[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzv3y00wm_3WjGO1WAD6oOFPaXf8SM47hXGTik89aWfo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},347,"Päiväkirja","Löfving, Stefan",1689,1777,"347-lofving-stefan-paivakirja","347__Löfving_Stefan__Päiväkirja",null,"muistelmat",[14],"sota",[],"fi",1843,1874,14560,90208,false,22361,[24,25,26],"Finland -- Biography","Löfving, Stefan, 1689-1777","Northern War, 1700-1721 -- Sources",[28,29,30,31],"Biographies","History - Early Modern (c. 1450-1750)","History - European","History - Warfare","\"Päiväkirja\" by Stefan Löfving is a historical diary written in the early 18th century. The work presents the tumultuous experiences of Löfving during the \"Great Northern War,\" reflecting on his life as a soldier and spy amid the chaos of war. The text captures the essence of a time when war ravaged the Finnish landscape and examines the character of Löfving, who navigates danger and uncertainty with bravery and cunning.  At the start of \"Päiväkirja,\" we are introduced to Löfving as he recounts his early life, including his upbringing and entry into military service. The narrative immerses readers in the historical backdrop of the early 1700s, detailing the sweeping impacts of the war, particularly on Finland and the struggles of the local populace as they grappled with invasions and loss. Löfving's adventurous spirit is revealed through his accounts of skirmishes, narrow escapes from capture, and strategic intelligence-gathering missions against enemy forces, all framed by his personal reflections and observations of the societal conditions of his time. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Löfgren, Elisabeth",440,"Lyhennetty suomennos Stefan Löfvingin päiväkirjasta, joka kuvaa sissijohtajan ja tiedustelijan vaiheita isonvihan aikana 1700-luvun alussa. Teos tarjoaa omakohtaisen näkymän sota-ajan oloihin, tiedusteluretkiin ja historiallisiin tapahtumiin Suomessa ja Inkerinmaalla.","'Stefan Löfving'in Päiväkirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 347.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenberg Europen DP oikolukijat.","STEFAN LÖFVING'IN PÄIVÄKIRJA\n\nKirj.\n\nStefan Löfving\n\n\n\nMukailemalla suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Helsinki, 1882.\nDigitalisoitu 1882 ilmestyneestä toisesta painoksesta.\n\n\n\n\n\n\nSeuraavilla lehdillä annetaan uskollinen, vaikka lyhennetty suomennos\nStefan Löfving'in päiväkirjasta, joka vielä säilytetään Porvoon lukion\nkirjastossa ja muutoin on kokonaisena julkaistu \"Lähteissä Ison-vihan\nhistoriaan\".\n\nMikä mies Löfving oli?\n\nSiihen antaa hänen oma päiväkirjansa parahimman vastauksen. Niinkuin\nleimuava virvatuli hän liikkuu edes-takaisin Ison-vihan synkimmässä\npimeässä, ja hänen kertomuksensa kummallisista retkistään on laillansa\nvalaisevainen; se valaisee ainakin sen verran, että näemme, kuinka\npimeätä pimeys on.\n\nJa hänen oma luonteensa sitten! -- mikä kummallinen aika, joka tämmöisiä\nihmisiä kasvatti! -- Katsastakaamme hätäisesti niitä oloja, joissa\nLöfving oli syntynyt ja kasvanut.\n\nV. 1689 Löfving syntyi Narvassa. Se oli Kaarlo XI:nnen hallitus-aika.\nNarva oli silloin Inkerinmaan kenraalikuvernöörin asema, ja Inkerinmaa\noli ikäänkuin Suomenmaan etehinen, ei varsinaisesti Suomeen kuuluvana,\nmutta Suomalaisella väestöllä asutettu ja aiottu meidän maan\nulkovarustukseksi Venäläisiä vastaan. Melkein sama virka Suomen suhteen\noli Käkisalmen läänillä, joka kuului Inkerinmaan kenraalikuvernörin\nalle.\n\nV. 1698 Löfving'in isä, joka oli konstaapeli tykkiväessä, muutettiin\nKäkisalmen linnaan, ja poika seurasi ja tuli niinmuodoin nykyisen\nSuomenmaan alaan. Suuret nälkävuodet olivat äskettäin maassamme\nsurmanneet seitsemännen osan asukkaista. Kaarlo XI oli kuollut. Nuori\nlapsimainen Kaarlo XII oli noussut hallitus-istuimelle, ja kaikki\nRuotsin vallan naapurit alkoivat neuvoja laskea, mitenkä voisivat\nriistää itsellensä kappaleita nuoren hallitsijan kuninkaallisesta\nviitasta. Tsaari Venäjällä tahtoi Inkerinmaan, varsinkin Nevajoen\nrämeet, ja niin paljon Suomenniemestä kuin sodan onnetar saattaisi\nhänelle suoda. Puolan kuningas kosi Liivin tasangoita ja Väinäjoen\nviljavia rantoja. Tanska pyysi takaisin mitä sillä ennen oli\nEtelä-Ruotsissa ollut. Näin koitti pohjoisille maille 17:s sataluku\nverisellä aamuruskolla.\n\nJo Helmikuussa 1699 tuli Suomeen sana, että Puolan kuningas oli karannut\nRiikaa vastaan. Suomen ruotuväki pantiin heti jalkeille; vuoden-aian\nvuoksi täytyi kulkea kiertämällä Inkerinmaan kautta. Mutta Suomenlahden\nperukka oli vahvassa jäässä, niin että voitiin oikaista Viipurin\nseuduilta Harjavaltaan ja Kolkanpäähän. Eipä aikaakaan, niin oli jo\nmiekanmelske alkanut. Jungfernhof'in luona Suomen poiat virittivät\n\"Hakkapäälliläis\"-muistot Saksilaisten vastustajainsa mielessä.\n\nVaan nyt oli tsaarikin pannut laumansa liikkeelle, Inkerin asukkaat\npakenivat tulen ja miekan alta Viipuriin päin. Tsaarin armeija asettui\nNarvan piirittämään. Silloin tuli nuori Kaarlo kuningas Viroon.\nSuomalaiset joukot kokoontuivat hänen ympärillensä, ja Narvan tappelu\nhetkeksi pelasti Narvan, Viron ja Inkerinmaan.\n\nMutta pian nuoren sankarin maineen-himo vietteli hänen pois näiltä\nmailta. Tsaari tointui. V. 1703 koko Inkerinmaa joutui Venäläisten\nhaltuun. Pietarin kaupunki alkoi kohota Nevajoen vetelässä suussa.\n\nSilloin Suomenmaa oli kadottanut ulkovarustuksensa. Inkeri ei enää ollut\nSuomalainen, ja tuhansia sen asukkaista siirtyi hävitetyiltä\nsyntymäsijoiltansa, vieraan vallan alta, tullen köyhinä kodittomina\npakolaisina Suomalaiseen emämaahansa. Mutta Suomenmaa itse jo taisteli\nhenkensä edestä, sill'aikaa kuin sen oma säännöllinen sotaväki vuodatti\nverensä Liivin ja Kuurin tantereilla, Puolan tasangoilla, vihdoin\nLiesnan ja Pultavan verisillä kentillä. Ihmekö siis, että Suomi ei\njaksanut ajanpitkään puolustaa itseänsä Venäjän ylivoimaa vastaan.\nViipuri lankesi v. 1710; Käkisalmi meni kaupanpäälliseksi. Kolme vuotta\nmyöhemmin tuli muun Suomen vuoro. -- Tämä oli \"Iso-viha\".\n\nTässä maamme kuoleman-taistelussa nuo kodittomat pakolaiset, joiden\nlukumäärä karttui joka askeleelta, jota vihollisen valta eteni,\ntäyttivät omituisen viran. Sota oli heiltä kaikki ryöstänyt; heidänpä\nsiis täytyi sodasta elatustansa etsiä. Vihollinen oli heiltä kodin ja\ntavaran vienyt; kosto viholliselle oli siis heidän oikeutensa. Isänmaa\noli henkensä heitossa; niitäpä enää heidän oma henkensä maksoi. Näin\nsyntyivät Suomalaiset \"Sissit\", nuo urhoolliset ja sukkelat, useinkin\nkostossansa julmat retkeilijät, jotka eivät antaneet tsaarin\nrauhallisesti levähtää pääkaupunkinsakaan lähistöllä.\n\nEnsimäiset Sissit olivat Inkerin talonpoikia; heidän päällikkönsä oli\nKivekäs, ja tämän nimestä heitä yleisesti kutsuttiin Kivekkäiksi.\nInkerinmaalla, entisillä kotisijoillansa, he tunsivat joka polun, joka\npensaan, ja siellä he hiipivät alinomaa vihollisten kesken, vieden\nryöstö-saalista ryöstäjiltänsä. Sitten heihin liittyi onnen-orpoja\nmuilta aloilta ja muista säädyistä; suuria komppanioja syntyi. Kivekkään\nseuraajana oli majori Luukkoinen. Kapteinit Tillainen, Torakka ja\nolletikkin Longström saavuttivat samaten suuren maineen.\nViimeksimainittu oli talonpoika Savosta, ja hän lopetti vihdoin elämänsä\nretket Throndhiem'in seuduilla, missä Norjalainen karhun-ampuja hänen\nkaatoi luodillansa. Monen muun teot ja vaiheet ovat unohduksen virtaan\nuponneet.\n\nNäitä Suomalaisia Sissejä oli Stefan Löfving yksi, vaikka hän ei ole\naivan yht'aikainen varsinaisten Kivekkäiden kanssa; sillä hänen retkensä\noikeastaan alkavat vasta silloin, kun Luukkoinen, Tillainen ja niiden\nvahvat retkikunnat jo ovat hävinneet. Löfving enimmältään liikkuu\nyksinään vakojana ja seikkailijana. Vaan hänen tekonsa ovat yhtä rohkeat\nja kummalliset kuin Kivekkäiden. Kertokoon hän nyt itse, mitä hän\nIson-vihan hirmu-aikana milloin niilläkin tavalla toimitti ja puuhasi.\n\n\n\n\nSTEFAN LÖFVING'IN PÄIVÄKIRJA.\n\n\nKun isä vainajani, konstaapeli Mårten Löfving, vuonna 1698 komennettiin\nKäkisalmen linnaväkeen, seurasin minä vanhempiani mainittuun kaupunkiin.\n\nV. 1703 panivat vanhempani minut palvelukseen erään viipurilaisen\nkauppiaan luo, jonka nimi oli Joakim Frese, ja hänen luona palvelin minä\nvuoteen 1708 asti. Mutta kun sota-jumalan joukot joka päivä kiiltelivät\nsilmieni edessä, pisti mieleeni ruveta heidän ammattiansa harjoittamaan.\nKun siis eräänä päivänä sain korvapuustin isännältäni, käytin\ntilaisuuden lyödäkseni häntä, niin että hän kolmen viikon kuluessa sai\nvirua huoneessaan eikä voinut näyttää itseänsä ihmisille. -- Tästä\nteosta olisin melkein menettänyt oikean käteni, jos en olisi ollut hyvin\ntarpeellinen mies, minä kun osasin pitää isäntäni kauppakirjoja.\n\nJoulukuulla 1708 pääsin minä suosituksen kautta kirjuriksi\narendaatorille ja raja-majurille Simo Aflechtille, ja minun tuli\nylöskantaa verot Sorolahden kartanosta Karjalassa. Siellä venäläinen\npartiokunta pari vuotta myöhemmin otti minut vangiksi ja minä sain\nkuuman löylytyksen, kun en ilmoittanut heille missä hovin hevoset ja muu\nomaisuus oli saatavana. Hoikka kukkaroni sekä vaatteeni kelpasivat\nvenäläisille. Minua sidottiin sitten köysillä käsivarsista, ja sillä\nlailla sain juosta 1/4 penink. Kiteelle, jossa rovioita valmistettiin,\nniin ett'en muuta odottanut kuin kuolemaa, mutta Jumalan armon kautta\ntulin kuitenkin varjelluksi ja vanhalla paidalla varustetuksi. Nyt minua\ntaas kuletettiin hevosten välissä Kiteen kirkolle päin. Mutta kun\nmarssimme pitkän porrassillan yli, joka vei suuren suon poikki, pakenin\nminä köysineni päivineni keskellä päivää. Venäläisiä oli 300 miestä;\nminua ajettiin ankarasti takaa, vaan minä pääsin kuitenkin suurella\nvaivalla toiselle suolle, missä kätkin itseni jääkäreiltä. Muutaman\ntunnin perästä läksin maantielle, niiniköydet käsivarsillani, aikoen\ntaas mennä kotiin eli Sorolahden kartanoon. Ei aikaakaan, niin kohtasin\nkaksi kasakkaa, jotka kysyivät: \"Kuda tij jedos?\" (minne matka). -- Minä\nvastasin: \"Domoi\" (kotia), lisäten suomeksi: toverinne päästivät minut\nkotia. -- Toinen heistä rupesi hitaasti lähtemään tiehensä, mutta toinen\naikoi minua uudestaan sitoa, käskien pitämään hänen hevostansa kiinni;\nmutta kun hänellä oli paljon tavaraa, kattiloita y. m. satulan takana ja\nhän sai kumartua syvälle ennen kuin alas pääsi, niin minä sain häntä\nniskasta kiinni ja tappoin hänet hänen omalla miekallansa. Häneltä minä\nsain noin 1,000 taaleria Venäjän rahassa, joukko hopea-sormuksia ja\nviherjäisen takin, joidenka kanssa juoksin metsään ja sitten takaisin\nedellä mainittuun kartanoon.\n\nEnsi tehtäväni, kun olin kotiin päässyt, oli puidattaa jyviä. Isännän\npuolesta toimitin sitten 50 tynnyrin rukiita ja 20 tynnyriä ohria\neversti Stjernschantz'ille, joka oleskeli Savonlinnassa sen sotaväen\nkanssa, joka antaumisen kautta oli Käkisalmesta päässyt.\n\nVähän ajan perästä isäntä lähetti minua kolmen rengin kanssa Nurmekseen\ntiedustelemaan vihollisen tuloa, ja vielä Kajaanin linnaan päin; mutta\nmatkalla jouduin venäläisten rosvojen käsiin, vaan pakenin taas, ja\njuostuani yksin 6 penink, metsän kautta syksy-yönä, tulin vihdoin\ntalonpoika Oravan taloon Maanselällä. Ennen kuin itse juoksin metsään,\nautoin erästä renkiä pakosalle, että hän isännälle ilmoittaisi missä\nolin. Isäntä oli täll'aikaa saanut kokoon 20 maasotilasta, kirjureja ja\nrenkejä, jonka joukon minä tapasin kolmantena päivänä sen jälkeen, ja\nmatkustin sitten heidän seurassaan. Matkalla tapasimme me venäläisiä\nrosvoja, joita me löimme 2 Adventtipäivänä v. 1710, poltimme heidän\nmakasiininsa ja saimme 60 hevosta. Minä puolestani ammuin 3 miestä, ja\npistämällä minä tappoin 10, jotka olivat pakenemassa. Sitten läksin\nKajaanin linnaan, jossa minä pyysin eroa virastani, pantiin arestiin\ntoisena Joulupäivänä ja sain 4:tenä eroni ynnä 120 taaleria kopekoissa\npatronalta. Läksin sitten kapteeni S. Enberg'in kanssa Uudelle-maalle\nsekä Liljendaliin. Arestin sain siitä että pyysin eroa, sillä isäntäni\nei tahtonut laskea minua.\n\nV. 1711 tulin minä munsteri-kirjoittajaksi Turun läänin jalkaväkeen,\nmajuri Jaakko Juhana Fraser'in komppaniaan. Kreivi Nieroth vainaja\nkomensi minua Tammi- ja Toukokuulla samana vuonna partioretkille, ensin\nmajuri Fraser'in ja sitten eversti Stjernschantz'in kanssa Viipurin\ntienoille. Siellä väijyimme vihollista Pietarinkirkolla Elokuun\nviimeiseen päivään asti, jolla aikaa minä sain 4 oivallista hevosta,\njoista yhden annoin kreivi Nieroth'ille. Usein olin komennettu\nvakoomiselle 3--4 miehen kanssa, niinkuin senaikuisista\nrykmentin-päiväkirjoista kyllä saa nähdä.\n\nV. 1712, kun siirryimme Turun läänistä Uudellemaalle, läksin kohta\nkeväällä partioretkelle, ensin luutnantti Jochimson'in kanssa Viipurin\nseudulle, sitten taas luutn. Mårten Miltopaeus'en ja vänrikki Erik\nSahlman'in kanssa. -- Näille retkille minua komennettiin Korkeakoskelta,\nSutelasta ja Hämeenkylästä. Syksyllä sota-marsalkki siirtyi armeijan\nkanssa Säkkijärvelle, aikoen samota Viipurin edustalle asti, josta ei\nkuitenkaan tullut mitään kiihtyvän talven vuoksi.\n\nKenraalimajuri Armfelt ja eversti Krusenstjerna komensivat minua v. 1713\npolttamaan Porvoon sillan vihollisten esteeksi. Sillan päässä ollessani,\nampui vihollinen muutamilla sadoilla muskeeteilla yht'aikaa, mutta\nminuun ei sattunut kuitenkaan, vaikka savu nousi maasta ympärilläni. Nyt\nnäin yhden miehen juoksevan sillalle, tähdäten minuun; hänen kuulansa\nvei vasemman korvani, mutta mies kaatui samalla, saatuansa minulta\nkuulan rintaansa. Toinen puoli sillasta paloi kuitenkin. Palatessani\ntapasin majuri Gyllenström'in, joka surkutteli korvani kadottamista,\nsanoen: \"Miksi nyt pitää nimittää Löfving'iä, joka on korvansa\nmenettänyt!