[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAQzbvp_eOwztb2lumocvZl00ZWgs4Yw7HWe225VFcv8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},3471,"Eläinten olympialaiset","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"3471-hanninen-kaarlo-elainten-olympialaiset","3471__Hänninen_Kaarlo__Eläinten_olympialaiset",null,"lastenkirja",[14,15],"huumori","kansanperinne",[],"fi",1929,23269,155382,false,76217,[24,25,26],"Animals -- Juvenile fiction","Children's stories, Finnish","Fairy tales -- Finland",[28,29,30,31],"Children & Young Adult Reading","Humour","Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Eläinten olympialaiset ja muita satuja\" by Kaarlo Hänninen is a collection of fairy tales written in the early 20th century. It follows a grand, humorous animal world that stages its own Olympic Games to keep up with humans, led by the Bear as forest king with the Fox and Wolf as organizers, and contestants arriving from every continent. Expect playful competitions, sly jokes, and a mix of nature lore and Finnish folklore as creatures race, leap, fly, and boast for glory.  The opening of the book sets the scene on a Lapland fell where the Bear convenes all animals and declares the Animal Olympics to counter human prowess. A committee (Bear, Wolf, Fox, and others, plus birds and even insects) designs events—running, wrestling, long and high jumping, flight contests, slow race, head-butting and pushing, and swimming—while elephants and beavers build tracks and the Fox invents quirky measures (distance by a cock’s step, time by a cuckoo’s call). Delegations travel to Petsamo by ingenious routes—whales ferry Austra­lians, herds stream across Asia and Africa under Tiger and Lion—then a grand reception unfolds; wrestling is postponed to avoid early quarrels. The first day brings a dramatic footrace won by a European greyhound ahead of a kangaroo and an ostrich, though the timing collapses in the excitement; a slow race crowns the snail. On the next day, amid Tapio’s forest-fairy fanfare, the flea crushes the long-jump, the condor wins the high-altitude flight, and the common swift takes the distance flight to the Heinäsaaret (with a comic albatross-and-tern incident), and the text moves toward the head-butting contests. (This is an automatically generated summary.)",[],249,"Satukokoelma, jonka nimitarinassa Suomen eläimet järjestävät omat olympialaisensa Petsamon tunturimaisemissa. Karhun johdolla eri lajit ottavat mittaa toisistaan nopeudessa ja voimassa osoittaakseen taitonsa ihmisille.","Kaarlo Hännisen 'Eläinten olympialaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3471. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄINTEN OLYMPIALAISET JA MUITA SATUJA\n\nKirj.\n\nKaarlo Hänninen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOsakeyhtiö Valistus,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEläinten olympialaiset.\n  Eläinten olympialaiset.\n  Olympialaistoimikunta.\n  Norsut raivaustöissä. Ajan ja matkan mittarit hankitaan.\n  Mitä teitä ja miten eläimet matkustivat kilpailuihin.\n  Vastaanotto.\n  Kilpajuoksu.\n  Hitauskilpailu.\n  Toinen kilpailupäivä.\n  Kirpun urotyö.\n  Korkeuslento.\n  Pituuslento.\n  Pökkäyskilpailut.\n  Puskusilla.\n  Juhlat Tapiolassa.\n  Uintikilpailut Petsamon vuonossa.\n  Kun Suomen karhu voitti painimestaruuden.\nKaksi jättiläistä.\nLahorin prinssi.\nKoivu ja kuhankeittäjä.\n\n\n\n\n\nELÄINTEN OLYMPIALAISET.\n\n\n\n\nEläinten olympialaiset.\n\n\nTasalakinen tunturi metsäisen kiveliön keskellä, jota kesäinen\naamupäiväaurinko valaisi. Taustalla näkyi korkeita Petsamon tuntureita\nlumilaikkurinteineen, sivuilla matalampia, köyryselkäisiä vaaroja,\nmetsäisiä kankaita, soita ja järviä.\n\nTunturilla oli vilkasta liikettä ja hyörinää, sillä karhu,\nkiveliönkuningas, oli kutsunut Suomen eläimet tärkeään neuvotteluun.\nKarhuja, susia, ilveksiä, ahmoja ja kettuja parveili siellä hyvässä\nsovussa sonnien, lampaiden, hirvien ja jänisten kanssa; oravat\nkurahtelivat, kärpät puikkelehtivat ja mehiläiset, kärpäset ja paarmat\nsurisivat; taivaalla leijaili lintuja, niitä istui myöskin maassa,\nmissä vain tilaa oli. Korvia särkevä kirkuna, ammonta, määkinä, mörinä\nja murina kuului eläinjoukosta.\n\nKarhu nousi korkeimman kiven päälle, röyhisti rintaansa, kakisti\nkurkkuaan ja virkkoi:\n\n— Kuuluttajat, julistakaa kokous alkaneeksi.\n\nViisi kurkea kohotti kaulansa suoraksi ja huusi:\n\n— Kru'uu, kruu'uu, kruu'uu!\n\nSenjälkeen karhu nousi kahdelle jalalle, röyhisti uudelleen rintaansa,\nkakisti kurkkuansa ja luki tuohilevystä:\n\n— Minä kiveliönkuningas, ikuisten metsien majesteetti, susien, ahmojen\nja ilvesten suuriruhtinas, kaikkien eläinten hallitsija y.m., y.m. teen\ntiettäväksi:\n\nIhminen, meidän kaikkien yhteinen vihollisemme, tulee päivä päivältä\nyhä vaarallisemmaksi. Hän harjoittelee lakkaamatta ruumistaan\ntullakseen voimassa, nopeudessa ja kestävyydessä meidän vertaiseksemme\n(— — Oikein puhuttu, mylvivät eläimet). Joka neljäs vuosi ihmiset\nviettävät olympialaisia kisoja nähdäkseen, ketkä ihmisistä ovat\nvahvimmat, nopeimmat, kestävimmät ja taitavimmat. Näihin tilaisuuksiin\ntulee osanottajia kaikista maista. Vuosien kuluessa ihminen on tullut\nniin nopeaksi juoksemaan, että hän ottaa kilpajuoksussa suden kiinni (—\n— Uuuu, uuuu, ulvoivat sudet kauhistuneina); kohta hän painissa kaataa\nitsensä metsänkuninkaan (karhut vihelsivät ihmeissään), eikä kauan\nkulune, ennenkuin hän kiipeilee ja hyppii puissa yhtä keveästi kuin\norava (— — Kurr, kurr, kurrrrrr, kurisivat oravat) ja ui vedessä kuin\nhylje.\n\nKun karhu vähän keskeytti puheensa, kuului eläinten joukosta:\n\n— Ihminen meidät kohta surmaa sukupuuttoon! Korvia vihlova murina,\nmarmatus, haukunta, ammuminen, vihellys ja piipitys kuului\neläinryhmistä. Kaikki näyttivät olevan raivoissaan ihmiselle; karhu\nyksin säilytti mielenmalttinsa. Kiveliönkuningas jatkoi:\n\n— Minä, metsien majesteetti ja kaikkien eläinten kuningas olen\nneuvotellut suurvisiirini suden ja salaneuvos ketun kanssa asioista\nja olen päättänyt pitää eläinten olympialaiset kisat osittain tällä\ntunturilla, osittain Pummankivuonon rannalla Petsamossa; ne olkoot\nkuudentena päivänä tuohikuuta ensi vuonna. Lähettilääni vieköön tästä\nsanan kaikkiin maanosiin ja kaikille eläinluokille ja tärkeimmille\nlahkoille, että ne puolestaan lähettäisivät tänne edustajiaan. Muut\nalamaiseni menkööt kotiseuduilleen harjoittelemaan. Vain neuvonantajani\nja lähettilääni jääkööt olympialaiskomiteaksi järjestelemään kisoja.\n\n— Hyvä, hyvä, mylvivät eläimet. — Me vietämme täällä sellaiset juhlat,\nettei milloinkaan ennen ole ollut kiveliössä. Ja ennen sitä me\nharjoittelemme niin, ettei ihminen enää milloinkaan meistä kostu!\n\n— Kuuluttajani ilmoittakoot kokouksen loppuneeksi, lisäsi karhu.\n\nKurjet asettuivat taas riviin metsänkuninkaan eteen ja huusivat:\nKruu'u, kruu'u...\n\nEläimet alkoivat sulassa sovinnossa laskeutua tunturilta hajaantuen eri\nsuunnille.\n\n\n\n\nOlympialaistoimikunta.\n\n\nKun tunturi oli tyhjentynyt, alkoi toimikunta työnsä. Siihen kuului\npaitsi puheenjohtajaa, kuningas karhua: susi, kettu, ilves, hirvi,\njänis, orava, pässi ja sonni; sitäpaitsi kotka ja lähettiläslinnut:\npääskynen, tervapääskynen, nuolihaukka, muutamia lokkilintuja ja\nkurkia; selkärangattomia edustivat heinäsirkka, kirppu ja etana.\n\n— Meidän on nyt laadittava kilpailuohjelma. Se ei ole niinkään helppo\ntehtävä, sillä eläinkunnassakin on monta urheilunalaa ja monenlaisia\ntaitureita. Omasta puolestani ehdotan painia tärkeimmäksi numeroksi.\nPaini on miesten urheilua. Olen synnynnäinen painimestari. Poikasena\nen paljon muuta tehnytkään kuin kellistelin nurin kasvinkumppaneitani,\npikkuotsoja ja vieläpä aikamiehenäkin olen joskus käynyt käsirysyyn\nvertaisteni kanssa. Minulla on yhdeksän miehen voima. Muurahaiset,\nputkenjuuret ja metsämarjat, jotka ovat pääravintonani, kehittävät\nlihaksiini pelottavan voiman. Toisinaan käyn ihmisen karjaan, otan\nsuurinta sonnia tai lehmää niskasta kiinni ja nujautan kuin tallukan\nmaahan, puhui karhu.\n\n— Muistat väärin, herra kuningas, toisinaan sonni lävistää sinut\nsarvillaan, huomautti kettu.\n\n— Ei mitään keskeytyksiä! kivahti karhu. — Näillä töppösillä kellautan\nkumoon vaikka jalopeuran, joka siellä Afrikassa kerskailee voimistaan\nja sanoo olevansa eläinten kuningas.\n\n— Herra kuningas, tirskui pääskynen. — Minä näin viime talvena\nSudanissa jalopeuran hyppäävän korkean aidan yli lehmänhieho suussa.\nJalopeuralla on hirmuiset voimat. Mutta vielä väkevämpi on gorilla,\njonka näin Kongojoen varsilla. Hänestä saa Teidän Majesteettinne\noivallisen vastustajan varsinkin vapaassa painissa.\n\n— Tulkoot vain gorillat, jalopeurat ja tiikerit kanssani rehelliseen\nsuomalaiseen sylipainiin, sittenpä nähdään, kuka on oikea eläinten\nkuningas, murisi karhu. — Sittenpä nähdään!\n\n— Minä ehdottaisin, että juoksu otettaisiin toiseksi numeroksi,\nsanoi susi. — Minä olen arojen ja aavojen tuntureiden juoksumestari.\nNäettehän sen jo pitkistä jaloistani, solakasta ruumiistani ja keveästä\nkäynnistäni. Ruokanani on vain liha, jota hankin usein yhteistoimintaa\nkäyttäen. Näkisittepäs, kuinka me pyydystämme poroja Lapin tuntureilla\nsekä lampaita ja hevosia Siperian aroilla; me asetumme ensin ketjuun ja\najamme laumaa niin kauan, että useimmat siitä joutuvat paistiksemme.\nSe on ainakin rehellistä ajojahtia eikä salakavalaa väijymistä,\nniinkuin kissojen ja ilvesten tapana on pyydystää. Toisinaan ajaa minua\nmetsästäjä hiihtäen, mutta harvoin hän saa minun kalliin turkkini.\nIhminen on minulle vihainen siitäkin, kun minä syön toisinaan pieniä\nlapsia, jotka ovat yksinään menneet metsään. Tahtoisin siis koetella,\nkuka on eläinkunnan nopein juoksija.\n\n— Erehdytpä susi, jos luulet, että olet maailman nopein juoksija, sanoi\nkurki. — Viime syysmuuton aikana näin, kuinka kaksi kasakkaa Venäjän\naroilla sutta metsästi. He seurasivat sitä nopeilla ratsuhevosillaan;\nheidän vinttikoiransa kiisivät suden perässä sellaista vauhtia, että\nsaivat sen kiinni korvista ja pitelivät sitä, kunnes miehet ennättivät\npaikalle. Ja onpa Aasian ja Afrikankin aroilla hyviä juoksijoita:\nantilooppeja, kirahveja, kamelikurkia. Juoksusta tulee sentähden\njännittävä kilpailu.\n\n— Otetaan vain juoksu yhdeksi numeroksi, myönsi karhu.\n\n— Pituushyppy on varmaankin eläinten hyödyllisin urheilu, sanoi orava\nkapsahtaen istumaan karhun eteen ja nostaen tuuhean häntänsä ylös.\nPitkällä pituushypyllä olen minä usein pelastanut itseni varmasta\nkuolemasta. Olen oikea hyppymestari. Sinä, herra kuningas, olet monta\nkertaa huviksesi katsellut, kun minä puusta puuhun loikkailen ja\nhyppelen oksalta oksalle. Minä syön puiden silmuja ja siemeniä, siksi\novat lihakseni voimakkaat. Minä olen ensiluokkainen voimistelija,\nmutta kyllä minä harjoittelenkin ahkeraan aamusta iltaan. Toisinaan\njoudun ainaisen viholliseni mäntynäädän kanssa hirvittävään kilpailuun\nhyppimistaidossa. Silloin on henki kysymyksessä, sillä jos näätä tapaa\nminut, syö se minut kohta suuhunsa.\n\n— Herra kuningas, sanoi jänis, kapsahtaen takajaloilleen ja heilutellen\netukäpäliään kuin rumpupalikoita.\n\n— Sukulaiseni orava kehuu itseään metsien parhaaksi hyppymestariksi.\nMinä olen lumihankien hyppelijä. Katsokaa minun käyriä takajalkojani,\nnehän ovat aivan kuin jouset. Luoja on luonut minut laukkoen kulkemaan.\nHelposti hyppään korkean aidan yli varsinkin silloin, kun ajokoira on\nkintereilläni. Kun talviaamuna palaan ruislaiholta tai heinäsuovalta\nsyönnökseltä, hyppään polulta syrjään niin kauas, ettei ihminenkään\nhuomaa, minkä kuusen juurelle olen loikannut. Toisinaan tiheässä\nkatajikossa, kun en muuten saa selville, mitä on minun ympärilläni,\nloikkaan pystysuoraan ylös. Minä syön lehtiä, ruohoa ja jyrsin haavan\nkuorta, siksi jäseneni ovat voimakkaat. Salaneuvos kettu ja suurvisiiri\nsusi kyllä todistavat, että olen ensiluokan vauhditon hyppääjä.\n\nKarhu murisi hyvillä mielin:\n\n— Mum, mum... minäkin olen huomannut, että te molemmat, orava ja\njänis, olette hyppytaitureita. Otava edustakoon Suomea ja Eurooppaa\npituushypyssä, jänis korkeushypyssä.\n\n— Herra otso, sirisi heinäsirkka — minä luulen myös olevani\nhyppytaitoinen.\n\n— Ja minä myös, ehätti kirppu.\n\n— Viisainta on jättää kehumiset siksi, kun olette koetelleet ensin\nvoimianne Austraalian kenkurujen, Afrikan antilooppien ja Alppien\nkemsien kanssa, puhui kurki.\n\n— Kirppu ja heinäsirkka kilpailkoot omassa sarjassaan, julisti karhu.\n\nYhtäkkiä jänis ja orava tulivat hyvin hätäisiksi. Jänis työnsi päänsä\npensaaseen, orava laukkasi sonnin vatsan alle, ja kurjetkin katselivat\nlevottomina ylös.\n\n— Mikä nyt tuli? kysyi karhu.\n\n— Kotka tulee, kotka tulee, puputti jänis. — Sen edessä ei ehdi mikään\npakoon.\n\n— Tänä päivänä ja olympialaisjuhlien aikana ei mikään eläin saa tehdä\npahaa toiselleen. Johan minä olen sen kuuluttanut.\n\nKotka laskeutui arvokkaasti liidellen karhun eteen ja sanoi sille:\n\n— Sinä olet metsien majesteetti, minä ilmojen. Oikeastaan minun ei\ntarvitseisi totella maassa maleksijaa, mutta yhteisen asian tähden\nalistun noudattamaan käskyjäsi eläinten olympialaisissa. Minä lintujen\nja kaikkien siivekkäiden puolesta tahtoisin, että olympialaisissa\nkilpaillaan myös lentonopeudessa ja korkeuslennossa. Me linnut olemme\nluodut lentämään. Sentähden on pukunamme höyhenpeite, sentähden\novat eturaajamme muuttuneet siiviksi, sentähden on ruumiimme käämin\nmuotoinen. Ilma, vapaa ilma on meidän kulkutienämme.\n\n— Salaneuvos, merkitse, lento ja korkeuslento, sanoi karhu.\n\nSillävälin oli etana kömpinyt varvulle metsän kuninkaan eteen.\n\n— Herra tirehtööri, minäkin tahtoisin kilpailla.\n\n— Hö, hö, höö... vai sinäkin! Mihin urheiluun muka sinäkin ottaisit\nosaa? kysyi karhu.\n\n— En suinkaan kilpajuoksuun nopeudessa, vaan — hitaudessa. Kuka\nkauimmin viipyy määrätyllä matkalla, saakoon kultamitalin. \"Ei ole\nhoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi.\" Kun Jumala loi maailman, ei Hän\npuhunut kiireestä mitään, eikä Hän sitä ajatellut minua luodessaan.\nMinä olen maailman hitaimpia eläimiä, mutta silti en ole mistään\nmyöhästynyt. Minulla on vain yksi jalka, jonka avulla luistan eteenpäin\nkuin suksella sitä mukaa, kuin ehdin rasvata tieni. Minunkin ruokanani\novat lehdet, joihin pitkällä kielelläni sahailen pyöreitä reikiä.\n\n— Saakoon etanakin mieluisensa kilpailun, myönsi karhu. Totta on, että\neräissä tapauksissa hitaus on parempi avu kuin nopeus. Eläintenkin\npitäisi olla nopeat hyvällä, mutta hitaat kuin etana pahalla tiellä.\n\n— Herra kuningas, sanoi pässi, minua ei ole luotu painikilpailuja enkä\nkilpajuoksuakaan varten, mutta minä olen ensiluokan kaksintaistelija.\nKatseleppas minun käyriä sarviani ja koettele lujaa otsaluutani. Minä\nkilpailisin mieluimmin pökkäämisessä.\n\n— Ja minä puskemisessa, ehätti sonni.\n\n— Jos minulla olisi sarvet, ottaisin osaa pökkäys- ja\npuskukilpailuihin, sanoi karhu.\n\n— Ehdotetaanko vielä muita kilpailuja? lisäsi karhu.\n\n— Eihän täällä ole vielä mitään mainittu merieläinten urheilusta,\nsanoi harmaa hylje, joka suurin ponnistuksin ja paljon aikaa kuluttaen\noli tunturille kavunnut. Uinti, pituusuinti on meidän kilpailujamme.\nNäettehän kohta, etten ole kilpajuoksijaksi luotu. Raajani ovat lyhyet\nja evämäiset, ruumiini sukkulan muotoinen, ettei se vastustaisi pahasti\nvedessä liikkumista, karvani on lyhyt, ettei sekään pidättäisi, ja koko\nolemukseni on suunniteltu vesielämää varten. Väärin tehtäisiin, jos ei\nmeille hylkeille ja kaloille järjestettäisi mitään kilpailuja.\n\n— Salaneuvos, merkitse ohjelmaan vielä lisäksi uintikilpailut. Ne\npidetään Pummankivuonon rannalla, käski karhu jatkaen hetkisen\nvaitiolon jälkeen:\n\n— Merkillisen monimuotoinen on eläinkunta! Toiset eläimet on luotu\nyksinomaan maalla liikkumaan, toiset vedessä elämään, ja paljon\non niitä, jotka ovat ilmassakin kuin kotonaan. Mutta juuri siitä\nsyystä tulevat eläinten olympialaiset olemaan hyvin monipuoliset.\nMeidän kaikkien on puolustettava Suomen värejä ja Euroopan mainetta.\nPuolustakoot aasialaiset, afrikkalaiset, austraalialaiset ja pohjois-\nja eteläamerikkalaiset eläimet omia maanosiaan!\n\n— Suomi ja Eurooppa voittoon! huusivat kaikki eläimet kuorossa. Ja\nkaiku vastasi ylt'ympäri tuntureista:\n\n— Voittoon!\n\n— Ja nyt, lisäsi kuningas, pääskyset, tervapääskyset, kotkat ja lokit\nviekööt tiedon tämän kokouksen päätöksistä kaikkiin maanosiin.\n\n— Herra kuningas, sanoi kettu, minulla on vielä eräs asia. Ketkä\nraivaavat ja tasoittavat kilpailuradat? Kun minä viime kesänä kävin\nkaupungin laidassa, näin ihmisten juoksevan kilpaa vartavasten tehtyjä\nteitä pitkin.\n\n— Afrikassa on hyviä tiemestareita, ehätti kurki. Viime syksynä näin,\nkuinka norsut raivasivat itselleen tietä aarniometsissä. Siitä oli\nleikki kaukana. — Amerikassa ja Aasiassa on myöskin raivaajaeläimiä,\nnimittäin majavia, joita myös voitaisiin käyttää apuna.\n\n— Lähettilääni, käskekää tulemaan sata norsua ja viisikymmentä majavaa\nraivaus- ja tietöihin noin kaksi viikkoa ennen kilpailujen alkua. Minä\nvoin myös heitä autella, sillä ei minullakaan ole peukalo keskellä\nkämmentä, varsinkin maankaivutöissä. — Menkää!\n\nKarhu viittasi etukäpälällään linnuille.\n\nKaikki muut komitean jäsenet lähtivät tunturilta; ainoastaan\nsuurvisiiri ja salaneuvos jäivät kuninkaan neuvonantajiksi.\n\n\n\n\nNorsut raivaustöissä. Ajan ja matkan mittarit hankitaan.\n\n\nLähettiläät lensivät valtakunnasta valtakuntaan ja maanosasta toiseen\nkuuluttaen eläinten olympialaisten alkamisesta Petsamossa. Innostus\noli kaikkialla suuri. Vain Saharan leijona ja Bengalin tiikeri\nvastustelivat, mutta päättivät hekin lähteä kilpasille kukistamaan\nuutta nousukasta, kiveliön karhua, joka niin julkeasti kehtasi\njulistautua eläinten kuninkaaksi.\n\n— Minä pehmitän sen kanankaaliksi! marisi jalopeura.\n\n— Minä syön sen uuden kuninkaan suuhuni, uhkasi tiikeri.\n\nMutta kuultuaan, että siellä kaikki eläimet sulassa sovinnossa\nharjoittelivat voimiaan voidakseen menestyksellä taistella ihmistä\nvastaan, rauhoittuivat vanhat eläinten kuninkaat jonkun verran.\n\nNorsutkin estelivät ensin, että kuka sinne rengin töihin lähtee toiseen\nmaanosaan. Myöntyivätpä nekin viimein, koska lopullisena tarkoituksena\nolivat toimenpiteet ihmistä vastaan.\n\nTäsmälleen kaksi viikkoa ennen kilpailujen alkua, kun kiveliönkuningas\nneuvonantajineen käveli Jauritunturilla huolestuneena ja odotellen,\nkuului vuorenrinteeltä ryskettä ja jalkojen töminää. Karhu ensin\nkauhistui nähdessään noin sata suurta eläintä kärsät pystyssä juosta\nporhaltavan rinnettä ylös ja aikoi kiireen vilkkaa kiivetä honkaan,\nmutta huomasi sitten, ettei kuninkaan sovi alamaisiaan pelätä. Karhu\nrohkaisi luontonsa ja meni tulijoita vastaan. Kettu ja susi pitivät\nviisaimpana pysyä syrjemmällä ja tarkastelivat uteliaina norsuja.\n\n— Tervetuloa, rakennusmestarini, sanoi karhu, odotimme teitä jo\nikävöiden, kun meidän maanosassamme ei ole eläinten keskuudessa\ntiemestareita.\n\nNorsut asettuivat piiriin karhun ympärille. Johtajanorsu nosti yksin\nkärsänsä ilmaan sanoen:\n\n— Olemme käytettävissänne, Teidän Majesteettinne. Mutta ensin\nkaipaisimme lepoa, sillä matka Afrikasta tänne. Palestinan, Syyrian,\nMesopotamian ja Armenian kautta, Kaukason yli ja Venäjän maan halki, ei\nollut leikintekoa.\n\n— Olkaa niinkuin kotonanne. Kun olette levänneet, alatte tehdä tietä\ntältä tunturilta tuolle toiselle. Kaikki puut, juuret ja kivet on\ntarkoin kannettava pois; muun tasoitustyön tehkööt majavat.\n\nKarhusta oli mieluistakin päästä joksikin aikaa erilleen noista\nsuurista eläimistä, joiden voimaa hän ei tuntenut. Hän ihmetteli, miten\nleijona saa tottelemaan tuollaisetkin jättiläiset.\n\n— Taitaa sittenkin leijona olla vahva eläin, arveli karhu itsekseen.\nMutta neuvoksilleen ei siitä mitään virkkanut, ei virkkanut, etteivät\nluulisi esimiestään pelkuriksi.\n\nNorsut asettuivat ympyrään tunturin laelle ja nukkuivat seisaallaan\npäät vähän nuokuksissa. Kaukaa katsoen olisi niitä luullut kallioiksi.\nYksi vain makasi kyljellään sammalikossa.\n\nKettu, joka on useimmiten lapsellisen utelias, päätti käyttää\ntilaisuutta hyväkseen tutkiakseen tarkemmin noita outoja eläimiä.\nSe tulla sipsutteli aivan norsujen luo ihmettelemään niiden vahvoja\ntöppöjalkoja, vahvaa löntterömäistä ruumista, vasikannahkan kokoisia\nkorvia, suuria syöksyhampaita ja ennen kaikkea vahvaa, pehmeätä kärsää,\njoka riippui päästä kuin vahva makkara. Sen päässä oli pienempi\nlisäke ikäänkuin sormi tai nakkimakkara. Hyvin uteliaana tarkasteli\nkettu kyljellään makaavaa eläintä, joka ei vähääkään liikahtanut.\n— Onkohan se kuollut? tuumi repolainen itsekseen. Ja kun kettu on\ntoisinaan herkkusuu, heräsi siinä halu maistaa norsun kärsälihaa. Tämän\nkettumaisen halunsa se heti tyydytti puraisten palasen sormimaisesta\nlisäkkeestä ja luikki sen kanssa tiehensä, kun huomasi pahasti\nerehtyneensä.\n\nNorsu murahti vihaisesti ja löi sivujaan verisellä kärsällään. Siihen\ntoisetkin heräsivät ja raivostuivat nähdessään toverinsa verissään.\nVähällä oli koko lauma lähteä takaisin, mutta pitkien neuvottelujen\njälkeen jäi, kun karhu lupasi ankarasti rangaista sitä, joka oli\npuraissut norsun kärsää. — Kukaan ei tiennyt, että se oli kettu.\n\nSeuraavana päivänä norsut alkoivat työnsä. Ryskyen katkeilivat\nja juurineen kaatuivat isoimmatkin männyt, kun yksikin norsu\nkietoi kärsänsä niiden ympäri ja kiskoi syrjään. Toiset työnsivät\nsyöksyhampaansa kivien ja juurien alle ja vääntelivät niitä pois tieltä\nkuin vivuilla. Muutamat kantoivat kaadettuja puita kärsällään syrjään.\nKarhunkin täytyi tunnustaa, että norsut ovat oivia tientekijöitä.\n\nViikossa saivat norsut tien raivatuksi tunturien välille, vieläpä\nperatuksi suuren kentän hyppyharjoituksia ja painia varten. Majavat\nsitten niitä tasoittelivat toisen viikon taputellen leveillä hännillään\nja nakertaen pois pienehköjä juuria, joita kaikkia norsut eivät olleet\nviitsineet poistaa. Ja hyvä siitä tulikin. Kun kiveliönkuningas\nsuurvisiirinsä suden ja sihteerinsä, salaneuvos ketun kanssa tietä\nja kenttää vähää ennen kilpailuja tarkasteli, kiitti hän norsuja ja\nmajavia hyvästä työn suorituksesta.\n\nLisäksi karhu antoi rakentaa vielä kuusista kunniaportin tien toiseen\npäähän ja hongan juurista kunniaistuimen itselleen maaliviivan\nläheisyyteen.\n\n— Kaikki on valmista, lausui karhu kämmeniään yhteen hieroskellen.\n\n— Ei vielä, Herra Majesteetti. Eihän meillä ole vielä mitattu\nmatkaakaan eikä ole kelloa, jolla mittaisimme aikaa niinkuin ihmiset.\nJollemme saa niitä, niin emme voi merkitä ennätyksiä.\n\n— Mistä saamme mitan ja kellon?\n\n— Ei hätää, sanoi kettu, et ole turhan tähden minua salaneuvokseksesi\nottanut. Minä hankin ne. Me emme välitä ihmisten mitoista ja kelloista,\nvaan teemme oman järjestelmämme. Matkoja mitatkoon kukko; sillä on\naivan yhtä pitkät askeleet, kun se vapaudessaan marssii, vaikka se\nkyllä osaa harpatakin, varsinkin nähdessään minut kanatarhassa.\nAikaa mitatkoon käki kukkumisellaan. Matkan pituuden mittana olkoon\nkukonaskel, ajan mittana käen kukahdusväli eli \"kukkuu\".\n\n— Olkoon niin, sanoi karhu.\n\n\n\n\nMitä teitä ja miten eläimet matkustivat kilpailuihin.\n\n\nSiitä alkaen kun lähettiläät olivat eri maissa julistaneet\nkiveliönkuninkaan kuulutuksen, vallitsi eläinkunnassa oikea\nolympialaiskuume. Missä kaksi tai kolme eläintä sattui yhteen,\npuhuttiin tulevista suurkilpailuista; niitä varten järjestettiin eri\nmaanosissa ja eri eläinten kesken karsintakilpailuja, sillä vain\nparhaat kyvyt pääsivät koettelemaan. Eri maanosien mahdollisuuksista\nväiteltiin ja lyötiin vetoja. Muuttolinnut eivät aluksi olleet selvillä\nsiitä, minkä maanosan värejä puolustaisivat: senkö, jossa talvet asuvat\ntai senkö, jossa olivat syntyneet. Viimein selvisi, että syntymämaan\nkunniaa on puolustettava. Kussakin maanosassa valittiin ylikomentaja,\njonka huolena oli maanosan eläinjoukon johto ja ylin valvonta.