oli viime kuussa Millerin kantakapakka. Onko se vielä, sitä
emme tiedä. Mutta olettakaamme, että hän tulee sinne tänäkin iltana.
Silloin on nuorella parillamme Riston sotilaspuvun ansiosta paremmat
mahdollisuudet vetää ujosteleva herra »Pettersson» pöytäänsä kuin
sinulla ja minulla olisi. Sitä paitsi emme ole lainkaan selvillä siitä,
kuka tuo moniniminen viiksiniekka on. Jos hän sattuisi tuntemaan
minut, peli olisi pilalla. Meillä ei ole häntä vastaan toistaiseksi
esitettävänä mitään, minkä Ruotsin viranomaiset hyväksyisivät syyksi
pidättää hänet kuulusteluja varten. Meidän on pakko edetä hitaasti ja
varovaisesti.

Inkeri nyrpisti nenäänsä. Mutta hän ei väittänyt vastaan. Hetken
äänettömyyden jälkeen hän sanoi:

— Kerro, mitä muuta jännittävää sinulle eilen sattui. Sinä tunnut
edelleen kuuluvan niihin Fortuna-rouvan suosikkeihin, joilla ei ole
yhtään tyhjää ja tapauksetonta tuntia.

Rauta naurahti.

— Aivan niin hyvin minun asiani eivät ole. Mutta ennen kuin ryhdymme
tarkastamaan minun eilisiä päivätuntejani, sanohan, mitä tiedät
Asta-rouvasta.

— Hänen pitäisi näillä minuuteilla tulla käymään täällä. Sitä iloa
odotellessasi voit antaa raporttisi.

Mies selosti kapteeni Göranssonin puhelinsoiton, havaintonsa, että
joku vieras oli tutkinut hänen hotellihuoneensa, ja johtaja Sandbergin
pikavierailun.

— Tuo muhkea kauppamies siis sanoi, että hänen vaimonsa on matkoilla
eikä hän itsekään viihdy kotona, nuori rouva kertasi. — Sehän kuulostaa
melkein siltä kuin hän aikoisi toistaiseksi sulkea kotinsa. Kummallista.

— Mitä kummallista siinä on?

Inkeri sivuutti miehensä kysymyksen. Hänen siniset silmänsä loistivat.

— Sinä mainitsit itsekin ihmetelleesi johtajan intoa selittää sinulle,
ettei hänellä ole enää mitään tekemistä Mirja Saarkiven kanssa. Sitä
paitsi hän korosti, että halutessasi tavata häntä et tulisi hänen
kotiinsa, vaan tavoittaisit häntä myymälöistään; Pienellä yhteen- ja
vähennyslaskulla tästä voi saada sellaisen tuloksen, että ratkaisu
Mirjan tännetulon arvoitukseen olisi löydettävissä Sandbergin
huoneistosta.

Rauta nyökkäsi.

— Myönnän, että tuollainen ajatus välähti minunkin päässäni. Sandbergin
hymyilevien kasvojen takana on jotakin salamyhkäistä.

— Mirjasta puhumattakaan! vaimo huudahti. — Nyt voidaan siis pitää
varmana, että ministeri Saarkiven murhaaja tuli täältä Tukholmasta.
Mirjalla oli ainakin yhtä hyvä syy kuin kenellä muulla tahansa toivoa
miehensä kuolemaa. Hän ei voinut olla tietämätön avioeronuhasta. Hänen
kiireensä nyt tänne tapaamaan jotakuta vetää hänet lujasti epäiltyjen
pariin.

Älä unohda, että Mirja-rouvan Tukholman-matka oli jo paljon aikaisemmin
päätetty.

Inkeri kuittasi miehensä huomautuksen kärsimättömällä olkapäiden
kohautuksella.

— Luuletko, ettei Saarkiven murha sitten ollut ennakkoon suunniteltu?

Rauta hymähti vaimonsa terävälle sävylle. Sytyttäen uuden savukkeen hän
myönsi leppoisasti:

— Mielelläni minäkin pääsisin selville, ketä tapaamaan Mirja-rouva
tulee. Jos hän ja Sandberg...

— Sen seikan selvittämisen minä otan urakakseni!

— Miten?

Inkeri ojensi hänelle sanomalehden, jota oli ollut lukemassa. Pieni
ilmoitus oli punakynällä merkitty. Se kuului:

/#
 »Keittäjätär ja sisäkkö
 saavat heti paikan. Henkilökohtainen ilmoittautuminen kello 17 — 18.
 Johtaja B. Sandberg, Norr Mälarstrand 66.»

— Kuinka tulit kiinnittäneeksi huomiota tähän? mies tiedusti.

— Tuttu nimi sattui silmiini. Olin juuri miettimässä, mitä tuohon ilmoitukseen voisi kätkeytyä, kun sinä tulit.

— Mutta mistä tiedät, että antikviteettikauppiaamme on kysymyksessä? Täällä voi olla muitakin samannimisiä.

Vaimon innostus laski.

— Sitä en tullut ajatelleeksi.

Rauta otti lompakostaan Sandbergin antaman käyntikortin. Siinä oli kotiosoite vedetty musteella ylitse. Tarkkaan katsoen näkyi kuitenkin, että se oli Norr Mälarstrand 66.

— Mies on sama. Mitä aiot tehdä?

Nuori rouva oli hypähtänyt iloisena pystyyn.

— Haen sisäkön paikkaa, tietysti! Kai sinulla sen verran vaikutusvaltaa on lähetystöneuvos Haahkaan tai kapteeni Göranssoniin, että jommankumman vaimo kirjoittaa loistavan palvelustodistuksen... odotahan... Haaparannalta kotoisin olevalle Lisa Johanssonille.

Kun mies pysytteli äänettömänä, hän jatkoi:

— Sinä houkuttelit minut mukaasi tänne. Mitä varten? Jotta minä auttaisin sinua tutkimuksissasi. Mitä sinä olet jättänyt minun tehtäväkseni? Miettiä, vain istua ja miettiä! Sen saatan tehdä yhtä hyvin Sandbergin sisäkkönä kuin vetelehtimällä tässä hiljaisessa pensionaatissa! Ehkä en sielläkään pysty muuhun. Mutta olisihan minulla ainakin tunne, että olen jollakin tavalla mukana!

Rauta nousi.

— Hyvä on. Minä soitan kapteeni Göranssonille. Inkeri suuteli häntä.

— Puhelinkoppi on ulko-oven vieressä, hän neuvoi innosta hehkuvin poskin.

Palatessaan mies ilmoitti:

— Göransson toimittaa todistuksen tänne sinulle kello 15:een mennessä.

Oveen koputettiin. Täyshoitolan harmaahapsinen, arvokas johtajatar ilmestyi kynnykselle.

— Neiti Kaario, täällä on eräs... hm... nuori henkilö, joka haluaisi tavata teitä. Hän sanoo olevansa suomalainen. Mutta... suokaa anteeksi, että sen sanon... hänen tapaisiaan emme mielellämme näe tässä talossa.

Vanhan rouvan paheksuvasta sävystä ei voinut olla epäilystä. Raudat vaihtoivat keskenään ymmärtäväisen silmäyksen.

— Ehkä se on joku tuttavan tuttava, joka on joutunut vaikeuksiin ja tarvitsee apua, Inkeri yritti esittää.

— Ehkä, johtajatar myönsi. — Päästönkö hänet sisään?

— Olkaa niin kiltti.

Asta Sohja pujahti huoneeseen.

Kun ovi oli suljettu, Inkeri huoahti syvään.

— Luullakseni maisteri Sohja ja mieheni nyt hartaasti toivoisivat päähäsi takaisin sitä suloista pientä muotihattua, jolle he eilen nauroivat. Mistä löysit tuon?

Asta-rouvalla oli kirkuvan vihreä hattu, jossa oli punaisia, sinisiä ja keltaisia sulkia. Hänen olennossaan ja pukeutumisessaan ilmeni muutenkin se häikäilemätön huomion herättämisen halu, joka oli saanut arvokkaan Grand-pensionaatin johtajattaren erehtymättömästi luokittelemaan hänet vähemmän suotavaksi vieraaksi.

Rauta puuttui puheeseen:

— Metropolissa ei kai tapahtunut eilisiltana mitään? Rouva Sohja hymähti.

— Paljonkin. Mutta ei sitä, mitä te tarkoitatte.

— Tästä illasta alkaen pyydän teitä siirtymään Corsoon.

Rauta selosti tarkoin, mitä tiedettiin Charles Millerin ulkomuodosta ja tavoista.

— Jos mies tulee Corsoon, koettakaa saada hänet pöytäänne, hän sanoi lopuksi. — Ottakaa selvä hänen osoitteestaan ja siitä, missä hän on milloinkin tavattavissa. Mutta älkää paljastako, että joku muu kuin te olisi kiinnostunut hänestä. Ilmoittakaa minulle, kun asia on selvä. Minä hoidan loput.

Asta-rouva rypisti kulmiaan hänen määräilevälle sävylleen. Hän tyytyi kuitenkin vain kysäisemään:

— Entä mitä minä toimittelen sitten loput päivät kuukauden puoliväliin asti?

Rauta hymyili hänelle.

— Minä kuvittelin, että urhea luutnanttimme olisi eilisiltana jo pystynyt vapauttamaan teidät siitä huolesta.

Vahva poskimaali ei kyennyt peittämään nuoren naisen äkillistä punastumista.

— Sitä paitsi, mies jatkoi, — kestää ehkä kauan, ennen kuin Miller ilmestyy Corsoon. Tiedättekö, missä maisteri Sohja nyt on?

— En. Kielsin häntä tulemasta tapaamaan minua ennen kello 18:aa.

Rauta jätti naiset puhelemaan keskenään ja palasi hotelliinsa.

Portieerin pöydän luona esitettiin parastaikaa kiivasta kohtausta. Hän jäi edempää seuraamaan sitä.

Paksu, mahdikas ovenvartija oli ilmeisesti ollut toimittamassa jotakin asiaa. Nuori, punapukuinen ja keltakiharainen tyttö oli juuri ottanut pöydältä sinetöidyn paketin ja sormeili sitä uteliaana. Portieeri ryntäsi hätään ja kiskaisi häneltä käärön.

— Mitä sinä täällä teet? hän tiukkasi vihaisesti.

— Hoidan puhelinkeskusta.

— Minä en sinua tunne! Missä Lola on?

— Sisareni on sairas. Hän pyysi minua tulemaan sijaisekseen.

— Miksi et sitten pysy keskuksessa? Mitä tekemistä sinulla on täällä?

— Eräs herra toi äsken tuon paketin. Hän sanoi, että sillä on kiire.

— Entä sitten?

Tyttö näytti olevan valmis purskahtamaan itkuun.

— Kun täällä ei ollut ketään muuta, minä aioin viedä sen perille, hän niiskutti.

— Älä sinä sekaannu minun virkatehtäviini! Ja sano terveisiä sisarellesi, että laittautukoon tänne kiireen vilkkaa. Ellei hän täst’edes vähemmällä hoida Virvelnin tai Salle de Parisin tanssi-illoista peräisin olevaa väsymystään ja humalaansa...!

Tyttö nosti päänsä ja silmäsi hämmästyneenä portieeriin.

— Ei niissä humalaa saa, hän huomautti kimeästi. — Ettekö sitä tiedä, vaikka olette noin vanha? Sokerijuomaa me niissä paikoissa vain nautimme.

Paksu mies julmistui.

— Menetkö siitä? Tai minä...!

Samassa hän huomasi Raudan.

— Anteeksi, herra tuomari. Tässä olisi herra tuomarille paketti. Lähetti toi sen juuri äsken. Kiireellinen.

Astuessaan hissiin Rauta mietti vaivautuneena kohtausta portieerin pöydän ääressä. Vaikka puhelintytön selitys tuntui melko luonnolliselta, hänen uteliaisuutensa kääröä kohtaan oli ollut ilmeinen. Rauta kohautti hartioitaan. Mitäpä tuollainen heilakka saattoi tietää tai välittääkään lähetyksen sisällöstä? Sitä paitsi ulkoasiainministeriön sinetit olivat eheinä paikoillaan, ja se oli toki pääasia.

Huoneeseensa tultuaan Rauta väänsi oven lukkoon. Jännittyneenä hän avasi paketin.

Sodasta huolimatta näkyi, että Suomi on paperintuottajamaa. Lyhyimmätkin sähkeet oli jäljennetty kukin omalle virallisen paperin puoliskolleen. Niitä oli kaikkiaan kuutisenkymmentä.

Puhelimen soitto katkaisi alkuunsa tarkastuksen.

— Haloo.

— Maisteri Sohja täällä.

— Tunnen äänenne.

— Haluan ainoastaan tarkistaa tapaamisajan ja -paikan.

— Kai ne on teille ilmoitettu.

— Kello 15. Brända Tomtenin alimmassa kerroksessa.

— Niin!

— Kiitän, herra kapteeni!

Rauta paiskasi kuulokkeen paikoilleen. Nuoren luutnantin sotilaallisuus harmitti häntä. Miehen olisi luullut käsittävän, että tässä nykyisessä puuhassa moiset tarkistussoitot olivat lievimmin sanoen tarpeettomat. Kun tapaamisista oli kerran sovittu ennakkoon, niin aikaa ja paikkaa oli turha toitottaa mahdollisten sivullisten korviin.

Luettuaan sähkepinkan nopeasti lävitse hän hymähti. Ei ollut ihme, että valtiollisen poliisin päällikkö oli arvioinut ne merkityksettömiksi. Ensi näkemältä ei ainoakaan niistä tuntunut olevan minkäänlaisessa yhteydessä Saarkiven matkaan.

Hän aloitti tyynesti alusta. Tällä kertaa hän syventyi jokaiseen sähkeeseen punniten tarkoin siihen sisältyviä mahdollisuuksia.

Hän tilasi välillä lounaan huoneeseensa. Syötyään hän pureutui jälleen työhönsä.

Kello 14,30 hän työnsi paperit sivuun. Hänen oli jouduttauduttava Brända Tomteniin. Ainakin maisteri Sohja saapuisi sinne. Pojalla ei varmaan olisi mitään uutta kerrottavana. Mutta ehkä Inkerikin tulisi...

Tyytymättömänä Rauta silmäsi tuhkakuppiin, joka oli puolillaan. Hän oli polttanut kokonaisen Chesterfield-pakkauksen. Eikä se ollut auttanut lainkaan. Hän oli sähkeisiin nähden nyt yhtä viisas kuin aloittaessaan.

Mutta hän ei hellittäisi. Hän oli varma siitä, että jokin näistä näennäisesti aivan muita asioita käsittelevistä sanomista sisälsi salakirjoituksena tiedot, joiden varaan ministeri Saarkiven murhaaja oli rakentanut suunnitelmansa. Tuon sähkeen täytyi löytyä — tavalla tai toisella!

Seitsemästoista luku.

BRÄNDA TOMTEN.

Syvä ryppy silmäkulmien välissä Rauta tuijotti sähkejäljennösten pinkkaa edessään. Niiden saajien nimet ja osoitteet olivat syöpyneet hänen muistiinsa. Mutta se sanoma, joka olisi voinut luoda valoa Saarkiven murhan arvoitukseen, ei ollut vielä erottunut muista.

Johtaja Sandberg muistui kesken kaiken hänen mieleensä. Antikviteettikauppias oli korostanut, että heidän pitäisi tavata tänään. Tuollainen rupatteluhetki ei nyt sopinut Raudan ohjelmaan. Mutta kohteliaisuus vaati sentään soittamaan.

Hän tavoitti Sandbergin Drottninggatanin varrella olevasta myymälästä. Kuultuaan, kuka soittaja oli, johtaja riemastui:

— Ah, suomalainen ystäväni! Illastammeko tänään yhdessä?

— Valitettavasti iltani on kiinni. Mutta mitä sanoisitte päivällisestä?

— Miten harmillista! Minä ehdin sopia parin tärkeän asiakkaan kanssa tapaamisesta niihin aikoihin.

Rauta hymyili. Nuo »pari tärkeää asiakasta» hän tiesi. Sandberg odotti palvelijatartarjokkaiden paraatia kello 17—18. Siksi Rauta oli ehdottanutkin päivällistä. Hän lupasi soittaa maanantaina »paremmalla onnella» ja sulki puhelimen.

Jätettyään sähkejäljennösten nipun hotellin kassakaappiin hän lähti ulos.

Norrmalmstorgilla oli tavanmukainen vilske. Raitiopysäkeillä tungeksi yleisöä. Iltapäivälehdet tekivät kioskissa hyvin kauppansa. Rauta pujotteli autojen ja polkupyörien välitse ja oikaisi torin halki. Hän poikkesi ahtaalle ja pimeälle Biblioteksgatanille. Stureplanin liikennesolmussa oli sattunut jokin sotkeuma. Raitiovaunut ja johdinautot seisoivat. Eri tahoille suuntautuvat autoja ihmisjonotkin olivat hetkeksi pysähtyneet.

Rauta ei välittänyt ottaa selvää, mistä oli kysymys, vaan astui ravintolaan. Tummasävyinen etusali, jota valaisevat himmeät lamput loivat pehmeän ja viihtyisän tunnelman, oli ahdinkoon asti täynnä. Muutamaa porrasaskelmaa ylempänä olevan takaosan pöydät näyttivät myös varatuilta. Hän laskeutui portaita kadunpinnan alapuolella oleviin suojiin. Vasemmalle aukeavassa hämyisessä salissa istui vain eräs rakastunut pari pidellen toisiaan hellästi kädestä ja tajuamatta mitään ympäristöstään. Alimmainen kerros oli kirkkaasti valaistu ja kylmän asiallisesti kalustettu. Siellä ei ollut ainoaakaan ravintolavierasta.

Rauta istahti pilarin viereen. Vilkaisematta tarjoilijattareen, joka saapui luo, hän tilasi lasillisen valkoviiniä. Häntä harmitti yhä äskeinen huono menestyksensä. Sähkejäljennösten pinkkaan piiloutuva salaisuus ärsytti häntä.

Hän havahtui mietteistään, kun maisteri Sohja saapui.

— Tapasin muutama tunti sitten Astan. Onko sattunut mitään sen jälkeen, kun te saatoitte hänet eilisiltana Metropolista asuntoonsa?

— Ei, herra kapteeni. Enkä minä tiennyt...

— Älkää välittäkö siitä, Rauta keskeytti. — Annoin Astalle ohjeet tätä iltaa varten. Kuulette ne häneltä.

Tarjoilijatar oli ilmestynyt kuulumattomin askelin pöydän luo.

— Mitä saa olla?

— Kahvia ja leivoksia.

Kun nainen poistui, maisteri virkahti:

— Viehättävä tyttö.

Rauta hymähti.

— Onko teillä silmiä muidenkin naisten viehkeydelle?

— Kuin kenen?

Kas vain, Rauta tuumi, poika leikkii kylmäveristä. Ääneen hän sanoi:

— Minä näin edellisessä kerroksessa nuoren naisen ja miehen, jotka olivat — ja taitavat vieläkin olla — uppoutuneina luotaamaan silmistä toistensa sielun syvyyksiä. Tyttö ei ollut puoleksikaan niin suloinen kuin Asta. Mutta poika näki vain hänet.

Kahvi ja leivoslautanen ilmestyivät pöytään.

Sohja kysyi hieman jyrkästi:

— Miksi sanoitte minulle tuon äskeisen?

— Te valitsitte Budapestissä väärin. Mutta nyt olette Tukholmassa. Syksy on vielä kaunis. Jos minä olisin teidän sijassanne, komentaisin ensimmäisenä aurinkoisena aamuna Astan pesemään liiat värit kasvoistaan ja pistämään baskerin päähänsä. Veisin hänet Djurgårdeniin ja jollakin hiljaisella kävelytiellä tekisin hänelle selväksi, että erehdykset riittävät jo, kummankin erehdykset.

— Tarkoitatteko, että minun erehdykseni oli Mirja Vaaski?

— Juuri sitä.

— Siksikö järjestitte Astan tänne?

Rauta silmäsi kiukkuisesti nuoreen mieheen.

— Ilman minua ette tekään olisi täällä. Enempää minä en voi kahden eksyneen lapsen hyväksi tehdä.

Maisteri naurahti.

— Asta kertoi julistaneensa teille päin kasvoja, että te olette sydämetön rikollisten metsästäjä. Te! Naiset ovat ilmeisesti aika huonoja psykologeja. Koska meidän asiamme kiinnostavat teitä, kerron, että olin eilisiltana Metropolissa tekemäisilläni rakkaudentunnustuksen. Sitten se jäi kuitenkin. Astan sotamaalaus... Ehkä käsitätte... Mutta teidän ehdotuksenne oli hieno. Ensimmäisen aurinkoisen päivän tullen toteutan sen.

Rauta nyökkäsi hänelle hyväksyvästi.

— Muuta asiaa minulla ei tällä kertaa ole. Palaveri on päättynyt. Minä maksan.

Sohja ryyppäsi kuppinsa tyhjäksi ja nousi.

— Te olette kummallinen mies. Mutta on hyvä olla teidän ystävänne. Jos minulle joskus tulevaisuudessa tulee pulmia, en haudo niitä vuosikausia puoleen ja toiseen, vaan tuon ne teidän ratkaistaviksenne. Se käy nopeasti.

Yksin jäätyään Rauta tuumi, että valitettavasti kaikki pulmat eivät ole yhtä yksinkertaisesti ratkaistavissa.

Joku nainen tuli portaita alas. Hänen korkonsa kopisivat kivipermantoa vastaan. Askelet pysähtyivät Raudan sivulle. Hän vilkaisi tulijaan ja nousi.

— Rouva Wahl! Mikä miellyttävä sattuma!

Kaunis wienitär ojensi hänelle hymyillen kätensä.

— Saanko hetkeksi istahtaa pöytäänne?

— Olette sydämellisesti tervetullut.

Tarjoilijatar saapui samassa. Rauta pani merkille, että naiset vaihtoivat keskinäistä ymmärtämystä ilmaisevan katseen. Tyttö otti hymyillen vastaan viinitilauksen. Kun hän oli poistunut, mies virkahti:

— Ajattelin juuri teitä. Tarkemmin sanoen sitä pulmaanne, jonka eilisiltana jätitte minun hoideltavakseni.

Hymykuopat Erna-rouvan poskissa syvenivät.

— Toivottavasti ette kanna siitä minulle kaunaa. Kun nuo typerät miehet raahasivat tyttöparan sinne, suutuin silmittömästi. Käsitin heti, että heidän uhrillaan ei voinut olla mitään osuutta ministeri Saarkiven murhaan. Mutta Sven, joka on täydellinen lurjus, nauroi minun todisteluilleni. Minä tiesin itsekin, ettei minulla ollut varaa hälyttää poliisia huoneistoon, jonka emäntä virallisesti olen. Silloin muistin sen, mitä olen teidän suorasukaisista otteistanne kuullut. Päätin jättää asian hoitamisen teille. Te täytittekin minun toiveeni aivan suurenmoisesti.

Tarjoajatar toi viinin ja häipyi saman tien.

— Kiitän teitä avusta, kapteeni!

Ruskeat silmät säteilivät lämpimästi viinilasin reunan ylitse.

— Teillä ei siis ollut aikomustakaan palata huoneistoon koko yönä, Rauta totesi.

— Ei. Mutta sitä en ilmaissut noille toveruksille.

— Missä te itse olitte?

Erna Wahl naurahti.

— Jos te olisitte minun isäni tai aviomieheni, minun olisi kai pakko tehdä siitä selkoa. Mutta nyt sattuu niin, että te ette ole edes rippi-isäni. Niinpä säilytän pikku salaisuuteni. Vielä muita kysymyksiä?

Rauta pudisti päätään.

— Saisitte sentään tiedustella, miten molemmat uhrinne voivat kovakouraisuutenne jäljiltä, nainen kehoitti kujeillen.

— No, teidän mieliksenne: miten he jakselevat?

— Surkeasti. En ole milloinkaan tavannut kahta kurjempaa ja nolompaa olentoa kuin ne kaksi, jotka löysin huoneistosta tänä aamuna varhain. Sven yritti kyllä noitua teitä, mutta vinoon menneellä suulla on vaikea saada jämeryyttä kirouksiinkaan. Fritz puolestaan vakuutti, ettei hänellä ole mitään hampaan kolossa teitä vastaan. Kaadoitte hänet reilussa tappelussa, vaikka vallassanne olisi ollut ampua hänet. »On lohdullista, että nuo suomalaiset ovat yhä aseveljiämme», hän kehui, »heillä on sekä järkeä että voimaa».

— Hautovatko he vielä joitakin aikeita neiti Moliniin nähden?

— Sven uhkaili lähtevänsä uudelleen Gööteporiin. Mutta siihen minä huomautin, että heidän on toistaiseksi paras pysytellä neljän seinän sisäpuolella. Jos tyttö on tehnyt ilmiannon, ensimmäinen poliisi saattaa siepata heidät, niin pian kuin he astuvat kadulle. Suosittelin heille piilossa pysymistä, kunnes saavat fregattikapteeni Kaufmannilta ohjeet, mitä heidän on tehtävä. Fritz yhtyi innokkaasti minuun. »Ellet ota varteen rouvan sanoja, nuo kihlat jääkööt minun puolestani ranteisiisi», hän jyrisi. »Ryöstä sitten niin monta naista kuin yksin kykenet!» Sen uhkauksen edessä Sven taipui.

Rauta huomautti kevyesti:

— Luulenpa, että Fritzin osakkeet nousevat minun silmissäni hieman eilisestä.

Erna-rouva maisteli pienin kulauksin lasistaan.

— Minulla on vielä jotakin sanottavaa teille.

— Olen utelias kuulemaan.

— Minä jätän teidät tästedes rauhaan.

— Toivottavasti ette tarkoita, että aiotte jo poistua seurastani.

— En. Vaan sitä, etten enää vakoile teitä.

Kaunis wienitär hymyili yhä. Mutta hänen katseensa oli vakava.

— Voitteko antaa minulle savukkeen, kapteeni?

Rauta täytti hänen pyyntönsä, Tarjottuaan tulta hän kysyi:

— Miksi nimitätte minua kapteeniksi?

— Luutnantti, joka äsken joi kahvia tässä pöydässä, kutsui teitä niin.

— Ettehän te ollut sitä kuulemassa.

— Kyllä minä olin. Tämän pilarin takana. Väliin pöydän vieressäkin.

Mies rypisti kulmiaan.

— Tarjoilijatar...

Rouva Wahl tunnusti:

— Se olin siinä vaiheessa minä. Mutta teidän ei kannata nostaa siitä melua. Kerroin tarjoilijattarelle, että hyvän ystävättäreni mies tulee tänne. Olin muka lyönyt ystävättäreni kanssa vetoa siitä, että minä voisin tarjoilla hänen miehelleen tämän edes tuntematta minua. Selitin haluavani tuolla kokeella todistaa typeriksi juoruiksi jutut, että hänen miehensä hakkailee jokaista siedettävän näköistä tarjoilijatarta. Ei ollut ihme, että tyttö suostui puoleksi tunniksi vaihtamaan osia kanssani.

Rauta nyökkäsi. Mutta otsa ei vielä silinnyt.

— Mistä tiesitte, että olisin nyt täällä?

— Maisteri Sohja ilmoitti puhelimessa ajan ja paikan. Minä istuin hotellinne keskuksessa. Näit tehän te Lolan »sisaren». Se olin minä.

— Tuo keltatukkainen tyttönen!

Erna-rouva naurahti.

— Rakas ystävä, peruukkeja on. Sitä paitsi minä en ole vielä ikäloppu. Mutta myönnän, että säikähdin teidän tullessanne. Olin odottanut teidän viipyvän tänä aamuna kauemmin vaimonne luona.

Mies puraisi huuleensa.

— Vaimoni?

Niin. Hänhän asuu Strandvägenin pensionaatissa. Kaufmann lähetti minulle hänen valokuvansa. Kun te saavuitte Tukholmaan, minä olin Brommassa vastaanottajien joukossa... Pelkään, että teillä on ollut puutteellinen kuva meidän tiedustelupalvelumme tehosta.

Rauta oli valmis myöntämään sen itselleen.

— Olen luonnollisesti hyvin imarreltu siitä huomiosta, mitä te olette osoittanut minua kohtaan, hän virkkoi ivallisesti, — Mutta vieläkään en ymmärrä, miten tiesitte odottaa minua juuri nyt tänne. Toverini ja minä haastelimme puhelimessa suomea.

— Minun on ollut opittava ymmärtämään sitäkin, nainen vastasi. — Muuten en olisi sillä paikalla, missä olen.

— Mutta nyt siis ilmoitatte luopuvanne ilosta jatkaa naamiohuvejanne. Miksi? Onko se vastalahja siitä, että minä viime yönä puhdistin teidän juhlahuoneistonne?

Kaunis wienitär pudisti päätään. Hän oli käynyt totiseksi.

— Valitettavasti siinä ammatissa, mihin minä olen joutunut, ei ole varaa sellaiseen inhimilliseen tunteeseen kuin kiitollisuus. Mutta minä olen vakuuttunut siitä, että teidän toimintanne täällä ei käy ristiin niiden intressien kanssa, joita minut on asetettu valvomaan. Olen iloitseva voidessani ilmoittaa Kaufmannille, että hänen epäilyksensä teidän lojaalisuuteenne nähden ovat täysin aiheettomat.

Rauta tiedusti ivallisesti:

— Todellako? Oletteko saanut valvotuksi kaikkia puhelinkeskustelujani? Ehkä tuo toinen tyttö... Mikä hänen nimensä olikaan? Ah niin, Lola. Onko hän raportoinut teille?

Erna-rouva pudisti päätään.

— Minä en teinä käyttäisi noin pilkallista kieltä, hän moitti. — Lola on typerä pikku ahmatti. Hänet oli helppo lahjoa olemaan poissa työstä muutamia tunteja. Muusta ei hänen kohdallaan voinutkaan olla kysymys. Mutta minähän kuulin teidän keskustelunne tänä aamuna. En tietysti tuntenut puhetoverinne ääntä. Arvioisin kuitenkin hänet ministeriksi. Hänelle tiedoititte päässeenne täällä sen miehen jäljille, joka työskenteli yhdessä Perttelin kanssa. Minä tiedän, että Pertteli oli se englantilaisten asiamies, joka pidätetyksi jouduttuaan teki itsemurhan. Te olette siis lähellä sitä ratkaisua, jota Kaufmann on alun perin toivonut.

— Miksi yrititte siepata minulle saapuneen paketin?

— Minä en yrittänyt sitä siepata, rouva Wahl torjui jyrkästi. — Halusin ainoastaan tarkistaa, että se oli juuri se, jonka tulosta ystävänne Helsingistä soitti. Vilkaisu sinetteihin riitti minulle. Voitte olla varma siitä, että meidän taholtamme ei teidän tutkimuksianne enää turhalla vakoilulla häiritä.

— Mutta ehkä sitä hanakammin vastapuolelta.

Nainen kohautti olkapäitään. Sitten hän kysäisi kiinnostuneena:

— Oletteko havainnut merkkejä siitä?

— Enpä tiedä. Eilen joku oli ottanut vaivakseen nuuskia lävitse minun makuusuojani.

Erna Wahl purskahti nauruun.

— Siitä teidän ei kannata olla huolissanne. Se oli kaikkein tuloksettomin minun yrityksistäni. Minua harmitti jälkeenpäin, että olin nähnyt niin paljon vaivaa vanhan, ahneen siivoojattaren lahjomisessa ja sitten harmaapäiseksi muijaksi naamioitumisessani... Te olette huolellinen herra. Mutta minä kehoitan teitä vielä terästämään varovaisuuttanne. Siksi halusin kertoa teille, mitä minä olen tehnyt. Vihollistemme salaista tiedustelua kehutaan vielä hienommaksi ja taidokkaammaksi kuin meidän on.

Rauta katsoi häntä tarkkaan ja punniten. Hänen äänettömyytensä alkoi kiusata naista.

— Oletteko nyt vihainen minulle, kapteeni?

— Te olette aivan liian kaunis, jotta teille voisi kantaa kaunaa.

Vastaus ei tyydyttänyt rouva Wahlia. Hän heilautti kärsimättömästi päätään, niin että mustat kiharat välkehtivät sähkövalossa.

— Minä tahtoisin juoda teidän kanssanne sovinnon maljan, hän sanoi.

Mies nosti myös lasinsa.

— Minä tyhjennän tämän ystävyytemme merkiksi.

Kauniin wienittären silmät kostuivat. Jotakin haikeaa jäi leikkimään hänen huulillaan, kun he laskivat tyhjät lasit pöydälle.

— Teistä olisi tullut loistava näyttelijätär, Rauta virkahti.

— Minä olin hyvä näyttelijätär. Ennen sotaa. Vahinko, ettemme silloin tavanneet Wienissä.

Kahdeksastoista luku.

PAIKANNÄYTTÄJÄTYTTÖ.

Muutamaa tuntia myöhemmin Rauta pysäköi Chryslerin Adolf Fredrikstorgin laitaan. Puiden varjostamien leikkikenttien pohjoispuolitse esikaupunkilinjojen pitkät, nopeat raitiovaunut kiitivät pitkin Hornsgatania, jota hän oli viimeöisellä automatkallaan ajanut. Itse tämä Södermalmin tienoo oli hänelle ennestään tuntematonta. Neonvalot kuuluttivat, että eräs torin äärellä kohoavista kivimuureista oli hotelli ja ravintola Aston.

Hän oli nousemassa portaita toiseen kerrokseen, kun möräkkä, riemukas ääni tervehti häntä:

— Ei, mutta... Pettävätkö vanhat silmäni? Vai oletko se tosiaan sinä?

Lihava, kaljupäinen mies, joka oli tulossa alas, riensi hänen luokseen ja puristi hänen kätensä molempien kouriensa väliin.

— Mistä nyt tuulee, kun sinut näillä main taas näkee?

— Idästä, tietysti.

