[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgm-dgfo9xixFDY6IAE4mgtF_Qa-1RFXR2S7Z4ydUpH0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},348,"Perth'in kaupungin kaunotar","Scott, Walter",1771,1832,"348-scott-walter-perth-in-kaupungin-kaunotar","348__Scott_Walter__Perth'in_kaupungin_kaunotar",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1828,1878,146420,939339,false,22514,[24,25,26,27,28,29],"Historical fiction","Merchants -- Fiction","Nobility -- Fiction","Perth (Scotland) -- Fiction","Scotland -- History -- Robert III, 1390-1406 -- Fiction","Social classes -- Fiction",[31,32,33],"British Literature","Historical Novels","Novels","\"Perth'in kaupungin kaunotar\" by Walter Scott is a novel published in 1828. Set in medieval Perth around 1400, the story follows Catharine Glover, a glovemaker's daughter, and Henry Gow, an armourer who becomes her Valentine's Day protector. When the Duke of Rothesay attempts to abduct Catharine, Henry's intervention plunges him into dangerous royal intrigue and Highland clan feuds. Against a backdrop of political tension and an impending trial by combat between rival clans, romance and loyalty are tested in this historical adventure. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Krohn, Julius",485,"Skotlantiin 1400-luvun vaihteeseen sijoittuva historiallinen romaani kertoo perthiläisen hansikastekijän tyttärestä Catharine Gloverista ja seppä Henry Gow'sta. Teos kuvaa klaanien välisiä taisteluita, säätyeroja ja poliittisia juonitteluja kuningas Robert III:n valtakaudella.","Walter Scottin 'Perth'in kaupungin kaunotar' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 348. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PERTH'IN KAUPUNGIN KAUNOTAR\n\nKirj.\n\nWalter Scott\n\n\nSuomentanut Kaarle Krohn [nimimerkillä Suonio]\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1878.\nUuden Suomettaren kustantama.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n    \"Kas Tiber! huusi Roman sotilas,\n    kun ilmaantui Tay-virran valtias;\n    Mut vastata ken Skotti siihen vois\n    Ja Tiber-purolle Tayn nimen sois?\"\n\n                              Nimetön.\n\nJos aistikasta muukalaista pyydettäisiin mainitsemaan vaihtelevaisinta,\nihaninta Skotlannin maakunnista, niin hän luultavasti nimittäisi\nPerth'in kreivikunnan. Samoin myös Skotlantilainen, joka on syntynyt\njossain muussa Caledonian[1] seudussa, kenties kodinrakkaudesta kehuisi\nomaa syntymäpaikkaansa vielä ihanammaksi, mutta varmaankin myöntäisi\ntoisen sijan Perth'ille. Näin hänkin antaisi tämän maakunnan asukkaille\ntäyden oikeuden väittää, että heidän kreivikuntansa -- syrjäisen\nsilmällä katsoen -- on Britannian saaren pohjoisemman kuningaskunnan\nkaunein osa. Pitkä aika takaperin on jo rouva Mari Wortley Montague,\nsillä herkällä aistilla, joka kaikissa hänen kirjoituksissansa\nilmautuu, lausunut sen, että jokaisen maan miellyttävin seutu, seutu,\njossa erilaiset luonnonkauneudet täydellisimmästi ovat nähtävänä, on\nse, missä vuoristo viettää alas alangolle päin. Skotlannin kauniimmat\nvuoret, vaikkei juuri korkeimmat, kohoavatkin Perth'in kreivikunnassa.\nVirrat täällä, vuoristosta ulos-lähtiessään, hyppäävät hurjimmat\nkoski-hyppäyksensä, kuohuen jylhän-jaloimpien solien läpi. Paitsi sitä\nyhdistyy täällä vuori-maiseman jaloon kauneuteen viljavamman maan ja\nilman luoma kasvisto. Täällä metsiä, lehtoja ja viidakoita on\nrunsaasti; ne peittävät vuorien juuret, kiipeevät ylös loiroihin ja\nlöytävät sijan vielä jyrkän kallioseinänkin keskellä. Tämmöisissä\nluonnon suosimissa seuduissa matkustaja voi nähdä, niinkuin runoilija\nGray tai kuka muu se lienee, on laulanut: \"Ihanuuden lepäävän Rauhan\nsylissä.\"\n\nMainittu edullinen asema tekee, että tällä onnellisella seudulla on\nerittäin ihastuttava vaihtelevaisuus. Sen järvet, metsät sekä vuoret\nsaattavat vetää vertaa kauneimmillekin Skotlannin vuoristossa; ja\nnäiden jylhästi-kauneitten näkö-alain vieressä, muutamin paikoin ihan\nlikekkäin, on taas viljavia, asuttavia paikkoja, jotka kestävät\nvertaamista vaikka iloisen Englanninkin viljavainioitten rinnalla. Tämä\nseutu on myös ollut monen merkillisen teon ja tapahtuman tanterena,\njoista moni on historiallisesti tärkeä, moni kumminkin runoilijan sekä\nromaaninkirjoittajan huomiota herättävä, vaikka ainoasti kansantaruissa\nmainittu.\n\nNäissä laaksoissa Alangon Saksilainen ja Vuoriston Gaeli ovat keskenään\nmonen tuiman, verisen taistelun taistelleet, joissa useinkin olis ollut\nmahdoton ratkaista, kummalle voiton palmu oli annettava, Alankomaanko\nrautapaita ritareille vaiko heidän vastustajilleen, pahartioisille\nclan'eille.[2]\n\nPerth'in kaupunki, niin kuuluisa kauniista asemastaan, on sangen vanha;\nmuinainen kansantaru kehuu sitä Romalaisten perustamaksi. Mainittu\nvoittoisa kansa, niin hoetaan, tunnusteli muka Tay-virtaa, vaikka se on\npaljoa suurempi ja laivakululle soveliaampi, Tiberinsä näköiseksi, ja\nniin myös tuota avaraa lakeutta, joka on North-Inch'in nimellä tuttu,\nvarsin paljon Mars-kedon kaltaiseksi. Perth'issä sitten Skotlannin\nkuninkaat usein pitivät asuntoa, ja oman palatsin puutteessa oli heidän\nmielestään Cisterciolais-munkkien luostarissa kumminkin tarpeeksi sijaa\nheidän hovilleen. Täällä Jaakko I, vaikka Skotlannin parhaita,\nviisaimpia kuninkaita, sai surmansa kostonhimoisten aatelisherrain\nvihan kautta. Täällä myös syntyi Gowrien umpisalainen kapinan-yritys,\njonka murheellisen tapauksen tapahtumapaikka, tuo vanha palatsi, vasta\nnykyään on tullut hävitetyksi.\n\nKaikkein kauneimpia näkö-aloja koko Suuressa Britanniassa, kenties koko\nmaailmassakin, on, tai, pikemmin sanoen, oli se, jonka paikka, nimeltä\nthe _Wicks of Baiglie_ tarjosi. Se oli jonkunlainen kalliorotko, minne\nmatkalainen tuli, kuljettuansa autiota, ikävää maata pitkän matkan,\naina Kinross'ista saakka. Täältä hän vähitellen päästyänsä\nvuoriselänteen harjulle, näki laakson, jonka halki suuri,\nmajesteetillinen Tay-virta käypi. Hän näki Perth'in kaupungin\ntorneineen, kellojalkoineen, ynnä siihen kuuluvat molemmat suuret\nniityt. Hän näki Moncreiffin'in sekä Kinnoul'in vuoret, jotka\nhiljalleen kohosivat, huipuissaan törröittäin jylhänkauneina kallioina,\nja joen viljavat varret, täynnä komeita maakartanoita. Kaukana perällä\nviimein olivat summattomat Grampian-vuoret tämän ihastuttavan maiseman\npohjoisena rajana. Nykyinen muutettu tie, joka tosin, se täytyy\ntunnustaa, paljon helpoittaa ihmisten kulkua, kiertää tämän kauniin\npaikan, ja vuorten takainen näkö-ala, vaikka sitä yhä vielä tulee sanoa\nerin-omaisen ihanaksi, tulee vaan vähitellen ja vähä kerrassaan silmien\neteen. Taitaa kuitenkin vielä olla jalkapolku tallella, jota myöten\nvoipi päästä ylös tässä mainittuun paikkaan; ja matkustaja saattaa, jos\nhän ratsas-hevosensa tai vaununsa tielle jättää ja muutamia satoja\nkyynäriä tahtoo astua, vieläkin verrata todellista näkö-alaa siellä\ntähän minun yrittämääni kuvaukseen. Mutta mahdoton meidän hänelle antaa\ntai hänen tuntea sitä sanomatonta ihastusta, jonka hämmästys herätti,\nkoska se jalo maisema muinoin yht'-äkkiä aukesi, missä sitä ei\nollenkaan tiennyt arvata eikä toivoa -- sitä ihastusta, jonka Chrystal\nCroftangry tunsi, kun hän ensikertaa tämän verrattoman näön näki.\n\nMinun ihastukseeni, ensikertaa käydessäni, sekaantui lapsellinen ihme,\nsillä minä en ollut vielä viittätoista vuotta vanhempi; ja kun tämä oli\nensimmäinen retki, jolle minun oli sallittu lähteä yksinäni oman\npony-hevoseni selässä, niin tuntui sydämessäni samassa itsenäisyyden\nriemu, vaikka sen seassa myös oli pikkuisen pelkoa, jommoista\nrohkeinkin poika tuntee, kun hän ensikerran pääsee ilman johdotta\nomille valloilleen. Minä muistan että tempaisin hevostani suitsista,\ntietämättänikään mitä tein, ja että katselemalla katsoin eteeni, ikään\nkuin olisin pelännyt tuon näön muuttuvan toiseksi, teateri-verhon\nlailla, ennen kuin olisin kerjinnyt tarkastaa kaikkia sen eri osia ja\nvakuuttua siitä, että se oli totta. Tästä hetkestä -- siitä on jo nyt\nkulunut enemmän kuin viisikymmentä vuotta -- on tuon verrattoman\nmaiseman muisto aina säilyttänyt suuren vaikutusvoimansa mieleeni,\npitäen siinä paikan muistettavana seikkana, vaikka moni semmoinenkin\nasia on minulta haihtunut, joka minun omaa elämääni koskei.\nLuonnollista on siis, että nyt, ajatellessani jotakin yleisön huviksi\nesiintuotavaa, olen valinnut tarun, joka on yhteydessä tämän minun\nnuorta mieltäni lumonneen paikan kanssa. Kenties se myös voinee tehdä\nhuomaamattomiksi kyhäykseni vaillinaisuudet, samoin kuin monen emännän\nmielestä koreat porsliini-kupit parantavat huonon teen makua.\n\nAikakausi, josta nyt olen kertova, on kuitenkin paljonkin aikaisempi\nmolempiakin noita merkillisiä tapauksia, joita ylempänä mainitsin.\nSeikat, jotka tässä otan aineeksi, tapahtuivat ne näet 14:nen\nvuosisadan loppuvuosina, silloin kun Skotlannin valtikka oli lempeän,\nvaan heikon Juhanan kädessä, sen joka kruunun perittyänsä otti\nnimekseen Robert III.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n    Metinen myös maatytön huul' on kai --\n    Herruutt' ei kaipaa, ken vaan maistaa sai.\n\n                                       Dryden.\n\nPerth'in kaupunki, niinkuin mainittu, niin runsas määrä hengettömän\nluonnon kauneutta on tullut osaksi ei ole myös koskaan ollut vailla\ntoista kauneuden lajia, joka tosin on katoovaisempi, vaan sitä\nlumoovaisempi. Nimi \"_Perth'in Kaunotar_\" olisi kaikkina aikoina ollut\naika suurta ylistystä, ja antanut syytä päättää, että siksi nimitetyllä\noli melkoinen etevyys kauneudessaan, sillä tuosta kadehditusta nimestä\noli kilpailijoita hyvin paljon. Mutta Keski-ajalla, johon nyt tahdon\nsaattaa lukijani huomion, oli nais-kauneus vielä paljo kalliimpi lahja,\nkuin tätä nykyä, sen perästä kun ritarilliset tunteet enimmäksi osaksi\novat kylmenneet. Muinaisten ritarein rakkaus oli jonkunlaista sallittua\nepäjumalanpalvelusta; ainoasti rakkaus Jumalaan piti olla yhtä innokas,\nniin kumminkin opetettiin, mutta todentodella taisi se harvoin vetää\ntuolle toiselle vertoja. Jumalasta ja vaimoista kuului hyvin usein\npuhuttavan yhteen hengenvetoon ja kauniimman sukupuolen kunnioittamista\nvaadittiin ritari-arvoon pyrkijältä yhtä ankarasti kuin Jumalan pelkoa.\nTämmöisellä aikakaudella oli kauneuden valta melkein rajaton. Se\nsaattoi nostaa aivan halpasäätyisen korkeimman ylimyksen tasolle.\n\nRobert III:tta edellisen kuninkaan aikana oli kauneus yksin kohottanut\nalhaissäätyisen, huonotapaisen naisen Skotlannin valta-istuimen\nosallisuuteen; ja moni muu neito, vaikka vähemmin taitava tai vähemmin\nonnellinen kuin tää, oli noussut korkeaan arvoon jalkavaimon viran\nkautta, jota sen ajan tavat eivät liioin kieltäneet eikä paheksuneet.\nTämmöiset toivot olisivat voineet pyörryttää päätä monelta\nkorkeampisäätyiseltäkin tytöltä kuin Hanskurin Katrilta, jota kaikki\nyksimielisesti kehuivat kaikkein kauniimmaksi kaupungin sekä sen\nlikitienoon neitosista, ja jonka puoleen nimi \"Perthin Kaunotar\"\nsuuresti veti nuorten junkkarein huomion, niinä aikoina, milloin\nkuningas piti hovia Perth'issä. Monikin nuori aatelisherra,\nkorkeasukuinen ja ritaritöistään yli muiden kuuluisa, oli hartaampi\nosoittamaan ratsumies-taitoansa, jos ajoi Curfew-katua, ukko Simo\nHanskurin kynnyksen sivuitse, kuin juhlallisissa turnauspeleissä, missä\nSkotlannin ylhäisimmät rouvas-ihmiset istuivat katselijoina.\n\nMutta Hanskurin tytär -- hänen isäänsä Simoa mainittiin sen\najan tavalla ammattinsa mukaan -- ei näkynyt huolivan mistään\nkohteliaisuuden osoitteesta semmoisten miesten puolelta, joiden\nsääty-arvo oli niin paljon korkeampi hänen omaansa. Hän luultavasti ei\nollut millään muotoa tietämätön ihastuttavasta näöstänsä; mutta hän\nnäkyi tahtovan rajoittaa voittonsa oman säätynsä piiriin. Hänen\nkauneutensa oli enemmin henkistä kuin yksistään ruumiillista laatua ja\nvaikka hän luonteeltaan oli lempeä ja herttainen, näkyi hänessä aina\npikemmin ykstotisuutta kuin iloisuutta. Päättipä moni, kun näki millä\nhartaudella Hanskurin Katri kirkossa rukoili, että se tyttö varmaankin\nsalaa halusi vetäytyä pois maailmasta ja kätkeä itsensä luostariin.\nMutta siihen uhraukseen, jos se lieneekin kenties ollut tytön mielessä,\nei olisi hänen isänsä, varakas mies, jolla vaan tämä ainoa lapsi oli,\nsuinkaan hyvällä antanut suostumustansa.\n\nIsä kuitenkin vielä vahvisteli Perth'in Kaunottaren päätöstä, karttaa\nkoreitten hoviherrain kohteliaisuuksia. \"Äläpä huolikaan\", sanoi hän,\n\"äläpä huolikaan, Katri, noista teikkareista, äläkä heidän\ntepastelevista ratsuistaan, heidän kilisevistä kannustimistaan, heidän\nsulkalakeistaan, heidän pönäkistä viiksistään. He eivät ole meidän\nsäätyä, emmekä me pyri heidän pariinsa. Huomenna on Pyhän Valentin'in\npäivä,[3] jolloin jokainen lintu parinsa valitsee; vaan et koskaan näe\nhamppulintusen rupeevan haukalle, tai punarinnan kotkalle pariksi.\nIsäni oli rehellinen porvari Perth'issä ja osasi luisuttaa neulaansa\nniin hyvin kuin minäkin. Ja jos nousi sotaa meidän kunnon kaupungin\nporttien eteen -- hei kuinka lensi maahan neulat, ja langat, ja\nsäämiskänahat; ja ulos temmattiin kelpo kypäri sekä kilpi pimeästä\nnurkastaan, ja pitkä keihäs seinältä, uunin päältä! Todistapas\nvaan että hän tahi minä olisimme kertaakaan olleet poissa, jos\nkaupunginpäällikkö piti katselmusta! -- Näin me olemme aina eläneet ja\nolleet, tyttäreni -- tehneet työtä leipäkannikkamme saamiseksi, ja\ntaistelleet saadun leivän suojelemiseksi! Enkä huoli vävykseni\nmokomata, joka itseänsä paremmaksi minua pöyhisteleikse. Ja mitä noihin\nherroihin ja ritareihin tulee, toivon sinun aina pitävän mielessä, että\nolet liian halpa heille aviokullaksi, vaan liian hyvää sukua\njalkasiipaksi. Ja nyt jo heitä työsi, tyttö, sillä nyt on pyhäaatto, ja\nmeidän tulee mennä iltamessuun rukoilemaan, että Jumala sinulle\nhuomiseksi lähettäisi kelpo Valentini-kumppalin\".\n\nPerth'in Kaunotar laski pois hyppysistään komean haukka-kintaan, jota\nhän tikkaeli Drummond'in rouvaa varten, puki päälleen pyhähameensa,\nvalmistaen itsensä seuraamaan isää Mustain-Veljesten luostariin, joka\noli likellä Curfew-katua, missä he asuivat. Matkalla sinne Simo\nHanskuri, tuo vanha, arvossa pidetty porvari, jolle oli jokseenkin\nkarttunut niin hyvin ikävuosia että myös varoja, sai nuorilta sekä\nvanhoilta niitä kunnian-osoituksia, jotka hänen samettitakilleen sekä\nkultaisille kaulavitjoilleen oli tulevat. Samoin myös Katrin maanmainio\nkauneus, vaikka peitetty päähineen alle -- samallaisia tätä nykyä vielä\npidetään Flanderissa -- sai niin nuorten kuin vanhainkin niskat\nkumartumaan ja lakit päästä lentämään.\n\nIsän ja tyttären näin kulkiessa käsikkäin, seurasi heitä pitkä, kaunis\nnuorukainen, puettu työmiehen vaatteisin karkeinta lajia, jotka\nkuitenkin antoivat hyvin nähdä hänen vartalonsa hoikkuutta; samoin myös\ntuo pieni ehtapunainen lakki sievästi sopi hänen kauneille kasvoilleen,\njotka tirkistelivät esiin tuuheitten kähäräin keskeltä. Hänellä ei\nollut muuta asetta kuin sauva kädessään, sillä ei katsottu soveliaaksi\nhänen säätyisellensä nuorukaiselle (hän oli hanskurin oppipoika)\nkävellä kadulla, miekka tai tikari vyöllä; sen oikeuden näet soturit\naateliston palveluksessa katsoivat yksin-omaisekseen. Näin seurasi hän\nmestariansa pyhäinpäivinä, osaksi passarina, osaksi vartijana, jos\nhänen suojaansa tulisi tarvis; mutta helppo oli siitä hartaasta\nhuomiosta, jolla hän yhä katseli Katria, nähdä että hän olisi kernaampi\ntyttärelle kuin isälle apuansa antamaan. Tavallisesti ei ollut\nkuitenkaan hänen palvelushalulleen mitään tilaisuutta; sillä yleinen\nkunnioituksen-tunne saattoi vastaantulijat hanskurille sekä hänen\ntyttärelleen tilaa antamaan.\n\nMutta kansanjoukossa alkoi pian myös näkyä knaappien, huovien sekä\njoutsimiesten teräskypäreitä ja sulkalakkeja, ja näiden sotaviran\nmerkkien omistajat alkoivat olla käytöksessään vähemmin kohteliaat kuin\nrauhaisat porvarit. Useampia kertoja, kun tämmöinen vastaantuleva\nsoturi satunnaisesti tai muka ylemmästä arvostaan ylpeillen poikkesi\nseinäpuolelle katuvartta,[4] leimahti hanskurin nuoren seuralaisen\nsilmistä uhkauksen salama ja selvään näkyi, että hän olisi tahtonut\nosoittaa hartauttansa nuorta emäntää palvelemaan. Mutta joka kerta tuli\nsiitä Conachar'ille, se oli pojan nimi, torut mestarilta, joka hänelle\nhuomautti, ettei hän tahtonut mitään käskemätöntä apua. \"Poika hupsu\",\nmyrisi hän, \"etkö ole vielä tarpeeksi elänyt työhuoneessani, kun et\ntiedä että yhdestä sivalluksesta meteli voi syntyä -- että tikari\nihmisnahan läpäisee yhtä nopeasti kuin neula säämiskän -- että minä\nolen rauhan mies, vaikken suinkaan pelkuri sodassa, ja että siitä vähä\nhuolin kumpaa katuvarren puolta tyttäreni kanssa astun, kunhan saamme\nastua tietämme häiritsemättä ja rauhassa\".\n\nConachar puolusteli itseään sillä, että piti huolen mestarin kunniasta;\nmutta siitä ei vanha porvari paljon leppynyt.\n\n-- \"Mitä meillä on tekemistä kunnian kanssa?\" ärjähti Simo\nHanskuri. \"Jos minun palveluksessani tahdot olla, niin pidä vaari\nrehellisyydestä, vaan heitä kunniat noille suuriluisille, hupsuille,\njoilla on terästä kantapäissä, rautaa rinnan ympärillä. Jos sinunkin\nsemmoisia kalkkareita tekee mieli, niin kuluta ne terveenä; vaan ei se\nsaa tapahtua minun kattoni alla, eipä minun seurassani\".\n\nNämät tämmöiset torut näkyivät Conachar'ia pikemmin kiihdyttävän kuin\nhillitsevän. Mutta viittaus Katrilta -- jos tuo hänen hoikan sormensa\nliikahdus todella oli viittausta -- vaikutti paremmin kuin vihastuneen\nisännän kaikki torut. Nuorukainen heitti pois soturimaisen ryhdin, joka\nhänessä näkyi olevan luonnollinen, ja muuttui jälleen rauhallisen\nporvarin nöyräksi seuralaiseksi.\n\nNytpä heidät saavutti pitkä nuori mies leveässä levätissä, joka myös\nosan kasvoista peitti -- se oli yleinen tapa sen ajan nuorissa\nherroissa, koska he eivät tahtoneet olla kaikkien tunnettavina tai\nolivat lystien seikkojen ha'ulla. Hän näytti, sanalla sanoen, niinkuin\nolisi tahtonut ympärillä olevalle maailmalle sanoa: \"En tahdo tällä\nhetkellä olla tunnettu, en tahdo että minua puhuteltaisiin siksi, mikä\nolen. Mutta koska en ole kenellekään muulle kuin itselleni velvollinen\nteoistani vastaamaan, pidän tätä peittoa silmien edessä ainoasti tavan\nvuoksi, enkä juuri välitä, tunnetteko vai ettekö tunne minua\". -- Hän\npoikkesi isänsä käsivarresta kiinnipitävän Katrin oikealle puolelle ja\nrupesi hitaammin astumaan, ikään kuin yhtyen seuraan.\n\n\"Hyvää iltaa, kunnon mestari\".\n\n\"Jumal' antakoon, armollinen herra, kiitoksia toivoittamastanne. --\nMutta saanko pyytää teitä tietänne jatkamaan? -- Meidän astuntamme on\nteille liian verkallinen -- meidän seuramme teidän isänne pojalle liian\nhalpa\".\n\n\"Siitä on isäni poika lähin mies päättämään, vanha mies. Mulla olisi\nasiaa sinulle ja myös tälle kauniille Pyhälle Katrinalle tässä, joka on\nihastuttavin ja kovimmansydäminen kaikista almanakan pyhimyksistä.\"\n\n\"Alimmaisella nöyryydellä, korkea herra\", virkkoi vanha hanskuri,\n\"pyytäisin saada huomauttaa teille, että nyt on Valentinin aatto, joka\nei ole mikään asia-aika, ja että minä voin ensi-arkena saada teidän\nkunnioittavaiset käskynne jonkun palvelijan kautta, niin varhain kuin\nvaan tahdotte ne lähettää\".\n\n\"Ei ole koskaan aikaa, joka olisi soveliaampi tätä nykyistä\", jatkoi\nitsepäinen nuorukainen, jonka sääty-arvo näkyi olevan niin korkea,\nettei hänen tarvinnut kursaella. \"Minä tahtoisin tietää, onko\nnahkatröijy, jonka joku aika takaperin käskin, jo valmis -- ja sinulta,\nkaunoinen Katri\" -- (hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi) -- tahtoisin\ntietoa, ovatko sinun hienot hyppysesi liikkuneet sitä ommellessa,\nniinkuin minulle lupasit? Mutta mitäs ma kysynkään -- onhan minun\nsydän-parkani tuntenut jokaisen pistoksen, millä neula sen sydämen\npeitteeksi aiotun vaatteen lävisti. Kavaltaja, mikä edesvastaus olisi\nsinulle tuleva, siitä että näin kiduttelet sydäntä, joka sinua niin\ntulisesti rakastaa?\"\n\n\"Olkaa niin hyvä, korkea herra\", vastasi Katri, \"ja lakatkaa näistä\nhulluista puheista -- teidän ei sopisi semmoista puhua, eikä minun sitä\nkuulla. Me olemme halvat säädyltämme, vaan kunnialliset käytökseltämme;\nja isän läsnä-olosta toki edes pitäisi olla tyttärelle suojaa\nsenkaltaisista sanoista, vaikka ne näin korkean herran suusta tulevat\".\n\n\"No hyvä, sinä armoton\", vastasi luopumaton teikkari, \"minä lakkaan\nsinua nyt vaivaamasta, jos vaan lupaat näyttää itseäs ikkunassas\nhuomen-aamulla, kohta kun päivä tirkistäikse itäisten vuorten yli, ja\nniin antaa minulle oikeuden olla sinun Valentininas ensi vuonna\".\n\n\"En suinkaan, korkea herra. Isäni juuri äsken huomautti minulle, ettei\nhaukat, saatikka sitten kotka, sovi halvan hamppulintusen pariksi.\nHakekaa itsellenne joku hovineito, jolle teidän kohteliaisuutenne on\noleva kunniaksi. Minulle -- älkää pahaksi panko, korkea herra, jos\nsuoraan puhun -- se vaan on häväistystä\".\n\nNäin puhuessaan he olivat tulleet kirkon ovelle.\n\n\"Tässä paikassa\", virkkoi nyt isä, \"te, korkea herra, sallinette meidän\nsanoa teille jäähyväiset. Kyllähän minä sen tiedän, ettette te suuresti\nhuolisi luopua huvituksestanne sen tuskan ja vastuksen tähden, joka\nsiitä meidän kaltaisillemme tulee. Mutta tästä suuresta\npalvelijajoukosta täällä oven edessä voitte te arvata, että on kirkossa\nsemmoisia, joista teidänkin, armollinen herra, täytynee pitää lukua\".\n\n\"Vai lukua -- ja kukapa minusta mitään lukua pitää?\" virkkoi ylpeä\nnuori herra. \"Mokoma halpa käsityöläinen ja hänen tyttärensä, joille\nvähin huomionikin jo on liikaa kunniaa, ovat niin hävyttömät ja sanovat\nminun puhuttelemiseni häväistykseksi. Ohoh, sinä valkean kauriinnahan\nja sinisen silkin kuningatar, kylläpä mä vielä saan sinut tätä\nkatumaan\".\n\nHänen tätä mutistessaan hanskuri tyttärineen astui Dominikolaiskirkon\novesta sisään, ja heidän palvelijansa Conachar, pyrkiessään kiireesti\nheidän jälkeensä, tyrkkäsi, kentiesi hiukan tahallaankin, sitä nuorta\naatelisherraa. Teikkari, heräten harmillisista mietteistänsä ja katsoen\ntätä tyrkkäystä tahallaan tehdyksi loukkaukseksi, tarttui poikaa\nrintaan, antoi hänelle sivalluksen ja sysäsi sitten poikemmaksi.\nVimmastunut Conachar, jollakin vaivalla toinnuttuaan, tempasi kädellään\nvasemmanpuolista kuvettaan, ikään kuin hakien miekkaa tai tikaria siitä\npaikasta, mistä se tavallisesti riippuu; mutta kun ei semmoista asetta\nlöytynyt, ilmoitti hänen näkönsä toivossaan pettynyttä vimmaa, ja hän\nastui kirkkoon. Niiden muutamain minuuttien ajan, niin kauan kun poika\nvielä viipyi ulkona, seisoi nuori herra paikallaan, kädet ristissä\nrinnan päällä, ylpeä hymy suun sopissa, ikään kuin härsyttäen häntä\nparastansa koettamaan. Mutta kun Conachar oli kirkkoon astunut, peitti\nhänen vastustajansa kasvonsa vielä paremmin levätillään ja antoi\nsalaviittauksen, kohottaen toista kinnastansa. Kohta lähestyi häntä\nkaksi miestä, jotka, peitetyin kasvoin samoin kuin hän, olivat jonkun\nmatkan päässä katselleet hänen liikuntojaan. Hänellä oli nyt heidän\nkanssaan pitkä keskustelu, jonka jälkeen nuori aatelisherra meni\nyhtäänpäin, hänen ystävänsä tai palvelijansa toisaalle.\n\nSimo Hanskuri, ennen kuin kirkkoon astui, katsahti noiden miesten\npuoleen, mutta oli jo ennen heidän eroamistaan käynyt sijalleen\nkeskellä seurakuntaa. Hän laskeutui polvilleen, ja hänen katsannostaan\nnäkyi, että raskas kuorma hänen sieluansa painoi. Mutta kun messu\npäättyi, näkyi tuska hänestä helpoittuneen; hän oli heittänyt itsensä\nja huolensa taivaallisen Isän huostaan. Jumalanpalvelus oli tällä\nkertaa hyvin juhlallinen, sillä kirkossa oli suuri joukko\nkorkeasukuista herras- ja rouvasväkeä. Olipa sijaa valmistettu vanhaa,\nhyvää kuningastakin varten; mutta joka niistä kivuista, jotka häntä\nvaivasivat, oli estänyt Robert III:n messuun tulemasta, niinkuin\nhänellä muulloin oli tapana. Koska kirkkoväki alkoi hajota, viipyivät\nhanskuri ja hänen kaunis tyttärensä vielä vähän aikaa; menivät\nsalaripille rippituoleihin, joihin papit nyt olivat asettaneet itsensä,\ntoimittaakseen sitäkin virkansa osaa. Täten oli jo pimeä yö joutunut ja\nkadut olivat autiot, kun he kääntyivät paluumatkalle omaan kotiinsa.\nMelkein kaikki ihmiset olivat jo kotona makuulla. Ne, jotka vielä\nkaduilla kulkivat, olivat yöjalkalaisia ja humalaisia, ylpeitten\naatelisherrojen joutilaita, meluavia palvelijoita, jotka olivat hyvin\ntaipuvaiset rauhallisia kävijöitä häiritsemään, turvaten herrojensa\nsuosioon hovissa, jolla heitä oltiin kovinkin nopsaat auttamaan.\n\nLuultavasti pelkäsi Conachar pahaa joltain semmoiselta mieheltä, kun\nhän, kiirehtien hanskurin likelle, virkkoi hänelle: \"Mestari -- meitä\nseurataan\".\n\n\"Seurataanko vai? Kutka ja kuinka suuri joukko?\"\n\n\"Yksi mies, joka kasvonsa levätillään peittää, seuraa meitä luopumatta\nniinkuin kuvajainen\".\n\n\"Hänen tähtensä en huoli jouduttaa astuntaani tätä Curfew-katua pitkin,\nvaikka hän olisikin paras, joka sitä koskaan on astunut\".\n\n\"Mutta hän on aseilla varustettu\", muistutti Conachar.\n\n\"Niinpä mekin, ja on meilläkin kädet, ja jalat, ja sääret. Mitä,\nConachar, ethän toki pelänne tuota yhtä miestä?\"\n\n\"Pelkäänkö!\" vastasi Conachar, tästä luulosta suuttuen; \"kohta saatte\nnähdä pelkäänkö häntä?\"\n\n\"No nyt taas ammut liian paljon syrjälle, toiselle puolelle pilkkaa,\nhupsu poika -- et sinä koskaan osaa keskitietä kulkea. Eipä sentään\nhuoli nostaa meteliä, vaikkemme myös pakoon pötki. Astupas sinä vaan\nedeltä Katrin kanssa, niin minä sinun sijastas jään jäljemmäksi. Mikä\nhätä meillä voisi olla näin likellä kotoa\".\n\nHanskuri jätti siis itsensä jäljemmäksi ja huomasikin aivan oikein,\nerään miehen seurailevan heitä niin likeltä, että se, aikaan ja\npaikkaan nähden, voi antaa syytä epäluuloon. Jos he poikki kadun\nmenivät, meni hänkin toiselle kadun puolelle; jos he jouduttivat\naskeleitansa tai rupesivat taas verkallisemmin astumaan, vieraskin teki\nsamoin. Siitä ei olisi ollut suurta lukua, jos hanskuri olisi ollut\nyksin; mutta hänen kaunista tytärtänsä saattoi joku irstainen roisto\nyrittää ryöstää, tässä maassa, missä laista oli varsin vähän turvaa\nniille, joilla ei ollut voimaa itseänsä puolustaa. Koska Conachar ja\nhänen suojansa alainen kaunotar olivat oman kodin kynnykselle ehtineet,\njossa vanha piika heille oven avasi, asettui porvarin huoli. Yhtähyvin\nteki hänen mieli, jos mahdollista, saada tietää, oliko siihen huoleen\nollutkaan mitään syytä; senvuoksi hän huusi tuolle miehelle, jonka\nkäytös oli pelon nostanut ja joka nyt oli pysähtynyt, ikään kuin ei\nolisi tahtonut tulla kynttilän valoon.\n\n\"Hei ystävä, astupas vaan esiin äläkä ole tuossa kuurapeittoisilla!\nEtkös tiedä, että niitä vastaan, jotka pimeässä kummituksina kävelevät,\nvälistä koetellaan tuota keppitaikaa? Astupas esiin nyt, mies, ja näytä\nmeille silmiäs\".\n\n\"No miks'ei, mestari Hanskuri\", vastasi ääni, joka oli syvimpiä, mitkä\nolivat ikinä johonkuhun kysymykseen vastanneet. Ei minua mikään kiellä\nsilmiäni näyttämästä, vaikka kyllä soisin että ne paremmin maksaisivat\nkatselemisen vaivaa kynttilän valossa\".\n\n\"Herrainen aika!\" huudahti Simo, \"pitihän minun tuntea tuo ääni! --\noletko se sinä itse, omassa ruumiillisessas personassas, Seppä? No,\netpä nyt, koira vieköön, pääsekään ohitse kuivin suin. Kuules,\npoikaseni, eihän valkeansammutus-hetki ole vielä soinut, ja jos\nolisikin, eipä siinä ole syytä erottaa poikaa isästään. Tule sisään,\npoikaseni, Dorothea saa antaa meille jotain suuhun pistettävää, ja me\nkilistelemme vielä kannuja, ennen kuin meistä saat erota, tule sisään,\nsanon ma; ja nyt tulee Katri-tyttärellenikin ilo, kun sinut näkee\".\n\nNäin puhuen hän oli miehen, jota hän niin ystävällisesti tervehti,\nvetänyt jonkinlaiseen kyökkiin, joka tavallisesti myös sai\nvieraskammarina olla. Sen koristuksena oli koko joukko tinatalrikeita,\njotka vielä parin hopeakupin kanssa, kaikki aivan kirkkaiksi\nkuurattuna, seisoivat hyllyköllä. Kelpo takkavalkea sekä paistava\nlamppu loivat yli koko huoneen valoa ja hauskuutta, ja makea haju\nDorothean käsien alla kypsyvistä ruoaksista ti tuntunut suinkaan\nvastenmieliseltä näitten miesten nenistä, joita ei liika aistin\nhienous vaivannut.\n\nTuntematon seuralainen nyt seisoi täydessä valossa talonväen keskellä.\nHänen näkönsä ei ollut millään muotoa hieno eikä kaunis; mutta\nyhtähyvin hänen vartalonsa ja kasvonsa eivät ainoasti ansainneet\nhuomiota, vaan jollakin lailla sitä ehdottomasti vetivät puoleensa.\nHänen vartalonsa oli pikemmin alle tavallisen pituuden; mutta\nhartioitten leveys, käsivarsien pituus ja vahvuus sekä koko miehen\njäntevyys näyttivät että hänellä oli hyvin tavaton voima sekä\nlakkaamattomalla harjoituksella rivakkaana pidetty ruumis. Sääret\nolivat hiukan koukkuiset, ei kuitenkaan niin paljon, että sitä\nvarsinaiseksi viaksi olisi voinut sanoa. Päinvastoin se vähäinen\nkoukkuisuus, vaikka se johonkin määrään ruumiinrakennuksen\nsäännöllisyyden pilasi, näkyi ikään kuin luonnollisesti kuuluvan tämän\nruumiin vahvuuteen. Puku oli härännahasta; vyöltä riippui raskas\nkaksiteräinen miekka sekä ikäänkuin kukkaron puolustukseksi, joka\nsen-aikuisen porvari-tavan mukaan, roikkui samaan vyöhön kiinnitettynä.\nPää oli säännöllisen-muotoinen, ympyriäinen; tukka musta, lyhyeksi\nkeritty, tuuheakähäräinen. Mustista silmistä salamoitsi rohkeus ja\nneuvokkaisuus, vaan muuten kasvot ilmoittivat ujostelevaa nöyryyttä,\nsekaisin leikillisyyden kanssa, ja tällä hetkeä, paitse sitä, nähtävää\niloa tästä yhtymisestä vanhain ystäväin kanssa. Jos emme ota lukuun\nsiinä tällä hetkellä myös näkyvää liikaa ujoutta, niin oli Heikki Sepän\notsa korkea ja jalonnäköinen; mutta kasvoin alempi puoli ei ollut\nsaanut yhtä kaunista muotoa. Suu oli suuri, täydesti varustettu\nvahvoilla, kauneilla hampailla, joiden näkö oli koko muussakin\nruumiissa näkyvän terveyden ja voiman mukainen. Lisätkäämme siihen\ntuuhea, lyhyt parta sekä viikset, jotka nykyään oli jokseenkin\nhuolellisesti siivottu, niin on miehen koko kuva valmis. Ijältään ei\nhän voinut olla yli kahdenkymmenen kahdeksan.\n\nKoko talonväelle näkyi tämän vanhan ystävän arvaamaton tulo olevan\nhyvin mieleen. Simo Hanskuri yhä uudestaan pudisteli hänen kättänsä,\nDorothea niijasi niijaamistaan ja Katrikin ujostelematta ojensi\nkätensä, jota Henrik vähän aikaa piti jättiläiskourassansa, aivan kuin\nolisi aikonut nostaa sen huulilleen. Mutta sitten oltuansa kahden\nvaiheella, hän sen jälleen hellitti, pelosta että se rohkeus pantaisiin\npahaksi. Ei niin että tuo hänen kourassaan liikahtamatta makaava\nkätönen olisi tehnyt vastarintaa; vaan tytön kasvoissa ei näkynyt\nainoastaan punastusta, siinä näkyi samassa hymy, joka nuorta miestä yhä\npahemmin hämille saattoi. Mutta isä, nähdessään ystävänsä epäilyksen,\nhuusi kursailematta:\n\n\"Suihkaa suuta, poikaseni, suihkaa suuta hänelle! Ja se on tavara, jota\nen tarjoisikaan kelle hyvänsä minun kynnykseni yli astuvalle. Mutta\nhyvä St. Valentin auttakoon! -- jonka pyhä on huomenna -- olenpa niin\niloinen siitä, kun näen sun jälleen täällä tässä hyvässä Perth'in\nkaupungissa, että olisi vaikea sanoa mitä sinulta voisin kieltää\".\n\nSeppä -- sehän, niinkuin jo yllä mainittiin, oli sen rotevan\nkäsityöläisen ammatti -- rohkeni tästä, niin että ujosti suuteli\nPerth'in Kaunotarta. Tämä puolestaan salli sen suosion-osoitteen\nhymyllä, joka sisarelle sopivaa hellyyttä osoitti, ja virkkoi samassa:\n\"Toivonpa että se on katuvainen ja parannut mies, jolle sanon:\ntervetultua tänne Perth'iin takaiin!\"\n\nSeppä vielä piti tytön kättä kädessään, ikään kuin olisi aikonut\nvastata; mutta äkkiä, niinkuin rohkeutta tällä silmänräpäyksellä olisi\npuuttunut, hellitti irti. Hän vetäytyi oikemmaksi, aivan kuin olisi\nsäikähtynyt teostansa ja hänen päivettyneet kasvonsa hehkuivat osaksi\nhäveliäisyydestä, osaksi mielihyvästä. Näin kävi hän istumaan valkean\näärelle, päinvastaiselle puolelle kuin Katri.\n\n\"No, Dorothea, jouduta nyt vaan syömistä, muija kulta -- ja Conachar --\nmiss' on Conachar?\"\n\n\"Hän on mennyt levolle, isä, hänen päätään kivistää\", vastasi Katri\nepävakaisella äänellä.\n\n\"Mene häntä kutsumaan, Dorothea\", käski vanha hanskuri. \"En kärsi\nnoita hänen juoniansa. Hän muka on kovin korkeaa Vuorelais-sukua,\nlevittääkseen pöytäliinaa tai tuodakseen talrikkia, ja hän tahtoisi\nmuka päästä meidän vanhaan, kunnialliseen ammattiin, ilman\npassailematta, ilman mestariansa ja opettajaansa palvelematta\nsemmoisissa asioissa, joissa kuuliaisuus on velvollisuutta. Mene häntä\nkutsumaan, sanon ma; en kärsi tuommoista tehtävien laiminlyömistä\".\n\nKohta sen jälkeen kuului Dorothean ääni rappusilta tai vielä\nluultavammin tikapuilta, joita myöten kiivettiin yliselle, mihin\nvastahakoinen oppipoika niin ajattomalla ajalla oli kätkeynyt. Sieltä\ntuli puoli-ääneen mutistu vastaus, ja pian sen jälkeen Conachar\nilmautui ruokahuoneesen. Yrmeyden pilvi synkeytti hänen ylpeää, vaan\nkaunista muotoansa. Hän rupesi pöytää laittamaan, asetti talrikit\npaikoilleen, toi suolat, kryydit ynnä muut ruoanhöystöt -- sanalla\nsanoen, toimitti nyky-ajan passarin virkaa, johon sen ajan tapa vaati\nkaikkia oppipoikia -- mutta tuo halpa työ, johon hänen oli pakko\nruveta, oli hänelle silminnähtävästi inhoksi ja harmiksi. Perth'in\nKaunotar katsahti häneen jollakin huolella, ikään kuin peläten, että\ntuo selvästi näkyvä vastahakoisuus voisi vielä enentää isän mielipahaa.\nMutta vasta kun neidon silmät toistamiseen olivat hänen silmiänsä\nkohdanneet, suostui Conachar peittämään yrmeytensä ja toimissansa\nsuurempaa myöntäväisyyttä ja nöyryyttä näyttämään.\n\nTässä meidän tulee antaa lukijalle tiedoksi, että tuo salainen\nsilmänluontien vaihtelu Hanskurin Katrin sekä nuoren Vuorelaisen\nvälillä tosin todisti, että edellinen piti jonkunlaista huolta\njälkimmäisen käytöksestä; mutta tyystimmänkin tarkastelijan olisi\nollut vallan vaikea keksiä, oliko siinä huolenpidossa mitään yli sen\ntunteen, mikä nuoressa tytössä on luonnollinen samassa talossa asuvaa,\nsaman-ikäistä poikaa kohtaan, jonka kanssa hän on elänyt likeisessä\ntuttavuudessa.\n\n\"Sinä olet käynyt pitkillä matkoilla, Heikki poikaseni\", virkkoi\nhanskuri, joka aina tätä lempinimeä käytti, vaikkei hän ollut millään\nlailla sukua nuorelle käsityöläiselle; \"niin, ja olet nähnyt monen\nvirran, paitsi tätä Taytä, sekä monta koreaa rakennusta, paitsi St.\nJohanneksen kirkkoa\".\n\n\"Vaan enpä kuitenkaan yhtään, joka olisi ollut puoleksi verraksi niin\nrakas ja joka puoleksi verraksi niin ansaitsisikaan minun rakkauttani\",\nvastasi seppä. \"Sen vakuutan teille, isä, että kun taas Baiglien harjun\nyli olin päässyt ja näin tämän meidän kaupungin tässä leviävän\nedessäni, kauniina kuin tuo keijukaisten kuningatar laulussa, jonka\nritari näkee makaavan keskellä tiheää ruusupensaikkoa, silloin minun\nsydämessäni tuntui aivan kuin olisin ollut lintu, joka panee väsyneet\nsiipensä kokoon, laskeutuen alas omaan pesäänsä\".\n\n\"Hei! Vieläkö sinussa on runoniekkaa?\" sanoi hanskuri. \"Mitä, saammeko\ntaas nyt nähdä entiset hyppymme ja rinkitanssimme? Ja iloiset\nkeikahdukset Vapunpäivän kukkas-riu'un ympärillä? Ja kuulia lystit\nlaulut Joulu-aattona?\"\n\n\"Semmoisia loruja kyllä mahtaa vieläkin joskus ilmautua, isä\", virkkoi\nseppä, \"vaikka tosin palkeitten puhina ja alaisimen kalske ovatkin\nkarkeaa säestystä runoniekan sävelille. Mutta enpä voi parempia saada\ntoimeen -- täytyy varojeni paranemista katsoa, vaikka tulisivatkin\nsiinä värssyt huonommiksi\".\n\n\"Kas se oli oikein -- oletpa juuri minun oma poikani\" vastasi hanskuri;\n\"ja varmaanpa et ole liioin kuluttanut rahojasi matkalla?\"\n\n\"Enkä, vaan matka-rahojani vielä kartutin, isä -- tuon teräksisen\nhaarniskan, jonka muistanette, möin minä neljästäsadasta markasta sir\nMaunu Redman'ille Englannin itäisen rajamaan vartijalle. Hän tuskin\npenniäkään tinki hinnasta, sen perästä kun olin antanut hänelle luvan\nkoettaa sitä miekan sivalluksella. Ja tuo tyhjätasku Vuoriston\nvarkaittenpäällikkö, joka sen oli alkuaan käskenyt, peräytyi kaupasta\njo puolen sen summan tähden, vaikka työhön minulta oli mennyt puoli\nvuotta\".\n\n\"Mitäs sinä noin tuijottelet, Conachar?\" torui hanskuri, kesken puhetta\nkääntyen Vuorelais-oppilaansa puoleen. \"Etkös milloinkaan voi oppia,\nettä sinun vaan tulee pitää huolta omista tehtävistäs, kuultelematta\nkaikkea mitä ympärilläs tapahtuu? Mitäs se sinua koskee, että\nEnglantilaisen mielestä on huokeaa, mitä Skotlantilainen liian\nkalliiksi katsoo\".\n\nConachar kääntyi ikään kuin puhuakseen; mutta, hetkisen aikaa\nmietittyänsä, hän loi silmänsä alas ja koki asetuttaa mieltänsä, jota\nylenkatse, millä seppä Vuorelais-ostajastansa puhui, oli kiihdyttänyt.\nHeikki jatkoi puhettaan, hänestä huolimatta.\n\n\"Myös möin, Edinburg'issa käydessäni, muutamia miekkoja ja väkipuukkoja\nkalliisin hintoihin. He arvelevat siellä sodan olevan tulossa; ja jos\nJumala olisi niin armollinen ja laittaisi sotaa, niin minun tavarastani\nmaksettaisiin täysi hinta. St. Dunstan tehköön sydämemme kiitolliseksi,\nsillä hän oli meidän ammattilaisiamme. Sanalla sanoen, tämä kalu tässä\"\n-- hän laski käden kukkaronsa päälle -- \"joka neljä kuukautta takaperin\nlähtiessäni oli jokseenkin laiha ja löttöinen, on nyt niin pyöreä ja\npaksu kuin kuuden viikon porsas\".\n\n\"Entäs tuo sen toinen, rautakahvainen, nahkatuppinen kumppali?\" kysyi\nhanskuri, \"onko se ollut jouten koko tään ajan? -- Kuule, iloinen\nseppä, tunnustapa nyt vaan totinen tosi -- kuinka monessa käsikähmässä\nolet ollut sen perästä kun Tay-virran poikki menit?\"\n\n\"Voi, älkää toki minulle vääryyttä tehkö tuommoisella kysymyksellä\" --\nhän vilkaisi Katriin -- \"erittäin tämän neidon läsnä-ollessa\", vastasi\naseseppä. \"Minä tosin miekkoja taon, vaan niiden käyttämisen, sen jätän\ntoisille. -- Ei, ei, harvoin on minulla paljas miekka kädessä, paitsi\nkun sitä alaisimella tai tahkokiven päällä pitelen; ja ne vallan\nsoimauksia puhuivat minusta Katri tyttärellenne, jotka ovat\nsaattaneet hänet luulemaan rauhallisinta Perth'in porvareista\ntappelijaksi. Tahtoisinpa kuulla vaikka paraankin heistä päästävän\nsemmoisen sanan suustansa Kinnoul'in mäellä, niin ettei olisi läsnä\nketään muuta kuin se puhuja ja minä!\"\n\n\"Hohhoh\", sanoi hanskuri nauraen, \"sitten me kai saisimme nähdä\nesimerkin maltillisesta kärsivällisyydestäs. -- Hyi häpeää, Heikki, että\nnäin kuin veijari viekastelet miehelle, joka sinut perinpohjin tuntee.\nJa sitten noin tuijottelet Katriin, ikään kuin hän ei tietäisi, että\ntässä maassa jokaisen miehen on kädellään suojeleminen päätänsä, jos\ntahtoo ma'ata jonkinlaisesta turvassa. -- Hohhoh, koira vieköön, jos et\nvaan liene rikkonut yhtä monta rintahaarniskaa kuin olet takonutkin\".\n\n\"No, huonohan se olisi aseseppä, Simo isä, joka ei oman kouransa\nsivaltamalla osaisi koettaa omaa käsi-alaansa. Jos en minä joskus\nhalkaisisi jotain kypäriä tai pistäisi miekankärkeä rintapaidan läpi,\nenpä tietäisikään, kuinka vahvoiksi ne tulee takoa. Sittenhän minä vaan\nkyhätä kilkuttaisin kokoon tuommoisia paperikaluja, joita Edinburg'in\nseppiä ei hävetä laskea käsistään\".\n\n\"Ahah, nytpä jo voisin panna vetoon kultaisen kruunukolikon, että\nsinulla on ollut riita jonkun Edinburg'in Tuulen-kärventäjän[5] kanssa\nsiitä syystä?\"\n\n\"Riitaako! -- eipä toki, hyvä isä\", vastasi perthiläinen aseseppä,\n\"vaan miekanmittely on mulla tosin ollut semmoisen kanssa St.\nLeonard'in vuorella, kunnon kaupunkini kunnian puolustamiseksi, sen\ntunnustan. Ettehän toki voine uskoa, että rupeaisin riitaan\nammattiveljen kanssa?\"\n\n\"No, no, enhän suinkaan, enkä. Mutta kuinkas sitten se sinun\nammattiveljesi suoriutui siitä?\"\n\n\"Suoriutuipa, kun suoriutuikin, niin kuin se, joka menisi peitsenkärkeä\nvastaan, paperi-arkki rinnan suojuksena. Pikemmin sanoen, hän ei\nsuoriutunut ollenkaan, sillä kun hänestä erosin, hän makasi Erakon\nmökissä, joka hetki odotellen kuolemaansa, johon hän, Gervasius-erakon\nsanojen mukaan, olikin itsensä hyvin jumalisesti valmistanut\".\n\n\"No -- tapahtuiko sitten vielä mitään muuta miekanmittelyä?\" kysyi taas\nhanskuri.\n\n\"Niin, tosiaan, miekastelinhan minä paitsi sitä vielä erään\nEnglantilaisenkin kanssa Berwick'issä -- syynä oli tuo vanha riita\nheidän muka vallastansa meidän ylitsemme -- olenpa varma ettette te\nolisi suoneet minun antaneen myöten siinä vai kuinka? -- ja kävi\nminulta niin onnellisesti, että sain häntä vasempaan polveen\npistetyksi\".\n\n\"Hyvin tehty, Pyhä Anterus auttakoon! -- Vaan palatkaamme asiaan --\nKenenkä vuoro sitten tuli?\" kysyi Simo, naureskellen muka rauhaisan\nystävänsä urhotöitä.\n\n\"Minä taistelin yhtä Skotlantilaista vastaan Torwood'issa\", kertoi\nHeikki Seppä, \"siitä syystä ettei tiedetty, kumpi meistä oli parempi\nmiekkamies, jota seikkaa, niinkuin hyvin ymmärrätte, ei voitu saada\ntietyksi eikä ratkaistuksi ilman koetuksetta. Siltä mies-paralta\nkirposi kaksi sormea\".\n\n\"Vallan hyvin tehty Perth'in rauhallisimman pojan teoksi, joka ei ole\nkoskaan pidellyt miekkaa muuten kuin seppä-ammatissaan! No, eikös ole\nsitten mitään sen enempää kerrottavaa?\"\n\n\"Eipä juuri sanottavaa -- sillä yhden Vuorelaisen löylyttäminen ei\njuuri paljon maksa puhumisen vaivaa\".\n\n\"Minkätähden sitten häntä löylytit, sinä rauhan mies?\"\n\n\"Eipä tainnut olla mitään syytä, sen verran kuin muistan\", vastasi\nseppä, \"paitsi että hän seisoi eteläpuolella Stirling'in siltaa\".\n\n\"Kas niin, saas tästä nyt -- terve tultua tänne luokseni kaikkein\nnoiden sankaritöittes jälkeen. -- Conachar, joudu! kanna kannua ympäri\nniin että kilisee, sitten saat siemauksen pähkinänkarvaista olutta\nomaankin suuhusi, poikaseni\"\n\nConachar kaasi mainittua hyvää juomaa mestarilleen sekä Katrille\nsopivalla kuuliaisuudella. Mutta, sen tehtyään, hän asetti kannun\ntakaisin pöydälle ja istahti paikalleen.\n\n\"Hohhoh, mitä se merkitsee! -- Mitä tapoja ne on? -- Kaada myös\nvieraalleni, kunnioitettavalle mestari Henrik Sepälle\".\n\n\"Mestari Seppä kaatakoon itselleen itse, jos juoda haluttaa\", vastasi\nnuori Vuorelainen. \"Minun isäni poika on jo alentanut itsensä kyllin\ntäksi illaksi\".\n\n\"Sepä oli sievä kiekahdus näin laikkuiselta kananpojalta\", virkkoi\nHeikki. \"Mutta sen verran oletkin aivan oikeassa, poikaseni, että se\nmies ansaitsee kuolla janoon, joka ei viitsi juoda ilman\njuomanlaskijaa\".\n\nMutta talon isäntä ei ollut yhtä kärsivällinen sallimaan nuoren\noppipoikansa uppiniskaisuutta. -- \"No, niin totta kuin minun sanani\naina on rehellistä puhetta ja minun neulomani kintaat kelvollista\nkalua\", lausui Simo, \"täytyypä sun nyt, kun täytyykin, kaataa\nvieraalleni olutta tuosta kannusta, jos tahdot kauemmin olla ja elää\nminun kanssani yhden katoksen alla\".\n\nConachar, sen uhkauksen kuultuaan, nousi yrmeänä. Hän lähestyi seppää,\njoka jo oli tarttunut kannuun ja par'-aikaa kohotti sitä huulilleen,\nmutta samassa oli nuori passari kompastuvinaan ja tyrkkäsi seppää niin\nkömpelösti, että vaahtoova olut ryöpsähti vieraan silmille sekä\nvaatteille. Erin-omaisesti hyvänluontoinen oli tosin seppä, vaikka\nmiekasteluihin kärkäs; mutta tätä tämmöistä häväistystä ei toki\nkestänyt hänen kärsivällisyytensä. Hän tarttui poikaa kurkkuun, joka\nruumiin osa ensiksi sattui hänen kourahansa, kun Conachar teeskellystä\nkompastuksestaan oli nousemassa, kuristi häntä aika lailla ja sitten\nviskasi vastustajansa poikemmaksi, huutaen: \"Jos tämä olisi tapahtunut\ntoisessa paikassa, sinä nuori hirtehinen, olisinpa repäissyt\nkorvat pois päästäsi, niinkuin ennenkin olen tehnyt muutamalle\nheimolaiselles!\"\n\nNopsaana kuin tiikeri kavahti Conachar jälleen jaloilleen. Hän huusi:\n\"Sitä kerskausta et saa toista kertaa elävänä päästää suustasi!\" -- ja\nsamassa tempaisi povestaan lyhyen, terävän puukon, jolla hän, päälle\nkaraten, yritti pistää Heikkiä. Pistos oli tähdätty vähää alemmaksi\nolkaluuta ja olisi henkipaikkaan sattunut. Mutta uhattu mies niin\näkkineuvoisesti sai itsensä suojatuksi, päällekarkaajan kättä\nylöspäin lyömällä, että puukko ainoasti raappaisi, eikä sanottavasti\nvertäkään iskenyt. Puukon poisvääntäminen kädestä ja itse pojan\nkiinnikopristaminen niinkuin rautapihteihin, se oli sepälle vaan\nsilmänräpäyksen työ. Conachar tunsi nyt olevansa kokonaan sen\npeloittavan vastustajan vallassa, jota hän oli vihastuttanut. Hän\nvaaleni yht'-äkkiä kalmankalvakaksi, vaikka silmänräpäystä ennen vielä\noli ollut tulipunaisena, ja seisoi siinä mykkänä häpeästä ja pelosta,\nsiksi kun seppä hänet jälleen hellitti lujasta kourastansa, tyynesti\nsanoen: \"Kiitä onneas ettei sinun kaltaisesi voi minua suututtaa --\nsinä vaan olet lapsi, ja minun, aikamiehen, ei olisi pitänyt aloittaa\nriitaa sun kanssas. Mutta olkoon tämä kuitenkin varoitukseksi.\"\n\nConachar hetkisen aikaa seisoi, ikään kuin olisi aikonut vastata;\nsitten hän läksi ulos, ennen kuin Simo oli hämmästyksistään niin\ntointunut, että sai sanan suustansa. Dorothea hääri sinne tänne, hakien\nrohtoja ja voiteita, Katri, nähtyään ulos tilkahtavat veret, oli\npyörtynyt.\n\n\"Sallikaa mun lähteä tieheni, Simo isä\", virkkoi Heikki surullisesti.\n\"Olisinhan sen voinut ennaltakin arvata, että minua ainainen kohtaloni\ntännekin seuraisi, ja että minä toisin sivalluksia sekä verenvuodatusta\nkanssani huoneesen, johon en olisi tahtonut tuoda muuta kuin rauhaa ja\nonnea. Älkää minusta lukua pitäkö -- katsokaa vaan Katri parkaa --\npelästys tästä metelistä on hänet tappanut, ja se on kaikki minun\nsyytäni.\"\n\n\"Sinunko syytäs, minun poikani! -- tuon Vuorelais-rosvon syytähän se\noli, jonka pitää olla tässä minulla kirouksena ja vastuksena. Mutta\nsaapa hän nyt, kun saakin, kohta huomispäivänä pötkiä takaisin\nkotilaaksoillensa tai maistaa meidän kaupungin vankihuoneen leipää. --\nYrittihän tuo mokoma tappaa mestarinsa vierasta mestarin omassa\ntalossa! -- Se purkaa kaikki siteet välillämme. -- Mutta annas kun\nkatson haavaasi.\"\n\n\"Katria!\" sanoi taas aseseppä; \"katsokaa vaan Katria!\"\n\n\"Kyllähän Dorothea häntä katsoo\", vastasi Simo; \"ei hämmästys ja\nsäikähdys tapa ihmistä -- mutta väkipuukot ja tikarit niin tekevät.\nEikä ole hän, vaikka lihani ja vereni sikiö, minulle rakkaampi\nkuin sinä, Henrik kulta, joka olet minun poikani rakkauden kautta.\n_Skene-occle_ [tikari] on ilkeä ase Vuorelaisen kädessä.\"\n\n\"En ole siitä millänikään sen enempää kuin jos metsäkissan kynsi olisi\nraappaissut\", sanoi aseseppä; \"ja nyt kun puna jälleen palautuu Katrin\nposkiin, saatte nähdä että minä silmänräpäyksen kuluttua jälleen olen\nihan tuttu ja tuore mies.\" Hän kääntyi pieneen, nurkassa riippuvaan\npeiliin päin ja otti kukkarostaan hiukan liinavaatteen kaappeita,\npienen haavansa päälle pantaviksi, Kun hän niskaltaan ja hartioiltaan\ntyönsi pois nahkatakkinsa, olisi ollut syytä ihmetellä näiden\nruumiin-osien vahvuutta, jäntevyyttä ja vielä enemmän ihon valkeutta\nkaikissa paikoin, missä ei se, niinkuin käsissä ja kasvoissa, olisi\nkolkkojen ilmojen ja vaivaloisen sepän-ammatin vaikutuksesta\nruskeentunut. Nopeasti sai hän veren tuketuksi liinakaappeillaan, ja\nmuutama tilkka vettä pian poisti kaikki muut jäljet kahakasta. Sitten\nhän kääntyi jälleen pöytään päin, jonka ääressä Katri istui, yhä vielä\nkelmeänä ja vapisevana, vaikka kuitenkin jo pyörtymyksestään\ntointuneena.\n\n\"Voitko antaa minulle anteeksi, että olen mieltäsi pahoittanut kohta\nensihetkenä, kun juuri olin tullut takaisin? Tuo poika oli hullu, kun\nminua vihaan härsytti, ja minä olin vielä hullumpi, kun tuommoiseen\nsuutuin. Sinun isäsi ei minua moiti, Katri; etkö siis voi antaa\nanteeksi?\"\n\n\"Miten minulla\", vastasi Katri, \"olisi valtaa anteeksi antaa, mistä\nminulla ei ole oikeutta vihastua. Jos minun isäni katsoo soveliaaksi\nsallia huoneessansa yöllisiä kahakoita, minun täytyy kai niissä olla\nläsnä -- en sitä voi auttaa. Kukaties tein väärin siinä, kun pyörryin\nja sen kautta mahdollisesti keskeytin kauniin tappelun. Minun\npuolustuksenani olkoon, ettei luontoni siedä veren näkyä.\"\n\n\"Vai nekö\", virkkoi isä, \"ovat sinun terveisesi minun ystävälleni, joka\npitkältä matkalta on tullut kotiin? Ystävälleni -- niinkö sanoin? -- ei\n-- omalle pojalleni. Hän on juuri pelastunut tuon mokoman konnan\nmurhakynsistä, jonka huomenna aion potkaista ulos talostani -- ja sinä\nkohtelet Heikkiä, ikään kuin hän olisi tehnyt väärin, koska hän viskasi\npoikemmaksi käärmeen, joka häntä oli pistämäisillään!\"\n\n\"Ei ole minun asiani, isä kulta\", vastasi Perth'in Kaunotar, \"päättää\nkumpi oli oikeassa, kumpi väärässä tässä tääniltaisessa kahakassa; enkä\nmyös tarpeeksi selvään nähnyt mitä tapahtui, voidakseni sanoa, kumpi\npäälle karkasi, kumpi vaan itseänsä puolusti. Mutta varmaankaan ei\nmeidän ystävämme Heikki voine kieltää, että hänen elämänsä tie käy\nalin-omaisten riitojen, tappelujen ja verenvuodatusten kautta. Ei hän\nvoi kuulla yhdestäkään miekkamiehestä, kadehtimatta sen mainetta, eikä\nvoi olla koettamatta sen urhoutta. Hän ei voi nähdä mitään tappelua,\nitsekin hyökkäämättä keskelle käsikähmää. Jos hän kohtaa ystävää, niin\nhän sen kanssa tappelee rakkaudesta tai kunniasta; jos kohtaa\nvihollista, niin tappelee vihan ja koston tähden. Ja niiden miesten\nkimppuun, jotka eivät ole hänen ystäviään eikä vihollisiaan, hän käypi,\nsiitä syystä että he ovat tällä tai tuolla puolella jokea. Jokainen\nhänen päivänsä on tappelupäivä, ja epäilemättä hän vielä unissaankin\njatkaa tappelujaan.\"\n\n\"Tyttäreni\", moitti Simo, \"sinun kielesi liikkuu liian liukkaasti.\nTappelut ja taistelut ovat miesten asia, ei naisten, eikä sovi tytön\nniitä pitää mielessään tai kielellään.\"\n\n\"Vaan jos näin raa'asti tapellaan ja taistellaan meidän\nläsnä-ollessamme\", sanoi Katri, \"on vähän liika vaatimus, että meillä\nolisi muuta mielessä ja kielellä. Myönnänhän sen, isä-kulta, että tällä\nurhokkaalla Perth'in porvarilla on paras sydän kaikista, jotka meidän\nkaupungin muurien sisässä sykkivät -- että hän mieluummin poikkeisi\nsata askelta syrjälle tieltänsä, ennen kuin tallaisi matoa -- että\nhänen olisi yhtä mahdoton ilkivaltaisuudesta tappaa hämähäkki, kuin\njos olisi sukua Bruce kuninkaalle[6] -- Jumala hänelle suokoon ikuisen\nautuuden! -- että hän viimeisessä tappelussaan ennen lähtöänsä taisteli\nneljää lihamiestä vastaan, estääkseen heitä surmaamasta koira-parkaa,\njoka härkätappelussa oli itseään pelkurimaisesti käyttänyt, ja että hän\ntöin tuskin vaan pelastui samasta kohtalosta, josta hän tahtoi koiraa\nvarjella. Myönnän minä myös, että köyhä ei koskaan kulje tämän\nvarakkaan asesepän talon ohitse, saamatta ruokaa ja rahaa hätänsä\navuksi. Mutta mitäs hyötyä siitä, että hän näin auttaa orpoja ja\nleskiä, jos hän taas itse saattaa yhtä monta lasta ja vaimoa nälkään\nnääntyviksi orvoiksi ja itkeviksi leskiksi?\"\n\n\"No, mutta, Katri, kuules toki sananen, ennenkuin ystävääni vastaan\njatkat noita loppumattomia moitteitas, jotka tosin kuuluvat hiukan\njärjellisiltä, vaan todentodella ovat ristinriitaiset kaikelle, mitä me\nympärillämme kuulemme ja näemme. Mitä\", jatkoi hanskuri, \"meidän\nkuningas hoveinensa, meidän ritarit rouvineen, ja niinpä myös meidän\nabotit munkkeineen, pappeineen niin hartaalla halulla rientävät\nkatselemaan? Eiköhän vain ritarillisuutta, eikö urhokasten ritarein\nuljaita taisteluja turnauksissa ja keihäspeleissä, eikö kunniaa\nja mainetta ansaitsevia töitä, jotka tehdään aseilla ja\nverenvuodatuksilla? Mitähän muuta nuot ylpeät ritarit tekevät, kuin\nmitä meidän kunnon Heikki Seppä tekee omassa piirissään? Kuka on ikinä\nkuullut, että hän olisi väärinkäyttänyt taitoansa ja voimaansa\nilkitöihin tai tahallaan tehtyyn sortoon -- ja kuka ei tiedä, kuinka\nusein hän on käyttänyt sitä meidän kaupungin oikeuksien puolustukseksi?\nJa eikö sinun pitäisi katsoa itseäsi kunnioitetuksi yli kaikkein muiden\nneitoin, kun näin uskollinen sydän ja näin väkevä käsi on ilmoittanut\ntahtovansa kosia sinua? Mistäs kaikkein ylpeimmät aatelis-neidot\nenimmin ylpeilevät, jos ei ritarinsa urhoollisuudesta? Ja onko\nuljainkaan mies Skotlannissa tehnyt enemmän urhotöitä kuin minun rakas\npoikani Heikki, vaikkapa vaan hän on alhaista säätyä? Eikö hän ole\nkuuluisa yli Vuoriston sekä Alankomaitten paraana seppänä kaikista,\njotka ikinä ovat miekkaa takoneet, ja uskollisimpana soturina kaikista,\njotka ikinä ovat miekkaa vetäneet tupesta?\"\n\n\"Isä kultaseni\", vastasi Katri, \"teidän sananne ovat keskenään\nristinriitaiset, jos tahdotte sallia lapsenne sitä sanoa. Kiittäkäämme\nJumalaa sekä hyviä pyhiä miehiä, että me kuulumme rauhalliseen säätyyn\nja että olemme alempana noita ylimyksiä, joita heidän korkea sukunsa ja\nvielä korkeammalle lentävä ylpeytensä saattavat kerskailemaan julmista\nveritöistään, kehuen niitä ritarillisiksi teoiksi. Teidän viisautenne\nmyöntänee, että me olisimme hullut, jos rupeaisimme teikkaroimaan\nheidän kirjavissa sulkasissaan ja koreissa vaatteissaan -- miksi sitten\nmeidän tulisi matkia heidän aivan ilmeisesti häijyjä tapojaan? Miksi\ntulisi meidän omistaa itsellemme heidän kovasydämistä ylpeyttänsä ja\nleppymätöntä julmuuttaan, joille murha on huvitusta, vieläpä\nturhamielisen kerskaamisen ainetta? Ylpeilkööt ja iloitkoot siitä ne,\njoiden säätyarvo tämmöistä veristä kunnioitusveroa vaatii; me, joilla\nei ole osaa uhrista, voimme sitä paremmin surkutella uhratun piinaa.\nKiittäkäämme Jumalaa alhaisesta säädystämme, koska se meitä\nkiusauksesta varjelee. -- Mutta suokaa anteeksi, isä kulta, jos,\nvastustaessani mielipiteitänne tästä aineesta, jotka teillä on yhteiset\nniin monen muun kanssa, jos olen astunut lapsenvelvollisuuden rajain\nyli.\n\n\"Ohoh, liian liukas on kielesi minulle, tyttöseni\", virkkoi isä vähän\nnärkästyneenä. \"Minä vaan olen työmies-parka, jonka paras oppi on\nsiinä, että hän osaa vasemman käden kintaan oikeanpuolisesta erottaa.\nMutta jos tahdot minulta saada anteeksi, niin sano pari lohdutuksen\nsanaa Heikki-raukalle. Tuossa hän nyt istuu, masentuneena ja sortuneena\nkaikista saarnoista, jotka olet sälyttänyt hänen päällensä. Hänen\nrohkeutensa, jolle sotatorven torahdus olisi ikään kuin kutsu\nilopitoihin, nyt on vallan vaipunut maan matalaksi lapsen ruikutuksen\ntähden.\"\n\nSeppä, kuullessaan siitä suusta, joka hänelle oli rakkain, niin\nmoittivaisia sanoja luonteestaan, oli laskenut päänsä alaa pöydän\npäälle, ristiinpantuin käsivarsiensa nojalle, niinkuin se, jonka mieli\non aivan masennuksissa, epätoivossa.\n\n\"Jumala suokoon, isä kulta\", vastasi Katri, \"että minun olisi\nmahdollista puhua lohdutuksen sanoja, luopumatta pois niistä pyhistä\ntotuuksista, jotka nykyään lausuin. Mutta kenties -- niin, minulla\npitää olla se tehtävä\", jatkoi hän, ja into, jolla hän puhui, sekä\nhänen ihmeellinen kauneutensa tekivät, että hän sillä hetkellä näytti\nikään kuin profeetta haltijoissaan. \"Koska taivaallinen totuus\", lausui\nhän juhlallisella äänellä, \"on uskottu jollekulle maalliselle kielelle,\nvaikka kuinkin heikolle, niin tämä aina saapi vallan julistaa armoa\nsamassa kuin tuomiota. -- Nosta päätäs, Henrik -- nosta päätäs, sä\nylevä-mielinen, hyväsydäminen, jalo, vaikka aivan väärää tietä astuva\nmies -- sinun vikasi ovat tämän armottoman, paatuneen aikakauden viat\n-- sinun hyvät avus ovat kaikki sun omasi!\"\n\nNäin puhuessaan hän laski kätensä sepän käsivarrelle, veti sen pois\nhänen päänsä alta, voimalla, jota Heikki, vaikka se oli niin heikko, ei\nvoinut vastustaa, ja pakoitti surullisen miehen ylös hänen puoleensa\nkohottamaan miehuulliset kasvonsa sekä silmänsä, jotka kuullut moitteet\nyhdessä toisten tunteitten kanssa olivat täyttäneet kyyneleillä.\n\n\"Älä itke\", sanoi tyttö, \"tai, itke vaan -- mutta itke, niinkuin se,\njolla on toivoa sydämessä. Vanno luopuvasi ylpeyden ja vihastuksen\nsynneistä, jotka sun kaikkein helpoimmin saavat valtoihinsa -- viskaa\npois nuot kirotut sota-aseet, jotka sinua niin helposti saavat\nkiusatuksi turmion ja murhan tekoon.\"\n\n\"Turhaan puhut minulle, Katri\", vastasi seppä. \"Voisin minä tosin\nruveta munkiksi ja luopua maailmasta; mutta jos tähän maailmaan jään\nelämään, minun täytyy harjoittaa ammattiani. Ja niin kauan kun\nhaarniskoita sekä sota-aseita muita varten sepittelen, en voi voittaa\nkiusausta itsekin niitä käyttämään. Et sinä moittisi minua niin\nankarasti, jos tietäisit kuinka eroamattomassa yhteydessä työ, jolla\nleipäni hankin, on tuon sotaisen luonteen kanssa, jonka minulle viaksi\nkatsot, vaikka se on välttämätön seuraus. Karaistessani kilpiä ja\nrautapaitoja, eikö minulle pidä olla aina selvä, minkälaisten ja kuinka\nkovain sivallusten alaisiksi ne voivat tulla. Ja takoessani miekkaa\nsekä terästäessäni sitä sota-aseeksi, onko minun mahdollista olla\nmuistamatta mihin sitä käytetään?\"\n\n\"Viskaa sitten pois luotas, hyvä Henrik\", lausui innokas neito,\nmolemmilla käsillään tarttuen yhteen sepän jäntevistä, raskaista\nkäsivarsista, ja vaivalla saaden sen nostetuksi, sillä sen omistaja,\nvaikka hän sen salli, ei kuitenkaan paljon ollenkaan antanut oman\ntahtonsa voimalla apua, \"viskaa sitten pois luotas, sanon minä, tuo\nammatti, joka sinulle on kiusausta. Lakkaa takomasta niitä aseita,\nmitkä ovat avuksi ainoasti ihmis-elämän lyhentämisessä -- liian\nlyhythän se muutenkin on katumukselle -- lakkaa takomasta niitä aseita,\nmitkä tuottamansa turvallisuuden tunteen kautta saattavat ylenrohkeiksi\nihmisiä, joita muuten kenties pelko estäisi surman suuhun hyökkäämästä.\nAseitten sepitys, oli ne suojelus- tai päällekarkaus-aseita, on syntiä\nmiehelle, jolla on niin väkivaltainen ja tulinen luonne, että niiden\ntakominenkin jo häntä kiusaukseen saattaa.\"\n\n\"Entäs millä sitten\", mutisi aseseppä, \"elätän henkeäni, jos luovun\naseitten takomisen taidosta, josta Henrik Perthiläinen on kuuluisa\nTay-virrasta aina Themse-jokeen asti?\"\n\n\"Onhan sinunkin ammatillas\", virkkoi Katri, \"viattomat, kiitettävät\nhaaransa. Jos lakkaatkin takomasta kalpoja sekä kilpiä, jääpihän\nsittenkin sinun työkses viattoman lapion ja yhtä kunniallisen kuin\nhyödyllisenkin auran takominen -- noiden työ-aseitten sepittäminen,\njotka meille tuottavat apua hengen elättämiseksi sekä elämän\nhauskuuttamiseksi. Voithan laittaa lukkoja sekä telkeitä suojaksi\nvähäväkisten omaisuudelle väkeväin väkivaltaa ja sortoa vastaan.\nIhmiset yhä vielä ovat tulevat sinun luokses ja maksavat sinun\nrehellisestä työstäsi -- --\"\n\nMutta tähän nyt keskeytettiinkin jo Katrin puhe. Niin kauan kun hän\nsotia ja keihäspelejä vastaan saarnasi, oli isä kuullellut sillä\ntunteella, että tuo oppi, vaikka hänelle outo, ei mahtanut kuitenkaan\nolla aivan perää vailla. Hänkin näet olisi suonut, että hänen vastainen\nvävynsä ei olisi ollut niin kärkäs noihin vaarallisiin yrityksiin,\njoihin uljas sydän sekä suuri ruumiin voima tähän asti olivat\nsaattaneet liiankin halukkaasti rientämään. Sen verran olisi hän kyllä\nmielellään nähnyt Katrin kehoitusten voivan vaikuttaa sepän mieleen,\njonka hän tiesi yhtä helposti taipuvan hänelle rakkaan ihmisen sanojen\nmukaan kuin hän oli jäykkä, jos vihollinen toralla tai uhkauksella\nkävi hänen kimppuunsa. Mutta Katrin puheet taas rupesivat sotimaan\nisän toivoja vastaan, kun tyttö rupesi todistamaan, että Heikin\nvälttämättömästi pitäisi luopua työstä, joka siihen aikaan tuotti\nenemmän kuin mikään muu Skotlannissa harjoitettu, ja vielä enemmän\nPerth'in sepälle kuin kellekään muulle koko maassa. Ukko Hanskurissa\nliikkui se hämärä tunne, ettei olisi hullua, jos saisi Heikin luopumaan\nliian tiheästä miekastelemisesta, vaikka kyllä hän olisi ollut hiukan\nylpeä sukulaisuudesta miehen kanssa, joka erinomaisella taidolla osasi\nmiekkaa käyttää, sillä aseitten rohkea ja taitava käyttäminen oli\ntuolla sotaisella aikakaudella jokaisen miehen ylpeytenä. Mutta\nkuullessaan kuinka hänen tyttärensä suorimmaksi tieksi semmoiseen\nrauhalliseen mieli-alaan osoitti sitä, että hänen sulhasensa luopuisi\nedullisesta ammatistaan, jossa oli verraton ja joka, sen ajan\nalin-omaisiin yhteisiin sotiin ja yksityisiin riitoihin nähden, oli\noleva varmana ja runsaana tulon lähteenä, Simo ei enää voinut kauemmin\nhillitä vihastustansa. Nyt viimeinkin hän tunsi olevansa aivan varmaan\noikeassa, josta hän väittelyn alussa vielä oli ollut hiukan kahdella\npäällä, ja samassa kun Katri oli alkanut kehoittaa sulhastansa\ntalous-aseitten sepittämiseen, puhkesi isä sanoiksi:\n\n\"Vai lukkoja, ja telkeitä, ja auranrautoja, ja haravan-piitä! -- No\nmiks'ei yhtähyvin paistinriehtilöitä, ja hiilihankoja, ja\nkakkupannuja, ja sitten hänellä myös varmaan pitäis olla aasi noiden\ntavarain kuljettamiseksi ympäri maata -- ja sinä saisit ruveta toiseksi\naasiksi, joka juhtaa suitsista taluttaisi! Hui, hai, Katri tyttö, onko\npääsi kokonaan joutunut pyörälle, vai luuletkos että näinä meidän\nkovina, rautaisina aikoina ihmiset antaisivat kirkkaita kolikoita\nmistään muusta paitsi semmoisesta kalusta, jolla voivat suojella omaa\nhenkeänsä tai ryöstää vihollisensa hengen? Tätä nykyä me joka hetki\ntarvitsemme miekkoja puolustukseksemme, sinä hupsu tytön-lepsakka,\nemmekä auroja pellon kyntämiseksi, josta meille kenties ei olekaan enää\nsuotu nähdä oraan nousevan. Mitä meidän jokapäiväiseen leipäämme\nkoskee, niin on asia semmoinen, että se, joka on väkevä, sen ottaa ja\npysyy hengissä; vaan voimattomain täytyy hellittää leipä kourastaan ja\nnääntyä nälkään. Onnellinen se mies, joka, niinkuin tämä minun kunnon\npoikani, voi hankkia leipänsä muulla keinolla kuin takomiensa miekkojen\nkärjellä. Saarnaa vaan rauhaa hänelle, niin paljon kuin ikinä tahdot --\nsiihen ei minun suustani pidä koskaan kuuluman mitään 'ei'tä. Mutta kun\nkäsket Skotlannin parasta aseseppää luopumaan miekkojen, ja pertuskain,\nja rautapaitain takomisesta, niin sitä kuullessaanhan siveinkin\nsilmittömäksi vimmastuisi. Pois täältä minun silmieni edestä! -- Ja\nmuista huomen-aamuna, jos sinulle sattuisi se onni, että ensiksi saisit\nnähdä tään sepän -- vaikka sinä sitä pahalla käytökselläs häntä\nvastaan et olisi ansainnut -- niin näet miehen, jolla ei ole vertaa\nSkotlannissa miekkamiehissä sekä pertuskan pitäjissä, ja joka saa\ntyöllänsä kokoon viisisataa markkaa vuodessa, yhtenä ainoanakaan pyhänä\nsabattia rikkomatta!\"\n\nKuullessaan isänsä näin jyrkästi puhuvan, niijasi tytär syvään, ja\nläksi, ilman muitta jäähyväisittä, pois tavalliseen makuuhuoneesensa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nSepän sydän oli niin täynnä noita monellaisia, ristinriitaisia\ntunteitansa, että näytti ikään kuin se olisi halkaisemaisillaan\npeittonaan olevaa nahkatröijyä. Heikki nousi ja ojensi kätensä\nhanskurille, kääntäen pois kasvonsa, niinkuin ei olisi tahtonut, että\nhänen mielenliikutustaan olisi nähty hänen muodostaan.\n\n\"Ei, koira vie, enpä sinulle vielä sanokaan jäähyväisiä, poikaseni\",\nvirkkoi Simo, lyöden kämmentänsä sepän ojennettua kämmentä vastaan. \"En\nminä nyt huoli lyödä kättä sinun kanssas, en kumminkaan ennen kuin\nvähintänsä yksi tunti vielä on kulunut. Viivy vaan hetkinen veikkonen,\nniin selitän sinulle kaiken tään. Eihän toki muutamat veripisarat\npienestä raappauksesta eikä muutamat hupsut sanat tyttö-lepsukan suusta\nvoi erottaa poikaa ja isää, kun he näin kauan ovat olleet yhtymättä?\nJää tänne, poikaseni, jos koskaan tahdot siunausta isältä sekä Pyhältä\nValentiniltä, jonka juhlan-aatto nyt tänään on!\"\n\nKohta tämän jälkeen kuultiin hanskurin kaikuvalla äänellä kutsuvan\nDorotheaa; sitten kuului vähän avainten kilinää sekä kenkäin kopinaa\nylös ja alas rappusia ja tuosta Dorothea ilmautui, kantaen kolmea\nsuurta pikaria vihriäisestä lasista, joita silloin pidettiin varsin\nharvinaisina ja kallis-arvoisina kaluina. Hanskuri itse ne täytti,\nkaataen jättiläis-pullosta, joka veti vähintään kolme korttelia meidän\nnykyisen turmeltuneen ajan mittaa myöten.\n\n\"Kas tässä viiniä, Heikki\", lausui hän, \"jolla on puolta vertaa\npitemmältä ikää kuin minulla. Isäni sai sen lahjaksi vanhalta, uljaalta\nKrabbelta, tuolta 'flanderilaiselta insenöriltä', joka niin\nurhoollisesti puolusti Perth'iä Taavetti II:n ala-ikäisyyden aikana.\nMeistä hanskureista on aina ollut hiukan apua sodassa, vaikka meidän\nammattimme ei ole sen kanssa niin kiinteässä yhteydessä kuin teidän, te\nteräksen ja rauhan kalkuttajat. Minun isäni oli päässyt Krabbe-ukon\nsuosioon -- kuinka se tapahtui, sen kerron joskus toisten, niinkuin\nmyös kuinka kauan nämät pullot tässä olivat kätkössä maakuopassa,\netteivät joutuisi ryöstäväin Eteläläisten[7] kynsiin. Juodaan nyt vaan\nminun arvoisan isäni malja, ja toivottakaamme hänelle ijankaikkista\nautuutta -- suotakoon hänelle hänen syntinsä anteeksi! Dorothea, juo\nsinäkin hänen maljansa, ja sitten laita itse pois kana-orrellesi.\nKylläpä tiedän, että korvissasi nyt olisi paha kutkutus, mutta minulla\nolisi puhumista semmoisesta, jota ei kukaan voi saada kuulla, paitsi\nminun ottopoikani Heikki.\"\n\nDorothea ei tohtinut vastaanpanna; hän joi pikarinsa pohjaan hyvällä\nrohkeudella, ja sitten vetäysi pois makuukammariinsa isännän käskyn\nmukaan. Molemmat ystävykset siis jäivät kahden kesken.\n\n\"Minun on paha mieli, Heikki veikkonen\", virkkoi Simo, täyttäen sekä\nystävänsä lasin että omansa, \"minun on -- totta maar! -- paha mieli,\nettä tyttäreni on tuolla tuommoisella hupsulla tuulella. Mutta sinä,\nluulen ma, voisitkin sen asian parantaa. Mitäs sinä tuletkin tänne,\nkilistellen, kalistellen miekkaasi ja tikariasi, kun tiedät tytön\nolevan niin hupsun, ettei hän voi kärsiä semmoisten aseitten näköä?\nEtkös muista, että teillä oli jonkunlainen riita keskenänne, juuri\nennen lähtöäsi Perth'istä, siitä muka ettet sinä huoli astua muiden\nrauhallisten porvarein tavalla, vaan että sinulla aina pitää olla ase\nvyöllä, niinkuin pahan-ilkisillä huoveilla, jotka ovat aatelisherrain\npalveluksessa? Tottahan siveällä porvarilla on silloinkin vielä kyllin\naikaa varustaa itsensä aseilla, koska hätäkello kutsun meidät täysissä\nvaruksissa ulos tulemaan.