[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foVmWTXkpFAfMd8lD8JjZCpPes30Ghu_QncxJoB2Rfp8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3478,"Neiti Liwin","Stjernstedt, Marika",1875,1954,"3478-stjernstedt-marika-neiti-liwin","3478__Stjernstedt_Marika__Neiti_Liwin","Romaani","romaani",[],[],"fi",1925,1927,56627,363641,false,76170,[23,24,25,26],"Foster children -- Fiction","Mothers and daughters -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish","Unmarried mothers -- Fiction",[28],"Novels","\"Neiti Liwin :  Romaani\" by Marika Stiernstedt is a novel written in the early 20th century. It follows Miss Elma Liwin, a capable yet solitary woman in Stockholm whose outwardly respectable charity work hides a painful secret and a raw vulnerability to social judgment. After a humiliating slight from the admired Alexandra Pasch, Elma’s conflicts with respectability, desire, and independence come into focus. The story delves into hidden emotional dramas and the uneasy boundary between benevolence, hypocrisy, and longing.  The opening of the novel presents life as a set of silent dramas before dropping into a charity board meeting where Elma demands an explanation from Mrs. Pasch for calling her a “spinster,” then abruptly resigns. On her walk home through Humlegården, spring stirs memories of a youthful affair with a bandleader, an unwanted pregnancy, his rejection, a secret birth aided by a midwife, and the immediate surrender of her newborn—events that hardened her pride. In the present she lives with the breezy physiotherapist Rick Brunjohann; Mrs. Pasch’s expensive flowers and bland apology only sharpen Elma’s self-scrutiny. The scene then shifts to Tilda, a lively schoolgirl who finds a pearl cross in the park and returns it to Mrs. Pasch, meeting her son Alexis and hinting at new threads tying these lives together. (This is an automatically generated summary.)",[],277,"Tukholman hyväntekeväisyyspiireihin sijoittuva romaani kuvaa naimattoman äidin ja tyttären suhdetta sekä menneisyyden salaisuuksia. Teos on tarkkanäköinen tutkimus Elma Liwinin tukahdutetuista tunteista ja yksinäisyydestä porvarillisessa yhteiskunnassa.","Maria Stjernstedtin 'Neiti Liwin' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3478. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","NEITI LIWIN\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMARIKA STJERNSTEDT\n\n\nTekijän luvalla suomennettu\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\n1.\n\n\nJokainen ihmiselämä on draama, tai sarja draamoja, monet salattuja,\nmonet eivät edes tietoisesti elettyjä. Sielusta toiseen johtavat langat\novat hienoja.\n\nKun jokin tällainen äänetön draama on saavuttanut huippukohdan, missä\ndraaman henkilöiden välinen jännitys on käynyt liian kireäksi, laukeaa\njotakin, syntyy jotakin, tapahtuu jokin tapahtuma. Draama on saanut\nvielä uuden puolen ulkonaiseen hahmoonsa. Sen kahnausaineista on vielä\nyksi liikeaalto pantu käyntiin.\n\nMutta tässäkin ovat langat hienoja.\n\nSillä todistajat eivät näe mitään, ja avoimia selityksiä ei anneta. Ei\nmikään ole ihmissielusta vastenmielisempää kuin itsensä peittelemätön\npaljastaminen. Kuinka monet ovatkaan sitäpaitsi kykenemättömiä puhumaan?\n\nNäiden draamojen keskellä me kuljemme, elämme jokapäiväistä elämäämme,\nolemme statisteja niissä aavistamattamme, emme näe mitään emmekä kuule\npaljon. Meitä askarruttaa pääasiassa oma huolemme: oman draamamme\nsalassapitäminen.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSamariittiyhdistys oli toimelias naisten hyväntekeväisyysseura\nTukholmassa. Eräässä johtokunnan kokouksessa, kun päivän asiat jo oli\nkäsitelty, kuten tavallista mielipiteiden jyrkästi erotessa toisistaan,\npyysi neiti Liwin puheenvuoroa. Huomattavasti kiihtyneenä hän alkoi:\n\n»Minä ymmärrän sangen hyvin, että arvoisat naiset vain sangen\nvastenmielisesti sallivat minun pidättää itseänsä vielä pari minuuttia.»\n\nUseimmat naiset olivat todellakin kärsimättömiä päästäkseen lähtemään.\nKokous oli kestänyt pari pitkää tuntia, ja ilma huoneistossa, joka\nvaikutti varastohuoneelta — joukko ylijääneitä myyjäisesineitä oli\nhyllyillä tai pakkalaatikoissa — oli käynyt huonoksi. Mutta ne, jotka\njo olivat osoittaneet eleitä lähteäkseen, jäivät nyt kohteliaisuuden\npakosta istumaan.\n\nNeiti Liwinin äänensävystä ymmärrettiin heti, että hänellä ei ollut\nainoastaan sanottavana jotakin, vaan vieläpä jotakin ikävää. Se ei\nsinänsä ollut kaikista naisista vastenmielistä: vain pari heistä tunsi\nitsensä todella kiusaantuneeksi »kohtauksista». Nopeasti tehtiin\näänettömiä laskelmia, kuinka pitkän aikaa vielä voisi menettää.\nKaikkien katseet olivat kohdistuneet neiti Liwiniin, joka oli käynyt\nhehkuvan punaiseksi ja karttoi kaikkien katseita.\n\nPitkän kokouksen aikana kaikki läsnäolijat olivat ehtineet tarkastaa\ntoisiansa perin pohjin: arvostella pukua, koruja, hiuksia tai hattua ja\nilmeitä. Äänettömästi oli tapahtunut ryhmittelyjä, sympatian siteitä\noli solmittu siellä täällä pöydän yli, kun jossakin kysymyksessä\noli kannatettu toisen mielipidettä tai vain pikaisella silmäyksellä\ntodettu keskinäinen yksimielisyys. Muutamat katseet olivat taas\nsaattaneet ilmaista epäsuotuisaa sympatiapiiristä erottamista. Naisia\noli kaikkiaan noin tusina; mutta arvoasteita oli kuitenkin useita;\nmonet pitivät tärkeänä lähestyä joitakin määrättyjä naisia. Suosikkien\njoukkoon kuuluvaksi saattoi aina varmasti lukea rouva Alexandra Paschin.\n\nRouva Pasch ei kuitenkaan pitänyt suurta melua itsestään. Ei kukaan\nolisi voinut syyttää häntä aatteittensa innokkaasta tyrkyttämisestä.\nHänellä oli muuten vain vähän aatteita. Mutta jokaiseen komiteaan,\njossa parhaimmiston osanottoa pidettiin suotavana, koetettiin rouva\nPasch aina saada jäseneksi. Tämän nuhteettoman naisen mukanaolo oli\nmiellyttävää. Kun hänellä oli suuri seurapiiri ja kun hän oli yleisesti\ntunnettu ja ihailtu, oli jo hänen pelkkä nimensä komitean koristus.\nJos hän lausui ajatuksensa, saavutti hän aina kannatusta, ei niinkään\nsenvuoksi, mitä sanoi, vaan viehättävän esittämisen vuoksi — siinä\noli, sanottiin, jotakin sellaista, joka muistutti vedenkalvossa uivaa\njoutsenta.\n\nNeiti Liwin taas kuului niihin, joihin ei kiinnitetty huomiota, joiden\nsuosiota ei tavoiteltu ja joiden epäsuosio ei mieltä raskauttanut. Tämä\npäivä oli tässä suhteessa ollut samanlainen kuin kaikki muut.\n\nMitä hämmästystä olisikaan herättänyt, jos joku äkkiä olisi noussut\nväittämään, että juuri tämä neiti Liwin, traagillisen salaisuuden\nsäilyttäjä, oli heidän joukossaan se, johon kaikkien sympatiojen\noikeastaan ensi sijassa olisi pitänyt kohdistua.\n\nMutta mitään semmoista ei tapahtunut.\n\nElma Liwinillä oli jokseenkin leveät kasvot, jotka todistivat hänen\nolevan voimakasta rotua, ja korkea, hiukan kupera otsa, joka ilmaisi\nitsepäisyyttä. Hänen ruskeat, tuuheat hiuksensa, joissa näkyi harmaita\nkarvoja, osoittivat saaneensa vain tavallista, välttämätöntä hoitoa,\nne oli sidottu kiinteään niskasolmuun. Ihosta saattoi aavistaa veden\nja saippuan runsasta käyttämistä, ja sen lisäksi kaikkien säiden ja\ntuulien vaikutukselle alttiinaoloa; ne olivat vähitellen haihduttaneet\npois kukkeuden, joka kenties kerran oli kasvoja kaunistanut. Neiti\nLiwin punastui ja kalpeni helposti, paljastaen siten vaikeasti\nhillittävän luonteenlaadun, mutta mitä aihetta oli tällä jo ikään\nnähden vakaantuneella ihmisellä olla oikullinen, joka kuuluu nuorisolle\ntai oikeammin vain hemmoitelluille olennoille? Hänen toimeentulonsa\noli turvattu, hänellä kun oli jonkin verran omaisuutta, hänen asemansa\noli hyvä, sillä hän opetti hienoimpien käsitöiden valmistamista ja oli\nitse tunnustetusti ihmeentaitava koruompelutöissä. Hän ei kuitenkaan\nvoinut vaatia, että hänen pahantuulenpuuskansa annettiin anteeksi. Oli\ntunnettua, että hän oli äksyluontoinen: hän osoitti sitä joskus, ja se\nsuututti.\n\nHänen kasvonsa eivät yleensä herättäneet huomiota — ei edes\nhienopiirteinen suukaan, joka hänen nuorempina päivinään varmaankin oli\njotakin merkinnyt. Kiinnittämättä katsettaan kehenkään läsnäolijoista,\nkatsellen vain suoraan eteensä ulos ikkunasta, sanoi neiti Liwin\nnopeasti ja kiihkeästi:\n\n»Minä olen pyytänyt puheenvuoroa vaatiakseni rouva Alexandra Paschilta\nselitystä. Viime kokouksen jälkeen, jolloin minä olin kiivaasti\nvastustanut uuden kodin perustamista naimattomille äideille — tietenkin\nainoastaan sen vuoksi, että meidän taloudellinen asemamme juuri nyt on\nhyvin huono, minkä kaikki naiset hyvin tietävät — kuuluu rouva Pasch\ntäältä lähdettyä lausuneen erään arvostelun minun persoonastani.»\n\nRouva Pasch, pitkä, elegantti, kaunis, kaarevanenäinen, hymyilevä,\nvaaleaverinen, hyvin huoliteltuhiuksinen, ja seurapiirissään, johon\nkuului vain vallasväkeä, nimitetty valkoiseksi papukaijaksi, hätkähti.\nHän oli jäänyt paikoilleen vain tunnetun kohteliaisuutensa vuoksi ja\noli ajatuksissaan tuhannen penikulman päässä neiti Liwinistä, tai aivan\nkuin toisella planeetalla, toisessa, paljon mieluisammassa maailmassa.\n\n»Minäkö?» sanoi hän, pyöreät linnunsilmät selko selällään.\n\nPuheenjohtaja kysyi:\n\n»Mutta pitääkö nyt välttämättömästi esittää tämä täällä?...»\n\n»Pitää kyllä», vastasi neiti Liwin ja jatkoi: »Rouva Pasch saattaa\nkyllä pitää itseänsä tahdikkuuden ja hyvien tapojen ja kaiken sen\nedustajana, mikä on comme-il-faut —. Minulla ei siinä suhteessa ole\nmitään vaatimuksia. Mutta en minä silti siedä mitä tahansa.»\n\nHän oli nyt hehkeän punaisesta käynyt kalman kalpeaksi. Huoneessa\nvallitsi haudan hiljaisuus, mitä kiusallisin mieliala. Rouva Pasch\nistui suorana, aivan tyynenä, hyvin varmana siitä, että neiti Liwin\ntodellakin esiintyi sangen sopimattomasti.\n\n»Rouva Pasch», jatkoi Elma Liwin, »kuuluu, kun oli tullut puhe minun\npersoonastani, arvatenkin äskenmainitun tavattoman kiivaan keskustelun\njohdosta, lausuneen, että 'eihän sellaiselta ikä-immeltä voinut\nodottaakaan parempaa arvostelukykyä'. Onko se totta? Ja sitten tahdon\nlisäksi sanoa: Jos minun kelpoisuuttani tämän johtokunnan jäseneksi\ntodellakin, kenties yleisestikin, pidetään kyseenalaisena sen nojalla,\nettä olen naimaton, pyydän saada tietää sen ja erkanen viipymättä...»\n\nSiinä kaikki.\n\nSilmänräpäyksessä puhkesi huoneessa suuri meteli. Kaikki puhuivat\nyhtä aikaa: »Neiti Liwin, mutta kuulkaa!» »Mutta neiti Liwin, kuinka\nvoitte ajatellakaan?» »Mutta rakas Elma!» »Ei, tämä on sentään liian\nnaismaista!...» Turhaan koetti puheenjohtaja koota jäseniä nuijan\n(lyijykynän) jo heikenneen arvovallan alaisiksi. Pari naista käytti\ntilaisuutta pujahtaakseen ulos.\n\nMutta rouva Pasch, vedenkalvolla uiskenteleva joutsen, valkoinen\npapukaija, istui hiljaa, erittäin kärsivällisesti odottaen puheenvuoron\nsaamista.\n\nHän ei edes ajatellut, mille kannalle hänen pitäisi asettua neiti\nLiwinin välikysymyksen suhteen, tai edes saattoiko syytös olla\noikea. Hän ei yksinkertaisesti muistanut, mitä oli saattanut sanoa\ntai sanomatta jättää tuosta neiti Liwinistä viikko sitten. Kun\npuheenjohtajan pyytelevät naputtelut lyijykynällä vihdoin olivat\ntehneet vaikutuksen, sanoi hän sen vuoksi:\n\n»Rakas neiti Liwin, minä peruutan kernaasti, mutta minä en todellakaan\nmuista mitään.»\n\nIlmaa, tarkoitti hänen äänensävynsä, ainakin käsitti Elma Liwin sen\nsiten. Elma Liwinin persoona: tyhjää ilmaa. Kun Elma Liwin vaatii\nselitystä, vaiennetaan hänet sanomalla: »minä en muista mitään».\nPuhalletaan! Siinä sai ikä-impi jälleen ympäri korviansa.\n\nNeiti Liwinin onnistui kuitenkin hillitä halunsa purkaa suuttumustaan.\nTäytyihän kaiken lisäksi vielä hallita itseänsä. Hän puristi käsiänsä\npolviansa vasten ikäänkuin olisi pidellyt villipetoa. Katsahtamatta\nvastustajaansa kääntyi hän puheenjohtajan puoleen ja sanoi ponnistuksen\nheikentämällä äänellä:\n\n»Minä sivuutan rouva Paschin. Hänhän ei itse tiedä, mitä sanoi! Mutta\njohtokunnasta eroan täten joka tapauksessa. En ole niin omahyväinen,\nettä uskoisin olevani välttämätön. Ei, hyvät naiset, ei mitään turhia\nestelyitä! Minusta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä paikalla, missä\npohjimmalta tunnen kaikkien olevan vastassani.»\n\nEi kukaan — ajatteli hän — ei kukaan asettunut minun puolelleni. Ei\nkukaan edes viitannut rouva Paschille, että sellainen puhetapa, jota\nhän käytti, voi tuntua loukkaavalta. Minulla ei ole heidän kanssaan\nmitään tekemistä! Minä olen toista rotua — kadotukseen tuomittua rotua.\n\nHän nousi. Ja naiset, jotka katselivat häntä kuin ensimmäistä kertaa,\nhuomasivat, että hänen olennossaan oli arvokkuutta. He eivät koskaan\nolleet tunteneet itseänsä solidaarisiksi hänen kanssaan, eikä hän ollut\nnäyttänyt sitä vaativankaan; nyt hän erkani heistä niinkuin vieras\nvieraista, jättäen heidät mykistyneiksi — ainakin siihen asti, kunnes\nkuului ulko-oven kiinnipaukahdus — omituisen tunteen valtaan, joka\nkuitenkaan ei saanut heitä aavistamaankaan, että erään ihmiskohtalon\nheijastus oli välähtänyt varastohuonetta muistuttavassa, epäkodikkaassa\nhuoneistossa, josta he kaikki kiiruhtivat poistumaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\nNeiti Liwin käveli nopeasti kotiaan päin. Hänellä oli yllään tumma\nhuopahattu ja melkein miesmuotia muistuttava, hyvästä kankaasta\nvalmistettu päällysnuttu. Aivan huomaamatta ei hän päässyt\nkadulla kulkemaan. Syvällä tuikkivat epäluuloiset silmät, jotka\nvain vastenmielisesti tuntuivat käyttävän silmien luonnollista\noikeutta, katselemista suoraan ja avoimesti ympärilleen, herättivät\nohikulkijoissa ihmettelyä. Sitä hän kuitenkaan ei huomannut; hän\nkulki kädet päällysnutun taskussa, miesten tapaan, ilman mitään\npaketteja käsissä tai muita naisten tunnusmerkkejä puvussaan, ei edes\nsateenvarjoa, sillä päällysnuttu oli vedenpitävä.\n\nOli kevätaika ja kevätpäivä: puistoissa työntelivät lapset kuulaa ja\nhyppelivät harakkaa, juoksivat naattaa tai kokoilivat varjoisimmista\npaikoista viimeisiä sulamassa olevan lumen jätteitä. Oli se aika,\njolloin talvikengät alkavat olla lopussa, mutta niitä vielä täytyy\nkäyttää. Käpertyneillä, rumilla kengänkärjillä pengotaan häikäilemättä\nmärkiä hiekkakäytäviä. Vaikka ei vielä ole siihen oikein lupaa,\navataan talvipalttoon kaulusta kuitenkin niin paljon kuin uskalletaan;\nselitellään sitten kotona, että muuten hiostuu kuoliaaksi.\n\nVarakkaammat ovat jo saaneet uudet hatut tai lakit.\n\nElma Liwin kulki Humlegårdenin yli, sillä se oli hänen tavallinen\ntiensä. Sitä tietä hän oli kulkenut joka päivä monen vuoden kuluessa,\nja aikoja sitten lakannut kiinnittämästä huomiotaan tiehen, lapsiin tai\nmuuhun. Mutta kevyt, leuto tuulenpuuska, joka toi mukanansa ensimmäistä\nmullantuoksua, jossa jo tuntuu itujen ujua ja kosteaa lehdenalkua,\nsai hänet kohottamaan päätänsä. Heikko sisäinen värähdys sai hänetkin\ntuntemaan kevään tuloa.\n\nSe ei ollut kuitenkaan mitään onnen tai odotuksen tai edes\nyksinkertaisen sisäisen ilon värähdystä, se päinvastoin teki pahaa,\nse kosketti ja sai väreilemään tietoisuuden siitä salaisuudesta, jota\nElma Liwin monta vuotta oli tahtonut olla ajattelematta, koettanut\ntukahduttaa. Inhoittava ja kauhea salaisuus! Joskus kyllä saattoi\nsen muisto olla poissa, mutta varma siitä ei voinut koskaan olla.\nKaikkialla oli elämän pieniä, valppaita sanansaattajia varuillansa:\naurinko ja tuulet, satunnaiset sanat, tuoksu tai jokin näky\nherättämässä sitä taas hereille, ja silloin tuntui äkkiä kuin olisivat\nkaikki ihmiset nähneet salaisuuden ja kuuluttaneet sitä julki.\n\nAina kuitenkaan ei Elmasta tuntunut inhoittavalta se ajatus, että\nhänen kohtalonsa ikään kuin taian kautta tulisi tunnetuksi. Se saattoi\npäinvastoin joskus tuntua omituisen houkuttelevalta. Olen väsynyt\nolemaan ulkopuolella, saattoi hän ajatella, olisi ihanaa saada niinkuin\nmuutkin esiintyä sinä, joka on. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan,\nettä muut saattoivat elää samankaltaisessa asemassa, yhtä kiusallisessa\ntilanteessa. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että muut saattoivat\nolla yhtä yksinäisiä, samanlaisten siteiden kahlitsemia. Mutta joka\ntapauksessa hän karkoitti taas kiivaasti kiusauksen ilmaista itsensä,\nniinkuin torjutaan jotakin epätervettä, tuhoisaa ja häpeällistä. Sillä\nsala on salassa ja sen on jäätävä salaan.\n\nElma Liwin oli talonpoikaista sukua. Isoisän isä oli ollut talonpoika,\nisoisästä tuli pappi, isästä tuomiorovasti ja oppinut mies, mutta\ntalonpoikaa oli hänessä vielä, hän oli tyly seurustelussaan omaistensa\nkanssa ja ankara arvosteluissaan. Niin ja niin säätää Laki — ja hän\ntulkitsi sitä ankarimmalla tavalla. Tämä hänen lainkuuliaisuutensa\ntuotti hänelle arvoa ja valtaa. Hänestä tuli myöskin rikas, ja hän\noli ylpeä. Ylpeydestä osti hän takaisin isoisänsä talon, jota kukaan\nhänen lapsistaan ei kuitenkaan tahtonut viljellä, ja säästi niinkuin\nisoisä oli säästänyt voidakseen jättää leskelleen ja lapsilleen vakavan\nvarallisuuden. Sillä raha antaa arvoa.\n\nElma oli nuorin lapsista, hänen sisarensa meni naimisiin nuorena\nerään papin kanssa, toisesta veljestä tuli upseeri, toisesta\nvirkamies: sehän on hyvinkin tavallinen ruotsalaisen talonpoikaissuvun\nkehityskulku. Koti oli ollut kova, eivätkä lapset sitä kaivanneet\nsieltä lähdettyänsä, mutta nimensä arvon voimakkaan säilyttämishalun ja\nsäädyllisten tapojen noudattamisen he olivat kaikki saaneet perinnöksi,\nja lisäksi äidinperintönä kunnianhimoa. Tuomiorovastin puoliso oli\nsangen sukutietoinen nainen, jonka isä oli lakimies, presidentti\nHökhufwud, useiden eurooppalaisten akatemiain jäsen, yksi Ruotsin\nakatemian kahdeksastatoista jäsenestä, mies, jolla oli suuri työkyky ja\nmitä suurin kunnioitus auktoriteettejä, arvoluokkia, kaikkia maallisen\ntaivaan tähtiä kohtaan.\n\nElma viipyi kauan kotona, missä äiti tarvitsi häntä. Lapsena hän oli\nujo ja umpimielinen. Olisi luullut hänen säikähtäneen jotakin, mutta\njos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi muistanut, mitä se saattoi\nolla. Hän oli myöskin itsepäinen ja peräti herkkä loukkaantumaan; pari\nkertaa oli isä kurittanut häntä kiittämättömän mielenlaadun vuoksi.\n\n»Mistä minun pitäisi kiittää?» huusi hän.\n\n»Siitä Jumalan siunaamasta kodista, jossa saa kasvaa.»\n\n»En ikinä», ajatteli hän. »Mikä Jumalan siunaus tämä koti on?»\n\nSamalla tarkkasi hän sisaruksia: he olivat kaikki pidättyväisiä,\nkankeita luonteeltaan. Mitä pidättyväisyyden takana oli, sitä ei\nilmaistu jos ylimalkaan oli mitään. Hän ei ollut taipuvainen sitä\nuskomaan. Tottahan se muutoin olisi jollakin tavoin ilmennyt. Siinä\nveljessä, joka oli häntä iässä lähinnä, tulevassa juristissa, aavisteli\nhän joskus sukulaissielua; mutta niinä harvoina kertoina, jolloin\nhän yritti tätä lähestyä, epäonnistui yritys aina. Hän koetti saada\ntietää, oliko velikin tehnyt havaintojansa ja kokemuksiansa kodista ja\nvanhemmista, tai muusta, minkä hän olisi suonut olevan toisenlaista.\nMutta hän sattui tekemään yrityksensä aina sellaisena aikana,\njolloin jokin kiire vaati veljeä toisaalle tai tämä muutoin ei ollut\notollisessa mielentilassa. Niinpä luopui hän vähitellen tykkänään\nyrityksistänsä.\n\nTäysikasvuisena nuorena neitona nähtiin hänet useimmiten koruompeleiden\nkimpussa, ja niin umpimielinen, niin hymytön hän oli, ettei edes hänen\nkaunis ihonsa ja hienopiirteinen suunsa päässyt oikeuksiinsa.\n\nNaimaikään tultuaan hän kieltäytyi tyyten edes kuulemasta\npuhuttavankaan niistä liitoista, joita puuhakas äiti hänelle salassa\nsuunnitteli tai ihan avonaisesti koetti järjestää. Elma oli niin\nkauan, siitä pitäen kuin saattoi muistaa, vaistomaisesti inhonnut\nisäänsä, hänen ympärillään asuvaa ytelää tupakan tuoksua, hilsettä,\njoka saattoi joskus näkyvänä jauheena peittää hänen mustan nuttunsa\nkauluria ja olkapäitä — eikä tämä vierominen vähentynyt vuosien\nvieriessä. Hän ei muistanut ainoaakaan oikeata keskustelua isänsä\nkanssa. Kuolinvuoteellaan oli tämä siunannut häntä; mutta sekin jätti\nhänet kylmäksi. Hän tiesi, hän oli sen huomannut, ettei äitikään ollut\npitänyt isästä, että heidän välillään ei vallinnut mitään todellista\nhellyyttä. Sanomattoman inhottavalta, molemmille asianosaisille\narvottomalta, tuntui kaksikymmenvuotiaasta sellainen avioliitto.\nNiissä miehissä, jotka häntä lähentelivät ja joissa hän heti aavisti\nmyötäjäisten tavoittajia — kun hän vilpittömästi uskoi olevansa vailla\nviehätysvoimaa — näki hän vain tulevia vanhoja herroja, ympärillään\nytelä tupakantuoksu ja ulkonaisen huolimattomuuden merkkejä. Näiden\nmahdollisten kosijain hiukankin lähempi kosketus, kuten vähänkin\ntarkoittavampi kädenpuristus tai, jos hänen oli pakko tanssia, ja he\nsilloin sattuivat hengittämään liian lähellä, johti hänen ajatuksensa\naina poikkeuksetta ahtaaseen kahdenhengen sänkyyn kotona tai erinäisiin\nmuihin hänen tuntemiinsa tai vain kuvittelemiinsa avioliiton\nyksityiskohtiin.\n\nYhteen aikaan yhdisti häntä lämmin ystävyys erääseen onnettomissa\nnaimisissa olevaan nuoreen rouvaan. Tämän paljastuksista hänen oma\nhaluttomuutensa sai lisävirikettä. Nuori rouva liittyi häneen kuin\nlohdutusta ja korvausta etsien ja sanoi hänelle suoraan rakastavansa\nhäntä, Elmaa, enemmän kuin milloinkaan oli rakastanut miestään. Elma\npuolestaan antoi hänelle vastineeksi rajattoman ihailunsa: hän piti\nrouvaa kauniina — tämä olikin varsin kaunis nainen — jokainen hänen\nliikkeensä teki miellyttävän vaikutuksen. Ystävättäret tapasivat\ntoisensa joka päivä, väsymättömästi puhellen kumpikin omista oloistaan.\nMutta ystävyys aiheutti juoruja. Aviomies, jonka välinpitämättömyys\ntätä ennen oli ollut ilmeinen, pani nyt mahtisanansa vaakaan ja\naiheutti muuton toiselle paikkakunnalle.\n\nElma suri ystävätärtään, mutta kun hän kuuli tämän pian alkaneen\nviihtyä hyvin uudella asuinpaikallaan, ja kun vastauksia kirjeisiin\nsaapui yhä harvemmin, ymmärsi Elma olevansa unohtumassa — arvatenkin\ntoisten tai jonkun toisen vuoksi. Nopeasti hän katkaisi välinsä\nuskottoman kanssa: hän oli Elman mielestä pintapuolinen, epäluotettava\nolento — hänestä oli parasta heti, säälimättä, katkaista välit.\nMutta kesti kauan, ennenkuin haava meni tyyten umpeen, ja kauniin,\nkeimailevan ystävättären valokuva oli pettymyksestä huolimatta monta\nvuotta Elman kirjoituspöydällä.\n\nMinä olen tuomittu unohdettavaksi, ajatteli hän katkerasti, ja koetti\nturhaan siihen tunteeseen mukautua. Hänellä oli kuitenkin unelmia.\nHän näki itsensä yhtä kauniina kuin konsanaan luo huikentelevainen\nystävätär, samanlaatuisten olentojen ympäröimänä kuin hän itse oli\n— ei miesten eikä naisten, tai yhdentekevää, kumpienko, kunhan he\nvain olivat hänen vertaisiansa, siinä kaikki — yliaistillisia,\nkaikkiymmärtäviä olentoja täynnä innoitusta, jonkalaisia ei\ntodellisuudessa koskaan tapaa. Kaipuu värisytti häntä ajatellessaan\nelämää, jossa kaikki ihmisten välit uhkuivat yksimielisyyttä, hyvyyttä,\navonaisuutta. Tuomiorovastin talon ikkunoista saattoi nähdä junien\nkulkevan ohi joka päivä: Elma kuvitteli näiden junien vievän pois\nniitä ystäviä, joita hänellä olisi pitänyt olla, sen aatetoverin, jota\nhän salassa ja ääneti ikävöi. Keitä olivat ohimatkustajat? Sitä ei\ntiedetty. Miten mieletöntä olikaan siis ajatella, että joku heistä vei\nhänen onnensa mennessään!\n\nKuudenkolmatta vuotiaana saattoi Elma kivulloista äitiään eräänä kesänä\nkylpypaikkaan. Itse hän oli terve, aivan hämmästyttävän terve, joka ei\ntarvinnut mitään kylpylähoitoa eikä siitä välittänyt. Äidin hoito ja\nlepotunnit antoivat hänelle runsaasti joutilasta aikaa ja hän käytti\nsitä pitkiin, enimmäkseen yksinäisiin kävelyretkiin. Päivällisen\njälkeen soitti pieni orkesteri kylpylän puiston soittolavalla, ja äiti\nja hän istuivat kuuntelemassa. Ensimmäistä kertaa elämässään Elma\nrakastui.\n\nEi kukaan esitellyt hänelle hänen lemmityistään, ei kukaan\nviitannutkaan, että tämä saattaisi olla sopiva sulhanen. Elma ei aluksi\ntullut ajatelleeksikaan häntä miehenä tai edes erityisenä henkilönä,\nvaan ainoastaan melkein kuin yhtenä tähän ympäristöön sovellettuna\nesineenä, kuten kaikki muutkin.\n\nHänen hellän haaveilunsa esine oli tuon pikkuorkesterin johtaja\nGavelström, hoikka poikanen, jolla oli hienot kädet ja naiivin rohkea\nkatse, joka pian keksi Elman katseen puiston hieta-aukean tuoleilla\nistuvien ryhmien joukossa. Intohimo tempaisi Elman kokonaan valtoihinsa\nhänen itsensä sitä käsittämättä, aiheutti unettomia öitä, kuumetta\nja tuskaisia unia, joista hän äkkiä heräsi, jolloin tuska muuttui\nonnentunteeksi, niin ihmeelliseksi, että hänen täytyi purra huulensa\nyhteen ollakseen ääneen huudahtamatta. Hän nuortui ja kaunistui; sitä\nhuomautettiin hänen äidilleen, joka oletti, että pelkkä oleskelu\nkylpylän ilmastossa vaikutti niin edullisesti.\n\nElma oli menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Hän ei nähnyt eikä\nymmärtänyt koko sinä aikana, jolloin hän tapasi mielitiettynsä, että\ntämä ei läheskään samassa määrässä vastannut hänen tunteisiinsa. Eikö\nhän ollut häntä vastassa hänen yksinäisillä kävelyillään? Eikö hän\netsinyt metsän keskessä niittyä, jolle he istahtivat tuoksuvien kukkien\nympäröiminä? Eikö hän keksinyt hänelle mitä kauneimpia, leikkisiä\npuhuttelunimiä ja kiusoitellut häntä tavalla, joka oli niin viehättävän\nhuolimaton ja veitikkamainen, ettei Elma milloinkaan ollut sen\ntapaistakaan tavannut? Ja eikö hän lopulta eräänä päivänä kuiskannut:\n»Tule minun huoneeseeni tänä iltana! Mitä se tekee, ei kukaan sitä\nnäe!» — Eikö hän sitten suudellut häntä, eivätkö hänen sorjat\nviuluniekansormensa leikitelleet hänen pehmeillä hiuksillaan, joita hän\njuuri hänen vuokseen hoiteli, harjaili ja sovitteli kauniiseen muotoon?\n\nHän ei koskaan ymmärtänyt, että nuori mies vain käytti — omasta\nmielestään vieläpä jokseenkin ujostelematta tarjottua — tilaisuutta.\nHänen oleskelunsa kuolettavan ikävässä kylpyläpaikassa tuli siten\nhiukan viihtyisämmäksi. Se esti häntä myöskin ravintolaelämään\nkuluttamasta palkkaansa, joka siten saattoi tosiaankin tulla käytetyksi\nalkuperäiseen tarkoitukseensa, ulkomaanmatkan kustantamiseen syksyllä\nmusiikkiopintoja varten.\n\nErehdys samoin kuin hänen oma sokeutensa ja hulluutensa valkeni Elmalle\nvasta jälkeenpäin. Kun hän ymmärsi saavansa lapsen, kirjoitti hän\nGavelströmille, joka muutamien viikkojen eroamisen jälkeen jo oli\nehtinyt hänet puoliksi unohtaa. Elma ei suorastaan esittänyt mitään\nvaatimusta, sillä hän piti itsestään selvänä, että Gavelström heti\nrientäisi hänen luokseen ja järjestäisi kaikki.\n\nGavelströmhän oli jo luvannut hänelle menomatkallaan ulkomaille\nviipyä muutamia päiviä hänen kotikaupungissaan ja käydä häntä\ntervehtimässä. Mutta se ei ollut sen luontoisia lupauksia, joita on\ntarkoitus pitää, vaan ainoastaan asianomaisen mielestä erinomaisen\nsopiva hyvästelymuoto. Nyt vastasi hän Elman kirjeeseen aivan\ntoisenlaatuisella hyvästelyllä selkeästi ja tylysti: Kuka oli pyytänyt\nneiti Liwiniä heittäytymään hänen kaulaansa? Hän oli sitäpaitsi heistä\nnuorempi. Hän vetäytyi pois pelistä, joka ei alunpitäenkään ollut hänen\nalkuunpanemaansa.\n\nElman järki seisahtui. Mikä oli tarkoitus? Hän kirjoitti uudelleen,\nmutta tällä kertaa palautettiin kirje aukaisematta.\n\n»Mitä sinä siitä Gavelströmistä tahdot?» kysyi tuomiorovastin rouva.\n\n»Vain erästä tietoa. Mutta minä en kirjoita enää», vastasi tytär.\n\nElma ei uskoutunut kenellekään, kaikkein vähimmin kunnianhimoisille\nsisaruksilleen. Gavelströmin hän pyyhki pois elämänsä kirjasta,\neikä hän sen koommin lausunut edes tämän nimeä. Yhden päätöksen\nvoin pitää, ajatteli hän itsekseen: lapsi pyyhitään niinikään pois,\njos se vain jotenkin saattoi tapahtua. Hän ajatteli ainoastaan sen\ntoteuttamisen keinoja. Hetkeäkään hän ei ajatellut lasta kaipauksella\ntai hellyydellä. Nöyryytys, häväistyksen tunne, ei jättänyt hänessä\ntilaa millekään muulle. Hän ei voinut pahoin, menipä monta kuukautta,\nennenkuin edes hänen vartalonsa alkoi muuttua. Hän muisti yhä\nenenevällä inholla nuoren miehen hellää äänensävyä ja hyväilyjä, jotka\nkerran olivat sulattaneet pois kaiken hänen vastarintansa. Gavelström\nei tosin ollut välittänyt hänen rahoistaan niinkuin muut; mutta\ntoisaalta oli hän välittänyt hänestä itsestään vielä vähemmän. Hän,\nElma Liwin, oli ollut vain miehen aistillisena ajankuluna. Lopulta hän\nsen käsitti.\n\nÄiti sairastui jälleen ja kuoli joulun aikaan. Se oli sanomaton\nhelpotus. Sillä nyt saattoi asian järjestää ilman vaikeuksia. Elma\nmatkusti Tukholmaan, kun kukaan sisaruksista ei asunut siellä tai edes\nlähistöllä, ilmoitti aikovansa käydä jotakin kurssia, hankki asunnon,\nkäyttäen väärää rouva-nimeä, erään kätilön luona, ei näyttäytynyt\nkoskaan ulkona päiväiseen aikaan ja synnytti lapsen, joka samana\npäivänä annettiin erään maalaiselta näyttävän vaimon haltuun.\n\nHirvittävä aika kätilön luona, joka näytti käsittäneen asian todellisen\nlaidan, että tämä rouva X. ei lainkaan ollut rouva, vaan joka, kun\nvuokra maksettiin joka viikko tinkimättä, hoiteli häntä parhaansa\nmukaan! Taloon, missä kätilö asui, kuului pieni pihamaa, puutarha,\njos niin tahtoo sanoa, jossa oli pieni, vaatimaton huvihuoneen\ntapainen. Rouva Gustavsson selitteli hunajansuloisella äänellä\nulkonaoleskelun välttämättömyyttä, ja Elma oli kävellyt ahtaalla,\npienellä alueella, jonka sulava lumi teki harmaan ja hoitamattoman\nnäköiseksi. Kaikista talon pihanpuoleisista ikkunoista katseli hänen\nmielestään ilkeämielisiä ihmisiä: »Jo vain, kyllä rouva Gustavssonin\nluona asujat tunnettiin, mitä laatua ne olivat!» Kaikki tämä lika, joka\ntarttui häneen kuin tahra, täytyi Elma Liwinin, tuomiorovasti Liwinin\narvossapidetyn tyttären, läpikäydä. Iltaisin opetti rouva Gustavsson\nhänelle pasianssipelejä.\n\n»Rouvan, joka on niin hieno, ei kai tarvitsisi olla näin yksin\njätettynä», sanoi rouva Gustavsson.\n\nJa hän neuvoi Elmaa pitämään huolta vartalostaan. Joka aamu ja ilta\ntyhjennettiin täyden tulitikkulaatikon sisällys permannolle, ja Elman\npiti poimia tikut jälleen yksitellen laatikkoon pitääkseen selkäänsä\npehmeänä. Lopulta oli kätilön huolenpito voittanut Elman, ja Elma\noli eräänä iltana — kauan ajateltuaan kokonaan kadota, hypätä veteen\npantuaan painoja liepeisiin ja jalkoihin — itkenyt pasianssipöydän\nääressä, kuunnellen kahvin tuoksuessa rouva Gustavssonin lohduttavia\nsanoja, jotka varmuuden vuoksi lausuttiin kuiskaamalla siltä varalta,\nettä muut asukkaat olisivat avaimenreiästä kuuntelemassa.\n\n»Sen minä heti ymmärsin, ettei rouva ollut rouva. Ei toki! Se on niin\ntavallista, ja silloin on paras lähettää lapsi pois heti, ennenkuin\nehtii siihen kiintyä.»\n\nKiintyä lapseen! Sitä ei Elma ollut hetkeäkään ajatellut. Lapsi oli\nhänen vihollisensa, vihollinen, jota hän kantoi ruumiissaan ja elätti\noman elämänsä mehulla, olento, joka imi hänen voimansa ja jonka tekoa\nei koskaan voisi pyyhkiä pois. Kuitenkin herätti se, että kätilö oletti\nkiintymystä edes mahdolliseksi, Elman ihmetystä. Hänen nyyhkytystensä\njoukkoon tuli muutamia, jotka olivat muita tuskallisempia ja täynnä\naavistusta, jota hän ei uskaltanut, ei saanut lähemmin tutkistella.\n\nHän oli silloin ainoastaan pyytänyt rouva Gustavssonia ryhtymään\nkaikkiin valmistaviin toimiin lapsen poisviemiseksi kohta, kun se oli\nsyntynyt.\n\nOli ollut kevätpäivä, aurinko oli paistanut ikkunan läpi, jonka\nlaudalla oli ollut valkoinen, paperitötteröä muistuttava calla-kukka.\nElma oli katkerasti hymyillen kääntänyt katseensa pois, kun kätilö oli\ntuonut tämän kasvin huoneen kaunistukseksi ja potilaan virkistykseksi.\nSe maalaisen näköinen muija oli tullut varpaillaan sisälle, kutitellut\nhiukan vastasyntynyttä tyttölasta leuan alta likaisella etusormellaan,\nnostanut lapsen korista, tottuneella liikkeellä kietonut sen suureen,\nharmaaseen villasaaliin ja heti sen jälkeen poistunut kätilön ennakolta\nantamien ohjeiden mukaan. Maksu suoritettiin kertakaikkiaan ja oli\nrunsas, ja senkin järjesti kätilö.\n\n»Niin, neiti kulta, se mikä tapahtuu, on aina paras», oli hän sanonut,\n»kun ei kuitenkaan voi tunnustaa lasta. Se on niin tavallista.»\n\nElma ei ollut vastannut. Hän oli ainoastaan ikävöinyt nyt vihdoinkin\npäästä pois tästä talosta, tästä lokapesästä, jossa hänen oli täytynyt\nmennä nöyryytyksen pohjaan saakka varsinkin surkean heikkoutensa\nvuoksi, että otti vastaan kätilön lohduttelua, joka kuitenkin oli vain\nollut verhona uteliaisuuden tyydyttämiselle ja uusien luottamusten\ntoivolle.\n\nYlpeyttä, kovuutta, vihaa. Seuraavina vuosina hän oli itse näin\narvostellut nuo kauheat päivät. Mitä olivat ruumiin ankarat tuskat sinä\naikana olleet hengen kärsimyksiin verrattuina?\n\n»Oi Jumala!» oli hän rukoillut hampaitaan kiristellen ja epätoivossaan\ntarttuen varhaisimman lapsuutensa puoleksi unohtuneihin läksyihin\ntaivaallisesta huolenpitäjästä: »Oi Jumala, etkö sinä voi ajaa ulos\nminusta näitä pahoja henkiä? Ne repelevät minut rikki, minä menehdyn,\nenkä saa edes huutaa ja voivottaa hätääni!»\n\n\n\n\n4.\n\n\nNiinkuin suon pohjasta nouseva kupla täytti noiden helvetillisten\nhetkien muisto hänen mielensä taas tänä varhaisena, uutena\nkevätpäivänä, niinkuin paha maku suussa tai inhoittava haju.\nYstävällisiä eivät tosiaan olleet ne katseet, joita hän loi ympärilleen\nkulkiessaan kiireisin askelin melkein kuin pakeneva läpi Humlegårdenin\npuiston, kaikkien siellä leikkivien lasten keskitse.\n\nSitten hän muisti kohtauksen johtokunnan kokouksessa.\n\nMitä he nyt mahtoivatkaan siellä puhua hänestä, valkoinen papukaija\nja ne kaikki muut? »Ikä-impi», elämästä syrjään työnnetty olento! Ja\nsitten kuului kai naurua, tuota hiukan hillittyä, puoliksi säälivää,\nkevyttä naurua, jota hän erikoisesti inhosi.\n\nNiin peräti vanha hän ei ensiksikään ollut. Ei edes neljääkymmentä\nvuotta täyttänyt, ja yhä vielä nuorekkaan näköinen, ruumiiltaan\nsiromuotoinen ja joustava. Ja impi! Ei sitäkään! Jospa he vain\ntietäisivät totuuden, nuo, jotka niin ylimielisesti nimittivät häntä\nsiksi — tuon totuuden, jota kuitenkaan ei saanut sanoa ainoallekaan\nelävälle olennolle! Juuri siihen totuuteen he olivat pistäneet\npuukkonsa, he olivat raadelleet auki kuortuneen haavan tuolla muka\nmerkityksettömällä puheellansa.\n\nTerve järki sanoi Elma Liwinille, että sekä hänen tuttavapiirissään\nettä sen ulkopuolella oli monta naimatonta naista, häntä vanhempia\nja nuorempia, ahkeria kuten hän ja samoin arvossapidettyjä — ja\nlisäksi tyytyväisiä, ehkäpä onnellisiakin, joita raivottaret eivät\nkoskaan ahdistaneet. Terve järki viittasi myöskin avioliiton moniin\nsurkeuksiin. Kenen tarvitsi luulla, että Elma Liwin, joka oli hyvästä\nperheestä ja lisäksi verraten varakaskin, ei ollut vapaaehtoisesti\njäänyt naimattomaksi?\n\nJa kuitenkin oli hänen olonsa epäonnistunutta elämää, joka oli alkanut\nepäluulon ja haluttomuuden, jatkunut inhoittavan nöyryytyksen merkeissä\nja ankkuroitu kovuuden ja katkeruuden valtaan.\n\nNe siellä johtokunnassa olivat kajonneet tähän tosiasiaan.\n\n»Minä en sitä suvaitse», mutisi hän huulet kiinni pusertuneina, ja hän\ntunsi pahojen henkien taas temmeltävän sisässään, repelevän häntä ja\nsaattavan hänen mielensä kuohuksiin.\n\nPieni, mitätön tapahtuma sai ne kuitenkin tällä kertaa häipymään,\nmitä jokapäiväisin tapahtuma: pieni, noin 11- tai 12-vuotias tyttö\ntavallista tyyppiä: päässä merimieslakki (ja siinä kirjoitus:\n_Uskaliaisuus_), yllä hyvin huonosti poimuteltu, tummansininen hame\nja päällysnuttu, jossa oli metallinapit, niistä puuttui pari, ja\nkaikki jäljellä olevat olivat auki. Äkkiä tyttö pysähtyy, kumartuu\nja löytää kosteasta ruohosta jotakin. Elma ei ehtinyt väistää,\nhänen täytyi samassa pysähtyä hänenkin, ja hän näki tytön kääntävän\nylöspäin pyöreät, ruusuiset, sinisilmäiset kasvonsa, jotka olivat\nkuin joulukuusen omena ja siinä sinisiä lemmenkukkia, lemmenkukat\nselkoselällään, hämmästystä ja ihmetystä täynnä.\n\nTyttö piti kädessään — se oli punakka eikä moitteettoman puhdas,\nvoimakas pikku käsi — yksinkertaista kultalankaristiä, jonka keskessä\noli muutamia pieniä helmiä ja joka oli tallattu lumisohjoon, mistä\nvielä näkyi jälkiä.\n\n»Katsokaa», huusi lapsi, »kuinka ihmeen kaunis!»\n\n»Niin on», sanoi Elma, »mutta sinä koetat kai etsiä omistajaa.»\n\n»Mitenkä siinä on meneteltävä?»\n\n»Pannaan ilmoitus sanomalehteen, sillä tottahan ymmärrät, ettei hely\nole sinun vain senvuoksi, että olet sen löytänyt», lisäsi hän vähän\nankarammin.\n\n»Oi, kyllä minä sen ymmärrän! Kunpa vain voisin tietää heti, missä\nomistaja on!»\n\nPyöreissä, sinisissä silmissä pyöri karuselli: Ne olivat näkevinään\nomistajan, ihmeen kauniin ja kultakutrisen prinsessankaltaisen\npikkutytön, ja prinsessan äärettömän ilon saadessaan aarteensa\ntakaisin, ja ystävyyden, joka siitä syntyi, ikuisen, parhaan\nystävyyden. Yhteisiä leikkejä Humlegårdenissa joka päivä. Kaipuuta,\nenenevää innostusta ja vihdoin voimakas halu päästä irti tuosta\nvieraasta naisesta niin pian kuin mahdollista ja vain rientää kotiin.\nYlös portaita... äiti, veljet, maailman kauneimman kultaristin yleistä\nihailua.\n\n»Ei tarvitse muuta kuin vain ilmoittaa sanomalehdessä, niinkuin\nsanoin», jatkoi Elma näkemättä mitään silmien karusellista.\n\n»Kiitoksia, hyvästi!»\n\nTyttö niiasi ja riensi pois löytönsä kanssa. Kuinka kevyt onkaan\ntuollaisen yksitoista- kaksitoistavuotiaan lapsen jalannousu, vaikka\njalassa on karhea kenkä ja savinen varvaskärki! Elma katseli\npoisjuoksevaa tyttöä ja hänen päähänsä pälkähti: »Jokseenkin tuon\nikäinen olisi minun tyttöni nyt saattanut olla!» Paholaiset olivat\npoissa ja ajatus sai kulkea niiden ahdistamatta. Taas tuli tuulenpuuska\ntuoden tuoreen mullan ja orastavien, puhkeavien lehtien tuoksua ja Elma\nhengitti sitä vähän keveämmin kuin äsken, ilman ilkeitä muistoja. Nyt\nhän tunsi vain olevansa väsynyt ja hiukan hiestynyt; talvivaippa oli\nraskas, tuntui hyvältä pian päästä kotiin.\n\nElma Liwin asui yhdessä toisen ansioillaan elävän naisen, erään\nsairasvoimistelijattaren, kanssa.\n\nKun hän aikanaan oli päässyt lapsivuoteelta ja jälleen palannut\nelämään vapautettuna lähimmän tulevaisuuden huolista, oli hän\nkaikesta huolimatta tuntenut suurta ylpeyttä siitä, että oli saanut\nsen arkaluontoisen asian hoidetuksi niin hyvin, aivan ilman apua,\nilman neuvonantajia, ilman yhdenkään ainoan ihmisen armeliaisuutta.\nHänen itsetuntonsa heräsi, jonkinlainen kiitollisuus suurkaupunkia\nkohtaan, joka niin armeliaasti oli salannut ja suojannut häntä,\nherätti hänessä päätöksen jäädä sinne asumaan. Hän asettui yhteyteen\nkäsityöpiirien kanssa, ja otettiin vastaan suosiollisesti, kun hänen\ntaitonsa kaikenlaatuisissa ompelutöissä oli tunnettu ja hänen nimensä,\ntuomiorovastin nimi, arvossa pidetty. Hän eteni varovasti, herkästi\nkuunnellen jokaista soraääntä, vähäisintäkin kyseenalaisuutta siitä,\noliko hän oikeutettu vastaanottamaan niitä paikkoja, joita hänelle\ntarjottiin. Mutta kukaan ei ajatellutkaan kiistää häneltä hyvällä\ntyöllä ansaittua asemaa, ja hän juurtui uusiin oloihin.\n\nKun vuodet sitten kuluivat eikä mitään tapahtunut, mikä olisi vakavasti\nvoinut huolestuttaa häntä — varsinkin, kun Gavelström osoitti parin\nvuoden kuluttua niin odottamatonta tahdikkuutta, että suvaitsi\nkuolla — alkoi Elma Liwin osoittaa suurempaa varmuutta ulospäin.\nHänen ulkomuotonsa oli luottamusta herättävä, kolmenkymmenen vuoden\ntäyttäminen soveltui hänelle hyvin; erikoisalallaan hän suoritti yhä\nuseampia huomattavia töitä; hän seurusteli melkein yksinomaan naisten\nkanssa, ja näiden joukossa oli monta huomattua naista. Näiden kautta\nhän sai vähitellen pienen osansa hoidettavaksi erinäisten yleisten\nharrastusten palveluksessa. Hän joutui istumaan mukana erinäisissä\njohtokunnissa ja komiteoissa. Tuomiorovastin väki oli ollut erittäin\nvanhoillista, ja koko Elman sukupiiri ylläpiti tätä kantaa. Mutta hän\nhalusi osoittaa vapaamielisyyttä, hän tiesi totisesti mihin nainen\npystyy, kun joutuu oikein koville. Kidutuspenkilläkin olisi hän\nvoinut vaieta. Niinpä oli hänen kaiketi lupa ottaa palkkansa ajamalla\navoimesti naisasialiikettä, joka teki hänet riippumattomaksi — ja\nmyöskin hiukan kiusalliseksi — sisarten ja veljien suhteen sekä antoi\nhänelle ulospäin edistysmielisen toimihenkilön arvon.\n\nAhdistelevat paholaiset hän piti sisässään. Muutamia vuosia hän oli\nasunut yksinänsä, mutta se oli alkanut häntä rasittaa. Sattumalta hän\njoutui yhteen sairasvoimistelijatar Rick Brunjohannin kanssa. Eräässä\nnaiskerhossa oli jonkin juhlan yhteydessä esitetty näytelmäkappale,\nromanttisen oopperan parodia. Pääosan esitti Rick Brunjohann, jonka\nkihara, musta peruukki oli erittäin onnistunut. Osansa hän hoiti\nreippaasti: rakasti, kärsi, kuoli ja nousi ylös yhtä vauhdikkaasti.\nNäytelmän jälkeenkin Elma huomasi, että neiti Brunjohann oli\nmiellyttävän näköinen, jotapaitsi tämän hilpeä käytös viehätti häntä.\n— »Tuommoinen ihminen pitäisi minulla olla seurassani», ajatteli hän.\nSamassa neiti Brunjohann tuli häntä vastaan permannon poikki.\n\n»Minä kuulin, neiti Liwin, että te etsitte asuintoveria. Minä olen\nsamoilla asioilla. Keskustellaanko asiasta?»\n\nElma oli heti suostuvainen.\n\n»Tietenkin», sanoi Rick, »kumpikin pitää huolta itsestänsä, mutta me\nsyömme yhdessä.»\n\nSopimus rakentui molemminpuoliseen arvonantoon ja siihen, että taloutta\nhoitaisi kolmas henkilö, Elman jo kokenut palvelija Hulda, jonka\ntehtävänä oli pysyttää elinkustannukset määrätyissä rajoissa ja tarjota\nmoitteetonta ruokaa.\n\nMuutettiin uuteen asuntoon lokakuussa, Elma puolestaan suuremmin\nodotuksin kuin olisi tahtonut myöntää. Hän oli täynnä jonkinlaista\nihailua toista kohtaan, joka oli häntä nuorempi ja jota hän\nmielikuvituksessaan ajatteli pääsevänsä suojelemaan ja huoltamaan\nsaadaksensa vastavuoroon nauttia lämpimämpää ystävyyttä kuin mihin hän\noli kuivahkojen ammattitoveriensa ja ystävättäriensä parissa tottunut.\n\nNaisilla oli kummallakin erityinen, vesisuihkulla varustettu\nmakuuhuoneensa, yhteisen seurusteluhuoneen erottama. Kalustoa toi\nRick mukanaan jokseenkin arkipäiväisen huoneen sisustuksen, joka\nsijoitettiin pihanpuolella olevaan pieneen saliin. Makuuhuoneessaan\nhän otti vastaan osan potilaitaan ja piti siellä makuuhuoneen\ntavallisesta kalustosta vain kaihtimen taakse piilotetun sparttalaisen\ntelttavuoteen. Elma taas oli kalustanut yhteisen seurusteluhuoneen\n1830-luvun tyyliin, silloisen makusuunnan mukaisesti: vähän\nhuonekaluja, ruotsalaista tekoa, seinillä teräs- tai kuparipiirroksia\nkapeissa mahonkikehyksissä. Yksinäisessä, kiilloitetulla pöydällä\nolevassa kristallimaljakossa tulpaaneja (ei erin monta).\n\nMutta hänen makuuhuoneensa oli kuin muhkea ja mukava herranhuone:\nleveät, matalat istuimet, tupakkapöytä, leposohva, joka illalla\nkäännettiin vuoteeksi, seinällä talvimaisemaa esittävä öljytaulu;\nsuuri kirjahylly täynnään ammattikirjallisuutta ja sivistyneen\nyleisön mieliromaaneja — kun taas Rick kasasi kenttävuoteensa alle\njoukoittain puoliksi luettuja ja kirjalliselta arvoltaan alamittaisia\nkäännösjulkaisuja. Sitäpaitsi Elman huoneessa oli erinomainen\nvenetsialainen peili ja komea empiretyylinen piironki. Kokonaisvaikutus\nosoitti hienostunutta makua ja suurta halveksumista kaikkia\nnaishepeneitä, tyllipeitteisiä toalettipöytiä, pitsipäällyksisiä\nvuoteita, joka nurkassa olevia peilejä, puuterirasioita ja kaikkinaista\nrihkamaa kohtaan.\n\nMutta yhteenmuutto Rickin kanssa oli pian osoittautunut pettymykseksi.\n\nRick ilmaisi ensimmäisestä päivästä alkaen tarkoittaneensa täyttä\ntotta ehdollaan, että kumpikin pitää huolen itsestään. Hän oli\nliikkuvainen, hänellä oli monta rautaa tulessa ja suuri tuttavapiiri,\njonka pariin hän katsoi tarpeettomaksi tuoda Elmaa. Hän osoitti Elmalle\ntavallista ja luontevaa toverillisuutta, oli palvelevainen ja puheli\nmielellään omista asioistaan, mutta ei tiedustellut toisen asioita.\nHänen silmissään Elma oli etevä henkilö, vanhempi kuin hän, hyvin\nkunnioitettava ja ainakin enemmän kunnioitettava kuin huvittava. Hän\nei aavistanutkaan, että Elman mielikuvitus olisi saattanut askarrella\nhänen asioissaan.\n\nYhtä vähän aavisti hän, että katkeruutta vähitellen alkoi kihota Elman\nmieleen, kun tälle kävi selväksi, että lähempää ystävyyttä ei saattaisi\nsyntyä, eikä ollut todellisesta seurastakaan toiveita.\n\nElma meni maata myöhään, Rick nousi ylös aikaisin ja piti äänekästä\npuhetta Huldan kanssa, välittämättä tämän vaiennusvaroituksista tai\nunohtaen ne seuraavassa hetkessä. Rick oli ahkera puhelimenkäyttäjä\nseurusteluvälineenä. Elma istui äänettömänä, yhä enemmän ärtyneenä\nja kuunteli tai oli kuuntelematta, mutta oli kuitenkin tietoinen\nkeskusteluista eteisessä, joita säesti Rickin nauru, joka oli kuin\nilmaan syöksähtävä ja heti taas keskeytyvä vesiryöppy. Ja kun Elma\nlopuksi havaitsi, että Rick pohjimmaltaan ajatteli vain miehiä,\nkatkaisi hän mielessään välinsä hänen kanssaan tyyten — vaikka Rick ei\nvieläkään mitään ymmärtänyt, vaan oli yhtä huolettoman hyväntuulinen\nkuin ensimmäisenä päivänäkin.\n\nKun Elma nyt Samariittikokouksen jälkeen vihdoin oli kotona, tuli Rick\nvoimistelupukuun puettuna ilmoittamaan:\n\n»Eräs rouva Pasch on soittanut.»\n\n»Mitä hänellä oli asiaa?» kysyi Elma jurosti.\n\n»Sitä hän ei sanonut, hän lupasi kirjoittaa.»\n\n»Hyvä on.»\n\n»Onko sattunut jotakin sotkua?» kysyi Rick.\n\n»Ei lainkaan.»\n\nRouva Pasch — siis jonkinlaisia selittelyjä. Selitelkööt vain.\n\nOvikello soi, ja eteiseen tuli erään suuren kukkakaupan lähetti.\nMoninkertaisesta silkkipaperikääreestä tuli esiin palvelevaisen Rickin\navulla valtava viuhka kieloja. Viuhkan sisässä oli kirjekuori ja\nkuoressa kortti, rouva Paschin käyntikortti:\n\n »Rakas neiti Liwin, älkää olko suuttunut, pyytää Teitä harrastava ja\n ihaileva\n\n Alexandra Pasch.»\n\nNeiti Brunjohann antoi lähetille lantin ja toi sisään jättiläiskimpun,\njolle tosiaan löytyi sovelias maljakko. Hän etsi hetken aikaa sopivaa\npaikkaa, missä valovaikutus olisi edullisin. Mutta Elma oli sytyttänyt\npaperossin ja poltteli hiljaa pää takakenossa ja silmät puoliummessa\nvälittämättä kukkakimpun kohtalosta.\n\nKuinka ihmeteltävän helppoa elämä olikaan armoitetuille, ajatteli hän.\nKuka voi vastustaa sanoja »älkää olko suuttunut» — varsinkin kun ne\nkuiskataan Alexandra Paschin maailmannaisen käsialalla, jota ei tuhlata\nkenelle hyvänsä, ja jonka sentimetrin korkuiset kirjaimet todistavat,\nettä kirjoittajalla on runsaasti aikaa. »Minä myönnän, minä olen\npahoillani! Minä käsitän vihdoinkin tehneeni teille pahaa.». Ja sitten\nlopussa tuo välttämätön mairesana, joka kumoaa kaikki vastaväitteet ja,\nkääntyköön maailma kuinka tahansa, aina tekee kohteliaan voittajaksi.\n\nSitten voi kirjeen kirjoittajatar huoleti unohtaa koko asian.\n\nMutta muistaa, että on olemassa niitä, jotka koskaan eivät voi unohtaa\nmitään, jotka aina ovat yhtä helposti haavoittuvia. Draama kasvaa\nheidän sisässään, tunteen draama, jota ei kukaan aavista, joka hitaasti\nedistyy kohtauksesta toiseen syvällä salassa, ja jonka esirippu ei\nmilloinkaan näytä laskeutuvan, vaikka kuinka toivoisi ratkaisua.\n\nKuinka inhoittavaa, ajatteli hän, että pitää olla nainen, alhaisten\nviettien väline! Jospa vain voisi pyyhkiä pois kaikki jäljet siitä,\njospa vain voisi olla muistamatta, mitä tietää siitä, missä itse\non ollut osallisena! Ja kuitenkin minä olen tänään ollut julmasti\nhaavoittunut vain pelkästä viittauksesta, että en elä yhdessä miehen\nkanssa! Sehän on ristiriitaista, sehän on mieletöntä! Mikä siinä on\nhaavoittavaa? Ole rehellinen, Elma! Sekö, että rouva Pasch ja ne muut\nmahdollisesti voisivat luulla, että sinä et voi voittaa ja kiinnittää\nitseesi ketään miestä? Pelkäätkö siis pohjimmalta, että heidän\nkuvittelunsa saattaisi olla oikea?\n\n»Mutta tule toki, Elma, katsomaan näitä ihania kukkia», kehoitti Rick\novella.\n\n»Kiitos, Rick, kyllähän ne ovat kauniit, ovat maksaneet ainakin\nkaksikymmentä kruunua. Annoitko lähetille mitään?»\n\n»Viisikymmentä äyriä.»\n\n»Hänen olisi pitänyt saada paljon enemmän.» Rick ei kuullut ivaa;\nhänellä oli ihailtavan kuurot korvat.\n\n»Hänkin kuuluu armoitettuihin», ajatteli Elma. Sitten hän kysyi:\n\n»Jäätkö kotiin tänä iltana?»\n\n»En, minulla on miekkailuilta.»\n\n»Ja minä jään taas yksin kuten tavallista», ajatteli Elma. »Enkö\nsitten ole tyytyväinen elämääni? Minullahan on toimialani, eikä\nminulta ulkonaisessa suhteessa puutu mitään. Olenko sairas? En, mutta\nkuitenkaan, sitä ei käy kieltäminen, minä en ole onnellinen, en ole\nkoskaan onnellinen — ja minua vaivaa aina alituinen kaipuu. En kaipaa\nmiestä enkä miehiä, vaan sitä, että en aina hapuilisi tyhjää, mihin\nkäteni ojennan.\n\nJospa he vain tietäisivät!\n\nJos kohtaus rouva Paschin kanssa olisi sattunut Rickille, olisi tämä\nvain herttaisesti nauranut koko jutulle, sen tiesi Elma. Rickille olisi\nsitäpaitsi kaunis kukkavihko ollut riittävä sovitus ajattelemattomasta\nsanasta. Rick ei ollut pikkumainen, vakuutti hän itse.\n\n»Silloin minä mieluimmin haluan olla pikkumainen», ajatteli Elma.\n\nSillä Rick Brunjohannin kaltainen hän ei tahtonut olla missään\nsuhteessa. Mikä köyhyydentodistus olikaan tuo ainainen flirttaaminen,\njoka täytti sairasvoimistelijattaren ajan! Talvella hän urheili\nmilloin jonkun nuoren luutnantin, milloin jonkun potilaanaan olleen\nliikemiehen tai jonkun muun kanssa; kesillä hän oleskeli kylpypaikassa\nammattiansa harjoittamassa, leikkisän tunteellisesti seurustellen\nalilääkärien kanssa. Elma sai silloin tällöin nähdä näytteitä kaikkien\nnäiden herrain keskusteluista, tietoja heidän tavoistaan, oloistaan tai\nansioistaan. Rick laski niistä mielellään leikkiä.\n\n»Minä en luultavasti kuitenkaan koskaan mene naimisiin», sanoi hän.\n\nMutta Elma oli vastenmielisyyden terävänäköisyydellä jo aikoja nähnyt\nläpi tämän lörpötyksen.\n\n»Et», saattoi hän vastata, »rakas Rick, senhän voin ymmärtää; ikäimmen\nelämähän on paljon mieluisampaa.»\n\nRick oli senlaatuinen tyttö, josta miehet pitävät, ja joka vain odotti\nhetkeänsä; siinä oli koko arvoitus. Hän tahtoi päästä edullisiin\nnaimisiin ja irti vaivalloisesta työelämästä. Vähäpätöinen tyttö,\nniinkuin tuhannet muut, ilman mitään käsitystä siitä, mitä sileiden\npintojen, kaiken mykän torjunnan alla liikkuu.\n\nElma työnsi kärsimättömänä syrjään Rickiä koskevat ajatukset.\n\nHänen pöydällään oli kutsukortti eräille päivällisille. Se oli pantu\nsyrjään lyhyen harkinnan jälkeen puvuston mahdollisuuksista, jotka oli\nhavaittu riittäviksi. Elma tarttui nyt jälleen tuohon pieneen korttiin,\njoka oli merkki siitä, että hänen persoonansa oli välähtänyt eräiden\nkanssaihmisten mieleen, vieläpä niin edullisesti, että oli päätetty\nottaa hänet toivottavien vieraiden ryhmään. Se ei tapahtunut usein,\nja siksi se lämmitti häntä. Äkkiä hän tunsi kaipuunsa tarkistuvan,\nolennoituvan.\n\nSe olennoitui yksinkertaisesti kaipuuksi päästä ulos, päästä niiden\njoukkoon, jotka olivat iloisia, jotka saattoivat olla huolettomia ja\nherttaisia ja siten herättää huomiota ja voittaa sydämiä.\n\nElma ei olisi kehdannut tunnustaa kenellekään olevansa näin\nlapsellinen, mutta ei päässyt siitä ajatuksesta irti.\n\nTarve vihdoinkin kerran huvitella tarttui häneen kuin kuume. Kun Rick\noli mennyt miekkailukerhoonsa reippaasti lausuttuaan: »Hyvästi, Elma,\nkuule, minä neuvon sinua: mene sinäkin ulos ja pidä hauskaa!» istui hän\nkauan alallaan poltellen, etsiskellen, tuijotellen eteensä, kielovihkoa\nkatsellen sitä kuitenkaan näkemättä, vain nauttien halusta, joka heräsi\nhänen mielessään, ja kävi taisteluun sairaalloisen tietoisuutensa\nkanssa kaikista nöyryytyksistä, taisteluun nurjuutta ja sisäistä\nkateutta vastaan, jotka kalvoivat hänen elämäniloansa.\n\n\n\n\n5.\n\n\n»Uskaliaisuutta», avonaista päällysnuttua, josta kaksi ankkurinappia\npuuttui, ja huonosti poimuteltua cheviottihametta kantoi nuori\njuoksija kuin kilpajuoksussa, jonka tuloksesta riippui paljon, halki\nHumlegårdenin, ohi Noidanpuun ja Maankavaltajan pensaan, ohi Keisarin\nPalatsin, yli Tildan ja hänen veljensä Libertin tilusten rajan, ja ne\nkatosivat Östermalmiin, missä Tilda — se oli nuoren juoksijan nimi\n— asui, ja jonka omisti Anders de Wahl, ihana henkilö, jonka kuva\nmitä erilaisimmissa pukimissa oli leikattu monista lehdistä ja pantu\ntalteen, mutta joka todellisessa elämässä oli tuntematon.\n\nTilda, tuon päällysnutun y.m. kantaja, Anders de Wahlin alamainen, ei\nhiljentänyt juoksuansa edes kotitalonsa portaissa ennenkuin seisoi\nneljännessä kerroksessa oven edessä, jossa oli messinkilevy ja siinä\nnimi _Konserttimestari P.A. Murius_. Mutta eteiseen tultuaan hän joutui\nsensijaan aivan hämilleen: äkkiä hän muisti pienen toverinsa, jonka oli\nunohtanut puistoon. No, hän löytää kyllä kotiin itse, se on tietty,\nmutta Tildan into masentui tuntuvasti, sillä hän ei tahtonut olla huono\nhuoltaja. Tulo saliin, missä äiti istui, silmälasit nenällään jotakin\nsärkynyttä porsliiniesinettä korjaamassa, oli sentähden verraten tyyni.\nVain kaksi torventörähdystä:\n\n»Äiti, katso!»\n\nÄiti, maailman paras, työnsi varovasti syrjään arkaluontoisen työnsä,\notti pienen kultalankaristin, tarkasti sitä, kuivasi sen varovasti\npuhtaaksi, ja sanoi aivan niinkuin sekin ankara nainen äsken:\n\n»Meidän pitää panna ilmoitus sanomalehteen.»\n\n»Tehdään se heti!»\n\nLikaiset talvikengät alkoivat polkea permantoa kärsimättöminä.\n\nÄiti nauroi ja kirjoitti ilmoituksen, jonka Tilda sai viedä\nsanomalehden konttoriin, ja illan kuluessa oli sitten pieni risti\nkaikkien ihailun esineenä, kaiken sen ihailun ja keskustelun esineenä,\njonka Tilda oli ennakolta arvannut syntyvän veljien puolelta.\n\nLibert sanoi silmät kiiluen: »Luuleeko äiti, että se maksaa sata\nkruunua? Tai ehkä tuhannen?»\n\nPontus sanoi: »Hölmö, siinä tapauksessa me saisimme julman paljon rahaa\nvain löytöpalkkana.»\n\n»Niin, sehän olisi hyvä.»\n\n»Mutta ymmärräthän sinä», sanoi Pontus ylimielisesti, »ettei tuommoinen\npieni risti, neljän sentin mittainen, voi olla paljonkaan arvoinen, ja\nkultalankahan on sitäpaitsi melkein pelkkää ilmaa.»\n\nLibert jatkoi kuitenkin oman ajatussuuntansa poluilta poikkeamatta:\n\n»Mutta ehkä helmet ovat hirveän harvinaisia, äärettömän kallisarvoista\nlaatua, jommoisia ei monellakaan ole.»\n\nPontus nolasi hänet: »Sinä olet sentään liian lapsellinen\nkolmetoistavuotiaaksi.»\n\nTilda kietoi käsivartensa rakkaan Libertinsä kaulaan. He ymmärsivät\ntoisensa. Koko Humlegårdenhan oli heidän yhteistä omaisuuttansa, ja\nkun Pontus vihdoin oli kyllältänsä katsellut löytöhelyä ja vetäytynyt\nlukemaan läksyjänsä, alkoivat he molemmat rauhassa pohtia kaikkia\nmahdollisuuksia ristin harvinaisesta laadusta ja kalleudesta. Eihän\nihan kaikkea tarvinnut juuri uskoa, mutta hurjan hauskaa heillä\nkuitenkin oli ja he kuiskailivat kauan.\n\nIso Roland tuli kotiin vasta illalliselle. Bassoäänellään ratkaisi hän,\nettä kultalankaristi oli kyllä sangen siro, mutta ei raha-arvoltaan\njuuri paljonkaan arvoinen. Kun Roland oli sanonut mielipiteensä\njostakin asiasta, oli se asia selvä.\n\nHän pesi kätensä, sillä hän kävi töissä eräässä työpajassa\nvalmistuakseen aikaa myöten insinööriksi; mutta kynnet pysyivät vain\nmustina. Tilda huomasi pöydässä, että Pontus katseli näitä mustia\nkynsiä, saattoi suorastaan nähdä hänen ajattelevan: »sikamaista,\nminulta menee ruokahalu...» Hävytöntä, että Pontus, joka oli vasta\nviisitoistavuotias, tahtoi mestaroida itse Rolandia, joka oli\nylioppilas ja yhdeksäntoistavuotias ja sitäpaitsi — juuri Roland. Tilda\nhuomautti senvuoksi ääneen:\n\n»Kas, sinulla on suuri finni nenänjuuressa, Pontus.»\n\n»Hoida sinä itseäsi, senkin rupisammakko», vastasi toinen\nloukkaantuneena.\n\nRouva Murius lepytteli: »Mutta lapset, lapset, älkää riidelkö!»\n\nRupisammakko ja Libert katsahtivat kuitenkin toisiinsa, he olivat\ntehneet sen havainnon, että Pontus oli viime aikoina alkanut hakkailla\nerästä tyttöä, ja uusi finni ei niissä oloissa ollut erin edullinen.\nNiin että Pontukseen oli joka tapauksessa isketty.\n\nRoland sanoi karhealla bassoäänellään: »Kuinka harvoin isä sentään on\niltaisin kotona!»\n\n»Sille ei mahda mitään, poikaseni, kun hän ei ole sairas», vastasi\näiti, sillä isä oli äskettäin ollut sairaana.