Rauta hymyili sydämellisesti. Oli hauska jälleen tavata rikoskomisario Hedenius, jonka kanssa hän oli vuosien mittaan joutunut yhteistyöhön milloin Helsingissä, milloin Tukholmassa. Hän oli oppinut antamaan arvoa tälle ruotsalaiseksi harvinaisen välittömälle herralle sekä ystävänä että poliisimiehenä.

— Tämä on sellainen juhlatapaus, että eukkoni saa syödä yksin illallisensa. Gilletiä vaatimattomampi paikka ei meille nyt riitä.

Rauta pudisti pahoitellen päätään.

— Toisena iltana, Gösta, oikein mielelläni.

Rikoskomisarion pulleat kasvot venähtivät pitkiksi. Hänen pensasmaiset, miltei värittömät kulmakarvansa kohosivat, niin että ne näyttivät olevan luiskahtamaisillaan kaljulle päälaelle.

— Tarkoitatko, että olet täällä virka-asioissa?

— Ellei niin olisi, olisin nyt kaukana Syvärin eteläpuolella.

— Ja vainusi on johtanut sinut juuri tähän Södernin Sodomaan?

Rauta nyökkäsi.

Pari tyttöä loi heihin ohittaessaan uteliaan silmäyksen. Hedenius tuijotti tyytymättömänä heidän jälkeensä.

— Tule johtajan huoneeseen. Siellä saamme jutella.

Rikoskomisario esitteli ystävänsä kiiltävätukkaiselle, kumartelevalle johtajalle, joka jätti heidät kahden. Hedenius viittasi Rautaa istuutumaan nahkanojatuoliin ja tarjosi hänelle sikaria. Kun tämä hymyillen kaivoi esiin käärön Philip Morrisia, hän murisi:

— Tuo on ainoa epämiehekäs piirre, minkä minä olen sinussa keksinyt. Mutta se näyttääkin istuvan lujassa.

Hän sijoittautui sohvaan ja pölläytettyään ensimmäisen sauhun suustaan virkahti:

— Ne eivät siis ole vielä osuneet siellä rintamalla noinkaan korkeaan maalitauluun... Onko salaisuus, miksi sinut on lennätetty näin kauas länteen?

Rauta kertoi ulkoasiainministeriön kansliapäällikön murhasta.

— En ole sattunut huomaamaan koko tapausta, rikoskomisario myönsi. — Meillä on omat murheemme. Ne ovat pienempiä, mutta meidän omiamme. No, johtavatko jäljet tänne?

— Eräät. Sen vuoksi minun pitäisi päästä selville, millaisten ihmisten kanssa Saarkivi oli yhteydessä melko tiheillä Tukholman-käynneillään. Tiedän, että Aston oli niitä ravintoloita, joissa hän istui iltojaan. Siksi pistäysin nyt tänne.

Hedenius hymähti.

— Jos minulla olisi ministerin arvo, pysyttelisin Slussenin pohjoispuolella. Mutta makunsa kullakin. Onko sinulla mukanasi tuon herran kuvaa?

Rauta ojensi valokuvan hänelle.

Rikoskomisario tutki Saarkiven nelikulmaisia, riippuvaposkisia kasvoja. Hän irvisti paksujen huulien yläpuolella näkyville pienille viiksille.

— Ei hän ollut paljon lähempänä Adonista kuin minä, hän arvioi. — Mutta ehkä hän oli rikas?

— Oli.

— No, sitten hänellä saattoi olla mahdollisuuksia niiden kaunokaisten silmissä, jotka iltaisin kansoittavat Astonin. Kenties kannattaisi näyttää valokuvaa johtajalle.

Rauta nyökkäsi. Hedenius poistui ravintolan puolelle ja palasi hetken kuluttua johtajan seurassa.

— Suomalainen ystäväni haluaisi tietää, onko muuan häntä kiinnostava vieras käynyt täällä.

Johtaja kumartui katsomaan Saarkiven kuvaa.

— Piirteet tuntuvat jollakin tavoin tutuilta. Milloin hän olisi ollut täällä?

— Viimeksi heinäkuussa.

— En jaksa muistaa, johtaja virkahti varovaisesti. — Mutta ehkä hovimestarimme voisi sanoa tarkemmin. Saanko kutsua hänet tänne?

— Olisin siitä teille kiitollinen.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin hyvin sulavakäytöksinen, Mefisto-kasvoinen mies otti valokuvan käteensä. Yksi silmäys siihen riitti hänelle.

— Ah, turkulainen ystävämme, johtaja Sund! Toivottavasti hän ei ole joutunut vaikeuksiin?

Rikoskomisario ja Rauta vilkaisivat toisiinsa. Johtaja, kysyi:

— Tunnette siis hänet?

— Tottahan toki! Tämä herra istui viime heinäkuussa kolmena iltana peräkkäin kauimmaisessa ikkunanaluspöydässä.

Hedenius sanoi kuivasti:

— Tahtoisimme kuulla yksityiskohdat noista kolmesta illasta.

Hovimestari katsoi kysyvästi johtajaan. Tämä nyökkäsi.

— Ensimmäisellä kerralla johtaja Sund kutsui kolmihenkisen tyttöseurueen illastamaan kanssaan ja tarjosi samppanjaa orkesterille. Hän oli hyvin tyytyväinen iltaansa.

Rikoskomisario huomautti:

— Ja te häneen.

Hovimestari ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:

— Toisena ja kolmantena iltana johtaja Sund istui kahden kesken Gunnelin kanssa. Tehän tiedätte, johtaja, tuon nuoren vaaleatukkaisen keimailijattaren?

— Hm. Enpä muista kiinnittäneeni häneen huomiota.

— Toivottavasti »johtaja Sund» ei näilläkään kerroilla unohtanut orkesterin samppanjaa, Hedenius virkkoi.

— Ei, ei unohtanut, hovimestari vakuutti. — Kaikki olisi ollut hyvin, ellei tuota kiusallista välikohtausta olisi sattunut viimeisenä iltana.

Rauta tiedusti:

— Millainen se oli?

— Onko sillä väliä? johtaja kiirehti väheksimään. — Sulkemishetkellä saattaa missä tahansa ravintolassa tapahtua sellaista.

Rikoskomisario kohautti lihavia hartioitaan.

— Epäilemättä. Mutta se herra, jonka vaiheet kiinnostavat meitä, ei ollut missä tahansa ravintolassa, vaan täällä. Siis: mitä tapahtui?

— Oikeastaan se ei sattunut ravintolamme alueella, vaan talon ulkopuolella, hovimestari yritti parantaa. — Kun johtaja Sund oli Gunnelin kanssa poistumassa, muuan miekkonen, Nisse nimeltään, kävi veitsi kädessä johtajan kimppuun. Tämä kääntyi pakoon ja juoksi takaisin tänne ylös Nisse kintereillään.

— Miten epähienotunteista ravintolaa kohtaan »Sundin» taholta, Hedenius ivasi.

— Eteisvahtimestarien kanssa minä otin veitsen Nisseltä, hovimestari kerskui, — ja luovutin hänet poliisille. Johtaja Sundille minä tilasin auton. Nisseltä on siitä pitäen pääsy tähän ravintolaan kielletty. Viime viikkoina hän ei ole enää pyrkinytkään sisään.

— Sepä on turvallista tietää.

— Miksi niin?

— Siltä varalta vain, että Gunnel sattuisi tänä iltana tulemaan ja että ystäväni tai minä haluaisimme hieman tarinoida tytön kanssa. Mekin näet kuulumme niihin ihmisiin, jotka eivät erikoisesti pidä siitä, että veitsi pistettäisiin heidän kylkiluittensa tai lapojensa väliin. Ehkä se on raukkamaista, mutta niin vain on.

Rauta puuttui puheeseen:

— Mikä tuo Nisse on miehiään?

Hovimestari ryiskeli, ennen kuin vastasi:

— Luullakseni Gunnelin suojelija.

Rikoskomisario naurahti.

— Kuulostaa kauniilta. Jonkunlaiselta siveyden vartijalta, joka valvoo, ettei pieni, kiltti tyttö joudu inhottavan elostelijan saaliiksi. Itse asiassa tuollaiset tyhjäntoimittaja-nuorukaiset huolehtivat siitä, että saalistajan ja hänen uhrinsa suhde muuttuu päinvastaiseksi. Minä olen monesti ihmetellyt, miksi tytöt asustavat tuollaisten nuorten lurjusten kanssa yhdessä ja — viattomimmissakin tapauksissa — luovuttavat heille pääosan ansioistaan. Mutta se on niitä elämän järjettömyyksiä, joiden perille ei pääse.

— Minä en ole kuullut mitään tuollaisesta, johtaja huomautti jäykästi.

Hedenius taputti häntä ystävällisesti olalle.

— Ettepä tietenkään. Miten olisittekaan?

Rauta tiedusti:

— Satutteko tietämään tuon Nissen osoitteen?

Johtaja ja hovimestari pudistivat päätään. Viimeksi mainittu ilmoitti:

— En ole milloinkaan kuullut hänen sukunimeäänkään.

— Niinpä: kiitos tiedoistanne, rikoskomisario sanoi. — Ilman muuta on selvää, että keskustelumme jää vain meidän neljän väliseksi.

Kun he olivat jälleen kahden, hän kysäisi ystävältään:

— Toivoisitko minun jäävän tänne seuraksesi?

— En, Rauta torjui. — Sinut voidaan tuntea. Mutta jos jonakin päivänä tarvitsen virka-apua...

— Niin tiedät, mistä minut tapaat. Yöllä tai päivällä. Ja Gillet-kutsuni pysyy myös voimassa.

Rauta meni avaraan saliin. Se muistutti satoja muita korkean luokan tanssiravintoloita tiheään sijoiteltuine pöytineen ja ahtaine tanssitiloineen. Hän asettui mahdollisimman kauas orkesterista. Vaikka oli lauantai-ilta, hetikään kaikki pöydät eivät olleet varatut. Vain kolme paria oli tanssimassa tangoa.

Hovimestari toi hänelle ruokalistan.

— Äskeinen ystävänne, hän lausui puoliääneen. — Mekin tunnemme hänet vanhastaan. Hän on hyvin leikkisä herra.

— Epäilemättä.

— Illallista?

Rauta nyökkäsi ja suoritti tilauksen. Ilmeisesti sen taso tyydytti hovimestaria. Hänen äänensä oli kunnioittavan palvelevainen, kun hän kuiskasi:

— Olin ymmärtävinäni, että Gunnel kiinnostaa teitä. Hän ei ole vielä täällä. Jos hän tulee, minä tiedoitan teille.

Tarjoilijatar saapui kattamaan pöytää. Sen jälkeen ei pitkään aikaan tapahtunut mitään.

Kaksi nuorta pariskuntaa istui läheisen pöydän ääressä aterioimassa. Heillä näytti olevan hauskaa. Vähän matkan päässä harmaapäinen herra kestitsi keski-ikäistä, kovakasvoista naista yrittäen turhaan houkutella häntä hymyilemään. Useimmat miehet olivat saapuneet yksin ja tarkkasivat annoslautastensa takaa arvostellen tyttöjä, jotka kaksittain tai kolmittain lavertelivat keskenään maistellen kevyttä grogiaan tai sokerijuomaansa.

Raudan ajatukset hakeutuivat Inkeriin. Tämä oli innosta vapisevin äänin soittanut hänelle hotelliin saaneensa paikan. Johtaja Sandberg oli ollut hyvin tyytyväinen siihen, että uusi sisäkkö tarvitsi muuttoonsa ainoastaan tunnin. Keittäjätärkin tulisi jo ennen iltaa.

Jännittävin osa oli nyt Astalla ja Ristolla. Jos onni olisi myönteinen, Charles Millerin ja samalla ehkä myös Saarkiven murhan arvoitukset olisivat huomenna selvät...

Herkkuvoileivät ja olut saapuivat pöytään. Hän ryhtyi hitaasti syömään.

Monet yksinäiset veitset ja haarukat pysähtyivät, kun hovimestari lähti eteisen puolelta saattamaan hoikkaa naista, jolla oli harso kasvoilla. Useiden herrojen silmistä kuvastui kysymys: kuka on tämä huomattava henkilö?

Hovimestari opasti vieraan parin pöydän päähän Raudasta ja huolehti siitä, että hän pääsi mukavasti istumaan.

— Kujeiletko sinä, Max? Viimeksi toissa iltana minä näytin sinulle paikkasi.

Hovimestari kumarsi.

— Vuoroin vieraissa, mademoiselle.

Samalla hän loi naisen takaa merkitsevän silmäyksen Rautaan. Siten täytettyään lupauksensa hän hartioitaan kohauttaen poistui.

Uusi vieras katsoi pitkään hänen jälkeensä. Sitten hän riisui sinisen kävelypukunsa takin, veti hansikkaat käsistään ja otti harsohatun päästään. Sytytettyään savukkeen hän ryhtyi silmäilemään yleisöä.

Gunnel, ilmeisesti. Mutta Raudasta tuntui, että hän oli joskus ennenkin nähnyt tuon sirojäsenisen, nuoren tytön. Valkaistu tukka, vihertävien silmien laskelmoiva katse ja täyteläisten huulten kaari olivat jollakin tavalla tutut. Kesti kuitenkin kotvan, ennen kuin hän muisti: China-varieteen paikan näyttäjätyttö!

Mikäpä siinä? Se sopi. Saarkivi oli täällä käydessään harrastanut varieteetä. Kenties hän oli jo siellä vastannut Gunnelin kutsuvaan hymyyn ja Chinassa tehnyt hänen tuttavuuttaan. Sen jälkeen he olivat viettäneet kaksi iltaa Astonissa. He olivat viihtyneet kai hyvin yhdessä, kunnes mustasukkainen Nisse oli puuttunut asioiden kulkuun.

Oliko ehkä ajateltavissa, että Nisse oli häneltä otetun veitsen asemesta turvautunut browninkiin? Se tuntui kovin mielikuvitukselliselta. Mistäpä tuollainen Nisse olisi saanut pikakiitäjän käyttöönsä? Sitä paitsi Gunnel ei, siroista jäsenistään ja sievistä kasvoistaan huolimatta, näyttänyt sellaiselta naiselta, jonka vuoksi tehdään harkittu murha. Joka tapauksessa, Rauta päätteli, tytöltä on otettava selvä Nissen nimestä ja osoitteesta sekä siitä, missä tämä oli ollut viime viikon vaihteessa.

Hän havaitsi alkajaisiksi myöhästyneensä. Muuan tukeva keski-ikäinen herra kumarsi juuri Gunnelille ja vei hänet tanssiin.

Rauta syventyi tyynesti loheen ja valkoviiniin. Hänen vuoronsa tulisi pian.

Seuraavan tanssin alkaessa hän olikin ensimmäisenä tytön luona.

— Eikö teitä ikävystytä istua yksin?

Gunnel ei viitsinyt edes vilkaista häneen.

— Seura ikävystyttää minua paljon useammin.

— Ehkä kuitenkin suotte minulle kunnian tanssia kanssanne?

— Ehkä.

Tyttö nousi koneellisesti ja lähti edellä. Vasta tanssilattialle tultuaan hän pani hieman hämmästyen merkille, että mies oli kookas ja ryhdikäs. He sopivat hyvin toistensa askeleihin hitaassa foksissa. Kun orkesteri keskeytti, Gunnel oli ensimmäinen taputtamassa käsiä vaatien jatkoa. Hän jopa hymyili armollisesti virkahtaessaan:

— Te ette ole mikään varpaiden murskaaja.

— Ehkä voisitte säilyttää tuon edullisen kuvan vielä sittenkin, jos siirtyisitte illastamaan minun pöytääni, Rauta esitti.

— Illastamaan? Mitä se merkitsee? Kinkkuvoileipää oluen kera? Vaiko sipulipihviä ja ryyppyjä?

— Saatte itse valita.

— Hyvä. Minä mietin asiaa.

He tanssivat äänettöminä. Palattuaan pöytänsä luo tyttö sipaisi siltä käsilaukkunsa ja nyökkäsi Raudalle.

Hovimestari ilmestyi heidän luokseen tuoden Gunnelin päällysvaatteet.

— Samppanjaa, mademoiselle?

Tyttö hymyili hänelle välkkyvin hampain.

— Niin, Max. Ja parasta syötävää, mitä teillä on.

Äskeinen keski-ikäinen herra tuli jälleen kumartamaan. Gunnel silmäsi häneen harmistuneena ja pudisti päätään. Kun mies oli nolona peräytynyt, hän tuhahti:

— Kaikki ne yrittävätkin! Pysyisi tuokin kotona eukkonsa vieressä.

Tarjoilijatar kattoi hänen eteensä. Hän tuijotti hetken epäluuloisena lautaselleen nostettua annosta. Sitten hän maistoi sitä ja irvisti.

— Eikö se ole hyvää? Rauta tiedusti.

— Kamalaa!

Tarjoilijatar riensi hätään.

— Mutta rouva, se on meidän hienointa ruokaamme, hän puolusti ja lisäsi hiljemmin: — Ja kalleinta.

— Mitä sotkua tämä on?

— Pariloitua piikkikampelaa majoneesin ja piparjuuren kera.

— Hyi, viekää pois! Tuokaa wienerschnitzel. Ja katsokaakin, että se on iso ja hyvin paistettu!

— Kyllä, rouva. Hetkinen, rouva.

Mutta poistuessaan tarjoilijatar vilkaisi säälivästi Rautaan.

Gunnel tyhjensi samppanjalasinsa. Hän oli ilmeisen tyytyväinen itseensä.

— Emmekö tanssi?

— Minä haluaisin hieman keskustella kanssanne.

Tytön silmät kapenivat. Hän vetäytyi epäluuloisena kauemmas.

— Vai niin. Ja mistä? Aiotteko kertoa, että teillä on kaunis, hiljainen huone ja siellä pehmeä leposohva? Älkää yrittäkö!

Rauta tunsi sääliä. Tämä suurkaupungin varjopuolella vajaat parikymmentä vuottaan viettänyt lapsi oli siinä kattilassa kovaksi keitetty. Hän katsoi pöydällä olevia pieniä käsiä, jotka eivät kai koskaan olleet tehneet kunnon työtä. Hoikissa sormissa oli punaisiksi lakatut terävät kynnet, jotka pystyivät raapimaan.

— Aioin kysyä, miten Nisse voi.

Gunnel säpsähti ja rypisti otsaansa.

— Nisse on kuollut.

— Miten?

— Katutappelussa. Kuukausi sitten.

Äkkiä tyttö havahtui. Tiukasti hän tiedusti:

— Mistä te tiesitte kysyä häntä? Ette te kuulu meidän maailmaamme!

— Satuin olemaan täällä silloin, kun eräänä heinäkuun iltana Nisse aiheutti skandaalin, Rauta lasketteli huolettomasti. — Te istuitte tuolla ikkunan ääressä jonkun harvatukkaisen 50-vuotiaan herran kanssa tuntikausia. Minä olisin jo silloin halunnut tutustua teihin. Mutta te ette välittänyt vilkaistakaan minuun.

Gunnel hymyili ivallisesti.

— Miksi olisinkaan? Se herra oli rikkaampi kuin te. Mitä silloin on väliä sillä, että hän oli vanha ja melkein kalju, vaikka yrittikin salata sitä?

Leike ilmestyi hänen lautaselleen. Hän ryhtyi ahneesti syömään. Leukojen jauhaessa lihaa hän innostui kehumaan:

— Sitä paitsi, kyllä hän miehestä kävi. Väliin liiaksikin. Tutustuin häneen vuosi sitten syyskuussa Tivolissa.

Tuttavuus oli siis vanhempi kuin Rauta oli luullut.

— Hän oli ihan hassuna minuun. Te erehdytte, jos luulette minun kieltäytyneen, kun hän tarjosi minulle hyvin kalustetun kaksion ja maksoi siitä vuokran kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Tietysti hänelläkin oli ikävät puolensa. Hän oli joskus kuin susi. Kuin raateleva susi... Älkää näyttäkö noin tekopyhän kauhistuneelta. Kyllä minä osasin pitää puoleni. Kiskoin häneltä ylimääräisen korvauksen jokaisesta mustelmasta ja naarmusta...

Tyttö naurahti kylmästi. Hän tyhjensi jälleen lasinsa.

— Saammeko lisää samppanjaa?

Rauta suoritti tilauksen. Gunnel tuijotti kiukkuisesti häneen.

— Älkää kuvitelko olevanne ennen näkemättömän jalomielinen, vaikka teittekin tuon. Toista oli Sund... Minä sanoin häntä aina Sundiksi, vaikka tiesin, ettei se ollut hänen oikea nimensä. Hän tuli tänne joka toinen kuukausi, ja silloin otettiin ilo irti elämästä. Minä sain melkein kaiken, mitä vain tahdoin. Pukuja ja koruja.

Hän ryyppäsi lasinsa puolilleen ja vilkaisi ilkkuvasti vastapäiseen mieheen.

— Mitä Nisse piti tuosta kaikesta?

Tytön vihertävät silmät olivat jo hieman sumuiset. Käheästi hän virkkoi:

— Nisse? Nisse on kuollut. Mitä te hänestä? Ah, te ajattelette tuota typerää juttua viime heinäkuussa. Toiset pojat ärsyttivät Nissen tasapainosta. Siinä kaikki. Nissehän tiesi Sundin. Koko ajan. Nisse asuikin minun luonani. Niiksi päiviksi, jolloin Sund oli Tukholmassa, minä vuokrasin hänelle hotellihuoneen. Eipä silti... Suuren arvoinen Nisse ei ollut. On hyvä, että hän on kuollut.

Hänen kylmäverisyytensä hämmästytti Rautaa.

— Miksi sitten elätitte häntä?

— Miksi? Jokuhan tytöllä pitää olla.

Gunnel kumosi jälleen lasinsa ja ojensi sen täytettäväksi. Hän näytti häikäilemättä kieltään ensimmäiselle tanssittajalleen, joka oli saanut pöytäänsä pullean tytön.

— Miksi emme tanssi? hän kysäisi hiukkasen sammaltaen.

— Koska tahdon vielä keskustella kanssanne, Rauta vastasi.

— Keskustella? Niin, Nissestä, joka on kuollut. Yritättekö tarjoutua hänen tilalleen? Ei vetele! Minä en ole sellainen. En ainakaan enää. Minulla on Sund ja hänen maksamansa huoneisto. Minä olen koettanut saada teidät ymmärtämään sen.

— Hän tuntuu olleen suurpiirteinen, mies huomautti ärsyttävästi hymyillen.

Tytön silmät leimahtivat.

— Suurpiirteisempi kuin te ikinä kykenisitte olemaan!

Jokin mieleen nouseva muisto sai hänet sitten rypistämään otsaansa.

— Oli ainoastaan yksi asia, jossa hän ei suostunut antamaan minulle periksi. Minä tahdoin joskus hienoihin ravintoloihin. Hän kieltäytyi aina. Ne ovat ikäviä, hän selitti. Mutta eräänä iltana minä ikkunan lävitse näin hänen istuvan Richessä. Tiedätte kai tuon upean ravintolan Birger Jarlsgatanin alussa? Eikä hänellä näyttänyt olevan lainkaan ikävä. Hän aivan ahmi katseillaan naista, joka istui pöydän toisella puolella. Hänen silmissään oli niin palvova ja anova ilme, että minua inhotti!

Gunnel ei yrittänytkään salata mustasukkaisuuttaan.

— Minä en nähnyt naisen kasvoja, hän jatkoi. — Mutta puvusta päätellen hän oli niitä seurapiirikanoja, joista lehdet pitävät niin suurta ääntä. Miehet ovat typeriä. Sund niin kuin muutkin! Juoksevat niiden perässä. Kai tuo nainen on takana siinäkin, etten minä eilen saanut sitä rahaa, joka aina muulloin on kuukauden ensimmäisenä päivänä tullut.

Rauta sanoa töksäytti:

— Se herra, jota te kutsutte Sundiksi, on kuollut. Hänet murhattiin viikko sitten.

Tyttö laski lasin äkisti pöydälle. Hänen huuliltaan pääsi hätäinen hengähdys. Vihertävät silmät kuvastivat kauhua.

Yhdeksästoista lukit.

KOHTALOKAS SÄHKE.

Ravintola Astonin jazzorkesteri pani parastaan. Tunnelma pöytien ympärillä oli nousemassa. Joku nauroi remakasti. Gunnel värähti. Kun hän nosti katseensa vastapäätä istuvaan mieheen, tämä havaitsi samppanjan himmennyksen haihtuneen vihertävistä silmistä.

Puoliääneen tyttö virkahti:

— Sund murhattu. Vahinko. Siksikö te haitte minun seuraani?

Rauta nyökkäsi.

— Oletteko te poliisi?

— Olen, mies katsoi parhaaksi myöntää. — Suomalainen.

Gunnel sytytti vapisevin sormin savukkeen. Hänen nuoret kasvonsa olivat hiukkasen kalvenneet.

— Ero ei ole kai suuri. Te saanette täkäläisiltä virka-apua.

— Epäilemättä. Jos tarvitsen.

Tarjoilijatar ilmestyi heidän luokseen.

— Haluatteko jälkiruokaa? Rauta tiedusti.

— En.

— Entä kahvia ja likööriä?

— Ainoastaan kahvia.

Kun tarjoilijatar oli poistunut suorittamaan tilausta, tyttö kysäisi:

— Mitä tahdotte vielä tietää? Minä en ole ennen ollut tekemisissä poliisin kanssa. Enkä halua nytkään joutua. Kysykää siis.

— Täydellinen nimenne? Ja osoitteenne?

— Gunnel Margareta Asplund. Brännkyrkagatan 62.

Sukunimi ja osoite olivat Raudalle tutut.

— Te saitte »Sundilta» viime viikon perjantaina sähkeen. Myönnättekö sen?

— Mistä te sen tiedätte?

— Älkää välittäkö siitä. Vastatkaa!

Hänen jyrkkä sävynsä suututti tyttöä. Tämä katsoi häneen uhmaten.

— Sain.

— Mitä se sisälsi?

— Siitä minulla ei ole aavistustakaan.

Syvä ryppy painui miehen silmäkulmien väliin.

Tarjoilijatar saapui kattamaan kahvia pöytään. Hän tarkkasi heitä uteliaasti. Rauta virkahti seuralaiselleen:

— Teillä on kaunis rannerengas.

Gunnel hymähti.

— Hauska, että tekin pidätte siitä.

Kun he olivat taas kahden, mies ryhtyi jatkamaan:

— Te saitte sähkeen. Mutta ette tiedä, mitä se sisälsi. Mitä hölynpölyä se on?

— Sitä vain, etten minä avannut sähkettä, koska se ei ollut minulle tarkoitettu. Sund kirjoitti ja sähkötti minun osoitteellani monesti. Sopimuksemme mukaan minulla ei ollut muuta tekemistä kuin pistää hänen lähetyksensä uuteen kuoreen, kirjoittaa päälle: B. Burgman ja toimittaa se eteenpäin.

— Väitättekö, että voititte naisellisen uteliaisuutenne ettekä edes vilkaissut, mitä kirjeet ja sähkeet sisälsivät?

— Väitän. Sund sanoi, että kysymys oli politiikasta. Se roska ei kiinnosta minua. Sitä paitsi hän uhkasi, että jos vastaanottaja ilmoittaisi hänelle saaneensa jonkin lähetyksen avattuna, kuukausiavustukseni katkeaisi.

Tytön hymy oli ironinen, kun hän lisäsi:

— Viisisataa kruunua kuussa on aika tehokas jarru uteliaisuudelle. Vai mitä te arvelette?

— Te veitte siis kirjekuoreen suljetun sähkeen perjantaina perille?

— Perille tai ei. Minä vein sen.

Charles Millerin hahmo nousi Raudan mieleen. Keskustelu China-varieteen paikannäyttäjätytön kanssa oli muodostunut paljon antoisammaksi kuin hän oli ennakkoon uskaltanut kuvitellakaan.

— Missä vastaanottaja, tuo »Burgman», asuu?

Sillä kohdalla hän pettyi odotuksissaan. Gunnel pudisti päätään.

— Siitä minulla ei ole mitään tietoa. Kuten ennenkin, minä vein kirjekuoren kello 12 Tegelbackenin lehtikioskiin. Perille se tuli, koska samana iltana sain sieltä kirjekuoressa tavallisen postituspalkkioni 20 kruunua.

Raudan oli myönnettävä itsekseen, että Saarkivi oli osannut järjestää postiyhteytensä varsin hyvin.

— Haluatteko vielä kahvia?

— Kiitos en.

— Niinpä pistäydymme yhdessä Tegelbackenilla. Se on pian suoritettu. Minulla on auto.

Pelko häivähti tytön vihertävissä silmissä.

— Onko se poliisiauto?

Mies naurahti.

— Minä lensin tänne. Suomalainen poliisiauto ei mahdu lentokoneen matkatavarasäilöön. Voitte olla rauhallinen. Sivulliset tuntevat korkeintaan kateutta, kun autan teidät yksityisen Chryslerin etuistuimelle. Tarkoitan tietysti: kateutta minua kohtaan.

Gunnel hymyili jäykästi.

Kun Rauta oli maksanut laskun, hovimestari tuli kumartamaan.

— Toivottavasti herrasväki on tyytyväinen? hän kysyi auttaessaan takkia tytön ylle.

— Voisit hankkia paremmat kokit, Max, Gunnel virkahti vetäessään hansikkaita käsiinsä. — Me lähdemme jatkamaan Bellmansro'hun. Muistaakseni sielläkin on tänä iltana tanssia.

Hänen kylmäverisyytensä petti hovimestarin. Tämän Mefisto-naama venähti. Tyttö näytti selvinneen odotettua paremmin kiirastulestaan. No jaa, kaipa hän tiesi, miten miehiä oli käsiteltävä...

— Tanssia? On. Lauantaina tanssitaan Bellmansrossakin. Pyydän toivottaa herrasväelle hauskaa jatkoa.

Monet naisten ja miesten katseet seurasivat Gunnelia ja Rautaa, kun he näennäisesti mitä parhaina ystävinä lähtivät pujottelemaan pöytien välitse.

He pysyttelivät ääneti koko automatkan. Rauta kiersi siltojen välisen vanhan kaupungin länsipuolitse ja ajoi Vasabronin ylitse. Muutamassa minuutissa he olivat Tegelbackenilla.

Näin iltamyöhälläkin siellä oli vilskettä ja tungosta, ennen kaikkea läntisistä esikaupungeista tulevien ja niihin lähtevien raitiovaunujen ympärillä. Pitkä matkustajajuna solui valaistuin ikkunoin parastaikaa ohitse kohti läheistä Keskusasemaa. Vasagatanin valtaväylällä liikenne jatkui yhtä kuumeisena kuin konsanaan keskipäivällä.

Ravintola Tysta Marin sisäänkäytävän vieressä olevan lehti- ja makeiskioskin luona oli tyhjää. Gunnel suuntasi askelensa sinne. Lasiseinämän takana puuhaileva kumara, harmaapartainen kauppamies ihastui nähdessään hänet.

— Joko taas, neiti? Hauskaa meille molemmille!

Vetiset viirusilmät muuttuivat äkisti epäluuloisiksi, kun hän huomasi, ettei tulija ollut yksin.

— Mitäs te? hän tiuskaisi Raudalle.

— Neiti haluaa tietää, tuliko hänen viime kirjeensä oikeisiin käsiin.

— Oikeisiinko? Itse hän kävi samana päivänä hakemassa vastauskirjeensä, niin että kaipa hän tietää. Mikäs te olette oikein miehiänne?

Gunnel kumartui kiukustuneen ukon puoleen ja kuiskasi:

— Hän on poliisista.

Vanha mies säikähti ja pudotti käsistään aikakauslehdet, joita oli ollut järjestämässä.

— Minä en ole milloinkaan ennen joutunut poliisin kanssa tekemisiin, hän valitti. — Minä sanoin nytkin eukolle, ettei ryhdytä tähän. Ties mitä hämärää on takana, kun maksavatkin tyhjästä niin paljon. Niin penäsin. Mutta eukkokos uskoi? Vielä vai! Hän haukkui minua vanhaksi hölmöksi, joka en ymmärrä mitään. »Kuka voi syyttää meitä siitä, että otamme vastaan kirjeen ja annamme sen edelleen?» hän motkotti. »Ei postilaitostakaan syytetä!» hän ivasi. Tämä siitä nyt sitten tuli. Poliisi!

Rauta rauhoitti häntä;

— Ei teitä syytetä mistään. Minä tahdon vain tietää, kenelle viime viikon perjantaina luovutitte kirjeen.

Kauppamies tyyntyi ainoastaan puolittain. Hän vilkuili vuoroin kookasta vierasta, vuoroin sivummalle vetäytynyttä tyttöä.

— Samalle naiselle kuin aina ennenkin.

— Kuka hän oli?

— Rouva Burgman, tiemmä.

— Minkä näköinen?

Ukkeli kohautti hartioitaan. Rauta alkoi hermostua.

— Te näitte hänet toki monta kertaa!

— Joka päivä hän pysähtyi ostamaan iltalehdet.

— Voinette siis kuvata hänet. Ikä? Kasvot? Pitkä vai lyhyt? Tumma vai vaalea? Hienosti vai köyhästi puettu?

Vanha mies pureskeli viiksiään.

— Mjaa, hän äännähti. — Hienosti. Muuten — tavallinen.

— Tavallinen! Se ei ilmaise mitään. Nainen ostaa teiltä joka päivä sanomalehtiä. Ettekä te osaa sanoa hänestä muuta kuin: tavallinen! Onhan teillä silmät päässä.

Harmaapartainen hermostui myös. Äkäisesti hän kahmaisi joukon aikakauslehtiä ja heitti ne Raudan eteen pöydälle.

— Olen tuijottanut vuosikymmenet näitäkin! hän äkäili. — Toinen toistaan koreampia kansikuvatyttöjä, joita kuvataan aikansa ja jotka sitten katoavat. Vaikka panisitte minut kalterien taa, en osaisi selostaa, minkä näköinen joku heistä on ollut. Samaten on laita asiakkaitteni, jotka tulevat ja menevät. Tuttuja kasvoja, mutta liian paljon kasvoja.

