[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcXDyE0VE88KzxpgjdcmNzKY6daO32kM1ixltatQizW4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3479,"Pikakuvia Raja-Karjalasta","Lampén, Ernst",1865,1938,"3479-lampen-ernst-pikakuvia-raja-karjalasta","3479__Lampén_Ernst__Pikakuvia_Raja-Karjalasta",null,"muistelmat",[14],"kansanperinne",[],"fi",1922,26008,178279,false,76169,[23],"Karelia (Russia) -- Description and travel",[25,26,27],"Essays, Letters & Speeches","Mythology, Legends & Folklore","Travel Writing","Pikakuvia Raja-Karjalasta by Ernst Lampén is a collection of travel sketches and cultural essays written in the early 20th century. It offers a vivid, witty portrait of Border Karelia—its people, beliefs, language, and folklore—set against the meeting of Orthodox and Lutheran traditions. Framed by a journey with a frontier major and encounters in places like Pitkäranta and Suistamo, the work blends on-the-road impressions with historical reflection.  The opening of the work begins with a playful meditation on inspiration—the “fly” that buzzes creative zeal into human heads—before turning to the narrator’s guide, Major Leo Kyander, an ardent admirer of Border Karelia. The narrator recalls a harrowing descent into the Pitkäranta mines and sketches lively vignettes of local life: an irreverent church guide, and portraits of famed runo-singers Onoila and Shemeikka, to suggest the region’s pagan-Christian weave. He then provides a brisk historical primer from medieval border partitions and confessional struggles through later wars, resettlement by Savonians, and shifting sovereignties that shaped today’s identities. Arriving via Sortavala to Pitkäranta, he meets his travel party, jokes about their Savonian roots, notes a landlord family turned Orthodox by marriage, and shares a tender scene with “Kokko-Mummo,” an elderly Orthodox woman whose piety moves him. The section closes as the group heads toward Suistamo, pausing at the apothecary and reflecting on how the new railway will transform a district famed for its singers even as the old runo tradition wanes. (This is an automatically generated summary.)",[],225,"Kokoelma matkakuvauksia ja esseitä Raja-Karjalasta 1920-luvun alusta. Lampén kuvaa alueen kyliä, historiallisia vaiheita, luontoa ja kansantapoja eloisalla otteella. Kirja sisältää havaintoja muun muassa Suistamosta, Tolvajärveltä ja ortodoksisesta kulttuurista.","Ernst Lampénin 'Pikakuvia Raja-Karjalasta' on Projekti Lönnrotin julkaisu \n:o 3479. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PIKAKUVIA RAJA-KARJALASTA\n\nKirj.\n\nErnst Lampén\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKärpäsestä.\nPiirteitä Raja-Karjalan historiasta.\nPitkäranta.\nSuistamoon.\n  Tolvajärvi.\n  Vornanen.\n  Ägläjärven kylä.\nProasniékat.\n  Kreikkalaisen kirkon asemasta Raja-Karjalassa.\n  Jehkilän esikunnan portilla.\n  Mietteitä.\nJehkilän komppanian päällikkö.\nRaja-Karjalan taloissa.\n  Vierasvaraisuudesta.\nMarppa Bibina.\nRajaveräjällä.\nKulkuneuvot.\nEhdotus.\nKäkisalmen radan vihkimisistä.\n  Aamiainen Kiviniemen asemalla.\n  Raudussa.\n  Juhlapäivällinen.\n\n\n\n\nKärpäsestä.\n\n\nEn puhu tällä kertaa noista tuskanhengistä, jotka varsinkin elokuussa\ntekevät elämän maaseudulla tukalaksi sekä ihmisille että kotieläimille.\nPuhun sielullisista kärpäsistä, jotka ovat hyviä henkiä, jotka ovat\nverrattavat niihin valkoisiin enkeleihin, jotka lempeästi laskeutuvat\nkilttien poikien vuoteen reunalle istumaan, varjellakseen heitä\nkaikesta pahasta, ilkeästä ja rumasta, ja joita näemme kuvattuina\njoululehdissä. Tällainen sielullinen kärpänen on myöskin taivaan\nasukkaita, valon ja rakkauden valtakunnan siivekäs olento, jonka\nlaupias Luoja lähettää alas maailmaan ihmisen kallon ympärille\nsurisemaan. Ei Luoja lähetä sitä kenen tahansa kalloa kiertämään,\nainoastaan sellaisen, johon hän mielistyy. Se tulla tupsahtaa sieltä\nylhäältä yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, lentelee,\nliitelee, kunnes löytää sen oikean kallon. Siivet on kärpäsellä\nrakkauden mettä ja innostuksen simaa täynnänsä, ja näitä hän hiljalleen\nsiivilöi armoitetun pään päälle. Samalla hän alkaa surinansa, joka\nherättää miehen kuuntelemaan. Mies kuuntelee ja kuuntelee, tuntee\nvoiteitten innostavaa vaikutusta, vähitellen hän tajuaa surinan\nmerkityksen. Se vaatii häntä rakkauden töihin. Hän lupautuu tähän,\nja mies tuntee itsensä samalla sekä väkeväksi että iloiseksi ja\nriemukkaaksi.\n\nSanotaan silloin, että mies on saanut kärpäsen.\n\nSuurilla miehillä on suuret kärpäset, tuollaiset, jotka yhtäkkiä\niltayöstä tulla tupsahtavat ikkunasta sisään ja pörisevät niin, että\nvievät ihmiseltä unen. Sellainen kärpänen houkuttelee miehen joko\nylistettävän voiton riemukulkuun tai sitten tuskalliseen kuolemaan.\nMutta kärpänen ei herkiä turahtelemasta, ennenkuin aivot lakkaavat\ntoimimasta. Ja kärpänen palaa sinne, mistä oli tullutkin, yli kuun,\nalatse päivän, taivon tähtien välitse, ja siipiensä selässä hänellä on\nsuuren miehen hengen tiivistetty mesi.\n\nHussin ja Giordano Brunon kärpäset eivät herenneet surisemasta, vaikka\ntulen lieskat nuoleksivat heidän orvaskettoaan, Galilein kärpänen\npörisi kidutuskoneittenkin keskellä ja Sokrateen kaunis paarma\nhuristeli myrkkykalkin laitoja myöten, suuren miehen sitä tyhjentäessä.\n\nMeillä tavallisilla ihmisillä on kärpäsemme meilläkin, vaikka pienempää\nkokoa ja hiljaisemmin huriseva. Se ei ole niin itsepintainen, ei niin\nkoko olentoa järkyttävä kuin nuo suuret kärpäset, eikä se vie meiltä\nyön unta eikä rauhaa. Vielä vähemmin se johtaa meitä surman suuhun.\nMutta niin kauan kuin se pörisee kalloissamme, on meillä niin hyvä\nolla. Voi niitä ihmisiä, joilla ei kärpästä ole! Kuinka he voivat\ntulla toimeen tässä maailmassa? Eivät he tulekkaan toimeen. He illoin,\naamuin luovat silmänsä yläisihin maaemihin rukoillen päästä pois tästä\nmurheenlaaksosta. He ovat niitä surkuteltavia, joihin kärpänen ei ole\nosunut, joitten korvat eivät koskaan ole saaneet nauttia kärpäsen\nsimasiipien surinasta.\n\nIlman kärpästä on elämä lohduttoman tuskastuttavaa. Jos niin\nonnettomasti käy, että viimeinen kärpänen jättää, — meillä tavallisilla\nihmisillä näet yksi kärpänen jättää, toinen saapuu tilalle — silloin\non elämän ilokin lopussa. Maailman suuret ajattelijat ovat vaivanneet\naivojaan keksiäkseen vastauksen kysymykseen: mikä on onni? Ken luulee\nlöytäneensä sen täydellisestä elämänhaluttomuudesta, nirvanasta,\nken köyhyydestä, ken alituisesta rukouksesta, ken rikkaudesta ja\nvallan täyteläisyydestä. Totisesti sanon minä teille: ihmisonni\njohtuu yksinomaan kärpäsestä. Sillä kärpäsen surina se ajaa pakoon\nkaikki mustan mielen jäytävät hornanhenget. Näitä murheen yölepakoita\nkaikilla ihmisillä on, mutta kärpäsen avulla ne kaikkoavat synkkiin\nonkaloihinsa. —\n\nMelkein näin puhui Zarathustrakin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän yhtä kauniin kuin viisaan esipuheen jälkeen aion kertoa pari\nsanaa ihmisestä, jolla kärpänen on ja joka siitä on nauttinut.\n\nRaja-Karjalan vartioston päällikkönä on toiminut monena vuonna majuri\nLeo Kyander. Koulun käyneenä Helsingissä, päälle päätteeksi vielä\nruotsalaisen koulun, jossa tietysti ei erikoisesti ole syvennytty\nRaja-Karjalan kansaan, ei sen kieleen eikä sen tapoihin, on majuri\nKyanderista sukeutunut Raja-Karjalan ihailija. Häneen on lentänyt\nRaja-Karjalan kärpänen. Nuorena tuomarina ollessaan hän jo tutustui\nseudun lautamiehiin, seudun väkivallan- ja rikoksentekijöihin, seudun\nriitapukareihin, seudun varakkaisiin talollisiin ja köyhälistöön\nsekä seudun synkkiin metsiin, järviin ja koko luontoon. Asianajajana\nhän taas perehtyi Karjalan liike-elämään, karjalaisten kaupantekoon\nja vilkkaaseen yritteliäisyyteen. Ja katsos! Hän huomasi kansan\nmieleisekseen. On oppinut heidän kielensä, tuon oudon karjalankielen,\nsinuttelee kaikkia ihmisiä ja kaikki häntä sinuttelevat. Sotilaittensa\nedessä hän vain on herra majuri, kansan edessä silkka sinä. Välttelee\nhienoston ilonpitoja, hakee rahvaan seuraa.\n\nTsaarivallan aikana hän joutui Viipurin linnaan ja tuomittiin\nIrkutskiin — eräs kylmä paikka Siperiassa — mutta pakeni linnasta\nihmisten suosiollisella avulla Saksaan, jossa pudisti tuomarin pölyt\nhartioiltaan, sonnusti itsensä asetakkiin, tarttui kivääriin ja\nmiekkaan ja yleni upseeriksi. Punakapinan aikana hän muitten jääkärien\nmukana saapui Suomeen, ja kun kapinan kukistuttua oli määrättävä,\nmissä väessä hänen tuli palvella, ei kauan aikailtu. Kyander tietysti\nRaja-Karjalaan! Pitkärannassa hän oli asunut asianajajana, Pitkärantaan\nhän muutti majurinakin.\n\nTässä pikku loikkaus aineestani syrjään, suomalaiseen filologiaan,\nkielemme lauseoppiin. Tiedän kyllä, että kaikki ihmiset sanovat\nPitkässärannassa, Pitkäänrantaan. Samoin kuin Kauniillakankaalla\nja Uudellamaalla. Mutta annettakoon minulle anteeksi, etten tahdo\nnyrjäyttää kieltäni noissa kevytmielisissä lalla-lalla-laa muodoissa,\nja säästän painomustetta sanomalla Uusinnalla, Kauniskankaalla,\nja nyt yhä edelleen tässä kirjoituksessani Pitkärannasta ja\nPitkärannassa. Meidän maantiemmehän kiemurtelevat syyttä suotta\naivan hullunkurisesti. Niitähän pitäisi ruveta oikomaan ja siten\nlyhentelemään. Alkakaamme ensin omasta kielestämme, jossa, Jumala\nparatkoon, on monta mutkaa oikaistavana. Ominaisnimissä antakaamme\nlaatusanan kulkea taipumattomana ja tönkkänä nimisanan edessä. Eihän\nNeiti Siviäheimoltakaan koskaan saa kysyä: »Saisinko luvan ottaa Neiti\nSiviältäheimolta yhden suukkosen?»\n\nNiin, majurina Kyander on asunut Pitkärannassa, tiesi kuinka kauan,\nmutta nyt kai hänellä on muutto mielessä, koskapa oli saanut juuri\näsken vastaanottaa komean hopeisen savukekotelon »kiitollisilta\nasetovereilta». Toinen samanlainen on tulossa »kiitollisilta\nsiviilimiehiltä», niin että on vaara tarjona majurin joutua nikotiini\nmyrkytyksen uhriksi. Muuttaako kärpänen myöskin majaa, siihen\ntulevaisuus antakoon vastauksen.\n\nVennon vieraana miehenä hän, Helsingissä käydessään, puhelimitse\ntiedusteli, tahtoisinko minä tulla tutkimaan hänen kärpästään ja\nantamaan lausuntoni, onko tämä kärpänen jumalasta vai ei. Lienee\nkuullut, että minäkin olen innostunut kärpäsen viljelijä ja hoitaja.\nRakastan jo edeltäkättä kaikkia ihmisiä, joilla usein mainittu\nhyönteinen on, niin että annoin myöntävän vastauksen ja sanoin:\n»kiitoksia paljon, kiitos!» Tiesin asiakirjoista, että majurin suvussa\nkärpänen viihtyy. Eräs majurin esi-isä nosti suuren äänen Pikkuvihan\naikana, jo ennenkuin sota oli loppunut, siitä että Lappeenrannan\noppikoulu, joka kaupungin valloituksen kautta oli joutunut venäläisten\nhaltuun, oli muutettava Rantasalmelle. Joka myöskin tapahtui! Hänessä\nnäennäisesti asui koulukärpänen, mutta myöskin rajakärpänen, sillä\nPikkuvihan jälkeen Rantasalmi juuri muuttui rajapitäjäksi Venäjää\nvastaan, niinkuin nyt Salmi, Suistamo ja Suojärvi.\n\nRupesin heti akkiloimaan, mitä tiesin ja tunsin Raja-Karjalasta.\nOlinhan siellä kerran maailmassa pikimältään käyntikin. Muistiini nousi\nsekä surullisia että iloisia muistoja. Surullinen oli tämä.\n\nTulin noin sata vuotta sitte laivalla Pitkärantaan ja tapasin siellä\nturistiryhmän, jolla oli aikomus laskeutua alas Pitkärannan kupari-\nja hopeakaivoksiin. Typeryyksissämme toverini ja minä päätimme yhtyä\ntähän uskaliaaseen sakkiin, vaikka lorun lopuksi ainoastaan eräs kaunis\nneitonen ja me kaksi pysyimme vahvoina päätöksissämme. Piti mentämän\n400 jalkaa alas kallioon, siis Laatokan meren pinnani alle.\n\nOnkaloissa vallitsi pilkkoinen pimeä. Kaksi saattajaa seurasi meitä\nsoihdut käsissä, toinen edellä, toinen jälessä. Tikapuita myöten\nlaskeuduttiin alas, märkiä, liukkaita porraspuita hapuillen, joissa\nkädet tuskin pysyivät kiinni. Vettä tippui niskaan. Huh, turkanen.\nOlisin heti kavunnut ylös, mutta miehinen ylpeyteni esti minua.\nJänistäisinkö tuon ihanan, immen rinnalla? Ei, alaspäin vain aina 400\njalan syvyyteen yhä yltyvän vihan ja kiukun vallassa. Tultiin vihdoin\npohjalle Laatokan meren alle. Katselin tylsästi sekä kupari-, että\nhopea- ja rautasuonia ja kiroilin mielessäni, että niitä ollenkaan oli\ntässä maailmassa. Jos niitä välttämättömästi pitää olla, miksi ei haeta\nsellaisia suonia, jotka sijaitsevat maan pinnalla, niinkuin Kirunassa\nja Outokummussa. — Täältä kirotusta Manalasta piti sitte noustaman\nylös toisia portaita myöten kuin mitä oli tultu. Siellä pohjassa\nnäytti soihtumies päämme päältä pienen valon tuikkeen, niin pienen\nkuin nuppineulan kirkkaan pään. Se oli muka aukko, jonne piti pyrkiä\nyhtäjaksoisia tikapuita myöten. Vastustamattomasti minulta pääsi kirous\nhuuliltani, vaikka en mielelläni kiroile naisten seurassa. Kaivoksen\nseinä oli tältä kohdalta viisto, niin että matkaa Jumalan kirkkaaseen\naukkoon lienee ollut ainakin 500 à 600 jalkaa, siis puolet Eiffeltornin\nkorkeutta. Väinämöisen sanat juohtuivat mieleeni:\n\n    »Elköhön hyvä Jumala,\n    Elköhön sitä suvaitko\n    Itse-mennyttä Manalle,\n    Tuonelahan tunkeillutta!\n    Äijä on sinne saaneina,\n    Vähän tuolta tullehia,\n    Tuolta Tuonela koista,\n    Manalan ikimajoista.»\n\nPitikö siis minunkin jäädä kuolemaan tänne kosteaan rotkoon, näkemättä\nenää koskaan Jumalan kirkasta aurinkoa ja kuuta?\n\nKaamein hetki elämässäni koitti. Kiipeäminen alkoi. Soihtumies kapusi\nensimmäisenä, häntä seurasi ihana neitonen, joka täällä kirotussa\nhornan kattilassa oli yhtä musta ja kamala kuin Tuonen tytti ainakin,\nhäntä seurasi toverini, sitten minä ja lopuksi toinen soihtumies.\nTikapuut notkahtelivat raskaan painomme alla. Ollappa, että tikapuu\nolisi katkennut tai jalka liukastunut? Sinne pohjaan olisi syösty\nruumiit ja kallot mäsäksi muserrettuina kallion särmiin ja paasien\nkielekkeisiin. Kuparinpitoista likaista vettä tippui niskaan, josta\nse sitten hitaasti valui pitkin selkärankaa sinne jonnekin. Hitto\nvieköön! Alas laskeutuessamme olimme tulleet lavalta lavalle, niin että\nputoamisen vaara ei ollut niin suuri. Kavutessani siinä puulta puulle\nvannoin pyhät valat, etten, jos vielä eheänä pääsen tästä seikkailusta,\nkoskaan pistä nokkaani minkäänlaisiin kaivoksiin. Sen valan olen\nvisusti pitänyt. Siinä harmitellessani vanha soihtumies vain vatkutteli:\n\n— Elä sie herra pelkää. Ei tämä ole hädän näköistäkään!\n\nKun jo oltiin lähellä aukkoa ja toivo rupesi täyttämään rintani, sain\njo vastanneeksi ukolle seuraavat ylpeät sanat:\n\n— En mie itseäni pelkää, siua mie pelkeän. Jos mie tästä tippaan,\ntipahat siekin, sie jiät alle ja määt mäsäksi, mie jiän henkiin.\n\n— Yhessä sitä männään, hotj minne mäntäköön, sanoi ukko nauraen.\n\nPäästiin kuin päästiinkin vihdoin auringon alle. Mutta minkä näköisinä.\nIhana impi oli kuin vanha noita-akka, kasvot ja kädet kupariliuoksen\npatinoimat.\n\nMe riensimme majataloon ja pyysimme palvelijattarelta harjaa.\n\n— Ka ei ole.\n\n— Eikö teillä ole harjaa?\n\n— En mie tiiä, mikä harja on.\n\nMe näytimme, miten harjaa käytetään.\n\n— Vot, vot, vot, suka. Onhan meillä suka, äijä on sugia.\n\nMe sitte suittiin pukuamme tuntikaupalla, mutta arvattavasti huonolla\nmenestyksellä, sillä kun seistiin majatalon pihalla odottamassa hevosta\nkaikella sivistyneen suomalaisen kärsivällisyydellä, ja hollipoika\nhuusi isännälle:\n\n— Antakee hevoselle ja miulle evästä, herrat uottavat!\n\nNiin isäntä huusi vastaan:\n\n— Onko nuokin olevinaan herroja? Hyh!\n\nSiihen aikaan ei Pitkärannassa tunnettu »harjaa», kaivos oli venäläisen\nyhtiön hallussa, jonka herrat alleviivasivat herruuttaan ei sanoilla\nvaan korvatillikoilla. Nyt näkyy Pitkäranta olevan täysin suomalainen\nyhteiskunta. Ja nyt ovat Pitkärannan kaivokset veden täyttämät. Jumalan\nkiitos!\n\nPaluu Pitkärannasta hevosella maata myöten tarjosi jo enemmän hupia, ja\npääsin ikäänkuin välähdyksin pilkistämään rajakarjalaisen arkioloihin\nja sielunelämään.\n\nSe hollipoika, joka kaikesta huolimatta näki meissä herroja, oli\nsuistamolainen ja puhui nuhteetonta karjalankieltä. Häntä oli miltei\nmahdoton ymmärtää, eikä hän ymmärtänyt suomea juuri ollenkaan. Luulen,\nettä kansakoulut nyt jo ovat opettaneet Raja-Karjalan nuorelle väelle\ntaidon sekä ymmärtää että puhua suomea, jollei juuri kirjakieltä niin\nainakin itäsuomalaista murretta.\n\nKysyin pojalta:\n\n— Ootko milloinkaan karhua nähnyt?\n\n— Ka en oo!\n\n— Entä sutta?\n\n— Ka en.\n\nTiesin Suistamon saloista, että siellä vielä silloin karhu ja susi\nolivat yleisiä metsäneläimiä. Vornasten veljesten maine oli silloin\nvielä suuri tällaisten petojen metsästäjinä. Mutta elähän huolia,\nyhdenäkin poika ratkesi juttelemaan ja kertomaan. Hän kertoi paimenesta\nolostaan kotiseutunsa metsissä. Ymmärsin sen verran, että poika kerran\noli polkkaamassa joen yli, ka silloin seisoi gondii toisella rannalla:\n\n— Ka pelkäsitkö sie gondiita?\n\n— En pelännä, puhalsin torveen ja gondii lähti kipin kapin pakoon.\nJuoksi niin että metsä paukkoi. Eikä lehmiä edes uskaltanut\nlähestyäkään.\n\nToisen kerran oli poika paimenessa metsähalmeen luona, missä kasvoi\nrugeita, niin hugga juosta lönkötteli aitovartta pitkin kohti hänen\nsiivatoitaan ja mullikoitaan, hän taas töräytti torveensa ja hugga\nkauhun valtaamana loikki metsään.\n\nPoika siis aivan suurenmoinen torvensoittaja, metsäeläinten lumooja,\nvaikka karhu ja susi eivät oikein jaksaneet sulattaa hänen isoäänistä\nmusiikkiaan.\n\nTultiin Kitelän majataloon. Palkkapiika kertoi emännän olevan\npravoslavniin — oikeauskoisen, mutta isäntä oli ruotshi.\n\n— Oikea ruotsin, sanoi piikanen ikäänkuin pöyhkeillen.\n\nEi tietystikään ruotsalainen, vaan luterilainen. Mutta siellähän olikin\nImpilahden luterilainen seurakunta aivan vieressä, ja tottapa piian\nmielestä kulttuuri Impilahdella oli korkeammalla kannalla, koskapa hän\nniin väkevästi painosti isännän »ruotshalaisuutta».\n\nEipä tainnut kreikkalaiskatolisuus enää tässä rajapitäjässä olla oikein\nvarmoilla pönkillä. Siihen päätökseen tulin seuraavasta kohtauksesta.\n\nKäytiin Kitelän kirkkoa katselemassa sisältä päin. Saatiin oppaaksi\nvanha mies. Erinomaisen vilkas, mustasilmä ja lystikäs mies. Tutkittiin\nkoko pieni, mutta korea kirkko läpeensä, vieläpä pyhintä komeroa\nmyöten. — Miten paljoa kauniimpia ne kreikkalaiskatoliset kirkot\novatkaan kuin meidän ikävät, yksitoikkoiset luterilaiset kirkkomme,\njoista kaikki taide on typerän tarkasti pannaan julistettu. Ainoa\nkoristus, alttaritaulu, on useinkin irvikuva. — Kyseltiin suurimpia\nkuvia seinällä.\n\n— Kuka tuo on?\n\n— Ka, se on Meri-Miikkula (Nikolai Marskoi, Laatokan rantalaisten\nrakkain pyhimys. Hän se tuo verkkoihin kaloja, hän tuo sadetta\nvainioille ja niityille ja suo karjoille onnen.)\n\n— Entä tuo?\n\n— Se on Pyhä Iivana.\n\nKulettiin kirkkoa, niin näin eräässä nurkassa kaksi pientä\njumalankuvaa, joiden kasvot olivat alituisen pyhän tulen savusta niin\nnokeutuneet, ettei voinut erottaa, kuvasivutko ne naista vai miestä.\nKehyksen kultauskin oli pahanpäiväisesti mustunut. Noin sivumennen vain\nkysäsin:\n\n— Ketä nuo jumalat ovat?\n\nUkko siristeli mustia silmiään, loittoni kauemmaksi, meni aivan luo,\nnuuski ja tutki. Kaikesta päättäen ukko ei koskaan ollut päässyt\ntietämään niiden nimiä. Hänen täytyi siis jollakin sukkeluudella\npelastautua tästä tukalasta tilanteesta, ja silloin ukko päräytti\nsuustaan suuresti irvistellen seuraavat hurjat sanat:\n\n— Ka ne'on niit pienempii jumalii, hotj suuhun sylkisi.\n\nHän ei sanonut sylkisi, hän käytti vieläkin halveksivampaa teonsanaa,\njota säädyllisyys estää kirjallisuudessa käyttämästä.\n\nEikö tässä vastauksessa jumalanpelko ilmene sanan ahtaimmassa, sen\nalkuperäisimmässä merkityksessä. Tietämättömän luonnonlapsen pelko\nkaikkea outoa ja hirmuista, niinkuin salamaa ja ukkosta kohtaan on\njumalan palvomisen alku ja juuri. Niin pian kuin hän luulee, että\njoku jumala on kauhistuttavaa voimaa vailla, samalla hän on valmis\nsitä syvimmästä sydämestään halveksimaan. Sellainen herra, joka ei\nkykene antamaan korvatillikoita, ei ole herra eikä mikään, hotj suuhun\nsylkisi. Koko tsaarivallan arvo ja kunnia Venäjällä perustui ruoskaan.\nKun se väännettiin kädestä pois, sylki kansa tsaarin vallanpitäjien\nsuuhun. Eikä vain sylkenyt, se teki vielä paljon halveksivimpia tekoja.\n\nOliko Kitelän ukko ainutlaatuinen Jumalan palvelija, vai oliko ja onko\nhänellä uskonveljiä? Paljon hänellä on. Ihmisluonteelle ominaista on,\nettä nöyrtyminen toisen edessä synnyttää röyhkeyttä turvatonta kohtaan.\n\nNuo halveksitut pyhimykset taisivat olla Pyhä Anna ja Pyhä Fjoklan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäinä ovat vähäiset muistoni Laatokantakaisesta Karjalasta. Mutta\nolen myöhemmin tutustunut muutamiin tyypillisiin karjalaisiin, jotka\novat aina pitäneet vireillä aikomustani kerran päästä näkemään tätä\nkansaa itse kotoisissa oloissaan. Kaikki ovat olleet suistamolaisia.\nOnko se sattuma, vai onko siihen jokin syy, että Suistamossa vanha\nrunolaulu on kauimmin pysynyt elossa. Olen kuullut kerrottavan, että\nSuistamo näistä kolmesta suuresta kreikkalaiskatolisesta pitäjästä on\njäänyt enin koskemattomaksi uudenaikaisesta kehityksestä. Sehän onkin\nluonnollista. Salmi on Laatokan kautta ollut alituisessa kosketuksessa\nsuuren maailman kanssa, Suojärvi taas käynyt vilkasta kauppaa Venäjän\nkanssa. Siinä keskellä suurten metsien nojassa on Suistamon väki\nelänyt hiljaista metsäläisen elämää. Siellä siis vanhat runotkin ovat\nsäilyneet paremmin kuin naapuripitäjissä.\n\nVielä tänä talvena liikkui vanha suistamolainen runolaulaja Onoila\nmuun muassa Helsingissä, laulellen Väinämöisestä ja Joukahaisesta\nniin suomalaisissa kuin ruotsalaisissakin kouluissa. Mikä komea\nilmestys tuo 90 vuoden vanha ukko onkaan! Pituutta vielä yli 3:n\nkyynärän, nenä jalosti kaareva, tukan raja alkava aivan kulmakarvojen\npäällitse ja ulottuva tuuheana aina niskaan saakka. Pitkä valkoinen\nposkiparta, jonka reunahaivenet ovat omituisesti vaaleankeltaiset.\nKorkeasta iästään huolimatta hän vielä liikkuu vapaasti pääkaupungin\nvilkasliikkeisillä kaduilla. Hänen muistinsa ei vielä petä. Runoja\nvuotaa tuntimäärin hänen huuliltaan. Epäilen, voiko tavata koreampaa\nmetsäläisen kuvaa kuin minkä Onoilan koko olento tarjoaa nähtäväksi.\nVastustamattomasti hän herättää minussa vanhan hirvihärän kuvan\nmieleeni. Tuo kaareva nenä on kuin hirven kuono, tuo pitkä tukka ja\nparta on kuin hirven harja, pitkät jalat kuin hirven koivet. Jos\ntiheässä näreikössä vastaan tulisi, ampuisin hänet ehkä hirvenä, niin\nelävänä näen hirven haamun hänen ympärillään. Kuusitoistatappiset\nsarvet vain puuttuvat.\n\nTaiteilijat ovat kilvan häntä kuvanneet, niin kuvanveistäjät kuin\nmaalarit. Valokuvia hänestä on kymmenittäin. Syötin ja lepuutin häntä\nluonani Helsingissä. Kutsuin etevän muotokuvamaalarin häntä katsomaan.\nNähtyään hänet taiteilija siinä silmänräpäyksessä tarttui pensseliin\neikä suonut itselleen hetkenkään rauhaa, ennenkuin kaunis luonnos\nhänestä oli valmis, joka taulu nyt riippuu seinälläni.\n\nOnkohan tässä jo kärpäsen surinan alkua kallossani?\n\nNiin metsäläisen näköinen kuin Onoila onkin, on hänen olennossaan\njotakin, joka ei vierastele suuren maailman oloja. Hän syö\nvirkistyksekseen muutakin kuin metsäläisen ruokaa, hän viihtyy\nkaupungeissa ja ihmisvilinässä. Häntä ei pelolta matkustukset\njunissa ja laivoissa. Moneen kertaan hän minulle huomautti, että\nhänen kotinsa Suistamolla nykyään sijaitsee vain 2:n kilometrin\npäässä rautatieasemalta. Ja rautatiellä tämä 90 v. vanha ukko vielä\nypöyksinään matkustelee.\n\nToista maata oli vanha ukko Shemeikka, joka toistakymmentä vuotta\nsitten kävi Helsingissä laulumatkalla yhdessä Onoilan ja Lösösen\nkanssa. Shemeikka oli ehkä vieläkin pitempi kuin Onoila, ehkä ei niin\nkoristeellinen. Metsäläisen uho hänestäkin tuoksahti väkevästi esille.\nShemeikka parka ei kestänyt Helsingin elämää. Kiskaistuna erilleen\nSuistamon korvesta hän henkisesti ja ruumiillisesti väsähti, väsähti\nsiinä määrin, että Onoila ja Lösönen eräänä aamuna tapasivat toverinsa\nkuolleena vuoteellaan siinä majalassa, niissä Helsingissä ollessaan\nasuivat. — Vanha hirvi ei sulata väkevästi suurustettua apetta.\n\nSeurustellessa näitten miesten kanssa huomaa heti, että sekä heidän\nsielunsa että koko olentonsa ovat kotoisin kerrassaan toisesta\nilmapiiristä kuin muitten suomalaisten. Juuri se seikka on eniten\nkiinnittänyt ja askaroittanut mielikuvitustani. Näin heissä aina vanhan\nsuomalaisen pakanuuden viimeiset, arvokkaat edustajat. Pakanoina\nhe olivat pysyneet ja pakanoiksi jääneet lukutaidottomuutensa\ntakia. Heidän viisautensa ja heidän maailmankatsomuksensa eivät\nperustuneet painettuun kirjaan, se oli perinnäistietoa, joka pohjasi\nparhaimpaan, pakanuuteen. Mitä merkitsi heidän kreikkalaiskatolinen\nuskontunnustuksensa? Ei suinkaan mielenmuutosta, se merkitsi vain\nsamaa kuin vernissapyyhkäisy puuesineen kylkeen. Luonnonpihka tihkui\nvernissapeitteen alta. Temput olivat kirkossa opitut, ajatusmaailma\nesi-isiltä perittyä pakanuutta.\n\nKelpasi nähdä miten Onoila risti silmänsä, ruokapöytään ruvetessaan\nja siitä noustessaan. Nyt hän ei enää ollut tavallinen hirvi, olihan\nHiiden pyhä hirvi, ristin tulinen merkki sarvien välissä. Ajattelin,\nkun ensi kertaa näin ristinmerkin leijailevan ruokapöytäni yllä,\noliko se ollenkaan Kristuksen risti? Ei, sehän oli auringonjumalan\n6,000-vuotinen merkki, minkä Onoila piirsi ilmaan. Ei Kristuksen risti\nsellainen ollut, mutta se oli juuri samanlainen risti, mikä tavataan\nvanhoissa haudoissa, jotka on rakennettu 4,000 vuotta ennen Kristuksen\nsyntymää. Auringon pyörän merkki! Miten se kaunisti ja kirkasti tätä\nmetsän jaloa hirvaspetraa!\n\nTätä kreikkalaiskatolista pakanamaailmaa Salmin, Suistamon ja Suojärven\nrajamailla minun sieluni oli jo kauan halunnut nähdä, kunnes majuri\nKyanderin ystävällinen tarjous tulla katsomaan juuri sitä maailmaa\nyhdellä sivalluksella avasi tähän asti lukitun linnan portit selki\nseljälleen.\n\nEnnenkuin ryhdyn kertomaan, mitä näin ja koin tällä matkalla, heitän\nlyhyen historiallisen silmäyksen Raja-Karjalan vaiheisiin, kielellisiin\nseikkoihin ja rotukysymykseen. Lienee monta lukijaa, jolle tämä\nhistoria on vielä epäselvä, ja monta, jolta se on muistista kadonnut.\n\nYmmärtääkseen niitä monia väitteitäni ja huomautuksiani, joita\nmyöhemmin olen tekevä, on tällainen selostus lukijalle välttämätön.\n\n\n\n\nPiirteitä Raja-Karjalan historiasta.\n\n\nEnnenkuin historialliset tiedot rupeavat heittelemään säästeliäästi\nvaloviirujaan karjalaisten elämään ja oloihin, elivät he arvatenkin\nniinkuin muutkin kansat, joilla valtiollinen elämä vielä ei ole\nkehittynyt ja varmistunut. Milloin elivät rauhassa, milloin riidassa\nnaapuriensa kanssa. -— Vielä 1600-luvulla kiteeläiset olivat\nilmisodassa ilomantsilaisten kanssa... Ne eivät olleet ainoastaan\nnaapurien välisiä tappeluita, ne olivat usein suorastaan veljesriitoja.\nKullervo-runot ovat Karjalan runoja, poimitut juuri näiltä seuduin.\nNe ovatkin kaikessa suppeudessaan historiallisia kuvauksia\nesihistorialliselta ajalta. Näissä muutamissa riveissä on karjalaisten\nesihistoria kerrottu:\n\n    »Kalervoinen kauran kynti\n    Untamon tuvan taakse,\n    Untamoina uljas uuhi,\n    Söi Kalervon kaurankylvön,\n    Kalervoisen kärtsä koira\n    Repi uuhen Untamolta.