[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-5uHpiSPRaQjVfP-7Rd39VoKn7L9g_jJfH9iZND-MP4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3468,"Kolme laukausta yössä","Helanen, Vilho",1899,1952,"3468-helanen-vilho-kolme-laukausta-yossa","3468__Helanen_Vilho__Kolme_laukausta_yössä","Salapoliisiromaani","romaani",[],[],"fi",1950,null,70223,453445,true,[],[],[],"Salapoliisiromaanissa kapteeni Kaarlo Rauta tutkii ministeri Saarkiven murhaa. Tapahtumat alkavat sota-ajan rintamaoloista Itä-Karjalassa, mutta siirtyvät myöhemmin Turun saaristoon ja monimutkaiseen rikostutkintaan, jossa menneisyyden tapahtumat nousevat merkittävään rooliin.","Vilho Helasen 'Kolme laukausta yössä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3468. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KOLME LAUKAUSTA'YÖSSÄ\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nVILHO HELANEN\n\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1950.\n\n\n\n\n\n\nTEKIJÄ LUKIJALLE\n\n\nNe menneet vuodet, joihin tämän romaanin tapahtumat on sijoitettu,\novat vielä lukijan tuoreessa muistissa. Sitä suurempi syy on tekijällä\nhuomauttaa, että sekä romaanin juoni kokonaisuudessaan että sen\nkaikki henkilöt ovat täydelleen mielikuvituksen luomia. Lukijan ei\nsiis kannata ryhtyä hakemaan romaanissa kuvattuja tapahtumia mistään\nkirjoista tai arkistoista tai siinä esiintyviä henkilöitä elävästä\nelämästä ympärillään.\n\nKun tästä on sovittu, voimme aloittaa.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n»TUOHIPATALJOONAN» KOMENTAJA VAIHTUU.\n\n\n— Rykmentin herrat saavat huoleti tulla! Ja divisioonankin!\n\nPataljoonan komentaja kapteeni Kaarlo Rauta ja ensimmäisen komppanian\npäällikkö kapteeni Matti Sorsa olivat kiertokäyntinsä suoritettuaan\npalanneet sotilaskodin hoitajattaren huoneeseen.\n\nHarmaatukkainen, pyylevä rouva Vierto itse oli jättäytynyt oviaukkoon.\nLämpimin katsein hän tarkasti molempia miehiä.\n\nRauta oli mennyt ikkunan ääreen eikä näyttänyt kuulleen toverinsa\nsanoja. Hän seisoi siinä sivuttain, ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen\nharteikas olemuksensa vaikutti tässä pikku suojassa tavallistakin\nkookkaammalta. Vaalea, lyhyeksi leikattu tukka kehysti auringon\npaahtamia ja tuulten puremia kasvoja, joiden profiilissa huomio kiintyi\notsan korkeuteen ja leuan voimakkaaseen kaareen.\n\nSorsa oli pysähtynyt keskilattialle. Hän oli lyhyempi ja rakenteeltaan\nhennompi. Kasvot olivat miltei tyttömäisen hienopiirteiset ja alati\nhymyyn valmiit. Siniset silmät ja mustat, itsepäisen kiharat hiukset\nlisäsivät viehätysvoimaa, mikä nuorukaisesta säteili.\n\nRouva Vierto huoahti. Hän tuli ajatelleeksi, että oli turvallista,\nvaikka samalla vähän, vain aivan hiukkasen haikeaa muistaa ikänsä. Nuo\nmiehet... Rauta oli heistä kieltämättä vaikuttavampi ilmestys, eikä\nollut ihme, että miehistö luotti häneen. Mutta Sorsa oli nuoruudestaan\nhuolimatta jotakin, mitä tämäkään ei ollut: Mannerheimristin ritari.\nHänen neuvokkuudestaan, kylmäverisyydestään ja huimapäisyydestään vanha\nrouva oli kuullut pataljoonan pojilta tarumaisia kertomuksia.\n\nRauta oli kääntynyt katsomaan ulos ikkunasta. Paljon nähtävää siellä\nei ollut. Tämä uudenuutukainen, mahtavista honkahirsistä rakennettu\nsotapesä sijaitsi vähäisellä kumpareella, joka taholta Itä-Karjalan\nkorven suojaamana. Syksy oli painanut jo leimansa maisemaan. Auringon\npaisteessa lehtipuiden väririkkaus aivan häikäisi silmiä. Jostakin\nvasemmalta etuviistosta kuului harvaa tykkitulta.\n\n— Mitä sanoit, Matti?\n\n— Sitä vain. Sorsa vastasi, — että rykmentin ja divisioonan herrat\nsaavat huoleti tulla. »Tuohipataljoona» kestää nyt millaisen\ntarkastuksen tahansa.\n\nKääntymättä Rauta virkahti:\n\n— Niin minäkin uskon.\n\nSotilaskodin hoitajatar puuttui puheeseen:\n\n— Luullakseni kahvipannuun jäi vielä pari kupillista. Kai herroille saa\nolla?\n\n— Kiitoksia, rouva, minulle riittää, pataljoonan komentaja torjui.\n\nPahanmielen varjo häivähti vanhan naisen kasvojen ylitse. Sorsa pani\nsen merkille. Hänestä Rauta olisi voinut olla osoittamatta, ettei\npiitannut rouva Vierron korvikkeesta. Ilmeisesti sillä kotirintaman\nosalla, mistä uusi sotilaskotisisar oli juuri tullut, ei ollut yhtä\nhyviä suhteita erinäisiin kauppiaihin kuin Raudalla.\n\n— Minä otan oikein mielelläni, hän sanoi kohteliaasti ja istahti pöydän\nääreen.\n\nRouva Vierto soi hänelle säteilevän hymyn ja hakeutui vastapäiselle\nrahille.\n\n— Ihanaa, että puolen vuoden alennuksen aika vihdoinkin päättyy ja\npääsemme takaisin etulinjaan! Sorsa huudahti välittömästi. — Tämä\npataljoona näyttää toisille vielä ihmeitä.\n\nVanha rouva nosti hänen lautaselleen muhkean kaakunpalan.\n\n— Luuletteko niin, kapteeni? Miksi sitten divisioonan esikunnassa\nsäälitettiin minua? Sanottiin, että kohtalo heittää minut surkeaan\njoukko-osastoon?\n\n— Oh, ne nyt eivät ymmärrä mitään, komppanian päällikkö tuhahti. —\nKerronpa teille jotakin, rouva. Olin joukkueen johtajana mukana, kun\nkenraali tarkasti tämän pataljoonan viime vuonna. Olimme etulinjassa\nsilloin. Tilanteemme oli viheliäinen. Korsut oli kaivettu liejuiseen\nmaahan, ja poikien oli kahlattava yli nilkkojen ulottuvassa jääkylmässä\nvedessä päästäkseen makuulavitsoilleen. Kaiken kukkuraksi muona oli\nkurjaa, valaistuspuolesta puhumattakaan. Linjassa oli melko vilkasta,\nja päivittäiset tappiomme olivat tuntuvat.\n\nRouva Vierto oli sulkenut silmänsä. Hänen sydäntään kouristi. Sellaista\nsota siis oli...\n\n— Poikaparat, hän kuiskasi.\n\n— Niissä oloissa kenraalin tarkastus oli vihoviimeinen koettelemus\nmeille upseereille, Sorsa jatkoi. — Olimme varmat, että valituksia\nesitettäisiin kahmalokaupalla. Minua hirvitti, kun kenraali\nsaattueineen työntyi ensimmäiseksi minun joukkueeni korsuun. Yksi\nvaivainen kynttilänpätkä oli siellä valaistuksena. Vain perin hämärästi\nsaattoi erottaa miehiä makoilemassa alalavitsoilla ja istuskelemassa\nylälavitsoiden reunalla. Kenraali astui levollisesti lattialla\nlainehtivaan veteen, kun taas hänen seurueensa pysähtyi varovaisesti\noven suuhun. »Hyvää päivää, pojat!» sai vastaukseksi reippaan »Hyvvee\npäevee, herra kenraalj!»\n\n— Reippaan? vanha rouva hämmästeli. — Tarkoitatteko tosiaan, kapteeni,\nettä pojat jaksoivat... niissä oloissa...?\n\n— Tarkoitan. Juuri sitä. Divisioonan komentaja nosteli jalkojaan ja\nkoetti puolipimeässä muodostaa itselleen jonkinlaisen käsityksen\nmiesten synkästä majapaikasta. »No», hän tokaisi viimein, »mitäs\npojat täällä puuhailevat?» Eri puolilta kuului leppoisia hymähdyksiä.\nKauimmaisesta nurkasta joku luikkasi: »Herra kenraalj! Myö vuan\noutetaan valosampoo tulevaesuutta.» Siinä kaikki. Kiivettyämme takaisin\nulkoilmaan tuskin huomasimme sateen valuvan edelleen. Kenraali oli\nsäteilevällä tuulella. Kuulin hänen mutisevan: »Tuollaisiin miehiin\nvoi epätoivoisissakin oloissa luottaa.» Tiedättekö, rouva? Kun minut\nmäärättiin tähän savolaispataljoonaan, niin minä pohjalaisena kirosin\nhuonoa onneani. Mutta tuona päivänä käsitin, että tällä heimolla on\nomat verrattomat puolensa.\n\nSotilaskodin hoitajatar oli kuunnellut naurussa suin. Sitten kuitenkin\nhymy sammui. Hän oli ymmällä.\n\n— Mutta kuinka on mahdollista, että puoli vuotta sitten sama\npataljoona...?\n\n— Vai niin, nuori kapteeni murisi. — Ne esikuntahyypiöt eivät\nsiis tyytyneet sanomaan teille ainoastaan, että tämä on surkea\njoukko-osasto. He kertoivat omalla tavallaan siitä katastrofista,\njoka tapahtui. Niinpä minä selitän teille, miksi sellaista sattui...\nParaskin joukko-osasto voidaan pilata. Ainakin suomalainen. Siihen\ntarvitaan vain miehistöä ymmärtämätön ja pöyhkeän kylmä päällystö. Ja\nsellaisen tämä pataljoona sai. Vanha upseeristo kului pois. Toiset\nkaatuivat. Toiset joutuivat komennetuiksi muualle, minä muiden mukana.\nUusi päällystö paiskasi eräänä päivänä pataljoonan »preussilaisittain»\nkolmesti järjettömään hyökkäykseen. Ne, jotka jäivät siitä verilöylystä\njäljelle, painuivat vauhkona ja kiroilevana laumana omien linjojen taa.\n\n— Se... se oli kamalaa... rouva Vierto huohotti. — Tarkoitan... nuo\nkolme hyökkäystäkin...\n\nSorsa hymähti hänen reaktiolleen. Siihen puuttumatta hän jatkoi:\n\n— Oli onni, että divisioonan komentaja siinä vaiheessa muisti tuon\nkohtauksen minun joukkueeni korsussa. Esikuntapäällikkö kertoi siitä\nminulle. Kenraali oli sanonut, ettei pohjimmainen vika voinut olla\nmiehissä, jotka silloin, yhden tuikun valossa, kosteassa korsussa ja\npuolityhjin vatsoin, malttoivat selittää vain odottelevansa valoisampaa\ntulevaisuutta. Siksi ei ryhdytty mihinkään muihin toimenpiteisiin kuin\nvedettiin pataljoona tänne etulinjan taa ja vaihdettiin koko päällystö.\n\nRauta oli sivusta kuunnellut nuoremman toverinsa tarinointia. Nyt hän\nhymähtäen virkahti väliin:\n\n— Ja niin sitten sinun ja minun ja monien muiden ponnistuksilla tästä\non luotu »tuohipataljoona».\n\n— Ei haukku haavaa tee, Sorsa replikoi. — Eräs armeijamme parhaista\nkantaa »mehudivisioonan» nimeä.\n\nRaudan mieleen palautui, miten hänet oli pataljoonassa otettu\nvastaan. Silloin oli leuto kevättalven päivä. Miehistö kulutti\naikaansa korsujen seinustoilla paistattaen päivää ja lyöden markan\nnakkia. Kukaan ei vaivautunut tervehtimään uutta komentajaa. Kaikkien\nolemuksesta kuvastui, kuinka perin pohjin korpeentuneita he olivat\njokaiseen upseerinmerkkejä kantavaan. Hän puolestaan oli tyytynyt\nääneti kävelemään majoitusalueen lävitse. Sillä hetkellä hän oli ollut\nvakuuttunut siitä, että oli saanut urakan, josta ei selviäisi.\n\n— Onni oli myös se, että uusi pataljoonan komentajamme älysi, millaista\nhoitoa sielullisesti järkyttynyt joukko tarvitsi, Sorsa jutteli\nedelleen. — Silmät pystyssä me muut upseerit kuuntelimme, kun hän\nselitti, että mitään luentoja ei toistaiseksi pidettäisi. Lisäksi hän\nkielsi meitä puhumasta pojille pataljoonan tahriutuneesta maineesta,\nvelvollisuuksista isänmaata kohtaan tai muista korkealentoisista\nasioista. Harjoituksiakin järjestettiin vain täydennysmiehistölle.\nVanhat jermut saivat ahertaa kuivien, ilmavien korsujen rakentamisessa\nitselleen. Ja kun ne olivat valmiit, kapteeni Rauta innostutti pojat\ntuohi- ja niinitöiden tekoon. Niiden varjossa, miltei huomaamatta,\nkaikki täällä alkoi sitten muuttua. Askel askelelta kuri ja järjestys\npalautuivat, ja vähitellen päästiin käsiksi harjoituksiinkin. Niinpä\npataljoona nyt on jälleen loistokunnossa.\n\nVanha rouva silmäsi kookkaaseen mieheen katseessaan entistä\nhaltioituneempi ihailu.\n\n— Miten te keksitte, kapteeni? Tehän olette kuin paras sielunhoitaja.\nTai lääkäri. Tai ihmeidentekijä.\n\n— Hän on niitä kaikkia, Sorsa kehui. — Ajatelkaahan vain, että\nsamat pojat, jotka mielihyvin olisivat omin käsin kuristaneet\nedellisen pataljoonan komentajansa, rakensivat kapteeni Raudalle\nsyntymäpäivälahjaksi upean korsun.\n\nTuo lahja, joka oli valmistettu Raudan ollessa kesällä työlomalla, oli\nollut hänelle täydellinen yllätys — sitäkin mieluisampi, kun se oli\nmiehistön omasta aloitteesta syntynyt. Häntä kiusasi kuitenkin se sävy,\nmillä nuorempi toverinsa siitä nyt kertoi. Siksi hän huomautti hieman\njyrkästi:\n\n— Pojat halusivat sillä osoittaa kiintymystään koko nykyiseen\npäällystöön, siinä kaikki. Pataljoonan kuntoutumisessa on monilla\nmuilla suuremmat ansiot kuin minulla, joka olen joutunut olemaan paljon\npoissa. Mutta oli miten tahansa, nyt meidän on vihdoinkin lähdettävä.\n\n— Voi ei! rouva Vierto huudahti. — Kertokaa toki ensin, mitä huomenna\noikein tapahtuu.\n\n— Aamuvarhaisella on virallinen tarkastus, Rauta vastasi. — Sitä seuraa\nepävirallinen ohjelma, johon kuuluu juhla urheiluaukiolla ja sitten\ntäällä sotilaskodissa puhdetyönäyttely.\n\n— Osoittaaksemme, että »tuohipataljoona» on nimensä arvoinen, Sorsa\nlisäsi. — Tehän olette nähnyt joukkueittain näytteille asetetut parhaat\ntuohi- ja niinityöt. Sanokaa, rouva, eivätkö olekin pikku taideteoksia\nnuo virsut, kontit, naisten käsilaukut, ohjakset, köydet ja mitä\nkaikkia ne ovatkaan!\n\n— Ovat, ovat! vanha rouva myönsi ihastellen. — Ei luulisi niiden\nsyntyneen miesten sormissa.\n\n— Kaikki vieraat saavat valita mieleisensä muistoesineet divisioonan\nmerkillä somistettuina, nuori kapteeni sanoi ylpeänä tästä omasta\nkeksinnöstään. — Se ilahduttaa heitä, uskottehan?\n\n— Varmasti ilahduttaa, rouva Vierto vahvisti. — Voi, jospa minäkin...\n\nRauta virkahti:\n\n— Te, rouva, saatte luonnollisesti ensimmäisenä valita ja sitten\nkenraali.\n\nSotilaskodin hoitajatar kiitteli ja hyvästeli heitä sydämellisesti.\nTuon kohteliaisuuden vuoksi hän oli melkein valmis antamaan pataljoonan\nkomentajalle anteeksi sen, että tälle oli kelvannut vain yksi\nkupillinen hänen korvikettaan.\n\nKun toverukset painuivat tutulle kinttupolulle, kummankin ajatukset\naskartelivat huomispäivässä. Tuloksesta he olivat varmat, kun ei vain\nmitään odottamatonta sattuisi.\n\nHe saivat jo näkyviinsä uutuuttaan hohtavan korsun. Silloin\nratsulähetti karautti heitä vastaan. Kursailematta poika huikkasi:\n\n— »Tuohipataljoonan» komentaja herra kenraalin luo!\n\nRauta ja Sorsa vilkaisivat toisiinsa. Mitä nyt oli tekeillä? Kutsu\nsuoraan divisioonan komentajan luo ei yleensä merkinnyt hyvää.\nKumpikaan ei sanonut mitään. Oli turha ruveta arvailemaan, mistä oli\nkysymys.\n\nKorpraali Moilanen oli jo satuloinut komentajansa ratsun ja juoksutti\nsitä nyt Raudan luo.\n\n— Odota minua kämpässäni! tämä huudahti Sorsalle. — Äläkä unohda panna\nkahvipannua tulelle. Haluan palattuani saada huuhdelluksi suustani täti\nVierron liemen maun.\n\nTäyttä neliä hän lähti matkaan. Kun kerran kenraali kutsui, oli paras\npitää kiirettä.\n\nRatsulähetti seurasi häntä parin hevosen mitan päässä. Suurelle\nLeningradin—Vytegran valtamaantielle päästyäkään hän ei pyrkinyt\nkapteenin rinnalle. Se ei johtunut sellaisesta divisioonan esikuntaan\nkuuluvalle oudosta tunteesta kuin kunnioituksesta rintamaupseeria\nkohtaan. Syynä oli yksinkertaisesti se, että tällä tiellä oli\nvarovaisinta ajaa kuin polulla ikään. Valtamaantie oli tosin leveämpi\nHelsingin Bulevardia, mutta suurisuuntaisesti läpi ikikorpien puhkottu\ntie oli jäänyt kunnollista perustaa vaille. Lukemattomia valtavia\nkuoppia ja savivelliä pursuvia suonsilmiä oli tien sekä laidoilla että\nkeskustassa.\n\nSyvä ryppy oli painunut Raudan silmäkulmien väliin. Odottamaton kutsu\naskarrutti häntä. Vasta Syväri havahdutti hänet mietteistään. Mahtava\nvirta, jonka ylitse hän nyt ajaa karautti vaivattomasti siltaa pitkin,\noli hyökkäysvaiheessa maksanut paljon verta. Silloin kaatuneet toverit\nmuistuivat jälleen hänen mieleensä, ja heitä oli monta. »Pilkku» nousi\nrivakasti jyrkän vastamäen, ja sitten matka jatkui taas neliä. Jokunen\ntyhjä kylä vilahti sivu. Viimein kaarrettiin jyrkästi oikealle, matalaa\nmetsää kasvavalle suomaalle. He olivat perillä.\n\nNähdessään jälleen divisioonan esikunnan pahviteltat ja lautaparakit\nRauta hymähti. Etulinjan joukoissa tämä vaihe oli jo miltei\nkauttaaltaan sivuutettu. Jotakin poikkeusta lukuunottamatta siellä oli\nkaikilla lämpimät korsut. Mutta omaa esikuntaansa kenraali ei suostunut\nhemmottelemaan, niin kauan kuin yhdelläkin rintamajoukkueella oli\naihetta nurkua majoitustaan. Vaivoin hänet oli saatu suostutetuksi edes\nsiihen, että hänelle ja esikuntapäällikölle oli rakennettu jotenkuten\nedustuskelpoiset hirsikämpät. Hypätessään satulasta Rauta totesi, että\ndivisioonan vierasteltta oli yhä entisellään. Savuavine kamiinoineen ja\nreikäisine kattoineen se oli tullut laajalti surullisen kuuluisaksi.\nMuuan vierailija oli aamusella kylmissään ja märkänä todennut, että\ndivisioona ei ilmeisesti halunnut kenenkään ulkopuolisen viipyvän\nluonaan yhtä yötä kauemmin.\n\nKostealle maalle asetetuista lankuista tehdyn polun kenraalin kämpälle\nRauta muisti vanhastaan. Mitään erityistä ilmoittautumista ei tarvittu.\nVain koputus oveen.\n\n— Sisään!\n\nHuone oli silmiinpistävän niukasti ja karusti sisustettu. Kalusto\nrajoittui pöytään, pariin tuoliin ja verhon puolittain peittämään\nkapeaan kenttävuoteeseen. Veistettyjen hirsiseinien ainoana\nkoristuksena oli rintama-alueen suurikokoinen kartta. Pienestä\nikkunasta nähtynä syksyinen metsä vaikutti värikkyydessään suorastaan\ntuhlailevan prameilevalta.\n\nKämpän isäntä sopeutui hyvin ympäristöönsä. Kenraali oli keskimittainen\nja hyvin laiha, kasvot uurteiset ja tuikeat. Tuuheiden kulmakarvojen\nalta vihertävät silmät välähtelivät terävinä. Kaulalla oli ensimmäisen\nluokan vapaudenristi; muuta somistusta ei yksinkertaisessa asetakissa\nollut.\n\nKun Rauta astui sisään, kenraali sulki hitaasti kirjan, jota oli\nollut lukemassa. Yllättyen tulija totesi, ettei se ollut mikään\nsotatieteellinen teos, vaan ranskankielinen filosofinen tutkimus.\n\nDivisioonan komentaja ei noussut eikä ojentanut kättä tervehdykseksi.\nHän viittasi vain pöydän toisella puolella olevaan tuoliin. Rauta\nistuutui.\n\n— Jaha, kapteeni.\n\nSävy oli jyrkkä, jopa hyökkääväkin. Jatko oli vielä yllättävämpi:\n\n— Pelkäättekö te huomista tarkastusta?\n\n— En, herra kenraali.\n\n— Mutta minä itse tarkastan pataljoonanne. Kai kapteeni käsittää, mitä\nse merkitsee? Tarkkuutta. Perinpohjaisuutta. Mikään pintakiilto ei\nhuomenna auta.\n\n— Olen iloinen siitä, herra kenraali. Pataljoona on kunnossa.\n\nRaudan tyyni varmuus tehosi. Mutta rypyt divisioonan komentajan otsalla\neivät silinneet.\n\n— Missä sitten on vika?\n\n— Anteeksi, herra kenraali. En käsitä, mistä viasta on kysymys.\n\nHän ei saanut vastausta. Karski esimies unohtui tutkimaan edessään\nolevia avoimia, lujapiirteisiä kasvoja. Viimein hän kysyi äreästi:\n\n— Onko kapteeni kyllästynyt rintamalla oloon?\n\nRauta alkoi huolestua. Divisioonan komentajan katse ja äänenpaino\nilmaisivat kiukkua ja hienoista halveksuntaakin selvemmin kuin sanat.\nMutta miksi? Mitä ylipäänsä tämä kummallinen kuulustelu saattoi\ntarkoittaa?\n\n— En ainakaan enempää kuin kuka muu tahansa. Kun sota kerran jatkuu,\nolen mieluiten rintamalla.\n\nNiukka hymyntapainen värähti kenraalin toisessa suupielessä.\nSeuraavassa hetkessä hän jatkoi ivallista kyselyään:\n\n— Sattuuko teidän vaimonne olemaan jonkun korkean päämajan herran tytär?\n\n— Ei. Appeni on lyseon lehtori.\n\n— Onko sitten vaimollanne huonot hermot? Onko ajateltavissa, että hän\non joutunut hysterian valtaan peläten teidän kaatuvan?\n\nKysymykset kävivät yhä oudommiksi. Mutta ajatus, että Inkeri olisi\nkäynyt hysteeriseksi, sai Raudan hymyilemään.\n\n— Vaimoni hermoissa ei ole vikaa, herra kenraali. Silti hänen on\ntietysti ollut alunperin otettava huomioon se mahdollisuus, että minä\nkaadun. Yhtä hyvin kuin joku muu.\n\nKapteenin kevyt sävy ärsytti divisioonan komentajaa.\n\n— Te ymmärrätte varsin hyvin, mitä minä tarkoitan. On vaimoja, jotka\nyhtäkkiä menettävät malttinsa. Joku povari tai spiritistinen meedio\nilmoittaa heille, että mies kaatuu pian. Silloin he juoksevat pää\nkolmantena jalkana päämajaan sukulaistensa tai tuttaviensa luo. Jos\nnämä ovat tarpeeksi suuria herroja, mies siirretään turvallisiin\nrintamantakaisiin hommiin. No, olenko minä kapteenin mielestä nyt\npuhunut kyllin selvästi?\n\n— Kyllä, herra kenraali. Mutta minun vaimollani ei ole suhteita\npäämajaan. Hän ei sitä paitsi ryhtyisi tuollaiseen peliin ilman minun\nsuostumustani. Ja kotirintamaupseerin osa on viimeinen, jota minä\nitselleni haluan. Toivottavasti herra kenraali voi katsoa myös minun\nilmaisseen ajatukseni riittävän selkeästi.\n\nRautakin oli tuohtunut. Siksi hän puhui jyrkästi. Mutta tällä kertaa\nkenraali ei pannut pahakseen tällaista alaisensa esiintymistä. Hän\nhymähti melkein hyväntuulisesti. Pöydällä olevasta asiakirjakansiosta\nhän otti erään paperin ja ojensi sen pöydän ylitse.\n\n— Kapteenilla ei siis ole mitään osuutta tämän käskyn syntymiseen?\n\nRauta totesi, että se oli komento-osaston päällikön nimissä lähetetty\npäämajan puhelinmääräys. Hämmästyen hän luki:\n\n/#\n »Kapteeni Kaarlo Rauta siirretään tällä päivämäärällä Päämajan\n Tiedustelujaostoon ja määrätään jaostopäällikön käytettäväksi\n erikoistehtäviin. Ilmoittauduttava tänään kello 20 Tiedustelujaoston\n päällikölle Helsingissä.»\n#/\n\nJättäessään paperin takaisin divisioonan komentajalle hän sanoi:\n\n— Tämä on minulle täydellinen yllätys, herra kenraali. Juuri tässä\nvaiheessa erikoisen ikävä yllätys.\n\nKenraali naurahti keventyneenä.\n\n— Voimme siis pitää juttua yhteisenä onnettomuutena, jolle emme mitään\nmahda. Kiitos, kapteeni.\n\nDivisioonan komentaja ei selittänyt, miksi hän kiitti. Rauta uskoi\nkuitenkin käsittävänsä sen.\n\n— Mutta, herra kenraali, minun käsketään ilmoittautua tänään\nHelsingissä. Syväriltä ei toki pistäydytä pääkaupunkiin niin kuin\nVantaalta.\n\nEsimies irvisti happamesti.\n\n— Minä soitin päämajan komento-osaston päällikölle saatuani tuon\nkirotun puhelinmääräyksen kouraani. Ilmaisin hänelle muutamin sanoin\nkäsitykseni hänen tavastaan noppia pois parhaat upseerini. Samalla\nhuomautin tuosta mainitsemastanne seikasta. Hän tiedoitti silloin, että\ntäydentävä puhelinmääräys on tulossa. Siinä ilmoitetaan lentokoneen\nsaapuvan hakemaan teitä kello 14.\n\nSe oli uusi yllätys. Rauta tuumi, että se ilahduttaisi\n»tuohipataljoonan» poikia. Mikä muu pataljoona, niin he kehuskelisivat\nmuille, voi ylpeillä siitä, että sen komentaja on oikein lentokoneella\nsiirretty Syvärin takaa suoraan päämajaan?\n\n— Anteeksi, herra kenraali, eräs kysymys. Mitä tämän siirron ja siihen\nliittyvän kiireen takana on?\n\n— En tiedä. Tiukkasin sitä puhelimessa komento-osaston päälliköltä.\nMutta hän sanoi olevansa siitä yhtä tietämätön kuin minä. Hän väitti\nsaaneensa käskyn ylempää. Kysyin silloin, onko päämajan suurista\nherroista joku kuollut tai kadonnut. Uskon näet siirtonne johtuvan\nmaineestanne hämärien juttujen ratkojana. Viime kesänä ne tyytyivät\nvielä määräämään teidät vain työlomalle. Mutta nyt teidät tyyten\nsiirretään. Vieläpä tuhannenmoisella kiireellä. Niin että kai siellä\nhätä on käsissä.\n\nKenraalin sävy ilmaisi, ettei hänellä rintamakomentajana ollut mitään\nsitä vastaan, vaikka päämajan herroilla omassa keskuudessaan olisikin\nhätä. Se häntä sen sijaan suututti, että apua haettaessa riistettiin\nhäneltä kelpo mies.\n\n— Komento-osaston päällikkö vakuutti, ettei päämajassa ole tapahtunut\nmitään ihmeellistä, hän jatkoi. — Minä säväytin vastaan, ettei hänen\nsentään pidä liioitella. Onhan sekin jo päivästä päivään jatkuva ihme,\nettei hän itse ole vielä ehtinyt päämajan rasvaisilla ruoilla syödä\nmuodotonta ruumistaan ihan liikuntakyvyttömäksi. Mutta sitäpä tuo\nhyväkäs ei ottanut ymmärtääkseen. Karjui vain puhelimeen: »Haloo! En\nkuule! Haloo! Mitä?»\n\nRauta tuumi, että tämä oli tosiaan yllätysten päivä. Puhumattakaan\nhänen hämmästyttävästä siirrostaan. Divisioonan komentaja ihmisenä toi\nnähtäviin aivan uusia, odottamattomia puolia itsessään. Heti alkuun oli\npaljastunut, että hän harrasti ranskalaisia filosofeja. Ja nyt ilmeni,\nettä hän, kun niikseen tuli, pystyi karheaan leikinlaskuun.\n\nJotakin hymyntapaista karehti hetkisen kenraalin ohuiden huulien\nvaiheilla. Sitten kasvot taas synkkenivät.\n\n— Miten pataljoonanne nyt käy? Mistä saamme sille komentajan? Vai eikö\ntämä pulma enää kiinnosta kapteenia?\n\n— Tietysti, herra kenraali. Uuden komentajan löytäminen on kuitenkin\nhelppoa. Kapteeni Sorsa on oikea mies sille paikalle. Hän tuntee\npataljoonan, ja pojat luottavat häneen. Hän on kaikin puolin\nensiluokkainen mies.\n\n— Ehkäpä suorastaan parempi kuin te itse?\n\n— Sille paikalle, herra kenraali, varmasti!\n\nDivisioonan komentaja ojensi kätensä hyvästiksi.\n\n— Meillä ei nyt ole aikaa ruveta kiistelemään siitä kysymyksestä.\nTeidän on pidettävä kiirettä. Kahden tunnin kuluttua teidän on oltava\nmatkavalmiina esikuntapäällikön luona, jolta saatte tarpeelliset\npaperit. Mahdollisesti minä tulen katsomaan lentokoneenne lähtöä.\nNäkemiin, kapteeni!\n\nSe harvinainen kunnia Raudan osaksi tulikin, että kun lentokone nousi\nkello 14,15 ilmaan, niin pelätty ja ihailtu kenraali seisoi pienen\nsaattojoukon keskellä.\n\nSyväri katosi pian näkyvistä. Nopea kone suhahti korkealta\nAunuksenlinnan ylitse. Kaupunki näytti tänne ylös surkean pieneltä\nja sekasortoiselta korttitaloketjulta, joka oli puristettu sinisen\nkoukeroviivan, Alavoisenjoen, varteen. Aunuksen lakeus, jonka laajoilta\npelloilta vilja oli jo korjattu, oli kuin pienten käsien ristiin\nrastiin viitoittama hiekkalaatikko. Sitten mahtava ulappa, Laatokka,\nilmestyi lännessä näkyviin. Vain yksi välilasku tehtäisiin, Viipurissa.\n\nItse asiassa, Rauta mietti, näin on parempi. Kun kerran ero oli\nväistämätön, oli hyvä, että se tapahtui odottamatta ja äkkiä.\nAinoastaan pieni osa pataljoonaa oli ehtinyt kuulla hänen siirrostaan.\nMiehet olivat olleet liikuttavia. Näkyväksi muistoksi eräs oli tuonut\nhänelle hienon, tuohesta ja niinestä tehdyn asiakirjasalkun. Toinen\noli kiidättänyt hänelle pienet, taidokkaasti niinestä punotut ohjakset\ntuliaisiksi komentajan pojalle. Kolmas oli työntänyt hänen käteensä\nkuusi paria kauniita, pehmeitä virsuja. Poika oli myhäillen selittänyt,\nettä kun ei tiedetty kapteenskan mittoja, oli järjestetty valinnan\nvaraa. Ajatellen siroa vaimoaan Rauta oli hymähtänyt nähdessään\nsuurimman parin. Mutta valinnan varaa tosiaan oli: sisimmäinen pari\noli niin pieni, että se saisi jäädä odottamaan tulevaisuudessa ehkä\nilmestyvää käyttäjäänsä.\n\n— Oletko tyytyväinen päästessäsi nyt Helsinkiin? kapteeni Sorsa oli\nkysynyt hyvästellessään.\n\n— Tyytyväinen! Rauta oli ärähtänyt. — Meistä kahdesta sinä olet se,\njolla on aihetta tyytyväisyyteen.\n\nSorsan kasvoista oli näkynyt, ettei hän olisi tahtonutkaan vaihtaa.\nLohduttaen hän oli virkkanut:\n\n— Käsky on käsky. Minkäs sille mahdat?\n\n— Niinpä kyllä, Rauta oli myöntänyt. — Mutta kaikkien asianosaisten\nkannalta olisi suotavaa, että niillä olisi Helsingissä työnnettävänä\nminulle vallan vimmatunmoinen urakka sen korvaukseksi, mitä nyt\nmenetän. Katsos, Sorsa, muuten minä räjähdän!\n\nSeuraavan viikon aikana hänellä ei kuitenkaan ollut aihetta »räjähtää».\nSillä häntä odottava urakka oli todella — vimmatunmoinen.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nMURHA SUURPOLIITTISEN PELIN KESKELLÄ.\n\n\nSA-auto kiidätti Rautaa Malmin lentokentältä kohti Helsinkiä. Silmät\npuoliummessa hän poltteli savuketta. Tuntui kummalta ajatella,\nettä vain muutamia tunteja sitten hän oli ratsastanut Syvärin\netelänpuoleisessa maastossa pohtien sinne kuuluvia huomispäivän\nkysymyksiä. Ja nyt hän oli täällä! Arabian porsliinitehtaat vilahtivat\nohitse. Hän oli matkalla kohti jotakin, mikä oli ääriviivoiltaankin\nvielä aivan utuista.\n\nKun auto suhahti Hämeentien tuttujen talorivien väliin, kotikaupunki\ntempasi hänet taas valtoihinsa. Niin oli ollut aina ennenkin, mistä\nikinä hän oli sinne palannut. Kaikki taakse jäänyt oli hetkessä\npainunut taka-alalle. Oli kuin hän olisi ollutkin ainoastaan täällä ja\nmuu olisi pelkkiä unikuvia.\n\nIltahämärään verhoutumassa oleva kaupunki vaikutti harmaalta ja\nmurheelliselta. Miltei olemattomiin himmennettyine katuvalaistuksineen,\nlaudoitettuine näyteikkunoineen ja likipitäen tyhjine katuineen sekin\nomalla pelokkaalla tavallaan ilmensi sitä, että maa oli sodassa.\n\nHakaniementorin laidalta matka jatkui pitkin Töölönlahden rantaa. Autoa\nohjaava korpraali oli tarjoutunut kiertämään keskikaupungin kautta,\nmutta Rauta oli torjunut. Tämä lyhyin tie oli myös kaunein. Katsottuina\ntäältä, yli kapean merenlahdelman, Eduskuntatalo ja Kansallismuseo\nympäristöineen piirtyivät muhkeana siluettina pimenevää taivasta\nvastaan.\n\nVilkaistessaan rannekelloonsa Rauta totesi, että hänellä oli vähän\ntoista tuntia käytettävänään. Sen hän oli varannut itselleen\npiittaamatta kelpo lentäjävänrikin estetyistä. Kun hän oli ilmoittanut\npistäytyvänsä kotosalla, tämä oli huomauttanut:\n\n— Anteeksi, herra kapteeni. Minulla on määräys saattaa teidät autolla\nsuoraan Korkeavuorenkadulle.\n\n— Minulla taas on kirjallinen käsky ilmoittautua siellä vasta kello 20.\nOletteko te naimisissa, vänrikki?\n\n— En, herra kapteeni.\n\n— Kai teillä sentään on morsian?\n\n— On kyllä, herra kapteeni. Mutta...\n\nNuorukainen oli näyttänyt kovin itsepäiseltä.\n\n— Silloin teidän pitäisi ymmärtää, vänrikki. Kun mies tulee\nItä-Karjalan korvesta, niin eräs käynti suoritetaan ennen muita.\n\nLentäjä oli nyökännyt. Hän oli kuitenkin epäröinyt yhä. Hänen saamansa\nmääräykset olivat selvät. Eikö siis...?\n\nRauta ei ollut jäänyt odottamaan hänen pohdintansa lopputulosta. Hän\noli ojentanut vänrikille käyntikorttinsa.\n\n— Tulkaa autolla hakemaan minua kello 19,45. Silloin ehdimme perille\nhyvissä ajoin. Kiitos mainiosta kyydistä ja näkemiin!\n\nHypätessään vaunuun hän oli ajatellut, että joskus oli hyvä olla\nkapteeni. Nimittäin silloin, kun vastapelaajana ei ollut ketään\nkorkeampaa upseeria.'\n\nOhjauspyörän ääressä istuva korpraali nyökkäsi oikealle ja murahti:\n\n— Stadion. Rauenneiden olympialaistoiveittemme muistomerkki.\n\nRauta silmäsi Stadionin kapeaa, valkoista tornia.\n\n— Miksi emme sanoisi, että siirtyneiden...? hän kysäisi. — Ei elämä\nvuoteen -40 loppunut. Toinenkin aika koittaa vielä.\n\n— Ettäkö...?\n\nKaarrettiin juuri Mannerheimintielle. Siellä oli muitakin autoja\nliikkeellä. Niinpä korpraali jätti kysymyksensä kesken. Rauta ei liioin\njatkanut keskustelua. Lähellä oleva koti työnsi syrjään muut ajatukset.\n\nKäännyttiin Stenbäckinkadulle kohti Humallahtea. Hetkistä myöhemmin hän\nseisoi selkäreppuineen oman porttinsa edessä.\n\nTuokioksi hän pysähtyi katsomaan etualan honkien takaa kohoavaa\ntaloaan. Alakerran korkeine ranskalaisine ikkunoineen ja pääoven\nyläpuolella olevine, valkeiden pylväiden kannattamille toisen\nkerroksen parvekkeineen se oli erään hänen köyhien poikavuosiensa\nhaaveen täyttymys, Hänen mieleensä muistui, miten surullisesti äiti\noli hymyillyt kuullessaan, millaisen talon hän aikoi isoksi tultuaan\nrakennuttaa itselleen. Valitettavasti äiti ei ollut elänyt kyllin kauan\nnähdäkseen, että on unelmia, jotka toteutuvat...\n\nKenenkään näkemättä Rauta pääsi avaraan halliin. Griegin sävelet\nkantautuivat salista.\n\nSytytetyt kynttilät sirottivat kuin tähtiä flyygelin ääressä istuvan\nnuoren naisen pehmeään, vaaleaan tukkaan ja loivat lämmintä hohtoa\nkauniille kasvoille. Harmaassa lotta-asussaan hän vaikutti hennolta\npikku tytöltä.\n\nLoppuakordit häipyivät talon hiljaisuuteen. Laulajan sormet unohtuivat\nkoskettimille, ja suurten sinisten silmien katse tähtäsi jonnekin\nkauas. Silloin Rauta virkahti:\n\n— Terve, »Solveig»! Sinun »Peer Gyntisi» on palannut kotiin.\n\nHuudahtaen Inkeri hypähti pianotuolilta. Tuntiessaan hänet sylissään\nmies tajusi, miten kiihkeästi he molemmat olivat kaivanneet tätä\nhetkeä. Mutta ääneen hän sanoi:\n\n— Et kai sinä vain itke, Pienokainen?\n\nVaimo ei katsonut häneen torjuessaan:\n\n— Sinä iso, tuhma mies! Et sinä voi mitään sellaista nähdä. Tässä\nvalaistuksessa!\n\nVanha Mari lyllersi lihavana ja punakkana tervehtimään rintamalta\npalannutta.\n\n— Vai on tuomari taas kotosalla, hän sanoi marisevalla äänellään. — No,\ntervetuloa. Täytyy kai kahvit keittää. Mutta sen minä sanon, että kaksi\nviikkoa myöhemmäksi tuomari olisi saanut tulonsa jättää. Silloin meillä\nolisi syyssiivous ollut tehtynä. Nyt tuomari syyttäköön itseään. Viikon\nperästä siivous alkaa, eikä se siitä siirry! Sanokaas, tuomari, milloin\nsota loppuu.\n\n— Kärsivällisyyttä, Mari.\n\n— Helppo tuomarin on sanoa, että kärsivällisyyttä, vanha nainen\ntuhahti. — Täällä menee kaikki hullusti. Kunnollista palvelusväkeä\nei saa mistään. Ja rouva juoksee siellä sotasairaalassa. On mukamas\nisänmaallinen velvollisuus. Ikään kuin tällaisessa suuressa talossa ei\nolisi velvollisuuksia kyllin!\n\nKun isäntäväki lähti yläkertaan katsomaan nukkuvaa esikoistaan, vanhus\nseurasi huohottaen perässä.\n\n— Herättävät vielä Martti-pojun, hän mutisi.\n\n— Turha pelko, Rauta lohdutti. — Kolmivuotiaat eivät yleensä vähästä\nvälitä. Ja Pikku Jättiläisellä on aina ollut erikoisen hyvät unen\nlahjat. Ainakin siinä hän on tullut isäänsä.\n\nInkeri loi lapsen vuoteen ylitse mieheensä niin säteilevän katseen,\nettä vanha hoitajatar käännähti pois päin.\n\n— Ja nuo ovat olleet jo vuosia naimisissa, hän marisi puoliääneen. —\nKun minä tuota tyttöä aikanaan sylissäni kanneskelin, en tiennyt...\n\nMitä hän ei ollut silloin tiennyt, jäi ilmoittamatta. Hän ei itsekään\nollut selvillä siitä, mitä tilanteeseen sopivaa sanoisi. Polvissa oli\nvain niin kumma heikottava tunne, ja silmiä sumensi. Arvasihan hän,\nmitä tämä hetki hänen lemmikilleen merkitsi. Päivisin nuori emäntä oli\nkyllä osannut näyttää urhealta ja tyynen luottavaiselta. Mutta yöt\nolivat toista. Pielus oli monesti aamusella kostea kyynelistä...\n\nInkeri ja Rauta olivat sijoittuneet arkihuoneeseen, jonka avotakassa\ntuli räiskyi. Kerrottuaan äkillisestä siirrosta, jonka syytä ei ollut\nilmoitettu, mies virkkoi:\n\n— Jotakin tavatonta on täytynyt sattua. Kenraalimme uumoili\nhämäräperäistä katoamista tai kuolemantapausta yhteiskunnan huipuilla.\nMutta se oli pelkkä arvelu. Tiedätkö sinä...?\n\nVaimo oli pahastuvinaan.\n\n— Voi, sinä olet parantumaton! Olet ollut kotona vasta puoli tuntia\nja jo nyt haluat puhua vain kauheuksista. Minulla olisi paljon\nmiellyttävämpiä keskustelun aiheita.\n\n— Epäilemättä. Mutta vanha totuus on, että ken härillä ajaa, se häristä\npuhuu.\n\n— Nöyränä aviovaimona minun täytynee siis alistua. Jottet kuitenkaan\nsaisi väärää käsitystä nöyryyteni määrästä, tehkäämme kompromissi. Sano\nensin, mitä pidät uudesta kampauksestani.\n\n— Se on ihastuttava. Niin kuin kaikki sinussa.\n\nInkeri nauroi.\n\n— Kiitoksia! Jälleen on täten nähty, että aviomieheltäkin voi\nkuukausien poissaolon jälkeen saada suopean arvostelun, kun osaa\noikealla hetkellä käyttää pakotteita.\n\n— Ole kiltti ja...\n\n— Minä olen kiltti. Niinpä kerron, mitä tänään satuin kuulemaan.\nHaluan kuitenkin säästää sinut erään oppitunnin vaivasta. Siksi\nilmoitan tietäväni, että tällaiset seurapiirijuoruina kulkevat\n»ankaran luottamukselliset» uutiset ovat miltei poikkeuksetta tuulesta\ntemmattuja. Niin kai tässäkin tapauksessa.\n\nRauta liikahti hermostuneesti. Vaimo pani sen merkille ja katsoi\nparhaaksi muitta mutkitta ilmoittaa:\n\n— Kuiskaillaan, että ministeri Saarkivi olisi murhattu.\n\nMies rypisti tyytymättömänä otsaansa.\n\n— Eikö muuta?\n\n— Mutta, Kaarlo! nuori rouva huudahti. — Miten voit kuitata\nväkivaltaisen kuoleman noin kylmäverisesti? »Eikö muuta?» Se kuulosti\nkauhealta!\n\nRauta siveli tyynnyttäväsi hänen kättään.\n\n— Rauhoitu, rakas lapsi. Minun on ollut pakko tottua siihen, että moni\nnuori ja arvokkaampi elämä on äkisti ja väkivaltaisesti katkaistu.\nRintamalla.\n\nAntaakseen vaimolleen aikaa päästä taas tasapainoon hän jatkoi\nmietteliäästi:\n\n— Saarkivi? Muistaakseni hän oli aikoinaan Suomen lähettiläänä jossakin\nBalkanilla. Ellen erehdy, hänet siirrettiin parisen vuotta sitten\nmonien kaltaistensa kera UM:n disponibiliteettiin odottamaan parempia\naikoja.\n\nInkeri kysäisi hiljaisesti:\n\n— Vaikka siis kuulemani olisi tottakin, et usko...?\n\n— ... että se olisi se taikamatto, joka minut tänään tänne lennätti. Ei.\nSitä minä en usko. Tuollaisen tällä hetkellä melko merkityksettömän\nherran kuolema, olipa se miten dramaattinen tahansa, ei saisi päämajaa\nliikauttamaan sormeaankaan. Koeta keksiä jotakin parempaa.\n\n— Tokkopa sentään »parempaa» tarvittaisiin, vaimo huomautti. — Sinä\nnäet erehdyt ministeri Saarkiven asemaan nähden. Hän on jo vuoden\npäivät ollut ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö.\n\nHän hämmästyi tämän tiedoituksen vaikutusta. Kiivaalla liikkeellä Rauta\nsinkosi savukkeensa takkaan. Hänen ilmeensä oli äkisti tiukennut. Kun\nhän sitten puhui, ääni oli terävä.\n\n— Oletko varma siitä?\n\n— Tietysti olen. Ihmettelen, että hänen nimityksensä jäi sinulta\nhuomaamatta. Se johtuu kai siitä, että sinä olit silloin etulinjassa.\nOnko tuossa tiedossa jotakin järkyttävää?\n\n— Paljonkin! Jos UM:n kansliapäällikkö on murhattu sotaan liittyvän\nsuurpoliittisen pelin keskellä, niin alan ymmärtää herrojen kiireen.\nKuulitko yksityiskohtia?\n\nHuokaisten Inkeri ryhtyi kertomaan:\n\n— Pelkään olleeni varsin välinpitämätön kuuntelija. Enhän tiennyt...\nEnkä nytkään ymmärrä, miksi sinä yhtäkkiä tunnut ottavan tämän\nseurapiirijuorun täydestä. Vuorineuvoksetar Lumikko on voimakkaasti\npulppuileva, mutta vähemmän luotettava uutislähde. Joka tapauksessa,\nhänen väittämänsä mukaan ministeri Saarkivi olisi sunnuntain, siis\neilisen, vastaisena yönä löydetty Turun satamasta murhattuna.\n\n— Turun satamasta? Sepä omalaatuinen kuolinpaikka niin suurelle\nherralle.\n\n— Hänet kerrotaan surmatun purjeveneessä. Hän olisi muka lähtenyt\nperjantaina kolmen tuttavansa kanssa purjehdusmatkalle. Määränpääksi\nmainitaan Tukholma.\n\nRauta naurahti katkerasti.\n\n— Olit ilmeisesti oikeassa kertojasi luotettavuuteen nähden, hän sanoi.\n— Ainakin nuo yksityiskohdat ovat liian mahdottomat ollakseen totta.\nMaa on sodassa ja asemamme juuri tällä hetkellä erityisen vaikea. Ei\nkyllä rintamilla, mutta ulkopoliittisesti. Me etulinjan miehet uskomme\nHelsingin herrojen pystyvän melkein mihin mielettömyyksiin tahansa.\nMutta niin ilkeitä emme ole, että kuvittelisimme UM:n tärkeimmän miehen\nlähtevän tällaisena ajankohtana huvipurjehdukselle.\n\n— Miten pitkälle olette mahtaneet päästä ilkeissä kuvitelmissanne\nmeistä Helsingin rouvista?\n\nInkerin pilailuyritys ei kuitenkaan saanut houkutelluksi miestä\nhymyilemään. Tiukkaan sävyyn hän jatkoi purkaustaan:\n\n— Ehkäpä juorutätisi tiesi vielä, että nuo kolme Saarkiven\nhuvittelutoveria olivat päämajoitusmestari, puolustusministeri ja\neduskunnan puolustusasiainvaliokunnan puheenjohtaja. Silloin irvikuva\nsotivan maan johtomiehistä olisi täydellinen!\n\nNuori rouva pudisti päätään.\n\n— Matkatoverien nimiä ei mainittu. Mutta päästäkseni lorun loppuun\nlisään, että vuorineuvoksettaren kertoman mukaan olisi ministeri\nSaarkiven kotona eilen iltapäivällä suoritettu kotitarkastus.\nValtiollisen poliisin miehet olisivat muka käyneet siellä.\n\nRauta tuijotti synkkänä eteensä.\n\n— Se on mieletöntä, hän mutisi. — Kerta kaikkiaan mahdotonta! Mutta\ntoisaalta: jotakin aivan mieletöntä ja mahdotonta on täytynyt tapahtua.\nMuuten ei minua olisi lennätetty tänne.\n\nHän vilkaisi kelloonsa ja nousi.\n\n— Kahden minuutin kuluttua auto on portilla.\n\nKirvelevä pettymys kuvastui Inkerin suurissa sinisilmissä.\n\n— Niin, tietysti. Niin oli aina ennenkin. Luulenpa suotta ikävöineeni\nsitä aikaa palaavaksi, jolloin sinä olisit jälleen kotona. En\nmuistanut, millaista silloin on. Neljännestunti taikka — kaksi\nminuuttia. Ei milloinkaan enempää!\n\nRauta naurahti.\n\n— Millainen liioittelija sinusta on tullut. Sitä paitsi Peer Gyntinkin\nolisi tiettävästi ollut kotiuduttuaan riennettävä pellolleen. Pelkällä\nlaulunkuuntelulla ei hänenkään perheensä olisi elänyt.\n\n— Norjalaisena Peer olisi kai mennyt kalaan eikä pellolle, vaimo\noikaisi. — Eikä hän olisi rynnännyt sinne heti tuliaissuukon\nsaatuaan... Minä olin ajatellut, että söisimme täällä kotona\njuhlaillallisen sinun paluusi kunniaksi.\n\n— Mainiota! mies hyväksyi. — Kynttilävalaistus. Kukkia pöydällä.\nValittuja herkkuja. Hyvää, vanhaa viiniä. Päälle mokkaa ja kunnon\n»Salignacia». Iltapuku. Tarjouksesi otetaan kiitollisuudella vastaan,\n»Solveig». Kello 23 on paras illallisaika. Näkemiin!\n\nTasan kello 20 Rauta koputti päämajan tiedustelu jaoston päällikön\nvirkahuoneen oveen Korkeavuorenkadun 21:n ensimmäisessä kerroksessa.\n\nKun hän astui sisään, seinäkarttaa tutkiskellut siviilipukuinen herra\nkäännähti häneen hymyillen happamesti. Tulija yllättyi. Hän tunsi\nvanhastaan tämän viittäkymmentä lähentelevän, laihan ja hyvin tumman\nvirkaveljensä. Mutta hän ei ollut odottanut tapaavansa häntä täällä.\n\nMustien silmien katse suuntautui tuuheiden kulmakarvojen alta\nivallisena ja vihamielisenä Rautaan.\n\n— Täsmällinen. Kuten herra everstin luo komennetulle kapteenille sopii.\nMiltä suuresta salapoliisistamme tuntuu olla toisten siirreltävissä\noleva pelinappula?\n\nTulija sulki oven jäljessään. Sitten hän virkkoi:\n\n— Ymmärrän entistä paremmin, miksi sinä, Vauhkola, olet tämän maan\nvähiten suosittuja miehiä. Se ei johdu yksinomaan siitä, että olet\nvaltiollisen poliisin päällikkö. Siinä olisi rasitusta yllin kyllin.\nMutta sinä urheilet lisäksi olemalla tahallisesti epämiellyttävä.\n\nTuomari Vauhkolan kasvoissa alkoi hermostuneesti nykiä. Näytti siltä\nkuin hänen oikea silmänsä olisi sähköttänyt hätäistä sanomaa.\n\n— Sinä olet entiselläsi, sinä! hän mutisi.\n\n— Missä eversti Metsikkö on? Rauta kysyi.\n\nValtiollisen poliisin päällikkö sai hillityksi kasvonsa, niin että\nsähkötys loppui. Hän irvisti leveästi, jolloin mustuneiden hampaiden\nsahamainen ylärivi paljastui.\n\n— Se neuvottelu, jota varten me molemmat olemme täällä, on lykkäytynyt\ntunnilla. Metsikkö on tuolla seinän takana. Haastelemassa meitä paljon\nviehkeämmän vieraan kanssa. Silti minulla on määräys koputtaa oveen\nmerkiksi, että sinä olet tullut.\n\n— Tee se sitten!\n\nVauhkola asteli veltosti viereiseen huoneeseen vievälle ovelle.\n\n— Hermostuttaako sinua mahdollisuus, että herra eversti epäilisi\nkapteenin myöhästyneen kokonaista viisi minuuttia?\n\nRauta kuittasi kysymyksen hymyllä.\n\nVastaukseksi koputukseen kuului toisesta huoneesta:\n\n— Hetkinen, hyvät herrat!\n\nKesti kuitenkin muutamia minuutteja, ennen kuin ovi avautui ja\nsulkeutui tulijan jälkeen.\n\nEversti Metsikkö loi ylvään katseen molempiin tuomareihin.\n\n— Kuin operettiupseeri, valtiollisen poliisin päällikkö suhautti\nhampaittensa välistä.\n\nRauta kuuli kuiskauksen, ja hänen oli itsekseen myönnettävä sen osuvan\nnaulan kantaan. Jotakin tehostetun teatraalista oli tuon muhkean,\näärimmäisen huolitellusti ja hienosti puetun ratsuväeneverstin\nasenteessa. Ohimoilta harmaantuneen, tummakähäräisen tukan kehystämien\nkalpeiden kasvojen ilme oli teennäinen sekoitus syvää huolestuneisuutta\nja maailmanmiehen järkkymätöntä mielentyyneyttä. Oli mahdotonta\nyhdistää tätä salonkiupseeria siihen sodan karuun arkipäivään, jonka\nRauta tunsi. Mutta Helsinkihän olikin kaukana rintamista.\n\nRauta ilmoittautui jäykästi.\n\n— Ah niin, tosiaan, eversti virkahti hieman laahaavalla äänellään.\n\nHän tuli kättelemään ja jatkoi:\n\n— On hyvä, että te olette täällä, kapteeni. Olette sydämellisesti\ntervetullut. Mitä vanha ystäväni »Kylmä Kalle» sanoi menettäessään\nteidät?\n\n— Herra kenraali oli jonkin verran hämmästynyt.\n\nMetsikkö hymähti.\n\n— Tuota voi sanoa hienovaraiseksi ilmaisuksi, kapteeni. Minä tunnen\nystäväni ja hänen sanavarastojensa väkevyyden. Hän saa kuitenkin\nsyyttää itseään. Joka kerran kun teitä on aikaisemmin tarvittu muihin\ntehtäviin, hän on nostanut hirveän melun. Siksi komento-osaston\npäällikkö piti parhaana siirtää teidät tyyten pois »Kylmän Kallen»\nvaltapiiristä.\n\nHän odotti, että kapteeni lausuisi ilonsa tästä toimenpiteestä. Mutta\nkun tämä pysytteli äänettömänä, hän lisäsi:\n\n— Noilla rintamakomentajilla on sellainen nurinkurinen käsitys, että\nmaan kohtalo lepää heidän ja heidän joukkojensa hartioilla. Ehkä\nniin kerran olikin. Etenemisvaiheessa. Nyt sen sijaan painopiste on\ntäällä. Meidän kannettavanamme. Päävaikeudet — ne, jotka ratkaisevat —\nkasautuvat tässä vaiheessa meidän eteemme. Siksi me tarvitsemme parhaat\nmahdolliset apuvoimat.\n\nVauhkola katkaisi hänen yksinpuhelunsa:\n\n— Eikö olisi vähitellen aika ilmoittaa kapteenille, mikä täkäläinen\n»kasautuma» on katkaissut hänen loistavan rintamaupseerin uransa?\nHäntä ei liene siirretty tänne kuuntelemaan puheita. Tietääkseni hänet\nlennätettiin pääkaupunkiin, koska ei uskottu kenenkään meistä pystyvän\nratkaisemaan pikku arvoitustamme.\n\nTiedustelujaoston päällikkö loi kiukuttelevaan laihaan mieheen\nnärkästyneen katseen.\n\n— Sanotteko te sitä pikku arvoitukseksi? hän moitti. — Ah niin,\nteillähän on siihen nähden oma, suoraviivainen käsityksenne. Mutta,\nparahin tuomari, se on aivan liian suoraviivainen.\n\nValtiollisen poliisin päällikön tummissa kasvoissa alkoi taas nykiä.\nHermostuneesti hän sinkosi vastaan:\n\n— Siitä saanemme keskustella tämän illan neuvottelussa, sitten kun\nulkoministerikin on paikalla. Nyt minusta pitäisi vihdoinkin ilmaista\nRaudalle, miksi hänet on haalattu tänne. Hänellä ei saata olla siitä\nvielä aavistustakaan, ja kuitenkin...\n\nEversti keskeytti hänet:\n\n— Ei, ei saata. Ainoastaan kymmenkunta ihmistä koko maassa tietää\ntragediastamme, jonka seuraukset voivat muodostua hirvittävän\nvaarallisiksi.\n\nRauta kysyi tyynesti:\n\n— Tarkoitatteko ministeri Saarkiven murhaa?\n\nHiiskumaton hiljaisuus seurasi noita sanoja. Metsikön hailakansiniset\nja Vauhkolan mustat silmät tuijottivat häneen hämmästyksen\njäykistäminä. Niiden ilme paljasti hänelle, että Inkeriltä kuulemansa\noli kaikessa mielettömyydessäänkin totta. Äänettömyyden kestäessä hän\nerotti viereisestä huoneesta vaimennettuja ääniä. Joku kulki siellä\nkopisevin koroin ja lyhyin askelin nurkasta nurkkaan. Möräkkä miehen\nääni yritti rauhoittaa levotonta vaeltajatarta.\n\nTiedustelujaoston päällikkö selvisi ensimmäisenä ällistyksestään.\n\n— Kapteeni! Mistä te olette kuullut...?\n\nVauhkola hyökkäsi tuimemmin:\n\n— Aiotteko uskotella meille, että pikku linnut ovat kiidättäneet tuon\nverisen sanoman jo Syvärin taa?\n\n— Kuulin sen melkein heti Helsinkiin saavuttuani, Rauta vastasi\nkylmästi. — Jos tarkoitus oli pitää asia salassa, oli hullua suorittaa\nValpon tarkastus ministeri Saarkiven kotona. Sellaista ei voida tehdä\nherättämättä hälyä seurapiireissä.\n\nEversti käännähti kiivaasti valtiollisen poliisin päällikköön.\n\n— Minähän olen kieltänyt teitä ryhtymästä ilman minun lupaani tässä\nasiassa mihinkään!\n\nVauhkola silmäsi myrkyllisesti Rautaan. Hermostuneesti hän ryhtyi\npuolustautumaan:\n\n— Minä katsoin velvollisuudekseni käydä kertomassa rouva Saarkivelle\nmurheviestin.\n\n— Sen tehtävän minä olin varannut itselleni, Metsikkö puuskahti.\n— Sellainen vaatii näet tahdikkuutta, suurta tahdikkuutta.\nPettymyksekseni havaitsin äsken, että rouvaparka oli jo säälimättömästi\nsaatettu silmätysten kovan kohtalonsa kanssa. Mutta en silloin osannut\najatellakaan, että te...!\n\n— Minä pelkäsin, valtiollisen poliisin päällikkö jouduttautui\nselittämään, — että ellen pidä kiirettä, päämajan valvontaosaston\nmiehet ehtivät edelleni ja turmelevat...\n\nEversti kumautti nyrkillään tuolinnojaa, joka sattui olemaan hänen\nkätensä ulottuvilla. Hän oli nyt tosiaan vihainen.\n\n— Tuo ikuinen mustasukkainen kilpajuoksu Valpon ja valvonnan välillä!\nhän huusi. — Eikö siihen milloinkaan saada mitään tolkkua? Sitä\nvartenhan nuo molemmat laitokset alistettiin minun johtooni. Enkä minä\nkärsi mitään kurittomuutta! Ymmärrättekö?\n\nOmituinen kalpeus oli levinnyt Vauhkolan kasvoille. Synkkänä hän mutisi:\n\n— Käyntini ei olisi luullut herättävän huomiota. Minulla oli ainoastaan\nkaksi miestä mukanani. Halusin varmistua siitä, ettei asiaa ehkä\nvalaisevia papereita hävitettäisi.\n\nTiedustelujaoston päällikkö oli kuitenkin liian kiihdyksissään\nottaakseen huomioon mitään lieventäviä seikkoja.\n\n— Te olette pilannut kaiken. Te... te...!\n\nSamassa ovi viereiseen huoneeseen nykäistiin auki. Kynnykselle\nilmestynyt nainen oli koristeellinen näky.\n\nIkkunan ääressä seisten Rauta tarkkasi häiritsijää. Tämä oli ehkä\nparisen vuotta alle kolmenkymmenen, keskimittainen ja uhkeamuotoinen\nnainen. Kiiltävänmustille kiharoille painetusta, naurettavan pienestä\nharsohatusta korkeakorkoisiin kenkiin asti hän oli pukeutunut\nmustiin. Kävelypuku oli niin tiukasti ruumiinmukainen, että tarkoitus\noli ilmeisesti korostaa korkean poven vastapainona olevaa vyötärön\nhoikkuutta. Kasvot olivat omalla kesyttömällä tavallaan kauniit. Ihon\nmiltei etelämaista tummuutta ei puuteri pystynyt paljonkaan peittämään.\nPitkien silmäripsien verhoamien mustien silmien katse oli kylmä ja\nlaskelmoiva. Suu olisi vaikuttanut hyvinkin sopusuhtaiselta, elleivät\nräikeästi punatut huulet olisi liioitelleet sen kokoa. Aavistuksen\nverran kyömy nenä ja timanttikorvarenkain somistettujen korvien muoto\nsaivat katsojan uumoilemaan, että kaunottaren suonissa virtasi useampi\nkuin yksi pisara seemiläistä verta.\n\n— Eversti hyvä! tulija huudahti kiivaasti. — Mitä ajattelette\nodotuttaessanne itseänne tällä tavoin? Te sanoitte viipyvänne vain\npari minuuttia. Ja nyt? Ooh! Minua on kohdannut hirvein onnettomuus,\nmikä voi tulla vaimoraukan osaksi. Mutta te ette kunnioita hitustakaan\nminun syvää suruani. Te kuljetutatte minut tänne. Te jakelette minulle\nkäskyjä kuin olisin halvin sotamies. Kiellätte minua ilmoittamasta\nrakastetun mieheni kuolemasta. Puhutte hänen hautaamisestaan kaikessa\nhiljaisuudessa. Ikään kuin hän olisi ollut rikollinen eikä inhan\nverityön uhri! Marttyyri hän oli, jos tahdotte minun mielipiteeni\nkuulla. Sitä paitsi aivan liian korkea virkamies ja huomattava\nkansalainen tullakseen nyt kohdelluksi moisella tavalla. Ja kesken\nloukkaavien ja minun tunteitani kylmästi tallaavien puheittenne\nte ryntäätte tänne — pariksi minuutiksi! Eversti hyvä, annoitte\nminulle hyvin kummallisen käsityksen korkeimpien upseeriemme\nherrasmiehenominaisuuksista jättäessänne siten minut yksin.\n\nHarmin puna lehahti Metsikön poskipäille. Häntä oli haavoitettu hänen\narimpaan kohtaansa. Jäykästi hän huomautti:\n\n— Yksinkö, rouva Saarkivi? Johtaja Sandberg oli toki seurassanne.\n\nNainen vilkaisi olkansa ylitse.\n\n— Björn? Hänen kanssaan minulla on tilaisuus seurustella muualla kuin\nteidän kolkoissa virkahuoneissanne.\n\nMies, joka hänen selkänsä takaa astui huoneeseen, oli pitkä,\nkomeavartinen ja hidasliikkeinen herra. Huolellisesti sivujakaukselle\nkammatun keltaisen tukan kehystämien pyöreiden kasvojen ja\niloisesti säteilevien sinisilmien näytti olevan mahdotonta sopeutua\nmurhenäytelmän tunnelmaan. Hieman nolona hymyillen hän lausui\ntukholmalaisruotsillaan:\n\n— Minä koetin selittää rouva ministerille, että herroilla on täällä\nehkä hyvin tärkeä neuvottelu, jota ei sovi häiritä. Mutta...\n\nHän jätti lauseen kesken ja kohautti hartioitaan voimattomuutensa\nmerkiksi.\n\nRouva Saarkiven huomio oli kiintynyt tuomari Vauhkolaan. Hän peräytyi\naskelen. Mustat silmät salamoiden hän huudahti:\n\n— Tuokin on siis täällä! Mies, joka eilen häpäisi surutalon pyhyyttä!\nEi ole sitä mahtia maailmassa, mikä saisi minut enää hengittämään samaa\nilmaa kuin tuo. Tule, Björn!\n\nEversti harppasi vihastuneen rouvan eteen.\n\n— Ette voi noin lähteä. Minä olen ilmaissut teille syvän myötätuntoni\nsen järkyttävän murhenäytelmän johdosta, joka lähinnä teihin iskeneenä\nsamalla on raskas menetys koko isänmaalle.\n\nHänen äänensä oli lämmin ja vakuuttava. Nainen käännähti puolittain\nsivulle ja pyyhkäisi hienolla pitsinenäliinalla poskipäitään. Rauta\npani kuitenkin merkille, että mustat silmät olivat kuivat ja niiden\nkatse kylmää raivoa täynnä.\n\n— Minun on siitä huolimatta, Metsikkö jatkoi, — korostettava vielä\nkerran teille, rouva Saarkivi, että mitä tärkeimmät valtakunnalliset\nintressit vaativat tuon traagillisen tapauksen salaamista niin kauan\nkuin mahdollista. Teillä on tietysti vapaus pitää tai olla pitämättä\nminua gentlemannina. Mutta minulla on korkeimmalta taholta määräys\nhuolehtia siitä, että vahingollista hälyä ei nouse.\n\nNaisen itsehillintä petti täydellisesti. Hänen äänensä kohosi kimeäksi,\nkun hän huusi:\n\n— Minun mieheni, eräs valtakunnan tärkeimmistä, on murhattu! Pistetty\nkuoliaaksi kuin sika! Ja te huolehditte vain rikoksen peittämisestä!\nTe... te... te...!\n\nJohtaja Sandberg astui hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n— Sallittehan, eversti? hän virkahti.\n\nMetsikkö nyökkäsi ja antoi heille tilaa. Kun komea vieras oli\nnyyhkyttävää rouvaa taluttaen poistunut, väkevän hajuveden tuoksu jäi\nleijailemaan huoneessa.\n\nTiedustelujaoston päällikkö istahti raskaasti pöytänsä ääreen ja ryhtyi\npyyhkimään hiestynyttä otsaansa. Vauhkola ei ollut tointunut vielä\nhäneen kohdistetun loukkauksen jäljiltä. Hänen oikea silmänsä räpytti\nyhä kiukkua, Rauta sytytti savukkeen ja odotti.\n\nTuokion kuluttua johtaja Sandberg raotti käytävään vievää ovea. Hänen\nkasvoillaan oli ystävällinen irvistys.\n\n— Hyvät herrat, minä teen parhaani saadakseni rouva ministerin\nrauhoittumaan. Ymmärrän hyvin viranomaisten toivomusten aiheellisuuden\nnäissä oloissa. Luulen voivani luvata, että niitä noudatetaan.\n\nHän kumarsi hymyillen kaikille kolmelle ja katosi.\n\nValtiollisen poliisin päällikkö oli saanut kasvolihaksensa jälleen\nasettumaan. Nyökäten sulkeutuneeseen oveen hän tiedusti:\n\n— Mikä tuo tyyppi oli?\n\n— Luojan meille lähettämä apuvoima, eversti huoahti.\n\n— Siis vielä päämajaakin korkeamman tahon lahja, Vauhkola mutisi. —\nSuotu armossa meille, jotka emme mitään osaa!\n\nMetsikkö oli sytyttelemässä sikariaan eikä kuullut hänen ivallista\nhuomautustaan tai ei perustanut siitä. Hetken kuluttua hän Rautaan\nkääntyen sanoi:\n\n— Johtaja Sandberg on huomattava tukholmalainen antikviteettikauppias.\nEräs ministeri Saarkiven hobby oli myös sillä suunnalla. Yhteinen\nharrastus sai herrat jo vuosia sitten ystävystymään. Sandberg lensi\ntänä aamuna tänne päättääkseen jonkin kaupan Saarkiven kanssa.\nMurhauutinen oli hänelle aikamoinen isku.\n\nValtiollisen poliisin päällikkö naurahti pilkallisesti.\nKostonhaluisesti hän virkahti:\n\n— Antiikkitavaraa! No, jos tuon mustan kanan kasvot pesisi kaikesta\npeitemaalista, niin ehkäpä alta tulisi hyvinkin antiikkia esiin. Kauppa\nei kai vaikeuksia tuottaisi. Kuulittehan, miten hunajaisella äänellä\nhän »Björniään» kutsui.\n\nTiedustelujaoston päällikkö silmäsi häneen kylmästi.\n\n— En pidä huumorinne laadusta, tuomari.\n\nPalaten juhlalliseen tyyliinsä hän virkkoi Raudalle:\n\n— Nyt te tiedätte, kapteeni, mistä on kysymys. Te joudutte selvittämään\nmurhaa, jonka likaisista, miltei uskomattomista yksityiskohdista\nminäkään en ole vielä täysin selvillä. Saamme kohta kuulla ne. Täällä\nalkaa pian, kuten minä sitä tänään tulin ulkoasiainministerille\nnimittäneeksi, viiden viisaan konferenssi. Nyt kuitenkin...\n\nHän piti pienen tauon ja vilkaisi merkitsevästi Vauhkolaan.\n\n— ... nyt kuitenkin epäilen jo, onko meitä oleva _viisi_ viisasta koolla.\n\nHän keskeytti jälleen antaakseen pilkallisen vihjauksensa vaikuttaa.\nSitten hän lisäsi:\n\n— Kapteeni, toivon teidän käsittävän tilanteen. Juuri tässä vaiheessa\nsuoritettu UM:n kansliapäällikön murha merkitsee yhtä suurta vaaraa\nkoko maalle kuin pahin rintamamurto. Siksi meiltä tämän katalan\nteon tutkijoilta vaaditaan nyt hyvin paljon. Meidän on toimittava\ntehokkaasti ja nopeasti.\n\nEversti Metsikkö painosti sanoja »meiltä» ja »meidän». Valpon päällikkö\nhymyili ivallisesti hänen mahtipontisuudelleen. Raudan kasvot eivät sen\nsijaan paljastaneet, mitä hän ajatteli.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nVIIDEN VIISAAN KONFERENSSI.\n\n\nHe olivat kaikki koolla.\n\nNojatuolistaan Rauta tarkasti kahta viimeksi tullutta.\n\nPitkä ja hoikka ministeri Varo oli istahtanut tiedustelujaoston\npäällikön työpöydän ääreen johtamaan neuvottelua. Hänet Rauta tunsi\nläheisesti rauhan vuosilta. Raskas ja vastuullinen asema sodan\naikaisena ulkoasiainministerinä oli uurtanut vakoja tyyniin, ennen niin\nvaloisiin kasvoihin.\n\nVaatimattomasti oven suuhun asettunutta keski-ikäistä, kaljupäistä\nmiestä Rauta ei ollut aikaisemmin tavannut. Lihava keho ja leveät,\npunakat kasvot olisivat helposti erehdyttäneet ensi näkemältä\narvioimaan hänet hyvin menestyneeksi lihakauppiaaksi. Mutta hänet oli\nesitelty tuomari Niinisuoksi, Turun rikospoliisin päälliköksi.\n\nMinisteri Varon rauhallinen, kultivoitu ääni katkaisi hiljaisuuden:\n\n— Hyvät herrat. Kaikki tiedämme kokoontumisemme synkän syyn. Mitään\nesipuheita ei siis tarvita. Ehkäpä tuomari Niinisuo alkajaisiksi\nselostaa meille, mitä Saarkiven viimeisistä päivistä ja kuolemasta on\ntähän mennessä saatu selville.\n\nPuhuteltu kumarsi. Hän kaivoi taskustaan muistikirjan. Sitä selaillen\nhän ryhtyi puhumaan ohuella falsetillaan, joka oli omituisessa\nristiriidassa hänen ison ruhonsa kanssa.\n\n— Suoritetuista kuulusteluista laaditut pöytäkirjat ovat mukanani. Olen\nvalmis luovuttamaan ne jatkotutkimusten johtoon tulevalle. Nyt minulta\nodotettaneen ainoastaan todettujen seikkojen lyhyttä luettelemista.\n\nHän vilkaisi kysyvästi ulkoasiainministeriin. Tämä nyökkäsi.\n\nSaarkivi oli seurueineen lähtenyt purjehdusretkelle Helsingistä\nedellisen viikon perjantaina kello 11,30. Matkatovereilleen hän oli\nkertonut lääkärinsä määränneen hänet ottamaan liikarasittuneisuuden\nvuoksi sairaslomaa. Hän oli vihjannut myös, että hänen oli Tukholmassa\nhoidettava eräitä virkatehtäviä.\n\nEversti Metsikkö hymähti epäuskoisesti:\n\n— Liikarasittuneisuutta... Sen minä ymmärrän. Mutta...\n\nTuomari Vauhkolan tummissa kasvoissa alkoi hermostuneesti nykiä. Oli\nilmeistä, että näillä kahdella herralla oli aivan vastakkainen käsitys\nvainajasta. Ministeri Varo ehätti asettamaan nousemassa olevan myrskyn:\n\n— Saarkivellä oli erikoistehtävä. Pari tärkeää herraa Berliinistä\nsaapuu tällä viikolla pikakäynnille Tukholmaan. Noiden ystäviensä\nkanssa kansliapäällikkömme on joskus ennenkin saanut suoralta kädeltä\nhoidetuksi maallemme näissä oloissa melko tärkeitä asioita. Niinpä minä\nsuostuin hänen matkaansa. Olisin toivonut hänen käyttävän lentotietä.\nMutta hän selitti innoissaan, että hänelle oli sattumalta tarjoutunut\nkauan toivomansa tilaisuus päästä Tukholmaan purjeveneellä. Lisäksi\nhän vetosi siihen, että tuollainen matka olisi juuri sitä lepoa, jota\nlääkäri oli hänelle määrännyt.\n\nTurun rikospoliisin päällikkö jatkoi selostustaan:\n\nSaarkiven mainitsemaksi sattumaksi oli osoittautunut helsinkiläinen\njohtaja P.J. Pertteli. Tämä oli vasta äskettäin tutustunut ministeriin\nSuomalaisella klubilla. Tällöin hän oli ehdottanut yhteistä huvimatkaa\nomistamallaan hienolla kutterilla.\n\n— Johtaja P.J. Pertteli? Rauta keskeytti. — Onko hän kenties sama\nPertteli, joka ennen sotia kokeili monilla aloilla, mutta aina yhtä\nhuonolla menestyksellä? Jokin konkurssirikoskin oli muistaakseni sen\nherran tilillä.\n\nUlkoasiainministerin äskeinen selitys oli täysin rauhoittanut\nvaltiollisen poliisin päällikön. Hän oli arvioinut sen Metsikölle\nosoitetuksi näpsäytykseksi, jonka tämä hyvin ansaitsi. Nyt hän puuttui\ninnokkaasti puheeseen:\n\n— Sama Pertteli! Kaikin puolin hämärä tyyppi. Viime vuosina hänellä on\nollut vain vähäisiä tehtaan edustuksia.\n\n— Hienoa purjevenettä ei hankita eikä pidetä yllä pikku rahoilla, Rauta\nhuomautti.\n\n— Siinäpä se! Vauhkola huudahti. — Mutta Pertteli onkin nykyisin\nliikutellut suuria rahoja. Niin suuria, että minä panin pari miestäni\ntarkkaamaan häntä. Ennen pitkää voitiin todeta hänen rikastumisensa\nlankeavan yksiin sen ajankohdan kanssa, jolloin erään suurvallan\noli vedettävä täältä pois lähetystönsä. Ymmärrätkö, Rauta? Oikein\nkäsitettynä tämä »yhteensattuma» karkottaa pimeyden Perttelin\nkutterissa suoritetun murhan ympäriltä. Minä olen varma...\n\nTiedustelujaoston päällikkö katkaisi kylmästi hänen purkauksensa:\n\n— Odottakaa! Kukaan ei estä teitä esittämästä omaa räiskyvää\nkäsitystänne murhan motiivista, kunhan niin pitkälle päästään. Mutta\ntoistaiseksi pysyttelemme kuivissa tosiasioissa.\n\n— Olimme vasta matkaseurueen kokoonpanossa, ministeri Varo virkahti. —\nTuomari Niinisuo, olkaa hyvä ja jatkakaa.\n\nPurjeveneen ohjaajaksi Pertteli oli hankkinut kuusissakymmenissä\nolevan entisen merikapteenin, Pekka Pyryn. Itse hän oli sanonut\nolevansa pelkkä sunnuntaipurjehtija, jonka ei kannattanut oman\ntaitonsa varassa lähteä pitkälle matkalle. Kipparikautenaan Pyry\noli tullut laajalti tunnetuksi väkivaltaisuudestaan. Saarkiven oli\ntäytynyt tietää hänen kiivautensa ja kiukkuisuutensa, koskapa he\nolivat asuneet kesänaapureina. Ministeri oli kuitenkin sanonut, että\nhänelle oli samantekevää, kuka venettä ohjaisi, kunhan vain päästäisiin\npian matkaan. Omasta puolestaan hän oli ilmoittanut ottavansa mukaan\nulkoasiainministeriössä palvelevan nuoren ystävänsä, maisteri Risto\nSohjan.\n\nVaro katsoi tarpeelliseksi selittää:\n\n— Tiedän, että meillä on, sen niminen avustaja, vaikken ole häntä\ntavannut. Sohja on sodan alusta alkaen ollut rintamalla. Kuulin hänen\näsken haavoittuneen Kannaksella ja olevan nyt toipumislomalla. Hänen\nystävyytensä Saarkiven kanssa on minulle sen sijaan uutuus.\n\nEversti Metsikkö luopui äänensä laahaavasta temposta tokaistessaan:\n\n— Minun tietääkseni hän onkin lähinnä rouva Saarkiven ystävä. Ehkäpä\nkansliapäällikkö kotionneaan ajatellen komensi nuorukaisen mukaansa.\n\nValtiollisen poliisin päällikkö kysäisi myrkyllisesti:\n\n— Minuako vain koski määräys »kuivissa tosiasioissa» pysymisestä?\n\nHarmin puna lehahti everstin kalpeille kasvoille. Mutta hän tajusi,\nettä tässä tapauksessa oli viisainta olla kuin ei olisi kuullut\nalaisensa sanoja.\n\nTurun rikospoliisin päällikkö odotti tuokion, jatkuisiko sanasota.\nSitten hän antoi kuvauksen murhenäytelmän puitteista:\n\nSaarkivi oli seurueineen saapunut Turun Ruissaloon lauantaina kello\n18,15. Vene oli kiinnitetty purjehdusseuran laituriin. Vaihdettuaan\nvaatteita herrat olivat tilanneet kaupungista auton. He olivat\npäätyneet kuluttamaan iltaa ravintola Itämeressä.\n\nSaarkivi ei ollut viihtynyt siellä. Jo kello 21:n maissa hän oli\nmaksanut osansa laskusta ilmoittaen menevänsä veneeseen nukkumaan.\n\nPertteli oli poistunut seurasta puoli tuntia myöhemmin. Hän oli\nselittänyt merenkäynnin ottaneen niin hänen voimilleen, ettei hän\nsietänyt enempää alkoholia. Hänen selostuksensa myöhemmistä vaiheistaan\noli hämmästyttävän avuton. Sen mukaan hän oli kulkenut kaupunkia\nristiin rastiin haihduttaakseen sumut päästään. Lopulta hän oli\nistahtanut uupuneena Yliopiston edustalla olevan pikku puistikon\npenkille ja nukahtanut siihen. Hän oli havahtunut vasta kellon käydessä\nneljää ja ajanut sitten autolla Ruissaloon.\n\nPyry ja Sohja olivat jatkaneet ryyppäämistään ravintolan sulkemiseen\nasti. Kutsuttuaan pöytäänsä pari tyttölasta he olivat järjestäneet\nitselleen remuisan jatkon näiden asunnossa. Mutta murhan\ntapahtuma-ajalta ei heilläkään ollut esitettävänä mitään varmaa alibia.\n\nPuolenyön tienoilla Pyry oli lähtenyt hakemaan kaupungilta lisää\nviinaksia. Sillä asialla hän oli viipynyt toista tuntia. Palatessaan\npulloineen hän oli ikkunaan koputtamalla päässyt sisään. Sieltä\npoliisit olivat tavoittaneet hänet kello 5 yhä jatkamassa vanhan\nmerikarhun kestävyydellä juhlintaansa.\n\nEnnen Pyryn paluuta tupakatkin olivat loppuneet. Tytöt olivat neuvoneet\nSohjalle, millä kadulla niiden öisiä kaupustelijoita liikkui. Savukkeet\ntämä oli saanut vaivattomasti ostetuksi, mutta ei ollut enää löytänyt\ntaloa, jossa oli ollut. Kyllästyneenä etsimiseen hän oli alkanut\njalan patikoida kohti Ruissaloa. Saavuttuaan viimein purjehdusseuran\nlaiturille hän oli otaksunut matkatoveriensa jo nukkuvan. Varovaisesti\nhän oli avannut hytin oven aikoen pimeässä hiipiä makuulavitsalleen.\nSilloin hän oli kompastunut johonkin lattialla lojuvaan. Saatuaan valon\nsytytetyksi hän oli nähnyt Saarkiven ruumiin. Vihreä- ja valkoraitainen\nsilkkipyjama oli yltä päältä veressä. Kaksi luotia oli lävistänyt\nrinnan ja kolmas oli katkaissut kaulavaltimon. Vilkaistessaan kelloonsa\nhän oli todennut sen olevan 2,40. Vitkastelematta hän oli hakenut\nkäsiinsä purjehdusseuran vartijan, ja yhdessä he olivat hälyttäneet\npaikalle poliisin.\n\nUlkoasiainministeri ryiskeli kiusaantuneena. Katkerasti hän hymähti:\n\n— Sodan vakavoittamaa elämää — tosiaan!\n\n— Onpa hyvä, tiedustelujaoston päällikkö lausui, — että eräs etulinjan\nmieskin oli noissa iltahuveissa mukana. Muuten kapteeni Rauta saattaisi\neksyä kummiin mietteisiin meistä kotirintamalaisista.\n\nTuomari Niinisuo sipaisi hermostuneesti kaljua päälakeaan. Hänen\nmieleensä muistui, että murhauutinen oli tavoittanut hänet\nskruuvipöydässä ja grogilasi käden ulottuvilla.\n\n— Purjehdusseuran vartijan kuulustelu, hän kiiruhti sanomaan, — toi\nesiin aika hämmästyttäviä seikkoja.\n\nHän saavutti tarkoituksensa. Toiset hiljenivät kuuntelemaan.\n\nVartija, 63-vuotias Matti Muru, ei ilmoituksensa mukaan ollut kuullut\nlaukauksia eikä muutakaan hälinää. Hädissään hän oli tiedustellut:\n»Ette kai silti luule minun ampuneen tuota minulle tuiki tuntematonta\nherraa?» Hän ei ollut saanut vastausta kysymykseensä, vaan häntä\noli kehoitettu kertomaan kaikki näkemänsä. Mutta hänen sekavasta\nselostuksestaan oli käynyt selville perin vähän. Hän oli kertonut\nolleensa paikalla silloin, kun helsinkiläiskutterissa oli saapunut\nneljä herraa. Huomattavin hänen ilmoituksistaan oli se, että kukaan ei\nollut illan tai yön mittaan käynyt utelemassa häneltä, missä johtaja\nPeittelin vene oli.\n\nKun poliisit olivat aamulla tuoneet Ruissaloon merikapteeni Pyryn,\nvartijaukko oli joutunut ymmälle. Niskavillojaan kynsien Muru oli\ntuumiskellut: »Jos tämäkin herra kuuluu veneeseen, niin kuinkas tänne\njo yöllä tuli — odottakaas — yksi, kaksi, kolme, neljä. Niin, neljä\ntuli. Varmasti neljä!»\n\nVauhtiin päästyään Muru oli selittänyt nykyisin olevan niin vähän\nliikettä, että hän edempänäkin ollen oli pannut tulijat merkille.\nVanhasta tottumuksesta hän oli painanut muistiin kunkin saapumisajan.\nEnsimmäinen oli tullut autolla kello 21,45. Vartija oli silloin\nsattunut olemaan Peittelin veneen luona. Hän oli vähän aikaa\njutellutkin tulijan kanssa, joten hän oli kuulustelussa saattanut\nvarmasti sanoa, että tämä oli ollut se herra, joka sittemmin oli\nmurhattu. Toinen oli saapunut jalkaisin muutamia minuutteja vailla\nkello 1. Muru oli sillä hetkellä ollut melko kaukana ja lisäksi menossa\npoispäin. Hän oli kuullut askeleita ja kääntynyt katsomaan erottamatta\nkuitenkaan muuta kuin epämääräisen hahmon, joka oli laskeutunut\nPerttelin veneen kannelle. Tiukalle pantuna vartija ei ollut varma edes\nsiitä, oliko hänen näkemänsä ollut mies vai nainen. Kolmas oli ollut\nmaisteri Sohja, joka oli tullut kello 2,30 ja neljännestuntia myöhemmin\nrynnännyt ilmoittamaan murhasta. Vasta kun poliisit olivat olleet jo\ntoista tuntia tapahtumapaikalla, oli autolla saapunut neljäs, joka oli\nosoittautunut johtaja Pertteliksi.\n\nTurun rikospoliisin päällikön kimeä ääni oli kiusannut ministeri Varon\nkorvia. Hän huokasi helpotuksesta, kun selostus keskeytyi.\n\n— Ei ole mikään ihme, eversti Metsikkö virkkoi, — vaikkei ukko Muru\nolisi kuullut laukauksia. Murhaajan pistoolissa on voinut olla\näänenvaimentaja.\n\n— Saanemme lähteä siitä, että tuo salaperäinen kakkonen suoritti\nverityön, ulkoasiainministeri lausahti epävarmasti.\n\nTuomari Vauhkola nyökkäili innokkaasti.\n\n— Salaperäinen, hän yhtyi. — Niinpä niin. Mutta kuka hän on?\n\n— Kolme lähinnä epäiltyä ovat Pertteli, Pyry ja Sohja,\ntiedustelujaoston päällikkö ehätti sanomaan. — Kuka tahansa heistä on\nvoinut olla tuo kakkonen.\n\n— Siltä näyttää, Rauta huomautti. — Mutta yhtä hyvin se saattoi olla\njoku neljäs.\n\n— Miten syvämietteistä ja valaisevaa! valtiollisen poliisin päällikkö\nivasi.\n\nUlkoasiainministeri pani merkille, että tuomari Niinisuo selaili\nedelleen muistikirjaansa. Ilmeisesti miehellä oli vielä jotakin\nilmoitettavaa. Ehkä se palauttaisi neuvottelun asiallisille urille. Oli\nsittenkin pienempi kärsimys kuunnella paksun miehen ohutta ja kimeää\nääntä kuin Vauhkolan kiukunpurkauksia.\n\n— Turun raportti ei ole kai vielä lopussa?\n\n— Ei aivan, Niinisuo myönsi.\n\nPurjeveneen tilavassa kajuutassa ei ollut havaittu mitään kamppailun\njälkiä. Vuodevaatteista päätellen Saarkivi oli loikoillut\nmakuulavitsallaan, ehkä jo nukkunutkin. Havahtuessaan hän oli\npotkaissut peitteen jalkopäähän.\n\n— Eikö tuo viittaa siihen, että murhaaja ei kuulunut veneen miehistöön?\nVaro kysäisi. — Miksi Saarkivi olisi vaivautunut hypähtämään jalkeille,\njos tulija olisi ollut joku hänen matkatovereistaan?\n\nVauhkola kohautti hartioitaan.\n\n— Ampuja tuskin vaivautui sytyttämään valoja näyttääkseen uhrilleen,\nkuka hän oli, hän virkahti ivallisesti. — Arvattavasti hän suuntasi\novelta taskulamppunsa valokeilan uhriinsa, joka pelästyi siitä.\n\nKiusallinen äänettömyys laskeutui huoneeseen.\n\n— Mitä murha-aseesta tiedetään? Rauta kysyi,\n\n— Se on ollut pienikaliiperinen browninki, Turun rikospoliisin\npäällikkö vastasi. — 6,35. Annoin tutkia pohjaa kivenheiton matkan\njoka suuntaan. Mutta asetta ei löydetty. Kaikilla ministeri Saarkiven\nseuralaisilla oli pistoolinsa...\n\n— Kaikilla? ulkoasiainministeri hämmästyi.\n\n— Niin, Niinisuo vahvisti. — Mutta ne olivat 7,65-kaliiperisia.\nSellainen oli myös murhatulla.\n\n— Aseistusta kuin pienessä merirosvoaluksessa, Varo hymähti.\n\n— Mikä on teidän käskyksenne murhasta, Niinisuo? tiedustelujaoston\npäällikkö puuttui puheeseen.\n\n— Tjaah...\n\nTurun rikospoliisin päällikkö näytti vaivautuneelta. Hän pyyhki isolla\nkourallaan hikoilevia kasvojaan. Varovaisesti jokaista sanaansa\npunniten hän ryhtyi muovaamaan vastaustaan.\n\nVeneen kajuutasta oli löydetty runsaasti kaikkien neljän matkalaisen\nsormenjälkiä, mutta ei kenenkään vieraan. Kutterin kiiltävällä\nkannella oli sen sijaan ollut kokonainen korkojen kuviotanssi.\nSiitä ei kuitenkaan tuntunut olevan apua. Herrat olivat näet\ntulomatkallaan poikenneet Barön salmessa maissa ja järjestäneet eräille\npaikkakuntalaisille pikku hipat veneessään. Eikä kantta ollut sen\njälkeen pesty. Selvät korkojen jäljet, jotka eivät olleet matkalaisten\nitsensä, oli valokuvattu. Jos pidettäisiin tarpeellisena, voitaisiin\nsiis tarkistaa, olivatko nuo jäljet baröläisten vieraiden.\n\nNiinisuo silmäsi kysyvästi kuuntelijoihinsa. Kun kukaan heistä ei\nvastannut hänen epäsuoraan kysymykseensä, hän huoahti ja jatkoi:\n\n— Tuntuu selvältä, että murhan suoritti se, joka saapui veneelle vähän\nvailla kello 1. Mutta yrittäessämme siitä edetä joudumme pelkkien\narvailujen varaan.\n\nMetsikkö huomautti:\n\n— Se tosiasia, että kukaan vieras ei käynyt ennakkoon utelemassa\nhelsinkiläisvenettä, tuntuu minusta viittaavan Saarkiven omiin\nseuralaisiin. Kuka muu kuin joku noista kolmesta olisi voinut ilman\nmuuta osua oikeaan?\n\n— Ehkä joku väijyi ministeriä laiturin lähettyvillä, Turun\nrikospoliisin päällikkö esitti hiljaisesti. — Mutta tietysti epäluulo\nlankeaa lähinnä noihin kolmeen. Jokaisella heistä on ollut murhan\nsuorittamiseen riittävästi aikaa. Oikeuslääketieteellisen tutkimuksen\njälkeen ilmoitettiin minulle, että kuolema on sattunut kello 1:n ja 2:n\nvälillä, joten...