\" \"Korvan olen kyllä kadottanut\", vastasin minä, \"mutta\nvasemman vaan. Mitäs siitä! Moni menettää täällä henkensäkin\". Tuon\nsanottuani repäisin pois sen palasen korvasta, mikä vielä oli jäänyt\nriippumaan. Tämän perästä ratsasti majuri muiden upseerien kanssa\neversti Maidell'in luo Gammelgård'in kartanoon, missä eversti heitä\nkestitsi. Majuri Fraser oli täll'aikaa Gyllenström'in sijassa ollut\netu-vartiossa, ja juuri kun viimeksimainittu saapui takaisin, tuli myös\nluutnantti Bergh ja kertoi että venäläiset koettivat päästä poltetun\nsillan yli, mikä tietysti oli mahdotointa. Majuri nousi kivelle,\nnähdäkseen heidän temppuunsa. Venäläiset ampuivat nyt tykillä\nPapinmäeltä majurin vatsan ala-puoleen, niin että hän lankesi\npolvilleen; 2 sotilasta kaatui myöskin. Majurin viimeiset sanat olivat:\n\"ach mein herr Pastor, mein herr Pastor!\" eli \"oi herra pastori, herra\npastori!\" Neljä miestä kantoi häntä pois karhun nahassa. Hänen huulensa\nliikkuivat kauan aikaa, vaan ei mitään ääntä kuulunut.\n\nToisena päivänä me marssimme Porvoosta. Vihollisella oli siis tie\navoinna Helsinkiin ja Turkuun, sillä suomalainen armeija läksi\nPälkäneelle.\n\nKun olimme Hattulaan päässeet, pyysin minä koroitusta munsteri-kirjurin\ntoimesta, mutta minulle sanottiin että löytyi parempia miehiä, joita\npiti eteenpäin auttaa. -- Minä kysyin, saisinko eroa, niin minä\nkoettaisin onneani jossakin toisessa rykmentissä, missä ehkä löytyi\nminua huonompia miehiä, ja missä kenties voisin paremmin edistyä, vaan\nminun käskettiin jäädä rykmenttiin ja komppaniaan odottamaan. Kuitenkin\ntein samana päivänä pyynnön kenraali-majurille Fittinghoff'ille, että\nhän auttaisi minua Pohjanmaan rykmenttiin. Hän lupasi minulle siinä\nvältvääpelin paikan, mutta minun piti itse hankkia eroni, jota eversti\nei antanut. Kolmannen pyyntö-kirjeen kirjoitin minä kenraalimajuri\nArmfeltille, joka minulle lupasikin koroitusta, mutta ensin minun täytyi\npartioretkelle lähteä. Vänrikki Sahlman'in kanssa läksinkin Hattulan\nkirkonkylästä Hämeenlinnaan ja sieltä ympäri maata, sangen vähäksi\nhyödyksi valtakunnalle ja kuninkaalle.\n\nArmeijan tappiosta ja hajoamisesta sain minä tiedon, kun vankimme\nvietiin pois Hämeenlinnaan vievää tietä myöden. Kohta juoksin sinne\nyöllä yksin 3 peninkulman pituisen matkan. Sitten me läksimme kulkemaan\nTurkuun, missä löysimme muutamia laivoja ja saaristo-veneitämme, joilla\nmiehistö vietiin Ahvenanmaalle kapteeni Möller'in kanssa, joka oli\nvankeudesta karannut ja myös kuului Turun rykmenttiin. Mutta minä\njätettiin maaherra Stjernstedt'in käskystä vakoomaan venäläisten\nliikuntoja ja tointa kapt. Möller'in rengin Juhana Ahockin kanssa. Menin\nensin puustellilleni Sauvossa 3 penink, ja makasin siellä kolme päivää.\nSitten läksin kap. Möller'in puustellille Loimaalle, katsomaan mitä\nsieltä olisi saatavana, vaan en löytänytkään muuta kuin joitakuita\nlampaita, 2 hevosta vanhoilla satuloilla sekä joukon 8 ja 6 leiv.\npainavia kranaateja. Tämän kaiken laahasin minä omalle puustellilleni.\n\nNyt sain taas käskyn polttaa erästä makasiinia venäläisiltä Huittisissa,\njonka työn otinkin tehdäkseni.\n\nTultuani Hannukosken kylään tien varrella, poikkesin sinne, saadakseni\ntietää oleskeliko vihollinen näillä tienoilla. Muutamat talonpojat,\njotka istuivat tuvassa viina-kupit edessään, käskivät minua istumaan,\ntarjoten kupillisen minullekin, mutta minä ilmoitin ett'en sitä\nkärsinyt. Talonpojat päättivät minua herraksi; näkyihän tuo liivien\nkauluksestakin, jossa oli kultainen nauha reunassa. Yksi heidän\njoukostaan sanoi heti: \"Tulkaa vetoa lyömään ett'ei ruotsalainen enää\nSuomenmaata omista; pannaan 100 riksiä!\"\n\nMinä vastasin ett'ei minulla ollut niin paljon rahaa, jonka perästä hän\nkäski minun lähteä helvettiin, muiden suomalaisten herrain jälkeen,\nlisäten: \"Kyllä mulla on palo-veroni valmiina\".\n\nMinä sanoin että tuo oli kaikki erinomaisen hyvää, jos hän nyt vaan\nantaisi minulle vähän ruokaa rahani edestä. Hän sanoi:\n\n\"Sinun täytyy maksaa kestikievarin taksan mukaan 10 äyriä hop.\" -- Ne\nminä annoin, ja minulle tuotiin leipää, silakkaa ja lampaanluu, joka oli\nvihriäiseksi suolattu.\n\nVanha ukko tuli täll'aikaa sisään ja istui pöydän päähän. Isäntä meni\nulos ja palasi sirppi kädessä, millä hän aikoi naulita minua seinään.\nMinä pistäydyin pöydän-pään alle ja tartuin muskeettiini oikealla\nkädellä; silloin ukko sai minua kaulasta kiinni ja tahtoi pidättää\nminua, mutta minä löin häntä leu'an alle muskeetilla, vedin hanan ylös,\najoin talonpojan siten edessäni ulos ja annoin hänelle\nkaupan-päälliseksi vähäisen suoneniskun miekallani. Emäntä tuli nyt\navuksi korennolla, aikoen toimittaa verisen lakin päähäni; minä löin\nkorennon hänen kädestään ja voitelin säilällä hänen perä-peiliänsä,\nsillä kun korento putosi maahan hänen kädestänsä, aikoi hän ottaa\nsirpin, joka makasi minun jaloissani, vaan minä potkaisin sinne tänne,\nniin että talonpoika ja hänen akkansa saivat aika letkäyksiä. Pääsin\nvihdoin juoksemaan toverini luokse, joka seisoi hevosten kanssa tiellä,\nja nousin hevosen selkään. Ei leikki kuitenkaan loppunut siihen, sillä\nnyt tuli tuo vanha ukko ja sai muskeetista kiinni, juuri kun minä sitä\nkohotin. Kun tämä nyt putosi kädestäni, tarttui ukko ainoaan korvaani,\nsai minut allensa ja huusi kylän väkeä kokoon; mutta nyt sain minä ukon\nalleni ja löin häntä pari kertaa painetilla, käskin toverini ratsastaa\neteenpäin ja juoksin sitten hänen jälkeensä. Sinne jäivät hattu,\nhansikkaat, veitsi ja rahat talonpojille.\n\nHuittisiin tultuani annoin talonpoikain hävittää makasiini, koska siinä\nei ollut paljo mitään tavaraa. Palasin sitten takaisin ja otin rahani\nsekä yllä-mainitut kalut, jotka olin jälkeeni jättänyt, ja ratsastin sen\nperästä Turkuun.\n\nVähän ajan kuluttua lähetettiin minua taas tiedustelemaan josko ja\nkuinka vihollinen lähestyi. Tultuani Loimaan kestikievari- eli\nnimismiehentaloon, sanoi nimismies: \"Oi jos teitä olisi 5--6 miestä,\nniin voisitte saada paljon rahoja!\"\n\n\"Mistä?\" kysyin minä.\n\n\"Nyt juuri läksi 6 miestä, vieden koko kuormallisen ruotsalaisia rahoja\ntäältä ohitse\".\n\n\"Minne läksivät he?\"\n\n\"Venäläisten leiriin tietysti, 3 penink, täältä; nyt kuorma ehkä on 1/2\npenink, päässä, ei suinkaan etempänä\".\n\n\"Antakaa heidän mennä ja tuokaa minulle tuopillinen olutta!\"\n\nMinä join ja toverini samaten, jonka tehtyä molemmat nousimme hevosten\nselkään ja läksimme ajamaan kuorman jälkiä. -- Eräässä kylässä\nsaavutimmekin venäläiset, ajoimme miehet pakoon ja otimme noin 4,009\nkarolinia; enempää olisi ollut mahdotoin viedä. Suuri joukko ihmisiä\najoi meitä takaa. Meidän täytyi jättää hevosemme, ja marssittuamme koko\nyön sekä puolen päivää, saimme viimein lukiolaiselta Hammar'ilta 2\nhevosta ja pääsimme Paimiolle, jossa talonpojat aikoivat ottaa meitä\nkiinni ja viedä meitä venäläisille. Minun rohkeuteni tähden täytyi\nheidän kuitenkin päästää meidät Sauvoon ja puustellilleni takaisin.\nVihollinen ilmoitti tämän jälkeen arpa-kapuloilla koko Turun läänissä,\nettä jos joku majauttaisi tai pitäisi luonansa maan sotaväkeä tai muita\npakenevia säätyläisiä, niin heidän talonsa poltettaisiin ja he\nvietäisiin vaimoinen lapsineen Siperiaan. Minä olin matkoilla Karunan\nkappelissa tähän aikaan, ja minun täytyi Paimion kautta lähteä Paraisiin\n2:den vuorokauden vanhalla jäällä, jolla tiellä minä kadotinkin useita\nploottuja mereen.\n\nParaisista läksin Korpon pitäjään, Ruhmariin ja Kalaisiin, jossa minä\nlöysin sotalaivaston laivurin, jolla oli saaristo-vene. Tätä miestä minä\nkestitsin koko yön, jotta hän veisi minun myötänsä Ahvenanmaalle, mutta\nhän hiipi kuitenkin salaa tiehensä, ja minun täytyi väkivallalla ottaa\nluotsit, jotka minun veisivät Signelskär'ille.\n\nKorpun rannalla oli silloin paroni Stjernstedt'in muonalaiva jäätynyt\nkiinni. Tämän minä miesteni avulla ensin vedin veteen; hankin sitten\npurjeita siihen ja läksin Kökar'iin, koska oli hyvä tuuli sinne.\nMainittuun paikkaan jätin laivan talveksi ja jatkoin matkaani Föglön\ntaloupoikais-veneellä. Kapteeni Möller'in seurassa, joka asui\nStentorp'in kartanossa, läksin sitten maaherralle ilmoittamaan että\n24,000 vihollista oleskeli Turussa. Tätä tehtyäni pyysin virka-vapautta\nTukholmaan lähteäkseni, jonka myöskin sain.\n\nJuhana Ahock'in kanssa läksin siis Ekkeröön postiveneille ja kohtasin\nmatkalla eversti Grundell'in, joka minua tutkiskeli ja vei minut\nmukaansa maaherran luo, jonka asunto oli Hagassa. Maaherra ja eversti\nseurasivat minua sitten Kumlingen nimismiehen kartanoon. Siellä minun\ntäytyi olla Tammik. 12 päivään asti v. 1714, vaikka jo 14 p. Jouluk.\nolin pois komennettu; mutta huonon kelin tähden en ennen päässyt\nlähtemään. Majoittaja Gustaf Gisselkors'in kanssa läksimme Tammikuulla\nKorppoon, jossa myös olimme jumalanpalveluksessa. Mutta tullessamme\nkirkosta ulos, talonpojat eivät olleet sen jumalisemmalla mielellä kuin\nettä haukkuivat meitä mitä hävyttömimmällä tavalla, ärsyttäen koko\nseurakuntaa vihaan meitä kohtaan, niin että meidän oli pakko turvautua\nkranaateihin. Heitimme sentähden yhden kranaatin maahan. Kun tämä\nräjähti, juoksivat talonpojat toinen sinne toinen tänne.\n\nIllalla läksimme papin hevosella erääsen talonpojan taloon, ja pyysimme\nsiellä yösijaa. Talonpoika ei sanonut tietävänsä, saisiko hän itsekään\nolla rauhassa. Minä ajoin ulos talonpojan, hänen vaimonsa ja lapsensa,\npaljain jaloin. Kiertelin sitten yöllä puolen pitäjää, ja palasin\nvihdoin taas Houtskär'in pappilaan. Sieltä lähetin sitten arpa-kapuloita\nuseille haaroille, kutsuen kaikki kokoon. Kokoontuneina sain kuulla,\nettä heillä oli 363 ploottua palo-veroa ko'ossa, mitkä rahat aikoivat\nviedä viholliselle Turussa. Minä selitin heille kuinka viekas\nvihollisten menetystapa oli; että he ensin koettivat saada kansaa\ntottelemaan ja sitten tulisivat heiltä yhä suurempia veroja kiskomaan.\nMinä muistutin myös heidän velvollisuuksistaan entistä kuninkaansa\nkohtaan, lisäten varoitukseksi, että, jos vihollisen suosio olikin makea\nkuin viini, niin se myös oli yhtä petollinen kuin viini, joka pian vie\nsekä pään että jalkain voiman. Itse minä tarjousin kirjoittamaan\nruhtinas Galitzin'ille heidän puolestaan, että hän lähettäisi miehiä\ntuomaan ennenmainitut rahat, sillä Ahvenanmaalta ruotsalaiset\npartioretkeilijät muka alinomaa heitä vaivasivat, eikä he sentähden\nuskaltaneet mitään rahoja pois viedä. Minä lupasin myöskin kukistaa\nlähettiläät ja antaa pitäjälle puolen summan takaisin, mutta toinen\npuoli jäisi minulle ja minun miehilleni. Ensin olivat he myöntyväiset\ntähän tuumaan, mutta toisena päivänä tulivat he ottamaan rahansa\ntakaisin ja käskivät meitä lähtemään tiehemme, jos emme tahtoisi joutua\nvenäläisten käsihin; sanoipa vielä eräs Jaakko Erson: \"Meidän kylän\nmiehet yksin voittavat 50 ruotsalaista sotilasta, ja sinä kehtaat tulla\nmuutamilla miehillä\". -- Niin pian kun hän oli sanonut nuo sanat,\nviritin minä hanan, käskin hänen kohta langeta polvilleen ja lukea \"Isä\nmeidän\", -- sillä hänen täytyi silmänräpäyksen perästä kuolla. Mutta kun\nhän luki mainitun rukouksen, laskin minä hanan jälleen, löin häntä\nainoastaan pari kertaa muskeetilla ja sanoin: \"Sinä lurjus! Kuinka\nrohkenet sellaisia sanoja lausua? Miksi et venäläistä lyö!\" Tämän\nperästä vein rahat kirkkoon, ja koko pitäjä lupasi uskollisuutta, mutta\nminä en saisi mitään venäläistä lyödä heidän pitäjässään. He lupasivat\nmyös varoittaa minua, jos venäläinen ja minä sattuisimme yht'aikaa\npitäjään tulemaan.\n\nTuo sopimus ei ollut sen luotettavampaa laatua kuin että, Nauvoon\ntultuani, kyytipoika varoittaen kertoi minulle, että joukko miehiä\nKivimaalla oli minua vastaan-ottamassa, viedäksensä minun vangittuna\nvenäläisille. Kun siis tulin kartanoon, huusin minä heille, että he nyt\nvalmistaisivat itseänsä taisteluun, mutta silloin pötkivät miehet\ntiehensä, mikä minnekin. Astuttuani sisään, sanoin minä isännälle, että\njos he uskaltaisivat vähänkin vastustella tai kiusata minua, niin minä\nolisin se mies, joka heidän tietämättänsä jonakuna yönä polttaisin\nheidän talonsa ihmisineen päivineen, koska olivat esteeksi minulle,\njonka piti hankkia tietoja esivallalle Ruotsissa. Tämän uhkauksen\nkuultuansa ei kukaan enää rohjennut vastustaa minua, vaan minä kirjoitin\nAhvenanmaalle vihollisen voimasta ja toimista, oltuani venäläisten\nparissa Turussa ja ympärillä olevissa pitäjissä. Ahvenanmaalle läksin\nitsekin, vaan eversti Jaakko Böckler komensi minua kohta taas ulos\nennenmainitun Ahock'in kanssa joka usein oli minun armeijani. Minä\noleskelin sitten suomalaisessa saaristossa, pitäen kirjevaihtoa everstin\nkanssa. Koko talven ajalla annettiin meille molemmille ruo'aksi ja\npalkaksi ainoastaan 30 karolinia.\n\nKevätpuolella tapahtui että minä läksin Taivassalon kappeliin ja tulin\nsunnuntai-aamuna erääsen kylään, kun ihmiset menivät kirkkoon. Silloin\ntuli sanoma Kolkan kylästä, että venäläiset -- 1 vänrikki ja 12\nsotilasta -- siellä menettelivät pahasti. Minä ai'oin kohta lähteä\nAhock'in kanssa sinne, kun näimme heidän tulevan kappeliin. Minä ja\ntoverini tappoimme kohta 4 miestä sekä vänrikin. Ahock pakeni, mutta\nyksin ajoin jälelle jääneet pakosalle sekä sain 5 hevosta ja 8\nkuormallista tavaraa, sillä minä ajoin heitä takaa siksi että heidän\ntäytyi jättää re'et ja pelastaa itsensä hevosten avulla. Kappalaiselle\nMontin'ille annoin minä 2 hevosta, joidenka avulla hän pääsi pakoon\nAhvenanmaalle. Mutta nyt vihollisia yhä enentyi, niin että minun täytyi\nkorjata itseni Kumlingen pitäjään. Yöllä matkustaissani näin minä\ntaivaan kannella suuren, loistavan tähden, jonka muoto oli niinkuin\nkaksinkertainen C. Tästä minä ennustin, että minä kerran saisin kunnian\nsuullisesti puhutella Kuninkaallista Majesteettia, joka tähä aikaan\nvielä oleskeli Bender'issä Turkinmaalla.\n\nMinua käytettiin yhä vielä vakoojana, ja hyvin usein satuin minä yhten\nvihollisten kanssa Åfvassa ja Brändön kappelissa. Kerran kuin istuin\nkirjoittamassa eversti Böckler'ille, tuli paikalle vihollisia, kasakoita\nja 150 rakuunaa, ja minun täytyi jättää läkki-astia sekä päällys-takkini\nja juosta vartioroviolle. Talonpojat, jotka siellä vartioitsivat,\ntekivät lusikoita, kauhoja ja sankoja. Minä sytytin rovion tuleen, mutta\nviholliset sammuttivat sen taas. Minä pistin yhden kasakan kuoliaaksi ja\nsain juosta 3 peninkulman pituisen matkan. Muutamia päiviä sen jälkeen\nkohtasin taas 350 venäläistä matkalla Ahvenanmaalle. Minä käännyin\ntakaisin ja kirjoitin Kumlingesta everstille, joka majaili Vargatassa\nsotilasten sekä talonpoikain kanssa. Päivää myöhemmin täytyi minun\nlähteä vältvääpeli Mathias Gök'in ja etuvartian kanssa Ahvenanmaalle.