Ukonkäppyrä vaikutti täysin vilpittömältä. Rauta käsitti, että oli toivotonta ahdistaa häntä enempää.

— Ymmärrän, hän virkahti sovinnollisesti. — Ehkäpä voimme järjestää niin, että minä itse pääsen näkemään hänet. Mihin aikoihin hän päivittäin tuli ostamaan lehtensä?

— Pari minuuttia yli 15:n. Hän oli täsmällinen kuin kello.

— Myös tänäänkö?

— Ei. En ole nähnyt häntä viikkoon. Ehkä hän on sairas.

Siinä oltiin! Rauta hymähti katkerasti. Lehdenmyyjän selitys naisen katoamiseen saattoi tietysti olla oikea. Mutta vielä todennäköisempää oli, että nainen ei enää tullut, koska Saarkivi oli kuollut. Perjantaisesta sähkeestä murhaaja oli saanut tietää, missä ja milloin uhri oli tavoitettavissa. Lauantaina hän oli pikakiitäjällä lähtenyt suorittamaan verityötään. Kun se oli tehty, ei salaperäisellä naisella, josta tiedettiin nyt ainoastaan, että hän oli hienosti pukeutunut, ollut enää mitään aihetta tulla tänne kuulostamaan, olisiko kirjeitä tai sähkeitä saapunut.

Kauppamiehen tihruiset silmät katsoivat hellittämättä pitkään vieraaseen.

— Mitä aiotte tehdä minulle? hän uskaltautui viimein tiedustamaan.

Rauta naurahti hyväntahtoisesti.

— Saatte ehkä minusta lähipäiviksi uuden asiakkaan. Jos etsimäni nainen putkahtaa esiin, koettakaa katsoa häntä tarkemmin. Tästä saatte korvauksen ajan hukastanne, jonka olen aiheuttanut.

Empien ukko otti vastaan kaksi kymmenen kruunun seteliä. Sitten hänen katseensa kirkastui.

— On poliiseillakin, näemmä, ymmärrystä.

Tarttuessaan tytön käsivarteen Rauta kysyi:

— Haluatteko, että kyyditsen teidät takaisin Astoniin?

Gunnel pudisti päätään.

— Ajan raitiovaunulla kotiin.

— Minä vien teidät autolla.

Tyttö silmäsi ylös häneen.

— Tahdotte varmistautua siitä, että minä asun Brännkyrkagatanin 62:ssa, hän huomautti ivallisesti. — Sopii.

Kun he ajoivat Vasabronin ylitse, hän virkahti:

— Voisi ehkä sanoa, että minusta on muutamien viikkojen sisällä tullut kaksinkertainen leski. Mutta luullakseni en nytkään pukeudu mustiin.

Hän hypähti ensimmäisenä autosta. Pitäen luonnollisena, että mies seuraisi, hän avasi ulko-oven.

— Ensimmäinen kerros, olkaa hyvä.

Eteisestä ovet olivat avoimet molempiin viihtyisästi kalustettuihin pikku huoneisiin. Riisuttuaan päällysvaatteet Gunnel pysähtyi peilin ääreen suorimaan hiuksiaan. Olkansa ylitse hän kysäisi purevasti:

— Aiotteko suorittaa kotitarkastuksen?

— En.

Tyttö sipaisi punaa huuliinsa.

— Otatteko ryypyn? Kaapissa on muutamia pulloja. Ne ovat Sundin varastoja. Mutta hänhän ei enää tule laskemaan, onko niitä verotettu.

— Kiitoksia, mutta minun täytyy tänä iltana tehdä vielä työtä, mies torjui. — Huomaan, että teillä on puhelin. Jäättekö nyt kotiin? Kysyn siltä varalta, että mieleeni juolahtaisi jokin seikka, johon tarvitsisin teiltä lisätietoja.

Gunnel meni hänen ohitseen kaapille. Hän kumartui ottamaan sieltä pullon viskiä ja yhden lasin. Radion hän väänsi auki ja istahti rennosti nojatuoliin.

— Jään tänne. Puhelimen numero on merkitty siihen. Voitte kirjoittaa sen muistiin. Jos soitatte, katkaisette sen muistohetken, jonka aion omistaa nyt Sundille. Mutta tehän olette poliisi. Teiltä ei saata paljon vaatia — missään suhteessa.

Hän oli saanut savukkeensa sytytetyksi. Savukiehkuroiden takaa hänen vihertävät silmänsä loistivat kylminä ja kovina. Ilmeettömin kasvoin hän nyökkäsi miehelle hyvästiksi.

Palatessaan hotelliinsa Rauta joutui havaitsemaan, että kello 23:n maissa oli vaikea löytää niin korkea herra kuin johtaja. Viimein hän kuitenkin onnistui siinä. Saatuaan kassakaapista pakettinsa hän riensi huoneeseensa tarkastamaan taas sähkejäljennöksiä.

Oikean löytäminen ei nyt enää tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta silmäkulmien välinen ryppy syveni, kun hän luki sen sanoman, joka oli merkitty otetuksi Helsingissä vastaan edellisen viikon perjantaina kello 10,20, Sähke oli lyhyt:

 »ASPLUND

 TUKHOLMA BRÄNNKYRKA 62

 TURUN KAAKELI EPÄVAKAA PÖRSSISSÄ PISTE MYYNKÖ PISTE VASTAUS
 VÄLTTÄMÄTÖN HUOMISEKSI

 LUNDELIN.»

Rauta oli sivuuttanut tämän sähkeen päivällä arvioiden sen tosiaan osakekauppoja koskevaksi. Hämärästi hän oli muistellut, että Helsingissä oli Lundelin-niminen pankkiiriliike. Kovin paljon hän ei sanomasta nytkään saanut irti. Turku oli siinä mainittu, samoin huominen, siis viime viikon lauantai. Mutta siinä olikin kaikki. Varmaa ei ollut edes se, oliko sähke Saarkiven itsensä lähettämä. No, ehkä China-varieteen paikannäyttäjätyttö tietäisi jotakin valaisevaa.

Gunnelin ääni ilmaisi, että hän ei ollut tyytynyt yhteen muistoryyppyyn. Hän lateli puhelimeen:

— Ah, tekö taas, rakas poliisini. Toivoin jo, että joku uusi tarjokas ilmoittautuisi Nissen seuraajaksi. Sundeja ei valitettavasti kasva joka oksalla.

— Joko te olette valmis huutamaan: »Kuningas on kuollut. Eläköön kuningas.»

— Likipitäen. Entä te? Joko teitä kaduttaa se kylmäkiskoisuus, millä taannoin kuittasitte minun naisellisen viehätykseni?

Rauta hymähti.

— Puhutaanpa asiaa. Saitteko te itse milloinkaan kirjeitä tai sähkeitä »Sundilta»?

— Te olette yksitoikkoinen, rakas poliisini. Mutta kun jo tunnen teidät, vastaan kiltisti. Sain kerran. Sähkeen. Viime keväänä.

— Mistä erotitte sen niistä, jotka teidän oli toimitettava edelleen?

— Tämä oli osoitettu neiti Gunnel Asplundille. Yksinkertainen, mutta näkyvä ero. Vahinko, ettei minulla ole tapana säilyttää sellaisia papereita. Muuten voisitte saada siitä käyttökelpoisen tekosyyn palata tänne.

— Sähköttikö »Sund» teille omalla nimellään?

— Ei. Hän oli ihastunut moniin nimiin. Sähkekielessä hän oli Lundelin.

Se asia oli siis selvä! Saarkivi oli itse lähettänyt kohtalokkaaksi käyneen sanoman.

— Mitä »Sund» silloin halusi teistä?

Tyttö nauroi ilottomasti.

— Samaa kuin muulloinkin. Hänellä oli ikävä virkamatka Vaasaan. Sinne hän tilasi minut huvittajakseen. Eipä silti. Tuo pikku trippi oli antoisa. Ei Eerik Jedvarinpoikakaan selvinnyt parissa päivässä ristiretkeltään Suomesta. Sundin palattua Helsinkiin minä jäin viikoksi Vaasaan. Sen kaupungin herrat eivät tunnu harrastavan unta. Minä...

Rauta keskeytti hänen muistelonsa:

— Kuunnelkaa nyt tarkasti. Jos te olisitte saanut seuraavansisältöisen sähkeen »Lundelinilta»: »Turun kaakeli epävakaa pörssissä. Myynkö? Vastaus välttämätön huomiseksi», niin...

— ... niin minä olisin tarkalleen tiennyt, mitä Sund minusta tahtoi. Teidän arvoituksenne, rakas poliisini, on yhtä yksinkertainen kuin te itsekin. Tuollainen sähke olisi merkinnyt, että minulla olisi huomisesta alkaen taas kovat paikat edessä eikä muuta mahdollisuutta kuin pakata tänä iltana matkalaukkuni.

— Kuinka niin?

— Koska Sund odottaisi minua huomisiltana Turun Hamburger Börsissä.

Äkisti tytön ääni muuttui kireäksi.

— Mistä te saitte tuon sanamuodon? Onko täällä joku toinenkin nainen, jota Sund saattoi komennella samoin kuin minua? Sanokaa! Oliko tuo sähke sille, joka oli Sundille kyllin hieno pöytätoveriksi Richessä?

Rauta virkahti kuivasti:

— Ei. Tämä sanoma oli eräälle miehelle. Hyvää yötä.

Lopetettuaan keskustelun hän tilasi kiireellisen puhelun Turkuun tuomari Niinisuolle. Iltayön ansiosta hän sai yhteyden melkein heti.

Uninen rikospoliisin päällikkö virkistyi heti tunnettuaan äänen. Kun Rauta oli lopettanut ohjeensa, hän lausui tutulla falsetillaan:

— Pitäkää linja avoimena, niin minä menen naapurista soittamaan Börsiin. Kai ne muistavat, olisiko viime lauantaiksi varattu huone Burgmanin, Lundelinin tai Sundin nimiin ja olisiko illalla joku käynyt tuota vierasta kysymässä.

Muutamien minuuttien kuluttua hän palasi puhelimeen innostuneena.

— Se oli täysosuma. Huone oli puhelimitse Helsingistä tilattu Burgmanin nimelle. Portieerin ilmoituksen mukaan muuan herrasmies, jonka tuntomerkit sopivat S:ään, oli kello 21,30 saapunut tiedustelemaan rouva Burgmania. Hän oli mennyt hyvin synkäksi kuultuaan, että odotettu ei ollut saapunut. Mitä nyt määräätte?

— Ottakaa huomenna selvää, olisiko S. jossakin aikaisemmassa vaiheessa vieraillut Hamburger Börsissä tai muissa sikäläisissä hotelleissa jonkun tukholmalaisen luona.

Laskettuaan kuulokkeen paikoilleen Rauta jäi mietteisiinsä.

China-varieteen paikannäyttäjätytön ansiosta oli nyt saatu selvyys eräihin jutun hämäriin kohtiin.

Kun ministeri Saarkivi oli kello 21:n maissa poistunut ravintola Itämerestä, hänen tarkoituksensa ei ollut suinkaan mennä veneeseen nukkumaan, kuten oli ilmoittanut. Hän oli häipynyt tapaamaan naista, jonka hän sähköteitse oli kutsunut Tukholmasta Turun Hamburger Börsiin. Ainakin hotellin portieeri oli väittänyt hänen kysyneen rouva Burgmania.

Tämä ei kuitenkaan ollut tullut. Joko nainen tai hänen lähettämänsä oli vaaninut Saarkiveä hotellin lähettyvillä ja seurannut häntä Ruissaloon, jossa murha oli suoritettu neljättä tuntia myöhemmin.

Mahdotonta ei ollut, että P.J. Pertteli ja Charles Miller olivat virittäneet ansan Saarkivelle. Ei ollut kai tuottanut suuria vaikeuksia löytää kaunis houkutuslintu, jonka pauloihin ministeri oli joutunut. Toinen mahdollisuus oli tukholmalainen perijätär, joka Inkerin rakentaman teorian mukaan oli saattanut hairahtua murhaan verisesti loukattuna tai katsoen sen ainoaksi tieksi vapautua kosijansa »demonisesta vaikutusvallasta».

Puhelimensoitto keskeytti Raudan tuumailut.

— Haloo.

Hän tunsi Astan äänen, joka kuiskaten ja kiireisesti ilmoitti:

— Odottamamme henkilö tuli pöytäämme täällä, Corsossa. Hän on kutsunut minut asuntoonsa. Lähdemme parin minuutin kuluttua.

— Entä Risto?

— Hän on vimmoissaan.

— Sanokaa hänelle, että hän ei saa pilata peliä mustasukkaisuudellaan.

Asta naurahti pehmeästi.

— Vien perille terveisenne.

— Soittakaa minulle uudelleen heti, kun voitte ilmoittaa osoitteen.

— Kuulemiin!

Charles Miller oli tullut esiin piilostaan!

Kahdeskymmenes luku.

EMÄNNÄTÖN KOTI.

Kun Inkeri samana iltana kaksine matkalaukkuineen saapui Norr Mälarstrand 66:n ylimpään kerrokseen, johtaja Sandberg itse tuli avaamaan hänelle oven. Keltaisen tukan kehystämät pyöreät kasvot olivat yhtenä ystävällisenä hymynä. Hänellä oli yllään nilkkoihin ulottuva, tummansininen kotitakki, joka sai hänet näyttämään tavallista pitemmältä.

— Te ette hukkaa suotta aikaa, neiti Johansson. Luvatusta tunnista on vielä kymmenen minuuttia jäljellä. Jos teillä on sellainen tahti aina eikä vain näin ensimmäisenä iltana, minulla on syytä ajatella kiitollisuudella kapteeni Göranssonin... ymmärrettävää heikkoutta.

Inkeri silmäsi häneen kummastuneena. Hän ei käsittänyt, mitä viittaus kapteeni Göranssonin johonkin heikkouteen merkitsi. Hänestä tuntui, että liikuttiin vierailla vesillä. Siksi hän piti parhaana vastata hymyyn hymyllä.

— Tien huoneeseenne te jo tunnette, johtaja jatkoi. — Keittäjätär, leskirouva Bloom tuli juuri äsken ja on järjestelemässä tavaroitaan. Kun neiti Johansson ehtii kotiutua, näytän huoneiston ja selitän, mitä teiltä odotetaan.

Hän vilkaisi suuriin matkalaukkuihin.

— Ovatko nuo painavia?

— Kyllä minä jaksan kantaa ne. Johtajan ei tarvitse vaivautua.

Sandbergin hymy menetti osan sydämellisyyttään. Oliko tyttö nenäkäs vai typeryyttäänkö hän kuvitteli, että talon herra alentuisi...? Oli tiettyä, että talousapulaisten viihtymyksestä oli pidettävä huoli ja heitä kohdeltava hienovaraisesti. Mutta rajansa kaikella! Jos tyttöä olikin edellisessä palveluspaikassaan hemmoteltu, niin täällä hän saisi oppia tuntemaan paikkansa.

Johtaja käännähti kannoillaan ja poistui työhuoneeseensa.

Inkeri arvasi suunnilleen, mitä raiteita hänen uuden isäntänsä ajatukset kulkivat. Hän kohautti olkapäitään ja tarttui kevyesti matkalaukkuihinsa.

Hänen huoneensa oli pieni. Valkeaksi maalattu kalusto oli kaikkein tavallisinta lajia. Se ei häntä kuitenkaan surettanut. Jonkinlaista haikeutta pyrki sen sijaan mieleen, kun hän ryhtyi järjestämään alusvaatteitaan lipaston laatikkoihin. Hän oli ostanut ne eräästä syrjäkaupungin pikku myymälästä. Eikä hän voinut olla ajattelematta niitä kauniita kerrastoja, jotka olivat jääneet odottamaan häntä Strandvägenin hienoon pensionaattiin. Pukujen ripustaminen kaappiin tuntui jo hauskemmalta. Nekin olivat kahisevaa silkkiä, mutta laadultaan juuri sellaisia kuin saattoi odottaa yksinkertaisista oloista pääkaupunkiin äskettäin siirtyneen sisäkön itselleen hankkivan.

Kaarlo olisi minuun nyt tyytyväinen, hän tuumi. Tämähän ei väsynyt korostamaan, että yksityiskohtien aitouteen ei milloinkaan voinut kiinnittää liian suurta huomiota.

Oveen koputettiin.

Lihava, viisissä kymmenissä oleva nainen ilmestyi kynnykselle. Räpyttelevä harmaa silmäpari katsoi ystävällisesti huoneen uutta asukasta.

— Neiti Johansson, arvaan. Minä olen rouva Bloom. Mutta kun kerran näin seinäkkäin asumme, niin sano minua Eliniksi.

— Kiitoksia. Minä olen Lisa.

Lihava nainen lyllersi peremmälle. Raskaasti hän vaipui istumaan vuoteen reunalle.

— Oletpa sinä pieni ja hento, hän arvosteli huohottaen. Peläten haavoittaneensa hän kiiruhti lohduttamaan: — No, älä huoli. Kun saat lapsia, niin levenet niin kuin minäkin.

Inkerin sydäntä kivisti. Pikku. Jättiläinen oli kaiket ajat ollut hänen mielessään. Isovanhempien luona hänen oli varmasti hyvä olla. Mutta sittenkin...

— Minulla on neljä poikaa, rouva Bloom jatkoi puheluaan. — Maailmalla jo kaikki. Nuorin vihittiin viime sunnuntaina. Siksi minä tämän paikan otin. Mutta vähän merkillinen talo tämä on.

— Kuinka niin? Minusta johtaja Sandberg näytti niin miellyttävältä ja ystävälliseltä.

Keittäjätär nyökkäili raskasta päätään.

— Ei johtajassa mitään vikaa olekaan. Sitä kaikki sanovat. Hän on niitä rikkaita, joista köyhät pitävät.

Inkeri kysäisi kiinnostuneena:

— Mikä täällä sitten on hullusti?

Elin tuhahti.

— Onko joku sanonut, että hullusti? Merkilliseltä vain tuntuu, että näin suuri ja kaunis koti on emännätön.

— Eikö johtaja ole naimisissa?

— On.

Rouva Bloom otti silmälasit nenältään ja rupesi hankaamaan niitä esiliinansa liepeellä.

— Minä kävin täällä aamupäivällä hieman kuulostamassa, ennen kuin päätin paikkaan tarjoutua. Tarinoin talonmiehen rouvan kanssa. Hän lähetti, muuten, sellaisia terveisiä, että jos uusi sisäkkökin tulee, niin sopisi jo nyt illalla käydä esittäytymässä. Hän tuntui olevan aika seurankipeä ja puhelias ihminen.

— Mitä hän kertoi meidän rouvasta?

Keittäjätär huojutteli vartaloaan, sikäli kuin iso vatsa soi liikkumisvapautta.

— Ei hänestä taida meidän rouvaa tulla. Sairas kuuluu olevan. Johtajan on pitänyt lähettää hänet äsken jonnekin maalle hoidettavaksi.

Inkeri muisti johtaja Sandbergin maininneen hänen miehelleen, että hän oli yksin, koska vaimo oli matkoilla. No, miksi hän olisi vieraalle sanonutkaan, että kysymyksessä oli sairaus?

— Eikä siitä ainakaan meille mitään vahinkoa kuulu olevan, Elin puheli edelleen. — Korea rouva Sandberg on, kerrotaan. Kaunis, mutta ylpeä. Nokka pystyssä kulki oman talon väenkin ohitse. Johtaja aivan jumaloi häntä. Mutta rakkaus taisi olla kovin yksipuolista.

Kello soi sisähuoneista.

— Ai, minä unohdin! Inkeri huudahti. — Johtaja sanoi haluavansa neuvoa minulle työni.

Hän sipaisi peilin edessä kämmenellä hiuksiaan.

Rouva Bloom vääntäytyi vaivalloisesti seisomaan.

— Turhaan tuon teet, hän huomautti. — Tämän talon herralle on olemassa yksi ainoa nainen. Hänen vaimonsa.

Inkeri hymyili ilkamoiden.

— Onko sellaisiakin miehiä?

— Lisa! keittäjätär torui ihan vakavissaan. — Jos ajattelet noin, sinun käy tässä kaupungissa vielä huonosti.

Sandberg odotti tuikeana sisäkköä työhuoneensa ovella.

— Huomautan neiti Johanssonille, että kun minä soitan, teidän on tultava heti.

— Pyydän anteeksi, johtaja, Inkeri visersi pää kallellaan.

— Oletteko te Norrbottenista kotoisin?

— Haaparannalta. Ja isäni nai Tornionjoen itäpuolelta.

— Siksi teillä on siis puheessanne tuollainen suomalainen korostus.

— Toivon pian pääseväni siitä täällä.

— No, samantekevää minulle. Tulkaa.

Kun Sandberg sytytti valot palamaan salissa, Inkeri huudahti ihastuksesta.

— Miten kaunista!

Huone oli todella suurenmoinen. Se käsitti talon Mälarin-puoleisen päädyn koko leveyden. Ikkunoista näkyi oikealla mahtava Västerbron, jonka lyhtyrivit kuvastuivat Riddarfjärdenin mustaan veteen. Ihana persialainen matto peitti koko lattian. Hienolla maulla valitut rokokoohuonekalut loivat arvokkaan hillityn tunnelman. Kallisarvoisia maljakoita, siroja veistoksia ja vanhojen mestarien maalauksia oli täydentämässä yleisvaikutelmaa, joka oli harmoninen ja ilmava.

He kulkivat kolmen muun huoneen lävitse, joissa kaikissa oli sama hienostuneen ylellisyyden leima. Isäntä selvitti tarkoin, mikä kussakin kuului sisäkön tehtäviin ja mihin esineisiin hän ei millään hinnalla saisi koskea; ne olivat liian hauraita ja myös liian kalliita hänen korvattavikseen, jos vahinkoa sattuisi.

Kun Sandberg avasi oven makuuhuoneeseen, Inkeri pani merkille tuskallisen värähdyksen, joka häivähti pyöreiden kasvojen ylitse.

— Kuten neiti Johansson näkee, täällä ei ole mitään erikoista, johtaja sanoi vähän tukahtuneesti. — Aivan tavallinen huone vain.

Inkeri säteili.

— Minusta täällä ei missään ole tavallista! hän huudahti välittömän innostuneesti. — Aarteita joka puolella.

Sandberg hymähti.

— Mitä te luulette niistä ymmärtävänne?

— Vain sen, että ne ovat kauniita.

He kiersivät takaisin isännän työhuoneeseen. Sandberg yritti vakuuttaa itselleen, että oli aivan yhdentekevää, mitä joku sisäkkö ajattelee. Mutta siitä huolimatta tytön suurista, sinisistä silmistä loistava ihastus tuotti hänelle iloa.

— Miksi lähditte pois kapteeni Göranssonin luota?

Inkeri jäykistyi. Hän ei ollut valmistautunut tähän kysymykseen. Nyt Kaarlo nauraisi minulle, välähti hänen mielessään.

Sandberg oli istahtanut kirjoituspöytänsä taa. Sieltä hän tarkkasi sisäkköä, jonka posket olivat lehahtaneet punaisiksi.

— On ehkä väärin, että kysyin sitä, hän myönsi hymyillen. — Varsinkin, koska tiedän vastauksen. Minähän soitin rouva Göranssonille.

Inkerin kulmakarvat kohosivat hieman.

— Teittekö sen?

— Tietysti. Halusin kuulla teistä lähemmin entiseltä emännältänne. Lausuin myös julki ihmettelyni, että jos te olette niin kaikin puolin ensiluokkainen talousapulainen kuin palvelustodistuksessanne kehuttiin, niin miten hän päästää sellaisen helmen luotaan. Tuntui siltä kuin rouva Göransson olisi mennyt hämilleen.

»Hämilleen», Inkeri ajatteli. Se oli toki vähintä, mitä tuntematon rouva, joka ei ollut milloinkaan edes nähnyt häntä, oli voinut siinä tilanteessa tehdä. Miten hän, raukka, oli mahtanut selvitä? Oli paras ääneti odottaa, mitä isäntä kertoisi.

— Minä huomautin silloin, johtaja jatkoi, — että tehän olette kaiken lisäksi melkein liian sievä sisäköksi. Se kirvoitti entisen emäntänne kielen. »Siinä vika juuri olikin», hän sanoi. Hän ei tahtonut vierittää syytä teidän niskoillenne. Hänen miehensä, kapteeni, on kuulemma auttamaton hakkailija. Mutta rouva ei, ymmärrettävää kyllä, voinut kauempaa sietää sitä menoa kodissaan. Ei varsinkaan lastensa vuoksi. Mitä teillä on tähän sanottavana?

Inkeri pysytteli vaiti. Hiljaisessa mielessään hän kiitti rouva Göranssonia, joka oli näppärästi ratkaissut pulman. Sääli vain kapteenia, joka oli aivan suotta joutunut syntipukiksi. Mutta kaipa he yhdessä olivat jo nauraneet koko jutulle.

Sandberg rummutti sormenpäillään kirjoituspöydän kiiltävään pintaan.

— Näyttää siltä kuin teidän omatuntonne ei olisi aivan puhdas. No, samantekevää minulle. Tässä kodissa teille ei tarjoudu mitään tilaisuutta flirttiin.

Nuori nainen nyökkäsi hajamielisesti. Kauniissa huoneissa kierrellessä jokin oli jäänyt vaivaamaan häntä. Niin hienoa ja täydellistä kuin kaikki olikin, jotakin puuttui. Hänen katseensa hipaisi kirjoituspöytää ja harhaili pitkin seiniä ja matalia kirjahyllyjä. Hänelle oli valjennut, mitä puuttui. Missään ei ollut rouva Sandbergin muotokuvaa. Ei edes pienen pientä valokuvaa hänestä!

— Mitä te etsitte? isäntä tiedusti jyrkästi.

Inkeri katsoi häntä silmiin. Äkisti hän kysäisi:

— Milloin rouva palaa?

Mies kimmastui.

— Mitä hänellä on tekemistä sen asian kanssa, josta puhuimme?

— Ei mitään.

Sisäkön nöyrä, katuva ääni ei tällä kertaa saanut isäntää leppymään. Kiivaasti hän julisti:

— Neiti Johansson! Jos teillä on aikomus säilyttää paikkanne, niin ottakaa alun perin huomioon, että te ette ole täällä esittääksenne kysymyksiä. Minä olen ottanut teidät palvelukseeni. Mutta minun yksityisasiani eivät kuulu teihin. Jos ette voi hillitä naisellista uteliaisuuttanne nuuskimasta täällä tai naapuristossa minun perhesuhteitani, niin teidän käy samoin kuin edeltäjänne, joka juuri siitä syystä sai äkkilähdön. Oletteko käsittänyt?

Inkerin ei tarvinnut nyt näytellä hämmennystä. Hän oli todella pahoillaan siitä, että oli tullut koskettaneeksi kohtaan, jossa johtaja Sandbergilla oli avoin haava.

— Pyydän anteeksi. Minä en tiennyt...

Miestä harmitti, ettei ollut kyennyt hillitsemään itseään paremmin. Oli kiusallista tuntea joutuneensa palkollisen edessä naurettavaan valoon. Hän viittasi tupakkapöytää kohden.

— Tuokaa minulle sikari, ja unohdetaan tuo äskeinen. Havannalaatikko oli tuokiossa hänen ulottuvillaan. Sytytellessään sikaria hän yritti tavoittaa entistä ystävällistä puheensävyään.

— Neiti Johansson, minä toivon teidän pysyvän täällä. Siitäkin huolimatta, että meillä liikemiehillä raskaan työpäivän jälkeen joskus hermot pettävät. Sovitaanko niin?

— Kiitoksia, johtaja.

Tavattuaan rouva Bloomin Inkeri sanoi:

— Minä pistäydyn nyt tervehtimässä talonmiehen rouvaa. Jos johtaja sattuisi sillä välin kysymään minua, ilmoita, että itkin palatessani hänen puheiltaan ja pistäydyin vain hetkeksi ulos rauhoittumaan.

— Itkettääkö sinua? keittäjätär uteli.

— Kovasti.

Talonmiehen asuntoon päästiin toisesta porraskäytävästä. Tumma, keski-ikäinen nainen avasi hänelle oven.

— Minä olen Lisa Johansson, johtaja Sandbergin uusi sisäkkö.

— Hyvänen aika, millainen lapsi! Tule sisään.

Väkäleuka jauhoi leivosta, jonka toinen puoli oli vielä kädessä. Vaimossa oli kaikki muu kuivettunutta ja surullista paitsi silmät, jotka kiiluivat levottomina ja uteliaina.

— Olin juuri juomassa kahvia. Istuudu seurakseni.

Inkeri noudatti kehoitusta. Häntä ei kiusannut lainkaan se, että joutui tiukan tarkastuksen kohteeksi.

— Oletko sinä edes täysi-ikäinen?

Kysymys kävi Inkerin rouvan-kunnialle. Mutta samalla naista hänessä hiveli se, että häntä pidettiin niin nuorena.

— Olen minä.

Kaataessaan kahvia talonmiehen vaimo nyökkäili ja mutisi:

— Niin, sinä olet sieltä kaukaa pohjoisesta. Sanotaan, että Norrbottenissa taivaan laki on likellä maata ja ihmiset sen vuoksi kasvultaan kituliaita... No, joko sinä kerkisit rakastua johtaja Sandbergiin?

Inkeri pudisti päätään.

— Älä huoli, emäntä lohdutti. — Ei siihen monta päivää mene. Niin meidän kaikkien on käynyt. Vanhojen ja nuorten.

— En usko, että minun käy niin. Johtaja haukkui minut ensimmäisenä iltana.

— Hän, joka on maailman kohteliain ja sydämellisin ihminen! Rikoitko jotakin?

— En. Hän raivostui, kun minä kysyin vain, milloin rouva palaa.

Talonmiehen vaimo löi käsiään yhteen. Hän oli kauhistuvinaan. Mutta mustat silmät kiiluivat ilosta, että jotakin tapahtui.

— Lapsiraukka, erehdyitkö kysymään sellaista? Älä ikinä tee sitä toiste. Rouva Sandberg ei ole ollut kauan poissa. Mutta me olemme kaikki pyyhkineet hänet elävien kirjoista. Sellainen levoton sielu hän oli. Aina menossa ja juhlissa. Kesät länsirannikolla kylpemässä tai ulkomailla. Vähän iloa hänestä johtajalle oli. Mutta miehet ovat hassuja. Niinkin viisas ja miellyttävä herra kuin johtaja. Kai hän lähtisi vaikka tähteä pyydystämään, jos sillä saisi rouvansa takaisin ja terveeksi.

Inkeri kuunteli kärsivällisesti. Kun emäntä keskittyi hörppimään kahvia, hän kysäisi:

— Tiedättekö, miksi entinen palvelusväki joutui pois?

— Ei emännöitsijä joutunut. Hän olikin sellainen vanha, uskottu palvelijatar. Hän kehui olleensa jo johtajan vanhempien kodissa. Kun nyt sitten rouva sairastui, hän lähti tämän mukaan, kai hoitajaksi. Sisäkkö, sinun edeltäjäsi, taas oli sellainen harakka, etten minä olisi häntä päivää kauemmin luonani sietänyt. Johtaja oli hieno herra siinäkin, että rouvan lähdön jälkeen maksoi tytölle kuukauden palkan käteen ja antoi vielä matkarahat kotiin Värmlantiin.

— Jättikö hän teille osoitteensa?

Talonmiehen vaimo silmäsi kysyjään epäluuloisesti. — Mitä sinä sillä?

Inkeri lasketteli vuolaasti:

— Kun äsken järjestin tavaroitani tuolla ylhäällä laatikkoihin ja kaappiin, eräitä edeltäjäni unohtamia esineitä osui käteeni. Ajattelin ensin tuoda ne tänne teille. Mutta sitten hoksasin, ettei teitä sovi vaivata paketin lähettämisellä. Pikemminkin se on minun velvollisuuteni.

— Ei sinulla eikä minulla ole velvollisuutta vaivautua huolimattoman tavaroiden takia, emäntä torjui laimeasti, mutta lisäsi sitten: — Tietysti teet kiltisti, jos laitat niistä paketin. Odotahan, niin minä haen sinulle sen tytön osoitteen.

Ketterästi hän nousi ja katosi toiseen huoneeseen. Pian hän palasi paperi kourassaan.

— Kas tässä. Mitä? Joko sinä aiot lähteä?

Inkeri oli ovella.

— Johtaja on voinut kysyä minua. En tahtoisi heti uudelleen saada toruja. Kiitoksia kahvista, rouva.

— Eipä kiittämistä. Pistäydy tarinalla taas, kun sopii.

Tultuaan piha-aukiolle Inkeri pysähtyi katsomaan tähtitaivasta. Talonmiehen vaimo oli sanonut, että johtaja Sandberg olisi rouvansa vuoksi ollut valmis tavoittamaan vaikka tähteä. Ja kuitenkin... Kaikki oli kovin hämärää.

Hän ei tiennyt oikein itsekään, miksi oli pyytänyt edeltäjänsä osoitetta. Mitään tälle lähetettävää hänellä ei ollut. Tuo ajatus oli vain juolahtanut hänen mieleensä. Se johtui kai siitä, että johtaja oli maininnut tytön saaneen äkkilähdön uteliaisuutensa vuoksi. Oliko hänkin ollut liian kiinnostunut siitä, mihin rouva Sandberg oli lähtenyt?

Lihava keittäjätär huokasi helpotuksesta nähdessään hänet.

— Sieltähän sinä, Lisa, viimeinkin tulet. Minä jo tuumin, pitääkö minun kipeillä kolvillani tulla hakemaan sinua. Vie heti tämä illallistarjotin johtajan työhuoneaseen. Hän sanoi haluavansa, että sinä tuot sen.