\nAfrikassa oli leijona itseoikeutettu johtaja, Aasiassa tiikeri,\nPohjois-Amerikassa harmaakarhu, Etelä-Amerikassa puuma, ja Austraalian\neläimet valitsivat paremman puutteessa dingokoiran.\n\nValtamerien pinnalla näkyi myös liikehtimistä, kun valaat, hylkeet ja\nhait pitivät karsintakilpailujaan uinnissa.\n\nEläinten olympialaiset tulivat erittäin jännittäviksi senkin tähden,\nettä oli päätetty painissa ratkaista, kuka on oikea eläinten kuningas.\n\nEläinkunnassa kyllä tapahtuu säännöllisiäkin joukkovaelluksia.\nMatkustaja-antioloopit tekevät tuhatlukuisiksi laumoiksi keräytyneinä\npitkiä vaelluksia Kalaharissa, samoin peurat Pohjois-Amerikan\narktisilla seuduilla, sopulit Europan pohjoisosissa ja heinäsirkat\naroseuduilla; muuttolintujen syksyin keväin suorittamat matkat ovat\nmyös joukkovaelluksia. Mutta ei milloinkaan ennen oltu Lapissa nähty\neläinten vaeltavan sellaisessa kiihkossa ja sekaisin kuin näiden\nkilpailujen edellä. Se muistutti eläinten pakoa takana räiskyvän ja\nkintereillä kiitävän aronpalon edessä.\n\nAustraalian eläimet olivat ensin kerääntyneet Austraalian mantereen\npohjoisimpaan kohtaan, mutta siinä näytti nousevan tie pystyyn, kun\nmeri tuli vastaan. Dingo käski albatrossien lentää Tyynelle merelle\nhakemaan salmen yli saattajia. Albatrossit toivatkin sieltä kymmenen\npottivalasta, samanverran vasaravalaita ja lauman haikaloja laivoiksi.\nKun puuha oli eläinkunnalle yhteinen, ei kenenkään sopinut kieltäytyä.\nArafurameren rannalla kengurut, dingot, Austraalian strutsit ja\npussihukat istuivat valaiden selkään — ja niin sitä mentiin salmen\nyli Timorsaareen, joka kuuluu Pieniin Sundasaariin. Monia eri saaria\npitkin ja monen salmen yli äsken kerrotulla tavalla kuljettuaan seurue\nsaapui Jaavalle; sieltä edelleen Sunda-salmen yli Sumatralle, josta\nMalakan salmen yli Malakan niemimaalle. Sen rannalla erosivat valaat\nja haikalat maaeläimistä ja lähtivät uida porhaltamaan aikoen ehtiä\nmeritietä Etelä-Kiinanmeren, Ison valtameren, Beringin salmen ja\nPohjoisen jäämeren kautta Petsamoon yhtäaikaa edellisten kanssa.\n\nSaaristosta oli seurueeseen liittynyt useita eläinlajeja:\nUudesta Guineasta loistovärisiä paratiisilintuja ottaakseen osaa\nkauneuskilpailuihin, Borneosta oli tullut oranki eli metsäihminen\naikoen painikilpailuihin muiden ihmisenmuotoisten apinain kanssa,\nUudelta Guinealta oli tullut myös emu juoksukilpailuja varten ja\nmonta eri lintulajia oli joukkoon yhtynyt siinä tarkoituksessa, että\nottaisivat osaa nopeuslentoon. Joukossa nähtiin myös salangaaneja,\njoiden pesiä kiinalaiset syövät herkkunaan.\n\nBrahmaputrajoen mutkaan oli tiikeri kerännyt kaikki kilpailuihin\nosaaottavat Aasian maanosan eläimet. Apinoita, villihevosia, aaseja,\nkameeleja, vuohia ja lampaita oli joukottain. Osa niistä oli kuitenkin\neväsvaroiksi tarkoitettu, sillä tiikeri ei vielä tietänyt, että\neläinkunnassa kilpailujen aikana oli täydellinen rauha, eikä toinen\neläinlaji saanut silloin toisensa kimppuun hyökätä.\n\nTiikeri otti komentonsa alaiseksi myöskin Austraalian eläimet\nväittäen, että Austraalia on kerran ollut maayhteydessä Aasian kanssa\nja silloin oli eläinkuntakin yhteinen. Dingo ei uskaltanut vastustella\nröyhkeää petoa, vaan totteli nöyrästi, kun tiikeri hänelle kiljahteli\nmilloin mitäkin määräyksiä.\n\nKun oli mahdotonta päästä sellaisen seurueen kanssa maailman korkeimman\nlumi- ja jääpeitteisen vuoriston, Himalajan yli, oli tiikeri valinnut\njuuri Brahmaputran laakson kulkutieksi; sitä seuraten pääsivät eläimet\nkorkealle Tibetin ylängölle, mutta kaljun ja korkean Kuenlunin yli oli\nkavuttava. Paljon helpommin sujui matka Gobin erämaassa ja Kirgiisien\naroilla, joilla kuivien seutujen eläimet olivat kuin kotonaan. Mutta\nVenäjällä oli tämän vaeltavan lauman kuljettava suurien jokien yli. Kun\neivät suuret merinisäkkäät enää olleet auttamassa, täytyi kenkurujen,\nantilooppien ja lampaidenkin koetella uimataitoaan. Huonosti olisi\nkäynyt useille eläimille, elleivät toiset olisi auttaneet niitä.\n\nMonta kertaa tiikeriä nauratti makeasti, kun venäläiset pakokauhun\nvaltaamina pakenivat lauman edestä. Sammen kalastajat Volgan rantamilla\njättivät veneensä ja pyydyksensä veteen ja juoksivat tiehensä\nnähdessään oudon kulkueen. Kun lauma sattui kylään, piilottautuivat\nasukkaat majoihinsa päätellen, että maailmanloppu on käsissä. Ja\ntiikeri lisäsi heidän pelkoaan kiljaisten talojen kohdalla.\n\nAfrikan eläimet vaelsivat kuningas leijonan opastamina melkein\nsamaa tietä, jota norsut olivat käyttäneet. Se joukkue oli vielä\nkirjavampi kuin edellinen. Jalopeurojen, leopardien, gorillain,\nsimpanssien ja marakattien seassa nähtiin seebroja, kvaggoja ja useita\nantilooppilajeja. Omana joukkueenaan kulkivat kamelikurjet, jotka\nuskoivat saavansa ensi palkinnon juoksukilpailuissa.\n\nEtelä- ja Pohjois-Amerikan eläimet olivat kulkeneet omia maanosiaan\npitkin ja kerääntyneet Alaskaan miettimään miten pääsisivät Beringin\nsalmen yli Vanhan mantereen puolelle. Edellisestä maanosasta oli puuma,\njoka oli sen maanosan eläinten johtaja, tuonut mölyapinoita, joita\naiottiin käyttää ammattihuutajina kiihoittamaan urheilijoita, lisäksi\nlaamaeläimiä, jäniksiä, kamelikurkia, kondoorikotkia ja koreahöyhenisiä\nkolibreja; viimemainitut tulivat kauneuskilpailuja varten.\nMielipahakseen oli puuma huomannut jo kilpailijoita koetellessaan, että\nhänen maanosassaan on vähän kykyjä. Eihän esimerkiksi laiskiaisista,\nkilpikonnista ja käärmeistä ollut kilpailijoiksi missään ottelulajissa.\n— Pohjois-Amerikan joukkue oli jo monipuolisempi ja hyvin harjoitettu.\nMustia ja harmaita karhuja, susia, piisonihärkiä, hirviä, peuroja\nja antilooppeja oli lähtenyt maataan edustamaan, lisäksi useita\nlintulajeja.\n\nBeringin salmen rannalla eläimet tapasivat ajelehtivan jäävuoren,\njonka päälle ne asettuivat ja joka tuulen ja merivirtain kannattamana\nkulkeutui Aasian rannalle. Vaivalloinen oli amerikkalaisten eläinten\nmatka Aasian tundroillakin, kun niiden piti uida kaikkien Jäämereen\nlaskevien jokien yli.\n\nKun Lappiin oli tulossa myös Intianmeren ja Atlantin eläimiä sekä\nnapaseutujen edustajia meriteitse, voimme jossain määrin kuvitella\nsitä eläinten paljoutta ja niitä valtavia laumoja, jotka silloin eri\npuolilta lähestyivät Petsamoa.\n\n\n\n\nVastaanotto.\n\n\nEipä liene ihmistenkään olympialaisissa monesti valmistettu vieraiden\nmaiden edustajille juhlallisempaa vastaanottoa kuin oli Jauritunturilla\nkilpailupäivän aamuna. Kiveliönkuningas tahtoi näyttää, että osataan\nsitä Lapissakin komeilla. Hän laittoi havuportin eteen valtavan\nkunniakujan asettaen tien molemmille sivustoille riveihin norsut,\nhirvet, peurat, jääkarhut, sudet ja ketut; hän käski vieraiden\nsaapuessa kotkien, haukkojen, kurkien ja joutsenten leijailla\nilmalaivueina tunturin yläpuolella, ja ketun neuvosta hän oli pitänyt\nmyös musiikkipuolesta huolta.\n\nEtujoukkojen ilmaantuessa tielle nousi kiveliönkuningas\nkunniaistuimelleen ja viittasi käpälällään. Norsut nostivat\nkärsänsä, sonnit ja hirvet turpansa ja petoeläimet kuononsa ylös ja\ntervehdyssoiton sijasta mörisi, ammui tai ulvoi kukin voimiensa mukaan.\nTulijat vastasivat samalla tavoin, niin että kaiku vastasi seitsemästä\ntunturista. Kotkat ja haukat kirkuivat, joutsenet joikuivat ja hanhet\ntatattivat korkeudessa. Pienempien lintujen ääntä ei erottanut, ei\nkukonkaan, jonka kettu oli vartavasten hankkinut matkojen mittaajaksi,\nei käenkään, joka koetti ylläpitää edes jonkinlaista tahtia.\n\nEtujoukkona tulivat amerikkalaiset eläimet pää pystyssä ja koppavin\nelein. — Johtaja, harmaakarhu tuskin huomattavasti nyökäytti päätään\ntervehdykseksi marssiessaan kiveliönkuninkaan sivu, sillä omahyväiset\namerikkalaiset pitävät kaikkien muiden maanosien asukkaita alempina\nluontokappaleina.\n\nKarhusta se oli paha merkki, ja hänessä syntyi jo pahoja aavistuksia.\n\nToisena ryhmänä tulivat Afrikan edustajat, leijona etunenässä.\nHarjaansa puistellen ja hännällään vihaisesti kylkeään pieksäen,\nsamalla syrjäsilmin kyräten karhua, asteli se ohitse ylevin askelin\nosoittaen jo käytöksellään halveksimista korvenkuningasta kohtaan.\n\n— Mikähän tästä tulee, jupisi karhu itsekseen paha-enteisenä.\n\n— Näetkö, kuinka jalopeura on kiukkuinen; se kynii sinut vielä,\nkuiskasi kettu.\n\nKolmantena joukkueena tulivat aasialiset eläimet, joiden kärjessä\ntiikeri kulki joustavin askelin ja itsekseen maristen suomatta\nkatsettakaan karhulle tervehdykseksi.\n\nNeljäntenä saapuivat etelä-amerikkalaiset ja viidentenä\naustraalialaiset. Niiden johtajat puuma ja dingo nyökäyttivät sentään\npäätään karhulle.\n\nKun kaikki eläinryhmät olivat asettuneet niille osoitetuille paikoille,\nja kurjet huutaneet tavanmukaisen tervehdyshuutonsa, suoristtautui\nkarhu juhlalliseen asentoon pitäen seuraavan puheen:\n\n— Minä kiveliön kuningas, metsien majesteetti, kaikkien eläinten\nkuningas (— — Valehtelet! ärjäsivät leijona ja tiikeri), minä olen\nkutsunut teidät kaikkien maiden etevimmät eläimet jaloon kilpailuun,\nsuuriin olympialaiskisoihin näyttämään kuntoanne. Näinä päivinä täällä\nratkaistaan, mikä on paras urheilumaa maailmassa. Meidän eläinten\npitäisi kehittyä nopeammiksi, voimakkaammiksi ja taitavimmaksi kuin\nihminen, joka myös pitää tällaisia kisoja.\n\n(— — Hyvä, hyvä! huusivat eläimet.) Julistan nämä ensimmäiset eläinten\nolympialaiset kisat avatuiksi ja kehoitan kunkin maanosan edustajia\nvalitsemaan palkintotuomarinsa.\n\n— Johtajat palkintotuomareiksi! huusivat eläimet kuin yhdestä suusta.\n\nKettu pyysi kohteliaasti palkintotuomareita paikoillensa kuninkaan\nistuimen sivulle, mutta jalopeura, tiikeri ja harmaakarhu nousivat\nkunniaistuimelle kiveliönkuninkaan viereen eikä viimemainittu\nuskaltanut estellä. Puuma ja dingo jäivät alas, sillä lavalle ei\nenempää mahtunut.\n\nVaikka ketun kirjoittamassa ohjelmassa paini oli ensimmäisenä,\npäätettiin se yhteisestä sopimuksesta jättää viimeiseksi, koska siinä\netupäässä kilpailtiin siitä, kuka on oikea eläinten kuningas, ja sen\nkilpailun ratkaisu olisi jo alussa tehnyt kilpailijat riitaisiksi.\n\n\n\n\nKilpajuoksu.\n\n\n— Juoksijat esille, huusi karhu, kun oli päästy ohjelmasta selville.\n\nTielle ryntäsi paljon eläimiä eri ryhmistä. Kettu ja susi asettivat ne\nriveihin, viisi rinnakkain mitaten rivien väliksi kaksikymmentä kukon\naskelta. Kukin maanosa sai asettaa viisi edustajaa eli yhden rivin, ja\nrivit seurasivat aakkosjärjestyksessä. Ensimmäiseksi tulivat Aasian\nedustajat: villihevonen, peura, maralhirvi, saiga-antilooppi ja kulaani\neli aroaasi.\n\n— Huomio, huomio! huusi tiikeri niin käskevästi, että hälinä eläinten\nparissa lakkasi kuin suulle lyödyillä. — Aasian suunnattomat erämaat\nja aroaavikot ovat eläinkunnalle kasvattaneet hyviä juoksijoita.\nNiistä näette tässä muutamia edustajia. Ensimmäisenä on tarpaani\neli villihevonen, aito juoksijan esikuva. Katselkaa sen siroja,\nyksikavioisia jalkoja, jotka ovat vain juoksemista varten kehittyneet,\nsen solakkaa pyöreätä vartaloa, kaarevaa kaulaa ja pientä päätä. Toiset\nväittävät, että tarpaani olisi kaikkien ihmisten kesyttämien hevosten\nesi-isä.\n\nToinen edustajamme, aroaasi eli kulaani, on ruumiinrakenteeltaan\nedellisen kaltainen. Molemmat ovat kotoisin Keski-Aasian aroseuduilta.\n\nTuo haarasarvinen, harmaa eläin on villipeura, kotoisin\ntundra-alueelta. Hyvä juoksija sekin, vaikka sillä on joka jalassa\nneljä kaviota.\n\nNeljäs on edellisen sukulainen, maral-hirvi, kotoisin Keski-Aasian\nvuoristoista.\n\nViides on saiga-antilooppi, kotoisin Länsi-Aasiasta.\n\n— Eläköön Aasian eläimet! huusivat kaikki eläimet.\n\n— -köön, — — - köön! vastasi kaiku tuntureista.\n\n— Afrikan juoksijat esiin! huusi kettu. Riviin tuli viisi eläintä.\n\n— Hei, hei! huusi leijona niin kimakasti, että selkäpiitä karmi. —\nAfrikan juoksijoilla on kyllä vanhastaan hyvä maine, mutta tämän päivän\nkilpailu saa varmaan näyttää kaikille eläimille, minkälaisia menijöitä\nSaharan erämaa sekä Sudanin ja Kalaharin lakeudet kasvattavat.\n\nKirahvi, lähes kuuden metrin korkuinen, pitkäkaulainen eläin puolustaa\nSudania ja Itä-Afrikkaa. Se on hyvä juoksija, vaikka se painaakin lähes\nviisisataa kiloa.\n\nNuo juovikkaat eläimet, seepra ja kvagga, ovat hevosen sukulaisia ja\nkotoisin samoilta seuduilta.\n\nNeljäs edustaja, matkustaja-antilooppi on kotoisin Kalaharin\nreuna-alueilta. Nimikin osoittaa, että se on hyvä juoksija.\n\nViides edustajamme on kamelikurki.\n\n— Kurki! ihmettelivät oikeat kurjet ääneen.\n\n— Me panemme vastalauseemme sen johdosta, että lintuja käytetään\nedustajina juoksussa, huomautti harmaakarhu.\n\n— Eihän sillä ole kelvon siipiä, vaikka kuuluukin lintuihin. Se kulkee\naina juosten tai kävellen. Kamelikurki, joka on laajalle levinnyt\nmaamme aavikoille, on aina mukana suurissa juoksukilpailuissa seeprain,\nkvaggain ja antilooppien kanssa.\n\n— Kilpailkoon vain kamelikurki, myönsi karhu.\n\n— Eläköön Afrikan edustajat!\n\n— Eurooppalaiset esiin! huusi taas kettu.\n\nRiviin astuivat hevonen, hirvi, saksanhirvi, susi ja vinttikoira.\n\n— Saanen luvan esitellä Euroopan edustajat, sanoi karhu.\n\n— Hevonen on oikeastaan edelläesitetyn tarpaanin jälkeläinen niinkuin\nruumiinrakenteestakin näkyy, mutta ihmisen kouluuttamana on siitä\ntullut mainio juoksija. Varokoon henkeään sekä hirvi että susi silloin,\nkun ihminen hevosellaan ratsastaen käy niitä ahdistamaan.\n\nHirvi on vanhastaan juoksijan maineessa, samoinkuin saksanhirvikin.\nMinä luulen, että suurvisiirini susi on ollut niiden harjoitusmestarina\nkautta aikojen. Monta kertaa olen jännityksellä seurannut hirven tai\nsaksanhirven vimmattua pakoa susilauman edessä. Mutta olenpa nähnyt\nsusienkin hengenhädässä, kieli pitkällä karkaavan vinttikoiran edessä.\nNyt saatte näyttää, kuka on nopein. Puoltakaa kunnialla Eurooppaa.\nTäältä Suomesta ovat ihmistenkin parhaat juoksijat kotoisin.\n\n— Pohjois-Amerikan juoksijat esiin, ilmoitti salaneuvos.\n\nVapiti, virginianhirvi, hanka-antilooppi, harmaasusi ja piisonihärkä\nastuivat esiin.\n\n— Täällä on taidettu unhoittaa, että Amerikan urheilijamme ovat aina\nantaneet päihin muiden maanosien edustajille, mörisi harmaakarhu.\nLuulenpa niin käyvän näissäkin kilpailuissa. Siitä tulette melkein\nvakuutetuiksi katsellessanne joukkuettamme, jonka tässä esittelen:\n\nVapiti, komeasarvinen ja sirojalkainen Kanadan hirvi on maankuulu\nnopeudestaan. Usein olen saanut vatsaani pidellen nauraa intiaanille,\njoka on sen jäljessä lumikengillä varustettuna turhaan juossut.\n\nVirginianhirvi, tuo sirojalkainen sarvipää on myös mainio menijä.\n\nHanka-antiloopista olette kai kuulleet, kun on ollut puhe preerioiden\nnopeimmista juoksijoista.\n\nTämä harmaasusi kyllä kokemuksestaan tietää, että vauhtia on liikaakin,\nkun se parhaansa panee.\n\nPiisonista luulisi, että se on kömpelö eläin, mutta kaukana siitä. Se\non kyllä tullut tänne etupäässä pusku-urheilua varten, mutta ottakoon\nnyt osaa juoksuun.\n\n— Eläköön Pohjois-Amerikan urheilijat! esitti kettu.\n\n— Eläköön, eläköön, eläköön! mylvivät eläimet.\n\n— Seuraa Etelä-Amerikka! kuulutti kettu.\n\nLaama, huanakko, vikunja ja Etelä-Amerikan kamelikurki astuivat tielle.\n\nPuuma nosti kuonoaan ja puhui:\n\n— Meidän maanosamme on myös kasvattanut hyviä kilpajuoksijoita, vaikka\nmeillä ei olekaan niin suuria erämaita eikä heinäaroja kuin Aasiassa ja\nAfrikassa; meillä on enimmäkseen aarniometsiä ja korkeita vuoristoja.\nAarniometsissä ei käy juokseminen, siellä lyö heti päänsä puuhun tai\ntarttuu liaaniverkkoon. Maanosamme mainetta puoltavat nyt laama,\nhuanakko ja vikunja, nuo pientä kamelia muistuttavat eläimet, jotka\nkaikki ovat toisilleen läheisiä sukulaisia. Niiden jäljessä tarkenee\nratsuhevonenkin, kun intiaanit ratsastaen niitä ajavat. Lisäksi on\nmeillä tuo siivetön lintu, kamelikurki; sekin mainio juoksija.\n\n— Eläköön Etelä-Amerikka!\n\n— Austraalian edustajat esiin!\n\nTielle hypähti vain yksi ihmeellinen eläin. Se hyppi takajaloillaan,\netujalat ilmassa ja nojaten maahan tullessaan vahvaan ja pitkään\nhäntäänsä. Eläin muistutti jänistä, mutta oli kymmeniä kertoja sitä\nsuurempi.\n\nDingo nosti nyt kuononsa ylös huutaen:\n\n— Kenkuru edustaa yksin Austraaliaa. Tuleva kilpailu näyttäköön, mihin\nse pystyy.\n\n— Eläköön Austraalia! huusivat eläimet.\n\nTämän esittelyn jälkeen ne eläimet, jotka eivät ottaneet osaa\nkilpailuun, hajaantuivat pitkin tien vartta kunniakujan jatkoksi.\nSuuret eläimet asettuivat maahan, pienemmät kapusivat puihin paremmin\nnähdäkseen. Mölyapinat olivat valinneet suuret hongat jokseenkin\npuolimatkassa tähystysasemakseen ja hännästään riippuen seurasivat\nkilpailua.\n\nKiveliönkuningas korotti äänensä:\n\n— Koska nyt on kaikki valmiina, kilpailijat paikoillaan, käki\naikaa kukkumassa kunniaportin päällä ja salaneuvokseni ennätyksiä\nmerkitsemässä, niin juoksijat lähtekööt silloin, kun minä sanon kolme,\nkäykööt tietä myöten toisen tunturin laelle ja palatkoot tänne. Kuka\nensin ennättää, sille kakku leivotaan.\n\n— Yyks, kaaks, kolm!\n\nJuoksijat rynnistivät matkalle ja kavioiden läiskeen seasta kuului käen\nkukunta, kun se kunniaportin päällä aikaa mittasi, ja kettu tuohilevy\nkäpälissä luki kukahduksia. Kaulat suorina johtajat kunniaistuimellaan\nkatselivat tielle, jossa myllertäen ja tomupilviä nostattaen juoksijain\nsekava parvi eteni joutuen tien käänteessä metsän suojaan. Henkeään\npidättäen katselivat tien varrelle joutuneet eläimet sitä menoa,\nsellaista hurjaa vauhtia, eivätkä huomanneet omilleenkaan huutaa\nmenomatkalla.\n\nLähettiläät seurasivat lentäen kilpailijoita ja toivat tietoja\nkilpailun kulusta. Puolimatkasta toi haarapääskynen seuraavat tiedot:\n\n— Kamelikurki, vinttikoira ja kenkuru sivuuttivat puolivälimerkin\nja lähtivät paluumatkalle, niitä seuraa lähinnä juoksijahevonen,\nhanka-antilooppi ja hirvi. Toiset tulevat jäljempänä. Piisoni, laama ja\nsudet keskeyttäneet. Kamelikurki johtaa...\n\nJalopeura kiljaisi ihastuksesta. Saapui toinen lähetti, tervapääskynen\ntuoden tiedon:\n\n— Kolmen ensimmäisen välillä syntynyt hirmukilpailu, mutta vinttikoira\non hiukan edellä.\n\nSiitä tiedosta iloitsi kiveliönkuningas.\n\nHetken perästä kuuluu kujanteelta huudon pauhina. Sen alkavat\nmölyapinat, mutta siihen yhtyvät sadat muut eläimet: härät, norsut,\ngorillat, hirvet, kurjet, varikset, harakat ja räkättirastaat. Se\npaisuu ja lähenee, se tekee eläinten kuninkaat levottomiksi.\n\nJo erottaa sanoja: \"Hei, hei, hei!... Suomi, Suomi, Suomi!\" Toisinaan\ntaas: \"Amerikka voittoon...\" \"Afrikka, Afrikkaa...\"\n\n— Jo tulevat! huudahtaa kettu ja unohtaa ajan lukemisen.\n\n— Kolme rinnakkain, huudahtaa käki unohtaen kukkumisen.\n\n— Kenkuru on edellä! riemuitsee dingo.\n\nVihaista murinaa kuuluu kunniaistuimelta.\n\n— Kiri, kiri, kamelikurki, kiri, kiri! huutavat norsut.\n\n— Hei, hei, hei! huutaa karhu nähdessään vinttikoiran hurjassa\nvauhdissa sivuuttavan kamelikurjen ja saavuttavan kenkurun.\n\nNäiden viimemainittujen välillä syntyy hurja loppukiri: Eurooppako vai\nAustraalia ensimmäiseksi?\n\nJo nousevat tunturin rinnettä ylös yhä rinnakkain. Minkä kenkuru\nvoittaa hyppyjen pituudessa, sen vinttikoira laukkojen luvussa. Kieli\non molemmilla suusta ulkona, ja vaahto tippuu vatsan alta.\n\nPalkintotuomarit seuraavat jännityksestä mykistyneinä äärimmilleen\nkiristynyttä kamppailua.\n\nMutta ihan maaliviivan edessä painautuu vinttikoira puolen pituuttaan\nkenkurun edelle. Kolmantena tulee kamelikurki, neljäntenä hevonen,\nviidentenä hanka-antilooppi j.n.e.\n\n— Eläköön, eläköön! karjuivat eurooppalaiset, ja karhukin tuli\nniin innostuneeksi, että loikkasi istuimeltaan alas tervehtimään\nvinttikoiraa.\n\nKaikki eläimet kerääntyivät aukion ympärille. Äänen melu oli niin\nkova, että karhu tuskin sai äänensä kuuluviin julistaessaan seuraavaa\nvoittajien luetteloa:\n\n  1. Vinttikoira, Eurooppa.\n  2. Kenkuru, Austraalia.\n  3. Kamelikurki, Afrikka.\n  4. Hevonen, Eurooppa.\n  5. Hanka-antilooppi, Pohjois-Amerikka.\n\n— Mitkä ovat ajat? kysyi jalopeura kuivasti ja terävästi.\n\n— Niin, mitkä ovat ajat? ärähti harmaakarhu.\n\n— Tässä tuohilevyssä ei olekaan aikoja merkitty.\n\n— Miten ovat ne jääneet pois? kysyi karhu ketulta.\n\nKetun täytyi selittää, että koko ajanottopuuha meni lopussa myttyyn,\nkun sekä käki että hän itse olivat innoissaan sen unohtaneet. Siitä\nsyntyi hirmuinen riita.\n\n— Sellaista on se kehuttu eurooppalainen järjestys! kiljui harmaakarhu\nkiukkuisena.\n\n\n\n\nHitauskilpailu.\n\n\nTyynnyttääkseen liiaksi kiihtynyttä mielialaa järjesti karhu vielä\nsamana iltana hitauskilpailun. Kaikki osanottajat olivat hyvin pieniä\neläimiä: etanoita, simpukoita, matoja, punkkeja ja satajalkaisia.\nKilpailupaikaksi valittiin sileä kallio, jonka päälle eläimet\nasettuivat suoraan riviin toisella kivellä piirretylle suoralle\nviivalle; toinen viiva vedettiin noin kahden desimetrin etäisyydelle\nedellisestä.\n\n— Se on kilpailun voittaja, kuka viimeksi saapuu maaliin, huusi karhu.\n\n— Mutta kukaan ei saa välillä pysähtyä, lisäsi kettu.\n\nPalkintotuomarit asettuivat kiven ympärille silmät kiinnitettyinä\npienten eläinten ryhmään, joka ei suinkaan hehkunut kilpailuhalusta,\nvaan laiskana ja välinpitämättömän näköisenä odotti lähtökäskyä.\n\n— Yyks', kaaks', kolm'.\n\nKilpailurivissä huomasi pienen pientä liikettä tuskin suurempaa kuin\nseinäkellon tuntiviisarissa. Onkimato ja jalaton, valkea kärpäsentoukka\nolivat muihin kilpailijoihin verraten melkoisen nopeita, vaikka ei\nniidenkään liikkeestä paljon saanut selvää.\n\n— Etanahan seisoo paikoillaan, huomautti jalopeura.\n\n'- Kyllä se kulkee, etkö näe märkää juovaa sen takana kivessä; se on\nvoidetta, jota se erittää ruumiistaan luistaakseen nopeammin. Mutta\nminkä sille mahtaa kun se on hitaaksi luotu, väitti kettu.\n\nPalkintotuomareilla ei ollut kelloa, jos olisi ollut, niin olisivat\nkahden tunnin tarkkaamisen perästä voineet huomata, että ensimmäiset\nlähenivät maaliviivaa, mutta etana ja punkki olivat vasta puolivälissä,\nedellinen viimeisenä.\n\nTämä kilpailu ei ollut jännittävä, mutta se oli hermoja tyynnyttävä.\nViimein karhukin kyllästyi yhteenkohti tuijottamiseen ja ilmoitti:\n\n— Kilpailu lopetetaan, sillä tulokset ovat jo näkyvissä. Ensimmäisen\npalkinnon hitaudessa saakoon etana, toisen punkki, kolmannen\nkärpäsentoukka, neljännen täi.\n\n— Eläkööt maailman hitaimmat eläimet, huusivat kilpikonnat ja\nlaiskiaiset.\n\n\n\n\nToinen kilpailupäivä.\n\nKirpun urotyö.\n\n\nSeuraava kilpailupäivä oli yhtä kirkas ja aurinkoinen kuin ensimmäinen.\nSuuri kiveliö loisti keskikesän vihannin värein synnyttäen osaltaan\njuhlamieltä. Tunturileivoset livertelivät aamuvarhaisella, käet\nkukkuivat, sinirintasatakieliset lauloivat koivuvyöhykkeessä ja niihin\nyhtyivät yörastaat alhaalla havumetsässä.\n\nTapion linnassa tunturin juurella ei nukuttu, sillä ukko Tapio\noli huolissaan kilpailujen johdosta, huolissaan siitä, että\nselviytyvätköhän eläimet ilman riitoja näistä kisoista. Hän käski\nMielikin, metsän emännän koristella metsän parhaimpaan juhla-asuun,\nlähetti sinipiiat, metsän keveät keijukaiset, soittelemaan\nsimapilliään, ja itse hän Nyyrikin ja Tellervon kanssa kaunisteli\nTapion linnaa.\n\nSuuret eläimet nukkuivat aamulla pitkään tunturin päivänpuoleisella\nrinteellä, kun olivat valvoneet myöhään keskiyön aurinkoa katsellen.\nHerätessään hienon soitannon säveliin tunsivat kuninkaatkin edellisen\npäivän erimielisyyden lientyneen.\n\nKarhu nousi ensin, kutsui luokseen olympialaistoimikunnan ja viittasi\nkäpälällään kurjille, jotka heti kuuluttivat:\n\n— Kruu'u, kruu'u, kruu'u!\n\nSe oli merkki juhlien alkamisesta. Pian alkoivat kilpailijat ja muut\njuhlavieraat kokoontua aukean kentän ympärille. Tiikeri, leijona,\ngorilla ja oranki värisivät vilusta, koska aamuyö oli ollut koleahko.\nSellaiseen eivät päiväntasaajan eläimet olleet tottuneet.\n\nKuninkaat nousivat kunniaistuimelleen, ja karhu piti seuraavan\nalkajaispuheen:\n\n— Eläinkunnan olympialaisten kisain toisena päivänä ovat pituushyppy,\nkorkeus- ja pituuslento, sekä pökkäys- ja puskukilpailut. Nämä molemmat\nurheilut ovat yhtä vanhat kuin eläinkuntakin. Pituushypyt kuuluvat\nmonen eläimen jokapäiväiseen elämään. Muutamat eläimet ovat siinä\ntaidossa pitkälle kehittyneet, pitemmälle kuin ihminen. Rohkeat, pitkät\nhyppäykset pelastavat usein eläimen, kun ihminen hätyyttää. Näyttäkää,\nkuka on paras hyppääjä ja mikä maanosa on hänen kotimaansa.