\nKohta haettiin hevonen ympäri maata, ja minä komennettiin Kumlingeen,\nmissä viholliset olivat. Minä ratsastin Dehletin yli ja pitkin Kumlingen\nrantaa, kuitenkin 1/4 peninkulmaa maalta, sillä venäläinen vartia-joukko\nseisoi aivan meren rannalla. Illalla myöhään tulin erääsen kylään, jätin\nhevosen metsään ja menin ensin hiljaa katsomaan olisiko vihollinen\nsiellä, mutta en löytänyt ketäkään. Nyt toin hevoseni ja panin sen\ntalliin; itse menin tupaan makaamaan. Siellä nukuin muutamia tuntia, ja\nkun aamulla ai'oin mennä ulos, huomasin vasta 2 ruumista, joidenka\nkanssa olin maannut ja jotka osoittivat vihollisen jälkiä. Läksin nyt\ntaas Kumlingeen päin, sidoin hevoseni pehkoon ja käänsin turkkini nurin,\nkarvat ulospäin, ja näin konttasin sitten 1/4 peninkulman. Kun minä\ntällä tavoin lähestyin vartiamiestä, kohtasin vanhan akan, joka samalla\ntavalla konttasi kirstullensa, jonka oli pensaasen kätkenyt, mutta jonka\nvenäläiset jo olivat tyhjentäneet. Hän kertoi että venäläiset olivat\nvalmiit palaamaan Turkuun. Minä konttasin kuitenkin kylän ohitse eräälle\nvuorelle, nähdäkseni heidän pois-marssimistaan, ja menin sitten\nkaivamaan tunkiosta 1/2 tuopin tina-pullon, jonka olin sinne kätkenyt.\nSamaan tunkioon oli muuan talonpoika kätkenyt 50 ploottua, mutta niitä\nolivat venäläiset myös kaivaneet sieltä. Minä ratsastin tämän perästä\neversti Böckler'in luo, joka oli Kastelholmaan pakenemassa, mutta\nmatkalla oli pysähtynyt. Vaivastani sain häneltä pikku-lahjan ja olin\nsitte rauhassa Huhtikuuhun asti v. 1714.\n\nV. 1714 komennettiin minua vänrikki Sahlman'in kanssa Suomeen. Mutta\nKemiöstä päästyäni sairastuin vilutautiin ja jäin makaamaan Toukokuun\nkeskipaikkihin asti; Juhana Ahock oli minun sairas-vartiani. Kun vähän\nolin parantunut, annoin viedä itseni veneellä Tenholaan ja Kosken\nruukille; sain siellä toveriksi erään kersantin Turun rykmentistä, jonka\nseurassa kuljin Perniön pitäjään. Siellä tapasimme 3 venäläistä rakunaa,\njoista löimme yhden ja saimme kukin 50 taaleria kopekoissa. Menimme sen\njälkeen Tikkalaan takaisin, ja siellä makasin minä kipeänä. Tähän aikaan\ntuli Ahock takaisin, jonka olin lähettänyt Sahlman'in luo, ilmoittamaan\nensimäisestä sairaudestani. Me läksimme nyt menemään Turkuun. Molemmat\nolimme me kätkeneet tuli-pallon housuihimme säärien väliin. Minä olin\nolevinani aivan sokea, ja toverillani todellakaan ei ollut kuin yksi\nsilmä, ja kyttyräselkäinen oli hän myös. Hän talutti minua 2 päivää,\nkeppi kädessä. Kolmantena päivänä sain sytyttää yhden tuli-pallon, sillä\nseurauksella, että poltin 3 rakennusta, jotka olivat täynnä\nmatto-jauhoja. Sitten palasimme Perniöön, ja Toukok. loppuun asti\nkuljeskelin sitten vänrikki Sahlman'in kanssa. Silloin yhtyivät meihin\nkersantti Holmgren Turun rykmentistä ja G. Gisselkors Pohjanmaan\njalkaväestä; me kokosimme mitä maassa vielä löytyi sotaväkeä ja teimme\npartioretkiä niiden turmioksi, jotka maassa ryöstivät.\n\nNäin löimme Tammelan pitäjässä 2 rakuunaa Kesäk. alussa; toisella oli\nposti, jonka hän aikoi viedä luutnantti Bruselle. -- Saman kuun\nloppupuolella menimme yhden luutnantin ja 58 miehen kimppuun, jotka\nolivat erään välskärin ja hänen kirstunsa saattojoukkona. Nämät tulivat\nHämeenlinnasta kun me karkasimme heihin ennenmainitussa pitäjässä. Mutta\nsiinä paikassa oli iso aukio ja venäläiset ampuivat 3 laukausta meitä\nkohden, josta, Jumalalle kiitos, ei kuitenkaan mitään vahinkoa tullut.\nVälskäri ja 8 miestä pääsi pakoon. Luutnantti ja ala-upseeri jäivät 50\nsotilan kanssa kentälle. Kappalainen Oxenius Tammelan pitäjässä kysyi\nolinko kadottanut monta miestä, mutta minä vastasin: ei ainoatakaan.\nPappi sanoi tahtovansa, kenenkään huomaamatta, saarnastuolissa kiittää\nJumalaa, joka näin harvain miesten kautta oli niin suuren voiton\nantanut. -- Me saimme sota-arkun sekä kaikkien päällys-takit, tavarat ja\nhevoset.\n\nSen perästä läksin minä joukkoni kanssa Tenholaan, ja 10 p. Heinäkuuta\ntulin minä amiraali Wattrangen'in luo, joka oleskeli Hankoniemellä.\nMainitun kuun loppuun asti kuljeksin minä tiedustelemassa ja vankia\nottamassa, jonka perästä lähettivät minun Turkuun. Kävin myöskin Gustaf\nWittfot'in kellarissa, hakkasin siellä rikki 60 tynnyriä, joissa oli\nhyvää viiniä, jonka annoin vuotaa kellariin. Nämät tynnyrit olivat\ntsaaria varten ja odottivat hänen tuloansa. Vaikka linna oli vihollisten\nvallassa ja kaupungissa oli 2,000 kasakkaa, kävin minä yöllä sekä sisään\nettä ulos, sytytin kädessä ja kranaatit paljaina. Sieltä läksin\nNaantaliin, otin veneen ja läksin Rymättylään, Nauvoon ja Kemiöön ja\ntaas, yhä veneellä, Hankoniemelle. Saatuani tiedon että laivasto oli\nlähtenyt pois, käännyin ja purjehdin Kosken tehtaalle Perniön lahdelle.\nSieltä otin ruukin rauta-proomun ja läksin Vänöhön, minne ennen olin\njättänyt 4 hevosta; ne otin nyt myötäni ja purjehdin proomulla\nAhvenanmeren yli Tukholmaan, ja tulin onnellisesti sinne 10 p. Elok.\n\n21 p. Elok. kenraali Taube komensi minua kahden miehen kanssa\nAhvenanmaalle, ja palatessani sieltä toin minä myötäni 3 vankia. --\nAjoin ahkerasti takaa erästä upseeria, joka ryösti koko Ahvenanmaalla.\nKaikin voimin koetin saada häntä kiinni, ratsastaen sekä salmien että\npurojen poikki, ja viimein tapasinkin hänen Sundskär'in kappelissa. Minä\nkysyin tahtoisiko hän nyt kortteerin.\n\nHän vastasi: \"Sinä olet yksinäinen mies niinkuin minäkin. Saadaan nähdä\nkumpiko ensin armoa pyytää\". -- Tämän sanottuaan ratsasti hän minua\nvastaan.\n\nMinä tartuin pistoliini ja ammuin häntä vasempaan käteen ja sitten\nkylkeen. Mutta nyt minun pistoli-piippuni räjähti rikki; ainoastaan\nvarsi jäi käteeni. Hevoseni kaatui ja minä hevosen alle. Venäläinen\nolisi pistänyt minuun, jos en olisi saanut irti jalkaani, joka oli\nhevosen alla. Sitten taistelimme me ankarasti; lopuksi hän väsyi ja\npyysi armoa, antoi minulle suuren vyökukkaron, täynnä kopekoita ja\npuolen ruplan kappaleita, vieläpä lisäksi 2 miehen-kaulavaatetta. Minä\ntalutin häntä erään talonpojan saunaan; ja kuuluu hän siellä kuolleen,\nkun minä ratsastin Sund'in pitäjään.\n\n8 p. Syysk. palasin minä vankineni. Kreivi Taubelta sain 60 taaleria\nsekä 3 taaleria päivärahaksi, ja Ahock sai 1 1/2 taaleria vaskirahaa.\nSyyskuun 16 p. komensi kreivi minua taas 6 miehen kanssa\ntiedustus-retkille. Kuljin vakoillen aina Suomeen asti pienellä\nveneellä, ja pääsin töin tuskin siltä retkeltä hengellä takaisin\nraportin kanssa. Ruotsiin jäin sitten koko talveksi.\n\nH. K. K. Fredrikin käskystä komensi kreivi Taube minun ja Ahock'in meren\ntoiselle puolelle 10 p. Helmik. 1715. Mutta kun olimme päässeet\nEkkeröhon, sanoivat talonpojat että oli mahdotoin viedä meitä kauemmaksi\nkulku-jään vuoksi, jonka tähden jäin sinne muutamaksi päiväksi. Sattuipa\nniin, että H. K. K. Fredrik ja kreivi Taube tulivat Grislehamn'iin ja\nkäskivät talonpoikain viedä meidät meren yli. Sain myös muutamia\ndukaatteja H. K. K:lta ja läksin sitten Jumalan nimessä Signelskär'ille.\nSiellä olin kaksi päivää kulkujään vuoksi, ja kun meri oli jäätynyt,\nläksin Ekkeröhön. Täällä kohtasin talonpoikia ja pappeja, jotka olivat\npakenemassa Ruotsin puolelle. Jäällä otin minä Herran pyhää ehtoollista\nGabriel Grononius'elta ja lähetin passini takaisin inspehtori\nAllander'in kanssa, sillä pyynnöllä että hän sen antaisi rakkaalle\näidilleni Tukholmassa. Vaan ei se kuitenkaan perille tullut.\n\nMe marssimme nyt Saltvikin nimismiehen luo ja olimme siellä vähän aikaa,\njonka perästä nimismies kyyditsi meitä Sundskär'ille, koska ai'oin\nlähteä Dehletin yli. Mutta talonpojat olivat lähteneet saaristoon\nomaisuutensa ja tavaransa kätkemään, jonka tähden meitä pyydettiin\naamuksi viipymään, jolloin lupasivat kyyditä meitä edemmäksi. Jesuksen\nnimessä panimme me maata, pidettyäni ilta-rukouksen. Yöllä näin paljon\nunta venäläisistä, ja aamupuoleen lu'in minä (unessa) kymmenet käskyt,\nuskon-tunnustuksen, Isä-meidän ynnä molemmat sakramentit, ja kun lu'in\nviimeiset sanat alttarin sakramentista, seisoi harmaa-päinen mies\nvuoteeni vieressä ja kysyi, uskoinko minä että kaikki häviäisi ennenkuin\nyksi ainoa sana siitä, mitä olin lukenut. -- Minä vastasin: uskon. Taas\nkysyi hän samalla tavalla, ja minä vastasin samoin. Sitten löi hän minua\nkaksi kertaa olkapäälle, toinen kerta oikein koski, sanoen suomeksi:\nnouse ylös. -- Samassa minä heräsin ja näin emännän seisovan laattialla.\nKun talonpoika aamulla oli mennyt ulos, oli ryssä ampunut häntä sääreen\noven ulkopuolella. Mutta keskustellessani harmaapää-mieheni kanssa, en\nollut mitään kuullut, ennenkuin hän sanoi: nouse ylös! -- Samassa\nhetkessä seisoi 3 miestä ladatuilla kivääreillä oven edessä. Minä lensin\nsukkasillani ylös kuin nuoli, otin pistolini ja karkasin heidän\npäällensä. Toverini oli hämmästyksissään, eikä ensiksi hoksannut asian\nlaitaa ollenkaan. Minä ajoin pois tuvasta ne, jotka oven edessä\nseisoivat, kun olivat ampuneet ja tähdänneet minun päähäni, mikä ei\nkuitenkaan onnistunut, sillä minä löin kiväärit alta ylöspäin, niin että\nkuulat lensivät kattoon; ruutia sain vähän kasvoihini, josta minulla\nmyös on merkki kuolemaani saakka. Sitten karkoitin koko joukon, 20\nmiestä, sekä huoneesta että kartanolta. Mutta kun olin 50 askeleen\npäässä talosta, tulivat viholliset sinne ja ympäröitsivät sen koko\nkomppanialla vaan he eivät uskaltaneet astua sisään ennenkuin olivat\nrepineet maahan koko katon, joka oli lumella peitetty enemmän kuin\nkyynärän korkealta. Vielä olivat kaikki ryömineet ikkunain alitse,\nluullen minun olevan huoneessa, vaikka vanha akka eräästä nurkasta\nhuusi: täällä ei ole ketään! Mutta he tietysti eivät ymmärtäneet mitä\nhän sanoi.\n\nMe läksimme vielä kappaleen matkaa maata myöden ja sitten merelle, s. o.\njäälle. Kun olimme päässeet vähän matkaa maalta, oli meidän ja manteren\nvälillä niin paksu sumu, ett'en nähnyt jälkiäni kolme askelta takanani,\nja meidän edessämme oli kirkas päivänpaiste aivan niinkuin selkeänä\nkesä-päivänä. -- Boksö'lle tultuamme oli taasen niin selkeä, että näin\njäällä, jota myöden olimme tulleet, 40 kasakkaa. Minä käskin toverini\nmennä heitä vastaan, sillä osa heistä oli lähempänä ja muut olivat\njääneet jälkeen, joita heidän tietysti piti odottaman. Sill'aikaa\njuoksin minä tupaan, jossa sain leivän ja pikkusen juuston. Siellä oli\nsuuri joukko pakenevia talonpoikia, joita minä nyt autoin ulos pakoon.\nSitten minä ja toverini läksimme kartanosta, ja viholliset tulivat kohta\nsinne, ampuivat ja hakkasivat talonpoikia siellä. Me kätkimme itsemme\nsaarella siksi että yö oli tullut, ja käännettyä kenkämme edes-takaisin,\nkuljimme sitten koko yön, ja tulimme taas eräälle saarelle, jossa teimme\nvähäisen valkean. Siellä me söimme mitä minun oli onnistunut tuvasta\nsaada edellisenä päivänä. -- Aamulla varhain tuli koko joukko\nvenäläisiä, ja vaikka ilma oli kirkas, tuli samalla tuulen puuska ja\npeitti lumella jälkiämme. Venäläiset ratsastivat ympäri saarta; me\nseisoimme rannalla suuren, lumella peitetyn kiven vieressä. Kun eivät\nviholliset mitään löytäneet, läksivät he tiehensä. Vähän ajan kuluttua\nrupesimme kulkemaan Sagöhön päin, mutta aavalla jäällä pyysi toverini\nsaadaksensa levätä, sillä hän oli hyvin uninen. Minä tein niinkuin hän\npyysi ja istuin hyvän aikaa jäällä, hänen nukkuessaan; vihdoin herätin\nminä hänen. Hän pyysi taas että saisi vielä vähän nukkua, sanoen ei\nvoivansa pitää silmiä auki. Minä annoin hänen nukkua vielä hetken;\nsitten herätin hänen ja sanoin että minun oli vilu. Nyt läksimme\nkulkemaan. Kun olimme Skagö'n pohjoiselle niemelle päässeet, kohtasi\nmeitä koko joukko venäläisiä, jotka pitivät ajoa; toverini pistettiin\nkuoliaaksi minun vieressäni, ja minä juoksin korkealta vuorelta mereen,\njoka oli sulana sen juurella. Venäläiset eivät voineet päästä luokseni\neikä ampua myöskään. Minä istuin vuoren loukossa, riisuin kengät\njaloistani, sillä ne jäätyivät kokonaan, ja hieroin jalkojani pakkasen\ntähden. -- Jälkeen puolipäivän tuli toinen partiokunta samaa tietä, jota\nmekin olimme kulkeneet. Kun huomasivat minun, astuivat he alas\nhevosistaan ja rupesivat ampumaan minuun ikäänkuin maaliin, sillä,\nniinkuin jo sanoin, oli meri särkenyt suuren avannon vuoren eteen. Mutta\nheidän ampumisensa oli turhaa, sillä kuulat lensivät ensin veteen ja\nsitten vuoreen; minä olin Jumalan turvissa enkä pelännyt monta tuhatta\nvihollista; päivällä Hänen oikea kätensä minua varjeli; yöllä lepäsin\nHänen siipiensä suojassa.\n\nYön pimeydessä menin taas sieltä ylös saarelle ja aioin hakea väkeä,\nmutta kun kuulin että venäläiset olivat talossa ja myllyssä ryöstämässä,\nläksin toiselle saarelle menemään. Matkalla hakkasin minä kiväärillä\nläven jäähän, juodakseni siitä, ja samassa seisoi 3 kasakkaa vieressäni.