\n    Untamo uhittelevi\n    Kalervolle veljellensä\n    Surmata suvun Kalervon,\n    Lyöä suuret, lyöä pienet.\n    Koko kansan kolhaella,\n    Tuvat polttoa poroksi.\n    Läksi suurehen sotahan\n    Vasten veljeä omoa.»\n\nRajariitoja ne olivat, veljesten tuimia sotia. Aivan niinkuin\nnykyisetkin sodat Europassa. Veljesriitojahan nekin ovat. Europan\nkansathan ovat samaa rotua, samaa kristittyä uskoa, siis veljeksiä,\nmutta kun syntyy tora kauramaista, silloin tehdään vieläkin kuin\nUntamon aikana:\n\n    »Laittoi miehet miekka vyölle,\n    Urohot ase kätehen,\n    Pojat pienet piikki vyölle,\n    Kaunot kassara olalle.»\n\nNaisetkin mukaan! Siis pilkulleen kuin nytkin. Muinoin vain tapeltiin\nkymmenmiehisissä ryhmissä, nykyään miljoonajoukoissa. Siinä erotus.\nIhminen ei hevillä muuksi muutu: petoeläin vaanii aina uskonnollisen\nnöyryydenkin alla.\n\nTuli ristiretkien aika 1200-luvulla. Ryssät kastoivat idästä käsin,\nruotsalaiset lännestä. Kreikkalaiskatolinen ja roomalaiskatolinen\nkirkko taistelivat karjalaisten sieluista. Tuli tappelu ja tora.\nKarjalaiset pantiin vastakkain taistelemaan, veli veljeä vastaan.\nRuotsalaiset rakensivat Viipurin linnan, venäläiset hallitsivat\nKäkisalmea. Vuosikausien taisteluiden jälkeen tehtiin sovinto ja rauha\nPähkinälinnassa v. 1323.\n\nEi karjalaisten etuja tässä rauhanteossa katsottu. Karjalaumaa\npantiin kahtia kuin teuraseläin. Käkisalmen puoli jäi venäläisille,\nViipurin puoli ruotsalaisille. Käkisalmen lääniin juurtui vähitellen\nkreikkalaiskatolinen usko, Viipurin kolmeen, Äyräpään, Jääsken\nja Suursavon kihlakuntaan paavinusko. Silkkoja pakanoitahan ne\ntodellisuudessa olivat, kristityitä ainoastaan nimeksi. Se, mikä heissä\ntuoksahti eniten kristitylle, oli kristityt ristimänimet, länsipuolella\nrajaa Heikki ja Eskil, itäpuolella Ivan ja Miikkula. Itsepintaisesti\nainakin ruotsinpuoleinen Karjala, varsinkin juuri Suursavo,\npiti kiinni vanhoista sukunimistään. Kun ensimmäiset verokirjat\nRuotsin-Karjalasta laaditaan 1541, on jokaisella asukkaalla vanha,\nsuomalainen sukunimi, mutta kristillinen ristimänimi. Kuinka lie ollut\nlaita Käkisalmen puolella, sitä ei tiedetä, sillä täällä ei pidetty\nkirjoja ihmisistä, yhtä vähän kuin ihmiset piittasivat kirjoista.\nVoiko ajatella murheellisempaa kohtaloa kansanheimolle, kuin että se\njoutuu kahden alituisesti kinastelevan valtakunnan jakoesineeksi, ja\nvielä päällepäätteeksi kahden erilaisen kulttuurimaailman vaikutuksen\nalaiseksi! Lännessä kumarrettiin Paavia ja Pyhää Henrikkiä, rajan\nitäpuolella Meri-Miikkulaa ja Pyhää Iivanaa. Taaskin Kullervo-runo\nlaulaa tästä tapauksesta surunvoittoiset, kuvarikkaat rivit:\n\n    »Kasvatti emo kanoja,\n    Suuren joukon joutsenia.\n    Kanat aijalle asetti.\n    Joutsenet joelle saattoi.\n    Tuli kokko, niin kohotti,\n    Siipilintu, niin sirotti;\n    Yhen kantoi Karjalahan\n    Toisen vei Venäjän maalle,\n    Kolmannen kotihin heitti.»\n\nNiin käy emon, joka joutuu hoitamaan poikasiaan kahden mahtavan\nvaltakunnan raja-aidoilla ja rajajoilla. Venäjän kotka nappasi toisen\npuolen, toisen puolen korjasivat Suomen muut heimot.\n\nRajaviiva halkaisi Karjalan kannaksen kahtia, kulki sitten Punkaharjun\nlänsipuolitse Varkauden seutuville. Minne se sitten oikaisihe,\nsiitä ei ole varmaa tietoa. Ylen olivat seudut siellä suloisia,\nei siellä rajapyykit pystyssä pysyneet. Savolaiset niitä repivät\nalas ja muuttivat sinne, minne he pitivät sopivimpina. Niinpä raja\ntodellisuudessa pantiin käymään Punkaharjun itäpuolitse Puruveden\nhalki Juojärvelle, josta se johdettiin Pisanvuorelle Nilsiän ja Kaavin\nrajaseuduille.\n\nTämä väärennetty Pähkinälinnan rajaviiva on sitten aina meidän\npäiviimme saakka pysynyt Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon rajana.\n\nMutta aikojen kuluessa Ruotsi voimistuu ja Venäjä heikkenee. Ruotsi\npanee joukkonsa samoamaan ja valloittamaan Venäjälle kuuluvaa Karjalaa.\nTäällä Pontus de la Gardie rakentaa ensimmäiset tiet ja sillat\nKarjalan erämaihin, hänen poikansa Jaakko de la Gardie valloittaa koko\nKäkisalmen läänin, jopa itse Novgorodin, ja kun rauha tällä kertaa\ntehdään Stolbovassa v. 1617, joutui Karjala Ruotsille. Nyt oli taas\nkoko heimo samoissa käsissä, kanat kaikki samassa tarhassa. Repola ja\nPorajärvi vain jäivät Venäjälle. Kyllä Kustaa II Adolf vaati jyrkästi\nnäitä seutuja itselleen, kehoittipa omia valtuutettujaan polkemaan\njalkaa ryssille ja heitä haukkumaan, mutta ryssät posmittivat vastaan\neivätkä hellittäneet. Repolalle ja Porajärvelle kävi, kuten kävi Tarton\nrauhassa viime vuonna, ne jäivät kuin jäivätkin Venäjälle. Mutta se\nkiemuroiva raja, joka nytkin erottaa Suomen tasavallan Venäjästä,\navattiin juuri tällöin Stolbovan rauhanmääräysten perustuksella.\n\nNyt alkoi ajanjakso, joka on ollut niitä tärkein vanhan Käkisalmen\nläänin koko henkiselle, niin sanoakseni ulkomuodolle. Oltuaan tähän\nsaakka puhtaasti kreikkalaiskatolinen maa muuttuu se vähitellen ja\nväkivalloin ankarasti luterilaiseksi, lukuunottamatta Salmin, Suistamon\nja Suojärven seutuja.\n\nOnhan luonnollista, että näin suuri muutos henkisissä oloissa ei voinut\ntapahtua ilman itkua ja hammasten kiristystä.\n\nRuotsissa ja Suomessa vallitsi tähän aikaan ankara luterilainen\npuhdasoppisuus. Olihan Ruotsi joutunut luterilaisuuden pääpylvääksi\nEuropassa. Ken hiukankin horjahti puhdasoppisuudesta, hänet rangaistiin\nmitä ankarimmin, jopa kuolemalla. Niinpä se luterilainen, joka\nKäkisalmen läänissä kääntyi kreikanuskoon, joutui kuolemaan tuomituksi.\nKaikkien kreikanuskoisten täytyi joka pyhä kuunnella myöskin\nluterilaista jumalanpalvelusta. Jalkapuu odotti sitä, joka ei totellut.\nKansalle koetettiin opettaa taitoa lukea kirjasta. Tämä ankaruus\nja uskonnollinen väkivalta sai sen aikaan, että moni luterilainen,\npäästäkseen tästä ankarasta komennuksesta, irti koetti sittenkin hakea\nturvaa paljoa leväperäisemmästä kreikkalaisesta kirkosta.\n\nKäkisalmen läänin väki tuskitteli ja voivotteli tämän tuiman koulukurin\nja uskonnollisen pakon alla. He kääntyivät valituksineen Venäjällä\nolevien uskonveljiensä puoleen ja pyysivät apua. Venäjä kuunteli\nmielellään näitä avunpyyntöjä, sillä olihan Stolbovan rauha ollut\nheille perin epäedullinen, ja heidän pääpyrkimisensä oli päästä meren\nrannalle. Venäläiset aloittivat sodan.\n\nKesällä 1656 venäläiset sekä Salmin että Raudun kautta suurin joukoin\nhyökkäsivät Karjalaan. Kreikkalaiskatolilaiset avosylin ottivat\nvihollisen vastaan. Heidän henkensä siis säilyivät, heidän talonsa\nsäästettiin tuholta. Mutta luterilaiset joutuivat ankaran vainon\nalaisiksi. Heidän kirkkonsa ja talonsa poltettiin poroksi. Suomen\nomat sotavoimat oli viety maasta pois Puolaan ja Liivinmaalle,\npäällekarkaajat etenivät siis, tuhoten kaikki edestään aina Kerimäelle\nja Savonlinnaan saakka. Pohjois-Karjalassa polttivat Brahean uuden\nkaupungin Pielisjärvellä. Mutta suomalaiset olivat sodan tuttuja tähän\naikaan. Eihän 30-vuotisen sodan päättymisestä ollut kulunut muuta\nkuin kahdeksan vuotta. Talonpojat nousivat aseisiin, mies jokaisesta\ntalosta, ja ajoivat viholliset pois seuduiltaan. Vihdoin saatiin maan\nvakituinen sotaväki jalkeille, ja loppujen lopuksi ajettiin venäläiset\nmaasta. Jopa tehtiin kostoretki syvälle Aunukseenkin, jossa kylät\npoltettiin ja väki surmattiin.\n\nTämä oli siis luonteeltaan puhdas uskonsota, johon lisäksi tuli\nveljesriita. Luterilaisten voitto oli lopultakin täydellinen. Koko\nPohjois-Karjalasta hävisivät kreikkalaiskatoliset melkein jäljettömiin.\nSinne tänne jäi joku suku, joka ei vielä nytkään ole muuttanut\nuskoaan, vaikka kolmatta vuosisataa on asunut luterilaisten sankan\nparven keskuudessa. He ovat kärsineet pilkat, ja haukkumiset tyynellä\nmielellä. Paikkakuntalaiset nimittävät heitä »sukkapellikoiksi» eli\n»sukkapelleiksi», joka hämäräperäinen sana merkinnee sitä, että\ntällainen olio ei osaa lukea eikä ymmärrä jumalanpalveluksessa\nkäytettävää kieltä. He nielivät häpeän, sillä he näkivät, miten kovalle\notti uskonkappalten päähänpänttääminen luterilaisten keskuudessa,\njossa vaimo sai kärsiä rangaistuksen kovapäisen miehensä puolesta ja\npäinvastoin.\n\nSen arvaa, ettei sodan loputtua kreikkalaiskatolisten karjalaisten\npäitä silitelty. Kapinaan osalliset talonpojat pakenivat, henkeään\npeläten, venäläisten mukana ja jättivät kotinsa ja kontunsa\nvoittajille. Ne, jotka uskalsivat jäädä kotikyliinsä, kastettiin\narmotta luterilaisiksi. Poispaenneen rahvaan tilalle kutsuttiin\nuudisasukkaita. Niitä valui varsinkin runsaasti Savosta, jonka väki\ntähän aikaan oli Suomen vakituinen siirtolaiskansa. Tuli muualtakin\nyli koko Suomen. Nyt tapahtuu se ihme, että ennen kreikkalaiskatolinen\nmaakunta tuossa tuokiossa muuttuu luterilaiseksi, jonka rahvas puhuukin\nsamaa itäsuomalaista murretta, jota kuusamolainen ja suomussalmelainen\npohjoisessa, viitasaarelainen, saarijärveläinen ja korpilahtelainen\nlännessä ja koko kansa näitten rajojen välimaissa. Siis savolainen\nsiirtokunta.\n\nMutta jäipäs sentään henkiin pieniä rippeitä tätä Meri-Miikkulan väkeä.\nPelastivat henkensä ja uskonsa piiloutumalla niihin suunnattomiin\nkorpiin, jotka täyttivät Suojärven, Suistamon ja Salmin rajamaat.\nTäällä tämä kansa vieläkin elää, hyvinä karjalaisina, nuhteettomina\nsuomalaisina, mutta jumalankuvat tupiensa nurkissa. Tänne eivät\nylettyneet puhdasoppisten luterilaisten pappien jalkapuut, ei\nkatkismukset kuluneet heidän pihkaisissa koprissaan; selkä taipui\ntosin ulkonaisesti kuvien edessä, mutta sielussaan ja mielessään he\npalvelivat Ukko Ylijumalaa, lauloivat Väinämöisestä ja Ilmarisesta\nja heidän mainetöistään, ihailivat Lemminkäistä, tuota aasialaista\nAdonista, joka lemmenleikeissä lyö laudalta sekä raamatun Salomonin\nettä kreikkalaisten ylijumalan Zeun.\n\nJuuri heihinhän minun sieluni on palanut tutustumaan, vanhan Käkisalmen\nläänin kreikkalaiskatolis-pakanalliseen kansaan, joka ei ole jalkapuuta\nnilkoissaan tuntenut lukutaidottomuutensa takia.\n\nLuterilaisuus olisi kumminkin heidätkin perinyt, jos Karjala olisi\npitemmäksi aikaa joutunut Ruotsin vallan alle. Mutta noin sata\nvuotta Stolbovan rauhan jälkeen vaihtuivat taas käskijät Karjalassa.\nUudenkaupungin rauhassa 1721 luovutti Ruotsi melkein koko nykyisen\nViipurin läänin Venäjälle. Salmi, Suistamo ja Suojärvi joutuivat\ntaas omien uskonveljiensä yhteyteen. Mutta uskonnollisiin oloihin ei\nuusi valloittaja kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota. Luterilaiset\nsaivat olla luterilaisia, kreikkalaiset kreikkalaisia. Ja venäläisten\npajarien voudit pehmittivät juuri yhtä mielellään kreikkalaisen kuin\nluterilaisen talonpojan selkänahkaa.\n\nTaas sadan vuoden perästä valtiaat vaihtuivat. Vuonna 1812 koko\nViipurin lääni uudelleen yhdistettiin Suomenmaahan. Uskonnollisessa\nsuhteessa ei tapahtunut mitään muutosta. Oltiin niinkuin ennenkin joko\nluterilaisia tai kreikkalaiskatolilaisia. Eivät venäläiset hengelliset\nharjoittaneet mitään uskonnollista käännytystointa, ennenkuin nykyisen\nsataluvun alussa. He tyytyivät siihen, että kreikkalaiskatolisesta\nkirkosta ei saanut luopua. Ken siihen kirkkoon meni, hän siihen jäikin\nikiajoikseen. Ovet lyötiin lukkoon hänen selkänsä takana.\n\nVoiko ajatella kirjavampaa vaihtelua kansakunnan vaiheista kuin\nmitä Käkisalmen läänin historia tarjoaa. Ensin 300 vuotta Venäjän\nyhteydessä, sitten 100 vuotta luterilaisen Suomen, taas 100 vuotta\nuudelleen Venäjän valtion alaisena, sitten 100 vuotta yhdistettynä\nSuomeen, joka myöskin, vaikka suuria erikoisoikeuksia nauttien, kuului\nVenäjään ja nyt lopullisesti täysivaltaisena ja arvoisena maanosana\nSuomen autonomisessa tasavallassa. Vuoden perästä on 600 vuotta kulunut\nPähkinälinnan rauhanteosta, ja tällä aikaa on Käkisalmen läänissä\nesivalta muuttunut viisi kertaa. Jollei seikka olisi niin murheellista\nlaatua, pyrkisi hymy nousemaan huulille. Luulisi asukkaitten päitä\npyörryttävän kuten ankarassa aallokossa. Mutta vielä vähät! Karjalaiset\novat tottuneet tällaiseen valtiolliseen merenkäyntiin. Tyynesti he\nseuraavat ajan merkkejä; voisipa heistä laulaa vielä suuremmalla syyllä\nkuin savolaisista:\n\n    »Sen kansa kaikki kärsinyt\n    ja onnehensa tyytynyt.»\n\nHyviksi suomalaisiksi he kaikesta valtiollisesta ja kansallisesta\nmyrskystä ovat jääneet.\n\n\n\n\nPitkäranta.\n\n\nSaavuin junassa Sortavalaan ja otin ajurin, jonka piti viedä minut\nOtava-laivalle, joka lähti 1 1/2 tunnin perästä Pitkärannalle ja\nSalmiin. Tuntosarveni olivat levällään kootakseen vaikutelmia kaikesta\nsiitä, mikä vähänkin tuoksahti karjalaiselle. Ajettiin asemalta kotvan\naikaa. Ei kaupungista tietoakaan.\n\n— Onko vielä monta kilometriä kaupunkiin? kysyin ajurilta.\n\n— Vielä niitä on paljonnii.\n\n— Kuka sen aseman tänne hiiteen asti kaupungista on määrännyt?\n\n— Kymölän herrat.\n\n— Mitä p—n herroja ne sellaiset ovat?\n\n— Seminaarin opettajia.\n\nNo turkanen! Seminaarin herrathan ovat kunniallisia kansalaisia,\ntunsinhan ennestään lehtori T. Lehtisen sekä hauskaksi mieheksi että\njärkeväksi kunnanmieheksi, mutta miksi niiltä kysytään neuvoa, kun\nrautatieasemien paikkoja määrätään. Olenhan ehkä minäkin yhtä hyvä\nasiantuntija kulkuneuvojen alalla kuin Kymölän herrat, mutta ei ikinä\nTierakennusten ylihallitus, ei virallisesti eikä yksityisesti, ole\ntiedustellut minun mielipidettäni rautatieasemien paikasta.\n\nJo näkyi vihdoin kaupunki. Ajettiin radan yli.\n\n— Tässähän aseman pitäisi olla!\n\nVossikka oli aivan samaa mielipidettä, vaikka hänen ansionsa olisi\ntällaisen muutoksen kautta tuntuvasti vähentynyt. Kymölän herrat eivät\ntainneet olla yhtä epäitsekkäitä. Taisivat ajatella enemmän omaa\nmukavuuttaan kuin matkustavan yleisön. Levätkööt muuten rauhassa:\nehkä luulivat isänmaallisessa innostuksessaan Sortavalan kymmenessä\nvuodessa paisuvan asemalle saakka ja kahdessakymmenessä vuodessa vielä\nsiitäkin loitommaksi. Kaupunki ei kumminkaan ole paisunut leveyttä,\nmutta korkeutta sen sijaan aivan huomattavasti. Kuu viimeksi kävin\nSortavalassa, olivat kaikki talot yksikerroksisia puutaloja kaunisten\npuutarhojen sisällä, joihin rakastettava isäntäni, pankinjohtaja, vei\nminut hedelmiä ja marjoja syömään sanoen:\n\n— Tämä on sen ja sen puutarha. Herrasväki itse on vielä maalla, mutta\non käskenyt minua syömään vapaasti heidän puutarhastaan ja syöttämään\nvieraillani.\n\nTällaista se oli se karjalainen vieraanvaraisuus silloin, ja\nsamanlaiseksi minä huomasin sen vielä nytkin. Nyt on kaupungissa\njo korkeita, komeita kivirakennuksia, mutta on myöskin vielä\npuutarhoja. Ikävä kyllä eivät vieraanvaraisen rouva N:n puutarhassa\nhedelmät ja marjat vielä olleet kypsiä, mutta omenapuun raakileet\npomppivat tuulessa ikkunan ruutuja vastaan hänen kodissaan. -—\nNiin paratiisilliset olot vielä vallitsevat kaikissa meidän\npikkukaupungeissamme Sortavalan leveysasteella.\n\nSortavalassa piti minun täydentää pukuani matkaa varten. Seisautin\najuria aina sellaisen näyteikkunan edessä, missä huomasin sopivia\ntavaroita. Yhdessä paikassa oli useampia ostoksia, niin että,\ntapani mukaan, jo olin lähemmin tutustumassa kauppiaaseen, hänen\npalvelusväkeensä ja muihin »kundeihin», kun vossikka pistäytyy\nmyymälään, jätettyään ruunansa haukottelemaan vapaasti sinne kadulle,\nja sanoo:\n\n— Kuulkeehan herra! Ei miulla oo aikoo ootella, minun pittää vielä\najjoo muuanne. Lähtekee kärryihin!\n\nMikä karjalainen se tuolla tavalla ajattelee? Eikö hän ymmärtänyt\nvoivansa nylkeä minua mielensä mukaan ja sen ajan mukaan, minkä hän\nminun käskettävänä oli? Olikohan hänen kantaisänsä 1600-luvulla\nmuuttanut tänne esim. Satakunnasta. Kärryt pärisivät niin kovasti\najaessamme rantaan, etten kyennyt tutkimaan hänen sukupuutaan, mutta\nrannassa hän nyhti minulta 5 markkaa odotusrahoja, niin että kyllä hän\noli oikeaa rotua, ehkä Savosta muuttaneen jälkeläinen, luterilainen. —\nNiinkuin tästä selviää, aion tutkia kaikki matkalla tapaamani henkilöt\nhistorian kirkkaimmassa valossa. — Näin miehen kiireesti ajavan\ntakaisin kaupunkiin. Ehkä hänellä oli toinen varma saalis tiedossaan.\nNiin sitä juuri täytyy tehdäkin nämä vaikeina raha-aikoina!\n\nOtavassa olivat matkustajat yleissuomalaisia, ilman erityistä\nkarjalaista makua. Mutta päivällispöydässä oli kaksi syvää astiaa\nLaatokan tuoreita muikkuja, jotka minä kanssamatkustajien hiljaisella\nmyöntymyksellä melkein yksinäni pistin suuhuni. Nämä hienotunteiset\nihmiset väittivät kohteliaasti, etteivät he olleet muikun ystäviä.\nPalan painoksi join 5 lasia Laatokan teetä, maailman parasta juomaa.\nHalusin täten saada verenkiertoonikin hiukan Laatokan henkeä, jotta\nakklimatio tapahtuisi nopeammin ja täydellisemmin.\n\nPitkärannassa tapasin sitte matkan aiheuttajan, majuri Leo Kyanderin,\nsekä muut tulevat matkakumppanini. Heti ensi silmäyksellä näin, että\nmajurin päässä kärpänen voi hyvin viihtyä. Sen huomaa silmistä.\nSeuraavien lukujen ymmärtämiseksi on välttämätöntä, että esittelen\nlyhykäisesti muutkin matkakumppanini. Esittelen heidät ainoastaan\nrotujensa edustajina, en henkilöinä, enkä luonteina, sillä sehän olisi\nsekä nokkaviisasta että sopimatonta. Siis historian valossa.\n\nMajurinrouva oli puhdasrotuinen tukholmalainen, lauloi kauniinta\nruotsia, mutta puhui myöskin hiukan karjalaista. Siinä missä\nkarjalainen käyttää perin pehmeää k, p, t:tä, melkein g, b, d:tä,\nsiinä majurinrouva antoi kovien germanilaisten konsonanttien\nräjähtää täydellä paukkeella. Hänellä on sitäpaitsi erittäin\nmetallikirkas mezzosopraano. Jenny Lindin ja Kristina Nilssonin\nkansalainen. Lauloimme majurin rouvan kanssa matkan varrella monta\nmieltäylentävää duettoa. Kun minä panen kaikki keuhkoputkeeni toimeen\nja puhistiin kurkkuni täyteläiseksi, lähtee ääntä kuin Hanhipaaden\nmajakan usvapillistä tuolla Valamon kupeella. Harva heikko nainen on\nmasentumatta kestänyt tätä säestystä. Mutta majurinrouvan helisevä\nkulkunen kiiri ja kiiri ylinnä kuin kiurun ääni korkeudessa, vaikka\nminä panin parastani, niin että kasvot sävähtivät sinisiksi. Näin\nyhdessä ylistimme matkamme hauskuutta.\n\nMajurinrouva oli pyytänyt yhden sukupuolensa edustajan, rouva\nNissisen, ratokseen matkalle. Rouva Nissinen oli ylioppilasrouva,\nylioppilaslakki päässä ja valkoinen harso silmillään oli hän terveyden,\nelämänilon ja joviaalisuuden komea ilmestysmuoto. Oliko sieluntila\nyhtäpitävä ulkokuoren kanssa, sitä en ole oikeutettu arvostelemaan. Jos\nkirjailija W. Meyer-Förster olisi tuntenut naisylioppilaita yleensä\nja nähnyt rouva Nissisen, olisi hän varmaankin luonut kappaleeseen\n»Alt-Heidelberg» yhden naisroolin lisää. Rouva Nissinen edusti Suomen\nruotsalaista rotua, hänen isänsä kun on kotoisin Billnäsin tehtaalta.\n\nToisen rajavartiokomppanian päällikkö, Vilho Nissinen, seurasi majuria\ntarkastusmatkalla. Hän on entinen ylioppilas, entinen nimismies, nyt\njättänyt siviilisäädyn yksitoikkoisuuden niinkuin majurikin ja ruvennut\nsotilaaksi. Iankaikkista vanhaa, savolaista aatelissukua, Nissisiä,\njotka vähitellen Iisalmesta asti ovat valuneet tänne aina Laatokan\nmeren rannoille. Vilho Nissinen, eli Vilekki, niinkuin tuttavat aina\nsanoivat, on monta maailman koulua käynyt; korkein opisto, minkä hän\non läpäissyt, on sentään Pietarin kuuluisat korkeakoulut, Kresty ja\nSpalernaja. Neljä kuukautta Krestyä, neljä Spalernajaa. Näin pitkän\nkurssin suorittaminen tuottaa jo miehelle persoonallisen aatelisarvon.\nVilekki puhui sitä suomalaista murretta, jota Savo-Karjalaisen\nosakunnan jäsenet maailman alusta saakka ovat puhuneet, jota murretta\nminäkin osaan käyttää, ja jota kansa puhuu Kuusamosta Laatokan merelle\nsaakka, sekä Korpilahdelta Korpiselälle saakka idässä.\n\nAutonkuljettaja, vääpeli Kinnunen, oli taas iänikuista savolaista\nsukua, viimeksi Liperistä tänne siirtynyttä. —\n\nMuutamat entisten kirjoitusteni arvostelijat väittävät, että minä aina\nvain puhun savolaisista, että ostan kenkäni vain Hyppösen tehtaasta,\nkoska hän muka on savolainen — hän on muuten juuri Sortavalan seuduilta\nkotoisin, vaikka suku kyllä on muuttanut Savosta, niinkuin Nissiset\nja Kinnuset — että hyväksyn humalankin, kun se vain on savolaisen\npäässä. Mutta minkä minä sille mahdan, että ne juuttaan savolaiset\novat pistäneet nokkansa joka maan kolkkaan, että minä aina törmään\nheitä vastaan, että ne panevat toimeen iloisia kohtauksia, joskus\nhumalassakin. Enkä sille mitään mahda, että itäsuomalainen humalassa\nvoi olla lystikin, jutteleva ja sukkelasuinen, eikä vain tappelun\nhangottelija kuten länsisuomalainen. Sitäpaitsi, kuten jo usein olen\nsanonut, savolaisen tuntee aina sukunimistään, niinkuin juutalaisen\nnenästään. Minkä minä sille mahdan, että kaikki ensimmäiset tuttavani\nPitkärannassa olivat savolaisten jälkeläisiä. Enhän minä voi valehdella\nja sanoa, että Vilekki puhui raumalaista ja Kinnunen porilaista\nmurretta. Jollen olisi kuullut, että he olivat syntyneet Sortavalassa\nja Pitkärannassa, olisin puheesta päättäen luullut, että he olivat\nnähneet päivänvalon jossakin Pohjois-Savon pitäjässä. Siellähän\nsanotaan Vilekki, Etelä-Savossa taas Vilikki. Ja minkä minä sille\nmahdan, että majuri Kyander on vanhaa savolaista virkamiessukua. En\nminä valinnut matkatoveriani savolaisuutta silmällä pitäen, Jumalan\nsormi ne minulle kuletti eteeni nyt, niinkuin aina ennenkin. Sentähden\nolenkin päättänyt, välttääkseni savolaisia, matkustaa seuraavana kesänä\nPalestiinaan, vaikka paha henki kuiskaa minulle korvaani: oletko\nvarma siitä, ettei sielläkin joku Hurskainen omista sitä aasintammaa,\njoka koettaa retuuttaa sinua selässään pyhästä paikasta toiseen.\n— Ja pulmakseni suuni tällä kertaa puhtaaksi, minkä niinä sille\nmahdan, että johtaja A. Renqvist, joka painattaa kirjojani, polveutuu\nKukkosesta, että toinen kustantaja, toht. S. Kuusi äitinsä puolelta\non savolainen ja omistaa huvilan Mäntyharjulla. Jos, välttääkseni\nnäitä itäsuomalaisia, kääntyisin porvoolaisen kustantajan puoleen,\nniin sielläkin Jäntti johtaa liikettä. Savolaisista en siis pääse,\nkäännyinpä mille elämän alalle tahansa. — Tämä arvostelijoille\nselvitykseksi ja anteeksipyynniksi.\n\nNiin, Kinnunen oli Liperistä, mutta suku on alkuisin Savosta. Lapsena\nminä laskin parhaat mäkeni Kinnulan mäestä Rantasalmella. Tämäkin\nerikoistapaus todistaa, mitä historiallisessa kapittelissani olen\npuhunut vanhan Käkisalmen läänin asutuksesta, että nimittäin paras osa\nasukkaista on lähtöisin Savosta.\n\nNyt epäilen, uskallanko enää jatkaa? Hirvittää hiukan. Historian\nhengetär minua kumminkin velvoittaa. Totuus ei pala tulessakaan..\n\nSe mies, jonka salissa majailin, oli — suokaa anteeksi — Immonen. —\nUskon jo varmasti, että kapinan perästä vuonna 1656, kun Käkisalmen\nlääni piti uudestaan kansoitettaman, vetreekinttuiset savolaiset\nennättivät ennen muita autioille tiloille. Entinen Käkisalmen läänihän\non täynnä Kinnusia, Immosia, Nissisiä ja muita nen-päätteisiä sukuja.\n\nMutta talonomistaja ja liikemies Immonen oli kreikkalaiskatolinen\nuskonnoltaan. Tämä uutinen teki minuun ensin järkyttävän vaikutuksen.\nOlisivatko Savon Immoset Pähkinälinnan rauhan aikana jo asuneet\nSortavalan seuduilla kastettuina kreikkalaiskatoliseen uskoon,\nja olisiko vain yksi haara muuttanut Savoon. Riemuitsin jo tästä\nmahdollisuudesta, sillä verokirjojen puutteessa ei tiedetä, minkä\nnimellisiä Käkisalmen läänin asukkaat olivat, emmekä tiedä, mistä\nsavolaiset ovat saaneet sukunimensä, jotka jo 1541 melkein kaikki\ntavataan asiakirjoissa mainittuina. Varmasti ne sittenkin ovat\nlähtöisin Sortavalan ja Vuoksen seuduilta jo ehkä ennen Pähkinälinnan\nrauhaa.\n\nHistorialliset mietteeni hälvenivät täydellisesti, kun Immonen kertoi\nseuraavan romanttisen kertomuksen.\n\nHänen isoisänsä oli saapunut jostakin ylämaasta kaukaiseen\nMantshinsaareen Laatokan meressä. Nuori Immonen rakastui erääseen\ntalollisen tyttäreen Mantshissa. Immonen hyvä tyttärestä, tytär hyvä\nImmosesta. Haaveiltiin aluksi ja sitten päätettiin ilmaista tyttären\nisälle, että heillä oli aikomuksena solmia ikuinen liitto.\n\n— Ohoh, poikaseni, sanoi isä. — Luuletko minun antavani oikeauskoisen\ntyttäreni tuollaiselle luterilaiselle pakanalle, joka ei usko\nMeri-Miikkulaan eikä mihinkään pyhiin miehiin. Olkoon se kaukana\nminusta.\n\nNuori Immonen käveli Mantshin rantoja ja fundeerasi. Vilkas\nitäsuomalainen luonteensa tuli kumminkin kohta hänen avukseen. Hän\najatteli niinkuin Ranskan kuningas Henrik IV, joka sanoi, kun häneltä\nvaadittiin uskonnon muutosta, ennenkuin Parisi jätettäisiin hänelle:\n\n— Ainahan sellainen kaupunki kuin Parisi on yhden messun arvoinen.\n\nImmonen mietti niinikään mielessään:\n\n— Ainahan talollisen tytär Mantshista on vaikka kymmenen messun\narvoinen.\n\nHän harjoitteli ensin kuvien edessä kumartamista, meni kihloihin\nja naimisiin, ja siitä lähtien on tämä Immosen suku muuttunut\nkreikkalaiskatoliseksi.\n\nSiis jokainen tuttavuus, minkä tein, muistutti minua Käkisalmen\nläänin historiasta jälkeen Stolbovan rauhanteon. Mutta niitä vanhoja\nalkuperäisiä karjalaisia en vielä ollut tavannut. Tähänastiset\ntuttavani puhuivat itäsuomalaista murretta eivätkä karjalankieltä.\nKaikki ihmiset, jotka Pitkärannassa tapasin, taisivat nuhteettomasti\nkirjakieltä, tiesivät, mikä harja oli, ja olivat ehkä nähneet sekä\nkarhun että suden. Pitkäranta on nyt supisuomalainen tehdaspaikka. Minä\nvain haikailin aito karjalaisia.\n\nJo löysin. Kokko-Mummo oli majurin lasten apulaishoitaja.\nSeitsemänkymmenenkahdeksan vuoden vanha hän oli, ja niin pieneksi\nkäpristynyt, ettei painanut muuta kuin 42 kg. Heti oltiin sinut\nja Kokko-Mummo pakisi karjalaista, omitusta kyllä, ymmärrettävää\nkarjalaista. Ensi työkseen hän kertoi elämäkertansa, naimisiin\nmenostaan, lapsistaan, muuten niin intiimiä juttuja, etten moista ennen\nole sattunut kuulemaan, vaikka olenkin monta romaania vanhojen akkojen\nsuusta kuullut. Ei ollut apua omaisistaan: »Kun heidän oviaan avaan,\nkonsa sannoot hyvän päivän, konsa eivät. Mutta muut ihmiset hyviä ovat\nolleet: konsa taloon tulen, hotj minne tulen, jo kyssyyt: onko mummo\nsyönyt, onko kohvii juonut. Tämä majurikin on kuin rakas poikani. Minä\nhänelle ensin viestin vein, kun hänelle poika syntyi. Ihmiset ovat\nhyviä, hyviä ovat.»\n\nMummo valitti haikeasti, että nyt on semmoisia ihmisiä, jotka sannoot,\nettei Jumalaa ole ollenkaan.\n\n— Kyllä se on, sanoi mummo, sehän se lapsetkin antaa, ei niitä ihmiset\nloaaji.\n\nTyhjennettyään oman elämänsä kaikki yksityiskohdat hän yhtäkkiä äidin\ntavoin alkoi huolehtia minusta.\n\n— Kuulehhan kun sanon sinulle, elä sie milloinkaan naurattele toisten\nvaimoja. Siitä paha perii.\n\nMummo lasketteli sitten pitkät ajat kuvarikkaita vertauksia tällaisesta\nelämästä, vertauksia, joita en kykene enkä voisikaan painattaa.\nKoettelin puolustautua ja sanoin:\n\n— Enhän minä, mummo kulta, tok' sellaisia ole ajatellutkaan. Vastahan\nminä olen paikkakunnalle saapunut. En tiiä, kuka on vaimo, kuka\nkassapää. Ja sitäpaitsihan kaikilla aviomiehillä täällä on monet\npistoolit seinillä, toiset hyvästi putsatut, toiset latingissa, ampuvat\nminut kuin harakan, jos ketä naurattelen.\n\nMutta mummo vain jauhoi hampaattomalla suullaan lemmenasioita.\nHeltyneenä mummon äidillisistä varoituksista avasin kukkaroni ja pistin\nkympin mummon kopraan. Nyt tapahtui ihme, jota en voinut odottaa.