Inkerin sydän alkoi hakata rauhattomasti. Joko uusi myrsky puhkeaisi? Huulet yhteen puserrettuina hän tarttui tarjottimeen, jolla teevehkeiden ja herkkuvoileipien lisäksi oli jääkaapin jäljiltä kylmää uhoava akvaviittikarahvi ja ryyppylasi.

Hän joutui kuitenkin kokemaan yllätyksen. Sohvan nurkkaukseen asettunut isäntä tervehti häntä aurinkoisimmalla hymyllään. Hän sulki paksun kirjan, jota oli ollut lukemassa, ja työnsi sen tupakkapöydän hyllylle.

— Toivottavasti Riddarfjärdeniltä puhaltava raikas tuuli paransi neiti Johanssonin päänsäryn, hän sanoi lämpimästi.

— Kyllä, kiitoksia.

— Katsotaanpa nyt, mitä hyvää rouva Bloom on onnistunut taikomaan esiin ensimmäisenä iltanaan.

Sandberg tarkasti tuntijan ilmein tarjotinta,

— Hyvältä näyttää. Tästä päätellen neiti Johanssonilla ja minulla ei ole pelkoa ruokapuolesta.

Kun Inkeri ryhtyi kaatamaan teetä kuppiin, isäntä hämmästytti hänet lausumalla:

— Teillä on kauniit kädet ja sirot liikkeet.

Nuori nainen hymyili iloisesti.

— Montako palaa sokeria johtaja haluaa?

— Kolme, kiitoksia.

Ääni oli niin hunajainen, että Inkeri arvioi parhaaksi jouduttautua tämän äkisti muuttuneen isäntänsä ulottuvilta.

— Älkää hätäilkö, neiti Johansson. Minulla on teille vielä asiaa. Minä sain sellaisen käsityksen, että te pidätte tauluista.

— Niin pidänkin.

— Minä hain vanhoista kätköistäni muutamia, jotka ovat joutuneet jättämään paikkansa toisille, arvokkaammille, Ladoin ne tuonne ikkunalaudalle odottamaan teitä. Ehkä haluaisitte katsoa, miellyttääkö pari niistä teitä.

Ne eivät ole kuuluisien mestarien töitä. Mutta ne voisivat kenties tehdä huoneenne vähän viihtyisämmäksi.

Sisäkön ilme kuvasti hämmästystä. Sandberg tunsi olonsa kiusalliseksi. Hän kiiruhti selittämään:

— Neiti Johanssonin ei pidä pahastua siitä, että minä kävin rouva Bloomin kanssa kurkistamassa huonettanne. Ymmärrän nyt, että jotakin on tehtävä saadaksemme teidät viihtymään täällä. Auttaisikohan asiaa, jos hankkisimme sinne sievän pukeutumispöydän? Tiedän nuorten naisten pitävän sellaisista.

Inkeri hymyili itsekseen isäntänsä odottamatta heränneelle huolenpidolle. Ilmeisesti Sandberg oli jostakin syystä päättänyt voittaa sisäkön lujasti puolelleen.

— Kiitoksia paljon, johtaja. Mutta kyllä vanha lipasto ja seinäpeili riittävät minulle. Pukeutumispöytä olisi tietysti hurmaava. Mutta huone tulisi niin täyteen, ettei siellä mahtuisi enää liikkumaan.

Johtaja nyökkäsi. Hän joi teetä pienin kulauksin. Kahden suupalan välissä hän virkkoi:

— Neiti Johansson taitaa olla oikeassa. Huone on kovin pieni. Saamme siis toistaiseksi tyytyä tauluihin. Ehkä lisäksi löydän joitakin kauniita pikku esineitä, joilla Lisa-neiti voi somistaa huonettaan... Ette kai pahastu, jos tulen nimittäneeksi teitä Lisa-neidiksi?

— En tietenkään, johtaja, Inkeri vastasi hymyillen.

Hiljaisessa mielessään hän kuitenkin ajatteli, että vauhti alkoi kehittyä liian nopeasti. Jo ensimmäisen ryypyn otettuaan isäntä oli päätynyt »Lisa-neitiin». Lisäksi hänen katseessaan oli nyt outo kimmellys, kun hän hellittämättä tarkkasi edessään seisovaa nuorta naista. Ovatko kaikki miehet samanlaisia? Tämä ylistetty »tähden kurkottelijakin»! Inkeri vetäytyi kauemmas lukulampun valopiiristä.

— Entä taulut, neiti Johansson?

— Olen hyvin kiitollinen johtajan ystävällisyydestä. Arvelen vain, että valinta on helpompi huomenna päivän valossa.

— Se on järkevä ajatus, Sandberg myönsi. — Pari sanaa vielä puhelimesta, neiti Johansson. Olinpa minä kotona tai en, tahdon teidän vastaavan ja ottavan selvää, kuka soittaa.

— Ymmärrän, johtaja.

Sandberg naurahti. Selvästikin hän ponnisteli saadakseen sen kuulumaan luonnollisen huolettomalta, mutta epäonnistui yrityksessään. Inkeri aavisti, että jotakin erikoista oli tulossa, jotakin, missä isäntä toivoi apua häneltä.

— Meillä liikemiehillä on kaikenlaisia vaivoja. Minun tämänhetkisen vaivani nimi on Rauta.

Tätä Inkeri ei ollut osannut odottaa. Hän pinnisti kaikki voimansa hillitäkseen ilmeensä. Mutta hänestä tuntui, että vain hänen äskeinen loittonemisensa huoneen hämärään osaan saattoi pelastaa hänet paljastamasta itseään...

— Te ette vielä voi käsittää, mitä tarkoitan, mies jatkoi. — Kysymys ei ole sen ihmeellisemmästä kuin eräästä suomalaisesta tuomari Raudasta, joka itsepäisesti tuppautuu seuraani.

Se on valhe! Inkeri ajatteli vihaisesti. Suhde oli pikemminkin päinvastainen.

— Jos tuo herra soittaa tänne, te ilmoitatte aina, että minä en ole kotona ja ettei ole tietoa, milloin tulen.

Inkeri tunsi voivansa jälleen luottaa ääneensä. Välinpitämättömään sävyyn hän lausui:

— Hyvä on, johtaja.

— Luuletteko muistavanne nimen? Rauta.

— Kyllä minä muistan. Haaparannalla minä totuin suomalaisiin nimiin.

— Tosiaan. Unohdin, että te olette noilta seka-asutuksen mailta.

Samassa puhelin pärähti soimaan. Inkeri riensi vastaamaan.

— Johtaja Sandbergilla.

Naisen ääni tiedusti:

— Onko johtaja itse tavattavissa?

— Anteeksi, kuka kysyy?

— Rouva Erna Wahl.

— Hetkinen vain, rouva Wahl.

Sandberg oli noussut sohvasta. Soittajan nimi ei näyttänyt kummastuttavan häntä. Nyökäten ystävällisesti sisäkölle hän sanoi puoliääneen:

— Te olette oppivainen ja näppärä tyttö, Lisa-neiti. Hän tarttui kuulokkeeseen.

— Sandberg. — — — Olen ihastunut kuullessani taas äänenne, rakas rouva. Miten voitte? — — — Tärkeää ja kiireellistä asiaa, niinkö? — — — Liian myöhäkö? Ei toki. Minä tulen heti. Näkemiin, rouva Wahl!

Lopetettuaan keskustelun hän hieroi ihastuneena kämmeniään vastakkain.

— Neiti Johansson, olkaa hyvä ja tilatkaa minulle vuokra-auto. Minä viivyn poissa korkeintaan tunnin. Mutta te voitte huoleti mennä nukkumaan.

Inkeri auttoi eteisessä takin isäntänsä ylle ja ojensi hänelle hatun ja kepin. Hän jäi ovelle kuulostamaan, miten hissi nousi ylimpään kerrokseen, ovet paukahtelivat ja hissi palasi jälleen alas.

Miettivänä hän suuntasi askelensa takaisin työhuoneeseen, jossa valo paloi edelleen.

Mitä asiaa Erna Wahlilla, saksalaisella vakoilijattarella, saattoi olla näin iltamyöhällä johtaja Sandbergille? »Tärkeää ja kiireellistä», hän oli sanonut.

Inkeri päätti, että hänen oli koetettava saada Kaarloon yhteys. Muutakin tiedoitettavaa hänellä oli, mutta yllättävä havainto rouva Wahlin ja Sandbergin tuttavuudesta oli ehdottomasti tärkein uutinen. Olisikohan mies jo palannut Astonin-retkeltään?

Kaarlo oli varoittanut häntä käyttämästä huoneiston puhelinta. Niinpä ei auttanut muu kuin juosta lähimpään kioskiin. Saman tien hän voisi käydä sähköttämässä Värmlantiin edeltäjälleen.

Inkeri oli menossa sammuttamaan lamppua, kun hänen katseensa nauliutui kirjoituspöytään.

Tullessaan teetarjottimineen huoneeseen hän oli ollut niin jännittynyt, ettei ollut silloin havainnut tapahtunutta muutosta. Nyt hän näki, että pöydälle oli ilmestynyt taidokkaissa hopeakehyksissä oleva naisen kuva.

Hän kumartui uteliaana katsomaan. Hämmästyksen huudahdus oli purkautua huulilta. Hän painoi käden suulleen ja vei valokuvan lampun luo nähdäkseen paremmin.

Ei ollut epäilystäkään. Kuva esitti Mirja Saarkiveä!

Hän pyyhki varovaisesti sormiensa jäljet kehyksestä ja asetti sen takaisin paikalleen. Istahtaen jyhkeään barokkituoliin hän jäi tuijottamaan tuttuja piirteitä.

Ajatukset myllersivät sekavina hänen päässään. Hän yritti saada niihin jonkinlaista järjestystä.

Johtaja Sandberg oli kai pannut merkille hänen kummastelunsa, ettei talon rouvan kuvaa ollut missään näkyvissä. Mietittyään asiaa mies oli katsonut parhaaksi järjestää enempien utelujen torjumiseksi tuon kuvajutun. Ensimmäiseksi oli silloin hänen käsiinsä osunut ystävävainajansa vaimon valokuva. Luottaen siihen, että se menisi täydestä, hän oli sitten pistänyt sen kehyksiin kirjoituspöydälleen Yksinkertaista ja ymmärrettävää...

Mutta toinenkin selitys oli mahdollinen. Kaarlo oli ruvennut epäilemään, tokko Mirja-rouvan ja Sandbergin välit olivat lainkaan katkenneet, kuten johtaja oli uskotellut. Saisiko nyt Mirjan kiihko rientää Tukholmaan luonnollisen selityksensä? Siksikö Mirjan valokuva oli ilmestynyt tähän, että uusi palvelusväki jo ennakkoon tottuisi pitämään häntä emäntänään ja ottaisi hänet sellaisena myös vastaan, sitten kun Sandberg näkisi hyväksi tuoda hänet taloon? Mutta entä naapurit, jotka tunsivat toki oikean rouva Sandbergin? Se pulma olisi ehkä hoidettavissa sillä, että Mirja pysyttelisi sisällä.

Inkerin vaisto sanoi, että rouva Sandbergin sairastuminen ja lähtö, Mirjan kuvan enteellinen tulo ja Saarkiven murha kietoutuivat jollakin hämärällä tavalla yhdeksi sekavaksi vyyhdeksi.

Joka tapauksessa Mirjan valokuvan ilmestyminen johtaja Sandbergin kirjoituspöydälle oli tosiasia, joka loi murhatutkimuksiin aivan uutta valoa.

Inkeri sammutti lampun ja lähti palvelusväen puolelle. Rouva Bloom oli jo vuoteessa.

— Kylläpä sinä viivyit, Lisa pieni.

— Minun täytyi auttaa johtaja lähtöön. Hän sanoi palaavansa tunnin kuluttua. Sillä välin minäkin pistäydyn vielä ulos.

Lihava keittäjätär käänsi kylkeä:

— Joku poikaystävä, niinkö? Se nuoruus, se nuoruus! Mutta pidä varasi, tyttö.

Kadulle päästyään Inkeri alkoi juosta. Hänen oli ehdittävä lennättimeen ja palatessa soittamaan Kaarlolle, ennen kuin johtaja Sandberg tulisi takaisin.

Kiitäessään pitkin katua hän sommitteli mielessään sähkettä Värmlantiin. Se täytyi tehdä sellaiseksi, että uppo-outo tyttö ei hennoisi olla vastaamatta. Riittäisiköhän se, että hän ilmoittaisi olevansa tämän seuraaja Norr Mälarstrand 66:ssa ja jauhavansa peloissaan kysymyksiä, miksi edeltäjä oli äkisti lopettanut työnsä ja missä rouva oli? Loppuun olisi tietysti lisättävä huomautus, että vastaus oli maksettu.

Palatessaan lennättimestä hän poikkesi puhelinkioskiin. Hotelli Stockholmin keskuksesta vastattiin kohteliaasti, että tuomari Rauta ei ollut huoneessaan.

Huokaisten Inkeri laski kuulokkeen paikoilleen. Vitkallisin askelin hän lähti jatkamaan matkaansa.

Kipeä yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne hiipi hänen mieleensä. Ajatus paluusta tuohon emännättömään kotiin täytti hänet epämääräisellä pelolla.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

CHARLES MILLERIN LUO.

Rauta istui hotellihuoneessaan tupakoiden. Vähä väliä hän vilkaisi kärsimättömänä rannekelloonsa.

Oli kulunut puolisen tuntia siitä, kun Asta Sohja oli soittanut Corsosta. Hän oli silloin ilmoittanut lähtevänsä parin minuutin kuluttua Charles Millerin kanssa tämän asuntoon.

Mahdotonta oli arvioida, kuinka kauan tuollainen ravintolaillan jatko kestäisi. Asta pyrkisi tietysti irtautumaan niin pian kuin suinkin, päästyään selville osoitteesta. Mutta Miller tiedettiin jo seurankipeäksi herraksi. Hän ei varmaan tyytyisi vain ovelta näyttämään kotiaan, kun kerran oli saanut vieraakseen kauniin naisen.

Raudan ajatukset hipaisivat myötätuntoisina maisteri Sohjaa. Asta oli lyhyessä puhelinkeskustelussa maininnut, että Risto oli vimmoissaan. Se oli ymmärrettävää. On yleensäkin miehiselle kunnialle käyvää, jos nainen kuka tahansa, jonka kanssa on ravintolaan mennyt, lähtee jatkolle vieraan herran kanssa kahden. Sitä paitsi kysymys oli tällä kertaa nuoren miehen rakastetusta.

Aikansa kuluksi Rauta ryhtyi pohtimaan, mitä hän itse olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Paljon valinnan varaa ei ollut. Hän olisi silmänkantaman päässä seurannut paria. Niin kai maisteri Sohjakin oli tehnyt. Mutta entä sitten, kun talon ulko-ovi olisi napsahtanut kiinni nenän edessä erottaen hänet Milleristä ja tämän seuralaisesta? Kymmenminuuttiset saattoivat joskus tuntua loputtomilta odottajasta, kun jäytävä epätietoisuus ja mustasukkaisuus loivat hurjia kuvia siitä, mitä suljettujen ovien takana oli ehkä tapahtumassa. Toivottavasti Risto oli sen verran järjissään, että luotti Astan kykyyn pitää Miller aisoissa...

Puhelin kilahti. Rauta sieppasi kuulokkeen kouraansa.

Juoksusta hengästyneenä Asta huohotti:

— Tuomari! Tulkaa Odengatanin ja Roslagsgatanin kulmaukseen! Odotan siellä! Kiire!

Hetkistä myöhemmin Rauta istui Chryslerin ohjauspyörän ääressä. Säikäyttäen juoksuun pari öistä kulkijaa hän kaarsi vinhasti Norrlandsgatanille ja pääsi sitä pitkin suoraan Engelbrektsplanille. Roslagsgatanin talot vilahtelivat pikaisesti ohitse. Ulvovin jarruin hän pysäytti sovitulle paikalle.

Asta tempaisi oven auki ja hypähti takaistuimelle.

— Oikealle!

Rauta ei kuitenkaan heti totellut. Hän tarkkasi peilistä kalpeita, järkyttyneitä kasvoja. Kauniit, tummat silmät olivat hätää tulvillaan.

— Onko Miller livistänyt?

— Toivottavasti ei.

— Missä Risto on?

— Millerin luona. Ainakin hän tunkeutui sinne.

— Mitä tekemistä hänellä oli siellä?

— Sanokaas muuta! Hän ei jaksanut odottaa. Kun joku tuli talon ulko-ovesta, hän käytti tilaisuutta rynnätäkseen »pelastamaan» minua.

Rauta nielaisi huulille pyrkivän kirouksen. Häntä kadutti jo, että oli äsken myötämielisesti ajatellut pojan kärsimyksiä.

— Onko talossa ovipuhelin? hän kysyisi.

— Ei. Se on vanha piharakennus. Mutta varmistaakseni paluumahdollisuuden minä panin kiven oven väliin, kun lähdin.

— Nokkela tyttö... Huomaan, että olette luopunut siitä värikkäästä majakasta, joka oli päässänne.

— Se putosi, kun juoksin puhelimeen. Enkä pysähtynyt sitä poimimaan. Voi, ajakaa jo, tuomari!

Rauta siirsi kakkosvaihteen päälle ja varovasti kaartaen ylitti katuristeyksen.

— Kertokaa, mitä Risto sai tullessaan aikaan.

— Ovikello soi. Miller meni avaamaan. Risto syöksyi sisään. Minä häpesin hänen hillittömyyttään. Miller viittasi minua lähtemään. »Teidän on paras odottaa ulkona. Tästä tuntuu tulevan keskustelu, joka ei sovi nuoren naisen korville.» Hän sanoi sen hillitysti. Mutta katse, jonka hän loi raivoavaan Ristoon, oli jäätävä. Tajusin, että ainoastaan te voitte auttaa. Siksi ryntäsin ulos.

— Järkevästi tehty.

— Pysäyttäkää tähän, tuomari!

Keskikadun ylitse he suuntasivat askelensa avoimelle pihamaalle. Siellä oli pilkkosen pimeää. Vain yksi ikkuna pihan perällä kohoavan kivitalon kolmannessa kerroksessa oli valaistu.

— Tuo tuolla on luullakseni Millerin ikkuna, Asta kuiskasi. — Alaovi on suoraan edessämme.

Rauta näpäytti taskulamppunsa palamaan. Sen valokeilassa näkyi hoikka nuorukainen, joka porraskivellä istuen pyyhki suupielistä verta nenäliinaan.

He kiiruhtivat hänen luokseen. Asta kumartui hätääntyneenä kysymään:

— Risto, rakas Risto, mitä sinulle on tapahtunut? Oletko satuttanut itsesi pahasti?

Luutnantti sylkäisi verta suustaan ja mutisi:

— Satuttanut? Se ryökäle sivalsi minua kämmenselällä vasten naamaa.

Rauta harppoi heidän ohitseen ovelle. Se oli tukevasti kiinni. Oli turha rytyyttää sitä. Hän kohautti hartioitaan ja istahti porraskiven toiseen päähän.

— Sinun ei olisi pitänyt ärsyttää häntä, Asta tuskaili. — Miten on haavoittuneen kätesi laita?

— Sillä ei ole mitään hätää, maisteri Sohja vastasi kireästi. — Minua vain suututtaa niin vietävästi.

— Luuletteko, ettei meitä suututa? Rauta tiedusti ivallisesti.

Nuorukainen ei ollut kuulevinaan. Hän purki omia murheitaan:

— Se hittolainen kerskui, että hän voisi takoa nyrkeillään naamani pelkäksi hyytelöksi tai heittää minut pää edellä portaita alas. Mutta hän ei muka tahtonut, koska olen invalidi ja käsipuoli.

— Ne eivät silti tainneet olla väkevämmät sanat, mitä herrojen kesken siellä vaihdettiin, Rauta hymähti.

— Voi, Risto! Asta huudahti. — Sinä olit kauhean karkea puheissasi jo aluksi! Millerin käytöksessä minua kohtaan ei ollut mitään moittimista. Hän halusi vain tarjota lasin viiniä ja jutella hetkisen. Ja sinä solvasit häntä katalaksi viettelijäksi.

— Te ette kai jättänyt ukolle muuta mahdollisuutta, Rauta virkahti sytyttäen savukkeen, — kuin sulkea aiheettomia loukkauksia syytävä suunne niin helläkätisesti kuin suinkin.

— Vai helläkätisesti!

Luutnantti pyyhkäisi huuliaan. Tulitikun valossa hän tutki tulosta, mutta havaittuaan, ettei verta enää tullut, hän tunki nenäliinan taskuunsa.

— Myönnän menetelleen! typerästi.

— Hyvä, että myönnätte sen edes nyt, Rauta lausui. — Vielä parempi olisi ollut, jos olisitte älynnyt tuollaisen esiintymisen järjettömyyden ennakkoon ja pysynyt siivolla.

Maisteri Sohja sähähti:

— Helppo teidän on sanoa! Mutta jos Inkeri-rouva olisi ollut Astan asemesta tuolla ylhäällä sen gorillan kanssa, niin olisittekohan itse malttanut huolettomasti vihellellen odottaa täällä alhaalla vaikka aamuun asti?

Rauta oli tyytyväinen, kun pääsi vastaamasta. Asta huudahti näet kiivaasti:

— Aamuun asti! Luuletko sinä, että kukaan mies pystyisi estämään minua lähtemästä, silloin kun itse tahdon? Minä olen sellainen nainen, jonka...

Nuorukainen keskeytti katkerasti:

— ... jonka kirotun maalatut kasvot säteilivät, kun tuo vanha elostelija ahmi sinua ravintolassa katseillaan. Kyllä minä näin!

Asta-rouva tulistui.

— Minun »säteilyni» kuului siihen peliin, joka oli hoidettavaksemme uskottu! Minä olin valmis suorittamaan osani. Mutta sinä tärvelit kaiken. Ensin ilmestyit keskelle ystävällistä juttelua karjumaan ryöstöstä, viettelemisestä ja raiskaamisesta, niin että minä sain hävetä silmät päästäni. Ja nyt julkeat vielä ruveta syyttelemään minuakin ties mistä!

Rauta hymähti.

— Ehdotan, että te kaksi jatkatte vasta huomenna tätä lupaavasti aloittamaanne tuoreinta painosta ikuisesta komediasta »Kaksi rakastavaista». Olisi hyvä, jos nyt ottaisitte huomioon, että olemme metsästämässä miestä, joka otaksuttavasti ampui Ruissalossa kolme kohtalokasta laukausta.

Maisteri Sohja nöyrtyi. Hän mutisi:

— Voitteko antaa minulle anteeksi, kapteeni?

— Minä en tiedä, Rauta sanoi, — millaisten nöyryytysten virtojen poikki Asta-rouva kahlauttaa teidät, ennen kuin hän leppyy. Mutta omasta puolestani olisin valmis suomaan teille synninpäästön kaikista törmäilyistänne, jos vain tietäisin, että Charles Miller istuu siivosti huoneessaan. Toivottavasti te ette muiden syytöstenne sivussa viitannut hänen mahdolliseen osuuteensa Saarkiven murhaan?

— En! En sillä hetkellä muistanut koko murhaa. Tottahan Miller sitä paitsi on yhä huoneessaan, koska sieltä näkyy valoa.

— Nuori mies, lamput palavat minun työhuoneessani kaikkein varmimmin juuri silloin, kun haluan hairahduttua ulkopuoliset urkkijat uskomaan, että istun kiltisti kotona. Mutta toivokaamme, että tästä talosta pääsee ulos vain yhtä tietä.

Asta rouvan suuttumus osoittautui lyhytaikaiseksi. Aivan tyynesti hän puuttui puheeseen:

— Miksi emme heti varmistaudu siitä, onko Miller ylhäällä? Minähän asetin kiven kiilaksi oven väliin, jotta pääsemme sisään.

— Sinä? luutnantti henkäisi. Sitten hän jatkoi nolona: — Näyttää siltä, että minä olen tämän seuran Sven Tuuva. »Min täällä teen, se kaikki kieroon vie.»

— Ehkäpä selitätte, mitä tuo arkikielelle käännettynä merkitsee, Rauta ehdotti.

— Sitä, että minä potkaisin kiven menemään ja paiskasin oven kiinni.

Rauta naurahti.

— Niin, kiinni se on, hän vahvisti. — Totesin sen heti alkuun. Muuten en tässä istuisikaan. Ei auta muu kuin odottaa, että joku tulisi ulos tai saapuisi pyrkimään sisään. Jos minä olisin teidän asemassanne, nuori mies, tarjoaisin Asta-rouvalle polveani lepopaikaksi.

— Minä seison mieluummin!

— Todellako, rouva? No, ehkä huomenna kaikki on jo paremmin.

Äänettömyys laskeutui heidän välilleen. Täällä, Odengatanin alkupäässä, kadulta ei liioin kuulunut mitään. Kaukaa keskikaupungilta kantautui vaimeita kaikuja taukoamattomasta liikenteestä.

Rauta rikkoi hiljaisuuden:

— Millaista oli Corsossa?

— Meillä oli aluksi oikein hauskaa, maisteri Sohja kertoi. — Mutta sitten Miller tuli, Asta tunsi hänet heti kuvauksenne perusteella.

— Mutta hän meni kauas meistä istumaan, nuori rouva lisäsi. — Meidän täytyi lähteä tanssimaan saadaksemme hänen huomionsa kiintymään meihin.

— Käsipuolena on kiusallista tanssia.

— Älä teeskentele! Sinua mairitteli se kohaus, minkä sait aikaan. Naiset olivat pitkin iltaa jo ihailleet ruusukkeita takkisi kauluksessa ja kunniamerkkinauhojen riviä rinnassasi. Kun he näkivät, miten komeasti kannoit vasenta kättäsi »lentokoneessa», heidän katseensa sähköttivät palvovina: Sankari! Minulle sen sijaan muuankin irvisti ihan avoimesti.

Luutnantti huomautti:

— Minä sanoin jo siellä, ettei hän irvistänyt sinulle, vaan vihreälle hattuhirviöllesi. Ja siihen hänellä oli täysi oikeus.

— Minä kiellän sinua...!

Rauta katkaisi jälleen syntymässä olevan kiistan kysymällä:

— Entä Miller!

— Hän tuli heti tanssin päätyttyä molemmat kädet ojossa tervehtimään minua. »Maanmies!» hän huusi »Tätä iloista yllätystä ei voi jättää juhlimatta. Saanko istahtaa pöytääsi juttelemaan? Minä maksan! Sinä olet haavoittunut ja päässyt tänne toipumaan, niinhän? Hauskaa — etenkin minulle.» Ja niin hän tuli. Hänen kysymyksensä satelivat ylitseni. Tuskin ehdin puoliinkaan niistä vastata. Omiin puuhiinsa nähden hän oli melko vaitelias. »Liikeasioita vain», hän vastasi tiedusteluuni. »Mitäs me vanhat muuta osaisimme?» Mutta hän unohti sekä vanhuutensa että osaamattomuutensa uppouduttuaan Astan silmiin!

Nuori rouva heläytti naurun.

— Minua alkoi jo harmittaa. Miller oli istunut pöydässämme ainakin puoli tuntia lausumatta minulle sanaakaan. Rykäisin merkitsevästi. Silloin hän havahtui pyytämään minulta anteeksi. Sanoin, että hänen oli turha muuttaa puhettaan ruotsiksi, koska minäkin olen suomalainen. Siitä ihastuneena hän soi minulle tutkivan silmäyksen.

— Sen koommin hän ei enää välittänyt vähääkään minusta, Risto lausui synkästi. — Häntä oli tyyten lakannut kiinnostamasta, missä ja miten olin haavoittunut. Kun yritin jatkaa selostustani, kuinka monta divisioonaa ja mitkä armeijakunnat ovat Kannaksella, Syvärillä ja Karhumäellä...

— Mitä? Rauta keskeytti jyrkästi.

— Ei hätää, kapteeni. Minä sekoitin kaikki tietysti ja esitin aivan mielikuvituksellisia numeroita. Vakoojan kanssa tarinoidessani minä osaan hoidella korttini.

— Hyvä on. Jatkakaa.

— Ei minulla paljon jatkamista enää ole. Nuo »arvokkaat» tiedot Miller sivuutti kevyesti. »Huomenna, nuori mies», hän sanoi, »puhutaan huomenna niistä. Nyt meillä on aivan liian ihastuttava neiti seurassamme lyödäksemme häntä enää laimin. Tanssitteko te? Vai sallitteko minun?»

— Hän tanssi varsin siedettävästi, Asta kiitti. — Hänellä oli...

Lause jäi kesken. Hänkin huomasi, että valo sammui kolmannen kerroksen ikkunasta.

— Hän rupesi nukkumaan.

— Niin, Rauta myönsi, — tai tulee ulos.

— Ainakin teiltä olen siis saanut anteeksi, kapteeni, maisteri Sohja virkahti. — Sillä nyt tiedämme, ettei Miller minun malttamattomuuteni hälyttämänä intoutunut häipymään.

Rauta oli kuunnellut korva ovea vastaan painettuna. Hän erotti raskaiden askelten lähestymisen.

— Vetäytykää syrjään. Hän tulee.

Hetkistä myöhemmin ovi avautui. Valovirta syöksähti pihamaalle.

Roteva mies, jolla oli musta huopahattu vedettynä syvään otsalle, pysähtyi yllättyneenä havaitessaan tiensä katkaistuksi. Hän tarkkasi kylmän uteliaana lujapiirteisiä kasvoja, jotka olivat hänen omiensa tasalla. Käsiään hän piti tyynesti sadetakkinsa taskuissa.

— Iltaa, Miller. Vai haluatteko, että nimitän teitä Petterssoniksi?

— Yhdentekevää. Kuka te olette?

— Tuomari Rauta Helsingistä. On paras, että tulette kanssani tuonne ylös. Tarinointimme on liian pitkä tässä ulko-ovella suoritettavaksi.

Viiksiniekka vilkaisi välinpitämättömästi vastustajansa esiin vetämään browninkiin. Siitä hänen katseensa siirtyi valokeilan laidalla seisovaan pariskuntaan. Hänen ruskeat silmänsä kapenivat pelkiksi viiruiksi.

— Onko tarkoitus, että nuo kaksi tulisivat myös? Siinä tapauksessa kieltäydyn kunniasta. Olen tänä iltana jo saanut kyllikseni tuon huonosti kasvatetun nulikan hävyttömyyksistä.

Risto otti kiivaasti askelen lähemmäksi. Mutta Asta veti hänet takaisin.

— Minä tulen yksin, Rauta sanoi. — Maisteri Sohja, saattakaa rouva asuntoonsa. Huomisaamuna tapaamme Strandvägenin pensionaatissa kello 10. Kiitoksia avustanne, rouva.

— Mutta kapteeni...

Rauta ei jäänyt kuuntelemaan nuorukaisen vastalausetta, vaan seurasi Milleriä. He nousivat jyrkkiä, siivoamattomia portaita. Kolmannessa kerroksessa isäntä avasi oven.

— Olkaa hyvä.

— Te edellä!

Pikku huoneisto käsitti ainoastaan ahtaan eteisen, keittokomeron ja arkisesti sisustetun huoneen. Miller heitti hattunsa eteisen pöydälle, mutta sadetakkia riisumatta saapasteli peremmälle istahtaen vuoteensa laidalle.

Rauta oli valmis myöntämään, että mikä mies muuten olikin, pelkuriksi häntä ei voinut sanoa.

— Te aloitatte tämän tarinointimme huonosti, Miller virkahti. — Eikös vanhassa Spartassa ollut varastaminenkin sallittua, kunhan ei vain joutunut siitä kiinni? Minä olen sikäli »spartalainen», että inhoan paljastuneita valehtelijoita. »Luutnantti» oli siis pelkkä maisteri. »Neiti» oli rouva. Ettekä te itse ole tuomari, vaan kapteeni. Valhetta kautta linjan.

— Erehdytte. Maisteri on myös luutnantti. Minä olen siviilissä varatuomari ja armeijassa kapteeni. Ja on makuasia, kutsunko rouvaksi vai neidiksi nuorta naista, joka on eronnut miehestään ja parhaillaan menemäisillään uudelleen kihloihin.

Isännän katse pehmeni hieman.

— Te olette siis Rauta?

— Olen.

— Siinä tapauksessa minä voin jo luopua tästä.

Hän veti sadetakkinsa taskusta siron pistoolin, siirsi varmistimen päälle ja työnsi aseen pieluksen alle.

— Onko tuo 6,35-kaliiperinen? Rauta kysäisi.

— Ei, vaan 7,65. Pienempikin olisi silti riittänyt ottamaan teiltä hengen tuolla ulko-ovella, jos olisin vetänyt liipaisimesta. Minä olen taitava ampumaan taskusta. Mutta minä en pidä tappamisesta. Sitä paitsi minä olen jo kaksi päivää odottanut teitä tulevaksi, tuomari.

Rauta rypisti kulmiaan. Keskustelu ei alkanut lainkaan niin kuin hän oli suunnitellut. Kiinnostuneena hän kuitenkin kysyi:

— Saitteko Suomesta tiedon tulostani?

— Sieltä tai täältä. Pääasia, että tiesin odottaa vierailuanne.

— Miksi ette itse ottanut yhteyttä minuun, kun teidän täytyi tietää, että minä joka tapauksessa lopulta löytäisin teidät?

— Minulla ei ollut mitään asiaa teille. Eikä ole nytkään. Tämän vastauksen pitäisi riittää. Lisäksi voin sanoa, että minua huvitti seurata, kuinka kauan kestäisi, ennen kuin pääsisitte jäljilleni. Se kävi nopeammin kuin luulin. Otatteko grogin?

— Mielihyvin.

Miller kävi hakemassa kaksi lasia, soodapullon ja konjakkikarahvin.

— Valitettavasti minulla ei ole viskiä eikä avaamatonta konjakkipulloakaan. Mutta voittehan olla ottamatta, jos pelkäätte minun aikovan myrkyttää teidät.

Rauta sekoitti itselleen grogin.