\n\n— Hyppääjät esiin! kuulutti kettu.\n\nViivalle tuli vain muutamia eläimiä, joilla kaikilla oli hyvin\nkehittyneet takaraajat. Joukossa nähtiin kenkuru, jänis, hyppyrotta,\norava, näätä, heinäsirkka ja kirppu.\n\n— Eläimillä on sellaiset hyppysäännöt, että mittana on käytettävä\nhyppääjän ruumiin pituutta. Kuka useimmat ruumiinsa pituudet hyppää, se\non voittaja.\n\n— Se on oikea kilpailutapa, myönsivät eläimet.\n\n— Valmiit, varoitti kettu.\n\nKarhu:\n\n— Yyks, kaaks, kolm!\n\nHyppääjät ponnahtavat ilmaan, tekevät loivan kaaren ja putoavat maahan\njääden istumaan siihen, mihin putosivat.\n\nKettu ja susi mittasivat matkat, ja karhu kuulutti tulokset pisteissä:\n\n  Kirppu      250 ruumiinsa pituutta.   ?\n  Heinäsirkka 150     \"       \"       Aasia.\n  Orava        20     \"       \"       Eurooppa.\n  Hyppyrotta   20     \"       \"       Eurooppa.\n\nJänis ja orava olivat ihmeissään, sillä he olivat luulleet olevansa\nmaailman parhaimpia pituushyppääjiä. Pettyneinä olivat katselijatkin,\nkun voiton vei eläin jota etäämpää ei nähnytkään.\n\n— Sinä olet pieni, mutta pippuri; sinä näytät, että maastahan\nse pienikin ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu, muhoili\nkiveliönkuningas. — Sanohan toki, mistä olet kotoisin, kun ei näy\nkirjoissa.\n\nKirppu hypähti aivan karhun eteen ja vikisi:\n\n— Me kirput asumme kaikissa maan osissa niinkuin ihminenkin, jonka\nvannoutuneita verivihollisia me olemme; me olemme hänen verensä\nimijöitä, lämmittelemme hänen povellaan ja makaamme hänen vuoteessaan.\nIhmisen ja meidän välillä on aina sota. Jos hän saa kiinni kirpun,\ntappaa hän sen armotta, mutta me häntä vain kiusaamme ja syömme\nvähitellen. Kun hän on makeimmassa unessa, alamme me verityömme. Siitä\nhuolimatta on ihminen meitä kuljettanut mukanaan kaikkiin maihin.\n\n— Eläköön kirppu, eläköön ihmisen vihollinen! huusivat eläimet\ninnostuneina.\n\nMutta kesken kaiken kettu alkoi purra natustella selkäkarvojaan, sillä\nsen turkissa liikkui ihmisen kirpun läheinen sukulainen.\n\n\n\n\nKorkeuslento.\n\n\nKiveliönkuningas jatkoi:\n\n— Kuinka kaunis onkaan maailma korkeudesta katsottuna. Kuta\nkorkeammalle nousemme, sitä laajempi on näköala ja sitä\nviehättävimmältä näyttävät maisemat. Minäkin olen suurten näköalojen\nihailija. Usein nousen tunturin laelle katselemaan maailmaa. Silloin\nusein ajattelen: \"Oi, jospa olisi minulla siivet, niin silloin minä\nlentäisin aina pilviin saakka.\"\n\nMutta yhtä hyvä näinkin. Luoja on jaellut antimiaan siten, että eri\neläimet ovat tulleet erilaisista taidoista ja kyvyistä osallisiksi.\nToiset Hän on luonut maassa liikkumaan, toiset vedessä ja eräät\nilmassa. Emme siis kadehdi lintuja, vaikka niillä onkin lentotaito,\nvaikka ne eivät olekaan yhtä kiinteästi sidotut tähän maan kamaraan\nkuin me. Ihailkaamme tänään niiden taitoa, joilla ilma on kulkutienä.\n\nKarhu viittasi ketulle käpälällään.\n\n— Korkeuslentäjät esiin, kuulutti kettu.\n\nEnsi kutsunnalla ei ilmaantunut ketään muuta kuin ystävämme\npeltoleivonen, jonka niin monesti kesäaamuina olemme nähneet kiirivän\ntaivaalla ja katoavan taivaan sineen. Leivonen istahti lähtöviivalle.\n\n— Eivätkö muut uskallakaan lähteä yläilmoihin? kyselivät eläimet\ntoisiltaan.\n\nSilloin puuma nousi kunniaistuimelle ja kiljui:\n\n— Harpyia, harpyia!\n\nIlmasta kuului kohinaa kuin tuulispään kiitäessä. Huanakot tulivat\nrauhattomiksi; mölyapinat, jotka muiden puiden puutteessa olivat\nhännästään kiikkumassa kunniaportin kaaressa, vetäytyivät portin pielen\nsuojaan; jänis ja orava piilottautuivat suurempien eläinten alle.\n\nLampaan kokoinen, valkeavatsainen ja tummarintainen lintu laskeutui\nloivin kaarroksin leivosen viereen. Sillä oli kankeat, kaarevat kynnet,\nkoukkuinen kotkan nenä ja töyhtö päässä.\n\n— Harpyia, maailman julmin petolintu on kotoisin Etelä-Amerikasta.\nSe on lainannut nimensä kreikkalaisten kuoleman haltijattarilta,\nharpyioilta, sillä mihin eläimeen tämä lintu iskee, se on kuoleman oma.\nMinä olen nähnyt harpyian kantavan kynsissään ihmisen lasta, selitti\npuuma.\n\n— Hyvä on, ettei tiikerillä ja leijonalla ole siipiä, puhelivat\nantiloopit.\n\n— Kondori, kondori! huusi taas puuma.\n\nIlmassa liiti kohisten mahtava petolintu, niinkuin satujen vaakalintu,\nlaskeutuen majesteetillisin kääntein edellisen viereen. Se oli\npaljaskaulainen, väriltään sinertävän musta, ja sen kurkkua ja otsaa\nkoristivat veripunaiset heltat.\n\nPuuma esitteli:\n\n— Etelä-Amerikkaa edustaa täällä toinenkin korkeuslentäjä,\nkondorikotka, kotoisin Aconcagualta. Kondori syö kuolleitten\neläinten lihaa, mutta nälissään iskee eläväänkin. Harpyia ja kondori\npuolustakoot maanosamme mainetta.\n\n— Missä ovat Euroopan kotkat? huusi karhu.\n\n— Ja Aasian? lisäsi tiikeri.\n\n— Ja Pohjois-Amerikan? ärähti harmaakarhu.\n\n— On niitä Austraaliassakin korkeuslentäjiä, väitti dingo.\n\nHarpyian ja kondorin viereen lensi joukottain kotkia, korppikotkia ja\nhaukkoja, sillä pitihän koetella, kun johtajat vaativat. Joukossa oli\nmeidän maakotkammekin.\n\nKarhu oli juuri antamaisillaan lähtömerkin, kun kettu hätääntyneenä\nhuomautti:\n\n— Miten voimme mitata, kuka käypi korkeimmalla?\n\n— Aivan oikein, siihen meillä ei ole mittoja eikä mittaajia.\nKorkeuksissa kuuluvat ihmistenkin mitat käyvän mitättömiksi, myönsi\nkarhu, eikä meistä nelijalkaisista voi kukaan seurata mukanakaan, että\nedes silmämääräisesti erottaisimme voittajan.\n\nMutta kettu pelasti taas eläimet pälkähästä. Hän kutsui lapintiaisen\nluokseen, asetti sen kondorin harteille ja varoitti:\n\n— Pidä nyt lujasti kiinni höyhenistä, ja kun nousette yläilmoihin, niin\nkatsele silloin tarkasti, ketkä näistä linnuista käyvät korkeimmalla.\n\n— Uskaltaisinkohan? epäili lapintiainen.\n\n— Pienuutesi sinua suojelee ja sitäpaitsi nyt on rauha eläinkunnassa.\n\n— Olkoon menneeksi, vaikka tämä \"ratsu\" ei näytäkään oikein\nhyväntahtoiselta. Näenpähän minäkin kerran oikein laajalti maailmaa.\n\nKarhu antoi lähtömerkin. Leivonen hypähti keveästi ilmaan ja alkoi\ntapansa mukaan laulaen kohota korkeutta kohti. Kotkat läiskäyttelivät\nsiipiään harvakseen, ja kondorin täytyi ensin hyppiä maassa saadakseen\nkylliksi ilmaa siipiensä alle. Mutta päästyään vähän ylemmäksi harpyia,\nkondori ja kotkat nousivat nopeammin kuin leivonen. Hetken kuluttua ne\nnäkyivät vain tummina pisteinä poutapilven reunaa vastaan. Viimein ne\nkaikki katosivat silmistä taivaan sineen.\n\nNiinä hetkinä tähysteli lukemattomia silmäpareja Jauritunturilla\ntaivaan korkeuksiin odottaen alastulijoita. Kirahvien kaulat olivat\nkuin puhelinpylväitä, ja karhu oli noussut innoissaan takajaloilleen.\n\nHetket olivat jännittäviä.\n\n— Sinneköhän ne jäivät? kaipaili karhu hetken kuluttua.\n\n— Yläilmoissa on kylmä; parta kuurassa ne sieltä tulevat. Minä luulen,\nettä sillä kondorilla kaula paleltuu, jos kovin korkealle nousee,\npakisi kettu.\n\nSilloin alkoi näkyä taas taivaalla kuin mustia alas kiitäviä palloja.\nSiivillään pidätellen pudottautuivat korkeuslentäjät tunturille.\nEnsin tuli leivonen, sitten kokonainen rykelmä korppikotkia, kotkia\nja viimeisenä kondori, jonka höyhenet olivat vieläkin kuurassa.\nLapintiainen oli niin kohmettunut, että ei kyennyt aluksi karhulle\nselvittämään tuloksia. Huimaavasta alastulosta oli se myöskin\npökerryksissä, mutta kun kettu vei sen karhun korvan juureen, sai se\nilmoitetuksi parhaimmat tulokset.\n\nKarhu:\n\n— Maailman mestari: kondori, Etelä-Amerikka, toinen harpyia,\nEtelä-Amerikka, kolmas maakotka, Eurooppa.\n\n— Eläköön... köön... köön!\n\nKarhu:\n\n— Lisäksi saanen kertoa, että lapintiainen, jolla oli kunnia olla\nmukana ennätyslennossa, sanoi olleen ylhäällä niin vähän ilmaa, että\nveri tihkui sieraimista ja silmistä ja ilma oli niin kylmää, että sylki\njäätyi hetkessä kovaksi jääksi.\n\nPuuma oli mielissään, sillä Etelä-Amerikan voitto oli loistava, ja\nmölyapinat huusivat niin vimmatusti, ja samalla niin rumasti, että\nkarhun täytyi lopuksi niitä kieltää.\n\nEtelä-Amerikka oli voittanut.\n\n\n\n\nPituuslento.\n\n\nKarhu jatkoi hetken kuluttua:\n\n— Niinkuin olemme nähneet, on eläinkunnassa mainioita nelijalkaisiakin\nmenijöitä, jotka \"lentävät jaloillaan\", jos on hitaitakin, Nyt\nnäyttäkööt siivelliset lentonopeuttaan. Lentäkööt kilpailijat täältä\nHeinäsaarelle, ottakoot sieltä kukin nokkaansa höyhenen ja tuokoot\ntänne. Kuka ensin ennättää tänne, se on maailman paras lentäjä.\n\n— Heinäsaaret niinkuin koko Petsamokin liitettiin äsken Suomeen.\n— Tuolla pohjoisessa siintää Jäämeri lahtineen; näemme selvästi\nPetsamovuonon ja Pummankivuonon, ja sen lähellä häämöittävät myöskin\nHeinäsaaret tuolla suunnalla (kettu viittasi sinne käpälällään). Siellä\nasuu niin paljon lintuja, että maa on valkeanaan höyheniä. Ei siis\ntarvitse höyhentä etsiä. Tulkoot kaikki kilpailijat esiin, huusi kettu.\n\nHoikkaruumiisia ja hyvin pitkäsiipisiä lintuja laskeutui lähtöviivalle.\n\n— Koska kilpailijoista näkyy olevan suurin osa Euroopasta, niin saanen\nniistä muutamia esitellä, puhui karhu, saksipyrstöinen lintu, jonka\nsinertävänmusta selkä ja valkea vatsa niin jyrkästi toisistaan eroavat.\nKesäilloin istuu se mielellään jonkun kelopuun nenässä lörpötellen:\n\"Neitsytmaaria, Neitsytmaaria sanoi minun varastaneen sakset ja\nsilkkikerän lammasnavetan laudalta, mutta kyllä Herra Jeesus tietää.\"\n\n— Se on meidän Suomen linnuista nopeimpia lentäjiä, esitteli karhu.\n\n— Valehtelet taaskin, murjaani, kiljasi jalopeura. Haarapääskynen\non afrikkalainen lintu. Viime talvena näin saman saksiniekan Niilin\nkeskijuoksun varsilla.\n\n— Taaskin suuri erehdys! Pääskyset käyvät teillä vain talvella\nlämmittelemässä, mutta heti kun maa sulaa, palaavat ne tänne.\nHaarapääskynenkin on syntynyt tuolla kylässä, navetan kattovuolen\npäälle rakennetussa pesässä. — Salaneuvos merkitse kirjoihin, että\npääskynen on suomalainen lintu.\n\n— Niin on, vakuuttivat kaikki muut Suomen eläimet.\n\n— Tämä musta, pitkäsiipinen lintu on tervapääskynen, kotoisin Suomesta.\nSe on syntynyt jossain linnan muurin halkeamassa tai jyrkällä kallion\nriutalla, se syöpi hyönteisiä samoinkuin haarapääskynen, ja sillä on\nniin heikot jalat, että se pääsee vain ryömimällä maassa kulkemaan,\nmutta lentäjä se on maan mainio, selitti karhu.\n\n— Albatrossi! kiljasi leijona käskevästi.\n\nIlmassa kuului humaus, kun valkea, vasikankokoinen lintu, jolla oli\nvain siipisulat mustat ja siipien kärkien väliä noin neljä metriä,\nlaskeutui lähtöviivalle.\n\n— Tämä on meidän Afrikkamme lintuja, sanoi jalopeura ylpeästi päätään\nnostaen.\n\n— Meidänhän se on, väitti dingo.\n\n— Yhtä hyvin se on Etelä-Amerikan, sanoi puuma.\n\n— Minä olen merien asukas, syntynyt Eteläisen jäämeren saarella,\nselittu jättiläislintu.\n\n— Salangaani esiin! kiljui tiikeri. — Minä näytän, että Aasiakin on\nkasvattanut hyviä lentäjiä. Tämä pääskystä muistuttava lintu elää\nItä-Intian saarilla. Sen pesiä syövät kiinalaiset parhaana herkkuna,\nmutta sepä ei teekään pesäänsä mullasta ja savesta niinkuin teidän\nräystäspääskysenne, vaan syljestään, joka ilmassa kovettuu.\n\n— Muuttohaukka viivalle! huusi karhu vuorostaan.\n\nHarmaanruskean ja vaaleankirjava, keltajalkainen petolintu kiiti\nviivalle niin vinhaa vauhtia, että ilma viuhui. Karhu ei voinut olla\nedeltäpäin kehumatta nopealiikkeistä haukkaa, jonka saaliiksi oli\njoutunut monta sataa riekkoa ja teertä.\n\n— Siinä se on lentäjä! kehui kontio. — Kun minä eräänä kesäiltana\nistuin Karilompolon rannalla, niin kuulin ilmasta kuin ukkosen nuolen\nsuhahduksen. Katsahtaessani ylös näin sorsan ojossa kauloin ja siivet\nkuperina syöksyvän ilmasta lampea kohti, ja perässä tulla vihelsi\nmuuttohaukka. Sorsa paiskautui lampeen niin, että vesi posahti, mutta\nsamassa syöksyi siihen myöskin tämä haukka kouristaen sorsan selkään\nkoukkuiset kyntensä. — Pidäppä nyt, muuttohaukka, sinäkin Euroopan\npuolta!\n\nVielä lensi lähtöpaikalle erilaisia lokkilintuja, haukkoja ja\npääskysiä. Kaikkia ei tarvinnut kutsuakaan, niin suuri oli innostus.\nViimeisenä lentää laahusteli varis lähtijäin riviin sanoen:\n\n— Minäkin palan halusta saada kerran kilpailla toisten lintujen kanssa.\nKun toisinaan laskettelen myötätuuleen, varsinkin hämärissä, niin\ntuntuupa, ettei maailmassa ole ainoatakaan parempaa lentäjätä.\n\n— Krakk, krak, krak, krak — — —, nauroivat harakat.\n\n— Vai sinäkin muka olympialaiseksi! Pysy vain ihmisten tunkioilla,\nkujilla ja pelloilla matosia tonkimassa, oraita syömässä ja paljaita\nlinnunpoikasia ja sammakoita popsimassa. Harmaat liivisi ja housusi\nsekä musta frakkisi eivät oikein sovi kilpailupuvuksi, ivaili karhu.\n\n— Kruu'uu, kruu'uu, huusivat kurjet varoitukseksi, että kaikki olisivat\nvalmiit.\n\n— Yyks', kaaks' kolm!\n\nJa lentoon pelmahtivat kohta linnut kuin pulmusparvi, johon haukka\niskee. Vain hetkisen kuului siipien vihinä ja havina, kun lentäjät\nilmaa halkoen kiisivät pohjoista kohti kadoten tunturien taa.\n\nEläimet järjestäytyivät riviin pohjoiseen päin ja taivaalle\ntirkistellen. Jänö ja kenkuru istuivat vierekkäin etukäpälät ilmassa;\norava oli puiden puutteen tähden kapsahtanut hirven sarviin, kärppä ja\nahma norsujen selkään, sillä mölyapinat ja marakatit olivat vallanneet\nkunniaportin tähystyspaikakseen.\n\nJäykistyttävä, sydäntä kouristava olympialainen odotustunnelma kahlehti\nmonimuotoisen eläinkunnan.\n\n— Jo tulevat, jo tulevat! huudahti kondorikotka, jolla on erittäin\nkauas kantavat silmät.\n\nHetkisen kuluttua näkivät sen muutkin eläimet, näkivät melkein mustan\nlinnun kiitävän ilmassa kuin raketin.\n\n— Terve, tervapääsky! Terve! Hei, hei, hei, Suomi voiton vei!\n\n— Eläköön, eläköön! huusivat kaikki Euroopan eläimet.\n\nTervapääskynen toi karhulle haahkan untuvan, jonka se oli napannut\nHeinäsaarelta haahkan pesästä.\n\n— Mutta mikä kummitus sieltä nyt tulee! huudahti kettu.\n\nKatsojat terästivät silmiään. Kauan ei tarvinnut arvella, sillä\njättiläislintu albatrossihan sieltä porhalsi ja päästyään karhun luo\npäästi se suustaan elävän lapintiiran. Ei ollut kerinnyt hakemaan\nyksinäistä höyhentä, vaan oli napannut hautovan tiiran siivestä\nnokkaansa ja tuonut sen vapaalla kyydillä Jauritunturille. Tiira oli\nkyllä toisella siivellä vastaan räpistellyt ja tehnyt lentäjälle kiusaa.\n\nPäästyään pintehestä lapintiira kirkasi kiukuissaan, hypähti lentoon\npudottaen samalla valkean läjän karhun naamalle.\n\nEläimet eivät oikein tienneet hurratako albatrossille tai nauraa\nlapintiiran kujeelle.\n\nKolmantena tuli perille salangani, neljäntenä nuolihaukka ja sitten\npalasi niitä rykelmissä, jonka tähden ei saatu selvää niiden\nsaapumisjärjestyksestä. Karhu jakoi jalomielisesti muuttolinnuista\ntulevan kunnian jalopeuran kanssa.\n\n— Eläköön Eurooppa ja Afrikka! mylvivät norsut.\n\n\n\n\nPökkäyskilpailut.\n\n\nPituuslennon jälkeen eläimet kerääntyivät tasoitetun aukean ympärille\npökkäyskilpailuja katsomaan. Niihin kisoihin ilmoittautui vain lampaan-\nja vuohensukuisia eläimiä, sellaisia lujakalloisia, joiden haarattomat,\nontot sarvet ovat taapäin kääntyneet. Kettu järjesti kilpailijat\nkahteen riviin, vastakkain ja noin neljän metrin päähän toisistaan.\nJoukossa nähtiin meidän kaikkien hyvä tuttu jäärämme, jonka sarvista\njoskus saa aikamoisen muksauksen; siellä oli myös hoikkasarvinen\nvuohipukki, vahvasarvinen vuorivuohi, aasialainen Marco-Polon lammas\nja useita muita pökkäysmestareita. Kaksi aina kerrallaan sai koetella\nvoimiaan. Ensimmäisenä parina olivat lammas ja vuohi.\n\nKilpailujen ylituomarit kiipesivät kunniaistuimelleen. Karhu antoi\nmerkin. Kuului kova lasaus aivan kuin kahta lautaa olisi yhteen lyöty,\nja sen jälkeen kuului kuin tahdissa jymäys toisensa perästä, kun jäärä\nja vuohi vuoroin perääntyivät, vuoroin iskivät otsaluunsa ja sarvensa\nvastakkain, niin että molempien silmissä taivaan tähdet leiskahtelivat,\nmutta kumpikaan ei antanut perään.\n\n— Hei, hei, hei! huusivat eläimet innoissaan.\n\nJäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen iskuun — — —.\n\nYhä vimmatummin puskivat eläimet. Katselijoista näytti siltä, että\nmolemmat alkoivat tyrmistyä ja vuohen toinen silmä muurautui melkein\nkiinni. Silloin tuli ratkaisu. Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen\niskuun ja antoi vastustajalleen sellaisen täräyksen, että vuohen toinen\nsarvi muljahti irti ja sen alta paljastui verinen tolho eli verisarvi.\nVuohiparka lysähti aivan pyörtyneenä kentälle.\n\n— Jäärä voitti, ilmoitti karhu.\n\n— Vuohi on, kuten amerikkalainen sanoo, \"knock out\", lisäsi harmaakarhu.\n\nVuohi kannettiin syrjään. Jonkun ajan perästä se virkosi\npyörtymyksestään ja kysyi ketulta:\n\n— Voitinko minä?\n\nSalaneuvos kettu painoi päänsä alas, kohteliaasti tekeytyi pää\nkallellaan osaaottavan näköiseksi siinä määrin kuin naamansa salli ja\nsitten pudisti päätänsä.\n\nHäpeissään meni vuohi eläinlaumaan varoen arkaa verisarveaan\nkolahduksilta.\n\nToisena parina vuorivuohi ja Marco Polon lammas alkoivat koettaa\nkallojaan. Viimemainittu, Keski-Aasian vuorimaiden kasvatti, oli\nhirvittävän suurisarvinen ja antoi vastustajalleen heti ensi iskulla\nsellaisen täräyksen, että vuorivuohi päätään ravistellen poistui\nnäyttämöltä.\n\n— Aasia voitti! kiljui tiikeri silmät säihkyen ja niin vimmatusti, että\nvuoret kaikuivat.\n\nKun muut kilpailijat katsoivat parhaaksi poistua näyttämöltä peläten\ntuon aasialaisen oinaan hirmuisia iskuja, asetti kettu molemmat\nvoittajat vastakkain. Jäärä ja Marco Polon lammas katselivat toisiaan\nkyräten, sillä he tiesivät ratkaisevan hetken lähenevän, jolloin Aasian\nja Euroopan maine on kysymyksessä.\n\n— Muista, jäärä, että olet Euroopassa kasvanut! huusi karhu.\n\nKarhu vihelsi merkiksi, että saavat alkaa koetuksen. Kuului loksahdus,\ntoinen, kolmas... säännöllisin väliajoin. Kumpikaan ei antanut perään.\nSilmä kovana, sarvet tanassa ja vihankiukussa maailman parhaat\npökkääjät iskivät siinä yhteen, kunnes jäärä sai niin kovan iskun\nsilmäänsä, että pyörtyi kentälle.\n\n— \"Knock out!\" huusi harmaakarhu.\n\n— Aasia voitti! totesi karhu.\n\nMutta tiikeri ja muut Aasian eläimet nostivat vuorostaan niin kovan\nmetelin, että pauhina kuului monen peninkulman päähän; sellaista\nei kuulla edes ihmisolympialaisissakaan. Se häiritsi tulosten\nkuuluuttamista, ja sentähden salaneuvos järjesti kiireen vilkkaa\nseuraavan kilpailun.\n\n\n\n\nPuskusilla.\n\n\nLampaiden ja vuohien voimannäytteet olivat kuitenkin lasten leikkiä\nsiihen verrattuna, mitä ohjelmassa seurasi. Sen jälkeen kävivät\nnimittäin piisonihärät, visentit, Kapinpuhvelit, sonnit ja hirvet\nkoettelemaan niskalihaksiensa jäykkyyttä ja sarviensa terävyyttä.\n\nTuskin olivat pökkääjät päässeet sivulle siirtymään, kun ketun\nkehoituksesta karhu jo kuulutti:\n\n— Puskijat heti kentälle!\n\nMainitut suuret sarvipäänisäkkäät astuivat piirin keskelle asettuen\nvastakkain seuraavassa järjestyksessä: piisoni — visentti ja sonni —\nKapinpuhveli. Hirvi jäi odottamaan, koska peura ja muutkaan hirvet\neivät uskaltaneet tulla sen kanssa puskusille.\n\nHarmaakarhu esitteli:\n\n— Piisoni, rannattomien preerioiden valtias, ei ole ennen puskusilla\nlöytänyt vertaistaan, lukuunottamatta junan veturia, jonka kanssa\nse myös on koetellut voimiaan. Huonosti on käynyt sonnille, joka on\nuskaltanut käydä sen kanssa kamppailuun, huonosti myös metsästäjälle,\njonka luoti ei ole piisonia heti tappanut. Katselkaa sen vahvaa\neturuumista, jäykkää niskaa, teräviä ja koukkuisia sarvia. Kuka\nuskaltaa käydä sen kanssa puskusille?\n\n— Visentti uskaltaa, huusi karhu. — Eurooppa on myös kasvattanut\nlujaniskaisia eläimiä. Visentti eli ennen Liettuan metsissä ja\nKaukasian vuoristoissa, mutta nyt sitä on vain vähän jäljellä.\n\nKarhu löi etukäpälänsä yhteen ilmoittaen siten, että ensimmäinen pari\nsaa yrittää.\n\nMutta härät eivät hätäilleet. Luontoaan kiihdyttääkseen mörisivät ne\npaikoillaan, nuuhkivat maata ja kuopivat jaloillaan sammalia, niin\nettä ne tuiskuna pölisivät eläinten ympärillä. Silmät muljahtelivat\nilkeästi, ja valkea vaahto pursusi suusta, kun ne hitaasti ja kyräten\nlähenivät toisiaan ja sopivan matkan päähän päästyään sarvet tanassa\niskivät yhteen. Sarvet ristissä ja otsakamarat vastakkain seisoivat\nmolemmat eläimet työntäen toisiaan taapäin, niin että jokainen lihas\noli jännittyneenä kuin kanteleen kieli, vaikka eivät suinkaan kaikki\nhuomanneet, minkälaiset voimapanokset tuolloin olivat pelissä. Visentin\npää muljahti sivulle; sitä tilannetta käytti piisoni hyväkseen iskien\nsarvensa vastustajansa rintapäähän. Vaikka visentti painaa puolisen\ntonnia, nosti piisoni vastustajansa puoleksi ilmaan ja hieroi käyriä\nsarviaan yhä taaemma sen rinnuksiin. Samalla täytyi visentin perääntyä\nvoittoisan hyökkääjän edessä. Hyvää onneaan se sai kiittää, että\näkillisellä hyppäyksellä pääsi vapaaksi ja että kerkisi laukata\nsyrjään, kun piisoni uudisti rajun hyökkäyksensä.\n\nEläimet olivat jännittyneinä seuranneet ottelua, mutta sen päätyttyä ne\nhuusivat, vihelsivät ja luikkasivat kuin hullut. Harmaankarhun riemulla\nei ollut rajoja. Se tanssi kahdella jalalla ja huusi:\n\n— Pohjois-Amerikka voitti, voitti, voitti — — —\n\nKun korvia särkevä melu oli vähän heikennyt, antoi karhu merkin uudelle\nparille. Härkä ja Kapinpuhveli kävivät silloin kilpasille.\n\n— Seis! kiljasi leijona. Täällä on ollut tapana esitellä kilpailijat\narvoisalle yleisölle; ei kai tämänkään parin suhteen poiketa\nkäytännöstä.\n\n— Esittele omasi, minä omani, sanoi karhu.\n\n— Kapinpuhveli elää Etelä-Afrikan ruohosavanneilla ja metsiköissä\nsuurina laumoina. Se on pahasisuinen ja vahva eläin. Moni mustaihoinen\nneekeri ja valkoinenkin metsästäjä on sen sarvissa saanut heittää\nhenkensä. Ja tunnustaa täytyy, että me leijonatkin kernaammin kierrämme\nsitä kuin käymme sen kanssa kamppailuun.\n\n— Tämä sonni, vaikka onkin kasvanut ihmisen navetassa, ei ole kooltaan\nja voimiltaan maatiaismullikoiden kaltainen, niiden, joiden lihalla\nminä välistä herkuttelen, sanoi karhu. — Tämä on oikea ayrshiresonni,\njoka on vasikkana tuotu Suomeen Skotlannista. Aika jukuripää se on ja\nteräväsarvinen. Koetelkoon nyt voimiaan villin puhvelin kanssa.\n\nKarhu viittasi käpälällään.\n\nSonni alkoi möristä ja kuopia maata, mutta rajupäinen Kapinpuhveli ei\nvälittänyt mitään niistä valmisteluista, vaan syöksyi koko voimallaan\nvastustajaansa kohti iskien sarvensa sonnin lapaan. Tämä sydämystyi\nmoisesta menettelystä ja sysäsi sivuiskulla sarvensa puhvelin\nlapaan. Kumpikin koetti sarvillaan viiltää toisen lapalihaksia ja\nniitä tavoitellen joutuivat taistelijat paikallaan pyörimään kuin\npyörremyrsky. Se oli töminää, jota satojen eläinten huudot säestivät.\n\n— Afrikka vai Eurooppa? kuului susi ulvovan väliin.\n\nKapinpuhveli oli voimakkaampi ja rajumpi. Se iski sonnin kylkeen niin\nsyviä haavoja, että verenvuodon heikentämänä sen täytyi keskeyttää ja\nantaa voitto puhvelille.\n\nSilloin leijona kiljui äänensä käheäksi, ja norsut äänekkäin\ntoitotuksin kehuivat Kapinpuhvelin urotyötä.\n\nHirvi huomasi vasta viimehetkessä, että sen sarvet olivat vielä pehmeät\nja keskenkasvuiset, eivätkä vielä sopineet taisteluun. Sen tähden oli\nhirven luovuttava koko yrityksestä.\n\nMutta kahden voittajan välillä oli vielä ratkaistava, kumpi on\nväkevämpi, piisoniko vai Kapinpuhveli. Kun karhu käski niiden ratkaista\nvälinsä, kävi humaus eläinten parvessa ja arveluita kuului puoleen\nja toiseen. Harmaakarhu ja leijona olivat niin hermostuneina, että\nhyppäsivät alas kunniaistuimeltaan muiden eläinten sekaan ollakseen\nlähellä kilpailijoita.\n\nKapinpuhveli oli pitkän elämänsä aikana oppinut sen, että usein on\nparempi itse hyökätä vihollista vastaan kuin odottaa sen hyökkäystä.