\"\n\n\"Eipä se, isä kulta, ollutkaan nyt minun syyni. Mutta tuskin olin\nhevosen selästä alas hypännyt, niin juoksin tänne, teille tuloani\nilmoittamaan, arvellen että jos niin olisi tahtonne, voisin teiltä\nsaada hyvän neuvon, miten pääsisin neiti Katrin Valentiniksi ensivuoden\najaksi. Vaan Dorothea neidolta sain kuulla, että te olitte menneet\nMustain Veljesten kirkkoon messua kuulemaan. Siksi arvelin paraaksi\nseurata teitä sinne -- osaksi että olisin samassa kirkossa teidän\nkanssanne, ja osaksi myös -- Pyhä Neitsyt Maaria ja Pyhä Valentin\nsuokoot sen synnin anteeksi! -- että saisin vähän katsella häntä, joka\nminusta niin vähän huolii. -- Mutta kun te astuitte sisään, näytti\nminusta, että pari, kolme vaarallisen-näköistä miestä oli siinä\nneuvoittelemassa; ja he katselivat välistä teihin ja Katriin päin. Ja\nerittäin oli siellä herra Juhana Ramorny, jonka minä vallan hyvin\ntunsin, vaikka hän oli vale-puvussa, palvelijan kaltainen, ja vaikka\nhänellä oli tuommoinen samettitilkka laastaroituna silmän yli. --\nSen vuoksi arvelin, isä, että koska te jo olette vanha, ja tuo\nVuorelais-heitukka taas hiukkaa liian nuori tappeluun, niin minä noin\nhiljakseen astuisin teidän jäljissänne. Minä näetten tiesin, että\nnäillä kaluilla tässä, jotka minulla oli muassa, voisin pitää kurissa\nkenen hyvänsä, joka yrittäisi häiritä teidän kotimatkaanne.\nMuistattehan te, että itse keksitte minut ja väkisin toitte tänne\nsisään, huolimatta siitä, tahdoinko vai en. Muuten, sen vakuutan, en\nolisi tullut teidän silmienne eteen, ennen kuin olisin pukenut päälleni\ntuon uuden tröijyn, jonka teetin Berwick'issä uusimman kuosin mukaan;\nenkä myös olisi tullut Katrin eteen, miekka vyöllä, koska hän näitä\naseita niin inhoo. Vaikka, totta puhuen, on minulla niin paljon\nverivihollisia, mikä minkin onnettoman sattumuksen tähden, että minun,\njos jonkun miehen Skotlannissa, on välttämätön asia yöllä käydä aseilla\nvarustettuna\".\n\n\"Tuo tyttö-lepsukka ei ajattele sitä\", sanoi Simo Hanskuri. \"Hänellä ei\nole älyä huomaamaan, että tässä meidän rakkaassa isänmaassamme\nSkotlannissa joka mies katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen kestää\nhänelle tehtyä pahaa. Mutta, Heikki poikaseni, sinuakin minun pitää\ntorua siitä, että annat sydämesi näin masentua hänen toruistaan.\nOlenhan nähnyt sinut kyllin rohkeana toisten tyttöin seurassa -- miksi\nolet täällä hänen läsnä-ollessaan niin hiljaa, kieli kammitsassa?\"\n\n\"Siksi että hän on aivan toisellainen kuin muut tytöt, isä hanskuri --\nsiksi että hän ei ole ainoastaan kauniimpi, mutta samassa myös\nviisaampi, jalompimielinen, pyhempi, ja että hän minusta näyttää olevan\nikään kuin paremmasta savesta tehty, kuin me muut, jotka häntä\nlähestymme. Käyn minä kyllä, kaula kenossa, kun toisten tyttöin\njoukossa liehun Vapunpäivä-riuvun ympärillä. Mutta en tiedä kuinka se\nkäy -- kun Katria lähestyn, tuntuu sydämessäni, että olen tuommoinen\nmaallinen, raaka, julma luontokappale, tuskin mahdollinen häneen\nsilmiäni luomaan, vielä vähemmin panemaan niitä neuvoja vastaan, jotka\nhän minulle antaa\".\n\n\"Varomaton kauppias olet kuin oletkin\", vastasi Simo; \"sinä liian kehut\nsitä tavaraa, jota mielesi tekee ostaa. Katri on kelpo tyttö, ja minun\ntyttäreni; mutta jos sinä liilalla ujoudellas sekä koreilla sanoillas\nteet hänestä turhamielisen marakatin, niin emme me kumpikaan saa nähdä\ntoivojamme täytetyiksi.\"\n\n\"Sitähän minäkin usein pelkään, isä kulta\", virkkoi seppä; \"sillä\nkyllin sen tunnen, kuinka vähän olen mahdollinen Katrin puolisoksi.\"\n\n\"Tunne sinä tätä, tunne tuota!\" myrähti hanskuri. \"Jospa vaan tuntisit\noikein ystävyyttä minuun, seppä veikkoseni, minuun ja Katriin.\nAjattelepas kuinka sitä tyttö-parkaa ahdistetaan aamusta iltaan asti,\nja ajattelepas minkälaiset ihmiset häntä ahdistelevat, silloinkin kun\nmeidän ovemme ovat lukossa ja luukut ikkunain edessä. Tänäkin päivänä\nyhtyi seurahamme yksi, joka on liian mahtava nimeltä mainittavaksi --\nniin, ja vieläpä hän peittämättä näytti mielipahaansa, siitä syystä kun\nminä en sallinut hänen leperrellä koreita sanojaan tyttäreni korvaan\nitse kirkossa, sill'-aikaa kun pappi luki messua. Ja onpa muitakin,\njotka ovat tuskin hiukkaakaan viisaammat. Soisinpa montakin kertaa,\nettä Katri olisi vähää vähemmin kaunis, niin ettei tuommoiset kovin\nvaaralliset ihailijat tarttuisi häneen; taikkapa myös että hän olisi\nvähää vähemmin pyhä, niin että taipuisi istumaan kunnon emäntänä, ja\ntyytyisi uljaasen Seppään, jolla olisi voimaa suojella vaimoansa vaikka\nketä vastaan noista junkkari-heitukoista Skotlannin kuninkaan hovissa.\"\n\n\"Ja jos en niin tekisi\", virkkoi Heikki, ojentaen kättä ja\nkäsivartta, jotka vahvuuden ja jäntevyyden puolesta olisivat vaikka\njättiläisellekin kelvanneet, \"sitten älköön käteni koskaan enää\nkilahduttako alaisinta vasaralla! Niin, jospa vaan jo olisi päästy niin\npitkälle, kaunis Katrini saisi nähdä, että mies, joka suojelemisen\nkonstit osaa, ei ole suinkaan haitaksi. Mutta hänenpä mielestään,\nmelkein luulen, on koko tää matoinen maailma vaan yhtä suurta\ntuomiokirkkoa, jonka kaikkien asukkaitten tulisi käyttää itseänsä,\nniinkuin olisivat aina yhä messua kuulemassa\".\n\n\"Niin, tosiaankin\", sanoi isä, \"on hänellä ihmeellinen valta kaikkien\nyli, jotka häntä lähestyvät. Tuolla Vuorelaispojalla, Conachar'illa,\njoka nyt jo pari, kolme vuotta on ollut täällä minulla vastuksena, on\nkyllä, niinkuin näit, kansansa omituinen luonne, vaan yhtähyvin hän\nmyös tottelee Katrin pienintäkin viittausta, ja, totta puhuen, ei\npaljon tottelekaan kenenkään muun käskyjä tässä talossa. Katri näkee\npaljon vaivaa, saadaksensa tuota poikaa raa'oista Vuorelais-tavoistansa\nluopumaan\".\n\nTämän puheen aikana Heikki Seppä rupesi levottomasti liikkumaan\ntuolillansa, kohotti viinipulloa, laski sen jälleen pöydälle, ja\nviimein huudahti: \"Perhana periköön tuon Vuorelaispennun sukuineen\npäivineen! Mitäs Katrin on asia ruveta opettelemaan tuommoista\nlurjusta? Hän on juuri kuin se suden-penikka, jota minä hupsu otin\nkasvattaakseni koiran virkaan ja jonka kaikki ihmiset luulivat\nkesytetyksi, siksi kun minä, muutamana kovan onnen päivänä, satuin\nmenemään kävelylle sen kanssa Moncreiff'in mäelle -- ja siellä se pahus\nryömistihe kohta talon herran lammaslauman päälle, ja teki aika tavalla\nlihaa, josta minulle olisi voinut paljonkin vastusta tulla, jos ei\nherra juuri samaan aikaan olisi ollut uuden rautapaidan tarpeessa. Ja\nkummastelenpa että te, isä Hanskuri, joka olette niin viisas mies,\npidätte tuota Vuorelais-veijaria -- parasta lajia, sen takaan -- täällä\nKatrin kumppalina, ikään kuin ei olisi maailmassa ketään muuta kuin\nteidän tyttärenne, joka hänelle kouluttajaksi kelpaisi\".\n\n\"Hyi, poikaseni, hyi sinua -- olethan sinä nyt ihan mustasukkainen\",\nsanoi Simo, \"ja kadehdit nuorukais-parkaa, joka, totta puhuen, asuu\ntäällä, siitä syystä ettei hänen oikein käy laatuun asua tuolla vuorten\ntakana\",\n\n\"Hohhoh, Simo isä\", vastasi seppä, joka oli aivan yhtä ahdasmielinen\nkuin muutkin hänen aikansa porvarit, \"jos en pelkäisi teidän panevanne\nsen pahaksi, niin sanoisin että teillä onkin paljon liiaksi hommaa ja\npuuhaa noiden lurjusten kanssa, jotka eivät meidän kaupunkihin kuulu\".\n\n\"Jostakin minun pitää saada peuranvuotani, vuohennahkani, kilinnahkani\nynnä muut sellaiset, veikkoseni -- ja Vuorelaiset ne myövät huokeaan\nhintaan\".\n\n\"Kylläpä heidän niin kannattaakin\", vastasi Heikki kuivakiskoisesti;\n\"sillä eihän ne myökään muuta kuin varastettua tavaraa\".\n\n\"No, no -- olkoon se miten oli -- vaan ei se ole minun asiani, mistä he\nne elukat saavat, kunhan minä saan heiltä nahat. Mutta, arvelin sanoa,\non muutamia syitä, joiden tähden tahtoisin olla tämän Conachar'in\nisälle mieliksi ja pitää pojan täällä. Eikä hän olekaan Vuorelais-sukua\nmuuten kuin puoleksi, ja hiukan vailla _Glune-amien_[8] jäykkää\nluonnetta -- sanalla sanoen -- harvoin olen nähnyt hänet niin\ntuittupäisenä kuin hän nyt äsken oli\".\n\n\"Tuskinpa, jos ette liene nähneet hänen tappavan sitä, johon\nvimmastui\", vastasi seppä yhä vaan samalla kuiva-kiskoisella äänellä.\n\n\"Yhtähyvin voin, jos sinä niin tahdot, Heikki, kaikesta muusta\nhuolimatta käskeä tuota maankuljeksijaa toiseen kortteriin, vaikkapa jo\nhuomispäivänä\".\n\n\"Ei, isä\", sanoi seppä, \"ettehän toki luulle Heikki Sepän huolivan edes\nniin paljon kuin pajakypenestä tuommoisesta vuorikissan pojasta? Enpä,\nsen vakuutan, olisi vaikka koko hänen clan'insa (heimokuntansa) olisi\ntulossa tuolla Kenkäkatua myöten torisevin torvin ja piipoittavin\npillein -- kylläpä löytäisin viisikymmentä kalpaa ja kilpeä, jotka\nantaisivat heille vielä paremman kyydin takaisin kuin millä he tulivat.\nMutta, totta tunnustaakseni -- vaikka se on hupsun hullutusta -- en\njuuri mielelläni näe että se poika on niin paljon yhdessä Katrin\nkanssa. Muistakaa, isä Hanskuri, että teillä on silmänne ja sormenne\naina täydessä työssä kiinni, ja huolellista peräänkatsomistahan teidän\ntyönne vaatiikin, vaikka tuo laiska nahjus tekisi jotain, jota,\nniinkuin tiedätte, hän harvoin tekee\".\n\n\"Niin, se on kyllä totta\", sanoi Simo, \"hän leikkaa aina kaikki\nkintaat, niin että ne oikeaan käteen sopivat, eikä ole vielä ikinä\nsaanut koko paria valmiiksi\".\n\n\"Epäilemättäkin on hänellä omat omituiset ajatuksensa siitä, miten\nnahat olisivat leikattavat\", virkkoi Heikki. \"Mutta, älkää pahaksi\npanko, isä, tahtoisinpa vaan sanoa, että tuolta pojalta -- teki hän\ntyötä tahi istui ilman -- ei ole silmät loistottomiksi käyneet, -- ei\nole hänen kätensä sadassa raamussa kuumasta raudasta ja sadassa rypyssä\nraskaan moukkarin heiluttamisesta -- ei ole hänen hiuksensa savusta\ntummentuneet eikä ahjon edessä kärventyneet enemmän mäyrän karvain\nnäköisiksi kuin semmoisen tukan, jota kristityn miehen lakilla ilkeää\npeittää. Ja olkoon Katri vaikka paras kaikista tytöistä, jotka ikinä\novat olleet maailmassa -- paraan koko Perth'in kaupungissa minä\nkumminkin takaan hänen olevan -- niin ei hän voi olla näkemättä ja\ntuntematta, että näissä asioissa on eroitusta miehillä ja että minä\nsiinä eroituksessa en ole voittopuolella\".\n\n\"Saat tästä, Heikki poikaseni\", virkkoi vanha mies, täyttäen\nkumppalinsa pikarin niinkuin myös omansa. \"Kylläpä minä huomaan, että\nsinä, vaikka kelpo seppä kyllä, et tiedä mistä metallista vaimoväki on\nvalettu. Ole sinä rohkea, Heikkiseni -- älä ole sen näköinen, kuin\nvietäisiin sinua paraikaa hirsipuuhun, vaan käytä itseäs niinkuin\niloinen nuori mies, joka tietää oman arvonsa eikä joudu hämille\nparaankaan edessä kaikista Eeva muorin lapsenlapsista. Katri on\nsamanluonteinen vaimo kuin hänen äitinsä; ja sinä olet hupsu, kun\nluulet, että he kaikki vaan sitä pyytävät, mikä silmän kaunista on.\nKorvan hyvikettä he myös lisäksi tahtovat, veikkoseni. Vaimo-ihminen\ntahtoo mielellään kuulla, että se, joka häntä kosii, on rohkea ja\nrivakka, ja että kosija saisi vaikka sadankin tytön rakkauden, vaikka\nhän ei huoli muusta kuin tästä yhdestä. Usko sinä vanhan miehen sanaa:\ntyttöin päätökset riippuvat paljon enemmän muiden ihmisten ajatuksista\nkuin heidän omistaan. Ja jos Katri kysyy: kuka se on uljain mies\nPerth'in kaupungissa? -- ketäs muuta hän kuulisi mainittavan, ellei\ntuulenkärventäjää? -- Entäs parhain aseseppä, joka ikinä on miekkaa\nalaisimen päällä kalkuttanut? -- taas se sama Seppä. -- Entäs vikkelin\ntyttöin pyörittäjä Vapunpäivä-riuvun ympärillä? -- tietysti se lysti\nseppä. -- Entäs iloisin lauluin rallattaja? -- kukas muu, jos ei Heikki\nSeppä! -- Entäs parhain mies painissa, paras kilpi- ja kalpa-pelissä --\nylimmäinen kukko asemönsträyksessä -- hurjain hevosten kesyttäjä --\nhurjain Vuorelaisten kurissapitäjä? -- aina yhä vaan sinä -- ja sinä --\nei kukaan muu kuin sinä! -- Ja sinä pelkäät Katrin mieltyvän tuohon\ntuommoiseen poika-huitukkaan Vuoristosta pikemmin kuin _sinuun_! --\nHui, hai! -- yhtä pian hän laittaisi teräskintaan kilinnahasta. Kuules\nkun sanon sinulle: Conachar'ista ei hän huoli yhtään, muuten kuin että\nhän tahtoisi estää pirun saamasta sitä poikaa kynsihinsä niinkuin muut\nVuorelaiset -- Jumala siunatkoon häntä, tyttö rukkaa! Hänpä mielellään\nsaattaisi kaikki ihmiset paremmille ajatuksille, jos vaan voisi.\"\n\n\"Vaan se yritys on varmaankin turha\", sanoi seppä, joka, niinkuin\nlukija on voinut havaita, ei ollut Vuorelaissukuun mieltynyt.\n\"Tahtoisinpa Katrin kanssa lyödä vetoa, että Musta mies -- josta\nminulla pitäisi olla jotain tietoa, koska hän tekee työtä tulessa\nniinkuin minäkin -- että, sanon, piru viimein saapi tuon ruututakin[9]\n-- se on ihan varma.\"\n\n\"Mutta Katrilla\", vastasi hanskuri, \"onkin apulainen, josta sinä vähän\ntiedät. -- Klemetti isä on ottanut tämän rosvon-penikan hoitonsa alle,\nja hänpä ei pelkää sataa pirua enempää kuin jos ne olisivat\nhanhikarja.\"\n\n\"Klemetti isäkö!\" kertasi seppä. \"Teille ilmautuu yhä vähän väliä joku\nveres pyhä mies tähän jumaliseen Pyhän Johanneksen kaupunkiin. Mikä\nPirun peloitus, sanokaas, se semmoinen sitten on? -- Joku erakko vai,\nvalmistettu tehtäväänsä niinkuin painisille aikova taistelija? Mies,\njoka paastomisilla ja pieksämisillä on laittanut vartalonsa solakaksi?\n-- Niinkö?\"\n\n\"Eikä, sepähän siinä ihme onkin\", sanoi Simo. \"Klemetti isä syöpi,\njuopi ja elää melkein kuin muutkin ihmiset -- tietysti kuitenkin\ntarkkaan noudattaen kaikkia kirkon sääntöjä.\"\n\n\"Ohoh, jopa ymmärrän! -- Tuommoinen lysti pappi, jolla hyvä ruoka on\nenemmän mielessä kuin hyvät tavat -- joka Laskiaisena juoda kulauttaa\nposkeensa hyvän kannullisen, että paremmin kestäisi sitten seuraavan\npaaston vaivat -- jolla on hauska _in principio_ -- ja joka on kaikkein\nkaupungin kauneimpien vaimojen rippi-isä?\"\n\n\"Harhatiellä olet taaskin, seppä. Sen sanon sulle, että kyllä sekä\ntyttärelläni että minulla olisi niin hyvä haisti että pääsisimme\nulkokullatun jäljille, oli se sitten paastoovaista tahi mässääväistä\nlajia. Mutta ei Klemetti kuulu kumpaankaan.\"\n\n\"Mutta mitä lajia hän sitten on, Herran nimeen?\"\n\n\"Semmoinen, joka taikka on paljon parempi kuin puolet Johanneksen\nveljeskunnasta, johon hän kuuluu, yhteensä, taikka niin paljon häijympi\nhäijyintä niistä, jotta on häpeä ja synti, että hänen sallitaan elää ja\nolla tässä maassa.\"\n\n\"Tottahan, minun mielestäni, pitäisi olla helppo sanoa, onko hän sitä\nvai tätä!\" ihmetteli seppä.\n\n\"Tyydy siihen, poikaseni\", virkkoi Simo, \"kun sanon, että, jos päätät\nKlemetti isästä sen perusteella mitä näet hänen tekevän ja kuulet hänen\npuhuvan, niin sanot hänet paraaksi, lempeimmäksi mieheksi koko\nmaailmassa -- hänellä on aina varalla lohdutus jokaisen ihmisen\nsuruihin, neuvo jokaisen ihmisen hätään -- hän on rikkaan luotettavin\nopas, köyhän paras ystävä. Mutta, jos kuuntelet mitä Dominikolais-munkit\nhänestä sanovat, niin hän on -- -- _Benedicite_ (Herra siunatkoon)\" --\nnäin sanoen hanskuri risti silmiään ja rintaansa -- \"vääräuskolainen,\njoka maallisen tulen avulla olisi lähetettävä niiden seuraan, jotka ijät\nkaikki palavat.\"\n\nSeppä myös risti silmiänsä ja huusi: \"St. Maaria auttakoon! Ja te, Simo\nisä, joka olette niin hyvä ja älykäs, että teitä mainitaan Perth'in\nViisaaksi Hanskuriksi, te sallitte tyttärenne ottaa papikseen\ntuommoisen miehen, joka -- pyhät miehet meitä varjelkoot! -- kenties on\nliitossa itse Paholaisen kanssa? Kuulkaas, eikös se ollut pappi, joka\npani pirun liikkeelle Meal-Bennel'issä, silloin kun suuri myrskynvihuri\nkaasi kumoon Jackson isännän talon? Ja eikö Paholainen ilmestynyt\nkeskelle Tay-jokea, papin messupaitaan puettuna, hyppien kuin merisika\nlaineitten harjalla, sinä aamuna, jona virta vei meidän komean\nsiltamme?\"\n\n\"Enpä tiedä sanoa, tekikö hän niin vai eikö\", sanoi hanskuri; \"sen vaan\ntiedän, etten minä häntä nähnyt. Ja mitä Katriin tulee, ei voi\noikeastaan sanoa, että hän saa Klemetti isältä papillista apua, sillä\nhänen rippi-isänsä on vanha Franciscus isä, Dominikolainen, joka häntä\ntänäkin päivänä vielä ripitti. Mutta vaimoväellä on aina oikkunsa, ja\ntotta on, että hän keskustelee Klemetti isän kanssa enemmän kuin mitä\noikein soisin. Vaan joka kerta, kun Klemettiä olen itse puhutellut,\nolen kuitenkin arvellut häntä niin hyväksi ja pyhäksi mieheksi, että\nolisi tehnyt mieli uskoa omakin sieluni hänen hoitonsa alle. Pahoja\npuheita hänestä käy Mustien Veljesten kesken, se on varma. Mutta mitä\nmeillä maallikoilla on tekemistä semmoisten asiain kanssa, poikaseni?\nKun vaan maksamme maksettavamme Pyhälle Äidille Kirkolle, annamme\nalmuja köyhille, käymme ripillä ja täytämme meille määrätyt katumustyöt\nniinkuin sopii -- kyllähän sitten Pyhät Miehet meitä suojelevat.\"\n\n\"Se on aivan totta -- ja he myös antavat anteeksi\", lisäsi seppä, \"jos\nmies sattui kahakassa sivaltamaan jonkun ajattelemattoman, turmiollisen\nsivalluksen, koska hänen vihamiehensä seisoo häntä vastaan valmiina\ntaisteluun. Ja se on ainoa usko, jolla mies voi tulla toimeen täällä\nSkotlannissa, ajatelkoon teidän tyttärenne siitä mitä tahansa. Totta\nmaar' miehen pitää osata miekastella, taikka on hänen ikänsä oleva\nlyhyt jokaisessa paikassa, missä sivalluksia sataa niin tiheään. Viisi\nkultakolikkoa meidän kirkkomme alttarille, sillä olen aina päässyt, kun\nparaankin miehen olin tappanut, kaikista, joiden kanssa tapellessa\nminulle semmoinen vahinko sattui.\"\n\n\"Tyhjentäkäämme nyt pullomme\", virkkoi ukko hanskuri; \"sillä, jos en\nerehdy, lyöpi Dominikolais-kirkon kello par'-aikaa kaksitoista. Ja\nkuules, poikaseni, ole sinä ikkunan alla, meidän talon itäisen päädyn\npuolella, kohta ensimmäisen päivän koiton ajalla, ja huomauta minulle\ntuloas, sillä että hiljaa vihellät seppien marssia. Sitten laitan niin,\nettä Katri siitä ikkunasta katsoo ulos, ja niin tulee sinulle se\netuoikeus osaksi, että saat olla hänen kohteliaana Valentininaan koko\nensi vuoden. Ja jos et sitä tilaisuutta osaa käyttää hyväkses, niin\nsaatat minut siihen luuloon, että luonto on sinut varustanut aasin\npitkillä korvilla, jos kohta onkin sinulle suonut leijonan taljan\npeitteeksi.\"\n\n\"Amen, isä\", sanoi seppä, \"ja nyt sydämestäni sanon: jääkää hyvästi --\nJumalan siunaus teidän katoksellenne ja kaikille sen suojassa oleville!\nKylläpä te saatte kuulla seppien marssin soivan kukon laulanta-aikana,\nja takaanpa, että saan voiton itse herra Kukkokiekultakin.\"\n\nNäin sanoen hän sanoi jäähyväiset; ja vaikka ei hänessä pelon kipenää\nasunut, astui hän kuitenkin autioita katuja pitkin niinkuin mies, jonka\ntäytyy olla varoillaan, ja niin ehti viimein omalle asunnolleen, Mill\nWynd'issä, Perth'in kaupungin länsipäässä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n    Mitähän lie nyt kaikki pauhu tää?\n    Se sydän park' on vaan, mi tykyttää.\n\n                               Dryden.\n\nUljas aseseppä, niinkuin kyllä sopii arvata, ei ollut hidas täyttämään\nvastaiselle apelle annettua lupausta. Hän vaatetti itsensä suuremmalla\nhuolella kuin tavallisesti, peittäen, niin paljon kuin mahdollista,\nkaikki, mikä hänen asussaan oli soturimaista. Hän oli kuitenkin liian\ntunnettu mies, että olisi tohtinut käydä aivan ilman varuksitta tässä\nkaupungissa, missä hänellä tosin oli paljon ystäviä, mutta myös, monen\nentisen kahakan tähden, useita verivihollisia, joilta, sen hän tiesi,\nhäneltä oli vallan vähän armoa toivottavana, jos heillä vaan oli hyvä\ntilaisuus. Siksi pani hän takkinsa alle salaisen rautarengas-paidan,\njoka oli tehty niin kepeäksi ja notkeaksi, että se ei estänyt hänen\nliikuntojaan enempää kuin nyky-ajan liivit, mutta samassa niin vahva,\nettä hän siihen saattoi täydesti turvata, sillä hän oli omin sormin\ntakonut ja kokoon liittänyt jok'-ainoan renkaan. Sen yli oli hänellä,\nniinkuin muillakin sääty- ja ikäveljellään, flanderilaiset liivihousut,\npyhän kunniaksi paraasta, hienonhienosta Englannin verasta sinistä\nväriä. Ne olivat, ajan tavan mukaan, paikatut pitkillä suikaleilla\nmustasta atlaskankaasta ja koristetut mustilla silkkitikkauksilla.\nHänen pitkävartiset saappaansa olivat sahviaaninahasta, levätti hyvästä\nskotlantilaisesta, harmaasta sarasta; sen alle oli kätketty vyöllä\nriippuva metsäpuukko, sepän ainoa ase, sillä kädessä ei hänellä ollut\nmuuta kuin rautatamminen sauva. Hänen musta samettilakkinsa oli\nreunoitettu teräskiskolla, ja teräksen sekä pään välillä oli paksu\ntoppaus, joten siitäkin oli luotettava turva.\n\nYlimalkaan Heikki näytti, niinkuin täydellä syyllä voikin näyttää,\nvarakkaalta ja arvokkaalta porvarilta; hän oli laittanut pukunsa niin\nkomeaksi kuin hänen sopi laittaa, poikkeematta oman säätynsä rajan yli\nja itselleen aatelin etuoikeuksia anastamatta. Eikä myös hänen suora,\nmiehuullinen muotonsa, jos kohta se suurinta huolimattomuutta vaaroista\nosoitti, ollut millään lailla sen ajan suurisuisten tappelukukkojen\nnäön kaltainen. Vääryyttä aivan tekivät hänelle ne, jotka luulivat että\nsyynä noihin kahakoihin, joihin hän niin usein puuttui, muka oli\nriitainen, väkivaltainen mielenlaatu sekä liika ylpeys ruumiin\nväkevyydestä ja asetaidosta. Päinvastoin ilmoittivat kaikki kasvoin\njuonteet, että tässä oli iloinen, hyvänsävyinen mies, jolla ei suinkaan\nollut mielessä tehdä pahaa kellekään ja joka ei myös pelännyt pahaa\nkeneltäkään.\n\nNäin puettuaan päälleen paraat vaatteensa, kunnon aseseppä oli liki\nsydäntänsä -- tämä sykähti siitä -- pistänyt poveensa pienen lahjan,\njonka jo aikaa sitten oli hankkinut Hanskurin Katria varten;\nValentinana oli näet nyt hänellä oikeus antaa se ja Katrilla ottaa se\nvastaan ilman mitään neidollista ujostelemisetta. Se oli pieni sydämen\nmuotoiseksi leikattu rubini-kivi, jonka läpi kultanuoli oli pistetty;\nse oli kätketty pieneen kukkaroon, joka oli kokoonkudottu niin\nhienonhienoista teräsrenkaista kuin olisivat ne olleet aiotut kuninkaan\nrautapaitaa varten. Kukkaroon oli kudotut sanat:\n\n    Ei vahvin rauta\n    Sydäntä auta --\n    Kyll' lempi lentää kautta!\n\nTästä värsystä oli sepällä ollut paljonkin päävaivaa, ja hän oli\nsepustukseensa hyvin tyytyväinen, sillä siitä taidettiin ymmärtää se,\nettä hänen taitonsa voi laittaa turvaa kaikille sydämille paitsi hänen\nomalleen. Hän kääri levätin ympärilleen, ja riensi sitten ulos vielä\nhiljaiselle kadulle, sillä hän oli päättänyt joutuakseen määrätyn\nikkunan edustalle juuri vähää ennen päivän valkenemista.\n\nNäin kulki hän Isoakatua pitkin ja poikkesi siinä, missä nyt St.\nJohanneksen kirkko seisoo, raittiin, joka vei Curfew-kadulle. Mutta\nsilloin hän taivaan näöstä huomasi olevansa vähintään tuntia liian\nvarhain liikkeelle, ja hänelle johtui mieleen, että olisi parempi, jos\nei hän ehtisi paikalle ennen kuin lähempänä määrä-aikaa. Luultavasti\noli siellä toisiakin kosijoita vahtimassa, samoin kuin hänkin, Perth'in\nKaunottaren asunnon ympärillä; ja hän tunsi heikon luonteensa kovin\nhyvin, niin että tiesi kuinka aivan helposti hän voisi joutua kahakkaan\nniiden kanssa. \"Minulla on se etu\", ajatteli hän, \"että Simo ukko minun\npuoltani pitää; miksi siis tahraisin sormiani noiden raukkojen verillä,\njotka eivät maksa huomaamisen vaivaa, koska heillä on niin paljon\nvähemmin onnea kuin minulla? Ei, ei! tällä kertaa kumminkin koetan olla\nviisas ja pysyä erilläni kaikesta riidan kiusauksesta. Heillä ei pidä\nolla enempää aikaa riidellä minun kanssani kuin juuri sillä\nsilmänräpäyksellä, jolloin annan merkkini Simo ukolle ja jolloin hän\nsiihen vastaa. Milläpä ihmeellä vaan se vanha mies saanee\ntyttärensä ikkunan luokse? Suuresti pelkään, että jos Katri hänen\ntarkoituksensa arvaisi, ukon tulisi vallan vaikeaksi saada se aikaan.\"\n\nNämät rakastajan mietteet mielessänsä, hidastutti seppä kulkuaan, usein\nkääntyen itäänpäin taivaanrantaa katselemaan. Vaan ei siinä\nhäämöittänyt vielä vähintäkään vaalakkaa päivän valon apua, joka olisi\nilmoittanut lähenevän, vaikka vielä kaukaisenkin aamun koittoa. Päivä,\nuljaan asesepän kiusaksi, näkyi sinä aamuna olevan tavallista\nverkallisempi nousemaan itäiselle vartiotornillensa. Heikki nyt\nhitaasti kulki Pyhän Annan kappelin seinän sivuitse -- tätä pyhää\nmaata astuessaan hän ei laiminlyönyt silmiensä ristimistä ja\n_ave_-rukouksen[10] lukemista. Silloinpa virkkoi ääni, joka kuului\ntulevan yhden kappelin ulospistävän seinäpielen takaa: \"Nyt se\nviivyskelee, jonka olis tarvis juosta.\"\n\n\"Kukas siellä puhuu?\" kysyi seppä, katsahtain ympärilleen, jokseenkin\nhämmästyneenä puheesta, joka oli niin outo sekä äänen että sanojen\nsisällyksen puolesta.\n\n\"Yks kaikki kuka se puhuu\", vastasi ääni. \"Joudu kiireesti, taikka et\nhyvään aikaan joudu. Älä laske loruja, vaan mene matkahasi.\"\n\n\"Pyhä tai pakana, enkeli tai saatana, mikä lienetkin\", virkkoi Heikki,\nristien silmiänsä, \"sinun neuvos koskee kovin arkaan paikkaan, että\nsitä olisin tottelematta. Pyhä Valentin kulkuani jouduttakoon!\"\n\nNäin sanoen hän kohta muutti verkallisen astuntansa niin joutuisaksi,\nettä harva mies olisi jaksanut pysyä hänen rinnallansa, eikä aikaakaan,\nniin hän oli Curfew-kadulla. Mutta hän ei ollut kerjinnyt astua kolmea\naskelettakaan Simo Hanskurin talolle päin, joka oli sen kapean kadun\nkeskipaikoilla, niin yksi mies ilmautui kummaltakin kadun puolelta\nhuoneitten pimennosta esiin, ja molemmat astuivat häntä vastaan, ikään\nkuin yksin tuumin estääkseen hänen kulkuaan. Hämärässä ei ollut\nmahdollista nähdä muuta, kuin että heillä oli Vuorelais-takki yllään.\n\n\"Pois Vuorelais-rosvot\", sanoi seppä syvällä, ankaralla äänellään, joka\noli hänen leveän rintansa mukainen.\n\nHe eivät vastanneet, ei kumminkaan kuuluvilla sanoilla; mutta seppä\nnäki, että he vetivät miekkansa tupesta, aikoen vastustaa häntä\nväkivallalla. Heikkiä aavistutti, että tässä oli jokin paha tekeillä,\njos kohta ei hän voinut arvata mitä lajia se oli; hän päätti siis\nraivata itselleen tietä vaikka kuinka suuren vihollisjoukon läpi ja\npelastaa rakkaansa taikka kuolla sen jalkain juureen. Hän kääri\nlevättinsä vasemman käsivartensa ympäri kilveksi, ja alkoi\nhorjumattomilla askeleilla astua noita kahta miestä kohti. Lähempi\nheistä sivalsi miekallaan; mutta Heikki Seppä väisti sivalluksen\nlevättikääreellään, läimäytti kädellään miestä vasten silmiä ja\nkamppasi, niin että vastustajansa raskaasti lompsahti kadun kiville.\nMelkein samalla silmänräpäyksellä hän myös metsäpuukollaan iski\noikealla puolella olevaa miestä, niin kovaan että sekin kohta kelletti\nmaassa kumppalinsa vieressä. Mutta seppä riensi eteenpäin, sydän täynnä\npelkoa, johon se seikka, että outoja miehiä täällä seisoi kadun suuta\nväkivaltaisella tavalla vartioimassa, antoikin kyllin syytä. Hän kuuli\nnyt hiljaisia kuiskauksia sekä vähäisen kalinan hanskurin ikkunan alta\n-- juuri sen ikkunan alta, josta hän oli toivonut kuulevansa Katrin\ntervehtivän häntä Valentinikseen. Seppä poikkesi kadun toiselle\npuolelle, ottaakseen selvän siellä-olijoitten paljoudesta sekä\naikomuksesta. Mutta yksi niistä, jotka tuolla ikkunan alla seisoivat,\nnäki tai kuuli hänet, ja kysyi nyt kuiskaamalla, epäilemättä luullen\nhäntä yhdeksi vartijoista: \"Mitä melua tuossa oli, Kenneth? Miksi ette\nviheltäneet?\"\n\n\"Lurjus!\" huusi Heikki. \"Teidän ilkityönne on ilmitullut ja sinä sen\nsaat maksaa hengelläs!\"\n\nNäin sanoen, hän sivalsi tuota outoa miestä puukollaan niin vimmatusti,\nettä luultavasti olisikin uhkauksensa täyttänyt ellei toinen, kohottaen\nkäsivarttansa, olisi käteen ottanut vastaan sivallusta, joka päätä\ntavoitteli. Hänen haavansa mahtoi olla syvä kyllä, sillä hän horjahti\nja kaatui kovalla parahduksella.\n\nSen enempää lukua pitämättä, juoksi nyt Heikki muutamia miehiä\nkohti, jotka par'-aikaa asettivat tikapuita huoneen päädyssä olevaa\nristikko-ikkunaa vasten, Heikki ei kuluttanut enää aikaa heidän\nlukuansa lukemalla eikä heidän hankettansa tiedustamalla. Hän päästi\nsuustaan sen hätähuudon, jota kuullessaan porvarein oli tapa juosta\napuun, ja ryntäsi noiden yöjalkalaisten kimppuun, joista yksi\npar'-aikaa alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Seppä tempasi tikapuut\nkantorenkaista, viskasi ne maahan ja asetti jalkansa kapuajan rinnan\npäälle, estäen häntä jaloilleen pääsemästä. Kaatuneen kumppalit kyllä\nrupesivat hurjasti hakkaamaan Heikkiä, saadaksensa vankia jälleen irti.\nMutta Heikin rautarengaspaita oli hyvänä turvana, ja hän maksoi heidän\nsivalluksiaan kelpo korolla, kovasti huutaen: \"Avuksi, avuksi, hyvän\nSt. Johanneksen nimeen! -- Joutset ja miekat tänne, hyvät naapurit! --\nJoutset ja miekat tänne! -- He pyrkivät sisäänmurtamalla meidän\nhuoneisimme yön pimeän peitossa!\"\n\nNäitä sanoja, jotka kauas katuja pitkin kaikuivat, säestelivät yhtä\nmonet ankarat läimäykset, sen saivat sepän vastustajat kyllin kokea.\nPian alkoivat kadun asukkaatkin herätä ja ilmautua kadulle,\npaitasillaan, vaan miekalla ja kilvellä varustettuna, muutamat myös\nkantaen tulisoihtuja. Rauhanrikkojat nyt pyrkivät pakoon, ja se\nonnistuikin kaikille paitsi sille miehelle, joka oli tullut tikapuilta\nmaahan viskatuksi. Sen kurkun oli urhokas aseseppä kahakassa saanut\nkopristetuksi ja piti häntä kiinni niin lujaan kuin metsäkoira jänistä.\nMuut haavoitetut olivat heidän kumppalinsa pois kantaneet.\n\n\"Tässä on mokoma ilkimys-joukkio rauhaa rikkomassa meidän\nkaupungissamme\", selitti Heikki kokoutuville naapureille. \"Joutukaa\nnoiden kolmen jälkeen. Eipä ne kaikki päässekään täältä pakoon, sillä\nparilta olen saanut lentimet hiukan kynityksi; veren tipahduksia myöten\npääsette heidän jäljilleen.\"\n\n\"Ne ovat Vuorelais-rosvoja\", sanoivat porvarit. \"Hei, naapurit,\nperään-ajoon!\"\n\n\"Niin, perään-ajoon -- perään-ajoon kaikki\", jatkoi seppä. \"Jättäkää\nvaan tämä konna tässä minun haltuuni.\"\n\nApumiehet hajosivat erihaaroille, niin että heidän tulisoihtuinsa\nnähtiin leimahtelevan, heidän huutoinsa kuultiin kajahtelevan ympäri\nkoko sitä kaupunginosaa.\n\nSillä välin vanki koki puhuttelemalla päästä vapaaksi, turvautuen\nvuoroin rukouksiin, vuoroin uhkauksiin. \"Jos olet oikea aatelismies\",\nvirkkoi hän, \"niin päästä minut irti, niin kaikki, mitä nyt on\ntapahtunut, annetaan sinullen anteeksi.\"\n\n\"Minä en ole aatelis-sukua ollenkaan\", vastasi seppä. \"Olenpa vaan\nHeikki Wynd-kadulta, Perth'in kaupungin porvari, enkä ole tehnyt\nmitään, mistä olisi anteeksi-antamista tarvis.\"\n\n\"Konna, sinä olet tehnyt rikoksen, jota et voi tietääkään! Mutta päästä\nminut valloilleni, niin täytän lakkisi kultakolikoilla.\"\n\n\"Ja minä heti paikalla täytän sinun lakkisi halkaistulla päällä\",\ntiuskasi seppä, \"jos et nyt pysy alallas, niinkuin rehellinen vanki.\"\n\n\"Mikäs tässä on hätänä, Heikki poikaseni?\" kysäsi nyt Simo ilmautuen\nikkunaan. \"Kuulenpa sinun puhelevan toisellaisella äänellä kuin mitä\nolisin luullut. Mistäs kaikki tää melu on noussut, ja miksi naapurit\nnäin on liikkeellä?\"\n\n\"Onpa täällä mokoma koira-joukko yrittänyt kavuta ylös teidän\nikkunoillenne, Simo isä. Mutta minä olen tässä rupeemaisillani kummiksi\nyhdelle heistä, jota pitelen niinkuin rautaruuvissa.\"\n\n\"Kuules minua, Simo Hanskuri\", virkkoi vanki, \"anna mun vaan saada\nkuiskata yksi sana sinun korvahas ja pelasta minut tämän\nrautakouraisen, pölkkypäisen tolvanan kynsistä, niin todistan, ettei\nollut mitään pahaa aiottukaan sinulle eikä sun omaisilles; vieläpä\nlisäksi annan sinulle tiedoksi jotain, josta sinulle on tuleva paljon\netua.\"\n\n\"Tuo ääni kuuluu tutulta\", sanoi Simo Hanskuri, joka nyt tuli ulos\nkynnykselleen, salalyhty kädessä. \"Seppä poikaseni, anna tuon nuoren\nmiehen päästä puheilleni. Ei hän mitään pahaa tee, sen takaan sulle.\nPysy sinä vaan hetkinen tuossa paikallasi, äläkä päästä ketään sisään,\noli se päällekarkaaja tahi suojelija. Minä takaan sitä, ettei tämä\npoika-veitikka tässä tarkoittanut mitään muuta kuin Valentinin-päivän\nleikkiä.\"\n\nNäin sanoen vanha mies veti vangin huoneen sisään ja sulki oven,\njättäen Heikin kummastelemaan, että hänen vastainen appensa tuota\nryntäystä niin arvaamattomalla tavalla selitti. \"Vai leikkiä!\" virkkoi\nhän. \"Olisipa siitä mahtanut tulla kummaa leikkiä, jos he olisivat\npäässeet tytön makuukammariin! -- Ja sinnepä he olisivat päässeet, jos\nen olisi saanut kuulla tuota kunnon ystävän ääntä kappelin pylvään\ntakaa, joka mahtoi olla itse autuaan Annan ääni -- vaikka kuinka olisin\nmahdollinen, että se Pyhä neito minulle puhuisi! -- taikka kumminkaan\nei se voinut siinä paikassa päästä kuuluviin ilman sen pyhän neiden\nluvatta ja suostumuksetta -- ja siitä lupaan asettaa hänen alttarilleen\nvaksikynttilän, niin pitkän kuin tää minun metsäpuukkoni. -- Ja\nsoisinpa vaan, että mulla olisi tässä mun kahdenkäden käytettävä\nmiekkani, niin hyvin Pyhän Johanneksen kunniaksi kuin myös noiden\nkonnien kuritukseksi -- sillä onhan nämät tämmöiset puukot sieviä\nleluja kyllä, vaan sopivammat poikasen kuin aikamiehen kädessä. Voi\nkuitenkin, jos sinä kahdenkätinen kalpani olisit ollut tässä\nkourassani, niinkuin nyt riiput tuossa vuodeteltassani, niin eivätpä\nnuot lurjukset olisikaan kaikki löytäneet jalkojansa, millä näin\nkuulumattomiin poispötkiä. -- Vaan kas tuosta tulee palavia\ntulisoihtuja ja paljastettuja miekkoja. -- Miehet hoi! Seis! --\nOletteko te Pyhän Johanneksen puolella? Jos olette meidän kunnon\nkaupungin ystäviä, niin olkaa terveet tultuanne!\"\n\n\"Me palajamme saaliittomina pyytäjinä\", vastasivat lähenevät porvarit.\n\"Verijäljet veivät meidät Mustain-Veljesten hautausmaalle, ja sieltä\nputkahti meidän edestämme kaksi miestä, jotka välissänsä kantoivat\nkolmatta -- hänessä mahtoi olla sinun merkkisi, Heikki. He ehtivät\nluostarin takaportille, ennen kuin me heidät saavutimme -- he soittivat\nkelloa, ovi aukesi -- ja sinne he katosivat. Niin ovat he siis sen\npyhän paikan piirissä ja turvissa, ja me saamme nyt mennä kylmille\nvuoteillemme lämmittelemään.\"\n\n\"Niin\", sanoi toinen, \"kylläpä noilla kunnon Mustilla-Veljeksillä on\naina joku jumalinen luostarikumppali valvomassa, joka voi avata pyhän\nturvapaikan oven jokaiselle hädässä olevalle sielu-raukalle, joka\npyrkii piiloon kirkon huostaan.\"\n\n\"Niin oikein, jos nimittäin se vainon-alainen sielu-raukka on\nsemmoinen, joka siitä jaksaa maksaa\", lisäsi toinen. \"Vaan, jos hän on\nyhtä vaivainen kukkaroltaan kuin hengeltään, joutaa hän hyvin seistä\nulkona, siksi kun koirat ovat hänen kintuissansa.\"\n\nKolmas, joka jo hetkisen aikaa oli tutkiskellut maata tulisoihtunsa\navulla, nyt loi silmänsä ylöspäin ja yhtyi puheesen. Se oli iloinen,\nvähän hätäinen, lihava miehen tynkkä, nimeltä Olivier Proudfute,\njokseenkin varakas porvari ja etumaisia miehiä lakintekijäin\nammattikunnassa. Sen vuoksi hän nytkin virkkoi tarmokkaalla äänellä:\n\"Voitkos sanoa meille, iloinen seppä\" -- he tunsivat juuri nyt toinen\ntoisensa kadulle ilmautuvain tulisoihtujen valossa -- \"mitä lajia\nvelikultia ne olivat, jotka tämän kahakan tässä meidän kaupungissamme\npanivat alkuun?\"\n\n\"Ne kaksi, mitkä ensiksi näin\", vastasi seppä, \"näyttivät minusta, sen\nverran kuin taisin selittää, olevan kääritttynä Vuorelais-vaippoihin.°\n\n\"Se on kyllä luultava -- se on kyllä luultava\", virkkoi toinen,\npäätänsä pudistellen. \"Häpeä onkin, ettei rikkoja meidän vallissamme\nole korjattu ja että niin nuot maankuljeksijat Vuorelaiset voivat\nmieltänsä myöten, milloin vaan yö on tarpeeksi pimeä, tulla tänne\najamaan rehellisiä miehiä ja vaimoja ulos sängystänsä.\"\n\n\"Mutta katsokaas vaan tänne, naapurit\", virkkoi Olivier Proudfute,\nnäyttäen veristä kättä, jonka hän oli maasta löytänyt. \"Milloinka\ntämmöinen käsi on sitonut Vuorelaisvirsun pauloja? Se on suuri tosin ja\nvahva, vaan hieno kuin neitosen kätönen, ja onpa tuossa sormessa\npyöryläinen, joka paistaa niinkuin palava kynttilä. Simo Hanskuri on\ntämän käden varalle työtä tehnyt, jos en aivan pety, sillä hän ompelee\nkintaita kaikille kuninkaan hoviherroille.\"\n\nLäsnä-olijat nyt rupesivat tarkastelemaan tuota veristä merkkiä, mikä\nmitäkin selitystä lisään pannen.\n\n\"Jos niin on\", virkkoi yksi, \"niin taitaisi Heikki Sepän olla paras\nturvata koipihinsa, sillä korkea oikeus tuskin katsonee porvarinhuoneen\nsuojelemisen kyllin päteväksi puolustus-syyksi sille, joka on\naatelisherran käden poikki pannut. Laissa on paha pykälä ihmisraajan\nsilpomisesta.\"\n\n\"Hyi sinua, mitä puhut, Mikko Webster\", vastasi lakintekijä. \"Emmekö me\nole noiden uljaitten Romalaisten jälkeisiä, jotka rakensivat tämän\nPerth'in kaupungin niin paljon Romansa näköiseksi kuin mahdollista? Ja\neikö meillä ole perimäkirjoja kaikilta kuninkaittamme ja\nsuojelusherroiltamme, joissa meitä sanotaan heidän uskollisiksi\nlääniläisikseen? Ja pitäiskö meidän nyt muka hellittää käsistämme nuot\nmeidän oikeutemme, ja etuutemme, ja vapautemme, meidän tuomio- ja\nteloitus-oikeutemme, ja meidän sakoitus-oikeutemme, ja meidän\noikeutemme perillisettä kuolleen muukalaisen perintöön ja meidän muut\netumme, ja sallia sisään-murtamista rehellisen porvarin huoneesen,\nmitään rangaistusta vaatimatta? Ei -- kunnon kaupunkilaiset,\nammattilaiset ja porvarit, ennen Tay-virta rupeaa virtaamaan taaksepäin\nDunkild'iin päin, ennen kuin semmoista vääryyttä kärsimme!\"\n\n\"Entäs mitä me siihen voimme?\" kysyi vakava vanha mies, joka seisoi,\nnojaten itseään kahdenkätiseen miekkaan. \"Mitäs sinä sitten\nkehoittaisit meitä tekemään?\"\n\n\"Henk'risti! pormestari Craigdallie, ihmeyttääpä minua, kun juuri te,\nkaikista sitä kysytte. Minä kehoittaisin siihen, että me, niinkuin\nsuorain miesten sopii, menisimme kohta täältä armollisen kuninkaamme\neteen, herättäimme hänet hänen kuninkaallisesta levostansa,\nilmoittaisimme hänelle tämän surkean seikan tässä, kun meidän on\ntäytynyt näin yön aikana hypätä ulos sängyistämme, ilman paljon muuta\npeitettä paitsi näitä paitojamme -- ja minä näyttäisin tätä veristä\nmuistiaiskalua ja pyytäisin saadakseni tietää majesteetin omasta\narmollisesta suusta: onko oikein ja kohtuullista, että hänen\nirstastapaisen hovinsa ritarit ja aatelisherrat näin kohtelevat meitä\nkuninkaan uskollisia alamaisia. Ja näin menisi meidän asiamme tulista\nkyytiä.\"\n\n\"Vai tulista? Niinkö luulet?\" vastasi vanha pormestari. \"Kyllä se\ntulisuus siinä olisi semmoinen, että kaikki viluun kuolisimme,\nveikkoinen, ennen kuin porttivahti liikuttais avaintansa ja\npäästäisi meitä sisään kuninkaan armollisten silmien eteen. -- Tulkaa\npois, hyvät naapurit, tämä yö on kipeästi kylmä -- me olemme\nvahtineet ja vartioineet kaupunkiamme niinkuin aika-miehet, ja meidän\nseppä-veitikkamme on meitä sortamaan halullisille antanut varoituksen,\njoka hyvin on kahdenkymmenen kuninkaallisen julistuksen arvoinen. On\nhuomennakin päivää -- tulkaamme silloin taas tähän paikkaan kokoon\ntätä asiaa miettimään, ja keskustelemaan mihin keinoihin olisi\nryhtyminen noiden konnien ilmi- ja kiinnisaamiseksi. Vaan erotkaamme\nnyt, ennen kuin meidän sydänveremme jäätyy suonihinsa\".\n\n\"Oikein, pormestari Craigdallie. -- Eläköön St. Johannes, Perth'in\nsuojeluspyhä!\"\n\nOlivier Proudfute olisi vielä tahtonut jatkaa puhettansa, sillä hän\noli noita armottomia puhelijoita, jotka luulevat, että heidän\nkaunopuheisuutensa voittaa kaikki ajan, paikan sekä olojen vastukset.\nVaan ei kukaan huolinut kuullella; porvarit menivät kukin kotihinsa,\njuuri nyt taivaan äärtä kirjailevan päivän valossa.\n\nTuskin olivat he lähteneet, niin hanskurin ovi aukeni, ja vanha mies,\ntarttuen seppää käteen, veti hänet sisään.\n\n\"Missä on vanki?\" kysäsi seppä.\n\n\"Hän on poissa -- päässyt irti -- pötkinyt pakoon -- mitäs mä hänestä\ntiedän?\" virkkoi hanskuri. \"Hän pujahti ulos taka-ovesta ja sitten\npuutarhan läpi. -- Älä hänestä ole milläskään, vaan tule tervehtimään\nValentineäs, jonka kunnian ja hengen tänään olet pelastanut\".\n\n\"Antakaa mun vaan ensin pistää miekkani tuppeen\", esteli seppä, \"ja\npestä käteni -- --\"\n\n\"Ei nyt ole aikaa viivytellä silmänräpäystäkään; hän on jo noussut ja\npukenut päällensä. -- Tule vaan veikkonen. Hänen pitää saada nähdä\nsinut, kelpo ase kädessäs ja tuon konnan veret sormissas, niin että hän\noppii minkä-arvoinen kunnon miehen apu on. Hän on jo liian kauan aina\ntukkiellut suutani ujostelemisillaan ja epäilemisillään. Minä tahdon\nettä hän nyt saa nähdä minkä-arvoinen on kunnon miehen, ja vielä\npäälliseksi urhokkaan porvarin, rakkaus.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\n    Imp' ihana, ja havaja,\n    Ja nauti tuoksu-ilmoja,\n    Ja vyötä vyö, nyt loppui yö,\n    Ja naakoill' on täys päivätyö.\n\n                       Johanna Baillie.\n\nKahakan kautta kesken untansa herättyään, oli Perth'in Kaunotar henkeä\nahdistavalla pelolla kuullellut kadulta tulevia huutoja ja\nväkivaltaista melua. Hän oli vaipunut polvilleen Jumalalta apua\nrukoilemaan, ja polvillaan yhä hän sitten taas lähetti taivaan puoleen\nkiitoksensa, kun hän selitti avuksi rientävien ystävien ja naapurien\näänet. Polvillaan oli hän silloinkin kun Simo ukko melkein väkisin\ntyönsi hänen suojelijansa, Heikki Sepän, sisään tähän huoneesen. Ujo\nrakastaja näet ei tahtonut astua esiin, ensin siitä pelosta että Katri\nvoisi suuttua, ja sitten kun hän näki tytön olevan polvillaan, sen\nvuoksi ettei tahtonut häiritä hänen hartauttansa.\n\n\"Isä\", virkkoi seppä: \"hän rukoilee -- en minä nyt uskalla puhutella\nhäntä enempää kuin piispaakaan, joka par'-aikaa messua lukee\".\n\n\"No, mene matkoihin sitten, sinä urhokas ja uljas pölkkypää\", virkkoi\nisä; ja sitten ja sitten hän lisäsi, kääntyen tyttärensä puoleen:\n\"Jumalalle otollisin kiitos, tyttöseni, on se kun ihmis-veljillemme\nkiitollisuutta osoitamme. Tässä on se mies, joka Herran välikappaleena\non pelastanut sinut kuolemasta, tai kenties häväistyksestä, joka on\nkuolemaakin pahempi. Tervehdi nyt häntä, Katri, oikeaksi Valentinikses,\nja muista että minä soisin saavani hänet rakkaaksi pojakseni\".\n\n\"Älkää isä\", vastasi Katri. \"Nyt en voi nähdä ketään -- en voi\npuhutella ketään. En minä ole kiittämätön -- kenties olen liiankin\nkiitollinen hänelle, jonka käden kautta Herra on meidät pelastanut.\nMutta sallikaa mun ensin kiittää suojeluspyhääni, joka minulle tään\najallaan tulleen avun lähetti, ja suokaa minulle vaan silmänräpäys\naikaa, että kerkiän saada hameen päälleni\".\n\n\"No, Jumalan kiitos, tyttöseni -- liika tyly olisinkin, jos en soisi\nsinulle aikaa alusvaatteesi ylles vetämään, koska se pyyntö on\nensimmäinen vaimo-ihmisen puheelle kuuluva lause, joka nyt viikon\npäiviin on tullut suustasi. -- Totta tosiaan, poikaseni, soisin ettei\ntyttäreni olisi niin täysi pyhä, ennen kun tulee se aika, että häntä\ntoiseksi St. Katarinaksi julistetaan\".\n\n\"Älkää näin pilkkaa puhuko, isä; sillä minä voin vannoa, että hänellä\non kumminkin yksi totinen pyhittäjä, joka on itsensä kokonaan antanut\nkuuliaiseksi hänen tahtonsa alle, niin paljon kuin syntinen ihminen sen\ntaitaa. -- Hyvästi siis täksi hetkeä, kaunis neito\", lisäsi seppä\nkovemmalla äänellä, \"ja Herra lähettäköön sinulle unia, yhtä\nrauhallisia kuin sinun ajatuksesi ovat valveella ollessas. Minä lähden\nvartioimaan sinun lepoas, ja kavahtakoon itseään se, joka sitä tulisi\nhäiritsemään!\"\n\n\"Ei, hyvä, kunnon Heikki, jonka lempeä sydän niin vähän sopii yhteen\ntuon liian hätäisen käden kanssa, älä nyt enää tänä yönä ryhdy uusiin\nkahakoihin. Mutta ota kuitenkin lempeimmät kiitokseni, ja niiden kanssa\ntulkoon sinulle ne rauhalliset ajatukset, joiden sanot minussa asuvan.\nHuomenna, kun tapaamme toisiamme, vakuutan sinulle kiitollisuutta\nparemmin -- hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, sinä sydämeni valtias ja valo!\" sanoi seppä, ja oli juuri,\nastuttuaan Katrin kammarista vievät portaat alas, lähtemäisillään ulos\nkadulle, koska hanskuri häntä tempasi käsivarresta.\n\n\"Minä olen iloitseva tästä tään-yöllisestä kahakasta\", sanoi Simo,\n\"enemmän kuin koskaan olisin luullut voivani iloita teräksen\nkalskeesta, jos se saattaa tyttäreni täyteen järkeensä ja näyttää\nhänelle minkä-arvoinen mies sinä olet, Heikki. Pyhä Macgirder\nauttakoon! Oikeinpa rakastan noita roistoja ja mieleni on paha siitä,\nettä tuo kosija parka ei enää ikinään saa pitää oikeankäden kinnasta.\nVoi, voi, hän on kaipaava sitä kättään kaikki ikäpäivänsä, varsinkin\nkun rupeaa kinnasta käteensä vetämään -- niin, hän on vasta maksava\nainoasti puolet maksut minun ammatilleni. -- Vaan, veikkonen, et sinä\npääse askeltakaan liikahtamaan talostani tänä yönä\", jatkoi hän. \"Et\nsinä niin meiltä pois pääse, poikaseni, sen takaan\".\n\n\"Sitä en aiokaan. Minä vaan aion, jos sallitte, vartioida tuolla ulkona\nkadulla. Saattais tapahtua, että he yrittävät uudestaan\".\n\n\"Ja jos niin tapahtuisikin\", sanoi Simo, \"niin tulee sinun paljoa\nhelpommin torjua ne pois, seisoen täällä huoneen suojassa. Se\ntappelukeino onkin porvarille soveliain puolustustaistelu muurin takaa.\nVahtiessa ja vartioiden me siihen temppuun opimme. Paitsi sitä on nyt\nniin paljon ihmisiä valveella ja liikkeellä, että me kyllä saamme olla\ntämän aamun hyvässä turvassa ja rauhassa. Tule siis vaan tänne päin\".\n\nNäin sanoen, hän puoliväkisin vei Heikin siihen kammariin, missä he\nillallisella olivat olleet ja missä nyt vain palvelija, joka myös oli\njalkeilla, samoin kuin muut herättyään yöllisestä metelistä, nyt pian\nsai valkean viritetyksi.\n\n\"Ja nyt, mun uljas poikaseni\", kysyi hanskuri, \"millä juomalla nyt\ntahtoisit juoda isäsi maljaa?\"\n\nSeppä oli koneentapaisesti antanut saattaa itsensä vanhalle lavitsalle\nhauskasta tammipuusta, ja nyt istui, katsellen tuleen, joka loi\npunertavaa valoa hänen miehuullisille kasvoillensa. Hän mutisi\nitseksensä puoli-ääneen: -- -- _Hyvä_ Heikki, _kunnon_ Heikki -- Voi,\njos hän sentään olisi siihen lisäksi sanonut: Heikki _kulta_!\"\n\n\"Mitä juomia ne on?\" nauroi vanha hanskuri. \"Minun kellarissani ei\nkumminkaan semmoisia ole. Mutta, jos Kanarian, tai Gascognen tai\nRhein'in viini kelvannee, niin päästäpäs vaan yksi sana suustasi, ja\nsamassa pullollinen kilahtaa edessäsi -- eipä muuta\".\n\n\"_Hartaimmat_ kiitokset\", jatkoi seppä, yhä vielä mietteisinsä\nvaipuneena; \"se on enempi kuin mitä hän koskaan ennen on sanonut\nminulle -- _hartaimmat_ kiitokset -- mihin kaikkeen se voinee ylettyä?\"\n\n\"Se ylettyy vaikka mihin, venyen kuin kilin nahka, veikkoseni\", virkkoi\nhanskuri, \"jos vaan tahdot totella minua ja virkkaa, mitä nyt käsket\naamuryypykses\".\n\n\"Mitä ikinä te itse tahdotte, isä kulta\", vastasi seppä\nhuolimattomasti, ja vaipui jälleen Katrin sanojen punnitsemiseen. \"Hän\npuhui minun lempeästä sydämestäni, mutta samassa myös minun liian\nhätäisestä kädestäni. Mitä kummaa voisin tehdä, päästäkseni tuosta\ntappeluhalustani? Taitaispa olla paras hakata poikki oikea käteni ja\nnaulata se kirkon oveen, ettei se enää saattaisi minua häpeään\".\n\n\"Käsiä olet jo kyllin lennättänyt maahan yhden yön osaksi\", virkkoi\nukko hanskuri, tuoden viinipullon pöydälle. \"Mitä kummaa sinä noin\nkiusaat itseäsi, veikkonen? Se tyttö pitäisi sinusta kahta kertaa\nenemmän, jos hän ei näkisi kuinka hullusti sinä häntä rakastat. Mutta\nasia ei nyt enää siedä leikkiä. Minä en tahdo että taloni olisi vielä\ntoista kertaa joutumaisillaan aatelisherrain palvelija-hirtehisten\nmurrettavaksi ja ryöstettäväksi, siitä syystä että tytärtäni sanotaan\nPerth'in Kaunottareksi. Ei, hänen pitää saada tietää, että minä olen\nhänen isänsä ja että minulla on oikeus vaatia sitä kuuliaisuutta, joka\nlakikirjassa sekä Jumalan sanassa on käsketty. Minä tahdon että hän\ntulee sinun vaimokses, mun kultasydäminen poikani -- sinun vaimokses,\nsä rautakoura, ja se pitää saada aikaan, ennen kuin kovin monta viikkoa\nkerkiää kulua. Kas niin, saas tästä, juodaanpa sinun iloisten häittesi\nmalja, seppä veitikka!\"\n\nUkko joi suuren pikarin tyhjäksi, ja täytti sen sitten ottopoikaansa\nvarten, joka hitaasti kohotti sen huulilleen, vaan sitten, ennen kuin\nse niihin oli koskenut, asetti äkkiä takaisin pöydälle, ja pudisteli\npäätänsä.\n\n\"No, jos et sinä huoli sitä maljaa juoda, enpä tiedä kuka sen sitten\njoisi\", virkkoi Simo. \"Mikä nyt on sulla mielessä, sä hupsu poika? Nyt\non tässä seikka tapahtunut, joka tavallaan on tytön sinun valtahas\nsaattanut; sillä kaupungin joka nurkassa huudettaisiin 'hyi!' hänelle,\njos hän sinulle nyt rukkaset antaisi. Ja tässä minä, hänen isänsä,\nen ole ainoasti suostuvainen tämän avio-tuuman ensi-alkuiseen\ntroklaukseen, vaan soisinpa vielä että te, niin pian kuin mahdollista,\ntulisitte yhteen ommelluiksi, niin lujaan kuin neula vuohennahkaa\nkintaaksi ompelee. Kaikki siis on sinun puolellas -- onni, isä ja\nkaikki muu -- vaan sinä yhtähyvin näytät siltä että luulisi sinun\nolevan tuommoisen onnettoman rakastajan, joista lauluissa lauletaan,\ntai että pikemmin olet menossa Tay-jokeen kuin tyttöä kosimaan, jonka\nsaat, jos vaan otollisella hetkellä häntä pyydät\".\n\n\"Niin, mutta tuo otollinen hetki, isä! Sitähän suuresti epäilen,\nsattuneeko koskaan sitä silmänräpäystä, jolloin Katri niin paljon\nvilkahtaisi alas maan ja sen asukkaitten puoleen, että ottaisi\nkuullakseen minun kaltaiseni raa'an, oppimattoman moukan kosimista. En\nvoi sanoa mistä se tulee, isä -- muualla minä kyllä käyn, kaula\nkenossa, niinkuin muutkin miehet, mutta teidän pyhämäisen tyttärenne\nseurassa minulta uljuus ja rohkeus kohta raukenee maan matalalle, ja\nminusta tuntuisi aivan pyhän alttarin ryöstämiseksi, jos minun\näkkipäätä onnistuisi saada hänet miellytetyksi minuhun. Hänen\najatuksensa ovat kovin paljon taivaalliset, että niitä kävisi\ntuhlaaminen mokomaan kuin minä\".\n\n\"Tee niinkuin tahdot\", vastasi hanskuri. \"Eipä minun tyttäreni kosi\nsinua enempää kuin minäkään -- rehellisestä ehdoituksesta ei ole\nvihastumista. -- Vaan jos luulet minun suostuvan noihin tytön hupsuihin\nluostarituumihin, niin sanon sulle nyt, etten niitä ikinä ota korviini.\nKyllähän minä rakastan ja kunnioitan kirkkoa\", jatkoi hän, ristien\nsilmänsä. \"Maksanhan minä kaikki sen saatavat rehellisesti ja\nmielelläni. Kymmenekset ja vaivaismaksut, viinirahat ja vaksirahat,\nkaikki suoritan papeille niin tarkkaan kuin suinkin joku minun\nvaraiseni mies Perth'issä. Mutta en henno antaa kirkon omaksi tätä yhtä\nja ainoata karitsaa, joka minulla on maailmassa. Hänen äitinsä oli\nminun rakkaimpani maan päällä, ja on nyt enkelinä taivaassa. Katri on\nainoa minulle jäänyt muistiainen siitä, mikä minulta on mennyt; ja jos\nhän on menevä luostariin, se tapahtukoon silloin kun nämät vanhat\nsilmät on umpeen menneet, vaan ei ennen. -- Mutta mitä sinuun tulee,\nseppä veikkoseni, saat tietysti tehdä miten sinusta paraimmalle\nnäyttää. En minä väkisin työnnä vaimoa sun syliisi, sen takaan\".\n\n\"No, nyt te taas taotte rautaa kovin kiivaasti\", virkkoi Heikki.\n\"Semmoinenhan aina on loppu puheistanne, te kun äistytte minuun siitä,\netten tee tekoa, joka saattaisi minut onnellisimmaksi koko maailmassa,\njos se olisi mahdollinen tehdä. Lävistäköön terävin väkipuukko\nkaikista, jotka ikinä olen takonut nyt tässä silmänräpäyksessä\nsydämeni, jos siinä sydämessä on edes pienin palanen enemmän minun\nomani kuin teidän tyttärenne oma. Vaan mitäs minä tekisin? En voi\nruveta ajattelemaan häntä vahvemmaksi tai itseäni paremmaksi kuin mitä\nme todentodella olemme; ja se teko, joka teistä niin helpolta ja\nvarmalta näyttää, on minun mielestäni yhtä vaikea, kuin jos minun\ntulisi takoa teräshaarniska pellavankuiduista. -- Mutta saakaas tästä\nnyt, isä\", lisäsi hän iloisemmalla äänellä; \"ja juodaan nyt myös minun\nihanan pyhäinneitsyeni ja Valentineni malja, sillä siksihän toki,\ntoivon ma, hän on rupeeva tämän vuoden ajaksi. Ja nyt en huoli kauemmin\nestää teidän vanhaa päätänne pään-alaiselleen vaipumasta, vaan\npujahtakaa te jo tuutuhunne valkeaan päivään saakka. Ja sitten teidän\npitää tulla oppaakseni tyttärenne kammarin-ovelle ja puolustajakseni,\nkun sitten astun sisään hänelle tervehtimään hyvää päivää, ja kirkasta\nkuin suinkin aurinko koskaan voi suoda tälle kaupungille sekä tälle\nmaakunnalle monta peninkulmaa ylt'ympäri\".\n\n\"Se ei ole hullumpia neuvoja, poikaseni\", sanoi kunnon hanskuri. \"Mitä\nsinä, mitä aiot sinä tehdä? Rupeetko myös minun viereeni, vai tahdotko\nmennä Conachar'in vuoteelle?\"\n\n\"En huoli kummastakaan\", vastasi Heikki Seppä; \"minä vaan estäisin\nteidän lepoanne. Minulle on tämä kova tuoli tässä yhtä hyvä kuin\nuntuva-tyyny --  tässä voin nukkua niinkuin vahtimies, aseet\nvieressäni.\"\n\nNäin puhuen hän laski kätensä jalkansa päälle.\n\n\"Ei, Herra varjelkoon, ettei nyt sen enempää tulisi tarvis\nteräs-aseitas. Hyvää yötä tai pikemmin hyvää huomenta nyt vaan, sikskun\npäivä kokonaan on noussut -- ja kuka meistä ensiksi herää, se toista\nnostattaa.\"\n\nNäin erosivat molemmat porvarit. Hanskuri vaipui vuoteelleen ja\nluultavasti samassa myös uneen. Rakastuneella sepällä ei ollut yhtä\nhyvä onni. Hänen ruumiinsa tosin olisi hyvin kestänyt kaikki yölliset\nvaivat; mutta hänen mielensä oli toista, arempaa laatua. Toiselta\npuolen hän oli sen ajan uljaitten porvarein kaltainen, yhtä ylpeä\ntaidostaan aseitten sepittämisessä kuin myös sitten niiden\nkäyttämisessä; kilvoittelunsa ammattilaisten kanssa niinkuin myös\nruumiinsa väkevyys ja miekastelutaitonsa usein saattoivat hänet\nkahakoihin, joiden tähden kaikki häntä pelkäsivät ja muutamat\nvihasivat. Mutta tuon ylpeyden ja taistelunhalun rinnalla asui hänen\nsydämessään vilpitön, hyvänsävyinen lapsenluonto, ja hänellä oli\nhaaveksivainen, kuvittelevainen mieli, jonka olisi luullut varsin\nvähän sopivan yhteen hänen töittensä kanssa pajassa ja hänen\ntaisteluinsa kanssa ulkona. Kenties olivat nuot haaveksivaiset, tuliset\ntunteet, joista oli puhe vanhoissa kansanlauluissa, hänen ainoassa\noppi-lähteessään, vähäisen tarttuneet häneen ja luoneet hänen\nsydämeensä hiukan puoleksisivistynyttä ritarillisuutta. Hänen\nrakkautensa Katriin ainakin oli niin hienoa laatua, että se hyvin olisi\nsopinut vaikka tuolle halpasyntyiselle knaapillekin, jota, jos laulussa\nlienee perää, Unkarin kuninkaan tytär kunnioitti suosiollisella\nhymyllään. Hänen rakkautensa Katriin oli tosiaan niin ylevää laatua\nkuin jos sen esineenä olisi ollut enkeli taivaasta, josta syystä Simo\nukko sekä muut, jotka sepän käytöksen näkivät, arvelivatkin tätä\nrakkautta liian ylevänluontoiseksi ja taivaalliseksi, että se maallista\ntyttöä voisi miellyttää. Siinä he kuitenkin vallan pettyivät. Katrilla,\nvaikka hän oli ujosteleva ja arka luonteeltaan, oli kuitenkin sydän,\njoka tunsi ja käsitti sepän rakkauden jalouden ja syvyyden; ja lieneekö\nhän tuntenut mahdolliseksi sitä vastata vai ei, oli hän kuitenkin yhtä\nylpeä tuon yleisesti pelätyn Heikki Sepän suosiosta, kuin suinkin joku\nlauluissa kuvattu korkea neito kesystä leijonastaan, joka aina seuraa\nhäntä, vartioiden ja suojellen. Hartaimmalla kiitollisuudella muisti\nhän, aamulla herätessään, avun ohikuluneena vaarallisena yönä; ja\nensimmäinen ajatus hänen mielessään oli sitten, millä keinoin hän voisi\ntätä kiitollisuuttansa sepälle osoittaa.\n\nHän nousi nopeasti vuoteeltaan, vähän punastuen omasta ajatuksestaan.\n\"Olen ollut liian kylmä häntä kohtaan, kenties myös olen häntä väärin\ntuominnut -- en taho olla kiittämätön\" -- näin hän puhui itseksensä,\n\"vaikken tosin voi hänen kosimiseensa suostua. En huoli odottaa, siksi\nkun isäni käskee minua rupeemaan Heikin täänvuotiseksi Valentiniksi;\nparempi on että lähden ja itse valitsen hänet siksi. Kyllä olen\nmielessäni moittinut toisten tyttöjen rohkeutta liiaksi, kun ne sitä\nsamaa ovat tehneet. Mutta se on oleva mieleen isälleni, ja\nkiitollisuuttani tälle kunnon miehelle osoittaessani olen samassa\nnoudattava hyvän St. Valentinin kunniaksi säättyjä menoja.\"\n\nHän pujahdutti nopeasti päälleen pukunsa, joka kuitenkin jäi paljon\nvähemmin siivotuksi kuin muulloin, astua sipsutti portaita myöten alas\nja avasi ruokakammarin oven, jossa huoneessa, niinkuin hän aivan oikein\narvasi, hänen kosijansa oli viettänyt loput yöstä kahakan perästä.\nKatri seisahtui ovelle, vähän pelästyen aikomuksestansa, aloittaa\nvuoden ajaksi solmittua Valentine-liittoa suudelmalla, niinkuin tapa ei\nainoasti sallinut, vaan vaati. Sitä katsottiin erittäin suureksi onnen\nenteeksi, jos saattoi toisen tavata nukkumasta ja herättää häntä\nyllämainitulla hauskalla tempulla.\n\nParempaa tilaisuutta tuon umpisalaisen liiton alkamiseen ei olisi\nkoskaan voinut sattua, kuin se, mikä nyt oli Katrille tarjona.\nMonellaisten vaihtelevain ajatusten perästä oli rivakka seppä viimein\nvaipunut uneen tuossa karmituolissa, mihin oli itsensä laskenut. Näin\nlepääväisenä hän oli lujemman, miehuullisemman näköinen, kuin mitä\nPerth'in kaunotar olisi arvellut; sillä kun seppä hanskurin tyttären\nsilmien edessä tavallisesti oli ollut hämillään osaksi ujoudesta,\nosaksi siitä pelosta, että hän jollakin lailla nostaa mielipahaa, niin\nKatri oli tottunut hänessä aina jotain typeränsekaista näkemään.\n\n\"Hän on kovasti ykstotisen näköinen\", virkkoi Katri itsekseen; --\n\"lieneekö suutuksissa? -- ja jos hän nyt heräisi -- me olemme aivan\nkahdenkesken -- jos kutsuisin Dorothean -- jos herättäisin isäni --\nvaan en! -- Onhan vaan tavallinen juhlameno, ja tulee toimitetuksi\nkaikella neidon ja sisaren lemmellä ja kunniallisuudella. En voi uskoa,\nettä Heikki sen voi väärin ymmärtää, eikä saa lapsimainen ujous estää\nkiitollisuuttani.\"\n\nNäin sanoen hän kepeillä, vaikka hiukan epävakaisilla askelilla astui\nkammarin permannon poikki, posket punottavana ujoudesta. Hiivittyänsä\nhiljaa nukkujan tuolille asti hän suikkasi sepälle suukkosen, niin\nkepeän kuin jos vaan ruusunlehti olisi huulille karissut. Mutta kepeäpä\nmyös mahtoi olla nukkujan uni, koska se semmoisesta voi tulla\nkeskeytetyksi, ja hänen unennäkönsä mahtoivat olla hyvin likeistä sukua\nkeskeyttävän syyn kanssa, koska herätessään Heikki heti koppasi tytön\nsyliinsä ja riemun innolla koetti kostaa samalla lailla, millä hänen\nlepoaan oli häiritty. Mutta Katri teki kovaa vastarintaa; ja koska\nhänen irti-pyrkimisensä ei vaan osoittaneet tavallista neidon ujoutta,\nvaan pikemmin aristunutta häveliäisyyttä, niin kaino rakastaja päästi\nhänet pois käsistään, joista kymmenen vertaa suurempikaan voima ei\nolisi voinut riistää tyttöä väkisin.\n\n\"Älä pahaksi pane, hyvä Heikki\", pyysi Katri hämmästynyttä kosijaansa\nlempeimmällä äänellään. \"Minä olen täyttänyt Pyhän Valentinin käskyn,\nnäyttääkseni kuinka suuressa arvossa pidän tätä kumppalia, jonka hän\nminulle täksi vuodeksi on lähettänyt. Kunhan olisi isäni läsnä, en\nkieltäisikään sinua kostamasta leposi häiritsemistä.\"\n\n\"Ei siinä suhteessa ole mitään estettä\", virkkoi ukko hanskuri,\nihastuneena rientäen sisään. \"Tartu pihdeilläs kiinni, seppä, -- tao\nrautaa niin kauan kuin se on kuumana, ja näytä hänelle, ette\nnukkuvallakin laivalla on hampaat!\"\n\nNäin yllytettynä Heikki, jos kohtakin vähemmin peloittavalla\nkiivaudella kuin taannoin, taas sulki punastuvan tytön syliinsä, ja\nKatri välttävällä myöntyväisyydellä salli hänen maksaa saatu tervehdys\nkymmenkertaisella mitalla ja monenkertaisella innolla. Viimein hän\nkuitenkin taas irroitti itsensä rakastajansa sylistä, ja heitti itsensä\ntuolille, peittäen kasvonsa käsillään, ikään kuin olisi katunut\ntekoansa.\n\n\"Älä ole milläskään, hupsu tyttö\", virkkoi isä, \"ja jos olet saattanut\nkaksi miestä onnellisimmiksi koko Perth'issä, niin älä siitä liioin\nhäpeile, koska toinen heistä on sinun oma vanha isäsi. Ei ole koskaan\nyksikään muisku tullut niin hyvästä ansiosta annetuksi, ja oikeus ja\nkohtuus oli että siihen myös tulisi asianmukainen vastaus. Katso vaan\nylös taas, lapsi-kultaseni! Katso ylös ja anna mun nähdä edes yksi\nkerta vaan hymysi. Niin totta kuin olen rehellinen mies, nyt juuri\nnouseva aurinko ei näe mitään näkyä meidän kauniissa kaupungissa, josta\nvoisi minulle olla niin paljon iloa kuin tästä äsköisestä. -- Mitä\",\njatkoi hän leikillisesti, \"luulitko että sulla oli Reddie räätälin\nsormus, joka näkymättömäksi saatti? Mutta eipä niin ollutkaan, sä korea\naamu-keijukainen. Juuri kuin olin nousemaisillani, kuulin sinun\nkammarisi oven aukeavan, ja seurasin salaa sinun jäljessäsi tänne alas\n-- en siksi että olisin aikonut suojella sinua tästä näin uneliaasta\nHeikistä, vaan siksi että tahdoin omin ihastunein silmini nähdä rakkaan\ntyttäreni tekevän sitä, mitä hänen isänsä kaikesta enimmin halasi. --\nKas niin, laske nyt alas nää joutavat kätesi, ja jos poskesi\npunoittelevatkin hiukan, tulee siten vaan Pyhän Valentinin päivä sitä\nparemmin vietetyksi, sillä tänä aamuna tuleekin tyttöjen punastua.\"\n\nNäin puhuessaan Simo Hanskuri lempeällä väkivallalla siirsi pois\nkädet, joilla Katri oli kasvonsa peittänyt. Neidon posket olivatkin\ntodella tulipunaiset, mutta hänen katsantonsa osoitti enempää kuin\ntavallista tytön ujoutta, ja silmiin alkoi uhkuella kyyneleitä.\n\n\"No, no, itketäänkö kultaseni?\" jatkoi isä. \"Kas niin, se on jo liikaa.\n-- Heikki, autapas minua tätä tyttö-hupsua lohduttaessa.\"\n\nKatri väkisin koetti tointua ja hymyillä, mutta hänen hymynsä oli\nykstotinen, surullinen.\n\n\"Tahtoisin vaan sen sanoa, isä\", virkkoi Perth'in Kaunotar, vielä\ntaistellen surullisuuttansa vastaan, \"että minulla, valitessani Heikki\nSeppää Valentinikseni ja suodessani hänelle tään-aamuista tervehdystä,\nsen mukaan kuin vanha tapa vaatii, ei ollut mikään muu tarkoitus, kuin\nettä näin tahdoin osoittaa kiitollisuuttani hänen miehuullisesta ja\nuskollisesta avustansa niinkuin myös kuuliaisuuttani teitä kohtaan.\nMutta älkää saattako häntä siihen luuloon -- älkääkä, hyvä isä kulta,\nitsekään olko siinä luulossa -- että minä tarkoitin mitään sen enempää,\nkuin mitä lupaus, olla hänelle nyt alkavana vuonna uskollisena,\nystävällisenä Valentini-kumppalina, vaatii\".\n\n\"No -- no -- no -- no tottahan me sen kaiken ymmärrämme\", virkkoi\nSimo samalla äänellä, jolla lapsipiiat hoitilaitansa viihdyttelevät.\n\"Kyllähän me sinun tarkoituksesi ymmärrämme. Täksi kertaa on tässä\naivan kylläksi. Ei sinua ruveta peloittamaan eikä väkisin\nkiirehdyttämään. -- Rakastavaisia, uskollisia Valentini-kumppaliksia te\nnyt olette, kun olettekin, ja mitä sitten seuraa, se käyköön niinkuin\nJumala ja tilaisuus sallii. Kas niin, kas niin, jo piisaa -- älä\nhienoja kätösiäsi vääntele, äläkä nyt sen enempää pakoitusta pelkää.\nSinä olet käyttänyt itseäs niinkuin rohkea, kelpo tyttö. -- Ja nyt mene\nDorothean luo, tuota vanhaa unikekoa herättämään. Meidän pitää saada\nvahva aamiainen tämmöisen sekamelskeisen yön ja iloisen aamun perästä.\nJa sinunkin kättäs tulee tarvis kyökissä, että saisimme muutamia noista\nmakeista piirakoista, joita ei kukaan muu osaa laittaa, paitsi sinä\nitse -- ja täysi oikeuspa sinulla onkin siihen salaisuuteen, siihen\nnähden keneltä sen olet perinyt. -- Voi, autuas olkoon sinun\näitikultasi sielu\", lisäsi hän huokauksella. \"Kuinkapa iloinen hänkin\nolisi ollut, jos olisi tään onnellisen Valentinin päivän saanut nähdä!\"\n\nKatri käytti hänelle näin suodun paon-tilaisuuden ja pujahti ulos\nhuoneesta. Heikistä silloin tuntui kuin olisi aurinko keskipäivällä\nkadonnut taivaan kannelta, jättäen koko maan äkilliseen pimeyteen.\nÄskeisen tapauksen nostamat, korkealle lentävät toivotkin vaipuivat\ntaas maahan, kun hän ajatteli tytön muuttunutta käytöstä, kyyneleitä\nhänen silmissään, hänen kasvoissaan nähtävää pelkoa, ja sitä että\nKatri, niin selvästi kuin vaan arkatuntoisuus salli, oli koettanut\nnäyttää osoitetun suosion-osoituksen ei olleen mitään muuta kuin päivän\nmenoihin kuuluvan tempun. Hanskuri katseli sepän masentunutta katsantoa\nihmeellä ja jollain mielipahalla.\n\n\"Pyhän Johanneksen nimeen, veikkonen, mikäs sua vaivaa, että näin\nnäytät yrmeältä kuin tarhapöllö, vaikka sinun kaltaisesi pojan, jos hän\ntodella tätä tyttö-rukkaa rakastaa niin paljon, kuin hän sanoo, pitäisi\nolla iloisen kuin leivosen!\"\n\n\"Voi, isä!\" vastasi rohkeutensa kadottanut rakastaja; \"hänen\nsilmistänsä näen, hänen kyllä minusta pitävän sen verran, että hän\ntahtoo olla minun Valenti-kumppalinani varsinkin koska se teille on\nmieluista -- vaan eipä kuitenkaan niin paljon, että hän tahtoisi ruveta\nvaimokseni\".\n\n\"No menes nyt hiiteen, sinä kylmä-sydäminen, miehuudeton pöllö!\"\nvastasi isä. \"Osaanpa minäkin lukea vaimopuolen silmistä, vieläpä\nparemmin kuin sinä; vaan en minä hänestä tuommoista voi nähdä. Hiisi\nvieköön! Tuossa sinä makasit niinkuin suuri herra karmituolissa,\nsikeässä unessa niinkuin tuomari, kun sinä, jos sinussa olisi ollut\nvähänkin rakastajan tulta, olisit pitänyt silmät auki, lakkaamatta\ntirkistellen itäänpäin, eikö jo auringon ensimmäinen säde alkaisi\nkoittaa. Mutta tässä sinä vaan kellättelit, kuorsaillen varmaankin,\ntyttöä sekä koko muutakin maailmata muistelematta. Ja Katri parka\nhän heräsi kohta päivän valjetessa, siinä huolessa ettei vaan\nkukaan muu ennättäisi viedä häneltä hänen kunnollista, valpasta\nValentini-kumppaliansa, ja hän herätti sun suosion-osoituksella, joka\n-- St. Macgrider auttakoon! -- olisi rauta-alaisimenkin eläväksi\nsaattanut. Mutta sinä herättyäsi tässä vaan irvistelet ja tuskittelet,\nja huokailet, aivan kuin hän olisi pyyhkäissyt huuliasi kuumennetulla\nrautakangella! Soisinpa -- Pyhä Johannes auttakoon! -- että hän olisi\nlähettänyt vanhan Dorothean sijastaan sille asialle, ja sitonut\nsinut Valentini-kumppaliksi tuohon luurankoon, jolla ei ole yhtään\nainoatakaan hammasta suussansa! Kas hän se olisikin kaikista Perth'in\nnaisista soveliain Valentini-kumppali mokomalle pelkurimaiselle\nkosijalle\".