— Jostakin syystä minusta tuntuu, ettei teillä ole sellaisia aikeita,

— Ei ainakaan nyt. Maljanne!

Laskettuaan lasin jalkojensa juureen Miller jatkoi:

— En tiedä, kuinka paljon vaivaa olette minun vuokseni nähnyt. Mutta se myönnettäköön, että viimeinen vetonne ei ollut hullumpi. Minä hotkaisin matonne koukkuineen päivineen — suokoon tuo miellyttävä tyttö käyttämäni vertauksen anteeksi — kuin tyhmin kyrmyniska ahven... Te olette vielä niin nuori, että näette minun ihmisen-nälkäni koomillisuuden, mutta ette tunne sen traagillisuutta... Miten voikaan kaivata pisaraa romantiikkaa! Kun sitä oikein kaipaa, hairahtuu helposti uskomaan siihen ihmeeseen, että saisi sen vielä kerran kokea. Kuitenkin pitäisi vähitellen jo taipua siihen tosiasiaan, että jos joku nuori ja kaunis nainen suo vanhalle miehelle hurmaavan hymyn, niin takana on... Älkäämme sanoko, että petos, vaan jokin kylmä laskelma... Mutta minä kyllästytän teitä pitkillä puheillani.

— Päinvastoin, Teitä kannattaa kuunnella. Eikä minulla ole mihinkään kiirettä. Sallinette minun polttaa?

Miller hymähti. Hän pudisti päätään, kun Rauta ojensi Philip Morris pakkausta häntä kohden. Taskustaan hän kalvoi piipun ja ryhtyi lataamaan sitä.

— Miellyttävä tyttö, niin, hän virkkoi miettiväisesti. — En kuitenkaan käsitä, miksi annatte hänen juoksennella ympäriinsä puettuna kuin mikäkin. Toisessa asussa hän voisi käydä hienosta naisesta.

Rauta hymähti.

— Hän on hieno nainen.

Isäntä siveli peukalolla viiksiään.

— Luulitte siis, etten minä osaa antaa arvoa muille kuin kevytkenkäisille?

— Sitä en ole pohtinut. Mutta hillitysti pukeutunut hieno nainen ei olisi saanut kutsua tulla asuntoonne jatkolle. Ja se kutsu oli tarpeen.

Ruskeat silmät tuijottivat hetken totisina vieraaseen. Sitten humoristinen pilkahdus ilmestyi niihin. Mies naurahti.

— Ei hullummin tähdätty, hän myönsi. — Ja te saitte täysosuman. Nyt te olette täällä minun luonani. Sanokaapa, miksi niin kiihkeästi halusitte löytää minut.

Kahdeskymmenestoinen luku.

KORTIT SEKAISIN.

Rauta silmäili ympärilleen. Loisteliaaksi ei Charles Millerin asumusta saattanut sanoa. Ainoa asuinhuone vanhassa kivitalossa pihan perällä oli köyhästi kalustettu. Puhtaudenkin laita oli vähän niin ja näin. Mutta isäntä, joka istui vuoteensa laidalla rotevana ja ryhdikkään levollisena, oli kieltämättä kiintoisa.

— Te olette kai tietoinen ministeri Saarkiven murhasta? Rauta kysäisi käyden äkisti hyökkäykseen.

— Tottahan toki!

— Teille lienee ilmoitettu sekin, että ystävänne P.J. Pertteli pidätettiin syylliseksi epäiltynä?

Miller hieroskeli tyynesti korvallisiaan.

— Ilmoitettu on. Mutta ensinnäkään Pertteli ei ollut ystäväni. Työskentelimme vain samoilla linjoilla. Toisekseen tuo raukka ei olisi pystynyt tappamaan ylipäänsä ketään. Ja kolmanneksi on varmaa, ettei hän murhannut Saarkiveä.

— Mutta kiinni jouduttuaan hän teki itsemurhan!

Pulleat kasvot painuivat synkeisiin ryppyihin.

— Niin. Olen kuullut. Moneen kertaan olen aprikoinut, miksi hän teki sen. En jaksa käsittää sitä.

— Minä voin kertoa teille välittömän syyn. Ehkäpä te sitten vastapalvelukseksi jatkatte syvemmälle. Pertteli otti itseltään hengen, kun hänelle oli näytetty sähkettä, jossa ilmoitettiin Ruotsin salaisen valtionpoliisin pidättäneen teidät täällä.

Miller vihelsi.

— Tuon paukun päälle on otettava ryyppy.

Mietittyään hetken hän puuskahti:

— Pertteli meni siis noin kömpelösti viritettyyn ansaan! Se on melkein uskomatonta typeryyttä. Toivottavasti ei tuon miesparan henki ole teidän omallatunnollanne. Vai oletteko te tuon väärennetyn sähkeen laatija?

Rauta pudisti päätään. Isäntä jatkoi pohdintaansa:

— Typeryydestään kuulu Valpo pisti Perttelin kalterien taa epäiltynä syylliseksi tai osalliseksi Saarkiven murhaan. Sitten minun nimeni väärinkäyttö romahdutti Perttelin hermot niin, että hän hirtti itsensä. Yksi ynnä yksi on tiettävästi kaksi... Siitä syystäkö te olette etsinyt minua? Kuvitellaanko minua ministerin murhaajaksi?

— Miksi sitten te luulitte minun nähneen niin paljon vaivaa? Te myönsitte itse tienneenne odottaa vierailuani. Miller nousi levottomana kävelemään.

— Minä otaksuin, että teillä oli paljon viattomampi aihe kaivata minun tuttavuuttani.

— Mikä?

— Oh, siihen voimme palata myöhemmin. Saatte luvan antaa minulle aikaa totuttautua ajatukseen, että minua epäillään murhaajaksi.

Rauta ei kuitenkaan ollut halukas keskeyttämään pommitustaan. Äkisti hän kysäisi:

— Milloin viimeksi tapasitte Burgmanin?

— En ole koskaan tavannut ketään sennimistä!

Viiksiniekan vastaus tuli empimättä ja vaikutti vilpittömältä. Kokeillakseen, minkä verran oli luottamista hänen sanoihinsa, Rauta tiedusti:

— Entä Charlotta Molinin?

— Sanomalehtinaisen? Tutustuin häneen palatessani viimeksi Suomesta. Valitettavasti hän viipyi täällä Tukholmassa ainoastaan yhden illan. Hän ei ollut mikään kaunotar, mutta reilu tyttö.

— Palasitte syyskuun 8 päivänä Turusta lähteneellä laivalla. Kauanko olitte silloin ollut Suomessa?

Miller asettui entiselle paikalleen ja ryyppäsi lasinsa tyhjäksi.

— Oh, aika pitkään. Parisen kuukautta, luulisin. Katselin elämää eri puolilla maata. Suomessa on helppo liikkua. Osallistuin parin kotiseurakunnan lähetystön rintamalla käyntiinkin... Siitä muistuu eräs seikka mieleeni. Sanokaa äskeiselle pojalle, sille maisteri-luutnantille, terveisiä, että hän vastedes varoo laskettelemasta ammattitiedustelijalle ihan päättömiä. Tai ehkä on paras jättää ressukalle se kuvitelmansa, että avaruus yli Pohjanmeren ja Atlannin on nyt täynnä hänen minulle syöttämiään vääriä tietoja.

Rauta hymähti. Hän sytytti uuden savukkeen.

— Te kävitte Helsingissä tapaamassa Martta Pyryä hänen paperikaupassaan. Miksi?

— Niin kävin. Minulla oli kaksikin syytä pistäytyä siellä. Ensinnäkin henkilökohtainen uteliaisuus ajoi minut katsomaan, millainen tuon minun ikäiseni miehen rakastajatar oli. No jaa, täytyy sanoa, että eräät rikkaat osaavat järjestää elämänsä aika mukavaksi... Toisekseen yritin houkutella tytöltä tietoja ministerin tavoista ja tottumuksista. Mutta siinä epäonnistuin täydellisesti.

— Mitä muuta toimittelitte Suomessa?

— Sitä en sano. Se ei kuulu meidän tarinointimme piiriin.

Rauta suuntasi isäntäänsä tiukan katseen. Ruskeat silmät vastasivat siihen vääjäämättä.

— Mutta te tapasitte Perttelin?

— Vain pari kertaa. Hänen seuransa ei juuri houkutellut minua.

— Tunnetteko Gunnel Asplundin?

Miller naurahti.

— Saarkiven täkäläisen rakastajattaren! Jo toki. Tuo China-varieteen paikannäyttäjätyttö ei ollut elättäjälleen yhtä uskollinen kuin Martta Pyry. Minäkin olen viettänyt muutamia hetkiä Brännkyrkagatanin hienossa kaksiossa. Mutta valitettavasti sinne ei ole menemistä, ellei ole lompakko pullollaan seteleitä.

— Oletteko kuullut, että Saarkivi suunnitteli uutta naimiskauppaa? Hänellä oli täällä jo katsottuna rikas perijätär uudeksi vaimokseen.

— Eihän! Tuo on minulle aivan tuore uutinen. Oletteko varma asiasta?

Rauta nyökkäsi.

— Aivan varma. Te ette siis ole sattunut näkemään ministeriä täällä erään hienostopiireihin kuuluvan naisen seurassa?

Isäntä pudisti pahoitellen päätään.

— En. Ja minä kun olen kuvitellut tietäväni jokseenkin kaiken ministeri Saarkiven elämästä!

Vieras lohdutti häntä:

— Jokseenkin kaikesta tunnutte olevan perillä.

— Niin kuin tekin, Miller murahti. — Ja te olette kuitenkin näissä asioissa poikanen minun rinnallani. Olin vuodesta -19 Suomen pääesikunnan tiedusteluosaston palveluksessa. Siitä kertyi monta vuotta, kunnes minut jatkosodan alussa katsottiin liian vanhaksi tähän ammattiin ja heitettiin yli laidan... Jouduin aikoinani oleksimaan monissa maissa ja opin paljon. Kaikesta huolimatta sattui kerran ennen, että muuan nuori mies, joka oli teidänkin rinnallanne aivan vihreä aloittelija, osoittautui minua viisaammaksi. Mutta se ei kuulu tähän...

— Kertokaa silti. Rauta kehoitti.

— Mutta te voitte luulla minun yrittävän häivyttää mielestänne ne kysymykset, jotka teillä on vielä jäljellä.

— Siitä ei ole vaaraa. Voimme huoleti haukata välipalaa.

Isäntä hörähti.

— No, ojentakaa tänne konjakkikarahvi, jotta saan huijautetuksi alas sen happamen maun, jonka tuo muisto aina nostattaa suuhuni!

Hän otti väkevän ryypyn ja rupesi tarinoimaan.

— Talvisodan aikana satuin täällä Tukholmassa yksiin erään nuoren kirjailijan kanssa, jonka tiedusteluosasto oli intoutunut lähettämään ulkomaille. Kuultuaan minun olevan matkalla Tallinnaan tarkkailemaan, mitä siellä oikein puuhailtiin, hän rupesi varoittelemaan minua. Hän oli tietävinään ihmejuttuja sikäläisen poliittisen poliisin tehokkuudesta ja virkaintoisuudesta. Minä käskin hänen pitää suunsa kiinni. Sanoin suoraan, että vanhaa koiraa ei tarvitse opettaa istumaan ja että kaikkein vähiten neuvojan-asenne sopii pennulle.

— Nolostuiko poika?

— Mene, tiedä. Mutta minä muistin kirvelevän selvästi tuon keskustelun kuukautta myöhemmin, kun minulle luettavaa halutessani tuotiin samaisen opetushaluisen penikan tekemä romaani. Nähdessäni kaiken kukkuraksi kannessa hänen nuoren naiivit piirteensä minä paiskasin kiroten kirjan sellini nurkkaan. Minä istuin silloin, nähkääs, Tallinnan keskusvankilassa odottamassa tuomiotani!

Rauta nauroi.

— Kuinka te olitte sinne joutunut? Vanha tekijä!

Miller kumosi lasinsa, ennen kuin ryhtyi jatkamaan:

— Sanokaas muuta. Eräänä iltana muuan luihu tyyppi oli Tallinnassa livahtanut asuntooni. Hän oli levittänyt pöydälleni Eestin kartan ja kehuskeli, että siinä oli minulle aarre, jonka saisin polkuhinnasta. Minä haistoin palaneen käryä. Sanoin olevani rehellinen kauppamies, jota vain perunat kiinnostivat. Käskin hänen painua hiiden kattilaan karttoineen. Mutta kesken kinastelumme ovi temmattiin auki, ja poliittisen poliisin miehet syöksyivät sisään. Koko juttu oli tietysti heidän järjestämänsä alusta loppuun. Mutta minut oli muka tavattu verekseltään hieromassa kauppaa kartasta, joka paljasti maan tärkeimmät sotasalaisuudet. Vankilassa minua lohdutettiin sillä, että pääsisin ehkä elinkaudeksi pakkotöihin!

— Auttoiko joku teidät pakenemaan?

— Ei. Sieltä ei hevin paettu. Muuan sen maan korkeimmista, jonka minä olin henkeni kaupalla toimittanut lokakuun vallankumouksen myrskyistä Rajajoen turvallisemmalle puolelle, sattui kuulemaan kohtalostani. Hän antoi käskyn, että minun kuulusteluistani laaditut pöytäkirjat oli heti poltettava ja minut toimitettava kiireen vilkkaa Eestin eteläisen rajan ylitse. Pelkällä säikähdyksellä siis lopulta selvisin siitä jutusta.

Rauta otti kulauksen lasistaan.

— Juttu oli hyvä, hän sanoi totisena. — Mutta mahtanetteko selvitä yhtä helpolla tästä uusimmastanne?

Isäntä silmäsi häneen alta kulmien. Hän tajusi, että vieras ei laskenut leikkiä.

— Mitä sillä tarkoitatte? hän murahti.

— Sitä vain, että epäilen, tokko tällä kertaa löydätte vapauttajaksenne sellaista mahtavaa herraa, jonka hengen olisitte jossakin vaiheessa pelastanut.

— Puhukaa suoraan!

— No, sanokaa te ensin, millä perusteella katsoitte voivanne varmasti vakuuttaa, että Pertteli ei murhannut ministeri Saarkiveä.

Tunnelma huoneessa oli muuttunut. Äskeinen leppoisuus oli tipotiessään. Miehet tuijottivat hellittämättä toistensa kasvoihin. Raudan kourat olivat puristuneet nyrkkiin. Hän oli valmis iskemään heti, jos vastapelaaja yrittäisi karkuun.

— Milläkö perusteella? Miller sähähti. — Sillä, että Perttelillä oli käsky tuoda Saarkivi Tukholmaan!

Rauta hymähti ivallisesti.

— Olipa se odottamatta syntynyttä hellää huolenpitoa miehestä, joka oli tunnetusti kiivain ja vaikutusvaltaisin saksalaismielinen koko Suomessa! hän pilkkasi. — Ne voimat, joiden palvelukseen te ja Pertteli olitte pestautuneet, olivat tietysti kuulleet lääkärin suositelleen ulkoasiainministeriön kansliapäällikölle lepoa ja hänen itsensä haaveilevan purjehdusmatkasta Tukholmaan. Näiden toiveiden täyttämiseksi englantilaiset lähettivät sitten — niinkö väitätte? — Perttelille rahaa hienon kutterin ostamista varten ja teille määräyksen olla herroja täällä vastassa toimittaaksenne Saarkiven Brännkyrkagatanille pikku Gunnelin hellään hoivaan.

Isäntä pudisteli jyhkeää päätään.

— Ei häntä juuri sinne olisi kiidätetty, hän torjui nyrpeästi.

— Minne sitten?

— Erääseen syrjäiseen paikkaan Upplannissa. Aikomuksemme oli siellä takoa hyvällä tai pahalla muutamia järkiajatuksia hänen itsepäiseen kalloonsa... Tämä suunnitelmamme oli se, minkä perille otaksuin teidän päässeen ja siksi etsiskelevän minua.

— Te kiellätte siis osallisuutenne ministeri Saarkiven murhaan?

— Kiellän! Ehdottoman jyrkästi.

Miller oli tosissaan. Silmät leimuten hän jatkoi kiihkeää purkaustaan:

— Minä en käsitä, kuka tylsimys siellä kotimaassa on voinut saada päähänsä sen mielettömyyden, että tuo typerä, inhottava verityö olisi jonkun meikäläisen suorittama! Perttelinkin kaltainen vähälahjainen mies älysi toki sen, että mitään huonompaa palvelusta ei länsivaltojen asialle saattaisi Suomessa tehdä! Minä en tiedä, millaisia johtolankoja teidän käsiinne on noista kolmesta kohtalokkaasta laukauksesta kertynyt. Kai niitä on, koska tunnutte olevan vakavissanne. Mutta sen sanon, että jos ne viittaavat meihin päin, niin ne ovat väärät!

Rauta antoi hänen raivota rauhassa loppuun asti. Sitten hän tiedusti viileästi:

— Pystyttekö vastaamaan tyynesti vielä erääseen kysymykseen?

— Vaikka sataan! Antakaa tulla!

— Missä te olitte viime lauantaina ja sunnuntaina?

Miller kyräsi äkäisesti. Hymy varustautui sitten suupieliin ja levisi vihdoin yli pulleiden poskien.

— Vai sitä te yhä! Minulla sattuu kuitenkin murhaajaksi olemaan sellainen alibi, jota ette pysty murtamaan.

— Antakaa kuulua.

— Minä lähdin viime viikon tiistaina matkalle Norrbotteniin ja palasin vasta toissa iltana. Sunnuntain vastaisen yön nukuin siivosti Korpilompolon pappilassa. Riittääkö?

Rauta hymyili epäuskoisesti.

— Kuka sen todistaa?

— Sellainen mies, jota teidänkin on pakko uskoa! isäntä kivahti. — Se herra, jonka matkassa kuljin.

— Kuka se olisi?

— Kapteeni Göransson!

Ilmoitus teki odotetun vaikutuksen. Rauta hätkähti. Hänen hymynsä ei hyytynyt, mutta se kapeni epävarmaksi.

— Ellette usko sanaani, niin saatamme soittaa Göranssonille.

— Onko teillä puhelin täällä?

— Tietysti.

Miller nousi ja veti eräästä kaapista esiin puhelimen.

— Nyt on kovin myöhä, Rauta esteli. — Aamuyö jo.

— Olkoon! Mieluummin herätän kapteenin kuin annan teidän hälyttää tänne ystävänne rikoskomisario Hedeniuksen, joka mielihyvin telkeäisi minut yhdeksi yöksi putkaansa.

Ihmetellen Rauta pani merkille, että hänenkin ystävyyssuhteensa olivat vanhan tiedustelijan kiinnostuksen kohteina.

Tämä kysyi ivallisesti:

— Tahdotteko varmuuden vuoksi itse valita numeron? Minä puhun sitten aluksi. Tässä on puhelinluettelo.

Rauta pyöritti numerolevyä. Miller otti kuulokkeen. Kesti tovin, ennen kuin vastaus tuli.

— Herra kapteeni tuntee kai minun ääneni. — — — Pyydän anteeksi, että vaivaan näin sopimattomaan aikaan. Mutta minulla ei ollut valinnan varaa. Minun luonani on eräs herra, joka ei ota uskoakseen ketään vähempää kuin teitä. Hän saa itse jatkaa tästä.

— Hyvää huomenta, kapteeni!

Göranssonin ääni ei ollut vähääkään uninen, kun hän puheli:

— Ah, ystäväni tuomari Rauta! Miten ihmeessä te olette joutunut Petterssonin luo? Tai miksikä ei? Hän on taitava ja monitietoinen mies. Minulla oli hänestä paljon hyötyä, kun äskettäin kävin hänen seurassaan tarkastusmatkalla Norrbottenissa. Minä palasin sieltä viime tiistaina, mutta hän jäi pariksi päiväksi vielä Haaparannalle. Mistä te kaksi olette voineet joutua erimielisyyteen?

— Minun pitäisi päästä varmuuteen siitä, missä tämä... Pettersson oli viime sunnuntain vastaisen yön.

— Minun seurassani, varmasti. Odottakaa... Sen yön majailimme Korpilompolossa. Mutta mitä...? Ette suinkaan vain ole erehtynyt kuvittelemaan, että Pettersson olisi etsimämme pikakiitäjällä hurjastelija? Sitä hän varmasti ei ole!

Rauta lopetti puhelun valittaen aiheuttamaansa häiriötä.

Kun hän kääntyi isäntäänsä, miehet mittelivät toisiaan sovinnollisin katsein. Miller katkaisi lopulta äänettömyyden:

— Totta puhuen, minäkään en olisi teidän sijassanne vähemmällä uskonut. Otetaan ryyppy koko roskan päälle!

— Sopii.

Noustessaan hyvästelemään vieras virkahti:

— Minä ihmettelen kuitenkin...

— Mitä?

— Miksi ette palvele omaa maata?

Miller hymähti alakuloisesti.

— Sanoin sen jo teille. Minua ei huolittu.

Hetken vaitiolon jälkeen hän lisäsi:

— Henkilökohtainen mielipiteeni on, että sivistysvaltioilla on monia heikkouksia. Eräs niistä on se, että niissä vallitseva moraali ei salli yksinkertaisesti ja lyhyesti kolkata niitä omia tiedustelumiehiä, jotka ovat tulleet yli-ikäisiksi. Me olemme kuin vanhat, pinttyneet ajokoirat: ellei oma isäntä enää ota meitä metsälle mukaan, karkaamme sinne vieraan kanssa.

Rauta puristi lujasti hänen kättään.

— Te ette ole Miller ettekä Pettersson. Arvaan, että teillä on jokin muu, kaiultaan tutumpi nimi. Voisitte näin erojaisiksi mainita sen.

Isäntä naurahti.

— Jätetään se. Jos joskus vielä satumme yksiin, te voitte kutsua minua Charles Milleriksi. Minulla on passi silläkin nimellä.

Laskeutuessaan portaita Rauta tuumi, että hänen viimeinen kysymyksensä oli tosiaan ollut tarpeeton.

Hän tunsi olevansa hyvin väsynyt.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

INKERI TARTTUU OHJAKSIIN.

Pensionaatin arvokas, harmaahapsinen johtajatar nyökkäsi ystävällisesti Raudalle.

— Hyvää huomenta, kapteeni! Ihastuttava sunnuntaiaamu, eikö totta? Mutta hyvänen aika...! Oletteko sairas?

— En lainkaan, parahin rouva.

— Huolia siis. Voi, niitä on nykyisin kaikilla! Toivokaamme sentään, että neiti Kaario pystyy pyyhkäisemään rypyt teidän otsaltanne.

Lujapiirteiset kasvot kirkastuivat.

— Onko hän palannut?

— On, johtajatar ilmoitti säteillen. — Samoin neiti Sorma.

Kesti tuokion, ennen kuin Rauta muisti Sorman siksi nimeksi, millä Asta tunnettiin täällä.

— Entä urhea luutnanttimme?

— Oh, hän! Hän tuli neiti Sorman mukana. Tietysti.

He hymyilivät toisilleen merkitsevästi. Vanha nainen lisäsi:

— Kaikki kolme ovat neiti Kaarion huoneessa.

Rauta viivytteli hallissa.

Hän ei ollut lainkaan innostunut tapaamaan Asta-rouvaa ja maisteri Sohjaa. Tosin hän itse oli määrännyt heidät saapumaan nyt tänne. Mutta silloin, yöllä, hän oli uskonut voivansa aamulla ilmoittaa näille vapaaehtoisille apulaisineen, että ministeri Saarkiven murha oli selvitetty. Triumfista oli tullutkin fiasko, ja sen myöntäminen tuntui karvaalta.

Oli aloitettava jälleen jostakin toisesta päästä. Mistä? Se kysymys oli pitänyt häntä valveilla lopun yötä.

Huoli Inkeristä oli aamulla tullut lisäksi.

Hän ei ollut malttanut olla soittamatta Sandbergin kotiin. Johtaja itse oli ollut puhelimessa. Länsipohjalaisittain murtaen hän oli pyytänyt puhutella neiti Lisa Johanssonia. Sandberg oli ärjäissyt vihaisesti:

— Hän on ulkona! Sitä paitsi, nuori mies, älkää toistamiseen vaivautuko soittamaan tänne. Ymmärrättekö? Minun puhelimeni ei ole palvelusväkeä varten!

Oli tuntunut uskomattomalta, että Inkeri olisi ennen kello 9:ää ollut ulkosalla. Lisäksi hänen isäntänsä jyrisevä ääni oli selvästi ilmaissut, että käynnit talousapulaisten luona eivät liioin olleet siinä talossa sallittuja. Yhteyden pito Inkeriin muodostuisi siis vaivalloiseksi. Kaiken kukkuraksi Sandbergin sävy, joka ei ottanut sopiakseen yhteen hänen aikaisemmin itsestään antaman aurinkoisen kuvan kanssa, oli paljastanut, että hän saattoi muuttua vaaralliseksi.

Siksi oli suuri huojennus tietää, että Inkeri oli täällä. Se auttoi ottamaan viime yön epäonnistumisenkin kevyesti.

Rauta avasi ripeästi oven. Kolme silmäparia suuntautui jännittyneinä häneen.

Hän näki vain Inkerin loistavat sinisilmät, sädehtivät hiukset ja kasvojen kaunista soikiota kirkastavan hymyn. Toisista piittaamatta hän meni suoraan vaimonsa luo. Hieman hämmentyneenä miehen ilmeestä tämä nousi ottamaan häntä vastaan ja joutui väkevien käsivarsien puristukseen.

Päästyään vetämään taas henkeä Inkeri kysäisi hehkuvin poskin:

— Mistä tämä harvinainen ilo?

Asta-rouva naurahti pehmeästi.

— Toivottavasti me muut pääsemme osallisiksi samppanjasta? Kaikki voiton kunniaksi!

Raudan ote heltisi. Asettuessaan äskeiselle tuolilleen hänen vaimonsa virkahti:

— Minä kuulin jo sen jännittävän tarinan, miten tavoititte Charles Millerin. Se oli hienoa.

Hänen äänessään oli alakuloinen pohjasointu. Se yllytti maisteri Sohjan kiusoittelemaan:

— Te olette tainnut rakastua Tukholmaan. Ette hennoisi vielä palata Suomeen.

— Siitä ei ole kysymys, Inkeri torjui närkästyneenä.

Mieheensä kääntyen hän jatkoi:

— Tietysti on ihanaa päästä pian Pikku Jättiläisen luo. Mutta...

— Mutta mitä?

— Minua nolottaa. Kuvittelin keksineeni jotakin hyvin tärkeää. Yritin ilmoittaa siitä puhelimitse sinulle illalla myöhään. Mutta sinä et ollut hotellissasi. Ja nyt? Nyt tajuan, että olen ollut kuin oppimaton pystykorvan pentu, joka on intoutunut haukkumaan aivan väärää puuta...

Risto ajatteli itsekseen, ettei haitannut, vaikka muutkin kuin hän saivat nenälleen. Ääneen hän tiedusti jännittyneenä:

— Kai Miller on jo hyvässä tallessa lukkojen takana?

Rauta sanoi painokkaasti:

— Ei. Me olemme haukkuneet väärää puuta.

— Mitä? Ette voi tarkoittaa sitä!

Maisteri Sohja oli syvästi järkytetty. Asta säesti häntä:

— Kaikenhan piti olla jo selvää.

Inkeri kysyi rauhallisesti:

— Eikö ajojahti siis olekaan päättynyt?

— Millerin takaa-ajo on, mutta Saarkiven murhaajan ei, Rauta vastasi. — On varmaa, että Charles Miller ei ampunut noita kolmea laukausta yössä. Mutta yhtä varmaa on, että joku toinen ampui ne. Ja hänet on löydettävä!

Huoneeseen tuli hiljaista. Viimein maisteri Sohja liikahti ärtyneenä.

— Entä nyt? hän tiuskaisi.

Rauta katsoi nuorukaiseen hymyillen.

— Nyt? Nyt te tartutte käsivarresta Astaa, joka on jälleen kaunis kuin kedon lilja, ja viette hänet kävelemään Djurgårdeniin. Siellä on kaikkea, mitä te kaksi tarvitsette. Aurinkoa, tuulta, ihastuttavia puistokäytäviä...

Risto nousi innostuneena.

— Mennään!

Hän marssi edeltä ovelle. Asta naurahti hänen yhdellä iskulla muuttuneelle tuulelleen.

— Unohdatteko samppanjan kokonaan, tuomari? hän ilvehti.

— Meidän yhteinen juhla-ateriamme on sattuneesta syystä pakko lykätä, Rauta lausui. — Mutta jos te kaksi keksitte jonkin privaattiaiheen tyhjentää pullo samppanjaa jo tänään, niin Djurgården ei petä toiveitanne siinäkään suhteessa.

Asta oli harmistuvinaan. Hän pysähtyi seinäpeilin eteen pöyhimään tukkaansa.

— Kun olette valmiit lähtemään, niin pistäytykää vielä näyttämässä, miten hyvin hattunne sopii tummille kiharoillenne, Rauta esitti viattomasti.

Asta-rouva nakkasi niskojaan.

— Siinä ei ole mitään näyttämistä. Minulla on tänään vain baskeri.

Miehet iskivät silmää toisilleen. Maisteri Sohja kysyi empien:

— Aiotteko te ja Inkeri-rouva jäädä tänne?

— Aiomme. Mutta älkää enää tuhlatko ainoaakaan kalliista hetkistänne ajattelemalla meitä. Alkakaa laputtaa, jotta minä pääsen ottamaan selvää siitä, mitä puuta minun viisas vaimoni on ollut haukkumassa. Ehkäpä se ei ole ollut niinkään väärä.

Kun Sohjat olivat lähteneet, Inkeri huomautti:

— Toivottavasti sinun avoin härnäilysi ei aiheuta solmua noiden kahden selvään lankaan.

— Pötyä! Olen valmis lyömään vetoa siitä, että he ovat ennen iltaa kihloissa.

Vaimo hymyili.

— Sinä olet innokas tarjoamaan vetoa aina silloin, kun tiedät varmasti voittavasi.

— Luulen tietäväni, mies korjasi. — Siinä on suuri ero. Esimerkiksi viime yönä olisin vielä varsin myöhäisessä vaiheessa reippaasti veikannut, että Charles Miller on Saarkiven murhaaja. Ja nyt olisin sitä vetosummaa köyhempi.

Inkeri tajusi, että kevyt sävy oli tarkoitettu peittämään kirvelevää tappion tunnetta.

— Kerro, mitä kaikkea eilen tapahtui.

— Oh, silloin siitä tulee pitkä juttu. Tilataanko kahvit? Kai täällä saa yhtä hyvää ja väkevää kuin kotona?

Vaimo hymähti.

— Siinä tapauksessa, ettet vähempään tyydy, minun täytyy pistäytyä itsensä keittäjättären puheilla.

Kun se oli hoidettu, Rauta ryhtyi selostamaan eilispäivän kokemuksiaan. Hän aloitti siitä pikku kiistasta portieerin ja puhelintytön välillä, jonka todistajaksi hän oli hotellissaan joutunut palatessaan täältä Strandvägeniltä. Sivuuttamatta mitään hän lopetti viimein siihen mielialaansa, minkä vallassa hän oli Millerin luota poistunut.

Ehdittyhän siihen hän totesi tyhjentäneensä melkein huomaamattaan koko kahvikannun. Vahinko...

— Oi, Kaarlo! Inkeri henkäisi. — Miten paljon voi yhteen ainoaan vuorokauteen sisältyä!

Mies tuijotti tyytymättömänä tyhjää kuppiaan. Huokaisten hän sytytti savukkeen.

— Aika lailla, hän myönsi. — Mutta lopputulos? Kourallinen hiekkaa. Emme tiedä Saarkiven murhaajasta juuri entistä enempää.

Vaimo harmistui.

— Tiedämmepä! Hyvin paljon. Sinä sait ongituksi esiin monta arvokasta johtolankaa. Eivätkä hetikään kaikki niistä ole menettäneet merkitystään, vaikka Miller osoittautuikin syyttömäksi.

Rauta ei väittänyt vastaan. Kiinnostuneena hän odotti Inkerin jatkavan,

— Sitä paitsi minä olen iloinen siitä, että Miller vapautui epäilyksistä. Sinä esitit hänet sellaisessa valossa, että olisin itkenyt, jos hän olisi paljastunut murhaajaksi. Lisäksi olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä sen miehen älystä, joka alun perin keksi syyttää englantilaisten asiamiehiä tuosta tihutyöstä. Joko olet ilmoittanut ministeri Varolle, että Vahtolan mieletön teoria on romahtanut?

— En.

— Se tieto tuottaisi monelle kotimaassa suurta huojennusta.

— Uskon sen, mies myönsi. — Mutta minä tiedän toistaiseksi vain sen, että Miller on syytön. Kuka Saarkiven murhasi ja kenen asioilla hän liikkui, se on vielä hämärän peitossa. Tilanne on synkkä. Minulla ei ole aavistustakaan, minne päin ryhtyisimme tässä pimeydessä hapuilemaan.

Vaimo sinkautti vastaan:

— Sinä et ole vielä kuullut, mitä minulla on kerrottavana.

— Se on totta. Olen yhtenä korvana.

Rauta seurasi kiinnostuneena Inkerin eloisaa kuvausta kotiutumisestaan Norr Mälarstrandin aarteiden keskelle. Hän naurahteli pariin kertaan. Jollakin kohdalla hän rypisti kulmiaan. Mutta loppua hän kuunteli herpaantumattoman jännittyneenä.

— Mainiota, hän huudahti, kun vaimo sitten vaikeni. — Tunnustan nyt, että eilen minusta ajatuksesi hakeutua sisäköksi Sandbergin luo oli tyhjänpäiväinen päähänpisto. Suostuin ainoastaan siksi, että arvioin sen toisaalta täysin vaarattomaksi. Se ei totisesti ollut loppujen lopuksi kumpaakaan. Sinä olet tehnyt minulle korvaamattoman palveluksen.