\n\nTilda näki Rolandista, että tämä ajatteli: »Täällä me istumme ja\nlepäämme ja syömme hyvää ruokaa ja kaikki on hyvin, mutta isän täytyy\nolla soittamassa siellä inhoittavassa oopperassa. Hänen käsivarttansa\npakottaa vielä, mutta hän ei ole siitä ollakseenkaan, sillä sehän\non hänen elinkeinonsa, eikä hän arvatenkaan pääse kotiin ennen\nkahtatoista. Isä parka! Silloin nukumme me kaikki, mutta hänellä on\nedessään vain uneton yö ja sitten soittotunteja koko huominen päivä.»\n\nTilda näki äidistä, että tämä ajatteli aivan samoin. Ja sitten\najatteli Roland: »Ja äiti itse tärvelee silmänsä sillä hienolla\nporsliinikorutyöllä, josta hänen ehdottomasti pitäisi luopua, ja kaikki\nvain meidän vuoksemme! Herra Jumala, eikö tästä pian pääse valmiiksi,\nettä vuorostaan pystyisi auttamaan heitä!»\n\nOli aika ihmeellistä, mietiskeli Tilda, että voi suorastaan nähdä,\nmitä ihmiset ajattelevat. Muutahan se ei voinut olla, kun äidin kasvot\nkävivät huolestuneiksi hymyn asemesta, jota hän mieluimmin olisi\ntahtonut. Ja kun Roland alkoi istua pöydässä niin kumaraselkäisenä ja\neteensä tuijottavana, niin Pontus ajatteli: »Nyt hän alkaa olla jo\ntyömiehen näköinenkin.» Tilda huudahti ääneen:\n\n»Sinä olet kaunis, Roland!»\n\nJa silloin purskahtivat kaikki nauruun.\n\nSeuraavana aamuna oli ilmoitus sanomalehdessä.\n\nSitä oli vain puolitoista riviä: »Helmikorist. kultalankaristi löyd.\nHumlegårdenissa 79 340.»\n\nTilda ei voinut saada katsettaan pois noista puolestatoista rivistä.\nHän ja Libert lukivat niitä yhä uudelleen. Niin kauan kuin aamiaislomaa\nkesti, oli mahdotonta ajatellakaan mitään hauskempaa kuin saada lukea,\nmitä itse oli sanomalehteen pannut. Libert oli tavallisesti huono\nlukemaan, mutta tämän hän oppi heti. Koko sanomalehdessä ei ollut\nmitään, joka näytti niin hauskalta.\n\nKoulun päätyttyä Tilda riensi taas kotiin katselemaan ristiä ja\nilmoitusta. Ja silloin oli tapahtunut jotakin suurenmoista: oli\nsoitettu! Eräs nainen oli soittanut. Äidin täytyi kertoa kaikki\nyksityiskohdat tarkasti järjestyksessä. Ensin oli nainen siis sanonut:\n»Onko numero 79 340?»\n\n»Vastasiko äiti, että on?»\n\nSe olisi Tildan pitänyt itsestäänkin ymmärtää. Ja sitten nainen\nselitti, minkänäköinen kultalankaristi oli, ja selitys oli ihan\noikea, ja hän sanoi, että hän aivan sattumalta oli tullut nähneeksi\nilmoituksen, muuten hän ei olisi tullut välittäneeksikään siitä, että\noli sen pikku korun kadottanut, sanoi hän. Se mahtoi olla ihmeellinen\nnainen! Vihdoin hän oli kysynyt, saako hän lähettää sitä hakemaan.\n»Minun pikku tyttöni voi kyllä itse tuoda sen», vastasi äiti. Nainen\noli kysynyt, tahdottiinko löytöpalkkaa. »Ei tule kysymykseenkään\nmuuta kuin ilmoitusmaksu.» Silloin oli nainen kiittänyt erittäin\nkohteliaasti, ja siinä kaikki. Risti kuului rouvalle, joka asui\nFlorankadun varrella. Humlegårdenista oli sinne vain minuutin matka.\nRouva Murius tarkkasi miettiväisenä Tildan koulupukua ja päätti, että\nhänen oli otettava ylleen toinen, hiukan parempi. Jumalan kiitos, lakki\noli ainakin uusi. Päällysnuttuun neulottiin kiireesti kaksi nappia.\n\nFlorankadulle tullakseen täytyi Tildan kulkea yli Karlavägenin\nkohisevan virran. Toisella puolen oli Ihmissyöjien maa, jossa\nasuu tiikereitä ja ihmissyöjiä, ja siellä oli Florankatu. Puistoa\nkauemmaksi oli Tilda vain poikkeustapauksissa saanut mennä yksikseen.\nSuurkaupungissa on niin paljon vaarallista. Tosin oli äiti varmasti\nvakuuttanut, ettei koko Tukholmassa ollut ainoatakaan tiikeriä tai\nyhtään ihan oikeata ihmissyöjää, mutta sittenkään ei voinut tietää,\nmitä lapsille saattoi tapahtua... Tilda pääsi kuitenkin ilman\nminkäänlaista onnettomuutta siihen taloon, jonka osoitteen rouva Murius\noli kirjoittanut kuoreen, jossa kultaristi oli.\n\nSe oli hieno talo. Portaissa oli hienot, kiiltävin messinkitangoin\nkiinnitetyt matot. Tildan soittaessa avasi oven palvelija, jolla oli\nmusta puku ja hieno, valkoinen esiliina; se muistutti palvelijatarta\neräässä näytelmäkappaleessa, jonka Tilda oli nähnyt, ja kun musta-\nja valkopukuinen kuuli, mistä oli kysymys, sanoi hän: »Tehkää hyvin,\nastukaa sisään.»\n\n»Sisään» merkitsi hienoa salia.\n\nSen veroista ei usein nähdä. Libert ja Tilda olivat yksityiskohtaisesti\nkuvitelleet, minkälaista oli keisarillisessa palatsissa, jonka\nulkopuolelle oli kirjoitettu »Kungl. Biblioteket», ja joka oli\nsuuri, keltainen talo, ja siellä mahtoi olla kultaa ja alabasteria,\nnorsunluuta, ebenholtsia, jakarandaa ja timanttisaleja, mutta tämä\nsali tässä ei ollut vain kuviteltu, aurinko paistoi kullattuihin,\nsilkkipäällyksisiin tuoleihin. Tilda ei uskaltanut istuutua millekään\nniistä, mutta hän katseli tarkasti ympärilleen saadakseen aiheita\nkeisarillisen palatsin uudelleen sisustamiseen. Kukkia oli monissa\nmaljakoissa, kieloja ja muita. Palmuja, jotka ulottuivat melkein\nkattoon saakka, ja peili, joka ulottui melkein lattiaan asti. Erään\nsohvan yläpuolella oli jonkun herran kuva, yhtä suuri kuin todellinen\nihminen, yllään hännystakki ja leveä silkkinauha poikki rinnan.\n\nOvi avautui ja sisään astui nainen: kaunis, kaarevanenäinen, pitkä ja\nvalkoverinen, hienosti kammattu, ja valkoinen silkkipusero yllä. Hän\notti pienen kirjekuoren Tildan paljaasta kädestä — sillä Tilda oli\njättänyt käsineet kotiin, ne kun olivat rikkinäiset, eikä äiti eikä hän\nollut ehtinyt niitä parsia — aukaisi kuoren ja sanoi, että risti oli\noikea.\n\n»Ja mikä sinun nimesi on, pikku tyttöseni?»\n\nTilda ilmoitti nimensä.\n\nValkoinen nainen hyväili hiukan hänen poskeansa ja sanoi: »Eikä olla\nhullumman näköisiäkään.»\n\nSe oli kummallinen lausuma ja aivan erilainen kuin muitten ihmisten\nsanomat. Ovesta naisen takaa tuli samassa sisään poika, jokseenkin\nPontuksen kokoinen, mutta paljon hienommin puettu. Poika tervehti. Hän\nkumarsi ikäänkuin Tilda olisi ollut suuri tyttö. Kaikki täällä oli yhä\nkummallisempaa. Sitten poika seisoi kädet pistettyinä housuntaskuihin,\nja kun nainen maksoi ilmoitusrahat ja poika näki, että summa oli vain\nhiukan enemmän kuin kruunu, sanoi hän:\n\n»Minun mielestäni äidin pitäisi antaa hänelle ristikin.»\n\n»Siinä voit olla oikeassa», vastasi nainen, mutta Tilda sanoi: »Ei\nkiitoksia, se on aivan liian paljon!»\n\nSilloin nauroi valkoinen nainen.\n\n»Ja kuinka hyvin kasvatettuja vielä ollaan! Se ei ole mikään suuri\nlahja, pikku ystäväiseni. Alexis on oikeassa. Ole hyvä, sehän onkin\noikeastaan juuri pieni lastenkoru.»\n\nJa hän melkein pakottamalla painoi ristin Tildan käteen.\n\nPojan nimi oli siis Alexis. Alexis Pasch, sillä Pasch oli se nimi,\njoka ovessa seisoi. Kun Tilda oli kiittänyt ja lähtenyt ulos, tuli\npoikakin ulos samalla kertaa. He kulkivat pitkin katua, ei juuri\nyhdessä, sitä ei voinut sanoa, mutta joka tapauksessa samanaikaisesti.\nAlexis Pasch kulki vähän edellä, nyt kädet nutun taskussa, ja vihelteli\nitsekseen. Vasta Karlavägenin kohdalla kääntyi hän, nyökkäsi sangen\narmollisesti, ikäänkuin edelleenkin olisi hyväksynyt, että Tilda sai\nkultalankaristin, ja poikkesi vasemmalle. Tildaa ei senjälkeen enää\nmikään pidättänyt rientämästä kotiin hurjaa juoksua.\n\nKaksi iltaa peräkkäin oli Tilda nyt kodissa sankarittarena.\nSentapaistakaan ei ennen ollut tapahtunut. Äiti etsi esiin kapean\nmustan samettinauhan, kiinnitti korun siihen ja ripusti sen Tildan\nkaulaan. Se oli ihmeen siro. Se Alexis mahtoi olla maailman kiltein\npoika. Libert ja Tilda kuiskailivat syrjässä: hänet voisi ottaa esim.\nkasvatusveljeksi. Libertin pitäisi siinä tapauksessa sanoa häntä\nsedäksi. Risti voisi olla hänen antamansa muistolahja Libertille,\nvaikka Tilda sai sitä kantaa ja pitää. Joka tapauksessa päätettiin\nmennä seuraavana päivänä katsomaan taloa, jossa hän asui.\n\n»Mikä sen sällin nimi on?» kysyi Pontus.\n\n»Johan sen kuulit.»\n\n»En minä kaikkia teidän lörpöttelyjänne kuule.» »Sinä olet vain\nolevinasi. Me olemme sanoneet sen monta kertaa.»\n\n»Minä en välitä vähääkään teidän Olle Petterssonistanne, vai miksikä\nhäntä sanoitte.»\n\n»Älä sano», kuiskasi Libert, mutta Tilda ei malttanut olla sanomatta:\n\n»Ei, kuule, Alexis Pasch hänen nimensä on, jos tahdot sen vielä kerran\ntietää.»\n\nPontus luki saksanläksyä. Libert oli huonopäinen ja sai tyytyä\nkansakouluun, eikä konserttimestarilla olisi ollut varaakaan pitää\nhäntä kalliimmassa koulussa; mutta Pontus oli ahkera ja sai aina hyviä\ntodistuksia ja kiitoslauseita. Hän antoi nyt Libertin ja Tildan olla\nhetken omissa oloissaan, heistä välittämättä, sitten hän löi pöytään\nvalttinsa, jota hän oli säilyttänyt koko iltapäivän, nakkasi noin vain\nkuin minkäkin jokapäiväisen asian, sillä juuri se oli oikea tapa.\n\n»Pasch ja minä olemme luokkatovereita», sanoi hän.\n\n\n\n\n6.\n\n\nTilda oli suuri ja voimakas kaksitoistavuotiaaksi, mutta Libert\ntavattoman pieni kolmentoista ikäiseksi, hoikka ja heiveröinen,\nhuonopäinen, niin että hänestä ei koskaan voisi tulla muuta kuin\ntavallinen viulunvinguttaja, jos edes sitäkään, sanoi herra Murius\nalakuloisesti. Libert ja Tilda olivat lapsista ainoat, joilla oli\nmusikaalisia taipumuksia. Vakava Roland aikoi tulla vain keksijäksi,\nPontus taas lääkäriksi. Siitä on hyvät ansiot, jos on taitava, ja sitä\ntaas ei Pontus itsensä suhteen lainkaan epäillyt. Yliopistossa hän\naikoi opiskella velaksi, ja isälle sanoi hän: »Älä sure, isä, minä\nkyllä suoriudun.» Mutta Libert ja Tilda olivat tavallisia lapsia,\njoilla tosin oli hiukan tavallista enemmän musikaalisia taipumuksia.»\nLibert, niin, poika parka», sanoi konserttimestari, »no, jotakin\nhänestä sentään kai tulee. Mutta Tilda, mitenkä hänen käy?» Tilda oli\naina hiukan pahoillaan, kun isä puheli näin. Tarkoittiko hän sitä,\nettä tytöt eivät yleensä ole musikaalisia. Siinä tapauksessa pitäisi\nhänen olla iloinen, että oli saanut lapsen, joka oli ilmeinen poikkeus.\nOikeastaanhan konserttimestari sanoikin ainoastaan, että Tildan\nmusikaalisuus oli omituinen sattuma. Siinä kaikki, eikähän siinä mitään\npahaa ollut.\n\nJoskus saattoi näyttää siltä kuin isä tosiaankin olisi pannut häneen\naivan erikoista arvoa. Se tapahtui aina, kun hän oli pianonsoitossa\ntehnyt erikoisia edistysaskeleita, silloin taputti isä häntä ja sanoi,\nettä »sinusta tulee vielä minun vanhuuteni lohdutus», mutta kerran,\nkun Tilda juuri oli odottanut saavansa suurta tunnustusta, pettyi hän\npahasti.\n\nIsä oli kertonut, että joka kerta kun hän sai pojan, oli se häntä\nharmittanut, sillä hän oli aina toivonut tyttöä.\n\n»Isät toivovat kuitenkin tavallisesti itselleen poikia», huomautti\nPontus.\n\n»En minä. Ei, lapset, tyttö on kuin kukkaseppele sydämen ympärillä.»\n\n»Sitten tuli isä kai hyvin iloiseksi, kun minä synnyin», tokaisi Tilda\nväliin.\n\n»Hm!» sanoi siihen konserttimestari.\n\nArvatenkin hän oli juuri sillä kertaa päinvastoin toivonut poikaa tai\noli ehkä ajatellut, että lapsia on jo kylliksi.\n\nPuhe kukkaseppeleestä sydämen ympärillä ei muutoin koskenut lainkaan\npikkutyttöjä, se tiedettiin, vaan ainoastaan yhtä ainoata, joka muuten\nei enää ollut mikään tyttö: äitiä. Tämä oli itse kertonut tarinan, kun\nhänen miehensä oli nuori ja rakastunut. Ei niin kovin nuori ehkä, sillä\nhän oli lemmityistänsä paljon vanhempi, mutta kuitenkin sanomattoman\nherttainen ja rakastunut. Silloin hän kirjoitti pieniä kirjelappusia\nja vei ne suureen ruusupensaaseen ja pisti ruusun terälehtien väliin.\nHe eivät silloin vielä olleet kihloissa, mutta äiti tiesi, että isä\nrakasti häntä, hän tunsi sen ruusupensaan ja meni sinne ja löysi\nkirjeen, mutta sitä hän ei tiennyt, että se veitikka oli piiloutunut\nlähistölle ja onnesta säteillen heitteli hänelle lentosuukkosia.\nRouva Murius näytti kaikki lapsille, kun nämä olivat pieniä. Siitä\nolivat lapset aivan haltioituneita. He saivat kuvitella ruusupensaan\nruusut ja kirjeen, ja äiti itse seisoi vähän matkan päässä ja esitti\nrakastunutta isää. Hänen silmänsä säteilivät ja hän seisoi yhdellä\njalalla varpaillaan ja heitteli lentosuukkosia molemmin käsin. Kaikki\nnauroivat, äiti kaikkein enimmän, ja hän syleili sitten lapsia toista\ntoisensa jälkeen.\n\nNyttemmin oli muutoin kaikkien ihmisten ja varsinkin lasten vaikea\nkuvitella mitään sen tapaistakaan ukko Muriuksesta. Saattoi kulua\npäiväkausia hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Hän sulkeutui\nhuoneeseensa, teki työtä ja mietiskeli levottomuuden kalvamana.\n\nLapset menivät hiljaa syrjään ollakseen häiritsemättä, mutta rouva\nMurius oli alati varuillaan, miettien keinoja saadakseen hänen\nsynkkämielisyyttään lievennetyksi, ja saattoihan vielä silloin tällöin\nihan odottamattomina hetkinä sattua kirkkaita päivänpilkkeitä.\n\nUkkoa painoivat rahahuolet, hänellä oli niin monta suuta syötettävänä.\nSe mahdollisuus kävi yhä todennäköisemmäksi, että hän kohta ei enää\nvoisi soittaa, jos hermosärky käsivarressa pahenisi tai hän itse\nei enää voisi täyttää tehtäviänsä omasta mielestään tyydyttävästi:\nmuiden arvostelu ei siinä suhteessa hänelle merkinnyt mitään. Toinen\nlevottomuuden aihe oli pelko, ettei saapuisi ajoissa oopperan\nharjoituksiin, vaikka sitä ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut,\nja näiden lisäksi oli tuhannen muuta huolta, ehkä niistä pahin se,\nettei hän saanut nukutuksi, kun lopen väsyneenä iltaisin palasi\nkotiin. Hänen huoneensa oli pihan puolella, ja keskellä yötä, joskus\nvasta aamupuolella, juuri kun hän vihdoin oli nukahtanut, saattoivat\npiharakennuksessa asuvat notariot tulla kotiin: he olivat olleet\nhuvittelemassa. Sen hän ymmärsi: nuoret miehet, jotka eivät pitäneet\nkunniassa lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut perhevelvollisuuksia\neikä taiteilijahenkeä, vaan olivat niin säädyttömiä, että viheltelivät\nja lauloivat hoiperrellessaan epävarmoin askelin sementtipihan poikki.\n\nHerra Murius valitti asiasta isännöitsijälle.\n\n»Ei tässä talossa asu keitään notarioita», vastasi isännöitsijä.\n\n»Minä sanon heitä siksi.»\n\n»Olkoon, mutta täällä asuu vain säädyllistä väkeä.»\n\n»Onko säädyllistä, mitä, että lauletaan ja päällepäätteeksi vielä\nihan päin mäntyä, kaikennäköisiä renkutuksia, kurjia kupletteja, kun\ntunnetun musiikkimiehen ikkuna on juuri pihan puolella, missä he\nkulkevat?»\n\n»Konserttimestarin pitäisi siirtyä kadun puoleisiin huoneisiin», sanoi\nisännöitsijä.\n\nMutta siitä ei asia parantunut. Talon alikerroksessa oli maustekauppa,\nja puotilaiset alkoivat aikaisin aamulla siirrellä puodin laatikoita.\nSilloin juuri he ottivat vastaan tavaroitansa. Suuria vaunuja pysähtyi\ntalon edustalle ja kauhealla kolinalla jymähteli appelsiini- ja\nsokerilaatikoita asfalttikäytävälle. Kello seitsemän talon palvelijat\nalkoivat juoksennella portaissa ja paukutella ovia. Sille, joka oli\npäässyt unenpäähän kiinni kello neljältä, tuli uni lyhkäiseksi.\nKonserttimestari nousi ylös kiihtyneenä ja silloin saattoi sattua, että\nhän tapasi vaimonsa keittiössä äänettömänä kuin henki, valmistamassa\naamiaista pojille ja Tildalle.\n\n»Joko sinä olet ylhäällä? Mitä se toinen tekee?»\n\n»Se toinen» oli se nimitys, jota Murius käytti aina palvelijoista.\n\n»Hän muutti pois eilen.»\n\n»Joko taas!»\n\nNiin, jo taas. »Se toinen» muutti usein. Miksikä asuisikaan se toinen\nkeittiössä, jossa oli vain pieni makuukomero, ja palvelisi kuutta\nhenkeä, kun saattoi saada paikan esim. yksinäisten naisten luona. Rouva\nMurius ymmärsi sen hyvin ja astui valittelematta sen toisen tilalle,\nkunnes oli saatu uusi palvelija. Mutta konserttimestari väänteli\nkäsiänsä:\n\n»Tämmöiseen minä olen sinut raastanut! Sen palkan nyt siitä olet\nsaanut, että minuun tyydyit!» Sille puheelle nauroi rouva Murius\niloista nauruansa hämmentäessään puuroa ja nostaessaan kahvipannua pois\nkaasukeittiöltä, leikkasi leipää ja asetti esille voita. Hän liikuskeli\nreippaasti kiinalaisessa yökauhtanassaan, joka vielä oli kaunis, niin\nvanha ja kulunut kuin olikin. Kyllä siitä oli monta vuotta, kun herra\nMurius oli ostanut sen eräänä riemunhetkenä, tarkemmin sanoen juuri\nsilloin, jolloin hän sai konserttimestarin arvonimen. Ja sitten saattoi\nkoko juttu päättyä siten, että hän istui vaimonsa ja lastensa kanssa\neinepöydässä ja sanoi, ettei ikinä elämässään ollut juonut näin hyvää\naamukahvia. Silloin riemuitsivat lapset. Isä oli hyvällä tuulella! He\nsöivät kuin sudet, lauloivat ja huutelivat, ja Tilda lauloi enimmän,\nsillä hän oli nuorin ja hänellä oli paras ääni. Tällaisina hetkinä\nsyntyivät ne viattomat ja mielettömät värssyt ja sävelet, jotka aina\nmuuten, merkillistä kyllä, käsittelivät Tildaa:\n\n    Pikku Tilda kulta,\n    kenen vuoro on?\n    Kuka nyt saa sulta\n    pikku suutelon?\n\nLibert oli runoilija ja säveltäjä. Tilda pudisti päätään, niin että\nsuortuvat huiskivat ympäri nenää ja suuteli vuoronperään kaikkia ja\nkaikkein viimeksi isää, ja jäi sitten istumaan tämän polvelle ja\nsilitteli kädellään hänen ajelemattomia poskiansa. Se oli kuin olisi\nharjaa silittänyt, mutta kun pitää isästään, ei sillä ole väliä.\n\n»Hullutuksia!» sanoi herra Murius, mutta levottomuus oli haihtunut\nsilmistä, ja kun lapset olivat lähteneet kouluun ja hänen vaimollansa\noli koko koti pantava kuntoon, saattoi hullutus tarttua häneen\nitseensä: hän häiritsi tätä kaikissa askareissa, suuteli ja sanoi, että\nnyt oli hänen vuoronsa suudella, ja silmät kiiluivat ja hän oli yhtä\nrakastunut kuin siihen aikaan, jolloin hän piilotteli lemmenkirjeitä\nruusupensaaseen.\n\nKuinka hartaasti toivoikaan rouva Murius, että hän hiukan useammin\nolisi saattanut näin unohtaa levottomuuden ja huolten aiheet, mutta\nunohdus ei koskaan ollut pitkällistä. Äkkiä sukelsi esiin jokin\nseikka, joka herätti taas hereille katumuksen, että hän oli raastanut\njumaloidun vaimonsa näin köyhiin ja puutteenalaisiin oloihin. Hän\nkatsahti ympärilleen huoneissa: kurjat huonekalut, ahdasta! Hänen\nkatseensa sattui johonkin rikkinäiseen peittoon tai vielä pesemättömiin\npuurolautasiin. Koti, jossa ei yksikään palvelija viihtynyt! Mutta\nhänen puolisonsa täytyi aina siihen tyytyä, hänen, joka sentään oli\nainokainen.\n\n»Sinä olit syntynyt parempaan», sanoi Murius. »Mitä on pian virkaheitto\nkapellimestari, entinen taiteilijakokelas? Särkynyt viulu! Sinun olisi\npitänyt saada aivan toisenlaatuinen mies! Hieno mies, ritaristojen\njäsen, oopperanjohtaja sinun olisi pitänyt saada!»\n\n»Älä sinä joutavia, kultaseni», sanoi rouva Murius.\n\n»Sinä et sitä itse ymmärrä.»\n\nHuolettomuuden häilähdys oli ohi. Oli aika katsahtaa kelloa\nkahdennenkymmenennen kerran, ottaa yllensä päällysnuttu, jonka\nreunukset olivat yhtä kuluneet kuin kiinalaisen yövaipan, ja rientää\ntoimeensa.\n\nRouva Murius meni pienelle poikien huoneesta aukenevalle\nulkoparvekkeelle ja katsoi miehensä menoa.\n\nTuossa hän tuli ulos portista. Hiukset olivat ehkä hiukan liian pitkät,\nmuutamia harmenevia suortuvia näkyi huopahatun, monivuotisen uskollisen\npalvelijan, lierien alta. Selkä oli kumara. Pienin, kiireisin\naskelin, jotka rouva niin hyvin tunsi, kiiruhti konserttimestari\nkadun poikki ja oli pian kadun kulmassa. Joskus käännähti hän\nsieltä ja nyökkäsi vaimolleen, tehden kädellään pienen liikkeen\nkuin lentosuukkosen, ja senvuoksi rouva oikeastaan parvekkeelle\nmeni. Mutta joskus konserttimestari vain katosi kulman taa. Silloin\noli hänen levottomuutensa rientänyt etukäteen odottavaan tärkeään\norkesterikertaukseen, ehkäpä juuri ennen jotakin ensinäytöstä, ja hän\najatteli nousta raitiovaunuun, ehtiäkseen varmasti ajoissa. No, silloin\nseisoi rouva parvekkeella kuitenkin mielellään, vain katsellakseen\nhäntä niin kauan kuin voi, näkyä, johon hän ei milloinkaan saattanut\nväsyä. — Siinä kaikki.\n\nAsunnossa oli neljä huonetta ja keittiö ja se onneton makuukomero.\nKolme huonetta kadun, yksi pihan puolella. Suurinta huonetta sanottiin\nsaliksi, mutta miksikä olisi voinut nimittää muita huoneita, kun\nalituisesti muutettiin toisesta toiseen, jotta perheen isä saisi\nkoetella, mikä niistä hänelle olisi rauhallisin?\n\nPerin huolellista järjestystä ei Muriuksen kodissa aina ollut, sen\nrouva Murius kyllä tiesi. Oli liian vähän tilaa. Ei voinut välttää,\nettä vaatteita, jotka oikeastaan heti olisi pitänyt korjata, ja yhtä\nja toista muutakin, sattui jäämään tuoleille, salin pianon päälle tai\njohonkin nurkkaan, kun laatikot ja kaapit ennestään olivat täynnä.\nRouva Murius oli kaikesta tästä puuhasta uuvuksissa, mutta lisäksi tuli\nylimääräinen työ: hieno porsliininaperrus, jossa hän oli mestari, ja\njosta sai sangen tarpeellista ylimääräistä tuloa, mutta joka kuitenkin\nväsytti ja kirveli silmiä.\n\nKesken puuhiansa täytyi hänen senvuoksi väliin pysähtyä ja levähtää.\nHän seisahtui silloin peilin eteen huoneessaan; siinä, joka siihen\naikaan sattui olemaan hänen huoneenaan, ja katseli pieniä, pyöreitä\nkasvojaan, joilla ei enää näkynyt ruusuja, tukkaansa, joka alkoi\noheta ja jota hän ei mitenkään ehtinyt huolellisesti hoitaa, harmaita\nsilmiä, jotka ennen vanhaan olivat tuikkineet kuin tähdet, mutta joiden\nympärille nyt oli kertynyt sikermä pieniä viiruja. Näitä kasvoja,\njotka rouva Muriuksen mielestä olivat jonkinlaisena pikkulapsen\nja pyylevän muorin välimuotona, piti konserttimestari yhäkin\ntosissaan miellyttävimpinä, jopa kauneimpina maailmassa. Yksinään\npeilinsä ääressä seisten täytyi rouva Muriuksen sitä ajatellessaan\nnauraa ääneen. Kasvot muuttuivat silloin vielä ryppyisemmiksi ja\nlystikkäämmiksi. Sen hän näki ja ajatteli, että oli hyvä, kun ei kukaan\näkkiä astunut sisään ja yllättänyt keski-ikäistä henkilöä, joka oli\nvakava perheenemäntä ja äiti, nauramassa itselleen keskellä aamupäivää\nja samalla kaikesta huolimatta lämmenneenä sydänjuuriansa myöten ja\nkyyneltyen ajatellessaan konserttimestari Muriuksen hulluja ja vääriä\nkuvitelmia hänestä, ajatellessaan, että maailmassa oli yksi ainoa,\njonka arvostelun mukaan hän aina oli ollut ja nähtävästi aina tulisi\nolemaan kaunotar.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSen vuoden syyspuolella tuli Garibaldi vieraisille.\n\nHän oli kuuluisa viuluniekka ja oli ollut konserttimestarin oppilas,\nvieläpä tämän kaikkein paras oppilas. Siihen aikaan oli hänen nimensä\nGaribaldi Jansson, mutta sittemmin hän heitti pois Janssonin ja\ntyytyi vain Garibaldiin. Garibaldi kerta kaikkiaan. Se oli sekä\netu- että sukunimi. Se nimi seisoi jättiläiskokoisilla kirjaimilla\nilmoituslehdissä, kun hän oli konserttimatkoilla ja viimeksi hän tuli\nAmerikasta, jossa hänellä oli ollut erinomainen menestys. Hän kertoi,\nettä ihmiset siellä olivat kuulleet huhuja jostakin italialaisesta\nkansallissankarista, jonka nimi oli Garibaldi, ja luulleet häntä siksi\nja pitäneet ihan luonnollisena, että kansallissankari tietenkin osaa\nsoittaa myöskin viulua ja mielellään matkustelee ympäri soittelemassa\nkaikille, jotka vain maksavat piletinhinnan, ja hänelle osoitettiin sen\nmukaista suosiota.\n\nJoka kerta, kun hän tuli Tukholmaan, tuli hän tervehtimään vanhaa\nopettajaansa. Tätä puhutteli hän »mestariksi» ja rouva Muriusta\nAliceksi, joka oli tämän etunimi. Hänellä oli mukanaan kukkia ja\nmakeisia ja ainakin joskus runsaasti rahaakin, sillä hän osteli vanhoja\nviuluja — hän oli siinä suhteessa taitava asiantuntija — ja myi ne\nsitten voitolla; Garibaldi oli ovela mies.\n\nHän tunsi kaikki Muriuksen lapset ja aikoi tuoda heille kullekin\njonkin lahjan, mutta viime hetkessä unohti lahjojen ostamisen ja\notti silloin taskuistaan, mitä sattui löytämään. Sillä tavoin Roland\nsai amerikkalaisen kultakellon, Pontus sen perät ja Libert punervan\nkivihelyn, johon oli kaiverrettu iso G. Herra Garibaldi selitti\nkirjaimen merkityksen jollakin salaperäisellä tavalla. Tilda sai\nsilkkisen nenäliinan. Kaikki olivat kokoontuneina Garibaldin ympärille\nja kuuntelivat hänen soittoansa tai juttujansa, katselivat hänen\nsyöntiänsä ja juontiansa ja tanssiansa. Sillä hän oli niin vilkas,\nettei koskaan pysynyt kauan yhdellä paikalla, vaan kesken kaiken\npyrähti permannolle, asteli edestakaisin ja alkoi tanssia. Tanssi,\nsanoi hän sitäpaitsi, oli kaikkein hauskinta toimitusta koko maailmassa.\n\n»Alicen pitää panna toimeen täällä tanssiaiset», sanoi hän.\n\nSen homman puolelle hän sai heti kaikki lapset, yksinpä Rolandinkin,\njoka tosin ei halunnut tanssia. Mutta Garibaldin viulussa oli enemmän\nkuin neljä kieltä, ja heti Tukholmaan tultuaan hän oli sähköttänyt\neräälle hyvälle ystävälleen, joka oli suuri pomo Amerikassa, ja\nsuositellut tälle Rolandia, jotenka Roland nyt päätettiin lähettää\nAmerikkaan, missä hän saisi uuden paikan ja valmistuisi paljon\nnopeammin ja paremmin kuin kulkemalla kynsiänsä likaamassa Tukholman\ntyöpajoissa. Konserttimestarillahan ei kuitenkaan ollut varaa käyttää\nhäntä Korkeakoulussa.\n\nRoland oli senvuoksi kaikkien Garibaldin ehdotusten puolella.\nMutta rouva Murius katseli ahdasta asumusta ja sen auttamatonta\nepäjärjestystä.\n\n»Tanssiaisetko, Garibaldi?»\n\n»Niin juuri, tanssiaiset!»\n\n»No niin», sanoi silloin rouva ja tuli ajatelleeksi, että suuri huone\nitse asiassa oli jokseenkin suuri. »No niin, miksei!»\n\nSillä hän näki kaikkien lasten silmissä hartaan toivomuksen.\n\nGaribaldi laati tanssiaissuunnitelman.\n\n»Kukin pojista kutsuu yhden kultasensa ja yhden toverin. Tilda kutsuu\nkaksi kumppaniansa, mutta niiden pitää olla nättejä tyttöjä. Se tekee\nkuusi naista ja Alice mukaan luettuna seitsemän. Mestari ja minä\nlukuunotettuina on meitä kahdeksan kavaljeeria. Juuri sopiva määrä\ntähän huoneistoon. Mestari ja minä pidämme vuorotellen huolen soitosta,\ntarjoilu järjestetään eteiseen. Minä hankin kaikki siihen tarvittavat\nainekset, kun vain Alice laittaa muutaman tusinan voileipiä. Mutta\nonkos Tildalla tanssihametta? Valkoinen kesäleninki! Mainion kaunis!»\n\nKaikkien lasten silmät kääntyivät nyt viimeisen, ylimmän\ntuomioistuimen, isän puoleen.\n\nMutta sekin kävi hyvin, sillä kun Garibaldi ilmestyi, oli\nkonserttimestari aina hyvällä tuulella. Myöhään yöhön saakka\nsaattoivat molemmat herrat soittaa viulua ja keskustella, haukkua\npataluhaksi kaikki musiikkimaailman keinottelijat ja silmänkääntäjät\nja hirttämättömät puijarit, ja ylistellä erinäisiä valioita sitä\ninnokkaammin, ja sitten taas soittaa niin, että seuraavana aamuna\nisännöitsijän luona oli valittamassa muita vuokralaisia kuin herra\nMurius.\n\nKoko viikon käyttivät nyt äiti, pojat ja Tilda jokaisen vapaahetkensä\ntanssiaisten valmisteluun. Garibaldi tuli auttamaan. Sali tyhjennettiin\nja koristettiin suunnattomalla silkkipaperimäärällä ja kirjavilla\npaperilyhdyillä. Oli aikaansaatava maagillinen, tenhoava, tarumainen\nvalaistus. Viereinen huone järjestettiin saliksi. Garibaldi pani\nkaupunginlähettejä tuomaan mukavia leposohvia, pieniä taburetteja,\nkoristeellisia palmuja, tauluja, permantolampun, jossa oli valtava\npitsikoristeinen kaihdin. Herra ties' mistä hän kaikki ottikaan,\nlainaili arvatenkin kaikilta tuttaviltaan. Jonkun näistä hän kutsui\nvastavuoroksi tanssiaisiin.\n\n»Meitä tuleekin sentään pari henkeä lisää, Alice», sanoi hän joka kerta\ntaloon tullessaan.\n\n»Älä, rakas Garibaldi, kutsu enää useampia!»\n\n»En, minä lupaan pyhästi.»\n\nMutta seuraavana päivänä hän kutsui taas pari. Täytyi tehdä vielä\ntoinen sali, kaikki kolme kadunpuoleista huonetta oli muuttanut\nmuotoaan. Sisimpään niistä lainasi Garibaldi suurenmoisen maton ja\nplyyssipäällyksisen pyörösohvan, jonka keskestä kohosi pilarin tapaan\nsuuri keinotekoinen kasvi. Konserttimestarin huoneeseen pihan puolelle\nkoottiin kaikki huonekalut, joita ei voitu käyttää, pesukaapit,\nkirjahyllyt, sängyt: huone oli kuin huonekaluvarasto, ja viimeisen yön\nennen juhlaa makasi koko perhe patjoilla permannolla. Kukin valitsi\nitselleen mieluisensa kolkan.\n\nOnneksi oli »se toinen» keittiössä niin uusi, ettei ollut vielä\nehtinyt kyllääntyä. Se oli päinvastoin iloluontoinen tyttö, joka\nei paheksunut näitä hullutuksia, varsinkaan sen jälkeen, kun herra\nGaribaldi oli ollut keittiössä ja keskustellut hänen kanssaan hyvin\ntuttavallisesti, ja kun herra Garibaldin tarjoiluvarustelut alkoivat\nsaapua: viinipullot, hedelmät, makeiset, tortut, virvoitusjuomat.\nVoileipien tehon vahvikkeeksi illallista varten tuli säilykerasioita,\nhummeria, kilohaileja, sieniä y.m., ja rouva Murius palkkasi apuihmisen\nastiainpesua ja muuta puuhaa varten.\n\nTildalle oli tanssiaisilla aivan erikoinen merkitys: Pontus oli\nkutsunut tovereistaan Alexis Paschin.\n\nEnnen kultaristin päiviä eivät Pasch ja Pontus Murius olleet koulussa\npaljonkaan puhelleet toistensa kanssa. Pontus oli pitänyt Alexista\nkeikarina ja Alexis Pontusta ikävänä kirjatoukkana, mutta Pontuksen\nhyvä ymmärrys, joka harvoin oli toimettomana, oli vähitellen alkanut\nopettaa hänelle, että pääkonsuli Paschin poika kuului niihin\ntuttavuuksiin, joita kukaties kannattaisi viljellä. Hän oli saattanut\nLibertiä ja Tildaa näiden retkellä Paschin talon luo, ja kun nämä\nkatselivat taloa epäjumalanpalvelijain silmin, oli Pontus havainnut,\nettä talo todisti varallisuutta ja hienoja tapoja.\n\nLibert ja Tilda muuttivat Humlegårdenin maanosaksi, jossa heillä oli\nomat tiluksensa ja valtakuntansa. Kunink. Kirjasto oli satumainen\npalatsi; puissa asui noitia, pensaissa piileksi maankavaltajia ja muita\npahantekijöitä, eräs punapukuinen tyttö, jota he eivät edes tunteneet,\noli hyvä haltijatar. Lapsellisuuksia. Pontus uneksi sitävastoin, että\njoku tuntematon, rikas, vanha mies saisi päähänsä testamentata rahansa\nhänelle, tai että hänen onnistuisi jollakin taikatempulla hypätä\nkahden luokan yli. Paschin talon edustalla ei hänessä herännyt mitään\nhaaveilua, vaan määrätty halu päästä juuri siihen piiriin ja saada\nsieltä apua opintojansa varten.\n\nHän alkoi lähestyä Alexista ja se luonnistui hyvin. Alexin kotona\nkäymään ei häntä kuitenkaan vielä oltu pyydetty, kun Garibaldin\ntanssiaiset tulivat. Mutta siinäpä juuri tarjoutui verrattoman suotuisa\ntilaisuus osoittaa toverille huomaavaisuutta kutsumalla juuri hänet.\n\nSe oli rohkea askel, sillä eihän voinut tietää, mille kannalle Alexin\nkaltainen keikari asettuisi senlaatuisen juhlatilaisuuden suhteen.\n\nPontus epäröikin pari päivää, ennenkuin vihdoin esitti kutsunsa.\n\n»Kiitos», vastasi Alexis kohteliaasti ja hiukan välinpitämättömästi,\n»mielelläni».\n\nPontus pani kuuluisan Garibaldin syötiksi koukkuun, mutta Pasch ei\nollut koskaan kuullut puhuttavankaan tästä taiteilijasta.\n\n»Smoking vai mitä?» kysyi hän.\n\n»Miten haluat», vastasi Pontus ja punastui, sillä hänellä itsellään ei\nollut smokingia. »Sehän oli oikeastaan vain pieni satunnainen illatsu,\nsiskoni huviksi.»\n\n»Vai niin, vai on sinulla sisarkin?»\n\nPasch oli ilmeisesti unohtanut kultaristikohtauksen muutamia kuukausia\naikaisemmin tai joka tapauksessa tytön nimen.\n\n»On», vastasi Pontus, »kaksitoistavuotias vekara, mutta kyllä sinne\ntulee pari vanhempaakin tyttöä.»\n\n»Mihin aikaan?»\n\nSiitä asiasta ei tosiaan ollut mitään päätetty. Ei rouva Murius eikä\nGaribaldi ollut ajatellut mitään määräaikaa. Niinpä olivatkin Tilda ja\nLibert kutsuneet ystävänsä kello seitsemäksi ja Roland tahallaan oli\nmäärännyt ajan kello kahdeksaksi.\n\n»No, siinä puoli yhdeksän paikkeilla», arveli Pontus. Kun Alexis tuli\ntanssiaisiin noin kahtakymmentä yli yhdeksän, oli talo jo väkeä täynnä.\nGaribaldin omat ystävät olivat tulleet hänen seurassaan heti iloisten,\nyhteisten päivällisten jälkeen. Eräs heistä oli oopperalaulaja ja\nlauloi, niin että koko talo kaikui, juuri kun nuori Pasch soitti\novelle, jonka messinkilevyssä seisoi nimi: Konserttimestari P.A.\nMurius. Hänen vierellään raoitettiin keittiön ovea ja siitä pisti esiin\nvalkeamyssyinen pää.\n\n»Tulkaa sisään tätä tietä», sanoi pää, »minä tuskin ehdin kiertää\neteiseen avaamaan. Olkaa hyvä!»\n\nAlexis hymyili ja astui sisään.\n\nEnsimmäistä kertaa elämässään hän tuli kutsuihin keittiön kautta, ja\nhän aavisti heti, että konserttimestari P.A. Muriuksen tanssiaiset\nvarmaankin tulisivat olemaan jotakin aivan erikoista, vallan\ntoisenmoista laadultansa kuin hänen vanhempiensa seurapiireissä. Se ei\nollut hänestä lainkaan vastenmielistä.\n\nHänellä oli yllään hienot smoking-kiiltokengät, moitteeton muotipaita,\nkorkea kaulus ja paidan rinnustassa helminapit, jotka hän oli\nsaanut rippikoulumuistoksi. Verraten tilava eteinen oli muodostettu\ntarjoiluhuoneeksi, jonka antimia jo kaikesta päättäen oli runsaasti\nnautittu. Minne saattoi jättää hattunsa ja palttoonsa? Alexis aukaisi\npienen oven. Aivan oikein: W.C., mutta tuolin ja silityslaudan avulla\noli sinne järjestetty hylly, jolla jo ennestään oli sikinsokin kasa\nherrojen päällysvaatteita, katosta riippui riippumatto, jossa oli\npäähineitä. Alexis ei epäröinyt panna päällysvaatteitaan muiden\njoukkoon.\n\nLaulaja lakkasi laulamasta ja tanssi alkoi uudelleen. Alexis näki\nkeskikokoisen salin, jonka permannolla oli korkkimatto. Sali oli\npuolihämärä tai paremmin sanoen punervassa puolivalaistuksessa.\nKatonkoukusta, jossa tavallisesti arvatenkin riippui lamppu, kulki\npaperilyhtyjä huoneen kaikkiin nurkkiin. Eräässä nurkassa oli piano,\njota hoiteli vanhanpuoleinen, tukevatahtinen nainen (Garibaldin\ntilaama viime hetkessä) ja tämän naisen vieressä seisoi niinikään\nvanhanpuoleinen herra, jolla oli pitkä, harmahtava, harva tukka ja joka\nsoitti viulua. Että musiikki oli ensiluokkaista, siitä ei voinut olla\nepäilystäkään. Silmänräpäyksessä oli korkkimatolla täysi tungos.\n\nKaksi läsnäolijoista oli Alexis Paschin aavistamatta odottanut hänen\ntuloaan suurella jännityksellä: Pontus ja Tilda. Pontus huomasi\nhänet ensin, meni häntä vastaan mahdollisimman vapaan näköisenä ja\nesitti hänet maailmanmiehen tapaan äidilleen ja isälleen: Alexis\nkumarsi juhlallisesti rouva Muriukselle, jonka puku oli jokseenkin\nvanhanaikainen, ja pitkätukkaiselle viuluniekalle, jota hän ensin oli\npitänyt pianonsoittajan avuksi iltaa varten palkattuna soittajana.\n\nPian sen jälkeen seisoi tyttö, melkein yhtä pitkä kuin hän itse — sillä\nAlexis oli verraten pienikasvuinen — ja hymyili hänelle tervehtivästi\nja tuttavallisesti. Tuo mahtaa olla se kaksitoistavuotias sisko, josta\nPontus oli puhunut, ajatteli Alexis. Mutta missä ihmeessä hän oli tytön\nennen nähnyt? Sangen kaunis tyttö, ruskeatukkainen ja sinisilmäinen.\nNyt valkoisissa pukeissa kuin maalaistytöt juhannustansseissa; mutta\nihan varmaan hän oli tytön nähnyt kerran toisissa pukeissa — aivan\noikein: sininen päällysnuttu ja merimieslakki, jonka reunustassa oli\nsana »Uskaliaisuus».\n\n»Minähän tunnen neidin», sanoi hän.\n\n»Katsokaa!» huudahti tyttö, ja valkoisen puvun etupuolella riippui\nkultaristi kapeassa mustassa silkkinauhassa. Se ei Alexin mielestä\nnäyttänyt kovinkaan suurenmoiselta, ja hän tunsi itsensä melkein\nnoloksi siitä, ettei löydetty koru sattunut olemaan jokin hänen äitinsä\nparempia.\n\n»Saanko luvan?» sanoi hän kuitenkin tottuneesti, ja Tilda ja hän\nalkoivat tanssia valssia, jonka sävelet olivat milloin kuin Straussia,\nmilloin taas Tanneria, Schubertia tai Karl Maria von Weberiä, mutta\njoskus aivan kuin jotakin vanhoihin kehyksiin sovitettua ihan uutta\nsäveltä, sillä konserttimestari oli tänä iltana aivan ylenannetun\nnuorekkaalla tuulella, ja sävelet tulivat hänen mieleensä kuin\nkyyhkyset ja pikkulinnut pyhimyksen käsivarsille ja olkapäille. Pianon\nääressä istuva nainen sähköttyi niistä, ja miten linnut lentelivätkin,\nseurasi hän mukana kuten muuten Garibaldi oli vakuuttanutkin hänen\nvarmasti pystyvän tekemään.\n\nSitten Garibaldi itse otti viulun. Ei pidetty hetkenkään väliaikaa,\nmutta Garibaldi oli nuori, hän oli kierrellyt kaukana maailmalla,\noli kuullut neekerien ja intiaanien ja jos joidenkin soittoniekkojen\nsoittavan, joten musiikki nyt sai toisen sävyn. Alexis ei silti\njättänyt onnellista Tildaa, vaan tarttui häneen vain hiukan lujemmin ja\nsanoi:\n\n»Tehän tanssitte kuin keijukainen, neiti!»\n\nKauhean teeskenneltyä!\n\nSillä tavoin ei totisesti puhuttu, kun veljet joskus iltaisin tanssivat\nhänen kanssaan tai kun hän jonakin kesänä oli saanut olla maalla\ntansseissa mukana. Kuitenkin oli Tildan mahdoton pahastua tästä\nteeskentelystä, joka olisi halventanut hänen mielestään jokaista muuta\npaitsi Alexia, sillä mitä Alexis teki tai sanoi, oli hyvää. Tilda oli\ntuntenut hätkähdyksen samassa hetkessä, kun hän näki Alexin astuvan\nsaliin, niin voimakkaan, että silmät olivat kyyneltyneet. Eikö Alexis\nollut jo kuukausimääriä ollut hänen ihanteensa, muinoin pelätyn, nyt\nEedeniksi muuttuneen Ihmissyöjämaan valtias? Hän oli liittolainen,\njohon Libert ja hän luottivat vihollisia vastaan rynnätessään.\nAina hän oli näkymättömänä osanottajana mukana heidän leikeissään\nja kuvitteluissaan, mutta tuossa hän seisoi nyt todellisuudessa\nilmielävänä!\n\nEi kukaan tanssiaisissa ollut niin hieno kuin Alexis — siitä olisivat\nkaikki voineet olla yhtä mieltä. Smoking! Ja mikä ryhti, mikä hymy,\nminkälainen kumarrus! Soitto taukosi, alkoi uudelleen, mutta Alexis,\ntuo sanoin kuvaamaton, tanssi yhä vain ainoastaan Tildan kanssa.\n\nHe menivät myöskin tarjoiluhuoneeseen, kuten kaikki muut ja joivat\nsiellä sinunmaljat. Se lankesi aivan luonnostaan. Ne olivat hilpeät\ntanssiaiset — »erittäin 'originelli' tilaisuus», sanoi Alexis. Puhetta,\nnaurua, laulua sekä yksin että kuorossa. Puoli kahdentoista aikana\ntulivat kerrosta alempana asuvat valittamaan: se oli nuori aviopari,\nmutta heitä pyydettiin jäämään ja he jäivät. Garibaldi meni keittiöön.\nSiellä oleva tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt, ja hän kutsui tätä\ntanssiin.\n\n»Eihän se sovi 'sille toiselle'» puolustautui tyttö, mutta Garibaldi\nei hellittänyt, veti hänet saliin ja tanssi hänen kanssaan polkkaa\ntakaperin, sillä tavoin, ettei kukaan kaupungissa syntynyt enää osannut\nsitä. Konserttimestari heitti pois nuttunsa ja istui paitahihasillaan\ntuolille maalaisviuluniekaksi.\n\nSitten muodostettiin piiri ja katseltiin, kun hän vuorostaan\ntanssi oman vaimonsa kanssa. Se oli toista ja paljon sirompaa kuin\ntakaperopolkka, ja silloin tällöin hän puristi vaimoansa lujasti\npoveansa vasten eikä tämä peitellyt onneansa, ja kun he vihdoin\npysähtyivät keskelle huonetta, suuteli rouva häntä poskelle. Silloin\ntaputtivat kaikki käsiänsä.\n\n»Sinun isäsi mahtaa olla sangen iloluontoinen», sanoi Alexis Tildalle.\nMutta siihen ei tämä uskaltanut vastata, sillä hän luki rakkaan äitinsä\nsilmistä, mitä tämä ajatteli, kuinka sydämestään hän iloitsi kaikkien\nja enimmän miehensä ilosta, koska hän varmaan tiesi, että se oli\nseuraavana päivänä ohimennyttä. Hän oli iloinen niin kauan kuin iloa\nriitti.\n\nPontus viittasi Tildaa syrjään:\n\n»Ei sinun sovi yksin pitää Paschia koko aikaa. Jos hän seisoo sinusta\nhetkenkin erillään, katsot sinä häneen ahnain silmin!»\n\n»Hänhän minua koko ajan tanssiin pyytää», vastasi Tilda uhmaten\nPontusta ja nytkäytti niskaansa.\n\nLibert kysyi häneltä myöskin syrjässä kuiskaten:\n\n»Kuule, minkälainen hän on?»\n\n»Taivaallinen!»\n\nSuuri Roland, jonka piti lähteä Amerikkaan siellä olevan pomonsa luokse\nkahden päivän kuluttua, kietoi käsivartensa pikku siskon olkapään\nympärille ja sanoi vakavalla ja ystävällisellä tavallaan.\n\n»Onko sinulla tänään hauskaa, Tilda?»\n\n»Ikinä elämässäni ei minulla ole ollut niin hauskaa! Oi, Roland, kuinka\nsinä olet kiltti!»\n\nJa silloin tuli Alexis taas, pyysi häntä uudelleen tanssiin ja osoitti\nselvästi tanssivansa mieluummin Tildan kuin kenenkään muun kanssa,\nvaikka siellä oli ainakin kolme tyttöä, jotka iän puolesta olivat\nhänelle sopivampia.\n\nHe menivät istumaan pyörösohvalle, jonka keskessä oli pilari ja sen\npäässä keinotekoinen kukka, ja Tilda istui siinä ikäänkuin se ei olisi\nollut mikään lainakalu. Alexis sanoi, että samanlainen oli ollut hänen\nisoäitinsä kotona, mutta se oli myyty.\n\n»Minkätähden?»\n\nSilloin Alexin täytyi alkaa puhua jostakin muusta, sillä hän ei\nhennonut suoraan sanoa, mitä hänen äitinsä, rouva Alexandra Pasch,\noli sanonut: »Tuo hirvittävä, vanha sohva! Se voi sopia johonkin\nkäsityöläisperheeseen. Myy se pois!»\n\nHe puhuivat kultarististä, ja Tilda kertoi yksityiskohtaisesti koko\nsen suuren tapahtuman, jolloin hän oli sen löytänyt. Hän kertoi sen\npienimpiä yksityiskohtia myöten, hypähti ylös ja näytti, kuinka vähällä\nhän oli ollut ristin päälle astua. Alexis istui ja katseli häntä. Tilda\noli hänen mielestään paljon kauniimpi kuin ainoakaan niistä hänen\ntuntemistaan tytöistä, joiden kodeissa hänen vanhempansa seurustelivat,\nja kahta vertaa hauskempi kuin yksikään heistä. Tilda ei vähääkään\nujostellut kertoa, että kultaristi oli hänen kaunein korunsa.\n\n»On sinulla jotakin vielä paljon kauniimpaa», sanoi Alexis.\n\n»Mitä sitten?»\n\n»Sinun kasvosi.»\n\nTaas tämä käsittämätön teeskentely! Mitä fraaseja! Aivan kuin\nkirjoissa, kun Secil, vai mikä sen nimi nyt on, joka rakastaa\nVendolénia tai Elainea; Tilda oli jo lukenut pari sentapaista romaania.\nHän saattoi vastata vain niinkuin tunsi:\n\n»Asch.»\n\nHänen oli kuitenkin mahdoton pahastua Alexiin.\n\nParasta hänestä oli, että tälläkin näytti olevan hauskaa tanssiaisissa.\nKun kaikki nuoremmat vieraat, Libertin ja Tildan kutsumat, poistuivat,\njäi hän jäljelle, tuntui kuin hänellä olisi ollut lupa tulla kotiin\nmilloin tahtoi. Tanssi taukosi vähitellen ja vanhemmat, joiden rivit\nmyöskin vähitellen olivat harvenneet, istuutuivat saliin — jonne\nkannettiin pöytä ja uusia virvokkeita — herra ja rouva Murius itse,\npianoneiti, Garibaldi, oopperalaulaja ja alakerran nuori pariskunta.\nRoland istui heidän joukkoonsa, mutta sisempään huoneeseen, jossa\nlainattu matto oli, istuutuivat Pontus, Libert, Tilda ja Alexis\npermannolle, otettuaan mukaansa tarjoilupöydän viimeiset antimet? ja\nLibert nukahti heti.\n\n\n\n\n8.\n\n\nMuriuksen asunnossa, joka oli ylimmässä kerroksessa ja jonka\nkadunpuoleiset ikkunat olivat itäänpäin, alkoi päivä sarastaa verraten\naikaisin myöskin syksyllä. Kadun toisella puolen olevien kattojen ja\nniiden takaa näkyvän, väriltään orvokkisävyisen kubistisen taulun\nylitse kohosi Hedvig Eleonoran kirkon kellokupooli. Kun viimeiset\nvieraat olivat lähteneet, kieritti Garibaldi ylös salin uutimet ja\naukaisi kaikki ikkunat. Oli vielä hämärää, mutta ilma oli sees ja\nkubistisen taulun takaa kumotti heikkoa sarastusta. Vilpas tuulahdus\ntuntui tupakansavun täyttämässä huoneessa; nyt vain yksi ainoa\nkynttilä paloi pöydällä, jossa oli tyhjiä laseja, hedelmän kuoria ja\ntulitikkuja; tuulahdus toi muassaan hienoista yrtintuoksua ehkäpä\njoistakin kaukaisista puutarhoista, mistä viimeisiä omenia ei vielä\noltu poimittu.\n\nKeskelle kaupunkia, missä juuri kuluneen yön äänet vihdoin olivat\nvaimenneet, ikäänkuin lopultakin väsyneinä, ja alkava uusi päivä töin\ntuskin oli aloittanut alkusoittoansa ensimmäisten raitiovaunujen\nkolinalla, toi tämä tuulahdus, tullen vieraaksi tuntemattomasta\nkaukaisuudesta ja kantaen salaperäistä tuoksuansa yli katujen ja\nsuljettujen talojen, avaruuden ja vapauden tuntua.\n\n»Älkää vaatiko minua vielä lähtemään», pyysi Garibaldi.\n\nHän asetti ikkunan viereen mukavan tuolin Alicelle, toisen mestarille\nja istui itse ikkunalaudalle. Puhelua, naurua ja musiikkia, tanssia,\nvallattomuutta ja leikkiä täynnä olleen yön jälkeen hän sulki\ntupakansavusta kirvelevät silmäluomensa, toivottaen itselleen hetkisen\nlepoa, mikä toivomus heti toteutui. Häntä ympäröi ystävällisyys ja\nhyväntahtoisuus ja hän vaipui niiden valtaan kiitollisin mielin.\nHän muisteli ennen valvomiansa öitä — ja niitä oli lukemattomia,\nerisävyisiä ja -värisiä, haavekuvia, draamoja, idyllejä, onnea ja\nkärsimystä, sekava sikermä kasvoja — — ja niin loputtoman paljon\nsanoja, monet niistä tarkoitettu unohtumattomiksi ja ehkäpä myöskin\npohjimmalla uskollisesti säilyneetkin, vain odottaen aikaansa jälleen\npalatakseen mieleen juuri tällaisena hetkenä, kuin tämä viileä ja\nraukea, tuulahduksen sulostama huomen.\n\n»Rakas mestari», sanoi hän, »muistatko erästä oppilastasi siltä ajalta,\njolloin minä juuri aloitin opiskella sinun johdollasi: Gavelströmiä?»\n\n»Gavelström, muistan kyllä», vastasi Murius, »hän on jo kuollut.»\n\n»Niin on, mutta ajatteles, tänä yönä hän on palannut mieleeni niin\nomituisen selkeästi. Minä en muutoin ole ajatellut häntä pitkään\naikaan, mehän emme lainkaan olleet läheisiä ystäviä, hän ja minä.\nNo, ehkä sentään ystäviä — hänen elämänsä loppuaikoina, jolloin hän\nalkoi kuihtua ja joskus tahtoi saada pitää kiinni toisen kädestä,\nGavelström parka. Äkkiä näin hänet edessäni tänä iltana, tämän huoneen\ntummanpunervassa valossa. Kuulin hänen naurunsa ja näin innostuneen,\nrohkean välkkeen hänen silmissään, saman kuin hänen tarttuessaan\nkäyrään ja alkaessaan juuri soittaa jotakin, jonka vaikeudet hän\nvihdoinkin tiesi voittaneensa. Aivan tarkalleen hän! Ja, Alice, äkkiä\nnäinkin, että se olikin Tilda, joka tanssi ohitseni. Tilda oli sillä\nhetkellä niin Gavelströmin näköinen, kuin olisi ollut hänen tyttärensä.\nMinä luulin uneksivani, mutta sitten katsoin uudelleen, ja tyttö oli\nedelleen yhtä elävästi hänen näköisensä.»\n\n»Kukapa tietää?» vastasi rouva Murius hiljaisella äänellä.\n\nGaribaldi pyyhkäisi otsaansa kuultuaan tämän perin kummallisen\nvastauksen.\n\n»Eihän se haittaa, vaikka saat sen tietää, Garibaldi», sanoi rouva\nMurius samalla äänensävyllä. »Kuule», sanoi hän miehelleen, »eihän se\ntee mitään, vaikka Garibaldi sen tietää?»\n\nSitten hän kertoi tarinan.\n\nSiitä oli kaksitoista vuotta. Oli myöhäinen syksy, mutta ei vielä\ntalvi, aivan niinkuin nyt, kertoi hän, Libert oli silloin puolentoista\nvuoden ikäinen. Rouva Murius oli juuri pannut syrjään hänen ensimmäiset\npikku vaatteensa, joita Roland ensin oli käyttänyt ja sitten Pontus; ne\nalkoivat olla hyvin kuluneet. Koti oli jo silloin samanlainen kuin nyt;\ntähän samaan asuntoon olivat Murius ja hän muuttaneet vastanaineina,\nja se oli ollut suurenmoinen asumus nuorelle, vastanaineelle\nparille, aivan tarpeettoman suuri, mutta rouvan isä oli elänyt ja\nhalunnut, että heidän asuntonsa olisi niin mukava kuin mahdollista;\nhänellä oli jokseenkin hyvät tulot ja hän maksoi vuokran. Vähitellen\nsyntyivät lapset, kolme poikaa, ja sitten kävi konserttimestari yhä\nrasittuneemmaksi melusta, joten hänen piti saada eri huoneensa. Asumus\nikäänkuin suli kokoon sillä tavoin, eikä ollut laisinkaan liian laaja,\nvaikka lapset vielä olivat pieniä. Rouva Muriuksen isä kuoli, ja heidän\ntäytyi senjälkeen maksaa vuokra itse, mutta he olivat sitä mieltä,\netteivät he hevin enää saattaneet muuttaa ahtaampaan asuntoon.\n\nEräänä päivänä oli rouva Muriuksella ollut asiaa kauas\nlaitakaupungille. Hän tuli erääseen pieneen matalaan rakennukseen.\nHän etsi erästä pesijätärtä, jonka piti asua siellä. Porstuassa oli\nkaksi ovea; hän koputti molemmille, mutta kummastakaan huoneesta ei\nvastattu. Toisen oven takaa kuului surkeata lapsenitkua. Rouva Murius\noli seisonut pienessä porstuassa. Garibaldi saattoi mielikuvituksissaan\nselvästi nähdä hänet, kasvot silloin vielä aivan lapsellisen näköisinä\nja suu hiukan avoinna ja silmissä yhä epätoivoisempi ilme, kuullessaan\ntätä lakkaamatonta, sydäntäsärkevää lapsenitkua. Ei ketään tullut eikä\nketään tuntunut olevan koko talossa, ei ketään sen hoitamattomalla\npihamaalla. Rouva Murius ei jäänyt loppumattomasti odottamaan. Se ei\nollut hänen luonteensa mukaista. Hän avasi oven siihen huoneeseen,\njosta lapsenitku kuului, ja astui sisään.\n\nSiinä huoneessa oli kylmä keittoliesi, liedellä öljykeittiö, ja\nnurkassa järjestämätön, kulunut makuusohva likaisine lakanoineen;\npöytä, jolla oli ruuanjätteitä — Garibaldi näki ne mielikuvituksessaan:\ntahraisia maitoläikkiä, sillinruotoja, perunankuoria ja jäännöksiä\nleikkeleistä, joita oli ostettu nurkan takana olevasta puodista,\nmissä myydään kaikkinaista »vain hiukan vikaantunutta ruokaa», jota\nsuurkaupungin yhteiskunta virallisesti ei tunnusta ihmisarvoiseksi\nravinnoksi, mutta antaa myydä kuitenkin ihmisille, jotka siihen\ntyytyvät tai luulevat, että heidän täytyy siihen tyytyä.\n\nEräässä risaisessa vaatekopassa makasi lapsi keskellä lumppukasaa,\nkoko huone oli korista tulevan lapsenhajun saastuttama. Hansikoidulla\nkädellään nosti rouva Murius syrjään osan lumppuja. Lapsi makasi\nalastomana saastassaan, kurja, laiha, muutaman kuukauden vanha, pieni\ntyttölapsi. Se ei parkunut. Varsinaiseen raivoon ei se jaksanut yltyä,\noli kylliksi, että se jaksoi aikaansaada edes surkeaa itkunvikinää. Se\nojensi molempia käsiänsä.\n\nRouva Muriuksella oli vain yksi ajatus:\n\n»Tämä ei käy laatuun, lapsi täytyy saada pois!»\n\nHän jätti aluksi hiukan rahaa pöydälle ja lähti kotiin. Mutta lapsen\npienet kädet, jotka itsetiedottomassa hädässä olivat ojentuneet häntä\nkohti, olivat auttamattomasti vanginneet hänet. Illalla hän huolti\nlevolle omat suloiset pienokaisensa: Roland, joka oli seitsemänvuotias,\ntuli hyvin toimeen itse, mutta nelivuotiaan Pontuksen ja pikku\nLibertin kylvetti hän. Kauniita ja terveitä pikkupoikia! Ja kun he\nolivat valmiit, istuivat he rivissä, kukin pienessä vuoteessaan, ja\nsaivat maitoa ja korppuja ja kunkin tuopin pohjalle äiti oli pannut\nsuklaapalan. Joka ilta tapahtui tämä yhtä salaperäisesti ja sen löytö\ntuotti joka ilta yhtä suurta iloa. Mutta rouva Murius itki itsekseen\nkoko sen illan, ja kun mies tuli kotiin oopperasta, istui rouva yhä\nvalveilla eikä saanut mielestään lumppukasassa makaavaa lasta.\n\n»Anna minun ottaa se meille», pyysi hän.\n\nHerra Murius ymmärsi kyllä, että tämä oli epäviisas, epäkäytännöllinen\nehdotus, mutta kun rouva kuvasi tilanteen, ei hänkään nähnyt mitään\nmuuta keinoa. Mitä semmoisessa tapauksessa tehdään, sitä eivät nämä\nepäkäytännölliset ihmiset kuulustelleet; kun he olivat puhelleet pari\ntuntia, oli se heille sitäpaitsi yhdentekevää. Jo seuraavana aamuna\nmeni rouva Murius siis ilman muuta tuohon pieneen laitakaupungin taloon\nja otti lapsen sieltä mukaansa. Hän jätti sinne nimensä ja osoitteensa\nsiltä varalta, että äiti tai viranomaiset tai joku muu joskus tulisi\ntiedustamaan tyttöä, sanoi hän, kietoi tämän senjälkeen lämpimään\nvilttiin ja ajoi ajurilla kotiin.\n\nKaikki kolme poikaa olivat kotona, kun hän tuli lasta tuoden. He eivät\nolleet tienneet mitään ennakolta. Äiti sanoi:\n\n»Nyt te olette saaneet pienen sisaren, juuri niinkuin isä aina on\ntoivonut!»\n\n»Ja minä myös!» huusivat kaikki kolme.\n\n»Voit uskoa, Garibaldi», sanoi rouva Murius, »että siitä syntyi meteli!\nPalvelija sanoutui heti irti toimestaan ja tahtoi lähteä jo samana\npäivänä; mutta pojat auttoivat minua ja me laitoimme hyvän, kunnollisen\nkylvyn lapsi raukalle. Kaikki pojat seisoivat minun ympärilläni\ntuuppien toisiaan päästäkseen likemmäksi ja huutelivat toinen toisensa\nsuuhun.»\n\nMikä annettaisiin lapselle nimeksi? Pahaksi onneksi oli hänellä jo\nnimi. Se oli, niin oli rouva Muriukselle selitetty, sen kätilön nimi,\njoka oli hänet jättänyt hoitolaiseksi, eikä sitä voinut muuttaa.\nSenvuoksi saivat pojat varman vastauksen: »Matilda».\n\nMutta Roland sanoi sillä vakavuudella, joka jo oli silloin hänelle\nominaista: »Eihän kapalolapsen nimi voi olla Matilda, äiti.»\n\nJa rouva Muriuksen täytyi silloin keksiä keino nukuttaakseen kylvetetyn\npienokaisen ja samalla saadakseen pojat suostumaan epämieluisaan\nnimeen, ja hän lauloi:\n\n    Tilda paljasjalkainen,\n    Tilda, Tilda pienoinen,\n    Tilda, silmä sininen,\n    tyttö Tilda-niminen!\n\nPienokainen ojensi pientä, laihaa kättänsä ja tarttui Rolandia sormeen\nja piti siitä kiinni ikäänkuin olisi valinnut juuri hänet tueksensa\nmaailmassa.\n\nSitä ei Roland koskaan ole lakannut muistamasta, sillä se liikutti\nseitsenvuotiasta enemmän kuin mikään, mitä hän siihen saakka oli\ntuntenut.\n\nPontus unohti pian Tildan taloontulon yksityiskohdat, ja pikku Libert\ntietenkin vieläkin täydellisemmin. Kotona ei koskaan puhuttu, että\nuusi pikku sisko ei ollut oikea sisko, ja rouva Murius, vieläpä\nkonserttimestarikin, olivat pian kiintyneet häneen kuin omaan\nlapseensa. Molemmat nuoremmat pojat eivät siis vieläkään tienneet\nmitään muuta, mutta Roland oli ollut liian suuri, kun Tilda tuli, ja\nkoko kohtaus, kun häntä ensin näytettiin heille kaikille, kylvetettiin,\nsyötettiin pullosta, ja kun äiti sitten otti hänet syliinsä, ja sitten\nhän itse vuorostaan sai tehdä saman, oli tehnyt poikaan liian eloisan\nvaikutuksen. Kuitenkaan ei hän koskaan edes viitannut, että Tilda\noikeastaan oli muukalainen heidän joukossaan, eikä hän milloinkaan\nollut osoittanut hänelle muuta kuin mitä parasta veljesmieltä.\n\nKun Tilda opetteli kävelemään, ei kukaan ollut niin harras kuin\nRoland auttamaan ja kaitsemaan häntä, ja kun tyttö alkoi tulla hiukan\nsuuremmaksi ja uskomattoman itsenäiseksi, niin että ei tahtonut antaa\ntaluttaa itseään kädestä edes kadulla, vaan huusi: »itse, itse edellä»,\nteki Roland vuorostaan hänestä laulun:\n\n    Itse tahtoo kävellä,\n    itse käydä edellä.\n    Taluttaa on suotta.\n    Kun on neljä vuotta,\n    niin jo osaa itse,\n    sanoo neiti Itse.\n\nNiin pelkäämätön ja lisäksi iloinen ja hyväsydäminen oli tyttö. Kaikki\npojat pitivät hänestä ja tekivät kilvalla hänestä lauluja, ja vaikka he\njoskus sittemmin riitelivätkin, varsinkin Pontus ja Tilda, niin ei se\npohjimmalta mitään merkinnyt; he olivat ylpeitä sisarestaan kuitenkin.\n\n»Jumala siunatkoon lasta», sanoi rouva Murius lopettaen kertomuksensa.\n»Siitä tulee raskas hetki, kun minun kerran täytyy kertoa hänelle,\nett'ei hän ole meidän lapsemme. Mutta mistä hän lieneekin tullut, hyvää\nainetta hän on.»\n\nKertomuksen jälkeen syleili Garibaldi rouva Alicea ja suuteli häntä\nmolemmille poskille kuin suuri veli. Ulkona oli aamunsarastus seestynyt\nkirkkaaksi aamuvaloksi ja kubistinen taulu oli muuttanut väriänsä.\nKonserttimestari, jolle Tildan kohtalot eivät olleet mikään uutuus, oli\nkertomuksen aikana torkahtanut mukavalla tuolillaan ja kuorsasi hiljaa.\n\nRouva Murius hiipi pois ja sammutti viimeisen kynttilän pöydältä.\n\n»Saa nähdä, kuinka lapset ovat järjestäneet yösijansa», sanoi hän.\n\nGaribaldi ja hän lähtivät hiljaa tarkastamaan. Väliaikaisessa\nensimmäisessä salissa makasi Roland mukavasti eräällä leposohvalla,\nseuraavaan sisempään huoneeseen, jossa oli pyörösohva ja se hieno\n»persialainen» matto, oli ovi auki, ja permannolla makasivat muut\nniinikään syvässä unessa. He olivat noutaneet itselleen tyynyjä ja pari\npeittoa ja makasivat kaikki rivissä: Pontus, Libert, Tilda ja nuori\nAlexis Pasch, joka oli unohtanut olevansa satunnainen vieras, jonka\nvälttämättömästi piti mennä kotiansa, unohtanut uuden päivän nousun ja\nFlorankadun varrella olevan kotinsa kaikki mukavuudet.\n\nHän oli yhä hienossa smokingpuvussaan, mutta tärkkikaulus oli heitetty\nlattialle, niin että lapsellisen pyöreä niska näkyi hikisen, pörröisen\ntukan alta.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\n1.\n\n\nMitkään kielojen muodossa tarjotut sovitusuhrit eivät auttaneet. Tosin\noli Elma Liwiniin vuosien kuluessa sattunut monta sanaa, jotka olivat\njääneet jäljelle ja säilyneet katkeruuden synnyttäjinä. Mutta Alexandra\nPaschin, vedenpinnalla uivan joutsenen, valkoisen papukaijan, suositun\nja sisällyksettömän suloisen naisen sanoissa oli ollut erikoista\nmyrkkyä, tai olivat ne kohdanneet uhrinsa erikoisesti myrkytykselle\nvastaanottoisena. Vai oliko niin, että sanat juuri siltä taholta\nolivat muita mahdottomammat sietää, vaikkapa ne olisivat olleet aivan\nmyrkyttömätkin? Mahdottominta oli kaikkien ajattelemattomien sanojen\njoukossa sietää sellaisia, mitä ei itse milloinkaan olisi voinut lausua\n— kun itse oli toiseen maailmaan, toiseen rotuun kuuluva, joka ei\npuhunut ajattelemattomasti.\n\nHän tahtoi tyyten karttaa tätä — mutta se ei ollut niinkään helppoa,\nsillä Alexandra Paschilla oli kyky olla läsnä kaikkialla. Kaikkialla\nyhtä rakastettavan, ilmavan ylhäisenä, anteliaana, rikkaan pääkonsulin\nrouvana, oli hän kaikkialla synnynnäinen suosikki — Elma Liwinin oma\nelävä vastakohta.\n\nEi milloinkaan olisi Alexandra Paschin mieleen juolahtanut, että hän\nolisi voinut loukata ketään. Hän oli tottunut siihen, että hänen\nkatsottiin aina esiintyvän maltillisesti ja moitteettomasti; Elma tiesi\nsen, mutta sittenkään ei haava parantunut, sittenkin kirveli sana:\n»Ikäimpi». Hylky, kaikkien muiden käymältä valtatieltä syrjään sysätty!\n\nSe, joka sen oli Elmalle kertonut, ei tosin itse enää ollut ihan varma,\nettä rouva Pasch itse todellakin oli tuon sanan lausunut. Yhdentekevää;\nse oli lausuttu seurassa, jossa rouva Pasch oli keskustana, ja tämä\noli tietenkin miellyttävällä hymyllään sen hyväksynyt. Se riitti\nanteeksiannon kieltämiseen.