\n\n\"Mitä pelkurimaisuuteen tulee, isä kulta\", vastasi seppä, \"löytynee\nparikymmentä kunnon tappelukukkoa, joiden harjat olen alas painanut ja\njotka voisivat todistaa, olenko pelkuri vai en. Ja Jumala sen tietäisi\ntodistaa, että mielelläni antaisin kelpo taloni, jota tämän kaupungin\nporvarina omistan, palkeinensa, pihteineen, alaisimineen päivineen, jos\nvaan näkisin teidän selityksenne asiasta oikeaksi. Mutta enpä minä\npuhukaan hänen ujoudestaan, enkä hänen punastumisestaan; vaan\nvaalenemisesta kohta punastumisen jälkeen, joka sen kauniin värin\njälleen poskista pois karkoitti, kyyneleistä, jotka sitten purskahtivat\nsilmistä. Se oli aivan kuin koska Huhtikuussa sadepilvi hiivii ylös\ntaivaan kannelle, ja pimentää ihanimman aamun, joka koskaan on\nkoittanut Tay-joen yllä.\"\n\n\"Hui hai\", vastasi hanskuri; \"ei hän ensi-iskulla kaadukaan. Olethan\nsinä montakin kertaa lohia pyytänyt, ja siitä olisit voinut jotain\noppia. Jos sinä, kun kala onkeen on tarttunut, kovasti nykäiset siimaa,\nniin lohi sen tempaa pois, vaikka se olisi rautalangasta. Helpoita\nveikkonen, ja anna kalan vengotella siimalta aikas, ja puolen tunnin\nperästä räpyttelee se vieressäs rannalla. -- Tässähän on alku, niin\nkaunis kuin suinkin voit toivoa, jos vaan et toivo tyttö-rukan hiipivän\nvuotees ääreen niin kuin nyt tuolis luokse; ja se ei ole kainoin\nneitoin tapa. Mutta kuules mitä sanon -- aamiaisen jälkeen hankin\nsinulle tilaisuutta puhua suusi puhtaaksi; varo vaan silloin, ettet ole\nliioin arka, etkä myös ahdista tyttöä liian kovasti. Helpoita siima\nhänelle tarpeeksi, äläkä tempaise niin aikaiseen, niin panen pääni\npantiksi, että loppu on sinun mielesi mukaan.\"\n\n\"Tein minä niin tai näin, isä\", virkkoi Heikki, \"te aina sanotte syyn\nolevan minussa; taikka minä muka liian paljon helpoitan siimaa,\ntaikkapa liian tiukkaan. Antaisinpa mielelläni paraan rautapaidan,\njonka ikinä olen takonut, jos vastus todellakin olisi minussa; sillä\nsittenhän olisi parempi toivo, että sen voisi saada poistetuksi.\nKuitenkin myönnän sen, että vaan olen pässinpää siinä taidossa, jota\nolisi tarvis semmoisessa tilaisuudessa sopivan keskustelun\naikaansaamiseksi.\"\n\n\"Tule nyt vaan puotiini kanssani, mun poikaseni, niin annan sulle\nsopivan aineen puheen aluksi. Tiedäthän että tyttö, joka uskalsi\nnukkuvaa miestä suudella, sillä on voittanut sormikkoparin häneltä.\nTule nyt puotiini; sieltä saat sormikasparin hienosta kilin-nahasta,\njotka aivan sopivat Katrin käteen ja ranteesen. -- Minä muistelin hänen\näiti-rukkaansa, kun sen parin leikkasin\", lisäsi kunnon Simo\nhuokaisten; \"ja paitsi Katria en tiedä yhtään vaimo-ihmistä koko\nSkotlannissa kenelle ne sopisivat, vaikka kuitenkin olen ottanut mittaa\nmelkein kaikista kuninkaan hovin kaunottarista. Tule nyt kanssani,\nsanon ma, niin saat aineen, josta voit panna kielen liikkeelle, jos\nvaan sinulla lienee rohkeutta ja varovaisuutta kyllin pitää puoltasi\nkosimisessa.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\n    Ei Katri koskaan lähde miehelään.\n\n                 Äkäpussin kukistus.\n\nAamiainen tuotiin pöydälle, ja Katrin ohukaisista, hienoista\nkakkusista, jotka olivat leivotut äiti-vainaan neuvon mukaan, nisusta\nsekä hunajasta, kuului paljon kehumisia kaikella isän sekä kosijan\nihastuksella; vieläpä käytiin niiden kimppuun sillä innolla, joka on\nniin kakun kuin vellin kelvollisuuden paras todistus. Molemmat miehet\njuttelivat, laskivat leikkiä ja naureskelivat; Katrinkin mieli oli\ntyyntynyt siinä paikassa, missä muiden sen ajan rouvien ja neitosten\nmielentyyneys tavallisesti rikkoutui -- nimittäin kyökissä, emännän\naskareissa, joissa hän oli suuri mestari. Ja epäilenpä suuresti\nolisikohan Senecan filosofiallisten kirjain lukemisesta ollut yhtä\nvoimallinen apu hänen mielensä rauhoittamiseksi.\n\nVanha Dorothea kävi myös istumaan pöydän alipäähän sen ajan\npatriarkallisen tavan mukaan. Molemmat miehet olivat kiintyneet\nkeskinäisiin puheisinsa, ja Katrilla oli täysi työ heidän\npassailemisestaan sekä omista ajatuksistaan; täten sattui että vanha\nakka ensiksi huomasi Conachar pojan poissa-olon.\n\n\"Niin oikein\", virkkoi mestari hanskuri; \"menepäs kutsumaan häntä\ntänne, sitä laiskaa Vuoriston vetelystä. Häntä ei näkynyt yölläkään\nkahakan aikana; kumminkaan minä en häntä havainnut. Näkikö joku teistä\nhäntä?\"\n\nEi kukaan ollut nähnyt häntä; ja Heikki virkkoi: \"Joskus unet\nVuorelaiset pistävät itsensä piiloon aivan kuin heidän vuortensa\nmetsäkauriit -- niin, ja ovat yhtä nopsaat myös pakoon pötkimään\nvaarapaikasta. Niin olen itsekin nähnyt heidän tekevän.\"\n\n\"Vaan joskus taas\", vastasi Simo, \"ei kestäisi itse Artur kuningaskaan\nympyriäisen pöytänsä ritarein kanssa heidän rynnäkköään. Soisinpa, että\npuhuisit Vuorelaisista suuremmalla kunnioituksella. Heitä usein käypi\ntäällä Perth'issä sekä yksitellen että myös parvittain; ja sinun\npitäisi antaa heidän olla rauhassa, niin kauan kuin he puolestansa\nantavat sinun olla rauhassa.\"\n\nUhkamielinen vastaus jo pyöri Heikin huulilla; mutta hän painoi sen\nkuitenkin varovasti alas.\n\n\"Tiedättehän te, isä\", virkkoi hän hymyillen, \"että me käsityöläiset\nkaikkein enimmin rakastamme niitä ihmisiä, joista elatuksemme tulee. Ja\nminun ammattini, näetten te, on urhoollisten, jaloin ritarein,\nkorkeasukuisten knaappein ja hovipoikain, rivakkain soturein sekä\nmuiden semmoisten nojassa, jotka käyttävät meidän sepittämiämme\nmiekkoja. Onhan luonnollista että minä Ruthven-, Lindsay-, Ogilvy-,\nOliphant-herroja ynnä monta muuta meidän urhokkaista, korkeasukuisista\nnaapureistamme, jotka käyvät minun kolkuttamissani teräsvaruksissa,\nniinkuin kempit sankarit, rakastan paljon enemmän kuin noita paljaita,\nvarastelevia Vuorelaisia, jotka aina yhä tekevät meille pahaa. Ja sitä\nvähemmin on minun syytä heitä rakastaa, koska tuskin viidellä joka\nclan'issa[11] on ruosteinen haarniskansa, vanha kuin heimokunnan lippu,\nvieläpä lisäksi jonkun kömpelön kotiseppänsä hutiloima, joka ei ole\nmeidän kunniallisen, sala-oppisen ammattimme jäsen, vaan\nyksinkertaisesti kolkuttelee alaisintansa, niinkuin hänen isänsä ennen\nhäntä. Mokomia miehiä ei voi kukaan rehellinen suosiolla katsella.\"\n\n\"No, no\", vastasi Simo; \"vaan he heitetäänpä jo nyt se asia sikseen,\nsillä tuostahan tuo poika-vetelys tuleekin; ja vaikka nyt on pyhä-aamu,\nen huoli nähdä mitään uusia verimakkaroita\".\n\nPojalla, kun hän astui sisään, oli kasvot kelmeät, silmät punaiset;\nkoko hänen näkönsä osoitti jonkunlaista mielenhäiriötä. Hän istahti\npöydän alipäähän vastapäätä Dorotheaa, ja risti silmiään ikään kuin\nvahvistaen itseänsä aamiaisateriaan. Kun ei hän kuitenkaan sitten\nottanut mitään ruokaa, tarjosi hänelle Katri vatia, missä oli muutamia\nnoista hänen kakuistaan, joita kaikki olivat niin mielellään syöneet.\nEnsin Conachar tähän ystävälliseen tarjomukseen vastasi kieltämällä;\nmutta kun Katri yhtähyvin toistamiseen ojensi vatinsa lempeällä\nhymyllä, niin poika otti yhden kalun käteensä, mursi sen ja rupesi\nhaukkaamaan. Mutta ensimmäisen palan nieleminen näkyi olleen hänelle\nliian vaikeata; hän ei yrittänytkään uudestaan.\n\n\"Huono ruokahalupa sulla onkin, Conachar, vaikka on Valentin'in pyhä\",\nvirkkoi iloinen mestari. \"Ja kuitenkin luulisin sinun maanneen aika\nsikeää unta menneenä yönä, koska ei kahakan melu sinua näy herättäneen.\nOlisinpa tosiaan luullut, että mokoma vilkas poika-heitukka olisi\njuossut mestarinsa avuksi, puukko kädessä, niin pian kuin ensimmäinen\nvaarallinen ääni olisi kuulunut virstankin päästä!\"\n\n\"En minä kuullut muuta kuin epäselvää melua\", vastasi poika, jonka\nposket äkkiä rupesivat punoittamaan niinkuin hehkuvat kekäleet, \"jota\nluulin iloisten yöjalkalaisten hälinäksi. Ja olettehan te kieltäneet\nminua ovea tai ikkunaa avaamasta ja taloa herättämästä semmoisen\nhulluttelemisen tähden\".\n\n\"Ohhoh\", sanoi Simo, \"olisinpa luullut, että Vuorelainen paremmin\neroittaisi miekkain kalskeen harppuin helinästä, ja hurjan sotahuudon\niloisesta rallatuksesta. Mutta olkoonpa menneeksi, poikaseni; se on\nminulle mieleen, että alat heittää tappelijantapasi. Vaan syö nyt\naamiaista, sillä minulla olisi työtä sinulle, joka vaatisi kiirutta\".\n\n\"Minä jo olen syönyt ja kiirut on mulla itsellänikin. Minä aion lähteä\npois Vuoristoon. -- Onko teillä mitään sanomista isälleni?\"\n\n\"Ei ole\", vastasi hanskuri kummastuksella. \"Mutta onko pääsi pyörällä,\npoika? Vai mikä kostotuuma lennättää sinut pois tästä kaupungista\nniinkuin tuuliaispään tuiskussa?\"\n\n\"Lähtö-ilmoitukseni on vähän äkkinäinen\", sanoi Conachar. Hänen oli\nvaikea saada sanat suustansa; mutta ei voitu oikein saada selville,\noliko hänen puheensa kankeuteen syynä yksistään tottumattomuus hänelle\nvieraasen Englannin kieleen, vai joku muu seikka. \"Siellä tulee olemaan\nsuuri kokous -- suuri metsästysretki\" -- -- siihen hänen puheensa\nkatkesi.\n\n\"Ja milloin aiot palata tuolta siunatulta metsästysretkeltä?\" kysyi\ntaas mestari. \"Jos nimittäin saan olla niin rohkea ja kysyä\".\n\n\"En voi oikein varmaan sanoa\", vastasi oppipoika. \"Kenties en\npalajakaan koskaan -- jos niin on isäni tahto\", jatkoi Conachar,\nteeskellen itseänsä väliäpitämättömäksi.\n\n\"Arvelin minä\", lausui Simo Hanskuri sangen ykstotisesti, \"että kaikki\ntämmöiset vehkeet jäisivät pois, silloin kun hartaitten rukousten\ntähden suostuin sinut katokseni alle ottamaan. Arvelin minä, että kun\nlupasin opettaa sinut rehelliseen käsityöhöni, ei tulisi enää\npuhettakaan metsästysretkistä, eikä vieraissakäynneistä, eikä clan'in\nkokouksista tai muista mokomista asioista.\"\n\n\"Eipä minulta kysyttykään, kun minut tänne lähetettiin\", tokaisi poika\nylpeästi. \"En tiedä mitkä sovinnon ehdot lienee olleet\".\n\n\"Mutta minä tiedän, herra Conachar\", tiuskasi hanskuri pikastuen,\n\"ettei se ole rehellisen miehen tekoa, kun sitouduit rehellisen\nkäsityöläisen oppiin ja pilasit enemmän nahkaa kuin mitä sinun omalla\nnahallas saisi maksetuksi; ja kun sitten nyt koska juuri sinusta vähän\napua alkais olla, vaadit saadakses käyttää aikas miten vaan mielesi\ntekee, aivan kuin se olisi sinun eikä tämän sun mestarisi oma\".\n\n\"Laittakaa siitä minun isälleni rätinki\", vastasi Conachar; \"häneltä te\nsaatte maksun runsaalla kädellä -- franskalaisen kultalampaan[12]\njokaiselta minun kauttani pilatulta nahalta, ja lihavan lehmän tai\nsonnin jokaiselta joutopäivältäni\".\n\n\"Käykää siihen kauppaan, Hanskuri vaari -- käykää siihen kauppaan\",\nvirkkoi seppä kuivakiskoisesti. \"Saattepa sitten tosiaan maksunne\nrunsaalla kädellä, josko ei aivan rehellisellä. Tahtoisinpa tietää\nkuinka monen miehen kukkaro on tullut kevennetyksi tuon vuohennahkaisen\npussin lihoittamiseksi, joka nyt teille on niin auliisti pulputtava\nkultiansa; ja lysti olisi arvata kenenkä miehen laitumella nuot sonnit\non syntyneet, jotka teille tulee lähetettäviksi Grampian'in vuorisolien\nkautta!\"\n\n\"Sinä johdatat minulle mieleeni, veikkonen\", jatkoi nuori Vuorelainen,\nylpeästi kääntyen sepän puoleen, \"että minulla olisi sinullekin velka\nsuoritettavana\".\n\n\"Pysy sitten käsivarren pituisen matkan päässä minusta\", sanoi Heikki,\nojentaen suonekasta käsivarttansa. \"Minä en huoli toistamiseen saada\nsinulta tuommoista likeistä syleilystä -- en huoli saada toistamiseen\nneulanpistosta, niinkuin eilen illalla. Suurta lukua en tosin pidä\nampiaisen pistoksesta, mutta enpä kuitenkaan päästä sitä itikkaa\nlikelleni, kun minulla sen lähestymisestä ennalta on tietoa\".\n\nConachar hymyili ylenkatseellisesti. \"En minä aikonutkaan sinulle\nmitään pahaa\", virkkoi hän. \"Isäni poika jo osoitti sinulle liian\nkunnian, sillä että vuodatti tuommoisen lurjuksen verta. Sen nyt\naion maksaa sinulle viimeiseen pisaraan asti, niin että se tulisi\npoispyyhityksi eikä olisi tahrana sormissani\".\n\n\"Vaiti, sä kerskailevainen apina!\" tiuskasi seppä; \"kunnon miehen veren\nhintaa ei voi kullassa arvioida. Ainoa tosi makso olisi se, että sinä\ntulisit virstan päähän Vuoriston rajasta kahden heimokuntasi kaikkein\nväkevimmän heikaleen kanssa. Ja sillä aikaa kuin minä niiden kanssa\notteleisin, jättäisin sinut oppipoikani, pikku Jussin hutkittavaksi\".\n\nNyt Katri kävi väliin. \"Pysykää rauhassa\", lausui hän, \"sinä minun\nuskollinen Valentinini, jonka yli minulla on käskyvalta. Ja pysy\nrauhassa sinäkin Conachar, jonka tulee totella minua, koska olen sun\nmestarisi tytär. Ilkeästi tehty se on, kun aamulla jälleen herättää sen\npahan, mikä illalla jo saatettiin nukuksiin\".\n\n\"Hyvästi sitten, mestari\", sanoi nyt Conachar, vielä kerran luotuansa\nvihaisen katseen seppään, joka siihen ainoasti naurulla vastasi.\n\"Hyvästi -- ja kiitoksia hyvyydestänne, joka on ollut suurempi kuin\nmitä olisin ansainnut. Jos olen joskus näyttänyt vähemmin\nkiitolliselta, niin se on ollut olojen syy, ei minun omani. Ja Katri\",\n-- hän loi tyttöön katseen, josta näkyi syvä liikutus -- ja monellaisia\ntunteita sekaisin. Hän viipyi, ikään kuin olisi aikonut sanoa jotakin,\nmutta viimein kääntyi pois, saamatta suustansa muuta kuin tuon ainoan\nsanan: \"Hyvästi!\" -- Viisi minuuttia sen perästä hän jo astui Perth'in\npohjoisen portin läpi, Vuorelais-pieksut jalassa, pieni vaatemytty\nkädessä, matkaten Vuoristolle päin.\n\n\"Tuossapa on typötyhjyyttä ja uhkaylpeyttä, niin että koko\nVuorelais-heimo siitä voisi saada tarpeensa\", virkkoi Heikki. \"Puhuupa\nhän niin tuttavasti kultakolikoista kuin minä hopea-äyreistä; ja\nkuitenkin tahtoisin vannoa, että kaikki hänen heimokuntansa aarteet\nmahtuisivat hänen äitinsä villakintaan peukaloon!\"\n\n\"Mahdollista kyllä\", nauroi hanskuri, kun sen sukkeluuden kuuli; \"hänen\näitinsä olikin vahvaraajainen vaimo, varsinkin sormiltaan ja\nkalvoimiltaan\".\n\n\"Ja mitä karjaan tulee\", jatkoi Heikki, \"niin luulen hänen isänsä ja\nveljensä jo iloitsevan, kun saavat yhdenkin lampaan kerrassaan\nvarastetuksi\".\n\n\"Mitä vähemmin siitä puhumme, sitä parempi\", varoitti hanskuri, joka\njälleen yksitotiseksi muuttui. \"Veljiä hänellä ei ole; mutta hänen\nisänsä se on mahtava mies -- sillä on pitkät kädet, joilla hän lyöpi\nniin pitkälle kuin ulottuu, ja hänen korvansa myös kuulee kauempaa kuin\nmitä on hyvä puhua hänestä\".\n\n\"Ja kuitenkin hän oli antanut ainoan poikansa oppiin yhden Perth'in\nkaupungin hanskurin luokse!\" ihmetteli Heikki. \"Minäpä olisin luullut,\nettä St. Crispinus'en[13] 'jalo ammatti' -- siksihän sitä nimitetään --\nhänelle olisi ollut paraiten mieltä myöten; ja että jos kun Mac- tai\nO-herran[14] pojasta piti käsityöläinen tulla, ei muusta ammatista\nvoisi olla puhetta kuin siitä, jossa kuninkaitakin on nähty työssä\".\n\nNämät sanat, vaikka vaan leikillä puhutut, nostivat Simo ukon\nammattiylpeyden, joka tunne sen ajan käsityöläisissä oli suuressa\nvallassa.\n\n\"Sinä olet väärässä, Heikki poikaseni\", vastasi hän sangen ykstotisesti\n\"hanskuri on kunniallisempi sitä ammattia; sillä me pidämme huolta\nkäsien verhoomisesta, kun sitä vastaan suutarein ja korduanin-tekijäin\ntyö ainoastaan tarkoittaa jalkoja\".\n\n\"Molemmat ovat yhtä tarpeellisia jäseniä ammattilaitoksessa\", virkkoi\nHeikki, jonka isä oli ollut korduanin-tekijä.\n\n\"Olkoon vaikka niin, poikaseni\", jatkoi hanskuri; \"mutta ei molemmat\nkuitenkaan ole yhtä kunnialliset. Huomaa toki, että me käsiämme\nkäytämme ystävyyden ja uskollisuuden vahvistuksessa, ei jaloilla ole\nsemmoista oikeutta. Urhokkaat miehet sotivat kädellään -- pelkurit\nturvaavat jalkoihinsa ja pötkivät pakoon. Hanikkaa pidetään korkealla\nmaasta, kenkä rypee mudassa. Mies tervehtii ystäväänsä avatulla\nkädellä; mutta koiraa tai semmoista, jota hän koiran arvossa pitää, hän\npotkaisee ojennetulla jalallansa. Peitsen kärkeen pistetty kinnas on\nsovinnon merkki ja pantti jokapaikassa yli koko maailman, ja maahan\nviskattu kinnas on ritarillisen taistelun merkki. Mutta vanhaa kenkää\nei minun tietääkseni käytetä miksikään merkiksi, paitsi että muutamat\nvanhat akat viskaavat semmoista jonkun miehen jälkeen, hyvän onnen\nsaamiseksi, enkä minä, totta puhuen, tuon keinon tehokkaisuuteen oikein\nluota\".\n\n\"En\", vastasi seppä, jota hänen ystävänsä koreat puheet ammattinsa\narvon puolustukseksi suuresti huvittivat, \"en minä suinkaan ole se\nmies, sen takaan, joka tahtoisin halventaa hanskurin konstityötä.\nOlenhan minä itsekin, huomatkaa se, kinnasten, vaikka rautaisten,\ntekijä. Mutta, teidän ikivanhan ammattinne arvoa alentamatta, kummeksun\nminä kuitenkin suuresti, että tämän Conachar'in isä antoi poikansa\njohonkin oppiin jonkun Alankomaan käsityöläisen luokse. Sillä heidän\nsilmissäänhän me olemme paljon alempana heidän muka komeata säätyänsä,\nainoasti tuommoisia halpoja työmies-rehvanoita, jotka emme ansaitse\nparempaa kohtaloa, kuin olla piestävinä ja ryöstettävänä, niin usein\nkuin nuot pöksyttömät[15] Vuoren herrat arvelevat itselleen soveliaaksi\nja vaarattomaksi käydä meidän kimppuumme\".\n\n\"Niin kyllä\", sanoi hanskuri, \"mutta olipa hänellä tärkeät syynsä, niin\nettä -- että --\" hän pidätti jonkun huulilta jo luiskahtamaisillaan\nolleen sanan ja jatkoi, -- -- \"niin että Conachar'in isä teki niinkuin\nteki. -- No, minä olen rehellisesti pitänyt sanani hänelle, enkä epäile\nettä hänkin on kohteleva minua kunniallisen miehen tavalla. -- Mutta\nConachar'in äkillinen lähtö on minulle vähän vastuksellinen. Hänellä\noli yhtä ja toista tavaraa hoitonsa alla. Pitää lähteä varastoa\nläpikatsomaan\".\n\n\"Saanko auttaa teitä, isä?\" kysyi Heikki Seppä, joka tuli petetyksi\nsiitä, kun ukko niin toimessaan oli puhuvinaan.\n\n\"Sinäkö? -- et\", vastasi Simo jyrkkyydellä, josta Heikki älysi kuinka\ntyperä hänen tarjomuksensa oli ollut.\n\nHän punastui aivan kulmaluita myöten älyämättömyydessään, vaikka tässä\nasiassa rakkauden olisi pitänyt helposti saattaa hänet oikeille\njäljille.\n\n\"Sinä, Katri\", virkkoi hanskuri lähteissään ulos tuvasta, \"saat tässä\nhuvitella Valentini-kumppalias viisi, kuusi minuuttia ja katsoa ettei\nhän pois lähde ennen kuin joudun takaisin. Vaan sinä, Dorothea, saat\ntulla kanssani ja panna raajasi liikkeelle minulle avuksi\".\n\nHän läksi ulos vanhan akan kanssa, ja Heikki Seppä nyt, melkein\nensikerta eläissään, oli aivan kahdenkesken Katrin kanssa. Hetkisen\naikaa näki neito olevan vähän hämillänsä ja hänen rakastajaansakin\nrasitti kömpelyttävä kainous. Mutta sitten Heikki, rohkaisten\nmieltänsä, tempasi taskustaan Simolta ostetut hansikkaat ja pyysi\nluvan, että hän, jolle aamulla niin suuri suosion-osoitus oli tullut\nosaksi, saisi maksaa tavallisen sakon nukuksissa-olemisestaan\nsemmoisella hetkellä, jolloin hän olisi suonut olleensa valveella,\nvaikka koko vuosikauden unen menettämisen hinnalla.\n\n\"Eikä\", sanoi Katri, \"minä vaan tein mitä Valentinin kunniaksi olin\nvelvollinen tekemään. Siitä ei tule sinulle suinkaan mikään semmoisen\nsakon maksamisen velvollisuus, kuin sanot, enkä siis sitä voi ottaa\nsinulta\".\n\n\"Nämät hansikkaat\", virkkoi Heikki, viekkaasti samassa työntäen\ntuoliaan likemmäksi Katria, \"ovat sinulle rakkaimpien käsien ompelemat,\nja katsos -- ne ovatkin aivan sinun käsihisi sopivat\". Näin puhuen hän\notti Katrin käsivarteen väkevällä kädellään, ja levitti hansikkaat\ntytön käden viereen, näyttääkseen kuinka sopivat ne olivat. \"Katsos nyt\ntätä hoikkaa kalvointa\", jatkoi hän, \"ja näitä hienoja sormia tässä --\najattele kuka nuot silkki- ja kulta-kirjaukset tuossa on ommellut -- ja\npäätä sitten, pitääkö noiden hansikkaitten ja sen kätösen, ainoan,\njohon ne sopivat, pysyä erillänsä, siitä syystä yksistään, että\nhansikas-parat ovat kovaksi onnekseen sattuneet olemaan lyhyen hetkisen\nminun mustassa ja karkeassa kourassani.\"\n\n\"Ne ovat minulle terveet tultuaan isäni tekeminä\", vastasi Katri, \"ja\ntietysti yhtä paljon myös lahjana _ystävältäni_\", hän pani erinäisen\npainon siihen sanaan, \"joka samassa on minun Valentini-kunmpalini ja\npelastajani vaarasta\".\n\n\"Salli minun sitten auttaa ne käteesi\", virkkoi seppä, työntäen itsensä\nvieläkin likemmäksi; \"ne saattavat ensi-alussa tuntua hiukan ahtailta,\nja sinä voit tarvita apua\".\n\n\"Semmoisessa avun-annossa sinä olet taitava, hyvä Heikki Seppä\",\nvirkkoi tyttö hymyillen, mutta samassa vetäytyen erimmäksi\nrakastajastaan.\n\n\"Ei suinkaan, totta tosiaan\"; sanoi Heikki, pudistaen\npäätänsä; \"minulla on kokemusta teräskintaitten sovittamisessa\nrautahaarniskaisten ritarein käsihin enemmän kuin kirjahansikkaitten\nauttamisessa nuoren neiden sormiin°.\n\n\"Sitten en tahdokaan vaivata sinua sen enempää, ja Dorothea saa auttaa\nminua -- vaikkei apua juuri oliskaan tarvis -- isäni silmät ja sormet\novat luotettavat ammatissaan -- hänen käsistänsä tullut työ on aina\nmitalleen tarkka\".\n\n\"Annas kuitenkin minun nähdä se omin silmin\", sanoi taas seppä, \"annas\nminun nähdä, että nämät niin pienet hansikkaat todella sopivat siihen\nkätöseen, jota varten ovat tehdyt\".\n\n\"Joskus toisten, hyvä Heikki\", vastasi tyttö, \"panen näät hansikkaat\nkäteeni Valentinin kunniaksi sekä sen kumppanin muistoksi, jonka hän\nminulle ensitulevaksi vuodeksi on suonut. Sydämestäni soisin että\nvoisin yhtä hyvin olla isälleni mieliksi toisissakin, tärkeämmissä\nseikoissa -- vaan tätä nykyä tuon hyvänhajuisen nahan lemu pahentaisi\npäänkivistystä, joka minua aina aamusta alkain on vaivannut\".\n\n\"Päänkivistys? Tyttö kulta!\" kertasi rakastaja.\n\n\"Jos sitä tahdot sydämenkivistykseksi sanoa, ei sekään nimi olisi\nsopimaton\", jatkoi Katri huoahtain, ja jatkoi sitten puhettansa kovasti\nykstotisella äänellä. \"Heikki\", virkkoi hän, \"minä kenties todella nyt\nolen niin ylenrohkea, jommoiseksi tänä aamuna annoin sinulle syytä\nluulla minua. Minä itse nyt otan puheeksi erään asian, vaikka minun\nkenties paremmin sopisi odottaa, siksi kun sinä siihen ryhdyt. Mutta\ntään-aamuisen tapauksen perästä en voi olla selittämättä tunteitani\nsinua kohtaan, sillä ne voitaisiin mahdollisesti aivan väärin ymmärtää.\n-- Ei, älä vastaa, ennenkuin olet kuullut puheeni loppuun asti. -- Sinä\nolet urhoollinen, Henrik, urhoollisempi muita miehiä, rehellinen ja\nluotettava niinkuin teräs, joka sinulla on työaineena\" -- --\n\n\"Vaikene -- vaikene jo, Katri, Jumalan tähden! Et ole koskaan puhunut\nnäin paljon hyvää minusta, ellei sitten ole seurannut joku ankara\nmoite, josta ylistykset olivat ikään kuin enteenä. Minä olen rehellinen\nmies ja niin edespäin, arvelet kai sanoa, mutta tuittupäinen\ntappelukukko, tuommoinen tavallinen puukkojunkkari\".\n\n\"Häväistystä olisi sekä sinulle että minullekin, jos niin sanoisin.\nHenrik, tavalliselle puukkojunkkarille, vaikkakin hänellä olisikin\nhänellä ollut sulka lakissaan ja kultakannukset saappaissaan, ei olisi\nHanskurin Katri ikinään suonut sitä pientä suosion-osoitusta, jonka hän\ntänäpäivänä vapaehtoisesti antoi sinulle. Kun minä joskus ankarastikin\nolen moittinut sinun sydämes liikaa kerkeyttä vihastukseen ja sinun\nkätes liikaa kerkeyttä sivalluksiin, niin syynä on se, että tahtoisin\n-- jos minun onnistuisi saada sinut minua uskomaan -- taivuttaa sinut\nitsekin inhoomaan noita turhamielisyyden ja pikamielisyyden syntejä,\njotka niin helposti saavat vallan sinussa. Minä olen siitä asiasta\npuhunut enemmän sinun omantuntosi herättämiseksi kuin minun\nmielipiteitteni ilmituomiseksi. Tiedänhän minä, että näinä nykyisinä\nturmeluksen ja kadotuksen aikoina voisi vetää koko meidän kansamme,\nvieläpä kaikkein muittenkin kristittyin kansain yleisen tavan\npuolustukseksi noille verisille taisteluille turhain syitten tähden,\nnoille leppymättömille, julmille kostoille mitättömäin loukkausten\nvuoksi, sekä noille ihmisten keskinäisille teloituksille kilpailevan\nkunnianhimon kiihoituksesta usein aivankin leikillä. Mutta sen tiedän\nmyös, että meidän kaikista noista teoista on vastaaminen tuomiopäivänä;\nja mielelläni tahtoisin taivuttaa sinut, mun kunnollinen, jalomielinen\nystäväni, useammin tottelemaan hyvän sydämesi käskyjä, ja vähemmin\nylpeilemään armottoman kätesi väkevyydestä ja nopsuudesta\".\n\n\"Minä olen jo -- minä olen jo taipunut, Katri\", huudahti Heikki, \"sinun\nsanasi olkoot täst'-edes minun lakinani. Minä jo olen tehnyt kyllin --\nliiankin paljon, totta tunnustaakseni -- ruumiinvoimani ja\npelottomuuteni todistamiseksi, mutta ainoasti sinun kauttas, Katri,\nvoin oppia paremmaksi. Huomaa se, mun ihana Valentini-kumppalini, että\nminun kiivauteni aseilla saatavalle kunnialle ja minun tappelunhimoni,\njos sitä siksi tahtoo sanoa, eivät ole tasapuolisessa taistelussa\nlempeämpäin tunteitteni kanssa, vaan että edellisillä on kiihoittajansa\nja yllyttelijänsä. Jos jossain nousee kähäkkä -- ja pankaamme, että\nminä, sinun neuvojasi mielelläni pitäen, olisin hitaanlainen siihen\nsekaantumaan -- luuletko, että minun sallitaan itsekseni päättää\nsodasta tai rauhasta? Eipä mar' niinkään! On niitä silloin satoja\nympärilläni minua yllyttelemässä. -- 'Hui, hai, seppä, onko teräsvipu\nsinussa nyt ruostunut?' sanoo yksi. -- 'Uljas Heikki ei kuule tänä\naamuna tappelukorvallaan', lisää toinen. -- 'Käy käsiksi Perth'in\nkaupungin kunnian puolesta', käskee itse herra ylituomari. 'Heikku ne\nvoittaa, siitä panen kultakolikon vetoon!' huutaa kenties sinun\nisäskin. -- Mitäs sitten minunkaltaiseni mies-parka tekee, Katri, kun\nkaikki häntä pirun nimeen ussuttelevat päälle, eikä yksikään sielu puhu\npienintäkään sanaa vastaan?\"\n\n\"Kyllähän minä tiedän että paholaisella on apulaisia jotka hänen\nasioitansa ajavat\", virkkoi Katri; \"mutta meidän velvollisuutemme on\nhylätä tuommoisia perättömiä syitä, josko niiden puolesta puhujat\nolisivatkin ihmisiä, joille me olemme velkapäät paljon rakkautta ja\nkunnioitusta osoittamaan.\"\n\n\"Ja sitten vielä kaikki nuot harppumiehet lauluineen, loiluineen, jotka\npanevat miehen kaiken kunnian ankarien miekan-sivallusten saamiseen ja\nantamiseen. Surkea on arvella, Katri, kuinka monesta minun synnistäni\nsokean Heikki Harppumiehen tulisi vastata. Kun minä joskus aika\nläimäyksen lyön, niin en sitä -- St. Johannes sen todistakoon! --\nsuinkaan tee siksi, että jollekulle tahtoisin pahaa tehdä, vaan\nainoasti siksi, että tahtoisin sivaltaa miekallani niinkuin William\nWallace sivalteli.\"\n\nTämän sanoi hän äänellä, joka niin totista katumusta ilmoitti, että\nKatri vaan töintuskin voi olla hymyilemättä. Mutta yhtähyvin hän\nvakuutti Heikille, ettei tuommoiset turhamaiset lorut olisi hetkekskään\nmissään arvossa pidettävät muiden miesten sekä Heikin oman hengen\nverralla, jotka yhä olivat vaarassa.\n\n\"No niin\", vastasi Heikki, \"mutta minusta näyttää että rauhan asia\nmenestyisi paljoa paremmin, jos sillä olisi asian-ajajansa. Pankaamme\nesimerkiksi, että, koska minua yllytellään ja kiihoitellaan aseisin\nkäsin käymään, minulla olisi kotona lempeä suojelus-enkeli, jonka kuva\nsydämessäni kuiskuttaisi: 'Heikki, älä ryhdy väkivaltaan; _minun_\nkättäni sinä tahraisit verillä -- Heikki, älä syökse itseäs turhaan\nvaaraan; _minun_ rintaani sinä saatat vaaran alttiiksi!' -- Tämmöiset\najatukset paljon paremmin hillitsisivät luontoani, kuin jos Perth'in\nmunkit kaikkityyni huutaisivat: 'Pidätä kätes, ettei sinua kelloilla,\nkirjoilla ja kynttilöillä kirkonkiroukseen julistettais!'\"\n\n\"Jos tämmöinen rakastavaisen sisaren varoitus voi olla sinulle\nmiksikään avuksi sydämesi taisteluissa\", virkkoi Katri, \"niin ajattele\nvaan, että sivaltaissas veristät minun kättäni, ja että haavojasi\nsaadessas saatat tuskaa minun sydämelleni.\"\n\nSepän rohkeus nousi siitä todellista mielisuosiota osoittavasta\näänestä, jolla nämät sanat puhuttiin.\n\n\"Ja miksi et menisi vähäisen etemmäksikin noiden kylmäin rajain yli! Ja\nkoska olet niin hyvä ja armollinen, että jollain suosiolla katselet\ntätä oppimatonta syntisparkaa tässä sinun edessäsi, miksi et ottaisi\nhäntä oppilaakses ja samassa puolisokses! Isäsi sitä soisi; koko\nkaupunki sitä odottelee; hanskurit ja sepät kaikki jo varustelevat\nilonpitoa -- sinä, sinä yksin, jonka sanat ovat niin kauniit ja\nlempeät, et tahdo antaa suostumustas.\"\n\n\"Henrik\", vastasi Katri hiljaa, vapisevalla äänellä, \"usko minua, minä\nkatsoisin velvollisuudekseni tässä asiassa totella isäni käskyä, ellei\nhänen ehdoittamallansa avioliitolla olisi ylipääsemättömiä esteitä.\"\n\n\"Mutta arveles kuitenkin -- arveles toki hetkinen. Minussa ei ole\npaljon kehuttavaa sinun verrallasi, joka sekä lukea että kirjoittaa\nosaat. Mutta kumminkin minä mielelläni kuulen lukemista, ja\nkuulteleisin sinun suloista ääntäsi vaikka ijät kaikki. Sinä taas\nrakastat musiikkia, ja minä olen oppinut soittamaan ja laulamaan yhtä\nhyvin kuin moni harppumies. Sinä mielelläs annat apua köyhille;\nminulla on kyllin pois-annettavia, kyllin tallella pidettäviä; minä en\nsurisi niinkään suuria jokapäiväisiä almun-antoja kuin mitä joku\nvaivaishoitokunnan jäsen jakelee. Sinun isäsi jo käypi liian vanhaksi\njokapäiväiseen työhön; hän saisi elää meidän luonamme, siliä minäkin\npitäisin häntä niinkuin omaa isääni. Minä varoisin kaikkea\nsekaantumista tarpeettomiin riitoihin yhtä paljon kuin käteni\npistämistä omaan ahjooni; vaan jos joku meitä vastaan yrittäisi\nlaitonta väkivaltaa, se saisi kokea ettei huoli mennä saunaan, jos ei\nsyyhytä.\"\n\n\"Minä toivotan, että saisit kokea kaikkea tätä koti-onnea, jota näin\nkuvailet, Henrik -- vaan jonkun onnellisemman kanssa kuin minä olen!\"\n\nNäin puhui tai, pikemmin sanoen, huoahti Perth'in kaupungin Kaunotar,\njonka ääni tuntui sulkeutuvan, kun hän pyysi hillitä kyyneleitänsä.\n\n\"Sinä vihaat minua sitten?\" kysyi kosija hetkisen kuluttua.\n\n\"Siihen olkoon Jumala todistajana -- en!\"\n\n\"Taikka rakastat toista miestä?\"\n\n\"Arvotonta on kysyä semmoista, jonka tietämisestä ei sinulle olisi\nmitään hyötyä. Mutta siinä olet muuten aivan erehdyksissä.\"\n\n\"Tuota villikissaa Conachar'ia kenties?\" kysyi Heikki vielä. \"Kyllä\nminä hänen silmänluontinsa huomasin.\"\n\n\"Sinä väärinkäytät tuskallista tilaani, Heikki, saadaksesi minua\nhäväistä, vaikken suinkaan ole semmoista sinulta ansainnut.\nConachar'ista en minä mitään huoli, paitsi että minä, koettaessani\nkesyttää hänen kesytöntä luontoansa opettamisella, kenties voin\njollakin huolella muistella sydäntä, joka ennakkoluuloihinsa ja\nintohimoihinsa niin on vaipunut -- ja siinä seikassa, Heikki, hän on\nhyvin sinun kaltaisesi.\"\n\n\"Sitten se mahtaa olla joku noista silkissä sihisevistä, kullassa\nkulisevista hoviherroista\", jatkoi seppä, jonka luonnoltansa tulinen\nsydän nyt harmista ja epätoivosta oli kiihtynyt; \"joku noista, jotka\narvelevat jokapaikassa pääsevänsä voitolle sulkalakkiensa korkeudella\nja kannustimiensa kilinällä. Jospa vaan tietäisin kuka heistä se on,\njoka hylkää luonnolliset parinsa, punatut, hyvänhajuiset hovineitoset,\nja tulee hakemaan saalista meidän koreilemattomista porvaritytöistä!\nVoi jospa vaan tietäisin hänen nimensä ja sukunsa!\"\n\n\"Henrik Seppä\", lausui nyt Katri, luoden pois heikkouden, joka vielä\nhetkisen aikaa näkyi hänen voimaansa masentaneen, \"tämä on\nkiittämättömän houkan tai pikemmin vielä hurjan hullun puhetta. Johan\nminä sanoin sinulle,  tään puheemme alkaessa ei kukaan ollut silmissäni\nkorkeammassa arvossa kuin se minkä arvo nyt alenemistaan alenee\njokaisen sanan kautta, jota hän perättömässä luulokkaisuudessaan ja\nmielettömässä vihastuksessaan laskee suustansa. Sinulla ei ollut\nvähintäkään oikeutta saada tietää sitäkään, mitä sinulle ilmoitin; ja\ntämä ilmoitus -- ole hyvä ja huomaa se -- ei millään muotoa tarkoita\nettä pitäisin sinusta paremmin kuin muista, vaikka kyllä tunnustin etten\npidä kenestäkään muusta enemmän kuin sinusta. Siinä on kyllin, että\nsinä huomaat toivoillasi olevan yhtä ylipääsemättömiä esteitä, kuin jos\njoku noita olisi kohtaloni mahtisanoillaan lumonnut.\"\n\n\"Aika-miehessä kyllä lienee lumousten rikkoja!\" sanoi seppä. \"Soisinpa\ntosiaan, että siinä este olisi. Torbjörn, tanskalainen aseseppä, se\nkehui osaavansa loitsia rintahaarniskoita, sillä että muka lauloi\njotain loitsulukua sillaikaa kun rauta oli kuumenemassa. Minä väitin,\nettei runoista ole mitään apua miekkaa vastaan, joka Loncartyssä oli\ntaistellut -- mikä siitä sitten tuli, on tarpeeton sanoa -- mutta hänen\nhaarniskansa, ja rinta sen alla, ja lääkäri, joka haavaa laastaroitsi,\nne kyllä tietävät, eikö Heikki Sepässä ole lumousten rikkojaa!\"\n\nKatrin silmistä kyllin näkyi, että näihin sanoihin oli tuleva vastaus,\njoka ei suinkaan olisi ollut tuon kehutun teon kiittämistä; sillä\nsuorasukainen seppä ei ollutkaan muistanut, että se juuri oli sitä\nlaatua, josta hän niin usein sai kuulla Katrin moitteita. Mutta ennen\nkun neidon mietteet vielä olivat puhjenneet sanoiksi, pisti isä päänsä\nsisään oven kautta. \"Heikki\", sanoi hän, \"minun täytyy tulla\nhäiritsemään sinua kesken hauskaa tointa, ja pyytää sinua kiiruusti\ntulemaan työhuoneeseni, sillä meillä olisi neuvoittelemista muutamista\nkaupunkimme etua likeltä koskevista asioista\".\n\nHeikki, totellen ukon käskyä, kumarsi Katrille ja läksi tuvasta.\nLuultavasti olikin vallan hyvä heidän ystävällisen välinsä\npitkittämiseen nähden, että heille nyt tuli ero, juuri kun puhe\nnähtävästi oli tämmöiselle uralle poikkeeva. Sillä kosija oli ruvennut\nkatsomaan tytön kieltäväistä vastausta jokseenkin oikulliseksi ja\nselittämättömäksi, sen perästä kun hänelle, hänen mielestään, oli\naamulla niin suuri suosion-osoitus tullut suoduksi. Katrin mielestä\npäinvastoin seppä tahtoi väärinkäyttää hänelle suotua suosiolahjaa,\neikä suinkaan ollut hienolla arkatuutoisuudella näyttänyt ansaitsevansa\nsemmoista.\n\nMutta kumpaisenkin sydämessä kuitenkin kyti keskinäinen mielisuosio,\njoka, jahka vaan riita asettui jälleen, oli viriävä ja saattava tytön\nunohtamaan kainoutensa loukkaamista, ja kosijan puolestaan tulisen\nrakkautensa hylkäämistä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\n    Tää riita kerran vertä vuodattaa.\n\n           Henrit IV, ensimm. osa.\n\nKokoonkutsuttu porvarikokous oli nyt tullut yhteen yöllisestä\npäällekarkauksesta keskustelemaan. Simo Hanskurin työtupa oli nyt\ntäpötäynnä sangen suurenarvoisia miehiä, joista muutamilla oli musta\nsamettitakki yllään, kultavitjat kaulassa. Tässä nähtiin näet kaupungin\nvanhimmat; olipa vaivaishoitokunnan jäseniä ja pormestareitakin tässä\nkunnioitettavassa seurassa. Kaikki otsat olivat harmin ja huolen\nrypyissä, ja he puhelivat keskenään pikemmin kuiskuttamalla kuin\nääneensä. Enimmin toimessaan kaikista häärieli keskellä joukkoa sepän\npieni kerskaileva apulainen yöllisessä kahakassa, Olivier Proudfute\nnimeltään ja lakintekijä ammatiltaan. Hän oli aivan tiiran kaltainen,\njoka kaikkein kiivaimmin lentää liehuttelee, kiljuu ja pitää melua\nmyrskysään noustessa, vaikka semmoiselle linnulle luulisi olevan\nparasta, jos se pakenisi pesähänsä ja pysyisi alallaan siksi kun myrsky\non asettunut.\n\nOli se miten oli, mutta Proudfute mestari vaan hääri keskellä joukkoa,\npidellen milloin yhtä, milloin toista kiinni napista -- kallistellen\nkorvansa likelle milloin yhden, milloin toisen korvaan. Hän sulki\nsyliinsä ne, jotka olivat lyhyenlännät niinkuin hän itse, siksi että\nhän heille sitä likemmällä ja salaisemmalla tavalla saisi kuiskuttaa\nmietteitänsä -- hän nousi varpailleen, kannattaen itseänsä puhutellun\nnutunkauluksesta kiinnipitämällä, siksi että saisi pitkillekin miehille\nantaa yhtä paljon osaa tiedoistaan. Hän oli mielestään ikään kuin yksi\ntapauksen sankareista, ylpeillen siitä että hän omin silmin oli kaikki\nnähnyt ja siis paremmin kuin muut tiesi asian haarat; ja noihin\ntodellisiin tietoihinsa kähäkästä hän hyvin mielellään pisteli hiukan\nomiakin lisäksi. Eipä juuri kuitenkaan voi sanoa hänen tiedon-antojensa\nolleen erinomaisesti huvittavia eikä tärkeitä, sillä pää-asiallisesti\nvaan kuului hänen suustansa tämmöisiä vakuutuksia:\n\n\"Se on kaikki totta, Pyhä Johannes auttakoon! Minä itse olin siellä ja\nnäin sen omin silmin -- minä kaikkein ensiksi juoksin siihen meluun. Ja\njos en olisi minä ollut siellä sekä vielä toinen vankka mies, joka\nmelkein yhtä kiiruusti joutui sinne, niin he olisivat murtaneet Simo\nHanskurin talon auki, leikanneet häneltä kaulan poikki ja vieneet hänen\ntyttärensä pois Vuoristoon. -- Se on kovin ilkeä teko -- semmoista ei\nsaisi kärsiä, naapuri Crookshank -- semmoista ei pitäisi sallia,\nnaapuri Glass -- semmoista emme me voi jättää rankaisematta, naapurit\nBalneaves, Rollock ja Christeson. Se oli kuitenkin onni, että minä ja\nse toinen vankka mies jouduimme sinne -- eikö niin, hyvä naapuri ja\nkunnioitettava pormestari Craigdallie?\"\n\nNäitä tässä kerrottuja lauseita hääriväinen lakintekijämme jakoi\nuseampiin korviin. Pormestari Craigdallie, lihava killa-veli, se sama,\njoka yöllä oli ehdoittanut porvari-kokouksen lykkäämistä tähän aikaan\nja paikkaan -- paksu, mahakas, pulskea mies, tempasi nuttunsa irti\ntuosta loruelijasta juuri yhtä vähällä kursaamisella kuin suuri hevonen\npudistaa pois hävyttömän kärpäsen, joka jo kymmenen minuutin ajan on\nrasittanut. \"Hiljaa, hyvät naapurit!\" sanoi hän. \"Tuossa juuri tulee\nSimo Hanskuri, jossa ei kukaan vielä ole koskaan havainnut valhetta.\nKuulkaamme hänen omasta suustansa mitä pahaa hänelle on tehty\".\n\nSimo, kun häntä näin oli kehoitettu seikkansa kertomaan, teki sen\nsilminnähtävällä hämillisyydellä, selittäen sen siten että muka ei\nolisi suonut kaupungille hänen tähtensä nousevan verivihaa kenenkään\nkanssa. Koko asia, jos hän voi niin sanoa, oli vaan ollut tuommoista\nnuorten hoviherrain maskeraattia ja hulivilin-leikkiä. -- Ja pahin\nseuraus, mikä siitä voi tulla, oli se, että hän aikoi panna rautakankia\ntyttärensä ikkuna-luukun vahvistukseksi, toisen samallaisen kepposen\nestämiseksi.\n\n\"No, mutta jos se vaan oli maskeraattia eli naamusleikkiä\", lausui\nCraigdallie, \"sittenhän meidän naapurimme, Wynd'in Heikki, teki vallan\npahoin, kun tuommoisen viattoman leikin tähden katkasi yhdeltä\nherroista käden poikki, kaupungillemme mahtais tulla suuri sakko\nmaksettavaksi, jos emme sitä käden silpoojaa pane kiinni.\"\n\n\"Pyhä Maaria varjelkoon!\" vastasi hanskuri. \"Jos te tietäisitte mitä\nminä tiedän, teitä peloittaisi tähän asiaan koskea, yhtä paljon kuin\njos se olisi kuumaa rautaa. Mutta koska te nyt välttämättömästi\ntahdotte pistää hyppysenne tuleen, niin minun täytyy puhua totuus ilmi.\nJa tuli siitä, mikä tuli, täytyy minun sanoa, että tässä asiassa olisi\nmahtanut käydä vallan pahoin minulle sekä minun omaisilleni, ellei\nHeikki Seppä, jonka te kaikki hyvin tunnette, olisi niin onnellisella\nhetkellä tullut avuksi.\"\n\n\"Eipä ollut minunkaan apuni poissa\", pisti Olivier Proudfute väliin,\n\"minä kyllä en voi kehua olevani yhtä hyvä miekkamies kuin naapurimme,\nHeikki Seppä. -- Näittehän te minutkin, naapuri Hanskuri, kohta kahakan\nalussa?\"\n\n\"Sinut näin kahakan loputtua, naapuri\", vastasi hanskuri\nkuivakiskoisesti.\n\n\"Niin oikein, niin oikein -- enhän muistanut, että te olitte sisässä,\ntalossanne, sillä aikaa kun ulkona läimäyteltiin, ettekä siis voineet\nnähdä, kutka ne sivaltajat oli.\"\n\n\"Vaiti, naapuri Proudfute, ole niin hyvä, vaikene jo\", virkkoi\nCraigdallie, jota kunnon oltermannin inkuminen nähtävästi jo väsytti.\n\n\"Siinä näkyy olevan joku salaisuus\", sanoi pormestari; \"mutta\nluullakseni minä sen arvaan. Meidän ystävämme Simo on, niinkuin kaikki\ntietävät, rauhan mies, joka mielummin pysyy alallaan ja kärsii\nvääryyttä, kuin että joku ystävä taikka naapurikin, hänelle korvausta\nvaatiessaan, joutuisi vaaran alttiiksi. Heikki Seppä, sinä, joka aina\nolet saapuvilla, milloin kaupunkimme puolustajia tarvitsee, sano nyt\nmitä _sinä_ asiasta tiedät.\"\n\nSeppä kertoi tapauksen samalla tavalla, jolla se jo on tullut tässä\nkerrotuksi, ja kaikkiin aina sekaantuvainen lakintekijä pisti taas\nväliin: \"Ja näithän minutkin siinä kahakassa, kunnon seppä, tottahan\nnäit minutkin?\"\n\n\"Enpä juuri nähnyt, totta tosiaan, naapuri kulta\", vastasi Heikki;\n\"vaan sinä olet, näet sinä, pikkarainen mies ja saattaa kyllä olla\netten sattunut sinua keksimään.\"\n\nTämä vastaus nosti aika naurun Olivier'istä ja tämä itsekin nauroi\nkanssa, mutta lisäsi itsepäisesti: \"Olinpa kuitenkin etumaisia miehiä,\nkun avuksi riennettiin.\"\n\n\"No, mutta missäs sinä sitten piilit siellä, naapuri?\" kysyi seppä.\n\"Sillä minä sinua en nähnyt, vaikka olisin mielelläni maksanut\nparhaitten minun alaisimeltani lähteneitten rautavarusten hinnan siitä,\njos olisin saanut nähdä sinun kaltaisesi vankan miehen rinnallani.\"\n\n\"Enpä ollut kovin kaukana kuitenkaan, kunnon seppä veikkoseni; sillä\naikaa kun sinä siinä lyödä kalkahduttelit ikään kuin alaisimes olisi\nollut edessäsi, torjuelin minä päältäsi niitä läimäyksiä, joilla yksi\nosa roistoista sinua takaa tavoitteli; ja siksi et sinä voinutkaan\nnähdä minua siinä selkäsi takana.\"\n\n\"Olen ma kuullut puhuttavan yhdestä vanhan ajan sepästä, jolla vaan oli\nyksi silmä\", virkkoi Heikki. \"Minulla niitä tosin on kaksi, mutta ne\nmolemmat edessä, niin etten tietysti voinut nähdä mitä sinä takanani\ntoimittelit, naapuri.\"\n\n\"Totinen tosi on kaikissa tapauksissa,\" jatkoi mestari Olivier yhä,\n\"että minä kanssa olin siellä ja minä nyt myös annan kertomukseni\nasioista tälle meidän pormestarillemme, sillä seppä ja minä me olimme\nsiinä etumaisia miehiä.\"\n\n\"Ei sitä tarvitse tätä nykyä\", kielsi pormestari, viitaten mestari\nProudfutea vaiti olemaan. \"Simo Hanskurin ja Heikki Sepän sanoissa\nolisi riittävä todistus vähemminkin todennäköiselle asialle. -- Ja nyt,\nkunnon mestarit, lausukaa ajatuksenne, mitä tulee tehdä! Tässä ovat\nkaikki kaupunkimme oikeudet tulleet häväistyiksi ja rikotuiksi,\nepäilemättä, niinkuin kyllä arvaatte, jonkun mahtavan miehen kautta,\nsillä kukaan muu ei olisi uskaltanut meitä niin suututtaa. Hyvät\nmiehet, kipeältä tuntuu lihalle ja verelle kärsiä tämmöistä. Laki on\ntosin määrännyt meille halvemman arvon kuin kuninkaille ja\naatelismiehille, mutta järjetöntä se olisi, jos he luulisivat saavansa\nmurtaa auki meidän huoneemme ja häväistä meidän vaimoväkemme kunniaa\nilman kostoa.\"\n\n\"Sitä emme voi kärsiä!\" huusivat kaikki porvarit yhtä suutansa.\n\nMutta nyt Simo Hanskuri puuttui puheesen sangen pelollisen ja\nhuolellisen näköisenä. \"Minä toivon yhä vielä, ettei asia ollut niin\npahoin tarkoitettu kuin mitä meistä näytti, kunnon naapurit; ja minä\npuolestani vallan mielelläni soisin matalalle majalleni tulleen\nsäikähdyksen ja häiriön anteeksi, jos vaan sillä voisin estää, että\nmeidän kaunis kaupunkimme minun tähteni joutuisi vaaraan. Olkaa hyvät\nja ajatelkaa kutka tulisivat tässä asiassa tuomareiksi, keitten tulisi\ntutkia tämä asia ja meille suoda tai meiltä kieltää hyvitystä. Minä nyt\npuhun tässä naapurein ja ystäväin kesken, ja siksi puhun suoraan.\nKuninkaamme -- Jumala häntä siunatkoon! -- on niin kipeä ruumiinsa ja\nsielunsa puolesta, että hän on käskevä meitä kääntymään jonkun hänellä\nneuvon-antajana olevan suuren herran puoleen -- kuka sitten par'-aikaa\nsattunee olemaan hänen ylimmässä suosiossaan. Kenties hän käskee meitä\nkääntymään veljensä Albanyn herttuan puoleen, joka vaan on käyttävä\nmeidän oikeudenpyyntömme keinoksi, millä meiltä voi rahoja kiskoa.\"\n\n\"Me emme huoli Albanyn herttuaa tuomariksemme\", huusivat kokoutuneet\ntaas yhtä yksimielisesti.\n\n\"Tai kenties kuningas antaa asian Rothsayn herttuan huostaan\", jatkoi\nSimo; \"ja se iloinen nuori prinssi on vaan katsova meille tehdyn\nväkivallan kelpo aineeksi, josta hänen lystit kumppalinsa voivat laskea\npilapuheita ja hänen harppumiehensä sepittää lauluja.\"\n\n\"Ei puhettakaan Rothsayn herttuasta! Hän on liian suuri ollakseen\nmeidän tuomarimme\", huusivat taas porvarit.\n\nSimo, jonka sydän rohkaistui, kun hän näki lähenevänsä sitä paikkaa,\nmihin hän pyrki, nyt jatkoi, yhtähyvin vaan kuiskaamalla mainiten tuota\npelättyä nimeä: \"Tahtoisitteko sitten mielummin olla tekemisissä Mustan\nDouglas'in kanssa?\"\n\nSilmänräpäyksen aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Kaikki katselivat\ntoinen toisehensa pelästynein kasvoin, vaalennein huulin. Seppä lausui\nrohkeasti ja lujalla äänellä ilmi ne tunteet, jotka kaikissa sydämissä\nliikkuivat, vaikkei kukaan muu ollut rohjennut niitä sanoiksi nimetä:\n\n\"Musta Douglasko tuomitsemaan porvarin ja aatelismiehen väliä --\nkukapaties hyvinkin korkean aatelisherran, sen verran kuin voin tietää\nja arvata? -- Suodumpi sitten olis vaikka itse Musta Paholainen\nhelvetistä! Hullu te olette, Simo isä, kun näin hurjan ehdoituksen edes\nesiin tuotte.\"\n\nTaas kului hetkinen äänettömyydessä, koska kaikki olivat peloissa ja\nkahden vaiheilla. Tästä äänettömyydestä viimein pormestari Craigdallie\nluopui luoden paljoa merkitsevän silmäyksen puhujaan. \"Sinä turvaat\nlujasti vahvaan rintahaarniskaasi, seppä veikkoseni, muuten et puhuisi\nnäin uhkarohkeasti.\"\n\n\"Minä turvaan kelpo sydämeeni, joka sykkii tään haarniskan alla, oli\nsen vahvuus miten lienee, pormestari\", virkkoi peloton Heikki; \"ja\nvaikken minä ole suuri puhuja, ei kuitenkaan kukaan noista suurista\nherroista, kuka hyvänsä se lieneekin, saa minun suutani tukituksi.\"\n\n\"Käy vahvassa haarniskassa, kunnon Heikki, taikka älä puhu näin\nkovaan\", kertasi taas pormestari painavalla äänellä. \"Täällä on\nkaupungissa rajaisia, joilla on Verinen Sydän[16] merkkinä olkapäässä.\n-- Mutta kaikesta siitä ei ole meille neuvoa. Mitä meidän nyt tulee\ntehdä?\"\n\n\"Lyhyt neuvo, paras neuvo\", vastasi seppä. \"Menkäämme ylituomarimme luo\nja pyytäkäämme häneltä puolustusta ja apua.\"\n\nSuostumus-huuto lensi koko joukon ympäri, ja Olivier Proudfute\nhuudahti: \"Tätä samaahan minäkin olen tässä sanellut koko puolen\ntuntia, vaikkei kukaan teistä ole huolinut kuullella puhettani.\nMenkäämme ylituomarimme luokse, sanoin minä. Hän on aatelisherra itse\nja hänen velvollisuutensa on välittää meidän kaupunkimme sekä aatelin\nvälillä kaikissa asioissa.\"\n\n\"Vait, naapurit, vait -- varokaa mitä teette tai puhutte\", virkkoi nyt\nlaiha ronkale, jonka pieni ruumis näytti vielä pienemmältä, vielä\nhaamunkaltaisemmalta, sen kautta että hän pyysi teeskellä itsensä niin\nerinomaisen nöyräksi tai, käyttääksemme hänen omia sanojansa -- laittaa\nitsensä vielä halvemmaksi ja mitättömämmäksi kuin miksi luonto hänet jo\noli luonut.\n\n\"Älkää pahaksi panko\", sanoi hän, \"minä vaan olen halpa apteekkari.\nKuitenkin olen saanut kasvatukseni Pariisissa ja oppinut siellä\n_artes humanas_ (yleisinhimilliset tieteet) sekä _cursum medendi_\n(lääkärintaidon) yhtä hyvin kuin moni, joka kehuu itseänsä oppineeksi\nlääkäriksi. Luullakseni ymmärrän minä tämänkin haavan luonteen ja olisi\nse mielestäni paraiten parannettava pehmittävillä voiteilla. Tässä on\nmeidän ystävämme Simo Hanskuri, joka, niinkuin te kaikki tiedätte, on\nkunnian mies. Luuletteko te ettei hän olisi meistä kaikista kiivain\nankariin keinoihin, koska tää asia niin likeisesti koskee hänen\nperheensä kunniaa? Ja koska hän luopuu pois kanteestaan noita samoja\nmelunnostajoita vastaan, niin arvelkaa, eiköhän hänellä mahda olla joku\nhyvä syy, jota ei hän uskalla virkkaa, tämän asian jättämiseen\nsiksensä. Ei ole minun asiani sormin koskea tähän kipeään paikkaan;\nmutta, surkea kyllä, tiedämme kaikki hyvin, että nuoret tytöt ovat,\nniinkuin sanoisin, kevykäistä ainetta. Ajatelkaamme nyt, että joku\nkelpo tyttö -- kaikessa viattomuudessa tietysti -- on jättänyt\nikkunansa telkeämättä St. Valentinin päivän aamuna, siksi että joku\njalo kavaljeeri -- kaikessa kunniallisuudessa arvattavasti -- voisi\ntulla hänen Valentini-kumppalikseen ensivuodeksi. Ja ajatelkaamme että\nse kavaljeeri siitä tavattaisiin, eikö ole luultava että tyttönen\nsilloin kiljahtaa, ikään kuin nuoren herran tulo olisi ollut hänelle\narvaamaton; ja -- ja -- jos sotkemme sen kaiken kokoon yhteen huhmareen\nja punnitsemme asian, niin tokko se lienee semmoinen seikka, että sen\nvuoksi tarvitsis meidän kaupungillemme nostaa vihaa?\"\n\nApteekkari lausui mielipiteensä mielistelevällä tavalla; mutta hän\nkukistui vielä tavallistansa pienemmäksi, kun hän näki veren punaavan\nvanhan Simo Hanskurin poskia, ja kulmakarvoja myöten tulistuttavan\npelätyn sepän kasvoja. Jälkimmäinen astui likemmäksi, loi ankaran\nkatseen säikähtyvään apteekkariin, ja puhkesi seuraaviin sanoihin:\n\"Sinä kävelevä luuranko! Sinä ahdashenkinen apteekkipurkki! Sinä\nvirallinen myrkyn syöttäjä. Jos arvelisin Hanskurin Katrin hyvän\nmaineen voivan kymmennes-minuutinkaan ajaksi tahrautua sinun halvan\nhengähdykses kautta, niin kyllä minä survoisin sinut mäsäksi, sinä\npuoskari, sinun omassa huhmaressas, ja sotkisin sinun kurjan raatosi\nkanssa yhteen tulikivenjauhoja, ainoan todellisen lääkkeen, mitä\nsinulla on puodissas, ja näin laittaisin voidetta rupisille koirille!\"\n\n\"Seis, poikaseni, seis!\" huusi hanskuri käskevällä äänellä. \"Ei\nkelläkään, paitsi minulla, ole sananvaltaa tässä asiassa. --\nKunnioitettava pormestari Craigdallie, koska minun kärsivällisyyteni on\ntällä tavoin tullut selitetyksi, niin olen suostuvainen siihen, että\ntätä seikkaa tutkitaan pohjaa myöten. Ja vaikka loppu-päätös mahtanee\nnäyttää, että me olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme pysyneet\nalallamme, niin se on samassa myös todistava, ettei minun Katrini\nomalla kevytmielisyydellään tai hupsuudellaan ole antanut syytä tähän\nsuureen häväistykseen.\"\n\nPormestari myöskin kävi väliin. \"Heikki naapuri\", lausui hän, \"me\ntulimme tänne neuvoittelemaan, emme riitelemään. Minäkin olen yksi\ntämän kauniin kaupungin hallitsijoita, ja semmoisena käsken sinua\nluopumaan kaikesta äkämielestä ja vihasta, mitä sinulla voi olla tätä\nmestari apteekkari Dwining'iä vastaan.\"\n\n\"Hän on liian halpa olento, pormestari\", sanoi siihen Heikki: \"että\nminun mielessäni voisi olla pysyväistä vihaa häntä vastaan -- eihän mun\nolisi tarvis muuta kuin yksi kerta sivaltaa suurella vasarallani, niin\nmenisi jo hän puoteineen, päivineen mäsäksi!\"\n\n\"Vaiti sitten ja kuule minua\", virkkoi pormestari. \"Me kaikki uskomme\nPerth'in Kaunottaren kunniaan yhtä lujasti kuin autuaan Pyhän Neitsyeen\nkunniaan.\" Näin sanoen hän hartaasti risti silmiään. \"Mutta puhuaksemme\ntaas kääntymisestä ylituomarin puoleen, oletteko te kaikki yksimieliset\nsiinä, naapurit, että tämä seikka on annettava meidän ylituomarimme\nkäsiin, koska syypää, niinkuin lienee syytä pelätä, on joku mahtava\naatelisherra?\"\n\n\"Koska ylituomari itsekin on aatelissukua\", tokaisi itikan-äänellään\napteekkari, joka pormestarin välityksen perästä nyt johonkin määrään\noli tointunut säikähdyksestään -- \"vaikken minä suinkaan, sen Jumala\nnähköön, tahdo puhua mitään pahaa mainitusta kunnioitettavasta\nherrasta, jonka esi-isät monta monituista vuotta ovat olleet samassa\nvirassa kuin hän tätä nykyä -- --\"\n\n\"Perth'in kaupungin vapaan vaalin kautta\", lausui seppä, keskeyttäen\nhäntä syvällä, mahtavalla äänellänsä.\n\n\"Aivan niin, tietysti\", myönsi hämille joutunut puhuja, \"porvarein\nkautta. Kuinkas muuten? -- mutta, seppä veikkoseni, älä minua keskeytä.\nMinä nyt puhun arvoisalle pormestarillemme, Craigdallielle, halvan\nymmärrykseni mukaan. Ja minä sanon, että, olkoon asia niin tai näin,\ntää ritari Patrik Charteris on aatelis-sukua, ja sananlasku sanoo,\nettei varis varikselta silmää puhkaise. Hän kyllä saattaa hyvin pitää\npuoltamme, kun ollaan riidassa Vuorelaisten kanssa, ja hän saattaa\nheitä vastaan täyttää tuomarin ja kaupungin-päällikön velvollisuudet.\nMutta tokiko hän, joka itse käy silkissä, ruvenne puolustamaan meitä\nyhtä hyvin tikattuja nuttuja ja kullankirjailtua verkaa kuin\nruudullisia tartan-hameita[17] ja Irlannin sarkaa vastaan, se on hiukan\nepäiltävä. Totelkaa nyt yksinkertaisen miehen neuvoa. Me olemme saaneet\nKaunottaremme pelastetuksi, josta minä en koskaan aikonut puhua pahaa,\nniinkuin en tosiaan tiedäkään hänestä mitään pahaa. He ovat kadottaneet\nvähintänsä yhden miehen käden, kiitos olkoon siitä Heikki Sepälle -- --\n\n\"Ja minulle\", lisäsi tuo pieni, suurisuinen lakintekijä.\n\n\"Ja Olivier Proudfutelle niinkuin hän itse sanoo\", jatkoi apteekkari,\njoka oli valmis myöntämään kunnianloistoa kelle hyvänsä, kunhan vaan ei\nhänen tarvinnut itse astua sinne vievää vaarallista polkua. \"Koska,\nsanon ma, he ovat jättäneet tänne yhden käden pantiksi, he eivät enään\nikinä tule takaisin tälle Curfew-kadulle, niin, minun yksinkertaisen\nymmärrykseni mukaan, olisi paras, jos vaan kiittäisimme tätä meidän\nvankkaa naapuriamme tässä ja sitten emme enää hiiskuisi mitään koko\nasiasta, jättäen sen unohtumaan. Sillä meidän kaupungillahan siitä nyt\nkuitenkin on tullut kunniaa ja noille helvetin tulen korvennettaville\nvaan vahinkoa.\"\n\nTämä rauhan-neuvo vaikutti useempiin porvareista, jotka alkoivat\nnyykähdytellä päätänsä ja luoda erin-omaisen viisaita silmäyksiä\nkärsivällisyyden puolustajaan. Simo Hanskurikin, huolimatta apteekkarin\ntaannoisista loukkaavista puheista, myös näkyi taipuvan samaan mieleen.\nMutta ei niin Heikki Seppä, joka, kun näki neuvoittelun näin kesken\npysähtyvän, jatkoi puheen suorilla sanoilla niinkuin ainakin.\n\n\"Minä en ole vanhimpia enkä rikkaampia teidän joukossanne, naapurit,\nenkä sitä liioin surekaan. Kyllähän vuosia vielä karttuu, jos vaan\njaksaa elää niin että ne saa nähdä. Ja on minussa yhtä hyvä mies kuin\nmuissakin hankkimaan itselleni rahaa ahjoni hehkulla sekä palkeitteni\nlietsomisella, ja samoin myös on minussa mies niitä taas kuluttamaan.\nMutta ei kenenkään miehen silmät ole nähneet minun nurkassa\nnuhjaelevan, jos meidän kauniille kaupungillemme vääryyttä on\ntapahtunut sanoilla tai teoilla, jos vaan sitä väärää on ollut\nmahdollista miehen kielellä tai miehen kädellä jälleen oikaista. Enkä\nnyt aio tätä vääryyttä ristissä käsin märehtiä, jos se voin estää.\nKyllä minä yksinkin menen ylituomarin puheille, jos ei kukaan lähde\nminun kanssani. Hän on ritari, se on tosi, ja aatelisherra vapaata,\noikeata sukua, niinkuin me kaikki tiedämme, sukua, jonka alkujuuri on\nWallacen ajoista, jolloin hänen isän-isänsä isä Wallacen määräyksestä\ntuli meidän alipäälliköksemme. Mutta vaikka hän olisikin paras-sukuinen\naatelisherra koko maassa, niin kuin samassa myös on Perth'in kaupungin\nylituomari, ja hänen täytyy siis oman kunniansa tähden suojella\nkaupunkimme etuuksia ja vapauksia. Ja minä tiedänkin että hän niin on\ntekevä -- minä kerta tein hänelle teräshaarniskan ja minun mieleni on,\nettä sydän, jonka suojaksi se oli aiottu, on kelpo laatua.\"\n\n\"Tietysti\", sanoi pormestari Craigdallie, \"ei maksaisi vaivaakaan\nlähteä hoviin, jos emme saisi ritari Patrik Charteris'iä puolestamme\npuhujaksi. Meille olisi kohta se vastaus valmis: 'Menkää ylituomarinne\npuheille, te poroporvarit!' Jos te siis, hyvät naapurit, tahdotte\nsuostua minun ehdoitukseeni, niin minä ja meidän apteekkarimme Dwining\nlähdemme kohta Kinfauns'iin, vieden kanssamme Simo Hanskurin, meidän\nseppä-veitikkamme sekä uljaan Olivier Proudfuten vieraiksi miehiksi, ja\npuhuttelemme herra Patrik Charteris'iä meidän kaupunkimme nimessä.\"\n\n\"Ei\", vastusti rauhallinen lääkkeenkeittäjä, \"jättäkää minut kotiin,\nolkaa niin hyvät. Ei minussa ole sitä rohkeutta, että voisin avata\nsuuni miekkavyöllisen ritarin kuullen!\"\n\n\"Ei siitä lukua, naapuri, sinun pitää tulla kanssamme\", virkkoi\npormestari Craigdallie. \"Kaupunkilaiset sanovat minua aika tuittupääksi\nkuudenkymmenen vuoden ikäiseksi mieheksi -- Simo Hanskuri on liian\nlikeinen, koska väkivalta hänelle tehtiin -- seppä, niinkuin kaikki\ntiedämme, rikkoo miekallaan useampia haarniskoita kuin mitä hän\nvasarallaan kokoontakoo -- ja meidän naapurimme Proudfute, joka,\nkuulkaa vaan hänen omaa vakuutustansa, aina on muassa jokaisen\nPerth'issä nousevan tappelun alussa sekä lopussa, on tietysti teon\nmiehiä. Mutta meillä pitää olla kumminkin yksi rauhan ja hiljaisuuden\npuolustaja joukossamme; ja sinun, apteekkari, tulee olla se mies.\nMatkaan nyt, hyvät ystävät, varustakaa nyt saappaat ja satulat, hatut\nja hevoset, kuulkaa se -- ja tulkaamme yhteen Itäportille -- se on, jos\nte, naapurit, suostutte antamaan tämän asian meidän haltuhumme.\"\n\n\"Ei voi olla parempaa neuvoa, ja me siihen kaikki suostumme\", sanoivat\nporvarit. \"Jos ylituomari, niinkuin meidän kauniilla kaupungillamme on\noikeus vaatia, rupeaa puolellemme, niin me voimme painiskella vaikka\nparaankin kanssa heistä kaikista.\"\n\n\"Hyvä sitten, naapurit\", päätti pormestari; \"niinkuin sanottu, niin\ntulee tehdyksi. Noin tähän aikaan olin muuten kutsunut koko\nporvarikokouksen yhteen, enkä liioin epäile että\", hän katsahti joukon\nympäri, \"koska niin moni teistä, täällä läsnä-ollen, on päättänyt\nlähettää meidät ylituomarin puheille, myös muutkin samaan päätökseen\nyhtyvät. Ja sentähden, hyvät naapurini ja tämän kauniin Perth'in\nkaupungin kunnon porvarit -- nyt saappaat ja satulat, niinkuin jo\ntaannoin sanoin, ja me yhdymme Itäportin kohdalla.\"\n\nYleinen suostumushuuto lopetti tämän, niin sanoakseni, kaupungin\nsalaneuvoskunnan kokouksen, ja kaikki hajosivat, kukin haaralleen.\nLähettiläät läksivät itseään matkaan valmistamaan, ja muut kotia,\nmaltittomasti jo odotteleville vaimoillensa sekä tyttärillensä\nkertomaan, mihin neuvoihin oli ryhdytty, siksi että heidän kammarinsa\nvasta saataisiin turvatuiksi ajattomalla ajalla sisääntunkevilta\nkosijoilta.\n\nSill'-aikaa kun hevosia satuloittiin ja porvariskokous oli\nkeskustelemassa tai, oikeammin sanoen, lailliseen muotoon panemassa,\nmitä heidän johtajansa jo olivat päättäneet, täytynee, selitykseksi\nmuutamille lukijoille, selvemmillä sanoilla kertoa seikkaa, joka jo\nedellisessä keskustelussa on tullut sivumennen mainituksi.\n\nTapana oli siihen aikaan, jolloin mahtava aatelisto aina vastusteli,\nusein rikkoi Skotlannin kuninkaallisten kaupunkien oikeuksia ja\netuuksia, että nämät kaupungit, jos mahdollista, eivät valinneet\ntuomariaan kaupungissa asuvain ja tavallisia kaupungin hallintovirkoja\ntoimittavain kauppiasten, ammattilaisten tai muitten porvarein\njoukosta, vaan pyysivät siihen korkeaan paikkaan jonkun lähestön\nmahtavista vapaaherroista. Tämän tuli sitten puhua heidän puolestaan\nhovissa, jos joku heidän yhteistä etuansa koskeva asia oli ajettava, ja\njohtaa porvariväkeä tappeluissa, niin hyvin yleisessä sodassa kuin myös\nyksityisissä taisteluissa, tuoden omatkin alustalaisensa heille avuksi.\nTätä suojaa ei kuitenkaan suotu aivan ilmaiseksi. Ylituomarit välistä\nmoitittavaan määrään käyttivät valtaansa omaksi edukseen ja hankkivat\nitselleen kunnan yhteismaihin kuuluvia tiluksia ja taloja lahjaksi,\njoten näin saatu turva tuli porvareille sangen kalliiksi.\n\nToiset taas tyytyivät siihen, että saivat porvarein voiman avuksensa\nomiin yksityisiin taisteluihinsa ynnä sen lisäksi muita kunnioituksen\nsekä mielisuosion osoituksia, joita heidän johtonsa alla oleva kaupunki\nmielellään antoi, ollakseen varma heidän avustansa hädän tullessa.\nKuninkaallisen kaupungin virallisena suojelijana oleva vapaaherra ilman\nmitään tunnonvaivatta otti näitä vapaehtoisia lahjoja, ja palkitsi ne\npuolestaan sillä että hän kaupungin oikeuksia puolusti, sanallaan\nvaltioneuvoskunnassa sekä urhotöillä sotatanterella.\n\nPorvareilla \"kauniissa Perth'in kaupungissa\" -- sillä liikanimellä he\nkotipaikkaansa mielellään mainitsivat, oli nyt jo useampien miespolvien\najalla ollut tämmöisiä suojelijoita ja ylituomareita Charteris'in\nsuvusta, joka asui Kinfauns'issa, kaupungin läheisyydessä. Oli tuskin\nvuosisata vielä siitä, kun ensimmäinen tätä mainiota sukua, Robert\nIII:n aikana, otti asuntonsa mainittuun vahvaan linnaan, joka nyt oli\nheidän omansa ynnä ympärillä olevain ihanain ja viljavain seutujen\nkanssa. Mutta tämän ensimmäisen tulokkaan historia, ritarillinen ja\nromantillinen itsessään, oli semmoinen, että se helpoitti muukalaisen\nperehtymisen tähän uuteen maahan, johon hänet kohtalo oli ajanut. Me\nkerromme sen tässä vanhain, yhtäpitäväin taruin mukaan, joissa on\nvarmat todellisuuden merkit, niin että se kenties voisi saada sijansa\ntieteellisemmissäkin teoksissa kuin tässä.\n\nMainio isänmaan-ystävä William Wallace, kun hän taas oli asevoimalla\nkarkoittanut englantilaiset valloittajat vähäksi aikaa ulos maasta,\nkuuluu kerta lähteneen matkalle Franskaan, vieden kanssansa vähäisen\njoukon luotettavia ystäviä. Hänellä oli aikomus koettaa, eikö hän\nomassa personassaan -- urhoutensa tähden oli hän kaikissa maissa\nkunniassa pidetty -- voisi saada Franskan kuninkaalta jotakuta\nsotajoukkoa tai muuta apua, jonka voimalla Skotlantilaiset voisivat\njälleen päästä itsenäisiksi.\n\nSkotlannin sankari oli purjehtimassa sinne pienellä laivalla, laskien\nDieppen satamaa kohti; silloin ilmautui taivaanrannalle toinen alus,\njota merimiehet kohta rupesivat katselemaan epäilyksellä ja pelolla,\npianpa hämmästyksellä ja epätoivolla. Wallace kysyi heidän\nsäikähdyksensä syytä. Kapteeni silloin antoi tiedoksi, että tuo heitä\nkohti laskeva ja heidän kimppuunsa pyrkivä alus oli merirosvon oma,\njoka oli yhtä paljon kuuluisa pelottomuudestaan ja ruumiinvoimastaan\nkuin myös onnellisista rosvoretkistänsä. Tuomas de Longueville oli\nsyntyisin Franskalainen, mutta nyt yksi noista merirosvoista, jotka\nsanoivat itseänsä meren ystäviksi, vaan kaikkein merenkulkijain\nvihollisiksi. Hän ahdisteli ja ryösteli kaikenkansaisia laivoja\nmuinaisten Norjan merikuningasten lailla, joita sillä nimellä senvuoksi\nmainittiin, koska heidän valtakuntansa oli laineitten harjulla.\nKapteeni vielä lisäsi, rosvolaivan olevan niin nopeakulkuisen, ettei\nmikään muu alus voinut siltä päästä pakoon; eikä myös mikään laivaväki,\nvaikka kuinka urhokas, voinut toivoa kestävänsä rosvoa vastaan, kun\nhän, niinkuin hänellä oli tapana, hyppäsi sisään, joukkonsa etupäässä.\nWallace hymyili uhkamielisesti, kuullessaan kuinka kapteeni, epätoivo\nkatsannossaan, kyynelet silmissään, valitteli, että heidän nyt ilman\nepäilemättä piti joutua Punaisen Rosvon kynsiin; -- sen nimen oli de\nLongueville saanut siitä, kun hänen mastossaan tavallisesti, niin kuin\nnytkin, punainen lippu liehui.\n\n\"Kyllä minä vapautan Kanaalisalmen siitä rosvosta\", vastasi Wallace.\n\nHän kutsui sitten luokseen omat kymmenen tai kakstoista seuralaistansa,\nBoyd'in, Kerlien, Seton'in ynnä muut, joille tuimimman tappelun nostama\ntomu oli ikään kuin elin-ilmaa, käski heidän pukea itsensä\nrautavaruksiin ja sitten käydä pitkälleen laivan kannelle, niin\netteivät olisi näkyvissä. Merimiehet hän lähetti kannen alle, paitsi\nmuutamat harvat, jotka laivan ohjaamiseksi olivat välttämättömän\ntarpeelliset. Kapteeni sai käskyn, kuoleman uhalla, niin pitää perää,\nettä vaikka laiva oli pakenevinaan, kuitenkin sallittaisiin Punaisen\nRosvon tulla heidän kimppuunsa, pahintansa koettamaan. Wallace itsekin\nkävi pitkälleen kannelle, ettei näkyisi yhtään mitään, josta voisi\narvata vastustamisen aikomusta. Neljännestunnin kuluttua Longuevillen\nlaiva saavutti Wallacen, ja Punainen Rosvo, kiinnitettyään\nsaaliinsa siihen viskatuilla rautakoukuilla, hyppäsi yli täysissä\nrautavaruksissaan, ja hänen miehensä seurasivat häntä hirmuisella\nriemuhuudolla, ikään kuin voitto jo olisi ollut käsissä. Mutta silloin\nSkotlannin soturit äkkiä kavahtivat jaloilleen, ja rosvo näki nyt\njoutuneensa käsikahakkaan miesten kanssa, joilla oli tapana olla varmat\nvoitosta, jos ei ollut useampia vastassa kuin kaksi, kolme miestä\npäälle. Wallace karkasi rosvopäällikön kimppuun, ja kauhea kahakka\nalkoi heidän välillään semmoisella vimmalla, että muut lakkasivat\ntappelustaan ja jäivät vaan katselemaan, ikään kuin yksimielisestä\nsuostumuksesta jättäen voiton riippuvaksi molempain päällikköin\nottelusta keskenään. Rosvo taisteli niin hyvin kuin vaan mieheltä\nvoi vaatia; mutta Wallacella oli voimaa enemmän kuin tavallisilla\nkuoleman-alaisilla. Hän sivalsi miekan pois rosvon kädestä, joten tämä\njoutui niin suureen vaaraan, että hän, välttääkseen surmaläimäystä,\ntarttui skotlantilaiseen sankariin rinta rintaa vastaan; hän toivoi\nnäet että toki painiskelussa saisi hänet voitetuksi. Mutta tämäkin\ntoivo petti. He kaatuivat kannelle sylikkäin, mutta Franskalainen jäi\nalle, ja Wallace, tarttuen sormillaan hänen rautakaulukseensa, pinnisti\nsitä niin kokoon, vaikka se oli hienoimmasta teräksestä tehty, että\nveret purskahtivat rosvon silmistä, sieraimista sekä suusta, ja että de\nLongueville ainoasti kädenviittauksilla  voi pyytää armoa. Hänen\nmiehensäkin nyt viskasivat pois aseensa ja anoivat armoa, nähtyään\nkuinka pahaan pulaan heidän päällikkönsä oli joutunut. Voittaja lupasi\narmahtaa heidän henkensä, mutta otti heidän laivansa ja piti heidät\nkaikki vankeinansa.\n\nKun oli Dieppen sataman suulle päästy, nosti Wallace yleisen\npelästyksen, sillä että ensin vedätti mastoonsa rovon lipun, josta\nluultiin de Longuevillen olevan tulossa kaupunkia ryöstämään.\nHätäkellot vonkuivat, hätätorvet torahtelivat ja porvarit juoksivat\naseitansa noutamaan -- silloinpa yht'-äkkiä kaikki muuttui. Skotlannin\nleijona kultakilvessään lensi ylös maston huippuun, rosvolipun yli, ja\nantoi tiedoksi, että Skotlannin sankari oli tullut, niinkuin kotka,\nsaalis kynsissään. Hän vei nyt vankinsa maalle ja kuljetti hänet\nkanssansa Franskan hoviin, missä kuningas Wallacen pyynnöstä antoi\nrosvolle kaikki ryöstötyöt anteeksi, vieläpä soi hänelle ritarin-arvon\ntarjoten de Longuevillelle paikan omassa sotajoukossansa. Mutta rosvo\noli niin mieltynyt jalomieliseen voittajaansa, että hän pyysi saada\nolla osallisna Wallacen kaikissa onnenvaiheissa, seurasi hänen kanssaan\nSkotlantiin, taisteli hänen rinnallaan monessa verisessä tappelussa ja\nansaitsi itselleen sen maineen että Tuomas de Longuevillen urhoutta ei\nvoittanut kenenkään muun, paitsi hänen sankarillisen vangittajansa\nurhous. Hänelle oli paljon onnellisempi loppukohtalo suotu kuin hänen\npäällikölleen. Longueville oli luonnolta saanut lahjaksi kauneuden,\njoka oli hänen suuren ruumiinvoimansa vertainen, ja ihastutti nuorta\naatelisneitoa, vanhan Charteris suvun perillistä niin, että tämä otti\nhänet puolisokseen, tuoden hänelle kätensä kanssa omaksi myös kauniin\nvapaaherraisen Kinfauns'in linnan tiluksineen. Heidän perillisensä\nottivat itselleen nimen Charteris, täten liittäen itsensä kiinteämmin\näidin sukuun, linnansa ikivanhoihin hallitsijoihin. Yhtähyvin pysyi\nTuomas de Longuevillenkin nimi heissä yhä edelleen suuressa arvossa; ja\nsuuri kahdenkätinen miekka, jolla hän tappeluissa vihollisrivejä maahan\nniitteli, pidettiin ja pidetään tallella suvun kalleuksien seassa.