\n\nMummo heittäytyi salaman nopeudella lattiaan, painoi otsansa\nukkovarpaitteni eteen ja mutisi jotakin. Hämmästyneenä ja häpeissäni\nhuudahdin:\n\n— Mummo hoi! Mikä Meri-Miikkula minä olen, ettäs noin edessäni\npyllistelet. Nouse ylös!\n\nKun mummo vitkasteli, käärin täysnelsonin mummon ruumiin ympäri ja\nkiskasin hänet pystyyn. Hän nousi kepeästi kuin rukkanen lattiasta ja\nleperteli hyvistä ihmisistä.\n\nEnsi kerran eläissäni oli siis minulle osoitettu jumalallista\nkunnioitusta! Alussa se tuntui hieman oudolta, mutta ehkä siihenkin\ntottuisi. Selvittyäni ensi hämmästyksestäni ja maattuani yön teki\nseuraavana aamuna mieleni antaa mummolle toinen kymppi, nähdäkseni\nuudelleen, miten se mummo kupsahtaisi lattiaan. Mutta sehän olisi\nollut samaa kuin heittää foksterrierille kalikka veteen ja komentaa se\nhyppäämään sinne hakemaan kalikkaa aina yhä uudelleen.\n\nMutta nythän olin päässyt toiveitteni perille. Nythän olin tavannut\nyhden niistä ihmisistä, joita hain ja joita varten olin lähtenyt\nliikkeelle, oikeauskoisen, kreikkalaiskatolisen suomalaisen. Jo\ntämä tapaus olisi korvannut matkan vaivat. Onhan se sentään ikuinen\nonni, ettemme kaikki suomalaiset ole yksitoikkoisesti samanlaisia.\nOnhan tulevaisuus lohduttoman ikävä, kun kaikki suomalaiset ovat\nkäyneet kansakoulun, kaikki puhuvat kirjakieltä ja kaikki ajattelevat\njokseenkin samalla tavalla, ja kaikki Kokko-Mummot istuvat Pyhän\nFjoklan helmassa.\n\nSaada kymmenellä markalla jumalallinen kunnioitus osakseen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKai Pitkärannasta pitäisi muutakin puhua, kun kerran luvun\notsakirjoitus on »Pitkäranta».\n\nIloni oli suuri, että nuo kirotut kaivokset, joihin olin\nheittämäisilläni nuoren henkeni aivan liian aikaisin, olivat veden\nalla. Yhtä suuri oli iloni nähdessäni jättiläistehtaan savupiipun\ntörröttävän salmen tuolla puolen. Se tosin levitti epäilyttävää hajua,\nkun tuuli kävi kaakosta, mutta muut tuulet veivät hajun Venäjälle,\njossa siihen ei kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Tehdas on aivan uusi\nja kuuluu maksaneen monta kymmentä miljoonaa, mutta toivotaan, että se\ntuottaa vielä useampia miljoonia pitkärantalaisille ja siten korvaa\npahan hajunsa.\n\nHuvituksia ei näy puuttuvan Pitkärannasta. Me peloitimme ojaan hevosen,\njoka kuletti karusellin tavaroita torille. Olin omakätisesti poimimassa\nniitä maantielle, ajurin kiroillessa ja väittäessä, että viis noista\nhiien hyrristä, kuullan ei vain kärrynpyörä särkynyt. Ei kärrynpyörä\nsärkynyt eikä hyrrille tullut vikaa. Seuraavana päivänä hyrrä pyöri,\nja sivistyneinä ihmisinä mekin ajoimme karusellia. Sirkusta odotettiin\nkohta saapuvaksi. Teatteritalon nurmikolla loikoili taiteellisessa\nhuolettomuudessa nuoria miehiä ja naisia. He aikoivat harjoitella\n»Murtovarkautta», joka seuraavana sunnuntaina piti näyteltämän. Siis\nniinkuin olla pitää. Maaseudulla ei iloa ja huvitusta koskaan tarjota\nliiaksi.\n\nPitkäranta on iso kylä, miltei kohta kauppalan veroinen.\n\n\n\n\nSuistamoon.\n\n\nLeveä, voimakas autto lähti huhkimaan Karjalan hyviä ja tasaisia\nmaanteitä. Vääpeli Kinnunen tunsi koneensa, tunsi tiet ja voi siten\nlaskea täyttä kyytiä. Hän tiesi töräyttää torvea mutkapaikoissa ja\ntaisi tarkalleen sanoa, pitkäkö matka mistäkin paikasta oli toiseen.\nOli jo omaksunut tavallisen siviilisoföörin metkut. Ajaessa hänellä\nselkä oli kauniissa kaaressa pitkin auton kuperaa kuvetta, ja hänen\nJuojärvensiniset silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja haaveilevina\npitkin maantien hiekkaa. Istuin vääpelin vieressä auton parhaimmalla\nistuimella, jossa jalkojen alla kumua kone sijaitsee ja tekee Suomenkin\nkesän nautintokelpoiseksi. Kinnusen kanssa puhelin säästeliäästi,\nsillä hänellä oli monta ihmishenkeä näppilöissään; jos tämä komea\nBenz-autto, v. der Goltzin kenraalibiili, olisi kaatunut raviin,\nniin se olisi musertanut mäsäksi vaikkapa minunkin tanakkatekoisen\nruumiinrakennukseni.\n\nKulettiin asuttujen seutujen halki, pitkin Laatokan rantamaita. Tuossa\nsuhahti Koirinoja sivuitse, kohta näkyi Kitelän kreikkalaiskatolinen\nkirkko. Vieläköhän se Kitelän ukko, tuo kaikkien jumalten herjaajien\n»ylimmäinen pappi», tuo »Hotj suuhun k—si» elää, ajattelin siinä\näänetönnä ajaessani. Toivottavasti Pyhä Anna ja Pyhä Fjokla ovat\nottaneet hänet helmaansa ja antaneet hänelle herjauksensa anteeksi,\nsillä eihän hän sillä pahaa tarkoittanut, tahtoi vain sukkeluudella\npeittää tietämättömyytensä. Impilahden luterilainen kirkko oli seuraava\nvirstapatsas — kun kenraalin autolla ajaa, ei oikeita virstapatsaita\nennätä nähdä, kirkontorneja vain. Vilaukselta näimme Impilahden vuonon\nkomeita rantamuodostumia. Seuraava tienviitta oli Läskelän tehdas. Ensi\nkertaa näin tuon suuren tehtaan, jonka osakkeita en arvannut ostaa,\nsilloin kun ne olivat huokeita, ja myydä silloin kun ne vuoden kuluttua\nolivat nousseet kymmenkertaiseen hintaansa. Nyt ajaisin tästä sivuitse\nomalla autollani, vaikka en tiedä, tuottaisiko tuo omistusoikeus\nsuurempaa nautintoa, kuin mikä minulla nyt oli. Eipä aikaakaan niin\najaa porhallettiin Suistamon kreikkalaiskatolisen kirkon juurelle\nja pistäydyttiin Suistamon apteekkaria, E. Walldenia, tervehtimään.\nEn tahdo tehdä mitään sen suurempaa numeroa seuraavasta seikasta;\nmainitsen vain ohimennen, että apteekkari oli kotoisin Nilsiästä ja\nhänen ehtoinen emäntänsä Kuopiosta. Sat sapienti!\n\nKohta notkuivat apteekkarin pöydät herkkuja, monenlaisia ruokia ja\nvirvoitusvesiä. Ilo ilmoille remahti, niinkuin joskus tapahtuu,\nkun ulkoilmasta tulla tupsahtaa höyryävien lihapatojen ääreen.\nKun vierailu ei muutu pitkäaikaiseksi, täytyy saada sanottavansa\nsanotuksi pikaisesti, se kiihoittaa kekseliäisyyttä, se panee aivot\ntoimimaan vilkkaasti, niin että me suomalaiset tämmöisissä tilanteissa\nvoimme pusertaa ulos sisuksistamme henkevyyttäkin, joka muuten lepää\nmetsäläisen niin raskaan kuoren alla.\n\nSuistamon apteekkari on outo ilmiö näin syrjäisessä kylässä.\nGentlemanni kiireestä kantapäähän. Kasvatettuna kotonaan kohteliaaksi\non hän kehittänyt seurusteluominaisuuksiaan huippuunsa. Siinä on\njotakin kustavilaista tämän pitkän, solakan miehen liikkeissä.\nKasvoiltaan hän on kuin ota ja anna Kustaa II Adolf. Ilman\nminkäänlaista maalausta voisi hän astua lavalle näyttelemään\n»Regina von Emmeritzissä» kuninkaan roolia. Mutta eihän kummakaan.\nJos kenen tahansa suomalaisen sukupuuhun ilmestyy oksa muutamista\naatelissuvuistamme, niin sukupuun juuret vievät vastustamattomasti\nVaasan sukuun. Ja sieltä yhtä vastustamattomasti Kaarle Suureen. Sieltä\nsiis apteekkarin ulkomuoto! Ja Suistamohan kuuluikin suuren kuninkaan\nuusiin valloituksiin.\n\nHerkkujen ääressä puheltiin vain Suistamosta. Yleisenä mielipiteenä\nlausuivat asiantuntijat, että Suistamo ei uudenaikaisessa kehityksessä\nole jaksanut pysyä Salmin ja Suojärven rinnalla. Suistamo on jäänyt\nviime vuoteen saakka syrjään suurista kauppateistä. Sentähden on sen\nmetsissä viljeltykin enemmän vanhoja runoja kuin laveita vainoita.\nMutta nyt on tapahtunut käänne suistamolaisten elämässä. Uusi\nrautatie Matkaselästä Loimolaan kulkee halki pitäjän. Tänä syksynä\navataan rautatie Paperoon, niin että rautatie kulkee pitäjän läpi\nsen länsirajasta itäiseen laitaan saakka. Nyt alkaa uusi ajanjakso\nSuistamon historiassa. Nyt tämä runoileva kansa arvatenkin heittää\nkanteleensa nurkkaan ja tarttuu tarmolla aatran kurkeen.\n\nSiellä nurmen alla nukkuu jo pitkä, parrakas Shemeikka, Onoila\nkiipeää kohti sadatta vuottaan, pieni Lösönen ei enää sormittele\nkantelettaan, runotaito menee maanrakoon, uusi kulttuuri nostaa päätään\nkansakoulujen ja oppikoulujen turvissa. Nyt nuori kansa pannaan kirjaa\nlukemaan, numeroita tuntemaan. Vanha kulttuuri on tehnyt tehtävänsä,\nloistavan tehtävänsä, se siirtyy pois kaikkien kunnioittamana,\nkaikkien rakastamana. Mitä tämä uusi kirjallinen taito saa aikaan, se\nnähdään tulevaisuudessa. Emmeköhän ole oikeutettuja odottamaan täältä\nSuistamosta tulevaisuuden eteviä taiteilijoita. Jos lapset perivät edes\nhiukankin samaa mieltä kuin nuo hautaan vaipuvat, karvarintalaulajat,\nemme turhaan tarvitse odottaa.\n\nTäällä lähellä siis asui ystäväni Onoila. Kahden virstan päässä\nasemalta, niinkuin hän moneen kertaan vakuutti. Ei kumminkaan tehnyt\nmieleni mennä häntä tapaamaan. Ei sellaisen pyhän hirven luo saa\nlähestyä rautateitse. Koko hurmio häviäisi. Ei myöskään saa autolla\npeloitella hänen runollista rauhaansa eikä bentsiinin katkulla\naivastuttaa hänen vain pihkaisen puun savuun tottuneita sieraimiaan.\nPolkua myöten sinne pitää mennä jos mennäkseen. Polulla vastaan tullen\ntämä metsän jalo tevana esiintyy vaikuttavimmassa ympäristössään.\nJätin Onoilassa käynnin ja toivotan hiljaisessa mielessäni\nautuaallista loppua tälle Suomen koristeellisimmalle vanhukselle,\nSuistamon runolaulajien viimeiselle mohikaanille. Ukko kertoi minulle\nkiitollisuudesta kostuvin silmin, että tyttärensä on luvannut olla\nmiehelään menemättä, kunnes saa sulkea isänsä silmät. Hyvässä turvassa\non siis vanhus, kun rakas lapsi on hengenlähtöä lieventämässä.\n\nTuli puheeksi myöskin entisen kreikkalaiskatolisen papiston vähäinen\nvaikutus seurakuntalaisten sekä siveelliseen että taloudelliseen\nelämään. Papit olivat vain kirkollisten seremoniojen hoitajia,\nbolshe nitshevoo. Niillä ei ole ollut sitä lukeneisuutta eikä sitä\nsivistystä kuin luterilaisilla papeilla, jotka vielä sata vuotta\nsitten johtivat seurakuntansa kaikkia rientoja ja pyrinnöltä, eivät\nvain neuvoneet laumaansa lukemaan ja pysymään puhtaan opin rajojen\nsisällä. Joskus tapahtuu sentään, että joku onneton tuskassaan kääntyy\nkreikkalaiskatolisen papin puoleen apua ja turvaa anoen.\n\nApteekkarin rouva kertoi loistavalla tavalla seuraavan tapauksen, joka\nkuvaa, kuinka vielä nytkin suistamolainen, vaikka ei olekaan vakituinen\nrunolaulaja, osaa pukea ajatuksensa kuvarikkaaseen kieleen ja kuinka\nmielikuvitus liitelee ja lentelee kuin kirjailijalla ainakin. Suistamoa\nentisen papin omasta suusta oli rouva kuullut kertomuksen.\n\nEräs talollinen oli ratkennut juomaan ei vain suurina proasniekkoina,\nvaan myöskin jokaisena arkipäivänä, niin ettei talon elämästä eikä\ntöistä tahtonut tolkkua tulla. Emäntä koetti sekä hyvällä että pahalla\nsanalla taivuttaa miestään lakkaamaan tästä hurjasta, mielettömästä\nelämästä. Ei ollut apua. Jo piti kääntyä papin puoleen. Pappi lupasi\npuuttua asiaan ja kutsutti isännän luokseen.\n\n— Kuinka sinä, pyhä veli, niin hullusti elät, ettet enää selvää\npäivää näe. Vaimosi kävi valittelemassa, että sinä ehätät hiprakasta\nhiprakkaan.\n\n— Ah pyhä veli, mie siulle pakisen, kuin on käynyt. Mie kun saan votkaa\nryypätä, ka koko moalima kirkastuu. Aurinko paistaa päivällä ja kuu\nkumottaa yöllä. Kun kotia tulen, siellä on vaimo vastassa, niin on\nsillä sirkiät silmät, niin on ääni pehmonen kuin laululintusen. Ja\nlapset, kuin puhtaita he ovat. Naamat pestyt, tukka suittu, eivät itke,\neivät marise. Tuvan lattia on laastu, hulikat, tuopit ja maljakot ovat\nhuuhdotut, kaikki kiiltää ja kuultaa. — A kun mie aamulla heräjän, niin\non kaikki toisenlaista. Akka ilman vöittä völlehtii, tukka roikkuu\nsilmillä, hän on äreä kuin rakki. Lasten sietämistä räkä tihkuna,\ntukka on pörhöllä ja kasvot ravassa. Tuvan orret täynnä karstaa, kiuas\nnokinen, lavitsat likaiset. — Ka en mie tätä kestä, lähen pois koista,\nsaan ryypyt, niin kaikki taas uinuttu. Jo on taas koti kultainen.\n\nPappi, jolle votkan autuaallista mieltä kasvattava vaikutus ei myöskään\nollut aivan vierasta, kuunteli hurmaantuneena miehen haltioitunutta\nkertomusta. Kauan mietti, mitä sanoman piti. Vihdoin hän virkkoi:\n\n— Ka kun niin lienee, niin juo edelleenkin.\n\nOliko pappi oikeassa vai ei, siitä ei tarvitse nykyään enää lausua\narvostelua. Jos mies vielä elää, on hän kieltolain alainen niinkuin\npappikin, ja kysymys on kerta kaikkia ratkaistu. Miehen koti on ehkä\nnyt sekä illoin että aamuin kiiltävän puhdas, lapset suitut ja emännän\nsilmät sirkiät.\n\nOli miten oli kreikkalaiskatolisten pappien vaikutus seurakuntansa\nasukkaihin, yhdessä kohden heitä on kiittäminen ja ylistäminen. Kansa\non heidän johdossaan säilynyt sinä puolipakanallisena kansana, joka\nvielä sata vuotta sitten yleisesti palveli Ukkoa, Väinämöistä ja\nIlmarista.\n\nEn muista lukeneeni, että yksikään suomalainen olisi tuonut\njulkisuuteen sen suunnattoman suuren kiitollisuuden, jonka\nsuomalainen kulttuuri on velkaa kreikkalaiskatoliselle kirkolle. Ei\nniin että tämä kirkko olisi millään tavalla positiivisesti ottanut\nosaa sivistystyöhön isänmaassamme. Siinä suhteessa kai se on aivan\nviaton ja ansioton. Mutta sen negatiivinen vaikutus on ollut sitä\nsuurempi. Kreikkalainen kirkko ei koskaan ole pyrkinyt estämään kansan\nrunontekoa, vaikka runojen sisältö onkin tuntunut pakanalliselta,\nvaikka niissä onkin käännytty rukouksina pakanallisten haltioitten\npuoleen. Se on tyytynyt siihen, että kansa on ulkonaisesti kumarrellut\nkirkoissaan ja kylänkappeleissaan, tsashounoissa, kirkon pyhimyksiä.\nMitä kansa sielunsa sisimmässä on ajatellut, on kirkolle ollut\nyhdentekevää. Uskontunnustuksen päähänpänttääminen ei ole kuulunut\nkirkonmiesten tehtäviin. Kunhan kirkkoväki on kumarrellut, kun pappi\non merkin antanut, on molemminpuolinen tyytyväisyys vallinnut. Se\nkreikkalaiskatolisen kirkon leväperäinen suvaitsevaisuus on meille\npelastanut Kalevalan, Loitsurunot ja Kantelettaren, aarteen, jonka arvo\nei vieläkään ole kyllin korkealle arvioitu.\n\nSitäpaitsi on kreikkalaiskatolinen kirkko runsailla\nlegenda-kertomuksillaan rikastuttanut ja suorastaan lainannut aiheita\nKalevalan kuvauksiin. Kansa on sitten sovittanut ja sommitellut näistä\naiheista ja omista pakanallisista perinnäistiedoista sen kirjavan\nuskonnollisen maailmankatsomuksen, joka Kalevalasta ja Loitsurunoista\nkäy esille. Aiheet ovat olleet lainatut, ja runonkerääjät ovat\nne kerineet kokoon, mutta itse runollinen muoto on ollut kansan\ntekemä. Ja runollinen sanontahan se kansanrunoissamme on verratonta,\nmielestäni voittamatonta. Hartaus ja raivo löytää sanoja, lauseita ja\najatuksia, joita kauniimpia maailmankirjallisuus ei tunne. Todistuksia\nväitteelleni tarjoavat Kalevala ja Loitsurunot yllin kyllin. Miten\npaljoa karumpi, jylhempi ja tunteettomampi on esim. Edda, skandinaavien\nkansanruno! Eikä Iliadi ja Odysseia vie sanonnan intensiivisyydessä\nvoittoa suomalaisten kansanrunoudesta. En malta olla tässä paikassa\nlainaamatta, mitä Kalevalassa sanotaan, eräässäkin kohdin,\näidinrakkaudesta.\n\n    Emoa elä unohda,\n    Masentele maammoasi!\n    Emopa sinut elätti,\n    Imetti ihanat rinnat\n    Ihanasta itsestänsä,\n    Valkeasta varrestansa;\n    Monet yöt unetta vietti,\n    Monet atriat unohti\n    Tuuitellessa sinua.\n    Vaaliessa pienoistansa.\n\n    Ken emon unohtanevi.\n    Maammonsa masentavi,\n    Elköhön Manalle menkö,\n    Hyvän tunnon Tuonelahani\n    Manalass' on makso tuhma,\n    Kova kosto Tuonelassa\n    Emonsa unohtajalle,\n    Maammonsa masentajalle\n    Tuonen tyttäret toruvat.\n    Manan neijet riitelevät;\n    \"Kuinka sie emon unohit,\n    Oman maammosi masensit?\n    Emo on nähnyt suuren vaivan,\n    Kantaja kovan kokenut\n    Saunamaassa maatessansa,\n    Olkiloilla ollessansa,\n    Synnytellessä sinua,\n    Katalaista kantaessa.\"\n\nRaamattu vaatii ihmistä kunnioittamaani isää ja äitiä, Kalevala taas\näitiä rakastamaan ja muistelemaan. Raamattu lupaa menestystä sille,\njoka vanhempiaan kunnioittaa. Siis palkinnon. Kalevala pitää sitä\nsiveellisenä velvollisuutena ilman palkan ja menestymisen toivoa.\nMikä sisältää korkeamman siveellisen kannan? Eihän äiti aina ole\nkunnioituksen arvoinen, mutta rakkautta täytyy osoittaa myöskin\nkunniattomille vanhemmille. Ja tällaisia korkeita siveellisiä ihanteita\nuhkuvia oppeja, tällaisia kauniisti lausutulta ajatuksia puhdasoppinen\nluterilainen kirkko tulella ja miekalla vainosi!\n\nKaikki tällaiset kauniit ajatukset ja hartaat sanat olisivat\nikipäiviksi hävinneet korvan kuulumattomiin, silmän näkemättömiin,\njolleivät ne olisi saaneet rauhoitusalaa kreikkalaiskatolisen kansamme\nkeskuudessa. Luteruksen katkismus, jalkapuut, jopa polttoroviotkin\nlakaisivat ne pois luterilaisten suomalaisten asumista maista.\nLukuunottamatta Karjalan-Kannasta, jonka luterilainen kansa sadaksi\nvuodeksi, vuosina 1721—1812, jäi kuulumaan Venäjän valtakuntaan, jossa\npakanalliset runot eivät herättäneet kauhua. Näihin eivät suomalaisen\noikeaoppisuuden kovat, kuristavat kourat ylettyneet.\n\nKun me autollamme ajaa huristimme koreitten venäläisten kirkkojen\nja tshasounien ohi, oikein minun teki mieleni ristiä silmäni, sillä\nnoitten vinoristien alla säilyi suomalaisille muisto sen korkeimmasta\ntaiteellisesta saavutuksesta. _Kiitos siis siitä, mitä et tehnyt,\nkreikkalaiskatolinen kirkko!_\n\nAivan samoin on käynyt Virossa. Viron kreikkalaiskatoliset asukkaat,\nsetukaiset, ovat paremmin kuin luterilaiset virolaiset säilyttäneet\nvanhat runot, vanhat tavat ja vanhan pakanallisen maailmankatsomuksen.\nNiiden huulilta ovat ne runoaarteet suurimmaksi osaksi vuotaneet, jotka\nnyt muistiin kirjoitettuina ovat virolaisten kokoelmissa säilytettyinä.\n\nSiis luterilainen suomalainen! Kule kunnioittaen Salmin, Suistamon\nja Suojärven kirkkojen ohi. Niiden suojassa Loitsurunot, Kalevala\nja Kanteletar ovat kasvaneet ja säilyneet silloin, kun typeryys ne\ntukahdutti Suomen muista osista.\n\n\n\nTolvajärvi.\n\n\nLuontonsa puolesta on Raja-Karjala vallan muun Suomen kaltainen. Järviä\nnäkee milloin oikealla milloin vasemmalla puolen tien, milloin molemmin\npuolin yhtä aikaa. Siinä oli iso Jänisjärvi, jonka rantaa maantie\nnoudattaa lähemmä 2 peninkuormaa. Tuttu suomalainen näky.\n\nEi suomalainen järvi ole kaunis muuta kuin tyynenä. Ei aaltoileva järvi\ntee sitä vaikutusta kuin aaltoileva meri. Siltä puuttuu meren voima.\nSiltä puuttuu meriveden vihreä väri. Ja siltä puuttuu meren henki, tuo\nsanoilla kuvaamaton uho, mikä suolaisen meren rannalla kiehtoo mielen.\nKuta suolaisempi meren vesi, sitä mahtavampi uho.\n\nMutta tyynenä Suomen järvet ovat väririkkaat ja loisteliaat. Silloin\nne tekevät syvän vaikutuksen katsojaan. Ne tartuttavat häneen tuon\nomituisen kaihon, mikä niiden kalvossa asuu. Niitä silloin katselee\nkäsi poskella, huokaus huulilla, ja korvissa heläjää kansanlaulujemme\nsävel.\n\nEi meidän matkallamme tyyniä säitä sattunut, sateli silloin tällöin,\ntoisin ajoin tuuli. Järvet eivät tehneet vaikutusta minkäänlaista\nmieleeni. Mutta sen sijaan matkan varrella sijaitsevat sankat metsät.\nLöydän nykyään paljoa enemmän kauneutta metsistämme kuin järvistämme.\n\nMutta Tolvajärvi teki sentään poikkeuksen. Ei niin, että järvi\nitsessään on sen kummempi kuin muutkaan tuhannet samanlaiset, mutta\nmaantie kulkee järven yli harjanteita pitkin. Tolvajärvi on karjalainen\nvastine Savon Punkaharjulle. Ja tällaisia punkia on Suomessa yhtä monta\nkuin järveäkin. Tuskinpa on sitä pitäjää Suomen keskiosissa, jolla ei\nolisi oma Punkaharjunsa, Pikku Punkaharjunsa, s.o. soraharju, jonka\nselkä on kapea ja sivut jyrkät. Kaikki nämä pungat eli sianselät on\njäänsärmä muinoin tonkinut siirtyessään hiljalleen eteenpäin. Tällaisia\nsianselkiä on Suomi täynnänsä. Ne juuri tekevät meidän maantiemme niin\nmäkisiksi, mutta niissä ne kulkevat maantien suuntaan, siinä ne ovat\nerinomaiseksi eduksi. Kun ne järvien poikki sattuvat oikaisemaan,\nmuodostavat ne ihmeellisiä, luonnollisia siltoja. Sellainen on\nTolvajärvenkin poikki kulkeva harju.\n\nSe on kuin tuon kuuluisan Punkaharjun turhantarkka kopio. Siinä on niin\nkapeita harjun selkiä, että hirvittää ajaa, siellä on yhtä jyrkkiä\nrinteitä ja siinä on mataloita paikkoja, joita on täytynyt kivillä ja\nsoralla kohottaa, jotta kuiva maantie on syntynyt. Tolvajärven yli\nkulkeva harjanne niemekkeineen ja tasamaineen on hieman Punkaharjua\npitempi.\n\nMutta miksi maantie on pantu kulkemaan järven yli, on minulle arvoitus.\nMaantie yhdistää Ägläjärven kylän Korpiselän kirkonkylään. Suorin ja\noikoisin tie kulkisi ehdottomasti järven pohjoispuolitse. Tolvajärvi\nei suinkaan ole mikään vaikeasti sivuutettava järvi. Niitä on tuhansia\njärviä, jotka sijaitsevat paljoa harmikkaammin poikkiteloin asuttujen\nseutujen välissä. Mutta tänne ovat vain maantientekijät pyrkineet.\nOlivatkohan syyt runollista laatua täällä vanhojen runolaulajien\nmaassa? Mutta ovatkohan maantientekijät koskaan hakeneet näköaloja\ntien suuntaa valitessaan? Näköalapaikat ovat vaikeasti saavutettavissa\najopeleillä. Uskon sittenkin, että valittiin tämä raskaasti rakennettu\ntie sen tähden, että pohjoinen ranta oli asumatonta erämaata ja korpea,\njotavastoin Tolvajärven läntinen ranta on kyläistä seutua, jonne oli\npyrittävä.\n\nOnko järvi antanut nimensä suurelle itäsuomalaiselle Tolvasen suvulle,\nvaiko Tolvasen suku järvelle oman nimensä? Säämingissä on Tolvanniemi.\nOnko Tolva tolvanan alkujuuri? Silloin ei nimi sovellu järvelle, yhtä\nvähän kuin Säämingin Tolvanniemelle, joka on erittäin luonnonihana\nseutu. Ehkä sittenkin miehen tolvana on antanut nimensä sekä järvelle\nettä niemelle.\n\nSatoi kun ajettiin harjua pitkin. Mielikuvituksen avulla voi arvata,\nminkälaiselta maisema näyttää tyynenä kesäiltana. Kahtena viime kesänä\nonkin täytynyt katsella Suomen maisemia mielikuvituksen avulla läpi\nsadekuurojen. Ilmasta ei iloa ole ollut.\n\nTolvajärven itäinen ranta on asumatonta korpea. Siellä sijaitsee\nsuuri vedenjakaja-maa. Ja sellaiset ovat aina viimeksi viljeltyjä.\nTämän salon liepeiltä lähtevät itäiset vedet Äänisjärveen, eteläiset\nLaatokkaan ja pohjoiset Joensuun vesistöjä kohti. On juhlallista\nkartasta lukea paikkain nimiä. Ne puhuvat selvää kieltä siitä, miltä\nmaa näytti, kun ensimmäiset asukkaat tänne saapuivat ja antoivat\npaikoille nimiä. Idässä ovat nuo suuret järvet Salojärvi ja Suojärvi,\npienemmät Hanhijärvi ja Ägläjärvi. Eräs alkuasukas näytti luulevan,\nettä Ägläjärvi merkitseisi Oksennusjärveä. Etelässä tavataan Korpijärvi\nja Repojärvi, pohjoisessa taas Kuolisvaara ja Lutikkavaara, joka\nviimeksimainittu tosin jo hieman tuoksuaa kulttuurille, sillä onhan\nlutikka erämaassa sittenkin kulttuurin edustaja, jos kohta ei kaikkein\nkorkeimman. Mutta siellä on myöskin sellaisia nimiä kuin Ristsalmi\nja Paastojärvi. Nämä osoittavat, että nyt olemme saapuneet maahan,\njossa kreikkalaiskatolinen henki leijailee yli salojen, järvien\nja salmien, metsien ja metsänasukkaitten. Korpiselän pitäjässä on\nvielä luterilaisia mutta Tolvajärvestä alkaen on luterilaisuus\nkuin poislaastu. Tämä metsämaa on siis myöskin uskonnon raja. Ja\nkolmanneksi, tässä Tolvajärven itäpuolella yhtyvät Korpiselän,\nSuojärven ja Suistamon pitäjien rajat. Korpiselkä, Suojärvi ja\nSuistamo. Nimet uhkuvat erämaan tunnelmaa.\n\nIhanaa oli ajaa huhkia tähän komeaan metsään. Tie oli hyvää ja kovaa,\nvaikka se luikerteli kuin kyy kulonalainen metsän pohjalla. En muista\nnähneeni Suomessa niin pitkiä ja kauniita metsätaipaleita muualla.\nSiinä kasvoi molemmin puolin tietä niin tiheä metsikkö, ettei montakaan\nmetriä nähnyt metsän sisään. Paikoitellen metsä muodosti muurin, jonne\nsilmä ei päässyt vähän vähääkään sisään sukeltamaan. Maankamaran\npeitti tuuhealehtinen sananjalka. Ylempänä oli lepän lehtiä, sitä\nylempänä koivunlatva ja ylimpänä jokunen havupuu. Kulimmehan Karjalan\nlepiköitä, jossa vain ehkä joka kolmas puu on havupuu. Komeaa oli metsä\nTolvajärven seutuvilla, ehkäpä vielä komeampi sen tien varrella, joka\nSuojärveltä johtaa Laatokkaa kohti. On suloista kulkea tällaisella\ntiellä, jossa ainoastaan pään päältä taivas vilkkuu, kupeilla mitä\nhelakin vihreä lehtikudos hivelee silmää. Satoipa tai paistoi, aina\ntällainen näköala on hykäyttävän kaunis. Sentähden rakastan metsiämme\nehkä enemmän kuin järviämme.\n\nKenenkä nämä loppumattomat metsät ovat? Luulenpa että sankimmat metsät\novat Ukko Kruunun tai myöskin Annantehtaan, joka merkinnee samaa, sillä\nAnnantehdas laajoine alueineen on sotasaaliina langennut valtiolle.\nYksin Annantehtaan metsien arvohan on laskettu sadoiksi miljooniksi.\n\nMinulla on tuttava siellä Helsingissä, joka on näihin metsiin\nrakastunut vieläkin syvemmin kuin minä. Hän on saanut oikein ison\nkärpäsen päähänsä. Hän ei muuta ajattele kuin näitä valtion maita\nRaja-Karjalassa. Otsa rypyssä ja huolestunut ilme kasvoilla hän kulkee\nkadulla, ja kun tuttavan tapaa, niin hän hiljaisella, salaperäisellä\näänellä rupeaa haastamaan aina vain Annantehtaan metsistä. Niitä\nmuka vaanii joku suuri yhtymä rahamiehiä, jotka aikovat metsistä\nnylkeä suunnattomia omaisuuksia. Viime kesään asti en tuntenut\nSuojärveä ja Annantehdasta muuta kuin nimeltä. Mutta tuttavani puhui\nniiden metsistä, niinkuin hän olisi arvellut, että ne kaikille\nhelsinkiläisille olivat yhtä tuttuja kuin Kaisaniemen puisto. Tiedän\nentuudesta, että metsäkaupoissa toinen aina petkuttaa ja toinen\npetkutetaan. Ne ovat siis ikäviä asioita kuulla, mutta tuttavallani on\nauttamattomasti kärpänen, ja hän lähtee saattamaan minua katuja pitkin\nja purkaa ulos huolestuneen mielensä putipuhtaaksi. Olen koettanut\nsanoa hänelle, ettei minua huvita muut tukkikaupat kuin sellaiset,\njotka tehdään »lampimitalla». S.o. tukit uitetaan lampeen, ja kustakin\nlammesta maksetaan vissi summa. Ostaja tunkee tietysti lampeen tukkeja\npohjaa myöten, mutta maksaa vain pintakerroksesta. Ostaja on tietysti\njobbari ja myyjä on valtio. Mutta ei tuttavani ollenkaan ota asiata\nnäin hupaiselta kannalta, hän vain huokailee ja halveksii minun\nkevytmielisyyttäni.\n\nNyt hän on kumminkin saanut suuren myräkän aikaan. On lähetetty\nkirjelmä hallitukselle, jossa kaikki ne jutut, mitkä minä olen\nkoettanut niellä siellä Helsingin kaduilla tuttavani vilkkaan\nkarjalaisen kielen syöttämänä, on pantu paperille ja nyt ne vuorostaan\nsyötetään valtioneuvostolle. Valtioneuvosto on paremmin kuin minä\njaksanut sulattaa tämän väkevän palan ja on elokuun 10 p:nä tehnyt koko\njoukon päätöksiä, joita olen koettanut tankata päähäni, mutta en ole\nymmärtänyt, tulevatko ne tyydyttämään ennenmainittua tuttavaani, vai\nvieläkö hän vastakin tulee seuraamaan minua kadulla huokauksilleen,\nvalituksineen ja uhkauksineen. Mutta sen vain tahdon saada lausutuksi,\nettä tuttavani on voittanut tarkoitusperänsä. Hänen asiansa on nyt\nkorkeimman huomassa. — Sen se kärpänen saa aikaan, tai, ilman kärpästä\nei mitään tässä maailmassa saada tehdyksi.\n\nMinusta on yhdentekevä, kenen metsät ovat, valtionko, yhtiön tai\nlampuotien, kunhan niitä hyvästi hoidetaan. Luulen nimittäin,\nettä järkevästi hoidettu metsä antaa parhaimman voiton ja että\njärkiperäisesti hakattu metsäalue on silmällekin kaikkein komein. Tähän\npäätökseen olen jo aikoja sitten tullut ajellessani polkupyörällä\nSaksan suuren keisarikunnan laidasta toiseen. Siellä metsät olivat\nsiistityt ja sivellyt kuin saksalaisen ratsu-upseerin tukka,\nAnnantehtaan korvet ne olivat pörröiset ja takkuiset kuin runolaulajan\nhaivenet, mutta puita niissä kasvoi, ja rahaa niistä lähtee.\nSaksalaisia puistoja metsäherratkin hoitelevat, Annantehtaan korpia\netukädessä vain suuri Jumala.\n\nLuulisi tällaisessa metsässä kaikenkokoisen riistan viihtyvän. Ei\nkarhukaan vielä ole raskinut jättää näitä peittäviä lehtoja. Susi\njuosta votkottaa Venäjältä tänne yli tuon vaarallisen rajan, passia\nhankkimatta, lupaa kysymättä. Rusakkojänis syödä puputtaa leppien ja\nhaapojen lehväturkkia, ja näätä ajelee oravia puusta puuhun.