\n\nVauhkolaa hermostutti se syrjäinen asema, mihin hän oli keskustelussa\njäänyt. Tärkeillen hän julisti:\n\n— Kaikki kolme vakuuttivat minulle vielä äsken samaa kuin Niinisuolle\nTurussa. Että he ovat muka syyttömiä jok'ikinen! Minä annoin näet\nmääräyksen, että matkalaiset oli heti tuotava Helsinkiin, valtiollisen\npoliisin suojiin. Samalla käskin, että turhan hälyn välttämiseksi oli\nvainajasta kuulusteluissa käytettävä nimeä Haapalainen, liikemies\nHaapalainen.\n\n— Ja niin myös tapahtui, Turun rikospoliisin päällikkö vahvisti.\n\nEversti Metsikkö hymähti ivallisesti.\n\n— Minä halusin kuulla teidän käsityksenne murhasta, tuomari, hän\nmuistutti. — Ette ehtinyt vielä pitkällekään.\n\nNiinisuon punakat kasvot lehahtivat tummiksi.\n\n— Suokaa anteeksi, eversti, hän änkytti. — En käsitä, miten...\n\n— Minä käsitän, tiedustelujaoston päällikkö lausui alentuvan\nystävällisesti. — Teidät keskeytettiin. Olen utelias kuulemaan, minne\narvelette murhaajan kadonneen. Sillä purjehdusseuran vartija ei kai\nnähnyt kenenkään poistuvan Perttelin veneestä?\n\n— Ei, hän ei nähnyt, Turun rikospoliisin päällikkö vakuutti. — Mutta\nse ei auta meitä. Ampuja on voinut kylmäverisesti odottaa, kunnes\nMuru matkalla poispäin oli ehtinyt kyllin kauas, ja hiipiä sitten\nlaiturilta. Toinen mahdollisuus on, että hän laskeutui kutterin\nlaidalta veteen ja ui kauemmas rannalle. Viimeksi mainitussa\ntapauksessa hän ei olisi kukaan ministerin seuralaisista, sillä heidän\nvaatteensa todettiin kuiviksi. Ruissalossa suoritetaan nyt laajoja\ntutkimuksia, olisiko joku toistaiseksi tuntematon nähty liikkeellä.\nEnempää ei minulla ole ilmoitettavaa, valitettavasti ei.\n\nHän oli todella hyvin huolestuneen näköinen sulkiessaan huokaisten\nmuistikirjansa.\n\nHetkisen muutkin vaikenivat. Sitten valtiollisen poliisin päällikkö\npuuskahti:\n\n— Tosiasioita on niin vähän tai niin paljon — miten herrat vain\nhaluavat sanottavan — ettemme pääse eteenpäin, vaikka vääntelisimme\nniitä puoleen ja toiseen kokonaisen viikon. Minä...\n\nOli ilmeistä, että hänellä oli vielä paljon sanottavaa. Ministeri Varo\nkeskeytti kuitenkin hänet tyynesti:\n\n— Meillä ei ole aikaa hukattavana. Juuri siksi, että tämä arvoitus\non saatava nopeasti ratkaistuksi, hallitus minun ehdotuksestani ja\npäämajan suostumuksella päätti uskoa tutkimusten johdon sinulle,\nRauta. Meillä on kiire, käsitäthän. UM:n kansliapäällikön murha tulee\nherättämään tavatonta huomiota. Lisäksi on olemassa joka hetki kasvava\nvaara, että se selitetään ulkopuolisen vallan laskuun suoritetuksi\ntihutyöksi ja että siten kiihotetaan yleistä mielipidettä tuota\nsuurvaltaa ja sen merentakaista liittolaista vastaan.\n\nVauhkolan oikea silmä sähkötti kiihkoisesti. Innosta värähtelevin äänin\nhän huusi:\n\n— Mitään kiihotusta ei tarvita! Asia on selvä!\n\nKun ulkoasiainministeri nosti hilliten kätensä, hän pakottautui\nrauhallisemmin jatkamaan:\n\n— Aioin jo äsken sanoa, että kun murhapaikalla ei ole havaittu mitään\nratkaisevasti asiaa valaisevaa, on yritettävä päästä pitemmälle\nsyventymällä murhan motiiveihin. Ja me pääsemme myös!\n\nRyppy ministeri Varon silmäkulmien välissä oli painunut tavallista\nsyvemmäksi. Hän vaihtoi katseen tiedustelujaoston päällikön kanssa.\nSitten hän virkahti hienoisen ivallisesti:\n\n— No niin, parahin tuomari. Luullakseni eversti Metsikkökin voi katsoa,\nettä nyt on aika teidän esittää teorianne.\n\nValtiollisen poliisin päällikkö ei perustanut neuvottelun johtajan\ntorjuvasta asenteesta. Malttamatta enää istua hän hypähti kävelemään\nedestakaisin selittäessään kiivaasti:\n\n— Saarkivi murhattiin siksi, että hän oli tunnettu voimakkaista\nsympatioistaan suurta aseveljeämme kohtaan!\n\nTiedustelujaoston päällikkö nojautui eteenpäin ja sanoi oudon terävästi:\n\n— Te itse olette tunnettu yhtä voimakkaista sympatioista, tuomari.\nMutta teitä ei ole tiettävästi yritetty murhata.\n\n— Ei vielä! Vauhkola sinkautti vastaan. — Minä olen sitä paitsi pikku\ntekijä ministeri Saarkiven rinnalla. Enkä minä ole toistaiseksi saanut\npoliittisen kantani vuoksi sellaisia nimettömiä uhkauskirjeitä, joita\nministeri viime aikoina sai päivittäin. Minä olen nähnyt joukon niitä.\nEikä niiden alkuperästä ole epäilystäkään.\n\n— Tuota en tiennyt, ulkoasiainministeri mutisi.\n\nValtiollisen poliisin päällikkö irvisti leveästi. Hän katsoi\nensimmäisen rynnäkkönsä onnistuneen. Hän pysähtyi keskilattialle ja\nsaneli mahtipontisena:\n\n— On naurettavaa ja pelkästään ajan hukkaamista ruveta etsimään\ntuntemattomien armeijasta Saarkiven murhaajaa. Hänen kolme\nmatkatoveriaan riittävät. Esiin tulleista seikoista pienimmätkin\ntodistavat, että verityö oli etukäteen suunniteltu. Kukaan muu kuin nuo\nkolme ei tiennyt edes sitä, milloin ministeri saapui Turkuun, saati\nsitten sitä, että hän oli toissa yönä kello 1 purjeveneen kajuutassa.\nAinoa järjellinen selitys on, että joku matkatovereista tai tuon jonkun\ninformoima salaliittolainen suoritti murhan. Sen, kuka heistä, saatamme\nsaada selville tutkimalla heidän motiivejaan. Silloin merikapteeni Pyry\nja maisteri Sohja jäävät heti laskuista pois.\n\n— Miksi? tuomari Niinisuo ihmetteli. — Olethan sinä nähnyt Pyryn. Tuo\niso, karkeatekoinen merikarhu sopisi tyypiltään väkivallan tekijäksi\nkuin lanka neulan silmään.\n\nVauhkola oli kantapäillään pyörähtänyt puhujaan. Hänen mustat silmänsä\nleimusivat vihaisesti.\n\n— Idioottimaista! hän sähisi. — Jos kaikki isot ja karkeatekoiset\nmiehet olisivat predestinoidut murhaajiksi, pitäisi sinut, Niinisuo,\nkiireen vilkkaa pistää turvasäilöön, jottet ehtisi niin pitkälle!\n\nTurun rikospoliisin päällikön hailakat silmät rupesivat pyörimään\navuttomasti. Loukkaantuneena hän puristi paksut huulensa yhteen\nestääkseen kiukkunsa purkautumasta.\n\n— Pyryltä puuttuu motiivi, valtiollisen poliisin päällikkö kiiruhti\njatkamaan, — ja se on ratkaisevaa. Ainoa, jolla sellainen oli, on\nPertteli. Hän oli myynyt itsensä nahkoineen ja sieluineen sille\nsuurvallalle, joka taannoin kunnioitti maamme itsenäisyyspäivää\njulistamalla meille sodan. Palkattuna vakoojana ja tuholaisena Pertteli\noli valmis millaisiin konnantöihin tahansa. Hänen oli käsketty raivata\nministeri Saarkivi pois. Ja hän teki sen myös laittauduttuaan sitä\nennen uhrinsa tuttavuuteen Suomalaisella klubilla ja järjestettyään\npurjehdusmatkan, jolla ministeri oli hänen suojaton saaliinsa. Ei\ntämä ole ensimmäinen rikos laatuaan. Tiedetään, mitä vuosien ja\nvuosikymmenien mittaan on pitkin maailmaa tapahtunut. Vastahakoinen\nvaltiomies ja poikkiteloin asettunut diplomaatti toisensa jälkeen on\nkadonnut tai löydetty murhattuna! _Secret_...\n\nEversti Metsikkö katkaisi jyrkästi hänen purkauksensa:\n\n— Hetkinen, tuomari! Mitenkähän olisi, jos tosiaan omaksuisimme teidän\nteorianne, että kysymyksessä on poliittinen murha? Silloin on kuitenkin\nolemassa toinenkin mahdollisuus kuin teidän esittämänne.\n\n— Mikä?\n\n— Se, että verityö inspiroitiin sen valtakunnan asiamiesten taholta,\njonka rinnalla juonikas kohtalo heitti meidän maamme käymään\nerillissotaamme.\n\nVauhkola tuijotti tuokion hurjistuneena tiedustelujaoston päällikköön.\nSitten hän puuskahti:\n\n— Miten inhottavaa nimitystä käytätte suuresta aseveljestämme!\n»Valtakunta, jonka rinnalla juonikas kohtalo heitti...» Ennen\nkuulumatonta...! Oletteko tullut ajatelleeksi, että taisteleva maa,\njonka korkeimmillakin paikoilla istuvat ovat noin... noin puolin\nsydämin mukana, on oikeastaan jo menettänyt sodan?\n\nTiedustelujaoston päällikkö hymähti kylmästi.\n\n— Ehkä jätämme sodan todennäköisen lopputuloksen tämän keskustelun\nulkopuolelle.\n\n— Aivan niin, ministeri Varo määräsi.\n\nValtiollisen poliisin päällikkö yritti hillitä suuttumustaan. Se\nvärisytti kuitenkin yhä hänen ääntään, kun hän intoili:\n\n— Teidän »toinen mahdollisuutenne», eversti, on... on, luvalla sanoen,\nmielipuolinen. Te ette voi esittää ketään, joka...\n\n— ... joka olisi sen motiivin lumoissa murhannut Saarkiven, Metsikkö\ntäydensi. — Niinhän aioitte sanoa, tuomari. Mitä arvelette maisteri\nSohjasta siihen osaan? Te loukkaannuitte äsken, kun minä vihjasin, että\npoika on enemmän rouva Saarkiven ystävä kuin herran. Mutta kun kerran\nolette saanut selville, että Pertteli on erään ulkovallan palkkaama\nvakooja ja tuholainen, niin voinette tutkia, olisiko Sohja erään toisen\npalveluksessa. Silloin saatettaisiin sanoa, että nuorukainen on osannut\nyhdistää yksityisen edun yleisempään.\n\nUlkoasiainministeri rykäisi kiusaantuneena. Eversti tajusi varoituksen\nja luopui ilkamoivasta sävystään.\n\n— Tosiasia joka tapauksessa on, että aseveljemme — minä sanoisin\nmieluiten: pakollinen aseveljemme — on jo pitkän aikaa ollut tyytymätön\ndiplomaattisten suhteittemme jatkumiseen yli valtameren. Ehkäpä sillä\ntaholla on nyt kyllästytty kuuluisaan suomalaiseen hitauteen ja\npäätetty antaa vauhtia tapahtumien kehitykselle. Mikä olisikaan siinä\nsuhteessa vaikuttavampi räjähdyspanos kuin poliittinen murha, joka\nsaataisiin vyörytetyksi vastapuolen tilille! Pian kai hoilattaisiin\nkaduilla: »Suuren aseveljemme vannoutunut ystävä katalasti tapettu —\njulistettakoon sota murhaajille ja heidän liittolaisilleen!» Sikäli\nkuin minä natsimentaliteettia tunnen, se ei arvioi yhden ihmisen\nhenkeä, olipa ystävän tai vihollisen, kalliiksi hinnaksi, jos sillä\nvoidaan jokin toivottu päämaali saavuttaa.\n\nVauhkola oli valahtanut kalman kalpeaksi. Hän näytti olevan\nhermokohtauksen partaalla. Pää tutisi kuin sisällä riehuvan raivon\nheittelemänä. Jäykästi hän asteli ovelle. Sieltä hän kääntyi kähisemään:\n\n— Minä kieltäydyn tässä vaiheessa jatkamasta neuvottelua. Hyvästi.\n\nNiine hyvineen hän meni.\n\nHämääntyneenä Turun rikospoliisin päällikkö silmäili jäljelle jääneitä\ntietämättä, mitä tehdä.\n\nMinisteri Varo kiirehti selittämään:\n\n— Tuomari, teidän ei kannata ottaa äskeistä liian vakavalta kannalta.\nMe kaikki tiedämme, että Vauhkola on omalla alallaan taitava ja\nmonitietoinen mies, ja sellaisena kunnioitamme häntä. Eikä hän ole\nainoa, jolla hermot ovat kireällä. On ehkä paras, että ehättäydytte\nhänen mukaansa. Ilmoittakaa hänelle, että teidän on molempien\nhuomenissa käytävä Raudan luona saamassa ohjeet osuudestanne jatkuviin\ntutkimuksiin. Missä ja milloin herrat tapaavat toisensa?\n\n— Kello 9 minun kodissani, Rauta virkahti.\n\nNiinisuo nousi keventyneenä. Hän jätti Raudalle kuulustelupöytäkirjat\nsisältävän kansion ja syvään kumartaen poistui.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen Metsikkö sanoi:\n\n— Herra ministeri ei tainnut hyväksyä Vauhkolalle antamaani läksytystä?\n\nUlkoasiainministeri tyytyi kohauttamaan hartioitaan. Hän oli pettynyt\nja väsynyt.\n\n— Esiin heittämäni teoria ei kuitenkaan ollut sen hullumpi kuin\nhänenkään, tiedustelujaoston päällikkö puolustautui.\n\n— Ehkä ei, Varo myönsi. — Mutta esititte sen tarkoituksellisen\närsyttävästi.\n\nEversti tavoitteli kevyttä äänensävyä selittäessään:\n\n— Minä lyhentelin vain vanhoja kalavelkojani Vauhkolalle.\n\n— Hm, ulkoasiainministeri äännähti epämääräisesti. Sitten hän\nkääntyi Raudan puoleen: — Sinä saat järjestää tutkimukset ja oman\nasemasi mielesi mukaan. Kun sinulta odotetaan nopeita tuloksia, on\nluonnollista, että tiedustelujaoston päällikkö ja minä olemme valmiit\nantamaan sinulle kaiken tukemme.\n\nRauta vilkaisi rannekelloonsa. Hän totesi, että puolen tunnin kuluttua\nhänen oli oltava kotona.\n\n— Sinulla on kiire, huomaan, Varo virkahti. — Ymmärrän sen.\nHaluat päästä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa perehtymään\nkuulustelupöytäkirjoihin ja hahmottelemaan jutun pääpiirteitä.\n\nHerrat taitaisivat hämmästyä, Rauta mietti, jos sanoisin, etten\nlähitunteina aio uhrata ajatustakaan koko murhalle. Kotoinen illallinen\njuhlapukuisen Inkerin seurassa oli se, mikä väikkyi hänen mielessään.\nTuon kaiken muun vuoro tulisi vasta sitten.\n\nUlkoasiainministeri nousi merkiksi, että keskustelu oli päättynyt.\nHuokaisten hän lausui:\n\n— Pelkään, ettei tästä neuvottelusta ollut sinulle apua.\n\nMetsikkö oikoi huolekkaasti hienoa asetakkiaan.\n\n— Eikö apua? hän protestoi. — Vauhkola ja minä esitimme toki selkeästi\nmolemmat tutkimussuunnat, mikäli Saarkiven murhalla on poliittinen\ntausta. Minä sitä paitsi vilautin toista päälinjaa, jossa motiivina\non mustasukkaisuus tai jokin muu rakkauden alalaji. Teidän, kapteeni,\ntarvitsee vain valita. Heittäkää arpaa ja noudattakaa sitten siten\nsaamaanne vihjettä!\n\nVaro huomautti jäykästi:\n\n— Leikinlasku tuskin sopii vakavaan tilanteeseemme.\n\n— Vakavaan; niinpä niin, herra ministeri, tiedustelujaoston päällikkö\nyhtyi. — Koko juttu on samalla niin sekava, että arpa voi osua\noikeampaankin kuin terävin ajattelu. Yrittäkäämme!\n\nHän oli ilmeisen ihastunut päähänpistoonsa. Rintataskustaan hän kaivoi\nesiin nikkelimarkan.\n\n— Kruuna vai klaava? Jos arvaatte oikein, kapteeni, ratkaisu on\nlöydettävissä poliittiselta linjalta.\n\nHymähtäen Rauta virkahti:\n\n— Kruuna.\n\nMetsikkö kumartui tutkimaan heittonsa tulosta.\n\n— Klaava, hän totesi. — Siis mustasukkaisuusmurha. Sääli Vauhkolaa ja\nhänen hienoa teoriaansa!\n\nUlkoasiainministeri oli kulmat rypyssä seurannut toimitusta. Sen\nlapsellisuus harmitti häntä. Ojentaessaan kätensä hyvästiksi hän sanoi:\n\n— Te annoitte tälle illalle nimen, eversti. Mutta ehkäpä äskeisessä\nosassanne, päättäjäisseremonian hoitajana, onnistuitte paremmin kuin\nristi-isänä.\n\nRautaan kääntyen hän kysäisi:\n\n— Vai hyödyitkö sinä tästä »viiden viisaan konferenssista» jotakin?\n\n— Ainakin tiedän, mistä on kysymys.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nSURUTALO.\n\n\nRauta tavoitti vaimonsa yläkerrasta. Poimu-uutimet olivat alhaalla,\nniin ettei keskipäivän aurinko päässyt häikäisemään ompelukoneen\nääressä istujan silmiä.\n\nVilkaistessaan työstä mieheensä Inkeri hymähti.\n\n— Älä näytä noin ällistyneeltä, Kaarlo. Tottahan käsität, että vaikka\npuoli maailmaa palaa ja ihmiset murhaavat toisiaan, niin Pikku\nJättiläisen täytyy saada suojapuku.\n\nRauta nyökkäsi. Hän hakeutui istumaan mukavaan nojatuoliin ja sytytti\nsavukkeen.\n\nVaimo nousi ja toi hänelle tuhkakupin.\n\n— Nyt kun sinä et ole kotosalla vain lyhyellä lomalla rintamalta,\nminun on kai ryhdyttävä kasvattamaan sinua taas ihmistavoille.\nTupakanpoltossakin.\n\n— Tarkoitatko, että esimerkiksi viime käynnilläni täällä jätin\nkäytettyjä tikkuja ja karistin tuhkaa mihin tahansa?\n\nInkeri nauroi.\n\n— Kysy Marilta, niin saat kuulla! Tai älä sentään kysy. Hän pitäisi\nsinulle sen saman, tulikiven katkuisen saarnan, millä hän valisti\nminua sodan raaistavasta vaikutuksesta kotikasvatustakin saaneisiin\nmiehiin... Joko herrat lähtivät?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Tuomari Niinisuo vaikutti kovin hiljaiselta, vaimo jatkoi. — Tuomari\nVauhkola sen sijaan osoittautui aivan erinomaiseksi seuramieheksi.\n\n— Kauniin naisen paikallaolo oli se taikasauva, joka muutti heidät\nsellaisiksi, mies kiusoitteli. — Ennen sinun tuloasi Niinisuo oli\nvieraistani ehdottomasti miellyttävämpi. Sinä sait Vauhkolan unohtamaan\njopa senkin — aikaisemmin maristen ilmoittamansa — ettei hänen vatsansa\nole sietänyt kahvia vuosikymmeniin.\n\n— Nyt hän ei kieltäytynyt edes kolmannesta kupillisesta! Inkeri\nhämmästeli. — Miten neuvottelunne luisti?\n\n— Sinun käyntisi jälkeen hyvin. Niinisuo rypisteli kyllä kulmiaan\nsille, että hänen on jo tänään palattava Turkuun. Mutta ei auta.\nHänellä on edessä kova urakka koettaessaan selvitellä sikäläisiä\njälkiä. Vauhkolalla taas on mieleistään puuhaa niissä kolmessa\nSaarkivi-vainajan matkatoverissa, jotka ovat Valpon suojissa.\nHämäräperäisen johtaja Perttelin hommista hänen miehensä ovatkin\nsaaneet jo esiin eräitä merkittäviä tietoja.\n\nVaimo työnsi kankaita sivummalle ja kiinnostuneena nojautui molemmin\nkyynärpäin ompelupöytään.\n\n— Kerro!\n\n— Perttelin liikkeen henkilökunta supistuu yhteen ainoaan maalattuun\nnaikkoseen. Hänen kertomansa mukaan toimistossa on usein käynyt\nvieraita, jotka eivät ole suostuneet neitokaiselle ilmoittamaan nimeään\neikä asiaansa. Tyttö on myöntänyt yrittäneensä näiden käyntien aikana\nkuunnella johtajan oven takana. Keskusteluista hän ei kuitenkaan ollut\nsaanut muuta selvää kuin että puhe oli käynyt englanniksi. Hänelle\noli näytetty eräiden sellaisten tyyppien kuvia, joiden on epäilty\nharjoittavan täällä vakoilua. Kolme heistä hän oli tuntenut johtajansa\n»asiakkaiksi». Noiden kolmen on nyt todettu jättäneen asuntonsa viime\nperjantaina, siis purjehdusretken alkamispäivänä. Lisäksi liikkeen\ntilien tarkastus on osoittanut, että kuukausitulot ovat töin tuskin\nriittäneet vuokran ja toimistoapulaisen palkan maksuun. Perttelin\nviime aikoina käsittelemien suurten rahojen on täytynyt tulla jostakin\nmuualta.\n\nRaudan ääni oli tasainen ja tyyni. Jokin väre siinä paljasti kuitenkin\nkuuntelijalle, että hän oli huolestunut.\n\nInkeri kysäisi:\n\n— Et kai silti usko tuomari Vauhkolan teoriaan?\n\nVastausta odottamatta hän jatkoi kiihkeästi:\n\n— Ministeri Saarkiven väkivaltainen kuolema yön piirittämän purjeveneen\nkajuutassa on jo sinänsä hirveä tapaus. Ajatus, että murha olisi sen\nsuurvallan taholta järjestetty, jota johtaja Perttelin väitetään\npalvelevan, on... on...\n\n— On mitä? mies tiedusti.\n\n— On mielikuvituksellinen ja mahdoton!\n\n— Se on mielikuvituksellinen, Rauta myönsi. — Mutta valitettavasti\nei aivan mahdoton. Vasta tänään minäkin kuulin, että Saarkivi itse\non ei ainoastaan yleisellä suuntautumisellaan, vaan myös eräillä\nteoillaan loukannut sitä tahoa, jonka Vauhkola väittää nyt suorittaneen\nvastaiskun.\n\n— Kuinka niin? vaimo tiukkasi.\n\nRaudan ääni oli hyvin vakava, kun hän vastasi:\n\n— Jatkosotamme alusta alkaen on Suomen puolelta korostettu, että\nme käymme erillistä taisteluamme ja haluamme pysyä suurvaltain\nvälisestä kamppailusta syrjässä. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta\nhallituksemme ei kuitenkaan voinut estää suhteitamme suureen\nsaarivaltakuntaan katkeamasta. Myöhemmin on selvinnyt Saarkiven\ntärkeällä paikallaan määrätietoisesti kiirehtineen tuota katkeamista.\nSen jälkeen diplomaattisuhteemme valtameren taa ovat pari kertaa\nolleet veitsen terällä. Kummassakin tapauksessa Saarkivi on ollut\nepäilyttävän touhukas. Hallitus on kuitenkin osannut pitää paremmin\nvaransa, ja kriisi on vältetty. Mutta juuri näinä päivinä välit ovat\ntaas kärjistyneet. Niinpä...\n\nNuori rouva ei tehnyt enää mitään vastaväitteitä. Miehen vakavuus oli\ntarttunut häneen. Hiljaisesti hän virkkoi:\n\n— Alan ymmärtää, miksi ministeri Varo eilisiltana korosti\nmurhenäytelmän selvittämisen kiireellisyyttä.\n\nHän vältti katsomasta mieheensä. Outo pelko oli äkisti iskeytynyt\nhäneen.\n\n— Nuo kolme laukausta yössä, jotka surmasivat ministeri Saarkiven,\novat kuin alkumerkki suureen onnettomuuteen, hän tuskaili. —\nMittasuhteiltaan vielä peloittavampaan kuin oli se epätoivoinen\nkamppailu, jossa olit mukana talvisodan loppuvaiheessa Vuoksella...\n\n— Silloin minulla oli ympärillä uskollinen komppaniani.\n\n— Ja nyt sinun on selviydyttävä pääasiassa yksin! Kaario, enkö minä voi\nauttaa sinua?\n\nRauta kurottautui sivelemään tyynnyttävästi hänen käsivarttaan.\n\n— Varmasti. Paljonkin.\n\nHän nojautui jälleen taapäin ja sytytti uuden savukkeen, ennen kuin\njatkoi:\n\n— Aion nyt alkajaisiksi pistäytyä surutalossa. Kerrohan, mitä tiedät\nSaarkiven perheestä.\n\n— Olen vain kuullut yhtä ja toista, Inkeri aloitti. — Ennen kaikkea\nrouvasta. Mirja on ministerin toinen vaimo, miestään yli kaksikymmentä\nvuotta nuorempi ja nyt 29-vuotias. Hän on Vaaski-nimisen pikku\nkauppiaan tytär Porista. Hän palveli konekirjoittajattarena ensin\nulkoasiainministeriössä ja sitten Budapestin-lähetystössämme, jossa\ntutustui ministeri Saarkiveen. Jossakin ulkomailla heidät vihittiin.\nLapsia ei heillä ole. Ensimmäisestä avioliitosta sen sijaan on tytär\nEeva, nyt 22-vuotias. Ministeri Saarkiveä pidettiin hyvin varakkaana.\nYksistään ne antiikkiesineet, joita hän on koonnut kotiinsa, ovat\nkuulemma miljoonien arvoiset.\n\n— Tunnetko maisteri Risto Sohjan? mies kysyi.\n\n— En. Kuka hän on? Ai niin, kolmas ministerin seuralaisista. Sinähän\nmainitsit viime yönä hänen nimensä.\n\nNuori rouva oli puhuessaan päässyt irti äskeisestä raskaasta\ntunnelmastaan. Hymähtäen hän huomautti:\n\n— Älä vain kuvittele, että tuo maisteri sijoittuisi puzzleesi Eeva\nSaarkiven aviomiehenä. Eeva meni viime vuonna naimisiin insinööri\nAntti Vuojoen kanssa, jolla on hyväpalkkainen toimi täkäläisessä\nrakennustoimistossa Oy. Kanava ja Silta. Olisi tietysti liikaa\nvaadittu, että Eeva olisi kovin ihastunut nuoreen äitipuoleensa.\nMutta ministeri Saarkiven ja nuoren parin välien kerrotaan olleen\nsydämelliset.\n\nRauta rypisti kulmiaan.\n\n— Eversti Metsikkö vihjaili, että maisteri Sohja olisi enemmän\nMirja-rouvan kuin hänen miehensä ystävä. Eikö sinun »voimakkaasti\npulppuileva» juorulähteesi, vuorineuvoksetar Lumikko, ole tiennyt\nkertoa siitä?\n\n— Ei sanaakaan, Inkeri torjui. — Onko nyt taas tarpeen ryhtyä\npenkomaan...?\n\nHän jätti lauseensa kesken. Samaan hengenvetoon hän kiiruhti sanomaan:\n\n— Kerroithan itse, että ulkoasiainministeriäkin harmitti everstin\ntyperä rahanheittoleikki, joka mukamas selvitti tapahtuneen\nmustasukkaisuusmurhaksi.\n\nMies naurahti hänen kiivaudelleen.\n\n— Rakas lapsi, minun puolestani saat sanoa Metsikön leikkiä\nmiksi tahansa. Tavallaan se kuitenkin kuvasti sitä erilaisten\nmahdollisuuksien ja mahdottomuuksien viidakkoa, jonka keskelle minut\non tämän murhan tutkijana nyt tipautettu. Olen vakuuttunut siitä, että\nsaan tarpoa monia vääriä polkuja, ennen kuin löydän oikean. Minun on\npakko puhkoa se sekä poliittisen pelin että henkilökohtaisten suhteiden\nhämäryys, joka ympäröi ministeri Saarkiven elämää ja jonka jostakin\nnurkasta on löydettävissä vastaus siihen, miksi nuo kolme laukausta\nammuttiin.\n\nNuori rouva nyökkäsi vakavana.\n\n— Tiedän, Kaarlo. Sinulla ei ole varaa sääliä vainajan muistoa eikä\nelossa olevien tunteita. On vain kauheaa ajatella sitä kaikkea, mitä\ntuosta hämäryydestä saattaa pursua esiin... Ministeri Saarkivi oli\nyhteiskuntamme huippuja.\n\nRauta kohautti hartioitaan. Häntä harmitti jo äskeinen juhlava sävynsä.\nKevyesti hän virkahti:\n\n— Luullakseni Varokin huokaisisi helpotuksesta, jos maisteri Sohja\npaljastuisi murhaajaksi. Tai kuka muu tahansa, jonka motiivilla ei\nolisi mitään tekemistä politiikan kanssa. Mutta mikään ei — sen pahempi\n— toistaiseksi viittaa siihen suuntaan.\n\nHän nousi ja suuteli vaimoaan hyvästiksi.\n\nInkeri pidätti häntä kuitenkin vielä.\n\n— Missä ominaisuudessa menet tervehtimään Mirja-rouvaa? hän kysyi. —\nJos ilmoitat tutkivasi hänen miehensä murhaa, puoli kaupunkia tietää\nsen ennen iltaa.\n\n— Siksi esiinnynkin UM:n avustajana. Vien perille ministeriön\nsurunvalittelut.\n\n— Avustajana! Niinkö mitättömän virka-aseman ne ovat suoneet sinulle?\n\n— Parin tunnin viraksi se välttää, mies hymähti. — Kun Varo ehdotti\nsitä minulle, sanoin, että se on virka, johon en oma-aloitteisesti\nolisi pyrkinyt. Hieman kummastellen hän kysyi, miksi en. Minä vastasin,\netten toistaiseksi tunne viehtymystä palkan edestä laiskoittelemiseen.\n\n— Mutta, Kaarlo! vaimo moitti. — Eikö ulkoasiainministeri pannut\npilailuasi pahakseen?\n\n— Ei. Hän naurahti vain. Mutta nyt minun täytyy jo lähteä.\n\nRauta päätti kävellä Runeberginkadulle.\n\nLiikenne oli perin vähäistä. Tiet, jotka tavallisina syksyinä vilisivät\ntällaisina aurinkoisina päivinä jalankulkijoita ja pyöräileviä lapsia,\nolivat autiot. Vain pari puukaasutinautoa tuli koko matkalla vastaan.\n\nKun Rauta oli jo lähellä päämääräänsä, parvi rouvia tulvahti\nkatukäytävälle sen talon ovesta, johon hän oli matkalla. Hän pani\nmerkille eräitä tuttuja kasvoja joukossa. Haluamatta nyt joutua\njuttusille hän käännähti tutkimaan pienen sekatavaramyymälän\nmurheellisen köyhää näyteikkunaa.\n\nIlmeisesti ryhmä seurapiirien naisia oli ollut myötätuntovierailulla\nrouva Saarkiven luona. Se osoitti, miten nopeasti uutinen murhasta oli\nlevinnyt kaupungissa. Perin osaaottavaisilta rouvat eivät näyttäneet,\nkun he päät yhdessä kuiskaillen suorittivat yhteenvetoa näkemästään ja\nkuulemastaan. Sanoja ei erottunut, mutta sen sijaan kuivia naurahduksia\nkuului.\n\nViimein joukko hajaantui sydämellisiä tervehdyksiä vaihtaen. Vain kolme\njäi jäljelle.\n\n— Käsittämätöntä, ettei isä ole lähettänyt autoa meitä noutamaan!\n\nRauta tunsi äänen. Vuorineuvoksetar Lumikko toikin tyytymättömyytensä\nselvästi kuuluville.\n\n— Mutta, äiti, nyt on sota-aika, nuori tyttö yritti selittää. — Ei\nisäkään aina voi...\n\nKolmas ääni, joka oli kimeä ja läpitunkeva, puuttui puheeseen:\n\n— En ole tiennyt, että Mirja on niin hyvä näyttelijä. Hän oli melkein\nvakuuttava kyynelehtivän lesken osassa. »Oskar-parka» sinne ja\n»Oskar-kulta» tänne! Ikään kuin he olisivat olleet avioparin ihanne.\n\n— Hiljaa, tyttö! vuorineuvoksetar huudahti. — Mirja käyttäytyy juuri\nniin kuin hyvä tapa vaatii. Opi sinäkin, että on asioita, joista ei\npuhuta. Nyt mennään, tytöt! Mutta kunhan olemme ehtineet kotiin, armas\nmieheni saa korvat kuumina kuulla, mitä hänestä ajattelen.\n\nKun he sivuuttivat sekatavaramyymälän, kimeä-ääninen hymähti:\n\n— Niin, tietysti. Mutta sedälle jää toivo, että kuolema pesee kerran\npois hänenkin veriruskeat syntinsä ja tekee hänestä pyhimyksen.\n\nRautaa tympäisi. Mietteissään hän jatkoi matkaansa. Saarkivet asuivat\nkolmannessa kerroksessa. Hän ei viitsinyt käyttää hissiä, vaan lähti\nnousemaan portaita.\n\nÄsken kuulemansa keskustelun katkelma askarrutti häntä. Mitä kaikkea\nmahtoi sisältyä Saarkiven perheen kohdalla vuorineuvoksetar Lumikon\nmainitsemiin »asioihin, joista ei puhuta»? Kuuluiko maisteri Sohjan\nystävyys niihin? Sitäkö läpitunkevan äänen omistajatar oli tarkoittanut\nironisella huomautuksellaan, että Mirja-rouva oli ollut »melkein\nvakuuttava» lesken murheessaan?\n\nRauta kohautti hartioitaan. Ne olivat sen lajin kysymyksiä, jonka\nkimpussa uurastaminen muodostaisi vastenmielisimmän osan hänen\ntyöstään. Mahdollisesti jo tämä käynti antaisi niihin jonkinlaisen\nvastauksen.\n\nSiinä suhteessa vierailu muodostui kuitenkin hänelle pettymykseksi.\n\nSievä sisäkkö, jonka nuoret, naurunhaluiset kasvot soveltuivat huonosti\nsurutalontunnelmaan, opasti hänet salin ovelle.\n\nHän pysähtyi hieman hämmästyneenä kynnykselle. Huone oli avara,\nmutta se oli ahdettu tuskastuttavan täyteen huonekaluja, erilaisia\ntaideteoksia ja mattoja. Samalla kun yksityisten esineiden kauneus ja\narvo olivat kiistattomat, kokonaisuus vaikutti suorastaan masentavalta.\n\nTulijan katse hipaisi upean Bechstein-flyygelin kannella olevaa\nsuurikokoista valokuvaa, jota kynttilät valaisivat. Mikään kaunis\nmies ministeri Saarkivi ei ollut ollut. Nelikulmaiset, hieman\nriippuvaposkiset kasvot lyhyine, tylppine nenineen ja lähekkäin\nolevine, raskasluomisine silmineen kertoivat ennen kaikkea voimasta\nja häikäilemättömyydestä. Paksujen huulien kaari ja pienet viikset\nsekä kaljua peittämään taidokkaasti päälaen ympäri kammatut hiukset\ntäydensivät kuvan.\n\nKahvikuppien ja leivonnaislautasten peittämän pöydän ääressä\nseisoskellut pieni ryhmä oli katkaissut puhelunsa ja käännähtänyt\ntulijaan. »Mirja käyttäytyy juuri niin kuin hyvä tapa vaatii»,\nvuorineuvoksetar Lumikko oli lausunut. Hänen musta kotipukunsa olikin\nniin yksinkertainen ja säädyllinen, ettei ankarinkaan tapaintuomari\nolisi löytänyt siitä muistutuksen aihetta. Hänen tummien kasvojensa\nilme oli myös sovelletettu tilanteeseen sopivaksi. Pyöreäposkinen\nja lempeäsilmäinen johtaja Sandberg vaikutti hänen rinnallaan aivan\nsopimattoman huolettomalta jättiläiseltä. Seurueen kolmas jäsen oli\npitkä, hieman kumaraselkäinen mustiin pukeutunut nuori nainen. Hänen\narkipäiväisissä, totisissa kasvoissaan oli jotakin, mikä muistutti\nflyygelin kannella olevaa valokuvaa. Ilmeisesti hän oli Eeva Vuojoki.\n\nNuori leski pyyhki innokkaasti silmiään, kun Rauta esitti hänelle\nulkoasiainministeriön valittelun. Mutta mies pani merkille, että pieni\npitsinenäliina pysyi aivan kuivana. Pitkien ripsien verhoama katse\nmitteli hyväksyvän arvioivasti vierasta. Mirja-rouva panee merkille\nsakettini taidokkaan leikkauksen, Rauta tuumi itsekseen.\n\n— Sallikaa minun esitellä, emäntä virkkoi. — Rautahan oli nimenne?\nAivan niin, avustaja Rauta, Tytärpuoleni rouva Vuojoki. Johtaja\nSandberg Tukholmasta, rakkaan miesvainajani hyvä ystävä. Istutaan toki.\nOtattehan kupin kahvia, herra Rauta?\n\nSaatuaan myönteisen vastauksen rouva Saarkivi kiiruhti kaatamaan.\nJokainen hänen liikkeensä vaikutti omituisen teennäiseltä. Hopeakannua\nja kuppia pitelevät kädet asettuivat juuri niin, että niiden siroon\nkauneuteen ei voinut olla kiinnittämättä huomiota.\n\n— Herra Rauta, minä näin teidät jo eilen, hän puheli. — Älkää\nkuvitelko, etten olisi nähnyt. Vaikka meitä ei esiteltykään toisillemme\nsiinä hirveässä talossa, jossa Björnin... tarkoitan: johtaja Sandbergin\nja minun oli pakko käydä...\n\nKas vain, Rauta mietti, hän siis huomasi minut keskellä kiihtymystään.\nSe hämmästytti häntä. Toivottavasti rouva ei sentään yhdistänyt häntä\nliian kiinteästi murhatutkimuksiin.\n\nKuin vastauksena hänen hiljaiseen toivomukseensa emäntä jatkoi:\n\n— Te olitte siellä tietysti ainoastaan ulkoasiainministeriön\nedustajana. Mutta älkäämme puhuko tuosta kauheasta illasta.\n\nRauta kumarsi vaieten. Hänellä ei liioin ollut halua syventyä\neilisillan yksityiskohtiin.\n\n— Sanokaahan, herra avustaja, Mirja-rouva virkkoi. — Työtoverinne\nministeriössä ovat tietysti järkyttyneitä tästä... tästä kamalasta.\nTiedän, että rakas miesvainajani oli yleisesti kunnioitettu ja pidetty\nesimies.\n\nRouva Vuojoki rypisti harmistuneena otsaansa. Hän avasi jo suunsa,\nmutta puristikin sitten huulensa tiukasti yhteen.\n\n— Herra ministeriä ja minua lukuunottamatta kukaan UM:ssä ei vielä\ntiedä mitään meitä kohdanneesta menetyksestä, Rauta huomautti. —\nTärkeät valtakunnalliset edut...\n\nEmäntä keskeytti hänet nostamalla pyytävästi kättään.\n\n— Voi, älkää toistako sen mahtailevan tinasotamieseverstin sanoja.\nTiedän jo, että minun kärsimäni korvaamaton tappio on pidettävä salassa.\n\nRauta tuli silmänneeksi pöydällä olevaa käytettyjen kuppien riviä.\n\n— Täällä oli vain muutamia rouvia ja neitejä, nuori leski kiiruhti\nselittämään. — Ette voi toki ajatellakaan, että murheviesti heidän\nkauttaan leviäisi. Minä vannotin heitä vaikenemaan. Ja hehän ovat minun\nystävättäriäni, jok'ainoa!\n\nMies pidättyi sanomasta, mitä ajatteli. Itsekseen hän mietti, oliko\nMirja-rouva niin naiivi kuin hänen vakuuttelustaan olisi voinut\npäätellä, vai näyttelikö hän silläkin kohdalla.\n\n— Sitä paitsi, rouva lisäsi, — he ovat kaikki kyllin älykkäitä\nkäsittääkseen, millainen paniikki voisi syntyä maassa, jos äkisti\ntulisi tiedoksi, että rakkaan miesvainajani voimakas käsi ei enää ole\njohtamassa...\n\nSillä kohdalla tytärpuolen kärsivällisyys katkesi.\nMielenosoituksellisen kovalla äänellä hän tiedusti johtaja Sandbergilta:\n\n— Björn-setä, miten Margit voi?\n\nPitkä tukholmalainen oli iloisin ilmein seurannut keskustelua. Nyt hän\nsilmäsi kummastuneena rouva Vuojokeen.\n\n— Margit? Ah niin, vaimoni. Hän voi hyvin. Tietysti.\n\n— Entä mitä uutta Trolldalenista? Eeva jatkoi itsepäisesti kyselyään.\n\n— Viime kesämme oli yksinäinen, kun sinä et ollut siellä ilonamme.\n\nRouva Saarkivi ryhtyi selittämään Raudalle:\n\n— Niinä monina vuosina, jolloin rakas miesvainajani oli Balkanilla,\ntytärpuoleni vietti kesänsä herrasväki Sandbergin ihanassa huvilassa\nTrolldalenissa.\n\nNuoren naisen vihertävät silmät välähtivät. Ivallisesti hän tiedusti:\n\n— Kiinnostaako se teitä, herra avustaja? Minä pistäydyin siellä\nviimeksi toissa kesänä.\n\nRauta pääsi vastaamasta. Uusi vieras saapui.\n\n— Fregattenkapitän Kaufmann.\n\nTulija oli ryhdikäs ja kookas herra saksalaisen meriupseerin\nparaatipuvussa. Lyhyeksi leikatun vaalean tukan ja matalan, leveän\notsan alta tummat silmät suorittivat nopeasti läsnä olevien\ntarkastuksen. Kun hänen katseensa pysähtyi tuokioksi Rautaan, alkoi\nvasemman posken yli kulkeva miekan jättämä arpi punoittaa. Seuraavassa\nhetkessä kohtelias hymy palasi hänen ohuille huulilleen. Maailmanmiehen\nsulavuudella hän kumartui suutelemaan molempien rouvien kättä.\n\n— Sallikaa minun esittää teille amiraalimme syvä osanotto teitä\nkohdanneen onnettomuuden johdosta. Myös minä ja toverini olemme syvästi\njärkyttyneitä siitä katalasta teosta, joka riisti tältä maalta erään\nsen tarkkanäköisimmistä valtiomiehistä ja meiltä korkeasti kunnioitetun\nystävän.\n\nRouva Saarkiven saksan kieli luisti vaivattomasti, kun hän vastasi\nkapteenille. Eeva sen sijaan tyytyi vain nyökkäämään.\n\nHetken kuluttua Rauta nousi hyvästelemään. Johtaja Sandberg ilmoitti\nlähtevänsä samalla. Meriupseeri yhtyi häneen.\n\n— Voi ei, kapteeni, Mirja-rouva esteli. — Tehän ette ole saanut vielä\nedes kahvia.\n\n— Armollinen rouva, kiireelliset virkatehtävät eivät kysy, missä\nmieluiten olisin, Kaufmann torjui. — Luvallanne palaan huomenna.\n\nRauta ja Sandberg laskeutuivat portaita rinnakkain.\n\n— Olette harvinainen tukholmalainen, Rauta virkahti. — Meitä ei ole\njuuri hemmoteltu sillä, että lännestä tulijat puhuisivat meidän\nkieltämme.\n\nJohtaja nauroi.\n\n— Mutta minäpä olen syntynyt Suomessa. Tarkemmin sanoen Turun\nsaaristossa. Nyt olen vain puolisentoistakymmentä vuotta asunut\nTukholmassa. Olen yhä vielä Suomen kansalainen. Jos teitä huvittaa,\nvoitte sanoa sitä typeräksi hentomielisyydeksi.\n\nKun puhekumppani pidättäytyi lausumasta arvosteluaan, hän huokasi ja\njatkoi vuolaasti:\n\n— Kirottu juttu. Tämä murha. Saarkivi oli ystäväni. Sitä paitsi minun\npiti saada tällä matkalla päätökseen hänen kanssaan iso kauppa.\nHuomasitte kai, että hänen kotinsa on aarteita täynnä. Liian täynnä.\nMinulla on kaksi antikviteettikauppaa Tukholmassa. Mutta karkottaisin\nkaikki asiakkaani, jos ahtaisin ne noin tulvilleen tavaroita... Nyt —\nturha matka! Sillä näissä oloissa en tietysti voi puhua kaupoista.\n\nUlko-ovella saksalainen tavoitti heidät. Otettuaan selvää, mihin\npäin johtaja Sandberg aikoi, hän ilmoitti Raudan ja hänen lähtevän\npäinvastaiseen suuntaan.\n\nKun he olivat jääneet kahden, Rauta kysyi:\n\n— Miksi ette käytä autoanne? Sehän seisoo tuolla puiston puolella.\n\n— Haluan puhua kanssanne, kapteeni vastasi lyhyesti.\n\nHe kulkivat pitkään ääneti. Viimein Rauta virkahti kevyesti:\n\n— Jos tarkoituksenne on äänettömyyttä venyttämällä hermostuttaa minua,\nniin hukkaatte aikaa suotta.\n\n— Puhukaamme avoimesti, kuin mies miehelle, Kaufmann esitti.\n\nRauta hymähti.\n\n— Te ette ole ensimmäinen Saksan salaisen tiedustelun herroista, jonka\ntapaan, hän huomautti kylmästi. — Voitte siis jättää eräät kielet\nnäppäilemättä.\n\nHe olivat ohittaneet jo Lasipalatsin ja poikenneet Mannerheimintieltä\nKaivokadulle.\n\n— Menkäämme Seurahuoneelle tyhjentämään pullo viiniä, saksalainen\nehdotti.\n\n— Sopii.\n\nKorkeassa, vanhanaikaisen rauhallisessa ruokasalissa oli vain kolme\npöytää varattuna. Kaljupäisen tarjoilijaukon syvästä kumarruksesta\npäätellen fregattikapteenin vaikutusvalta tunnettiin täälläkin. Pullo\n»Moscatoa» ilmestyi nopeasti pöydälle.\n\nKumpikaan herroista ei pitänyt kiirettä keskustelun avaamisella. Pienin\nkulauksin he nauttivat viiniä ja tarkkasivat toisiaan.\n\n— On kummallista, Kaufmann virkahti viimein, — mutta minä en tosiaan\ntiedä, minkä orientoinnin miehiä te oikeastaan olette.\n\n— Olen suomalainen, Rauta vastasi. — Se riittää minulle. Niin kuin myös\nuseimmille maanmiehilleni.\n\n— Mutta te puhutte erinomaista saksaa.\n\nRauta kumarsi kevyesti.\n\n— Kiitoksia tunnustuksesta. Luullakseni ei liioin englannissani ja\nranskassani ole suurta vikaa.\n\n— Te olette omituista kansaa, saksalainen huomautti. — Itsepäistä.\nUmpimielistä. Kuin erämaiden asukkaat ainakin. Mutta halusittepa\nsitä miten jäykästi tahansa, tekään ette voi jäädä syrjään siitä\nmaailmanhistoriallisesta uudelleenvalannasta, jota nyt suoritetaan.\nEuroopan kansat on heitetty suureen valinkauhaan...\n\nKun hän keskeytti, Rauta sanoi hymyillen:\n\n— Eräs nuori ystäväni oli muutamia vuosia sitten Berliinissä. Viikon\npäivät hän kuunteli luentosarjaa, jonka nimenä muistaakseni oli\n»Uusi Eurooppa». Mutta kotimaahan palattuaan hän ei osannut sanoa,\nmillaista elämä siinä uudessa tulisi olemaan. Vieläpä hän epäili,\netteivät luennoitsijat itsekään, niin huomattavia poliitikkojanne ja\ntiedemiehiänne kuin he olivatkin, tienneet sitä. Niin ollen ei ehkä\nsittenkään ole kovin omituista, että me suomalaiset mieluiten elämme\ntäällä syrjäisessä maassa omalla tavallamme.\n\nMiekan arpi Kaufmannin poskessa alkoi jälleen punoittaa. Vasta\ntyhjennettyään lasinsa hän lausui kylmästi:\n\n— Minä en ole teoreetikko. Olen käytännön mies.\n\nRauta antoi hänen täyttää lasit uudelleen. Sitten hän kysäisi tyynesti:\n\n— \"Moscato\" on kyllä erinomaista, mutta emmekö voisi tulla jo asiaan?\n\nViileä hymy ilmaantui saksalaisen huulille. Tarjottuaan savukkeen ja\nsytytettyään omansakin hän tiedusti:\n\n— Aavistatteko, miksi minä äsken tulin surutaloon?\n\n— Ilmoituksenne mukaan samanlaiselle asialle kuin minä. Te esititte\nleskelle amiraalinne osanoton. Minä ulkoasiainministeriömme.\n\n— Minä aioin varoittaa rouva Saarkiveä teistä, _tuomari_ Rauta.\n\n— Miksi?\n\n— Koska arvelin teidän tunkeutuvan surutaloon jollakin varjolla.\n\n— Varoititteko myös?\n\n— En. Tehän olitte siellä jo.\n\nRauta maisteli ääneti viiniä. Hän ei ollut vielä selvillä, mihin\nsaksalainen tällä keskustelulla pyrki. Oli niin ollen paras\ntoistaiseksi pysytellä odottavalla kannalla.\n\n— Teidät siirrettiin eilen rintamalta suoraan päämajan\ntiedustelujaoston päällikön käytettäväksi, Kaufmann huomautti. —\nMinisteri Saarkiven murha on se erikoistehtävä, jota varten siirto\nsuoritettiin. Kuten näette, minä tiedän.\n\nNiin, oli ilmeistä, että hän tiesi. Rauta jäi mietiskelemään, miten\nläheistä valtiollisen poliisin päällikön yhteistyö saksalaisten kanssa\nmahtoi olla.\n\n— Miksi vaivauduitte surutaloon? fregattikapteeni tiukkasi äkisti.\n\n— Ryhtyessäni tutkimaan jotakin murhaa pyrin aina alkajaisiksi\ntutustumaan mahdollisimman moneen murhenäytelmän henkilöistä.\n\nSaksalainen rypisti matalaa otsaansa.\n\n— Siinä näytelmässä, joka päättyi Turun purjehdusseuran laiturin\nvierellä, rouva Saarkivellä ei ole mitään osaa, hän sanoi jyrkästi.\n\n— Ehkä ei.\n\n— Te ette tunne sitä kotia, johon salamurhaaja iskunsa kohdisti. Mutta\nminä tunnen. Ministeri itse oli viisas, avarakatseinen mies. Rouva taas\non älykäs ja viehättävä kaunotar. Huolimatta ikäerostaan he olivat\nharvinaisen onnellinen ja harmoninen aviopari. Se on tosiasia, josta\nmeidän molempien on lähdettävä.\n\n— Meidän molempien?\n\n— Niin, Kaufmann vahvisti. — Minä en liioin aio levätä, ennen kuin\nministeri Saarkiven murhaaja on saanut ansaitsemansa rangaistuksen.\nOlen jo pannut alulle laajat tutkimukset.\n\nRauta silmäsi merkitsevästi viinipulloon.\n\n— Nyt kai lähestymme sitä, miksi tulimme tyhjentämään tuon?\n\nSaksalainen nyökkäsi.\n\n— Minä tarjoan teille yhteistyötä murhan selvittämiseksi. Se merkitsee\nteille säästymistä paljolta turhalta vaivalta. Voin vaikka heti\nosoittaa teille eräitä arvokkaita johtolankoja.\n\nÄänettömyys seurasi hänen sanojaan.\n\n— Kiitän teitä tarjouksestanne, Rauta virkahti viimein.\n\nFregattikapteenin tummissa silmissä välähti. Hän kumartui kiihtyneenä\neteenpäin.\n\n— Ettekö aio hyväksyä sitä?\n\n— Jos tuntisitte minut, Rauta vastasi tyynesti, — tietäisitte, että\nminä olen työssäni kuin yksinäinen susi. En viihdy laumassa enkä —\ntalutusnuorassa.\n\nKaufmannin ohimosuonet paisuivat. Hän pakottautui kuitenkin\nnaurahtamaan.\n\n— Yksinäinen susi suorittaa monta turhaa juoksua, hän huomautti. —\nMutta omapahan on asianne.\n\n— Älkää ymmärtäkö minua väärin, Rauta lausui. — Myös meidän tahollamme\ntullaan seuraamaan jokaista tarjoutuvaa johtolankaa. Tuomari Vauhkola,\njolla on oma osansa tutkimuksissa, on varmasti kiitollinen jokaisesta\nteidän antamastanne vihjeestä.\n\nHän vilkaisi kelloonsa.\n\n— Minun on nyt valitettavasti lähdettävä. Sallikaa minun kiittää\nerinomaisesta »Moscatosta» ja miellyttävästä rupatteluhetkestä.\n\nSaksalainen nosti lasinsa. Hän oli jäätävän kohtelias.\n\n— Tarkoitukseni oli juoda malja alkavalle yhteistyöllemme. Minun syyni\nei ole, että saamme nyt tyhjentää lasimme kumpikin omaksi onneksemme.\nMinusta tuntuu, että te tulette tarvitsemaan paljon onnea.\n\nHotellin ulko-ovella he hyvästelivät. Fregattikapteeni lausui viime\nsanoikseen:\n\n— Minä pidän teistä, tuomari Rauta. Siksi varoitan teitä. Saattaa\nolla epäterveellistä, jos hairahdutte hautomaan typeriä, perättömiä\nkuvitelmia.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nPIKKU DIPLOMAATTIEN KUTSUT.\n\n\nIstahtaessaan kotinsa edustalla saman päivän iltana auton ohjauspyörän\nääreen Rauta tuli muistaneeksi omaa upeaa vaunuaan. Se oli\ntietymättömissä, »siellä jossakin». Hänen käyttöönsä oli tarjottu\nnyt puukaasutinrumilusta. Hän oli kuitenkin torjunut selittäen,\nettä rintama-alueella ajettiin vain bensiiniautoilla, joten hän\nei ollut tottunut »nokikolarin» hommiin. Viimein hänelle oli\nulkoasiainministerin käskystä löydetty tämä pikku vaunu, jonka kone\nhuokaili ja yskähteli pitkään, ennen kuin lähti käyntiin.\n\nKatujen viheliäisestä valaistuksesta huolimatta hän saattoi huoleti\najaa lujaa vauhtia. Stenbäckinkatu vaikutti aivan kuolleelta. Eikä\nMannerheimintiellä liioin näkynyt monta jalankulkijaa, ajoneuvoista\npuhumattakaan.\n\nPäivän aherrus ei ollut tuottanut suuria tuloksia, ja se harmitti häntä.\n\nFregattikapteeni Kaufmannista erottuaan hän oli pistäytynyt\nAleksanterinkadun varrella sijaitsevaan asianajotoimistoonsa. Hänen\nmolemmat lainopilliset apulaisensa olivat hämmästyneinä ja varsin\nviileinä ottaneet vastaan tiedon, että tällä kertaa hän jäisi\npitemmäksi ajaksi kaupunkiin. Hänen sihteerinsä Annikki Koskela oli\nollut ainoa, jonka tervetulotoivotus oli sydämellinen. Mutta kun hän\noli neljännestunnin keskustellut tämän kanssa huoneessaan, tuomari\nNiinistö oli tulla törmännyt sinne. Hintelä, kalvakka nuori mies, jonka\nvasen hiha oli tyhjänä, oli tuijottanut äkäisesti talvisodan aikaiseen\nkomppanianpäällikköönsä ja nykyiseen työnantajaansa.\n\n— Mitä hittoa sinä tarkoitat, Rauta, sulkeutumalla tänne toisen\nmorsiamen kanssa? Sinun harrastuksesi kauniita, tummakiharaisia tyttöjä\nkohtaan tunnetaan. Annikki sattuu kuitenkin olemaan minun!\n\nTietysti se oli ollut leikkiä, vanhojen sotatoverusten tavanmukaista\nveistelyä. Rauta oli sitä paitsi jo saanut mainiolta sihteeriltään ne\ntiedot, mitä tarvitsi. Niinpä hän oli nauraen työntänyt kihlaparin ulos\nhuoneestaan.\n\nKaufmann oli vakuuttanut hänelle, että Saarkiven avioliitto oli\nsopusointuinen ja onnellinen eikä heidän henkilökohtaisissa suhteissaan\nollut mitään tutkimista. Saksalaisella oli oma linjansa eikä hän olisi\nhalunnut kenenkään muunkaan siltä poikkeavan. Eräät vuorineuvoksetar\nLumikon ja hänen kimeä-äänisen seuralaisensa vaihtamat sanat\nviittasivat kuitenkin aivan muuhun. Sitä paitsi tutkimukset olisivat\nkuin pimeässä hapuilemista, ellei tietäisi, millainen murhattu oli\ntodellisuudessa ollut. Virallisissa kuulusteluissa tulisi esiin\nvain kuluneita fraaseja ja kaunomaalailua. Juuri tässä vaikeudessa\nAnnikki Koskela oli tullut Raudan avuksi. Eikö hänen kannattaisi —\ntyttö oli kysynyt — jatkaa toimikauttaan UM:n avustajana? Silloin hän\nvoisi päästä mukaan niihin hippoihin, joita ministeriöläiset pitivät\nkeskenään tiheään ja joissa nimenomaan esimiesten kohdalla ei sanoja\nsäästetty? Hän oli kuullut niistä ystävättäreltään Katri Taastilalta,\njoka oli kansliapäällikön sihteeri ja johon Rauta voisi huoleti luottaa.\n\nRauta oli soittanut ministeri Varolle haluavansa jatkaa\nulkoasiainministeriössä.\n\n— Vai onko sinulla jotakin sitä vastaan?\n\nVaro oli naurahtanut.\n\n— Hyvä veli, niin kauan kuin et ilmoittaudu siihen sankkaan parveen,\njoka kilpailee kansliapäällikön virasta, ei ole hätää. Mutta älä\npane pahaksesi, vaikkei kukaan täällä kiinnitä sinuun minkäänlaista\nhuomiota. Vasta toimistopäälliköt otetaan lukuun, koska heillä on jo\nkyllin — kadehtijoita.\n\nSaman tien Varo oli kertonut tiedoittaneensa jo alaisilleen, että\nministeri Saarkivi oli äkisti kuollut.\n\nKatri Taastila oli osoittautunut aluksi aika vastahakoiseksi. Kun\nRauta oli ministeriön uudeksi avustajaksi esittäytyen yrittänyt\nturvautua häneen, tyttö oli nyrpistänyt nenäänsä ja julistanut, ettei\nhän ollut mikään lastenhoitaja. Jyrkästi hän oli myös kieltäytynyt\npäivälliskutsusta. Annikki Koskelan nimi oli sitten kuitenkin\nosoittautunut taikasauvaksi, joka muutti tilanteen.\n\n— Mikä olikaan nimenne?... Rauta... Te olette siis tuomari Rauta, jota\nAnnikki ei väsy ylistämästä!\n\nTytön seuraava vuorosana oli ollut yllättävä:\n\n— Ministeri Saarkiven äkillinen kuolema oli siis murha. Muuten te ette\nolisi täällä.\n\nKun Rauta vielä pohti, mitä vastaisi, neiti Taastila oli jatkanut:\n\n— Ei teidän tarvitse sanoa minulle mitään, ellette halua. Mutta jos\ntarkoitus on, että minun on jotenkin autettava teitä, niin teidän on\npelattava kanssani avoimin kortein. Minä en kuulu niihin, jotka suin\npäin lähtevät peliin tuntematta sen sääntöjä ja panosta.\n\nSilloin Rauta oli kertonut, miten asianlaita oli ja mitä hän toivoi.\n\n— Teillä on onnea, tyttö oli sanonut. — Juuri tänä iltana rouva\nRaisiolla on hipat kotonaan Lauttasaaressa. Ei mitään suurenmoista:\npikku diplomaattien kutsut vain, joihin tulee eräitä avustajia ja\nkonekirjoittajattaria. Teidän vuoksenne minun täytynee uhrautua\nlähtemään sinne.\n\nTuon lupauksen perusteella Rauta oli nyt matkalla neiti Taastilan\nasunnolle.\n\nAleksanterinkadun jalkakäytävät olivat melkein yhtä täynnä\nvarhaisnuorisoa kuin rauhan ajan iltoina. Lomalla olevia sotilaita\noli runsaasti maleksijoiden joukossa. Poikien nauru kilpaili tyttöjen\ntirskunnan kanssa. Kluuvikadun kulmassa Rauta oli ajaa erään humalaisen\npariskunnan ylitse, joka hoiperteli keskikadulla. Joku kiljahti jo.\nMutta jyrkästi vasemmalle kaartaen hän sai onnettomuuden vältetyksi.\n\nKun hän pysäytti Mariankadun mäen päällä, nuori nainen tuli esiin\nporttiholvista.\n\n— Mutta parahin neiti Taastila, hän moitti auttaessaan tyttöä autoon, —\nminähän olisin tullut hakemaan teitä kotoanne.\n\n— Juuri sitä minä en halunnut. Äitimuorini, jonka kanssa asun, ei\nteidät nähtyään olisi saanut unta. Joko hän olisi kauhistunut tai\nsuotta innostunut.\n\n— Miksi ihmeessä? mies kysyi saatuaan auton käännetyksi Esplanadille\npäin.\n\n— Jos hän olisi nähnyt sormuksenne, hän olisi järkyttynyt siitä,\nettä hänenkin »pikku tytöstään» on tullut tavallinen aviomiesten\nsalametsästäjä. Jos taas olisitte pitänyt vasemman kätenne nimettömän\nhäneltä piilossa, hän olisi riemastunut, että vihdoinkin. Vaikka minä\nolen isän kuoleman jälkeen äitini ainoa vanhuuden tuki ja turva, hän\nei lakkaa murehtimasta sitä, etten pääse naimisiin. Oi, hän on niin\nkultainen!\n\nTytöllä oli miellyttävän pehmeä ääni ja kirkas nauru.\n\nHe jättivät pian jälkeensä Esplanadin. Lönnrotinkadun pimeä kuilu\ntuntui nielaisevan auton.\n\n— Mitä rouva äitinne sanoi siitä, että te lähditte kevyeen\nillanviettoon samana päivänä, jolloin...?\n\n— Ensinnäkään äiti ei vielä tiedä, että ministeri Saarkivi on —\nkuollut. Toisekseen erehdytte, jos luulette minun tänään tanssivan.\nVoitte huoleti sanoa, että minä olen vanhanaikainen tai että\nteeskentelen surua, jota sydämeni ei tunne. Mutta eräät ankaran\ntyönjohtaja-isän lapsenmieleeni kylvämät käsitykset istuvat lujassa.\n\nRauta tunsi alkavansa pitää vieressään istuvasta nuoresta naisesta. Ei\nollut ihme, että tämä ja Annikki Koskela olivat ystävättäriä.\n\n— Te saatte valmistautua erääseen ikävyyteen, neiti Taastila virkahti\nhetken kuluttua. — Jos joku sattuu Raisiolla kiinnittämään teihin\njotakin huomiota, hän arvioi teidät minun heilakseni.\n\n— Minulla ei ole mitään sitä vastaan.\n\n— Mutta mitä rouvanne sanoo, jos se kantautuu hänen korviinsa?\n\n— Olkaa huoleti. Tällaisen vainukoiran vaimo saa olla valmis yhteen ja\ntoiseen. Hän ei pillastuisi siitäkään, vaikka uuteen osaani kuuluisi\nsuudella teitä tunnelman niin vaatiessa.\n\nVaistomaisesti tyttö vetäytyi tiiviimmin omaan nurkkaansa.\n\n— Tunnelma tihentyisi silloin äkisti rajuilmaksi.\n\n— Sekä ukkosineen että salamoineen?\n\n— Varmasti.\n\nMies purskahti nauruun. Hetkisen kuluttua tyttö yhtyi siihen.\n\nKun he olivat ylittäneet satama-alueen rautatiekiskot, Rauta kysäisi:\n\n— Millainen Saarkivi oli esimiehenä?\n\n— Sallikaa minun olla vastaamatta, neiti Taastila torjui. — Kuulette\ntänä iltana hänestä enemmän kuin tarpeeksenne. Luullakseni uutinen\nhänen kuolemastaan aiheuttaa sen, että Raision Liisin kuuluisat mustan\npörssin herkut jäävät tavallista huomiota vaille. Tässä piirissä\nkeskustelu on tavallisesti sellaista, että siinä kankaassa kateus ja\nkatkeruus ovat loimina ja ilkeät sukkeluudet kuteina.\n\nKohahtaen auto syöksyi Lauttasaaren suurelle sillalle.\n\n— Onko pelättävissä, Rauta tiedusti, — että joku läsnä olevista keksii\nminun oikean karvani yhtä helposti kuin te päivällä?\n\n— Ei. Me UM:n väki olemme joukkoa, jonka mielestä meidän\nministeriöstämme ja diplomaattikunnasta alkaa ja niihin myös loppuu\ntuntemisen arvoisten ihmisten maailma. Huomaatte pian, että me\nolemme hämmästyttävän tietämättömiä kaikesta, mikä on noiden rajojen\nulkopuolella. Minäkään en olisi osannut sijoittaa teitä oikealle\npaikalle, ellei ystävättäreni olisi niin usein puhunut merkillisestä\nesimiehestään... Jos Annikin sulhanen kärsii mustasukkaisuuden tuskia,\nniin ymmärrän häntä.\n\nRauta vaihtoi puheenaihetta:\n\n— Teidän mainintanne, millaisia nämä hipat ovat, sai minut ottamaan\npari pulloa konjakkia mukaan. Toivottavasti emäntämme ei pane sitä\npahakseen.\n\n— Varmasti ei. Eivätkä muutkaan, jos — kuten otaksun — merkki on hyvä.\nMutta ensikertalaisena teidän ei olisi tarvinnut tuoda mitään. Paitsi...\n\n— Paitsi mitä?\n\n— Se on ainoastaan minun yksityistoivomukseni, tyttö hymähti. — Minusta\nolisi ihastuttavaa, jos toisitte iltaamme jotakin, mitä sieltä ilman\nteitä varmasti puuttuisi. Hivenen ihanteellisuutta ja uskoa kansamme\ntulevaisuuteen! Mutta tarjoilkaa niitä tuomisia hyvin pienin annoksin.\nMuuten vaikutatte liiaksi toiseen maailmaan kuuluvalta... Mutta nyt,\npitäkää varanne, _avustaja_ Rauta! Seuraavasta mutkasta käännymme\nvasempaan. Toinen talo oikealla on määränpäämme.\n\nRouva Raisio, joka otti heidät vastaan eteisessään, oli pieni ja pyöreä\nvaalea nainen. Aurinkoinen hymy valaisi hänen vahvasti puuteroituja,\nkuin harpilla piirrettyjä kasvojaan.\n\nAutettuaan takin seuralaisensa yltä Rauta jäi yllättyneenä katsomaan\ntätä. Päivällä hän oli arvioinut neiti Taastilan arkipäiväiseksi ja\nvärittömäksi. Kummallista, hän tuumi, etten milloinkaan opi odottamaan,\nkunnes näen naisen ainakin vierailupuvussa. Katri Taastila oli ehkä\nvähän liian pitkä tytöksi, mutta vaaleine kiharoineen, raikkaine\nihoineen ja viisaine, vihertävänharmaine silmineen hän oli viehättävä\nnäky. Väritön — mikä erehdys!\n\n— Käykää rohkeasti peremmälle, avustaja Rauta, emäntä kehoitti. —\nMinä olen jo kertonut, kuka on tämän iltamme viides herra. Teidän ei\ntarvitse siis esittäytyäkään, ellette halua. Katri ja minä tulemme pian\nperässä.\n\nKun naiset olivat jääneet kahden, neiti Taastila veti esiin tuomiset.\n\n— »Salignacia»! rouva Raisio hengähti. — Kuule, onko tuo komea poika\nvielä rikaskin?\n\n— Liisi-kulta, mistä alkaen sinä olet alkanut uskoa sellaisiin\nsatuihin, että köyhän kannattaisi antautua diplomaattiselle uralle?\n\nEmäntä huokasi.\n\n— Tietysti sinä kansliapäällikön sihteerinä varasit hänet heti\nitsellesi. Kuule, Katri. Ennen seuraavan uuden avustajan tuloa voisit\nottaa lomaa ja suositella minua tuolle tähystyspaikalle.\n\nNeiti Taastila suori tukkaansa peilin ääressä.\n\n— Tuskinpa vain, hän torjui nauraen. — Onhan sinulla Aarnesi. Vai eikö\nhän olekaan täällä?\n\n— On. Mutta hänen vaimonsa tulee huomenna kaupunkiin. Syysiltojen\npimeys on kuulemma saanut hänen armonsa kaipaamaan teatteria ja\nelokuvia... Mutta kuule, oli muutenkin hyvä, ettei näitä kutsuja\nlykätty. Sain iltapäiväpostissa kirjeen mieheltäni Karhumäestä. Hän\nsaapuu ylihuomenna lomalle.\n\nNeiti Taastila sipaisi hieman lisää punaa huuliinsa. Sitten hän kääntyi\ntaputtamaan emännän pulleaa poskea.\n\n— On teillä rouvilla murheenne, hän pilaili. — Mennään jo. Olen utelias\nnäkemään, miten minun karhuni on sopeutunut tähän eläintarhaan.\n\nRauta nojaili ruokasalin ja makuuhuoneen välisen oven pieleen ja\nkoetti näyttää ystävällisen kiinnostuneelta. Sisimmässään hän tunsi\nharmin sekaista katkeruutta. Tällaista oli siis kotirintaman nuori\nvirkamieskunta ja tällä tavoin se vietti iltansa, sillä aikaa kun...\n\nHänen katseensa siirtyi miehestä toiseen, jotka molempien huoneiden\nparhaille paikoille sijoittuneina olivat ilmeisesti jo pitkään\nkäyttäneet hyväkseen pöydän sekä ruoka- että juoma-antimia. Maistereita\n— niinpä niin. Kooltaan ja piirteiltään he erosivat tietysti\ntoisistaan. Mutta yhtäläisesti teennäisen väsähtänyt käytös ja\nylimielinen puhetapa saivat heidät vaikuttamaan kummasti veljeksiltä.\n\nHän ei voinut olla ajattelematta »tuohipataljoonan» poikia, jotka nyt,\nratkaisevan tarkastuksen läpäistyään, nukkuivat korsuissaan hyvän\npäivätyön suorittaneen syvää unta.\n\nJa kuitenkin, hän päätteli, pojat olisivat ihastuksissaan, jos\nsaisivat vilkaistakin noita kolmea tyttöä, jotka olivat sijoittuneet\nvuoteiden laidoille. Varsinkin kauimmainen heistä, ruskeakutrinen\nja tummasilmäinen, hyvin hoikka nainen, olisi pannut heidän verensä\nkuohumaan. Kasvojen piirteet olivat eräänlaisessa oudossa hauraudessaan\nhienot ja iho virheettömän heleä. Levottomasti edestakaisin heiluva\nvasen sääri oli huomiota herättävän siro. Ehkäpä, Rauta mietti, on\nhyvä, ettei kapteeni Sorsa ole täällä. Urhea Mannerheim-ristin ritari\noli vannonut kihlaavansa sen tytön, jonka nilkan ympäri puristuneina\nhänen peukalonsa ja etusormensa tapaisivat toisensa. Tuossa oli\nilmeisesti sellainen nilkka.\n\nKatri Taastila oli ilmestynyt Raudan viereen. Hän kurottautui\nkuiskaamaan miehelle:\n\n— Älkää toki syökö häntä katseillanne. Rouvanne etujen nimessä varoitan\nteitä heti alkuun Asta-kaunokaisesta. Hän on vasta 24-vuotias, mutta on\nehtinyt jo toistamiseen erota. Oikea sydänten murskaaja!\n\nHerroista ei kukaan noussut tervehtimään tulijaa. Pari heistä sentään\nsuvaitsi huomata hänet.\n\n— Heipä hei, Katri!\n\n— Kas, hänen korkea-arvoisuutensa itse! Mikä kunnia meidän halvalle\nseurallemme!\n\nNeiti Taastila nyökkäsi ystävällisesti tytöille.\n\n— Onpa teidät sijoitettu epämukavasti. Näkyy, että täällä olevat herrat\novat saaneet erikoiskoulutuksen hienon miehen käyttäytymisessä.\n\nIva sattui. Velttoliikkeinen, paksu nuorukainen, jolla oli samanlaiset\npienet viikset kuin Saarkiven valokuvassa, sinkosi vastaan:\n\n— _C‘est la gruyère_, Katriseni! Me miehet olemme vähissä nyt. Opi\nsinäkin kohtelemaan meitä sen mukaisesti.\n\nPuhuteltu kohautti olkapäitään ja virkahti kavaljeerilleen:\n\n— Kari-kulta, minä haluaisin cocktailin. Sinä, joka tulet rintamalta,\nolet kai säilyttänyt sen ritarillisuuden, mikä täällä on heitetty\nromukoppaan.\n\nRauta kumarsi ja riensi täyttämään pyyntöä.\n\nLähinnä istuva, aivan nuori keltatukkainen tyttö, jonka haaleissa\nsilmissä oli janoinen katse, hypähti pystyyn ja riensi hänen luokseen.\n\n— Oletteko te ollut rintamalla? Kertokaa!\n\nMutta silloin herrat puuttuivat keskusteluun.\n\n— Äh, roskaa! paksu poika huusi.\n\n— Olemme kyllästymiseen asti lukeneet TK-kirjeenvaihtajien\nsankarisatuja! punakkakasvoinen ja roteva prilliherra mörisi.\n\n— Tahdomme unohtaa koko sodan!\n\nRauta silmäsi tummaan, honteloon nuorukaiseen, joka oli viimeksi\npuhunut.\n\n— Niin mekin siellä olisimme tahtoneet, hän sanoi kylmästi.\n\nHänen teki mieli lisätä ihmettelevänsä, mitä nämä nuoret herrat\ntiesivät sodasta halutakseen niin kiihkeästi unohtaa sen. Hän hillitsi\nkuitenkin harminsa. Kun muut eivät olleet opettaneet näitä nuorukaisia\ntietämään huutia, niin hänellä oli kaikkein vähiten aihetta ryhtyä\nsellaiseen urakkaan. Hän oli täällä kuunnellakseen.\n\nLevottomana hän pani merkille, että Asta-rouva oli laskenut lautasen\nkäsistään ja katsoi häneen uteliaasti, kuin punniten. Seuraavassa\nhetkessä hän jo rauhoittui. Kaunis rouva virkahti näet vain:\n\n— Sanokaahan te, asiantuntija. Miten kauan kestää vielä, ennen kuin\nrintamat murtuvat?\n\n— Selustan moraali murtuu aina ensin, Rauta vastasi. — Herrasväki voi\nsiis päätellä itsestään. Minä en kykene selviytymään laskutehtävästä,\njossa on niin monta tuntematonta.\n\nTähän asti äänettömänä pysytellyt ja keskustelua ivallisesti hymyillen\nseurannut hintelä ja sairaalloisen kalpea nuorukainen huusi hohottaen:\n\n— Hyvä, hyvä! Niinpä on korkea aika liittyä rauhanoppositioon.\nPoliittinen viisaus on siinä, että ennakkoon ankkuroituu voittavalle\npuolelle.\n\nNeiti Taastila työnsi kätensä Raudan kainaloon ja sanoi tyynesti:\n\n— Tule ottamaan suolainen voileipä ja ryyppy. Ne ovat parasta, mitä\ntällä kotirintaman heikoimmalla siivellä on tarjottavana.\n\nRouva Raisio seisoi syrjemmällä hieroen hermostuneesti kämmeniään\nvastakkain. Hänen pyöreät kasvonsa kuvastivat syvää huolestumista. Sen\nverran hän käsitti vuorosanoista, että ilta uhkasi mennä pilalle.\n\n— On meillä sentään parempaakin, hän kehaisi ja kiidätti pöydälle\nmolemmat konjakkipullot.\n\nNiitä tervehdittiin innostuneesti. Hintelä »rauhanoppositiolainen»\ntyhjensi muitta mutkitta täpötäyden viinalasinsa lähimpään\nkukkaruukkuun ja riensi muiden mukana verottamaan uusia pulloja.\n\n— Tuula, hae sinä keittiöstä kahvi, emäntä pyysi.\n\nKeltatukkainen ja haaleasilmäinen tyttö oli heti valmis.\n\nTunnelma muuttui. Seurue muistutti pian aivan tavallisia nuoria\nihmisiä, jotka ovat kokoontuneet pitääkseen hauskaa.\n\n— Aarne, koeta löytää radiosta hyvää tanssimusiikkia, rouva Raisio\nmääräsi.\n\nVelttoliikkeinen viiksiniekka lähti vastustelematta täyttämään käskyä.\nTuloksesta päätellen jatsi oli hänen mielestään parasta.\n\n— Avustaja Rauta ja sinä, Kari, siirtäkää pöytä makuuhuoneeseen.\n\nTumma, hontelo nuorukainen tuli Raudan avuksi.\n\n— Erkki, älä yritäkään ottaa toista konjakkiryyppyä, emäntä jatkoi\nnauttien komentajan osastaan, — ennenkuin olet suoriutunut omasta\nurakastasi. Siirrä tuolit seinustoille, jotta saamme tanssitilaa. Älä\nmulkoile Olliin. Tuula tarvitsee hänen apuaan.\n\nSairaalloisen kalpea pikku mies ryhtyi työhönsä virnistäen päätä\npitemmälle toverilleen, joka silmälasejaan pyyhkien lähti tyytyväisenä\ntallustamaan keittiöön päin.\n\nEnnen pitkää Rauta jäi makuuhuoneeseen kahden kesken neiti Taastilan\nkanssa.\n\n— Suokaa anteeksi, tyttö kuiskasi, — että äsken sinuttelin teitä.\nTilanne, ymmärrättehän...\n\n— Selvä, mies hymähti. — Siksi minä en turvautunutkaan »ukkoseen ja\nsalamoihin».\n\nÄäneti he seurasivat katseillaan tanssivia.\n\n— Nyt nuo vaikuttavat miltei normaaleilta, Rauta virkahti. — Onko\nAsta-rouva tuon Erkiksi sanotun nimissä?\n\nTyttö pudisti päätään. Ilkamoiva hymy nousi hänen huulilleen, mutta hän\nei lausunut ajatustaan julki.\n\nHetken päästä mies sanoi:\n\n— Ilta ei tunnu minun kannaltani kovinkaan lupaavalta.\n\n— Minä koetan auttaa asiaanne, tyttö lupasi.\n\nRauta siirtyi ikkunasyvennykseen. Kun pari toisensa jälkeen lopetti\ntanssin, hän näytti kokonaan keskittyneen kahvinjuontiin.\n\nKynnyksellä seisoen rouva Raisio tiedusti nauraen: — Riitelettekö te\nkaksi täällä?\n\n— Emme, Katri Taastila torjui. — Minä vain en halua tanssia sinä\npäivänä, jolloin meille on ilmoitettu esimiehemme äkillisestä\nkuolemasta.\n\nToiset menivät vähän noloiksi. Mutta hintelä Erkki puuskahti\nylenkatseellisesti:\n\n— »Äkillisestä kuolemasta»! Äh, roskaa!\n\nHän meni pöydän ääreen ja täytti lasinsa. Irvistäen hän julisti:\n\n— Malja Oskar Saarkiven _murhaajalle_! Ken hän liekin, niin hän\ntoteutti monien salaisen toiveen.\n\nSeurue oli äkisti jäykistynyt. Saksofonien ulina tuntui vain syventävän\nkauhun tunnelmaa.\n\nAsta-rouva oli valahtanut kalmankalpeaksi ja vajonnut istumaan vuoteen\nreunalle. Vaivalloisesti hän sai kysytyksi:\n\n— Miksi sanot, että...?\n\n— ... että loistava kansliapäällikkömme murhattiin. Typykkäni, onhan\nminulla aivot! Viime perjantaina Saarkivi oli yhtä pirteä kuin kuka\ntahansa meistä. Eikä hän ollut mies, joka saa sydänhalvauksen. Hän oli\nterve kuin nuori sonni. Ja nyt — äkisti kuollut. Miksi? Siksi, että hän\noli hankkinut itselleen enemmän vihamiehiä kuin on terveellistä. _Voilà\ntout!_\n\n— Tuo ei _todista_ mitään, neiti Taastila huomautti. — Sinä arvailet\nvain.\n\nAsta-rouva huoahti helpotuksesta. Tummissa silmissään ylenkatsetta hän\nhuudahti:\n\n— Niin, tietysti! Tapansa mukaan Erkki yrittää levennellä olemattomilla\ntiedoillaan.\n\nSairaalloisen kalpea nuori mies silmäsi häneen ilkeästi irvistäen.\n\n— Erehdys, kultaseni. Minä olen selvillä monista sellaisista käänteistä\nSaarkiven elämässä, joiden eräät nyt hartaasti toivoisivat olevan\nunohdettuja. Ehkäpä minä tarkkailin hänen vaellustaan siinä mielessä,\nettä aikanaan hyötyisin kokoamistani tiedonjyväsistä. Nyt ukko on\nkuollut, joten se vaiva meni minulta hukkaan... Joskus olen tainnut\nasiattomassa paikassa ylvästellä tiedoillani, koska muuan Valpon herra\ntänään töistä tultuani saapui jututtamaan minua. Saarkivestä, hyvä\nherrasväki!\n\n— Valpon mies! Se merkitsee siis sitä, että...\n\nSe pääsi kuin valitus Asta-rouvan huulilta. Hän jätti lauseensa kesken.\nEikä kukaan täydentänyt sitä.\n\nErkki oli ylen määrin tyytyväinen sanojensa tekemään vaikutukseen.\nKerskaillen hän jatkoi:\n\n— Tuo nuuskija ei saanut minusta tietenkään mitään irti. Ei muuta kuin\nettä ministeri Saarkivi oli miellyttävä esimies, työssään uuttera ja\nherrasmiehenä esikuvallinen.\n\nHän purskahti pilkalliseen nauruun.\n\n— Juuri niin minä sanoin, _parole d`honneur_! Esikuvallinen...! Hyvä,\nettä edes sinä, Anna, ymmärrät yhtyä nauruuni.\n\nPuhuteltu, pitkäsäärinen vaaleaverikkö, vastasi kylmästi:\n\n— Minä nauran sinulle, Erkki. Sinä mahtailet kuin suurellakin\nsalaisuudella. Sadat, ehkä jo tuhannet tietävät, että\nkansliapäällikkömme murhattiin purjehdusretkellä. Tätini,\nkauppaneuvoksetar Kuuslahti, kuuli sen itseltään rouva Saarkiveltä.\nMutta minusta se ei ole meille mikään syy olla tanssimatta.\n\nMuut olivat kuitenkin tällä kertaa toista mieltä. Useat äänet\ntiukkasivat, oliko hän kuullut yksityiskohtia.\n\n— Vain sen, että muuan virkatoverimme oli myös purjeveneessä mukana.\nMaisteri Sohja.\n\nSe vaikutti kuin pommi. Tangon pehmeät, houkuttelevat sävelet kaikuivat\nradiosta suotta. Kukaan ei ajatellut nyt tanssimista. Heidät kylmäksi\njättänyt esimiehen kuolema oli äkisti muuttunut murhenäytelmäksi,\njohon sisältyi kiihottavia mahdollisuuksia. Useat puhuivat yht'aikaa\nkiinnittämättä huomiota siihen, kuunteliko kukaan.\n\nRauta kuunteli.\n\n— Meidän Sohjamme mukana kuoleman veneessä. Sepä jotakin!\n\n— Mirja-rouvan entinen sulhanen.\n\n— Minä en ollut ministeriössä silloin, kun Mirja Vaaski näytteli siellä\nsoreita sormiaan kirjoituskoneen näppäimistöllä. Mutta olen kuullut\nhänen silloin julistaneen saaneensa kyllikseen köyhyydestä ja myyvänsä\nitsensä kalliista.\n\n— Ilmankos Saarkiven oli sitten niin helppo lyödä Sohja laudalta\nmiljoonillaan!\n\n— Mirjan entinen sulhanen. Niin. Mutta myös nykyinen mitä uskollisin\nhovipoika!\n\n— Kummallista, että Saarkivi sieti Sohjan käyntejä kodissaan.\n\n— Tällaisen lopun siis triangelidraama Sohja — Vaaski — Saarkivi sai!\n\n— Onkohan maisteri Sohja jo pidätetty?\n\n— Voi, ette kai tarkoita, että hän olisi...?\n\nÄkkiä vuorosanatulva sai toisen suunnan.\n\n— Asta, sinähän olit myös Budapestin-lähetystössä silloin, kun tuo\ndraama alkoi. Kerro!\n\nPuhuteltu vavahti. Hänen kasvonsa olivat liidun valkeat. Tuskaisin\nkatsein hän tuijotti eteensä.\n\nRouva Raisio kiirehti hänen avukseen.\n\n— Antakaa Astan olla rauhassa! hän huudahti kiivaasti. — Ettekö te,\nääliöt, muista, että hänenkin nimensä on Sohja?\n\n— Se on vain hänen toisen eronneen kelvottoman miehensä nimi. Ei Risto\nentisenä lankona kuulu Astan omaisiin. Hänellä ei niin ollen ole mitään\naihetta olla kertomatta meille...\n\nHento, kalvakka mies, joka äskeisen nolauksensa jälkeen oli pysytellyt\nnyreänä syrjässä, puuttui jälleen keskusteluun:\n\n— Minä tunnen Risto Sohjan paremminkin kuin Asta. Olemme vanhoja\ntoveruksia, kouluajoista alkaen. Te ällistelette sitä, että Saarkivi\nei kieltänyt Ristoa tulemasta kotiinsa. Minä voin sanoa teille, että\nkun Risto saapui toipumislomalle, ukko itse veti hänet luokseen.\nKummallista on ainoastaan se, että poika meni, jok'ikinen päivä meni.\nSe oli kuin lumousta, josta eivät vuodet, ei rintamalla olo eivätkä\njärkipuheet pystyneet miesparkaa vapauttamaan. Sitä sanotaan kai\n»suureksi rakkaudeksi». Valitettavasti se on tässä tapauksessa aivan\nyksipuolista. Mirja ei välitä hänestä. Tuo kylmä keimailijatar nauttii\nvain siitä, että hänellä on käden ulottuvilla uskollinen seurakoira,\njoka kuola suupielistä valuen odottaa, suvaitsisiko jumaloitu valtiatar\nheittää sille edes pienoisen suosionsa murusen.\n\nPitkäsäärinen vaaleaverikkö nyrpisti terävää nenäänsä.\n\n— Loistava ystävän puolustuspuhe, hän hymähti.\n\n— Mitä järkeä on muka siinä, turpea Aarne kysäisi, — että Saarkivi itse\nolisi avannut kotinsa oven vaimonsa entiselle sulhaselle?\n\nErkki naurahti.\n\n— Ehkäpä hän tarvitsi Ristoa siksi nuoleksi, millä hän ampui takaisin,\nkun Mirja-rouva ryhtyi pistelemään miehensä harha-askelista. Heidän\navioliitostaan ei totisesti ole myrskyjä puuttunut. Esimerkiksi Kingin\njuttu oli valaiseva ja — herkullinen.\n\n— Tarkoitatko setteriä, jonka Mirja sai häälahjaksi isältään? Anna\nkysyi. — Aikoinaan sanottiin, että muutama puku, jokunen halpa koru ja\ntuo koira olivat Mirjan ainoat »kapiot».\n\nHuomautus herätti hilpeyttä.\n\n— Siksi Mirja kai olikin niin kiintynyt setteriinsä, Erkki virkkoi.\n— Minä satuin olemaan toissa kesänä pistäytymässä Saarkivien\nkesäasunnolla, kun King karkasi yöksi kylän rakkien seurassa metsään.\nMirja hätäili ja parkui. Avoimen ikkunan alla istuen kuulin, miten hän\nsähisi miehelleen: »Sellainen koira kuin isäntäkin! _Ennen_ ei King\njuossut kaikenlaisten sekarotuisten narttujen perässä!»\n\n— Älä! rouva Raisio ihastui. — Entä ukko? Sulattiko hän tuon\nsuorasukaisen vihjauksen niin vain?\n\n— Hm. Valitettavasti hän sattui vilkaisemaan ikkunasta ulos ja havaitsi\nminut. Siksi asian käsittely katkesi siltä päivältä. Mutta kun King\ntuli sitten viimein vähän häpeillen taas ihmisten ilmoille, Saarkivi\nmuitta mutkitta ampui sen... Ja nyt joku muu ampui hänet. Miksi? Ukko\noli kyllä monestakin syystä predestinoitu tapettavaksi. Mutta minä\nsanon: _cherchez la femme_! Eikä Mirja ole ainoa nainen, jota olisi\ntutkittava, jos totuus tästä murhasta tahdottaisiin esiin.\n\nTumma, hontelo nuorukainen silmäili huvittuneena naisia.\n\n— Älkää yrittäkö näyttää noin hämmästyneiltä, tytöt, hän sanoi. —\nKyllähän te Saarkiven tunsitte. Me miehet tiedämme, ettei teissä ole\nainoaakaan, jota ukko ei olisi viidenkymmenen villityksessään pyrkinyt\nlääppimään.\n\nNaisten ilmeistä Rauta päätteli, että väite piti paikkansa.\n\n... Neiti Taastila virkkoi rauhallisesti:\n\n— Vyötärölle varustautunut käsi tai viiksien kutitus niskassa ei ole\nriittävä motiivi murhaan.\n\nVelttoliikkeinen paksu poika huudahti kyllästyneenä:\n\n— Saarkivi ja Saarkiven naisjutut ja tapettu koira ja tapettu isäntä!\nKaikkea tässä vatvotaankin! Kukaan meistä ei kuitenkaan sure häntä.\nTämä on minun viimeinen vapaa iltani. Siksi minä kieltäydyn kuulemasta\nenää sanaakaan tuosta roskasta. Haluan konjakkia! Haluan tanssia!\nHaluan unohtaa kaiken muun!\n\nRouva Raisio kiepsahti hänen käsipuoleensa.\n\n— Aarne-kulta, vihdoinkin vapauttava sana! Saat kaikkea, mitä haluat.\n\nHe lähtivät tanssimaan. Toiset seurasivat esimerkkiä. Erkki veti\nhangottelevan Astankin mukaan. Katri Taastila ja Rauta jäivät jälleen\nkahden.\n\nTyttö vilkaisi seuralaiseensa kysyvästi. Kun mies pysyi ääneti ja\npoltteli savuketta kasvoillaan tutkimaton ilme, hän meni tämän luo.\n\n— Entä nyt?\n\n— Minun täytyy saada keskustella rouva Sohjan kanssa.\n\n— Siinä tapauksessa teidän on pidettävä kiirettä. Tanssimaan\nlähtiessään hän otti käsilaukkunsa mukaan. Hän aikoo häipyä. Enkä\nihmettele sitä. Hänen asemassaan minä olisin luullakseni huutanut\ntuskasta. Saattakaa hänet kotiin. Mutta olkaa helläkätinen. Satun\ntietämään, että hänen toinen avioliittonsa ajoi karille, koska Asta\nhavaitsi rakastavansa miehensä veljeä.\n\n— Risto Sohjaa?\n\n— Niin.\n\nRauta nousi huokaisten.\n\nTyttö yritti keventää tunnelmaa pilailemalla:\n\n— Mitä ennen mainittuihin rouvanne etuihin tulee, niin niistä saatte\nitse pitää huolen. Mikäli kykenette.\n\nRauta tavoitti eteisessä Asta-rouvan. Tämä oli vetämässä ulsteria\nylleen.\n\n— Sallitteko minun viedä teidät kotiin?\n\n— Entä Katri?\n\n— Hän haluaa vielä jäädä. Minä en. Meidän laitamme on siis sama kuin\nteidän Erkkinne ja teidän. Minulla on sitä paitsi auto.\n\nNainen naurahti.\n\n— Olette vaatimaton otaksuessanne tarvitsevanne vielä sitä\nlisähoukutusta, jotta voittaisitte — olemattomassa kilpailussa. Mennään.\n\nKun he tulivat säkkipimeälle kadulle, Asta-rouva kysäisi pehmeästi:\n\n— Te lähditte kesken pois siksi, että teitä inhotti. Niinhän?\n\n— Tavallaan.\n\n— Me olemme viheliäistä joukkoa — kaikki tyynni.\n\n— Ette niinkään te ja toverinne kuin eräs, joka ei ollut läsnä.\n\n— Kuka sitten? Onko joku vielä meitä pahempi?\n\nRauta avasi auton oven.\n\n— On ilmeisesti ollut, hän vastasi. — Ministeri Saarkivi.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nNAURU SUUREN RAJAN TAKAA.\n\n\nAuton kone hyrräsi tasaisesti. Rauta ajoi hitaasti. Hän odotti, että\nAsta-rouva aloittaisi keskustelun. Mutta nainen pysytteli äänettömänä.\nHän oli sytyttänyt savukkeen ja tuijotti jäykästi eteensä tielle, jota\nvaunun etulyhdyt vain heikosti valaisivat.\n\nVasta kun he pääsivät Lönnrotinkadulle, nuori rouva rikkoi vaitiolon.\n\n— Ehkä te pidätte minua peräti turmeltuneena kuultuanne, mitä nyt\nesitän. Pyydän teitä hetkeksi luokseni juttelemaan. Minä... niin, minä\npelkään yötä.\n\n— Tulen mielelläni.\n\n— Minulla ei ole kotona muuta kuin hiukkasen kahvia. Ja sanoittepa\nmitä tahansa, niin minä tahdon vielä ryypyn. Viitsittekö yrittää\nAlbertinkadun »yöpörssistä»? Tavallisesti sieltä saa. Vilkkain kauppa\nkäy Bulevardin ja Uudenmaankadun välimailla... Nyt ajattelette\ntietysti, että kokenut kaikki tietää ja vaivainen kaikki kokee. Se\nsopiikin minuun hyvin.\n\nRauta pidättäytyi sanomasta, mitä ajatteli. Hän käänsi oikealle, ajoi\nOopperan ohitse ja pysäytti auton seuraavan korttelin puolimaihin.