\n\nKuitenkin oli tapahtunut jotakin, joka oli omituisesti lievittänyt\nkirvelyä, omituisesti muodostunut jonkinlaiseksi hyvitykseksi. Jälleen\naivan pikkuseikka, mahdottomampi kiinnisaada kuin päivänsäde; mitätön\ntapahtuma kenelle muulle tahansa kuin Elmalle, ja sen hän tiesi, mutta\nkuitenkin oli se hänelle merkinnyt jotakin. Hän ei ollut maininnut\nsitä. Kenellepä hän olisi siitä puhunut. Kenen kanssa ylimalkaan\nvoi puhua niin pienistä seikoista kuin lehden hyväilystä poskelle,\nkesäauringon kimmellyksestä vesipisarassa? Kaikkein vähimmin tietenkin\nRick Brunjohannin kaltaisten ihmisten kanssa!\n\nSyksyn kuluessa oli Rick saanut vanaveteensä uuden, mielenkiintoisen\ntuttavuuden, Erik Bourgstenin, erään göteborgilaisen.\n\nJos Göteborgissa tiedusteli Erik Bourgstenia, sai tietää, että hän oli\nliikemies, jolla oli monta rautaa tulessa, yritteliäs, hyvävainuinen ja\njonkin verran häikäilemätön. Oli niitä, jotka eivät saattaneet häntä\nsietää, mutta ehkäpä se johtui vain siitä, että hänen uhkapelinsä\nniin usein onnistui. Niinkuin monet göteborgilaiset oli hän taiteen\nkokeilija ja musiikin harrastaja sekä kun niiksi sattui, lahjoittaja;\nmutta se ei sattunut hänelle usein. Hän tahtoi ennen kaikkea karttaa\navuliaan mainetta, joka on kiusallinen kunniakehä. Hän oli ovela mies.\nMuuten ei hänestä ollut mitään pahaa sanottavana.\n\nTukholmaan hän tuli usein liikeasioissa, jotka olivat hänen\npääasiallisena intohimonaan, ja huvittelemaan. Eräällä hänen\nTukholmankäyimillään oli Rick Brunjohann joutunut häntä hieromaan erään\nvähäpätöisen vamman vuoksi, ja hän oli kutsunut Rickin teatteriin ja\nillallisille.\n\nSeuraavana päivänä ei Rick malttanut hillitä haluansa selitellä Elmalle\nvaikutelmiansa. Rick oli psykologisten selittelyjen ystävä.\n\n»Käsitätkö sitä tyyppiä? Harrastaa naisia, ei vain, yhtä tai toista,\nvaan kaikkia tai ainakin useimpia. Ei kuitenkaan mikään tavallinen\ntyttöjen pyydystäjä, ei mikään viettelijä, kaukana siitä! Ei, minä\nsanoisin häntä, en valloitusten, vaan tuttavuuksien kokoilijaksi. Hän\nosaa kuunnella, hän välittää todellakin siitä, mitä jollakin naisella\non sanomista. Hänen äänettömyytensä toisen puhuessa vaikuttaa senvuoksi\nkuin miellyttävin maire. Tietysti on hänessä hiukan juutalaisverta\nja hän on ollut paljon ulkomailla. Ihan täysiverinen ruotsalainen,\njoka ennen kaikkea on kasvatettu omahyväisyyteen, ei koskaan tule\nsellaiseksi.»\n\nElma antoi Rickin puhua, häntä keskeyttämättä. Hän tunsi Erik\nBourgstenin. Niillä päivällisillä, joihin hänet oli kutsuttu vähän\naikaa Pasch-jutun jälkeen, oli hän tavannut hänet.\n\nElma oli heti kiinnittänyt huomiota häneen, joka sitäpaitsi istui\nhänen oikealla puolellaan. Hänen oma pöytäkavaljeerinsa oli tehnyt\nparastaan tarjotakseen tavallista keskusteluravintoa, joka on\nennakolta yhtä tunnettu kuin tällaisten kevätpäivällisten muukin\nruokajärjestys, mutta syrjästä oli Elma tarkannut Bourgstenia, joka\ntuntui kokonaan kiintyneen naisensa sanoihin. Heidän keskustelustaan\nsattui muutamia sanoja Elman korvaan. Hämmästyksekseen huomasi hän\nnaisen puhuvan itsestään, omasta elämästään. Olivatko he sitten niin\nläheisiä tuttavia, Bourgsten ja tuo nainen? Vähän ennen hän, Elma, oli\npäinvastoin nähnyt, että Bourgsten esiteltiin tälle naiselle, ja nainen\noli edelleenkin sentään jonkin verran pidättyväinen: puhui silmäluomet\npuoliksi alhaalla ja loi väliin nopean, aran silmäyksen ympärilleen.\nBourgsten oli ilmeisesti heti, niin uskomattomalta ja käsittämättömältä\nkuin se tuntuikin, saavuttanut naisen luottamuksen. Luottamuksellisuus\noli silminnähtävä.\n\nElma kuuli naisen sanovan: »Siinä nyt näette, herra Bourgsten, niin\nyksinkertaista ja kuitenkin mahdotonta selvittää!»\n\nVähän myöhemmin oli Bourgsten, kuten kohteliaisuus vaatii, kääntynyt\nElman puoleen, josta hän ilmeisestikään ei ennestään tiennyt mitään.\nMitä he olivat puhuneet, senkin oli Elma pian unohtanut, mutta ihan\ntavallista keskusteluruokaa hän ei ollut tarjonnut, ja Elma muisti\nennen kaikkea huomaavaisen katseen, omituisen, luottamusta herättävän\nkuuntelutavan — makeiseksi oli Rick sitä sanonut. Elma oli tästä\nkatseesta tuntenut itseluottamuksensa kohoavan. Näillä päivällisillä,\njoille hän oli tullut päättäen olla luonnollinen ja iloinen, ottaa\nosansa huvista niinkuin kaikki muutkin vieraat, mutta heti alusta\ntuntenut tavallisen, masentavan varmuuden jälleen epäonnistuvansa,\nkohotti Bourgstenin läsnäolo hänet taas muiden ihmisten tasolle. Hän\nlähti päivällisjuhlista melkein mystillisesti vakuutettuna siitä, että\nBourgsten oli jäänyt muistelemaan häntä.\n\nTosin olisi tämän vielä paremmin pitänyt muistaa varsinaista\npöytätoveriaan ja ehkä vielä paria muuta — sillä Elma Liwinin kanssa\nhän ei ollut erin kauan keskustellut. Kuitenkin tuli Elma kotiin\nillalla onnellisen mielialan vallassa. »Me tapaamme vielä», oli\nBourgsten sanonut, ikäänkuin olisi tarkoittanut, että se, mitä tahtoo,\ntapahtuu, siitä ei tarvitse olla huolissaan. Oli näyttänyt siltä kuin\nBourgsten olisi pitänyt heidän tuttavuuttaan voittona.\n\n»Elegantimpaa flirttiä ei voi ajatella», jatkoi kokenut Rick.\n»Ei ainoastaan tavallista sanaleikkiä, keimailua, teeskenneltyä\nsukupuoliviehätystä. Ei, hänen ilmapiirissään on jotakin, kuinka\nsanoisin: tuttavallisuuden vaarallinen lahja. Ei kysymystäkään,\ntavataanko toiste ja milloin. Kaikki on jätetty romanttisen, mieltä\njännittävän sattumauskon varaan. Hänen aikansahan onkin peräti\ntarkkaan varattu. Hän matkustaa ulkomaille huomenna. Se tuntuu tosiaan\nmurheelliselta. Luulenpa totisesti, että olen häneen rakastunut.»\n\nElma kohautti harteitaan ja poltteli. Rick oli hänestä vieläkin\nvastenmielisempi kuin tavallista. Sellaiset sanat kuin\n»sukupuoliviehätys» tai »aistimia kiihoittava» tuntuivat hänestä\nraaoilta; mutta hän kadehti kuitenkin toista siitä, että tämä rohkeni\nkäytellä niitä niin luontevasti ja vapaasti.\n\nElma kysyi, oliko hän naimisissa.\n\n»Eronnut.»\n\n»Sitten neuvon sinua vain vakavasti pyydystämään häntä. Se onnistuu\nkyllä», sanoi Elma oraakkelimaisesti savupilven keskeltä.\n\n»Hänellä kuuluu olevan rakastajatar, jota hän ylläpitää, Molly Faber.»\n\nVastenmielisyydentunne Elmassa voimistui. Aina sama mauton\nsukupuolielämä! Hän ei enää vastannut.\n\nMutta Rick ei niin vähästä masentunut. Bourgstenin vakavaa\npyydystämistä hän ei aikonut laiminlyödä, ilman Elman neuvoakaan. Sillä\nBourgsten oli tosiaan hänen mielestään tavoittelemisen arvoinen puoliso.\n\nElma meni takaisin omaan huoneeseensa. Valmistelut erästä vuosikokousta\nvarten, johon hänen oli mentävä edustajana, olivat kiireimmillään;\ntärkeitä papereita odotti hänen pöydällään; hän poltteli ja työskenteli\npari tuntia. Tiedettiin, mihin hän pystyi; hän oli työmyyrä,\nselväpäinen ja järjestelykykyinen, siitä oli tultu vähitellen\nyksimielisiksi. Joskus oikaisi hän selkäänsä ja nosti päätänsä. Aivan\nsamalla tapaa oli hänen isänsä, tuomiorovasti, oikaissut itseänsä\nlevähtääkseen, kun hänellä oli runsaasti töitä. Elma hymähti sitä\nmuistellessaan. Hän oli monessa suhteessa isänsä kaltainen ja tiesi\nnyt, että hänen oli kiittäminen tätä enimmistä kyvyistään.\n\nElämänsä aikaisemman haaksirikon jälkeen ja monien vuosien aikana\nkertyneen parantumattoman katkeruuden jälkeen hänen ei ainakaan\ntarvitsisi kärsiä haaksirikkoa ammatissaan. Olipa mahdollista, että\ntulossa oleva kongressi kohottaisi hänen nimensä etualalle.\n\nJonkinlaista hyvitystä saattoi siitä koitua.\n\n»Hyvitystä!» ivasi hän itseään seuraavassa hetkessä. Mikä hyvitys se\noli, että valittiin uuteen johtokuntaan, pääsisi kenties vähitellen\nkapuamaan puheenjohtajaksi tai jonkin laitoksen esimiehyyteen.\nVoittaa erinäisiä ammattikilpailijoita, saada tunnustusta, kuvansa\nsanomalehtiin, joita hän halveksi — ja vihdoin kuolinmaininnan, joka\nkalliin perhekunnian vuoksi tyydyttäisi hänen sisaruksiansa, joiden\nkanssa hän muutoin tuskin lainkaan piti yhteyttä, ja jotka moittivat\nhänen omintakeista olentoansa.\n\n»Minä olen kokenut kaikki», ajatteli hän. »Kaikkialla samaa mutaa\npohjalla! Kunnianhimo ei ole Elma Liwinille mikään pelastuskeino.»\n\nHänen ajatuksensa kääntyivät sensijaan toiselle tolalle. Ilman, että\nhän itse sitä aluksi oli huomannut, olivat kiistämättömät menestykset\njo saavutetut tai ilmeisesti tulossa olevat, kuitenkin yhä enemmän\nauttaneet häntä kamppailussaan kärsimiensä vääryyksien tietoisuutta\nvastaan. Muutamia vuosia sitten hän olisi kukaties vain painanut päänsä\nalas kykenemättä kapinoimaan jonkun Alexandra Paschin halveksivia\nsanoja vastaan. Nyt hän tunsi niiden tehneen kipeätä juuri senvuoksi,\nettä ne olivat koettaneet työntää häntä pois erinäisistä, itsepäisellä\nkamppailulla saavutetuista itseluottamuksen asemista.\n\nJa hän oli säilyttänyt Bourgstenin kiitollisessa muistossa juuri\nsen tähden, että tämän käytös, tämän osoittama huomaavaisuus olivat\nauttaneet asemien säilyttämistä.\n\nKohtauksensa jälkeen Bourgstenin kanssa oli Elma jälleen rohkeammin\nruvennut ajattelemaan miehiä. Tosin ei hänen tavassaan puhua heistä\nollut mikään muuttunut. Hän seurasi herpoumattoman innokkaasti\nnaisasialiikkeen voittoja, anomuksia tämän liikkeen edistämiseksi\nesiintyi edelleenkin hänen samoin kuin muiden naistoimialoilla etevien\nhenkilöiden allekirjoittamina. Työssään hän oli aloiterikas, kekseliäs,\nja se vaikutelma oli yhä kasvamassa, että hän oli huomioon otettava\nvoima — siinä kuin joku mieskin, mutta ensimmäistä kertaa elämässään\nhän oli alkanut tuntea puutteeksi tuttavuuksien tai ystävyyssuhteiden\npuutetta miesten kanssa.\n\nHän meni niin pitkälle, että antoi Gavelströmin muiston astua esiin\nsiitä unohduksen hämärästä, johon se oli työnnetty. Hän pakotti itsensä\nkatselemaan omaa kohtaloansa historiantutkijan kylmyydellä, ja se kävi\ntuskattomammin kuin hän oli luullut.\n\nMinkävuoksi oli Gavelström ollut ainoa mies hänen elämässään?\n\nEttä hänen elämänsä aikaisemmassa suhteessa, suhteessa mainitsemaamme\nnuoreen rouvaan, oli ollut myöskin erotiikkaa, sitä ei Elma itsekään\nsalannut. Ystävättären myöhemmät kohtalot, joihin aina vaikutti\nvoimakas intohimo toisia naisia kohtaan, ja jotka vähitellen johtivat\nloppumattomiin selkkauksiin ja usein uudistuviin oleskeluihin\nhermosairaaloissa, oli sen hänelle vahvistanut. Mutta hän itse ei\ntuntenut eikä ollut koskaan tuntenut halua uusiin, samansuuntaisiin\nkokemuksiin. Hän tunsi itsensä turvalliseksi naisten parissa, ja\nturvallisimmaksi yksinäisten ja pidättyvinten joukossa.\n\nRickistä hän oli todellakin toivonut itsellensä muita jonkin verran\nläheisempää ystävätärtä; hän oli vuosien kuluessa joutunut kaipaamaan\nlämpimämpää alttiutta — ei mitään muuta, mutta se oli joka tapauksessa\nosoittautunut olevan hairahdus.\n\nAinoastaan miehet olivat olleet poissa hänen laskelmistaan — ja hän\nitse tuntui olevan tyyten ulkopuolella näiden laskelmia. Minkä vuoksi?\nEhkäpä sentähden, hän arveli, että hän itse oli ollut niin arka,\nei ollut tahtonut joutua kiusaukseenkaan puhua eikä tulla siihen\npakotetuksi; hänhän ei olisi voinut mennä avioliittoon paljastamatta\nsalaisuuttaan. Parempi silloin vaieta, paeta. Ja hänelle oli käännetty\nselkä, kun oli ymmärretty kukaties, että tie hänen sydämeensä oli liian\npitkä ja koluinen.\n\nAjatellessaan Bourgstenia hän tunsi kuitenkin jonkinlaista tyydytystä.\nTämä oli ollut ensimmäinen, joka omituisella tavalla oli järkyttänyt\nhänessä uskoa, että hän todellakin olisi ulkopuolella kaiken\nläheisemmän inhimillisen yhdyselämän.\n\nNiinpä Elma piti kiinni hänestä, kun sisäiset pahat henget\nahdistelivat. Bourgstenissa, jolla ei siitä ollut aavistusta, oli Elman\nlevoton mieli saanut satunnaisen ankkuripaikan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKoko talven puhui Rick Brunjohann nyt alituisesti tästä Bourgstenista.\nMilloin hän oli ulkomailla, rakastajatar mukanaan, milloin luuli\nRick hänen katkaisseen välinsä tämän kanssa, kun hän oli kotonaan\nGöteborgissa, missä hänen äitinsä toivoi ennen kuolemaansa näkevänsä\nhänet uusissa naimisissa. Itse oli Bourgsten nelikymmenvuotias. Sitten\nhän tuli Tukholmaan, jossa hänellä oli lukemattomia seurakumppaneita,\nliikeasioita, päivällisiä ja aamiaisia. Juhlittujen öiden jälkeen\ntiedettiin tuon väsymättömän työihmisen kuitenkin seuraavana aamuna\nkello kymmeneltä olevan konttorissaan, jonka hän oli hiljattain\nperustanut Göteborgin liikkeensä haaraosastoksi.\n\nRick oli selvillä kaikista hänen hankkeistaan; hänellä näytti olevan\nensiluokkaisia tiedustelijoita. Itsellensä Bourgstenille hän ei\ntunkeilevasti tai suorastaan tyrkyttänyt itseään, sitä piti hän\nepäviisaana, mutta kuinka olikaan, tuli kuitenkin eräs päivä, jolloin\nBourgsten soitti ja ehdotti teatterissa käyntiä tai kutsui hänet\njoillekin päivällisille. Rick oli miellyttävän näköinen, hän oli\nnainen, jonka kanssa sopi näyttäytyä ulkosalla, ja hän oli tänä vuonna\npannut vaatteisiinsa enemmän rahaa kuin milloinkaan ennen. Ennen\nlähtöänsä hän tuli Elman luo. Milloin hänellä oli ruskea, milloin\nsininen tai musta puku. Eräänä päivänä hänen pukunsa oli punainen,\nmiltei uhittelevan punainen.\n\n»Sinä olet hullu», sanoi Elma, »ja mikä pahempaa: mieshullu!»\n\n»Kultaseni», vastasi Rick, »älä usko, että kukaan saa minua askeltakaan\npitemmälle kuin itse tahdon. Rick on hyveellinen tyttö, ja se\nkannattaa.» Elma oli vaiti, istui mukavasti tuolillaan jalat ristissä\nja antoi toisen mennä. Kului päivä toisensa jälkeen: joskus näyttivät\nRickin osakkeet Bourgstenin silmissä kohoavan, joskus arveluttavasti\nalenevan, ja Rick koetti löytää siihen syytä: liikehuolia,\nrakastajattaren arvon paranemista, useita juhlapäivällisiä ja niin\nedespäin.\n\nElma Liwinin piti olla työpaikallaan eräässä suuressa kutomoliikkeessä,\njolla oli oma koulunsa, joka aamu kello 10. Hän tuli kotiin\npäivälliselle ja vietti sitten useimmat illat itsekseen. Jos joku\nkävi hänen luonaan tai hän itse meni jonnekin, oli asia kuitenkin\ntavallisesti päättynyt viimeistään kello 11, mutta senjälkeen hän\nvalvoi vielä kauan työskennellen, poltellen, antaen ajatusten jauhaa\naina jokseenkin samoja uria, kolmen, neljän kysymyksen kimpussa\naskarrellen.\n\nYhdentoista tai kahdentoista aikaan tuli Rick vuorostaan kotiin;\nhän oli ollut joko teatterissa tai elävissäkuvissa tai jossakin\nkerhossa tai kokouksessa. Jos hän näki valoa Elman huoneessa,\nehdotti hän kahvia, lämmitti sen kaasukeittiössä, ja molemmat\nnaiset joivat kumpikin kupin, ennenkuin Rick meni vuoteellensa ja\nnukahti silmänräpäyksessä, nukkuakseen terveelliset kahdeksan tuntia\nhuoneessaan, jonka ikkuna oli auki. Mutta Elma valvoi edelleen.\n\nHän poltteli ja työskenteli, oikaisi itsensä ja lepuutti selkäänsä,\nsulki silmänsä, kuunteli yön ääniä. Avasi hetkeksi ikkunan\ntuulettaakseen pois tupakansavun, kuuli kirkonkellojen lyövän kaukana.\n\nEräänä iltana hän muisti sinä päivänä täyttävänsä neljäkymmentä vuotta.\nEi kukaan ollut sitä ajatellut tai sitä tiennyt, taikka myöskin olivat\najateltavissa olevat onnittelijat, kuten sisarukset tai nuoruuden\ntuttavat, unohtaneet sen. Yhdentekevää.\n\n»Tänä keväänä olisi tyttöni täyttänyt kolmetoista vuotta», ajatteli\nhän. »Niin, hän olisi jo iso tyttö.»\n\nJa se liikutti äkkiä hänen mieltään enemmän kuin tämä ajatus ennen oli\ntehnyt.\n\nNiinkuin lapsi kerran tuottamalla hänelle kovia kipuja oli irtaantunut\nhänen ruumiistaan ja vastasyntyneenä, avuttomana ja mykkänä, hänen\nluomatta siihen edes silmäystä, viety pois hänen luotaan, oli hän\nsulkenut sen ulos myöskin ajatusmaailmastaan. Äidillisyys, hän ajatteli\nitsekseen, on suureksi osaksi lörpöttelyä, teennäistä palvontaa, josta\nherkkämieliset lopulta ovat tehneet jonkinlaisen uskonnon. Kuinka\npaljon joutavaa jaaritusta pidetäänkään pyhästä äiteydestä, josta niin\nmoni pohjimmaltaan olisi tahtonut päästä ja tunnustanut sen olevan\nvain kiusallisena rasituksena, jos vain olisivat uskaltaneet. Elma\npuolestaan ajatteli eläneensä ilman kaikkea tuota varsin hyvin, joskaan\nei juuri onnellisena, se oli totta, mutta se oli riippunut muusta. Jos\njokin seikka sattumalta ensi vuosina muistutti hänelle lasta, näki hän\nedessään vain pienen, epämiellyttävän, punakan olion, jommoisia hänen\noli silloin tällöin ollut pakko ihailla naimisissa olevien ystävätärten\nluona. Sittemmin ei edes tätä mielleyhtymää syntynyt. Pitkät ajat oli\nlapsi kokonaan poissa hänen ajatuksistaan.\n\nMutta ajanpitkään ei tämäkään käynyt. Hän tapasi pikku tyttöjä\nmatkalla kouluun tai koulusta pois; ne saattoivat olla yhdeksän,\nkymmenen, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista vuotiaita. Ne\nolivat pikkupersoonia, joilla oli omat ajatuksensa, toivomuksensa\nja pettymyksensä, he olivat jo koonneet jonkin verran kokemusta,\nkykenivät jo tekemään vertauksia; heidän kanssaan ei enää jokellettu,\nheille puhuttiin, ja he vastasivat ja tekivät sillä välin hiljaisia\nhuomioitaan, he alkoivat kasvaa ihmisiksi.\n\n»Sellainen olisi minun omakin tyttöni ollut», täytyi hänen väkisinkin\najatella näitä koulutyttöjä kohdatessaan, tyttö, jonka nimeä Elma ei\nedes tiennyt. »Minkä nimen neiti tahtoo hänelle antaa?» oli kätilö\nkysynyt. »Rouva voi antaa hänelle oman nimensä», oli Elma vastannut,\nmutta ei ollut jälkeenpäinkään kysynyt kätilön etunimeä.\n\nJos lapsi lainkaan enää eli?\n\nElman toiminta samariittiyhdistyksessä ja hänen vähitellen\nsaavuttamansa elämäntuntemus olivat opettaneet hänelle, että\nkuolleisuusprosentti aviottomien, kasvatusäideille umpimähkäisesti\njätettyjen lasten keskuudessa oli suuri. Hänen ihmisistä saamansa\nkokemus oli myöskin sanonut hänelle, ettei palvelevainen kätilö,\nenempää kuin sekään nainen, joka oli vastasyntyneen noutanut ja\nkantanut pois harmaassa villasaalissa, saattanut olla kovinkaan\nluotettava henkilö. Lapsesta oli maksettu verraten runsas summa: Elma\noli itsekseen tahtonut nöyryyttää sen kadonnutta isää suorittamalla\nyksin ja tinkimättä kaikki kustannukset, mutta hän oli sittemmin\nymmärtänyt, että summaa arvatenkin oli pidetty vain odottamattoman\nhyvänä saaliina. Hän oli antanut sen vaatimatta edes kuittia.\n\n»No niin, jos lapsi oli kuollut pienenä, entäpä sitten! Sopiko elämää\npitää onnena tai armona?»\n\n»Ei», vastasi katkeruus, ja joskus oli Elma uskotellut itselleen, että\nlapsen oli varmasti täytynyt kuolla; se ajatus vaimensi lapsen kohtaloa\nkoskevan levottomuuden.\n\nMutta ihan varmahan ei kuitenkaan voinut olla.\n\nPitkän talven jälkeen tuli jälleen uusi kevät. Yhä pitemmälle oli Elma\ntottunut lykkäämään aikaa, jolloin hän vihdoin laskeutui vuoteellensa,\nja nyt se alkoi joskus siirtyä ensimmäiseen aamun sarastukseen.\nUnettomuus alkoi tuntua rasitukselta. Nyt ei enää tapojen muutos olisi\nauttanut, se oli jo liian myöhäistä — hän ei enää nukkunut.\n\nHän nautti pulvereita, hän koetti kaikkia suositeltuja keinoja unta\nsaadakseen, mutta viikko viikolta yhä kirkkaammaksi ja armottomammaksi\nkäyvä aamuvalo tapasi hänet aina yhtä hereillä, ajatukset jauhaen,\njauhaen lakkaamatta: hän tunsi kaipuuta päästä irti yksinäisyydestään,\nkaipuuta johonkin muutokseen, kyllästymistä saavuttamiinsa menestyksiin\nja halua aivan toisenlaatuisiin, hän muisteli Bourgstenia ja tämän\nluottavaista äänensävyä; hän muisteli lasta — lasta.\n\nElman kärsivällisyys loppui, hän raivosi, hän kuritti kapinallista\nruumistaan jääkylmillä suihkeilla minuuttikaupalla; ei mikään auttanut.\nLääkärin apua hän ei tahtonut etsiä.\n\nEräänä yönä hän makasi liikkumattomana vuoteellaan silmät kiinni, ja\njuuri kun hänestä tuntui, että hän tosiaan oli uneen vaipumassa, kuuli\nhän eteisen patenttilukon raksahtavan ja Rickin varovaiset askelet.\nTavattoman myöhäänpä Rick tulikin kotia; Elma katsoi kelloa: kolme.\n\nMutta Rick ei mennyt, kuten hänen tapansa yleensä oli,\nmakuuhuoneeseensa yhteisen seurusteluhuoneen läpi Elman ovelle\nkatsahtaen. Elmasta tuntui, että hän sen sijaan meni pihanpuoleiseen\npieneen ruokasaliin, joka oli huoneiston erillisin huone, hänestä\ntuntui myöskin, että Rick ei ollut yksin; Elma oli kuulevinaan,\nvaikkakin sangen epämääräisesti, useampia ääniä. Sitten ne vaikenivat,\nmutta Rick ei tullut takaisin. Arvatenkin hän oli sulkenut salin oven\nja siten mahdollisen seuransa kanssa poistunut kuultavilta.\n\nElma ei voinut hillitä itseänsä. Hänen täytyi nousta katsomaan, mitä\noli tekeillä. Hän kääräisi ylleen yönuttunsa, paksun silkkisen miehen\nvaipan, ja tallusti ulos. Hän pysähtyi salin ovelle. Aivan oikein:\nsiellä oli ihmisiä: kuului miehen ja naisen ääntä, Rickin hillittyä\nnaurua, lautasten ja lasien kilinää. Elma aukaisi oven.\n\nPöydän ääressä istui nuori, hännystakkinen mies. Elman ensimmäinen\nvaikutelma oli hämmästys: vieras ei ollut Bourgsten. Hän oli heti äänen\nkuullessaan luullut olevansa varma, että sen täytyi olla Bourgsten,\nja tämä oli saanut hänet sokeaan raivoon. Mutta raivo ei kuitenkaan\nlauhtunut, vaikka henkilö oli aivan toinen. Olihan hän maannut\nunettomuutensa tuskissa sillä välin, kun nuo molemmat, Bourgsten tai\nei-Bourgsten ja Rick, hävyttömän hilpeinä, hänen olemassaolonsakin\nunohtaen, leikittelivät leikkiänsä.\n\nVieraan vieressä seisoi Rick, yllään rohkea, punainen pukunsa ja kaatoi\nhöyryävää kahvia, pöydällä oli juustoa, voita ja leipää.\n\n»Mitä sinä tarkoitat, Rick?» huusi Elma.\n\n»Herra siunatkoon!» vastasi sairasvoimistelijatar, »kylläpä sinä\nsäikytit minua!»\n\nJa nopeasti hän selitti, kuinka hän ja nyt sanomattoman nolostunut\nnuori mies, luutnantti, hänen toverinsa Sentraalista, olivat olleet\nerittäin hauskassa illanvietossa. Senjälkeen he olivat olleet kävelyllä\nja tulleet nälkäisiksi. Luutnantin huoneeseen, jossa myöskin oli\nruokavaroja, ei Rick tähän vuorokauden aikaan tahtonut mennä, niinpä\noli hän sen sijaan ottanut luutnantin mukaansa omaan asuntoonsa.\n\n»Tämähän oli riittävän arvovaltainen paikka», sanoi hän.\n\n»Ei tämän jälkeen», vastasi Elma.\n\nSuuttumus kiehui hänen sisässään. Toiset näkivät hänen kattolampun\nsähkövalossa ensin sävähtävän tulipunaiseksi ja heti senjälkeen taas\nkäyvän kalpeaksi — aivankuin naiset samariittiyhdistyksen johtokunnan\nkokouksessa kerran olivat hänet nähneet. Luutnantti oli hämillään\nnoussut. Rick asettui hänen viereensä ja kuiskasi jotakin.\n\n»Mitä sinä kuiskailet, kuinka sinä uskallat kuiskata ihan minun nenäni\nedessä, minähän tiedän kuitenkin, mitä sinä sanot — tiedän, mitä kaikki\nihmiset sanovat!» huusi Elma mielettömänä.\n\n»Jos he sanoisivat, että sinä esiinnyt kuin vanha siveyshyeena, osuisi\nse paikalleen», vastasi Rick, »mutta muutoin minä vain kuiskasin: 'mene\nnyt, Klas'.»\n\n»Niin, tehkää niin hyvin ja menkää nyt, hyvä herra», vahvisti Elma.\n»Koti on myöskin minun, älkääkä kuvitelko, että se on mikään avoin\nkapakka — tai ehkäpä jotakin vielä pahempaa — kello kolme yöllä.»\n\n»Pyydän tuhannesti anteeksi», sai luutnantti vihdoin sanotuksi.\n\nHän asettui perusasentoon, kumarsi ja poistui.\n\nElma palasi huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kohtaus oli ohi, se\noli helpottanut, hän tunsi vain kauheata raukeutta.\n\nNiin pian kuin eteisen ovi oli raksahtanut kiinni, riensi Rick Elman\nluo.\n\n»Oletko sinä ihan päästäsi pyörällä?»\n\n»Minä en aio puhua sinun kanssasi, Rick.»\n\n»Siinä erehdyt, sillä nyt aion minä puhua. Etkö sinä luule minun\nhuomanneen, että joka kerta, kun tulee vain puheeksi joku mies, sinä\njoudut suunniltasi. Ties' Herra, mitä sinä miehistä kuvittelet!\nIhmisiähän hekin ovat, mutta elävän mieshenkilön näkeminen tässä\npyhässä huoneistossa on sinusta mahtanut olla jotakin hirvittävää!\nMinä myönnän, että aika oli myöhä, mutta minä sinä minua pidät? Klas\non minun toverini ja hyvä poika eikä käsitä asiaa väärin. Meillä oli\nyksinkertaisesti nälkä.»\n\n»Tänään Klas, toisena päivänä kallis Bourgsten! Minä en tahdo tietää\nsemmoisista löyhyyksistä», vastasi Elma.\n\nMutta Rick oli vuorostaan vähitellen myöskin suuttunut. »Eiköhän se\npohjimmalta johdu siitä, että sinun ei itsesi ole onnistunut saada\nketään Klasia tai kallista Bourgstenia, että sinä noin hullaannut.\nTahtoisinpa tietää, minkälainen sinun mielikuvituksesi oikeastaan on!»\n\nRick meni ikkunan luo ja veti kierrekaihtimen ylös. Yö oli joka\ntapauksessa tärvelty. Jos Elman ja hänen piti riidellä, niin oli paras\ntehdä se perinpohjin heti. Mutta kääntyessään jälleen Elman puoleen hän\nhätkähti.\n\nElma oli heittäytynyt suulleen patjalleen ja hytki itkusta, tyynyn\nvälistä alkoi kuulua kauheita, tukahtuneita ääniä kuin pidätettyä\nmylvinää, lapsivuoteella olevan naisen tai kaiken ulkonaisen hillinnän\nunohtaneen ihmisen ulinaa. Rick ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt\nketään, saatikka sitten Elma Liwiniä, sellaisena, ei koskaan\nkuvitellut, että pidättyväinen, muodoista arka Elma saattaisi ensin\nhairahtua niin hassusti kuin äsken salissa ja vielä vähemmin, että hän\nvoisi heittäytyä noin ankaraan itkuun.\n\nRick ymmärsi yhden asian: että hänen oli jollakin tavoin täytynyt\nhaavoittaa Elmaa hirveästi, mutta kuinka se oli ollut mahdollista, sitä\nhän ei ymmärtänyt.\n\nAamutunnit kuluivat rauhoitus- ja lohdutteluyrityksiin. Kaikki pantiin\nunettomuuden tiliin. Kun Elma oli päässyt puuskan ohi — ja hän sai\nitsensä hallituksi jotenkin pian — ei hän enää itkenyt, hän tunnusti\nkiihtyneensä liikaa. Hän makasi liikkumattomana, ja kun hänen päätänsä\nkivisti, valeli Rick hänen ohimoitaan ja pyyteli puolestaan anteeksi.\nHe erkanivat vihdoin kumpikin hiukan levähtääkseen, ja kun Hulda toi\naamulla sanomalehteä, luuli Elma saaneensa sittenkin hiukan unta.\n\nVähän ennen puolta kymmentä oli hän, kuten tavallista, valmis syömään\naamiaista ja menemään työhönsä. Rick oli jo ulkona matkalla ensimmäisen\nsenpäiväisen potilaansa luokse, ja se tuntui Elmasta suurelta\nhelpotukselta. Hän sanoi Huldalle, ettei tulisi päivälliselle kotiin,\nvaan vasta sangen myöhään.\n\nKuten tavallista kulki Elma Humlegårdenin poikki. Satoi ja hän käänsi\nvaipankauluksen pystyyn, pisti kätensä taskuun ja astui ripeästi.\nJälleen oli yksi elämän säälimättömiä sanansaattajia tuonut hänelle\nsellaisen satunnaisen sanan, joka ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta\njoka kuitenkin repeli hänen mieltään.\n\n»Senkö vuoksi, ettei sinun itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia\ntai Bourgstenia?»\n\n»Onnistunut saada!» Siinä se oli taas. Sitä siis ajatteli myöskin Rick,\netteivät miehet hänestä huolineet, ja sitä ei voinut tällä kertaa,\nkuten muulloin, selittää välttämättömästä, torjuvasta varovaisuudesta\njohtuvaksi. »Onko minussa todella jotakin vikaa?» ajatteli Elma\ntuskallisesti. »Olenko tosiaan niin peräti erilainen kuin muut?»\nArvatenkin huomasi jokainen vastaantulija sen hänestä ja hymyili\nsalassa: »mikä se tuo huopahattuinen, miesmäiseen päällystakkiin puettu\nolento on — omituisuuden tavoittaja, sitä ei suvaita.\n\nElma ei uskaltanut katsoa ympärilleen. Hänen päätänsä kivisti, jalat\neivät tahtoneet jaksaa kantaa häntä eteenpäin; hän painoi leukansa\npalttoonkauluriin, ikäänkuin se olisi voinut hänet piilottaa, eikä\nkatsahtanut edes ylös, kun eräässä kadun kulmassa töyttäsi yhteen erään\nvastaantulijan kanssa. Samassa hän kuuli ystävällisen äänen:\n\n»Pyydän anteeksi, mutta eikö se ole neiti Liwin?»\n\nHänen edessään seisoi Erik Bourgsten. Nyt ei käynyt peräytyminen,\ntäytyi pysähtyä. Hänen täytyi kuulla kohteliaita sanoja\njälleennäkemisen hauskuudesta, sietää toisen katselevan hänen valvonnan\nrasittamia kasvojansa, miehen mielestä tietenkin uskomattoman,\nepänaisellisen ja rumentavan hatun alla.\n\nBourgsten tiedusti hänen vointiansa, kyseli yhteisistä ystävistä:\n\n»Vai tapaatte heitä niin harvoin. Se on vahinko heille ja teille\nitsellenne.»\n\nElma yritti jatkaa matkaansa, mutta Bourgsten pidätti häntä\nkysymyksillä.\n\n»Asutteko edelleenkin yhdessä neiti Brunjohannin kanssa?»\n\n»Asun», vastasi Elma, »mutta en kauempaa kuin syksyyn saakka.»\n\nAjatus, että täytyi vielä kokonainen pitkä talvi joka päivä nähdä tai\nvain lähettyvilläänkin sietää Rickiä, tuntui Elmasta samassa aivan\nmahdottomalta.\n\n»Mutta eikö teidän olonne tule tyhjäksi?» kysyi Bourgsten.\n\nElma vastasi nyrpeästi:\n\n»Tuskin vain.»\n\nHe seisoivat muutaman sekunnin ääneti. Bourgsten tarkkasi häntä.\n»Minkähänlaatuinen nainen tuo mahtaa olla?» ajatteli hän. Elman\numpinaisuus ei hänestä lainkaan ollut vastenmielistä. Mitä nuo\nepäluuloiset silmät niin ankarasti epäilivät? Ja miksi tuo\nkauniskaarteinen suu niin harvoin hymähti? Kun Elma kiiruhti\nkulkuansa, silmäsi Bourgsten vielä hänen jälkeensä; hänen astuntansa\noli hyväryhtinen, aivan toisenlainen kuin niin monien muiden naisten,\nsileä, suoraviivainen puku ja koko olento oli tyylikäs. Mutta kun Elma\nkiiruhti askeliansa päästäkseen kääntymään seuraavassa kadunkulmassa,\nnäytti hän kuin takaa-ajetulta.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSen onnettoman päivän jälkeen alkoi Rick kohdella Elmaa kuin\njonkinlaista potilasta. Hän esiintyi kahta huomaavaisemmin, edellytti\nkohtauksen mahdollisuutta vähimmästäkin aiheesta ja säästi, missä\nsuinkin osasi, Elman hermoja, jopa hänen ruumiillisia voimiaankin,\nottaen hoitaakseen muutamia pieniä taloustoimia, jotka aikaisemmin\nolivat olleet Elman osalla.\n\nElma pani sen merkille pilkallisesti.\n\n»Rakas Rick», sanoi hän, »tämä käy meille liika rasittavaksi\najanmittaan. On parasta, että meidän tiemme erkanevat.»\n\n»Minä olen ajatellut samaa», vastasi Rick, »luultavasti menen muuten\nensi syksystä naimisiin.»\n\n»Bourgsteninko kanssa?»\n\n»Kuka tietää.»\n\n»Sangen edulliseksi katsottava liitto», huomautti Elma.\n\n»Niinkö katsot?»\n\n»Mitä sinä itse ajattelet?»\n\nKernaasti olisi Rick tahtonut ajatella jotakin, mutta ei\ntodellisuudessa tiennyt mitään. Bourgsten ei ollut niitä, jotka\ntuhlailivat toiveiden antamista.\n\nRick ja hän olivat tavanneet jokseenkin hiljan, ja Rickin oli täytynyt\nkatsoa sitä kertaa suoranaiseksi tappioksi. Hän tiesi myöskin, että\nBourgsten ennen pitkää taas lähtisi ulkomaille, ja kaikesta päättäen\nrakastajattarensa kanssa. Sitä tervetulleempi oli odottamaton uusi\nBourgstenin soitto vain muutamia päiviä skandaaliyön jälkeen. Bourgsten\nehdotti lunchia. Rickistä tuntui, että hänen osakkeensa näin ollen\nehdottomasti olivat jälleen nousseet, ja hän ilmoitti sen riemuiten\nElmalle.\n\n»Minä tunnen sisässäni, että meidän edessämme nyt on ratkaisun hetki»,\nsanoi hän.\n\nMutta Bourgsten kutsui neiti Brunjohannin ulos tällä kertaa ainoastaan\nsaadakseen tietää jotakin Elma Liwinistä. Hän söi aina lunchinsa\nulkona, milloin minkin tuttavansa seurassa. Sillä tavoin hän sai\nvähitellen selvän paljosta, mikä saattoi olla liikemiehen hyvä tietää,\ntietoja erinäisten piirien tai henkilöiden keskinäisistä suhteista tai\nmuita sellaisia henkilötietoja, jotka häntä huvittivat.\n\nRickiä ei tarvinnut pyytää kertomaan tuota yöllistä kohtausta.\nTuttavallisuutensa Klas-luutnantin kanssa hän löi pöytään valttina.\nElman esiintymisen hän selitti ilman mitään ilkimielisyyttä vain\nerinomaiseksi esimerkiksi siitä, kuinka pitkälle unettomuus voi viedä\nmuutoin moitteettoman henkilön.\n\nBourgsten ei maininnut mitään kohtauksestaan neiti Liwinin kanssa\ntapahtuman jälkeisenä aamuna. Hän oli ylimalkaan vaiennut heidän\ntuttavuudestaan, ei senvuoksi, että sitä piti pitää salaisuutena, vaan\ntottumuksestaan, ettei toiselle naiselle puhunut toisesta: parempi että\nhe saivat itse puhua.\n\nHän kuunteli Rickin kertomusta mielenkiinnolla, hänen selitteleviä\nlausunnoitaan hajamielisemmin, sillä hän tunsi jo ne radat, joita\nmyöten Rickin ajatus yleensä juoksi, mutta oli ritarillinen eikä\nosoittanut, että jo osasi hänet ulkoa.\n\nOhimenevä kiusaus, jota hän kerran oli tuntenut asettua Rick\nBrunjohannin kanssa lähempään suhteeseen, oli kauan sitten voitettu:\nse oli sellainen kiusaus, joka saattoi viritä hänessä useinten\nnaistuttaviensa parissa ja joka silloin antoi yhdessäololle väriä ja\njonkinlaista jännitystä, kunnes hän piankin huomasi halun haihtuneen\nuusien pyrkimysten tieltä tai yksinkertaisesti ilmeisen vaaran\nvälttämiseksi.\n\nRick sanoi:\n\n»Mutta asumaan enää yhdessä Elman kanssa en syksystä alkaen suostu.\nMiesvihaajasta ei ole minulle toveria.»\n\n»Luuletko sinä, että hänen arvoituksensa avain todellakin on miesviha?»\n\n»Luulen, vaikka hän muuten piilottaa itsensä hyvin.»\n\n»Ja mitä aiot sinä itse tehdä, Rick?»\n\n»Kesä menee hyvin», vastasi hän, »silloin olen kylpylässä ammattiani\nhoitamassa. Syksyllä ehkä menen naimisiin.»\n\n»Niinkö?»\n\n»Minä olen pian kolmikymmenvuotias ja järkevä ihminen. Kaikesta\npäättäen tarjoaa avioliitto minun kanssani täydet takeet.»\n\nHän katsoi Bourgstenia suoraan silmiin.\n\n»Etkö sinä tahdo yrittää, Erik?»\n\n»En, Rick», vastasi toinen vakavasti, »minusta itsestäni ei ole\nläheskään yhtä hyviä vakuuksia.»\n\nRick ymmärsi, että tällä taholla ei ollut mitään voitettavana. Hän\nnielaisi uljaasti nöyryytyksen, hymyili näyttämättä, kuinka kipeää isku\nteki, ja kaihtoi katsetta, kunnes silmiin kihoavat kyynelet olivat\nehtineet haihtua.\n\n»Minun täytyy ottaa Klasista todenperään paremmin kiinni», ajatteli\nhän. »Eihän mikään kuitenkaan tässä maailmassa käy niinkuin alussa\nuneksii.»\n\nToukokuun lopulla hän meni tosiaan kihloihin luutnantin kanssa ja\nmatkusti sitten varsinaiselle kesäpaikalleen. Elma jäi yksin asuntoonsa\nepätietoisena tulevaisuudesta.\n\nHän aikoi ottaa kesälomansa vasta myöhään syksyllä ja silloin matkustaa\nulkomaille opinto- ja virkistysmatkalle jonkun aatetoverinsa seurassa.\n\nNiille, jotka kummastelivat, että hän halusi jäädä koko kesäksi\nkaupunkiin, hän vastasi, että kaupunki juuri silloin oli\nparhaimmillaan. Se on monellekin selviö ja luo kuitenkin omituisuuden\nsävyä siihen, joka sen lausuu. Ei kukaan kummastellut, että Elma kuului\nomituisten ihmisten joukkoon.\n\nHumlegårdenista tuli hänen kesälaitumensa. Hiukan syrjäisen, varjoisan\nkäytävän vieressä hän löysi mieleisensä penkin. Hän istui siellä joskus\nkirja tai jokin pieni käsityö kädessään kaiket iltapäivät. Sattui\nniinkin, että hän otti mukaansa pari voileipää ja hiukan hedelmiä,\nlaiminlyöden päivällisensä saadakseen runsaammin nauttia yksinäisyyden\nlevosta — tai kiusaantua yksinäisyyden levottomuudesta. Sillä kaikki\npäivät eivät olleet yhtä rauhaisia.\n\nLapsiparvet puistossa olivat jonkin verran pienentyneet; tyhjä ei\npuisto kuitenkaan ollut. Joskus kulki joukko nuoria hänen ohitseen\nkesken leikkiään tai leikkipaikkaa etsien. Elma ei heitä katsellut\nkovinkaan rohkaisevasti. Vain harvoin rohkeni joku kävelijä istahtaa\nsamalle penkille. Hänen tapanaan oli näet täyttää penkistä niin suuri\nala kuin mahdollista sanomalehdillään ja muilla tavaroillaan. Kerran\nsattui kuitenkin, että eräs noin kuusitoistavuotias poika, johon hän\njo oli kiinnittänyt huomiota, tämä kun syventyneenä lukuihinsa istui\neräällä penkillä jokseenkin lähellä, missä häntä kuitenkin usein oli\nhäiritty, tuli istumaan hänen vierelleen.\n\n»Toivottavasti en häiritse», kysyi poika kohteliaasti.\n\n»Ette», vastasi Elma.\n\n»Tietenkin hän häiritsee», ajatteli Elma nyreästi, kun nuorukainen\nsiirsi hiukan hänen sanomalehteänsä, saadakseen tilaa omille\npapereilleen ja monille kirjoilleen. Mutta kun poika palasi joka päivä,\ntottui Elma häneen. Poika ei pitänyt pienintäkään melua, hän ei tehnyt\nvähintäkään häiriötä, hän oli ilmetty ahkeruus. Elma mieltyi häneen.\n\n»Mitä te niin innokkaasti aherratte?» kysyi hän lopulta.\n\n»Minä aion hypätä yli yhden luokan tänä kesänä, jotta tulisin\nylioppilaaksi vuotta aikaisemmin, seitsemäntoistavuotiaana. Minä olen\nvalmistellut sitä jo koko viime lukuvuoden.»\n\n»Entä sen jälkeen, jos saan kysyä?»\n\n»Kernaasti. Lääketieteellisiä opinnoita.»\n\nLyhyesti ja asiallisesti. Elma ei kuulustellut enempää sinä päivänä,\nkun jokainen minuutti näytti olevan nuorukaiselle kallis. Tämän\nvoimakas kunnianhimo herätti hänessä myötätuntoa. Ne koululaiset, joita\nhän muinoin oli kotikaupungissaan tuntenut ja jotka olivat suuria,\nnyppylänaamaisia, kömpelöitä poikia, eivät olleet omanneet tällaista\nitsetietoista päättäväisyyttä.\n\nSeuraavana päivänä Elma tarjosi hänelle kirsikoita mukanaan olevasta\ntötteröstä. Nuorukainen kiitti, pani kirjan hetkeksi pois ja söi\nkernaasti.\n\n»Onko tavallista», täytyi Elman kysyä, »nykyaikana, että koulunuoriso\nosoittaa sellaista ahkeruutta?»\n\n»Ei, kyllä se on poikkeuksellista», vastasi nuorukainen, »ainakaan\nminun kouluaikanani ei kukaan ole hypännyt minkään luokan yli.»\n\n»Onko teillä sisaruksia?»\n\n»Meitä on neljä. Vanhin veljeni on Amerikassa; hän tuli ylioppilaaksi\nyhdeksäntoista-vuotiaana, nuoremmasta ei koskaan tule ylioppilasta, hän\non hiukan kovapäinen.»\n\n»Entä neljäs?»\n\n»Hän on sisko.»\n\n»Häneen kai te olette hyvin kiintynyt?»\n\n»Niin olen, hän on ehkä enimmän minun kaltaiseni ainakin siinä\nsuhteessa, että hän tosiaan osaa tehdä työtä», sanoi poika\nitsetietoisesti. »Sille minä panen arvoa», lisäsi hän, ikäänkuin olisi\nseppeleen laskenut.\n\nMutta Elma ei nauranut.\n\n»Ja aikooko se nuori sisko myöskin oppialalle?»\n\n»Ei, hän ryhtyy opiskelemaan musiikkia», vastasi nuorukainen ja tarttui\njälleen kirjoihinsa, kun kirsikat nyt olivat lopussa.\n\n»Neljä sisarusta», ajatteli Elma. Heitäkin oli ollut neljä sisarusta,\nja hän niistä nuorin. Mutta sellaista avomielisyyttä kuin tuolla\nnuorukaisella, ei hän muistanut eikä edes voinut kuvitella, että kukaan\nheistä koskaan olisi saattanut osoittaa jotakin vierasta kohtaan. He\npelkäsivät aina paljastavansa jotakin, ehkäpä itse kodin ilmapiirin.\n\nKerran, kun hänen naapurinsa oli sattunut jättämään kirjansa kannen\nauki, luki Elma salassa siinä olevan nimen: P. Murius. Täällä\nTukholmassa oli siis jokin Murius-niminen perhe, liian köyhä\nkustantaakseen itselleen kesäasuntoa — nuorukaisen vaatteet ilmaisivat\nvaatimatonta elintasoa — mutta kuitenkin siksi itsestäänpitävä, että\ntahtoi hankkia lapsilleen hyvän kasvatuksen, hyvän käytöstavan,\nopintomahdollisuuksia.\n\nJa äkkiä tunsi Elma, istuessaan sillä hetkellä toimettomana, halua\nsaada tietää enemmän juuri tästä Muriuksen perheestä, sen kolmesta\npojasta ja pikku tytöstä, joka sai niin kiittävän arvostelun isommalta\nveljeltä. Elma ei tuntenut monta lapsirikasta perhettä. Hän hätkähti\najatellessaan, kuinka tavattoman vähän hän oikeastaan tiesi ihmisten\nelämästä. Hän oli aina pitänyt heitä loitolla itsestään. Hän oli jäänyt\nkeskeneräiseksi, hän oli tyhjä.\n\n»Minähän kuivun», ajatteli hän ja tunsi äkkiä janoavansa elämää,\nuutta kasvullisuutta, tietoa. Kuinka luontevaa olikaan kaikki muille\nihmisille! Pitihän Rick ihan luonnollisena Klasin kutsumista kahville\nkeskellä yötä, eihän Bourgsten epäröinyt pysähdyttää häntä eräänä\nsateisena aamuna ihan tyhjän päiten vain jutellakseen. He noudattivat\nluontonsa mielijohteita. Muilla ei koskaan ollut vaikeuksia, hänellä\ntaas aina. Hän ei sisimmässään ollut koskaan vapaa, ja se tuntui\ntukahduttavalta.\n\nTähän saakka nuo toiset ihmiset olivat olleet hänelle enemmän tai\nvähemmän yhdentekeviä; useiden suhteen hän oli tuntenut suorastaan\ninhoa. Mutta tänä päivänä, hiljaisessa kesäpuistossa, mehiläisten\nsuristessa lehmusten lehdissä, elämän innon elävän holvin alla, hän\ntunsi päinvastoin halua lähestyä heitä.\n\nNiin, kirvoittaa kahlehtivia siteitä. Huutaa, kun haluttaa huutaa —\nei vain raivonpuuskasta kuin rajuilmanpurkaus — puhua tai vaieta, kun\npuhuminen tai vaikeneminen tuntuu luonnolliselta ja virkistävältä,\neikä ole vain valittu asenne, velvollisuus tai ehkä aita, jonka taakse\npakenee turvaan. Mennä ihmisten joukkoon yhtenä heistä, uskoutua ja\nvastaanottaa uskoutumista, antautua, hymyillä pikkuasioille, nauraa\nääneen koomillisille, itkeä, vaikkapa vain teatterin permannolla, mutta\ntoisten katseita ujostelematta.\n\nSellaista oli kai vapaus.\n\nElma tarttui jälleen keskustelulankaan siitä, mihin he olivat sen\njättäneet, nuorukainen ja hän. Hän avasi sylinsä noille tuntemattomille\nMuriuksille:\n\n»Vai on teidän pikku siskonne musikaalinen?»\n\nPoika katsahti hiukan vastahakoisesti ylös kirjastaan, joka oli täynnä\ntaulukoita ja merkkejä, ja vastasi:\n\n»On, hän ja nuorin veljeni. Meidän isämme on muuten muusikeri.»\n\nTämä sana sai veren sävähtämään Elman päähän. Siinä se oli taas tuo\ntuttu, kiusallinen punastus, joka heti taas muuttuisi kalvavaksi\nkalpeudeksi. Muusikeri — vain yksi sana, mutta juuri yksi kaikkein\nmyrkyllisimpiä sanansaattajia, joka säälimättömästi työnsi hänet\ntakaisin joka kerta, kun hän uskalsi etsiä unohdusta.\n\nHän tarttui molemmin käsin kasvoihinsa ja hieroi niitä, ikäänkuin\nniitä olisi kirvellyt, koettaen tällä lapsellisella eleellä peittää\nhämminkiänsä — vähäpätöisen lukiolaisen vuoksi.\n\nMutta nuorukainen ei ollut mitään huomannut. Hän jatkoi, vieläpä\njonkinlaisella ylpeydellä:\n\n»Minun isäni on konserttimestari Murius, oopperan orkesterin ensiviulu.\nNeiti ehkä tietää.»\n\n»Tiedän», vastasi Elma nyökäten.\n\nHän ei tiennyt mitään. Hän oli vastannut umpimähkään, mutta\ntyynnyttäessään itseänsä voidakseen rauhallisesti jatkaa keskustelua,\nhän tunsi, kuinka tämä ääneen lausuttu nimi äkkiä seisoi hänen\nedessään, ikäänkuin vainaja olisi astunut hänen silmiensä eteen. Jo kun\nhän luki nimen kirjasta, oli hänen täytynyt tuntea jotakin. Senvuoksi\noli kaipuu herännyt hänessä, sen hän käsitti. Nimi oli ollut haudattuna\nmonta vuotta. Ei siis kumma, että se ei heti herättänyt muistoa. Mutta\nnyt se oli herännyt: Murius.\n\nKerran oli hänen mielitiettynsä maininnut juuri sen nimen. Kuinka monta\nvuotta sitten! Hän oli puhellut opinnoistaan, opettajistaan. Elma oli\nitse pyytänyt häntä: »Kultaseni, kerro jotakin työstäsi, minkälaista\nsinun elämäsi on ollut ennen kuin me kaksi opimme tuntemaan toisemme!»\nJa toinen oli tehnyt, niinkuin Elma pyysi, vaikka jokseenkin lyhyesti\nja niukasti. Elman elämää hän ei tosin koskaan tiedustellut. Kuinkapa\nhän olisikaan saattanut ymmärtää, että Elma tahtoi omaksua kaiken, joka\njollakin tavoin kuului häneen? Hän oli maininnut muutamia opettajiansa\nja niiden joukossa erikoisesti yhden: Muriuksen. He olivat heti\njoutuneet pieneen kinaan, Elma ja hän. »No, olethan toki kuullut hänen\nsoittoansa, tai ainakin kuullut hänestä puhuttavan! Onhan hän antanut\nkonsertteja maaseudullakin!» — »Etkö? Kylläpä sinä sitten olet elänyt\nkolossa kuin peltomyyrä», oli Gavelström sanonut nyrpeissään. Nämä\nnyrpeät äänenpainot, joita joskus karahti väliin, tekivät jo silloin\nhyvin kipeää. Ja nyt Elma oli jälleen kuulevinaan niitä.\n\nElma sulki silmänsä. Mehiläisten suristessa lehmuksissa palautui\nkauan sitten häipynyt muisto eikä hän karkoittanut sitä pois. Se sai\nelää. Kaikesta huolimatta se sisälsi kuitenkin varmuuden muutamista\nonnellisista päivistä, tosin petollisen onnellisista, olkoon, mutta\nsentään sanomattoman onnellisista. Hän ei enää vaientanut entisyyden\nääniä. Äänettömänä hän antautui kaipuunsa kirvoittavan kivun valtaan ja\npidätti ainoastaan kirvelevät kyynelet silmiin kihoamasta.\n\nNuorukainen ei huomannut mitään, ei silmien sulkemista, ei\näänettömyyttä eikä kirvoittavaa kipua.\n\nKun Elma seuraavana päivänä saapui puistopenkilleen, oli poika\nkuitenkin asettunut entiselle paikalleen noin kolmenkymmenen metrin\npäähän hänestä.\n\n»Niinpä häiritsin häntä kuitenkin kysymyksilläni», ajatteli Elma.\n\nPoika osoitti kuitenkin edelleenkin hyvää kasvatustaan, sillä kun hän\ntunnin kuluttua nousi ja kulki hänen ohitseen, pysähtyi hän ja sanoi:\n\n»Toivon, ettei neiti pidä epäkohteliaana, että jälleen olen muuttanut\npaikkaa, mutta tuolla on hiukan varjoisampaa, ja tänään on niin\nhelteinen päivä.»\n\n»Olkaa hyvä», vastasi Elma kuivasti.\n\nNuorukainen meni tiehensä ja sai mennä. Seuraavana päivänä hän ei\nnäyttäytynyt lainkaan.\n\nElma piti penkkinsä. Tunkeilevat kävelijät, liian meluisat lapset\nonnistui hänen edelleenkin pitää loitolla torjuvalla, ankaralla\nkatseellaan. Kesäviikot kuluivat. Elman ystävät, työtoverit tai muut\nhänen seurapiirinsä vakinaiset jäsenet, joita vielä sattui olemaan\nkaupungissa, sanoivat toisilleen:\n\n»Nyt on Elma Liwinillä taas ihmisvihaaja-aikansa. Hän on liian yksin.\nRick on matkustanut pois ja sitäpaitsi kihlautunut. Meidän täytyy\nvirkistää Elmaa!» He virkistivät häntä ehdottamalla kävelymatkoja,\npieniä huviretkiä silloin tällöin, illallisia ulkona. He pitivät häntä\narvossa, sen hän tiesi. He pitivät häntä pätevänä, luotettavana. Kun\nhän sanoi heille, että hän erkanisi Rickistä ilman kaipuuta, ymmärsivät\nhe sen. Rickin keimailut olivat usein hyväntahtoisen leikinlaskun\nesineinä, mutta varsin vakavalta kannalta ei niitä otettu enempää kuin\nRickiä itseäänkään. Toinen oli Elman laita.\n\nKiitollisena ystävällisyydestä Elma seurasi heitä huviretkille,\nkävelymatkoille tai hilpeille illallisille. Ihmisvihollisen viikko\ntuntui tällä kertaa olleen lyhyt. Elma oli pian taas ystäviensä\nmielestä entisellään.\n\nMutta uuden sisäisen kasvullisuuden, uuden tiedon nälkä ei saanut\nkylläänsä vanhojen ystävien parissa. Näkymättömänä, verkalleen orasti\nhänessä, yhä voimakkaammaksi kasvaen, halu olla ihminen juuri niiden\nihmisten parissa, joita hän ei lainkaan tuntenut, ja joiden kaltainen\nhän ei ollut — vapauden ja liikuntatilan kaipuu. Hän ei olisi voinut\nsitä selittää.\n\n\n\n\n4.\n\n\nPontus Murius kulki pitkin Florankatua, epäröi hiukan ja kulki edelleen\nohi Paschin talon, joka oli suljettuna, uutimet alhaalla. Pääkonsulin\nväki oli saaristossa omassa komeassa kesähuvilassaan. Pontus oli kauan\ntoivonut, että Alexis kutsuisi häntä sinne joksikin aikaa, mutta se ei\nollut Alexin mieleen juolahtanut. Heidän välisensä ystävyys oli niukin\nnaukin säilynyt, mutta siinä kaikki.\n\nVieläkin epäröityään Pontus soitti lopulta Paschin talon portille.\nSen avasi talonmiehen vaimo, joka sanoi, että Alexis-herra tuskin oli\nkotona.\n\n»Tuskin?» kysyi Pontus. »Eikö se sitten ole varma?»\n\n»Nähkääs», sanoi portinvartijan vaimo, »hänen piti matkustaa tänä\naamuna, enkä minä ole sen koommin häntä nähnyt.»\n\nIhan selvä tieto ei tämäkään ollut, mutta Pontus ei tahtonut esiintyä\nitsepäisenä. Hän nosti hiukan lukiolaislakkiansa ja kulki pettyneenä\nedelleen.\n\nAlexis oli ollut kaupungissa edellisenä päivänä. Tilda oli nähnyt hänet\nja ilmoittanut sen kotona, mutta hänen, Pontuksen, näytti siis olevan\nmahdotonta tavata tätä toivomaansa toveria.\n\nEittämätöntä oli, että Alexis, tuo tunnettu teikari, jolla oli kaikki\nedut ja mahdollisuudet elämässä, todellakin piti seuraa Tildan\nkanssa, joka tosin oli aika sirkeä tyttö, se täytyi veljen myöntää,\nmutta joka tapauksessa sentään ainoastaan kolmetoistavuotias kakara.\nHeidän saattoi nähdä juttelevan ja nauravan, ärsyttelevän toisiaan ja\nilmeisesti viihtyvän toistensa parissa.\n\nHänen, Pontuksen, seurassa ei Alexis koskaan päästänyt valloille sitä\nmielialaa, joka niin hyvin tuntui sietävän Tildaa. Mitä teikarilla\nja Tildalla saattoi olla toisilleen sanomista, se oli Pontukselle,\njoka istui aherrukseensa vajonneena ja uteliaan, vanhahkon naisen\nihailemana, käsittämätöntä. Sillä eihän Tilda hevin saattanut kertoa\nPaschille kaikkia noita vanhoja, lapsellisia loruja, joita hän ja\nLibert olivat sommitelleet Ihmissyöjien maasta tai Anders de Wahlille\nomistetusta Östermalmista!\n\nPontus ei tiennyt, että muinainen Ihmissyöjien maa oli täydellisesti\nmuuttunut ja nyttemmin kiintoisa vain sen kautta, että siellä asui\nmaailman kaunein nainen, Rouva Pasch; että Anders de Wahlin valtakunta\noli luhistunut, niinkuin moni muukin mahtava valta, ja nyt oli\nainoastaan tavallinen Östermalm, jossa asui tavallisia ihmisiä ja jossa\nrouva Murius kävi torilla. Noidat ja pahantekijät olivat poistuneet\nvanhoilta olinpaikoiltaan, keisarin palatsissa ei ollut enää kultaa ja\nalabasteria, norsunluuta, ebenholtsia ja jalokiviä, vaan kirjoja, joita\nkuka tahansa sai lainata. Maa oli kiertänyt yhden kierroksen lisää\nauringon ympäri, siinä kaikki. Se merkitsi, että vuosi oli kulunut,\nja että Libert ja Tilda eivät enää olleet pikku lapsia. He olivat jo\npitkällä seuraavaa kierrosta. Vanhat lapsellisuudet olivat saattaneet\nkelvata ennen kultaristin aikaa tai tarkemmin sanoen ennen tanssiaisten\naikaa. Mutta nyt oli kaikki muuttunut, ja alkanut aivan uusi aikakausi,\njosta Pontus ei ollut saanut selvää: Alexis Paschin aika.\n\nTilda palvoi tätä uutta jumalaa, ja Libert auttoi häntä siinä. He\neivät väsyneet yhä uudelleen toistelemasta tanssiaisten kaikkia\nyksityiskohtia ja niiden jälkeisen uskomattoman aamun tapahtumia,\njolloin he olivat heränneet lattialla, lainatulla matolla, ja\nhuomanneet, että Alexis oli unohtanut itsensä heille ja nukkunut heidän\nkaikkien kanssa. Ovessa seisoivat äiti ja Garibaldi ja nauroivat, ja\näiti huusi: »Nyt on aika nousta ylös, puuro jäähtyy!» Alexille sanoi\nhän: »Herra Pasch, minä olen soittanut kotiinne, niin ettei kukaan\nsiellä ole levoton.» Alexis näytti kuitenkin hiukan nololta, nousi ja\nsilitteli sormillaan rypistynyttä smokingiansa, mutta lopuksi yhtyi\nhänkin nauruun. Puuroa ja kahvia hän sai niinkuin kaikki muutkin,\nisä ja äiti ja Garibaldi. Pöydässä oli tungosta, mutta Alexis sanoi\nkiitellessään ja ennenkuin lähti ajamaan tilaamallaan autolla: »Minulla\nei ikinä ennen ole ollut niin hauskaa!»\n\nTänä kesänä, kun nyt Tilda ja Libert olivat vapaita koulusta, Libert\npuolestaan ainiaaksi, sillä hänen isänsä ei nähnyt mahdolliseksi\nantaa lahjattoman poikansa kamppailla turhaan oppiaineiden kanssa,\noli määrätty, että Tilda ja hän erikoisen ahkerasti harjoittaisivat\nmusiikkia. Siihen ei Libertiä ollut vaikeaa saada, ja kun he kumpikin\nolivat valmiiksi harjoitelleet, Libert Garibaldin lahjoittamalla\nviululla, Tilda pianolla, soittivat he sitten yhdessä. Ne olivat\nsuuria juhlakonsertteja Alexin kunniaksi. Tarkoitus oli, että\npalvelevainen tuulen henki kantaisi nämä sävelet yli maan ja veden\npääkonsulin hienoon huvilaan saaristossa. Valtiaan kuuluville. Libert\noli laatinut oman pienen sävellyksen, jonka he olivat harjoitelleet,\nja se valittiin olemaan Valtiaan mielikappale. Alkujaan sävel oli\nsyntynyt, totta puhuaksemme, kun Tilda, vielä sangen pienenä kerran\noli saanut erikoisen pahantuulenpuuskan. Hän oli seissyt lattialla ja\nhyppinyt kiukuissaan tasakäpälää. Heti oli Libert ollut paikalla ja\nvanhanaikaiseen polkkatahtiin, viulu leuan alla, soittanut ja laulanut:\n\n    Hei, hei sitä\n    tanssin tahtia,\n    ja ai sitä\n    kiukun mahtia!\n\nTilda tyyntyi, mutta sävel jäi elämään. Sitä paranneltiin,\nlaajenneltiin, siitä tuli kokonainen ballaadi, jossa johtosävel,\npolkka, silloin tällöin palautui kesken itsepäisen, omahyväisen, nokka\nedellä kulkevan, mutta hellän ja hyvän pikku tytön hauskaa kuvausta.\n\nRouva Murius kuunteli hiljaisena, hienoa porsliininäperrystä\ntehdessään, nuoria soittajia, vähitellen parantuvaa sävellystä ja sanoi\nkonserttimestarille: »Libert ei ole niin lahjaton kuin luulet.»\n\n»Vaivainen viulunvinguttaja», vastasi mies. »Surkeita, lapsellisia\nleperryksiä.»\n\nMutta Libert ei vaivannut päätään kysymyksellä, oliko hän lahjakas vai\nlahjaton. Tilda ja hän antoivat konserttejansa, joista kenenkään ei\ntarvinnut sen enempää tietää, ja tuulet saivat kantaa niiden säveliä,\njos tahtoivat tai taisivat sen korviin, jota varten niitä soitettiin\n— ja sillä hyvä. Ja kun konsertti oli lopussa, lähtivät sen molemmat\nsuorittajat puistoon tähyilemään sitä palvottua henkilöä, joka\nedelleenkin oli jokseenkin pienikasvuinen nuorukainen, yllään kevyt,\nharmahtava englantilainen puku, johon kuului polvihousut.\n\nJoskus he todella hänet tapasivatkin.\n\nHän oli silloin saanut jollakin tekosyyllä livahdetuksi kaupunkiin\nmeren saartamalta saarelta.\n\nHeti vetäytyi Libert syrjään. Heillä oli selvillä, että Alexis ei\nerikoisesti välittänyt Libertistä, ja tämä meni silloin yhtä mielellään\nmusiikkikauppaan katselemaan nuotteja ja keskustelemaan kaupan herrojen\nkanssa, jotka olivat suuren Garibaldin tuttavia. Senvuoksi he sietivät\npientä viulunvinguttajaa. Kesän helle oli rasittava kaduilla, joita\nmyöten hänen oli kuljettava, mutta musiikkikaupassa oli viileätä ja\nviihtyisää, eikä Libert ollut lainkaan pahoillansa, ettei Alexis\nvälittänyt hänestä, vaan vain Tildasta.\n\nSamana päivänä, jolloin Pontus turhaan oli soittanut Paschin talon\novikelloa, oli Alexilla juuri kohtaus Tildan kanssa. Hän meni tapaamaan\nTildaa sopimuksen mukaan puistoon ja vei hänet kotiansa. Hänellä\noli puutarhan puoleisen oven avain. Hän avasi, vihelteli ja kulki\nTildan edellä ylös portaita juuri silloin, kun talonmiehen vaimo\nkadunpuoleisella ovella ilmoitti Pontukselle, että Alexis-herraa ei\nenää ollut talossa.\n\n»Minulla on kauhean ikävää maalla tänä vuonna», sanoi Alexis Tildalle.\n\nSe oli käsittämätöntä, mutta niin oli asia.\n\nHän oli kyllästynyt moottoripyöräänsä samoin kuin tavalliseen\npolkupyöräänsä, kyllästynyt iänikuiseen purjehtimiseen, entisten kesien\nintohimoon, kyllästynyt vierasten tuloon ja menoon, kohteliaisuuksiin,\njoita hänen täytyi osoittaa, huviretkiin, joilla hänen täytyi olla\nmukana, jopa tanssiinkin, kun gramofooni illalla pantiin käymään ja\nhänen ihailtava äitinsä tuli hänen luokseen ja hymyillen kehoitti:\n»Poikani, sinun pitää tanssia neiti sen ja sen kanssa.»\n\nHän ei tahtonut tanssia kenenkään kanssa, hän tahtoi olla yksikseen\ntänä kesänä, ei purjehtia, ei ajaa moottorilla, ei soutaa, ajella,\nkävellä, pelata tennistä eikä mitään muuta.\n\n»Alexis on hyvin omituinen tänä vuonna», sanoi rouva Pasch\npääkonsulille.\n\n»Se on nyt sitä ikää», vastasi pääkonsuli Pasch. »Se menee ohi, anna\nhänen olla. Hän on kuusitoistavuotias ja alkaa kulkea omia teitään.»\n\nSilloin hymyili rouva Alexandra ja tunsi ylpeyttä siitä, että hänellä\noli poika, joka oli kuusitoistavuotias ja kulki omia teitään.\n\nNiin pian kuin jokin tilaisuus tarjoutui, lähti Alexis Tukholmaan.\nHänen piti järjestää kivennäiskokoelmaansa, sanoi hän, hän oli sitä\nlaiminlyönyt kaksi vuotta; oli muitakin asioita, kirjojen ostelemista,\ntennispuvun koettamista, oli noudettava tennismaila ja sen semmoista.\nTalonmiehen vaimolle, joka vartioi taloa, antoi hän runsaat juomarahat,\nja tämä toi hänelle aamuisin kahvia vuoteelle, jos hän jäi yöksi, mikä\njoskus tapahtui. Valkoiset, ikkunoita peittävät uutimet, huonekalujen\nkesäpäällykset tai kaikenlaisten tunnustettujen taiteilijain suurten\ntaulujen ylle ripustetut verhot, sileät parkettipermannot, pysähtyneet\nkellot, pöydät ja jalustat, joilta kaikki kallisarvoiset esineet oli\npoistettu, heikko kamferin tuoksu, johon sekaantui vienoa kesäpölyn\ntuntua ja ehkä myöskin jokin talvikauden häive, kaikki tämä antoi tälle\ntalolle, hänen kodillensa, ja näille huonekaluille, joille hän muutoin\nei tullut omistaneeksi pienintäkään ajatusta, Alexin mielestä uutta,\nerikoista viehätystä.\n\nJa juuri tähän ympäristöön soveltui Tilda.\n\n\n\n\n5.\n\n\nMuutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli välttynyt lähtemästä eräälle\nkävelyretkelle vanhempiensa uusien vieraiden kanssa, sekä yksinään ja\nnyrpeänä etsinyt ja löytänyt paikan rannikoiden kallioiden välissä, oli\nhän murahtanut:\n\n»Minä tahdon ajatella, minä tahdon olla rauhassa!»\n\nHän oli heittäytynyt pitkälleen ja katsellut sinistä taivasta,\nsen rauhoittavaa liikkumattomuutta kaiken liikkuvaisen yllä, sen\nrajattoman avointa syliä kaikelle kaipuulle, levottomuudelle ja\ntyytymättömyydelle; mutta ei edes taivas ollut riittänyt hänelle tai se\noli päinvastoin ehkä ollut liikaakin, liian korkealla, liian kaukana,\nliian hiljainen ja koskematon.\n\nSilloin oli Tilda juolahtanut hänen mieleensä.\n\n»Hänen kanssaan minulla on hauskaa», ajatteli hän. »Kaikki muut ovat\nidiootteja ja apinoita. Minä en halua enää sanoa kaikkea sitä, mitä\npitää sanoa, olla kohtelias ja hauska ja miellyttävä, minä tahdon olla\nvälinpitämätön, välittämätön, syödä sormillani, lyödä rikki lautasia ja\nvirnistellä.»\n\nTietenkään hän ei virnistellyt eikä paiskonut rikki lautasia, mutta\nhän sai ikäänkuin kuumeisen halun päästä tiehensä seuraavana päivänä.\nHän soitti Tildalle, eikä hänen tarvinnut tehdä ehdotustaan missään\nlainkaan huolitellussa muodossa, sillä Tilda piti ihan luonnollisena,\nettä he leiriytyisivät tyhjään palatsiin.\n\nValmistaakseen ystävättärensä käyntiä oli Alexis ottanut esiin eräästä\narkusta ullakolta suuren jääkarhuntaljan, jonka paikka muutoin oli\nAlexandra-rouvan kirjoituspöydän alla, sekä levittänyt tämän maton\nkeskelle suuren salin permantoa.