\nSitä tapaa se nytkin käytti. Häntä suorana ja sarvet ojona se laukkasi\npiisonia kohti aikoen sen lävistää terävillä aseillaan. Mutta\nensikerran eläessään lienee puhveli niin perinpohjin pettynyt. Heti\nensi hyökkäyksellä tarttuivat sen sarvet käyriin piisonin sarviin niin\nlujasti, etteivät mitenkään päässeet irti. Pahinta oli, että piisoni,\njoka oli vahvempi, alkoi tanssittaa puhvelia aivan armottomasti; se\nvuoroon peräytti takaperin, vuoroon veti eteenpäin, välistä väänsi\noikealle, välistä vasemmalle, toisinaan se nosti päätä ylös, toisinaan\npainoi maata kohti, miten milloinkin halusi.\n\nMöyryten ja häntäänsä leiskuttaen koetti Kapinpuhveli seisauttaa sitä\nhoijakkaa, mutta turhaan; preerioiden valtias tanssitti sitä mielensä\nmukaan.\n\nHarmaakarhu nauroi sille makeasti, mutta jalopeura huitoi vihaisesti\nhäntäänsä.\n\nViimein Kapinpuhveli väsyi peräti ja lysähti maahan. Sen kiukku oli\ntalttunut ja puhkuttaen, kieli ulkona se makasi voittajansa edessä,\njoka ei myöskään voinut voitostaan iloita, sillä sarvet olivat\ntarttuneet lujaan. Aina viisas salaneuvos kettu, mielevä Mikko\nRepolainen pelasti neuvokkuudellaan tämänkin tilanteen. Se kutsui\navuksi kaksi norsua, jotka syöksyhampaillaan väänsivät sarvia yksi\nyhtäälle toinen toisaalle. Ja pian puhvelin sarvet nuljahtivat erilleen\npiisonin sarvista.\n\nSilloin vasta amerikkalaiset nostivat aito intiaanikarjunnan,\nsäestäjinään mölyapinat, jotka sanoivat olevansa voittajan kanssa saman\nmantereen asukkaita.\n\nPiisoni oli päivänsankari ja amerikkalaisten ylpeys.\n\n\n\n\nJuhlat Tapiolassa.\n\n\nIltapäivällä ei enää kilpailtu, sillä Mielikki metsän emäntä ja ukko\nTapio olivat kutsuneet eläimet yhteiseen illanviettoon Tapion linnaan,\njonka monitorninen harja näkyi Jauritunturille. Kun puskemiskilpailu\noli päättynyt, kuului tunturilla niin sorea soitto, että kaikki\neläimet, itse kuninkaatkin heristelivät korviaan ja katselivat\nympärilleen saadakseen selville, mistä se kuului. Kukaan ei osannut\naavistaakaan, että Tapiolan ihanat immet, metsän kautokenkäiset\nkeijukaiset olivat kätkeytyneet kivien taa ja siellä simapilliään\nsoittelivat herättääkseen huomiota. Silloin kuin kaikki oli pelkkänä\nkorvana, nousi Nyyrikki, Tapion poika, suuren kiven päälle puhumaan\nnäin:\n\n— Tapio, minun isäni ja Mielikki, minun äitini, ovat monta päivää\nvalmistaneet juhlia teitä varten. He tahtoisivat kerran nähdä kaikkien\nmaanosien eläimiä luonaan ja kestitä vierainaan. Tulkaa siis heidän\nluokseen täksi illaksi.\n\n— Me tulemme kaikin, huusivat eläimet kuorossa.\n\nEi näet kukaan tahtonut olla pahoissa väleissä metsänhaltiain kanssa,\njoilla oli suuri vaikutusvalta eläinten kohtaloihin, vaikka niillä\nolikin oma kuninkaansa. Oli myöskin paras aika yhteisten juhlien\npitämiseksi, koska vielä oli ratkaisematta, kuka oli eläinten kuningas;\nsehän aiottiin ratkaista painimalla vasta seuraavana päivänä.\n\nSuurena olympialaiskulkueena vaelsivat eläimet kuninkaiden johtamina\nTapion linnalle, ei juhlallisen hiljaisena hautajaissaattueena,\nvaan iloisesti keskustellen, nauraen ja laulaen. Sini- ja\npunarintasatakielet, laulurastaat, leivoset, peipposet ja uunilinnut\nlivertelivät parhaan taitonsa mukaan; käet kukkuivat ja väliin kurjet\nluikauttelivat. Mutta harakat, varikset, korpit ja räkättirastaat\nsaivat pitää koreasti suunsa kiinni. Sellaista kulkuetta ei sinä\nilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana oltu Lapin tuntureilla nähty.\n\nEntäpä itse linna? Kuinka juhlallinen se oli sinä iltana! Kultaisena\nkatto loisti, hopeaisena ikkuna hohti, ja ilta-auringon purppurapuna\nloi hohdettaan syvimpäänkin soppeen. Siitä näki, että metsänhaltiat\nolivat mielissään ja vieraat tervetulleita.\n\nTapio emäntänsä Mielikin ja tyttärensä Tellervon kanssa tuli portaille\nvieraita tervehtimään. Mielikin kasvot loistivat paljaana hymynä, ja\nTapio nauraa hörähteli vanhanmiehen naurua kuninkaita tervehtiessään\nvirkkaen:\n\n— Olipa se meille suuri kunnia, että jalopeura, tiikeri, puuma,\nharmaakarhu ja muut vieraiden maiden kuuluisat eläimet ilahduttavat\nmeitä läsnäolollaan. Olkaa niinkuin kotonanne: syökää, juokaa ja\nlevätkää.\n\nTervehtiminen kesti kauan, niinkuin ainakin suurissa kutsuissa.\nJa taisipa Mielikin kämmen heltyä kättelemisestä, Tellervon jalat\nkipeytyivät niijaamisesta, sillä kuka vain voi, se kättä käpsähytti;\neivät kuitenkaan norsut, jotka vain kärsällään kättä koettelivat,\neivätkä hevoset ja puhvelit, joilla on kovat kaviokynnet; viimemainitut\nvain päätään nyökäyttivät ja häntäänsä heilauttivat. Kun gorilla\npaiskasi leveän kämmenensä Tapion käteen ja sitä lämpimästi puristi,\npääsi ukolta huuto:\n\n— Elähän kuomaseni niin kovasti purista!\n\nKun oli ensin katseltu ja ihaeltu linnan eri huoneita ja komeroita,\nja kun sinipiiat salaisesta kätköpaikastaan olivat soittaneet\ntaikapillejään, joiden vaikutuksesta eläimet joutuivat hyvälle mielelle\nunohtaen kaikki riitansa, käski Nyyrikki vieraat aterialle.\n\nKullekin eläinlajille oli hankittu mieleistään ruokaa: petoeläimille\nsaavittain lihaa, ruohoa syöville oli varattu makeita ruohoja,\noraville kuusen ja männyn käpyjä, jäniksille haavan kuorta ja\napinoille astioittain metsämarjoja mesimarjoista alkaen. Kirkkaissa\npuroissa porisi raikasta vettä, ja ammeittain oli simaa kannettu\nsammalpeitteiselle pihalle janoisten juotavaksi.\n\nEikä eläimiä tarvinnut kehoittaa syömään ja juomaan, sillä usealla\noli näköä haittaava ja suolia kurniva nälkä, koska ne olivat saaneet\nmelkein syömättä rehkiä.\n\n— Mistä olet saanut näin makeata lihaa? kysyi leijona Tapiolta\nsyödessään.\n\n— Enhän minä itse tapa mitään eläintä, mutta taitamattomat metsästäjät\nhaavoittavat niitä, sellaiset raanaeläimet kätken minä itselleni.\nTurhaan niitä metsästäjät hakevat; ne korjaan minä, kun ne kuolevat.\n\n— Käypikö ihminen usein täällä kiveliössä?\n\n— Ei hyvin usein, eikä hän täältä mitään saa silloin, kun Mielikki\nkerää metsän eläimet suojiinsa. Me tapionväki olemme eläinten\nsuojelijoita.\n\nSyönnin jälkeen eläimet lepäsivät Tapiolan linnan tarjoamilla\nsammalvuoteilla. Käki kukkui, sadat laululinnut visertelivät linnan\nharjalla ja puissa merkiksi siitä, että eläinkunnassa ja Tapiolassa oli\nsuloinen rauha ja sovinto.\n\nPieni välikohtaus keskeytti kuitenkin eläinten unen. Gorilla oli\nahminut liiaksi Lapin lakkoja, mustikoita ja mesimarjoja, ja sen\nvatsa alkoi arveluttavasti turpua. Ähkien ja ruumistaan käännellen se\nmakasi sammalikossa hampaitaan kiristellen, kun poltot vatsassa yhä\nlisääntyivät, eikä se oudossa ympäristössä tuntenut yhtään lääkekasvia.\nMutta kun hätä on suurimmallaan, on useinkin apu lähinnä. Kun gorillan\nvatsa oli paisunut tynnyrin kokoiseksi, tekeytyi kettu lääkäriksi.\n\n— Onko talossa nuoraa? kysyi kettu Nyyrikiltä.\n\nOlihan linnassa juurista tehtyä köyttä. Sitä kettu kiersi gorillan\nvatsan ympärille ainakin kaksikymmentä kierrosta, asetti sitten\npuukalikan yhden kierroksen alle köyden mutkaan ja alkoi kalikkaa\nkiertäen kiristää gorillan vatsaa kuin vannehdittavaa astiaa. Se\nauttoi; illansuussa oli sairas jo jokseenkin terve.\n\nEläimet viettivät seuraavan yönkin Tapion linnassa kooten voimia\nseuraavan päivän kilpailuihin.\n\n\n\n\nUintikilpailut Petsamonvuonossa.\n\n\nSeuraavana aamuna eläimet nousivat virkeinä ja iloisina pehmeiltä\nsammal- ja naavavuoteiltaan. Aamu oli säteilevän kirkas, tuskin\npoutapilven hattaraakaan taivaalla. Ilma oli lämpimämpi kuin\nedellisenä päivänä. Laululinnut tekivät parastaan huvittaakseen\nkaukaisia vieraita. Leivoset ja tunturileivoset kiirivät korkealla\ntaivaan autereessa, josta ei niitä näkynyt, ääni vain kuului;\nsinirintasatakielet kilpailivat niiden kanssa metsikössä, laulurastaat\nja uunilinnut Tapion linnan harjalla.\n\n— Oi, jospa aina olisi luonnossa ja eläinkunnassa näin suloinen sopu\nja rauha! huokasi peipponen. — Katsokaa, miten tuolla kotka istuu\nkyyhkysen ja leijona lampaan vieressä. Minä luulen, ettei tämä rauha\nenää kauan kestä.\n\n— Nyt olisi katkottava haukoilta kynnet ja koukkuinen nokka, etteivät\nne enää koskaan voisi tehdä meille pahaa, sanoi uunilintu.\n\n— Ja ilveksiltä ja näädiltä olisi leikattava kynnet ja hampaat, lisäsi\norava, joka oli kapsahtanut linnan katolle tanssimaan sukulaisensa\nlento-oravan kanssa.\n\nPuheen keskeyttivät kurjet, jotka karhun käskystä kajauttivat ilmoille\nraikkaan aamutervehdyksensä kiveliön asukkaille, ja sen jälkeen\nmölyapinat nostivat niin kamalan karjunnan, että selkäpiitä karmi.\nHännästään honganoksissa kiikkuen ja johtajansa viittauksia totellen\nparkuivat ne kuorossa, niin että Tapion linnan seinät tärisivät.\n\nMölyapinat olivat ainoat tyytymättömät, koska Lapin marjat huonosti\nsopivat heidän ravinnokseen, ja he muistelivat alinomaa herkkupöytiään\nBrasilian metsissä.\n\nKarhu, harmaakarhu, jalopeura, puuma ja tiikeri tulivat Tapiolan\ntakakamarista ulos, haukottelivat, venyttelivät jalkojaan ja\nköyristivät unen pois selkärangastaan. Sitten keräsi kukin johtaja\nkarjansa ympärilleen. Kun karhu oli lyhyesti kiittänyt Tapion väkeä\nystävällisestä kestityksestä, esitti leijona eläköönhuudon.\n\n— Eläköön metsänhaltia Tapio perheineen!\n\nEi milloinkaan ennen oltu kiveliössä kuultu sellaista äänen\npauhinaa, kun sadat eri eläimet yhtäaikaa kiristivät äänijänteitään.\nKolttalappalainen, joka oli noin penikulman päässä järvellä\nkalastamassa, jätti pyydyksensä kokematta ja kiirehti kotiaan luullen\nmaailmanlopun tulevan.\n\nSitten eläinten monimuotoiset laumat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat\nkulkunsa Petsamonvuonoa kohti, sillä yhteisen päätöksen mukaan oli\nkilpailtava aamupäivällä pituusuinnissa ja iltapäivällä Jauritunturilla\npainissa.\n\nJääkarhu toimi oppaana, sillä kenelläkään muulla eläimellä eivät\nmeriasiat eivätkä merenrantamaisemat olleet niin selvillä. Ei\nNyyrikkikään, tuo tieto- ja taitoniekka Tapion poika viitsinyt lähteä\nalastomille tuntureille eikä viileään Jäämeren henkeen; Tellervo,\nTapion tytär jäi niin ikään kotitanhuilleen kiveliöön.\n\nKun oli viisi tuntia kuljettu aukeita tuntureita tai koivikkoisia\nlaaksokuruja, välkkyi edessä suuri meri, Pohjoinen jäämeri, jylhän\nalastoman kalliorannan alla. Peilikirkas, auringonkilon kirjailema\nulappa levisi silmänkantamattomiin, taivaanrantaan sulautuen. Etäämpänä\nmeren selällä ei näkynyt mitään elämää, mutta rannan lähellä,\nPetsamovuonon suulla, valaat suihkuttelivat korkeita höyrypatsaita;\nsiellä leijaili myös merilintuja lukemattomin laumoin, ja kaikenlaisia\nhylkeensukuisia eläimiä loikoili ja kieriskeli rantakallioilla.\n\nMerieläimet odottivat jännittyneinä uintikilpailua, josta valaat olivat\nkertoneet. Lähetit olivat meren eläimiäkin koolle kutsuneet, ja siksipä\nvuonossa oli semmoisiakin eläimiä, joita ei kukaan Jäämeren asukas\nollut ennen nähnyt.\n\nKun maaeläimet olivat saapuneet rannalle, päästivät merieläimet\nilmoille tervehdyshuutonsa: valaat mölisivät, mursut mylvivät kuin sata\nvihaista härkää ja hylkeet luikkasivat kurkun täydeltä.\n\nMaaeläimet vastasivat samalla mitalla.\n\nJääkarhu komensi merieläimet riviin rannan lähelle; ja kun\nmaaeläimetkin olivat asettuneet aivan rantaäyräälle, piti jääkarhu\nseuraavan puheen.\n\n— Minä jääkenttien kuningas ja Jäämeren valtias olen kutsunut kansani\nkoolle jaloon kilpailuun, nimittäin näyttämään näille maaeläimille\nmiten meressä liikutaan ja näyttämään ihmisellekin, että vain\nmerieläimet ovat oikeita uimareita. Näissä olympialaisuintikilpailuissa\nsaatte näyttää nopeuttanne. Se on kilpailun voittaja, kuka ensin\nkäypi täältä Heinäsaarella.. Kotkat ja kalasääsket seuratkoot ilmassa\nja katsokoot, että jokainen kilpailuun ilmoittautunut käypi matkan\nperillä. Asettukoot siis kaikki kilpailijat tänne toiseen riviin.\n\nMerenpintaan syntyi melkoinen aallokko, kun suuret vesieläimet\nheilauttelivat väkeviä pyrstöjään. Vain viisi kilpailijaa asettui\njääkarhun eteen, nimittäin Grönlanninvalas, pottivalas, sinivalas,\nmursu ja sinihai.\n\nUteliaina katselivat maaeläimet näitä merien jättiläisiä, varsinkin\nvalaita. Kaikilla niillä ruumiinmuoto ja raajat paljon poikkesivat\nmaaeläinten vastaavista muodoista. Sukkulan muotoinen ruumis, lyhyet\nraajat, paljas tai hyvin lyhytkarvainen iho olivat niille kaikille\nominaisia.\n\n— Saanen luvan esitellä kilpailijat, virkkoi jääkarhu.\n\n— Grönlanninvalas on suurin sekä maan että meren eläimistä; se vastaisi\npainossa kahtatuhatta ihmistä tai kahtasataa härkää; pituutta sillä on\nkaksikymmentäneljä metriä. Grönlanninvalas on mainio uimari. Senhän\nnäkee jo ruumiinmuodostakin.\n\n— Taitaa puhua loruja, tuo valkea jääkarhu; eihän sillä ole edes\ntakaraajoja, epäili tiikeri.\n\n— Eihän ihmisenkään laivoissa ole airoja, ainoastaan potkuri, mutta\nkovasti ne silti menevät. Onhan valaalla eviksi muuttuneet eturaajat,\njoilla se ohjaa kulkuaan ja viisi metriä leveä pyrstö, jolla se potkii\neteenpäin nopeammin kuin ehkä mikään muu merieläin.\n\n— Toinen kilpailijoista on pottivalas, kotoisin Tyynenmeren ja\nAtlannin ulapoilta. Se siis paremmin kuuluisi Austraalian, Afrikan ja\nEtelä-Amerikan eläinten kuninkaiden alamaisiin, mutta minä olen saanut\ntehtäväkseni esitellä kaikki merieläimet, sillä maaeläimillä on yleensä\nhyvin vähän tekemistä merieläinten kanssa.\n\n— Pottivalas on lähes Grönlanninvalaan kokoinen, ainakin kaksikymmentä\nmetriä pitkä. Se on hyvä uimari ja sukeltaja. Ihminen vainoaa sitä\nalinomaa kuten Grönlanninvalastakin, saadakseen kuoria sen nahkan\nalta vahvan ihrakerroksen ja ammentaa sen suurista pääonteloista\nkallista öljyä. Mutta pottivalas ei läheskään aina anna henkeään ilman\ntaistelua. Toisinaan siinä ihminenkin häviää.\n\n— Kuningas jääkarhu, saanko luvan kertoa erään kohtauksen pottivalaan\nja ihmisen välisestä taistelusta? kysyi albatrossi.\n\n— Kerro! kehoitti jääkarhu.\n\n— Seurailin kerran norjalaista valaanpyyntilaivaa. Laivan kapteeni\nnäki kaukoputkellaan, kuinka pottivalasperhe sukelteli suoraan edessä.\nLaiva alkoi niitä seurata ja kun se pääsi lähelle, ammuttiin laivasta\nomituisella kanuunalla köyteen sidottu väkäkeihäs eli harppuuni\nvalasemon selkään.. Silloin valaat sukelsivat syvyyteen, mutta laivasta\njuokseva nuora merkitsi sitä, että keihäs oli lujasti kiinni valaan\nselässä. Jonkun ajan perästä täytyi valaiden nousta hengittämään meren\npinnalle. Sitä odotellessa laivasta laskettiin vene mereen, ja kaksi\nmiestä oli siinä keihäät ojossa valmiina antamaan valaalle surmaniskun.\nMutta kuinkas kävi? Kiukustunut ja haavoittunut eläin puraisi veneen\nmäsäksi, ja miehet hukkuivat. Harppuunista valas ei kuitenkaan päässyt\nirti, vaikka toinen valas auttaakseen toveriaan puski turvallaan laivan\nkylkeen niin kovasti, että siihen tuli paha vuoto. Hetkistä myöhemmin,\nkun lentelin laivan ympärillä, näin kuinka muutamat laivamiehet\ntappoivat väsyneen valaan ja kuinka he kappaleiksi silvottuna nostivat\nsen laivaansa.\n\n— Ihminen on pahin pedoista! huudahti hirvi.\n\n— Niin on, todistivat toiset eläimet.\n\n— Kolmas kilpailija on sinivalas. Se on täällä Jäämerellä kotonaan,\nsillä täällä se on syntynyt ja kasvanut. Se on nykyisin maailman, pisin\neläin, noin kolmenkymmenen metrin mittainen, mutta painossa se ei voita\nGrönlanninvalasta. Suiposta, sukkulamaisesta muodosta päättäen pitäisi\nsinivalaan tulla uinnissa maailmanmestariksi. Saa nähdä, miten käy?\n\n— Neljäs on — — —\n\nNyt vasta jääkarhu huomasi, että kilpailijain riviin oli tullut\nkömpelöruumiinen ja hidas eläin, mursu, sentähden lause keskeytyi.\n\n— Mitä sinä, mursu, ajattelet, kun tulet muka kilpailemaan\nnopeusuinnissa. Sinähän olet kuokkamies, merenpohjan tonkija, etkä\nennätysmies. Kilpauinti on toista kuin jäälautoilla auringonpaisteessa\nmakaileminen.\n\n— Mies on hävinnytkin, sanoi mursu. — Minä edustan hylkeitä.\n\nJääkarhu ei viitsinyt kinastella, vaan antoi kilpailla tuon\ntuhatviisisataa kiloa painavan köntyksen, jolla on kaksi suurta\ntorahammasta yläleuassa, eikä ole siis ulkomuodoltaankaan pikauimarin\nnäköinen.\n\n— Viides ja viimeinen on sinihai, kotoisin lämpimistä meristä. Sitä\nsanotaan myös ihmishaiksi, koska se mielellään parvissa seuraa laivoja\nja haukkaa suuhunsa ihmisiäkin, jos he sattuvat mereen putoamaan tai\nmenevät uhkarohkeasti uimaan liian kauas rannasta. Suikea muoto ja\njoustava, vahva pyrstö osoittavat, että se on vesieläimistä nopeimpia.\n\n— Anna jo lähtömerkki niille \"kaloillesi\", kiljui tiikeri, jota kylmä\nJäämeren ilma oli alkanut värisyttää.\n\n— Etkö, hölmö, vielä tiedä, että ainoastaan sinihai on kala, valaat\nja mursu ovat lämminverisiä, eläviä poikasia synnyttäviä nisäkkäitä,\noikaisi jääkarhu.\n\nKun kaikki kilpailijat olivat rivissä valmiina, löi jääkarhu kämmeniään\nyhteen lähtömerkiksi, ja samassa porhalsivat uimarit matkaan. Kuin\nsotalaivojen suikeat torpeedot ne lähtivät halkomaan merta: ensin\npintaa pitkin, niin että vesi edessä vaahtosi, ja valtavat sivuaallot\nlevisivät kunkin kyljistä saattaen tyynen merenpinnan karehtimaan,\netäämpänä painuen syvemmälle näkymättömiin. Pitkien väliaikojen\nperästä nousivat valaat ja mursu huokaisemaan ilmaa, ja silloin vahva\nvesihöyrysuihku kohosi ilmaan.\n\nRannalla maaeläinten keskuudessa syntyi levotonta liikehtimistä,\nsillä karhu muisti, että eihän siellä Heinäsaarilla ole ketään, kuka\npanisi merkille, käyvätkö kaikki perillä. Jääkarhukin hätääntyi\nsitä kuullessaan, mutta Mikko Repolaisen taas pelasti tottumattoman\nkilpailunjärjestäjän pahasta pälkähästä.\n\n— Lokit lentäkööt heti Heinäsaarille, istukoot rantakalliolla niin\nkauan, että kaikki viisi kilpailijaa käyvät näyttäytymässä saaren\nrannalla ja tulkoot sitten suoraan tänne.\n\n— Menkää, menkää, lokit! kiirehti jääkarhu.\n\nKirkuen lähtivät lokit, tiirat ja raiskat lentää lekuttelemaan\nalbatrossin johdolla samaan suuntaan kuin uimarit olivat menneet.\nMutta rannalla ja vuonon perällä meressä odottavat eläimet ihmetellen\nkatselivat toisiaan. Merieläimet ihmettelivät maaeläinten rumaa ja\nlyhyen löntterömäistä ruumista, pitkiä raajoja ja karvapeitettä.\nEnimmän oli ihmettelemistä valkealaikkuisella Grönlanninhylkeellä,\njoka oli syntynyt pohjoisnavan yli leviävän jääkentän reunalla. Kukapa\nsiellä olisi nähnyt maaeläimiä, jossa oli vain jäätä ja merta.\n\nToiset merien asukkaat näyttelivät \"maanmoukille\" konstejaan ja\nvoimistelutemppujaan ajankuluksi. Mustan- ja valkeankirjavat, noin\nviiden metrin pituiset miekkavalaat kimmahtelivat ilmaan kuin salakat\nkuturannalla, ja silloin maiskahti vesi kuin laudalla olisi sitä\nlyöty. Mutta mahtavimman aallon nosti kuitenkin suuri uurteisvalas,\nposauttaessaan vettä leveällä pyrstöllään.\n\nKalaa kaikennäköistä parveili rantavesillä rauhallisesti uiden\nja hopeisia kylkiään välkähytellen. Siinä merilohen venkaleita,\nturskia, sillejä, suurisilmäisiä meriahvenia, vihaisia merikissoja,\nlatteamuotoisia paltaita sekä maariankaloja, villakuoreita ja — minkä\nnimellisiä lienevät oudommat olleetkaan.\n\nVesilinnut olivat kerääntyneet tiheiksi parviksi. Oli haahkoja,\nmerimetsoja, meriteeriä, koisoja, hanhia ja joutsenia; oli alleja,\njotka vuoronperään hokivat \"a, a, aalli, a, a, aalli\", oli myöskin\nkyömynokkaisia lunneja ja piikkinokkaisia kiisloja eri parvina.\n\n— Katsopa veliseni, mikä on tuo valkea pilvi, tuolla vuonon suulla?\nsanoi maakarhu jääkarhulle — se väliin nousee ja väliin laskee lähelle\nmerenpintaa, toisinaan se laajenee, toisinaan kapenee ja minä olen\nkuulevinani siitä melua.\n\n— Jo tulevat! huudahti jääkarhu, jolla on kauas kantavat silmät. —\nLokkiparvi seuraa ilmassa etumaisen kohdalla.\n\nEikä kauan tarvinnut katselijain odottaa, ennenkuin sinivalas tulla\nporhalsi maaliin nostattaen jälkeensä korkeat aallot. Aivan sen\nvanavedessä tuli Grönlanninvalas ja hiukan jäljempänä pottivalas ja\nsinihai, mutta mursua ei vielä näkynyt eikä kuulunut.\n\nEläköönhuudot, valtavammat Imatran pauhinaa tärisyttivät ilmaa. Äänen\npauhina ja meteli oli niin voimakas, että pienemmiltä eläimiltä korvat\nmenivät lukkoon. Ja ken olisi innostukseltaan voinut panna merkille,\nhän olisi kyllä huomannut, että merieläimet eivät paljoa äänen\nvoimassa jääneet jälkeen maaeläimistä. Suuriäänisimmät niistä olivat\nmursut, nuo \"jäämeren mölyapinat\", jotka mylvivät vallan kamalasti,\nkun heidän kotiseutujensa kasvatit veivät voiton. Karhu alkoi juuri\npitämään kiitospuhetta nopeille meren jättiläisille, kun eläimet\nyllätti ihmeellinen näky. Vuonon keskelle nousi merenpohjasta suuri\npunakattoinen, lasista tehty linna, suurempi kuin Olavin linna, ja\nmuodoiltaan vielä kauniimpi. Sen ympärillä sateenkaaren värit loistivat\nutuisessa ilmassa. Ja linnan portaille astui vedenhaltija, itse Ahti\npuolisonsa Vellamon keralla. Tulivatpa linnasta myöskin vaaleapukuiset\nvedenneitoset ja istuivat alimmille portaille sitomaan seppeleitä\nvihreistä merilevistä. Kun ne olivat valmiit, otti Ahti taikakanteleen\npoikkipuolin polvilleen ja soitteli niin ihanasti, että kaikki eläimet\nhenkeään pidättäen kuuntelivat.\n\nKun hän lopetti soittonsa, kutsui hän kaikkia meren eläimiä luokseen\nlinnansa edustalle katsomaan, kuinka voittajat seppelöidään. Heti\ntyhjenikin vuonon perä, kun kaikki vesieläimet kilvan riensivät\nkristallilinnalle asettuen siellä kauniiseen kaareen. Jääkarhukin ui\nsinne muiden mukana ja asettui Ahdin jalkojen juureen kuin uskollinen\nkoira.\n\nRannalle ei näkynyt, miten voittajat seppelöitiin, sillä heti\nmerieläinten lähdettyä sakea sumu täytti vuonon perän. Se pakotti\nmaaeläimet heti paluumatkalle; ja kiirekin alkoi jo olla, koska vielä\nviimeinen ja tärkein ohjelmannumero, paini, oli suorittamatta.\n\n\n\n\nKun Suomen karhu voitti painimestaruuden ja tuli eläintenkuninkaaksi.\n\n\nJauritunturille palattuaan eläimet lepäsivät hetkisen\nauringonpuoleisilla rinteillä aivastellen sieraimistaan pois Jäämeren\nkylmänkostean ilman vaikutuksia. Pahin nuha oli tullut orangille,\ntuolle Borneossa, päiväntasaajan kohdalla kasvaneelle metsäeläimelle,\njoka oli hartaasti odottanut painia antaakseen Afrikan gorillalle\n\"päihin\". Sen täytyi nyt kuumeen tähden luopua kilpailusta. Ei ollut\nleijonakaan aivan terve, mutta sillä kova sisu voitti sairauden.\n\nEläimet olivat hiukan levottomia tulevasta ratkaisusta. Salavihkaa\nkuiskailtiin ja ennusteltiin, kuka tuli suoriutumaan painissa\nVoittajana. Orava oli varma siitä, että karhu voittaa mutta jänis\nepäillen pudisteli pitkiä korviaan. Norsut olivat niin varmoja\nleijonansa voitosta, että olisivat lyöneet sen puolesta kuinka\nsuuren vedon hyvänsä. Piisoni taas oli harmaankarhun voitosta varsin\nvakuutettu. Mutta kukaan ei uskaltanut lujasti, kaikkien kuullen lausua\narvostelujaan.\n\nMikko Repolainen nykäsi karhua karvoista pyytäen tulemaan vähän\nsyrjemmälle.\n\n— Kuulehan, kuomaseni, kun nyt lähestyy ratkaiseva hetki, jolloin\nEuroopan ja Suomen maine on kysymyksessä, niin nämä loppukilpailut\nolisivat viisaasti järjestettävät, puheli kettu. — Kun sinä olet näiden\nkilpailujen järjestäjänä, niin anna muiden maanosien kuninkaiden ensin\nkeskenään kilpailla ja väsyttää toisensa ja käy sitten sinä viimeisen\nvoittajan kanssa kamppailemaan.\n\n— Se on viisas neuvo, minä seuraan sitä tarkalleen, sanoi karhu ketulle\nsilmää iskien.\n\nKun kurjet olivat huutaa helähyttäneet tavanmukaisen alkajaishuutonsa,\nnousi karhu kahdella jalalla kivelle lausuen:\n\n— Arvoisat olympialaiskisojen osanottajat! Viimeinen kilpailu on\nkäsissä. Nyt käyvät kuninkaat keskenään kilpailemaan painissa,\nsuomalaisessa sylipainissa. Kuka siinä voittaa, hän olkoon kaikkien\nmaanosien eläintenkuningas.\n\n— Hän olkoon kaikkien maiden eläintenkuningas, kertasi eläinten kuoro.\n\nKarhu kuulutti edelleen:\n\n— Kilpailujärjestys on seuraava: Ensin painivat parina leijona ja\ngorilla, joka välttämättömästi haluaa olla voimamiesten joukossa,\ntoisena parina harmaakarhu ja tiikeri; näiden kilpailujen voittajat\nratkaisevat sitten välinsä, sekä voittaja käy viimein minun kanssani\notteluun voiton seppeleestä. — Hyväksytäänkö ehdotus?\n\n— Hyväksytään, hyväksytään! huusivat eläimet.\n\nKatsojat kerääntyivät raivatun kentän ympärille, suuremmat lähemmäksi,\npienemmät taakse, mutta osa pikkueläimistä kapusi isompien selkään\nikäänkuin olisivat olleet ratsumiehiä. Niinpä ahma istui kaikessa\nrauhassa hirven selässä, orava ilveksen, kärppä karhun ja apinat\nnorsujen \"lautasilla\".\n\n— Ensimmäinen pari esiin! huusi karhu.