\n\nPari katukäytävällä seisoskellutta hämärää olentoa katosi kiireesti\npimeään.\n\nAsta-rouva naurahti.\n\n— He säikähtivät autoa luullen poliisien tulevan, hän selitti. —\nKoettakaa onneanne toisella puolella katua.\n\nMies totteli. Hän sai kuitenkin kävellä edestakaisin kauan turhaan.\nViimein joku pysähtyi hänen vierelleen. Hento lapsen ääni kuiskasi:\n\n— Juotavaa, niinkö?\n\n— Konjakkia. Oikeaa.\n\n— Eikös samppanjaa?\n\n— Mitä hyvänsä kunnollista!\n\n— Meillä on vain tikkuviinaa.\n\nKylmä, kapea käsi sujahti Raudan kouraan. Hän seurasi opastaan.\nNiukasti valaistussa porraskäytävässä hän havaitsi, että tämä oli\nlaiha, puolikasvuinen tyttönen.\n\nOjentaessaan pullon lapsi piipitti:\n\n— Miltäs tähdeltä te olette tänne tipahtanut, kun kuvittelette oikeaa\nkonjakkia saavanne?\n\nRauta vilkaisi rannekelloonsa. Se lähenteli kahta. Järkyttyneenä hän\nkatsoi pientä viinakauppiasta, kahmaisi lompakostaan pari seteliä ja\nlähti. Ennen oven sulkeutumista hän kuuli takaansa lapsen hämmästyneen\nhuoahduksen:\n\n— Hullu, varmasti hullu.\n\nPalattuaan autoon mies selosti kokemansa. Asta-rouva kohautti\nolkapäitään.\n\n— Sota-aika, hän sanoi vain.\n\nRauta ajoi Dagmarinkadulle. Hissi vei heidät neljänteen kerrokseen.\nNainen sytytti valot eteiseen ja arkihuoneeseen. Hän kehoitti\nvierastaan käymään sisään. Kahvin keittäminen veisi vain tuokion.\n\nHuone oli pieni ja matala. Mutta viihtyisä se oli. Uutimien ja maton\nhillityt värit sointuivat hyvin yhteen tupakkapöydän kahden puolen\nsijoitettujen nojatuolien kangaspäällyksien kanssa. Vastapäisellä\nseinustalla olevan matalan kirjahyllyn yläpuolella oleva taulu\nesitti Budapestiä yövalaistuksessa Gellert-vuorelta nähtynä. Pieni\nkirjoituslipasto tuoleineen ja radiopöytä täydensivät kaluston.\n\nRauta avasi radion. Hetken kuluttua alkoi kuulua mustalaismusiikkia.\nHän kumartui katsomaan lähemmin. Aivan oikein, vastaanotin oli asetettu\nunkarilaisen lyhytaaltoaseman kohdalle. Tämä seikka ja huonetta\nhallitseva taulu paljastivat, että Asta-rouva kuului niihin, jotka\neivät pääse irti Budapestin-muistoistaan.\n\nEmäntä tuli kahvitarjottimineen. Järjestäessään kuppeja tupakkapöydälle\nhän jäi tuokioksi kuuntelemaan valittavia viuluja. Sitten hän katsahti\nmieheen ja hymähti surullisesti.\n\n— Otaksun, että te olette jo nähnyt minun lävitseni.\n\nRauta nyökkäsi ja kysyi:\n\n— Tehän tiesitte ennakkoon, eikö totta, että maisteri Sohja oli mukana\npurjehdusretkellä, joka katkesi ministeri Saarkiven kuolemaan?\n\nLusikka kilisti porsliinia, kun se laskettiin lautaselle.\n\n— Tiesin, nuori nainen myönsi hiljaa. — Mutta vain sen. Uutinen\nmurhasta oli minulle hirveä järkytys.\n\n— Huomasin sen.\n\nKun he istahtivat juomaan kahvia, Asta-rouva valitti: — Minulla ei ole\ntoivoakaan unesta, ennen kuin kuulen, miten Riston laita on.\n\nSitten hän kysäisi äkisti:\n\n— Mitä Katri Taastila on teille?\n\n— Varsin tuore tuttavuus. Ei muuta.\n\n— Niin arvelinkin. Katri on omaa luokkaansa. Niin kuin tekin. Te olette\nniin toisenlainen kuin useimmat miehet. Turvallinen, kuin iso veli.\nSiksi minä pyysin teidät tänne.\n\nHän nojasi päänsä tuolin selustaan ja tuijotti kattoon.\n\nRauta pani merkille pitkän kaulan kauneuden. Jälleen hän tuli\nmuistaneeksi kapteeni Sorsaa. Tämä oli usein iltamyöhällä haaveillut\ntulevan morsiamensa »joutsenenkaulasta». Oli hyvä, ettei Sorsa nyt\nollut täällä. Hänelle oli paljon terveellisempää nukkua tutussa\nkorsussa Syvärin eteläpuolella onnellisen tietämättömänä siitä,\nettä sellainen tyttö oli olemassa muuallakin kuin vain hänen\npiloilla kertomissaan valveunissa... Sorsan jälkeen ottaisi korsun\nhaltuunsa jälleen joku toinen, vuorostaan reserviin siirtyvän\npataljoonan komentaja. Mutta oven kamanaan jäisi kirjoitus: »Tämän\nkämpän rakensivat komentajalleen kapteeni K. Raudalle hänen\n35-vuotispäiväkseen Tuohipataljoonan miehet». Ja kaukana tykit\njatkaisivat jyskettään...\n\nHän havahtui harhailevista ajatuksistaan, kun nuori rouva asentoaan\nmuuttamatta virkahti:\n\n— Minulla oli kaksi veljeä. He kaatuivat molemmat Kollaalla. He tulevat\ntänne tervehtimään minua usein, melkein joka yö. Sellaisina kuin näin\nheidät arkuissaan.\n\nHän pyyhkäisi hermostuneesti silmiään ja kohentautui. Aivan arkisella\näänellä hän sanoi:\n\n— Lasit ovat yhä tyhjät.\n\n— Tahdotteko tosiaan viinaa? Rauta kysäisi.\n\n— Ehdottomasti!\n\nMies kaatoi toisen ryyppylasin puolilleen. Emäntä siemaisi sen tyhjäksi\nja ojensi lasin jälleen täytettäväksi.\n\n— Voitte pitää minua aivan kamalana, mutta nyt laitoja myöten.\n\nHän hymähti vieraansa vastahakoiselle ilmeelle ja jatkoi:\n\n— Minua ei kuitenkaan voi juuri syyttää. Äitini ja isäni olivat\nsellaisia hermokimppuja, jollaiset eivät saisi mennä keskenään\nnaimisiin. Pian he itsekin huomasivat erehdyksensä ja erosivat. Mutta\nsilloin kolminkertainen onnettomuus oli jo tapahtunut: me lapset olimme\nsyntyneet, minä surkeimpana vasta eron jälkeen.\n\nHänessä oli jotakin hyvin liikuttavaa ja avutonta. Rauta ei hennonut\nsanoa mitään. Hän alkoi tajuta, miksi tämän hauraan ja yliherkän tytön\noli, kauneudestaan ja viehkeydestään huolimatta, ollut toivotonta\ntaistella rakastamastaan miehestä sellaisen häikäilemättömän\nkeimailijattaren kanssa kuin Mirja Saarkivi oli.\n\nMusiikki oli vaiennut. Käytyään sulkemassa radion Asta-rouva ryhtyi\ntaas puhumaan:\n\n— Erkki oli varmasti oikeassa siinä, että Saarkivi itse veti Riston\nkotiinsa. Mutta luullakseni takana oli paljon pitemmälle menevä\nlaskelma kuin Erkki otaksui. Ukko suorastaan tyrkytti Ristolle\nvierashuonettaan käytettäväksi. Onnekseen poika älysi kieltäytyä ja\nsiten pelastui hänelle viritetystä ansasta.\n\nRauta oli hyvin kiinnostunut. Mutta hän pakottautui tiedustamaan\nviileästi:\n\n— Voiko tuo olla totta?\n\n— Sekö, että se oli ansa? Varmasti voi! Saarkivi ei ollut tyhmä. Hän\noli jo ajat sitten havainnut, että se kaappaus, minkä hän Balkanilta\nBudapestiin lomalle tultuaan oli tehnyt, ei ollut kehuttava. Mutta hän\noli ahne. Hän olisi tahtonut päästä vähillä rahallisilla uhrauksilla\neroon Mirjasta. Siksi hänellä ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että\nolisi todistajien kera päässyt yllättämään vaimonsa Riston sylistä.\nSitä paitsi tiedän, että hänellä oli jo tähtäimessä joku ulkomaalainen\nrikas nainen Mirjan seuraajaksi. Valitettavasti en ole päässyt\nselville, kuka ja missä hänen uusi valittunsa oli.\n\n— Mutta jos noin olisi ollut, Rauta hymähti, — niin miksi ministeri\npurjehtimaan lähtiessään ei jättänyt maisteri Sohjaa tänne, vaimonsa\nluo?\n\nNuoren rouvan tummat silmät leimusivat, kun hän sinkautti vastaan:\n\n— Saarkivi on paljon kavalampi kuin arvaattekaan! Mirjan oli määrä\nmatkustaa lähipäivinä lentoteitse viikoksi Tukholmaan. Ja kun se\ntoipilaspaikka, mikä Ristolle on siellä varattu, ei sido häntä\nsairasvuoteeseen, ukko laski, että vieraassa kaupungissa nuo kaksi\neivät osaisi olla niin varovaisia kuin täällä.\n\nSamassa puhelin eteisessä pärähti soimaan.\n\nEmäntä nousi.\n\n— Se on tietenkin rouva Raisio tai joku niistä toisista. Turhaan he\nkyllä yrittävät houkutella minua takaisin seuraansa. Mutta täytynee\nvastata. Teidän maineenne vuoksi, ei minun.\n\nHän jätti oven auki. Kuului, miten hän ilmoitti reippaasti numeronsa.\nSitten tuli hiljaista. Äkkiä hän huudahti kauhistuneena:\n\n— Voi, ei, Erkki! Se ei voi olla totta!\n\nHän kuunteli jälleen pitkään. Lopuksi hän sanoi kaiuttomasti:\n\n— Kiitoksia tiedosta! Hyvää yötä!\n\nRauta katsoi häneen kummastuneena, kun hän palasi huoneeseen.\n\nKauniit kasvot olivat vihan purppuroimat.\n\n— Olkaa hyvä ja poistukaa täältä heti! hän puuskahti. — Poliisiurkkija!\n\nMies nousi, mutta ei lähtenyt. Hetken he mittelivät toisiaan katseilla.\nKumpikaan ei puhunut. Sitten nuoren naisen hermot pettivät. Hän\nheittäytyi nojatuoliin, painoi kädet silmilleen ja purskahti itkuun.\n\n— Että te voittekin olla niin alhainen, hän nyyhkytti. — Miten\nmahdoittekaan sisässänne nauraa minulle, kun minä sanoin teitä\nturvalliseksi!\n\n— Minä en ole nauranut enkä naura teille, Rauta torjui tyynesti. —\nKoettakaa ymmärtää minua.\n\nAsta-rouva silmäsi hurjistuneena häneen. Poskipäillä näkyivät kyynelten\njäljet. Mutta suuret silmät säkenöivät.\n\n— Ymmärtää teitä! Eikö teidän hävyttömyydellänne ole mitään rajoja?\nAlkuillasta minusta tuntui, että olen joskus ennen nähnyt teidät. Nyt\nmuistan! Muuan tuttavani osoitti minulle kerran Kansallisteatterin\nlämpiössä teitä sanoen: »Tuo on tuomari Rauta, taitava\nihmistenmetsästäjä.» Te voitte sillä alalla olla millainen mestari\ntahansa. Mutta minä otan vapauden huomauttaa teille, että herrasmies\nei tunkeudu väärän lipun alla seuraan urkkiakseen ihmisiltä heidän\nsalaisuuksiaan!\n\nMies kohautti hartioitaan.\n\n— Luuletteko, ettei meillekin olisi mieluisampaa kulkea suoraa tietä?\nValitettavasti se ei aina vetele. Miksei? Siksi, että on paljon\nsamanlaisia kuin ystävänne Erkki, joka kerskaili sillä, miten hän oli\nviranomaisten edessä salaillut ja vääristellyt tosiasioita.\n\n— Älkää koettako puolustaa käyttäytymistänne, joka on\nanteeksiantamaton! nuori nainen kivahti. — Mitä kaikkea saittekaan\nkuulla meiltä!\n\nHänen silmänsä laajenivat kauhusta.\n\n— Ja minä... minä... hän änkytti, — minä kerroin teille maisteri\nSohjasta...\n\nSilmitön suuttumus sai hänet valtoihinsa. Hän hypähti pystyyn ja takoi\nmolemmin nyrkein miehen rintaa.\n\n— Te olette sydämetön! Kylmin, tunnottomin nuuskijan kourin te tartutte\nihmisiin ja järjestätte meidät mielenne mukaan pelinappuloiksi\nšakkilaudallenne...! Missä Risto on? Mitä olette tehnyt hänelle?\n\nRauta tarttui hellävaraisesti hänen ranteisiinsa ja vei hänet takaisin\nnojatuoliin.\n\n— Teidän täytyy yrittää malttaa mielenne. Minä en ole vielä tavannut\nmaisteri Sohjaa. Mutta tiedän, että hän ja muut Saarkiven mukana olleet\novat valtiollisen poliisin suojissa.\n\nAsta-rouva nyyhkäisi tuskaisesti. Mies kysäisi:\n\n— Ettehän te usko maisteri Sohjan syyllistyneen murhaan?\n\n— En tietenkään! nainen huudahti. — Uskaltakaapa vain väittää...\n\n— Minä en väitä mitään. Mutta maisteri Sohja tarvitsee nyt kaiken sen\navun, mitä hän suinkin voi saada teiltä ja — minulta.\n\n— Teiltä!\n\n— Niin. Minä autan häntä, jos hän on syytön. Minun tehtäväni on\nselvittää, kuka murhasi ministeri Saarkiven. Sitä varten minut\nsiirrettiin eilen rintamalta tänne.\n\n— Rintamalta? Kaikki tänään lausumanne ei siis ole ollut valhetta. Ei\naivan kaikki.\n\nAvoin halveksunta värisi naisen äänessä. Rauta rypisti kulmiaan.\n\n— Te ette näy vieläkään käsittävän tilannetta. Saarkiven seuralaisista\nviattomimmankin ylle jää raskaan epäilyksen varjo, kunnes oikea\nmurhaaja on paljastettu. Se tulee painamaan myös maisteri Sohjaa. Siksi\nteidän pitäisi tehdä voitavanne avustaaksenne minua.\n\nKauniit, tummat silmät katsoivat miestä pitkään. Sitten Asta-rouva\npudisti päätään.\n\n— Minä en luota teihin, tuomari. En enää. Jättäkää minut rauhaan!\n\nRauta kumarsi ja lähti.\n\nKun hän eteisessä veti päällystakkia ylleen, puhelin soi. Emäntä nosti\nkuulokkeen. Hetken kuluttua hän ojensi sen vieraalleen.\n\n— Katri Taastila haluaa puhua kanssanne, hän sanoi kylmästi.\n\n— Haloo.\n\n— Luojan kiitos, että tavoitin teidät, tuomari. Minun oli odotettava,\nkunnes toiset lähtivät. Liisi Raisio makaa vuoteellaan ja itkee\nsurkeasti päättyneitä kutsujaan.\n\n— Mitä oikeastaan tapahtui? Rauta kysyi.\n\n— Valtiollisen poliisin päällikkö soitti tänne. Hän ilmoitti vastaamaan\nsattuneelle Erkille, kuka oli, ja vaati teitä puhelimeen. Herrojen\nkiivaan keskustelun yksityiskohtia en tiedä. Mutta joka tapauksessa\nsiinä selvisi, että te johdatte Saarkiven murhan tutkimuksia.\nKuultuaan teidän jo poistuneen tuomari Vauhkola tahtoi keskustella\nminun kanssani. Hän oli ministeri Varoita saanut tietää nimeni, niin\nhän ilmoitti, ja soittanut äidilleni tiukaten, olitteko te siellä.\nÄitiparkani oli tietysti kauhistunut ajatustakin, että joku vieras mies\nolisi aamuyön tunneilla hänen viattoman tyttärensä luona. Pelkään, että\nminulla on kotiin tultuani aika kiusallinen selvittely edessä. Se on\nkuitenkin pientä sen rinnalla, mistä minua syytettiin täällä. Saatte\nsuoda anteeksi, tuomari, mutta minä selitin kirkkain otsin, että olin\nyhtä yllättynyt ja katkeroitunut kuin muutkin kuultuani, mikä te oikein\nolette miehiänne. En voinut muuta.\n\n— Ette tietenkään. Mitä Vauhkola halusi minusta?\n\n— Hän tahtoo teitä kiireesti Valpoon. Eräs ministeri Saarkiven\npurjehdustovereista on siellä tehnyt itsemurhan. Hirttäytynyt\nsellissään.\n\n— Kuka?\n\n— Johtaja Pertteli. Tuomari Vauhkola odottaa teitä virkahuoneessaan.\nMillainen on tunnelma siellä Dagmarinkadulla?\n\n— Kurja. Jos olisitte soittanut minuuttia myöhemmin, ette olisi\ntavannut minua enää täältä. Olen lyöty ja ulos komennettu.\n\nTyttö langan toisessa päässä naurahti pehmeästi.\n\n— Kestättekö nyt hitusen leikkiäkin, tuomari?\n\n— Luullakseni. Antakaa tulla.\n\n— Tavatessanne Valpon päällikön älkää olko hänelle hirmuisen vihainen.\nVaikka hän sotki pelinne, niin hän teki tietämättään ehkä hyvänkin\npalveluksen — rouvallenne. Hyvää yötä!\n\n— Hyvää yötä.\n\nAsta-rouva oli vetäytynyt sisähuoneisiin. Sieltä ei kuulunut\nhiiskaustakaan. Rauta kumarsi suljetulle ovelle ja poistui.\n\nVaalea kajastus taivaalla ennakoi uutta aamua, kun hän istahti jälleen\nauton ohjauspyörän ääreen. Hän ajoi surkeilematta läpi nukkuvan\nkeskikaupungin ja pysäköi Ratakadun 12:n edustalle.\n\nTärkeilevä, sileänaamainen nuori virkailija yritti valtiollisen\npoliisin eteisessä katkaista tulijan tien.\n\n— Kukas te olette? Päällikköä ei saa häiritä!\n\n— Rauta!\n\nNuorukainen hätkähti ja vetäytyi arasti syrjään.\n\nVauhkola mitteli omituisin hyppivin askelin virkahuoneensa lattiaa.\nVapisevin sormin hän haroi mustaa tukkaansa ja siveli nytkähteleviä\nkasvojaan. Kuullessaan oven käyvän hän jähmettyi paikoilleen.\n\n— Vihdoinkin, Rauta! Minä olen pannut kaupungin ylös alaisin yrittäen\ntuntikaudet tavoittaa sinua! Minkä tyttölapsen kanssa sinä olet koko\nyön pelehtinyt?\n\nTulija loi laihaan virkaveljeensä synkän silmäyksen ja istahti\nraskaasti nahkanojatuoliin. Hän sytytti savukkeen ja veti pari syvää\nhaikua, ennen kuin vastasi:\n\n— Nyt ei ole kysymys minusta, vaan sinusta. Sinä päästit siis Perttelin\nlivahtamaan suuren rajan taa. Sen tiedän jo. Nyt haluan kuulla koko\nhistorian. Alusta alkaen.\n\nValpon päällikkö nuoleskeli kuivia huuliaan.\n\n— Millainen yö! hän valitti. — Sinulla ei ole aavistustakaan, millainen\nminun yöni on ollut. Olen aivan lopussa.\n\n— Niinpä paina puuta ja yritä päästä sen verran tolkuillesi, että\npystyt kertomaan. Mihin aikaan näit Perttelin viimeksi elossa?\n\nVauhkola oli ähkien vajonnut istumaan kirjoituspöytänsä ääreen.\n\n— Kello taisi olla vähän yli 23:n, kun lopetin viimeisen kuulustelun.\nMutta ehkä on tosiaan paras, että kuulet kaiken alusta asti.\n\nRauta nyökkäsi. Hermostuneesti elehtien valtiollisen poliisin päällikkö\nryhtyi esittämään selostustaan.\n\nAamusella, Raudan luota palattuaan, hän oli kuluttanut kolmisen tuntia\npehmittääkseen Pertteliä. Tämä oli kuitenkin vain virnaillut hänelle.\nSiksi Vauhkola oli jatkaessaan kuulustelua iltapäivällä kokeillut,\ntehoaisivatko uhkaukset pidätettyyn.\n\n— Älkää unohtako, hän oli ärjynyt, — että nyt on sota! Sodan\nlait ovat vakoojille ankarat. Tunnustakaa mutkittelematta, että\ntoimeksiantajienne määräyksestä te murhasitte ministeri Saarkiven!\nTurun purjehdusseuran vartija näki teidän hiipivän veneeseenne vähän\nvailla klo 1!\n\nPerttelin röyhkeä kylmäverisyys ei ollut siitä murtunut. Tylysti\nnaurahtaen hän oli singonnut takaisin:\n\n— Todellako? Miksette sanonut tuota heti? Silloin olisitte säästänyt\nminultakin monta turhaa sanaa. No niin, antaa mennä! Ohrana on aina\nohrana! Teillä on tottumusta väärien todistusten värkkäämisessä. En\nminä ole ensimmäinen enkä viimeinen, josta te sillä keinoin vapaudutte.\n\nSen jälkeen hän ei ollut enää vastannut yhteenkään kysymykseen.\nKuulustelija oli viimein väsynyt toivottomaan yritykseen ja lähettänyt\nhänet takaisin tutkintovankilan selliin.\n\nSeinä tuntui olevan auttamattomasti vastassa. Illan suussa eräs\nValpon mies oli sitten kuitenkin tehnyt hienon havainnon Perttelin\nkonttorihuoneessa. Hän oli löytänyt työpöydän päivyristä elokuun\nlopulta lyijykynämerkinnän »Ch.M. klo 21!» Merkintä oli melkein\nmikroskooppisen pieni, ja siksi kai Pertteli ei ollut huomannut pyyhkiä\nsitä jälkeenpäin.\n\nEtsivä oli kiireesti ilmoittanut löydöstä päällikölleen. Niiden\njoukossa, joiden tiedettiin tai arveltiin sekaantuneen Perttelin\nvakoilupuuhiin, ei ollut ketään noihin nimikirjaimiin sopivaa. Sekä\ntapaamisaika että huutomerkki kellomäärän perässä tuntuivat viittaavan\ntavallista tärkeämmän tekijän käyntiin.\n\nVauhkola oli ottanut tämän otaksuman lähtökohdakseen. Kun tapaamisesta\noli kulunut jo kuukauden päivät, ei ollut luultavaa, että salaperäinen\nCh.M. olisi edelleen Helsingissä. Arvattavasti hän oli jo ajat\nsitten palannut sinne, mihin eri suurvaltojen vakoilukeskukset\nPohjois-Euroopassa oli sijoitettu: Tukholmaan. Päädyttyään siihen\nValpon päällikkö oli puhelimitse määrännyt erään sikäläisen\nasiamiehensä lähettämään hänelle sähkeen, jonka sanamuodon hän itse oli\nmuovannut. Hän ojensi sen Raudan luettavaksi.\n\nSanoma oli lyhyt:\n\n/#\n »TIEDUSTELEMANNE CH PISTE M PISTE PIDÄTETTY TÄNÄÄN TUKHOLMASSA RUOTSIN\n SALAISEN VALTIONPOLIISIN TOIMESTA.»\n#/\n\nSähkeen saavuttua Vauhkola oli kello 22,30 haetuttanut Perttelin\njälleen kuulusteltavakseen. Tämä ei ollut vastannut mihinkään\nkysymyksiin. Ylimielisesti hymyillen hän oli vain kohautellut\nhartioitaan. Lopulta kuulustelija oli näyttänyt sähkeen hänelle.\nPidätetty oli lukenut sen useaan kertaan.\n\n— Mitä tämä tarkoittaa? hän oli kysynyt. — Minä en tunne ketään Ch.M:ää.\n\nMutta hänen äänensä oli ollut omituisen puuromainen. Hymy oli kaikonnut\nkasvoilta, ja tuhkanharmaus oli levinnyt niille.\n\n— Sinun temppusi onnistui siis, Rauta virkahti.\n\n— Onnistui. Liiankin hyvin.\n\nVauhkolan oikea silmä alkoi taas sähköttää hermostuneesti.\n\n— Mitä auttaa, hän tuskaili, — että pidätetyiltä otetaan pois\npienimmätkin teräaseet, millä he voisivat itseään vahingoittaa...?\n\n— ... ynnä rahat ja arvoesineet, millä voisivat lahjoa vartijansa,\nRauta pisti väliin.\n\n— ... kun heille kuitenkin on annettava lakana, Valpon päällikkö\ntäydensi välittämättä keskeytyksestä. — Paperilakanasta saa varsin\nlaatuunkäyvän hirttonuoran.\n\n— Sitäkö Pertteli käytti?\n\n— Sitä. Puolen yön maissa hän oli pyytänyt päästä käymälään ja istunut\nsiellä kauan. Kun vartija oli kello 2 silmännyt oven tirkistysreiästä\nhänen selliinsä ja näpäyttänyt sinne valon todetakseen kaiken olevan\nkunnossa, Pertteli roikkui jo hengettömänä paperiköydessään, jonka hän\noli sitonut ikkunan ristikkoon.\n\nKun Rauta tyynesti sytytti uuden savukkeen sanomatta mitään, Vauhkola\nvirkkoi:\n\n— Sinä olet kumma tyyppi. Totta puhuen minä pelkäsin uutiseni saavan\nsinut räjähtämään.\n\n— Minä en ylipäänsä räjähdä, Rauta hymähti.\n\n— Mutta eversti Metsikkö räjähti, kun soitin hänelle mitä oli\ntapahtunut, Valpon päällikkö kertoi irvistäen. — Tuo korkealle\npaikalleen äskettäin vahingossa sijoitettu, tuoreenvihreä\ntiedusteluherra antoi minun tietää, että olen kerta kaikkiaan kyvytön,\nkun päästin miehen hirttäytymään. Mainion everstimme käskystä\nsijoitettiin Pyryn ja Sohjan selleihin kumpaankin eräs »vasikkamme»\nmukamas pidätettyinä valvomaan, ettemme saa uusia ruumiita. Se on\nyhdentekevää, sillä nythän on selvää, että Pertteli murhasi Saarkiven.\nMutta ehkäpä Pyry ja Sohja hairahtuvat sellitovereilleen kertomaan\nmahdolliset tietonsa murhasta, joten...\n\nPuhelin soi.\n\nVauhkola vastasi äreästi. Sitten hän äkisti jännittyi. — Tuokaa se heti\ntänne!\n\nLaskettuaan kuulokkeen paikoilleen hän tiedoitti Raudalle:\n\n— Tutkintovankilan vartija on löytänyt Perttelin kirjoittaman kirjeen!\n\n— Eikö hänen selliään siis heti tarkastettu?\n\n— Tietysti! Eikä sieltä tavattu mitään. Ensin ihmettelin sitä.\nItsemurhaajathan tavallisesti eivät malta olla jättämättä jälkeensä\njotakin selittävää sanaa. Sitten kuitenkin äkkäsin, että kuinkas\nPertteli olisi voinut sellin säkkipimeässä kirjoittaa... _Sitä_ varten\nhän siis käymälään pyrki.\n\nOveen koputettiin.\n\nRomuluinen, synkkäkatseinen mies tuli sisään.\n\n— Minä toin koko pinkan, päällikkö. Kirjoitus on puolimaissa.\n\nHän laski silkkipaperipakan esimiehensä pöydälle avattuna.\n\n— Kiitoksia, Paali. Saatte nyt mennä.\n\nJäätyään kahden tuomarit kumartuivat kiinnostuneina lukemaan.\n\nPertteli ei ollut pitänyt kiirettä. Selvin kaunokirjoituskirjaimin\nhän oli piirtänyt jäähyväisensä kolmelle liuskalle. Lauseetkin olivat\nhuolellisesti muotoiltuja.\n\n/#\n »Korkeille (mahdollisimman korkeille) viranomaisille!\n\n Ei kannata kieltää sitä, että poliisit olivat sittenkin viisaampia\n kuin leikkiin ryhtyessäni otaksuin. Kuolen, koska nyt tiedän, että\n peli on menetetty. Mutta näin lähdön hetken edellä minua huvittaa se,\n että kuolleena olen tuottava paljon enemmän päänvaivaa herroille kuin\n mihin elävänä pystyisin.\n\n Jokainen oikea ihminen tietää (on kai ohranan yläpuolella oikeita\n ihmisiä?) että kuoleman edessä ei valehdella. Erinäisistä toimistani,\n joiden arvaan kiinnostavan herroja, vaikenen. Muutenhan kuolemani\n olisi vain pelkkä raukkamainen pako. Mutta minä vakuutan, että minä\n en murhannut Saarkiveä. Tiedän kyllä, kuka sen teki. Sillä minä kävin\n tuona yönä Ruissalossa kello 1:n maissa. Hyvät herrat, ei ole helppoa\n uida syyskuisessa vedessä vaatteet päällä. Siksi hän olin lopen\n uupunut raahautuessaan rannalle. Minä tuin häntä sen matkan, mikä\n hänellä oli kuljettavana pikamoottorilleen.\n\n Hyvät herrat, jäähyväisiksi ilmoitan, että minä nauran teidän\n toivottomille ponnistuksillenne tässä mysteerissä! Niin kuin —\n toivoakseni pysyvästi — teille nauraa hänkin, jota minä hyvällä\n omallatunnolla Ruissalossa autoin.\n\n Ilman erityisempää kunnioitusta\n\n P.J. Pertteli.» #/¨\n\n— Mikä röyhkeys! Vauhkola kähisi päästyään kirjeen loppuun.\n\nRauta tutki kirjettä pitkään. Viimein hän kysyi:\n\n— Onko sinulla täällä jokin paperi, missä olisi Perttelin käsialaa?\n\n— Vaikka millä mitalla, Valpon päällikkö kehaisi. Sitten hän synkkeni,\nja tummissa kasvoissa alkoi nykiä. — Et kai kuvittele, että minä olisin\nkirjoituttanut tuon siivottoman sepustuksen? Sähke Ch.M:stä oli asia\nsinään, mutta...\n\n— En kuvittele mitään. Haluan vain saada varmuuden.\n\nKiukkuisena Vauhkola heitti pöydälle eräitä Perttelin toimistosta\ntakavarikoituja asiakirjoja. Rauta totesi, että käymäläpaperille\nriipustetun omalaatuisen tervehdyksen täytyi olla Perttelin kirjoittama.\n\nValtiollisen poliisin päällikkö oli myös uudelleen syventynyt löytöön.\nHänen mielialansa muuttui. Tyytyväisenä hörähdellen hän alkoi mitellä\nhuonetta.\n\n— Vaikka minä uskon, hän mutisi, — Perttelin kaltaisen tyypin helposti\npystyvän valehtelemaan kuoleman edessä....\n\nRauta hymähti.\n\n— Pertteli otaksuikin, että Valpon _yläpuolella_ on oikeita ihmisiä.\n\nVauhkola silmäsi häneen karsaasti alta kulmien. Hän jätti kuitenkin\nvastaamatta letkautukseen. Hetki hetkeltä kasvavalla innostuksella hän\njatkoi omaa ajatuksenjuoksuaan:\n\n— ... niin olen valmis hyväksymään tuon lurjuksen väitteen, ettei hän\nitse suorittanut murhaa. Se on mitätön sivuseikka sen rinnalla, että\ntämän kirjeen löydyttyä vastahakoisimmankin on myönnettävä oikeaksi\nminun käsitykseni siitä, mikä taho on järjestänyt ministeri Saarkiven\nmurhan!\n\n— Todellako?\n\nValpon päällikkö hykerteli tyytyväisenä käsiään.\n\n— Heti aamun valjetessa minä soitan eversti Metsikölle. Hänen äskeisen\npottuilunsa minä maksan potuilla, jotka tuon operettiupseerin on pakko\nniellä, maistukoot ne hänestä miten karvailta tahansa!\n\nRauta kehoitti:\n\n— Anna kuulua, millaisia »pottusi» ovat.\n\nLaiha, tumma mies asettui hajareisin seisomaan kookkaan vieraansa\neteen. Oikea käsi oli nyrkissä koholla, ja sen sormia vuoron perään\noikomalla hän korosti luettelemiensa tosiasioiden lukua.\n\n— Ensinnäkin: Pertteli oli sen suurvallan palveluksessa, joka piti\nministeri Saarkiveä vihollisenaan. Toiseksi: kohtalokas purjehdusretki\noli Perttelin järjestämä alusta loppuun. Kolmanneksi: murhahetkellä\nPertteli ei suinkaan nukkunut puiston penkillä Yliopiston edustalla,\nvaan oli Ruissalossa. Neljänneksi: ellei Pertteli ehkä itse ampunutkaan\nnoita kolmea laukausta, niin sen teki joku hänen apurinsa. Viidenneksi:\non mieletöntä kuvitella jotakuta ulkopuolista murhan suorittajaksi.\n\n— Ota vasemman käden sormet avuksi, Rauta virkahti viileästi. — Ehkä\nniiden tarjoamat »potut» osoittautuvat Metsikölle karvaammiksi.\n\nVauhkola jatkoi itsetietoisesti:\n\n— Kuudenneksi: kuka ulkopuolinen olisi tiennyt, milloin ministeri\nSaarkivi ylipäänsä saapui Turkuun, saati sitten, milloin hän oli yksin\npurjeveneessä, ja olisi yön pimeydessä oppaatta osannut Ruissalon\nlaiturissa olevaan veneeseen? Seitsemänneksi: olisiko joku vieras,\nsuoritettuaan juuri murhan, ottanut vastaan Perttelin avun ja sallinut\nesiin sukeltautuneen uppo oudon miehen saattaa hänet pikakiitäjään,\njolla hän pakeni rikospaikalta? Kahdeksanneksi: koko tapahtumasarja\nmuuttuu mielettömästä järjelliseksi ainoastaan lähtemällä siitä,\nettä Pertteli oli järjestänyt kaiken etukäteen ja oli lähettyvillä\nvalvomassa teon suoritusta ja auttamassa murhaajaa pakenemaan.\nYhdeksänneksi: Perttelin säikähdys, jonka sähkeeni aiheutti, ja\nhänen mainintansa, että »peli on menetetty», sekä hänen itsemurhansa\nvahvistavat lopullisesti varmaksi, mitkä voimat ovat tämän katalan\nrikoksen takana. Kymmenenneksi: jos tosiaan halutaan saada ministeri\nSaarkiven murha selvitetyksi, niin tartuttakoon siihen, mitä tiedämme\ntuosta kirotusta koplasta olevan jäljellä, se on: etsittäköön käsiin mr\nCh.M. Tukholmasta!\n\nValpon päällikkö oli hengästynyt pitkästä, kiihkeästi esitetystä\npuheestaan. Mutta mustat silmät säihkyivät voiton riemusta.\n\nKun Rauta kuunteli ja pysyi äänettömänä, hän tiuskaisi: — No, mitäs\narvelet?\n\n— Odotatko minun taputtavan käsiä?\n\n— En, mutta....\n\n— Niinpä sanon vain: ei hullumpaa, Rauta lausui. — Minun täytyy\nlaittautua vihdoinkin vuoteeseen. Olen kerta kaikkiaan poikki.\n\nVauhkola jäi synkkänä tuijottamaan ovea, jonka lähtijä oli paukauttanut\nkiinni. Sitten hän kohautti hartioitaan.\n\n— Sen uskon, poikaseni, että sinä olet poikki, hän mutisi. — Ennen\nkaikkea henkisesti. Metsikön tämä suorastaan musertaa.\n\nRauta laskeutui hitaasti portaita. Ei kannattanut kieltää sitä, että\njuttu oli saanut uuden käänteen. Hänen oman iltansa tulokset, jotka\nvielä äsken olivat hänestä olleet sangen merkittävät, tuntuivat\nkutistuvan arvottomiksi.\n\nHänen mieleensä muistui eräs katkelma Peittelin jäähyväiskirjeestä:\n»... minä nauran teidän toivottomille ponnistuksillenne...»\n\nSen naurun suuren rajan takaa hän kuulisi korvissaan vielä monesti.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nPIDÄTETTY, JOKA PELKÄSI VAPAUTTA.\n\n\nInkeri Rauta heräsi siihen, että joku hellävaraisesti ravisti häntä\nolkapäästä. Mari seisoi vuoteen vieressä. Säikähdys pyyhkäisi pois unen\nviimeisetkin rippeet.\n\n— Onko Pikku Jättiläinen sairas?\n\nVanhan palvelijattaren leveät, lihavat kasvot lehahtivat punaisiksi.\nEttä moista voitiin kuvitella! Poika oli hänen hoivissaan. Niin kuin\näitinsä oli lapsena ollut. Lehtorska Kaario, hieno ihminen, ei silloin\nollut ikinä lausunut epäilyksen sanaa. Ja nyt tytär...!\n\nKipakka vastaus pyöri jo Marin kielellä. Ajoissa hän tuli kuitenkin\nmuistaneeksi, että ellei Inkeri ollut yhtä hillityn tasapainoinen kuin\näitinsä, niin se johtui hemmottelusta. Siitä taas melkoinen osa lankesi\nvanhan hoitajattaren tilille. Niinpä hän tyytyi vain murahtamaan:\n\n— Martti-poju nukkuu. Ei häntä mikään vaivaa. Mutta tuomari...\n\nNuori rouva vilkaisi viereiseen vuoteeseen. Se oli tyhjä ja koskematon.\nYöpöydällä tikittävä kello näytti puolta seitsemää.\n\n— Mitä tuomarista?\n\nVanhus tuhahti nenäänsä.\n\n— Rouvan on paras mennä itse katsomaan. Sen minä vain sanon, että hänen\nlaitansa on hullusti.\n\nMari auttoi emäntänsä harteille aamutakin.\n\n— Missä mieheni on?\n\n— Työhuoneessaan. Minun piti aloittaa sieltä aamusiivous. Mutta\nkynnykselle jähmetyin nähdessäni tuomarin. Pöytänsä ääressä hän istuu\nja kirjoittaa, niin että kynä kipinöi. Päällystakki yllä ja hattu\nvierellä! Sen minä vain sanon, että kiiruusti on tänne nyt saatava\nsellainen pys... pys... Miksi ne sanovatkaan niitä sekaisin menneiden\nlääkäreitä?\n\n— Psykiatri, Inkeri valisti häntä vetäen levollisesti sukkaa jalkaansa.\n\n— Justiinsa! vanha palvelijatar ihastui. — Rouva soittaa heti\nsellaiselle pys... No jaa, rouva tietää, mitä minä tarkoitan.\n\n— Tokkopa nyt sentään lääkäriä tarvitaan, nuori emäntä torjui.\n\n— Jaa että ei? Minä seisoin ovella, ja tuomari vilkaisi sinne\nminua huomaamatta. Eivät minun muotoni niin olemattomat ole, ettei\ntervejärkinen minua näkisi. Olen kuullut monen muunkin siellä\nrintamilla menneen tuollaiseksi. Hullun töistä hulluina palaavat.\n\nInkeri oli valmis lähtemään alakertaan,\n\n— Mari-kulta, mene keittämään hyvät kahvit. Tuskin tuomari sen\nkummempaa lääkettä kaipaa.\n\nVanhus tulla lyllersi emäntänsä perässä portaita alas. Hän pudisteli\nhuolestuneena päätään. Jos Inkeri oli oikeassa, niin toinen mahdollinen\nselitys oli melkein yhtä murheellinen. Mari oli kuullut kevytmielisiltä\nteiltä palaavien aviomiesten joskus heittäytyvän ihan ajattomaan aikaan\noikein hartiavoimin töihin. Huono omatunto... Tuomari oli ollut poissa\nkotoa koko yön — ties missä! Voi maailman pahuutta!\n\nTultuaan miehensä työhuoneeseen Inkeri ymmärsi vanhan hoitajattaren\nsäikähdyksen. Ensi vaikutelma oli hämäännyttävä. Kaikki valot paloivat.\nSilti huone oli puolihämärä tupakan savusta. Kaarlo oli istahtanut\nmuitta mutkitta kirjoituspöytänsä ääreen tekemään muistiinpanoja.\n\nRauta kirjoitti vielä hetken. Sitten hän huoahti tyytyväisenä ja laski\nkynän kädestään. Ojentautuessaan hän huomasi oviaukossa seisovan\nvaimonsa. Hän hypähti pystyyn ja riensi tämän luo.\n\n— Siitä on iäisyys, kun viimeksi syleilit minua, Inkeri virkahti. —\nMutta siitä huolimatta, että minun on näin ollen vaikea pitää kiinni\npäätöksestäni ryhtyä kasvattamaan sinua, kehoitan sinua malttamaan\nmielesi, kunnes olet riisunut päällystakin.\n\nMies silmäsi hämmästyneenä asuaan.\n\n— Oh, suo anteeksi...\n\n— Samalla, vaimo lisäsi, — voit viedä hattusikin eteiseen.\n\nRauta naurahti lyhyeen ja totteli. Palatessaan huoneeseen hän kysyi:\n\n— Kävitkö sinä noin tunti sitten kurkistamassa minua? Nuori rouva\nnyrpisti nenäänsä.\n\n— Mari väitti sinun olevan sekaisin. Nyt alan uskoa, ettei hän ollut\nniinkään väärässä. Että sinä voitkin sekoittaa Marin ja minut!\nTapahtuuko sinulle sellaista naisten suhteen useinkin?\n\nRauta ei tällä kertaa yhtynyt vaimonsa leikinlaskuun. Totisena hän\nselitti:\n\n— Minulla oli vain hämärä tunne, että joku kävi ovella. Minun oli\nkiire panna paperille se, mitä tästä sekavasta vyyhdestä — Saarkiven\nmurhajutusta — olen kerälle saanut. Haluatko lukea?\n\nInkeri tukahdutti haukotuksen ja karkotti ajatuksen houkuttelevan\nlämpimästä vuoteesta.\n\n— Tietysti haluan. Sillä aikaa sinä voit ajaa partasi ja ottaa kylmän\nkylvyn. Löydät minut sitten arkihuoneesta — minut ja kahvipannun. Nyt\ntämä sinun savupirttisi suljetaan perusteellista tuuletusta varten.\n\nHän ryhtyi myös heti sanoista tekoihin. Raikas aamutuuli puhalsi\nhuoneeseen.\n\n— Ajattele, miten kiltti tyttö minä olen. En edes laske, kuinka hirveän\nmonta savuketta olet kotiin tultuasi polttanut.\n\nRauta kiskotteli sanaillessaan vastaan:\n\n— Se on minulla sukurasitusta, tiedäthän. Isäukkoni oli vielä\nauttamattomampi nikotinisti kuin minä nyt. Kun hän kuoli, hänen\nviimeinen savukkeensa jäi käryämään kylmenevien sormien välissä.\nIhanteellinen tupakkamiehen kuolema... Mutta kieltämättä raitis ilma\ntekee hyvää — vaihteeksi.\n\nKesti lähes tunnin, ennen kuin hän palasi yläkerrasta. Hän tuli niin\nvirkeänä, että olisi luullut hänen nukkuneen koko yön.\n\nInkeri oli lopettanut lukemisensa ja istui katetun kahvipöydän ääressä\nsyviin mietteisiin vaipuneena. Hän havahtui vasta, kun mies nosti hänet\nkevyesti syliinsä.\n\n— Älä...\n\nSaatuaan hetken kuluttua jälleen äänensä kuuluville nuori rouva\nhuomautti:\n\n— Näin ei voi juoda kahvia.\n\nRauta naurahti.\n\n— Kaada kuppeihin, niin saat nähdä, miten taitava minä olen.\n\n— Mutta eikö meidän pitänyt keskustella sinun muistiinpanojesi johdosta?\n\n— Piti.\n\n— Niinpä saat päästää minut pöydän toiselle puolelle. Sinun sylissäsi\nminä en osaa keskittyä. En muuhun kuin sinuun. Koska taas sitä iloa\nminulle ei ilmeisesti sanottavasti suoda, niin...\n\nKun nämä järkisyyt eivät tehonneet, vaimo lisäsi:\n\n— Ajattele, jos Mari yllättäisi meidät näin!\n\nMies hellitti otteensa heti.\n\n— Minusta tuntuu, hän mutisi, — että sinä peloittelet minua liian usein\nMarillasi.\n\nRouva työnsi otsalle valahtaneet vaaleat suortuvat paikoilleen ja\nkohensi aamutakkiaan.\n\n— Ja minusta tuntuu, että minä yläkertaan lähettämäni uupuneen ja\nhuolten painaman miehen tilalle olen saanut seuraani Pikku Jättiläisen,\njonka kanssa pitäisi leikkiä isolla pallolla... Eipä silti, mieluummin\nsoisinkin sinun leikkivän pallolla kuin niillä hirveillä asioilla,\njoista juuri luin... Mutta nyt juomme joka tapauksessa ensin kahvit.\n\nKun mies sitten työnsi kupin luotaan ja sytytti savukkeen, Inkeri\nvirkahti:\n\n— En olisi ikinä uskonut ministeri Saarkivestä sellaista, mitä\ntapaamasi »pikku diplomaatit» kertoivat. Mutta tuomari Vauhkolan teoria\nosoittautui siis kaikesta huolimatta ainoaksi oikeaksi.\n\nRauta seurasi katseellaan kohti kattoa kohoavaa savukiehkuraa.\n\n— Ehkä se on oikea, hän myönsi, mutta lisäsi samassa: — Tai ehkä ei.\nLähtiessäni Valposta olin vakuuttunut siitä, että minun iltani oli\nmennyt hukkaan. Nyt en kuitenkaan ole siitä enää niin varma. Tuolla\nsuihkussa...\n\nKun mies vaikeni, nuori rouva puuskahti:\n\n— Jatka toki, Kaarlo Sinulla tuntuu olevan jäljellä vanha, huono tapasi\nkeskeyttää päästyäsi jännittävään kohtaan.\n\n— Tuolla suihkussa juolahti mieleeni, että vaikka valheellinen sähke\nsalaperäisen Ch.M:n pidätyksestä ajoikin Perttelin turvautumaan\nitsemurhaan, niin hänen tekonsa ei välttämättä tarvitse olla yhteydessä\nSaarkiven kuolemaan. Erheellinen kuvitelma, että valtiollinen\npoliisi tietää muka kaiken, mitä maassa tapahtuu ja mitä kansalaiset\npuuhailevat, on saanut monen muunkin tekemään tyhmyyksiä.\n\n— Sinä tarkoitat, vaimo sanoi, — että johtaja Pertteli säikähti luullen\nviranomaisten päässeen perille jostakin aivan muusta. Mistä esimerkiksi?\n\n— Koko siitä vakoiluliigasta, johon hän ja salaperäinen ystävänsä Ch.M.\nkuuluivat. Perttelin lausunto, että »peli on menetetty», sopii tähän\nmahdollisuuteen.\n\nInkeri nyökkäsi. Hän pohti kuulemaansa. Mutta sitten hän pudisti\nhuolestuneena päätään.\n\n— Eikö sinun tehtäväsi ole paljastaa totuus, olipa se millainen\ntahansa? hän kysyi hiljaa.\n\n— Tietysti.\n\n— Niinpä et saa ummistaa silmiäsi tuomari Vauhkolan esittämien\ntosiasioiden loppupäältä. Johtaja Pertteli _tunsi_ murhaajan, siitä ei\npäästä.\n\nRauta kohautti hartioitaan.\n\n— Perttelin tapainen »vierivä kivi» tunsi paljon ihmisiä.\n\n— Kaarlo, tuo ei todista mitään.\n\n— Eikö sekään, että emme vielä tiedä, mitä Pyry ja Sohja murhahetkellä\ntodella puuhasivat? Heidän alibinsa häilyvät ilmassa. Se on heille\nsikälikin paha, että on pelkän arvailun varassa, pakeniko murhaaja\npikakiitäjällään merelle päin vai Aurajokea ylös kaupunkiin. Nuo kaksi\nPertteli ainakin tunsi.\n\nNuori rouva hengitti kiivaasti.\n\n— Voi, et kai kuvittele, että maisteri Sohja olisi...?\n\n— Toivon, ettei hän olisi etsimämme murhaaja, mies sanoi. — Mutta\naihetta kostoon häneltä ei puuttunut. Pyryä taas minä en ole vielä\npäässyt lainkaan tutkiskelemaan. Hänellä saattaa olla vielä väkevämpi\nmotiivi. Tuota vanhaa merikarhua on kuvattu rajuksi herraksi.\n\nPuhelin soi pitkään. Kun Rauta meni vastaamaan, ilmoitettiin\nkaukopuhelu. Kesti kauan, ennen kuin linja tuli selväksi. Viimein\nkuului korkea falsettiääni:\n\n— Niinisuo täältä Turusta. Herätinkö teidät?\n\n— Tietysti herätitte, Rauta jyräytti vastaan. — Minulla on tapana mennä\naikaisin vuoteeseen ja nukkua pitkään. Mitä kuuluu?\n\n— Olemme todenneet Pyryn ja Sohjan alibit oikeiksi. Kumpikin on\nhieronut kauppojaan — Pyry viinaksista ja Sohja tupakoista — niin\nmonen henkilön kanssa, ettei heillä ole ollut mitään mahdollisuutta\nehtiä välillä Ruissaloon. Olen postittanut näitä seikkoja koskevat\nkuulustelupöytäkirjat teille. Halusin vain näin etukäteen tiedoittaa\ntämän uutiseen.\n\n— Kiitoksia, Niinisuo. Sepä olikin mieluisa uutinen. Haluatteko uuden\nurakan?\n\nTurusta ei hetkeen kuulunut mitään. Sitten kimeä ääni esitti epävarman\nvastalauseen:\n\n— Minä en ole vielä ehtinyt vuoteeseen.\n\n— Lykätkää sitä vieläkin, Rauta neuvoi. — Ennen kaikkea välttäkää\nsuihkun ottoa ja parran ajamista. Ne herättävät vain kaikenlaisia\nhassuja mietteitä... Viime sunnuntain vastaisena yönä on Ruissalossa\nollut jokin pikakiitäjä, jonka kiinnityspaikkaan pitäisi näkyä kaksien\njälkien. Ottakaa selvää siitä. Purjehdusseuran vartijan ja ehkä\nmuidenkin luulisin kuulleen moottorin äänen. Minua kiinnostaisi, mihin\nsuuntaan vene lähti ja mitä siitä myöhemmin tiedetään. Ei muuta tällä\nkertaa. Minä menen nyt jatkamaan uniani. Iloisiin kuulemiin.\n\nInkeri oli tullut ovelle kuuntelemaan puhelua. Huolestuneena hän pani\nmerkille miehensä kireän äänen ja synkän ilmeen.\n\n— Mitä...?\n\nSamassa puhelin soi jälleen.\n\n— Rauta.\n\n— Vauhkola täällä. Minä soitin Metsikölle. Mainio everstimme menetti,\nkuten ennakkoon arvasin, kokonaan konseptinsa. Luullakseni hän tällä\nhetkellä juo hermotippoja. Hänen luvallaan päätin laskea irti sekä\nSohjan että Pyryn. Mitäs sinä siihen sanot?\n\n— En mitään, nyt enää.\n\nValtiollisen poliisin päällikkö naurahti.\n\n— Hieman myöhäistä se olisikin, hän ilmoitti iloisesti. — Maisterimme\npyrähti jo pois. Merikapteeni sen sijaan on kumma otus. Hän kieltäytyy\nlähtemästä. Sinun olisi paras itsesi tulla tänne.\n\n— Hyvä on. Olen siellä puolen tunnin kuluttua.\n\nLaskettuaan kuulokkeen paikoilleen Rauta virkahti vaimolleen:\n\n— Vauhkolalla on onnea. Kaadahan minulle vielä kupillinen kahvia.\nLohdutukseksi. Sitten saat kuulla.\n\nKun toverukset tapasivat Ratakadun 12:ssa, valtiollisen poliisin\npäällikkö oli jo liian väsynyt nauttiakseen täysin mitoin voitostaan.\nTummat kasvot olivat yön valvomisesta harmahtavat, ja silmien alla oli\nisot pussit.\n\n— Saivatko selleihin suljetut »vasikkasi» mitään irti noista kahdesta?\ntulija kysyi.\n\n— Ei, Vauhkola vastasi unisena. — Mitäpä olisivatkaan, muutamassa\ntunnissa! Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, minä menen nyt maata.\nKoeta sinä saada ukko Pyry täältä ulos. Pahimmassa tapauksessa anna\nvartijoiden heittää hänet kadulle.\n\nNiine hyvineen hän lähti irvistäen hyvästiksi.\n\nSileänaamainen nuori virkailija tuli opastamaan Rautaa pitkin\nsokkeloisia käytäviä ja sitten alas tutkintovankilaan. Taannoinen\nmahdikkuus oli tyyten kadonnut pojasta. Hän kumarsi syvään joka\nkäänteessä. Eikä vieraan ilmeinen kylmyys tuntunut lainkaan viilentävän\nhänen palvelusintoaan.\n\nVankilan romuluinen vartija oli synkän valtakuntansa ovella tulijaa\nvastassa.\n\n— Huomenta, Paali. Kuulin päälliköltänne, että merikarhumme on ylen\nmäärin ihastunut teidän seuraanne.\n\nVartija silmäsi häneen karsaasti.\n\n— Karhupa hyvinkin, hän hymähti ilottomasti. — Murisee, kun lähelle\nmenen.\n\nHän viittasi käytävän kolmanteen oveen, joka oli selällään.\n\n— Tuolla se jääräpää istuu. Jos se käy rajuksi, niin tuomari huutaa\nvain. Kyllä minä sitten...\n\nRauta meni selliin ja veti oven perässään puolittain kiinni.\n\nMerikapteeni Pyry istua kyyhötti sementtilattiaan kiinnitetyllä\npyöreällä rahilla kyynärpäät pienellä rautapöydällä. Hän oli\nkeskimittainen ja hyvin vankkarakenteinen mies, jonka tuuheaan, mustaan\ntukkaan vuosikymmenet eivät olleet onnistuneet kylvämään hopeaansa.\nIsot kasvot olivat hautautuneet suonikkaisiin, punaisiin kouriin.\n\nVieras istahti makuulavitsan laidalle. Likaisen huovan peittämän patjan\noljet kahisivat.\n\nSellin asukas nosti päänsä. Kasvot olivat leveät ja iho sekä iän\nettä tuulten purema. Kulmakarvat olivat kuin kaksi sekavaa, harmaata\npensasta, joiden alta pienet, virkut silmät tarkkasivat häiritsijää.\n\n— Kuka te olette? hän tiuskaisi römeällä äänellä.\n\n— Tuomari Rauta.\n\n— Rauta? Sen nimen olen kuullut. Te ette ole tämän kirotun talon väkeä?\n\n— En.\n\nMerikarhu purskahti lyhyeen, käheään nauruun.\n\n— Ymmärrän. Teidät kutsuttiin apuun, jottei näitä luolia ahdettaisi\naivan täyteen syyttömiä ihmisiä... Onko teillä tupakkaa?\n\nRauta nousi tarjoamaan hänelle.\n\nPyry irvisti hämillään.\n\n— Minä kuvittelin teidän kuuluvan meihin, piippumiehiin. Vaikutatte\nreilulta... No, sanotaanhan, ettei kenkkihevosen suuhun ole katsomista.\nKai tällaisesta pöllistä jonkin haiun saa.\n\nHe polttelivat ääneti. Rauta tuijotti ristikon lävitse vastapäistä\nvalkoista seinää ja sen suuria ikkunoita. Hän piti parhaana odottaa.\nVanha merikapteeni tuntui suhtautuvan häneen myönteisesti. Ehkäpä hän\npuhuisikin, kun saisi aikaa.\n\nMinuutit kuluivat.\n\nPyry sylkäisi savukkeen pätkän nurkkaan ja murahti:\n\n— Minä en tappanut Saarkiveä.\n\nTovin hiljaisuuden jälkeen Rauta virkahti:\n\n— Mutta te tunsitte hänet vanhastaan.\n\nViha leimahti pienissä silmissä.\n\n— Tunsin, hitto vie!\n\n— Olitte kesänaapureita.\n\n— Kesänaapureita? merikapteeni murahti. — Liian hieno sanonta! Minulla\non vanhuuden mökki sillä niemellä, jonka suureen loistohuvilaan tuo\nöykkäri asettui.\n\nHetken kuluttua Rauta kysyi:\n\n— Miksi lähditte purjehdusretkelle?\n\n— Minulle silloin tuntematon johtaja Pertteli soitti ja tarjosi hyvän\nmaksun, jos lähtisin. Reitin tunsin vanhastaan. Saarkiven mukaantulosta\nei ollut puhetta. Kun hänet sitten veneessä näin, ensimmäinen\najatukseni oli pyörtää pois. Mutta sitten tuumin, että tällaisen vanhan\nlahonneen prikin ei kannata olla nirso siihen nähden, ketä kuljettaa.\n\nMerikarhu vaikutti vilpittömältä.\n\n— Ehkäpä, Rauta virkahti, — Pertteli valitsi juuri teidät siksi, ettei\nSaarkivellä olisi ympärillään muita kuin vihamiehiä.\n\n— Vihamiehiä? Pyry tuhahti. — Eivät ne siltä ainakaan näyttäneet.\nPertteli pokkuroi ja palveli Saarkiveä, niin että inhotti. Se\nmaisteripoika oli hiljaisen kohtelias. Älkää yrittäkö väittää, että\njompikumpi heistä olisi....\n\nHän jätti lauseensa kesken. Ymmällään hän haroi mustaa tukkaansa.\n\n— Miksi te vihasitte ministeriä? Rauta kysyi äkisti.\n\nLeveät kasvot jäykistyivät.\n\n— Minä sanon sen teille, merikapteeni kähisi. — Tämän talon väelle\nen olisi hiiskahtanutkaan. Sillä nehän etsivät vain — mitenkä sitä\nsanotaankaan? — motiivia pannakseen minut murhamiehenä rautoihin.\nEivätkä ne saastaiset viinakauppiaat olisi tietysti olleet\nmuistavinaan, miten nylkivät minua kahdesta kippurahäntäpullosta.\n\n— Erehdytte, Pyry. Juuri siltä taholta teidän alibinne on nyt\nvahvistettu.\n\n— Älkää ihmeessä! merikapteeni ällisteli. — Onpa rehellisyys tässä\nyhteiskunnassa pesiytynyt kummalle taholle! No jaa, te kysyitte, miksi\nminä vihasin... Vaaditteko vanhaa, köyhää miestä rakastamaan pohattaa,\njoka ryöstää ja tärvelee hänen ainokaisen lampaansa?\n\nRauta tarjosi hänelle uuden savukkeen.\n\n— Ja tuo teidän »ainoa lampaanne»...?\n\n— Oli ainoa lapseni, Pyry vastasi paksulla äänellä. — Tytär. Silloin\n18-vuotias... Tyttö hupakko seurasi häntä tänne. Siitä on nyt\nkolme vuotta... Saarkivi osti hänelle paperikaupan ja teki hänestä\njalkavaimon itselleen.\n\n— Ja te?\n\nPienet silmät tuijottivat hurjina lavitsan reunalla istuvaan mieheen.\nSitten niiden katse painui.\n\n— Minä? Minun olisi pitänyt tappaa se elukka! Siinä mielessä meninkin\nsen luo saatuani selville, mitä oli tapahtunut. Mutta minä en ole enää\nse, mikä olin ennen. Olen vanha rähjä. Keskustelu päättyi siihen, että\nsuostuin ottamaan vastaan rahaa. Neljännesvuosittain... Sillä olen\nelänyt.\n\nSyvä itseinho värisi merikarhun äänessä. Hän painoi kourat silmilleen\nja huokasi raskaasti.\n\nRauta kysäisi:\n\n— Miksi ette halua lähteä täältä?\n\n— Minun pitäisi mennä tapaamaan tyttöä.\n\n— Ettekö tiedä hänen osoitettaan?\n\n— Tiedän.\n\n— No, mikä sitten estää?\n\nPyry hymähti nolona.\n\n— Kuulostaa kai uskomattomalta. Mutta minä pelkään.\n\n— Tytärtänne!\n\n— Niin...\n\nRauta kysäisi kiinnostuneena:\n\n— Noiden vastaanottamienne rahojen vuoksi?\n\n— Varjelkoon! Niistä tytär ei onneksi tiedä mitään.\n\n— Miksi sitten?\n\nMerikapteeni vaikutti hyvin avuttomalta vastatessaan:\n\n— Katsokaas, lähtöhetkellä tyttö oli läsnä. Saattamassa mukamas vanhaa\nisäänsä. Mahtoiko hän sillä manööverillään ketään puijata? Minun\nkorvaani hän suhahti: »Pidä huoli, ettei Oskarille tapahdu mitään!» Se\nei ollut pyyntö. Se oli käsky. No, ja nyt...\n\nRauta nousi.\n\n— Jos haluatte, minä voin lähteä mukaanne. Ehkä vieras saa tyttärenne\nparemmin vakuuttumaan siitä, ettei teillä ollut osaa eikä arpaa\ntapahtuneeseen.\n\nPyryn pienet silmät alkoivat loistaa.\n\n— Viitsittekö tosiaan? Se olisi hiton hienosti tehty. Nähkääs, on\nhetkiä, jolloin vanhaa miestä hirvittää. Tämä on pahempaa kuin pikku\npoikana, kun piti äitimuorille tunnustaa, että oli tullut »iso\nvahinko»...\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n»KÖYHÄN MIEHEN AINOA LAMMAS.»\n\n\nVankkarakenteinen merikapteeni Pyry puristi suonikkailla, punaisilla\nkourillaan Raudan kättä.\n\n— Te olette reilu, hän kehui.\n\nOvelta hän kääntyi irvistäen heittämään viimeisen silmäyksen kolkkoon\nvankilanselliin.\n\nRauta muisteli Erkki-maisterin viime yönä »pikku diplomaattien»\nkutsuissa lausumia sanoja. Tuo sairaalloisen kalpea nuorukainen\noli huomauttanut, että Mirja-rouva ei ollut ainoa nainen, joka oli\nsaatava esiin, ennen kuin Saarkiven murhan arvoitus selviäisi. Onnen\nkaupalla Rauta oli päässyt jo toisen jäljille. Käynti Pyryn nuoren\ntyttären luona, jota hänen isänsä pelkäsi tavata, saattaisi muodostua\nkiintoisaksi. Saarkivi oli tuonut tytön kolme vuotta sitten kaupunkiin\nja tehnyt hänestä — paperikaupan omistajattaren...\n\nValpon synkkäkatseinen vartija kohautti kulmiaan nähdessään, miten\nhyvät toverukset herroista oli muutamassa hetkessä tullut. Hän luovutti\nmerikarhulle takaisin kaikki häneltä pidätettäessä otetut esineet,\navasi raskaan ulko-oven ja nyökkäsi ääneti hyvästiksi.\n\nRauta ajoi läpi keskikaupungin, yli Pitkänsillan ja halki Kallion.\nHeidän tullessaan Helsinginkadulle hän käänsi oikeaan ja pysähdytti\npian sen jälkeen pienen paperi- ja leikkikalukaupan edustalle.\n\nPyry oli istunut koko matkan ääneti. Nyt hän mutisi: — jatketaan.\nJätetään käynti ainakin toiseen päivään. Ei ollut epäilystäkään, ukko\npelkäsi. Saattoiko isä pelätä noin tyttärensä tapaamista? Vai oliko\ntakana jotakin muuta? Oli miten tahansa. Rauta tahtoi päästä selville\nsiitä.\n\nHän laskeutui autosta ja avasi katukäytävän puoleisen oven.\n\n— Ei jätetä. Tulkaa ulos.\n\nVanha, kumara nainen järjesteli lehtiä, jotka joku asiakas oli jättänyt\nhujan hajan myymäläpöydälle. Kun ovi kävi, hän silmäsi tulijoihin.\nÄkillinen huojennus kirkasti hänen kasvonsa.\n\n— Kapteeni Pyry! Luojan kiitos, että te tulitte.\n\nHän vilkaisi takanaan olevaan oveen ja jatkoi sopottaen:\n\n— Neiti on kysynyt kysymästä päästyään, eikö teistä kuulu mitään. Hän,\nraukka, on aivan hysteerinen. Arvaahan sen, sellainen isku. Minulla on\nollut oikein vaikeaa hänen kanssaan. Mutta nyt kaikki muuttuu tietysti\nhyväksi, kun te tulitte.\n\nMerikarhun ilmeestä näkyi, ettei hänellä ollut siihen nähden mitään\nvaloisia kuvitelmia. Eikä vanhan myyjättärenkään ääni kuulostanut\nvakuuttavalta.\n\n— Sanokaa, kapteeni, hän ryöppysi yhteen menoon. — Kuinkahan olisi?\nJospa minä sulkisin liikkeen täksi päiväksi. Ei näy asiakkaitakaan\ntänään käyvän. Minulla olisi vähän omia asioita hoidettavana.\n\nHänellä oli selvästikin polttava halu päästä pois. Pyry irvisti\nhappamesti, mutta sanoi:\n\n— Sulkekaa vain, rouva. Kiiltokuvien ostajat saavat luvan odottaa\nhuomisaamuun.\n\nRauta silmäili vielä pientä myymälää ja sen vähäisiä varastoja, kun\nmyyjätär sai jo sukaistuksi takin ylleen. Baskeriaan hän ei pysähtynyt\nasettelemaan peilin edessä päähänsä, vaan se kädessä hän livahti\nkadulle.\n\nNaisen lähtö muistutti pakoa. Merikarhun olisi tehnyt mieli yhtyä\nsiihen. Mutta Raudan katse pidätti häntä.\n\n— Eukon viittailuista päätellen Martta on saanut jo tiedon murhasta.\n\n— Martta?\n\n— Niin, tyttäreni.\n\nRauta lähti edeltä ja viittasi ukkoa seuraamaan.\n\nHe tulivat pieneen välikköön ja siitä pihanpuoleiseen takahuoneeseen.\n\nNäky oli hämmentävä. Tällaista ei olisi odottanut löytyvän\nmitättömän paperikaupan yhteydessä. Pikemminkin saattoi luulla\nastuneensa ministeri Saarkiven asunnon johonkin sivuhuoneeseen.\nSuuri persialaismatto peitti koko lattian. Sama kallisarvoisten\nhuonekalujen ja vanhojen, hienojen maljakoiden ja pikku veistosten\nliikanaisuus löi ahdistavana tulijaa vastaan kuin Runeberginkadun\nhuoneistossakin. Pyry oli sanonut, että Saarkivi oli ottanut hänen\ntyttärensä »jalkavaimokseen». Miten liekin, »köyhän miehen ainoa\nlammas» näytti osanneen pitää taloudellisesti puolensa. Prameilevalla\nradiogramofonipöydällä, joka tyyliltään erosi räikeästi muusta\nkalustosta, oli sama suuri valokuva ministeristä kuin kotisalin\nflyygelin kannella. Täällä se oli raskaan viisihaaraisen kynttelikön\nvalaisema.\n\nRaudan päähuomio kohdistui leveällä leposohvalla lojuvaan nuoreen\nnaiseen. Silkkiseen aamutakkiin kietoutunut vartalo oli pitkä ja\nsolakka. Kasvot olivat hautautuneet pieluksiin. Kädet veripunaisiksi\nlakattuine kynsineen puristivat mustan, käherretyn tukan peittämää\ntakaraivoa. Tytön koko asento kuvasti synkkää epätoivoa.\n\nMerikarhu yskähti.\n\nNuori nainen kohotti päänsä. Kasvot olivat itkusta turvonneet, mutta\npiirteet olivat pehmeän pyöreät ja hipiä heleä.\n\n— Sinä!\n\nSe ei ollut mikään tervehdys, vaan villi huuto. Samassa tyttö oli\njalkeilla.\n\n— Sinä, sinä...! Sinä uskallat siis tulla minun silmieni eteen!\n\nMerikapteeni oli valahtanut kalpeaksi. Avuttomasti hän nyökkäsi\nseuralaiseensa.\n\nMartta huomasi tämän vasta nyt.\n\n— Kuka te olette? Ah niin, tietysti. Te olette poliisi. Onko tuo vanha\nroisto vangittu?\n\nNaisen hillittömyys kuohutti Rautaa.\n\n— Jos puhutte isästänne, hän kysyi kylmästi, — niin miksi hänet olisi\npitänyt vangita?\n\nTytön vihreät silmät leimahtivat.\n\n— Siksi, että hän on ministeri Saarkiven murhaaja!\n\nEnnen kuin Rauta ehti vastata, vanha merikarhu puuskahti:\n\n— Se ei ole totta, Martta! Minä en häntä tappanut. En liioin tiedä,\nkuka sen teki. Vannon sen!\n\nHän otti pari askelta tytärtään kohden ja levitti surkean anovana\nkätensä. Mutta hänen vetoomuksensa ei tehonnut. Inhoten nuori nainen\nhuusi:\n\n— Sinun valasi! Vuosikausia sinä olet vihannut Oskaria siksi, ettei hän\njättänyt minua mädäntymään viheliäiseen luolaasi, vaan teki minusta\nihmisen ja opetti minulle, miten ihana elämä voi olla. Sitä sinä,\nliassa ja loassa vetelehtivä juopporenttu, et ikinä antanut anteeksi\n— meille kummallekaan! Ja nyt sinä tapoit hänet! Mutta älä kuvittele,\nettä voisit välttää minun kostoani!\n\nRauta sanoi tyynnyttävästi:\n\n— Hyvä neiti...\n\nPyry keskeytti hänet äreästi:\n\n— Pysykää sivussa tästä. Oli erehdys, että otin teidät mukaan. Minä\ntiedän, miten tämä asia on hoidettava.\n\nHän veti pistoolin taskustaan ja poisti varmistimen. Sitten hän laski\naseen pyöreälle pöydälle. Katse tyttäreen suunnattuna hän vetäytyi\nseinustalle.\n\n— Martta, minä jätän koston sinun käsiisi. Mutta niin totta kuin minä\nolen sinua aina rakastanut, olen syytön siihen, mistä minua epäilet.\nNyt voit ampua minut, jos tahdot.\n\nUkon teatraalisuus tympäisi Rautaa. Hän syventyi tarkastamaan\nempiretyylisen kirjoituskaapin hienoa keskikuviota.\n\nTyttö tuijotti isäänsä. Hurja ilme kasvoilla lientyi vähitellen. Kun\nhän sitten puhui, ääni oli karhea, mutta epäröivä.\n\n— Sinun rakkaudessasi ei ole paljon, minkä nimeen vannoa. Sen varjolla\nsinä olet kerta kerran jälkeen näinä vuosina yrittänyt valaa sappea\nminun elämääni. Rakkautesi sinulle muka antamalla oikeudella sinä olet\ntehnyt monta alhaista tekoa.\n\nÄkisti raivo sai hänet jälleen valtoihinsa. Hän huusi kimeästi:\n\n— Jo tätä ennen! Ja nyt... nyt sinä olet täyttänyt työsi! »Rakkautesi»\ntähden sinä tapoit sen ainoan ihmisen, joka merkitsi minulle jotakin!\nMutta älä... älä luule, että pääset...!\n\nLaukaus pamahti. Jotakin putosi lattialle pirstoutuen. Rauta ei ehtinyt\nkatsoa, mitä se oli. Hän totesi, että merikapteeni seisoi paikoillaan\npienissä silmissään ilme, josta kuvastui hämmästystä, mutta ei pelkoa.\nTyttö piteli pistoolia sinne tänne heiluvassa kädessään valmiina\njatkamaan ampumista. Rauta harppasi hänen sivulleen ja tempaisi\nhäneltä aseen. Nuori nainen horjui leposohvan luo ja lysähti istumaan\npurskahtaen itkuun.\n\nVanha merikarhu ei ollut liikahtanut. Tylsin ilmein hän tuijotti\njalkoihinsa vierineitä sirpaleita pojanpäästä, jonka luoti oli\nkirjahyllyltä tavoittanut. Sitten hän raskain askelin hakeutui lähimmän\ntuolin luo ja vajosi siihen.\n\nRauta seisoi Martan edessä ja odotti.\n\nKukaan ei puhunut.\n\nViimein tytön olkapäät lakkasivat nytkähtelemästä. Silloin Rauta sanoi:\n\n— Teidän isänne ei murhannut ministeri Saarkiveä.\n\nVastausta ei kuulunut. Niinpä hän jatkoi tarkoituksellisen karkeasti:\n\n— Murhaaja tuotti teidän isällennekin kirvelevän taloudellisen tappion.\nIsänne tarvitsi rahaa. Sitä hän sai Saarkiveltä. Neljännesvuosittain.\nKuolema ehdytti sen tulolähteen.\n\nNuori nainen vavahti. Hän nosti päänsä.\n\n— Onko tuo totta, isä?\n\nPyry tuijotti nolona isoihin kouriinsa.\n\n— Se on siis totta, Martta valitti. — Niin alhainen lurjus sinä siis\nolet.\n\nHän silmäsi edessään olevaan kookkaaseen mieheen ja sanoi\nsoinnuttomasti:\n\n— Kuka lienettekin, te keksitte esittää sen ainoan todistuksen, mikä\nsaa minut uskomaan, että tuo räähkä isäksi ei ole murhaaja. Minä olin\nsiitä niin varma... niin varma... Ja nyt...!\n\nItkien hän hautasi jälleen kasvonsa pieluksiin.\n\nAinoaakaan katumuksen tai anteeksipyynnön sanaa hänellä ei ollut\nlausuttavana isälleen äskeisestä.\n\nMerikapteeni nousi vaivalloisesti ja tuli istumaan hänen viereensä.\nKömpelösti hän yritti silittää tyttärensä päätä. Tämä värähti.\n\n— Jätä minut rauhaan! Minä en voi suoda anteeksi sinulle. Etkä sinä\nsaata ymmärtää... Hän antoi minulle kaiken ja oli minun kaikkeni....\n\nMerikarhu puisteli päätään ja murisi:\n\n— Mutta hänhän olisi ollut vanha sinulle isäksikin.\n\n— Minähän sanoin jo, ettet sinä ymmärrä, tyttö kuiskasi. — Ikä ei\nmerkinnyt mitään. Hän oli mies, joka osasi rakastaa.\n\n— Hänellä oli vaimo ja koti.\n\n— Entä sitten? Hänellä oli monta muutakin naista. Enkä minä kysynyt,\nkeitä he olivat. Mitä minä heistä, niin kauan kuin hän tuli minun\nluokseni! Ja hän tuli — yhä uudelleen. Hän opetti minut nauttimaan\nsiitä, että olen nainen... Ah, hän... hän oli ihmeellinen!\n\nRauta oli kuunnellut kummissaan. »Pikku diplomaattien» kutsuissa hän\noli saanut aivan toisen kuvan Saarkiven moraalisista harha-askelista.\nJa nyt tämä nuori tyttö... Oli päivän selvää, että hän tosiaan rakasti.\nSellaisiakin tunteita tuo vanha elostelija pystyi siis herättämään.\n\n— Miksi minä en saanut olla häntä suojaamassa? Martta vaikeroi. —\nOlisin mielelläni antanut henkeni hänen puolestaan! Kuka hänet murhasi?\n\nHän oli käännähtänyt ja tuijotti tiukasti isäänsä. Tämä nyökkäsi\nRautaan.\n\n— Tuo herra tuossa johtaa tutkimuksia.\n\nTyttö työnsi kovakouraisesti isänsä syrjään ja hypähti pystyyn — Onko\nse totta, herra?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Kuka sen teki? Te ette tiedä vielä. Mutta te ette hellitä, ettehän?\nVoinko minä jotenkin auttaa? Sanokaa vain, niin teen kaikkeni!\n\nHän aivan uhkui palveluvalmiutta. Silmissä paloi vaarallinen tuli,\nmutta ne olivat nyt kirkkaat.\n\n— Ehkä te voitte, neiti, Rauta vastasi. — Tunsitteko johtaja Perttelin?\n\nNuoren naisen huulet kaartuivat ivalliseen hymyyn.\n\n— Sen pienen, irvistelevän ukkelin? Tapasin hänet silloin, kun\nOskar lähti kohtalokkaalle matkalleen. Sitä ennen olin nähnyt hänet\nvain kerran. Pari viikkoa sitten hän ilmestyi myymälään kysymään,\nmiten saisi yhteyden merikapteeni Pyryyn. Minä ilmoitin hänelle\npuhelinnumeron, jolla isä oli maalta tavoitettavissa.\n\nÄkkiä hänen silmänsä kapenivat pelkiksi viiruiksi.\n\n— Tuo kääppänäkö on ensimmäisenä epäiltyjen listalla?\n\n— Ei. Hän on kuollut. Mutta hän tunsi murhaajan. Tiedättekö te ketään\nhänen tuttaviaan?\n\nMartta pudisti pahoitellen päätään. Mutta hän ei kysynyt, millä lailla\ntoinenkin purjehdusretken osanottajista oli kuollut. Merkillinen tyttö,\nRauta ajatteli. Saattoi uskoa, ettei hän ollut Saarkiveltä udellut\nmitään niistä toisista naisista, joita tiesi tällä olevan. Häntä\nkiinnosti vain se, mikä koski hänen vanhaa rakastajaansa ja häntä\nitseään yhteisesti.\n\nPertteli oli siis tytön kautta saanut yhteyden merikapteeni Pyryyn.\nSaarkivi oli ilmeisesti ollut lähtökohta veneen ohjaajaa valittaessa.\nEi ollut kai tuottanut suurta vaivaa päästä selville ministerin\nnuoresta rakastajattaresta ja niistä tunteista, joita tämä suhde oli\nherättänyt tytön isässä. Sille Pertteli oli rakentanut. Entäpä, jos\nmyös...?\n\nRauta kuumeni. Hän pakottautui kysymään rauhallisesti:\n\n— Muistatteko, neiti, onko luonanne käynyt tai teille soittanut joku\nhenkilö, jonka nimikirjaimet ovat C.M.?\n\n— C.M.? Milloin hänen olisi pitänyt putkahtaa esiin?\n\n— Luultavasti viime elokuulla tai niillä main.\n\n— Voitteko tarjota minulle savukkeen?\n\n— Mielihyvin, neiti.\n\nSaatuaan tulta Martta veti pari ahnasta henkisauhua. Sitten hän meni\nkorkean seinäpeilin eteen.\n\n— Hyvänen aika, minähän olen aivan kurjan näköinen!\n\nHän laski savukkeen peilin marmorilevylle. Kammattuaan hiuksensa hän\nryhtyi puuteroimaan kasvojaan. Lopuksi hän sipaisi punaa huuliinsa.\n\nRauta ei kuitenkaan hermostunut. Sillä nuoren naisen ajatukset\naskaroivat koko ajan hänen esittämänsä kysymyksen kimpussa. Hän mutisi\nmonesti kesken puuhiensa:\n\n— C.M.? C.M.?\n\nHän kumartui vielä tarkastamaan, olisiko silmäripsille tehtävä jotakin.\nIlmeisesti hän tuli myönteiseen tulokseen, koskapa pienoinen harja\notettiin esiin. Äkisti hän kuitenkin laski sen sormistaan ja huudahti:\n\n— Miller! Charles Miller!\n\nRauta hengähti syvään.\n\n— Kertokaa, hän kehoitti jännittyneenä.\n\n— Nyt muistan kaiken selvästi! tyttö riemastui. — Onko jollakin C.M:llä\ntekemistä Oskarin murhan kanssa?\n\n— Luultavasti. Meidän pitäisi välttämättä saada hänet käsiimme.\n\n— Silloin alan ymmärtää, Martta virkahti puoliääneen. Sitten hän\njatkoi innokkaasti: — Hän tuli myymälään... Odottakaas... Muutamaa\npäivää ennen elokuun loppua sen täytyi olla. Hän oli kai odottanut\nlähistöllä, kunnes apulaisrouva meni aamiaislomalleen ja pari pikku\npoikaa sai kouluvihkonsa ostetuksi. Silloin hän saapasteli sisään.\nIso, romuluinen, pulleakasvoinen viiksiniekka, arviolta lähellä\nviittäkymmentä. Kiertäen ja kaartaen hän esitti asiansa. Hän tarvitsi\njoitakin henkilötietoja, jotka minä voisin helposti hankkia, ja hän\nmaksaisi niistä hyvin. Vähitellen kävi selville, kenen jäljille hän\npyrki. Silloin tulistuin ja käskin hänen mennä sinne, missä pippuri\nkasvaa. Hän ei varmaan käsittänyt, että olin tosissani, koska kirjoitti\nlapulle erään puhelinnumeron, johon minun piti soittaa samana iltana\nkello 21, jos tulisin järkiini. Minun oli kysyttävä Milleriä, Charles\nMilleriä. Ovelta hän vielä virnisteli, että »setä tuntee maailman, setä\ntuntee sekä vanhojen rakastajien kitsauden että nuorten naisten rahan\ntarpeen». Minä heitin hänen peräänsä ensimmäisen käteeni sattuneen\nleikkiauton. Mutta silloin hän oli ehtinyt jo häipyä.\n\n— Mitä kieltä tuo Miller puhui? Rauta kysyi terävästi. Martta katsahti\nhäneen kummastuneena.\n\n— Mitä kieltäkö? Suomea tietysti. Minä en muuta kieltä ymmärrä. Sitä\npaitsi hän oli yhtä varmasti suomalainen kuin te ja minä... Onko näistä\ntiedoista jotakin apua teille?\n\n— Varmasti on, Rauta vakuutti.\n\nVauhkolan miesten löytämä päivyrimerkintä oli osoittautunut paljon\nmerkittävämmäksi jäljeksi kuin hän oli osannut aavistaakaan. Tuo\nPerttelin työtoveri oli lakannut olemasta hänelle salaperäinen Ch.M.\nCharles Miller, joka oli halunnut hyvää maksua vastaan »henkilötietoja»\nSaarkivestä, oli ilmeisesti salanimi. Mutta sen taakse kätkeytynyttä\nisoa ja romuluista miestä ei olisi varmaan mahdotonta löytää. Hänestä\ntiedettiin nyt, että hän oli syntyperäinen suomalainen, joka oli\nasettunut Tukholmaan. Sitä paitsi miehen tärkeää asemaa kuvasti se,\nettä tekaistu tieto hänen pidättämisestään oli riittänyt ajamaan\nPerttelin itsemurhaan.\n\nRauta esitti joukon kysymyksiä tytölle saamatta mitään lisäselvyyttä.\nPuhelinnumeron sisältäneen paperilapun Martta oli vihapäissään heti\nrepinyt.\n\nMerikapteeni nuokkui nojatuolissa viitsimättä seurata keskustelua, joka\nikävystytti häntä. Tupakkakaan ei näyttänyt ukolle maistuvan.\n\nRauta valmistautui lähtemään. Eräs kysymys juolahti kuitenkin vielä\nhänen mieleensä.\n\n— Kertoiko ministeri Saarkivi teille aikomuksestaan erota vaimostaan ja\nmennä heti sen jälkeen uusiin naimisiin?\n\nMartta rypisti kulmiaan. Se innostus, joka oli loistanut hänen\nkasvoillaan C.M:stä puhuttaessa, sammui tyyten. Kireästi hän vastasi:\n\n— ... uusiin naimisiin erään tukholmalaisen perijättären kanssa! Kyllä,\nhän mainitsi siitä. Mutta minähän sanoin jo, että hänen muut naisensa\neivät kiinnostaneet minua. Ei tämäkään, sen jälkeen kun hän vakuutti,\nettä uusi naimiskauppa, joka oli — kuten hän sanoi — todella vain\nkauppa, muuttaisi mitään hänen ja minun välilläni.\n\n— Te ette siis tiedä tuon tukholmattaren nimeä?\n\n- En! Hän olisi ollut valmis ilmoittamaan sen minulle, mutta minä\nkielsin. Onko sillä seikalla jotakin tekemistä murhatutkimustenne\nkanssa?\n\n— Ei kai.\n\nTyttö suutahti:\n\n— Niinpä älkää vetäkö esiin asioita, jotka saavat minut vain katumaan\navomielisyyttäni teille!\n\n— Neiti, teidän kuvauksenne Charles Milleristä on paras johtolanka,\njoka minulla on lähtiessäni nyt ajamaan takaa ministeri Saarkiven\nmurhaajaa. Senkö antamista katuisitte?\n\nNuori nainen peräytyi heti:\n\n— En toki. Siinä suhteessa voitte aina luottaa minun apuuni.\n\nRauta kääntyi vanhaan merikarhuun.\n\n— Tuletteko mukaani vai jäättekö tänne?\n\nPyry katsoi anovasti Marttaan. Tämä tuijotti tuikeasti vastaan. Sitten\nkireä juonne suupielissä hieman lientyi. Hän sanoi vieraalle:\n\n— En voi heittää häntä kadulle. Onhan hän kuitenkin isäni. Hän jää\ntänne.\n\nKäynnistäessään auton Rauta ajatteli äskeistä pistoolinlaukausta. Se ei\nollut murskannut ainoastaan pientä veistosta, vaan myös ainakin osan\nsiitä vihan seinämästä, joka oli erottanut isän tyttärestään.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nJÄLJET KOHTI LÄNTTÄ.\n\n\nMinisteri Varo istui pitkänä ja ryhdikkäänä virkahuoneensa mahonkisen\ntyöpöydän ääressä. Hän oli käännähtänyt katsomaan ikkunasta ulos\nRitaripuistoon. Monihaaraisten, iäkkäiden piilipuiden lehvistöt olivat\nvielä vihreät.\n\nHän mietti kuulemaansa. Viimein hän kysyi:\n\n— Eikö sinun pitäisi kertoa tästä myös eversti Metsikölle?\n\nRauta, joka oli vajonnut laiskaan asentoon pöydän sivustalla olevassa\nnojatuolissa, virkahti kohti kattoa:\n\n— Kerro sinä joskus lähipäivinä, niin paljon kuin välttämättömäksi\nkatsot.\n\nRypyt ministerin otsalla värähtivät.\n\n— Etkö ole varma hänen luotettavuudestaan?\n\n— Siitä kyllä. Älystä sen sijaan en menisi takuuseen.\n\n— Ei luulisi, että kapteeni puhuu korkeasta päämajan upseerista.\nArvostelusi on, luvalla sanoen, häikäilemätön.\n\n— Älä ota sitä liian vakavasti. Se on vain lievää tartuntaa kautta\nrintaman raivoavasta kulkutaudista.\n\nTovin oli huoneessa hiljaista. Varo näytti syventyneen tutkimaan\nkämmenselkänsä suoniverkostoa. Rauta sytytti uuden savukkeen.\n\n— Sinä aiot siis hylätä Helsingin, ministeri aloitti jälleen. — Uskotko\nlöytäväsi ratkaisun Pohjanlahden länsipuolelta?\n\n— Toivon. »Mälarin kuningatar» on sitä paitsi viehättävä oleskelupaikka\nmiehelle, joka tulee Syvärin eteläpuolelta.\n\nHymy kohosi Varon huulille.\n\n— Ikään kuin Helsinki ei tarjoaisi sinulle yllin kyllin viehätystä!\nVaimosi on kuin harvinainen helmi.\n\nRauta kohentautui karistamaan tuhkaa savukkeestaan.\n\n— Sinäpä sen sanot! hän yhtyi lämpimästi. — Mutta te ette jätä\nminulle monta sekuntia nauttiakseni sen helmen kauneudesta. Jos tätä\njatkuu, hän rupeaa varmasti vihaamaan sinuakin... Mitä on rakkaalla\npääkaupungilla yleensä tarjottavana ikikorvista palanneelle pojalleen?\nYlimielisten »pikku diplomaattien» seuraa. Sydänjuuriaan myöten\nraivostuvia kaunottaria. Itsemurhaajia. Pistoolilla paukuttelevia pikku\ntyttöjä. Ja koko tuo sekalainen seurakunta Saarkivi-vainajan kodissa.\nOn totisesti aika, että sanon hyvästit tällaiselle Helsingille.\n\nMinisteri kuittasi hänen vuodatuksensa hartiain kohautuksella.\n\n— Kumpaa ratkaisun mahdollisuutta pidät todennäköisempänä? hän kysyi\nhuolestuneena. — Poliittista vai epäpoliittista?\n\n— Fifty — fifty.\n\nPuhelin soi. Varo vastasi. Sitten hän ojensi kuulokkeen Raudalle.\n\n— Henkilöpuhelu sinulle Turusta.\n\n— Turusta! Minä annoin tänä aamuna erään urakan tuomari Niinisuon\nsuoritettavaksi. Mutta en odota siihen vastausta vielä tänään.\nMahdollista kuitenkin on, että miehessä on enemmän puhtia kuin hänen\nlihakauppiasruhonsa ja falsettiäänensä perusteella uskoisi.\n\nÄkisti Rauta muutti sävyä.\n\n— Olen! Minä olen puhelimessa.\n\n— Niinisuo täällä. Jokin vieras vene on selvästi ollut rannassa noin\npuolen kilometrin päässä purjehdusseurasta avomerelle päin. Epäselviä\nja sotkettuja jälkiä on sillä kohdalla. Ne voi tulkita niinkin, että\nkaksi henkilöä on liikuskellut siellä. Purjehdusseuran vartija ei ole\nkuullut sunnuntain vastaisena yönä moottorin säkätystä. Mutta Matti\nMuru onkin vanha mies ja huonokuuloinen.\n\n— Kai hän sentään olisi kuullut, jos pikavene olisi ajaa hurauttanut\nhänen ohitseen kohti kaupunkia? Rauta tiukkasi.\n\n— Varmasti, kimeä ääni vakuutti. — Mutta vene suuntautui\npäinvastaiselle taholle. Tiedämme sen. Ottamalla puhelinyhteyden\nmerivartioasemiin olemme voineet todeta melko tarkkaan pikakiitäjän\nöisen matkan.\n\n— Minne se häipyi?\n\n— Yli Ahvenanmeren.\n\n— Kiitoksia, Niinisuo! Olette tehnyt nopeaa ja hyvää työtä. Yrittäkää\nottaa selville myös se reitti, jota vene saapui. Hyvästi!\n\nKun Rauta oli selostanut keskustelun kulun, ministeri sanoi:\n\n— Murhaaja pakeni siis Ruotsiin. Sinun ei auta muu kuin seurata\nperässä. Voitko lähteä jo huomenna?\n\n— Tietysti.\n\nVaro tarkkasi lujapiirteisiä, auringon paahtamia kasvoja, joilla nyt\noli tiukka ilme.\n\n— Sinä olet tässäkin jutussa päässyt nopeasti eteenpäin, hän lausui\nihaillen.\n\n— Vauhkola on pitänyt yllä lujaa vauhtia. Eikä Niinisuon saavutuksia\nsovi liioin väheksiä.\n\nRauta palasi äskeiseen kevyeen sävyynsä ja lisäsi:\n\n— Haluatko jo heittää minut ulos? Etkö? Niinpä istahdan vielä\npolttamaan yhden savukkeen. Sinulla on houkuttelevan hieno tuhkakuppi.\n\n— Oliko meillä vielä jokin kysymys ratkaisematta? ministeri kysäisi\nkatsahtaen merkitsevästi kelloonsa.\n\n— Sinulla on ihailtavan hyvä muisti, Rauta mutisi sytyttäessään\nsavuketta. — Laskin sinun jalkojesi juureen nuoren ja ihastuttavan\nrouva Sohjan kohtalon.\n\nVaro hieroi leukaansa.\n\n— Aivan niin. Sanohan, miksi tahdot, että hänet nyt päistikkaa\nsiirrettäisiin Tukholman-lähetystöömme.\n\n— Minä tutustuin pari tuntia sitten maisteri Risto Sohjaan. Miellyttävä\nnuorukainen. Rintamamies tuntee aina sympatiaa toista rintamamiestä\nkohtaan. Sitä paitsi tuo herra on aivan harvinainen lintu tässä sinun\nministeriössäsi sikäli, ettei hän pitänyt henkeään liian kalliina\npantavaksi vaaraan etulinjassa... Alkajaisiksi järjestin niin, että\nhän parastaikaa lentää kohti länttä toipilaspaikkaansa. Mutta se\nei riitä. Haluan, että hän saa paremmat myötäjäiset kuin puolet\nSaarkiven miljoonista: uskollisen ja kultaisen sydämen. Tiedätkö,\nettä Mirja-rouva on kaikesta huolimatta päättänyt tehdä totta\nTukholmanmatkastaan? Siksi on suotavaa, että rouva Sohja on siellä jo\nennen häntä.\n\nMinisteri naurahti.\n\n— Kuulostaa hyvin kauniilta. Mutta totta puhuen en oikein usko, että\npelkkä Cupidon osa on äkkiä ruvennut vetämään sinua vastustamattomasti\npuoleensa.\n\n— Sinun Arguksen-silmiltäsi ei tunnu voivan mitään salata, Rauta lausui\nlauhkeasti. — Minun on kai niin ollen myönnettävä, etten tiedä, saanko\nvaimoni lähtemään mukaani. Ilman luotettavaa naisapulaista en tule\ntoimeen. Mieluummin olkoon heitä kaksi kuin ei yhtään.\n\n— Uskotko saavasi sellaisen rouva Sohjasta?\n\n— Olen huono ihmistuntija, ellen saa.\n\nVaro painoi pöydällä olevaa soittokellon nappia.\n\nOveen koputettiin varovaisesti. Hintelä ja sairaalloisen kalpea\nnuorukainen ilmestyi kynnykselle.\n\nRauta nousi tervehtimään hilpeästi häntä.\n\n— Hauska tavata jälleen, maisteri!\n\nPieni mies vilkaisi hämmentyneenä ministeriin. Sitten hän epäröiden\ntarttui kookkaan vieraan ojennettuun käteen mutisten:\n\n— Todella hauskaa, tuomari.\n\n— Meillä oli eilen oikein miellyttävä ja hilpeä ilta, vai mitä,\nmaisteri?\n\n— Ni-iin. Oikein.\n\nVaro puuttui puheeseen:\n\n— Olkaa hyvä ja pistäytykää kysymässä, voisiko rouva Sohja käväistä\ntäällä.\n\n— Heti, herra ministeri.\n\nHintelä nuorukainen huokasi helpotuksesta ja livahti ulos.\n\nKun toverukset olivat jääneet kahden, Varo kysäisi: — Ilmoitatko sinä\nrouvalle siirrosta vai minä?\n\n— Tietysti sinä. Tasavallan presidentti ei ole vielä suvainnut havaita,\nmiten korvaamaton kyky minä olisin ulkoasiainministerin tuolille.\n\nRauta istahti edempänä olevalle sohvalle. Hän oli hyvin utelias\nnäkemään, miten hänen myöhäisen iltavierailunsa emäntä suhtautuisi\ntähän käänteeseen.\n\nAsta Sohja ilmestyi huoneeseen.\n\n— Herra ministeri kutsui.\n\nIlmeisesti, Rauta päätteli, Erkki-maisteri on kiirehtinyt ilmoittamaan\nminun täällä olostani. Ruskeakutrinen, siro rouva ei vilkaissutkaan\nhäneen päin. Tummat, kauniit silmät katsoivat jäykästi korkeaan\nesimieheen. Mutta poskipäillä hehkuva puna ja vasemman käden sormet,\njotka pyyhkivät mustasta hameesta olematonta tomuhiukkasta, todistivat\nhermostuneisuudesta.\n\nVaro hymyili hänelle rauhoittavan sydämellisesti.\n\n— Minulla on tehtävänä teille ehdotus, jonka te, rouva, voitte joko\nhyväksyä tai hylätä. Tukholman-lähetystössä tarvitaan uusi ylimääräinen\nkanslisti. Haluaisitteko te väliaikaisesti siirtyä sinne?