\n\nHän kehoitti Tildaa istuutumaan sille, ja alkoi aukoa erinäisiä\nmukanaan tuomiaan paperikääröjä, hedelmiä, leivoksia, suklaata,\nvirvoitusjuomia ja paperosseja. Jääkarhuntalja oli erään erittäin\nvanhanaikaisen kristallikruunun alla, joka oli valkealla harsolla\nverhottu, valkeapäällyksiset huonekalut oli siirretty huoneen\nseinämille. Valkoisten uudinten läpi paistoi auringonvalo hillitysti\nja kuitenkin hilpeästi. Karhuntalja tuntui uivan kuin yksinäinen\nlautta, kantaen kahta koko maailman unohtamaa, tuntematonta matkustajaa\npeilityynellä merellä. Kaiken yllä oli ihmeellinen rauha, valkoisuus,\nviileys — ja samalla kuitenkin seikkailun verraton tuntu.\n\nTilda riisui jalastaan kenkänsä ja sukkansa ja työnsi jalkansa\nhoukuttelevaan karhuntaljaan ja lauloi:\n\n    Tilda paljasjalkainen,\n    Tilda, Tilda pienoinen,\n    Tilda, silmä sininen,\n    tyttö Tilda-niminen.\n\n»Mikä laulu se on?» kysyi Alexis.\n\n»Sitä lauloi äiti, kun olin pieni.»\n\nTilda kohotti polvensa, veti hameen niiden ylle ja pani käsivartensa\nniiden ympäri. Päällimmäiseksi hän sijoitti leukansa, istui ja katsoi\neteensä, oli ääneti ja mietiskeli. »Niin, hänen kanssaan minä viihdyn»,\najatteli Alexis, »hän osaa olla iloinen, mutta aikanaan myöskin ääneti.»\n\nErittäin suurella tyytyväisyydellä ei rouva Alexandra Pasch ollut\naikanaan kuullut puhuttavan konserttimestari Muriuksen tanssiaisista.\nEttä Alexis oli poissa illalla, sen hän tiesi, mutta ei ollut tullut\najatelleeksi, milloin pojan piti tulla kotiin, eikä ollut levoton. Hän\noli itse ollut ulkona, eikä hän ylimalkaan tuntenut levottomuutta.\nSitten ennen kello seitsemää aamulla — mikä aika — oli eräs rouva\nMurius soittanut ja pyytänyt tervehtimään ja sanomaan, ettei kenenkään\ntarvinnut kummastella Alexis-herran yöllistä poissaoloa. Kamarineito\nsai sanan lakeijalta ja vei sen rouva Paschille kello yhdeksän. Alexis\noli kuitenkin jo silloin käynyt kotona, tullut autolla ajaen, smoking\nkauhean ryppyisenä, ottanut suihkun, vaihtanut vaatteita, soitattanut\nitselleen uuden auton ja ajanut sillä kouluun. Vasta lunchin aikana oli\näiti nähnyt poikansa.\n\n»Rakas poikani, minkälaisessa seurassa sinä oikeastaan olet?»\n\nAlexis oli visusti karttanut lähemmin kuvaamasta tanssiaisia, mutta\nsitä hän ei voinut kieltää, että oli ollut pienillä tanssi-illallisilla\noopperaorkesterin ensimmäisen viuluniekan Muriuksen luona, jonka poika\noli hänen luokkatoverinsa.\n\n»Ja oliko sinulla hauskaa?» kysyi rouva Pasch.\n\nValkoinen papukaija oli istunut liikkumattomana puolallaan ja katsellut\nainoata lastaan silmät ympyriäisinä.\n\n»Hyvin hauskaa, äiti», vastasi lapsi.\n\n»Mutta, että sinä et tullut kotiin!»\n\n»Tjaa, minä nukahdin.»\n\n»Nukahdit! Alexis kulta, minne sitten?»\n\n»Lattialle!»\n\nPääkonsuli oli nauranut jutulle. Hän oli tyytyväisenä katsellut\nkaunista poikaansa, joka oli yhtä raikkaan näköinen kuin olisi\nnukkunut kymmenen tuntia mukavassa vuoteessaan ja muistanut pieniä\nseikkailuja, joita hänellä itsellään nuoruudessaan oli ollut, kun\nhän oli »kiinannut» jonkun toverin sohvalla yötä; sittemmin oli hän\njärkevästi lopettanut seikkailujen ajan ja ohjannut jokseenkin suoraan\nniitä suuria päämääriä kohti, jotka hän nyt oli saavuttanut.\n\n»Anna hänen pitää pikku lapsellisuutensa, Alexandra», sanoi hän, »ne\nmenevät ohi.»\n\nAlexis oli siis saanut rauhassa pitää pikku lapsellisuutensa. Yhtä\nhyvin kuin pääkonsuli, ymmärsi myöskin Alexandra-rouva, että hän pian\nitsekin niille hymyilisi. Ei ollut kovinkaan luultavaa, että pojan\nelämänrata kovin usein tulisi koskettamaan tuota taiteilijaperhettä.\nRouva Pasch viisaana äitinä kysyi ystävällisesti:\n\n»No, sellaisessa kodissa oli kai hyvä musiikki?»\n\nAlexin oli täytynyt vastata:\n\n»Ukko soitti enimmäkseen itse.»\n\n»Kuinka viehättävää! Ja illalliset?»\n\n»Eteiseen oli järjestetty tarjoilu.»\n\n»No, entä päällysvaatteet, jos eteinen oli tarjoiluhuoneena?»\n\n»Ne sai sulloa W.C:hen.»\n\nSitä muistellessaan Alexis ei kuitenkaan voinut olla purskahtamatta\nnauruun, ja rouva Pasch sanoi: »Ah, se tuntuu tosiaan hyvin\nbohèmimaiselta, poikaseni.»\n\nMutta senjälkeen hän ei kysynyt enempää; hän piti parempana, että\nAlexis sai rauhassa unohtaa niin muodottoman tilaisuuden, koko tuon\nbohèmimaailmaan tekemänsä piipahduksen, koko tuon seurapiirin, joka\nei soveltunut hänen oloihinsa, ja Alexis ymmärsi äitinsä sangen hyvin\nja oli hänen kanssaan samaa mieltä. Hän ei tuntenut mitään vetovoimaa\ntunkeilevaa toveriaan Pontusta kohtaan eikä halua seurustella\nMuriuksen talossa arkioloissa, mutta tanssiaiset olivat tanssiaiset ja\nhauskimmat, missä hän milloinkaan oli ollut ja — keskellä tanssiaisia\noli Tilda. Hänet hän piti.\n\nTildahan ei ollut mikään flamma. Siihen hän ei sopinut. Häntä ei\ntavattu tavallisilla kävelypaikoilla. Ja jos hänet olisi tavannut,\nei hänestä olisi ollut paljon ylpeilemistä: vaatimattomasti, vieläpä\nhiukan huolimattomastikin puettu, kaunis, mutta soveltumattomien\npäähineiden rumentama. Entä Tildan keskustelu? Ei sekään oikeastaan\nollut mistään kotoisin. Lapsellista, täynnä tietämättömyyttä kaikesta,\nmitä pitää seurata ja tietää, osoittaen täydellistä tuntemattomuutta\nkaikkien niiden henkilöiden suhteen, joita Alexis sattui mainitsemaan,\nkuten kreivi Nagel, van der Rosenin nuoret, kilparatsastaja, luutnantti\nOberon, everstin poika, luistinkuningas Ott, pahamaineinen Molly\nFaber, kaikki tyhjiä nimiä Tildalle! Alexis ei tullut ajatelleeksi,\nettä tyttökin ehkä olisi voinut luetella nimiä, yhtä tyhjiä hänelle,\nAlexille, kuin äskenmainitut olivat Tildalle, mutta eivät kuitenkaan\nilman kuuluisuuttaan: esim. oopperalaulaja Wattman, joka oli laulanut\nPariisissa ja ollut mukana konserttimestarin tanssiaisissa; Garibaldi,\njoka oli tunnettu Amerikassa asti; tai rouva Muriuksen veljet,\njoista toinen oli keksijä ja toinen professori Lundissa. Mutta eipä\nAlexis ollutkaan edellisistä tai jälkimmäisistä puhuakseen lähtenyt\nHumlegårdeniin Tildaa etsimään. Eihän ollut yhtään väliä sillä, mitä\nTilda tiesi tai ei tiennyt, eihän hän kuitenkaan tullut pitoihin Alexin\nkotona eikä senvuoksi joutunut vastakkain nuorten van der Rosenien ynnä\nmuiden kanssa.\n\nAlexis piti Tildan itseään varten.\n\nEi kukaan osannut paremmin kuin tämä pieni keiju saada häntä jälleen\nelämään tyytyväisenä. Jos hän oli ollut siihen erittäin tyytymätön,\nei kukaan ollut hänen mielestään viihtyisämpi, Tilda oli kuin Paschin\ntalo kesällä, muistutti sen ilmaa: oli hiljainen, viileä, valoisa ja\niloinen. Sen vuoksi Alexis oli saanut päähänsä ajatuksen, joka ei olisi\nmiellyttänyt Alexandra-rouvaa, saattaa nämä molemmat, kesäinen talo ja\npieni keiju, yhteen.\n\nTilda istui ja ajatteli uskomatonta ja muistettavaa hetkeä, jolloin hän\njo kerran ennen oli seissyt täällä, vapisten ja ihaillen odottavaisena,\nuskaltamatta istua kullatuille silkkituoleille. Siitä tuntui olevan\nhuikean kauan. Se oli ollut seikkailu, merkillisin hänen tähänastisessa\nelämässään, mutta tämä uusi käynti ei ollut paljonkaan vähemmän\nmerkillinen.\n\nAlexis ja tyttö söivät mukana tuodut varastot; sitten he kulkivat\nhuoneesta huoneeseen ja Alexis näytti Tildalle kaikki. Ylimmässä\nkerroksessa olivat hänen molemmat omat huoneensa — molemmat:\nmakuuhuone ja työhuone, jossa oli kirjoituspöytä, kirjahyllyjä, kaappi\nkivennäiskokoelmaa varten, jonka rappeutuminen jo pari vuotta sitten\ntodellakin oli käynyt yhä ilmeisemmäksi. Alexis avasi kaapin. Tildan\nja hänenhän piti oikeastaan järjestää se, mutta hän paiskasi oven taas\nheti kiinni ja sanoi: »Ei, emme me viitsi!»\n\nHe istuutuivat senjälkeen Alexin nahkasohvalle ja alkoivat puhella.\n\n»Uskotko sinä Jumalaan, Tilda?»\n\nSitä ei lapsukainen ollut koskaan tullut edes itseltään kysyneeksi.\n\n»Uskon, totta kai», vastasi hän.\n\n»Se on vain lorua kaikki tyyni, sanon minä sinulle», sanoi Alexis,\n»eikä ainakaan rukoileminen auta.»\n\n»Mitä sinä sitten rukoilet?»\n\nSitä ei Alexis tahtonut kertoa.\n\n»Pidätkö sinä veljistäsi?» kysyi hän sensijaan.\n\nTilda vastasi silmät suurina: »Tietysti, enimmän Rolandista ja sitten\nLibertistä.»\n\n»Minkävuoksi enimmän Rolandista?»\n\n»Kun hän on kiltein, ja hän on aina sanonut, että minä olen enimmän\nhänen.»\n\n»Sehän on vain lorua», sanoi Alexis; Roland otti itselleen hänen\nmielestään suuria oikeuksia. »No», jatkoi hän, »entä pidätkö isästäsi\nja äidistäsi sitten?»\n\n»Minä rakastan heitä!»\n\n»En minä vain omiani», sanoi Alexis, »no, tavallaan kyllä tietysti.\nMutta en kuitenkaan sillä tavalla, että se tuntuisi, en sillä tavoin\nkuin tahtoisin jostakin pitää.»\n\nNämä sanat liikuttivat Tildaa ja hän nojasi päätään Alexin olkaa\nvastaan ja Alexis sanoi:\n\n»Sinä olisit kyllä mukava sisko. Minulla ei ole koskaan ollut sisarta\neikä veljeä, niin että en tiedä, miltä sellaisen omistaminen tuntuu.\nAh, joskus olen ihan kyllästynyt kaikkeen.»\n\n»Mutta mehän voimme kuvitella, että minä olen sinun siskosi!»\n\n»Niin voidaan; jos sinua huvittaa», vastasi Alexis. »Sinä olet\nliian nuori ymmärtääksesi, että kuvittelukyky on sellaista, jonka\nkasvaessamme menetämme.»\n\n»En ole niin nuori», vastasi Tilda reippaasti. »Ja sen, mitä sinä nyt\nsanot, tiedän kyllä. Mutta minä kuvittelen kuitenkin — kun minä tahdon\nkuvitella!»\n\n»Tahdot vain senvuoksi, ettet tiedä mitään — todellisuudesta.»\n\nNämä sanat koskivat jälleen Tildaan, tai äänensävy, jolla Alexis oli ne\nlausunut.\n\n»Älä sinä välitä siitä todellisuudesta», sanoi hän.\n\nSiihen ei toinen vastannut mitään.\n\nSenjälkeen he istuivat kauan ääneti. Tilda luisui pois sohvalta,\nhän istui yhtä kernaasti paljaalla parkettipermannolla, pani toisen\nkäsivartensa Alexin polvelle ja päänsä käsivartta vasten. Näin oli\nsuloista istua ja unelmoida.\n\nTietenkin hän rakasti veljiänsä, mutta ei kuitenkaan ketään niinkuin\nAlexia. Veljien kanssa saattoi olla riidassa — paitsi ei ehkä Rolandin\n— mutta Alexin kanssa ei ikinä. Olisipa Alexis vain tiennyt, kuinka\nTilda aina kuvitteli, että Alexis oli hänen mukanaan. Kultaristi, jonka\nTilda oli häneltä saanut, oli aina muistuttamassa Alexia, ja joskus\nTilda suuteli sitä.\n\nMutta eihän tätä tämmöistä kannattanut puhua hänelle itselleen. Alexis\nolisi voinut sitä suorastaan paheksua. Hän ei tuntunut antavan arvoa\nkuvitteluille. Tildahan saattoi sangen hyvin sekä rakastaa Alexia että\npitää häntä mukanaan kaikkialla hiljaisuudessa, näkymättömyydessä ja\nilman hänen tietoansa.\n\nHe menivät taas alas saliin. Alexis laskeutui pitkälleen karhuntaljalle\nja pyysi Tildaa soittamaan suurella flyygelillä. Tyttö soitti\ntanssiaisten valssit, hän muisti ne vielä, ja muutamia Garibaldin\npätkiä suuresta maailmasta, ja sitten Libertin sävellyksen. Ajatella,\nettä sai istua ja soittaa sitä Alexille, jolle se oli omistettu, jonka\nluo se oli tarkoitettu kulkemaan yli maitten ja vetten taikatuulien\nkantamana! Ja nyt hän oli ilmielävänä tuossa puolitorkuksissa, mitään\naavistamatta! Tildan täytyi kertoa:\n\n»Kuule», huudahti hän riemastuneena, »tiedätkö mitä? Tiedätkö, että\ntämän on Libert säveltänyt sinulle.»\n\n»Se on varmaankin kaunis kappale», mutisi toinen vastaukseksi\npuolihorroksistaan herätettynä.\n\nEi sen enempää.\n\nKun Tilda oli aivan äänetön ja soitto heti taukosi, tuli kuitenkin\nkohteliaisuus, Alexandra-rouvan oman kohteliaisuuden nuhteeton hedelmä.\nAlexis nousi ryntäilleen ja lisäsi:\n\n»Minä en ymmärrä juuri paljon musiikista, mutta minä pidän siitä, kun\nsinä soitat minulle, ihan sama mitä. Se on kaunista senvuoksi, että\nsinä soitat.»\n\n»Pidätkö sinä sitten minusta?»\n\n»Pidän kyllä», vastasi hän vakavasti.\n\n»Onko se totta?»\n\n»On.»\n\n»Tuletko aina pitämään?»\n\n»Sen uskon varmaan, Tilda.»\n\nSanomattoman suloisia sanoja: Pitää hänestä, Tildasta — ja ainaisesti!\nJospa hän vain olisi uskaltanut kiepsahtaa hänen kaulaansa ja vastata,\nettä hän rakasti häntä — ja tulisi ikuisesti rakastamaan. Mutta\nsemmoistahan ei sovi tehdä.\n\nSitten oli aika Tildan lähteä. Reipas kädenlyönti:\n\n»No, terve taas!»\n\n»Hyvästi, Tilda! Kiitos!»\n\nJa kun Tilda oli portaissa menossa, huusi Alexis hänen jälkeensä:\n\n»Tulethan toistekin?»\n\n»Tietty se!» kaikui vastaus autiossa talossa.\n\nSitten hän riensi tiehensä pitkin katua, poikki puiston kotiin — uuden\naarteen siivekkäänä omistajana.\n\nLibert tuli kotiin musiikkikaupasta, kädet täynnä lainaksi saamiansa\nnuotteja. Ja hän kysyi tietysti heti: »No?»\n\n»Ei mitään erikoista», vastasi Tilda, ja katsoi poispäin, sillä tämä\noli ensimmäinen valhe uskolliselle ystävälle.\n\nPontus palasi kotiin silmät punaisina lukemisesta, mutta valmiina\nhurjalla tarmolla istumaan valveilla ja jatkamaan työtään vielä\nyölläkin.\n\n»Kuule, Tilda, et kai sinä sattumalta ole nähnyt Paschia tänä päivänä?»\n\n»En.»\n\n»Kuinka sinä näytät kuumalta, lapsi», sanoi rouva Murius ja hyväili\npieniä kasvoja, joilla vielä oli ihmeellisen, ylen autuaan hetken\nheijastusta. Mutta ei edes äidin silmien kysymykseen ollut mahdollista\nvastata.\n\n\n\n\n6.\n\n\nSyksy tuli.\n\nVielä kaksi kertaa kesän kuluessa oli Tilda ollut Alexin luona\nFlorankadun varrella olevassa talossa. Toisen kerran he olivat\nleikkineet ja hurjailleet, juosseet toistensa perässä huoneiden läpi\nportaita ylös ja alas ja painiskelleet, kunnes Alexis sai Tildan\nalleen, molemmat olkapäät parkettipermantoa vasten.\n\n»Joko antaudut?»\n\n»En ikinä.»\n\n»Sinähän olet täydellisesti voitettu, etkö ymmärrä sitä, ja minun\nvallassani!»\n\nSitten naurahti hän hiukan väkinäisesti ja päästi tytön irti.\n\nSeuraava kerta oli enemmän ensimmäisen kaltainen. Tilda sai kertoa\nkodistaan, joka oli niin erilainen kuin Alexin oma, niin erilainen\nkuin kaikki muut, joita Alexis tunsi. Väliin vallitsi siellä synkkä\nalakuloisuus, joka painosti kaikkea ja kaikkia. Se tapahtui silloin,\nkun konserttimestari ei saanut unta, vaan ajatteli yöt läpeensä koko\nelämänsä epäonnistumista. Joskus olivat palkkarahat lopussa, oppilaat\njäivät tulematta tai maksoivat epäsäännöllisesti, ei kenelläkään\nollut kallisarvoista porsliinia korjattavana. Millä saataisiin vuokra\nmaksetuksi? Onneksi Roland oli joutunut hyviin käsiin Amerikassa;\nmutta miten kävisi Pontuksen opintojen ja Libertin, sillä vaikka\ntämä oli jättänytkin kirjat kaappiin, täytyi häntä kuitenkin\nelättää ja vaatettaa, kunnes hän ehtisi kehittyä edes sellaiseksi\nviulunvinguttajaksi, joka pystyy soittamaan purpuria pikku kahviloissa\ntai ehkä tanssimusiikkia yksinkertaisissa perhetanssiaisissa.\nPuhumattakaan hänestä, Tildasta, joka oli suorastaan susi syömään ja\nkuluttamaan vaatteita.\n\nKuitenkin saattoi kaikki äkkiä muuttua kuin taian voimalla\ntoisenlaiseksi.\n\nRoland lähetti äkkiä viisitoista dollaria, säästöä ensimmäisestä\npalkastaan; Pontus kunnosti itsensä taas hyvällä päällään ja sai\nstipendin. Pikku Libert edistyi huomattavasti, ja hän, Tilda, oli\nsaanut itse ommelluksi uuden hameen. Se oli kyllä ahdas kainaloista ja\nhiukan liian lyhyt, mutta kuitenkin aivan käyttökelpoinen. Ja äkkiä\ntuli taas oppilaita ja korjattavaa porsliinia; äiti ei tahtonut ehtiä\nkorjaamaan kaikkea ja vielä vähemmin pito- ja liinavaatteita ja muuta\nsemmoista, jota hän ei ollut jaksanut tehdä silloinkaan, kun kaikki\nolivat olleet surullisia, ja hän yksin oli koettanut heitä rohkaista.\nSilloin valkeni koti taas, silloin juhlittiinkin hiukan; tanssiaisia\nei tosin pidetty, mutta Garibaldi tuli iltaisin ja istui odottelemaan\nherra Muriuksen kotiintuloa ja oopperalaulaja Wattman, kun oli\nvapaavuorolla, ja monta muuta ystävää, ja juotiin italialaista viiniä.\n\n»Ja silloin ei ainakaan saanut kuulla isän sanovan äidille, että tämän\nolisi pitänyt mennä naimisiin oopperan johtajan kanssa.»\n\n»Oopperan johtajan?» kysyi Alexis. »Tunnetteko te hänet?»\n\n»Emme, se on vain semmoinen puheenparsi.» »Hän seurustelee meillä»,\nsanoi Alexis.\n\nSyksy tuli; salakohtaukset Paschin talossa loppuivat. Alexis ja Pontus\neivät olleet enää luokkatovereita, sillä Pontus oli onnellisesti\npäässyt hyppäämään luokan yli, niinkuin oli sanonut aikovansa tehdä.\nHän olisi mielellään tahtonut ilmoittaa sen sille yksinäiselle\nnaiselle puistossa. Häntä hiukan kadutti, ettei ollut jatkanut\ntuttavuuden viljelemistä. Kuka tietää, mitä sellaisen naisen päähän\nsaattaa pälkähtää? Lupaavan nuorukaisen opintojen avustamista ei ollut\nlaisinkaan mahdotonta ajatella.\n\nMutta nainen oli kadonnut, ja Pontus olisi suuresti hämmästynyt, jos\nolisi tiennyt, ettei nainenkaan puolestaan ollut kokonaan unohtanut\nhäntä.\n\nHänestä oli tullut yksi unettoman vieraita, yksi niitä haavekuvia,\njotka, kaupungin kellojen lyödessä yön tunteja, pitivät hänelle\nseuraa. Elma oli joskus toivonut, että tuo siisti nuorukainen olisi\njostakin mielijohteesta kääntynyt hänen puoleensa, ilmaissut pulansa,\nturvautunut hänen apuunsa — eikä hän olisi sitä pojalta kieltänyt.\nMutta sen sijaan nuorukainen oli hävinnyt ikävystyneenä, ja kenties,\najatteli Elma, tehnyt hänestä pilaa mielessään tai kotonaan, tuossa\nMuriusten kodissa, missä hänellä ei ollut mitään tekemistä.\n\nSyyskuussa neiti Liwin matkusti, kuten oli aikonutkin, ulkomaille.\nOdottamatta hän sai mukaansa Rick Brunjohannin, jonka kihlaus kesän\naikana oli purkautunut, ja joka oli aivan toivottomassa mielentilassa.\nElma armahti häntä, ja he matkustivat muutamia viikkoja yhdessä,\nmutta Elmaa veti yhtäälle ja Rickiä toisaalle. Rick tahtoi virkistää\nmieltänsä ostamalla uusia vaatteita, osaksi itselleen, osaksi myöskin\nhänen mielestään liian tätimäisesti ja ikävästi puetulle Elmalle, ja\nElma mukautui todellakin Pariisissa lähimain muodin vaatimusten mukaan.\nMutta Rick tahtoi myöskin tehdä uusia tuttavuuksia, ja Elma kieltäytyi\nehdottomasti istumasta kahviloissa, käymästä taiteilijain ateljeissa\ntai tanssipaikoissa.\n\nHän joutui siten monta iltaa istumaan yksinään hotellissa, poltellen\nniinkuin kotonaan Tukholmassa ja hautoen ikävystymistään. Hän ajatteli\nmielessään, että Rick, niin vilpittömästi kuin hän häntä säälikin,\nkuitenkin oli mahdoton seuraksi sille, joka tahtoo käyttää matkaansa\nkäydäkseen museoissa, näyttelyissä tai sen tai tämän aatteellisen\nliikkeen päämajassa. Monta iltaa hän istui järjestelemässä kokoamaansa\nainehistoa, ja nyrpeys elämänhaluista ja tanssivaista Rick Brunjohannia\nkohtaan sai uutta virikettä.\n\nKotimatkalla myöhään lokakuussa, Hampurissa, missä naisten oli määrä\nhiukan viivähtää, tuli Rick ostoksiltaan hotelliin mukanaan suuri\nuutinen:\n\n»Olen tavannut Erik Bourgstenin. Hän tulee noutamaan meitä\npäivällisille!»\n\nElma tunsi punastuvansa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski eleganttia\nmustaa silkkistä seurapukua, jonka hän oli ostanut Pariisista.\nHän katsoi jalkojansa. Mitkään hänen jalkineistaan eivät sopineet\nsiihen seurapukuun. Hän riensi ulos ja meni ensimmäiseen tapaamaansa\nkenkäkauppaan: »Feuer» seisoi oven yllä. Sen täytyi kai olla erittäin\nmuodikas kauppa, kun oven yllä oli vain omistajan nimi: Feuer,\nikäänkuin nimi olisi ollut tunnettu kautta kaupungin. Neiti Liwin astui\nsisään ja antoi saattaa itsensä pehmeälle sohvalle, sekä pyysi parin\naistikkaita puolikenkiä.\n\nKaupan johtaja tai kenties omistaja, ehkä herra Feuer itse omassa\npersoonassaan, riensi esiin, antoi määräyksiä, teki ehdotuksia. Elma\nhavaitsi pian, että kauneimmat kengät myöskin olivat kalleimmat, paljon\nkalliimmat, kuin hän oli ajatellut tai koskaan jalkineista maksanut.\nMutta herra Feuer sanoi, että hänenlaatuisensa armollinen rouva ei\nmitenkään voisi käyttää muunlaisia. — »Katsokaa, kuinka ne pukevat»,\nhuudahti hän, »sellaista jalkaa kuin armollisella rouvalla, ei sovi\npanna yksinkertaisiin kenkiin.»\n\nElman korvissa suhisi. Hänen mielessään asui vain yksi mielle, että hän\npian tapaisi jälleen Bourgstenin. Se täytti hänen mielensä niin, ettei\nlopulta ollut enää tilaa millekään muulle. Hänen siinä istuessaan ja\nherra Feuerin koetellessa hänen jalkoihinsa toista siroa kenkäparia\ntoisen jälkeen, ajatteli hän vain, mitä Bourgsten pitäisi niistä.\n\nKun hän lähti puodista, oli hänellä kaksi paria kenkiä parasta mallia\nja kaksi paria ensiluokkaisia silkkisukkia. Nyt eivät hänen rahansa\nenää riittäneet kuin niukin naukin kotiin.\n\nBourgsten odotti hotellin eteisessä, kun naiset saapuivat alas\npukeutuneina päivällistä varten. Hänellä oli auto ja hän vei heidät\nerääseen jokseenkin pieneen syrjäiseen ravintolaan, jossa oli pieniä\naitioita, mukavat tuolit, nopea ja valpas tarjoilu.»\n\n»Tämä on paras ruokapaikka koko Hampurissa», sanoi hän.\n\nYleisö herätti heti Rickin uteliaisuutta: samppanjaa tuhlaileva\njuhlayleisö. Siellä täällä oli pöytiä, joiden ääressä istui naisia,\naina herraseurassa ja niin puuteroituja ja maalattuja ja niin yltä\npäältä täynnä koruja, että Rick ei voinut erehtyä heidän laadustaan.\n\n»Onko tämä tosiaan säädyllinen paikka, Erik?» kysyi hän varmalla\näänellä.\n\n»Me olemme ulkomailla», vastasi Bourgsten, »ja minä voin vakuuttaa\nteille ja erikseenkin neiti Liwinille, että käy sangen hyvin laatuun\nsyödä täällä.»\n\nMyöskin Elma katseli ihmetellen noita huomiotaherättäviä naisia. Ei\nsenvuoksi, että heidän käytöksensä olisi antanut aihetta muistutuksiin.\nMutta hän oli ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana paikassa, missä\ndemimonden sallittiin näyttäytyä avoimesti, antaa ihailla itseänsä,\nlevennellä, olla neiti Liwinin tai ylimalkaan hänen luonteistensa\nhenkilöiden naapureina. Tämä loukkasi häntä enemmän kuin hän olisi\ntahtonut näyttää, mutta toisaalta hän ei voinut olla tarkastelematta\nympäristöään, ei voinut pidättää ajatuksiansa aprikoimasta sitä\narvoitusta, mikä noiden naisten viehätys oli? Hän tunsi napinaa sitä\nvaltaa vastaan, mutta ei voinut irroittaa katsettansa sen käyttäjistä.\n\nHän tunsi inhoa ja kuitenkin heikommuutta. Nuo naiset, joiden\nolemassaolo oli julkinen häpeä, olivat kuitenkin paikan koristuksina.\nHeidän läsnäolonsa korosti huolettomuuden, rikkauden, jopa kauneudenkin\nvaikutelmaa, kun Elma itse, uudesta pariisilaispuvustaan ja, vastoin\nkaikkia järjen käskyjä ostetuista, uusista kengistään huolimatta, oli\ntäällä aivan merkityksetön, vähemmän mielenkiintoinen kuin milloinkaan\nennen. Yksinpä Rickkin, purkautuneen kihlauksen suruista huolimatta,\noli ympäristöön mukautunut: hän oli hyvin puuteroitu, huolellisesti\nkammattu, hänellä oli avokaulainen puku ja hänen oli heti onnistunut\nomaksua täällä parhaiten soveltuva, hilpeän huoleton tapa.\n\nRavintolan orkesteri soitti kiehtovaa musiikkia, pelkkää erotiikkaa.\nVesi loiskui tuudittavasti keskellä salia pienessä altaassa; ja altaan\npohjaan sijoitetusta valolähteestä tulvivat säteet kimmelsivät milloin\nruusunpunaisina, milloin heleän sinisinä, myrkyllisen vihreinä, orvokin\nvärisinä, punakellervinä.\n\nRick puheli ja laski leikkiä Bourgstenin kanssa, eipä edes empinyt\nleikitellen kertoa kosineensa häntä. Oli Bourgstenin syy, sanoi hän,\nettä hän, Rick, heti sen jälkeen oli niin typerästi kihlautunut\nluutnantin kanssa, joka oli älytön mies.\n\nBourgsten otti Rickin nuhteet vastaan hyväntuulisesti ja leikkisästi.\nÄänten, kiehtovan musiikin, riuduttavan veden solinan ja astiain\nkilinän hulinassa Elma erotti joitakin lauseita heidän hilpeästä\nkahakastaan.\n\nRick kuvasi myöskin heidän matkaansa, korosti erinäisiä pieniä\nvastoinkäymisiä, laskipa lopulta, vaikka ystävällisesti, leikkiä\nhänenkin, Elman, ylihyveellisestä olemuksesta, hänen puritaanisista\ntavoistaan viettää illat hotellihuoneissa, ellei ollut saanut tietoonsa\njotakin taatusti hyvää teatteria.\n\nElmasta näyttivät nämä kuvaukset hyvinkin läpinäkyviltä: tarkoitus\noli, että Bourgsten huomaisi, kuinka peräti ikävä, kuinka mahdoton\nneiti Liwin oli, jos Bourgsten tosiaan, niin uskomatonta kuin sellainen\najatus olikin, sattuisi jotenkin kiintymään häneen.\n\nElma otti osaa keskusteluun yhä niukemmin. Hän ei ollut kekseliäs\neikä vikkelä, ei tuntenut tällaista flirttileikkiä, ei voinut\nkädenkäänteessä muuttaa matkan vaikeuksia, jotka olivat perinpohjin\nharmittaneet sekä Rickiä että häntä, lystikkäiksi tapahtumiksi, jotka\nmuka olivat herättäneet vain huumoria ja naurua. Lakkaamatta hänen\nkatseensa kääntyi poispäin, ja aivan erikoisesti se oli kiintynyt\nerääseen pöytään, jonka ääressä istui hyvin nuori tyttö.\n\nTämä nuori neiti oli kaunein kaikista salissa olevista ja myöskin\nrohkeimmin puettu ja maalattu.\n\nSileästi taaksepäin kammattu, kiinteästi kiristetty musta tukka korosti\nkasvojen luonnollista kauneutta, mutta samalla ikäänkuin ujostelematta\nriisui ne alasti. Niskan hiusvanteesta riippui sikermä helmihelyjä,\nmutta kasvojen puolella ei ollut mitään, ei edes korvarenkaita. Myöskin\nkaula oli paljas. Nämä sileät kasvot ja paljas kaula tuntuivat riisuvan\nalasti ujostelemattoman, välinpitämättömän ihmisen huolimatta niskan\nhelmiryöpystä ja puvun kultabrokadikehyksestä — jota pukua muutoin\ntuskin saattoi verhoksi sanoa. Ja nämä alastomat kasvot ilmaisivat\ntäydellistä tunteettomuutta, silmät puhuivat kalsean kostonhaluisesta\nihanteettomuudesta.\n\nTämä ihminen herätti Elma Liwinin kateutta. Hänessä ei ollut mitään\nteeskentelyä, ei mitään salattua, ei mitään häikäilyä. Hänen olentonsa\nhuonoinkin puoli oli huolettoman avoimesti esillä. Ei jälkeäkään\nmistään ajatuksesta tai empimisestä, ei mitään kamppailua. Niin\näärettömän yksinkertaistettu elämä! Kuinka saattoi semmoiseen päästä?\n\nSiinä täytyi kaikesta huolimatta kuitenkin olla jonkinlaista onnea.\nSiinä täytyi olla riemun hetkiä, jommoisia me muut emme aavista,\najatteli hän.\n\nNuoren kaunottaren ympärillä hääräili kolme hännystakkista miestä. He\nkerjäsivät armonosoituksia, kukkaa hänen viuhkastaan, keveää lyöntiä\nnenälle hänen sormistaan, jotakin virnistystä. — Hänellä ei ole siitä\naavistustakaan — ajatteli Elma — mitä merkitsee olla sellainen, jota ei\nkukaan pysyväisesti halaja.\n\nKunpa voisi lähestyä tuota valiota, tehdä hänelle kysymyksiä, tunkeutua\nhänen sieluunsa! Saavuttaa hänen viehätysvoimansa salaisuus — tai\nvielä enemmän, seurata häntä, saada nähdä, kuinka hän asuu, kuinka\nhän käyttäytyy ollessaan yksin. Saada tunti tunnilta tarkata hänen\npäiviänsä, tietää kaikki.\n\nElmasta tuntui, että he piirre piirteeltä oikeastaan olivat\nyhdennäköiset, nuori kaunotar ja hän itse. Niin paljon kuin\nkaksikymmenvuotias voi olla nelikymmenvuotiaan näköinen, kaunis\njokapäiväisen näköinen, keinotekoinen sen näköinen, joka oli antanut\ntaivaan tuulten mielin määrin tuivertaa hiuksiansa ja hipiäänsä.\n\n»Minun tyttäreni hän kuitenkaan ei voi olla», ajatteli Elma äkkiä. »Ei,\nei, minun tyttärenihän on vielä vain lapsi.»\n\nJa varmuus siitä tuotti tavattoman vapautuksentunteen ja palautti Elman\ntaas todellisuuteen.\n\nElma oli johtokunnan jäsen muun muassa eräässä yhdistyksessä, joka\ntoimi eksyneiden nuorten naisten pelastamiseksi. Hän oli kuullut\nmonenlaisia kohtaloita; hän tunsi verraten hyvin näiden olentojen\ntavallisimman ulkonaisen elämänjuoksun sekä ylemmillä että alemmilla\nyhteiskunnan portailla. Hänen oman lapsensa muisto, joka odottamatta\nkuin isku kasvoihin, oli kohdannut häntä täällä ylellisyysnautinnon\ntyyssijassa, sai hänet äkkiä selviämään ja pöyristytti häntä.\n\n»Te olette hyvin miettiväinen, neiti Liwin», huomautti Bourgsten.\n\n»Anteeksi», vastasi tämä, »jos vaikutan hajamieliseltä. Olen tottumaton\nolemaan ulkona ja varsinkin tämänlaatuisissa paikoissa.»\n\n»Sinä et ole elänyt, Elma», sanoi Rick. »Sitähän minä aina sanon!»\n\n»No niin, ehkäpä en», vastasi neiti Liwin.\n\nKoska niin tahdotaan, niin olkoon, ajatteli hän.\n\nBourgsten kumartui hiukan häntä kohti:\n\n»Sitä minä en usko», sanoi hän hiljaisella äänellä.\n\n\n\n\n7.\n\n\nTämän jälkeen kääntyi Bourgsten useammin Elman puoleen. Vähitellen hän\nsai keskustelun aloille, jotka saattoivat kiinnostaa myöskin Elman\nmieltä. He puhuivat Italiasta, missä Elma oli kerran ollut, hänen\nlukemistaan kirjoista, jopa kudontamalleista ja pitsiompelusta, josta\nBourgsten ei sanonut suuria ymmärtävänsä — itse asiassa ei hän siitä\nymmärtänyt mitään — mutta josta hän kuitenkin väitti haluavansa kuulla\nkerrottavan. Vielä enemmän huvitti häntä, vaikkei hän sitä sanonut,\nnähdä Elman kasvojen kirkastuvan, nuorentuvan, nähdä epäluuloisten\nsilmien tyyntyvän ja seestyvän, kun oltiin aloilla, joita hän vallitsi.\nElma lausuikin silloin ajatuksensa erittäin hyvin.\n\n»Tuo ihminen ei ole tuhma», ajatteli Bourgsten. »Hänen elämänsä on vain\njollakin tavoin mennyt vinoon.»\n\nBourgsten etsi jotakin johtoa arvoituksen ratkaisuun; hän sattui\ntuntemaan Elman toisen veljen ja johti keskustelun sukuun, sai\nvanhan tuomiorovastin talon jälleen esiin. Mutta Elma ei päästänyt\nketään vastaanottohuoneita sisemmälle. Täytyi ajatella tavallista\nvanhanaikaista kotia, sitä tyyppiä, joka aina pidetään esillä\nesimerkkinä: kodikkuusmuseo, jossa esineiden todellista historiaa ei\nkoskaan kerrota.\n\n»Ihanaa!» huudahti Rick, joka oli suurkaupungin lapsi. »Ettäkö te\nleivoitte kaikki kotona? Ja kudoitte yksin lakanatkin?»\n\n»Siihen aikaan», kysyi Bourgsten, »tanssi kai neiti Liwin kernaasti?»\n\n»En kernaasti», vastasi hän.\n\n»No, se kai sentään oli tavatonta nuorten naisten keskuudessa»,\nhuomautti Bourgsten.\n\n»Minä en luule olleeni tavallisinta laatua.» Rick huomautti siihen:\n\n»Et, sen kyllä uskon! Kenties et koskaan ole ollut edes rakastunut!»\n\nElma vastasi, hiukan jäykästi:\n\n»Minulla oli kai pienet elämykseni, minullakin.»\n\nMitä rohkeutta antoikaan Bourgstenin läsnäolo hänelle! »Pienet\nelämykseni.» Elma kuuli itsensä aivan rohkeasti esittävän tätä omissa\nsilmissään vain naurettavaa käsitettä. Nuorten tyttöjen pienet\nelämykset, mitä ne olivat muuta kuin jotakin teennäistä, ylimalkaista\nhaaveilua, salaa säilytetty kotiljonkiruusu, kuutamokävelyitä, jokin\nrekiretki kaupungin suosituimman kavaljeerin rinnalla? Sopiva ottaa\nsuojaksi asialle, josta kukaan ei saanut mitään tietää — hänen\ntodellisesta nuoruudestaan.\n\n»Sinä et ole koskaan kertonut mitään», sanoi Rick.\n\n»Mitäpä niissä on kertomista — pelkkiä pikkujuttuja», vastasi Elma\nkartellen.\n\nRickin kuulematta mutisi Bourgsten.\n\n»Sitäkään en usko.»\n\nPuoliyön aikaan he lähtivät pois. Elma katsoi ympärilleen nähdäkseen\nvielä sen kauniin tytön, mutta tämä näytti jo menneen. Pöydän ääressä,\nmissä hän oli istunut, oli seurue käynyt hyvin äänekkääksi. Uusia\npulloja tuotiin. Pöytä oli täynnään kuihtuneita kukkia, tahraisia\nlaseja. Eräs naisista oli ilmeisesti juopunut. Elma Liwin tunsi\nomituisen ankaraa tyydytystä siitä, että tyttö ei enää ollut seurassa,\nniin vähän luultavaa kuin olikin, että hän vain olisi lähtenyt kotiin\najoissa, kuten ainakin kiltti mammantyttö.\n\nBourgsten saattoi naiset hotelliin ja hyvästeli kohteliaasti toivottaen\npikaista tapaamista.\n\n»Ehkäpä huomenna», ehdotti Rick.\n\n»Ei, ikävä kyllä. Huomenna lähden Amerikanlaivalla pitkälle matkalle\nsekä Pohjois- että Etelävaltioihin, ensi aluksi.»\n\nElma palasi Tukholmaan, jokseenkin tyytyväisenä matkaansa ylimalkaan,\nmutta ei juuri levähtäneenä. Hän asettui jälleen pieneen asuntoonsa.\nHulda oli asettanut kaikki siellä hyvään järjestykseen ja otti hänet\nvastaan tyytyväisenä, vaikka lausuen kuitenkin kaipaavansa neiti\nBrunjohannia, jonka huone nyt oli tyhjänä. Elma myönsi, että asumus\noli liian suuri hänelle yksinään, mutta jätti asian kuitenkin silleen.\nVuokra ei ollut erikoisen rasittava, ja hän aikoi tuonnempana etsiä\njonkun uuden asuinkumppanin. Rick ei voinut tulla kysymykseenkään.\nJo se, että Rick ja hän täst'edes olivat jakamassa Bourgstenin\nystävyyttä, vieläpä siten, että Rickillä oli eittämättömät edut, joita\nhän valppaasti piti esillä, tuntui Elmasta sekä naurettavalta että\nkiusalliselta. Oli kuin hän, Elma Liwin, olisi kilpaillut jonkun Rickin\nkaltaisen kanssa tuosta Bourgstenista — joka, ulkonaisesti katsoen, oli\nvain satunnainen tuttavuus.\n\nErik Bourgstenin uudelleen tapaamista hän ei ottanut lukuun. Tämän\npelkkä olemassaolo, se ymmärrys, jota hän oli osoittanut, riittivät\nElmalle. Sitäpaitsi Bourgsten viipyi nyt ehkä yli vuoden Euroopan\nulkopuolella. Elma koetteli ajatella asiaa ilman tunteilua. Oliko\nhänellä missään tapauksessa tilaa todelliselle uskotulle elämässään?\nEi, ei Bourgstenille enempää kuin muille.\n\nTalven kuluessa järjestettiin uudelleen kutomoyritys, jossa neiti\nLiwin oli ollut toimessa kolmetoista vuotta, ja hänelle tarjottiin\nyhtä johtajan paikkaa. Se merkitsisi hänelle tuntuvaa työtaakan\nlisäystä, mutta hän suostui siihen empimättä. Oli nähty, että hän\nusein oli kyennyt keksimään omaperäisyyttä ja taitoa nuorissa, vielä\naloittelevissa taiteilijattarissa, ja että hänen luottamuksensa heihin\nmyöskin oli innoittanut heitä. Hiljaisella tavallaan, jota olisi\nvoinut pitää ujoutena, vaikka se tuntui olevan ristiriidassa hänen\ntyöreippautensa kanssa, oli hän henkilökunnan keskuudessa tullut\nverraten suosituksi. Hänen itsetuntonsa oli äärettömän herkästi\nloukkaantuva, se tiedettiin, ja jotkin kiivauden purkaukset olivat\nväliin aiheuttaneet kahnauksia; mutta sopivampaa johtajaa ei missään\ntapauksessa tällä hetkellä ollut saatavana.\n\nSanomalehdet mainitsivat yrityksen uudestijärjestelyn ja johtajan\nvalinnan tavallisin kunnioittavin lauseparsin ja julkaisivat neiti\nLiwinin kuvan. Kuva esitti komeaa, tummaan sileään silkkipukuun puettua\nnaista, joka katsoi suoraan eteensä, sillä niin oli valokuvaaja\ntahtonut. Kasvot olivat jokseenkin leveät, leuassa selvästi esiintyvä\narvovallan piirre.\n\n»Minä olen isäni näköinen», ajatteli Elma kuvan nähdessään.\n\n»Kuka oli oikeastaan isäni?» kysyi hän itseltään, edessään useita kuvia\nsekä isästään että itsestään eri ikäkausilta. Mistä aiheutui ankaran\ndespoottinen, kova piirre hänen ulkomuodossaan. Ihan nuorena ei isällä\nsitä ollut, sen näki ylioppilasaikaisen valokuvan melkein lyyrillistä\ntunnetta ilmaisevista piirteistä. On täytynyt olla kamppailun vuosia,\nsalaisen taistelun vuosia, jotka olivat muuttaneet kaikki. Hempeyden\nsijaan oli tullut valtainen rakkaus saavutettuun päällikköasemaan,\noman minuuden ehdottomaan arvovaltaan. Siinä näkyi myöskin yhä enemmän\ntalonpojan ahnautta ja pelkoa luovuttaa käsistään pienintäkään etua.\n\n»Ei, minä en ole hänen kaltaisensa», torjui Elma.\n\n»Tai tulenko sittenkin lopulta kulkemaan samaa tietä kuin hän?»\n\n»No, jos niiksi on, niin olkoon!» Ensimmäistä kertaa Elma ajatteli\nkiitollisuudella ennen inhoamaansa isää: »Häneltä minä lopulta\nsittenkin olen saanut voimani», ajatteli hän, »niin peräti tarpeellisen\nvoiman.»\n\nHän jatkoi mietiskelyänsä: »Ihmisellä on vain kaksi tietä: kovuuden\ntai hempeyden. Minä tiedän, että usein tekee mieleni luopua kaikesta\nsisäisestä vastarinnasta, vain etsiä ihmisiä ja heidän elämäänsä,\nauttaa heitä heidän suruissansa, aukaista anteliaisuuden sulut.\nMuistan sen pojan, Muriuksen, joka yhteen aikaan kesällä tuli istumaan\nja lukemaan minun vierelleni puistossa. Minä kiinnyin häneen, olen\nollut pahoillani, etten tarjonnut hänelle apua tai tukea, jos hän\nsitä tarvitsi — ja sehän on luultavinta. Mutta minä istuin tylynä ja\nmykkänä, ja hän lähti pian pois niin auringottomasta seurasta.\n\n— Mutta saatoinko muuta? Eikö minun tieni jo ollut viitoitettu, eikö\nse ollut viitoitettu alusta alkaen? Ilman sääliä tulivat kovuus ja\numpimielisyys minun osakseni; kovuus muita samoin kuin itseäni kohtaan.\nSiunattu, armelias kovuus, joka suojelee ja peittää! Jos antaa perään\nyhdessä kohti, saattaa ehkä pian kaikki murtua. Isäni tiesi sen, ja\nvaikka rimpuilen vastaan, on minullakin jo tuomiorovastin ankara\nkivinaamio.\n\nElma jatkoi yksinäistä elämäänsä, jommoiseksi se jo vuosikausia sitten\noli muodostunut. Myöskin Rickin aikana se oli yksinäistä. Nyt se oli\nmuuttunut melkein luostarin hiljaisuudeksi. Tosin hänellä oli joskus\nvieraita: hänen taloutensa salli hänen osoittaa vieraanvaraisuutta,\nja hän teki sen tinkimättä, samoin kuin tuomiorovastin talossakaan ei\nkoskaan kitsasteltu, kun oli kysymys edustamisesta. Mutta kun vieraat\nkiitollisina olivat poistuneet, tai niinä monina iltoina, jolloin\nhänellä ei ollut vieraita eikä hän itse ollut vierailulla, istui\nhän, totutun tapansa mukaan, kun päivän kaikki työ ja ylimääräinen\npuuha oli lopetettu, mukavassa, suuressa nojatuolissaan, poltellen ja\nmietiskellen.\n\nTänä talvena hän oli alkanut polttaa sikaareja.\n\nUusi elementti oli viime aikoina tullut hänen mietiskelyihinsä: sen\nhampurilaisen tytön muisto. Elma ei ollut häntä unohtanut, ja monina\niltoina palautuivat tytön julkean kauniit kasvot hänen mieleensä.\n\nTämän tuntemattoman kanssa antautui Elma kuviteltuihin keskusteluihin.\nNe olivat kuin unia, puoliunia, jonkinlaista huumauksissa oloa. Hän\nkuvitteli ottaneensa tytön luokseen ankarain kehoittelukohtausten\njälkeen: »Minä pidän huolta sinusta. Sinä olet nuori, sinulla on\nvielä pitkä tie edessäsi!» Hän kerjäsi tyttöä suostumaan hänen\nhuollettavakseen, päästäkseen häntä suojelemaan.\n\nMutta aina hän sai julmia vastauksia. Aivan niinkuin luultavimmin\ntodellisuudessa olisi käynyt, näki Elma tytön röyhkeästi nauravan\nhänelle vasten kasvoja: »Kuulkaa, etsikää huollettavaksenne oma\ntyttärenne, ettei teidän kerran ole pakko kerjätä häntä samalla\ntavalla!»\n\nTuntematon tahtoi poistua käärien kultabrokadiverhoansa kiinteämmin\nympärilleen, ja Elma piti häntä kiinni: »Omako tyttäreni? Joutavia!\nEttekö käsitä, että se on mahdotonta! Miltä näyttäisi, jos neiti Liwin\nesiintyisi mukanaan tytär, kolme- nelitoistavuotias, äkkiä ilmestynyt?\nTiedättekö, kuka minä olen?»\n\nElma karkoitti taas nämä kuvitelmat. Ne olivat epäterveitä, nautintoa\nja itsekidutusta samalla kertaa. Ne kiihdyttivät häntä, riistivät\nhäneltä yölevon.\n\nHän oli päivä päivältä totuttaunut siirtämään maatapanoaikaansa yhä\nmyöhempään, odottaen hetkeä, jolloin hän oli niin väsynyt, että\nvarmasti luuli saavansa unta. Mutta joskus se ei sittenkään onnistunut.\n\nHän heittäytyi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti kuvitella olevansa\nlyijyä, pelkkää lyijyä. Hänelle oli sanottu, että tämä oli varma keino\nunen saamiseksi. Vain vaipua, vaipua, olla lyijyä. Mutta miksikä juuri\nlyijyä? Miksei ennemmin ilmaa, henkiolento, vapaa ihmissielu?\n\nHän muisti, kuinka hän kerran lapsena oli kulkenut sateen liottaman\nsavipellon yli. Joka askelelta tarttui yhä enemmän savea hänen\nkenkiinsä, savimöhkäleet kävivät yhä raskaammiksi, ja vihdoin\nmahdottomiksi nostaa. Hän itki pelosta, pelto oli suuri, hän oli tullut\nkeskelle sitä, eikä päässyt eteenpäin. Hän riisui kenkänsä välittämättä\nmahdollisista nuhteista tai rankaisusta, ja juoksi kappaleen matkaa;\nmutta pian savi alkoi tarttua taas ja kasvaa suuriksi möhkäleiksi.\n\nHänen päänsä yllä lensi lintuja. Ne laskeutuivat hiukan alemmaksi ja\nkohosivat taas ylös, ja hän kurkoitti käsiänsä niitä kohti. »Oi, jos\npääsisin lentämään, olisin vapaa!»\n\n»Oi, vapautus!» ajatteli Elma heittelehtien vuoteellaan kyljeltä\ntoiselle, kun ei enää jaksanut maata liikkumattomana, olla lyijynä:\n»Vapautus! Suodaanko sinua minulle milloinkaan?»\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\n1.\n\n\nErik Bourgsten viipyi matkoillaan melkein kokonaisen vuoden. Rick\nBrunjohann väitti saaneensa pari kuvakorttia häneltä, mutta Elmalle hän\nei ollut antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään, eikähän hänellä,\nsen myönsi Elma itsekin, ollut siihen mitään aihetta.\n\nUudenvuoden aikaan Elma alkoi huomattavasti surkastua. Hänen ystävänsä\nnäkivät sen ja pakottivat hänet vastusteluista huolimatta menemään\nlääkärin luo. Elma valitsi silloin erään arvossapidetyn naislääkärin.\n\nPerusteellinen tutkimus osoitti, että neiti Liwinillä ei suinkaan ollut\nniin rautainen terveys kuin hän oli kuvitellut tai tahtonut kuvitella.\nMuutamat elimet olivat heikkoja tai epäiltäviä. Hermosto ei myöskään\nollut virheettömässä kunnossa.\n\nKun he olivat palanneet tutkimushuoneesta vastaanottohuoneeseen, kysyi\nlääkäri hyvin ystävällisesti:\n\n»Eikö teillä ole mitään, joka teitä huolettaa, joka teitä kalvaa?»\n\n»Ei laisinkaan mitään», vastasi Elma. »Taloudellinen asemani on hyvä ja\ntyöni minulle sangen rakasta.»\n\nLääkäri hypisteli pikkuesineitä kirjoituspöydällään. Hän ei kuitenkaan\netsinyt mitään niistä, vaan muuta, paljon vaikeampaa: sopivia sanoja.\nHän tunsi monen naiskohtalon salaisen vamman ja oli vähitellen tullut\nhuomaamaan, että oli viisainta käydä käsiksi suoraan itse haavaan.\nTällä kertaa se tuntui hänestä kuitenkin tavattoman vaikealta.\n\n»Neiti Liwin», sanoi hän vihdoin ja katsahti ylös. »Teillä on ollut\nlapsi, kuten olen havainnut.»\n\nElma Liwin punastui ja kalpeni. Hän oli tosin ajatellut, että sen\nseikan voisi havaita, mutta edellyttänyt, että ainakin naislääkäri\nolisi kyllin hienotunteinen sen sivuuttaakseen. Hän kysyi karsaasti:\n\n»Onko välttämätöntä vetää sitä asiaa tämän yhteyteen?»\n\nToinen vastasi tyynesti, ja piti nyt käsiänsä liikkumattomina ristissä\npöydällä, ikäänkuin suggeroidakseen suurempaa levollisuutta:\n\n»Uskokaa minua, minä en kysy sitä minkäänlaisesta uteliaisuudesta. Tämä\nmeidän keskustelummehan sitäpaitsi on luonteeltaan luottamuksellinen.»\n\nVäkinäisesti Elma vastasi:\n\n»No niin — on.»\n\n»Elääkö lapsi?»\n\nElma vastasi empimättä:\n\n»Se kuoli muutamien päivien vanhana.»\n\n»Oliko se teille suuri suru?»\n\n»Ei, se oli helpotus.»\n\n»Se asia ei siis teidän käsittääksenne ole voinut raskauttaa teidän\nelämäänne?»\n\n»Ei vähääkään», vastasi Elma kuivasti.\n\n»Hyvä, minä etsin vain jotakin johtolankaa. Pelkään, että te ette halua\npuhua ihan avoimesti minun kanssani, neiti Liwin. Minä uskoisin, että\nse teille kuitenkin olisi ollut hyväksi. Pääasia on joka tapauksessa,\nettä nyt hoidatte terveyttänne.»\n\nElma poistui lääkärin vastaanottohuoneesta käsissään reseptejä ja\nmielessään päätös, ettei ikinä enää kävisi tämän lääkärin luona,\nsekä ruumiissaan huimauksen tunne, joka pakotti hänet ottamaan auton\nkotimatkalle. Tohtori oli muun muassa puhunut pienen leikkauksen\nmahdollisesta välttämättömyydestä, jollei juuri heti, niin tuonnempana.\nSitä Elma päätti lujasti karttaa. Hän ei ollut ennen usein ajatellut\nkuolemaa. Nyt kummastutti häntä, että niin luonnollinen ajatus oli\nollut hänelle niin vieras. Nyt se oli hänen edessään. Hänen ylistelty,\nrautainen terveytensä oli ollut petosta ja itsepetosta. Ei hänen isänsä\neikä äitinsä ollut elänyt erin vanhaksi, ja hänen vanhin veljensä oli\nkuollut noin viidenkymmenen ikäisenä, aivan äskettäin, hänen itsensä\nvuoro saattoi tulla milloin tahansa. Kummallista, ettei se ollut\nselvinnyt hänelle jo kauan sitten!\n\nEi, kuolema ei häntä kammottanut. Kuoleman ajatus saattoi häntä kotiin,\notti paikkansa hänen olemuksessaan ja jäi sinne, ikäänkuin uusi\nvuokralainen olisi muuttanut taloon.\n\nTyöpaikallaan hän ei siitä puhunut mitään. Siellä oli hänellä enemmän\nvastuunalaisuutta ja huollettavaa kuin milloinkaan ennen. Mutta hän\nteki tehtävänsä niinkuin pitikin. Ystäville, jotka olivat saaneet hänet\nkäymään lääkärissä, hän sanoi, että hänellä oli vain vähäpätöisiä\nvammoja, jotka pian korjautuisivat. Talvi kului, hän ei käynyt\nhuonommaksi, lääke teki kai vaikutuksensa. Lääkäri oli neuvonut häntä\nparin kuukauden kuluttua tulemaan uudelleen, mutta hän laiminlöi sen.\nKun kevät vihdoin tuli, matkusti hän sen sijaan erääseen kuuluisaan\nkylpylään Saksaan ja palasi sieltä, ainakin omasta mielestään, täysin\nterveenä. Varsinaista kylpylähoitoa hän ei tosin ottanut, kun ei\nhalunnut toista kertaa joutua lääkärin tarkastettavaksi, mutta hän joi\noman ymmärryksensä mukaan ja onnenkaupalla kiitettyä terveysvettä,\nkylpi ja hengitti vuoristoilmaa. Hän tahtoi tulla terveeksi.\nKuolemanajatus ei ollut häntä pelästyttänyt, mutta hän tahtoi näyttää\nitselleen, että pystyi toteuttamaan, mitä tahtoi. Ei edes kuolema\nsaanut käydä häneen käsiksi ennenkuin hän itse siihen suostui. Niin\nkarkoitettiin jo kotiutunut viikatevieras taas ulos asunnosta.\n\nSen kesän viimeisinä viikkoina Elma käyskenteli jälleen, kuten\nedellisenäkin kesänä, Humlegårdenin lehmusten ja vaahterain alla ja\nistuskeli penkillä iltapäivisin. Hänestä tuntui nyt ikäänkuin hän olisi\npalannut hyvinkin kaukaa. »Vain yksi vuosi», ajatteli hän, »kuinka\nnopeasti vuodet ovat alkaneet kulua!»\n\n»Kun kuolemanajatus vielä oli seuralaisenani, tuntui minusta jokainen\npäivä mittaamattoman pitkältä; mutta nyt, kun olen jälleen voimistunut,\ntunnen, että kallis, milloinkaan palajamaton aika on mennyt luotani,\nkuin olisi se ollut yksi ainoa päivä! Ja minunhan täytyy vielä ehtiä\nniin paljon! Minä tahdon saada jotakin tehdyksi. Minä tahdon — niin en\ntiedä edes itse mitä, mutta minun täytyy ehtiä saada se valmiiksi. En\ntiennyt ennenkuin nyt, että vain eläminen sinänsä saattoi tuntua niin\nvoimakkaalta tarpeelta.»\n\nEräänä aamuna hän näki sanomalehdessä, että Erik Bourgsten oli\npalannut maailmanmatkaltaan. Häntä haastateltiin, ja hän antoi tietoja\nmitä erilaisimmista oloista: kertoi ruotsalaisten saavutuksista,\nkangastavista mahdollisuuksista tai varoitti erinäisistä uhkarohkeista\nyrityksistä. Elma huomasi, että Bourgsten tuntui suuremmassa määrässä,\nkuin Elma oli aavistanut, olevan mies, jolla oli suhteita monella\ntaholla, joka oli harkitseva ja laajakatseinen. Se ilahdutti häntä,\ntäytti hänen mielensä ylpeydellä. Kutsu niiden tuttaviensa luo, joiden\nluona hän ensimmäisen kerran oli tavannut Bourgstenin, herätti hänessä\niloisen aavistuksen, että he kenties tapaisivat toisensa jälleen.\n\nKalliit hampurilaiset kengät tulivat esiin pahvikotelostaan, jossa ne\nolivat olleet yli vuoden; musta ja valkoinen, pääskysen kiiltävää asua\nmuistuttava pariisilaispuku oli vielä melkein kuin uusi. Elma iloitsi\nnähdessään omat kasvonsakin peilistä kuin nuortuneina. Hänestä tuntui,\nettä hänen oli täytynyt olla sairaana paljon kauemmin kuin itse oli\ntiennyt ja että hän vasta nyt vihdoin oli tullut lopullisesti terveeksi.\n\nNeiti Liwin tuli juhlaan, joka oli toimeenpantu Bourgstenin\ntervetuliaisiksi, kaikkein ensimmäisten joukossa. Bourgsten itse ei\nollut vielä saapunut. Mutta ovet avautuivat yhtämittaa, ja yhä useampia\nvieraita tuli. Taas avautuivat ne, rouva Alexandra Pasch, vitivalkeaan\npuettuna, liukui sisään. Vieraita oli silloin salissa jo kylliksi\nmonta valmistaakseen hänelle arvokkaan vastaanoton, mutta ei vielä\nniin lukuisasti, että hän olisi hukkunut joukkoon. Hänestä tuli heti\nhuoneen keskipiste. Elma kuuli jonkun puoliääneen mainitsevan, että\npääkonsuli Pasch oli osamiehenä Bourgstenin suurissa liikeyrityksissä.\nAlexandra Pasch liukui huoneessa yhden luota toisen luo, hymyili,\npiti hyvinhoidettua, ymmärtäväistä pientä päätään hyvin suorassa,\nlukuunottamatta niitä viehkeitä, pieniä nyökkäyksiä, joita hän soi\nkaikille yhtälailla.\n\n»Neiti Liwin, kuinka hauskaa. Me olemme kovasti kaivanneet teitä\nSamariitissa.»\n\nTätä naista kohtaan Elma oli ollut karhean epäkohtelias, julkisesti\nsyyttänyt häntä oikeastaan ilman syytä, laiminlyönyt kiittämisenkin\njalomielisesti lähetetyistä sovinnon kukkasista. Mutta pelkkä Alexandra\nPaschin näkeminenkin sai hänet kuitenkin uudelleen haarniskaan.\nHuolimatta siitä, saapuisiko Bourgsten vai ei, tuntui hänestä jo nyt,\nettä illan täytyi mennä pilalle.\n\nPöydässä oli sattuman julmuus tai isäntäväen ymmärtämätön huolenpito\nvierasten sijoittamisesta asettanut Elma Liwinin aivan lähelle, melkein\nvastapäätä Alexandra Paschia. Bourgsten johti pöytään emäntää, ja\nrouva Pasch istui hänen toisella puolellaan. Bourgsten oli tullut\nviime hetkellä pyydellen anteeksi, tervehtien sinne tänne sattumoisin,\njättäen kuitenkin useimmat tervehtimättä, ei tahallansa, vaan kiireen\nvuoksi, kun näet salin ovet juuri avattiin. Sivuutettujen joukossa oli\nollut Elmakin, mutta kun Bourgsten pöydässä huomasi hänet, nyökkäsi hän\nheti tuttavallisen ystävällisesti.\n\nRouva Pasch näki sen ja hymyili. Kuinka viehättävää mahtoikaan neiti\nLiwinistä olla se, että sai ikäimmen yksinäisessä, ilottomassa elämässä\ntuttavuuksiensa joukkoon lukea kaikkien huomaaman ja suosiman Erikin.\nNiin tulkitsi Elman ilkimielisyys toisen ajatukset. Elma käänsi pois\nkatseensa eikä koko päivällisten aikana enää katsahtanut heihin.\n\nHän ei kuullut Bourgstenin kysymystä:\n\n»Tuo neiti Liwinhän kuuluu olevan sangen etevä nainen.»\n\n»Hyvin etevä», vastasi Alexandra, joka ei tuntenut muita kuin eteviä\nhenkilöitä.\n\n»Hänellä on sangen mielenkiintoiset kasvot.»\n\n»Hyvin mielenkiintoiset.»\n\n»Minä olen huomannut, että hän seuraa tarkoin mukana, vaikka se\ntapahtuukin hiukan altakulmin.»\n\n»Niin minustakin on aina tuntunut», vastasi Alexandra ja levitti\npyöreitä linnunsilmiänsä merkiksi, että hänen viisautensa oli\ntoiminnassa. »Minä luulen, Erik, että hänellä on nurinpäiset käsitykset\nihmisistä. On sääli, ettei hän ole saanut hyvää miestä ja lapsia.\nMinulla on itselläni hyvin paljon iloa pojastani.»\n\n»Sinä olet erinomainen olento, Alexandra», sanoi Bourgsten, »ja me\ntiedämme kaikki, ettei kukaan ole sinun veroisesi.»\n\nMutta päivällisten jälkeen meni Bourgsten Elma Liwinin luo ja sai tämän\nmukaansa istumaan eräälle sohvalle.\n\nElma oli käyttänyt aterian aikaa verratakseen itseänsä kaikkiin\nseuran naisiin. Useimmat olivat paremmin puettuja kuin hän, mutta ei\nsilmiinpistävästi — musta ja valkea pariisilaispuku piti kyllä puoliaan\nvielä. Läheskään kaikki eivät näyttäneet olevan niinkään vilkkaita\npöytätovereita kuin hän. Hänen molemmat pöytäkavaljeerinsa olivat\nolleet kohteliaita, keskustelu ei ollut käynyt kiusallisen kankeaksi.\nElma uskaltautui juomaan hiukan enemmän viiniä kuin tavallisesti ja\ntunsi sen vaikuttavan vapauttavasti. Hän rohkeni tehdä pari huomautusta\nerään päivänkysymyksen johdosta, hyvinkin erilaista, kuin useat\narvatenkin olisivat tehneet samasta asiasta. Hän lausui oman, hiukan\nkirpeän arvostelunsa ja tuntui saavuttavan menestystä. Hän ajatteli:\n\n»Enhän minä ole sen mahdottomampi kuin muutkaan.»\n\nTässä mielentilassa Erik Bourgsten tapasi hänet.\n\n»Ajatelkaa», sanoi Elma, »kun näen teidät, on kuin kohtaisin vanhankin\nystävän.»\n\n»Se ilahduttaa minua», vastasi Bourgsten ja kumartui hiukan eteenpäin\ntuttavallisella tavallaan, jonka Elma niin hyvin muisti. »Ja se on\nsitäpaitsi oikea vaisto, neiti Liwin; minä tahtoisin sanoa, että\nme molemmat sovellumme todelliseen ystävyyteen, joka voi tulla\npysyväiseksi.»\n\n»Sekö tunne teillä on ollut myöskin Rick Brunjohannia kohtaan?»\n\nBourgsten ajatteli, hymyillen kysymykselle. Muisti\nsairasvoimistelijattaren ensimmäiset pienet keimailut, jotka olivat\nhäntä viehättäneet, sekä pari illallista, joissa oli ollut lemmenleikin\nutua. Se oli kuitenkin pian haihtunut, kun hän huomasi, että Rickin\näänensävy saattoi aleta varsin arkiseksi ja hänen koukkunsa käydä kovin\nnäkyviksi.\n\n»Ei laisinkaan», vastasi hän rohkaisevasti.\n\n»Tai jumalaista rouva Paschia kohtaan?»\n\nBourgsten oli aina pitänyt valkoista papukaijaa juuri valkoisena\npapukaijana, joka erinäisistä yliluonnollisista esteettisistä syistä\noli puettu kauniiseen ihmishahmoon ja kauneisiin ihmisvaatteisiin.\n\n»Minä jumaloin häntä tietysti niinkuin kaikki muutkin», vastasi hän\nkevyesti, »se ei merkitse yhtään mitään.»\n\nElma muisti juorut Bourgstenista ja pahamaineisesta rouva Molly\nFaberista, jota huhuiltiin hänen rakastajattarekseen. Mutta pieninkään\nviittaus sille taholle ei voinut tulla kysymykseenkään.\n\n»Minulle hän sentään tarjoo ystävyyttään», ajatteli hän. »Eikö se ole\nkaikkein arvokkainta?»\n\n»Te kuulutte olleen sairaana», tiedusteli Bourgsten.\n\n»Minä olen terve nyt.»\n\n»Minä näen sen.»\n\nBourgsten lisäsi:\n\n»Te näytätte nuoremmalta ja kauniimmalta kuin pari vuotta sitten.»\n\nJa kun hän huomasi Elman punastuvan kuin aivan nuori tyttö, vielä\nkohteliaisuuksiin tottumaton, liikutti se häntä.\n\n»Kertokaa», pyysi hän, »mitä teille on tapahtunut? Uusi kevätkö, uusi\nrakastuminen?»\n\nElma pudisti päätään.\n\n»Niinkö te aloitatte ystävyyttä, että kiellätte minulta\nluottamuksenne?» jatkoi Bourgsten ja etsi hänen katsettaan.\n\n»No niin», vastasi Elma niin kevyellä äänensävyllä kuin hänelle oli\nmahdollista: »miksikä ei?»\n\n»Niin, miksei?» toisti Bourgsten. »Te olette vielä hyvin, hyvin nuori.»\n\nIllan kuluessa esitettiin soittoa. Lupaava, nuori viuluniekka Garibaldi\nja oopperalaulaja Wattman esiintyivät. Elma Liwin istui edelleen\nsohvalla, josta Bourgsten pian oli käyty häneltä riistämässä. Hän\noli hyvillään, että sai yksin kuunnella musiikkia: se antoi hänen\nmielikuvitukselleen siivet. Bourgstenin sanoista tai äänenpainosta,\neleistä, hymyn vilahduksista hänen kasvoillaan Elma koetti etsiä johtoa\nsen olennon sisimpään, josta nämä ulkonaiset merkit olivat heijasteita.\nHän sulki silmänsä ja kuunteli milloin onnellisena, milloin alistuvan\nhaikeana, ajatellen sitä, että hänellä oli Bourgstenista kuitenkin niin\nperäti vähän iloa — ei edes sitä ystävyyttä, jota tämä oli ollut niin\nnopsa hänelle tarjoamaan.\n\nEikö tätä ystävyyttä tarjottu liian nopeasti ja kenties yhtä nopeasti\nkaikkialla, missä hän kulki?\n\n»Te olette vielä hyvin, hyvin nuori», oli Bourgsten sanonut. Sellaisena\nhän siis piti Elmaa: vielä lapsekkaana, liian herkkänä, yhden pahan\nsanan peloittamana, noikkauksen, ystävällisen leikinlaskun onnelliseksi\ntekemänä. Entä nuo viittaukset uuteen kevääseen hänen elämässään?\nIhastumista häneen itseensä ei hänellä ollut mitään aihetta olettaa:\nniinpä hän tarkoitti siis ainoastaan, ettei Elman aika vielä ollut\nmennyttä tai ehkäpä vieläkin enemmän — että hänen pitäisi ottaa siitä\nvaari, ennenkuin todenperään oli liian myöhäistä.\n\nKun lähdönhetki läheni, tuli Bourgsten jälleen hänen luokseen ja\nkun hän kuuli Elman olevan ilman seuraa ja aikovan mennä kotiinsa\njalkaisin, pyysi hän saada tulla saattamaan. Elma kuuli, että eräät\nystävät olivat toivoneet saavansa Bourgstenin mukaansa, ja tämä\nhuomauttikin hänelle sitten leikkisästi:\n\n»Nyt tullaan minua härnäilemään, että olen kaapannut neiti Liwinin.»\n\n»No, se ei ole kovin kehuttava valloitus.»\n\n»Älkää sanoko sitä», väitti toinen, »te olette suurta arvoa nauttiva\nnainen.»\n\nSiihen ei Elma vastannut mitään. Niissä sanoissa tuntui hänestä olleen\ntorjuvaisuutta. Arvoa nauttivalle naiselle kumarretaan kunnioittavasti,\nhäntä saatetaan ritarillisesti ovelle, hänestä puhutaan arvonannolla\nja häntä ajatellaan kai samaten — vain arvonannolla. Tämä arvon valli,\njonka ympärilleen rakentamisesta hän oli ollut ylpeä, tuntui hänestä\ntällä hetkellä vihollismuurilta.\n\nEstäisikö se Erikiä aavistamasta sen sisäpuolella niin köyhänä istuvaa\nihmistä, kerjäläistä?\n\nKun he olivat perillä ja Elma kopeloi laukustaan ulko-oven avainta,\nsanoi Bourgsten:\n\n»Saanhan soittaa teille jonakin päivänä, eikö niin?»\n\n\n\n\n2.\n\n\nElma liikutti Erik Bourgstenia. Hän muistutti Bourgstenin mielestä\nihmistä, joka seisoo aivan tien reunalla, koettaen varata itselleen\ndesimetrin levyistä tilaa uhkaavan ojan ja häikäilemättä esiin\nporhaltavan, likaa pärskyvän auton välillä. Mutta samalla hän tajusi\nkuitenkin, ettei tuntenut Elmaa.\n\nSillä huolimatta tästä vertauksesta kiperässä asemassa olevaan\njalankulkijaan, oli Bourgstenin mahdotonta jättää huomioonottamatta,\nettä Elma oli — kuten hän oli lausunut rouva Paschille — etevä\nammattinainen, omalajisensa (hänelle erikoisen vieras laji)\nleijona, itseänsä elättävä, pätevä, arvatenkin juuri sellainen,\njota tarkoitettiin nykyjään niin usein tavattavalla määritelmällä:\n»nykyaikainen» nainen. Sellainen, joka kannatti naisten äänioikeutta,\nnaisen pääsyä kaikkiin virkoihin, joka uskoi naisen kykyyn kaikilla\naloilla; joka arvatenkin myöskin halveksi miehiä, noita vanhoja\nsortajia, jotka vähitellen olivat jääneet yhä enemmän jälkeen eivätkä\nenää ansainneet suurtakaan mielenkiintoa.\n\nHänellä saattoi kyllä, arveli Bourgsten, olla syytäkin ajatella niin,\nkun hän kerran oli osoittanut olevansa järjestelykykyinen, hyvinkin\npystyvä liikenainen, siis huomioon otettava kilpailija. Mutta Bourgsten\nei voinut löytää siltaa näillä ominaisuuksilla varustetun, urhoollisen\nnaisen ja sen joskus melkein avuttoman, omituisen epäluuloisen naisen\nvälillä, joka oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan ja senjälkeen\nselittämättömällä tavalla hänen myötätuntoansa.\n\nKaksi päivää edellämainittujen päivällisten jälkeen hän soitti Elmalle\nja ehdotti teatteriinmenoa.