\n\nGorilla ja leijona lähestyivät toisiaan varovin, hitain askelin,\nkumpikin vastustajaansa epäluuloisesti kyräten. Gorilla käveli\nkahdella jalalla melkein suorana lyöden silloin tällöin hirmuisilla\nnyrkeillään rintaansa ikäänkuin se olisi ollut rumpu; leijona hiipi\nmatalana ja pitkänä kuin kissa vaaniessaan. Sen silmät iskivät tulta,\nmutta jonkunmoista epävarmuutta oli kuitenkin liikkeissä, mikä lienee\njohtunut siitä, että leijona ja gorilla kotimaassaan karttavat\ntoisiaan. Lähelle päästyään leijona kapsahti takajaloilleen ja kiersi\nkäpälänsä gorillan lanteiden ympäri; samoin gorilla kiersi pitkät\neturaajansa leijonan ympäri.\n\nLeijona on luonteeltaan tulinen, silloin kuin tosi on edessä. Vallan\nvimmatusti se reuhtoi gorillaa puoleen ja toiseen kiljaisten välistä\nsen korvaan. Taisipa painin tuoksinassa sen kynnetkin painautua liian\nsyvälle vastustajan selkälihaksiin, koska gorilla irvisti pahasti,\nmurahti vihaisesti ja puristi sitten petoa niin kovasti, että leijonan\nsilmät pullistuivat ja hengitys oli salpautua.\n\n— Kas niin, gorilla! Näytä sille ryövärille, että et ole linnunluista\nja sammakon kudusta kokoonpantu, huusi leopardi, jolla oli leijonalle\nvanhaa kaunaa.\n\nGorilla koetti keikauttaa leijonaa taapäin, mutta ei saanut kumoon.\nPäinvastoin ote siinä löyhtyi ja leijona sai paremman asennon.\nSeuraavassa tuokiossa leijona tanssitti vastustajaa niin armottomasti\nja pitkään, että apinan jalat väsyivät ja se keikahti kumoon aivan\nselälleen leijonan alle.\n\n— Eläköön leijona! huusivat eläimet.\n\nHarjaansa pudistellen ja mahtavin askelin käveli voittaja\nkunniaistuimelle.\n\n— Toinen pari esiin, kuulutti karhu.\n\nTiikeri ja harmaakarhu astuivat ympyrään. Vaikka tiikeri Intian\nviidakoissa ja harmaakarhu Pohjois-Amerikan metsissä ovat\nkruunaamattomia itsevaltiaita ja tekevät mitä tahtovat, tuntui niistä\nkummastakin oudolta käydä otteluun, kun ei tuntenut vastustajan\nvoimia. Varovasti nekin lähestyivät toisiaan, mutta tiikerin raju\nluonto heräsi, kun se näki vastustajansa kiukkuisen katseen. Pitkällä\nloikkauksella se hyppäsi harmaankarhun eteen, kiersi käpälänsä sen\nvahvan ruumiin ympäri ja koetti kaikin voimin keikauttaa otson kumoon,\nmutta pahaksi onneksi luiskahti jalka kiveltä, ja tiikeri lankesi omaan\nheittoonsa. Harmaankarhun voitto oli näin ollen liian helppo.\n\nPohjois-Amerikan eläimet huusivat äänensä sorruksiin.\n\nKarhu ei antanut aikaa levähdykseen, vaan komensi heti voittajat\nmatolle. Silloin leijona ja harmaakarhu kävivät käsirysyyn. Leijona\nkoetti aluksi vanhaa temppuaan, nimittäin vastustajansa väsyttämistä.\nSe väänsi vuoroon sivulle, vuoroon koetti nostaa ilmaan, mutta\nharmaakarhu oli kuin maahan iskeytynyt tervasjuurikka.\n\n— Näytä sille amerikkalaiselle, että olet Afrikasta kotoisin, mylvi\nKapinpuhveli; — näytä, että yksin sinä olet oikea eläinten kuningas.\n\nMutta toisin kävi. Harmaakarhu sai vastustajastaan hyvän otteen ja löi\nleijonan maahan, niin että tanner tömähti.\n\nEläimet eivät uskaltaneet iloita entisen eläintenkuninkaan häviölle.\nAmerikan eläimet vain jonkunverran hurrasivat.\n\nVihaisesti häntäänsä punoen ja häpeissään meni leijona norsulaumaan\nkatsahtamatta ympärilleen.\n\n— Meidän välimme on vielä ratkaisematta, huusi karhu voittajalle.\n\nSuomatta hengähdysaikaa tarttui otso samassa harrnaankarhun vyötäisille\nja hyökkäsi rajusti eteenpäin; sitä ei harmaakarhu voinut kestää, vaan\nkellahti kumoon muutamassa sekunnissa.\n\nEuroopan eläimet nostivat hirveän intiaanikarjunnan.\n\n— Eläköön karhu, eläinten kuningas! kuului joka taholta.\n\nMutta tiikeri, leijona, harmaakarhu, puuma ja dingo eivät tahtoneet\nkauan olla pörrökarvaisen pohjolan karhun hallittavina, vaan kokosivat\nlaumansa ja lähtivät paluumatkalle tyytymättöminä koko olympialaisiin\nkisoihin ja varsinkin karhun edesottamisiin.\n\nEikä sen koommin ole pidetty eläinten olympialaisia. Vain ihmiset niitä\nviettävät.\n\n\n\n\n\nKAKSI JÄTTILÄISTÄ\n\n\nVaari, kerroppa minulle jännittävä satu!\n\nTämän pyynnön tein taas eräänä tuiskuisena talvi-iltana, kun olin jo\nläksyni lukenut enkä tiennyt, miten saisin ajan nopeimmin kulumaan.\nSaman pyynnön olin hänelle tehnyt satoja kertoja ennen milloin\nparemmalla, milloin huonommalla tuloksella. Ja minä olin vähitellen\nkehittynyt huomaamaan, koska ukko oli kertomatuulella, koska hän\nherkimmin aukaisi satulippaansa, josta loppumattomat tarujen langat\njuoksivat?- ainakin meidän lasten mielestä loppumattomat, sillä meillä\noli se käsitys, että vaari olisi voinut hyvin päästä sadunkertojaksi\nitse Harun-ar-Rashidin hoviin, jos siihen aikaan olisi elänyt.\n\nVaari oli juuri nuottaa kutomassa takkavalkean loisteessa. Hän\nkiinnitti kävyn kudokseensa, otti lankavyyhdin verkkopöydän laatikosta\nja virkahti hymyillen:\n\n— Jos tulet vyyhteä pitämään, niin olkoon menneeksi. Istahdamme vain\nsatuvenhoon ja viilettelemme ensin vaikkapa Hiipinätunturille; sieltä\nnyt alkavat tarujen langat juosta kilvan tämän kerittävän rihman kanssa.\n\n— Missä on Hiipinä?\n\n— Kuollan niemimaalla, Imandra-järven itäpuolella. Se on kohtalaisen\nsalamyhkäinen satujen vuori, jota he kunnioittavat ja kammoavat.\nPoropaimen ei mielellään jää yksin sen liepeille ja sivuuttaessaan tuon\nmahtavan, kesälläkin lumilakisen tunturin, tekee hän ristinmerkin.\nJa Imandraa porolla ajellessaan, varsinkin pimeällä, katsahtelee hän\nhuolestuneena aavemaista tunturia ikäänkuin odottaen sieltä jonkun\ntulevan.\n\n— Miksikä he sitä pelkäävät?\n\n— Syynä lienee eräs tarina vanhoilta ajoilta, joka on siellä kulkenut\npolvesta polveen ja kodasta kotaan. Kerron sen tässä illan kuluksi: —\nHiipinässä oli muinoin suuri, moniosainen luola, jonka käytävä johti\nerääseen syvään rotkoon; mutta muutamina syysöinä aukeni sen kattoon\nmyös leveä rako aina tunturin laelle saakka. Sen reunalta näkyi\nsilloin kaikki luolan osat kummallisine asukkaineen ja satumaisine\nrikkauksineen, mutta aamun ensimmäisten valonsäteiden langetessa\ntunturille sulkeutui railo, ja suuret kivilohkareet siirtyivät kuin\nnäkymättömien käsien kuljettamina luolan suulle, niin että kulkija ei\nsiinä nähnyt vuoren rinnettä kummempaa.\n\nMutta kerran, kerran saatiin kuitenkin luolan salaisuus selville aivan\nsattumalta.\n\nNuori poropaimen Uula Kero oli kerran Mikkelin päivän aattona\nvanhempiensa varoituksista huolimatta vienyt laumansa Hiipinälle.\nPimeän tultua oli hän tehnyt pienen nuotiotulen koivunrisuista,\nkääriytynyt peskiinsä ja asettunut nukkumaan nuotion loisteeseen. Vielä\nkerran oli hän kohottanut päänsä kuulostamaan, mutta kun hän kuuli vain\nliekkien lipajamista, tunturituulen hiljaista huminaa varvikossa ja\nporon kellon kalkahtelua, niin kohta\n\n    paimen nukkui makehinta unta,\n    vaikk' ol' alla jätin valtakunta.\n    Heräs' yöllä jylinään ja pauhuun,\n    mutt' ei tullut siitä pakokauhuun,\n    vaan hän kohta nousi kuulostamaan,\n    onko ehkä susi tullut laumaan...?\n\n    Porot polki jäkälien kukkaa,\n    näkynyt ei ilvestä, ei hukkaa.\n    Hiljentyi taas kaikki; tähdet paloi\n    kirkkahasti, revontulet valoi\n    tunturille ihmevaloansa,\n    kuunkin sirppi siinti radaltansa.\n    Vaiti istui loukussansa haukka...\n    Uula: — Unta lienen nähnyt, houkka.\n\nHän painautui uudestaan sammalvuoteelleen, mutta hetken kuluttua nousi\nhän taas istualleen kuiskaten:\n\n    — Mitä tunnen? Täriseekö vuori,\n    halkeileeko kallioiden kuori?\n    Tunturissa jylisee ja jyskää.\n    Suu nyt poikki, henget täällä ryskää.\n    Kohinalla ukkosmyrsky tuulen\n    pajan palkeet lietsovan ma kuulen.\n\nIhmeissään Uula istui ja kuuli edelleen, kuinka vuoreen halkesi rako\naivankuin pakkasella heikkoon jääkuoreen. Siten auenneesta railosta\nheijastui taivaalle kirkas valo kuin palavasta pätsistä. Silmiänsä\nhieroen Uula nousi ja aikoi ottaa selon siitä, mistä valo loisti.\nHiljaa, tuskin kuuluvin askelin konttasi hän kuilun reunalle, jonne\npäästyään puheli itsekseen:\n\n    — Vaiti suu ja sydän! Hiiden kuilun\n    reunamalta katson alas, hullu!\n    Mitä kuulen, mitä näen, siitä sanan\n    takertavat kieleen kauhut manan.\n    Näin hän kuiski, äyrähältä kurkki;\n    jättiläisten mailta tiedot urkki.\n\nJättiläisen Lumi-Lokan luola loisti kaikessa komeudessaan. Minne vain\nsilmänsä loi, näki kullan ja hopean hohdetta, timanttien tuiketta ja\nselittämättömän koreita värivivahduksia. Luolan keskiosa oli' laajin\nja komein; siinä oli pajan sisustus: ahjo, jossa hirmuiset palkeet\nhehkuttivat hiiliä puhaltaen niihin myrskyn voimalla; lattialla\noli suuri rautainen alasin ja sen vieressä hirmuisen suuri vasara,\nlisäksi oli siellä valtavan iso valinkauha täynnä sulaa kultaa, jota\njättiläinen juuri kaateli rautaisiin muotteihin. Kilisten valuivat\nmuotista kultarahat kuin loppumattomana virtana alasimen juurelle,\njosta ne kannettiin sivuluolien varastoholveihin.\n\nMutta jos työkalut olivat suuret, niin suuri oli käyttäjäkin.\nJättiläinen oli ainakin keskikokoisen kirkontornin korkuinen. Hänellä\noli kaksi saavinpohjan suuruista silmää, paria metriä pitkä nenä ja\nsuu niin avara, että siitä varmaan lehmän hieho olisi luiskahtanut\nalas kuin muikku ihmisen kurkusta. Ja samassa mittasuhteessa olivat\nhänellä muutkin ruumiinosat kehittyneet. Jalkateräkin oli niin suuri,\nettä tavallisen kokoinen mies olisi voinut jättiläisen kenkää käyttää\nsänkynään.\n\nUula ihmetteli, että jättiläinen ei ollut nokinen niinkuin sepät ja\nmetallin valajat tavallisesti, vaan hänellä oli hohtavan valkoinen iho.\nPäässään kantoi hän kultaista, jalokivin koristettua kruunua, saman\nvärinen oli haarniskakin, mutta säärystimet olivat hopeanhohtoiset.\nSanalla sanoen, uljas oli Lumi-Lokka kuninkaallisissa varustuksissaan.\n\nHänen ympärillään hääri laumoittain punaviittaisia ja punahilkkaisia\ntonttuja, jotka pienillä koreilla kantoivat valmiit kultarahat\nvarastoihin sekä valkoviittaisia maahisia, jotka yhtenään juoksuttivat\nraakaa malmia ulkoa ahjon viereen. Mutta palkeen vipuvarressa\nponnisteli kuusi kalvakkaa prinssin pukuun puettua miestä. He raatoivat\nyhtenään kuin kaleeriorjat; hiki valui virtanaan heidän hiuksistaan\nja syvälle kuoppiinsa painuneista silmistä hehkui voimaton viha, kun\nhe välistä katsahtivat alasimen ääressä työskentelevää kiduttajaansa.\nUulakin huomasi, että he eivät olleet alkuaan maanalaista väkeä, mutta\nmiten olivat nuo prinssiparat luolaan joutuneet, siitä hänellä ei ollut\naavistustakaan.\n\nKun Lumi-Lokka oli kaatanut kaiken sulatetun metallin muotteihin,\ntäytti hän kohta kauhansa uudestaan malmilohkareilla ja alkoi taas\nahjossa sulattaa. Silloin Uula tarkasteli muita luolan osia.\n\nUula ei ollut aluksi huomannut, että keskiluolaa valaisivat paitsi\nhehkuva ahjo, myös seinustalla kultapatsaiden päihin kiinnitetyistä\nkupeista nousevat tulisoihdut, joita eräs pitkäpartainen, nokinaamainen\ntonttu hoiteli, kiipeillen milloin minkin kupin reunalle rautapuikolla\nhämmentämään palavaa ainetta.\n\nKeskiosaan johti pitkä holvikäytävä, jonka kohdalla ei ollut katossa\nrakoa vuoren päälle. Holvi oli paljon hämärämpi kuin keski-osa, sillä\nsitä valaisivat vain tuhannet kiiltomadot, jotka pieninä tähtinä\nloistivat lattialla ja seinissä.\n\nUulan niitä ihmetellessä saapui käytävää pitkin toinen jättiläinen\najaen edellään raskaita taakkoja kantavia maahisia. Vaikka hän\nnäytti lyhyemmältä kuin Lumi-Lokka, täytyi hänen kulkea kumarassa\nholvikäytävän kohdalla. Hänellä oli kädessään pitkä piiska, jolla hän\nhuitoi nääntyneitä maahisia. Kun saattue tuli keskiluolaan kajahuttivat\ntontut kuorossa:\n\n— Kinkanokka tulee, terve Kinkanokka!\n\nSamassa lakkasivat kaikki muut työnsä paitsi lietsovat orjaprinssit.\nLumi-Lokkakin jätti valinkauhansa hiillokselle ja suoriutui hetkeksi.\n\n— Tervetuloa eukkoseni, sanoi hän jylisevin äänin. — Oletko saanut\nmetallia kerätyksi?\n\n— Etkö näe ukkoseni, etten tyhjänä tule, mutta enemmän ja enemmän\npitäisi kuitenkin saada; se on ikuinen intohimoni. Vähän on meillä\nvielä kultaa kasassa.\n\nKinkanokka oli laiha, tihrusilmäinen, terävänenäinen akankääkkänä,\njoka isosti muistutti noita-akkaa. Hänellä oli kuivan luisevat sormet\nkuin petolinnulla ja niissä oli pitkät ja käyrät kynnet. Hänen pukunsa\noli kuin kerjäläisen vaatetus: risainen, likainen, paikkailtu ja\nmonivärinen. Tuskin tiesi minkälaista vaatetta se alkujaan oli ollut.\nPäässä oli hänellä poronkoivista tehty lakki ja jaloissa kallokkaat.\n— Hänen äänensä oli kuiva kuin ruisrääkän ja ruikuttava kuin itaran\nihmisen, eikä hän näyttänyt ollenkaan pitävän hiljaisuudesta.\n\n— Minusta näyttää, että täällä tuhlataan ja laiskotellaan! Mihin tämä\nmässäys johtaa? Tuolla prinssit, entiset kuninkaan kakarat ovat muka\nlietsovinaan, vaikka palkeista ei tule ilmaa enempää kuin kääpiön\nkeuhkoista, mutta kyllä minä saan työnhalun teille, te laiskimukset.\n\nHän kohotti ilmaan pitkän piiskansa ja sivalteli sillä kalvakoita\nprinssejä, joiden kädet olivat palkeen tankoon kiinni sidotut. Ruoska\nvingahteli ilmassa niin ilkeästi, että Uulankin selkäpiitä karmi.\nSitten kääntyi eukko tonttujen puoleen ja uhkaili:\n\n— Samallaiset sivaukset saatte tekin, tontut, laiskuudestanne. Täällä\non vielä varastoon kantamattomia kolikoita kasoittain, täällä on\nsulattamattomia malmimurusia lattia luokonaan. Mitä luulette tästä\ntulevan? Entäpä täällä — kynnen kokoinen leivän murunen ajelulla.\nMikä tuhlaus ja mässäys! Minä näen, että te minun poissaollessani\nnäpistelette ruokaakin. Ettekö muista, että varastoihin ei saa koskea,\nennenkuin minä tulen jakamaan. Tästä saatte senkin itikat.\n\nHän nosti hirmuisen piiskansa ilmaan, mutta samalla lankesivat kääpiöt\nmaahan kasvoilleen kuin yhtenä miehenä ruikuttaen:\n\n— Armoa Kinkanokka, armoa!\n\n— Älä lyö noita pikku raukkoja! kielsi Lumi-Lokka. He kyllä ovat\nparhaansa koettaneet. Eivät he itse ole ruokavaroissa käyneet, vaan\nminä annoin heille ja muillekin vähän ravintoa, kun viivyit niin kauvan\neukkoseni. Me söimme täällä välipalan. Minäkin nielaisin kokonaisen\nporon, mutten muistanut, että sillä on sarvet. Tuntuvat pistelevän\nvatsassani.\n\n— Olikohan se minun porojani, kuiskasi Uula kuilun reunalla.\n\nSillävälin purkivat maahiset kantamuksiaan lattialle ahjon viereen ja\nsiihen kasaantui aikamoinen röykkiö kiiltävää malmia.\n\n— Vai syöneet! jahkaili Kinkanokka laskien piiskansa maahan. — Ja me\nsaamme vain nälkäisinä juosta pitkin Lapin tuntureita etsimässä vuorien\naarteita. Nämäkin tuomiseni kaivoin Ivalojoen hiekkatörmistä; siellä\non vieläkin kultaa. — Mutta onko kummempaa, luolan katto on taas auki\n(Kinkanokka killisteli railoa kohti) ja samalla vetäisi Uulakin päänsä\npois kuilun reunalta, ettei noita näkisi häntä.\n\n— Täytyyhän joskus luolaa tuuleuttaa ja laskea savun haiku pois. Minä\ntahdon elää terveenä.\n\n— Ja tuhlata lämpöä taivaalle, lisäsi eukko yhä tirkistellen ylös ja\nsieraimet levällään nuuskien ilmaa. — Sieltä tuntuu tulevan ihmisen\nhajua, sanoi hän hetkisen kuluttua.\n\n— Enpä tiedä Hiipinällä ihmisen käyneen moneen aikaan. Nenäsi\nvalehtelee, vaikka onkin terävä.\n\nUulaa alkoi jo pelottaa, vaikka hän oli jo näkymättömissä kiven takana.\nHän supatteli itsekseen:\n\n    — Mitä teen mä? Poisko hiljaa hiivin\n    porokarjaan; sieltä tuulen siivin\n    kiidän kotiin, pyydän taaton mukaan,\n    näytän hälle mit' ei ennen kukaan\n    nähnyt ole niemimaalla Kuolan,\n    näytän hälle jättiläisen luolan.\n\nMutta Uulan uteliaisuus voitti hänen pelkonsa. Kaikki se, mitä\nhän oli nähnyt ja kuullut, veti häntä vastustamattomalla voimalla\nkuten kynttilän liekki kärpästä puoleensa. Ja hänen täytyi vaarasta\nvälittämättä taas pistää päänsä kallion reunan yli kurkistelemaan.\n\nLuolassa oli sillä välin tilanne muuttunut: tontut olivat nousseet\nmaasta ja ryhmissä seisoen odottivat he jotakin; Lumi-Lokka ja\nKinkanokka näyttivät hiljaa keskustelevan, mutta orjat lietsoivat vihan\nvimmassa, niin että hiilet ahjosta lentelivät ympäristöön.\n\nOnnettomuudeksi irtautui Uulan kyynärpään alta kiven mukula ja putosi\naivan jättiläisten eteen. Koko luolan väki kääntyi katsomaan ylös,\nettä mikä sen kiven pudotti ja nähtyään vilaukselta ihmisen kasvot,\nLumi-Lokka huusi, niin että luola tärisi:\n\n— Ihminen, ihminen!\n\n— Ihminen, kristitty ihminen, kertasi tonttujen joukko kuorossa.\n\nLumi-Lokka nenäänsä nyrpistellen:\n\n    — Nenässäni tuntuu tuore liha,\n    rinnassani raivo, ihmisviha.\n    Kinkanokka, kynnelläsi koukkaa\n    tänne alas poikahoukka.\n\nKinkanokka:\n\n    — Sanoinhan mä äsken neuvon, kuoma,\n    suljettava oisi luolan uoma.\n    Joku kurkki äyrähällä koron,\n    karhun haju ollut ei, ei poron.\n    Sieraimeni äskettäin jo haisti,\n    että siell' on oiva ihmispaisti.\n\nSilloin Uula nousi ja alkoi pimeässä juosta, mutta jalat eivät\ntuntuneet kannattavan; polvet vapisivat, ja niistä tuntui tarmo\nvuotaneen pois. Hän lankeili sileällä tunturilla ja hänestä tuntui\nkuin luola olisi vetänyt häntä niinkuin magneetti rautaa puoleensa.\nHän oli jo kuitenkin pääsemäisillään omalle nuotiolleen, kun kuuli\nsuhinata ilmasta ja samalla tunsi hän koukkukynsien tarttuvan peskin\nkaulukseen. Ja kauhukseen hän näki takanaan Kinkanokan kipenöivät\nsilmät. Läähättäen sanoi noita hänelle:\n\n    — Ken sä oot, mi äyrähältä kurkit?\n    Mitä näit sä, sano, mitä urkit?\n    Manalaanko ennen kuolemaasi\n    halus on, sä pölkkypää ja aasi.\n    Aarteheni näitkö? Koura niskaan,\n    kuiluhun sun kohta täältä viskaan.\n\nJa niin lensi noita kuin suuri haukka varpunen kynsissään, ja ennenkuin\nUula ennätti mitään ajatellakaan, seisoi hän jo luolan pohjalla\njättiläisten edessä tonttujen ja maahisten ympäröimänä.\n\n    — Ken sa oot? karjui Lumi-Lokka.\n\n    — Paimen olen pienen porotokan,\n    tiennyt en ma ennen luolaa Lokan.\n\n— Kuinka uskallat tulla urkkimaan meidän luolaväen asioita? kysyi\nKinkanokka.\n\n    — Korkeimman suojeluksess' olen\n    siksi pelkäämättä vuorta polen.\n    Armoa en sulta ano, noita musta;\n    kirousta kylvät, etkä lohdutusta.\n\nLumi-Lokka nyrkkiään heristellen:\n\n    — Mikä röyhkeys ja mikä uhma?\n    Etkö tiedä kuka oon, sa tuhma?\n\nUula urhoolliseksi tekeytyneenä seisoi suorana kuin tikku jättiläisen\nedessä ja silmiin katsoen sanoi:\n\n— Vaikka oletkin jättiläinen, voimasi ovat heikot väkevän rinnalla.\nPäästä minut porokarjaani, muuten peittoan selkäsi ja toimitan, että\ntämä koko luolasi häviää tomuksi. Valtaa sull' ei, ken ei itse anna,\nken ei sua suosi, uhrit kanna.\n\nKinkanokka kynsiään heristellen kähisi Uulalle:\n\n    — Voimihisko luotat, miehen muru?\n    Tässä aukee sulle kuolan kuru.\n\nUulan rohkeus kasvoi hetki hetkeltä. Hän tiesi, että hätätilassa\npelko vain pahentaa tilannetta ja että parempi on silloin tekeytyä\nurhoolliseksi. Hän karjui Kinkanokalle minkä kurkusta läksi:\n\n    — Tuki suusi, taikka pilkka\n    sattuu kohta omaan nilkkaan.\n\nSiinä silmänräpäyksessä Lumi-Lokka tarrasi Uulan takinkaulukseen ja\nkantoi hänet erääseen luolan sivukomeroon, jossa oli ristikoilla\nvarustettu ovi.\n\n— Et ikinä pääse näiden seinien sisältä, sanoi jättiläinen. — Voisin\nsinut nyt syödä illallisekseni, mutta lietsojat alkavat jo väsyä\nja tarvitsen uutta työvoimaa; siksi saat elää. — Ja onhan sinulla\nporokarja; siitä saan useamman illallisen, huomautti hän lopuksi.\n\n— Porokarja on isäni, siihen ei saa koskea, ja minua syytöntä\nsuojelevat korkeammat voimat.\n\nJättiläinen palasi ahjonsa luo. Uula käveli ensin levottomana häkissään\nmiettien pelastuskeinoja, mutta kun niitä ei näyttänyt ilmaantuvan,\nalistui hän hetkeksi kohtaloonsa ja tarkasteli, mitä luolassa tapahtui.\nSiihen olikin hyvä tilaisuus, kun ristikkojen läpi näki selvästi luolan\nkeskiosaan.\n\nTämän välikohtauksen jälkeen jatkui ahjon luona työ tulisella\nvauhdilla. Kauha toisensa perään sulatettiin ja valettiin. Ja\nKinkanokka oli kaikkialla kiirehtimässä, milloin ruoskalla, milloin\nuhkauksilla. Mutta puoliyön tienoilla Lumi-Lokka heitti valinkauhansa\nahjolle ja samalla muutkin lakkasivat työstään.\n\n— Nyt juhlitaan tämä loppuyö, sanoi Lumi-Lokka käskevästi.\n\nVastahakoisesti näytti Kinkanokka siihen esitykseen taipuvan, mutta\nantoi kuitenkin käskyn tontuille ja maahisille alkaa juhlavalmistukset.\nLattialta kannettiin pois valamaton malmi ja rahat, työkalut\nsiirrettiin erityiseen komeroon, ahjo sammutettiin ja sen sijalle\nasetettiin soihtuja; orjaprinssit vapautettiin raskaasta työstään ja\nsaivat mennä koppeihinsa levähtämään. Näiden valmistusten aikana pääsi\nUula keskusteluun erään orjaprinssin kanssa, jonka asunto oli aivan\nhänen komeronsa vieressä.\n\nTervehdittyään valitti prinssi Uulan kovaa kohtaloa. Hänen mielestään\nei Uula milloinkaan pääsisi ihmisten ilmoille, vaan häntä odottaisi\nainainen orjan työ jättiläisten varastojen kartuttamiseksi. Mutta\nkuultuaan, että Uula oli vain uteliaisuutensa tähden luolaan joutunut,\nperuutti hän ennustuksensa ja sanoi Uulalla olevan eräissä tapauksissa\nkarkaamisen mahdollisuuksia.\n\n— Jos olisit tullut tänne ahneutesi tähden niinkuin me kuusi\nkuninkaallista prinssiä, niin ei olisi enää paljon toiveita. Et taida\ntietääkään, että jättiläisillä on toinenkin nimi: Kinkanokka on\noikeastaan Ahneus ja Lumi-Lokka Mammona. Eivät he ole aina täällä,\nvaan vaeltelevat vuoron perään ympäri maailmaa. Varsinkin heidän\nlähettiläänsä ovat aina matkoilla etsimässä uusia uhreja. Näitä\njättiläisiä jumaloidaan siellä maan päällä, mutta me tunnemme heidät\ntarkemmin.\n\n— Ettekö voi neuvoa minulle mitään pelastuskeinoa? kysyi Uula.\n\n— Tiedän ainakin yhden, mutta me emme ole saaneet välineitä siihen.\nNiinkuin näet, ulottuu luolan katossa oleva rako meidän koppimme\nkohdalle, sen läpi näkyy vähän vapaata taivasta, jota emme ole,\nkolmeenkymmeneen vuoteen nähneet kuin muutamia kertoja tuon saman raon\nkautta. Näethän sieltä tähden vilkuttavan meille. Jos olisi pitkä\nnuora, niin voisit heittää sen silmukan kuten lasson kiinni äyrämän\nreunaan ja kiivetä sen avulla ulos tästä rotanluolasta. Ja sitten\nvoisit vetää meidätkin yksitellen ylös.\n\n— Poromiehellä on aina suopunki eli lasso mukana, sanoi Uula vetäen\nsileän ja pitkän suopunkivyyhden peskinsä alta.\n\nOrjaprinssi ei ollut uskoa silmiään nähdessään nuoran, jota monta\nkymmentä vuotta oli toivonut.\n\n— Pane piiloon, pane piiloon, vielä ei ole sopiva aika.\n\nJa Uula kätki nuoransa uudestaan peskinsä laskoksiin.\n\nLuolassa alkoi juhla. Lumi-Lokka ja Kinkanokka asettuivat\nkeskilattialle seisomaan ja tontut maahisten kera pyörivät piirissä\nheidän ympärillään laulaen. Säestyksestä huolehti käytävää pitkin\nhumiseva tuuli, joka varsinkin kultapylväikössä valittavasti, mutta\nhiljakseen ulvahteli. Uula kuuli tonttujen kuoron laulavan:\n\n    Hei nyt, tontut, laulakaamme\n    vuoren alla;\n    juhlatanssit tanhutkaamme\n    lattialla!\n    Pyöri, pyöri piiri nopsa,\n    kenkä kopsa!\n    Riemun aik' ei riitä;\n    nauttikaamme siitä.\n    Kilvan Lumi-Lokkaa kiittäkäämme.\n\n    Tontut kultalankaa kerii\n    vuoren alla;\n    ihmiskunnan hukka perii\n    kaikkialla;\n    tuskaa kiertyy kultakankaan\n    joka lankaan.\n    Siispä riemuitkaamme,\n    huomenna jo saamme\n    alkaa taaskin työn\n    jälkeen juhlayön.\n    Riemumme on murhe ihmiselle.\n\nJättiläiset kertasivat kaksi viimeistä säettä käsiään hykerrellen:\n\n    — Ilomme on murhe ihmiselle.\n\nUula kuiskaili:\n\n    Laulu tuo on julma — eikö totta?\n    Jättää sit' en voi ma huomiotta.\n    Ihmisvihollisten luola, tämä,\n    pahojen on voimain synnyttämä.\n    Hengen kahlehia Lokka takoo\n    ihmiselle. — Tässä paimen vakoo...\n\n— Hiljaa, nuori mies! Jättiläisten juhlaa ei saa häiritä, muuten meille\ntulee siitä ikävyyttä. Et ole vielä tainnut maistaa Kinkanokan ruoskaa,\njolla hän välistä kurittaa koko maailmaa. Minun selkääni kirvelevät\nvielä piiskan jäljet, puhui orjaprinssi ristikon läpi. — Meidän pitää\nhiljaa seurata tapahtumia suuriin syöminkeihin saakka, sitte saat\nkoettaa onneasi. Nyt seuraa ohjelmassa aarteiden kirkastaminen. Muistan\nnämä seremoniat jo ulkoa, kun olen jo kolmenakymmenenä vuonna joka\nmikkelinyö niitä seurannut.