\n\nEi missään Suomessa linnut niin laula kuin Karjalassa. Lintujen\nmuuttotiet kulkevat juuri tästä yli. Karjalan kannasta pitkin kohti\npohjolata keväällä ja samaa reittiä takaisin syksyllä. Suomessa\nharvinaiset laululinnut, satakieli ja kuhankeittäjä, hihkuvat täällä\nilloilla, yöllä ja aamusin niin kiihkeästi, että korvia vihloo. Kun\nkuulen laulettavan Karjalasta »Laulun laaja kotimaa», niin yhtä\npaljon tulen ajatelleeksi Karjalan sirkuttelevia lintusia kuin sen\nrunotaitoista kansaa.\n\nMutta toista oli elämä tässä loppumattomassa metsässä noin 100 tai\nvielä 50 vuotta sitte. Silloin kontiot ja hukat herrastelivat ilman\nkilpailijoita tässä metsämaassa kuin ainakin omassa valtakunnassaan.\nIhmisten karjat saivat käydä laitumella ainoastaan heidän armoillaan.\nJa kansa kunnioitti kontioitaan hienotunteisella arvonannollaan kuin\negyptiläiset Apis-härkäänsä.\n\nKun Tolvajärven yli oli ajettu, sukellettu metsään ja ajettu muutama\nvirsta, noustiin yöpuulle Ristsalmen majatalossa, jonka omistaja oli.\n\n\n\nVornanen.\n\n\nHilippa Vornasen poika. Vornasen suku on kuuluisin metsästäjä-\nja laulajasuku näillä seuduin. Vornaset ne olivat ensimmäisiä\nja tarmokkaimpia kyttiä, jotka nousivat kontioideu ja hukkien\nitsevaltiutta järkyttämään näissä metsissä. Pari miespolvea tätä\nsukua kävi alituista taistelua metsän petoja vastaan aseilla, jotka\neivät olleet niin murhaavia kuin nykyaikaiset, mutta uljuudella ja\npelkäämättömyydellä, joka voiton kallisti heidän puolelleen. Henkensä\nturvana heillä oli keihäs, joka viimeisen sanan sai lausua otteluissa.\nOlihan siis niinkuin olla pitikin, että Vornanen oli ensimmäinen,\njoka kättä pisti meille, kun tänne Tapion valtakuntaan astuimme.\nOlihan niinkuin olla pitikin, että Vornanen asui kruunun metsätalossa,\nsillä kruunun maitahan nämä kaikki olivat. Siis majatalotkin kruunun\nrakennuksissa. Ei täällä naapurit joutuneet avuksi, jos hätä päälle\ntuli. Lähimpään naapuriin oli majatalosta 10 km kesällä, 6 km talvella.\nMaantie oli ainoa kärrytie, muuanne vei metsäpolut. Shemeikan taloon\njohti polku etelään käsin ja sinne oli 10 km.\n\nMuistelin tuttavaani siellä Helsingin kaduilla ja kysäisin, eikö\nVornanen pääse peltojensa oikeaksi omistajaksi. Ei sanonut tietävänsä,\nasiat ovat vielä sotkuisat. Teki mieleni lohduttaa ja sanoa, että\nsiellä Helsingissä on mies, joka ei saa päivän lepoa, ei yön rauhaa\nVornasten omistusoikeuksien takia. Hänellä on se oikea kärpänen\npäässään, eikä se herkiä surisemasta, ennenkuin kaikki asiat hyvin\njärjestyvät. Ken ymmärtäisi valtioneuvoston päätöksen elokuun 10:ltä\npäivältä, voisi sanoa, miten Vornasen käy.\n\nPojasta polvi muuttuu, sanoo sananlasku. Se pitää paikkansa, mitä\nVornaseen tulee. Suvun nykyinen edustaja ei ole suinkaan karhun- eikä\nsudentappajan näköinen. Pitkä ja hoikka hän on kuin Ruotsin nykyinen\nkuningas Kustaa V, mutta hiljainen ja säyseä. Ja mikä kummallisinta,\nei parran untuvaakaan tämän 40 v. vanhan isännän poskissa, huulilla\ntai leuassa. Ei koskaan hänen ole partaveitseen tarvinnut tarttua,\nhän sanoi tähän asti selviytyneensä vain karkealla pyyhinliinalla.\nPartahuuliahan karjalaiset ovat sekä runoissa että todellisuudessa,\nmutta kun kerran poikkeus säännöstä tavataan, näkyy se olevan\nradikaalisempi kuin missään muualla maassamme. Onhan harvinainen ilmiö\nharvapartaisten länsisuomalaistenkin joukossa sellainen mies, joka ei\npartaveistä ole pakotettu käyttämään. Toinen ihmeellinen ominaisuus\nVornasessa oli, ettei hänellä ollut lasta. Tavataanhan näillä seuduin\nmiehiä, joitten vaimot nurkumatta ja helposti synnyttävät jopa\nkuusitoistakin lasta. Tunnen pitsienmyyjättären Suistamosta, Karjalan\nMarin, jolla on ollut 16 lasta. Näistä muutamat ovat syntyneet\njunavaunuihin, yksi Helsingin rautatientorille. Toinen puoli on kuollut\nnoin vain väen tungokseen, mutta vielä elää sentään 8 lasta. Vornanen\noli parraton ja lapseton. Vanhoista karhuntappajista esi-isistään ei\nhäneltä ollut muuta jälellä kuin pituus, jota oli sinne loppupuolille 2\nmetriä.\n\nPitäisi panna tarkka mittaus käymään tämän Karjalan\nkreikkalaiskatolisen kansan kesken, jotta päästäisiin selville siitä,\nonko se pitempää kuin muut suomalaiset, ja olivatko siis Käkisalmen\nvanhan läänin asukkaat kookasta kansaa? Kun ajattelen Shemeikkaa,\nOnoilaa, Vornasta, Ägläjärven Kononoffeja, Suojärven talollista Mikko\nKoivusta, Mantshinsaaresta kotoisin olevaa Talouspäällikköä Johannes\nTaulamoa, niin kaikkihan he ovat koko joukon yli 3:n kyynärän miehiä.\nJa ruumiinrakenteeltaan aivan samanlaisia, nimittäin pitkänhuiskeita,\nsolakoita, hoikkia miehiä. Ei vanhoilla päivilläkään mitään lihomisen\nmerkkejä. Tällainen mittaus olisi sitäkin tärkeämpi, kun kulkuneuvojen\nparattua kansa joutuu kohta rotusekoituksen alaiseksi. En luule, että\nsilmäni pettivät; Raja-Karjalan väki on ainakin yhtä pitkää kuin Turun\nja Tampereen kansa. Hyvässä lykyssä se voisi saavuttaa ruotsalaisten\nkeskipituuden 169 cm. Jos mittaus pannaan toimeen, ei muu väki saa\ntulla kysymykseen kuin kreikkalaiskatolinen, sillä luterilaiset\nkarjalaiset ovat suurimmaksi osaksi muualta muuttaneitten, etupäässä\nsavolaisten, jälkeläisiä ja siis lyhyempiä.\n\nNiin, Vornanen ei enää ollut kontion- eikä hukantappaja, sentähden\nettä hänen esi-isänsä olivat ne hävittäneet melkein sukupuuttoon.\nHänen on täytynyt mukaantua muuttuneisiin olosuhteisiin. Ja sen hän\non perusteellisesti tehnytkin. Ei mikään enää hänessä muistuttanut\nsalolaista, vaikka hän täällä erämaassa asusti. Hän oli perehtynyt\nuudenaikaiseen suomalaiseen sivistykseen. Kun hänen kanssaan puheli,\nei edes erottanut, että hän oli karjalainen. Puhui nuhteettomasti\nsuomalaista kirjakieltä ja seikoista, joista sivistynyt maalainen yli\nkoko Suomen puhuu. En huomannut edes jumalankuvaakaan hänen nurkissaan.\nRakennus oli suomalaismallinen, samanlainen kuin kruunun omistamat\ntalot kautta koko Suomen aina Jäämeren rantamille saakka. Iso tupa ja\nkaksi kamaria. Kamareissa oli rautasängyt, patjat ja viltit niinkuin\nainakin sivistyneellä maalaisperheellä yli koko Suomen.\n\nYleis-europalainen ja yleis-suomalainen sivistys on tunkenut erämaan\nlaitaan, kohta se valtaa koko salon. Miltä 50:n vuoden perästä\nSuojärven saloilla näyttää? Samanlaiselta kuin joka taholla muuallakin\nSuomessa. Sivistys on kuin silitysrauta, se tasoittaa kaikki rypyt ja\nepätasaisuudet. Kaikki muuttuu niin kiiltäväksi ja kuultavaksi. Hyvä\nniinkin, kun vain kaikki ei muuttuisi niin yksitoikkoisen ikäväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna ajettiin herkullisen metsän läpi. Meidän korea\nauttomme luikerteli kuin kirjava ukonkoira spenaatti-istutuksen\njuurilla. Tie kiemurteli, ja jokainen mutka oli lehtipuitten verhooma.\nVastaantulija vauhkolla hevosella olisi ollut myyty, mutta ei ketään\ntullut vastaan. Jo liestyi metsä. Saavuttiin.\n\n\n\nÄgläjärven kylään.\n\n\nEnsimmäinen aito karjalainen kylä matkamme varrella. Siellä hymyili\nsynkän kalmiston kupeella kylän pikkuinen pyhättö, niin sanottu\n»Tshasouna». Talot olivat kaikki rakennetut karjalaiseen malliin,\nnavetat, tallit ja liiterit saman katon alla kuin asuinrakennuskin.\nYksi suomalaisen huvilan malliin rakennettu talo törrötti keskellä\nkylää, epäsointuisena ja uhkaavana. Tuoko se nyt on ensimmäinen? Ei\ntarvitse olla armoitettu profeetta ennustaakseen, että 100 vuoden\njälkeen kylässä ei enää muunlaisia nähdäkkään. Sääli, että niin käy,\nsillä kovin on komea rakennustyyli meidän karjalaisillamme. Ei se siitä\nkärsi, että se on kotoisin Venäjältä.\n\nMutta emme me kylää seisahtuneet katselemaan, me nousimme autostamme\nvain tavataksemme Ägläjärven Annia. Ägläjärven Annista olin kuullut\nmatkallani paljon puhuttavan, hänet näkyivät kaikki tuntevan. Luulin\nhäntä jonkinlaiseksi kummalliseksi olennoksi, joka omituisuudellaan\nherätti huomiota. Mutta eihän Anni ollut mikään muu kuin sekä\nulkomuodoltaan että mieleltään Raja-Karjalan ehkä tyypillisin nainen.\n\nHän on sitä pisintä karjalaista rotua, Shemeikan, Onoilan ja Vornasen\nnaisellinen vastine. Ensi työkseni pyysin Annia selkämittaan. Kuului\nolevan minun mittaiseni, siis 178 cm. Mutta ei hän silti ollut\nmikään hongankolistaja, hento ja huiskea. Päinvastoin hän oli mitä\nsopusuhtaisin luoma, oikea maalainen Venus tai Juno jumalatar.\nTäyteläinen olematta pullea, voimakas olematta karkeatekoinen. Oli\noikein iloista nähdä Annin liehuvan perheenemännän toimissa. Hän\nliikkui tuvassa nopeasti ja niin sulavasti kuin prinsessa. Sattui vielä\nniin onnellisesti, että Anni oli aito karjalaisessa hommassa. Hän\nvalmisteli nimittäin karjalaisia herkkuja, shultsinoita, pyöröitä ja\nshipanniekkoja. Ja tupa oli karjalaismallinen alusta loppuun saakka.\nNyt tunsin olevani Raja-Karjalassa, maassa, josta paljon olin kuullut,\npaljon lukenut ja josta olin paljon kuvia nähnyt.\n\nAnnin komeassa, karjalaisessa vartalossa asui rotupuhdas karjalainen\nmieli. Hänen poskensa punoittivat terveyttä, hänen silmänsä loistivat\nja suu oli alituisessa ilon hymyssä. Elävimpiä ihmiskasvoja mitä nähdä\nsaa. Jos mitä kysyit, tuli vastaus kuin pyssyn suusta ja aina naseva,\nleikillinen ja iloinen. Annin suu kuuluu olevan peloittavan sukkela,\nse on kuin sadun prinsessan, jota ei kukaan saanut solmituksi. Kaikki\nsekä arat että rohkeat kosijat ovat käyneet ymmälle Annin edessä;\nhänen sukkeluutensa ovat ajaneet kosijat pellolle. Ägläjärven Anni on\nnaimaton, tämä komea karjalainen tyttö, kantakirjanainen numero yksi.\n\nPöytä pantiin heti koreaksi, shultsinat, pyöröit ja shipanniekat\nkupsahtivat pöydälle. Anni heläytti kilakan naurun ja sanoi:\n\n— Nuo shultsinat ovat kuin vaaliliput.\n\nAnni oli jo siinä iässä, että sai valita edustajia valtiopäiville,\nja oli mielihyväkseen huomannut, että kohteliaisuudesta karjalaisia\nnaisia kohtaan vaaliliput olivat tehdyt juuri shultsinain näköisiksi.\nKun yhden pyöräin ja kaksi Annin vaalilippua syö, niinkuin minä tein,\nsilloin tietää täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaa ruumistaan\nkohtaan. Kysyttiin, miksi Anni ei mene miehelään?\n\n— Ka kun eivät ole huolineet, oli tosinaisellinen, lyhyt vastaus.\n\nJollei meillä olisi ollut naisia seurueessamme, olisi vastaus ehkä\nvoinut olla sekä sukkelampi että myöskin rajakarjalaisempi.\n\nMajuria, Vilekkiä ja minua vaivasi tuon korean naisen naimattomuus.\nOnhan väärin sekä rakasta synnyinmaata että Raja-Karjalaa kohtaan, että\ntällainen nainen ei lisää ja vahvista seurakuntaa, vaan sen sijaan\npuolikyttyrät akat synnyttävät 16 lasta. Sehän on vastoin korkeampaa\nmaailmanjärjestystä. Kun vielä se aika olisi käsissä, että nainen\nryöstetään, silloin pitäisi jonkun Lemminkäisen tehdä partioretki\nÄgläjärvelle ja pakottaa Anni järkiinsä. Majuri tiesi pataljoonassaan\nolevan tamperelaisen aliupseerin, joka pituutensa, voimansa ja\nryhtinsä puolesta vetää Anuille vertojaan. Ei muuta kuin tamperelainen\nkomennetaan Ägläjärven rajoja vartioimaan, ja lemmen jumalatar saa\nhoitaa loput.\n\nPyhä Anna, Ägläjärven Annin täyskaima, kreikkalaiskatolisen kirkon\npääpyhimyksiä, eli niinikään pitkän ikänsä lapsetonna. Hän huokaili\nJumalalle ja sanoi:\n\n    _Voi minua, kenen kalttainen minusta on tullut?\n    En laivaan lintujen kaltaiseksi ole tullut;\n    Sillä taivaan linnutkin ovat hedelmällisiä\n                     sinun edessäsi, oi Herra!_\n\nMutta Jumalan erityisestä armosta hän vanhoilla päivillään sai lapsen,\nja silloin Pyhä Anna haltioissaan puhkesi seuraavaan todella kauniiseen\nkiitoshymniin:\n\n    _Kuka julistaa Rubenin pojille, että Anna imettää?\n    Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa, te kaksitoista heimoa,\n           Anna imettää!_\n\nKun nyt Ägläjärven Anni kihlautuu ja menee naimisiin tamperelaisen\nkanssa ja saa ensimmäisen poikansa, silloin niinä haltioituneena huudan:\n\n    _Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa, te Suomen heimot,\n    te kahdeksan läänin ja yhdeksän maakunnan asukkaat,\n           Ägläjärven Anni imettää!!_\n\n\n\n\nProasniekat.\n\n\nOlin kuullut kerrottavan, että kreikkalaiskatolisessa kirkossa\nvietetään 138 proasniekkaa vuodessa, että silloin kaikki kansa\nlepää, kaikki työt ovat seisahduksissaan ja sekä nuoret että vanhat\nkerääntyvät kokoon iloitakseen ja tanssiakseen. Olin arvellut, että\ntässä oli tuntuvasti laskettu liikaa. Ei suinkaan niitä niin monta\nollut, eikä suinkaan koko väki niihin ottanut osaa. Mutta kertomukset\novat olleet aivan tosia, ilman liioitteluja; päinvastoin se, minkä minä\nnäin, voitti kaikki mitä kuullut olin.\n\nOli Petroin proasniekan aika, kun Ägläjärvelle tultiin. Kävin\nÄgläjärven kalmistolla ja tshasounassa rukoilemassa Meri-Miikkulalta\nparempaa säätä, sillä taivas oli aina vain pilvessä ja aina vain sataa\nropsautti niskaan. En juuri huomannut tulosta rukouksistani, sillä\neihän jumalat jouda turhanpäiväisiä, itsekkäitä rukouksia kuuntelemaan,\nniillähän on niin paljon tärkeämpiä anomuksia täytettävinä. Jo silloin\nhuomasin, että nuoret ihmiset juhlavaatteissa parveilivat kylän\nsolissa. En ketään nähnyt töissä. Kun istuttiin tuvassa Ägläjärven\nArmia haastattelemassa, pujahteli näitä tyttöparvia tupaan. Miten\nerittäin viehättävältä tuntuikaan, kun nämä nuoret tupaan tullessaan\ntekivät ristinmerkin huonejumalalle. Se tapahtui niin sulavasti,\njopa hiukan keimailevasti. Kumartaessaan huonejumalalle tulija\nkunnioittaa myöskin huoneen asukkaita. Sallihan ankara Jehovakin,\nettä israelinlapset saivat säilyttää arvossaan ne pakanalliset\nhuonejumalat, jotka jo entuudestaan olivat vieraassa talossa, jonne\nhe muuttivat. Sentähden Raakelin rikos oli niin suunnattoman törkeä,\nhän kun varasti isänsä, Labanin, huonejumalat paetessaan Jaakoppinsa\nkanssa ryöstettyine lammaslaumoilleen. Huonejumala nurkassa!\nKuinka monituhatvuotinen aasialainen tapa se onkaan! On erittäin\ntunnelmallista nähdä huonejumalan palvomista noin aivan tosissaan.\nKreikkaiaiskatolilaisilla on niin paljon pyhiä paikkoja, oma kotinsa,\ntshasounansa ja monet kirkkonsa, luterilaisilla ei yhtään, sillä\nalastomat kirkkomme ovat vain sanankuuntelupaikkoja.\n\nAjettiin Annantehtaalle. Siellä paikat kerrassaan kuhisivat\nkansaa, nuorta ja vanhaa. Yllätyksellä panin merkille, että juuri\nvanha kansakin kokoontui näihin proasniekkoihin. Kun lähestyttiin\nAnnantehdasta, taivalteli suuri joukko ikäkuluakkoja juhlaan, akkoja,\njoilta olisi luullut tanssihalun jo ammoin haihtuneen elämän kovassa\nkoulussa. Virkusti ne loikkasivat maantienojan yli ja kumarsivat,\neivät niianneet, kuten muualla Suomessa tehdään. He taivuttivat\nruumistaan yhden äkin ristiluun kohdalta alas, aivan niinkuin kirkossa\nMeri-Miikkulan ja Pyhän Fjoklan kuvien edessä. Siis uusi jumalallinen\nkunnioituksen osoitus! Silmillään he hakivat minua, se minun täytyy\nkehuskelematta ja nöyrällä mielellä todeta, sillä missä ikinä\nSuomessa olen autolla liikkunut ja vaikka kuinka suuressa seurassa,\non tämä oma, rakas kansani aina minussa nähnyt auton omistajan. Tällä\nmatkalla sentään rouva Nissinen ylioppilaslakissaan ja valkoinen harso\nsilmillään sai kunnioittavan sivukumarruksen, sillä hän menestyksellä\nkilvoittelee kanssani autonomistajan ulkomuodossa. Sinne ne kaikki\nehättivät Annantehtaan Petroin juhlaan. Tuli erästä vihreäistä\npolkua myöten joukko nuoria tyttöjä valkeissa kengissä, valkoisissa\nsilkkisukissa, valkoisissa vaatteissa, aivan kuin pääkaupungin baaliin\nmenossa. Kinnunen, joka oli nuori vääpeli ja tunsi ei ainoastaan seudun\nmaantiet, vaan myöskin seudun kaunottaret, supatti korvaani:\n\n— Annantehtaan hienottaret.\n\n— Näinkö koreissa puvuissa, täällä erämaassa, Suojärvellä? Olin\nkuvitellut, että sekä nuoret että vanhat täällä kävelevät pitkävartiset\nsaappaat jalassaan.\n\n— Vielä vähät!\n\nNiin rutosti se sivistys tätä nykyä vyöryy yli koko maamme aina sen\näärimmäisiä laitoja myöten. Karhuntappajain tyttäret sipsuttelevat\nkengissä, jotka uppoaisivat Suojärven soihin kuin teroitetut\naidanseipäät. Hei, eläköön sivistys!\n\nTämä proasniekka-rahvas ikäänkuin vierasteli meidän seuruettamme.\nEn aluksi ymmärtänyt miksi. Ennen pitkää syy selveni. Kansa tahtoi\nviettää vanhaa Petroita, mutta uusi asetus sen kielsi. Majuri, Vilekki\nja Kinnunen upseerinvormuissaan peloittivat näitä tanssihaluisia lain\nrikkureita. Tästä lähemmin tuonnempana.\n\nKaikki ne päivät, mitkä Suojärvellä viivyin, kuluivat siinä ainaisessa\nproasniekan touhussa. Mihin ikinä saavuttiin rajakyliin, oli väkeä\nkoossa; niitä näki joskus roikkuvan talojen parvekkeilla niinkuin\npääskyn poikasia kurkottamassa pesän reunalta. Ja seudun poliisit\nolivat hurjassa urakassa tämän tanssirahvaan kanssa. Poliisin piti\nehkäistä juhla, mutta kansa tahtoi riemuita. Eihän poliisilla mitään\nollut sanomista itse iloa vastaan, hänen vain piti kieltää se juuri\nsinä päivänä. Ei saanut viettää vanhaa Petroita, olisi pitänyt\nviettää uutta Petroita noin kaksi viikkoa aikaisemmin. Kielto ei siis\nmitenkään johdu siveellisistä syistä, se on vain hyvin yksinkertaisesti\nallakkakysymys.\n\nMutta tämä allakkakysymys on saanut perin kireän luonteen tätä nykyä\nRaja-Karjalassa. Tässä maailmassa on niin, että eihän kysymyksen\npainavuus vaikuta riidan kiihkeyteen. Jonninjoutavista asioista on\nvuodatettu verta, on ihmisiä kidutettu aina kuolemaan saakka. Älkäämme\nsiis halveksiko tätä allakkakysymystä! Ajatelkaamme vain, että meillä\njoulun ja juhannuksen vietto siirrettäisiin kaksi viikkoa taaksepäin\najassa, minkä äjäkän kristikansa meillä nostaisi? Niin kiihkoisia\nasukkaat Raja-Karjalassa ovat tämän kysymyksen suhteen, että se on\njakaantunut kahteen toisiaan manaavaan puolueeseen, että perheessä\ntoiset jäsenet ovat vanhan luvun puolella, toiset uuden, ja molemmat\npuolueet proasnikoivat eri aikoina ja riitelevät toisilleen.\n\nOnkohan tämä ensimmäinen uskonriita Raja-Karjalassa?\n\nMuutamilla sanoilla koetan selittää tämän riidan syyt. Se johtuu\noikeastaan eräästä todellakin tärkeästä kysymyksestä, nimittäin.\n\n\n\nKreikkalaisen kirkon asemasta Raja-Karjalassa.\n\n\nTsaarinvallan aikanahan kreikkalainen kirkko meidän maassamme oli\ntäysin riippuvainen Venäjän kirkollisista laitoksista. Kirkon pää\noli Venäjän metropoliitta, ja hän taipui Venäjän valtiomahdin\nkomennuksen alle. Sotavuosina kreikkalainen kirkko toimi suorastaan\nvenäläistyttämis-propagandan eturivissä. Kuuluisa Kyprianos perusti\ntänne venäjänkielisiä kansakouluja, joille rakennettiin upeita\nkoulurakennuksia. Jotta venäläistyttäminen sujuisi nopeammin,\nmuodostettiin koulut internaateiksi, joissa köyhät lapset saivat sekä\nasunnon että ravinnon. Eräässäkin koulussa oli kaksi salia peräkkäin\nniin isoa, että niihin olisi mahtunut satoja oppilaita. Erinomainen\nkonsertti-, luento- ja tanssisali. Näitä tilavia rakennuksia käytetään\nnyt monenmoisiin hyödyllisiin tarkoituksiin. — Opettajattariksi\nKyprianos asetti venäläisiä, venäläismielisiä ja -kiihkoisia neitosia,\njoilla sen lisäksi myöskin täytyi olla eräs ominaisuus, joka ei\nmuutoin ole välttämätön lasten opettajalla. Niiden piti nimittäin olla\nkauniita, sillä Kyprianos oli venäläinen munkki, ja jos saa Tolstoita\nuskoa, niin pyhinkin erakko-munkki on aivan aseeton kauniin naisen\ntenhoa vastaan. Saati sitte Kyprianos, joka ei ollut pyhä eikä erakko,\nmunkki vain aivan tavallista venäläistä lajia. Kiihoitustyö sujui\nhyvin venäläisen hallituksen mahtavassa turvassa, ja Kyprianos rasitti\nitseään alituisilla tutkimusmatkoillaan, niin että kuoli. Suomen\nhallitushan ei saanut puuttua niiden hoitoon muuta kuin taloudellisesti\nniitä auttamalla.\n\nTuli sitten Suomen ihmeellinen vapautus Venäjän ikeen alta. Nyt nousi\nkysymys siitä, kuka on kirkon korkein pää, Moskovanko metropoliitta\nvai kuka? Mutta tätä nykyä Moskovan metropoliitta on vankina\njossakin luostarissa, bolshevikit ovat julistaneet sodan kirkkoa\nvastaan ja ammuskelleet piispoja ja pappeja noin vain lystikseen.\nKreikkalaiskatolinen kirkko on tätä nykyä ilman päätä. Se on siis\ntuuliajolla, josta se koettaa hapuilla lujalle perustalle.\n\nOn omituista kuulla, miten kansanmiehet Raja-Karjalassa varmasti\npuhelevat käsitteistä sellaisista, kuin on autonominen, autokefaalinen\nkirkko, puhelevat hierarkiasta ja kansanvallasta, kaanonista ja\nkirkkolaista, aivan kuin olisivat synnynnäisiä kreikkalaisia,\nperehtyneitä kreikankieleenkin. Liikemies Jaakko Seise Salmissa\nsuorastaan hämmästytti minua sekä syvillä tiedoillaan näistä\nasioista että erinomaisen järkevillä ja loogillisilla ajatuksillaan.\nKoulunkäymätön mies, joka puhui kuin oppinut hengellinen pappi, jolle\nkreikkalaiskatolinen uskonto näkyi olevan ei ainoastaan ulkonainen\ntunnustus vaan lisäksi hengen asia. Mikäli minä hänen käsityksiään\noikein ymmärsin, oli hän ehdottomasti autokefaalisen kirkon puolella,\ns.o. hän tahtoi, että Suomen kreikkalainen kirkko olisi »omapäinen»,\nettä se siis ei saisi joutua minkään vieraan vallan metropoliitan\njohtoon. Onhan selvää, että vieras johtomies on epäilyttävä kotimaisen\nkirkon ylin huoltaja. Seisen ehdotuksiin kuului myöskin kääntyä\nKonstantinopolin patriarkan puoleen pyynnöllä, että hän rupeaisi Suomen\nkreikkalaisen kirkon pääksi. Kummallista, aivan sama ehdotus, mikä\ntehtiin 1600-luvulla, kun nykyinen Karjala oikeauskoisena maana kuului\nluterilaisen Ruotsin vallan alle. Ei tästä tuumasta sentään silloin\ntotta tullut, tuskin nytkään.\n\nTarvitseeko kreikkalaiskatolinen kirkko välttämättömästi metropoliittaa\ntai patriarkkaa? Eikö se tule toimeen pelkällä piispalla, niinkuin\nmeidän luterilainen kirkkommekin? Onko muuten mitään epäkristillisempää\nkuin moniasteikkoinen hierarkia? Uskontohan on yksilön ja Jumalan\nprivaattisuhde; kaikki välikädet voivat pelata korkeintaan\nseremoniamestarin roolia. Mutta pitääkö niitäkin olla kymmeniä\neriarvoisia välikäsiä. Jos joku hengellinen kaanon-perustuslaki\ntällaista vaatii, niin muuttakaa se! Eihän perustuslakikaan voi olla\njärkähtämätön.\n\nMikäli tiedetään, on Venäjällä tätä nykyä käynnissä kirkon\npuhdistus, ei bolshevikkien komennuksesta vaan kirkonmiesten itsensä\naloitteesta. Sen ohjelmaan kuuluu juuri proasniekkojen ja pyhimysten\nvähentäminen, kirkon dogmien muuttaminen ja selibaatin poistaminen.\nOnhan sellainen kaanon kummallinen, että piispan täytyy olla joko\nmunkki- tai leskimies; nainut mies ei siihen kelpaa, jonka tähden\nkirkolliskokouksen tänä vuonna oli pakko valita Virosta apulaispiispa,\nSuomessa kun kaikki ansiollisimmat rovastit ovat avioliitossa.\nKreikkalaiskatolisessa kirkossa pappi on tähän asti lukenut vain\nrukouksia ja pitänyt liturgisia jumalanpalveluksia, nykyisessä\nVenäjän valtakunnassa papit saarnaavat joko raamatun tekstistä tai\npäivän kysymyksistä. Eikö tällainen tapa kävisi päinsä myöskin meidän\nkreikkalaiskatolisessa kirkossa?\n\nSelvää selvempi on nyt kumminkin, että vanha hierarkia ja\nuudenaikainen, kansanvaltainen kirkonhoito ovat törmänneet yhteen\nRaja-Karjalassa. Hierarkkisia mielipiteitä edustaa arkkipiispa\nSerafiin, kansanvaltaisia aatteita ajaa kirkolliskokous, johon\nseurakunnat valitsevat edustajiaan. Taistelu on tuima, toivottava tulos\non jälkimmäisen täydellinen voitto. Ajan henki jo tähtää sinnepäin, ja\nluterilainen naapurikirkkohan on kansanvaltainen perustuksiltaan ja\nhoukuttelee matkimiseen.\n\nSamahan se on, mitä uskoo ja kehenkä uskoo, joko ihmeitä tekeviin,\nkirjallisuudesta opittuihin jumaliin tai oman järkensä perustuksella\nhaahmoiteltuun korkeimpaan olentoon, pääasia on, että uskoo. Luja usko\non suuri tekijä maailmassa, laimealla uskolla ei ole kerrassaan mitään\nmerkitystä.\n\nOikeastaan koko tällä riidalla ei ole uskonnon ja uskon kanssa mitään\ntekemistä, kysymyksen tärkeys on vain siinä, kuka hallitsee Suomen\nkreikkalaiskatolista kirkkoa, piispako metropoliittoineen vaiko\nkirkolliskokous ynnä Suomen valtiomahti? Sivistynyt osa Raja-Karjalaa\non kirkolliskokouksen puolella, niinikään useimmat papit, mutta piispan\npuolelle ovat muutamat yksinkertaiset asukkaat asettuneet seuraavan\nsyyn takia.\n\nViime vuonna pidetyssä ylimääräisessä kirkolliskokouksessa Sortavalassa\npäätettiin, että Suomen kreikkalaiskatolinen kirkko rupeaa noudattamaan\nuutta ajanlukua, siis samaa kuin muualla Suomessa. Arkkipiispa Serafim\nsuostui ilolla tähän muutokseen, selittäen, etteivät muutosta estäneet\nmitkään kanoniset syyt, vaan että se oli puhdas järjestysasia, jonka\nkirkolliskokous voi määrätä. Hallitus vahvisti tämän kokouksen\ntekemän päätöksen. Mutta vuoden kuluessa sai arkkipiispa Serafim\nSuomen kansalaisoikeudet, ja arvattavasti häntä painostaa eräs\nhämäräperäinen Venäjän ulkopuolella kokoonpantu kreikkalaiskatolinen\nkirkollishallinto, jonka asuin- ja olinpaikasta ei sen lähettämissä\nkirjelmissä virketä mitään, niin että hän nyt on jyrkästi toisella\nkannalla. Hän vastustaa kynsin hampain uutta ajanlukua.\n\nSyksyllä viime vuonna kutsui piispa Eulagius, tunnettu\nrutivanhoillinen, kiihkeä viimeisen valtakunnanduuman jäsen, suuren\nkirkolliskokouksen Karlovicen kaupunkiin Galitsiassa, jonne kokoontui\nyli sata Venäjältä paennutta kirkonmiestä ja joka pyhä konsiliumi\npäätti ryhtyä tehokkaaseen vastavallankumoukseen kaikkia bolshevikkien\naikomia kirkollisia uudistuksia vastaan. Jos arkkipiispa Serafim\ntottelee piispa Eulagiuksen määräyksiä, silloin ei meillä suomalaisilla\nole mitään hyvää sieltäpäin odotettavissa.\n\nEi Raja-Karjalan sivistymätönkään rahvas välittäisi siitä, kuka\nviimeisen sanan sanoo kirkollisissa asioissa, arkkipiispako\nmetropoliittoineen ja patriarkkoineen vaiko oma kirkolliskokous ja\nSuomen valtiomahti. Mutta, kun rakkaat proasniekat muuttuvat kaksi\nviikkoa aikaisemmiksi, niin se seikka on pannut sen mielet kuohuksiin.\nJa arkkipiispa Serafim on täten saanut kannatusta syvistä riveistä.\nKreikkalaiskatolinen papisto on nykyään oleellisesti noussut entisen\npapiston sivistystasosta. Sivistyneinä, lukeneina ja suomenkieltä\ntäysin taitavina miehinä he arvostelevat vapaammin kirkkonsa tarpeita\nja uudistuksien välttämättömyyttä. Siitä kantavat todistuksia heidän\nmonet kirjoituksensa maamme sanomalehdissä.\n\nSain matkallani elävän todistuksen siitä, miten syvältä tämä uuden\najanluvun käytäntöön ottaminen on koskenut rahvaan mieliin. Kohtaus\ntapahtui.\n\n\n\nJehkilän esikunnan portilla.\n\n\nKlo 12:n aikaan yöllä seisoi auttomme esikunnan portilla ja haisi\nvielä bentsiinin kärylle, sillä olimme juuri hetkistä ennen saapuneet\nmatkalta valtakunnan rajalle. Ajaa mies ja vaimo hevoskopukallaan\nSuojärven kirkolta päin. Hevonen rupeaa tanssimaan ja hyppimään aivan\nniinkuin kansakin proasniekassa. Läksin heitä auttamaan ja kysyin:\n\n— Vanhan Petroin proasniekkaako se hevosenne tanssii?\n\n... Tpruu, tpruu! Ei se vaunua pelkää, hajua se pelkää? vastasi mies.\n\nHänen aviovaimonsa istui kärryissä sanaa sanomatta, hieman niinkuin\nvilun kohmeissa. Hevonen peruutettiin pois hajun alta, ja mies lähti\nauttoa katselemaan. Täällä hänen silmänsä äkkäsivät majurin, joka\nnäkyy olevan tuttava valtakunnan reunoja myöten. Mies, jonka nimeä en\nkiihkeän uskonnollisen väittelyn takia ehtinyt udella, vaan jota aion\nnimittää Serafimiksi, näki hetken tulleen nyt kerrankin saada tyhjentää\nkatkeroituneen mielensä ja uskonnollisten tunteittensa loukkaukset. Hän\nrypisti kasvonsa ihmeellisiin kurttuihin ja alakuloiseen valittavalla\näänellä hän rupesi marisemaan. — En osaa karjalankieltä, enkä\nuskalla sitä matkia, mutta vaikuttavampi vuoropuhelu olisi, jos se\npräntättäisiin niinkuin se sinä yönä pursusi asianomaisten huulilta.