\n\nNuori nainen oli odottanut jotakin vallan muuta. Hän hämmästyi\nsanattomaksi. Vaivihkaa hän silmäsi Rautaan. Hän ei kuitenkaan\nvastannut tämän kumarrukseen. Kiireesti hän käänsi katseensa jälleen\nministeriin.\n\n— Minä... minä... en tiedä. En ole osannut ajatellakaan, että...\nMilloin sinne pitäisi matkustaa?\n\n— Mieluiten jo huomenna.\n\n— Huomenna! Mutta...\n\nVaro sanoi hyvin lempeästi:\n\n— Hyvä rouva, nyt on sota-aika ja ratkaisut nopeita. Asta-rouva\nnyökkäsi.\n\n— Ymmärrän. Minä lähden mielelläni. Olen kiitollinen siitä, että herra\nministeri tuli muistaneeksi minut.\n\nKun miehet hetkistä myöhemmin löivät kättä hyvästiksi, Varo huomautti\nhymyillen:\n\n— Tuo nuori nainen ei ollut näkevinään sinua. Pelkäänpä niin\nollen, ettet sinä ole niin hyvä ihmistuntija kuin luulet olevasi.\nToivottavasti tämä ei ollut ennusmerkki siitä, miten sinua muuten\nTukholmassa luonnistaa.\n\nEtuhuoneessa ulkoasiainministerin sihteeri näytti niin syventyneen\ntyöpöytänsä järjestämiseen, ettei kuullut poistujan askelia.\n\nPorraskäytävään johtavalla ovelia Asta-rouva odotti Rautaa. Hänen\nkauniilla kasvoillaan oli sama jäykkä naamio, jonka mies muisti\nedellisestä yöstä.\n\n— Te järjestitte siis minun siirtoni, tuomari. Älkää silti kuvitelko,\nettä se millään lailla muuttaisi sitä, mitä yöllä sanoin. Minä en luota\nteihin — edelleenkään.\n\nRauta kumarsi.\n\n— Olette ihastuttavan ystävällinen, rouva Sohja. Pääasia on, että\nmatkustatte jo huomenna.\n\n— Miksi?\n\n— Hyvänen aika, rouva, mies hymähti, — minähän seisoin vieressä, kun\nRisto-maisteri soitti teille Malmin lentokentältä ilmoittaen, minne hän\nmatkustaa. Mutta sitä ette ehkä vielä tiedä, että kaunis ystävättärenne\nMirja Saarkivi on tilannut itselleen lentopaikan Tukholmaan ensi\nmaanantaiksi. Eikö tässä ole teille kylliksi vastausta siihen, miksi?\n\nNuori nainen karahti punaiseksi. Hän katsoi ylös kookkaan miehen\nhiljaisesti myhäileviin kasvoihin. Vimmastuneena hän sähähti:\n\n— Älkää sekaantuko minun asioihini!\n\n— Onko hyvinkin pahaa sekaantumista se, että haluan teidät\nmatkaseurakseni?\n\n— Lähdettekö tekin Tukholmaan?\n\n— Luulin teidän käsittäneen sen, hyvä rouva.\n\nAsta Sohja mietti tuokion. Sitten tummat silmät leimahtivat vihasta.\n\n— Te... te...! Aiotte jatkaa siellä urkintaanne! Kuvittelette saavanne\nkokoon syyteaineistoa Ristoa vastaan! Mutta minä olen pitävä huolen...\n\nRauta keskeytti hänet tyynesti:\n\n— Teette minut surulliseksi. Minä olen pitänyt teitä hyvin älykkäänä\nnuorena naisena. Otaksuin teidän tosiaan käsittävän, että maisteri\nSohjaa ei olisi päästetty ulkomaille, ellei hänen syyttömyytensä\nSaarkiven murhaan olisi kiistaton. Me emme tällaisissa jutuissa leiki\nkissaa ja hiirtä.\n\nHänen moitteensa tehosi. Asta-rouva meni hämilleen. Mutta sitten hän\nnosti jälleen uhmaten päänsä.\n\n— Jotakin salamyhkäistä teillä on mielessä. Haluatte saada minut\ntekemään jotakin. Muuten ette olisi vaivautunut minun vuokseni.\n\n— Selvä se, mies myönsi rauhallisesti.\n\n— Te olette raivostuttavan varma onnistumisestanne, tuomari! Mutta\nehkäpä minä en olekaan niin vain kylmien kourienne sijoitettavissa\nmoukaksi siihen sakkipelinne ruutuun, minkä olette minulle suunnitellut.\n\n— Miksi sanotte, että moukaksi, hyvä rouva? Teissä on ainesta\nvalkoiseksi kiitäjäksi tai valkoiseksi hevoseksi. Sakkilaudan hevosen\nvaihtelevat, odottamattomat liikkeet vastaavat teidän perimmäistä\nluonnettanne. Halveksitteko tosiaan tuota osaa siinä pelissä, jossa\nmustien nappuloiden takana kyyhöttää — Saarkiven murhaaja?\n\nNuori nainen säpsähti. Sitten hän malttoi mielensä ja hymähti\nivallisesti. Sanaa lausumatta hän kääntyi kannoillaan ja riensi pois.\n\nRauta päätti kotimatkalla pistäytyä hotelli Kämpissä kysymässä, vieläkö\njohtaja Sandberg oli kaupungissa.\n\nPortieerin tehtäviä hoitava tyttö vastasi hänen tiedusteluunsa\nhymyillen:\n\n— On kyllä. Hän on huoneessaan, mutta hänellä on vieraita. Hetkinen\nvain, niin minä kysyn, ottaako hän tuomarin vastaan.\n\nHän viipyi puhelimessa ainoastaan tuokion.\n\n— Tuomari on hyvin tervetullut.\n\nPiccolo lähti opastamaan Rautaa. He nousivat hissillä kolmanteen\nkerrokseen, ja poikanen koputti kulmahuoneen oveen.\n\n— Sisään!\n\nAvaran, vanhanaikaisen arvokkaasti sisustetun huoneen pöydälle oli\nkatettu kahvit runsain leivonnaisin ja liköörilasein. Mirja Saarkivi\nistui sohvan nurkassa ja Eeva Vuojoki toisessa. Björn Sandberg nousi\nhitain liikkein tervehtimään tulijaa.\n\nPyöreät kasvot loistaen ystävällisyyttä hän huudahti:\n\n— Satuittepa hyvään aikaan, tuomari! Otatteko mieluummin kahvia\nvai vanhaa kunnon viskiä? Me puhuimme juuri teistä, kun tulostanne\nsoitettiin.\n\nRauta tervehti molempia mustapukuisia naisia.\n\n— Teette valinnan minulle kovin helpoksi, johtaja. Viskigrogi maistuisi\nmainiolta.\n\nHän istahti isännän osoittamaan tuoliin ja otti vastaan tämän ojentaman\nkorkean lasin. Rouvien ilmeistä päätellen, hän tuumi, en ole kovinkaan\ntervetullut.\n\nMirja Saarkiven tummien kasvojen hymy oli peräti teennäinen. Pitkien\nripsien verhoamien mustien silmien katse oli kylmä ja vaaniva. Hänen\ntytärpuolensa vaikutti hermostuneelta. Hän istui kumarassa ja hypisteli\nhansikkaitaan.\n\nSandberg nosti lasinsa.\n\n— Arvoisat naiset, saanko pyytää teitä yhtymään tervetulomaljaan\navustaja Raudalle?\n\nKun siitä oli päästy, hän toisti:\n\n— Niin, me puhuimme juuri teistä.\n\nEeva-rouva puuskahti katsettaan nostamatta:\n\n— Voi, älä viitsi, Björn-setä!\n\n— Mikä soi minulle sen kunnian? Rauta kysyi.\n\n— Teidän eilinen käyntinne surutalossa, Sandberg vastasi pehmeästi.\n\nRouva Saarkivi kohensi asentoaan.\n\n— Kun kerran niin paljon on jo sanottu, hän virkkoi, — on paras puhua\nloppuun. Fregattikapteeni Kaufmann kävi tänään luonani varoittamassa\nminua teistä, herra Rauta. Hän väitti, ettette ole se, minä esiinnytte!\nEtte ole mikään UM:n avustaja!\n\n— Todellako? Mutta siitähän te, rouva, voitte helposti päästä selville\nsoittamalla ministeri Varolle. Mitä eiliseen käyntiini tulee, hän on\nvarmasti ilmoittava teille, että suoritin sen hänen määräyksestään.\nSitä paitsi hän saattaa kertoa, että huomenna matkustan Tukholmaan\nulkoasiainministeriön tehtävissä. Miksi ette soittaisi hänelle nyt\nheti? Hän on ymmärtävä kiinnostuksenne teille niin läheisen ministeriön\nasioita kohtaan.\n\nEhdotus ei kuitenkaan näyttänyt miellyttävän Mirja Saarkiveä. Hän\nheilutteli päätään harmistuneena ja kysäisi äkisti:\n\n— Ettekö te siis tutki rakkaan miesvainajani murhaa ja siksi eilen\ntunkeutunut...?\n\nKun hän jätti kysymyksensä kesken, Rauta virkkoi:\n\n— Hyvä rouva, tuo veriteko on koko maata kohdannut onnettomuus, jonka\nnopeaa selvittämistä on jokaisen kansalaisen, saati sitten virkamiehen\nmahdollisuuksiensa mukaan edistettävä.\n\nSandbergin iloiset sinisilmät olivat kiinnostuneina tarkanneet kolmea\nvierastaan. Nyt hän huudahti:\n\n— Riittää, riittää! Te olette todellinen diplomaatti, avustaja Rauta.\nKohtelias, hillitty ja — oraakkelimainen. Olen iloinen siitä, että olen\nsaanut tutustua teihin.\n\nEeva Vuojoki kääntyi kiivaasti äitipuoleensa päin:\n\n— Minä en ymmärrä, miksi tästä piti puhua. Avustaja Rauta on nyt voinut\nsaada sellaisen käsityksen kuin jollakin meistä olisi jotakin hirveää\nsalattavaa isän kuolemaan nähden.\n\nMirja-rouva hätkähti.\n\n— Eeva! Mitä sinä hourit? »Jotakin hirveää salattavaa.» Jollakin\n_meistä_! Tuollaisen ajatuksen häiväkin olisi julkea!\n\n— Älä sitten liioin nosta melua tyhjästä, tytärpuoli sähähti.\n\nJohtaja Sandberg puuttui puheeseen:\n\n— Lapset, lapset, muistakaa, että nämä ovat minun pikku kutsuni, joita\nette saa tärvellä. Lisää kahvia, arvoisat naiset? Ehkäpä sinä, Eeva,\nkaadat.\n\nKuppien kilinää seurannut äänettömyys oli painostava. Rauta pani\nmerkille, että nimenomaan rouva Saarkiven näytti olevan vaikea\nsaavuttaa jälleen tasapainonsa. Se luonnistui vasta ankaralla\nponnistuksella. Mutta sitten tumma kaunotar saikin kasvoilleen oikein\nhellyttävän hymyn.\n\n— Meidän hermomme — sekä tytärpuoleni että minun — ovat kireällä,\nymmärrättehän, avustaja Rauta. Nämä vuorokaudet ovat olleet hirveät.\n\nHänen onnistui pusertaa esiin kaksi kyyneltä. Hieno pitsinenäliina tuli\nesiin.\n\n— Tukholmalainen ystävämme muisti meitä kammottavassa\nyksinäisyydessämme, hän jatkoi vuolaasti, — ja kutsui meidät\ntänne Kämpiin. Minä olisin tahtonut istua ravintolasalissa, mutta\ntytärpuoleni kieltäytyi jyrkästi.\n\n— Vain muutama harva päivä isän kuoleman jälkeen! Eeva-rouva tokaisi.\n\nMirja Saarkivi kohautti olkapäitään.\n\n— Sinä et ollut läsnä silloin, kun muuan päämajan herra jyrisi minulle,\nettä »mitä tärkeimmät valtakunnalliset intressit vaativat tuon\ntraagillisen tapauksen salaamista». Minusta me olisimme tänään voineet\nnoudattaa tuota käskyä. Samalla olisimme ehkä kuulleet vähän musiikkia.\n\n— Maljanne, kauniit naiset! isäntä virkahti nostaen viskilasinsa. —\nEikö likööri olekaan hyvää merkkiä, koska vähäksytte sitä?\n\nMirja-rouva tyhjensi lasinsa ja ojensi sen uudelleen täytettäväksi.\nTytärpuoli hymähti hänen rajulle reaktiolleen ja tyytyi vain\nkostuttamaan huuliaan.\n\n— Mainitsitte matkustavanne huomenna kotikaupunkiini, Sandberg jatkoi\nkääntyen Rautaan. — Oli vähällä, ettette saanut minusta seuraa. Mutta\nsitten rouva Saarkivi teki minulle tarjouksen, jota en voi vastustaa ja\njoka pidättää minua täällä vielä huomisen päivän.\n\nMirja-rouva naurahti.\n\n— Kuulostaa jännittävältä, eikö totta, avustaja Rauta? Kysymys ei\nkuitenkaan ole muusta kuin siitä, että aion päästä irti vähintään\nkahdesta kolmanneksesta sitä kamaa, mitä kotini on tulvillaan.\n\nEeva Vuojoki hätkähti rajusti.\n\n— Älä ole huolissasi, ystäväiseni, äitipuoli lohdutti häntä. — Sinä\nsaat omana osuutenasi valita päältä, mitä tahdot. Muun minä myyn. Onko\nse teistä, avustaja Rauta, ehkä väärin? Rakas miesvainajani viihtyi\nluoviessaan noiden vanhojen tavaroiden keskellä. Minä en viihdy.\nNiinpä...\n\nRauta tyytyi ääneti kumartamaan. Itsekseen hän mietti, että kauniilla\nleskellä ei ollut paljon estoja. Kumma kiire hänellä tuntui olevan\nhävittää kokoelmat, jotka olivat olleet hänen miehelleen hyvin rakkaat.\n\nMirja Saarkivi pudisti leikkisästi sormeaan johtaja Sandbergille.\n\n— Sinun ei pidä laskea siihen, Björn-kulta, että saisit vedetyksi minua\nhuulesta. Minulla on tapana nimittää noita esineitä »vanhaksi kamaksi».\nMutta minulla on tallella rakkaan miesvainajani paperit siitä, mitä\nniistä on maksettu. Äläkä sitä paitsi unohda, että minä olen kauppiaan\ntytär.\n\nPuhuteltu hymyili iloisesti.\n\n— Rakas ystävä, minä en milloinkaan vedä ketään huulesta. Siihen olen\naivan liian hyvänahkainen ja hidasliikkeinen.\n\nKun Rauta nousi hyvästelemään, Mirja-rouva kohotti hämmästyneenä\nkulmakarvojaan.\n\n— Eikö teillä ollutkaan mitään asiaa johtaja Sandbergille? hän kysyi\nhieman kireästi.\n\n— Oli kyllä. Mutta siihen olen jo saanut vastauksen. Kun minut\nmäärättiin matkustamaan Tukholmaan, toivoin saavani hänestä seuraa.\nMutta hän itse ilmoitti jäävänsä vielä tänne.\n\nSandberg puristi lujasti lähtijän kättä.\n\n— Meidän täytyy jatkaa tätä miellyttävää yhdessäoloa Tukholmassa,\nhän touhusi. — Ensi viikolla saamme kolmanneksi seuraamme kauniin\nMirja-rouvan. Te ette vielä tietänekään, avustaja Rauta, että hänkin\ntulee sinne.\n\nRauta oli luontevan yllättynyt tästä tiedosta. Itsekseen hän ajatteli,\nettä paljon kiintoisampaa olisi kuulla, miksi rouva Saarkivi\nmatkustaisi. Ketä tapaamaan hänellä oli kiire? Olisiko mahdollista,\nettä tuo joku oli sama henkilö, joka viime sunnuntain vastaisena yönä\noli pikaveneellä lähtenyt Ruissalosta?\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nHYVÄSTI, HELSINKI!\n\n\nTultuaan Kämpin ovesta kadulle Rauta jäi hetkeksi katsomaan Esplanadin\nkeskustaa.\n\nKaunis ruohomatto oli palloin myllätty. Sinne oli ennen talvisotaa\nkaivettu jonkinlaiseksi sirpalesuojaksi pitkä tunneli, jonka rumia\npuuovia tuskin kukaan oli vuosien mittaan avannut. Melko hukkaan\nheitettyä työtä se oli ollut. Mutta sen suorituttajat lohduttautuivat\nkai sillä, että paljon muutakin turhaa oli tasavallassa tehty...\n\nVanhat ja nuoret lehmukset olivat toki säästyneet sodan hävitykseltä,\nniin kuin keskikaupunki kokonaisuudessaankin. Ihmiset sen sijaan eivät\nilmeisesti olleet selviytyneet vaurioitta. Kireitä ja synkkiä kasvoja\nnäkyi täällä enemmän kuin rintama-alueella.\n\nHän työntyi pikku auton etuistuimelle ja lähti ajamaan.\n\nFregattikapteeni Kaufmann oli siis katsonut tarpeelliseksi varoittaa\nhänestä rouva Saarkiveä. Oliko se käsitettävä sodan julistukseksi siltä\ntaholta?\n\nMikä kiire Mirja-rouvalla oli Tukholmaan? Tämä kysymys oli vaivannut\nRautaa siitä pitäen, kun hän oli kuullut rouvan tänään puhelimitse\nvielä varmistautuneen lentopaikastaan ensi maanantaiksi. Tuossa nuoren\nlesken matkassa oli jotakin hämärää. Mutta mitä?\n\nKun Rauta astui autosta kotiporttinsa luona, vanttera pikku poika\nryntäsi kullanhohtoiset kiharat liehuen häntä vastaan.\n\n— Isi, isi! Isoäiti on tullut,\n\n— Sepä hauskaa, Pikku Jättiläinen. Kai sinä olet hoitanut isännän\nvelvollisuuksia häntä kohtaan minun poissa ollessani?\n\nIsän ja pojan harmaat silmät katsoivat totisina toisiinsa.\n\n— Selvä se! poikanen sanoi tomerasti.\n\nRauta kumartui nostaakseen hänet niskaansa. Mutta Martti torjui:\n\n— Isoäiti seisoo rappusilla ja näkee. Kävellään rinnakkain, kuin miehet\nainakin. Se sopii paremmin.\n\nNiin he sitten lähtivätkin, käsi kädessä, hiekkakäytävää taloa kohden.\n\nRouva Lea Kaario seurasi ulko-ovella seisoen heidän tuloaan.\n\nIso ja pieni... Mutta molemmissa oli samaa jämeryyttä. Pikku\nJättiläinenkin oli ikäisekseen hyvin harteikas.\n\nLihavana ja tuikeana Mari ilmestyi pienen, vartaloltaan vielä melkein\ntyttömäisen isoäidin taa oviaukkoon.\n\n— Kuinkas vanha rouva nyt sen tempun teki, että päästi Martti-pojun\ntakitta ja lakitta ulos? hän ärisi. — Sen minä vain sanon, että\nvilustuu se ja vilustuu vanha rouva itsekin.\n\nRouva Kaario naurahti.\n\n— Kuka on »vanha rouva»? Sinä, Mari, täällä ainoa vanha olet. Katso\nvaikka minun tukkaani. Löydätkö sieltä ruskean joukosta vielä montakaan\nvalkoista suortuvaa? Mene sitten peilistä vilkaisemaan omaa harmaata\nhiuskuontaloasi. Sitä paitsi, me nuoret — Pikku Jättiläinen ja minä —\nemme vähästä vilustu.\n\nMari löi käsiään yhteen ja murisi:\n\n— Ettäkö vanha rouvakin nuori? Voi minun päiviäni, hullumpaa en ole\nkuullut!\n\n— Se johtuu siitä, ettei isäntäväkesi uskalla sanoa sinulle totuuksia\npäin silmiä, lehtorin rouva pilaili. — Mutta minä uskallan.\n\nJoustavasti hän lähti laskeutumaan portaita.\n\nRauta tervehti sydämellisesti nuorekasta anoppiaan.\n\nSamassa Inkeri avasi ikkunan ja huusi nauraen heille:\n\n— Joutukaahan sieltä! Voitte pitää »keskinäisen ihailun pyhän\nseurakuntanne» kokousta täällä sisälläkin.\n\nSaatuaan koko joukon halliin nuori rouva ilmoitti:\n\n— Äiti, sinä saat ottaa Pikku Jättiläisen vähäksi aikaa hoteisiisi.\nMinun on puhuttava Kaarlon kanssa.\n\nRouva Kaario purskahti nauruun.\n\n— Enkös minä arvannut! Vaikka hän on oma tyttäreni, minun on sanottava,\nettä mahtaa olla vaikea olla avioliitossa hänen kanssaan. Ajatella,\nettä hän on mustasukkainen miehestään omalle äidilleen!\n\n— Mustasukkainen? Voi ei, äiti. Tietäisitpä, millaisen tumman\nkaunottaren luona Kaarlo oli viime yönä — kahden kesken tuon sydänten\nmurskaajan kanssa. Vain tämän talon seinien sisäpuolella pystyn jonkin\nverran valvomaan etujani.\n\nMartti-poika kuunteli tarkkaavaisesti. Puhuttiin jostakin vakavasta,\nsen hän ymmärsi. Mutta kaikki hymyilivät.\n\n— Isi, hän kysäisi, — Mitä on »sydänten murskaaja»? Tunnenko minä\nsellaisen?\n\n— Kyllä, poikaseni. Kaksikin. Äitisi ja isoäitisi.\n\nMiehensä työhuoneessa Inkeri ilmoitti tälle:\n\n— Fregattikapteeni Kaufmann soitti. Hän tulee pian tänne. Kaarlo, mitä\nasiaa hänellä voi olla sinulle? Eikö hän eilen uhannut sinua?\n\n— Rakas lapsi, älä ole noin säikähtyneen näköinen. Ei minua kukaan\npurematta niele. Sitä paitsi hän ei uhannut. Hän vain tarjosi\nyhteistyötä hieman liian tarmokkaasti. Tuumiskelin juuri, pitäisikö\nminun pistäytyä hänen luonaan. Tänne tulemalla hän säästää nyt minulta\nsen vaivan.\n\nHän veti vaimon syliinsä. Eikä Inkeri tällä kertaa pyristellyt vastaan.\nHän huoahti tyytyväisenä ja kuiskasi:\n\n— Tässä on niin hyvä ja turvallinen olla. Kunpa voisimme unohtaa kaiken\nmuun...\n\n— Mutta me emme voi, mies sanoi. — Minullakin on kerrottavaa sinulle.\nEikä se kaikki ole hyvää ja turvallista.\n\nHän selosti tarkoin päivän tapahtumat. Lopuksi hän ilmoitti huomisesta\nmatkastaan.\n\nVaimo hypähti seisaalleen.\n\n— Voi ei! Vasta toissa iltanahan minä sain sinut kotiin!\n\n— Ajattelin, että sinä tulisit mukaani. Emme ole yhdessä olleetkaan\nTukholmassa. Sitä paitsi sinun apusi olisi minulle tarpeen.\n\nIlo syttyi Inkerin sinisilmiin. Mutta se sammui pian. Hän pudisti\nmurheellisena päätään.\n\n— Se on mahdotonta. Isä on sairas. Eikä hän muutenkaan mielellään\nmuuttaisi tänne. Pikku Jättiläistä ja Maria emme taas voi lähettää\nvanhempieni kotiin nyt, kun äidillä on jo kyllin vaivaa isän\nhoivaamisesta. Lisäksi minulla on päivystysvuoroni sairaalassa. Voi,\nKaarlo...\n\nSamassa ovikello soi.\n\nKuului, miten Mari kulki laahaavin askelin hallin poikki ulko-ovelle.\n\nHetkistä myöhemmin fregattikapteeni Kaufmann astui huoneeseen.\nKohtelias hymy ohuilla huulillaan hän riensi suutelemaan emännän kättä.\n\n— Olen iloinen nähdessäni jälleen teidät, armollinen rouva. Te olette\nniitä hurmaavia naisia, joilta ei kannata kysyä, miten he voivat.\nTeistä säteilevä viehkeys ja onnellisuus saavat hetkeksi uskomaan, että\nmaailma on kaunis.\n\nInkeri soi hänelle herttaisen hymyn.\n\n— Minä huomaan jälleen erään erehdykseni, hän virkkoi. — Olen luullut,\nettä vain Reinin länsipuolella miehet oppivat sorvaamaan tuollaisia\nimartelevia kohteliaisuuksia.\n\nRyhdikäs meriupseeri kumarsi.\n\n— On toinenkin ilmansuunta, armollinen rouva, jossa osataan antaa oikea\narvo naiselliselle sulolle. Nimittäin Wien. Minä olen tällä hetkellä,\nkatsoessani teitä, onnellinen siitä, että olen syntynyt Wienissä.\n\nRauta oli myhäillen seurannut keskustelua. Nyt hän kysäisi:\n\n— Kai juotte kupillisen kahvia kanssamme, fregattikapteeni?\n\nKaufmann pudisti päätään.\n\n— Saatte suoda minulle anteeksi. Mutta vaikka olen ollut jo vuosikausia\nSuomessa, en valitettavasti ole vielä tottunut ainaiseen kahvinjuontiin\ntäällä. Tänäänkin... Ah, armollinen rouva, älkää muutenkaan vaivautuko\nminun vuokseni. Pistäysin tänne ainoastaan muutamaksi hetkeksi. Minulle\nei mikään olisi suurempi ilo kuin saada nauttia teidän ihastuttavasta\nseurastanne. Mutta virka-asiat... Ettehän pahastu, vaikka minun on\npakko riistää teiltä miehenne huomio lyhyeksi tuokioksi?\n\nKun Inkeri oli jättänyt huoneen, Rauta viittasi vierastaan istuutumaan\nnojatuoliin ja sijoittui itse vastapäiseen. Tarjottuaan savukkeen hän\njäi kiinnostuneena odottamaan, miten meriupseeri aloittaisi keskustelun.\n\nKaufmann mutisi puoliääneen:\n\n— Erinomaisia savukkeita...\n\nMiekan arpi vasemmassa poskessa punoitti. Siitä päätellen hän ei ollut\nlainkaan niin tyyni kuin miltä halusi vaikuttaa. Viimein hän lausui:\n\n— Muistatteko meidän eilistä keskusteluamme?\n\n— Minulla on hyvä muisti. Sitä paitsi teidän varoituksenne »typerien,\nperättömien kuvitelmien hautomisesta» palautui mieleeni, kun kuulin\nteidän tänään suorittaneen sen, minkä sanoitte eilen teiltä jääneen\ntekemättä.\n\nFregattikapteeni katsahti häneen kummastuneena.\n\n— Unohditte, Rauta virkkoi viileästi hymyillen, — sanoa rouva\nSaarkivelle, ettei hänen pitäisi kertoa teidän varoittaneen häntä\nminusta.\n\nMeriupseeri kohautti hartioitaan. Sivuuttaen tämän pelkäksi\nmitättömyydeksi arvioimansa jutun hän muutti keskustelun suunnan:\n\n— Maisteri Risto Sohja päästettiin tänä aamuna vapaalle jalalle. Te\njärjestitte hänelle suojeluvartion. Miksi?\n\nRauta hymähti.\n\n— On jokseenkin tarpeetonta selittää sitä, minkä itsekin tiedätte.\nSilti sanon, että minusta olisi ollut perin ikävää, jos tuo nuori mies\nolisi äkisti kadonnut kuin tuhka tuuleen.\n\n— Tarkoitatteko, että meidän vihollistemme täällä piileksivät\nasiamiehet olisivat järjestäneet tuon apurinsa piiloon, ennen kuin\nhänet uudelleen pidätettäisiin?\n\n— En, isäntä torjui, — varmasti en tarkoita sitä. Sillä silloin en\nolisi saattanut häntä lentokoneeseen, joka vei hänet — Tukholmaan.\n\nKaufmann oli vilpittömän hämmästynyt. Rauta totesi mielihyvin, että\nsaksalaiset eivät tienneet sentään aivan kaikkea, mitä kaupungissa\ntapahtui.\n\n— Sitä paitsi, hän jatkoi, — muuan korkea upseerimme vihjaili kerran\nsiihen mahdollisuuteen, että maisteri Sohja olisi teidän salaisen\ntiedustelunne palveluksessa.\n\nOhimosuonet paisuivat fregattikapteenilla. Kireästi hän puuskahti:\n\n— Se on katala valhe! Te tiedätte aivan hyvin, ettei meillä ole mitään\ntekemistä Sohjan kanssa.\n\nIsäntä nyökkäsi.\n\n— Tiedän. Mutta teikäläisellä taholla on viettymys rakentaa liian usein\nsuunnitelmia sen harhakäsityksen pohjalle, että meitä suomalaisia on\nainoastaan kahta lajia: niitä, jotka ovat läntisten vihollistenne\nsalaisia asiamiehiä, ja niitä, jotka ovat teidän palveluksessanne.\nTosiasia on kuitenkin se, että kaikkein useimmat meistä palvelevat\nyksinomaan omaa isänmaatamme, kuten maisteri Sohjakin. Siksi te ja\nminä voimme nyt onnitella toisiamme siitä, että tuo nuori mies pääsi\nselkkauksitta lähtemään. Ellei niin olisi tapahtunut...\n\nMeriupseeri painoi savukkeensa tuhkakuppiin.\n\n— Ellei...? hän tiedusti värittömällä äänellä.\n\nRauta naurahti.\n\n— Me leikimme aika omalaatuisilla ajatuksilla, fregattikapteeni. Mutta\nkun kerran olemme aloittaneet, niin puhukaamme loppuun... Teidän\namiraalinne olisi tuskin ollut kovin ihastunut, jos hän huomisaamuna\nolisi joutunut ottamaan vastaan eräitä korkeita suomalaisia herroja,\njotka jyrkin sanoin olisivat vaatineet maisteri Sohjan palauttamista.\nEnnen iltaa Tallinnassa oleva päämajamme edustaja olisi saanut\nmääräyksen noutaa hänet Tönismäeltä — Sicherheitspolizein päämajasta.\n\nKaufmann oli kuunnellut tyynenä. Nyt hän otti kumartaen vastaan isännän\ntarjoaman savukkeen. Saatuaan siihen tulen hän virkahti:\n\n— Teidän tämänpäiväiset varokeinonne olivat turhat.\n\n— Miten niin?\n\n— Minä hylkäsin heti tuon suunnitelman.\n\n— Se esitettiin siis kuitenkin?\n\nFregattikapteeni poltteli tuokion ääneti. Sitten hän sanoi:\n\n— Määrätyssä tilanteessa voidaan turvautua epätavalliseenkin\ntoimenpiteeseen, jos se ensinnäkin on vietävissä lävitse ja jos\ntoisekseen on odotettavissa, että tulos on toivomusten mukainen. Tässä\ntapauksessa suunnitelman toteuttaminen olisi ollut helppo. Mutta mitä\ntulokseen tulee, olen iloinen havaitessani nyt olleeni oikeassa,\nkun kieltäydyin aliarvioimasta teidän älyänne. Kerron tämän teille\ntodistukseksi siitä, että pelaan kanssanne avoimin kortein. Se on\nminulle sitäkin helpompaa, kun me nyt olemme ministeri Saarkiven murhan\ntutkimuksissa samoilla linjoilla.\n\nHänen lämmin, vakuuttava äänensä oli viime sanoissa saanut kysyvän\nsävyn. Mutta Rauta ei ollut ymmärtävinään sitä, vaan pysyi vaiti.\nSilloin meriupseeri tiedusti suoraan:\n\n— Matkustatteko te huomenna Ruotsiin?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Päästäksenne salamyhkäisen Ch.M:n jäljille?\n\n— Aivan oikein.\n\nKaufmann ojensi hänelle kätensä.\n\n— Olen iloinen siitä. Olisin ollut todella pahoillani, jos me kaksi\nemme olisi päässeet yhteisymmärrykseen.\n\nHän naurahti vapautuneesti ja jatkoi:\n\n— Tuomari Vauhkola ilmoitti minulle, että viime elokuulla on Suomeen\nsaapunut ainoastaan yksi henkilö, johon kirjaimet Ch.M. sopivat.\nGööteporilaisen sanomalehden kirjeenvaihtaja Charlotta Molin oli täällä\nkolme viikkoa ja poistui syyskuun 8 päivänä. Olen antanut eräille\nmiehillemme määräyksen pistäytyä Gööteporissa tutkimassa asiaa...\nValitettavasti edustajamme Ruotsissa eivät ole kovinkaan korkeaa\nluokkaa. Kun meiltä täytyy riittää väkeä miltei jokaiseen Euroopan\nkolkkaan, ei tuollaiseen meidän kannaltamme nyt toisarvoiseen maahan\nvoida kiinnittää suurta huomiota.\n\nRauta nyökkäsi, mutta ihmetteli samalla, miksi saksalainen kertoili\nhänelle näistä seikoista.\n\n— Te ja minä, meriupseeri puheli edelleen, — ratkaisisimme yhdessä\npian ministerin murhan arvoituksen. Haluaisinkin lähteä mukaanne.\nValitettavasti minun kuitenkin on nyt pistäydyttävä muutamaksi päiväksi\nTallinnaan.\n\n— Sepä vahinko.\n\n— Toivon, ettei tuo pikku juttu vie monta päivää. Sitten ehkä...\nHarmillista joka tapauksessa, että tämä sattui väliin. Pari niistä\neestiläisistä lurjuksista, jotka leikkivät siellä jonkinlaista\nisänmaallista rintamaa, on tavattu valokuvailemasta meidän\nsikäläisiä lentokenttiämme... Mutta miksi te hymyilette? Tuollainen\nvakoilutoiminta ei ole leikin asia!\n\n— Varmasti ei ole, Rauta myönsi. — Minä tulin vain ajatelleeksi, että\nme suomalaiset opimme vasta vähitellen, miten paljosta meidän on\nkiittäminen talvisotaamme. Ellemme olisi sitä käyneet, teikäläiset\njoukot olisivat ilmeisesti joutuneet vapauttamaan Suomenkin. Silloin\nme kaksi tuskin istuisimme näin sovussa tupakoiden. Luullakseni te\nolisitte metsästämässä minua, koska olisin yksi niistä suomalaisista\n»lurjuksista, jotka leikkivät jonkinlaista isänmaallista rintamaa».\n\nFregattikapteeni katsoi häntä pitkään. Sitten hän kohautti hartioitaan.\n\n— Teidän ystävyytenne ja luottamuksenne meitä kohtaan ei ole\nkovinkaan vankkaa. Mutta senhän, tosiaan, ilmaisitte jo eilisessä\nkeskustelussamme. Siitä huolimatta minä jätän teille tämän.\n\nHän ojensi pöydän ylitse avoimen kirjekuoren. Rauta pani merkille, että\nse oli osoitettu Tukholmaan erääseen Strandvägenin numeroon. Kirjeen\nsaajaksi oli merkitty »Frau Erna Wahl».\n\n— Voitte lukea sen myöhemmin, Kaufmann lausui. — Siinä lämmössä, millä\nsuosittelen teitä viehättävälle serkulleni, ei ole mitään vikaa. Jos\napua tarvitsette, voitte luottaa häneen. Hänen kauttaan saatte myös\ntietää, ovatko meidän edustajamme onkineet jotakin huomion arvoista\ntietoonsa. Jos haluatte, teille tarjoutuu hänen kauniissa kodissaan\ntilaisuus tavata kiintoisia ihmisiä.\n\n— Kiitän teitä, Rauta virkkoi lämpimästi. — Heti Tukholmaan saavuttuani\nriennän rouva Wahlin luo...\n\nHän ei malttanut olla hymähtäen lisäämättä;\n\n— ... ja ilmoittaudun hänen valvontaansa.\n\nMeriupseeri puristi huulensa tiukasti yhteen. Hän nousi hieman jäykästi\nhyvästelemään.\n\nOvelta hän sanoi:\n\n— Teidän on hyvä tietää, että muutaman päivän kuluttua minäkin olen\noleva siellä. Se on ilmeisesti tarpeen.\n\nRauta jäi yksin polttelemaan. Syvä ryppy oli painunut hänen\nsilmäkulmiensa väliin. Hän oli huolissaan.\n\nInkeri tuli kevein askelin huoneeseen ja istahti nojatuolin käsipuulle.\n\n— Minulla on sinulle suuri uutinen. Arvaapa, mikä!\n\nMies vilkaisi hänen iloisiin kasvoihinsa.\n\n— Ehkä Mari on sanoutunut irti.\n\n— Ei nyt ihan niin mullistavaa, vaimo torjui. — Mutta huomenna tämä\ntalo suljetaan toistaiseksi.\n\n— Miksi ihmeessä?\n\n— Minä tulen mukaasi Tukholmaan.\n\nRauta veti hänet syliinsä.\n\n— Sepä olikin uutinen! Entä Pikku Jättiläinen ja Mari?\n\n— Äiti ottaa heidät hoiviinsa.\n\n— Mutta sinun päivystyksesi sairaalassa?\n\n— Minulle on jo myönnetty loma. Kysymys on nyt enää vain siitä,\nlupaatko sinä olla siellä meren takana minulle oikein kiltti. Tahdon\njoka ilta joko Oopperaan tai Kuninkaalliseen teatteriin, ja sinä pysyt\nmukana.\n\n— Ei sentään joka ilta.\n\n— Joka toinen sitten!\n\n— Saammehan nähdä. Mutta sano, mistä tämä onnellinen äkkikäänne johtuu.\n\nSuurissa sinisilmissä oli ilkikurinen katse, kun Inkeri vastasi:\n\n— Tulin muistaneeksi, että Asta-rouva, jonka sinä olet toimittanut\nTukholmaan, on vaarallisen viehättävä nainen...\n\n— Entä sitten?\n\n— Miten viattomalla äänellä sanoitkaan tuon! vaimo pilaili. — Itsehän\nkerroit siitä teoriasta, että ministeri Saarkivi otti maisteri Sohjan\nmukaansa Tukholman-matkalle, jotta tämä tapaisi siellä hänen vaimonsa.\nHänen sanottiin laskelmoineen, että vieraassa kaupungissa voi komean\nmiehen ja viehättävän naisen välillä sattua mitä vain. Niin kuin\nvoikin. Mutta ministeri halusi päästä eroon aviopuolisostaan, minä en!\nSiksi minä matkustan — valvoakseni, että mitään ei satu.\n\nNauraen hän hypähti miehensä sylistä ja meni tanssiaskelin ikkunan\nääreen.\n\n— Hyvästi, Helsinki!\n\nSiitä tuli kuitenkin vain kuiskaus. Hänet oli äkisti vallannut raskas\naavistus, että tapahtuisi paljon, ennen kuin hän seuraavan kerran\nnäkisi ilta-auringon punaavan rakkaita mäntyjään.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nLABYRINTTIEN TUKHOLMA.\n\n\n— Te olette tullut keskelle muurahaispesää, tuomari. Rauta hymähti.\n\nHän oli neljännestunti sitten saapunut Suomen Tukholman-lähetystöön.\nHänelle oli ilmoitettu, että ministeri ei ennättäisi ottaa häntä\nsinä päivänä vastaan, koska hänen oli mentävä jollekin myöhäiselle\nlounaalle. Ehkä huomenna... Tai kenties hän halusi keskustella\nlähetystöneuvos Haahkan kanssa. Näistä vaihtoehdoista hän oli valinnut\njälkimmäisen. Nyt hän oli hyvillään siitä, että lähettiläällä oli ollut\n»tärkeämpää tekemistä». Tuo ikään kuin kaikkeen pitkin komean nenänsä\nvartta alentuvasti katsova herra ei missään tapauksessa olisi pystynyt\nhäntä paljon auttamaan.\n\nLähetystöneuvos Haahka oli Raudan mieleinen mies. He olivat jokseenkin\nsaman mittaisia, mutta Haahka paljon hoikempi. Vaalean tukan kehystämät\nkasvot olivat kaidat ja avoimet. Ajatellessaan, että tämä hillitty,\nasiallinen ja kiinnostunut nuori mies oli edennyt yllättävän nopeasti\nurallaan, Rauta oli valmis hiukan muuttamaan käsitystään valtakunnan\nulkoasiain hoidosta.\n\n— Tukholma on tällä hetkellä täynnä molempien sotivien puolien\nasiamiehiä, jotka ovat kiinteämmässä tai löyhemmässä yhteydessä\nmaittensa lähetystöihin. Lisäksi täällä on joukko sellaisten valtioiden\nlähetystöjä, jotka on ainakin toistaiseksi tosiasiallisesti pyyhitty\nEuroopan kartalta. Kun siihen lisäätte ne pakolaiset, mitä tänne on\nyksitellen tai joukkoina hakeutunut miltei kaikilta nyt vieraiden\nmiehittämiltä maanosamme kulmilta, niin käsitätte, kuinka moninaiset\nja ristiin käyvät ne poliittisten salajuonien ja toiveiden labyrintit\novat, jotka peittyvät tämän kaupungin kauniin ja huolettoman pinnan\nalle.\n\n— Teidän kuvauksestanne päätellen, Rauta virkkoi, — on onni, ettei\nminun tarvitse niitä tutkia. Ilmeisesti Ariadnen lankakaan ei riittäisi\nopastamaan Theseusta niistä ulos. Minun pitäisi löytää täältä vain\näsken mainitsemani suomalainen.\n\nLähetystöneuvos nyökkäsi.\n\n— Ymmärrän, ettette halua toistaa hänen käyttämäänsä nimeä, hän\nsanoi. — Voitte olla vakuuttunut siitä, että minä en ilmoita sitä\nkenellekään... Helsingistä saamamme teitä koskevat määräykset ovat\nselvät. Sitä paitsi tapaus, jota tutkitte, kiinnostaa minua suuresti.\nMutta maanmiehiämme on täällä sangen paljon. Tukholman vakinainenkin\nsuomalainen seurakunta on suuri. Osa niistä suomalaisjoukoista,\njotka tulivat Pohjanlahden yli sotaa pakoon syksyllä -39 ja kesällä\n-41, on edelleen paikoillaan. Lisäksi täällä on runsaasti passitta\nja salateitse Suomesta saapuneita epäilyttäviä aineksia, joiden\nolemassaolosta lähetystö on vain hämärästi tietoinen eikä tunne heistä\nketään. Työkenttää teiltä ei siis tule puuttumaan.\n\n— Ettekä te tietysti ole edes sattumalta kuullut mainittavan Ch.M:ää?\nRauta kysyi.\n\nHaahka pudisti pahoitellen päätään.\n\n— Tehän tunsitte hyvin ministeri Saarkiven?\n\n— Minä tapasin hänet melko usein, lähetystöneuvos korjasi. — Jatkosodan\nalusta lähtien hän kävi täällä joka toinen tai joka kolmas kuukausi.\nEsimieheni ja hän eivät tulleet oikein toimeen keskenään. Heillä oli\nmonessakin suhteessa hyvin erilaiset käsitykset. Sen vuoksi minä\njouduin pitämään yllä yhteyttä kansliapäällikköön, silloin kun hän oli\nkaupungissa. Hän ei kuitenkaan paljon vaivannut meitä. Lähetystö sai\njoskus vasta Helsingin kautta tiedon, että hän oli täällä hoitanut\nneuvotteluja saksalaisten ystäviensä kanssa. Se oli väliin aika\nkiusallista.\n\nRauta kysäisi:\n\n— Sekö vain?\n\nHieman punaa kohosi lähetystöneuvoksen kalvakoille poskipäille.\n\n— Suokaa anteeksi hetkinen, tuomari.\n\nHän nousi työpöytänsä takaa ja meni ikkunan ääreen. Tuokion hän\ntuijotti ulos hiljaiselle sivukadulle. Sitten hän palasi paikoilleen.\nHän oli jälleen täysin tyyni.\n\n— Te saatatte minut kiusalliseen asemaan. Eikö sanota, että...?\n\n— ... että _de mortuis_ ja niin edespäin. Rauta tokaisi. — Epäilemättä.\nMutta minulla ei murhaa tutkiessani ole varaa olla hienotunteinen\nkuolleitakaan kohtaan. Ja te lupasitte äsken...\n\nHaahka tarjosi hänelle pöydällä olevasta hopeisesta laatikosta\nturkkilaisen savukkeen. Itse hän ei polttanut.\n\n— Minä tiedän kovin vähän ministeri Saarkiven liikkeistä täällä, hän\naloitti. — Pari kertaa jouduin pistäytymään hänen luonaan hotelli\nStockholmissa. Jälkimmäisellä käynnilläni hän hieman väläytteli\nminulle sitä tasoa, millä hänen huvittelunsa liikkui. Hän oli ylen\nihastunut Tivolissa esiintyviin ranskalaisiin ilma-akrobaatteihin ja\nNöjesfältetin Nelly-elefanttiin. China-varieteessa hän istui usein.\nKuulopuheina kerrottiin hänen harrastaneen sellaisia tanssiravintoloita\nkuin Astonia ja Metropolia olematta kovinkaan tarkka siihen naisseuraan\nnähden, minkä pöytäänsä kutsui.\n\nHän huoahti helpotuksesta päästyään vastahakoisen selostuksensa\nloppuun. Rintataskustaan hän veti esiin nenäliinan ja kuivasi sillä\notsaansa. Mutta hänen koettelemuksensa ei ollut lopussa.\n\n— Oliko Saarkivi usein ulkona lähetystön tyttöjen kanssa?\n\nNuoren diplomaatin äänessä väreili jo kärsimättömyyttä, kun hän vastasi:\n\n— Ei milloinkaan. Hän sanoi inhoavansa koko henkilökuntaamme.\nKerran hän jyrisi minulle: »Te olette erotuksetta sellaisia\nenglantilaismielisiä sabotöörejä, joiden oikea paikka olisi\nkeskitysleirissä!» Kun tästä kerran tuli puhe, minun täytynee myöntää,\nettä vastenmielisyys oli molemminpuolinen.\n\nIlmeisesti Tukholman-lähettiläällä on myönteisetkin puolensa, Rauta\ntuumi itsekseen. Ellei tämä olisi hallituksen käsityksen mukaan ollut\npaikallaan korvaamaton, UM:n kansliapäällikkö olisi varmasti jo ajat\nsitten pannut tässä lähetystössä toimeen täydellisen puhdistuksen.\n\n— Ehtikö tänne kantautua uutinen, että Saarkivi suunnitteli uutta\navioliittoa?\n\nHaahka pudisti päätään. Hän ei osoittanut edes minkäänlaista\nkiinnostusta asiaan.\n\n— Hänen uusi valittunsa oli joku tukholmalainen perijätär. Ettekö ole\nkuullut hänestä?\n\n— En hiiskahdustakaan. Voinko vielä jotenkin palvella teitä, tuomari?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Viime sunnuntain vastaisena yönä lähti eräs minua suuresti\nkiinnostava moottorivene Turun Ruissalosta. Useiden suomalaisten\nmerivartioasemien tiedoituksista päättäen vene suuntasi kulkunsa\nAhvenanmeren ylitse. Voitteko sanoa, kenen puoleen minun olisi täällä\nkäännyttävä saadakseni selville, minne se joutui?\n\nLähetystöneuvos ilahtui. Siinä oli kysymys, johon hän tiesi ja myös\nmielihyvin antoi vastauksen.\n\n— Jos se on tällä puolen havaittu, niin kapteeni Göransson pystyy\nparhaiten kertomaan siitä. Hän on hyvä ystäväni. Jos haluatte, voin\nheti soittaa hänelle ja sopia tapaamisestanne.\n\nVieras kumarsi.\n\n— Olisin siitä teille kiitollinen.\n\n— Älkää missään nimessä antako hänen toimistonsa yksinkertaisuuden\npettää itseänne. Ja vaikka hän on vain kapteeni sotilasarvoltaan, hän\non sangen huomattava ja vaikutusvaltainen herra.\n\nHymy levisi Raudan jyrkkäpiirteisille, tuulten puremille kasvoille.\n\n— Se ei hämmästytä minua. Minäkin olen »vain» kapteeni.\n\nHaahka tarttui nopeasti puhelimeen. Lyhyen keskustelun jälkeen hän\ntiedoitti:\n\n— Kapteeni Göransson odottaa teitä toimistossaan... Lisää toivomuksia?\n\n— Olen pahoillani, Rauta sanoi, — mutta te ette tosiaan pääse minusta\nvähällä. Minun pitäisi päästä yhteyteen täkäläisen englantilaisen\ntiedustelun kanssa.\n\nLähetystöneuvos ei ilmaissut kummastustaan. Tyynesti hän virkkoi:\n\n— Luullakseni kapteeni Göransson voi siinäkin olla teille avuksi. Entä\nvielä?\n\n— Niin hullulta kuin se teistä kuulostaneekin, haluaisin käyttööni\nauton — ilman kuljettajaa.\n\nHaahka nousi.\n\n— Se toivomus ei hämmästytä minua — enää. Se sisältyi näet niihin\nohjeisiin, jotka UM antoi meille teihin nähden. Tulkaa vilkaisemaan.\nAnnoimme ajaa sen tälle poikkikadulle.\n\nRauta tuli hänen viereensä, ja he katsoivat molemmat alas kadulle.\n\n— Chrysler, lähetystöneuvos ilmoitti. — Se ei ole lähetystömme vaunuja,\nvaan erään täkäläisen tehtailijan yksityisauto. Ajattelin, että\ntällainen järjestely olisi teidän mielenne mukainen.\n\n— Suurenmoista! Jos kyllästytte diplomaatin uraanne, voisitte antautua\nminun alalleni. Pikku seikkojen huomioon ottaminen ratkaisee tässä\nammatissa usein sen, menestyykö vai ei. Tunnetteko rouva Erna Wahlin?\n\nHaahka hymyili kohteliaasti.\n\n— Onko hänkin salapoliisi?\n\n— Ei, vaan saksalaisen tiedustelun täkäläisen toimiston väkeä.\nLuultavasti wienitär. Hänellä on huoneisto tässä lähellä,\nkunnianarvoisen Strandvägenin varrella.\n\nLähetystöneuvos pudisti tarmokkaasti päätään.\n\n— En ole ennen kuullut tuota nimeä. Eikä meillä ole mitään kosketusta\nsellaisiin toimistoihin. Korviini on kuitenkin tullut joitakin\nviittauksia, että saksalaisilla olisi täällä jokin hämäräperäinen\nhuoneisto, johon kokoontuu väliin hyvin kirjava seurakunta.\nKuiskaillaan, että siellä olisi sekaisin eri kansallisuuksiin kuuluvia\nnatseja ja natseiksi tekeytyviä vakoojia. Varoitan teitä, tuomari.\nPysykää poissa sieltä.\n\nRauta naurahti.\n\n— Turha vaiva. Niin pian kuin saan kutsun, menen sinne.\n\nHaahka katsoi häntä pitkään. Sitten hän virkahti:\n\n— Ehkä välittömästi sen jälkeen, kun olette keskustellut englantilaisen\ntiedustelun edustajan kanssa.\n\n— Ehkä.\n\nLähetystöneuvos pudisteli päätään arvelevana.\n\n— Luulenpa, etten ystävällisestä suosituksestanne huolimatta vaihda\nalaa. Diplomaatin ura on ilmeisesti vähemmän mutkikas ja vähemmän\nvaarallinen.\n\nKun Rauta ojensi kätensä hyvästiksi, hän puolestaan kysyi:\n\n— Missä te asutte?\n\n— Hotelli Stockholmissa. Samoissa huoneissa, joita Saarkivi täällä\noleskellessaan piti hallussaan.\n\n— Entä vaimonne? Hänkin on kai siellä?\n\n— Ei. Sijoitin hänet vanhaan hyvään pensionaattiin muutamien kymmenien\nmetrien päähän täältä. Hän asuu siellä Inkeri Kaariona. Hänen passinsa\non nimittäin kirjoitettu hänen tyttönimelleen. Se on eräs minun\nvarovaisuustoimenpiteitäni.\n\nRauta mielistyi autoon heti, kun oli istuutunut ohjauspyörän ääreen. Se\nlähti kevyesti käyntiin, ja kiihtyväisyys osoittautui ensiluokkaiseksi.\n\nHän ajoi Strandvägeniä pitkin pitäen vauhdin hiljaisena\ntotuttautuakseen vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Jo muutamien\nkadunvälien jälkeen hänestä alkoi tuntua hullunkuriseltakin, että\nsuurimmassa osassa muuta maailmaa noudatetaan toista tapaa.\n\nHän pysäköi auton lähelle Karlaplania ja suuntasi kulkunsa\nÖstermalmsgatanille. Lähestyessään päämääräänsä hän pani merkille,\nettä pari tympeän näköistä tyyppiä maleksi talon lähettyvillä. Se\nei kuitenkaan tällä kerralla häirinnyt häntä. Tyynesti hän astui\nporraskäytävään.\n\nKapteeni Göransson oli keskimittainen ja tumma 30-vuotias.\nSiviilipuvussaan hän teki hyvänahkaisen koulunlehtorin vaikutuksen.\nMutta mustasankaisten silmälasien takaa välähtelevä katse oli valpas ja\nterävä.\n\n— Ystäväni Haahkan suositus riittää, hän sanoi.\n\n— Niin minullekin, Rauta vastasi.\n\nHän selosti lyhyesti, mitä oli tapahtunut ja mistä nyt oli kysymys.\n\nGöransson kuunteli tarkkaavasti. Kun toinen lopetti, hän virkahti:\n\n— Annan ottaa selvää, olisiko pikaveneen tulo jossakin pantu merkille.\nToivon voivani tiedoittaa teille asiasta huomispäivän kuluessa. Mutta\netukäteen minun on sanottava, että mahdollisuudet eivät ole suuret.\nIdästä niin kuin kaakostakin tänne saapuviin aluksiin on meillä viime\nvuosina totuttu — ehkä liiaksikin.\n\nHän hymyili merkitsevästi lausuessaan viime sanoja, ja vieras ymmärsi,\nmiksi.\n\nRauta ryhtyi varovaisesti esittämään toista asiaansa. Ruotsalainen\nkapteeni keskeytti hänen selityksensä:\n\n— Haahka soitti minulle tuosta, kun te olitte lähtenyt hänen luotaan.\nÄlkää toki näyttäkö noin paheksuvalta, tuomari. Meillä täällä Ruotsissa\neletään vielä sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin puhelinsalaisuutta\npidetään kunniassa... No, minä välitin toivomuksenne eräille\nenglantilaisille ystävilleni. He olivat hyvin kiinnostuneita teidän\ntapaamisestanne. Sitä todistaa sekin, että muuan heistä on nyt\nmatkalla tänne. Ei, teidän ei tarvitse olla huolissanne niistä parista\n»ystävästämme», jotka ovat tuolla kadulla. Tähän taloon pääsee muutakin\ntietä... Poltatteko?\n\nRauta nyökkäsi. Sytyttäessään isäntänsä savukkeen ja sitten omansa hän\najatteli, että tässä talossa ei ainakaan noudatettu kuninkaallisiksi\nruotsalaisiksi »hyveiksi» mainittuja muodollisuuden ja hitaasti\nkiiruhtamisen oppeja.\n\n— Saanko kysyä, miten viihdytte Tukholmassa?\n\nRauta naurahti.\n\n— Siitä ei minulla ole vielä mitään kokemuksia. Olin täällä viimeksi\nkomennuksella vuosien -39 ja -40 vaihteessa.\n\nPilvi häivähti kapteeni Göranssonin kasvojen ylitse.\n\n— Niistä päivin on paljon muuttunut, hän lausui valittaen. — Tanska ja\nNorja, jotka ovat meidän sydäntämme lähinnä, ovat Saksan miehittämät,\nja Suomi käy omaa erillissotaansa samaisen suurvallan tukemana. Tässä\ntunteiden ristiaallokossa suuri yleisö on täällä valitettavan paljon\ntinkinyt siitä lämmöstä, jota osoitettiin jokaiselle suomalaiselle\nteidän talvisotanne aikana.\n\nTodellinen mielipaha värisi hänen äänessään. Rauta virkkoi lämpimästi:\n\n— Minun kohdallani ei ole aihetta huoleen. Uutena vuotena -40 koin\ntäällä elämyksen, jonka jäljet eivät peity.\n\n— Todellako? ruotsalainen ihastui. — Ettekö tahtoisi kertoa?\n\n— Teidän on kai vaikea käsittää tuon elämyksen sielullista taustaa,\nRauta aloitti. — Meillä oli takana vasta ensimmäinen sotakuukausi. Se\nmerkitsi rintamilla perääntymistä. Ainoaakaan suurista voitoistamme ei\nollut silloin vielä saavutettu. Kotirintamalla vallitsi kaupunkiemme\npommitusten ja yleensä vastakkain seisovien voimien suunnattoman\nepäsuhdan luoma toivottomuus. Kesken kaiken minut komennettiin\nKannakselta neljäksi päiväksi Tukholmaan... Tulen aina muistamaan\nlentokoneen lähdön Turusta. Oli vuoden viimeinen päivä. Ympärillä oli\npilkkosen pimeää. Muutamien kilometrien päästä näkyi tulen loimu:\npommituksen sytyttämä kaupunki paloi. Sekin häipyi näkyvistä, kun\nolimme vähän aikaa lentäneet. Sen jälkeen silmä ei erottanut valon\npilkahdustakaan mistään. Olimme kuin säkissä. Sitten äkisti olimme\nkeskellä jouluvalaistun Tukholman loistavaa valomerta.\n\n— Vastakohta oli tosiaan riipaiseva, Göransson sanoi matalasti.\n\n— Oli jo myöhä, kun saavuin hotelliin. Mutta vastustamaton halu nähdä\nnuoria, kauniita, onnellisia ihmisiä ajoi minut ulos. Minä tulin\nitsepäisistä, mutta tuomituiksi itsensä tuntevista rintamajoukoista.\nOlin pikimmältään pannut Helsingissä ja Turussa merkille urheiden\nnaistemme sotamuodin: pitkät housut ja raskaat jalkineet. Täällä\nsuorastaan janosin katsoa juhlapukuisia ihmisiä ja kuulla naurua.\nSiksi poikkesin erääseen suureen tanssiravintolaan. Yksinäisessä\npöydässäni join viiniä ja nautin näkemästäni ja kuulemastani. En tiedä,\nymmärrättekö.\n\n— Ymmärrän.\n\n— Sitten kello löi vuoden vaihtumista. Joku kohotti nelinkertaisen\nhurraan Ruotsille. Koko yleisö yhtyi laulamaan kansallislauluanne.\nOrkesteri valmistautui jo soittamaan seuraavaa tanssia. Silloin muuan\nmies nousi eräästä nurkasta puhumaan. Hän omisti muutamia lämpimiä\nsanoja »taistelevalle veljeskansalle»; Suomelle. Kuin sähköistyneenä\nnuo monet sadat ihmiset virittivät Maamme-laulun. Harvoin minä olen\nkuullut noiden tuttujen sävelten niin haltioituneina nousevan kohti\nkorkeutta... Minä päätin silloin, että tätä muistoa Tukholmasta ei\nmikään pääse minulta riistämään, tuli mitä tuli.\n\nKapteeni Göranssonin silmät olivat kostuneet. Hän nousi puristamaan\nvieraansa kättä.\n\n— Se, että kerroitte minulle tuon nyt, jolloin monet täällä\nkieltäytyvät tunnustamasta sitä kiitollisuuden velkaa, mihin nämä\nvuodet ovat saattaneet meidät vuorollamme Suomelle, tekee sananne\nminulle kahta arvokkaammiksi.\n\nMiehet katsoivat pitkään toisiaan. Heitä molempia hieman kaivelikin se\nsävy, minkä keskustelu oli saanut. He huokasivat helpotuksesta, kun\noveen koputettiin.\n\nTulija oli hyvin pitkä ja laiha mies. Tervehdittyään ruotsalaista hän\nkääntyi silmäilemään kylmän tutkivasti Rautaa. Mitään esittelyä ei\nsuoritettu.\n\n— Tarvitsemme kymmenen minuuttia, kapteeni, vieras tokaisi ja istahti\nisännän tuolille.\n\nKapteeni Göransson nyökkäsi ja poistui vääntäen oven perässään lukkoon.\n\nRauta asettui entiselle paikalleen ja tarjosi savukkeen.\n\n— Kas vain, englantilainen virkahti virnistäen, — poltetaanko Suomessa\nvielä amerikkalaisia savukkeita?\n\n— Minä poltan.\n\nLaiha mies rypisti kulmiaan vastauksen sävylle. Rauta pani merkille,\nettä hänen hailakat silmänsä olivat omituisen syvällä päässä ja lähellä\ntoisiaan.\n\n— No, mr Rauta. Ellen erehdy, te halusitte tätä tapaamista. Kymmenen\nminuuttia ei ole pitkä aika.\n\nRauta piti ojennuksen hyvänään. Hän tunsi, että vastassa oli nyt\ntoisenlainen voima kuin fregattikapteeni Kaufmann.\n\n— Halusin teidän tietävän, että minä olen täällä. Englantilainen\nhymähti ivallisesti.\n\n— Meille ilmoitettiin se jo muutamia tunteja sitten. Silti minua\nkiinnostaisi tietää, miksi toivoitte meidän tietävän.\n\n— Tahdoin säästää teiltä vaivan ottaa siitä selvän.\n\n— Teidän huolenpitonne meidän vaivoistamme on liikuttava, mutta\ntarpeeton. Ettekö sanoisi todellista syytä?\n\nRauta vastasi hänen hymyynsä hymyllä.\n\n— Niinpä puhun suoraan. Tarvitsen työrauhaa, jota teidän taholtanne ei\nhäiritä.\n\n— Mitä varten?\n\n— Paljastaakseni murhaajan.\n\nEnglantilainen siveli laihalla kädellä kasvojaan. Mutta hän ei\nhellittänyt katsettaan vastapäätä istujasta.\n\n— Johtavatko ministeri Saarkiven murhan jäljet tänne? hän tiedusti\nepäillen.\n\n— Ainakin aluksi.\n\n— Me emme suojele murhaajia.\n\nRauta kysyi tiukasti:\n\n— Ettekö, vaikka he olisivat teidän palveluksessanne?\n\nEnglantilainen ei ollut kuulevinaan. Hän poltteli mietteissään.\n\n— Sanokaahan, mr Rauta, keneen epäilyksenne lähinnä suuntautuvat.\n\n— Sitoudutteko te sitten ilmoittamaan, mikä tuon henkilön oikea nimi on\nja missä hän täällä asuu?\n\nEnglantilaisen huulet puristuivat tiukasti yhteen. Hänen silmänsä\nvälähtelivät kiukkuisesti. Sitten hän tyyntyi ja nousi.\n\n— Ehdotuksenne on mahdoton. Käsitätte sen itsekin. Mutta myönnän, että\nniin oli minunkin. Olemme siis kuitit. Minä olen valmis ehdottamaan\nesimiehilleni, että meidän taholtamme ei puututa teidän puuhiinne,\nmikäli pysytte ilmoittamissanne rajoissa. Enempää en voi luvata.\n\nHän asteli ovelle ja koputti siihen. Huoneeseen päin kääntyen hän\nlausui:\n\n— Oli hauska tutustua teihin, mr Rauta. Huomaan, että te suomalaiset\nolette näinä vuosina oppineet yhtä ja toista.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nNAINEN, JOKA PALASI.\n\n\nRauta harppoi takaisin Karlaplania kohden.\n\nToinen kapteeni Göranssonin toimiston lähettyvillä maleskelleista\nmiehistä lähti varjostamaan häntä.\n\nRauta hymyili. Suotta ei fregattikapteeni Kaufmann ollut valittanut\nRuotsiin sijoitettujen apulaistensa heikkoa tasoa. Tuokin tuolla takana\nolisi paremmin sopinut talsimaan katuviertä mainosjuliste selässään\nkuin toimimaan minkään maan salaisen tiedustelun palveluksessa.\n\nHelpottaakseen hiukkasen miespoloisen vaivoja Rauta hiljensi käyntiään.\nHänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että Kaufmann saisi täällä\nolevan serkkunsa Erna Wahlin kautta tiedon hänen käynnistään kapteeni\nGöranssonin luona. Tuon tapaamisen tarpeellisuuden hän pystyisi hyvin\nselittämään. Mitä enemmän tiedoituksia hyväksyttävistä retkistä\nkertyisi, sitä parempi — muiden yritysten varalle.\n\nIstahtaessaan Chryslerin etuistuimelle Rauta havaitsi kuluttaneensa\nhuomattavasti enemmän aikaa kuin Inkeristä erotessaan oli arvioinut.\nVaimo ihmetteli varmaan jo, minne hän oli kadonnut.\n\nInkeri ei ollut lainkaan ollut tyytyväinen matkan alkuun. Hän oli\nilvehtinyt miehen varovaisuudelle jo passin järjestelyssä. Mutta kun\nhänet sitten oli määrätty turhan huomion välttämiseksi matkustamaan\nHelsingistä autolla Turkuun, hän oli melkein tosissaan harmistunut.\n\n— Minäkö siis olenkin päähenkilö? hän oli tiukannut. — Siis vain\nsellaisten statistien kuin kauniin Asta-rouvan ja sinun sopii astua\nmukavasti Malmilla lentokoneeseen!\n\nSattui vielä niin, että automatka oli muodostunut vastukselliseksi. Hän\noli ollut miehelleen nyreissään siitä Turussa. Mielenosoituksellisesti\nhän oli lentokoneessa istahtanut rouva Sohjan viereen. Bromman kentällä\nhän oli sentään jo tarttunut miehensä käsivarteen.\n\n— Tiedätkö, Kaarlo? hän oli kuiskannut. — Olen aivan ihastuksissani.\nAsta on hurmaava ihminen. Olemme sopineet, että asetumme yksiin. Minä\nluovutan hänelle toisen minulle varatuista huoneista.\n\nRouvat näyttivät ystävystyneen nopeasti. Se oli hyvä.\n\nRauta pysäytti auton Strandvägenin sivuun ja riensi yli kadun.\n\n— Minäkö pitkästynyt odottamaan? Inkeri torjui hymyillen. — Siihen\nminulla ei ole kerta kaikkiaan ollut aikaa. Tukholma on ihastuttava!\n\nHän oli aivan vasta tullut ulkoa ja suori nyt tukkaansa seinäpeilin\nääressä. Viihtyisä huone teki tällä hetkellä melko levottoman\nvaikutuksen. Vuoteella oli levällään useita pukuja, ja sen eteen oli\nasetettu rivi kenkiä.\n\n— Minä olen ollut maisteri Sohjan ja neiti Sorman kanssa\nHasselbackenilla, vaimo liverteli edelleen.\n\nRauta rypisti kulmiaan.\n\n— Kenen kanssa?\n\n— Maisteri Sohjan ja neiti Sorman. Kai muistat meitä asuvan täällä nyt\nkaksi neitiä. Neiti Kaario ja neiti Sorma. Itsehän järjestit niin,\nettä Astalle palautettiin passia varten hänen tyttönimensä. Pelkään\nvain, ettei siitä tule hänelle sen pitkäaikaisempaa iloa kuin minulle\nvanhasta, rakkaasta Kaario-nimestäni.\n\nMies istahti hajareisin lähimmälle tuolille.\n\n— Ehtisitkö muilta uutisiltasi ilmoittaa, mikä kumma teidät\nHasselbackenille veti?\n\n— Oi, siellä on aivan viehättävä romanialaisen nykytaiteen näyttely.\nSinähän et välitä tauluista etkä veistoksista. Siksi minä käytin heti\npoissaoloasi hyväkseni ja menin ensimmäiseen taidenäyttelyyn, joka\nsilmiini pisti.\n\n— Kyllä minä välitän, mikäli aika myöten antaa,\n\nVaimo käännähti häneen.\n\n— No, sanehan, mitä tiedät esimerkiksi Popovicista.\n\n— Kenestä?\n\nInkeri näytti hänelle kieltään.\n\n— Siinäpä se! hän ilkamoi. — Et ole kuullutkaan Romanian kuuluisimman\nkuvanveistäjän nimeä. Maisteri Sohja oli hurjan innostunut hänen\nmuovaamiinsa kuningas Mikaelin ja marsalkka Antonescun pronssipäihin.\nValitettavasti minulla ei ole aikaa nyt valistaa sinua enempää.\nSinun on painuttava ylhäiseen hotelliisi, jotta saat smokin yllesi.\nMe neljä lähdemme tänään Oopperaan. Saamme kuulla Jussi Björlingiä\n»Trubaduurissa».\n\nRauta meni hänen luokseen.\n\n— Pienokainen, hän sanoi hyvin hellästi. — Sinä olet, aivan\nriehaannuksissa. Tukholma on noussut sinulle päähän. Olkoon niin — näin\nensimmäisenä iltana. Mutta minä en voi tulla Oopperaan. Saatte mennä\nkolmisin. Minun on ajateltava sitä, miksi olemme täällä.\n\nHänen vakava sävynsä tehosi. Huoleton kujeilun halu katosi nuoren\nrouvan silmistä.\n\n— Mitä sitten?\n\n— Saarkiven murhaajaa.\n\nInkerin huulet alkoivat vapista. Hän painautui miehensä rintaa vastaan.\n\n— Voi, minä... minä olen kokonaan unohtanut... kaiken tuon kauhean, hän\nvalitti.\n\nRauta siveli hänen kullanhohtoisia hiuksiaan.\n\n— Älä muistakaan sitä vielä tänään. Riittää, kun huomisaamusta lähtien\nkeskität ajatuksesi siihen... Ethän ole kovin pahoillasi siitä, että\nepätaiteellinen miehesi lyö laimin senkin kasvatustilaisuuden, jonka\nolit illaksi järjestänyt?\n\nVaimo nosti päänsä ja hymyili hänelle kyynelten lävitse.\n\n— En. On hyvä, että edes toinen meistä ymmärtää, mikä on olennaisinta.\n\nHän jätti kuitenkin sanomatta, kumpi.\n\nKun Rauta saapui Norrmalmstorgin länsilaidalla sijaitsevaan\nhotelliinsa, portieeri ojensi hänelle avaimen kera paperilapun. Siinä\nilmoitettiin, että lähetystöneuvos Haahka oli soittanut ja pyytänyt\nhäntä ottamaan yhteyden.\n\nTultuaan uudenaikaisesti ja kylmän asiallisesti kalustettuihin\nhuoneisiinsa Rauta tarttui heti puhelimeen.\n\n— Iltaa, tuomari, tutuksi käynyt tyyni ääni vastasi. — Miten luisti?\n\n— Teidän ansiostanne hyvin. Ette turhaan kehunut Göranssonia. .\n\n— Päätin tiedustella, lähtisittekö minun kanssani Chinaan, kello 19,15\nnäytäntöön.\n\n— Jollakin tapaa sain sen käsityksen, että sen lajin huvitukset eivät\ntavallisesti kuulu teidän ohjelmaanne.\n\nLähetystöneuvos naurahti.\n\n— Eivät kuulukaan. Mutta Aftonbladetista havaitsin, että Chinassa ovat\ntänään sesongin viimeiset näytännöt. Ajattelin teidän ehkä pitävän\ntarpeellisena...\n\nRauta lämpeni.\n\n— Kiitoksia! Uudistan sen, mitä taannoin sanoin siltä varalta, että\nkyllästytte diplomaatin uraan. Olette suurenmoinen, jos tosiaan\nuhraudutte lähtemään varieteehen. Odotan teitä täällä.\n\nRauta silmäsi kelloonsa. Hänellä oli vielä tunti aikaa, ennen kuin\nHaahka tulisi. Hän pysähtyi katsomaan ulos ikkunasta. Kirkkaasti\nvalaistulla torilla oli hienostelevasti pukeutuneita ihmisiä satamäärin\nodottamassa raitiovaunuja, joita tuli ja meni miltei yhtämittaisena\nvirtana. Oikealla olevien myymälöiden suuret näyteikkunat kilpailivat\nrunsaiden neonvalojen kanssa katsojan huomiosta. Mutta tämä\nyltäkylläisen rauhanajan tunnelma ei enää tehonnut Rautaan niin kuin\nvajaat kolme vuotta sitten. »Kaunis ja huoleton pinta», hän muisteli\nHaahkan sanoneen. Niin, ja alla...\n\nHän istahti ja otti käteensä Stockholms-Tidningenin. Haluttomasti hän\nkäänteli lehden sivuja. Maailmalla ei näyttänyt tapahtuneen mitään\nerikoista.\n\nHän säpsähti tuota ajatustaan. Eikö mitään erikoista? Sanomalehden\notsikot kirkuivat maailmanhistoriallisista tapahtumista. Saksalaiset\nolivat kiivaissa taisteluissa menettäneet joukon Kievin linnakkeita.\nLiittoutuneet olivat Italiassa valloittaneet Napolin havaiten tuon\nmiljoonakaupungin tyhjiin evakuoiduksi. Jo näihin kahteen tietoon\nsisältyi toisaalla valtavaa riemua ja toisaalla ahdistava tunne siitä,\nettä suuri käänne oli jo tapahtunut ja lopullinen tappio väistämätön.\n\nRauta huoahti helpotuksesta, kun koputus oveen katkaisi hänen\najatuksensa.\n\nSiivooja tuli huoneeseen. Hän oli keskikokoinen, tukeva nainen. Neljäs\nvuosikymmen ei ollut kai hänellä vielä täynnä, mutta raskas elämä\noli jättänyt jälkensä. Kasvot olivat tuikeat, ja katkera juonne oli\njähmettynyt suupieliin.\n\nHän säpsähti nähdessään vieraan istuvan jalkalampun alla. Silmät\nalkoivat hätäisesti räpyttää, ja hän etsi tukea oven rivasta. Sitten\nhän malttoi mielensä ja sanoi värittömällä äänellä:\n\n— Saanko panna makuuhuoneen yökuntoon?\n\nRauta nyökkäsi. Hän jäi mietteissään kuuntelemaan naisen askartelun\nääniä viereisestä huoneesta.\n\nHetken kuluttua tämä palasi ja pysähtyi oven suuhun.\n\n— Herra suonee minulle anteeksi tuon äskeisen. Minä vain säikähdin\nnähdessäni teidät siinä, missä tuo toinenkin suomalainen niin monesti\nistui ja odotti. Kuvittelin hetken, että hän oli palannut. Mutta eihän\npaluuta ole sieltä, missä hän on.\n\nRauta kysyi kiinnostuneena:\n\n— Kuka?\n\n— Se, josta toissa päivänä luin muutaman rivin uutisen, että hän on\näkkiä kuollut. Äkkiä, niin...\n\nRauta oli aikonut jättää siivoojan ja portieerin haastattelun\nhuomiseen. Mutta täten itsestään tarjoutuvaa tilaisuutta ei kannattanut\nolla käyttämättä.\n\n— Sanoitte, että hän istui ja odotti. Ketä hän odotti?\n\n— Sitä naista, joka täällä joskus iltaisin kävi.\n\nRauta innostui.\n\n— Istuutukaa, neiti.\n\nPudistaen päätään siivooja torjui yksitoikkoisella äänellä:\n\n— Rouva minä olen. Ja kyllä minä seisoa jaksan. Herran ei pidä\npahastua. Mutta kuullessani portieerilta, että te halusitte juuri nämä\nhuoneet, arvasin jo, miksi olette täällä. Tahdotte tietoja tuosta\nnaisesta.\n\n— Kuka hän on?\n\n— Nimeään hän ei sanonut. Mutta voin kuvata hänet. Ylellisesti puettu\nkuin muotinukke. Minun mittaiseni, vaikka tietysti paljon hoikempi,\nniin kuin ne nyt ovat. 30-vuotias. Musta tukka. Ruskeat silmät.\nKasvoilla korskea ilme. Ylpeä hän olikin. Vaikka minä joskus autoin\ntakin hänen yltään tai ylleen, hän ei edes kiittänyt. Puhumattakaan\nsiitä, että olisi täällä kenellekään juomarahoja antanut. Eräät ovat\nsaitoja.\n\nRauta otti vihjauksen varteen ja asetti tupakkapöydälle kaksi kymmenen\nkruunun seteliä työntäen niitä siivoojaa kohden. Tämä ei ollut\nnäkevinään niitä. Hän oli ilmeisen tyytyväinen esittämäänsä kuvaukseen,\njota piti kai täydellisenä. Mies tuumi, että Tukholmassa mahtoi olla\nsatoja naisia, joihin nuo tuntomerkit sopivat. Mutta hän ei ollut\nhuolissaan. Hotellin muulta palveluskunnalta ei olisi kai vaikea saada\ntäydentäviä tietoja.\n\n— Milloin näitte hänet viimeksi?\n\n— Viimeisenä iltana, jonka ministeri oli täällä heinäkuussa. Silloin\nhe istuivat myöhään täällä ylhäällä. Muulloin he olivat tavallisesti\nviipyneet vain hetken ja lähteneet sitten ulos. Minne lienevät\nmenneet...?\n\n— Kävikö täällä paljon muita naisia?\n\n— Muita? Ei yhtä ainoaa muuta. Mutta jos kysytte puhelinkeskuksen\nhoitajalta, kuulette, että sen sijaan hyvin monet soittivat. Eikä\nkertaakaan kysyjä ollut mies... Ministeri itse oli antelias herra. Eikä\nhän kitsastellut maksaessaan palveluksista, joita halusi...\n\nRauta lisäsi pöydällä olevaa rahasummaa kahdella kymmenkruunusella.\n\nTyytyväisyys värähti naisen äänessä, kun hän jatkoi:\n\n— Niin, antelias herra hänkin oli. Mutta häntä ei voi enää vahingoittaa\nsiellä, missä hän nyt on, se, mitä me täällä puhumme... Hän oli\nahmatti elämän iloihin nähden. Tavallisesti hän palasi hotelliin vasta\naamupuolella yötä. Monesti minulla oli puuhaa hänen frakistaan ja\nsmokistaan, kun ne piti saada taas illaksi siistiin kuntoon. Siksi\nkai hän oli niin hermostunut odottaessaan sen mustatukkaisen naisensa\ntuloa. Hänen iässään ei sellaista menoa kestetä pitkään. Ilmankos hän\nnyt sitten äkisti kuoli; mitä siihen sitten kätkeytyneekin...?\n\nKun vieras ei enää mitään kysynyt, siivooja sipaisi setelit pöydältä\nesiliinansa taskuun ja meni ovelle.\n\n— Eräs seikka vielä, Rauta virkahti. — Älkää mainitko tästä\nkeskustelustamme kenellekään.\n\nNainen vastasi tylysti:\n\n— Ikään kuin minä en käsittäisi, mitä minun rauhaani kuuluu. Hotellin\njohto tuskin ilahtuisi, jos kuulisi jonkun palvelusväestä laverrelleen\nasiakkaiden yksityisasioista toisille vieraille. Sellainen pilaa\nhotellin maineen, sanovat.\n\nNiine hyvineen hän meni.\n\nChina-varietee muodostui Raudalle pettymykseksi.\n\nÄäriään myöten täynnä oleva suuri sali pani aavistamaan, että vaikka\nministeri Saarkivi olisi Tukholmassa ollessaan istunut täällä joka\nilta, hän tuskin oli herättänyt huomiota. Joka tapauksessa tuntui\ntoivottomalta ryhtyä täällä tekemään kyselyjä hänestä.\n\nOhjelma ei ollut sen huonompi, mutta ei liioin parempi kuin olivat\nolleet ne, joita Rauta oli takavuosina katsellut eri maiden saman alan\nteattereissa. Akrobaatit olivat ensiluokkaisia ja tanssijat hyviä.\nSuotta yleisö ei taputtanut heille innokkaasti. Rauta ei kuitenkaan\njaksanut tempautua mukaan.\n\nIkävystyneenä hän silmäili ympäri salia. Seinustoilla seisovat\npaikannäyttäjätytöt olivat värikkäissä puvuissaan koristeellinen\nnäky. Hän tavoitti katseen, jonka eräs heistä, hauskan näköinen ja\nsirojäseninen neitonen, oli suunnannut häneen. Tytöllä oli valkaistut,\nkorvallisilta ja niskasta käherretyt hiukset. Hänen täyteläiset,\nvahvasti punatut huulensa kaartuivat tuttavalliseen hymyyn. Rauta\nkäänsi harmistuneena päänsä, ja neitosen katse siirtyi edempänä samalla\ntuolirivillä istuviin herroihin.\n\nLähetystöneuvos Haahka nosti käden suulleen salatakseen haukotustaan.\n\n— Kannattaako meidän odottaa Lylottia? Rauta kysyi. — Luuletteko,\nettä Saarkivi olisi päässyt häneen nähden pitemmälle kuin muut? Luin\nlehdestä, että miehinen yleisö pidättää henkeään, kun tuo tanssijatar\nvain heilauttaa huntuaan.\n\nHaahka hymähti.\n\n— Lylott ei esiintynyt täällä heinäkuussa, jolloin kansliapäällikkö oli\nviimeksi täällä, hän selitti kuiskaten. — Sitä paitsi Saarkiven halu ei\nnäissä paikoissa tähdännyt tähtiin.\n\n— Niin ollen on turhaa, että tuhlaamme täällä enää aikaamme, Rauta\nmurahti.\n\nLähetystöneuvos oli heti valmis poistumaan. Hän laskeskeli, että ehtisi\nnäin ollen sittenkin vielä niille kutsuille, joihin hän oli otaksunut\nolevansa pakotettu lähettämään vaimonsa yksin.\n\nRauta palasi hotelliinsa tyytymättömänä. Hän kaivoi matkalaukustaan\nkonjakkipullon ja sekoitti itselleen väkevän grogin.\n\nParin kulauksen jälkeen hän tuli paremmalle tuulelle. Itse asiassa\nhänellä ei ollut syytä nurkua. Päivä ei ollut kulunut hukkaan. Olipa\nratkaisu Saarkiven murhaan löydettävissä miltä linjalta tahansa, hän\noli päässyt hiukkasen eteenpäin.\n\nSiivoojan kuvaus näissä huoneissa käyneestä tummasta naisesta\npani aavistelemaan, että oli saatu ensimmäinen kosketus siihen\ntukholmalaiseen perijättäreen, jonka kanssa Saarkivi suunnitteli\navioliittoa. Siihen viittasi sekin, että hän oli hummausöittensä\njälkeen odotellessaan tämän käyntiä ollut hermostunut. Olisiko\nmahdollista, että naisella oli jotakin yhteyttä Ruissalosta tänne\ntulleeseen pikakiitäjään?\n\nRaudan väsyneinä harhailevat ajatukset keskeytyivät. Oveen koputettiin.\n\n— Sisään!\n\nHän nousi yllättyneenä seisomaan. Nuori nainen, joka astui huoneeseen,\noli hänelle uppo-outo. Seuraavassa hetkessä hän pani merkille, että\ntulija oli keskikokoinen, hoikka ja huomiota herättävän hienosti\npukeutunut. Pienen harmaan hatun alta mustat kiharat pursuivat esiin,\nja eloisat, ilvehtivät silmät olivat väriltään ruskeat.\n\nRauta tajusi itsekin, että hänen ilmeensä täytyi osoittaa\nhölmistymistä. Miten oli mahdollista, että juuri tämä nainen saapui\njälleen näihin huoneisiin? Sillä selvää oli, että hänen ei tarvitsisi\nenää udella hotellin portieerilta lisätietoja päästäkseen Saarkiven\nluona iltaisin käyneen vierailijan jäljille. Nainen oli itse tullut\nhänen luokseen!\n\n— Te olette tuomari Rauta, niinhän? tulija totesi puhuen selvällä\ntukholmalaiskorostuksella. — Huomaan, että olette odottanut minua.\n\nHän viittasi hymyillen pöydällä olevaan pulloon. Sitten hän kohautti\nveitikkamaisesti kulmakarvojaan ja virkkoi moittien:\n\n— Mutta missä minun lasini on?\n\nHän istahti muitta mutkitta nojatuoliin ja alkoi riisua hansikkaitaan.\n\nRauta ei ollut vielä selvillä, mistä oikeastaan oli kysymys. Hän katsoi\nkuitenkin parhaaksi yhtyä leikkiin. Olipa nainen kuka tahansa, hän oli\nkaunis ilmestys.\n\nToinen lasi ilmestyi pöydälle. Mies täytti sen ja ojensi vieraalle.\n\n— Yhteisymmärryksemme malja, tuomari Rauta.\n\nKostutettuaan huuliaan nainen sanoi:\n\n— Minun täälläoloni on tuorein todistus sen väitteen paikkansa\npitävyydestä, että ellei Muhammed tule vuoren luo, niin vuori tulee\nMuhammedin luo.\n\nNaurahtaen hän lisäsi:\n\n— Minä huomaan, että olette yhä ymmällä. Tosiaan, tehän ette vielä\ntiedä, kuka minä olen.\n\nHän muutti puheensa saksaksi ja ilmoitti:\n\n— Minä olen Erna Wahl!\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nPIKAKIITÄJÄ VILAHTAA ESIIN.\n\n\n— Millainen oli Jussi trubaduurina?\n\nRauta oli juuri saapunut vaimonsa luo, joka istui vuoteessa aamukahvia\njuoden.\n\n— Loistava. On miltei käsittämätöntä, että joku mies voi laulaa niin\nihanasti.\n\nInkeri levitti voita ja marmeladia paahtoleivän päälle ja huokasi.\n\n— On paras olla ajattelematta sitä — nyt enää. Tällä päivällä on toinen\nväri... Kerro, miten pitkälle sinä olet päässyt.\n\nKahvi jäähtyi kupissa, kun hän kuunteli miehensä selostusta eilispäivän\ntapahtumista. Kuvaus kohtauksesta englantilaisen tiedustelun edustajan\nkanssa järkytti häntä niin, ettei hän malttanut olla keskeyttämättä:\n\n— En ole voinut kuvitella, että varjot saattaisivat uhata sinua\nsiltäkin taholta!\n\n— Uhata _meitä_, Rauta oikaisi. — Jos Vauhkolan teoria on oikea,\nmahdollisuutemme selviytyä urakastamme eivät ole suuret. Kaikkein\nhelpoin keino vetää ristit suunnitelmiemme ylitse olisi silloin siirtää\nMiller apureineen ulottuviltamme esimerkiksi Lontooseen... Mutta älä\ntoki anna tämän häiritä kahvinjuontiasi. Niin vakava ei juttu ole.\n\nHän ei kuitenkaan onnistunut houkuttelemaan hymyä vaimonsa huulille.\nInkeri totteli kyllä ja tyhjensi kuppinsa. Mutta sinisilmien katse oli\nhuolestunut.\n\n— Miksi ilmoitit englantilaisille arkeistasi? Ehkä olisit saanut\nMillerin käsiisi, ennen kuin he olisivat aavistaneetkaan, mitä aiot.\n\n— Minulla on sangen korkea käsitys heidän salaisen palvelunsa tehosta,\nmies huomautti rauhallisesti. — Sitä paitsi se osoittautui jo oikeaksi.\nTapaamani mies ilmoitti, että heille oli tiedoitettu tulostani. Heidän\napurinsa olisivat niin ollen roikkuneet kannoillani, kunnes olisivat\npäässeet selville, mitä täällä puuhaan. Ehkä se on auttamatonta nytkin,\nmutta ainakin pääsen vähemmällä.\n\n— Ei kuulosta kovin lupaavalta.\n\n— Ei, Rauta myönsi. — Toivon kuitenkin heidän pysyttelevän sivussa,\npassiivisina tarkkailijoina. Käsittääkseni ei minkään suurvallan\nsalainen tiedustelu ole erityisen kiinnostunut siitä, miten heidän\nvierasmaalaisten palkkalaistensa henkilökohtaisesti käy. Kun joku\non suorittanut hänelle annetun tehtävän, niin hän saa maksun siitä\nja sillä selvä. Lisäksi olisin valmis luottamaan englantilaisen\nvilpittömyyteen, kun hän vakuutti, että he eivät suojele murhaajia...\nMutta minulla on vielä kerrottavana pari juttua eilisillasta.\n\nHän selosti keskustelunsa hotellin siivoojan kanssa. Inkeri kuunteli\nsilmät loistaen. Mutta kun kuvaus ehti ruskeasilmäisen naisen\nnäyttämölle tuloon, hän naurahti torjuen:\n\n— Kaarlo, tuon sinä olet uneksinut! Olit pettynyt ja väsynyt ja\nnukahdit tuoliin. Unessa järjettömimmätkin toiveet voivat täyttyä,\nmutta valveilla ollen on toista. Kun kerran siivoojakin oli\nsanomalehdestä lukenut uutisen ministeri Saarkiven murhasta, niin\ntottahan tuo tukholmalainen perijätär on siitä tietoinen. Hänellä ei\nniin ollen saattanut olla mitään tekemistä eilisiltana noissa huoneissa.\n\n— Ja kuitenkin mustakutrinen nainen tuli minun luokseni. Hän ei ollut\nmikään uniolento. Lihaa ja verta hän oli. Vieläpä varsin kauniisti\nmuovattuna kokonaisuutena.\n\nVaimo työnsi kahvitarjottimen luotaan. Hän tavoitti varpaillaan\ntohvelit vuoteen alta ja odottamatta miehensä apua kiskaisi ylleen\naamutakin. Peilin ääressä hän ryhtyi kampaamaan hiuksiaan ja\npuuteroimaan nenäänsä. Sieltä hän sinkosi:\n\n— On sanoin kuvaamattoman raskasta olla sinun kaltaisesi miehen\naviovaimo! Kohta minä en enää jaksa suojella oikeuksiani. Juuri olen\nsaanut neutralisoiduksi viehkeän Asta-rouvan taholta uhkaavan vaaran\nsijoittamalla hänet ystävättärenä valvontaani. Silloin uusi pilvi\nnousee ihastuttavan ja rikkaan tukholmattaren hahmossa. Oliko hänellä\nkauniisti punatut huulet?\n\n— Oli.\n\n— Minulta sinä olet kieltänyt huulipuikon käytön!\n\n— Sinä et tarvitse sitä — vielä.\n\nInkeri ei näyttänyt olevan vakuuttunut siitä. Hän tutki arvostelevasti\nkasvojaan peilistä. Sitten hän astui pari askelta taapäin ja tarkasteli\nvartaloaan edestä ja sivuilta.\n\n— Sinä olet voittamaton, mies sanoi ihaillen.\n\nVaimo pudisti huolestuneena päätään, mutta palasi asiaan:\n\n— Tuo nainen oli siis tavalla tai toisella saanut selville, että noissa\nhänelle tutuissa hotellihuoneissa asuu herra, joka tutkii ministeri\nSaarkiven murhaa. Oliko hänellä joitakin johtolankoja tai vihjeitä\nannettavana sinulle? Vai yrittikö hän kannustaa sinua tarjoamalla\nruhtinaallisen lisäpalkkion, jos saat hänen valittunsa murhaajan kiinni?\n\n— Ei kumpaakaan. Hän ilmoitti vain haluavansa tutustua minuun.\n\nInkeri käännähti katsomaan tutkivasti miestään. Äkkiä hänen silmänsä\nvälähtivät. Hän huudahti:\n\n— Mutta silloinhan...!\n\nÄänessä oli sointi, joka sai Raudan kiinnostumaan. Eräiden aikaisempien\njuttujen selvittelyssä Inkerin vaisto oli välähdysmäisesti päätynyt\notaksumiin, jotka sittemmin olivat osoittautuneet hyvin huomion\narvoisiksi.\n\n— Mitä niin?\n\n— Silloin ainoa selitys on, että tuo nainen on murhaaja tai murhan\njärjestäjä!\n\nNuori rouva tajusi itsekin, miten mielikuvituksellinen hänen väitteensä\noli. Hän kiiruhti vuolaasti jatkamaan:\n\n— Me emme tiedä, millaiset ministeri Saarkiven ja hänen uuden\nvalittunsa välit olivat. Ehkä ministeri oli verisesti loukannut häntä.\nTai kenties nainen oli saanut selville miehen likaisen elämän ja tunsi,\nettei hän kuitenkaan pääsisi irti tämän demonisesta vaikutusvallasta,\njos he jälleen tapaisivat...\n\n— Jatka. Teoriasi on kiintoisa.\n\n— Suojellakseen itseään ilmitulolta hän joko lähti itse tai lähetti\npalkkalaisensa pikaveneellä Turkuun. Se olikin häneltä loistoveto.\nEllei Vauhkola olisi nerokkaasti päätellyt, että salaperäinen Ch.M.,\njosta silloin ei tiedetty muuta kuin nimikirjaimet, oli sijoittunut\ntänne suureen vakoilukeskukseen, murhaajan jälkiä etsittäisiin\nvieläkin vain Suomesta. Tuolle naiselle on mahtanut olla hirmuinen\njärkytys, kun hän on havainnut tutkimusten siirtyneen pikakiitäjän\nperässä tänne. Mutta hän on kylmäverinen. Hän tuli tapaamaan sinua.\nKai hän älysi antautuvansa silloin suureen vaaraan. Hän ei kuitenkaan\njaksanut vastustaa kiusausta tulla ottamaan selvää, miten pitkälle olet\npäässyt... Eikö ole syytä ryhtyä pitämään silmällä, ettei tuo nainen\npääse katoamaan?\n\n— Ei.\n\nInkeri silmäsi taistelunhaluisena mieheensä.\n\n— Miksei? Lumosiko hän sinut niin?\n\n— Luokseni saapunut kaunotar oli Erna Wahl!\n\n— Erna Wahl?\n\n— Niin. Fregattikapteeni Kaufmannin serkku.... Siivoojattaren kuvaus\neksytti minutkin uskomaan, että ministerin luona hotelli Stockholmissa\nkäynyt hienosti pukeutunut nainen oli se tukholmalainen perijätär,\njonka Saarkivi oli valinnut seuraavaksi vaimokseen. Epäromanttinen\ntotuus kuitenkin on, että hän tuli tervehtimään minua samassa\nominaisuudessa kuin oli kansliapäällikönkin luona käynyt: Saksan\nsalaisen tiedustelun täkäläisen keskuksen hoitajana.\n\nNuori rouva punastui. Harmissaan hän polki jalkaa.\n\n— Tuon sinä sanot minulle vasta nyt! Miten mahdoitkaan itseksesi nauraa\nminulle äsken, kun minä innoissani selitin sinulle mielikuvituksellista\nteoriaani.\n\nVastustelusta huolimatta Rauta veti hänet syliinsä.\n\n— Minä en nauranut lainkaan, hän vakuutti. — Miksi olisinkaan?