\n\nHän oli ottanut tämän puhelun useiden toisten, tärkeiden\nulkolinjapuhelujen välissä, joten puhelu pian keskeytettiin. Kuitenkin\nhän oli ehtinyt saada Elman suostumuksen ja sopia teatteripäivästä. Hän\nkirjoitti edessään olevalle paperille: »keskiviikkona nti Liwin», ja\npyysi senjälkeen sihteeriänsä hankkimaan siksi päiväksi teatteriliput\nsekä kaikin mokomin muistuttamaan häntä asiasta, ettei hän — niinkuin\npari kertaa oli tapahtunut — unohduksesta jäisi pois ja siten joutuisi\nnoloon asemaan. Teki senjälkeen tärkeän, suuren kaupan, keskusteli\npankin kanssa, söi kiireesti päivällistä, jonka jälkeen hänellä\njälleen oli kokous. Vähän myöhemmin hänellä oli illallissopimus rouva\nMolly Faberin kanssa, jonka hän oli tuntenut monta vuotta ja jota\nhän aikanaan oli auttanut suurista vaikeuksista ja sittemmin aina\nlähettänyt hänelle kuukausittain määräsumman rahaa, vaikka hyvin tiesi\nrouvan pettävän häntä enemmän kuin osoittavan kiitollisuutta.\n\nHänen päivänsä olivat täynnä puuhaa. Valvoipa hän kuinka myöhään\ntahansa, ei hän laiminlyönyt liikettänsä, elämänsä intohimoa: ansion\nintohimoa, mutta myöskin intohimoa vaihtelun jännitykseen, jota mikään\nmuu ei tarjonnut hänelle samassa määrässä. Hän oli kohtuullinen ruuan\nja juoman suhteen, hoiti terveyttänsä, voimisteli, otti suihkuja,\nratsasti, antoi hoitaa käsiänsä ja joskus kasvojaankin. Puolen tunnin\nuni, jonka hän sai tulemaan kuin komennuksesta, saattoi hänet jälleen\nreippaaksi, olipa hän kuinka väsynyt tahansa.\n\nBourgsten tahtoi säilyttää nuorekkuutensa. Ensimmäinen harmaa\nhiuskarva, jonka hän havaitsi tukassaan täyttäessään neljäkymmentä\nvuotta, herätti hänessä hiljaista epätoivoa. Peilin ääressä hän tutki\ntarkkaan ulkonäköänsä. Hän oli tyytyväinen siihen. Niin, tämä pää\nmiellytti häntä huolimatta sen hiukan juutalaistyyppisestä nenästä;\nmutta olihan sen vastapainona ei-juutalainen, kapea ja ivaviiruinen\nsuu, eloisat silmät ja kaunismuotoinen pääkallo. Hän ei tahtonut\nmenettää mitään siitä. Tämä ulkomuoto oli pääomaa, jolla hän usein oli\nvoittanut voittoja toisten luottamuksen ja ystävyyden muodossa — se kun\nilmaisi luotettavaa luonnonlaatua — sekä useiden naisten rakkauden.\n\nBourgsten piti naisista. Hän ei kuulunut niihin, joista juhla on juhla\nvasta silloin, kun naiset ovat siitä pois suljetut. Mutta naiset\nottivat kuitenkin vain pienen murto-osan hänen ajastaan. Niinkuin hän\nlahjoittajana koetti karttaa liian anteliaan tai intoutuneen mainetta,\nei hän myöskään mitenkään halunnut joutua naisten pyydystäjäin huutoon.\nHän tunsi vaistomaista kammoa naurettavaisuutta kohtaan.\n\nTeatteri-iltana hän nouti Elma Liwinin omalla autollaan. Hänellä oli\npermantoliput, paikat keskellä salia.\n\n»Pidättekö teatterista?» kysyi hän.\n\n»Minä tulen käyneeksi siellä hyvin harvoin.»\n\n»Mihin te käytätte iltanne?»\n\n»Polttelen, kirjoitan, luen, ajattelen — ajattelen usein tuhmia,\nhyödyttömiä asioita unta odotellessa» — niin hän ei tahtonut vastata.\n\n»Miksikä tappaa iltoja?» sanoi hän senvuoksi. »Päinvastoin minä pidän\nniistä, ja pidän niistä kiinni.»\n\nHänestä tuntui, että tämä vastaus miellytti Bourgstenia.\n\nElmalla oli musta silkkipukunsa, josta hän oli ottanut pois valkoiset\nkoristeet. Muutos teki edullisen vaikutuksen. Mutta hän ei ollut\nnytkään käynyt ulkona erikoisesti kampauttamassa tukkaansa. Hän oli\nkyllä ajatellut asiaa, mutta luopunut ajatuksesta. »Ei, ei mitään\nnaamiointia. Sellaisena kuin olen, nähköön hän minut!»\n\nHe istuivat niin, että Bourgstenin hiha hiukan kosketti Elman hihaa.\nBourgsten ei huomannut sitä, mutta kyllä Elma. Se ujostutti häntä,\nikäänkuin se olisi ollut jotakin sopimatonta, jota takana istuvien ei\npitäisi huomata, mutta ei kuitenkaan saanut siirtäneeksi käsivarttansa\nsiihen tarvittavaa paria senttimetriä kauemmaksi.\n\nEhkäpä olisi Bourgsten sen huomannut ja pitänyt sitä joutavana\npikkumaisuutena. Ja pohjimmalta hän halusi pysyä tässä kevyessä,\nBourgstenille ihan luonnollisessa, Elmalle itselleen taas niin oudossa\ntuttavallisuudessa.\n\nSali ei ollut täynnä. Väliajoilla he istuivat paikoillaan katsellen\ntulemista ja menemistä pitkin edessään olevia penkkirivejä. Aivan\nnuori mies heitä lähinnä olevan penkkirivin päässä nousi ja kumarsi\nBourgstenille.\n\n»Se oli nuori Pasch», sanoi tämä.\n\nElma katsoi Alexandran poikaa: hyvin siistitty, smokingpukuinen pikku\nherra, tosiaankin täydellisen huolellisesti huoliteltu. Valkoisen\npapukaijan täysin laillinen poikanen. Kuinka samalla kunnioittavasti\nja herttaisen tuntevasti hän olikaan osannut tehdä kumarruksensa isän\nliikekumppanille! Sitä täytyi ihailla. Hänen seurassaan oli nuori\ntyttö, melkein lapsi vielä, joka oli omituinen pojan vastakohta sekä\nulkonaisen yksinkertaisuutensa että sen vilkkauden kautta, jota hän\nosoitti katsellessaan joka haaralle, tarkatessaan teatterisalin kaikkia\nyksityiskohtia ja tehdessään niistä havaintojansa, sillä nuori Pasch\nnäkyi tuon tuostakin naurelevan kauniin lapsen puheita.\n\nKun tyttö oli nähnyt kaikki, mitä saattoi nähdä päätä vääntelemällä\nylös, eteenpäin ja sivuille, kääntyi hän ympäri ja tarkkasi takanaan\nolevia tuolirivejä, ensin lähinnä olevia, sitten ylempänä ja vihdoin\nihan ylhäällä istuvia ihmisiä. Sitten palasivat katseet taas alas ja\npysähtyivät vihdoin salin keskessä istuvaan pariin, minkä jälkeen ne\näkkiä taas kääntyivät Paschin puoleen.\n\n»Tiedätkö, Alexis, tuo herra, jota sinä tervehdit, on täällä sen naisen\nkanssa, joka tuli juuri, kun minä löysin kultalankaristin!»\n\n»Se on eräs neiti Liwin. Äitini tuntee hänet», vastasi Alexis.\n\nAivan äitinsä tietämättä Alexis oli tänä iltana Tildan kanssa\nteatterissa. Rouva Pasch oli antanut hänelle liput, kun hän viime\nhetkessä tuli itse estetyksi niitä käyttämästä, ja sanonut: »Ota joku\ntoveri mukaasi, poikani» — ja poika oli toverikseen valinnut Tildan.\n\nTilda oli salaperäisyys seitsentoistavuotiaan Alexin elämässä.\nNuorukainen ei häntä tunnustanut, mutta ei hänestä myöskään\nhellittänyt. Virallisesti hän oli tänä vuonna valinnut itselleen\n»flamman», yhden van der Rosenin neljästä sievästä sisaruksesta,\nEleonoran, ja se oli suuresti miellyttänyt hänen äitiänsä. Hän oli\nsiinä iässä, sanoi isä. Eleonoran kanssa Alexis kävi kävelemässä\nja Eleonoraa hän oli suudellut. Mutta Tilda ei antanut suudella\nitseään. Tildalle hän puheli sen sijaan asioista, joita hän ei koskaan\nolisi paljastanut Eleonoralle. Hän ei ollut luopunut, ei ainakaan\nkokonaan, tavastaan pitää omaa etuoikeutettua ja sileää elämäänsä\nsisällyksettömänä ja yksitoikkoisena, ja tällaisina hetkinä hän\nselitteli mietelmiänsä Tildalle.\n\n»Tule tapaamaan minua Linnén luo», pyysi hän, ja Tilda tuli Linnén\nluo krookuksien, ruusujen ja syysasterien keskeen. Pimeiden iltojen\nsuojassa he kulkivat käsikoukussa, molemmat yhtä pitkinä tai\nyhtä pieninä — kuinka tahtoo sanoa — kaksi nuorekkaan hintelää\nolentoa; menivät joskus johonkin pieneen, syrjäiseen kahvilaan tai\nsokerileipomoon, jonka luo vilkkaan keskustelunsa aikana olivat\njoutuneet, istuivat pienillä, suoraselkämyksisillä, epämukavilla\ntuoleilla ja juttelivat.\n\n»Sinä osaat puhua helkkarin viisaasti, Tilda!» tunnusti Alexis.\nHuomasi, että Tildalla oli veljiä, sillä hän tiesi, mitä poika pitää\njoutavan lapsellisena ystävättäressään, tyttötoverissa, ja Tilda osasi\nsitä karttaa.\n\nSitäpaitsi Tilda luki neljä, viisi, ehkäpä kymmenen kertaa enemmän\nkuin Eleonora, ja vaikka Alexis pääasiassa harrasti urheilua, tanssia\nja hienoa esiintymistä, oli hänestä kuitenkin hauskaa kuulla Tildan\nkertovan jotakin lukemistaan kirjoista, jopa joskus lausuvan runojakin.\nSe olisi hävettänyt häntä kenen muun kanssa tahansa, mutta Tildan\nseurassa se oli luontevaa.\n\n»Te valetähdet, minä vihaan teitä!» lausui Tilda, ja Alexis tunsi\nsilloin katsahtaessaan talvisella taivaalla olevia tähtiä, että runo\ntodellakin saattoi tulkita jotakin siitä tympeydestä, siitä hurjasta\nkaipuusta Florankadun talosta sangen kaukana oleville rannoille ja\nkaupunkeihin ja taloihin, joka häneen oli tarttunut. Runon katkera\nsävy miellytti häntä. Mutta pian juolahti Tildan mieleen toisia\nrunoja, jotka taas häntä lohduttivat, ja kun hän illalla oli palannut\nkotiinsa jälleen, oli katkeruuden tunnelma haihtunut. Poika ymmärsi\nsilloin myöskin, että oli joutavaa syytellä tähtiä ja poistaa maailman\nkaikkeudesta esineitä, joiden valovoiman mikä sähkölamppu tahansa\nhimmensi.\n\nAjoittain olivat Tildan osakkeet alhaalla, toisin vuoroin ne taas\nnousivat. Ne saattoivat joskus nousta niin äkisti, että Alexin täytyi\nottaa esille ne pari kolme kameravalokuvaa, jotka hän oli ottanut\nruudulliseen skotlantilaispukuun puetusta Tildasta. Mutta niin\nkorkealle ne eivät sentään koskaan nousseet, että Eleonora olisi\nmenettänyt arvoasemansa julkisena flammana, jota sitäpaitsi äidillinen\nAlexandra-rouva kannatti.\n\nSen sijaan saattoivat ne kyllä vaipua niin alhaalle, että hän\nnaureskeli itseänsä tunteilevaksi kuutamosankariksi.\n\nPermantopenkillä nojasi Tilda hiukan olkapäällään Alexia vasten aivan\navoimesti, aivan ujostelematta, mutta ei niin paljon, että sitä olisi\nvoinut samalla pitää sopimattomana. Sillä sitä ei äiti olisi sallinut.\nMuuten hän ei tavannut Alexia usein eikä kovinkaan paljon viime aikoina\nenää häntä ajatellut. Pitkät ajat hänestä tuntui kuin Alexis olisi\ntykkänään hänet unohtanut, mutta sitten ihan odottamatta ja ilman\naihetta oli tämä soittanut taas puhelimella ja tahtonut tavata Tildaa,\nja silloin oli tietenkin mahdotonta olla nauttimatta kaikkea sitä iloa,\nmitä hetki saattoi tarjota.\n\nRouva Murius oli sanonut teatterissa käynnin johdosta:\n\n»En oikein tiedä, mitä sanoisin, pikku Tilda. Mutta niin kai asia on,\nettä sinun nyt jo pitää alkaa vastata itsestäsi.»\n\nSiihen Tilda oli varmasti uskonut kykenevänsä.\n\n»Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?»\n\n»Sangen hyvin», vastasi Tilda. »Ettei ole hulttio, enkähän minä ole.»\n\nPientä painallusta olkaa vasten ei voinut sanoa hulttiomaisuudeksi,\nmutta Alexis sanoi kuitenkin äkkiä:\n\n»Älä istu noin, Tilda, se näyttää liian tuttavalliselta!»\n\nAlexis oli tullut ajatelleeksi, että takanaistujat saattoivat tarkata\nheitä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että kotiin kulkeutuisi\nsana hänen teatterissa käynnistään pikku Tilda Muriuksen kanssa: ei\nsilti, että hän olisi aikonut sitä kieltää, jos se tuli puheeksi,\nsillä hänen ikäisensä nuori mies tekee mitä tahtoo. Mutta hänen täytyi\nsiinä tapauksessa ainakin voida vakuuttaa, että neiti Murius oli\nkäytökseltään nuhteeton daami.\n\nNäytännön jälkeen he menivät kiireesti kotiin, jotta rouva Murius ei\ntulisi levottomaksi. Aivan toisin kuin rouva Paschilla, oli hänellä\ntapana iltaisin odottaa sekä miestänsä että lapsiansa, niin että hän\nitse joutui vuoteellensa vasta kaikkein viimeksi. Ainahan hänellä\noli askartamista. Alexis saattoi siis Tildan kiireesti portille.\nTämän portin luona hän pari kertaa oli yrittänyt suudella Tildaa,\nvaikka turhaan, sillä suutelut olivat Tildan mielestä tuhmuutta,\njoka oli melkein verrattavissa Alexin ensimmäisiin teeskenteleviin\nmairitteluihin Garibaldin tanssiaisissa.\n\nSamaan aikaan Bourgsten saattoi neiti Liwiniä autoonsa, jota hän itse\nohjasi.\n\n»Rakas neiti Liwin», sanoi Bourgsten, »enpä luule näytelmäkappaleen\nteitä erikoisesti miellyttäneen. Mennään syömään pieni illallinen ja\njuomaan lasi hyvää viiniä!»\n\nHän oli illan kuluessa huomannut Elman hajamieliseksi, vaikka oli\ntehnyt parhaansa väliaikoina pitääkseen keskustelua vilkkaana. Elma ei\ntuntunut täysin vapaalta, mistä tämä sitten mahtoikaan johtua, eikä\nBourgsten tahtonut eritä hänestä jättämällä epäedullista vaikutelmaa.\nHän muisti tyttömäisen kirkastumisen, kun Elman luottamus kasvoi,\npunastuksen, joka melkein itseänsä ujostellen saattoi pelmahtaa hänen\nkasvoilleen jostakin odottamattomasta kohteliaisuudesta, punastuksen,\njoka ulottui aina silmien reunaan saakka ja lisäsi niiden loistoa\nvähentämättä kuitenkaan katseen arkuutta; päinvastoin, juuripa siten\ntehden sen vieläkin viehättävämmäksi.\n\nBourgsten tahtoi uudelleen nähdä tämän kirkastumisen ja punastumisen,\njotka, siitä hän oli vakuutettu, oli varattu vain aniharvoille.\n\nBourgsten tilasi erinomaisen illallisen pyydettyään itse saada valita\nsen, näyttääkseen, että hän pystyy arvaamaan Elman maun; viiniluettelon\nvuosikertoja hän valikoi sangen kauan; paperosseja tuotiin pöytään.\nBourgsten arvasi, ettei Elma ollut tottunut siihen, että hänen\nvuokseen nähtiin näin paljon vaivaa, ei ainakaan tämänluontoista\nhuomaavaisuutta. He joivat ensimmäisen maljan pohjaan.\n\n»Kertokaa minulle», pyysi Bourgsten, »mitä te nyt näette edessänne?»\n\n»Mitäkö näen edessäni? Vuosi sitten, kun olin sairaana, näin edessäni\nkuoleman. Nyt tuntuu melkein tyhjältä tietää, ettei mitään ole tullut\nsen tilalle.\n\nBourgsten sanoi:\n\n»Minä puolestani näen edessäni suuria yrityksiä ja tuottavampaa\ntoimintaa kuin nuorena miehenä unelmoinkaan. Kuolemaa ei minulla ole\naikaa ajatella, mutta minä kammoksun vanhentumista.»\n\n»Sitä minä en ole koskaan ajatellut.»\n\n»Sitä teidän on täytynyt ajatella.»\n\n»Siinä tapauksessa pikemminkin tervehtiäkseni sitä tervetulleeksi.»\n\n»Te petätte itseänne. Te luulette olevanne vähemmän nainen kuin\ntodellisuudessa olette.»\n\nJa kun Elma oli vaiti ja tuntui odottavan jatkoa, lisäsi hän:\n\n»Ja juuri se antaa teille niin erikoisen viehätyksen. Me olemme\nsamanikäisiä, neiti Liwin, ja kun minä näen teidät nuorekkaana ja\niloisena, on kuin itse nuorentuisin.»\n\nBourgsten näki punastuksen, joka nousi silmien alle pöydän toisella\npuolen.\n\nJa vähitellen tuli se avomielisyys, josta hän piti ja jota hän oli\ntahtonut saada esiin, jälleen Elman olentoon. »Kuinka vähän siihen\ntarvitaan!» ajatteli Bourgsten liikutettuna: »Pari lasia viiniä, salin\nlämpö, ruuan ja hajuvesien tuoksua, paperossi, vähän leikittelyä\nsillä ja sen haihtuminen savuksi!» Silmissä, jotka jo avonaisemmin,\nväliin jonkinlaisella naivilla odotuksella, loivat katseensa häneen,\nkimmelsi kiitollisuus. Bourgsten tunsi halua uskoutua Elmalle, tulla\nvuorostansa velalliseksi. Se tuntui hänestä rehelliseltä. Hänen täytyi\nantaa Elmalle vuorostaan tilaisuus osoittaa hyvyyttä, mielenkiintoa,\nosanottoa.\n\nHän kertoi kestämistään vaikeuksista, siitä kiusallisesta ajasta,\njolloin hän erosi vaimostaan. Heillä oli ollut lapsi, mutta se oli\nkuollut, ja hän oli surrut sitä kovasti. Uusiin naimisiin meno oli\nhänestä vastenmielistä, hänellä ei ollut aikaa avioliiton kahnaukseen.\n\n»Mutta miksi te ette ole mennyt naimisiin?» kysyi Bourgsten ja kumartui\nhiukan eteenpäin.\n\n»En ole tahtonut.»\n\n»Senhän kyllä ymmärrän, mutta miksi ette ole tahtonut?»\n\nSilloin synkkeni ja jäykkeni Elma uudelleen.\n\n»Minä vakuutan teille: minun kohtalossani ei ole mitään kiinnostavaa.»\n\nBourgsten nuhteli häntä, että hän vetäytyi pois siitä luottamuksesta,\nsiitä ystävyydestä, jota hän jo puolittain oli hänelle luvannut, mutta\nhänen ei onnistunut enää saada Elmaa mukaan. Jollakin tavoin, sen hän\nkäsitti, oli hänen täytynyt jälleen torjua Elma luotansa. Elma ei\nsietänyt minkäänlaista yritystä katsahtaa hänen entisyyteensä. »Eihän\nsiinä nyt voi olla mitään niin salaperäistä», ajatteli Bourgsten. »Minä\nen totisesti häntä ymmärrä.»\n\nTuli lähdön aika; Elma katsahti rannekelloonsa, ja Bourgsten käsitti\nsen toivomukseksi, että illan yhdessäolo päättyisi. Mutta sillävälin\nkun Bourgsten pyysi laskua ja hoiti maksun, katui Elma jo, ettei\npäinvastoin ollut koettanut iltaa pitkittää. Salissa istui vielä paljon\nväkeä, ei olisi ollut millään tavoin huomiota herättävää, jos Bourgsten\nja hän olisivat viipyneet vielä hetken.\n\nJa äkkiä hän katui, ettei ollut vastannut Bourgstenin kysymyksiin,\nettei hän sensijaan, että uudelleen linnoittautui vihollismuurien,\narvokkuuden muurien taakse, antanut kaiken koreilun mennä, ollut avoin\n— ja uskoutunut ensimmäiselle ja ainoalle ihmiselle, jolle vihdoinkin\nolisi voinut keventää koko sielunsa.\n\nNyt teki hänen mielensä pyytää: »Ei vielä! Älkää menkö vielä! Vain\nmuutaman minuutin kärsivällisyys, niin minä voin alkaa puhua. Ettekö\nnäe, kuinka lähellä olen?»\n\nMutta Bourgsten ei nähnyt mitään. Hän antoi tarjoilijalle suuren\nsetelin ja sai tältä kumarruksia siitä, mitä jätti lautaselle, jolla\njäännös tuotiin takaisin. Elma seurasi hänen kättensä liikkeitä, kun\nhän kopeloi lompakkoansa. Sivumennen hän otti siitä erään paperin ja\nvilkaisi siihen kirjoitettua muistiinpanoa. Hänen ajatuksensa olivat jo\njättäneet Elman.\n\nElma oli epätoivoinen. Tämänkin ainoan saamansa tilaisuuden hän oli\nlaiminlyönyt. Hän olisi tahtonut tehdä tinkimättömän ja täydellisen\ntunnustuksen, jonka suhteen Bourgsten sitten olisi saanut menetellä,\nmiten tahtoi.\n\n»Olemmeko valmiit?» kysyi Bourgsten, ja Elma nousi.\n\nHe menivät odottavaan autoon. Ulkoilman kylmyydessä, joka salin lämmön\njälkeen tuntui hyvin kirpeältä, tunsi Elma melkein pyörryttävää\ntunnetta. Bourgsten auttoi hänet autoon ja kääri hänen ympärilleen\nhuolellisesti suuret vällyt sekä istui itse hänen viereensä ohjaamaan.\nKadut olivat hiljaiset; vuoden ensimmäinen lumi putoili niille pieninä\nhiutaleina.\n\nBourgstenista tuntui, että Elmaa hiukan hytisytti.\n\n»Paleleeko teitä?» kysyi hän huolestuneena.\n\nElma teki kieltävän liikkeen, mutta vasemmalla kädellään veti Bourgsten\nvällyjä paremmin hänen ympärilleen. Tässä huolenpidossa tuntui olevan\nerikoista hellyyttä. »Mutta parin minuutin kuluttua on kaikki kuitenkin\nohi!» ajatteli Elma. Ja häntä vilutti niin, että tarvittiin koko hänen\ntarmonsa ruumiin puistatuksen pidättämiseen.\n\nHänen huoneensa odottivat häntä aistikkaan ikävinä, mukavuudessaankin\ntympäisevinä, liian monien katkerain muistojen, liian monien unettomien\nöiden todistajina. Niissä neiti Liwin eli kunnioitettua ja mukavaa\nelämäänsä, jonne ei mitään tunkeilevia tiedustelijoita päästetty\nsisään. Elman mieli ei tehnyt sinne enää — mutta sinnehän hänen\nkuitenkin oli pakko mennä. Hänen päähänsä pälkähti pyytää Bourgstenia\ntekemään ajeluretken kaupungin ulkopuolelle, vain lykätäkseen\neronhetkeä; mutta hän pelkäsi äänensä ilmaisevan hänen todellisen\nmielialansa.\n\nAuto pysähtyi hyvin ohjattuna hänen ulko-ovensa edustalle. Bourgsten\nhypähti ulos ja ojensi kättänsä tueksi. Elma löysi avaimen oveen ja\naukaisi sen. Silloin hän ei enää voinut pidättää itseänsä.\n\nHarkitusti se ei tapahtunut, ja kuitenkin oli kuin hän koko\nkotimatkalla ei olisi ajatellut mitään muuta. Arkailun ja pelon kahleet\nhänen sisässään katkesivat, hän kiersi käsivartensa Bourgstenin\nympärille, puristi häntä ja painoi kasvonsa hänen nuttuansa vastaan.\n\n»Älkää jättäkö minua vielä.»\n\n»En, en, kultaseni», vastasi Bourgsten. »Tietenkään en.»\n\n\n\n\n3.\n\n\nBourgsten oli yllätetty. Tätä hän ei totisesti ollut osannut aavistaa.\n\nHapuillessaan ylös portaita, joissa Elma ei ollut sytyttänyt valoa,\nBourgsten ajatteli: »Onko hän mieshullu, hysteerinen? Mihin seikkailuun\nantaudunkaan?» Mutta kun hän jälleen näki Elman kasvot, näki hän, että\nne olivat tyynet, ilman kouristuksen tai kyynelten merkkiä, ainoastaan\ntuon tyttömäisen ujouden tai odotuksen kirkastamat, jonka hän jo tunsi\nja joka niin suuresti oli häntä miellyttänyt.\n\nNiinpä Bourgsten kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Minä en tahdo\ntulla liikutetuksi», ajatteli hän, mutta ei voinut sitä ehkäistä.\n\nJa tultuaan Elman huoneeseen, missä Elma sytytti vain pienen\nhimmeäkaihtimisen pöytälampun, ja kohdatessaan jälleen hänen katseensa,\nnäki hän uudelleen tuon arvoituksellisen liikutuksen, joka mykisti\nElman itsensäkin; silloin hän veti Elman luoksensa ja suuteli hänen\nhuuliaan. Suudelmat lämmittivät häntä, syvä hiljaisuus heidän\nympärillään ja tämä käsittämätön, polttava odotus, joka sanattomana\nsiirtyi Elmasta häneen, kiihdyttivät häntä.\n\nMutta kun Elma lepäsi hänen sylissään häveliäänä ja kankeana,\nelottomana, pateettisena, odottaen tulevansa temmatuksi pois\nelottomuudestaan ja kasvot taapäin käännettyinä, epätoivoisina,\nikäänkuin hän vaatisi Erikiä tunkeutumaan hänen salattuun maailmaansa\nja nostamaan hänet ylös valoon, ymmärsi Erik suuteloittensa ja hellien\nsanojensa jäävän auttamattomasti tehottomiksi. Sillä hänhän ei\nrakastanut Elmaa. Vain syvä sääli pidätti häntä täällä — sääli, jota\nhän piti elämänsä ristinä, se kun joskus oli muuttunut hellyydeksi ja\ntemmannut hänet mukaansa kauemmaksi kuin hän halusi.\n\nNiinpä oli hänellä se tunne, että hänen täytyi auttaa Elmaa\nsäilyttämään sitä illusionia, jonka Elma oli heidän kohtauksensa\nlaadusta saanut.\n\nAinakin toistaiseksi.\n\nHän pakotti itsensä kuiskaamaan:\n\n»Kultaseni!»\n\nSiihen ei Elma vastannut. Hän ei ollut enää Bourgstenin sylissä. Hän\noli kääntänyt kasvonsa pois, niin että Erik ei enää nähnyt niiden\nilmettä.\n\nSääli runteli Erikiä, hän astui muutaman kerran edestakaisin matolla,\njoka vaimensi askelten äänen. Elma oli ihan hiljaa, talo hiljaa, katu\nhiljaa. Bourgsten kuunteli, eikö kuuluisi yhtään ääntä tähän vähitellen\nkaameaksi muuttuvaan hiljaisuuteen. Erään autotorven törähdys kaukaa\ntuli hänelle kuin vapauttavaksi merkinannoksi maailmasta, ulkopuolelta\ntätä huonetta, josta hän nyt vain halusi päästä pois. Hän lähestyi\nElmaa jälleen, suuteli hänen jääkylmiä käsiänsä.\n\n»Sinä olet väsynyt», sanoi hän, »sinun täytyy saada olla rauhassa nyt,\nja sitäpaitsi on aikakin myöhäinen.»\n\nElma ei vastannut. Bourgsten jatkoi:\n\n»Minulta jäi autokin lukitsematta.»\n\nHän avasi ikkunan, katsahti alas kadulle ja näki auton edelleen olevan\noven edustalla. Salavihkaa hän vilkaisi kelloon: ei ollut kulunut vielä\ntuntiakaan siitä, kun he lähtivät ravintolasta, mutta hän ei keksinyt,\nmitä sanoisi, jottei vain tuntuisi siltä, että hän halusi päästä pois.\n\n»Asutko sinä yksin?» kysyi hän vihdoin.\n\n»Asun.»\n\n»Eikö kukaan ole voinut kuulla meitä?»\n\n»Ei.»\n\nElma lisäsi:\n\n»Älä ole levoton.»\n\n»Ah kultaseni, minähän kysyin vain sinun vuoksesi.»\n\n»Haluatko polttaa?» kysyi Elma.\n\nNousi sitten, meni toiseen huoneeseen, palasi mukanaan sikareja ja\npaperosseja, ja alkoi itse polttaa. Nyt tuntui hän Bourgstenin mielestä\nihan tyyneltä, ja Bourgsten piti itseään hiukan naurettavana, kun äsken\noli niin kauhistunut hiljaisuutta. Elma oli istahtanut toiseen suureen\nnahkatuoliin pienen tupakkapöydän ääreen.\n\n»Omituinen kalusto naisen makuuhuoneeksi», ajatteli Bourgsten.\n\nIkäänkuin Elma olisi nähnyt Bourgstenin ajatukset, sanoi hän:\n\n»Niin, näiden pitäisi oikeastaan olla arkihuoneessa, mutta kaikki tässä\nkodissa on niin hajanaista.»\n\n»Asuntosihan on viehättävä», vastasi Bourgsten.\n\nElma vain naurahti siihen kylmästi. Nyt tiesi Bourgsten, että Elma\ntahtoi pitää keskustelua loitolla kaikesta intiimisyydestä, ikäänkuin\nmitään ei olisi tapahtunut. Nyt hän alkoi ymmärtää: se illusioni, jonka\nhän oli luullut aikaansaaneensa, oli jo haihtunut. Hänen lemmensanansa\neivät olleet olleet oikeat. Elma torjui häntä jo niinkuin torjutaan\nvierasta.\n\nMutta jotakin oli kuitenkin heidän välillään tapahtunut. Bourgstenista\ntuntui vastenmieliseltä lähteä Elman luota vain hetken keskusteltuaan\nasunnosta ja huonekaluista. »En ole tottunut kohtelemaan naisia ilman\nkunnioitusta», ajatteli hän.\n\nNiinpä hän istahti Elman tuolin käsinojalle, kumartui sen selkänojaa\nvasten hänen taakseen, kosketti hänen kaulaansa ja hiuksiansa ja\npakotti hänet vihdoin kääntämään kasvonsa hänen puoleensa.\n\n»Elma, rakas ystävä, kumpikaan meistä ei ole mikään nuori hupakko.\nUsko minua: minä en kuvittele itsestäni mitään, mutta yksi hyvä puoli\nminulla on: minä olen jokseenkin suora. Minä pelkään nyt jättäväni\nsinut tyytymättömäksi minuun tai katuvaksi. Älä huoli, Elma! Minä\nolen vain samanlainen mies kuin tuhannet muut. Sinä olet varmaan\nliian selvänäköinen, jotta olisit voinut mitään muuta kuvitellakaan.\nSinä olet ollut sangen hyvä minua kohtaan, ja minä kiitän sinua\nsanomattomasti. Anna minun säilyttää toivo, että pidät minusta edes\nhiukan, teethän sen?»\n\nElma irtaantui hänen otteestaan.\n\n»Jos se sinua ilahduttaa — annan.»\n\n»Ilahduttaa kyllä», sanoi Bourgsten.\n\nHeti sen jälkeen hän oli poissa, vielä suudeltuaan hyvästiksi. Elma\navasi ikkunan, niin kuin Bourgsten oli tehnyt vähän ennen, näki hänen\nnousevan autoon, työntävän suuret vällyt, missä Elma äsken oli istunut,\nsyrjään ja ajavan pois taakseen katsahtamatta. Erikin päähän ei kaiketi\npälkähtänytkään, että Elma seisoisi häntä katselemassa.\n\nElma ei kuullut, kuinka syvään Erik hengitti nauttien talven\nensimmäistä tuoksahdusta. Sensijaan, että Bourgsten olisi ajanut\nsuoraan kotiin, ohjasi hän autonsa nukkuvan kaupungin läpi; maantielle\ntullessaan hän lisäsi vauhtia. Ohuet, pienet lumikinokset, joita tuuli\noli kasannut sinne tänne, tehden tien hiukan epätasaiseksi, pakottivat\nhäntä pitämään varansa. Tämä irtautuminen äskeisistä tunnelmista oli\nsuloinen. Hän unohti Elman... Tämä lepo oli parempaa kuin uni.\n\nElma sulki ikkunan huomatessaan, että raaka yöilma oli aivan jäätänyt\nhänet. Hän katsoi ympärilleen tutussa ympäristössään. Pienintä\nyksityiskohtaa myöten hän muisti kaikki, mitä täällä vastikään oli\ntapahtunut. — »Minä voisin kirjoittaa sen muistiin», ajatteli hän,\n»eikä mikään kuvaus olisi realismissaan räikeämpi. — 'Kultaseni',\nsanoi hän — tyhjä sana! — Hän sanoi olevansa suora, mutta hän ei\nollut vilpitön. Minä tiesin sen koko ajan, minä tiesin sen ja tahdoin\nolla sokea. Hän ei ikinä olisi tullut tänne, ellen minä olisi\npyytänyt! Minähän pyysin, ja hän käytti tarjoutuvaa tilaisuutta. Hän\nteeskenteli antaakseen minun kuvitella, että hän muka oli kiintynyt.\nVielä ravintolassa, kun kohotimme lasejamme, ja hänen katseensa\nhyväili minua, uskoin hänen kiintymykseensä. Hänelle tahdoin kertoa\nkoko elämäni, kerrankin kertoa koko totuuden, mutta tuleeko hän edes\ntakaisin! Semmoisia ovat siis miehet!»\n\nVanhat hornanhenget huusivat hänen korviinsa: »Hupakko, hupakko!»\n\nSuuttuneena hän karkoitti ne.\n\n»No niin, minä pyysin häntä. Minä otan vastuun. Miksei minulla olisi\nsitä oikeutta? Enkö ole vapaa?»\n\nMutta hän tiesi, ettei hänellä ollut sitä oikeutta. Ei voi olla\nennakkoluuloton ja vapaa yhdessä suhteessa, kun kaikissa muissa aina on\nyleinen mielipide ajatuksissa.\n\nTämä saattoi hänet suunniltaan. Siis hänen elämässään vielä toinen\nteko, josta täytyi vaieta, joka täytyi painaa alas — ja joka\nkuitenkin, niin kauan kuin Erik Bourgsten eli, olisi toisen ihmisen\ntiedossa! Raivostuneena hän heitti yltään mustan puvun, johon hän\nkolme kertaa oli pukeutunut Bourgstenin vuoksi, saavuttaakseen hänet,\nkiinnittääkseen niinkuin muutkin naiset puoleensa miehen huomiota, ja\njätti sen yhtenä mysynä lattialle.\n\nSeuraavana aamuna hän sanoi Huldalle:\n\n»Myykää se, Hulda, ja pitäkää rahat itse!»\n\n»Mitä pahaa se hame on tehnyt?» kysyi Hulda.\n\n»Minä en siedä sitä.»\n\nMutta itselleen hän sanoi kamppailusta väsyneenä:\n\n»Miksi salaan sitä itseltäni? Minähän rakastan häntä!»\n\n\n\n\n4.\n\n\nElma oli tuskin vielä pukeutunut, kun Rick Brunjohann tuli käymään.\nHän odotti Elman pyytävän häntä jäämään aamiaiselle. Huomaamatta\nElman synkkyyttä hän kulki läpi kaikkien huoneiden ja lausui julki\nhavaintojaan:\n\n»Tiedätkö mitä? Täällä näytti sentään hiukan hauskemmalta minun\naikanani. Mikset vuokraa pois minun entistä huonettani? Oikeastaan\nvoisit vuokrata vielä salinkin. Mitä sinä oikeastaan salilla teet niin\nyksinäisenä? Sinullahan voisi olla ruokakomero arkihuoneessa.»\n\nSenjälkeen hän kertoi, että Klaun, luutnantin, ja hänen välinsä jälleen\noli hyvä. Eräs väärinkäsitys luutnantin puolelta oli aiheuttanut\nkihlauksen purkamisen. Nyt he julkaisevat kihlauksensa heti.\n\n»Sillä tavoin hän on lujemmin sidottu.»\n\n»On sekin näkökanta!» sanoi Elma.\n\n»Sangen terve, kultaseni! Hänelle, tai ylimalkaan kenellekään miehelle,\nei voi tehdä parempaa palvelusta, kuin että ryhtyy pitämään heistä\nhuolta.»\n\nSamassa Rick purskahti nauramaan muistaessaan yöllistä kohtausta,\njolloin hän kaikessa viattomuudessaan myöhäisen kävelyretken jälkeen\noli ottanut Klaun mukaansa ruokasaliin, missä Elma sitten heidät\nyllätti kesken kahvinjuontia.\n\n»Muistatko hänen noloa naamaansa?»\n\nKun Rick vihdoin oli sanonut hyvästi, soi ovikello taas. Eteisessä\nseisoi erään kukkakaupan lähetti kantaen suunnattoman suurta\nsireenipuuta, jossa oli pieniä, keinotekoisesti kukkimaan saatuja\nvaaleanvihreitä kukkia. Rick oli tavannut miehen portailla eikä voinut\nhillitä uteliaisuuttaan, vaan pyörsi takaisin saadakseen tietää, mistä\nkukat tulivat. Hän se avuliaan innokkaana irroitti kukkien ympäriltä\nmonet silkkipaperit ja puuvillakääreet.\n\n»Mitä, hyvät ihmiset, Elma? Eikä mitään korttia, ei riviä! Kuka, minä\nsanon, kuka sinulle lähettää tämänlaatuisia kukkia?»\n\nElma oli jo asian ymmärtänyt. Ei riviäkään, vain tämä mykkä\nhuomentervehdys. »Näin se siis tapahtuu», ajatteli hän.\n\nRick kantoi ruukun sisään ja etsi sille edullisen paikan arkihuoneen\ntoisen ikkunan ääressä.\n\n»Ja muista, että et kastele sitä», neuvoi hän. »Hulda, muistakaa se!\nMuuten kuihtuvat kukat. Mullan päälle on vain pantava lunta tai pieniä\njääpaloja ja vaihdettava niitä usein. Mutta minä kysyn vieläkin:\nkeneltä?»\n\nElma vastasi kylmästi:\n\n»Arvattavasti rouva Paschilta.»\n\n»Hän on lähettänyt sinulle kukkia ennenkin», huomautti Rick.\n\n»Niin on muistaakseni.»\n\nRick ymmärsi enemmän kyselyn turhaksi. »Tuo rouva Pasch», ajatteli hän,\n»pitäisi olla minun potilaanani. Sellaisilla rikkailla naisilla on aina\njotakin vammaa.» Moisen riistan erästämistä kuvitellessaan juoksi hän\nalas portaita, kun Elma tyytyväisenä, että oli päässyt rauhaan, koetti\njäähdyttää kuumia kasvojansa painamalla niitä kalpeita kukkarykelmiä\nvastaan.\n\nJa mitä nyt seuraisi?\n\nKului viikko. Elmalla oli säännöllisen työnsä lisäksi kokouksia,\ntehtäviä. Samariitissa tuli kysymys, eikö hän jälleen suostuisi\ntulemaan johtokuntaan. Mutta hän vastasi kieltävästi.\n\nSilloin tuli hänen luokseen rouva Alexandra Pasch, rouva Pasch omassa\npersoonassaan.\n\n»Kuinka viehättävä asumus teillä on, neiti Liwin, ja kuinka ihania\nsireenejä! — Suoraan sanoen: johtokunta on tänä vuonna niin huonosti\nkokoonpantu — tehän muistatte sen kodin naimattomia äitejä varten, jota\nte niin lämpimästi puolustitte — — —»\n\n»Vastustin», oikaisi Elma.\n\n»Niin, oikein, vastustitte, ja me panimme sen toimeen kuitenkin.\nMutta se on aivan epäonnistunut. Te olitte siis oikeassa. Eikähän\nole mahdollista, että te vielä olette vihainen minulle, kun olin\nehkä sanonut jotakin? Tulkaa nyt jälleen meille! Minä en koskaan saa\nkieltävää vastausta.»\n\n»En, rouva Pasch», sanoi Elma. »Minä tarvitsen kaikki voimani vain —\ntuota — — tarkoitan — — toisella taholla.»\n\nVielä kului viikko. Elma piti jääpaloja sireeniruukun mullassa, mutta\nkukat kuihtuivat ennakolta kuolemaan tuomittuina, muuttuivat ruskeiksi,\nja Huldan piti kantaa koko ruukku tunkiolle.\n\n»Niin, minä tarvitsen tosiaan kaikki voimani», ajatteli Elma.\n\nErik Bourgstenista ei kuulunut mitään. Tätä äänettömyyttä ei Elma\nymmärtänyt. Hän tuijotti läpitunkemattomaan pimeyteen kykenemättä\nkuvittelemaan, kuinka — tämän pimeyden toisella puolella — Erik\nBourgsten jatkoi jokapäiväistä elämäänsä: puhelinkeskusteluja,\ntilauksia, kokouksia, raportteja, matkoja, vastoinkäymisten pelkoa,\nmyötäkäymisen iloa, joitakin kohtauksia rouva Molly Faberin kanssa,\njoka koetti pakottaa häntä naimisiin ja pani liikkeelle voimia, joita\nvastaan Bourgsten puolustautui tarmokkaasti ja harmitellen ajanhukkaa.\nAinoa, mitä Elma vihdoin kuuli, oli, että Bourgsten oli lähtenyt\nTukholmasta.\n\nElma odotti edelleen. Odotusta, joka oli kuin korva, joka pingoittautuu\nerottaakseen yhtä ainoata ääntä suuresta humusta. Jouluksi tuli\nsähkösanomatervehdys, mutta pimeys sulkeutui jälleen tervehdyksen\nympärille ja Bourgsten pysyi poissa.\n\n\n\n\n5.\n\n\nTähän aikaan Elma alkoi yhä enemmän ajatella lastaan. Ajatus tästä\nlapsesta liittyi omituisella tavalla sen Hampurin ravintolassa\nnähdyn tytön muistoon. Tytön ulkonaiset piirteet olivat haihtuneet\nElman tietoisuudesta. Hän näki vain edessään ilkeän ilmeen, joka\ntuntemattoman kasvoilla oli, kun ne kolme frakkipukuista miestä olivat\nkiistelleet saadakseen hänen kädestään kukkasta tai nenällenäppäystä.\nElma näki mielikuvituksessaan tyttärensä, jolla oli hänen omat\nnuoruudenaikaiset piirteensä — varsinkin sellaiset kuin eräässä\nmaalauksessa, joka hänellä oli niiltä ajoilta — ja sen tuntemattoman\nnaisen ilme.\n\nIkähän ei sopinut yhteen, vasta tänä vuonna tulisi lapsi\nviisitoistavuotiaaksi, mutta ajatus, että hyljätty lapsi voisi joutua\nkulkemaan samaa tietä kuin tuo toinen, kasvoi vähitellen kalvavaksi\npeloksi. Ja edesvastuu oli silloin hänen, äidin.\n\nNiin voimakas oli Elman tahto ollut, että hänen oli vuosikausia\nonnistunut torjua tätä vastuuntunnetta. Tahdonlujuus oli ollut hänen\nylpeytensä. Joskus saattoi hänen mielessään tuntua haikeutta siitä,\nettei edes kaukaa ollut voinut seurata lapsen kehitystä ja kohtaloita;\nmutta uskollisuus sitä lakia kohtaan, jonka hän oli itselleen laatinut,\noli voimakkaampi ja aikaa myöten siirtyi ajatus siitä asemasta, jonka\nhän oli ansainnut, siitä ulkonaisesta arvosta, jota hän nautti, yhä\nenemmän etualalle: ne täytyi säilyttää järkkymättöminä. Puolue, johon\nhän oli liittynyt ja joka voisi joutua kärsimään, jos jotakin sen\njäsentä kohtaisi skandaali. Ja vihdoin koko naisasia, jonka kunnian\nElma oli tehnyt omakseen, kielsi tunteilevan heikkouden, kun arpa\nkerran oli heitetty.\n\nJos hän, Elma Liwin, kerran oli langennut niin syvälle, niin katsoi hän\nainakin velvollisuudekseen sen jälkeen pitää kilpensä puhtaana toisten\ntähden, esimerkin vuoksi.\n\nKerran oli Elman aikana kerrottu eräästä naimattomasta naisesta,\njonka yhteiskunnallinen asema oli suunnilleen samanlainen kuin\nhänen omansa ja joka oli tunnustanut lapsensa ja itse kasvattanut\ntyttärensä, mutta tytär oli ollut kuuluisan henkilön lapsi, ja hiukan\nsitä kuuluisuutta heijasti kai siihenkin, jota hän — vaikka itse\ntoisella taholla sidottuna — kerran oli rakastanut. Siihen naiseen ei\nElma voinut verrata itseänsä. Mitä mainehikkuutta voisikaan heijastua\ntuntemattomasta viulunsoittajasta, jostakin Gavelströmistä, joka johti\nnelimiehistä soittokuntaa pienoisessa kylpylässä?\n\nMutta lapsihan oli olemassa.\n\nAjatus työnnettiin pois, mutta tunkeutui taas mieleen. Sen Hampurinnäyn\njälkeen, joka oli Elman mieltä järkyttänyt, ei lapsi antanut hänelle\nenää rauhaa, ikäänkuin se olisi vain väijynyt tilaisuutta, jolloin\nElman torjumisvoima olisi loppunut. Hiljaa se hiipi takaisin hänen\nsydämeensä, joka kerran oli sen luotaan työntänyt. Tuntemattomana\nja kaukaisena — kuinka kaukaisena, sitähän Elma ei saattanut edes\nitse tietää — se pyysi paikkaansa takaisin. Kun Elma kävelyillään\ntapasi jonkun nuoren tytön, jonka hän saattoi arvata olevan noin\nviisitoistavuotiaan, heräsi hänessä aina ajatus: »Kukaties?» Eikö\nhänestä tuntunut ainoastaan siltä, että lapsi etsi itselleen kotia.\nOmassa surussaan ja yksinäisyydessään hän ikävöi puolestaan tuota\nviatonta olentoa, joka ei vielä milloinkaan, ei ainakaan omasta\nsyystään, ollut tuottanut hänelle pettymystä eikä harmia.\n\nMihinkään tiedusteluihin hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä. Hän\npelkäsi vaaraa. Mitä hän saattoi saada tietää? Saattoi kohdata sanoman\nkuolemasta, joka murskaisi kaiken tulevaisuuden toivon. Tai saattoi\ntulla tieto ruumiinvammoista, huonoista taipumuksista, turmeluksesta.\nHän oli siihen valmistautunut, mutta ei kuitenkaan voinut siihen\nmukautua. Ja vihdoin riisti häneltä ajatus lapsen ympäristöstä, siitä\ntympäisevästä naisesta, joka ehkä tekisi asiasta jutun ja yrittäisi\nkiristystä, jokaisen levonhetken.\n\nElman ystävät sanoivat:\n\n»Nyt on Liwinillä taas ihmisvihollinen viikkonsa.»\n\nToiset ajattelivat pintapuolisemmin: »Keväistä verenvähyyttä», ja\nsanoivat: »Elma, ota Blaudin rautapillereitä.»\n\nHuhtikuussa tuli lapsen syntymäpäivä. Ensimmäistä kertaa viiteentoista\nvuoteen vuodatti Elma lapsen vuoksi kyyneleitä, pari salaista kyyneltä,\nkun hän työpaikallaan pienessä yksityishuoneessaan asiantuntevasti\ntarkasti erinäisiä pitsi- ja koruommelnäytteitä. Oli synkeä päivä, ja\nhän oli sen lisäksi aamusta alkaen ollut erikoisen väsynyt.\n\nHänen toimiessaan yhtenä johtajana siinä kasvavassa ja hyväksi\ntunnetussa liikkeessä, johon hän viidentoista vuoden aikana oli\nkuulunut, oli siinä tapahtunut vieläkin varsin huomattava nousu.\nElma oli poistanut erinäisiä vanhanaikaisia toimintatapoja ja uusien\ntyömenetelmien kautta laajentanut liikkeen toimintapiiriä maan\nulkopuolellekin. Sitä hän saattoi katsoa kokonaan omaksi ansiokseen.\n\nMutta siitä hän ei nyt tuntenut minkäänlaista iloa. Tämä päivä oli\ntyhjä, harmaa, eloton päivä. Ja se oli lapsen syntymäpäivä.\n\nElma oli melkein lakannut ajattelemasta Bourgstenia, kun tämä vihdoin\ntaas ilmestyi. Tuli Tukholmaan ja ilman muuta soitti puhelimessa. Elma\nseisoi juuri pitsi- ja koruommelmallit edessään. Bourgstenin ääni\noli iloinen ja avoin. Elma ymmärsi, että hänestä oli niinkuin olisi\ntavannut Elman edellisenä päivänä. Vain hänelle itselleen, Elmalle,\nolivat kuluneet kuukaudet olleet sietämättömän pitkiä päiviä, kunnes\nniitä ei enää jaksanut laskea.\n\nElman olisi pitänyt heti sanoa: »Minä en tahdo tavata sinua enää.»\n\nMutta hän sanoi:\n\n»Tahdotko olla vieraanani pienellä, varhaisella päivällisaterialla?\nMinä arvelen, että sinun iltasi useimmiten ovat varattuja. Mutta se ei\nmerkitse mitään, päinvastoin. Minulla itselläni on töitä kädet täynnä,\nja minä tarvitsen iltani. Mutta päivällistähän aina täytyy syödä.»\n\nHuldan kanssa hän suunnitteli herkullisen aterian. Hän osti hyvää\nviiniä ja runsaasti kukkia pöytään. Hän ei tahtonut vaikuttaa\npikkumaiselta erakolta, joka ei voi pitää pitoja tai joka\nkukkakauppiaan luona harkitsee, mikä olisi mahdollisimman vähäinen\nruusumäärä, ettei kukkakimppu kristallimaljakossa sentään näyttäisi\nkovin köyhältä.\n\nBourgsten saapui täsmällisesti, astui sisään ja suuteli kohteliaasti\nkädelle. Päivänvalossa huoneet eivät hänen mielestään lainkaan\nmuistuttaneet niitä, joita hän muisteli miltei vastenmielisesti\nkaikenlaatuista ääntä vaimentavina, puolipimeinä luolina. »Hyvä maku»,\npäätteli hän nyt, »jos kohta ilman erikoista persoonallista leimaa\ntai taiteellista mielikuvitusta.» Niinpä tuntui hänestä talvimaisema\nseinällä olevan huonoa taidetta — ehkäpä jokin arpajaisvoitto.\nMutta semmoiset pitäisi mieluummin vaihtaa. Kuparipiirrokset, jotka\nsitäpaitsi olivat liian kaukana toisistaan, olivat keskinkertaisia.\n\nNe molemmat puhvelinnahkatuolit, joita hän oli pitänyt outoina\nhuonekaluina naisen makuuhuoneessa, oli nyt muutettu arkihuoneeseen\nja muodostivat tupakkapöydän kanssa pienen miellyttävän nurkkauksen.\nTummakaihtiminen, pieni lamppu oli myöskin siellä.\n\nHänelle oli mieluisa yllätys tavata Elma täysin tyynenä, kohteliaana\nemäntänä. He puhuivat pankkipolitiikasta, ulkomaista, kirjallisuudesta.\nViimeksimainitulla alalla oli Bourgsten kömpelön puoleinen. Elma\nhymyili hänen tietämättömyydelleen. Bourgsten puolestaan huomasi Elman\nlaihtuneen ja vanhentuneen tuntuvasti.\n\nPäivällisen jälkeen Elma saattoi hänet miellyttävään, mukavaan\nnurkkaukseen, kaatoi kahvia ja toi tupakkaa. Kaikki, mitä tarvittiin\nviihtyisään levähdykseen hienon aterian jälkeen. Elma istahti toiseen\nnojatuoliin hiukan huoahtaen ja vaipui hetkeksi äänettömyyteen.\n\nHän ei ollut katsahtanutkaan Bourgsteniin edes salavihkaa, ajatteli\nhän itsekseen. Ei ainakaan niin kuin katsotaan, kun tahdotaan tarkata.\nKuitenkin hän oli aavistamattaan tietoinen Bourgstenin jokaisesta\nliikkeestä. Elma ei tarvinnut silmiänsä ollakseen varma siitä, että\nBourgsten oli katsellut häntä uteliaana ja odottavaisena ja vähitellen\nkasvavaa, hiukan hämillistä kunnioitusta tuntien. Bourgstenin äänensävy\npaljasti sen. Hän ei ollut odottanut tätä hillittyä ja kohteliasta\ntasapainoa... Ahnaasti Elma nautti tietoisuutta Bourgstenin uudelleen\nheränneestä mielenkiinnosta ja siitä ihmetyksestä, joka ensin oli\nsaanut tämän etsimään häntä. Hän ei myöskään tarvinnut silmiänsä\ntietääkseen, miten Bourgsten piti sikariansa tai etusormellaan\nkaristi tuhkaa, miten hän väliin hymyili sitä hymyänsä, joka oli niin\nviehättävä ja jota Bourgsten osasi käyttää.\n\nNiin, Elma ihmetytti häntä. Bourgsten mietti mielessään, mikä häntä\nalussa oli vetänyt Elman puoleen. Kauneus se ei ollut eikä keimailu.\nJotakin kuitenkin oli, ja jotakin oli siitä vielä jäljellä, sen\nBourgsten havaitsi. Hän ajatteli: »Elma on oikeassa sanoessaan, ettei\nhän ole eikä ole ollut tavallisten naisten kaltainen.» Ja se, että\nElma viime kerralla oli ottanut niin odottamattoman aloitteen, miltei\nvähäväkisin heittäytynyt hänen syliinsä, ei enää tuntunut hänestä\nvastenmieliseltä, yhtä vähän kuin se enää herätti sääliä. Entiselle\nsuurelle säälintunteelleen ei hänellä onneksi enää ollut mitään käyttöä.\n\nHänen päähänsä pälkähti: entäpä, jos hän esittäisi Elmalle avioliittoa?\nHänellä oli kotinsa järjestämisessä Göteborgissa hankaluuksia, ja\nmyöskin hänen äitinsä toivoi, että hän menisi naimisiin. Elmasta\ntulisi erinomainen emäntä ja, päinvastoin kuin hänen ensimmäinen\nvaimonsa, hänelle uskollinen, siitä ei ollut vähintäkään epäilyä. Jos\nhän, Bourgsten, ylimalkaan menisi naimisiin, piti hänen vaimonsa olla\nkypsynyt ja viisas ihminen. Molly Faber ei voinut tulla kysymykseen;\nhänen vaimonsa täytyi olla kunniaksi hänen talolleen ja suursuvulleen.\nNeiti Liwinin kanssa saattoi tosiaan mennä naimisiin.\n\nElma sanoi:\n\n»Ja nyt, Erik, kun sinä luultavasti pian lähdet täältä, tahdon sanoa\nsinulle erään asian. Se on syy, miksi pyysin sinua tulemaan.»\n\n»Hyvä.»\n\n»Minä en tahdo tavata sinua enää», sanoi Elma, »mikäli sitä suinkin voi\nvälttää.»\n\n»Mitä sinä tarkoitat?» huudahti Bourgsten. »Nyt kun tunnumme päässeen\nsiihen turvalliseen ystävyyteen, jota molemmin puolin olemme toivoneet!»\n\n»Se perustuu väärinkäsitykseen», vastasi Elma kylmähkösti. »Minun ei\nsovi pitää uskottuja ystäviä. Sinä satuit kerran tulemaan hiukan liian\nlähelle: se on syy, miksi minun nyt täytyy torjua sinua.»\n\n»Kultaseni», sanoi Bourgsten ja tarttui hänen käsiinsä. »Sinä et saata\nolla onnellinen ihminen, kun puhut noin! Anna minun auttaa sinua! Minä\nluulen ymmärtäväni sinua paremmin kuin tiedät.»\n\n»Sinä et ymmärrä mitään», sanoi Elma ja irroitti kätensä. Sellaista\nlujaa ja torjuvaa katsetta kuin nyt, ei Bourgsten ennen ollut kohdannut.\n\nHän sanoi:\n\n»Sinä pidit minusta kuitenkin.»\n\n»Kenties muutamia päiviä. Se oli siinä tapauksessa hairahdus, enkä minä\npidä siitä, että minulle muistutetaan hairahduksistani.»\n\nBourgstenilla ei ollut muuta tehtävää kuin nousta ja sanoa jäähyväiset.\nElma ei seurannut häntä eteiseen, mutta kun ovi oli sulkeutunut\nBourgstenin jälkeen, meni hän, kuten edelliselläkin kerralla, ikkunan\nluo ja katseli uutimen takaa, kuinka Bourgstenin auto kääntyi\nkadunkulmasta parin talonmitan päässä ja Bourgsten kääntyi puoliksi\nkatsahtamaan taakseen, ennenkuin katosi emaljinkirkkaaseen kevätiltaan.\n\nElma antoi ikkunan olla auki. Savu oli tuuletettava pois ja sen mukana\nse lyhyt hetki, jonka pienimmänkin vivahteen hän niin huolellisesti oli\nmuistiinsa pannut: viheliäisen voiton hetki — ja sen mukana myöskin\nviimeinen häive Bourgstenista, jota hän oli rakastanut, jota kohti\nhän oli kurottautunut äänettömässä toivossa ja jota hän vihdoin oli\ntahtonut nöyryyttää.\n\nSiihen nöyryytykseen, jonka Bourgsten oli hänelle tuottanut, oli hän\nvastannut nöyryytyksellä, siitä ei ollut epäilemistä, pian unohdetulla\npienellä nöyryytyksellä, jolle Bourgsten varmaankin ennen pitkää\nhymyilisi pientä, viehättävää hymyänsä. Saman tekevä. Se oli tehty. Ja\nBourgsten oli ainiaaksi suljettu ulos hänen elämästään.\n\nMutta illalla hän itki kauan. Milloinkaan ennen hän ei ollut siinä\nmäärin kyynelissä kylpenyt. Se lievitti, se oli tarpeen, mutta\nkuitenkin jäi kipu jäljelle. Kosto ei ole mitään balsamia, hän\nheittelehti vuoteellansa, nousi vihdoin taas kävelemään läpi huoneiden\nja meni aina Rickin huoneeseen, joka oli tyhjä. Yksinpä Rickiäkin hän\nsaattoi nyt ikävöidä.\n\nHän ajatteli: Minä olen yksikseni hyljätty itkemään ja valvomaan koko\ntässä kaupungissa! Ikkuna ikkunan vieressä taloissa niin pitkälle kuin\nniitä näki, näytti hänestä vain suojelevan lepoa ja rauhaa, mutta hänen\nikkunastaan olisi pitänyt loimuta liekkejä. Hän ei tuntenut, ei voinut\nlaskea niitä eikä tahtonut tietää niistä, jotka samoin kuin hänkin\nelivät tämänkin yön silmät selkoselällään.\n\nKello kaksi seisoi Hulda ovella. Hän oli kuullut neidin kävelevän\nhuoneissa ja tullut levottomaksi. Neiti oli tänä yönä tavallistaan\nhuonompi, tuntui hänestä, ja hän oli vihdoin ottanut ylleen yönutun ja\nalushameen ja mennyt katsomaan.\n\n»Mutta mitä herran nimessä, neiti?»\n\n»Ah, rakas Hulda, tietääkö Hulda, mitä hysteerinen nainen on!»\n\n»Se on kai jotakin hulluutta», vastasi Hulda nyrpeästi, tyytymättömänä\nitkeskelyyn tähän vuorokauden aikaan.\n\nHän otti esiin puhtaan nenäliinan, työnsi Elman sänkyyn, asetti peiton\nhänen päälleen ja kohenteli pienin, kiukkuisin nyrkiniskuin vuoteen\ntyynyjä.\n\n»Neiti on liian yksinäinen sen jälkeen kun neiti Brunjohann muutti,\nsiinä on koko vika. Neidin pitäisi hankkia kissa tai koira.»\n\nElma pudisti päätään.\n\nHuldan huolenpito tuntui hyvältä, ja hän antoi Huldan haudella\nturvonneita silmäluomiaan. Mutta hän ei pitänyt kissoista eikä koirista.\n\n»Taikka ottolapsi. Neidillä kun on varaa.»\n\n\n\n\n6.\n\n\nSitten Elma nukkui hyvin lopun yötä, ja kun hän aamulla heräsi\nmielestään hyvin levänneenä, hytisi hän ilosta. Jotakin oli nyt hänen\nedessään! Vihdoinkin se oli tullut! Bourgsten oli unohdettu, unohdettu\nkurja pieni kosto, unohdettu kaikki kuviteltu kirous.\n\nHän riensi Huldan luo:\n\n»Hulda antoi minulle mainion ajatuksen. Kuinka ei kukaan ole tullut\nsitä ennen ajatelleeksi? Minä otan itselleni ottolapsen.»\n\nHulda oli myöskin nukkunut eikä enää niin tarkoin muistanut, mitä\napukeinoja hän oli käyttänyt saadakseen neidin tyyntymään. Mutta\nkun neiti, nähdessään Huldan epäröivän ilmeen, heti selitti, että\nihan pieni lapsi ei voinut lainkaan tulla kysymykseen, vaan jo\npuolikasvuinen tyttö, noin esim. viisitoistavuotias, alkoi hänkin\ninnostua.\n\n»Aikooko neiti panna ilmoituksen lehtiin?»\n\n»En, minä tunnen erään lapsen, jota olen tullut ajatelleeksi, ja aion\ntiedustella sitä.»\n\nPalatessaan työstään sinä päivänä poikkesi Elma erääseen kultasepän\nliikkeeseen ja osti Huldalle muistolahjan. Hän tahtoi tuottaa iloa.\nEhkä kääntyisi hänen elämänsä nyt vihdoinkin uuteen suuntaan, ehkäpä\nepäonnistumisten ja erehdysten aika lopultakin oli ohi.\n\nElma ryhtyi pian puuhaan. Ja muutamia päiviä myöhemmin hän oli matkalla\nkätilön luo, jonka kotona hänen tyttärensä oli syntynyt. Menneiden\nvuosien kuluessa hän oli tosin joskus, vaikka tahtomattaan, tullut\nkulkeneeksi sen talon ohi. Hän oli nähnyt, että pieni nimikilpi\nportissa oli jäljellä, vaikka yhä enemmän ruosteensyömänä. Talo oli\nrappeutuneen kadun varrella, jonka pohjakerrosten pienet huoneistot\nolivat vähitellen joutuneet yhä enemmän lumppukauppojen, työpajojen\ntai inhoittavien ruoka- ja olutmyymälöiden haltuun. Kaikki täällä\ntuntui olevan tuomittu pian revittäväksi antaakseen tilaa ilmalle ja\npäivänvalolle, uusille, valoisammille ja siistimmille rakennuksille,\nkuten jo oli tapahtunut melkein kaikkialla naapuristossa. Kätilön\nharmaanruskea talo ja sen laikkainen murentuva rappaus oli jäljellä\nkuin jäännös salattujen tekojen ajoilta, kuiskauksista pimeissä\nportaissa, ennakoltasovituista koputuksista kapeille, vanhanaikaisille\noville, joiden avain oli sisäpuolella.\n\nPortista näkyi kuten ennenkin pieni »puutarha», rouva oli aina\nnimittänyt siksi pientä maatilkkua, jossa kasvoi kaksi vanhaa, korkeata\npuuta, joiden laihat latvat pyrkivät ylös ympäröivien seinien kaivosta,\nsekä erään huvihuoneen jäännökset. Vuokralaisia kehoitettiin istumaan\nsinne, kun ilma tai vuodenaika sen salli, ja talon vakinaiset asukkaat\nloivat uteliaita, ahnaita katseita alas, toivoen saavansa selkoa\nhäpeällisistä salaisuuksista.\n\nElma nousi kolmanteen kerrokseen ja veti soittokellon rautalankaa.\nHetken kuluttua avattiin ovi, ja sen raosta pistivät esiin kasvot,\njoiden silmälasien takaa välähti epäluuloinen ilme.\n\n»Eikö rouva Gustavson tunne minua?»\n\n»En, minun silmäni ovat niin huonot.»\n\n»Ehkä rouva Gustavsonilla on muistiinpanoja niistä, jotka aikojen\nkuluessa ovat asuneet täällä?»\n\nEi toki! Ei, muistiinpanoja hän ei koskaan ollut tehnyt. Täällä kävi\nniin paljon sekä rouvia että neitejä, että oli mahdoton pitää selkoa\nniistä kaikista, ja mitä niihin tuli, jotka ottivat huoltoonsa lapset,\nniin nekin olivat keitä sattui. Ei, ei, täältä ei voinut minkäänlaisia\ntietoja saada.\n\nMutta Elma pani jalkansa oven vähin eikä väistynyt. Hän työnsi vaimon\nsyrjään ja tunkeutui sisään.\n\n»Mitä neiti täällä juoksee? Minä saan vain ikävyyksiä.»\n\nElma ei vastannut. Kädessään hänellä oli sadankruununseteli valmiina\nja hän asetti sen keskelle pöytää, niin etteivät edes muorin huonot\nsilmät voineet olla sitä näkemättä. Hän olisi ollut valmis ottamaan\nesiin vielä toisen setelin, jos olisi tarvittu. Mutta nyt ilmenikin,\nettä rouva Gustavsonin muisti oli herännyt. Hän hymyili muinaiselle\nsuosikilleen ja muutaman minuutin kuluttua oli Elmalla sen naisen nimi\nja osoite, joka oli vienyt lapsen: eräs rouva Asp, erään peltisepän\nvaimo.\n\n»Elääkö hän vielä?» kysyi Elma. »Hän näytti jo vanhalta.»\n\n»Elää, elääpä tietenkin.»\n\nElma ei rohjennut kysyä, elikö lapsi myöskin.\n\nRouva Aspin piti asua Söderin puolella. Elma lähti seuraavana päivänä\nerääseen sikäläiseen vanhaan kaupunginosaan, joka myöskin näytti olevan\ntuomittu pian häviämään tai muuttumaan. Siellä oli vanhoja hökkeleitä,\nrykelmä pieniä taloja ja niiden välillä pyykkinuoria, siellä täällä\nmatala pengermä ja pengermällä penkki ja tulpaaneja keväisin, muita\nkukkia vähän myöhemmin tai orastavia perunanlehtiä.\n\nElma meni erääseen eteiseen, josta kaksi ovea johti eri huoneistoihin.\nKaikki ilmaisi pitkällistä rappeutumista: köyhyyden, pilaantuneiden\nruuanjätteiden ja liian harvoin vaihdettujen vaatteiden haju oli\nkyllästänyt koko talon jo miespolvia. Hänen koputtaessaan toiselle\novelle ilmestyi hänen eteensä epäsiisti, nuorenpuoleinen nainen.\n\n»Rouva Asp?»\n\n»Niin olen», vastattiin.\n\n»Minä tarkoitan erästä vanhaa ihmistä.»\n\n»Jaa, se on sitten kyllä kuollut. Rouva tarkoittaa kai mieheni äitiä.\nLapsilla on talo hänen jälkeensä.»\n\n»Lapsillako? Eikös niiden joukossa ollut myöskin ottolapsia, ainakin\nyksi ottolapsi?» kysyi Elma väristen.\n\n»Ei kai ne olleet perillisiä», vastasi nainen äreästi.\n\nVastenmielisesti hän väistyi syrjään ja päästi Elman huoneeseen.\nInhoittava epäsiisteys tuntui vallitsevan siellä, eikä Elma tahtonut\nvoida katsoa ympärilleen. Nainen ei millään tavoin pyydellyt anteeksi\nhuoneen epäjärjestystä. Tänäkin päivänä oli Elmalla sadankruununseteli\nvaralla. Hän pani sen pöydälle pesemättömien astioiden keskeen.\n\n»Minä tulen rouva Gustavsonin luota», sanoi hän, »ja tahtoisin tietoja\neräästä tyttölapsesta, joka jätettiin tänne viisitoista vuotta sitten\nja jolle rouva Gustavsonin mukaan kai annettiin nimeksi Matilda. Rahat\nmaksettiin kerta kaikkiaan ja ilman ehtoja. Ei ole tarkoitus vaatia\nminkäänlaista tiliä», lisäsi hän.\n\n»Siitä minä kyllä voin antaa tietoja», vastasi nainen. »Sen kakaran\nmuistaa mieheni vallan hyvin. Että se oli parempien ihmisten lapsia,\nymmärsi hänen äitinsä heti, sillä pari kuukautta sen jälkeen tuli eräs\nrouva ja vei tytön pois vaunuissa eikä pyytänyt takaisin yhtään äyriä\nhänkään. Ei, kiireesti vain pois.»\n\n»Eräs rouva?» toisti Elma. »Vaunuissa? Minkä näköinen se rouva oli?»\n\n»Sitä en tiedä, mutta se oli melkein itkenyt lapsen nähdessään, niin\nettä se kyllä oli äiti, vaikkei ehkä ilmoittanutkaan oikeata nimeänsä.»\n\n»Ilmoittiko hän nimensä?»\n\nLikaa muistamatta Elma vaipui istumaan eräälle tuolille. Vaimo kopeloi\nhetken erästä piironginlaatikkoa, ja pian senjälkeen oli kellertynyt\npaperi Elman kädessä. Hän ei halunnut heti siihen katsoa, hänen ei\nsopinut täällä näyttää liikutustaan, hän viittasi vain pöydällä olevaa\nseteliä, noikkasi hiukan päätään ja meni ulos puristaen paperia\nkädessään.\n\nNiinpä hän oli siis perillä! Mikä selittämätön historia mahtoikaan\npiillä naisen sanojen takana? Mikä ihminen se mahtoi olla, joka oli\nkäynyt noutamassa lapsen, missä tarkoituksessa, mitä tulevaisuutta\nvarten? Elma pisti paperin päällysnuttunsa taskuun, yhä puristaen\nsitä kädellään. Hän kulki suoraan eteenpäin; hän oli näillä seuduin\nmelkein eksyksissä ja tunsi paikat vasta erään raitiotien päässä. Hänen\nohitseen kulki tyhjä auto. Hän otti sen. Oli jo ilta, ja kun hän tuli\nkotiin, meni hän maata.\n\n»Minä olen sairas», ajatteli hän, »minun täytyy olla sairas; minähän\nen siedä mitään enää...» Hänestä tuntui, että hän tuskin hengitti, ja\nkuitenkin oli kaikki hänen sisässään pelkkää tuskaa, pieninkin liike,\nsydämen nopea tykintä, kaikki teki kipeää.\n\nHän ei ollut kuvitellut, että päämäärään pääseminen saattoi olla näin\nselittämättömän kiihdyttävää.\n\nKun Hulda tuli tuomaan teetä, pelästyi hän ja tahtoi lähettää noutamaan\nlääkäriä, mutta Elma kielsi sen. Hulda pakotti hänet juomaan teetä.\nSitten Elma levähti taas. Hän odotti, kunnes oli varma, ettei enää\nmikään häirinnyt, ei puhelin eikä Huldan hyväntahtoisuus. Silloin vasta\nhän rohkeni viimein ottaa esiin paperin ja luki:\n\n »15. päivänä syyskuuta 19.. nouti allekirjoittanut rouva Karoliina\n Aspin luota pikku Matildan, tuntemattomien vanhempien lapsen, viiden\n kuukauden vanhan.\n\n Alice Murius, rouva.»\n\nTämän jälkeen seurasi osoite sekä ikäänkuin jälkikirjoituksena ilmaus\najatuksesta, joka viime hetkellä näyttää johtuneen tämän rouva\nMuriuksen mieleen: vakuutus, että lapsi hänen luonaan saisi hellää\nhoitoa. »Minun kauttani», oli siihen kirjoitettu, »niin kauan kuin\nelän, voi lapsen äiti aina hänet löytää.»\n\nElma kumartui tämän paperin yli, jossa tuntui inhoittavan asunnon ja\nsen piirongin tuoksua, jossa se oli ollut niin monta vuotta. Häntä\npuistatti ankara nyyhkytys; itkua se ei ollut. Tämmöisen varalle ei\nhänellä enää ollut kyyneliä.\n\n»Lapseni!» kuiskasi hän hiljaisessa yössä, joka niin usein oli tuonut\nhänelle pahoja näkyjä, vihaa, pelkoa, joka oli herättänyt eloon\nmenneisyyden kummituksia ja pakottanut häntä väsyttävään kamppailuun\nolemattoman kanssa, joka oli täyttänyt hänet kauhulla yksinäisyyttä\nkohtaan, johon hän oli tuomittu vajoamaan yhä syvemmälle.\n\nVihdoinkin yö toi armeliaana hänelle elävän todellisuuden tai ainakin\ntoivon siitä.\n\n\n\n\n7.\n\n\nElma alkoi nyt varovasti tiedustella. Tuo nimi Murius ei ollut hänelle\ntuntematon. Selittäen toimivansa toisen henkilön puolesta hän antoi\nsen juristin, jonka neuvoja hän eri tilaisuuksissa oli käyttänyt\nasioittensa hoitoa varten, kuulustella, mikä senniminen perhe saattoi\nolla kysymyksessä. Tiedustelut johtivat pian tulokseen, ja tiedot\nolivat hyviä. Konserttimestarin perhe oli kunnioitusta nauttivaa,\neli ahtaissa oloissa, heillä oli kolme poikaa, ja he olivat ottaneet\nkotiinsa kasvattityttären.\n\nMutta Elma tahtoi tietää enemmän. Hän karttoi vieläkin persoonallista\nkosketusta näiden vieraiden kanssa. »Kunnioitusta nauttiva» ei vielä\nilmaissut paljon. He saattoivat kuitenkin olla epähienoja ja tehdä\njohtopäätöksiä, joita ei sopinut tehdä, jos ottolasta nyt ruvettaisiin\ntiedustelemaan. Muusikerinperhe, se ei Elmasta ollut vielä kylliksi\nluottamusta herättävää, ja varsinkin hän arvosteli rouvaa, sitä naista,\njoka oli vienyt pois hänen lapsensa vaunuissa, ikäänkuin löydön. Hän\noli epäilemättä omituinen nainen, ehkäpä oikullinenkin. Mitä oikeastaan\noli kaiken tämän takana?\n\nOnni suosi Elmaa. Hän tapasi erään oopperanregissöörin ja käytti\ntilaisuutta kysyäkseen tältä, mitä hän tiesi konserttimestari\nMuriuksesta ja tämän lähimmistä omaisista. »Olen kuullut ystävieni\npuhuvan hänestä», sanoi hän.\n\n»Se ei minua kummastuta», vastasi regissööri, »ukko Murius on kunnon\nmies ja suuri originelli.»