\n\n_Serafim_. Onko luvallista, että sotamiehet saavat tulla ihmisiä\nhäiritsemään, myö kun lähettiin vanhan Petroin proasniekkaa viettämään\ntuonne Kaitajärven kylään. Myö kun juuri tanssittiin, niin hyö tulliit\nja löit pyssynperällään tanssivia pariloita p—sauksille. Onko se\noikein? Kuka heille sen luvan on antanut. Eikö myö saada tanssia\nmilloin tallotaan?\n\n_Majuri_. Häh!\n\n_Serafim_. Kuulehan, onko sotamiehillä lupa tulla lyömään tanssivia\npariloita p—sauksille, kun myö ollah vanhan Petroin päivää viettämässä\nKaitajärven kylässä.\n\nMinä koettelin kysyä väliin: onko sinulla mustelmia, mutta ei Serafim\nsitä kuunnellut. Entä eukollasi? Ei sitäkään.\n\n_Majuri_. Tjakkua sie minuo, elä solttuloita. (Hauku sinä minua, elä\nsotamiehiä.)\n\n_Serafim_. Ka, mitä minä sinusta tjakkoan, ethän sie ollut lyömässä,\nsoltut löivät.\n\n_Majuri_. Mie olen käskenyt, ettei vanhan Petroin päivää saa viettää ja\nettä sotamiesten täytyy hajottaa kaikki proasniekkaväki. Itse olette\npäättäneet kirkolliskokouksissanne, että uus Petroi on vietettävä,\nmutta nyt tahotte viettää molempia, sekä uutta että vanhaa Petroita.\nKoko kesänne menee proasniekkoihin.\n\n_Serafim_. Vai koko kesä? Minkä sinä mahat meille, jos me kotonamme\nvietämme vanhaa Petroita. Emme tee mitään, emme kynnä, emme leikkaa,\nistumme kotona ja tanssimme ja laulamme. Niin on isämme tehneet, eivät\nvanhan Petrun päivänä niin mitänä tehneet, niin tehhään mekin. Jumala\nproasniekat on laatinut, ei niitä ihmiset saa muutella. Jos sie ajanet\npois kylästä, myö laiskotellaan kotona.\n\n_Majuri_. Niin kauan kun mie tässä komentoa pidän, ette vietä\nproasnikoita vanhan ajan mukaan. Iloitkaa ja riemuitkaa, miten paljon\ntahansa Petroin päivänä, mutta uuden ajan mukaan, niinkuin teidän\nedusmiehenne ovat päättäneet.\n\n_Serafim_. Mie annan piruja edusmiehille, mie vietän proasniekat\nvanhan luvun mukaan. Silloin mie tiiän, milloin menen heinään, milloin\nkylvöön. Ka, uuden mukaan en mitään. Soaphan ne nuoremmat tehä mitä\ntahtovat, myö vanhat, myö pietään vanha luku.\n\nSiihen keskustelu loppui. Auton bentsiininkatku oli hieman haihtunut,\nruuna kulki vavisten auton ohi, eukko istui kohmeissaan kärryissä.\nEhkä hän poti mustelmia siinä paikassa, mihin pyssynperät olivat\nsattuneet. Serafiin nousi vastenmielisesti kärryihinsä, hän olisi\nmielellään vielä jatkanut väittelyä, mutta majuri oli poistunut\nsisään ja minun, siviiliraukan, kanssa ei kannattanut riidellä. Uhka\npaloi hänen silmissään, kun hän kapusi kohmettuneen eukkonsa, vanhan\ntanssitoverinsa, viereen. Hänen silmäyksistään voi lukea seuraavat\nkopeat sanat: »Tässä istun muijani vieressä, enkä mahda muuta.» Sinne\nne hävisivät sitte jonnekin Jehkilän sillan taakse.\n\n\n\nMietteitä.\n\n\nJäin miettimään tämän Raja-Karjalan rahvaan luonnetta. Tuo mies\ntuossa ja hänen muijansa olivat ehkä siinä 40 vuoden korvilla,\nmutta siksi ilonhaluisia, että olivat Jantusen jaloin lähteneet 3:n\npeninkuorman päähän Kaitajärven kylään tanssimaan vanhaa Petraa. Siis\nkuuden peninkuorman reissu yhtä tanssi-iltamaa varten. Tekeekö muut\nsuomalaiset niin? Ei muuanne kuin ehkä laulujuhliin ja suurempiin\nkansanjuhliin. Tuskin tanssi-iltamiin, kun jo ovat naimisissa ja 40:n\nvuoden vanhoja.\n\nMutta kun kerran on sellaisen matkan tehnyt, niin varmaan mieltä\nkaivelee, jos viranomaiset keskeyttävät juhlan. Mies oli toivonut\nvanhan eukkonsa kanssa saavansa oikein hiki hatussa pyöritellä\n»prishakkaa»; ehkä olivat vanhan Pertoin juhlassa ensi kerran\nnähneet toisensa, tehneet sopimuksen koetella kahden viikon ajan,\nsopivatko he yhdessä elämään — niin sanottiin minulle, että ainakin\nPitkärannan Valossi-proasniekassa tehdään — ja huomattuaan, että\novat toistensa mieleisiä, menneet kihloihin ja naimisiin. Nyt tahtoi\nmies ja vaimo muistutella mieleensä ensi lemmen ihanoita hetkiä,\npyörähtelivät hurjassa pyörteessä tanssilavalla, niin tulee solttu\nja pompottaa pyssynperällä pariskunnan pehmeimpiä paikkoja. Toden\ntotta, vähemmästäkin sitä ihminen joutuu pois tanssin tahdista, ja\nvähemmästäkin se mieliparka myrtyy. — Uusi aika se monen pyhimmät\ntunteet tallaa jalkainsa alle. Se ei välitä huolista ei huokauksista.\nKen ei tottele, saa pyssynperällä paukkuja. Kun oikein pahasti käy, voi\nsaada paukkuja hellempiinkin ruumiinosiin, kuin mihin Serafiin ynnä\npuolisonsa saivat.\n\nSäälittävältä tuntuivat varsinkin Serafimin viimeiset sanat:\n\n— Nuoret tehkööt mitä tahtoot, myö vanhat, myö pietään vanha luku.\n\nSamalla tavalla kai koko uskonriidankin käy. Vanha polvi viettää vanhaa\nPetroita, uusi polvi uutta. Ja niin vähitellen koko allakkakysymys\nhäviää päiväjärjestyksestä vanhan polven mentyä kalmistojen nurmen alle.\n\nUskonto on melkein yksinomaan tunnelmallista laatua. Pieninkin loukkaus\nkoskee kipeästi hermoihin. Sentähden toivokaamme vihdoinkin saavamme\nmaahamme täydellinen uskonnonvapaus laissa vahvistetuksi. Kukin ihminen\nsaakoon tulla autuaaksi omilla metkuillaan. Sehän sittenkin oli\nSerafiminkin lopullinen toivomus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalmin viisas Jaakko Seise väitti, että eräs Karjalan luterilainen\nrovasti tahtoisi panna käyntiin jonkunlaisen ristiretken\nkäännyttääkseen Salmin, Suistamon ja Suojärven seurakuntalaiset\nluterilaiseen oppiin. Se vielä puuttuisi aikana, jolloin hartaasti\nodotellaan täydellistä uskonvapautta! Mikä vahinko, jos nuo komeat\nkreikkalaiskatoliset kirkot kadottaisivat monet kauniit kuvansa ja\nkultauksensa ja muuttuisivat lohduttoman alastomiksi luterilaisiksi\nlatokirkoiksi. Täydellisen uskonvapauden nojalla tahtoisin vielä lisätä\ntätä kirkkojen kuvasarjaa Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen\nkuvilla. Siten kirkot muuttuisivat vieläkin kodikkaammiksi, vieläkin\nkarjalaisemmiksi. Sillä eiväthän mitkään legendat ajatuksen jaloudessa\nja sanonnan taituruudessa voita karjalaisten omia pyhiä kertomuksia\nVäinämöisen opista ja elämästä. Ihmeethän ovat samat, oppi niinikään,\nkarjalaisten tarut vain niin monin verroin ihanammin kerrotut. Ne\nkreikkalaiskatolisen kirkon legendat, mitkä minä tunnen, ovat kyllä\nhartaan ja hurskaan mielen luomat, mutta huonon kynän kirjoittamat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeillä »ruotshalaisilla» on viime aikoihin saakka ollut huono käsitys\nvenäläisistä papeista, vaikka emme suinkaan ole heitä tunteneet\noikeastaan muuta kuin ulkomuodolta. Jo tuo persialais-frygialainen\nvirkapuku, tuo assyrialainen tukkalaite on tuntunut niin\nepäeuropalaiselta, niin mustan aasialaiselta, että väkiseltäkin on\ntullut heitä nähdessään ajatelleeksi joitakin babylonialaisia Mylittan\npappeja. Kerrottiin ennen muinoin heistä, että he kilvan musikoittensa\nkanssa elelivät humalasta humalaan, että he kirjoja ylen harvoin\navailivat, että heidän yleissivistyksensä oli aivan alkeellista laatua.\nSeurustelin kerran erään munkkipapin kanssa Valamossa joitakin päiviä.\nEn voinut hetkeksikään päästä siihen tunnelmaan, että minulla oli\nsivistynyt ja lukenut mies seurassani. Tavallinen opas vain, joka\nhalulla poltteli sikariani lehtojen suojassa ja kysäsi, eikö minulla\nollut taskussani jotakin miestä väkevämpää. Mutta kun hän kirkossa\njohti jumalanpalvelusta, loisti hän kuin Naantalin aurinko, kuin\nauringon jumalan pappi, kultaiset päivänsäteet sekä selässä että vatsan\npäällä. Menot kauniisti pakanallisia Kroisoksen, Nebukadnesarin ja\nKyroksen ajoilta, ja juuri sentähden niin erinomaisen mieltäjännittävät\nja vanhuudellaan miellyttävät. Iankaikkisia ihmishartauden luomia\nseremonioja, joitten mystillinen synty häipyy historiantakaisiin\naikoihin ja joissa vain Kristuksen nimi on sijoitettu vanhojen\npakanallisten jumalien nimien kohdalle.\n\nNyt on suuri muutos tapahtunut tässä säädyssä. Nythän kreikkalaisen\nkirkon papit sekä ihmisinä että kansalaisina ovat muitten suomalaisten\nveroisia. He ajattelevat kuin me, he puhetavat kuin me ja heidän\nraamatuntuntemisensa alkaa olla korkealla tasolla. Ainakin he\nkirjoituksensa mättävät täyteen tällaisia koristeita: (Matt. 2.3),\n(Joh. 4.5—10), (2. Rom. 14). Eipä siltä, että tällaiset osviitat\ntekisivät kirjoituksen nautittavaksi, mutta osoittavathan ne\nlukeneisuutta ja raamatun tuntemista.\n\nTärkeintä kaikesta sentään on, että he ovat suomalaismielisiä. Miten\nkauniisti ja aito karjalaisen herkällä tunteella papit Sortavalan\nkirkolliskokouksessa kuvailivatkaan sitä onnellista tilannetta, mikä\nsyntyy, kun papisto, yksinpä sen korkein pää, arkkipiispa, taitavat\nsen kansan kieltä ja ymmärtävät sen kansan mielen, minkä palveluksessa\nhe ovat, ja kuinka lohdutonta on elellä, kun johtomiehet kylmästi ja\nyliolkaisesti, tajuamatta kieltä ja mieltä, kohtelevat sitä kansaa,\njonka henkinen kehitys on uskottu heidän käsiinsä. Tällaiset puheethan\njo osoittavat kulttuuria ja valistunutta kansalaismieltä. Tuskinpa\nsiis meillä on syytä pelätä, että tämä uusi kreikkalaiskatolisen\nkirkon papisto tekee työtä vieroittaakseen Raja-Karjalan väestöä sen\nomista veljistään, meistä muista suomalaisista. Minä ainakin sain sen\nkäsityksen, että kansa ja papisto ovat yhtä hyviä suomalaisia kuin\nkaikki muutkin Suomenniemellä asujat, tietysti muutamia poikkeuksia\nlukuunottamatta, jotka Venäjän rajan läheisyys ja yhteinen uskonto ovat\nomiaan herättämään eloon.\n\nUuden ajanluvun käytäntöön ottamisessa ei papisto ole ollut\nvastustavalla kannalla. Yksinpä arkkipiispa Serafimin\nkirkkohallituksessa on jäsenten enemmistö häntä vastaan. Papisto\nkoettaa parhaimpansa mukaan taivuttaa kansaa hyväksymään uuden\najanlaskun ja viettämään proasniekkansa sen mukaan, sillä papisto\nkäsittää, ettei tässä piile uskonnollista vaaraa, vaan että se\ntodellakin on ainoastaan allakkakysymys. Eräskin pappi varoittaa\nkuulijoitaan seuraavalla raamatusta lainatulla lauseella: »te\n_kuurnitsette_ hyttyisen ja kamelin nielette». Mikä ihana sana\ntuo »kuurnitsette»! Ei sitä suojärveläinen ymmärrä, eikä muutkaan\nsuomalaiset. Se on sitä vanhan länsisuomalaisen heimon unhoonjoutunutta\nkieltä, jota raamatun vanhimmissa painoksissa on käytetty. Silloin ei\ntunnettu sanaa siivilöidä. Mutta mainiosti se sopii vanhan ajanlaskun\nvanhoillisille puolustajille. Ainakin voi arkkipiispasta sanoa,\nettä hän kuurnitsee hyttysen, sillä vuosi sitten hän piti hyttystä\nhyttysenä, nyt hän on kuurninnut sen ja korottanut sen kanonisen\nkamelin arvoon. Kirkkokansa taas aina pitää uskonnollista hyttystä\nkamelina ja kamelia hyttysenä niin Raja-Karjalassa kuin muuallakin\nSuomessa. Kristuksen ihmeet, kirkolliset juhlat ja mystilliset\nuskonnolliset menot ne heidän silmissään ovat ainakin kaksikyttyräisiä\nkameleita, oppi taas sen sijaan heikosti inisevä hyttynen, joka kerran\nkesässä vain saa heidän korvakalvonsa hieman väräjämään.\n\nToivokaamme, että kreikkalaiskatolinen papistomme opettaa\nseurakuntalaisensa nielemään hyttysiä, mutta kuurnitsemaan kaikki sekä\nyks- että kakskyttyräiset kamelit.\n\n\n\n\nJehkilän komppanian päällikkö.\n\n\nTapasin monta komppanianpäällikköä matkalla ja huomasin, että\ntällainen virka mahtaa olla sangen terveellinen, sillä kaikki\nolivat ruumiillisesti valioväkeä, pitkiä, terveitä, ahavoituneita\nja ryhdikkäitä miehiä. Olivatko he valittua väkeä alun pitäen, vai\nolivatko ammatissaan kehittynet sellaisiksi? Ehkä ainekset olivat\nhyvät, ehkä harjoitus oli kehittänyt idut huippuunsa.\n\nJehkilän komppanian päällikkö oli heistä ihmeellisin.\n\nEnsiksi hän oli sotamies kiireestä kantapäähän. Näytti siltä, kun hän\nolisi ottanut elämänsä päämääräksi olla nuhteeton palveluksessaan,\ntadellos, niinkuin saksalainen sanoo. Saksalaista syntyperää hän\nonkin. Majurin läsnäollessa hän ei koskaan unohtanut, että hän\noli vain komppanianpäällikkö, majuri pataljoonanpäällikkö, siis\nkorkeampi arvossa. Kyllähän Vilekkikin joskus nosti harjaansa, kuten\nongittu ahven, ja päristeli jotakin virallista puhetta huuliltaan\nmajurilleen, mutta ei Vilekissä ollut sitä vaskeen valettua saksalaista\nperusasentoa, mikä Jehkilän päälliköllä. Tämä ei hellittänyt\nryhtiään hetkeksikään, vaikka ei ollut virka-asioista minkäänlaista\npuhetta. Jos majuri sattui heittämään aivan laupiaan, voisinko sanoa\nsiviilisilmäyksen, päällikköön, tämä jähmettyi heti kuin kauris boan\nsilmäyksen edessä, kantapäät napsahtivat toisiaan vastaan, selkä oikeni\nja käsivarret muodostivat kaaren hartioilta lavoille. Hän seisoi\nsiinä kuin etruskilainen vaasi jalustallaan. Tadellos, tadellos, soi\nääni korvissani. Tuollainen se juuri oli se ihmeteltävä saksalainen\ndisipliini. Esimiehensä käskystä tällainen upseeri ei vitkastele\nmennäkseen vaikka varmaan kuolemaan.\n\nSuureksi ylösrakennuksekseni kuuntelin telefonikeskustelua hänen ja\nhänen vääpelinsä välillä. Noin ei siviili-ihminen koskaan puhuisi. En\nsitä oikein ymmärtänytkään. Jokainen kysymys oli mahdollisimman lyhyt,\njonkun edeltäpäin määrätyn kaavan mukaan laadittu. Kysymys paukutettiin\ntelefoniin kuin viistuumainen naula kolmituumaiseen lankkuun ja lopussa\nkäytettiin lauseita, joitten syvintä merkitystä en tajunnut. Juuri noin\nkai se ylikortteerimestari Ludendorff saneli käskyjään telefoniin, kun\njoku suuri tappelu oli käynnissä itäisellä tai läntisellä rintamalla.\nTämä näytelmähän oli suuren maailmansodan jälkimaininkia.\n\nKomppanianpäällikön omassa huoneessa oli hyllyillä pitkä sarja lasisia\nputkia ja pulloja. Hän oli intohimoinen kemisti, ehkäpä alkemistikin.\nArvattavasti hän osasi valmistaa aineksia sellaisia, jotka tuon\nJehkilän sillan tuossa ikkunoitten edessä räjäyttäisivät tuhansiksi\nsirpaleiksi kaikkine siinä mahdollisesti hyökkääville vihollisilleen.\nAlkoholin kaikki turmiolliset ominaisuudet hän pilkulleen tunsi ja\ntiesi prosenttisatsit, niin ettei hänen ruumiinsa koskaan ollut saanut\nliian monta prosenttia tätä laissakin kiellettyä virvoitusnestettä.\n\nMutta eivät komppanianpäällikön mieltäkiinnittävät ominaisuudet vielä\ntähän loppuneet. Hän kertoi elämästään juttuja, jotka nostattivat\nhiukseni pystyyn. En muista moneenko salaiseen yleismaailmalliseen\nseuraan hän kuului. Jos muistaisinkin, ei ole lupa niitä julkisuudessa\nmainita. — Aivan niinkuin suojärveläinen metsämies muinoin, ja ehkä\nvielä nytkin, ei saa turhaan lausua kontion nimeä korvessa, sillä\nsilloin hukka perii. Eihän Jumalan oikeaa nimeä kukaan muu tuntenut\nkuin profeetat, mutta sillä nimellä he tekivät ihmeitä. Sanallahan\nVäinämöinenkin tuhosi Joukahaisen. Se oli juuri tämän Kalevalan\ntaikamaan läheisyys, joka antoi komppanianpäällikön kertomuksille niin\nmystilliset puitteet.\n\nEikä Jehkilän komppanian päällikkö vain mikään laimea, n.s. maksava\njäsen näissä seuroissa ollut. Päinvastoin! Hän oli toimeliaimpia ja\ntarmokkaimpia. Jottei mitään epäilyksiä syntyisi, veti päällikkö\nlaatikostaan koko joukon todistuskappaleita, pieniä ja suuria esineitä,\nkultaisia, rautaisia, emaljeerattuja, platinaisia. Ne olivat annetut\njäsenelle Lynx, se oli päällikön kansainvälinen nimi. Taas Kalevalainen\nnimi. Lynx merkitsee ilvestä. Mainio nimi täällä metsässä. Ainoastaan\nsillä nimellä hän on tunnettu salaseurassaan.\n\nKummastukseni muuttui suorastaan ällistykseksi, kun komppanianpäällikkö\nvetäsi laatikostaan seuransa suurmestarin komean, runsaasti\nkoristellun, raskaan ketjun, kaikenmoisine salamerkkeineen, joka ketju\nulottui hartioilta aina vatsalle saakka. Vähintään arkkipiispan, ehkäpä\nmetropoliitan tai patriarkan ketjuja vastaava. Tämä ketju jää hänen\nhuostaansa koko elinajakseen. Vasta kuoltua se lähetetään seuralle\ntakaisin, annettavaksi sitte ansiokkaimmalle jäsenelle. Minun piti\nmonta kertaa katsella ikkunasta ulos toipuakseni hämmästyksestäni\nja herätäkseni todellisuuteen. Edessäni seisoi salaisen seuran\nsuurmestari, joka komensi prinssejä, herttuoita, ruhtinaita, kreivejä,\nparoneja kaikista maailman ääristä, silmiäni häikäisi suurmestarin\nkallisarvoinen ketju — mutta olihan tuossa ikkunoitten alla Jehkilän\nsilta, joka vie Suojoen yli, ja jossa proasniekkoja sekä vanhan että\nuuden luvun mukaan tanssitaan. Totta siis oli, ei unta.\n\nMikä näitten salaisten seurojen tarkoitus on, sitä en tahtonut\nudella. Komppanianpäällikön koko vakava olemus, hänen tieteelliset\nharrastuksensa, hänen nuhteettomuutensa virkatoimissaan, hänen\nerinomaisen tyyni kohteliaisuutensa takasivat sen, ettei seuralla\nvoinut olla muuta kuin mitä jaloimmat tarkoitusperät. Minusta tuntui\nsiltä, kuin seuran jäsenyys vaatisi uhraavaisuutta aina kuolemaan\nsaakka seuran aatteitten puolesta.\n\nTieto komppanianpäällikön kuulumisesta salaseuroihin on suonut hänelle\ntäällä vanhojen taikojen maassa ihmemestarin sädekehän olentonsa\nympärille. Näin minulle supatettiin.\n\nJoka ainoa perjantai klo prikulleen 5 komppanianpäällikkö ottaa piipun\nnurkastaan, istuutuu mukavalle tuolille, pistää piippuunsa jotakin\ntupakantapaista ja polttaa sen salaperäisen juhlallisesti. Tunnin\nkuluttua mystillinen, pyhä suitsutus on ohi ja piippu pannaan takaisin\nhyllylleen. Muuta tupakkaa päällikkö ei polta, ei nauti väkeviä, ei\nkiroile, vanno, noidu eikä ketään petä, mutta perjantaina klo 5 hän\nvetelee rintahaikuja tästä salaperäisestä tupakkapanoksesta. Se kuuluu\nolevan niin väkevää, että jos kuka tahansa muu ihminen siitä haijun\nvetäsee, heti kuuluu koipensa oikasevan. Mutta komppanianpäällikkö\nsiitä vain kuuluu sekä henkisesti että ruumiillisesti virkistyvän.\n\nTiesin, että Kalevalan kankahilla muinoin salaoppia harjoitettiin,\nsyntyjä syviä akkiloitiin, luulin tapaavani rippeitä sellaisesta\nmenosta vielä kansan keskuudesta, mutta yhdyinkin siihen Jehkilän\nesikunnassa, sen päällikön kotona. Vaikka omasta puolestani luulen\npäässeeni vapaaksi kaikista aasialaisista taruista, huvittaa minua\nkumminkin suuresti kohdata ihmisiä, jotka haluavat verhota itseään\nsalaperäisyyden vaippaan. Suomalais-saksalainen Faust täällä maamme\nitäisimmässä nipukassa jonkun kilometrin päässä rajasta teki minuun\nerittäin väkevän vaikutuksen. Koko sieluni oli viritetty ihmeitä\nvastaanottamaan, kun matkalle läksin, jonka tähden mystillisyys\nkirkoissa, tshasounoissa ja missä tahansa löysi erittäin herkän\nkaikupohjan sielussani. Kuta harvinaisempia ihmisiä matkalla tapaa,\nsitä rikkaammiksi käyvät muistot.\n\nIlolla ja kunnioituksella kumarran tätä Jehkilän Faustia, upseerin puku\nyllään, salaperäinen sormus sormessa, salaperäinen piippu suussa ja\nlasiputkia, lasipurkkeja, lasipulloja viheriäisine nesteineen pöydällä\nja ikkunan laudoilla.\n\n\n\n\nRaja-Karjalan taloissa.\n\n\nKaikkein enimmän minua hämmästyttivät tällä matkallani niitten\ntalollisten kodit ja asuinrakennukset, joihin poikettiin\nyöksi tai muuten kyläilemään. Myönnän kyllä kernaasti ettemme\nkaikkein alkeellisimpia majapaikkoja valinneet, vaan pikemminkin\nseudunpohatoitten asumuksia. Oli miten oli, mutta hämmästykseni oli\nsuuri. En ollut uneksinutkaan, että Raja-Karjalan talollinen niin\nuhkeasti eläisi.\n\nEnsin muutama sana itse rakennustavasta. Olin ihmetellen katsellut\nBomban talon kuvaa Suojärven Kuikkaniemestä. Sen päätyhän suippeni\nkattoa kohti kuin Finbyn kirkko Itämeren saaristossa. En tiedä\nvieläkään varmasti, onko Bomban talo korkeampi kuin Finbyn kirkko vai\novatko ne yhtä korkeat. Bomban talo ei suinkaan ole ainoa tätä suurta\nkokoa. Siinä on aivan lähellä yhtä suuri rakennus, jonka omistaa\ntalollinen Vanja Trofimoff.\n\nLiikun hyllyvällä polulla, kun rupean rakennustaiteen historiaa\npohtimaan, sen mielelläni todistan, mutta luotan kahteen silmääni,\njoita joskus olen pitänyt auki maailmata kulkiessani. Tein heti\nkysymyksen, missä olin samanlaisia julkisivuja nähnyt? Vähän\nakkiloituani hoksasin, että Räävelissähän sellaisia näkee, näkee\nLyypekissä, näkee Hampurissa, näitten kaupunkien vanhimmissa\nrakennuksissa. Julkisivu katua vasten, huikean jyrkkä katto, ja\njulkisivun takana kaikki ulkohuoneet. Kreikkalaiskatolisen kirkon\nmallia tässä ei nähdä rahtuakaan. Nehän ovat aasialaista tyyliä,\njoitten loivia kattoja koristavat lukemattomat falloskuvut. Jos\ntämä Raja-Karjalan rakennustyyli jotakin muistuttaa, niin onhan se\ngoottilaista tyyliä. En ole käynyt Novgorodissa — Jumalan kiitos —,\nmutta tiedän, että se on Hansaliiton äärimmäinen itäinen siirtopaikka.\nEiköhän sielläkin tavattane samanlaisia rakennuksia kuin Räävelissä,\nLyypekissä ja Hampurissa. Ja Novgorodin aluettahan Suojärvi on ollut\nsuurimman osan historiallista aikaansa. Mikä estäisi, että tämä\ntyyli on syntynyt sen näkemisen perustuksella, minkä maalaiskansa\npääkaupungissaan aina silmiensä edessä havaitsi. Vai onko tämä tyyli\nyhteistä koko avarassa Venäjän valtakunnassa?\n\nTällainen Raja-Karjalan ihmisasumus on saman katon alla kuin kaikki\ntalon ulkohuoneetkin. Siinä on navetat, siinä tallit, siinä laveat\nyliset, siinä liiterit, siinä heinä- ja olkikorsut, siinä kaikki\nvarastohuoneet. Emäntä voi sängystä suoraan pujahtaa lehmiään lypsämään\nalushameisillaan ja avojaloin, huivittomin päin, satoipa ulkona hotj\nkaatamalla. Niinikään talvella suurilla pyryillä voi hän luikahtaa\nsiivatoittensa luo melkein samassa asussa, sillä navetassa on aina\nlämpimän pykäliä. Samoin isäntä voi juottaa hevosensa mihin aikaan\nyöstä tahansa, ei tuulet eivätkä hanget tee estettä. Kun lähdetään\nhevosella ajamaan kesällä tai talvella, valjastetaan se avarassa\nhallissa; siellä saa rauhassa sateesta tai pyrystä laittautua kuntoon\najopeliinsä, hallin ovet avataan ja hevonen syöksyy ulos rajuilmaan. Ei\nhienot kengät kastu nuorilta Annantehtaan neitosiltakaan, kun he ajavat\nnaapurikylien proasniekoita viettämään sekä vanhan että uuden ajan\nmukaan.\n\nTällainen asumus on kuin linna muureineen, aivan niinkuin\nHansakaupunkien rakennuksetkin. Jos voro tai vihollinen tahtoo jotakin\nviedä talon tavaroista tai elukoista, täytyy hänen ensin murtautua\ntämän muurin läpi. Siellä hallissa vahtii naljasilmä pystykorva, joka\nnostaa hurjan melun, jos epäilyttäviä rasauksia alkaa kuulua. Venäjän\nsusikin saa siellä ulkona värjötellä kieli pitkällä tyhjin mahoin, ei\npääse lampaitten karsinaan eikä saa vahtikoiraa niskasta pudistella.\nKaikki, mitä talossa on, sijaitsee samojen seinien, saman katon alla.\n\nVanja Trofimoffin isoa taloa kävin tarkastelemassa. Käveltiin kaikki\nyliset. Siellä oli leveät käytävät kuin linnassa ainakin. Jo avautui\naukko oikealle. Siellä alhaalla oli avara halli, siellä näkyi tallin\novi, ladon ovia ja kaikenlaisten pikku rakennusten aukkoja. Aivan\nniinkuin Helsingin pörssitalossa, vaikka ovet siellä eivät johda\nelukoitten luo, ravintoloihin ja keinottelupaikkoihin vain. Peloitti\nhieman astuskella siellä puolipimeässä, sillä tiesinhän, että navetan\nja tallin ylisillä on petollisia aukkoja, joista rehu tipautetaan\nelukoitten turpien eteen. Seurasin visusti Vanjan askeleita, jotta\nvoisin tarrata kiinni hänen ystävällisiin koipiinsa, kun sikolätin\naukon seutuville saavuttiin. Siat, sen tiedän lapsuusvuosiltani, eivät\ntunne sääliä, jos mitä sattuu heidän kaukaloihinsa tipahtamaan. Nehän\novat kaikkiruokaisia.\n\nVanja Trofimoffin taloon tultiin erityistä katettua käytävää pitkin.\nMutta Maimalammen talossa astuttiin suoraan päähalliin, josta korkeita\nrappusia myöten noustiin toiseen kerrokseen, mistä päästiin tupaan.\nSiellä ei asuinrakennuksella ollut omaa sisäänkäytävää. Samasta\nhallista päästiin sekä talonväkeä että elukoita tervehtimään.\n\nKoettelin saada sieraimiini elukoitten eri hajuja. Mutta olihan kesä\nja lehmät ja hevoset laitumilla. En tuntenut mitään erikoista hajua.\nToista on alppimaissa, jossa lehmät sijaitsevat alakerrassa, ihmisten\nasunnot niiden yläpuolella. Siellä vaaditaan tarkinta puhtautta,\njottei lehmän imelät huokaukset ja muut ulostukset pistä nenään.\nMutta Raja-Karjalan suurissa taloissa elukat ovat niin kaukana\nasuinrakennuksista, ettei haju pääse nousemaan ihmisten ilmoille.\nPienemmissäkin taloissa on porstua erottamassa sielullisten ja\nsieluttomain asukasten maailmoita.\n\nMinulle tuottivat nämä Raja-Karjalan talojen julkisivut odottamattoman\nmiellyttävää silmänruokaa. Ne näyttivät niin perin muhkeilta, ne\nikäänkuin huokuivat ulos varallisuutta, jota ei sentään aina taitanut\nniiden kattojen alla olla olemassa. Näin niitä matkan varrella\nsadoittain, ja aina vain ne tekivät saman hauskan vaikutuksen. Niin\non ihminen kärkäs ihannoimaan uusia näkemiä, että minua suorastaan\nharmitti, kun näin jonkun uuden rakennuksen, joka oli tehty\ntaktilliseen suomalaiseen huvilatyyliin. Tämä niiden epäedullinen\nvaikutus kai johtui siitäkin, että pelkäsin näitten huviloitten\ntunkevan pois tieltään vanhan rakennustavan. Olin niin ihastunut Vanja\nTrofimoffin taloon, että mielessäni mietin: ollappa minulla varoja,\nheti rakennuttaisin samanlaisen omalle metsäpalstalleni Einbyhyn.\nEn muuta kuin itse ihmisten asumuksen, tallit, navetat ja sikolätit\nsaisivat jäädä pois, sillä huvilan palstalla ei voi ruokkia muita\neläimiä kuin muurahaisia ja muutamia käärmeitä, jotka itse hankkivat\nkatoksen päittensä päälle.\n\nOvatkohan meidän arkkitehtimme kiinnittäneet kylliksi huomiotaan\ntähän rakennustyyliin? Eikö tästä voisi saada aiheita uusiin\nrakennustaiteellisiin yrityksiin? Venäläisyyskö peloittaa? Onko tämä\ntyyli sitte niin aito venäläistä? Eiköhän sekin ole saanut alkunsa\njostakin muualta? Sen vain tiedän, että kun näin nuo viisi ikkunaa\nperäkkäin talon päädyssä, riemastui sieluni, niinkuin olisi nähnyt\njotakin iloista, kepeää ja samalla muhkeaa. Eivät kaikki rakennukset\nolleet yhtä bombastisia kuin Bomban talo Kuikkaniemessä, mutta sama\nkomea sävy loisti kaikista. Kuinka paljon surkeampia törömökkejä\ntapaakaan monessa paikoin Suomea, jossa länsimainen kulttuurivaikutus\non yksinomaan ollut vallalla.\n\nTäydellinen yllätys oli myöskin asuinhuoneitten sisustus. Vanja\nTrofimoffin salissa, joka sijaitsi toisessa kerroksessa ja jota valaisi\n5 ikkunaa, oli kalusto kauttaaltaan samanlainen kuin sivistyneissä\nperheissä yltympäri koko Suomea. Niistä ei siis sen enempää. Muhkea\npiano seisoi nurkassa, ja herutellessani sitä hieman huomasin, että\nse kaiken lisäksi oli oikeassa vireessä. Salin viereiseen ruokasaliin\nolisi mahtunut kymmeniä vieraita pöytään. Maimalammen rajatalossa\noli suurenmoinen tupa, jonka korkeus oli siinä 5:n metrin seutuvilla\nsilmämitalla arvioituna ja jonka laajuus oli monta metriä molemmille\nsuunnille. Korkeus oli näin harvinainen sen tähden, että tupa oli\naikaisemmin ollut savupirtti. Tupa oli kuin juhlasali, jossa olisi\nvoinut viettää vaikkapa Pohjolan kuuluisia häitä. Minua maaniteltiin\ntulemaan kammariin kahvia juomaan, mutta pyysin saada jäädä tuvan\npenkin päähän istumaan, jossa kuvittelut muinaisina aikoina\nrunotaitoisten miesten istuneen sormet sormien lomassa laulamassa\nsyntyjä syviä, joita ainoastaan partasuu urohot ja miehet karvarinnat\nlaulelevat.