\nAjatusrakennelmasi ei ollut lainkaan hullumpi. Ota huomioon, ettei\nmeillä vielä ole aavistustakaan siitä, kuka tuo perijätär on. Hän\nsaattaa erehtyä tulemaan minun luokseni. Ja silloin...\n\nInkeri oli vain puolittain hyvitetty. Mutta hän ei halunnut penkoa\näskeistä enempää.\n\n— Mitä Erna Wahl tahtoi sinusta? hän kysyi.\n\n— Hän ilmoitti jo päivällä odottaneensa minua luokseen. Kun\nminä en tullut, hän nöyrtyi, kuten hän sanoi, itse saapumaan\ntutustumiskäynnille. Sitä paitsi hän kutsui minut tänä iltana kello 19\nStrandvägenin varrella olevaan huoneistoonsa, jossa on jonkinlaiset\nkutsut. Sinun lohdutukseksesi voin mainita, että kun hän lähti, minä\nolin ainakin yhtä pettynyt kuin sinä nyt.\n\nVaimo hymähti ja nousi. Hän otti tuolilta vaatteensa ja meni\nkylpyhuoneeseen.\n\nRauta sytytti savukkeen ja asettui loikoilemaan vuoteelle. Syvä ryppy\noli painunut silmäkulmien väliin.\n\nHän oli äsken jättänyt kertomatta siitä puhelinkeskustelusta,\njoka hänellä oli aamuvarhaisella ollut ministeri Varon kanssa.\nHallituspiirit olivat Helsingissä levottomia, kun murha-arvoituksen\nratkaisu viipyi.\n\n— Minä sain jutun hoitooni vasta viime maanantaina illalla myöhään,\nja nyt on perjantaiaamu, Rauta oli huomauttanut tiukasti. — Jos te\ntarvitsitte taikuria, niin käännyitte väärän miehen puoleen.\n\n— Me tarvitsimme sinut ja myös saimme, ulkoasiainministeri oli\nvastannut levollisesti. — Mutta koeta sinäkin ymmärtää meitä. Myrsky on\nnousemassa.\n\nHän oli kautta rantain antanut ymmärtää, että pahimmatkin aavistukset\nsiitä, millaisia tarkoitusperiä palvelemaan murhauutista yritettäisiin\nkäyttää, olivat toteutumassa. Häikäilemätöntä kiihotusta oli\ntodettu monissa kaupungeissa. Ainakin Helsingissä, Hämeenlinnassa\nja Jyväskylässä tiedettiin valmisteltavan suuria mielenosoituksia\nensi sunnuntaiksi tunnuksin: »Maa puhdistettava murhaajaimperiumin\nkätyreistä!» ja »Diplomaattisuhteet murhaajien liittolaiseen ja\nsuojelijaan katkaistava!»\n\nHelppoa ei ollut Helsingin herroillakaan...\n\nInkeri tuli kylpyhuoneesta.\n\n— Nousehan, jotta saan sijatuksi vuoteen, hän komensi.\n\nRauta siirtyi ikkunan lähettyville. Tuntui viihdyttävältä seurata\nvaimon puuhailua.\n\n— Sinulla on kaunis vartalonviiva.\n\nInkeri naurahti pöyhiessään pieluksia.\n\n— Kai minussa on useampiakin viivoja. Mutta niin pahasti kuin äsken\nnolasitkin minut, haluaisin osoittaa ottaneeni täydestä eilisen\nmääräyksesi, että tästä aamusta alkaen minun on omistettava ajatukseni\ntutkimuksillesi.\n\nHän jatkoi työtään puhellessaan edelleen:\n\n— Oletko tullut ajatelleeksi sitä kysymystä, mistä murhaaja tiesi, että\nministeri Saarkivi olisi Turussa lauantai-iltana? Jos olisi selvitetty,\nettä pikavene ei ainoastaan suuntautunut tänne veriteon jälkeen, vaan\noli täältä myös tullut...\n\nRauta keskeytti:\n\n— Se on selvitetty. Ainakin voimme pitää sitä todennäköisenä. Niinisuo\nsähkötti Turusta, että lauantaina on havaittu veneen, joka teki\nkolmattakymmentä solmua, saapuvan Ahvenanmeren ylitse. Reitti on\nmolemmilla matkoilla ollut sama.\n\nNuori rouva levitti huolellisesti päiväpeitteen vuoteelle ja tarkasti\npää kallellaan, että kaikki oli kunnossa. Sitten hän sanoi:\n\n— No, niinpä jonkun on täytynyt ilmoittaa tänne murhaajalle, missä\nja milloin hän uhrinsa tapaisi. Ennen viime perjantaita, jolloin\nkohtalokas purjehdusmatka alkoi, se tuskin saattoi tapahtua. Kun\nkirjeet sensuurinkin takia viipyvät, tiedoittaja kaiketi sähkötti. Eikö\nniin ollen kannattaisi tutkia Helsingistä tänne perjantaina lähetettyjä\nsähkeitä?\n\n— Onnittelen! mies sanoi lämpimästi. — Minulta vei koko toissa yön,\nennen kuin päädyin samaan valoisaan ajatukseen. Vauhkola kirosi\nsynkeästi, kun hänen loistava järjestönsä valjastettiin näin »arkiseen»\npuuhaan, jonka merkitystä hän ei älynnyt. Huomenna saan tänne hirmu\nnipun sähkeiden jäljennöksiä.\n\nInkeri hymähti hieman alakuloisesti.\n\n— Tietysti. Olisihan minun pitänyt arvata, että sinä olet monta hevosen\nmittaa edellä minusta. Mutta...\n\nHän heilautti uhmaten päätään.\n\n— ... odotahan, kun minä oikein syvennyn tähän juttuun!\n\nOveen koputettiin.\n\nAsta-rouva tuli sisään. Teräksenharmaa kävelypuku teki täyttä oikeutta\nhänen hoikalle vartalolleen. Hän tervehti iloisella hymyllä Inkeriä.\nTummien silmien katse muuttui viileäksi, kun hän nyökkäsi Raudalle.\n\nKeskimittainen, hieman kalvakka nuori mies suomalaisen luutnantin\npuvussa seisoi hänen takanaan oviaukossa. Hän kantoi läpiammuttua ja\nkipsattua vasenta käsivarttaan jäykästi edessään \"lentokoneessa\".\n\n— Tulkaa toki sisään, maisteri Sohja, Inkeri kehoitti lämpimästi.\n\nLuutnantti vaikutti vaivautuneelta. Hänen laihoilla, terävillä\nkasvoillaan oli kysyvä ilme, kun hän ryhtyi selittämään:\n\n— Olimme lähdössä hakemaan huonetta. Asta haluaa muuttaa.\n\n— Muuttaa?\n\n— Niin, se on aikomukseni!\n\nTummat silmät katsoivat taistelunhaluisesti Rautaan.\n\n— Sinä et saa ymmärtää minua väärin, Inkeri. Sinä olet ollut liiankin\nystävällinen minulle. Mutta kun sinun miehesi on järjestänyt niin, että\nminun on aloitettava työni lähetystössä vasta kahden viikon kuluttua,\nniin jotakin minun pitää tänä aikana tehdä.\n\nRauta hymähti.\n\n— Jotakin, tietysti, hän virkkoi. — Minä olen suunnitellut, että te\nkaksi veisitte vaimoni tänä iltana Oopperaan. Siellä on muusikkojen\nsuurjuhla. Ohjelma on loistava. Itse Theodora Lagerborg on mukana\nJoutsenlampibaletissa. Hjördis Schymberg ja Karl Gerhard laulavat.\nHänen majesteettinsa kuningaskin kunnioittaa tilaisuutta läsnäolollaan.\nMuu yleisö on sitten sen mukainen.\n\nAsta pudisti päätään.\n\n— Kuulostaa houkuttelevalta, tuomari. Mutta se ei käy. Tuon tapaiset\nhuvitukset saavat jäädä, kunnes Saarkiven murhaaja on paljastettu.\nMinä olen ajatellut sitä, mitä tiistai-iltana sanoitte niistä,\njotka onnettomuudekseen olivat mukana ministerin purjehdusretkellä.\nHuomautitte, että epäilyksen varjo lepää heistä viattomimmankin yllä,\nkunnes murhaaja on kiinni. Siksi minä nyt...\n\nKun hän keskeytti, Rauta lausui:\n\n— Muistaakseni te seuraavana päivänä julistitte minulle, ettette\nsuostu asettumaan siihen pelilaudan ruutuun, jonka minä olen teille\nsuunnitellut.\n\n— Älkää panko pahaksenne, maisteri Sohja puuttui puheeseen. — Asta on\nhirvittävän itsepintainen.\n\nNuori nainen vaiensi hänet katseellaan. Raudan puoleen kääntyen hän\nilmoitti jyrkästi:\n\n— Minä asetun siihen ruutuun, jonka itse valitsen!\n\n— Ja se on?\n\nAsta ryhtyi innokkaasti selittämään:\n\n— Meidän on alkuun päästäksemme löydettävä se suomalainen, jonka\nkerroitte Helsingissä esiintyneen Charles Millerinä. Se on melkein kuin\nheinäladosta ryhtyisi etsimään nuppineulaa. Voidaksemme onnistua meidän\non hajaannuttava ja aloitettava kunkin omalla tahollamme onnen kauppaa.\nAinakin minä aion tehdä niin.\n\nLuutnantti puuskahti:\n\n— Hän on ihan hassu! Hän tahtoo asettua johonkin halpaan\nmatkustajakotiin ja iltaisin kierrellä kevytkenkäistä tyttölasta\nnäytellen sellaisissa tanssipaikoissa, joissa voi otaksua suomalaisten\nviettävän täällä iltojaan. Sanokaa te, Rauta, hänelle, ettei se vetele.\nMinua hän ei usko.\n\n— Enkä usko ketään muutakaan! Asta kivahti. — Vaikeus on vain siinä,\nettä tuollaisia paikkoja on täällä paljon. Jospa tietäisin, missä\nSaarkiven oli tapana oleksia, niin niistä voisi aloittaa.\n\n— Minä tiedän kaksi ravintolaa, Rauta sanoi. — Itse aion ottaa niistä\nurakakseni Astonin. Odengatanin varrella sijaitseva Metropol jää siis\nteille.\n\nMaisteri Sohja tuijotti häneen tyrmistyneenä.\n\n— Tuohan kuulostaa melkein siltä kuin pitäisitte Astan mielipuolista\nsuunnitelmaa hyvänäkin. Ajatelkaa, mitä vaaroja siihen liittyy!\n\nRauta sanoi rauhallisesti:\n\n— Minä pidän ajatusta hyvänä. Sitä paitsi vaara käy vähäiseksi sen\nkautta, että te seuraatte häntä noihin paikkoihin. Ei, älkäähän\npillastuko, rouva. Tämä täydennys on tarpeellinen. Ensinnäkin on sangen\nluonnollista, että täällä toipilaana oleva suomalainen on hakeutunut\nkotimaasta tänne siirtyneen tyttösen seuraan. Toisekseen maisteri\nSohjan sotilaspuku vetää jokaisen lähelle tulevan maanmiehemme huomion\nteidän pöytäänne.\n\nAsta nyökkäsi vastahakoisena.\n\n— Tietysti teidän piti päästä korjaamaan minun suunnitelmaani.\n\nMies hymyili hänelle leppoisasti.\n\n— Mutta ajatus oli omanne, joten kunnia siitä kuuluu yksin teille.\n\nNuori nainen nosti käden otsalleen.\n\n— Mitä ihmettä te katsotte noin kummasti, tuomari? Rauta naurahti.\n\n— Ihmettä tosiaan! Tuota pientä, pyöreätä kapistusta, joka teillä on\nhiusrajassanne.\n\nInkeri, joka oli pysytellyt ääneti sivussa, julisti:\n\n— Hän tarkoittaa sinun hattuasi, Asta.\n\n— Hattua! Rauta ällisteli. — Onko tuo hassunkurinen esine hattu?\n\nMiehet vaihtoivat keskinäistä ymmärtämystä ilmaisevan katseen. Mutta\nvastassa oleva rintama oli myös ehyt.\n\n— Me ostimme sen eilen iltapäivällä yhdessä, Inkeri ilmoitti. — Meistä\nmolemmista tämä uusi muoti on ihastuttava.\n\n— Asta, maisteri Sohja esitti epäröiden, — etköhän kuitenkin panisi\npäähäsi vanhaa kunnon hattuasi? Tai baskeria?\n\n— En! Tule nyt!\n\nKun he olivat lähteneet, Inkeri kääntyi miehensä puoleen:\n\n— Noilla molemmilla on tehtävänsä. Mitä jää minulle?\n\nRautaa huvitti hänen avoin tyytymättömyytensä.\n\n— Luullakseni sinä äsken tiedoitit juhlallisesti ryhtyväsi syventymään\nperusteellisesti tähän juttuun. Mutta ellei siinä ole sinulle puuhaa\nkyllin, voin hankkia sinulle seuraa Oopperaan täksi illaksi... Nyt\nlähdemme joka tapauksessa Ambassadeuriin lounaalle.\n\nInkeri torjui:\n\n— Emme lähde. Saat mennä yksin. Asta oli oikeassa: meidän on\nhajaannuttava. Mitä hyötyä oli siitä, että toimitit minut erikseen\nautolla Turkuun ja kirjoitutit minulle passin tyttönimelläni, jos\nesiinnymme täällä julkisesti yhdessä? Kun tämä leikki on kerran\naloitettu, niin....\n\nRaudan oli itsekseen myönnettävä, että vaimo oli oikeassa.\n\n— Sinun ei kannata olla noin huolestuneen näköinen, Inkeri jatkoi. — Ei\nole vielä monta vuotta siitä, kun minä olin itsenäinen nuori nainen.\nHyvin itsenäinen olinkin. Osasin silloin pitää huolen itsestäni. Ja\nniin osaan nytkin!\n\nMies mitteli huonetta mietteissään. Kieltämättä tuossa oli järkeä.\n\n— Olkoon sitten niin. Mutta mikään ei voi estää minua käymästä silloin\ntällöin täällä kuulostamassa, miten »neiti Kaario» jakselee. Ilmoita\nsitä paitsi tuolle pariskunnalle, kun se palaa, että minä olen joka\npäivä kello 15 tavattavissa Stureplanilla olevassa Brända Tomtenissa.\nTarkemmin sanoen sen alimmassa kerroksessa.\n\nYksinäisen lounaan jälkeen Rauta soitti kapteeni Göranssonille.\n\n— Olipa hyvä, että otitte yhteyden, kapteeni sanoi. — Minä olen jo\nkahteen kertaan yrittänyt tavoittaa teitä hotellistanne. Meillä on\nollut parempi onni kuin uskalsin toivoakaan. Sunnuntaiaamuna on kello\n9:11 maissa Ljusterön eräällä ulkosaarella havaittu lujaa vauhtia\nkoillissuunnasta avomereltä saapuva punalaitainen pikavene. Äkisti se\non pysähtynyt keskelle aavaa. Jokin vika oli kai tullut koneeseen.\nMeri oli ollut melkein tyven, joten mitään vaaraa ei ollut. Mutta\npari kalastajaa oli kuitenkin päättänyt lähteä veneellään avuksi. Kun\nhe olivat tulijasta puolen meripeninkulman päässä, pikamoottori oli\npäässyt jälleen liikkeelle ja kadonnut nopeasti Tukholman suuntaan.\nKalastajat eivät osanneet sanoa muuta kuin että veneessä oli ollut\nnäkyvissä yksi ainoa henkilö, jolla oli ollut nahkalakki ja nahkatakki\nyllään.\n\n— Entä vielä?\n\n— Vielä? Te olette aika vaatelias, tuomari.\n\n— Te puhuitte paremmasta onnesta kuin uskalsitte toivoa. Siitä\npäättelin...\n\nKapteeni Göransson naurahti.\n\n— Päättelitte aivan oikein, hän myönsi. — Ei olisi kovinkaan paljoa,\njos vene olisi vain tuon ainoan kerran havaittu. Tulosuunnastaan\nhuolimatta pikakiitäjä olisi voinut olla mikä tahansa pikku\nkierrokselta palaava. Muuan miehistäni sai kuitenkin käsiinsä erään\nhinaajan perämiehen, joka ilmeisesti oli nähnyt saman veneen.\n\n— Hänellä oli jotakin kiintoisaa lisättävää?\n\n— Niin. Hän oli hiukan myöhemmin pannut Vaxholmin itäpuolella merkille\npunalaitaisen veneen, joka kulki hidasta vauhtia ja jonka ohjaaja\nnäytti nukkuvan. Vaikka väylää olisi ollut leveälti, pikakiitäjä oli\nkirkkaassa auringon paisteessa ajanut päin pientä kalliosaarta. Herätys\noli kai aika kovakourainen. Nahkatakkinen oli äkisti maissa. Hänen\nonnekseen kallio oli loivasti vedestä nouseva, joten sen kummempaa\nvahinkoa ei ollut tapahtunut. Omin voimin hän pääsi jatkamaankin.\nHinaajan perämies oli arvellut, että veneen ohjaaja oli ollut liian\nvoimallisen juhlinnan jäljiltä pahasti päissään. Mutta tietysti\ntoinen selitys on luonnollisempi. Jos ohjaaja oli lauantaina ajanut\nTukholmasta Turkuun ja seuraavana yönä saman matkan takaisin, niin\naamuauringon uuvuttamana mies ei jaksanut enää vastustaa unta.\n\nRauta virkahti:\n\n— Niin. Mies tai nainen.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nHUONEISTO STRANDVÄGENIN VARRELLA.\n\n\nHotelli Stockholmin portieeri tervehti Rautaa ylen kohteliaasti.\n\n— Kaunis syksy, herra tuomari. Lisäksi lupaavat oikeaa lämpöaaltoa\nvielä tulevaksi.\n\n— Sepä hienoa.\n\nEntinen raskaan sarjan nyrkkeilijä tiedusti maireasti hymyillen:\n\n— Onko herra tuomarilla huoneisiin nähden joitakin toivomuksia?\n\n— Ei toki. Olen täysin tyytyväinen.\n\n— Hauska kuulla, herra tuomari. Me teemme kaikkemme, jotta vieraamme\nviihtyisivät.\n\nTullessaan huoneisiinsa Rauta tapasi siivoojan siellä pyyhkimässä\npölyjä. Tämä ei ollut sama tukeva ja tuikea nainen, jonka kanssa hän\noli edellisenä päivänä haastellut. Uusi siivoojatar oli heikon ja unisen\nnäköinen harmaahapsi.\n\n— Suokaa anteeksi, herra. Olen pian valmis.\n\n— Jatkakaa vain rauhassa, rouva.\n\nRauta astui ikkunan ääreen. Ajo oli nyt pääsemässä käyntiin. Asta ja\nRisto olisivat tänä iltana vartiopaikallaan Metropolissa. Göranssonin\nmiehet yrittäisivät löytää pikakiitäjän. Ja hän itse...\n\nRauta istahti silmäilemään sanomalehteä. Maltalla kerrottiin pidetyn\ntärkeitä sotaneuvotteluja. Ranskassa saksalaiset olivat toimittaneet\nlaajoja vangitsemisia. Tanskassakin oli voimakkaasti vahvistettu\ngestapomiesten armeijaa. Vastoinkäymiset rintamilla saivat \"kolmannen\nvaltakunnan\" kiristämään otettaan muilla tahoilla.\n\nTästä toteamuksesta Raudan ajatus siirtyi kotimaahan, jossa levottomina\nodotettiin ensi sunnuntaita. Osa puristuksesta, hän päätteli edelleen,\nsaattoi kohdistua häneenkin. Millaiseksi hänen vierailunsa Erna Wahlin\nluona mahtaisi muodostua?\n\nHän meni makuuhuoneeseensa. Silmäys yöpöydällä oleviin kirjoihin\nsäpsähdytti häntä. Nopeasti hän suoritti pikaisen tarkastuksen lipaston\nlaatikoissa. Sitten hän palasi etuhuoneeseen.\n\nSiivooja oli saanut työnsä tehdyksi ja oli poistumaisillaan.\n\n— Hetkinen, rouva.\n\nNainen kääntyi puolittain häneen.\n\n— Niin, herra?\n\n— Voitteko selittää, miten joku vieras on päässyt minun huoneeseeni?\n\nSiivoojan ääni kohosi kimeän torjuvaksi:\n\n— Joku vieras? Uskomatonta, herra. Meidän hotellissamme! Mutta jos\nhaluatte, ilmoitan asiasta johtajalle.\n\nRauta kohautti hartioitaan. Oli turha nostaa hälyä. Sitä paitsi hän ei\nvoisi mitään todistaa. Hotellin johtaja vain pahastuisi vielä syvemmin\nkuin siivoojatar.\n\n— Ei kannata, rouva. Ehkäpä olen erehtynyt.\n\n— Varmasti, herra.\n\nNiine hyvineen nainen poistui.\n\nRauta oli kuitenkin varma, että hän ei ollut erehtynyt. Vanhasta\ntottumuksesta hän oli ryhtynyt varokeinoihin todetakseen, tutkiko joku\nhänen tavaroitaan. Vaaleaan hiukseen, joka on taidokkaasti sijoitettu,\nei kokenutkaan urkkija tule kiinnittäneeksi huomiota. Hänellä ei nyt\nollut hotellissa mitään paljastavaa. Tarkastuksen täällä suorittanut\noli niin ollen jäänyt saaliitta. Mutta oli vastenmielistä tuntea\nolevansa vakoiltu.\n\nOveen koputettiin. Siivoojattaren harmaa pää ilmestyi näkyviin.\n\n— Täällä on vieras, joka kysyy teitä. Johtaja Sandberg. Otatteko hänet\nvastaan, herra?\n\n— Tietysti. Pyytäkää hänet sisään.\n\nKomeavartinen antikviteettikauppias tuli reippaana ja hymyilevänä.\n\n— Suokaa anteeksi, tuomari, että häiritsen. Mutta saatuani lähetystöstä\ntietää, että asutte täällä, en voinut vastustaa kiusausta tulla heti\nkotikaupunkiin palattuani tervehtimään teitä.\n\n— Ette lainkaan häiritse, johtaja. Saako olla ryyppy?\n\nSandberg nyökkäsi ja vaipui tyytyväisenä tuoliin. Kumartaen hän otti\nvastaan grogilasin.\n\n— Miten yhteinen kaunis ystävättäremme Mirja-rouva voi? Rauta\ntiedusteli.\n\nJohtaja naurahti.\n\n— Pelkään, ettei minulla enää ole kunnia saada lukeutua hänen\nystäviinsä. Oikeastaan tulinkin ilmoittamaan, että ensi viikoksi\nsuunnittelemaani meidän kolmen yhdessäoloa ei voida järjestää.\n\n— Eikö rouva Saarkivi siis saavu tänne?\n\n— Kyllä vain. Mutta hän ei halua tavata minua enkä minä häntä.\nMuistattehan, että meidän piti eilen hieroa kauppoja keskenämme.\nOsoittautui, ettei hän suotta kerskunut kauppamiesverellään. Sanotaan\nkreikkalaisten pystyvän tekemään edullisia kauppoja juutalaisten\nkanssa. No, minä en ole kreikkalainen — valitettavasti. Me erosimme\nkaikkea muuta kuin sovussa. Toivon kuitenkin, ettei tämä seikka estä\nteitä pysymästä ystävänäni.\n\nAntikviteettikauppias näytti suhtautuvan varsin tyynesti siihen, että\nSaarkiven kokoelmat olivat menneet häneltä sivu suun. Hänen pyöreät\nkasvonsa olivat valoisat ja hyväntuuliset.\n\nHän ojensi pöydän ylitse käyntikorttinsa.\n\n— Tähän on merkitty molemmat liikkeeni. Jommastakummasta tavoitatte\nminut puhelimitse. Toivottavasti saatte jo huomenna aikaa lounasta,\npäivällistä tai illallista varten.\n\n— Kiitoksia. Olette kovin ystävällinen.\n\nSandberg tyhjensi lasinsa ja nousi.\n\n— Oli harmillista, hän virkahti vakavaksi käyden, — että suhteeni\nystäväni leskeen katkesivat. Olisi ollut parempi, ettei kaupoista olisi\ntullut mitään puhetta. Nyt Mirja-rouva suuttui minuun sydänjuuriaan\nmyöten. Jos satutte tapaamaan hänet täällä, on parempi, ettette\nmainitse hänelle minun nimeänikään. Naisten kanssa ei pitäisi puhua\nliikeasioista... Kun soitatte minulle, teidän ei kannata tavoittaa\nminua kotoa. Nyt kun vaimoni on matkoilla, minä en viihdy siellä.\n\nYksin jäätyään Rauta ryhtyi hiljalleen pukeutumaan iltaa varten. Erna\nWahl ei ollut maininnut, millaiset kutsut olivat kysymyksessä. Mutta\nvarminta oli kai sonnustautua frakkiin.\n\nJohtaja Sandbergin vierailu askarrutti hänen mieltään. Muhkea kauppias\noli ollut kovin innokas selittämään hänelle, ettei hänellä ollut enää\nmitään yhteyttä rouva Saarkiveen. Mitä oli tuon innon takana? Oliko\nSandberg päässyt Mirja-rouvaan nähden selville jostakin, mistä halusi\njo etukäteen sanoutua irti? Vai oliko hänellä vain aavisteluja nuoren\nlesken Tukholman-matkan perimmäisestä syystä? Oliko ylipäänsä perää\njutussa noiden kahden välien rikkoutumisesta? Ehkä selitys oli niin\nyksinkertainen, että johtaja oli halunnut ennakkoon luoda sumuverhoa\nhänen ja Mirja-rouvan sovitulle tapaamiselle. Eräät katseet, joita\nRauta oli nähnyt hänen heittävän kauniiseen leskeen, olivat juorunneet\nhänen olevan aika lailla tämän viehätysvoiman pauloissa. Hänen äskeinen\nhäikäilemätön viittauksensa Mirja-rouvan vieraaseen vereen oli sitä\npaitsi tuntunut varsin teennäiseltä.\n\nSaapuessaan Strandvägenin huoneistoon Rauta hämmästyi, kun emäntä itse\navasi oven.\n\n— Älkää paljastako ihmettelyänne noin selvästi, Erna Wahl virkkoi\nnauraen. — Ilmeestänne päättäen odotitte kahden livreepukuisen\npalvelijan olevan teitä vastassa. Rakas ystävä, pienellä yksinäisellä\nleskellä ei ole varaa sellaiseen ylellisyyteen.\n\nTulija hymähti.\n\nJo hallista käsin saattoi havaita, että huoneisto oli avara ja\nkalliisti sisustettu. Olisi niin ollen ollut aihetta kysyä, miten\n»pieni yksinäinen leski» saattoi asua niin komeasti. Rauta jätti\nkuitenkin kysymättä. Hän tiesi vanhastaan kyllin näistä saksalaista\ntiedustelua palvelevista huoneistoista, joita oli ympäri maailmaa.\n\nKun tulija oli riisunut päällysvaatteensa, emäntä huudahti:\n\n— Olettepa te upea! Himmennätte kaikki meidät muut.\n\n— Rouva Wahl, teidän loistoanne ei mikään mahti maailmassa pysty\nhimmentämään.\n\nWienitär olikin kaunis ilmestys tiukasti vartalonmyötäisessä punaisessa\npuvussaan, joka tuntui syventävän kiharapaljouden mustuutta ja saavan\nihon loistamaan valkeuttaan. Säteilevine ruskeine silmineen ja\nhymyineen, joka paljasti kauniin hammasrivin ja painoi kuopat pehmeän\npyöreihin poskiin, hän oli vaarallisen kaunis nainen.\n\nLuontevasti hän pisti kätensä vieraan kainaloon.\n\n— Tulkaa, tuomari. Tunnen vastustamatonta halua näyttäytyä teidän\nrinnallanne. Minun kutsuni ovat niin vapaat, että kukin saa esittäytyä\nitse niille, joiden kanssa haluaa puhella.\n\nHe pysähtyivät salin kynnykselle.\n\nNelisenkymmentä ihmistä istui ja seisoskeli siellä pienissä ryhmissä.\nPukujen kirjavuuskin korosti emännän kehumaa kutsujen »vapautta». Läsnä\nolevat harvat naiset olivat iltapuvuissa. Puolitusinaa frakkia ja saman\nverran smokkeja näkyi. Muut miehet olivat arkiasussa.\n\nPalvelusväestä ei näyttänyt täällä sisällä olevan puutetta. Neljä\nnuorta tyttöä kiersi vieraiden joukossa tarjoillen kuohuviiniä ja\nkeksejä. Rouva Wahl viittasi lähimmän heistä luokseen.\n\nKääntyessään tarjottimineen Raudan puoleen tyttö loi häneen varoittavan\nkatseen. Keinuvin lantein hän palasi sitten jatkamaan kierrostaan.\n\nKilistäessään vieraansa kanssa Erna-rouva virkahti:\n\n— Te hallitsette hyvin ilmeenne. Teistä ei olisi huomannut, että te\nkaksi olette tavanneet ennenkin.\n\nRauta hymähti kaksimielisesti vastatessaan:\n\n— Hän on viehättävä tyttö. Ainakin oli vielä eilen.\n\nEmäntä nosti paheksuvasti sormeaan.\n\n— Serkkuni ilmoitti, että te olette naimisissa.\n\n— Niin olenkin. Entä sitten?\n\nRouva Wahl nauroi.\n\n— Miten viattomin kasvoin kysyttekään tuota! Te mahdatte olla aika\npaatunut. Minä pyysin täkäläisestä saksalaisesta siirtokunnasta\nmuutamia tyttöjä avustamaan tarjoilussa enkä voinut aavistaa...\n\n— Toivottavasti ette katso pikku neidille rikokseksi sitä, että minä\nolen hetken viattomasti pakissut hänen kanssaan.\n\nErna-rouva pudisti päätään.\n\n— _Niin_ mustasukkainen minä en sentään ole teistä, tuomari.\n\nRaudan oli myönnettävä itselleen, että hän oli äsken aika lailla\nhämmästynyt. Tuon tarjoilijatytön hän oli eilen tavannut kapteeni\nGöranssonin toimistossa. Ruotsalaiseltakin taholta seurailtiin siis,\nkeitä näissä kutsuissa kävi ja mitä puhuttiin.\n\n— Täällä on eräs maanmiehenne, emäntä puheli edelleen. — Näettekö tuon\npienen, hieman hullunkurisen herran frakissa kauimmaisen ikkunan luona?\n\nRauta nyökkäsi.\n\nTukevalla pikku miehellä oli kasvot, jotka herättivät huomiota. Leveä\nnaama oli omituisesti kokoon vedetty. Vinot kulmakarvat, lähekkäin\nolevat silmät, pysty nenä suurine sieraimineen ja pieni, ylös kaartuva\nsuu olivat yhteen ahdettuina lihavien poskien keskellä.\n\n— Talvisotanne edellä tuo arkkitehti esittäytyi Berliinissä hyvin\nmahdikkaasti »Suomen kansalliseksi johtajaksi», wienitär ilvehti. —\nKovin suuri kannatus kotimaassaan hänellä ei kuitenkaan ollut, koska\nhän on pitänyt parempana pysähtyä Pohjanlahden tälle puolelle. Nämä\nkutsut lienevät hänen ainoa ilonsa. Miesparka!\n\nRauta puri huultaan ja pysytteli äänettömänä.\n\nHänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että ovikellon soitto riisti\nhäneltä emännän seuran.\n\nRouva Wahl virkkoi huokaisten:\n\n— Minun on nyt jätettävä teidät oman onnenne nojaan. Koettakaa löytää\ntäältä joku siedettävä puhekumppani.\n\nHymyillen hän nyökkäsi ja katosi halliin.\n\nRauta harhaili sinne tänne huoneistossa. Parissa lähihuoneessa oli\nmyös väkeä. Hän lausuili viileitä kohteliaisuuksia naisille, jotka\nhakeutuivat hänen seuraansa. Keskustelu eräiden herrojen kanssa\npysytteli myös täysin muodollisena ja ikävähkönä. Kutsujen tunnelma\noli harmaa. Ei edes illallinen runsaine viineineen pystynyt antamaan\nvauhtia seuralle.\n\nVasta kun oli siirrytty kahviin ja konjakkiin, Rauta tapasi jälleen\nErna Wahlin. Tämä vaikutti väsyneeltä.\n\n— Istahtakaa hetkeksi lepäämään tänne minun viereeni.\n\nEmäntä hymyili vaisusti.\n\n— Te olette aivan liian kiihottava, jotta teidän lähettyvillänne voisi\nlevätä.\n\nHän vaipui kuitenkin viereiseen tuoliin. Huokaisten hän lisäsi:\n\n— Miten typeriä ihmiset voivatkaan olla!\n\nRauta yritti lohduttaa häntä:\n\n— Älkää ottako meidän typeryyttämme noin raskaasti. Seurue on sitä\npaitsi liian kansainvälinen, jotta oikea tunnelma pääsisi syntymään.\n\nErna-rouva naurahti kuivasti.\n\n— Minä tarkoitin aivan toisten ihmisten typeryyttä... Erehdytte, jos\nluulette näiden kutsujen kulun painavan minun mieltäni. Elleivät\nihmiset osaa pitää hauskaa niissä puitteissa, jotka minä olen heille\ntarjonnut, niin se on heidän oma tappionsa.\n\nMuuan mustapartainen mies lähestyi heitä.\n\n— Oh, tuo ikävä ukrainalainen, rouva Wahl kuiskasi seuralaiselleen.\n— En halua lisätä teidän koettelemuksianne hänen jaarittelunsa\nkuuntelemisella. Niinpä jätän teidät. Mutta ennen kuin poistutte,\ntahdon vaihtaa vielä muutaman sanan kanssanne.\n\nHän nousi ja kiiruhti tulijaa vastaan.\n\nRauta kierteli huoneissa vielä puolisen tuntia. Lopulta hän päätyi\nhallin ovelle ja veti kellonsa esiin. Hän tuumiskeli, voisiko jo\nlähteä. Muu seurue oli ilmeisesti päättänyt kestää, niin kauan kuin\ntytöt jatkoivat konjakin tarjoilua.\n\nLihava frakkipukuinen herra tuli hänen luokseen. Mustasankaisten\nsilmälasien takaa katse välkkyi hyväntahtoisen huvittuneena. Rauta oli\npari tuntia aikaisemmin vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja ja\nmuisti, että miehen nimi oli Reuter.\n\n— Olen samaa mieltä kanssanne, vieras ilmoitti muitta mutkitta. — Tälle\nillalle on kärsimystä jo kyllin. Lähtekäämme.\n\n— Mielihyvin. Minun on vain ensin hyvästeltävä emäntäämme.\n\nReuter hymähti.\n\n— Ensikertalaisena voitte sen tehdä. Minä odotan teitä eteisessä.\n\nRauta löysi Erna Wahlin salin nurkkauksesta, jossa tämä keskusteli yhä\nukrainalaisen partaniekan kanssa.\n\nEmäntä ilahtui keskeytyksestä ja nyökäten vanhalle miehelle tarttui\ntulijan käsivarteen. Päästyään kuulomatkan ulkopuolelle hän lausui:\n\n— Ellen juuri nyt olisi kyllästynyt koko maailmaan, antaisin teille\nsuudelman. Se ei olisi liikaa teosta, joka oli suorastaan hengen\npelastus.\n\nKuiskaten hän jatkoi:\n\n— Te aiotte siis nyt lähteä. Ymmärrän... Mutta minulla on teille\npyyntö, jota ette saa torjua, vaikka se kuulostaakin kummalliselta.\n\n— Kauniin naisen toivomus on minulle käsky.\n\n— Palatkaa tänne kello 24!\n\nRauta yllättyi. Tällaista pyyntöä hän ei ollut odottanut. Hän koetti\ntavoittaa rouva Wahlin katseen päästäkseen selville, mistä oli kysymys.\nMutta tämä ei nostanut päätään.\n\n— Luvatkaa!\n\n— Hyvä on. Minä tulen.\n\nKadulla Reuter virkahti:\n\n— Erna-rouvalla oli musta ilta.\n\nAvatessaan Chryslerin oven hänelle Rauta sanoi:\n\n— Tiedot Gestapon uusista otteista tuntuivat painostavan monia. Etenkin\nTanskan-uutiset järkyttivät täkäläisiä natseja. Minne ajamme?\n\n— Minun pitäisi kolmen neljännestunnin kuluttua tavata muuan henkilö\nravintola Rosenbadissa. Olisin kiitollinen, jos te tulisitte\nlyhentämään odotusaikaani.\n\nRauta vilkaisi kelloonsa. Hänelle jäisi kyllin aikaa palata\nStrandvägenille määrähetkeksi.\n\nAuton liukuessa kohti kaupungin keskustaa kumpikaan ei puhunut. Rauta\nmietiskeli, mikä Reuter mahtoi olla miehiään. Hänen saksansa oli\nvirheetöntä, mutta niin oli ollut miltei kaikkien kutsuissa olleiden.\nOliko pelkkä sattuma, että mies oli tullut ehdottamaan hänelle lähtöä?\n\nKun he lähestyivät Oopperaa, vieras katkaisi äänettömyyden:\n\n— Luullakseni Strandvägenin huoneisto pian suljetaan. Viikko viikolta\nsinne kokoontuvat, eri kansallisuuksiin kuuluvat saksalaisystävät\nkäyvät yhä mitättömämmiksi, yhä harvemmiksi ja yhä aremmiksi. Niihin\nkannattaa tuskin enää kiinnittää huomiota. No, tämä onkin syrjäinen\nkolo. Mutta tiedot muualtakin käyvät samaan suuntaan. Mahtavatko\nsaksalaiset itse käsittää, mitä se enteilee? Lopun alkua.\n\nRauta pysäköi vaunun Gustav Adolfs torgille. Sieltä he jatkoivat\njalkaisin Strömgatania Rosenbadiin. Arvokassävyisessä ravintolassa oli\nvain vähän väkeä.\n\nHovimestarin syvästä kumarruksesta päätellen Reuter kuului\nkantavieraisiin. Hän itse opasti herrat pöytään ja otti muuttumattoman\njuhlallisena vastaan pelkän oluttilauksen.\n\n— Kävittekö te Berliinissä milloinkaan Kurfürstendammin huoneistossa?\nReuter kysäisi.\n\nRauta kohtasi tyynesti sankalasien takaa tuijottavan katseen.\n\n— En. Entä te?\n\n— Vuosikausia minä kuuluin sen vakinaisiin vieraisiin. Keväällä -41\noli hyvin vilkasta. Siellä aivan vilisi ukrainalaisia, tataareja,\nvalkovenäläisiä, balttilaisia ja mitä ne kaikki lienevät olleetkaan.\nTaustalla sitä samaista Euroopan eri kulmilta peräisin olevaa\nseikkailijoiden ja onnenonkijain pohjasakkaa, jonka seurassa me\ntämän illan kulutimme. Mutta ne miehet, jotka haaveilivat Saksan\ntulossa olevan hyökkäyksen itään tuovan vapauden heidän kansoilleen,\nolivat haaveellisuudessaankin toista maata. Erityisen kiintoisaa oli\ntavata siellä tulevan Ukrainan hallitus kokonaisuudessaan. Heidän\ntulisieluisen pääministerinsä, pitkäpartaisen kenraalin kanssa minä\nsuorastaan ystävystyin. Heidän hallitusleikkinsä oli liikuttava, niin\nkauan kuin sitä kesti.\n\n— Eivätkö he siis päässeet kotimaahansa?\n\n— Pääsivät. Mutta pian sen jälkeen puolet heistä ammuttiin. Toinen\npuoli viruu Saksan vankiloissa. Ei riittänyt, että he olivat\nsaksalaisystävällisiä. Saksa ei tyydy ystävyyteen.\n\nRauta katsoi tutkivasti lihavaa herraa.\n\n— Kuka te oikeastaan olette?\n\n— Reuter. Muistaakseni esittäydyimme jo alkuillasta. Sanokaahan, mitä\nte etsitte Strandvägenin huoneistosta.\n\n— Jotakin, niin kuin kai tekin.\n\nVieras hymähti.\n\n— Minä halusin vain varoittaa teitä. Noilla huoneistoilla on omat\nsalaisuutensa.\n\nKun Rauta nousi hyvästelemään, vieras sanoi ystävällisesti:\n\n— Minä olen puhunut paljon ja te vähän. Siitä huolimatta myönnän, että\nolen iloinen tapaamisestamme.\n\nRauta sai eteisessä päällysvaatteensa. Hän ei kuitenkaan vielä\nlähtenyt. Sivummalla olevalla pöydällä hän havaitsi sanomalehtiä ja\nistahti sinne, Aftonbladetin takaa hän tarkkasi harvoja myöhäisiä\ntulijoita.\n\nPitkä ja laiha herra saapui kiireissään. Hän suuntasi kulkunsa siihen\npöytään, jonka ääressä Reuter istui.\n\nSilloin Rauta lähti. Hän oli saanut vastauksen kysymykseensä, mikä\nhänen äskeinen puhetoverinsa oli miehiään. Pitkä ja laiha herra oli\nnäet samainen englantilainen, jonka kanssa hän oli eilen keskustellut\nkapteeni Göranssonin toimistossa. Se seula, jonka lävitse saksalainen\ntiedustelu siivilöi huoneistoihinsa kutsutut vieraat, ei tosiaan\nnäyttänyt olevan paljon arvoinen.\n\nPalatessaan autonsa luo Rauta oli jälleen kuulevinaan Reuterin\nvaroituksen: »Noilla huoneistoilla on omat salaisuutensa.»\n\nHän jäi hetkeksi seisomaan torin laitaan. Miten kaunis tämä kaupunki\nonkaan! hän totesi. Päivän myllertävän liikenteen tauottua sen\nhuomasi häiriöttömimmin. Katse viivähti mielellään Kustaa II Aadolfin\nratsastajapatsaan takana kohoavan Oopperan harmonisessa julkisivussa.\nJokunen auto kiiti yli kirkkaasti valaistun Norrbronin. Siellä, virran\ntakana, kohosi Kuninkaallinen linna rauhallisen ylväänä. Kaikki oli\nulkonaisesti selkeää ja suoraviivaista. Mutta sen taakse kätkeytyi\npaljon hämärää ja salamyhkäistä.\n\nMiksi Erna Wahl oli niin kiihkeästi pyytänyt häntä palaamaan\nStrandvägenin huoneistoon keskiyöllä?\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nCHARLOTTA MOLIN.\n\n\nTasan kello 24 Rauta pysäköi Strandvägenillä auton samalle paikalle,\nmistä hän oli toista tuntia sitten lähtenyt.\n\nHän painoi ovipuhelimen nappia. Hetken kuluttua kuului kovapuhujasta\nkuin maan alta epämääräinen kysymys:\n\n— Noo?\n\n— Rouva Wahl?\n\nKarhea miehen ääni kumisi saksaksi:\n\n— Kuulostaako siltä? Mitä haluatte?\n\n— Rouva Wahl pyysi minua tulemaan.\n\n— Hän mainitsi jotakin sellaista.\n\n— Niinpä avatkaa!\n\nOven lukko napsahti. Rauta työntyi porraskäytävään. Hän nousi hissillä\nneljänteen kerrokseen ja soitti kelloa. Roteva, synkän näköinen mies\nilmestyi oviaukkoon. Rauta pani merkille otsan mataluuden, pienten\nsilmien epäluuloisen katseen ja suun velttouden. Jos sinä, veliseni,\ntulija ajatteli, olet Erna-rouvan miespalvelija, niin hän oli viisas\npidättäytyessään pukemasta sinua livreehen; ainoa asu, joka sopisi\nsinulle kuin valettu, on keskitysleirin vartijan virkapuku.\n\n— Ilmoititteko rouva Wahlille jo minun tulostani?\n\n— En. Hän meni ulos. Puoli tuntia sitten.\n\n— Milloin hän palaa?\n\nHartiain kohautus oli ainoa vastaus. Silmäys Raudan kasvoihin sai\nmiehen astahtamaan askelen taapäin. Toisen suuttumus oli niin ilmeinen,\nettä hän katsoi parhaaksi hieman selittää.\n\n— Kai hän palaa. Teitä varten on pieneen salonkiin katettu virvokkeita.\n\nSen enempää vieraasta piittaamatta hän kääntyi ja katosi sisähuoneisiin.\n\nRauta jätti päällystakkinsa ja silinterinsä hallin tuolille ja astui\nvalaistuun pihanpuoleiseen huoneeseen. Pikku pöydällä oli pullo\nreininviiniä ja voileipiä. Erna-rouva näytti olettavan, että hän jäisi\nodottamaan.\n\nMutta miksi? Mitä järkeä tässä kaikessa oli?\n\nKaunis wienitär oli ollut vakavissaan, silloin kun hän oli yllättävän\npyyntönsä esittänyt. Hänen katseensa oli paljastanut, että hän oli\njoutunut pulaan, josta päästäkseen hän oli turvautunut Raudan apuun.\nMutta miksi hän ei ollut paikalla ajankohtana, jonka hän itse oli\nmäärännyt? Tietysti sellaisella uralla, mille Erna Wahl oli antautunut,\nsaattoi minä hetkenä tahansa sattua ennalta odottamattomia käänteitä.\nHarmillista tämä kuitenkin oli.\n\nHetkisen Rautaa halutti lähteä saman tien. Mitä häntä rouva Wahlin pula\nliikutti? Hänellä oli yllin kyllin tekemistä omissa asioissaan. Mutta\ntoisaalta hän tunsi, että kerran annettu lupaus sitoi. Sitä paitsi\ntilanteen outous kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Saarkiven jutussa ei\nhänellä ennen sähkejäljennösten saapumista olisi mitään tehtävissä.\nAikaa hänellä siis oli.\n\nHän istahti katetun pöydän ääreen ja avasi viinipullon. Voileivätkin\nmaistuivat hyvältä. Hän havaitsi ällistyksekseen olevansa nälissään.\n\nPuoli tuntia kului. Eikä emäntää kuulunut tulevaksi.\n\nRauta oli sytyttämässä jälleen uutta savuketta, kun äskeinen oven\navaaja ilmestyi kynnykselle.\n\n— Armollinen rouva näyttää viipyvän. Teidän ei kannata odottaa\nkauempaa. Yrittäkää huomenna tavoittaa häntä uudelleen.\n\nMiehen sävy oli entistä karsaampi.\n\n— Oletteko sitä mieltä, että minun pitäisi jo lähteä? Rauta kysyi\nkiinnostuneena.\n\n— Olen.\n\nRoteva saksalainen silmäili alta kulmainsa vierasta, joka näytti\nviihtyvän hyvin viinin ja voileipien parissa, Kun tämä istui edelleen\ntyynesti paikallaan, hän haki hallista päällysvaatteet ja tarjosi niitä.\n\n— Viekää ne takaisin, Rauta torjui. — Minä olen rouva Wahlille luvannut\nodottaa häntä täällä. Ja minä odotan.\n\nMies laski kantamuksensa lähimmälle tuolille. Hän katseli merkitsevästi\nisoja kouriaan ja murisi:\n\n— Kieltäydyttekö te poistumasta?\n\n— Ehdottomasti.\n\nVieraan levollisuus ällistytti saksalaista. Veltto suu loksahti auki.\nHetken kuluttua hän kysäisi:\n\n— Miksi?\n\n— Mainitsin teille syyn jo äsken. Mutta koska ette näy käsittävän, voin\nsanoa sen selvemmin. Rouva Wahl kutsui minut tärkeään ja kiireelliseen\nneuvotteluun. Se merkitsee, että hän tarvitsee sitä apua, mitä\nfregattikapteeni Kaufmann lähetti minut hänelle antamaan.\n\nSaksalaisen sotilaskasvatuksessa ei ainakaan ollut vikaa. Pelkkä\nKaufmannin nimi sai hänet vetämään kantapäänsä yhteen. Hänen äänensäkin\nvärisi kunnioituksesta, kun hän änkytti:\n\n— Herra fregattikapteeniko teidät lähetti?\n\n— Niin.\n\n— Miksi ette heti sitä sanonut?\n\n— Kuulutatteko te sitten hänen nimeään joka suuntaan?\n\nMiesparka hätääntyi entistä pahemmin.\n\n— Minä? En suinkaan!\n\nRauta arvioi pehmittäneensä häntä jo kyllin. Häikäilemättä hän ryhtyi\nhyökkäykseen. Tiukasti hän kysyi:\n\n— Mitä tekemistä teillä on täällä?\n\n— Meillä? Niin, me...\n\nSaksalainen siirteli levottomana isoja jalkojaan. Pienten silmien katse\nharhaili sinne tänne.\n\n— Ketkä »me»?\n\n— Ruotsalainen toverini ja minä. Me...\n\n— Milloin tulitte tänne?\n\n— Kello 22.\n\n— Mistä?\n\n— Gööteporista, suoraan, autolla.\n\nMies vastaili koneellisesti, mutta yrittämättäkään kieroilla. Kun\ntämä komentoäänellä kysymyksiä sinkoileva herra oli fregattikapteenin\nlähettämä, niin hänelle oli varminta puhua niin kuin asiat olivat. Se\noli oppi, joka vuosien mittaan oli syöpynyt hänen hitaisiin aivoihinsa.\n\nRauta oli äkisti jännittynyt. Eräs vaihe hänen viime keskustelustaan\nKaufmannin kanssa oli välähtänyt hänen mieleensä.\n\n— Tapasitteko Charlotta Molinin?\n\nSaksalainen tuijotti häneen hölmistyneenä.\n\n— Mistä te tiedätte?\n\n— Fregattikapteeni Kaufmann kertoi tuosta sanomalehtinaisesta.\n\n— Hänen vuokseenhan meidän piti Gööteporiin matkustaakin.\n\n— Missä nainen on nyt?\n\n— Täällä.\n\n— Missä täällä?\n\n— Tässä huoneistossa. Perimmäisessä huoneessa.\n\n— Miten saitte hänet lähtemään mukaanne?\n\nMies naurahti koleasti.\n\n— Meitä oli kaksi. Toverillani oli viekkautta ja minulla voimaa.\n\n— Miksi toitte hänet tänne?\n\n— Minne sitten? Jossakinhan hänet on saatava tunnustamaan.\n\n— Tunnustamaan mitä?\n\n— Että hän tietää, kuka murhasi sen suomalaisen ministerin.\n\n— Luuletteko onnistuvanne?\n\n— Meillä on keinomme.\n\nRauta muisti, että Erna Wahl oli tuskitellut eräiden ihmisten\ntyperyyttä. Hän oli tarkoittanut ilmeisesti juuri näitä. Mutta ei ollut\nkysymys yksinomaan typeryydestä, vaan myös julmuudesta.\n\n— Mitä rouva Wahl sanoi, kun toitte naisen tänne?\n\nRoteva mies mulkoili kysyjään tyytymättömänä. Kuulustelun pituus alkoi\närsyttää häntä. Jurosti hän vastasi:\n\n— Hän käski meitä aloittamaan vasta aamun koitteessa. Samahan se on\nmeille. Niinpä suostuimme, vaikkei hän meidän päällikkömme olekaan.\n\nRauta käsitti nyt tilanteen. Ei ollut ihme, että Erna-rouvan säteilevän\nhyvä tuuli oli häipynyt, kun miehet olivat kesken hänen kutsujensa\nsaapuneet saaliineen. Älykkäänä naisena hän oli tajunnut suoritetun\nihmisryöstön järjettömyyden ja ymmärtänyt, miten vaikeaan asemaan\nhän itse joutuisi, jos Ruotsin viranomaiset pääsisivät sekaantumaan\njuttuun. Toisaalta hän oli tiennyt, etteivät miehet tottelisi hänen\nmääräystään naisen vapauttamisesta, kun he kuvittelivat suoriutuneensa\nloistavasti Kaufmannin antamasta tehtävästä. Niinpä wienitär oli\nviekkaasti jättänyt koko sekasotkun selvittämisen Raudalle.\n\nNo, hän selvittäisi sen myös.\n\n— Mitäs te kaksi täällä puhelette?\n\nRöyhkeäilmeinen nuorukainen saapasteli huoneeseen. Hänellä oli\nkummallisen kolmiomaiset kasvot: otsa leveä ja leuka pieni ja terävä.\nHän puhui viheliäisesti saksaa, mutta se ei tuntunut vähentävän hänen\nitseluottamustaan.\n\n— Fritz, et kai vain ole erehtynyt lörpöttelemään tuolle suomalaiselle?\nhän kysyi kiivaasti.\n\n— Suomalaiselle? Hän sanoi olevansa herra fregattikapteenin lähettämä!\n\n— Tuhat tulimmaista! nuorukainen noitui. — Kapteeni Kaufmann tiedoitti\nminulle, että tätä herraa on pidettävä silmällä.\n\nRauta hymähti. Jotakin sellaista hän oli uumoillutkin Kaufmannin\ntaholta.\n\nRoteva saksalainen raapi harmistuneena korvallistaan.\n\n— Miksi et ilmoittanut siitä minulle, Sven?\n\n— Sinulle!\n\nTuohon yhteen ainoaan sanaan nuorukainen sai mahdutetuksi sellaisen\nmäärän halveksuntaa, että Fritziksi mainittukin käsitti sen\nloukkaukseksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt päästä selville, mitä pitäisi\ntehdä, kun toinen jo jatkoi tiukkaan sävyyn:\n\n— Oletko kertonut hänelle naisesta?\n\nSaksalainen nyökkäsi.\n\nSven vetäytyi oven suuhun. Sieltä hän komensi:\n\n— Mene sen villikissan luo! Hän on saanut jalkasiteensä löyhtymään ja\ntakoo kantapäillään lattiaan, niin että pian koko talo on hereillä.\nPidä huoli, että siellä tulee hiljaista! Minä hoidan tämän herran.\n\nFritz loi synkän katseen vieraaseen ja poistui.\n\nRauta katsoi hymyillen nuorukaista. Hän ei kuitenkaan ollut\nniin levollinen kuin miltä halusi vaikuttaa. Hän näki raskaan\nColt-pistoolin, jonka suu tähtäsi hänen rintaansa. Tuollainen\nase fanaatikon kourassa merkitsi ilmeistä vaaraa. Kokeillakseen\nvastustajansa hermoja hän nousi seisomaan.\n\nSven kiljahti:\n\n— Jos otatte askelenkin minua kohden, minä laukaisen!\n\n— Minulla ei ole mitään kiirettä teidän luoksenne, Rauta virkahti\nruotsiksi. — Puhukaamme teidän äidinkieltänne. Se käy teiltä ehkä\nparemmin.\n\nNuorukainen punastui. Hän tavoitteli karskiutta kivahtaessaan:\n\n— Mitä haluatte meistä?\n\n— Kahta asiaa. Ensinnäkin pistäkää pistooli taskuunne. Teidän\ntottumattomissa käsissänne se voi laueta. Toisekseen päästäkää nainen\nheti vapaaksi.\n\n— Molemmat ehdotuksenne hylätään. Erehdytte luullessanne, että voitte\nkomentaa minua.\n\nRauta hymähti.\n\n— En tiedä, missä olette saanut kasvatuksenne. Luulisi teidän\ntietävän sen verran synnyinmaanne oloista, että täällä ei suoriteta\nrangaistuksetta murhaa. Eikä ihmisryöstöä liioin.\n\n— Jättäkää ne huolet minulle!\n\n— Kernaasti. Mutta niin paljon minä tunnen fregattikapteeni Kaufmannia,\nettä voin ennustaa teidän saavan häneltä kaikkea muuta kuin kiitosta\nGööteporin-seikkailustanne.\n\nTässä tapauksessa Kaufmannin nimellä ei kuitenkaan ollut samaa\nvaikutusta kuin rotevaan saksalaiseen. Nuorukainen hymyili kylmästi\nvastaamatta.\n\nRauta jatkoi:\n\n— Tähän mennessä Charlotta Molinin katoamisesta on varmasti jo tehty\nilmoitus poliisille.\n\nSvenin hymy leveni.\n\n— Jälleen erehdys. Me sähkötimme hänen kotiinsa, että hänen oli äkisti\nmatkustettava erästä reportaasia varten muutamiksi päiviksi Osloon.\nHarvoinkos sellaista lehti-ihmisille sattuu! Ketään näkijää ei ollut,\nkun me sieppasimme hänet autoomme. Kapteeni Kaufmann saa tänne tultuaan\npäättää, mitä hänelle tehdään sitten, kun me olemme puristaneet hänestä\ntarvitsemamme tiedot. Mahdollisuuksia on monenlaisia... Olen tässä vain\nmiettinyt, mitä teemme teille.\n\n— Niin tosiaan, mitä? Oletteko jo keksinyt?\n\nIva sattui. Nuorukainen puri huultaan.\n\n— Piru periköön teidät! Mutta voin vannoa, että jo sitä ennen\nylimielisyytenne katoaa. Äsken nauttimanne viini ja voileivät saavat\nriittää lähipäiviksi. Aion pitää teidät kahlittuna täällä, kunnes\nkapteeni Kaufmann tulee. Ratkaiskoon hän teidänkin kohtalonne. Minulla\nhenkilökohtaisesti ei ole mitään sitä vastaan, että se päättyisi\nAhvenanmeren syvyyksiin.\n\n— Kovin herttaista. Mutta mitä luulette rouva Wahlin arvelevan siitä,\nettä te aiotte muuttaa hänen kauniin kotinsa väliaikaiseksi vankilaksi?\n\nKolmiomaiset kasvot levenivät rumaan irvistykseen.\n\n— Minua ei kiinnosta, pitääkö kaunis rouva siitä vai eikö. Luullakseni\nte laskette liian paljon siihen, että teidän muhkea vartalonne ja hyvin\nistuva frakkinne ovat panneet hänen päänsä pyörälle. Jos hän uskaltaa\nvastustaa minua, huolehdin siitä, että hän saa kolmannen valtakunnan\nviholliseksi paljastuneena hyvin ikävän käskyn palata heti Berliiniin.\n\nRauta myönsi itsekseen, että poika ei ollut niinkään tyhmä. Eräät asiat\nhän näytti suunnittelevan aika tehokkaasti.\n\nNuorukainen veti taskustaan parin käsirautoja.\n\n— Nämä olivat Gööteporista asti Charlotta Molinin ranteissa.\nToivottavasti voitte tuntea niistä vielä aavistuksen hänen hienon\nhajuvetensä tuoksusta, kun ne nyt siirtyvät hillitsemään teidän\nrajuuttanne. Fritz saa sitten köyttää teidät tukevimpaan tuoliin, minkä\ntäältä löydämme. Ojentakaa kätenne!\n\nPoliisimieskokemusta pojalla ei ole, Rauta päätteli. Näytellen\nmasentunutta hän totteli käskyä.\n\n— Kas noin, Sven hyväksyi. — Olette järkevä myöntäessänne pelin\nmenetetyksi.\n\nVarovaisesti hän alkoi lähestyä. Hän oli siirtänyt pistoolin vasempaan\nkäteensä ja käsiraudat oikeaan.\n\n— Älkää yrittäkö mitään konnankoukkua! Coltissani on hyvin herkkä\nliipasin!\n\nHän pysähtyi parin metrin päähän vieraasta. Kookkaan miehen\nliikkumattomuus peloitti häntä. Tämän asento todisti kuitenkin\nalistuneisuutta. Kädet olivat suoraan eteen ojennetut. Eikä hän edes\nkatsonut vangitsijaansa. Käsirautojen hallinta tuotti kiusallisia\nvaikeuksia. Viimein nuorukainen sai ne niin asetetuksi sormiinsa,\nettä olisi helppo napsauttaa ne vastustajan ranteisiin. Sen jälkeen\nei tarvittaisi enää muuta kuin nopea peräytyminen siltä varalta, että\nteräksen kosketus yllättäisi vangin raivoon.\n\nTilanne muuttui seuraavassa hetkessä. Sven ei käsittänyt, miten oli\nmahdollista, että hänen pistoolinsa sinkoutui kädestä. Hän näki vain\nharmaiden silmien välähdyksen. Samassa hirmuinen nyrkki iski häntä\npalleaan. Tuskaisesti vinkaisten hän painui kaksin kerroin ja lyyhistyi\ntajuttomana lattialle.\n\nRauta vilkaisi säälivästi nuorukaista. Oli ehkä ollut tarpeetonta lyödä\nniin lujasti.\n\nHän otti käsiraudat lattialta ja lukitsi ne pojan ranteisiin.\nTällaisiin tyyppeihin nähden oli paras olla varuillaan. Seinustalle\nlentäneen pistoolin hän totesi ampumavalmiiksi. Päätään pudistellen hän\nsiirsi varmistimen päälle.\n\nFritz oli nyt vuorossa.\n\nTämä oli sanonut, että Charlotta Molin oli viety perimmäiseen\nhuoneeseen. Ilmeisesti hän oli tarkoittanut huoneiston pihanpuoleisia\nsuojia, joissa Rauta ei ollut aikaisemmin illan mittaan käynyt. Sinne\njohti kai pitkä käytävä, johon päästiin hallista.\n\nTuokiota myöhemmin Rauta seisoi avoimella ovella katsoen pieneen\nhuoneeseen, jonka ikkuna oli tarkoin peitetty.\n\nPuolivälissä kolmattakymmentä oleva, tukevahko tytön tyllerö makasi\nseinään nojaten nurkassa liikkumattomaksi köytettynä ja suukapulalla\nmykistettynä. Hänen vaalea tukkansa oli sotkuksissa. Siniset silmät\nsäikkyivät suuttumusta; pelon häivähdystäkään niissä ei näkynyt.\n\nRoteva mies oli saanut työnsä tehdyksi ja oli ojentautumassa.\nLuontainen häveliäisyys pani hänet sentään vielä kumartumaan uhrinsa\npuoleen ja oikomaan hameen helman polvien peitoksi. Äkillinen ilmeen\nmuutos tytön silmissä hälytti hänet vilkaisemaan taakseen. Nähdessään\nfrakkipukuisen herran kynnyksellä hän kompuroi kiroten pystyyn.\n\nHänen oli vaikea heti tajuta, mitä oli tapahtunut. Pistooli vieraan\nkädessä auttoi hänet vähitellen oikeille raiteille.\n\n— Te... Kuinka kummassa...? Svenin äly, jolla hän aina kerskui, ei näy\nolleen paljon arvoinen.\n\nVeltto suu vääntyi halveksivaan irvistykseen.\n\n— Te kai uskotte olevanne suurenmoinen tuo reikärauta kourassanne. No,\nampukaa minut!\n\nRaudan tarkoitus oli ollut saada juttu selväksi kalauttamalla rotevaa\nsaksalaista Coltin perällä kalloon. Mutta tilanne oli muodostunut\ntoisenlaiseksi. Pienet silmät kipinöivät kiukkua ja uhmaa. Pistoolilla\nuhaten mies ei ollut taltutettavissa. Ampua taas hän ei tahtonut.\n\nFritz pani merkille vastustajan epäröinnin. Äkisti hän syöksähti isot\nnyrkit ojossa eteenpäin.\n\nRauta hymähti. Tämä ratkaisu oli ehkä paras. Hän antoi aseen pudota\ntaakseen eteisen puolelle ja löi hyökkäyksen kevyesti takaisin.\n\nSaksalainen peräytyi ällistyneenä. Hän hieroskeli leukaansa, johon luja\nisku oli osunut. Matala otsa oli huolestuneissa rypyissä.\n\n— Te olette joskus ollut nyrkkeilykehässä, hän murisi.\n\n— Varmasti useammin kuin te. Säästytte pahalta selkäsaunalta, jos\njätätte tähän.\n\nFritz sylkäisi ylenkatseellisesti.\n\n— Minä en ole koskaan jättänyt tappelua kesken! Vanhana seppänä minä\nmoukaroin naamanne, niin ettei äitinne poikaansa tunne!\n\nMiehet olivat yhtä pitkät. Saksalainen oli rakenteeltaan tukevampi,\nmutta myös raskasliikkeisempi.\n\nHän mylvähti kuin raivostunut härkä ja ryntäsi pää kumarassa uudelleen\nvastustajansa kimppuun. Rauta pysäytti hänet tuimalla vasemmalla\nsuoralla. Hänkin alkoi lämmetä. Nopeasti toisiaan seuraavilla oikeilla\nja vasemmilla koukuilla hän löi hajalle saksalaisen puolustuksen. Tämä\nyritti sivulle heittäytymällä pelastautua pyörremyrskyn ulottuvilta.\nMutta samassa Raudan nyrkki osui hirvittävällä voimalla hänen\nleukaperäänsä. Käheä korahdus pääsi kurkusta, ja lattia jysähti, kun\niso ruho kaatui. Pää kolahti kaapin kulmaan. Fritz jäi liikkumattomana\nretkottamaan.\n\nRauta kohensi frakkiaan ja veti solmukkeen suoraksi. Sitten hän\nkumartui päästämään siteistä tyttöä, jonka silmät säteilivät\nihastuksesta. Saatuaan suunsa vapaaksi hän huudahti:\n\n— Minä olen inhonnut nyrkkeilykilpailuja, joissa miehet erä erältä\nmukiloivat toisiaan. Mutta te hoiditte pikaottelunne hienosti!\n\nKun Rauta auttoi hänet pystyyn, jalat eivät kestäneet. Mies nosti hänet\ntuolille ja ryhtyi hieromaan puutuneita nilkkoja.\n\n— Tuntuu hyvältä, tyttö virkahti. — Mutta tuo pitkä roikale on kai\ntällä hetkellä kipeämmin teidän apunne tarpeessa kuin minä. Verta\nvuotaa hänen takaraivostaan.\n\nRauta noudatti hänen vihjettään ja lähti tarkastamaan vastustajansa\nvammaa.\n\n— Tarvitsetteko sidettä?\n\n— Kyllä. Mutta hieman toisenlaista kuin te tarkoitatte. Tämä naarmu ei\nole vaarallinen. Hän palaa pian tajuihinsa. Siksipä...\n\nNuora, jolla tyttö oli ollut köytetty, kiertyi lujasti saksalaisen\nranteisiin ja nilkkoihin.\n\nJossakin kauempana puhelin alkoi soida.\n\n— Kuka te olette?\n\n— Suokaa anteeksi. Olen tosiaan taitanut lyödä laimin esittelyn. Olen\ntuomari Rauta Helsingistä.\n\n— Ja minä...\n\n— Te olette Charlotta Molin, sanomalehden toimittaja Gööteporista.\nTiedän.\n\nTyttö nauroi.\n\n— Minulla oli tänään tunne kuin olisin ollut Prinsessa Ruusunen,\njota ilkeän haltiattaren ennustuksen mukaan värttinä pisti sormeen.\nMieluummin olisinkin vaipunut satavuotiseen uneen kuin katsellut\nryöstäjieni ilkeästi irvisteleviä naamoja. Minä jaksoin kuitenkin\nhaaveksia, että Uljas Prinssi saapuu herättämään minut tästä\npainajaisunesta. Ja kyllä te prinssistä käytte.\n\nHänellä oli kaunis ääni ja pyöreäposkiset, pirteät kasvot.\n\n— Meidän on paras jouduttautua täältä ulos, Rauta huomautti.\n\n— Haikeudetta minä täältä lähden, Charlotta sanoi. — Luullakseni\npäällysvaatteeni ovat kaapissa.\n\nMies haki ne sieltä ja auttoi tytön ylle. Eteisen lattialta hän\nsieppasi pistoolin ja pisti sen takataskuunsa.\n\nKun he tulivat halliin, puhelin yhä kilisi.\n\n— Tuollainen itsepäisyys ansaitsee palkintonsa, Rauta hymähti ja nosti\nkuulokkeen.\n\nKimeä naisen ääni huusi:\n\n— Vihdoinkin! Ettekö tiedä, että kello on 1 yöllä? Onko tarkoituksenne,\nettemme me täällä alapuolella saisi nukkua lainkaan? Oletteko\njärjestäneet yksityisen maanjäristyksen? Vai tapellaanko siellä?\n\n— Ei toki. Me leikimme täällä vain »Etsin, etsin sormusta», ja jokin\ntuoli kaatui. Nyt enää ei kaadu. Hyvää yötä, kiltti rouva!\n\nTyttö hymähti.\n\n— Teillä on kovin vanhanaikaiset leikit, tuomari.\n\n— En siihen hätään keksinyt parempaa, mies puolustautui.\n\nCharlotta oli tullut vilkaisseeksi pieneen salonkiin. Hänen katseensa\nliukui tyynesti Svenin ylitse, joka ei vielä ollut palannut tajuihinsa,\nja nauliutui pöydällä oleviin voileipiin. Hän nuolaisi huuliaan.\n\n— On kauhean kauan siitä, kun viimeksi sain jotakin suuhuni. Nälkä on\naika ilkeä tunne.\n\nRauta talutti hänet pöydän ääreen ja löydettyään sivukaapista lasin\nkaatoi siihen loput viinipullosta.\n\n— Tämä on ehkä jo vähän väljähtynyttä.\n\nSuu täynnä leipää tyttö mutisi:\n\n— Ihanaa! Ettekö aio sitoa tuota toistakin veijaria?\n\n— Ei kannata. Häntä tuskin huvittaa lähteä juoksentelemaan pitkin\nTukholman katuja käsiraudat ranteissa.\n\nKun he olivat tulleet kadulle ja istahtaneet auton etuistuimelle,\nCharlotta kysyi:\n\n— Mihin ajamme?\n\n— Ajattelin viedä teidät Södertäljeen. On parempi, ettette ole noiden\nkahden lurjuksen ulottuvilla, kun he tointuvat. Södertälje on sen\nverran syrjässä, etteivät he osaa teitä sieltä etsiä. Miten he saivat\nteidät käsiinsä?\n\n— Se oli hyvin yksinkertaista. Joku mies soitti toimitukseen. Hän\nilmoitti, että voisin saada hienon uutisen lehteen, jos olin valmis\nneljännestunnin matkalle. Hän tovereineen saapuisi toimitustalomme\neteen parin minuutin kuluttua. Kun minä pahaa aavistamatta astuin\nheidän autoonsa, nuorukainen painoi pistoolin kylkeeni ja käski minun\npysyä hiljaa. Niin kätevästi se kävi. Mutta mistä oikeastaan on kysymys?\n\nLiikenne kaduilla oli vähäistä. Mitä kauemmas keskustasta he tulivat,\nsitä harvemmin näkyi jalankulkijoitakaan. Rauta lisäsi suruttomasti\nvauhtia.\n\n— Teidät siepattiin, koska nuo kaksi kuvittelivat teidän sekaantuneen\nministeri Saarkiven murhaan.\n\nHän odotti tytön huudahtavan. Mutta mitään sellaista ei kuulunut.\nCharlotta sytytti levollisesti kaksi savuketta ja pisti toisen niistä\nmiehen huulien väliin. Sitten hän virkkoi:\n\n— Ministeri Saarkiven? Ah, nyt muistan lukeneeni uutisen tuon\nulkoasiainministeriönne kansliapäällikön äkillisestä kuolemasta. Se oli\nsiis murha...\n\nPolteltuaan hetken ääneti hän jatkoi:\n\n— Mutta mitä tekemistä minulla voisi olla sen kanssa? Olen ollut\nSuomessa yhden ainoan kerran.\n\n— Niin. Viivyitte siellä kolme viikkoa ja poistuitte syyskuun 8 p:nä.\n\n— Mistä te sen tiedätte? Oletteko salapoliisi?\n\nRauta jätti kysymyksen vastaamatta. Tyttö hymähti.\n\n— Olisihan minun pitänyt arvata se. Ja miksi ette saisi olla?\nEn minäkään ole mikään Prinsessa Ruusunen... Mitä aiotte tehdä\nryöstäjilleni?\n\n— En mitään. Neuvon teitäkin vaikenemaan koko seikkailustanne.\n\n— Hm... Nuo miehet ovat siis sellaisten voimien palveluksessa, jotka\novat liian mahtavat, jotta teidän tai minun kannattaisi ärsyttää niitä\nenempää?\n\n— Olette hyvin viisas tyttö, mies sanoi lämpimästi.\n\nCharlotta huokasi.\n\n— Arvattavasti on vähin, mitä nyt voin tehdä lyhentääkseni\nkiitollisuuden velkaani teille, että lupaan noudattaa neuvoanne.\nLehti-ihmisenä se ei kuitenkaan ole minulle helppoa.\n\nHe olivat jättäneet kaupunkialueen taakseen. Chrysler nieli maantietä\nahneesti.\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen tyttö lausui:\n\n— Ihmettelen, mistä he saivat päähänsä iskeä kyntensä juuri minuun.\nMinähän tapasin ministeri Saarkiven yhden ainoan kerran. Silloinkin\ntapaamisemme kesti vain kymmenisen minuuttia.\n\n— Kertokaa siitä.\n\n— Se ei ollut mikään journalistinen uroteko. Kaukana siitä!\nPäätoimittaja sähkötti, että minun oli koetettava haastatella Saarkiveä\nSuomen ulkopoliittisista tavoitteista. Olin kuullut yhtä ja toista\ntuosta herrasta. Senkin, että ulkomaisten kirjeenvaihtajattarien\nhaastattelumenestykset häneen nähden olivat suoraan verrannolliset\nkyselijän ulkomuotoon. Siitä jo tiesin mahdollisuuteni pieniksi. Mutta\npäätin tehdä parhaani. Milloinkaan ennen tai jälkeen en ole uhrannut\nniin paljon aikaa _make-upiin_.\n\nCharlotta heläytti iloisen naurun.\n\n— Haastateltavan ensimmäisestä silmäyksestä havaitsin heittäneeni\naikani ja rahani hukkaan. Se oli hyvin nöyryyttävä huomio. Eikä sitä\nhaastattelua milloinkaan painettu, mikä oli aivan oikein.\n\n— Teidän ei kannata murehtia tuota vastoinkäymistä. Saarkivi-paralla\noli huono maku naisiin nähden ja vähin muutenkin.\n\n— Kiitoksia lohdutuksestanne, tyttö sanoi. — Haluatteko vastalahjaksi\nuuden savukkeen?\n\n— Mielihyvin.\n\nHetken kuluttua Charlotta virkkoi:\n\n— Kummallista! Te käytitte äsken tarkalleen samoja sanoja, jotka\nminulle on tässä yhteydessä jo kerran ennen lausuttu.\n\n— Todellako?\n\n— Muutenkin se herra, jonka kanssa jouduin puheisiin Tukholman\nvuorolaivalla syyskuun 8 päivän iltana, muistutti jossakin määrin\nteitä. Ei tosin ulkonaisesti lainkaan. Hän oli teitä vanhempi. Eikä\nniin hieno kuin te. Mutta hänkin oli hyvin kiinnostunut kuultuaan, että\nminä olin yrittänyt haastatella ministeri Saarkiveä. Hän tahtoi kuulla\nyksityiskohdat hyvin tarkkaan.\n\nRaudan mielenkiinto alkoi herätä.\n\n— Kuka hän oli?\n\n— Hän esittäytyi johtaja Petterssoniksi. Sillä nimellä hänet oli\nmerkitty matkustajien luetteloonkin. Utelias kun olen, minä tarkistin\nnäet sen seikan. Mutta siitä huolimatta minusta tuntui, ettei hän ollut\nsyntyperäinen tukholmalainen, kuten väitti, vaan Tukholmassa vuosia\nasunut suomalainen.\n\nMies yritti saada äänensä kuulumaan viileän kohteliaalta sanoessaan:\n\n— Viime yön valvonta alkaa tuntua silmissäni. Toivottavasti en nukahda\nohjauspyörän ääreen. Koettakaa pitää minut kaikin mokomin hereillä.\nKertokaa vaikka tuosta Petterssonista.\n\nTyttö vilkaisi häneen huolestuneena.\n\n— On vahinko, etten minä osaa ajaa, hän valitti. — Entä, jos\npysähtyisimme tähän ja te koettaisitte nukahtaa hetkeksi?\n\n— Ei ainakaan vielä. Jos teidän Petterssoninne muistuttaa vähänkään\nkaimaansa Hammenhögin veijariromaanissa, niin hänessä on minulle\npervitiiniä kyllin.\n\nCharlotta naurahti.\n\n— Kunpa ette vain pettyisi. Mutta jo tutustumisemme oli aika\nomalaatuinen. Minä satuin laivan kannella pudottamaan käsilaukkuni.\nVannon, etten tehnyt sitä minkäänlaisin laskelmin. Lähimailla ei ollut\nketään komeaa nuorta miestä, johon olisin halunnut tutustua... Viisissä\nkymmenissä oleva roteva herra, jolla oli mustatut pienet viikset ja\npulleat posket, kumartui nostamaan laukkuni. Ojentaessaan sen minulle\nhänen katseensa sattui hopeisiin nimikirjaimiini. Hän säpsähti ja jäi\ntuokioksi tuijottamaan minuun. »C.M.» hän mutisi ja kysäisi sitten:\n»Anteeksi, onko etunimenne Carmen?» Minusta hän oli varsin äkkinäinen\nhyökkäyksessään. Mutta kun me lehti-ihmiset olemme tottuneet yhteen jos\ntoiseenkin, sanoin kylmäkiskoisesti nimeni. »Charlotta», hän toisti\noudon innokkaasti. Sitten hän purskahti kuivaan nauruun. »Mutta sehän\non aivan suurenmoista.» Minä en ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä nytkään\nsiinä olevan mitään suurenmoista. Mutta siitä hetkestä alkaen minä olin\npääsemättömissä johtaja Petterssonista. Hän seurasi minua, minne ikinä\nmenin. Lopulta minä antauduin. Eikä hän hullumpi puhetoveri ollutkaan.\nJoko minun herra Petterssonini alkaa vaikuttaa unipilleriltä?\n\n— Ei vähääkään. Rauta vakuutti totuudenmukaisesti.\n\nOli tosiaan maksanut vaivan joutua sekoitetuksi öiseen seikkailuun Erna\nWahlin huoneistossa! Sattuma oli heittänyt hänen lähettyvilleen nuoren\nnaisen, joka kaikesta päättäen oli joutunut tapaamaan salaperäisen\nCharles Millerin! Miehestä tiedettiin, että hän oli Tukholmaan\nasettunut suomalainen. Hän oli käynyt Martta Pyryn paperikaupassa\nelokuun lopulla, ja hänestä oli merkintä johtaja Perttelin päivyrissä\nsamoilta päiviltä. Martta Pyry oli kuvannut miestä, joka oli halunnut\nhäneltä hyvää maksua vastaan »henkilötietoja» Saarkivestä, isoksi,\nromuluiseksi ja pulleakasvoiseksi 50-vuotiaaksi. Kaikki, mitä\nCharlotta Molin oli nyt kertonut hänen seuraansa hänen nimensä vuoksi\nkiilautuneesta matkatoverista syyskuun 8 päivältä, tuntui viittaavan\nsamaan henkilöön.\n\n— Seuraavana aamuna sain tuntea, ettei yö ollut lainkaan viilentänyt\nPetterssonini innostusta, tyttö jatkoi ilkamoiden. — Heti kun ilmestyin\nkannelle, hän ryntäsi luokseni. Nyt hän ei enää kertoillut runsaista\nkokemuksistaan ulkomaisilla harharetkillään. Hän iloitsi kuin lapsi,\nkun Tukholman keskus levittäytyi eteemme. Skeppsbrolla hän raahasi\nmeidän molempien matkalaukut vuokra-autoon ja ilmoitti saattavansa\nminut kotiin. Hän ei pelästynyt edes siitä, että aioin tätini luo,\njoka asuu kaukana Frejgatanilla. Päinvastoin hän selitti sen sopivan\nmainiosti, koska hänen kotinsa on Odengatanilla, siis aivan lähellä.\nKun autoilija oli vihdoin saanut meidät luotsatuksi läpi kaupungin\nFrejgatanille, minä huokasin helpotuksesta. Mutta liian aikaisin.\nJohtaja Pettersson pyysi nöyrästi minua illastamaan kanssaan. Hän ei\nollut juuri sellainen kavaljeeri, jollaisista minun ikäiseni tytöt\nuneksivat. Mutta minulla oli edessä tyhjä päivä ja sen jälkeen ilta,\njonka viettäminen Agnes-tätini kanssa kahden hirvitti jo ajatuksenakin.\nSitä paitsi minun Petterssonini oli ollut kiltti minulle. Niinpä\nkiitin kutsusta ja sanoin, että hänen sopi tulla hakemaan minua kello\n21. Ollakseni aivan rehellinen minun on myönnettävä, että haave saada\nHelsingissä viettämieni kolmen nälkäviikon jälkeen istahtaa Gilletin\nherkkujen ääreen vaikutti ratkaisevasti päätökseeni.\n\nCharlotta naurahti muisteloilleen.\n\n— Mitään Gillet-iltaa siitä ei kuitenkaan tullut. Johtaja Pettersson\nsaapui kyllä täsmällisesti. Hänen jykevässä hahmossaan ja paksuissa\nposkissaan oli jotakin, mikä sai Agnes-tädin lopettamaan moitiskelunsa\n»nuorten hunsvottien seurassa juoksentelemisesta». Luullakseni\nPetterssonini harmaat polisongit olivat melkein liikaa hänellekin.\nNiin hän päästi meidät lähtemään. Mutta kadulla ei ollut odottamaani\nautoa. Johtaja Pettersson selitti, että hänen mielipaikkansa oli\nlähellä sijaitseva Corso. Menisimme sinne. Hän oli monet illat\nistunut siellä katsellen haikeasti, miten muut herrat kävivät rennon\nvälinpitämättöminä tanssittamassa nuoria tyttöjä. Hänenkin olisi\ntehnyt mieli, hän kertoi minulle. Mutta hän ei ollut uskaltanut mennä\navuttomia vilkutuksia pitemmälle. Hän oli niin liikuttava kertoessaan\ntyttöjen ivallisista silmäyksistä, etten minä hennonut ilmoittaa\nhänelle omaa toivomustani. Ja mikäpäs siinä? Corsokin pystyi tarjoamaan\nsyötävää ruokaa.\n\nRauta oli kuunnellut jännittyneenä. Asta-rouva ja Risto-maisteri olivat\nolleet tämän illan Metropolissa. Suotta he olivat odottaneet tiettyä\nhenkilöä tulevaksi. No, he olivat varmasti osanneet pitää hauskaa\nniinkin. Mutta he eivät olleet voineet aavistaa, että Charles Millerin\nmieliravintola oli vain muutamien kymmenien metrien päässä. Siellä tämä\noli ehkä samaan aikaan istunut heittäen haikeita silmäyksiä kopeihin\ntukholmalaistyttöihin.\n\nCharlotta kertoi edelleen Petterssoninsa kanssa viettämästään illasta.\nRauta seurasi hänen tarinaansa enää vain puolella korvalla. Hänen\najatuksensa askartelivat siinä tosiasiassa, että nyt oli saatu jälki,\njoka jokseenkin varmasti johtaisi Charles Millerin luo. Hänen oikea\nnimensä ei ilmeisesti olisi Petterssonkaan, vaikka se oli ollut\nkirjoitettuna hänen elo- ja syyskuussa käyttämäänsä ulkomaanpassiin.\nMutta hänestä tiedettiin nyt, missä päin kaupunkia hän liikkui.\n\nRauta ei halunnut hälyttää tyttöä utelemalla »Petterssonin» lähempiä\ntuntomerkkejä. Mitään vaaraa siitä tuskin olisi koitunut. Mutta\nniin humoristisessa sävyssä kuin Charlotta vanhaa kavaljeeriaan\nkuvasikin, lämmin sympatia kuulsi lävitse. Jos myöhemmin osoittautuisi\nvälttämättömäksi, Gööteporin poliisi voitaisiin panna kuulustelemaan\ntyttöä.\n\nSödertäljen valot sukeltautuivat pimeästä näkyviin. Pian sen jälkeen\nauto pysähtyi pienen hotellin eteen.\n\n— Minä en tiedä, Charlotta Molin lausui vakavana, — miten kiittäisin\nteitä, tuomari. Käsitän, että tuossa Strandvägenin talossa te\npelastitte minut kokemukselta, joka olisi saattanut muodostua hyvin\ntuskalliseksi. Sitä paitsi tämä öinen automatka teidän seurassanne on\nollut hurmaava... Ei kai kukaan pane pahaksi, jos minä kiitokseksi\nsuutelen teitä?\n\n— Varmastikaan ei.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nODOTETUT SÄHKEJÄLJENNÖKSET.\n\n\nRauta havahtui puhelimen sointiin. Hänestä tuntui kuin olisi nukkunut\nainoastaan muutamia minuutteja Södertäljestä palattuaan.\n\n— Huomenta! Herätinkö sinut?\n\nMitään nimiä ei lausuttu eikä tarvittu. Rauta tunsi ministeri Varon\ntyynen, hillityn äänen.\n\n— Ei haittaa. Mitä kuuluu?\n\n— Sinua kai kiinnostaa se, että hallitus on kieltänyt huomiseksi\nsuunnitellut mielenosoitukset, joista eilen mainitsin. Kiihotus saa\nsiitä uutta tuulta siipiensä alle, ja kuohunta tulee kasvamaan. Mutta\nkatsoimme parhaaksi hankkia sinulle pari päivää lisäaikaa. Ellei niistä\nole apua, myrsky puhkeaa auttamattomasti.\n\n— Kuulostaa vähemmän lohdulliselta. Mutta kiitos noista paristakin\npäivästä.\n\n— Kuriiri tuo nyt aamupäivällä hotelliisi paketin, joka sisältää\nsähkejäljennökset. Ystävämme Ratakadulta väittää, ettei niistä tule\nolemaan sinulle mitään hyötyä.\n\n— Saammehan nähdä. Sitä paitsi minä pääsin jo viime yönä sen miehen\njäljille, jota olemme etsineet.\n\n— Onnittelen. Ei kai hän vain ole... onko hän se, jonka otaksutaan\ntyöskennelleen Perttelin kanssa yhdessä?\n\n— Sama mies.\n\nVaro huokasi. Sitten hän sanoi:\n\n— No, sillehän ei sitten mitään mahda. Pääasia on, että tämä juttu\nsaadaan selväksi, olipa ratkaisu millainen tahansa. Kuulemiin.\n\nLoikoillessaan kylvyssä Rauta ajatteli, ettei hänen vanhan\npurjehdustoverinsa eikä tämän hallituskumppanien asemassa ollut nyt\nkadehtimista. Ulkoasiainministerin viime vuorosanan sävykin oli\nkuvastellut sitä. Mitä arvoa oli parin päivän lykkäyksellä, jos\nSaarkiven murha-arvoituksen ratkaisu tarjoaisi saksalaisille ja heidän\nystävilleen entistä paremmat propaganda-aseet? Oli toki onni, ettei\nhänellä, Raudalla, ollut mitään tekemistä politiikan kanssa! Hänen\ntehtäväkseen oli annettu selvittää murha, ja hän selvittäisi sen.\n\nTurhaan hän kuitenkin yritti tavoittaa viimeöistä hyvää tuultaan\nastellessaan tapaamaan vaimoaan. Suurkaupungin elämä sykki väkevänä ja\nvärikkäänä Norrmalstorgilla ja Nybroplanilla. Valkeita saaristolaivoja\nhöyrysi Nybrovikenillä molempiin suuntiin. Mutta Rauta tuskin huomasi\nmitään siitä harppoessaan kohti Grand-pensionaattia.\n\nInkeri oli tänä aamuna ollut varhain jalkeilla. Miehensä tullessa\nhän istui täysissä pukeissa kirjoituspöydän ääressä tutkien Dagens\nNyheteriä. Hän nyökkäsi hajamielisesti tulijalle ja syventyi kulmat\nkurtussa jälleen tuijottamaan lehteen.\n\nRauta painoi suudelman hänen hiuksilleen, istahti sivulla olevaan\ntuoliin ja sytytti savukkeen.\n\n— Onko yleinen sotilaspoliittinen tilanne alkanut huolestuttaa sinua?\nhän kysäisi hymähtäen. — On totta, että Kesselring on arveluttavan\nlujilla Italiassa ja että tie Roomaan on auki liittoutuneille. Mutta\nne ovat kaukaisia huolia, joille me emme mitään mahda. Suosittelen\nhuomioosi sitä paljon viehättävämpää uutista, että Rosita Serrano\nlaulaa tänä iltana täällä Eriksdalshallenissa.\n\nInkeri käännähti häneen.\n\n— Minua ei kiinnosta vähääkään Kesselring. Eikä Rosita liioin.\n\n— Mikä sitten?\n\n— Saarkiven murha. Olen miettinyt sitä koko eilisen päivän ja viime yön.\n\nMies luopui heti kiusoittelevasta sävystään.\n\n— Ja tulos?\n\nVaimo kohautti olkapäitään.\n\n— Sen sinä näit varmasti heti huoneeseen tultuasi. Tuloksena ovat\nmustat renkaat silmien alla. Minä olen kai kauhean näköinen?\n\n— Sinä olet suloinen.\n\nInkeri ei ollut kuulevinaan. Hän rummutti hermostuneesti sormillaan\ntuolin käsinojaa.\n\n— Olen koettanut ajatella koko juttua alusta alkaen. Näyttäköön\nmiltä tahansa, ei ole mitään järkeä siinä, että etsimme jotakin\nenglantilaisten asiamiestä. Mitä hyötyä heillä olisi ollut Saarkiven\nmurhauttamisesta? Vauhkolan teoria on siinä suhteessa mahdoton.\nYlipäänsä alan uskoa, että Charles Miller on pelkkä mielikuvitusolento!\n\nRauta hymyili hänen purkaukselleen.\n\n— Jos ministeri Varo olisi täällä kuulemassa, hän pitäisi sinusta\nentistä enemmän. Juttu on kuitenkin niin, että sinä sivuutat kaksi\ntosiasiaa.\n\n— Mitkä?\n\n— Ensinnäkin sen, että johtaja P.J. Pertteli järjesti\ntarkoituksellisesti sen purjehdusretken, joka katkesi kolmeen\nlaukaukseen yössä. Toisekseen sen, että Charles Miller nousi syyskuun\n8 päivänä Turussa Tukholman-vuorolaivaan. Kuuntelehan nyt, niin minä\nkerron, miten sain sen selville.\n\nHän ryhtyi selostamaan edellisen illan ja yön elämyksiään. Vaimo istui\nhievahtamatta paikoillaan. Hän seurasi jännittyneenä tapausten vyöryä.\nKun mies lopetti, hän huudahti säihkyvin silmin:\n\n— Otatko minut tänä iltana mukaan sinne?\n\n— Minne?\n\n— Ravintola Corsoon, tietysti!\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— Me pysymme sieltä poissa, molemmat. Se kuuluu Asta-rouvan ja Risto\nSohjan metsästysalueeseen. He joutuvat vain vaihtamaan Metropolin\nCorsoon.\n\n— Mutta...\n\nMies katkaisi alkuunsa hänen vastalauseensa:\n\n— Corso oli viime kuussa Millerin kantakapakka. Onko se vielä, sitä\nemme tiedä. Mutta olettakaamme, että hän tulee sinne tänäkin iltana.\nSilloin on nuorella parillamme Riston sotilaspuvun ansiosta paremmat\nmahdollisuudet vetää ujosteleva herra »Pettersson» pöytäänsä kuin\nsinulla ja minulla olisi. Sitä paitsi emme ole lainkaan selvillä siitä,\nkuka tuo moniniminen viiksiniekka on. Jos hän sattuisi tuntemaan\nminut, peli olisi pilalla. Meillä ei ole häntä vastaan toistaiseksi\nesitettävänä mitään, minkä Ruotsin viranomaiset hyväksyisivät syyksi\npidättää hänet kuulusteluja varten. Meidän on pakko edetä hitaasti ja\nvarovaisesti.\n\nInkeri nyrpisti nenäänsä. Mutta hän ei väittänyt vastaan. Hetken\näänettömyyden jälkeen hän sanoi:\n\n— Kerro, mitä muuta jännittävää sinulle eilen sattui. Sinä tunnut\nedelleen kuuluvan niihin Fortuna-rouvan suosikkeihin, joilla ei ole\nyhtään tyhjää ja tapauksetonta tuntia.\n\nRauta naurahti.\n\n— Aivan niin hyvin minun asiani eivät ole. Mutta ennen kuin ryhdymme\ntarkastamaan minun eilisiä päivätuntejani, sanohan, mitä tiedät\nAsta-rouvasta.\n\n— Hänen pitäisi näillä minuuteilla tulla käymään täällä. Sitä iloa\nodotellessasi voit antaa raporttisi.\n\nMies selosti kapteeni Göranssonin puhelinsoiton, havaintonsa, että\njoku vieras oli tutkinut hänen hotellihuoneensa, ja johtaja Sandbergin\npikavierailun.\n\n— Tuo muhkea kauppamies siis sanoi, että hänen vaimonsa on matkoilla\neikä hän itsekään viihdy kotona, nuori rouva kertasi. — Sehän kuulostaa\nmelkein siltä kuin hän aikoisi toistaiseksi sulkea kotinsa. Kummallista.\n\n— Mitä kummallista siinä on?\n\nInkeri sivuutti miehensä kysymyksen. Hänen siniset silmänsä loistivat.\n\n— Sinä mainitsit itsekin ihmetelleesi johtajan intoa selittää sinulle,\nettei hänellä ole enää mitään tekemistä Mirja Saarkiven kanssa. Sitä\npaitsi hän korosti, että halutessasi tavata häntä et tulisi hänen\nkotiinsa, vaan tavoittaisit häntä myymälöistään; Pienellä yhteen- ja\nvähennyslaskulla tästä voi saada sellaisen tuloksen, että ratkaisu\nMirjan tännetulon arvoitukseen olisi löydettävissä Sandbergin\nhuoneistosta.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Myönnän, että tuollainen ajatus välähti minunkin päässäni. Sandbergin\nhymyilevien kasvojen takana on jotakin salamyhkäistä.\n\n— Mirjasta puhumattakaan! vaimo huudahti. — Nyt voidaan siis pitää\nvarmana, että ministeri Saarkiven murhaaja tuli täältä Tukholmasta.\nMirjalla oli ainakin yhtä hyvä syy kuin kenellä muulla tahansa toivoa\nmiehensä kuolemaa. Hän ei voinut olla tietämätön avioeronuhasta. Hänen\nkiireensä nyt tänne tapaamaan jotakuta vetää hänet lujasti epäiltyjen\npariin.\n\nÄlä unohda, että Mirja-rouvan Tukholman-matka oli jo paljon aikaisemmin\npäätetty.\n\nInkeri kuittasi miehensä huomautuksen kärsimättömällä olkapäiden\nkohautuksella.\n\n— Luuletko, ettei Saarkiven murha sitten ollut ennakkoon suunniteltu?\n\nRauta hymähti vaimonsa terävälle sävylle. Sytyttäen uuden savukkeen hän\nmyönsi leppoisasti:\n\n— Mielelläni minäkin pääsisin selville, ketä tapaamaan Mirja-rouva\ntulee. Jos hän ja Sandberg...\n\n— Sen seikan selvittämisen minä otan urakakseni!\n\n— Miten?