\nNousin ylös ja tähtäsin heihin, ja he ratsastivat takaisin saarelle,\nniinkuin piru olisi heitä takaa ajanut. Menin eräälle korkealle\nvuorelle, taitoin kuusenoksia alleni sekä ylleni, ja makasin näin puolen\nyötä, vaikka oli niin kylmä että ruumis ja sielu vapisivat. Nousin\nsitten ja marssin paljain jaloin 2 peninkulmaa; kengät minun täytyi\nkantaa kainalossa, sillä ne olivat aivan jäätyneet, eikä minulla ollut\nsukkia eikä muitakaan vaatteita vaihettaviksi. Jää, jota myöden kuljin,\noli kulkujäätä; ja kun välistä jalkoihin koski, niin että kaaduin,\nsaivat pää ja kädet ottaa vastaan. Jokainen askel noilla 2:della\npeninkulmalla oli verellä merkitty. Kun päivä koitti, astuin minä maalle\nGetan vuorelle, enkä muuta edessäni nähnyt kuin kuolemaa pakkasesta tai\nnälästä. Istuessani kivellä, ajattelin vielä: Oi noita hulluja\ntalonpoikia, jotka eivät ole ymmärtäneet kätkeä itseänsä näin tiheään\nmetsään ja kaukaiseen paikkaan. Astuin taas muutamia askeleita metsään\npäin, ja nyt huomasin sekä suuria että pieniä jälkiä. Niinkuin\nlintu-koira juoksin sinne tänne, ja tulin vihdoin virvistä tehdylle\ntöllille, johonka talonpojat olivat tavaransa vieneet. Mutta vihollinen\noli jo sinne löytänyt. Minä seisoin heinillä, jotka vihollinen oli\ntöllistä ulos heittänyt; ja kun heittelin heiniä jaloillani, pääsi\nnäkyviin vanha säkki, ja sen pistin minä alleni. Kun vielä vähän heiniä\nkääntelin, löysin leivän ja pienen rasian, joka puoleksi oli voilla\ntäytetty. Mieleeni muistui Danielin sanat leijonan-luolassa: Herra\najatteletko vielä minua. Hiiliä löysin myöskin, ja näin sain valkean\nääressä lämmittää kenkiäni. Mutta niin pian kuin ne jalkaan sain, kuulin\nvihollisten ääntä. Heitin kohta lunta valkeaan ja astuin takaperin meren\nrannalle, että näyttäisi kuin olisin sieltä tullut. Menin ensin erääsen\nloukkoon, jonka jää oli luonut vuoren alle, mutta mieleeni heti juolahti\nettä, jos vihollinen tulisi loukon suulle, olisin minä helposti\nvangittu, eikä tämä ensinkään ollut aikomukseni. Astuin siis ulos\njälleen ja laitoin muskettini sekä pistolit reilaan. Kävelin sitten\nedestakaisin vuoren alla, sillä vilu vaivasi minua suuresti. Kun riisuin\nkengät jaloistani, olivat nämä juuri kuin paleltuneet nauriit, valkoiset\naina polveen asti. Kokoilin kohta lunta ja hieroin jalkoja, siksi että\nolin lämmin ja väsynyt. Panin sitten taas rikkinäiset sukat jalkaan,\nkävelin ja hieroin uudestaan. Ehtoolla kohtasin talonpojan, jonka\nseurassa oli pieni tyttö. Pyysin että hän seuraisi minua, mutta hän\nsanoi, ett'ei hän voinut tehdä sitä lapsensa tähden, joka oli aivan\npaleltunut, niin että hänen täytyi lähteä kylään, vaikkapa vihollinenkin\nolisi siellä. Kun miehestä erosin, löysin vähäisen polun, jonka\nvenäläiset hiljakkoin olivat tehneet. Vähän aikaa sitä myöden\nastuttuani, tulin taas vähäiseen vuoren-loukkoon, johon oli kätketty 2\ntynnyriä kuivattua lihaa ja tynnyri kuivaa leipää. Kiittäen Jumalaa,\njoka niin ihmeellisesti minua johti, pistin 10 leipää ja pari\nliha-kappaletta säkkiini. Nuotta-repaleessa löysin vielä vähän\nvillojakin, jotka vihollinen oli sinne jättänyt; ne pistin kenkiini, ja\ntuntui se sangen hyvältä kipeille jaloilleni. Taas marssin kappaleen\nmatkaa, ja tein sitten rannalle nuotio-valkean, jonka ääreen jäin 3\npäivää lepäämään. Tyhjensin myös kranaattini, heitin ne valkeaan ja\nsitten jäälle, joka niiden alla suli niin, että sain vettä janoni\nsammuttamiseksi. Koska en enää kuullut vihollisten melua ja jyrinää,\nläksin minä Dyngö'lle, minne muutamat ihmiset olivat kotia tulleet. Kun\nolin istunut muutamia tuntia lämpimässä, kävivät jalkani niin huonoiksi,\nettä yksi mies kummallakin puolella talutti minua Finström'iin erään\nlesken luo, minne saavuin 3 p. Maaliskuuta.\n\nSiellä minulla oli sama ilo kuin Elialla Zareptan lesken luona. --\nVihollinen oli ryöstänyt yli koko Ahvenanmaan ja leskeltä myöskin, mutta\nhänen oli kuitenkin onnistunut kätkeä lumikinoksiin, läävän laattian\nalle ja muualle senkaltaisiin paikkoihin tynnyri jauhoja, tynnyrillinen\nleipiä, leiviskä voita ja kaksi leiviskää juustoa sekä tynnyri herneitä.\nVihollinen oli vienyt koko karjan, mutta eläimet tulivat vähän ajan\nperästä kotia, köydet sarvissa. Syntinen ihminen ei käsitä Jumalan\nkaikkivaltiaisuutta ennen kuin itse on hädässä ollut. Mutta silloin\nolemme usein valmiit sanomaan David'in kanssa:\n\n\"Kuinka tutkimattomat ovat Hänen tuomionsa ja käsittämättömät Hänen\ntiensä! Koska minä tulen Jumalan kasvoja näkemään. Minun sieluni\nikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin\".\n\nLeski pyysi minun jäädä luoksensa, sillä hän pelkäsi omain maamiestensä\nryöstämistä. Hän lupasi minulle yllä-pitää ja apua jalkojani varten.\nPolvillani ryömin minä siellä ympäri, hakkasin puita, muurasin piisin ja\npaikkasin ikkunoita, ovea ja laattiaa. Jumalan armosta ja akan avulla\ntulivat jalkani kuitenkin terveiksi muutamain viikkojen kuluttua. Lääke\noli keitetty heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosen sonnasta; tätä\npanin minä jaloilleni niin kuumana kuin vaan kärsin. Ruuastani minä\nsitten maksoin yhden karoliinin viikossa.\n\nHuhtikuun 3 p. tapasin ylioppilaan Zakarias Wäger'in, joka aikoi lähteä\nSuomeen takaisin, kun hän turhaan oli koettanut päästä Tukholmaan, minne\nei kukaan lähtenyt. Meistä tuli siis toverit. Marssimme Hulttaan ja\nsieltä vahvalle meren jäälle, koska lähellä rantaa oli sohjoa polviin\nasti. Huhtikuun 9 p. olimme eräällä kalliolla Dehlet'in keskellä, ja\nsieltä näimme että jää rupesi kulkua valmistamaan, ja kun tulimme\nÄnklingan tienoille ja nousimme paljaalle vuorelle, huomasimme sulaa\nmerta edessämme. Minä kävin istumaan, sillä takaisin oli mahdotoin\npäästä, ja käskin toverini repiä vuori-sammalta. Sitten menin syrjään\nrukoilemaan, ja tein sen kyynelsilmin, laulaen lopuksi virren. Turpeesta\nja sammaleesta rakensimme majan, suojaksi yön kylmyyttä vastaan. Kun\naamulla varhain nousin ja katselin ympärilleni, oli meri ajanut\nkulku-jäitä saarien väliin. Herätin sentähden toverini; ja nyt kuljimme\npieniä ja suuria jääpalasia myöden. Kun olimme päässeet saaren rannalle\nja päivä oli noussut, läksi jää matkaansa ja me jäimme Äntlingan\ntalonpoikain luo Huhtikuun 26 päivään asti, sillä kulku-jään ja\nmyrskyjen vuoksi emme päässeet edemmäksi. Sitten annoin viedä itseni\nBjörköhön, sieltä Ässelholmaan sekä Hudskärin ja Käistön kautta\nTaivassaloon. Siellä vaihetin vaatteita erään talonpojan kanssa ja\nläksin Uuteenkaupunkiin vihollisen laivastoa katselemaan sekä niitä 9\nrykmenttiä, jotka olivat ympäristöön hajoitetut. Tästä kaikesta\nkirjoitin kreivi Taubelle. Sitten läksin Turkuun ja oleskelin niillä\ntienoilla, varsinkin Raision pitäjässä, erään nimismiehen luona, jonka\nnimi oli Silvan ja jonka poika oli ylioppilas. Talon luhdissa kirjoitin\njoka päivä mitä tapahtui vihollisen armeijassa. 30 p. Huhtikuuta sekä\nToukokuun 6, 20 ja 29 p. lähetin raportit Tukholmaan Rymättylän\ntalonpoikien kanssa kaikesta mitä tapahtui. Ja kun kerran sattui niin,\nett'ei minulla ollut paperia, kirjoitin omassa nimessäni kirjeen\nmaisteri Turonius'elle Lemulle, ja olin olevinani kirjoittajan renki,\nkun vein kirjeeni perille. Maisteri kysyi missä herrani oli.\n\n\"Hän on metsässä siksi että minä palajan\" -- vastasin minä.\n\nMaisteri käski minun kertoa että kenraalimajuri Golovin tulisi hänen\nluo, sekä kiirehti hankkimaan minulle paperia ja lakkaa. Minä tarjosin\nhänelle maksua, vaan hän ei ottanut sitä vastaan. Käski ainoastaan\nherrani olla varovainen ja antoi minulle evääksi leipää ja kappaleen\nlihaa. Seisoin kuitenkin portilla, kun kenraali tuli yhden sersantin ja\nkuuden rakuunan kanssa. Tämän perästä kuljeskelin minä Lokalahden\nkappelissa ja lähetin 6 p. Kesäkuuta kirjeen Tukholmaan. Läksin taas\nTurun kautta setä useitten pitäjäin läpi Rymättylään, missä minua odotti\nkreivi Tauben kirje. Saatuani sen, rupesin taas kulkemaan Turkuun päin\nkerjäläisenä. Toisen silmäni pidin ummessa, sillä olin sokea olevinani.\nKävin myöskin ruhtinas Galitzin'in luona, ja hän heitti 10 kop.\nlakkiini. Sitten hiivin hänen kyökkiinsä, jossa kokki minua tutkiskeli.\nEnsin kysyi hän mistä minä olin.\n\n\"Rymättylästä\", vastasin minä.\n\nHän kysyi taas: \"Pidetäänkö siellä kaloja?\"\n\n\"Kyllä siellä silakoita saadaan\". -- Saatuansa tämän tiedon, valmisteli\nhän itseään seuraamaan minua kahden miehen kanssa. Evääksi otti hän\npullollisen viinaa, 2 suurta venäläistä leipää sekä 50 ruplaa\nkopekoissa, jotka sitten joutuivat minun haltuuni. Minä kannoin maston\nja purjeet veneesen. Kun olimme päässeet kaikkein laivojen ohitse ja\ntulimme Rymättylään, otin minä esiin pistolini ja avasin myös toisen\nsilmän. Kun kokki tämän havaitsi, nousi hän ylös ja aikoi karata\npäälleni, mutta minä pidin molemmat pistolit edessäni ja käskin heidän\nistua jos eivät tahtoisi tulla ammutuiksi; ja niin nuo kolme miestä\nseurasi minua Ahvenanmaalle. Siellä kohtasin kommentöri Wrangelin, jonka\nrekatissa läksin Kappelskäriin. Hänelle minä myös lahjoitin sen veneen,\njolla olin tullut kokin ja hänen tovereinsa kanssa. Laivan veneellä\nläksin sitten Tukholmaan, minne saavuin Kesäkuun 19 p. Siellä jätin\nvangit kreivi Tauben haltuun.\n\nHeinäkuun 7 p. 1715 komennettiin minä taas 6 miehen kanssa Turkuun,\nmutta saman kuun 19 p. olimme vielä Furusund'issa vasta-tuulen tähden,\nvaan pääsimme vihdoin \"Wachtmeister\" nimiselle amiraali-laivalle, ja\nsaimme 4 naulaa ruutia, 50 kuulaa ja 4 piitä. Koto yön purjehdimme\nAhvenanmerellä ja seuraavana päivänä risteilimme Ahvenanmaan, Boksön\nsekä Simmalaskär'in pohjoisella puolella.\n\nKuljettuamme vielä Änklingan, Brändön ja Vartsalon ohitse, astuimme\nmaalle lähellä Gålsobyn kylää ja saimme viettää yön metsässä. Mainitussa\nkylässä olimme pari päivää ja vaihetimme myös vaatteita siellä. Sieltä\nläksimme sitten arendatori Fingerros'in luo, jota otti meitä hyvästi\nvastaan. Hän kertoi myös että eräs majuri Aniskoff oli vannonut ettei\nlöytynyt enemmän kuin 6 000 miestä koko Suomessa. Siellä makasimme\nheinäladossa ja kuljimme sitten yöllä useitten vartiajoukkoin ohitse,\njoita seisoi teillä ja niityillä 40 à 50 miestä, ja jotka tutkivat\nkaikkia matkustavia. Sentähden kuljimme me öisin Heinäkuun 27 päivään\nsaakka, jolloin kaikki vartiajoukot olivat jääneet taaksemme ja me\nolimme päässeet Järesten kylään Lemun pitäjässä. Olimme siellä päivän\naikaa ja saimme useampia tietoja vihollisen asemasta Pohjanmaalla.\nSieltä siirryimme Raision pitäjään, josta minä kirjoitin Tukholmaan. Sen\ntein minä vanhan nimismieheni ylisillä. Venäläiset tappelivat koko\npäivän keskenänsä tuvassa; minun mieheni olivat metsässä. Ylioppilas\nAnd. Silvan kertoi minulle että Raision ja Maarian papit olivat\nkeskenänsä puhuneet, että jos se kirottu Löfving vielä sinne tulisi,\nniin antaisivat he varmaan vangita hänet. Kysyttyäni mitä Maarian pappi\nminulle tehdä tahtoi, sain vastaukseksi että hän oli suostunut tuumaan\nmuiden kiusaamisen vuoksi, vaikka hän kiitti Jumalaa että minä nyt olin\nvuoteen omana niistä lyömisestä, joita muka olisin Juhannuksen aikana\nsaanut Djurgården'issa, missä tapauksessa minä päinvastoin haavoitin\nenemmän kuin 50 miestä. Nuo papit olivat myöskin humala-päissään\nsoimanneet minua raadoksi sekä käyttäneet muita kauniita nimityksiä. --\nTästä kaikesta tiedon saatuani, läksin minä menemään pappilaan ja olin\nolevinani talonpoika Huittisista, joka tahtoi ostaa suoloja. Papin vaimo\nkyseli muutamista siellä asuvista leskistä, ja minä annoin hänelle\ntyydyttäviä vastauksia. Sitten antoi hän minulle juomista ja kiitti\nruotsiksi minun käsiäni, sanoen: \"Tuo talonpoika ei ole paljon työtä\ntehnyt käsillään\". Menin sitten toverini luo, ja nyt läksimme Turkuun\nsekä sieltä Maarian pitäjän kautta Hämeenlinnan tielle Ravattulan\nkylään.\n\nHeinäkuun viimeisinä päivinä läksimme Someroon päin, ja tällä matkalla\nkohtasi meitä alinomaa matkustajia; mutta minä olin aina ensimmäinen\nkysymään mistä he tulivat. Itse sanoin tulevani kolmannesta tai\nneljännestä pitäjästä, jotta en mitään hullua puhuisi, jos olisi ruvettu\nminua kuulustelemaan.\n\nVihoin kautta läksimme Pusulan kornetin-puustellille. Talonpojan nimi,\njonka luo tulimme, oli Matti Paavalinpoika. Hän kysyi mistä minä olin.\n\n\"Hollolasta\", -- vastasin minä, ja mies sanoi ihmistä siellä suuriksi\nveijareiksi.\n\n\"Ei kaikki kuitenkaan. Eikö teidänkin pitäjässä ole veijareja joukossa?\"\n\n\"No niin, kyllä sellaisiakin löytyy\" -- sanoi mies; ja minä pyysin häntä\nulos kanssani, kerroin hänelle että olin upseeri ja kehoitin häntä\nuskollisuuteen ja rehellisyyteen entistä esivaltaa kohtaan.\n\nUskollisesti hän sitten käyttikin itseänsä, antoi meille paljon tietoja\nja ruokaa samaten. Yötä olimme siellä, ja aamulla sanoi hän ettei ollut\nhyvä mennä provasti Ritz'in luo, sillä siellä majaili venäläinen\nluutnantti; vaan sentähden neuvoi hän meitä metsän läpi lukkarin taloon.\n\nSieltä lähetin pyytämään provastia puheilleni, ja hän tulikin kohta\nkirkkoon, jossa antoi minulle tietoja vihollisen voimasta. Hän kirjoitti\nmyös omakätisesti päiväkirjaani Elokuun 1 p., ja kun olimme saaneet\nkaikki tiedot, menimme eteenpäin, kiittäen Jumalaa, joka pyhäin\nenkeleinsä kautta oli meitä suojellut vaarallisilla matkoiltamme.\n\nNiille, jotka nyt kysyivät mistä minä olin, vastasin että olin\nNaantalista ja muka ostelin eläimiä ruhtinas Galitzin'ille. Lahjoitin\nmyös tupakkaa siellä ja täällä ja poistin sillä tavoin kaiken epäluulon\nitsestäni ja miehistäni, sillä kovasti peljättiin sissejä ja vakoojia\nvihollisen uhkausten ja julmuuden tähden.\n\nSeuraavina päivinä kuljeskelimme Tammelan pitäjässä, odottaen venäläistä\npostia Moskovasta, mutta se ei tullutkaan. Sen sijaan tuli vaunut, jotka\nolivat täynnä kalkunoita, kanoja ja kukkoja. Vartioina oli 6 rakuunaa,\njoidenka kanssa syntyi pieni kahakka, ja yksi minun miehistäni kaatui ja\nhaudattiin metsään. -- Me saimme paljon ruokaa ja runsaasti\nkananpaistia. Metsän kautta marssimme sitten Lopelle. -- Me olimme muka\nhakemassa hevosiamme, jotka venäläiset olivat vieneet.\n\nNäillä retkillä osoittivat Provasti Tavonius ja nimismies Kollin meille\nsuurta ystävyyttä ja näyttivät uskollisuuttansa antamalla meille tietoja\nvihollisen toimista y. m.\n\nElokuun 17 p. läksin minä Helsinkiin ja ostin 4 naulaa suoloja. Palasin\nsitten miesteni luo, ja heidän seurassaan kuljin Gloms'in ohitse. Siellä\noli yksi kapteeni sekä yksi luutnantti komppanian kanssa niittämässä\nheiniä Helsingin komendanttia varten. Me kuljimme näiden kaikkien ohitse\nja menimme yötä myöden vanhan Tavonius'en luo, joka asui\nLångstrand'issa. Hänen heinä-ladossaan olimme yhden päivän, sillä\ntalonpojat pelkäsivät kauheasti vihollisia, jotka olivat ankarasti\nuhanneet niitä, jotka vakoojia majoittaisivat.\n\nSaman kuun 19 päivästä alkain kuljeksimme sitten paikasta paikkaan,\nmitään erinomaista tapahtumatta. Sanoimme olevamme milloin toisesta\npitäjästä, milloin toisesta. Vihollisen armeijan asemasta kirjoitin\nsillä aikaa kreivi Taubelle.\n\nNimismies Flöger'in vaimo tutki minua myöskin hyvin tarkasti. Hän kysyi\nmistä minä olin, ja kun vastasin olevani Espoosta, ei hän siihen\ntyytynyt, vaan teki monta harmillista kysymystä vakoojista y. m.\nKuitenkin antoi hän meille veneen, jolla pääsimme edemmäksi\nBjörnholmaan.\n\nSauvon pitäjässä ollessamme, syyskuun ensimmäisinä päivinä, kertoi\nminulle nimismiehen Anders Björck'in leski, että eräs venäläinen\nkapteeni Gordian oli käynyt Tukholmassa (ei kuitenkaan kaupungissa)\nvakoomassa. Tämän lesken luona oli paljon venäläisiä, mutta hän oli\nkuitenkin uskollinen.