\n\nKertoi sitten yksityiskohtia. Sanoi ukon ulkomuodon olevan mitä\nvanhanaikaisinta mallia; puolipitkä tukka iänikuisen lievetakin\nkaulurin yllä, selkä kumarassa, hajamielinen katse rillien takana,\njoiden nauha meni korvan yli. »Nykyjään», sanoi regissööri, »jolloin\nmuusikerit ovat kuin insinöörejä, hammaslääkäreitä tai luutnantteja!»\n\nUkko oli ollut oopperassa enemmän kuin puolet elämäänsä, ja joka\nkerta, kun uutta, suurempaa teosta ryhdyttiin harjoittamaan, tapahtui\npoikkeuksetta, että Murius tuli aina mieskohtaisesti johtajan luo ja\nanoi juhlallisesti eroansa, vakuuttaen, ettei hän mitenkään kykenisi\nenää hoitamaan osaansa kunnollisesti. Johtajat, toinen toisensa\njälkeen, olivat taputtaneet häntä olalle ja pyytäneet häntä olemaan\nlevollinen, ja Murius oli silloin seissyt neuvottomana, sangen\nkunnioittavana, väännellen käsiään ikäänkuin olisi niitä kuivannut,\nsisäisen kamppailun vallassa. Sillä vaikka johtaja aina, olipa hän\nkuka tahansa, oli konserttimestarin mielestä kaiken hienon ja ylhäisen\nhuippu, kaiken suuruuden tunnuskuva ja tärkein henkilö Ruotsinmaassa,\najatteli ukko kuitenkin sisimmässään, ettei hän, tämä johtaja,\nkäsittänyt yhtään mitään siitä, mitä musiikki todellisuudessa on,\neikä siis mitenkään voinut ratkaista, mihin konserttimestari pystyi.\nSiinä hän seisoi sisäisen ristiriidan raatelemana, kunnes korkeat\nasianomaiset sanoivat ratkaisevasti: »Ei tässä mikään auta, herra\nMurius, asia on selvä!» Ja ukko asettui silloin jälleen paikallensa\norkesterissa, jossa hän oli vieläkin ehdottomasti kantavana voimana.\n\nEnempää ei Elma kuitenkaan saanut siltä taholta tietää, ja ukosta\nitsestään hän ei oikeastaan välittänyt. Hän ei voinut karttaa\nkiusallista mielikuvaa bohemiympäristöstä, jossa yö tehtiin päiväksi ja\npäivä yöksi, jossa lapset jätettiin oman onnensa nojaan, jossa velkoja\nei maksettu ja jossa rouva käytti italialaisia tai ranskalaisia,\nkirjavilla saaleilla koristettuja fantasiapukuja.\n\nElma meni sille kadulle, missä he asuivat, kulki ohi talon, joka\noli tavallinen Östermalmin talo, vanhaa, yksinkertaista tyyppiä.\nKatu ei myöskään kuulunut kaikkein hienoimpiin. Hän meni sisään\nlukitsemattomasta katuovesta, astui hitaasti portaita ylös, etsien\novilta sitä nimikilpeä, jota hän tahtoi nähdä. Huoneistosta kuului\nsoittoa ja sitten nuorekasta naurua, mutta ketään ei näyttäytynyt, ja\nElma meni taas alas. Kaikki oli ollut kovin arkipäiväistä ja lisäksi\nniin vähän valaisevaa kuin mahdollista. Kotona tiedusteli Hulda:\n\n»No, miten sen ottotyttären laita on?»\n\n»Minä kuulustelen vielä», vastasi neiti Liwin.\n\nHän ei saanut päätöstä tehdyksi. Näin likellä päämäärää peloitti\nhäntä äkkiä viimeinen askel. Hänen täytyi löytää jokin lähentymisen\nmuoto, jottei heräisi mitään ilkeitä luuloja, jottei mikään tuntuisi\nteennäiseltä ja kahnauksia aiheuttavalta. Rahaa hän oli valmis\nmaksamaan, mutta ei tahtonut kuitenkaan joutua kiristyksen alaiseksi,\nja pohjimmalta hän pelkäsi vielä, että lapsi itse voisi tulla hänelle\npettymykseksi — viimeiseksi ja sellaiseksi, jota hän ei enää saattaisi\nkestää.\n\nToistaiseksi riitti hänelle tieto, että lapsi oli olemassa, elossa.\nVielä sisälsi tämä tieto kaikki ihanat mahdollisuudet. Vielä hän tahtoi\ntuutia toiveissansa.\n\nTuli toukokuu ja toukokuinen ilma kaupunkiin. Ei vain tavallinen ilma,\ntavallinen tuuli: kirpeä syksyllä, pistävä talvella, pölyinen kesällä,\nei, vaan oikea kevättuuli, kipakka ja reipas ja vinha, niin että liput\npaukkuivat kilpaa kuin laukaukset, iloista, epäsäännöllistä, pirteätä\npaukkinaa, ja kaupungilla näkyi vaunuja, täynnä vastaleivottuja\nylioppilaita, poikia ja tyttöjä, vähän viluisia ja sininenäisiä, ilman\npäällysvaatteita, sillä muutoin ei kukitusta olisi näkynyt, mutta\nkuitenkin hilpeitä.\n\nTänä keväänä tuli monien muiden joukossa myöskin pääkonsuli Paschin\nainoa poika ylioppilaaksi.\n\nSe oli tapahtuma! Ylioppilastutkinto ei ollut juuri keskimääräistä\nloistavampi opettajien mielestä, mutta suurenmoinen tapaus muhkean\npääkonsulin ja kauniin Valkoisen papukaijan silmissä. Sinä päivänä\nylpeä isä kirjoitti suuren shekin ylioppilas Alexis Paschin nimelle.\nOnnellinen äiti odotti autossaan ylioppilasta, nähtyään toverien,\nihailijain ja ystävätärten seppelöivän, syleilevän häntä, hautaavan\nhänet kukkien alle, ja vihdoin nostavan ilmaan hurraten! Alexilla oli\njo keppi, paperossikoteloita, helminapit paidanrinnuksessa, kultakello,\nmatkalaukku, vaakunasormus. Rouva Alexandran oli kuitenkin onnistunut\nkeksiä vielä uusi lahja: mitä kallisarvoisin lompakko säilytyspaikaksi\nshekille, joka odotti häntä kotiin tullessa.\n\nIllalla oli määrä antaa suuret päivälliset kaikille Alexin tovereille,\nja Alexis, aina gentlemannina, oli näihin lukenut myöskin entisen\ntoverinsa Pontus Muriuksen, joka muutoin oli hypännyt yhden luokan yli\nja tullut ylioppilaaksi jo viime vuonna.\n\nJos Muriuksen kodin seinät olisivat olleet lasista ja neiti Liwin olisi\nvoinut nähdä niiden läpi, olisi hän ehkä saanut syytä epäluuloonsa,\nettä tämä koti ei ollut ilman bohèmileimaa. Salissa olivat kaikki\nperheenjäsenet Pontuksen ympärillä, joka oli lähdössä myöhäisille\npäivällisille pääkonsulin luokse ja juuri saanut ylioppilasfrakkinsa —\naikoinaan isän paras oopperafrakki, vaikka siitä tosin oli sangen kauan\n— uudelleen korjatuksi päivän kunniaksi.\n\nSalina ei enää ollut vanha, suuri sali, sillä konserttimestari oli\nvihdoin havainnut, että tämä huone, huoneiston suurin, oli ainoa\nhänelle todella soveltuva. Täällä hän saattoi arvokkaimmin vastaanottaa\noppilaansa. Pihanpuolinen huone, jossa hän oli kärsinyt notarioiden\nkotiintulosta öisin, oli nyt Pontuksen hallussa, tämä kun tarvitsi eri\nhuonetta opintojansa varten. Sitten oli äidillä ja Tildalla yhteisesti\nsisin huone, ja tämän huoneen ja isän uuden, suuren huoneen välillä\noli supistettu ruokasali, kauhean ahdas, varsinkin kun pikku Libertin\ntelttasänky oli yöksi tuotu sisään, ja kun äkäinen apuihminen, joka\noli hankittu konserttimestarin oppilasluvun jälleen lisäännyttyä, oli\nlaittanut sen kuntoon.\n\nTällä hetkellä perhe oli koolla vielä korjaamattoman päivällispöydän ja\nikkunan välissä, missä Pontus seisoi puettuna hännystakkiinsa.\n\nHännystakki oli liian ahdas, polvet, kyynärpäät ja ylimalkaan kaikki\nsaumat kiiltävät. Se oli vanhanaikainen. Valkoinen kaulaliina oli\npuhdas, mutta ei uusi.\n\n»Ei sitä niin huomaa sähkövalossa», sanoi rouva Murius lohduttaen.\n»Illalla, kun siellä on valoa, on se kyllä hyvä.»\n\n»Ei se siitä parane», sanoi konserttimestari. »Minulla ei ole varaa\nhankkia pojalleni edes kunnollista hännystakkia.»\n\n»Kaikki hännystakithan ovat ihan samannäköisiä», sanoi kokematon Tilda.\nPontuksella oli amerikankultaiset kellonperät, jotka Garibaldi oli\nlahjoittanut. Niistä olisi saanut niin vähän, jos ne olisi myynyt.\nPontus oli ottanut selkoa. Mutta kelloa ei voinut näyttää, sillä se oli\nvain kuhmuinen hopeanauris.\n\nTilda oli pessyt ja harjannut Pontuksen tukan, äiti oli tiputtanut\nhänen vaatteilleen pari pisaraa hajuvesipullosta, joka oli ollut\nhänen peilipöydällään ikimuistoisista ajoista. Sen oli kerran jonakin\nvaloisana hetkenä konserttimestari lahjoittanut, ja rouva oli sen\nhuolellisesti säilyttänyt.\n\nPontus katsoi jalkojansa.\n\n»Eikö koko talossa tosiaankaan ole parempia kenkiä?» kysyi hän.\n\nRouva Murius laski rahoja kukkarossaan.\n\n»Mene kenkäkauppaan, poikani, ja koeta kenkiä. Kiiltonahka! Kauniit\nkengät vaikuttavat paljon pukuun», sanoi hän. »Mutta osta järkevästi!»\n\nItse hän kulki tohveleissa säästäväisyydestä ja yllään ikuinen, vanha,\nkiinalainen yönuttu, uudelleen vuorattu, uudelleen reunustettu, vielä\nvarsin mukiinmenevä; silläkin säästi paljon vaatteita, kun käytti vain\nsitä kotosalla.\n\nJos neiti Liwin olisi nähnyt tämän yönutun, olisi hän ensi näkemältä\nvoinut pitää sitä jonakin espanjalaisena saalina tai muuna kirjavana\npäällyskoristeena, mutta se oli Alice-rouvan uskollisin palvelija.\n\nSillä välin kun Pontus oli ostamassa kiiltonahkakenkiä, olisi Elma\nsaanut nähdä tämän uskollisen palvelijan olevan sangen vilkkaassa\nliikkeessä seuraten emännän kaikkia nopsia liikkeitä järjestäessään\nperin ahdasta salia, missä pianon päällystä oli täynnä Tildan nuotteja\nja Libertin yksityistä omaisuutta, tuolit Tildan koulukirjoja ja\ntekeillä olevaa uutta kesäpukua ja kaikkinaista muuta kamaa.\n\nSangen pian oli kuitenkin järjestys palautettu, ja Pontus pääsi vihdoin\nlähtemään jalassaan kiiltävät ja ahtaat kiiltonahkakengät, jotka\nolivat vähän kalliimmat kuin rouva Murius oli laskenut, ja joiden\nsilmiinpistävä uutuus vain korosti frakin veran vanhuutta.\n\nTilda sanoi:\n\n»Libert, me menemme ulkopuolelle katsomaan.»\n\nTilda oli ollut opiston pihalla, kun Alexis tuli ulos ylioppilaana,\nolipa hänellä ollut kukkiakin mukanaan. Mutta hän ei uskaltanut astua\nesiin. Siellä oli niin monta muuta, eikä hän ollut tavannut Alexia kuin\nihan sattumalta sen illan jälkeen, jolloin tämä oli kutsunut hänet\nteatteriin. Tilda oli ymmärtänyt, ettei hänen esiintymisensä täällä\nkenties olisi ollut Alexin mielen mukaista. Olihan Alexin suorastaan\ntarvinnut muistuttaa häntä istumaan kunnollisesti teatterissa.\nMissään tapauksessa Alexis ei ollut sen jälkeen enää kutsunut häntä\nulos eikä tuntunut tarvinneen uskoa hänelle mitään ikävyyksiänsä tai\ntyytymättömyyttään, sillä hän oli pysytellyt kokonaan poissa.\n\nTämä ei antanut aihetta olla rakastamatta Alexista eikä Tilda ollutkaan\nuskoton. Aleksis eli aina hänen mielikuvituksessaan: milloin hän\npelasti Alexin hengen, milloin hän oli tullut äärettömän rikkaaksi,\nmutta pääkonsuli köyhäksi, ja Tilda antoi Alexille kaikki, mitä omisti.\nPikkuasioita. Semmoistahan tekee mielellään, ja joskus Tilda kuvitteli\nmyöskin, että Alexis oli jälleen muuttunut entiselleen, jolloin he\nleikkivät kesätalossa alaslaskettujen uudinten takana tai sellaiseksi,\njommoinen hän oli ollut, kun he kävelivät valetähtien alla. Olihan\nAlexis sanonut tulevansa aina pitämään hänestä.\n\nLibert ja Tilda kulkivat nyt Florankatua ylöspäin.\n\nPaschin talon ulkopuolella kukki pieniä mantelipuita, aivan\nlehdettömiä, pelkkiä kukkia, hienoisia kuin auringonnousut; pitkin\ntalon seiniä kiemurteli hienoja köynnöskasveja; kadun puolisella\nseinävierellä olivat nurmipenkit täysin valmiit ja vihannat. Ei edes\nkuninkaan linnan ympärillä ollut niin kaunista. Sisällä syötiin\nparhaillaan päivällistä. Ketään ihmistä ei voinut nähdä ulkoapäin,\nmutta Tilda tiesi, minkänäköinen valkoisen- ja kullanvärinen ruokasali\noli, ja hän saattoi erinomaisen hyvin kuvitella mielessään koko\npäivälliset ja niiden käsittämättömän hienot ruuat.\n\nLibert ja hän kulkivat edelleen käsi kädessä, tuuli yltyi, ja\npaperilappuja lenteli leveillä kaduilla, mutta sisarukset kyyristyivät\nja tulivat hyvin toimeen tuulen kanssa.\n\n»Muistatko sinä, kun olit rakastunut Alexiin?» kysyi Libert.\n\nTuhma viulunvinguttaja, joka luuli, ettei sitä, mistä ei enää joka\npäivä kuullut puhuttavan, enää ollut!\n\n»Niin olen vieläkin», vastasi Tilda.\n\n»Entä hän sitten?»\n\n»Äsh! Ei kai hän koskaan ole sitä ollutkaan.» Libert käsitti kuitenkin\nyhtä ja toista. »Äsh» merkitsi: »hän tekee niin kuin tahtoo, mitä se\ntähän kuuluu?»... He kääntyivät ja tulivat takaisin Florankadulle, ja\nmuhkealla marmoriparvekkeella näkyi nyt muutamia vieraita poltellen\nulkoilmassa. Päivällinen oli päättynyt. Oli ehditty kahviin. Libert\nja Tilda menivät toiselle puolelle katua; he eivät tahtoneet olla\ntunkeilevia. He katselivat vain hiukan salavihkaa, mutta Tilda näki\nnuoren isännän, Alexin, muiden joukossa. Ja vaikka välimatka oli\njokseenkin pitkä ja ulkona alkoi olla hämärä, ei hän kuitenkaan\nsaattanut olla näkemättä, että asianlaita ei ollut lainkaan niinkuin\nhän oli väittänyt, vaan ihan päinvastoin: hännystakin ja hännystakin\nvälillä oli suunnaton ero. Ilta pimeni, mutta Tilda ei tahtonut lähteä\nkotiin.\n\n»Tiedätkö mitä, Libert», sanoi hän, »ei ole lainkaan niin hauska olla\nrakastunut kuin sinä ehkä kuvittelet.»\n\n»Minä en kuvittele mitään», vastasi viulunvinguttaja.\n\n»Älä vastaa niin typerästi. Joskus olen niin alakuloinen, etten välitä\nmistään, ja tänä iltana on juuri niin. Tahtoisin itkeä.»\n\nLibert tuumiskeli kauan.\n\n»Kävelläänkö ohi vielä kerran?» ehdotti hän.\n\nNiin he kävelivät vielä kerran ohi, ensin edes ja sitten takaisin.\nMutta kaikki Alexin vieraat ja hän itse olivat jälleen menneet sisään,\nparvekkeen ovi oli suljettu ja huoneessa loistivat kruunut. Juhlaa\njatkui ja kesti arvatenkin vielä kauan. Sisarukset kulkivat aivan\nääneti ohi. Tilda ojensi toista kättään ja kosketti hiukan rauta-aitaa\nja erään mantelipuun ulointa oksaa, joka oli kasvanut hiukan liian\nkauas kadulle.\n\nSeuraavana päivänä Pontus kertoi aamiaispöydässä, että juhla oli\nhänelle eräässä suhteessa ollut erittäin onnellinen ilta. Alexis oli\nottanut hänet hiukan syrjään ja kysynyt, kuinka hänen taloudelliset\nasiansa oikeastaan olivat. »Sano vain ihan suoraan», pyysi hän, eikä\nPontus ollut nähnyt mitään syytä salata olevansa ahtaissa oloissa. Hän\nei kertonut omaisilleen, että vanhanaikainen frakki arvatenkin oli\nnäytellyt osaansa ja herättänyt Alexin sääliä. Vähän myöhemmin, kertoi\nPontus, oli myöskin pääkonsuli kutsunut hänet hiukan syrjään ja sanonut\nolevansa valmis avustamaan hänen opintojansa lainan muodossa. Hän teki\nsen poikansa vuoksi tämän suurena päivänä ja hänen pyynnöstään.\n\nTildan silmiin kihosivat kyynelet. Hän ei saattanut sitä estää. Hän\nmuisti kultalankaristiä, jonka rouva Pasch Alexin pyynnöstä oli antanut\nhänelle. Ei kukaan voinut olla hyväntahtoisempi kuin Alexis.\n\nPontuksen jäähdyttävästä ilmeestä huolimatta kysyi Tilda: »Eikö hän\nlähettänyt terveisiä minulle?»\n\n»Hän pyysi lausumaan kunnioituksensa kotiin, kun lähdin», vastasi\nPontus. »Sinä voit ottaa siitä kunnioituksesta, minkä osan haluat.»\n\nLibert kysyi uteliaana:\n\n»Niinkö sanotaan: kunnioituksensa?»\n\n»Niin, kun on hyvin suittu, ja nyt», sanoi Pontus ja nauroi hiukan\nhappamasti, »on Alexis minun suojelijani ja hyväntekijäni. Se asema on\nhänelle kuin tehty, mutta hänen kunnioituksensa perhettä kohtaan on\nkaiketi senmukainen.»\n\nSen ymmärsivät kaikki, paitsi Tilda, mutta tämä ei ehtinyt muuta kuin\navata suunsa, kun Pontus sen jo taas tukki: »Älä sinä vain kuvittele\nmitään, Tilda kulta. Alexis on totisesti lakannut olemasta lapsi.»\n\nRouva Murius ja Tilda korjasivat pöydän, ja Tilda suuteli sitten\näitiänsä ennenkuin riensi kouluun taas. Se oli tänä aamuna\ntavallistakin tarpeellisempaa. Hän ei ollut hituistakaan iloisempi kuin\noli ollut eilen illalla. Rouva Murius näki sen ja aavisti syyn. Hän\nsilitti tytön poskea erikoisen hellästi.\n\n»Nyt he kasvavat», ajatteli hän, »ja saavat meidän surujamme, suurten\nsuruja, eikä heitä niissä voi auttaa. Jos sormeen tekee kipeää,\nvoi siihen puhaltaa. Lapsen surut voi laulaa pois. Mutta se aika\ntulee, jolloin heidän ikäänkuin täytyy syntyä toistamiseen, omaan\ntietoisuuteen siitä, mikä on tavoittamisen arvoista, ja siitä, mistä\ntäytyy kieltäytyä. Eikä siinä äidin syli riitä antamaan arvoitusten\navainta. Täytyy valita omalla vastuullaan ja uhallaan ja karaista\nsielunsa itse. Pikku Tilda raukka.»\n\n\n\n\n8.\n\n\nEteisen ovikello soi. Rouva Alice Muriukselle tuotiin kirje, jonka toi\nerikoinen lähetti eikä posti.\n\nRouva Murius pani silmälasit nenälleen, avasi kuoren ja luki, ja\nlukiessaan hän kävi aivan kalpeaksi, istui sitten lähimmälle tuolille\nja peitti hetkeksi kasvonsa käsiinsä. Oli toki hyvä, että hän edes oli\nsaanut olla ihan yksinänsä, kun tämä ikävä sanoma saapui.\n\nSe oli kuitenkin hyvin kohtelias kirje. Neiti Liwin, Elma Liwin,\nhenkilö, josta rouva Murius luuli kuulleensa puhuttavan tai\njonka nimen hän kenties oli nähnyt lehdissä, kirjoitti saaneensa\ntehtäväkseen tiedustella Matilda-nimistä, tuntemattomien vanhempain\ntyttölasta, jonka rouva Murius kuuleman mukaan olisi noutanut sille\nmäärätyltä kasvatusäidiltä, eräältä rouva Aspilta. Lapsen äiti halusi\nnyt hartaasti päästä kosketuksiin tyttärensä kanssa ja tahtoisi\ntulevaisuudessa pitää huolta siitä ja ohjata tai antaa ohjata hänen\nkasvatustansa.\n\nNeiti Liwin, äidin edustajana, ja kun tämä yhä tahtoi pysyä\ntuntemattomana, pyysi saada käydä rouva Muriuksen luona minä päivänä ja\nmihin aikaan tälle sopisi.\n\nKun konserttimestari palasi kotiin oopperan harjoituksista, oli hänen\nvaimonsa itkettyneenä häntä vastassa eteisessä. Itkeskely ei kuulunut\nAlice-rouvan tapoihin eikä menetelmiin, ja konserttimestari, joka jo\nennestään oli pois suunniltaan, pelästyi. Rouva antoi hänen lukea neiti\nLiwinin kirjeen, ja konserttimestari oli aivan ymmällä.\n\n»Eikö minulla jo muutenkin ole huolia enemmän kuin tarpeeksi, mitä?»\nsanoi hän. »Piru vieköön sen Liwinin!»\n\nAlice-rouvan olisi pitänyt huomata, että jokin jo ennestään raskautti\nhänen miestään, varsinkin kun tämä suoraan siihen viittasi. Mutta hän\noli edelleen ajatuksinensa kiinni kirjeessä. Hyvin hermostuneena repi\nkonserttimestari harmaita, harventuneita hiuksiansa: mikä, kuka se\nLiwin on, ja eikö Tilda ole heidän lapsensa, hänen henkensä lapsi,\nmusikaalinen tyttö, jolla on temperamenttia? Eikö heillä aina ole\nriittänyt sentään leipää hänellekin asti? Ja vaatteita?\n\nSitä ei Alice voinut kieltää. Mitä vaikeuksia tähän asti lieneekään\nollut, niin olihan aina sentään ruokaa tullut pöydälle kaikkia varten,\nja olivathan he sentään saaneet jotakuinkin vaatteitakin, olipa joskus\nvielä riittänyt huvituksiinkin.\n\n»Ettäkö Tilda viedään meiltä pois?» huusi herra Murius.\n\n»Äidillä on kai oikeutensa.»\n\n»Tämä on liikaa yhdellä kertaa», sanoi konserttimestari, »liikaa\nyhdellä kertaa lopenkuluneelle miehelle!» — ja hänen sisunsa alkoi\nkuohua, kun hän näki, että hänen vaimonsa oli masennuksissa ainoastaan\nTildan vuoksi, näyttämättä ajattelevankaan hänen taakkaansa.\n\nSaman päivän aamupäivällä hän oli ollut kansliassa oopperanjohtajan\nluona ja peruuttamattomasti anonut eroansa. Hän tiesi paremmin kuin\nyksikään oopperanjohtaja, että hänen voimansa vähenivät, kivistys\nkäsivarressa eneni, sormet kangistuivat. P.A. Murius ei sentään aikonut\njäädä olemaan kuninkaalliselle hoviorkesterille häpeäksi. Hän oli jo\npian kuusikymmentäkolmevuotias. Joka sen vaarallisen iän yli elää, voi\nylistää itseään onnelliseksi, jos elämää yleensä voi onneksi sanoa,\nmutta useimmat eivät pääse yli, vaan sortuvat hautaan. Silloin on\nparasta ja kunniallisinta ajoissa vetäytyä paikalta, jossa sellainen\näkillinen kuolemantapaus saattaisi sattua sopimattomaan aikaan, kuten\nesim. juuri ennen jotakin tärkeää symfoniakonserttia.\n\nHerra Murius ei ollut jättänyt ajattelematta omaisiansa. »Nyt»,\npäätteli hän, »tulee rakas, kunnon poikani Roland omin apuinensa\ntoimeen Amerikassa, lähettääpä kotiinkin vielä silloin tällöin jonkin\ndollarin, viimeksikin Tildan kesähametta varten. Ahkera Pontus saa\nopintolainan. Pääkonsuli Pasch ei kitsaile. Pikku viulunvinguttaja on\njo kuusitoistavuotiaana saamaisillaan paikan pienessä soittokunnassa\neräässä vaatimattomassa konserttikahvilassa, juuri sitä olen siitä\npienestä, kiltistä poika parasta odottanutkin. Nyt on huolenani vain\npitää kattoa heidän päänsä päällä vielä jonkin aikaa ja hankkia ruokaa,\nniin, ja tietysti Tildan koulunkäynti.»\n\nMutta hän ei ollut ajatellut sitä taakkaa, minkä koti sälytti Alicen\nharteille silloin, kun Se Toinen ei voinut viihtyä, eikä sitäkään,\nettä Alicen silmät alkoivat käydä aivan liian heikoiksi tuiki tarkkaa\nporsliinityötä varten. Eikä hänen mieleensä edes juolahtanutkaan, ettei\noppilaita ehkä tulisikaan riittävästi, kun hän, Murius, arvatenkin yksi\nEuroopan musikaalisimpia miehiä, tarjosi opetusta.\n\nNiinpä hän oli sitten seisonut päällikkönsä edessä, ja ensimmäistä\nkertaa kolmeenkymmeneen vuoteen ei tämä ollut vastannut pyytämällä\nhäntä rientämään takaisin orkesteriin, vaan sanonut:\n\n»Minä olen sangen pahoillani, konserttimestari Murius. Mutta onko se\ntodella teidän vakaa aikomuksenne?»\n\n»Minä en ole mikään leikinlaskija», vastasi Murius, ja vain muutamien\njohtajan lausumien pahoittelun ja tunnustuksen sanojen jälkeen oli asia\nollut selvä. Ensi syksystä alkaen konserttimestari Muriuksen ei enää\ntarvitsisi koskaan olla levoton siitä, ettei ehtisi ajoissa paikallensa.\n\nKun hän jälleen oli tullut ulkoilmaan, oli hän tuntenut hirveätä\nepätoivoa. Siis ei enää tänne, ei enää tästä tutusta portista\nsisään, ei enää puolijuoksua pitkin tuttuja harmaita käytäviä. Ei\nenää istumista puolitukahduksissa tuskasta, peläten, että kaikki\nmenisi mäsäksi, ja heräämistä siihen, että hän viime hetkellä\npelastettuna yhtyi soittoon juuri siinä, missä pitikin. Kun orkesterin\nyhteissoitto täytti suuren huoneen, mitä muistoja se sisälsikään, mitä\nmaailmankuuluisuuksia olikaan seissyt tällä näyttämöllä, kun hän,\nuseimmiten piilossa, useimmille tuntemattomana, oli kuunnellut ja\narvioinut kuuluisuuden todellisen arvon. Mennyttä, lopussa!\n\nHän oli ajanut kotiin raitiovaunulla. Se oli välttämätöntä. Ja nyt hän\nseisoi ja piti kädessään neiti Liwinin kirjettä, josta hänellä ei ollut\npienintäkään käsitystä, miten siihen oli suhtauduttava. Hän heitti\nsen syrjään ja kertoi sen sijaan, mitä tuntia ennen oli tapahtunut\noopperakansliassa.\n\nHän kiihtyi.\n\n»Totisesti, tapahtuihan nyt ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen\nvuoteen, että minulle vastattiin ainoastaan: 'Tehkää hyvin, olemme\npahoillamme, hyvästi!' Ehkäpä he jo kauan olivat siellä ajatelleet:\n'Kunpa tuosta vanhasta haaskasta vihdoin pääsisi!' Eiväthän he edes\ntiedä, mitä todellinen muusikeri on!» huusi hän. »Minun olisi pitänyt\nlähteä kauan sitten! Vielä viime vuonna, kun pyysin eroa, pidättivät he\nminua, muistatko sen, Alice?»\n\n»Muistan», vastasi tämä hajamielisesti.\n\nHerra Murius katsoi vaimoonsa.\n\n»Mitä tämä on?» huusi hän. »Sinähän näytät siltä kuin ajattelisit muita\nasioita!»\n\n»On niin paljon ajattelemista», vastasi rouva Murius.\n\n»Mitä!» huusi konserttimestari. »Paljon ajattelemista! On totisesti,\nmutta kuka tässä on saanut paljon ajattelemista? Etkö sinä käsitä, mitä\ntämä merkitsee minulle?»\n\nKyllä rouva käsitti, mitä se merkitsi sekä hänelle että heille\nkaikille! Hän otti ylös neiti Liwinin rypistyneen kirjeen lattialta ja\nsilitti sitä, mutta ei vieläkään löytänyt niitä lohduttavia sanoja,\njoita toinen kaipasi.\n\n»Eikö minulla ole vaimoakaan enää?» huusi herra Murius, repi tukkaansa\nja huitoili käsiänsä. »Tuo kirottu kirjekö sinua yhä askarruttaa?\nTuleehan vielä senkin aika!»\n\nVäsyneenä mielenliikutuksesta hän vaipui vihdoin sohvalle. Rouva Murius\nhavahtui nyt ajattelemaan velvollisuuttansa, hoiteli häntä ja kääri\npeiton hänen ympärilleen. Konserttimestari ei jaksanut kärsiä enempää.\nEdellinen yökin oli ollut erittäin tuskallinen. Vaimo silitteli\nrauhoitellen hänen otsaansa, ja hetken kuluttua konserttimestari nukkui\nsikeään uneen.\n\nTätä lomahetkeä käyttäen rouva Murius vastasi heti neiti Liwinin\nkirjeeseen ja määräsi siinä lausutun toivomuksen mukaan kohtaamisen\npäivän ja ajan. Mitäpä siinä oli lykkäilemistä? Paras kohdata se, mikä\ntuleva oli, tinkimättä.\n\nHerra Murius nukkui. Tilda tuli kotiin koulusta ja ryhtyi ompelemaan\npuolitekoista kesäpukuansa, joka oli ostettu Rolandin lähettämillä\nrahoilla. Rouva Murius näki, että tyttö salasi jotakin.\n\n»Mikä sinulla on, Tilda kulta?» »Kuinka niin, äiti, ei mikään.» Hetken\nkuluttua hän sanoi kuitenkin: »Rolandin pitäisi olla täällä.»\n\nNiin, Rolandia olisi tarvittu, ei vain hamekankaan vuoksi, vaan hänen\nitsensä läsnäolon, hänen suojeluksensa, hänen Tildalle antamiensa\nturvallisten neuvojen ja äidille suomansa tuen tähden. Sen he tiesivät\nmolemmat ja hymyilivät hiukan toisilleen nyökäten, mutta kumpikin piti\nkuitenkin oman salaisuutensa.\n\nTilda oli tavannut Alexin ulkona, se oli hänen salaisuutensa. Alexis\noli tullut vastaan iloisena ja hilpeänä ja oli todellakin pysähtynyt,\nmutta vain kiireimmittäin ja sanoakseen hyvästi. Hän aikoi matkustaa\nulkomaille isänsä ja äitinsä kanssa. Se sanottiin ikäänkuin ylhäältä\npäin, niin ylhäältä, että se oli luonut todellakin pitkän, erottavan\nvälin. Tilda oli nähnyt hänestä, että kaikki, mitä heidän välillänsä\noli ollut, oli nyt poissa, oli unohdettua, ohi, ilman mitään armoa\nenää, ja hyvin sivumennen ja kiireesti antaen kättä hyvästiksi oli\nAlexis jatkanut matkaansa.\n\nTilda puristi huuliansa yhteen ja ompeli kuin vedon voittaakseen.\nRolandin muisteleminen ei häntä auttanut, tämä kun joka tapauksessa\noli vierailla mailla. Eikä kukaan muutoin voinut tehdä tekemättömäksi,\nettei Alexis häntä enää ajatellutkaan.\n\nSitten tuli Libert kotiin; hän puolestaan ei salannut mitään.\n\nSoittajan paikasta pienessä konserttikahvilassa ei ollut tullut mitään.\nToinen viuluniekka oli sen saanut. Viimeksi tuli Pontus käytyään\npääkonsuli Paschin luona, missä kysymystä opintolainasta oli lähemmin\npohdittu. Lainan suuruus ei ollut kehuttava eivätkä sen ehdotkaan, kun\npääkonsuli oli kuullut, että nuori mies asui vanhempiensa kotona.\n\n»Minun täytyy maksaa puolestani siellä», oli Pontus sanonut.\n\n»Mutta ei tietysti enempää kuin juuri senverran kuin todellisuudessa\nmenee», vastasi pääkonsuli.\n\n»Ja täytyyhän minun ylioppilaana kulkea jokseenkin siivosti puettuna.»\n\nOlipa Pontuksella ollut rohkeutta lisätä:\n\n»Huomasiko herra pääkonsuli ehkä minun hännystakkini eilisillä\npäivällisillä?»\n\n»Minun vieraani», vastasi rikas mies synkännäköisenä, »minun vieraani\novat aina puetut niinkuin tulee olla, ja esiintyvät myöskin siten.»\n\nOnneksi oli rouva Pasch, erittäin miellyttävä nainen, samassa tullut\nsisään, mutta ei edes hänen viehkeytensä ollut saanut aikaan parempia\nehtoja Pontukselle. Tälle myönnettiin vain peräti pieni, kuukautinen\napuraha.\n\n»Minä olen», sanoi pääkonsuli, »kerrassaan hukkua köyhien ja\nlahjakkaiden miesten pyytelyihin.»\n\nPontuksen toiveet olivat tosin näyttäneet kerran hyvinkin\ntoisenlaisilta, mutta sen uudestisyntymisen, jota hänen äitinsä oli\najatellut, kun nuorten täytyi oppia tahtoaan vallitsemaan ja ottamaan\nedesvastuu omille niskoillensa, sen hän jo oli käynyt läpi. Hän\ntiesi kumarruksensa olleen mestariseos velvollista kiitollisuutta,\nsuurta kunnioitusta vallanpitäjää kohtaan ja sen ohella sopivaa\nomanarvontuntoa. Sen kumarruksen jälkeen, joka tuntui tehneen hyvän\nvaikutuksen varsinkin yhä läsnäolevaan rouva Paschiin, olivat hänen\nmietelmänsä hänen yksityinen asiansa. Illalla rouva Murius istui tehden\nlaskelmiansa. Ilman palvelijaa ja siinä tapauksessa, että mies saisi\nriittävän paljon ja verraten kunnollisesti maksavia oppilaita, elleivät\nrouvan silmät kävisi huonommiksi, ja jos Libert saisi työtä, sekä\nsuurimpaa säästäväisyyttä noudattaen voisi kai taloa yhä pitää koossa.\nMutta silloin kyllä ei saisi ainoakaan paikka antaa perään, ei saisi\ntapahtua ainoankaan päivän sairautta, ei pientäkään onnettomuutta.\n\nSiinä istuessaan hänen mieleensä tuli, että Tildalle tietenkin olisi\nparasta, jos hänen oikea äitinsä vihdoinkin pitäisi hänestä huolta,\njotta hän saisi hyvän ja kunnollisesti loppuunsuoritetun kasvatuksen.\nNeiti Liwinin puheesta tuntui kuin tarjottaisiin lapselle erittäin\nedullisia ehtoja. Mutta kun rouva Murius oli tätä itselleen moneen\nkertaan toistellut ja karkoittanut kaiken järjettömyyden, pulpahti\nkyynelvirta kuitenkin valtoimena esiin ja hämmensi kaikki laskelmat.\n\nHuoneessa, jossa hän asui yhdessä Tildan kanssa, makasi lapsi\nhiljaa, silmät auki. Alice meni hänen luokseen ja silitti kädellään\nhänen kuumaa otsaansa. Tilda tarttui hyväätekevään käteen ja painoi\nposkeansa sitä vastaan. Hän ei itkenyt, piti vain kiinni, ja rouva\nMurius näki, että katse oli suunnattu kauas täältä — täynnä ylpeyttä,\npäättäväisyyttä ja uhmaa, täynnä kysymyksiä, joita oli mahdoton\nsanoiksi pukea. Kaikkia noita kysymyksiä _miksi_, joihin jokaisen\ntäytyy itse oppia vastaamaan.\n\n\n\n\n9.\n\n\nMääräpäivänä Elma Liwin meni sovittuun aikaan tapaamaan rouva Muriusta.\n\nMuriusten portaisiin hän oli jo kerran ennen hiipinyt, vielä\nepävarmana, epäröivänä, ilmituloa peläten. Mutta hän oli vähitellen\nhavainnut vaikeuksien olevan vähäisempiä kuin oli kuvitellut. Rouva\nMuriuksen kirje oli ollut sävyltänsä suostuvainen, eikä siinä tuntunut\nvalitusta, vielä vähemmän vaatimuksia. Kenties vähäisen haikeutta.\n\nOven avasi pieni, pyöreäposkinen olento, jolla oli ystävälliset,\nharmaat silmät, joka ei ollut nuori eikä vanha, ehkäpä pikemminkin\nvanha, koska oli niin paljon ryppyjä silmien ympärillä ja niin paljon\nharmaata jo ohenneessa tukassa, joka oli kiireesti kierretty pieneen\nsykkyrään niskaan — mutta kun hymy pilkahti esiin, oli se nuori.\n\n»Oletteko rouva Murius?»\n\n»Olen», vastasi pieni olento, »tehkää hyvin, astukaa sisään.»\n\nÄäni tuntui hyvin lempeältä ja epävarmalta heti neiti Liwinin lyhyen,\nvarman kysymyksen jälkeen.\n\nElma saatettiin konserttimestarin suureen huoneeseen, talon parhaaseen.\nHän oli kuitenkin heti ehtinyt huomata, että eteinen oli huonossa\njärjestyksessä, täynnä laatikoita ja arkkuja, joiden päälle oli\nsattunut jäämään lattiaharja ja tyhjentämätön rikkalapio. Eräässä\nnurkassa seisoi seinää vasten nojallinen korkea nuottijalusta,\nasenteeltaan omituisen hyljättynä. Konserttimestarinkin huoneen laita\noli niin ja näin; virttyneet tapetit, joita vain vajavaisesti peittivät\nparittomat nuottihyllyt, kirjakaapit, vaatekaapit ja verhon takana\noleva pesulaite. Sohvalle oli huolimattomasti nakattu huopapeite.\nPuoleksi auki jääneestä ovesta saattoi nähdä pieneen ruokasaliin, jossa\noli suuri pöytä, tällä hetkellä täynnä ompeluvaatteita.\n\nRouva Murius tarkkasi arvokkaan yksinkertaisesti puettua naista, joka\nistui konserttimestarin natisevaan korituoliin, kun taas hän itse\nistahti pienemmälle tuolille, jonka selkämystä oli lyyranmuotoinen,\nsinänsä kaunis istuin, vaikka tyylinvastaisesti päällystetty joskus\nylijääneellä plyysipalasella. Vieras näytti hänestä arvokkaalta,\nvaikkei juuri sellaiselta, jolle olisi tehnyt mieli uskoa surujansa.\n\n»Minä olen täällä», alkoi neiti Liwin, »Matildan äidin pyynnöstä.»\n\n»Me olemme aina sanoneet häntä Tildaksi», sanoi rouva Murius.\n\n»No niin, Tilda. Onko hän hyväntapainen tyttö?»\n\n»Herra Jumala!» huudahti rouva Murius.\n\n»Hyväntapainenko? Joka on herttaisin, lämminsydämisin olento, mitä\najatella saattaa! Ja anteeksi, että minä kysyn heti, onko tarkoitus\nviedä hänet meiltä pois?»\n\n»Kyllä se on aikomus», vastasi Elma. »Se on hänen äitinsä nimenomainen\ntahto. Jos te olette häneen kiintyneet...»\n\n»Jaa, kiintyneetkö?» keskeytettiin uudelleen. »Josko me kaikki olemme\nhäneen kiintyneitä!»\n\n»Niin, ymmärrän kyllä», jatkoi neiti Liwin, »että ero tulee vaikeaksi.\nMutta rakas rouva Murius...»\n\nRouva Murius huudahti:\n\n»Hänhän ei edes itse tiedä muuta, kuin että hän on meidän oma lapsemme.»\n\nTämä oli ilmeisesti yllätys äidin edustajalle. Hän oli hetken hiljaa ja\nsanoi sitten kuivakiskoisesti:\n\n»Onkohan ollut oikein viisasta antaa hänen kasvaa siinä harhaluulossa?\nEnnemmin tai myöhemminhän täytyy totuuden kuitenkin tulla ilmi.»\n\n»Jaa, viisastako? Sitä me emme olisi ikinä tulleet ajatelleeksi.»\n\nNiissä sanoissa ei kuitenkaan ollut mitään kiihkoa. Rouva Muriuksen\nhuudahduksissa ja huomautuksissa ei ollut vihaa eikä kaunaa. Elma\ntarkkasi häntä, kuten oli tottunut tarkkaamaan ihmisiä, joiden kanssa\njoutui tekemisiin kauppa-asioissa: ei, tuo ei ollut mikään vastustaja\ntai oman etunsa tavoittaja, saati pentuansa puolustava naarastiikeri.\nHänen esiintymisessään tuntui vain alakuloisuutta ja jonkinlaista\ntottumusta kohtalon iskuihin alistumiseen.\n\n»En tiedä, kuinka ilmaisisin vilpittömän osanottoni», sanoi Elma\nlempeämmin. »Mutta tytön oman edun vuoksi, rouva Murius, eikö totta,\nrohkenen toivoa, että häntä kehoitetaan suostumaan äidin tarjoukseen.\nHänen itsensä vuoksi täytyy karttaa kaikkia kiihoittavia kohtauksia.»\n\n»Ottaako äiti hänet luoksensa?» kysyi rouva Murius.\n\nElma vastasi:\n\n»Ei. Äiti on — on naimisissa eikä voi pitää tyttöä kotonansa.\nTilda tulisi minun luokseni — kasvattityttärenä. Minä tulisin\npitämään hänestä huolta ja te voitte olla vakuutettu, että teen sen\ntunnollisesti.»\n\n»Mitä saattaa äidillä olla meitä vastaan?» kysyi rouva Murius\nhiljaisella äänellä.\n\n»Äiti on teille kiitollinen; hän on valmis suorittamaan kaikki Tildan\nvuoksi syntyneet kustannukset, kohtuullisen arvion mukaan. Mutta\nrouva Murius» — Elma loi silmäyksen ympärilleen, niin arkatuntoisesti\nkuin suinkin mahdollista mutta salaamatta viittausta, että hän oli\nhuomannut, kuinka köyhää ja kulunutta kaikki täällä oli: »ajatelkaa\nennen kaikkea, että lapsi täst'edes saa aivan toisenlaiset elinehdot.\nMehän voimme puhua suoraan. Tästälähin ei hänen suhteensa säästetä\nmitään.»\n\n»Sen olen ymmärtänyt», vastasi rouva Murius vielä hiljaisemmin.\n\nHänen mieleensä muistuivat omat ainaiset laskelmansa, jotka kävivät\nyhä sotkuisemmiksi. Samana aamuna oli eräs konserttimestarin\nvarmimpia oppilaita lopettanut, kun opettajan kärtyisyys teki tunnit\nmahdottomiksi. Ja silmälääkäri oli hänelle itselleen sanonut sangen\nvakavat sanat. Joka tapauksessa oli selvää, että Tildan, jos hän jäi\nkotiin, täytyisi lopettaa koulunkäyntinsä, ja se oli surullinen asia.\n\nElma Liwin sanoi:\n\n»Minä olen ajatellut ensi aluksi ottaa hänet mukaani ulkomaille kesän\najaksi. Sehän on varmaankin Tildalle suuri ja ehkä kaivattu elämys».\n\n»On varmaan», vastasi Alice Murius.\n\nUlkomaanmatkat olivat kokonaan kaikkien vähänkin järjellisten\ntoivomusten ulkopuolella Muriuksen perheessä. Kun matkustettiin,\ntehtiin se pallokartalla. Siten ei ollut pitkä matka Pariisiin eikä\nKiinaan, ja seuramatkat maan ympäri olivat tehneet monen iltahetken\nlampun ääressä onnelliseksi ja hilpeäksi.\n\nSyntyi äänettömyys.\n\nKaikki oli käynyt hyvin, Elma Liwin oli siitä kiitollinen. Paljon\nenempää ei enää ollut puhumista, oli jäljellä vain yksi asia:\n\n»Onko tyttö ehkä nyt kotosalla?»\n\n»Ei, mutta tulee pian.»\n\n»Tahtoisin kernaasti nähdä hänet.»\n\nEi sanaakaan tiedustelua siitä, kuinka rouva Murius oikeastaan\noli aikanaan tullut ottaneeksi lapsen haltuunsa. Ei ainoatakaan\näidillistä kysymystä lapsen aikaisemmista vuosista, ensimmäisistä\naskelista, ensimmäisistä kivuista, ensimmäisistä pienistä ymmärryksen\nja yritteliäisyyden merkeistä. Ei pienintäkään halua saada kuulla\njotakin kolmen veljeksen hellyydestä, lasten leikeistä ja lauluista,\nkiistoista ja kahnauksista, kirkunasta ja kyynelistä — ja naurusta,\njohon oltiin läkähtyä; päähänpistoista ja pukuleikeistä; pidoista\nja syntymäpäiväkesteistä yhden makeispussin varassa; huviretkistä\nkevätsunnuntaisin, harvinaisista maillaoleskeluista joinakin kesinä. Ei\npyydetty kertomaan illoista, jolloin rouva Murius oli koonnut heidät\nkaikki työnsä ympärille, kertonut omasta nuoruudestaan tai muita\ntarinoita, nauranut tai ollut liikutettu heidän kanssaan. Libert ja\nTilda istuivat aina lähinnä äitiä, enimmäkseen lattialla, päät hänen\npolviaan vasten. Ja äkkiä saattoi konserttimestari ilmestyä ovelle,\nvalmiina lähtemään illan oopperanäytäntöön, mutta kesken suurintakin\nkiirettä sentään pysähtyen minuutiksi heitä katsomaan. Ja sitten he\nkaikki hypähtivät pystyyn ja juoksivat parvekkeelle katselemaan, kun\nisä kiiruhti pois. Ja Tilda huusi, niin että täytyi kieltää: »Isä, isä!»\n\nKaikki tämä välähti yhtenä näkynä rouva Muriuksen mielessä, mutta neiti\nLiwin ei tuntunut välittävän sellaisista pikkuseikoista.\n\n»Älkää antako minun häiritä itseänne, rouva Murius», sanoi hän vain.\n»Minä pyydän vain saada odottaa täällä, kunnes tyttö tulee kotiin.»\n\nHän oli päättänyt pysyä tyynenä, heltymättä, täydellisesti hallita\nitseänsä, ja rouva Murius tuli tosiaan vakuutetuksi saattavansa yhtä\nhyvin jättää vieraan yksin odottamaan Tildaa. »Ehkäpä», ajatteli\nhän, »haluaa neiti Liwin mieluimmin nähdä Tildan ilman todistajia,\nkenties hän arvelee siten voivansa paremmin muodostaa ensimmäisen\narvostelunsa.» Keittiössä olikin monta askaretta emäntää odottamassa,\nja hän meni niitä hoitamaan.\n\nPiipahtipa välillä vielä pariin puotiinkin. Hänen murheensa oli liian\nsuuri, sitä täytyi tuuditella puuhailulla, mitä proosallisinten\nainesten: jauhetun lihan, ryytien, perunajauhojen ostoksilla.\n\nKun Tilda saapui kotiin harpaten kolme porrasta kerrallaan, oli\nkeittiön ovi lukitsematta, mutta keittiö tyhjänä: äiti oli siis vain\npikimmältään pistäytymässä ulkona. Laulaen säkeitä oopperasta »Pajazzo»\nheilautti Tilda takkinsa eteisen naulaan ja hattunsa hyllylle. Se oli\ntuttu aaria: »Naura, Pajazzo!» — niin sopiva, kun ei enää ole iloista\nhetkeä odotettavana.\n\nElma kuuli äänen, kuuli tytönaskelet pienessä ruokasalissa, näki\npuoliavoimesta ovesta vilahdukselta raitaisen hameen lievettä. Veri\nkuohahti päähän, kurkkua kouristi. Kuinka tyynenä hän olikaan aina\ntähän hetkeen saakka istunut, tilannetta täysin vallitsevana! Mutta\näkkiä luhistuivat kaikki laskelmat. Elävä ihmislapsi on tullut hänen\nlähettyvilleen, vilahtelee, ääntelee, hengittää tuolla, juoksee,\nliikkuu, on olemassa — ja se on hänen lapsensa!\n\nElma nousi paetakseen, kykenemättömänä, se oli ainoa, mitä hän tunsi,\nkohtaamaan tätä. Hänen niskansa tuntui kankealta, sydämentykintä kävi\nkiivaammaksi, teki kipeää. Vaivoin hän sai astutuksi pari askelta,\nmutta sitten hänen täytyi pysähtyä, kaikki alkoi silmissä pimetä\neikä hänellä enää ollut oikein selvillä, missä hän oli. Ja tuolta,\nviereisestä huoneesta, samalla jostakin kaukaa, kuului yhä askelia,\nhyräilyä, pari akordia pianolla, paperin tai kankaan kahinaa. Siellä\nliikkui ja eli tyttö: hänen lapsensa.\n\nJa äkkiä hän tuli kynnyksen yli ja seisoi Elman edessä.\n\n»Anteeksi, minä en tiennyt. Neiti odottaa ehkä isää?»\n\nElma pudisti päätään.\n\n»Auta minua», sai hän vain sanotuksi.\n\nHän viittasi haluavansa istua, ja Tilda tarttui hänen käsivarteensa ja\ntalutti hänet parin askelen päässä olevaan korituoliin istumaan. Sitten\nhän riensi noutamaan vettä, nosti lasin vieraan huulille ja juotti tätä.\n\n»Oletko sinä Tilda?» kysyttiin heikolla äänellä.\n\n»Olen.»\n\nElma katsoi ja katsoi. Nyt hän oli sen verran tointunut, että saattoi\nnähdä. Tuo oli siis hänen lapsensa, tuo sanomattoman suloinen olento.\nHänen oli täytynyt nähdä tyttö jossakin ennen, kaikki hänessä tuntui\nniin ihmeen tutulta, niin ennakolta rakkaalta. Elma ei kuitenkaan\nsaattanut tarkata yksityiskohtia, ei etsiä mitään yhtäläisyyksiä,\nhakea sen tai tämän luonteen merkkejä. Hän vain ahmi lasta, pysähtyi\nhellyydestä nälkäisenä, sairaana, katselemaan jotakin hiussuortuvaa,\nsilmien kiiltoa, pientä, pyöreää kaulaa, jonka ympärillä oli kapea,\nmusta samettinauha, ja siinä vanhanaikainen kultalankaristi.\n\nRinnassa tuntuva tuska ei hellittänyt, raastetun sydämen tykintä oli\nyhtä kiivasta ja julmaa. Mutta nyt vain hurjasta kaipuusta saada painaa\ntätä lasta povelleen.\n\nTyttö seisoi odottavana, mielessään levottomana kuunnellen, eikö\nkeittiöstä kuuluisi ääntä, joka osoittaisi äidin palanneen ja tulevan\nvapauttamaan hänet vastuunalaisuudesta tuon ilmeisesti sairaan,\nkummallisen, vieraan naisen suhteen, joka oli istunut täällä yksinään.\nAivan tuntematonhan vieras ei tosin ollut, Tilda oli nähnyt hänet,\nAleksis oli teatterissa maininnut hänen nimensä: neiti Liwin; mutta\nmitä hän täältä haki?\n\nElma katsoi vain kättä, joka piti vesilasia, ja jota hänen teki\nmielensä suudella. Mutta äskeinen pyörrytys alkoi uudelleen. Hänestä\ntuntui, että hän luisui jonnekin alas, pois — hän ehti vain kuiskata\ntuskin kuuluvasti:\n\n»Tilda, Tilda, katso minua. _Minä olen sinun äitisi_.»\n\nPelästyksestä huudahtaen tyttö pani vesilasin pois ja juoksi keittiöön.\nRouva Murius tuli vastaan keittiönovella, kun Tilda oli ehtinyt sinne\nsen ajatuksen ahdistamana, että neiti Liwin ehkä ajaa takaa, ja aikoi\nsyöstä alas portaita ja ulos.\n\n»Äiti!» huudahti hän. »Tuolla sisällä on ihminen —»\n\n»Niin on, niin on, lapseni.»\n\n»Hän on varmaankin hyvin sairas ja äiti, äiti, minä luulen, että hän on\nhullu. Minusta tuntui aivan kuin hän olisi kuiskannut: Minä olen sinun\näitisi.»\n\n»Ehkä sinä kuulit väärin, pikku Tilda», vastasi rouva Murius. »Ota\nvastaan nämä ostokset ja pane perunat tulelle.»\n\n\n\n\n10.\n\n\nAlice Murius saattoi olla väsynyt ja murheellinen, mutta ei neuvoton.\n\nEräästä kaapista, jossa säilytettiin minkä mitäkin, hän otti nopeasti\nlääkepullon, jonka kyljessä oli kirjoitus »Hermotippoja», ja joka\njoskus oli hankittu konserttimestarin vuoksi. Hän kaatoi vähän sen\nsisällyksestä, joka tuntui vahvasti kamfertilta, lusikkaan panemaansa\nsokeripalaan, ja pakotti sairaan nauttimaan sen. Valeli sitten\nKölninvedellä hänen ohimoltaan.\n\nNeiti Liwin tointuikin verraten pian.\n\n»Minun sydämeni on huono», sanoi hän anteeksi pyydellen, huokaisten\npari kertaa ikäänkuin koetellakseen, minkä verran se vielä saattoi\nkestää. »Rakas rouva Murius, antakaa anteeksi kaikki vaiva.»\n\n»Te näytätte jo reippaammalta», lohdutteli rouva Murius.\n\nElma huokaili vielä hetken ja sanoi sitten:\n\n»Minä pelkään pelästyttäneeni lasta äsken. Unohdin aivan, ettei hän\nvielä tiedä muusta perheestä kuin teidän. Tarkoitin selittää hänelle\ntulleeni tänne hänen äitinsä edustajana, mutta tulin puhuneeksi\nsekavasti, pelkäänpä sanoneeni ihan väärin, kun juuri sillä hetkellä\ntunsin pyörtyväni.»\n\n»Neiti rakas», vastasi Alice Murius ja katsoi toisen kartteleviin\nsilmiin — äänetön ja lyhyt kohtaus kuin kädenanto. »Minä kyllä selitän\nasian, älkää olko levoton.»\n\nElma peitti kasvonsa käsillään ja hengitti taas hitaasti ja syvään.\nNiin sairas kuin äsken hän ei enää ollut, mutta kuitenkin hyvin heikko.\n\nHänen täytyi saada auto ja päästä kotiin. Hän mutisi:\n\n»Ja rouva Murius, antakaa hänet minulle! Auttakaa minua! Se on äidin\ntahto, hänen viimeinen ja ainoa toivonsa elämässä.»\n\n»Kyllä, minä lupaan, koska se on onnettoman äidin tahto.»\n\nIllalla Alice Murius otti lapsen kahden kesken pieneen makuuhuoneeseen\nkertoen hänelle raskaan totuuden, että hän oli heillä oikeastaan\nlainalapsi ja että lainaa nyt vaadittiin takaisin.\n\nRuokasalissa istui Libert soitellen nuoteista, joita hän oli saanut\nlainaksi suojelijoiltaan musiikkikaupassa, uusia, ja aivan uusien\nsäveltäjien nuotteja. Joka rivi merkitsi hänelle tuntemattomien\nystävien ja hengenheimolaisten löytöä, joilla oli sanomattoman\narvokasta uutta hänelle kerrottavana. Hänen poskensa hehkuivat, hänen\nteki mielensä huutaa. Kerta toisen jälkeen hän oli vähällä juosta\nTildan luo kysymään, eivätkö nämä merkilliset sävellykset olleet saman\nhengen lapsia — vaikka tietenkin äärettömän paljon parempia — kuin\nhänen omat pienet sävellyksensä.\n\nMutta kun Libert ei hennonut jättää nuottejansa edes sellaisen\nkysymyksen vuoksi, saivat Tilda ja hänen äitinsä olla häiritsemättä,\nja poika pääsi näkemästä, kuinka nämä molemmat istuivat sängynlaidalla\ntoisiansa syleillen ja niin itkusta menehtyneinä, etteivät olisi edes\nymmärtäneet, mitä Libert tarkoitti.\n\nTotuutta ei kuitenkaan voinut ajanmittaan salata häneltä eikä\nPontukselta. Rouva Murius tiesi, että onneton nainen odotti sanomaa\nratkaisusta. Jo pari päivää käyntinsä jälkeen oli neiti Liwin\nkirjoittanut uudelleen, kiittäen osakseen tulleesta hyvyydestä,\nmutta myöskin ilmoittaen nyttemmin täysin toipuneensa ja odottavansa\nmahdollisimman pian tietoa, minä päivänä hän saisi ryhtyä huoltamaan\nTildan kohtaloa.\n\nHän ilmoitti pitävänsä omasta puolestaan viisaimpana, että tyttö ja\nhän tapaisivat Keskusasemalla, alkaakseen vastaisen yhteisen elämänsä\nsillä matkalla, jota hän oli suunnitellut ilahduttaakseen lasta ja\nvoittaakseen hänet puolelleen. Ja kun sitten vielä oli mennyt muutamia\npäiviä eikä hän saanut vastausta rouva Muriukselta, kirjoitti hän\ntoistamiseen, tällä kertaa hiukan jyrkemmin, hiukan vaativammin.\n\n»Minä en tahdo matkustaa», huudahti Tilda. »Minä en tahdo lähteä pois.\nEn halua toista äitiä.»\n\nKoulujen lukuvuosi oli päättynyt. Oopperakausi niinikään. Joka ilta\npidettiin Muriuksen perheessä perheneuvotteluita. Perheeseen luettiin\nGaribaldi, oopperalaulaja Wattman ja muutamia muita ystäviä. Kaikkia\nheitä asia kiinnosti ja kaikki he olivat sitä mieltä, että Tildalle\noli tapahtunut onnenpotkaus. Eihän tässä tarvinnut rikkoa välejä\nvanhan kodin kanssa. Oli tehty vain edullinen tarjous, jota piti\nkäyttää hyväkseen. »Niin minä olen aina tehnyt», sanoi Garibaldi. Mutta\nkonserttimestari istui synkkänä. Hän oli kuin puristettu sitruuna,\npalveluksensa suorittanut mauri, vanha ukko, joka ei enää kyennyt\nhuolehtimaan perheestänsä.\n\nTilda ei uskaltanut katsahtaa konserttimestariin: hänhän saattaisi\nlukea kaikki Tildan ajatukset. Nyt hän ymmärsi niin monta seikkaa:\nmiksi konserttimestari oli saattanut kummastella hänen musikaalisia\ntaipumuksiaan. Siksi, ettei Tilda ollut hänen oma lapsensa. Ja kun\nTilda kerran oli kysynyt, eikö hän ollut iloinnut, kun hän, tyttö,\nsyntyi — niin konserttimestari, joka piti enimmän tytöistä, oli vain\nvastannut: »Hm.» Tässä oli selitys. Tosin piti ukko hänestä, sitä ei\nvoinut epäillä, mutta tuo »hm» oli johtunut siitä, että Tilda oli vain\nulkoa kannettu heidän kotiinsa viiden kuukauden vanhana.\n\nJa kuitenkin he olivat olleet äärettömän hyviä hänelle, sekä isä että\näiti.\n\nEräs ääni hänen sisässään sanoi selkeästi:\n\n»Nyt sinun pitää nostaa taakka heidän niskastaan.»\n\nMutta ääneen hän huusi:\n\n»Neiti Liwin, joka ei edes tiedä, mitä hän sanoo, mitä hän minusta\ntahtoo? Ei kukaan voi minua pakottaa!»\n\n»Ilmetty Gavelström!» mutisi Garibaldi itsekseen.\n\nLibert sanoi:\n\n»Mehän voimme toimia yhdessä, sinä ja minä, Tilda, ja elättää itseämme\nsoittelemalla pitotilaisuuksissa.»\n\nViulunvinguttaja ei ollut osoittanut suurta surua kuullessaan, että\nTilda ei ollut hänen oikea sisarensa, sillä sehän ei muuttanut mitään\nTildassa eikä hänen omissa tunteissaan. Omasta puolestaan hän aikoi\nedelleenkin pitää häntä sisarenaan. Minkävuoksi siis niin paljon\nkyyneleitä ja murhetta?\n\nMutta Pontus neuvoi:\n\n»Älä ole lapsellinen, Tilda. Meitähän sinä aina voit käydä katsomassa,\nja sinullehan on luvattu erinomaiset olot. Saat ehkä tulla\nylioppilaaksi, jos tahdot, ja se sinun pitäisi tehdä.»\n\nOlisi voinut luulla, ettei Pontuksella itsellään olisi ollut mitään\nvastaan, vaikka hän itse olisikin ollut se, joka viiden kuukauden\nvanhana kannettiin taloon huopapeitteeseen käärittynä.\n\nAika kului ja neiti Liwin kirjoitti kolmannen kerran.\n\nSe käsitys oli hänessä vain vahvistunut, etteivät nuo Muriukset olleet,\nniinkuin hän jo alusta pitäen oli aavistanutkin, kovin kunnollista\nväkeä, ainakaan sellaista, joka käsittelee määrättyjä asioita\njärjellisellä tavalla. Tätä tosin ei kirjeessä sanottu, mutta kirje\noli kuitenkin kylmempi ja niin sanoaksemme afääriluontoisempi kuin\nkumpikaan edellinen. Ratkaisua ei käynyt enää lykkääminen. Täytyi\nilmoittaa määräpäivä, milloin tyttö saapuu, tai ryhtyä avoimeen\ntaisteluun, pakottaa oikea äiti astumaan esiin, eikä mikään mahti\nmaailmassa olisi voinut saada Alice Muriusta vaatimaan sitä, niin\nkauan kuin äiti itse tahtoi pysyä salassa. Mihin suuntaan neuvottelut\nMuriuksen salinpöydän ääressä kääntyivätkin, tiesi Alice, että Tildan\nkohtalo ennemmin tai myöhemmin täytyi ratkaista.\n\nTilda ei väsynyt vastustamaan:\n\n»Antakaa minun matkustaa Amerikkaan Rolandin luo. Niin se neiti Liwin\nunohtaa minut.»\n\n»Ehkä hän, mutta ei sinun äitisi», vastasi rouva Murius.\n\nSiinäpä se oli. Oli olemassa äiti — ja kun Tilda katsoi rouva\nMuriukseen ja tiesi, mitä äiti merkitsi, ei hän saattanut täysin\nylläpitää kapinahenkeä.\n\nVihdoin Pontus aikaansai ratkaisun.\n\nHän otti Tildan huoneeseensa, sulki oven, pyysi häntä istumaan,\njärjesteli ensin kirjojaan pöydällä, voittaakseen minuutin, pari. Sillä\nse oli hänelle tarpeen. Lopuksi hän sanoi:\n\n»Rakas Tilda, minä olen yhtä kiintynyt sinuun kuin kaikki muutkin\nmeillä. Mutta minä olen tässä perheessä ainoa — paitsi kenties, minä\nsanon kenties, Roland — joka olen järkevä, ja sentähden täytyy minun —\n—»\n\n»Minä tiedän, mitä sinä tahdot!» huusi Tilda.\n\n»Mitä sitten?»\n\n»Ei, sano se itse, sano vain julki!»\n\nPontus huomasi, että Tildan kasvoille syntyi kankea ja kummallinen\nilme, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt. Silmät olivat sangen tummat,\nuhmaavat ja päättäväiset. Tytön oli täytynyt sisässään käydä ankaraa\nkamppailua, josta hän ei ollut tiennyt mitään, mutta josta Tilda nyt\ntällä sekunnilla luopui... Oli kuin hän, Pontus, olisi asettanut\nTildan seinää vasten, kuin teloitettavaksi tuomitun: seinä takana,\npyssynluodit edessä. Tuomittu lakkaa äkkiä vastustamasta ja alistuu\nkohtaloonsa.\n\nPontuksen kävi sääliksi, mutta hän ei saattanut lakata olemasta\nainoa järkevä ja epämusikaalinen tässä epäkäytännöllisten fantastien\nperheessä, jotka eivät koskaan ottaneet lukuun tuloja, etua tai edes\ntulevaisuuden mahdollisuuksia — ja hänen täytyi senvuoksi jatkaa:\n\n»Rakas Tilda, sinun täytyy käsittää velvollisuutesi.»\n\n»Minä olen sen jo käsittänyt», vastasi Tilda.\n\nNousi sitten ja huusi tulipunaisena:\n\n»Etkö sinä käsitä, hölmö, että minä olen käsittänyt sen kauan sitten?\nTäällä minä olen ollut taakkana vuosikausia, kuluttanut ja repinyt\nrikki ja syönyt, enkä milloinkaan ajatellut muuta kuin hölynpölyä. Koko\nelämäni ei riitä korvaamaan sitä kaikkea. Mutta minun on tehnyt mieleni\npitää kiinni vielä pikkuisen, vain muutamia päiviä edes — sittenkin,\nsittenkin!»\n\n»Hyvähän se on, Tilda», sanoi Pontus ystävällisesti, »mutta sinä olet\ntehnyt taakan vain raskaammaksi äidille.»\n\nSe sattui. Tilda oli ääneti ja mietti. Pontus oli oikeassa; Pontus\nkaikessa karkeudessaan oli kuitenkin muistanut tärkeintä: äitiä.\n\n»Minähän tässä olenkin hölmö», sanoi Tilda sitten.\n\nNiin tehtiin päätös: Tilda suostui vapaaehtoisesti neiti Liwinin\ntoivomuksiin tai määräyksiin. Hän teki sen kiitollisena, kirjoitti\nrouva Murius, ja niin määrättiin lähtöpäivä.\n\nNämä epäkäytännölliset ihmiset, konserttimestari Murius ja hänen\nvaimoina, kieltäytyivät kuitenkin jyrkästi ottamasta korvausta\nmenneeltä ajalta. Rouva Murius torjui tarjouksen lempeästi,\nkonserttimestari suuresti suuttuneena. Tästä keskusteli heidän kanssaan\nneiti Liwinin lähettämä juristi, hänen luottamusmiehensä raha-asioissa.\nHänen täytyi tyytyä vain siihen, että sai jättää pienen summan sopivien\nmatkavaatteiden ja matkalaukun hankkimiseksi Tildalle.\n\nHe tapasivat toisensa asemasillalla, Elma ja Tilda. Kotiväestä\noli Tildaa saattamassa ainoastaan Libert, joka kantoi hänen uutta\nmatkalaukkuaan. Olisi ollut liiaksi hermoja kysyvää, jos useampia\nolisi tullut mukaan, syntynyt vain turhia kohtauksia, jotka muiden\nmatkustajain aikana olisivat olleet kiusallisia, sen he kaikki olivat\nkäsittäneet.\n\nNeiti Liwin oli paikalla ennen lapsia. Hän odotti makuuvaunun oven\nedustalla. Hänen tavaransa oli jo viety vaunuun. Hän tarttui molempien\nkäteen, ja Tildasta hän tuntui aivan toisenlaiselta kuin se henkilö,\njoka heillä kotona käyttäytyi niin kummallisesti ja jolle oli pitänyt\nantaa tippoja, paljon vieraammalta, ylhäiseltä ja välinpitämättömältä.\n\n»Eikö totta, Tilda, tämähän on sinun kasvatusveljesi?» kysyi hän\nLibertiin viitaten.\n\nTilda vastasi:\n\n»Kasvatusveljenikö? Siksi neiti ei koskaan saa minua häntä kutsumaan.»\n\nSiitä ei neiti pahastunut, hymyili vain heikosti. Libert vei sisään\nTildan messinkihelaisen matkalaukun, katseli ympärilleen mukavassa\nensiluokan vaununosastossa, jossa Tilda saisi olla ihan yksin, kun\ntyöntöovi neiti Liwinin osastoon pantaisiin kiinni. Libert kävi\ntällaisessa makuuvaunussa ensimmäistä kertaa elämässään, ja äkkiä hän\ntunsi kaipaavansa Tildaa, sillä täältä he olisivat saaneet runsaita\nvaikutelmia toisilleen kerrottaviksi.\n\nTällä välin Tilda seisoi äänettömänä asemasillalla neiti Liwinin\nvieressä. Hänen katseensa oli nyt kiintynyt suureen valkoiseen\nkellotauluun, jonka musta minuuttiviisari antoi hänelle vielä\nviisi minuuttia aikaa — neljä minuuttia. »Minun täytyy käsittää\nvelvollisuuteni», ajatteli hän.\n\nLibert palasi, veti hänet hiukan syrjään ja sanoi kiireisesti:\n\n»Kuule, viime yönä kirjoitin pienen sävelmän, otapas huomioosi\ninstrumenttaus! Se on tarkoitettu sinulle hyvästelyksi.»\n\nJa kömpelösti hän pisti moneen kertaan taitetun kankean nuottipaperin\nTildan käteen. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta siitä ei tullut\nmitään. Niinpä hän teki päätöksensä, syleili Tildaa kovasti puristaen,\nunohti sanoa hyvästiä neiti Liwinille ja juoksi tiehensä taakseen\nkatsahtamatta.\n\nJuna jyski pois asemalta. Tilda painautui osastonsa etäisimpään\nnurkkaan, hän ei tahtonut tietää, ei nähdä mitään, ei edes Tukholman\nympäristöä, jota Garibaldi oli kehoittanut häntä katselemaan. Hän ei\ntahtonut ajatella mitään. Hän oli hyvillään, että neiti Liwin vielä\nviipyi käytävässä ja näytti kiinnostuneen siihen, mitä ikkunasta näkyi.\nHämärästi Tilda aavisti, että tämä tapahtui ystävällisyydestä ja\nherkkyydestä, ja hän oli siitä kiitollinen.\n\nHän piti kädessään Libertin hyvästelysepitelmää ja aukaisi hetken\nkuluttua paperin. Siinä oli vanha hoku:\n\n    Neiti Itse se se\n\nNiin, se oli niin Libertin kaltaista. Ja tuohon rakkaaseen, tuhmaan\nvanhaan tekstiin hän oli sepittänyt kokonaisen pikku-concerton, monin\neri instrumentein, tosiaan sangen merkillisen instrumenttauksen. Pieni\nviulunvinguttaja oli ulkona etsimässä tietänsä omin päinsä — myöskin\nhän.\n\nTilda suuteli paperia. Sitten hän suoristi ryhtiänsä ja istui\nodottelemassa saattajaansa kyynelettömin silmin ja vakavana kuin\nviisitoistavuotias suuri tyttö ainakin.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA\n\n\n\n\n1.\n\n\nKerran viikossa, joka sunnuntai, rouva Murius kirjoitti pojalleen\nRolandille Amerikkaan. Terveenä ja sairaana, iloisena ja suruisana, oli\njoutoaikaa tai kiirettä, aina hän sai jostakin raosta sen hetken, joka\ntarvittiin kotoa odotetun raportin antamiseen.\n\nSe amerikkalainen pomo, jolle Garibaldi oli Rolandia suositellut, ei\ntodellisuudessa ollutkaan niin suuri ja mahtava mies kuin ensin oli\nluultu. Mutta hän oli kuitenkin hankkinut Rolandille toimen, josta ei\ntosin ollut suurta palkkaa, mutta pienestäkin palkastaan hän säästi\nahnaasti, voidakseen lähettää kotiin jonkin dollarin silloin tällöin.\nSitäpaitsi oli toimessa mahdollisuus kunnostautua ja yletä. Se ei ollut\nniinkään huono asema, ja monen oli täytynyt tyytyä huonompaankin.\n\nItsestään Roland ei puhunut paljon. Ei mitään yksinäisistä illoista\ntympeässä täyshoitolassa, silloinkuin iltaa ei käytetty johonkin\nkurssilla käyntiin. Ei mitään myöskään koti-ikävästä tai siitä, kuinka\nhänen mielessään kangasteli ahdas tukholmalainen asumus, jonka hänen\näitinsä, ainakin hänen mielestään, oli loihtinut mitä ihanimmaksi\nolinpaikaksi. Mutta rouva Murius luki rivien välistä ja kirjoitti itse\nsen mukaan, ja usein oli Tildakin liittänyt muutamia sivuja äidin\nkirjeeseen, niin että Rolandilla lukitussa pöytälaatikossaan Amerikassa\noli kaksi vähitellen kasvavaa kirjekasaa, molemmat yhtä rakkaita.\n\nSiitä katastroofista, joka oli tehnyt lopun Tildan olennasta Muriuksen\nperheen todellisena jäsenenä, kirjoitti Tilda itse Rolandille. Siitä\ntuli niin pitkä ja paksu kirje, että se vaati eri postimaksun ja\nlähetettiin eri kuoressakin muutamia päiviä ennen Tildan ja neiti\nLiwinin matkaa, kun matka jo oli lopullisesti määrätty.\n\n »Kuule», kirjoitti hän, »Roland, sinähän olet aina tiennyt, kuten nyt\n kuulen, että minä en ollut sinun oikea sisaresi. Ja kuitenkin sinä\n olet aina ollut minua kohtaan kiltein kaikista veljistä. Minä en ole\n unohtanut yhtäkään kaikista niistä kerroista, jolloin sinä otit minut\n hoiviisi ja kannoit minua ja puhuit järkeä minulle, enkä koskaan sitä\n unohda. Ja saat sinä senvuoksi olla _minun ainoa uskottuni_. Koska\n sinä et enää ole minun veljeni, niin tahdon, että olet jotakin, joka\n merkitsee yhtä paljon ja ehkä vielä enemmänkin. Näetkö, Libert elää\n nyttemmin vain musiikissaan ja on sitäpaitsi liian lapsellinenkin\n ymmärtääkseen _kaikkea_, ja rakas äiti, ymmärräthän, hänen niskaansa\n taas ei _saata_ sälyttää kaikkea.