\n\nInkeri ojensi hänelle sanomalehden, jota oli ollut lukemassa. Pieni\nilmoitus oli punakynällä merkitty. Se kuului:\n\n/#\n »Keittäjätär ja sisäkkö\n saavat heti paikan. Henkilökohtainen ilmoittautuminen kello 17 — 18.\n Johtaja B. Sandberg, Norr Mälarstrand 66.»\n#/\n\n— Kuinka tulit kiinnittäneeksi huomiota tähän? mies tiedusti.\n\n— Tuttu nimi sattui silmiini. Olin juuri miettimässä, mitä tuohon\nilmoitukseen voisi kätkeytyä, kun sinä tulit.\n\n— Mutta mistä tiedät, että antikviteettikauppiaamme on kysymyksessä?\nTäällä voi olla muitakin samannimisiä.\n\nVaimon innostus laski.\n\n— Sitä en tullut ajatelleeksi.\n\nRauta otti lompakostaan Sandbergin antaman käyntikortin. Siinä oli\nkotiosoite vedetty musteella ylitse. Tarkkaan katsoen näkyi kuitenkin,\nettä se oli Norr Mälarstrand 66.\n\n— Mies on sama. Mitä aiot tehdä?\n\nNuori rouva oli hypähtänyt iloisena pystyyn.\n\n— Haen sisäkön paikkaa, tietysti! Kai sinulla sen verran vaikutusvaltaa\non lähetystöneuvos Haahkaan tai kapteeni Göranssoniin, että\njommankumman vaimo kirjoittaa loistavan palvelustodistuksen...\nodotahan... Haaparannalta kotoisin olevalle Lisa Johanssonille.\n\nKun mies pysytteli äänettömänä, hän jatkoi:\n\n— Sinä houkuttelit minut mukaasi tänne. Mitä varten? Jotta minä\nauttaisin sinua tutkimuksissasi. Mitä sinä olet jättänyt minun\ntehtäväkseni? Miettiä, vain istua ja miettiä! Sen saatan tehdä yhtä\nhyvin Sandbergin sisäkkönä kuin vetelehtimällä tässä hiljaisessa\npensionaatissa! Ehkä en sielläkään pysty muuhun. Mutta olisihan minulla\nainakin tunne, että olen jollakin tavalla mukana!\n\nRauta nousi.\n\n— Hyvä on. Minä soitan kapteeni Göranssonille. Inkeri suuteli häntä.\n\n— Puhelinkoppi on ulko-oven vieressä, hän neuvoi innosta hehkuvin\nposkin.\n\nPalatessaan mies ilmoitti:\n\n— Göransson toimittaa todistuksen tänne sinulle kello 15:een mennessä.\n\nOveen koputettiin. Täyshoitolan harmaahapsinen, arvokas johtajatar\nilmestyi kynnykselle.\n\n— Neiti Kaario, täällä on eräs... hm... nuori henkilö, joka haluaisi\ntavata teitä. Hän sanoo olevansa suomalainen. Mutta... suokaa anteeksi,\nettä sen sanon... hänen tapaisiaan emme mielellämme näe tässä talossa.\n\nVanhan rouvan paheksuvasta sävystä ei voinut olla epäilystä. Raudat\nvaihtoivat keskenään ymmärtäväisen silmäyksen.\n\n— Ehkä se on joku tuttavan tuttava, joka on joutunut vaikeuksiin ja\ntarvitsee apua, Inkeri yritti esittää.\n\n— Ehkä, johtajatar myönsi. — Päästönkö hänet sisään?\n\n— Olkaa niin kiltti.\n\nAsta Sohja pujahti huoneeseen.\n\nKun ovi oli suljettu, Inkeri huoahti syvään.\n\n— Luullakseni maisteri Sohja ja mieheni nyt hartaasti toivoisivat\npäähäsi takaisin sitä suloista pientä muotihattua, jolle he eilen\nnauroivat. Mistä löysit tuon?\n\nAsta-rouvalla oli kirkuvan vihreä hattu, jossa oli punaisia, sinisiä\nja keltaisia sulkia. Hänen olennossaan ja pukeutumisessaan ilmeni\nmuutenkin se häikäilemätön huomion herättämisen halu, joka oli\nsaanut arvokkaan Grand-pensionaatin johtajattaren erehtymättömästi\nluokittelemaan hänet vähemmän suotavaksi vieraaksi.\n\nRauta puuttui puheeseen:\n\n— Metropolissa ei kai tapahtunut eilisiltana mitään? Rouva Sohja\nhymähti.\n\n— Paljonkin. Mutta ei sitä, mitä te tarkoitatte.\n\n— Tästä illasta alkaen pyydän teitä siirtymään Corsoon.\n\nRauta selosti tarkoin, mitä tiedettiin Charles Millerin ulkomuodosta ja\ntavoista.\n\n— Jos mies tulee Corsoon, koettakaa saada hänet pöytäänne, hän sanoi\nlopuksi. — Ottakaa selvä hänen osoitteestaan ja siitä, missä hän on\nmilloinkin tavattavissa. Mutta älkää paljastako, että joku muu kuin te\nolisi kiinnostunut hänestä. Ilmoittakaa minulle, kun asia on selvä.\nMinä hoidan loput.\n\nAsta-rouva rypisti kulmiaan hänen määräilevälle sävylleen. Hän tyytyi\nkuitenkin vain kysäisemään:\n\n— Entä mitä minä toimittelen sitten loput päivät kuukauden puoliväliin\nasti?\n\nRauta hymyili hänelle.\n\n— Minä kuvittelin, että urhea luutnanttimme olisi eilisiltana jo\npystynyt vapauttamaan teidät siitä huolesta.\n\nVahva poskimaali ei kyennyt peittämään nuoren naisen äkillistä\npunastumista.\n\n— Sitä paitsi, mies jatkoi, — kestää ehkä kauan, ennen kuin Miller\nilmestyy Corsoon. Tiedättekö, missä maisteri Sohja nyt on?\n\n— En. Kielsin häntä tulemasta tapaamaan minua ennen kello 18:aa.\n\nRauta jätti naiset puhelemaan keskenään ja palasi hotelliinsa.\n\nPortieerin pöydän luona esitettiin parastaikaa kiivasta kohtausta. Hän\njäi edempää seuraamaan sitä.\n\nPaksu, mahdikas ovenvartija oli ilmeisesti ollut toimittamassa jotakin\nasiaa. Nuori, punapukuinen ja keltakiharainen tyttö oli juuri ottanut\npöydältä sinetöidyn paketin ja sormeili sitä uteliaana. Portieeri\nryntäsi hätään ja kiskaisi häneltä käärön.\n\n— Mitä sinä täällä teet? hän tiukkasi vihaisesti.\n\n— Hoidan puhelinkeskusta.\n\n— Minä en sinua tunne! Missä Lola on?\n\n— Sisareni on sairas. Hän pyysi minua tulemaan sijaisekseen.\n\n— Miksi et sitten pysy keskuksessa? Mitä tekemistä sinulla on täällä?\n\n— Eräs herra toi äsken tuon paketin. Hän sanoi, että sillä on kiire.\n\n— Entä sitten?\n\nTyttö näytti olevan valmis purskahtamaan itkuun.\n\n— Kun täällä ei ollut ketään muuta, minä aioin viedä sen perille, hän\nniiskutti.\n\n— Älä sinä sekaannu minun virkatehtäviini! Ja sano terveisiä\nsisarellesi, että laittautukoon tänne kiireen vilkkaa. Ellei\nhän täst’edes vähemmällä hoida Virvelnin tai Salle de Parisin\ntanssi-illoista peräisin olevaa väsymystään ja humalaansa...!\n\nTyttö nosti päänsä ja silmäsi hämmästyneenä portieeriin.\n\n— Ei niissä humalaa saa, hän huomautti kimeästi. — Ettekö sitä tiedä,\nvaikka olette noin vanha? Sokerijuomaa me niissä paikoissa vain\nnautimme.\n\nPaksu mies julmistui.\n\n— Menetkö siitä? Tai minä...!\n\nSamassa hän huomasi Raudan.\n\n— Anteeksi, herra tuomari. Tässä olisi herra tuomarille paketti.\nLähetti toi sen juuri äsken. Kiireellinen.\n\nAstuessaan hissiin Rauta mietti vaivautuneena kohtausta portieerin\npöydän ääressä. Vaikka puhelintytön selitys tuntui melko\nluonnolliselta, hänen uteliaisuutensa kääröä kohtaan oli ollut\nilmeinen. Rauta kohautti hartioitaan. Mitäpä tuollainen heilakka\nsaattoi tietää tai välittääkään lähetyksen sisällöstä? Sitä paitsi\nulkoasiainministeriön sinetit olivat eheinä paikoillaan, ja se oli toki\npääasia.\n\nHuoneeseensa tultuaan Rauta väänsi oven lukkoon. Jännittyneenä hän\navasi paketin.\n\nSodasta huolimatta näkyi, että Suomi on paperintuottajamaa.\nLyhyimmätkin sähkeet oli jäljennetty kukin omalle virallisen paperin\npuoliskolleen. Niitä oli kaikkiaan kuutisenkymmentä.\n\nPuhelimen soitto katkaisi alkuunsa tarkastuksen.\n\n— Haloo.\n\n— Maisteri Sohja täällä.\n\n— Tunnen äänenne.\n\n— Haluan ainoastaan tarkistaa tapaamisajan ja -paikan.\n\n— Kai ne on teille ilmoitettu.\n\n— Kello 15. Brända Tomtenin alimmassa kerroksessa.\n\n— Niin!\n\n— Kiitän, herra kapteeni!\n\nRauta paiskasi kuulokkeen paikoilleen. Nuoren luutnantin sotilaallisuus\nharmitti häntä. Miehen olisi luullut käsittävän, että tässä nykyisessä\npuuhassa moiset tarkistussoitot olivat lievimmin sanoen tarpeettomat.\nKun tapaamisista oli kerran sovittu ennakkoon, niin aikaa ja paikkaa\noli turha toitottaa mahdollisten sivullisten korviin.\n\nLuettuaan sähkepinkan nopeasti lävitse hän hymähti. Ei ollut ihme, että\nvaltiollisen poliisin päällikkö oli arvioinut ne merkityksettömiksi.\nEnsi näkemältä ei ainoakaan niistä tuntunut olevan minkäänlaisessa\nyhteydessä Saarkiven matkaan.\n\nHän aloitti tyynesti alusta. Tällä kertaa hän syventyi jokaiseen\nsähkeeseen punniten tarkoin siihen sisältyviä mahdollisuuksia.\n\nHän tilasi välillä lounaan huoneeseensa. Syötyään hän pureutui jälleen\ntyöhönsä.\n\nKello 14,30 hän työnsi paperit sivuun. Hänen oli jouduttauduttava\nBrända Tomteniin. Ainakin maisteri Sohja saapuisi sinne. Pojalla ei\nvarmaan olisi mitään uutta kerrottavana. Mutta ehkä Inkerikin tulisi...\n\nTyytymättömänä Rauta silmäsi tuhkakuppiin, joka oli puolillaan. Hän oli\npolttanut kokonaisen Chesterfield-pakkauksen. Eikä se ollut auttanut\nlainkaan. Hän oli sähkeisiin nähden nyt yhtä viisas kuin aloittaessaan.\n\nMutta hän ei hellittäisi. Hän oli varma siitä, että jokin näistä\nnäennäisesti aivan muita asioita käsittelevistä sanomista sisälsi\nsalakirjoituksena tiedot, joiden varaan ministeri Saarkiven murhaaja\noli rakentanut suunnitelmansa. Tuon sähkeen täytyi löytyä — tavalla tai\ntoisella!\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nBRÄNDA TOMTEN.\n\n\nSyvä ryppy silmäkulmien välissä Rauta tuijotti sähkejäljennösten\npinkkaa edessään. Niiden saajien nimet ja osoitteet olivat syöpyneet\nhänen muistiinsa. Mutta se sanoma, joka olisi voinut luoda valoa\nSaarkiven murhan arvoitukseen, ei ollut vielä erottunut muista.\n\nJohtaja Sandberg muistui kesken kaiken hänen mieleensä.\nAntikviteettikauppias oli korostanut, että heidän pitäisi tavata\ntänään. Tuollainen rupatteluhetki ei nyt sopinut Raudan ohjelmaan.\nMutta kohteliaisuus vaati sentään soittamaan.\n\nHän tavoitti Sandbergin Drottninggatanin varrella olevasta myymälästä.\nKuultuaan, kuka soittaja oli, johtaja riemastui:\n\n— Ah, suomalainen ystäväni! Illastammeko tänään yhdessä?\n\n— Valitettavasti iltani on kiinni. Mutta mitä sanoisitte päivällisestä?\n\n— Miten harmillista! Minä ehdin sopia parin tärkeän asiakkaan kanssa\ntapaamisesta niihin aikoihin.\n\nRauta hymyili. Nuo »pari tärkeää asiakasta» hän tiesi. Sandberg\nodotti palvelijatartarjokkaiden paraatia kello 17—18. Siksi Rauta oli\nehdottanutkin päivällistä. Hän lupasi soittaa maanantaina »paremmalla\nonnella» ja sulki puhelimen.\n\nJätettyään sähkejäljennösten nipun hotellin kassakaappiin hän lähti\nulos.\n\nNorrmalmstorgilla oli tavanmukainen vilske. Raitiopysäkeillä tungeksi\nyleisöä. Iltapäivälehdet tekivät kioskissa hyvin kauppansa. Rauta\npujotteli autojen ja polkupyörien välitse ja oikaisi torin halki.\nHän poikkesi ahtaalle ja pimeälle Biblioteksgatanille. Stureplanin\nliikennesolmussa oli sattunut jokin sotkeuma. Raitiovaunut ja\njohdinautot seisoivat. Eri tahoille suuntautuvat autoja ihmisjonotkin\nolivat hetkeksi pysähtyneet.\n\nRauta ei välittänyt ottaa selvää, mistä oli kysymys, vaan astui\nravintolaan. Tummasävyinen etusali, jota valaisevat himmeät lamput\nloivat pehmeän ja viihtyisän tunnelman, oli ahdinkoon asti täynnä.\nMuutamaa porrasaskelmaa ylempänä olevan takaosan pöydät näyttivät myös\nvaratuilta. Hän laskeutui portaita kadunpinnan alapuolella oleviin\nsuojiin. Vasemmalle aukeavassa hämyisessä salissa istui vain eräs\nrakastunut pari pidellen toisiaan hellästi kädestä ja tajuamatta mitään\nympäristöstään. Alimmainen kerros oli kirkkaasti valaistu ja kylmän\nasiallisesti kalustettu. Siellä ei ollut ainoaakaan ravintolavierasta.\n\nRauta istahti pilarin viereen. Vilkaisematta tarjoilijattareen, joka\nsaapui luo, hän tilasi lasillisen valkoviiniä. Häntä harmitti yhä\näskeinen huono menestyksensä. Sähkejäljennösten pinkkaan piiloutuva\nsalaisuus ärsytti häntä.\n\nHän havahtui mietteistään, kun maisteri Sohja saapui.\n\n— Tapasin muutama tunti sitten Astan. Onko sattunut mitään sen jälkeen,\nkun te saatoitte hänet eilisiltana Metropolista asuntoonsa?\n\n— Ei, herra kapteeni. Enkä minä tiennyt...\n\n— Älkää välittäkö siitä, Rauta keskeytti. — Annoin Astalle ohjeet tätä\niltaa varten. Kuulette ne häneltä.\n\nTarjoilijatar oli ilmestynyt kuulumattomin askelin pöydän luo.\n\n— Mitä saa olla?\n\n— Kahvia ja leivoksia.\n\nKun nainen poistui, maisteri virkahti:\n\n— Viehättävä tyttö.\n\nRauta hymähti.\n\n— Onko teillä silmiä muidenkin naisten viehkeydelle?\n\n— Kuin kenen?\n\nKas vain, Rauta tuumi, poika leikkii kylmäveristä. Ääneen hän sanoi:\n\n— Minä näin edellisessä kerroksessa nuoren naisen ja miehen, jotka\nolivat — ja taitavat vieläkin olla — uppoutuneina luotaamaan silmistä\ntoistensa sielun syvyyksiä. Tyttö ei ollut puoleksikaan niin suloinen\nkuin Asta. Mutta poika näki vain hänet.\n\nKahvi ja leivoslautanen ilmestyivät pöytään.\n\nSohja kysyi hieman jyrkästi:\n\n— Miksi sanoitte minulle tuon äskeisen?\n\n— Te valitsitte Budapestissä väärin. Mutta nyt olette Tukholmassa.\nSyksy on vielä kaunis. Jos minä olisin teidän sijassanne, komentaisin\nensimmäisenä aurinkoisena aamuna Astan pesemään liiat värit kasvoistaan\nja pistämään baskerin päähänsä. Veisin hänet Djurgårdeniin ja jollakin\nhiljaisella kävelytiellä tekisin hänelle selväksi, että erehdykset\nriittävät jo, kummankin erehdykset.\n\n— Tarkoitatteko, että minun erehdykseni oli Mirja Vaaski?\n\n— Juuri sitä.\n\n— Siksikö järjestitte Astan tänne?\n\nRauta silmäsi kiukkuisesti nuoreen mieheen.\n\n— Ilman minua ette tekään olisi täällä. Enempää minä en voi kahden\neksyneen lapsen hyväksi tehdä.\n\nMaisteri naurahti.\n\n— Asta kertoi julistaneensa teille päin kasvoja, että te olette\nsydämetön rikollisten metsästäjä. Te! Naiset ovat ilmeisesti\naika huonoja psykologeja. Koska meidän asiamme kiinnostavat\nteitä, kerron, että olin eilisiltana Metropolissa tekemäisilläni\nrakkaudentunnustuksen. Sitten se jäi kuitenkin. Astan sotamaalaus...\nEhkä käsitätte... Mutta teidän ehdotuksenne oli hieno. Ensimmäisen\naurinkoisen päivän tullen toteutan sen.\n\nRauta nyökkäsi hänelle hyväksyvästi.\n\n— Muuta asiaa minulla ei tällä kertaa ole. Palaveri on päättynyt. Minä\nmaksan.\n\nSohja ryyppäsi kuppinsa tyhjäksi ja nousi.\n\n— Te olette kummallinen mies. Mutta on hyvä olla teidän ystävänne. Jos\nminulle joskus tulevaisuudessa tulee pulmia, en haudo niitä vuosikausia\npuoleen ja toiseen, vaan tuon ne teidän ratkaistaviksenne. Se käy\nnopeasti.\n\nYksin jäätyään Rauta tuumi, että valitettavasti kaikki pulmat eivät ole\nyhtä yksinkertaisesti ratkaistavissa.\n\nJoku nainen tuli portaita alas. Hänen korkonsa kopisivat kivipermantoa\nvastaan. Askelet pysähtyivät Raudan sivulle. Hän vilkaisi tulijaan ja\nnousi.\n\n— Rouva Wahl! Mikä miellyttävä sattuma!\n\nKaunis wienitär ojensi hänelle hymyillen kätensä.\n\n— Saanko hetkeksi istahtaa pöytäänne?\n\n— Olette sydämellisesti tervetullut.\n\nTarjoilijatar saapui samassa. Rauta pani merkille, että naiset\nvaihtoivat keskinäistä ymmärtämystä ilmaisevan katseen. Tyttö otti\nhymyillen vastaan viinitilauksen. Kun hän oli poistunut, mies virkahti:\n\n— Ajattelin juuri teitä. Tarkemmin sanoen sitä pulmaanne, jonka\neilisiltana jätitte minun hoideltavakseni.\n\nHymykuopat Erna-rouvan poskissa syvenivät.\n\n— Toivottavasti ette kanna siitä minulle kaunaa. Kun nuo typerät\nmiehet raahasivat tyttöparan sinne, suutuin silmittömästi. Käsitin\nheti, että heidän uhrillaan ei voinut olla mitään osuutta ministeri\nSaarkiven murhaan. Mutta Sven, joka on täydellinen lurjus, nauroi\nminun todisteluilleni. Minä tiesin itsekin, ettei minulla ollut varaa\nhälyttää poliisia huoneistoon, jonka emäntä virallisesti olen. Silloin\nmuistin sen, mitä olen teidän suorasukaisista otteistanne kuullut.\nPäätin jättää asian hoitamisen teille. Te täytittekin minun toiveeni\naivan suurenmoisesti.\n\nTarjoajatar toi viinin ja häipyi saman tien.\n\n— Kiitän teitä avusta, kapteeni!\n\nRuskeat silmät säteilivät lämpimästi viinilasin reunan ylitse.\n\n— Teillä ei siis ollut aikomustakaan palata huoneistoon koko yönä,\nRauta totesi.\n\n— Ei. Mutta sitä en ilmaissut noille toveruksille.\n\n— Missä te itse olitte?\n\nErna Wahl naurahti.\n\n— Jos te olisitte minun isäni tai aviomieheni, minun olisi kai pakko\ntehdä siitä selkoa. Mutta nyt sattuu niin, että te ette ole edes\nrippi-isäni. Niinpä säilytän pikku salaisuuteni. Vielä muita kysymyksiä?\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— Saisitte sentään tiedustella, miten molemmat uhrinne voivat\nkovakouraisuutenne jäljiltä, nainen kehoitti kujeillen.\n\n— No, teidän mieliksenne: miten he jakselevat?\n\n— Surkeasti. En ole milloinkaan tavannut kahta kurjempaa ja nolompaa\nolentoa kuin ne kaksi, jotka löysin huoneistosta tänä aamuna varhain.\nSven yritti kyllä noitua teitä, mutta vinoon menneellä suulla on vaikea\nsaada jämeryyttä kirouksiinkaan. Fritz puolestaan vakuutti, ettei\nhänellä ole mitään hampaan kolossa teitä vastaan. Kaadoitte hänet\nreilussa tappelussa, vaikka vallassanne olisi ollut ampua hänet. »On\nlohdullista, että nuo suomalaiset ovat yhä aseveljiämme», hän kehui,\n»heillä on sekä järkeä että voimaa».\n\n— Hautovatko he vielä joitakin aikeita neiti Moliniin nähden?\n\n— Sven uhkaili lähtevänsä uudelleen Gööteporiin. Mutta siihen minä\nhuomautin, että heidän on toistaiseksi paras pysytellä neljän seinän\nsisäpuolella. Jos tyttö on tehnyt ilmiannon, ensimmäinen poliisi\nsaattaa siepata heidät, niin pian kuin he astuvat kadulle. Suosittelin\nheille piilossa pysymistä, kunnes saavat fregattikapteeni Kaufmannilta\nohjeet, mitä heidän on tehtävä. Fritz yhtyi innokkaasti minuun.\n»Ellet ota varteen rouvan sanoja, nuo kihlat jääkööt minun puolestani\nranteisiisi», hän jyrisi. »Ryöstä sitten niin monta naista kuin yksin\nkykenet!» Sen uhkauksen edessä Sven taipui.\n\nRauta huomautti kevyesti:\n\n— Luulenpa, että Fritzin osakkeet nousevat minun silmissäni hieman\neilisestä.\n\nErna-rouva maisteli pienin kulauksin lasistaan.\n\n— Minulla on vielä jotakin sanottavaa teille.\n\n— Olen utelias kuulemaan.\n\n— Minä jätän teidät tästedes rauhaan.\n\n— Toivottavasti ette tarkoita, että aiotte jo poistua seurastani.\n\n— En. Vaan sitä, etten enää vakoile teitä.\n\nKaunis wienitär hymyili yhä. Mutta hänen katseensa oli vakava.\n\n— Voitteko antaa minulle savukkeen, kapteeni?\n\nRauta täytti hänen pyyntönsä, Tarjottuaan tulta hän kysyi:\n\n— Miksi nimitätte minua kapteeniksi?\n\n— Luutnantti, joka äsken joi kahvia tässä pöydässä, kutsui teitä niin.\n\n— Ettehän te ollut sitä kuulemassa.\n\n— Kyllä minä olin. Tämän pilarin takana. Väliin pöydän vieressäkin.\n\nMies rypisti kulmiaan.\n\n— Tarjoilijatar...\n\nRouva Wahl tunnusti:\n\n— Se olin siinä vaiheessa minä. Mutta teidän ei kannata nostaa siitä\nmelua. Kerroin tarjoilijattarelle, että hyvän ystävättäreni mies tulee\ntänne. Olin muka lyönyt ystävättäreni kanssa vetoa siitä, että minä\nvoisin tarjoilla hänen miehelleen tämän edes tuntematta minua. Selitin\nhaluavani tuolla kokeella todistaa typeriksi juoruiksi jutut, että\nhänen miehensä hakkailee jokaista siedettävän näköistä tarjoilijatarta.\nEi ollut ihme, että tyttö suostui puoleksi tunniksi vaihtamaan osia\nkanssani.\n\nRauta nyökkäsi. Mutta otsa ei vielä silinnyt.\n\n— Mistä tiesitte, että olisin nyt täällä?\n\n— Maisteri Sohja ilmoitti puhelimessa ajan ja paikan. Minä istuin\nhotellinne keskuksessa. Näit tehän te Lolan »sisaren». Se olin minä.\n\n— Tuo keltatukkainen tyttönen!\n\nErna-rouva naurahti.\n\n— Rakas ystävä, peruukkeja on. Sitä paitsi minä en ole vielä ikäloppu.\nMutta myönnän, että säikähdin teidän tullessanne. Olin odottanut teidän\nviipyvän tänä aamuna kauemmin vaimonne luona.\n\nMies puraisi huuleensa.\n\n— Vaimoni?\n\nNiin. Hänhän asuu Strandvägenin pensionaatissa. Kaufmann lähetti\nminulle hänen valokuvansa. Kun te saavuitte Tukholmaan, minä olin\nBrommassa vastaanottajien joukossa... Pelkään, että teillä on ollut\npuutteellinen kuva meidän tiedustelupalvelumme tehosta.\n\nRauta oli valmis myöntämään sen itselleen.\n\n— Olen luonnollisesti hyvin imarreltu siitä huomiosta, mitä te olette\nosoittanut minua kohtaan, hän virkkoi ivallisesti, — Mutta vieläkään en\nymmärrä, miten tiesitte odottaa minua juuri nyt tänne. Toverini ja minä\nhaastelimme puhelimessa suomea.\n\n— Minun on ollut opittava ymmärtämään sitäkin, nainen vastasi. — Muuten\nen olisi sillä paikalla, missä olen.\n\n— Mutta nyt siis ilmoitatte luopuvanne ilosta jatkaa naamiohuvejanne.\nMiksi? Onko se vastalahja siitä, että minä viime yönä puhdistin teidän\njuhlahuoneistonne?\n\nKaunis wienitär pudisti päätään. Hän oli käynyt totiseksi.\n\n— Valitettavasti siinä ammatissa, mihin minä olen joutunut, ei ole\nvaraa sellaiseen inhimilliseen tunteeseen kuin kiitollisuus. Mutta minä\nolen vakuuttunut siitä, että teidän toimintanne täällä ei käy ristiin\nniiden intressien kanssa, joita minut on asetettu valvomaan. Olen\niloitseva voidessani ilmoittaa Kaufmannille, että hänen epäilyksensä\nteidän lojaalisuuteenne nähden ovat täysin aiheettomat.\n\nRauta tiedusti ivallisesti:\n\n— Todellako? Oletteko saanut valvotuksi kaikkia puhelinkeskustelujani?\nEhkä tuo toinen tyttö... Mikä hänen nimensä olikaan? Ah niin, Lola.\nOnko hän raportoinut teille?\n\nErna-rouva pudisti päätään.\n\n— Minä en teinä käyttäisi noin pilkallista kieltä, hän moitti. — Lola\non typerä pikku ahmatti. Hänet oli helppo lahjoa olemaan poissa työstä\nmuutamia tunteja. Muusta ei hänen kohdallaan voinutkaan olla kysymys.\nMutta minähän kuulin teidän keskustelunne tänä aamuna. En tietysti\ntuntenut puhetoverinne ääntä. Arvioisin kuitenkin hänet ministeriksi.\nHänelle tiedoititte päässeenne täällä sen miehen jäljille, joka\ntyöskenteli yhdessä Perttelin kanssa. Minä tiedän, että Pertteli oli se\nenglantilaisten asiamies, joka pidätetyksi jouduttuaan teki itsemurhan.\nTe olette siis lähellä sitä ratkaisua, jota Kaufmann on alun perin\ntoivonut.\n\n— Miksi yrititte siepata minulle saapuneen paketin?\n\n— Minä en yrittänyt sitä siepata, rouva Wahl torjui jyrkästi. — Halusin\nainoastaan tarkistaa, että se oli juuri se, jonka tulosta ystävänne\nHelsingistä soitti. Vilkaisu sinetteihin riitti minulle. Voitte olla\nvarma siitä, että meidän taholtamme ei teidän tutkimuksianne enää\nturhalla vakoilulla häiritä.\n\n— Mutta ehkä sitä hanakammin vastapuolelta.\n\nNainen kohautti olkapäitään. Sitten hän kysäisi kiinnostuneena:\n\n— Oletteko havainnut merkkejä siitä?\n\n— Enpä tiedä. Eilen joku oli ottanut vaivakseen nuuskia lävitse minun\nmakuusuojani.\n\nErna Wahl purskahti nauruun.\n\n— Siitä teidän ei kannata olla huolissanne. Se oli kaikkein\ntuloksettomin minun yrityksistäni. Minua harmitti jälkeenpäin,\nettä olin nähnyt niin paljon vaivaa vanhan, ahneen siivoojattaren\nlahjomisessa ja sitten harmaapäiseksi muijaksi naamioitumisessani... Te\nolette huolellinen herra. Mutta minä kehoitan teitä vielä terästämään\nvarovaisuuttanne. Siksi halusin kertoa teille, mitä minä olen tehnyt.\nVihollistemme salaista tiedustelua kehutaan vielä hienommaksi ja\ntaidokkaammaksi kuin meidän on.\n\nRauta katsoi häntä tarkkaan ja punniten. Hänen äänettömyytensä alkoi\nkiusata naista.\n\n— Oletteko nyt vihainen minulle, kapteeni?\n\n— Te olette aivan liian kaunis, jotta teille voisi kantaa kaunaa.\n\nVastaus ei tyydyttänyt rouva Wahlia. Hän heilautti kärsimättömästi\npäätään, niin että mustat kiharat välkehtivät sähkövalossa.\n\n— Minä tahtoisin juoda teidän kanssanne sovinnon maljan, hän sanoi.\n\nMies nosti myös lasinsa.\n\n— Minä tyhjennän tämän ystävyytemme merkiksi.\n\nKauniin wienittären silmät kostuivat. Jotakin haikeaa jäi leikkimään\nhänen huulillaan, kun he laskivat tyhjät lasit pöydälle.\n\n— Teistä olisi tullut loistava näyttelijätär, Rauta virkahti.\n\n— Minä olin hyvä näyttelijätär. Ennen sotaa. Vahinko, ettemme silloin\ntavanneet Wienissä.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nPAIKANNÄYTTÄJÄTYTTÖ.\n\n\nMuutamaa tuntia myöhemmin Rauta pysäköi Chryslerin Adolf Fredrikstorgin\nlaitaan. Puiden varjostamien leikkikenttien pohjoispuolitse\nesikaupunkilinjojen pitkät, nopeat raitiovaunut kiitivät pitkin\nHornsgatania, jota hän oli viimeöisellä automatkallaan ajanut. Itse\ntämä Södermalmin tienoo oli hänelle ennestään tuntematonta. Neonvalot\nkuuluttivat, että eräs torin äärellä kohoavista kivimuureista oli\nhotelli ja ravintola Aston.\n\nHän oli nousemassa portaita toiseen kerrokseen, kun möräkkä, riemukas\nääni tervehti häntä:\n\n— Ei, mutta... Pettävätkö vanhat silmäni? Vai oletko se tosiaan sinä?\n\nLihava, kaljupäinen mies, joka oli tulossa alas, riensi hänen luokseen\nja puristi hänen kätensä molempien kouriensa väliin.\n\n— Mistä nyt tuulee, kun sinut näillä main taas näkee?\n\n— Idästä, tietysti.\n\nRauta hymyili sydämellisesti. Oli hauska jälleen tavata rikoskomisario\nHedenius, jonka kanssa hän oli vuosien mittaan joutunut yhteistyöhön\nmilloin Helsingissä, milloin Tukholmassa. Hän oli oppinut antamaan\narvoa tälle ruotsalaiseksi harvinaisen välittömälle herralle sekä\nystävänä että poliisimiehenä.\n\n— Tämä on sellainen juhlatapaus, että eukkoni saa syödä yksin\nillallisensa. Gilletiä vaatimattomampi paikka ei meille nyt riitä.\n\nRauta pudisti pahoitellen päätään.\n\n— Toisena iltana, Gösta, oikein mielelläni.\n\nRikoskomisarion pulleat kasvot venähtivät pitkiksi. Hänen pensasmaiset,\nmiltei värittömät kulmakarvansa kohosivat, niin että ne näyttivät\nolevan luiskahtamaisillaan kaljulle päälaelle.\n\n— Tarkoitatko, että olet täällä virka-asioissa?\n\n— Ellei niin olisi, olisin nyt kaukana Syvärin eteläpuolella.\n\n— Ja vainusi on johtanut sinut juuri tähän Södernin Sodomaan?\n\nRauta nyökkäsi.\n\nPari tyttöä loi heihin ohittaessaan uteliaan silmäyksen. Hedenius\ntuijotti tyytymättömänä heidän jälkeensä.\n\n— Tule johtajan huoneeseen. Siellä saamme jutella.\n\nRikoskomisario esitteli ystävänsä kiiltävätukkaiselle, kumartelevalle\njohtajalle, joka jätti heidät kahden. Hedenius viittasi Rautaa\nistuutumaan nahkanojatuoliin ja tarjosi hänelle sikaria. Kun tämä\nhymyillen kaivoi esiin käärön Philip Morrisia, hän murisi:\n\n— Tuo on ainoa epämiehekäs piirre, minkä minä olen sinussa keksinyt.\nMutta se näyttääkin istuvan lujassa.\n\nHän sijoittautui sohvaan ja pölläytettyään ensimmäisen sauhun suustaan\nvirkahti:\n\n— Ne eivät siis ole vielä osuneet siellä rintamalla noinkaan korkeaan\nmaalitauluun... Onko salaisuus, miksi sinut on lennätetty näin kauas\nlänteen?\n\nRauta kertoi ulkoasiainministeriön kansliapäällikön murhasta.\n\n— En ole sattunut huomaamaan koko tapausta, rikoskomisario myönsi. —\nMeillä on omat murheemme. Ne ovat pienempiä, mutta meidän omiamme. No,\njohtavatko jäljet tänne?\n\n— Eräät. Sen vuoksi minun pitäisi päästä selville, millaisten ihmisten\nkanssa Saarkivi oli yhteydessä melko tiheillä Tukholman-käynneillään.\nTiedän, että Aston oli niitä ravintoloita, joissa hän istui iltojaan.\nSiksi pistäysin nyt tänne.\n\nHedenius hymähti.\n\n— Jos minulla olisi ministerin arvo, pysyttelisin Slussenin\npohjoispuolella. Mutta makunsa kullakin. Onko sinulla mukanasi tuon\nherran kuvaa?\n\nRauta ojensi valokuvan hänelle.\n\nRikoskomisario tutki Saarkiven nelikulmaisia, riippuvaposkisia kasvoja.\nHän irvisti paksujen huulien yläpuolella näkyville pienille viiksille.\n\n— Ei hän ollut paljon lähempänä Adonista kuin minä, hän arvioi. — Mutta\nehkä hän oli rikas?\n\n— Oli.\n\n— No, sitten hänellä saattoi olla mahdollisuuksia niiden kaunokaisten\nsilmissä, jotka iltaisin kansoittavat Astonin. Kenties kannattaisi\nnäyttää valokuvaa johtajalle.\n\nRauta nyökkäsi. Hedenius poistui ravintolan puolelle ja palasi hetken\nkuluttua johtajan seurassa.\n\n— Suomalainen ystäväni haluaisi tietää, onko muuan häntä kiinnostava\nvieras käynyt täällä.\n\nJohtaja kumartui katsomaan Saarkiven kuvaa.\n\n— Piirteet tuntuvat jollakin tavoin tutuilta. Milloin hän olisi ollut\ntäällä?\n\n— Viimeksi heinäkuussa.\n\n— En jaksa muistaa, johtaja virkahti varovaisesti. — Mutta ehkä\nhovimestarimme voisi sanoa tarkemmin. Saanko kutsua hänet tänne?\n\n— Olisin siitä teille kiitollinen.\n\nKymmenisen minuuttia myöhemmin hyvin sulavakäytöksinen,\nMefisto-kasvoinen mies otti valokuvan käteensä. Yksi silmäys siihen\nriitti hänelle.\n\n— Ah, turkulainen ystävämme, johtaja Sund! Toivottavasti hän ei ole\njoutunut vaikeuksiin?\n\nRikoskomisario ja Rauta vilkaisivat toisiinsa. Johtaja, kysyi:\n\n— Tunnette siis hänet?\n\n— Tottahan toki! Tämä herra istui viime heinäkuussa kolmena iltana\nperäkkäin kauimmaisessa ikkunanaluspöydässä.\n\nHedenius sanoi kuivasti:\n\n— Tahtoisimme kuulla yksityiskohdat noista kolmesta illasta.\n\nHovimestari katsoi kysyvästi johtajaan. Tämä nyökkäsi.\n\n— Ensimmäisellä kerralla johtaja Sund kutsui kolmihenkisen\ntyttöseurueen illastamaan kanssaan ja tarjosi samppanjaa orkesterille.\nHän oli hyvin tyytyväinen iltaansa.\n\nRikoskomisario huomautti:\n\n— Ja te häneen.\n\nHovimestari ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:\n\n— Toisena ja kolmantena iltana johtaja Sund istui kahden kesken\nGunnelin kanssa. Tehän tiedätte, johtaja, tuon nuoren vaaleatukkaisen\nkeimailijattaren?\n\n— Hm. Enpä muista kiinnittäneeni häneen huomiota.\n\n— Toivottavasti »johtaja Sund» ei näilläkään kerroilla unohtanut\norkesterin samppanjaa, Hedenius virkkoi.\n\n— Ei, ei unohtanut, hovimestari vakuutti. — Kaikki olisi ollut hyvin,\nellei tuota kiusallista välikohtausta olisi sattunut viimeisenä iltana.\n\nRauta tiedusti:\n\n— Millainen se oli?\n\n— Onko sillä väliä? johtaja kiirehti väheksimään. — Sulkemishetkellä\nsaattaa missä tahansa ravintolassa tapahtua sellaista.\n\nRikoskomisario kohautti lihavia hartioitaan.\n\n— Epäilemättä. Mutta se herra, jonka vaiheet kiinnostavat meitä, ei\nollut missä tahansa ravintolassa, vaan täällä. Siis: mitä tapahtui?\n\n— Oikeastaan se ei sattunut ravintolamme alueella, vaan talon\nulkopuolella, hovimestari yritti parantaa. — Kun johtaja Sund oli\nGunnelin kanssa poistumassa, muuan miekkonen, Nisse nimeltään, kävi\nveitsi kädessä johtajan kimppuun. Tämä kääntyi pakoon ja juoksi\ntakaisin tänne ylös Nisse kintereillään.\n\n— Miten epähienotunteista ravintolaa kohtaan »Sundin» taholta, Hedenius\nivasi.\n\n— Eteisvahtimestarien kanssa minä otin veitsen Nisseltä, hovimestari\nkerskui, — ja luovutin hänet poliisille. Johtaja Sundille minä tilasin\nauton. Nisseltä on siitä pitäen pääsy tähän ravintolaan kielletty.\nViime viikkoina hän ei ole enää pyrkinytkään sisään.\n\n— Sepä on turvallista tietää.\n\n— Miksi niin?\n\n— Siltä varalta vain, että Gunnel sattuisi tänä iltana tulemaan ja että\nystäväni tai minä haluaisimme hieman tarinoida tytön kanssa. Mekin näet\nkuulumme niihin ihmisiin, jotka eivät erikoisesti pidä siitä, että\nveitsi pistettäisiin heidän kylkiluittensa tai lapojensa väliin. Ehkä\nse on raukkamaista, mutta niin vain on.\n\nRauta puuttui puheeseen:\n\n— Mikä tuo Nisse on miehiään?\n\nHovimestari ryiskeli, ennen kuin vastasi:\n\n— Luullakseni Gunnelin suojelija.\n\nRikoskomisario naurahti.\n\n— Kuulostaa kauniilta. Jonkunlaiselta siveyden vartijalta, joka valvoo,\nettei pieni, kiltti tyttö joudu inhottavan elostelijan saaliiksi. Itse\nasiassa tuollaiset tyhjäntoimittaja-nuorukaiset huolehtivat siitä, että\nsaalistajan ja hänen uhrinsa suhde muuttuu päinvastaiseksi. Minä olen\nmonesti ihmetellyt, miksi tytöt asustavat tuollaisten nuorten lurjusten\nkanssa yhdessä ja — viattomimmissakin tapauksissa — luovuttavat heille\npääosan ansioistaan. Mutta se on niitä elämän järjettömyyksiä, joiden\nperille ei pääse.\n\n— Minä en ole kuullut mitään tuollaisesta, johtaja huomautti jäykästi.\n\nHedenius taputti häntä ystävällisesti olalle.\n\n— Ettepä tietenkään. Miten olisittekaan?\n\nRauta tiedusti:\n\n— Satutteko tietämään tuon Nissen osoitteen?\n\nJohtaja ja hovimestari pudistivat päätään. Viimeksi mainittu ilmoitti:\n\n— En ole milloinkaan kuullut hänen sukunimeäänkään.\n\n— Niinpä: kiitos tiedoistanne, rikoskomisario sanoi. — Ilman muuta on\nselvää, että keskustelumme jää vain meidän neljän väliseksi.\n\nKun he olivat jälleen kahden, hän kysäisi ystävältään:\n\n— Toivoisitko minun jäävän tänne seuraksesi?\n\n— En, Rauta torjui. — Sinut voidaan tuntea. Mutta jos jonakin päivänä\ntarvitsen virka-apua...\n\n— Niin tiedät, mistä minut tapaat. Yöllä tai päivällä. Ja\nGillet-kutsuni pysyy myös voimassa.\n\nRauta meni avaraan saliin. Se muistutti satoja muita korkean luokan\ntanssiravintoloita tiheään sijoiteltuine pöytineen ja ahtaine\ntanssitiloineen. Hän asettui mahdollisimman kauas orkesterista. Vaikka\noli lauantai-ilta, hetikään kaikki pöydät eivät olleet varatut. Vain\nkolme paria oli tanssimassa tangoa.\n\nHovimestari toi hänelle ruokalistan.\n\n— Äskeinen ystävänne, hän lausui puoliääneen. — Mekin tunnemme hänet\nvanhastaan. Hän on hyvin leikkisä herra.\n\n— Epäilemättä.\n\n— Illallista?\n\nRauta nyökkäsi ja suoritti tilauksen. Ilmeisesti sen taso tyydytti\nhovimestaria. Hänen äänensä oli kunnioittavan palvelevainen, kun hän\nkuiskasi:\n\n— Olin ymmärtävinäni, että Gunnel kiinnostaa teitä. Hän ei ole vielä\ntäällä. Jos hän tulee, minä tiedoitan teille.\n\nTarjoilijatar saapui kattamaan pöytää. Sen jälkeen ei pitkään aikaan\ntapahtunut mitään.\n\nKaksi nuorta pariskuntaa istui läheisen pöydän ääressä aterioimassa.\nHeillä näytti olevan hauskaa. Vähän matkan päässä harmaapäinen\nherra kestitsi keski-ikäistä, kovakasvoista naista yrittäen turhaan\nhoukutella häntä hymyilemään. Useimmat miehet olivat saapuneet yksin\nja tarkkasivat annoslautastensa takaa arvostellen tyttöjä, jotka\nkaksittain tai kolmittain lavertelivat keskenään maistellen kevyttä\ngrogiaan tai sokerijuomaansa.\n\nRaudan ajatukset hakeutuivat Inkeriin. Tämä oli innosta vapisevin äänin\nsoittanut hänelle hotelliin saaneensa paikan. Johtaja Sandberg oli\nollut hyvin tyytyväinen siihen, että uusi sisäkkö tarvitsi muuttoonsa\nainoastaan tunnin. Keittäjätärkin tulisi jo ennen iltaa.\n\nJännittävin osa oli nyt Astalla ja Ristolla. Jos onni olisi myönteinen,\nCharles Millerin ja samalla ehkä myös Saarkiven murhan arvoitukset\nolisivat huomenna selvät...\n\nHerkkuvoileivät ja olut saapuivat pöytään. Hän ryhtyi hitaasti syömään.\n\nMonet yksinäiset veitset ja haarukat pysähtyivät, kun hovimestari lähti\neteisen puolelta saattamaan hoikkaa naista, jolla oli harso kasvoilla.\nUseiden herrojen silmistä kuvastui kysymys: kuka on tämä huomattava\nhenkilö?\n\nHovimestari opasti vieraan parin pöydän päähän Raudasta ja huolehti\nsiitä, että hän pääsi mukavasti istumaan.\n\n— Kujeiletko sinä, Max? Viimeksi toissa iltana minä näytin sinulle\npaikkasi.\n\nHovimestari kumarsi.\n\n— Vuoroin vieraissa, mademoiselle.\n\nSamalla hän loi naisen takaa merkitsevän silmäyksen Rautaan. Siten\ntäytettyään lupauksensa hän hartioitaan kohauttaen poistui.\n\nUusi vieras katsoi pitkään hänen jälkeensä. Sitten hän riisui sinisen\nkävelypukunsa takin, veti hansikkaat käsistään ja otti harsohatun\npäästään. Sytytettyään savukkeen hän ryhtyi silmäilemään yleisöä.\n\nGunnel, ilmeisesti. Mutta Raudasta tuntui, että hän oli joskus ennenkin\nnähnyt tuon sirojäsenisen, nuoren tytön. Valkaistu tukka, vihertävien\nsilmien laskelmoiva katse ja täyteläisten huulten kaari olivat\njollakin tavalla tutut. Kesti kuitenkin kotvan, ennen kuin hän muisti:\nChina-varieteen paikan näyttäjätyttö!\n\nMikäpä siinä? Se sopi. Saarkivi oli täällä käydessään harrastanut\nvarieteetä. Kenties hän oli jo siellä vastannut Gunnelin kutsuvaan\nhymyyn ja Chinassa tehnyt hänen tuttavuuttaan. Sen jälkeen he olivat\nviettäneet kaksi iltaa Astonissa. He olivat viihtyneet kai hyvin\nyhdessä, kunnes mustasukkainen Nisse oli puuttunut asioiden kulkuun.\n\nOliko ehkä ajateltavissa, että Nisse oli häneltä otetun\nveitsen asemesta turvautunut browninkiin? Se tuntui kovin\nmielikuvitukselliselta. Mistäpä tuollainen Nisse olisi saanut\npikakiitäjän käyttöönsä? Sitä paitsi Gunnel ei, siroista jäsenistään\nja sievistä kasvoistaan huolimatta, näyttänyt sellaiselta naiselta,\njonka vuoksi tehdään harkittu murha. Joka tapauksessa, Rauta päätteli,\ntytöltä on otettava selvä Nissen nimestä ja osoitteesta sekä siitä,\nmissä tämä oli ollut viime viikon vaihteessa.\n\nHän havaitsi alkajaisiksi myöhästyneensä. Muuan tukeva keski-ikäinen\nherra kumarsi juuri Gunnelille ja vei hänet tanssiin.\n\nRauta syventyi tyynesti loheen ja valkoviiniin. Hänen vuoronsa tulisi\npian.\n\nSeuraavan tanssin alkaessa hän olikin ensimmäisenä tytön luona.\n\n— Eikö teitä ikävystytä istua yksin?\n\nGunnel ei viitsinyt edes vilkaista häneen.\n\n— Seura ikävystyttää minua paljon useammin.\n\n— Ehkä kuitenkin suotte minulle kunnian tanssia kanssanne?\n\n— Ehkä.\n\nTyttö nousi koneellisesti ja lähti edellä. Vasta tanssilattialle\ntultuaan hän pani hieman hämmästyen merkille, että mies oli kookas ja\nryhdikäs. He sopivat hyvin toistensa askeleihin hitaassa foksissa. Kun\norkesteri keskeytti, Gunnel oli ensimmäinen taputtamassa käsiä vaatien\njatkoa. Hän jopa hymyili armollisesti virkahtaessaan:\n\n— Te ette ole mikään varpaiden murskaaja.\n\n— Ehkä voisitte säilyttää tuon edullisen kuvan vielä sittenkin, jos\nsiirtyisitte illastamaan minun pöytääni, Rauta esitti.\n\n— Illastamaan? Mitä se merkitsee? Kinkkuvoileipää oluen kera? Vaiko\nsipulipihviä ja ryyppyjä?\n\n— Saatte itse valita.\n\n— Hyvä. Minä mietin asiaa.\n\nHe tanssivat äänettöminä. Palattuaan pöytänsä luo tyttö sipaisi siltä\nkäsilaukkunsa ja nyökkäsi Raudalle.\n\nHovimestari ilmestyi heidän luokseen tuoden Gunnelin päällysvaatteet.\n\n— Samppanjaa, mademoiselle?\n\nTyttö hymyili hänelle välkkyvin hampain.\n\n— Niin, Max. Ja parasta syötävää, mitä teillä on.\n\nÄskeinen keski-ikäinen herra tuli jälleen kumartamaan. Gunnel\nsilmäsi häneen harmistuneena ja pudisti päätään. Kun mies oli nolona\nperäytynyt, hän tuhahti:\n\n— Kaikki ne yrittävätkin! Pysyisi tuokin kotona eukkonsa vieressä.\n\nTarjoilijatar kattoi hänen eteensä. Hän tuijotti hetken epäluuloisena\nlautaselleen nostettua annosta. Sitten hän maistoi sitä ja irvisti.\n\n— Eikö se ole hyvää? Rauta tiedusti.\n\n— Kamalaa!\n\nTarjoilijatar riensi hätään.\n\n— Mutta rouva, se on meidän hienointa ruokaamme, hän puolusti ja lisäsi\nhiljemmin: — Ja kalleinta.\n\n— Mitä sotkua tämä on?\n\n— Pariloitua piikkikampelaa majoneesin ja piparjuuren kera.\n\n— Hyi, viekää pois! Tuokaa wienerschnitzel. Ja katsokaakin, että se on\niso ja hyvin paistettu!\n\n— Kyllä, rouva. Hetkinen, rouva.\n\nMutta poistuessaan tarjoilijatar vilkaisi säälivästi Rautaan.\n\nGunnel tyhjensi samppanjalasinsa. Hän oli ilmeisen tyytyväinen itseensä.\n\n— Emmekö tanssi?\n\n— Minä haluaisin hieman keskustella kanssanne.\n\nTytön silmät kapenivat. Hän vetäytyi epäluuloisena kauemmas.\n\n— Vai niin. Ja mistä? Aiotteko kertoa, että teillä on kaunis, hiljainen\nhuone ja siellä pehmeä leposohva? Älkää yrittäkö!\n\nRauta tunsi sääliä. Tämä suurkaupungin varjopuolella vajaat\nparikymmentä vuottaan viettänyt lapsi oli siinä kattilassa kovaksi\nkeitetty. Hän katsoi pöydällä olevia pieniä käsiä, jotka eivät kai\nkoskaan olleet tehneet kunnon työtä. Hoikissa sormissa oli punaisiksi\nlakatut terävät kynnet, jotka pystyivät raapimaan.\n\n— Aioin kysyä, miten Nisse voi.\n\nGunnel säpsähti ja rypisti otsaansa.\n\n— Nisse on kuollut.\n\n— Miten?\n\n— Katutappelussa. Kuukausi sitten.\n\nÄkkiä tyttö havahtui. Tiukasti hän tiedusti:\n\n— Mistä te tiesitte kysyä häntä? Ette te kuulu meidän maailmaamme!\n\n— Satuin olemaan täällä silloin, kun eräänä heinäkuun iltana Nisse\naiheutti skandaalin, Rauta lasketteli huolettomasti. — Te istuitte\ntuolla ikkunan ääressä jonkun harvatukkaisen 50-vuotiaan herran kanssa\ntuntikausia. Minä olisin jo silloin halunnut tutustua teihin. Mutta te\nette välittänyt vilkaistakaan minuun.\n\nGunnel hymyili ivallisesti.\n\n— Miksi olisinkaan? Se herra oli rikkaampi kuin te. Mitä silloin on\nväliä sillä, että hän oli vanha ja melkein kalju, vaikka yrittikin\nsalata sitä?\n\nLeike ilmestyi hänen lautaselleen. Hän ryhtyi ahneesti syömään.\nLeukojen jauhaessa lihaa hän innostui kehumaan:\n\n— Sitä paitsi, kyllä hän miehestä kävi. Väliin liiaksikin. Tutustuin\nhäneen vuosi sitten syyskuussa Tivolissa.\n\nTuttavuus oli siis vanhempi kuin Rauta oli luullut.\n\n— Hän oli ihan hassuna minuun. Te erehdytte, jos luulette minun\nkieltäytyneen, kun hän tarjosi minulle hyvin kalustetun kaksion ja\nmaksoi siitä vuokran kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Tietysti hänelläkin\noli ikävät puolensa. Hän oli joskus kuin susi. Kuin raateleva susi...\nÄlkää näyttäkö noin tekopyhän kauhistuneelta. Kyllä minä osasin pitää\npuoleni. Kiskoin häneltä ylimääräisen korvauksen jokaisesta mustelmasta\nja naarmusta...\n\nTyttö naurahti kylmästi. Hän tyhjensi jälleen lasinsa.\n\n— Saammeko lisää samppanjaa?\n\nRauta suoritti tilauksen. Gunnel tuijotti kiukkuisesti häneen.\n\n— Älkää kuvitelko olevanne ennen näkemättömän jalomielinen, vaikka\nteittekin tuon. Toista oli Sund... Minä sanoin häntä aina Sundiksi,\nvaikka tiesin, ettei se ollut hänen oikea nimensä. Hän tuli tänne joka\ntoinen kuukausi, ja silloin otettiin ilo irti elämästä. Minä sain\nmelkein kaiken, mitä vain tahdoin. Pukuja ja koruja.\n\nHän ryyppäsi lasinsa puolilleen ja vilkaisi ilkkuvasti vastapäiseen\nmieheen.\n\n— Mitä Nisse piti tuosta kaikesta?\n\nTytön vihertävät silmät olivat jo hieman sumuiset. Käheästi hän virkkoi:\n\n— Nisse? Nisse on kuollut. Mitä te hänestä? Ah, te ajattelette tuota\ntyperää juttua viime heinäkuussa. Toiset pojat ärsyttivät Nissen\ntasapainosta. Siinä kaikki. Nissehän tiesi Sundin. Koko ajan. Nisse\nasuikin minun luonani. Niiksi päiviksi, jolloin Sund oli Tukholmassa,\nminä vuokrasin hänelle hotellihuoneen. Eipä silti... Suuren arvoinen\nNisse ei ollut. On hyvä, että hän on kuollut.\n\nHänen kylmäverisyytensä hämmästytti Rautaa.\n\n— Miksi sitten elätitte häntä?\n\n— Miksi? Jokuhan tytöllä pitää olla.\n\nGunnel kumosi jälleen lasinsa ja ojensi sen täytettäväksi. Hän näytti\nhäikäilemättä kieltään ensimmäiselle tanssittajalleen, joka oli saanut\npöytäänsä pullean tytön.\n\n— Miksi emme tanssi? hän kysäisi hiukkasen sammaltaen.\n\n— Koska tahdon vielä keskustella kanssanne, Rauta vastasi.\n\n— Keskustella? Niin, Nissestä, joka on kuollut. Yritättekö tarjoutua\nhänen tilalleen? Ei vetele! Minä en ole sellainen. En ainakaan enää.\nMinulla on Sund ja hänen maksamansa huoneisto. Minä olen koettanut\nsaada teidät ymmärtämään sen.\n\n— Hän tuntuu olleen suurpiirteinen, mies huomautti ärsyttävästi\nhymyillen.\n\nTytön silmät leimahtivat.\n\n— Suurpiirteisempi kuin te ikinä kykenisitte olemaan!\n\nJokin mieleen nouseva muisto sai hänet sitten rypistämään otsaansa.\n\n— Oli ainoastaan yksi asia, jossa hän ei suostunut antamaan minulle\nperiksi. Minä tahdoin joskus hienoihin ravintoloihin. Hän kieltäytyi\naina. Ne ovat ikäviä, hän selitti. Mutta eräänä iltana minä ikkunan\nlävitse näin hänen istuvan Richessä. Tiedätte kai tuon upean ravintolan\nBirger Jarlsgatanin alussa? Eikä hänellä näyttänyt olevan lainkaan\nikävä. Hän aivan ahmi katseillaan naista, joka istui pöydän toisella\npuolella. Hänen silmissään oli niin palvova ja anova ilme, että minua\ninhotti!\n\nGunnel ei yrittänytkään salata mustasukkaisuuttaan.\n\n— Minä en nähnyt naisen kasvoja, hän jatkoi. — Mutta puvusta päätellen\nhän oli niitä seurapiirikanoja, joista lehdet pitävät niin suurta\nääntä. Miehet ovat typeriä. Sund niin kuin muutkin! Juoksevat niiden\nperässä. Kai tuo nainen on takana siinäkin, etten minä eilen saanut\nsitä rahaa, joka aina muulloin on kuukauden ensimmäisenä päivänä tullut.\n\nRauta sanoa töksäytti:\n\n— Se herra, jota te kutsutte Sundiksi, on kuollut. Hänet murhattiin\nviikko sitten.\n\nTyttö laski lasin äkisti pöydälle. Hänen huuliltaan pääsi hätäinen\nhengähdys. Vihertävät silmät kuvastivat kauhua.\n\n\n\n\nYhdeksästoista lukit.\n\nKOHTALOKAS SÄHKE.\n\n\nRavintola Astonin jazzorkesteri pani parastaan. Tunnelma pöytien\nympärillä oli nousemassa. Joku nauroi remakasti. Gunnel värähti.\nKun hän nosti katseensa vastapäätä istuvaan mieheen, tämä havaitsi\nsamppanjan himmennyksen haihtuneen vihertävistä silmistä.\n\nPuoliääneen tyttö virkahti:\n\n— Sund murhattu. Vahinko. Siksikö te haitte minun seuraani?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Oletteko te poliisi?\n\n— Olen, mies katsoi parhaaksi myöntää. — Suomalainen.\n\nGunnel sytytti vapisevin sormin savukkeen. Hänen nuoret kasvonsa olivat\nhiukkasen kalvenneet.\n\n— Ero ei ole kai suuri. Te saanette täkäläisiltä virka-apua.\n\n— Epäilemättä. Jos tarvitsen.\n\nTarjoilijatar ilmestyi heidän luokseen.\n\n— Haluatteko jälkiruokaa? Rauta tiedusti.\n\n— En.\n\n— Entä kahvia ja likööriä?\n\n— Ainoastaan kahvia.\n\nKun tarjoilijatar oli poistunut suorittamaan tilausta, tyttö kysäisi:\n\n— Mitä tahdotte vielä tietää? Minä en ole ennen ollut tekemisissä\npoliisin kanssa. Enkä halua nytkään joutua. Kysykää siis.\n\n— Täydellinen nimenne? Ja osoitteenne?\n\n— Gunnel Margareta Asplund. Brännkyrkagatan 62.\n\nSukunimi ja osoite olivat Raudalle tutut.\n\n— Te saitte »Sundilta» viime viikon perjantaina sähkeen. Myönnättekö\nsen?\n\n— Mistä te sen tiedätte?\n\n— Älkää välittäkö siitä. Vastatkaa!\n\nHänen jyrkkä sävynsä suututti tyttöä. Tämä katsoi häneen uhmaten.\n\n— Sain.\n\n— Mitä se sisälsi?\n\n— Siitä minulla ei ole aavistustakaan.\n\nSyvä ryppy painui miehen silmäkulmien väliin.\n\nTarjoilijatar saapui kattamaan kahvia pöytään. Hän tarkkasi heitä\nuteliaasti. Rauta virkahti seuralaiselleen:\n\n— Teillä on kaunis rannerengas.\n\nGunnel hymähti.\n\n— Hauska, että tekin pidätte siitä.\n\nKun he olivat taas kahden, mies ryhtyi jatkamaan:\n\n— Te saitte sähkeen. Mutta ette tiedä, mitä se sisälsi. Mitä hölynpölyä\nse on?\n\n— Sitä vain, etten minä avannut sähkettä, koska se ei ollut minulle\ntarkoitettu. Sund kirjoitti ja sähkötti minun osoitteellani monesti.\nSopimuksemme mukaan minulla ei ollut muuta tekemistä kuin pistää hänen\nlähetyksensä uuteen kuoreen, kirjoittaa päälle: B. Burgman ja toimittaa\nse eteenpäin.\n\n— Väitättekö, että voititte naisellisen uteliaisuutenne ettekä edes\nvilkaissut, mitä kirjeet ja sähkeet sisälsivät?\n\n— Väitän. Sund sanoi, että kysymys oli politiikasta. Se roska ei\nkiinnosta minua. Sitä paitsi hän uhkasi, että jos vastaanottaja\nilmoittaisi hänelle saaneensa jonkin lähetyksen avattuna,\nkuukausiavustukseni katkeaisi.\n\nTytön hymy oli ironinen, kun hän lisäsi:\n\n— Viisisataa kruunua kuussa on aika tehokas jarru uteliaisuudelle. Vai\nmitä te arvelette?\n\n— Te veitte siis kirjekuoreen suljetun sähkeen perjantaina perille?\n\n— Perille tai ei. Minä vein sen.\n\nCharles Millerin hahmo nousi Raudan mieleen. Keskustelu China-varieteen\npaikannäyttäjätytön kanssa oli muodostunut paljon antoisammaksi kuin\nhän oli ennakkoon uskaltanut kuvitellakaan.\n\n— Missä vastaanottaja, tuo »Burgman», asuu?\n\nSillä kohdalla hän pettyi odotuksissaan. Gunnel pudisti päätään.\n\n— Siitä minulla ei ole mitään tietoa. Kuten ennenkin, minä vein\nkirjekuoren kello 12 Tegelbackenin lehtikioskiin. Perille se\ntuli, koska samana iltana sain sieltä kirjekuoressa tavallisen\npostituspalkkioni 20 kruunua.\n\nRaudan oli myönnettävä itsekseen, että Saarkivi oli osannut järjestää\npostiyhteytensä varsin hyvin.\n\n— Haluatteko vielä kahvia?\n\n— Kiitos en.\n\n— Niinpä pistäydymme yhdessä Tegelbackenilla. Se on pian suoritettu.\nMinulla on auto.\n\nPelko häivähti tytön vihertävissä silmissä.\n\n— Onko se poliisiauto?\n\nMies naurahti.\n\n— Minä lensin tänne. Suomalainen poliisiauto ei mahdu lentokoneen\nmatkatavarasäilöön. Voitte olla rauhallinen. Sivulliset tuntevat\nkorkeintaan kateutta, kun autan teidät yksityisen Chryslerin\netuistuimelle. Tarkoitan tietysti: kateutta minua kohtaan.\n\nGunnel hymyili jäykästi.\n\nKun Rauta oli maksanut laskun, hovimestari tuli kumartamaan.\n\n— Toivottavasti herrasväki on tyytyväinen? hän kysyi auttaessaan takkia\ntytön ylle.\n\n— Voisit hankkia paremmat kokit, Max, Gunnel virkahti vetäessään\nhansikkaita käsiinsä. — Me lähdemme jatkamaan Bellmansro'hun.\nMuistaakseni sielläkin on tänä iltana tanssia.\n\nHänen kylmäverisyytensä petti hovimestarin. Tämän Mefisto-naama\nvenähti. Tyttö näytti selvinneen odotettua paremmin kiirastulestaan. No\njaa, kaipa hän tiesi, miten miehiä oli käsiteltävä...\n\n— Tanssia? On. Lauantaina tanssitaan Bellmansrossakin. Pyydän toivottaa\nherrasväelle hauskaa jatkoa.\n\nMonet naisten ja miesten katseet seurasivat Gunnelia ja Rautaa, kun\nhe näennäisesti mitä parhaina ystävinä lähtivät pujottelemaan pöytien\nvälitse.\n\nHe pysyttelivät ääneti koko automatkan. Rauta kiersi siltojen välisen\nvanhan kaupungin länsipuolitse ja ajoi Vasabronin ylitse. Muutamassa\nminuutissa he olivat Tegelbackenilla.\n\nNäin iltamyöhälläkin siellä oli vilskettä ja tungosta, ennen kaikkea\nläntisistä esikaupungeista tulevien ja niihin lähtevien raitiovaunujen\nympärillä. Pitkä matkustajajuna solui valaistuin ikkunoin parastaikaa\nohitse kohti läheistä Keskusasemaa. Vasagatanin valtaväylällä liikenne\njatkui yhtä kuumeisena kuin konsanaan keskipäivällä.\n\nRavintola Tysta Marin sisäänkäytävän vieressä olevan lehti- ja\nmakeiskioskin luona oli tyhjää. Gunnel suuntasi askelensa sinne.\nLasiseinämän takana puuhaileva kumara, harmaapartainen kauppamies\nihastui nähdessään hänet.\n\n— Joko taas, neiti? Hauskaa meille molemmille!\n\nVetiset viirusilmät muuttuivat äkisti epäluuloisiksi, kun hän huomasi,\nettei tulija ollut yksin.\n\n— Mitäs te? hän tiuskaisi Raudalle.\n\n— Neiti haluaa tietää, tuliko hänen viime kirjeensä oikeisiin käsiin.\n\n— Oikeisiinko? Itse hän kävi samana päivänä hakemassa vastauskirjeensä,\nniin että kaipa hän tietää. Mikäs te olette oikein miehiänne?\n\nGunnel kumartui kiukustuneen ukon puoleen ja kuiskasi:\n\n— Hän on poliisista.\n\nVanha mies säikähti ja pudotti käsistään aikakauslehdet, joita oli\nollut järjestämässä.\n\n— Minä en ole milloinkaan ennen joutunut poliisin kanssa tekemisiin,\nhän valitti. — Minä sanoin nytkin eukolle, ettei ryhdytä tähän. Ties\nmitä hämärää on takana, kun maksavatkin tyhjästä niin paljon. Niin\npenäsin. Mutta eukkokos uskoi? Vielä vai! Hän haukkui minua vanhaksi\nhölmöksi, joka en ymmärrä mitään. »Kuka voi syyttää meitä siitä, että\notamme vastaan kirjeen ja annamme sen edelleen?» hän motkotti. »Ei\npostilaitostakaan syytetä!» hän ivasi. Tämä siitä nyt sitten tuli.\nPoliisi!\n\nRauta rauhoitti häntä;\n\n— Ei teitä syytetä mistään. Minä tahdon vain tietää, kenelle viime\nviikon perjantaina luovutitte kirjeen.\n\nKauppamies tyyntyi ainoastaan puolittain. Hän vilkuili vuoroin kookasta\nvierasta, vuoroin sivummalle vetäytynyttä tyttöä.\n\n— Samalle naiselle kuin aina ennenkin.\n\n— Kuka hän oli?\n\n— Rouva Burgman, tiemmä.\n\n— Minkä näköinen?\n\nUkkeli kohautti hartioitaan. Rauta alkoi hermostua.\n\n— Te näitte hänet toki monta kertaa!\n\n— Joka päivä hän pysähtyi ostamaan iltalehdet.\n\n— Voinette siis kuvata hänet. Ikä? Kasvot? Pitkä vai lyhyt? Tumma vai\nvaalea? Hienosti vai köyhästi puettu?\n\nVanha mies pureskeli viiksiään.\n\n— Mjaa, hän äännähti. — Hienosti. Muuten — tavallinen.\n\n— Tavallinen! Se ei ilmaise mitään. Nainen ostaa teiltä joka päivä\nsanomalehtiä. Ettekä te osaa sanoa hänestä muuta kuin: tavallinen!\nOnhan teillä silmät päässä.\n\nHarmaapartainen hermostui myös. Äkäisesti hän kahmaisi joukon\naikakauslehtiä ja heitti ne Raudan eteen pöydälle.\n\n— Olen tuijottanut vuosikymmenet näitäkin! hän äkäili. — Toinen\ntoistaan koreampia kansikuvatyttöjä, joita kuvataan aikansa ja jotka\nsitten katoavat. Vaikka panisitte minut kalterien taa, en osaisi\nselostaa, minkä näköinen joku heistä on ollut. Samaten on laita\nasiakkaitteni, jotka tulevat ja menevät. Tuttuja kasvoja, mutta liian\npaljon kasvoja.\n\nUkonkäppyrä vaikutti täysin vilpittömältä. Rauta käsitti, että oli\ntoivotonta ahdistaa häntä enempää.\n\n— Ymmärrän, hän virkahti sovinnollisesti. — Ehkäpä voimme järjestää\nniin, että minä itse pääsen näkemään hänet. Mihin aikoihin hän\npäivittäin tuli ostamaan lehtensä?\n\n— Pari minuuttia yli 15:n. Hän oli täsmällinen kuin kello.\n\n— Myös tänäänkö?\n\n— Ei. En ole nähnyt häntä viikkoon. Ehkä hän on sairas.\n\nSiinä oltiin! Rauta hymähti katkerasti. Lehdenmyyjän selitys naisen\nkatoamiseen saattoi tietysti olla oikea. Mutta vielä todennäköisempää\noli, että nainen ei enää tullut, koska Saarkivi oli kuollut.\nPerjantaisesta sähkeestä murhaaja oli saanut tietää, missä ja milloin\nuhri oli tavoitettavissa. Lauantaina hän oli pikakiitäjällä lähtenyt\nsuorittamaan verityötään. Kun se oli tehty, ei salaperäisellä naisella,\njosta tiedettiin nyt ainoastaan, että hän oli hienosti pukeutunut,\nollut enää mitään aihetta tulla tänne kuulostamaan, olisiko kirjeitä\ntai sähkeitä saapunut.\n\nKauppamiehen tihruiset silmät katsoivat hellittämättä pitkään\nvieraaseen.\n\n— Mitä aiotte tehdä minulle? hän uskaltautui viimein tiedustamaan.\n\nRauta naurahti hyväntahtoisesti.\n\n— Saatte ehkä minusta lähipäiviksi uuden asiakkaan. Jos etsimäni\nnainen putkahtaa esiin, koettakaa katsoa häntä tarkemmin. Tästä saatte\nkorvauksen ajan hukastanne, jonka olen aiheuttanut.\n\nEmpien ukko otti vastaan kaksi kymmenen kruunun seteliä. Sitten hänen\nkatseensa kirkastui.\n\n— On poliiseillakin, näemmä, ymmärrystä.\n\nTarttuessaan tytön käsivarteen Rauta kysyi:\n\n— Haluatteko, että kyyditsen teidät takaisin Astoniin?\n\nGunnel pudisti päätään.\n\n— Ajan raitiovaunulla kotiin.\n\n— Minä vien teidät autolla.\n\nTyttö silmäsi ylös häneen.\n\n— Tahdotte varmistautua siitä, että minä asun Brännkyrkagatanin 62:ssa,\nhän huomautti ivallisesti. — Sopii.\n\nKun he ajoivat Vasabronin ylitse, hän virkahti:\n\n— Voisi ehkä sanoa, että minusta on muutamien viikkojen sisällä tullut\nkaksinkertainen leski. Mutta luullakseni en nytkään pukeudu mustiin.\n\nHän hypähti ensimmäisenä autosta. Pitäen luonnollisena, että mies\nseuraisi, hän avasi ulko-oven.\n\n— Ensimmäinen kerros, olkaa hyvä.\n\nEteisestä ovet olivat avoimet molempiin viihtyisästi kalustettuihin\npikku huoneisiin. Riisuttuaan päällysvaatteet Gunnel pysähtyi peilin\nääreen suorimaan hiuksiaan. Olkansa ylitse hän kysäisi purevasti:\n\n— Aiotteko suorittaa kotitarkastuksen?\n\n— En.\n\nTyttö sipaisi punaa huuliinsa.\n\n— Otatteko ryypyn? Kaapissa on muutamia pulloja. Ne ovat Sundin\nvarastoja. Mutta hänhän ei enää tule laskemaan, onko niitä verotettu.\n\n— Kiitoksia, mutta minun täytyy tänä iltana tehdä vielä työtä, mies\ntorjui. — Huomaan, että teillä on puhelin. Jäättekö nyt kotiin?\nKysyn siltä varalta, että mieleeni juolahtaisi jokin seikka, johon\ntarvitsisin teiltä lisätietoja.\n\nGunnel meni hänen ohitseen kaapille. Hän kumartui ottamaan sieltä\npullon viskiä ja yhden lasin. Radion hän väänsi auki ja istahti\nrennosti nojatuoliin.\n\n— Jään tänne. Puhelimen numero on merkitty siihen. Voitte kirjoittaa\nsen muistiin. Jos soitatte, katkaisette sen muistohetken, jonka aion\nomistaa nyt Sundille. Mutta tehän olette poliisi. Teiltä ei saata\npaljon vaatia — missään suhteessa.\n\nHän oli saanut savukkeensa sytytetyksi. Savukiehkuroiden takaa hänen\nvihertävät silmänsä loistivat kylminä ja kovina. Ilmeettömin kasvoin\nhän nyökkäsi miehelle hyvästiksi.\n\nPalatessaan hotelliinsa Rauta joutui havaitsemaan, että kello 23:n\nmaissa oli vaikea löytää niin korkea herra kuin johtaja. Viimein hän\nkuitenkin onnistui siinä. Saatuaan kassakaapista pakettinsa hän riensi\nhuoneeseensa tarkastamaan taas sähkejäljennöksiä.\n\nOikean löytäminen ei nyt enää tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta\nsilmäkulmien välinen ryppy syveni, kun hän luki sen sanoman, joka oli\nmerkitty otetuksi Helsingissä vastaan edellisen viikon perjantaina\nkello 10,20, Sähke oli lyhyt:\n\n/#\n »ASPLUND\n\n TUKHOLMA BRÄNNKYRKA 62\n\n TURUN KAAKELI EPÄVAKAA PÖRSSISSÄ PISTE MYYNKÖ PISTE VASTAUS\n VÄLTTÄMÄTÖN HUOMISEKSI\n\n LUNDELIN.»\n#/\n\nRauta oli sivuuttanut tämän sähkeen päivällä arvioiden sen tosiaan\nosakekauppoja koskevaksi. Hämärästi hän oli muistellut, että\nHelsingissä oli Lundelin-niminen pankkiiriliike. Kovin paljon hän\nei sanomasta nytkään saanut irti. Turku oli siinä mainittu, samoin\nhuominen, siis viime viikon lauantai. Mutta siinä olikin kaikki. Varmaa\nei ollut edes se, oliko sähke Saarkiven itsensä lähettämä. No, ehkä\nChina-varieteen paikannäyttäjätyttö tietäisi jotakin valaisevaa.\n\nGunnelin ääni ilmaisi, että hän ei ollut tyytynyt yhteen\nmuistoryyppyyn. Hän lateli puhelimeen:\n\n— Ah, tekö taas, rakas poliisini. Toivoin jo, että joku uusi tarjokas\nilmoittautuisi Nissen seuraajaksi. Sundeja ei valitettavasti kasva joka\noksalla.\n\n— Joko te olette valmis huutamaan: »Kuningas on kuollut. Eläköön\nkuningas.»\n\n— Likipitäen. Entä te? Joko teitä kaduttaa se kylmäkiskoisuus, millä\ntaannoin kuittasitte minun naisellisen viehätykseni?\n\nRauta hymähti.\n\n— Puhutaanpa asiaa. Saitteko te itse milloinkaan kirjeitä tai sähkeitä\n»Sundilta»?\n\n— Te olette yksitoikkoinen, rakas poliisini. Mutta kun jo tunnen\nteidät, vastaan kiltisti. Sain kerran. Sähkeen. Viime keväänä.\n\n— Mistä erotitte sen niistä, jotka teidän oli toimitettava edelleen?\n\n— Tämä oli osoitettu neiti Gunnel Asplundille. Yksinkertainen, mutta\nnäkyvä ero. Vahinko, ettei minulla ole tapana säilyttää sellaisia\npapereita. Muuten voisitte saada siitä käyttökelpoisen tekosyyn palata\ntänne.\n\n— Sähköttikö »Sund» teille omalla nimellään?\n\n— Ei. Hän oli ihastunut moniin nimiin. Sähkekielessä hän oli Lundelin.\n\nSe asia oli siis selvä! Saarkivi oli itse lähettänyt kohtalokkaaksi\nkäyneen sanoman.\n\n— Mitä »Sund» silloin halusi teistä?\n\nTyttö nauroi ilottomasti.\n\n— Samaa kuin muulloinkin. Hänellä oli ikävä virkamatka Vaasaan.\nSinne hän tilasi minut huvittajakseen. Eipä silti. Tuo pikku trippi\noli antoisa. Ei Eerik Jedvarinpoikakaan selvinnyt parissa päivässä\nristiretkeltään Suomesta. Sundin palattua Helsinkiin minä jäin viikoksi\nVaasaan. Sen kaupungin herrat eivät tunnu harrastavan unta. Minä...\n\nRauta keskeytti hänen muistelonsa:\n\n— Kuunnelkaa nyt tarkasti. Jos te olisitte saanut seuraavansisältöisen\nsähkeen »Lundelinilta»: »Turun kaakeli epävakaa pörssissä. Myynkö?\nVastaus välttämätön huomiseksi», niin...\n\n— ... niin minä olisin tarkalleen tiennyt, mitä Sund minusta tahtoi.\nTeidän arvoituksenne, rakas poliisini, on yhtä yksinkertainen kuin\nte itsekin. Tuollainen sähke olisi merkinnyt, että minulla olisi\nhuomisesta alkaen taas kovat paikat edessä eikä muuta mahdollisuutta\nkuin pakata tänä iltana matkalaukkuni.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Koska Sund odottaisi minua huomisiltana Turun Hamburger Börsissä.\n\nÄkisti tytön ääni muuttui kireäksi.\n\n— Mistä te saitte tuon sanamuodon? Onko täällä joku toinenkin nainen,\njota Sund saattoi komennella samoin kuin minua? Sanokaa! Oliko tuo\nsähke sille, joka oli Sundille kyllin hieno pöytätoveriksi Richessä?\n\nRauta virkahti kuivasti:\n\n— Ei. Tämä sanoma oli eräälle miehelle. Hyvää yötä.\n\nLopetettuaan keskustelun hän tilasi kiireellisen puhelun Turkuun\ntuomari Niinisuolle. Iltayön ansiosta hän sai yhteyden melkein heti.\n\nUninen rikospoliisin päällikkö virkistyi heti tunnettuaan äänen. Kun\nRauta oli lopettanut ohjeensa, hän lausui tutulla falsetillaan:\n\n— Pitäkää linja avoimena, niin minä menen naapurista soittamaan\nBörsiin. Kai ne muistavat, olisiko viime lauantaiksi varattu huone\nBurgmanin, Lundelinin tai Sundin nimiin ja olisiko illalla joku käynyt\ntuota vierasta kysymässä.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua hän palasi puhelimeen innostuneena.\n\n— Se oli täysosuma. Huone oli puhelimitse Helsingistä tilattu Burgmanin\nnimelle. Portieerin ilmoituksen mukaan muuan herrasmies, jonka\ntuntomerkit sopivat S:ään, oli kello 21,30 saapunut tiedustelemaan\nrouva Burgmania. Hän oli mennyt hyvin synkäksi kuultuaan, että odotettu\nei ollut saapunut. Mitä nyt määräätte?\n\n— Ottakaa huomenna selvää, olisiko S. jossakin aikaisemmassa vaiheessa\nvieraillut Hamburger Börsissä tai muissa sikäläisissä hotelleissa\njonkun tukholmalaisen luona.\n\nLaskettuaan kuulokkeen paikoilleen Rauta jäi mietteisiinsä.\n\nChina-varieteen paikannäyttäjätytön ansiosta oli nyt saatu selvyys\neräihin jutun hämäriin kohtiin.\n\nKun ministeri Saarkivi oli kello 21:n maissa poistunut ravintola\nItämerestä, hänen tarkoituksensa ei ollut suinkaan mennä veneeseen\nnukkumaan, kuten oli ilmoittanut. Hän oli häipynyt tapaamaan naista,\njonka hän sähköteitse oli kutsunut Tukholmasta Turun Hamburger Börsiin.\nAinakin hotellin portieeri oli väittänyt hänen kysyneen rouva Burgmania.\n\nTämä ei kuitenkaan ollut tullut. Joko nainen tai hänen lähettämänsä oli\nvaaninut Saarkiveä hotellin lähettyvillä ja seurannut häntä Ruissaloon,\njossa murha oli suoritettu neljättä tuntia myöhemmin.\n\nMahdotonta ei ollut, että P.J. Pertteli ja Charles Miller olivat\nvirittäneet ansan Saarkivelle. Ei ollut kai tuottanut suuria\nvaikeuksia löytää kaunis houkutuslintu, jonka pauloihin ministeri\noli joutunut. Toinen mahdollisuus oli tukholmalainen perijätär, joka\nInkerin rakentaman teorian mukaan oli saattanut hairahtua murhaan\nverisesti loukattuna tai katsoen sen ainoaksi tieksi vapautua kosijansa\n»demonisesta vaikutusvallasta».\n\nPuhelimensoitto keskeytti Raudan tuumailut.\n\n— Haloo.\n\nHän tunsi Astan äänen, joka kuiskaten ja kiireisesti ilmoitti:\n\n— Odottamamme henkilö tuli pöytäämme täällä, Corsossa. Hän on kutsunut\nminut asuntoonsa. Lähdemme parin minuutin kuluttua.\n\n— Entä Risto?\n\n— Hän on vimmoissaan.\n\n— Sanokaa hänelle, että hän ei saa pilata peliä mustasukkaisuudellaan.\n\nAsta naurahti pehmeästi.\n\n— Vien perille terveisenne.\n\n— Soittakaa minulle uudelleen heti, kun voitte ilmoittaa osoitteen.\n\n— Kuulemiin!\n\nCharles Miller oli tullut esiin piilostaan!\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nEMÄNNÄTÖN KOTI.\n\n\nKun Inkeri samana iltana kaksine matkalaukkuineen saapui Norr\nMälarstrand 66:n ylimpään kerrokseen, johtaja Sandberg itse tuli\navaamaan hänelle oven. Keltaisen tukan kehystämät pyöreät kasvot\nolivat yhtenä ystävällisenä hymynä. Hänellä oli yllään nilkkoihin\nulottuva, tummansininen kotitakki, joka sai hänet näyttämään tavallista\npitemmältä.\n\n— Te ette hukkaa suotta aikaa, neiti Johansson. Luvatusta tunnista\non vielä kymmenen minuuttia jäljellä. Jos teillä on sellainen tahti\naina eikä vain näin ensimmäisenä iltana, minulla on syytä ajatella\nkiitollisuudella kapteeni Göranssonin... ymmärrettävää heikkoutta.\n\nInkeri silmäsi häneen kummastuneena. Hän ei käsittänyt, mitä viittaus\nkapteeni Göranssonin johonkin heikkouteen merkitsi. Hänestä tuntui,\nettä liikuttiin vierailla vesillä. Siksi hän piti parhaana vastata\nhymyyn hymyllä.\n\n— Tien huoneeseenne te jo tunnette, johtaja jatkoi. — Keittäjätär,\nleskirouva Bloom tuli juuri äsken ja on järjestelemässä tavaroitaan.\nKun neiti Johansson ehtii kotiutua, näytän huoneiston ja selitän, mitä\nteiltä odotetaan.\n\nHän vilkaisi suuriin matkalaukkuihin.\n\n— Ovatko nuo painavia?\n\n— Kyllä minä jaksan kantaa ne. Johtajan ei tarvitse vaivautua.\n\nSandbergin hymy menetti osan sydämellisyyttään. Oliko tyttö nenäkäs\nvai typeryyttäänkö hän kuvitteli, että talon herra alentuisi...? Oli\ntiettyä, että talousapulaisten viihtymyksestä oli pidettävä huoli ja\nheitä kohdeltava hienovaraisesti. Mutta rajansa kaikella! Jos tyttöä\nolikin edellisessä palveluspaikassaan hemmoteltu, niin täällä hän saisi\noppia tuntemaan paikkansa.\n\nJohtaja käännähti kannoillaan ja poistui työhuoneeseensa.\n\nInkeri arvasi suunnilleen, mitä raiteita hänen uuden isäntänsä\najatukset kulkivat. Hän kohautti olkapäitään ja tarttui kevyesti\nmatkalaukkuihinsa.\n\nHänen huoneensa oli pieni. Valkeaksi maalattu kalusto oli kaikkein\ntavallisinta lajia. Se ei häntä kuitenkaan surettanut. Jonkinlaista\nhaikeutta pyrki sen sijaan mieleen, kun hän ryhtyi järjestämään\nalusvaatteitaan lipaston laatikkoihin. Hän oli ostanut ne eräästä\nsyrjäkaupungin pikku myymälästä. Eikä hän voinut olla ajattelematta\nniitä kauniita kerrastoja, jotka olivat jääneet odottamaan häntä\nStrandvägenin hienoon pensionaattiin. Pukujen ripustaminen kaappiin\ntuntui jo hauskemmalta. Nekin olivat kahisevaa silkkiä, mutta\nlaadultaan juuri sellaisia kuin saattoi odottaa yksinkertaisista\noloista pääkaupunkiin äskettäin siirtyneen sisäkön itselleen hankkivan.\n\nKaarlo olisi minuun nyt tyytyväinen, hän tuumi. Tämähän ei väsynyt\nkorostamaan, että yksityiskohtien aitouteen ei milloinkaan voinut\nkiinnittää liian suurta huomiota.\n\nOveen koputettiin.\n\nLihava, viisissä kymmenissä oleva nainen ilmestyi kynnykselle.\nRäpyttelevä harmaa silmäpari katsoi ystävällisesti huoneen uutta\nasukasta.\n\n— Neiti Johansson, arvaan. Minä olen rouva Bloom. Mutta kun kerran näin\nseinäkkäin asumme, niin sano minua Eliniksi.\n\n— Kiitoksia. Minä olen Lisa.\n\nLihava nainen lyllersi peremmälle. Raskaasti hän vaipui istumaan\nvuoteen reunalle.\n\n— Oletpa sinä pieni ja hento, hän arvosteli huohottaen. Peläten\nhaavoittaneensa hän kiiruhti lohduttamaan: — No, älä huoli. Kun saat\nlapsia, niin levenet niin kuin minäkin.\n\nInkerin sydäntä kivisti. Pikku. Jättiläinen oli kaiket ajat ollut hänen\nmielessään. Isovanhempien luona hänen oli varmasti hyvä olla. Mutta\nsittenkin...\n\n— Minulla on neljä poikaa, rouva Bloom jatkoi puheluaan. — Maailmalla\njo kaikki. Nuorin vihittiin viime sunnuntaina. Siksi minä tämän paikan\notin. Mutta vähän merkillinen talo tämä on.\n\n— Kuinka niin? Minusta johtaja Sandberg näytti niin miellyttävältä ja\nystävälliseltä.\n\nKeittäjätär nyökkäili raskasta päätään.\n\n— Ei johtajassa mitään vikaa olekaan. Sitä kaikki sanovat. Hän on niitä\nrikkaita, joista köyhät pitävät.\n\nInkeri kysäisi kiinnostuneena:\n\n— Mikä täällä sitten on hullusti?\n\nElin tuhahti.\n\n— Onko joku sanonut, että hullusti? Merkilliseltä vain tuntuu, että\nnäin suuri ja kaunis koti on emännätön.\n\n— Eikö johtaja ole naimisissa?\n\n— On.\n\nRouva Bloom otti silmälasit nenältään ja rupesi hankaamaan niitä\nesiliinansa liepeellä.\n\n— Minä kävin täällä aamupäivällä hieman kuulostamassa, ennen kuin\npäätin paikkaan tarjoutua. Tarinoin talonmiehen rouvan kanssa. Hän\nlähetti, muuten, sellaisia terveisiä, että jos uusi sisäkkökin tulee,\nniin sopisi jo nyt illalla käydä esittäytymässä. Hän tuntui olevan aika\nseurankipeä ja puhelias ihminen.\n\n— Mitä hän kertoi meidän rouvasta?\n\nKeittäjätär huojutteli vartaloaan, sikäli kuin iso vatsa soi\nliikkumisvapautta.\n\n— Ei hänestä taida meidän rouvaa tulla. Sairas kuuluu olevan. Johtajan\non pitänyt lähettää hänet äsken jonnekin maalle hoidettavaksi.\n\nInkeri muisti johtaja Sandbergin maininneen hänen miehelleen, että hän\noli yksin, koska vaimo oli matkoilla. No, miksi hän olisi vieraalle\nsanonutkaan, että kysymyksessä oli sairaus?\n\n— Eikä siitä ainakaan meille mitään vahinkoa kuulu olevan, Elin puheli\nedelleen. — Korea rouva Sandberg on, kerrotaan. Kaunis, mutta ylpeä.\nNokka pystyssä kulki oman talon väenkin ohitse. Johtaja aivan jumaloi\nhäntä. Mutta rakkaus taisi olla kovin yksipuolista.\n\nKello soi sisähuoneista.\n\n— Ai, minä unohdin! Inkeri huudahti. — Johtaja sanoi haluavansa neuvoa\nminulle työni.\n\nHän sipaisi peilin edessä kämmenellä hiuksiaan.\n\nRouva Bloom vääntäytyi vaivalloisesti seisomaan.\n\n— Turhaan tuon teet, hän huomautti. — Tämän talon herralle on olemassa\nyksi ainoa nainen. Hänen vaimonsa.\n\nInkeri hymyili ilkamoiden.\n\n— Onko sellaisiakin miehiä?\n\n— Lisa! keittäjätär torui ihan vakavissaan. — Jos ajattelet noin, sinun\nkäy tässä kaupungissa vielä huonosti.\n\nSandberg odotti tuikeana sisäkköä työhuoneensa ovella.\n\n— Huomautan neiti Johanssonille, että kun minä soitan, teidän on\ntultava heti.\n\n— Pyydän anteeksi, johtaja, Inkeri visersi pää kallellaan.\n\n— Oletteko te Norrbottenista kotoisin?\n\n— Haaparannalta. Ja isäni nai Tornionjoen itäpuolelta.\n\n— Siksi teillä on siis puheessanne tuollainen suomalainen korostus.\n\n— Toivon pian pääseväni siitä täällä.\n\n— No, samantekevää minulle. Tulkaa.\n\nKun Sandberg sytytti valot palamaan salissa, Inkeri huudahti\nihastuksesta.\n\n— Miten kaunista!\n\nHuone oli todella suurenmoinen. Se käsitti talon Mälarin-puoleisen\npäädyn koko leveyden. Ikkunoista näkyi oikealla mahtava Västerbron,\njonka lyhtyrivit kuvastuivat Riddarfjärdenin mustaan veteen. Ihana\npersialainen matto peitti koko lattian. Hienolla maulla valitut\nrokokoohuonekalut loivat arvokkaan hillityn tunnelman. Kallisarvoisia\nmaljakoita, siroja veistoksia ja vanhojen mestarien maalauksia oli\ntäydentämässä yleisvaikutelmaa, joka oli harmoninen ja ilmava.\n\nHe kulkivat kolmen muun huoneen lävitse, joissa kaikissa oli sama\nhienostuneen ylellisyyden leima. Isäntä selvitti tarkoin, mikä kussakin\nkuului sisäkön tehtäviin ja mihin esineisiin hän ei millään hinnalla\nsaisi koskea; ne olivat liian hauraita ja myös liian kalliita hänen\nkorvattavikseen, jos vahinkoa sattuisi.\n\nKun Sandberg avasi oven makuuhuoneeseen, Inkeri pani merkille\ntuskallisen värähdyksen, joka häivähti pyöreiden kasvojen ylitse.\n\n— Kuten neiti Johansson näkee, täällä ei ole mitään erikoista, johtaja\nsanoi vähän tukahtuneesti. — Aivan tavallinen huone vain.\n\nInkeri säteili.\n\n— Minusta täällä ei missään ole tavallista! hän huudahti välittömän\ninnostuneesti. — Aarteita joka puolella.\n\nSandberg hymähti.\n\n— Mitä te luulette niistä ymmärtävänne?\n\n— Vain sen, että ne ovat kauniita.\n\nHe kiersivät takaisin isännän työhuoneeseen. Sandberg yritti vakuuttaa\nitselleen, että oli aivan yhdentekevää, mitä joku sisäkkö ajattelee.\nMutta siitä huolimatta tytön suurista, sinisistä silmistä loistava\nihastus tuotti hänelle iloa.\n\n— Miksi lähditte pois kapteeni Göranssonin luota?\n\nInkeri jäykistyi. Hän ei ollut valmistautunut tähän kysymykseen. Nyt\nKaarlo nauraisi minulle, välähti hänen mielessään.\n\nSandberg oli istahtanut kirjoituspöytänsä taa. Sieltä hän tarkkasi\nsisäkköä, jonka posket olivat lehahtaneet punaisiksi.\n\n— On ehkä väärin, että kysyin sitä, hän myönsi hymyillen. — Varsinkin,\nkoska tiedän vastauksen. Minähän soitin rouva Göranssonille.\n\nInkerin kulmakarvat kohosivat hieman.\n\n— Teittekö sen?\n\n— Tietysti. Halusin kuulla teistä lähemmin entiseltä emännältänne.\nLausuin myös julki ihmettelyni, että jos te olette niin kaikin puolin\nensiluokkainen talousapulainen kuin palvelustodistuksessanne kehuttiin,\nniin miten hän päästää sellaisen helmen luotaan. Tuntui siltä kuin\nrouva Göransson olisi mennyt hämilleen.\n\n»Hämilleen», Inkeri ajatteli. Se oli toki vähintä, mitä tuntematon\nrouva, joka ei ollut milloinkaan edes nähnyt häntä, oli voinut siinä\ntilanteessa tehdä. Miten hän, raukka, oli mahtanut selvitä? Oli paras\nääneti odottaa, mitä isäntä kertoisi.\n\n— Minä huomautin silloin, johtaja jatkoi, — että tehän olette kaiken\nlisäksi melkein liian sievä sisäköksi. Se kirvoitti entisen emäntänne\nkielen. »Siinä vika juuri olikin», hän sanoi. Hän ei tahtonut vierittää\nsyytä teidän niskoillenne. Hänen miehensä, kapteeni, on kuulemma\nauttamaton hakkailija. Mutta rouva ei, ymmärrettävää kyllä, voinut\nkauempaa sietää sitä menoa kodissaan. Ei varsinkaan lastensa vuoksi.\nMitä teillä on tähän sanottavana?\n\nInkeri pysytteli vaiti. Hiljaisessa mielessään hän kiitti rouva\nGöranssonia, joka oli näppärästi ratkaissut pulman. Sääli vain\nkapteenia, joka oli aivan suotta joutunut syntipukiksi. Mutta kaipa he\nyhdessä olivat jo nauraneet koko jutulle.\n\nSandberg rummutti sormenpäillään kirjoituspöydän kiiltävään pintaan.\n\n— Näyttää siltä kuin teidän omatuntonne ei olisi aivan puhdas.\nNo, samantekevää minulle. Tässä kodissa teille ei tarjoudu mitään\ntilaisuutta flirttiin.