\n\nTanssi taukosi. Kinkanokka viittasi kädellään nurkkaan päin, ja kohta\nkiiti sinne joukko tonttuja, jotka kantoivat sieltä suuren padan\nkeskilattialle asettaen sen matalien patsaiden päälle. Muudan maahinen\nkaatoi siihen öljyä ja sytytti sen palamaan. Kohta kohosi padasta\nsinisenvihreä liekki niinkuin viinavalkea, jolloin luolan väki asettui\npiiriin padan ympärille. Lumi-Lokka viittasi kädellään varastoihin\npäin, ja sieltä tontut kohta kantoivat korillisen vanhoja vaski-,\nkulta- ja hopearahoja ja -kappaleita.\n\n— Aarnitulet puhdistakoot pois kuonan ja ruosteen aarteistani, sanoi\nLumi-Lokka heitellen lantteja milloin yksitellen, milloin kahmaloittain\npataan.\n\nJoukossa oli myös paljon muistorahoja ja -esineitä, joita jättiläinen\nhypisteli hetkisen käsissään selittäen niiden menneisyyttä.\n\n— Tässä ovat ne hopeapenningit, joilla Juudas Iskariot möi mestarinsa\n— ja mies poloinen meni sitten ja hirtti itsensä, sanoi jättiläinen\nhymyillen.\n\n— Tässä on se kultapuikko, joka kerran valettiin erään itämaisen\nkuninkaan kurkkuun. Oli nähty, että tämä kuningas halusi koota kultaa\nja jotta hän kuollessaan saisi sitä tarpeeksi, sulattivat viholliset\ntämän metallimöhkäleen ja kaasivat valinkauhasta avattuun kitaan, jossa\nse varmaan kihisi ja puhisi ennenkuin se jähtyi tämmöiseksi. Pahaksi\nonneksi kuningas ei tietänyt, että Kuollan niemimaalla on Lumi-Lokan\nvaltakunta, jossa on maailman suurin aarreaitta. Jos hän sen olisi\ntiennyt, niin olisi hän tehnyt sotaretken tänne ja nyt kauniisti\nistuisi tuolla rautahäkissä ja päivät lietsoisi palkeitani niinkuin\nprinssit, jotka ahneus myös ajoi tänne.\n\n— Tässä taas on mitättömän näköinen hopearaha, mutta tämänkin tähden on\nmies lyönyt toverinsa kuoliaaksi. Tämäkin on veren hinta.\n\n— Entäpä tämä, sanoi hän ottaen korista pienen jalokivillä varustetun\nsormuksen. Kadulla käyvää nuorukaista kiihoitti tämän kiilto kultasepän\nakkunasta niin, että hän seuraavana päivänä teki varkauden ja sai\nrautaiset renkaat kalvosimiinsa. Ihminen näet pyrkii kaikin voimin\nkantamaan kultakahleita, mutta saa usein rautaiset niiden sijaan,\nvaikka edelliset voivat usein olla yhtä tuskalliset.\n\nHetken aikaa esiteltyään ja kerrottuaan vanhoja muistoja kaatoi Lokka\nkoko korin sisällyksen pataan. Siitä hulmahti silloin korkealle luolan\nkattoon yltävä vihreä liekki. Vähän perästä näki hän taas tonttujen\nkauhalla ammentavan padasta kirkkaita rahoja ja kantavan takaisin\nvarastoihin.\n\n— Nyt alkakoon ateria. Tuolla vuoren rinteellä on lappalaisen porokarja\nja sen paimen on tuolla kopissa. Tontut ajakoot sisälle kymmenen\nparasta porohärkää, vähempi ei riitä, ja maahiset valmistakoot niistä\naterian.\n\n— Minä menen mukaan, sanoi Kinkanokka ottaen seinustalta piiskansa.\n\nSill'aikaa kun porojen noutajat olivat ulkona, siivottiin lattia, ja\npata siirrettiin pois. Hetken perästä kuului luolan suulta melua ja\nporonkavioiden raksutusta. Läähättäen laukkasi käytävää pitkin kymmenen\nlihavaa porohärkää tonttujen juostessa kintereillä ja Kinkanokan\nhuitoessa ilmaa hirmupiiskallaan. Kauhistuneena näki Uula, että hänen\nlempiajokkaansa Päevi tuli edellä aivan jättiläisen eteen. Uula ei\nmalttanut vaieten sitä katsella.\n\n— Päevi, Päevi, sanoi hän kuuluvasti.\n\nKuultuaan äänen Päevi ryntäsi Uulan häkin luo ja hetken ajan\nkerkisivät ystävykset katsella toisiaan oven rautaristikkojen läpi\nihmetellen kumpikin, että olivat joutuneet sellaiseen paikkaan.\nKyyneleet kihosivat Uulan silmiin nähdessään lumivalkean ja viisaan\nlemmikkinsä vapisevan pelosta ja tietäessään. että se hetken kuluttua\njoutuu jättiläisten herkkupaloiksi. Mutta tässä suuressa hädässä\nselkeni hänelle salaman nopeudella eräs keino, mitä hän heti koetteli\npelastaakseen lempiajokkaansa; hän sivalsi kaulastaan kultaisen ristin,\npujotti sen Päevin sarveen huudahtaen:\n\n— Kotiin, kotiin... haree, haree...!\n\nSamassa ajokas syöksyi huimin laukoin jättiläisten välistä ja ennen\nkuin ne mitään kerkisivät tehdä, kiiti se käytävää pitkin luolan suulle\nkaataen mennessään puolitusinaa tonttuja ja maahisen, joka koetti sitä\npidättää. Eivätkä tontut ulkonakaan saaneet vangituksi raisua poroa,\njoka suoraa päätä nelisti isäntänsä kotiin.\n\nLuolassa syntyi semmoinen melu ja hälinä, että korvat oli mennä\nlukkoon. Jättiläiset syyttelivät ensin toisiaan ja sitten tonttuja\nmoisesta varomattomuudesta, ja Kinkanokka tuli viimein Uulan kopin\novelle ja huusi:\n\n— Senkin heittiö, sinä se ajoit poron täältä, mutta odotahan, kyllä\ntulet saamaan siitä rangaistuksen. Täältä ei ole ennen yksikään elävä\npäässyt pakoon.\n\nVähitellen meteli tyyntyi. Maahiset teurastivat porot ja keittivät\nlihaa suuressa padassa. Kun keitos oli kypsynyt, alkoi ateria,\njonka aikana tuotiin lientä prinsseillekin pienillä kupeilla, mutta\nUulalle ei annettu mitään. Juuri kun jättiläiset nieleskelivät suuria\nliharaajoja, viittasi viereisessä kopissa majaileva orjaprinssi Uulalle\nmerkin ja Uula kohta käsitti, että nyt oli koetettava pelastautua.\n\nUula viihtesi nopeasti suopunkinsa aivan kuin aikoessaan heittää sen\nporon sarviin ja singautti nuoran sellaisella vauhdilla ylöspäin luolan\nkatossa olevan raon kautta, että silmukka lensi halkeaman äyrään yli\nvuoren rinteelle ja tarttui siellä kiven särmään. Prinssit seurasivat\nheittoa vapisevin jäsenin, koska hekin toivoivat Uulan kautta\npelastuvansa.\n\n— Kiipeä heti, heti! kiirehtivät he kuiskaten.\n\nUula koetti kiivetä, mutta nuora oli liian ohut ja Sileä; se luisti\nkourissa, ja luolan seinämässä ei ollut kylliksi ulkonemia, joista\nolisi voinut ponnistaa jaloin. Kymmeniä kertoja turhaan yritettyään\nväsyi Uula viimein ja jäi hengästyneenä istumaan luolan lattialle\nnuoran jäädessä riippumaan raon reunalta aina luolan pohjalle saakka.\n\nEi kerinnyt Uula uudestaan koettaa, sillä aamun sarastus oli heittänyt\nensimmäiset valon säteet Hiipinän huipulle ja sieltä lienee jokunen\nheijastanut alas Lumi-Lokan luolaankin, koska luolan katossa oleva\nrako äkkiä sulkeutui; luolan väki korjasi kiireesti aterian tähteet\nvarastokomeroihin ja sammutti kaikki soihtuvalot. Jokunen kiiltomato\nvain siellä täällä tuikehti ja niiden heikossa valossa asettautuivat\nluolan asukkaat levolle suoristautuen kylmälle kivialustalle.\nKinkanokka oli viimeiseksi jalkeilla ja hänen silmänsä hehkuivat\nkuin kissan silmät, kun hän komero komerolta tarkasteli vankejansa\nkatsahtaen sivumennen Uulaakin. Hetkistä myöhemmin nukkuivat\nkaikki muut paitsi Uula, jonka aivot olivat liiaksi kiihtyneet yön\nelämyksistä, ja orjaprinssit, jotka toivoivat hänen avullaan pääsevänsä\nvapaiksi.\n\nAivan haudanhiljaisuutta ei luolaan kuitenkaan tullut, sillä sivulta\nkuului maanalaisen puron solina ja jättiläisten kumea kuorsaus.\n\nKovasti säikähtivät Uulan vanhemmat Mikkelin päivän aamuna nähdessään\nporokarjansa ilman paimenta ja Päevi etunenässä laukkaavan vuorelta\nalas ja ahtautuvan tiheäksi rykelmäksi kodan ympärille. Mutta vielä\nsuuremmaksi tuli heidän hämmästyksensä, kun Keron ukko löysi ajokkaan\nsarvista Uulan kultaristin.\n\n— Voi poloista poikaa, vaikeroi hän — varmaankin on hänelle tullut joku\nonnettomuus.\n\n— Niinpähän kävi kuin ennustin, lisäsi muori. — Miksikä hän vei porot\nHiipinälle, vaikka kielsin.\n\nMutta vaikeroiminen ei auttanut; sen tiesivät Keron vanhukset\nentisistä kokemuksistaan. Erämaa on armoton; se vie miehen, jolla ei\nole pelastajaa ja vielä armottomampi on Hiipinän väki, jonka uhreiksi\nperintätietojen mukaan oli joutunut useita ihmisiä, vielä enemmän\nporoja. Siksipä ukko otti pyssyn olalleen sekä suopungin olkaukseen ja\nlähti tunturille poikaansa etsimään uskollinen ja viisas koiransa Killi\nkumppaninaan.\n\nHyvin tiesi ukko Hiipinän jäkälämaat; suoraan meni porojen yöllisille\nolinpaikoille ja tarkkanenäinen Killi vainusi heti suopungin silmukan,\njoka oli kiinni tuskin sormen levyisen halkeaman reunassa.\n\n— Tämä on Uulan suopunki, mutta missä on mies. Suopunki ja mies\nkuuluvat yhteen. Mutta mitä ihmettä, suopunki on kuin pujottautunut\nvuoren halkeamaan.\n\nLappalainen koetti sitä vetää, mutta se ei tullut, se oli kuin kiinni\nnaulattu.\n\nUkko teki ristinmerkin, kumartui maahan, asetti suunsa nuoran lähelle\nja puhui puoliääneen:\n\n— Uula, Uula, missä sinä olet?\n\n— Täällä vuoren halkeamassa, täällä jättiläisen luolassa, kuului\nheikkoääninen vastaus. — Pelasta minut, isä, minä olen uteliaisuuteni\ntähden tänne joutunut.\n\n— Mistä sinne pääsen?\n\n— Et mistään päivällä. Mene kiireesti kotiin ja tule ensi yönä, silloin\ntämä railo on auki. Tule varovasti ja vedä minut täältä.\n\nIsä palasi kotiin surren poikaansa ja miettien hänen pelastustaan.\nUula mietti samaa asiaa koko päivän neuvotellen väliin orjaprinssien\nkanssa pilkkopimeässä, sillä luolaan ei yksikään päivänsäde ulottunut.\nOn sanomattakin selvää, että Uula ei milloinkaan ollut viettänyt niin\nikävää sunnuntaita. Iltapuoleen kasvoi jännitys, sillä jättiläiset\nherättelivät jo väkeään öiseen työhönsä.\n\nTuskin oli luolan katto jälleen auennut ja Lumi-Lokka alkanut työnsä\nahjon ääressä, kun Uula tunsi nuoran värähtävän. Kun hän katsahti ylös,\nnäki hän käden ylhäällä kuilun reunalla antavan merkkejä. Uula sitaisi\nköyden vyötäisilleen ja antoi vastamerkin, ja isä alkoi nopeasti\nvetää poikaansa ylös kuilusta. Ja tuossa tuokiossa Uula tunsi taas\nhengittävänsä raikasta ilmaa vapaan taivaan alla.\n\nEi kerinnyt Uula kiittämäänkään isäänsä pelastuksesta, sillä kiireesti\nlähtivät he juoksemaan tunturilta kotiaan kohti. He olivat jo kerinneet\nlähelle kotiaan, kun vuoresta alkoi kuulua kova jyrinä aivankuin\nukkosilmalla.\n\n— Jättiläiset siellä metelöivät, kun meni hukkaan hyvä lietsoja.\n\n    Lappalainen virkkoi: — Kumma juttu,\n    vaikka vanhastaan on taru tuttu:\n    Hiipinästä hiiden valtakuntaan\n    tie on suorin kautta kultaluolan.\n\nUsein sarastaissa syksyaamun näkyy Hiipinällä valkohaamu. Monesti\non minun muiston aikaan poropaimen kadonnut kuin hautaan; luun ei\nmurenetta koommin nähty. Maako nieli, taikka suohon lietty?\n\n    Viel' on ennustettu, että Herran\n    voima hävittää sen luolan kerran.\n\n\n\n\n\nLAHORLN PRINSSI.\n\n\nEräänä leppoisana talvi-iltana vähän sen jälkeen, kun olimme kuulleet\nsadun ihmeluolasta, istui vaari taas takkatulen loisteessa verkkoa\npaikkaamassa. Me, nuoriväki, kehimme hänet kohta keskellemme ja\npyysimme:\n\n\"Vaari, kerro taas meille satu.\"\n\n\"Mistäpä minä aina uusia muistaisin. Luuletteko niitä olevan\nkuin lankaa kerällä, josta voi milloin hyvänsä keriä ja keriä,\nloppumattomiin. Ei, lapset; satujen lähteetkin kuivuvat.\"\n\n\"Kerro niistä jättiläisistä lisää. Miten kävi Lumi-Lokalle ja\nKinkanokalle, miten kävi sille komealle ihmeluolalle?\"\n\nVaari kohenteli ensin tervaksisella säröksellä takkatulta ja heitti sen\nsitten liekkeihin, jotka ahnaasti alkoivat nuoleskella siitä tihkuvaa\npihkaa.\n\n— Tulkaa tänne lähemmäksi, niin koetan muistella. — Tämän sadun\njatko vie meidät ensin kauas pakkasen mailta lämpimän ja rikkaan\nIntian maille; se johtaa meidät kelmeän kuutamon lumilta helteiseen\netelän hehkuun ja kuurakukkasien maasta ikivihantiin lehtoihin,\nmutta kuljettaa meidät sitten sieltä takaisin. Kerron teille tarinan\nLahorin prinssistä ja Revontulten prinssessasta; se kuuluu läheisesti\nedelliseen.\n\nNäin se kuuluu:\n\nLahorin kaupungissa, rikkaassa Intiassa, eli kerran rohkea ja rikas\nprinssi, nimeltä Halmaheera. Hän oli sisarensa prinsessa Padnan\nkanssa perinyt isältään niin suuren omaisuuden, että hän olisi ollut\nmaailman rikkain mies, jollei Haiderabadin maharadja olisi ollut vielä\nrikkaampi, juuri siinä seikassa piili hänen onnettomuutensa, ja se oli\nsyynä hänen kansansa kärsimyksiin. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä\ntahtonut tulla maailman rikkaimmaksi. Mutta minkä hän sille voi, että\nmaharadja oli perinyt isältään enemmän: viisikymmentä arkullista\njalokiviä — hän itse vain kolmekymmentä — kaksikymmentä elehvantin\nkantamusta kultaa — hän itse vain viisitoista. Ei hän sillekään mitään\nmahtanut, että Haiderabadin maharadjalla oli suurempi valtakunta ja\nenemmän alamaisia, jotka maksoivat sille enemmän veroja kuin mitä hän\nsai köyhiltä alamaisiltaan.\n\nHalmaheera oli kuvankaunis mies: tummatukkainen, tummasilmäinen,\nsolakka ja notkea kuin vuorikauris eikä liene lähimailla ollut häntä\nurhoollisempaa soturia. Hänen mieliurheilunaan oli tiikerien metsästys.\nValkoisen norsun selässä ajaen ja alkuasukkaiden avulla hän ajoi pedot\nrautaverkkoaitauksiin ja pisti ne kuoliaaksi keihäällään. Huimaan\nmetsästykseen tahtoi hän hukuttaa sielunsa kalvavan tuskan ja himon\ntulla maailman rikkaimmaksi, mutta mikään ei voinut antaa rauhaa.\nHänellä oli loistava, marmorikivestä tehty linna, upean puutarhan\nympäröimänä, ja sen pihalla solisivat suihkukaivot. Hän piti siellä\nusein suuria juhlia, joihin kutsui muita rikkaita ruhtinaita ja\nprinssejä. Mutta niistä ei ollut hänelle itselleen iloa. Päinvastoin\nkuuli hän usein vieraidensa kertovan kuin kiusaa tehden maharadjan\nsatumaisista aarteista, kuuli mainittavan hänen vielä upeammasta\nlinnastaan ja suuremmista verotuloistaan. Silloin kateus hänen\nsydäntään kipeästi kouristi. Ja juhlien jälkeen hän istui aina synkkänä\nsuihkukaivollaan miettien, miten hän voisi tulla maailman rikkaimmaksi\nja mahtavimmaksi hallitsijaksi. Usein hän sellaisten juhlien jälkeen\nkutsui kokoon neuvonantajansa, valtakunnan viisaimmat miehet ja kysyi\nheiltä neuvoa. Toiset kehoittivat häntä suurempaan säästäväisyyteen,\nmutta useimmat neuvoivat häntä korottamaan alamaistensa veroja\nkaksin-kolminkertaisiksi. Ja sen hän aina huomasi viisaimmaksi. Hän\nkäski voutiensa kiskoa kansalta yhä suurempia veroja. Aluksi hän\nsai tosin enemmän kuin ennen, mutta sitä mukaa kuin kansa köyhtyi,\nvähenivät tulot vielä entisestään. Alamaiset tuskastuivat hänen\nhirmuhallitukseensa ja nousivat eri tahoilla kapinoimaan. Viimein hänen\naikansa kului kapinain kukistamiseen.\n\nPrinsessa Padna oli monessa suhteessa hänen vastakohtansa. Hän\noli myöskin kaunis, niinkuin Intian prinsessat usein ovat, mutta\nluonteeltaan lempeä, uskonnollinen ja oikeamielinen. Kun prinssi\nHalmaheera kerran tapansa mukaan istui synkissä mietteissään, tuli\nPadna hänen luokseen, laski keveästi siron kätensä hänen olkapäälleen\nja sanoi:\n\n— Veljeni, sinua vaivaa salainen suru, jonka aiheen minä kyllä tiedän,\nmutta minulla on keino, jonka avulla sinä siitä pääset.\n\n— Mikä se on? kysyi prinssi.\n\n— Vähennä kansalta verotaakkaa, jaa köyhille, joita valtakunnassamme on\njo liian paljon, osa aarteistasi ja tee työtä kohottaaksesi alamaistesi\nhyvinvointia; niin tulet itsekin onnelliseksi.\n\n— Keneltä sinä olet saanut noita hullun ohjeita?\n\n— Nasarolta, pylväspyhimykseltä, joka on käynyt kovan\nitsensäkieltämisen koulun. Kahdeksantoista vuotta on hän seisonut\nkorkean kivipatsaan päässä sateessa ja helteessä nauttien vain niitä\narmopaloja, joita ohikulkevat ovat joskus hälle kurottaneet. Hän on\nkuin elävä luuranko, mutta hänen hengenlahjansa ovat hyvät.\n\n— Ha, haa, nauroi prinssi katkerasti — vai Nasarolta, tuolta\nkristityltä itsensäkiduttajalta. On sinullakin neuvonantajat!\n\nPrinssi Halmaheera ei siitä parantunut, mutta sen sijaan prinsessa\nalkoi lievittää alamaistensa kärsimyksiä. Hän auttoi köyhiä ja\nkastijaosta huolimatta kävi sairaiden luona jakamassa lääkkeitä ja\nparansi elinkeinoja. Mutta kaiken tämän johdosta joutui hän veljensä\nepäsuosioon. Prinssi tuli siitä entistäkin ahneemmaksi.\n\nKun hän kerran istui yksin puutarhassaan, tuotiin hänen luokseen\nlähettilään pukuun puettu mies. Ja voitteko arvata, mistä hän oli\nkotoisin? Hän oli Lumi-Lokan lähettiläs, joka korppina oli lentänyt\nIntiaan asti viekottelemaan prinssi Halmaheeraa hulluun yritykseen.\n\n— Armollinen prinssi, sanoi hän astuessaan esiin. — Minä olen kuullut\nvaltakuntasi viisailta, että haluaisitte tulla maailman rikkaimmaksi,\nmutta että kukaan ei ole voinut Teitä oikein opastaa. Minä tietäisin\nkeinon.\n\n— Olette tervetullut linnaani, jos sen tiedätte, sanoi prinssi\nhätäisesti tervehtien. — Mikä on se keino?\n\nPrinssi viittasi vartioille, että saavat poistua.\n\n— Te luulette täällä, että Haiderabadin maharadja on rikkain mies,\nmutta se on suuri erehdys. Jättiläinen Lumi-Lokka Kuollan niemimaalla\non monin kerroin häntä varakkaampi. Ja mikä ilo, hänen aarteensa\nvoitaisiin valloittaa neuvojeni mukaan. Minä tiedän, että olette rohkea\nsoturi. Te voisitte valloittaa aarteet ja sitten tietysti luovutatte\nosan minulle.\n\n— Pelkuruus on minusta kaukana, kehui prinssi.\n\nSitten kuvaili vieras Lumi-Lokan luolan aarteita ja sen ihmeellisiä\nasukkaita, jotka meille ovat jo tuttuja Uulan näkemyksen kautta. Hän\nei kuitenkaan kertonut mitään jättiläisten aarteiden todellisesta\ntarkoituksesta eikä niistä tuhansista ihmisistä, jotka hän oli\nviekotellut luolaan ja jotka viruivat siellä vankeina maanalaisissa\nkomeroissa tai olivat muuten joutuneet ahneutensa tähden tuhon omiksi.\nVieras neuvoi hyvin tarkkaan mitä tietä on Lappiin mentävä ja miten\nsiellä luolassa taisteltava Lumi-Lokkaa ja hänen joukkojansa vastaan.\nLopuksi hän virkkoi:\n\n— Voittehan ottaa mukaanne seurueen, muutamia hoviherroja ja\nparikymmentä ratsastavaa sotilasta suojaksi, kun kuljette laajan\nAasian maanosan poikki. Mutta muistakaa, valloitus on tehtävä yksin,\nainoastaan nämä apunanne.\n\nMuukalainen otti taskustaan kourallisen mustia höyheniä ja tarjosi ne\nprinssille.\n\n— Mitä minä niillä teen? kysyi prinssi nauraen ja alkoi epäillä, että\nmies on hullu.\n\n— Katsotaan...\n\nSamassa hän nosti höyhentukon suunsa eteen ja puhalsi sen ilmaan.\nVoi ihmettä! Jokaisesta höyhenestä kasvoi silmänräpäyksessä korppi,\noikea musta korppi. Ilma oli niitä aivan sakeanaan heidän ympärillään.\nRonkkuen ja raakkuen lentelivät ne sinne tänne ja kohta niitä istui\nlinnan katto ja puutarhan puut mustanaan.\n\n— Vie pois lintusi, huusi prinssi peräytyen pari askelta.\n\n— Luulin Teidän ylhäisyyttänne rohkeaksi mieheksi, sanoi vieras\nnauraen. Samalla hän läiskäytti kämmenellään polveensa ja siinä\nsilmänräpäyksessä muuttuivat linnut jälleen höyheniksi kerääntyen\nvieraan käteen.\n\n— Säilyttäkää näitä huolellisesti. Kun päästätte ne lentoon\naarreluolalla, taistelevat ne puolestanne. Jos lyötte nämä höyhenet\nmaata vasten, muuttuvat ne sotamiehiksi, jotka Teitä puolustavat,\nmutta eivät muualla kuin luolalla. Ja jos Teillä on vihamiehiä, niin\nantakaa hänelle osa näistä höyhenistä ja neuvokaa, miten ne muutetaan\nlinnuiksi, mutta ei sitä, miten ne saadaan jälleen höyheniksi, niin\nsaatte nähdä kuin hänelle käy; hänestä tulee pian rutiköyhä.\n\n— Ah, saanko minä ne höyhenet, huokasi prinssi.\n\nVapisevin käsin otti prinssi Halmaheera höyhenet ja kätki ne\nnorsunluusta tehtyyn lippaaseen.\n\n— Minä tulen ensi vuonna osaani perimään, sanoi vieras ja jätti\nhyvästit.\n\nSen jälkeen prinssi valmisteli Lapinmatkaansa tulisella kiireellä.\nHän valitsi seuralaisikseen viisaimmat hoviherrat ja urhoollisimmat\nsotilaansa. Hoviherrat pudistelivat epäillen päätään kuullessaan, että\nmatkan päämäärä oli Kuollan Lappi. Kartoistaan näkivät he sen olevan\nkaukana Jäämeren äärillä. Mutta heidän täytyi totella. Sotamiehet\neivät aavistaneetkaan kuinka hirvittävän kaukana se oli. Hän ei\nkenellekään muille kuin sisarelleen prinsessa Padnalle selittänyt\nmatkansa todellista tarkoitusta. Jotkut arvelivat olevan kyseessä\ntavallista suuremman metsästysretken, toiset taas jonkunmoisen\npyhiinvaellusmatkan. Mutta alamaiset olivat iloissaan päästessään\njoksikin aikaa vapaaksi ahneesta hallitsijastaan, varsinkin kun\nkuulivat, että prinsessa Padna jäi hoitamaan hallitusta siksi aikaa.\nPrinssiin eivät vaikuttaneet mitään sisarensa kiellot eivätkä\nvaroitukset. Hän oli kuin tulisilla hiileillä toivoen vihdoinkin\ntulevansa maailman rikkaimmaksi ruhtinaaksi.\n\nPrinssi pukeutui loistaviin, hopealla ja kullalla kirjailtuihin\nvaatteisiinsa, varusti suuren karavaanin ja otti mukaansa\nneuvonantajiaan ja aseistettuja sotilaita, joiden piti paluumatkalla\nsuojella kallista aarretta, minkä hän aikoi valloittaa. Kuormakamelit\nkantoivat monta suurta kääröä tyhjiä säkkejä, joihin hän aikoi pakata\nLumi-Lokan kalleudet. Sisarensa prinsessa Padna saatteli seuruetta\nlähimpään kaupunkiin ja varoitteli hyvästiä sanoessaan veljeään,\nettei antautuisi liian suuriin seikkailuihin ja vaaroihin maallisen\nrikkauden tähden. Hoviherrat olisivat mielellään palanneet prinsessan\nkanssa kotikaupunkiinsa, mutta kukaan ei uskaltanut nousta vastustamaan\nprinssin tahtoa.\n\nMutta kohtalo tuli heille avuksi. Afganistanin rajoilla tapasivat he\nemiirin sotaväen osaston. Sen päällikkö pysäytti karavaanin ja vaati\nkiivaasti prinssiä palaamaan takaisin omalle maalleen.\n\n— Te olette vakoojia, ärjyi hän. — Te olette tulleet tutkimaan, mistä\nsotajoukkonne voisi tunkeutua meidän maahamme. Vakoojille on lyhyt\ntuomio.\n\nSuurilla lunnailla sai prinssi viimein ostetuksi miehensä vapaiksi\nja sillä ehdolla, että heti kääntyvät rajalta takaisin. Prinssiä\ntämä kovin harmitti, sillä hän ei tavallisesti pyörtänyt takaisin\nsuunnittelemaltaan retkeltä. Eikä hän itse nytkään palannut. Hän\nlähetti pääjoukkonsa kotiin, mutta itse hän aseenkantajansa seuraamana\nja venäläiseksi kauppiaaksi pukeutuneena jatkoi matkaansa kiertoteitä.\nHän otti matkaansa vain kolme kamelia, joista yksi kantoi tyhjiä\nsäkkejä.\n\nMatka sujui nyt onnellisemmin. He kiipeilivät korkeiden vuorijonojen\npoikki matalampia solapaikkoja etsiskellen, he vaelsivat laajojen\nruohoarojen yli, ja kun tuli joki vastaan, etsivät he aina matalamman\nkoskipaikan, minkä yli kamelit kahlasivat. He yöpyivät usein\nalkuasukkaiden huopatelttoihin tai kivi- majoihin ostaen näiltä\npaimentolaisilta maitoa ja lihaa, kun kotieväät loppuivat, mutta usein\nhe saivat viettää yönsä omassa teltassaan nälkäisinä ja janoisina. Näin\nkulkivat he aina \"Kysylkumin\" eli punaisen hiekan erämaan keskelle,\njossa heitä kohtasi suuri onnettomuus.\n\nVaellettuaan monta päivää polttavan kuumia heinäaroja ja\nhiekkakinosmaisemia, joissa ei hakemallakaan löytänyt vedentippaa\nkuivan kielen kostukkeeksi, vielä vähemmän juotavaksi ja joissa\nei näkynyt ihmisestä jälkeäkään, tulivat he viimein eräänä iltana\nkosteampaan notkoon, jossa oli keitaan tapainen.\n\n— Vihdoinkin saamme itse ja kamelimme juoda, huudahti prinssi.\n\n— Tästä näkyy kulkevan oikea karavaanitie, lisäsi aseenkantaja. —\nKenties saamme täällä ampua jonkun saiga-antiloopinkin eväittemme\nlisäksi.\n\nTuskin olivat he riisuneet kamelinsa syömään keitaan lähistön\nsuolayrttejä ja piikkisiä pensaita ja tuskin olivat he saaneet\ntelttansa pystytetyksi, kun taivaan rannalla näkyi hurjaa vauhtia\nlähestyvä ratsastajajoukkue, jonka jäljiltä nousi tomupilvi kuin savu\nilmaan. Prinssi luki ainakin kaksikymmentä ratsumiestä, jotka nopeilla\nhevosillaan ajoivat heitä kohti. Kun joukko tuli lähemmäksi, näytti\nse olevan hampaisiin saakka aseistettu. Turkkilakit päässä, punainen\nviitta yllä, miekka hampaissa ja ratsupistooli kädessä läheni heitä\njulman näköinen joukko kuin taisteluun hyökäten.\n\nPrinssi antoi merkin, että he olivat rauhallisia ihmisiä, mutta siitä\nei ollut mitään apua. Ratsastajat saartoivat heidät ja vaativat\nantautumaan. Prinssi tunsi heidät turkkomanilaisiksi karavaanien\nryöväreiksi ja tiesi, että heillä ei ole armoa. Sentähden komensi\nhän aseenkantajansakin hiekkakummun suojaan, josta he avasivat\ntulen hyökkääjiä kohti. Vimmatusti puolusti retkeilijämme itseään,\nja kolme ryöväriä suistui taistelun tuoksinassa haavoittuneena\nratsuiltaan. Mutta aseenkantajakin sai kuulan niskaansa eikä sen\njälkeen liikauttanut jäsentäkään, ja prinssi itsekin sai miekaniskun\nolkapäähänsä; hänen oli siis ylivoiman edessä lannistuttava.\nVerenvuodosta pyörtyneenä joutui hän vihollisten vangiksi.\n\nKun hän tuli jälleen tajuihinsa, makasi hän suullaan hiekassa kädet\nselän taakse sidottuina. Haavoitettua olkapäätä särki hirveästi, kun\nhän koetti kääntyä katsomaan, mitä viholliset puuhasivat. Nähdessään\nvankinsa liikahtavan karjasi joukkueen päällikkö, hyvin mustaihoinen ja\nrokonarpinen mies:\n\n— Tule heittiö näyttämään, miten tämä rasia avataan.