\n\nYhtä puuttui näistä Raja-Karjalan taloista. Ei ollut pihamaata,\nkaikki ulkorakennukset kun olivat saman katon alla eikä puutarhaa,\ntuskinpa puutakaan rakennuksen lähellä. Mutta että tällaisetkin\ntalon kaunistukset jo marssivat maahan sisään, sen todisti Mikko\nKoivusen hyvin hoidettu puutarha Leppäniemessä siinä aivan Jehkilän\nesikunnan naapuruudessa. Talolla oli kaunis, ruohoa kasvava pihamaa,\nsillä Koivusen talonrakennus oli suomalaista mallia ja ulkohuoneet\nolivat pihan sivuilla. Puutarhassa rehoitti komeita tomaatteja,\nmarjapensaita, juurikasveja kaikenlaisia ja rikkaläjällä reheviä\npumppuja. Pensaspyörylöitä oli, oli kookas huvimaja, ja puutarhan\nrantoja huuhteli suuren Suojoen virtava niska. Koivusen sali,\nhänen vierashuoneittensa hyllyvät vuoteet ja iso flyygeli salissa\nvaikuttivat sen, että kerrassaan unohti olevansa Raja-Karjalassa.\nSalmin taajassa kirkonkylässä oli Jaakko Seisen talo, joka sijaitsi\npitkän valtakadun varrella, niinkuin ota ja anna sekä ulkopuolelta että\nsisustukseltaan täysin helsinkiläinen asumus. Olin kuvitellut olot\naivan toisenlaisiksi. Etteivät nämä mainitsemani talot olleet ainoita\npoikkeuksia niillä seuduin, sen näin, kun iltayöstä matkustettiin\nasumusten ohi, jotka olivat täydessä valaistuksessa. Sieltä ikkunoista\nsattui silmiini samanlaisia hyvin kalustettuja huoneita kuin niissä,\njoissa olin käynyt sisällä.\n\nEttä Raja-Karjalassa myöskin on nälkäraunioita, sen uskon, vaikka\neivät minun silmäni sattuneet niihin. Miten ne henkilöt asuvat, jotka\nuskovat, että Jumala on proasniekat laatinut vanhan ajan mukaan, sitä\nen tiedä. Tapasin näitä allakkapyhimyksiä vain maanteillä tai toisten\nihmisten taloissa marjan myynnissä.\n\n\n\nVierasvaraisuudesta.\n\n\nNiinkuin kaikki metsäläiset, niin Raja-Karjalankin väki oli\nkestiystävällistä aina loppumattomiin saakka. Minä kuljin kaikkien\ntuttavan, majuri Kyanderin, seurassa, niin etten ihmettele, että meille\navautuivat sekä asumusten että ruokahuoneitten ovet. Alussa kyselin\nmajurilta, paljonko minun osuuteni teki ruokaveroista ja makuupaikasta.\n\n— En minä uskalla maksusta puhua halaistua sanaakaan, sanoi majuri.\n\n— Mutta minähän olen vennonvieras mies.\n\n— Ole mikä olet, mutta ei maksun ottaminen kuulu talon tapoihin.\n\nPekka Trofimoffin talossa tuotiin tuokkonen herkullisia marjoja tupaan.\nMinua himoitti marjat. Kysyin, eikö majuri voisi välittää marjan\nkauppaa.\n\n— Kysy sinä, minä en ilkiä kysyä, sanoi majuri.\n\nEn minäkään liennyt kysyä. Mutta kun lähdettiin talosta, näin että\nmarjat olivat autossamme. Lukikohan emäntä minun silmistäni, että\nhalusin saada marjat? Eväiksi hän ne oli lahjoittanut. Muutaman päivän\nperästä totuin tähän, eikä kuokkavieraana olo enää minua sanottavasti\nvaivannut.\n\nSalmin järkevä Jaakko Seise kertoi karjalaisesta vieraanvaraisuudesta\nseuraavan kuvaavan tarinan. — Hän oli käymässä Helsingissä ja asui\neräässä hotellissa. Kun poislähdön aika lähestyi, pisti palvelija\nlaskun Seisen käteen. Melkein täyssokea Seise kysyi:\n\n— Mikä lappu se on?\n\n— Tähän on merkitty, mitä olette velkaa taloon.\n\n— Velkaako taloon, vastasi Seise leikillisesti. — Niinkö Helsingissä\ntehdään, että kun vieras lähtee talosta, siltä velotaan rahaa ruuasta\nja juomasta. Tulkaapas te Salmiin ja pistäytykää minun luonani, niin\nsaatte varmasti lähteä hyvin apatettuna, hyvin juotettuna vapaasti\nmatkoihinne. Sen kun kättä pistätte lähtiessänne.\n\nMitenkä kauniisti se suomalainen runo laulaakaan:\n\n    »Anna kättä käyvän miehen.\n    Suuta aikovan uroksen.»\n\nNiin mekin teimme matkallamme. Kättä pistämällä, ei sentään\nsuutelemalla, kuitattiin jokainen velkamme taloon, niinkuin runo\nneuvoo. Kaikki ne jäivät maksamatta Ägläjärven Annin vaaliliput,\nTrofimoffin marjat ja hyvät yökortteerit.\n\nMinua vaivasi sittenkin se ajatus, etteiväthän ne Raja-Karjalan\nasukkaat kelle tahansa, aivan tuntemattomille henkilöille tällaista\nvierasvaraisuutta voi osoittaa. Makasin yön Mikko Koivusen yläkerrassa\neräässä huoneessa, joka esiripulla oli jaettu kahteen osaan. Kurkistin\nesiripun taakse nähdäkseni, miltä maailma siellä näytti. Kokonaisia\npinoja oli sinne ladottu höyhenpatjoja, tyynyjä ja peittoja. Nämä\nolivat siis kaikki järjestyksessä semmoisia tapauksia varten, että\ntaloon saapuisi vieläkin enemmän vieraita kuin mitä meidän käydessä\noli. Tämä näky teki minuun erittäin rauhoittavan vaikutuksen. Juuri\nsamanlaisen komennon olin nähnyt äitini ja mummoni kodissa. Nukahdin\nsikeään uneen, sillä olinhan ikäänkuin omassa »mummolassani».\n\nKun rautatie tulee valmiiksi Suojärven rantaan ja kaksikymmentä vuotta\non kulunut, haihtuu tämä vierasvarainen tapa ihmisten ilmoilta juuri\nniinkuin vanha runotaito on tehnyt. Ehkä sentään joku vanhankansan\nihminen sitä harjoittaa elämänsä loppuun saakka.\n\n\n\n\nMarppa Bibina.\n\n\nHän asui siellä jossakin aivan rajalla, suuren metsän sisällä\npienoisessa mökissä. Hän oli tullut Jehkilään vääpeli Halosen asuntoon\nasioilleen. Kun Marppa, jota myöskin sanottiin Muttulin Marpaksi,\noli viimeisiä runotaitoisia näillä mailla, päätettiin käydä Marppaa\ntervehtimässä.\n\nKomppanian vääpeli ei asunut kasarmissa, vaan nuoren rouvansa kotona\naivan esikunnan naapurina. Harvoin näkee niin pesupulskaa pariskuntaa\nkuin Halosen perhe oli. Molemmat vaaleanpunakoita kuin omenan kukat,\nmolemmat alle 24 vuoden, mutta rippikoululasten näköisiä. Tästä\npoikamaisesta ulkomuodostaan huolimatta kuuluu vääpeli olevan »ite p—u»\nkomppaniassaan, kotonaan herran enkeli. Rouva taas kelpaisi Pyhän Annan\ntai Pyhän Fjoklan kuvan malliksi vaikkapa itse Suojärven emäkirkon\nkuoriin. Asuinrakennus ja huoneitten kalusto täysin suomalainen, täysin\neuropalainen, mahdollisesti pyhimyksen kuva jossakin nurkassa — en sitä\nhoksannut. Kestiystävyys aito karjalaista.\n\nKeskellä marjansyöntiä — Suojärvellä sai ostaa mitä myöten tahansa\nmesikoita 2:lla markalla litran — pujahti Marppa sisään. Bibina muuttui\nheti huomiomme keskipisteeksi. Ei hän ollut millänsäkään. Häntä oli\nlaulatettu ennenkin oikein kuukausikaupalla. Oli asunut kolmena\nkesänä Porvoossa erään tutkijan luona, joka pusersi paperille kaiken\nsen viisauden, mikä Marpan kallossa pihisi. Marppa oli hiukan pysty\nnokka, tuota kaikkein sievintä lajia, ei niin että sieraimet olisivat\nnäkyneet, vaan nenänpää oli hiukan pyörylässä kuin pystykorvan kippura\nhäntä. Silmät Marppa-mummossa olivat kauneinta. Aivan kuin ota ja anna\nkärpän silmät. Ne vilkuivat niin terveinä ja kirkkaina, ne itkivät\nyhtä herkästi kuin ne hymyilivätkin ja olivat veitikkamaiset. Silmistä\npäättäen olisi Marppaa luullut nuoreksi tytöksi. Silmiin olisi kuka\ntahansa mies voinut rakastua, vaikka mummolla oli ikää yli 65 vuotta.\n\nLieneekö totta vai lieneekö mielikuvitusta, mutta minä näen aina\nlukutaidottoman silmissä erilaisia ilmeitä kuin lukutaitoisen. Niissä\non jotakin metsänelävän silmien sukulaisuutta. Ne ikäänkuin katsovat\naina kauas, niinkuin niillä ei voisi tarkata pieniä esineitä läheltä.\nNe vilkuvat kuin pelkäisivät väijyvää vihollista pensaan takana. Marpan\nsilmät olivat kärpän; olen kolttalappalaisten joukossa huomannut karhun\nsilmiä ja Valamossa aunukselaisten naisten parissa huomasin uuhilampaan\nvaljun läikkeen. Somalineekerien ja mustan mustien Sudanin asukkaitten\nsilmät taas palavat aivan eri tavalla. Niissä on kissaeläinten silmän\nraukeutta tai toisen kerran tuimaa tuiketta.\n\nMarppa ei tietysti tuntenut yhtään kirjainta. Kuka niitä hänelle\nolisi opettanut? Ei kreikanuskoinen pappi harmaannu paukuttamalla\nlaumansa kalloihin aakkosia. Kreikanuskoinen pappi ei harmene aivojensa\nrasituksesta, vaan yksinomaan Jumalan armosta, sillä pitkäpartainen\nja pitkätukkainen pooppi on todellakin arvokas ja juhlallinen olento.\nMutta yhden numeron Bibina tunsi, ja se oli 5. Eräs matkatoverini otti\n500 markkasen esille ja näytti Marpalle. Marppa kurkotti siihen kaukaa\nja sanoi iloisesti huudahtaen:\n\n— Kah, viitonen!\n\n— No, mutta mitäs ne on nämä kaksi muuta numeroa?\n\nMarppa tuijottaa ja tuijottaa. Viimein hän purskahtaa elävään nauruun\nja sanoo karjalankielellään jotakin, jota en ymmärtänyt, sillä\nkarjalankielestä ei muu suomalainen oudokseltaan tajua muuta kuin joka\ntoisen tai joka kolmannen sanan. Mutta hyvä olikin, etten ymmärtänyt,\nsillä kaikesta päättäen ei niitä kumminkaan olisi voinut pränttiin\npanna. Muttulin Marppa oli pelkäämätön juttuilija, naisten mukana\nollessa ehkä peloittavakin. Hyvin kalustetuissa huoneissa tuntuivat\nhänen puheensa vierailta, ehkä ne paremmin sointuivat Raja-Karjalan\nmökin ympäristössä.\n\nEn voi olla tässä yhteydessä kertomatta kohtaustani toisen\nrunolaulajan, suistamolaisen Lösösen kanssa, joka asui siellä jossakin\nnaapuriseurakunnan metsämökissä. Kysyin näet myöskin Lösöseltä, osaako\nhän lukea:\n\n— En yhtäkään kirjainta tunne, huokasi Lösönen ja purskahti itkuun.\n\n— Ka, mitä sie pyhä veli itket?\n\n— Ka kun kai lapset ossoot lukea, osovaa pieninkin, a minä en\nsanaakaan. Hyö halveksivat minua. — Ja taas hän huokaili ja itki.\n\n— Etkö sie tunne yhtään numeroakaan?\n\n— Tunnen yhden.\n\n— Minkä?\n\n— Seitikon, sanoi Lösönen, ja hänen naamansa jo kirkastui oikein\niloiseksi.\n\nMinä kirjoitin hänelle 7 ja näytin.\n\n— Vot, vot, vot, se se on!\n\nJa taas hän pyrskähti itkuun aivan kuin itse ukko Väinämöinen rukkaset\nsaadessaan.\n\n— No mitäs nyt, pyhä veliseni! Miksi nyt itket?\n\n-— Ka, kun tuo seitikko on aivan kerjäläissauvan näköinen. Ei sitä\nihminen tiedä, minne sitä joutuu, ennenkuin kuolee.\n\nIhmetyksellä me suomalaiset luterilaiset seisomme kohdatessamme\ntällaista tietämättömyyttä. Kysymme, eikö vanha ihminen ole saanut\npäähänsä muuta kuin yhden numeron merkin pitkän ikänsä kuluessa.\nEikähän niitä numeromerkkejä ole muuta kuin 10. Luulisihan noita\noppivan muistissa pitämään muutaman tunnin tarkastelun jälkeen. Mutta\neipäs vain! Marppa tunsi ainoastaan yhden, viitosen, Lösönen taas vain\nseitikon. Lösöstä seitikon merkki peloitti ja itketti kuin paholaisen\nkuva seinällä, Marppa taas virnisteli viitoselle silloin, kun sitä\nseurasi kaksi nollaa.\n\nNuo kärpän ja karhun silmätkö ne sellaisia ovat, ettei niillä näe\npieniä esineitä? Mutta osanneehan Marppa pitsejä kutoa, niinkuin\nRaja-Karjalan naiset ylimalkaan, ja saattaneehan Lösönen erottaa suden\nja ketun jäljet koiran jäljistä. Näitä jälkimmäisiä on toden totta\nvaikea erottaa meidän silmillä, eikä liene myöskään aivan helppoa\nsilmän urakkaa tarkastella pitsin kaikkia pieniä silmuja. Ihmeelliset\nsilmät niillä lukutaidottomilla metsäläisillä sittenkin on, erilaiset\nkuin lukutaitoisilla.\n\nMarppa puhui paljon kotoisista oloistaan. Mies oli kuollut kolme vuotta\nsitten, mutta hänellä oli »nieljä vunukkaa» hoidettavanaan. Vunukka\nkuuluu merkitsevän lapsenlasta. Bibinalla oli kaksi poikavunukkaa ja\nkaksi tyttövunukkaa. Poikavunukat tekivät jo maantöitä, mutta lehmä oli\nkuollut, ja se teki elämän tukalaksi. — Mainio sana tuo vunukka eli\nbunukka, muuten venäläinen lainasana! Koko Itä-Suomi aina Saarijärven\nsalomaita myöten tuntee »vunnukka» sanan, joka annetaan pienelle\nlapsipalleroiselle, paksulle ja pyöreälle, tai myöskin koiranpenikalle,\njoka on lihava, kömpelö ja hauska. Olen tästä lähtien ottanut vunukka\nsanan vilkkaaseen käytäntöön. Minullahan onkin sekä tyttövunukka että\npoikavunukka. Viis siitä, että sana on lähtöisin Venäjältä: vunukka\nja vunnukka sanassa piilee niin paljon iloista hyvänmieltä, että sen\nmielellään heittää rakkaan lapsen silmille. Luterilaisen suomalaisen\nsuussa se on vain hyväily nimi eikä enää sukulaisuutta ilmaiseva.\n\nSiirryttiin saliin runoja kuulemaan. Minä istuuduin Marpan viereen\nkuullakseni hänen sanansa tarkkaan. Marppa otti nenäliinan käteensä,\naivan niinkuin meidän luterilaiset mummomme kirkkoon tai seuroihin\nmennessään, mutta Marppa paralla ei ollut virsikirjaa kiedottuna\nnenäliinaansa. Siinä erotus ja suuri. Mitäpä Marppa virsikirjalla,\nhän kun ei tuntenut muuta kuin yhden painetun merkin, viitosen. Nyt\nMarppa alkoi. Hän nosti nenäliinan suupieleensä ja alkoi laulella.\nEn ollut sitä runomelodiaa, jota Marppa käytti, ennen kuullut.\nRunossa laulettiin Viipurin linnasta ja ritareista. Olisikohan ollut\njonkunlainen toisinto Viipurin pamauksen runosta, jossa lauletaan »pani\npyssyt paukkuinahan, umpiputket ulvomahan». En ymmärtänyt sanoja.\n\nEikä minua runolaulu erittäin innosta. Ei konserteissa eikä mahonkisten\nhuonekalujen keskellä. Ei vanhat runot iloa ja riemua nosta tällaisissa\npaikoissa. Runolaulu kuuluu savupirttiin. Siellä kun peräpenkin päässä\nharmaaparta ukko istuu ja nyppii kanteleesta itkeviä ääniä, siellä ilo\nilolle tuntuu, riemu riemulle remahtaa. Kun kuulijakunta viikkomääriin\nei ole kuullut muuta musiikkia kuin honkien huminaa ja haapojen\npakinaa, se kuulijakunta ei kaipaa suurempaa taidenautintoa. Sanathan,\njos niitä kuulee ja ymmärtää, ovat usein parasta taidetta, mitä\nsuomalainen saa kuulla. Mikä kirjallisuus voittaa runojen toisen kerran\nharrasta, toisen kerran voimakasta sanontaa? Mikä nöyryys loitsijan\nalkusanoissa:\n\n    En puhu omalla suulla,\n    Puhun suulla suuremmalla,\n    Maarian sulalla suulla,\n    Herran hengellä hyvällä.\n    Josp' on unilla suu suloinen,\n    Suloisempi suu Jumalan.\n\nTai mikä raju voima tihkunkaan seuraavista sanoista:\n\n    Himmene nyt hiien hurtta,\n    Raukia manalan rakki.\n    Kun et tuostana totelle,\n    Nouse metsä miehinesi,\n    Katajikko kansoinesi,\n    Petäjikkö perheillesi,\n    Sata miestä miekallista,\n    Tuhat rauaista urosta\n    Tätä hiittä hieromahan.\n    Juutasta rutistamahan.\n\nTällaisen sanonnan rinnalla kalpenee sekä raamattu että Shakespeare.\n\nNiin haltioitunut kuin olenkin tällaisia runoja lukiessani, niin\nsyvästi kuin ihmettelenkin sitä runoilijan kimmoavaa mielikuvitusta\nja säihkyvää ekstaasia, joka tällaiset kuvat ja sanat keksii, niin\nkylmäksi jään, kun kuulen vanhan runolaulajan suurissa juhlasaleissa ja\npehmeillä sohvilla vapisevalla äänellään supattavan näitä sanoja. Ei\nse myöskään vaikuta juhlalliselta, että tällainen runolaulaja ei jaksa\nyhdellä henkäyksellä laulaa koko runorivin loppuun, vaan pitää pitkän\nloman kahden viimeisen tavun edellä. Hän laulaa näin:\n\n    Lapsen tieto, naisen (hengitys) muisti\n    Ei oo partasuun (hengitys) rohon,\n    Eikä miehen karva (hengitys) rinnan.\n\nSe tuntuu niin voimattomalta ja ahdashenkiseltä, ja parhaimmallakaan\ntahdollani en voi olla tällaisesta häiriytymättä.\n\nNiin Marppakin lauloi:\n\n    Pani pyssyt paukka — mahan,\n    Umpiputket ulvo — mahan.\n\nEi sekään tahdo oikein uudenaikaista ihmistä tyydyttää, että rajuimmat\nsotalaulut ja hempeimmät lemmen tunnustukset veisataan samalla\nyksitoikkoisella melodialla. Sävel sotii sanojen sisällystä vastaan.\nTaidenautintoa ei siis synny. Parasta on vanhoja runoja lukea: silloin\nei mikään kahlehdi mielikuvituksen lentoa, mikä sisällyksestä aina saa\nyllytystä.\n\nMarppa Bibina lauloi toisenkin laulun. Nyt oli nenäliina vasemman\nsuupielen kohdalla. Se kosketteli nuoren miehen ja nuoren naisen\nrakkautta. Yhtä typerä olin nytkin. En ymmärtänyt kuin silloin tällöin\njonkun sanan. Marppa lauloi hartaasti ja suurella liikutuksella. Kun\nhän oli lopettanut, kysyin, ehkä hieman sopimattomasti:\n\n— Saivatko ne toisensa?\n\nMarppa heitti minuun silmäyksen, joka näytti tulevan noin sadan\nmetrin päästä. Hän katseli minua kuin talviuneliasta karhua. Hän kai\ntuumaili, »no tuossa on ukko utra, joka ei siitä suuresta, jalosta\nrakkaudesta tajua tään taivahallista». Muut ehättivät selittämään,\nettä sulhanen päinvastoin kirosi, haukkui ja tapatti morsiamensa.\nMikä luonnoton sulhanen! Kun niinä oikein syvästi rakastun, en huomaa\nmielitietyssäni mitään vikaa tai virhettä. Ei hän ole liian lihava eikä\nliian laiha, ei kiukkuinen eikä murjottaja. Päinvastoin melkein enkeli,\naistillisuudesta vapaa niinkuin minäkin. Vasta kolmikymmenvuotisen\nsodan perästä avioliitossa voi kiroaminen tulla kysymykseen. Siihen\nMarppakin myöntyi.\n\nPyydettiin Marpalta itkuvirsi.\n\n— Jos laulanen miesvainajastani?\n\n— Ka, laula vuan!\n\nNyt nosti Muttulin Marppa nenäliinan huulilta silmille ja alkoi\nkuvata miesvainajaansa mitä hempeimmillä sanoilla. Nyt jo ymmärsin\nparemmin. Karjalaisilla on suuri valikoima hyväilysanoja, ja ne\nolivat kaikki liikkeellä Marpan runossa. Ei Marppa itse ollut runoa\n»loatinut», hän oli vain itkuvirteen lisäillyt semmoista, mikä sopi\nhänen miesvainajaansa. Ei Marpan ruumis tutissut, niinkuin olen\nnähnyt muutamien itkijäin hartiain tekevän, eikä ääneen tullut\npaljon haikeutta sen lisäksi, mitä jo edellisissä lauluissa oli\nhuomattu, mutta hän itki, hänen silmistään valui vettä. Niin herkkä\non tuon karjalaisen kansan mieli, että se voi milloin tahansa\nsuuressa vieraassa seurassa pistää itkuksi. Sen tekevät yhtä herkästi\nmiehet kuin naisetkin. Lösönen parkui kun näki seitikon, Marppa\nitki muistellessaan miestään. Kun Marppa lopetti laulunsa, pyysin\ntunnustella hänen nenäliinaansa. Se oli aivan märkä.\n\n— Oikeinko sie itkit?\n\n— Ka tulihan ne kyyneleet, kun miestäin muistelin.\n\nKalevalassahan kaikki uroot itkevät, kun niikseen sattuu. Se ei ole\nrunollista liioittelua. Karjalan miehet vetistelevät vieläkin, kun\nmurhemieli tulee päälle.\n\nTotuuden nimessä mainittakoon, että Marpan runossa taloudellinen suru\nui pinnalla. Mutta elkäämme tekeytykö! Kun surma kaataa köyhän perheen\ntuen ja turvan, sen leivän ja särpimen hankkijan, silloin hellinkin isä\nmuistuu mieleen etupäässä elatuksen antajana. Rikas perijä ei muistele\naina isäänsä minkäänlaisella kaiholla, tyytyväisyydellä vain, kun isä\narvasi ajoissa kuolla.\n\nJuhlallisina oli istuttu, hiljaa kuunneltu, Marppa pyyhkieli silmiään,\npaljon kyyneleitä vuotaneita. Vähitellen alkoi niihin tulla iloisempi\nilme. Eipä aikaakaan, niin kärpän silmät taas kiiluivat Bibinan\nkulmakarvojen alta. Hän leikkasi äkkiä poikki juhlallisuuden paksun\nlangan.\n\n— Tanssinko mie teille?\n\n— Vieläkö sie jaksat tanssia? kysyin kummastellen.\n\n— Mikäs. Mie tanssin »Kangasta kutomassa».\n\nTuolit väistettiin syrjään, niin että Marpalle jäi iso lääni\nkeskilattialle. Hiukan Marppa kohotti hameitaan, niin että maailman\npaksuimmat tanssikengät näkyivät. Ne olivat pitkävartiset saappaat,\npaksupohjaiset ja kannankorko lavea ja matala kuin tsajulasin\nvati. Mikä valtameri erottikaan hänen aporkkansa helsinkiläisen\ntanssijattaren tai Annantehtaan kaunottarien puolikengistä? Marpan\nsaappaat eivät toden totta olleet puolikenkiä, ne olivat vieläkin\nenemmän kuin täyskengät. Ne olivat aporkkia, venäläinen sana, joka\npaljaalla kaiullaan ilmaisee jotakin hyvin paksua, tökeröä, raskasta\nja paukkavaa. Te tunnette nuo kengät! Niitä näkee joskus Helsinginkin\nkaduilla venäläisillä maalaisnaisilla.\n\nMarpan ensimmäiset kädenliikkeet saivat vereni hyytymään. Peitin\nsilmäni käsilläni ja huokasin:\n\n— Rukoilkaamme! Oo kaikkivaltias j.n.e.\n\nHätäisesti vilkasin ympäristööni. Naiset olivat kadonneet. Tanssi\nolikin vain, niinkuin Saksassa sanotaan: nur für Herren, ainoastaan\nmiehille. Marpan soolotanssia ei voikaan suorittaa ilman miesten\nsuosiollista apua. Naisia ei kaivata.\n\nMarppa pomppi salissa, aporkat paukkuivat lattiaan, kuin kangasta\nkudottaessa ainakin, hän syöksyi seinästä toiseen, pois eestä vain!\n\n— Sukkula katosi, huudahti Marppa ja kärpänsilmät säikkyivät. —\nLainatkaa sukkulaa! Lainatkaa sukkulaa!\n\nMarppa lainaili sukkulaa majurilta, lainasi Vilekiltä, lainasi\nnuorelta isännältä, mutta minulta ei. Tunsin itseni ensin loukatuksi\nja halveksituksi, mutta jälkeenpäin kuulin Marpan sanoneen, ettei hän\n»tarennut» lainata minulta. Ei ilennyt. Olen siis antanut Marpalle\nanteeksi tämän epäkohteliaisuuden.\n\nSiinä hän seisoi, Marppa pakana, huohottaen ja läähättäen ja hikisenä\nraskaan urakkansa jälkeen. Juuri äsken hän oli laulanut järkyttäviä\nrunoja onnettomasta rakkaudesta ja hellästä miesvainajastaan, nyt hän\nilosta säteilevin silmin lainaili sukkulaa. Niin se karjalainen tekee,\ntoisen minuutin itkee, toisen nauraa ja ilvehtii. Tätä eivät muut\nsuomalaiset osaa eivätkä milloinkaan opikkaan. Mikä erinomainen aarre\nmeillä onkaan tuossa Raja-Karjalan väessä, jolla on etelämaalaisen\nherkät veret! Nehän ovat Suomen italialaisia. Pitäisi siirtää satakunta\nporilaista miestä tänne itäisimmälle rajalle ja satakunta Suojärven\nmiestä läntisimpään Porin lääniin, jotta raskaat veret ja kepeät veret\nhieman sekaantuisivat. Tällaisesta syntyisi mainio suomalainen rotu.\n\nOlen nähnyt tansseja jos jonkinlaisia, nähnyt suuria ryhmiä\nvatsatanssijoita Egyptistä, nähnyt Parisin cancanin, mutta niin\niloista tanssia, niin kömpelöä ja hassua kuin Bibinan »kangasta\nkutomassa» en vielä ikinä. Se tanssi on varmaankin keksitty 500\nvuotta ennen Kristusta. Ehkä Saban kuningattaren ja kuningas Salomon\nvainajan eläessä. Ehkäpä sitä tanssittiin Salomonin hovissa silloin\nkun kaikki ne 700 ja 300 hänen vaimoansa kutoivat majesteetille\npurppura-kauhtanoita. Vai olisiko Herodeksen tyttären soolotanssi,\njoka maksoi Johannes Kastajan pään, ollut yhdistelmä Marpan hyppyä ja\negyptiläistä vatsatanssia. Kristittyä se tanssi ei missään nimessä\nollut. Ei löytyne sitä luterilaista naista koko Suomenniemellä, joka\npystyisi sitä karkeloimaan. Aasialaista perua se tanssi varmaankin on,\nvai olisiko vielä mahdollista, että nuo mielikuvituksensa puolesta niin\nvilkkaat karjalaiset, jotka ovat laulaneet kokoon Kullervon niin ylen\nmurhemieliset runot, jokaisen runon laulettuaan olisivat naisillaan\n»kangasta kudottaneet», noin niinkuin mustan mielensä kevennykseksi.\nMene heistä ja tiedä, mikä heidän mieleensä on pistänyt, Marpan ja\nLösösen esi-isille.\n\nEihän Marppa tiennyt tai tuntenut sopimattomia tanssineensa. Olihan\nMarppa koko elämänaikansa pitänyt pyhinä kaikki Jumalan kymmenet\nkäskysanat, yhtä pyhinä kuin kuka tahansa Suomen aviovaimo. Rivoudesta\ntässä ei ollut ollenkaan kysymystä, viattomasta ja sukkelasta pilasta\nvain. Meidän katsojien kasvatus ei salli laskea tällaista viattoman\npilan ryhmään: meissä siis vika, ei Marpassa. Ei Suojärven kirkossa\nsynnintunnustusta ikipäivinä ole julki luettu. Ei Marppa Bibina koskaan\nole kuullut, että ihminen sikiää ja syntyy synnissä. Päinvastoin hän\ntietää, että molemmat tapaukset ovat täysin viattomat, suuren Luojan\nkaikkein pyhimmät ja tärkeimmät meille ihmisille uskotut toimet.\nNiitäkö tulisi hävetä?\n\nMutta Marppa osasi vielä toisenkin naisellisen soolotanssin, »kankaan\nluomisen». Nuori vääpeli Halonen väitti kumminkin, että se tanssi kysyy\nvielä paljoa lujempia hermoja katsojissa. Me luterilaiset askeetit,\nmajuri, Vilekki ja minä, emme enää uskaltaneet hiottaa hermoihimme,\nvaan ilmaisimme tyytyväisyytemme jo näkemäämme tanssiin, ja olihan\nMarppa Bibina jo sitäpaitsi 65 vuoden vanha.\n\nOn niin erinomaisen virkistävää joskus tavata pakana tai puolipakana,\non kuin saisi raikkaan vesiryöpyn niskaansa. Pääseehän sitä edes\nhetkeksi siitä painostavasta tunteesta, että maailma on surunlaakso,\nettä koko ihmiselämä on vain synnin saastaa. Saa uutta luottamusta\nsiihen toivoon, että vielä kerran maailmassa irtaudutaan näistä\naasialaisista harhauskoista vapaaksi, ja että ainoastaan typeryys\nleimataan synniksi.\n\nAasialainen neurasteenikko, suuri kirjailija Leo Tolstoi, mauruaa\neräässä kirjoituksessaan, että laulajatar ja tanssijatar voi ansaita\n50 tuhatta ruplaa vuodessa vain heiluttamalla ja oikomalla jalkojaan.\nJa sitäpaitsi jälkimmäinen tekee työtänsä housuttomin jaloin. Aivan\nniinkuin Marppakin teki. Mutta Marppa parka ei ansainnut tuhansia,\npäälle satasen vain, johon Marppa näytti olevan erittäin tyytyväinen.\nLorujen lopuksi Marppa siristeli silmiään, kohotti hiukan nokkansa\nnipukkaa ja sanoi veitikka mainen hymy huulillaan:\n\n— Ka, niin mie aina olen sanonut, parempi ja kunniallisempi on laulaa\nja ilvehtiä kuin varastaa.\n\nLeo Tolstoi ansaitsi suuria omaisuuksia omalla taiteellaan, vaikka\nhalveksi laulajattaria ja tanssijattaria. Hän oli erinomainen\nkirjailija, mutta huono ajattelija. Marppa oli taiteilija hänkin.\nMolemmat kyllä aasialaisia: Tolstoi oli ottanut esikuvakseen profeetta\nJeremiaan, Marppa taiteili »Korkean veisun» henkeen. Kumpiko parempi\nesikuva? Mene tiedä! Mikä on parempi milloinkin, mikä missäkin, mikä\nmillekin.\n\nEn vieläkään selkiä tästä Marpan tanssista. Jo kuullessani hänen\nkatkeraa itkulauluaan kuolleen miehensä muistoksi pälkähti päähäni,\nettä näinhän ne syyrialaiset naiset ennen muinoin surivat Adoniksen\nkuolemaa. Juuri itkijäthän olivat näitten juhlien pääroolin\nsuorittajat. Itkettiin ja surtiin Herran kuolemaa kahtena päivänä,\nmutta kolmantena päivänä Herra Adonis nousi ylös kuolleista, ja silloin\nnäitten itkijöitten riemulla, tanssilla ja mässäämisellä ei ollut\nminkäänlaisia rajoja. Kolmas päivä oli yhtämittaista ilon huutoa ja\nsuutelemista. Aivan kuin venäläisenä pääsiäispäivänä.\n\nMarppa siis siellä Laurosen talossa tietämättään, tuntemattaan esitti\nmeille pakanallisen Adonis-Herran neljätuhatvuotista juhlaohjelmaa.\nSekä ensimmäisen että toisen päivän surun että kolmannen päivän\nirtipäästetyn riemumielen, pyhän pakanuuden.\n\n\n\n\nRajaveräjillä.\n\n\nNe ovat aivan tavallisia lehmiveräjiä, jotka erottavat punaisen Venäjän\nja valkoisen Suomen toisistaan. Kömpelömpiäkin kuin lehmiveräjät.\nNe ovat tehdyt paksunpuoleisista koivunrungoista, mutta eivät lepää\nniin hyvässä järjestyksessä vitaskierteitten nojassa kuin siististi\ntehdyssä karjaveräjässä. Miksikä ei ole portteja tehty? Ei, portteja\nvoi helposti avata, mutta tällaista raskasta veräjämöhkälettä ei\nturhanpäiten kukaan lähde purkamaan. Vai olisiko veräjä tehty sen\ntähden, että ne ikimuistoisista ajoista ovat laaditut estämään\npunikkeja tunkeutumasta luvattomille, rauhoitetuille viljelysalueille.\n\nVaikka rauhan pitäisi vallita Sovjetin ja Suomen välillä, ei ainakaan\nystävyydestä näkynyt merkkiäkään veräjän molemmin puolin. Kiväärit\nkädessä saapuvat rajavahdit veräjälle. Ei kumpikaan puolue kiipeä\nveräjän yli. Jos kapuat sen yli, voit saada kuulan ruumiiseesi,\nja siinä makaat. Ei kukaan nosta juttua sinun surmastasi; veräjän\ntuolla puolen olet turvattomampi kuin ukkometso meillä kuusenoksalla\nrauhoitusaikana.\n\nEn malttanut sentään olla yrittämättä kavuta veräjän yli, voidakseni\nkehua käyneeni Aunuksessa, tallanneeni tämän onnettoman, sotien ja\nnälän runteleman maan multaa, joka kaikesta päättäen, korkeamman\nmaailmanjärjestyksen pakosta, kohta on joutuva meille. Mutta\nvahtisotilaat varoittelivat:\n\n— Elkää menkö, jos punikki vaanii jonkun puun takana, ei teidän\nhengellänne ole edes mädän puolukan arvoa.\n\nAunuksessa olen nyt kaikesta huolimatta käynyt.\n\nEnsi kerran käytiin rajaveräjällä Kaksinaisten tulliaseman luona.\nAjettiin autolla aina veräjälle saakka. Tästä kulkee nimittäin suuri\nvaltatie Raja-Karjalasta Petroskoihin. Petroskoi se olikin ennen sotaa\nrajakarjalaisten pääkaupunki. Äänisjärveen se suuri Suojärvikin laskee.\nKun eräs alkuasukas minulta kysyi, olenko Venäjällä käynyt, ja sai\nmyöntäviin vastauksen, kysyi hän heti:\n\n— Petroskoissako?\n\nHänestä Venäjä ja Petroskoi oli sama käsite. Muille suomalaisille\ntuskinpa Petroskoin nimikään on tunnettu. Karjalaisten kertomusten\nmukaan se on likainen kaupungin rähjä, jonka yläpuolella sinisiksi\nmaalatut kirkontornin kuvut ja niiden kärjessä kullatut ristit\nprameilevat. Sortavalaan on tähän asti ollut liian pitkä matka, — Mutta\nnyt ovat olot kerrassaan muuksi muuttuneet.\n\nSen näki jo seistessä rajaveräjällä. Suomen puolella oli tie\nhyvää autotietä, vaikkapa olisi ajanut veräjän kumoon. Mutta heti\ntoisella puolella oli tie heinittynyt ja kerrassaan käyttämätön.