\n\nNuori nainen nyökkäsi hajamielisesti. Kauniissa huoneissa kierrellessä\njokin oli jäänyt vaivaamaan häntä. Niin hienoa ja täydellistä kuin\nkaikki olikin, jotakin puuttui. Hänen katseensa hipaisi kirjoituspöytää\nja harhaili pitkin seiniä ja matalia kirjahyllyjä. Hänelle oli\nvaljennut, mitä puuttui. Missään ei ollut rouva Sandbergin muotokuvaa.\nEi edes pienen pientä valokuvaa hänestä!\n\n— Mitä te etsitte? isäntä tiedusti jyrkästi.\n\nInkeri katsoi häntä silmiin. Äkisti hän kysäisi:\n\n— Milloin rouva palaa?\n\nMies kimmastui.\n\n— Mitä hänellä on tekemistä sen asian kanssa, josta puhuimme?\n\n— Ei mitään.\n\nSisäkön nöyrä, katuva ääni ei tällä kertaa saanut isäntää leppymään.\nKiivaasti hän julisti:\n\n— Neiti Johansson! Jos teillä on aikomus säilyttää paikkanne, niin\nottakaa alun perin huomioon, että te ette ole täällä esittääksenne\nkysymyksiä. Minä olen ottanut teidät palvelukseeni. Mutta minun\nyksityisasiani eivät kuulu teihin. Jos ette voi hillitä naisellista\nuteliaisuuttanne nuuskimasta täällä tai naapuristossa minun\nperhesuhteitani, niin teidän käy samoin kuin edeltäjänne, joka juuri\nsiitä syystä sai äkkilähdön. Oletteko käsittänyt?\n\nInkerin ei tarvinnut nyt näytellä hämmennystä. Hän oli todella\npahoillaan siitä, että oli tullut koskettaneeksi kohtaan, jossa johtaja\nSandbergilla oli avoin haava.\n\n— Pyydän anteeksi. Minä en tiennyt...\n\nMiestä harmitti, ettei ollut kyennyt hillitsemään itseään paremmin. Oli\nkiusallista tuntea joutuneensa palkollisen edessä naurettavaan valoon.\nHän viittasi tupakkapöytää kohden.\n\n— Tuokaa minulle sikari, ja unohdetaan tuo äskeinen. Havannalaatikko\noli tuokiossa hänen ulottuvillaan. Sytytellessään sikaria hän yritti\ntavoittaa entistä ystävällistä puheensävyään.\n\n— Neiti Johansson, minä toivon teidän pysyvän täällä. Siitäkin\nhuolimatta, että meillä liikemiehillä raskaan työpäivän jälkeen joskus\nhermot pettävät. Sovitaanko niin?\n\n— Kiitoksia, johtaja.\n\nTavattuaan rouva Bloomin Inkeri sanoi:\n\n— Minä pistäydyn nyt tervehtimässä talonmiehen rouvaa. Jos johtaja\nsattuisi sillä välin kysymään minua, ilmoita, että itkin palatessani\nhänen puheiltaan ja pistäydyin vain hetkeksi ulos rauhoittumaan.\n\n— Itkettääkö sinua? keittäjätär uteli.\n\n— Kovasti.\n\nTalonmiehen asuntoon päästiin toisesta porraskäytävästä. Tumma,\nkeski-ikäinen nainen avasi hänelle oven.\n\n— Minä olen Lisa Johansson, johtaja Sandbergin uusi sisäkkö.\n\n— Hyvänen aika, millainen lapsi! Tule sisään.\n\nVäkäleuka jauhoi leivosta, jonka toinen puoli oli vielä kädessä.\nVaimossa oli kaikki muu kuivettunutta ja surullista paitsi silmät,\njotka kiiluivat levottomina ja uteliaina.\n\n— Olin juuri juomassa kahvia. Istuudu seurakseni.\n\nInkeri noudatti kehoitusta. Häntä ei kiusannut lainkaan se, että joutui\ntiukan tarkastuksen kohteeksi.\n\n— Oletko sinä edes täysi-ikäinen?\n\nKysymys kävi Inkerin rouvan-kunnialle. Mutta samalla naista hänessä\nhiveli se, että häntä pidettiin niin nuorena.\n\n— Olen minä.\n\nKaataessaan kahvia talonmiehen vaimo nyökkäili ja mutisi:\n\n— Niin, sinä olet sieltä kaukaa pohjoisesta. Sanotaan, että\nNorrbottenissa taivaan laki on likellä maata ja ihmiset sen vuoksi\nkasvultaan kituliaita... No, joko sinä kerkisit rakastua johtaja\nSandbergiin?\n\nInkeri pudisti päätään.\n\n— Älä huoli, emäntä lohdutti. — Ei siihen monta päivää mene. Niin\nmeidän kaikkien on käynyt. Vanhojen ja nuorten.\n\n— En usko, että minun käy niin. Johtaja haukkui minut ensimmäisenä\niltana.\n\n— Hän, joka on maailman kohteliain ja sydämellisin ihminen! Rikoitko\njotakin?\n\n— En. Hän raivostui, kun minä kysyin vain, milloin rouva palaa.\n\nTalonmiehen vaimo löi käsiään yhteen. Hän oli kauhistuvinaan. Mutta\nmustat silmät kiiluivat ilosta, että jotakin tapahtui.\n\n— Lapsiraukka, erehdyitkö kysymään sellaista? Älä ikinä tee sitä\ntoiste. Rouva Sandberg ei ole ollut kauan poissa. Mutta me olemme\nkaikki pyyhkineet hänet elävien kirjoista. Sellainen levoton sielu\nhän oli. Aina menossa ja juhlissa. Kesät länsirannikolla kylpemässä\ntai ulkomailla. Vähän iloa hänestä johtajalle oli. Mutta miehet ovat\nhassuja. Niinkin viisas ja miellyttävä herra kuin johtaja. Kai hän\nlähtisi vaikka tähteä pyydystämään, jos sillä saisi rouvansa takaisin\nja terveeksi.\n\nInkeri kuunteli kärsivällisesti. Kun emäntä keskittyi hörppimään\nkahvia, hän kysäisi:\n\n— Tiedättekö, miksi entinen palvelusväki joutui pois?\n\n— Ei emännöitsijä joutunut. Hän olikin sellainen vanha, uskottu\npalvelijatar. Hän kehui olleensa jo johtajan vanhempien kodissa. Kun\nnyt sitten rouva sairastui, hän lähti tämän mukaan, kai hoitajaksi.\nSisäkkö, sinun edeltäjäsi, taas oli sellainen harakka, etten minä\nolisi häntä päivää kauemmin luonani sietänyt. Johtaja oli hieno herra\nsiinäkin, että rouvan lähdön jälkeen maksoi tytölle kuukauden palkan\nkäteen ja antoi vielä matkarahat kotiin Värmlantiin.\n\n— Jättikö hän teille osoitteensa?\n\nTalonmiehen vaimo silmäsi kysyjään epäluuloisesti. — Mitä sinä sillä?\n\nInkeri lasketteli vuolaasti:\n\n— Kun äsken järjestin tavaroitani tuolla ylhäällä laatikkoihin ja\nkaappiin, eräitä edeltäjäni unohtamia esineitä osui käteeni. Ajattelin\nensin tuoda ne tänne teille. Mutta sitten hoksasin, ettei teitä sovi\nvaivata paketin lähettämisellä. Pikemminkin se on minun velvollisuuteni.\n\n— Ei sinulla eikä minulla ole velvollisuutta vaivautua huolimattoman\ntavaroiden takia, emäntä torjui laimeasti, mutta lisäsi sitten: —\nTietysti teet kiltisti, jos laitat niistä paketin. Odotahan, niin minä\nhaen sinulle sen tytön osoitteen.\n\nKetterästi hän nousi ja katosi toiseen huoneeseen. Pian hän palasi\npaperi kourassaan.\n\n— Kas tässä. Mitä? Joko sinä aiot lähteä?\n\nInkeri oli ovella.\n\n— Johtaja on voinut kysyä minua. En tahtoisi heti uudelleen saada\ntoruja. Kiitoksia kahvista, rouva.\n\n— Eipä kiittämistä. Pistäydy tarinalla taas, kun sopii.\n\nTultuaan piha-aukiolle Inkeri pysähtyi katsomaan tähtitaivasta.\nTalonmiehen vaimo oli sanonut, että johtaja Sandberg olisi rouvansa\nvuoksi ollut valmis tavoittamaan vaikka tähteä. Ja kuitenkin... Kaikki\noli kovin hämärää.\n\nHän ei tiennyt oikein itsekään, miksi oli pyytänyt edeltäjänsä\nosoitetta. Mitään tälle lähetettävää hänellä ei ollut. Tuo ajatus oli\nvain juolahtanut hänen mieleensä. Se johtui kai siitä, että johtaja oli\nmaininnut tytön saaneen äkkilähdön uteliaisuutensa vuoksi. Oliko hänkin\nollut liian kiinnostunut siitä, mihin rouva Sandberg oli lähtenyt?\n\nLihava keittäjätär huokasi helpotuksesta nähdessään hänet.\n\n— Sieltähän sinä, Lisa, viimeinkin tulet. Minä jo tuumin, pitääkö\nminun kipeillä kolvillani tulla hakemaan sinua. Vie heti tämä\nillallistarjotin johtajan työhuoneaseen. Hän sanoi haluavansa, että\nsinä tuot sen.\n\nInkerin sydän alkoi hakata rauhattomasti. Joko uusi myrsky puhkeaisi?\nHuulet yhteen puserrettuina hän tarttui tarjottimeen, jolla\nteevehkeiden ja herkkuvoileipien lisäksi oli jääkaapin jäljiltä kylmää\nuhoava akvaviittikarahvi ja ryyppylasi.\n\nHän joutui kuitenkin kokemaan yllätyksen. Sohvan nurkkaukseen asettunut\nisäntä tervehti häntä aurinkoisimmalla hymyllään. Hän sulki paksun\nkirjan, jota oli ollut lukemassa, ja työnsi sen tupakkapöydän hyllylle.\n\n— Toivottavasti Riddarfjärdeniltä puhaltava raikas tuuli paransi neiti\nJohanssonin päänsäryn, hän sanoi lämpimästi.\n\n— Kyllä, kiitoksia.\n\n— Katsotaanpa nyt, mitä hyvää rouva Bloom on onnistunut taikomaan esiin\nensimmäisenä iltanaan.\n\nSandberg tarkasti tuntijan ilmein tarjotinta,\n\n— Hyvältä näyttää. Tästä päätellen neiti Johanssonilla ja minulla ei\nole pelkoa ruokapuolesta.\n\nKun Inkeri ryhtyi kaatamaan teetä kuppiin, isäntä hämmästytti hänet\nlausumalla:\n\n— Teillä on kauniit kädet ja sirot liikkeet.\n\nNuori nainen hymyili iloisesti.\n\n— Montako palaa sokeria johtaja haluaa?\n\n— Kolme, kiitoksia.\n\nÄäni oli niin hunajainen, että Inkeri arvioi parhaaksi jouduttautua\ntämän äkisti muuttuneen isäntänsä ulottuvilta.\n\n— Älkää hätäilkö, neiti Johansson. Minulla on teille vielä asiaa. Minä\nsain sellaisen käsityksen, että te pidätte tauluista.\n\n— Niin pidänkin.\n\n— Minä hain vanhoista kätköistäni muutamia, jotka ovat joutuneet\njättämään paikkansa toisille, arvokkaammille, Ladoin ne tuonne\nikkunalaudalle odottamaan teitä. Ehkä haluaisitte katsoa, miellyttääkö\npari niistä teitä.\n\nNe eivät ole kuuluisien mestarien töitä. Mutta ne voisivat kenties\ntehdä huoneenne vähän viihtyisämmäksi.\n\nSisäkön ilme kuvasti hämmästystä. Sandberg tunsi olonsa kiusalliseksi.\nHän kiiruhti selittämään:\n\n— Neiti Johanssonin ei pidä pahastua siitä, että minä kävin rouva\nBloomin kanssa kurkistamassa huonettanne. Ymmärrän nyt, että jotakin\non tehtävä saadaksemme teidät viihtymään täällä. Auttaisikohan asiaa,\njos hankkisimme sinne sievän pukeutumispöydän? Tiedän nuorten naisten\npitävän sellaisista.\n\nInkeri hymyili itsekseen isäntänsä odottamatta heränneelle\nhuolenpidolle. Ilmeisesti Sandberg oli jostakin syystä päättänyt\nvoittaa sisäkön lujasti puolelleen.\n\n— Kiitoksia paljon, johtaja. Mutta kyllä vanha lipasto ja seinäpeili\nriittävät minulle. Pukeutumispöytä olisi tietysti hurmaava. Mutta huone\ntulisi niin täyteen, ettei siellä mahtuisi enää liikkumaan.\n\nJohtaja nyökkäsi. Hän joi teetä pienin kulauksin. Kahden suupalan\nvälissä hän virkkoi:\n\n— Neiti Johansson taitaa olla oikeassa. Huone on kovin pieni. Saamme\nsiis toistaiseksi tyytyä tauluihin. Ehkä lisäksi löydän joitakin\nkauniita pikku esineitä, joilla Lisa-neiti voi somistaa huonettaan...\nEtte kai pahastu, jos tulen nimittäneeksi teitä Lisa-neidiksi?\n\n— En tietenkään, johtaja, Inkeri vastasi hymyillen.\n\nHiljaisessa mielessään hän kuitenkin ajatteli, että vauhti alkoi\nkehittyä liian nopeasti. Jo ensimmäisen ryypyn otettuaan isäntä oli\npäätynyt »Lisa-neitiin». Lisäksi hänen katseessaan oli nyt outo\nkimmellys, kun hän hellittämättä tarkkasi edessään seisovaa nuorta\nnaista. Ovatko kaikki miehet samanlaisia? Tämä ylistetty »tähden\nkurkottelijakin»! Inkeri vetäytyi kauemmas lukulampun valopiiristä.\n\n— Entä taulut, neiti Johansson?\n\n— Olen hyvin kiitollinen johtajan ystävällisyydestä. Arvelen vain, että\nvalinta on helpompi huomenna päivän valossa.\n\n— Se on järkevä ajatus, Sandberg myönsi. — Pari sanaa vielä\npuhelimesta, neiti Johansson. Olinpa minä kotona tai en, tahdon teidän\nvastaavan ja ottavan selvää, kuka soittaa.\n\n— Ymmärrän, johtaja.\n\nSandberg naurahti. Selvästikin hän ponnisteli saadakseen sen kuulumaan\nluonnollisen huolettomalta, mutta epäonnistui yrityksessään. Inkeri\naavisti, että jotakin erikoista oli tulossa, jotakin, missä isäntä\ntoivoi apua häneltä.\n\n— Meillä liikemiehillä on kaikenlaisia vaivoja. Minun tämänhetkisen\nvaivani nimi on Rauta.\n\nTätä Inkeri ei ollut osannut odottaa. Hän pinnisti kaikki voimansa\nhillitäkseen ilmeensä. Mutta hänestä tuntui, että vain hänen äskeinen\nloittonemisensa huoneen hämärään osaan saattoi pelastaa hänet\npaljastamasta itseään...\n\n— Te ette vielä voi käsittää, mitä tarkoitan, mies jatkoi. — Kysymys ei\nole sen ihmeellisemmästä kuin eräästä suomalaisesta tuomari Raudasta,\njoka itsepäisesti tuppautuu seuraani.\n\nSe on valhe! Inkeri ajatteli vihaisesti. Suhde oli pikemminkin\npäinvastainen.\n\n— Jos tuo herra soittaa tänne, te ilmoitatte aina, että minä en ole\nkotona ja ettei ole tietoa, milloin tulen.\n\nInkeri tunsi voivansa jälleen luottaa ääneensä. Välinpitämättömään\nsävyyn hän lausui:\n\n— Hyvä on, johtaja.\n\n— Luuletteko muistavanne nimen? _Rauta_.\n\n— Kyllä minä muistan. Haaparannalla minä totuin suomalaisiin nimiin.\n\n— Tosiaan. Unohdin, että te olette noilta seka-asutuksen mailta.\n\nSamassa puhelin pärähti soimaan. Inkeri riensi vastaamaan.\n\n— Johtaja Sandbergilla.\n\nNaisen ääni tiedusti:\n\n— Onko johtaja itse tavattavissa?\n\n— Anteeksi, kuka kysyy?\n\n— Rouva Erna Wahl.\n\n— Hetkinen vain, rouva Wahl.\n\nSandberg oli noussut sohvasta. Soittajan nimi ei näyttänyt\nkummastuttavan häntä. Nyökäten ystävällisesti sisäkölle hän sanoi\npuoliääneen:\n\n— Te olette oppivainen ja näppärä tyttö, Lisa-neiti. Hän tarttui\nkuulokkeeseen.\n\n— Sandberg. — — — Olen ihastunut kuullessani taas äänenne, rakas rouva.\nMiten voitte? — — — Tärkeää ja kiireellistä asiaa, niinkö? — — — Liian\nmyöhäkö? Ei toki. Minä tulen heti. Näkemiin, rouva Wahl!\n\nLopetettuaan keskustelun hän hieroi ihastuneena kämmeniään vastakkain.\n\n— Neiti Johansson, olkaa hyvä ja tilatkaa minulle vuokra-auto. Minä\nviivyn poissa korkeintaan tunnin. Mutta te voitte huoleti mennä\nnukkumaan.\n\nInkeri auttoi eteisessä takin isäntänsä ylle ja ojensi hänelle hatun\nja kepin. Hän jäi ovelle kuulostamaan, miten hissi nousi ylimpään\nkerrokseen, ovet paukahtelivat ja hissi palasi jälleen alas.\n\nMiettivänä hän suuntasi askelensa takaisin työhuoneeseen, jossa valo\npaloi edelleen.\n\nMitä asiaa Erna Wahlilla, saksalaisella vakoilijattarella, saattoi olla\nnäin iltamyöhällä johtaja Sandbergille? »Tärkeää ja kiireellistä», hän\noli sanonut.\n\nInkeri päätti, että hänen oli koetettava saada Kaarloon yhteys.\nMuutakin tiedoitettavaa hänellä oli, mutta yllättävä havainto rouva\nWahlin ja Sandbergin tuttavuudesta oli ehdottomasti tärkein uutinen.\nOlisikohan mies jo palannut Astonin-retkeltään?\n\nKaarlo oli varoittanut häntä käyttämästä huoneiston puhelinta. Niinpä\nei auttanut muu kuin juosta lähimpään kioskiin. Saman tien hän voisi\nkäydä sähköttämässä Värmlantiin edeltäjälleen.\n\nInkeri oli menossa sammuttamaan lamppua, kun hänen katseensa nauliutui\nkirjoituspöytään.\n\nTullessaan teetarjottimineen huoneeseen hän oli ollut niin jännittynyt,\nettei ollut silloin havainnut tapahtunutta muutosta. Nyt hän näki, että\npöydälle oli ilmestynyt taidokkaissa hopeakehyksissä oleva naisen kuva.\n\nHän kumartui uteliaana katsomaan. Hämmästyksen huudahdus oli purkautua\nhuulilta. Hän painoi käden suulleen ja vei valokuvan lampun luo\nnähdäkseen paremmin.\n\nEi ollut epäilystäkään. Kuva esitti Mirja Saarkiveä!\n\nHän pyyhki varovaisesti sormiensa jäljet kehyksestä ja asetti sen\ntakaisin paikalleen. Istahtaen jyhkeään barokkituoliin hän jäi\ntuijottamaan tuttuja piirteitä.\n\nAjatukset myllersivät sekavina hänen päässään. Hän yritti saada niihin\njonkinlaista järjestystä.\n\nJohtaja Sandberg oli kai pannut merkille hänen kummastelunsa, ettei\ntalon rouvan kuvaa ollut missään näkyvissä. Mietittyään asiaa mies\noli katsonut parhaaksi järjestää enempien utelujen torjumiseksi\ntuon kuvajutun. Ensimmäiseksi oli silloin hänen käsiinsä osunut\nystävävainajansa vaimon valokuva. Luottaen siihen, että se menisi\ntäydestä, hän oli sitten pistänyt sen kehyksiin kirjoituspöydälleen\nYksinkertaista ja ymmärrettävää...\n\nMutta toinenkin selitys oli mahdollinen. Kaarlo oli ruvennut\nepäilemään, tokko Mirja-rouvan ja Sandbergin välit olivat lainkaan\nkatkenneet, kuten johtaja oli uskotellut. Saisiko nyt Mirjan kiihko\nrientää Tukholmaan luonnollisen selityksensä? Siksikö Mirjan valokuva\noli ilmestynyt tähän, että uusi palvelusväki jo ennakkoon tottuisi\npitämään häntä emäntänään ja ottaisi hänet sellaisena myös vastaan,\nsitten kun Sandberg näkisi hyväksi tuoda hänet taloon? Mutta entä\nnaapurit, jotka tunsivat toki oikean rouva Sandbergin? Se pulma olisi\nehkä hoidettavissa sillä, että Mirja pysyttelisi sisällä.\n\nInkerin vaisto sanoi, että rouva Sandbergin sairastuminen ja lähtö,\nMirjan kuvan enteellinen tulo ja Saarkiven murha kietoutuivat jollakin\nhämärällä tavalla yhdeksi sekavaksi vyyhdeksi.\n\nJoka tapauksessa Mirjan valokuvan ilmestyminen johtaja Sandbergin\nkirjoituspöydälle oli tosiasia, joka loi murhatutkimuksiin aivan uutta\nvaloa.\n\nInkeri sammutti lampun ja lähti palvelusväen puolelle. Rouva Bloom oli\njo vuoteessa.\n\n— Kylläpä sinä viivyit, Lisa pieni.\n\n— Minun täytyi auttaa johtaja lähtöön. Hän sanoi palaavansa tunnin\nkuluttua. Sillä välin minäkin pistäydyn vielä ulos.\n\nLihava keittäjätär käänsi kylkeä:\n\n— Joku poikaystävä, niinkö? Se nuoruus, se nuoruus! Mutta pidä varasi,\ntyttö.\n\nKadulle päästyään Inkeri alkoi juosta. Hänen oli ehdittävä lennättimeen\nja palatessa soittamaan Kaarlolle, ennen kuin johtaja Sandberg tulisi\ntakaisin.\n\nKiitäessään pitkin katua hän sommitteli mielessään sähkettä\nVärmlantiin. Se täytyi tehdä sellaiseksi, että uppo-outo tyttö ei\nhennoisi olla vastaamatta. Riittäisiköhän se, että hän ilmoittaisi\nolevansa tämän seuraaja Norr Mälarstrand 66:ssa ja jauhavansa\npeloissaan kysymyksiä, miksi edeltäjä oli äkisti lopettanut työnsä\nja missä rouva oli? Loppuun olisi tietysti lisättävä huomautus, että\nvastaus oli maksettu.\n\nPalatessaan lennättimestä hän poikkesi puhelinkioskiin. Hotelli\nStockholmin keskuksesta vastattiin kohteliaasti, että tuomari Rauta ei\nollut huoneessaan.\n\nHuokaisten Inkeri laski kuulokkeen paikoilleen. Vitkallisin askelin hän\nlähti jatkamaan matkaansa.\n\nKipeä yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne hiipi hänen mieleensä.\nAjatus paluusta tuohon emännättömään kotiin täytti hänet epämääräisellä\npelolla.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesensimmäinen luku.\n\nCHARLES MILLERIN LUO.\n\n\nRauta istui hotellihuoneessaan tupakoiden. Vähä väliä hän vilkaisi\nkärsimättömänä rannekelloonsa.\n\nOli kulunut puolisen tuntia siitä, kun Asta Sohja oli soittanut\nCorsosta. Hän oli silloin ilmoittanut lähtevänsä parin minuutin\nkuluttua Charles Millerin kanssa tämän asuntoon.\n\nMahdotonta oli arvioida, kuinka kauan tuollainen ravintolaillan\njatko kestäisi. Asta pyrkisi tietysti irtautumaan niin pian kuin\nsuinkin, päästyään selville osoitteesta. Mutta Miller tiedettiin jo\nseurankipeäksi herraksi. Hän ei varmaan tyytyisi vain ovelta näyttämään\nkotiaan, kun kerran oli saanut vieraakseen kauniin naisen.\n\nRaudan ajatukset hipaisivat myötätuntoisina maisteri Sohjaa. Asta oli\nlyhyessä puhelinkeskustelussa maininnut, että Risto oli vimmoissaan.\nSe oli ymmärrettävää. On yleensäkin miehiselle kunnialle käyvää,\njos nainen kuka tahansa, jonka kanssa on ravintolaan mennyt, lähtee\njatkolle vieraan herran kanssa kahden. Sitä paitsi kysymys oli tällä\nkertaa nuoren miehen rakastetusta.\n\nAikansa kuluksi Rauta ryhtyi pohtimaan, mitä hän itse olisi vastaavassa\ntilanteessa tehnyt. Paljon valinnan varaa ei ollut. Hän olisi\nsilmänkantaman päässä seurannut paria. Niin kai maisteri Sohjakin\noli tehnyt. Mutta entä sitten, kun talon ulko-ovi olisi napsahtanut\nkiinni nenän edessä erottaen hänet Milleristä ja tämän seuralaisesta?\nKymmenminuuttiset saattoivat joskus tuntua loputtomilta odottajasta,\nkun jäytävä epätietoisuus ja mustasukkaisuus loivat hurjia kuvia siitä,\nmitä suljettujen ovien takana oli ehkä tapahtumassa. Toivottavasti\nRisto oli sen verran järjissään, että luotti Astan kykyyn pitää Miller\naisoissa...\n\nPuhelin kilahti. Rauta sieppasi kuulokkeen kouraansa.\n\nJuoksusta hengästyneenä Asta huohotti:\n\n— Tuomari! Tulkaa Odengatanin ja Roslagsgatanin kulmaukseen! Odotan\nsiellä! Kiire!\n\nHetkistä myöhemmin Rauta istui Chryslerin ohjauspyörän ääressä.\nSäikäyttäen juoksuun pari öistä kulkijaa hän kaarsi vinhasti\nNorrlandsgatanille ja pääsi sitä pitkin suoraan Engelbrektsplanille.\nRoslagsgatanin talot vilahtelivat pikaisesti ohitse. Ulvovin jarruin\nhän pysäytti sovitulle paikalle.\n\nAsta tempaisi oven auki ja hypähti takaistuimelle.\n\n— Oikealle!\n\nRauta ei kuitenkaan heti totellut. Hän tarkkasi peilistä kalpeita,\njärkyttyneitä kasvoja. Kauniit, tummat silmät olivat hätää tulvillaan.\n\n— Onko Miller livistänyt?\n\n— Toivottavasti ei.\n\n— Missä Risto on?\n\n— Millerin luona. Ainakin hän tunkeutui sinne.\n\n— Mitä tekemistä hänellä oli siellä?\n\n— Sanokaas muuta! Hän ei jaksanut odottaa. Kun joku tuli talon\nulko-ovesta, hän käytti tilaisuutta rynnätäkseen »pelastamaan» minua.\n\nRauta nielaisi huulille pyrkivän kirouksen. Häntä kadutti jo, että oli\näsken myötämielisesti ajatellut pojan kärsimyksiä.\n\n— Onko talossa ovipuhelin? hän kysyisi.\n\n— Ei. Se on vanha piharakennus. Mutta varmistaakseni\npaluumahdollisuuden minä panin kiven oven väliin, kun lähdin.\n\n— Nokkela tyttö... Huomaan, että olette luopunut siitä värikkäästä\nmajakasta, joka oli päässänne.\n\n— Se putosi, kun juoksin puhelimeen. Enkä pysähtynyt sitä poimimaan.\nVoi, ajakaa jo, tuomari!\n\nRauta siirsi kakkosvaihteen päälle ja varovasti kaartaen ylitti\nkaturisteyksen.\n\n— Kertokaa, mitä Risto sai tullessaan aikaan.\n\n— Ovikello soi. Miller meni avaamaan. Risto syöksyi sisään. Minä\nhäpesin hänen hillittömyyttään. Miller viittasi minua lähtemään.\n»Teidän on paras odottaa ulkona. Tästä tuntuu tulevan keskustelu, joka\nei sovi nuoren naisen korville.» Hän sanoi sen hillitysti. Mutta katse,\njonka hän loi raivoavaan Ristoon, oli jäätävä. Tajusin, että ainoastaan\nte voitte auttaa. Siksi ryntäsin ulos.\n\n— Järkevästi tehty.\n\n— Pysäyttäkää tähän, tuomari!\n\nKeskikadun ylitse he suuntasivat askelensa avoimelle pihamaalle. Siellä\noli pilkkosen pimeää. Vain yksi ikkuna pihan perällä kohoavan kivitalon\nkolmannessa kerroksessa oli valaistu.\n\n— Tuo tuolla on luullakseni Millerin ikkuna, Asta kuiskasi. — Alaovi on\nsuoraan edessämme.\n\nRauta näpäytti taskulamppunsa palamaan. Sen valokeilassa näkyi hoikka\nnuorukainen, joka porraskivellä istuen pyyhki suupielistä verta\nnenäliinaan.\n\nHe kiiruhtivat hänen luokseen. Asta kumartui hätääntyneenä kysymään:\n\n— Risto, rakas Risto, mitä sinulle on tapahtunut? Oletko satuttanut\nitsesi pahasti?\n\nLuutnantti sylkäisi verta suustaan ja mutisi:\n\n— Satuttanut? Se ryökäle sivalsi minua kämmenselällä vasten naamaa.\n\nRauta harppoi heidän ohitseen ovelle. Se oli tukevasti kiinni. Oli\nturha rytyyttää sitä. Hän kohautti hartioitaan ja istahti porraskiven\ntoiseen päähän.\n\n— Sinun ei olisi pitänyt ärsyttää häntä, Asta tuskaili. — Miten on\nhaavoittuneen kätesi laita?\n\n— Sillä ei ole mitään hätää, maisteri Sohja vastasi kireästi. — Minua\nvain suututtaa niin vietävästi.\n\n— Luuletteko, ettei meitä suututa? Rauta tiedusti ivallisesti.\n\nNuorukainen ei ollut kuulevinaan. Hän purki omia murheitaan:\n\n— Se hittolainen kerskui, että hän voisi takoa nyrkeillään naamani\npelkäksi hyytelöksi tai heittää minut pää edellä portaita alas. Mutta\nhän ei muka tahtonut, koska olen invalidi ja käsipuoli.\n\n— Ne eivät silti tainneet olla väkevämmät sanat, mitä herrojen kesken\nsiellä vaihdettiin, Rauta hymähti.\n\n— Voi, Risto! Asta huudahti. — Sinä olit kauhean karkea puheissasi jo\naluksi! Millerin käytöksessä minua kohtaan ei ollut mitään moittimista.\nHän halusi vain tarjota lasin viiniä ja jutella hetkisen. Ja sinä\nsolvasit häntä katalaksi viettelijäksi.\n\n— Te ette kai jättänyt ukolle muuta mahdollisuutta, Rauta virkahti\nsytyttäen savukkeen, — kuin sulkea aiheettomia loukkauksia syytävä\nsuunne niin helläkätisesti kuin suinkin.\n\n— Vai helläkätisesti!\n\nLuutnantti pyyhkäisi huuliaan. Tulitikun valossa hän tutki tulosta,\nmutta havaittuaan, ettei verta enää tullut, hän tunki nenäliinan\ntaskuunsa.\n\n— Myönnän menetelleen! typerästi.\n\n— Hyvä, että myönnätte sen edes nyt, Rauta lausui. — Vielä\nparempi olisi ollut, jos olisitte älynnyt tuollaisen esiintymisen\njärjettömyyden ennakkoon ja pysynyt siivolla.\n\nMaisteri Sohja sähähti:\n\n— Helppo teidän on sanoa! Mutta jos Inkeri-rouva olisi ollut Astan\nasemesta tuolla ylhäällä sen gorillan kanssa, niin olisittekohan itse\nmalttanut huolettomasti vihellellen odottaa täällä alhaalla vaikka\naamuun asti?\n\nRauta oli tyytyväinen, kun pääsi vastaamasta. Asta huudahti näet\nkiivaasti:\n\n— Aamuun asti! Luuletko sinä, että kukaan mies pystyisi estämään minua\nlähtemästä, silloin kun itse tahdon? Minä olen sellainen nainen,\njonka...\n\nNuorukainen keskeytti katkerasti:\n\n— ... jonka kirotun maalatut kasvot säteilivät, kun tuo vanha elostelija\nahmi sinua ravintolassa katseillaan. Kyllä minä näin!\n\nAsta-rouva tulistui.\n\n— Minun »säteilyni» kuului siihen peliin, joka oli hoidettavaksemme\nuskottu! Minä olin valmis suorittamaan osani. Mutta sinä tärvelit\nkaiken. Ensin ilmestyit keskelle ystävällistä juttelua karjumaan\nryöstöstä, viettelemisestä ja raiskaamisesta, niin että minä sain\nhävetä silmät päästäni. Ja nyt julkeat vielä ruveta syyttelemään\nminuakin ties mistä!\n\nRauta hymähti.\n\n— Ehdotan, että te kaksi jatkatte vasta huomenna tätä lupaavasti\naloittamaanne tuoreinta painosta ikuisesta komediasta »Kaksi\nrakastavaista». Olisi hyvä, jos nyt ottaisitte huomioon, että olemme\nmetsästämässä miestä, joka otaksuttavasti ampui Ruissalossa kolme\nkohtalokasta laukausta.\n\nMaisteri Sohja nöyrtyi. Hän mutisi:\n\n— Voitteko antaa minulle anteeksi, kapteeni?\n\n— Minä en tiedä, Rauta sanoi, — millaisten nöyryytysten virtojen\npoikki Asta-rouva kahlauttaa teidät, ennen kuin hän leppyy. Mutta\nomasta puolestani olisin valmis suomaan teille synninpäästön kaikista\ntörmäilyistänne, jos vain tietäisin, että Charles Miller istuu siivosti\nhuoneessaan. Toivottavasti te ette muiden syytöstenne sivussa viitannut\nhänen mahdolliseen osuuteensa Saarkiven murhaan?\n\n— En! En sillä hetkellä muistanut koko murhaa. Tottahan Miller sitä\npaitsi on yhä huoneessaan, koska sieltä näkyy valoa.\n\n— Nuori mies, lamput palavat minun työhuoneessani kaikkein varmimmin\njuuri silloin, kun haluan hairahduttua ulkopuoliset urkkijat uskomaan,\nettä istun kiltisti kotona. Mutta toivokaamme, että tästä talosta\npääsee ulos vain yhtä tietä.\n\nAsta rouvan suuttumus osoittautui lyhytaikaiseksi. Aivan tyynesti hän\npuuttui puheeseen:\n\n— Miksi emme heti varmistaudu siitä, onko Miller ylhäällä? Minähän\nasetin kiven kiilaksi oven väliin, jotta pääsemme sisään.\n\n— Sinä? luutnantti henkäisi. Sitten hän jatkoi nolona: — Näyttää siltä,\nettä minä olen tämän seuran Sven Tuuva. »Min täällä teen, se kaikki\nkieroon vie.»\n\n— Ehkäpä selitätte, mitä tuo arkikielelle käännettynä merkitsee, Rauta\nehdotti.\n\n— Sitä, että minä potkaisin kiven menemään ja paiskasin oven kiinni.\n\nRauta naurahti.\n\n— Niin, kiinni se on, hän vahvisti. — Totesin sen heti alkuun. Muuten\nen tässä istuisikaan. Ei auta muu kuin odottaa, että joku tulisi ulos\ntai saapuisi pyrkimään sisään. Jos minä olisin teidän asemassanne,\nnuori mies, tarjoaisin Asta-rouvalle polveani lepopaikaksi.\n\n— Minä seison mieluummin!\n\n— Todellako, rouva? No, ehkä huomenna kaikki on jo paremmin.\n\nÄänettömyys laskeutui heidän välilleen. Täällä, Odengatanin alkupäässä,\nkadulta ei liioin kuulunut mitään. Kaukaa keskikaupungilta kantautui\nvaimeita kaikuja taukoamattomasta liikenteestä.\n\nRauta rikkoi hiljaisuuden:\n\n— Millaista oli Corsossa?\n\n— Meillä oli aluksi oikein hauskaa, maisteri Sohja kertoi. — Mutta\nsitten Miller tuli, Asta tunsi hänet heti kuvauksenne perusteella.\n\n— Mutta hän meni kauas meistä istumaan, nuori rouva lisäsi. — Meidän\ntäytyi lähteä tanssimaan saadaksemme hänen huomionsa kiintymään meihin.\n\n— Käsipuolena on kiusallista tanssia.\n\n— Älä teeskentele! Sinua mairitteli se kohaus, minkä sait aikaan.\nNaiset olivat pitkin iltaa jo ihailleet ruusukkeita takkisi kauluksessa\nja kunniamerkkinauhojen riviä rinnassasi. Kun he näkivät, miten\nkomeasti kannoit vasenta kättäsi »lentokoneessa», heidän katseensa\nsähköttivät palvovina: Sankari! Minulle sen sijaan muuankin irvisti\nihan avoimesti.\n\nLuutnantti huomautti:\n\n— Minä sanoin jo siellä, ettei hän irvistänyt sinulle, vaan vihreälle\nhattuhirviöllesi. Ja siihen hänellä oli täysi oikeus.\n\n— Minä kiellän sinua...!\n\nRauta katkaisi jälleen syntymässä olevan kiistan kysymällä:\n\n— Entä Miller!\n\n— Hän tuli heti tanssin päätyttyä molemmat kädet ojossa tervehtimään\nminua. »Maanmies!» hän huusi »Tätä iloista yllätystä ei voi jättää\njuhlimatta. Saanko istahtaa pöytääsi juttelemaan? Minä maksan! Sinä\nolet haavoittunut ja päässyt tänne toipumaan, niinhän? Hauskaa —\netenkin minulle.» Ja niin hän tuli. Hänen kysymyksensä satelivat\nylitseni. Tuskin ehdin puoliinkaan niistä vastata. Omiin puuhiinsa\nnähden hän oli melko vaitelias. »Liikeasioita vain», hän vastasi\ntiedusteluuni. »Mitäs me vanhat muuta osaisimme?» Mutta hän unohti sekä\nvanhuutensa että osaamattomuutensa uppouduttuaan Astan silmiin!\n\nNuori rouva heläytti naurun.\n\n— Minua alkoi jo harmittaa. Miller oli istunut pöydässämme ainakin\npuoli tuntia lausumatta minulle sanaakaan. Rykäisin merkitsevästi.\nSilloin hän havahtui pyytämään minulta anteeksi. Sanoin, että hänen\noli turha muuttaa puhettaan ruotsiksi, koska minäkin olen suomalainen.\nSiitä ihastuneena hän soi minulle tutkivan silmäyksen.\n\n— Sen koommin hän ei enää välittänyt vähääkään minusta, Risto lausui\nsynkästi. — Häntä oli tyyten lakannut kiinnostamasta, missä ja miten\nolin haavoittunut. Kun yritin jatkaa selostustani, kuinka monta\ndivisioonaa ja mitkä armeijakunnat ovat Kannaksella, Syvärillä ja\nKarhumäellä...\n\n— Mitä? Rauta keskeytti jyrkästi.\n\n— Ei hätää, kapteeni. Minä sekoitin kaikki tietysti ja esitin aivan\nmielikuvituksellisia numeroita. Vakoojan kanssa tarinoidessani minä\nosaan hoidella korttini.\n\n— Hyvä on. Jatkakaa.\n\n— Ei minulla paljon jatkamista enää ole. Nuo »arvokkaat» tiedot\nMiller sivuutti kevyesti. »Huomenna, nuori mies», hän sanoi,\n»puhutaan huomenna niistä. Nyt meillä on aivan liian ihastuttava\nneiti seurassamme lyödäksemme häntä enää laimin. Tanssitteko te? Vai\nsallitteko minun?»\n\n— Hän tanssi varsin siedettävästi, Asta kiitti. — Hänellä oli...\n\nLause jäi kesken. Hänkin huomasi, että valo sammui kolmannen kerroksen\nikkunasta.\n\n— Hän rupesi nukkumaan.\n\n— Niin, Rauta myönsi, — tai tulee ulos.\n\n— Ainakin teiltä olen siis saanut anteeksi, kapteeni, maisteri Sohja\nvirkahti. — Sillä nyt tiedämme, ettei Miller minun malttamattomuuteni\nhälyttämänä intoutunut häipymään.\n\nRauta oli kuunnellut korva ovea vastaan painettuna. Hän erotti\nraskaiden askelten lähestymisen.\n\n— Vetäytykää syrjään. Hän tulee.\n\nHetkistä myöhemmin ovi avautui. Valovirta syöksähti pihamaalle.\n\nRoteva mies, jolla oli musta huopahattu vedettynä syvään otsalle,\npysähtyi yllättyneenä havaitessaan tiensä katkaistuksi. Hän tarkkasi\nkylmän uteliaana lujapiirteisiä kasvoja, jotka olivat hänen omiensa\ntasalla. Käsiään hän piti tyynesti sadetakkinsa taskuissa.\n\n— Iltaa, Miller. Vai haluatteko, että nimitän teitä Petterssoniksi?\n\n— Yhdentekevää. Kuka te olette?\n\n— Tuomari Rauta Helsingistä. On paras, että tulette kanssani tuonne\nylös. Tarinointimme on liian pitkä tässä ulko-ovella suoritettavaksi.\n\nViiksiniekka vilkaisi välinpitämättömästi vastustajansa esiin vetämään\nbrowninkiin. Siitä hänen katseensa siirtyi valokeilan laidalla\nseisovaan pariskuntaan. Hänen ruskeat silmänsä kapenivat pelkiksi\nviiruiksi.\n\n— Onko tarkoitus, että nuo kaksi tulisivat myös? Siinä tapauksessa\nkieltäydyn kunniasta. Olen tänä iltana jo saanut kyllikseni tuon\nhuonosti kasvatetun nulikan hävyttömyyksistä.\n\nRisto otti kiivaasti askelen lähemmäksi. Mutta Asta veti hänet takaisin.\n\n— Minä tulen yksin, Rauta sanoi. — Maisteri Sohja, saattakaa rouva\nasuntoonsa. Huomisaamuna tapaamme Strandvägenin pensionaatissa kello\n10. Kiitoksia avustanne, rouva.\n\n— Mutta kapteeni...\n\nRauta ei jäänyt kuuntelemaan nuorukaisen vastalausetta, vaan seurasi\nMilleriä. He nousivat jyrkkiä, siivoamattomia portaita. Kolmannessa\nkerroksessa isäntä avasi oven.\n\n— Olkaa hyvä.\n\n— Te edellä!\n\nPikku huoneisto käsitti ainoastaan ahtaan eteisen, keittokomeron ja\narkisesti sisustetun huoneen. Miller heitti hattunsa eteisen pöydälle,\nmutta sadetakkia riisumatta saapasteli peremmälle istahtaen vuoteensa\nlaidalle.\n\nRauta oli valmis myöntämään, että mikä mies muuten olikin, pelkuriksi\nhäntä ei voinut sanoa.\n\n— Te aloitatte tämän tarinointimme huonosti, Miller virkahti. — Eikös\nvanhassa Spartassa ollut varastaminenkin sallittua, kunhan ei vain\njoutunut siitä kiinni? Minä olen sikäli »spartalainen», että inhoan\npaljastuneita valehtelijoita. »Luutnantti» oli siis pelkkä maisteri.\n»Neiti» oli rouva. Ettekä te itse ole tuomari, vaan kapteeni. Valhetta\nkautta linjan.\n\n— Erehdytte. Maisteri on myös luutnantti. Minä olen siviilissä\nvaratuomari ja armeijassa kapteeni. Ja on makuasia, kutsunko rouvaksi\nvai neidiksi nuorta naista, joka on eronnut miehestään ja parhaillaan\nmenemäisillään uudelleen kihloihin.\n\nIsännän katse pehmeni hieman.\n\n— Te olette siis Rauta?\n\n— Olen.\n\n— Siinä tapauksessa minä voin jo luopua tästä.\n\nHän veti sadetakkinsa taskusta siron pistoolin, siirsi varmistimen\npäälle ja työnsi aseen pieluksen alle.\n\n— Onko tuo 6,35-kaliiperinen? Rauta kysäisi.\n\n— Ei, vaan 7,65. Pienempikin olisi silti riittänyt ottamaan teiltä\nhengen tuolla ulko-ovella, jos olisin vetänyt liipaisimesta. Minä olen\ntaitava ampumaan taskusta. Mutta minä en pidä tappamisesta. Sitä paitsi\nminä olen jo kaksi päivää odottanut teitä tulevaksi, tuomari.\n\nRauta rypisti kulmiaan. Keskustelu ei alkanut lainkaan niin kuin hän\noli suunnitellut. Kiinnostuneena hän kuitenkin kysyi:\n\n— Saitteko Suomesta tiedon tulostani?\n\n— Sieltä tai täältä. Pääasia, että tiesin odottaa vierailuanne.\n\n— Miksi ette itse ottanut yhteyttä minuun, kun teidän täytyi tietää,\nettä minä joka tapauksessa lopulta löytäisin teidät?\n\n— _Minulla_ ei ollut mitään asiaa teille. Eikä ole nytkään. Tämän\nvastauksen pitäisi riittää. Lisäksi voin sanoa, että minua huvitti\nseurata, kuinka kauan kestäisi, ennen kuin pääsisitte jäljilleni. Se\nkävi nopeammin kuin luulin. Otatteko grogin?\n\n— Mielihyvin.\n\nMiller kävi hakemassa kaksi lasia, soodapullon ja konjakkikarahvin.\n\n— Valitettavasti minulla ei ole viskiä eikä avaamatonta\nkonjakkipulloakaan. Mutta voittehan olla ottamatta, jos pelkäätte minun\naikovan myrkyttää teidät.\n\nRauta sekoitti itselleen grogin.\n\n— Jostakin syystä minusta tuntuu, ettei teillä ole sellaisia aikeita,\n\n— Ei ainakaan nyt. Maljanne!\n\nLaskettuaan lasin jalkojensa juureen Miller jatkoi:\n\n— En tiedä, kuinka paljon vaivaa olette minun vuokseni nähnyt. Mutta\nse myönnettäköön, että viimeinen vetonne ei ollut hullumpi. Minä\nhotkaisin matonne koukkuineen päivineen — suokoon tuo miellyttävä\ntyttö käyttämäni vertauksen anteeksi — kuin tyhmin kyrmyniska ahven...\nTe olette vielä niin nuori, että näette minun ihmisen-nälkäni\nkoomillisuuden, mutta ette tunne sen traagillisuutta... Miten voikaan\nkaivata pisaraa romantiikkaa! Kun sitä oikein kaipaa, hairahtuu\nhelposti uskomaan siihen ihmeeseen, että saisi sen vielä kerran kokea.\nKuitenkin pitäisi vähitellen jo taipua siihen tosiasiaan, että jos joku\nnuori ja kaunis nainen suo vanhalle miehelle hurmaavan hymyn, niin\ntakana on... Älkäämme sanoko, että petos, vaan jokin kylmä laskelma...\nMutta minä kyllästytän teitä pitkillä puheillani.\n\n— Päinvastoin, Teitä kannattaa kuunnella. Eikä minulla ole mihinkään\nkiirettä. Sallinette minun polttaa?\n\nMiller hymähti. Hän pudisti päätään, kun Rauta ojensi Philip Morris\npakkausta häntä kohden. Taskustaan hän kalvoi piipun ja ryhtyi\nlataamaan sitä.\n\n— Miellyttävä tyttö, niin, hän virkkoi miettiväisesti. — En kuitenkaan\nkäsitä, miksi annatte hänen juoksennella ympäriinsä puettuna kuin\nmikäkin. Toisessa asussa hän voisi käydä hienosta naisesta.\n\nRauta hymähti.\n\n— Hän _on_ hieno nainen.\n\nIsäntä siveli peukalolla viiksiään.\n\n— Luulitte siis, etten minä osaa antaa arvoa muille kuin\nkevytkenkäisille?\n\n— Sitä en ole pohtinut. Mutta hillitysti pukeutunut hieno nainen ei\nolisi saanut kutsua tulla asuntoonne jatkolle. Ja se kutsu oli tarpeen.\n\nRuskeat silmät tuijottivat hetken totisina vieraaseen. Sitten\nhumoristinen pilkahdus ilmestyi niihin. Mies naurahti.\n\n— Ei hullummin tähdätty, hän myönsi. — Ja te saitte täysosuman. Nyt te\nolette täällä minun luonani. Sanokaapa, miksi niin kiihkeästi halusitte\nlöytää minut.\n\n\n\n\nKahdeskymmenestoinen luku.\n\nKORTIT SEKAISIN.\n\n\nRauta silmäili ympärilleen. Loisteliaaksi ei Charles Millerin asumusta\nsaattanut sanoa. Ainoa asuinhuone vanhassa kivitalossa pihan perällä\noli köyhästi kalustettu. Puhtaudenkin laita oli vähän niin ja näin.\nMutta isäntä, joka istui vuoteensa laidalla rotevana ja ryhdikkään\nlevollisena, oli kieltämättä kiintoisa.\n\n— Te olette kai tietoinen ministeri Saarkiven murhasta? Rauta kysäisi\nkäyden äkisti hyökkäykseen.\n\n— Tottahan toki!\n\n— Teille lienee ilmoitettu sekin, että ystävänne P.J. Pertteli\npidätettiin syylliseksi epäiltynä?\n\nMiller hieroskeli tyynesti korvallisiaan.\n\n— Ilmoitettu on. Mutta ensinnäkään Pertteli ei ollut ystäväni.\nTyöskentelimme vain samoilla linjoilla. Toisekseen tuo raukka ei olisi\npystynyt tappamaan ylipäänsä ketään. Ja kolmanneksi on varmaa, ettei\nhän murhannut Saarkiveä.\n\n— Mutta kiinni jouduttuaan hän teki itsemurhan!\n\nPulleat kasvot painuivat synkeisiin ryppyihin.\n\n— Niin. Olen kuullut. Moneen kertaan olen aprikoinut, miksi hän teki\nsen. En jaksa käsittää sitä.\n\n— Minä voin kertoa teille välittömän syyn. Ehkäpä te sitten\nvastapalvelukseksi jatkatte syvemmälle. Pertteli otti itseltään hengen,\nkun hänelle oli näytetty sähkettä, jossa ilmoitettiin Ruotsin salaisen\nvaltionpoliisin pidättäneen teidät täällä.\n\nMiller vihelsi.\n\n— Tuon paukun päälle on otettava ryyppy.\n\nMietittyään hetken hän puuskahti:\n\n— Pertteli meni siis noin kömpelösti viritettyyn ansaan! Se on melkein\nuskomatonta typeryyttä. Toivottavasti ei tuon miesparan henki ole\nteidän omallatunnollanne. Vai oletteko te tuon väärennetyn sähkeen\nlaatija?\n\nRauta pudisti päätään. Isäntä jatkoi pohdintaansa:\n\n— Typeryydestään kuulu Valpo pisti Perttelin kalterien taa epäiltynä\nsyylliseksi tai osalliseksi Saarkiven murhaan. Sitten minun nimeni\nväärinkäyttö romahdutti Perttelin hermot niin, että hän hirtti itsensä.\nYksi ynnä yksi on tiettävästi kaksi... Siitä syystäkö te olette etsinyt\nminua? Kuvitellaanko minua ministerin murhaajaksi?\n\n— Miksi sitten te luulitte minun nähneen niin paljon vaivaa? Te\nmyönsitte itse tienneenne odottaa vierailuani. Miller nousi levottomana\nkävelemään.\n\n— Minä otaksuin, että teillä oli paljon viattomampi aihe kaivata minun\ntuttavuuttani.\n\n— Mikä?\n\n— Oh, siihen voimme palata myöhemmin. Saatte luvan antaa minulle aikaa\ntotuttautua ajatukseen, että minua epäillään murhaajaksi.\n\nRauta ei kuitenkaan ollut halukas keskeyttämään pommitustaan. Äkisti\nhän kysäisi:\n\n— Milloin viimeksi tapasitte Burgmanin?\n\n— En ole koskaan tavannut ketään sennimistä!\n\nViiksiniekan vastaus tuli empimättä ja vaikutti vilpittömältä.\nKokeillakseen, minkä verran oli luottamista hänen sanoihinsa, Rauta\ntiedusti:\n\n— Entä Charlotta Molinin?\n\n— Sanomalehtinaisen? Tutustuin häneen palatessani viimeksi Suomesta.\nValitettavasti hän viipyi täällä Tukholmassa ainoastaan yhden illan.\nHän ei ollut mikään kaunotar, mutta reilu tyttö.\n\n— Palasitte syyskuun 8 päivänä Turusta lähteneellä laivalla. Kauanko\nolitte silloin ollut Suomessa?\n\nMiller asettui entiselle paikalleen ja ryyppäsi lasinsa tyhjäksi.\n\n— Oh, aika pitkään. Parisen kuukautta, luulisin. Katselin elämää\neri puolilla maata. Suomessa on helppo liikkua. Osallistuin\nparin kotiseurakunnan lähetystön rintamalla käyntiinkin...\nSiitä muistuu eräs seikka mieleeni. Sanokaa äskeiselle pojalle,\nsille maisteri-luutnantille, terveisiä, että hän vastedes varoo\nlaskettelemasta ammattitiedustelijalle ihan päättömiä. Tai ehkä on\nparas jättää ressukalle se kuvitelmansa, että avaruus yli Pohjanmeren\nja Atlannin on nyt täynnä hänen minulle syöttämiään vääriä tietoja.\n\nRauta hymähti. Hän sytytti uuden savukkeen.\n\n— Te kävitte Helsingissä tapaamassa Martta Pyryä hänen\npaperikaupassaan. Miksi?\n\n— Niin kävin. Minulla oli kaksikin syytä pistäytyä siellä. Ensinnäkin\nhenkilökohtainen uteliaisuus ajoi minut katsomaan, millainen tuon minun\nikäiseni miehen rakastajatar oli. No jaa, täytyy sanoa, että eräät\nrikkaat osaavat järjestää elämänsä aika mukavaksi... Toisekseen yritin\nhoukutella tytöltä tietoja ministerin tavoista ja tottumuksista. Mutta\nsiinä epäonnistuin täydellisesti.\n\n— Mitä muuta toimittelitte Suomessa?\n\n— Sitä en sano. Se ei kuulu meidän tarinointimme piiriin.\n\nRauta suuntasi isäntäänsä tiukan katseen. Ruskeat silmät vastasivat\nsiihen vääjäämättä.\n\n— Mutta te tapasitte Perttelin?\n\n— Vain pari kertaa. Hänen seuransa ei juuri houkutellut minua.\n\n— Tunnetteko Gunnel Asplundin?\n\nMiller naurahti.\n\n— Saarkiven täkäläisen rakastajattaren! Jo toki. Tuo China-varieteen\npaikannäyttäjätyttö ei ollut elättäjälleen yhtä uskollinen kuin Martta\nPyry. Minäkin olen viettänyt muutamia hetkiä Brännkyrkagatanin hienossa\nkaksiossa. Mutta valitettavasti sinne ei ole menemistä, ellei ole\nlompakko pullollaan seteleitä.\n\n— Oletteko kuullut, että Saarkivi suunnitteli uutta naimiskauppaa?\nHänellä oli täällä jo katsottuna rikas perijätär uudeksi vaimokseen.\n\n— Eihän! Tuo on minulle aivan tuore uutinen. Oletteko varma asiasta?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Aivan varma. Te ette siis ole sattunut näkemään ministeriä täällä\nerään hienostopiireihin kuuluvan naisen seurassa?\n\nIsäntä pudisti pahoitellen päätään.\n\n— En. Ja minä kun olen kuvitellut tietäväni jokseenkin kaiken ministeri\nSaarkiven elämästä!\n\nVieras lohdutti häntä:\n\n— Jokseenkin kaikesta tunnutte olevan perillä.\n\n— Niin kuin tekin, Miller murahti. — Ja te olette kuitenkin näissä\nasioissa poikanen minun rinnallani. Olin vuodesta -19 Suomen\npääesikunnan tiedusteluosaston palveluksessa. Siitä kertyi monta\nvuotta, kunnes minut jatkosodan alussa katsottiin liian vanhaksi tähän\nammattiin ja heitettiin yli laidan... Jouduin aikoinani oleksimaan\nmonissa maissa ja opin paljon. Kaikesta huolimatta sattui kerran ennen,\nettä muuan nuori mies, joka oli teidänkin rinnallanne aivan vihreä\naloittelija, osoittautui minua viisaammaksi. Mutta se ei kuulu tähän...\n\n— Kertokaa silti. Rauta kehoitti.\n\n— Mutta te voitte luulla minun yrittävän häivyttää mielestänne ne\nkysymykset, jotka teillä on vielä jäljellä.\n\n— Siitä ei ole vaaraa. Voimme huoleti haukata välipalaa.\n\nIsäntä hörähti.\n\n— No, ojentakaa tänne konjakkikarahvi, jotta saan huijautetuksi alas\nsen happamen maun, jonka tuo muisto aina nostattaa suuhuni!\n\nHän otti väkevän ryypyn ja rupesi tarinoimaan.\n\n— Talvisodan aikana satuin täällä Tukholmassa yksiin erään nuoren\nkirjailijan kanssa, jonka tiedusteluosasto oli intoutunut lähettämään\nulkomaille. Kuultuaan minun olevan matkalla Tallinnaan tarkkailemaan,\nmitä siellä oikein puuhailtiin, hän rupesi varoittelemaan minua.\nHän oli tietävinään ihmejuttuja sikäläisen poliittisen poliisin\ntehokkuudesta ja virkaintoisuudesta. Minä käskin hänen pitää suunsa\nkiinni. Sanoin suoraan, että vanhaa koiraa ei tarvitse opettaa istumaan\nja että kaikkein vähiten neuvojan-asenne sopii pennulle.\n\n— Nolostuiko poika?\n\n— Mene, tiedä. Mutta minä muistin kirvelevän selvästi tuon keskustelun\nkuukautta myöhemmin, kun minulle luettavaa halutessani tuotiin samaisen\nopetushaluisen penikan tekemä romaani. Nähdessäni kaiken kukkuraksi\nkannessa hänen nuoren naiivit piirteensä minä paiskasin kiroten\nkirjan sellini nurkkaan. Minä istuin silloin, nähkääs, Tallinnan\nkeskusvankilassa odottamassa tuomiotani!\n\nRauta nauroi.\n\n— Kuinka te olitte sinne joutunut? Vanha tekijä!\n\nMiller kumosi lasinsa, ennen kuin ryhtyi jatkamaan:\n\n— Sanokaas muuta. Eräänä iltana muuan luihu tyyppi oli Tallinnassa\nlivahtanut asuntooni. Hän oli levittänyt pöydälleni Eestin kartan ja\nkehuskeli, että siinä oli minulle aarre, jonka saisin polkuhinnasta.\nMinä haistoin palaneen käryä. Sanoin olevani rehellinen kauppamies,\njota vain perunat kiinnostivat. Käskin hänen painua hiiden kattilaan\nkarttoineen. Mutta kesken kinastelumme ovi temmattiin auki, ja\npoliittisen poliisin miehet syöksyivät sisään. Koko juttu oli tietysti\nheidän järjestämänsä alusta loppuun. Mutta minut oli muka tavattu\nverekseltään hieromassa kauppaa kartasta, joka paljasti maan tärkeimmät\nsotasalaisuudet. Vankilassa minua lohdutettiin sillä, että pääsisin\nehkä elinkaudeksi pakkotöihin!\n\n— Auttoiko joku teidät pakenemaan?\n\n— Ei. Sieltä ei hevin paettu. Muuan sen maan korkeimmista, jonka minä\nolin henkeni kaupalla toimittanut lokakuun vallankumouksen myrskyistä\nRajajoen turvallisemmalle puolelle, sattui kuulemaan kohtalostani. Hän\nantoi käskyn, että minun kuulusteluistani laaditut pöytäkirjat oli heti\npoltettava ja minut toimitettava kiireen vilkkaa Eestin eteläisen rajan\nylitse. Pelkällä säikähdyksellä siis lopulta selvisin siitä jutusta.\n\nRauta otti kulauksen lasistaan.\n\n— Juttu oli hyvä, hän sanoi totisena. — Mutta mahtanetteko selvitä yhtä\nhelpolla tästä uusimmastanne?\n\nIsäntä silmäsi häneen alta kulmien. Hän tajusi, että vieras ei laskenut\nleikkiä.\n\n— Mitä sillä tarkoitatte? hän murahti.\n\n— Sitä vain, että epäilen, tokko tällä kertaa löydätte vapauttajaksenne\nsellaista mahtavaa herraa, jonka hengen olisitte jossakin vaiheessa\npelastanut.\n\n— Puhukaa suoraan!\n\n— No, sanokaa te ensin, millä perusteella katsoitte voivanne varmasti\nvakuuttaa, että Pertteli ei murhannut ministeri Saarkiveä.\n\nTunnelma huoneessa oli muuttunut. Äskeinen leppoisuus oli tipotiessään.\nMiehet tuijottivat hellittämättä toistensa kasvoihin. Raudan kourat\nolivat puristuneet nyrkkiin. Hän oli valmis iskemään heti, jos\nvastapelaaja yrittäisi karkuun.\n\n— Milläkö perusteella? Miller sähähti. — Sillä, että Perttelillä oli\nkäsky tuoda Saarkivi Tukholmaan!\n\nRauta hymähti ivallisesti.\n\n— Olipa se odottamatta syntynyttä hellää huolenpitoa miehestä,\njoka oli tunnetusti kiivain ja vaikutusvaltaisin saksalaismielinen\nkoko Suomessa! hän pilkkasi. — Ne voimat, joiden palvelukseen te\nja Pertteli olitte pestautuneet, olivat tietysti kuulleet lääkärin\nsuositelleen ulkoasiainministeriön kansliapäällikölle lepoa ja hänen\nitsensä haaveilevan purjehdusmatkasta Tukholmaan. Näiden toiveiden\ntäyttämiseksi englantilaiset lähettivät sitten — niinkö väitätte?\n— Perttelille rahaa hienon kutterin ostamista varten ja teille\nmääräyksen olla herroja täällä vastassa toimittaaksenne Saarkiven\nBrännkyrkagatanille pikku Gunnelin hellään hoivaan.\n\nIsäntä pudisteli jyhkeää päätään.\n\n— Ei häntä juuri sinne olisi kiidätetty, hän torjui nyrpeästi.\n\n— Minne sitten?\n\n— Erääseen syrjäiseen paikkaan Upplannissa. Aikomuksemme oli siellä\ntakoa hyvällä tai pahalla muutamia järkiajatuksia hänen itsepäiseen\nkalloonsa... Tämä suunnitelmamme oli se, minkä perille otaksuin teidän\npäässeen ja siksi etsiskelevän minua.\n\n— Te kiellätte siis osallisuutenne ministeri Saarkiven murhaan?\n\n— Kiellän! Ehdottoman jyrkästi.\n\nMiller oli tosissaan. Silmät leimuten hän jatkoi kiihkeää purkaustaan:\n\n— Minä en käsitä, kuka tylsimys siellä kotimaassa on voinut saada\npäähänsä sen mielettömyyden, että tuo typerä, inhottava verityö olisi\njonkun meikäläisen suorittama! Perttelinkin kaltainen vähälahjainen\nmies älysi toki sen, että mitään huonompaa palvelusta ei länsivaltojen\nasialle saattaisi Suomessa tehdä! Minä en tiedä, millaisia johtolankoja\nteidän käsiinne on noista kolmesta kohtalokkaasta laukauksesta\nkertynyt. Kai niitä on, koska tunnutte olevan vakavissanne. Mutta sen\nsanon, että jos ne viittaavat meihin päin, niin ne ovat väärät!\n\nRauta antoi hänen raivota rauhassa loppuun asti. Sitten hän tiedusti\nviileästi:\n\n— Pystyttekö vastaamaan tyynesti vielä erääseen kysymykseen?\n\n— Vaikka sataan! Antakaa tulla!\n\n— Missä te olitte viime lauantaina ja sunnuntaina?\n\nMiller kyräsi äkäisesti. Hymy varustautui sitten suupieliin ja levisi\nvihdoin yli pulleiden poskien.\n\n— Vai sitä te yhä! Minulla sattuu kuitenkin murhaajaksi olemaan\nsellainen alibi, jota ette pysty murtamaan.\n\n— Antakaa kuulua.\n\n— Minä lähdin viime viikon tiistaina matkalle Norrbotteniin ja\npalasin vasta toissa iltana. Sunnuntain vastaisen yön nukuin siivosti\nKorpilompolon pappilassa. Riittääkö?\n\nRauta hymyili epäuskoisesti.\n\n— Kuka sen todistaa?\n\n— Sellainen mies, jota teidänkin on pakko uskoa! isäntä kivahti. — Se\nherra, jonka matkassa kuljin.\n\n— Kuka se olisi?\n\n— Kapteeni Göransson!\n\nIlmoitus teki odotetun vaikutuksen. Rauta hätkähti. Hänen hymynsä ei\nhyytynyt, mutta se kapeni epävarmaksi.\n\n— Ellette usko sanaani, niin saatamme soittaa Göranssonille.\n\n— Onko teillä puhelin täällä?\n\n— Tietysti.\n\nMiller nousi ja veti eräästä kaapista esiin puhelimen.\n\n— Nyt on kovin myöhä, Rauta esteli. — Aamuyö jo.\n\n— Olkoon! Mieluummin herätän kapteenin kuin annan teidän hälyttää tänne\nystävänne rikoskomisario Hedeniuksen, joka mielihyvin telkeäisi minut\nyhdeksi yöksi putkaansa.\n\nIhmetellen Rauta pani merkille, että hänenkin ystävyyssuhteensa olivat\nvanhan tiedustelijan kiinnostuksen kohteina.\n\nTämä kysyi ivallisesti:\n\n— Tahdotteko varmuuden vuoksi itse valita numeron? Minä puhun sitten\naluksi. Tässä on puhelinluettelo.\n\nRauta pyöritti numerolevyä. Miller otti kuulokkeen. Kesti tovin, ennen\nkuin vastaus tuli.\n\n— Herra kapteeni tuntee kai minun ääneni. — — — Pyydän anteeksi, että\nvaivaan näin sopimattomaan aikaan. Mutta minulla ei ollut valinnan\nvaraa. Minun luonani on eräs herra, joka ei ota uskoakseen ketään\nvähempää kuin teitä. Hän saa itse jatkaa tästä.\n\n— Hyvää huomenta, kapteeni!\n\nGöranssonin ääni ei ollut vähääkään uninen, kun hän puheli:\n\n— Ah, ystäväni tuomari Rauta! Miten ihmeessä te olette joutunut\nPetterssonin luo? Tai miksikä ei? Hän on taitava ja monitietoinen mies.\nMinulla oli hänestä paljon hyötyä, kun äskettäin kävin hänen seurassaan\ntarkastusmatkalla Norrbottenissa. Minä palasin sieltä viime tiistaina,\nmutta hän jäi pariksi päiväksi vielä Haaparannalle. Mistä te kaksi\nolette voineet joutua erimielisyyteen?\n\n— Minun pitäisi päästä varmuuteen siitä, missä tämä... Pettersson oli\nviime sunnuntain vastaisen yön.\n\n— Minun seurassani, varmasti. Odottakaa... Sen yön majailimme\nKorpilompolossa. Mutta mitä...? Ette suinkaan vain ole erehtynyt\nkuvittelemaan, että Pettersson olisi etsimämme pikakiitäjällä\nhurjastelija? Sitä hän varmasti ei ole!\n\nRauta lopetti puhelun valittaen aiheuttamaansa häiriötä.\n\nKun hän kääntyi isäntäänsä, miehet mittelivät toisiaan sovinnollisin\nkatsein. Miller katkaisi lopulta äänettömyyden:\n\n— Totta puhuen, minäkään en olisi teidän sijassanne vähemmällä uskonut.\nOtetaan ryyppy koko roskan päälle!\n\n— Sopii.\n\nNoustessaan hyvästelemään vieras virkahti:\n\n— Minä ihmettelen kuitenkin...\n\n— Mitä?\n\n— Miksi ette palvele omaa maata?\n\nMiller hymähti alakuloisesti.\n\n— Sanoin sen jo teille. Minua ei huolittu.\n\nHetken vaitiolon jälkeen hän lisäsi:\n\n— Henkilökohtainen mielipiteeni on, että sivistysvaltioilla on monia\nheikkouksia. Eräs niistä on se, että niissä vallitseva moraali ei salli\nyksinkertaisesti ja lyhyesti kolkata niitä omia tiedustelumiehiä,\njotka ovat tulleet yli-ikäisiksi. Me olemme kuin vanhat, pinttyneet\najokoirat: ellei oma isäntä enää ota meitä metsälle mukaan, karkaamme\nsinne vieraan kanssa.\n\nRauta puristi lujasti hänen kättään.\n\n— Te ette ole Miller ettekä Pettersson. Arvaan, että teillä on jokin\nmuu, kaiultaan tutumpi nimi. Voisitte näin erojaisiksi mainita sen.\n\nIsäntä naurahti.\n\n— Jätetään se. Jos joskus vielä satumme yksiin, te voitte kutsua minua\nCharles Milleriksi. Minulla on passi silläkin nimellä.\n\nLaskeutuessaan portaita Rauta tuumi, että hänen viimeinen kysymyksensä\noli tosiaan ollut tarpeeton.\n\nHän tunsi olevansa hyvin väsynyt.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\nINKERI TARTTUU OHJAKSIIN.\n\n\nPensionaatin arvokas, harmaahapsinen johtajatar nyökkäsi ystävällisesti\nRaudalle.\n\n— Hyvää huomenta, kapteeni! Ihastuttava sunnuntaiaamu, eikö totta?\nMutta hyvänen aika...! Oletteko sairas?\n\n— En lainkaan, parahin rouva.\n\n— Huolia siis. Voi, niitä on nykyisin kaikilla! Toivokaamme sentään,\nettä neiti Kaario pystyy pyyhkäisemään rypyt teidän otsaltanne.\n\nLujapiirteiset kasvot kirkastuivat.\n\n— Onko hän palannut?\n\n— On, johtajatar ilmoitti säteillen. — Samoin neiti Sorma.\n\nKesti tuokion, ennen kuin Rauta muisti Sorman siksi nimeksi, millä Asta\ntunnettiin täällä.\n\n— Entä urhea luutnanttimme?\n\n— Oh, hän! Hän tuli neiti Sorman mukana. Tietysti.\n\nHe hymyilivät toisilleen merkitsevästi. Vanha nainen lisäsi:\n\n— Kaikki kolme ovat neiti Kaarion huoneessa.\n\nRauta viivytteli hallissa.\n\nHän ei ollut lainkaan innostunut tapaamaan Asta-rouvaa ja maisteri\nSohjaa. Tosin hän itse oli määrännyt heidät saapumaan nyt tänne. Mutta\nsilloin, yöllä, hän oli uskonut voivansa aamulla ilmoittaa näille\nvapaaehtoisille apulaisineen, että ministeri Saarkiven murha oli\nselvitetty. Triumfista oli tullutkin fiasko, ja sen myöntäminen tuntui\nkarvaalta.\n\nOli aloitettava jälleen jostakin toisesta päästä. Mistä? Se kysymys oli\npitänyt häntä valveilla lopun yötä.\n\nHuoli Inkeristä oli aamulla tullut lisäksi.\n\nHän ei ollut malttanut olla soittamatta Sandbergin kotiin. Johtaja itse\noli ollut puhelimessa. Länsipohjalaisittain murtaen hän oli pyytänyt\npuhutella neiti Lisa Johanssonia. Sandberg oli ärjäissyt vihaisesti:\n\n— Hän on ulkona! Sitä paitsi, nuori mies, älkää toistamiseen vaivautuko\nsoittamaan tänne. Ymmärrättekö? Minun puhelimeni ei ole palvelusväkeä\nvarten!\n\nOli tuntunut uskomattomalta, että Inkeri olisi ennen kello 9:ää\nollut ulkosalla. Lisäksi hänen isäntänsä jyrisevä ääni oli selvästi\nilmaissut, että käynnit talousapulaisten luona eivät liioin olleet\nsiinä talossa sallittuja. Yhteyden pito Inkeriin muodostuisi siis\nvaivalloiseksi. Kaiken kukkuraksi Sandbergin sävy, joka ei ottanut\nsopiakseen yhteen hänen aikaisemmin itsestään antaman aurinkoisen kuvan\nkanssa, oli paljastanut, että hän saattoi muuttua vaaralliseksi.\n\nSiksi oli suuri huojennus tietää, että Inkeri oli täällä. Se auttoi\nottamaan viime yön epäonnistumisenkin kevyesti.\n\nRauta avasi ripeästi oven. Kolme silmäparia suuntautui jännittyneinä\nhäneen.\n\nHän näki vain Inkerin loistavat sinisilmät, sädehtivät hiukset ja\nkasvojen kaunista soikiota kirkastavan hymyn. Toisista piittaamatta\nhän meni suoraan vaimonsa luo. Hieman hämmentyneenä miehen ilmeestä\ntämä nousi ottamaan häntä vastaan ja joutui väkevien käsivarsien\npuristukseen.\n\nPäästyään vetämään taas henkeä Inkeri kysäisi hehkuvin poskin:\n\n— Mistä tämä harvinainen ilo?\n\nAsta-rouva naurahti pehmeästi.\n\n— Toivottavasti me muut pääsemme osallisiksi samppanjasta? Kaikki\nvoiton kunniaksi!\n\nRaudan ote heltisi. Asettuessaan äskeiselle tuolilleen hänen vaimonsa\nvirkahti:\n\n— Minä kuulin jo sen jännittävän tarinan, miten tavoititte Charles\nMillerin. Se oli hienoa.\n\nHänen äänessään oli alakuloinen pohjasointu. Se yllytti maisteri Sohjan\nkiusoittelemaan:\n\n— Te olette tainnut rakastua Tukholmaan. Ette hennoisi vielä palata\nSuomeen.\n\n— Siitä ei ole kysymys, Inkeri torjui närkästyneenä.\n\nMieheensä kääntyen hän jatkoi:\n\n— Tietysti on ihanaa päästä pian Pikku Jättiläisen luo. Mutta...\n\n— Mutta mitä?\n\n— Minua nolottaa. Kuvittelin keksineeni jotakin hyvin tärkeää. Yritin\nilmoittaa siitä puhelimitse sinulle illalla myöhään. Mutta sinä et\nollut hotellissasi. Ja nyt? Nyt tajuan, että olen ollut kuin oppimaton\npystykorvan pentu, joka on intoutunut haukkumaan aivan väärää puuta...\n\nRisto ajatteli itsekseen, ettei haitannut, vaikka muutkin kuin hän\nsaivat nenälleen. Ääneen hän tiedusti jännittyneenä:\n\n— Kai Miller on jo hyvässä tallessa lukkojen takana?\n\nRauta sanoi painokkaasti:\n\n— Ei. _Me_ olemme haukkuneet väärää puuta.\n\n— Mitä? Ette voi tarkoittaa sitä!\n\nMaisteri Sohja oli syvästi järkytetty. Asta säesti häntä:\n\n— Kaikenhan piti olla jo selvää.\n\nInkeri kysyi rauhallisesti:\n\n— Eikö ajojahti siis olekaan päättynyt?\n\n— Millerin takaa-ajo on, mutta Saarkiven murhaajan ei, Rauta vastasi. —\nOn varmaa, että Charles Miller ei ampunut noita kolmea laukausta yössä.\nMutta yhtä varmaa on, että joku toinen ampui ne. Ja hänet on löydettävä!\n\nHuoneeseen tuli hiljaista. Viimein maisteri Sohja liikahti ärtyneenä.\n\n— Entä nyt? hän tiuskaisi.\n\nRauta katsoi nuorukaiseen hymyillen.\n\n— Nyt? Nyt te tartutte käsivarresta Astaa, joka on jälleen kaunis\nkuin kedon lilja, ja viette hänet kävelemään Djurgårdeniin. Siellä on\nkaikkea, mitä te kaksi tarvitsette. Aurinkoa, tuulta, ihastuttavia\npuistokäytäviä...\n\nRisto nousi innostuneena.\n\n— Mennään!\n\nHän marssi edeltä ovelle. Asta naurahti hänen yhdellä iskulla\nmuuttuneelle tuulelleen.\n\n— Unohdatteko samppanjan kokonaan, tuomari? hän ilvehti.\n\n— Meidän yhteinen juhla-ateriamme on sattuneesta syystä pakko lykätä,\nRauta lausui. — Mutta jos te kaksi keksitte jonkin privaattiaiheen\ntyhjentää pullo samppanjaa jo tänään, niin Djurgården ei petä\ntoiveitanne siinäkään suhteessa.\n\nAsta oli harmistuvinaan. Hän pysähtyi seinäpeilin eteen pöyhimään\ntukkaansa.\n\n— Kun olette valmiit lähtemään, niin pistäytykää vielä näyttämässä,\nmiten hyvin hattunne sopii tummille kiharoillenne, Rauta esitti\nviattomasti.\n\nAsta-rouva nakkasi niskojaan.\n\n— Siinä ei ole mitään näyttämistä. Minulla on tänään vain baskeri.\n\nMiehet iskivät silmää toisilleen. Maisteri Sohja kysyi empien:\n\n— Aiotteko te ja Inkeri-rouva jäädä tänne?\n\n— Aiomme. Mutta älkää enää tuhlatko ainoaakaan kalliista hetkistänne\najattelemalla meitä. Alkakaa laputtaa, jotta minä pääsen ottamaan\nselvää siitä, mitä puuta minun viisas vaimoni on ollut haukkumassa.\nEhkäpä se ei ole ollut niinkään väärä.\n\nKun Sohjat olivat lähteneet, Inkeri huomautti:\n\n— Toivottavasti sinun avoin härnäilysi ei aiheuta solmua noiden kahden\nselvään lankaan.\n\n— Pötyä! Olen valmis lyömään vetoa siitä, että he ovat ennen iltaa\nkihloissa.\n\nVaimo hymyili.\n\n— Sinä olet innokas tarjoamaan vetoa aina silloin, kun tiedät varmasti\nvoittavasi.\n\n— Luulen tietäväni, mies korjasi. — Siinä on suuri ero. Esimerkiksi\nviime yönä olisin vielä varsin myöhäisessä vaiheessa reippaasti\nveikannut, että Charles Miller on Saarkiven murhaaja. Ja nyt olisin\nsitä vetosummaa köyhempi.\n\nInkeri tajusi, että kevyt sävy oli tarkoitettu peittämään kirvelevää\ntappion tunnetta.\n\n— Kerro, mitä kaikkea eilen tapahtui.\n\n— Oh, silloin siitä tulee pitkä juttu. Tilataanko kahvit? Kai täällä\nsaa yhtä hyvää ja väkevää kuin kotona?\n\nVaimo hymähti.\n\n— Siinä tapauksessa, ettet vähempään tyydy, minun täytyy pistäytyä\nitsensä keittäjättären puheilla.\n\nKun se oli hoidettu, Rauta ryhtyi selostamaan eilispäivän kokemuksiaan.\nHän aloitti siitä pikku kiistasta portieerin ja puhelintytön välillä,\njonka todistajaksi hän oli hotellissaan joutunut palatessaan täältä\nStrandvägeniltä. Sivuuttamatta mitään hän lopetti viimein siihen\nmielialaansa, minkä vallassa hän oli Millerin luota poistunut.\n\nEhdittyhän siihen hän totesi tyhjentäneensä melkein huomaamattaan koko\nkahvikannun. Vahinko...\n\n— Oi, Kaarlo! Inkeri henkäisi. — Miten paljon voi yhteen ainoaan\nvuorokauteen sisältyä!\n\nMies tuijotti tyytymättömänä tyhjää kuppiaan. Huokaisten hän sytytti\nsavukkeen.\n\n— Aika lailla, hän myönsi. — Mutta lopputulos? Kourallinen hiekkaa.\nEmme tiedä Saarkiven murhaajasta juuri entistä enempää.\n\nVaimo harmistui.\n\n— Tiedämmepä! Hyvin paljon. Sinä sait ongituksi esiin monta arvokasta\njohtolankaa. Eivätkä hetikään kaikki niistä ole menettäneet\nmerkitystään, vaikka Miller osoittautuikin syyttömäksi.\n\nRauta ei väittänyt vastaan. Kiinnostuneena hän odotti Inkerin jatkavan,\n\n— Sitä paitsi minä olen iloinen siitä, että Miller vapautui\nepäilyksistä. Sinä esitit hänet sellaisessa valossa, että olisin\nitkenyt, jos hän olisi paljastunut murhaajaksi. Lisäksi olen hänen\nkanssaan aivan samaa mieltä sen miehen älystä, joka alun perin keksi\nsyyttää englantilaisten asiamiehiä tuosta tihutyöstä. Joko olet\nilmoittanut ministeri Varolle, että Vahtolan mieletön teoria on\nromahtanut?\n\n— En.\n\n— Se tieto tuottaisi monelle kotimaassa suurta huojennusta.\n\n— Uskon sen, mies myönsi. — Mutta minä tiedän toistaiseksi vain sen,\nettä Miller on syytön. Kuka Saarkiven murhasi ja kenen asioilla hän\nliikkui, se on vielä hämärän peitossa. Tilanne on synkkä. Minulla ei\nole aavistustakaan, minne päin ryhtyisimme tässä pimeydessä hapuilemaan.\n\nVaimo sinkautti vastaan:\n\n— Sinä et ole vielä kuullut, mitä minulla on kerrottavana.\n\n— Se on totta. Olen yhtenä korvana.\n\nRauta seurasi kiinnostuneena Inkerin eloisaa kuvausta kotiutumisestaan\nNorr Mälarstrandin aarteiden keskelle. Hän naurahteli pariin kertaan.\nJollakin kohdalla hän rypisti kulmiaan. Mutta loppua hän kuunteli\nherpaantumattoman jännittyneenä.\n\n— Mainiota, hän huudahti, kun vaimo sitten vaikeni. — Tunnustan nyt,\nettä eilen minusta ajatuksesi hakeutua sisäköksi Sandbergin luo oli\ntyhjänpäiväinen päähänpisto. Suostuin ainoastaan siksi, että arvioin\nsen toisaalta täysin vaarattomaksi. Se ei totisesti ollut loppujen\nlopuksi kumpaakaan. Sinä olet tehnyt minulle korvaamattoman palveluksen.\n\nInkerin kasvot loistivat ilosta.\n\n— Sinä katsot siis minun huomioillani voivan olla jotakin merkitystä?\n\n— Älä ole turhan vaatimaton. Ne ovat kullan arvoiset.\n\nÄskeisestä masennuksesta ei enää näkynyt jälkeäkään Raudassa.\nHarmaat silmät puoliummessa hän tuijotti eteensä punniten kuulemiaan\ntosiasioita.\n\n— Tällä hetkellä arvioisin havainnoistasi tärkeimmäksi Mirja\nSaarkiven valokuvan ilmestymisen johtaja Sandbergin kirjoituspöydälle\nhopeakehyksiin. Minulla on ollut epäilykseni noihin kahteen nähden.\nMutta tällaista käännettä en osannut odottaa. Meidän on tosin\npidättäydyttävä tekemästä tässä vaiheessa liian pitkälle meneviä\njohtopäätöksiä, mutta sittenkin... Yksi on varmaa: _jotakin_\nsalakähmäistä tähän valokuva juttuun kätkeytyy, On saatava selvä, mitä\nse on.\n\nVaimo kysäisi:\n\n— Entä mitä sanot siitä, että Björn Sandberg ja tuo saksalainen\nvakoilijatar tuntevat toisensa? Tuntevat niin hyvin, että kun rouva\nWahl soitti, johtaja oli valmis heti rientämään hänen luokseen\nmyöhäisestä hetkestä huolimatta!\n\n— Siihen voi olla aivan luonnollinen syy.\n\nInkeri hymähti miehensä laimeudelle.\n\n— Niin _voi_, hän myönsi. — Sitä paitsi Erna Wahl on kai liian kaunis\nnainen sekoitettavaksi murhajuttuun?\n\nRauta nauroi. Hän nousi, suuteli vaimonsa poskea ja asteli ovelle.\n\n— Minne, sinä menet?\n\n— Puhelimeen. Soitan rouva Wahlille. On saatava selvyys siitä, mitä\ntekemistä hänellä on Sandbergin kanssa.\n\nInkeri nyrpisti nenäänsä.\n\n— Luuletko hänen kertovan? Eikö hän jo kerran huomauttanut sinulle,\nettet ole hänen isänsä tai aviomiehensä, et edes hänen rippi-isänsä?\nHaluatko kuulla sen vielä uudelleen?\n\nMies kohautti hartioitaan ja katosi. Hän viipyi poissa vain muutamia\nminuutteja. Palattuaan hän virkkoi vakavana:\n\n— Vahinko?\n\n— Mikä? Eikö kaunis rouva ollut kotosalla?\n\n— Oli. Mutta hän romahdutti sinun molemmat hienot teoriasi.\n\n— Todellako? Se kävi nopeasti. Ja sinä uskoit tietysti häntä.\n\n— Kuuntele ja päättele itse. Rouva Wahl on ostanut aika paljon\nSandbergin antikviteettimyymälöistä. Eilisiltana hän pyysi johtajan\nkotiinsa, koska halusi myydä suurimman osan noista esineistä takaisin.\nRouva Wahlin kertoman mukaan kauppa syntyikin. Syynä kiireeseen on\nse, että hänet on komennettu takaisin Berliiniin ja lähtö määrätty\nhuomisaamuksi. Minä kysyin, oliko tämä Svenin kosto hänelle. Hän\nselitti kuitenkin, että Sven on aivan liian pieni tekijä kyetäkseen\nkukistamaan häntä. Tästä nöyryytyksestä hän saa kiittää rakasta\nserkkuaan, fregattikapteeni Kaufmannia.\n\nVaimo ei ollut valmis vielä antamaan perään. Hän tiukkasi:\n\n— Tuo kaikki saattaa yhtä hyvin olla valhetta kuin tottakin. Ehkä rouva\nWahlin osuus Saarkiven murhaan on suurempi kuin olemme kuvitelleetkaan.\nKenties hän luulee sinun päässeen jo hänen jäljilleen ja siksi pakenee.\n\nRauta tuli hänen luokseen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.\n\n— Rakas lapsi, itsepäisyys on hyvä ominaisuus. Mutta ei pidä päästää\nmielikuvitustaan laukkaamaan vallan _ins Blaue hinein_.\n\n— Laske irti käteni, Inkeri komensi. — Sinun kosketuksesi saa vereni\nkohisten karkaamaan aivoistani ja lamauttaa ajatukseni. Tai ehkä se\ntässä tapauksessa onkin tarkoituksesi.\n\nMies siirtyi vähän loitommalle. Hän katsoi puolittain huvittuneena ja\npuolittain miettiväisenä vaimoaan.\n\n— Me olemme olleet jo vuosia naimisissa. Mutta vieläkin on hetkiä,\njolloin olen epävarma siitä, lasketko leikkiä vai puhutko vakavissasi.\n\n— Eikö se ole piristävää?\n\n— Joskus hyvinkin. Mutta sinun on nyt turha edes leikkiä ajatuksella,\nettä rouva Wahlilla olisi jokin osuus Saarkiven murhaan. Hänelle ei\nole kerta kaikkiaan löydettävissä motiivia. Minä tiedän sen, koska\nolen yrittänyt. Lisäksi olen todennut hänen olleen viikko sitten sekä\nlauantaina että sunnuntaina Oslossa.\n\nInkeri purskahti helakkaan nauruun.\n\n— Jätetään hänet. Minähän vain pilailin.\n\nRaudan mielessä vilahti epäilys tämän selityksen ehdottomasta\nvilpittömyydestä. Hän ei kuitenkaan puuttunut siihen, vaan jatkoi\nraporttiaan:\n\n— Rouva Wahlilla oli muutakin kerrottavaa. Hän oli sydänjuuria myöten\nkatkeroitunut serkulleen. Eikä ilmeisesti syyttä. Kaufmann tulee\nitse huomenna tänne ottaakseen toistaiseksi Ruotsissa tapahtuvan\ntiedustelun henkilökohtaiseen hoitoonsa ja »pannakseen asiat vihdoinkin\njärjestykseen», kuten hän oli sanonut. Lisäksi hän oli määrännyt, että\nStrandvägenin huoneistossa on tänään suoritettava suursiivous, koska se\nhuomenna luovutetaan kokonaan Mirja Saarkiven ja hänen palvelijoittensa\nkäyttöön.\n\nUutinen mykisti Inkerin. Kesti melko kauan, ennen kuin hän sai\nkysytyksi:\n\n— Uskotko sinä tuota?\n\n— Mielikuvitukselliselta se minustakin aluksi tuntui. Mutta rouva Wahl\nmainitsi Kaufmannilla olevan sellaiset suhteet Berliinin korkeimpaan\npaikkaan, että ne turvaavat hänen asemansa, tekipä hän täällä mitä\ntahansa. Lisäksi rouva kertoi saksalaisten sisärenkaissa molemmin\npuolin Pohjanlahtea olleen jo puoli vuotta julkinen salaisuus, että\nKaufmann on rouva Saarkiven rakastaja. »Aviomiehen tuskin umpeen\nluodun haudan äärellä tuo siivo pari ei sentään julkea nyt tyydyttää\nkiimaansa», rouva Wahl kähisi puhelimeen, »siksi he laittautuvat\nyhdessä tänne, ja siksi minut karkotetaan täältä Berliiniin!»\n\n— Tuo viimeksi kertomasi ei kuulosta serkun puheelta.\n\n— Sitä minäkin tulin ajatelleeksi, mies vahvisti.\n\n— Pikemminkin mustasukkaisen naisen raivonsa ensi vimmassa päästämältä\npurkaukselta.\n\n— Niin.\n\n— Mutta sellaisena se vahvistaa Mirja-uutisen uskottavuutta.\n\nInkeri vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten hän nosti päänsä ja katsoen\nmiestään silmiin jatkoi:\n\n— Sinä erehdyit äsken, Kaarlo. Minun teoriani eivät olleet kullan\narvoiset, kuten kehuit. Katinkultaa ne vain olivat. Nyt sinä saat\nvuorostasi mennä keittäjättären luo tilaamaan väkevää kahvia. Minulle!\n\nRauta nyökkäsi ja lähti. Kun hän palasi, Inkeri loikoi vuoteellaan\nkämmenet niskan alla ja tuijottaen kattoon.\n\n— Kaada kuppeihin!\n\n— Saanko minäkin? mies pilaili.\n\n— Saat. Minä en ole yhtä itsekäs kuin sinä.\n\nVaimo kurkotti käteensä kupin.\n\n— Huh, tämähän on kuin tervaa!\n\n— Keittäjätär sanoikin, että väkevyys tilaajaa myöten.\n\n— Minä olen miettinyt täällä Björn Sandbergia.\n\nMies istahti vuoteen laidalle.\n\n— Etkö voi unohtaa häntä?\n\n— En, sen jälkeen kun hän loukkasi sinua väittämällä, että sinä\ntuppaudut hänen seuraansa.\n\nRauta myönsi sopuisasti:\n\n— Se oli aika vapaalla kädellä piirretty kuva meidän väleistämme.\n\nInkeri tyhjensi kuppinsa ja ojensi sen jälleen täytettäväksi.\n\n— On kysymys enemmästä, hän sanoi tiukasti. — Sandberg pelkää sinua!\nSuotta ei hänen tapaisensa mies alennu huolehtimaan sisäkkönsä huoneen\nviihtyisyydestä. Hän tahtoo lahjoa minut suojelemaan häntä sinulta.\nKysypä itseltäsi, mikä saattaa olla syynä hänen pelkoonsa. Vain yksi\nvastaus on mahdollinen: se, että sinä tutkit Saarkiven murhaa. Ennen\nsitä hän ei välittänyt vähääkään sinun olemassaolostasi.\n\n— Mutta itsehän hän on tullut minun luokseni.\n\n— Niin, hänen soveliaiksi katsominaan hetkinä. Muina aikoina, jolloin\nhän ei ehkä ole yhtä panssaroitunut, hän ei tahdo millään hinnalla\ntavata sinua. Hän on tullut, koska hänelle on välttämätöntä päästä\nselville, miten lähellä häntä vaara jo on.\n\nRauta nousi kävelemään.\n\n— Tuossa on aika lailla järkeä.\n\nVaimo pani merkille lujapiirteisten kasvojen lihasten kiristymisen ja\nsyvän rypyn silmäkulmien välissä. Hän oli näkevinään ajatusten lentävän\nlevottomina ja samalla armottoman johdonmukaisina korkean otsan takana.\nHän huoahti tyytyväisenä ja vaipui pielusten varaan.\n\n— Nyt minä joutaisin vaikka nukkumaan. Lopun kahvin lahjoitan sinulle.\n\nMies käytti heti lupaa hyväkseen. Hän hörppäsi kupin tyhjäksi ja jatkoi\nsitten rauhatonta vaellustaan.\n\nSandberg? Mies oli Suomen kansalainen, vaikka olikin asunut jo kauan\nTukholmassa. Mitään muita kuin liikesuhteita hänellä ei tiedetty\nolevan kumpaankaan suursodan rintamaan. Hän oli täysin välinpitämätön\npolitiikasta. Yleisesti häntä pidettiin ensiluokkaisena liikemiehenä.\nSellaisellakaan herralla kuin rikoskomisario Hedeniuksella ei liioin\nollut, kun Sandbergista oli juteltu, ollut mitään epäedullista hänestä\nsanottavana.\n\nSandberg? Mies oli ollut Saarkiven ystävä. Yhteinen harrastus\nantikviteetteja kohtaan oli kai vienyt heidät yksiin. Siitä oli\nkehittynyt perheiden välinen ystävyys, jota todisti se, että\nSaarkiven Eeva-tytär oli takavuosina viettänyt monia kesiä Sandbergin\nhuvilassa. Siitä oli mainittu viime tiistaina, kun Rauta oli käväissyt\nsurutalossa. Eeva oli silloin tiedustellut rouva Sandbergin vointia\nnimittäen tätä tuttavallisesti Margitiksi, mutta isävainajansa ystävää\nBjörn-sedäksi. Rauta ei jaksanut muistaa, missä huvilan oli kerrottu\nsijaitsevan. Vieras paikkakunta ei ollut jäänyt hänen mieleensä.\n\nSandberg? Rauta oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran eversti Metsikön\nvirkahuoneessa maanantai-iltana Mirja-rouvan seurassa. Seuraavana\npäivänä he olivat tavanneet Saarkivien asunnossa Runeberginkadun\nvarrella. Keskiviikkona Rauta oli pistäytynyt Kämpissä tukholmalaisen\nluona. Vasta perjantaina Sandberg oli ehdoin tahdoin tullut etsimään\nhäntä hotelli Stockholmista. Ei siis oikeastaan voinut väittää\nkumpaisenkaan heistä tuppautuneen toisensa seuraan. Tosin kannatti\nmuistaa, että kauppamies oli rientänyt hänen luokseen silmiinpistävän\npian sen jälkeen, kun oli Tukholmaan palannut, ja innokkaasti\nkehoittanut häntä soittamaan hänen jompaankumpaan liikkeeseensä, jotta\nolisi sovittu pikaisesta tapaamisesta. Mutta oliko se muuta kuin\nluontaista kohteliaisuutta?\n\nSandberg? Teoreettisesti oli ajateltavissa, että hän oli murhan\nsuorittanut. Hänenlaisensa rikkaan miehen saattoi otaksua omistavan\nsellaisen pikakiitäjän, jolla edestakainen matka Ahvenanmeren ylitse\noli helposti suoritettavissa...