\n\nMiehet olivat jakaneet tasan koko prinssin omaisuuden, ja päällikkö\npiti juuri kädessään sitä norsunluista lipasta, jossa olivat\ntaikahöyhenet. Taistelun tuoksinassa oli prinssi unhottanut koko\ntaikakalun.\n\n— Jos saan käteni irti, niin mielelläni siinä teitä autan, sanoi hän,\nja vahingonilo hytkäytti hänen sydänalaansa.\n\nPäällikkö selvitteli nuoran hänen käsistään, potkasi häntä komentaen\navaamaan lippaan. Prinssi vihastui moisesta loukkaavasta käytöksestä,\nmutta nousi hammasta purren ylös, kaivoi taskustansa avaimen ja avasi\nlippaan. Päällikkö kourasi vihaisena lippaan sisältöä ja heitti\nhöyhenet ilmaan. Hän nähtävästi toivoi lippaan sisältävän paljon\narvokkaampaa tavaraa. Ryöväripäällikkö vallan kauhistui nähdessään\njoka höyhenestä kehittyvän korpin. Pian ronkkui niitä ilma mustanaan:\ntuhansin, kymmenin tuhansin parveili niitä ilmassa ja pian laskeutui\nniitä maahankin niin, ettei näkynyt paljon muuta kuin korppien päitä\nja selkiä. Mutta enimmän kiehui niitä ryövärien ja heidän hevostensa\nympärillä. Terävin nokin kuin keihäin iskivät ne ilmasta kuin haukat\nheidän päitään kohti. Toiset tähtäilivät iskunsa silmiin. Mutta\nprinssin ne jättivät rauhaan. Häntä jo melkein nauratti vihollistensa\nhätä, kun ne huutaen ja miekoillaan huitoen koettivat päältään\nkarkoittaa raivoisia lintulaumoja. Monelta korpilta siinä katkesi siipi\ntai jalka, moni putosi maahan kuoliaana, monelta putosivat höyhenet,\nmutta joka höyhenestä syntyi aina uusi korppi. Ja lauma kasvoi täten\nkuin synti. Toinen suuri rykelmä kiehui hevosten ympärillä. Korskuen\nja silmät kauhusta pyöreinä hyppivät ratsut pystyyn kiusanhenkien\nkynsissä. Taistelu kesti monta tuntia, mutta sitten väsyivät sekä\nhevoset että miehet ja joutuivat nälkäisten korppien saaliiksi. Kun\nryöväreistä ja heidän ratsuistaan oli vain paljaat luurangot jäljellä,\nlöi prinssi Halmaheera kämmenellään polveensa ja katso: samalla\nhetkellä muuttuivat haaskalinnut taas höyheniksi, jotka palasivat\njälleen siihen norsunluiseen lippaaseen.\n\n— Ahneus teidät petti, murisi prinssi noustessaan hiekasta, johon\ntaistelun aikana oli kaivautunut. Mutta samalla hän huomasi, että\nitsekin ahneutensa tähden oli lähtenyt matkalle. Ihmeekseen huomasi\nhän, että hänen kamelinsa olivat aivan terveinä. Vaikka häntä vähän\nkauhistutti jäädä yöksi kammottavien luurankojen keskelle, ei hän\nvoinut jatkaa matkaansakaan haavoitetun olkapäänsä tähden. Sitäpaitsi\ntahtoi hän kunnialla haudata aseenkantajansa, jonka ruumiiseen korpit\neivät olleet koskeneet.\n\nPrinssiä ei yöllä nukuttanut, sillä hän mietti, mitä oli hänen tehtävä:\npalatako kotiin vai jatkaa yksin matkaa. Toisinaan oli hän sillä\npäällä, että hän aamulla kääntää kamelinsa kotia kohti, tyytyy siihen,\nmitä hänellä on ja hallitsee valtakuntaansa. Mutta lopuksi tuli hän\nkuitenkin siihen päätökseen, että hänen täytyi päästä päämäärään. Ja\ntähän päätökseen vaikuttivat lippaaseen suletut taikahöyhenet, jotka\nolivat jo näyttäneet mahtinsa. Nyt hän ei enää aikonut jättää lipasta\nmuiden tavarain joukkoon, vaan aikoi pitää sen aina lähettyvillä.\n\n— Mikä salaperäinen voima piileekään tuossa höyhentukossa! Lippaaseen\nsuljettuna se on vaaraton kuin synti, jota hillitään. Mutta vapaaksi\npäästessä se synnyttää lisää ja lisää leviten ja hävittäen kaiken,\nminkä kanssa joutuu kosketukseen. Minä voisin näillä höyhenillä\nvalloittaa koko Venäjän valtakunnan, mietti prinssi.\n\nHaudattuaan kelpo aseenkantajansa erämaan hiekkaan, lähti prinssi\naamunkoitossa jatkamaan matkaansa pohjoiseen. Mutta hän ei ehtinyt\nkauas, kun näki taas edessään ratsujoukon, paljon suuremman kuin\nhävitetty ryövärijoukko oli. Aamuauringon kilossa välkähtelivät keihäät\nja miekat, ja sen jäljeltä nousi pöly ilmaan, kun se ratsasti tulisilla\nhevosillaan. Prinssi huomasi, että oli turhaa muuten aikoakaan niitä\nvastustaa, jos ne ovat ryöväreitä kuin taikahöyhentensä avulla. Hän\nvei kamelinsa syrjään hiekkakinoksen suojaan ja otti lippaan käteensä.\nKun ratsumiehet olivat tulleet lähemmäksi, tunsi hän ne venäläisiksi\nkasakoiksi, ja kun prinssi taisi jonkun verran venäjänkieltä, antautui\nhän puheisiin.\n\n— Kauppias! huusi kasakkapäällikkö, oletko nähnyt matkallasi\nturkkomanilaista ryövärijoukkoa, se on tällä karavaanitiellä tehnyt\npaljon pahaa. Me olemme tulleet sitä takaa-ajamaan.\n\nHalmaheera selitti yksin tuhonneensa koko joukon. Kasakat nauroivat\nluullen, että mies oli sekapäinen. He jatkoivat matkaansa, samoin\nprinssi. Mutta hän ei ehtinyt kauas, kun kasakat palasivat takaisin.\n\n— Laskeudu alas kamelisi selästä, ärjyi kasakka uhaten aseellaan,\nme vangitsemme sinut, sillä sinä olet ryöväreiden päämies, sinun\nmuukalainen muotosi ja puheesi sen ilmoittaa ja sitäpaitsi sinulla\non heidän aseensa. Olet joutunut häviölle taistelussa meidän toisen\njoukkomme kanssa ja nyt aiot paeta.\n\nSelitykset eivät auttaneet.\n\nPuolikymmentä pitkätukkaista ja villinnäköistä kasakkaa hyppäsi alas\nratsuiltaan ja hyökkäsi poloisen prinssin luo aikoen hänet kytkeä\nnuoriin. Silloin prinssi avasi norsunluisen lippaan, kourasi osan\nhöyheniä käteensä ja puhalsi ilmaan. Tuulenpyörre hajoitti niitä lisää,\nmutta voi surkeutta, höyhenet eivät muuttuneetkaan korpeiksi, vaan\nhajosivat ja katosivat kuin tuhka tuuleen.\n\nPrinssi olisi heittänyt ilmaan loputkin höyhenistä, mutta ei ehtinyt.\n\n— Mitä sinä siinä taiot, huudahti kasakka lyödä sivauttaen häntä\nratsupiiskallaan.\n\nPrinssi ei ollut ikänään saanut sellaista kohtelua. Hän raivostui ja\ntempasi miekkansa terveeseen käteensä aikoen sillä puolustautua, mutta\nsamalla singahti takaapäin nuora, jolla toiset kasakat vetäsivät hänet\nalas. Haavoittuneeseen olkapäähän koski kipeästi, mutta prinssi ei\nvalittanut, kun kasakat sitoivat hänet kamelin selkään.\n\n— Minä olen prinssi Halmaheera Lahorista, sanoi hän päällikölle\nloukatun ylimyksen äänin.\n\n— Ha, haa, kuuletteko... Hän on prinssi, jolla on venäläisen kauppiaan\npuku ja kaupan turkkomanien aseita. Taidat olla matkalla itsensä\ntsaarin luo?\n\nSen jälkeen prinssi ei puhunut heille sanaakaan matkalla. Hammasta\npurren hän kärsi ruumiilliset tuskat, mutta enemmän rasitti häntä\nse tieto, että hänellä oli vain osa taikahöyheniä ja että hän ehkä\ntavallisin asein saa valloittaa Lumi-Lokan luolan, jos hänessä\non siihen miestä. Matkan varrella kuuli hän kasakkain iloisina\nneuvottelevan, miten he tulisivat vangin kanssa menettelemään. He\naikoivat viedä hänet suoraan Pietariin ja aikoivat ottaa urotyöstään\npalkinnon itseltään tsaarilta. Kasakkain puheen mukaan oli\nryöväripäälliköstä luvattu viisisataa ruplaa.\n\nRatsastusmatkalla Kaspianmeren rannalle, jonne kasakat hänet veivät,\nkatui prinssi ensi kerran, että oli lähtenyt turhanpäin kauniista\nvaltakunnastaan. Hän valitteli tilansa surkeutta:\n\n— Ah, siellä kotona minä olin maani ensimmäinen, täällä olen vain\nmaantierosvo ihmisten mielestä.\n\nEikä hän ollut epätietoinen siitäkään, mikä häntä Venäjän\npääkaupungissa odottaa. Ei mikään muu kuin hirsipuu, koska häntä\nluultiin ryöväripäälliköksi.\n\n— Oi jospa pääsisin karkaamaan, oi jos Allah olisi minulle niin\narmollinen, rukoili Halmaheera. Hän oli nimittäin muhamettilainen.\n\nViimein saapuivat he Kaspianmeren rannikolle pieneen satamakaupunkiin.\nPian levisi kaupungilla tieto, että kuuluisa ryöväripäällikkö Ifraim\noli vangittuna ja haavoitettuna tuotu kaupunkiin. Kohta tungetteli koko\nkaupungin väki onnettoman Halmaheeran ympärillä, joka oli ketjuilla\nsidottu seinään kiinni. Vanhat eukot sormellaan osoittelivat ilkkuen:\n\n— Parahiksi sinulle petomainen ryöväri. Kohta sinä kiikut hirsipuussa.\nVenäjällä aina julkiset rosvot hirtetään.\n\nMiehet huiskuttelivat miekkojaan hänen kasvojensa edessä juuri kuin\nolisivat tahtoneet karsia prinssin korvat pois päästä. Mutta muutamat\nnuoret neitoset ihmettelivät hänen hienoja kasvonpiirteitään, hänen\nhenkeviä silmiään ja hänen siroja käsiään.\n\n— Ovatko kaikki ryövärit näin kauniita? kysyi eräs heistä äidiltään.\n\n— Eivät ole; hänhän onkin kuuluisa Ifraim.\n\nEnin osa kasakoita jäi kaupunkiin. Vain päällikkö ja kaksi sotilasta\nlähti seuraavana aamuna viemään vangittua prinssiä Kaspianmeren yli\nAstrakanin kaupunkiin. Laivassa oli matkalla Venäjälle eräs intialainen\nkauppias. Prinssi sai tilaisuuden hänelle puhua muutaman sanan omalla\nkielellään ja kertoa kohtalostaan, mutta kauppias ei häntä uskonut. Sen\nverran auttoi hän kuitenkin maanmiestään, että pisti hänen käteensä\nlinkkuveitsen, jota prinssi häneltä hartaasti pyysi. Kaupunkia\nlähestyessä sai hän veitsellä nuorat poikki ja hyppäsi laidan yli\nsuoraan jokeen. Kasakat huomasivat heti karkaamisen ja nostivat kovan\nmelun, mutta ennenkuin laiva saatiin pysähtymään, oli prinssi, joka\noli erinomainen uimari, myötävirtaan sukeltanut pitkälle, ja hämärän\nverhoamalle rannalle ryömittyään hän pääsi rantapensaikon suojassa\npakenemaan.\n\n\n\nPrinssi Halmaheera henkipattona.\n\n\nPrinssi tiesi, että seuraavana päivänä kasakat hälyyttävät koko\nkaupungin väen häntä etsimään. Hän hyvin tiesi, että kaupungin kasakka-\nja poliisijoukoille oli hänen takaa-ajonsa mieluista ja vaihtelevaa\nurheilua, aivan kuin hänelle itselleen oli aikoinaan ollut tiikerin\nmetsästys, sillä Astrakanissakin oli Ifraim kuuluisa mies. Yöllä,\npimeän aikana piti hänen saada mahdollisimman suuri välimatka. Siksi\nhän juoksi pohjoista kohti minkä jaksoi päästäkseen pois meren ja joen\nlähistöltä, jossa oli tiheämpi asutus ja jossa aina oli suurempi vaara\ntarjolla joutua uudestaan kasakkain käsiin. Henkipattona juoksi hän\nauringon kuivattamaa heinä-aroa arviolta penikulman, kun kuuli pimeässä\nkavionkapsetta takanaan. Paremman piilopaikan puutteessa kätkeytyi\nhän vanhaan kuivuneeseen puron uomaan peittäen itsensä kuivalla\naromullalla. Hetkistä myöhemmin ajaa karahutti siitä sivu kaksi\nkasakkaa keihäät valmiina, mutta he eivät pimeässä nähneet pakolaista.\nVähän ajan perästä ratsastajat palasivat takaisin sivuuttaen hänet\nkauempaa. Ratsumiehet huusivat, ja kauempaa kuului vastaus. Halmaheera\nkuuli ainakin neljältä suunnalta ihmisääniä. Sen tähden päätti hän\npysyä piilossaan koko yön ja seuraavan päivän.\n\nYö ei ollut aivan pimeä, sillä tähdet paloivat kirkkaina selkeällä\ntaivaalla. Prinssiä ei nukuttanut omituisessa maavuoteessa, jossa hän\noli kuin elävänä haudattuna. Silloin tällöin nosti hän aina päätään ja\nkuunteli. Arolla tuntui vallitsevan rauha. Mutta puoliyön tienoilla\nvaipui hän unenhorroksiin, josta hän heräsi sentähden, että joku\nkiskasi takin helmasta. Ja kun hän nosti päätään, näki hän ensin kaksi\npalavaa silmää ja sitten suden, joka kiskoi häntä takista. Halmaheera\nkarjasi, mitä keuhkoista, lähti, ja löi petoa nyrkillään korvalle niin\nkovasti, että se puolipyörryksissä juoksi tiehensä eikä enää palannut.\n\nVasta seuraavana iltana lähti hän edelleen kulkemaan perin janoisena\nja nälkäisenä. Monta päivää hän sitten kulki melkein autioita aroja.\nHänen parhaana ravintonaan olivat sipulikasvien mukulat, joita arolla\noli paljon, heinäsirkat ja maito, jota hänen täytyi joskus pyytää\nyksinäiseltä paimenelta janonsa sammuttamiseksi.\n\nPohjoisempana tuli hän metsäisemmille seuduille. Siellä oli enemmän\nmarjoja, siellä uskalsi hän jo viettää yönsä talonpoikain majoissa,\nsiellä sai hän myös jälleen ihmisten ravintoa. Mutta ihmisten epäluulo\nseurasi häntä kaikkialla.\n\n— Mikä on tuo muukalainen, tuo ryysyinen mies? kyseltiin usein.\n\n— Taitaa olla joku karkuri, ei hän osaa kunnolleen maan kieltäkään, oli\nuseimmilla selitys valmiina.\n\nEräässä keskisen Volgan kylässä vaati kylänvanhin häneltä passia ja kun\nhänellä ei sitä ollut, piirittivät talonpojat hänet muutamaan mökkiin,\njossa hän oli ollut yötä. Viime tingassa pääsi hän ikkunan kautta\npakenemaan väistellen seipäillä varustettujen talonpoikien iskuja.\n\nNäin joutui hän yhä pohjoisemmaksi. Halmaheera ei millään ehdolla\nhalunnut palata kotiinsa samaa tietä, vaan mieluimmin meritse\nEuroopan ympäri, jos vain elävänä pääsee Vienanmeren rantaan. Matkan\nalkuperäinen tarkoitus: jättiläisen kultaluolan valtaaminen oli matkan\nvaivojen tähden jo melkein unohtunut. Prinssi olisi ollut valmis\nmaksamaan suuren summan siitä, että olisi päässyt takaisin kotimailleen.\n\nEräänä kylmähkönä aamuna elokuun loppupuolella istui Rulkuriprinssi\nVienajoen rannalla pienen kaupungin satamassa ja katseli, kuinka miehet\nlastasivat jauhosäkkejä matalapohjaisiin jokiproomuihin. Hänellä oli\nkylmä ja nälkä. Ja kun miehet alkoivat aterialle, täytyi hänen taas\nkerjätä leipää ja kalaa henkensä pitimeksi. Silloin hän ajatteli samaan\ntapaan kuin tuhlaajapoika ennen ja lausui hiljaa:\n\n— Eikö minun alamaisillani ole kylläksi leipää, ja minä, maailman\ntoiseksi rikkain mies, kerjään armopaloja.\n\n— Miksi ette tee työtä? kysyi lastauksen johtaja.\n\nKulkuriprinssi ei voinut siihen mitään vastata.\n\n— Tule tänne lastaamaan, niin elät omalla työlläsi, lisäsi mies.\n\nHalmaheera mietti asiaa ja teki pieniä vertailuja:\n\n— Minulla on kaksi tervettä kättä ja jalkaa, minulla on jo terve\nruumis, terveet aistimet ja varmasti ainakin yhtä hyvät hengenlahjat\nkuin noilla toisilla. Minäkö siis eläisin heidän almuistaan? Minä\nnäytän, että elän työlläni.\n\nJa kun miehet olivat syöneet ja alkaneet työnsä, tuli prinssi mukaan\nvyöryttelemään jauhokuleja proomuun. Eikä työ tuntunutkaan hullummalta.\nKun prinssi oli urheiluilla voimistanut ja karaissut ruumistaan,\nheilahtelivat tavarakääröt keveästi hänen käsissään, vielä keveämmin\nkuin toisilla. Hän teki työtä uutterasti, niin uutterasti, että\nlastausta johtava viljakauppias antoi siitä kiitosmaininnan:\n\n— Näen, että olet ennenkin tarttunut työhön. Mutta kyllä olikin\nprinssi illalla väsynyt ja yltä päältä jauhoissa kuin myllymies.\nHän söi illalliseksi mustaa ruisleipää, suolattua Jäämeren turskaa\nja joi Vienajoen vettä päälle. Häntä eivät odottaneet nyt koreat\nsilkkivuoteet kuten Intiassa ennen, vaan hän laskeutui levolle toisten\nlastaajien viereen koivun lehdeksistä valmistetulle aluselle, joka oli\nvalmistettu laudoista kyhätyn hataran parakin lattialle. Kylmän tähden\nmiehet sulloutuivat lähemmäksi tosiaan, että olisivat toinen toistaan\nlämmittäneet.\n\nPrinssi oli harvapuheinen työtovereilleen ja näytti itseensä\nsulkeutuneelta, sillä hänen ajatuksensa lensivät kotiin; hänen\nmielestään ei milloinkaan Lahorin linna ollut niin rakas kuin nyt\nmuistellessa sitä kaukaisella maalla kurjissa oloissa.\n\nTyö kesti kolme päivää. Silloin olivat proomut täynnä pulleita\njauhomattoja, ja ne olivat valmiit lähtemään virran mukana Arkangeliin.\nPrinssi sai myös palkkansa: kolmekymmentä kopeekkaa päivältä. Ja\nhän oli siihen tyytyväinen, sillä ne olivat hänellä ensimmäiset\nruumiillisella työllä hankitut rahat. Kun hän laski kuinka kauan\nhäneltä menisi aikaa sellaisen omaisuuden ansaitsemiseen, kuin hänellä\noli kotonaan, tuli hän sellaiseen tulokseen, että siihen menisi\nmiljoonia vuosia.\n\nViljakauppias pyysi prinssiä mukaan jauhoproomuja laskemaan Vienajokea\nalas. Mielellään hän siihen suostui, koska hänen matkansa oli sinne\npäin. Lotjat lähtivät kuulumattomasti liukumaan tyyntä joen kalvoa\npäämääränään Vienanmeri. Viimeisellä niistä kulki Lahorin prinssi\nsatamatyöläisenä lauhduttamassa liian suurta rikkauden himoaan.\n\nPrinssi Halmaheeran matka Kuollan niemimaalle jatkui suuremmitta\nseikkailuitta. Se oli samanlainen kuin minkä kulkurin tahansa, joka\nrahatta joutuu vaeltamaan pitkiä matkoja.\n\nJätettyään hyvästit ystävälliselle viljakauppiaalle Arkangelissa ja\nsaatuaan häneltä muutaman hopearuplan palkakseen, sai hän väliaikaisen\nlämmittäjän apulaisen paikan eräässä suuressa rahtilaivassa, joka oli\nmatkalla Kantalahteen, Kuollan niemimaan tyvelle. Työ oli hikistä ja\nnokista. Hänen täytyi vuorollaan ajaa lapiolla pöliseviä kivihiiliä\nhöyrypannun tulipesään. Kun hän jauhoja lastatessaan oli valkea kuin\nkalkittu, oli hän nyt musta kuin nokikolari. Ei varmaankaan prinsessa\nPadnakaan olisi häntä tuntenut siinä asussa, niin muuttaa ulkoasu\nihmisen. Mutta täten hän sai ilmaisen matkan, vieläpä palkkaakin.\n\nKantalahdessa jäi hän pois laivasta, sillä hän oli kuullut, että\nHiipinän tunturi on siitä jokseenkin pohjoiseen. Ja hankittuaan\nkauppalasta itselleen paremman vaatetuksen, lähti hän erään lappalaisen\nopastamana jalkaisin matkustamaan vuoren lähellä sijaitsevaan\nkolttakylään.\n\n\n\nHalmaheera ihmeluolalla.\n\n\nOli Mikkelinpäivän aattoilta. Lahorin prinssi oli kohta matkansa\npäässä. Hänen takanaan lahden poukamassa nukkui sumun kätköön\nverhoutuva lappalaiskylä viheliäisine turve- ja puuhökkeleineen,\nmutta edessä kohosi jylhä Hiipinän tunturi, jonka harteille syksy jo\noli heittänyt ensimmäisen, keveän lumivaipan, mutta alemmat rinteet,\njoita Halmaheera kapusi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, loistivat milloin\nkellertävin, milloin punertavin värivivahtein. Lapin maisema, joka\nsiinä levisi hänen ympärillään, oli suuremmoinen, mutta hänellä ei\nollut aikaa sitä ihailla.\n\nKun hän istuutui kallion äyräälle levähtämään, sykki hänen sydämensä\nrajusti, sillä korkeimman huipun sivulla näkyi jo selvästi lähettilään\nkuvaama rotko, josta aukenee käytävä ihmeluolaan. Siinä' istuessaan\nkertaili hän muistissaan kummallisen lähettilään neuvoa:\n\n— Kun päivän viimeinen kajastus sammuu tunturien huipuilla Mikonpäivän\naattona ja kun kuulet maan alta hiljaista jylinää, astu silloin\nrohkeasti luolan aukosta sisään ja kulje syvemmälle ja syvemmälle\nkultaisia käytäviä pitkin. Luola näyttää ensin autiolta, mutta kyllä\nsiellä myöhemmin kuulet elämätä ja taitaa joku tulla puolustamaankin\nluolan aarteita, mutta tässä ovat sinun puolustajasi, oli lähettiläs\nsanonut antaessaan hänelle höyhentukon.\n\nPuolet näistä höyhenistä ja niitä suojaavan lippaan oli hän saanut\npelastetuksi. Lipas oli hänen povellaan, mutta hän oli epätietoinen\nsiitä, oliko höyhenissä enää taikavoimaa.\n\nHalmaheera istui kuin tulisilla hiilillä. Siinä hän vielä viimeisen\nkerran tarkasteli norsunluista lipastaan ja latasi pistoolinsa. Ja kun\nhetkistä myöhemmin tuli täydellinen pimeys, kuuli hän ylempää jyrinää\naivankuin maanjäristyksessä. Silloin alkoi hän kiirein askelin nousta\nrotkoon.\n\nJyrkässä kalliorinteessä näki hän särmikkään luolan suun, mustan\nja suuren kuin hirviön avatun kidan. Siihen hän astui, mutta vähän\nmatkan päässä seisahti nähdessään edessään heikkoa valoa. Mitä se oli?\nKallion seinämissä oli ensin harvakseen, mutta kauempana yhä tiheämmin\nvalopisteinä kimmelteleviä kiiltomatoja, joiden valoa tuhannet\njalokivet ja käytävän kullatut seinät heijastelivat.\n\n— Ah mikä loisto, mikä ihana näky! kuiskasi hän ihmeissään.\n\nToisessa kädessään taikahöyhenet, toisessa ladattu pistooli hiipi\nhän yhä syvemmälle. Mitä kauemmaksi hän ehti, sitä valoisammaksi ja\nloistavammaksi kävi luola. Hän näki kultaisia pylväskäytäviä, huoneita\nrivittäin ja päällekkäin, jotka olivat täynnä kalliita jalokiviä\nja metalleja. Hän näki suuren työpajan ahjoineen, alasimineen ja\nvalinkauhoineen, mutta ei yhtään ihmistä eikä haltijaa. Kaikesta\nnäkemästään tuli hän liikutetuksi ja lausui:\n\n— Allahille olkoon kiitos, että hän on kuullut rukoukseni ja tehnyt\nminusta maailman rikkaimman miehen, minusta, joka olin jo köyhä.\n\nJa hän alkoi jo miettiä, miten saattaisi ne kalleudet Intiaan, mihin ne\nsiellä omassa linnassaan asettaisi ja miten hän sitten kutsuisi kaikki\nIntian ruhtinaat, rajahit ja maharadjat niitä katsomaan. Eikä kukaan,\nei edes Haiderabadin maharadja epäilisi enää, kuka on rikkain mies.\nHänen maineensa kiirisi sitten yli koko maailman.\n\nMutta paljon kärsinyt, tulevasta onnestaan ennakolta iloitseva prinssi\noli jo melkein unohtanut, että aarteilla voi olla omistaja, kun valot\näkkiä sammuivat ja hän ei nähnyt metriäkään eteensä.\n\n— Mitä tämä on? Minne katosi loisto ja rikkaus? Olenko elävänä haudattu?\n\nHalmaheera kavahti pystyyn ja kun ei silmin nähnyt, aisteli hän\nympäristöään heristetyin korvin. — Käytävän suulta päin kuului\nhiljaisia askeleita, sitten hän kuuli käheän äänen sanovan:\n\n— Ken lienet ihminen, askeleesi ei milloinkaan johda tästä luolasta\ntakaisin.\n\nHalmaheera perääntyi pari askelta takaisin ja asettui seinää vasten\nselin. Samassa hän kuuli ääniä toisaalta, luolan peräholvista päin.\nEnsin kuului kuin tuhansien mehiläisten surinaa, sitten huilujen ja\ntorvien soittoa ja marssin tahdissa lähestyviä askeleita. Soitto\nläheni ja samalla paisui yhä valtavammaksi. Halmaheera kuuli samalla\nkuinka hänen sivuitsensa marssi kuin pieniä sotajoukkoja saaden\nilman virtailemaan luolan seiniä pitkin. Lopuksi kuuli hän raskaiden\naskeleiden jymistävän luolan kivilattiata.\n\n— Puhaltaisinko höyhenet ilmaan, mietti prinssi, vai ampuisinko\npimeyteen. Käsi käski, toinen kielsi. Ja prinssi Halmaheera totteli\njälkimmäistä. Samassa syttyi kiiltomato loistamaan, syttyi toinen,\nkolmas... ja hetken perästä loisti luola entistä kirkkaammin.\n\nHalmaheeran edessä seisoi sadoittain tonttuja piireihin järjestyneinä\nja punahilkkojaan ilmassa heilutellen; heidän takanaan valkeaviittaiset\nmaahiaiset, ja ahjon luona itse Lumi-Lokka valkeassa kulta- ja\nhopeakoristeisessa puvussaan ja kruunu päässä kuten kuninkaalla.\nKinkanokka seisoi luolan suupuolella risaisissa vaatteissa kuten Uulan\naikana.\n\n— Ihminenkö täällä? huusi Lumi-Lokka, niin että korvat oli mennä\nlukkoon.\n\n— Ihminen, ahneutensa tähden tänne joutunut, kähisi hänen puolisonsa.\n\n— Viekää hänet vankeuteen, jylisi Lumi-Lokka.\n\nKaikki käänsivät nyt katseensa kalpeaan prinssiin, joka nyt ryhtyi\nviimeiseen taisteluun. Hän puhalsi höyhenet ilmaan — mutta voi\nsurkeutta — niistä ei syntynyt yhtään korppia, vaan ne hajosivat\nja hävisivät kuin tuhka tuuleen. Samassa kurottautui tonttujen yli\nKinkanokan kuiva käsi, tarttui prinssin niskaan ja nosti hänet\nluolan perälle. Siellä noita-akka avasi rautaristikolla varustetun\nvankikomeron ja paiskasi onnettoman sinne.\n\n— Ahneus pettää viisaankin, nauroi noita ilkeästi — lisäten hetkistä\nmyöhemmin:\n\n— Nyt sinulla ei ole enää linnaakaan, vieraat siellä isännöivät. Tämä\non nyt sinun linnasi.\n\nHalmaheera raivostui moisesta kohtelusta ja ampui laukauksen ilkeää\nnoitaa vastaan, mutta voimatonna putosi luoti noita-akan vaatteista\ntekemättä naarmuakaan hänen ihoonsa. Hetkistä myöhemmin kaatui prinssi\npyörtyneenä luolan kivilattialle, ja juhlat jatkuivat Lumi-Lokan\nluolassa samaan tapaan kuin silloin, kun Uula oli niitä katsomassa.\n\n\n\nPrinsessa Padnan matka.\n\n\nHuolestuneena veljensä viipymisestä meni prinsessa Padna tiedustelemaan\npylväspyhimys Nasarolta veljensä kohtalosta.\n\n— Lahorin prinsessa, huusi pyhimys hänelle kaukaa, — älä lähesty tätä\nkärsimysten pylvästä, sillä liian loistava on vaatetuksesi, liian\npaljon helmikoristeita on kaulallasi, liian ylpeä on käytöksesi.\n\nPrinsessa Padna palasi kotiinsa, pukeutui paimentytöksi ja meni\nuudestaan pyhimyksen puheille. Nasaro, joka oli kaukonäkijä, kertoi\nhänelle prinssin seikkailuista samoin, kuin me olemme niistä kuulleet.\nSilloin oli Halmaheera Vienanmerellä höyrypannun lämmittäjänä.\n\n— Voi veljeäni! valitteli sisar.\n\nViikkoa myöhemmin meni prinsessa Padna uudestaan pyhimykseltä\ntiedustelemaan veljensä kohtalosta.\n\n— Huonosti on käynyt veljellesi. Mammonan ja ahneuden haltijahenget\novat hänet vanginneet eikä hän heidän luolastaan milloinkaan pääse\nvapaaksi omin voimin.\n\nPrinsessa vaipui maahan. Hän itki kauan veljensä surullista kohtaloa ja\nkuivasi kyyneleensä hiuksillaan.\n\n— Sinä ehkä voisit hänet pelastaa raamatun ja ristin avulla, joita\nnämä jättiläiset pelkäävät. Lappalaisukko Uula Kero voi sinut opastaa\njättiläisten luolalle.\n\n— Minä tahdon pelastaa veljeni, rakkaan veljeni jättiläisten kynsistä!\n\nPyhimys antoi sitten prinsessalle mustan, rautaisen ristin ja ohjeita,\nmiten oli hänen matkustettava Kuollanniemimaalle ja miten siellä on\nkoetettava masentaa jättiläiset. Prinsessa Padna kiitti ja meni kotiaan\nvalmistuakseen matkalle.