\nToisen tarun mukaan taas oli de Longuevillen oma sukunimi Charteris.\n\nNämät Kinfauns'in vapaaherrat olivat sitten, useampien miespolvien\naikana, poika aina isänsä perästä, Perth'in kaupungin ylituomareina;\nlinnan ja kaupungin läheinen naapurius teki tämän molemminpuolisen\nsuojelusliiton sangen mukavaksi. Tässä kertomuksessa esiintuleva herra\nPatrik Charteris oli jo monta monituista kertaa johtajana vienyt\nPerth'in miehet ulos, tappeluihin ja kahakoihin, niin hyvin rosvoilevia\nVuorelaisia, kuin muitakin, ulkomaisia tai omamaisia vihollisia\nvastaan. Totta on, että hän joskus ikävystyi mitättömistä, turhista\nvalituksista, joita kaupunkilaiset välisti tarpeettomasti kantelivat\nhänen eteensä, vaatien häneltä niiden oikaisemista. Tästä oli\nhänelle joskus se moite tullut, että hän muka oli liian ylpeä\naatelis-arvostansa tai tullut liian laiskaksi rikkautensa kautta --\nettä hän oli mies, joka kovin hartaasti harjoitteli metsästystä ja\nsoi ystävilleen vieraanvaraa, viitsiäksensä lähteä jokaisessa\ntilaisuudessa, jolloin kaunis Perth'in kaupunki olisi hänen apuansa\npyytänyt. Mutta vaikka siitä semmoisissa tapauksissa aina pientä\nnurinaa nousi, turvasivat kuitenkin porvarit aina, suuremman hädän\ntullessa, ylituomariinsa; ja tämä auttoi heitä aina hartaasti sekä\nneuvoilla että teoilla.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n    Jalot Johnston'it ain' yhä nähdä saa\n    Tuon Annandalen tiellä;\n    Tuhat vuotta jo siellä he ratsastaa,\n    Tuhat vuotta vastakin vielä.\n\n                             Vanha laulu.\n\nViime luvun lopussa kuvattuamme ritari Patrik Charteris'in, Perth'in\nylituomarin luonnetta ja arvoa, voimme nyt mennä takaisin lähetyskunnan\nluokse, jonka piti tuleman kokoon Itäportille, viedäkseen valituksensa\nKinfauns'iin mainitun virkamiehen eteen.\n\nKaikkein ensiksi saapui yhtymäpaikalle Simo Hanskuri tasajuoksuisen\nhevosen selässä, joka välistä myös sai kunnian kantaa helpompaa kuormaa\nja kauniimpaa ratsastajaa, nimittäin Katria. Hanskurin kasvojen\nalipuoli oli viitalla peitetty, se merkitsi ettei ystävät saisi\nkysymyksillä viivyttää hänen kulkuansa katuja pitkin; osaksi kenties\noli myös ilman kolkkous syynä siihen peittämiseen. Synkkä huoli pimensi\nhänen otsaansa, ikään kuin tää asia, johon nyt oli ryhdytty, olisi\nnäyttänyt hänestä yhä vaikeammalta ja vaarallisemmalta, mitä kauemmin\nhän sitä mietti. Hän tervehti yhtymäpaikalle tulevia ystäviä ainoasti\näänettömällä kumarruksella.\n\nVahva, musta ratsu vanhaa Gallowayn rotua, ei kovin suuri ko'oltaan,\nvaan korkearintainen, vankkaraajainen, sievä rumniinrakennukseltaan ja\npyöreänlihava, toi iloisen sepän Itäportille. Hevosten tuntija olisi\nkenties silmistä keksinyt säihkeen ritariluonteesta, joka hyvin usein\ntavataan näissä elävissä yhteydessä vahvimman, kestävimmän\nruumiinrakennuksen kanssa; mutta tätä nykyä oli sen vallattomuus\nhillitty ratsumiehen lujan käden, lujan istumisen sekä raskaan painon\nkautta, johon vielä tuli lisäksi lakkaamaton kurinpito äsköisellä\npitkällisellä matkustuksella. Sepän seurassa tuli myös kunnon\nlakintekijä, joka, niinkuin lukija muistanee, oli pieni, palleroinen\nmies ja vääräsääri; suuren satulansa päällä, jossa hän istui tai,\npikemmin sanoen, rötkötti, näytti hän aivan pieneltä, punaiselta\nneulatyynyltä -- hänellä näet oli päällään tulipunainen viitta, jonka\nyli hän oli ripustanut haukalla-pyytäjän laukun. Satula ja ratsumies\nolivat vyötetyt kiinni suuren, raskasjuoksuisen Flanderin tamman\nselkään, jolla oli ylöspäinen turpa kuin kamelilla, tuuhea karvatupsu\njokaisessa jalassa, ja joka kavio aivan yhtä leveä kuin paistinpannu.\nTään suuren hevosen ja pienen ratsumiehen näkö olivat niin erin\nomaisesti perinvastaiset, että sivukulkijat kaikki ihmettelivät kuinka\nlakintekijä oli niin korkealle päässyt kapuamaan, ja ystävät huolella\najattelivat kuinka vaaralliseksi voisi tulla hänelle, kun taas täytyisi\npyrkiä alas; sillä korkealla istuvan ratsumiehen pienet jalat eivät\nulottuneet edes satulan alareunaankaan asti. Hän tuli sepän kanssa,\njonka lähtöä hän oli vahtinut, päästäksensä hänen seuraansa. Sillä\nOlivier Proudfuten mielestä sankarit näyttivät kaikkein uljaimmalta,\nkun olivat rinnatusten; ja hän oli hyvin iloinen, jos joku pilkkakirves\nalhaisesta kansasta, heidän sivukulkiessaan, tarpeenmukaisella\nykstotisuudella, julkinauruun purskahtamatta, huusi: \"Kas tuossa kulkee\nPerth'in parhaat miehet! -- tuossa kulkee meidän läimayttelevät\nammatti-miehemme, iloinen seppä Wynd-kadulta ja uljas lakintekijä!\"\n\nTosin se veitikka, tämän huudettuaan, pisti ulos kieltänsä, vihjaisten\ntoisille kaltaisilleen hulivileille; mutta lakintekijä, joka ei tuota\nsyrjätemppua huomannut, viskasi hänelle hopearahan, kehoitukseksi\nsotureille näin osoitetusta kunnian-osoituksesta. Tämä anteliaisuus\nvaikutti sen, että heidän jälkeensä rupesi juoksemaan koko lauma\nnauravia ja hurraavia poikanulikoita, siksi kun Heikki Seppä, taakseen\nkatsahtain, uhkasi hutkaista etumaisia piiskallansa; jonka uhkauksen\ntoimeenpanemista he eivät jääneet odottamaan.\n\n\"Tässä me vieraat miehet tulemme\", virkkoi pieni ratsumies suuren\nratsun selässä, kun he Itäportille Simo Hanskurin luokse saapuivat.\n\"Mutta missäs ovat ne, joiden tulee olla meidän puhemiehinämme? Voi,\nHeikki veikkoseni, korkea virka on paremmin aasille kuin tuliselle\nhevoselle sopiva; se olisi vaan kammitsana niin nopsaliikkeisille\nnuorille veitikoille kuin sinä ja minä\".\n\n\"Soisinpa kuitenkin että sinulla olisi hiukkanen enemmän sitä\narvoisuuden painoa, kunnioitettava mestari Proudfute\", vastasi Heikki\nSeppä, \"jos ei muun vuoksi, niin kumminkin siksi, että lujemmassa\nistuisit satulassas; sillä keikahtelethan sinä siinä, aivan kuin\ntanssisit satulan päällä hypikkää, jalkojasikaan avuksi ottamatta\".\n\n\"No, no, kohottelenhan minä vaan itseäni jalustimista hytkytyksen\nvälttämiseksi. Se on kauheasti kova hytkyttelemään, tää minun tammani;\nmutta se on kuitenkin kantanut minua aukeita kuin tiheikköitäkin\nmyöten, jopa muutamista sangen vaarallisistakin paikoista läpi.\nSenvuoksi en luovukaan Jesabel'istäni -- minä olen näet ristinyt sen\ntuon Kastilian prinsessan kaimaksi\".\n\n\"Isabellaa sinä luultavasti tarkoitat\", oikaisi seppä.\n\n\"Niin -- Isabel tai Jesabel -- yhtähän ne on kaikki. Mutta tässähän jo\nviimein tuleekin pormestari Craigdalliekin tuon matalana matelevan,\npelkurimaisen ronkkaleen, apteekkarin kanssa. He ovat ottaneet\nkanssansa kaksi kaupungin palvelijaa pertuskoineen, kallisten\npersonainsa turvaksi, arvaan ma. -- Jos vihaan jotain yli kaiken muun,\nniin se on tuommoinen kumarteleva, liehakoiva käärme kuin tuo Dwining\".\n\n\"Kavahda, ettei hän saa kuulla sitä\", varoitti seppä. \"Tuo lihaton,\nkuivettunut luuranko, huomaa se, veli lakintekijä, on vaarallisempi\nkuin pari kymmentä sinun kaltaistas pulskeaa poikaa\".\n\n\"Hui hai! Sinä seppä veitikka nyt vaan teet pilaa minusta\", vastasi\nOlivier, yhtähyvin ruveten hiljemmin puhumaan ja katsahtain apteekkarin\npuoleen, keksiäksensä missä tuon näivehtyneen muodon ja vartalon\npiirteessä tai jäsenissä voinee olla jotain merkkiä uhatusta vaarasta.\nMutta tämä tarkastus jälleen rohkaisi hänen mielensä, niin että hän\nuljaasti lausui: \"Kilvet ja kalvat kalskahtakoon, veikkonen -- kylläpä\nminussa olisi mies vaikka tusinaa tuommoisia Dwining'ejä vastaan.\nMitäpä hän kykeneisi tekemään miehelle, jolla on vertä suonissansa?\"\n\n\"Hän voisi antaa hänelle tipan rohtoja\", vastasi seppä\nkuivakiskoisesti.\n\nPitempään keskusteluun ei heillä ollut aikaa, sillä pormestari\nCraigdallie huusi heille, käskien Kinfauns'in tielle poikkeemaan, jolle\nhän samassa itsekin käänsi hevosensa. Hiljakseen ratsastellessansa\npuhelivat he keskenään siitä, millä tavalla ylituomari oli heitä\nkohteleva ja kuinka paljon huoliva siitä väkivaltaisesta työstä josta\nhe tulivat valittamaan. Hanskuri näkyi olevan erittäin alakuloinen, ja\nhänen puheensa monesti ilmoitti sitä toivoa, että he vielä suostuisivat\njättämään asian siksensä. Hän ei puhunut kuitenkaan mieltänsä aivan\nselvillä, suorilla sanoilla, kenties peläten, että sitä voisi väärin\nymmärtää, jos hän ei olisi oikein luja tyttärensä hyvän maineen\npuolustuksessa. Dwining näkyi myös olevan yksin mielin hänen kanssansa,\nmutta puhui varovammin kuin aamulla.\n\n\"Kaikissa tapauksissa\", lausui pormestari, \"kun muistan mitä kaikkia\njuomatavaroita ja kelpo lahjoja herra ylituomari on saanut meidän\nhyvältä kaupungiltamme, niin en voi uskoa, että hän olisi liian\nhidas meille silmiänsä näyttämään. Monikin kelpo vene, täynnä\nBordeauxviini-tynnyreitä, on lähtenyt meidän satamastamme ja purkanut\nkuormansa Kinfauns'in linnan laiturille. Minulla on jonkunlainen oikeus\npuhua niistä, koska minä viinikauppiaana ne olin tuottanut\".\n\n\"Ja\", jatkoi Dwining itikan-äänellään, \"minä voisin puhua herkullisista\nmakeisista, valituista marjahilloista, mesikakkumöykyistä sekä tuon\n_sokeriksi:_ nimitetyn, harvinaisen ja hyvänmakuisen höystö-aineen\nkappaleista, joita on kuljetettu sinne hää-pitojen tai ristiäisten tai\nmuitten sellaisten juhlien avuksi. Mutta voi, pormestari Craigdallie,\nne viinit jo on juotuna, makeiset syötynä, ja ne lahjat unohdettuna,\nsamassa kun niiden maku suusta on haihtunut. Voi, naapuri, viime\njouluiset oluet ne on olleet ja menneet niinkuin menneen vuotiset\nlumetkin!\"\n\n\"Mutta onhan sinne myös tullut moni kintaallinen kultakolikoita\",\nlisäsi pormestari.\n\n\"Sen minä kyllä tiedän, joka ne kintaat olin ommellut\", virkkoi Simo,\njonka ammatti-muistot aina sekaantuvat kaikkeen mitä milloinkin muuta\nhänen mielessänsä liikkui. \"Yksi niistä oli haukkamiehen kinnas rouvaa\nvarten. Minä sen olin laittanut hiukan liika väljäksi, mutta rouva ei\nsitä katsonutkaan viaksi, koska aikoi siihen vuorausta panna\".\n\n\"Niin aivan\", sanoi pormestari Craigdallie, \"sitä enemmän todistusta\nminun sanoilleni. Ja jos ne kultakolikot ei ole enää tallella, se on\nylituomarin oma vika, eikä kaupungin. Sillä ei hän niitä saattanut\nsyödä eikä juoda sinänsä, niin kuin ne sai\".\n\n\"Ja minäkin voisin puhua kelpo haarniskasta\", virkkoi seppä. \"Mutta\n_'Cogan na shie_ (rauha tai sota, ykskaikki)!' sanoo Jussi Vuorelainen\n-- ja minä uskon että Kinfauns'in ritari on täyttävä velvollisuutensa\nmeidän kaupunkiamme kohtaan niin hyvin sodan kuin rauhankin aikana. Ja\nturha on ruveta luettelemaan kaikkia noita kaupunkimme hyväntekijäisiä,\nennen kuin näemme että hän ei niitä muista\".\n\n\"Niin juuri on minunkin mieleni\", huusi meidän ystävämme Proudfute\nalas tammansa selän harjulta. \"Me miekkamiehet emme ole niin\nhalpamieliset, että me rupeaisimme laskemaan lukuja viineistä ja\nviljoista ritari Patrik Charteris'in kaltaisen ystävän kanssa. Ei,\nuskokaa pois vaan, ritari Patrik'in kaltainen kelpo metsästäjä se pitää\nluvan saada ratsastaa ja metsästää kaikkia kaupunkimme yhteismaita\npitkin ja poikin paraana etuutenaan, ja se onkin lupa, jota me emme suo\nkelle herralle tai narrille hyvänsä, vaan, paitsi itse majesteetille\nmeidän armolliselle kuninkaalle, ainoasti tälle meidän kaupungin\nylituomarille\".\n\nLakintekijän juuri näin puhuessa, kuului vasemmalta puolelta huuto:\n\"So, so -- voo, voo -- hoo;\" jolla metsästäjät ohjaelivat haukkojansa.\n\n\"Tuossa eräs mies näkyy käyttelevän sinun mainitsemaasi etuutta, vaikka\nhän, ulkonäöstänsä päättäin, ei ole meidän kuninkaamme eikä meidän\nylituomarimme\", virkkoi seppä.\n\n\"Kyllä mar', minäkin hänet näen\", sanoi lakintekijä, jonka mielestä\ntässä oli tarjona aika hyvä tilaisuus saada urhonmainetta. \"Kannukset\nhevosen kupeisin, iloinen seppä, ja mennäänpä me, sinä ja minä, tuota\nvelikultaa vähän tutkimaan ja hutkimaan\".\n\n\"Annas mennä vaan sitten\", huusi seppä; ja pieni mies samassa, nakaten\nkannukset tammansa kupeisin, läksi oikomaan, siinä lujassa uskossa että\nhänellä oli seppä kantapäillään.\n\nMutta Craigdallie tarttui Heikin hevosen suitsiin kiinni. \"Pysy sinä\nvaan rivissäs\", käski hän. \"Antakaamme meidän kepeän ratsuväkemme\nkoettaa onneansa. Jos hän saapi pienen kolon kalloonsa, niin hän on\npysyvä paremmin alallaan loput tätä päivää\".\n\n\"Siitä mitä näen\", sanoi seppä, \"jo voin arvata, että hän semmoiset\ntuomiset sieltä mahtaakin saada. Tuo roisto tuolla, joka nyt on\nseisahtunut ja katselee meitä hävyttömästi vasten silmiä, aivan kuin\nharjoittaisi hän kaikkein laillisinta huvitusta koko maailmassa, hän on\n-- sen päätän hänen lontustelevasta ravaajastaan, hänen ruosteisesta\nkypäristään, kukon häntäsulka huipussa, sekä hänen pitkästä\nkahdenkätisestä miekastansa -- jonkun eteläisten seutuin paronin\npalvelija. Hän on noita miehiä, jotka niin likellä Englantilaisen rajaa\nasuvat, ettei heiltä rautapaita koskaan jouda tulla riisutuksi, ja\njotka ovat yhtä nopsat sivalluksia jakelemaan kuin pitkiä sormia\nviljelemään\".\n\nHeidän näin tehdessänsä päätelmiään kahakan luultavasta lopusta, rupesi\nurhokas lakintekijä jo hillitsemään Jesababel'iään, siksi että seppä,\njonka hän yhä vielä luuli tulevan kohta jäljessä, pääsisi vähän edelle\ntai kumminkin hänen rinnalleen. Mutta kun hän huomasi, että kumppalinsa\naivan huoleti seisoi parin sadan askelen päässä, muun parven kanssa,\nniin rupesi meidän sankarimme liha, niinkuin muinoisen Espanjan\nkenraalin liha, vapisemaan aavistain niitä vaaroja, joihin se oman\nuhkarohkean henkensä yllytyksestä oli joutuva. Mutta hän muisti että\nhänellä oli niin monta ystävää aivan likellä takanaan; hän toivoi että\nniin suuri ylivoima oli peloittava tuota yksinäistä lainrikkojaa; häntä\nhävetti, nyt kun niin monet oli näkevät hänen pelkuriuttansa, kääntyä\ntakaisin yrityksestä, johon hän vapaehtoisesti oli lähtenyt -- kaikki\nse teki, että hän hillitsi halunsa pyörähdyttää Jesabel'iä oikealle\nympäri ja, niin kiireesti kuin vaan sen kaviot kerkiäisivät, rientää\ntakaisin ystäväjoukon turviin. Hän jatkoi siis matkaansa vierasta\nkohti, joka vielä enensi hänen pelkoansa, sillä että myös pani\npienen ratsunsa liikkeelle ja rivakkaa ravia ajoi vastaan. Tämä\nsilminnähtävästi vihollisuutta osoittava liikunto teki, että meidän\nsankarimme monta monituista kertaa katsahti taakseen vasemman\nolkapäänsä yli, ikään kuin katsellen miten voisi päästä pakoon, ja\nviimein se hänet kokonaan seisahdutti. Mutta Philistealainen oli hänen\nkimpussaan, ennen kuin hän kerkesi päättää, pitikö hänen paeta vai\ntaistella, ja aika vaarallisennäköinen Philistealainen se olikin. Hänen\nvartalonsa oli laiha ja luinen, kasvoissa pari, kolme ilkeännäköistä\narpea, koko mies juuri semmoisen näköinen, jolla on tapana huutaa\nrehelliselle miehelle: \"Kukkaro tänne taikka. -- --!\"\n\nTämä mies itse ensiksi aloitti puheen, äänellä, joka oli yhtä julma\nkuin hänen näkönsäkin. \"Mikä tulen korvettava hönttö sinä olet, joka\nnäin ratsastelet kankaan poikki ja häiritset minun huviani?\"\n\n\"Arvoisa vieras\", virkkoi meidän ystävämme siveästi moitiskelevalla\näänellä, \"minä olen Proudfute porvari täällä Perth'issä ja varakas\nmies. Ja tuolla noin on kunnioitettava Aatami Craigdallie, meidän\nkaupunkimme vanhin pormestari, sekä taistelunhaluinen seppämme\nWynd-kadulta, ynnä vielä kolme, neljä muuta aseellista miestä. Ja he\ntahtoisivat tietää teidän nimeänne ja kuinka te satuitte huvittelemaan\ntänne Perth'in kaupungin alusmaille vaikka, sen takaan, he eivät\nsuinkaan huoli nostaa riitaa vieraan herran kanssa satunnaisen\nlainrikkomisen tähden. Heillä on vaan se tapa, etteivät salli\nmetsästystä muuten, kuin jos heiltä siihen on laillisella tavalla lupaa\npyydetty. Ja -- ja -- siksi pyytäisin saada tietää teidän nimenne,\narvoisa herra\".\n\nIlkeät, julmat silmät, joilla metsästäjä oli tuijotellut Proudfuteen\nkoko tämän puheen aikana, olivat saattaneet meidän sankarimme pahasti\nhämille ja antoivat hänen kysymykselleen ihan toisen muodon kuin mitä\nhän luultavasti olisi katsonut tässä tilaisuudessa sopivaksi, jos hänen\nolisi ollut Heikki Seppä tukena ja turvana.\n\nMutta niin lauhdutettu kuin se olikin, vastasi vieras siihen yht'-hyvin\npahaa ennustavalla irvistelyllä, joka kasvoin poikki käyväin arpien\nkautta tuli vielä julmemmannäköiseksi. \"Sinä vai tahdot tietää minun\nnimeäni? -- Minun nimeni on Pirun Rikard Hellgarth'ista, jonka koko\nAnnandalen laakso tietää kuuluvaksi jaloon Johnstonien sukuun, sen\nuljaan Wamphrayn herran palveluksessa, joka ratsastaa sukulaisensa,\npelättävän Johnstonen lordin lippukunnassa ja se taas on yhdessä\njoukossa kuuluisan Douglas'in kreivin kanssa. Ja se kreivi, ja se\nlordi, ja se herra, ja minä, viimeksimainitun knaappi, me laskemme\nhaukkamme lentoon joka paikassa, missä on jotakin saalista, emmekä kysy\nkeneltäkään kenenkä maalla me ratsastamme\".\n\n\"Kylläpä minä lähden viemään tätä vastaustanne, hyvä herra\", virkkoi\nOlivier Proudfute vallan nöyrästi; sillä hänen jo hyvin paloi mieli\npäästä tästä toimituksesta, jolle hän niin arvelematta oli lähtenyt.\nHän oli juuri kääntämäisillään hevostaan ympäri, koska Annandalelainen\nlisäsi:\n\n\"Ja ota tämä vielä kaupanpäälliseksi, muistiaisiksi siitä että kävit\nPirun Rikardin puheilla, ja siksi että opit vasta varomaan itseäsi ja\nolemaan häiritsemättä semmoisten miesten huvituksia, joilla on Lentävän\nKannuksen vaakuna olkapäässä\".\n\nNäin sanoen hän ratsumies-ruoskallaan sivalsi onnetonta lakintekijää\npari, kolme kertaa sangen kipeästi päähän sekä selkään. Niistä\nsivalluksista sattui joku osa myös Jesabel'iin, joka nyt yht'-äkkiä\npyörähti ympäri, lennätti isäntänsä alas kankaalle, ja pakeni täyttä\nnelistä takaisin muun porvariparven luokse.\n\nProudfute, kun näin kelletti maassa, rupesi huutamaan apua, äänellä,\njoka ei ollut liioin urhoollinen, ja melkein yhteen hengenvetoon hän\nmyös vinkui armoa. Sillä hänen vastustajansa, joka oli hypännyt alas\nhevosen selästä melkein samassa silmänräpäyksessä, kun näki\nlakintekijän putoovan, ojensi nyt väkisen metsäpuukon hänen kurkkuansa\nkohti ja rupesi tyhjentämään onnettoman porvarin taskuja. Samoin myös\nhän tutki Proudfuten metsästyslaukun, kolmella törkeällä kirouksella\nvakuuttaen, että hänen nyt, rangaistukseksi siitä kun tuo poroporvari\noli hänen huvitustansa häirinnyt, piti saaman kaikki mitä se laukku\nsisälsi. Vyöhihnan hän väkisin vetäisi poikki, vielä enemmän peloittaen\nmaassa makaavaa lakintekijää siinä osoitetulla väkivaltaisuudellaan;\nsillä hän ei viitsinytkään vaivata itseänsä soljen aukipäästämisellä,\nvaan temmotteli siksi kun hihna meni poikki. Mutta silminnähtävästi ei\nsiinä ollut mitään haluttavaa, sillä hän viskasi sen huolimattomasti\npois. Samassa hän salli maahan pudonneen ratsumiehen nousta; itse\npuolestaan hän hyppäsi hevosensa selkään ja katsoi Olivier'in\nkumppanein puoleen, jotka nyt olivat tulossa.\n\nNämät olivat ensin, nähdessään lähettiläänsä maahan lentämisen,\nainoasti nauruun purskahtaneet. Lakintekijän alinomaiset kerskailemiset\nolivat syynä siihen, että hänen ystäviensä mielestä tuntui varsin\nlystiltä, kun nyt, niinkuin seppä piloillaan sanoi, tämäkin Olivier\nviimeinkin oli Roland'insa tavannut. Mutta kun vieras rupesi\nlakintekijää riistelemään ja ylläkerrotulla tavalla väkivaltaisesti\nkäsittelemään, seppä ei enään voinut hillitä itseänsä.\n\n\"Älkää pahaksi panko, hyvä herra pormestari\", sanoi hän, \"vaan en voi\nkärsiä sitä että meidän kaupunkilainen tuolla noin tavalla tulee\nryöstellyksi ja runnelluksi, vieläpä kukaties surmatuksi meidän\nkaikkein silmien edessä. Se koskee koko meidän kaunista kaupunkiamme;\nja jos vahinko tuleekin yksistään Proudfute naapurille, niin häpeä on\ntuleva meille kaikille. Minä en voi olla lähtemättä apuun\".\n\n\"Me lähdemme kaikki tyyni\", vastasi pormestari. \"Mutta ei saa yksikään\nmies hakata päälle ilman mun käskyäni. Meillä on jo enemmän riitoja,\npelkään mä, kuin mitä meissä on voimaa saattaa hyvään loppuun. Ja\nsentähden kiellän teitä kaikkia, erittäin sinua, Heikki Seppä, miekalla\nsivaltamasta, paitsi jos tulisi itseänne puolustaa\".\n\nHe läksivät siis nyt miehissä sinnepäin; ja tään suuren ylivoiman\nläheneminen karkoitti rosvon pois saaliiltaan. Hän pysyi kuitenkin\npaikallansa vähän matkan päässä, tuijotellen tulijoitten puoleen,\nniinkuin susi, joka, vaikka koirien tullessa peräytyy pois, ei\nkuitenkaan huoli kokonaan pakoon pötkiä.\n\nHeikki, sen nähdessään, kannusti hevostaan ja saapui koko joukon aikaa\nennen muita sille paikalle, missä Olivier Proudfutelle oli se kova onni\nsattunut. Ensityökseen hän sieppasi Jesabel'in kiinni valloillaan\nroikkuvista suitsista, ja talutti sitten tamman allapäiselle isännälle\nvastaan, joka par'-aikaa läheni liikkaellen. Vaatteensa olivat\nputouksesta aivan ryvettyneet; silmät olivat täynnä kyyneleitä, osaksi\nruumiillisen kivun, osaksi hengen tuskan vaikutuksesta; koko mies oli\nnyt niin aivan erinäköinen kuin tuo entinen rivakka ja pönäkkä teikkari\nOlivier, että kunnon sepälle oikein tuli surku pientä kumppaliansa,\nynnä myös vähän katumusta, siitä kun oli jättänyt hänet tällä lailla\nhäväistäväksi. Kaikkia ihmisiä, luulen ma, huvittaa joskus tehdä jotain\npientä pahan-ilkistä pilaa. Eroitus on vaan siinä, että pahanluontoinen\nihminen voi nauttia semmoista huvitusta viimeiseen pohjaruuppaan\nsaakka; hyvänsävyisen mielessä sitä vastaan nauramisen halu sangen pian\njättää sijan surkuttelemiselle pulaan joutuneen veljen tuskasta.\n\n\"Annas kun heilahutan sun ylös satulaasi jälleen, naapuri\", virkkoi\nseppä, hypäten alas hevosen selästä ja auttaen Olivieriä, joka\npar'-aikaa kapueli sotasatulaansa, aivan sillä lailla kuin apina olisi\nsen tehnyt.\n\n\"Jumala sen suokoon anteeksi sinulle, seppä naapuri, ettet tullut\npuoltani pitämään! Semmoista en olisi sinusta uskonut, vaikka\nviisikinkymmentä luotettavaa vierastamiestä olisi ollut sitä minulle\nvannotulla valalla vakuuttamassa!\"\n\nNe olivat ihan ensimmäiset, enemmän surulla kuin vihastuksella puhutut\nsanat, joilla masentuneen Olivier'in tunteet puhkesivat ilmi.\n\n\"Pormestari piteli hevostani kiinni suitsista -- ja paitsi sitä\",\njatkoi Heikki hymyllä, jota ei surkuttelevaisuuskaan saanut hillityksi,\n\"pelkäsin että moittisit minua maineesi vähentämisen halusta, jos\nolisin mennyt sulle avuksi yhtä yksinäistä miestä vastaan. Mutta äläpäs\nole milläskään! Tuo roisto vaan käytti kavalasti sitä tilaisuutta\nhyväkseen, kun sinun hevoses ei tahtonut käskyjäsi totella\".\n\n\"Niin juuri se olikin, niin juuri se olikin!\" sanoi Olivier, kiivaasti\ntarttuen siihen puolustus-syyhyn kiinni.\n\n\"Ja tuossa nyt tuo rosvo seisoo, iloiten pahasta teostansa ja ylpeillen\nsinun kaatumisestas, niinkuin se kuningas, josta laulussa lauletaan,\njoka soitteli viuluansa sill'aikaa kun kaupunki paloi. Lähdetäänpäs\nnyt, niin saat nähdä kuinka me hänet kopristamme. -- Älä nyt pelkää, en\nminä nyt tällä kertaa jätä sinua\".\n\nNäin puhuen hän sieppasi kiinni Jesabel'in suitsista, ja nyt lähdettiin\nrinnakkain täyttä nelistä ajamaan, ennenkuin Olivier sai aikaa\nilmoittaa vastahakoisuuttansa. He karauttivat näin suoraan Pirun\nRikardia vastaan, joka jonkun matkan päässä seisoi kohoavan maan\nharjanteella. Jalosukuisten Johnston'ien sukulainen kuitenkin taisi\nkatsoa tätä taistelua epätasaiseksi taikka myös oli hän kenties\nmielestään jo tapellut kyllin tään päivän tarpeeksi. Hän napsahdutti\nsiis vaan sormiansa ja ojensi kätensä uhkaavaisesti, vaan sitten\nkannusti hevosensa läheiseen suohon menemään, jonka läpi hän\nnäkyi kaalata räpsyttelevän aivan kuin metsäsorsa, heilutellen\nhaukansyöttiänsä päänsä yli ja vihellellen haukkaansa koko ajan, vaikka\nnäin vetelässä paikassa jokainen muu hevonen ja ratsumies olisi olleet\nkohta upoksissa satulavyötä myöten.\n\n\"Kas tuopa se on täys-oppinen suorosvo\", sanoi seppä. \"Se poika osaa\ntapella tai paeta, miten hänelle mieleen sattuu, ja turha on häntä\ntavoitella, yhtä turha kuin jos rupeaisi juoksentelemaan metsähanhen\nperästä. Hän on varmaan vienyt kukkarosi, arvaan ma; sillä nuot mokomat\nharvoin luopuvat saaliistaan, ennen kuin on koura täysi\".\n\n\"O -- o -- onpa hän sen vienyt\", tunnusti Proudfute surullisella\näänellä. \"Hän on vienyt kukkaroni -- mutta vähät siitä, koska hän\nkuitenkin jätti metsästys-laukkuni\".\n\n\"No niin, olishan se laukku ollut ikään kuin personallinen voiton\ntodistus -- voitonmerkki, käyttääkseni lauluseppien nimitystä\".\n\n\"Olipa siinä laukussa enempikin kuin vaan se, veikkonen\", virkkoi\nOlivier umpimielisesti.\n\n\"Vai niin, sepä on hyvä, naapuri -- hauskapa on taas kuulla sinun\npuhuvan omalla oppineella tavallasi. Äläkä ole nyt milläskään! Nythän\nolet nähnyt tuon roiston selän ja voittanut takaisin voitonmerkin,\njonka olit kadottanut, koska toinen oli sinulle tapahtunutta pahaa\nsattumusta hyväkseen käyttänyt\".\n\n\"Voi Heikki Seppä -- Heikki Seppä'\" sanoi lakintekijä ja hänen puheensa\nloppui syvään huokaukseen, melkein ohkaukseen.\n\n\"No mikäs nyt hätänä?\" kysyi hänen ystävänsä. \"Mikäs se sinua nyt taas\ntuskauttelee?\n\n\"Aavistuttaapa minua melkein, veikko kultaseni, Heikki Seppä, että se\nroisto pakeni senvuoksi kun pelkäsi sinua, eikä minua!\"\n\n\"Mitä vielä!\" vastasi seppä. \"Hän näki kaksi miestä tulevan ja pakeni\n-- kukapa voipi sanoa, toistako vai toista hän pakeni? -- Ja paitsi\nsitä hän omasta kokemuksestaan nyt jo tuntee, kuinka sinä olet väkevä\nja nopsa. Näimmehän me kaikki kuinka sinä, vaikka pitkälläsi,\nponnistelit ja potkielit\".\n\n\"Niinkö tein?\" sanoi Proudfute parka. \"Kas kun en sitä itse muista --\nmutta siinä tempussa olenkin kaikkein väkevin -- minä olen aika härkä\nmitä sääriin tulee. Mutta näkivätkö he sen kaikki?\"\n\n\"Kaikki tyyni juuri yhtä hyvin kuin minäkin\", vakuutti seppä,\nponnistellen naurunhaluansa vastaan.\n\n\"Mutta tahdotkos sinä heille sitä seikkaa muistuttaa?\"\n\n\"Se on tietty että tahdon\", vastasi Heikki, \"ja aion myös samassa puhua\ntästä äsköisestä hurjasta päällekarkauksestas. Kuule vaan mitä\npormestari Craigdallielle kerron ja käytä se hyväkses\".\n\n\"Enpähän minä juuri tarvitsisikaan toisen miehen todistusta puolestani,\nsillä minä olen luonnostani yhtä urhoollinen kuin useimmat muutkin\nmiehet Perth'issä -- mutta -- vaan --\" siihen keskeytyi sankarin puhe.\n\n\"Mutta mitä vaan?\" kysyi uljas seppä.\n\n\"Mutta minä näet vaan pelkään, että voisin tulla tapetuksi. Se olisi\nsurkea asia, näet sä, jos täytyisi luopua sievästä vaimostani ja\npienokaisistani. Sinäkin vasta saat tuntea sen, kun semmoisiin oloihin\njoudut, ja siitä on silloin sinun rohkeutes masentuva\".\n\n\"Kylläpä mahtanee niin käydä\", vastasi seppä miettiväisesti.\n\n\"Vaan olenpa kuitenkin hyvin harjaantunut aseitten käyttämiseen, enkä\njuuri pian joudu hengästyksiin; siinä harva on minun vertaiseni. Koko\nvoima on tässä\", virkkoi pikku mies, levittäin rintansa leveäksi,\nsenkaltaiseksi niinkuin topatuissa linnuissa, ja taputellen sitä\nkämmenellään; \"tässä on sijaa kyllin koko ilma-koneelle\".\n\n\"Kylläpä mar' tiedän ettet sinä pian hengästy -- että sinulla on kelpo\nilmatorvi -- sen kumminkin pitkistä puheistasi näkee\".\n\n\"Puheistaniko? Sinua pilkkakirvestä! -- Mutta olenpa totea myöten\nDundeesta saakka tuottanut itselleni _drommond'in_ kokan -- --\"\n\n\"Vai Drummond'in[18] kokan!\" huudahti seppä. \"Henk'risti, mies! sen\nkautta sinä joudut verivihoihin koko sen heimon kanssa -- ja se ei ole\nvähimmin pitkävihaisia meidän maassa, sen takaan\".\n\n\"St. Anterus auttakoon! Älä minua vimmaan saata, mies! Tietysti\ntarkoitan _drommond_-laivaa. Tuon kokan olen pistänyt pystyyn pihaani\nja veistättänyt sekä maalauttanut sen johonkin määrään Soldanin eli\nSarasenin muotoiseksi -- ja sitä vastaan taistellen voimistelen,\nhakkaellen tai pistellen kahdenkätisellä miekallani joskus koko tunnin\naikaa yhtä mittaa\".\n\n\"Sen kautta olet mahtanut hyvinkin harjaantua miekan käyttämiseen\",\nsanoi seppä.\n\n\"Niin maar' olen, kun olenkin -- ja välistä panen lakin (vanhan lötön\ntavallisesti) soldanini päähän ja halkaisen sen semmoisella aika miehen\nläimäyksellä, että, usko pois vaan, tuolle uskomattomalle ei jää suurta\nkallon palasta, toista kertaa sivallettavaksi\".\n\n\"Se on paha, sillä sittenhän sinulta katoaa harjoittelemisen tilaisuus\",\narveli Heikki. \"Mutta kuulepas, lakintekijä! Annas kun minä joskus\npanisin kypärin päähäni, haarniskan rintahani, ja sinä saisit hakkaella\nminua, sillä ehdolla tietysti, että minun myös olisi lupa miekallani\ntorjua pois sinun sivalluksias ja sivaltaa takaisin -- mitäpäs sinä\nsiitä sanot?\"\n\n\"Ei millään muotoa, veikkoseni. Minä tekisin sinulle liian paljon\nvahinkoa. Ja paitsi sitä, oikein totta tunnustaakseni, hakkaelen\nkypäriä tai lakkia paljon rohkeammalla mielellä, koska se on minun\npuisen soldanini päässä -- silloin olen aina varma että sen sivallan\nmaahan. Mutta jos sen päällä olisi sulkatupsu liehumassa ja sen\nsilmiraudan alta kaksi silmää vihaisesti säihkymässä, ja jos koko se\nvärkki hyppelisi milloin sinne, milloin tänne, niin, sen tunnustan,\nkäteni koko tarkkuus olisi poissa\".\n\n\"Vai niin, että jos miehet vaan tahtoisivat seistä pölkkyinä hiljaa\nalallaan, niinkuin sinun soldanisi, niin sinä heitä kovalle panisit,\nProudfute veikkonen?\"\n\n\"Aikaa myöten ja harjoittamisen avulla kyllä luulen voivani sen tehdä\",\nvastasi Olivier. -- \"Mutta kas tässä jo olemme lähellä toisia.\nPormestari Craigdallie on vihaisen näköinen -- mutta eipä olekaan hänen\nvihansa sitä lajia, joka minua voi peloittaa\".\n\nPormestari seuralaisineen, nähtyänsä että seppä oli saapunut pulaan\njoutuneen lakintekijän luo ja että vieras oli pois lähtenyt, ei\nvaivannut itseänsä edemmäksi apuun rientämällä; he katsoivat oman\napunsa ihan tarpeettomaksi, koska pelätty Heikki Seppä oli auttamassa.\nHe olivat jatkaneet matkaansa suorinta tietä Kinfauns'iin, sillä he\neivät tahtoneet millään lailla viivyttää asiansa toimittamista. Vaan\nkun semmoinenkin aika kului, ennen kuin lakintekijä ja seppä kerkesivät\ntakaisin muun joukon yhteyteen, niin pormestari Craigdallie kysyi\nheiltä, erittäinkin Heikiltä, mitä he ajattelivat, kun näin kuluttivat\nkallista aikaa miehen lennättämiseen vuoristoon päin.\n\n\"Pyhä messu auttakoon! -- se ei ollut suinkaan minun vikani, herra\npormestari\", vastasi seppä. \"Jos te panette tavallisen Alankomaiden\nmetäskoiran yhteen Vuoriston susi-hurtan kanssa, älkää sitten moittiko\nedellistä, jos se juoksee sinnepäin, minne häntä toinen väkisin vetää\nkanssansa. Näin aivan oli nyt minun ja tään naapurini Olivier\nProudfuten laita. Tuskin vaan oli hän päässyt ylös seisaalleen, niin\nhän hyppäsi hevosensa selkään niinkuin tuuliainen ja vimmassaan\nsiitä että tuo roisto niin epäritarillisesti oli hänen hevosensa\nhorjahtamisen käyttänyt hyväkseen, kiiti perästä niinkuin kameli. Mitäs\nminä muuta voin tehdä kuin ajaa karauttaa jäljestä, osaksi toisen\nhorjahtamisen estämiseksi, osaksi sentähden että suojelisin tätä\nrohkeata ystävätämme ja sankariamme joltakin vuoriston juurella kenties\nväijyksissä olevalta salajoukolta. Mutta tuo roisto, joka on jonkun\nrajaparonin seuralaisia ja jolla on olkapäässään Pistävä Kannustin\ntunnusmerkkinä, piti tätä meidän naapuriamme, niinkuin kilpenä\npiikiveä\".\n\nPerth'in vanhin pormestari ihmeissään kuulteli tätä juttua, jonka seppä\nhuvikseen pani liikkeelle. Sillä, vaikka itse asiasta ei juuri suurta\nlukua pitänyt, oli hän aina vähän epäillyt lakintekijän ylen koreita\nkertomuksia urhotöistänsä; mutta tästälähin hänen täytyi ne kuitenkin\njohonkin määrään asti uskoa todeksi.\n\nÄlykkään vanhan hanskurin silmät tunkivat syvemmälle. \"Sinä vielä teet\nlakintekijä-paran aivan hulluksi\", kuiskasi hän Heikin korvaan, \"ja\npanet hänen kieli-lerkkunsa lakkaamatta liikkumaan, aivan kuin olisi\nhän kirkonkello yleisenä Vappujuhla-päivänä, vaikka oikeastaan hyvän\njärjestyksen ja siivon tähden olisi parempi, jos hän olisi vaiti\".\n\n\"Ohoh, Pyhä Neitsyt auttakoon, isä kulta!\" vastasi seppä, \"minä näet\nkuitenkin hiukan pidän tuosta pikku suupaltista, enkä soisi hänen\nistuvan alakuloisena ja ääneti ylituomarin salissa sill'aikaa kun\nkaikki muut, ja varsinkin tuo myrkyttäjä, apteekkari, saisivat lausua\nilmi mielensä\".\n\n\"Oletpa, kun oletkin, aina hyväsydäminen poika, Heikki\", sanoi Simo,\n\"mutta huomaapas kuinka erilaiset ne miehet ovat. Viaton pikku\nlakintekijä suurentelee itseänsä lohikäärmeen kaltaiseksi, peittääkseen\nluonnollista pelkuriuttaan. Apteekkari sitä vastaan tahallaan teeskelee\nitseänsä pelkuriksi, typeräksi ja nöyräksi, peittääkseen oikeata\nvaarallista luonnettansa. Kyykäärme ei ole lähemmin surmaatuottava sen\nkautta, että se kiven alla piileskelee. Sen sanon sulle, Heikki\npoikaseni: tuo laiha ronkale, vaikka sen silmät ovat kyllä niin\nulkokultaiset ja sen puhe niin pelkurimainen, on halukkaampi pahaa\ntekemään kuin vaaraa pelkääväinen. -- Mutta tässähän me jo olemmekin\nylituomarin linnan edustalla. Aika komea rakennus onkin tämä Kinfauns,\nja suuri kunnia on meidän kaupungillemme, että niin uhkean linnan\nomistaja on meidän ylimmäisenä virkamiehenämme\".\n\n\"Kunnon varustus se on tosiaan\", virkkoi seppä, katsellen linnaa, joka\nseisoi samassa paikassa kuin sen nykyinen perillinen korkealla\nkukkulalla, minkä juuritse leveä Tay-virta polvittelee. Se seisoi siinä\nikään kuin koko laakson hallitsijana, vaikka kyllä joen tuonpuolisella\nrannalla kohoava lujamuurinen Elcho näkyi sen kanssa kiistelevän siitä\nkunniasta. Mutta todenteolla oli Elcho siihen aikaan vaan rauhallisena\nnunnaluostarina, ja muurit sen ympärillä olivat sisäänsuljettuin\npuhdas-tapaisten neitsyitten eroittajina maailmasta, ei aseellisen\nsoturiparven suojana. \"Se on kelpo linna\", sanoi seppä, vielä kerran\nkatsahtaen Kinfauns'in tornien puoleen, \"ja meidän ihanan Tay-virran\nkilpi ja haarniska. Kylläpä hyväkin miekka saisi monta lovea, ennen\nkuin se siihen pystyisi\".\n\nKinfauns'in porttivahti, joka jo kaukaa oli tuntenut tulijain säädyn\nsekä personat, oli jo heille avannut ulkoportin ja lähettänyt ritari\nCharteris'ille ylös sen sanoman, että Perth'in kaupungin vanhin\npormestari muutamien muitten kunnon porvarein kanssa oli linnaan\ntulossa. Arvokas ritari, joka juuri par'aikaa aikoi lähteä haukalla\nmetsästämään, kuuli sen sanoman melkein samoilla tunteilla, joilla\njoku nykyinen valtiopäivämies kuulee ilmoituksen joidenkuiden\nkunnioitettavien valitsijainsa tulosta hänelle aivan sopimattomalla\najalla. Se on, hän salaa sydämessään toivotti noita kutsumattomia\nvieraita hiiteen ja hornaan, vaikka kuuluvilla sanoilla käski ottaa\nheidät vastaan kaikella kunnioituksella ja kohteliaisuudella.\nRuoka-evestin piti heti kohta toimittaa lämmintä metsäkaurispaistia\nsekä kylmiä piirakoita suureen juhlasaliin, ja juomanlaskijan piti\nkiskaista tappinsa auki. Sillä jos kauniin Perth'in kaupungin porvarit\njoskus olivat apuna linnan-isännän kellarin täyttämisessä, niin\nolivatpa myös aina yhtä avuliaat hänen pullojensa tyhjentämisessä.\n\nKunnon porvarit kunnioittavaisesti saatettiin saliin, missä\nritari, joka oli ratsastuspuvussa, puoliväliin säärtä ylettyvät\npitkävartiset saappaat jalassa, tervehti heitä puoleksi vieraanvaraisen\nisännän kohteliaisuudella, puoleksi suojelijan ylpeänläisellä\nystävällisyydellä; näin tehdessään hän kuitenkin, niinkuin sanottu,\nolisi suonut että he kaikki olisivat olleet Tay-virran syvimmässä\nsyvänteessä, sen vuoksi kun heidän tulonsa esti hänen aiotun\naamuhuvituksensa. Hän tuli heille vastaan keskisaliin, pää\npaljastettuna, lakki kädessä, ja lausui nämät tervetuliaiset: \"Ohoh\nhyvä herra pormestari, ja te Simo Hanskuri, meidän kauniin kaupungin\nvanhimpia molemmat -- ja te, hyvä-oppinen apteekkari -- ja sinä, uljas\nseppä -- ja meidän miekkamiehemme lakintekijä myös, joka rikkoo enemmän\npäitä kuin mitä hän lakeillansa peittää -- mikä minulle saattaa sen\nilon, että näin aikaiseen saan nähdä täällä niin monta ystävistäni?\nOlipa mulla juuri aikomus lähteä vähän lennättelemään haukkojani, ja\nteidän seuranne on tekevä sen huvituksen minulle vielä hauskemmaksi --\n(itsekseen hän salaa ajatteli: 'Jospa Pyhä Neitsyt niin laittaisi, että\nhe siinä katkaisisivat niskansa!') -- tietysti, arvelin sanoa, jos ei\nkaupungilla liene mitään käskettävää minulle -- Gilbert juomanlaskija,\njoudu, sinä tolvana! Mutta toivonpa ettei teillä olekaan sen\ntärkeämpää asiaa, kuin että tulitte taas kerran maistelemaan minun\nMalvoisier-viinini makua?\"\n\nKaupungin lähettiläät näihin ylituomarinsa kohteliaisin sanoihin\nvastasivat kumarruksilla, jotka olivat enemmän tai vähemmin kunkin\nluonnetta ilmoittavaiset -- apteekkari kumarsi kaikkein syvimmille,\nseppä puolestaan vähimmin kursailevasti. Luultavasti hän tiesi arvonsa\ntaisteluun kelpaavana miehenä, milloin tarvis tuli. Kaikille yhteisesti\nlausuttuihin tervehdyksiin pormestari vastasi.\n\n\"Ritari Patrik Charteris, meidän jalo herra ylituomarimme\", lausui hän\nyksivakaisesti; \"jos asiana meillä vaan olis ollut saada nauttia\nvieraanvaroja, joita meille monta kertaa on suotu tässä kartanossa,\nniin olisi meillä ollut sen verran sivistystä, että olisimme odottaneet\nteidän kutsujanne, korkea herra, niinkuin ennenkin. Ja mitä haukalla\nmetsästämiseen tulee, on meillä jo ollut kyllin sitä laatua täksi\naamuksi. Sillä uhkarohkea veitikka, joka lennätteli haukkaansa\naivan vähän matkaa täältä kankaalla, syöksi hevosen selästä maahan tään\nmeidän kunnioitettavan ystävämme Olivier Lakintekijän eli Proudfuten --\nsiksi häntä muutamat nimittelevät -- ja pieksi häntä, ainoasti siitä\nsyystä kun hän teidän puolestanne, korkea herra, niin kuin myös\nPerth'in kaupungin puolesta tiedusteli, kuka ja mitä miehiä tuo rohkea\noli, joka semmoista uskalsi tehdä\".\n\n\"Ja mitä hän sitten sanoi itsestään?\" virkkoi ylituomari. \"Pyhä\nJohannes auttakoon! Kylläpä minä opetan häntä minun metsästysmailleni\npuuttumaan!\"\n\n\"Jos sallitte minun kertoa, korkea herra\", virkkoi lakintekijä, \"niin\nhän käytti yhtä tapaturmaani hyväkseen. Mutta minä hyppäsin sitten\njälleen hevosen selkään ja pistin menemään hänen jälkeensä aika miehen\nlailla. Hänen nimensä on Rikard Pirulainen\".\n\n\"Mitä, veikkonen? Se samainenko, josta niin monta laulua ja viisua on\ntehty?\" sanoi ylituomari. \"Ainapa minä kuitenkin tähän asti olen\nluullut sen veitikan nimen olleen Robert\".\n\n\"Ne mahtaa, luulen ma, ollakin eri miehiä, korkeasukuinen herra. Minä\nkun vioitinkin nyt sitä roistoa pitennetyllä arvonimellä, sillä\ntodentodella hän nimitti itsensä vaan Pirun Rikardiksi, ja sanoi\nolevansa Johnstonen sukua sekä samannimisen lordin seuralaisen. Mutta\nminäpä ajoin hänet suohon ja voitin häneltä takaisin metsälaukkuni,\njonka hän oli anastanut, silloin kun se tapaturmio tapahtui\".\n\nRitari Charteris oli vähän aikaa ääneti. -- \"Olen ma kuullut\", sanoi\nhän sitten, \"lordi Johnstonesta sekä hänen seuralaisistaan. Paljon\nhyötyä ei ole siitä, kun niiden kanssa riitaan rupeaa. Seppä, sanoppas,\nkuinka sinä kärsit tuota?\"\n\n\"Henk'risti, Patrik ritari, sen tein, koska minua parempi mies minua\nkielsi apuun menemästä\".\n\n\"No niin, ja koska sinä sitä maltoit ristissä käsin katsella\", sanoi\nylituomari, \"en tiedä, miksi minun senvuoksi pitäisi lähteä liikkeelle,\nvarsinkin koska mestari Proudfute, vaikka hänelle ensin pieni tapaturma\ntapahtui, sitten, niinkuin hän itse tässä kertoi, pelasti kaupungin\nkunnian sekä omansa. -- Mutta tässähän vihdoin viimein tuodaankin\nviinit! -- Kaada nyt näille hyville ystävilleni ja vierailleni, niin\nettä viini vuotaa pikarien reunan yli. -- Juokaamme nyt kaupunkimme\nsuojeluspyhän, St. Johanneksen malja, ja terve teille kaikille, minun\nkunnon ystäväni! Ja nyt käykää istumaan ja haukatkaa palanen, sillä\naurinko on jo noussut korkealle, ja siitä jo mahtaa olla pitkä aika,\nkun te, ahkerat miehet, söitte einepalanne\".\n\n\"Ennen kuin rupeamme ruokaan käsiksi, herra ylituomari\", lausui\npormestari, \"sallikaa meidän tuoda ilmi kiirutta vaativa syy meidän\ntuloomme, sillä sitähän emme vielä ole sanallakaan maininneet\".\n\n\"Ei, hyvä pormestari, olkaa niin hyvä\", virkkoi ylituomari, \"jättäkää\nse siksi kun olette syöneet. Se on varmaan taas joku valitus\naatelisherrojen huovi- ja seuralais-hulivileistä, jotka ovat olleet\nkoppisilla keskellä kaupungin katuja, tai joku muu senkaltainen tärkeä\nasia, eikö niin?\"\n\n\"Ei, korkeasukuinen herra\", lausui Craigdallie rohkeasti ja lujasti.\n\"Tällä kertaa me valitamme huovien herroista, senvuoksi kun ne\nleikkikopiksensa ovat ottaneet meidän perheittemme kunnian, ja yhtä\nvähän kursastelleet, väkisin tunkiessaan meidän tyttäriemme\nmakuukammareihin kuin jos olisivat olleet jonkun Pariisin porttohuoneen\nedessä. Joukkio ympärikuljeksivia yöjalkalaisia -- hovilaisiksi ja\nkorkeasäätyisiksi herroiksi on meillä hyvinkin paljon syytä luulla\nheitä -- on viime yönä yrittänyt tikapuitten avulla tunkeuta Simo\nHanskurin ikkunoista sisään. He rupesivat tekemään vastarintaa\npaljastetuilla miekoilla, koska Heikki Seppä sattui sinne heitä\nhäiritsemään, ja tappelivat, siksi kun apuun nousseet porvarit heidät\nkarkoittivat\".\n\n\"Mitä\", sanoi ritari Patrik, laskien pöydälle takaisin maljan, jota hän\npar'aikaa kohotti huulilleen. \"Henk'risti! Saattakaa se asia\ntodistetuksi, niin -- sen vannon esi-isäni Tuomas de Longuevillen\nsielun kautta, -- hankin teille oikeutta kaikella voimallani, vaikka\nmaksaiskin se minulle maani ja henkeni! -- Kuka tässä on todistajana?\n-- Simo Hanskuri, teitä pidetään rehellisenä ja viisaana miehenä, --\nvoittekos te puhtaalla omallatunnolla vakuuttaa tätä asiaa todeksi?\"\n\n\"Korkeasukuinen herra\", vastasi Simo, \"uskokaa minua, ett'en mielelläni\nnosta kannetta tästä arkaluontoisesta asiasta. Vahinkoa ei ole tullut\nmuille paitsi itse rauhanrikkojille. Minä pelkään, että ainoasti suuri\nmahtavuus on voinut antaa heille rohkeutta tämmöiseen hävyttömään\nlaittomuuteen. Mutta onpa kuulunut semmoisia selityksiä, että\nluopumisella kanteestani muka myönnän, tyttäreni odotelleen noita\nvieraita tuleviksi -- ja se on suora valhe. Sentähden, korkeasukuinen\nherra, kerron nyt teille mitä siellä tapahtui, sen verran kuin minä\ntiedän, ja jätän kaikki siitä seuraavat toimet teidän viisautenne\nmäärättäväksi\". Tämän jälkeen hän kaikkia haaroja myöten kertoi mitä\npäällekarkauksesta itse oli nähnyt.\n\nRitari Patrik Charteris kuulteli suurella tarkkuudella ja varsinkin\nnäkyi vangiksi otetun miehen poispääsö herättävän hänen huomiotansa.\n\"Kummapa on\", sanoi hän, \"ettette te osanneet pitää häntä kiinni, kun\nkerran olitte saaneet. Ettekö edes katsoneet häntä silmiin, että\nolisitte tunteneet?\"\n\n\"Minulla oli vaan lyhtyni valaistuksena, korkeasukuinen herra\nylituomari; ja mitä poispäästämiseen tulee, niin olin yksin\", lisäsi\nhanskuri, \"ja olen vanha mies. Mutta yhtähyvin olisin jaksanut pitää\nhänet kiinni, jos ei samassa olisi kuulunut minun tyttäreni huuto\nylikerrasta. Ja ennen kun sieltä kerkesin tulla takaisin, oli se mies\npäässyt karkuun puutarhan kautta\".\n\n\"No, seppä\", virkkoi nyt Patrik ritari; \"kerropas nyt sinä, rehellisenä\nmiehenä ja kunnon soturina, mitä asiasta tiedät\".\n\nSeppä ainaisella suoralla tavallansa kertoi koko seikan lyhyesti, mutta\nselvästi.\n\nKunnon Proudfute, jonka nyt tuli vuoro, aloitti kertomuksensa\nmahtavammalla näöllä, suuremmilla sanoilla. \"Mitä koskee tuota meidän\nkaupungissa tapahtunutta kauhistuttavaa ja kummastuttavaa meteliä, en\ntosin voi, niinkuin Heikki Seppä, sanoa nähneeni sitä ensimmäisestä\nalusta alkain. Mutta ei kukan voi kieltää, että minä näillä silmilläni\nnäin enimmän osan loppupuolesta, ja varsinkin että minä toin esiin sen\ntodistuskappaleen, josta on oleva suurin apu niitä roistoja syyhyn\nsaattaessa\".\n\n\"Ja mikä kappale se on, veikkonen?\" kysyi ritari Patrik Charteris. \"Älä\nkuluta aikaa nuhjustelemalla ja siitä loruelemalla! Mikä kappale se\non?\"\n\n\"Olen tuonut teille, korkeasukuinen herra nähtäväksi, mitä yksi niistä\nroistoista jätti jälkeensä\", jatkoi pikku mies. \"Kunniani ja\nrehellisyyden tähden täytyy minun tosin tunnustaa, etten minä tätä\nvoitonmerkkiä ole itse saavuttanut miekan terällä; vaan sitä kunniaa\ntoki kehun omakseni, että minä sen korjasin talteen sillä\nneuvokkaisuudella, joka on harvalle miehelle suotu, silloin kun\ntulisoihdut liehuu ja miekat kalisee. Minä sen korjasin talteen,\nkorkeasukuinen herra, ja tässä se nyt on\".\n\nNäin sanoen hän yllämainitusta metsälaukustansa veti esiin koukistuneen\nkäden, joka oli löytynyt tappelutanterelta.\n\n\"Ohhoh, lakintekijä\", virkkoi ylituomari, \"kylläpä, sen takaan, on\nsinussa miestä kyllin korjaamaan talteen roiston kättä, sen perästä kun\nse on rungosta poishakattu. -- Mutta mitäs nyt vielä niin ahkerasti\nkoperoit metsälaukkuas?\"\n\n\"Olisihan siinä pitänyt olla -- olihan siinä -- sormus, korkeasukuinen\nherra, sormus sen roiston kädessä. Pelkäänpä unohtaneeni sen kotiin;\nminä sen vedin pois sormesta näyttääkseni vaimolleni, koska hän ei\nhuolinut sitä katsella niin kauan kuin se oli tuossa kuolleessa kädessä\nkiinni -- sillä vaimo-ihmisille ei ole tämmöiset näöt mieleen. Mutta\nmuistinhan minä pistäneeni sen sormeen takaisin. Yhtähyvin se, kun\noikein arvelen, mahtaa olla kotona. Antakaas kun lähden sitä noutamaan\nja Heikki Seppä saa tulla minua saattamaan\".\n\n\"Me kaikki tulemme sinua saattamaan\", sanoi ritari Charteris,\n\"sillä minäkin aion Perth'iin. Katsokaa, te kunnon porvarit ja hyvät\nnaapurit Perth'in kaupungista. Te olette mahtaneet arvella minua\nhuolimattomaksi, siitä syystä etten ole aina ottanut korviini\nmitättömiä valituksia pienistä teidän oikeuksienne rikkomisista, kun\nesim. teidän erämaillanne on pikkuisen varkain metsästetty tai kun\nparonien palvelijat joskus ovat olleet koppisilla kaduillanne j.n.e.\nMutta -- sen vannon Tuomas de Longuevillen sielun kautta! -- te ette\nsaa syytä moittia Patrik Charteris'ia huolimattomaksi näin tärkeässä\nasiassa. -- Tämä käsi\", jatkoi hän, nostaen sen poissilvotun jäsenen,\n\"ei ole niitä, jotka raskasta työtä ovat tehneet. Me panemme sen\nnäytteille semmoisella tavalla, että tuon miehen juomaveikot, jos\nheissä vaan kipinäkin kunniantuntoa lienee, eivät voi olla sitä\ntuntematta ja pois vaatimatta. -- Kuules, Gerhard -- käske että\nkymmenkunta miehistäni kohta paikalla nousee hevosen selkään\nrautavaruksineen, peitsineen -- Vaan, naapurit, jos tässä sotaa syttyy,\nniinkuin luultavasti syttyy, meidän tulee molemmin puolin olla\ntoisillemme apuna. Jos tätä minun matalaa majaani ruvettaisiin\nahdistamaan, kuinka monta miestä te tuotte minulle avuksi?\"\n\nPorvarit katsahtivat Heikki Seppään, jonka puoleen heidän oli tapa\nvaistontapaisesti kääntyä, kun semmoisista asioista tuli puhe. \"Minä\ntakaan\", sanoi tämä, \"että viisikymmentä kelpo poikaa on koossa, ennen\nkuin hätäkello on soinut kymmenen minuuttia, ja täysi tuhat tunnin\nkuluttua\".\n\n\"Hyvä on\", virkkoi ylituomari; \"ja hädän tullen tuon minä puolestani\nteidän kauniille kaupungillenne avuksi niin monta miestä kuin suinkin\nsaan kokoon. Ja nyt, hyvät ystävät, hevosen selkään!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n    Jos tiedän kuinka suorittaisin näät\n    Asiat, viskatut mun päällen' näin\n    Säännöttömästi -- älkää uskoko\n    Minua koskaan -- --\n                                Rikard II.\n\nIllan suussa Valentinin päivänä oli Dominikolais-luostarin abotti\nripittämässä sangen mahtavaa katumuksentekijää. Se oli vanhanpuolinen,\nhauskannäköinen mies, jonka verevät, terveydestä rehoittavat kasvot\nolivat reunoitetut kunnianarvoisella, valkoisella, rinnalle alas\nvaluvalla parralla. Suuret, siniset silmät ja korkea, leveä otsa\ntekivät hänen näkönsä majesteetilliseksi; mutta niissä myös samassa\nilmoitti itseään luonne, joka oli enemmän tottunut vastaan-ottamaan\nvapaehtoisia kunnian-osoituksia, kuin niitä vastahakoisilta väkisin\nvaatimaan. Hänen näkönsä osoitti hyvänsävyisyyttä siihen määrään,\nettä se jo oli likeistä sukua turvattomalle viattomuudelle tai\nmielenylpeydelle; hänen ei olisi luullut kykenevän torjumaan pois\nluotansa hävytöntä rohkeutta eikä kukistaa vastarintaa. Hänen harmaita\nhiuksiansa seppelöitsi siniseen nauhaan kiinnitetty pieni kultakruunu.\nHelmet hänen rukousnauhassaan olivat suuret ja komeat, pelkästä\nkullasta, kömpelöä sepäntyötä, vaan koristetut tavattoman suurilla ja\nkauneilla Skotlannin helmillä. Nämät olivat hänen ainoat koristeensa.\nPukuna oli hänellä pitkä, tulipunainen silkkikauhtana, vyötäisiltä\nvyötetty samanvärisellä nauhalla. Lopetettuaan rippinsä, nousi hän\nraskaasti kirjaillulta tyynyltä, jolla oli ollut polvillaan, ja astui\nristipäisen ebenpuisen sauvan nojassa, ontuen, köntistellen ja\nsilminnähtävällä vaivalla, katoksella varustetun karmituolin luokse,\njoka oli asetettu hänen varalleen korkean ja avaran salin takan\nviereen.\n\nTämä mies oli Robert, kolmas sitä nimeä, toinen järjestyksessä\nkova-onnisesta Stuart'in suvusta, joka istui Skotlannin\nvalta-istuimella. Hänellä oli monta hyvää avua ja muutamia\nluonnon-lahjojakin; mutta se oli hänen kova onnensa, että hänen\nansiolliset puolensa, samoin kuin muittenkin tuon turmioon määrätyn\nsuvun jäsenten, eivät olleet sopivat siihen paikkaan, jota hänen\nmaailmassa tuli täyttää. Koska Skotlantilaiset olivat niin hurjaa\nkansaa, olisi heillä pitänyt olla sotaisa, äkkineuvoinen, toimelias\nhallitsija, avokätinen hänelle tehtyjä hyviä töitä palkitsemaan, ankara\nrikoksia rankaisemaan; mies, jonka käytös olisi ollut sitä laatua, että\nhäntä olisi yhtä paljon pelätty kuin rakastettu. Mutta Robert III:n\nmielenlaatu oli juuri päinvastainen. Nuoruudessaan oli hän kyllä ollut\nsodassa mukana; mutta vaikka hän ei juuri häväissyt itseään, ei hän\nkuitenkaan koskaan osoittanut sitä ritarillista pyrintöä sotaan ja\nvaaroihin, sitä tulista halua saavuttaa mainetta vaarallisten\nurhotöitten kautta, jota silloinen aikakausi vaati kaikilta\nkorkeasukuisilta ja toisten kuuliaisuutta käskeviltä.\n\nPaitsi sitä tuli hänen sotaretkistänsä sangen pian loppu. Kerta,\nkeskellä keihäspelin pauhua, potkaisi ritari Jaakko Douglas'in,\nDalkeith'in herran hevonen nuorta Carrick'in kreiviä -- se oli silloin\nkruununperillisen arvonimi. Siitä tuli hän ontuvaksi ijäkseen; tästä\nlähtein ei hän enää ollenkaan kyennyt sotaan eikä noihin sodan kuvana\noleviin sotaisiin leikkeihin ja keihäspeleihin. Robert ei ollut koskaan\nnäyttänyt suurta halua koviin ruumiinvoiman ponnistuksiin; hän ei siis\nluultavasti liioin surrut vaivaisuuttansa, joka vapautti hänet\ntämmöisistä liikkumista vaativista harjoituksista. Mutta vaivaisuutensa\ntai pikemmin sen seurausten kautta aleni hän arvossa väkivaltaisen\naateliston sekä sotaisen kansan silmissä. Hänen täytyi pää-asiallisesti\njättää asiansa yhden, milloin toisen sukunsa jäsenen haltuun, jotka\naina saivat sijaiskuninkaan vallan, joskus myös sen nimenkin lisäksi.\nIsänrakkaudesta olisi hän mieluimmin käyttänyt apunansa vanhinta\npoikaansa, vilkasta, hyvälahjaista nuorukaista, jonka hän oli\nkoroittanut Rohthsayn herttuaksi, siksi että sillä nyt olisi\nkuninkaallista lähin arvo. Mutta nuoren prinssin mieli oli liian\nhäilyväinen, hänen kätensä liian heikko, että hän olisi sopivalla\narvokkaisuudella voinut pitää hänelle uskottua valtikkaa kädessään.\nVaikka hän myös valtaa halusi, harrasti kuitenkin prinssi kaikkein\nenimmin vaan huvitustansa. Yhä nousi häiriöitä hovissa ja suuttumusta\nkansassa niiden monilukuisten, vaihtelevaisten rakkaus-seikkojen sekä\nhurjain yöjalkalais-metelien kautta, joihin prinssi antautui, vaikka\nhänen olisi pitänyt olla siivon ja siveyden esikuvana koko valtakunnan\nnuorisolle.\n\nRothsayn herttuan irstas ja sopimaton käytös ansaitsi yleisön mielestä\nsitä enemmän moitetta, koska hän oli nainut mies. Muutamat ihmiset,\njotka hänen nuoruuteensa, iloisuuteensa, sulavuutensa sekä\nhyväsävyisyyteensä olivat mieltyneet, kuitenkin väittivät että se\navioliitto pikemmin oli sanottava puolustavaksi syyksi hänen irstaiseen\nelämäänsä. He muistuttivat että se naimiskauppa kokonaan oli ollut\nhänen setänsä, Albanyn herttuan tekoa; tämän herran neuvoilla oli\nsilloin ollut suuri valta vaivaisen, heikon kuninkaan yli, ja yleisesti\narveltiin hänen johtelevan veljeänsä ja hallitsijaansa päätöksiin,\njotka olivat niin suureksi vahingoksi kuin suinkin mahdollista\nperintöprinssin eduille sekä toivoille. Albanyn herttuan vehkeitten\nkautta tuli perintö-prinssin käsi ikäänkuin julkisen huutokaupan\nalaiseksi; sillä yleiseen tiedettiin koko Skotlannissa, että se\nskotlantilainen aatelisherra, joka tahtoi antaa tyttärelleen suurimmat\nmyötäjäiset, saattoi toivoa saavansa lapsensa koroitetuksi Rothsayn\nherttuan puolisoksi.\n\nNyt alkaneessa kilvoittelussa Yrjö, Dunbar'in ja March'in kreivi, jonka\nvallan alle, välittömästi tai vassalliensa välityksellä, koko itäinen\nrajamaa kuului, voitti kaikki muut kilpaveljensä. Hänen tyttärensä\nsiis, molempien nuorten suostumuksella, kihlattiin Rothsayn herttuan\nkanssa.\n\nMutta eipä ollut siinä kaupassa kolmannen miehen neuvoa kysytty, ja se\nmies oli mahtava kreivi Archibald Douglas, peloittava yhtä paljon\ntilustensa avaruuteen, moniin tuomarivirkoihinsa ynnä muihin\narvopaikkoihinsa nähden kuin myös oman viisautensa ja urhoutensa sekä\nniiden yhteydessä olevan hillitsemättömän ylpeytensä ja silloisellakin\najalla tavattoman kostonhimoisuutensa tähden. Kreivi oli myös\nlikeisessä heimolaisuudessa kuningassuvun kanssa, sillä hänellä oli\nRobertin vanhin tytär puolisona.\n\nSen perästä vasta kun Rothsayn herttuan kihlajaiset March'in kreivin\ntyttären kanssa oli vietetty, ilmautui hän kilpatanterelle, tämän\nliiton rikkomista vaatien. Näkyi aivankuin olisi hän tahtonut tähän\nasti olla asiaan osaa ottamatta, näyttääkseen, ettei semmoista liittoa\nsaisi solmia kenenkään muun kuin hänen perheensä kanssa. Hän tarjosi\nMargareta-tyttärensä suurempain myötäjäisten kanssa kuin mitä March'in\nkreivi oli luvannut; ja Albanyn herttua, johon ahneus sekä Douglas'in\npelko vaikuttivat, ahdisteli pelkurimaista kuningasta koko voimallansa,\nsiksi kun Robert taipui rikkomaan kihlauksen ja naittamaan poikansa\nMargareta Douglas'ille, jota Rothsayn herttuan oli mahdoton rakastaa.\nMarch'in kreiville ei annettu mitään tätä menetystä puolustavaa\nselitystä, paitsi että kihlaus prinssin ja kreivin tyttären Elisabetin\nvälillä ei ollut vielä saanut parlamentin vahvistusta, jota ennen\nsemmoista sovintoa aina oli lupa jälleen purkaa. Kreivin sydämeen koski\ntämä hänelle sekä hänen tyttärelleen tehty häväistys kipeästi, ja\nyleiseen tietty oli että hän mietiskeli kostoa, johon hänen suuri\nvoimansa juuri Englannin rajalla saattoikin hänelle antaa hyvää\ntilaisuutta.\n\nSillä välin rupesi Rothsayn herttua, suuttuneena siitä että hänen\nkätensä sekä sydämensä oli uhrattu valtiollisen juonen tähden,\nnäyttämään vihastustaan omalla tavallansa, sillä että oli huolimatta\npuolisostaan, ylenkatseella kohteli mahtavaa, vaarallista appeansa,\nsangen vähän totteli itse kuninkaankin käskyjä, eikä vähääkään setänsä\nmoitteita -- tätä hän näet katsoi ilmivihollisekseen.\n\nKeskellä näitä sukunsa keskinäisiä riitoja, jotka myös kaikkiin\nvaltakuntaa koskeviin neuvonpitoihin ja toimiin ulottuivat, tuoden\njokapaikkaan kanssansa häilyväisyyden ja eripuraisuuden turmiolliset\nvaikutukset, oli heikolla Robert kuninkaalla joku aika ollut tukea\npuolisonsa Annabellan neuvoista. Tällä, joka kuului jaloon Drummond'in\nsukuun, oli syvä viisaus sekä luja luonne, jolla hän johonkin määrään\nsai poikansa kevytmielisyyden hillityksi -- sillä Rothsayn herttua\nkunnioitti äitiänsä -- ja samoin monessa tilaisuudessa kuninkaallisen\npuolisonsa häilyväiset päätökset vakautetuiksi. Mutta Annabellan\nkuoltua oli tää heikko hallitsija aivan kuin ankkureistaan irtipäässyt\nlaiva, joka ajelee sinne, tänne, keskellä vastakkaisia virtoja.\nYlimalkaan katsoen voi sanoa, että Robert kuningas hemmitteleväisesti\nrakasti poikaansa -- kunnioitti sekä pelkäsi veljeänsä Albanyn\nherttuaa, jonka luonne oli niin paljon lujempi hänen omaansa -- melkein\nvaistontapaisella vapistuksella katseli kreivi Douglas'ia -- ja epäili\nuljaan, vaan häilyväisen March'in kreivin uskollisuutta. Mutta hänen\ntunteensa kaikkia näitä henkilöitä vastaan olivat niin sekanaista ja\nmonimutkaista laatua, että ne aika ajoin näyttivät aivan toisilta kuin\nmitä todella olivat. Aina sitä myöten, kuka viimeksi oli hänen pehmeään\nmieleensä vaikuttanut, saattoi kuningas joskus liian hellästä isästä\nmuuttua ankaraksi, jopa tylyksikin -- luottavaisesta veljestä\nepäileväiseksi -- hyvänsävyisestä, arvollisesta kuninkaasta ahneeksi ja\nväkivaltaiseksi. Kameleonin lailla hänen heikko tahtonsa yhä muutteli\nväriänsä sen lujemman tahdon väriä myöten, jolta hän juuri sillä\nhetkellä otti neuvoa ja tukea. Ja jos hän tästä neuvon-antajan paikasta\nluovutti yhden sukulaisistaan, kääntyen toisen puoleen, niin nähtiin\nsangen usein perinjuurinen muutos kaikissa toimissa, joka asia oli yhtä\nalentavainen kuninkaan omalle arvolle kuin valtakunnan rauhalle.\n\nLuonnollinen seuraus oli, että katolisen kirkon papisto suuresti sai\nvaikuttaa tähän mieheen, jonka tarkoitukset olivat niin erin-omaisen\nhyvät, mutta päätökset niin heiluvaiset. Robertin sydäntä yhä ahdisteli\nluonnollinen omantunnon vaiva niiden hairahdusten tähden, joihin hän\ntodentodella oli syypää, vieläpä lisäksi tuo kalvavainen pelko\nkaikellaisten mitättömäin asiain vuoksi, joka on umpi-uskoisen,\npelkurimaisen mielen kiusana. Tuskinpa siis on tarvis mainitakaan, että\nkaikellaiset pappismiehet sangen paljon vaikuttivat tähän heikkoon\nhallitsijaan, jossa suhteessa kuitenkin myös tulee huomata, että heidän\nvaikutuksestansa harva mies, jos kukaan, siihen aikaan saattoi pitää\nitsensä vapaana, vaikka olisi muuten maallisissa asioissa ollut kuinka\nluja ja vankka. -- Me nyt palajamme takaisin tarinaamme tältä pitkältä\nkierrokselta, jota paitsi tässä nyt kerrottavia tapauksia ei saattaisi\nselvästi käsittää.\n\nKuningas, niinkuin sanottu, oli vaivaloisesti kömpinyt sen polstaroidun\ntelttatuolin luokse, joka siihen oli asetettu häntä varten. Hän vaipui\nsiihen suurella tyytyväisyydellä, niinkuin ainakin vetelys, jonka on\ntäytynyt vähän aikaa olla voimain ponnistusta vaativassa asennossa.\nHänen näin istuessaan, näytti tään vanhan, hyvän ukon lempeä,\nkunnian-arvoinen katsanto hyvänsävyisyyttä. Abotti, joka nyt seisoi\nkuninkaantuolin edessä, näössään matala nöyryys, joka peitti hänen\nluonnollista ylpeyttänsä, oli ijältään viidennellä kymmenellä, mutta\njokainen hius hänen tukassaan oli vielä säilyttänyt alkuperäisen\nmustuutensa. Terävät kasvoin piirteet ja terävä silmänluonti todistivat\nmillä avuilla tämä kirkon-isä oli päässyt korkeaan paikkahansa\nhallitsemassansa munkkikunnassa -- lisätkäämme siihen vielä myös\nvaltakunnan neuvoskunnassa, jonka asioissa näitä hänen avujansa usein\nkäytettiin. Päämäärä, jota kasvatuksensa sekä totuttu ajatustapansa\nsaattoivat häntä aina silmällä pitämään, oli kirkon vallan ja rikkauden\nlaajentaminen sekä väärä-uskoisuuden hävittäminen; näitä molempia\nasioita hän koetti edistää niillä keinoilla, jotka hänelle korkeassa\narvopaikassaan olivat tarjolla. Mutta hänen oman uskonsa totisuus sekä\nhänen siveellinen käytöksensä kaikissa tavallisissa tilaisuuksissa\ntekivät hänet kirkkokuntansa suureksi kunniaksi. Abotti Anselmin pahat\npuolet, vaikka kyllä ne hänet joskus turmiollisiin, vääriin tekoihin,\njopa julmuuksiinkin saattoivat, olivat kenties enemmän hänen\naikakautensa ja säätynsä vikoja -- hänen hyvät avunsa sitä vastaan\nolivat hänen omansa.\n\n\"Sen perästä mitä nyt olen tehnyt\", virkkoi hänelle kuningas, \"ja sen\nperästä kun puheen-alaiset tilukset lahjoitukseni kautta ovat tulleet\ntuolle luostarille osaksi, olen siis, niinhän te arvelette, pyhä isä,\nsiihen määrään meidän Pyhän Äitimme Kirkon suosiossa, että saatan sanoa\nitseni sen kuuliaiseksi pojaksi?\"\n\n\"Aivan niin, armollinen kuninkaani\", vastasi abotti. \"Suokoon Jumala,\nettä kaikilla sen lapsilla, voimalliselle salaripin sakramentille\ntullessaan, olisi yhtä syvä katumus vääristä teoistansa, yhtä harras\nhalu niitä sovittamaan. Mutta näitä sanoja en, armollinen kuninkaani,\nkuitenkaan puhu Robertille Skotlannin kuninkaalle, vaan ainoasti\nnöyrälle, jumaliselle, katuvaiselle, Robertille Carrickin kreiville.\"\n\n\"Te ihmeytätte minua, isä\", sanoi kuningas. \"Varsin vähän on\nomassatunnossani vaivoja siitä mitä olen kuningasvirkani toimituksessa\ntehnyt; sillä niissä asioissa noudatan vähemmin omaa mieltäni kuin\nkaikkein viisaimpien neuvon-antajain neuvoja.\"\n\n\"Juuri siinä se vaara onkin, armollinen kuninkaani\", vastasi abotti.\n\"Pyhä Isä paavi kyllä myöntää, että te, armollinen herra, jokaisessa\najatuksessanne, sanassanne sekä teossanne osoitatte itseänne Pyhän\nKirkon kuuliaiseksi palvelijaksi. Mutta teillä on kavalia\nneuvonantajia, jotka ainoasti tottelevat oman häijyn sydämensä himoja\nja jotka, väärinkäyttäen hallitsijansa hyvänsävyisyyttä ja\ntaipuvaisuutta, ja väittäen että he muka valvovat hänen maallista\netuansa, tekevät tekoja, joista tulee suuri vahinko niille teidän\neduillenne, mitkä ijät kaikki kestävät.\"\n\nRobert kuningas ojensi itsensä suoraksi tuolissaan, ja näin sai\nmajesteetillisen näön, joka, vaikka se häntä hyvin kaunisti, hänessä\nainoasti harvoin oli nähtävä.\n\n\"Abotti Anselm\", lausui hän, \"jos te käytöksessäni, taikka kuninkaana\ntaikka yksityisenä miehenä, olette huomanneet jotain, mikä semmoista\nmoitetta ansaitsee, kuin teidän sananne viittaavat, niin on teidän\nvelvollisuutenne puhua se suoraan ilmi, ja minä käsken teitä niin\ntekemään.\"\n\n\"Armollinen kuningas, minä tottelen teidän käskyänne\", vastasi abotti\nkumartaen. Sitten jälleen ojentaen itseään hän lausui kirkollisen\nkorkean arvonsa koko mahtipontisuudella: \"Kuulkaa nyt minun suuni\nkautta mitä lausui Pyhä Isämme Paavi, St. Pietarin perillinen, jolle on\nsitomisen ja purkamisen avaimet annettuna: Miksi, oi Skotlannin Robert\nkuningas, et ole Pyhän Anteruksen arkkihiippakuntaan päästänyt\nWardlaw'in Henrikkiä, jonka Minä olin siihen paikkaan ehdoittanut?\nMitäs sinä suullasi lupaatkaan kuuliaisuutta Kirkolle, vaikka tekosi\nnäyttävät sydämesi häijyyden ja tottelemattomuuden? Kuuliaisuus on\nparempi kuin lahja.\"\n\n\"Herra abotti\", vastasi kuningas tavalla, joka sopi hänen korkealle\narvollensa, \"tästä asiasta minä hyvin voin olla vastaamatta teille,\nkoska se ainoasti on meidän ja valtakuntamme säätyin välinen, eikä\nollenkaan kuulu meidän yksityisen omantuntomme alle.\"\n\n\"Voi\", sanoi abotti, \"kenenkä omaatuntoa se sitten on painava\ntuomiopäivänä? Kuka teidän miekkavyöllisistä ritareistanne tahi\nrikkaista porvareistanne on sitten astuva kuninkaansa ja sen\nrangaistuksen väliin, johon kuningas siellä tulee tuomittavaksi,\nsiitä kun hän hengellisissä asioissa on totellut heidän maallista\nvaltio-viisauttansa? Muista se, mahtava kuningas, että jos seisoisikin\nvaltakuntasi koko ritaristo täydessä sotavimmassa edessäs,\nsuojellakseen sinua punaisesta leimauksesta, niin he häviäisivät\ntuhaksi, niinkuin kärventyvä härmä pätsin hehkussa.\"\n\n\"Hyvä abotti isä\", virkkoi kuningas, jonka pelkurimaiseen mieleen\ntämmöiset puheet harvoin olivat vaikuttamatta, \"te todellakin olette\nkovin ankara tässä asiassa. Tuo onneton Wardlaw'in estäminen\narkkipiispanpaikasta tapahtui sillä aikaa kun viimeksi olin kipeänä,\njolloin Douglas'in kreivi sijaiskuninkaana hallitsi Skotlantia. Älkää\nsiis syyttäkö minua siitä mitä tapahtui ajalla, jolloin olin\nkykenemätön valtakunnan asioita itse johtamaan ja jolloin minun oli\ntäytynyt jättää valtani toiselle.\"\n\n\"Alamaisellenne, herra kuningas, tämä selitys on riittäväinen\", vastasi\nabotti. \"Mutta jos se este tehtiin kreivi Douglas'in sijaiskuninkuuden\naikana, niin on Pyhän Isämme Paavin lähettiläs kuitenkin kysyvä, miksi\nei sitä kohta paikalla poistettu, niin pian kuin kuningas jälleen oli\nottanut hallitus-ohjat omiin käsiinsä? Mustalla Douglas'illa on suuri\nvoima, suurempi kenties kuin mitä alamaisella sopisi olla kuninkaansa\nvaltakunnassa. Mutta ei hänellä kuitenkaan ole voimaa käydä teidän ja\nteidän omantuntonne väliin, herra kuningas, eikä vapauttaa teitä niistä\nvelvollisuuksistanne Pyhää Kirkkoa kohtaan, joihin teidän\nkuninkaallinen arvonne teidät sitoo.\"\n\n\"Isä\", sanoi Robert jotenkin närkästyneenä, \"te olette liian\njyrkkäpuheinen tässä asiassa; kumminkin pitäisi teidän odottaa\nkohtuullista aikaa, siksi kun me olemme kerjinneet keksiä tähän jotain\napukeinoa. Samallaisia selkkauksia on ennenkin useampia kertoja\ntapahtunut teidän edeltäjienne aikana. Eipä meidän autuas\nkuninkaallinen esi-isämme, Pyhä Taavettikaan, luopunut kuninkaallisesta\noikeudestaan tässä suhteessa, ennen kuin ensin oli koettanut pitää\npuoltansa ja suojella sitä, vaikkapa vaan hän sen kautta joutuikin\neripuraisuuteen itse Pyhän Isän Paavin kanssa.\"\n\n\"Vaan siinäpä asiassa se suuri ja hyvä kuningas ei ollutkaan pyhä eikä\njumalinen\", vastasi abotti, \"ja senvuoksi hän joutuikin tappiolle sekä\nvihollistensa ryöstettäväksi, koska oli paljastanut miekkansa Pyhän\nPietarin, ja Pyhän Paavalin sekä Beverleyn Pyhän Johanneksen lippuja\nvastaan, tuossa sodassa, joka siitä sai Lippusodan nimen. Ja hyvä oli\nhänelle, että hänen syntinsä sai rangaistuksensa täällä maan päällä,\neikä vaan tullut kirjoitetuksi tilikirjaan, joka tulee luettavaksi\npitkänä, kauhistuttavana tuomiopäivänä.