\nLehtipuun varvut peittivät paikoin koko tien leveyden. Jos Venäjällä\nenää ollenkaan työtä tehdään, niin maantieltähän saisi oivallisen\nheinäsadon. Tekipä oikein mielen murheelliseksi nähdessään tämän\ntarkan rajan työn, huolenpidon, järjestyksen, ja toiselta puolen\nleväperäisyyden, laiskuuden ja epäjärjestyksen välillä. Tuo\nmaantienpätkä, mikä tuossa painui alas notkoon, kuvasi tavallaan\nkoko nykyisen Venäjän tilaa. Ihmistyön tähänastiset saavutukset ovat\njoutumassa metsistymisen jalkoihin. Niin taloudellisen kuin henkisen\nkulttuurin alalla. Milloinka tuo maantie taas saadaan ajettavaan\nkuntoon, kuka sillat korjaa, kuka ja milloin maantierummut uusii?\nTuleeko siitä enää koskaan samaa, mikä se ennen vallankumousta oli,\ntärkeä kauppatie Raja-Karjalasta Aunukseen? Nyt jouluksi saadaan\nrautatie ulottumaan Suojärven eteläisimpään lahteen. Silloin Sortavala\nja Viipuri muuttuvat suojärveläisten pääkaupungiksi.\n\nMutta eivät bolshevikit näe tätä häpeän rajaa. Tai eivät ole\nnäkevinään. Ylpeitä kuuluvat olevan omasta puolestaan. Kehuskelevat\nihanneolojaan omassa maassa ja ennustelevat meille samaa autuutta,\nmaanteitten metsittymistä ynnä muuta. Rajaveräjän toiseen laitaan ovat\npystyttäneet taulun, jossa luetaan seuraavat venäläiset kirjaimet:\nP.C.Փ.C.P. joka merkinnee: Venäjän sosiaalinen sovjet yhdystasavalta.\nSuomen vartiosotilaat ovat taas puolestaan nostaneet pystyyn toisen\ntaulun veräjän tälle puolelle, jossa luetaan seuraavat kolme kirjainta:\nV. S. T. joka merkinnee: Valkoisen Suomen Tasavalta. Suomalaisessa\ntaulussa siis huumori ja uhka kilpailevat etusijasta, venäläisessä taas\nuhka ja haltioitunut innostus, ehkäpä lapsellisuuskin. Valtakunta,\njonka nimessä on viisi eri yhdyssanaa, eiköhän se ole tuomittu\nhajoamaan tai häviämään? Sanotaanhan: »kuta useampi kokki, sitä\nhuonompi soppa». Jos nyt tätä nykyä ollenkaan voi samassa yhteydessä\npuhua Venäjästä ja sopasta. Meidän sotilaamme kertoivat kerran\nantaneensa venäläiselle virkaveljelleen kokonaisen leivän. Sanaa\nsanomatta oli mies hyökännyt leivän kimppuun kuin nälistynyt karju ja\nsöi sen antajien läsnäollessa viimeistä murusta myöten, kiitti ja läksi\nkotiaan, hiljaisuudessa sulattelemaan tätä outoa ravintoa.\n\nJoka perjantai klo 12 saapuvat venäläiset ja suomalaiset vahdit\nrajaveräjälle sopimaan yhteisistä asioistaan. Me tulimme säntilleen\nsiihen aikaan perille, mutta bolshevikkeja ei näkynyt missään.\nLuulimme aluksi, etteivät he uskaltaneet lähestyä veräjää, meitä kun\noli tällä kertaa niin monta odottajaa. Luulimme, että he piilivät\njossakin pensaissa, kivääri ojona ja silmä tähtäimen raossa. Mutta\naina Virransillan tappelusta alkaen on niin ollut, että Suomen ja\nRyssän kello käy omia aikojaan. Niin nytkin. Laukaisimme kaksi panosta\nhuomauttaaksemme venäläisille, että olimme määräpaikassa. Ei vastausta\nminkäänlaista. Kolmen neljänneksen perästä laukaistiin toinen. Kuultiin\nvastaus, mutta hyvin kaukaa. Venäläisten vartiostoon taitaa veräjältä\nolla puolen peninkuorman matka. Kauan jouduimme tirkistelemään\nmetsittynyttä maantietä pitkin, kunnes näimme lepiköstä pistävän esille\nkaksi heiluvaa kiväärinpiippua. Nyt ne tulivat, tulivat veräjälle\ntervehtimättä lainkaan, vaikka venäläiset ovat niin valmiit lausumaan\nterveisensä »kaikille, kaikille, kaikille». Mutta ei päällikkö\nollutkaan venäläinen, silkka suomalainen, meikäläinen punikki. Kotoisin\nHämeenlinnasta. Nimestä ei tietoa, eikä sitä tahdottu tiedustellakaan.\nKuvankaunis mies, ehkä kaunein hämeenlinnalainen, arvattavasti Birger\nJaarlin rintaperillinen suoraan etenevässä sarjassa. Ikävä vain, että\nhän nyt jalostaa sarmaatien kirjavaa joukkoa, sen sijaan, että hän\nsamoissa asioissa toimisi syntymäseuduillaan, jossa kauniita isiä\nkipeästi kaivataan. Sääli miestä ja sääli Hämeenlinnaa!\n\nKun tärkeimmät valtiolliset asiat oli saatu pohdituiksi ja\nyksimielisyys saavutettu tuhat kertaa nopeammin kuin sekä Genuassa että\nHaagissa, sain minäkin luvan puhutella komissaaria.\n\n— Te olette kalpea. Oletteko sairas?\n\n— Terve olen. Hampaat ovat vain lähteneet.\n\nMiehen ulkomuodossa ei toden tottakaan ollut muuta virhettä kuin\nettä hammasrivi oli arveluttavasti harventunut. Minulla oli kysymys\nhuulillani, mutta kultainen sydämeni esti sen ulos puhkeamasta. Se\nolisi kuulunut:\n\n— Ette kai te enää tarvitsekaan hampaita siellä Venäjällä? Kivääriä\nvain?\n\nNälkää ei saa ilkkua, vaikkapa se olisikin oman kehnouden aikaansaama.\nKysyin vain:\n\n— Onko teillä lääkäriä?\n\n— Ei toki, hymähti mies. — Terve minä olen.\n\nPuheltiin Hämeenlinnasta ja viljavasta Hauhosta.\n\nMielellään mies niistä asioista puhui, ilman minkäänlaista näennäistä\nliikutusta. Arvattavasti hän eli hyvässä toivossa kohdakkoin päästä\nrynnistämään Hämeenlinnaan ja takaisin valloittamaan esi-isänsä komean\nlinnan, nykyään »pinnhuusiksi» alennetun. Otin komissaarista yhden\nkuvan ja tahdoin ottaa toisenkin, jossa hänen komea jaarlin-nenänsä\ntulisi paremmin arvoonsa. Mutta kainosti hän tästä kieltäytyi. Olisi\nollut niin paljon kysymistä, mutta hienotunteisuus esti sitä tekemästä.\nMinua vain harmitti, että noin kaunis mies on sortunut vieraalle\nmaalle. Suomessa juuri kauniista miehistä on puute, väkeviä, kestäviä\nja ketteriä miehiä meillä alkaa kohta olla liiaksikin. Kun majurin\nsilmä vältti, kurkotin veräjän raosta komean Burgermeister-sikarin\nkomissaarille, joka sen halukkaasti nappasi, sillä Aunuksessa tällainen\nsikari tätä nykyä maksaa 1,000,000 ruplaa. Minusta on syntymästäni\nsaakka ollut erinomaisen helppoa täyttää Kristuksen ankara vaatimus\nrakastaa vihamiestäni kuin itseäni. Tätä en sano kerskaukseni, vaan\npäinvastoin valittaen, sillä ei mikään tuota ihmiselle niin paljon\nonnettomuutta ja vastoinkäymisiä kuin hyvä ja hellä sydän. Autuaat ovat\nkovasydämiset, sillä he perivät maan.\n\nNiitä oli kaksi punikkia, jotka olivat saapuneet veräjälle. Toinen oli\nnuori poika, leveänaamainen, punaisia laikkuja naamassaan. Hän seisoi\nhiukan loitompana ja mulkoili kuin härkämullikka, jolle veräjällä ei\nkoskaan tarjota suurusta. Murjotti vain eikä sanonut sanaakaan. Kysyin\nkomissaarilta:\n\n— Mistä olette löytäneet tuon sonnimullikan?\n\n— Hän on venäläinen, en ole kysynyt hänen kotipaikkaansa, osaan hyvin\nhuonosti venättä.\n\nSaatiin tietää, että poika oli kotoisin armottomimmilta nälkäalueilta\nVolgan varrelta. Niiltä seuduilta, joista muun muassa Nansenkin\nmainitsee, ettei ihmislihan syöminen siellä enää herätä edes\nihmettelyä, joissa potilas syö lääkärinsä, eikä mitään muita troppeja\nkaipaa. Hän tuijotti koko ajan minuun. Oli helppo lukea hänen\najatuksensa:\n\n— Kaikki tuollaiset »pursuit» ovat meidän seuduiltamme jo ammoin sitte\nsyödyt. Ah, jos ojentaisin kivääriin ja paukaseisin! Mutta enhän minä\npääse saaliiseeni käsiksi! Eikä tuo tsuhna toveri tuossa ymmärrä,\nmillaiselta moinen paisti maistuu. Ollappa että minä tuollaisen\ntapaisin Aunuksen metsissä yksinään! — Ja hän nielasi jotakin, joka\ntahtoi täyttää suun. Mokomankin päälahtarin kanssa vain iloisesti\njuttelee.\n\nPoika parka! Siinä hän sormitteli kiväärihän kuin lainkuuliainen\nmetsästäjä ainakin, joka rauhoitusaikana näkee teerikukon tepastelevan\nkankaalla. En tarjonnut pojalle sikaria. Hän seisoi liian kaukana.\nSäälitti häntäkin, sillä ensi silmäykseltäni sain sen ajatuksen\npäähäni, ettei poika ollutkaan venäläinen, vaan puhdasrotuinen\ntai puolirotuinen mordvalainen. Siis samaa perusjuurta kuin\nhämeenlinnalainen komissaari ja me muut koollaolijat, vaikka maailma\noli vieroittanut meidät toisistamme koivuisen veräjän molemmille puolin.\n\nNäkyvänä todistuksena äskeisistä veririidoista virui raja-aidan tällä\npuolen kappale ihmisen pääkalloa. Siitä olivat muut osat jo hävinneet\npaitsi päälaen korkein kupu. Siinä se makasi maassa kuin mikäkin\ntuhkakuppi. Kysymykseeni, minkä eläimen luita tuollainen pyöreä\nkupponen on, sain vastaukseksi:\n\n— Ne koirat, ne aina vain hakevat ja löytävät ja kulettelevat\nkaatuneitten »polsujen» luita yltympäriinsä.\n\n— Mistä tiedätte, että se on »polsun» kallo, eikö se yhtä hyvin voi\nolla valkoisen suomalaisen?\n\n— Kyllä me tiedämme.\n\nRajaveräjä näkyy olevan vaarallinen paikka. Harha-askel vain rajan\nyli, ja ihminen saa jättää visiittikorttinsa, pääkallonkupunsa,\ntodistukseksi käynnistään.\n\nMutta tuo komea petäjikkö ja tuo leppoinen lehto vähän loitompana,\nnehän olivat pilkulleen samanlaiset kuin meidän metsämme, maa, jossa\nne kasvoivat, samanlaista kangasta ja alhoa kuin meilläkin. Meillehän\ntuollainen maa kuuluu jo maantieteellisestikin. Entä kansallisesti?\nMarppa Bibinan ja Lösösen sukulaisia kai siellä asui rajan takana\nlaumoittain, herkkiä itkemään, herkkiä nauramaan. Meillehän nekin\nkuuluvat. Minkä siis Jumala on yhtehen sovittanut, ei sitä pidä\nihmisten erottaman. Siihen ajatukseen minä lujasti turvaan ja jään\ntyynesti odottamaan, että tämä yhdistyminen joskus tapahtuu.\n\nKorkeampi maailmanjärjestys sitä vaatii!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäytiin rajalla sellaisissakin paikoin, missä ei rajaveräjiä oltu\nrakennettu. Siellä uinui rajan reunalla salolampi nimeltä »Maimalampi».\nSana maima herätti minussa vireille muiston rikkaista runoaarteistamme.\nKalevalassahan se kerran pujahtaa esille runoriveissä: »nosti toran\ntutkusista, artin ahvenmaimasista». Mikä kuvaava nimi rajalammelle!\nTora- ja artti-riita on rajan ainainen kirous. Mainia tosin merkitsee\ntäkykalaa, mutta kaloista ja riistamaistahan artit ja torat aina\nmuinaisuudessa syntyivät sen kansan keskuudessa, joka Kalevalan lauloi.\nOltiinhan todellakin, niinkuin joku runoilija on laulanut, »Kalevalan\nlaulun mailla».\n\nTallustellessamme korkeassa petäjikössä metsäpolkua myöten tulimme\nkalmistolle, joka sijaisi joitakin satoja metriä rajajoesta. Siinä\ntörrötti ristejä, vinoja Antreaksen ristejä, sikin sokin, olipa\nmuutamia sukuhautojakin, s.o. mataloita majoja siellä täällä. Oltiinpa\ntodellakin Kalevalan laulun mailla. Ei Kalevalassa hiiskuta sanaakaan\nhautausmaista. Kyläläiset kaivoivat kuolleensa alas maahan siihen\npaikkaan, missä kangas oli kuivaa ja missä koristeellisia puita kasvoi.\nTavallisesti kuusia. Mutta tässä muodosti kalmiston kokonainen,\nloppumattomalta tuntuva, komea petäjikkö, alkeellisin hautausmaa,\nminkä ikinä olen nähnyt. Ehkä vihkimätönkin. Nuo ristit tuntuivat niin\nvierailta ja erehdyttäviltä siinä puitten keskellä. Pakanoita kai\nsiellä nukkui nurmen alla, pakanoita, jotka olivat eläissään palvelleet\nUkko Ylijumalaa, jotka häntä olivat rukoilleet ja Väinämöisen neuvoja\nnoudatelleet, ilonhetkinään »kangasta kutoneet». Tulen, auringon ja\nkuun palvelijoita, joitten yksinkertainen, mutta silti niin harras\nrukous on ollut:\n\n    Terve kuu kumottamasta,\n    Kaunis kasvot näyttämästä,\n    Päivä kulta koittamasta,\n    Aurinko ylenemästä!\n    Nouse aina aamusilla\n    Tämän päivänkin perästä!\n    Teeppä meille terveyttä,\n    Siinä saama saatavihin,\n    Pyytö päähän peukalomme,\n    Onni onkemme nenähän!\n    Käy nyt tiesi tervehenä,\n    Matkasi imantehena,\n    Päätä kaari kaunihisti.\n    Pääse illalla ilohon!\n\nMikä kaunis rukous! Päivänpaisteen, omien ja ilon haltioitunut\ntoivotus. Mitäpä ihminen muuta voi rukoilla. Aurinkohan on elämämme\nehto, kirkkain ja näkyvin suuren Luojan ilmaus.\n\nEsi-isiemme epädogmaattinen, indetermineerattu usko suureen,\nrajattomaan Luojaan, jonka lämmittävältä silmältä, auringolta, he\nrukoilivat terveyttä, saatavia ja onnea, täytti mieleni kunnioituksella\nja hartaudella. Nuo vinot, ristit, aasialaisen legendan pyhittämät,\nmitä ne siinä tekivät iloisten, viattomain metsäläisten haudoilla?\nEi, auringon pyöriä ja kuun sirppejä siinä olla piti, jos joitakin\ntunnusmerkkejä ollakseen. — — —\n\nLadossa Irstanjoen rannalla vietimme tunnin parin metsäläisen elämää\nnuotiotulen ääressä. Toinen ranta oli surman ranta. Ei ollut vahteja\nsillä puolen, ei tällä puolen. Mahdoton vahdittava tämä pitkä,\nkiemurteleva ja oikullinen itäinen rajamme! Jos mieli visusti vartioida\nmoista rajaa, pitäisi komentaa jokainen Suomen asevelvollinen tänne.\nTuskinpa nekään riittäisivät. Kuka tahansa voi tästä kulkea yli\nkenenkään huomaamatta. Niinkuin meidän bolshevikkimme tuon tuostakin\ntekevät.\n\nJoen rannoilta oli heinät jo tehdyt. Kun katselee kartalta itäistä\nrajaamme, huomaa hämmästyksekseen, että raja kaartelee näennäisesti\naivan oikullisesti. Raja käytiin jo vuonna 1618, — Ei silloin talot ja\ntilukset vaatineet tällaisia mutkia. Ei kylläkään! Mutta luonnonniityt\nolivat jo silloin määräävinä tekijöinä rajaviivaa vedettäessä. Milloin\nraja tekee silmukan Venäjän puolelle yleisestä suunnasta, milloin\ntaas Suomen puolelle. Niissä paikoissa oli metsäläisten luonnonniityt\nvaatineet tällaisia koukeroita rajankäynnissä. Omistusoikeudet näihin\nniittyihin olivat siis jo Kustaa Adolfin aikoina erityisen tarkoin\nvakiintuneet. Tämä on sitäkin ihmeteltävämpää, kuin sata vuota\njälkeenpäin Uudenkaupungin rauhanteossa 1721 raja Venäjän ja Suomen\nvälillä vedettiin linjasuorana mistään omistusoikeuksista huolimatta.\nSe linja nähdään vieläkin kartoissamme, se on tuo omituinen Kuopion\nja Viipurin läänin raja, joka kahtena suorana viivana kulkee, toinen\nlännestä, toinen idästä, mutta eivät kohtaa toisiaan. Ne yhdistää yhtä\nsuoraselkäinen poikkiviiva, joka lähtee Jänisjärven pohjoisosasta ja\nyhtyy itäiseen linjaan Värtsilän pohjoispuolella. Pietari suuri oli\nsuoranuottinen mies, itsevaltias. Hän otti kartan käteensä ja veti\nlinjaalilla viivan ja sanoi:\n\n— Tuosta raja kulkee. Maanmittarit hoi! Aukaiskaa linjat!\n\nMaanmittarit ryhtyivät työhön kahdesta paikasta. Toinen ryhmä idästä,\ntoinen lännestä. Tukkeja kaatui rytisten maahan. Linja aukeni\npakostakin. Ei välitetty, jäikö talon ladot Venäjälle ja riihi Suomeen.\nSuoraan vain huhkittiin korkeitten määräysten mukaan.\n\nMutta sitten sai itäinen rajankävijäkunta kuulla, että lännestä tulevat\nmittarit olivat noin neljä peninkuormaa etelämpänä avaamassa linjaa,\nvaikka heidän piti sääntöjen mukaan kohdata toisensa. Mitäs nyt tehdä?\nNoudattaen yhä edelleen keisarillista suoraviivaisuutta, rajankävijät\nhakkasivat taas suoran linjan molempien päälinjojen välille, viis\nputtaamatta siitä, vaikka porstua jäi Venäjälle ja tupa Suomeen. Tästä\nsyystä tuo outo polvi vieläkin on olemassa Kuopion ja Viipurin läänin\nrajassa.\n\nTällaista suoraa rajaa olisi ehkä parempi vartioida kuin nykyistä\nluonnonniittyjen rajoja tarkasti noudattavaa kiemuraa. Paras raja\nsentään olisi Syvärin joki Äänisjärven ja Laatokan välillä. Kuuluisiko\nse ihmeitten joukkoon, että sellainen raja kerran saadaan?\n\nEi bolshevikkeja tällä kertaa näkynyt pyrkivän rajan yli. Heidän\nonnekseen tämä ei tapahtunut, sillä meidän upseerimme olivat\npeloittavan tarkkakätisiä miehiä. Vääpeli Kinnunen ampui 25 m:n päästä\nvirvoitusvesipullon pohjan puhki ja 45 m:n päästä ensi laukauksella\nsaman pullon kyljen säpäleiksi. Hirvittävä mies tuo koululaisen\nnäköinen vääpeli! Kävin yhä hienotunteisemmaksi Kinnusta kohtaan,\nsillä jos hän jostakin syystä katsoisi olevan syytä vaatia minut\nkaksintaisteluun, lävistäisi tuo puhdasmujuinen Pitkärannan kauhu\nminun laajan sydämeni pistolillaan, vaikka määräisin välimatkan 100\nmetrin pituiseksi, joka lienee maksimiraja urhoollisten miesten kesken\nkaksintaistelussa.\n\nKäytiin vielä kolmen rajakomppanian esikunnissa. En tietysti ollut\noikeutettu niitä tarkastamaan, mutta vanhana sotilaana en voinut olla\ntekemättä huomioitani. Olenhan kolmena kesänä tutkinut strategiaa\nTuusulan reservikomppaniassa saamatta muuta rangaistusta kuin että\nviimeisenä kesänä tuomittiin luennoimaan ensimmäisen plutoonan\nmiehille sotilaskasvatuksen alkeita. Se merkitsi sitä, että minun piti\nnousta aamulla klo 5 työhön, silloin kun muut toverini, akateemisen\nsivistyksen saaneet, vielä rauhassa saivat nähdä aamuhetken hempeimpiä\nunia. Mutta täten tulikin minusta sen vuosikerran teoreettisesti\nsivistynein sotilas. Hyvät ystäväni väittävätkin, että suuresti\nmuistutan vielä nytkin eronsaanutta jalkaväen kenraalia, jolla\nei ole lupa kantaa univormua. Saman huomion tekivät saksalaiset\nkatupojatkin Hannoverin kaupungissa. Kun näet kerran seisoin sen\nkaupungin kadunristeyksessä, kulki kymmenkunta poikaviikaria ohitseni,\nja ensimmäinen karjasi joukolleen: »Auge links!» Kaikki astuivat\nkunniamarssia vatsani alitse ja tuijottivat minuun kuin ainakin\nsotilaat armeijakunnan komentavaan kenraaliin. Tämän vain kerron, jotta\nminun arvostelulleni annetaan se kantavuus ja arvo, mikä sille täydellä\noikeudella tulee.\n\nTarkastukseni tulos oli seuraava: rajavartioston komentajat ja\nkomennettavat olivat vieläkin ryhdikkäämpiä, sotilaallisempia ja\nterhakampia kuin edesmenneen Tuusulan komppanian miehistö. Se on\njo korkein kiittävä arvolause, minkä antaa voi, sillä Tuusulan\nkomppanian täytti pääkaupungin virkein nuoriso, tiedemiehet,\nvirkamiehet, ylioppilaat, liikemiehet, voimistelijat, käsityöläiset,\nnuoret työmiehet, jätkät ja yksi pappistutkinnon suorittanut, joka\nei kerinnyt päästä papiksi vihityksi. Henkisesti ja ruumiillisesti\nsiis monipuolinen valiojoukko. Kaikki tunsivat jo poikavuosiltaan\nsotilaalliset temput, kaikki olivat voimistelijoita ja kaikki pohjiaan\nmyöten isänmaallisia. Olimme syntyneet juuri ennen suurta nälkävuotta,\nsiis Faraon lihavia lehmiä, joille kruunun puvut eivät mitenkään\ntahtoneet mahtua, Minäkin olisin jäänyt aivan alastomaksi tai, mikä\nolisi ollut vieläkin pahempi, tavalliseksi siviiliraukaksi, jollen\nsähköteitse olisi Helsingistä tilannut omaan laskuuni sopivan puvun,\njonka mitta otettiin Uudenmaan pataljoonan soittokunnan lihavimman\npasuunanpuhaltajan ruumiista. Uutta tällä rajavartiojoukolla oli\nyksi etu, joka meiltä puuttui, sen miehistö oli todellisen sodan, ei\nvain leikkisodan, tuttu vanhastaan. Se tiesi tarkalleen, mille sekä\nsavuton että savustettu ruuti tuoksahtaa. Ei yhtään nahkapoikaa voinut\nerottaa heistä, kaikki olivat ammattimiehiä, värvättyä joukkoa, joka\noli ottanut osaa oman maan ja heimokansojemme kaikkiin verileikkeihin\nihaniin. Monella oli rinnan täysi erivärisiä nauhoja, kunniamerkkejä.\n\nKaikesta tästä entisyydestään huolimatta olivat nämä miehet niin\npuhdasnaamaisia ja viattoman näköisiä, ettei luullut heidän koskaan\ntappaneen muita Luojan luomia olentoja kuin lutikoita, itikoita,\nkirppuja ja kärpäsiä. Ruudin savu näkyy, kun sen saa naamastaan\npoispestyksi, silottavan ihoa, niin että rokonarpisenkin näköpää\nhelottaa kuin Maimalammen pinta tyynenä kesäiltana.\n\nRajavartioston miehet olivat kotoisin mikä mistäkin yli koko Suomen.\noli pohjalaisia, karjalaisia, uusmaalaisia ja hämäläisiä. Erään\nkomppanian johtaja oli Vartsalasta saakka Salon kauppalan luota, siis\nmelkeinpä finbyläinen. Urheilua harjoitetaan uutterasti pihamailla,\npotkupallo lenteli illoin miehestä mieheen, ja alkuasukkaatkin näkyivät\nsaaneen oppia tästä maailmaa valloittavasta urheilusta. Luulenpa\nmelkein, että nämä kasarmit, jotka ovat sijoitettuina saloisimpiin\nseutuihin, aivan rajan ääreen, vaikuttavat väkevästi ympäröivän kansan\nherättämiseksi ja kohottamiseksi. Ainakin luulisi suomalaisuuden tunnun\nniiden ja uljaitten sotilasten seurustelun kautta yhä lujemmaksi\nvarttuvan. Luennoitahan sotilaat eivät pidä, eivät kieltolaista,\neivätkä tunnustuksellisesta siveysopista, sellainenhan sorahtelee\nsotilaan suussa, mutta sitä enemmän he voivat puhelun ja esimerkin\nkautta herättää asukkaissa isänmaallista mieltä, joka tätä nykyä näin\nrajalla on ylen tärkeää. Jos oikein tuntenen ihmisten mielet, luulen,\nettä sotilasten vaikutus ympäristön nuoriin impysiin on suuri, eiväthän\nRaja-Karjalan neitoset poikenne sukupuolensa yleisestä taipumuksesta\nkiintyä asetakkeja kantaviin miehiin enemmän kuin tavallisiin\nsiviilirahjuksiin. Raja-Karjalan lukemattomat Veerat, Tatjaanat,\nFjoklat ja Varvarat taitavat olla kahden vaiheilla, kummatko ovat\notollisempia ylkiä, omat Vanjat, Ivanat, Sashat ja Ontreit vaiko nämä\nuudet tulokkaat Väinöt, Kallet, Vilhot ja Toivot.\n\nNiinkuin edelläolevasta huomataan, oli vaikutus, minkä tarkastelustani\nsain, erittäin edullinen. Voin laulaa rakkaalle synnyinmaalleni\nSuomelle:\n\n    »Ollos huoleton,\n    Poikas valveill' on»\n\nLeveä, suora ja hyvä on se maantie, mikä Pitkärannasta johtaa Salmin\nkauppalantapaiseen kirkonkylään. Monin paikoin näkyy Laatokan meren\nulappa tielle. Tämä tie se yhdistää Laatokan takaisen Karjalan Aunuksen\nviljavimpiin ja asutuimpiin seutuihin. Suomen puolella asutusta kestää\naina rajalle saakka. Ja Aunuksen puolella näkyy taloja ja kyliä aivan\nviervieressä. Täältä on salon tuntu hävinnyt. Suomen viimeinen talo\nsijaitsee 5 metrin päässä Venäjän vaaralliselta rajalta. S.o., maantie\nsen vain erottaa toisesta vihamielisestä valtakunnasta.\n\nSamanlainen veräjä tässäkin oli rajan merkkinä, ja samanlainen\nheinittynyt tie alkoi heti Venäjän puolella, mutta metsää ei näkynyt\nmissään. Postikonttorin porstuan rappuset kuuluivat oikeastaan\nVenäjälle, postikonttori Suomeen. Mutta äsken oli päästy sellaiseen\nsovintoon, että rappusetkin oli luovutettu Suomelle ja bolshevikkien\nsotilaat kielletty istumasta rappusilla. Aunuksen kyläläiset eivät\nhenkensä uhalla saa lähestyä rajaveräjää. Suomalaiset taas saavat\nnojata raja-aitoihin miten paljon tahansa, mutta aidan yli loikkaaminen\nvoi tuottaa turmion. Mekin kättelimme venäläisiä rajavartijoita aidan\nyli, mutta jutteleminen ei sujunut, sillä miehet olivat ummikolta.\nMuutamat sotilaat olivat täysin babiaanien näköisiä, joilta voisi\nodottaa minkälaisia ilkitöitä tahansa. Kun loi silmänsä meidän komeihin\nrajasotilaihin, pullistui rinta ylpeydestä. Tuo veräjä ei ainoastaan\nerottanut kahta valtakuntaa toisistaan, se oli myöskin kahden\nkulttuurin raja, aasialaisen ja europalaisen.\n\nRajakylän väki oli heinätöissä, vanhukset ja raajarikot sekä lapset\nvain kotosalla. Mutta lapsia niitä oli kosolta. Ei ole ollenkaan\nharvinaista, että Raja-Karjalan emännälle syntyy 10—16 lasta. Tosin\nmonet pyhimykset korjaavat niitä koko joukon taivaalliseen huostaansa,\nmutta eloon jääneitten luku joka perheessä on sittenkin rasittavan\nsuuri. Luuli jokaista taloa pienten lasten kouluksi, niin niitä\nmankaroita teutaroi pihamaalla.\n\nPerin karjalainen oli seuraava ilmiö. Sen talon ikkunassa, joka oli\nlähinnä Venäjän raja-aitaa, nähtiin vanha ukko pientä lasta hoitamassa.\nMies lapsenlikkana, se ei ole outo ilmiö Venäjällä. Nähtiinhän\nennen Helsingissäkin, miten nuoret sotilaat oli pantu työntämään\nlapsenvaunuja. He kantoivat lapsia käsivarsillaan ja jokelsivat\nheille, ja kun hanuri houkutteli prissakkaa potkimaan, jätti sotilas\npienen palleroisen toverilleen, kieppui hurjasti aikansa ja palasi\njälleen hoidokkinsa luo. Suomalaiselle sotilaalle ei vielä kukaan\nsuomalainen äiti ole uskonut sydänkäpystään. Niin luonnottomia äitejä\nmeillä ei ole. Sellainenhan arvosteltaisiin miltei lapsenmurhaksi.\nMutta Karjalassa on toinen muoti. Tuuheapartainen ukko siinä ikkunassa\nleperteli pikku tytölle kuin mikäkin imettäjä. Tytön pää hävisi ukon\nparran haiveniin ja ukko kehui lasta:\n\n— Hyvä on hoitaa tätä lasta. Ka, kun ruokaa annat, ei itke, ei paru. Ka\noikein hyvä vunukka on, oikein hyvä vunukka.\n\nPitkäaikainen kokemus puhui ukon huulilta. Hän oli siis hoitanut\npahankurisiakin lapsia.\n\nKaunis kuva jäi minulle mieleen tästä kohtauksesta. Pienen tytön pää\nukon parran harmaissa kehyksissä. Karjalaisen mielen lempeys ja hellyys\nilmeni tästä kuvasta. Partainen madonna! Olihan ukon silmäys yhtä hellä\nkuin minkä madonnan tahansa.\n\nVasta jälestäpäin on rietas henki kuiskannut korvaani:\n\n— Mitäs luulet pienen tytön tukkaan tarttuneen ukon parrasta.\n\nOli miten oli, kaunis oli kuva. Tyypillinen karjalainen kuva. En sitä\nkonsanaan unohda, kun Raja-Karjalaa muistelen.\n\n\n\n\nKulkuneuvot.\n\n\nKarjalassa ovat tiet hyvät. Siellä on soraa kyllältä ja hyvää lajia.\nAina rapakivestä karkeimpaan hiekkaan saakka. Karjalaisen luonne\nrakastaa nopeaa liikettä, ja sitä hän vaatii myöskin hevoseltaan,\nolipa tämä iso tai pieni, syöttiläs tai luuramu. Viipurin läänin\npieni, takkuinen hevonen on kurjasta ulkonäöstään huolimatta ensi\nluokan elukka. Trillojen edessä se voi kiireen tullen laukata yhtä\npäätä kilometrittäin, niin että sen pitkäkarvaiset jalat liehuvat kuin\nnaisten viuhkat, mutta kun se kuormaa joutuu vetämään, laahustaa se\npuolinukuksissa Viipurista vaikka Ouluun saakka.\n\nTein tällä matkalla uuden hevostuttavuuden. Näin Aunuksen hevosen.\nSe ei enää ole hevonen, sehän on poni. Niin turhan pikkuinen se on.\nMutta ei se mikään karvakinttu ole, päinvastoin hyvin säädyllinen\nulkomuodoltaan, kauniisti tummanruskea. Mutta väkevän vaikutuksen se\nmieleeni teki. Se on niin murheellisen näköinen, kun se liian pitkien\naisojen päässä retuuttaa nelipyöräisiä rattaitaan, että minä säälin ja\nliikutuksen vallassa jäin seuraamaan sen hidasta kulkua maantiellä.\nEi se vilkuillut oikealle eikä vasemmalle, ei se ollut näkevinäänkään\nvastaantulijoita, olivatpa ne hevosia tai ihmisiä, se vain tuijotti\neteensä ja hiekkaiseen tiehen, se vain veti ja sillä hyvä. Mitä\nmaailmassa muutoin tapahtui, se ei häntä vähän vähääkään liikuttanut.\nOli aivan kuin koko Aunuksen kova kohtalo olisi laskeutunut\npainajaisena juuri hevosen sielulle, niinkuin tämä olisi joutunut\nsuurimman epätoivon ja jäytävimmän välinpitämättömyyden valtaan. Tuntui\nsiltä, kuin hevonen olisi vetänyt ruumisvaunuja, joissa kuolevan kansan\nkirstu lepäsi. Kun meidän purskuva kenraaliauttomme Annantehtaalla\nseisoi tien poskessa, ja tällainen maailmantuskaa poteva aunukselainen\nponi kiskoi kuormaansa sen ohi, niin poni ei kunnioittanut auttoamme\npienimmälläkään silmäyksellä. Se oli vain silkkaa ilmaa hänelle. Kun\nme sitte tunnin kuluttua sivuutimme saman elukan, joka nyt riisuttuna\nvaljaistaan söi heinää tien vierestä, ei se edes vilkaissutkaan\ntaakseen, häntä vain verkalleen hätisteli kärpäsiä heposen kupeelta.\nEn ollut vielä ennen mointa nähnyt. Oliko hevonen olevinaan vai oliko\nse täyttä totta? Mitäpä se hevonen ymmärtäisi teeskennellä! Miten\nrakkaaksi tuo apaattinen elukka minulle kävikään! Sillähän oli Impi\nMarian sielu. Eikö pitäne ostaa tuollainen Palestiinan matkaa varten,\nratsastaa sen selässä Kuolleen-Meren rantamia Lotin vaimon suolaiselle\nmuistopatsaalle. Miten mainiosti sen sielu sulautuisikaan Sodoman\nja Gomorran raunioitten ympäristöön. Entä muihin vielä pyhempiin\npaikkoihin. Onhan Aunuksen hevosen silmiin tulikirjaimilla piirretty:\n»Mitäs näistä maallisista!»\n\nKun Jehkilän sillalla tapasin toisen samanlaisen, lähestyin sitä ja\ntaputin sitä hyväillen. Ei väräystäkään! Vasen korva hiukan liikahti,\npaarman pistonko vai minunko taputuksen takia, sitä en tiedä. Tuntui\nniinkuin tuo pikku hepo olisi tahtonut sanoa: »ei sua vehkeillä». Teki\nmieleni ostaa tällainen pikku aunukselainen matkani muistoksi, mutta\nautossa ei enää ollut tilaa.\n\nAunukselaista hevosta ja sen kuormaa kestäisi Karjalan maantie\nloistavasti sekä poudalla että sateella. Mutta tuhannen kilon kuormat\nsyövät auttamattomasti rikki meidän maantiemme syksyisillä sateilla.