\n\nKuljettuamme sitten niittyjä ja soita, tulimme Nousiaisen kirkolle. --\nSyyskuun 8 p. olin erään torpparin luona Nynäs'issä, mutta yöllä läksin\nJäräisiin ja makasin siellä ensin eräässä aitassa isännän tietämättä.\nSiitä tämä aluksi kovasti suuttui, mutta leppyi taas, niin että piti\nmeitä siellä 10 päivään asti, jolloin läksin erään miehen luo, jota\nnimitettiin Mahalan Mikkeliksi ja jonka myös sanottiin olevan pahemmin\nsuuttunut kuin kukaan muu ruotsalaisiin ja kaikkiin, mitkä heitä\nmajoittivat.\n\nKun tulin tämän miehen luo, jota koko pitäjä pelkäsi, tervehdin häntä\nystävällisesti nimellään. Hän otti minua vastaan, kysyen mistä olin.\nMinä vastasin: \"Etkö sinä tunne minua, vaikka minä tunnen sinua sekä sun\nvaimosi sukua\" (minä olin nimittäin pitäjässä saanut hyvin tarkat tiedot\nhänen suvustansa); -- \"jää siis hyvästi, koska et tahdo minua tuntea\".\n-- Tämän sanottuani menin ulos. Hän tuli kohta perästä, ja se olikin\ntarkoitukseni. Minä selitin hänelle nyt kaikki mitä minuun koski, ja\npyysin että hän kätkisi minua, jonka hän myöskin teki. Talonväelle\nkertoi hän että minä olin vanha ystävä hänelle. Sitten seurasi hän\nminua. Lähden talosta täytyi minun harmikseni kantaa erään venäläisen\nkapteenin koiranpenikkaa käsivarrellani, ja Mikkeli ratsasti hevosellaan\nperässä. Kun sitten olin saanut asiani toimitetuksi, s. o. olin nähnyt\nsinne sijoitetun sotajoukon, saattoi Mikkeli minua torppaan, joka kuului\nLähden kartanon alle. Sitä ennen tapasin erään miehen, joka tunsi minun,\nkun oli nähnyt minun kapteeni Andersen'in luona Turun jalkaväessä. Tälle\nannoin muutamia karolineja, ett'ei hän ilmoittaisi silloin eikä\nvast'edes ken minä olin.\n\nTorpasta annoin soutaa itseni Vehmaalle. Mutta enpä tullutkaan sinne\njuuri suoraan, sillä kyytimieheni laskivat maalle eräälle saarelle,\nvakuuttaen että se oli mannermaata. Siellä sitten olin pahassa pulassa,\nmutta pääsin kuitenkin vihdoin ruovon-leikkaajain kanssa pois. He\njotenkin hämmästyivät, kun löysivät ihmisen saarella ilman venettä.\n\nSyysk. 11 p. lähetin minä tuomaan arendatori Fingerroos'in, joka muun\nmuassa tiesi kertoa että kaksi suomalaista nais-ihmistä oli käynyt\nruhtinas Galitzinin luona, pyytäen tulla kastetuiksi venäläiseen uskoon.\nRuhtinas oli kysynyt, mitä he sitten omasta uskostaan ajattelivat.\nSiihen he vastasivat, että pitivät kreikkalaista uskoa yhtä hyvänä kuin\nruotsalaistakin; mutta että tahtoivat muuttaa pää-asiallisesti\nsentähden, että oli ilmaantunut niitä, jotka tahtoivat heidät naida. --\nSitten oli ruhtinas kysynyt, tunsivatko noiden sulhasten nimet, ja he\nvastasivat että ne olivat N. N:n rykmentistä. Miehet kutsuttiin nyt\nesiin ja heiltä kysyttiin, tahtoivatko mennä naimiseen näiden naisten\nkanssa; mutta miehet vastasivat: ei. Ruhtinas oli uhannut heitä, sanoen\nettä jos eivät totta puhuisi, niin hän antaisi rangaista heitä; mutta he\nolivat sittenkin vastanneet: ei. Nyt oli hän luvannut että naiset\nsaisivat kasteen, ja he vietiin kaakin-puulle, löylytettiin vitsoilla\naika lailla ja asetettiin sitten näytteille kaupungissa. Vielä tiesi\narendatori kertoa että ruhtinas Galitzin oli sanonut Vehmaan\nkirkkoherralle: \"Te kirjoitatte kaiketi nyt Ruotsiin. Sen saatte\nmielellään tehdä, sillä minä en ruotsalaisia pelkää. Tiedän myöskin\nkaikki mitä Tukholmassa tapahtuu\". -- Saatuani tarpeelliset tiedot,\nannoin soutaa itseni Tersalon kylään, josta sitten läksin Haukalle.\n\nTähän aikaan lähetin kolme kirjettä Tukholmaan, nimittäin sihteri\nAbraham Dracke'lle, amiraali Wachtmeister'ille ja kreivi Taubelle.\nMainituissa kirjeissä kirjoitin seuraavista asioista: 1) että kaikki\nvenäläiset yli-upseerit olivat saaneet käskyn varustaa itseänsä ruo'alla\nkahdeksi kuukaudeksi; 2) ruhtinas Galitzin'in matkasta; 3) venäläisestä\nlaivastosta; 4) venäläisistä vakoojista Tukholmassa; 5) Muonasta ja\nväen-nostosta; 6) Pohjanmaalta tulleesta jaalasta, joka oli lastattu 136\ntynnyrillä lohta; 7) vaatteuksesta ja verojen vaatimuksesta; 8)\nvihollisen voimasta Turussa; 9) ihmisten toiveista; 10) jyvien\njakaamisesta pitäjissä leipomista varten, joita oli 499 tynnyrin\npaikoilla; 11) että käsky annettaisiin minun palaamisestani. -- Minä\nlähetin Erik Lind'in Tukholmaan ja annoin hänelle matkaa varten 2\ndukaatin kultasormuksen ja 4 taalaria vaskirahaa.\n\nSyyskuun 13 p. täytyi minun olla Hankalla, koska venäläisiä laivoja ja\nveneitä kulki edestakaisin koko päivän. Sitten palasin Fingerroos'in luo\nja sain asettaa leilit arendatorille ja venäläisille, jotka hänen\nkanssansa keiliä heittivät. Venäläiset luulivat minua mustalaiseksi\ntaikka n. s. tattariksi. Parin päivän perästä ostin Fingerroos'ilta\nhevosen, josta maksoin 8 riksiä ja läksin Lemulle päin. Mahalan Mikkeli\nantoi minulle vaatteita ja satulan lainaksi.\n\n18 p. samaa kuuta olin kirkossa, ja kun palasin sieltä kotia, tuli\nvenäläinen rakuuna ja tahtoi hevoseni kyytiin. Kun hän ei sitä saanut,\nlöi hän minua kepillä käsivarteen, jota iskua minä sain pitää hyvänä\nisännän tähden. Sitten kävin minä Turussa, ostamassa paperia ja lakkaa\nmaisteri Paulin'ille; niin ainakin kerroin siellä, eikä se pelkkää\nvalhetta ollutkaan, koska sille paperille kirjoitin hänelle kirjeen hra\nGrabben nimessä. Aikomukseni oli koettaa, oliko hän yhtä uskollinen\nvenäläisiä kohtaan teossa kuin sanoissa, vai olivatko heidän uhkauksensa\nsaattaneet häntä sanomaan, että hän vangitsisi kaikki ruotsalaiset,\nerittäinkin minut, jos joutuisin hänen tielleen. Mainitussa kirjeessä\npyysin että herra pastori lähettäisi rengin (itse vein kirjeen perille)\nkautta 20 riksiä venäläisissä rahoissa, koska minä tarvitsin\nsellaisiakin hyödyttääkseni isänmaata ja täyttääkseni ruotsalaisen\nesivallan käskyjä. Minä lähetin myös velkakirjan, jota vastaan hän voisi\nsaada saman summan ruotsalaisissa rahoissa ensi tilaisuudessa. Lopuksi\nneuvoin häntä ettei hän puhuisi paljon rengin kanssa, sillä tämä oli\nsuuri veitikka eikä liioin luotettava mies. Kirjeen alle panin nimen:\nErnest Grabbe.\n\nKun tulin Halikkoon, ei herra Paulin ollut kotona. Sidoin hevoseni\nkiinni ja astuin porstuaan. Siellä kohtasi minua neiti Bäck, hra\nPaulin'in käly. Hän kysyi mistä minä olin. Minä vastasin että tulin\nKemiöstä ja että minulla oli kirje pastorille.\n\n\"Anna se tänne\", sanoi hän, ja minä annoin. Hän oli juuri aikeessa avata\nsitä, kun hra Paulin tuli ja oli pahoillaan tuosta kälynsä aikeesta.\nPastori meni nyt sisään, luki kirjeen ja käski minua kohta sen perästä\nkamariinsa. Siellä kysyi hän mistä minä olin.\n\n\"Kemiöstä\", vastasin taas.\n\n\"Kenenkä renki?\"\n\n\"Herra Erikin\".\n\n\"Kuka on sinun lähettänyt\".\n\n\"Sama herra\".\n\n\"Tiedätkö kuka on kirjoittanut tämän kirjeen?\"\n\n\"Tiedän. Nimismies ja lukkari puhuivat keskenänsä että se oli\nRaabbenpoika, joka oli hra Erikin luona\".\n\n\"Mistä he ovat tulleet?\"\n\n\"Tukholmasta\".\n\n\"Kuinka on hän ja hänen seuransa puettuina, ja kuinka monta heitä on?\"\n\n\"Viisi miestä talonpoikais-puvuissa, ja joka miehellä on paljon\nruotsalaisia rahoja\". -- Tuon viimeisen sanoin sen vuoksi, että hän\nhelpommin uskoisi asiaa ja antaisi rahat.\n\n\"Minkä näköinen mies on Grabbe?\"\n\n\"Hän on yhtä pitkä kuin minä, ja hänellä on vähän partaa\".\n\n\"Missä olet sinä syntynyt?\"\n\n\"Karjalassa Sorolahden pitäjässä\".\n\n\"Sen huomaan puheestasi että olet Karjalasta. Tiedätkö sanoa kuinka\nmonta pitäjää on Sorolahden ja Käkisalmen välillä?\"\n\n\"Kiteen, Ruokolahden, Kurkijoen ja Hiitolan pitäjät\", vastasin minä.\n\n\"Se on oikein, sillä minä olen ollut koulumestarina Käkisalmessa. --\nVaan kuinka sinä olet tänne tullut ja kuinka kauan olet täällä ollut?\"\n\n\"Minä tulin kirkkoherra Gutzeus'en kanssa ja olen nyt 6 vuotta palvellut\ntäällä; hän on lähtenyt Tukholmaan ja minä olen hra Erikin luona\".\n\n\"Mikä on sinun nimesi?\"\n\n\"Stefan Martinpoika\".\n\n\"Vai niin. No tule nyt, Stefan, minun kanssani tupaan, niin saat\nruokaa\". Minä kiitin ja seurasin. Neito pani pöydälle kappaleen\npaistettua lihaa, silakkaa, voita ja leipää. Kun istuin atrialle, sanoin\nett'ei minulla ollut veistä, sillä siellä oli muutamia venäläisiä\nrakuunoita, ja minä en uskaltanut ottaa esiin sitä, mikä minulla oli.\nHra Paulin antoi minulle silloin oman veitsensä.\n\nKun nyt rupesin syömään voita ja leipää, leikkasin silakkaa, sanoen:\n\"Tamän silakan olette meidän pitäjästä ostaneet\".\n\n\"Emme ole!\" -- sanoi pappi. Minä lausuin taas: \"Kyllä se maistaa aivan\nniin kuin meidän silakat\". Tahdoin nimittäin näyttää hyvin tyhmältä sekä\npapin että venäläisten silmissä. Nyt pappi suuttuikin ja sanoi, kiroten:\n\"Kaikilla silakoilla on tietysti sama maku, ja näitä olemme ostaneet\nKorpon talonpojilta Turun joella\".\n\nKun olin syönyt, tulivat venäläiset myös ja pyysivät ruokaa. Pappi\nleikkasi heille kappaleen lihaa ja leipää, ja antoi ne heille käteen.\nSilloin kuiskasin minä eräälle miehelle: \"Oh, älä sinä syö, koska et saa\npöydän ääressä istua, niinkuin minä!\" -- Venäläinen antoikin lihan ja\nleivän papille takaisin ja sanoi menevänsä tappamaan lampaan talonpojan\ntalosta, ja uhkasi vielä papillekin jotain tehdä. Mutta tämä astui\nsisään luutnantin luo, joka siellä asui, ja tällä lailla sai ainakin\nyksi venäläinen sen selkä-saunan, jota en voinut silloin itse niille\nantaa.\n\nIllalla rupesi hra Paulin taas tutkimaan minua, melkein samalla tavalla\nkuin ensi kerralla: kysyipä vielä: \"Kuinka he juuri sinua lähettivät?\"\n-- \"Kun ei ollut parempaa miestä\", vastasin minä. Sitten kysyi hän taas\nnimeäni, ja minä vastasin että se oli Stefan Martinpoika. Suomea minä\npuhuin koko ajan, ettei kenkään saisi tietää minun osaavan ruotsia.\n\n\"Kuule Stefan\", sanoi pappi, -- \"jos sinä kerrot tästä sinun asiastasi\nkellekään elävälle sielulle, niin sinä, herrasi ja minä sekä moni muu\nmenettää henkensä. Mene nyt levolle, kyllä sun hevosesta huolta\npidetään\". Minä sanoin hyvää yötä ja menin renkitupaan. Siellä minä\nmakasin penkillä, pää venäläisen päätä vastaan.\n\nAamulla tuli neiti Bäck tupaan, herätti rengit ja hetken perästä\nminutkin, vaikka ainoastaan olin nukkuvinani ja valmistelin itseäni\nuuteen tutkintoon. Nousin, pesin ja kampasin itseäni, sidoin\nkaulavaatteen kaulaan, ja näytti niinkuin neiti olisi ajatellut: siivo\nrenki tuo onkin. Kun olin valmis, seurasin häntä sisään. Pappi, joka\nsilloin vielä makasi vaimonsa vieressä, käski kälynsä antaa minulle\nleipää ja paloviinaa. -- Kun olin syönyt, kysyi pappi taas nimeäni, ja\nminä vastasin niinkuin ennen: Stefan Martinpoika. -- \"Se on oikein\",\nsanoi pappi. \"Tässä on kirje herra Erikille. Sano hänelle, että minä\nluotan häneen. Grabbesta minä en huoli. Tässä on rahat: Anna ne ensin\nherra Erikin omaan käteen\". -- \"Annan kyllä\" -- sanoin minä; --\"mutta\nonko myös kukkaro sinetillä kiinnitetty?\" Tämän kysymyksen tein, jotta\nhyvin yksinkertaiselta näyttäisin, vaikka kyllä näin että kukkaro oli\nkiinnitetty.\n\n\"Se on kiinni\", vastasi pappi. \"Älä vaan hiisku kenellekään mitään tästä\nasiasta, Stefan Martinpoika\".\n\n\"Ei suinkaan, Jumala varjelkoon! Piru vieköön sen, joka siitä puhuu.\nÄlkää te, hyvä herra, myöskään puhuko siitä mitään!\"\n\nPappi vannoi ettei hän kellekään puhuisi rahoistansa; ja nyt jätin minä\nhyvästi ja panin satulan hevosen selkään. Kun olin valmis lähtemään,\nkutsutin Malm'in kautta, joka oli minua seurannut, papin vielä kerran\nulos puheelleni. Pappi tuli, ja minä vein hänen syrjään, sanoen\nruotsiksi: \"Jos olette rehellinen minua kohtaan, tahdon ilmoittaa teille\nmerkillisen asian\".\n\nHän vannoi olevansa rehellinen ja uskollinen. Silloin sanoin minä:\n\"Tässä saat rahasi takaisin, nimeni on Löfving. Olen koetellut sinua,\nolisitko rehellinen ruotsalainen. Sinä olet uhannut jättää minua\nvihollisten käsiin. Tee nyt tehtäväsi; täällä on luutnantti ja 2\nrakuunaa, heitä on siis kolme ja ovat kylläksi väkevät tappamaan minun\".\n\n\"Ei, hyvä herra, tule sisään! Minä olen uskollinen ystävä sinulle\".\n\nMinä menin sisään ja otin pistolit esiin, niin että papin oikein oli\npaha olla minun tähteni. Hän pyysi minua jäämään, johon myös suostuin.\nSitten joimme veljen-maljan, ja yöllä makasin minä Malm'in kanssa\nportti-vajan ylisillä.\n\nSyyskuun 21 p. läksin Malm'in kanssa Ruskon kylään ja olin siellä\njumalanpalveluksessa. Herra Paulin vihki myös siellä erään rengin. Olin\nolevinani Malm'in renki, ja minäkin pääsin häihin. Kun pöytään\nistuttiin, annettiin minulle ensin jotenkin etevä sija, mutta sitten\nkaikki lykkäsivät minua niin, että viimein jouduin pöydän alimmaiseen\npäähän, mikä kaikki sai tapahtua. Kun olimme syöneet, rupesi pappi\ntanssimaan morsiamen kanssa. Papin perästä menin minä morsianta\ntanssittamaan, mutta venäläinen luutnantti otti morsiamen pois\nkäsistäni, sanoen: maltzii! (ole vaiti). Minä autoin häntä\nrallattelemisessa; ja kiitokseksi jätti hän sitten morsiamen minun\nhaltuun, kun itse oli lopettanut tanssinsa. Sitten joi hän minun\nkunniaksi koko pikarillisen viinaa, sekä käski minun juoda hänen\nmaljansa. Olin olevinani aivan juovuksissa, ja juodessani kumarsin niin\nsyvästi että kaasin kaikki hänen saappaasensa. Noin tein minä 2 tai 3\nkertaa, niin että lopuksi, kun hän tanssi tai käveli, kuului ikäänkuin\nolisi hän noussut merestä. Tein monta sellaista konstia, mutta liian\npitkäksi kävisi niiden kertominen. Viimein venäläinen sanoi että minä\nolin narrittelija ja tarjosi Malmille 20 ruplaa minusta, sillä hän aikoi\nlahjoittaa minut ruhtinas Galitzin'ille. Minä pyysin Malm'in ja\nPaulin'in myydä minut, mutta he eivät uskaltaneet. Kun kaikki olivat\npanneet maata, ratsastin minä Malm'in kanssa vielä 2 1/2 peninkulman\nmatkaa sinä yönä.\n\nMe läksimme Turkuun ja sen ympäristöön katselemaan laivastoa. Sitten\nkuljimme aina edemmäksi, siksi että tulimme herra Fingerroos'in taloon.\nSiellä kävi Vehmaan kirkkoherra minun puheellani. Hän vakuutti\nuskollisuudestaan y. m., ja sanoi olevansa valmis auttamaan minua, jos\ntarvitsisin rahoja lainaksi j. n. e.\n\n26 p. läksin minä Taivassaloon. Aikomukseni oli lähteä myös pastori\nStrandman'in luo samalla matkalla, mutta sain kuulla että siellä oli\nvenäläinen kapteeni 12 miehen kanssa. Sentähden menin Kaitaisiin ja olin\nyötä siellä.