\"\n\n\"Hyvä on, kunnon abotti, hyvä on -- nyt on kylläksi puhuttu siitä\nasiasta. Pyhälle Isälle Paaville Jumalan avulla ei pidä tulla syytä\nvalittaa minusta. Neitsyt todistakoon sanani todeksi! -- minä mielummin\nluopuisin tästä kruunustani kuin tahtoisin raskauttaa omaatuntoani\nvääryydellä Äitiämme Kirkkoa vastaan. Kyllähän minä aina olen pelännyt,\nettä Douglas'in kreivi liian paljon pitää silmällä tämän nykyisen,\naikaisen, katoovaisen elämän turhuutta sekä maallisia asioita,\nvoidakseen, niin kuin hänen pitäisi, oikein muistaa tulevaa maailmaa\ntarkoittavia velvollisuuksia.\"\n\n\"Aivan nykyisinpä hän\", sanoi abotti, \"on tuhannen miehen seuran kanssa\nväkisin poikennut majaan Aberbrothock'in luostariin ja pakoittanut\nabotin hankkimaan koko sen mies- ja hevos-joukon tarpeet. Kreivi näet\nsanoi, että muka hänellä on oikeus vaatia vieraanvaraa tässä paikassa,\njonka perustamisessa hänenkin esi-isänsä olivat osalliset. Tosiaankin\nolisi parempi antaa siltä suvulta saadut lahjoitusmaat jälleen\ntakaisin, kuin kärsiä semmoista ryöstöä, joka on enemmin Vuoriston\nkerjääjäin ja kärttäjäin hillittömän vallattomuuden kuin kristitylle\nvapaaherralle sopivan käytöksen kaltainen.\"\n\n\"Mustat Douglas'it\", huokasi kuningas, \"ovat sukua, joka ei salli\n'ei'tä. Mutta olenpa, herra abotti, kenties itsekin samallainen\nväkinäinen vieras. Sillä minun oloni täällä on ollut pitkällinen, ja\nminun seurajoukkoni, vaikka paljoa pienempi kuin Douglas'ien, on\nkuitenkin niin lukuisa, että niiden jokapäiväinen elättäminen on teille\nrasitukseksi. Olen kyllä käskenyt lähettää ruoan-hankkijoita ulos,\nhelpoittaakseni teidän rasitustanne niin paljon kuin mahdollista; mutta\njos teille on meistä vastusta, niin olisi soveliasta, että me hyvissä\najoin siirtyisimme muualle.\"\n\n\"Pyhä Neitsyt varjelkoon!\" vastusti abotti, jolla, vaikka hän oli\nvallanhimoinen, ei ollut mitään halpaa saituutta luonteessaan; hän oli\npäinvastoin tuhlaavainenkin jalomielisessä vieraanvarain suomisessa.\n\"Tottahan tää Dominikolais-luostari voi hallitsijalleenkin suoda\nvieraanvaraa, samoin kuin se suopi jokaiselle matkalaiselle, mitä\nsäätyä tahansa, joka semmoista tahtoo ottaa meidän suojeluspyhämme\npalvelijain kädestä. Ei, minun armollinen kuninkaani -- tulkaa tänne\nvaikka kymmenen vertaa suuremman seurajoukon kanssa, ei niiden\nsittenkään tarvitse olla kaura-vakan, olkilyhteen, leipäpalan tai\nruoka-naulan puutteessa, vaan meidän luostarimme on ne hankkiva. Eri\nasia on, että kirkon tuloja, jotka ovat niin paljon suuremmat kuin mitä\nmunkit tarvitsevat tai hallitsevat, käytetään vieraanvarain suomiseen\nkuninkaalliselle majesteetille kohtuullisuuden ja velvollisuuden\nmukaan; eri asia taas on, kun ne joutuvat ryöstösaaliiksi raakain,\nväkivaltaisten miesten käsiin, joiden ryöstönhimon ainoana rajana on\nheidän voimansa raja.\"\n\n\"Hyvä on, kunnon abotti\", sanoi kuningas. \"Ja nyt kääntääksemme\najatuksemme hetkiseksi pois valtio-asioista, voitteko te, arvoisa isä,\nantaa minulle tietoa kuinka tään Perth'in kaupungin hyvät porvarit ovat\naloittaneet Valentinin-päivänsä? -- Naisia nauratellen, iloa lyöden ja\nrauhallisesti, toivon ma.\"\n\n\"Mitä naisten naurattelemiseen tulee, armollinen kuningas, minä\nsemmoisista menoista sangen vähän tiedän. Mitä sitten rauhallisuutta\nkoskee, niin pyrkipä kolme, neljä miestä, joissa kaksi pahasti\nhaavoitettua, tän'-aamuna ennen päivänkoittoa meidän pyhän paikkamme\nulkomuurien suojaan. Ja heitä takaa-ajamassa oli joukko kiljuvia,\nkarjuvia porvareita paitasillaan, varustettuna nuijilla, tuurilla,\nLochaber'in kirveillä sekä kahdenkätisillä miekoilla, huutaen: 'Lyö' ja\n'Hakkaa päälle!' toinen toistansa kovemmin. Eivätpä he vielä tyyntyneet\nsilloinkaan, koska meidän porttivahtimme heille ilmoitti, että heidän\nvaivansa alaiset olivat saaneet turvapaikan meidän kirkkomme\nGalileassa,[19] vaan huusivat sekä kolkuttelivat pientä porttiamme\nvielä yhä edelleen vähän aikaa, vaatien rikollisten antamista heidän\nkäsiinsä. Pelkäsinpä pahoin, että heidän raaka melunsa oli herättänyt\nteidätkin unestanne, herra kuningas, ja teitä kummastuttanut.\"\n\n\"Unestani se melu kyllä olisi voinut herättää minut\", virkkoi kuningas,\n\"vaan mitä kummastusta väkivallanteon melu olisi voinut nostaa? -- Voi,\narvoisa isä, täällä Skotlannissa on vaan yksi ainoa paikka, mihin\nsorretun parku ja sortajan uhkaukset eivät voi kuulua -- se paikka,\nhyvä isä -- on hauta.\"\n\nAbotti seisoi siinä kunnioittavaisessa äänettömyydessä, surkutellen\ntätä hallitsijaa, jonka sydämen hellyys niin vähän sopi yhteen hänen\nkansansa tilan ja tapain kanssa.\n\n\"Ja mitä tuli sitten noista pakolaisista?\" kysyi Robert, hetkisen vaiti\noltuansa.\n\n\"Tietysti, herra kuningas\", vastasi abotti, \"ne päästettiin, niinkuin\nitsekin pyysivät, pois ennen päivän valkenemista. Me olimme\ntiedustelleet, ettei kukaan heidän vihollisistaan ollut väijyksissä\nlikiseuduilla, ja niin he läksivät täydessä turvassa tiehensä.\"\n\n\"Te ette ollenkaan\", kysyi vielä kuningas, \"tiedä kutka ne miehet\nolivat, ettekä syytä miksi ne teidän turviinne pakenivat?\"\n\n\"Syynä\", vastasi abotti, \"oli ollut kahakka porvarein kanssa; mutta\nmiten se syntyi, sitä emme tiedä. Meidän luostarimme tapana on suoda\nvuorokauden-aikuinen suoja Pyhän Dominikon pyhässä huoneessa, ilman\nmitään kysymättä niiltä onnettomilta, jotka sinne ovat turvansa\nottaneet. Jos he meillä tahtovat kauemman aikaa viipyä, silloin on syy,\nmiksi he tähän pyhään paikkaan ovat paenneet, kirjoitettava luostarimme\npäiväkirjaan. Ja -- ylistetty olkoon meidän hurskas suojeluspyhämme! --\ntämän lyhyt-aikuisen suojeluksen kautta pelastuu lain kynsistä moni\nsemmoinenkin mies, joka, jos hänen rikoksensa olisi ollut meille\ntietty, meidän kenties olisi ollut pakko antaa ulos hänen\nperään-ajajiensa ja vainoojiensa käsihin.\"\n\nAbotin tätä puhuessa, rupesi kuninkaan mielessä se ajatus\nhäämöittämään, että tämä suojelemisen oikeus, näin ilman mitään ehdotta\nharjoitettuna, mahtoi olla pahana kammitsana oikeudenkäynnille hänen\nvaltakunnassaan. Mutta hän kohta kukisti sen ajatuksen, ikään kuin se\nolisi saatanan viekoitusta, ja piti tarkasti vaaria, ettei yksikään\nsana hänen suustansa pääsisi, joka olisi voinut kirkkoylimykselle\nilmaista, että semmoinen jumalaton ajatus koskaan oli vilahtanut hänen\nmielensä läpi. Siksi hän kohta poikkesi toiseen aineesen.\n\n\"Aurinko edistyy hitaasti tässä päiväkellossa\", sanoi hän. \"Tämmöisen\nsanoman kuultuani, jonka te toitte, olisin luullut herrojen\nvaltaneuvoskuntani jäsenien aikaisemmin tulevan tänne kokoon, tuon\nonnettoman meteli-asian sekavaa vyyhtiä selvittämään. Kovapa tosiaan\noli onneni, joka asetti minut hallitsijaksi kansalle, jossa, niin\nluulen, olen ihan ainoa rauhaa ja tyyntä haluava mies!\"\n\n\"Kirkko aina haluaa rauhaa ja tyyntä\", sanoi abotti, joka ei sallinut\nnäinkään yleisen lauseen puhjeta ilmi kuningas-paran raskautetusta\nsydämestä, ilman lisäämättä poikkeusta, joka puolusti kirkon kunniaa.\n\n\"Mitään muuta en minäkään tarkoittanut\", sanoi Robert. \"Mutta\nmyöntänettehän te, isä abotti, kuitenkin, että kirkko, riitoja\nasetellessaan, niinkuin tietysti on tarkoituksena, usein on hääriväisen\nemännän kaltainen, joka juuri lennättää liikkeelle tomut, joita hän\ntahtoo pois lakaista.\"\n\nTähän muistutukseen olisi abotti vastannut; mutta samassa salin ovi\navattiin, ja eräs kammaripalvelija ilmoitti Albanyn herttuan tuloa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\n    Älä moiti, jos hän nyt riemuinen on!\n    Viel' eilen itki se onneton,\n    Kenties taas huomenna itkee.\n\n                       Johanna Baillie.\n\nAlbanyn herttuan ristimänimi oli Robert, samoin kuin hänen\nkuninkaallisen veljensäkin. Jälkimmäinen oli kyllä alkuaan ollut\nristitty Juhanaksi, jolla nimellä häntä sanottiinkin, siksi kun hän\nkruunun peri. Silloin taika-uskoisille ihmisille johtui mieleen, että\nsitä nimeä oli kova onni seuraillut, Englannissa Juhana Maattoman,\nFranskassa Juhana Pyhän, Skotlannissa Juhana Balliol'in elämässä. Tämän\npahan enteen välttämiseksi oli siis päätetty, että nuori kuningas\nottaisi nimen Robert, jonka Robert Prucen muisto teki Skotlannille\nrakkaaksi. Me mainitsemme sen, selitteeksi kuinka näin kahdella\nveljellä tässä perheessä oli sama nimi, joka seikka tietysti ei ollut\nsilloinkaan tavallisempi kuin meidän aikoina.\n\nAlbanyn herttua, myös jo ijäkäs mies, ei juuri tainnut olla paljoa\nhalukkaampi sotaisiin töihin kuin itse kuningaskaan. Mutta jos hänessä\nei liene ollutkaan liioin urhoutta, niin oli hänessä kuitenkin kyllin\nviisautta peittämään ja salaamaan mainitun avun puutetta, joka, jos\nkerta vihjauskin siitä pääsi leviämään, olisi tehnyt peräti lopun\nkaikista hänen kunnianhimoisista toivoistaan. Hänessä oli paitsi sitä\nylpeyttäkin sen verran, että se hätätilassa saattoi täyttää todellisen\nurhouden sijan ja pitää hänen hermonsa niin tiukassa kurissa, ettei\nniiden väriseminen päässyt näkyviin. Muuten oli hän kokenut hovimies,\nhätäilemätön, pikastumaton ja kavala; niitä kohtia, joihin hän pyrki,\npiti hän tarkkaan silmällä, vaikka vielä olivatkin kaukana, eikä\nkoskaan unohtanut jos kohta hänen monimutkaiset polkunsa joskus\nnäkyivätkin käyvän aivan toiseen suuntaan. Ulkomuodossaan hän oli\nkuninkaan kaltainen, ollen hänkin ylevä ja majesteetillinen niin hyvin\nvartaloltaan kuin myös kasvoiltaan. Se etu oli hänellä vielä vanhempaan\nveljeen verraten, ettei häntä mikään raajarikkoisuus vaivannut, ja että\nhän kaikin puolin oli kepeämpi, liikkuvampi. Pukunsa oli kallis, vaan\nkoreilematon, niinkuin hänen arvolleen ja ijälleen sopi, ja samoin kuin\nkuninkaallinen veljensä ei hän pitänyt minkäänlaisia aseita; ainoasti\ntuppi, sisältävä pari pikku veistä, riippui hänen vyöltään siinä\npaikassa, missä oli miekat, taikka, kun se oli pois riisuttu,\nväkipuukon tavallinen sija.\n\nHerttuan sisään-astuessa, abotti, kumarrettuansa, nöyrästi vetäytyi\nsyrjäiseen komeroon, poikemmaksi kuninkaan istuimesta, ettei\nvieraanmiehen läsnä-olo olisi esteeksi veljesten vapaalle\nkeskustelulle. Tarpeellista lienee mainita, että tämä komero oli\nikkuna-komero, ja että sen paikka oli luostarin pihanpuolisessa\nseinässä, siinä rakennusten osassa, jota nimitettiin _palatsiksi_ siitä\nettä se niin usein oli Skotlannin kuninkaitten majapaikkana -- muulloin\nse oli abotin asuntona, Tämä ikkuna oli juuri kuninkaallisten\nhuoneitten pää-oven yli, ja sinne näkyi luostarin sisäpiha. Pihan koko\noikean sivun täytti pituudellaan luostarin komea kirkko; vasemmalla oli\nrakennus, joka sisälsi kellarit, ruokasalin, kokoushuoneen sekä\nylikerrassaan muita luostarin tarpeihin käytettyjä huoneita; sillä\nsemmoisia oli vielä paitsi niitäkin, joissa Robert kuningas seuroineen\nmajaeli. Neljännessä huonerivissä, jonka jalonnäköinen ulkoseinä antoi\nnousevaan aurinkoon päin, oli avara _hospitium_ eli vierasmaja\ntoivioretkeläisiä sekä muita käypiä vieraita varten; siinä samassa oli\nmyös suuri joukko halvempia kyökki- ja makasiini-huoneita, missä ne\nrunsaat muona-aineet olivat tallella, joista Dominokolais-isien\nkannatti niin tuhlaavaisesti vieraanvaroja suoda. Korkean kaariportin\nkautta päästiin tältä itäpäädyltä pihaan, ja se portti oli juuri\nvastapäätä ikkunaa, jonka ääressä Anselm isä seisoi. Hän saattoi siis\nnähdä vähän matkaa pimeän kaariportin alitse; tuikahtelipa hänen\nsilmiinsä myös hiukka sitä valoa, joka portin läpi tunki. Mutta hän\nseisoi kuitenkin niin korkealla ja portin holvi oli niin pitkä, että\nportin ulkopuolinen reuna ainoasti epäselvästi häämöitti hänelle.\nNäitä paikkasuhteita on tarpeellista pitää mielessä. Me palajamme\nprinssi-veljesten keskusteluun.\n\n\"Veli kultani\", virkkoi kuningas, kehottaen Albanyn herttuan, kun tämä\noli laskeutunut toiselle polvelleen, suudellakseen veljensä kättä,\n\"armas, rakas veljeni, miksi noita turhia temppuja? Eikös se ole yksi\nja sama Skotlannin Stuart meidän isämme, yksi ja sama Elisahet More\nmeidän äitimme?\"\n\n\"Sitä en olekaan unohtanut\", virkkoi Albanyn herttua nousten; \"mutta en\nsaa myös veljen likeisen tuttavuuden tähden unohtaa kuninkaalle tulevaa\nkunnioitusta.\"\n\n\"Voi se on totta, aivan totta, Robin\", vastasi kuningas.\n\"Valta-istuin on niinkuin korkea, paljas kalliohuippu, johon ei\nkukkanen eikä ruohokaan koskaan pääse juurtumaan, Kaikki lempeät\ntunteet, kaikki hellempi rakkaus on kuninkaalta kielletty. Kuningas ei\nsaa likistää veljeään rintaansa vasten -- ei saa näyttää rakkauttansa\npojalleen!\"\n\n\"Semmoinenhan muutamin suhtein on korkeuden kohtalo, herra kuningas\",\nsanoi Albanyn herttua. \"Mutta Jumala, säätäessään teidän oman perheenne\njäsenet vähän poikemmaksi teistä, on sen sijaan antanut teille\nkokonaisen kansan lapsiksenne.\"\n\n\"Voi, Robert!\" vastasi kuningas, \"sinun sydämes on paremmin kuin minun\nluotu kuninkaan velvollisuuksia varten. Minä katselen tältä\nkorkeudelta, jolle kohtaloni on minut asettanut, tuota joukkoa, jota\nsinä nimität lapsikseni -- kyllähän minä heitä rakastan, heille hyvää\nsuon -- vaan heitä on monta ja he ovat kaukana minusta. Voi! onpa\nhalvimmallakin heistä toki joku olento, jota hän saattaa likistää\nrintaansa vasten ja johon hän voi antaa isällisen hellyytensä ilman\nmitään määrää vuotaa. Mutta enin, mitä kuningas voi suoda kansalleen,\non hymy -- semmoinen, kuin koska päivä hymyilee Grampian-vuoriston\nlumihuipuille -- yhtä kaukainen, yhtä vähän sulattavainen. Voi, Robin!\nmeidän isällämme oli tapana meitä hyväellä, ja jos hän jolloinkulloin\ntoruikin, niin hän torui lempeällä äänellä. Olipa hän kuitenkin\nkuningas yhtä paljon kuin minä -- miksi ei siis minun olisi sallittu,\nsamoin kuin hänen -- koettaa käännyttää kadotettua poikaani lempeydellä\npikemmin kuin kovuudella?\"\n\n\"Jos lempeyttä ei vielä olisi koskaan koetettu, armollinen kuningas\",\nvastasi Albanyn herttua semmoisella äänellä, jolla jotakin\nvastenmielistä puhutaan, \"niin tietysti kaikkein ensiksi pitäisi\nkäyttää lempeitä keinoja. Te itse, armollinen kuningas, voitte\nparhaiten päättää, eikö niitä nyt jo ole tarpeeksi kauan kohdeltu ja\neivätkö vallattoman mielen masentaminen ja ankara kurinpito olisi\ntehollisempia keinoja. Teidän kuninkaallisessa vallassanne on kokonaan\npäätös, minkä menetyksen Rothsayn herttuan suhteen te katsotte\nedullisimmaksi sekä hänen että valtakunnan lopulliseksi hyödyksi.\"\n\n\"Se ei ole ystävällisesti tehty\", sanoi kuningas. \"Sinä vaan viittaat\ntuota tuskallista polkua, jolle tahdot saada minut poikkeemaan, mutta\net tarjoo minulle kättäsi tuekseni.\"\n\n\"Minun kättäni tueksenne te aina voitte käskeä, armollinen kuningas\",\nvastasi Albanyn herttua. \"Mutta minun, kaikista ihmisistä maan päällä,\nkaikkein vähimmin sopisi yllyttää teitä kovuuteen teidän poikaanne ja\nperillistänne vastaan? Minullehan, siinä tapauksessa että te,\nkuninkaallinen majesteetti, ilman perillisittä kuolisitte -- jota\nJumala varjelkoon! -- tämä turmiota tuottava kruunu tulisi osaksi! Eikö\nsitten tuittupäinen March'in kreivi sekä ylpeä Douglas'in kreivi\najattelisi ja julki lausuisikin, että Albanyn herttua on kylvänyt\neripuraisuutta kuninkaallisen veljensä sekä Skotlannin kruunun\nperillisen välille, mahdollisesti saadaksensa tien auki oman perheensä\nperintö-oikeudelle? -- Ei, mun kuninkaani -- henkeni minä mielelläni\nuhraisin teidän palveluksessanne; vaan kunniaani en voi antaa\nalttiiksi.\"\n\n\"Sinä puhut totta, Robin -- sinä puhut aivan totta\", virkkoi kuningas,\nkärkkäästi selittäen veljensä sanat omalla tavallaan. \"Me emme saa\nantaa noiden mahtavain, vaarallisten lordien huomata, että on mitään\neripuraisuuteen vivahtavaakaan kuninkaallisessa suvussamme. Se tulee\nvälttää kaikin mokomin; ja siksi koettakaamme vielä yhä edelleen\nlempeitä keinoja, siinä toivossa että niilläkin saamme Rothsayn\nhullutuksen parannetuksi. Näenhän minä hänessä aika ajoin toivon\nkipunan semmoisen, joka kyllä voisi maksaa hellän virittelemisen\nvaivan. Hän on nuori -- hyvin nuori -- kuninkaan poika, ja nuoruuden\nveri hänessä nyt hurjimmillaan kuohuu. Olkaamme kärsivälliset häntä\nkohtaan, niinkuin taitava ratsumies tulisenluontoiselle oriilleen.\nAntakaamme hänen riehua riehunta-aikansa loppuun; sitten saat nähdä,\nettä sinä itse kaikkein enimmin tulet häneen tyytyväiseksi. Olethan\nsinä rakkaudessas moittinut minua siitä, kun olen liika hiljainen,\nliika ujo -- Rothsayn herttuassa ei ole niitä vikoja.\"\n\n\"Siitä panisin vaikka henkenikin pantiksi, ettei ole\", vastasi Albanyn\nherttua kuivakiskoisesti.\n\n\"Ei hän myös ole älyä eikä käsityksen sukkeluutta vailla\", jatkoi\nkuningas, puolustellen poikaansa veljeänsä vastaan. \"Tänään olen\nkäskenyt häntä tänne valtioneuvosten kokoukseen tulemaan, ja saatpa\nnähdä kuinka hän sen tehtävän suorittaa. Myönnäthän sinä itsekin,\nRobin, että perintöprinssiltä ei puutu terävää älyä eikä taitoa\nvaltio-asioiden käyttämiseen, milloin hän vaan viitsii niitä ajatella.\"\n\n\"Tietysti, eikä häneltä suinkaan puutu kumpaakaan, armollinen\nkuningas\", vastasi Albanyn herttua, \"kunpa vaan hän _viitsii_\nvaltio-asioita ajatella.\"\n\n\"Niinhän minä sanoin\", virkkoi kuningas, \"ja sydämestäni olen iloinen,\nkun näen sinunkin, Robin, suostuvan siihen, että me vielä kerran\nannamme sille onnettomalle nuorukais-paralle yrittämisen tilaisuutta.\nHänellä ei ole enää äitiä, joka voisi lepyttää häneen suuttunutta isää.\nSe pitää muistaa, Robin.\"\n\n\"Minä olen varma\", sanoi herttua, \"että se menetys, joka teidän\nsydämellenne, armollinen kuningas, on mieluisin, samassa tulee olemaan\nviisain sekä parhain.\"\n\nAlbanyn herttua aivan hyvin huomasi tuon yksinkertaisen pienen\nviekkauden; hän näki että kuningas koetti luiskahtaa pois veljensä\npuheitten johtopäätöksistä, tehdä juuri päinvastoin mitä herttua oli\nneuvonut ja kuitenkin olla tekevinänsä sen hänen suostumuksellaan.\nMutta vaikka hän näin huomasi, ettei hän nyt tällä kertaa saanut\nkuningasta taipumaan mieltänsä myöten, eipä hän senvuoksi kuitenkaan\nhellittänyt ohjaksia kokonaan käsistään, vaan päätti odottaa parempaa\ntilaisuutta ilkeitten tuumiensa toimeenpanemiseen, jonka tilaisuuden,\nniin hän toivoi, joku uusi riita kuninkaan ja prinssin välillä kylläkin\npian mahtoi tarjota.\n\nSillä aikaa kuningas, joka pelkäsi että hänen veljensä uudestaan\nottaisi puheeksi sen tuskauttavan aineen, josta hän nyt juuri oli\npäässyt, ääneensä huusi Dominikolais-abotille: \"Kuuluu hevoskavioin\nkopinaa. Sieltä, missä seisotte, te voitte katsoa alas pihaan, arvoisa\nisä. Katsokaa ikkunoista ja sanokaa kuka on tulossa -- Rothsayn herttua\n-- eikö niin?\"\n\n\"Se on jalosukuinen March'in kreivi seuralaisineen\", sanoi abotti.\n\n\"Onko hänellä suuri seuralais-joukko?\" kysyi kuningas. \"Tuleeko kaikki\nhänen väkensä sisäportista sisään?\"\n\nSamassa Albanyn herttua kuiskasi kuninkaan korvaan: \"Älkää pelätkö --\nteidän henkivartijanne, Brandanet[20] ovat täysissä aseissa.\"\n\nKuningas kiitti pään-nyökähdyksellä, ja abottikin ikkunan vierestä\nvastasi hänen kysymykseensä: \"Kreivillä on seurassaan kaksi herraa,\nkaksi hovipoikaa ja neljä tallirenkiä. Yksi hovipoika seuraa häntä\nsuuria rappusia myöten tänne kantaen kreivin miekkaa. Muut ovat\njääneet pihalle, ja -- _Benedicite!_ (Herra siunatkoon!) -- mitäs\nse on? -- Tuossa on kuljeksivainen laulutyttö viuluineen, joka\naikoo muka laulamaan kuninkaan ikkunain edustalla, meidän\nDominikolais-luostarissamme, aivan kuin olisi tää jonkun yhteisen\nravintolan piha! Minä lähden käskemään, että hänet paikalla ajetaan\nulos.\"\n\n\"Älkää, hyvä isä\", kielsi kuningas! \"Sallikaa minun anoa armoa sille\nkulkuri-paralle. Iloisella Tieteellä -- siksihän sitä sanotaan -- jota\nhän harjoittelee, on surkeina kumppaleinaan kaikki se kurjuus, jonka\nköyhyys ja kova onni ovat noiden maankiertelijäin osaksi määränneet. Ja\nsiinä suhteessa hän on hyvin kuninkaan kaltainen, jolle kaikki ihmiset\nhuutavat: 'Eläköön!' -- vaan joka on vailla sitä kunnioitusta sekä\nkuuliaista rakkautta, jonka köyhinkin talonpoika saapi perhekunnaltaan.\nÄlkää ahdistelko tuota kulkijainta, isä; antakaa hänen, jos hän tahtoo,\npihalla laulaa huoveille sekä palvelijoille. Se on estävä riidan\nnousemista heidän välillään, josta muuten olis pelkoa, koska he\npalvelevat niin omavaltaisia, toisiansa vihaavia herroja.\"\n\nNäin puhui tää hyvänsydäminen, pehmeäluontoinen kuningas, ja\nabotti kumarsi tottelevaisuuden merkiksi. Hänen puhuessaan, astui\nMarch'in kreivi juhlasaliin, -- puettuna sen ajan tavallisiin\nratsumiehen-vaatteisin, väkipuukko vyöllänsä. Hovipojan, joka hänen\nmiekkaansa kantoi, oli hän jättänyt etuhuoneesen. March'in kreivi oli\nuhkeavartaloinen, kaunis, valkeaverinen mies; hänellä oli jokseenkin\ntuuhea, keltainen tukka sekä kirkkaat, siniset silmät, jotka kiiluivat\nniinkuin haukan näkimet. Hänen ulkonäössään, vaikka se muuten oli\nmiellyttävä, saattoi havaita pikaisen, tuittupäisen luonteen merkit,\njonka hillittömään osoittamiseen hänellä korkea-arvoisena, mahtavana\nKeski-ajan aatelisherrana oli ollut liiankin paljon tilaisuutta.\n\n\"Terve tultuanne, March'in kreivi\", sanoi kuningas, suosiollisesti\nkumartain. \"Te olette kauan aikaa olleet poissa minun neuvokunnastani.\"\n\n\"Armollinen kuninkaani\", vastasi kreivi syvällä kumarruksella\nkuninkaalle ja ylpeällä, jäykällä pään-nyykähdyksellä Albanyn\nherttualle, \"jos olen ollut poissa teidän neuvoskunnastanne, niin\nsiihen on ollut syynä, että minun sijassani on ollut täällä suodumpia\nja -- en ollenkaan epäile sitä -- taitavampia neuvon-antajia. Nytkin\nvaan tulen ilmoittamaan teille, kuninkaallinen majesteetti, että\nEnglannin rajalta tulleet sanomat vaativat minun suorakohtaista\npalajamistani omille tiluksilleni. Onhan armollinen herra, täällä\nmonineuvoinen, valtioviisas veljenne, Albanyn herttua, jonka kanssa\nvoitte neuvoitella, ja mahtava, sotaisa Douglas'in kreivi, joka ne\nneuvot sitten voi panna toimeen. Minua ei ole tarvis, paitsi omilla\nmaillani; ja sinne aion teidän luvallanne, armollinen kuningas, heti\npaikalla palata, virkaani rajan vartijana toimittamaan.\"\n\n\"Ettehän toki osoittane meille semmoista ystävyyden puutetta,\nserkku\", vastasi lempeä kuningas. \"Par'-aikaa kuuluu tänne pahoja.\nNuot kurjat Vuoriston clan'it ovat taas kaikki rauhattomuutta\nnostamaisillaan, jopa omankin hovini turvallisuus vaatii, että viisain\nneuvon-antajistamme olisi täällä meitä neuvomassa, ja urhokkain\nritareistamme päätöksiä toimeenpanemasta. Eihän toki Tuomas Randolf'in\njälkeläinen jättäne Robert Brucen pojanpoikaa tällä näin vaarallisella\nhetkellä?\"\n\n\"Jääpi tänne kuitenkin hänen luokseen kauas kuuluisan Jaakko\nDouglas'in jälkeläinen\", vastasi March'in kreivi. \"Kehuuhan se herra\naina, ettei hän koskaan astu jalkaansa jalustimeen, jos ei tuhat\nhuovia samassa hyppää hevosen selkään hänen jokapäiväisenä\nhenkivartijaparvenaan, ja luulenpa Aberbrothock'in munkkien voivan sen\nvalallaan todeksi vakuuttaa. Totta mar' ne huovit, kun vielä lisäksi\npanee Douglas'in koko ritarijoukon, jaksanevat pitää kurissa\nsäännöttömän Vuorelais-talonpoikien lauman, paljoa helpommin kuin minä\njaksan tehdä vastarintaa Englannin joutsimiehille sekä Henrik\nHotspur'in voimalle! Ja onhan sitten paitsi sitä täällä tää armollinen\nAlbanyn herttua, joka niin valppaasti pitää huolta kuninkaan\nturvallisuudesta, että hän käskee Brandanet kaikki aseisin silloinkin,\nkoska minunkaltaiseni uskollinen alamainen lähestyy hovia mitättömän\nhuovi-kymmenkunnan kanssa -- semmoinen joukkohan aina seuraa\nhalvintakin nurkka-paronia, jolla vaan on tornihökkeli ja tuhat\ntynnyrin-alaa kanerva-kangasta omanansa. Jos niin varovaisia ollaan,\nmissä ei vähintäkään vaaran merkkiä ole -- sillä eihän toki, toivon ma,\nminun puoleltani semmoista pelätty -- niin teidän kuninkaallinen\npersonanne, todellisen vaaran sattuessa, varmaankin tulee hyvin\nsuojelluksi.\"\n\n\"March'in kreivi\", virkkoi Albanyn herttua, \"halvinkin noista\nparoneista, joita te mainitsitte, aina kutsuu väkensä aseisin, kun\nhänen linnahansa vaikka lähinkin, rakkain ystävä saapuu. Ja Pyhän\nNeitsyen avulla en tahdo olla vähemmin valpas kuninkaan personaa\nsuojellessa kuin he omaansa turvatessa. Ovathan Brandanet kuninkaan\nyksityisiä alustalaisia ja kotiväkeä, ja satamäärä semmoisia miehiä on\nvarsin vähäinen henkivartija-joukko itse kuninkaalle, koska te itse,\nhyvä herra, samoin kuin Douglas'in kreivi, usein ratsastatte, kymmenen\nsen vertaa miehiä perässänne.\"\n\n\"Herra herttua\", vastasi kreivi, \"jos kuninkaan etu niin vaatisi,\nratsastaisin ulos huovijoukon kanssa, joka olisi vielä kymmenen vertaa\nsuurempi sitä, jota te nyt juuri mainitsitte. Mutta en ole koskaan\ntehnyt sitä sillä tarkoituksella, että petturin tavalla kaappaisin\nkuninkaan käsiini, tai että kerskaavaisesti peloittaisin muita\naatelisherroja.\"\n\n\"Robert veikkoseni\", sanoi kuningas, joka aina oli harras rauhantekijä,\n\"sinä teet väärin, kun ollenkaan viittaat epäluuloa March'in kreiviä\nvastaan mahdolliseksi. Ja te, serkkuni, March'in kreivi, käsitätte\nveljeni varovaisuuden väärin. -- Mutta kuulkaa -- jättäkäämme jo tämä\nvihainen sanakiista -- minä kuulen jokseenkin miellyttävää laulua ja\nsoittoa. Te olette Iloisen Tieteen tuntija, March'in kreivi, ja\nrakastatte sitä hyvin. Menkäättepäs tuonne ikkunan ääreen, pyhän abotin\nviereen, jolta en voi kysyä mitään tuommoista maallista huvitusta\nkoskevaa. Te voitte sitten tuoda minulle tietoa, maksaako se soitto ja\nlaulu todella kuultelemisen vaivaa. Tuo sävel on franskalainen,\nluullakseni -- minun veljeni Albanyn herttuan päätös ei myös\nmaksa näkinkengänkään vertaa tämmösissä asioissa -- teidän, hyvä\nserkku, tulee siis lausua mielenne siitä, ansaitseeko vai ei se\nlaulutyttö-parka palkintoa. Poikamme ja Douglas'in kreivi kohta\npaikalla tulevat tänne, ja sitten, kun koko neuvoskunta on ko'ossa,\notamme tärkeimmät asiat keskusteltaviksi.\"\n\nJotakin hymyn tapaista vilahti March'in kreivin ylpeitten kasvojen\nyli, kun hän siirtyi pois ennenmainittuun ikkunakomeroon ja asetti\nitsensä sinne ääneti abotin rinnalle; hänhän ymmärsi että kuningas\nnäin tavoin koetti estää riitaa hänen sekä Albanyn herttuan välillä,\nja hän halveksi tässä ilmautuvaa pelkurimaista varovaisuutta. Sävel,\njota tyttö viululla soitti, oli iloinen ja hilpeä ensi alussa;\nsiinä oli vilahdus trubadurien hurjasta musiikista. Mutta sitten\nmuuttuivat soiton häilyväiset nuotit sekä tytön äänikin surullisiksi,\nkatkeavaisiksi, ikään kuin laulajan tuskalliset tunteet olisivat niitä\ntukahdutelleet.\n\nSuuttunut kreivi, kuinka suuri hänen aistinsa, jota kuningas kehui,\nlienee todella ollutkin näissä asioissa, varsin huolimattomasti,\nniinkuin sopii arvata, kuulteli laulutytön musiikkia. Hänen ylpeässä\nsydämessään taistelivat par'aikaa toiselta puolelta kuninkaalle tuleva\nuskollisuus sekä hänen sydämensä pohjukassa yhä vielä kytevä rakkaus\ntähän hyvänsävyiseen hallitsijaan, toiselta puolen kostonhimo, joka\nhänessä kiehui sen vuoksi, kun hänen kunnian-haluiset toivonsa oli\ntyhjäksi tehty ja vielä lisäksi häntä häväisty Margareta Douglas'in\nottamisella kruununperillisen puolisoksi hänen tyttärensä sijaan.\nMarch'in kreivissä oli pikaisen, epävakaisen luonteen kaikki hyvät ja\npahat puolet. Nytkin hän oli tullut kuninkaalle jäähyväiset sanomaan,\naikoen sanoa uskollisuusvalansa irti, niin pian kun olisi mailleen\npalannut; mutta yhtähyvin tuntui hänestä tämä rikollinen ja vaarallinen\npäätös samassa vastahakoiselta, miltei mahdottomalta. Tämmöiset\nvaaralliset mietteet liikkuivat hänen mielessänsä laulutytön laulun\nalkaessa; mutta sen pitkittyessä muuttui hänen ajatustensa suunta\nseikkain kautta, jotka väkisenkin vetivät hänen huomionsa puoleensa,\nkiinnittäen sen siihen, mitä par'-aikaa luostarin pihalla tapahtui.\nTyttö lauloi Provencen murteella, joka oli täydesti ymmärrettynä\nrunouden kielellä kaikissa Europan hoveissa, erittäinkin Skotlannissa.\nLaulu oli kuitenkin vähemmin mutkikas kuin tavallisesti Provencen\n_sirvente't_, enemmin normandilaisen runoniekan sepittämän _lay'n_\nkaltainen. Sen voisi suomentaa tähän tapaan:\n\n         Loviisa paran laulu.\n\n    Loviisa parka, hän käy ja käy\n    Kylät kaikk' ja linnat, ei loppua näy;\n    Ja aina hän soittavi, laulavi vain:\n    Varokaatte, oi neidot, kehtoa ain'.\n                         Oi mua Loviisa parkaa!\n\n    Oli paahtava päiv', oli helteä sää;\n    Jo kuumeni posket, jo pyörtyi pää;\n    Läpi lehdon tie kävi vilppainen,\n    Miss' soi ilolaulut lintusien.\n                         Oi mua Loviisa parkaa!\n\n    Tähän lehtoon karhu ei pesää tee,\n    Suden polku se myös ohi kiertelee;\n    Mut jos peto vastaan tullutkin ois, --\n    Ah mieluummin sitä tyttö nyt sois!\n                        Voi mua Loviisa parkaa!\n\n    Tuli vastaan poik' ylen kaunoinen,\n    Vyö vöillänsä paisteli kultainen;\n    Tuli lehdossa vastaan metsämies,\n    Mi viettelevää tuhat sanaa ties.\n                        Voi mua Loviisa parkaa!\n\n    Voi tyttönen hupsu, miks miellyit niin\n    Sima-suuhun ja kultiin kiilteleviin,\n    Oli aarre kallihimp' itselläs:\n    Sydän puhdas ja rauha sun mielessäs.\n                        Voi mua Loviisa parkaa!\n\n    Se aarre nyt sulta jo vietiinkin, --\n    Väkisinkö kenties vai varkaisin? --\n    Osan ryösti hän sult', osan lahjoitit pois --\n    Meni kaikki, mi kallista ollut ois.\n                         Voi mua Loviisa parkaa!\n\n    Hyvä herra, oi suo pien' almu nyt vaan;\n    Sult' enään en kerjäile milloinkaan,\n    Sua parkuni toisten ei kiusata saa, --\n    Pian suo Jumal' armonsa ja haudan maa!\n                         Voi mua Loviisa parkaa!\n\nTuskin oli laulu loppunut, niin Robert kuningas huusi March'in\nkreiville, siinä pelossa että riita tämän ja Albanyn herttuan välillä\njälleen voisi alkaa: \"No mitä te nyt tuosta laulusta sanotte, jalo\nherra? -- Minusta tuntui se, lauluakin kuullen, olevan tulinen ja\nkaunis sävel.\"\n\n\"Minun aistini ei ole terävimpiä, mahtava herra kuningas; mutta\nmahtaapa se laulutyttö hyvin tullakin toimeen ilman minun\nylistyksettäni, koska sille näkyy tulleen osaksi Rothsayn herttuan\nsuosio -- joka on paraita tämän asian tuntijoita Skotlannissa.\"\n\n\"Mitä!\" kysyi kuningas huolestuneena; \"onko minun poikani tuolla\nalhaalla?\"\n\n\"Hän istuu hevosensa selässä aivan likellä laulutyttöä\", vastasi\nMarch'in kreivi, ilkkuvainen hymy suun sopissa, \"ja näkyy nyt yhtä\nhartaasti kuultelevan tytön puhetta kuin äsken sen laulua.\"\n\n\"Kuinka tää asia on, isä abotti?\" kysyi taas kuningas. Mutta abotti\nvetäytyi pois ikkunan vierestä: \"En huoli katsella, armollinen\nkuningas, mitä minun olisi tuskallista kertoa.\"\n\n\"Mitä tää kaikki on?\" kysyi kuningas kolmannen kerran, kovasti hehkuvin\nposkin. Hän näytti aikovan nousta, mutta luopui taas siitä päätöksestä,\nkun hän luultavasti ei tahtonut nähdä hurjan, nuoren prinssin tekevän\njotain sopimatonta hullutusta, jota hän kenties ei sitten kuitenkaan\nhennoisi rangaista tarpeellisella ankaruudella. Mutta March'in\nkreiville näkyi olevan hauska kertoilla kuninkaalle, mitä tämä\nepäilemättä mieluummin olisi ollut tietämättä.\n\n\"Armollinen kuningas\", huusi hän, \"asia tulee yhä hauskemmaksi ja\nhauskemmaksi. Laulutyttönen ei ole ainoastaan lumonnut Skotlannin\nperintöprinssin yhtä hyvin kuin kaikkein tuossa pihalla olevain\ntallirenkien ja huovien korvia, vaan onpa hän vielä lisäksi osannut\nvetää puoleensa Mustan Douglas'inkin huomion, jota me tähän saakka emme\nvielä olleet tietäneet niin hartaaksi Iloisen Tieteen ihailijaksi.\nMutta enpä kuitenkaan tosiaan kummeksukaan hänen hämmästystänsä, koska\nprinssi par'-aikaa on kunnioittanut tuon kauniin laulu- ja\nviulumestarin ylistäväisellä suukkosella.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti kuningas, \"laskeeko Taavetti Rothsay leikkiä\nlaulutytön kanssa, vaimonsa isän silmien edessä? -- Menkää, hyvä isä\nabotti, ja käskekää prinssiä heti paikalla tänne -- mene, armas\nveljeni! --\" Ja kun molemmat olivat lähteneet, jatkoi kuningas vielä:\n\"Menkää, hyvä serkku, March'in kreivi -- siellä tapahtuu turmiota,\nsiitä olen varma. Olkaa niin hyvä, serkku kulta, viekää abotin\nrukoilevaisten sanojen avuksi minun käskyni.\"\n\n\"Te ette muista, armollinen kuningas\", vastasi March'in kreivi äänellä,\njoka kipeästi loukattua sydäntä ilmoitti, \"että Dunbar'in Elisabetin\nisä ei ole liioin sopiva sovittajaksi Douglas'in kreivin sekä hänen\nkuninkaallisen vävynsä välillä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi minulle, serkku\", virkkoi lempeämielinen vanha mies.\n\"Kyllähän myönnän että teille johonkin määrään tehtiin vääryyttä --\nmutta minun poikani tulee murhatuksi -- minä lähden itse.\"\n\nMutta kiiruusti noustessaan ylös tuoliltansa kuningas parka horjahti,\nkompastui ja lankesi raskaasti maahan, niin että, koska hänen päänsä\ntuolin kulmaan sattui, hän hetkisen ajaksi meni tunnottomaksi. Tämän\ntapaturmion näkö kohta kokonaan voitti March'in kreivin vihan ja\nsulatti hänen sydämensä. Hän riensi maassa makaavan kuninkaan\nluokse, nosti hänet takaisin tuolille ja koetti hellimmällä,\nkunnioittavaisimmalla tavalla kaikkia keinoja, saadakseen hänet jälleen\ntointumaan. Robert vihdoin taas avasi silmänsä ja katsahti\npuolipyörryksissään vielä ympärinsä.\n\n\"Mitä on tapahtunut? -- Olemmeko me vielä yksin? -- Kukas on meidän\nkanssamme?\"\n\n\"Teidän uskollinen alaisenne, March'in kreivi\", vastasi kreivi.\n\n\"Kahden keskenkö March'in kreivin kanssa?\" kertoi kuningas, joka, kun\nhän vielä oli puoleksi selviämättä, säikähtyi tuon mahtavan herran\nnimestä, jota hän täydellä syyllä voi luulla saattaneensa\nverivihollisekseen.\n\n\"Niin juuri, minun armollinen kuninkaani, kahden kesken tään Dunbar'in\nYrjö-raukan kanssa, josta moni on tahtonut saada teitä pahaa\najattelemaan, vaikka kyllä vielä saadaan nähdä, että hän on teidän\nkuninkaalliselle personallenne uskollisempi kuin he.\"\n\n\"Tosiaankin, serkkuseni, teille on liian suuri vääryys tullut tehdyksi;\nja, uskokaa minua, kyllä minä koetan parantaa -- --\"\n\n\"Jos niin on mielenne, armollinen kuningas, se vielä voidaan saada\nparannetuksi\", keskeytti häntä kreivi, tarttuen kiinni niihin\ntoivoihin, joita hänen kunnianhimonsa nyt kuvasi hänen eteensä.\n\"Prinssi ja Margareta Douglas ovat likeistä sukua keskenään -- Romasta\ntulleen naimisluvan annossa ei ole otettu kaikista laillisista menoista\nvaaria -- heidän avioliittonsa ei voi olla laillinen -- paavi, joka\nteidän kaltaisenne jumalisen kuninkaan mieliksi varmaan on paljon\ntekevä, voi edellisen kihlauksen tähden purkaa tään epäkristillisen\navioliiton. Ajatelkaa asiaa tyystin, kuninkaallinen majesteetti\",\njatkoi kreivi, jonka mielestä tää arvaamaton tilaisuus, saada omin suin\npuhua puolestansa, oli herättänyt vireille uusia, kunnianhimoisia\ntoivoja, \"ajatelkaa asiaa tyystin, ennen kuin päätätte kumman te\nvalitsette, Douglas'in vaiko minut. Hän on mahtava ja voimallinen, sen\nmyönnän. Mutta Skotlannin avain riippuu Dunbar'in Yrjön vyöstä, ja hän\nvoisi tuoda Englantilais-armeijan hamaan Edinburg'in porttien edustalle\nasti, ennen kuin Douglas Cairntablen rajoilta kerkiäisi tulla\nvastarintaa tekemään. Teidän kuninkaallinen poikanne rakastaa minun\nhyljättyä tytär-parkaani, ja ylpeä Margareta Douglas on hänelle\ninhoksi. Voittehan te, armollinen herra, nyt itsekin nähdä kuinka\nhalpana hän sitä puolisoansa pitää, koska hän appensa omien silmien\nedessä laskee leikkiä tavallisen laulutytön kanssa.\"\n\nKuningas oli tähän asti, kuullessaan kreivin esiintuomia syitä, ollut\npuolipyörryksissä, aivan kuin pelkurimainen ratsumies, kun häntä\ntulinen hevosensa tempaa kanssansa, ja kun hän sen vauhtia ei voi\nhillitä eikä johtaa. Mutta nämät viimeiset sanat herättivät hänessä\ntaas muiston siitä vaarasta, joka nyt juuri hänen poikaansa uhkasi.\n\n\"Niin oikein, se on totta -- minun poikani -- ja Douglas. Oi, serkku\nkulta, estäkää vaan verenvuodatusta, niin teemme kaikki teidän mielenne\nmukaan. -- Kuulkaa tuota melua tuossa! -- Se oli miekkojen kalsketta!\"\n\n\"Niin totta kuin minulla on kreivillinen kruunu -- niin totta kuin olen\nrehellinen ritari -- te olette aivan oikeassa!\" sanoi kreivi,\nkatsahtain ikkunan kautta ulos luostarin pihaan, joka nyt oli täynnä\naseellisia miehiä sekä paljastettuja aseita, ja josta raudan kalske\nkuului. Portin pitkän holvikäytävän alkupäässä oli suuri soturein\ntunge, ja kahakka näkyi alkaneen niiden välillä, jotka tahtoivat\nporttia kiinnisulkea, ja niiden, jotka sisään tungeksivat.\n\n\"Minä lähden heti paikalla\", virkkoi March'in kreivi, \"ja saan pian\ntämän äkillisen melun asettumaan. -- Mutta kaikessa nöyryydessä\npyytäisin teitä, kuninkaallinen majesteetti, ajattelemaan, mitä olen\nollut niin rohkea ja ehdoittanut.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, serkku kulta\", vastasi kuningas, tuskin tietämättään\nmitä hän lupasi. \"Estäkää vaan kahakka ja verenvuodatus.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n    Ihan' on tyttö, ihmeen kaunoinen;\n    Kuin päivä paistaa kaukaa hymynsä;\n    Lähesty -- pilvi synkkä murehen\n    Väristen toki päilyy silmässä.\n\n                      Lucinda, balladi.\n\nMeidän tulee nyt tässä vähän likemmältä kuvata nuot tapaukset, jotka\nvaan epäselvästi näkyivät kuninkaan kortterin ikkunoista katsoen, ja\njoista ikkunoista katsojat olivat antaneet vielä epäselvemmän tiedon.\nYllä jo mainittu laulutyttö oli astunut kaksi leveää rappu-astinta ylös\nja näin päässyt kuninkaan majapaikan pää-oven edustalle; siinä paikassa\noli hänellä se etu, että hän seisoi puoltatoista jalkaa korkeammalla\nkuin pihalla olijat, joita hän toivoi saada kuulijoiksensa. Hänen\nvaatteuksensa oli hänen virkasisartensa tavallinen puku, enemmän\nkirjavankorea kuin kallis, ja ruumiinmuotoa enemmän näyttävä kuin mitä\nnaisilla ylimalkaan oli tapana. Hän oli laskenut maahan päällysviitan\nsekä pikku vasun, joka hänen vähäiset kapineensa sisälsi, ja pieni\nfranskalainen villakoira istui niiden vieressä vartijana. Hänen\ntaivaansininen, hopealla kirjattu, tiukka tröijynsä oli auki leikattu\nrinnasta, niin että sen alta näkyi useampia erivärisiä liivejä, niin\nlaitettuja, että hartioitten sekä rinnan kaunis, säännöllinen muoto\noikein näkyisi; ja kaula oli paljas. Kaulasta riippui pienet\nhopeavitjat, jotka olivat pujotetut noiden kirjavain liivien sisään ja\nsitten taas vähän alempana pistivät esiin, kannattaen hopeista\nkunniarahaa, jonka hän oli saanut joltakulta trubaduri-hovilta eli\nrunoniekkakunnalta, todisteeksi suoritetusta tutkinnosta Iloisessa\nTieteessä. Pieni laukku riippui hänen vasemmalta olkapäältään sinisestä\nsilkkinauhasta.\n\nHänen päivettynyt ihonsa, lumenvalkoiset hampaansa, loistavat\nmustat silmänsä ja korpinmusta tukkansa todistivat, että hän oli\nkotoisin kaukaa Franskasta, ja samasta kotimaasta myös muistutti\nveitikkamainen hymy sekä kuopalliset suunsopet. Hänen tuuheat, mustat\nhius-suortuvansa, palmikoidut pienen kultaneulan ympäri, olivat\nkiinnitetyt paikoilleen silkistä sekä kultalangasta kudotulla verkolla.\nLisätkäämme tähän lyhyt hame, sekin, samoin kuin tröijy, päärmätty\nhopeakirjauksilla -- punaiset säärystimet, jotka olivat näkyvissä\npuoltasäärtä myöten -- ja kengät Espanjan nahasta -- niin siinä oli\nhänen vaatteuksensa, joka ei suinkaan enään ollut uusi, vaan säästetty\npuhtaaksi pyhä-puvuksi ja suurella huolella pidetty hyvässä kunnossa.\nHän näkyi olevan ijältään noin viisikolmatta vuotta; mutta kenties\nvaivat ja vaellukset olivat jouduttaneet ajan vaikutuksen ja ennen\naikaa lakastuttaneet ensimmäisen nuoruuden tuoreuden.\n\nJo on tullut sanotuksi, että laulutyttö käytöksessään oli vilkas, ja\nsiihen sopii lisätä, että hänellä aina oli hymy suusopissa, sana kielen\npäässä valmiina vastaamaan. Mutta hänen iloisuutensa oli teeskelty --\niloisuushan oli välttämätön kalu hänen ammatissaan, jonka kurjuuteen\nsekin kuului, että laulajan usein oli pakko peittää tuskittelevaa\nsydäntä väkinäisellä hymyllä. Niin näkyi myös olevan Loviisan laita,\njossa, lieneekö hän laulanut hänelle itselleen todella tapahtunutta\nseikkaa, vai lieneekö hänellä ollut joku muu huoli, välistä ilmautui\nsyvä synkkämielisyys, ja tämä musta mieli-ala silloin hämmensi ja\nhillitsi tuota luonnollista kepeätä mielenhilpeyttä, jota Iloisen\nTieteen harjoituksessa erittäin oli tarvis. Loviisa ei myös\nveitikkamaisimmissakaan vastauksissaan osoittanut sitä uhkarohkeutta ja\nhävyttömyyttä, joka hänen virkasisarissaan oli tavallinen, sillä nämät\nharvoin jättivät rivon leikkisanan vastaamatta, harvoin laiminlöivät\nnaurun kääntämistä niitä vastaan, jotka heitä häiritsivät tai heistä\npilaa tekivät.\n\nHuomautettakoon tässä, että noilla laulutytöillä, joita siihen aikaan\nsuuri joukko kuljeskeli, ei voinut ylimalkaan olla hyvä maine. Sen ajan\ntavat olivat kuitenkin heille suojana, ja niin täydellinen oli heille\nritarisuuden sääntöin mukaan tuleva turvallisuus, että juuri harvoin\nvaan saatiin kuulla semmoisille neitosille tehdystä häväistyksestä tai\nväkivallasta, ja että he kulkivat kenenkään häiritsemättä edestakaisin,\nmissä aseellisille matkustajille luultavasti olisi tehty veristä\nvastarintaa. Mutta vaikka heitä taitonsa vuoksi sallittiin ja\nsuojeltiin, eivät olleet kuitenkaan nämät kulkevaiset laulajat, niin\nmiehet kuin naiset, katsotut kunnian-arvoisemmiksi keskuskunnan\njäseniksi kuin tätä nykyä samankaltaiset yleisön huvittajat,\nesimerkiksi meidän-aikaiset ympäri kulkevat soittoniekat sekä\nnäyttelijät; siksi oli heidän elämäntapansa liian epäsäännöllinen ja\nepävakainen. Katselivatpa ankarammat kristityt koko sitä ammattia\nluvattomaksi.\n\nTätä laatua oli se neitonen, joka nyt viulu kädessä ja seisoen\nyllämainitulla, vähän korkeammalla paikalla, ilmoitti ympäriseisoville,\nettä hän oli Iloisen Tieteen mestari, jolla oli oikeus taitoansa\nharjoittaa todistuksen nojassa, minkä oli saanut Air'in kaupungissa\nProvencessa, ritariston kukan ja kunnian, jalon Aymer kreivin\nesimiehyyden alla pidetyssä Lemmen ja Musiikin tuomio-istunnossa. Ja\nnyt hän pyysi, että iloisen Skotlannin ritarit, yli avaran maailman\nkuuluisat urhoudestaan sekä kohteliaisuudestaan, sallisivat\nmuukalaisparan koettaa, eikö hän taidollansa voisi heitä hiukan\nhuvittaa. -- Laulua, samoin kuin taisteluakin, rakastivat sillä\naikakaudella kaikki ihmiset; kumminkin he olivat niitä rakastavinaan,\noli sitten se rakkaus todellinen tahi ei.\n\nLoviisan pyyntöön suostuivat siis kaikki mielellään. Mutta ijäkäs,\nmustakulmainen munkki, joka siellä seisoi muiden joukossa, katsoi\ntarpeelliseksi muistuttaa laulutytölle, toivovansa, että Loviisa, koska\nhäntä näiden muurien sisään sallittiin, joka lupa ei ollut tavallinen,\nei laulaisi eikä puhuisi mitään paikan pyhyyttä saastuttavaa.\n\nLaulutyttö syvälle kumarsi päätänsä, pudisti mustia hiuksiansa ja risti\nhartaasti silmiänsä, ikään kuin inttäen semmoista rikosta\nmahdottomaksi, ja sitten hän lauloi laulun Loviisa parasta, joka jo\nviime luvusta on meille tuttu.\n\nJuuri kun hän oli alkanut, keskeytti häntä huikea huuto: \"Pois tieltä,\npois tieltä -- tehkää tilaa Rothsayn herttualle!\"\n\n\"Ei, älkää tunkeko ketään minun tähteni\", sanoi kaunis nuori ritari,\njoka ratsasti pihaan jalolla Arabian hevosella. Tätä ratsuansa hän\nohjaili erinomaisella sievyydellä, vaikka niin vähäisellä suitsien\nvetelemisellä, tuskin huomattavalla säärten puristamisella sekä muun\nruumiin säätelemisellä, että kaikkien muitten, paitsi kokeneen\nratsastajan silmissä hevonen vaan näkyi oikoelevan jalkojansa omaksi\nhuvikseen ja kantelevan ratsumiestä, joka oli liian laiska itseänsä sen\nohjaamisella vaivaamaan.\n\nPrinssin vaatteet olivat hyvin kalliit, mutta puetut päälle melkein\nrenttumaisella huolimattomuudella. Hänen vartalonsa, vaikka hän oli\nlyhyt ja jäsenet kovasti hentoiset, oli erittäin sievä; ja kasvonsa\nsamoin myös olivat kauniit. Mutta hänen otsassaan nähtiin naalakka\nkelmeys, jota voi arvata taikka huolten taikka irstaisuuden\nvaikuttamaksi, taikka kenties olivat molemmat nuot turmelevaiset syyt\nyhteensä sen saaneet aikaan. Silmät olivat tummat, kuopillaan, niinkuin\npohmelosta yöllisen mässäilemisen perästä; mutta poski hohti\nluonnottomasti punaisena, niinkuin jos hurjain juominkien kiihdytys\nvielä olisi ollut ruumiissa taikka aamuryyppy olisi tullut otetuksi\nyöllisestä irstailemisesta tulleen väsymyksen parantamiseksi.\n\nTämmöinen oli Rothsayn herttua, Skotlannin kruunun perillinen, jonka\nnäkö yht'-aikaa miellytti ja surkutti. Kaikki hänen tullessaan\npaljastivat päänsä ja väistyivät pois tieltä, vaikka hän huolettomasti\nyhä saneli: \"Ei kiirettä -- ei mitään kiirettä -- kylläpä minä hyvissä\najoin kerkiän sinne, minne olen menossa. -- Vaan mitäs tässä näen? --\nOnko täällä Iloisen Tieteen mestari? -- On mar', St. Giles auttakoon!\n-- ja aika pönäkkä tyttönen vielä päälliseksi. Pysykää paikoillanne\nvaan, mun iloiset poikani; en minä koskaan ole tullut esteeksi\nlaululle. -- Pyhä messu! kaunis äänipä sillä onkin. -- Laulapas se\nlaulu vielä kerta, sydänkäpyseni!\"\n\nLoviisa ei tuntenut herraa, joka häntä näin puhutteli; mutta kaikkein\nympäriseisojain nöyryys sitä kohtaan, sekä vapaa, lukuapitämätön tapa,\njolla outo kaikkiin kunnian-osoituksiin vastasi, todistivat että se oli\nmies korkeinta säätyä. Laulutyttö aloitti siis laulunsa uudestaan ja\nlauloi sen niin hyvin kuin suinkin taisi. Nuori herttua puolestaan\nnäkyi laulun lopulla tulevan liikutetuksi ja vaipui mietteisin. Mutta\nhänellä ei ollut tapana antaa raskaammalle mielialalle suurempaa tilaa\nsydämessään. \"Se on surullinen laulu mun siehtarlais-silmäinen\ntyttöseni\", virkkoi hän, nipistellen väistyvän laulutytön poskea ja\npidättäen Loviisaa kauluksesta, joka ei ollut vaikea hänelle, kun hän\nistui hevosen selässä aivan likellä portaita, joilla tyttö seisoi.\n\"Mutta takaanpa että sinulla on lystimpiäkin viisuja varalla, _ma bella\ntenebrosa_ (mustaverinen kaunottareni) -- niin, ja että osaat laulella\nhäkissä yhtä suloisesti kuin taivas-alla, ja yölläkin yhtä hyvin kuin\npäivällä.\"\n\n\"En minä ole satakielinen, korkea herra\", vastasi Loviisa, yrittäen\nväistää oudon hyväilemisiä, jotka niin pahasti sopivat tässä paikassa\nja tilaisuudessa, vaikka hyväilijä siitä sopimattomuudesta näkyi\nylenkatseellisesti pitävän sangen vähän lukua.\n\n\"Ja mitäs sinulla tässä on, kultaseni?\" lisäsi prinssi, hellittäen\nkaulusta ja tarttuen laukkuun.\n\nIloinen oli Loviisa, kun pääsi oudon herran kourista, sillä että hän\navasi kantonauhan solmun ja jätti laukun hänelle. Sen tehtyään tyttö\nväistyi poikemmaksi, niin ettei prinssin käsi häneen enään ylettynyt,\nja vastasi: \"Pähkinöitä, korkea herra, viimesyksyisiä pähkinöitä.\"\n\nPrinssi otti kourallisen pähkinöitä ulos. \"Pähkinöitäkö, lapsukaiseni?\n-- Nehän voivat katkaista sinun norsunluiset hampaasi ja sortaa heleän\näänesi\", virkkoi Rothsayn herttua, purren yhden niistä auki\nhampaillaan, niinkuin koulupoika.\n\n\"Ne eivät ole minun päivänpaisteisen kotimaani saksanpähkinäin\nvertaisia, armollinen herra\", sanoi Loviisa; \"mutta ne kasvavat\nmatalissa pensaissa, niin että köyhä niihin ylettyy.\"\n\n\"Tässä saat, millä voit itselles parempaa ruokaa hankkia, sinä\nkuljeksiva apina-parka\", sanoi herttua äänellä, joka ilmoitti enemmän\nsydäntä kuin hänen ensi-alkuiset teeskellyt, halveksivaiset sanansa\nlaulutytölle.\n\nJuuri tällä silmänräpäyksellä, kun hän kääntyi ottaakseen kukkaroansa\nsitä kantavalta palvelijalta, huomasi prinssi vahvan raudikon selässä\nistuvan, pitkän, mustaverisen miehen silmät, jotka häneen tuimasti\ntuijottelivat. Tämä mies oli seuralais-joukkonsa kanssa ratsastanut\npihan sisään, sillä aikaa kun Rothsayn herttua laski leikkiä Loviisan\nkanssa, ja hän seisoi nyt ähmistyneenä, melkein ikään kuin kivettyneenä\nhämmästyksestä sekä vihastuksesta, kun hänen täytyi niin sopimaton näkö\nsilmin nähdä. Semmoinenkin, joka ei olisi koskaan ollut nähnyt\nArchibald'ia, Douglas'in kreiviä, Julmaa liikanimeltään, olisi\nepäilemättä kohta tuntenut hänet tuosta mustapintaisesta ihosta,\njättiläis-vartalosta, metsähärän-nahkaisesta kylteristä sekä\nkatsannosta, joka ilmoitti pelottomuutta, lujuutta sekä älyä, sekaisin\nmasentumattoman röyhkeyden kanssa. Toisen silmänsä hän oli eräässä\ntappelussa menettänyt, ja siitä seikasta, vaikkei se ollut\nensikatsahduksella huomattava, koska vioitetun silmän munuainen oli\npysynyt saman-muotoisena kuin toinenkin, saivat koko hänen kasvonsa\ntylyn, liikahtamattoman katsannon.\n\nTilaisuus, jossa nyt kuninkaallinen vävy ja hänen hirveä appensa\nkohtasivat toisiansa, oli sitä laatua, että kaikkien huomio kiintyi\nheihin. Ääneti, henkeänsäkin pidättäen, ettei suinkaan mikään siitä,\nmikä nyt oli tapahtuva, jäisi kuulematta, odottivat läsnä-olijat tämän\nyhtymisen seurauksia.\n\nRothsayn herttua, nähdessään Douglas'in tylyin kasvoin tylyn katsannon,\nja huomatessaan, että kreivi ei liikahduttanut yhtään jäsentänsäkään\nkunnioittavaiseen tahi edes kohteliaasen tervehdykseen, näkyi tahtovan\nnäyttää, kuinka vähän lukua hän piti appensa tyytymättömistä katseista.\nHän otti kukkaronsa kammaripalvelijansa kädestä.\n\n\"He tässä, kaunokaiseni\", virkkoi hän; \"tässä saat yhden kultakolikon\nlaulustasi, toisen pähkinöistä, jotka sinulta varastin, ja kolmannen\nsuukkosesta, joka sinun nyt tulee antaa minulle. Sillä tiedä se,\nkaunokaiseni, että kun kauniit huulet -- siksihän sun huulesi parempain\npuutteessa sopii sanoa -- ovat minun huvikseni visertäneet suloisen\nsävelen, niin minä, noudattaen St. Valentinille vannottua valaa, painan\nniihin omat huuleni.\"\n\n\"Lauluni on ruhtinaallisesti maksettu\", vastasi Loviisa, väistyen\npoikemmaksi, \"pähkinöistäni olen hyvän hinnan saanut -- enempi\nkaupanteko välillämme, korkea herra, ei olisi juuri sopiva teille eikä\nkunniaksi minulle.\"\n\n\"Mitä! Vieläkö kainostelet, sinä maantien haltijatar?\" sanoi prinssi\nhalveksivaisesti. \"Sinun tulee tietää, tyttönen, että sinulta tätä\nsuosion-osoitusta pyytää mies, joka ei ole kieltäviin vastauksiin\ntottunut\".\n\n\"Se on Skotlannin kruununperillinen!\" \"Se on Rohthsayn herttua!\"\nkuiskaelivat hovilaiset säikähtyneen Loviisan ympärillä, nykien\nvapisevaa tyttöä likemmäksi. \"Älä sinä niskoittele häntä vastaan!\"\n\n\"Mutta enhän minä ylety teihin asti, korkea herra\", estelihe tyttö\narasti; \"te istutte niin korkealla hevosenne selässä.\"\n\n\"Jos mun täytyy hypätä hevosen selästä maahan\", virkkoi Rothsayn\nherttua, \"niin otetaan vielä suurempi sakko. -- Mitä muka se tyttö nyt\nvapisee? Asetapas vaan jalkas minun saappaani kärjelle ja anna mun\nottaa kiinni sun kädestäsi -- kas niin se oli rivakasti tehty!\" Hän\nsuihkasi tytölle suuta, sillä-aikaa kun tämä näin heilui ilmassa,\nseisoen hänen jalkansa päällä, nojautuen hänen käteensä. Sitten prinssi\nsanoi: \"Nyt sait muiskusi, ja tässä on kukkaroni sen maksuksi. Ja vielä\nsuuremmaksi suosion-osoitukseksi sinulle on Rothsayn herttua koko tään\npäivän antava laukkusi riippua kaulastansa.\" Hän salli nyt säikähtyneen\ntytön hypätä maahan, ja käänsi silmänsä ylenkatseellisella katseella\nDouglas'in kreivin puoleen, ikään kuin olisi tahtonut tälle sanoa:\n\"Kaiken sen teen huolimatta siitä mitä te ja teidän tyttärenne\nsanotte.\"\n\n\"Douglas'in St. Brigitta auttakoon!\" tiuskasi kreivi, tunkeutuen\nprinssiä likemmäksi; \"tää on liikaa, sinä säädytön poika, joka olet\nyhtä paljon vailla järkeä kuin kunniantuntoakin! Sinä tiedät mitkä\nsiteet pidättävät Douglas'in kättä, muuten et olisi uskaltanut -- --\"\n\n\"Osaatteko te pilppusilla olla, korkea herra?\" kysyi prinssi, asettaen\npähkinän etusormesta toiselle nivelelle ja lennättäen sitä sukkelalla\npeukalon lipsahduksella. Pähkinä sattui Douglas'in leveään rintaan, ja\nkreivin suusta kuului peloittava vimman ääni, sanaton, vaan leijonan\nkarjahduksen kaltainen syvyytensä sekä vihaisuutensa suhteen. \"Voi,\nsuokaa toki anteeksi, mahtava herra\", jatkoi Rothsayn herttua\nylenkatseellisesti, vaikka kaikki muut vapisivat, \"enpä voinut arvata\nettä pikku kuulaseni voisi haavoittaa tuon härännahkaisen kylterinne\nläpi. Eipä se toki vaan ole mahtanut sattua teidän silmähänne?\"\n\nAbotti, jonka kuningas, niinkuin viime luvussa näimme, oli lähettänyt,\npääsi juuri tällä hetkellä perille kansantunkeen läpi ja tarttui\nDouglas'in hevosen suitsiin, niin että tämän oli mahdoton päästä\neteenpäin; samassa arvokas isä muistutti kreiville, että prinssi oli\nhänen kuninkaansa poika sekä hänen tyttärensä puoliso.\n\n\"Älkää pelätkö, herra abotti\", vastasi Douglas. \"Minä liian halveksin\ntuota lapsimaista poikaa, että häntä vastaan sormeakaan nostaisin.\nMutta tahdonpa häväistykseen vastata häväistyksellä. -- Kuulkaas\nkaikki, jotka Douglas'eja rakastatte -- potkikaapas tuo naikkonen ulos\ntään luostarin portista -- ja löylyttäkää häntä sillä tavalla, että hän\nviimeiseen elinpäivähänsä saakka katkerasti on muistava, tulleensa\nvälikappaleeksi, jonka avulla hävytön poika häpäisi Douglas'ia!\"\n\nNeljä, viis hänen miehistään kohta karkasi esiin, täyttääksensä tämän\nmiehen käskyä, joka harvoin turhaan käski, ja kovan rangaistuksen olisi\nLoviisa parka saanut loukkauksesta, jonka viattomana, tietämättömänä,\nvastahakoisenakin välikappaleena hän oli ollut -- mutta Rothsayn\nherttua kävi väliin.\n\n\"Vai potkiako käsket tätä laulutyttöparkaa!\" tiuskaisi hän tulisella\nvihastuksella, \"vai piiskatako käsket häntä, senvuoksi kun hän minun\nkäskyäni totteli! -- Potki sinä omia sorretuita alustalaisiasi, raaka\nkreivi -- piiskaa sinä omia uppiniskaisia koiriasi! -- Mutta kavahda\nitseäs, jos koiraankaan kosket, jonka päätä Rothsayn herttua on\ntaputellut, saatikka sitten tyttöä, jonka huulille hän on suunsa\npainanut!\"\n\nEnnenkuin Douglas kerkesi vastata uhkauksella, niinkuin epäilemättä\nolisi tehnyt, nousi tuo suuri melu luostarin ulkoportin suussa, josta\njo on ollut puhe. Ratsumiehiä sekä jalkamiehiä rupesi huimasti sisään\ntunkemaan, jotka, vaikkeivät juuri julki tapelleetkaan keskenään, eivät\nkuitenkaan myös suinkaan pitäneet rauhaa välillänsä.\n\nToiset taistelijoista silminnähtävästi olivat Douglas'in väkeä,\nniinkuin Verisen Sydämen tunnusmerkistä näkyi; toiset olivat Perth'in\nkaupungin porvareita. Näytti siltä kuin olisi aika kahakka ollut heidän\nvälillänsä portin ulkopuolella, vaikka he nyt, pihaan tultuansa,\nkäänsivät aseensa maahan päin, kunnioittaen tätä pyhää paikkaa, niin\nettä heidän taistelunsa nyt muuttui sana- ja soimaus-sodaksi.\n\nTästä metelistä oli se hyvä vaikutus, että se väenpoljouden tungoksella\nja painolla työnsi prinssin sekä Douglas'in kreivin poikemmaksi\ntoisistansa, juuri sillä silmänräpäyksellä, jolloin toisen\nkevytmielisyys, toisen ylpeys oli molemmat hurjimpaan huimuuteen\nyllyttänyt. Samassa myös rauhansovittajia tunkeutui väliin kaikilta\nhaaroilta. Abotti ja hänen munkkinsa sekaantuivat väkijoukkoon, käskien\nrauhaa Jumalan nimessä sekä kunnioitusta näitä pyhiä seiniä kohtaan,\nkirkonkirouksen uhalla; eikä ollut heidän sanansa turhat. Albanyn\nherttua, jota hänen kuninkaallinen veljensä jo kohta metelin alussa oli\nuloslähettänyt, oli vasta nyt päässyt perille kiistatanterelle. Hän\nkohta kääntyi Douglas'in puoleen ja kuiskasi hänen korvahansa,\nkehoittaen häntä vihaansa hillitsemään.\n\n\"Douglas'in Pyhä Brigitta auttakoon, -- kostoa minun pitää saada\",\nsanoi kreivi. \"Ei kukaan mies ole saava hengehtiä tään maailman ilmaa,\nsen perästä kun on Douglas'ia häväissyt.\"\n\n\"Kostoa te voittekin saada sopivalla hetkellä\", virkkoi Albanyn\nherttua; \"mutta älkööt saako ihmiset syytä sanoa, että jalo Douglas,\nnärkkään akan lailla, ei malttanut valita oikeaa aikaa eikä paikkaa\nkostollensa. Kavahtakaa -- kaikki meidän työmme voi nyt helposti\nsattuman kautta mennä tyhjäksi. Dunbar'in Yrjön on onnistunut päästä\nvanhan miehen puheille; ja vaikkei hän ollut kuninkaan luona pitempää\naikaa kuin viisi minuuttia, pelkään minä että sen seurauksesta teidän\ntyttärenne avioliitto voi tulla jälleen rikotuksi, jonka me niin\nsuurella vaivalla saimme solmeen. Lupa Romasta ei ole vielä saatu.\"\n\n\"Joutavia!\" vastasi Douglas ylpeästi -- \"he eivät uskalla!\"\n\n\"Ei suinkaan, niin kauan kun Douglas on vapaudessa ja täydessä\nmahtavuudessaan\", vastasi Albanyn herttua. \"Mutta, jalo kreivi, tulkaa\nkanssani, niin näette kuinka heikolla pohjalla teidän voimanne täällä\nonpi.\"\n\nDouglas hyppäsi alas hevosensa selästä ja seurasi monijuonista\nliittoveljeänsä ääneti. Eräässä salissa alikerrassa näkivät he\nBrandanein seisovan sotarinnassa, täysissä aseissa, teräskypäri päässä,\nrengaspantsari ryntäillä. Heidän päällikkönsä kumarsi Albanyn\nherttualle ja näkyi tahtovan puhutella häntä.\n\n\"Mitä tahdot, Mac-Lewis?\" kysyi herttua.\n\n\"Me olemme kuulleet, että Rothsayn herttuaa on loukattu, ja minä töin\ntuskin vaan saan nämät Brandanet tässä sisässä pysymään.\"\n\n\"Urhokas Mac-Lewis\", vastasi Albanyn herttua, \"ja te kaikki uskolliset\nBrandanemme -- minun kuninkaallinen veljenpoikani, Rothsayn herttua,\nvoi niin hyvin kuin hyvätoivoinen nuori herra suinkin saattaa voida.\nJoku meteli siellä kyllä oli, mutta kaikki on jo asetettu.\" Hän talutti\ntaas Douglas'in kreiviä edemmäksi. \"Näettekös te, korkea herra\",\nkuiskasi hän, \"että jos vaan käsky: 'Ottakaa kiinni!' sattuisi tulemaan\nlausutuksi, se kohta paikalla myös tulisi täytetyksi; ja huomaattehan\nte, teidän seuralaisianne olevan liian vähän, että voisivat vastarintaa\ntehdä.\"\n\nDouglas näkyi suostuvan siihen, että nyt tällä hetkellä oli pakko olla\nkärsivällinen. \"Vaikka hampaani\", virkkoi hän, \"purisivatkin huuleni\nrikki, olen vaiti, siksi kuin puhumisen hetki on tullut.\"\n\nMarch'in kreivillä sillä välin, jonka tuli prinssiä lepyttää, oli ollut\nhelpompi tehtävä. \"Herra Rothsayn herttua\", sanoi hän, lähestyen\nprinssiä ykstotisella juhlallisuudella, \"minun ei tarvitse sanoakaan,\nettä te olette velkaa minulle jonkunlaista hyvitystä minulle tehdystä\nhäväistyksestä, vaikken juuri tosin moiti teitä personallisesti siitä\nsananrikkomisesta, joka on karkoittanut rauhan minun perheestäni.\nSallikaa minun hartaimmasti rukoilla, että te, jos tahdotte loukatun\nmiehen mieltä hyvittää, tätä nykyä jättäisitte sikseen tämän\nsopimattoman riidan.\"\n\n\"Korkea herra, minä olen teille paljon hyvitystä velkapää\", vastasi\nRothsayn herttua; \"mutta tuo röyhkeä ja kaikkia käskevä kreivi on minun\nkunniaani häväissyt.\"\n\n\"Korkea herra, minulla on vaan se lisättävä, että teidän isänne voi\npahoin -- että hän pyörtyi pelosta, että teitä vaara uhkaisi.\"\n\n\"Hän voi pahoin!\" vastasi prinssi -- \"se hyvä, lempeä vanha mies -- hän\non pyörryksissä, sanoitte te, March'in kreivi? -- minä lähden hänen\ntykönsä kohta paikalla.\"\n\nRothsayn herttua hyppäsi hevosen selästä maahan ja olisi nopeana kuin\nhurttakoira juossut kuninkaan asuntoon ylös, jos ei heikko käsi olisi\ntarttunut hänen viittahansa ja polvilleen langenneen naisen hento ääni\nrukoillut:\n\n\"Suojelkaa mua, jalo prinssi! Suojelkaa turvatonta muukalaista!\"\n\n\"Kädet pois, sä maankuljeksija!\" tuiskasi March'in kreivi, rukoilevaa\nlaulutyttöä pois-sysäten.\n\nMutta prinssi oli hellempisydäminen ja esti häntä. \"Se on totta\",\nvirkkoi hän. \"Olenhan minä saattanut tämän turvattoman raukan\nleppymättömän perkeleen kostolle alttiiksi. Voi, Herrani, Jumalani,\nminkälainen tää mun elämäni on, turmiollinen kaikille, jotka minua\nlähelle sattuvat! -- Vaan mikäs nyt neuvoksi yht'äkkiä? -- Ei tää tyttö\nsaa mennä minun huoneeseni -- ja kaikki minun mieheni ovat mokomia\njumalattomia junkkareita. -- Haa, tässähän sinä seisot vieressäni,\nkunnon Heikki Seppä! Mitäs sinä täällä teet?\"\n\n\"Tääll'on ollut jotain kahakan tapaista, onnellinen herra\", vastasi\nvanha tuttavamme seppä, \"meidän porvarein sekä noiden Etelämaan\nlurjusten välillä, jotka ratsastavat Douglas'in lipun perässä; ja me\nolemme heitä lennättäneet aina tänne Abotin kadulle saakka.\"\n\n\"Kas se oli hyvä -- se oli hyvä! Ja te annoitte noille konnille kelpo\nlailla selkään?\"\n\n\"Kelpo-lailla, sitäkö te, korkea herra, kysytte?\" vastasi Heikki. \"No\nniin! Meitä oli suurempi joukko, se on varma; mutta eipä löydy paremmin\nvarustettuja huoveja, kuin ne, jotka Verisen Sydämen vaakunan perässä\nratsastavat. Ja siis me kyllä tavallansa annoimme heille kelpo lailla\nselkään; vaan, niinkuin te, korkea herra, hyvin tiedätte, huovi se on\nkokonaan sepän käsi-alaa, ja hyväaseiset miehet pitävät suurellekin\nylivoimalle.\"\n\nHeidän näin puhellessaan, March'in kreivi, joka oli käynyt joltakulta\npalatsin oven luona seisovalta jotain kysymässä, tuli taas joutuisaan\ntakaisin.\n\n\"Herra herttua! -- Herra herttua! -- Teidän isänne on jälleen\ntointunut, ja jos ette te tee joutua, niin pääsevät Albanyn sekä\nDouglas'in herrat taas sulkemaan hänen korvansa kaikilta muilta.\"\n\n\"Ja jos minun kuninkaallinen isäni jälleen on tointunut\", virkkoi\najattelematon prinssi, \"ja pitämässä tai rupeemaisillaan pitämään\nneuvoittelua armollisen setäni sekä Douglas'in kreivin kanssa, niin ei\nsovi teidän, korkea herra, eikä minunkaan mennä heitä häiritsemään,\nennen kuin meitä sinne käsketään. Minulla on siis hyvin aikaa puhella\npienestä asiastani tämän näin kunnon aseseppäni kanssa.\"\n\n\"Siltä kannaltako te, kuninkaallinen korkeus, sitä katsotte?\" sanoi\nkreivi, jonka korkealentoiset toivot suosionmuutoksesta hovissa olivat\nolleet liian kerkeät nousemaan, ja nyt yhtä joutuisaan masentuivat. --\n\"No olkoon menneeksi sitten myös Dunbar'in Yrjön puolesta.\"\n\nHän läksi hiljaa pois synkällä, tyytymättömällä näöllä. Näin oli tuo\najattelematon poika tehnyt itselleen vihollisia Skotlannin molemmista\nkaikkein mahtavimmista aatelisherroista -- ja sillä aikakaudella\nylimysvalta suuresti rajoitteli kuninkaan valtaa. Toisen hän oli\nsysännyt pois luotansa ylenkatseellisella härnäämisellä, toisen\nhuolimattomalla yhtäpitäväisyydellä. Hän ei itse muuten paljon\nhuomannutkaan kreivin lähtöä, taikka, pikemmin sanoen, hänen tuntui\nhuokeammalta, kun hän pääsi kreivin lakkaamattomista muistutuksista.\n\nPrinssi jatkoi vaan, mistään lukua pitämättä, puhettansa asesepän\nkanssa, joka taitonsa kautta oli tullut personalliseen tuttavuuteen\nmonien hovin suurten herrain kanssa.\n\n\"Olisi minulla ollut vähän sanomista sinulle, seppä -- voitko\nkiinnittää yhtä minun milanolaisesta haarniskastani poiskarissutta\nrengasta?\"\n\n\"Yhtä hyvin, älkää pahaksi panko, korkea herra, kuin minun äitini osasi\nparsia silmukan kutomissansa verkoissa. -- Milanolaisen tullee\nvaikeaksi eroittaa minun työtäni omastansa.\"\n\n\"Hyvä on, vaan enpä sinua juuri nyt siihen työhön tarvinnutkaan\nkuitenkaan\", jatkoi prinssi, muistaen asiansa. \"Kuules, kunnon seppä,\ntämä laulutyttönen tässä pitää saattaa hyvään turvapaikkaan. Sinussa\non miestä vaikka kenenkin vaimon suojelijaksi, ja sinun tulee nyt viedä\nhänet johonkin paikkaan, missä hän on suojassa.\"\n\nHeikki Seppä, niinkuin olemme nähneet, oli kyllä hätäinen ja\nuhkarohkea, kun sota-aseista oli puhe; mutta hänellä oli myös\nkunniallisen porvarin ylpeys, eikä hän mielellään tahtonut joutua\nseikkoihin, jotka vakavampain kaupunkilaisten mielestä kenties olivat\nniin ja näin.\n\n\"Älkää pahaksi panko, korkea herra\", vastasi hän siis, \"minä kyllä vaan\nolen halpa käsityöläinen. Mutta vaikka minun kourani ja kalpani aina\novat valmiit palvelukseen, milloin kuningas tahi tekin, korkea herra,\nniitä tarvitsette, niin ei minusta, olkoon se täydellä kunnioituksella\nteitä kohtaan sanottu, ole naisten taluttelijaksi. Kylläpä te,\nkuninkaallinen armo, omista seuralaisistanne löytänette tarpeeksi\nritareita ja herroja, jotka aivan mielellään tämmöiseen ritari Pandarus\nTroijalaisen virkaan rupeavat -- mutta halvalle Wynd'in Heikille se on\nliian ritarillinen tehtävä.\"\n\n\"Hum -- haa!\" pani prinssi. \"Annas kukkaroni tänne, Edgar\" -- hänen\nkammaripalvelijansa tuosta kuiskasi hänelle jotain korvaan -- \"niin\noikein, niin oikein, johan sen annoin pois tälle tyttöparalle. --\nKyllähän minulla, mestari seppä, on tarpeeksi kokemusta teidän\nammatistanne ja käsityöläisistä ylimalkaan, tietääkseni, ettei haukkaa\nsaa tyhjin käsin luokseen tulemaan. Mutta tottahan minun lupauksessani\nlienee kyllin takausta kelpo rautavarusten hinnasta, ja sen summan saat\nminulta, ynnä vielä kiitoksia kaupanpäälliseksi, tästä pienestä\navusta.\"\n\n\"Teillä mahtaa, kuninkaallinen armo, olla tarpeeksi kokemusta toisista\nkasityöläisistä\", vastasi seppä, \"vaan ettepä te, älkää pahaksi panko,\ntunnekaan Heikki Seppää. Hän on valmis tottelemaan teitä, jos tulee\npuheeksi sota-aseen takominen taikkapa myös sota-aseella hakkaaminen;\nmutta hän ei ymmärrä mitään tämmöisestä hame-palveluksesta.\"\n\n\"Mutta kuules toki, sinä Perth'in pässinpää\", jatkoi prinssi,\npuhuessaan hymyillen kunnon porvarin itsepäisestä kunnian-arkuudesta --\n\"enhän minä tuosta tytöstä huoli enempää kuin sinäkään. Mutta\nvallattomana hetkenä, niinkuin näiltä ympärilläs seisovilta voit saada\nkuulla, jos et ollut sitä omin silmin näkemässä, soin minä hänelle\nhetken-aikuisen suosion-osoituksen, jonka tyttö raukka nyt kenties saa\nmaksaa hengellään! Täällä ei ole ketään, jolle voin antaa hänet\nsuojeltavaksi nahkavöitä sekä joutsen-jänteitä vastaan, millä nuot\nrajalais-roistot, Douglas'in seuralaiset varmaankin piiskaavat tytön\nkuoliaksi, niinkuin kreivi on käskenyt.\"\n\n\"Jos niin on laita, kuninkaallinen herrani, niin on tytöllä täysi\noikeus vaatia suojelusta jokaiselta rehelliseltä mieheltä. Ja koska hän\nkuuluu hameväkeen -- soisinpa vaan että hänen hameensa olisi hiukkaa\npitempi ja vähemmin outoa näköä -- niin lupaan olla hänelle turvana,\nniin hyvin kuin yksi mies saattaa olla. Mutta minnekkä minä hänet vien\ntalteen?\"\n\n\"Henk'-risti! enpä sitä itsekään tiedä sanoa\", vastasi prinssi. \"Vie\nhänet vaikka ritari Juhana Ramornyn kortteriin -- vaan ei -- ei -- hän\nei voi hyvin ja paitsi sitä on muitakin estäviä syitä -- vie hänet\nmihin helvettiin tahdot, mutta saata tyttö turvapaikkaan ja tee\nRothsayn Taavetille mieliksi.