\n\nHän kutsui kokoon hoviherrat ja valtakunnan viisaat neuvonantajat\nja käski heidän hallita maata sill'aikaa, kun hän pelastaa prinssi\nHalmaheeran kaukaiselta maalta. Kaikki lupasivat kunnialla täyttää\ntehtävänsä toimittaen prinsessan pitkälle matkalle.\n\nPrinsessa Padna pyhimyksen neuvoa seuraten ja paimentytöksi\npuettuna läksi läheisimmästä satamasta laivalla aikoen meritse\nKuollanniemimaalle. Hän pani kallisarvoiseen lippaaseen raamatun ja\nrautaisen ristin — prinsessa näet oli kristitty — mutta varoiksi täytti\nhän toisen matka-arkkunsa kullalla ja jalokivillä.\n\nMonta kuukautta kesti matka Intianmerta, Punaista merta, Välimerta,\nAtlanninmerta ja Pohjoista Jäämerta pitkin Kuollan kaupunkiin.\nSill'aikaa oli jo kerinnyt tulla talvi pohjoisiin maihin ja Kuollaankin.\n\n— Tämä on kuoleman maata, jossa laaksotkin ovat verhoutuneet valkoisiin\nkäärinliinoihin, huokasi prinsessa Padna astuessaan maihin.\n\nHän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lunta. Häntä paleli hirveästi,\nvaikka hänellä oli paljon vaatetta yllään, sillä hänen maassaan on\ntalvellakin kaksikymmentä astetta lämpöä. Hänen täytyi ostaa itselleen\nlappalainen puku: pehmeä poronnahkainen peski, poronkoipikengät ja\nlämmin poron vasikan nahkoista neulottu päähine. Niihin pukeuduttuaan\noli hän kuin lappalaistyttö, mutta hienopiirteisempi, hennompi ja\nsielukkaampi. Hän oli kuin oikea Lapin prinsessa. Pahinta oli, että\nhän ei osannut maan kieltä. Hän kävi melkein joka talossa kyselemässä,\nkuka taitaisi puhua englantia tai ranskaa, joita eurooppalaisia kieliä\nprinsessa hyvin taisi, mutta ei löytänyt ketään sellaista. Viimein tuli\nhän takaisin laivarantaan ja kohtasi siellä vanhan kolttaukon, joka\nnuorena miehenä ollessaan oli ollut englantilaisen palveluksessa, ja\nhän lähti prinsessan tulkiksi ja oppaaksi.\n\nPrinsessa Padna tuli kovin iloiseksi kuullessaan, että ukko oli monta\nkertaa eläissään käynyt Imandrajärvellä ja nähnyt satujen vuoren,\nkorkean Hiipinän.\n\n— Oletteko kuullut Hiipinän ihmeluolasta? kysyi prinsessa.\n\nOli ukko kuullut paljonkin. Uulan kertomus oli kaikille tunnettu. Ukko\ntiesi myöskin monta ylhäistä miestä uhmaten sinne menneen, mutta kukaan\nei ollut sieltä palannut.\n\nEi kukaan Kuollankaupungissa voinut aavistaakaan, että ulkomaalainen\nlappalaisen pukuun puettu \"nieda\" (neiti) oli rikas prinsessa, kun hän\nkaupungin reunalla oppaansa kanssa osteli ajoporoja Imandran matkaa\nvarten. Kukaan ei tiennyt, että hänen toisessa matka-arkussaan oli niin\npaljon kultaa ja jalokiviä, että hän olisi voinut ostaa koko kaupungin.\nPorokauppiaat vain ihmettelivät sitä, miksi hän aikoi matkustaa\nHiipinän juurelle ja miksi hän kaikki ostoksensa maksoi puhtaassa\nkullassa.\n\nKolttaukko valjasti seuraavana aamuna kolme valkoista poroa\nsyrjääniläisen saanikelkan eteen, istutti prinsessa Padnan taakseen\nja itse istui eteen poroja ohjaamaan. Prinsessa ihmetteli, kuinka\nvillin näköiset haarasarviset eläimet niin nöyrästi tottelivat ukon\nviittauksia, vaikka hänellä ei ollut hihnaa eikä suitsia; pitkällä\nkirjavaksi maalatulla vavalla ohjaili hän ajokkaitaan, miten tahtoi.\nJos hän tahtoi eläimet laukkaamaan, nosti hän vavan pystyyn ja huusi:\n\"haree, haree\". Silloin nelistivät eläimet ja lumi pölisi pilvenä\nheidän ympärillään; jos hän tahtoi porot seisattumaan, heitti hän\nvavan lumelle. Ja kohta pysähtyivät ajokkaat; jos hän halusi kääntää\nkulkusuuntaa, viittasi hän vavalla siihen haluttuun suuntaan ja porot\npoikkesivat sinne.\n\nNiin he matkustivat monta päivää, oikeastaan monta vuorokautta, sillä\njoulun aikana ei Kuollassa ole päivää ollenkaan. Vain muutamiksi\ntunneiksi he pysähtyivät lappalaisten turve- tai puumajoihin\nlevähtämään ja syöttämään porojaan.\n\nTämä matka olisi toisissa olosuhteissa huvittanut etelän prinsessaa,\nmutta silloin vaivasi häntä suru veljensä kohtalosta ja epätietoisuus\nsiitä, miten hän, heikko naishenkilö tulisi suoriutumaan tässä\npelastustyössä.\n\nLuonto oli suuremmoinen. Valkeita tunturien köyryisiä selkiä kohosi\nkaikkialla minne silmänsä vain loi; niiden välissä koivumetsän\nverhoamia laaksoja, järviä ja jänkiä, joiden yli levisi salaperäinen\nkeskitalven hämärä, joka rajoitti näköpiiriä. Taivaalla tuikkivat\nvaljut tähdet, joiden valoa liekehtivät ja hulmahtelevat revontulet\nhimmensivät. Niitä katseli prinsessa ihmeissään, samoin hienonhienoja\nkuurakukkasia peskinsä kauluksella, kun pohjan pakkanen oli hänelle\nantanut lisäkoristeita. Vihdoin tulivat he suurelle järvelle.\n\n— Tämä on Imantero eli Imandra, Kuollanniemimaan suurin järvi, ja\ntuolla jo häämöittää Hiipinäkin, tuumi ukko.\n\n— Siellä, siellä on veljeni, kuiskasi prinsessa tuskin kuuluvasti. —\nTiedätköhän, että sisaresi tulee pelastamaan?\n\nVähitellen suurenivat ja selvenivät jättiläisten vuoren jylhät\npiirteet. Mutta kauan kesti ajaa, ennenkuin he saapuivat siihen kylään,\njossa Uula asui.\n\nSiitä oli jo kulunut monta kymmentä vuotta, kun Uula oli nähnyt\nihmeluolan. Silloinen paimenpoika oli kasvanut täysimittaiseksi ja\nosittain jo vanhentunutkin. Pienenä mustapartaisena Lapin ukkona\ntervehti hän vieraita, kun prinsessa oppaineen hänen majansa eteen ajoi.\n\nYstävällisesti otti Uula vieraat vastaan, istutti prinsessan poron\ntaljalle takkavalkean loisteeseen, keitätti teen ja poronlihaa sekä\nkestitsi parhaansa mukaan. Uula kertoi hänelle auliisti näkemiään\nihmeluolalla ja mitä hän muilta oli kuullut. Hän tiesi, että Lokan\nluola on auki vain kaksi kertaa vuodessa, mikkelin ja pääsiäisen\naikoina. Muulloin oli sinne turha yrittääkään.\n\nPrinsessa Padna ei sitä uskonut, vaan jo seuraavana päivänä teki matkan\ntunturille löytämättä kuitenkaan mitään aukkoa vuoren rinteistä. Ei\nsiis auttanut muu kuin jäädä odottamaan pääsiäistä.\n\nVaikea oli etelän rikkaan prinsessan asua niin vaatimattomassa\nasunnossa, kuin lappalaisen turvemaja on, mutta rakkaus antoi hänelle\nvoimaa. Usein istui hän ulkona lumihangessa katselemassa jylhää vuorta\nja talviyön taivasta. Joskus hän kuuli susilauman pitkän ulvonnan\nhäiritsevän hiljaisuutta, välistä näki porolaumojen laukkaavan niiden\nedessä. Kun joulun jälkeen päivä alkoi sarastaa, teki hän poroillaan\nretkiä lähikyliin jaellen köyhille napaseutujen asukkaille tuomiaan\naarteita. Hän paransi myös lääkkeillään monta sairasta. Kaiken tämän\njohdosta lappalaiset häntä rakastivat. He nimittivät hänet Revontulten\nprinsessaksi, koska hän aina öisin ihaili kauniita revontulia, joita ei\netelässä nähdä.\n\nTulipa vihdoin pääsiäisen aatto, jolloin on jo hiukan kevättä\nilmassa Kuollan Lapissakin. Kun Revontulten prinsessa valjasti\nporo-ajokkaitaan, tuli Uula häntä auttamaan ja sanoi:\n\n— Nyt on aika hävittää Lumi-Lokan luola, sillä nyt se on auki\nsamoinkuin muutkin luolat. Tänä iltana lähtevät kaikki noidat\nuuniluudilla ratsastaen etelään, sinne lähtee myös Kinkanokka apuriensa\nmaahiaisten ja koirankuonolaisten kanssa. Vain jättiläinen tonttujen\nkanssa jää luolaan. Lähtisin mukaan, jollen tietäisi, että valloitus on\nyksin suoritettava.\n\nKun päivä oli mennyt mailleen, lähti prinsessa tunturille. Hän\nseisautti poronsa vähän alemmaksi ja kapusi hiihtäen sille paikalle,\njossa luolan suu oli ollut. Kovin hän ihastui nähdessään edessään\navonaisen luolan suun, mutta samalla kylmät väreet kulkivat hänen\nselkäänsä. Raamattu toisessa ja pyhimyksen lahjoittama risti\ntoisessa kädessä astui hän aukosta sisään. Hän näki edessään saman\nkiiltomadoilla valaistun käytävän kuin veljensäkin, näki aarrekammiot\nja itsensä Lumi-Lokan, joka huusi:\n\n— Pakene, ihminen, tai olet kuoleman oma!\n\nMutta prinsessa ei paennut, vaan lähestyi rohkeasti ristiä kohottaen.\nJa sitä mukaa kuin hän eteni, himmeni kulta ja hopea hänen ympärillään\nmuuttuen mustaksi rautamalmiksi. Parkuen pakenivat tontut luolan\nsyvimpiin sokkeloihin, ja itse Lumi-Lokka jäykistyi kuolleeksi\nkivipatsaaksi, mutta kiiltomadot tuikkivat vielä niin kauan kuin\nprinsessa oli luolassa.\n\n— Missä on veljeni, prinssi Halmaheera, huudahti hän kauhuissaan.\n\nLuolan perältä kuului heikko ääni:\n\n— Täällä minä olen, sisareni.\n\nLuolan peränurkkauksessa makasi luurangoksi laihtunut mies ryysyisissä\nvaatteissa. Vaivoin tunsi prinsessa hänet veljekseen.\n\n— Allah sinua siunatkoon, sanoi prinssi syleillessään sisartaan.\n\n— Älä puhu Allahista. Kristittyjen Jumala on sinut pelastanut minun\nkäteni kautta. — Missä ovat muut vangitut?\n\n— Kuolleet ovat kaikki tässä inhoittavassa pesässä, kun eivät ole\nsaaneet ruokaa kun kerran viikossa.\n\nSisareensa nojaten jaksoi prinssi Halmaheera hädin tuskin astua ulos\nluolasta. Sitä mukaa kuin he etenivät luolan suuta kohti, sammui\nkiiltomatojen valo ja luolan seinät lähenivät toisiaan. Ja kun he\nastuivat sieltä ulos, oli vuori jo siltä kohdalta taas jälleen eheä.\n\nPäästyään tunturin rinteelle, vapaan taivaan alle kohottivat he\nkumpikin kätensä korkeutta kohti kiittäen taivaan Herraa pelastuksesta.\nJuuri silloin loistivat revontulet kirkkaimmillaan kaareutuen sädekehän\ntavoin heidän ylitsensä ja heittäen tunturille punakellertävää hohdetta.\n\nKesti kokonaisen kuukauden, ennenkuin prinssi Halmaheera oli sikäli\ntoipunut, että kykeni sisarensa kanssa matkustamaan kotimaahan Intiaan.\n\nKun Kinkanokka palasi matkaltaan, oli luolan suu visusti kiinni eikä\nauennut, vaikka hän kuinka olisi tuhlannut taikasanojaan ja huudellut\nukkoaan Lumi-Lokkaa. Kylään kuului koko yön hiljaista surinaa, kun hän\nlevottomana lenteli luolan luona kuin sijaton sielu vaikertaen:\n\n    Hoi Lumi-Lokka, huu-huu,\n    jo aukasemaan tuu, tuu.\n\nMutta Lumi-Lokka ei tullut eivätkä tontutkaan, sillä heidän korvansa\nolivat jo kivettyneet. Yksinäiseltä sudelta, joka tunturin rinteellä\nnuuski poron jälkiä, kuuli noita, että luola oli hävitetty. Ja\nkun lumelle luolan eteen oli jäänyt prinssin kahleen kappale ja\nraamatun lehti, jossa oli prinsessan nimi, arvasi Kinkanokka, kuka on\nkäynyt hänen pesänsä hävittämässä. Kaikkien manan voimain, kaikkien\nraatelevien petojen ja myrkyllisten käärmeitten kautta vannoi hän\nkostavansa prinssille ja prinsessalle. Sen tähden hän läksi vihaisena\nlentämään Intiaan päin.\n\n\n\nLahorin linnassa.\n\n\nMutta nyt on meidän hiukan seurattava elämää Lahorin linnassa.\n\nPrinsessa Padnan lähdön jälkeen alkoivat hoviherrat hävittää linnan\naarteita ja kiistellä keskenään, kuka heistä on suurin. He varmasti\nluulivat, että Halmaheera ja Padna eivät milloinkaan palaa matkaltaan\nLahorin linnaan. Ja kun Kinkanokka oli Persian lähettilääksi\nmuuttuneena heille valehdellut, että linnanhaltijat ovat kuolleet\nkaukaisella maalla, uskoivat hoviherrat sen todeksi ja tulivat entistä\nahneemmiksi. He jakoivat kaikki linnan kullan, jalokivet, huonekalut ja\nkaiken muunkin omaisuuden keskenään ja lopuksi riitelivät siitä, kuka\ntulee maan hallitsijaksi.\n\nTätä yleistä sekasortoa hyväkseen käyttäen valloitti eräs naapurimaan\nrajah Lahorin maan, ja hoviherrat kaatuivat taistellessaan häntä\nvastaan. Rajah siirsi kalleudet omaan linnaansa.\n\nKun prinsessa Padna ja prinssi Halmaheera pitkän merimatkan jälkeen\nsaapuivat valtakuntaansa, oli se vieraan hallitsijan käsissä ja linna\nryöstetty. Mutta kun rajah oli kohdellut huonosti valloittamansa maan\nalamaisia, nousivat he heti kapinaan nähdessään prinsessa Padnan.\nPrinssi Halmaheera asettui päälliköksi ja urhoollinen soturi kun\noli, ajoi hän vihollisen maastaan, mutta kaatui itse viimeisessä\nratkaisevassa taistelussa maansa puolesta.\n\nPrinsessa Padna hautautti veljensä Lahorin linnan puutarhaan\nlootuskukkasia kasvavan lammikon reunaan ja pystytti hänelle marmorisen\npatsaan, johon hän kaiverrutti kultakirjaimin:\n\n  Tässä lepää Lahorin prinssi Halmaheera, joka uskoi ihmisonnen\n  olevan rikkaudessa, mutta joka ennen kuolemaansa huomasi\n  elämänsä suuren erheen ja katui turhaan kulutettua elämäänsä.\n\nSen jälkeen prinsessa Padna hallitsi valtakuntaansa viisaasti\nalamaistensa rakastamana. Ikuinen nuoruus ja kauneus näytti pysähtyneen\nhänen kasvoillensa, sillä hänen silmistänsä heijasti revontulten\nhehkua, ja Pohjolan kesäyön unelmainen punerrus hohti hänen\nkasvoiltaan. Sentähden se prinssi, joka hänet näki, ei voinut häntä\nunhoittaa. Mutta kaikille kosijoilleen antoi hän rukkaset, sillä ei\nlöytynyt ketään niin puhdassydämistä kuin hän. Kun hän viimein kuoli ja\nhaudattiin veljensä viereen, muuttui hänen ruumiinsa lootuskukkaseksi.\n\n\n\n\n\nKOIVU JA KUHANKEITTÄJÄ\n\n\nNuori koivu kasvoi kerran järvenrannikon rehevässä lehdossa. Sillä oli\nsametinhieno, valkea tuohi kuin neitosen hipiä, puhtaanvihreät lehdet,\njotka etelätuulessa niin iloisesti lepattivat ja tuuhea lehvistö, joka\ntarjosi vilpoisan varjon sen juurella istuvalle. Ken sen näki, lausui\nääneen ihastuksensa, että ihanampaa koivua ei ole koko metsässä, tuskin\nkoko maassa. Ja koivu tiesi itsekin kauneutensa, sillä se oli usein\nkuvajastaan kurkistellut järven peilikirkkaasta pinnasta ja tullut\nsiitä ylpeäksi ja hiukan tyytymättömäksi kohtaloonsa.\n\nMinkä tähden lienee Luoja minua rankaissut, kun täytyy ikänsä seisoa\ntässä samassa paikassa, syrjäisen sydänmaan järven rannalla. Ei\nminua moni täällä kohtaa eikä näe kauneuttani, en tänne saa monesti\ntietojakaan muusta maailmasta. Vain muuttolinnut mulle joskus\ntarinoivat, ja etelätuuli haastelee lemmen salaisuuksiaan. Miksi\nei Luoja luonut minua edes linnuksi! Olisi ihanaa liidellä taivaan\nkorkeuksissa, nähdä laajalti maailmaa ja oppia tuntemaan paljon toisia\npuita sekä muita kasveja ja eläimiä. Toista se olisi kuin tämä ikuinen\npaikallaan seisominen. Mutta minkäpä sille teen, kun Luoja on minut\nankkuroinut maahan, valitteli se kerran syksyllä.\n\nTuli sitten kevät, ja koivu oli juuri saanut lehtensä hiirenkorvalle.\nUteliaana se katseli muuttolintujen paluuta, kun ne parvi parven\nperästä riensivät pohjoista kohti. Toiset laskeutuivat levähtämäänkin\njärven rantapuihin ja silloinkos oli riemua koivumme ympärillä. Silloin\nunohti koivukin hetkiseksi kalvavan ikävänsä.\n\nEräänä aamuna laskeutui ilmasta kaksi koreata lintua nuoren koivun\noksille. Toinen oli melkein kullankeltainen, siivet vain olivat mustat,\ntoinen enemmän yksivärinen. Ne hyppivät oksalta oksalle, kierrellen\nympäri ja näyttivät jotain etsivän. Viimein ne pysähtyivät erään oksan\nlatvaan, ja se koreampi lintu kuului sanovan:\n\n— Tähän rakennamme kotimme, armaani.\n\n— Ihanampaa seutua ja komeampaa pesäpuuta tuskin löydämme. Kannatti\nlentää tänne saakka, sanoi toinen.\n\nLinnut olivat kuhankeittäjiä. Ja se koreampi alkoi niin suloisesti\nvihellellä ja kujerrella, että koivu ihan värisi ihastuksesta, ja se\ntoinenkin lintu liikutettuna kallisti päätään väristellen siipiään ja\npyrstösulkiaan.\n\nSitten ryhtyivät linnut ahkeraan työhön. Ne kantoivat nokassaan\nnaavoja, juuria ja jouhia, joista kutoivat koivunoksan haaraan sievän,\npadan muotoisen pesän. Ja koivu seurasi mielenkiinnolla niiden työtä,\nkun ne nokallaan neuloivat pesää, sovittelivat sen sisälle pehmikkeitä\nja taputtelivat niitä jaloillaan. Koivu melkein unohti itsensä\nkatsellessaan tämän lintuparin puuhia, ja se oli itsemielessään varma\nsiitä, että onnellisempaa lintuparia ei ole maailmassa. Kun pesä oli\nvalmis, lepäsi toinen lintu siinä yönsä, mutta toinen istui ylemmällä\noksalla ja varsinkin illoin ja aamuin päästi se ilmoille sellaisen\nsäveltulvan, että koivukin lumottuna sitä kuunteli. Se lauloi oman\nkodin ylistystä. Sen laulu lienee liikuttanut kalastajankin hellempiä\ntunteita, koskapa hän laskettuaan verkkonsa koivun kohdalle käänsi\nairot veneeseen ja istui kauan liikkumatta.\n\nKoivu oli koko ajan tekeytynyt mykäksi, mutta nyt se ei enää voinut\nvaieta.\n\n— Minä olen nähnyt, että te olette linnuista onnellisimmat. Mielelläni\nsuon teille suojaa lehvistöni varjossa. Mutta yhtä teiltä pyytäisin.\nTahtoisin tietää, että elättekö aina yhtä iloista elämää ja onko teillä\nkoskaan huolia?\n\n— Paljonkin, vastasi kuhankeittäjä. — Saat tänä kesänä itse nähdä, että\nelämämme ei ole aina ruusujen ja kukkaisten päällä käymistä, niinkuin\nlaulustani voisi päätellä.\n\nJa koivu seurasi sitten tarkasti lintuparin elämää edelleen.\n\nEräänä aamuna, kun naaraslintu lensi pois pesästä ravintoa etsimään,\nnäki koivu pesän pohjalla kirjavan munan, toisena aamuna kaksi,\nkolmantena kolme ja niin edelleen, kunnes pesässä oli niitä kuusi.\nSilloin asettui naaras niiden päälle levitetyin siivin ja makasi siinä\ntäsmälleen kolme viikkoa; ainoastaan kerran päivässä se käväsi vettä\nnoukkimassa. Toinen lauloi usein ylemmällä oksalla ja näytti siltä\nkuin lintupari olisi jotain odottanut. Ja kun lintuemo eräänä aamuna\nnousi pesänsä reunalle, olivat munat muuttuneet untuvapeitteisiksi\npoikasiksi. Tyhjät munankuoret nakkeli emo pois pesästä. Poikaset\npiipittivät ja aukoivat keltaisia suitaan. Ne tahtoivat ruokaa. Silloin\nmolemmat linnut läksivät ruoanhakuun ja kun ne palasivat, oli niillä\nnokassa matoja ja hyönteisiä, joita ne pistelivät poikasten avattuihin\nsuihin. Koivu huomasi, että sen jälkeen ei enää uroslintukaan joutanut\nlaulamaan. Aika meni ravinnon haussa nälkäisille poikasille.\n\n— Miksi ette enää laula? kysyi kerran koivu kuhankeittäjältä.\n\n— Emme kerkiä. Näethän, että meillä on kiire, meillä on perhehuolia.\nEmme jouda itse syömäänkään.\n\nEikä siinä kyllin, että lintuvanhempien piti ruokkia lapsiaan, niitä\ntäytyi myös suojella vihollisilta.\n\nKerran eräänä heinäkuun iltana, kun oli jo vähän hämärä, istui\nkoivun latvaan suurisilmäinen lintu, pöllö, joka ahnaasti katseli\nympärilleen keksiäkseen saalista. Emo makasi hiljaa pesässä poikasiaan\nlämmittämässä oman ruumiinsa lämmöllä, kun huomasi vaaran ja hypähti\naivan pöllön eteen. Se suurisilmäinen kummitus alkoi emoa tavoitella\nterävin kynsin mutta emo väisti iskut ja vietteli vihollisen perässään\nkauas poikasien lähettyviltä. Henkeä pidättäen seurasi koivu\nkuhankeittäjäemon notkeita väistöjä ja vihollisen harhaan osuneita\niskuja. Tuntui oikein hyvältä, kun emo jonkun ajan perästä tuli\nvahingoittumattomana takaisin.\n\nToisen kerran nuolihaukka koetti tavoitella koreahöyhenistä\nkoiraslintua, mutta sekin hyökkäys meni hukkaan. Kovin hengästyneenä ja\npeloissaan palasi se pesäänsä.\n\n— Minä en haluaisi olla lintu, tunnusti silloin koivu kuhankeittäjälle.\n\n— Ei tämä vielä mitään ole niihin vaaroihin verraten, joita meillä on\nmuuttomatkoilla. Harva meistä sieltä takaisin tulee.\n\n— Mutta miksi te lähdette muuttomatkoille?\n\n— Etkö sitä tiedä? Nälkä ja kylmä ajavat meidät pois, kun täällä ei\nole talvella toukkia syödäksemme. Jos eläisimme siemenistä kuin nuo\nkäpylinnut, niin tänne jäisimme talveksikin, sillä ei ole meistä\nkauniimpaa maata kuin tämä Suomi on eikä kauniimpaa pesäpuuta kuin\nsinä, koivuista sorein. Älä tule itserakkaaksi jos sanon, että niin\nvalkokuorista puuta kuin sinä olet, en nähnyt matkoillani.\n\nAlkoi tulla syksypuoli. Kuhankeittäjän pojat olivat saaneet kasvaa\nrauhassa pesässään, kun koivun tuuheat lehvät suojelivat niitä\nvihollisen silmältä. Niistä oli tullut iloisia vekkuleita. Jo\nuskalsivat ne nousta pesän reunalle istumaan siipiään räpyttelemään ja\ntarkastelemaan ympäristöä. Koivunkin täytyi niitä lehvillään hosua,\nkun vanhemmat olivat ruokaa hakemassa ja varoittaa, että pysykäähän\nvielä kotona. Ja poikaset tottelivat vielä vähän aikaa, vaikka niitä\nkovasti halutti maailmalle. Mutta eräänä aamuna ne kaikki pyrähtelivät\nemonsa perässä lentoon. Puusta puuhun ne ensin lentelivät, mutta sitten\nuskalsivat nousta ylemmäksikin, ja koivu kuuli niiden haastelevan\nylhäältä.\n\n— Ah, kuinka suuri ja ihana onkaan tämä maailma, ah, kuinka tuntuu\nhauskalta päästä itse liikkumaan ja näkemään ja tuntemaan.\n\nNämä iloiset pikku kuhankeittäjät eivät olleet ennen aavistaneetkaan,\nettä maailma on niin monipuolinen.\n\nJa koivulle tuli taas ikävä, kun ei päässyt sinne korkeuksiin. Mutta\nsen ei tarvinnut kauan istua, kun ilmasta kuului suhinata, aivankuin\npieni tuulispää olisi lähestynyt.\n\n— Herra varjele, mitä nyt on kuhankeittäjille tapahtunut, kerkisi koivu\nsanoa kun samassa syöksyi koko kuhankeittäjän poikue sen lehvistöön\nturvaa hakemaan, Samassa syöksyi ilmasta se suurisilmäinen pöllö ja\nnappasi kynsiinsä pienimmän, joka ei kyllin nopeasti kerinnyt lehvien\nvarjoon. Se kerkisi vain pari kertaa piipittää, kun pedon terävät,\nkoukkuiset kynnet puristivat sen kuoliaaksi.\n\nKuhankeittäjän perhe oli pakahtua surusta, ja koivustakin tuntui niin\npahalta semmoinen petomaisuus.\n\nKun koivun lehdet jo olivat kellastuneet, jättivät kuhankeittäjät\nhyvästit ystävälliselle pesäpuulleen ja liittyivät suureen\nmuuttoparveen, jonka koivu näki katoavan eteläisen taivaanrannan taakse.\n\nSeuraavana päivänä puhkesi rankkasade ja rajuilma, joka puisteli\nkoivusta kaikki lehdet. Koivu ihan värisi kylmästä kun pohjoisviima\npiiskasi ilmaa sen hienoilla virvoilla. Vain muutamia kuivia ja\nkellastuneita lehtiä jäi sen latvaan. Kun järvi sen jälkeen tyyntyi,\ntuo solakka solkikoivu ei tahtonut tuntea kuvajastaan omakseen, niin\npaljon se oli muuttunut. Koivu ei kehdannut sitä kauan katsoakaan.\n\n— Oletpa sinä nyt kaunis! ilkkui sille teeri syysaamuna makeasti\nnauraen, mutta sen pulleat, nuoret urvut kelpasivat sille aamiaiseksi.\n\n— Ilkeä lintu, ajatteli koivu. — Kostaisin mielelläni tuolle\nlyyräpyrstölle, jos voisin.\n\nJa koivun mieli kävi entistä apeammaksi. Sen oksista hikoili öisin\nkirkkaita kyyneleitä, jotka aamuisin putosivat maahan.\n\nTalvi oli sentään vähän onnellisempaa aikaa, sillä pakkanen hyysi\nmahlan sen suoniin, jäykistytti oksat tunnottomiksi ja koristeli ne\nkuurakukkasin. Eikä sitä tuulikaan monesti muokannut, eivät myöskään\neläimet sen oksia ravistelleet. Vain kerran kävi valkea metsäkana\nsen urpuja maistelemassa ja joskus pakkastiainen heikolla nokallaan\nhakkasi kuorta. Mutta lauhalla ilmalla aavisteli se jo kevättä ja alkoi\nodotella kuhankeittäjien paluuta.\n\nVihdoin taittui talvi ja vaihtui kevääksi. Mahla alkoi virrata koivun\nsuonissa notkeana kuin nuori veri, etelätuuli toi sille terveisiä\nlämpimämmiltä mailta tanssittaen sen notkeita ritvoja kevään iloisissa\nkarkeissa, ja katso, kohta alkoivat urvut aueta niissä hiirenkorvalle.\n\nUsein katsoi koivu taivaalle, että eivätkö ne jo tule.\n\n— Ovatkohan ne menneet toisiin metsiin, tehneet pesänsä toisiin puihin\nja pettäneet lupauksensa? — — Niin käy usein maailmassa.\n\n— Eivät, eivät, huudahti koivu hetken perästä vastaten omaan\nkysymykseensä.\n\nSillä ilmasta laskeutui koivun lehville kolme koreata lintua, kolme\nkuhankeittäjää. Sitä iloa, sitä jälleennäkemisen riemua on vaikea\nkuvailla. Linnut toivat terveisiä kaukaisilta mailta, ja koivu taas\nkertoi kokemuksiaan ja omia elämyksiään. Ja linnut virittivät sitten\nhymnin Suomen keväälle ja valkotuohiselle koivulle, jonka vertaista\nne turhaan olivat etsineet etelän aarniometsistä. Väleen siinä kului\nkirkas keväinen ilta ja yökin laulaessa.\n\nKalastaja-ukko laski taas ruuhensa koivun alle, istui purtensa perälle\nja alkoi onkia. Mutta ahvenet saivat iltikseen vedellä hänen kohojaan,\nsillä mies istui syvissä mietteissään muistellen omaa nuoruuttaan ja\nkuunnellen kuhankeittäjän sulosäveleitä.\n\n— Minne ovat joutuneet sinun toiset poikasesi, kun vain yksi palasi\nmuuttomatkalta, kysyi koivu kuhankeittäjältä seuraavana päivänä.\n\n— Se on surullinen tarina, älä muistuta minua koskaan siitä enää, mutta\nnyt voin tässä kertoa sydämeni suuren surun:\n\n— Toiset poikaseni kuolivat, lausui lintuemo huokaisten. —\nEnsimmäisen tappoi haukka menomatkalla Liivinmaalla, toinen lensi\nmetsästäjän verkkoon Italiassa ja minun piti katsoa kuinka julmuri\nkäänsi lapseltani niskat nurin, kolmannen nieli myrkyllinen käärme\nAtlasvuorilla ja neljäs lensi sumussa sähkölankoihin paluumatkalla.\n\n— Onhan siinä surua yhden vuoden osalle.\n\n— Minä en tahtoisi olla lintu, sanoi koivu ottaen osaa lintuemon\nsuruun. — Mieluimmin olen koivu ja tyydyn kohtalooni.\n\nSen jälkeen ei koivu koskaan valittanut kohtalonsa kovuutta. Sen ja\nkuhankeittäjäin välit tulivat entistä lämpimämmiksi.\n\n\n\n"]