Inkerin kasvot loistivat ilosta.

— Sinä katsot siis minun huomioillani voivan olla jotakin merkitystä?

— Älä ole turhan vaatimaton. Ne ovat kullan arvoiset.

Äskeisestä masennuksesta ei enää näkynyt jälkeäkään Raudassa. Harmaat silmät puoliummessa hän tuijotti eteensä punniten kuulemiaan tosiasioita.

— Tällä hetkellä arvioisin havainnoistasi tärkeimmäksi Mirja Saarkiven valokuvan ilmestymisen johtaja Sandbergin kirjoituspöydälle hopeakehyksiin. Minulla on ollut epäilykseni noihin kahteen nähden. Mutta tällaista käännettä en osannut odottaa. Meidän on tosin pidättäydyttävä tekemästä tässä vaiheessa liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta sittenkin... Yksi on varmaa: jotakin salakähmäistä tähän valokuva juttuun kätkeytyy, On saatava selvä, mitä se on.

Vaimo kysäisi:

— Entä mitä sanot siitä, että Björn Sandberg ja tuo saksalainen vakoilijatar tuntevat toisensa? Tuntevat niin hyvin, että kun rouva Wahl soitti, johtaja oli valmis heti rientämään hänen luokseen myöhäisestä hetkestä huolimatta!

— Siihen voi olla aivan luonnollinen syy.

Inkeri hymähti miehensä laimeudelle.

— Niin voi, hän myönsi. — Sitä paitsi Erna Wahl on kai liian kaunis nainen sekoitettavaksi murhajuttuun?

Rauta nauroi. Hän nousi, suuteli vaimonsa poskea ja asteli ovelle.

— Minne, sinä menet?

— Puhelimeen. Soitan rouva Wahlille. On saatava selvyys siitä, mitä tekemistä hänellä on Sandbergin kanssa.

Inkeri nyrpisti nenäänsä.

— Luuletko hänen kertovan? Eikö hän jo kerran huomauttanut sinulle, ettet ole hänen isänsä tai aviomiehensä, et edes hänen rippi-isänsä? Haluatko kuulla sen vielä uudelleen?

Mies kohautti hartioitaan ja katosi. Hän viipyi poissa vain muutamia minuutteja. Palattuaan hän virkkoi vakavana:

— Vahinko?

— Mikä? Eikö kaunis rouva ollut kotosalla?

— Oli. Mutta hän romahdutti sinun molemmat hienot teoriasi.

— Todellako? Se kävi nopeasti. Ja sinä uskoit tietysti häntä.

— Kuuntele ja päättele itse. Rouva Wahl on ostanut aika paljon Sandbergin antikviteettimyymälöistä. Eilisiltana hän pyysi johtajan kotiinsa, koska halusi myydä suurimman osan noista esineistä takaisin. Rouva Wahlin kertoman mukaan kauppa syntyikin. Syynä kiireeseen on se, että hänet on komennettu takaisin Berliiniin ja lähtö määrätty huomisaamuksi. Minä kysyin, oliko tämä Svenin kosto hänelle. Hän selitti kuitenkin, että Sven on aivan liian pieni tekijä kyetäkseen kukistamaan häntä. Tästä nöyryytyksestä hän saa kiittää rakasta serkkuaan, fregattikapteeni Kaufmannia.

Vaimo ei ollut valmis vielä antamaan perään. Hän tiukkasi:

— Tuo kaikki saattaa yhtä hyvin olla valhetta kuin tottakin. Ehkä rouva Wahlin osuus Saarkiven murhaan on suurempi kuin olemme kuvitelleetkaan. Kenties hän luulee sinun päässeen jo hänen jäljilleen ja siksi pakenee.

Rauta tuli hänen luokseen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

— Rakas lapsi, itsepäisyys on hyvä ominaisuus. Mutta ei pidä päästää mielikuvitustaan laukkaamaan vallan ins Blaue hinein.

— Laske irti käteni, Inkeri komensi. — Sinun kosketuksesi saa vereni kohisten karkaamaan aivoistani ja lamauttaa ajatukseni. Tai ehkä se tässä tapauksessa onkin tarkoituksesi.

Mies siirtyi vähän loitommalle. Hän katsoi puolittain huvittuneena ja puolittain miettiväisenä vaimoaan.

— Me olemme olleet jo vuosia naimisissa. Mutta vieläkin on hetkiä, jolloin olen epävarma siitä, lasketko leikkiä vai puhutko vakavissasi.

— Eikö se ole piristävää?

— Joskus hyvinkin. Mutta sinun on nyt turha edes leikkiä ajatuksella, että rouva Wahlilla olisi jokin osuus Saarkiven murhaan. Hänelle ei ole kerta kaikkiaan löydettävissä motiivia. Minä tiedän sen, koska olen yrittänyt. Lisäksi olen todennut hänen olleen viikko sitten sekä lauantaina että sunnuntaina Oslossa.

Inkeri purskahti helakkaan nauruun.

— Jätetään hänet. Minähän vain pilailin.

Raudan mielessä vilahti epäilys tämän selityksen ehdottomasta vilpittömyydestä. Hän ei kuitenkaan puuttunut siihen, vaan jatkoi raporttiaan:

— Rouva Wahlilla oli muutakin kerrottavaa. Hän oli sydänjuuria myöten katkeroitunut serkulleen. Eikä ilmeisesti syyttä. Kaufmann tulee itse huomenna tänne ottaakseen toistaiseksi Ruotsissa tapahtuvan tiedustelun henkilökohtaiseen hoitoonsa ja »pannakseen asiat vihdoinkin järjestykseen», kuten hän oli sanonut. Lisäksi hän oli määrännyt, että Strandvägenin huoneistossa on tänään suoritettava suursiivous, koska se huomenna luovutetaan kokonaan Mirja Saarkiven ja hänen palvelijoittensa käyttöön.

Uutinen mykisti Inkerin. Kesti melko kauan, ennen kuin hän sai kysytyksi:

— Uskotko sinä tuota?

— Mielikuvitukselliselta se minustakin aluksi tuntui. Mutta rouva Wahl mainitsi Kaufmannilla olevan sellaiset suhteet Berliinin korkeimpaan paikkaan, että ne turvaavat hänen asemansa, tekipä hän täällä mitä tahansa. Lisäksi rouva kertoi saksalaisten sisärenkaissa molemmin puolin Pohjanlahtea olleen jo puoli vuotta julkinen salaisuus, että Kaufmann on rouva Saarkiven rakastaja. »Aviomiehen tuskin umpeen luodun haudan äärellä tuo siivo pari ei sentään julkea nyt tyydyttää kiimaansa», rouva Wahl kähisi puhelimeen, »siksi he laittautuvat yhdessä tänne, ja siksi minut karkotetaan täältä Berliiniin!»

— Tuo viimeksi kertomasi ei kuulosta serkun puheelta.

— Sitä minäkin tulin ajatelleeksi, mies vahvisti.

— Pikemminkin mustasukkaisen naisen raivonsa ensi vimmassa päästämältä purkaukselta.

— Niin.

— Mutta sellaisena se vahvistaa Mirja-uutisen uskottavuutta.

Inkeri vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten hän nosti päänsä ja katsoen miestään silmiin jatkoi:

— Sinä erehdyit äsken, Kaarlo. Minun teoriani eivät olleet kullan arvoiset, kuten kehuit. Katinkultaa ne vain olivat. Nyt sinä saat vuorostasi mennä keittäjättären luo tilaamaan väkevää kahvia. Minulle!

Rauta nyökkäsi ja lähti. Kun hän palasi, Inkeri loikoi vuoteellaan kämmenet niskan alla ja tuijottaen kattoon.

— Kaada kuppeihin!

— Saanko minäkin? mies pilaili.

— Saat. Minä en ole yhtä itsekäs kuin sinä.

Vaimo kurkotti käteensä kupin.

— Huh, tämähän on kuin tervaa!

— Keittäjätär sanoikin, että väkevyys tilaajaa myöten.

— Minä olen miettinyt täällä Björn Sandbergia.

Mies istahti vuoteen laidalle.

— Etkö voi unohtaa häntä?

— En, sen jälkeen kun hän loukkasi sinua väittämällä, että sinä tuppaudut hänen seuraansa.

Rauta myönsi sopuisasti:

— Se oli aika vapaalla kädellä piirretty kuva meidän väleistämme.

Inkeri tyhjensi kuppinsa ja ojensi sen jälleen täytettäväksi.

— On kysymys enemmästä, hän sanoi tiukasti. — Sandberg pelkää sinua! Suotta ei hänen tapaisensa mies alennu huolehtimaan sisäkkönsä huoneen viihtyisyydestä. Hän tahtoo lahjoa minut suojelemaan häntä sinulta. Kysypä itseltäsi, mikä saattaa olla syynä hänen pelkoonsa. Vain yksi vastaus on mahdollinen: se, että sinä tutkit Saarkiven murhaa. Ennen sitä hän ei välittänyt vähääkään sinun olemassaolostasi.

— Mutta itsehän hän on tullut minun luokseni.

— Niin, hänen soveliaiksi katsominaan hetkinä. Muina aikoina, jolloin hän ei ehkä ole yhtä panssaroitunut, hän ei tahdo millään hinnalla tavata sinua. Hän on tullut, koska hänelle on välttämätöntä päästä selville, miten lähellä häntä vaara jo on.

Rauta nousi kävelemään.

— Tuossa on aika lailla järkeä.

Vaimo pani merkille lujapiirteisten kasvojen lihasten kiristymisen ja syvän rypyn silmäkulmien välissä. Hän oli näkevinään ajatusten lentävän levottomina ja samalla armottoman johdonmukaisina korkean otsan takana. Hän huoahti tyytyväisenä ja vaipui pielusten varaan.

— Nyt minä joutaisin vaikka nukkumaan. Lopun kahvin lahjoitan sinulle.

Mies käytti heti lupaa hyväkseen. Hän hörppäsi kupin tyhjäksi ja jatkoi sitten rauhatonta vaellustaan.

Sandberg? Mies oli Suomen kansalainen, vaikka olikin asunut jo kauan Tukholmassa. Mitään muita kuin liikesuhteita hänellä ei tiedetty olevan kumpaankaan suursodan rintamaan. Hän oli täysin välinpitämätön politiikasta. Yleisesti häntä pidettiin ensiluokkaisena liikemiehenä. Sellaisellakaan herralla kuin rikoskomisario Hedeniuksella ei liioin ollut, kun Sandbergista oli juteltu, ollut mitään epäedullista hänestä sanottavana.

Sandberg? Mies oli ollut Saarkiven ystävä. Yhteinen harrastus antikviteetteja kohtaan oli kai vienyt heidät yksiin. Siitä oli kehittynyt perheiden välinen ystävyys, jota todisti se, että Saarkiven Eeva-tytär oli takavuosina viettänyt monia kesiä Sandbergin huvilassa. Siitä oli mainittu viime tiistaina, kun Rauta oli käväissyt surutalossa. Eeva oli silloin tiedustellut rouva Sandbergin vointia nimittäen tätä tuttavallisesti Margitiksi, mutta isävainajansa ystävää Björn-sedäksi. Rauta ei jaksanut muistaa, missä huvilan oli kerrottu sijaitsevan. Vieras paikkakunta ei ollut jäänyt hänen mieleensä.

Sandberg? Rauta oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran eversti Metsikön virkahuoneessa maanantai-iltana Mirja-rouvan seurassa. Seuraavana päivänä he olivat tavanneet Saarkivien asunnossa Runeberginkadun varrella. Keskiviikkona Rauta oli pistäytynyt Kämpissä tukholmalaisen luona. Vasta perjantaina Sandberg oli ehdoin tahdoin tullut etsimään häntä hotelli Stockholmista. Ei siis oikeastaan voinut väittää kumpaisenkaan heistä tuppautuneen toisensa seuraan. Tosin kannatti muistaa, että kauppamies oli rientänyt hänen luokseen silmiinpistävän pian sen jälkeen, kun oli Tukholmaan palannut, ja innokkaasti kehoittanut häntä soittamaan hänen jompaankumpaan liikkeeseensä, jotta olisi sovittu pikaisesta tapaamisesta. Mutta oliko se muuta kuin luontaista kohteliaisuutta?

Sandberg? Teoreettisesti oli ajateltavissa, että hän oli murhan suorittanut. Hänenlaisensa rikkaan miehen saattoi otaksua omistavan sellaisen pikakiitäjän, jolla edestakainen matka Ahvenanmeren ylitse oli helposti suoritettavissa...

Rauta harmitteli uudelleen, ettei muistanut, missä Sandbergin huvilan oli sanottu olevan. Pikavene olisi voinut löytyä sieltä. Parhaassa tapauksessa jäljet luodolle ajostakin olisivat näkyneet sen pohjassa. Kapteeni Göranssonin puoleen kääntymällä siitä saisi kai nopeimmin selvän. Viimeöisen nolauksen jälkeen ei kuitenkaan kannattanut vaivata häntä, ennen kuin oli jonkinlaisia toiveita, ettei tulos muodostuisi samaksi.

283

Teoreettisesti... Niin... Mutta miksi Sandberg olisi murhannut ystävänsä Saarkiven? Siihen kysymykseen olisi ehdottomasti saatava vastaus, ennen kuin voitaisiin päästä eteenpäin.

Inkeri avasi silmänsä.

— Kaarlo, häiriytyvätkö ajatuksesi pahoin, jos hetkisen kuuntelet minua?

— Luulin sinun nukkuvan.

Vaimo kohottautui kyynärpäänsä varaan.

— Jos olisin lapsesta asti asunut ratapihan vieressä ja tottunut veturien puhkuntaan edes ja takaisin, niin olisin kai nyt nukkunutkin.

— Siis minä häiritsin...

— Kultaseni, minä kiusoittelin vain sinua taas. Eräät mielessä pyörivät kysymykset karkottivat uneni. Etkö sinä voisi etsiä niihin vastausta minulle?

Mies naurahti.

— Annahan kuulua, niin yritetään, hän kehoitti.

— Missä rouva Sandberg on?

— Sitä minä en voi tietää. Mutta ehkä palvelustyttö, jolle sähkötit, vastaa sinulle.

— Miksi rouva on poissa?

— Monet vastaukset ovat mahdolliset. Ehkä hän tosiaan on ainoastaan matkoilla, kuten Sandberg mainitsi. Kenties hänet on sairaana toimitettu jonnekin hoidettavaksi, niin kuin talonmiehenne eukko tiesi kertoa. Tai voihan olla, että hän on jättänyt miehensä.

Inkeri pudisti päätään.

— Hän ei jättänyt. Se ainakin on varmaa. Sillä siinä tapauksessa hänen mukanaan ei olisi emännöitsijä, jonka perhe oli saanut perintönä miehen vanhempien kodista.

— Hm... Vieläkö lisää vaivaavia kysymyksiä?

— Yksi vielä, vaimo sanoi. — Kuulemani mukaan Sandberg rakasti ja palvoi rouvaansa. Miksi hän sitten pisti kehyksiin kirjoituspöydälleen sellaisen vieraan naisen kuvan, jonka kanssa hänellä ei nykyisen arviointimme mukaan ollut sen enempää tekemistä?

Rauta katsoi vaimoaan pitkään. Sitten hän virkahti:

— Tuota täytyy miettiä.

Inkeri laskeutui takaisin pielusten varaan.

— Kiitoksia. Eikä sinun tarvitse kulkea varpaillasi. Minä nukun nyt.

Hänen silmänsä painuivatkin umpeen. Äkisti hän havahtui siihen, että mies istahti vuoteen laidalle.

— Meidän täytyy saada käsiimme tuon naisen valokuva!

Vaimo säpsähti hänen jyrkkää sävyään.

— Kenen?

— Rouva Sandbergin.

— Mitä varten?

— Haluan päästä selville siitä, olisiko hän se salaperäinen tukholmalainen perijätär, jonka Saarkivi oli valinnut uudeksi vaimokseen.

— Mutta rouva Sandberg...

Rauta keskeytti:

— Tiedän, mitä aiot sanoa. Mutta missään tapauksessa en saata nyt iskeä kirvestä kiveen sen pahemmin kuin Millerin suhteen jo tein. Jos sinun havaintosi, että Sandberg pelkää minua, ja otaksumasi, että Saarkiven murhan tutkimukset ovat syynä siihen, ovat oikeat...

Inkeri pisti väliin:

— Ne ovat oikeat. Vaistoni sanoo niin.

— ... silloin olemme lähellä päämääräämme.

Vaimo ei malttanut jäädä enää makuulle, vaan hypähti istumaan.

— Kaarlo!

— Kolme päivää sitten sinä tässä samassa huoneessa loihdit esiin vaikuttavan kuvan Saarkiven täkäläisestä perijätär-valitusta. Otaksuit hänen syystä tai toisesta päättäneen tehdä tilit riivaajansa kanssa selviksi yhdellä iskulla, mikä tässä tapauksessa tuli merkitsemään kolmea laukausta. Edellyttäkäämme siis, että Margit Sandberg lunasti vapautensa murhaamalla ja että hänen miehensä pääsi siitä selville. Jos johtaja Sandberg rakasti häntä niin ylitsevuotavasti kuin on sanottu, hänen myöhemmät puuhansa lakkaavat olemasta arvoituksellisia.

— Todellako?

— Etkö käsitä? Hän lähetti vaimonsa piiloon tai ulkomaille pelastaakseen hänet joutumasta lain kouriin.

Inkeri kysäisi:

— Lähettäisitkö sinä minut, jos minä...?

— Hm. Toivon, ettet milloinkaan saata minua sellaisen vaikean pulman eteen.

— En. Minulle riittää hyvin se, että sanoit pulmaa vaikeaksi. Siitä ilosta lupaan sinulle, etten surmaa ketään niistä miehistä, jotka rakastuvat minuun ja pyytävät minua jättämään sinut.

Rauta rypisti kulmiaan. Hän ei kuitenkaan jatkanut tuon mahdollisuuden käsittelyä, vaan palasi äskeiseen:

— Sandberg toimitti kiireen vilkkaa Värmlantiin takaisin sisäkön, joka oli saattanut kuulla tai epäillä jotakin. Koska mies ilmeisesti rakastaa kotiinsa keräämiään aarteita ja viettää iltansa mieluiten niiden keskellä, hän palkkasi itselleen uuden palveluskunnan. Mutta sitten sinä tulit kysyneeksi, milloin rouva palaa. Hän huomasi myös ihmettelysi, ettei emäntäsi kuvaa ollut missään näkyvissä. Hän rupesi pelkäämään, että sinä palvelustyttöjen tapaan hölisisit tuosta havainnostasi ties missä. Se voisi aiheuttaa juuri sitä, mitä hän kaikin mokomin tahtoi välttää: hälinää sen kysymyksen ympärillä, missä Margit-rouva on. Hän luotti siihen, ettet sinä ensimmäisellä käynnilläsi hänen työhuoneessaan ollut ehtinyt varmistautua siitä, mitä kirjoituspöydällä oli ja mitä ei. Tehdäkseen kerralla lopun harmillisista mietelmistäsi hän sen vuoksi sieppasi ensimmäisen käteensä sattuneen naiskuvan ja pisti sen kehyksiin... No, miltä tämä ajatusrakennelma nyt näyttää?

— Hienolta! vaimo huudahti. — Sinä olet ratkaissut arvoituksemme!

— Tarkoitat, että me. Mutta niin pitkällä emme vielä ole. Päästäksemme kokeilemaan, kestääkö rakennelma vai pettääkö pohja taas, meidän on ensi töiksemme löydettävä Margit-rouvan valokuva.

— Minä yritin pelkästä uteliaisuudesta viime yönä hakea sitä, Inkeri tunnusti.

— Mitä? Yritit hakea. Mistä?

— Kun kaikki oli hiljaista, minä hiivin johtajan työhuoneeseen kopeloimaan laatikoita. Mutta ne olivat kaikki lukossa.

Vaimo vilkaisi sivusta miehensä äkisti ankariksi käyneitä kasvoja. Hän jatkoi nopeasti:

— Ajattele, Kaarlo! Olisi ollut hienoa, jos minä nyt olisin voinut sanoa sinulle: »Margit-rouvan valokuvaako olet vailla, kultaseni? Kurkistapa minun käsilaukkuuni. Minä olen taikonut sen sinne.» Vahinko, ettei se nyt käy.

— Vielä suurempi vahinko olisi ollut, jos Sandberg olisi yöllä yllättänyt sinut nuuskimasta hänen tavaroitaan, Rauta virkkoi tuimasti. — Silloin sinulta ei olisi jäänyt sanomatta ainoastaan tuo, vaan paljon muutakin. Sinun on luvattava minulle, ettet uusi tuota yltiöpäistä yritystäsi.

— No, olkoon. Minä lupaan.

Mutta sen lausuttuaan Inkeri huokasi. Hänestä oli hetken tuntunut kuin hän pitelisi ohjaksia käsissään. Nyt ne luisuivat jälleen pois.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

MARGIT-ROUVAN ARVOITUS.

— Harmillista, Rauta virkahti, — ettemme tiedä ketään Sandbergin tuttavaa, jolta voisimme saada Margit-rouvan valokuvan.

Inkeri istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi:

— Mutta onhan heidät joskus vihitty... Täkäläisten lehtien seurapiiripalstat ovat täynnä äsken vihittyjen kuvia Eikö voisi...?

— Tietysti voi! Tuo oli hyvä ajatus. Ota takkisi ja tule!

— Mutta...

Mies oli jo menossa. Inkeri tajusi, että purjeet oli nostettu. Silloin ei vitkasteltu. Juosten hän jätti huoneensa.

Kun Chrysler ulvahti Grand-pensionaatin edestä vauhtiin, hän huomautti:

— Mehän emme tiedä edes, minä vuonna heidät on vihitty.

— Siksi ajammekin ensin kirkkoherran virastoon. Suomen kansalaisena Sandberg kuulunee täkäläiseen suomalaiseen seurakuntaan.

— Kaarlo, nyt on sunnuntai.

— Sitä suuremmalla syyllä saanee otaksua, että ainakin joku on kirkossa. Kanslia on samassa rakennuksessa.

Aurinkoinen iltapäivä oli houkutellut paljon kävelijöitä Strandvägenille. Jalkakäytävä oli silmänkantamiin kirjavanaan herrojen harmaista ja mustista iloisesti erottuvia naisten kirkasvärisiä hahmoja. Dramatenin portaat olivat täynnä nuoria auringonpalvojia. Mutta muualla oli melko hiljaista. Sunnuntain liikenne oli niin vähäistä, että Rauta saattoi huoleti ajaa lujaa. Säteilevän Strömmenin partaalla penkit olivat viimeistä sijaa myöten miehitetyt. Inkerin olisi tehnyt mieli pyytää miestään pysäyttämään tuokioksi, jotta hekin olisivat voineet nauttia viehättävästä näystä yli kimaltelevan veden ja syysloisteisen kaupungin. Mutta hän vaikeni. Tiesihän hän...

Auto syöksyi yli Norrbronin ja sivuutti Kuninkaallisen linnan ja Kustaa III:n patsaan. Sitten käännyttiin puskemaan mäkeä ylös oikealle. Tuokiota myöhemmin he olivat Slottsbacken 2:n edustalla.

Osoittautui kuitenkin, ettei heidän asiansa ollut niinkään helposti hoidettavissa. Jumalanpalvelus oli päättynyt. He saivat käsiinsä vain vahtimestarin, ja tämä kieltäytyi päästämästä vieraita nuuskimaan seurakunnan kirjoja. Kun hänelle vilautettiin kymmenen kruunun seteliä, ukko antaen palttua pyhäpäivälle kirosi synkästi.

— Vai lahjoa yritätte! Laputtakaa täältä hyvän sään aikana!

Yrmeänä hän taipui siihen, että puhelinta käytettäisiin. Rauta onnistui tavoittamaan lähetystöneuvos Haahkan. Vasta kun tämä oli pannut vaakakuppiin Suomen lähetystön arvovallan ja luvannut ottaa kantaakseen kaiken vastuun, vahtimestari taipui.

Kymmenen minuutin kuluttua Raudat olivat jälleen ulkona Slottsbackenilla. Tällä kertaa mies ei pitänyt kiirettä. Omasta aloitteestaan hän lähti näyttämään vaimolleen obeliskia, joka oli sijoitettu iäkkään Suurkirkon sille puolelle.

— Tämä on ainoa Kustaa IV Aadolfin näkyvä »valtioteko», minkä minä olen kaupungista löytänyt, hän hymähti. — Isänsä suunnitteleman patsaan pystyttäminen Tukholman porvariston sodan aikana osoittaman uskollisuuden muistoksi.

Inkeri kysyi:

— Onko meillä aikaa ajatella nyt Kustaa III:tta ja hänen surkeaa poikaansa?

— On. Minä soitin toimittaja Karlssonille. Hänelle täytyy suoda hetkinen etsiä esiin Sandbergien vihkimäkuva helmikuun 19 päivältä 1941. Dagens Nyheter tuntuu pitävän poikiaan lujilla. En lainkaan uskonut äsken tapaavani tuota vanhaa tuttavaani työn äärestä. Mutta toimituksessa hän oli. Älykäs veitikka, hän ei kysynyt mitään, vihelsi vain.

Inkerin ajatukset olivat muualla.

— Minä en olisi luullut johtaja Sandbergia sinua vanhemmaksi.

— Ohoh, ja minä arvioin hänet vähintään 40-vuotiaaksi.

— 38. Ei sekään ole paljon. Mutta heillä on silti iso ikäero. 13 vuotta merkitsee jo.

— Älä välitä siitä. Meille on tärkeää ainoastaan se, että saamme käsiimme Margit-rouvan valokuvan.

— He eivät ehtineet olla kauan naimisissa. Se ehkä selittää sen, että Sandberg oli valmis vaikkapa tekemään ryöstöretken taivaalle hakeakseen tähden vaimolleen.

Rauta hymähti.

— Tuo seikka tuntuu tehneen sinuun perin syvän vaikutuksen. Mutta lähdetäänpä jo.

Hän ajoi hitaasti. Varovaisuus olikin tarpeen kapeilla ja mutkittelevilla kaduilla. Vasta Vasabronille päästyään hän saattoi lisätä vauhtia.

Tegelbackenilla hän pysäköi sanomalehtipalatsin kuperan pääportaikon sivuun. Tuskin hän oli laskeutunut autosta, kun pitkä, laiha mies riensi hänen luokseen.

— Terve, Rauta! Sinä olet vanhetessasi käynyt hitaaksi. Minä olen odotellut sinua tässä jo minuutin. Hellä sydämeni sai minut säästämään koipiasi harhailulta meidän labyrinteissamme. Pihistin kuva-arkistosta kaksi kuvaa. Mutta sinun on palautettava ne minulle huomenna. Toinen on vihkimäkuva. Toinen morsiamesta yksinään, julkaistu kolme kuukautta aikaisemmin kihlauksen kunniaksi. En viitsi udella sinulta, miksi olet innostunut Kulta-Margitiimme.

— Hän on kadonnut.

— Sitten ymmärrän sen, että sinä olet täällä. Ojentaessaan neljä vuotta sitten koipensa tukkukauppias Bergström jätti kummallekin tyttärelleen isot rahakasat. Ruotsin kansalta kahmittua omaisuutta se oli. Mutta kummallekaan heilakalle ei oman maan poika kelvannut mieheksi. Toinen otti englantilaisen ja asuu Lontoossa.

— Ja toinenko on Margit Sandberg?

Toimittaja Karlsson läimäytti Rautaa hartioihin naurahtaen.

— Ikään kuin et olisi sitä tiennyt! Parahin veli, sinä et ole niin älykäs, että sinun kannattaisi leikkiä tyhmempää kuin olet. Toivottavasti löydät Kulta-Margitimme. Hei!

Hän katosi portaikkoon. Rauta palasi hitain askelin auton luo.

Saarkivi ei ollut turhaan kerskunut uuden valittunsa rikkaudella. Tämä tosiasia loi uutta valoa juttuun.

Inkeri oli astellut loitommalle. Hän oli rauhaton ja jännittynyt. Olivatko he vihdoinkin lähestymässä arvoituksen ratkaisua? Hän koetti keskittää huomionsa näköalaa hallitsevaan Kaupungintaloon. Se oli kieltämättä upea kokonaisuus punaisine tiiliseinineen ja vihreine kattoineen. Nelikulmaisen tornin huipussa oleva kolmen kultaisen kruunun muodostama viiri piirtyi hienosti taivaan sineä vastaan... Vihdoinkin! Mies tuli ja ojensi hänelle valokuvat. Inkeri tutki niitä tarkkaan.

— Kaunis tyttö, hän virkahti, — mutta uhkamielinen. En ihmettele, että talonmiehen rouva sanoi häntä ylpeäksi.

— Tukkukauppias-isän pilalle hemmottelema, Rauta virkahti. — Tulehan nyt. Lehtikioski on aivan lähellä.

— Nyt saamme siis tietää...

Kioskin edessä oleva ostajien parvi hupeni nopeasti. Kun Raudan vuoro tuli, ukonkäppyrä vilkaisi häneen karsaasti.

— Turha kysyäkään! hän ärähti. — Se nainen ei ole palannut.

Rauta näytti hänelle morsiamen kuvaa. Vinot viirusilmät välähtivät.

— No, siinähän hän on!

— Eilen ette osannut sanoa mitään naisesta, jolle viime viikon perjantaina luovutitte kirjeen. Ja nyt...

Vanha mies suutahti.

— Nyt vaikka vannon, että tuo se oli. Mutta te... te ette eilen näyttänytkään minulle tuota kuvaa.

Uusia ostajia tuli. Ukko pyyhkäisi pöydälle ilmestyneen kymmenen kruunun setelin kätköihinsä.

Inkeri tarttui miehensä käsivarteen.

— Viime minuuttien jännitys oli minulle melkein liikaa, hän kuiskasi. — On kuin kaikki voima olisi poissa jäsenistäni. Mutta nythän juttu on selvä.

— Sitä myöten.

Vaimo vilkaisi kelloon.

— Kauheaa! Minun olisi pitänyt jo ajat sitten olla paikassani. Johtaja saattaa raivota. En uskalla enää seurata sinua.

— Minä vien sinut autolla Norr Mälarstrandille. Lapsiparka, sinähän olet aivan kalpea. Väsymyksestä vaiko pelosta?

— Molemmista. Mutta on parempi, että menen raitiovaunulla. On turha antautua siihen vaaraan, että johtaja näkisi minun tulevan upeassa yksityisautossa. Sinä kai jatkat aloitettua latua?

Rauta nyökkäsi. Hän piti huolen siitä, että Inkeri nousi oikeaan vaunuun. Sitten hän lähti ajamaan takaisin Nybroplania kohden. Karduansmakargatanin vasen laita oli puolen korttelin pituudelta niin täynnä suurlehden huomisen numeron vaatimia jättiläismäisiä paperirullia, että alkutaipalesta oli vaikea selviytyä.

Ravintola Richessä tuttu hovimestari otti hänet sydämellisesti vastaan.

— Hauska nähdä herra tuomaria jälleen. Viime kerrasta on jo vuosia. Niin, niin, teillä Suomessa on ollut tärkeämpää tekemistä kuin pistäytyä meitä ilahduttamassa.

Rauta selitti hänelle lyhyesti asiansa. Mies nyökäytteli.

— Ministeri Saarkivi muistetaan täällä hyvin. Onko totta, että hän on kuollut?

— On.

— Surullista. Kovin surullista. Viime heinäkuussa hän istui viimeksi täällä. Se on jäänyt mieleeni, koska itse vein hänelle illallislistan ja otin vastaan tilauksen.

— Kävikö hän usein?

— Melko usein. Tavallisesti hän istui yksin pöydässään.

Raudan ajatukset hipaisivat Gunnelia. Ilmeisesti Saarkivi ei ollut pitänyt tyttöä kyllin hienona kelpuuttaakseen hänet pöytätoverikseen tänne. Hän ojensi hovimestarille Margit-rouvasta morsiamena otetun valokuvan.

— Eikö tämä nainen ollut joskus täällä ministerin kanssa?

Ystävälliset, pyöreät kasvot menettivät osan valoisuudestaan.

— Herra tuomari saattaa minut kovin vaikeaan asemaan.

— Minä olin eilen eräässä toisessa ravintolassa samalla asialla rikoskomisario Hedenius adjutanttinani. Voin kutsua hänet tänne, jos...

Vanha hovimestari punastui.

— Herra tuomari käsittää minut väärin. Jos asia kerran on tärkeä, niin... No, hyvä... Tämä nuori nainen illasti ministeri Saarkiven kanssa täällä viime heinäkuussa.

— Havaitsitteko sinä iltana heissä mitään erikoista? — E-en.

— Siis jotakin tapahtui. Antakaa kuulua!

Hovimestari pureskeli huuliaan. Häntä harmitti, ettei ollut saanut kieltoonsa mitään vakuuttavuutta. Tiukka ilme vieraan harmaissa silmissä osoitti enemmän kiertelyn toivottomaksi.

— Satuin kuulemaan vain pari vuorosanaa, hän aloitti vastahakoisesti. — Seisoin viereisen pöydän ääressä odottaen, että siihen kahden tyttärensä kera istahtanut pankinjohtaja saisi luetuksi ruokalistan loppuun. Silloin kuulin takaani nuoren naisen sanat: »Ei. Sitä lopullista tyhmyyttä minä en tee. Jätä minut vihdoinkin rauhaan!» Ministeri ei ottanut hänen purkaustaan vakavalta kannalta, koska hän naurahti pehmeästi. »Rakas ystävä, sinä et voi enää perääntyä», hän huomautti, ja minusta hänen äänensä kuulosti varmalta ja tyytyväiseltä. Nainen kuohahti: »Minussa on vielä enemmän tahdonlujuutta kuin luulet. Pidä varasi! On jousia, jotka liiaksi jännitettyinä katkeavat.»

— Entä sitten?