\n\nRauta harmitteli uudelleen, ettei muistanut, missä Sandbergin huvilan\noli sanottu olevan. Pikavene olisi voinut löytyä sieltä. Parhaassa\ntapauksessa jäljet luodolle ajostakin olisivat näkyneet sen pohjassa.\nKapteeni Göranssonin puoleen kääntymällä siitä saisi kai nopeimmin\nselvän. Viimeöisen nolauksen jälkeen ei kuitenkaan kannattanut vaivata\nhäntä, ennen kuin oli jonkinlaisia toiveita, ettei tulos muodostuisi\nsamaksi.\n\n283\n\nTeoreettisesti... Niin... Mutta miksi Sandberg olisi murhannut\nystävänsä Saarkiven? Siihen kysymykseen olisi ehdottomasti saatava\nvastaus, ennen kuin voitaisiin päästä eteenpäin.\n\nInkeri avasi silmänsä.\n\n— Kaarlo, häiriytyvätkö ajatuksesi pahoin, jos hetkisen kuuntelet minua?\n\n— Luulin sinun nukkuvan.\n\nVaimo kohottautui kyynärpäänsä varaan.\n\n— Jos olisin lapsesta asti asunut ratapihan vieressä ja tottunut\nveturien puhkuntaan edes ja takaisin, niin olisin kai nyt nukkunutkin.\n\n— Siis minä häiritsin...\n\n— Kultaseni, minä kiusoittelin vain sinua taas. Eräät mielessä pyörivät\nkysymykset karkottivat uneni. Etkö sinä voisi etsiä niihin vastausta\nminulle?\n\nMies naurahti.\n\n— Annahan kuulua, niin yritetään, hän kehoitti.\n\n— Missä rouva Sandberg on?\n\n— Sitä minä en voi tietää. Mutta ehkä palvelustyttö, jolle sähkötit,\nvastaa sinulle.\n\n— Miksi rouva on poissa?\n\n— Monet vastaukset ovat mahdolliset. Ehkä hän tosiaan on ainoastaan\nmatkoilla, kuten Sandberg mainitsi. Kenties hänet on sairaana\ntoimitettu jonnekin hoidettavaksi, niin kuin talonmiehenne eukko tiesi\nkertoa. Tai voihan olla, että hän on jättänyt miehensä.\n\nInkeri pudisti päätään.\n\n— Hän ei jättänyt. Se ainakin on varmaa. Sillä siinä tapauksessa hänen\nmukanaan ei olisi emännöitsijä, jonka perhe oli saanut perintönä\n_miehen_ vanhempien kodista.\n\n— Hm... Vieläkö lisää vaivaavia kysymyksiä?\n\n— Yksi vielä, vaimo sanoi. — Kuulemani mukaan Sandberg rakasti ja\npalvoi rouvaansa. Miksi hän sitten pisti kehyksiin kirjoituspöydälleen\nsellaisen vieraan naisen kuvan, jonka kanssa hänellä ei nykyisen\narviointimme mukaan ollut sen enempää tekemistä?\n\nRauta katsoi vaimoaan pitkään. Sitten hän virkahti:\n\n— Tuota täytyy miettiä.\n\nInkeri laskeutui takaisin pielusten varaan.\n\n— Kiitoksia. Eikä sinun tarvitse kulkea varpaillasi. Minä nukun nyt.\n\nHänen silmänsä painuivatkin umpeen. Äkisti hän havahtui siihen, että\nmies istahti vuoteen laidalle.\n\n— Meidän täytyy saada käsiimme tuon naisen valokuva!\n\nVaimo säpsähti hänen jyrkkää sävyään.\n\n— Kenen?\n\n— Rouva Sandbergin.\n\n— Mitä varten?\n\n— Haluan päästä selville siitä, olisiko hän se salaperäinen\ntukholmalainen perijätär, jonka Saarkivi oli valinnut uudeksi\nvaimokseen.\n\n— Mutta rouva Sandberg...\n\nRauta keskeytti:\n\n— Tiedän, mitä aiot sanoa. Mutta missään tapauksessa en saata nyt iskeä\nkirvestä kiveen sen pahemmin kuin Millerin suhteen jo tein. Jos sinun\nhavaintosi, että Sandberg pelkää minua, ja otaksumasi, että Saarkiven\nmurhan tutkimukset ovat syynä siihen, ovat oikeat...\n\nInkeri pisti väliin:\n\n— Ne ovat oikeat. Vaistoni sanoo niin.\n\n— ... silloin olemme lähellä päämääräämme.\n\nVaimo ei malttanut jäädä enää makuulle, vaan hypähti istumaan.\n\n— Kaarlo!\n\n— Kolme päivää sitten sinä tässä samassa huoneessa loihdit esiin\nvaikuttavan kuvan Saarkiven täkäläisestä perijätär-valitusta. Otaksuit\nhänen syystä tai toisesta päättäneen tehdä tilit riivaajansa kanssa\nselviksi yhdellä iskulla, mikä tässä tapauksessa tuli merkitsemään\nkolmea laukausta. Edellyttäkäämme siis, että Margit Sandberg lunasti\nvapautensa murhaamalla ja että hänen miehensä pääsi siitä selville. Jos\njohtaja Sandberg rakasti häntä niin ylitsevuotavasti kuin on sanottu,\nhänen myöhemmät puuhansa lakkaavat olemasta arvoituksellisia.\n\n— Todellako?\n\n— Etkö käsitä? Hän lähetti vaimonsa piiloon tai ulkomaille\npelastaakseen hänet joutumasta lain kouriin.\n\nInkeri kysäisi:\n\n— Lähettäisitkö sinä minut, jos minä...?\n\n— Hm. Toivon, ettet milloinkaan saata minua sellaisen vaikean pulman\neteen.\n\n— En. Minulle riittää hyvin se, että sanoit pulmaa vaikeaksi. Siitä\nilosta lupaan sinulle, etten surmaa ketään niistä miehistä, jotka\nrakastuvat minuun ja pyytävät minua jättämään sinut.\n\nRauta rypisti kulmiaan. Hän ei kuitenkaan jatkanut tuon mahdollisuuden\nkäsittelyä, vaan palasi äskeiseen:\n\n— Sandberg toimitti kiireen vilkkaa Värmlantiin takaisin sisäkön,\njoka oli saattanut kuulla tai epäillä jotakin. Koska mies ilmeisesti\nrakastaa kotiinsa keräämiään aarteita ja viettää iltansa mieluiten\nniiden keskellä, hän palkkasi itselleen uuden palveluskunnan. Mutta\nsitten sinä tulit kysyneeksi, milloin rouva palaa. Hän huomasi myös\nihmettelysi, ettei emäntäsi kuvaa ollut missään näkyvissä. Hän rupesi\npelkäämään, että sinä palvelustyttöjen tapaan hölisisit tuosta\nhavainnostasi ties missä. Se voisi aiheuttaa juuri sitä, mitä hän\nkaikin mokomin tahtoi välttää: hälinää sen kysymyksen ympärillä,\nmissä Margit-rouva on. Hän luotti siihen, ettet sinä ensimmäisellä\nkäynnilläsi hänen työhuoneessaan ollut ehtinyt varmistautua siitä,\nmitä kirjoituspöydällä oli ja mitä ei. Tehdäkseen kerralla lopun\nharmillisista mietelmistäsi hän sen vuoksi sieppasi ensimmäisen\nkäteensä sattuneen naiskuvan ja pisti sen kehyksiin... No, miltä tämä\najatusrakennelma nyt näyttää?\n\n— Hienolta! vaimo huudahti. — Sinä olet ratkaissut arvoituksemme!\n\n— Tarkoitat, että _me_. Mutta niin pitkällä emme vielä ole.\nPäästäksemme kokeilemaan, kestääkö rakennelma vai pettääkö pohja taas,\nmeidän on ensi töiksemme löydettävä Margit-rouvan valokuva.\n\n— Minä yritin pelkästä uteliaisuudesta viime yönä hakea sitä, Inkeri\ntunnusti.\n\n— Mitä? Yritit hakea. Mistä?\n\n— Kun kaikki oli hiljaista, minä hiivin johtajan työhuoneeseen\nkopeloimaan laatikoita. Mutta ne olivat kaikki lukossa.\n\nVaimo vilkaisi sivusta miehensä äkisti ankariksi käyneitä kasvoja. Hän\njatkoi nopeasti:\n\n— Ajattele, Kaarlo! Olisi ollut hienoa, jos minä nyt olisin voinut\nsanoa sinulle: »Margit-rouvan valokuvaako olet vailla, kultaseni?\nKurkistapa minun käsilaukkuuni. Minä olen taikonut sen sinne.» Vahinko,\nettei se nyt käy.\n\n— Vielä suurempi vahinko olisi ollut, jos Sandberg olisi yöllä\nyllättänyt sinut nuuskimasta hänen tavaroitaan, Rauta virkkoi tuimasti.\n— Silloin sinulta ei olisi jäänyt sanomatta ainoastaan tuo, vaan paljon\nmuutakin. Sinun on luvattava minulle, ettet uusi tuota yltiöpäistä\nyritystäsi.\n\n— No, olkoon. Minä lupaan.\n\nMutta sen lausuttuaan Inkeri huokasi. Hänestä oli hetken tuntunut kuin\nhän pitelisi ohjaksia käsissään. Nyt ne luisuivat jälleen pois.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\nMARGIT-ROUVAN ARVOITUS.\n\n\n— Harmillista, Rauta virkahti, — ettemme tiedä ketään Sandbergin\ntuttavaa, jolta voisimme saada Margit-rouvan valokuvan.\n\nInkeri istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi:\n\n— Mutta onhan heidät joskus vihitty... Täkäläisten lehtien\nseurapiiripalstat ovat täynnä äsken vihittyjen kuvia Eikö voisi...?\n\n— Tietysti voi! Tuo oli hyvä ajatus. Ota takkisi ja tule!\n\n— Mutta...\n\nMies oli jo menossa. Inkeri tajusi, että purjeet oli nostettu. Silloin\nei vitkasteltu. Juosten hän jätti huoneensa.\n\nKun Chrysler ulvahti Grand-pensionaatin edestä vauhtiin, hän huomautti:\n\n— Mehän emme tiedä edes, minä vuonna heidät on vihitty.\n\n— Siksi ajammekin ensin kirkkoherran virastoon. Suomen kansalaisena\nSandberg kuulunee täkäläiseen suomalaiseen seurakuntaan.\n\n— Kaarlo, nyt on sunnuntai.\n\n— Sitä suuremmalla syyllä saanee otaksua, että ainakin joku on\nkirkossa. Kanslia on samassa rakennuksessa.\n\nAurinkoinen iltapäivä oli houkutellut paljon kävelijöitä\nStrandvägenille. Jalkakäytävä oli silmänkantamiin kirjavanaan herrojen\nharmaista ja mustista iloisesti erottuvia naisten kirkasvärisiä\nhahmoja. Dramatenin portaat olivat täynnä nuoria auringonpalvojia.\nMutta muualla oli melko hiljaista. Sunnuntain liikenne oli niin\nvähäistä, että Rauta saattoi huoleti ajaa lujaa. Säteilevän Strömmenin\npartaalla penkit olivat viimeistä sijaa myöten miehitetyt. Inkerin\nolisi tehnyt mieli pyytää miestään pysäyttämään tuokioksi, jotta hekin\nolisivat voineet nauttia viehättävästä näystä yli kimaltelevan veden ja\nsyysloisteisen kaupungin. Mutta hän vaikeni. Tiesihän hän...\n\nAuto syöksyi yli Norrbronin ja sivuutti Kuninkaallisen linnan ja Kustaa\nIII:n patsaan. Sitten käännyttiin puskemaan mäkeä ylös oikealle.\nTuokiota myöhemmin he olivat Slottsbacken 2:n edustalla.\n\nOsoittautui kuitenkin, ettei heidän asiansa ollut niinkään helposti\nhoidettavissa. Jumalanpalvelus oli päättynyt. He saivat käsiinsä vain\nvahtimestarin, ja tämä kieltäytyi päästämästä vieraita nuuskimaan\nseurakunnan kirjoja. Kun hänelle vilautettiin kymmenen kruunun seteliä,\nukko antaen palttua pyhäpäivälle kirosi synkästi.\n\n— Vai lahjoa yritätte! Laputtakaa täältä hyvän sään aikana!\n\nYrmeänä hän taipui siihen, että puhelinta käytettäisiin. Rauta onnistui\ntavoittamaan lähetystöneuvos Haahkan. Vasta kun tämä oli pannut\nvaakakuppiin Suomen lähetystön arvovallan ja luvannut ottaa kantaakseen\nkaiken vastuun, vahtimestari taipui.\n\nKymmenen minuutin kuluttua Raudat olivat jälleen ulkona\nSlottsbackenilla. Tällä kertaa mies ei pitänyt kiirettä. Omasta\naloitteestaan hän lähti näyttämään vaimolleen obeliskia, joka oli\nsijoitettu iäkkään Suurkirkon sille puolelle.\n\n— Tämä on ainoa Kustaa IV Aadolfin näkyvä »valtioteko», minkä minä\nolen kaupungista löytänyt, hän hymähti. — Isänsä suunnitteleman\npatsaan pystyttäminen Tukholman porvariston sodan aikana osoittaman\nuskollisuuden muistoksi.\n\nInkeri kysyi:\n\n— Onko meillä aikaa ajatella nyt Kustaa III:tta ja hänen surkeaa\npoikaansa?\n\n— On. Minä soitin toimittaja Karlssonille. Hänelle täytyy suoda\nhetkinen etsiä esiin Sandbergien vihkimäkuva helmikuun 19 päivältä\n1941. Dagens Nyheter tuntuu pitävän poikiaan lujilla. En lainkaan\nuskonut äsken tapaavani tuota vanhaa tuttavaani työn äärestä. Mutta\ntoimituksessa hän oli. Älykäs veitikka, hän ei kysynyt mitään, vihelsi\nvain.\n\nInkerin ajatukset olivat muualla.\n\n— Minä en olisi luullut johtaja Sandbergia sinua vanhemmaksi.\n\n— Ohoh, ja minä arvioin hänet vähintään 40-vuotiaaksi.\n\n— 38. Ei sekään ole paljon. Mutta heillä on silti iso ikäero. 13 vuotta\nmerkitsee jo.\n\n— Älä välitä siitä. Meille on tärkeää ainoastaan se, että saamme\nkäsiimme Margit-rouvan valokuvan.\n\n— He eivät ehtineet olla kauan naimisissa. Se ehkä selittää sen, että\nSandberg oli valmis vaikkapa tekemään ryöstöretken taivaalle hakeakseen\ntähden vaimolleen.\n\nRauta hymähti.\n\n— Tuo seikka tuntuu tehneen sinuun perin syvän vaikutuksen. Mutta\nlähdetäänpä jo.\n\nHän ajoi hitaasti. Varovaisuus olikin tarpeen kapeilla ja\nmutkittelevilla kaduilla. Vasta Vasabronille päästyään hän saattoi\nlisätä vauhtia.\n\nTegelbackenilla hän pysäköi sanomalehtipalatsin kuperan pääportaikon\nsivuun. Tuskin hän oli laskeutunut autosta, kun pitkä, laiha mies\nriensi hänen luokseen.\n\n— Terve, Rauta! Sinä olet vanhetessasi käynyt hitaaksi. Minä olen\nodotellut sinua tässä jo minuutin. Hellä sydämeni sai minut säästämään\nkoipiasi harhailulta meidän labyrinteissamme. Pihistin kuva-arkistosta\nkaksi kuvaa. Mutta sinun on palautettava ne minulle huomenna. Toinen\non vihkimäkuva. Toinen morsiamesta yksinään, julkaistu kolme kuukautta\naikaisemmin kihlauksen kunniaksi. En viitsi udella sinulta, miksi olet\ninnostunut Kulta-Margitiimme.\n\n— Hän on kadonnut.\n\n— Sitten ymmärrän sen, että sinä olet täällä. Ojentaessaan neljä vuotta\nsitten koipensa tukkukauppias Bergström jätti kummallekin tyttärelleen\nisot rahakasat. Ruotsin kansalta kahmittua omaisuutta se oli. Mutta\nkummallekaan heilakalle ei oman maan poika kelvannut mieheksi. Toinen\notti englantilaisen ja asuu Lontoossa.\n\n— Ja toinenko on Margit Sandberg?\n\nToimittaja Karlsson läimäytti Rautaa hartioihin naurahtaen.\n\n— Ikään kuin et olisi sitä tiennyt! Parahin veli, sinä et ole\nniin älykäs, että sinun kannattaisi leikkiä tyhmempää kuin olet.\nToivottavasti löydät Kulta-Margitimme. Hei!\n\nHän katosi portaikkoon. Rauta palasi hitain askelin auton luo.\n\nSaarkivi ei ollut turhaan kerskunut uuden valittunsa rikkaudella. Tämä\ntosiasia loi uutta valoa juttuun.\n\nInkeri oli astellut loitommalle. Hän oli rauhaton ja jännittynyt.\nOlivatko he vihdoinkin lähestymässä arvoituksen ratkaisua? Hän koetti\nkeskittää huomionsa näköalaa hallitsevaan Kaupungintaloon. Se oli\nkieltämättä upea kokonaisuus punaisine tiiliseinineen ja vihreine\nkattoineen. Nelikulmaisen tornin huipussa oleva kolmen kultaisen\nkruunun muodostama viiri piirtyi hienosti taivaan sineä vastaan...\nVihdoinkin! Mies tuli ja ojensi hänelle valokuvat. Inkeri tutki niitä\ntarkkaan.\n\n— Kaunis tyttö, hän virkahti, — mutta uhkamielinen. En ihmettele, että\ntalonmiehen rouva sanoi häntä ylpeäksi.\n\n— Tukkukauppias-isän pilalle hemmottelema, Rauta virkahti. — Tulehan\nnyt. Lehtikioski on aivan lähellä.\n\n— Nyt saamme siis tietää...\n\nKioskin edessä oleva ostajien parvi hupeni nopeasti. Kun Raudan vuoro\ntuli, ukonkäppyrä vilkaisi häneen karsaasti.\n\n— Turha kysyäkään! hän ärähti. — Se nainen ei ole palannut.\n\nRauta näytti hänelle morsiamen kuvaa. Vinot viirusilmät välähtivät.\n\n— No, siinähän hän on!\n\n— Eilen ette osannut sanoa mitään naisesta, jolle viime viikon\nperjantaina luovutitte kirjeen. Ja nyt...\n\nVanha mies suutahti.\n\n— Nyt vaikka vannon, että tuo se oli. Mutta te... te ette eilen\nnäyttänytkään minulle tuota kuvaa.\n\nUusia ostajia tuli. Ukko pyyhkäisi pöydälle ilmestyneen kymmenen\nkruunun setelin kätköihinsä.\n\nInkeri tarttui miehensä käsivarteen.\n\n— Viime minuuttien jännitys oli minulle melkein liikaa, hän kuiskasi.\n— On kuin kaikki voima olisi poissa jäsenistäni. Mutta nythän juttu on\nselvä.\n\n— Sitä myöten.\n\nVaimo vilkaisi kelloon.\n\n— Kauheaa! Minun olisi pitänyt jo ajat sitten olla paikassani. Johtaja\nsaattaa raivota. En uskalla enää seurata sinua.\n\n— Minä vien sinut autolla Norr Mälarstrandille. Lapsiparka, sinähän\nolet aivan kalpea. Väsymyksestä vaiko pelosta?\n\n— Molemmista. Mutta on parempi, että menen raitiovaunulla. On turha\nantautua siihen vaaraan, että johtaja näkisi minun tulevan upeassa\nyksityisautossa. Sinä kai jatkat aloitettua latua?\n\nRauta nyökkäsi. Hän piti huolen siitä, että Inkeri nousi oikeaan\nvaunuun. Sitten hän lähti ajamaan takaisin Nybroplania kohden.\nKarduansmakargatanin vasen laita oli puolen korttelin pituudelta\nniin täynnä suurlehden huomisen numeron vaatimia jättiläismäisiä\npaperirullia, että alkutaipalesta oli vaikea selviytyä.\n\nRavintola Richessä tuttu hovimestari otti hänet sydämellisesti vastaan.\n\n— Hauska nähdä herra tuomaria jälleen. Viime kerrasta on jo vuosia.\nNiin, niin, teillä Suomessa on ollut tärkeämpää tekemistä kuin\npistäytyä meitä ilahduttamassa.\n\nRauta selitti hänelle lyhyesti asiansa. Mies nyökäytteli.\n\n— Ministeri Saarkivi muistetaan täällä hyvin. Onko totta, että hän on\nkuollut?\n\n— On.\n\n— Surullista. Kovin surullista. Viime heinäkuussa hän istui viimeksi\ntäällä. Se on jäänyt mieleeni, koska itse vein hänelle illallislistan\nja otin vastaan tilauksen.\n\n— Kävikö hän usein?\n\n— Melko usein. Tavallisesti hän istui yksin pöydässään.\n\nRaudan ajatukset hipaisivat Gunnelia. Ilmeisesti Saarkivi ei ollut\npitänyt tyttöä kyllin hienona kelpuuttaakseen hänet pöytätoverikseen\ntänne. Hän ojensi hovimestarille Margit-rouvasta morsiamena otetun\nvalokuvan.\n\n— Eikö tämä nainen ollut joskus täällä ministerin kanssa?\n\nYstävälliset, pyöreät kasvot menettivät osan valoisuudestaan.\n\n— Herra tuomari saattaa minut kovin vaikeaan asemaan.\n\n— Minä olin eilen eräässä toisessa ravintolassa samalla asialla\nrikoskomisario Hedenius adjutanttinani. Voin kutsua hänet tänne, jos...\n\nVanha hovimestari punastui.\n\n— Herra tuomari käsittää minut väärin. Jos asia kerran on tärkeä,\nniin... No, hyvä... Tämä nuori nainen illasti ministeri Saarkiven\nkanssa täällä viime heinäkuussa.\n\n— Havaitsitteko sinä iltana heissä mitään erikoista? — E-en.\n\n— Siis jotakin tapahtui. Antakaa kuulua!\n\nHovimestari pureskeli huuliaan. Häntä harmitti, ettei ollut saanut\nkieltoonsa mitään vakuuttavuutta. Tiukka ilme vieraan harmaissa\nsilmissä osoitti enemmän kiertelyn toivottomaksi.\n\n— Satuin kuulemaan vain pari vuorosanaa, hän aloitti vastahakoisesti.\n— Seisoin viereisen pöydän ääressä odottaen, että siihen kahden\ntyttärensä kera istahtanut pankinjohtaja saisi luetuksi ruokalistan\nloppuun. Silloin kuulin takaani nuoren naisen sanat: »Ei. Sitä\nlopullista tyhmyyttä minä en tee. Jätä minut vihdoinkin rauhaan!»\nMinisteri ei ottanut hänen purkaustaan vakavalta kannalta, koska hän\nnaurahti pehmeästi. »Rakas ystävä, sinä et voi enää perääntyä», hän\nhuomautti, ja minusta hänen äänensä kuulosti varmalta ja tyytyväiseltä.\nNainen kuohahti: »Minussa on vielä enemmän tahdonlujuutta kuin luulet.\nPidä varasi! On jousia, jotka liiaksi jännitettyinä katkeavat.»\n\n— Entä sitten?\n\n— Ei muuta. Pankinjohtaja oli vihdoinkin tehnyt valintansa. Minä pääsin\nilmoittamaan tarjoilijalle hänen tilauksensa. Ja siitä olin iloinen.\nKun palasin sinnepäin, ministerin pöytä oli jo tyhjä...\n\nSeisoessaan ulkona tuijottaen nopeasti hämärtymässä olevalle\nNybrovikenille Rauta ajatteli, että Inkerin kerran vaistonsa varassa\nmuovaama kuva murhaajattaresta oli nopeasti muuttumassa todelliseksi\neläväksi ihmiseksi. Laajasta kokemuksestaan huolimatta Saarkivi ei\nollut osannut erottaa, milloin nainen oli tosissaan. Hän oli vain\nnauranut Margit-rouvan kieltäytymiselle »lopullisesta tyhmyydestä»,\nmikä tarkoitti kai eroa Sandbergista ja uutta avioliittoa. Luottaen\nvaikutusvaltansa ehdottomuuteen Saarkivi oli parisen kuukautta\nmyöhemmin häikäilemättä komentanut nuoren naisen suin päin lentämään\nhäntä vastaan Turkuun. Ja niin Margit-rouvasta oli tullut »jousi, joka\nkatkesi». Siltä näytti.\n\nKuvitellessaan tuota traagillisesti päättynyttä kaksinkamppailua Rauta\nhavaitsi myötätuntonsa empimättä kallistuvan nuoren naisen puolelle.\n\n— Mutta murha on murha, hän murahti puoliääneen.\n\nJoku toinen, hän tuumi, purkakoon retoriset lahjansa\npuolustuspuheeseen, kun sen vuoro tulee. Hänen asiansa oli nyt\nottaa selvä, missä Margit-rouva oli. Alkajaisiksi oli ajettava Norr\nMälarstrandille.\n\nPäättäväisesti hän avasi Chryslerin oven ja kömpi ohjaajan paikalle...\n\nInkeri oli kuumissaan tullut Sandbergin keittiöön. Hän oli vielä\nhengästynyt juostuaan Hantverkargatanin raitiopysäkiltä Mälarin\nrantaan. Rouva Bloom käännähti lieden luota häneen vilkaisten\nmerkitsevästi seinäkelloon.\n\n— Lisa! Mitä sinä ajattelet juoksennellessasi koko sunnuntaisen päivän\nulkona? Lapsiparka, sinusta ei taida tulla pitkäaikaista tässä talossa.\nJohtaja kysyi sinua ensimmäisen kerran jo kello 12:n aikaan. Pyyhkäise\ntukka otsaltasi ja vie iltapäiväkahvi sisään.\n\nKun Inkeri otti tarjottimen, lihava nainen jäi räpyttelevin silmin ja\npäätään pudistellen tuijottamaan hänen jälkeensä.\n\nInkeri kattoi kahvit ruokasalin pöydälle. Sitten hän meni kuulumattomin\naskelin isännän työhuoneen ovelle.\n\nSandberg katsahti häneen ja sulki kirjan, jota oli lukemassa.\n\n— Kas, neiti Johansson. Kavaljeerinne päästi teidät siis sentään ennen\nyön tuloa kotiin.\n\n— Pyydän anteeksi, herra johtaja, Inkeri sanoi nöyrästi. — Myös sitä,\nettä hän tuli soittaneeksi tänne aamulla. Minä olin hänelle vihainen,\nkun hän kertoi tehneensä niin.\n\nTyydytyksekseen hän huomasi viittauksen aamulliseen puhelinkeskusteluun\ntehoavan isäntään. Sinisten silmien katse kävi vähemmän kyräileväksi.\nJohtaja nousi naurahtaen sovinnollisesti.\n\n— Vai oli Lisa-neiti oikein »vihainen»? Ja poikaraukka lupasi ja vannoi\nparantavansa tapansa, niinkö?\n\nPitkänä ja ryhdikkäänä hän asteli edeltä ruokasaliin ja istahti pöydän\nääreen. Inkeri kaatoi hänelle kahvia.\n\nSandberg kysäisi äkisti:\n\n— Mikä hän on miehiään?\n\n— Lapsuuden tuttava vain. Kotipuolesta. Herra johtajan ei pidä luulla...\n\n— Jätetään se. Pääasia on, että neiti Johansson pitää vast'edes\nparemmin vaarin velvollisuuksistaan täällä.\n\nInkeri nyökkäsi. Hän huoahti tyytyväisenä. Paljon kovemmalle hän oli\npelännyt joutuvansa.\n\nOvipuhelimen kello kilisi.\n\n— Neiti Johansson, minä en ota ketään vastaan!\n\nInkeri juoksi eteiseen ja tarttui kuulokkeeseen.\n\n— Jaa?\n\n— Lennättimestä.\n\nPamppailevin sydämin Inkeri livahti porraskäytävään odottamaan. Olisiko\nsähke hänelle? Silloin se olisi värmlantilaistytöltä. Hänestä tuntui\nkestävän iäisyyden, ennen kuin hissi ehti alhaalta ylimpään kerrokseen.\nHän oli niin jännittynyt siitä, kenelle sähke oli, ettei muistanut\nkiittää tuojaa.\n\n/#\n »LISA JOHANSSON NORRMÄLARSTRAND 66 SANDBERG TUKHOLMA.»\n#/\n\nLoistavin silmin hän nosti päänsä. Mutta silloin hissikori oli jo\npainumassa jälleen alas. Hän tavoitti ainoastaan ruskean, nauravan\nkatseen, joka sekin samassa katosi.\n\nPalattuaan eteiseen hän hätkähtäen näki hallin ovella tuimana seisovan\nisäntänsä.\n\n— Se oli vain sähke, hän selitti kiireesti. — Minulle.\n\n— Teille! Mistä?\n\n— Kotoa, luulisin.\n\nSandberg murahti. Hän pyörähti kannoillaan ja marssi takaisin\nruokasaliin.\n\nInkeri riensi sisäkön huoneeseen. Sen seinille ilmestyneet kaksi taulua\ntekivät pikku sopen entistä viihtyisämmäksi. Mutta hän ei piitannut\nnyt niistä. Hän vaipui istumaan vuoteelleen ja sulki silmänsä. Sama\nhuimaus, jota hän oli tuntenut äsken Tegelbackenin lehtikioskin luona,\npyrki jälleen saamaan hänet valtaansa. Pitelikö hän nyt käsissään\nMargit-rouvan arvoituksen ratkaisua? Hän repäisi sähkeen auki, mutta ei\nvielä lukenut sitä. Äkillinen pelko oli vallannut hänet. Kunpa Kaarlo\nolisi täällä! välähti hänen mielessään.\n\nOvi riuhtaistiin auki. Sandberg tiukkasi kynnykseltä: — Oliko se kotoa?\n\n— Oli.\n\n— Miten kotiväkenne saattoi osoittaa sähkeen tänne? Minä otin teidät\npalvelukseeni vasta eilen illalla.\n\nInkeri hätääntyi.\n\n— Minä... minä sähkötin sinne. Äitini on pahasti sairaana. Olin\nhuolissani hänestä. Siksi...\n\nJohtaja jyrisi:\n\n— Te valehtelette! Kasvonne paljastavat teidät! Antakaa sähke minulle!\n\nHänen julmistunutta katsettaan säikkyen nuori nainen hypähti\nloitommalle. Vapisematta hän sai kuitenkin vastatuksi:\n\n— En ikinä.\n\nSandberg synkkeni synkkenemistään. Hänen pyöreissä kasvoissaan ei ollut\nenää jälkeäkään tavallisesta hyväntahtoisuudesta ja aurinkoisuudesta.\nHän astui askelen lähemmäksi kähisten:\n\n— Kuka ja mikä te oikeastaan olette? Minä heräsin viime yönä siihen,\nettä joku hiiviskeli huoneistossa. Otaksuin rouva Bloomin tassuttelevan\nunissaan. Mutta kun tänään kysyin häneltä, hän vakuutti, etteivät hänen\npoikansa ja ukkonsa ole vuosikymmenien mittaan havainneet hänessä\nsellaisia taipumuksia. Nyt alan uumoilla, että te olittekin tuo\nöinen hiipijä. Haluatteko joutua kohdelluksi alhaisena urkkijana ja\nvakoilijana? Ellette, antakaa minun silmätä sähkeenne sisältöä! Minä en\n_pyydä_ enää kolmatta kertaa!\n\nInkeri pisti paperin syvälle poveensa. Uhmaten hän julisti:\n\n— Pitäkää minua minä tahansa, tätä ette lue!\n\nMies purskahti kovaan ja raakaan nauruun.\n\n— Luuletteko tuon auttavan? Minä olen päättänyt tehdä lopun teidän\nsalamyhkäilystänne, ja se päätös pysyy. Otan teiltä sähkeen, vaikka\nminun olisi sitä varten revittävä jokainen rihma yltänne!\n\nNuori nainen kauhistui hänen pullistuvien silmiensä hehkua.\n\n— Rouva Bloom...\n\nNauru kävi entistä ivallisemmaksi.\n\n— Hänet minä lähetin talonmiehen luo asialle. Teidän on turha kuvitella\nhänen ehtivän tähän hätään. Miten teidän nyt käyneekin, syyttäkää\nitseänne!\n\nSandberg syöksähti eteenpäin. Mutta vimmastuneenakin hän oli\nhidasliikkeinen, Inkeri väisti hänen kahmaisunsa. Kun mies yritti\ntavoittaa häntä huoneen perältä, hän vilahti kuin kärppä käsien alitse\nja pinkaisi ovelle. Sen jälkeen pako jatkui keittiön halki pitkään\nkäytävään ja siitä halliin.\n\nInkeri tajusi kuitenkin, että oli toivotonta yrittää suoraan eteiseen.\nEnnen kuin hän ehtisi saada oven porraskäytävään auki, Sandberg,\njonka kuuman hengityksen hän tunsi niskassaan, saavuttaisi hänet. Ja\nsilloin...! Hänen täytyi hinnalla millä hyvänsä hankkia itselleen\netumatkaa. Hän pyörsi ruokasaliin ja sieltä isännän työhuoneeseen\nja jälleen halliin. Juostessaan hän äkisti muisti nähneensä\nkirjoituspöydän kulmalla jonkin sähkeen. Se voisi tuoda pelastuksen.\nKuin nuoli hän kiiti jälleen ruokasalin kautta työhuoneeseen.\nOhittaessaan pöydän hän sieppasi paperin ja oli vetävinään sen\npovestaan. Hän heitti sen lattialle huudahtaen:\n\n— Tuosta saatte, te raakimus!\n\nSandberg meni ansaan. Hän pysähtyi ja kumartui ottamaan sähkeen.\nEnsimmäinen silmäys paljasti hänelle, että hän oli antanut vetää\nitseään huulesta. Kiroten hän säntäsi jälleen pakenijan perään. Mutta\ntämä oli ehtinyt jo eteiseen ja lennähdytti oven auki porraskäytävään.\n\nInkeri syöksähti suoraan miehensä syliin.\n\nRauta oli ajanut Richen luota Norr Mälarstrandille. Hän ei ollut\nhalunnut käyttää ovipuhelinta, vaan oli jäänyt odottamaan, kunnes\njoku oli tullut talosta. Noustuaan hissillä viimeiseen kerrokseen hän\noli pysähtynyt miettimään, miten hänen olisi aloitettava keskustelu\nMargit-rouvasta tämän miehen kanssa. Tuo pulma oli nyt ratkennut\nitsestään varsin odottamattomalla tavalla.\n\nNuori nainen vapisi. Kauhistuneena hän vilkaisi kookkaaseen mieheen,\njota vastaan oli rynnännyt. Kun hän tunsi tämän, nyyhkytyksen sekainen\nhuokaus pääsi hänen huuliltaan.\n\nRauta silitti rauhoittavasti vaimonsa hiuksia. Värisevän, hennon\nolennon ylitse hänen harmaat silmänsä tähysivät tutkivina Sandbergia,\njoka tulipunaisena ja huohottaen oli pysähtynyt eteiseen.\n\n— Mitä hittoa te haette täältä? isäntä viimein ärähti. — Aiotteko ottaa\ntuon luntun suojelukseenne?\n\n— Valitkaa huolellisemmin sananne, kun puhutte minun vaimostani!\n\n— Teidän vaimostanne? Olettepa lystikäs. Minun sisäkköni...\n\nÄkkiä Sandberg näytti käsittävän. Kaikki väri katosi kuin pyyhkäistynä\nkasvoilta. Hartiat lysähtivät avuttomasti alas.\n\nKaiuttomasti hän virkahti:\n\n— Tulkaa sisään. Mikä aasi minä olenkaan ollut...\n\nLaahustavin askelin hän meni edellä työhuoneeseensa ja retkahti\nistumaan kirjoituspöytänsä ääreen. Hiki pisaroi hänen otsallaan, mutta\nhän ei vaivautunut pyyhkimään sitä. Tylsästi eteensä tuijottaen hän\nmutisi:\n\n— Te pääsitte siis sittenkin perille. Te ja rouvanne.\n\nPöydän toisella puolen seisoen Rauta sanoi kumeasti:\n\n— Niin. Taitavakin murhaaja paljastuu tavallisesti lopuksi.\n\nInkeri oli vajonnut nojatuoliin. Hän oli jo valmis antamaan anteeksi\näskeisen. Hänen kävi sääliksi miestä, joka oli ollut valmis mihin\ntekoihin tahansa pelastaakseen rakastetun vaimonsa ja nyt sai kokea\nkaiken raukeavan tyhjiin. Lempeästi hän kysyi:\n\n— Tiesittekö te etukäteen rouvanne moottorimatkasta Turkuun?\n\nSandberg käännähti tuijottamaan häneen. Sitten hänen hermonsa näyttivät\npettävän. Hän painoi pään käsiinsä ja purskahti rajuun itkuun.\n\nRauta vilkaisi varoittavasti vaimoonsa. Hän odotti liikkumatta\ntunnekuohun ohi menoa.\n\nViimein Sandberg alkoi puhua paksulla, katkeilevalla äänellä:\n\n— En, rouva Rauta. Minä en tiennyt. Minulla ei ollut aavistusta edes\nsiitä, että Saarkivi, joka oli ystäväni, valmistautui ryöstämään\nminulta rakkaimpani, kaikkeni. Vaimoparkani, hän oli kuin pikku lintu,\njoka käärmeen silmien kahlitsemana räpyttelee siipiään pääsemättä\nlentoon.\n\nRauta mutisi:\n\n— Eikö pikaveneestä voi melkein sanoa, että se lentää?\n\nEpätoivoinen purkaus jatkui:\n\n— Jospa onneton Margitini olisi ajoissa kertonut minulle kauheasta\npäätöksestään! Minä olisin ymmärtänyt häntä. Mutta minä olisin\nkeksinyt jonkin toisen keinon. Hän salasi kuitenkin kaiken. Minä\njouduin silmätysten järkyttävän totuuden kanssa vasta, kun hän palasi\nmatkaltaan sekä sielullisesti että ruumiillisesti aivan lopussa.\nSilloin hän kertoi... Tämänkin hän luovutti minulle.\n\nSandberg otti avainnipun taskustaan ja aukaisi pöytänsä laatikon.\nSieltä hän veti esiin browningin.\n\nRauta sieppasi sen käteensä. Ase oli 6,35-kaliiperinen. Hän ryhtyi\ntarkastamaan sitä lähemmin.\n\n— Kuten näette, johtaja sanoi raskaasti, — piippu on sisältä\nruosteessa. Vaimoni kertoi, ettei hän ollut halunnut sen löytyvän.\nSiksi hän oli pitänyt sen kädessään uidessaan purjeveneen luota. Kolme\npanosta on poissa.\n\n— Missä Margit-rouva on nyt? Rauta kysyi jyrkästi.\n\n— Englannissa. Hänen sisarensa on siellä naimisissa. Minä lähetin\nhänet sinne. Moottoriveneen — sen, jolla rakas vaimoparkani väsyneenä\npalatessaan onnettomalta matkaltaan ajoi karille — minä poltin\nvajoineen päivineen. En halunnut kenenkään näkevän sen vaurioitunutta\npohjaa ja rupeavan kyselemään...\n\nRauta sujautti pistoolin taskuunsa.\n\n— Saatte kertoa kaiken lähemmin rikoskomisario Hedeniukselle, hän\nvirkkoi. — Minä soitan hänelle ja kysyn, milloin hän voi ottaa meidät\nvastaan Bergsgatanilla.\n\n— Poliisiasemalla?\n\nSe kaikui johtajan huulilta kuin valitus.\n\n— Niin!\n\nHedenius oli kotosalla. Kuultuaan, että Rauta ja johtaja Sandberg\nhalusivat tavata häntä, hän virkkoi:\n\n— Sopii. Sanokaamme kello 22 Bergsgatanilla. Nyt minun on puolen tunnin\nkuluttua häivyttävä järjestämään erästä tärkeää asiaa.\n\nLaskettuaan kuulokkeen Rauta ilmoitti murtuneelle miehelle:\n\n— Minä tulen hakemaan teitä täältä kello 21,45. Mutta älkää yrittäkö\nhäipyä sitä ennen!\n\nSandberg silmäsi voipuneena tuikeaan voittajaansa. Sitten katse painui\njälleen.\n\n— En, hän mutisi. — Minnepä minä? Millään ei nyt enää ole mitään väliä!\n\nHän ei näyttänyt huomaavan, kun vieraat lähtivät huoneesta.\n\nRauta tahtoi vilkaista sisäkön kammiota. Poistuessaan sieltä he\njoutuivat vastakkain rouva Bloomin kanssa.\n\nInkeri ojensi kätensä.\n\n— Hyvästi, Elin. Ja kiitos lyhyestä, mutta hyvästä toveruudesta.\n\nLihavan naisen suu loksahti auki.\n\n— »Hyvästi»? Merkitseekö se, että sinä lähdet? Onko johtaja...?\nMutta eihän ihmistä voida niin vain potkaista pellolle! On toki\nmeikäläiselläkin jokin suoja ja oikeus...\n\n— Minä lähden kuitenkin.\n\nRouva Bloomin silmät alkoivat kyyneltyä.\n\n— Tätä minä pelkäsin. Sanoinkin, ettei sinusta taida tulla\npitkäaikaista. Ne miehet, ne miehet... Aina ne sotkevat tyttöjen asiat!\nKyllä minä muistan...\n\nVasta nyt hän kiinnitti huomiota oven varjossa seisovaan kookkaaseen\nhahmoon.\n\n— Onko tuo nyt se, jonka vuoksi sinä...?\n\nInkeri nyökkäsi.\n\n— Tulkaapas esiin sieltä, te herra! Haluan kuulla, oletteko valmis\nkantamaan vastuun siitä, että Lisa menettää hyvän paikkansa.\n\nKun Rauta astui lähemmäksi, vanha nainen luopui äskeisestä sävystään.\nSilmälasien takaa välkkyvä katse oli ystävällinen.\n\n— Soo. Jaha. No niin. Alan ymmärtää sinua, Lisa... Ja nyt sitä sitten\nmennään yhdessä. Mutta entäs tavarasi?\n\n— Hän jättää ne tänne, mies sanoi lyhyesti.\n\n— Pidä sinä ne, Elin, nuori nainen kiiruhti sanomaan. — Sen, mistä et\nitse välitä, voit antaa jollekin miniöistäsi.\n\nRaudat palasivat halliin sanottuaan hyvästit ällistelevälle\nkeittäjättärelle.\n\n— Olisimme saattaneet mennä keittiön portaita, Inkeri kuiskasi.\n\n— Ei. Minä aion kurkistaa, onko Sandberg pysynyt paikoillaan.\n\nJohtaja ei näyttänyt liikahtaneenkaan. Hän istui yhä kirjoituspöytänsä\nääressä leuka rintaa vastaan painuneena.\n\nKun he odottivat hissiä, vaimo ryhtyi kertomaan, mitä hänelle\noli tapahtunut Tegelbackenilta palattuaan. Hän säpsähti miehensä\nkiristynyttä ilmettä ja katsoi parhaaksi lieventää kuvauksensa\nloppupuolta.\n\nKäynnistäessään Chryslerin Rauta huomautti:\n\n— Äskeinen kilpajuoksusi on tainnut häivyttää mielestäsi koko sen\nMargit-rouvan arvoituksen ratkaisun, jota kannat povellasi.\n\nInkeri lehahti punaiseksi.\n\n— Entä sitten? Eihän mitään arvoitusta enää ole.\n\n— Silti olisi asiallista, että lukisit, mitä tyttö sähköttää. Sen\nverran huvia täytyy toki maksamastasi vastauksesta saada.\n\nVaimo veti sähkeen esiin. Hän heitti siihen välinpitämättömän\nsilmäyksen. Mutta samassa hän kohentautui.\n\nSanoma oli lyhyt:\n\n/#\n »MINUT EROTETTIIN KOSKA KYSYIN MIKSI ROUVA TOIMITETTIIN TROLLDALENIIN\n\n BERIT.»\n#/\n\n— Tämähän on mahdotonta!\n\n— Kerro minullekin, mikä on mahdotonta.\n\nInkeri luki nuo muutamat sanat ääneen.\n\nÄkisti jarrutettuna auto luisti katuviereen ja pysähtyi.\n\nRauta syventyi tutkimaan sähkettä.\n\n— Trolldalen? Se ei kuulosta englantilaiselta paikkakunnalta!\n\n\n\n\nKahdeskymmenesviides luku.\n\nMIES JA VAIMO.\n\n\nSähkölamput valaisivat kirkkaasti suurta kulmahuonetta. Koko sisustus\ntodisti, että sen suunnittelijan ei ollut tarvinnut millään kohdalla\nsäästää rahaa.\n\nTummat, raskaat verhot olivat molempien korkeiden ranskalaisten\nikkunoiden edessä. Toinen verho oli kuitenkin vedetty sen verran\nsivuun, että ikkunan raolleen työnnettyjen puoliskojen välistä leyhyi\npuutarhasta sisään lämpimän imelää syysilmaa.\n\nPuolivälissä kolmatta kymmentä oleva, hyvin solakka nainen lepäsi\nsyvässä nojatuolissa yllään musta silkkitakki, joka ulottui\nkultakimmelteisiin tohveleihin asti. Sileästi jakaukselle kammatut,\nsysimustat hiukset korostivat hipiän valkeutta. Piirteiltään\nsäännölliset kasvot olisivat olleet lumoavan kauniit, ellei huulien\nkaarteessa olisi ollut jotakin ylimielistä ja kovaa. Tummat varjot\nummessa olevien silmien alla juorusivat valvotuista Öistä.\n\nToinen huoneessa oleva nainen oli aivan eri maata. Sinisestä\npumpulikankaasta kokoon harsittu puku suurine, valkeine esiliinoineen\nliioitteli pitkän, laihan vartalon kulmikkuutta. Harmaa tukka oli\nkäynyt jo harvaksi päälaelta. Synkässä hevosennaamassa ei ollut mitään\npehmeää tai ystävällistä. Hän istui selkä suorana kovalla rahilla\nhalliin avoinna olevan oven vieressä ja kutoi sukkaa. Samalla pienet,\nhailakat silmät tuijottivat hellittämättä nuoreen naiseen.\n\nKookas, musta susikoira makasi avotakan edustalla iso pää etukäpälien\nvälissä. Sen ruskeat silmät tähtäsivät vaanivina nojatuolissa lojuvaa.\n\nTunnelma oli painostava ja vihamielinen.\n\nÄkisti koiran korvat nousivat terävästi pystyyn. Se kohotti päätään.\n\nHevosnaamainen varoitti:\n\n— Roy!\n\nMutta koira ei piitannut siitä, Se hypähti pystyyn. Raollaan olevan\nkorkean ikkunan verho häilähti, kun musta peto syöksyi puutarhaan.\nRaivoisa haukunta tuntui täyttävän koko ilmapiirin. Sen lomasta kuului,\nmiten hiekkakäytävän sora sinkoili loittonevan koiran käpälistä.\n\nSinipukuinen vanha nainen nousi hermostuneena. Ikkunan luota hän\nkäännähti katsomaan taakseen. Silkkitakkiin verhoutunut ei liikahtanut\neikä avannut edes silmiään. Harmaahapsinen astui askelen ikkunasta\nulos. Hän kuulosteli.\n\nHaukunta lakkasi yhtä odottamatta kuin se oli alkanutkin. Pimeys oli\näänetön.\n\n— Roy! Tänne, Roy!\n\nHetken kuluttua susikoira palasi laiskasti lönkyttäen. Korviaan\nluimistellen se vilahti vanhan naisen ohitse huoneeseen ja asettui\nentiselle paikalleen.\n\nHarmaahapsinen tiukkasi:\n\n— Olitko kuulevinäsi jonkun vieraan tulevan, Roy?\n\nKarhea ääni puhui selvää Turun saaristolaismurretta. Koira haukotteli,\nmutta vältti katsomasta kysyjään. Pitkä, laiha vanhus palasi rahilleen\noven viereen ja tarttui taas kutimeensa.\n\nViimein nuori nainen katkaisi raskaan hiljaisuuden:\n\n— Kuinka kauan tätä kestää?\n\nVastaus oli tyly:\n\n— Rouvan sopii kysyä sitä herralta, kun hän tulee.\n\nPuhutellun kapeat, hyvin hoidetut kädet puristuivat tuolin sivunojiin.\nHän kohottautui seisaalleen.\n\n— Täällä on tukahduttavaa.\n\nHän otti pari askelta. Susikoira nousi uhkaavasti muristen. Vanha\nnainen naurahti koleasti.\n\n— Rouvan on paras totella. Roy ei varoita kahdesti. Enkä minäkään.\nPalatkaa paikallenne!\n\nNuori nainen kohautti olkapäitään ja vaipui takaisin tuoliin. Hän\nsytytti savukkeen ja puhalsi savun vihaisesti sieraimistaan.\n\n— Roy ja sinä... Kyllä minä teidät tunnen!\n\n— Mutta Roy ja minä emme tunne teitä! harmaahapsinen puuskahti. — Me\npalvelemme vain yhtä. Herraa!\n\nKauniit, mustat silmät välähtivät.\n\n— Jonakin päivänä minä petän teidät molemmat. Juoksen karkuun.\n\nIvallinen nauru purkautui vanhoilta, verettömiltä huulilta.\n\n— Karkuun? Hui hai! Te olette jo kylliksi juossut. Kesät ja talvet.\nSellaista se tekee, hemmottelu. Nyt minä sen sanon, mitä olen pitkään\nihmetellyt. Mahtoiko isänne koskaan lapsuudessa antaa teille vitsaa?\n\n— Vitsaa? rouva hämmästeli. — Ei tietenkään!\n\n— Jaa, jaa... Sen mukainen jälkikin on... Juoksette karkuun, sanoitte.\nTäältä? Naapurihuvilat ovat tyhjät ja kaupunkiin pitkälti. Sopii juosta\n— aamutakki yllä ja tohvelit jalassa!\n\n— Minä tiedän, minne olet kätkenyt vaatteeni.\n\n— Mutta se tieto ei rouvaa auta. Edessä on sellainen lukko, jota ette\npysty murtamaan. Ja avain on herralla. Eikä puhelimesta liioin ole\napua. Johto on katkaistu.\n\nNuori nainen antoi silmiensä painua kiinni. Väsyneesti hän virkahti:\n\n— Vaikkei voi juosta, saattaa silti päästä vapaaksi. Häipyä\nsaavuttamattomiin. Ei ole pakko elää, Hevosennaama vääntyi ivalliseen\nvirnistykseen.\n\n— Pötyä! Teillä ei ikinä olisi rohkeutta tappaa itseänne. Minä...\n\nHänen purkauksensa katkesi alkuunsa. Lähestyvän auton ääni kantautui\nhuoneeseen avoimesta ikkunasta. Hän kapsahti hätääntyneenä seisaalleen.\nKaksi terävää törähdystä rauhoitti hänet. Kasvot kirkastuivat. Hän\nkeihästi sukan puikoilla lankakerään ja pisti kutimen esiliinansa\ntaskuun.\n\n— Herra tulee!\n\nSusikoira oli jo eteisessä, kun ulko-ovi kävi. Riemukkaalla haukunnalla\nse otti vastaan isäntänsä.\n\nJohtaja Sandberg ilmestyi pitkänä ja muhkeana kynnykselle. Roy tanssi\nja hyppi hänen ympärillään ja yritti ilosta vikisten tavoittaa pitkällä\nkielellään hänen kasvojaan.\n\n— Roy, maahan!\n\nKäsky kajahti kuin piiskan sivallus. Susikoira vaikeni ja jäykistyi.\nPettynein ilmein se painautui lattialle.\n\nTulijan kasvot olivat punaiset ja synkät. Ynseästi hän kysäisi vanhalta\nnaiselta:\n\n— Mitä kuuluu, Lovisa?\n\n— Vanha rauha, herra johtaja.\n\n— Ei karkaamisyrityksiä?\n\n— Ei, herra johtaja.\n\n— Muuta koukkuilua?\n\n— Ei, herra johtaja. Tai uhkaili hän sentään, että voisi, mukamas,\nottaa hengen itseltään.\n\nSandberg remahti kovaan nauruun.\n\n— Sepä oli hieno keksintö!\n\nIloisuus kaikkosi samassa.\n\n— Sinä palaat nyt kotiin, Lovisa. Otat Royn mukaasi pikku Opeliin, joka\non vajassa. Eräs vieras on kotona. Huolehdi hänestä ja odota minua.\nOnko selvä?\n\n— Hyvä on, herra johtaja. Mutta...\n\n— Ei mitään kysymyksiä. Tee niin kuin sanoin. Ennen lähtöäsi valmistat\nkylvyn.\n\n— Aikooko herra johtaja kylpeä?\n\n— On yhdentekevää sinulle, kuka kylpee. Tähän huoneeseen sinulla ei\nenää ole asiaa. Katsekin, että siivoat jälkesi. Sitten matkaan.\n\n— Hyvä on, herra johtaja.\n\nNiskojaan keikauttaen vanha nainen pyörsi menemään.\n\n— Tule, Roy!\n\nOvi sulkeutui lähtijäin jälkeen.\n\nSandberg sytytti sikarin ja nojautui kyynärpäällään avotakkaan.\n\nVeden lotinaa alkoi hetken kuluttua kuulua yläkerrasta. Silloin hän\nastui hitain askelin nojatuolin luo.\n\n— Iltaa, Margit. Kylpysi on kohta valmis.\n\nNuori nainen hätkähti rajusti. Mutta uhmaten hän nosti päätään.\n\n— Minä en aio kylpeä!\n\n— Ehkä et aio, mies myönsi virnistäen. — Mutta kylvet kuitenkin.\n\nHän katseli kouriaan.\n\n— Käsiäni syyhyttää halu päästä antamaan sinulle kerrankin ansioittesi\nmukaan. Mutta valitettavasti niiden on pakko luopua siitä ilosta. Sinun\nhienoon hipiääsi voisi jäädä paljastavia jälkiä.\n\nKauhu levisi Margit-rouvan kasvoille.\n\n— Sinä aiot...?\n\nSandberg tuprutteli sikariaan. Säälimättömin katsein hän mitteli nuorta\nnaista ja puhalsi savupilven kohti tämän kasvoja. Hän perääntyi pari\naskelta tyytyväisenä hörähdellen.\n\n— Sinä uhkasit siis ottaa hengen itseltäsi, hän ivasi. — Rakkaani,\nmiten samoja latuja meidän ajatuksemme kulkevatkaan! Minä olen näet\nomalla tahollani tullut samaan tulokseen. Nimittäin siihen, että sinun\nitsemurhasi on ainoa mahdollinen ratkaisu.\n\nVaimo alkoi vapista. Hän yritti puhua, mutta sanoja ei kuulunut.\n\n— Harkitsepa tätä ehdotusta, mies esitti kylmästi. — Kirjoitat lyhyen\nkirjeen. Siinä ilmoitat, että sinä murhasit Oskar Saarkiven ja nyt\nomantunnon soimaukset ajavat sinut päättämään päiväsi. Kirjeen jätät\nyöpöydällesi, menet kylpyyn ja avaat valtimosi.\n\nNuori nainen huusi:\n\n— En ikinä! Siihen et saa minua pakotetuksi! Et millään!\n\nSandberg tuijotti häneen pitkään. Sitten hän lausui inhottavan\npehmeästi:\n\n— Vahinko, armaani. Niinpä vain toinen vaihtoehto jää jäljelle. Tuntien\nsinun naurettavan itsepalvontasi minun oli jo ennakkoon henkisesti\nvalmentauduttava siihen, että sinä hylkäisit tuon meille molemmille\ntuskattomamman vaihtoehdon.\n\nMargit sai vaivoin kysytyksi:\n\n— Mitä sinä aiot?\n\n— Minä teen sinulle sen, minkä sinä olisit voinut kätevämmin suorittaa.\nÄlä ole huolissasi: kyllä minä selviän.\n\nOlen kotona harjoitellut, miten Gillette-terää on pidettävä sormissa,\njotta viillot näyttävät asianomaisen itsensä vetämiltä.\n\nVaimo sulki silmänsä. Hänestä tuntui kuin seisoisi kuilun partaalla\ntuijottaen huimaavaan rotkoon. Mutta hän ei tahtonut millään hinnalla\npaljastaa kauhuaan. Jos tämä kerran oli loppu, niin se oli kohdattava\nulkonaisesti tyynenä. Hän sai pakotetuksi ylimielisen hymyn kauniille\nkasvoilleen.\n\n— Sinä olet siis päättänyt murhata minut.\n\nSandberg rypisti otsaansa hänen kylmän asialliseksi muuttuneelle\nsävylleen. Hampaittensa takaa hän murahti:\n\n— Niin olen.\n\nSitten hän puuskahti kiivaasti:\n\n— Ennen muinoin, terveissä yhteiskunnissa, kukaan ei kieltänyt\nloukatulta aviomieheltä oikeutta rangaista vaimoaan uskottomuudesta\nkuolemalla! Sivistys on mädättänyt maailman. Mutta väkevät harppaavat\nmädän ylitse, viittaavat kintaalla sairaan yhteiskunnan syntiä\nsuosiville laeille ja toteuttavat oman oikeutensa.\n\nNuori nainen sytytti vapisemattomin sormin savukkeen. Ivallisesti hän\nhuomautti:\n\n— Sinun sosiologiset tietosi ovat aika hatarat. Sitä paitsi sinun\n»loukatun aviomiehen» verta janoava oikeudentuntosi on havahtunut kovin\nmyöhään.\n\nJohtajan kädet puristuivat nyrkkiin. Hetken näytti siltä kuin hän\naikoisi karata vaimonsa kimppuun.\n\n— Sinä tarkoitat, että vanha Saarkivi ei ollut sinun ensimmäinen\nharha-askelesi avioliittomme aikana, niinkö?\n\nMargit hymähti.\n\n— Vaikka olemmekin kahden, niin älä tee itseäsi naurettavaksi,\nBjörn. Monikonumeroisessa luvussa sinä mahtanet olla omissa\naituritapauksissasi?\n\nKun mies vain murti suuta etsien turhaan kyllin nasevaa vastausta,\nvaimo jatkoi:\n\n— Soittelet suotta noin juhlavia säveliä. Mikään niin korkea tunne\nkuin loukattu kunnia ei ole nyt ohjannut sinua tänne. Sinä olet\npäättänyt lavastaa minun »itsemurhani», koska itse olet joutumaisillasi\nkiinni. Arvaan, että niin on... Etköhän sentään kuvittele liikoja\nnokkeluudestasi? Poliisit eivät ole lainkaan niin typeriä kuin luulet.\n\nSandberg oli saavuttanut jälleen tasapainonsa. Vieno hymy pyöreillä\nkasvoillaan hän kiskaisi itselleen tuolin ja asettui vastapäätä\nvaimoaan.\n\n— Sinun kanssasi on virkistävää tarinoida, rakkaani. Valitettavasti\nemme ole tämän vuoden aikana pitäneet ainoaakaan rauhallista\npakinahetkeä keskenämme. Nyt kun sinun viimeinen tuntisi on kulumassa,\nolen valmis ottamaan sen vahingon takaisin.\n\nHän jäi kuuntelemaan. Auton moottori oli alkanut hyrrätä pihamaalla.\nSurina loittoni ja häipyi.\n\n— Lovisa meni, hän totesi irvistäen. — Ainoastaan me olemme talossa.\nYmpärillämme hiljainen yö. »Vihdoinkin kahden!» kuten nuorilla\nrakastavaisilla on tapana huokaista. Mutta ehkä sinun kylpysi jäähtyy\nliiaksi?\n\n— Samantekevää.\n\nMiehen katse kävi epäluuloiseksi.\n\n— Toivotko kenties, että joku monista ritareistasi ehättäytyisi vielä\nsinun avuksesi?\n\nMargit pudisti päätään.\n\n— Kukaan ei tiedä, missä olen. Siitä sinä olet pitänyt huolen.\n\nSandberg hieroskeli käsiään tyytyväisenä.\n\n— Siinä olet oikeassa, armaani. Minä olen pitänyt huolen monista\nasioista... Viime päivinä olen kuluttanut paljon aikaa ja vaivaa muun\nmuassa siihen, että olen opetellut kirjoittamaan sinun käsialallasi.\nTuota sinun jäähyväiskirjettäsi silmällä pitäen, tiedäthän. Mitä sanot\ntästä tuloksesta?\n\nHän veti taskustaan paperin ja ojensi sen vaimolleen. Tämä luki sen\njärkyttyneenä. Povi alkoi rauhattomasti nousta ja laskea.\n\n— Älä kiihdy, mies varoitti. — Käsiala on sinun. Eikö olekin? En tiedä,\nonnistuinko löytämään juuri ne sanat, mitkä sinä olisit valinnut\njäähyväisiksesi elämälle. Mutta teksti ei sinään ole huono. Kymmenet\ntuhannet tulevat silmät tapilla ahmimaan sen, kun se faksimilena\npainetaan bulevardilehtiin... Oh, älä vaivaudu repimään tuota. Se\non ainoastaan konsepti. Lopullinen kirje, joka on vielä parempi\nnäyte taidostani, on minulla taskussa. Siinä ei ole vielä mitään\nsormenjälkiä. Mutta illan mittaan minä aion painaa siihen sinun sormesi\n— tavalla tai toisella. Se on varovaisuutta!\n\nMargit sinkosi savukkeen avotakan edustalle ja pisti heti uuden\nhuuliensa väliin. Tällä kertaa hänen oli kuitenkin vaikea saada se\nsytytetyksi. Mies nousi virnuillen tarjoamaan hänelle tulta.\n\n— Mutta tuo ei estä sitä, että sinä joudut tekemään tarkan tilin siitä,\nmissä minun »itsemurhani» aikoina olet ollut, vaimo huomautti viimein.\n\n— Tietysti, rakkaani. Olen ajatellut sitäkin. Se on järjestyksessä.\nMinulla on kaksikin todistajaa, jotka vakuuttavat minun olleen koko\ntämän illan kotona. Ensinnäkin Lovisa, luonnollisesti. Toisekseen sinun\npikku Gunnel Asplundisi.\n\nNuori nainen kohotti hämmästyneenä kulmakarvojaan.\n\n— Minun pikku _mikä_?\n\nMies killisteli häntä uteliaasti.\n\n— Etkö muista edes sen ihmisen nimeä, jolle ihana Oskarisi lähetti\ntänne- viestinsä sinulle edelleen toimitettaviksi? Siltä näyttää. Mutta\nminä en ollut yhtä typerä. Painoin visusti mieleeni nimen ja osoitteen\nsiitä sähkeestä, jonka sinä viime viikon perjantaina... hm... luovutit\nminulle.\n\nMustissa silmissä kipinöi.\n\n— Luovutin? Sinä ryöstit sen minulta väkivalloin!\n\n— Oli miten tahansa, minä pistäydyin tutustumassa tuohon _postillon\nd'amour‘iin._. Asplund osoittautui vaaleaksi pikku Gunneliksi. Ah...\nArmaani, sinä olet ilmeisesti ollut kovin sainea mainiota Saarkiveäsi\nkohtaan. Muuten hänen ei olisi tarvinnut kustantaa tuolle typykälle\nkallista kaksiota. Eipä silti, hullumpaankin hän olisi saattanut\nhaksahtaa.\n\nMargit hymyili halveksivasti.\n\n— Myönteinen arvostelusi tytöstä pohjautuu tietysti omakohtaiseen\nkokemukseen. Tyytyikö hän sinun tapaasi »rakastaa»?\n\nSandberg nauroi.\n\n— Hän osasi kaikki tavat. Ilmeisesti hänellä on ollut taitava\nvalmentaja... Pääasia minulle oli, että säikäytin tytön\nperusteellisesti. Tylsyyksissään Saarkivi itsekin oli jo antanut hänen\nymmärtää, että posti oli muka poliittista. Minä jyräytin jutun vielä\npahemmaksi. Ilmoitin Gunnelin sekaantuneen vaaralliseen kansainväliseen\nvehkeilyyn ja hänen Ruotsin alamaisena joutuvan katkerasti katumaan\nvaromattomuuttaan. Lupasin kuitenkin jalomielisesti suojella häntä, jos\nhän tottelee kaikessa minua. Siitä hetkestä alkaen hän on ollut kuin\nvahaa minun käsissäni.\n\nHänen pyöreät kasvonsa loistivat. Hörähdellen hän kertoi edelleen:\n\n— Viimeisen puolituntisen ennen tänne tuloani käytin varsin\nhyödyllisesti. Noudin Gunnelin Brännkyrkagatanilta Norr\nMälarstrandille. Pidin huolen siitä, että uusi keittäjätär näki meidän\ntulomme. Paksu, yksinkertainen rouva Bloom oli läkähtyä moraaliseen\npaheksuntaansa. Minä maksoin eukolle kuukauden palkan kouraan ja ajoin\nhänet ulos. Tyttö on siellä, jotta vannoessaan vaikka oikeudessa\nolleensa koko illan minun kanssani hän voi rauhoittaa omaatuntoaan\nsillä, että onhan se osin tottakin. Sitä paitsi huoneistomme tuntemus\nei ole hänelle haitaksi. Saattaisihan jonkun poliisin päähän pälkähtää\nruveta tiukkaamaan tuolta poloiselta, millaiset makuupaikat meillä on.\n\n— Ainoastaan jälkimmäinen noista syistä tytön siellä oloon painoi\njotakin sinun vaa'assasi. Viis sinä apureittesi hyvistä tai huonoista\nomistatunnoista! Kyllä minä sinut tunnen!\n\n— Nyt tiedät myös, miten hyvin olen itseni suojannut, Sandberg\nkerskaili. — Suuren rajan ylitse siirtyessäsi sinun ei siis tarvitse\nolla lainkaan huolissasi rakkaan miehesi turvallisuudesta. Mutta\nsinä olit äsken oikeassa: minä olin jo joutumaisillani kiinni.\nEräs suomalainen nuuskijapariskunta oli aivan kintereilläni. Niin\nhuolellisesti kuin olinkin ennakkoon valmistautunut monin pienin,\nvaikuttavin yksityiskohdin työntämään syyn sinun kauniille, valkeille\nhartioillesi, luulin jo hetken kaiken romahtavan. Ne olivat inhottavia\nsilmänräpäyksiä, kuten voit arvata.\n\n— Mutta sitten sinä luiskahdit kuin ankerias heidän käsistään.\n\nMies säteili.\n\n— Aivan niin, armaani. Siinä vaiheessa sinun olisi pitänyt olla\ntoteamassa, millainen suurten mittojen näyttelijä minä olen. Kuinka\nvaikuttavasti minä itkinkään, kun minun oli luovutettava se browninki,\njolla jumaloitu vaimoni oli ampunut rakastajansa!\n\nMargitin poskipäät punertuivat. Hän oli tuokion vaiti. Vasta ollessaan\ntaas varma, ettei ääni vapisisi, hän kysäisi:\n\n— Ymmärsikö yleisösi edes taputtaa käsiä suurelle taiteellesi?\n\nSandberg ryhtyi sytyttämään uutta sikaria. Harkiten ja huolellisesti\nhän leikkasi pään. Saatuaan sikarin kunnollisesti palamaan hän\npistäytyi heittämässä roskat avotakkaan. Palatessaan hän pyöräytti\ntuolinsa ympäri ja istahti sille hajareisin nojaten leukansa selustaan.\n\n— Ei, hän vastasi, — Mutta kun draama on väkevä, se mykistää katsojat.\nSyvästi liikuttuneina minun epätoivoisesta murheestani he jättivät\nminut suunnatakseen sinun etsiskelysi — Englantiin.\n\nHän oli niin ihastunut itseensä, että hetkeksi kasvojen julma ilme suli\nhymyksi. Sitten hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. Siniset silmät\ntuijottivat puoliummessa vaimoon.\n\n— Sinussa menee maan rakoon aika paljon nuorta naiskauneutta.\n\nMargit värähti kuin häntä olisi sivallettu vasten kasvoja. Hän kohensi\nasentoaan ja veti sivulle valahtaneen silkkitakin liepeen polviensa\npeitoksi.\n\nOmituinen kalpeus levisi miehen ohimoille. Suupielet vääntyivät\ntuskallisesti. Äskeinen itsetyytyväisyys ja ylimielisyys olivat\nkadonneet äänestä, kun hän kähisi:\n\n— Minä tunnen tuon liikkeesi. Tuon vaistomaisuudessaan paljastavan\neleesi. Puolisen vuotta sitten näin sen ensimmäisen kerran. Vasta\npaljon myöhemmin tulin ajatelleeksi, että se sattui yksiin Saarkiven\ntäällä käynnin kanssa. Vähitellen käsitin, mistä se oli merkki.\n\nVaimo kuunteli häntä jäykin kasvoin.\n\n— Ei haittaa enää, vaikka myönnänkin aavistaneeni sinulla jo ennen\nolleen muita rakastajia, Sandberg jatkoi kiihtyen. — Minun yöuneni ei\nsiitä tiedosta häiriytynyt. Sillä silloin minä sain sinut, milloin vain\nhalusin ottaa. Mutta sitten Saarkivi tuli sinun elämääsi.\n\nMargit tunsi, että Björn kärsi, ja hän nautti siitä. _Tämän_ kuvan\nmiehestään hän tahtoi säilyttää viimeiseen hetkeensä asti.\n\nKipeät muistot ryöppysivät Sandbergin huulilta:\n\n— Sinäkin iltana, puoli vuotta sitten, sinulla oli tuo musta\nviitta ylläsi. Huoneeseen tullessani minä satuin sanomaan jotakin\nsilkkisukkaisten koipiesi siroudesta. Sinä kietaisit äkisti\ntakin ympärillesi. Silloin minä nauroin sinun turhanpäiväiselle\nhäveliäisyyden puuskallesi. Mutta kuukausien vieriessä olen keksinyt,\nmitä sen takana oli. Viruttuasi Saarkiven vieressä sinusta jopa minun\npelkkä katseenikin muka likasi sinua! Ja siitä päivästä alkaen sinä\nkieltäydyit täyttämästä aviollisia velvollisuuksiasi.\n\nVaimon nauru soi kylmän ärsyttävänä.\n\nSe oli liikaa miehelle. Hän hypähti pystyyn ja raivosi:\n\n— Sano kerrankin, mitä olit näkevinäsi tuossa vanhassa huuhkajassa!\n\nOsat olivat tuokioksi vaihtuneet. He tekivät viimeistä tiliä keskenään.\nJa siihen nähden vaimolla oli yliote. Sandberg nöyrtyi pyytämään\nselvyyttä.\n\n— Jos rauhoitut ja istuudut paikoillesi, Margit lausui, — niin minä\nvastaan. Etkö häpeä karjua, kun minäkin, sinun uhrisi, hallitsen\nhermoni?\n\nJohtaja loi häneen murhaavan katseen, mutta totteli. Sikaria tupruttaen\nhän koetti voittaa mielenkuohunsa.\n\n— Kysyit, mitä minä olin näkevinäni hänessä. Epäilen, ymmärrätkö sinä,\nvaikka ilmaisenkin sen. Mutta se on sinun asiasi. Oskar Saarkivi oli\nsitä, mihin nähden minä sinussa alun perin katkerasti petyin. Vikoineen\nja heikkouksineenkin hän oli _mies_.\n\nHuone kävi hiljaiseksi. Kaksi silmäparia tuijotti toisiinsa. Vaimo\nkatkaisi viimein äänettömyyden:\n\n— Kuten otaksuinkin, sinä et käsitä. Voin kertoa sinulle muutakin.\nMeidän hääyömme jälkeisenä aamuna, silloin toissa vuoden helmikuussa,\nminä heräsin ennen sinua. Menin kylpyhuoneeseen ja hankasin itseäni\nkarkeimmalla harjalla ja saippualla kaulasta varpaisiin asti. Ja itkin.\nItkin sitä, ettei ole sukaa, millä voisi puhdistaa myös sydämen ja\nsielun. Sellainen oli tulos sinun tavastasi »rakastaa»... Mitä Oskar\nSaarkivestä muuten voitaneenkin sanoa, niin hän sai naisen tuntemaan\nolevansa palvottu... Siinä oli teidän välisenne ero. Ja se oli\nratkaiseva.\n\nHän oli puhunut hillitysti, korostamatta ainoaakaan sanaa. Mutta mitä\npitemmälle hän pääsi, sitä pahemmin Sandbergin kasvot vääristyivät.\nKalman kalpeana hän sähisi:\n\n— Kas, kun et saman tien selitä, että minä käsittelin sinua kuin\norjatarta, mutta että Saarkiven syleilyssä tunsit olevasi kuningatar!\n\nMargit virkkoi matalasti:\n\n— Kai sen voisi niinkin sanoa.\n\n— Ja sinä tahdoit tehdä kuningatar kruunustasi pysyväisen. Aioit erota\nminusta ja mennä naimisiin tuon ukon kanssa. Etkö aikonutkin?\n\n— Väliin. Väliin taas en. Viimeksi heinäkuussa kieltäydyin. Mutta\nkatsottuani sinua sitten taas muutaman viikon muutin jälleen mieltäni\nja ilmoitin siitä hänelle. Sinä... juuri sinä sait minut kaipaamaan\nhäntä.\n\nMies hypähti pystyyn niin kiivaasti, että tuoli kaatui. Puiden nyrkkiä\nvaimonsa kasvojen edessä hän karjui:\n\n— Minä olen nauttiva, kun näen sinun veresi suihkuavan! Aivan niin kuin\nnautin silloin, kun minä ammuin Saarkiven!\n\nMargit ivasi kylmäverisesti:\n\n— Minä olen jo kauan tiennyt sinut sadistiksi.\n\nSandberg mulkoili häneen hurjana. Sitten hän äkisti pakottautui\nrauhalliseksi. Hartioitaan kohauttaen hän nosti tuolin pystyyn.\nIstuutuessaan hän oli jälleen hermojensa herra. Jäätävästi hän\nhuomautti:\n\n— Minä nautin silloinkin, kun pakotin sinut kertomaan, mitä tuo\nperjantainen sähke hölynpölyineen Turun kaakelista ja pörssistä sekä\nhuomiseksi vaaditusta vastauksesta todellisuudessa merkitsi. Muistatko?\n\nVaimon kädet nousivat vaistomaisesti hipaisemaan päälakea.\n\n— Voisiko sellaista kidutusta unohtaa? Kourittain sinä kiskoit minulta\nhiuksia.\n\n— Näyttääpä tuota mustaa kuontaloa päähäsi jääneen kylliksi\nruumisarkkuun! Sitä paitsi jo silloin välähti mielessäni se\nsuunnitelma; jonka ensimmäisen osan hoidin Ruissalossa ja viimeisen nyt\ntäällä. Siihen suunnitelmaan ei soveltunut sijoilta vääntynyt jäsen tai\nedes mustelma valkoisessa ihossasi. Siksi minä roikotin sinua tukasta,\nkunnes tunnustuksesi oli täydellinen. Ja silloin minä nauroin. Kai\nmuistat?\n\nMies nuoli huuliaan kuin herkutellen uudelleen silloisilla tunteillaan.\n\n— Minäpä kerron sinulle, miksi naaroin... Saarkivi ja minä olimme\nkerran ystäviä. Mutta se ystävyys loppui minun puoleltani sinä\npäivänä kolme vuotta sitten, jolloin me Varsovassa kilpailimme\nkeskenämme katkerasti eräistä ainutlaatuisista bysanttilaisista\nnorsunluuveistoksista ja hän voitti. Minä tunsin sen ryöstöksi.\nJa nyt... nyt hän aikoi ryöstää minulta sinut... ja sinun suuren\nomaisuutesi...\n\nMargit keskeytti hänet:\n\n— Omaisuudestani puheen tullen, et kai murhasuunnitelmaa laatiessasi\nole unohtanut, että rahat menevät minun kuoltuani sisarelleni?\n\n— Minä vihellän sinun rahoillesi! Pääasia minulle on, ettei Saarkivi\npäässyt hyötymään niistä äyriäkään! Niin kuin ei saanut sinuakaan\nkotinsa uusimmaksi koruesineeksi, millä ylpeillä!\n\nVaimo naurahti.\n\n— Kuulostaa melkein siltä kuin sinä olisit arvioinut minut sentään\nkoruksi, jota sopi näytellä.\n\nMies vastasi samalla mitalla:\n\n— Kyllä sinä vieraissani saman verran ihastusta herätit kuin vanha\nroomalaisia vitsa. Moni katseli teitä molempia vesi kielellä. Joku ehkä\nkoettelikin. Mitä siitä! Sellaisen sivusta seuraaminen tuotti minulle\nkorkea-asteista — omistajan iloa... Mutta vielä väkevämpää iloa minä\ntunsin Turussa Hamburger Börsin edustalla, kun näin Saarkiven rientävän\nsinne ja sieltä pettyneenä palaavan. Ah...\n\nMargitin huulet vavahtivat.\n\n— Siellä sinä siis väijyit häntä? hän kysyi hiljaa.\n\nSandberg hytkyi tyytyväisenä.\n\n— Siellä! Rakastajasi seuraaminen Ruissaloon oli työläs puuha. Mutta\nminä onnistuin siinä. Tietysti. Minä onnistun kaikessa... Saarkivi\npurjeveneen kajuutassa pyjama yllään, naama hölmistyneenä ja silmät\ntaskulamppuni valossa räpytellen — mikä koomillinen näky! »Kuka, kuka?»\nhän söpötti. Hän ei saanut vastausta. Kun sinä nyt pian tapaat hänet\nsiellä, missä syntisten sieluja kärvennetään, niin kerro, että minä\nammuin nuo kolme laukausta!\n\nHän oli intoutunut kehumaan urotyöllään.\n\n— Kaikki oli sujunut loistavasti. Lähtöäni täältä ei kukaan ollut\npannut merkille. Matka meni vaikeuksitta. Minähän tunnen jo\npoikavuosiltani sekä Ahvenan että Turun saariston. Saarkivi oli\nkuollut. Sinä olit Lovisan vartioimana täällä odottamassa omaa\ntuomiotasi. Tätä kaikkea minä ajattelin uidessani purjeveneeltä\nkohti pikakiitäjääni. Mutta kun sitten kahlasin jo rantavedessä,\njoku mies nousi kuin maasta eteeni. Vuorostaan hän häikäisi minut\nsähkölampullaan. Mutta hän ei sentään ampunut. »Mikä yllätys», hän\nvirnisteli vain, »johtaja Sandberg. Oletteko esittämässä laskua\nMargit-rouvasta?»\n\nNuori nainen huudahti kiivaasti:\n\n— Tuo ei ole totta!\n\nJohtaja torjui vastaväitteen:\n\n— Se _on_ totta. Minä en miestä tuntenut. Mutta hän tunsi minut.\nLisäksi Saarkiven ja sinut ja teidän salaisuutenne. Tuo tapaaminen\nolisi tietysti tullut minulle ajan mittaan kalliiksi. Hän oli niitä\nveijareita, joiden vaitiolo maksaa paljon.\n\nHän hymähti ja lisäsi:\n\n— Mutta minulla on onnea. Ukkeli hirtti itsensä viime keskiviikon\nvastaisena yönä Helsingissä. Hän älysi tehdä sen itse. Vahinko, että\nsinä et ole yhtä ymmärtäväinen.\n\nHän irvisti julmasti vaimolleen. Hartioitaan kohauttaen hän nousi,\nkantoi tuolin takaisin seinustalle ja palasi sitten hitain askelin.\n\nMargit taisteli kauhua vastaan. Hän ei tahtonut huutaa eikä alentua\nsuotta kerjäämään armoa. Mutta oli hirveä tietää, että kuolema\nlähestyi. Hän sulki silmänsä, jotta murhaaja ei näkisi, miten\nsuunnattomasti hän pelkäsi sitä, mikä oli edessä.\n\nSandberg lausui kolkosti:\n\n— Aika on lopussa. Sinun aikasi.\n\nKolmas ääni kajahti:\n\n— Aika on lopussa, niin. Mutta _teidän_ aikanne, Sandberg!\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskuudes luku.\n\nPELI ON PELATTU.\n\n\nKuullessaan vieraan äänen takaansa Sandberg pyörsi karjahtaen ympäri.\nIlmaa haukkoen hän tuijotti uskoen tuskin silmiensä todistusta.\n\nRanskalaisen ikkunan molemmat puoliskot oli riuhtaistu auki ja verho\nheitetty sivuun. Kolme henkilöä piirtyi pimeyttä vasten.\n\nJohtajan ensimmäinen ajatus oli rynnätä sokeasti päin. Mutta pistooli\nRaudan kädessä pakotti hänet luopumaan siitä. Villiintynyt katse\nhipaisi keskellä seisovaa lihavaa, kaljupäistä miestä ja pureutui\nhentoon naiseen, jota hän vielä muutamia tunteja aikaisemmin oli\nkutsunut neiti Johanssoniksi.\n\nVieraat astuivat sisään. Paksu herra kääntyi sulkemaan ikkunan ja\nvetämään verhon eteen.\n\nInkeri puhui ensimmäisenä:\n\n— Minun jalkani ovat pitkästä seisomisesta aivan poikki.\n\nLihava mies kiiruhti tarjoamaan hänelle tuolia.\n\nSyvään huokaisten Inkeri vajosi siihen.\n\nIhan tapahtumat kiitivät hänen silmiensä ohitse katkelmallisena\nkuvanauhana.\n\nMiten hän oli ällistynytkään sitä vaikutusta, minkä Beritin, Sandbergin\nedellisen sisäkön, sähke oli tehnyt hänen mieheensä.\n\n— Trolldalen? Rauta oli mutissut. — Minä olen joskus kuullut sen nimen.\nMutta missä?\n\nÄkisti hänelle oli valjennut.\n\n— Se sanottiin Saarkiven huoneistossa! hän oli huudahtanut. —\nSandbergin huvila on Trolldalenissa. Ja Beritin ilmoituksen mukaan\nMargit-rouva toimitettiin _Trolldaleniin_. Nyt minä ymmärrän koko pelin!\n\nKaipa Kaarlo oli jo siinä vaiheessa käsittänytkin. Mutta hän, Inkeri,\noli tajunnut vain, että he lähtisivät Trolldaleniin, Pidättämään Margit\nSandbergia, hän oli luullut.\n\n— Vanhan ystäväni Hedeniuksen täytyy tietää, missä tuo kirottu\nTrolldalen on, Rauta oli sanonut. — Ja hänen on lähdettävä mukaan,\nvaikka se olisi maan toisessa ääressä!\n\nRikoskomisario oli suostunutkin lykkäämään omat tärkeät asiansa.\nHyvästellessään vaimoaan hän oli myhäillyt:\n\n— Minä tiedän, millainen matka tästä tulee. Murhaajan kiinni ottaminen\non oleva leikintekoa, jos niin pitkälle vain pääsemme. Tuota pääsemistä\nkuitenkin vahvasti epäilen. Olen ollut näet ennenkin Raudan kyydissä.\nHän ottaa tällaisilla matkoilla kaikki käänteet ja kurvat kahdella\npyörällä ja ajaa kuin kuoleman kanssa kilpaa. Mutta jos sinä,\neukkoseni, joudut nyt lesken eläkkeelle, niin käy sanomassa Raudan\npikku pojalle, että syy hänen täysorpouteensa ei ollut minun, vaan\nhänen hurjapäisen isänsä.\n\nKun auto oli syöksynyt vinhaa vauhtia kohti Valhallavägeniä ja\nkirkkaasti valaistut näyteikkunat ja neonmainokset harvenivat, Hedenius\noli ruvennut puhumaan Trolldalenista:\n\n— Tottahan minä sen tunnen. Lidingön pohjoisrannalla se on. Niiksi\nvaivaisiksi viikoiksi, mitä meikäläisellä lomaa on, vuokrasin viime\nkesänä eukolle ja itselleni kalamökin sieltä. Mutta älkää kuvitelko,\nettä _se_ olisi Sandbergien huvila. Mökki se oli. Se komeus, jonka\ntukkukauppias Bergström aikoinaan itselleen ja tyttärilleen rakensi,\non kivenheiton matkan päässä. Siinä vasta palatsi ranskalaisine\nikkunoineen, englantilaisine puutarhoineen, egyptiläisine obeliskeineen\nja muine hienouksineen, jotka ylittävät minun köyhän miehen tajuntani!\nMutta paikan tunnen.\n\nJätettyhän Tukholman taakseen he olivat pian suhahtaneet Lilla Värtanin\nylitse vievälle pitkälle Lidingön sillalle. Huvilakaupungin valaistut\nikkunarivit olivat jääneet heistä oikealle. Pimeä tie, jolla ketään ei\ntullut vastaan, oli ollut heillä edessä.\n\nRikoskomisarion ehdotuksesta he olivat kiertäneet hänen kesäiselle\nkalamökilleen ja jättäneet auton sinne.\n\nHedeniuksen johtamina he olivat lähteneet hanhenmarssissa etenemään\nkohti huvilaa. Oli ollut niin pimeää, ettei ympäristöstä ollut voinut\nsaada minkäänlaista käsitystä. Inkeri oli tuskaillut illan lämpimyyttä.\nTuulen henkäystäkään ei ollut kantautunut Askrikefjärdenin ulapalta\nvilvoittamaan heidän jännityksen kuumentamia kasvojaan.\n\nLoputtomalta tuntuneen vaelluksen jälkeen he olivat viimein pysähtyneet\ntaloa ympäröivälle kivetylle tasanteelle. Raollaan olevan ranskalaisen\nikkunan ääreen jähmettyneinä he olivat nähneet ja kuulleet, mitä\nhuoneessa tapahtui. He olivat tulleet tähystyspaikalleen silloin, kun\nMargit-rouva puuskahti vanhalle emännöitsijälle:\n\n— Jonakin päivänä minä petän teidät molemmat. Juoksen karkuun.\n\nSitten draama oli kohtaus kohtaukselta vyörynyt esiin...\n\nInkeri värisi. Jännityksen lauettua hänen teki mieli itkeä.\n\nSandberg oli selvinnyt säikähdyksestään sen verran, että sai\nänkytetyksi:\n\n— Mi-mitä?\n\nÄäni katkesi. Hän rykäisi sen selväksi ja tuimeni:\n\n— Mitä hiton tekemistä teillä on täällä? Ulos!\n\nRauta huomautti viileästi:\n\n— Te olette kovapintainen ja röyhkeä veitikka, Sandberg. Ilmankos\nolette jo yhden murhan tehnyt ja nyt olitte valmistautumassa toiseen!\n\nPyöreäkasvoinen isäntä huusi hurjana:\n\n— Mitä loruja te päästelette? Laittautukaa ulos ja paikalla!\n\n— Teillä ei ole mitään käskyvaltaa täällä, Rauta väitti. — Tämä talo ei\nole teidän omaisuuttanne. Mutta jos omistajatar käskee meidän poistua,\nemme vitkastele lähdössämme. Te kuitenkin, Sandberg, seuraatte silloin\nmeitä.\n\nMargit-rouva oli vieraiden odottamatta ilmestyessä kohottautunut\npuolittain. Hän oli tahtonut juosta heidän turviinsa. Mutta hän ei\nollut jaksanut. Kuoleman kauhun väistyminen ja tilanteen täydellinen\nmuuttuminen yhdellä iskulla olivat herpaisseet hänet. Hän oli\nvaipunut takaisin nojatuolin selustaa vasten. Mustat silmät olivat\njälleen sulkeutuneet. Kun hän avasi ne nyt, kaksi kyyneltä kimmelsi\nsilmäripsissä.\n\n— Keitä lienettekin, hän virkahti voipuneesti hymyillen, — minä kiitän\nteitä hengestäni.\n\nSandberg yritti pelastautua ylimielisesti naurahtamalla.\n\n— Hengestäsi? Joko tuo hassutuksesi taas alkaa? Vaimoni on hermosairas.\nHän potee vaikeaa paranoiaa.\n\nInkeri tulistui:\n\n— Se on valhe! Eikä se auta teitä vähääkään. Me olemme kuulleet kaiken!\n\nVäri katosi antikviteettikauppiaan kasvoilta. Hän mulkoili puhujaan\nraivoissaan. Uhkaavasti hän otti askelen tätä kohden. Mutta pistoolin\nsuun liikahdus pysähdytti hänet.\n\nRauta virkkoi:\n\n— Väistykää kauemmas. Ei, ei sinne ikkunoiden lähettyville. Pimeä\npuutarha saattaisi muodostua teille ylivoimaiseksi houkutukseksi.\nPerääntykää avotakan luo. Se on teille turvallinen sijoituspaikka —\nkaikkien kannalta. Kas noin. Nyt voimme jatkaa rattoisaa keskusteluamme.\n\nHän mitteli kovin katsein takkaan nojautuvaa miestä.\n\n— Vaimoonne nähden te pudistatte kuin turkin hihasta yhä uusia\nselityksiä, hän pilkkasi. — Saarkivien huoneistossa ilmoititte\nviime tiistaina, että Margit-rouva voi hyvin. »Tietysti», te vielä\nlisäsitte. Toissapäivänä kerroitte minulle vaimonne olevan matkoilla.\nTänään iltapäivällä selititte itku kurkussa lähettäneenne rakkautenne\nsokaisemana murhaajatar-vaimonne pakosalle Englantiin. Ja nyt kun\nMargit-rouva loppujen lopuksi löytyy täältä Trolldalenista, julistatte\nhänet vainoharhojen vallassa vaeltavaksi hulluksi... Vähemmilläkin\nkertomusmuunnoksilla on moni murhaaja toimittanut itsensä kahleisiin.\n\nSandberg kyräili häntä vihamielisesti.\n\n— Minä en ole teille sanoistani tilivelvollinen! hän kivahti.\n\n— Ettekö?\n\n— En!\n\nPyöreät kasvot alkoivat saada taas väriä. Äskeinen lamaannuttava\nsäikähdys oli väistymässä. Vaalea pikku rouva oli väittänyt heidän\nkuulleen kaiken. Mutta se oli kai pelkkä ansa. Sen täytyi olla! Oli\npidettävä pää kylmänä. Se oli nyt tärkeintä. Ehkäpä...\n\nHänen jälleen havahtumassa oleva itseluottamuksensa sai samassa\nhuimaavan iskun.\n\nRauta sanoi jyrkästi:\n\n— Vaimoni mainitsi jo, että me olemme kuulleet kaiken. Kuulimme ja\nnäimme sen, mitä täällä on tänä iltana sanottu ja tehty. Me olimme\navoimen ikkunan ääressä jo ennen teidän tuloanne, Sandberg. Te\nkehuitte rouvallenne käyttäneenne viimeisen puolituntisen ennen\ntänne tuloanne »varsin hyödyllisesti», kun nouditte Gunnel-tyttösen\nBrännkyrkagatanilta Norr Mälarstrandille. Me käytimme senkin ajan vielä\nhyödyllisemmin: olemalla vartiopaikallamme täällä.\n\nSandberg yritti epätoivoisesti säilyttää ulkonaisen levollisuutensa.\nOli ilmeistä, että nuo ihmiset olivat kuulleet ainakin osan hänen\nkeskustelustaan Margitin kanssa. Mutta kuinka paljon? Kuumeisesti hän\nkoetti miettiä, missä vaiheessa hän oli tullut puhuneeksi Gunnelista.\nMitä oli sanottu ennen sitä ja mitä sen jälkeen?\n\nÄkisti eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä.\n\n— Te valehtelette! hän huusi. — Jos olisitte yrittäneetkään lähestyä\nhuvilaa, niin kauan kuin Roy oli täällä, se olisi vainunnut teidät ja\nnostanut hirmuisen melun.\n\nLihava, kaljupäinen mies puuttui puheeseen.\n\n— Se vainusikin ja myös nosti melun, hän myhäili. — Tuskin olimme\nehtineet astua jalallamme puutarhaan, kun se haukkuen syöksyi jo sinne.\nMutta se tunsi minut ja rauhoittui. Ystävällisesti vingahdellen se\nsalli minun raaputtaa korvansa taustaa.\n\nIsäntä julmistui:\n\n— Minun koirani!\n\nHedenius siveli leukaperiään.\n\n— Niin, teidän, tietysti, hän myönteli hörähdellen. — Mitä tästä\nopimme? Sen, että joskus on hyötyä, kun ajoissa on antanut palttua\nhyvän tavan vaatimuksille. On minullekin opetettu, että on aivan\nsopimatonta yrittää lähennellä vieraan koiraa. Mutta minä en viime\nkesänä naapuristossa asuen tyytynyt vain yrittämään sellaista. Olin\nniin paljon yksissä Royn kanssa, että meistä tuli lämpimät ystävät...\nKun emännöitsijänne sitten kutsui Royta, se palasi sisälle varsin\nhaluttomasti. Sanokaapa, miksi se näin ollen myöhemminkään olisi\nnostanut melua minun ja ystävieni lähellä olosta.\n\nSandberg kirosi puoliääneen.\n\nRauta ei jättänyt hänelle aikaa miettiä uusia vastavetoja, vaan kävi\njälleen hyökkäykseen:\n\n— Te kerskuitte täällä Margit-rouvalle olevanne »suurten mittojen\nnäyttelijä». Roskaa, mies! Kehnompaa itkukohtausta en ole nähnyt edes\nvaatimattomimmalla seuranäyttämöllä kuin oli se, minkä esititte meille\nNorr Mälarstrandilla. Te liioittelitte niin tökerösti, että minä jo\nsillä hetkellä näin teidän lävitsenne. Mutta silloin minulla ei vielä\nollut todistuksia teitä vastaan. Nyt te itse olette paljastanut meille\nkataluutenne koko pohjattomuuden.\n\nSandbergistä tuntui kuin lattia olisi keinunut jalkojen alla. Hammasta\npurren hän murisi:\n\n— Kaikki tänään lausumanne solvaukset joudutte maksamaan kalliisti.\nJoka tavun! Minä syytän teitä. Laittomasta vapauden riistosta.\nKaikesta... Odottakaahan vain, kun saan yhteyden poliisiin...\n\nRauta sinkosi vastaan:\n\n— Sitäkö te toivotte? Hyvänen aika, olen tainnut unohtaa esittää\nseuralaisemme. Rikoskomisario Hedenius Bergsgatanin tunnetusta\n»suurhotellista».\n\nSandberg horjahti. Siniset silmät kauhun laajentamina hän tuijotti\nlihavaan, kaljupäiseen mieheen.\n\nTämä astui muutaman askelen häntä kohden ja julisti kumeasti:\n\n— Johtaja Björn Sandberg, minä pidätän teidät ministeri Oskar Saarkiven\nmurhasta.\n\nSilloin Sandberg murtui. Hän retkahti tuolille, painoi pään kouriinsa\nja purskahti äänekkääseen itkuun.\n\n— Tuo ei ole näyttelemistä, Rauta tuhahti.\n\nMargit-rouva oli miesten sananvaihdon aikana jännittyneenä tarkannut\nvuoron perään kutakin puhujaa. Nyt hän käänsi katseensa kattoon. Huulet\nkaartuivat halveksivaan hymyyn.\n\nInkeri sulki silmänsä.\n\nRikoskomisario tallusti ikkunan ääreen, veti verhon syrjään ja työnsi\nikkunan selälleen. Mielenosoituksellisen äänekkäästi hän hengitti\nsisäänsä raitista ilmaa.\n\nKukaan ei puhunut.\n\nViimein Hedenius kääntyi jälleen katsomaan Sandbergia. Tämän hartiat\nhytkyivät yhä nyyhkytyksistä. Keltaisen tukan jakaus oli mennyt\nsekaisin.\n\n— Kuin puhkaistu ilmapallo, rikoskomisario murisi. — Kaasun voimalla\nilmapallokin lentää ja leijuu ylpeänä omia teitään yläilmoissa. Lentää\nja leijuu aikansa. Mutta annahan, että se saa reiän, miten pienen\ntahansa. Silloin on koko komeudesta seuraavassa hetkessä jäljellä vain\nkourallinen vastenmielisiä, kutistuneita riekaleita. Ihmisraunion\nromahdus on vielä kuvottavampaa nähtävää. Äh, mikä iljetys!\n\n\n\n"]