\n\nEnnen kuin läksin Strandman'in luo omana renkinäni, kirjoitin hänelle\nkirjeen, jossa kerroin että minä kummastuen olin kuullut mikä\nvenäläis-ystävä hän oli. Sanoin myös että näytti siltä kuin hän aikoisi\nvihollisen kanssa lähteä pois maasta, vaikka hänen pitäisi muistaa\nesi-isien uskollisuutta ja rehellisyyttä isänmaata kohtaan. Kun H. M.\nKuningas nyt taas oli kotona Ruotsissa, oli myös toivo että sellaiset\nmiehet saisivat vielä ansaitun palkkansa, jotka uhkasivat vangittua ja\ntappaa esivallan lähettiläät ja muuten petollisesti menettelivät. --\n\"Minä lähetän nyt renkini tätä kirjettä viemään\" -- kirjoitin minä\nlopuksi -- \"vaikka epäilen että te päästätte häntä takaisin. Mutta jos\nniin tapahtuu, lähettäkää minulle vastaukseksi muutamia riviä\".\n\nKun annoin kirjeen hänelle, kysyi hän missä minun herrani oleskeli.\n\n\"Hän on metsässä, sillä hän pelkää teitä ja että hän vangittaisiin, jos\nhän tulisi tänne. Sentähden pyysi hän että te kirjoittaisitte hänelle\nvastauksen\", -- vastasin minä.\n\n\"Mitä minun on hänen kanssansa tekemistä!\" sanoi pappi.\n\nMutta kun minä sanoin ett'en uskaltanut palata ilman vastausta, meni hän\nhuoneesensa ja kirjoitti muutamia rivejä samalle paperille. Sitten luki\nhän minulle mitä oli kirjoittanut, että Löfving'in ei tarvitsisi hänestä\nhuolta pitää, että hän kyllä vastaisi siitä, mitä oli tehnyt tai tulisi\ntekemään.\n\nNyt sanoin minä: \"Minä olen Löfving, mutta sinä et ole mies vastaamaan\nteoistasi\". Sen sanottua vedin pistolin esiin ja kohoitin sen pappia\nvastaan. Hän oli melkein vaipua maahan, ja pyysi nöyrimmästi että\nantaisin hänelle anteeksi ja rupeisin hänen ystäväkseen. Enkä tehnytkään\nhänelle mitään, vaan jäin sinne yöksi, ja minua kohdeltiin hyvästi.\n\nLokakuun 3 p. kirjoitin kolme kirjettä Tukholmaan.\n\nSaman kuun 7 p. sain pyh. ehtoollisen pastori Malm'ilta Norbyssä\nollessani. Kun seuraavana päivänä satuin seisomaan ulkona ikkunan alla,\nkuulin sen talonpojan, jonka luona asuin, sanovan: \"Saa nähdä lähteekö\nhän Björköhön Houtskär'issä! Siellä hän varmaankin hirtetään, sillä sitä\nhe jo kauan ovat uhanneet tehdä, jos vaan saisivat hänet kiinni\". Siihen\nvaimo vastasi: \"Se olisi paha\".\n\nMinä menin huoneesen, panin käsivarret pöydälle ja nojasin niihin\npäätäni. Näin olin sitten hetken nukkuvinani. Kun muka heräsin, kerroin\nettä olin nähnyt unta, jotta talonpojat Houtskär'issä aikoivat minua\nhirttää. Tätä talonväki kovasti kummastelemaan. Kysyin heiltä olivatko\nmitään sellaista kuulleet, ja he vastasivat sitä kuulleensa. Sanoin nyt\nettä minä aina, kun joku vaara uhkasi, näin unta siitä; ja tästä levisi\nsitten se huhu että minä edeltäpäin tiesin mitä oli tapahtuva.\n\nParin päivän perästä läksin Poovalan kartanoon ja olin siellä yötä.\nAamulla tuli kolme venäläistä, jotka pyysivät viinaa. Saatuansa sitä,\nkertoivat he että heillä oli ruhtinaan käsky ottaa pois kaikki\nviinapannut sekä ottivat myös rahoja, sukkia ja kirveenkin talonpojalta.\nKun olivat menneet ulos, uhaten tulla takaisin, panin minä penkille\nmaata, tyhjä viina-lekkeri pään alla. Palattuansa riistivät he\nväkivallalla lekkerin pääni alta. Käskin heidän juoda pohjaan. Kun\nhuomasivat että lekkeri oli tyhjä, heittivät sen luotansa kiroten,\nvetivät miekkansa ja löivät niillä pöytään. Nyt nousin minä ja sanoin\nolevani herra Strandman'in renki, ja että ylöskannoin veroja ruhtinaan\narmeijaa varten. Sanoin myös että voisin sitoa heidän kätensä selän\ntaakse ja näin viedä heidät ruhtinas Galitzin'ille. He väittivät että\nheillä oli kirjallinen käsky, jonka näyttäisivät minulle, jos tulisin\nalas rannalle. Minä lupasin seurata heitä, taitoin aidasta seipään ja\nastuin heidän takanansa. Tämä ei heitä miellyttänyt, vaan tahtoivat he\nettä kävisin edellä, jolloin he helposti olisivat voineet pistää minun\nkuoliaaksi. Astuin siis heidän takanansa rannalle, ja siellä annoin\nheille selkään, koska eivät voineet mitään käsky-kirjaa minulle näyttää.\nEnsin kun rannalle tulimme, meni 2 heistä siltaa myöden vene-koppeliin,\nmissä heidänkin veneensä oli. Ne seisoivat, kun sinne tulin, kirveet\nkädessä ja olisivat lyöneet minua rintaan, ellen olisi äkisti kääntynyt.\nKolmas seisoi juuri takanani, ja häntä löin minä seipäällä rintaa\nvasten, niin että hän selin putosi veteen. Sitten juoksin nopeasti\nmaalle, ja nuo kaksi venäläistä seurasi, mutta siitä vaivasta eivät he\nmuuta palkintoa saaneet, kuin että minä oikein ruotsalaisen tavalla\nlöylytin heidän selkäänsä seipäälläni.\n\nKun venäläiset pääsivät toiseen kylään, olivat he siellä kertoneet, että\nheidän oli ollut tekeminen paholaisen kanssa, joka oli sanonut olevansa\nStrandman'in renki. He olivat kertoneet: \"Pieni perkele hän oli, joka ei\nsuinkaan olisi väliä pitänyt, vaikka olisi meidät tappanut; hän on\nvarmaan ennen ollut sotilas ruotsalaisessa armeijassa\" j. n. e. --\nTalonpojan talo tuli ainakin pelastetuksi ja kaikki asukkaat olivat\niloissaan. Jäin vielä siksi yöksi sinne. Aamulla tuli taloon muita\ntalonpoikia sekä venäläisten jalka-vaimoja. Miehet kiittivät minua siitä\nkyydistä, jonka edellisenä päivänä olin antanut venäläisille.\n\nPari päivää myöhemmin, Lopella ollessani, sain kuulla että 83 laivaa oli\nTurun joella sekä että rykmenttien piti marssia talvi-leiriinsä,\nnimittäin Uuteen-kaupunkiin, Naantaliin, Helsinkiin ja Hämeenlinnaan; 3\nrykmenttiä jäisi Turkuun. Samana Päivänä purjehdin minä Iniöön. -- Yhden\nmatkan minä vielä tein mannermaalle, ennenkuin Marraskuun 14 p. kahden\npienen pojan kanssa läksin yli Ahvenan-meren. -- Kun olimme noin 4\npeninkulman päässä maalta, rupesi kauhea tuuli raivoamaan. Minä seisoin\nperällä ja pojat pitivät mastosta kiinni. Kaksi kertaa loiskahtivat\naallot ylitseni, niin että jätin sieluni Jumalan haltuun ja luulin\nviimeisen hetkeni tulleen. Pääsin kuitenkin onnellisesti perille, sillä\nkun Furusund'iin tulin, oli ilma tyyntynyt, ja 16 p. Marraskuuta olin\nTukholmassa. Vaarallisista matkoistani sain minä 12 riksiä. Päiväkirjani\njätin kreivi Taubelle, niin ettei ollut salaisuus, kuinka paljon olin\nkärsinyt, paljoa enemmän, kuin mitä oppimatoin mies voi kynällä kertoa.\n-- Nöyryydellä minä ainoastaan tahdon kiittää Sinua, armollinen Jumala,\nlaupias Isä, näin sanoen: \"Herra minun Jumalani, minä kiitän Sinua\nijankaikkisesti!\"\n\nHuhtikuun 16 p. 1716 nimitettiin minä vänrikiksi, niinkuin ennen luvattu\noli, ja lähetettiin taas Suomeen. Matkarahaksi annettiin 30 riksiä.\n\nSuomalaisten talonpoikain seurassa läksin Turkuun päin; ja matkalla sain\nkuulla että venäläinen armeija odotti amiraali Apraksinia sekä hänen\nkäskyjänsä laivaston suhteen.\n\nToukokuun 4 p. olin Turussa, vaan en päässyt paremmin kuin muutkaan\nvenäläisille laivoille, sill'aikaa kuin niihin lastattiin ruoka- ja\nampuvaroja. Kävelin kuulustelemassa ja sain sen tiedon, että vihollisia\noli Suomessa ainoastaan 12 rykmenttiä, 6--700 miestä kussakin\nrykmentissä. Maaliskuun alusta Huhtikuun loppuun asti oli heitä kuollut\n2,375 miestä, ja Turussa makasi sairaana 2,325. Pohjanmaalta oli Turun\nlääniin tullut rakuunoita. Venäläiset olivat kadottaneet linja-laivan,\njoka oli matkalla Pietarista Rääveliin. Sen piti kääntää ja samalla\nlaukaista kanuunansa, mutta lensikin ilmaan 500 miehen kanssa. Talven\nkuluessa olivat venäläiset rakentaneet enemmän kuin sata kappaletta\nsuurempia ja pienempiä aluksia. Ruhtinas Galitzin, joka talven aikana\noli ollut Pietarissa, oli palattuaan mestattanut muutamia upseereita, ja\nuseat muut olivat saaneet juosta kujaa, kun olivat pahasti menetelleet\nmuutamissa talonpoikais-taloissa hänen poissa ollessaan. -- Eräänä\npäivänä kuoli 8 miestä, joiden ruumiit kohta avattiin, ja sisukset\nolivat paloviinasta aivan mustat.\n\nTouko- ja Kesäkuun aikana purjehdin minä Ahvenanmeren ja Turun\ntienoilla, vaikka näillä vesillä liikkui paljon venäläisiä laivoja.\nKerran otin veneen, jonka oli määrä viedä ruhtinas Galitzin'ille\nhunajaa, mettä, pähkinöitä ja voita. Toisella kertaa otin 3 miehen\navulla haltuuni muonalaivan, jossa oli 100 mattoa jauhoja, 500 leiv.\nsianlihaa ja paljon muuta, jota kaikkea ei ole helppo luetella. Samana\npäivänä lähetin Sakari Wägerin Turkuun vakoilemaan, ja kun minä palasin,\nolivat venäläiset tappaneet vartiat ja vieneet veneen. Ajoin takaa\nvenäläisiä laivoja ja kerran tuli niitä yht'aikaa kuusi kappaletta,\njotta töin tuskin pääsin pakoon. Näinä aikoina kadotin minä neljä\nmiestä.\n\nSeuraavan kuun ensimmäisinä päivinä tapasin \"Pollux\" ja \"Bernhardus\"\nnimiset rekattimme, joita seurasin Hankoniemelle. Siellä ollessamme\nammuttiin näiltä laivoilta eräänä aamuna venäläinen tunnus-ampuma, ja\nminä läksin maalle venäläisen vartiajoukon luo. Sekä minä että mieheni\nolimme venäläisissä puvuissa. Kaksi rakuunaa ratsasti kohta vastaan ja\nkysyi: \"sto krable jeft?\" (kenenkä laivat ovat). -- Me vastasimme:\n\"nasij\" (meidän); sillä Polluxilla oli venäläinen ja Bernhardus'ella\ntanskalainen lippu. Sitten lähetin toisen rakuunoista kapteeni\nArkaroff'ille ilmoittamaan että hänen kohta piti tulla laivalle luotsin\nkanssa, sillä meidän täytyi lähteä Turkuun. Kun tuo oli ratsastanut\npois, kysyin minä eikö laivaston pitäisi lähteä Tukholmaan. -- He\nsanoivat odottavansa tsaaria hänen laivoineen, ja minä kerroin että hän\noli valmis 40,000 miehen kanssa. Sellaista ja muuta puhuttiin siinä\nluulossa, että minä olin venäläinen. Nyt esittelivät he että minä,\nsill'aikaa kun odotimme, tulisin heidän pienille aluksillensa, jotka\nolivat kylän edustalla. Me astuimme siis veneesen, mutta soudimme\nkarille, jonka tähden mies ratsasti veteen, auttaaksensa meitä irti.\nMutta nähdessään useampia kiväärejä veneessä, läksi hän pakoon, vaan\nminun kuulani saavutti hänen kuitenkin.\n\nSitten jouduimme pahaan pulaan, sillä kapteeni oli ehtinyt joukkonsa\nkanssa rannalle, ja he lähettivät aika laukauksen meitä kohden. Pääsimme\nkuitenkin vahingotta pois Jumalan avulla, joka aina on minun suojani.\nRekatit nostivat myös purjeensa ja ampuivat pari kertaa tykeillä, jonka\nperästä kaikki venäläiset pakenivat rannalta.\n\nSaman kuun 20 päivään asti purjehdin minä Hankoniemen ja Ahvenanmaan\nvälillä, mitään erinomaisempaa tapahtumatta. Kun aamulla 21 p. purjehdin\nEkkeröhön päin, kerroin matkalla miehilleni, kuinka usein henkeni oli\nollut vaarassa venäläisten kautta. Lähestyessä vanhaa suolatehdasta,\nhuomasimme vähän savua nousevan, mutta sitten valkea sammutettiin. En\nehtinyt ajatellakaan, ennenkuin näin 15 mastoa. Muutama vihollinen laiva\noli jo niin likellä meitä, että mies seisoi keksi kädessä ja käski minua\nantaumaan, sillä \"me saamme sinut kuitenkin\". Laiva kääntyi nyt\ntuulenpuolelle, ja minä käskin silloin heittää mereen säkillisen\nsuoloja, 1 maton venäläisiä leipiä ja 1/2 leiv. juustoa, ja itse tartuin\nkivääriini. Vaikka meillä oli vasta-tuuli, rukoilin kuitenkin Jumalalta\napua. Kun ei muuta neuvoa ollut, annoin mennä myötä-tuuleen, ja samoin\ntekivät venäläisetkin, siksi että lähestyimme erästä kalliota, jonka\nohitse minä pääsin nousemaan päin tuuleen, vaan venäläisten täytyi\nkiertää sitä suojan-puolelta. Silloin ammuin minä iloissani ruotsalaisen\ntunnus-laukauksen, kiittäen Jumalaa, joka niin ihmeellisesti minut\npelasti vihollisten käsistä. He seurasivat minua vielä Signelskär'iin,\nniin että minun täytyi lähteä ulos merelle, vaikka kävi länsi-tuuli, ja\nmonta polvea sain tehdä ennenkuin pääsin levähtämään erääsen\nkalastuspaikkaan.\n\nSaman kuun 25 p. kävin laivastolle ilmoittamassa, että venäläiset olivat\nAhvenanmaalla. Seuraavana päivänä komennettiin sentähden ulos 2\nlinja-laivaa, 3 sota-prikiä sekä muutamia veneitä, ja me purjehdimme\nAhlholmalle. Pari päivää myöhemmin, kun olin käynyt Grislehamn'issa\nluotsia hakemassa, lupasi vara-amiraali palattuani minulle luutnantin\narvon. Hänen luona olin sitten Simpnäs'issä Elokuun 2 päivään saakka, ja\nmainittuna päivänä läksin Koholmaan maksamaan 4 miehelleni heidän\nvoitto-rahansa, joka teki 40 taaleria hop. kullekin.\n\nNeljän päivän perästä palasin taas Simpnäs'iin, josta minä komennettiin\nGrislehamn'iin, tiedustelemaan kuinka monta venäläistä laivaa sinne oli\nsaapunut. Siellä sain ainoastaan sen tiedon, että viholliset eräästä\nkalastuspaikasta olivat vieneet 40 henkeä ja sitten palanneet takaisin.\nTämän sanoman toin amiraalille illalla Elokuun 7 p., ratsastettuani sinä\npäivänä 8 peninkulmaa kyytihevosella, josta minä paitsi sitä omasta\ntaskustani maksoin.\n\nParin päivän kuluttua komensi amiraali minun taas ulos 3 merimiehen\nkanssa \"Halland\" laivasta. Me läksimme Grislehamn'in ohitse \"Pollux\"\nnimiselle sota-prikille, joka oli Sladerön edustalla. Sieltä\nkomennettiin minä Ahvenanmaalle. Kun veneelläni lähestyin maata, kohtasi\nminua muutamat venäläiset veneet ja kohta sen jälkeen kolme laivaakin,\njotka käänsivät nokkansa minuun päin ja rupesivat tykeillä ampumaan.\nTämä pakoitti minua kääntymään, ja sota-prikit \"Pollux\" sekä \"Ekorn\",\njotka olivat minua seuranneet, palasivat myös entiseen vartiopaikkaansa\nSladerön edustalle. Sieltä minä sitten lähetettiin kirjeellä amiraalin\nluoksi, ja makasin sillä matkalla erään kallion suojassa pimeimmän osan\nyöstä.\n\nKun seuraavana aamuna sangen varhain läksin ulos merelle, kohtasivat\nminua muutamat veneet, joita venäläiset ajoivat takaa, ja kohta he\nsaavuttivatkin jotkut, ryöstivät ne tyhjiksi, ottivat väen vangitsi,\nheittivät veneet tuuli-ajolle ja rupesivat sitten ajamaan minuakin\ntakaa. Minä purjehdin maalle ja lähetin sanan päällikölle, että\nvihollinen oli ylitse tullut. Kyytihevosella läksin amiraalin luoksi;\nminun oli ratsastaminen 5 peninkulmaa, ja 4 peninkulmaa oli vene-matkaa.