\nEi siinä pelissä kestä rapakivitietkään. Onnelliset siis ne seudut,\njotka saavat tavaransa kulkemaan rautatietä myöten. Tänä vuonna jo\nSuojärvikin saa rautaisen tien valmiiksi oman pitäjänsä rajojen\nsisälle. Salmilla on Laatokan meri, niitä myöten helposti kuletetaan\ntavaroita vaikka suurten merien takaa, Suistamolla on jo rautatie\nLoimolaan saakka. Nyt on Suojärven vuoro tullut. Muutamat väittivät,\nettä rautatie jo tänä syksynä kiskoitetaan aina itse kirkkojärven\neteläisimpään nipukkaan saakka. Että rata jo oli valmis sinne saakka,\nja että asemarakennuksia kohotettiin pystyyn järven rannalle, sen näin\nomilla silmilläni. Uusi rata on jo kiskoitettu noin 15 kilometrin\npäähän päätepaikasta, niin että kauan ei kestäne, ennenkuin se avataan\nliikenteelle.\n\nTätä rataa voimme syyllä nimittää Raja-Karjalan radaksi. Sehän lähestyy\nrataa 8:n kilometrin päähän. Se halkaisee koko Laatokan takaisen\nKarjalan poikkipuolin, samaan suuntaan kuin Uudenkaupungin (1721) ja\nTurun (1743) rauhan raja kulkee, noin 6 à 7 peninkuorman päässä rajasta\netelään käsin. Matkaselän asemalla Sortavalan Joensuun rataosalla\nse yhtyy Suomen rautatieverkkoon. Koko tämän uuden radan pituus\nMatkaselästä Suojärvelle on noin 130 km.\n\nRata kulkee pitkin vedenjakajaa. Pohjoispuolella joet ja purot\nvirtaavat Salojärveen ja Suojärveen, josta sitten Suojokea myöten\nÄänisjärveen. Eteläpuolella taas joet laskevat Laatokkaan. Nyt on\nhuomattava, että sekä Äänisjärveen laskevat joet että muutamat\nLaatokkaan laskevat pistäytyvät rajan tuolla puolen. Siitä on tietysti\nhaittaa tukinuitolle ollut ainakin, mutta nythän se on - tehnyt lopun\nkaikesta puutavaran viennistä. Kuka sinne uskaltaa lähteä tukkien\nselässä bolshevikkien maahan. Tukit takavarikoidaan ja tukkilaiset\npannaan parhaimmassa tapauksessa veelleleivälle, pahimmassa tapauksessa\npoltetaan elävältä sen puolen proasniekoissa. En nähnyt yhtään hirttä\nAnnantehtaalla, en yhtään partta Suojärvellä, vaikka täällä sijaitsevat\nkruunun tiheimmät metsiköt. Tosinhan Lapissa kruununmetsät ovat\nlaajemmat, mutta puunkasvu harvempaa.\n\nRadan valmistuttua tulee toinen ääni kelloon: Hirret, parrut ja\nlankut pannaan vaunuihin. Venäjän matkat jäävät sikseen. Viimeiseltä\nasemalta itse Annantehtaalle ei ole kuin 10 km joko maitse tai vesitse.\nSalojärvi ja Suojärvi jokineen ja puroineen aivankuin nuolevat\nratapengertä. Ja itse rata halkaisee pitkin pituuttaan kruunun synkkiä\nsaloja.\n\nVoi arvata, että tukkijunkkarien käsiä syhyy. Saadappa nyt ostaa\nlampimitalla täältä tukkeja. Nyt kai täytyisi järjestää asiat niin,\nettä metsiä harvennettaisiin järkiperäisesti. Jos tukkijunnut tai\ntulevat omistajat pääsevät mielin määrin melskaamaan, ei tästä\nkorpiparatiisista ole muuta jälellä kuin kivi kiven päällä, kanto\nkannon vieressä ja kuivana kesänä kulo ja oksat palavat niin, että\nkoko Suomi peittyy metsäpalon savuun, niinkuin kävi viime kesänä, kun\nAunuksen metsät syttyivät tuleen. Mutta tämän järjestelyn hoitaa kyllä\nse tuttavani Helsingin kaduilta, jolla se oikea, pyhä kärpänen on.\n\nMutta Suojärven eteläisin nipukka ei ole radan lopullinen pää. Se\nikäänkuin tähtää vieläkin kauemmaksi. Kun kerran saadaan Venäjän kanssa\nei ainoastaan rauha vaan myöskin ystävälliset välit, silloin rata\nsujahtaa rajan yli eikä pysähdy, ennenkuin se tapaa Muurmanin radan.\nSiellä on rajan takana ehkä vieläkin koskemattomammat metsät, siellä\non Vienanmeri lohineen ja seitineen, siellä on hotj mitä. Silloin tämä\nrata tulee vasta näyttämään, mitä kaikkea se saa aikaan.\n\nToivokaamme, että silloin myöskin Aunus ja sen kansa on liittynyt\nSuomeen, niin että tämä Suojärven rata pitkin pituuttaan hoidetaan\nsuomalaiseen tapaan suomalaisten heimojen yhteiseksi hyödyksi, sillä\ntuohan maa on suomalaisten heimojen iankaikkisia asumusaloja, jonne\nvenäläiset vasta viime aikoina ovat tunkeutuneet, nuo metsät ovat\nsuomalaisten heimojen metsiä, joihin he ovat pienet kaskensa kaataneet,\njoista pettunsa jyrsineet jo esihistoriallisina aikoina. Mikä olisi\noikeudenmukaisempaa kuin että ne kuuluisivat sille kansalle, jolle\ntestamentti on taivaassa laadittu jo aikoja ennen kuin kukaan näissä\nmetsissä tunsi kirjaimet tai osasi paperille piirtää laillisesti\npäteviä sopimuskirjoja, rajasäännöstelyjä ja omistusoikeuksia.\nTosin Aunuksen pienet, ruskeat ponit ovat vaipuneet epätoivon ja\nvälinpitämättömyyden horrokseen, mutta kansa molemmin puolin rajaa\nvaalikoon sielussaan toivoa, joka ei saa pettää. Jos se kärpänen\nmolempien heimojen keskuudessa surisee kovalla äänellä, silloin tämä\nyhtyminen varmasti tapahtuu.\n\nAloitin tämän kirjani kertomuksella kärpäsestä. Kansoillakin voi olla\nkärpäsensä. Onhan juutalaisilla Messiaskärpäsensä, ja se on pelastanut\nkansan kuolemasta, vaikka se on joutunut mitä ankarimman sorron\nalaiseksi. Jos meihin suomalaisiin ja aunukselaisiin tämä aina huriseva\nhyönteinen kiintyy, ei ole epäilystäkään, että me kerran vielä yhdymme.\nSillä kun kansanheimoilla on _yksi mieli, yksi ajatus, yksi pyrkimys_,\nsilloin ei niitä voi vastustaa itse pimeyden vallatkaan.\n\n\n\n\nEhdotus.\n\n\nOnhan luonnollista, että Suomen valtio erottaa tästä Annantehtaan\n400,000 tynnyrinalan metsäalueesta ja muista kruununmaistaan sopivan\npuiston synkintä hongikkoa luonnonpuistoksi, josta ei saa oksaa\nkatkaista, ei elävää minkäänlaista ampua, ei kondiita ei huggaa, vaan\nkaikki niin kasvikunta kuin eläinkuntakin saa vapaasti kasvaa ja\nvarttua, kunnes elämänlanka itsestään katkiaa. Mutta minä uskallan\nlaajentaa luonnonpuiston aatetta. Siellä korven katveessahan\nelää kansaa, joka ei yhtään puustainta tunne eikä kristinopista\nymmärrä sen enempää. Täältä on pari tai kolme salonkylää rahvaineen\npäivineen rauhoitettava kaikelta lukutaidolta ja kaikelta kristinopin\ntuntemiselta. Ei yhtään pikkukoulun tai kansakoulun opettajaa\neikä pappia saa koskaan laskea edes kyläkunnan ulkopalstoillekaan\nastuskelemaan. Nimeksi on tälle rauhoitusalueelle pantava: »Suistamon\nkansan- ja luonnonsuojelusalue r.l.»\n\nMinä lupaan loppuiäkseni asettua kohtuullista palkkiota vastaan\nnäihin kyliin asumaan, vartioidakseni, että suojelusaatetta kaikessa\nankaruudessa noudatetaan. Kuoltuani annettakoon virka ilman hakemista\nHerman Stenbergille, kaikkien jalojen aatteiden kannattajalle, tai\njos hän kuoleman kautta, josta Jumala muuten varjelkoon, on estetty\nvirkaan astumasta, on paikka, niinikään ilman hakemusta, annettava Iivo\nHärköselle, Suistamon kuululle kirjailijalle ja runoilijalle.\n\nJotta raja todellakin säilyisi ylitsepääsemättömänä, on alueen pohjois-\nja eteläpäähän rakennettava kasarminsa, jonka päälliköiksi ehdotan\nVilekki Nissisen ja vääpeli Kalle Kinnusen. Heillä ja heidän miehillään\nolkoon oikeus kolmen varoituslaukauksen perästä ampua neljäs kohti, jos\nepäilevät, että rajan yli pyrkijä on joko tukkijunnu, salametsästäjä\ntai valistussaarnaaja. Marppa Bibina on vunnukoineen siirrettävä\nalueelle opettamaan kansalle kasvavalle Suomen kansan vanhoja,\npakanallisia tansseja.\n\nMillä kiitollisuuden tunteilla Suomen kansa sadan vuoden perästä\ntuleekaan meitä muistelemaan, kun he täällä Suistamon saloilla voivat\ntavata vielä ihmisiä, jotka palvelevat Ukko Ylijumalaa ja hänen\npatriarkkojaan, Väinämöistä, Ilmarista ja ehkä Lemminkäistäkin, jotka\neivät tunne yhtään kirjainta eivätkä ole halaistua sanaa kuulleet\nautuudenopista, jotka avopäin samoilevat luonnonpuistossaan ynnä\nkondiitten ja huggien kanssa ja jotka iltasilla »kutovat kangasta»!\n\nSillä onhan luonnollista, että Suomen kansa sadan vuoden perästä\nkauhulla ja ikävällä tulee huomaamaan, että kaikki Suomen kansalaiset\novat käyneet kansakoulun läpi, kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa,\nkaikki asuvat samanlaisissa rakennuksissa ja kaikki käyttävät\nsamanlaisia pukuja. Jos silloin Suistamon luonnonpuistossa tapaavat\nkolme kyläkuntaa, jotka tekevät jyrkän poikkeuksen yleisestä säännöstä,\nniin kaikki tekevät pyhiinvaellusretkiä tänne, ja Matkaselän Suojärven\nrata tuottaa erinomaisia vuosituloja.\n\nOi jospa ehdotukseni otettaisiin varteen!\n\n\n\n\nKäkisalmen radan vihkiäisistä.\n\n\nTähän asti tätä rataa on sanottu Hiitolan—Raasulin radaksi, mutta minä\nrohkenen nimittää sitä Käkisalmen radaksi sekä lyhykäisyyden takia\nettä monesta muustakin syystä. Eihän Hiitola ole mikään ihana nimi,\nsehän on melkein kiroussana, ja Raasuli on ehkä vieläkin rumempi.\nMinusta melkein Saakuli olisi ihanampi. Hiitolan—Saakulin rata tuntuisi\nehyemmältä. Molemmat päätepaikat kiroussanoja, tuollaisia lievempiä\nsadatuksia tosin, joita naistenkin seurassa voi vähin erin ja varovasti\nviljellä.\n\nKäkisalmen rata! Kukkuvan linnun rata. Niin, Käkisalmen seutu on\nlaulavien lintujen paratiisi. Käki on suomalaisessa runoudessa\nkaiken kesäisen sulosoinnun edustaja. Suomalainen ei ole kuten esim.\nruotsalainen kiinnittänyt huomiotaan käen omituisiin perheoloihin.\nRuotsissa käki = gök on myöskin haukkumasana. Suomalaisen mielestä käen\nkummallinen laulu peittää käen kevytmielisen elämän. Aivan niinkuin\ntaiteilijain mestariteokset kihlaavat hänen onnahtelevan elämänsä.\n\nRadan vartta pitkin on tuhansien vuosien kuluessa kulkenut\nSuomen mahtavin linnunrata. Tätä myöten saapuvat meille vieläkin\nkaikkein lukuisimmat parvet parhaimpia laululintusiamme, tätä\nmyöten joutsenemme, taivaanvuohemme, kurppamme, kuhankeittäjämme,\nsatakielemme. Joka kesäiseen aikaan on Käkisalmessa käynyt, tietää,\nettä sen ympäristön lehtoloissa tirskuu kymmenittäin satakieliä,\nkuhankeittäjiä ja muita laululintuja. Tuleehan niitä muuannekin\nmaahamme muita ratoja myöten, mutta ne ovat vain rippeitä Karjalan\nkannaksen suureen linnunrataan verraten. Täällä on se lehtevä\nkunniaportti, josta siivekkäät vieraamme joka kevät saapuvat kesäistä\nvaloamme ihailemaan, riemuhuudoillaan meitä ilahduttamaan.\n\nAivan niinkuin meidän ulkomaiset matkailijamme. Karjalan kannas on se\npääportti, josta matkailijat saapuvat maahamme. He seuraavat vanhaa\niänikuista linnunrataa, jota joutsenet ja satakielet siivillään ovat\nhalkoneet jo ennenkuin ihmisolentoakaan asusti meidän raukoilla\nrajoillamme. Tuleehan niitä matkamiehiä muuannekin maahamme, tulee\nTurkuun ja Helsinkiin, mutta ne ovat vain rippeitä siihen laumaan\nnähden, mikä Kannakselta vyöryy meille.\n\nTähän vaikuttaa kahden suuren miljoonakaupungin, Pietarin ja Moskovan\nläheisyys. Mutta vaikuttaa siihen myöskin se seikka, että Kannaksen\ntältä puolen avautuvat Suomen ihanimmat nähtävyydet, Saimaan salmet ja\nsaaret, Imatra, Punkaharju, Savonlinna, Kuopio ja Koli ja Valamo.\n\nKäkisalmen rata on siis tuleva matkailurata. Sehän yhdistää juuri\nmainitut miljoonakaupungit lyhintä tietä Saimaan vesistön leppoisiin\nsopukoihin. Tätä rataa myötten vastaisuudessa matkailijat saapuvat\nmaahamme, täältä ne ulottavat matkansa muihinkin osiin maatamme, aivan\nniinkuin lintummekin. Karjala ja Etelä-Savo on täynnä satakieliä ja\nkuhankeittäjiä, Länsi-Suomeen ne hyvin harvoin hairahtuvat. Päijänne on\nrajana niin näillä linnuilla kuin ulkomaisilla matkailijoillakin.\n\nMutta tästä seikasta emme me Matkailijayhdistyksen edustajat, prof.\nHomén ja minä, uskaltaneet juhlassa hiiskua sanaakaan, jottemme\nhäiritseisi sitä supisuomalaista henkeä, mikä siinä kauttaaltaan\nvallitsi. Kävimmehän Raudun verisellä kentällä, eikä niin ollen\nsoveltunut puhua siitä vierastulvasta, mikä vastaisuudessa tätä rataa\nmyöten varmaankin tulvii maahamme, tosin ei miekka ja kivääri kädessä\nvaan sen sijaan rauhan palmu päähineessä.\n\nEn pyri olemaan mikään armoitettu ennustaja, vaikka sanon, että se\npäivä vielä on koittava, jolloin meistä suomalaisista ja venäläisistä\ntulee hyvät ystävät. Juhlapuhuja Käkisalmen päivällisillä lausui, että\n»korkeampi käsi» ohjaa Suomen kansan kohtaloita. Olkoon menneeksi,\nmutta sama korkea käsi ohjaa myöskin muitten kansojen kohtaloita,\nyksinpä venäläistenkin, ja tämä käsi vaatii, että kansat ojentavat\nrauhan kämmentä toisilleen. Jollei se sitä vaadi, ei se mikään\nkorkea käsi olekaan: onpahan vain tuollainen käsivarsi, joka nähdään\nKarjalan vaakunassa, jossa miekka on käännetty miekkaa vastaan.\nTällaista asentoa ei saa ylläpitää hetkeäkään kauemmin, kuin mikä\nvälttämättömintä on. Sitä vaatii korkeampi ihmis-kulttuuri.\n\nEn enää jatka tähän suuntaan, aika on sellainen, etteivät rauhan\nfanfaarit saa täyteläistä kaikua.\n\nPiirrän kuvia juhlamatkan varrelta.\n\n\n\nAamiainen Kiviniemen asemalla.\n\n\nJuhlayleisö vyöryy asemataloon ja täyttää seiniä myöten sen suojat.\nHerkullinen aamiainen on katettu erääseen huoneeseen. Ateriat olivat\ntodellakin sekä runsaat että hyvänmakuiset joka paikassa radan\nvarrella. Tuntuipa siltä, kuin ruuanlaittotaito olisi erittäin\nkehittynyt Kannaksella. Pietarinko läheisyys sen vaikutti? Venäläinen\non herkkusuu, se tiedetään. Söimme piiraita ja tattariryyni-rieskoja,\nsuussa sulavia. Mutta oli tarjona muitakin europalaisia ruokia. Kun\ntultiin paistiin, kilahti lasi, ja juhlapuhuja, papin pukuun puettu,\nastui pöydän ääreen jälkiruoka-maljakkojen kohdalle. Suomalaisten\njuhlatapojen syvällisimmät tuntijat, eräs ministeri ja eräs entinen\nesittelijäsihteeri, nähtiin heti halkovan ihmistungosta ja pyrkivän\nulos vapaaseen ulkoilmaan. He sielunsa silmillä heti oivalsivat, että\npuheella ei näkyisi laitoja enemmän kuin Laatokalla vastaisia rantoja.\nPappi pauhasi: »Arvoisa juhlayleisö!» Vaistomaisesti minulta selkä\nkyyristyi, peitin silmäni ja tuijotin paistilautaseeni, sillä tuon\nnuotin olin uutterana kirkossakävijänä lapsuusvuosinani satoja kertoja\nkuullut. Se nuotti on papilla, kun hän aloittaa synnintunnustuksen,\nkääntyy seurakunnan puoleen ja lausuu: »rukoilkaamme!» Sentähden minä\nkupsahdin kokoon.\n\nEn kuunnellut sanoja, minusta vain tuntui, että puhuja luki: »minä\nvaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt\nolen ja vielä kaikkina minun elinaikoinani syntistä elämää pitänyt\nolen». Nuotti oli niin haikean tuskaista, varsinkin lopputavuissa,\nettä Sakkolan muijilta varmaankin kyyneltulva olisi vierinyt hunnun\npoimuihin maallisista puheaiheista huolimatta. Puhuja näet kertoi\nKannaksen murheellisen historian Pähkinälinnan rauhanteosta v:sta\n1323 aina juhlapäivään saakka. Puolen tunnin perästä nostin silmäni\nlautaselta, ja tapasin Viipurin maaherran ja tohtori Tekla Hultinin\nosaaottavat silmäykset, joista luin huolestunutta kummastusta. Luulivat\nminussa tapahtuneen mielenmuutoksen ja heräämisen synnin tuntoon.\nJa minähän vain olin elänyt lapsuuteni viehkeissä unelmissa tämän\npuolituntisen jossakin maalaiskirkossa keskikesän aikana minttukukan\nhurmaavassa tuoksussa.\n\nNyt jo kuulin puhujan sanoja, sydäntäsärkevän haikeita: »nytkin\njärvet ovat jäässä ja laivaliike loppunut, niin että olkaa hyvät,\nkorkean esivallan miehet, ja antakaa meille toinen päiväjuna».\nTämäkin konkreettinen ajatus lausuttuna samalla tavalla kuin\nsynnintunnustuksessa: »jos sinä minua niin tuomitseisit, kuin sinun\nkova oikeutesi vaatii ja minun syntini ansainneet ovat».\n\nKuulin plits, plats puhujan kulmalta. Juhlayleisö ja alkuasukkaat\ntäyttivät lautasensa jälkiruualla puhujan nenän edessä. Hopealusikat\nkilahtelivat lautasien pohjaan, kun herkku ahdettiin suihin. Ei sekään\nminua häirinnyt. Elin lapsuuteni muistojen hurmiossa. Varmaan ei\nyksikään kuulijoista nauttinut niinkuin minä. En koskaan enää luullut\nsaavani kuulla tätä ihanaa virttä, Helsingin papit kun eivät enää\nosaa sitä laulaa, ja nyt sen sain kuulla odottamatta asemahuoneessa,\nmaallisessa juhlatilaisuudessa.\n\nTodistan sydämeni kyllyydestä enkä ivatakseni. Olen todellakin\nkiitollinen puhujalle, sillä puhujan äänestähän hänen sanojensa\nvaikutus aina riippuu. Voiko Kannaksen todellakin veristä historiaa\nveisata paremmalla äänensävyllä kuin mikä juhlapuhujalla oli. Muita\nkilpailijoita hänellä ei voi olla paitsi Mikko Uotinen. Uotinen laulaa\nkansanlaulun sävyllä, Kiviniemen juhlapuhuja taas sillä vanhalla\nsävelellä, mikä Aaronilla jo oli tabernakelissa ja Jeremiaksella\ntemppelissä. Nuotissa on ikiajan pyhyys.\n\nHetki oli juhlallisin koko matkalla. Pyydän, että lukija ei hymähdä.\nJos joku sen ansaitsee, niin se olen minä, joka puheista vain ihailen\nja annostelen ääntä enkä sanoja. Juhlapuhe on oleva yksinlaulua,\njoko virttä tai maallista laulua, tehdäkseen vaikutusta. Tai sitte\nyleispätevää järkeä.\n\n\n\nRaudussa.\n\n\nAsemilla oli paljon väkeä koolla paitsi yhdessä. Myllypellossa, jossa\nasemapäällikköä lukuunottamatta oli vain kaksi henkilöä ja kaksi\nkeltaista kettukoiraa, jotka rähisivät toisilleen, vihastako vai\nlemmestä, sitä on vaikea mennä arvaamaan. Kysyin asemapäälliköltä:\n\n— Kuinka täällä on niin vähän väkeä.\n\n— Ei meikäläiset lauantaina jouda asemalle, he leipovat piiraita.\n\n— Miehetkö myöskin?\n\nJuna vihelsi.\n\nSiinä lähellä oli Taubilan suuret muinaiset lahjoitusmaat, nykyään\nhelsinkiläisen hallussa. Missä ennen orjat asuivat maakuopissa, siinä\nnyt kohoavat komeat työväen huvilat. Niin komeat, että muinaisen\npajarin asuinrakennus joutuu varjoon. Kaamein tuntein ajoin muinaisina\nvuosina pyörilläni tämän tilan suuren metsän läpi, ajatellessani\nsen synkkää historiaa, nyt keveällä sydämellä silmäilin työläisten\nhuviloita. Menään sitä sittenkin eteenpäin tässä maailmassa!\n\nRaudun asematalon ympäristö oli kansaa täpöisen täynnä. Oli\npaikkakuntalaisia, oli Inkerin pakolaisia. Rajalle ei ollut muuta kuin\n8 km. Sanomalehdissä luetaan tuon tuostakin: »Kannaksella kului päivä\nrauhallisesti.» Niin nytkin. Ei laukausta kuulunut, ei kivääristä ei\nkanuunasta. Mutta sotamiehiä, upseereita ja suojeluskuntalaisia näkyi\nkaikkialla.\n\nVäkijoukon johtajana esiintyi Raudun rovasti ja eräs mustaan\nsilkkiin puettu vanhempi emäntä. — Musta silkki verhosi muuten yksin\ntarjoilijattarienkin solakoita runkoja monessa tarjoilupaikassa. —\nRovasti, syntyjään Kaavin Maarianvaaran kylästä, lausui puhtaalla\nsavonmurteella tervetuliaiset, ei juhlapuheen muodossa vaan hyvin\nherttaisesti hymyillen:\n\n— Tervek, tervek, terve tulemastanne!\n\nEmäntä mustassa silkissä liehui siinä ympärillä kädet sojona, valmiina\nkättelemään jokaista juhlajunan matkustajaa, valmiina vaikka ottamaan\npääministeriä syliinsä. Ei kukaan kätellyt, ei kukaan pyrkinyt syliin\nniinkuin ystävällinen karjalatar oli odottanut. Karjalassa sellainen\nkuuluu hyviin menoihin, me länsisuomalaiset ja pääkaupunkilaiset olemme\njuroja. Jos olisin ollut lyhyempi ja hoikempi, olisin pujahtanut\nemännän syliin ja varmaankin hän olisi leiponut minun lapojani yhtä\nhellästi kuin piiraitaan lauantaina. Mutta sydämellisyys ei kuulu\nrautatienvihkiäisiin.\n\nHohtavan valkoisia vehnäsiä loisteli pöydillä, niin valkoisia, etten\nmalttanut olla sanomatta emännälle:\n\n— Näkee sen, että Rautu on valkoista maata.\n\n— Ei Rautu ole valkoista, kaukana valkoisesta.\n\nTotta onkin. Rautu merkitsee »punaista», ja punainen veri höysti siinä\njäätynyttä maata aseman molemmin puolin. Tässä juuri oli se hirvittävä\ntaistelu, johon sortui neljätuhatta ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia.\nYmpärillä seisoskeli inkerikkoja, joilta oli talot poltettu, raavaat\nteurastettu ja miehet murhattu. Mutta suuressa odotussalissa kolme\npuhujaa lietsoi rohkeutta mieliin ja puhui tulevista valoisammista\najoista. Ja etehen on aina elävän mieli! Toivon kipinää ei saa jättää,\nniin kauan kun veri pysyy nahan sisällä. Toivo näkyi elähdyttävän\ninkerikkojenkin mieliä.\n\nPalattiin veritantereelta Käkisalmeen, jossa pääjuhla, juhlapäivällisen\nmuodossa, oli pidettävä. Rovasti ja emäntä seurasivat meitä Käkisalmen\njuhlille. Kiviniemen puhuja ei, ikävä kyllä, ollut mukana. Kannaksen\netevin akkojen itkettäjä ja minun lumoojani pysyi sunnuntaiaattona\nkotonaan.\n\nLiput liehuivat kaikkialla kaupungissa marraskuun hämärässä, suuri\nhavuista tehty kunniaportti Käkisalmen linnantornin muotoon rakennettu\nja lyhdyillä valaistu nieli juhlayleisöä viheriäiseen kitaansa.\n\nJuhlakulussa astuttiin kansakoululle, jossa päivällinen tarjottiin.\n\n\n\nJuhlapäivällinen.\n\n\nKaikki sijoittuivat pöytien ääreen arvonsa ja säätynsä mukaan.\nPääpöydässä istui esikunta pääministeristä laskeutuen alaspäin\noikealle ja vasemmalle arvoasteitten mukaan. Äärimmäisillä sivustoilla\nistuivat vapaitten taiteitten harjoittajat, me sanomalehtineekerit\ntäyttäen kokonaisen pöydän ilman minkäänlaista arvoerotusta.\nKeskipöydissä istuivat radanrakentajat ja alkuasukkaat eli isännät\nja emännät. Venäjän esimerkin kauhusta, jossa nainen kuuluu jo\nolevan sosialiseerattu, oli sellainen sijoittelu pantu toimeen,\nettä naiset istuivat naisten vieressä, miehet miesten. Aivan kuin\nmaalaiskirkoissamme. Tämä siveellinen rintama ei murtunut mistään\nkohdasta koko illan kuluessa. Käkisalmettaret istuivat koskemattomissa\npesissään, niinkuin laissa sanotaan, siis aivan päinvastoin kuin mitä\neläintieteessä mainitaan käkilöistä, joitten tapana juuri on murtautua\ntoisten pesiin. Kaihoisia silmäyksiä vain lenteli pöytien yli. Eipä\nniin, että minulla omasta puolestani olisi ollut syytä valitella.\nSattui näet niin mainiosti, että Dagens Pressin edustaja, nuoren naisen\nhaahmossa, istui juuri vastapäätä minua, ja hän oli yhtä sielullisesti\nvirkku kuin veljensä Lucas samasta lehdestä ja ehkä vieläkin iloisempi\nja leikillisempi, vaikka totisessa elämäntyössä kiinni. Olimme\nammatiltamme, luvuiltamme yhteiskunnalliselta hyödyltämme, samaa\nsorttia, suuren kirkkoisämme, Lutherin, suoranaisia rintaperillisiä.\n— Korkeampi käsi ohjaa yksin ihmisten juhlapöytä-sijoittelua. —\nToivottavasti hän sentään maailmankatsomukseltaan on toista laatua kuin\nminä.\n\nPuheitten pitkä jono alkoi. Jos siinä on perää, että hyvät puheet eivät\nkoskaan ole pitkiä, niin tässä tapauksessa maaherra piti parhaimman.\nHän sanoi vain: Tasavallan presidentin malja! Kaikki kohottiin pystyyn\nja Maamme laulu laulettiin. Pääministerillä on kaunis barytoni. Hän\npuhuu voimakkaasti, täsmällisesti ja arvokkaasti, juuri niinkuin\npääministerin tuleekin. Tyyppi karjalais-savolaispohjaloinen, sanojen\nsointu karjalais-savolais-pohjalaista murretta, sitä mitä puhutaan\njokilaaksoissa Oulun pohjoispuolella. Ei yhdenkään puhe saavuttanut\nlähimainkaan Kiviniemen juhlapuheen pituutta, eikä kenenkään sitä\nlyyrillistä hartautta, jollemme ota lukuun Mikko Uotista. Hän on\narmoitettu puhuja. Noin hehkuvasti puhuu ainoastaan venäläinen.\nEiköpähän Mikko Uotisen suomalainen sukupuu ole imenyt nesteitä\nvenäläisestäkin maaperästä? En ole Venäjällä vieraillut muissa\nperheissä kuin Romanoffien, mutta siellä näin samanlaisen ulkomuodon\nsuuriruhtinas Sergeillä. Kannaksen taruissahan kerrotaan, että\nRomanoffeissa vuotaa pisara kannakselaistenkin verta. Mikä estää,\nettä vuorovaikutustakin olisi sattunut. Kaikissa tapauksissa Mikko\nUotinen on suuriruhtinas puhujiemme joukossa. Minun herkkään sieluuni\nUotisen ääni vaikuttaa yhtä tärisyttävästi kuin siihen italialaiseen\nsanomalehtimieheen, joka viime kesänä Uotisen puheen perästä suuteli\nhänen poskensa likomäriksi. — — — Sydämellisimmän puheen piti\n»vanha» — niinkuin hän nimitti itseään — esittelijäsihteeri. Hän\nkiitti Käkisalmen todellakin aivan erinomaisen vierasvaraisia ja\nkohteliaita isäntiä ja emäntiä kaikista niistä kulungeista, joita\nmeidän takia olivat uhranneet. Oli nimittäin juhlassa yllinkyllin\ntarjona sekä henkistä että ruumiillista nautittavaa. Mutta nyt Jumala\nkäsittämättömässä oikussaan on tälle niin erinomaisen sydämelliselle\npuhujalle suonut niitä äreimmän, riitaisimman ja kiukkuisimman\näänen. Jos vain ääntä kuunteli, niin luuli hänen sadattelevan\nisäntäväkeämme. Piti tarkasti kuunnella sanoja, sillä muuten luuli\nhänen kiukuttelevan: »p—leen, p—leen nälkäraunio», vaikka ruokalistassa\noli 10 numeroa, niinkuin ylioppilaslaulajien konsertti-ohjelmissa.\nTodellakin jännittävimpiä päivällisiä, mitä minä olen syönyt. Mutta\nkaikkihan ymmärsimme suomea ja puhujan herttaista tarkoitusta. Mitähän\nitalialainen sanomalehtimies olisi tehnyt tämän puheen perästä?\nKarannut asemalle ja ostanut piletin Roomaan. — Mutta kun valtiollisen\nvastapuolueen pääpukari on masennettava, silloin tällainen ääni on\nverraton ase, järeimmän tykistön arvossa.\n\nPaljon asiallisia puheita ja selostuksia pidettiin. Niissä kuvattiin\nkaikkia niitä vaihtoehdotuksia radan suunnasta, jotka vuosien\nkuluessa tehtiin, kunnes yhdyttiin Hiitolan ja Raasulin nykyisestä\nradasta. Radanrakentajat eivät koskaan kysy neuvoa kielimiehiltä,\nkun ratojaan suunnittelevat. Varmaan nämä voisivat antaa monta\nvarteenotettavaa neuvoa. Jos minulta olisi kysytty neuvoa, olisin\nsilmiäni räpäyttämättä määrännyt Elisenvaaran toiseksi lähtökohdaksi.\nPaitsi että Elisenvaara jo on Punkaharjun radan lähtökohtana, on se\nsoinnultaan Suomen ensimmäisiä nimiä. Ajatelkaammepa vain, että vanhat\nkreikkalaiset nimittivät taivastaan Elysiumiksi ja että maailman\nkaunein kaupunkinäköala on Parisin Champs Elyséessä. Venäjän puolelta\ntaas olisi voinut hakea sopivan vastineen, esim. Lempäälän. Päivällinen\nihanuus ja venäläinen lempi kytkettynä toisiinsa rautaisten kiskojen\nkautta! Sehän olisi ollut ihanneyhtymä!\n\nKun juhlissa ei enää samppanjaa saa julkisesti tarjota, täytyy saada\nvastiketta, joka pihisee ja nostaa juhlamieltä. Käkisalmelaiset\nolivat oivaltaneet tämän ja hankkineet ihaninta musiikkia loisteliaan\njuhlansa korostukseksi. Jo asemasillalla soitettiin ja laulettiin\nOtto Kotilaisen sepittämä rytmillinen hyvin vaikuttava virsi A.\nNoposen sanoihin, josta ei puuttunut mitään muuta kuin huumoria,\nvaikka sekä sana- että virsiseppä ovat savolaisia, vanhan Rantasalmen\nemäseurakunnan lapsia kuten minäkin. Juhlapäivällisissä soitettiin\nniinikään Kotilaisen marssi, joka todisti kokeneen ja taitavan\nsäveltäjän käsialaa. Rouva Linko lauloi miehensä säestyksellä muutamia\nlauluja ryhdikkäästi ja tosi musikaalisesti hyvin kouluutetulla\näänellään. Ernst Linko taas istui moneen toviin flyygelin ääressä ja\nhoukutteli koneen kaikki kielet heläjämään. Hänen notkeat sormensa\npanivat toimeen kilpajuoksuja klaviatuurilla, matalimmasta Raasulista\naina Hiitolan korkeimmille mäenmyhkyröille. Juoksutukset luistivat\nkepeästi kuin parhaimmalta Orloffari-oriilta kilparadalla. Linko\non miehekäs taiteilija ja maskuliininen soittaja, jonka esitys\nkorvaa samppanjan. Minä en ainakaan kaivannut sitä, josta kiitän\nsoittoesityksiä.\n\nIloisesti kului ilta ruokapöydässä aina pikkutunneille saakka.\nNaapurini vastapäätä, Dagens Pressin henkevä edustaja, ihmetteli, että\nrata vasta nyt vihitään, vaikka se jo vuosikausia on tuottanut sekä\nhuvia että hyötyä käkisalmelaisille. Rohkenin huomauttaa hänelle:\n\n— Rakas neitini. Elkää sitä ihmetelkö. Sellaista sattuu parhaimmissakin\nperheissä. Joskus vihkiminen syystä tai toisesta myöhästyy.\n\nEräs innostunut juhlapuhuja keksi Käkisalmelle uuden nimen. Hän sanoi\nsitä »Laatokan Helmeksi». Naapurini tokaisi:\n\n— Tätä ristimänimeä en koskaan ennen ole kuullut Käkisalmelle annetun,\nvaikka kuus vuotta olen asunut täällä.\n\n— Ei sekään ole harvinaista tässä matoisessa maailmassa, arvoisa\nneitiseni. Joskus myöhästyneitten vihkäisten ohella myöskin vietetään\nristiäisiä.\n\nMutta tällaisissa perhejuhlissa vallitsee usein apea mieliala,\nvaikka suurempi ilo pitäisi olla kahdesta syntisestä, jotka itseänsä\nparantaa tahtovat, kuin kahdesta muusta, jotka eivät parannusta\nkaipaa. Käkisalmen juhlapäivällisillä taas vallitsi, myöhästyneestä\nvihkimisestä huolimatta, mitä hilpein mieliala.\n\n\n\n"]