\"\n\n\"Jalo prinssi\", sanoi seppä, \"minun mielestäni -- olkoon se taas\ntäydellä kunnioituksella teitä kohtaan sanottu -- voisi tämmöisen\nturvattoman vaimo-ihmiseni pikemmin uskoa helvetin haltuun kuin ritari\nRamornyn käsihin. Mutta vaikka Paholainen onkin tulentupruttaja\nniinkuin minä itsekin, enpä kuitenkaan tiedä sen virkaveljeni\nasuinpaikkaa, ja toivonkin Pyhän Äidin Kirkon avulla saavani hänet\npysymään poikempana minusta. Ja paitsi sitä, mitenkä minä tään tyttösen\nsaisin saatetuksi ulos tästä väentungoksesta ja sitten katuja pitkin\ntämmöisessä maskeraattipuvussa, se olis kanssa arveltava asia.\"\n\n\"Mitä tulee pääsemiseen ulos tästä luostarista\", virkkoi prinssi, \"niin\ntää hyvä munkki tässä\" -- hän tarttui lähimpään munkkiin päähineestä --\n\"tää veli Nikolaus tahi Bonifacius -- --\"\n\n\"Halpa veli Cyprianus, jos te, kuninkaallinen armo, minun apuani\ntarvitsette\", vastasi munkki.\n\n\"No niin, niin oikein, veli Cyprianus\", jatkoi prinssi; \"tää veli\nCyprianus kyllä päästää teidät ulos jostain hänelle tietystä\nsala-ovesta, ja sitten hänen pitää tulla luokseni prinssin kiitoksia\nsaamaan.\"\n\nMunkki kumarruksella ilmoitti suostumuksensa, ja Loviisa parka, joka\ntämän keskustelun aikana oli katsahdellut milloin yhteen, milloin\ntoiseen puhujista, kiireesti sanoi: \"Ei tämän hyvän miehen tulekaan\ntarvis hävetä minun hupsumaista pukuani -- minulla on päällysviitta,\njota tavallisesti käytän.\"\n\n\"No kas niin, seppä, nythän sulla on luostariveljen kaapu sekä naisen\npäällysviitta peitteeksesi. Soisinpa että minun syntisen heikkouteni\nolisivat kaikki yhtä hyvän peitteen alla! -- Hyvästi nyt vaan, kunnon\nveikkoseni -- toisten saat minulta kiitokseni.\"\n\nSamassa hän, ikään kuin peläten, että seppä vielä edelleen rupeaisi\nesteitä esiin tuomaan, riensi pois palatsiin.\n\nSeppä jäi paikalleen seisomaan, hämmästyneenä siitä, mikä oli\ntapahtunut, sekä tuosta tehtävästä, johon hän oli kietoutunut. Tästä\nasiasta voi tulla hänelle yhtä paljon vaaraa hengen kuin myös hyvän\nmaineensa suhteen, sen hän näki, ja jos siihen vielä lisäsi, että hän\ntavallisella uhka-uljuudellaan taas oli ollut päämiehiä äsköisessä\nkahakassa, niin se kaikki, sen hän kyllä ymmärsi, voi olla hänelle\nsangen suureksi haitaksi kosimisessaan, joka hänelle oli niin kipeä\nsydämen-asia. Toiselta puolen ei hän myös voinut jättää tätä turvatonta\ntyttöä tänne Galwayn raakalaisten sekä Douglas'in vallattomain\nseuralaisten väkivallalle alttiiksi -- se oli ajatus, joka ei\nsilmänräpäykseksikään saanut sijaa hänen miehuullisessa sydämessään.\n\nTästä miettimisestään herätti hänet munkki, joka käski heitä seuraamaan\nitseään, lausuen sanansa hiljaa, sillä huolimattomuudella maallisista\nasioista, mikä asui tai kumminkin oli asuvinaan noiden pyhäin\nhengellisten isäin sydämessä. Seppä läksi liikkeelle huokauksella, joka\nhyvin oli ohkauksen sukua, ja seurasi munkin jäljestä sillä lailla,\nettei juuri ollut välttämätön päättää heidän kuuluvan yhteen joukkoon.\nNäin menivät he lukitun käytävän kautta sekä ulos takaovesta, jonka\nmunkki, vielä kerran katsahdettuaan taaksensa, jätti raolle. Heidän\nperästänsä asteli Loviisa, joka joutuisaan oli ottanut pienen myttynsä\nmaasta ja, kutsuttuaan pientä nelijalkaista kumppaliansa, kiireesti oli\nlähtenyt tälle tielle, joka hänelle soi pelastusta äsköisestä suuresta,\nväistämättömältä näyttävästä vaarasta.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\n    Jo nousi ämmä, tiuskaisten\n    Nää sanat vimmatut:\n    Jos isäsi ois tehnyt sen,\n    Sit' ois hän katunut.\n\nMunkki vei seuralaisensa sala-oven kautta kirkkoon, jonka pää-ovet,\nvaikka tavallisesti auki, olivat tulleet suljetuiksi äsköisen kahakan\ntähden; sillä molemminpuoliset meluajat olivat koettaneet tunkeutua\nsisään, ihan toiset mietteet kuin rukoilemisen halu mielessänsä. He\nastuivat kirkon synkkäin holvikaarien alitse, jotka kajahtelivat sepän\nraskaista askelista, kun sitä vastaan munkin virsut sekä Loviisan\nkepeät kengät eivät niistä nostaneet mitään vastausta. Tyttö parka\nvapisi koko ajan, yhtä paljon vilusta kuin myös pelosta; sillä hän näki\nettä hänen hengellinen ja maallikoinen saattomiehensä eivät kumpikaan\nkohdelleet häntä lempeydellä. Edellinen oli ankara mies, joka näkyi\nyhtä paljon inhoovan kuin myös halveksivan sitä onnetonta maankulkijaa.\nJa jälkimmäinenkin, vaikka, niinkuin olemme nähneet, paras-sydämisiä\nihmisiä mitä voi olla, oli nyt jörömäisen, miltei tylyn näköinen; sillä\nhän oli kovasti tyytymätön tähän toimeen, johon hänet oli pakoitettu,\nja josta, sitä hän ei voinut olla tuntematta, hänen oli ollut mahdoton\npois kieltäytyä.\n\nTänä vastahakoisuus itse toimeen myös ylettyi hänen viattomaan\nsuojeltavaansa, ja hän arveli itsekseen, ylenkatseella katsellessaan\ntyttöä -- \"Hyvin sopiva tosiaan on kunniallisen porvarin kuin minun\nkävellä Perth'in katuja pitkin tuommoisen kerjäläis-kuningattaren\nkanssa! Tuolla kirjavalla harakalla mahtaa olla yhtä paikattu maine\nkuin muillakin hänen sisarillaan, ja minä joudun koreasti pihteihin,\njos tää minun ritarillinen apuni tulee Katrin korviin. Parempi minun\nsitten olisi tappaa vaikka paraskin mies Perth'issä -- ja, sen vannon\nvasarojeni sekä naulojeni kautta, että mielummin soisinkin tehneeni\nsemmoista, vaikkapa olisin ollut riidan alkaja, kuin lähden\nsaattelemaan mokomaa pitkin kaupunkia.\"\n\nKenties Loviisa arvasi suojelijansa huolen, sillä hän virkkoi ujosti ja\njoskus katkeavalla puheella: \"Arvoisa mestari, eikös olisi parempi,\nettä minä hetkeksi aikaa poikkeisin tuohon noin kappeliin ja panisin\npäällysviitan päälleni?\"\n\n\"Hum, tyttönen, se ei ollut hullu tuuma\", vastasi seppä. Mutta munkki\nsen esti, kohottaen sormensa kiellon merkiksi.\n\n\"Pyhän Madox'in kappeli ei ole mikään vaatehdus-kammari, missä\nkometjantit ja maankuljeksijat saisivat muutella korujansa. Näytänpä\nsulle kohta vaatekammarin, joka on enemmän sinun tilasi kaltainen.\"\n\nNuoren tyttö-paran pää vaipui nöyrästi kallelleen, ja hän kääntyi pois\nkappelin ovesta syvällä häväistyksensä tunnolla. Pikku koirakin näkyi\nomistajansa silmistä sekä käytöksestä arvanneen, että he tässä pyhässä\npaikassa eivät olleet suotuja, luvallisia vieraita; korvat lupassa,\nhäntä laahaavana permantoa myöten, hiiviskeli se hitain askelin, aivan\nkiinni Loviisan kantapäissä.\n\nMunkki astui yhä eteenpäin pysähtymättä. He menivät nyt alas leveitä\nportaita myöten ja kulkivat sikisoki käyviä maan-alaisia käytäviä\npitkin, missä valo oli varsin hämärä. Tultuansa viimein matalalle\novelle, munkki seisahtui ja virkkoi Loviisalle yhä vielä samalla\ntylyllä äänellä: \"Kas tässä, sinä turhuuden tytär, on vaatekammari,\nmihin ennen sinuakin moni jo on riisunut vaattehensa!\"\n\nTotellen pienintäkin käskyä hetaalla, pelkääväisellä kuuliaisuudella,\ntempasi Loviisa oven auki, mutta peräytyi kohta säikähdyksellä. Se oli\nluuhuone, puolillaan kuivettuneita kalloja sekä luita.\n\n\"Minua peloittaa ruveta tässä muuttamaan vaatteitani -- ihan yksinäni.\n-- Mutta, jos te, arvoisa isä, niin käskette, tapahtukoon teidän\ntahtonne!\"\n\n\"Mitä, sinä turhuuden lapsi, eihän nuot jäännökset tuossa olekaan\nmuuta, kuin semmoisten ihmisten maallinen vaatteus, jotka aikanansa\nmyös olivat johtajina tahi seuraajina ajamisessa tämän maailman\nhuvitusten perään. Ja samallaiseksi sinäkin kerran tulet, vaikka kuinka\ntäällä tepastelisit ja keikkailisit, visertäisit ja viuluas\nvinguttaisit. Sinun ja kaikkein muittenkin turhamaisen, maallisen\nhuvituksen harjoittajain täytyy viimein tulla noiden rumain luitten\nkaltaisiksi, joita nyt narrimainen hempuisuutesi pelkää ja kammoo\nnähdä.\"\n\n\"Älkää moittiko minua narrimaisesta hempuisuudesta, arvoisa isä\",\nvastasi laulutyttö; \"Jumala sen tietää, kuinka minä kadehdin noiden\nvaljenneitten luitten lepoa. Ja jos, ruumiini niiden päälle laskemalla,\nvoisin ilman synnittä muuttua niiden kaltaiseksi, niin valitsisin tämän\nluukasan tässä leposijakseni mielummin kuin koreimman, pehmeimmän\nsängyn koko Skotlannissa.\"\n\n\"Ole kärsivällinen ja lähtään edemmäksi\", virkkoi munkki lempeämmällä\näänellä. \"Elonleikkaajan ei ole lupa jättää elon korjuuta, ennen kuin\npäivän laskeminen näyttää että päivätyö on lopussa.\"\n\nHe astuivat taas eteenpäin. Pitkän käytävän päähän päästyä, avasi veli\nCyprianus taas oven; siinä näkyi pieni kammari, tahi kenties kappeli,\nsillä se oli koristettu ristiin-naulitun kuvalla, jonka edessä neljä\nlamppua oli palamassa. Kaikki kumarsivat päätänsä ja ristivät\nsilmiänsä; ja munkki kysyi tytöltä, viitaten ristiin-naulitun kuvaa:\n\"Mitä tämä kuva tässä merkitsee?\"\n\n\"Että Hän kutsuu luoksensa syntistäkin yhtä hyvin kuin hurskasta.\"\n\n\"Niin, jos syntinen luopuu synnistänsä\", lausui munkki, jonka ääni nyt\noli paljon lempeämpi. \"Laita itses siinä valmiiksi matkahasi.\"\n\nLoviisa viipyi hetkisen aikaa kappelissa ja tuli pian jälleen ulos,\npäällysviitassa karkeasta, harmaasta sarasta; hän oli käärinyt sen\ntarkasti ympärilleen ja pannut osan kirjavista vaatteistansa, niin\npaljon kuin hän oli kerjinnyt riisua, samaan pieneen vasuun, missä\nhänellä tähän asti oli ollut jokapäiväinen pukunsa.\n\nMunkki pian sen perästä avasi oven, josta päästiin ulos taivas-alle. He\nolivat nyt puutarhassa, joka kävi Dominikolais-luostarin ympäri.\n\"Eteläportti on vaan telkeellä suljettu; sen kautta te voitte päästä\nulos kenenkään huomaamatta\", virkkoi munkki. \"Jumala siunatkoon sinua,\npoikani! Ja Jumala siunatkoon myös sinua, tyttö parka! Muista missä\npaikassa riisuit joutavat koristeesi, ja varo millä tarkoituksella ne\njälleen puet päälles.\"\n\n\"Voi, arvoisa isä!\" vastasi Loviisa. \"Jos tää muukalaisraukka voisi\njollakin muulla kunniallisemmalla ammatilla hankkia itselleen\nleipäpalansa, niin ei hänellä suinkaan olisi suurta halua turhan\ntaitonsa harjoittelemiseen. Mutta -- --\"\n\nMutta munkki oli jo kadonnut. Olipa itse ovikin, josta he juuri ikään\nolivat ulos-astuneet, kadonnut; niin konstikkaasti se oli kätketty\nulospistävän tukipatsaan sekä rakennuksen monien gotilais-tyylisten\nkoristusten kautta. \"Nyt tästä salaovesta laskettiin nais-ihminen ulos,\nsen tiedän\", arveli Heikki itsekseen. \"Kun ei vaan -- Jumala siitä\nvarjelkoon! -- pyhät isät myös joskus päästäisi niitä sisään samaa\ntietä. Tämä paikka näkyy olevan erittäin sovelias tuommoiseen\nkuurapeittosilla olemiseen. -- Mutta, Jumalan nimessä -- mikä nyt\nneuvoksi? Tahtoisin ma päästä tästä naikkosesta tässä niin pian kuin\nmahdollista, ja minun täytyy kuitenkin pitää huolta että hän pääsee\nhyvään turvapaikkaan. Sillä olkoon hänen sydämensä minkälainen tahansa,\nnäyttää hän nyt, tässä sopivaisessa puvussa, liian siivolta, että\nansaitsisi sitä kohtelua, joka hänelle hurjain Gallowayn miesten tai\nLiddell'in pirulaisten käsissä tulisi osaksi.\"\n\nLoviisa seisoi, odotellen sepän käskyä, minnepäin oli mentävä. Hänen\npikku koiransa, iloissaan siitä kun pimeistä, maan-alaisista käytävistä\ntaas oli päässyt taivas'alle, hyppeli kuin hurja tietä myöten ja sitten\ntaas karkasi pystyyn omistajaansa vasten. Joskus se myös, vaikka vähän\npelolla, kierteli sepän jalkojen ympäri, hänellekin ilmoittaaksensa\niloaan ja rukoillen hänen suosiotaan.\n\n\"Alas, Charlot, alas!\" virkkoi laulutyttö. \"Sinä olet kai nyt iloinen,\nkun taas pääsit Jumalan siunattuun päivänpaisteesen. Mutta missähän me\nlöytänemme yömajan, Charlot parka?\"\n\n\"Ja nyt, tyttö\", virkkoi seppä, tosin ilman raakaa tylyyttä, sillä se\nei kuulunut hänen luonteesensa, vaan kuitenkin kursailematta, niinkuin\nse, joka tahtoo saada lopun vastahakoisesta toimesta; \"minnepäin sinun\ntiesi menee?\"\n\nLoviisa vaan katseli maahan ja oli ääneti. Kun seppä häneltä vielä\nkerran kysyi, mihin hän tahtoi tulla saatetuksi, tyttö ei sanonut\ntietävänsä sitä.\n\n\"No, no\", virkkoi Heikki; \"kyllähän mä sen yskän ymmärrän -- olen\nminäkin ollut iloinen poika -- tuommoinen villiveitikka aikanani --\nmutta paras on että nyt puhun suuni puhtaaksi. Nyt on minun laitani\nsemmoinen, että minä olen muuttunut toiseksi mieheksi jo monta, monta\naikaa sitten. Ja siis, tyttöseni, meille pitää tulla ero, pikemmin\nkenties kuin tuommoinen teikkari kuin sinä olit toivonut saavansa eron\n-- laatuun-käyvästä pojasta.\"\n\nLoviisa itkeä vetisteli hiljaa itsekseen, silmät yhä vielä maahan päin\nluotuna, niin kuin se, jonka mieltä on loukattu ja joka ei kuitenkaan\nsaa siitä valittaa. Viimein kuitenkin, nähdessään että hänen\nsaattomiehensä alkoi käydä kärsimättömäksi, sanoi hän sammallellen:\n\"Jalo herra -- --\"\n\n\"_Herra_ on ritarin nimi\", vastasi närkästynyt porvari, \"ja _jaloksi_\nsanotaan paronia. Minä vaan olen Heikki Wynd-kadulta, rehellinen\nkäsityöläinen ja vapaa killanveljes.\"\n\n\"Hyvä mestari sitten\", jatkoi laulutyttö, \"te tuomitsette minua\nankarasti, ja antaahan ulkonäkö siihen syytä. Mielellänihän\nvapauttaisinkin teidät seurastani, joka kenties ei ole kunniaksi kunnon\nmiehille; mutta minä en tiedä mihin mennä.\"\n\n\"Lähimmälle kirkonvihkiäis-juhlalle tai lähimmille markkinoille\narvattavasti\", sanoi Heikki tylysti, sillä hän oli siinä lujassa\nuskossa, että tytön hätä vaan oli teeskelty, siksi kun Loviisa muka\nväkisin pyrki hänen seurassansa pysymään; kenties hän myös pelkäsi\njoutuvansa jonkunlaiseen kiusaukseen -- \"ja se on St. Madox'in juhla\nAuchterarder'issa. Kylläpä sinä sinne, sen takaan, ilman minuttakin\nosaat aivan hyvin.\"\n\n\"Aptr -- Auchter --\" kertasi laulutyttö, jonka etelämainen kieli ei\ntahtonut taipua keltiläiseen äännös-laatuun. \"Mutta minulle on sanottu,\nettei minun laulu-parkojani kukaan ymmärrä, jos menen lähemmäksi noita\nhirveitä vuoria tuolla.\"\n\n\"Aiotko sitten viipyä Perth'issä?\"\n\n\"Vaan missä siellä saisin majan?\" kysyi maankulkija.\n\n\"Entäs missäs sitten olit majaa viime yönä?\" kysyi seppä vastaan.\n\"Tottahan toki tiedät mistä olet tullut, josko oletkin kahdellapäällä\nminne mennä.\"\n\n\"Minä makasin luostarin vaivaismajassa. Mutta siellä sain sijaa\nainoasti pitkän rukoilemisen perästä, ja minua kiellettiin\ntakaisintulemasta.\"\n\n\"No niin, eipä ne nyt suinkaan ottane sinua huoneesensa, koska olet\nDouglas'in uhkauksen alainen, se on kyllä totta. Mutta prinssi mainitsi\nritari Ramornya -- hänen kortteriinsa voin viedä sinut syrjäkatuja\nmyöten -- vaikkei se ole oikein kunniallisen porvarin tehtävää ja\nvaikka aikani on täpärällä.\"\n\n\"Minä menen, minne vaan käskette -- tiedänhän että vaan olen kaikille\nhäpeäksi ja vastukseksi. Olipa aika minullakin jolloin oli toisin --\nVaan tuo Ramorny, mikä mies se on?\"\n\n\"Yksi hovin ritareista, joka elää lystiä poikamiehen elämää, ja\non nuoren prinssin tallimestari sekä, niin sanotaan, suosittu\nneuvon-antaja.\"\n\n\"Mitä! Onko hän ystävä tuon hurjan, uhkamielisen nuoren herran kanssa,\njoka äskeisen metelin nosti? Voi, älkää minua sinne viekö, hyvä ystävä!\n-- Eiköhän löytyne yhtään kristillistä vaimoa, joka antaisi\ntyttöraukalle leposijan navetassaan tahi ladossaan yhdeksi ainoaksi\nyöksi? Lähtisinhän minä jälleen päivän ensikoitteella. Ja kyllä minä\nsiitä maksaisin runsaasti. On minulla kultaa -- ja teillekin annan\nhyvän maksun, jos viette minut semmoiseen paikkaan, missä voin olla\nhyvässä turvassa tuolta hurjalta irstailijalta, ja myös tuon\nmustapintaisen paronin miehiltä, jonka silmät kuolemaa uhkasivat.\"\n\n\"Pidä sinä kultasi niiden varalle, jotka niitä vaativat, tyttö\",\nvirkkoi Heikki, \"äläkä tarjoo rehelliselle miehelle rahaa, jonka olet\nsaanut kokoon viulunvinguttamisella, ja rummuttamisella, ja varpaillas\ntepsuttelemalla, tai kenties vieläkin pahemmilla huvituksilla. Sen\nsanon sulle suoraan, en minä ole mikään narri narriteltavakses. Minä\ntahdon saattaa sun mihin turvapaikkaan vaan itse virkat, sillä minun\nlupaukseni on luja niinkuin rautakahle. Mutta etpä toki saa minua\nuskomaan, ettet tiedä minne mennä, kuhun ruveta. Ethän sinä ole niin\nensikertalainen ammatissas, ettet tietäisi löytyvän ravinteloita\njokaisessa kaupungissa, saatikka niin suuressa kuin Perth'issä, missä\nsinunkaltaisesi voivat saada sijaa rahallansa, jos et löytäisikään\njotain houkkapäätä tai useampiakin, jotka maksavat rätingin puolestasi.\n-- Jos sinulla on rahaa, tyttö, niin ei minun tarvitsekaan olla niin\nsuuressa huolessa sinun puolestas. Ja totta puhuen, en voi paljon\nmuuksi kuin teeskelyksi katsoa, että sinä, joka semmoista ammattia\nharjoittelet, niin kauheasti itket ja pelkäät yksinjäämistä.\"\n\nTällä lailla mielestään selvään näytettyänsä, ettei hän ollut\ntavallisilla laulutytön juonilla houkuteltava, Heikki astui muutamat\naskeleet urheasti poispäin, koettaen vakuuttaa itselleen, että hän teki\nniin viisaasti ja järkevästi kuin mahdollista. Mutta ei hän kuitenkaan\nmalttanut olla taakseen katsahtamatta, nähdäkseen mitenkä hänen\nlähtönsä Loviisaan vaikutti; ja suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän\nnäki että tyttö oli vaipunut penkille, käsivarret polvien, pää käsien\nnojaan, niinkuin se, joka on aivan epätoivossa.\n\nSeppä koetti paaduttaa sydäntänsä. \"Se on kaikki vaan teeskelyä\", sanoi\nhän itsekseen. \"Se tyttö-letukka on taitava ammatissaan -- sen\nvannoisin St. Ringan'in kautta!\"\n\nJuuri samassapa tunsi hän tempauksen nuttunsa liepeissä. Hän katsahti\nsinne ja näki tuon pikku koiran, joka nyt kohta, ikään kuin puhuakseen\nomistajansa puolesta, istahti takakäpälilleen ja rupesi tanssimaan,\nsamassa vinkuen ja yhä katsahdellen Loviisaan päin, aivan kuin olisi\ntahtonut rukoilla armahtelemista hyljätylle tytölle.\n\n\"Eläin raukka\", sanoi seppä; \"tääkin voipi olla petosta, sillä ethän\ntee muuta kuin mitä sinulle on opetettu. -- Mutta, lupasinhan minä\nsuojella tuota tyttö parkaa, enkä voi jättää häntä tänne, nyt kun hän\non pyörtynyt -- jos hän todella lienee -- olenhan minä toki ihminen.\"\n\nHän meni takaisin, ja lähestyttyänsä vastuksellista holhottiansa, hän\nnyt näki tytön muuttuneesta kasvoin väristä, että Loviisa todella oli\naivan epätoivoissaan, jos ei hänellä ollut kaikkea miehen ja vaimonkin\nkäsitystä yli käyvää teeskelemisen taitoa.\n\n\"Tyttö\", virkkoi seppä lempeämmin, kuin mitä tähän asti yrittämälläkään\noli voinut, \"selitänpä sinulle suoraan koko tilani. Nyt on meillä St.\nValentin'in päivä, ja vanhan tavan mukaan olisi minun tullut viettää se\nyhdessä kauniin Valentineni kanssa. Mutta riidat ja tappelut ovat\nvieneet minulta koko aamupuolen, yksi lyhyt hetki poisluettuna.\nYmmärräthän siis, missä minun mietteeni sekä mielitekoni ovat, ja missä\njo paljas kohteliaisuuskin vaatii minua myös ruumiillisesti olemaan\".\n\nLaulutyttö kuulleltuansa näkyi ymmärtäneen mitä hän sanoi.\n\n\"Jos te olette uskollinen rakastaja ja jos teillä on puhdas-sydäminen\nValentine, niin en minä -- Jumala siitä varjelkoon! -- tahdo olla\nesteenä teidän välillänne! Älkää minusta huoliko sen enempää. Minä otan\ntään ison joen oppaakseni merelle saakka -- sanottiinhan minulle, että\nsen joen suulla on satama. Sieltä lähden laivalla ihanalle\nFranskanmaalle -- sitten olen taas maassa, missä raa'inkaan talonpoika\nei tekisi pahaa köyhimmällekään vaimo-ihmiselle\".\n\n\"Et sinä voi mennä Dundeehen tänä päivänä\", sanoi seppä. \"Douglas'in\nväki on nyt liikkeellä molemmin puolin jokea; sillä sanoma\ntäänpäiväisestä kahakasta on jo varmaan levinnyt heille asti. Kaiken\ntään päivän ja hnomeisen, sekä koko yönkin niiden päiväin välissä on\nheitä joukoittain lappava päällikkönsä lipun luoksi, aivan kuin\nVuorelaiset, kun tuliristiä[21] on ympärilähetetty. -- Näetkö noita\nviittä, kuutta miestä, jotka ratsastavat tuolla puolen jokea? Ne ovat\nAnnandalen miehiä; minä ne tunnen keihästensä pituudesta sekä myös\nsiitä tavasta, millä he ne pitävät. Annandalen mies ei koskaan anna\nkeihäänsä laahata perässä, vaan pitää sen, kärki pystyssä tahikka myös\ntanassa eteenpäin\".\n\n\"Ja mitäs niistä?\" kysyi laulutyttö. \"Ovathan ne huoveja, sotureita --\ntottahan he viuluni ja turvattomuuteni vuoksi antaisivat minun olla\nrauhassa\".\n\n\"Enpä niistä tahdo liioin kieltä kantaa\", vastasi seppä. \"Jos sinä\ntulisit heidän omiin kotilaaksoihinsa, he epäilemättä soisivat sinulle\nvieraanvaraa, eikä olisi siellä heistä mitään pelättävää. Mutta nyt he\novat sotaretkellä -- nyt heistä on kala kaikki, mitä apajaan sattuu. On\nniitä joukossa mokomia, jotka surmaisivat sinut ainoasti noiden\nkultaisten korvarenkaittesi tähden. Heidän silmänsä ei nyt näe muuta\nkuin mistä saisi saalista, heidän käsillänsä ei nyt ole muuta tehtävää\nkuin ryöstäminen. Heillä ei ole korvia nyt, millä kuullella lauluja eikä\narmon-anelemista. Paitsi sitä on heidän päällikkönsä sinusta antanut\nkäskyn, ja se on sitä laatua, josta voi olla varma, että se tulee\ntotelluksi. Suurten herrojen mieliteot tulevat aina pikemmin\ntäytetyiksi, kun he sanovat: 'Polttakaa se kirkko!' kuin jos käskevät:\n'Rakentakaa tähän kirkko!'\"\n\n\"Sitten\", virkkoi laulutyttö, \"olisi mun paras jäädä tähän paikkaan ja\nkuolla.\"\n\n\"Älä niin sano\", vastasi seppä. \"Jos vaan voisit saada jossain yömajan,\nniin saattaisin sun huomen-aamuna Neitsyt Maarian Portaille, mistä\nlaivat lähtevät menemään alas jokea Dundeehen. Minä veisin sinut jonkun\nsinne aikovan laivurin luokse ja pitäisin huolta että sinä hyvässä\nturvassa pääsisit paikkaan, missä sinua hyvin ruokittaisiin ja\nlempeästi kohdeltaisiin\".\n\n\"Hyvä -- kunnon -- jalomielinen mies!\" huudahti laulutyttö, \"tee niin,\nja jos onnettoman raukan rukoukset ja siunaukset voivat lentää niin\nkorkealle kuin taivaasen asti, niin ne siellä ovat puhuvat sun\npuolestasi. Tulkaamme huomenna tänne tälle pienelle portille, siihen\naikaan, jolloin alukset lähtevät.\"\n\n\"Ne lähtevät kello kuus aamusella, kohta kun päivä alkaa valjeta.\"\n\n\"Menkää te siis pois Valentine-kumppalinne luokse -- ja jos hän teitä\nrakastaa, oi älkää häntä pettäkö!\"\n\n\"Tyttö parka! Pettuus, pelkään mä, on sinutkin tähän kurjuuteesi\nsaattanut. Vaan en voi jättää sinua näin oman onnesi nojaan. Minun\ntulee tietää, missä saat yömajan.\"\n\n\"Älkää siitä huoliko\", vastasi Loviisa, \"taivas on selkeä -- täällä on\npensaita ja pehkoja kyllin jokirannalla. Charlot ja minä me voimme\nhyvin laittaa puun vesoista sijaa itsellemme yhdeksi yöksi. Ja\nhuomennahan minä teidän avullanne pääsen pois sinne, mihin ei sorto ja\nhäijyys ylety. Oi, yö pian kulun, kun huomispäivä tuopi uutta toivoa!\n-- Mitäs te vielä täällä viivytte, kun teidän Valentinenne jo teitä\nodottelee? Ohhoh, täytyypä mun sanoa teitä laimeaksi rakastajaksi, ja\ntiedättehän te ettei runoilijan moitteet ole leikin-asia.\"\n\n\"En voi sinua jättää tänne, tyttö\", virkkoi seppä, jonka sydän nyt oli\nkokonaan heltynyt. \"Sulaa murhaa olisi, jos sallisin sinun jäädä yöksi\nkolkon skotlantilaisen Helmikuu-viiman käsiin. Ei, ei -- sillä lailla\nolisin huonosti täyttänyt lupaukseni, ja jos minä joutuisinkin moitteen\nalaiseksi, niin se olisi vaan ansaittu rangaistus siitä, että minä, sen\nnyt näen, kohtelin sinua enemmän omien väärien luulojeni kun sinun\nsyysi mukaan. -- Tule kanssani, tyttö, sinun pitää saada turvallinen ja\nkunniallinen yösija täksi yöksi, tulkoon siitä mi tulleekin. Se olisi\nhuonoa kohteliaisuutta minun Katrilleni, jos jättäisin sun tyttöraukan\ntänne viluun nääntymään ainoasti siksi, että saisin tuntia aikaisemmin\npäästä Katrin luokse.\"\n\nNäin sanoen karkaisi seppä sydäntänsä sitä pelkoa vaataan, jonka tästä\nteosta mahdollisesti tulevat pahat seuraukset ja juorupuheet hänessä\nnostivat; miehuullinen Heikki päätti olla huolimatta kaikista häijyistä\nkielilakkareista ja suoda kuljeksija-raukalle turvapaikan omassa\ntalossansa. Siihen kuitenkin tulee lisätä, että hän sen teki kovin\nvastahakoisesti ja ikäänkuin jostain hyväntahtoisuuden hurmauksesta.\n\nEnnenkuin hänen rakkautensa kiintyi Perth'in kaupungin Kaunottareen,\noli näet tää _Vulkan_'in vankka poika, hurjaa luontoansa totellen, myön\nollut yhtä harras _Venus_'en kuin nyt yhä vielä _Mars_'in[22]\npalvelija; ja vasta tää totinen rakkaus oli kokonaan luovuttanut\nhänet irstaista huvituksista. Hän oli siin syystä arka niin äsken\nsaadusta vakavuuden maineestaan, jota hänen seurustelemisensa tuon\nkulkijain-raukan kanssa voi jälleen saattaa epäluulon-alaiseksi. Myös\npelkäsi hän kenties, että oli liika vaarallista näin antaa itsensä\nkiusaukselle alttiiksi -- ja sen lisäksi oli hän pahoilla mielin siitä\nkun niin suuri osa Valentinin päivästä meni hukkaan, jota hänen, vanhan\ntavan mukaan, ei olisi ollut ainoasti lupa, mutta myös velvollisuus\nviettää Valentine-kumppalinsa seurassa. Matka Kinfauns'iin sekä sen\njälkeen tapahtuneet monet seikat olivat häneltä vieneet koko päivän, ja\nnyt jo oli melkein iltamessun aika.\n\nHän näkyi tahtovan kiiruulla lyhentää ajan, jota hänen vieläkin täytyi\nkuluttaa hänen rakkaimmalle toivoillensa niin peräti vieraasen asiaan.\nPitkin askelin astui hän Dominikolaisten puutarhan halki, siitä\nkaupunkiin, mihin tultuansa kääri viitan kasvojensa alipuolen\npeitteeksi sekä veti lakin syvälle, ettei myös yläpuoli näkyisi. Näin\njatkoi hän tietänsä yhä samalla kiiruulla syrjäkatuja sekä raitteja\npitkin, siinä toivossa että hän voisi kenenkään huomaamatta päästä\nWynd-kadulle kotiinsa. Mutta kun hän tätä vauhtia oli noin kymmenen\nminuuttia kulkenut, johtui hänelle mieleen, että kenties tyttö ei\njaksanutkaan häntä niin nopeaan seurata. Hän katsahti siis taaksensa\nnärkkäällä kärsimättömyydellä, joka kuitenkin kohta muuttui\nsurkuttelevaisuudeksi, kun hän huomasi, kuinka se raukka kiireisestä\nkulustansa jo oli aivan uuvuksissa.\n\n\"No olenpa ma, totta mar', aika luontokappale\", virkkoi Heikki\nitseksensä. \"Oli minun kiiruuni vaikka kuinka tulinen, eihän se\nkuitenkaan tyttö-paralle kasvattanut lentimiä! Ja niin raskas taakka\nkuin hänellä on kannettavana vielä päälliseksi! Olen ma, kun olenkin,\njärjetön luontokappale, kaikissa asioissa, missä vaimoväen kanssa on\ntekemistä, ja teen aina väärin, juuri kun minulla olisi paras halu\ntehdä oikein. -- Kuules, tyttö, annas kun minä otan nuot kapineesi\nkantaakseni. Sillä lailla joutuu matkamme paremmin.\"\n\nLoviisa parka tahtoi panna vastaan, mutta hengästyksissään ei hän\nsaanutkaan sanoja suustansa. Hän salli siis Heikin ottaa se pieni vasu;\nkoira, sen nähtyänsä, juoksi kohta suoraan Heikin luokse ja nousi\ntakakäpälilleen, räpytellen etukäpälillä ja hiljaa vinkuen, ikään kuin\nolisi rukoillut että hänet myöskin otettaisiin kannettavaksi.\n\n\"No, no, täytyneehän sitten ottaa sinutkin syliin\", virkkoi seppä, joka\nnäki että elävä-parka oli väsyksissä.\n\n\"Hyi, Charlot!\" kielsi Loviisa; \"tiedäthän että minä kannan sinua\nitse.\"\n\nHän yritti ottaa pikku koiraa ylös; mutta se väistyi pois, ja hyppäsi\nsepän toiselle puolelle, uudestaan pyrkien syliin.\n\n\"Charlot on oikeassa\", sanoi seppä, \"hän tietää kumpi tässä paremmin\njaksaa kantaa häntä. Mutta tästä näen, tyttöseni, ettet aina ole itse\nkanniskellut taakkaasi -- tuo Charlot on paha kielikontti\".\n\nHeikin puhuessa kelmeni laulutyttö-paran kasvot niin kalmankarvaisiksi,\nettä sepän täytyi häntä tueta, muuten hän olisi kaatunut. Hetkisen\npäästä hän kuitenkin tointui jälleen ja pyysi heikolla äänellä\nsaattomiestänsä matkaa jatkamaan.\n\n\"No, no\", sanoi Heikki, kun oli liikkeelle lähdetty, \"ota kiinni minun\nnutustani taikka käsi kynkästäni, jos siitä olis apua. Somiltapa me nyt\nmahdammekin näyttää tosiaan! Jos minulla vaan olisi viulu tai harppu\nselässäni ja marakatti olkapäälläni, niin luultaisiin meitä varmaan\nmitä lystimmäksi maankuljeksija-pariskunnaksi, mikä ikinä on soiton\nkieltä helistellyt jonkun linnan portin edustalla -- voi hitsi\", kirosi\nhän itseksensä, \"jos nyt joku naapureistani tulisi vastaan ja näkisi\nminut tällä lailla, tään pikku lutkan vaatevasu selässä, hänen koiransa\nkainalossa, ja hän itse kiinni käsikynkässäni -- mitä muuta he voisivat\narvella, kuin että minä muka olen ruvennut marakatintanssittajan\nvirkaan täydellä todella? Enpä paraankaan minun kalkuttamani haarniskan\nhinnasta soisi, että joku meidän kielilerkku-naapureistamme näkisi mun\ntässä tämmöisessä asussa. Siitä nousisi pilapuhetta, joka kestäisi\nValentinin-päivästä ensi Loppiaiseen saakka.\"\n\nTämä pelko oli syynä, että seppä, vaikka sen kautta matka, jonka päähän\nhän muuten olisi suonut joutuvansa niin pian kuin mahdollista, tulikin\npitemmäksi, teki pitkän kierroksen mitä syrjäisimpiä raitteja myöten;\nhän tahtoi näet välttää pää-katuja, joilla yhä vielä kihisi väkeä,\näsköisen metelin ja rauhattomuuden tähden. Mutta valitettavasti ei\ntästä varovaisuudesta tullut mitään apua; sillä eräässä kulmauksessa\nsattui hänelle yht'-äkkiä eräs mies vastaan. Silläkin oli kasvot\nviitalla peitettynä -- sekin näet näkyi tahtovan tuntematonna kulkea\ntietänsä, mutta vartalon lyhyys ja mitättömyys, viitan alta näkyvät\nsäippärisääret, ja viitan ylitse vilkkuvat pienet, tummat silmät\nilmoittivat apteekkaria yhtä selvästi, kuin jos hänellä olisi ollut\nkylttinsä lakin lippaan naulattuna. Tämä arvaamaton, vastenmielinen\nkohtaus saattoi sepän aivan hämille. Meidän rohkea, suora Heikki ei\nollut luonteeltaan kovin sukkela hätävalhetta keksimään, ja hän tiesi,\nettä tuo vastaantulija oli tarkka huomaamaan, häijy kielikontti sekä\nkaikkea muuta kuin ystävällinen häntä kohtaan; siksi hän melkein olisi\nsuonut, että arvoisa apteekkari antaisi hänelle jonkun syyn vääntää\ntuolta vieraalta-mieheltä niskat nurin ja sillä lailla sitoa sen\nkieltä.\n\nMutta apteekkari ei tehnyt eikä virkkanut mitään, joka semmoiseen\njyrkkään tekoon olisi syytä antanut; päinvastoin hän, kun näki\ntulleensa niin liki urhoollista kaupunkilaistansa, ettei ollut\nmahdollista tuntematta sivumennä, näkyi päättäneen olla hänen kanssaan\ntekemisissä niin vähän kuin suinkin kävi laatuun. Hän ei näkynyt\nmillään lailla oudoksuvan sepän seurakumppalia eikä heidän yhtymistään\ntässä paikassa; hän vaan ohitse-astuessaan, vilkahtamattakaan\ntoistamiseen Heikin kumppaliin ensimmäisen katsahduksen perästä, laski\nsuustansa nämät sanat: \"Toivotan sinulle vielä kerran hauskaa pyhää,\nuljas seppä! Mitä! Tuotko orpanasi, sorean neiti Johanna Letham'in\nkaluinensa, kiluinensa jokirannalta -- hän on varmaan juuri tullut\nDundeesta, arvaan ma? Kuulinhan että häntä odoteltiin vanhan\nkorduanintekijän taloon.\"\n\nNäin puhuessansa ei hän katsahtanut oikealle, ei vasemmalle; ja\nlausuttuansa \"Jumalan haltuun!\" johon seppä joillakin samallaisilla,\npikemmin vaan mutistuilla kuin selvään puhutuilla sanoilla vastasi,\nhiivi hän eteenpäin aivan kuin haamu.\n\n\"Hiisi vieköön, jos sen pillerin saan niellyksi\", tiuskasi Heikki\nSeppä, \"vaikka se kyllä oli hyvin sokeroittu. Tuo lurjus kyllä\npitää kaikki hameet tarkalla silmällä, ja osaa eroittaa metsäsorsan\nkesystä yhtä hyvin kuin paraskin mies Perth'issä. -- Olisipa hän\ntosiaankin vihoviimeinen, joka luulisi tuomenmarjoja kirsikoiksi\nja minun yksinkertaista Johanna orpanaani täksi turhamaiseksi\nteaterinkoristeeksi. Luulenpa hänen vaan tahtoneen ikään kuin sanoa\nminulle, 'en minä huoli nähdä, mitä sinä et soisi minun näkeväni' -- ja\nsen hän tekikin varsin oikein, koska hän minun asioihini sekaantumalla\nhelposti voisi saada kolon kallohonsa -- ja siis on hän oman etunsa\ntähden oleva vaiti. -- Mutta kukas nyt taas tuosta tulee? No, St.\nDunstan auttakoon! Onhan se itse tuo loruileva, kerskaileva,\npelkurimainen hupsu, Olivier Proudfute!\"\n\nUljas lakintekijä olikin todella nyt ensimies, jota he kohtasivat.\nLakki toisella korvallaan, astui hän, rallatellen laulua:\n\n\"Liian kauan imet pulloa, Tom, Tom!\" josta kyllä voi arvata, ettei hän\nollut kovin kuivaa päivällistä syönyt.\n\n\"Hui hai, lysti seppäseni\", virkkoi hän, \"sainko sinut nyt tuommoisista\nkepposista kiinni! -- Vai niin, pehmeneekö joskus kova teräskin? Osaako\nVulkani, runoniekkain puheenpartta käyttääkseni, maksaa Venus'en velat\nsamoilla rahoilla? -- Mahtaapas, totta maar', sinusta vielä tulla aika\nValentini-veitikka ennen vuoden loppua, koska sinä tästä pyhästä näin\niloisesti aloitat!\"\n\n\"Kuules, Olivier\", virkkoi seppä, joka oli mielipahoillansa, \"pane\nsilmäs umpeen ja jatka tietäs, veikkonen. Ja vielä -- älä pane kieltäs\nsoimaan asioita, jotka eivät sinua koske, jos tahdot että sinulle jäisi\nyksikin eheä hammas leukapielihis.\"\n\n\"Minäkö rupeaisin sinulle petturiksi! Minäkö kielilakkariksi, vieläpä\nomaa sotakumppaliani vastaan! -- Enpä toki -- minä en virka siitä\nyhtään sanaa edes puiselle soldanilleni! -- Ohhoh! olen minäkin joskus\nsalaa tuommoinen villiveitikka aivan kuin sinä, veikkonen. Ja, nyt kun\nasiaa oikein ajattelen, lähden sun kanssas johonkuhun, missä voimme\nsaada pikku pitoset aikaan, ja tää sinun Delilas saa meille laulella.\nHohhoh, eikös se ollut oiva neuvo?\"\n\n\"Erin-omainen\", virkkoi Heikki, jonka koko aika teki mieli nuijata\nsotakumppaliansa päähän, vaan joka kuitenkin, viisaasti kyllä, valitsi\nrauhallisemman keinon, päästäksensä tuosta vastuksesta. Erin-omainen!\n-- Ja voipipa olla, että myös tarvitsisin sun apuasi -- sillä tuolla on\nviis, kuus Douglas'in miehistä edessämme -- he varmaankin yrittänevät\ntemmaista tätä tyttöstä pois halvalta porvarilta kuin minä olen;\nsenvuoksi olisi minulle sinunkaltaisen kiljuvan jalopeuran apu sangen\ntervetullut.\"\n\n\"Kiitoksia -- kiitoksia\", vastasi lakintekijä; \"mutta eikös olisi\nparempi että minä juoksisin hakemaan suurta miekkaani ja käskemään,\nettä hätäkelloa ruvettaisiin soittamaan?\"\n\n\"Kyllä, kyllä -- juokse vaan niin joutuun kuin jaksat -- ja muista\nettet kerro mitään siitä, mitä olet nähnyt.\"\n\n\"Vai minäkö? -- Ei, älä pelkää. Hohhoh, kielilakkareitahan minä kovin\nylenkatson.\"\n\n\"Pois nyt vaan -- minä jo kuulen heidän rautavarustensa kalinan.\"\n\nSe sana antoi hyvän vauhdin lakintekijän säärille; kääntyen selin\ntuohon luultuun vaaraan, läksi hän juoksemaan niin joutuisaan, että\nhän, sen seppä varmaan näki, oli hyvin pian kerkiävä kotiin.\n\n\"Kas siinäpä jo on toinenkin hatsahteleva harakka sattunut tielleni\",\narveli seppä; \"mutta onpa mulla suitset hänenkin suutaan vasten.\nHarppumiehillä on viisu naakasta, joka kävi lainahöyhenissä -- ja tää\nOlivier se on juuri samallainen lintu, ja -- sen vannon St. Dunstan'in\nkautta! -- jos hän päästää lorukielensä liikkeelle minun asioistani,\nniin minä hänet höyhennän niin paljaaksi kuin ei vielä mikään peltopyy\nole tullut höyhennetyksi haukan kynsissä. Ja sen hän tietää.\"\n\nSilloin kun nämät ajatukset tunkeutuivat hänen mieleensä, oli hän jo\nmelkein saapunut matkansa päähän. Laulutyttö yhä vielä riippui kiinni\nhänen käsikynkässänsä, voimattomana osaksi pelosta, ja näin he viimein\ntulivat keskipaikoille Wynd-katua, jolla oli kunnia nähdä hänen talonsa\nrivissänsä ja josta Heikki oli saanut yhden liikanimistänsä, tuolla\najalla, jolloin sukunimet vielä olivat niin vakaantumattomat. Täällä\narkipäivinä hänen ahjonsa lekkui ja naapurien korvat tahtoivat mennä\nlumpeen neljän puolialastoman sällin kalkuttelemisesta vasaroillaan,\nvalkkamillaan. Mutta St. Valentinin päivän tähden olivat nuot\nteräs-miehet nyt sulkeneet pajan ja ulkona omilla asioillaan, mikä\nkirkossa, mikä killantuvassa. Pajan viereinen talo oli Heikin oma; se\noli kyllä pieni ja kapean raitin varrella; mutta sen takana oli avara\npuutarha hedelmäpuineen, joten se kuitenkin oli hauskanlainen asunto.\nSeppä ei kolkuttanut eikä huutanut, sillä se melu olisi saattanut\nnaapurit ikkunoilleen tai ovenkynnyksilleen, vaan hän veti ulos\nomatekemänsä tasku-avaimen, joka siihen aikaan oli suuri, kadehdittu\nharvinaisuus. Sillä hän avasi ulko-oven ja astui kumppalinsa kanssa\nsisään.\n\nHe tulivat ensin kyökkiin, jota huonetta meidän sepän säätyläisissä\nmyös tavallisesti käytettiin perhekunnan olotupana, vaikka tosin Simo\nHanskurilla sekä parilla muulla porvarilla oli eri huone ruoan\nsyömistä, eri ruoan laittamista varten. Tämän, erittäin huolellisesti\npuhtaana pidetyn huoneen nurkassa istui vanha vaimo, jota, jos katsoi\nhänen pukunsa sievyyteen, sekä huolellisuuteen, jolla tulipunainen\nhuivi oli laitettu hänen päähänsä, olisi luullut korkeampisäätyiseksi\nkuin Ludie Shoolbred'iksi, sepän taloudenhoitajaksi. Semmoinen oli\nkuitenkin arvonsa, ei mitään sen enempää. Hän ei ollut käynyt messussa\naamulla, siksi hän nyt istui tässä hiljaa takan ääressä. Helminauhansa\npuoleksiluettuna roikkui vasemmalta käsivarrelta; rukouksensa puoleksi\nlausuttuna värjättelivät kielellä; silmänsä, puoleksi ummessa,\ntahtoivat uneen vaipua. Näin hän odotteli holhottiansa, kun ei hän\nvoinut arvata mihin aikaan tämä mahdollisesti saattoi tulla kotiin.\nKuullessaan että joku tuli, kavahti hän ylös torkuksistaan ja tuijotti\nsepän kumppaliin, ensin suurimmalla hämmästyksellä, joka kuitenkin\nvähitellen antoi sijaa suurelle harmille.\n\n\"No, pyhät miehet varjelkoot minun silmiäni, Heikki Seppä!\" huudahti\nhän hyvin hartaalla siunauksella.\n\n\"Amen, niin suon minäkin koko sydämestäni. -- Mutta laitapas nyt vaan\nvähän ruokaa, imettäjä-kulta, sillä tää matkalainen, pelkään mä, on\nvaan laihan päivällisen saanut.\"\n\n\"Ja vielä kerran rukoilen minä, että Pyhä Neitsyt Maaria varjelisi\nsilmiäni saatanan häijyistä lumouksista!\"\n\n\"Niin tapahtukoon, johan sen sanoin, akka rukka. Mutta mitä apua nyt\nkaikesta tuosta siunaamisesta ja silmäilemisestä? Etkös kuule niitä\nsanon? Vai etkö huoli tehdä mitä käskin?\"\n\n\"Itse hän se on sitten kuitenkin, oli asia miten oli! Mutta voi!\nenemmän näyttää siltä kuin seisoisi tuossa Paholainen Heikin muotoon\npuettuna, koska hänellä on mokoma käsikynkässään. -- Voi Heikki Seppä,\npaljon vähemmistäkin syistä sanottiin sinua ennen aikaan hurjaksi\npojaksi! Mutta kukapa sen olisi ikinä uskonut, että Heikki toisi porton\ntänne tään katoksen alle, jonka suojassa hänen kunnian-arvoinen äitinsä\naikoinaan eli, ja missä hänen oma imettäjänsä on kolmekymmentä vuotta\nasunut!\"\n\n\"Ole nyt jo vaiti, muori, ja älä hulluttele\", virkkoi seppä. \"Tämä\nlaulutyttö tässä ei ole minun jalkasiippani, eikä myös kenenkään\nmuunkaan, sen verran kuin minä tiedän. Hän vaan tahtoo huomenna aamulla\naluksella mennä Dundeehen, ja meidän pitää antaa maja hänelle.\"\n\n\"Yömajako!\" vastasi akka. \"Anna sinä yömaja tuommoisille\nluontokappaleille, jos niin mielesi tekee, Wynd'in Heikki -- mutta sama\nkatos ei voi olla suojana tällä koruvauvalla sekä minulla, ja siitä\nvoit olla ihan varma.\"\n\n\"Teidän äitinne on vihoissaan minulle\", sanoi Loviisa, joka talon\nasukasten keskinäisen välin väärin ymmärsi. \"En minä tahdo jäädä tänne,\njos se hänelle on kiusallista. Jos täällä on talli tahi navetta,\nniin on tyhjässä hinkalossa oleva tarpeeksi hyvä sija minulle sekä\nCharlot-koiralleni.\"\n\n\"Niin oikein, niin oikein, se kortterihan, luulen ma, onkin sinulla\nollut tavallisin\", sanoi matami Shoolbred.\n\n\"Kuules, imettäjä Shoolbred\", sanoi seppä. \"Sinä tiedät että sua\nrakastan niin hyvin äitini kuin myös itsesi tähden. Mutta -- St.\nDunstan auttakoon, joka pyhämies oli minun ammattiveljeni -- tahdonpa,\nkun tahdonkin, olla isäntänä omassa talossani. Ja jos sinä nyt lähdet\ntäältä ilman mitään tukevammitta syittä kuin omakeksimäin hulluin\nluulojesi tähden, niin katso millä lailla palatessas saat tämän talon\noven auki; sillä minä en aio siihen olla apuna, sen takaan.\"\n\n\"Olkoon niin sitten, lapsukaiseni, vaan en minä senvuoksi kuitenkaan\nhuoli häväistä kunniallista nimeäni, joka minulla on ollut näinä\nkuutenakymmenenä vuotena. Ei ollut koskaan tapana sinun äidilläsi\nseurustella maankuljeksijain, ja silmänkääntäjäin, ja laulutyttöin\nkanssa, enkä minäkään sitä tapaa ota omakseni. Eikä minun ole niin\nperäti mahdoton saada toista majaa itselleni, että minun olisi pakko\njäädä tänne saman katoksen alle tämän näin maankuljeksija-prinsessan\nkanssa.\"\n\nNäin puhuen rupesi uppiniskainen emännöitsijä suurella kiiruulla\nlaittamaan ruudullista päällysviittaansa ylleen ulos-lähtemistä varten,\nvetäen sen peitoksi valkoiselle liinamyssylle, joka reunoitti hänen\nrypylliset, mutta yhä vielä tuoreet ja terveet kasvonsa. Sen tehtyään\nhän otti sauvan, tukevan matkakumppalinsa, ja alkoi kömpiä ovelle päin,\nmutta seppä astui väliin.\n\n\"Odotahan toki edes, muija, siksi kun tilimme on selvillä. Olenhan\nsinulle velkaa sekä palkkaa että juomarahoja.\"\n\n\"Ja sekin on taas sinun hupsun pääsi keksintöjä. Mitä palkkoja tahi\njuomarahoja minä muka ottaisin sinun äitisi pojalta, kun se vainaja\nminua syötti, ja vaatehti ja katoksensa alla suojeli aivan kuin omaa\nsiskoansa?\"\n\n\"Ja korea kiitos se onkin, imettäjä, kun jätät hänen ainoan poikansa\njuuri nyt tähän pahaan pulaan.\"\n\nTämä lause näkyi sattuneen oikeaan paikkaan akan sydämeen. Hän\nseisahtui ja katsoi vuoroin isäntäänsä, vuoroin laulutyttöön; vaan\nsitten hän pudisti päätänsä ja näkyi taas olevan lähtemäisillään ovelle\npäin.\n\n\"Otanhan minä tämän kulkijain-paran katokseni alle ainoasti siksi\",\nintti taas seppä, \"että saisin hänet vankeudesta sekä piiskasta\nsuojelluksi.\"\n\n\"Ja mitä varten se olisi niistä suojeltava?\" kysyi leppymätön matami\nShoolbred. \"Onpa hän, uskallan sanoa, varmaan ansainnut kumpaisetkin,\nyhtä hyvin kuin joku varas hamppuisen kaulaliinansa.\"\n\n\"Ansaitseeko hän niitä vai eikö, siitä vähät tiedän. Mutta ei hän toki\nvarmaankaan ansaitse että hänet piiskataan kuoliaksi tai vankeudessa\nnälällä surmataan; ja se olisi sen kohtalo, joka on joutunut Mustan\nDouglas'in vihan alle.\"\n\n\"Ja sinä vai aiot suututtaa Mustaa Douglas'ia mokoman laulutytön\ntähden? Siitä toki nousee pahin kaikista sinun vihollisuuksistas. --\nVoi, moi, Heikki Seppä, onpa sinun päässäs rautaa juuri yhtä paljon\nkuin sinun alaisimellaskin!\"\n\n\"Niinhän minä itsekin joskus olen arvellut, matami Shoolbred. Mutta\njos minä saan puukonpistoksen tai pari tämän näin uuden asian tähden,\nkukapa, sitä arvelen, niitä voidellee ja hoidellee, jos sinä nyt\nminulta karata häpsähdät pois niinkuin säikytetty metsähanhi? Ja paitsi\nsitä, kukapa ottanee vastaan mun kaunoisen morsiameni, jonka aion näinä\npäivinä tuoda tänne Wynd-kadulle?\"\n\n\"Voi, Heikki, Heikki\", virkkoi vanha vaimo, pudistellen päätänsä, \"eipä\ntää ole oikea tapa, jolla valmistetaan kunniallisen miehen taloa\nnuorikkoa varten -- sinun tulisi elää siivosti ja säädyllisesti, eikä\nirstaisuudessa ja vallattomuudessa.\"\n\n\"Ja minä taas sanon sulle, että tämä tyttö raukka ei minullen ole\nmitään. Minä vaan tahtoisin, että hän olisi hyvässä turvassa, ja\nluulenpa että rohkeinkin rajalainen on jättävä minun oveni telkeen\nkoskematta, yhtähyvin kuin jos se olisi Carlislen linnan portti. --\nMinä menen nyt Simo Hanskurin luokse -- sinne jään luultavasti yöksi,\nsillä tuo Vuoriston sudenpenikka on juossut takaisin erämaillensa,\npedon sikiöin tavan mukaan, niin että siellä on yksi liika vuode, ja\nSimo vaari on kyllä sanova minut tervetulleeksi sille lepäämään. Sinä\nsaat jäädä tänne tämän tyttö-paran kanssa, syöttää häntä ja olla hänen\nsuojanansa yön aikana, ja minä tulen ennen päivän koittoa häntä\nnoutamaan. Ja sinä saat sitten, jos tahdot mennä häntä laivalle\nsaattamaan, niin saat yhdessä minun kanssani nähdä hänet viimeistä\nkertaa.\"\n\n\"Siinä puheessa on toki jotain järkeä\", virkkoi matami Shoolbred,\n\"vaikken minä taida käsittää, minkätähden viitsit saattaa hyvän nimen\nihmisten kielille mokoman tähden, joka kahden hopeapennin edestä taikka\nvielä vähemmästä saisi itsellensä yömajan.\"\n\n\"Heitä se minun huolekseni, muija kulta, ja ole sinä vaan hyvä tälle\ntytölle.\"\n\n\"Kylläpä minä aion olla parempi hänelle kuin mitä hän ansaitsisi, sen\nlupaan. Ja, totta puhuen, vaikkei tuommoisten luontokappaleitten seura\nole minulle kovin hauska, lienee siitä kuitenkin, arvelen ma, minulle\nvähemmin turmiota pelättävänä kuin sinulle -- jos ei hän vaan liene\nnoita, joka myös olis varsin mahdollista, koska paholainen on hyvin\nvoimallinen kaikessa tuossa maankulkija-joukkiossa.\"\n\n\"Ei hän ole noita enempää kuin minäkään mikään poppamies\", vastasi\nkunnon seppä. \"Alakuloinen tyttö-parka hän on, joka, jos lieneekin\njotain pahaa tehnyt, on saanut siitä kalliin hinnan maksaa. Ole siis\nhyvä hänelle. -- Ja kuules nyt sinä, laululintuseni -- huomenna\naamusella tulen sinua noutamaan ja vien sun joelle. Kyllä tää vanha\nmuija on kohteleva sinua hyvin, jos vaan et puhu hänelle muuta kuin\nmitä kunniallisen vaimon korvan sopii kuulla.\"\n\nLaulutyttö-parka oli tätä heidän keskinäistä puhettansa kuullellut,\nvaan ei ollut ymmärtänyt siitä muuta paitsi pääjuonta; sillä vaikka hän\nosasi Englannin kieltä vallan hyvin, oli hän sen taidon itse\nEnglannissa saanut, ja Skotlannin murre oli silloinkin, niinkuin nytkin\nvielä, leveämpi ja karkeampi. Hän käsitti kuitenkin sen, että hän saisi\njäädä vanhan muijan kanssa, jonkatähden hän nöyrästi pani käsivartensa\nristiin rinnan päälle ja kumarsi päätänsä. Sitten hän loi seppään\nhartaan, kiitollisen katseen, jonka perästä hän, kohottaen silmänsä\ntaivaan puoleen, otti Heikin vastustamattoman käden, jonka jänteviä\nsormia hän näkyi aikovan suudella syvän, sydämellisen kiitollisuuden sa\nosoitukseksi. Mutta matami Shoolbred ei sallinutkaan vieraan tällä\nlailla ilmoittaa tunteitansa. Hän riepsahti väliin, työnsi Loviisa\nparan poikemmaksi ja huudahti: \"Ei, ei, en minä tuommoisia kepposia\nsalli. Mene sinä vaan tuonne takanviereiseen nurkkaan, vauvaseni, ja\njos mielesi niin palaa käsiä suutelemaan, saat Heikki Sepän lähdettyä\nsuudella minun kämmeniäni vaikka kuinka paljon. -- Ja sinä Heikki,\nlaita nyt itses Simo Hanskurin luokse; sillä jos kaunoinen Katri neito\nsaisi kuulla minkälaisen seurakumppalin sinä olet tuonut kotiisi, eipä\nhänkään mahtais olla siitä mielissään enempää kuin minä. -- Vaan mitäs\nnyt? -- Onkos sen pojan pää ihan pyörällä? -- Lähdetkö vai ulos ilman\nhaarniskaasi, nyt kun koko kaupunki on nurinnarin?\"\n\n\"Oikeassa olet, muija kulta\", virkkoi seppä; hän puki haarniskan\npäälleen leveitten hartioittensa peitoksi, ja läksi sitten ulos, mitään\nenempää kysymystä odottamatta.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\n    Sävelet sotalaulun hurjasti\n    Yön läpi kaikuu, ja kun täyttyvi\n    Ilmasta säkkipilli, sydämet\n    Vuoriston urhoin myöskin paisuvi,\n    Kun mieleen vuotaa muistot muinaiset,\n    Vuos-satain sankarteot veriset.\n\n                               Byron.\n\nMeidän nyt tulee jättää tarinamme aikaisemmat osat ja lähteä\nkatselemaan tapauksia korkeammissa, arvokkaammissa paikoissa.\n\nMe menemme kerrassaan asesepän matalasta majasta kuninkaan\nneuvoittelukammariin, ja jatkamme kertomuksen juuri siitä hetkestä,\nkoska vihastuneet herrat, metelin asetuttua, kutsuttiin kuninkaan\neteen. He tulivat sisään, äkäisesti tuijotellen toisihinsa, jokaisen\nmieli niin täpötäynnään hänelle muka tehtyjen vääryyksien muistosta,\netteivät he tahtoneet eivätkä edes voineetkaan kuullella mitään\nselitystä tai vastasyytä. Albanyn herttua yksin, aina kylmäsydäminen ja\nviekas, näkyi olevan siinä mielentilassa, että saattoi kääntää heidän\ntyytymättömyyttään omaksi hyödyksensä, ja käyttää jokaisen tapauksen,\nmikä sattuikin, omain mutkallisten tarkoitustensa edistämiseksi.\n\nVaikka kuninkaan mielenpehmeys oli melkein pelkuriuden sukua, oli\nkuitenkin hänen ulkonainen ryhtinsä hänen korkealle arvolleen sopiva.\nAinoasti kovassa ahdistuksessa, niinkuin tuossa ennen kerrotussa\ntilaisuudessa, menetti hän ulkonaisen vakavuutensa. Ylimalkaan voi\nsaada hänet luopumaan päätöksestään, vaan ei arvokkaisuudestaan. Hänen\ntervehdyksensä Albanyn herttualle, Douglas'in ja March'in kreiveille\nsekä abotille (hänen kirjavan neuvoskuntansa keskenään sopimattomille\njäsenille) oli kohtelias, mutta samassa majesteetillinen, niin että\nse jokaiselle noista ylpeistä herroista muistutti mieleen, että\nhe seisoivat kuninkaansa edessä, ja pakoitti heidät sopivaan\nkunnioitukseen.\n\nOtettuaan heidän tervehdyksensä vastaan, käski kuningas heitä istumaan,\njota käskyä he juuri tottelivat, koska Rothsayn herttua astui sisään.\nMiellyttävillä liikunnoilla astui hän isänsä luokse, laskeusi\npolvilleen hänen tuolinsa eteen ja pyysi siunausta. Kuningas, jonka\nkasvot huonosti peitettyä rakkautta ja surua ilmoittivat, yritti\nkuitenkin muodostaa katsantonsa moittivaiseksi, kun hän laski kätensä\nnuorukaisen päähän ja huo'aten sanoi: \"Jumala siunatkoon sinua, huima\npoikani, ja tehköön sinusta viisaamman miehen tuleviksi ajoiksesi!\"\n\n\"Amen, isä kultani!\" vastasi Rothsayn herttua tunteellisuudella,\njommoista hän parempina hetkinänsä joskus osoitti. Hän suuteli\nkuninkaan kättä lapsen ja alamaisen kunnioituksella; sen jälkeen ei hän\nistahtanutkaan neuvoittelupöydän ääreen, vaan jäi seisomaan kuninkaan\ntuolin taakse, missä hän, jos tahtoi, saattoi isänsä korvaan kuiskata.\n\nKuningas sitten viittasi Dominikolais-abottia käymään sijallensa pöydän\nääreen; siinä paikassa nähtiin pöydällä kirjoitusneuvoja, joita tää\nhengellinen herra yksin kaikista läsnä-olevista, ainoasti Albanyn\nherttua poisluettuna, osasi käyttää. Sitten kuningas ilmoitti kokouksen\ntarkoituksen; hän lausui sangen arvokkaasti:\n\n\"Tehtävämme, korkeat herrat, koskee noita onnettomia eripuraisuuksia\nVuoristossa, jotka -- niin olemme äsken tulleitten sanansaattajain\nkautta saaneet kuulla -- tuottavat häviötä ja saattavat maata autioksi\nniinkin likellä kuin muutamien virstojen päässä tästä meidän\nhovistamme. Mutta vieläkin likempänä kuin se meteli on toinen,\njonka meidän kova onnemme sekä häijyin miesten yllytykset ovat\nnostaneet tässä Perth'issä; riitaa ja kiistaa on nimittäin viritetty\ntoiselta puolen kaupungin porvarien, toiselta teidän niinkuin myös\ntoisten ritarein ja aatelisherrain seuralaisten välillä. Minun\ntäytyy siis ensiksi kääntyä teihin, korkea-arvoiset herrat, ja\nkysyä, miksikä meidän hovimme rauhaa häiritään tuommoisilla\nsopimattomilla eripuraisuuksilla, ja millä keinoilla ne voitaisiin\nsaada kukistetuiksi? -- Veli Albanyn herttua, lausu sinä ensiksi\nmielipiteesi tästä asiasta.\"\n\n\"Korkea herra, kuninkaallinen hallitsijani ja veljeni\", vastasi\nherttua, minä olin palveluksessa teidän luonanne, koska tuo meteli\nnousi, enkä siis voi tietää sen syntyä.\"\n\n\"Ja mitä minuun tulee\", sanoi prinssi, \"en kuullut sen pahempaa\nsotakarjuntaa kuin laulutytön laulun, enkä nähnyt sen vaarallisempia\nnuolia lentämässä kuin pähkinöitä\".\n\n\"Ja minä\", virkkoi March'in kreivi, \"näin vaan, että Perth'in uljaat\nporvarit ajelivat muutamia lurjuksia, jotka olivat ilman oikeudettaan\npistäneet Verisen Sydämen vaakunan kiinni olkapäähänsä. Sillä he\npötkivät pakoon kovin nopsaasti, että luulisi heidän todella olleen\nDouglas'in kreivin miehiä.\"\n\nDouglas ymmärsi pistoksen, mutta vastasi ainoasti yhdellä noista vertä\nhyydyttävistä silmänluonneistansa, joilla hänellä oli tapana ilmoittaa\nverivihollisuuttansa. Hän puhui kuitenkin ylpeällä kylmäkiskoisuudella.\n\n\"Herrani ja kuninkaani\", sanoi hän, \"tietysti jo arvasi, että\nDouglas'in tulee vastata tästä ankarasta syytöksestä; sillä milloinka\ntäällä Skotlannissa jotain kahakkaa tahi verenvuodatusta tapahtuu,\njolloin ei kohta ilkeät kielikontit soimaa Douglas'ia tahi jotakuta\nDouglas'in miestä siihen syypääksi? Meillä on täällä kunnon\nvieraitamiehiä. En puhukaan Albanyn herttuasta, joka ainoasti sanoi\nolleensa, niinkuin hänen tuleekin, teidän seurassanne, armollinen herra\nkuningas. En puhu myös Rothsayn herttuasta, joka, niinkuin hänen\nsäädylleen, hänen ijälleen ja hänen älylleen sopii, pureskeli\npähkinöitä kilpaa kuljeksivan soittoniekan kanssa. -- Hän hymyilee. --\nTässä paikassa hän puhukoon mitä tahtoo -- en minä unhota sidettä\nmeidän välillämme, joka hänen muistostaan näkyy haihtuneen. Mutta tässä\nseisoo tää herra March'in kreivi, joka näki minun seuralaisteni\npötkivän pakoon Perth'in poroporvarein edestä! Voinpa selittää tälle\nkreiville, että ne, joilla on Verinen Sydän olkapäässään, ryntäävät\npäälle ja peräytyvät, sen mukaan kuin heidän päällikkönsä käskee ja kuin\nSkotlannin etu vaatii.\"\n\n\"Ja siihen minä voin vastata\", huudahti yhtä ylpeä March'in kreivi,\njolle veret lensivät poskihin; mutta kuningas kävi väliin.\n\n\"Hiljaa, te närkkäät herrat!\" käski hän, \"ja muistakaa kenenkä edessä\nte seisotte! -- Ja te, herra kreivi Douglas, selittäkää meille, jos\nvoitte, syy siihen kahakkaan, ja miksikä teidän väkenne, jonka hyvästä\navusta ylimalkaan me kyllä olemme kiitolliset, nyt olivat yksityiseen\nriitaan ruvenneet?\"\n\n\"Minä tottelen teidän käskyjänne, kuninkaallinen herrani\", vastasi\nDouglas, hiukkaa kumartaen päätänsä, joka harvoin taipui. \"Olin\nmatkalla tänne majapaikastani, Karthausilais-luostarista ja kuljin\nPerth'in pääkatua muutamien ainaisten seuralaisteni kanssa; silloin\nnäin muutamien alhaisempien porvarien tungeksivan hirsipuun ympärillä,\njohon oli naulattu tää julistus sekä kalu.\"\n\nHän otti lakkarista, nahkakylterinsä povesta pärmä-liuskan sekä\nihmiskäden. Kuningasta inhotti ja hänen mielensä tuli levottomaksi.\n\n\"Lukekaa\", käski hän, \"hyvä isä abotti, ja vietäköön tuo julma kappale\npois.\"\n\nAbotti luki näin kuuluvan julistuksen:\n\n\"Koska viime yönä, St. Valentinin pyhän aatto-yönä, vallattomat\nyöjalkalaiset, kuuluvat jonkun par'-aikaa tässä kaupungissa majailevan\nvieraan herran seuralaisiin, väkivallalla pyrkivät erään Perth'in\nporvarin huoneesen -- ja koska siitä nousseessa kahakassa tämä käsi\nhakattiin poikki yhdeltä noista omavaltaisista peuhaajoista -- siksi on\nylituomari sekä kaupungin majistraatti käskeneet, että tämä käsi\nnaulattaisiin tähän hirsipuuhun kiusaksi ja häväistykseksi niille,\njotka sen metelin ovat nostaneet. Ja jos joku ritarisäätyyn kuuluva\nväittää tätä meidän tekoamme vääräksi, niin minä, Patrik Charteris,\nKinfauns'in herra ja ritari, tahdon puolustaa sitä ritarillisilla\naseilla aidatulla tanterella. Taikka jos joku halvempisäätyinen ajaa\nnäitä sanoja valheeksi, niin lähetetään häntä vastaan joku tämän\nkauniin Perth'in kaupungin porvari, hänen sääty-arvonsa mukaan. Ja\nsuojelkoon Herra Jumala sekä Pyhä Johannes meidän kaunista\nkaupunkiamme!\"\n\n\"Totta ette nyt enää kummeksine, kuninkaallinen herra\", jatkoi Douglas,\n\"että minä, niin pian kuin kotikappalaiseni oli minulle tämän\nhävyttömän liuskan sisällyksen lukenut, käskin yhden knaappini repiä\nalas voitonmerkin, joka on niin häpäiseväinen Skotlannin ritaristolle\nja aatelistolle. Tuosta uskalsivat muutamat noista uhkarohkeista\nporvareista ruveta haukkumaan ja soimaamaan minun joukkoni ta'immaisia\nmiehiä, jotka pyörähdyttivät hevosensa ympäri ja olisivat kuitanneet\nvelan, jos eivät olisi saaneet minun nimen-omaista käskyäni, että\nseuraisivat minua niin rauhallisesti kuin suinkin noilta halvoilta\nlurjuksilta voisivat. Ja näin tapahtui, että he tulivat tänne\npakolaisten kaltaisina, vaikka, jos minä vaan olisin käskenyt heidän\npanna kovaa kovaa vastaan, he olisivat voineet virittää valkeaa\nkaikkiin tämän hökkelikylän nurkkiin, ja tukehduttaa nuot hävyttömät\ntolvanat, niinkuin pahan-ilkinen ketunpoikue savustetaan kuolijaksi\nsytytetyllä kanervakasalla.\"\n\nKaikki olivat ääneti tämän Douglas'in puheen jälkeen, siksi kun\nRothsayn herttua siihen vastasi, isänsä puoleen kääntyen:\n\n\"Koska Douglas'in kreivillä näkyy olevan valta polttaa tämä teidän\nasumanne kaupunki, kuninkaallinen majesteetti, niin pian kuin hänellä\nja kaupungin ylituomarilla sattuu olemaan eri mieli jostain yöllisestä\nmetelistä tahi jonkun kahdentaistelu-vaatimuksen sanoista, niin tulee\nmeidän, arvaan ma, olla hänelle hyvinkin kiitolliset siitä, että hän ei\nniin tee.\"\n\n\"Rothsayn herttualla\", sanoi Douglas, joka näkyi päättäneen hillitä\nvihansa, \"olisi syytä kiittää Jumalaansa siitä, että Douglas on yhtä\nuskollinen kuin mahtava. Tää nykyinen aika on semmoinen, jolloin\nalamaiset kaikissa maissa nousevat lakia vastaan. Olemmehan me kuulleet\nJacquerie-kapinasta Franskan maalla;[23] ja Jaakko Straw'sta ja Hob\nMiller'istä, ja Parson Ball'ista Eteläläisten[24] kesken; ja voimmepa\nolla varmat, että meilläkin olisi kuivaa kuloa kyllin, jos se tuli\nsingahtaisi meidän rajamme yli. Kun näen maanmoukkien vaativan\nritareita taisteluun sekä naulaavan aatelismiesten käsiä kaupungin\nhirsipuuhun, niin en tahdo sanoa pelkääväni kapinaa -- sillä se ei\nolisi totta -- vaan minä näen sen olevan tulossa ja olen varusteilla\nsitä vastaan ottamaan.\"\n\n\"Ja milläpä oikeudella Douglas'in kreivi voi sanoa\", kysyi March'in\nkreivi, \"että tämä vaatimus taisteluun on maanmoukista lähtenyt? Näen\nminä ritari Patrik Charteris'in nimen tässä sen alla, eikä hän, minun\nluullakseni, ole maanmoukan sukua. Kelpaisipa itse Douglas'in\nkreivinkin, koska hän tästä on niin kiivastunut, nostaa ritari\nPatrik'in hansikka maasta, kunniaansa tahraamatta.\"\n\n\"March'in kreivin\", vastasi Douglas, \"ei pitäisi puhua muuta kuin mitä\nhän ymmärtää. En minä vääryyttä tee Punaisen Rosvon jälkeiselle, kun\nsanon hänen olevan liian köykäisen yhdessä vaa'assa Douglas'in kanssa\npunnittavaksi. Tuomas Randolf'in perillisellä olisi parempi oikeus\nminun vastaukseeni.\"\n\n\"Ja, sen vannon kunniani kautta, se ei saa suinkaan tulla\nlaiminlyödyksi, sen kautta että minä en pyytäisi teitä niin hyvä\nolemaan\" -- sanoi March'in kreivi, tempaisten kintaan kädestänsä.\n\n\"Hiljaa, kreivi\", käski kuningas. \"Älkää toki minulle niin törkeää\nloukkausta tehkö, sillä että te annatte vihanne tässä paikassa puhjeta\nsurmatöihin. Parempi on että ojennatte kintaattoman kätenne hyvässä\nystävyydessä tälle jalolle kreiville ja halaatte häntä merkiksi, että\nte molemmat olette uskollisuutta velkapäät Skotlannin kruunulle.\"\n\n\"Ei kuninkaallinen herrani\", vastasi March'in kreivi; \"teidän\nkäskystänne voin taas vetää kintaan käteeni, sillä se niinkuin koko\nrautavarukseni, johon se kuuluu, on teidän käskyinne alainen, niin\nkauan kuin hallitsen kreivikuntaani Skotlannin kruunun vallan alla --\nmutta jos minun tulee sulkea käsivarteni Douglas'in ympäri, niin ei se\nole tapahtuva muuten kuin rautakintaat kädessä. Hyvästi, herrani ja\nkuninkaani! Minun neuvoistani ei ole täällä apua; päinvastoin ovat ne\nniin vastenmieliset, että kenties pitempi viipyminen täällä ei olisi\nminun turvallisuudelleni edullinen. Jumala varjelkoon teitä,\nkuninkaallinen majesteetti, julkivihollisista sekä myös petollisista\nystävistä! -- Minä lähden Dunbar-linnahani, josta te luultavasti pian\nsaatte sanomia. Hyvästi myös teille, Albanyn ja Douglas'in herrat -- te\npelaatte kallista peliä, katsokaa vaan, että te sitä rehellisesti\npelaatte. -- Ja hyvästi teille, ajattelematon prinssi parka, joka\nleikittelette niinkuin gazellin-vasikka likellä päällehyppäämäisillään\nolevaa tiikeriä! -- Hyvästi kaikki -- Dunbar'in Yrjö jo näkee kaiken\ntulevan pahan, vaikkei sitä voi auttaa. Hyvästi vaan kaikki!\"\n\nKuningas olisi jotakin vastannut, mutta sanat jäivät keskitielle hänen\nkielellensä, sillä Albanyn herttua iski hänelle silmää, varoittaen\nhäntä vaiti olemaan. March'in kreivi läksi ulos kammarista, saaden\näänettömät vastajäähyväiset toisilta neuvoskunnan jäseniltä; Douglas\nyksin vastasi hänen jäähyväis-sanoihinsa ainoasti halveksivaisella,\nuhkamielisellä katseella.\n\n\"Tuo uskoton petturi aikoo nyt ruveta liittoon Eteläläisten kanssa\",\nsanoi Douglas; \"hän pöyhkeilee siitä, kun hänen käsissään on tuo\naaltoin pureksima Dunbar'in linna, joka voi avata Englantilaisille tien\nLothian'in kreivikuntaan. -- Ei, älkää pelästykö, kuninkaallinen\nherrani, kyllä minä takaan mitä sanon -- mutta onhan vielä aikaa.\nVirkkakaa vaan pari sanaa, herra kuningas -- virkkakaa vaan: 'Pankaa\nkiinni!' niin March'in kreivi ei olekaan pääsevä Carn-joen poikki\npetturimatkallaan.\"\n\n\"Ei, jalo kreivi\", sanoi Albanyn herttua, joka paremmin soi, että nuot\nmolemmat mahtavat herrat olisivat olemassa, toisilleen vastapainona,\nkuin että toinen heistä yksinvaltaan pääsisi, \"se olisi ajattelematon\nneuvo. March'in kreivi tuli tänne kuninkaan turvakirjan nojalla, ja sen\nturvanlupauksen rikkomista ei minun kuninkaallisen veljeni kunnia\nsalline. Mutta jos te, korkea herra, voitte tuoda esiin jonkun selvän\ntodistuksen -- --\"\n\nTässä silmänräpäyksessä torventorahdus keskeytti hänen puheensa.\n\n\"Armollinen herra Albanyn herttua on tavattoman arkatuntoinen tänään\",\nvirkkoi Douglas; \"mutta eipä nyt enää maksa vaivaa sanoja tuhlata --\notollinen hetki on mennyt -- tuossa jo soivat March'in torvet, ja\ntakaanpa että hän lähtee ratsastamaan täyttä nelistä, niin pian kun\nEtelä-portista on päässyt ulos. Kyllä me aikanaan saamme kuulla\nhänestä; ja jos niin käy, kuin minä arvaan, niin kylläpä me hänelle\nvastaan menemme, vaikka olisikin koko Englanti sen petturin apuna\".\n\n\"Ei, toivokaamme parempaa siltä jalolta kreiviltä\", sanoi kuningas,\nsuuresti mielissään siitä, että March'in ja Douglas'in riita näytti\najaneen umpeen jäljet taannoisesta riidasta Rothsayn herttuan sekä\nhänen appensa välillä. \"Hänellä on kyllä äkkipikainen luonne, vaan ei\npitkävihainen. Hänelle on muutamassa seikassa tapahtunut -- vääryyttä\n-- tahi paremmin sanoen: hänen omat toivonsa ovat pettäneet --\nsentähden tulee meidän hiukan kärsiä näin korkeasukuisen, mahtavan\nherran ärtynyttä mieltä. Mutta, Jumalan kiitos, me kaikki nyt tänne\njääneet olemme yhtä mieltä, ja, voinpa niin sanoa, myös yhtä\nperhekuntaa; meidän neuvoittelumme ei siis enää voi tulla häirityksi\neripuraisuuden kautta. -- Isä abotti, ottakaa, olkaa niin hyvä,\nkirjoitusneuvonne, sillä teidänhän tulee, niinkuin ennenkin, olla\nmeillä pöytäkirjurina. -- Ja nyt työhön, hyvät herrat -- ensin on\nmeidän mietittävä tuota Vuoriston rauhattomuutta\".\n\n\"Chattan'in ja Duhelen clan'ien välillä\", sanoi abotti, \"on, sen mukaan\nkuin meille veljiltämme Dunkildessä äsken tulleet sanomat ilmoittavat,\nsyttymäisillään sota, joka on oleva hirvein kaikista noiden Belial'in\npoikien välillä vielä olleista; sillä he eivät puhu mistään muusta kuin\nettä aikovat toinen toistaan perinjuurin hävittää. He kokoelevat\nmolemmin puolin voimiansa, ja jokaisen miehen, joka vaan\nkymmenennessäkin polvessa on heille sukua, täytyy rientää heimonsa\nlipun luokse, jos tahtoo välttää rangaistusta tulella ja miekalla.\nTuliristi on, pyrstötähden tavoin säkenöiden, kierrellyt kaikkia\npaikkoja myöten, nostaen myös outoja, tuntemattomia joukkokuntia aina\ntuon kaukaisen Murrayn-lahdenkin takaa. -- Jumala ja St. Dominicus\nmeitä varjelkoot! Ja jos ette te, korkeat herrat, tälle pahalle\nparannuskeinoa keksi, niin se on leviävä laajalle ja pitkälle, niin\nettä kirkon perintö joka paikassa joutuu alttiiksi noiden Walesiläisten\njulmuudelle, joissa on yhtä vähän Jumalan pelkoa kuin rakkautta tai\nsääliväisyyttä naapureitaan kohtaan -- Pyhä Neitsyt olkoon meille\nsuojana! -- Kuuluuhan yksi osa heistä vielä olevan pimeitä pakanoita ja\npalvelevan Mahound'ia sekä Termagaunt'ia\".\n\n\"Hyvät herrat ja sukulaiset\", lausui kuningas, \"te olette nyt kuulleet\nkuinka vaarallinen tämä asia on, ja te tahtonette kenties tietää minun\najatukseni siitä, ennen kuin tuotte esiin ne neuvot, jotka teidän oma\nviisautenne on keksivä. Ja, totta puhuen, minä en tiedä parempaa\nkeinoa kuin että me lähetämme kaksi käskyläistämme, antaen heille\ntäyden vallan ratkaista kaikki riidat Vuorelaisten välillä. Ja\nlähettiläitten tulee samassa myös varoittaa noita Vuorelaisia,\nlaillisen edesvastauksen uhalla, heittämään pois aseensa sekä\nlakkaamaan kaikesta väkivallasta toinen toistaan vastaan\".\n\n\"Minä hyväksyn meidän armollisen kuninkaamme ehdoituksen\", virkkoi\nRothsayn herttua, \"ja toivonpa, että tää kunnon abotti ei ole kieltäyvä\npois lähtemästä ehdoitetulle sovittaja-matkalle. Ja hänen arvoisa\nvirkaveljensä, Karthausilais-luostarin abotti on luultavasti myös\npyrkivä tähän kunnia-virkaan, joka epäilemättäkin on taas lisäävä kaksi\nkelpo rekryyttiä marttyyrien suureen armeijaan -- sillä Vuorelaiset\nvähän huolinevat siitä onko teidän lähettiläänne hengellinen mies vai\nmaallikko\".\n\n\"Kuninkaallinen herttua\", vastasi abotti; \"jos minulle marttyyriuden\nautuuttava kruunu lienee määrätty, niin Jumala epäilemättä on\njohdattava minut sille tielle, missä se on saatava. Mutta jos te tämän\nvaan pilalla puhutte, niin Jumala teille suokoon anteeksi ja\nvalistakoon teitä, niin että näkisitte teille olevan sopivamman teljetä\nitsenne rautavaruksin kirkon omaisuuden suojelemiseksi, joka nyt on\nniin suuressa vaarassa, kuin piestä kieltänne, laskien kokkapuheita sen\npalvelijoista\".\n\n\"Minä en puhu pilaa kenestäkään\", virkkoi nuorukainen haukoitellen,\n\"enkä juuri ole myös muuten vastahakoinen varuksiini pukeumaan, paitsi\nettä se puku on raskaanlainen ja että Helmikuussa turkki on enemmän\nilman mukainen kuin teräspantsari. Vaan onpa minulle kylmän rauhan\npukeminen päälleni tällä nipisteleväisellä ilmalla vielä kiusallisempi\nsiitä syystä, kun tiedän että jos kirkko vaan viitsisi lähettää yhden\nlippukunnan omista pyhistä miehistänsä -- onhan niissä useampia\nVuorelaisiakin, jotka hyvin tuntevat ne seudut ja varmaan myös ovat\nsiihen ilman-alaan tottuneet -- niin kirkko voisi itse sotia sotansa\nEnglannin iloisen St. Yrjänän tavalla. Mutta enpä tiedä mikä lienee\nsyynä -- kyllähän meille puhutaan heidän ihmetöistään niiden hyväksi,\njotka heitä ovat lepyttäneet, sekä heidän kostostaan, jos joku heidän\nperintöönsä koskee, ja tätä aina tuodaan esiin syyksi, minkätähden\nheidän omaisuuttansa yhä pitäisi runsailla lahjoilla laajentaa. Mutta\nannas jos Vuoristosta ilmautuu vaikkapa vaan parinkymmenen miehen\nsuuruinen parvi, eipä silloin pappi kelloineen, kirjoineen,\nkynttilöineen tee mitään joutua, vaan miekkavyöllisen ritarin kai\ntäytyy suojella niitä maita, jotka hän kirkolle on lahjoittanut, aivan\nyhtä paljon kuin jos vilja niistä vielä tulisi hänen omaan\nhinkaloonsa\".