\nKun olin laivastolle tullut ja ilmoittanut asiani, lähetti amiraali\nminun purje-veneellä niille sota-laivoille, joidenka tuli lähteä ulos\nvenäläisiä vastaan. Niille annettiin käsky valmistaa itsensä ilman\nampumista ja melua. Amiraalin kanssa läksivät sitten 3 linja-laivaa, 1\nsota-priki sekä 3 pienempää laivaa. Minä olin 13 miehen kanssa\npurjeveneessä. Eräs luutnantti sattui kaukaa näkemään vihollisten olevan\nGrislehamn'issa ja Grönsund'issa, jossa he rauhassa istuivat\npaisti-pannujen ja kattilain ääressä. Mainittu luutnantti nosti kohta\njyräkkää. Nyt venäläiset jättivät sekä pannut että kattilat, vetivät 7\nvenettä salmen poikki ja läksivät Furusund'iin päin, mihinkä minä heitä\nseurasin niin likellä, että taisin nostaa merestä pari lakkia, jotka\nputosivat soutajain päästä. Hämärässä he katosivat näkyvistäni, sillä\nolivat kääntyneet minulle tuntemattomalle tielle. Riensin taas viemään\nsanaa amiraalille, joka nyt antoi käskyn, että kaikkien piti valmistaa\nitsensä ajamaan venäläiset pois noilta tienoilta. Kun sitten taas istuin\nveneessäni, rummutin oikein kauheasti keski-yöllä, peloittaakseni\nvihollisia, joita luulimme vieläkin olevan siellä, vaikka ne jo aikoja\nsitten olivat kaikki päässeet lähtemään tiehensä. Turhaa olisi ollut\nenää heitä hakea, ja minä läksin sentähden venäläisten\nillallis-paikalle, jossa talonpojat valittivat heidän ryöstämistään.\nSieltä läksin Koholmaan päin; ja kun kohtasin amiraalin merellä,\nilmoitin hänelle talonpoikain valitukset. Tällä kertaa hän ei antanut\nmitään käskyä valmistuksista. -- Koholmassa levähdin saman kuun 18\npäivään asti.\n\nLokakuulla komennettiin minä taas Suomeen ja Hankoniemelle. Siellä sain\nvangitsi tuon venäläisen kapteenin perheineen, joka niin onnellisesti\npääsi ruotsalaisen laivaston kynsistä. Paitsi näitä sain useampia\nmuitakin vankeja sekä 3 muona-laivaa, joilla kaikilla palasin Tukholmaan\nMarraskuun loppupuolella; ja sinne jäin minä talveksi, aina Huhtikuun\nalkuun asti 1717. -- Suuresti tulee minun kiittää Jumalaani, että Hän on\nkäskenyt pyhäin enkeleinsä suojella minua vaarallisilla retkilläni.\nSillä, jos ei Hän olisi johtanut minua ja kaikkivaltiaisuudellansa\nikäänkuin kotkan siivillä minua kantanut ja työtäni edistänyt, olisi\nvesi tullut haudakseni, samaten kuin Pharaolle, ja minun viholliseni\nolisivat minun kukistaneet. Sentähden ilolla kiitän ja ylistän Herraa\nijankaikkisesti!\n\nHuhtikuun 2 p. 1717 lähetettiin minä 12 miehen kanssa Ystad'iin, mihinkä\npurjehdin rannikkoa myöden. Kun tulin Skånen maakuntaan, oli se minusta\nniin ihana, kuin olisin tullut Kaanaan-maahan. Yhdellä hopea-äyrillä\nostin koko sangollisen eläviä turskia. Ihmisten huoneet olivat raketut\nvirvistä ja savesta, aidat olivat kivestä ja turpeista. Turpeita\npolttivat, kun keittivät tai leipoivat.[1] Kaikenlaiset ihanat\nhedelmä-puut kasvoivat talonpoikien puutarhoissa, ja rannoilla oli\nkauniita viheriäisiä käytäviä. Tätä kaikkea näin minä ensimäisen päivän\nSkånessa ollessani.\n\n    [1] Ehkä Suomikin tulee sellaiseksi \"Kaanaan maaksi\", jahka\n    tarpeeksi ehditään metsiä hävittää. Latojan muistutus.\n\nFalsterbo'ssa oli minulla kortteri erään luutnantti Turitz'in luona,\nmistä minä tein partioretkiä Kesäkuun loppuun saakka; otin 25 vankia ja\n3 muona- ja viini-laivaa. Olin myöskin tanskalaista laivastoa\nKöpenhaminassa katsomassa. Sieltä Kunink. Majesteetti Kaarlo XII vainaja\nkutsutti minua luoksensa Lund'iin, missä hän tutki minua\npää-asiallisesti seuraavista asioista: 1) kenenkä johdolla ensin tein\npartioretkiä; 2) kuinka kauan niitä olin tehnyt; 3) syntyperästäni ja\nkuinka vanha minä olin; 4) olinko nainut vai naimaton; 5) olinko tehnyt\nonnellisia vai onnettomia retkiä; 6) voisinko vakoamisella saada tietoa\nvenäläisten sotavoimasta Suomessa; 7) mihin muona-varoja voitaisiin\nasettaa ja kuinka paljon. -- Kun näihin kysymyksiin olin antanut\nalamaisen vastauksen, astui sisään kenraaliluutnantti kreivi Lieven,\njolle K. M. myöskin kiitti minua, sanoen kaksi kertaa: \"Me näemme, ettei\nLöfving ole pelkuri\". Tähän minä lisäsin: \"Minä en vapise Jumalan enkä\nkuninkaan edessä, ja vielä vähemmin minä vihollista pelkään; sillä\nJumalani on armollinen sekä kuninkaani oikea, ja mitä viholliseen tulee,\nlyön minä häntä, jos ei hän jaksa minua lyödä, eikä pelko siinä auta\"\ny. m. Tämän perästä luvattiin, että minä vielä toisen kerran pääsisin\nkuninkaan puheelle, ja annettiin minulle 100 tukaattia.\n\nSitten jouduin selkkauksiin asianeuvos Falströmin kanssa, joka tarjosi\nminulle rahamerkkejä 300 hopea-taalaria vastaan, jotka hän oli minulta\nsaanut. Tämän seikan johdosta kävimme molemmat Kunink. Majesteetin\nluona, jossa selitin että minä, joka tänään olin Ruotsissa, mutta\nhuomenna Tanskassa tai Venäjällä, olisin miesteni kanssa onnettomassa\npulassa, jos minulla olisi tuommoista rahaa. Hetken aikaa mietittyänsä\nkäski Kunink. Majesteetti Falströmin antaa minulle puoleksi kumpaakin\nrahalajia, ja jos kukaan kieltäisi ottaakseen vastaan minulta\nrahamerkkejä, pitäisi minun kohta siitä ilmoittaman, ja vastustaja olisi\nKunink. Majesteetin käskyn rikkojana hengeltä rangaistava. Samalla\nhankin myös Sund'ille ja Grönberg'ille kaappaus-lupakirjan, joka oli\nvarustettu Kunink. Majesteetin nimikirjoituksella, sekä\nkapteenin-valtuukirjan vänrikki Nils Gestrin'ille. -- Mutta tämän\njälkeen läksin minä ilman kuninkaan käskyä Tukholmaan, ja kirjeen kautta\nkäski Kunink. Majesteetti minun palata Lund'iin. Minä olin jotenkin\nmielivaltaisesti menetellyt kestikievari-paikoissa. Palasin kun\npalasinkin, ratsastaen 64 peninkulmaa neljässä vuorokaudessa.\n\nKohta kaupunkiin tultuani annoin ilmoittaa itseni, mutta minua ei otettu\nvastaan. Kävin sill'aikaa Lieven'in, Feiffen'in ja Falström'in luona,\njotka kaikki minua vihasivat ja minulle pilkallisesti sanoivat: \"Mene\nvielä kuninkaan luoksi\".\n\nParin viikon perästä seisoin pihalla, kun K. M. tuli ratsastaen\nkenraaleinsa ja everstinsä kanssa. Kun hän aikoi astua sisään, tartuin\nhänen käsivarteensa ja, kääntäen häntä minuun päin, sanoin:\n\n\"Minä olen saanut armollisen kuninkaan käskyn, ja tässä nyt seison\nodottamassa teidän määräystänne\". -- Hän katseli minua ja sanoi:\n\"Löfving!\" -- Minä tein kunniaa. -- Hän ei virkannut sanaakaan, vaan\nastui sisään. Minä menin kortteriini ja heittäydyin vuoteelle, mutta\nsamassa tuli kapteeni Horustjerna ja käski minua K. M:n luoksi, joka\nminua odotti. -- Kohta kun astuin ovesta sisään, kysyi K. M. kuinka minä\nolin ilman käskyä pois lähtenyt, ja minä vastasin:\n\n\"Minä jäin mielestäni liian kauan tänne, sentähden ai'oin rientää sinne,\nmissä venäläinen armeija liikkuu, ja sitten Turusta palata tiedolla,\nkuinka väkevä vihollinen on\", y. m.\n\n\"Kuinka tunnette te meidän tahtomme?\" -- kysyi kuningas. Vastaukseksi\nannoin hänelle liistan, johon olin kirjoittanut hänen entisen\ntutkintonsa kysymykset, joidenka nojalla olin toimeen ryhtynyt.\n\nKun Kunink. Majesteetti oli paperia katsellut, piti hän sen ja sanoi\nminulle: \"Koska tahdotte lähteä?\"\n\nMinä vastasin: \"Se riippuu armollisesta kuninkaasta, koska ja minne\nminun tulee lähteä -- tuleenko vai veteen\".\n\n\"Ei, ei; teidän pitää lähteä Turkuun. Jääkää tänne huomiseksi. Mitä\nmaksoi matkanne?\"\n\n\"50 ploottua, mutta ne minä kyllä otan venäläisiltä\". -- Tämän minä\nsanoin sentähden, että pian pääsisin lähtemään pois, ettei kaikkia\nhullutuksiani siellä kerrottaisi. Kunink. Majesteetti tarttui nyt kynään\nja kirjoitti kalenterien että Alphenteil'in aamulla piti antaman minulle\n50 ploottua. Minä astuin likemmäksi, nähdäkseni kuinka K. M. kirjoitti.\nSilloin sysäsi hän kirjoitus-aseet luotansa ja taputti olkapäätäni,\nsanoen:\n\n\"Rakas Löfving'imme, lähtekää huomenna ja toimittakaa tehtävänne, niin\nmuonavarat pian lähetetään Suomeen. Me tahdomme muistaa teitä\".\n\nSamana päivänä ratsastin minä Malmöhön ja olin yötä siellä. Aamulla,\nkohta kuu portit avattiin, läksin sieltä pois, mennäkseni K. M:n luo,\nmutta hän kohtasi minua 1/2 peninkulman päässä Malmöstä. Minä astuin\nmaahan ja sanoin tervehtien: \"Hyvää huomenta, armollinen kuninkaani!\" --\nK. M. kysyi: \"Löfving, missä te olette käyneet?\"\n\n\"Minä läksin eilen illalla katselemaan Malmön linnoituksia, koska olen\nnähnyt Viipurin ja Käkisalmen linnoitukset sekä useat muut vahvat\npaikat. Mutta ennenkuin olin mitään nähnyt, pantiin portit kiinni ja\nminun täytyi jäädä sinne yöksi, josta nyt armoa pyydän\".\n\n\"Mitä te Malmöstä piditte?\" kysyi kuningas. \"Se on maineensa vertainen\".\n\n\"Koska ai'otte lähteä?\"\n\n\"Nyt kohta\".\n\n\"Oletteko saaneet rahat Alphenteil'ilta?\"\n\n\"En ole; mutta tuolla hän tuleekin\".\n\n\"Kuinka Löfving rahansa saa?\" kysyi K. M. Alpheuteil'ilta.\n\n\"Ne ovat luetut minun pöydälläni; jos hän menee sinne ja antaa kuitin,\nsaapi hän ne kohta\"; -- vastasi tämä.\n\n\"Jääkää hyvästi ja toimittakaa kaikki lupauksenne mukaan\", sanoi K. M.\nja ratsasti tiehensä, ja minä eteenpäin niin nopeasti kuin hevonen\njaksoi. Mutta hetken perästä kuulin Alphenteil'in huutavan jälessäni:\n\"Löfving, Löfving, pysähtykää, pysähtykää!\" -- jonka kuultua käännyin ja\nratsastin häntä vastaan. Hän sanoi: \"K. M. varoittaa teitä\nharjoittamasta väkivaltaa matkallanne. Menetelkää siis varovaisesti.\nK. M. vakuuttaa teille armonsa, vaan ei mitään muuta\".\n\nMinä lähetin alamaisen tervehdykseni, lupasin olla varovainen ja läksin\nsitten entistä tietäni Tukholmaan.\n\nSiellä otin passini ja valmistin itseni matkaa varten Elokuun viimeisenä\npäivänä, jolloin läksin Suomeen päin. Vänöhön jätin mieheni ja veneeni\nja jatkoin matkaani erään talonpojan ja hänen voimansa kanssa Turkuun.\nSyyskuun 18 p. olin samassa kortterinsa venäläisten kanssa ja makasin\nlattialla heidän päällystakkiensa päällä. Seuraavana päivänä kävelin\nympäri kaupungissa. Ensin olin tuomiokirkossa ja tein siellä rukoukseni.\nSen jälkeen seurasin herra Simonia ja pyysin että vaimo sanoisi minua\nKorpon talonpojaksi, joka tuli Tukholmasta. Vaan herra Simon sanoi ettei\nhänellä ollut mitään yhteyttä niiden kanssa, jotka sieltä tulivat.\nKuitenkin seurasin minä pappia huoneesen, jolloin hän venäläisten\nupseerien tähden, jotka siellä olivat, sanoi: \"Tulkaa sisään, te\nmolemmat! -- Mitä arvelette, hyvät herrat, tämä vaimo tahtoo tuon miehen\npuolisokseen, ja nyt tahdon pitää pienen tutkinnon heidän kanssa\nensiksi\". -- Astuimme nyt herra Simonin kamariin, missä minä ilmoitin\nettä olin Löfving. Pappi säikähtyi kovasti ja sanoi että minä vielä\nsaattaisin häntä, hänen vaimonsa ja lapsensa teilattavaksi. -- Minä\nkäskin hänen olla vaiti, sillä minä en ilmoittaisi itseäni venäläisille,\nvaikk'en heitä pelännytkään, jos hän ei itse sitä tekisi. Pappi käski\nnyt lemmittynsä tuoda meille ruokaa ja lähetti noutamaan Göran\nLitovius'en, jolta minä sain paljon tietoja vihollisen voimasta.\n\nSitten menin ostamaan leiviskän suoloja ja leiviskän tuoretta lihaa.\nVaimon panin käymään edessäni katuja myöden ristin rastin, sekä rantaa\nmyöden laivaston ohitse. Jälkeen puolen päivän olin tanskalaisessa\nlaivassa, joka oli tuonut 399 tynnyriä rukiita. Minä ostin 8 kappaa,\nkysyin koska laiva taas aikoi lähteä ja mitä tietä, -- \"Utön tietä\",\nvastasi laivuri. Minä sanoin olevani Aspön luotsikartanosta, -- ja\nlisäsin sitten: \"minä tulen olemaan teidän luotsinne Utölle; siitä\nsyystä minä kysyn\".\n\n\"Vai niin. -- Kuuluuko mitään ruotsalaisista?\"\n\n\"Ei yhtään mitään\".\n\n\"14 tai 15 päivän perästä olen minä valmis lähtemään\".\n\nSieltä menin kauppapuotiin torin varrella ostamaan saappaita itselleni.\nMinä maksoin niistä 5 karolinia, joista 3 Venäjän ja 2 Ruotsin rahoissa;\nviimeksi-mainitut olivat tehdyt samana vuonna. Venäläinen otti ne kyllä\nvastaan, mutta samassa sai Rymättylän nimismies rahat käteensä ja kysyi,\nmistä olin kotoisin ja kelle saappaita ostin. Minä vastasin että olin\nKorposta ja palveluksessa Erkki Matinpojan luona Houtskä'rissä. --\n\"Saappaat ostan ylioppilaalle, joka saarnaa meillä\".\n\n\"Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"No, niinkuin ette häntä tuntisi\", sanoin minä, sillä en kohta muistanut\nmiehen nimeä.\n\n\"Anders Silvanko?\"\n\n\"No, miksi kysytte, koska tiedätte sen kuitenkin\".\n\nMutta nyt sanoi nimismies: \"Silvan kävi hiljakkoin täällä; miksi hän ei\nitse niitä ostanut?\"\n\n\"Se ei minuun koske\".\n\n\"Sinä et ole Korpon pitäjässä syntynyt\".\n\n\"En olekaan. Minä olen kotosin Gillobackasta Uudeltamaalta, mutta nyt\npalveluksessa Korpossa, niinkuin jo kerran sanoin. Jos ette minua usko,\nniin tämä Matti renki, joka tässä seisoo, kyllä minua tuntee, sillä olen\nhänen lapsensa kummi\". -- Tämä olikin täyttä totta, sillä mainittu renki\npalveli ennen maisteri Pilman'in luona, ja minä tulin hänen lapsensa\nkummiksi, kun v. 1715 oleskelin partioretkillä. -- Renki sanoikin että\nse oli totta, mutta nyt nimismies sai hänestä kiinni ja käski hänen olla\nvalehtelematta. Nimismiehellä oli hyvä miekka sivulla, ja minun teki\nmieli siepata se ja pistää hänet tuonelaan, mutta keksin kuitenkin\ntoisen keinon ja sanoin Matille: \"Ole sinä täällä niin kauan kuin minä\nkäyn ostamassa lapsilles vehnäleipää\". Pistäyin venäläisten joukkoon ja\njätin sekä rahat että saappaat puotiin. Sitten eräästä kadun-kulmasta\nnäin kuinka minua etsittiin. Vaimon lähetin tuomaan saappaat, istuin\nveneesen ja annoin soutaa kaikkein laivain ohitse jokea myöden, jossa\noli aivan tyyni. Mutta kun olimme päässeet linnan ohitse, oli niin\nankara myötä-tuuli, ett'en kahden tunnin kuluessa voinut purjeita\nkäyttää. Täll'aikaa olivat venäläiset etsineet minua koko kaupungissa.\nSyyskuun 20 p. tulin Vänöhön ja sitte väkeni luo, jotka oleskelivat\nHolmaskär'issä.\n\nLaveaksi kävisi kertoella mitä kaikkia minä tein Lokakuun loppuun asti:\n5 venäläistä lotjaa otin kiinni, 150 ruplaa sain rahoissa, 3 laivaa,\nlastattuina kaikenlaisilla ruokavaroilla; 3 venäläistä minä tapoin, 15\njoutui vangiksi, vaikka minun sitten täytyi päästää heidät vapaiksi\nvasta-tuulen tähden. Kallioin välitse kuljin Trunsöhön 16 peninkulmaa\nHästsund'ista, mistä minä lotjat sain; ne lähetin 13 p. Lokakuuta\nTukholmaan sekä kirjeen päätirehtöri Lieven'ille ja venäläisiä kirjeitä,\njotka Turussa olin saanut haltuuni. Vielä lähetin lupaukseni mukaan\nK. M:lle kertomuksen niistä venäläisistä rykmenteistä, jotka siihen\naikaan olivat Turussa, ja heidän vaatteuksestaan. Itse täytyi minun\njäädä sinne, missä olin, saman kuun loppuun asti, vastatuulen tähden.