— Ei muuta. Pankinjohtaja oli vihdoinkin tehnyt valintansa. Minä pääsin ilmoittamaan tarjoilijalle hänen tilauksensa. Ja siitä olin iloinen. Kun palasin sinnepäin, ministerin pöytä oli jo tyhjä...

Seisoessaan ulkona tuijottaen nopeasti hämärtymässä olevalle Nybrovikenille Rauta ajatteli, että Inkerin kerran vaistonsa varassa muovaama kuva murhaajattaresta oli nopeasti muuttumassa todelliseksi eläväksi ihmiseksi. Laajasta kokemuksestaan huolimatta Saarkivi ei ollut osannut erottaa, milloin nainen oli tosissaan. Hän oli vain nauranut Margit-rouvan kieltäytymiselle »lopullisesta tyhmyydestä», mikä tarkoitti kai eroa Sandbergista ja uutta avioliittoa. Luottaen vaikutusvaltansa ehdottomuuteen Saarkivi oli parisen kuukautta myöhemmin häikäilemättä komentanut nuoren naisen suin päin lentämään häntä vastaan Turkuun. Ja niin Margit-rouvasta oli tullut »jousi, joka katkesi». Siltä näytti.

Kuvitellessaan tuota traagillisesti päättynyttä kaksinkamppailua Rauta havaitsi myötätuntonsa empimättä kallistuvan nuoren naisen puolelle.

— Mutta murha on murha, hän murahti puoliääneen.

Joku toinen, hän tuumi, purkakoon retoriset lahjansa puolustuspuheeseen, kun sen vuoro tulee. Hänen asiansa oli nyt ottaa selvä, missä Margit-rouva oli. Alkajaisiksi oli ajettava Norr Mälarstrandille.

Päättäväisesti hän avasi Chryslerin oven ja kömpi ohjaajan paikalle...

Inkeri oli kuumissaan tullut Sandbergin keittiöön. Hän oli vielä hengästynyt juostuaan Hantverkargatanin raitiopysäkiltä Mälarin rantaan. Rouva Bloom käännähti lieden luota häneen vilkaisten merkitsevästi seinäkelloon.

— Lisa! Mitä sinä ajattelet juoksennellessasi koko sunnuntaisen päivän ulkona? Lapsiparka, sinusta ei taida tulla pitkäaikaista tässä talossa. Johtaja kysyi sinua ensimmäisen kerran jo kello 12:n aikaan. Pyyhkäise tukka otsaltasi ja vie iltapäiväkahvi sisään.

Kun Inkeri otti tarjottimen, lihava nainen jäi räpyttelevin silmin ja päätään pudistellen tuijottamaan hänen jälkeensä.

Inkeri kattoi kahvit ruokasalin pöydälle. Sitten hän meni kuulumattomin askelin isännän työhuoneen ovelle.

Sandberg katsahti häneen ja sulki kirjan, jota oli lukemassa.

— Kas, neiti Johansson. Kavaljeerinne päästi teidät siis sentään ennen yön tuloa kotiin.

— Pyydän anteeksi, herra johtaja, Inkeri sanoi nöyrästi. — Myös sitä, että hän tuli soittaneeksi tänne aamulla. Minä olin hänelle vihainen, kun hän kertoi tehneensä niin.

Tyydytyksekseen hän huomasi viittauksen aamulliseen puhelinkeskusteluun tehoavan isäntään. Sinisten silmien katse kävi vähemmän kyräileväksi. Johtaja nousi naurahtaen sovinnollisesti.

— Vai oli Lisa-neiti oikein »vihainen»? Ja poikaraukka lupasi ja vannoi parantavansa tapansa, niinkö?

Pitkänä ja ryhdikkäänä hän asteli edeltä ruokasaliin ja istahti pöydän ääreen. Inkeri kaatoi hänelle kahvia.

Sandberg kysäisi äkisti:

— Mikä hän on miehiään?

— Lapsuuden tuttava vain. Kotipuolesta. Herra johtajan ei pidä luulla...

— Jätetään se. Pääasia on, että neiti Johansson pitää vast'edes paremmin vaarin velvollisuuksistaan täällä.

Inkeri nyökkäsi. Hän huoahti tyytyväisenä. Paljon kovemmalle hän oli pelännyt joutuvansa.

Ovipuhelimen kello kilisi.

— Neiti Johansson, minä en ota ketään vastaan!

Inkeri juoksi eteiseen ja tarttui kuulokkeeseen.

— Jaa?

— Lennättimestä.

Pamppailevin sydämin Inkeri livahti porraskäytävään odottamaan. Olisiko sähke hänelle? Silloin se olisi värmlantilaistytöltä. Hänestä tuntui kestävän iäisyyden, ennen kuin hissi ehti alhaalta ylimpään kerrokseen. Hän oli niin jännittynyt siitä, kenelle sähke oli, ettei muistanut kiittää tuojaa.

 »LISA JOHANSSON NORRMÄLARSTRAND 66 SANDBERG TUKHOLMA.»

Loistavin silmin hän nosti päänsä. Mutta silloin hissikori oli jo painumassa jälleen alas. Hän tavoitti ainoastaan ruskean, nauravan katseen, joka sekin samassa katosi.

Palattuaan eteiseen hän hätkähtäen näki hallin ovella tuimana seisovan isäntänsä.

— Se oli vain sähke, hän selitti kiireesti. — Minulle.

— Teille! Mistä?

— Kotoa, luulisin.

Sandberg murahti. Hän pyörähti kannoillaan ja marssi takaisin ruokasaliin.

Inkeri riensi sisäkön huoneeseen. Sen seinille ilmestyneet kaksi taulua tekivät pikku sopen entistä viihtyisämmäksi. Mutta hän ei piitannut nyt niistä. Hän vaipui istumaan vuoteelleen ja sulki silmänsä. Sama huimaus, jota hän oli tuntenut äsken Tegelbackenin lehtikioskin luona, pyrki jälleen saamaan hänet valtaansa. Pitelikö hän nyt käsissään Margit-rouvan arvoituksen ratkaisua? Hän repäisi sähkeen auki, mutta ei vielä lukenut sitä. Äkillinen pelko oli vallannut hänet. Kunpa Kaarlo olisi täällä! välähti hänen mielessään.

Ovi riuhtaistiin auki. Sandberg tiukkasi kynnykseltä: — Oliko se kotoa?

— Oli.

— Miten kotiväkenne saattoi osoittaa sähkeen tänne? Minä otin teidät palvelukseeni vasta eilen illalla.

Inkeri hätääntyi.

— Minä... minä sähkötin sinne. Äitini on pahasti sairaana. Olin huolissani hänestä. Siksi...

Johtaja jyrisi:

— Te valehtelette! Kasvonne paljastavat teidät! Antakaa sähke minulle!

Hänen julmistunutta katsettaan säikkyen nuori nainen hypähti loitommalle. Vapisematta hän sai kuitenkin vastatuksi:

— En ikinä.

Sandberg synkkeni synkkenemistään. Hänen pyöreissä kasvoissaan ei ollut enää jälkeäkään tavallisesta hyväntahtoisuudesta ja aurinkoisuudesta. Hän astui askelen lähemmäksi kähisten:

— Kuka ja mikä te oikeastaan olette? Minä heräsin viime yönä siihen, että joku hiiviskeli huoneistossa. Otaksuin rouva Bloomin tassuttelevan unissaan. Mutta kun tänään kysyin häneltä, hän vakuutti, etteivät hänen poikansa ja ukkonsa ole vuosikymmenien mittaan havainneet hänessä sellaisia taipumuksia. Nyt alan uumoilla, että te olittekin tuo öinen hiipijä. Haluatteko joutua kohdelluksi alhaisena urkkijana ja vakoilijana? Ellette, antakaa minun silmätä sähkeenne sisältöä! Minä en pyydä enää kolmatta kertaa!

Inkeri pisti paperin syvälle poveensa. Uhmaten hän julisti:

— Pitäkää minua minä tahansa, tätä ette lue!

Mies purskahti kovaan ja raakaan nauruun.

— Luuletteko tuon auttavan? Minä olen päättänyt tehdä lopun teidän salamyhkäilystänne, ja se päätös pysyy. Otan teiltä sähkeen, vaikka minun olisi sitä varten revittävä jokainen rihma yltänne!

Nuori nainen kauhistui hänen pullistuvien silmiensä hehkua.

— Rouva Bloom...

Nauru kävi entistä ivallisemmaksi.

— Hänet minä lähetin talonmiehen luo asialle. Teidän on turha kuvitella hänen ehtivän tähän hätään. Miten teidän nyt käyneekin, syyttäkää itseänne!

Sandberg syöksähti eteenpäin. Mutta vimmastuneenakin hän oli hidasliikkeinen, Inkeri väisti hänen kahmaisunsa. Kun mies yritti tavoittaa häntä huoneen perältä, hän vilahti kuin kärppä käsien alitse ja pinkaisi ovelle. Sen jälkeen pako jatkui keittiön halki pitkään käytävään ja siitä halliin.

Inkeri tajusi kuitenkin, että oli toivotonta yrittää suoraan eteiseen. Ennen kuin hän ehtisi saada oven porraskäytävään auki, Sandberg, jonka kuuman hengityksen hän tunsi niskassaan, saavuttaisi hänet. Ja silloin...! Hänen täytyi hinnalla millä hyvänsä hankkia itselleen etumatkaa. Hän pyörsi ruokasaliin ja sieltä isännän työhuoneeseen ja jälleen halliin. Juostessaan hän äkisti muisti nähneensä kirjoituspöydän kulmalla jonkin sähkeen. Se voisi tuoda pelastuksen. Kuin nuoli hän kiiti jälleen ruokasalin kautta työhuoneeseen. Ohittaessaan pöydän hän sieppasi paperin ja oli vetävinään sen povestaan. Hän heitti sen lattialle huudahtaen:

— Tuosta saatte, te raakimus!

Sandberg meni ansaan. Hän pysähtyi ja kumartui ottamaan sähkeen. Ensimmäinen silmäys paljasti hänelle, että hän oli antanut vetää itseään huulesta. Kiroten hän säntäsi jälleen pakenijan perään. Mutta tämä oli ehtinyt jo eteiseen ja lennähdytti oven auki porraskäytävään.

Inkeri syöksähti suoraan miehensä syliin.

Rauta oli ajanut Richen luota Norr Mälarstrandille. Hän ei ollut halunnut käyttää ovipuhelinta, vaan oli jäänyt odottamaan, kunnes joku oli tullut talosta. Noustuaan hissillä viimeiseen kerrokseen hän oli pysähtynyt miettimään, miten hänen olisi aloitettava keskustelu Margit-rouvasta tämän miehen kanssa. Tuo pulma oli nyt ratkennut itsestään varsin odottamattomalla tavalla.

Nuori nainen vapisi. Kauhistuneena hän vilkaisi kookkaaseen mieheen, jota vastaan oli rynnännyt. Kun hän tunsi tämän, nyyhkytyksen sekainen huokaus pääsi hänen huuliltaan.

Rauta silitti rauhoittavasti vaimonsa hiuksia. Värisevän, hennon olennon ylitse hänen harmaat silmänsä tähysivät tutkivina Sandbergia, joka tulipunaisena ja huohottaen oli pysähtynyt eteiseen.

— Mitä hittoa te haette täältä? isäntä viimein ärähti. — Aiotteko ottaa tuon luntun suojelukseenne?

— Valitkaa huolellisemmin sananne, kun puhutte minun vaimostani!

— Teidän vaimostanne? Olettepa lystikäs. Minun sisäkköni...

Äkkiä Sandberg näytti käsittävän. Kaikki väri katosi kuin pyyhkäistynä kasvoilta. Hartiat lysähtivät avuttomasti alas.

Kaiuttomasti hän virkahti:

— Tulkaa sisään. Mikä aasi minä olenkaan ollut...

Laahustavin askelin hän meni edellä työhuoneeseensa ja retkahti istumaan kirjoituspöytänsä ääreen. Hiki pisaroi hänen otsallaan, mutta hän ei vaivautunut pyyhkimään sitä. Tylsästi eteensä tuijottaen hän mutisi:

— Te pääsitte siis sittenkin perille. Te ja rouvanne.

Pöydän toisella puolen seisoen Rauta sanoi kumeasti:

— Niin. Taitavakin murhaaja paljastuu tavallisesti lopuksi.

Inkeri oli vajonnut nojatuoliin. Hän oli jo valmis antamaan anteeksi äskeisen. Hänen kävi sääliksi miestä, joka oli ollut valmis mihin tekoihin tahansa pelastaakseen rakastetun vaimonsa ja nyt sai kokea kaiken raukeavan tyhjiin. Lempeästi hän kysyi:

— Tiesittekö te etukäteen rouvanne moottorimatkasta Turkuun?

Sandberg käännähti tuijottamaan häneen. Sitten hänen hermonsa näyttivät pettävän. Hän painoi pään käsiinsä ja purskahti rajuun itkuun.

Rauta vilkaisi varoittavasti vaimoonsa. Hän odotti liikkumatta tunnekuohun ohi menoa.

Viimein Sandberg alkoi puhua paksulla, katkeilevalla äänellä:

— En, rouva Rauta. Minä en tiennyt. Minulla ei ollut aavistusta edes siitä, että Saarkivi, joka oli ystäväni, valmistautui ryöstämään minulta rakkaimpani, kaikkeni. Vaimoparkani, hän oli kuin pikku lintu, joka käärmeen silmien kahlitsemana räpyttelee siipiään pääsemättä lentoon.

Rauta mutisi:

— Eikö pikaveneestä voi melkein sanoa, että se lentää?

Epätoivoinen purkaus jatkui:

— Jospa onneton Margitini olisi ajoissa kertonut minulle kauheasta päätöksestään! Minä olisin ymmärtänyt häntä. Mutta minä olisin keksinyt jonkin toisen keinon. Hän salasi kuitenkin kaiken. Minä jouduin silmätysten järkyttävän totuuden kanssa vasta, kun hän palasi matkaltaan sekä sielullisesti että ruumiillisesti aivan lopussa. Silloin hän kertoi... Tämänkin hän luovutti minulle.

Sandberg otti avainnipun taskustaan ja aukaisi pöytänsä laatikon. Sieltä hän veti esiin browningin.

Rauta sieppasi sen käteensä. Ase oli 6,35-kaliiperinen. Hän ryhtyi tarkastamaan sitä lähemmin.

— Kuten näette, johtaja sanoi raskaasti, — piippu on sisältä ruosteessa. Vaimoni kertoi, ettei hän ollut halunnut sen löytyvän. Siksi hän oli pitänyt sen kädessään uidessaan purjeveneen luota. Kolme panosta on poissa.

— Missä Margit-rouva on nyt? Rauta kysyi jyrkästi.

— Englannissa. Hänen sisarensa on siellä naimisissa. Minä lähetin hänet sinne. Moottoriveneen — sen, jolla rakas vaimoparkani väsyneenä palatessaan onnettomalta matkaltaan ajoi karille — minä poltin vajoineen päivineen. En halunnut kenenkään näkevän sen vaurioitunutta pohjaa ja rupeavan kyselemään...

Rauta sujautti pistoolin taskuunsa.

— Saatte kertoa kaiken lähemmin rikoskomisario Hedeniukselle, hän virkkoi. — Minä soitan hänelle ja kysyn, milloin hän voi ottaa meidät vastaan Bergsgatanilla.

— Poliisiasemalla?

Se kaikui johtajan huulilta kuin valitus.

— Niin!

Hedenius oli kotosalla. Kuultuaan, että Rauta ja johtaja Sandberg halusivat tavata häntä, hän virkkoi:

— Sopii. Sanokaamme kello 22 Bergsgatanilla. Nyt minun on puolen tunnin kuluttua häivyttävä järjestämään erästä tärkeää asiaa.

Laskettuaan kuulokkeen Rauta ilmoitti murtuneelle miehelle:

— Minä tulen hakemaan teitä täältä kello 21,45. Mutta älkää yrittäkö häipyä sitä ennen!

Sandberg silmäsi voipuneena tuikeaan voittajaansa. Sitten katse painui jälleen.

— En, hän mutisi. — Minnepä minä? Millään ei nyt enää ole mitään väliä!

Hän ei näyttänyt huomaavan, kun vieraat lähtivät huoneesta.

Rauta tahtoi vilkaista sisäkön kammiota. Poistuessaan sieltä he joutuivat vastakkain rouva Bloomin kanssa.

Inkeri ojensi kätensä.

— Hyvästi, Elin. Ja kiitos lyhyestä, mutta hyvästä toveruudesta.

Lihavan naisen suu loksahti auki.

— »Hyvästi»? Merkitseekö se, että sinä lähdet? Onko johtaja...? Mutta eihän ihmistä voida niin vain potkaista pellolle! On toki meikäläiselläkin jokin suoja ja oikeus...

— Minä lähden kuitenkin.

Rouva Bloomin silmät alkoivat kyyneltyä.

— Tätä minä pelkäsin. Sanoinkin, ettei sinusta taida tulla pitkäaikaista. Ne miehet, ne miehet... Aina ne sotkevat tyttöjen asiat! Kyllä minä muistan...

Vasta nyt hän kiinnitti huomiota oven varjossa seisovaan kookkaaseen hahmoon.

— Onko tuo nyt se, jonka vuoksi sinä...?

Inkeri nyökkäsi.

— Tulkaapas esiin sieltä, te herra! Haluan kuulla, oletteko valmis kantamaan vastuun siitä, että Lisa menettää hyvän paikkansa.

Kun Rauta astui lähemmäksi, vanha nainen luopui äskeisestä sävystään. Silmälasien takaa välkkyvä katse oli ystävällinen.

— Soo. Jaha. No niin. Alan ymmärtää sinua, Lisa... Ja nyt sitä sitten mennään yhdessä. Mutta entäs tavarasi?

— Hän jättää ne tänne, mies sanoi lyhyesti.

— Pidä sinä ne, Elin, nuori nainen kiiruhti sanomaan. — Sen, mistä et itse välitä, voit antaa jollekin miniöistäsi.

Raudat palasivat halliin sanottuaan hyvästit ällistelevälle keittäjättärelle.

— Olisimme saattaneet mennä keittiön portaita, Inkeri kuiskasi.

— Ei. Minä aion kurkistaa, onko Sandberg pysynyt paikoillaan.

Johtaja ei näyttänyt liikahtaneenkaan. Hän istui yhä kirjoituspöytänsä ääressä leuka rintaa vastaan painuneena.

Kun he odottivat hissiä, vaimo ryhtyi kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut Tegelbackenilta palattuaan. Hän säpsähti miehensä kiristynyttä ilmettä ja katsoi parhaaksi lieventää kuvauksensa loppupuolta.

Käynnistäessään Chryslerin Rauta huomautti:

— Äskeinen kilpajuoksusi on tainnut häivyttää mielestäsi koko sen Margit-rouvan arvoituksen ratkaisun, jota kannat povellasi.

Inkeri lehahti punaiseksi.

— Entä sitten? Eihän mitään arvoitusta enää ole.

— Silti olisi asiallista, että lukisit, mitä tyttö sähköttää. Sen verran huvia täytyy toki maksamastasi vastauksesta saada.

Vaimo veti sähkeen esiin. Hän heitti siihen välinpitämättömän silmäyksen. Mutta samassa hän kohentautui.

Sanoma oli lyhyt:

 »MINUT EROTETTIIN KOSKA KYSYIN MIKSI ROUVA TOIMITETTIIN TROLLDALENIIN

 BERIT.»

— Tämähän on mahdotonta!

— Kerro minullekin, mikä on mahdotonta.

Inkeri luki nuo muutamat sanat ääneen.

Äkisti jarrutettuna auto luisti katuviereen ja pysähtyi.

Rauta syventyi tutkimaan sähkettä.

— Trolldalen? Se ei kuulosta englantilaiselta paikkakunnalta!

Kahdeskymmenesviides luku.

MIES JA VAIMO.

Sähkölamput valaisivat kirkkaasti suurta kulmahuonetta. Koko sisustus todisti, että sen suunnittelijan ei ollut tarvinnut millään kohdalla säästää rahaa.

Tummat, raskaat verhot olivat molempien korkeiden ranskalaisten ikkunoiden edessä. Toinen verho oli kuitenkin vedetty sen verran sivuun, että ikkunan raolleen työnnettyjen puoliskojen välistä leyhyi puutarhasta sisään lämpimän imelää syysilmaa.

Puolivälissä kolmatta kymmentä oleva, hyvin solakka nainen lepäsi syvässä nojatuolissa yllään musta silkkitakki, joka ulottui kultakimmelteisiin tohveleihin asti. Sileästi jakaukselle kammatut, sysimustat hiukset korostivat hipiän valkeutta. Piirteiltään säännölliset kasvot olisivat olleet lumoavan kauniit, ellei huulien kaarteessa olisi ollut jotakin ylimielistä ja kovaa. Tummat varjot ummessa olevien silmien alla juorusivat valvotuista Öistä.

Toinen huoneessa oleva nainen oli aivan eri maata. Sinisestä pumpulikankaasta kokoon harsittu puku suurine, valkeine esiliinoineen liioitteli pitkän, laihan vartalon kulmikkuutta. Harmaa tukka oli käynyt jo harvaksi päälaelta. Synkässä hevosennaamassa ei ollut mitään pehmeää tai ystävällistä. Hän istui selkä suorana kovalla rahilla halliin avoinna olevan oven vieressä ja kutoi sukkaa. Samalla pienet, hailakat silmät tuijottivat hellittämättä nuoreen naiseen.

Kookas, musta susikoira makasi avotakan edustalla iso pää etukäpälien välissä. Sen ruskeat silmät tähtäsivät vaanivina nojatuolissa lojuvaa.

Tunnelma oli painostava ja vihamielinen.

Äkisti koiran korvat nousivat terävästi pystyyn. Se kohotti päätään.

Hevosnaamainen varoitti:

— Roy!

Mutta koira ei piitannut siitä, Se hypähti pystyyn. Raollaan olevan korkean ikkunan verho häilähti, kun musta peto syöksyi puutarhaan. Raivoisa haukunta tuntui täyttävän koko ilmapiirin. Sen lomasta kuului, miten hiekkakäytävän sora sinkoili loittonevan koiran käpälistä.

Sinipukuinen vanha nainen nousi hermostuneena. Ikkunan luota hän käännähti katsomaan taakseen. Silkkitakkiin verhoutunut ei liikahtanut eikä avannut edes silmiään. Harmaahapsinen astui askelen ikkunasta ulos. Hän kuulosteli.

Haukunta lakkasi yhtä odottamatta kuin se oli alkanutkin. Pimeys oli äänetön.

— Roy! Tänne, Roy!

Hetken kuluttua susikoira palasi laiskasti lönkyttäen. Korviaan luimistellen se vilahti vanhan naisen ohitse huoneeseen ja asettui entiselle paikalleen.

Harmaahapsinen tiukkasi:

— Olitko kuulevinäsi jonkun vieraan tulevan, Roy?

Karhea ääni puhui selvää Turun saaristolaismurretta. Koira haukotteli, mutta vältti katsomasta kysyjään. Pitkä, laiha vanhus palasi rahilleen oven viereen ja tarttui taas kutimeensa.

Viimein nuori nainen katkaisi raskaan hiljaisuuden:

— Kuinka kauan tätä kestää?

Vastaus oli tyly:

— Rouvan sopii kysyä sitä herralta, kun hän tulee.

Puhutellun kapeat, hyvin hoidetut kädet puristuivat tuolin sivunojiin. Hän kohottautui seisaalleen.

— Täällä on tukahduttavaa.

Hän otti pari askelta. Susikoira nousi uhkaavasti muristen. Vanha nainen naurahti koleasti.

— Rouvan on paras totella. Roy ei varoita kahdesti. Enkä minäkään. Palatkaa paikallenne!

Nuori nainen kohautti olkapäitään ja vaipui takaisin tuoliin. Hän sytytti savukkeen ja puhalsi savun vihaisesti sieraimistaan.

— Roy ja sinä... Kyllä minä teidät tunnen!

— Mutta Roy ja minä emme tunne teitä! harmaahapsinen puuskahti. — Me palvelemme vain yhtä. Herraa!

Kauniit, mustat silmät välähtivät.

— Jonakin päivänä minä petän teidät molemmat. Juoksen karkuun.

Ivallinen nauru purkautui vanhoilta, verettömiltä huulilta.

— Karkuun? Hui hai! Te olette jo kylliksi juossut. Kesät ja talvet. Sellaista se tekee, hemmottelu. Nyt minä sen sanon, mitä olen pitkään ihmetellyt. Mahtoiko isänne koskaan lapsuudessa antaa teille vitsaa?

— Vitsaa? rouva hämmästeli. — Ei tietenkään!

— Jaa, jaa... Sen mukainen jälkikin on... Juoksette karkuun, sanoitte. Täältä? Naapurihuvilat ovat tyhjät ja kaupunkiin pitkälti. Sopii juosta — aamutakki yllä ja tohvelit jalassa!

— Minä tiedän, minne olet kätkenyt vaatteeni.

— Mutta se tieto ei rouvaa auta. Edessä on sellainen lukko, jota ette pysty murtamaan. Ja avain on herralla. Eikä puhelimesta liioin ole apua. Johto on katkaistu.

Nuori nainen antoi silmiensä painua kiinni. Väsyneesti hän virkahti:

— Vaikkei voi juosta, saattaa silti päästä vapaaksi. Häipyä saavuttamattomiin. Ei ole pakko elää, Hevosennaama vääntyi ivalliseen virnistykseen.

— Pötyä! Teillä ei ikinä olisi rohkeutta tappaa itseänne. Minä...

Hänen purkauksensa katkesi alkuunsa. Lähestyvän auton ääni kantautui huoneeseen avoimesta ikkunasta. Hän kapsahti hätääntyneenä seisaalleen. Kaksi terävää törähdystä rauhoitti hänet. Kasvot kirkastuivat. Hän keihästi sukan puikoilla lankakerään ja pisti kutimen esiliinansa taskuun.

— Herra tulee!

Susikoira oli jo eteisessä, kun ulko-ovi kävi. Riemukkaalla haukunnalla se otti vastaan isäntänsä.

Johtaja Sandberg ilmestyi pitkänä ja muhkeana kynnykselle. Roy tanssi ja hyppi hänen ympärillään ja yritti ilosta vikisten tavoittaa pitkällä kielellään hänen kasvojaan.

— Roy, maahan!

Käsky kajahti kuin piiskan sivallus. Susikoira vaikeni ja jäykistyi. Pettynein ilmein se painautui lattialle.

Tulijan kasvot olivat punaiset ja synkät. Ynseästi hän kysäisi vanhalta naiselta:

— Mitä kuuluu, Lovisa?

— Vanha rauha, herra johtaja.

— Ei karkaamisyrityksiä?

— Ei, herra johtaja.

— Muuta koukkuilua?

— Ei, herra johtaja. Tai uhkaili hän sentään, että voisi, mukamas, ottaa hengen itseltään.

Sandberg remahti kovaan nauruun.

— Sepä oli hieno keksintö!

Iloisuus kaikkosi samassa.

— Sinä palaat nyt kotiin, Lovisa. Otat Royn mukaasi pikku Opeliin, joka on vajassa. Eräs vieras on kotona. Huolehdi hänestä ja odota minua. Onko selvä?

— Hyvä on, herra johtaja. Mutta...

— Ei mitään kysymyksiä. Tee niin kuin sanoin. Ennen lähtöäsi valmistat kylvyn.

— Aikooko herra johtaja kylpeä?

— On yhdentekevää sinulle, kuka kylpee. Tähän huoneeseen sinulla ei enää ole asiaa. Katsekin, että siivoat jälkesi. Sitten matkaan.

— Hyvä on, herra johtaja.

Niskojaan keikauttaen vanha nainen pyörsi menemään.

— Tule, Roy!

Ovi sulkeutui lähtijäin jälkeen.

Sandberg sytytti sikarin ja nojautui kyynärpäällään avotakkaan.

Veden lotinaa alkoi hetken kuluttua kuulua yläkerrasta. Silloin hän astui hitain askelin nojatuolin luo.

— Iltaa, Margit. Kylpysi on kohta valmis.

Nuori nainen hätkähti rajusti. Mutta uhmaten hän nosti päätään.

— Minä en aio kylpeä!

— Ehkä et aio, mies myönsi virnistäen. — Mutta kylvet kuitenkin.

Hän katseli kouriaan.

— Käsiäni syyhyttää halu päästä antamaan sinulle kerrankin ansioittesi mukaan. Mutta valitettavasti niiden on pakko luopua siitä ilosta. Sinun hienoon hipiääsi voisi jäädä paljastavia jälkiä.

Kauhu levisi Margit-rouvan kasvoille.

— Sinä aiot...?

Sandberg tuprutteli sikariaan. Säälimättömin katsein hän mitteli nuorta naista ja puhalsi savupilven kohti tämän kasvoja. Hän perääntyi pari askelta tyytyväisenä hörähdellen.

— Sinä uhkasit siis ottaa hengen itseltäsi, hän ivasi. — Rakkaani, miten samoja latuja meidän ajatuksemme kulkevatkaan! Minä olen näet omalla tahollani tullut samaan tulokseen. Nimittäin siihen, että sinun itsemurhasi on ainoa mahdollinen ratkaisu.

Vaimo alkoi vapista. Hän yritti puhua, mutta sanoja ei kuulunut.

— Harkitsepa tätä ehdotusta, mies esitti kylmästi. — Kirjoitat lyhyen kirjeen. Siinä ilmoitat, että sinä murhasit Oskar Saarkiven ja nyt omantunnon soimaukset ajavat sinut päättämään päiväsi. Kirjeen jätät yöpöydällesi, menet kylpyyn ja avaat valtimosi.

Nuori nainen huusi:

— En ikinä! Siihen et saa minua pakotetuksi! Et millään!

Sandberg tuijotti häneen pitkään. Sitten hän lausui inhottavan pehmeästi:

— Vahinko, armaani. Niinpä vain toinen vaihtoehto jää jäljelle. Tuntien sinun naurettavan itsepalvontasi minun oli jo ennakkoon henkisesti valmentauduttava siihen, että sinä hylkäisit tuon meille molemmille tuskattomamman vaihtoehdon.

Margit sai vaivoin kysytyksi:

— Mitä sinä aiot?

— Minä teen sinulle sen, minkä sinä olisit voinut kätevämmin suorittaa. Älä ole huolissasi: kyllä minä selviän.

Olen kotona harjoitellut, miten Gillette-terää on pidettävä sormissa, jotta viillot näyttävät asianomaisen itsensä vetämiltä.

Vaimo sulki silmänsä. Hänestä tuntui kuin seisoisi kuilun partaalla tuijottaen huimaavaan rotkoon. Mutta hän ei tahtonut millään hinnalla paljastaa kauhuaan. Jos tämä kerran oli loppu, niin se oli kohdattava ulkonaisesti tyynenä. Hän sai pakotetuksi ylimielisen hymyn kauniille kasvoilleen.

— Sinä olet siis päättänyt murhata minut.

Sandberg rypisti otsaansa hänen kylmän asialliseksi muuttuneelle sävylleen. Hampaittensa takaa hän murahti:

— Niin olen.

Sitten hän puuskahti kiivaasti:

— Ennen muinoin, terveissä yhteiskunnissa, kukaan ei kieltänyt loukatulta aviomieheltä oikeutta rangaista vaimoaan uskottomuudesta kuolemalla! Sivistys on mädättänyt maailman. Mutta väkevät harppaavat mädän ylitse, viittaavat kintaalla sairaan yhteiskunnan syntiä suosiville laeille ja toteuttavat oman oikeutensa.

Nuori nainen sytytti vapisemattomin sormin savukkeen. Ivallisesti hän huomautti:

— Sinun sosiologiset tietosi ovat aika hatarat. Sitä paitsi sinun »loukatun aviomiehen» verta janoava oikeudentuntosi on havahtunut kovin myöhään.

Johtajan kädet puristuivat nyrkkiin. Hetken näytti siltä kuin hän aikoisi karata vaimonsa kimppuun.

— Sinä tarkoitat, että vanha Saarkivi ei ollut sinun ensimmäinen harha-askelesi avioliittomme aikana, niinkö?

Margit hymähti.

— Vaikka olemmekin kahden, niin älä tee itseäsi naurettavaksi, Björn. Monikonumeroisessa luvussa sinä mahtanet olla omissa aituritapauksissasi?

Kun mies vain murti suuta etsien turhaan kyllin nasevaa vastausta, vaimo jatkoi:

— Soittelet suotta noin juhlavia säveliä. Mikään niin korkea tunne kuin loukattu kunnia ei ole nyt ohjannut sinua tänne. Sinä olet päättänyt lavastaa minun »itsemurhani», koska itse olet joutumaisillasi kiinni. Arvaan, että niin on... Etköhän sentään kuvittele liikoja nokkeluudestasi? Poliisit eivät ole lainkaan niin typeriä kuin luulet.

Sandberg oli saavuttanut jälleen tasapainonsa. Vieno hymy pyöreillä kasvoillaan hän kiskaisi itselleen tuolin ja asettui vastapäätä vaimoaan.

— Sinun kanssasi on virkistävää tarinoida, rakkaani. Valitettavasti emme ole tämän vuoden aikana pitäneet ainoaakaan rauhallista pakinahetkeä keskenämme. Nyt kun sinun viimeinen tuntisi on kulumassa, olen valmis ottamaan sen vahingon takaisin.

Hän jäi kuuntelemaan. Auton moottori oli alkanut hyrrätä pihamaalla. Surina loittoni ja häipyi.

— Lovisa meni, hän totesi irvistäen. — Ainoastaan me olemme talossa. Ympärillämme hiljainen yö. »Vihdoinkin kahden!» kuten nuorilla rakastavaisilla on tapana huokaista. Mutta ehkä sinun kylpysi jäähtyy liiaksi?

— Samantekevää.

Miehen katse kävi epäluuloiseksi.

— Toivotko kenties, että joku monista ritareistasi ehättäytyisi vielä sinun avuksesi?

Margit pudisti päätään.