\n\n — Se on suuri salaisuus, mutta minä sanon sinulle, että mikään\n maailmassa ei saa minua uskomaan muuta, kuin että neiti Liwin _on minun\n äitini_, vaikka hän ei tahdo sinä esiintyä. Kenties hän haluaa ensin\n koetella minua. Mutta se ei ollut erehdys, enkä minä kuullut väärin,\n kun hän sen sanoi minulle, ja minä näin, ettei hän valehdellut. Hän\n oli sairas juuri silloin ja luuli kenties kuolevansa, eikähän silloin\n tehne mieli valehdella. Heti sitten hän tuntui kuitenkin katuneen,\n mutta minä en vain käsitä, kuinka äiti ei nähnyt hänen lävitseen;\n vaikka se on kyllä totta, että äiti ei ollut huoneessa itse sillä\n _hetkellä_, jolloin se pulpahti esiin.\n\n Mitä syytä neiti Liwinillä on vaieta, sitä minä, kuten sanottu, en\n tiedä. Hän sanoi äidille, että minun tulee sanoa häntä _Elmaksi_\n ja _sinutella_. Kernaasti minun puolestani! Sydämessäni en minä\n kuitenkaan voi pitää ketään muuta _äitinä_ kuin sitä, jonka tiedät.\n Minä aion olla kiltti »Elmaa» kohtaan, kun kerran äiti on sitä\n pyytänyt ja tunnen velvollisuudekseni olla enempää rasittamatta\n kotiväkeä kustannuksilla minun vuokseni ja osoittaa kiitollisuutta\n »Elmalle», joka on ottanut niistä vastatakseen. Pontus oli ollakseen\n tärkeä ja rupesi selittelemään sitä asiaa minulle, mutta minä näin,\n että hän oli _liikutettu_, kun hänen piti se sanoa, ja se on niin\n tavatonta Pontukselle, että en voinut pahastua, vaan tunsin itsekin\n liikutusta. Mutta Pontuksen puuha oli kuitenkin ihan tarpeetonta. Minä\n kyllä hoidan itseni. Sen _vannon sinulle_ ainoana uskottunani kaikessa\n tässä.\n\n Mihin sitten ryhdyn, kun olen lopettanut koulun, senkin aion ajatella.\n Siihen ei ole enää kovin pitkää aikaa, ja minä tahdon niin pian kuin\n mahdollista ansaita toimeentuloni itse. Voin sanoa sinulle yhden asian\n vielä, Roland, minä olen _ajatellut_ sangen paljon viime aikoina ja\n se johtuu siitä, että minullakin on ollut _suruja_, vaikka niistä en\n vielä toistaiseksi puhu kenellekään.\n\n Oma\n\n Tildasi.»\n\nRoland vastasi kirjeeseen, mutta hänen vastauksensa saapui Tukholmaan\nvasta kun Tilda jo oli matkustanut. Se lähetettiin hänen jälkeensä\nTukholmasta Saksaan, siellä kaupungista toiseen ja vihdoin Ranskaan,\nmissä neiti Liwin oli päättänyt oleilla kuumimman vuodenajan rannikolla.\n\n»Mitä tuttavuuksia sinulla on Amerikassa?» kysyi Elma, kun kirje\nvihdoin saapui perille niin monia postileimoja ja osoitteita kuoressa,\nettä Tildan omaa nimeä tuskin enää näkyi.\n\n»Vanhin veljeni», sanoi Tilda.\n\nElma huomautti:\n\n»Pikku Tilda, mitä itsepäisyyttä se on, että sinä yhä vain sanot\nveljiksi ja vanhemmiksi ihmisiä, joista tosin voit pitää, mutta jotka\nkuitenkaan eivät ole sinulle edes sukua?»\n\n»Miksi minä heitä sitten sanoisin? Konserttimestarin väeksikö?»\n\n»Käytä mitä nimeä hyvänsä, mutta ei sellaista, joka on suorastaan\nharhaanjohtavaa.»\n\n»_Heille_», sanoi Tilda, »ei kukaan voi estää minua sanomasta isä, äiti\nja veli koko elämäni ajan, mutta _heistä_ puhuessa koetan noudattaa\nElman käskyä.»\n\n»Se ei ole mikään käsky, vaan järkevä toivomus.»\n\n»Niinkuin Elma tahtoo.»\n\nElma jätti asian silleen. Hän oli päättänyt ennen kaikkea olla\nkärsivällinen.\n\nTilda luki selkä kumarassa Rolandin kirjettä, jossa tämä kannatti\nkaikkia hänen itsensä lausumia hyviä päätöksiä. Hän sanoi myöskin,\nettei mikään saattanut tehdä häntä iloisemmaksi kuin se, että sai\nolla se ainoa uskottu, joksi Tilda oli hänet valinnut. Se oli tosiaan\nyhtä hyvää kuin veljenäolo — tai ehkä vielä vähän parempaa. Hän\nneuvoi Tildaa ajattelemaan, että _jos_ neiti E.L. todellakin oli\nhänen äitinsä, niin saattoivat syyt sen salaamiseen olla painavat ja\ntraagilliset, ja sille, jolla itsellään oli suruja, ei varmaankaan ole\nvaikeaa ottaa lukuun toisten suruja, huomautti Roland.\n\nTytön lukiessa Elma istui lepotuolissaan tarkaten häntä.\n\nHän ei voinut salata itseltään, ettei hänen ollut onnistunut voittaa\nlasta puolelleen läheskään niin kuin sisimmässään oli kuvitellut\nhelpostikin saattavansa tehdä. Hän oli kyllä edellyttänyt kyyneleitä,\nehkäpä huonon kasvatuksen, itsehillinnän puutteen ilmauksia, ja oli\nmielessään siltä varalta suunnitellut parhaaksi menetelmäksi vetoamisen\nTildan kunniantuntoon. Mutta sen sijaan oli tytön luontainen viehkeys,\njoka tuskallisesti muistutti sitä, mikä kerran oli tehnyt hänet niin\nvastustuskyvyttömäksi tytön isän suhteen, heti voittanut hänet.\nTilda oli huomaavainen, vaatimaton, aina kiitollinen kaikesta, mitä\nannettiin. Mutta ei enempää. Valoisan pinnan, nuhteettomien ulkonaisten\nmuotojen alle, sen aavisti Elma sangen pian, oli vedetty tarkka raja.\nHän epäili katkeramielisenä, että siinä piirissä, missä tyttö oli\nkasvanut, oli rohjettu yllyttää tyttöä häntä vastaan, päinvastaisista\nvakuutuksista huolimatta. Sitä epäluuloa vastaan puhui toisaalta se\nseikka, että Tilda aina oli herkin ja herttaisin joka kerta, kun sieltä\noli saapunut jokin kirje.\n\nHänenkö oma persoonansa se siis lasta tympäisi? Hänen, tytön oman äidin\npersoona?\n\nSen ajatuksen Elma torjui tyköänsä, sitä hän ei kestänyt. Mutta se\nvastarinta, jota hän alituiseen, äänettömästi, julkilausumatta, tunsi\nlapsen puolelta, pani hänen kärsivällisyytensä kovemmalle koetukselle\nkuin hän oli saattanut aavistaa.\n\nTilda luki kirjeensä läpi ensin kiireenkaupalla, sitten hitaasti,\ntarkasti harkiten. Elma näki hänen kauniiden, itsepäisten kasvojensa\nkirkastuvan ja hellenevän, näki hienon punan korostavan poskien väriä,\nnäki silmissä ilon ja hellyyden kimmellystä.\n\nSitä ilmettä ei hänen itsensä ollut koskaan onnistunut aikaansaada.\nLahjoilla se ei onnistunut; ystävyydellä hän pääsi hiukan\nalkutaipalelle, mutta ei perille asti, ei näin pitkälle.\n\nElma muisteli lähtöä Tukholmasta. Hän oli viipynyt mahdollisimman\nkauan vaunun käytävässä antaakseen lapselle aikaa itkeä, mukautua\nlähdön tapahtumaan. Hän olisi tahtonut painaa lapsen povelleen, puhua\nvakaumuksestaan, että tulevaisuus nyt oli oleva valoisa ja onnellinen\nheille molemmille. Mutta kun hän vihdoin, kuumana levottomuudesta,\nettei löytäisi oikeita sanoja, tuli sisään, istui Tilda jo valmiina\nkylmähköön huomaavaisuuteen ja kiitollisuuteen. Oli syntynyt kahden\nvieraskäynnillä olevan naisen välinen keskustelu.\n\n»Puhuttelethan minua nimityksillä Elma ja sinä, pikku Tilda?»\n\n»Kyllä, kiitoksia, jos Elma niin tahtoo.»\n\n»Oletko väsynyt, rakas lapsi?»\n\n»Kiitos, en kovin.»\n\nOliko hänen nälkä, halusiko hän lukea, mistä kirjoista hän piti?\nTahtoiko hän kuulla, mikä matkasuunnitelma oli; eikö hänestä ollut\nhauskaa päästä näkemään maailmaa?\n\nOli toki, hyvin hauskaa.\n\nMutta vielä hauskempaa ehkä, jos se nuori poika, joka toi matkalaukun\nasemalle, olisi ollut mukana.\n\n»Olisi toki!» huudahti Tilda säteilevänä.\n\nElma oli kysynyt:\n\n»No, mutta etkö usko, että myöskin me kaksi kenties voimme tulla\nhyviksi ystäviksi?»\n\n»Minä toivon sitä», vastasi tyttö kohteliaasti.\n\nSitten oli Elma antanut hänelle pienen summan taskurahoiksi,\njotka hän sitten matkan varrella näki käytettävän pääasiallisesti\npostipaperin ja postimerkkien ostoon, kuvakorttien tai vaatimattomiin\nkotiinlähetettäviin muistolahjoihin.\n\nElma ei ollut kyennyt rakentamaan siltaa lapsen luottamukseen; hän\ntunsi itse yritystensä vaikuttavan teennäisiltä. Eräänä päivänä matkan\nalkupuolella hän oli yrittänyt kysymystä, eikö Tilda koskaan ajatellut\ntai kummastellut tuntematonta ja onnetonta oikeaa äitiänsä. Mutta lapsi\nvastasi kuin sivumennen:\n\n»Kun hän on voinut olla välittämättä minusta viisitoista vuotta, niin\nymmärtäähän Elma, etten minä lainkaan katso häntä äidikseni.»\n\nSitä kieltä ei sen koommin kosketettu.\n\nHotellissa oli neiti Liwin enimmäkseen ottanut kaksi huonetta. Se teki\nmatkan jonkin verran kalliimmaksi, mutta hän ei tahtonut valvomisellaan\nja polttelullaan myöhään yöhön rasittaa lasta. Niinä kertoina, jolloin\noli pitänyt tyytyä yhteen huoneeseen, oli Tilda saanut mennä sisään\nensin, ja Elma oli hotellin kirjoitushuoneessa tai hallissa odotellut,\nkunnes lapsi ehtisi nukahtaa, minkä jälkeen hän itse vasta saapui.\n\nNiinä öinä hän ei itse nukkunut. Hän kuunteli lapsen kevyttä, tasaista\nhengitystä, kuuli hänen käännähtävän tai oikaisevan itseään vuoteessa\nja joskus mutisevan joitakin epäselviä sanoja. Niin pian kuin aamu\nalkoi sarastaa sen verran, että Elma saattoi nähdä hänet, vaikkapa\nensi hämyssä vain hämärästi, nousi Elma istumaan kurottaen kaulaansa\nvoidakseen paremmin ahmia näkyä. Silloin ei unettomuus ollut enää\nvaivaa. Ei ollut vähääkään väliä, vaikka päätä kivisti ja silmäluomia\npoltti seuraavana päivänä, kun hänen näinä aamunkoiton viileinä, liian\npian haihtuvina hetkinä niin kauan oli täytynyt kaivata.\n\nEräänä tällaisena aamuna Elma oli rohjennut nousta vuoteeltaan, tosin\npelonalaisena, hiipinyt lapsen huolellisessa järjestyksessä olevien\nalusvaatteiden luo — hän ei tiennyt, että järjestystä noudatettiin niin\nhuolellisesti Alice-äidin kunniaksi — ja painanut kasvojaan niihin,\nhengittänyt vaatteiden tuoksua, jotka olivat verhonneet hänen lapsensa\nruumista.\n\nVuosikausia hän oli riistänyt itseltään ilon kantaa, hoitaa tätä\npientä ruumista, oppia tuntemaan sen pienintä yksityiskohtaa myöten,\nja nyt se ei enää tuntunut kuuluvan hänelle... Kirpeä mustasukkaisuus\nheräsi hänessä tuota rouva Muriusta kohtaan, joka oli saanut kaiken\nsen, mistä hänen oli täytynyt kieltäytyä. Hän ei ollut koskaan ennen\najatellut mitään kilpailua, ei edes, kun päätti ottaa Tildan luokseen.\nSilloin hän oli kuvitellut itselleen nuoren sielun muovailua, tytön\nkehityksen ohjaamista, ja hän oli ollut onnellinen uskoessaan voivansa\nolla hyödyksi. Oman elämänsä kokemuksista hän luuli voivansa antaa\nnuorelle viisautta, ja se oli hänestä tuntunut kylliksi tärkeältä ja\nriittävältä sielun liittämiseksi sieluun. Mutta tänä aamuna hän oli\näkkiä ja voimakkaasti käsittänyt, mitä toisella oli ollut: oikeus saada\nosoittaa hellyyttä ensi päivästä alkaen, oikeus äidin nimeen heti, kun\nse sana tuli lapsen huulille, oikeus hoitaa, valvoa, väsyttää itseänsä,\nkeventää pieniä suruja ja luoda iloa pienillä poikamaisilla leikeillä,\noikeus tuntea onnenväristystä, kun lapsenkäsi hapuillen etsi hänen\nkättään.\n\nHän käsitti sen yhdellä kertaa puristaessaan povelleen yksinkertaisia,\nkotonaommeltuja, pieniä tytönalusvaatteita.\n\nLopulta hän oli nukahtanut ne povellaan, nukahtanut niin suloisesti\nkuin olisi lapsi itse maannut siinä pienenä ja avuttomana. Hän\nheräsi siihen, että Tilda oli noussut ja mahdollisimman hiljaa\nryhtynyt peseytymään. Elma makasi liikkumattomana, salaa tarkaten\nlapsen sulavia, vaistomaisia liikkeitä, huolellista saippuoimista,\nlevotonta kahden pienen leukaan ilmestyneen nyppylän tarkastusta.\nEmpimättä paljasti lapsi ruumiinsa, kylmästä vedestä hiukan väristen,\nja ensimmäistä kertaa oli Elma, äiti, nähnyt nuo kaunismuotoiset,\nnuoret jäsenet, jotka olivat lihaa ja verta hänen omasta lihastaan ja\nverestään.\n\nNiitä oli toinen kylvettänyt, hoitanut, pukenut ja hyväillyt; toinen\niloinnut niiden terveydestä ja vartunnasta, voimasta ja kauneudesta.\n\nTilda käännähti, huomasi Elman olevan valveilla ja peitti itseään\nhiukan.\n\n»Voiko Elma käsittää, mihin minun alusvaatteeni ovat joutuneet?»\n\n»Kultaseni», vastasi Elma, »minä halusin vain tarkata niitä ja korjata,\njos olisi tarvittu, ja satuinkin nukahtamaan siihen.»\n\nTilda sanoi:\n\n»Ei mitään ole rikkinäistä. Me katsoimme läpi kaikki, ennenkuin läksin,\näiti ja minä.»\n\nMustasukkaisuus tempasi Elman mukaansa.\n\n»No», vastasi hän arvostellen, »kauhean paikattuahan kaikki on, mitä\nsinulla on, ja näyttää lisäksi olevan paikattua viime hetkessä.»\n\nTilda oli vaiti. Mutta Elman mieli oli liian kuohuksissa, hän ei voinut\nenää hillitä itseänsä, hänen täytyi iskeä vielä:\n\n»Kyllähän minä huomasin, ettei sinun kasvatuskodissasi vallinnut\nkovinkaan kehuttava järjestys, ja yhtä ja toista voisi sanoa sinunkin\nvarusteistasi. No», lisäsi hän sovinnollisemmin, »eihän se ole sinun\nsyysi.»\n\n»Kenenkäs muun?» huusi Tilda ja oli samassa hypähtänyt esiin kuin\nraivotar. »Eikö Elma luule äidin nähneen tarpeeksi vaivaa? Koetapas\nitse pitää neljää lasta! Minunhan, juuri minun olisi pitänyt olla\nahkerampi ja auttaa häntä. Ole hyvä, äläkä ikinä enää sano hänestä\nhalaistua sanaa!»\n\nÄiti ja tytär olivat mitelleet toisiaan katseillaan. Sama luonto.\nSamat, suuttumuksesta tummenevat silmät. Ja sama muisti, joka varmasti\nei koskaan anna tämän ensimmäisen ottelun unohtua.\n\nElma oli sitten ollut koko päivän aivan suunniltaan. Hän syytti\nitseänsä, ettei ollut paremmin pitänyt malttipäätöstään. Mutta ei\ntoisaalta päässyt katkeruudestaan kaikkea sitä kohtaan, mikä oli hänen\ntiellään. Nyt hän oli ottanut lapsensa luokseen, jättänyt sikseen\näärimmäisen varovaisuuden, voittaen vaikeudet ja vaarat. Mutta lapsi ei\nollut sellainen kuin hän tahtoi. Oli kuin lapsen koko olennosta olisi\nhuokunut moitetta, ettei hän ollut tehnyt enempää, tullut ennemmin,\nuhrannut siekailemattomammin — tuo lapsi tuossa, joka ei mitään\nkäsittänyt!\n\nUlospäin hän ei näyttänyt mitään. Sairas sydän kidutti häntä kovilla\nlyönneillään. Vanhat kiusanhenget kuiskasivat hänelle jo liian suurista\nilmeisistä turhista uhreista, hairahduksista ja voittamattomasta\nvastarinnasta, jotka olivat aivan luonnollisia seurauksia hänen\npäättömästä, harkitsemattomasta menettelystään. Mutta tuon itsepäisen\nlapsen rakkauden kaipaaminen, kaipaus saada kuulla yksi ainoa sovittava\nsana tuon kaikesta huolimatta käsittämättömän rakkaan lapsen huulilta,\nmasensi myrskyn.\n\nVäsymystään ajattelematta hän kuljetti tyttöä mukanaan puodeissa,\nantoi hänelle lahjoja, luopui iltalevostaan mennäkseen hänen kanssaan\njohonkin teatteriin.\n\nJa tämän ensimmäisen yhteentörmäyksen jälkeen hän oli tullut\nvarovammaksi, hän oli tuntenut, ettei hänellä ollut varaa moneen\ntappioon. Hänen itsevarmuutensa oli murtunut. Hän oli olettanut\nlapsessa vaistoa, joka toisi Tildan hänen luokseen luonnollisesti ja\nvälittömästi. Sitä vaistoa ei ollut kuulunut — oikeuden lapsen sydämeen\nilman muuta hän oli menettänyt jo kauan ennen kuin oli hänet jälleen\nkohdannut.\n\nKirpeän nöyryytettynä hän oli tunnustanut tämän itselleen. Jos hän\ntahtoi saavuttaa Tildan tinkimättömän ystävyyden ja rakkauden, täytyi\nhänen ansaita ne niinkuin jokaisen muunkin, jokaisen vieraan olisi\nollut pakko tehdä, vähitellen, askel askelelta. Hänellä ei ollut\noikeutta vaatia mitään — hänellä, äidillä.\n\nKun Rolandin kirje vihdoin oli luettu loppuun ja pantu taskuun,\nkysyi Elma äänensävyllä, jonka koetti tehdä niin ystävälliseksi kuin\nmahdollista:\n\n»Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin siitä, mitä nuori herra Murius\nkirjoittaa?»\n\n»En», vastasi Tilda, »jos Elma suo anteeksi, sillä ne ovat todellakin\nvain meidänkeskeisiämme asioita. Mutta, katsos tätä!»\n\nJa hän näytti kolmen dollarin shekkiä, joka oli ollut kirjeen välissä.\n\n»Rahaa», sanoi Elma kylmästi. »Minun täytyy vaatia, että sinä et ota\nsitä vastaan muilta kuin minulta.»\n\nJa silloin olivat pilvet taas heidän yllään. Mustat katseet iskivät\njälleen yhteen. Tilda sanoi yhtä kiihkeästi kuin Elma oli puhunut\ntyynesti:\n\n»Minun täytyy sanoa, että minä en anna pidellä itseäni kuinka tahansa!\nSilloin karkaan ennemmin.»\n\n»Uhmailetko sinä? Siitä neuvoisin sinua luopumaan, Tilda, oman etusi\nvuoksi!»\n\nSitten seurasi taas äänettömyys. Elma nojautui jälleen lepotuolinsa\nselkänojaa vasten ja istui odottaen. Kumpi ojentaisi ensin\nsovinnonkättä?\n\n»Miksikä niskuroida», ajatteli Elma katkerassa äänettömyydessä, »miksi\njatkaa taistelua? Eikö olisi parempi päästää kaipaus ja hellyys\nvalloillensa ilman muuta?» Mutta hän ei uskaltanut — epätietoisena\nsiitä, kuinka se otettaisiin vastaan.\n\nTilda puhui ensiksi. Hän sanoi hyvin tyynesti, itsensävoittajan\narvokkuudella:\n\n»Elma on luonnollisesti oikeassa siinä, ettei minulle tarvitse syytää\nrahoja. Äitikään ei tahtonut, että me ottaisimme rahaa vastaan muualta\nkuin kotoa, ja minä unohdin, että Rolandilta ottaminen — ei enää ole\nkotoa ottamista. Elma ei kyllä myöskään saata ymmärtää Rolandia tai\ntietää, minkälainen meidän välimme aina on ollut. Mutta suo minulle\nanteeksi.»\n\nElma ojensi kättä ja Tilda tarttui siihen. Äiti kumartui hiukan ja\nsuuteli kevyesti lapsen sormenpäitä.\n\n»Sinun pitää myöskin suoda anteeksi minulle», sanoi hän, »jos joskus\nnäytän kovemmalta kuin olen.»\n\nIllalla vastasi Tilda Rolandin kirjeeseen:\n\n »Mitä siihen tulee, että E.L:llä olisi ollut suruja, joista minun\n pitäisi häntä sääliä, niin luulen sen olevan totta. Mutta jospa\n tietäisit, kuinka vaikeata usein on tulla toimeen hänen kanssaan.\n Yöllä voi hänen päähänsä pälkähtää penkoa minun alusvaatteitani\n arvatenkin tarkastaakseen, sattuuko niissä olemaan jokin lukkoneula\n napin asemesta tai muuta semmoista pientä huolimattomuutta. Hän antaa\n minulle kaikki, mitä tarvitsen, ei tympäisevän ylellisesti lainkaan,\n niin, että se tuntuisi lahjomiselta, vaan kohtuullisesti ja hyvin\n hienosti, ja tiedätkö, minä olen siitä kiitollinen. Mutta toisina\n päivinä hän saattaa olla niin ilkeä, vielä ilkeämpi kuin minä. Hän ei\n lyö eikä huuda, ei, se on silmissä, aivan niinkuin minulla (tiedän\n sen) — ja sitten tulee _muutama sana_. Jos hän on minun oikea äitini,\n niin tulen minä häneen, ja se on hirveätä! Sillä kaikista päätöksistä\n huolimatta on hetkiä, jolloin _melkein vihaan_ häntä.»\n\n\n\n\n2.\n\n\nElma ja Tilda matkustivat kotiin Hampurin kautta. He asettuivat samaan\nhotelliin, missä Elma aikanaan oli asunut Rick Brunjohannin kanssa,\nja Elma vei tyttärensä herra Feuerin kenkäkauppaan ja osti hänelle\nsieltä jalkineita. Ravintolaan, missä Rick ja hän olivat aterioineet\nBourgstenin kanssa, ei sitävastoin voinut lasta viedä.\n\nMutta illalla, kun Tilda oli mennyt huoneeseensa, lähti Elma ulos.\nHän luuli voivansa löytää paikan, johon liittyi niin merkityksellisiä\nmuistoja. Hän halusi vain katsoa jostakin ikkunasta sisään, nähdä\nvilahduksen salin suihkulähteen monivärisistä vivahteista: ehkäpä\nmyöskin eräät kasvot. Hän ajatteli sitä kultabrokadipukuista tyttöä ja\nBourgstenia. Hän tahtoi kuvitella heitä yhdessä, noita molempia, jotka\nhän oli jättänyt taakseen. He istuisivat samassa pöydässä, jolla oli\nkuihtuneita kukkia, kun hän, Elma, näkymättömänä kulki ohi suurten,\nvalaistujen ikkunain syksyisenä iltana, ohi kaiken entisen — vain\npariksi minuutiksi suoden itselleen viimeisen kirpeän tunnun muinoin\ntuttujen seikkojen näystä.\n\nMutta hänen tuntui olevan turha yrittääkään löytää tietä sinne. Turhaan\nhän harhaili hetken katujen vielä lehdellisten puiden alla. Pimeässä\npuhuteltiin häntä tunkeilevasti, ja hän ymmärsi, ettei hänen sopinut\nkauempaa harhailla. Hän riensi takaisin hotelliinsa.\n\nMennessään Tildan oven ohi hän tunsi voimakasta halua tavata tyttöä,\nvaikka jo oli toivotettu hyvää yötä. Hän koputti ovelle, ja vaikka\nvastausta ei kuulunut, astui sisään. Lamppu paloi pöydällä, mutta huone\noli tyhjä, vuode koskematon. Kellohan olikin vasta kymmenen. Elma\nodotti.\n\nTyttö tuntui kuluttaneen aikaansa kirjoittamalla, muste kynässä oli\nvielä kostea. Arvatenkin hän oli mennyt alas viemään kirjeitänsä. Mutta\naika kului eikä häntä kuulunut takaisin. Levottomana Elma alkoi etsiä.\nHän soitti palvelijoita, mutta kukaan ei tiennyt sanoa, missä nuori\nneiti oli. Ehkäpä hän istui seurustelusalissa, missä vieraat joskus\nviettivät iltaansa. Elma hylkäsi sen ajatuksen: ei Tilda eikä hän ollut\nedes kysynyt, missä se sali oli.\n\nHänen levottomuutensa yltyi. Kauheita epäluuloja heräsi hänessä.\nTildan päällysvaatteet olivat huoneessa, mutta kuitenkaan hän ei\nvoinut torjua ajatusta, että tyttö todellakin oli karannut — ja\ntäällä, tässä inhoittavassa Hampurissa! Katoaminen jäljettömiin, mitä\nhirvittävimpiin oloihin joutuminen, kaikki oli mahdollista. Hän eli\nmielikuvituksessaan, kuinka hän vetosi poliisiin ja viranomaisiin,\nsanomalehti-kirjoituksia, kauhea tarina, joka oli yleisenä\npuheenaiheena. Puoli tuntia hän käveli edestakaisin käytävässä omansa\nja Tildan huoneen ovien väliä. Vihdoin hän, tuskan ahdistamana, meni\nkuitenkin siihen seurustelusaliin, jossa Tildan läsnäolo oli hänestä\ntuntunut vähimmin uskottavalta.\n\nTyttö oli siellä, Elma näki hänet heti. Huoneessa oli himmeä valaistus,\nhillittyä puheensorinaa. Pari kolme ryhmää, kaikki erillään toisistaan,\npiti hallussaan suurta huonetta. Yhteen ryhmään kuului Tilda —\nseurassa oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, keskeisimpänä rouva\nPasch, Valkoinen papukaija, hymyilevänä, valkoiseen, helmikoristeiseen\npukuun puettuna. Hiukan syrjempänä, aivan ryhmän laidassa, istui Tilda\nvilkkaassa keskustelussa erään nuoren miehen kanssa.\n\nElma ei kyennyt menemään luokse, eikä kukaan huomannut häntä. Hänen\ntäytyi nojata ovenpieleen. Koko hänen huolestumisensa sihahti\nhillittömäksi suuttumukseksi. Hän näki koko tuon seuran, nuo Paschit,\nhänen inhoamansa jo aikojen alusta alkaen, niin hänestä tuntui, luonnon\nvaatimuksesta kuin rotujen sota... Hän näki nuoren miehen tarttuvan\npieneen kultalankaristiin, Tildan aarteeseen, joka nyt riippui ohuissa,\nElman lahjoittamissa kultaketjuissa, ja vetävän sitä. Ohut tytönkaula\ntuli pehmeästi perässä, ja he nauroivat molemmat.\n\nKiihkeästi Elma käski erästä hotellinpalvelijaa, joka sattui olemaan\nlähettyvillä, noutamaan heti nuoren neidin, ja riensi itse edellä\nhissiin valmiina purkamaan koko inhonsa.\n\nMutta Tilda ei pitänyt kiirettä. Elma kuvitteli mielessään\ntapahtumain kulun: tytön on täytynyt sattumalta tavata Paschit, jokin\nleikkitoveruus oli ehkä olemassa pojan kanssa, jokin varhaisalkuinen\nkurtiisijuttu. Sen pahempi! Elma ei ollut vielä tullut ajatelleeksi\ntytärtänsä sellaisessa yhteydessä ja johtui heti kaikkein pahimpaan:\nsovittiin tietysti tapaamisesta seuraavana päivänä, päätettiin\nröyhkeästi vetää häntä, vartijaa, nenästä, tehdä retkiä kahden kesken,\nnauttia luvattomia, ennenaikaisia vapauksia.\n\nJulmaa mielihyvää tuntien hän ajatteli, kuinka vahtimestari tuli\nPaschin ryhmän ja nuoren parin luo: — »Neitiä odotetaan heti neiti\nLiwinin huoneeseen...» Kuinka ällistyneenä Tildan onkaan täytynyt\nkatsoa ympärilleen ja mitä nöyryytystä tuntea, kun häntä lähetetään\nnoutamaan tällä tavoin kuin pikkulasta. Se on vain oikein. Ja kuitenkin\ntyttö viipyi, se oli sopimatonta, anteeksiantamatonta — Muriuksen\nkasvatuksen seurauksia.\n\nNiin pian kuin Tilda ilmestyi, huusi Elma:\n\n»Minä vaadin ehdottomasti, ettei minun tarvitse odottaa, kun lähetän\nsinua noutamaan. Mitä peliä tämä nyt on?»\n\n»Elmahan tuntee heidät itse, Paschit. Rouva Pasch pyysi minun lausumaan\nterveisiä.»\n\n»Minä en tahdo tuntea heitä. Sen pojan perässäkö sinä juokset?»\n\n»Minä olen tuntenut Alexin monta vuotta.»\n\n»Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan mistään seurustelusta heidän\nkanssaan.»\n\n»Mitä syytä Elmalla on siihen?»\n\n»Kysytkö sinä syitäkin?»\n\n»Tietenkin.»\n\n»Siitä voit olla varma!» kuohahti Elma. »Minulla on syyni. Pasch\ntänään, joku toinen huomenna, minä tiedän mihin se johtaa.»\n\nTilda sanoi jäykkänä:\n\n»Elman ei tarvitse olla vähänkään levoton minun vuokseni. Alexis viipyy\nmuuten ulkomailla koko vuoden.»\n\n»Mitä teillä oli niin tuttavallista puhumista keskenänne?»\n\n»Tuttavallista? Me puhuimme matkoistamme.»\n\n»Hän karttelee», ajatteli Elma, »hän valehtelee minulle. Hänenhän\ntäytyy valehdella, eihän meidän välillämme vallitse mitään\nluottamusta...» Mutta hän ei uskaltanut päästää irti kiukkuansa. Hän\nsytytti väkevän paperossin, veti savua syvälle sisään, rauhoittui.\nOli miten oli, pahinhan ei sentään ollut tapahtunut, Tilda ei ollut\nkarannut, eipä näyttänyt edes aikoneen karata. Elma tunsi, että tämä\npelko se häntä pohjimmalta oli ahdistanut. Kaikki muu oli oikeastaan\nhelpotusta, myöskin Paschit, viipyminen, Tildan itsepäisen tylyt\nvastaukset: lapsihan oli kuitenkin tallella.\n\n»Rakas Tilda», sanoi hän leppeämmin, »minä tulin niin levottomaksi\nsinun vuoksesi.»\n\n»Levottomaksi? Mitenkä?»\n\n»Niin, Tilda, levottomaksi. Lapseni, minä tulin ajatelleeksi äitiäsi,\nkenties minun ei pitäisi puhua siitä, mutta teen sen sinun itsesi\nvuoksi. Kun äsken seisoin salin ovella ja äkkiä näin sinut siellä niin\nhuolettomana, niin kiintyneenä, arvatenkin ihan tietämättömänä kaikesta\npetollisuudesta, kataluudesta ja liasta, kaikista ansoista vakuutusten\nja hellien katseiden kavaluudesta ja valheesta, kaikesta saastasta,\nniin minä kauhistuin. Sinä olet vasta vain viidentoista, ja minä tunsin\nsuuren vastuunalaisuuteni. Minne sinä olet menossa, Tilda?»\n\nTilda oli istahtanut, mutta nousi jälleen:\n\n»Minä käsitän, mitä Elma tarkoittaa. Että minun äitini on petetty,\nollut herkkäuskoinen ja saanut siitä sitten kärsiä — ja Elma luulee\nnyt, että minulle täytyy käydä samalla tavalla. Ah, minua hävettää, kun\nkuulen, mitä Elma minusta luulee.»\n\nHän kääntyi mennäkseen, mutta heikko huudahdus pidätti häntä.\nSamassa hän näki, kuinka kelmeäksi Elma oli käynyt. Hänen äskeinen\nlevottomuutensa oli mahtanut olla vielä kiduttavampi kuin hän oli\nsanonut. Ja jos hän tosiaan itse oli se tuntematon äiti, joka oli\nkokenut kaiken sen kataluuden ja valheen, niin se oli kai juuri tehnyt\nhänet niin katkeraksi, niin suvaitsemattomaksi — ja sellaiseksi, josta\noli niin vaikea pitää.\n\nJa kenties nyt vielä tehnyt hänet sairaaksikin!\n\nLupaa kysymättä riensi Tilda Elman luo ja alkoi varovasti riisua häntä.\nNapitti auki puseron, riisui kengät.\n\n»Anna minun auttaa, Elma tarvitsee sitä nyt.»\n\nElma antoi sen tapahtua. Lapsi päästi hänen tukkansa, harjasi sen,\npalmikoi yöksi. Kun hän oli saanut Elman vuoteeseen, pani hän kuntoon\ntabletit, joita Elmalla oli tapana nauttia, ja istuutui vuoteen\nlaidalle.\n\n»Saako Elma unta nyt?»\n\nToinen ei vastannut heti. Hän oli sulkenut silmänsä ja piti lapsen\nkättä kädessään. Jospa hän olisi saanut kuolla tällä hetkellä!\nJos hän edes olisi saanut ilmaista koko totuuden. Mutta kuinka\nvoisi viisitoistavuotias käsittää kaiken sen, mitä se sisälsi,\nvikaankasvaneen, hukkaanmenneen elämän. Kuinkapa lapsi voisi käsittää\nja ymmärtää, antaa anteeksi kaikki, mikä oli ollut omiansa eksyttämään.\n\nElma saattoi ainoastaan kuiskata:\n\n»Lapsi, anna minulle anteeksi!»\n\nSilloin hän tunsi kasvoillaan toiset kasvot, lämpimät huulet, jotka\nkoskettivat hänen poskeansa, ja kuuli kuiskattavan vastaukseksi:\n\n»Päinvastoin, anna sinä minulle anteeksi, Elma. Elmalla on raskas olla,\nsen minä olen nähnyt tänään.»\n\nHeti senjälkeen Tilda oli poissa. Elma kuuli hänen hiljaa liikuskelevan\nviereisessä huoneessa. Seinä oli molempien huoneiden vuoteiden välillä.\nMutta kauan makasi Elma koettaen jännittyneenä kuulla tämän seinän\ntoiselta puolen tytön hiljaista hengitystä.\n\nSiitä päivästä pitäen oli hänen ja Tildan seurustelu helpompaa. Lapsen\nensimmäinen suudelma, niin ujo ja lyhyt, mutta tinkimättä annettu,\nlohkaisi jotakin pois äidin sielun patouksista. Siitä illasta alkaen\ntuli hyvänyönsuudelma tavaksi. Elma saattoi yllättää itsensä sitä\nikävöimässä jo tuntikausia ennen.\n\nTukholmassa oli Hulda pannut kodin täyteen kuntoon. Elma iloitsi\nkuullessaan Tildan ihailevan kaikkea. Rick Brunjohannin entinen huone\noli kalustettu Tildalle. Jo ennen matkallelähtöä alkukesällä Elma oli\nvalinnut kaikki, mitä huoneeseen tarvittiin, mutta ei ollut tahtonut\nhemmoittelulla tärvellä tulevaa kasvattitytärtä. Hän oli päättänyt\nodottaa ja ensin nähdä, minkäluontoinen tämä oli ja minkälaatuisen\nasunnon hän ansaitsisi, ja oli senvuoksi valinnassaan päätynyt kaikkein\nyksinkertaisimpiin valkoisiksi maalattuihin huonekaluihin. Kun hän nyt\nastui huoneeseen, saattoi hän mitata itsessään tapahtuneen muutoksen.\nKaikki tuntui hänestä riittämättömältä, arvottomalta, rumalta. Hän\nhämmästyi välinpitämättömyyttänsä lapsen viihtyisyydestä.\n\nMutta Tilda kiitteli ja ylisteli kaikkea.\n\n»Vain yhtä minä vielä tahtoisin pyytää», rohkeni hän sanoa.\n\n»Se on hänen ensimmäinen pyyntönsä minulta», ajatteli Elma ja vastasi\nhymyillen:\n\n»Se on ennakolta myönnetty.»\n\n»Jos Elma vuokraisi pianon, niin että voisin jälleen ryhtyä\nharjoittamaan.»\n\nPiano tuli, ei vuokrattu, vaan oma, jonka Elma oli antanut ostaa.\nYksinkertaisten, valkoisten huonekalujen täytteeksi hän hankki\nvärillisiä tyynyjä, kauniin peilin, maton. Ikkunalle kukkivia kasveja.\n\nKoulu alkoi. Elma oli tahtonut, että Tilda ilmoittaisi nimekseen Liwin.\nHän toivoi, oli hän sanonut, että Tilda tulevaisuudessa käyttäisi\nsitä nimeä, kun hän aikoi ottaa Tildan ottotyttärekseen ja vähitellen\nasettaa hänet kaikkiin ottolapsen oikeuksiin. Mutta siinä tuli taas\ntenä eteen.\n\nTilda selitti — ja sama kapinallisuudenilme, jota ei ollut näkynyt\nHampurinkohtauksen jälkeen, välähti esiin — että hän ennemmin menisi\nkaduille kerjäämään kuin jäisi lihapatojen ja pianon ääreen ja\nkauniiseen huoneeseensa, ellei hän edelleenkin saa olla Tilda Murius.\n\nElma jätti silloin asian tuonnemmaksi. Hän tiesi jo olevansa voitettu.\n\n\n\n\n3.\n\n\nEi myöskään Pasch-asiaa otettu enää esille. »Kuinka olenkaan\nmuuttunut», ajatteli Elma. Mutta Tilda puolestaan muisteli\nhiljaisuudessa odottamattoman kohtauksen kaikkia yksityiskohtia.\nHänelle oli tämä kohtaus muodostunut matkan huippukohdaksi. Se oli\nauttanut häntä vihdoin luopumaan aikomuksestaan pysytellä loitolla\nElmasta, sillä kuinkapa saattoi se, joka itse oli onnellinen, olla\nsäälimättä ja hoivaamatta sitä, joka kärsi?\n\nKohtaus: hän oli juuri saapunut kirjeineen eteishalliin, kun matalia,\nkadulta johtavia, punaisella matolla peitettyjä portaita ylös oli\nlähestynyt eräs seurue. Puhuttiin ruotsia, Tilda käännähti puoleksi ja\nkuuli äkkiä nimensä mainittavan. Alexis seisoi hänen edessään.\n\nHän oli heti esittänyt Tildan isälleen ja äidilleen: se\nkultalankaristityttö. Rouva Pasch oli sanonut: »Kuinka lystikästä,\nhyvin omituista. Eikö neiti tahdo istahtaa meidän seuraamme hetkiseksi?\nAlexis, poikaseni, katso, että saamme hiukan hyviä hedelmiä. Eikö niin,\nystäväni?»\n\nViimeiset sanat oli sanottu pääkonsulille, joka oli vastannut:\n\n»Kuten haluat, tietenkin, Alexandra.»\n\nTildan mielessä pysyi vielä selvänä, kuinka tämä sama rouva Pasch,\nsatumaisen valkoisena ja kauniina, kerran oli hänelle, pienelle,\nniiaavalle tytölle, lausunut käsittämättömät sanat:\n\n»Ja kuinka herttaisia sitä ollaan, ja niin hyvin kasvatettuja...»\nMutta rouva Pasch ei sitä tietenkään enää muistanut. Hän oli luonut\nTildaan yleissilmäyksen pyöreillä, kirkkailla silmillään, ja Tilda oli\nennen kaikkea käsittänyt, mikä onni oli, että hänellä sattui olemaan\nyllään hauska ja sopiva puku, ei matkapuku, joka sekin oli sangen\nhyvä, vaan hiukan parempi. Onneksi oli pian tuotu sisään tarjotin\ntäynnä kaikkinaista hyvää, melooneja, persikoita, rypäleitä. Alexis\nvalikoi hänelle niitä rykelmän lasilautaselle. Hänkin tarkasti häntä\nsilmillään, jotka myöskin olivat pyöreät ja kirkkaat samoin kuin äidin.\n\nHänen tarkastuksensa oli kuitenkin mahtanut johtaa suotuisaan\ntulokseen, sillä hän sanoi, hiukan hiljemmällä äänellä, jotta eivät\nkaikki olisi kuulleet:\n\n»Sinusta on tullut vieläkin kauniimpi.»\n\nPääkonsuli kysyi:\n\n»Ja saako kysyä, kuinka nuori neiti on juuri täällä?»\n\nNäytti kuin hän sillä hetkellä olisi muistanut lääketieteen ylioppilaan\nPontuksen, jolle hän antoi rahaa opintoja, muttei suinkaan kalliita\nmatkoja varten, ja hiukan kummastellut nähdessään lahjakkaan, mutta\nköyhän nuorukaisen sisaren täällä, hienossa hotellissa, hienoissa\npukeissa.\n\n»Minä olen täällä neiti Liwinin kanssa», vastasi Tilda.\n\n»Neiti Elma Liwininkö?»\n\n»Niin, minä tulen asumaan hänen luonaan ensi talvena.»\n\nTällöin rouva Pasch lopetti ryhmän toisten henkilöiden kanssa\nylläpitämänsä keskustelun ja sanoi:\n\n»Ah, kuinka mielenkiintoista. Ja viisasta neiti Liwinin puolelta. Hän\ntarvitsee seuraa, sitähän minä aina olen sanonut. Oletteko te sukua?»\n\n»Emme», vastasi Tilda.\n\nRouva Pasch sanoi:\n\n»Elma Liwin on aina harrastanut hyväntekeväisyyttä. Hän oli monta\nvuotta meidän mukanamme Samariittiyhdistyksessä. Eikö hänen isänsä\nollut se tunnettu tuomiorovasti?»\n\n»Niin luulen», vastasi Tilda.\n\n»Entä äiti, mitä sukua hän oli?»\n\nSitä ei Tilda tiennyt.\n\n»Äiti», sanoi pääkonsuli, »oli omaa sukuansa Hökhufvud. Hänen isänsä\noli vanha Hökhufvud, presidentti, jolla aikanaan kuuluu olleen enemmän\nritari- ja kunniamerkkejä kuin kenelläkään muulla Ruotsin alamaisella.»\n\nTämän keskustelun aikana näkyi selvästi, että Alexis ei lainkaan\npitänyt siitä, että Tilda vedettiin tähän keskusteluun, hän kun\nkuitenkin tiesi niin vähän sekä Liwineistä että Hökhufvudeista. Lopulta\nhän työnsi Tildaa varten tuolin hiukan syrjemmälle ja sai aika ovelasti\ntämän siirtymään sille istumaan.\n\nAlexis ei ollut käyttäytynyt häntä kohtaan laisinkaan niin kuin\ntavatessaan hänet kadulla heti ylioppilastutkinnon jälkeen, jolloin\nhänellä tuskin oli ollut aikaa sanoa hyvää päivää ja hyvästi, olipa\nnyt syynä sitten tosiaan ollut kiire tai, kuten Tildasta oli tuntunut,\nhänen nukkavieru sadetakkinsa. Hotellin salissa Alexis oli päinvastoin\nniin huomaavainen kuin oikein hienolle daamille, ja Tilda oli kernaasti\nantanut hänelle anteeksi, että hän ehkä hiukan oli halveksunut häntä\nsen takin vuoksi. Se ei varmaankaan johtunut ilkeydestä: takki oli\ntodellakin ollut kamala.\n\nAlexis näytti hänelle joukon matkansa varrella ottamiaan\nvalokuvia. Vanhemmat ja hän olivat tehneet laajoja matkoja ja\nkäyneet harvinaisilla seuduilla, ei tavallisilla jokapäiväisillä\nmatkailijapaikoilla, sanoi hän. Enimmäkseen he olivat kulkeneet omalla\nautollaan, uudella autolla, joka nyt tuotaisiin kotiin Tukholmaan.\nSitten kuunteli hän, kun Tilda puolestaan kuvasi matkavaikutelmiaan\nja niitä retkiä, joita hän tahollaan oli tehnyt neiti Liwinin kanssa,\nenimmäkseen rautateitse.\n\nTodettiin, että molemmat matkaseurueet olivat olleet samanaikaisesti\nSveitsissä, ja Alexis pahoitteli, ettei onni ollut suosinut heitä, niin\nettä olisivat joutuneet samaan paikkaan ja samaan hotelliin.\n\n»Silloin olisimme pitäneet vasta hauskaa», sanoi hän. Ja lisäsi\nsitten: »Niin, rakas Tilda, muistatko vielä kaikkia meidän hassuja\nhullutuksiamme? Kun me esimerkiksi piilouduimme kotona alaslaskettujen\nuudinten taa ja pidimme pitoja permannolla? Äiti ei tiedä siitä vielä\ntänäkään päivänä.»\n\nTildalle ei näissä ja monissa muissa muistoissa ollut mitään\nhassunkurista, mutta hän oli kyllin viisas ollakseen sitä\nhuomauttamatta. Alexis tarttui hänen yhä edelleenkin rakkaimpaan\nkoruunsa, kultalankaristiin, ja veti sitä Tildaa kiusoitellakseen, ja\nTilda antoi ensin perään, mutta nykäisi itsensä sitten irti, niin että\nhely livahti Alexin kädestä.\n\nHeti senjälkeen oli Elman lähettämä sana saapunut.\n\n»Älä huoli mennä heti», pyysi Alexis, joka aina tuntui olevan tottunut\ntekemään, mitä itse halusi.\n\nMutta Tilda ei ollut tahtonut olla tottelematon. Hän kiitti puolestaan\nja sanoi hyvää yötä, ja Alexis saattoi häntä hissiin. Hän ehdotti:\n\n»Kuule, me matkustamme pois huomenaamulla. Etkö voi tulla takaisin, kun\nolet kuullut, mitä asiaa neiti Liwinillä on, tai kun hän on nukkunut?»\n\n»En, ei se käy laatuun.»\n\n»Minulla on jotakin sinulle sanomista.»\n\n»Sano se sitten heti!»\n\n»Ei, hissipoika kuulee.»\n\n»Hän osaa kai vain saksaa.»\n\n»Hän ymmärtää sen kuitenkin, jos sen sanon.»\n\nAlexin katse oli maanittelevasti kiintynyt Tildan silmiin. Silmistä\nse lipui hänen suulleen ja kaulalleen, tai mitä hän lie etsinyt,\nkatseeseen tuli jotakin hapuilevaa, ja Tilda oli varmasti tietävinään,\nmitä Alexis tarkoitti: hän aikoi sanoa hänelle pitävänsä hänestä;\nettä se oli totta, mitä hän jo kauan sitten oli sanonut, juuri niiden\nhassujen hullutusten aikana, kun oli luvannut pitää hänestä aina, niin\npahasti ja oikullisesti kuin hän sittemmin joskus olikin käyttäytynyt.\n\nKiusaus jäädä tai suostua hänen ehdotukseensa oli suuri.\n\n»Silloin ovat isä ja äiti jo menneet ylös», houkutteli Alexis vielä,\n»me saamme olla aivan itseksemme; vain puoli tuntia, Tilda. Vain\nneljännestunti!...»\n\nMutta ajatus, mitä hänen oma äitinsä Alice olisi ajatellut, pidätti\nhäntä. Hän ehdotti kompromissia.\n\n»Tule mukaan hissiin!»\n\nHississä seisoi Alexis aivan hänen vierellään, mutta ei sanonut nyt\nsanottavaansa, se kun joka tapauksessa olisi ollut hyödytöntä. Vasta\nviime hetkessä, juuri kun hissipojan piti sulkea ovi alaspaluuta\nvarten, suuteli hän pikaisesti Tildan kättä.\n\nTämä se teki, ettei Elman toruminen merkinnyt niin paljon, ja tämä se\noli tehnyt Tildan jäykän mielen niin herkäksi — Tilda ymmärsi sen itse.\nTuo hetki hississä oli kallisarvoinen muisto. Sen vuoksi kannatti jo\nuhratakin jotakin, eikä uhraus sitäpaitsi enää ollutkaan mikään uhraus,\nsillä elämä Elman kanssa alkoi käydä paljon helpommaksi kuin hän\nkoskaan oli pitänyt mahdollisena.\n\nElma Liwin oli muuttanut osan tapojaan. Niinpä hän söi aamiaista\nTildan kanssa, ennenkuin tämä riensi kouluun, hän sai ensimmäisen\naamutervehdyksen, ensimmäiset puheet suklaata juodessa tai puuroa\nsyödessä. Se väsytti häntä tosin, mutta hän ei hennonut siitä luopua,\nja kun tyttö meni kouluun, asettui hän ikkunan ääreen ja katseli häntä\nvielä.\n\nTilda juoksi alas portaita. Kun hän tuli kadulle, katseli hän\nympärilleen ikäänkuin tarkatakseen, mitä tällä oli tarjoamista:\nkatukuva oli toinen kuin ennen, toisia puoteja, toisia maitovaunuja\nvarastohuoneen edustalla, toisia koiria ulkona tuuletettavina ja\nhaukkumassa, toista valoa, toisenlaisia varjoja. Mutta aina jotakin. Ja\nsamassa hän oli kadonnut kadunkulmasta.\n\nTildan mieleen ei olisi ikinä juolahtanut, että Elma saattoi seistä\nhäntä katselemassa niinkuin hän teki. Sellainen hempeämielinen\ntunteilu sopi Muriuksille, heidän ympäristöönsä ja ystävilleen, mutta\nei laisinkaan Elma Liwinin tyyppiin. Tilda oli vähitellen tutustunut\ntuomiorovastin ja hänen puolisonsa ja tämän isän, presidentti\nHökhufvudin muotokuviin; ne olivat kaikki hänestä tuntuneet olevan\nankaraa herrasväkeä, peräti erilaista kuin se, mihin hän oli tottunut,\nja Elma kuului siihen joukkoon.\n\nKun tyttö oli kadonnut kadunkulman taa, levähti Elma hetkisen.\n\n»Neiti on hullu sen tytön suhteen», torui Hulda. »Mitä neiti kahkailee\npystyssä jo puhteella, neidillähän on aikaa nukkua kunnollisesti.»\n\nJa sehän oli totta. Ja kun neiti Liwinin oli aika lähteä omaan\ntyöpaikkaansa, oli hän sitäpaitsi tämän lyhyen lepohetken aikana\nehtinyt luoda jonkin uuden levottomuuden aiheen itselleen. Hän tiesi\nsen olevan niin päätöntä kuin suinkin. Milloin hän oli unohtanut\npyytää Tildaa tulemaan noutamaan häntä iltapäivällä kotiin, milloin\ntaas tiedustella, mitä Tilda muutoin sinä päivänä aikoi tehdä. Hänhän\ntiesi liiankin hyvin, että jokainen vapaa hetki merkitsi suorinta tietä\nja juoksujalkaa ylös portaita neljänteen kerrokseen ovelle, jonka\nmessinkisessä nimikilvessä seisoi _Konserttimestari P.A. Murius_.\nKieltää hän ei sitä voinut. Täytyi keksiä toinen käyttö ajalle. Ja\nkuinka innokkaasti hän niissä ajatuksissa askarteli!\n\nElma luopui kutsuista ja seuraelämästä, minne hän ei voinut ottaa\nkasvattitytärtään mukaansa. Elma kehoitti Tildaa kutsumaan Muriuksen\npojat luokseen sen sijaan, että vietti jokaisen vapaan iltansa siellä.\nJonkin kuvauksen sieltä hän oli silloin tällöin saanut, niinpä\nesimerkiksi, että Libert ja Tilda olivat jälleen ruvenneet yhdessä\nsoittamaan. Eikö sitä voisi tehdä yhtä hyvin Tildan omassa huoneessa ja\nhänen pianollaan?\n\nLibert noudattikin sitten pari kertaa neiti Liwinin kutsua, mutta\nei arvatenkaan viihtynyt. Hän oli kömpelö keskustelemaan, eikä\nsoitostakaan tullut paljon mitään. Sitäpaitsi, selitti Tilda, hän\noli nyt saanut paikan siinä musiikkikaupassa, jossa hän aina niin\nmielellään oli oleskellut. Siellä hän myi nuotteja ja konserttilippuja,\nja iltaisin hän soitteli tanssimusiikkia milloin missäkin. Pontus\nsitävastoin tuli sitä mieluummin. Hän käsitti, mitä näyttäytyminen\nja edullisen käsityksen antaminen omasta itsestään merkitsi. Hänhän\ntunsi sitäpaitsi neiti Liwinin ennestään ja puheli hänen kanssaan\nopinnoistaan ja laskelmistaan, joita hän oli tehnyt saadakseen\npääkonsulin niukan avustuksen riittämään. He tulivat keskenään hyvin\ntoimeen, tuo keski-ikäinen neiti ja hän. Mutta Tilda ei näistä\nkäynneistä paljon piitannut.\n\nSensijaan Elma otti hänet mukaansa teatteriin. Se oli suurimpia\nuhrauksia, sillä Elma Liwin ei ollut koskaan mielellään näyttäytynyt\nteatterisalissa tai muissa julkisissa paikoissa, minne ihmisiä\nvedettiin huvittelemaan, katselemaan, tapaamaan toisiansa. Siellä\nhän saattoi kohdata niin monta, joiden näkemistä hän mieluummin\ntahtoi karttaa, nyt vielä enemmän kuin milloinkaan ennen, esimerkiksi\njonkun Paschin tai vain jonkun Alexandra-rouvan monista tuttavista,\nkomiteatovereita tai muita, jotka sitten levittelisivät uutista neiti\nLiwinin uudesta kumppanista, kasvattityttärestä. Sitä pidettäisiin\ntietenkin omituisena puolivanhan ikäimmen päähänpistona. Elma tahtoi\nkarttaa kaikkia huomautuksia. Ja siellä saattaisi kohdata myöskin erään\nnaislääkärin, joka olisi valmis tekemään johtopäätöksiänsä.\n\nMutta varsinkin Elma halusi karttaa Erik Bourgstenia, ainoaa ihmistä,\njoka oli saanut katsahtaa hänen elämäänsä ja ehkä aavistanut sen\nheikkouden, aavistanut, että oli olemassa heikko kohta, jonka\npeittelemistä kaikki oli tarkoittanut.\n\nSittenkin hän rohkaisi mielensä ja istui teatterissa, konserteissa\nja esitelmätilaisuuksissa, mikäli vain tytön aika salli. Yleisö sai\ntottua näkemään neiti Elma Liwinin, aika muhkean naisen, jolla oli\nomituisen sulkeutunut, kunnioitustaherättävä ulkomuoto, useimmin musta,\nyksinkertaisuudessaan hieno puku, ja hänen seurassaan vilkassilmäisen,\nkauniin nuoren tytön, joka kaikessa näytti olevan suojelijattarensa\nvastakohta. Heidän välisensä seurustelu tuntui olevan tuttavallista.\n\nEräänä päivänä loppukesällä Tilda sai tervehdyksen Alexilta. Se\noli kuvakortti Lontoosta ja siinä lyhyt kiitos viimeisestä. Tilda\nnäytti korttia Elmalle, ja Elma ymmärsi tytön täten tahtovan osoittaa\navomielisyyttä. Tytön hyvä tahto oli ilmeinen, mutta kuitenkin ärsytti\ntuon nuorukaisen muiston palautus Elmaa. Hän työnsi kuvakortin syrjään\nsitä hiukan vilkaistuaan ja sanoi:\n\n»Minun nuoruudessani ei oltu kirjevaihdossa nuorten herrain kanssa.»\n\n»Elman nuoruus on mahtanut olla hirveätä», vastasi Tilda. »Minä olen\niloinen, että elän nykyaikaan.»\n\nElma ei saanut vastatuksi: »Minun aikani oli parempi ja piti parempaa\nkuria kuin nykyinen.»\n\nHänestä tuntui kuitenkin, että jotakin sellaista piti sanoa, että\nnykyaikaisen vaarallisen vapauden suhteen oli oltava varuillaan.\nAlexin kuvakortti oli pöydällä heidän välillään. Se esitti kuvaa\nWestminster Abbeysta. Tilda oli ryhtynyt jälleen lukemaan läksyjänsä.\nPieni kirjekortti tuntui kasvavan, oli kuin se olisi peittänyt koko\npöydän. Elma ei saanut sitä mielestään pois. Aina heräsi hänessä uusia\npelkoja, uutta epäluuloa. Täytyisikö hänen lopulta paljastaa koko\ntotuus lapselle, esittää oma kohtalonsa peloittavana, välttämättömänä,\nvaroittavana esimerkkinä?\n\n»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »päästä minut sitä tekemästä! Minä en voi.»\n\nTilda pani pois kirjansa, oikoi jäseniänsä ja haukotteli, otti taas\nkuvakortin, luki uudelleen, mitä siihen oli kirjoitettu ja purskahti\nnauruun:\n\n»Hän on tehnyt tavausvirheen!»\n\nNiin oli postikortti taas palautettu tavalliseksi kuvakortiksi,\nmuutamiksi jokapäiväisiksi sanoiksi, joista yhdessä päälle päätteeksi\nvielä oli tavausvirhe. Varjot haihtuivat. Lapsi istui tuossa\nkirkassilmäisenä, avoimena ja turvallisena kuin kaikkina muinakin\niltoina. Elma huokasi syvään helpotuksesta.\n\nMutta hyvänyönsuudelman aikana hän pidätti Tildaa hiukan kauemmin kuin\ntavallista ja pyysi:\n\n»Anna minun kuitenkin varoittaa sinua. Vapaus ei ole leikin asia.»\n\nTilda vastasi tietäen jo useammin kuin kerran voittaneensa itsensä:\n\n»Minä aion hoitaa vapauttani.»\n\nIllalla ennen maatapanoa Tilda kirjoitti tavallisen viikkoraporttinsa\nRolandille Amerikkaan:\n\n »Rakas Roland, minä kadun nyttemmin kovasti, että koskaan tulin\n sanoneeksi, että melkein vihasin häntä. Sitä en lainkaan tee,\n _päinvastoin_, hän on usein hyvin herttainen, ja että hän tuntee\n suurta huolta minun vuokseni, on varmaa. Hän seuraa kaikkea, mitä\n teen. Kun olen poissakin, on ikäänkuin tuntisin sen, ja kaikkein\n enimmän, kun olen kotona _meillä_. Hän ei voi tottua siihen, että minä\n aina mieluimmin olen siellä, ja minun käy itsenikin sääli, mutta en\n voi asiaa auttaa.\n\n — Mitä siihen tulee, että hän olisi minun todellinen äitini, olen\n lakannut sitä ajattelemasta. Kun olen kerran häneen kiintynyt, olkoon\n kernaasti. Joskus se tuntuu kummalliselta. Miksi hän salaa sitä.\n Tiedätkö, mitä luulen: ettei hän lainkaan osaa eläytyä toisen ihmisen\n tunteisiin tai ajatuksiin — ainoastaan omiinsa. Ja joskus luulen, että\n hän pahoittelee sitä itse.»\n\n\n\n\n4.\n\n\nTuli uusi vuosi ja kevät ja Tilda täytti kuusitoista. Sinä kevätkautena\nhän kävi rippikoulun. Hänellä oli aina puuhaa, koulu vaati myöskin\naikansa ja musiikkiopinnot niinikään. Konserttimestari oli selittänyt,\nettei hän enää suostunut opettamaan Tildaa, hän oli sairas, väsynyt,\nei kelvannut enää mihinkään. Elma sai kuulla sen ja hankki toisen\nopettajan.\n\nHulda oli ehdottanut, että Tilda syntymäpäiväkseen tai ainakin\nripillepääsypäivänään saisi kutsua koko entisen kotiperheensä\npäivällisille, mutta Elma ei suostunut. Ei siksi, etteikö hän olisi\nsuonut Tildalle sitä iloa, mutta hänelle oli itselleen mahdotonta\nhoitaa emännyyttä ja osoittaa herttaisuutta niille ihmisille, joiden\nkanssa hän salassa kamppaili lapsestaan.\n\nHänestä oli tuntunut — ellei hänen mielikuvituksensa pettänyt —\netteivät Tildan käynnit entisessä kodissa ainakaan olleet tiuhentuneet\neivätkä kestäneet myöhempään illalla, vaikka kevätillat pitenivät\nja houkuttelivat viipymään kauemmin. Elma istui ikkunan ääressä\ntähystellen lastaan, kun tämä jonakin iltana oli poissa. Hän tarkkasi\nkadunkulmaa, josta lähestyvät ihmiset äkkiä astuivat esiin. Tyttö ei\ntavallisesti pitänyt kiirettä. Usein hän tuli nuorimman niin sanotun\nveljensä kanssa käsitysten. Tanssikausi oli lopussa, ja viuluniekalla\nsiis parempaa aikaa kävelyihin.\n\nHe juttelivat, he olivat innokkaita käyttämään aikaa hyväkseen\nviime hetkeen saakka. Joskus oli Elma huomaavinaan huolestumista\nkasvojenilmeessä. Mutta kun Tilda sitten tuli ylös Elman luo, ei\ntämä kysellyt, hän ei tahtonut sekaantua Muriuksen perheen huoliin,\nolivatpa ne mitä laatua tahansa, hän tahtoi pysytellä heidän piirinsä\nulkopuolella ainakin itse, vaikkei voinutkaan pakottaa Tildaa siihen.\n\nKesällä Elma otti kuten edellisenäkin vuonna vapautta muutamiksi\nviikoiksi lomansa lisäksi aikoen hoitaa terveyttänsä. Tilda ja hän\nmatkustivat jälleen ulkomaille. Matka tyydytti häntä. Hänestä tuntui,\nettä hän voimistui, hermot rauhoittuivat. Täällä oli myöskin Tilda\nyksinomaisemmin hänen seuranaan, ja hänen toiveensa tulevaisuuden\nsuhteen varmenivat.\n\nSeuraavana syksynä muuttui konserttimestari Muriuksen itseluottamuksen\npuute ilmeiseksi luulotaudiksi. Hän pani maata eikä suostunut\nenää nousemaan ylös, makasi vain hiljaa eteensä tuijottaen aivan\ntoimettomana tai istui, patjoja selkänsä tukena, lukemassa raamattua,\njosta hän sitten teki mitä murheellisimpia päätelmiä. Ystäviä\nkehoitettiin käymään hänen luonaan, mutta hän ajoi heidät ulos, ja\nvähitellen lakkasivat nämä kokonaan käymästä. Garibaldi lähti suurelle\nkiertomatkalle, mutta ei saanut edes tulla sanomaan hyvästejä,\nkonserttimestari ei tahtonut nähdä ketään, jolla vain oli jotakin\ntekemistä musiikin kanssa. Pikku Libertin oli pakko käydä tuttavien\nluona harjoittelemassa.\n\nKonserttimestari muutti jälleen pihanpuoleiseen huoneeseen; muutos\npäätettiin eräänä aamuna kädenkäänteessä. Pontus sai ottaa kirjansa\nkainaloonsa ja suoriutua toistaiseksi miten taisi. Talonmiestä\npyydettiin apuun huonekaluja siirtämään. Tämä ei tapahtunut ensimmäistä\nkertaa, ja hänellä oli oma käsityksensä konserttimestarin järjentilasta\naikoja sitten selvillä. Nyt herra Murius ei enää välittänyt röyhkeistä,\nmeluavista notarioista. Hänenhän täytyi nyt pian joka tapauksessa\nkuolla, ja se saattoi yhtä hyvin tapahtua pihanpuoleisessa huoneessa.\n\n»Konserttimestari elää kauemmin kuin kukaan meistä», sanoi talonmies.\n\n»Mitä!» huusi konserttimestari raivostuneena ja pauhasi talonmiehen\nmennessä tälle:\n\n»Katso, rutto on lyöpä sen, joka ruton on, miekka sen, joka miekan on,\nnälkä sen, joka nälälle kuuluu.»\n\nProfeetta Jeremia oli häntä erikoisesti miellyttänyt, ja talonmies,\nnotariot, kuka tahansa sai sovittaa itseensä sanat rutosta ja miekasta.\nMutta nälkää koskevan kohdan hän katsoi tarkoittavan itseänsä, häntä,\njoka ei enää kyennyt pitämään huolta omistansa, vaan antoi heidän\nkaikkien kulkea nälkäkuolemaa kohti. Usein hän kieltäytyi senvuoksi\nnauttimasta ruokaa, jota rouva Murius koetti hänelle tyrkyttää, eikä\nuskonut rouvan vakuutuksia, että ruokakonttori ei vielä ollut ihan\ntyhjä. Hän vastasi siihen:\n\n»Voi minua, joka olen syntynyt riidan ja pahan tuottajaksi kaikille.\nEn ole keneltäkään korkoja kiskonut eikä kenenkään ole tarvinnut minua\nkiristää, mutta kuitenkin kiroavat he minua kaikki.»\n\nTässä ei ollut mitään järkeä, sillä kukaan ei kironnut häntä,\npäinvastoin pyrkivät kaikki lievittämään hänen tuskiansa, mutta hän oli\nkadottanut kykynsä nähdä sitä.\n\nKun huonekaluja oli pari päivää kannettu edestakaisin, sai rouva Murius\nsentään viimein hiukan aikaa lähimmän tulevaisuuden järjestämiseen.\nPontuksen täytyi saada oma huoneensa, se oli hänen opinnoilleen\nvälttämätöntä. Suureen huoneeseen, jota nyt jälleen sanottiin saliksi,\nasettui rouva Murius itse niiksi öiksi, joina hänen ei tarvinnut valvoa\nsairaan luona. Mutta kolmannen, kadunpuoleisen huoneen, hän vuokrasi\npois. Libert sai nukkua keittiökomerossa, jota nykyjään ei kuitenkaan\nvoitu ajatellakaan tarjota kenellekään palvelijalle.\n\nLibert asetti herätyskellon soimaan varhain aamulla. Hän nousi\nreippaasti heti, kun kello alkoi soida, peljäten muutoin nukkuvansa\nuudelleen, ja huomasi ilokseen päänsä olevan täynnä uusia aiheita,\njotka olivat kuin ihmeen voimalla kypsyneet hänen nukkuessaan. Hän pani\nkahvin tulelle ja ryhtyi harjaamaan vuokralaisen, äidin, Pontuksen ja\nomia jalkineitaan. Tällä välin jatkoivat uusien sävellysten aiheet\naskarteluansa hänen päässään; nämä kengänkiilloitusaamut olivat hänelle\nihania, vapaita, rauhaisia hetkiä, ja väliin sattui, että hänen piti\nlaskea puoliksiharjattu kenkä kädestään kiireesti merkitäkseen muistiin\njonkin sointiyhtymän.\n\nKun rouva Murius vähän myöhemmin tuli keittiöön, tapasi hän silloin\nLibertinsä paljasjalkaisena, vielä puolipukeissa, nuottipapereita\nedessään, kengät vielä harjaamatta ja kahvi kiehumassa ylitse, jotta\nkaasu pihisi. Libert sekä nolostui että harmitteli sitä, kuinka pian\npuoli tuntia kuluu, eikä rouva Murius saattanut muuta kuin nauraa\nlohduttaakseen häntä.\n\nSitten hän kattoi nopeasti keittiöpöydän itselleen ja pojilleen, pani\nkuntoon vuokralaisen kahvitarjottimen ja kiilloitti vielä puhdistamatta\nolevat kengät, sillävälin kuin Libert kiireesti puki ylleen, heitti\npeitteen vuoteensa päälle ja lähti harppaamaan musiikkikauppaansa\nmukanaan pari kolme suurta voileipää, jotka hänen äitinsä kesken kaiken\nmuun oli ehtinyt leikata, voidella ja varustaa vielä jollakin hyvällä\nviipaleella.\n\nVuokralaisesta ei ollut suurta vaivaa. Mutta huone oli kuitenkin\nsiistittävä ja senjälkeen piti Pontuksen saada osansa niin pian kuin\nmahdollista. Hän pani itse kuntoon vuoteensa, kantoi ulos ämpärin\nja pyyhki pölyt, mutta rouva Murius katsoi varmimmaksi olla itse\nmukana, sillä Pontuksen siivous ei ollut sen perinpohjaisempaa kuin\nLibertinkään. Joskus täytyi hänen kuitenkin heittää kaikki kesken, jos\nhänen miehensä huusi ja hän ymmärsi tuskien käyvän tälle ylivoimaisiksi\nyksinäisyydessään.\n\nKonserttimestari pidätti häntä, tarttui kiinni hyväätekeviin,\nystävällisiin käsiin ja ehkäisi kaikki askaret.\n\n»Anna minun vain pikkuriikkisen siistiä», pyysi rouva. »Täällähän on\nkuin sikolätissä.»\n\nMutta se ei surettanut herra Muriusta, että hänen kotinsa oli kuin\nsikolätti. Eikö Job ollut istunut tuhkaläjässä?\n\nJoskus hän kimmastui, kun rouva oli viipynyt liian kauan poissa, oli\nkohtuuton ja ilkeä, vaikka sitten katui kahta katkerammin ja rukoili\nJumalaa, että joku rikas ja hieno mies pian tulisi ottamaan hoitoonsa\nhänen vaimonsa, jotta tämä saisi sellaiset olot, jommoiset hänellä aina\nolisi pitänyt olla. Mutta kun rouva yritti askareilleen jälleen, esti\nhän häntä yhäkin.\n\nKuka ehtisi ostaa päivän ruuan ja voisi tehdä sen niin äärimmäisen\nsäästävästi kuin tarpeellista oli? Ainoastaan yksi tiesi äyrilleen,\nkuinka paljon oli käytettävissä: vuokralaisen pieni vuokra, Pontuksen\npieni avustus, Libertin mitätön palkka. Kuka valmistaisi ruuan,\nkattaisi sen pöydälle, pitäisi huolta, ettei mieliala pöydän ääressä\nsentään ihan masentuisi, ja kuka sitten pesisi astiat ja siistisi\nkeittiön edes jonkin verran kunnolliseksi? Kuka pesisi neljän hengen\nvaatteet, silittäisi ja paikkaisi? Siihen ei ollut vaikea vastata, oli\nolemassa vain yksi henkilö. Mutta kuitenkin häiritsi konserttimestari\nhäntä yhtä mittaa vaatimuksillaan oman persoonansa suhteen, eikä rouva\nuseinkaan tahtonut käsittää, kuinka hän saattaisi ehtiä joka paikkaan.\n\nEi kukaan sanonut: »Nyt pitäisi Tildan olla täällä!» Ei edes Pontus.\nHän katsoi, ettei nyt enää kannattanut valitella Tildan menettämistä.\nViisitoista vuotta oli Tilda jakanut leipää heidän kaikkien kanssa ja\nkuluttanut osuutensa kodin varoista, eikä kukaan nurkunut, että niin\noli tapahtunut. Nyt hän oli lentänyt ulos ja eli hyvissä oloissa, eikä\nkukaan suorastaan ajatellut, että häntä pitäisi kehoittaa palaamaan\npesään, kun se oli lusahtamaisillaan lysyyn. Oli olemassa vain se tie,\nettä Tilda itse oivaltaisi velvollisuutensa, ajatteli Pontus: hänhän ei\nole sokea eikä kuuro.\n\nNäin mietiskeli viisas Pontus, mutta vaikeni perheneuvottelussa, jos\nsellaista pidettiin, ja päätti itsekseen odottaa sopivaa tilaisuutta.\n\nKun Tilda tuli käymään, tahtoi konserttimestari pitää häntä luonaan,\nja olihan siitä aina rouva Muriukselle jotakin apua. Tildasta tuntui\ntosin ikävältä, ettei saanut olla niin paljon äidin seurassa kuin\noli ajatellut, mutta tuntui kuitenkin hyvältä havaita, että hän\nsaattoi lievittää isän vaivoja. Tilda luki hänelle raamattua kuten\nhän pyysi, muttei Jeremian eikä Jobin kirjaa, vaan pani sormensa\nkauemmaksi ja sanoi: »Nyt luen siltä sivulta, joka aukenee.» Ja\naina aukeni Uusi testamentti, ja Tilda luki joko Kaanaan häistä tai\nleivän ja kalan ihmeestä, sairaiden parantamisesta tai Lazaruksen\nkuolleistaherättämisestä.\n\n»Joko sinä menet?» sanoi konserttimestari, kun Tilda lähti.\n\n»Minun täytyy.»\n\n»Sinun ei olisi pitänyt koskaan jättää meitä!» Ei, se oli hänen omakin\najatuksensa.\n\nIlman, että Pontus tiesi asiasta, oli Tilda näet jo tiellä\nvelvollisuuttansa kohti, ei samaa velvollisuutta kuin viime kerralla,\nvaan vielä tärkeämpää. Hän ei ollut sokea eikä kuuro eikä tuhma.\nHän näki, kuinka uhattuna koti oli, kuinka äiti rasituksesta\nsurkastui ja laihtui. Ja kun pojat yrittivät häntä auttaa, kävi\nse niin nurinkurisesti, ettei siitä useinkaan ollut mitään apua.\nTässä tarvittiin erityistä apuihmistä, ei palkattua ja nyrpeätä\nhenkilöä, vaan vapaaehtoista ja luontevaa voimaa, jolle mikään talon\nheikkouksista ei ollut tuntematon: tytärtä.\n\nMutta kuinka voisi Elman saada käsittämään sen välttämättömyyden? Siinä\noli pulma.\n\nJoka kerta, kun Tilda palasi anteliaan suojelijattarensa luo, omaan\nkauniiseen huoneeseensa ja Huldan hoivattavaksi, oli hän päättänyt\npuhua avoimesti. Mutta kun hän sitten näki Elman, nuo ankarat,\nuurtuneet kasvot, jotka — sen hän tiesi — vain hän voi saada\nkirkastumaan, ja jotka aina juuri sinä päivänä tuntuivat väsyneemmiltä,\nrasittuneemmilta kuin tavallista, niin petti rohkeus. Hän oivalsi, että\nElma ei käsittäisi eikä tahtoisi käsittää asiaa.