\nMainitun kertomuksen lähetin kolmessa eri kuvertissa, mutta samalla\npäällekirjoituksella, K. M:in oman käskyn mukaan, sillä hän oli sanonut:\n\"Jos te kirjoitatte meille, niin kirjoittakaa kolmessa eri kuvertissa ja\nvarustakaa kaikki meidän päällekirjoituksella. Kaksi kirjettä saattavat\nhe avata kansliassa, mutta ei kolmatta\". -- Vieläpä varoitti hän minua,\njos kirjoittaisin Lievenille, kertomasta liian tarkkaan kaikkia seikkoja\ny. m. Kaikki, mitä muuten Suomessa tapahtui ja havaittiin, piti minun\nilmoittaa hänelle. Kun kaiken tämän olin lähettänyt muistossa\nsuurikunniaiselle kuninkaalle Kaarle XII:lle, palasin Kemiöön ja\nkatselin Ängen satamasta venäläisiä muonalaivoja, mutta minulla oli niin\nvähäinen miesvoima etten voinut karata heidän kimppuunsa, vaan läksin\nKorppoon ja Aspöhön, missä otin haltuuni ennen mainitun tanskalaisen\nlaivan, joka nyt tuli Turusta ja jonka nimi oli \"Jomfru Christina\".\nTällä läksin Tukholmaan 3 p. Marraskuuta ja tulin sinne illalla saman\nkuun 5 p. Kiitin Jumalaani, joka niin ihmeellisesti oli suojellut ja\nvarjellut minua, jotta olin vahingotta päässyt sekä myrskyistä että\nvihollisen kuulista. Jumalan armo on minulle varmaan ollut uusi joka\naamu; siitä sieluni riemuitsee ja laulaa Halleluja.\n\nSinä vuonna olin marssinut ja matkustanut yhteensä 466 peninkulmaa.\n\nVuonna 1718 läksin loppupuolella Maaliskuuta taas Etelä-Ruotsiin ja\noleskelin Trölleborgin tienoilla 7 päivään Huhtikuuta. Mainittuna\npäivänä ajelimme erästä tanskalaista laivaa Drakö'lle. Siellä me\nkäännyimme ja otimme toisen kiinni Kyögen lahdella. Laivurin ja\nperämiehen sekä 6 miestä lähetin kohta vartioittuina Malmöhön ja laivan\nYstad'iin luutnantti Liljan kanssa.\n\nSeuraavana päivänä oli kauhea myrsky, niin että hietasärkät siirtyivät\nuusille sijoille. Minä olin merellä sinä päivänä ja annoin mennä\nmyötätuuleen. Kun tulin Falster'iu hietasärkälle, en voinut päästä siitä\nohitse, vaan jouduin karille. Nyt käskin miesteni noudattaa minun\nesimerkkiäni, mitä hyvänänsä tekisin. Aallot nostivat meitä milloin\nkorkealle ilmaan, milloin taas heittivät meitä syvyyteen, niin että\nperäpuu viimein tarttui pohjaan kiinni. Silloin hyppäsin minä mereen, ja\njoka mies minun perästäni, pitäen jahdin laidasta kiinni. Taas vei aalto\nmeidät kappalen matkaa, ja niin pian kuin jalkamme koskivat pohjaan,\nvedimme jahdin perässämme, siksi että pääsimme hietasärkälle. Sieltä\nheitimme harkin maalle, mutta itse emme sinne päässeet, sillä myrsky\nkävi yhä ankarammaksi ja aallot loiskivat meidän ylitse. Jahti oli\npuoleksi santaan peitetty, ja me saimme seisoa koko päivän vedessä.\nMutta illalla olivat hietasärkät siirtyneet niin, että oli aivan kuivaa\nmaata Falsteriin saakka, missä ennen oli ollut leveä vesi välillä. Minä\njuoksin nyt kylään, saadakseni sieltä väkeä ja hevosia jahtia\npelastamaan. Mutta kun nämät olivat päässeet jahdin luo, nousi vesi taas\nniin että he töin tuskin pelastivat henkensä.\n\nHuhtikuun 16 p. läksin minä merelle muutamain muiden kanssa ja olin\nensimmäinen tappelemaan tanskalaisten kanssa. -- Malmöstä tein myös\nsittemmin useita partioretkiä Saltholman, Amagerin ja Drakön tienoille.\n-- Englantilaiset tulivat tanskalaisten laivaston avuksi 9 laivalla, ja\n6 laivan piti vielä seurata niitä Itämerelle. Siellä minä purjehdin\nympäri pienellä jahdillani, siksi että käännyin paluumatkalle\nTukholmaan, johonka saavuin Toukokuun 31 p., josta olkoon Jumalalle\nkiitos.\n\nHeinäkuun keskipaikoilla otin taas passini sieltä ja läksin miesteni\nkanssa Hankoniemelle päin. 29 p. otin Hankoniemen ulapalla venäläisen\nlaivan, joka tuli Räävelistä ja oli lastattu 70 tynnyrillä suoloja ja\n200 leiv. tupakkaa, paitsi muilla tavaroilla. Mutta kun kävi\nlänsi-tuuli, täytyi minun viimein jättää laiva ankkuriin, sittenkuin\nolin purjehtinut koko yön. Vähällä pääsinkin pakoon, sillä nyt tuli\nlaivoja sekä Jungfrusundista että Hankoniemeltä, niin ettei minulla\nollut muuta neuvoa kuin upottaa vene ja seisoa miesteni kanssa vedessä\nsuuhun asti, siksi että laivat olivat ohitse kulkeneet. Venäläiset\netsivät ja ajelivat minua monta päivää. 15 p. Elokuuta otin minä lotjan\nja kumppalini Eeder toisen, jolla hän läksi Tukholmaan.\n\nMinä läksin Paraisiin päin, otin tiellä taas toisen venäläisen lotjan,\njonka minun kuitenkin täytyi päästää vapaaksi jälleen vastatuulen\ntähden. Purjehdin sitten Mörskär'in kalastus-paikalle ja näin että sinne\ntuli venäläisiä kolmessa saaristo-veneessä. Tämän huomattuani purjehdin\nyhä eteenpäin ja ammuin tiellä muutamia laukauksia. Venäläiset olivat\nkohta kysyneet talonpojilta, jotka olivat siellä kalastamassa, kuka se\noli, joka ampui. -- \"Kaiketi teidän väkeä\", olivat nämät vastanneet.\n\"Ei\", oli upseeri sanonut, \"kyllä se taitaa olla Lovijn\", ja oli samassa\najanut miehensä veneisin ja soutanut sieltä aika kyytiä, niin että\ntalonpojat jäivät rauhaan siksi kertaa. Minä olin ajavinani heitä takaa\npienellä veneelläni, mutta olin hyvin iloinen mielessäni että he\nläksivät pakoon Turkuun. Minä purjehdin sitten meren poikki ja saavuin 2\np. Syysk. Tukholmaan.\n\nLokakuun 16 p. läksin taas Suomeen laivani ja 13 miehen kanssa, joiden\npalkat minä itse maksoin, koska ei kukaan tahtonut minua tällä kertaa\nmatkalle lähettää. Kapteeni Eeder seurasi minua purressaan 8 miehellä.\nHyvin vähän hyötyä tästä matkasta kuitenkin oli. Kun olimme purjehtineet\nympäri, saamatta mitään aikaan, tulimme 8 p. Marraskuuta Hankoniemen\nsaaristoon; siellä katselimme kuinka venäläiset liikkuivat edestakaisin\nja me läksimme seuraavan päivän illalla muutamain venäläisten laivain\nperään, jotka laskivat maalle eräälle saarelle. Me soudimme sinne, mutta\nhämmästykseksemme oli siellä valkeain ympärillä noin 300 miestä erään\nmajurin johdolla. Kun sen havaitsin, tein minä ensin rukouksen miesteni\nkanssa ja kehoitin heitä rohkeuteen, jotta hakkaisivat päälle miehen\ntavalla. Jumala oli meidän turvanamme -- sanoin -- y. m., mitä siinä\nhädässä ehdin esiin tuoda.\n\nKun lähestyimme vihollisia, huusi vartia: \"sto ludi\" (mitä väkeä). --\nMinä vastasin: \"Petersburgska polkava\" (Pietarin rykmenttiä). -- Hän\nsanoi: \"Gribi tut\" (souda tänne). -- Minä vastasin: \"totsiäs\"\n(paikalla), ja kun lähenimme heitä, ammuimme, Eeder sekä minä kumpikin\nkahdella pienellä tykillä. Silloin lensi sekä valkea että väki pitkän\nmatkan päähän. Minä iskin kiinni erääsen laivaan, mutta sieltä hakattiin\nmeitä vastaan, jotta viisi miehistäni haavoitettiin. Olisin kuitenkin\nsaanut laivat valtaani, jos mieheni olisivat minua seuranneet, vaan niin\nei ollut laita. Eederiin sattui myöskin kuula, niin että hänen täytyi\nlähteä tiehensä, ja minun oli pakko tehdä samoin, sillä mieheni olivat\nhyvin alakuloiset. -- 28 p. Huhtikuuta olimme taas Tukholmassa.\n\nVuonna 1719 Huhtikuun 2 p. tein minä kontrahdin Kunink. Majesteetin\nkanssa, että hankkisin tietoja venäläisten maa- ja meri-voimasta omalla\nveneellä, mutta kruunun miehillä, josta saisin 200 riksiä kuukaudessa.\nSaatuani paroni Taubelta 160 riksin setelin, purjehdin Tukholmasta saman\nkuun 29 p.\n\nMuun muassa sain minä tällä matkalla tietää talonpojalta Karunan\nkappelista, että 2 miehen joka manttaalin puolesta piti seurata\nvenäläistä laivastoa Ruotsiin. Sitten kun itse olin käynyt Hankoniemellä\ntätä laivastoa katselemassa ja saanut Anders Silvan'ilta täydellisemmät\ntiedot vihollisen armeijasta Turussa, palasin saariston kautta\nTukholmaan, koska nyt oli ihan selvä, että venäläiset aikoivat samota\nRuotsiin. Heinäkuun 4 p. jätin saamani tiedot kirjallisesti Kunink.\nMajesteetille. Niiden kertominen kävisi liian laveaksi, ja kunn. lukija\nkuitenkin itse ymmärtää kuinka paljon vaivaa saa nähdä ennen kuin saa\ntarkat tiedot vihollisen toimesta ja voimasta.\n\nKohta komensi amiraali Taube minua taas ulos. En kuitenkaan ennättänyt\nAhvenan-mertä kauvemmaksi, -- sillä siellä kohtasi minua venäläinen\nlaivasto. Kiireesti palasin Furusund'iin ja laivasto läksi\nKappelskär'iin. Kohta lähetin tiedon tästä K. M:tille, ja samana yönä\ntulivat luokseni kapteenit Rottenborg ja Eeder sekä niiden seurassa\nK. M:in lähettämät kenraali-ajntantit Sparre ja Tessin, jotka tulivat\nkuninkaan luota Tunasta venäläistä laivastoa katselemaan. 12 p. olimme\nme kaikki n. s. Raatimiehen-saarella. Samana päivänä tuli ruotsalainen\npursi \"Putsvärch\" Ahvenanmaalta, luutnantti Lilljan johdolla; ja sitä\nseurasi venäläinen lähettiläs Osterman. Kun minä rupesin ampumaan erästä\nvenäläistä purtta kohti, joka tuli tuon ruotsalaisen purren kanssa,\nilmoitti Lillja että se kuului hänen seuraansa. Kohta tämän jälkeen\nsaapui venäläinen laivasto paikalle ja lähetti muutamat purjeveneet\najamaan minua takaa. Toiset sytyttivät Furusund'in kartanoa tuleen. Itse\nlaivasto läksi Oxhalsen'in kantta Djurhamn'iin, ja minä seurasin heitä\ntoista tietä. Seuraavana aamuna olivat venäläiset panneet kirkon ovelle\njulistuksen, jossa ilmoitettiin, että ne, jotka jäivät taloihinsa,\nvoisivat niissä elää huoletta niin hengen kuin omaisuutensa suhteen\ny. m. Tämän julistuksen lähetin minä kohta K. M:tille, joka oleskeli\nTunassa, ja kaikissa kirkoissa heti ilmoitettiin, ettei kenenkään\npitäisi uskoa venäläisten vakuutuksia.\n\nVihollisten laivasto oli Dahlan linnoituksen ohitse lähtenyt\nNorrköping'iin päin, ja minä olin tiedustelemassa Dahlan ja Djurhamn'in\ntienoilla, kun 12 p. Elokuuta kohtasin venäläisen postiveneen, joka oli\nvarustettu 20 miehellä ja 2 yli-upseerilla, kaikki hyvissä aseissa.\nNämät lähettivät ensin laukauksen meitä kohden. Minä kysyin heiltä,\nolinko minä koskaan huonosti tähdännyt. He vastasivat: \"Ei\". \"Emme\npelkää. Voitto on meidän. Soutakaa eteenpäin\", huusin minä; ja\nlähestyessä saimme toisen laukauksen. Silloin Johan Bergström\nhaavoitettiin käsivarteen, kaikki toisen laidan hangat ammuttiin pois ja\nlakki minun päästäni. Nyt ammuin minä 3-leiviskän tykillä, ja kuula\nsattui niin hyvästi etteivät venäläiset enää voineet meille mitään\nvahinkoa tehdä. Kun vielä olin yhden kiväärin-laukauksen ampunut, täytyi\nminun asettaa hangat kuntoon ja antaa venäläisten lähteä tiehensä.\nHeidän purjeensa ja maston, jonka olin ampunut mereen, sain minä\nkuitenkin.\n\nElokuun 15 p. tulin Vaxholmaan, johon jätin mieheni välskärin\nhoidettaviksi; itse läksin samana päivänä Djurhamn'iin ja kohtasin\nmatkalla koko venäläisen laivaston. Ne ajelivat minua Sundbyhyn saakka,\njossa minun täytyi astua maalle, ja venäläiset ottivat minun pienen\nveneeni. Kenraaliluutnantti Cronstedt'in hevosella ratsastin minä\nLindal'iin, jossa sitten otin venäläisiä vastaan kahdella pienellä\ntykillä ja rummuttamisella. He olivat aikoneet mennä Lindal'in sivutse,\nmutta kääntyivät nyt kohta Vårdholmaan päin ja olivat yötä siellä.\nYö-vartian asettivat he Lindal'iin. K:lo 9 j. pp. rummutin minä\nilta-rumpua, ikäänkuin siellä olisi ollut paljonkin sotaväkeä, ja yöllä\nratsastin amiraalin luokse. Minä pyysin että hän seuraisi minua\nkatselemaan venäläistä laivastoa, mutta siihen sain sen vastauksen, että\nperkele, vaan ei hän, lähteköön ulkopuolelle Vaxholman linnoitusta. Minä\npalasin siis yksin, huusin: \"verda!\" Lindal'in rannalla ja vastasin\ntähän itse. Sellaista toimitin siksi kuin päivä nousi, jolloin ammuin\nruotsalaisen tunnus-laukauksen ja rummutin aamu-rumpua. Venäläiset\nläksivät laivoineen Tunan ulapalle ja lähettivät muutamat veneet\npolttamaan Grönberg'in kartanon Stekesund'illa; niin tapahtui myös\nsangen vähäksi kunniaksi ruotsalaiselle laivastolle, joka makasi\nVaxholman salvan sisäpuolella ja sieltä ampui muutamia laukauksia, kun\nvenäläiset kääntyivät, lähtien Östanå'lle, jossa he polttivat ihanan\nherras-kartanon. Rakuunat, jotka olivat siellä, läksivät pakoon ja\nantoivat vihollisten vapaasti menetellä kuinka tahtoivat. -- Kun olivat\nnäin polttaneet ja ryöstäneet pitkin rantoja Arbogaan asti, palasi\ntoinen osa laivastoa Turkuun ja toinen läksi Pohjanmaalle ilman mitään\nkunnollista tappelua.\n\nLokakuun 3 p. läksin taas Suomeen päin. -- Niinä päivinä oli tulipalo\njuuri hävittänyt 400 kartanoa Tukholmassa. -- Minä purjehdin meren yli;\nvenäläiset kulkivat usein kallioin toisella puolella ja minä toisella.\nMarraskuun alussa olin Baresund'issa; vangitsin siellä 2 venäläistä,\njotka näyttivät minulle kaksi kauppalaivaa, jotka vastatuulen tähden\nseisoivat salmen suussa. Minä menin kohta niitä omistamaan. Tavaraa\nniissä oli 6,000 riksin arvosta. Nyt sattui niin että tuuli muuttui\nedullisemmaksi, ja minä purjehdin eteenpäin pari päivää saaliineni.\nMutta ankara etelätuuli eräänä yönä ajoi laivani karille; minä kadotin\noman veneeni, kiväärejä, 700 rullaa Hollannin tupakkaa ja paljon muuta.\nItse olin melkein menettää henkeni, mutta sain kuitenkin ankkurin\npohjaan, ja katkaistuani sitten ankkuri-köydet, tulin pää-asiallisesti\nonneni avulla, seuraavana aamuna hyvään satamaan. Siellä minun täytyi\nviipyä melkein kokonainen viikko. Toinen venäläinen vanki pääsi\nsill'aikaa pakoon talonpojan veneellä, jossa oli tämän nuotta. Muutaman\npäivän perästä tuli hän takaisin 3 pienen laivan kanssa, jotka olivat\nsaaneet minun veneeni kiinni kiväärineen päivineen. Ensin oli\nvenäläisten aikomus käyttää näitä, mutta vesi oli pilannut ne, ett'ei\nampuminen kohta käynyt laatuun. Talonpoikain kautta sain minä kuitenkin\ntiedon heidän tulostaan, ja koska tuuli nyt oli edullinen, läksin\npurjehtimaan pois. Tulin Vänöskär'ille, jouduin siellä karille, ja\nalukseni sai rei'än. Pääsin vihdoin sieltä Trunsö'lle ja sain kärsiä\nkauheaa etelämyrskyä. Myrsky kiihtyi kiihtymistään, ja hirmuisimmalla\ntavalla ilmoitti myrsky Jumalan vihaa uuden-vuoden yönä. Kunink.\nMajesteetti oli täll'aikaa kaksi kertaa lähettänyt erään Nylander'in\nminua etsimään, ja kummastakin matkasta oli tämä saanut 100 riksiä.\nHänen oli täytynyt pari päivää elää katajan-marjoista, kun ei hän tuulen\ntähden päässyt mihinkään ja ruoka-varansa loppuivat. Suurella vaivalla\noli hän päässyt takaisin Tukholmaan vähän aikaa ennenkuin minä saavuin\nsinne, joka tapahtui Tammikuun 29 p. Mitä minä olin kärsinyt, on\nmahdotointa kertomalla ilmoittaa. Muutamat vangit minulla kuitenkin oli,\nkiitos Jumalan.\n\nKevätpuolella tein vielä pienen retken kapteeni Ceder'in ja luutnantti\nBoltz'in kanssa Utö'lle, ja saaristossa olin myös tiedustelemassa, mutta\nHuhtikuun 30 p. palasin Tukholmaan, mihinkä viimeinkin jäin rauhaan\nmuitten minun kaltaisten kanssa.\n\nJumalan suurta armoa ja kaikkia hyviä töitä, joita Hän on minulle\nosoittanut, en ikinä unohda; vaan iloisella sydämellä tahdon sanoa:\n\nYlistys olkoon Jumalalle!\n\n\n\n"]