— Kukaan ei tiedä, missä olen. Siitä sinä olet pitänyt huolen.

Sandberg hieroskeli käsiään tyytyväisenä.

— Siinä olet oikeassa, armaani. Minä olen pitänyt huolen monista asioista... Viime päivinä olen kuluttanut paljon aikaa ja vaivaa muun muassa siihen, että olen opetellut kirjoittamaan sinun käsialallasi. Tuota sinun jäähyväiskirjettäsi silmällä pitäen, tiedäthän. Mitä sanot tästä tuloksesta?

Hän veti taskustaan paperin ja ojensi sen vaimolleen. Tämä luki sen järkyttyneenä. Povi alkoi rauhattomasti nousta ja laskea.

— Älä kiihdy, mies varoitti. — Käsiala on sinun. Eikö olekin? En tiedä, onnistuinko löytämään juuri ne sanat, mitkä sinä olisit valinnut jäähyväisiksesi elämälle. Mutta teksti ei sinään ole huono. Kymmenet tuhannet tulevat silmät tapilla ahmimaan sen, kun se faksimilena painetaan bulevardilehtiin... Oh, älä vaivaudu repimään tuota. Se on ainoastaan konsepti. Lopullinen kirje, joka on vielä parempi näyte taidostani, on minulla taskussa. Siinä ei ole vielä mitään sormenjälkiä. Mutta illan mittaan minä aion painaa siihen sinun sormesi — tavalla tai toisella. Se on varovaisuutta!

Margit sinkosi savukkeen avotakan edustalle ja pisti heti uuden huuliensa väliin. Tällä kertaa hänen oli kuitenkin vaikea saada se sytytetyksi. Mies nousi virnuillen tarjoamaan hänelle tulta.

— Mutta tuo ei estä sitä, että sinä joudut tekemään tarkan tilin siitä, missä minun »itsemurhani» aikoina olet ollut, vaimo huomautti viimein.

— Tietysti, rakkaani. Olen ajatellut sitäkin. Se on järjestyksessä. Minulla on kaksikin todistajaa, jotka vakuuttavat minun olleen koko tämän illan kotona. Ensinnäkin Lovisa, luonnollisesti. Toisekseen sinun pikku Gunnel Asplundisi.

Nuori nainen kohotti hämmästyneenä kulmakarvojaan.

— Minun pikku mikä?

Mies killisteli häntä uteliaasti.

— Etkö muista edes sen ihmisen nimeä, jolle ihana Oskarisi lähetti tänne- viestinsä sinulle edelleen toimitettaviksi? Siltä näyttää. Mutta minä en ollut yhtä typerä. Painoin visusti mieleeni nimen ja osoitteen siitä sähkeestä, jonka sinä viime viikon perjantaina... hm... luovutit minulle.

Mustissa silmissä kipinöi.

— Luovutin? Sinä ryöstit sen minulta väkivalloin!

— Oli miten tahansa, minä pistäydyin tutustumassa tuohon postillon d'amour‘iin.. Asplund osoittautui vaaleaksi pikku Gunneliksi. Ah... Armaani, sinä olet ilmeisesti ollut kovin sainea mainiota Saarkiveäsi kohtaan. Muuten hänen ei olisi tarvinnut kustantaa tuolle typykälle kallista kaksiota. Eipä silti, hullumpaankin hän olisi saattanut haksahtaa.

Margit hymyili halveksivasti.

— Myönteinen arvostelusi tytöstä pohjautuu tietysti omakohtaiseen kokemukseen. Tyytyikö hän sinun tapaasi »rakastaa»?

Sandberg nauroi.

— Hän osasi kaikki tavat. Ilmeisesti hänellä on ollut taitava valmentaja... Pääasia minulle oli, että säikäytin tytön perusteellisesti. Tylsyyksissään Saarkivi itsekin oli jo antanut hänen ymmärtää, että posti oli muka poliittista. Minä jyräytin jutun vielä pahemmaksi. Ilmoitin Gunnelin sekaantuneen vaaralliseen kansainväliseen vehkeilyyn ja hänen Ruotsin alamaisena joutuvan katkerasti katumaan varomattomuuttaan. Lupasin kuitenkin jalomielisesti suojella häntä, jos hän tottelee kaikessa minua. Siitä hetkestä alkaen hän on ollut kuin vahaa minun käsissäni.

Hänen pyöreät kasvonsa loistivat. Hörähdellen hän kertoi edelleen:

— Viimeisen puolituntisen ennen tänne tuloani käytin varsin hyödyllisesti. Noudin Gunnelin Brännkyrkagatanilta Norr Mälarstrandille. Pidin huolen siitä, että uusi keittäjätär näki meidän tulomme. Paksu, yksinkertainen rouva Bloom oli läkähtyä moraaliseen paheksuntaansa. Minä maksoin eukolle kuukauden palkan kouraan ja ajoin hänet ulos. Tyttö on siellä, jotta vannoessaan vaikka oikeudessa olleensa koko illan minun kanssani hän voi rauhoittaa omaatuntoaan sillä, että onhan se osin tottakin. Sitä paitsi huoneistomme tuntemus ei ole hänelle haitaksi. Saattaisihan jonkun poliisin päähän pälkähtää ruveta tiukkaamaan tuolta poloiselta, millaiset makuupaikat meillä on.

— Ainoastaan jälkimmäinen noista syistä tytön siellä oloon painoi jotakin sinun vaa'assasi. Viis sinä apureittesi hyvistä tai huonoista omistatunnoista! Kyllä minä sinut tunnen!

— Nyt tiedät myös, miten hyvin olen itseni suojannut, Sandberg kerskaili. — Suuren rajan ylitse siirtyessäsi sinun ei siis tarvitse olla lainkaan huolissasi rakkaan miehesi turvallisuudesta. Mutta sinä olit äsken oikeassa: minä olin jo joutumaisillani kiinni. Eräs suomalainen nuuskijapariskunta oli aivan kintereilläni. Niin huolellisesti kuin olinkin ennakkoon valmistautunut monin pienin, vaikuttavin yksityiskohdin työntämään syyn sinun kauniille, valkeille hartioillesi, luulin jo hetken kaiken romahtavan. Ne olivat inhottavia silmänräpäyksiä, kuten voit arvata.

— Mutta sitten sinä luiskahdit kuin ankerias heidän käsistään.

Mies säteili.

— Aivan niin, armaani. Siinä vaiheessa sinun olisi pitänyt olla toteamassa, millainen suurten mittojen näyttelijä minä olen. Kuinka vaikuttavasti minä itkinkään, kun minun oli luovutettava se browninki, jolla jumaloitu vaimoni oli ampunut rakastajansa!

Margitin poskipäät punertuivat. Hän oli tuokion vaiti. Vasta ollessaan taas varma, ettei ääni vapisisi, hän kysäisi:

— Ymmärsikö yleisösi edes taputtaa käsiä suurelle taiteellesi?

Sandberg ryhtyi sytyttämään uutta sikaria. Harkiten ja huolellisesti hän leikkasi pään. Saatuaan sikarin kunnollisesti palamaan hän pistäytyi heittämässä roskat avotakkaan. Palatessaan hän pyöräytti tuolinsa ympäri ja istahti sille hajareisin nojaten leukansa selustaan.

— Ei, hän vastasi, — Mutta kun draama on väkevä, se mykistää katsojat. Syvästi liikuttuneina minun epätoivoisesta murheestani he jättivät minut suunnatakseen sinun etsiskelysi — Englantiin.

Hän oli niin ihastunut itseensä, että hetkeksi kasvojen julma ilme suli hymyksi. Sitten hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. Siniset silmät tuijottivat puoliummessa vaimoon.

— Sinussa menee maan rakoon aika paljon nuorta naiskauneutta.

Margit värähti kuin häntä olisi sivallettu vasten kasvoja. Hän kohensi asentoaan ja veti sivulle valahtaneen silkkitakin liepeen polviensa peitoksi.

Omituinen kalpeus levisi miehen ohimoille. Suupielet vääntyivät tuskallisesti. Äskeinen itsetyytyväisyys ja ylimielisyys olivat kadonneet äänestä, kun hän kähisi:

— Minä tunnen tuon liikkeesi. Tuon vaistomaisuudessaan paljastavan eleesi. Puolisen vuotta sitten näin sen ensimmäisen kerran. Vasta paljon myöhemmin tulin ajatelleeksi, että se sattui yksiin Saarkiven täällä käynnin kanssa. Vähitellen käsitin, mistä se oli merkki.

Vaimo kuunteli häntä jäykin kasvoin.

— Ei haittaa enää, vaikka myönnänkin aavistaneeni sinulla jo ennen olleen muita rakastajia, Sandberg jatkoi kiihtyen. — Minun yöuneni ei siitä tiedosta häiriytynyt. Sillä silloin minä sain sinut, milloin vain halusin ottaa. Mutta sitten Saarkivi tuli sinun elämääsi.

Margit tunsi, että Björn kärsi, ja hän nautti siitä. Tämän kuvan miehestään hän tahtoi säilyttää viimeiseen hetkeensä asti.

Kipeät muistot ryöppysivät Sandbergin huulilta:

— Sinäkin iltana, puoli vuotta sitten, sinulla oli tuo musta viitta ylläsi. Huoneeseen tullessani minä satuin sanomaan jotakin silkkisukkaisten koipiesi siroudesta. Sinä kietaisit äkisti takin ympärillesi. Silloin minä nauroin sinun turhanpäiväiselle häveliäisyyden puuskallesi. Mutta kuukausien vieriessä olen keksinyt, mitä sen takana oli. Viruttuasi Saarkiven vieressä sinusta jopa minun pelkkä katseenikin muka likasi sinua! Ja siitä päivästä alkaen sinä kieltäydyit täyttämästä aviollisia velvollisuuksiasi.

Vaimon nauru soi kylmän ärsyttävänä.

Se oli liikaa miehelle. Hän hypähti pystyyn ja raivosi:

— Sano kerrankin, mitä olit näkevinäsi tuossa vanhassa huuhkajassa!

Osat olivat tuokioksi vaihtuneet. He tekivät viimeistä tiliä keskenään. Ja siihen nähden vaimolla oli yliote. Sandberg nöyrtyi pyytämään selvyyttä.

— Jos rauhoitut ja istuudut paikoillesi, Margit lausui, — niin minä vastaan. Etkö häpeä karjua, kun minäkin, sinun uhrisi, hallitsen hermoni?

Johtaja loi häneen murhaavan katseen, mutta totteli. Sikaria tupruttaen hän koetti voittaa mielenkuohunsa.

— Kysyit, mitä minä olin näkevinäni hänessä. Epäilen, ymmärrätkö sinä, vaikka ilmaisenkin sen. Mutta se on sinun asiasi. Oskar Saarkivi oli sitä, mihin nähden minä sinussa alun perin katkerasti petyin. Vikoineen ja heikkouksineenkin hän oli mies.

Huone kävi hiljaiseksi. Kaksi silmäparia tuijotti toisiinsa. Vaimo katkaisi viimein äänettömyyden:

— Kuten otaksuinkin, sinä et käsitä. Voin kertoa sinulle muutakin. Meidän hääyömme jälkeisenä aamuna, silloin toissa vuoden helmikuussa, minä heräsin ennen sinua. Menin kylpyhuoneeseen ja hankasin itseäni karkeimmalla harjalla ja saippualla kaulasta varpaisiin asti. Ja itkin. Itkin sitä, ettei ole sukaa, millä voisi puhdistaa myös sydämen ja sielun. Sellainen oli tulos sinun tavastasi »rakastaa»... Mitä Oskar Saarkivestä muuten voitaneenkin sanoa, niin hän sai naisen tuntemaan olevansa palvottu... Siinä oli teidän välisenne ero. Ja se oli ratkaiseva.

Hän oli puhunut hillitysti, korostamatta ainoaakaan sanaa. Mutta mitä pitemmälle hän pääsi, sitä pahemmin Sandbergin kasvot vääristyivät. Kalman kalpeana hän sähisi:

— Kas, kun et saman tien selitä, että minä käsittelin sinua kuin orjatarta, mutta että Saarkiven syleilyssä tunsit olevasi kuningatar!

Margit virkkoi matalasti:

— Kai sen voisi niinkin sanoa.

— Ja sinä tahdoit tehdä kuningatar kruunustasi pysyväisen. Aioit erota minusta ja mennä naimisiin tuon ukon kanssa. Etkö aikonutkin?

— Väliin. Väliin taas en. Viimeksi heinäkuussa kieltäydyin. Mutta katsottuani sinua sitten taas muutaman viikon muutin jälleen mieltäni ja ilmoitin siitä hänelle. Sinä... juuri sinä sait minut kaipaamaan häntä.

Mies hypähti pystyyn niin kiivaasti, että tuoli kaatui. Puiden nyrkkiä vaimonsa kasvojen edessä hän karjui:

— Minä olen nauttiva, kun näen sinun veresi suihkuavan! Aivan niin kuin nautin silloin, kun minä ammuin Saarkiven!

Margit ivasi kylmäverisesti:

— Minä olen jo kauan tiennyt sinut sadistiksi.

Sandberg mulkoili häneen hurjana. Sitten hän äkisti pakottautui rauhalliseksi. Hartioitaan kohauttaen hän nosti tuolin pystyyn. Istuutuessaan hän oli jälleen hermojensa herra. Jäätävästi hän huomautti:

— Minä nautin silloinkin, kun pakotin sinut kertomaan, mitä tuo perjantainen sähke hölynpölyineen Turun kaakelista ja pörssistä sekä huomiseksi vaaditusta vastauksesta todellisuudessa merkitsi. Muistatko?

Vaimon kädet nousivat vaistomaisesti hipaisemaan päälakea.

— Voisiko sellaista kidutusta unohtaa? Kourittain sinä kiskoit minulta hiuksia.

— Näyttääpä tuota mustaa kuontaloa päähäsi jääneen kylliksi ruumisarkkuun! Sitä paitsi jo silloin välähti mielessäni se suunnitelma; jonka ensimmäisen osan hoidin Ruissalossa ja viimeisen nyt täällä. Siihen suunnitelmaan ei soveltunut sijoilta vääntynyt jäsen tai edes mustelma valkoisessa ihossasi. Siksi minä roikotin sinua tukasta, kunnes tunnustuksesi oli täydellinen. Ja silloin minä nauroin. Kai muistat?

Mies nuoli huuliaan kuin herkutellen uudelleen silloisilla tunteillaan.

— Minäpä kerron sinulle, miksi naaroin... Saarkivi ja minä olimme kerran ystäviä. Mutta se ystävyys loppui minun puoleltani sinä päivänä kolme vuotta sitten, jolloin me Varsovassa kilpailimme keskenämme katkerasti eräistä ainutlaatuisista bysanttilaisista norsunluuveistoksista ja hän voitti. Minä tunsin sen ryöstöksi. Ja nyt... nyt hän aikoi ryöstää minulta sinut... ja sinun suuren omaisuutesi...

Margit keskeytti hänet:

— Omaisuudestani puheen tullen, et kai murhasuunnitelmaa laatiessasi ole unohtanut, että rahat menevät minun kuoltuani sisarelleni?

— Minä vihellän sinun rahoillesi! Pääasia minulle on, ettei Saarkivi päässyt hyötymään niistä äyriäkään! Niin kuin ei saanut sinuakaan kotinsa uusimmaksi koruesineeksi, millä ylpeillä!

Vaimo naurahti.

— Kuulostaa melkein siltä kuin sinä olisit arvioinut minut sentään koruksi, jota sopi näytellä.

Mies vastasi samalla mitalla:

— Kyllä sinä vieraissani saman verran ihastusta herätit kuin vanha roomalaisia vitsa. Moni katseli teitä molempia vesi kielellä. Joku ehkä koettelikin. Mitä siitä! Sellaisen sivusta seuraaminen tuotti minulle korkea-asteista — omistajan iloa... Mutta vielä väkevämpää iloa minä tunsin Turussa Hamburger Börsin edustalla, kun näin Saarkiven rientävän sinne ja sieltä pettyneenä palaavan. Ah...

Margitin huulet vavahtivat.

— Siellä sinä siis väijyit häntä? hän kysyi hiljaa.

Sandberg hytkyi tyytyväisenä.

— Siellä! Rakastajasi seuraaminen Ruissaloon oli työläs puuha. Mutta minä onnistuin siinä. Tietysti. Minä onnistun kaikessa... Saarkivi purjeveneen kajuutassa pyjama yllään, naama hölmistyneenä ja silmät taskulamppuni valossa räpytellen — mikä koomillinen näky! »Kuka, kuka?» hän söpötti. Hän ei saanut vastausta. Kun sinä nyt pian tapaat hänet siellä, missä syntisten sieluja kärvennetään, niin kerro, että minä ammuin nuo kolme laukausta!

Hän oli intoutunut kehumaan urotyöllään.

— Kaikki oli sujunut loistavasti. Lähtöäni täältä ei kukaan ollut pannut merkille. Matka meni vaikeuksitta. Minähän tunnen jo poikavuosiltani sekä Ahvenan että Turun saariston. Saarkivi oli kuollut. Sinä olit Lovisan vartioimana täällä odottamassa omaa tuomiotasi. Tätä kaikkea minä ajattelin uidessani purjeveneeltä kohti pikakiitäjääni. Mutta kun sitten kahlasin jo rantavedessä, joku mies nousi kuin maasta eteeni. Vuorostaan hän häikäisi minut sähkölampullaan. Mutta hän ei sentään ampunut. »Mikä yllätys», hän virnisteli vain, »johtaja Sandberg. Oletteko esittämässä laskua Margit-rouvasta?»

Nuori nainen huudahti kiivaasti:

— Tuo ei ole totta!

Johtaja torjui vastaväitteen:

— Se on totta. Minä en miestä tuntenut. Mutta hän tunsi minut. Lisäksi Saarkiven ja sinut ja teidän salaisuutenne. Tuo tapaaminen olisi tietysti tullut minulle ajan mittaan kalliiksi. Hän oli niitä veijareita, joiden vaitiolo maksaa paljon.

Hän hymähti ja lisäsi:

— Mutta minulla on onnea. Ukkeli hirtti itsensä viime keskiviikon vastaisena yönä Helsingissä. Hän älysi tehdä sen itse. Vahinko, että sinä et ole yhtä ymmärtäväinen.

Hän irvisti julmasti vaimolleen. Hartioitaan kohauttaen hän nousi, kantoi tuolin takaisin seinustalle ja palasi sitten hitain askelin.

Margit taisteli kauhua vastaan. Hän ei tahtonut huutaa eikä alentua suotta kerjäämään armoa. Mutta oli hirveä tietää, että kuolema lähestyi. Hän sulki silmänsä, jotta murhaaja ei näkisi, miten suunnattomasti hän pelkäsi sitä, mikä oli edessä.

Sandberg lausui kolkosti:

— Aika on lopussa. Sinun aikasi.

Kolmas ääni kajahti:

— Aika on lopussa, niin. Mutta teidän aikanne, Sandberg!

Kahdeskymmeneskuudes luku.

PELI ON PELATTU.

Kuullessaan vieraan äänen takaansa Sandberg pyörsi karjahtaen ympäri. Ilmaa haukkoen hän tuijotti uskoen tuskin silmiensä todistusta.

Ranskalaisen ikkunan molemmat puoliskot oli riuhtaistu auki ja verho heitetty sivuun. Kolme henkilöä piirtyi pimeyttä vasten.

Johtajan ensimmäinen ajatus oli rynnätä sokeasti päin. Mutta pistooli Raudan kädessä pakotti hänet luopumaan siitä. Villiintynyt katse hipaisi keskellä seisovaa lihavaa, kaljupäistä miestä ja pureutui hentoon naiseen, jota hän vielä muutamia tunteja aikaisemmin oli kutsunut neiti Johanssoniksi.

Vieraat astuivat sisään. Paksu herra kääntyi sulkemaan ikkunan ja vetämään verhon eteen.

Inkeri puhui ensimmäisenä:

— Minun jalkani ovat pitkästä seisomisesta aivan poikki.

Lihava mies kiiruhti tarjoamaan hänelle tuolia.

Syvään huokaisten Inkeri vajosi siihen.

Ihan tapahtumat kiitivät hänen silmiensä ohitse katkelmallisena kuvanauhana.

Miten hän oli ällistynytkään sitä vaikutusta, minkä Beritin, Sandbergin edellisen sisäkön, sähke oli tehnyt hänen mieheensä.

— Trolldalen? Rauta oli mutissut. — Minä olen joskus kuullut sen nimen. Mutta missä?

Äkisti hänelle oli valjennut.

— Se sanottiin Saarkiven huoneistossa! hän oli huudahtanut. — Sandbergin huvila on Trolldalenissa. Ja Beritin ilmoituksen mukaan Margit-rouva toimitettiin Trolldaleniin. Nyt minä ymmärrän koko pelin!

Kaipa Kaarlo oli jo siinä vaiheessa käsittänytkin. Mutta hän, Inkeri, oli tajunnut vain, että he lähtisivät Trolldaleniin, Pidättämään Margit Sandbergia, hän oli luullut.

— Vanhan ystäväni Hedeniuksen täytyy tietää, missä tuo kirottu Trolldalen on, Rauta oli sanonut. — Ja hänen on lähdettävä mukaan, vaikka se olisi maan toisessa ääressä!

Rikoskomisario oli suostunutkin lykkäämään omat tärkeät asiansa. Hyvästellessään vaimoaan hän oli myhäillyt:

— Minä tiedän, millainen matka tästä tulee. Murhaajan kiinni ottaminen on oleva leikintekoa, jos niin pitkälle vain pääsemme. Tuota pääsemistä kuitenkin vahvasti epäilen. Olen ollut näet ennenkin Raudan kyydissä. Hän ottaa tällaisilla matkoilla kaikki käänteet ja kurvat kahdella pyörällä ja ajaa kuin kuoleman kanssa kilpaa. Mutta jos sinä, eukkoseni, joudut nyt lesken eläkkeelle, niin käy sanomassa Raudan pikku pojalle, että syy hänen täysorpouteensa ei ollut minun, vaan hänen hurjapäisen isänsä.

Kun auto oli syöksynyt vinhaa vauhtia kohti Valhallavägeniä ja kirkkaasti valaistut näyteikkunat ja neonmainokset harvenivat, Hedenius oli ruvennut puhumaan Trolldalenista:

— Tottahan minä sen tunnen. Lidingön pohjoisrannalla se on. Niiksi vaivaisiksi viikoiksi, mitä meikäläisellä lomaa on, vuokrasin viime kesänä eukolle ja itselleni kalamökin sieltä. Mutta älkää kuvitelko, että se olisi Sandbergien huvila. Mökki se oli. Se komeus, jonka tukkukauppias Bergström aikoinaan itselleen ja tyttärilleen rakensi, on kivenheiton matkan päässä. Siinä vasta palatsi ranskalaisine ikkunoineen, englantilaisine puutarhoineen, egyptiläisine obeliskeineen ja muine hienouksineen, jotka ylittävät minun köyhän miehen tajuntani! Mutta paikan tunnen.

Jätettyhän Tukholman taakseen he olivat pian suhahtaneet Lilla Värtanin ylitse vievälle pitkälle Lidingön sillalle. Huvilakaupungin valaistut ikkunarivit olivat jääneet heistä oikealle. Pimeä tie, jolla ketään ei tullut vastaan, oli ollut heillä edessä.

Rikoskomisarion ehdotuksesta he olivat kiertäneet hänen kesäiselle kalamökilleen ja jättäneet auton sinne.

Hedeniuksen johtamina he olivat lähteneet hanhenmarssissa etenemään kohti huvilaa. Oli ollut niin pimeää, ettei ympäristöstä ollut voinut saada minkäänlaista käsitystä. Inkeri oli tuskaillut illan lämpimyyttä. Tuulen henkäystäkään ei ollut kantautunut Askrikefjärdenin ulapalta vilvoittamaan heidän jännityksen kuumentamia kasvojaan.

Loputtomalta tuntuneen vaelluksen jälkeen he olivat viimein pysähtyneet taloa ympäröivälle kivetylle tasanteelle. Raollaan olevan ranskalaisen ikkunan ääreen jähmettyneinä he olivat nähneet ja kuulleet, mitä huoneessa tapahtui. He olivat tulleet tähystyspaikalleen silloin, kun Margit-rouva puuskahti vanhalle emännöitsijälle:

— Jonakin päivänä minä petän teidät molemmat. Juoksen karkuun.

Sitten draama oli kohtaus kohtaukselta vyörynyt esiin...

Inkeri värisi. Jännityksen lauettua hänen teki mieli itkeä.

Sandberg oli selvinnyt säikähdyksestään sen verran, että sai änkytetyksi:

— Mi-mitä?

Ääni katkesi. Hän rykäisi sen selväksi ja tuimeni:

— Mitä hiton tekemistä teillä on täällä? Ulos!

Rauta huomautti viileästi:

— Te olette kovapintainen ja röyhkeä veitikka, Sandberg. Ilmankos olette jo yhden murhan tehnyt ja nyt olitte valmistautumassa toiseen!

Pyöreäkasvoinen isäntä huusi hurjana:

— Mitä loruja te päästelette? Laittautukaa ulos ja paikalla!

— Teillä ei ole mitään käskyvaltaa täällä, Rauta väitti. — Tämä talo ei ole teidän omaisuuttanne. Mutta jos omistajatar käskee meidän poistua, emme vitkastele lähdössämme. Te kuitenkin, Sandberg, seuraatte silloin meitä.

Margit-rouva oli vieraiden odottamatta ilmestyessä kohottautunut puolittain. Hän oli tahtonut juosta heidän turviinsa. Mutta hän ei ollut jaksanut. Kuoleman kauhun väistyminen ja tilanteen täydellinen muuttuminen yhdellä iskulla olivat herpaisseet hänet. Hän oli vaipunut takaisin nojatuolin selustaa vasten. Mustat silmät olivat jälleen sulkeutuneet. Kun hän avasi ne nyt, kaksi kyyneltä kimmelsi silmäripsissä.

— Keitä lienettekin, hän virkahti voipuneesti hymyillen, — minä kiitän teitä hengestäni.

Sandberg yritti pelastautua ylimielisesti naurahtamalla.

— Hengestäsi? Joko tuo hassutuksesi taas alkaa? Vaimoni on hermosairas. Hän potee vaikeaa paranoiaa.

Inkeri tulistui:

— Se on valhe! Eikä se auta teitä vähääkään. Me olemme kuulleet kaiken!

Väri katosi antikviteettikauppiaan kasvoilta. Hän mulkoili puhujaan raivoissaan. Uhkaavasti hän otti askelen tätä kohden. Mutta pistoolin suun liikahdus pysähdytti hänet.

Rauta virkkoi:

— Väistykää kauemmas. Ei, ei sinne ikkunoiden lähettyville. Pimeä puutarha saattaisi muodostua teille ylivoimaiseksi houkutukseksi. Perääntykää avotakan luo. Se on teille turvallinen sijoituspaikka — kaikkien kannalta. Kas noin. Nyt voimme jatkaa rattoisaa keskusteluamme.

Hän mitteli kovin katsein takkaan nojautuvaa miestä.

— Vaimoonne nähden te pudistatte kuin turkin hihasta yhä uusia selityksiä, hän pilkkasi. — Saarkivien huoneistossa ilmoititte viime tiistaina, että Margit-rouva voi hyvin. »Tietysti», te vielä lisäsitte. Toissapäivänä kerroitte minulle vaimonne olevan matkoilla. Tänään iltapäivällä selititte itku kurkussa lähettäneenne rakkautenne sokaisemana murhaajatar-vaimonne pakosalle Englantiin. Ja nyt kun Margit-rouva loppujen lopuksi löytyy täältä Trolldalenista, julistatte hänet vainoharhojen vallassa vaeltavaksi hulluksi... Vähemmilläkin kertomusmuunnoksilla on moni murhaaja toimittanut itsensä kahleisiin.

Sandberg kyräili häntä vihamielisesti.

— Minä en ole teille sanoistani tilivelvollinen! hän kivahti.

— Ettekö?

— En!

Pyöreät kasvot alkoivat saada taas väriä. Äskeinen lamaannuttava säikähdys oli väistymässä. Vaalea pikku rouva oli väittänyt heidän kuulleen kaiken. Mutta se oli kai pelkkä ansa. Sen täytyi olla! Oli pidettävä pää kylmänä. Se oli nyt tärkeintä. Ehkäpä...

Hänen jälleen havahtumassa oleva itseluottamuksensa sai samassa huimaavan iskun.

Rauta sanoi jyrkästi:

— Vaimoni mainitsi jo, että me olemme kuulleet kaiken. Kuulimme ja näimme sen, mitä täällä on tänä iltana sanottu ja tehty. Me olimme avoimen ikkunan ääressä jo ennen teidän tuloanne, Sandberg. Te kehuitte rouvallenne käyttäneenne viimeisen puolituntisen ennen tänne tuloanne »varsin hyödyllisesti», kun nouditte Gunnel-tyttösen Brännkyrkagatanilta Norr Mälarstrandille. Me käytimme senkin ajan vielä hyödyllisemmin: olemalla vartiopaikallamme täällä.

Sandberg yritti epätoivoisesti säilyttää ulkonaisen levollisuutensa. Oli ilmeistä, että nuo ihmiset olivat kuulleet ainakin osan hänen keskustelustaan Margitin kanssa. Mutta kuinka paljon? Kuumeisesti hän koetti miettiä, missä vaiheessa hän oli tullut puhuneeksi Gunnelista. Mitä oli sanottu ennen sitä ja mitä sen jälkeen?

Äkisti eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä.

— Te valehtelette! hän huusi. — Jos olisitte yrittäneetkään lähestyä huvilaa, niin kauan kuin Roy oli täällä, se olisi vainunnut teidät ja nostanut hirmuisen melun.

Lihava, kaljupäinen mies puuttui puheeseen.

— Se vainusikin ja myös nosti melun, hän myhäili. — Tuskin olimme ehtineet astua jalallamme puutarhaan, kun se haukkuen syöksyi jo sinne. Mutta se tunsi minut ja rauhoittui. Ystävällisesti vingahdellen se salli minun raaputtaa korvansa taustaa.

Isäntä julmistui:

— Minun koirani!

Hedenius siveli leukaperiään.

— Niin, teidän, tietysti, hän myönteli hörähdellen. — Mitä tästä opimme? Sen, että joskus on hyötyä, kun ajoissa on antanut palttua hyvän tavan vaatimuksille. On minullekin opetettu, että on aivan sopimatonta yrittää lähennellä vieraan koiraa. Mutta minä en viime kesänä naapuristossa asuen tyytynyt vain yrittämään sellaista. Olin niin paljon yksissä Royn kanssa, että meistä tuli lämpimät ystävät... Kun emännöitsijänne sitten kutsui Royta, se palasi sisälle varsin haluttomasti. Sanokaapa, miksi se näin ollen myöhemminkään olisi nostanut melua minun ja ystävieni lähellä olosta.

Sandberg kirosi puoliääneen.

Rauta ei jättänyt hänelle aikaa miettiä uusia vastavetoja, vaan kävi jälleen hyökkäykseen:

— Te kerskuitte täällä Margit-rouvalle olevanne »suurten mittojen näyttelijä». Roskaa, mies! Kehnompaa itkukohtausta en ole nähnyt edes vaatimattomimmalla seuranäyttämöllä kuin oli se, minkä esititte meille Norr Mälarstrandilla. Te liioittelitte niin tökerösti, että minä jo sillä hetkellä näin teidän lävitsenne. Mutta silloin minulla ei vielä ollut todistuksia teitä vastaan. Nyt te itse olette paljastanut meille kataluutenne koko pohjattomuuden.

Sandbergistä tuntui kuin lattia olisi keinunut jalkojen alla. Hammasta purren hän murisi:

— Kaikki tänään lausumanne solvaukset joudutte maksamaan kalliisti. Joka tavun! Minä syytän teitä. Laittomasta vapauden riistosta. Kaikesta... Odottakaahan vain, kun saan yhteyden poliisiin...

Rauta sinkosi vastaan:

— Sitäkö te toivotte? Hyvänen aika, olen tainnut unohtaa esittää seuralaisemme. Rikoskomisario Hedenius Bergsgatanin tunnetusta »suurhotellista».

Sandberg horjahti. Siniset silmät kauhun laajentamina hän tuijotti lihavaan, kaljupäiseen mieheen.

Tämä astui muutaman askelen häntä kohden ja julisti kumeasti:

— Johtaja Björn Sandberg, minä pidätän teidät ministeri Oskar Saarkiven murhasta.

Silloin Sandberg murtui. Hän retkahti tuolille, painoi pään kouriinsa ja purskahti äänekkääseen itkuun.

— Tuo ei ole näyttelemistä, Rauta tuhahti.

Margit-rouva oli miesten sananvaihdon aikana jännittyneenä tarkannut vuoron perään kutakin puhujaa. Nyt hän käänsi katseensa kattoon. Huulet kaartuivat halveksivaan hymyyn.

Inkeri sulki silmänsä.

Rikoskomisario tallusti ikkunan ääreen, veti verhon syrjään ja työnsi ikkunan selälleen. Mielenosoituksellisen äänekkäästi hän hengitti sisäänsä raitista ilmaa.

Kukaan ei puhunut.

Viimein Hedenius kääntyi jälleen katsomaan Sandbergia. Tämän hartiat hytkyivät yhä nyyhkytyksistä. Keltaisen tukan jakaus oli mennyt sekaisin.

— Kuin puhkaistu ilmapallo, rikoskomisario murisi. — Kaasun voimalla ilmapallokin lentää ja leijuu ylpeänä omia teitään yläilmoissa. Lentää ja leijuu aikansa. Mutta annahan, että se saa reiän, miten pienen tahansa. Silloin on koko komeudesta seuraavassa hetkessä jäljellä vain kourallinen vastenmielisiä, kutistuneita riekaleita. Ihmisraunion romahdus on vielä kuvottavampaa nähtävää. Äh, mikä iljetys!