\n\n\"Taavetti poikani\", varoitti kuningas, \"sinä annat sopimattoman vallan\nkielellesi\".\n\n\"Enkä, herra kuningas, kyllä mä jo vaikenen\", vastasi prinssi. \"Ei\nminulla ollut suinkaan aikomus saattaa teidän mieltänne levottomaksi\neikä suututtaa tätä isää abottia, joka, vaikka hänellä olisi niin\npaljon ihmetöitä käskynsä alla, ei näy kuitenkaan huolivan mennä\nvastaan paria kymmenkuntaa Vuorelais-rosvoa\".\n\n\"Kylläpä me tiedämme\", virkkoi abotti hillityllä vihastuksella, \"mistä\nlähteestä nuot häijyt opit tulevat, joita me kauhistuksella kuulemme\nvuotavan tästä suusta. Koska prinssit ottavat väärä-uskolaisia\nseuralaisikseen, niin heidän ymmärryksensä ja tapansa molemmat\nturmeltuvat. He liikkuvat kadulla naamusjoukkoin sekä porttoin\nseurassa, ja neuvoittelussa he tekevät pilaa kirkosta sekä kaikesta\npyhästä\".\n\n\"Hiljaa, hyvä isä!\" käski kuningas. \"Kyllä Rothsayn herttua on antava\nsovittajaisia siitä, mitä hän näin ajattelematta on puhunut. Voi\nneuvoitelkaammehan toki nyt hyvässä ystävyydessä! Älkäämme olko\nniinkuin kapinalliset merimiehet uppoovassa laivassa, jotka ovat\nkiivaammat riitelemään keskenänsä kuin auttamaan tuskittelevaa\nkapteenia laivan pelastamisen yrittämisessä. -- Herra kreivi Douglas,\nteidän sukunne on melkein aina ollut saapuvilla, milloin Skotlannin\nkruunu on ollut viisaitten neovojen taikka miehen töitten tarpeessa.\nToivonpa että te tässäkin hädässä olette meille apuna\".\n\n\"Sitä minä vaan kummeksin, että semmoinen hätä muka on olemassa\",\nvastasi ylpeä Douglas. \"Siihen aikaan kun minä kuninkaansijaisena\nhallitsin valtakuntaa, oli myös muutamat noista metsäläis-clan'eista\ntulleet alas Grampian-vuorilta. Minäpä en vaivannutkaan\nvaltioneuvoskuntaa sillä asialla, vaan käskin maaherran, lord\nRuthven'in, nousta hevosen selkään lääninsä voiman sanalla -- siinä oli\nHayt, Lindsayt, Ogilviet sekä muita herroja. Ja kun sitten -- St.\nPriitta auttakoon! -- teräspaita ja sarkanuttu törmäsivät yhteen,\nsaivatpa ne rosvot silloin kokea mihin peitset kelpaavat ja onko\nmiekoissa teräs vaiko ei. Jäipä noin kolmesataa heidän parhaista\nsulkalakeistansa, päällikön, Donald Cormacin myöskin siinä joukossa,\nThorn'in kankaalle sekä Rochinroyn saloon; ja yhtä monta roikutettiin\nhirsipuihin Houghman Stairs'issä, jolla on vieläkin nimensä siellä\ntehdyistä hirttäjän töistä. Tällä lailla menetellään rosvoin kanssa\nminun kotipuolellani; ja jos katsotte pehmeyden Gaelilais-roistoja\nkohtaan sopivammaksi, niin älkää toki moittiko Douglas'ia, vaikka hän\npuhuu suunsa puhtaaksi. -- Te nauratte, herra Rothsayn herttua. --\nSaanko kysyä, mistä syystä nyt taas olen tullut teidän naurunne\nalaiseksi, ennen kuin edes vielä olen taannoiseen vastannut?\"\n\n\"Oh, älkää suuttuko, hyvä kreivi Douglas!\" vastasi prinssi. \"Minä\nvaan nauroin, ajatellessani kuinka pieneksi teidän ruhtinaallinen\nseuralais-joukkonne kutistuisi, jos jokaiselle rosvolle niin tehtäisiin\nkuin noille Vuorelais-paroille Houghman Stairs'issä\",\n\nKuningas taas kävi väliin, estääkseen vihaista vastausta kreivin\npuolelta. \"Teidän neuvonne on viisas, herra kreivi\", sanoi hän, kun\nkehoitatte meitä aseisin turvaamaan, jos nuot miehet karkaavat meidän\nalamaistemme päälle aukealle, tasaiselle alangolle. Mutta vastus onkin\njuuri siinä, kuinka heidän rauhattomuutensa saataisiin asettumaan, niin\nkauan kun he vielä piilevät oman vuoristonsa suojassa. Eihän minun\ntarvitse selittääkään, että Chattan clan'i sekä Duhele clan'i ovat\nsuuria liittokuntia, kumpikin käsittävä koko joukon heimokuntia, jotka\novat yhteen-liittäyneet kukin oman puolueensa kannatukseksi, ja että\nniiden välillä on noussut eripuraisuus, joka on ollut syynä\nverenvuodatukseen, missä ikinä he vaan ovat yhteen sattuneet, niin\nhyvin yksittäin kuin myös joukoittain. Koko se maa on raadeltuna heidän\nlakkaamattomain taisteluinsa kautta\".\n\n\"Enpä minä huomaa mitä haittaa siitä olis\", sanoi Douglas. \"Ne rosvot\nnäin tavoin hävittelevät toinen toistaan, ja Vuoriston metsäkauriit\npääsevät karttumaan, sitä myöten kuin ihmiset vähenevät. Me saamme\nsitten useammin tilaisuutta ruumiinliikuntoon metsämiehinä, josko tosin\nharvemmin sotureina\".\n\n\"Sanokaa pikemmin, että sudet pääsevät karttumaan sitä myöten kuin\nihmiset vähenevät\", virkkoi kuningas.\n\n\"Eipä väliä\", jatkoi Douglas. \"Enemmän pidän metsän susista\nkuin metsäläis-rosvoista. -- Asettakaamme vahva sotavoima koko\nGaeliläis-rajaa myöten, niin että rauhallinen ja rauhaton maa tulevat\nerotetuiksi toisistaan. Rajoitetaan keskinäis-sodan kulovalkea\nVuoristoon, palakoon se vaan siellä hillitsemättömällä vimmalla;\nkylläpä se viimein sammuu poltettavan puutteesen. Jäljellejääneet\nsitten ovat voimattomat ja tottelevat teidän kuiskaustanne, herra\nkuningas, paremmin kuin heidän esi-isänsä ja nyt elävätkin roistot\nteidän ankarinta käskyänne\".\n\n\"Se neuvo on kyllä viisas, vaan jumalaton\", sanoi abotti, pudistain\npäätänsä; \"minun omatuntoni ei salli minun siihen kehoittaa. Se on\nviisautta, mutta Ahitofel'in viisautta, yhtä viekasta kuin myös\njulmaakin\".\n\n\"Niin minunkin sydämeni sanoo\", virkkoi kuningas, laskien kätensä\nrintansa päälle; \"minun sydämeni sanoo, että minulta tuona\nkauhistuttavana vihan päivänä tulisi kysyttäväksi: 'Robert Stuart,\nmissä ovat alamaiset, jotka minä sinulle annoin?' -- Sydämeni minulle\nsanoo, että minun tulee tili tehtäväksi heistä kaikista, niin\nSaksilaisista kuin Gaeleistakin, sekä Alankolaisista ja Rajalaisista\nettä myös Vuorelaisista; että minulle ei tule vastaamista ainoasti\nrikkaista ja oppineista alamaisistani, vaan myös niistä, jotka\nköyhyytensä tähden olivat rosvoja, ja oppimattomuutensa tähden\nkapinan-nostajia\".\n\n\"Se on oikeaa kristityn hallitsijan puhetta, kuninkaallinen\nmajesteetti\", sanoi abotti; mutta teillä on kuitenkin myös valtiomiekka\nkädessänne, ei yksistään valtikka ja tämä puheen-alainen tauti on sitä\nlaatua, joita ei muulla saa parannetuksi kuin raudalla\".\n\n\"Kuulkaapas, hyvät herrat!\" virkkoi nyt prinssi, katsahtain ylös,\nniinkuin olisi hänelle lysti ajatus äkkiä johtunut mieleen. \"Entäs jos\nnoille raa'oille Vuorelaisille opettaisimme hiukkasen ritarin-tapoja?\nEi taitais olla kovin vaikea asia, saada nuot molemmat suuret\nsotaherrat, Chattan-clan'in päällikkö sekä myös uljaan Duhele-clan'in\npäällikkö vaatimaan toinen toistansa taisteluun elämästä ja kuolemasta.\nHe voisivat taistella taistelunsa täällä Perth'issä; me heille\nlainaisimme varukset sekä hevoset. Näin heidän riitansa tulisi\nlopetetuksi toisen, tai mahdollisesti kumpaisenkin rosvon kuoleman\nkautta -- sillä minä arvaan, että he ensimmäisessä yhteentörmäyksessä\nkohta molemmat taittavat niskansa -- näin tulisi minun isäni jumalisen\ntoivon mukaan paljon vertä säästetyksi ja me saisimme huviksemme nähdä\ntappelun kahden metsäläis-ritarin välillä, jotka olisivat ensi kerta\neläissään vetäneet pöksyt jalkaan ja hevosen selkään kiivenneet. Se\nolisi näkö, jonka vertaista ei ole nähty eikä kuultu hamasta Arthur\nkuninkaan ajoista!\"\n\n\"Hyi sinua, Taavetti!\" torui kuningas. \"Otatko sinä isänmaasi kurjuuden\nja meidän neuvoskuntamme ahdingon pilapuheen aineeksi?\"\n\n\"Älkää pahaksi panko, kuninkaallinen veljeni\", sanoi Albanyn herttua,\n\"vaan vaikka veljenpoikani, kruununperillinen on tämän mielijohteen\nleikillisellä tavalla esiintuonut, niin siitä mahdettaisiin saada\njotain, joka voisi olla hyvänä apuna puheen-alaisen vaarallisen pahan\nparantamiseksi\".\n\n\"Veli kulta\", vastasi kuningas, \"se ei ole ystävällistä tekoa, kun sinä\nRothsayn ajattelemattomuutta vielä enemmän saatat huomioon hänen\najattomasta leikistänsä puhetta jatkamalla. Tiedämmehän me, ettei\nVuorelais-clan'it ymmärrä meidän ritaritapojamme eivätkä semmoisen\ntaistelun menoja ja sääntöjä, jommoista meidän tapamme vaatii\".\n\n\"Se on kyllä totta, armollinen herra kuningas\", vastasi Albanyn\nherttua; \"mutta minä en puhukaan pilaa, vaan täyttä totta. Tosin eivät\nVuorelaiset osaa meidän menojamme ja sääntöjämme aidatulla tanterella\ntaistellessa; mutta heillä on omat keinonsa, joilla yhtä hyvin voivat\nsaada ihmisen pois hengeltä. Ja kunhan se verileikki tulee leikityksi,\nkunhan toinen voittaa, toinen jää tappiolle, mitä väliä siitä,\ntaistelevatko nuot Gaelit miekalla sekä peitsellä miekkavyöllisten\nritarein tavalla, tai hiekkasäkeillä niinkuin Englannin miehuuttomat\ntalonpojat, tai raatelevatko toinen toistaan puukoilla omalla\nbarbarilais-laillansa? Heidänkin tapansa, samoin kuin meidän, heittää\nkaikki riidan-alaiset oikeudet ja vaatimukset taistelun ratkaistaviksi.\nHe ovat myös yhtä turhamieliset kuin hurjat -- se ajatus, että molemmat\nclan'it saisivat taistella itse kuninkaan sekä hänen hovinsa nähden, on\nhelposti houkuttava heidät heittämään koko riitansa tämmöisen taistelun\nratkaistavaksi, vaikka olisikin täänlaatuinen väkivaltainen tuomio\nvähemmin heidän tapainsa mukainen, kuin se on; ja heitä on tuleva niin\nsuuri joukko kuin me soveliaimmaksi päätämme. Me pidämme vaaria,\netteivät he saa tulla tänne likelle hovia semmoisella tavalla ja niin\nsuurella joukolla, että saattaisivat asiat arvaamatta karata meidän\npäällemme. Ja kun vaan se vaara estetään, niin on sitä parempi, mitä\nsuuremman joukon sallitaan tulla tappeluun molemmin puolin; sillä sitä\nuseampia kaatuu heidän urhokkaimmista, levottomimmista miehistänsä, ja\nsitä vahvempi toivo on meillä, että Vuoristo jonkun aikaa on pysyvä\nrauhassa\".\n\n\"Se olisi veristä valtioviisautta, veljeni\", sanoi kuningas, \"ja minä\nvielä kerran sanon, etten saa omaatuntoani sallimaan surmaa niin\nmonelle noista villeistä miehistä, jotka ovat varsin vähän paremmat\npimeitä pakanoita\".\n\n\"Ja onko sitten heidän henkensä kalliimmassa arvossa\", kysyi Albanyn\nherttua, \"kuin meidän aatelisherrain, jotka teidän luvallanne,\nkuninkaallinen majesteetti, niin usein saavat taistella aidatulla\ntanterella jonkun lakiriidan ratkaisemiseksi taikka ilman mitään muuta,\npaljaan maineen tähden?\"\n\nKuningas, näin ahtaalle ajettuna, ei voinut sen enempää vastustaa\ntuomiota taistelun kautta, joka oli niin juurtunut valtakunnan lakiin\nsekä ritariston tapoihin. Hän vastasi vaan: \"Jumala sen tietää, etten\nole koskaan ilman suurinta vastahakoisuutta antanut semmoista lupaa,\njosta puhut. Enkä ole koskaan nähnyt ihmisten taistelevan veriin asti,\nsuomatta että olisin voinut sammuttaa sen taistelun oman vereni\nvuodatuksella\".\n\n\"Mutta, armollinen kuningas\", virkkoi abotti; \"minusta näyttää, että\njos emme ota noudattaaksemme jotakin sentapaista kuin Albanyn herttuan\nneuvoa, niin meidän täytynee kreivi Douglas'in keinoon ryhtyä. Tässä\njälkimäisessä tapauksessa tulisi vaan meidän Alankolais-miekoillemme\ntehtäväksi, mitä edellisessä nuot hurjat Vuorelaiset tekisivät omin\nkäsin, jota paitsi taistelu-onni olisi epätietoinen ja monen kunnon\nalamaisen surma liioinkin tietty. -- Mitä te, kreivi Douglas, itse\nvirkatte tässä meidän armollisen Albanyn herttuan valtioviisaasta\nehdoituksesta?\"\n\n\"Douglas\", vastasi ylpeä kreivi, \"ei ole koskaan neuvonut\nvaltioviisailla vehkeillä tekemään mitä suoralla väkivoimalla voipi\nsaada aikaan. Minä pysyn entisessä mielipiteessäni ja olen valmis\nsotaan lähtemään omieni niinkuin myös kaikkein Perth'in ja Carsen\nläänien paronien seuralaisten kanssa. Ja taikaa saatan nuot Vuorelaiset\ntottelemaan ja nöyrtymään taikka jätän yhden Douglas'in kreivin ruumiin\ntuonne heidän jylhiin erämaihinsa\"\n\n\"Se oli jaloa puhetta, herra Douglas'in kreivi\", virkkoi Albanyn\nherttua, \"ja lujasti voisi kuningas luottaa teidän pelottomaan\nsydämmeenne sekä teidän uljaan väkenne miehuuteen. Mutta ettekö huomaa\nkuinka pian voisi sattua, että teidät kutsuttaisiin toiseen paikkaan,\nmissä teidän läsnä-olonne ja apunne on Skotlannille sekä Skotlannin\nkuninkaalle ihan välttämätön. Ettekö kuulleet millä synkällä äänellä\ntuittupäinen March'in kreivi sanoi olevansa uskollinen meidän tässä\nläsnä-olevalle kuninkaallemme 'niinkauan kuin hän olisi Robert\nkuninkaan vasalli'? Ja ettekö te itse puhuneet ilmi siitä epäluuloa,\nettä hänellä on salainen aikomus antautua vasalliksi Englannin kruunun\nalle? -- Toiset herrat, heikommat mahtavuudeltaan, halvemmat\nmaineeltaan, menkööt Vuorelaisia vastaan. Mutta jos Dunbar'in Yrjö\npäästää Percyn Englantilaisineen meidän rajamme yli, kuka ne karkoittaa\ntakaisin, jos Douglas on muualla?\"\n\n\"Minun miekkani\", sanoi Douglas, \"on yhtä valmis kuninkaallisen\nmajesteetin palvelukseen Englannin rajalla, kuin Vuoriston jylhimmissä\nperukoissa. Olen minä ennenkin nähnyt noiden ylpeiden herrojen, Percyn\nkreivin sekä Dunbar'in Yrjön, selät, ja voipipa tapahtua että ne vielä\nkerran saan nähdä. Ja jos niin on kuninkaan tahto, että minun pitää\nryhtyä varustuksiin tuota kyllä luultavaa liittoa ulkomaalaisen ja\npetturin välillä, niin minä, pikemmin kuin heikompaan ja halvempaan\nkäteen uskoisin tuon tärkeän Vuorelaisten rauhoittamisen toimen, olisin\ntaipuvainen suostumaan Albanyn herttuan valtioviisauteen ja sallimaan,\nettä metsäläiset saavat hakkaella toinen toistensa lihaa, joten\nvapaaherroilta ja ritareilta säästyy niiden maahanpolkemisen vaiva\".\n\n\"Kreivi Douglas\", virkkoi prinssi, joka näkyi päättäneen, ettei\nlaiminlöisi yhtään tilaisuutta ylpeän appensa suututtamiseen, \"ei tahdo\njättää meille Alankolaisille edes niitä pikkuisia kunnian murusia,\njotka olisivat saatavana Vuorelais-talonpoikain kukistamisella, sillä\naikaa kun hän Rajalais-ritariensa kanssa on täysin kourin kokoeleva\nvoiton lyhteitä Englantilaisilta. Mutta ompa Percylläkin ollut\ntilaisuus nähdä toisen miehen selkäpuoli; ja olenpa minäkin nähnyt\nsuurempia kummia tapahtuvan, kuin että se, joka lähtee villaa\nkeritsemään, tulee itse kerittynä kotia\".\n\n\"Se on puheenparsi\", vastasi Douglas, \"joka hyvin sopii prinssille,\nmikä puhelee kunniasta, suosion-osoitteeksi saatu maatakuljeksivan\nporton nauha lakissansa\".\n\n\"Suokaa anteeksi, korkeasukuinen herra\", sanoi Rothsay; \"vaan miehet,\njotka ovat sopimattomaan avioliittoon kietoutuneet, eivät pidä suurta\nlukua siitä, kenenkä he par amours[25] itselleen valitsevat. Kahlitun\nkoiran täytyy haukata sitä luuta, mikä häntä on lähinnä\".\n\n\"Rothsay! Onneton poikani\"! huudahti kuningas, \"oletko hullu? Vai\ntahdotko vetää päällesi isäsi ja kuninkaasi vihastuksen täyden määrän?\"\n\n\"Voinpa vaikka olla kuuromykkä\", virkkoi prinssi, \"jos te, armollinen\nkuningas, niin käskette\".\n\n\"No, herra Albanyn herttua\", kysyi kuningas, \"koska te annoitte sen\nneuvon ja koska Skotlantilais-verien välttämättömästi täytyy virrata;\nsanokaas siis, olkaa niin hyvä, millä tavoin me nuot vimmaiset miehet\nsaisimme heittämään riitansa teidän ehdoittamallanne taistelulla\nratkaistavaksi?\"\n\n\"Se, armollinen kuningas\", vastasi Albany, \"on tarkemmalla\nneuvoittelulla päätettävä. Mutta se tehtävä ei mahda tulla kovin\nvaikeaksi. Kultaa luultavasti tarvitaan, millä heimokuntain runosepät,\nsekä mahtavimmat neuvoja puhemiehet saadaan lahjotuiksi. Molempien\nliittokuntien johtajille paitsi sitä pitää antaa tiedoksi, että jos he\neivät suostu tähän rauhalliseen ratkaisutapaan -- --\"\n\n\"_Rauhalliseen_, veli\" virkkoi kuningas, painaen sitä sanaa.\n\n\"Niin, _rauhalliseen_ juuri, armollinen kuningas\", vastasi\nkuninkaan veli, \"sillä parempi on että maalle tulee rauha tusinan\nVuorelais-maanmoukan hengen maksulla, kuin että sota yhä edelleen saa\nriehua, siksi kun yhtä monet tuhannet ovat saaneet surmansa miekan,\ntulen, nälän sekä kaikkien Vuoristo-sodan kauhujen kautta. Vaan\npalatkaamme asiaan. Minun luullakseni se, jolle ensiksi ehdoitamme tätä\nratkaisukeinoa, on siihen halukkaasti tarttuva kiinni; ja toista sitten\nvarmaan hävettää kieltää, kun ehdoitettu on että riita ratkaistaan\nheidän urhoollisimpien miestensä miekoilla. Kansallinen ylpeys sekä\npuolueellinen keskinäinen viha ovat estävät heidät huomaamasta, mitä\nmeillä, tämmöistä ratkaisua ehdoittaessa, on silmämääränä. Ja he\nvarmaankin tulevat olemaan vielä kiivaammat toinen toistaan palasiksi\nhakkaamaan, kuin me heitä siihen ussuttamaan. -- Ja nyt, koska\nneuvoittelumme, senverran kuin minä siihen voin olla avullinen, on\nloppunut, niin aion lähteä\".\n\n\"Odottakaa vielä hetkinen\", virkkoi abotti, \"sillä minullakin on yksi\npaha esiintuotavan, niin musta ja niin kauhea, että teidän jumalinen\nsydämenne, kuninkaallinen majesteetti, tuskin on uskova sitä\nmahdolliseksi. Ja suurella surulla minä sen tuonkin esiin, sillä, niin\ntotta kuin minä olen St. Dominikon halpa palvelija, on siinä paikassa\nsyy Jumalan vihastukseen tätä meidän onnetonta maata vastaan. Se on\nsyy, jonka tähden meidän voittomme muuttuvat tappioiksi, meidän ilomme\nsuruksi -- jonkatähden eripuraisuus häiritsee meidän neuvoitteluitamme\nja keskinäis-sota raatelee meidän maatamme\".\n\n\"Puhukaa, arvoisa abotti\", sanoi kuningas; \"jos se syy lienee minussa\ntahi minun huonekunnassani, niin lupaan kohta paikalla pitää huolta sen\npoistamisesta\".\n\nHän virkkoi nämät sanat epävakaisella äänellä ja odotti hartaasti\nabotin vastausta, siinä pelossa epäilemättä, että siinä mahtoi tulla\nesiin joku uusi kanne Rothsayn hullutuksista tai pahoista tavoista.\nHänen pelkonsa siitä, kun hän näki hengellisen herran silmänräpäyksen\naikaa tuijottelevan prinssiin, oli kuitenkin kenties turha; sillä\nabotti lausui juhlallisella äänellä: \"Vääräuskoisuutta, minun jalo ja\narmollinen kuninkaani, väärä-uskoisuutta on ilmautunut meidän\nkeskehemme. Se anastaa yhden sielun toisensa perästä seurakunnan\nyhteydestä, samoin kuin susi ryöstää lampaita tarhasta\"\n\n\"Olispahan toki noita paimenia yltäkyllin tarhan suojelemiseksi\",\nvastasi Rothsayn herttua. \"Onhan täällä tään mitättömän Perth'in kylän\nseudulla jo yksistään neljä säännöllistä munkkiluostaria, kaikkea\nmaallis-papistoa lukemattakaan. Minun luullakseni linnan, missä on niin\nyltäkyllin puolustusväkeä, pitäisi kyetä vihollista poistorjumaan\".\n\n\"Yksikin kavaltaja linnaväen seassa, korkea herra\", vastasi abotti,\n\"voi jo suuresti haitata linnan turvallisuutta, vaikka sitä olisi\nuseammat legionat puolustamassa. Ja jos ne, joiden tulisi olla\nkiivaimpia semmoista kavaltajaa linnasta ulos-ajamaan, päinvastoin\nhäntä kevytmielisyydestä, mieltymyksestä uusiin muoteihin tahi ties\nhäntä mistä syystä, suojelevat ja hoitavat, niin hänen tilaisuutensa\npahan aikaansaamiseen tulee vielä arvaamattomin määrin suuremmaksi\".\n\n\"Teidän sananne näkyvät tarkoittavan jotakuta meistä läsnä-olevista,\nisä abotti\", sanoi Douglas; \"vaan jos ne minua tähtäävät, niin ne\nhäijysti tekevät minulle vääryyttä. Kyllä mar' tiedän Aberbrothock'in\nabotin tuoneen esiin typerät valituksensa siitä, etten ole sallinut\nhänen härkiensä sijitä siksi kunnes ne eivät olisi enää mahtuneet hänen\nlaitumilleen, enkä myös hänen viljansa karttua, siksi kunnes se\npainaisi luostarin hinkalot rikki, sillä aikaa kun minun väkeni olisi\nollut häränlihan ja heidän hevosensa ohrien nälässä. Mutta muistakaa,\nettä laitumet sekä ohrapellot, joista ne runsaat varat saadaan, ovat\nkaikkityyni tulleet Aberbrothock'in luostarille lahjaksi minun\nesivanhempieni kädestä, eikä ollut suinkaan niitä antaessa tarkoitus,\nettä heidän jälkeisensä piti keskellä sitä yltäkylläisyyttä nälkää\nnähdä eikä hän otakaan nälkää nähdäksensä, St. Priitta auttakoon! Mutta\nmitä väärään uskoon ja väärään oppiin tulee\", lisäsi hän, lyöden suuren\nnyrkkinsä raskaasti pöytään, \"kuka uskaltaa semmoisesta syyttää\nDouglas'ia? En juuri mielelläni näkisi ihmisraukkoja poltettavan jonkun\nhullun ajatuksen tähden; vaan käteni ja miekkani ovat aina valmiit\nkristin-uskoa puolustamaan\".\n\n\"Herra kreivi, sitä en epäilekään\", sanoi abotti; \"niinhän on kaikkina\naikoina ollut teidän jalon sukunne tapa. Mitä Aberbrothock'in abotin\nvalituksiin tulee, ne nyt jääkööt toiseksi kerraksi. Mutta nykyinen\npyyntöni olisi, että jollekulle korkeasukuiselle maallikkoherralle\nannettaisiin valta, yhdessä muutamain Pyhän Kirkkomme palvelijain\nkanssa, miekan voimalla, jos tarvis tulisi, auttaa niitä\ntutkistelemisia, joihin kunnian-arvoinen ingvisitionituomari yhdessä\nmuutamain toisten arvokkaitten kirkon-ylimysten kanssa -- minäkin\narvoton niihin kuulun -- aikoo ryhtyä noiden uusien oppien johdosta,\nmitkä par'-aikaa houkuttelevat yksinkertaista kansaa sekä turmelevat\nPyhän Isän Paavin hyväksymää puhdasta ja kallista oppia\".\n\n\"Annettakoon Douglas'in kreiville kuninkaallinen valtakirja tätä\nvarten\", virkkoi Albanyn herttua; \"ja älköön olko kukaan vapaa hänen\ntuomiovaltansa alta, paitsi itse kuninkaan persona. Mitä minuun tulee,\nkyllä tiedän, etten ole teollani enkä ajatuksillanikaan hyväksynyt tai\nsuosinut mitään oppia, jota Pyhä Kirkko ei ole luvalliseksi päättänyt.\nVaan kuitenkin hävettäisi minua kuninkaallisen vereni perustuksella\nvaatia itselleni vapautusta, ettei näyttäisi ikään kuin hakisin suojaa\ntuota hirmuista syytöstä vastaan\".\n\n\"Minä en huoli puuttua koko siihen asiaan\", sanoi Douglas. \"Minä lähden\nmarssille Englantilaisia sekä tuota rajalais-kavaltajaa, March'in\nkreiviä vastaan, siinä on työtä kyllin minulle. Paitsi sitä olen oikea\nSkotlantilainen, enkä huoli sallia mitään, mikä voisi vielä lujemmin\nkiinnittää Roman ikeen Skotlannin kirkon niskoille tai saattaa\nvapaaherran kruunun alaiseksi hiipan ja munkinpäähineen vallalle.\nPankaa siis te, jalo Albanyn herttua, oma nimenne siihen valtuukirjaan,\nja hillitkää, olkaa niin hyvä, armollinen herra, noiden teille avuksi\nmäärättyin Pyhän Kirkon miesten intoa, niin ettei tulisi mitään liikaa\nkiivautta. Sillä kaiku roviotulesta Tay-virran rannalla tuottaisi kohta\nDouglas'in takaisin vaikkapa York'in muurien edustalta\".\n\nHerttua hartaasti vakuutti kreiville, että tämä asia tulisi\ntoimeenpantavaksi lempeydellä ja kohtuudella.\n\n\"Ilman epäilemättä\", virkkoi Robert kuningas, \"pitää sille\ntutkijakunnalle annettaman laaja valtuus; ja jos kruununi arvo sen\nsallisi, me emme itsekään pyrkisi vapaiksi sen tuomiovallan alta. Mutta\nkuitenkin luotan siihen, että, samassa kun Kirkon ukkosen-nuolet\nvälähdytetään noiden inhottavien väärien oppien ilkeäin alkuunpanijain\ntuomioksi, laupeus ja armahtavaisuus tulee osoitettavaksi heidän\npetostensa viattomille uhreille\".\n\n\"Niinhän aina onkin Pyhän Kirkon menetystapa, herra kuningas\", virkkoi\nDominikolais-abotti.\n\n\"No, kirjoitettakoon sitten semmoinen valtuuskirja asianmukaisella\nhuolella meidän veljemme, Albanyn herttuan nimelle, ja lisättäköön\ntutkijakuntaan muitakin jäseniä, semmoisia, jotka sopiviksi havaitaan\",\npäätti kuningas. -- \"Ja nyt me voimme lopettaa tämän neuvoittelumme --\nRothsay, tule sinä kanssani ja taluta minua -- minulla olisi sinulle\njotakin kahdenkesken puhuttavaa\".\n\n\"Prruu, prruu!\" huusi prinssi, niinkuin olisi puhutellut opetettua\nratsuhevostansa.\n\n\"Mitä tää sivistymätön käytös merkitsee, poika?\" torui kuningas; \"etkös\nkoskaan opi järkeviin ihmis-tapoihin?\"\n\n\"Älkää luulko minun tarkoittaneen mitään pahennusta, herrani ja\nkuninkaani\", vastasi prinssi. \"Mutta me olemme eroamaisillamme,\npäättämättä mikä tulee tehtäväksi tuon erin-omaisesti hullunkurisen\njutun, tuon poishakatun käden suhteen, jonka Douglas'in kreivi niin\nritarillisesti korjasi talteensa. Meidän olomme täällä Perth'issä on\noleva sangen ikävä, jos olemme eripuraisuudessa kaupunkilaisten\nkanssa\".\n\n\"Jättäkää se asia minun haltuuni\", virkkoi Albanyn herttua. \"Jollakin\npienellä maatilus- ja rahalahjalla sekä runsailla koreitten sanojen\nmäärällä saanemme porvarit kyllä asettumaan tällä kerralla. Mutta hyvä\nolisi, jos hovissa oleskelevat vapaaherrat seuralaisineen saisivat\nvaroituksen, että he eivät saa kaupungin rauhaa häiritä\".\n\n\"Tietysti, niin on meidän tahtomme\", lausui kuningas; \"julistettakoon\nsiitä kohta ankara käskymme\".\n\n\"Se on aivan liika suosion-osoitus noille poroporvareille\", virkkoi\nDouglas, \"mutta tapahtukoon teidän korkea tahtonne, herra kuningas.\nMinä nyt vaan pyydän saada lupaa lähteä\".\n\n\"Sitä ette saa ennenkuin olette hiukan Gascognen viiniä maistaneet,\nkorkea herra\", vastusti kuningas.\n\n\"Älkää pahaksi panko,\" vastasi kreivi, \"mutta ei minua janota; enkä\nminä tosiaan juo paljaan tavan vuoksi, vaan ainoasti tarpeen tahi\nystävyyden tähden\". Näin puhuen hän läksi pois.\n\nKuningas, jolle hänen lähtönsä tuntui olevan ikään kuin helpoitukseksi,\nvirkkoi sitten: \"Ja nyt, veljeni, meidän oikeastaan olisi asia ruveta\ntorumaan tätä meidän huliviliämme, Rothsaytä. Vaan onpa hänestä ollut\nmeille neuvoittelussamme niin hyvä apu, että tulisi ottaa se ansio\njohonkin määrään lukuun hänen hullutustensa suorituksena\".\n\n\"Hyvin iloinen olen siitä tiedosta\", vastasi Albanyn herttua, jonka\nkatsanto surkuttelevaisuutta ja uskomattomuutta ilmoitti, ikään kuin ei\nhän olisi tuosta huhutusta avusta mitään tietänyt.\n\n\"No, veikkonen, nyt oletkin oikein hidas ymmärtämään\", sanoi kuningas,\n\"sillä ethän toki vaan liene kateellinen. Etkö muista, että Rothsay\nkaikkein ensiksi keksi tuon neuvon Vuoriston rauhoittamiseksi, jonka\nsinä, kokenut mies, tosin laitoit soveliaampaan muotoon, ja johon\nsitten kaikki suostuivat. -- Ja nytkin taas me olisimme eronneet, yhtä\ntärkeää asiaa miettimättä, jos ei hän olisi meille muistuttanut mieleen\ntuota kahakkaa porvarein kanssa\".\n\n\"En epäile ollenkaan\", virkkoi Albanyn herttua, antaen myönnytyksensä,\njota hän näki kuninkaan odottavan, \"että minun kuninkaallinen\nveljenpoikani pian on varttuva isänsä vertaiseksi viisaudessa\".\n\n\"Taikkapa myös\", sanoi Rothsayn herttua, \"kenties katsoen helpommaksi\ntoiselta sukuni jäseneltä lainata tuon kauniin, mukavan ulkokultaisuuden\nkaavun, joka kaiken pahuuden peittää, ja silloin siitä on vähän lukua,\nonko se pahuus olemassa vai ei\".\n\n\"Herra abotti\", virkkoi Albanyn herttua, kääntyen Dominikolaisen\npuoleen; \"me pyydämme että te hetkiseksi menisitte täältä pois.\nKuninkaalla ja minulla olisi puhuttavana prinssille semmoista, mikä ei\nsaa tulla kenenkään vieraan kuultavaksi, ei teidänkään korvihinne\".\n\nDominikolais-munkki kumarsi läksi.\n\nKoska näin molemmat kuninkaalliset veljekset ja prinssi olivat jääneet\nkahden kesken, näytti kuningas olevan kovasti hämillä ja tuskassa;\nAlbanyn herttua oli mietteisinsä vaipunut ja synkällä mielellä;\nRothsay, vaikka hänellä sydämessään oli pelkoa, koki peitellä sitä\ntavallisella kevytmielisyydellänsä. Hetkisen aikaa olivat kaikki vaiti.\nVihdoin Albanyn herttua puhkesi sanoihin.\n\n\"Kuninkaallinen veljeni\", sanoi hän, \"veljenpoikani prinssi katselee\nniin suurella epäluulolla kaikkia minun suustani tulevia varoituksia,\nettä minun täytyy pyytää teitä itse näkemään sitä vaivaa ja selittämään\nhänelle, mitä hänen on hyvin tarpeellista saada kuulla\".\n\n\"Se mahtaa olla hyvinkin ikävä sanoma sitten\", virkkoi prinssi, \"koska\nei Albanyn herttua osaa sitä mesisanoihin kääriä\".\n\n\"Heitä jo hävyttömyytesi viimeinkin, poika\", vastasi kuningas\nsuuttuneena. \"Sinä tiedustelit juuri ikään sitä kahakkaa porvarien\nkanssa -- vaan kukas siihen kahakkaan on alkusyy, Taavetti? -- Mitä\nmiehiä ne olivat, jotka kapusivat ylös rauhallisen porvarin ja\nalamaisen ikkunoille, häiritsivät yörauhaa tulisoihduillaan sekä\nhuudoillaan, ja saattivat meidän kansaamme vaaraan ja pelkoon?\"\n\n\"Suurempaan pelkoon kuin vaaraan\", vastasi prinssi; \"mutta kuinka\nvoin juuri minä kaikista ihmisistä yksin tehdä selvää, kutka ne\nyörauhan-rikkojat olivat?\"\n\n\"Siinä oli yksi sinun seuralaisistas joukossa\", jatkoi kuningas;\n\"tuommoinen Belial'in mies, jonka minä aion saattaa asianmukaiseen\nrangaistukseen\".\n\n\"Ei minulla ole yhtään seuralaista, minun tietääkseni\", vastasi\nprinssi, \"joka teidän mielipahaanne ansaitsisi, kuninkaallinen\nmajesteetti\".\n\n\"Ei mitään verukkeita, poika -- Missäs sinä olit St. Valentin'in\naatto-iltana?\"\n\n\"Toivottavasti sitä hyvää pyhäämiestä palvelemassa, niinkuin tomun\nlapsen sopii\", vastasi nuorukainen huolettomasti.\n\n\"Jospa minun kuninkaallinen veljenpoikani olisi hyvä ja kertoisi meille\nminkälaisilla asioilla hänen tallimestarinsa kävi sinä pyhän-aattona\",\nkysyi Albanyn herttua.\n\n\"Puhu, Taavetti -- minä käsken sinua puhumaan\", sanoi kuningas.\n\n\"Ramorny oli _minun_ palveluksessani -- se vastaus, toivon mä,\nriittänee minun sedälleni\".\n\n\"Vaan se ei riitä _minulle_\", jatkoi suuttunut isä. \"Jumala sen tietää,\netten ole koskaan himonnut kenenkään miehen verta -- mutta tuon\nRamornyn pään minä tahdon saada poikki, jos suinkin vaan laki sen voi\nsallia. Hän on ollut yllyttäjänä sekä osan-ottajana kaikkiin sinun\nirstaisuuksiisi ja hullutuksiisi. Mutta kyllä pidän huolta, ettei niin\nenää tapahdu. -- Kutsu Mac-Lewis sekä muutamia vahtimiehiä!\"\n\n\"Älkää tehkö pahaa viattomalle miehelle\", virkkoi prinssi, joka tahtoi\nmillä hinnalla hyvänsä pelastaa suosituistansa tuosta uhkaavasta\nvaarasta. \"Minä panen kunniasanani pantiksi, että Ramorny oli minun\nasioillani, eikä siis voinut olla tuohon yömeteliin osallinen\".\n\n\"Kavala valehtelija!\" sanoi kuningas, näyttäen prinssille erästä\nsormusta, \"tässä näet Ramornyn sinetti-sormuksen, joka häneltä siihen\nhäpeälliseen kahakkaan katosi! Se oli joutunut yhden Douglas'in\nseuralaisen käsiin, ja kreivi sen on antanut veljelleni. Älä puhu\nmitään Ramornyn puolesta, sillä hänen tulee kuolla. Ja mene sinä pois\nminun silmieni edestä, katumaan hänen turmiollisia neuvojansa, jotka\ntekevät että sinä nyt tässä seisot edessäni, valhe kielelläsi! --\nHyi häpeä, Taavetti, häpeä! Sinä, minun poikani, olet valehdellut\nisällesi; sinä ritari, olet valehdellut ritaristosi päällikölle!\"\n\nPrinssi seisoi ääneti, sillä hänen omatuntonsa oli herätetty, ja hänen\npetoksensa ilmi todistettu. Sitten hän antoi valtaa kunniantunnolle,\njoka hänellä kuitenkin oli sydämensä pohjassa, ja heitti itsensä isänsä\njalkojen juureen.\n\n\"Tää petollinen ritari\", sanoi hän, \"menettäköön arvonsa, valheellinen\nalamainen rangaistakoon kuolemalla! Mutta voi! -- sallikaa pojan pyytää\nisältään anteeksi-antoa palvelijalle, joka ei minua ole tähän\npahantekoon yllyttänyt, vaan vastahakoisesti ryhtyi siihen minun\nkäskystäni! Antakaa minun saada kantaa rangaistuksen koko kovuus\nhullutuksestani, vaan säästäkää ne, jotka ovat enemmän vaan olleet\nminun välikappaleinani kuin minun rikoskumppaleinani! Muistakaa, että\nminun autuas äitini itse on valinnut Ramornyn minun seuralaisekseni\".\n\n\"Älä häntä mainitse, Taavetti, sen kiellän!\" sanoi kuningas. \"Häntä voi\nonnelliseksi sanoa, kuin ei hänen tarvinnut nähdä rakasta lastansa\nedessään kaksinaisella tavalla häväistynä, häpeällisen teon ja\nhäpeällisen valheen kautta!\"\n\n\"Minä tosin olen mahdoton hänen nimeänsä mainitsemaan\", sanoi prinssi,\n\"vaan kuitenkin, isä kulta, minun täytyy hänen nimeensä rukoilla\nRamornylle armoa\".\n\n\"Jos saisin neuvoa antaa\", virkkoi Albanyn herttua, joka näki, että\nisän ja pojan välillä pian taas sovinto tulisi toimeen, \"niin\nkehoittaisin erottamaan Ramornyta prinssin palveluksesta ja seurasta\nsekä määräämään hänelle vielä lisäksi sakkoja, sen verran kuin hänen\nvaromaton tekonsa, näkyy ansaitsevan. Tähän luovuttamiseen suosiosta on\nkansa tyytyvä, ja koko asia saadaan sitten helposti sovitetuksi ja\nunohdetuksi, jos vaan ei prinssi koettane suojella palvelijaansa\".\n\n\"Tahdotko minun tähteni, Taavetti\", virkkoi kuningas kyynelsilmin ja\nvapisevin äänin, \"luovuttaa palveluksestasi tuon vaarallisen miehen?\nRakkaudesta minuun, joka en hennoisi kieltää, vaikka tahtoisit\nsydäntäni ulos rinnastani?\"\n\n\"Sen teen, isä kulta -- sen teen kohta\", vastasi prinssi. \"Soisinpa\nettä voisin yhtä helposti tehdä teille mieliksi kaikissa asioissa,\nkuninkaallinen isäni\", lisäsi hän, heittäen itsensä uudelleen isänsä\njalkain juureen. Tämä kuitenkin nosti hänet kohta ylös ja halasi\nlempeästi.\n\nAlbanyn herttua katseli tätä karsain silmin, mutta oli vaiti; vasta\nminuutin tai parin kuluttua hän virkkoi: \"Nyt kun tämä asia on saanut\nnäin hauskan lopun, kysyisin, suvaitsetteko te, kuninkaallinen\nmajesteetti, mennä kappelikirkkoon iltamessuun?\"\n\n\"Se on tietty\", vastasi kuningas. \"Eikö minun tulisi kiittää Jumalaa,\njoka minun perhekuntahani on sovinnon takaisin tuonut. Tuletko sinäkin\nkanssamme, veli?\"\n\n\"Jos te, kuninkaallinen majesteetti, sallitte mun olla poissa -- en\",\nvastasi herttua. \"Minun pitää Douglas'in sekä parin muun herran kanssa\nneuvoitella, millä keinoin saisimme nuot Vuoriston korppikotkat\nsatimeemme houkutetuiksi\".\n\nAlbanyn herttua näin läksi omia kunnianhimoisia tuumiansa miettimään;\nkuninkaallinen isä ja poika puolestaan rukoilivat kirkossa, kiittäen\nJumalaa että heidän välinsä niin onnellisesti oli jälleen eheäksi\ntullut.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\n    Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,\n    Lähde vuorille nyt kerallein!\n    Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,\n    Mulle kullaks ja morsiameksein.\n\n                         Vanha laulu.\n\nYksi edellisistä luvuista saattoi meidät kuulemaan kuninkaan\nsalarippiä; nyt meille on taas samanlainen tapaus tarjona, vaikka\npaikka ja tapauksessa osalliset ovat ihan toisia. Ei nyt olla\ngötiläistyylisessä, hämärässä luostarihuoneessa; nyt seisotaan\nKinnoul'in vuorella, yksi Skotlannin ihanimpia näkö-aloja silmien\nedessä, erään kallion juurella, josta sopii katsella kauas kaikille\nhaaroille. Siellä istui Perth'in kaupungin Kaunotar, hartaalla\ntarkkuudella kuullellen valkeaan kaapuun ja päähineesen puetun\nKarthausilais-munkin neuvoja. Tämä lopetti viimein puheensa\nrukouksella, johon myös hänen rippilapsensa hartaasti otti osaa.\n\nKun rukous oli luettu, istui pappi jonkun aikaa, katsellen tuota ihanaa\nnäkö-alaa, jonka kauneutta ei edes nyt talven kolkkous voinut peittää,\nja hetkinen kului näin, ennen kuin hän taas kääntyi surumielisen\nkumppalinsa puoleen.\n\n\"Katsellessani\", virkkoi hän viimein, \"tätä rikasta, näössään niin\nvaihettelevaista maata, noita linnoja, kirkkoja, luostareita ja komeita\npalatseja, noita viljavia peltoja ja avaroita metsiä, sekä tuota jaloa\njokea, en tiedä, tyttäreni, kumpaa minun tulisi enemmän ihmetellä,\nJumalan hyvyyttäkö vai ihmisten kiittämättömyyttä. Hän on suonut\nmeille tämän ihanan ja viljavan maan, vaan me olemme tästä hänen\narmolahjastaan tehneet tappelutantereen sekä luukammion. Hän on suonut\nmeille vallan elementtien yli sekä taidon rakentaa huoneita suojaksemme\nja hauskuudeksemme, vaan me olemme ne tehneet rosvoin sekä ryövärein\npesäksi,\n\n\"Mutta, hyvä isä\", vastasi Katri, \"onpa kuitenkin myös lohduttavaa\ntuossa näkö-alassa edessämme. Tuolla noin näemme neljä kaunista\nluostaria kirkkoineen, torneineen, jotka vasken helisemisellä\nkehoittavat kaupunkilaisia velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan täyttämään\n-- näiden luostarein asukkaat, jotka ovat luopuneet maailmasta, sen\nharrastuksista ja huvituksista; pyhittääkseen koko elämänsä\ntaivaallisiin toimiin -- eikö ne kaikki ole todisteina, että jos\nSkotlanti onkin syntinen ja verinen maa, se kuitenkin vielä tuntee ja\npitää arvossa uskonnon vaatimukset ihmiskunnalta?\"\n\n\"Aivan niin, mun tyttäreni\", sanoi munkki; \"sanoissasi näyttäisi olevan\nperää. Vaan likempää katsoen, suuri osa tuosta lohdutuksesta, jota sinä\nviittaat, ilmautuu petokseksi. Semmoinen aikakausi on kyllä, se on\ntotta, ollut kristikunnan historiassa, jolloin hyviä ihmisiä, jotka\nelättivät itseänsä omain käsiensä työllä, kokoontui yhteen -- ei siksi\nettä saisivat elää helppoa elämää, ja nukkua rauhassa, vaan siksi että\nvoisivat valmistaa toinen toisensa kristillistä uskoa ja oppia\nsanansaarnaajoiksi kansalle. Epäilemättä voisi nytkin löytyä semmoisia\nmiehiä noista pyhistä huoneista tuolla silmiemme edessä. Mutta suuresti\npelkään, että hyvin monen rakkaus on kylmennyt. Meidän hengelliset\nmiehemme ovat tulleet rikkaiksi, yhtäpaljon jumalisten ihmisten\nlahjain, kuin niiden lahjusten kautta, joita häijyt ihmiset\ntietämättömyydessään ovat antaneet, siinä luulossa, että he kirkon omia\ntulevien antimien kautta voivat ostaa itselleen anteeksi-antoa, jota\nJumala ainoasti totisille katuvaisille lupaa. Ja näin on,\nvalitettavasti kyllä, kirkon rikastuessa, kirkon oppi tullut hämäräksi\nja sekavaksi, samoin kuin kynttilänkin valo, jos se kultaiseen astiaan\nasetetaan, on vähemmin kirkas, kuin koska se valaisee lasikuvun\nläpi. Jumala sen tietää, etten minä näitä seikkoja huomaa mistään\nerin-omaisuuden halusta enkä pyrinnöistä päästä opettajaksi Israel'issa;\nvaan tuli hehkuu minun sydämessäni eikä salli mun olla vaiti. Kyllä mä\nnoudatan munkistoni sääntöjä, enkä vetäy pois sen ankarien käskyjen\nalta. Olkoon ne välttämättömät meidän autuudellemme tahi pelkkiä\nulkomenoja, keksittyjä korvaukseksi totisen jumalisuuden ja oikean\nkatumuksen puutteelle, niin olen luvannut, jopa vannonutkin niitä\ntotella. Ja minä aion totella niitä sitä tarkemmin siitä syystä, koska\nmuuten voitaisiin sanoa minun pitävän huolta ruumiini mukavuudesta,\nvaikka Jumala voisi todistaa kuinka vähän pitäisin lukua kaikista\nvaivoista ja piinoista, jotka siinä minulle voisivat tulla osaksi, jos\nvaan kirkon puhtaus saataisiin entiselleen ja papiston tavat takaisin\nmuinaiseen yksinkertaisuuteensa\".\n\n\"Mutta, hyvä isä\", virkkoi Katri, \"juuri näitten ajatustenne tähdenhän\nihmiset haukkuvatkin teitä Lollard'iksi ja Wiclefiläiseksi, sanoen\nteidän tahtovan hävittää kirkot sekä luostarit ja palauttaa\npakanan-uskoa\".\n\n\"Juuri senvuoksi, minun tyttäreni, on minun pakko hakea turvaa keskellä\nkallioitten sekä vuorien, ja paeta sivistymättömäin Vuorelaisten\nluokse, jotka siinä suhteessa voi sanoa edistyneemmiksi armon tiellä,\nettä heidän rikoksensa lähtevät oppimattomuudesta, ei röyhkeydestä. En\ntahdo, säilyäkseni heidän julmuudeltaan, laiminlyödä niitä keinoja,\njotka Jumala minulle neuvonee; sillä, niin kauan kun semmoisia\nilmauntuu, olen katsova sitä merkiksi, että minulle vielä on joku\ntehtävä aiottu maan päällä. Mutta jos niin olisi minun taivaallisen\nHerrani tahto, niin Hän tietää, kuinka mielellään Klemetti Blair on\nriisuva tämän turmeltuneen maallisen elon, siinä nöyrässä toivossa,\nettä hän tuolla saapi autuaan elämän sen sijaan. -- Mutta miksi näin\ntuskallisesti katselet lapseni? -- Sinun nuoret silmäsi ovat terävämmät\nminun näkimiäni -- näetkö jonkun tulevan?\"\n\n\"Minä katselen, hyvä isä, eikö tuo Vuorelais-poika, Conachar jo tule,\njoka on saattava teidät Vuoristoon, missä hänen isänsä voi suoda teille\nturvallisen, joskin kyllä epämukavan, pakopaikan. Sen hän usein lupasi,\nkun me puhelimme teistä ja teidän opetuksestanne -- pelkäänpä hänen nyt\nolevan semmoisessa seurassa, missä hän sen opetuksen pian unohtanee?\"\n\n\"Siinä pojassa on armon kipenöitä\", lausui isä Klemetti, \"vaikka se\nkansa tavallisesti on kovin kiintynyt omiin hurjiin, raakoihin\ntapoihinsa, täydellä maltilla kärsiäkseen uskonnon tahi ihmislain\nsuitsia. -- Etpä ole koskaan kertonut minulle, tyttäreni, millä lailla\nse nuorukainen, vastoin sekä kaupungin että Vuoriston tapoja, tuli\nasumaan sinun isäsi taloon?\"\n\n\"Kaikki mitä minä siitä asiasta tiedän,\" sanoi Katri, \"on se, että\nhänen isänsä on suuren-arvoinen mies noissa Vuorelaisissa, ja että hän\nrukoilemalla rukoili isääni, joka hänen kanssaan on ollut tekimisissä\nkaupan tähden, tätä poikaa joku aika luonansa pitämään. Vasta kaksi\npäivää sitten tuli heille ero, siten että poika palasi vuorillensa\".\n\n\"Ja miksikä sinä, tyttäreni\" kysyi munkki vielä, \"olet edelleen pitänyt\nsemmoista yhteyttä sen Vuorelais-pojan kanssa, että tiesit miten\nhänelle saattaa sanaa, nyt kun hänen apuansa tuli tarvis minun\nhyväkseni? Se on tosiaan sangen paljon, että nuorella neidolla on niin\nsuuri valta semmoisen hurjan varsan yli kuin tuo Vuorelais-poika on.\"\n\nKatri punastui ja vastasi viivytellen: \"Jos minulla lienee joku valta\nConachar'in yli, niin olen sitä -- sen Jumala todistakoon! -- käyttänyt\nainoasti hänen tulisen luonteensa taivuttamiseksi sivistyneen elämän\nsäännöille kuuliaiseksi. Totta on myös, että jo kauan olen pelännyt\nteille, hyvä isä, tulevan pakon paeta, ja siksi olin hänen kanssansa\ntehnyt semmoisen sovinnon, että hän tulisi tähän paikkaan minun\npuheilleni, niin pian kun hän saisi minun sanani sen merkin kanssa,\nminkä hänelle eilen lähetin. Sanansaattajana oli nopsajalkainen poika\nhänen omasta clan'istansa, jota hänellä oli ennenkin tapana joskus\nlähettää Vuoristoon asioilleen\".\n\n\"Ja pitääkö minun siis uskoa, tyttäreni, että tuo nuorukainen, niin\nviehättävä silmälle, ei ollut sinulle muulla lailla rakas, paitsi että\nsinun oli halu valistaa hänen mieltänsä ja sivistää hänen tapojansa?\"\n\n\"Semmoinen on asian laita, hyvä isä, eikä mitään muuta\", vastasi Katri;\n\"vaan kenties ei ollut hyvä, että minä viljelin niin likeistä\nystävyyttä hänen kanssaan edes opettamisen ja parantamisenkaan vuoksi.\nMutta sen rajan yli eivät minun sanani koskaan menneet\".\n\n\"Sittenpä minun silmäni on pettänyt, tyttäreni; sillä minä olin sinussa\nnäinä viime-aikoina havaitsevinani mielenmuutoksen, muutamia ikävöiviä\nkatsahduksia takaisin tämän maailman puoleen, josta sinä jo yhteen\naikaan olit päättänyt luopua\".\n\nKatrin pää vaipui alas ja hänen poskiinsa lensi vielä tulisempi puna,\nkun hän vastasi: \"Itsehän te, arvoisa isä, aina vastustelitte minun\nmenemistäni luostariin\".\n\n\"Enkä siihen kehoita nytkään, lapsukaiseni\", sanoi munkki. \"Avioliitto\non kunniallinen sääty, jonka Jumala on säätänyt, siksi että ihmiskunta\nsäännöllisellä tavalla tulisi jatketuksi; enkä minä voi Raamatusta\nlöytää, mitä ihmisviisaus sitten on ollut keksivinään, että muka\navioton elämä on parempi. Mutta minä olen huolissani, minun tyttäreni,\nsinun puolestas, niinkuin isä ainoan lapsensa suhteen, ettet hukkaisi\nitseäs jonkun sinua ansaitsemattoman omaksi. Sinun isäsi, joka ei ole\nvaativainen vaalissaan, auttelee, sen tiedän, tuon Wynd'in Heikiksi\nnimitetyn hurjapäisen riitakukon ja viinaveikon kosimisia. Hän on rikas\nmies, olkoon niin, vaan hän seurustelee irstaisten tyhjäntoimittajain\nkanssa -- hän on tavallinen kilpatappelija, joka on vuodattanut verta\nniinkuin mettä. Voipiko semmoinen olla sopiva aviokumppali Hanskurin\nKatrille? -- Ja kuitenkin käy huhu semmoinen, että heistä muka pian\ntulee pariskunta\".\n\nPerth'in Kaunottaren posket vaihtuivat punaisista aivan vaaleiksi, ja\nvaaleista jälleen tulipunaisiksi, kun hän kiireesti vastasi: \"En minä\nhäntä yhtään ajattelekaan, vaikka kyllä viime aikoina on ollut\njonkinlaisia kohteliaisuuden osoituksia meidän välillämme, osaksi\nsenvuoksi, kun hän on minun isäni hyvä ystävä, myös osaksi siitä\nsyystä, että hän tois-päiväisen tavan mukaan, on tullut minun\nValentini-kumppalikseni\".\n\n\"Sinun Valentini-kumppaliksesko?\" sanoi isä Klemetti. \"Kuinkas sinä,\nkaino ja viisas tyttö, olet pitänyt niin vähän lukua sukupuolesi\narkatuntoisuudesta, että olet antaunut tuollaiseen liittoon tuon\nkäsityöläisen kaltaisen miehen kanssa? -- Luuletko että Valentinus,\njonka sanotaan olleen jumalisen pyhän-miehen ja kristityn piispan,\nikinä on kehoittanut tuommoiseen hupsuun, sopimattomaan tapaan, jolla\npaljon luultavammin on alkunsa pakanallisessa Floran tai Venus'en\npalveluksessa, sillä aikakaudella, jolloin ihmiset nimittivät himonsa\njumalattariksi, eivätkä koettaneet niitä hillitä, vaan päinvastoin\nvielä kiihoittaa?\"\n\n\"Isä\", vastasi Katri, äänellä, joka osoitti suurempaa mielipahaa, kuin\nmitä hän tähän asti oli koskaan osoittanut Karthausilais-munkille, \"en\ntiedä minkä oikeuden nojalla te niin ankarasti moititte minua siitä,\nettä noudatin vanhaa menoa, jonka yleinen tapa tekee luvalliseksi ja\njonka minun isäni tahto on tehnyt vielä luvallisemmaksi. Ei se minun\nmielestäni ole ystävällistä, että te sitä niin väärin selitätte\".\n\n\"Suo minulle anteeksi, tyttäreni\", vastasi munkki lempeästi, \"jos\nlienen mieltäsi pahoittanut. Mutta tuo Heikki Seppä on rohkea,\nirstasmielinen mies, jolle et voi yli tavallisen rajan menevää\nystävyyttä tai suosiota suoda, sen vaaran alttiiksi antaumatta, että se\nvielä pahemmin tulee selitetyksi -- jos nimittäin et aikone hänen\nkanssaan mennä naimiseen, ja hyvin pian päälliseksi\".\n\n\"Älkää siitä sen enempää puhuko, isä\", virkkoi Katri, \"teidän puheenne\nkoskee kipeämmin kuin mitä te tahtoisitte, ja, se voisi kiihdyttää\nminua vastaamaan toisella lailla kuin minun sopisi. Kenties on jo\nminulla ollut syytä kyllin katuakseni, että olen tuohon joutavaan\nmenoon suostunut. Kaikissa tapauksissa, uskokaa minua, en minä Heikki\nSepästä pidä vähääkään, ja myös tuo joutava yhteys meidän välillämme,\njoka sai alkunsa Pyhän Valentinin päivänä, on nyt kokonaan rikottu\".\n\n\"Se sanoma minua ilahduttaa, tyttäreni\", vastasi Karthausilainen; \"vaan\nminun täytyy nyt tutkia sydäntäsi toisen asian suhteen, joka minua\npuolestasi kovin huolettaa. Et voi olla siitä itse tietämättä, vaikka\nsoisin, ettei siitä vaarallisesta asiasta olisi tarvis puhua edes\ntäällä, näiden ympärillä olevien kallioin ja kivien kuullen. Mutta\nse täytyy puhua ilmi. -- Katri, sinulla on rakastaja Skotlannin\narvo-miesten korkeimmassa säädyssä!\"\n\n\"Sen tiedän, isä,\" sanoi Katri hätäymättä. \"Soisin kyllä ettei niin\nolisi\".\n\n\"Niin minäkin soisin\", sanoi munkki, \"jos tietäisin sinut turhuuden\nlapseksi, jommoisia useimmat nuoret neidot sinun ijälläs ovat,\nvarsinkin jos heille tuo turmiollinen kauneuden lahja on suotu. Mutta\njos se onkin viehättäväinen ulkomuotos, käyttääkseni turhamaisen\nmaailman puhetapaa, joka sinun puolees on sen korkea-arvoisen\nrakastajan taivuttanut, niin tiedän että sinun siveytesi ja viisautesi\non tekevä kestäväksi valtasi prinssin sydämmen yli, minkä kauneus\nsinulle ensin on saavuttanut\".\n\n\"Isä\", vastasi Katri, \"prinssi on viekas naistenviekoittaja, jonka\nhuomio ei minulle voi tuottaa muuta kuin häpeätä ja häviötä. Kuinka te,\njoka juuri ikään ilmoititte pelkonne, siitä että muka varomattomasti\nolen suostunut aivan tavalliseen kohteliaisuuksien vaihtoon yhden\nvertaiseni kanssa, nyt voitte hätäymättä puhua siitä tuttavuudesta,\njohon Skotlannin kruununperillinen uskaltaa yrittää minua pakoittaa?\nKuulkaa: toissa yönäpä hän, pari humalaisia kumppaleita seurassansa,\nolisi väkisin vienyt minut pois isäni talosta, jos ei minulle olisi\ntullut avuksi sama uhkarohkea Heikki Seppä -- joka, jos hän lieneekin\nkovin huimapäinen ilman syytä vaaraan ryntäämään, kuitenkin myös on\naina valmis panemaan henkensä alttiiksi viattomuuden puolustukseksi. Ei\nole muuta kuin velvollisuuteni, että häntä puolustan\".\n\n\"Pitäisipä minunkin vähän tietää siitä asiasta\", virkkoi munkki, \"koska\nminun ääneni lähetti hänet sinulle avuksi. Minä olin nähnyt sen\njoukkion, teidän ovenne sivuitse kulkiessani, ja par'aikaa juoksin\nkaupungin vartiaväkeä apuun kutsumaan, kun näin yhden miehen hitaasti\nastuskelevan vastahani. Siinä pelossa, että sekin saattoi olla samassa\nsalavehkeessä osallinen, kätkin itseni yhden Pyhän Johanneksen kappelin\ntukipatsaan taakse. Ja kun, likemmältä katsoen, tunsin hänet Heikki\nSepäksi, arvasin minnepäin hän oli menossa, ja avasin suuni neuvoon,\njoka hänelle kaksinkertaisen joudun antoi\".\n\n\"Paljon kiitoksia siitä, isä\", sanoi Katri; \"mutta se ja Rothsayn\nherttuan omat puheet minulle kaikki todistavat, että prinssi on\nirstasmielinen nuori herra, jonka omatunto ei ole pelkäävä kuinka\nhurjia tekoja hyvänsä eikä huoliva mitä pahaa siitä on hänen\nrakkautensa esineelle tuleva, kunhan hänellä voi olla toivo saada\nturhanpäiväinen himonsa tyydytetyksi. Onpa hänen lähettiläänsä Ramorny\nollut niin hävytön ja uhannut, että isälleni on tuleva pahaa siitä, jos\nuskallan mielummin mennä kunniallisen miehen vaimoksi, kuin naineen\nprinssin hetken-aikuiseksi jalkasiipaksi. En siis näe mitään apukeinoa;\nminun täytyy ottaa nunnanhuntu peitokseni, taikka olen minä, vieläpä\nisä parkanikin päälliseksi, hukassa. Jos ei olisikaan muita esteitä,\nniin jo nuot uhkaukset tuommoisen miehen suusta, josta kyllä tiedämme\nettä hänessä on siihen toimeen panija, peloittaisivat minua\nrupeamasta jonkun kunnian-arvoisen miehen vaimoksi. Ne estäisivät minut\nsiitä yhtä paljon kuin oven avaamisesta häntä murhaamaan pyrkiville. --\nVoi hyvä isä Klemetti, mikä kohtalo minulle on sallittu! Ja kuinka\nsuureksi turmioksi luultavasti tulen isälleni sekä kelle hyvänsä\nmuulle, jonka voisin ottaa kovan onneni kumppaliksi!\"\n\n\"Älä kuitenkaan huolestu, tyttäreni\", virkkoi munkki; \"voisipa myös\ntässä pahimmassa hädässä, jolta se asia kyllä näyttää, olla jotain\nlohduttavaa. Ramorny on konna, joka herransa luottamusta väärin\nkäyttää. Prinssi valitettavasti on irstastapainen tyhjäntoimittaja,\nmutta jos ei minun harmaahiuksisen pääni äly ole minua kummasti\npettänyt, niin hänen luonteensa jo ottaa muuttua. Hänen silmänsä ovat\nauenneet Ramornyn kunnottomuutta huomaamaan, ja hän katkerasti katuu\ntotelleensa hänen neuvojaan. Minä luulen, ei, minä olen ihan varma,\nettä hänen rakkautensa sinuun on muuttunut jalommaksi, puhtaammaksi, ja\nettä minulta kuultu oppi kirkon sekä uskollisen ajan turmeluksesta on,\njos sinunkin suusi sitä vielä vahvistaa, tunkeva syvälle hänen\nsydämeensä ja kenties kasvava hedelmiä, joista koko maailma on\nihmestyvä ja ihastuva. Vanhat ennustukset sanovat, että Roman häviö on\ntuleva erään vaimon puheitten kautta\".\n\n\"Ne ovat vaan tyhjiä hourauksia, isä\", sanoi Katri; \"perättömiä\nunennäköjä, jotka leijuilevat semmoisen miehen silmien edessä, mikä\nliian paljon mietiskelee parempia asioita, joutaakseen oikein punnita\ntämän maailman tavallisia seikkoja. Kun olemme saman aikaa aurinkoon\nkatselleet, kaikki muu häämöittelee hämärästi silmiemme edessä\".\n\n\"Sinun päätöksesi on liian hätäinen, tyttäreni\", virkkoi isä Klemetti,\n\"ja sen sinulle nyt todistan. Sitä tulevaisuutta, jonka nyt aion tuoda\nsilmiesi eteen, ei sopisi näyttää toiselle, jonka siveyden tunto olisi\nvähemmin luja tai jonka sydän olisi kunnianhimoisempi. Kukaties ei ole\noikein, että sinullekaan sitä näytän; mutta minä luotan lujasti sinun\nviisauteesi, sinun lujuuteesi. Kuule siis -- hyvin on mahdollista, että\nkirkko jälleen purkaa liiton, jonka se itse on solminut, ja vapauttaa\nRothsayn herttuan hänen aviostaan Margareeta Douglas'in kanssa\".\n\nTähän hän pysähtyi.\n\n\"Ja jos kirkolla olisikin valta ja tahto niin tehdä\", vastasi neito,\n\"millä lailla sitten herttuan ero puolisostaan voisi vaikuttaa\nHanskurin Katrin kohtaloon?\"\n\nHän katseli, näin puhuessaan, tuskallisesti pappiin, ja tämän\nnähtävästi oli vaikea saada vastauksellensa oikea muoto, sillä hänen\nsilmänsä olivat, kun hän vastasi, maahan päin luodut.\n\n\"Mihinkä Katri Logie pääsi kauneudellaan? Jos eivät meidän\nesi-isämme liene valhetelleet, hän kohosi sen kautta Taavetti Brucen\nvaltioistuin-kumppaliksi\".\n\n\"Ja elikö hän onnellisena, kuoliko surtuna, hyvä isä?\" kysyi Katri yhä\nvaan samalla rauhallisella, vakaalla äänellä.\n\n\"Hänet saattoi siihen avioliittoon maallinen, kenties rikollinen\nkunnianhimo\", vastasi isä Klemetti; \"ja hän sai palkakseen turhuutta\nsekä mielen levottomuutta. Mutta jos hän olisi mennyt naimiseen sillä\ntarkoituksella, että uskovainen vaimo käännyttäisi uskomattoman tai\nepäilevän puolisonsa, mikä palkka hänelle sitten olisi tullut osaksi?\nRakkaus ja kunnioitus vaan päällä, ja taivaassa sija Margareeta\nkuningattaren sekä toisten nais-sankarien rinnalla, jotka ovat olleet\nkirkon äidit\".\n\nTähän asti oli Katri istunut kivellä munkin jalkain juuressa ja\npuhuessaan tai kuullellessaan katsonut häneen ylös. Mutta nyt hän,\nelähtyneenä kiivastumattomasta, vaan lujasta tyytymättömyyden\ntunteesta, nousi seisaalleen, ojensi kätensä munkkia kohti ja\nrupesi puhumaan hänelle katsannolla ja äänellä, millä olisivat\nkerubi-enkelille sopineet, joka surkuttelee ja myös, niin pallon kuin\nmahdollista, sanoissaan säästelee ihmis-parkaa, vaikka hänen on käskynä\nankarasti moittia sen hairauksia.\n\n\"Onko se todella mahdollista?\" lausui hän, \"ja voivatko tämän halvan\nmaailman halut, toivot ja väärät luulot niin suuresti vaikuttaa\nmieheen, jonka kenties jo huomenna täytyy heittää henkensä, siitä\nsyystä kun hän on vastustanut häijyn aikakauden sekä totuudesta\nluopuneen papiston turmelusta? Ankaratapainen isä Klemettikö se\nkehoittaa rippilastaan pyrkimään, tai edes ajatuksissaan haluamaan\nosalliseksi kruunuun sekä avioon, jotka eivät voi tulla saataviksi,\nmuuten kuin niiden nykyiselle omistajalle tehdyn kauhistuttavan\nvääryyden kautta? Viisas kirkonpuhdistajako se tahtoo rakentaa\ntuumansa, joka itsessään on vääryyttä täysi, niin epävakaiselle\nperusteelle? Mistä ajasta, hyvä isä Klemetti, on muka tuo\nkuninkaallinen irstailija niin alkanut muuttaa tapojansa, että voisi\nuskoa hänen rupeavan kunniallisella tavalla kosimaan jonkun Perth'in\nkaupungin käsityöläisen tytärtä? Kahden päivän ajassa se muutos sitten\non mahtanut tapahtua -- sillä pitempi aika ei ole kulunut siitä, kun\nhän väkisin pyrki minun isäni taloon sydän-yöllä, pahempia tarkoituksia\nmielessä, kuin mitä on tavallisella rosvolla. Ja uskotte te vai,\nettä Rothsay, jos hänen sydämensä semmoiseen liittoon vaatisikin,\nsaisi tahtonsa täytetyksi, saattamatta vaaran alttiiksi sekä\nperintö-oikeuttaan että henkeänsä; sillä Douglas'in ja March'in kreivit\nkumpikin hyökkäisivät hänen päälleen, kostaaksensa tekoa, jota eivät\nvoisi katsoa muuksi kuin loukkaukseksi ja häväistykseksi molemmille\nsuvuille? Voi, hyvä isä Klemetti, missä silloin oli teidän ankara\nomatuntonne, missä teidän viisautenne, kun sallitte tuon\neriskummallisen houreen pyörryttää päänne ja annoitte halvimmalle\noppilaistanne täyden syyn moittia teitä?\"\n\nVanhan miehen silmät olivat täynnä kyyneleitä, koska Katri,\nsilminnähtävästi tuskastuneena puheestaan, viimein taas vaikeni.\n\n\"Lasten ja imettäväisten suun kautta\", sanoi hän, \"on hän nuhdellut\nniitä, jotka olivat olevinansa viisaita sukupolvessansa. Minä kiitän\nJumalaa, joka minut on oman turhamielisyyteni synnyttämistä ajatuksista\nsaattanut parempiin, niin lempeän nuhtelijan kautta. -- Niin, Katri,\ntästä lähtien ei minun sovi ihmetellä eikä moittien huudahtaa, kun näen\nniiden, joita tähän saakka olen kovin kovasti tuominnut, pyrkivän\nmaalliseen valtaan, uskonnollisen kiivauden sanat suussansa. Kiitoksia,\nmun tyttäreni, terveellisestä varoituksestasi, ja kiitoksia Jumalalle,\nettä hän sen lähetti sinun huultesi, eikä jonkun tylymmän\nnuhdesaarnaajan huulten kautta\".\n\nKatri kohotti päätään vastataksensa ja pyytääksensä vanhaa miestä\nrauhoittumaan, sillä isä Klemetin mielenmasennus hänestä tuntui\nvaikealta; mutta samassa hänen huomionsa kiintyi yhteen aivan likellä\nolevaan esineesen. Tämän, muusta maailmasta erotetun paikan monista\nkivi-lohkareista ja möhkäleistä oli kaksi niin aivan likekkäin, että ne\nnäyttivät olleen yhtä ja samaa kalliota, joka ukkosen tahi\nmaanjäristyksen voimalla oli kahtia haljennut, niin että siihen oli\nkahden kiviseinän välille syntynyt noin neljä jalkaa leveä rako. Tähän\nrakoon oli tammipuu tunkeunut, totellen yhtä niistä eriskummaisista\noikuista, joita kasvit tämmöisissä paikoissa usein o soittavat. Tämä\npuu, jonka säännöllistä kasvamista laiha ravinto esteli, oli lähettänyt\njuurensa kaikille haaroille, pitkin kallion pintaa, ulos enemmän\nsyömistä etsimään; ne olivat siinä sadassa koukerossa, käppyrässä ja\nsolmussa, niinkuin Indian saariston jättiläis-käärmeet. Sattumalta\nluotuaan silmänsä tuohon eriskummalliseen yhteenkietouneitten oksien ja\nyhteensolmiutuneitten kutomukseen, huomasi Katri yht'-äkkiä siinä kaksi\nsuurta silmää, jotka kiiluen tirkistelivät heihin, niinkuin väijyksissä\nolevan pedon silmät. Hän säpsähti ja, sanaakaan virkkamatta, osoitti\nniitä kumppanilleen. Sitten vielä tarkemmin katsoen selitti hän\ntuuhean, ruskean tukan sekä pörhöisen parran, jotka ensin olivat olleet\nhäneltä piilossa puun alasriippuvain oksain ja yhteenkiertäyneitten\njuurten takana.\n\nNähtyään että hän oli keksitty, Vuorelainen, sillä semmoinen se oli,\ntuli ulos lymypaikastaan. Hän oli jättiläinen ruumiiltaan, verhottu\npuna-, vihriä- ja sinipunertava-ruutuisella vaipalla, jonka alla\nhänellä oli härännahkainen tröijy. Joutsi nuolineen riippui selässä;\npää oli paljas; sen peitteenä ja täydellisenä lakin sijan täytteenä\nolivat tuuheat, nykyisten Irlantilaisten tukan kaltaiset, toisiinsa\nkietouneet hius-suortuvat. Vyöltä riippui miekka sekä väkipuukko, ja\nkädessä oli tanskalainen pertuska, sitä laatua, mitä sittemmin\nSkotlannissa sanottiin Lochaber'in kirveeksi. Saman luonnollisen portin\nkautta ilmautui sitten yksitellen vielä neljä miestä, kaikki\nyhtä jättiläiskokoisia, ja samoissa puvuissa, samoilla aseilla\nvarustettuina.\n\nKatri oli kovin tottunut näkemään kansaa vuorilta, jotka olivat niin\nlähellä Perth'iä, että hän olisi heitä pelästynyt, niinkuin joku\nalankolan tyttö tämmöisessä tilaisuudessa luultavasti olisi tehnyt.\nJokseenkin huoletonna näki hän siis noiden jättiläisten asettuvan\npuoli-ympyrään hänen sekä munkin eteen, kaikki ääneti tuijotellen\nhäneen suurilla silmillänsä, joissa sen verran kuin Katri taisi arvata,\nilmautui huima ihastus hänen kauneuteensa. Hän nyykähdytti päätänsä ja\nlausui, vaillinaisesti kuin osasi, tavallisen Vuorelais-tervehdyksen.\nVanhin ja ylimmäinen joukosta vastasi tervehdystä, vaan sitten taas\njäi ääneti ja liikahtamatta seisomaan. Munkki luki rukouksia,\nhelminauhaansa sormiellen; ja Katriakin nyt jo rupesi oudosti\npeloittamaan ja hän oli hyvin huolissaan, kun ei voinut tietää,\nolivatko he enää täydessä vapaudessa. Hän päätti koettaa ja läksi\nliikkeelle, ikään kuin olisi aikonut mennä vuorelta alas; mutta kun\nhänen piti mennä noiden Vuorelaisten rivin läpi, he laskivat pertuskan\npoikittain välillensä, niin että kaikki lomat, joista olisi sopinut\nmennä läpi, tulivat suljetuiksi.\n\nVähän hämmästyneenä, vaikkei pelästyneenä, sillä hän ei voinut uskoa,\nettä mitään pahaa tarkoitettiin, istahti Katri yhdelle noista hajallaan\nolevista kalliolohkareista ja kehoitti munkkia, joka hänen vieressään\nseisoi, ettei olisi milläänkään.\n\n\"Jos olen pelossa\", virkkoi isä Klemetti, \"niin en olekaan omasta\npuolestani, sillä musertavatko nää metsäläiset pääni kirveellään,\nniinkuin olisin työssä voimattomaksi käynyt ja teurastettavaksi\ntuomittu härkä, vai sitovatko he minut joutsiensa jänteillä ja vievät\nniiden käsiin, jotka julmemmilla tempuilla ottavat henkeni, siitä en\npaljon huoli, kun vaan päästäisivät sinut, tytär kultaseni,\nvahingoittamatta pois\".\n\n\"Meillä ei kummallakaan\", sanoi Perth'in Kaunotar, \"ole mitään syytä\npelätä pahaa; ja tuossa tuleekin Conachar meille sitä vakuuttamaan\".\n\nNäin puhuessaan, ei hän kuitenkaan uskonut silmiänsä. Niin aivan\ntoisellainen kuin ennen puvultaan sekä ryhdiltään oli tuo kaunis,\npulska, melkein komeasti puettu nuorukainen, joka, kepsuttain kuin\nvuorikauris, hyppäsi alas jokseenkin korkealta kalliolta juuri tytön\neteen. Hänen pukunsa oli samanlaisesta kankaasta kuin ensiksi\nilmautuneitten miesten vaatteet, mutta se oli kaulan sekä kyynärpäitten\nkohdalta kiinitetty kultaisilla kaulavitjoilla sekä rannerenkailla.\nMuuten oli hänellä myös päällään pantsari teräksestä, joka oli niin\nkirkkaaksi hiottu, että aivan paistoi hopealta. Käsivarsissa oli\nkaikenlaisia kalliita helyjä, ja lakki oli, paitsi kotkan sulkasella --\npäällikkö-arvon merkillä -- koristettu kultavitjoilla, jotka olivat\nuseammin kerroin käärityt sen ympäri ja kiinnitetyt suurella, helmistä\nkiiluvalla pitimellä. Rintasolki, joka piti kiinni vaippaa, oli myös\nkullattu, suuri ja taidokkaasti taottu. Asetta ei ollut hänellä kädessä\nmuuta kuin pieni, hoikka, koukkupäinen keppi. Koko hänen ryhtinsä ja\nnäkönsä, jotka ennen aina ilmoittivat yrmeää alennuksen tuntoa, oli nyt\nuljas, rohkea ja ylpeä. Hän seisoi Katrin edessä, itseensä\ntyytyväisesti hymyillen, ikään kuin hänellä olisi ollut täysi tieto\nnäkönsä parannuksesta ja ikään kuin olisi odottanut, että neito ensin\nhänet tuntisi.\n\n\"Conachar\", kysyi Katri, joka tahtoi tehdä lopun tuosta tuskallisesta\ntilasta, \"ovatko nämät tässä sun isäs miehiä?\"\n\n\"Ei, kaunis Katri!\" vastasi nuorukainen. \"Conachar on ollut ja mennyt,\npaitsi mitä hänelle tehtyä pahaa sekä siitä tulevaa kostoa koskee.\nMinä olen nyt Ian Eachin Mac-Ian, Duhele-heimon päällikön poika.\nNiinkuin näet, olen muuttanut höyheniäkin samassa kuin nimeäni. Ja\nnämät miehet täällä eivät ole isäni miehiä, vaan minun omiani. Sinä\nnäet täällä ainoasti puolet heistä; heitä on yhdeksänmiehinen joukko:\nkasvatus-isäni kahdeksan poikansa kanssa. Ne ovat henkivartijani ja\nvyö-poikani, joiden koko elämä ei tarkoita muuta kuin minun käskyjeni\ntäyttämistä. Mutta Conachar\", lisäsi hän, lempeämmällä äänellä, \"on\nkuitenkin vielä olemassa, niin pian kuin Katri häntä haluaa nähdä. Hän\non nuori Duhele-heimon päällikkö kaikille muille, vaan Katria kohtaan\nhän on yhtä nöyrä ja kuuliainen, kuin ennen Simo Hanskurin oppipoikana.\nKatso tässä on se keppi, jonka sain sinulta, kun me yhdessä olimme\npähkinöitä poimimassa Lednoch'in päivänpaisteisilla rinteillä, koska\nsyksy mennä vuonna vielä oli nuori. Tätä keppiä, Katri, en heimokuntani\nvaltikkaankaan vaihtaisi\".\n\nEachin'in näin puhuessa rupesi Katria jo epäilyttämään, oliko hän\ntehnyt viisaasti, kun avukseen pyysi tätä rohkeata nuorta miestä, joka\nnähtävästi oli paisunut ylpeäksi äkillisen koroituksen kautta palvelijan\ntilasta tähän nykyiseen arvoon, missä, sen Hanskurin tytär kyllä näki,\nhänellä oli rajaton valta laista sangen vähän huolivan seuralais-joukon\nyli.\n\n\"Ethän toki pelänne minua, kaunis Katri?\" virkkoi nuori päällikkö,\ntarttuen tytön käteen. \"Minä annoin väkeni tulla ilmi pari minuuttia\nennen minua, siksi että näkisin, kuinka sinä niiden näön kestäisit; ja\nmielestäni sinä heitä katselit, ikään kuin olisit luotu päällikön\npuolisoksi.\"\n\n\"Minulla ei ole syytä pelätä pahaa keltään Vuorelaiselta\", vastasi\nKatri lujasti, \"varsinkin kun kohta arvelin Conachar'in olevan\njoukossa. Conachar on juonut meidän maljastamme ja syönyt meidän\nleivästämme; ja isäni, vaikka hän yhä on ollut kauppa-asioissa\nVuorelaisten kanssa, ei ole koskaan tehnyt heille vääryyttä eikä ole\nollut riidassa heidän kanssansa\".\n\n\"Vai ei?\" virkkoi Eachin, \"vai niin! Eikö silloinkaan, kun hän piti\ntuon _gov chrom'in_ (vääräsäären sepän) puolta Eachin Mac-Ian'ia\nvastaan? -- Älä koetakaan puolustaa häntä, ja ole varma, että on oleva\nsinun oma syysi, jos ikinä enää sitä asiaa mainitsen. Mutta sinulla oli\njotain minulle käskettävää -- virka se niin käskysi tulee täytetyksi\".\n\nKatri kiiruusti vastasi, sillä tämän nuoren päällikön käytöksessä ja\npuheessa oli jotain, joka teki, että hän tahtoi niin pian kuin\nmahdollista lopettaa keskustelun.\n\n\"Eachin\", sanoi hän, \"koska ei teitä enää saa Conachar'iksi sanoa -- te\nkyllä ymmärrätte, että pyytäessäni pientä apua vertaiseltani, niinkuin\nminun kaikessa kunniallisuudessa sopikin tehdä, en ollenkaan tietänyt\nkääntyneeni niin ylen mahtavan ja korkea-arvoisen miehen puoleen. Te,\nyhtähyvin kuin minä, olette tälle hyvälle miehelle kiitollisuuden\nvelassa hänen uskonnollisen opetuksensa tähden. Nyt hän on suuressa\nvaarassa; häijyt ihmiset ovat häntä vastaan vääriä syytöksiä tuoneet\nesiin, ja hän tahtoisi kätkeä itsensä johonkuhun turvalliseen paikkaan,\nsiksi kun se myrsky on mennyt ohitse\".\n\n\"Haa! Kunnon Klemetti munkkiko? Niin, koettihan se arvoisa pappismies\ntehdä minulle paljon hyvää, enemmänkin kuin mitä minun karhea luonteeni\nvoi ottaakaan hyväkseen. Mutta tahtoisinpa nähdä, kuka Perth'in\nkaupungissa tohtisi vainota sitä, joka Mac Ian'in vaipan liepeen alle\non turvaunut!\"\n\n\"En taitaisi kelvata kovin paljon luottaa siihen\", sanoi Katri. \"En\nteidän heimokuntanne voimaa suinkaan epäile, mutta kun Musta Douglas\njotakin ihmistä rupeaa vainoomaan, eipä häntä Vuorelais-vaipan\nhuiskuttaminen siitä pois säikyttäne\".\n\nVuorelainen peitti mielipahansa tästä puheesta väkinäisellä naurulla.\n\n\"Varpunenkin\", virkkoi hän, \"ollessaan silmää likempänä, näyttää\nsuuremmalta kuin Bengoilen kukkulalla istuva kotka. Te pelkäätte\nDouglas'eja enemmän, siitä syystä kun he täällä teitä likimpänä asuvat.\nMutta olkoon niinkuin sinä tahdot -- et usko kuinka laajalle meidän\nkukkulat, meidän laaksot ja meidän metsät ulottuvat tuon tummansinisen\nVuori-aituuksen takana, ja sinä luulet koko maailman olevan täällä\nTay-virran rannoilla. Mutta tää hyvä munkki on näkevä vuoria, joiden\nrotkoissa hänellä olisi hyvä piilopaikka, vaikka Douglas'it joka sorkka\nolisivat häntä etsimässä ja hän on näkevä siellä miehiä niin paljon,\nettä Douglas'it kiittäisivät onneansa, jos jälleen pääsisivät takaisin\nGrampian-vuorten eteläpuolelle. -- Ja etkö sinäkin voisi tulla sinne\ntään hyvän miehen seurassa? Minä lähetän joukon miehiä sinun isääskin\nsinne hyvässä turvassa saattamaan, ja näin voimme sitä vanhaa työtämme\njatkaa Tay-järven takana -- minä vaan en puutu enää hansikkain\nleikkaelemiseen. Kylläpä isälles lupaan hankkia vuotia, vaan en niitä\nhuoli leikkaella, paitsi niin kauan kun ne vielä ovat elukan päällä\".\n\n\"Kyllä isäni joskus on tuleva teidän taloanne katsomaan, Conachar --\nEachin, arvelin sanoa. -- Mutta silloin pitää olla rauhallisempi aika,\nsillä tätä nykyä on riitaa meidän kaupungin porvarein sekä herrojen\nväen välillä, ja kuuluuhan Vuoristossakin sota olevan syttymäisillään!\"\n\n\"Niin mar' on, Katri! Ja jos ei sitä samaa sotaa Vuoristossa nyt olisi,\netpä silloin saisikaan näin lykätä käyntiäs Vuoristossa toistaiseksi,\nkaunis kultaseni. Mutta Vuorelais-suku ei ole täst'-edes enää oleva\njaettuna kahteen kansakuntaan. He aikovat nyt taistella ylivallasta,\nja se joka ylivallan käsiinsä saapi, on kohteleva Skotlannin kuningasta\nniinkuin vertaistansa, ei kuin parempatansa. Rukoile voittoa\nMac-Ian'ille, minun hurskas St. Katrinani, sitten rukoilet sen\npuolesta, joka sinua hellästi rakastaa\".