\n\nHän kyllä kuuntelisi, harkitsisi asiaa mielessään, haluaisi olla\noikeudenmukainen, ja ehkäpä lopulta tarjoaisi rahaa. Rahaa, joko\nemännöitsijän tai sairaanhoitajattaren hankkimiseen, vuokraan tai\nsairaalahoitoon. Mutta siihen se päättyisi, muusta ei voinut olla\npuhettakaan. Sen sopimuksen järkyttäminen, että lapsi oli oleva\nhänen, Elma Liwinin, eikä kenenkään muun luona, mikä oli Tildan\näidin nimenomainen määräys, ei voinut tulla kysymykseen. Ja vaikkapa\nAlice Murius, vastoin luuloa, saataisiinkin ottamaan vastaan rahaa\nmelkein ventovieraalta, mitä se sittenkään merkitsi, kaivatun tyttären\nkotiintulon, todellisen avun rinnalla?\n\nMonena syysiltana kävelivät Tilda ja Libert yhdessä Muriuksen talosta\nLiwinin taloon, jos Libert oli joutilas ja äiti saattoi tulla toimeen\nilman häntä. He kulkivat viteeseen Humlegårdenin poikki, joka\nkerran oli niin täynnä kuviteltuja vaaroja. Vieläkin täytyi heidän\npainautua toisiaan lähemmäksi, muistaessaan lapsuutensa velhoja ja\npahantekijöitä. He vilkaisivat sivumennen muinaiseen Keisaripalatsiin.\nNyt olivat kaikki suuret ikkunat tyhjiä ja pimeitä puistolyhtyjen\nniukassa valossa. Lehdettömien puiden märät, törröttävät oksat ja\nlatvat sekaantuivat taivaan nokiväriin.\n\n»Kävellään vielä pieni kierros, eihän nyt ole kovin myöhä», sanoi\nLibert.\n\nVielä pieni kierros. Tilda tiesi, että Elma odotti häntä, että\npidätetyn paheksumisen ja julkilausumattoman moitteen piirre kaivautui\nhänen kasvoilleen yhä syvemmäksi joka neljännestunnin kulumisesta.\nHän ei tahtonut tehdä Elmalle pahaa, hän oli luvannut sen itselleen\nja luvannut äidille ja Rolandille. Mutta hänhän tiesi kuitenkin, että\nhänen velvollisuutensa vaati häntä ihan toiselle taholle, ja niin\nkauan kun hän kulki täällä Libertin kanssa, oli helpompaa pitää sitä\nvelvollisuudentunnetta täysin hereillä.\n\n»Kuule», sanoi Libert eräänä iltana, »nyt ne alkavat kaupungeissa taas\npitää tanssiaisia. Minulla on kolme tilausta tällä viikolla.»\n\nHän oli jo tunnettu ja etsitty, eikä hän myöskään ollut kalleimpia.\nHeitä oli kaksi soittajaa: Libert viuluineen ja eräs pianisti, ja he\njakoivat ansion: puolet kummallekin, tai oikeammin sanoen, Libert\ntoivoi, että vähitellen tultaisiin siihen. Toistaiseksi otti pianisti\nenemmän, sillä hän piti itseään tunnetumpana ja Libertiä vain apurina,\nsuojattina, jota hän elätti.\n\n»Mutta kuule», sanoi Libert Tildalle, »_sinun_ pitäisi olla toisena\nhänen sijastaan! Niin päästäisiin ylimalkaan jakamasta.»\n\nLibert pysähtyi tätä sanoessaan, ja hänen silmänsä säteilivät. Erään\npuistonlyhdyn heijastus sattui suoraan niihin. Hän tunsi saaneensa\nneronleimauksen.\n\nSitten he kävelivät kauan ja harkitsivat hänen ehdotustaan, Tilda ja\nhän. He kun olivat niin tottuneita soittamaan yhdessä, voittaisivat\nhe epäilemättä suosiota. Ehkäpä olisi tanssiaisia Tukholmassa tänä\ntalvena niin runsaasti, että heillä olisi työtä joka ainoa ilta. He\nsaattaisivat silloin piankin saavuttaa sellaisen menestyksen, että\nuskaltaisivat korottaa hintaa. Heitä kyseltäisiin kukaties piankin yhtä\nahkerasti, kuin ketä muuta suurta tanssimusiikkikuuluisuutta tahansa.\nLibertin nykyinen pianisti lukuunotettuna...\n\n»Libert», sanoi Tilda, »sinä olet nero!»\n\n»Jaa, kuule», vastasi poika. »Hyviä aatteita minulla on tosiaankin\nusein.»\n\n\n\n\n5.\n\n\nMutta jo kun Hulda avasi eteisen ovea ja huomautti, että neiti Liwin\noli tänään saanut tavattoman kauan odottaa teetänsä, tunsi Tilda, että\nsuunnitelma, niin hyvältä kuin se oli näyttänytkin, kuitenkin oli\nmahdoton toteuttaa. Oli jokseenkin varmaa, ettei hän saisi Elmaa siihen\nsuostumaan.\n\n»Sinä olet viipynyt myöhään», huomautti Elmakin.\n\n»Anteeksi, minä unohduin Libertin seuraan. Me teimme — me rakentelimme\ntuulentupia.»\n\nElma ei kysynyt, mitä ne tuulentuvat olivat. Joitakin Muriusten\ntuulentupia, mutta turhaahan Tildan oli niihin liidellä.\n\nHulda oli saanut käskyn lykätä teentuonnin, kunnes tyttö oli kotona,\nja hän toi nyt sisään hyvinvarustetun tarjottimen: siinä oli voita,\nmarmelaatia, vastaleivottua vehnästä, sokeria ja mantelia. Elma sanoi:\n\n»Sinun on varmaan nälkä, lapsi. Ja etkö ole märkä? Katso kenkiä!»\n\nKengät olivat tosiaan märät ja tahraiset pitkästä vaelluksesta pitkin\npuiston sateenliuottamia teitä. Ne olivat herra Feuerilta Hampurissa\nostetut kengät, hyvin erilaiset kuin ne, joilla ennen maailmassa\noli piirretty hyppykaavion rajoja hiekkaan, kun Tilda oli ulkona\nleikkimässä yllään merimiesnuttu ja lyhyt poimuhame. Kaikki oli\nerilaista. Tildan povea ahdisti, hengitys tuntui vaikealta ja vielä\nenemmän pureskelu. Hänen oli mahdoton nauttia Huldan vastaleivotuista\nvehnäsistä.\n\nSinä iltana tuntui Tildasta, ettei hän milloinkaan ennen ollut oikein\ntodenperään ymmärtänyt, kuinka kahlehdittu ja sidottu hän oikeastaan\noli. Kun Elma ja hän olivat sanoneet hyvää yötä, itki hän. Kauan kuului\nElma liikkuvan ja puuhailevan arkihuoneessa. Tähän aikaan hän hoiti\nruukkukasvejansa, järjesteli jo ennestään hyvässä järjestyksessä olevia\nlaatikoitaan ja kaappejaan, ja Tilda hillitsi nyyhkytyksiään, jottei\ntulisi ilmi. Jos Elma olisi kuullut hänen itkevän, tullut sisään ja\ntehnyt kysymyksiä, mitä olisi hän vastannut? Elma ei olisi hyväksynyt\nniitä vastauksia, joita hän olisi voinut antaa.\n\nKun huoneessa vihdoin oli hiljaista, ja hiljaisuutta jatkunut yli\ntunnin, nousi Tilda. Ellei hän ottanut ratkaisevaa askelta nyt, ei\nsiitä tulisi ikinä mitään.\n\nKun hän ensin oli suostunut tulemaan Elman luo, oli se tapahtunut\njärkisyistä. Hän oli oivaltanut ne ja mukautunut niihin. Nyt oli\njärkevyys toinen, eikä mikään puolustanut enää viipymistä täällä,\nhyödyttömässä ylellisyydessä ja mukavuudessa.\n\nKylmästä ja kiireestä väristen hän pukeutui. Hän ei rohjennut tavata\nElmaa enää, hän ei kyennyt kamppailemaan tämän järkähtämätöntä tahtoa\nvastaan, ei ollut varma, pystyisikö uhmaamaan sitä vetoamista äidin\ntoivomukseen, johon Elma nojautui. Oli jäljellä vain pako. Oikean jalan\nkenkä joutui vasempaan jalkaan ja vasemman oikeaan, hän huomasi sen\nvasta, kun oli lähtövalmiina eikä arvannut menettää kallista aikaa\nvaihtaakseen kenkiä.\n\nMiten kotona oli laita, sen tiesi Tilda hyvin: isän huoneessa istui\nväsynyt äiti valvomassa, sillä konserttimestari oli ollut huonona,\nja istui arvatenkin lisäksi epämukavalla tuolilla, sillä talon ainoa\nmukava tuoli oli korituoli ja se narisi eikä potilas saattanut sitä\nsietää. Luultavasti valvoi myöskin Pontus, jolla oli tentti edessään,\nja ehkä myöskin Libert keittiökomerossaan, toivehikkaana, täynnä\naatteita ja myöskin uskoa häneen, Tildaan.\n\nTilda hiipi eteiseen. Ei muuta tavaraa kuin mitä taskuihin mahtui, ei\näyriäkään rahaa — kaikki rahathan olivat Elman. Varovasti työnsi hän\npatenttilukonsalvan syrjään, kuuli takanaan pehmeiden huopatohvelien\naskelia ja ymmärsi, että Elma oli kuullut. Äkkiä hän avasi oven\nrientääkseen ulos, mutta Elma oli jo hänen luonaan ja tarttui kovasti\nhänen käteensä.\n\n»Tule», sanoi hän vain.\n\nElma sytytti orvokkikaihtimisen lampun arkihuoneessa. Hän oli\nkietaissut yönutun ympärilleen. Hänen edessään seisoi Tilda täysissä\npukeissa, päällysvaippa yllään, hattu päässä, liikkumattomana.\n\n»Minne sinä olet menossa?»\n\n»Kotiin.»\n\n»Keskellä yötä? Ethän edes olisi päässyt sisään.»\n\n»Minä olisin herättänyt alakerroksen asukkaat. Kaikki minut siellä\ntuntevat. Minun täytyy mennä sinne.»\n\n»No, ja entä huomenna?»\n\n»Minä en olisi tullut takaisin.»\n\nElma asteli edestakaisin. Hän ei katsahtanut Tildaan. Yönuttua hän piti\nkiinni toisella kädellään, painaen kättä kovasti poveansa vasten. Hän\nhengitti raskaasti. Väliin tuli heikko voihkaus, jota hän ei voinut\npidättää. Nyt se oli tullut, sen hän oli aina tiennyt, sitä aina\npelännyt!\n\n»Vai tämä nyt sitten on loppu», sai hän sanotuksi. »Sinä jätät minut,\nsinä karkaat kuin seikkailija öiseen aikaan, ilman että meidän\nvälillämme on pahaa sanaa vaihdettu. Sinä vain et tahdo enää olla minun\nluonani!»\n\n»Elma!» huusi lapsi. »Anna minulle anteeksi! Mutta Elma ei voi ymmärtää\nminun tunteitani heitä kohtaan. Siellä ei voida tulla toimeen ilman\nminua — täällä voidaan. Minun täytyy mennä sinne korvatakseni edes\njotakin kaikesta siitä, mitä he ovat tehneet minun hyväkseni.»\n\n»Mutta jospa minä en voi tulla toimeen ilman sinua?»\n\n»Kyllä Elma voi.»\n\n»Ja mitä minä olen tehnyt, sitä ei lasketa?»\n\n»Kuinka sitä voisi verrata?»\n\n»Ei, sitä ei voi verrata!» puhkesi Elma. »Ei, mutta voitko sinä mitata,\nmitä vuodet ovat olleet minulle, kun minun on täytynyt olla vailla\nkaikkea sitä, mitä nuo vieraat ihmiset ottivat ja saivat? Voitko sinä\ntietää salattuja, osaatko lukea minun elämäni tarinaa? Voitko aavistaa\nsen nöyryytyksiä ja kärsimyksiä, sen lyijynpainoa, sen vavahdusta\njokaisesta satunnaisesta sanasta? Oi, sinä kiittämätön, sinähän et\ntiedä mitään! Sinä teet omia pieniä päätelmiäsi!»\n\nElma oli koroittanut ääntänsä. Hän kohotti käsiänsä yli pään, heristi\nniitä kuin uhmaten taivaista kaitsijaa ja vaatien häntä vastuuseen, kun\noli niin huonosti hoitanut häntä ja hänen oikeuttansa.\n\n»Kaikki on minulta riistetty viimeistä myöten!» huusi hän. »Kirottu\nolkoon elämä!»\n\nKauhistuneena Tilda katsoi äitiänsä. Jokainen sana, jonka tämä lausui,\noli omiansa paljastamaan tämän äitiyden ja kaiken sen kärsimyksen,\nmitä siihen oli täytynyt sisältyä, mutta kuitenkaan hän ei vieläkään\nlausunut sitä suoraan julki. Ja lapsen sydän kovettui tästä. Vielä\nseisoi Tilda liikkumattomana päällysvaatteet yllä, käsineet käsissä.\nJa äkkiä kääntyi Elma hänen puoleensa sellaisella raivolla, jommoista\nlapsi ei koskaan ennen ollut nähnyt:\n\n»Niinpä mene sitten tiehesi, jota pikemmin, sen parempi! Minä olen\nsaanut kyllikseni, minä en ota vastaan enempää. Kaikki, mitä omistan,\nolisi kerran ollut sinun, kun olisit kasvanut ja kypsynyt. Minun iloni\noli sitä ajatella. Minun toivoni oli voida ilmaista sinulle elämäni\nkoko synkkä salaisuus. Mene, mitä kirousta, mitä turmiota kohti\ntahdot! Riennä vain, ennenkuin ehdin peruuttaa ja ehkä alan kerjätä\nsinua jäämään. Tiehesi! Minä olin hullu, kun yritinkään ottaa hoiviini\nluiskun sikiötä.»\n\nKauhistuneena oli Tilda painanut kädet korvilleen päästäkseen\nkuulemasta. Mutta sanat tunkeutuivat kaiken läpi:\n\n»Kirous!»\n\nNopeasti ja matalalla äänellä vastasi Tilda:\n\n»Jos Elma synkällä salaisuudellaan tarkoittaa, että me olemme äiti ja\ntytär, niin olen sen jo ymmärtänyt. Mutta minä en ikinä tule äidistäni\nkäyttämään sitä nimitystä, jota Elma äsken käytti — eikä kukaan ole\npääsevä käyttämään sitä minusta.»\n\nSitten hän juoksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli ulkona\neteisen ovesta, ja Elma kuuli oven paukahtavan kiinni. Hän kumartui\npöytää vasten, jonka viereen oli pysähtynyt. Sammuiko pienen,\nhimmeäkaihtimisen lampun valo? Hänestä tuntui, ettei hän nähnyt\nenää mitään. Oliko hänellä kipuja? Sitä hän ei enää tuntenut. Mutta\nhän ymmärsi, että hänen lapsensa pakeni, hänen omien sanojensa\nkarkoittamana. Hänen lapsensa katosi yöhön yksinään, turvattomana, eikä\nehkä pääsisi sisään missään, saisi harhailla tuntikausia, palellen,\nehkä ahdisteltuna, inhoittaville kohtaamisille alttiina.\n\nElman viha sammui. Sen sijaan tuli sanomaton sääli. Hän levitti tyhjää\nsyliänsä, pyytäen lasta siinä lämmittelemään, tulemaan vakuutetuksi,\nettä mikään uhri ei ollut kyllin suuri, jos vain lapsi oli onnellinen.\n\n»Lapseni», mutisi hän, »onneton, rakas lapseni, älä vain pelkää minua\nenää! Minä teen kaikki, mitä tahdot!»\n\nHän sai ikkunan auki, sai huudetuksi. Se oli kuin tuskan huuto yössä ja\nkaikui autiolla kadulla:\n\n»Tilda, Tilda! Odota!»\n\nAlhaalla ei Elma voinut erottaa mitään, hänen silmiänsä sumensi,\nei kyynelet, vaan suuri pimeys hänen ympärillään. Mutta hän kuuli\nvastauksen, epäröivällä äänellä lausutun sanan:\n\n»Kyllä.» Vaivoin hän pääsi alas ulko-ovelle ja sai sen auki, ja Tilda\nseisoi sen ulkopuolella väristen.\n\n»Elman ääni oli niin tuskallinen», kuiskasi hän.\n\n»Älä pelkää enää, lapsi.»\n\nKun he jälleen olivat ylhäällä, sanoi Elma:\n\n»Mene nyt nukkumaan. Minä en enää vastusta sinun toivomustasi. Minä\nluovutan pois lainan, jota olen saanut pitää. Älä kiitä minua! Ei\nsanaakaan enää, Tilda, asia on ratkaistu.»\n\nAamulla sanoi hän:\n\n»Hulda, Tilda-neiti muuttaa takaisin konserttimestarin luo. Hänen on\nikävä sinne, ja minä viihdyn kai sittenkin pohjimmaltani parhaiten\nyksin.»\n\nHän tuotti Tildan huoneeseen matka-arkun, joka oli ollut heidän\nmukanaan molempien kesien matkoilla. Kirjavat paperilaput —\nhotellien nimiä, reklaamikuvia luonnonkauniista maisemista —\ntullitarkastusmerkit, kolahdusten tai kantajain hihnojen jäljet\nmuistuttivat niitä teitä, joita oli yhdessä kuljettu. Lapsen\nvaatekaapista ja laatikoista hän poimi itse, kun Tilda oli koulussa,\nja pani huolellisesti kokoon kaikki, mitä oli tytölle hankkinut. Monta\nkertaa muisti hän tällöin epäröintiänsä: pidättyisikö, ettei tärvelisi\nhemmoittelulla, vai antaisiko perään ja hemmoittelisi niin runsaasti\nkuin mielensä teki? Nyt hän katui, että koskaan oli pidättäytynyt.\nRakkauttansakin hän oli näin peitellyt, peläten paljastavansa liikaa.\nOli arvellut, että olihan aikaa — ja nyt oli liian myöhäistä.\n\nElma painoi joka vaatekappaletta kasvojansa vasten, hengitti sitä\nhienoista tuoksua, joka kertoi, että nämä vaatteet olivat verhonneet\nelävää, nuorta ruumista. Erään, jo jokseenkin kuluneen puseron, hän\nvei kuin varkain omaan huoneeseensa. Kun kaikki oli valmista, käski\nhän Huldan tilata kaupunginlähetin. Huldan ehdotus, että syötäisiin\nedes pieni jäähyväispäivällinen, hylättiin. Oli parasta, sanoi Elma,\nettä Tilda lähti niin pian kuin kaikki oli kunnossa — sittenhän se oli\ntehty, ja Tilda saisi kai tervetuliaispäivälliset konserttimestarin\nluona sen sijaan.\n\nElma ojensi lapselle kättä:\n\n»Kuten näet, olen pitänyt lupaukseni.»\n\nMutta kun Tilda itkettyneenä yritti syleillä häntä, koetti kiittää,\npyysi saada käydä joka päivä tervehtimässä, torjui Elma kaikki.\n\n»Ei, lapseni. Älä pane minun voimiani liian kovalle koetukselle. Minun\nlaitani on aina ollut se, että olen valinnut joko — taikka. Sinä näet,\nettä olen tyyni. Anna minun säilyttää mielenrauhani, Tilda, ja jätä\nminut itsekseni, kunnes kutsun sinua — jos kutsun.»\n\nJa niinkuin taannoin Huldalle, sanoi hän vielä jäykemmin:\n\n»Minä viihdyn parhaiten niin.»\n\nSitten hän lisäsi tavallisella äänellä:\n\n»Mutta sinä voit lähettää veljesi Pontuksen tänne joskus. Minä olen\nruvennut pitämään siitä säädyllisestä nuorukaisesta.»\n\n\n\n\n6.\n\n\nEi kestänyt kuin pari päivää, kun Pontus jo tuli.\n\nJossakin määrin oli Tildan äkillinen palaus entiseen kotiin häntä\nhämmentänyt. Se tapahtui liian äkkinäisesti, tuntui melkein\nkarkoitukselta, siltä, että neiti Liwin oli väsynyt kasvattityttäreen\nja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta päästäkseen hänestä vapaaksi.\nPontus oli ainoa, joka tulkitsi tapahtumaa tällä tavoin, eikä\ntarkistanut vaikutelmaansa kenenkään kanssa. Mutta perheen ainoana\nmallikelpoisena jäsenenä hän oli heti tuntenut tarvetta ottaa selkoa\nasiasta nähdäkseen, mitä ehkä oli tehtävä.\n\nHän sai odottaa hyvän kotvan arkihuoneessa ihaillen sen hänen\nmielestään erinomaista sisustusta. Häntä kummastutti vain, että\nneiti Liwin ei lähettänyt mitään selitystä, miksi antoi hänen istua\nodottamassa lähes puoli tuntia.\n\nKun hän vihdoin ilmestyi, oli hän kuitenkin yhtä tyyni ja hillitty kuin\ntavallista.\n\nPontus aloitti:\n\n»Minä ehkä saan lausua», sanoi hän, »kaikkien meidän kiitoksemme neidin\nhyvyydestä antaa Tildan palata meille. Olot kotona tekevät sen äidille\nerittäin rakkaaksi. Hänen olisi tietenkin pitänyt tulla itse —»\n\nElma kysyi:\n\n»Onko konserttimestari yhä yhtä sairas?»\n\n»On, paha kyllä.»\n\n»Tilda on kai hyvin kiintynyt heihin molempiin?»\n\n»Niin on. Ja», lisäsi Pontus, »minun täytyy sanoa, ettei omaa lasta\nolisi voitu kohdella paremmin kuin Tildaa on kohdeltu meillä.»\n\n»Sen olen kyllä havainnut.»\n\n»Anteeksi, että kysyn», pyysi Pontus, »mutta mitä tulee hänen äitinsä\nsanomaan palaamisesta meidän, hm, huonompiin oloihimme?»\n\n»Äiti on luopunut puhevallastaan», vastasi Elma.\n\n»Toivottavasti sentään ilman kahnauksia tai ikävyyksiä? Tai\ntyytymättömyyttä?»\n\n»Täydellisesti. Tilda on saanut valita.»\n\n»Se äiti», sanoi Pontus, »mahtaa olla sangen sääliteltävä ihminen.»\n\nElma jätti siihen vastaamatta.\n\n»Minä ajattelin ehdottaa teille jotakin», sanoi hän sen sijaan aivan\nkäytännöllisellä sävyllä. »Senvuoksi halusin teitä tavata. Minä tahdon\nnäet tehdä jotakin Tildan hyväksi. Minun terveydentilani vaatii minua\nnyttemmin viettämään peräti hiljaista elämää enkä senvuoksi tahdo\ntavata Tildaa, ennenkuin olen tuntuvasti parantunut.»\n\nPontus huomautti väliin:\n\n»Mahtaa olla hyvin kuluttavaa antautua nuoren tytön kasvatukseen, kun\non kauan elänyt yksin.»\n\n»Onhan se, on niinkin», vastasi Elma kylmästi. »Minä olen kuitenkin\nedelleenkin mieltynyt Tildaan. Hän on hyvin herttainen.»\n\nKohtelias kaiku vastasi:\n\n»Hyvin herttainen.»\n\nKesti hetken ennenkuin Elma jatkoi:\n\n»Minä olen ajatellut tarjota teille, kandidaatti Murius, opintolainaa,\nkorotonta opintoapua, takaisinmaksettavaksi joskus tulevaisuudessa, kun\nse teille saattaa soveltua. Ainoa ehtoni on, että te täst'edes maksatte\nkotiinne kahta vertaa enemmän kuin ennen, jotenka rahat, välillisesti,\ntulevat myöskin Tildan hyväksi.»\n\nHän pyysi Pontusta laskemaan, kuinka paljon hän tarvitsi, ja he sopivat\nmääräsummasta. Paschin apurahojen suhteen hän sai menetellä, miten\ntahtoi.\n\n»Ja sitten vielä toinen ehto», sanoi neiti Liwin, »että asia pysyy\nehdottomasti meidän koskemme. Minä en tahdo rasittaa Tildaa millään\nkiitollisuudella ja uskon voivani luottaa teihin.»\n\n»Ehdottomasti», vastasi Pontus.\n\nKun nuorukainen oli mennyt, moneen kertaan vakuutettuaan\nkiitollisuuttaan, jota Elma koetti kädenliikkeillä torjua, kutsui neiti\nLiwin Huldaa ja sanoi, ettei hän toistaiseksi ottaisi vastaan vieraita\neikä edes tulisi puhelimeen. Työpaikkaansa hän aikoi ilmoittaa itsensä\nsairaaksi.\n\n»Minä lähetän noutamaan tohtoria», sanoi Hulda.\n\n»Tänne ei tuoda tohtoreita.»\n\nMuutamien päivien kuluttua kutsutti Elma sen sijaan luokseen sen\njuristin, jonka apua hän vuosien kuluessa oli tarpeen tullen käyttänyt\nasioitaan järjestäessään, saman henkilön, joka kerran hänen puolestaan\noli ollut puhumassa rouva Muriuksen kanssa, tarjoamassa korvausta erään\ntyttölapsen ylläpidosta viidentoista vuoden aikana, vaikka tarjousta ei\notettu vastaan.\n\nYhdessä tarkastivat nyt lakimies ja neiti Liwin jälkimmäisen\ntaloudellisen aseman. Se perintö, minkä neiti aikoinaan oli saanut\nisältään ja äidiltään, oli ollut melko suuri, ja omaisuus oli\nvähitellen kasvanut.\n\n»Neiti on hoitanut hyvin leiviskänsä.»\n\n»Se on sukuominaisuus», vastasi neiti.\n\nAinoastaan parina viime vuotena oli pääoman korot käytetty kokonaan, ja\nElma sanoi, että niin tulisi luultavasti vast'edeskin tapahtumaan.\n\n»Aikooko neiti leventää elämäänsä?» sanoi lakimies hymyillen.\n\n»Arvattavasti.»\n\nSitten hän jätti lakimiehelle testamentin, jonka hän näinä päivinä\noli kirjoittanut ja pyysi tätä ottamaan sen säilöön, sekä pitämään\nsen sisällystä salassa siihen saakka, kunnes sen avaamisen aika tuli.\nLakimies luki hiljaa paperin, hänen kasvojensa ilme ei muuttunut, mutta\nhän oli ääneti vielä hetken sen jälkeen, kun oli lukenut loppuun.\n\nLakimies meni. Muita kävijöitä ei tullut. Ei ketään lähetetty\nnoutamaan, ei kukaan päässyt sisään. Hulda vartioi saamiensa ohjeiden\nmukaisesti ovea. Makuuhuoneeseensa kuuli Elma ääniä eteisestä: Rick\nBrunjohannin kimeät, säälittelevät huudahdukset, Pontus Muriuksen\nkohteliaat tiedustelut. Joskus kuului myöskin hyvintunnettu tytönääni,\nhuolestunut ja pyytelevä. Mutta Huldaan saattoi luottaa, kukaan ei\npäässyt hänen ohitseen.\n\nEräänä päivänä saapui kukkia: _Rouva Alexandra Pasch_ toivottaen\npikaista paranemista. Toisena päivänä, liki joulua, jolloin sireenit\nparhaillaan alkavat kukkia kukkakaupoissa, tuotiin huolellisesti\nkääritty, kukkiva pieni puu: _Erik Bourgsten_, toivottaen terveyden\npikaista palautumista ja kunnioittavassa ystävyydessä.\n\nElman toverit ja ystävättäret lähettivät myöskin tervehdyksiä ja olivat\nhänestä huolestuneita. Hänestä siis huolehdittiin, ei paljon eikä\nmonien puolelta, mutta häntä ei ainakaan unohdettu. Niin kauan kuin\nelää, ei voi ihmisistä päästä irti, ajatteli hän.\n\nJouluna hän lähetti Huldan kautta rahasumman parille Samariitin\nhyväntekeväisyyslaitokselle, mutta nimettömästi. Hän oli tehnyt niin jo\nmonena jouluna, mutta aina ilmoittaen koko nimensä. Nyt tuntui hänestä\ntarpeettomalta, että tämä nimi enää oli näkyvissä — toistaiseksi.\n\nMuita joululahjoja hän ei lähettänyt.\n\nMutta uudenvuoden jälkeen hän palasi työpaikkaansa. Siellä oli jo\najateltu sijaisen hankkimista hänen tilalleen. Mutta hän selitti, ettei\nhänen terveydessään ollut mitään vikaa, hän oli nyt levännyt kyllikseen\nja kykeni jälleen astumaan paikalleen rivissä.\n\nNiin oli vanha kiertokulku taas käynnissä. Ylös aamuisin, joskus\nlevottoman, joskus hiukan rauhallisemman yön jälkeen. Ulos paikalleen.\nJumalan kiitos, että on työtä, ajatteli hän. Työtä, ihmisiä, joiden\nkanssa täytyi keskustella, toimitettavia vaaleja, epäkohtia tai\nlaiminlyöntejä oikaistavana. Liwin on yhäkin mies puolestaan,\nsanottiin hänestä. Oli kuin hän olisi joutunut seikkailuun, joka oli\ntemmannut hänet mukaansa pariksi vuodeksi. Mitä se oli ollut, ei\nkukaan tiennyt. Joka tapauksessa hän oli nyt palannut — terveenä tai\nainakin parantuneena halusta uusiin seikkailuihin. Ja pian lakattiin\nhänestä puhumasta. Hän ei koskaan ollut kuulunut niin sanottuihin\nmielenkiintoisiin, voittaviin henkilöihin, joita pyritään monin tavoin\nlähentymään.\n\nKun hän oli päivätyönsä päättänyt, palasi hän säännöllisesti kotiin.\nSama hahmo katuelämässä kuin ennenkin: yksinkertainen huopalakki,\nsuora, miesmäinen päällysnuttu, kädet nutun taskuissa. Mutta hänen\nsilmänsä, jotka olivat olleet niin haluttomat käyttämään silmäparin\nluonnollista etuoikeutta katsella maailmaa, sen sekä loistoa että\nsurkeutta, olivat nyttemmin käyneet vieläkin välinpitämättömämmiksi.\n\nJoku vastaantulija saattoi kai joskus hiukan ihmetellä noita\nharmahtavia kasvoja, joiden suun kerran kaunis kaari oli suoristunut\npäättäväisyyden viivaksi; yksi ja toinen tunsi hänet ja johtui kukaties\nsivumennen ajattelemaan naisten kykeneväisyyttä. Mutta usein hän,\nomissa ajatuksissaan kulkien, ei edes vastannut tervehdyksiin.\n\nIllalla odotti jälleen työ. Elma huomasi, ettei hän enää kyennyt\nsaamaan käsistään yhtä paljon kuin nuorempina päivinään. Hän pakotti\nitseänsä. Hän poltti liian paljon, sen hän tiesi itse. Joskus suoristi\nhän ruumistaan, levähti muutaman minuutin ja muisti, kuinka usein hän\noli nähnyt isänsä vanhemmiten istuvan näin, silmät kiinni.\n\nMutta hän ei verrannut itseään enää isäänsä, hän oli lakannut\naskartelemasta entisyyden kimpussa. Hänestä oli kuin jokin kahle olisi\nkatkennut ja hän nyt vihdoinkin kulkisi omaa tietään.\n\nHuldalta hän kuuli, ettei Tilda lakannut itsepäisesti tiedustelemasta\nhäntä ja pyytämästä saada tulla käymään hänen luonaan.\n\n»Ei vielä!» käski Elma vastata.\n\n\n\n\n7.\n\n\nNäytti siltä kuin siunaus olisi seurannut Tildan tuloa takaisin\nMuriusten kotiin.\n\nEnsinnäkin Roland. Hän kirjoitti olojensa parantuneen huomattavasti\nja tulevansa luultavasti käymään kotona, kun hänen isäntänsä asioissa\narvatenkin tuli tehtäväksi matka Englantiin. Englannista hän aikoi\nomalla kustannuksellaan pistäytyä Ruotsissa ja säästeli parhaillaan\nrahaa tätä matkaa varten. Siitä huolimatta hän saattoi, kuten ennenkin,\nlähettää pienen avustuksen äidin talouteen.\n\nMyöskin Pontus tuntui löytäneen jonkin mahdollisuuden avustaa kotia\npaljon runsaammin kuin ennen, vaikka ei ilmaissut tämän rikkauden\nlähdettä. Hän kirjoitteli pieniä kansantajuisia kirjoitelmia\nlääketieteen alalta ja viittaili siihen, että niistä maksettiin hyvä\npalkkio. Kun Pontus ei epäillyt, etteikö hänen tulevaisuutensa olisi\nvaloisa, ei hän ollut luopunut Paschinkaan apurahasta; mieluummin\nhän säästeli salassa, kun sai hiukan enemmän kuin tarvitsi, ja kun\nhän ei koskaan tavannut Alexia, ei hänen tarvinnut nieleksiä tämän\nsuojelijaeleitä. Alexis liikkui toisessa maailmassa kuin uurastava\nopiskelijana toisen maailmasta toisen maailmaan oli yhtä pitkä matka\nkuin maasta kuuhun, vaikka molemmat olivat Tukholmassa.\n\nLibert ei, kuten vanhemmat veljet, ollut saanut suurempia tuloja, eikä\nedes suurempaa luottamusta musiikkikaupassa. Hän ajatteli liian vähän\nostajia, sanottiin, eikä hän sitä moitetta kummastellut, kun tiesi\nitsekin päänsä olevan täynnä kaikkea muuta. Mutta iltaisin olivat Tilda\nja hän usein yhdessä suorittamassa tanssimusiikkia tilauksesta. Ero\nkitsaasta pianistista, jonka kanssa hän ennen oli toiminut yhdessä, ei\nollut vaikea, ja musiikkikaupassa hän sanoi tilauksia tehtäessä:\n\n»Minä soitan täst'edes ainoastaan sisareni kanssa.»\n\nEpäröitiin hiukan ja arveltiin, että palkkiota piti siinä tapauksessa\nalentaa.\n\n»Se muuttuu pian», vastasi Libert, »kun vain on saatu kuulla hänen\nsoittavan.» Ja vaikka palkkio oli pienempi, niin sehän kuitenkin tuli\nkotiin jakamattomana.\n\nTilda ompeli itselleen yksinkertaisen, lyhythihaisen mustan\nsilkkipuvun, samalla vaatimattoman ja arvokkaan, joka soveltui\nhyvin viuluniekan hiukan vanhanaikaisen smokingin rinnalle. Hän oli\nlopettanut koulunkäyntinsä kesken lukukautta, vaikka tunsi, ettei Elma\nolisi sitä hyväksynyt. Mutta sille, joka aikoi ansaita toimeentulonsa\npianolla, ei kirjatieto ollut tärkeintä, päätteli Tilda, ja rouva\nMurius oli samaa mieltä, sillä hänelle oli tytön takaisintulo ollut\nniin suuri ja valtavan onnellinen yllätys, ettei hän joutunut lähemmin\najattelemaan päästötodistuksia kahdeksannelta luokalta.\n\nTildan käydessä kotona ei koskaan oltu ilmaistu, kuinka suuresti\nAlice-rouva itse asiassa oli kaivannut häntä, ja milläpä oikeudella\nsitä olisikaan huomautettu? Rouva Murius tiesi, missä Tildan paikka\noli, ja että toisella äidillä oli oikeus lapseen. Mutta nyttemmin oli,\ntiesi Pontus ilmoittaa, tämä toinen äiti itse luopunut puhevallastaan.\nHän vetäytyi takaisin tuntemattomuuteensa, ei pyytänyt mitään omasta\nkohdastaan, ja rouva Murius saattoi ilman tunnonvaivoja nauttia\nilostansa.\n\nKonserttimestarinkin huoneessa tuntui helpotus. Hän oli tottunut\npitämään Tildaa tyttärenä ja toisaalta taas rakkaana vieraana,\npuolueettomana henkilönä, joka kykeni arvioimaan, minkälaiset talon\nolot todella olivat. Kun Tilda sitten pänttäsi hänen päähänsä, ettei\nhänen pitänyt ajatella kuolemaa eikä työn ja toiminnan lopettamista\nmusiikin palveluksessa, täytyi hänen ottaa asia harkittavakseen. Tilda\nlöysi myöskin raamatusta tukea kaikille väitteilleen.\n\n»Ja Libertin ja minun täytyy harjoitella», sanoi hän. »Joka ei työtä\ntee, ei hänen syömänkään pidä.»\n\n»Niin no», huokasi konserttimestari.\n\nNiinpä täytyi hänen siis ruveta jälleen sietämään pianon ääntä, ja se\nkävi helpommin kuin hän olisi uskonut.\n\n»Isän pitää istua mukana pöydässä, muuten on niin alakuloista», sanoi\nTilda.\n\nHuoahtaen nousi ukko, ajoi partansa jo hävyn vuoksi ja puki vaatteet\nylleen. Hän oli maannut kauan ja oli vielä heikko polvista, mutta\nhänestä tuntui kuitenkin, että tämä ateria, jonka hän pitkästä aikaa\njälleen söi omaistensa parissa, maistui merkillisen paljon paremmalta\nkuin se ruoka, joka tarjottimella oli tuotu hänen huoneeseensa. Kun\npäivällinen oli lopussa, pani hän senvuoksi kätensä ristiin ja mutisi\nniinkuin lasten vielä ollessa ihan pieniä:\n\n»Kiitos, hyvä Jumala, ruuasta.»\n\n»Tulisiko minusta tosiaan vielä ihminen?» sanoi hän vaimolleen. »Onko\nmahdollista, että minäkin vielä rupean elämään?»\n\nSen uskoi rouva Murius varmasti.\n\nUkko asteli huoneessa, missä hän ei viikkokausiin ollut käynyt,\nkosketteli sormenpäillä laatikkoa, missä hänen viulunsa oli pitkät ajat\nollut koskemattomana. Ja kun Libert, taas omituisen mielijohteensa\nkannustamana, rohkeni ottaa viulun esille, viritti sen ja soitti sillä,\nsuvaitsi ukko sen.\n\n»Niin», sanoi hän pojalleen lempeästi, »sinulla on musiikkia veressä,\nsinullakin, sitä en kiellä.»\n\nJa hän kuunteli kärsivällisesti, kun Libert soitteli hänelle omia\npieniä sävellyskokeitaan. Ukko tuli ajatelleeksi, että hänellä ei\nollut ainoastaan vaimoa, joka oli hänelle peräti liian hyvä, vaan\nmyöskin kolme hyvää kunnon poikaa, kukin omalla tavallaan lahjakas,\nviulunvinguttajakin. Oli kuin muurit olisivat luhistuneet ja hän, vanha\nmies, nähnyt jotakin uutta.\n\nEräänä päivänä, jonkin aikaa uudenvuoden jälkeen, sai Libert\ntanssimusiikkitilauksen tanssiaisiin erään everstin, eversti Oberonin\nluona.\n\nSe oli vaativa perhe, ilmoitettiin hänelle musiikkikaupassa,\neverstinna oli itse käynyt sanomassa, että hän ei huolinut mistään\nporopeukaloista. Se oli tosin vain pieni tanssitilaisuus, hänen\nseitsemäntoistavuotiaan tyttärensä tuttaville, mutta musiikin suhteen\nhän oli silti yhtä tarkka.\n\nLibert puki ylleen puhtaan paidan ja smokinginsa, Tilda kävi\nhiuskampaajalla ja sai aaltosuortuvan otsalleen. Ei ollut yhdentekevää,\nminkänäköinen oli, vaikka ottikin osaa tansseihin vain pianistina.\nOlihan sitä samalla sentään tanssiaisten kaikkein tärkeimpiä\nhenkilöitä, ja Tilda oli huomannut, että pianisti usein sai ohimennessä\nhuomaavaisen silmäyksen.\n\nEversti Oberonin asumus oli suuri ja komea. Musiikki oli hyvissä\najoin paikalla, kuten pitikin, siltä varalta, että haluttiin antaa\nerikoisia ohjeita. Yksi huone oli kokonaan tyhjennetty tanssia varten\nja eräässä parkettipermannon nurkassa oli pieni koroke, jolle flyygeli\noli nostettu. Libert viritti viuluaan, kun yhä enenevää äänten sorinaa\nalkoi kuulua muista huoneista, jonne vieraat kokoontuivat. Emäntä\nlupasi antaa merkin, milloin ensimmäinen tanssi oli alettava.\n\nMerkki annettiin, ja molemmat soittajat ryhtyivät tehtäväänsä. Nyt\noli näytettävä, että he eivät olleet poropeukalolta, ja että eversti\nOberonin koko seurapiiri voisi kääntyä heidän puoleensa tarvitessaan\ntanssimusiikkia. — »Se riippuu sinusta, Tilda», sanoi Libert, sillä\nomasta puolestaan hän oli varma asiastaan.\n\nNämä eivät olleet mitkään Garibaldi-tanssiaiset. Naapureille oli asia\nennakolta ilmoitettu, ja heiltä pyydetty ystävällistä suopeutta,\nja luvattu lopettaa juhla määrätyllä kellonlyömällä. Ketään\noopperalaulajaa ei esiintynyt tanssien aikana tai niiden lomassa,\nsillä laulua eivät Oberonin nuoret kaivanneet. Ei kukaan vanhempi\nmies, kaikkein vähimmin isäntä itse, eversti Oberon, riisunut yltään\nnuttua ja esiintynyt paitahihasillaan maalaispelimannina. Iät ja\nyhteiskunta-asemat eivät täällä olleet sekaisin, eikä tanssiaisten\nmaailmankuuluin kavaljeeri tuonut sisään tanssitettavaa keittiön\npuolelta. Läsnä ei yksinkertaisesti ollut ketään, jolla olisi ollut\nedes niin suuri maailmanmaine kuin Garibaldilla.\n\nTäällä oli nuoria miehiä, joiden ulkomuoto ja käytös oli mitä\nedullisin; nuoria naisia, joiden pukujen väri oli ruusunpunainen,\naprikoosinpunerva, niilinvihreä, kangas crêpe de chineä, voile ninonia,\nchiffonia, georgettea, taftia, koruina volangeja ja metallipitsejä.\nTilda tarkkasi heitä ja osasi nyttemmin varsin hyvin erottaa eri\nkangaslajit ja nimitykset. Hänen täytyi ihailla kaikkea tuota\nkauneutta, aistia ja suloa. Paljon oli tarjolla silmänherkkua, kun oli\ntanssiaisissa soittamassa.\n\nKun tanssi oli lopussa, tyhjeni parkettipermanto, siellä ei ollut\nistumasijoja, joten ei kannattanut jäädä sinne, jos tahtoi muutaman\nminuutin levähtää. Yksi ainoa pari jäi jäljelle, ja sekin vain\nsaadakseen olla häiritsemättä. Muuan ikkunakomero uutimineen tarjosi\njonkinlaisen, vaikka vaillinaisen suojan, ja he menivät sinne.\nSoittajia he eivät ajatelleet, kaksi tuntematonta nuorta ihmistä salin\ntoisessa päässä: mitäpä heistä. Eivätkä soittajat puolestaan, jotka\njuuri neuvottelivat seuraavasta kappaleesta, ajatelleet heitä. Mutta\nkun neuvottelu oli päättynyt, kääntyi Tilda saliin päin, ja hän näki,\nkuinka ikkunauudin siirtyi syrjään mustan, kapean hännystakinselän\ntieltä, näki ruusunpunervan, lukemattomista volangeista sommitellun\nchiffonipuvun ja näki mustan käsivarsiparin rohkeasti syleilevän\nchiffonipukua.\n\n»Nyt me alamme!» sanoi Libert.\n\nMutta Tilda näki liian paljon, eivätkä salin toisessa päässä olevat\ntehneet mitään piiloutuakseen. He nauroivat ja kisailivat ja\nsuutelivat. Tytön kasvot peitti sileä, ruskea niska, joka kuului\nhännystakkiselkään, niska, jonka Tilda oli nähnyt ennen... Silloin\nkäännähti tyttö äkkiä, oli varmaan kuullut jonkun tulevan, ja nuori\nkavaljeeri teki saman liikkeen, mutta päinvastaiseen suuntaan, juuri\nsoittokorokkeen puoleen. Se oli Alexis.\n\nTildan ja Alexin katseet kohtasivat, ja Tilda näki, että Alexis tunsi\nhänet. Semmoisesta ei erehdy. Mutta Alexis kääntyi silmänräpäyksessä\ntaas poispäin ja hänen kasvojensa ilme osoitti, ettei yhtään mitään\nollut tapahtunut. Hän kiersi vain käsivartensa nuoren ruusunpunervaan\nvolangipukuun puetun tytön uumenelle ja liukui hänen kanssaan\npermannolle, kun musiikki samassa alkoi soittaa, viulunsoittajan\nkyhnäistyä nuorta naispianistia.\n\nLibert ei ollut nähnyt mitään. Hän ei nähnyt mitään seuroissa, missä\nhän kävi soittamassa, paitsi harvinaisissa poikkeustapauksissa, jolloin\njoku naisista oli saattanut lähestyä häntä ja pyytää jotakin erikoista\nsävelmää ja hymyillä hänelle. Silloin hän kiinnitti huomiota siihen\nnaiseen ja ehkä haaveili hänestä sen illan — eihän voinut tietää,\nmitä pidättyväisen Libertin mielessä saattoi liikkua. Mutta eversti\nOberonin tanssiaisissa ei kukaan neitosista lähestynyt häntä, ei kukaan\nsanonut koko iltana ainoatakaan sanaa hänelle tai Tildalle, paitsi\npalvelijoita, jotka everstinnan ystävällisestä käskystä toimittivat\nheille virvokkeita ja sopivalla hetkellä hiukan illallista.\n\nKoko illan tanssi Alexis heidän ohitseen, milloin ruusunpunaisen,\nmilloin valkoisen, milloin sinisen neitosen kanssa, mutta ei ollut\nkertaakaan katsahtanut soittolavalle, ikäänkuin sitä ei olisi\nollutkaan, vaan soitosta olisivat huolehtineet näkymättömät enkelit.\n\n\n\n\n8.\n\n\nKello kaksi yöllä sanoi everstinna Oberon Libertille, että musiikkiin\noli oltu sangen tyytyväisiä, mutta että nyt ei enää tanssittaisi. Hän\npani samassa kirjekuoren Libertin käteen, joka pisti sen taskuun.\nEverstinna sanoi Tildalle:\n\n»Neiti näyttää niin nuorelta, neiti on varmaankin hyvin pystyvä nuori\nnainen.»\n\nSaleissa hyvästelivät vieraat; tanssisalissa himmensi eräs palvelija\nvaloa. Vaatimattomina odottivat Libert ja Tilda tungoksen vähenemistä\npäällysvaatteiden luona, ennenkuin etsivät omansa ja pääsivät\nrientämään kadulle, missä paksuja lumihiutaleita oli alkanut sataa\ntanssiaisten vielä kestäessä.\n\nTalon edustalla odotteli muutamia autoja, joita pantiin juuri käyntiin\n— arvatenkin, ajatteli Tilda, oli myöskin Paschin auto niiden joukossa.\nLibert ja hän kiiruhtivat kotia kohti. Heidän askelensa eivät kuuluneet\nlumessa, eivätkä he kuulleet kenenkään seuranneen ja tavoittaneen\nheitä, ennenkuin kuulivat äänen:\n\n»Tilda, mihin niin kiire?»\n\nSe oli Alexis.\n\nHän oli päättänyt kävellä kotiin, luikertanut velvollisuudestaan\nsaattaa kohteliaasti jotakin nuorista neitosista ja seisoi nyt\nniiden molempain edessä, joita hän koko iltana ei ollut näkevinään.\nTavallisuuden mukaan ei hän välittänyt paljon Libertistä, vaan kääntyi\nvain Tildan puoleen.\n\n»Siitä on kauan, kun viimeksi tavattiin. Saanko saattaa sinua kappaleen\nmatkaa?»\n\nJa Libert antautui heti kiltisti vanhaan osaansa ja — katosi. Hän lähti\ntaas kävelemään, tallustaen edellä lumessa, paksu ulsteri yllään,\nviululaatikko toisessa kainalossa ja toisessa nuottikotelo, jonka hän\noli ottanut Tildalta. Alexis sanoi:\n\n»Tilda, sinun pitää antaa minulle anteeksi. Sinä kuulet: minä en\nkiellä mitään! Minä näin sinut. Minä en halunnut, että ne kaikki\nsiellä saisivat tietää, että sinä olit ollut minun lapsuusflammani ja\nlaskisivat minusta leikkiä.»\n\n»Eikö sitten sovi, että jollakin on ollut lapsuusflammaa, joka elättää\nitseänsä tanssimusiikilla.»\n\nSiihen ei Alexis vastannut.\n\n»Minkävuoksi sinä olit siellä?» kysyi hän. »Etkö sitten enää ole neiti\nLiwinin luona? Eikö siellä ollut paljon parempi?»\n\n»Ei!»\n\n»Me emme voi seistä tässä näin. Minun täytyy puhua sinun kanssasi,\nmutta minä en ollut ottanut lukuun tätä, minulla on vain ohuet kengät.»\nHän pysäytti ohiajavan vuokra-auton ja työnsi Tildan edellään siihen.\n\n»Minun täytyy saada selittää asia paremmin», maanitteli hän. Ohjaajaa\nhän käski ajamaan minne vain, katua ylös, toista alas, noin puoli\ntuntia, ehkä vain kaksikymmentä minuuttia, sitten ilmoitettaisiin\nvarsinainen osoite, ja hän saisi hyvät juomarahat.\n\nAlexis jatkoi:\n\n»Minä jouduin suunniltani, kun näin sinut, Tilda. Sinä et tietysti usko\nminua. Minä kiroan koko tanssiaisia! Nuo tytöt, minä olen ilveillyt\nainakin puolentusinan kanssa ja suudellut paria, vain uhmalla. Minä\nen siedä ketään heistä. Tiedän kyllä, että minua pidetään aivan\nverrattomana nuorena miehenä, kaikkien tulevien anoppien ihanteena, ja\näitini alkaa jo katsella tulevaa morsianta. Mutta minussa on jotakin,\njoka ei sovellu laskelmiin.»\n\nHän hengähti hiukan. Tilda tunsi hänen hengityksessään imelää tuoksua.\nKatulyhdyn kohdalla hän näki myöskin, kuinka hehkuvan punaiset Alexin\nkasvot olivat. Pyöreät, kiiltävät silmät, jotka muistuttivat hänen\näitinsä silmiä, tuijottivat suoraan eteen, tavallista kiiluvampina.\nHänen suupielensä värähtelivät.\n\n»Minä olen vain kaksikymmenvuotias, Tilda, mutta olen jo ehtinyt olla\nmukana jos jossakin. Sitä ei kannata sinulle kertoa. Kotoa saan rahaa\nniin paljon kuin tahdon, tai ainakin melkein. Isä on vain hyvillään,\nkun annan sen mennä. Mutta mihin minä olen antanut sen mennä,\nulkomailla ja täällä? Minua ellottaa sen muisteleminenkin.»\n\n»Kuka sinua pakottaa?» kysyi Tilda.\n\nAlexis hätkähti.\n\n»Oletko sinä tuhma?» kysyi hän vastaan. »Sitä en uskonut. Pakottaa?!\nMinulla on oikeus tehdä, mitä päähäni pälkähtää. Minä olen ollut\ntukkihumalassa, juopumuksesta sairaana, minut on kynitty puhtaaksi,\nolen pelannut pelipetturien kanssa ja iloinnut senlaatuisten ihmisten\nparissa, jonkalaatuisista sinulla ei ole edes aavistusta — jos tahdot\ntietää. Se on sitä ikäkautta nuoren miehen elämässä, sanoo isä. Hänestä\non kaikki normaalia. Ja hän on oikeassa. Tämä kausi on pian lopussa,\nminä olen pian siihen kyllästynyt. Parin vuoden päästä olen kypsä\nmenemään kihloihin neiti Oberonin tai jonkun hänen kaltaisensa kanssa\nja tulemaan juuri siksi henkilöksi, miksi minut on alusta alkaen\nsuunniteltu tulemaan. Käsitätkö sinä? Mutta se, sekin minua ellottaa!\nViitoitettua tietä kulkeminen.»\n\nHän kumartui Tildan puoleen, joka istui liikkumattomana auton toisessa\nnurkassa. Hän antoi päänsä vaipua Tildan polville.\n\n»Minä en ole ihan selvä nytkään», sanoi hän, »senvuoksi saatan puhua\nvapaasti. Tilda, koko maailmassa ei ole ketään muuta kuin sinä, jonka\nkanssa voin puhua niinkuin haluan! Tilda, rakas pikku Tilda!»\n\n»Alexis raukka!» mutisi tämä.\n\n»Niin, lellittele minua, sano minua raukaksi. Pane kätesi minun\notsalleni, noin!»\n\nTilda pani kätensä hänen kuumalle otsalleen, ja Alexis rauhoittui,\nhuokasi syvään ja jatkoi, sillä vaieta hän ei sittenkään osannut:\n\n»Mikä hulluus minussa on? Pohjimmaltani en kelpaa huijaamaan ja\nheittämään hiiteen kaikkia seikkailuita; mutta tahdin mukaan\nmarssiminen ja tuleminen pääkonsuliksi numero kaksi, sekin on minusta\njollakin tavoin yhtä tympäisevää. Täytyy olla olemassa kolmas. Tilda,\nsinullako ja yksinkö sinulla on sen avain?»\n\nMutta se mielikuva mahtoi hänestä tuntua hassunkuriselta, sillä hän\nnaurahti.\n\nHitaasti liukui auto katua ylös, toista alas, kuten oli määrätty.\nEräässä käänteessä tunsi Tilda äkkiä, missä he olivat: he kulkivat\nElman asunnon ohi. Hän kurottautui katsomaan. Aivan oikein, Elman\nmakuuhuoneen ikkunasta näkyi tulta, ainoa heikko valoneliö koko suuren\ntalon pimeässä seinässä. Se oli sama ikkuna, josta epätoivoinen ääni\noli huutanut yöhön, joka oli hyvin samantapainen kuin tämäkin yö, niin\nraskas, niin täynnä epätietoisuutta. Tuo tuskanhuuto: »Tilda! Odota!»\n— kuinka usein se sittemmin olikaan hänen mielessään kaikunut. Se oli\nsitä laatua, jota ei ikinä unohda.\n\n»Sinähän et kuule minua», sanoi Alexis nyrpeissään. »Mitä sinä katsot?»\n\n»En mitään.»\n\nSillä se ei ollut mitään semmoista, josta olisi voinut puhua Alexin\nkanssa.\n\n»Minun täytyy ajaa kotiin», sanoi Tilda.\n\n»Joko sinä tahdot jättää minut?»\n\n»Minä en kuitenkaan voi tehdä mitään sinun hyväksesi.»\n\n»Et tahdo.»\n\n»Jos voisin, tahtoisin.»\n\nMutta hän tunsi, ettei hän voisi antaa Alexille mitään todellista\napua. Heidän sisässään, heidän välillään ja ympärillään oli varjoja.\nTilda tiesi, että Alexin sydän, joka näennäisesti avautui hänelle, ei\nkuitenkaan kuulunut hänelle, se oli kaikesta huolimatta kaukana poissa.\n\nAlexis muutteli asentoansa levottomana, tuli vielä lähemmäksi Tildaa,\npainoi polttavaa päätänsä vielä lujemmin hänen polviansa vasten. Mitä\nhän tahtoi, mitä hän odotti? Hyväilyjäkö, lohduttelua, suudelmia?\nPaljasta kättänsä vasten tunsi Tilda hänen karhean tukkansa ja tunsi\nkiusausta vain ojentaa sormiansa ja silitellä tätä tukkaa, koskettaa\npäätä, jota niin ristiriitaiset ajatukset ahdistelivat — ja hän ymmärsi\nmyöskin, mitä se kiusaus sisälsi. Hän tunsi sisässään paisuvan jotakin\nuutta, mahdin, jota hän ei ollut ennen tuntenut, ja joka saattoi\ntemmata hänet mukaansa, ellei hän pitänyt varaansa.\n\nJa ellei hän välittänyt pitää varaansa? Jos hän päinvastoin vain antoi\nperään, antoi, mitä Alexis halusi, hetken lohdutusta, suudelmia,\nhuomenna merkityksettömiä?\n\nÄsken naurahti Alexis, ja se oli ollut ilkeä naurahdus. Koko\ntanssiaisillan oli Alexis kieltänyt hänet. Ei edes pientä, salaista\ntuttavuudenhymyä ollut uskaltanut antaa tanssiessaan ohi toisten\nkanssa. Mutta nyt hän odotti kuitenkin Tildalta jotakin ja kiusasi\nhäntä.\n\nÄkkiä istahti Alexis taas pystyyn asentoon, ja häntä puistatti niinkuin\npalelevaa. Pyöreät silmät eivät enää tuijottaneet eteenpäin, suu ei\nenää värissyt. Hän katsoi suoraan Tildaan, läheltä, ahmaisi katseillaan\nkoko hänen kasvonsa ja katsoi katsomistaan. Mutta se ei kuitenkaan\nsaattanut Alexia lähemmäksi häntä, tuntui Tildasta, päinvastoin. Se\nmitä Alexis katsoi, ei ollut Tilda, vaan jotakin, jonka hän yksin\nmahtoi tuntea.\n\n»Niin, Tilda», sanoi Alexis, »sinuthan minulla pitäisi olla, etkö\nkäsitä sitä itse? Se on kirjoitettu — mutta kuitenkin on kirjoitus\nväärä. Avio ei ikinä voi tulla kysymykseen meidän välillämme. Se on\nhävitöntä sanoa, mutta emmekö voi olla täysin tosia? Minä en kuulu\nniihin, jotka tekevät muuta kuin mitä maailma heiltä odottaa, kuinka\nhurjistelenkin tai olen hurjistelevinani. Kenties on toisia, jotka\nmurtautuvat vapaiksi, mutta en minä. Ei, Tilda, meidän välillämme\nei synny aviota. Mutta minä olen rakastunut sinuun, sen voin sanoa,\nja olen ollut ensi kerrasta saakka, kun sinut näin pikkutyttönä\nmerimiespuvussa. Minä uneksin sinusta öisin, niin, ja päivisinkin. Sinä\net tiedä, kuinka paljon olet ollut minun seurassani! — ja joka kerta,\nkun tapaan sinut, on asia aina sama. Ja sinä, älä kiellä, niin on\nsinunkin laitasi ollut! Me kuulumme yhteen! Ottakaamme vain asia niin\nkuin se on.»\n\nSitten naurahti hän taas, samanlaisen lyhyen naurahduksen, joka kuului\nniin ilkeältä.\n\n»Ja nyt minä suutelen sinua», sanoi hän.\n\nHän heittäytyi Tildaa kohti, painoi häntä auton nurkkaa vasten ja etsi\nhänen suutansa. Mutta Tilda työnsi hänet takaisin. Tämä ei enää ollut\nAlexis, tämä, ei hänen Alexinsa. Uusi, vieras ihminen vaati jotakin,\njonka vuoksi hän tahtoi Tildaa unohtamaan sen Tildan, todellisen\nTildan, joka oli kerran ollut lapsuuden Alexin oma.\n\nMutta Tilda ei unohtanut. Ikäänkuin Elman valaistu ikkuna olisi\nollut merkkituli, muisti hän omat sanansa Elmalle: »Minä aion hoitaa\nvapauttani...» Ja hammasta purren taisteli hän sen vapauden puolesta\nAlexin väkivaltaa vastaan.\n\nHe kamppailivat ääneti, Alexis ei ollut paljon väkevämpi Tildaa. Nyt\noli kaikki muuttunut hänelle leikiksi, ilkeäksi leikiksi, haluksi\nvoittaa, pakottaa ja nöyryyttää, rangaista Tildaa kaikesta pahasta,\nmitä hän oli kokenut kaukana hänestä. Tilda kuuli hänen pilkallisen\nhuohotuksensa ihan kasvoillaan.\n\nSurusta ja suuttumuksesta parkaisten sai Tilda riuhtaistua itsensä\nirti, kääntyi ja antoi hänelle läiskähtävän korvapuustin samalla kun\najaja, joka oli kuullut hänen yrittävän aukaista vaununovea, pysäytti\nvaunun katukäytävän viereen.\n\nTilda hyppäsi ulos.\n\n»Ajakaa vain edelleen, olkaa hyvä», sanoi hän ja kuuli itse, kuinka\nhänen äänessään oli Elman hillityn kylmä sävy mainitessaan Paschin\ntalon numeron Florankadun varrella. Sitten hän painoi oven kiinni\nkatsahtamatta Alexiin, joka ei enää hiiskahtanutkaan, ja juoksi pois\nlumisohjossa.\n\n»Elma», ajatteli hän vain, »Elma, Elma!»\n\nHänen teki mielensä sinne, hän olisi tahtonut sanoa: »Tänään olen\nkäsittänyt jotakin! Älä enää milloinkaan ole levoton minun tähteni.»\n\nHän olisi tahtonut sanoa myöskin: »Anna anteeksi! Minä en milloinkaan\nennen tiennyt, kuinka paljon sinä annoit minulle.»\n\nVasta saapuessaan hengästyneenä kotiovelle muisti hän Libertin.\n\nUlko-oven avain oli Tildalla, ja varmaankaan ei Libert ollut yrittänyt\nherättää ketään päästäkseen sisään. Hän oli epäilemättä odotellut\npakkasessa ja lumessa tallustellen nuottikotelo ja viululaatikko\nkainaloissaan. Ja aivan oikein, tuolla hän tulikin eräästä\nporttikäytävästä kadun toiselta puolen, missä hänellä oli ollut hiukan\nsuojaa säätä vastaan.\n\n»Jahah, sinä olet täällä nyt», sanoi Libert. »Eihän se sentään niin\nkovin kauan kestänyt.»\n\n»Mitä kello on?»\n\n»Kolme.»\n\nHän ei ollut viipynyt siis tuntiakaan. Libertin levollisuus rauhoitti\nhäntä.\n\nLibert sanoi:\n\n»Aika korea lumisade. Salissa on vielä valoa, uutimet eivät ole\nalhaalla, minä seisoin katselemassa lumihiutaleita, kun ne kulkivat ohi\nkellervän valon. Äiti se kai siellä valvoo.»\n\n\n\n\n9.\n\n\nRouva Murius tuli heitä vastaan eteiseen; hän oli pitänyt teetä\nlämpimänä heitä varten. Mutta hän ei ollut valveilla ainoastaan sen\nvuoksi. Levottomana hän katsoi Tildan kasvoja, jotka ilmaisivat mitä\nsuurinta väsymystä, tai ehkä jotakin enempää, jotakin muuta ja enempää,\nkun tytön silmänalustat olivat niin mustilla renkailla.\n\nMahdollisimman kauan viivytti hän sentähden sanottavaansa, niin kauan,\nettä lapsi ainakin ehti saada hiukan lämmintä sisäänsä ja istua\nmuutaman minuutin levossa.\n\nMutta kovin kauan ei hänen sopinut sitä viivytellä:\n\n»Tilda, on tullut sana neiti Liwiniltä. Hän on hyvin sairas.»\n\nHulda oli soittanut, mutta niin myöhään, että Tilda ja Libert jo olivat\nolleet matkalla Oberonin tanssiaisiin ja Hulda oli silloin sanonut,\nettei neiti Liwin sallinut soitettavan sinne. Mutta ellei Tilda-neiti\ntullut kotiin perin myöhään, olisi kyllä hyvä, jos hän soittaisi. Hulda\nluuli, että neiti Liwin odotti.\n\nSitten hän oli soittanut uudelleen puoliyön aikana ja sitten kello\nkaksi ja vihdoin nyt vähän aikaa sitten. Neiti oli tullut levottomaksi\nTildan vuoksi, sanoi Hulda. Hän kuvitteli, että tytölle tapahtui\njotakin tai että hän oli jossakin vaarassa ja tahtoi tavata häntä. »Ne\non kai kuumehoureita, tietenkin», oli Hulda sanonut.\n\nTilda huusi:\n\n»Minun täytyy heti päästä sinne!»\n\n»Kun Hulda vain saa tietää, että tulet, tulee hän avaamaan ulko-oven.»\n\nElma Liwin oli ollut vuoteen omana jo muutamia päiviä. Se oli alkanut\nkuumeella, joka oli pian kohonnut huolestuttavan korkealle. Hulda oli\nomalla uhallaan kutsunut lääkärin, ja neiti oli siihen mukautunut.\n\n»Nyt minä voin kuolla», oli hän sanonut palvelijalle. »Lääkärin avulla\ntai ilman sitä, on minulle samantekevää: kaikki on valmiina.»\n\n»Tuhmuuksia», vastasi Hulda.\n\nMutta kun lääkäri kävi toisen kerran, oli hän hyvin huolestunut, kutsui\nHuldan syrjään ja määräsi sairaanhoitajattaren hankittavaksi niin pian\nkuin mahdollista. Sairaanhoitajatarta odotettiin nyt seuraavana aamuna.\n\nSairaan selän ja niskan taa oli asetettu tyynyjä päällekkäin, jotta\nhänen olisi helpompi hengittää. Elma Liwin makasi hiljaa ja katsoi\nhuoneen kattoon, joka oli pimennossa. Hänen mieleensä tuli muisto\nlapsuusajalta, jolloin vielä käytettiin öljylamppuja, silloin syntyi\nkattoon pyöreä, alati väräjävä valorengas sen kohdan yläpuolelle,\nmissä lamppu seisoi. Se muistutti lukemattomien pienten valohiukkasten\ntanssia, niin pienten, ettei niitä voinut erottaa toisistaan. Saattoi\nnähdä vain niiden kaikkien yhteisen värinän. Hän oli pitänyt siitä\npaljon.\n\nHän oli kuvitellut, että tämä väräjävä valokehä oli koko maailma\nkaikkine lukemattomine ihmisineen. Kukin ihminen oli yksi noita\nerottamattomia, pieniä valohiukkasia, joista mikään ei ollut kyllin\nsuuri näkyäkseen erikseen. Illalla, niin kauan kuin lamppu paloi\nlastenkamarinpöydällä, ei hän millään olisi malttanut nukkua; tuon\ntuostakin hänen täytyi avata silmänsä nähdäkseen, oliko elävä valokehä\nyhä jäljellä — ja se oli aina jäljellä. Hän olisi tahtonut olla yksi\nnäitä äärettömän pieniä pienokaisia, jotka liikkuivat siellä ylhäällä,\nja väliin saattoikin hänestä tuntua, että hän todella yleni, kohosi\nsinne, autuaasti liidellen, ja muuttui yhdeksi niistä. Hän häipyi,\nhaihtui niiden joukkoon. Niin, se oli autuus.\n\nHän havahtui ja kysyi:\n\n»Mitä kello on, Hulda?»\n\n»Vähän yli kolme, ja nyt on Tilda-neiti tulossa tänne.»\n\n»Kenties», ajatteli Elma, »kuolen juuri tänä yönä, koska tulin\najatelleeksi tuota niin kauan unohduksissa ollutta.»\n\nKernaasti hän olisi kuitenkin suonut ehtivänsä kertoa Tildalle siitä\nelävästä valokehästä. »Miksikä», ajatteli hän ja tunsi levottoman\ninnon panevan hikeä kihoamaan otsaan ja käsiin, »miksikä en tehnyt\nsitä, kun vielä oli aikaa? Miksikä en ole edes itse kaikkina näinä\nvuosina muistanut, mikä autuus on häipyä, tosin elää ja liikkua, mutta\nkuitenkin olla näkymättömänä muiden joukossa? Minä olen ajatellut liian\npaljon kaikkea muuta.»\n\nHän kysyi taas:\n\n»Mitä kello on?»\n\n»On kulunut viisi minuuttia äskeisestä. Nyt menen avaamaan ulko-oven.»\n\nElma jäi yksin.\n\nKumma, että pääasian mielessä pitäminen olikin niin vaikeaa. Ehkäpä\nse hänelle oli ollut vaikeampaa kuin muille. Kerran lapsena hän kulki\nsavipellolla, senkin hän muisti, ja jalat tarttuivat, tarttuivat.\nNiihin kertyi suuria savimöhkäleitä, joita lopulta ei jaksanut\nliikuttaa. Se sai tuskanhien taas kihoamaan. Kumma, että oli niin\nvaikeaa nähdä valokehää ja muistaa vain sitä.\n\nJa nyt oli katto taas pimeä.\n\nMutta levottomuus Tildan tähden oli mennyt ohi. Hänestä oli vähän\nennen tuntunut, että lapsi oli aivan pieni, pieni sylilapsi. Hän oli\npelännyt, ettei osaisi pitää sitä oikein. Mutta jos se otettiin häneltä\npois, oli asia paljon pahempi. Hän oli huutanut ja pyytänyt saada pitää\nsitä, huutanut, niin että hiki tippui, koko ruumis oli kuin tulessa.\nMutta kukaan ei kuullut häntä, kunnes Hulda oli tullut sisään, hyvin\ntyynesti, ja sanonut:\n\n»Nyt olen lähettänyt noutamaan Tilda-neitiä.»\n\n»Kuinka vanha hän on, Hulda?»\n\n»Hyvänen aika, hänhän täyttää seitsemäntoista keväällä.»\n\n»Jumalan kiitos!»\n\nKun Tilda tuli huoneeseen, avasi Elma silmänsä.\n\n»Neiti oli varmaan nukahtanut», kuiskasi Hulda.\n\nElmasta oli tuntunut, että hän päinvastoin oli ollut hereillä ja\nvartioinut valokehää, ettei se päässyt sammumaan. Jos se sammui, niin\nhän ehkä unohtaisi sen eikä enää osaisi selittää. Hänellä oli niin\npaljon selittämistä, niin paljon puhuttavaa. Mutta ensin pitää levähtää\nhiukan: ja hän sulki taas silmänsä.\n\nHulda oli sanonut Tildalle:\n\n»Älkää puhuko neidin kanssa, hän ei jaksa mitään.»\n\nLapsi istui senvuoksi vain ääneti vuoteen ääreen, tarttui sairaan\nkuumaan käteen ja piti sitä käsiensä välissä. Hän kumartui, nosti\nheikkoa, kuumaa kättä ja painoi sitä päälaelleen. Hän antoi itsensä\näidilleen. Nyt ei enää olisi riitoja.\n\nHän kuiskasi vain:\n\n»Äiti.»\n\nJa vastaus tuli, mutta tuskin kuuluvasti:\n\n»Niin, lapseni.»\n\nArkihuoneessa kuului kello lyövän, neljä lyhyttä, sointuvaa lyöntiä, ja\njonkin ajan kuluttua viisi. Silloin tällöin hiipi Hulda sisään, tarjosi\nsairaalle juotavaa, tai, kun tämä ei tuntunut jaksavan juoda itse,\nkostutti hänen huuliaan. Kun aamu alkoi sarastaa, pakotti Hulda Tildan\nmenemään levolle.\n\nMutta ennenkuin talviaurinko vielä oli ehtinyt luoda huoneeseen täyttä\npäivää, oli loppu tullut.\n\nHuoneet tulivat äkkiä ihmisiä täyteen. Lääkäri tuli kiiruusti ja\nkaikkein ensimmäiseksi: hän ei ollut sentään luullut, sanoi hän,\nettä se kävisi niin nopeasti. Tilattu sairaanhoitajatar saapui ja\npoistui taas, tarpeettomaksi tulleena. Rick Brunjohann tuli katsomaan\naavistamatta muuta kuin, että Elma voisi hyvin, ja hän itki haikeasti\narkihuoneen sohvalla, katuen ja ääneen vaikeroiden, ettei ollut,\nennenkuin oli liian myöhäistä, osoittanut vanhalle kunnon Liwinille\nsuurempaa ystävyyttä, enemmän huomaavaisuutta. Vihdoin oli vainajan\nveli, pormestari Liwin, jolle muutama päivä ennen oli sähkötetty\nneidin arveluttavasta sairaudesta, saapunut vaimonsa kanssa yöjunalla\nTukholmaan, valmiina, jos niin surullisesti kävisi, täyttämään\nvelvollisuuksiaan sukua kohtaan sisaren persoonassa.\n\nHeti aamupäivällä oli Hulda myöskin soittanut juristille, jonka kanssa\nneiti Liwinillä oli ollut tapana keskustella. Tämän hän oli tehnyt\nneidin määräyksestä. »Kaikkein ensimmäiseksi on tieto annettava\nhänelle», oli neiti sanonut.\n\nPormestari Liwin lähetti Tildan kotiin.\n\n»Rakas nuori neiti», sanoi hän ystävällisesti, »me panemme, vaimoni\nja minä, suurta arvoa sille rakkaudelle, jota te nähtävästi olette\ntuntenut sisartamme kohtaan, ja te olette luonnollisesti tervetullut\ntänne joka päivä, jos haluatte. Mutta tänään iltapäivällä täytyy\nläpikäydä kaikkinaisia papereita ja asiakirjoja saadaksemme selville,\nonko vainaja ehkä säätänyt jotakin hautauksensa tai muun suhteen,\neikähän teillä, mikäli kuulen, enää muutamaan aikaan ole ollut kotinne\ntäällä.»\n\nSitten kulki pormestari huoneesta huoneeseen katsellen niitä kehyksiä,\njoiden sisällä hänen sisarensa oli elänyt. Enempää kuin nämä kehykset\nhän ei milloinkaan ollut tuntenut. Hän ei ollut usein käynyt sisarensa,\neikä sisar hänen luonaan. Hän muisteli: kaksi-, kolmekymmentä, niin,\nvarmaan yli kolmekymmentä vuotta sitten oli heillä ollut tavallista\nluottamuksellisempi keskustelu. Niin, he olivat silloin vielä lapsia.\nJa sen jälkeen hän ei tiennyt mitään sisarestaan. Neljä sisarusta oli\nheitä kerran ollut, nyt oli hän ainoa jäljelläoleva.\n\n»Mitähän lienee hänen elämänsä oikeastaan ollut», ajatteli veli ja tuli\nsamassa ajatelleeksi kysyvänsä sitä itseltään nyt vasta. Ja nyt vasta\nhän kysyi itseltään, miksei koskaan ollut sisartaan etsinyt tai hänen\nelämäänsä ajatellut.\n\nOliko sisar koskaan tarvinnut häntä, eikä hän ollut saatavana?\nHämärästi hän muisti pitäneensä Elmasta poikana ollessaan. Mutta se\nElma, joka tuossa makasi liikkumattomana, suorana, kasvonpiirteet\nkangistuneina lopulliseen vakavuuteen, ei kammottavaan vakavuuteen,\nvaan ilmeessä sen erikoinen arvokkuus, joka on ansainnut rauhansa, oli\nhänelle ventovieras.\n\n»Hänen on sanottu olleen isän näköinen», mietiskeli hän, »mutta sitä\nminä en huomaa. Hän ei ole meidän kenenkään näköinen.»\n\nIltapäivällä avattiin lakimiehen haltuun annettu, sinetillä suljettu\nkuori, joka sisälsi neiti Elma Liwinin viimeisen tahdon ja säädökset,\nomakätisesti kirjoitetut.\n\nTestamentissa hän tunnusti tyttärensä Tildan (Mathildan), joka oli\nkirjoihin merkitty tuntemattomien vanhempien lapseksi ja käytti nimeä\nMurius. Muutamia erisäädöksiä lukuunottamatta säädettiin koko jäämistö\ntälle tyttärelle. Todistuksia äitiydestä oli viime kuukausina koottu,\nkuten kätilön lausunto ynnä muuta. Lapsen isän nimi mainittiin.\nTestamenttiin oli lopuksi liitetty konsepti siihen kuolinilmoitukseen,\njonka vainaja nimenomaan halusi painettavaksi lueteltuihin\nsanomalehtiin, kaikki pääkaupungin huomattavimpia.\n\nKonseptin sanamuoto oli tämä:\n\n             †\n           Neiti\n         ELMA LIWIN\n\n     syntynyt... kuollut...\n      jättäen jälkeensä\n  sanomattoman rakkaan tyttären.\n\n»Mikä olin minä, joka ymmärtämättömyydessä annoin viisaudelle pimeyden\nnimen?» (Job. 42:3.)\n\n\n\n"]