\n\n\"Minä aion rukoilla voittoa sille, joka on oikeassa\", sanoi Katri; tai\npikemmin vielä, että tulisi rauhaa kaikin puolin. -- Hyvästi nyt, hyvä,\nkunnon isä Klemetti! Uskokaa minua, en minä teidän opetustanne ikinä\nunohda -- muistelkaa minuakin rukouksissanne. -- Mutta kuinka te vaan\nkestänette sitä vaivaloista matkaa!\"\n\n\"Kyllä nämä miehet voivat kantaa häntä, jos tarvis tulee\", sanoi\nEachin, \"jos nimittäin täytynee astua pitkältä, ennenkuin hänelle\nsaamme hevosen hankituksi. Mutta sinä, Katri -- täältä on pitkä matka\nPerth'iin. Annas minun tulla saattamaan sinua entisellä tavallani\".\n\n\"Jos te olisitte entisessä asussanne, en minä teidän saattoanne\nsuinkaan kieltäisi. Mutta kultaiset soljet ja rannerenkaat ovat\nvaarallisia seurakumppaleita, koska Liddesdalen ja Annandalen\npeitsimiehiä vilskuu maantiellä yhtä tiheässä kuin kuivia lehtiä\nPyhänmiesten päivänä. Ja Vuorelaisen ruutuvaipan sekä huovin\nteräspantsarin ei ole hyvä sattua yhteen\".\n\nKatri teki tämän muistutuksen siksi, kun hän hiukan luuli, että nuori\nEachin, nahkaansa luodessaan, ei ollut kuitenkaan kokonaan päässyt\nentisessä halvemmassa säädyssään totutuista tavoistansa, ja että hän,\nvaikka suuri sanoiltaan, yht'-hyvin ei olisi kyllin tuittupäinen,\nuskaltaakseen antautua tappeluun ylivoimaa vastaan, jommoinen\nluultavasti oli nouseva, jos hän tuli kaupunkia lähemmäksi. Katri\nolikin aivan oikein arvannut, sillä jäähyväisten perästä, jossa\ntilaisuudessa hänen täytyi, voidakseen säästää huuliansa, antaa kätensä\nsuudeltavaksi, sai hän yksin lähteä Perth'iin päin. Toisinaan vaan, jos\nhän kääntyi taaksepäin katsomaan, näki hän vielä jonkun aikaa\nvilahduksen Vuorelaisista, jotka, salaisimpia, vaivaloisimpia polkuja\nmyöten kierrellen, kulkivat pohjoiseenpäin.\n\nSiksi hetkeksi hälveni nyt osaksi hänen pelkonsa, sitä myöten kuin hän\njoutui kauemmaksi noista miehistä, joiden tekojen ainoana lakina oli\nheidän päällikkönsä käsky, ja joiden päällikkö oli huimapäinen, tulinen\npoika. Kotimatkallaan Perth'iin ei hän pelännyt mitään pahaa\nvastaansattuvilta sotamiehiltä, kuuluivat ne kumpaan puolueesen\ntahansa; sillä ritarillisuuden säännöt olivat siihen aikaan parempana\nturvana siivonnäköiselle neidolle, kuin aseellinen suojelusjoukko,\njoiden vaakunamerkit eivät kenties nostaneet yhtä ystävällisiä tunteita\ntoisessa vastaantulevassa sotajoukossa. Mutta toiset kauempaa uhkaavat\nvaarat yhtähyvin rasittivat hänen mieltänsä. Tuon irstasmielisen\nprinssin hätyyttämiset olivat saaneet vielä peloittavamman muodon sen\nkautta, että prinssin jumalaton neuvon-antaja oli uhannut pahaa Katrin\nisälle, jos neiti ei luopuisi kainoudestaan. Nämät uhkaukset tällä\naikakaudella, tämmöisen miehen suusta, kyllä antoivat täyttä syytä\npelkoon. Eikä myös nuot rakkauden pyynnit, joita Conachar palveluksensa\najalla vaan töin tuskin oli hillinnyt, vaan nyt rohkeasti toi esiin,\nolleet vähemmin peloittavat; sillä Vuorelaiset olivat ennenkin monta\nkertaa äkki-rynnäköllä tulleet Perth'iin, vieden kaupunkilaisia heidän\nomain katoksiensa alta vangeiksensa taikka tappaneet heitä miekalla\nkeskellä kaupungin katuja. Myös pelkäsi Katri isänsä pakoituksia sepän\nsuhteen, jonka käytöksestä Pyhän Valentin'in päivänä häijyjä juttuja\noli neidon korviin tullut, ja jonka kosimiseen Katri ei sittenkään,\nvaikka olisi Heikin maine ollut aivan puhdas hänen silmissään, olisi\nuskaltanut suostua, niin kauan kun Ramornyn uhkaukset vanhaa hanskuria\nvastaan soivat hänen korvissaan. Kaikki nämät monellaiset vaarat\ntäyttivät hänen mielensä rasittavimmalla pelolla, synnyttäen hänen\nsydämessään hartaan halun päästä niistä sekä omista epäilemisistään\nluostariin turvansa ottamalla. Mutta ei hän taas nähnyt mitään\nmahdollisuutta saada isänsä suostumusta tähän ainoaan keinoon, josta\nhän rauhaa ja turvaa toivoi.\n\nNäissä hänen mietteissään me emme kuitenkaan voi havaita mitään\nselvää merkkiä, että hän olisi surrut oikeata syytä kaikkiin hänen\nvaaroihinsa, nimittäin mainettansa _Perth'in kaupungin Kaunottarena_.\nSe oli yksi seikka, joka osoitti, ettei hän vielä ollut täysi enkeli;\ntoinen todistus siitä kenties oli se, että hänen rinnastaan, huolimatta\nHeikki Sepän todellisista tai luulluista kepposista, pääsi huokaus, kun\nhän St. Valentin'in päivän aaton muisti.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\n    Voi siemynkin jos valtaa sais,\n    Mi sielun tuskan sammuttais!\n\n                           Bertha.\n\nMe olemme saattaneet ilmi rippituolin salaisuudet; eivätpä ole\nsairashuoneenkaan salaisuudet meiltä peitetyt. Pimennetyssä kammarissa,\nmissä voiteita ja rohtoja seisoi, näyttäen että lääkäri oli täällä\nvirkatoimissaan häärinyt, makasi vuoteella pitkä, laiha mies, puettu\nvyöllä kiinnivyötettyyn kotinuttuun, tuska otsallansa ja tuhansia\ntulisesti raivoavia tunteita sydämessään. Kaikki siinä kammarissa\nnäytti, että hän oli rikas, rahaa runsain määrin kuluttava mies.\nHenbane Dwining, apteekkari, joka näkyi olevan sairasta hoitamassa,\nhiiviskeli viekkaalla, kissantapaisella hissutuksella nurkasta toiseen,\nahkerasti sekoitellen rohtoja tai valmistellen siteitä. Sairas mies\nohkasi kerran tai kaksi, jonka kuultua lääkäri, läheten vuoteen viertä,\nkysyi, osoittiko ne ohkaukset ruumiin kipua tai sielun tuskaa?\n\n\"Molempia, sinä myrkynkeittäjä\", virkkoi ritari Juhana Ramorny, \"ja\nvieläpä lisäksi närkästystä siitä, kun täytyy kärsiä sinun pirun\nvietävän läsnä-oloa\".\n\n\"Jos ei ole muuta, niin voin helposti vapauttaa teidät, herra ritari,\nkumminkin yhdestä noista valituksista, sillä että kohta paikalla lähden\nmuuanne. Kiitos olkoon tämän nykyisen rauhattoman ajan riitaisuuksille,\nolisi minulla täysi työ käsilleni, vaikka olisikin niitä kaksikymmentä\nnäiden molempien mitättömän taitoni palvelijain sijasta\". Näin sanoen\nhän näytti luisia kämmeniään. \"Kyllä hyväpalkkaistakin työtä, missä\nkiitos-sanat ja kultakolikot kilpailisivat kummat saisivat apuani\nparemmin palkituksi, te puolestanne, ritari Ramorny, vain viskelette\nlääkärillenne kaikki ne vihat, joita teidän oikeastaan tulisi säästää\nyksistään haavanne lyömämiehen varalle\".\n\n\"Konna, en huoli alentaa itseäni sinulle vastaamalla\", virkkoi sairas;\n\"mutta jokainen sinun ilkeältä kieleltäsi tuleva sana on väkipuukko,\nmikä iskee haavoja, joita parantamaan kaikki Arabian voiteet ovat\nvoimattomat\".\n\n\"Ritari Ramorny, en puhettanne käsitä. Mutta jos te noille myrskyisille\nvimman puuskille valtaa annatte, niin on mahdoton estää kuumetta sekä\nhaavan ärtymistä\".\n\n\"Miksi sitten puhut sanoja, jotka vertani kiehumaan saattavat? Miksi\nsitten puhut siitä, että sinulla mitättömällä muka pitäisi oleman\nuseampia käsiä, kuin mitä luonto sinulle on suonut, vaikka tiedät, että\nminä, aatelis-mies ja ritari, olen käsipuoli vaivainen?\"\n\n\"Herra ritari\", vastasi lääkäri, \"en minä ole pappi, enkä myös edes\nkovin lujasti usko niitä, mitä papit meille puhuvat. Mutta kuitenkin\ntahtoisin huomauttaa teille, että teidän kohtalonne on tullut sangen\narmollisesti määrätyksi. Sillä jos sama sivallus, joka teille tään\nvahingon teki, olisi niskahanne sattunut, jota se tarkoitti, niin se\nolisi kerrassaan lennättänyt pään poikki kaulastanne eikä vaan silponut\npois tätä vähemmin tärkeätä jäsentä\".\n\n\"Soisinpa että se, Dwining -- soisinpa että se olisi sattunutkin,\nniinkuin oli tarkoitus! Ei sitten olisi ollut tarvis nähdä tätä minun\nvaltioviisauteni hienoa verkkoa rikkirevittynä humalaisen poroporvarin\nkömpelön kouran kautta. Sitten ei olisi henkeni säästynyt minulle,\nsiksi että nyt täytyy nähdä hevosia, joiden selkään en saa nousta --\ntaistelutarhoja, joihin en saa mennä sisään, -- kunnialoistoa, josta en\nvoi toivoa mitään osaa -- sotia, joihin en pääse taistelemaan! Sitten\nei minun, jonka sydämessä palaa miehen himo valtaan ja taisteluihin,\nolisi pakko istua nahjustella naisväen keskellä, ylenkatseella\nheillekin, kurjana, kykenemättömänä vaivaisena, joka ei edes saa\nyrittää kiistaan vaimojen suosiosta!\"\n\n\"Annetaan olla että kaikki se niin olisi, pyytäisin kuitenkin teitä,\nherra ritari, huomaamaan\", vastasi Dwining, aina vaan häärien siteitten\nvalmistelemisessa, \"että teidän silmänne, jotka arvattavasti olisivat\nmenneet pään kanssa, vaan nyt ovat tallella, voivat nähdä edessään\nloistavamman nautinnon toivon, kuin niitä kunnianhimo, voitto\nkilpatanterella tai sodassa, taikka edes vaimon rakkauskaan olisi\nvoinut teille tarjota\".\n\n\"Pääni on liian typerä sinun sanojesi tarkoitusta arvaamaan, lääkäri\",\nvastasi Ramorny. \"Mikä voisi se loistava näkö olla, joka olisi minulle\ntässä häviössäni vielä tarjona?\"\n\n\"Suurin nautinto, jota ihmis-sydän voi tuntea\", vastasi Dwining; ja\nsitten hän samalla hellällä äänellä, jolla rakastaja rakkaansa nimeä\nmainitsee, ilmoittaen rakkauttaan äänensä soinnullakin, lisäsi sanan:\n\"_Kosto_!\"\n\nSairas oli kohottanut itsensä vuoteeltaan, kiihkeässä halussaan saada\nkuulla lääkärin arvoituksen selitystä. Kun se oli lausuttu, hän taas\nlaskeutui pitkälleen, ja lisäsi lyhyt-aikuisen vaiti-olon perästä:\n\"Missä kristityssä koulussa olette te sen Jumalan käskyn oppineet,\nmaisteri Dwining?\"\n\n\"En missään kristityssä koulussa\", vastasi lääkäri; \"sillä vaikka sitä\nsalaa noudatetaankin sangen monessa, ei sitä julkisesti,\nmiehuulllisesti tunnusteta yhdessäkään. Mutta minä harjoitin tiedettäni\nmyös Granadan viisaitten parissa, missä tulinen Maurilainen korkealle\nkorottaa väkipuukkoansa, josta vihollisen veri tippuu, ja suoraan\ntunnustaa tuota oppia, jota mieto kristitty ainoasti noudattaa, vaikka\nse pelkuri ei sitä uskalla oikealla nimellä nimittää\".\n\n\"Oletpa sinä korkeampi-ajatuksinen konna kuin minä luulinkaan\", sanoi\nRamorny.\n\n\"Se ei kuulu tähän\", vastasi Dwining. \"Tyynimmät vedet ovat aina\nsyvimmät, ja se vihollinen on enimmin pelättävä, joka ei koskaan uhkaa,\nennen kuin se sivaltaa. Te ritarit ja soturit käytte aina suoraan\npäälle, miekka kädessä. Me kynämiehet pyrimme perille kuulumattomilla\naskelilla ja mutkitellen, mutta perille mekin yhtä varmaan pääsemme\".\n\n\"Ja minunko\", virkkoi ritari, \"joka kostonteitäni aina olen astunut\nrautakengillä helkytellen, niin että kauas ylt-ympärille kaikui,\nminunko nyt tulisi sipsuttaa tohvelissa sinun tavallas? Haa!\"\n\n\"Keneltä voimaa puuttuu\", sanoi viekas lääkäri, \"sen täytyy\ntarkoituksensa perille pyrkiä taidolla\".\n\n\"Ja virkapas nyt minulle suoraan, lääkäri, miksi sinä minulle tätä\nperkeleen oppia saarnaat? Miksi tahdot kiihoittaa minua vielä\nkiivaammaksi kostooni, kuin mitä minä sinun mielestäsi jo itsestäni\nolen? Minä en ole eilisiä nahkapoikia tämän maailman menoissa; minä\nhyvin tiedän, ettei semmoiset kuin sinä suotta tiputtele sanojansa\neivätkä väkisin tunkeu minunkaltaisteni miesten salaisuutten\nosallisiksi -- joka on vaarallinen asia -- elleivät he samalla toivo\nsaavansa jotain omaakin asiaansa ajetuksi. Mitä tekemistä on sinulla\nsillä tiellä, oli se rauhallinen tai verinen, jota minä äsköisten\ntapausten johdosta ruvennen käymään?\"\n\n\"Suoraan puhuen, herra ritari, vaikka ei minulla ylimatkaan ole tapa\nniin puhua\", vastasi lääkäri, \"on minun tieni kostoon juuri sama kuin\nteidänkin\".\n\n\"Kuin minun!\" virkkoi Ramorny, äänellä, joka ihmettelemistä ja\nylenkatsetta ilmoitti. \"Luulinpa minun tieni käyvän liian korkealla,\nettä sinä siihen ylettyisit. Sinullako muka olisi sama kosto mielessä\nkuin Ramornylla?\"\n\n\"Onpa niin kuitenkin\", vastasi Dwining, \"sillä tuo seppä tolvana, jonka\nsivallus teille on tään vahingon saattanut, on minullekin usein tehnyt\nhäväistystä ja vahinkoa. Hän on estänyt tuumiani neuvoitteluissa ja\nylenkatsonut minua milloin teoista oli puhe. Hänen raaka, arvelematon\nsuoruutensa on elävä moite minun luonteeni viekkaudelle. Minä pelkään\nhäntä ja vihaan häntä\".\n\n\"Ja minustako toivot kiivaan apulaisen häntä vastaan?\" sanoi Ramorny\ntaas samalla halveksivaisella äänellä. \"Mutta tiedä, että tuo\nkäsityöläis-roisto on liian halpaa säätyä, että minä häntä pelkäisin\ntai vihaisin. Yhtähyvin hän ei kuitenkaan ole jäävä kostamatta. Me emme\nvihaa käärmettä, joka meitä on purrut, vaikka kyllä me sen repäisemme\npois purrusta paikasta ja tallaamme kuolijaksi. Kyllä minä sen roiston\nvanhastaan tunnen vankaksi miekka-mieheksi, ja, niinkuin olen kuullut,\nkosiskelee hän tuota samaa ylpeää vauvaa, jonka kauneus, todellakin,\nkiihoitti meidätkin tuohon meidän viisaasen ja toivorikkaasen\nyritykseemme. Te perkeleet, jotka tätä alimaailmaa täällä hallitsette!\nMikä häijyys saattoi teidät niin sallimaan, että tää käteni, joka\njoskus on leikkisodassa ojentanut peistä kuninkaankin pojan rintaa\nvastaan, tulisi poikkisilvotuksi, aivan kuin puun vesa, mokoman\ntyömies-rehvanan käden kautta ja yöjalkalais-kahakassa! -- Niin,\nlääkäri, sen verran meillä todellakin on yksi tie, ja saat olla varma\nsiitä, että minä sinun mielihyväkses tuon käsityöläis-madon muserran.\nMutta älä luulekaan sitten luiskahtavasi mun käsistäni, sitten kun se\nkostoni osa on täytetty, joka hyvin helposti ja pian tulee täytetyksi\".\n\n\"Eipä kuitenkaan, kenties, niin aivan helposti\", sanoi apteekkari;\n\"sillä, uskokaa minua, herra ritari, ei sillä olekaan juuri helppo ja\nvaaraton työ edessään, joka hänen kanssaan tuommoisiin tekemisiin\nrupeaa. Hän on vahvin, rohkein ja taitavin miekkamies Perth'issä sekä\nkaikilla lähiseuduilla\".\n\n\"Älä pelkää; kyllä hän vertaisensa on kohtaava, vaikka olisikin hänessä\nSimson'in voima. Mutta sitten, huomaa se! Älä luulekaan pääseväsi\nkostoni alta jos et tule kuuliaiseksi välikappaleekseni sitten\nseuraavassa tehtävässä. Huomaa se, sanon vielä kerran. En minä tosin\nole ollut opissa maurilaisessa opistossa eikä ole minulla myös aivan\nsama rajaton koston-nälkä kuin sinulla; mutta kostoni minunkin pitää\nkuitenkin saada. -- Kuules siis, tohtori, kun sinulle nyt tään verran\navaan sydämeni salaisuudet. Mutta varo, ettet petturiksi rupea sillä\njos lieneekin sinun pirusi voimallinen, niin oletpa kuitenkin ollut\nhalvemman saatanan opissa kuin minä. Kuule -- herrani, jota olen\npalvellut niin hyvissä kuin pahoissakin, kenties liialla kiivaudella,\nvoidakseni säilyttää hyvää mainettani, mutta aina järkähtymättömällä\nuskollisuudella häntä kohtaan -- se sama, jonka huimaa hullutusta\nauttaessani minulle tää korvaamaton vahinko on tullut osaksi, aikoo\nnyt, vanhuuttaan lapsimaiseksi tulleen isänsä pyynnöstä, uhrata minut,\nhylätä minut suosiostansa ja jättää minut ulkokultaisen sukulaisensa\narmoille, jonka hän tällä uhrauksella saa vähäksi aikaa lepytetyksi.\nJos hän tässä perikiittämättömässä päätöksessään pysyy, niin sinun\ntulisimmatkin Maurilaisesi, vaikka olisikin heidän ihonsa musta kuin\nhelvetin savu, ovat häpeevät, sillä minun kostoni on niin voittava\nheidän kostoansa! Mutta minä tahdon antaa hänelle vielä yhden\ntilaisuuden pitää vaaria kunniastaan sekä turvallisuudestaan, ennen\nkuin vihani häneen on iskevä koko leppymättömällä, hillitsemättömällä\nvimmallansa. -- Kas niin, sen verran olet nyt saanut tiedon\nsalaisuuksistani -- lyökäämme kättä siitä kaupasta -- kättäkö sanoin?\n-- vaan missä on se käsi, jonka tulisi olla Ramornyn kunniasanan\npanttina! Se on naulattu kaupungin kaakinpuuhun, tai viskattu\nherkkupalaksi isännättömille koirille, jotka juuri nyt mahtavat äristä\ntoinen toiselleen siitä riidellessään! Pane siis sormes tämän vaivaisen\ntynkän päälle ja vanno tulevasi yhtä uskolliseksi apulaiseksi minun\nkostolleni kuin minä sinulle. -- Ohoh, herra tohtori, vai te vaalenette\n-- te, jonka käskystä kuolema lähenee tahi poistuu, tekö vavahdatte,\nkun häntä muistelette tai kun häntä mainitaan! En ole vielä puhunut\nmitään teidän palkinnostanne, sillä joka itse kostoa haluaa, ei huoli\nmistään sen enemmistä lahjuksista. -- Mutta jos intosi tähän hyvään\nasiaan voisi vielä kiihtyä toivossa olevista avaroista maatiluksista ja\nsuurista rahasummista, niin niistä ei tule olemaan puutosta\".\n\n\"Niilläkin on jonkinlainen sija minun nöyrissä toivoissani\", sanoi\nDwining. \"Köyhä mies tässä häärivässä maailmassa tallataan jalkain alle\nniinkuin kääpiö kansantungoksessa -- rikkaitten ja mahtavien pää on\npystyssä tungoksen yli; niillä ei ole mitään hätää, sill'-aikaa kuin\nkaikki muut heidän ympärillään vaikeasti mellastelevat\".\n\n\"Sitten sinä saat pitää pääsi pystyssä tungoksen yli, niin korkealla\nkuin vaan kulta sen voi kohottaa. Tämä kukkaro tässä on raskas, mutta\nkuitenkin se vaan on käsiraha siitä mitä palkinnokses olet saava\".\n\n\"Entäs tuo seppä, sanokaapas mun jalo hyväntekijäni\", virkkoi lääkäri,\npistäen lahjan taskuunsa, \"tuo Wynd'in Heikki tai mikä hänen nimensä\nlienee -- eikös sanoma siitä, että hän on työstään palkkansa saanut,\nlievittäisi teidän haavanne kipua paremmin kuin tää Mekkan palssami,\njolla sitä olen voidellut?\"\n\n\"Hän on liian halpa, saadaksensa sijaa Ramornyn ajatuksissa, eikä ole\nminussa enempää vihaa häntä vastaan, kuin sitä sielutonta asetta\nvastaan, jota hän käytti. Mutta oikeutta ja kohtuutta on, että sinä\nsaat kostonhimosi häntä vastaan tyydytetyksi. Missä hän enimmiten\nliikkuu?\"\n\n\"Sitäkin olen minä mietiskellyt\", sanoi Dwining. \"Rynnäkkö hänen\ntaloonsa päivällä olisi liian julkinen ja vaarallinen teko, sillä\nhänellä on viis sälliä, jotka hänen kanssaan alaisinta kilkuttelevat,\nniissä neljä väkevää karhua, ja kaikki viis hyvin uskollisia\nmestarilleen. Yölläkin se yritys tuskin olisi vähemmin vaarallinen,\nsillä hänen ovensa ovat lujasti kiinnitetyt tammisilla telkeillä ja\nrautakangilla, ja ennenkuin nuot hänen talonsa suojelusvärkit\nsaataisiin murretuiksi, heräisivät jo naapurit ja rientäisivät apuun,\nvarsinkin koska he Pyhän Valentinin aattoisen seikan perästä yhä vielä\novat varoillansa\".\n\n\"Aivan niin, oikein, lääkäri\", sanoi Ramorny, \"sillä luonteesi\nmukaista petosta sinä harjoitat minuakin kohtaan -- sinä tunsit siis\nsineettisormukseni, niinhän kerroit, kun minun käteni löytyi kadulta,\nlaahtarihuoneesta ulosviskattuin inhottavain raadonhylkyjen lailla --\nmiksikä sitten, vaikka sen tiesit, menit noiden pölkkypäisten porvarein\nkanssa ritari Charteris'in puheille, jolta herralta ritarinkannukset\nolisivat hakattavat pois kantapäistä, siksi kun hän noin seurustelee\nhalpain poroporvarein kanssa -- ja miksikä sinä toisten hupsuin\nseurassa toit hänet tänne häpäisemään sitä kuollutta kättäni, johon,\njos se vielä olisi entisessä paikassansa, hän olisi ollut kovin halpa\nmies koskemaan rauhan asioissa tai taistelussa?\"\n\n\"Jalo hyväntekijäni, niin pian kun olin nähnyt, että se onnettomuus oli\nteille tapahtunut, koettelin kaikella puhe-voimallani kieltää heitä\najamasta sitä asiaa sen edemmäksi; mutta tuo suurisuu seppä sekä pari\nmuuta huimapäätä huusivat vaan huutamistaan kostoa. Se tolvana, näetten\nte, herra ritari, sanoo itsensä Perth'in kaupungin Kaunottaren\nsulhaseksi ja katsoo siis kunnia-asiaksi pitää hänen isänsä puolta\ntässä riidassa. Mutta olenpa saanut hänen kauppansa niillä markkinoilla\npilatuksi, ja se on jo pientä koston esimakua\".\n\n\"Mitäs sillä tarkoitat, tohtori?\" kysyi sairas.\n\n\"Katsokaas, herra ritari, tuo seppä ei pysy aina aisoissaan, vaan on\ntuommoinen hulivili ja veitikka. Minä itse satuin hänelle vastaan\ntulemaan Pyhän Valentinin päivänä, vähän sen perästä kun tuo kahakka\noli ollut kaupunkilaisten sekä Douglas'in väen välillä. Ja silloinpa,\nkuulkaas, hän kierteli raitteja sekä syrjäsolia myöten tavallisen\nlaulutytön seurassa; tytön vasu ja viulu oli hänellä toisessa kädessä,\ntoisesta käsikynkästä riippui itse kaunotar. Mitä te arvelette,\narmollinen herra? Eikös se ole sievä poika, joka estää prinssin\nrakkaudenseikan Perth'in kauneimman tytön kanssa, hakkaa poikki käden\nvapaaherralta ja ritarilta, ja lähtee taluttelemaan maankulkiainta\nlaulutyttöä, kaikki yhden ja saman vuorokauden kuluessa?\"\n\n\"Rupeanpa mar' jo häntä paremmassa arvossa pitämään, koska hänellä on\nsen verran herrastapoja, vaikka on poroporvari\", sanoi Ramorny.\n\"Soisinpa mielummin että hän ei olisi tuommoinen lysti veitikka, vaan\njörö, sitten minä kepeämmällä sydämellä auttaisin sinua kostoosi -- ja\nminkälaista kostoa! kostoa sepälle -- tuommoisessa surkeassa riidassa\nmätä-hansikkain tekijän tähden! Pyh! -- Vaan yhtähyvin se kosto tulee\ntäysin määrin täytetyksi. Olet sinä kai jo pannut sen alulle omilla\nvehkeilläsi?\"\n\n\"Ainoasti aivan alulle\", sanoi apteekkari; \"pidinpä vaan huolta, että\nparille, kolmelle pahimmalle kielikontille Curfew-kadun seudulla, jotka\njo kauan aikaa olivat äissään tuosta Katrin liikanimestä 'Perth'in\nkaupungin Kaunotar', tuli tieto tästä uskollisen Valentininsa\nkepposesta. He säpsähtivät kohta niille jäljille niin kiivaasti, että\npikemmin olisivat olleet valmiit vannomaan itse nähneensä kaikki, omin\nsilmin, kuin sallineet siitä mitään epäilystä. Sulhanen tuli noin\ntuntia myöhemmin Kaunottaren isän luokse, ja hyvin voitte arvata,\narmollinen herra, minkälaisen kyydin hän sai suuttuneelta hanskurilta,\nja tyttö ei edes näyttänyt silmiään. Ja siis, niinkuin te, herra ritari,\nnäette, minulla jo on ollut pieni esimaku kostosta. Mutta toivonpa\nsaavani sitä nauttia täysin kulauksin teidän kauttanne, jonka kanssa\nnyt olen veljellisessä liitossa, ja -- --\"\n\n\"Veljellisessä!\" kertosi ritari ylenkatseella. \"Mutta olkoonpa vaikka\nniin -- hokevathan papit, meidän muka kaikkein olevan samasta maan\nmullasta syntyperäisin. Enpä tiedä -- minusta siinä näyttäisi\njonkunlaista eroitusta olevan -- mutta kaikissa tapauksissa on jalompi\nmulta pitävä sanansa halvemmalle, ja kostosi olet saava täytetyksi.\nKutsu minun hovipoikani tänne\".\n\nLääkärin käskyä totellen, tuli nuori mies etuhuoneesta sisään.\n\n\"Eviot\", kysyi ritari, \"onko Bonthron siellä odottamassa? Ja onko hän\nselvällä päällä?\"\n\n\"Hän on niin selvällä päällä kuin voi olla, koska aika humalan perästä\non aika lailla maannut\", vastasi hovipoika.\n\n\"Käske häntä sitten tänne ja pane ovi kiinni\".\n\nPian kuului lähenevän raskaita askeleita, ja sisään astui mies, jonka\nkeskenjäänyt pituus näkyi saaneen täyden korvauksen hartioitten\nleveydessä sekä käsivarsien paksuudessa.\n\n\"Olisi eräs mies, jonka kimppuun sinun pitäisi käydä, Bonthron\", sanoi\nritari.\n\nMiehen tyly katsanto lauhtui; siinä ilmautui tyytyväisyyttä osoittava\nirvistys.\n\n\"Tää tohtori on sinulle näyttävä miestä. Valitse tarkkaan aika, paikka\nsekä muu tilaisuus, niin että menestys on varma; ja varo, ettet jää\nalle, sillä se mies on se taistelunhaluinen Wynd'in Heikki\".\n\n\"Se on kova kappale työtä\", mörisi murhamies; \"sillä jos ensi\nsivallukseni ei käy henkipaikkaan, olen, kun olenkin, surman suussa.\nKoko Perth'in kaupunki kaikuu jutuista tuon sepän taitavuudesta ja\nväkevyydestä\".\n\n\"Ota kaksi apulaista kanssas\", virkkoi ritari.\n\n\"Enpä\", vastasi Bonthron. \"Jos tahdotte että siinä olisi jotakin\nkaksinkertaista, olkoon se palkka\".\n\n\"Luetaan se kaksinkertaiseksi\", sanoi herra; \"mutta katso että\ntehtäväsi tulee tyystin tehdyksi\".\n\n\"Luottakaa vaan minuun, herra ritari -- harvoin on minun sivallukseni\nsattunut ilmaan\".\n\nTotellen tään viisaan miehen neuvoja, käski vielä haavoitettu ritari,\nosoittaen lääkäriä. \"Ja kuules -- odota siksi kun hän tulee ulos\nkodistaan -- äläkä juo ennenkuin se työ on tehty\".\n\n\"En suinkaan\", vastasi tuo julma käskyläinen; \"oma henkenihän siitä\nriippuu, että sivallukseni on luja ja tarkka. Kyllähän minä tiedän\nminkälaisen miehen kimppuun olen menevä\".\n\n\"Korjaa luusi sitten, siksi kun tohtori kutsuu sua, ja pidä pertuskas\nsekä väkipuukkos varalla\".\n\nBonthron nyykähytti päätään ja sitten läksi.\n\n\"Uskallatteko te, herra ritari, uskoa semmoisen työn yhden ainoan\nmiehen käteen?\" virkkoi lääkäri, sen perästä kuin murhamies oli ulos\nlähtenyt. \"Olkaa toki hyvä ja muistakaa, että tuo seppä toissa yönä\najoi karkuun kuusi aseellista miestä\".\n\n\"Älä enempää kysele, tohtori; Bonthron'in kaltaisesta miehestä, joka\naikansa ja paikkansa osaa valita, on apua enemmän kuin koko tusinasta\npuolihumalaisia yöjalkalaisia. -- Käske Eviot tänne -- sinä saat nyt\nensin näyttää parantamistaitosi, äläkä epäile, että tuossa toisessa\ntyössä sinulla on apuna mies, joka äkillisen ja arvaamattoman\nsurmaamisen taidossa on hyvin sinun vertaisesi\".\n\nHovipoika Eviot taas tuli sisään lääkärin käskystä ja auttoi, herransa\nviittausta totellen, Dwining'iä, joka nyt rupesi ottamaan pois siteitä\nritari Ramornyn haavasta. Hän katseli paljastettua tynkkää\njonkunlaisella lääkärin ihastuksella, jonka lisäksi epäilemättä vielä\ntuli hänen ilkeän sydämensä häijy ilo muiden olentoin piinan ja tuskan\nnäkemisestä. Ritari ainoasti vilkaisi tuohon kauhistuttavaan esineesen\nja hänen rinnastaan -- lieneekö sitten ruumiin tai mielen piina siihen\nollut syynä -- pääsi ohkaus, jonka hän kyllä mielellään olisi estänyt.\n\n\"Te ohkaatte, herra ritari\", virkkoi lääkäri lienteällä, liehakoivalla\näänellänsä, mutta samassa ilmoitti itseään kuitenkin ylenkatseen\nsekainen ilkkuminen tuossa suusoppien irvistelyssä, jota ei edes tämä\ntottunut teeskelijä saanut kokonaan peitetyksi. \"Te ohkaatte -- mutta\nlohduttakaa toki itseänne. Tää Heikki Seppä on aika mestari -- hänen\nmiekkansa osaa oikeaan paikkaansa yhtä hyvin kuin hänen vasaransa\nalaisimeen. Jos olisi tää paha sivallus tullut tavallisen miekkamiehen\nkädestä, niin se olisi vikoittanut luuta ja pilannut jäntäreet, niin\nettei minussakaan olisi ollut niiden parantajaa. Mutta Heikki Sepän\nsivallus se tekee puhdasta työtä, ja tarkkaa, aivan kuin olisin minä\nveitselläni tikannut tään jäsenen poikki. Muutamien päivien kuluttua jo\nvoitte te päästä ulos, kun vaan olette varovainen ja pidätte vaaria\nlääketaidon säännöistä\".\n\n\"Mutta minun käteni -- minun menetetty käteni!\" -- -- --\n\n\"Sen vahingon voipi pitää salassa, jonkun aikaa\", sanoi lääkäri. \"Minä\nolen, ankaralla kertomisen kiellolla, parille, kolmelle lörpöttelevälle\nhupsulle antanut sen tiedon, että tuo löydetty käsi on teidän\ntallirenkinne, Mustan Oventin'in oma, ja te jo tiedätte, herra ritari,\nettä se mies on lähtenyt pois Fifen lääniin, niin että juttuni tulee\nyleiseen uskotuksi...\"\n\n\"Kylläpä sen tiedän\", virkkoi Ramorny, \"että tuommoinen huhu vähäksi\naikaa voi peittää totuuden. Mutta mitä apua siitä lyhyt-aikaisesta\nviivytyksestä?\"\n\n\"Totuuden voi pitää salassa, kunnes te, herra ritari, joksikuksi aikaa\nvetäytte pois hovista; ja sitten, kun uudet tapahtumat jo ovat\nsaattaneet tämän nykyisen kahakan muiston hämäräksi, voi selittää että\nkätenne menettämiseen on ollut syynä joku katkennut peitsi tai joku\nsiihen sattunut nuoli. Kyllä tää teidän orjanne on keksivä jonkun\nsopivan tekosyyn ja vahvistava sen totuutta\".\n\n\"Se asia tahtoo saattaa minut hulluksi\", virkkoi Ramorny taas uudella\nohkauksella, johonka ruumiin sekä sielun tuska hänet pakoitti. \"Vaan\nenpä minäkään näe muuta neuvoa\".\n\n\"Ei muuta olekaan\", sanoi lääkäri, jonka häijylle sydämelle sairaan\ntuska oli hauskinta huvitusta. \"Sillä aikaa ihmiset voivat luulla\nteidän pysyvän kotona muutamain pienempäin vammain tähden ynnä myös\nharmista siitä, kun prinssi, totellen Albanyn herttuan kehoitusta, on\nteidät palveluksestaan luovuttanut; joka asia on yleiseen tietty\".\n\n\"Konna, sinä kidutat minua!\" huusi sairas.\n\n\"Ylimalkain puhuen voi siis sanoa\", jatkoi Dwining, \"että te,\narmollinen herra, olette siitä kahakasta aivan huokealla päässeet; ja\njos emme ota lukuun teidän kätenne menettämistä, jota vahinkoa ei voi\nparantaa, pitäisi teidän pikemmin iloita kuin surra; sillä ei mikään\nparran-ajaja ja haavalääkäri Franskassa tai Englannissa olisi voinut\ntoimittaa sitä leikkausta taitavammin kuin tuo tolvana sen teki yhdellä\nainoalla iskulla\".\n\n\"Minä kyllin arvaan kiitollisuusvelkani suuruuden\", sanoi Ramorny,\nponnistellen vimmaansa vastaan ja teeskellen itseänsä tyynimieliseksi;\n\"ja jos Bonthron ei sitä velkaa suorita yhtä puhtaalla sivalluksella,\njoka lääkärin avunkin tarpeettomaksi on tekevä, niin sanokaat vaan,\nettei ritari Johana Ramorny osaa kiitollisuuden velkoja maksaa\".\n\n\"Kas se oli puhe, jommoista teidän kaltaisen miehen suusta arvaa\nsaavansa kuulla, herra ritari!\" vastasi lääkäri. \"Ja sallikaa minun\nvielä sanoa, että leikkaajan taito sittenkin olisi ollut turha,\nkoska veri olisi vuotanut tyhjäksi teidän suonistanne, ellei\nnuot kunnon munkit olisi kohta estäneet sitä siteillään sekä\ntyrehdytys-rohdoillaan, ja ellei sitten olisi ollut tään teidän\nhalvan palvelijanne, Henbane Dwining'in apua\".\n\n\"Vaiti!\" huusi sairas, \"en tahdo enää kuulla sinun ilkeää ääntäsi! --\nTuntuupa minusta tosiaan, kun sinä tässä luettelet kaikkia kidutuksia,\njoiden alainen olen ollut, ikäänkuin minun kivistelevät hermoni yhä\nvielä ojentuisivat ja käpristyisivät, vaikuttaen sormiini, joilla ennen\nsaatoin väkipuukkoon tarttua\".\n\n\"Se, jos saan luvan selittää asian, jalo herra\", sanoi Dwining, \"on\nmeillä lääkäreillä hyvin tuttu ilmiö. On niitä ollut muinais-ajan\nviisaita, jotka ovat arvelleet jonkun tunteen-yhteyden poikkileikattuin\nsekä tuohon erillesilvottuun jäseneen jääneitten hermoin välillä yhä\nedelleen voivan pysyä, niin että muka voi nähdä sormien liikahtavan ja\nkopristuvan, totellen liikuttavaa voimaa, joka tulee niiden tunteen\nyhteydestä elävän rungon elinvoiman kanssa. Jos voisimme saada teidän\nkätenne takaisin tuosta hirsipuusta taikka Mustan Douglas'in hallusta,\nniin minua hyvin huvittaisi nähdä tuon salaisen tunteen yhteyden\nihmeellisiä vaikutuksia. Mutta pahoin pelkään, että se olisi yhtä\nvaarallinen yritys, kuin jos olisi se käsi temmattava nälkäisen kotkan\nkynsistä\".\n\n\"Ja enempää vaaraa ei voisi tulla sinulle haavoitetun leijonan\nhärsyttämisestä, kuin mitä näät häijyt pilkantekosi Juhana Ramornysta\nvoivat tuottaa sinulle!\" tiuskasi ritari, kohoten vimmassaan, jota ei\nenää saanut hillityksi. \"Sinä koira, toimita vaan virkaasi, ja muista,\nettä jos käteni ei voikaan enää väkipuukkoon tarttua, minun käskyni\nkuitenkin voi saattaa liikkeelle sata kättä\".\n\n\"Jos yksi ainoakin väkipuukko olisi vedettynä tupesta ja kohotettuna\nminun silmieni edessä\", sanoi Dwining, \"se näkö jo kokonaan masentaisi\nteidän lääkärinne koko elinvoiman. Mutta kukapas sitten\", lisäsi hän\nosaksi liehakoivalla, osaksi pilkallisella äänellä, \"kukapa sitten\nlievittäisi tuota tulista, polttavaa kipua, joka minun herraani nyt\nvaivaa ja saattaa hänet niin närkkääksi myös hänen palvelija-raukkaansa\nvastaan, siitä syystä että tää selittelee haavalääkitys-taitonsa\nsääntöjä, joka kyllä tosin onkin halveksittava tuohon jaloon\nhaavanlyömis-taitoon verraten\".\n\nSitten lääkäri, kun ei enää kuitenkaan uskaltanut härnätä pelättävän\nhoitilaansa mieltä, täydellä todella ryhtyi haavan parantamiseen. Hän\nvoiteli sen hyvänhajuisella voiteella, jonka tuoksu levisi ympäri\nkoko kammaria. Se lauhdutti samassa haavan polttavan kuumuuden\nvirvoittavalla vilppaudella, joka muutos kuumeen tuskissa olevasta\nsairaasta tuntui niin suloiselta, että hän, jota kipu juuri vähää ennen\noli ohkauttanut, nyt ei voinut olla mielihyvästä huoahtamatta, kun hän\njälleen vaipui vuoteelleen, nauttien voitelemisen kautta saatua\nlievitystä.\n\n\"Nyt, te ritarillinen herrani, tunsitte kuka se on teidän ystävänne\",\nvirkkoi Dwining. \"Jos te, totellen ajattelematonta vimman puuskaa,\nolisitte käskeneet: Tappakaa tuo mitätön puoskaroitsija! -- mistäpä te\nsitten olisitte näiden Britannian neljän meren välistä löytäneet\nmiestä, joka olisi teille niin paljon lievitystä saattanut?\"\n\n\"Unohda uhkaukseni, tohtori kulta\", sanoi Ramorny, \"vaan varo myös,\nettet minua ylenmäärin kiusaa. Semmoiset kuin minä eivät siedä, että\nheidän piinansa tehdään pilan-aineeksi. Säästä sinä kokkapuheesi\nyleisen sairashuoneen kurjien vaivaisten varalle\".\n\nDwining ei nyt uskaltanut puhua mitään sen enempää, vaan tiputti\npullosesta, jonka veti ulos lakkaristaan, muutamia tippoja pieneen\nkuppiin, missä oli vedensekaista viiniä.\n\n\"Tämä juoma\", sanoi oppinut mies, \"on nyt niin rohdoitettu, että se\ntuottaa unta, jota ei sais häiritä\".\n\n\"Kuinka kauan se uni on kestävä?\" kysyi ritari.\n\n\"Sen vaikutuksella ei ole aivan varmaa määrää -- kenties huomis-aamuun\nsaakka\".\n\n\"Kenties myös ijät kaikki\", virkkoi sairas. \"Herra tohtori,\nmaistakaapas sitä juomaa nyt kohta itse, muuten ei se mene minun\nhuulteni välitse\".\n\nLääkäri noudatti käskyä ylenkatseellisella hymyllä. \"Joisin ma vaikka\nkaikki loppuun\", sanoi hän; mutta tää Indian gummi-puun mehu voi\nmuuttaa uneen terveenkin ihmisen yhtähyvin kuin sairaan, ja minun\nlääkärin virkani vaatii valvomista\".\n\n\"Suokaa anteeksi, tohtori\", sanoi Ramorny, luoden silmänsä alaspäin,\nikään kuin häpeissään epäluulostaan.\n\n\"Ei ole anteeksi-pyytöä tarvis semmoiselta, jonka ei ole lupa suuttua\",\nvastasi lääkäri. \"Tuleehan pienen ampiaisen olla kiitollinen\njättiläiselle, ettei se häntä vallan mäsäksi tallaa. Mutta huomatkaa\ntoki, jalo ritari, että pienet ampiaisetkin voivat tehdä vahinkoa, ja\nniin lääkärit myös. Mitäs minulle olisi tullut siitä, paitsi hetkisen\naikaa vaivaa, jos olisin pannut tähän näin voiteesen semmoisia rohtoja,\njotka mädättäisivät teidän käsivartenne hamaan kainaloon saakka ja\nmuuttaisivat elämän virran teidän suonissanne haisevaksi velliksi?\nMikäs minut esti käyttämästä vielä sala-viekkaampia keinoja, ja\ntäyttämästä teidän huoneenne aineilla, joiden vaikutuksesta\nelämänliekki rupeaa yhä hämärämmin ja hämärämmin kytemään, siksi kun se\nsammuu, niinkuin tulisoihtu jonkun maan-alaisen käähkänän ilkeässä\nkaasussa? Teillä on varsin vähän aavistusta minun voimastani, jos ette\ntiedä että nämät sekä toiset vielä salaisemmat hyvityskeinot ovat sen\nkäsissä, joka minun taitoani taitaa. Mutta lääkäri ei huoli tappaa\nsairasta, jonka anteliaisuudella hän elää, ja vielä vähemmin se, jonka\njokainen hengenveto on kostonhimoa täynnä, tappaisi valaliittolaisensa,\njoka häntä on koskaan auttava. -- Ja vielä yksi sana lisäksi -- jos\nteidän tulisi pakko selvittää itseänne unen horroksista -- ja kukahan\ntäällä Skotlannissa voisi olla varma saavansa kahdeksan tuntia\nperäkkäin olla rauhassa? -- sitten haistakaa pulverirasiassa olevaa\nväkevää ainetta. -- Ja nyt hyvästi, herra ritari -- ja jos te ette\nvoikaan pitää minua miehenä, jolla on arka omatunto, niin myöntäkää\nkumminkin, että minä olen älykäs ja järkevä mies\".\n\nNäin sanoen lääkäri läksi ulos; hänen tavallinen nöyrä ja liehakoiva\nnäkönsä oli nyt tällä hetkellä muuttunut ylevämmäksi, jalommaksi, sillä\nhän tunsi saaneensa voiton ylpeästä hoitilaastansa.\n\nRitari Ramorny makasi vaipuneena mietteisinsä, jotka eivät olleet\nhauskoja, siksi kun alkoi tuntea unijuoman vaikutusta. Silloin hän\nsilmänräpäykseksi ponnisti vastaan ja kutsui hovipoikansa.\n\n\"Eviot hoi! Eviot! -- Pahoinpa tein, kun siihen määrään virkoin\nsalaisuuteni tuolle myrkylliselle puoskarille -- Eviot!\"\n\nHovipoika astui sisään.\n\n\"Onko lääkäri jo lähtenyt?\"\n\n\"Niin on armollinen herra\".\n\n\"Yksinkö vai oliko joku muu hänen kanssaan?\"\n\n\"Bonthron puhui kahden kesken hänen kanssaan ja läksi melkein kohta\nhänen jäljessään -- teidän käskystänne armollinen herra, sanottiin\nminulle\".\n\n\"Herrainen aika, niinhän se olikin! -- hän läksi muutamia rohtoja\nnoutamaan -- hän tulee pian takaisin. Jos hän on humalassa, niin älä\npäästä häntä likelle kammariani, äläkä salli hänen ruveta puheisin\nkenenkään kanssa. Hänen päänsä joutuu pyörälle, kun väkevä juoma\naivoihin pääsee vaikuttamaan. Hän oli kelpo poika, ennen kuin kerta\nerään Englantilaisen pertuska paljasti hänen aivonsa; mutta siitä\najasta hän jaarittelee joutavia, niin pian kun yhden maljallisen on\nkulauttanut suuhunsa. -- Virkkoiko lääkäri mitään sinulle, Eviot?\"\n\n\"Ei mitään muuta kuin vaan kielsi, ettei millään muotoa saisi teidän\nuntanne, armollinen herra, häiritä\".\n\n\"Ja sitä käskyä tulee sinun tyystin totella\", virkkoi ritari. \"Minä\ntunnen, että nyt saan unta, jota olen ollut vailla, aina sen perästä\nkun tään pahuksen haavan sain. -- Kumminkaan, jos jolloinkin tuli unet,\nei ne kestäneet kauemmin kuin silmänräpäyksen aikaa. Auta minua\nnuttuani riisumaan, Eviot\".\n\n\"Suokoon Jumala sekä hänen pyhä miehensä teille rauhaisaa unta,\narmollinen herra\", toivotti hovipoika, lähtien pois, sen jälkeen kuin\nhaavoitetulle herrallensa oli käsketyn avun suonut.\n\nHänen lähdettyään, ritari, jonka ajatukset alkoivat yhä enemmän\nsekaantua, mutisi muutamia sanoja pojan jäähyväis-siunauksen johdosta.\n\n\"Jumala -- ja hänen pyhätmiehensä -- olen aikanani nukkunut hyvään\nuneen semmoisen siunauksen jälkeen. Mutta nyt -- jos en herätessäni\npääsisi täyttämään korkealentoisia vallan ja koston toivojani, sitten\nmieluummin soisin, että tää nyt päätäni pyörryttävä uni olisi alku\nsiihen uneen, joka on saattava minun lainavoimani takaisin heidän\nalkuperäiseen olemattomuuteensa -- vaan en jaksa ajatella sen\npitemmälle\".\n\nNäin puhuen hän vaipui syvään uneen.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\n    Kun laskiaisna hulluteltiin.\n\n                  Scot'in laulu.\n\nYö, joka nyt peitti Ramornyn sairasvuoteen, ei ollut rauhalliseksi\nsallittu. Kaksi tuntia oli kulunut valkeansammutus-kellosta, jota\nsiihen aikaan soitettiin kello seitsemän ja jolloin kaikki muu paitsi\nrukousten, jonkun velvollisuuden tai irstaisuuden tähden valvovat,\nnoina vanhan-aikuisina aikoina menivät levolle. Vaan kun tämä oli\nlaskiais-päivän ilta, niin oli valvojissa niitä, jotka huvituksen\ntähden valvoivat, verrattomasti enemmän kuin muita mainittuja lajeja.\n\nAlhainen kansa oli koko sen päivän häärinyt ja ponnistellut voimiaan\npallosilla; korkeampi ja alhaisempi aatelisto olivat tappeluttaneet\nkukkoja sekä kuullelleet laulutyttöjen kevytmielisiä viisuja; porvarit\npuolestansa olivat täyttäneet vatsansa täpötäyteen rasvassa\npaistetuilla pannukakuilla sekä soppaleivällä s.o. kovasti paahdetuilla\nkaurajauhoilla, joiden päälle sitä rasvasta lientä, missä suolalihaa\noli keitetty, kaadettiin -- sama ruokalaji nytkään vielä ei ole\nvastahakoinen herkkuihin tottumattomille vanhan-aikuisille\nSkotlantilaisille. Nämät leikit ja ruoat olivat kaikki tälle päivälle\nomituiset. Juhlamenoihin kuului myös, että jumalinen kristitty illalla\njoi niin paljon väkevää olutta sekä viiniä, kuin hänen varansa vaan\nkannattivat; ja jos hän vielä oli nuori ja norja, piti hänen ottaa osaa\nrinkitanssiin taikka mennä _Morrice_-tanssijain joukkoon, jotka\nPerth'issä, niinkuin muuallakin, olivat omituisiin, eriskummallisiin\nvaatteisin puetut ja koettivat jos jollakin tempuilla osoittaa\nnorjuuttansa ja nopsuuttansa. Kaikkeen tähän huvittelemiseen oli syynä\nse varovainen ajatus, että kun nyt Pitkä paasto laihan ruokansa sekä\nmuun itsensä-kieltämisen kanssa kohta alkoi, oli viisainta, jos\nkuoleman-alainen ihmis-parka tuohon lyhyesen vielä suotuun väli-aikaan\ntahtoi niin paljon turhamaista, lihallista nautintoa kuin mahdollista.\n\nTavalliset ilot oli siis pidetty, ja useimmissa kaupungin osissa\nolivatkin nuo jo tavalliseen aikaan loppuneet. Aatelisherrat olivat\nerittäin pitäneet huolta, ettei taas uusia kahakoita nousisi heidän\nväkensä sekä porvarien välillä. Laskiaisilossa ei ollut siis tällä\nkertaa tapahtunut yhtä monta tapaturmaa kuin tavallisesti: ainoasti\nkolme miestappoa sekä joku joukko jäsenten katkaisemisia, joista, kun\nne olivat sattuneet halpa-arvoiselle ihmiselle, ei viitsitty mitään\ntutkintoa pitää. Laskiais-ilta siis ylimalkain päättyi sangen\nrauhallisesti; ainoasti muutamissa paikoissa ilo ei vielä tahtonut\nloppua.\n\nYksi tanssija-parvi, joka erittäin oli vetänyt huomiota puoleensa ja\nollut suosittu, näkyi olevan vastahakoinen huvituksestansa vielä\nlakkaamaan. Tässä parvessa oli kolmetoista miestä, jotka kaikki olivat\nsamaan tapaan puetut. Heillä oli kaikilla näet tiukat, konstikkailla\npaikoilla ja päärmeillä varustetut säämiskäiset tröijyt; päässä oli\nvihriäiset, hopeahetaleilla ja punanauhoilla koristetut lakit, jaloissa\nvalkoiset kengät! tiukusia oli helisemässä polvissa sekä pitkin sääriä,\nja kädessä oli paljaat miekat. Tämä korea naamiojoukko, kuninkaan\nnähden tanssittuaan miekka-tanssia, suurella aseitten kalkuttelemisella\nsekä kaikenlaisilla eriskummallisilla ruumiinvääntelemisillä, meni\nsitten jatkamaan lystiä leikkiänsä Simo Hanskurin oven eteen. Siellä he\nuudestaan näytettyään norjuuttansa, kulauttivat suuhunsa viiniä,\ntarjoillen sitä myös katselijoille, ja kaikuvalla eläköönhuudolla\njoivat Perth'in kaupungin Kaunottaren maljan. Ukko Simo nyt astui\nulos kynnykselleen kaupunkilaistensa kohteliaisuudesta kiittämään,\nja myös puolestaan tarjosi viiniä, esittäen Perth'in iloisten\nMorrice-tanssijain maljan.\n\n\"Kiitoksia Simo vaari\", vastasi yksi heistä, joka teeskellyllä\nkimakkuudella koetti peittää Olivier Proudfuten tavallista nenäkästä,\nomarakasta ääntä. Mutta pikkuinen vilahduskin teidän suloisesta\ntyttärestänne olisi meille nuorille pojille ollut makoisempi kuin\nkaikkein Malvoisier'in viinamäkien mehu\".\n\n\"Kiitoksia, naapurit, ystävyydestänne\", vastasi hanskuri. \"Mutta\ntyttäreni ei voi hyvin eikä voi tähän kolkkoon yö-ilmaan tulla ulos.\nVaan jos tää nuori heitukka tässä, jonka ääntä minä vähän kuin tutuksi\ntunnustelen, tahtoo minun matalaan majaani astua sisään, niin hän voi\ntyttäreltäni ottaa vastaan kiitokset teille kaikille\".\n\n\"Tuo ne terveiset sitten meille Griffin'in krouviin\", huusi muu\ntanssijajoukko kumppalilleen, jolle yksin kaikista oli Katrin näky\nsuotu. \"Siellä me aivomme pitää tervetuliaiset paastolle ja juoda vielä\nyhden maljan kaunoisen Katrin kunniaksi\".\n\n\"Odottakaa sitten puolituntinen\", sanoi Olivier, \"ja koetelkaa kuka\nteistä saa suurimman pikarin tyhjennetyksi sekä huikeimman laulun\nlauletuksi. Iloita pitää, niinkauan kuin tätä lyhyttä laskiais-päivän\nyötä vielä kestää, vaikka olisikin suuni päästöpäivän koittaessa jo\niäksi suljettu\".\n\n\"Hyvästi sitten\", huusi muut tanssikumppalit, \"hyvästi uljas\nlakin-tekijä, siksi kun taas tulemme yhteen\".\n\nJoukko siis jatkoi kulkuansa, tanssien ja laulaen, neljä soittoniekkaa\netupäässänsä. Mutta heidän johtajansa vei Simo Hanskuri huoneesensa ja\nistutti hänet tuolille ruokakammarin takan viereen.\n\n\"Mutta missäs nyt on teidän tyttärenne?\" kysyi Olivier. \"Sehän meitä\nmiekkamiehiä tänne viettelee\".\n\n\"Hän, totta puhuen, on omassa kammarissaan, Olivier naapuri; ja suorin\nsanoin, hän on vuoteen omana\".\n\n\"Vai niin -- no sitten minä tahdon mennä ylös hänen suruansa\nlievittämään. Te olette keskeyttäneet iloni, Hanskuri kummi, ja siitä\nolette minulle jotain palkkiota velkaa -- tämmöiselle lystiveikolle --\nen huoli menettää sekä suunkostukettani että myös silmänhuvikettani. --\nVai vuoteen omana hän on?\"\n\n    \"Tapa moinen on mulla ja koirallain\n    Tytön sairahan luokse me riennämme ain'.\n    Jos tyttösehen pipi sattuvi vaan,\n    Me kaks' koht' joudumme katselemaan.\n\n    Ja kun kuolen -- pakkohan kuollakin lie!\n    Tapin aivan alle mua hautaan vie;\n    Suu auki tahtoisin loikua näin\n    Kanss' koirani pienoisen vierekkäin\".\n\n\"Etkös voi edes silmänräpäyksen aikaa olla totinen, naapuri Proudfute?\"\nsanoi hanskuri; \"minulla olisi vähän puheltavaa sinun kanssasi\".\n\n\"Totinenko?\" vastasi lakintekijä; \"ykstotinenhan minä olen ollut kaiken\ntään päivää. Tuskinhan minä avaan suutani, ettei siitä tule jotakin\nkuolemasta, hautajaisista tai muista sellaisista -- ja nehän ovat\ntotisimmat puhe-aineet, joista minä tiedän\".\n\n\"Pyhä Johannes auttakoon!\" sanoi hanskuri. Eihän ne vaan lie enteitä?\"\n\n\"Ei, ei vähääkään -- ei nuot mustat mietteet kumminkaan minun omaa\nkuolemaani ennusta. Minä olen syntynyt onneatuovan tähden vaikutuksen\nalla ja aion elää vielä viisikymmentä vuotta eteenpäin. Mutta muistanpa\ntuota mies-parkaa -- tuota Douglas'in seuralaista, jonka hakkasin maahan\nPyhän Valentin'in päivän aatto-yönä -- hän kuoli viime yönä --se asia\nminun omaatuntoani rasittaa ja nostaa tuommoisia surullisia ajatuksia.\nVoi, Simo vaari, meille miekkamiehille, jotka vihan-vimmassamme verta\nvuodatamme, tulee toisinaan raskas hetkinen --soisinpa joskus ettei\npuukkoni koskaan olisi leikannut muuta kuin villalangan päitä\".\n\n\"Ja minä soisin ettei minun puukkoni olis koskaan leikannut muuta kuin\npukin nahkaa, sillä onpa se joskus omiin sormiinikin luiskahtanut.\nMutta hyvin voitkin säästää katumustasi tällä erää; ei siinä kahakassa\ntullut muuta kuin yksi mies vaarallisesti haavoitetuksi -- se oli se,\njolta Heikki Seppä hakkasi käden poikki, ja se on jo terve. Se on Musta\nOventin, yksi ritari Juhana Ramornyn miehistä. Hänet lähetettiin salaa\npois hänen kotipaikallensa, Fifen lääniin\".\n\n\"Mitä! Musta Oventinkö? -- No sehän juuri on sama mies, jota Heikki ja\nminä -- me kun aina taistelemme olkapää olkapäässä -- sivalsimme\nmolemmat yht'-aikaa, niin kuitenkin, että minun sivallukseni kerkesi\nsilmänräpäystä ennen. Pelkäänpä siitä vielä pahempaakin tulevan, ja\nniin ylituomarikin pelkää. -- Vai hän on tullut terveeksi? No sitten\nvoin olla iloinen, ja koska et tahdo antaa minun nähdä kuinka sievältä\nKatri yötröijyssänsä näyttää, niin lähden täältä Griffin'in ravintolaan\nminun tanssikumppalieni luokse\".\n\n\"Ei, viivy vielä hetkinen. -- Sinä olet Wynd'in Heikin hyvä ystävä ja\nolet ottanut yhden ja toisen hänen töistänsä omikses, tään äsköisen\nmuun muassa. Soisinpa että myös voisit puhdistaa hänet toisistakin\npahanteoista, joista huhu häntä syyttää\".\n\n\"No, senpä vannon miekkani kahvan kautta, että ne syytökset ovat\nvalheita, mustia kuin helvetti, Simo vaari! Mitä! -- teräs ja kilpi!\neikö miekkamiehet pitäisi yhtä?\"\n\n\"No, no, naapuri lakintekijä, maltapas nyt vaan mielesi; voisit sinä\nnyt tehdä sepälle ystävyyden työn, jos tämän asian oikealle tolalle\nsaattaisit. Minä olen valinnut sinut neuvoittelukumppalikseni tässä\nasiassa -- en juuri siksi, että pitäisin sinua viisaimpana päänä\nPerth'in kaupungissa, sillä niin sanoen valehteleisin\".\n\n\"Niin, niin\", vastasi itseensä tyytyväinen lakintekijä; \"kyllähän minä\ntiedän missä vikani on -- te viisaat miehet pidätte meitä kiivaita\nmiehiä houkkapäinä -- olenpa mar' minä kuullut ihmisten sanovan Wynd'in\nHeikkiä siksi sen seitsemänkin kertaa\".\n\n\"Sointuupa myös viisas ja kiivas yhteen sangen hyvin\", virkkoi\nhanskuri; \"mutta olethan sinä hyväsydäminen mies, ja rakastat\nluullakseni kumppalias. Meidän välimme hänen kanssaan, katsopas, on\ntätä nykyä sangen huono. Tiedäthän että on ollut vähän puhetta\nnaimisliitosta minun tyttäreni Katrin ja Heikki Sepän välillä?\"\n\n\"Olen ma kuullut lintusten jotain semmoista laulelevan Pyhän Valentinin\npäivän aamun perästä. -- Voi! se, jolle Perth'in kaupungin Kaunotar\ntulee omaksi, on onnellinen mies -- vaan pilaa sentään avioliitto myös\nmonta iloista poikaa. Minäkin hiukan kadun -- --\"\n\n\"Heitä jo nyt hiiteen katumuksesi täksi kertaa\", keskeytti\nhanskuri joksenkin närkkäästi. \"Katsopas, Olivier, muutamat noista\njuoru-ämmistä, joiden aina pitää pistää nenänsä jokamiehen puuroon,\novat panneet sen huhun liikkeelle, että muka Heikki seurustelee\nlaulutyttöin sekä muiden senkaltaisten kanssa. Se kävi Katrin\nsydämelle, ja minäkin katsoin loukkaukseksi lapselleni, että seppä\njuuri sinä päivänä, jolloin hänellä vanhan tavan nojassa olisi ollut\nkyllä tilaisuus ajaa asiatansa edemmäksi, ei tullutkaan pitämään seuraa\nKatrille, niinkuin Valentini-kumppanin olisi sopinut, vaan antautui\nkumppaliksi mokomille. Senvuoksi minä vanha kiivas hupsu, kun Heikki\nmyöhään Valentinin päivän iltana tuli tänne, en päästänytkään häntä\nsisään, vaan käskin hänen mennä takaisin kotiinsa sen kumppalin luo,\njonka hän sinne oli jättänyt. En ole tavannut häntä sen jälkeen, ja\nolen ruvennut ajattelemaan, että kenties olin kovin hätäinen. Katri on\nainoa lapseni, ja ennen soisin häntä haudan kuin irstailijan omaksi.\nMutta luulinpa tähän saakka tuntevani Heikin perin pohjin, niinkuin\noman poikani. En voi uskoa että hän meille on voinut semmoista\nhäväistystä tehdä, ja saattaapa olla, että hän sen syytöksen saisi\npoisselitetyksi. Minua neuvottiin kysymään Dwining'iltä, jonka\nsanottiin tulleen vastaan, silloin kun Heikki tuota valittua kumppalia\ntalutteli -- ja jos saa hänen sanojaan uskoa, se tyttö oli sepän\nserkku, Johanna Letham. Mutta tiedänhän että tuo apteekkari aina puhuu\ntoista kielellänsä, toista irvistyksillänsä. -- Sinulla, Olivier, on\nliian vähän älyä -- kovin tarkka rehellisyys, arvelin sanoa, että voisit\nvalehdella -- ja koska Dwining puhui vähän sinnepäin, että muka sinäkin\nsen tytön näit -- --\"\n\n\"Minäkö hänet näin, Simo Hanskuri! Sanooko Dwining minun nähneen sen\ntytön?\"\n\n\"Ei juuri niin -- vaan hän sanoi sinun _kertoneen_ hänelle, että\ntapasit sepän semmoisessa seurassa\".\n\n\"Hän valehtelee ja minun tekisi mieleni survoa hänet mäsäksi\nhuhmaressa!\" sanoi Olivier Proudfute.\n\n\"Mitä? Etkös siis koskaan ole kertonut hänelle semmoisesta\nkohtauksesta?\"\n\n\"Mitäs siitä jos niin teinkin?\" sanoi lakintekijä. \"Vaan eikö\nhän vannotulla valalla luvannut, ettei kenellekään muulle\nkuoleman-alaiselle kertoisi, mitä hänelle olin jutellut? Ja siksi on\nhän, sitä teille kertomalla, tehnyt itsensä valapatoksi\".\n\n\"Et sinä siis\", kysyi taas hanskuri, \"kohdannutkaan seppää tuommoisessa\nkevytmielisessä seurassa?\"\n\n\"No hiisi! kenties kohtasin, kenties en. Ajatelkaa vaan, Simo vaari --\nolenhan minä jo neljä vuotta ollut nainut mies -- kuinkas te siis\nvoitte luulla minun muistavan minkänäköinen on laulutytön sääri, tai\nhänen hameensa pitsipäärmäys, tai millä lailla hänen jalkansa\nkepsuttelee j.n.e. Ne asiat minä jätän naimattomille hulivileille,\nsemmoisille kuin Heikki ystävälleni\".\n\n\"Summa on siis se\", sanoi hanskuri, kovasti suuttuneena, \"että sinä\nkohtasit häntä Valentinin-päivänä kulkemassa julkisella kadulla -- --\"\n\n\"Eipä toki niin, naapuri. Minä kohtasin häntä yhdellä Perth'in\nkaupungin syrjäisimmistä, pimeimmistä raitesta pyrkimässä suoraa tietä\nkotiansa kohti. Kaluja ja kiluja hän, niinkuin kohtelias teikkari\nainakin, kantoi kaikkia -- rakas koira oli toisella käsivarrella,\ntoisella käsikynkällä talutti hän itse lutkaa -- sievännäköinen minun\nmielestäni kylläkin\".\n\n\"No, Pyhä Johannes auttakoon!\" virkkoi hanakuri, \"tämäpä on semmoinen\nhäväistys, että vihan vimmassa tekisi mieli luopua kristin-uskostaan ja\nkääntyä Mahomedin palvelijaksi! Mutta eipä seppä enää saa tyttärestäni\nnähdä vilaustakaan! Mieluummin antaisin Katrin mennä Vuoristoon, jonkun\npaljassäären vuorirosvon kumppaliksi, kuin naittaisin hänet miehelle,\njoka tämmöisenä aikana niin vähän huolii kunniastaan sekä siveyden\nvaatimuksista -- Hyi semmoista!\"\n\n\"Hist, hist, Simo vaari!\" vastasi vapaamielinen lakintekijä; \"te ette\nmuista: nuoruus ja hurjuus! He eivät pitäneet kauan seuraa -- totta\npuhuen minä vähäisen väijyskelin -- ennen päivännousua näin sepän\njälleen saattavan maakuljeksija-prinsessaansa Pyhän Neitsyen portaille,\nettä tyttö Tay-jokea myöten saisi Perth'istä pois lähteä. Ja sen\ntiedän, sillä niiltä kävin kuulustamassa, että tyttö jaalassa meni\nDundeehen. Se oli siis, niinkuin näette, vaan tuommoinen pieni nuoren\nmiehen kepponen\".\n\n\"Ja hän tuli tänne\", sanoi Simo katkerasti, \"tyttäreni puheille, vaikka\nhänellä samalla aikaa oli portto kotona odottamassa! Mieluummin\nkuulisin hänestä, että hän on koko tusinan miehiä tappanut! -- Ei tästä\nauta sen enempää puhua -- varsinkaan ei auta, jos sinä puhut, Olivier\nProudfute, joka, josko et itse lienekään samanlainen, kuitenkin\nmielelläs tahtoisit olla. Vaan --\"\n\n\"Kuulkaas, älkääs sitä toki noin pahaksi panko\", virkkoi Olivier, joka\nnyt rupesi ajattelemaan, mitä pahaa hänen lörpöttelemisensä oli tehnyt\nhänen ystävälleen, ja mihinkä vimmaan Heikki oli kiihtyvä, kun saisi\ntietää, että lakintekijä oli kielinyt asian, vaikka kohta se oli\ntapahtunut enemmän turhamielisyydestä, kuin pahalla tarkoituksella.\n\"Ajatelkaa\", jatkoi Olivier, \"että nuoruudella on omat vikansa. Kiusaus\nvoi saattaa ihmisen tämmöiseen kepposeen, ja rippituolissa niistä\njälleen pääsee puhtaaksi. Enpä huoli salata teiltä, että, vaikka minun\nvaimoni on niin kelpo aviokumnppali kuin suinkin joku tässä\nkaupungissa, minä itsekin -- --\"\n\n\"Suu kiinni, sinä hupsu suupaltti\", sanoi hanskuri tulisimmalla\nvihastuksella; \"sinun lempiseikkasi ja tappelusi ovat kaikki yhtä\ntyhjää valhetta. Jos et voi olla valehtelematta, koska se sinun\nluonteeses näkyy kuuluvan, miksi et kumminkaan keksi semmoisia\nvalheita, joista sinulle olisi jotain kunniaa? Enkö minä näe aivan\nsinun läpitses, niinkun näen tulen huonon lyhdyn sarvisten seinäin\nläpi? Enkö minä vai tiedä, sinä likainen mätälankojen kutoja, että jos\nvaimos olisi sattunut kuulemaan taannoisen kerskauksesi, sinä yhtävähän\nuskaltaisit ikinä enää astua oman talosi kynnyksen yli, kuin mittaella\nmiekkaa kahdentoistavuotisen poikasen kanssa, joka ensikertaa eläissään\non tempaissut teräksen ulos tupesta? Pyhä Johannes auttakoon! Eipä se\nolisikaan muuta kuin ansaittu palkka sun kielimistäs, jos veisin\nMarketalles tiedon sinun lysteistä kerskauspuheista\".\n\nLakintekijä, tämän uhkauksen kuullessaan, säpsähti, aivan kuin nuoli\nolisi äkkiä vingaissut hänen päänsä ohitse. Ja hänen äänensä vapisi,\nkun hän vastasi: \"Kuulkaas, hyvä Hanskuri vaari, kylläpä te liian paljo\nharmaisin hiuksihinne turvaattekin. Muistakaa toki, hyvä naapuri, ettei\nnäin nuoren miekkamiehen sopisi teidän kimppuhunne käydä. Ja mitä minun\nMarkettaani koskee, niin luotan täydesti teihin; sillä en tunne ketään,\njoka olisi vähemmin kuin te taipuvainen perheellistä rauhaa\nhäiritsemään\".\n\n\"Älä siihen liioin luota, sen houkkapää\" virkkoi vimmainen hanskuri,\n\"vaan korjaa luusi sekä tuo tynkkä, jota pääkses sanot, pois käsistäni,\netten minä lainaa takaisin viittä minuuttia nuoruuteni ajasta ja\nmuserra sun kalloas!\"\n\n\"Te olette tätä Laskiais-iltaa liian iloisesti viettäneet, naapuri\",\nvirkkoi lakintekijä, \"ja minä nyt siis sanon teille jäähyväiset --\nhuomenna, kun taas tavataan, ollaan paremmat ystävykset\".\n\n\"Ulos huoneestani nyt täksi kertaa!\" huusi hanskuri. \"Oikeinpa hävettää\nminua, että tuommoinen joutava juorupussi kuin sinä on voinut saada\nsydämeni näin liikutetuksi -- Sinä pöllö -- raato -- kielilerkku\nnarri!\" huusi hän vielä jäljestä, kun lakintekijä läksi, ja sitte hän\nvaipui tuolille. \"Ettäpä tuommoinen ijän-ikuinen valehtelija ei osannut\nnyt keksiä jotain valhetta ystävänsä häpeän peitoksi! Ja minä -- mitäs\nminä sitten olen, joka toivon että tämä törkeä häväistys minua sekä\nminun tytärtäni vastaan olisi tullut jollakin peitetyksi? Vaan niin\nsuuressa arvossa minä pidin Heikkiä, että olisin hartaasti uskonut\nkömpelöimmänkin valheen, minkä tuo juorueleva pöllö olisi syöttänyt\nminulle. Mutta -- mitäs siitä apua, että sitä asiaa ajattelen. Meidän\nkunniallinen nimemme on pidettävä puhtaana, vaikka kaikki muu menisi\nnurin narin\".\n\nSillä välin kun hanskuri näin päivitteli sitä, että mielipahakseen oli\nsaanut vahvistuksen jutulle, jota mielellään olisi pitänyt valheena,\noli ulos-ajetulla morrice-tanssijalla, tämän Helmikuun-yön pimeydessä\nja kylmyydessä, aikaa mietiskellä mitä tuosta hanskurin\nhillitsemättömästä vihastuksesta oli syntyvä.\n\n\"Mutta ei se vielä ole mitään,\" ajatteli hän itsekseen, \"Wynd'in Heikin\nvimmastuksen rinnalla. Onpa hän joskus surmannut miehen paljon\nvähemmästäkin syystä, kuin vihan laittamisesta hänen sekä Katrin ja\ntuon tulisen vanhan ukon välille. Tosiaankin olisi ollut viisaampi\nsanoa, etten ollut nähnyt mitään. Mutta halu olla olevinani aika\nlystiveikko -- niinkuin muuten todella olenkin -- kokonaan sai vallan\nminussa. Olisiko minun nyt parempi mennä noihin pitoihin Griffin'in\nkrouvissa loppuun asti osaa-ottamaan? Mutta sitten Marketta toruu, kun\nkotiin tulen -- vaikka pitäisihän mulla nyt pyhäpäivänä olla jotain\netuoikeuksia. Niin, nyt tiedän -- en lähdekään krouviin -- lähdenpä\nvaan sepän luo, joka varmaankin on kotona, koska ei kukaan ole nähnyt\nhäntä täänpäiväisissä ilon-pidoissa. Minä koetan päästä sovintoon hänen\nkanssaan ja tarjoun sovinnonhierojaksi hänen sekä hanskurin välillä.\nHeikki on yksinkertainen, suora mies, ja vaikka hän kahakassa, arvelen\nma, lieneekin vankempi minua, voinpa kuitenkin puheessa taivuttaa hänet\nvaikka kuinka tahdon. Kadut nyt jo ovat rauhalliset -- yö on myös\npimeä, ja voinhan paitsi sitä pujahtaa pois tieltä, jos reuhaajoita\nkohtaan. Kyllä ma lähden sepän luokse, ja kunhan saan hänet\nlepytetyksi, vähät minä sitten huolin Simo ukosta, St. Ringan auttakoon\nminut vaan ulos tään-yöllisestä pulasta, kyllä mä sitten ennen leikkaan\nkieleni poikki, kuin toistamiseen saatan sillä pääni tämmöiseen\nvaaraan! Tuo ukkokin tuossa, kun sydämensä oli kiihtynyt, näytti\npikemmin semmoiselta, jonka virkana on härän nahkaisten kylterien\nhalkaiseminen, kuin vuohennahkaisten sormikkaitten leikkaaminen\".\n\nNäissä miettein mahtava Olivier astui nopeasti, vaikka niin hiljaa kuin\nmahdollista, Wynd-kadulle päin, missä niinkuin lukijat jo tietävät,\nsepällä oli asuntonsa. Mutta kova onni ei ollut vielä tehnyt kaikkia\nkepposiansa lakintekijälle. Poiketessaan Isollekadulle, kuuli hän aivan\nlikeltä musiikin rämähdyksen ja sitten pitkää hurraamista.\n\n\"Ne on iloiset kumppalini, morrice-tanssijat\", ajatteli hän. \"Tuntisin\nminä ukko Jeremiaksen kitarrin vaikka sadastakin. Annas kun koetan\npäästä kadun poikki, ennen kuin he ovat ohitse menneet. Jos he minut\nkeksivät, niin luulevat minun olevan jollakin pienellä salaisella\nretkellä, ja se on lisäävä mainettani miekkamiehenä\".\n\nTässä halussaan tulla kuuluksi lystiveikkoin sekä uljasten\nmiekkamiesten joukossa, jota kuitenkin hänen sydämensä pohjasta\nvarovaisuus vähän vastusteli, yritti lakintekijä pujahtaa kadun poikki.\nMutta pauhaajoilla, ketä lienevätkin olleet, oli tulisoihdut kädessä ja\nnäiden valo sattui Olivier'iin, jonka puku paitsi sitä, vaalean\nvärillisyytensä vuoksi, oli sitä näkyvämpi. Yleinen huuto: \"Saalista,\nsaalista!\" kajahti, voittaen soittoniekan rämpätyksen, ja ennen kun\nlakintekijä oli vielä kerjinnyt päättää, oliko parempi paeta vai pysyä\npaikallaan, tarttui jo häneen kaksi nopsaa nuorta miestä, jotka olivat\npuetut eriskummallisiin naamiopukuihin, ollen olevinansa metsäläisiä,\nja heiluttelivat suuria nuijia kädessään. He lausuivat hänelle\nsynkällä äänellä: \"Antau vangiksi, sinä hely- ja hetale-mies! Antau,\ntulkoon apua tahi ei, muuten, sen takaamme, olet kohta kuollut\nmorrice-tanssija!\"\n\n\"Kellekäs minun pitää antautua vangiksi?\" kysyi lakintekijä vapisevalla\näänellä. Sillä vaikka hän näki joutuneensa keskelle naamiojoukkoa, joka\nvaan lystiä piti, huomasi hän kuitenkin samassa, että he olivat paljon\nkorkeampaa säätyä, ja häneltä masentui rohkeutensa, jota hän olisi\ntarvinnut, pitääkseen paikkaansa leikissä, missä alhaisemmalle helposti\nsaattoi käydä pahasti.\n\n\"Vieläkö puhut vastaan, orja?\" vastasi toinen naamusmies, \"ja pitääkö\nmun, kohta paikalla sinua löylyttämällä, todistaa että sinä olet\nvanki?\"\n\n\"Ei millään muotoa, mahtavat Indian miehet\", vastasi lakintekijä,\n\"kyllähän minä kernaasti olen teille mieliksi\".\n\n\"Tule sitten\", käskivät kiinni-ottajat, \"tule sitten kumartamaan\nNaamiopelein Keisaria, Tanssijain Kuningasta sekä Yöretkien\nSuuriruhtinasta, ja selittämään minkä oikeuden nojassa olet niin rohkea\nja täällä jaloillas kepsuttelet, kilkuttelet sekä kenkänahkaa\nkuluttelet hänen valtakuntansa rajain sisässä, käymättä hänelle veroa\nmaksamassa. Etkös tiedä, että sillä olet tullut maankavaluuteen\nsyypääksi?\"\n\n\"Se olisi liika rangaistus mielestäni\", virkkoi Olivier parka, koska en\ntietänytkään teidän armollisen herranne pitävän valtaansa tänä yönä.\nMutta kyllä mielelläni tahdon maksaa sakkoa rikoksestani, jos\nlakintekijä-paran kukkaro saanee sen sovittaa viinikannullisella tai\njollakin muulla sentapaisella\".\n\n\"Viekää hänet keisarin eteen!\" huusivat kaikki yhtä suutansa, ja\nmorrice-tanssija vietiin hoikan, mutta norjan ja sievännäköisen\nnuorukaisen eteen, jolla oli komea puku. Vyö sekä kruunu olivat\nriikinkukon sulkasista, joita silloin tuotiin Itämailta asti ja\npidettiin kovin harvinaisina ihmeinä. Yllään hänellä oli lyhyt tröijy\nsekä ihokas partin-nahasta, jota paitsi hän oli ylt'-yleensä puettu\nihonkarvaiseen silkkiin, niin että hän kokonaan oli sennäköinen,\njommoiseksi Indian kuninkaita silloin luultiin. Jalassa oli virsut,\npunaisilla silkkipauloilla kiinnitetyt, ja kädessä jonkunlainen viuhka,\njommoisia korkeasukuiset rouvat siihen aikaan käyttivät, myöskin tehty\nvihkoksi eli tupsuksi kokoon sidotuista riikinkukon sulkasista.\n\n\"Mitä miehiäsi sinä olet\", kysyi Indialais-kuningas, \"joka uskallat\nsitoa morrice-tiukusia aasin kavioihin? -- Kuules, veikkonen, puvustas\npäättäin luulisi sinun olevan meidän alamaisiamme, koska meidän\nvaltaamme kuuluu koko Lystilän kansa, kaikenlaiset naamiomiehet sekä\nsoittoniekat siihen luettuna. -- Mitä! -- onkos sulla kieli\nkammitsassa? Hän on viiniä vailla -- tarjotkaa hänelle pähkinällinen\nsekt-viiniä\".\n\nSummattoman suuri ontelo kurpitsi, täynnä sekt-viiniä kohotettiin\npahantekijän huulille, ja samassa kuningas käski: \"Pureppas nyt tää\npähkinäinen rikki, ja tee se somasti, ilman irvistelemättä\".\n\nMutta Olivier'ia, vaikka hän ei suinkaan olisi hylännyt kohtuullista\nsiemausta tarjona olevata hyvää viiniä, kuitenkin peloitti tuo iso\nmäärä, jota häntä käskettiin nielemään. Hän otti kulauksen ja sitten\nanoi armoa.\n\n\"Älkää pahaksi panko, armollinen majesteetti, vaan minulla on vielä\npitkä matka, ja jos kulauttaisin suuhuni kaiken tuon mitan, jota te,\narmollinen kuningas, hyväntahtoisesti tarjootte ja josta nöyrimmästi\nkiitän, niin en enää pääsisi harppaamaan tään katu-ojankaan poikki\".\n\n\"Vai sinulla on vielä nyt niin norjat jalat? No, hypähdäpäs sitten yksi\nkerta -- haa! yks, kaks, kolme -- sepä oivallista! Ja vielä kerta --\nkannustelkaapas häntä hiukan\" -- yksi seuralaisista sivalsi Olivier'iä\nkepeästi miekallaan -- \"kas se oli paras hyppäys kaikista -- hän\nhyppäsi aivan kuin kissa räystäs-kourussa! Tarjotkaa hänelle pähkinän\nmehua vielä toistamiseen -- ei, ei väkisin -- hän on maksanut sakkonsa,\neikä siis ole ansainnut ainoasti vapauttansa, vaan vielä palkintoakin\nlisäksi. Polvilles, mies, polvilles, ja nouse sitten Kurpitsin\nritariston jäsenenä! Mikäs on nimes? Ja antakoon minulle joku\nmiekkansa\".\n\n\"Olivier on nimeni, hyvä herra -- kuninkaallinen majesteetti,\narvelinkin sanoa\".\n\n\"Vai Olivier! No sittenhän jo kuulutkin Kaarle Suuren kahdentoista\nsankarin joukkoon, ja sattumus tekee aiotun armon-osoitukseni\ntarpeettomaksi. Nouse siis, Olivier Kattopäre, kunniallisen Kurpitsin\nritariston jäsen -- nouse Hullutuksen nimeen, -- sitten lähde omille\nasioilles ja mene hiiteen\".\n\nNäin sanoen naamiojoukon kuningas sivalsi miekan lappeella lakintekijää\nselkään sangen tuntuvasti. Olivier parka puolestaan kavahti ylös\nsuuremmalla nopsuudella, kuin mitä siihen asti oli hänessä nähty, ja\nläksi, kiihtyen vauhdissaan hänen jäljestään kaikuvasta naurusta sekä\nhuudosta, juoksemaan niinkuin kettu, jota koirat ajaa. Tästä\njuoksustaan ei hän lakannut, ennen kun oli saapunut sepän talon eteen.\n\nVasta silloin kun hän jo oli kerran oveen kolkuttanut, muisti\nsäikähtynyt lakintekijä, että hänen oikeastaan olisi pitänyt ensin\nmiettiä, mitenkä hänen tulisi astua Heikin eteen ja pyytää anteeksi,\nsiitä että niin ajattelemattomasti oli ilmoittanut sepän salaisuuden\nSimo Hanskurille. Ensimmäiseen kolkutukseen ei tullut mitään vastausta,\nja kenties lakintekijä, koska hänessä tällä lyhyellä, hänelle suodulla\nmietintö-ajalla yllämainitut ajatukset nousivat, olisi luopunut\npäätöksestään ja lähtenyt omaan kotiinsa, uskaltamatta sepän puheille\nmennä. Mutta joku kaukaa kajahtava soiton-rämähdys nosti hänen\npelkonsa, että hän uudestaan voisi joutua saman iloisen naamiojoukon\nkäsiin, josta juuri oli päässyt. Hän kolkutti siis uudestaan sepän\noveen hätäisellä, vapisevalla kädellä. Kohta säikähdyttikin nyt häntä\nHeikki Sepän syvä, vaikkei pahansointuinen ääni, joka huoneen sisästä\nvastasi: \"Kuka pyrkii sisään tällä hetkellä? -- Ja mikä on asiana?\"\n\n\"Minä se olen -- Olivier Proudfute\", vastasi lakintekijä. \"Minulla\nolisi lysti leikkipuhe sinulle kerrottava, Heikki veikkoseni\".\n\n\"Vie hullutuksesi toisille markkinoille. Minä en ole tätä nykyä\nleikkituulella\", sanoi Heikki. \"Mene tiehes -- en huoli nähdä ketään\ntänä iltana\".\n\n\"Mutta, veikkonen -- hyvä veikkoseni\", jatkoi uljas miekkamies ulkona,\n\"minua pahat ilkiöt ajavat takaa, ja minä tahtoisin päästä sinun\nkatokses suojan alle!\"\n\n\"Sinua hupsua!\" vastasi Heikki. \"Eihän yksikään tunkiokukko, ei\nhuonoinkaan niistä kaikista, joita on tappelutettu tänä laskiaisena,\nviitsisi pöyristyttää höyheniään semmoisen petturin tähden kuin sinä\nolet!\"\n\nJuuri nyt helähti taas soitto, lakintekijän mielestä paljon likempää,\nja siitä nousi hänen pelkonsa yli kaiken määrän. Äänellä, joka\npeittämättömästi kipeintä pelon tuskaa ilmoitti, huusi hän: \"Vanhan\nkumppaliutemme tähden sekä autuaan Pyhän Neitsyen vuoksi, päästä minut\nsisään, Heikki, jos et tahdo saada nähdä kynnyksesi edessä veristä\nruumista, verenjanoisten Douglas'in miesten tappamaa miestä!\"\n\n\"Se olisi häpeä minulle\", arveli hyvänluontoinen seppä; \"ja saattaishan\nolla, että hänen henkensä todellakin on vaarassa. Onhan niitä\nverenhimoisia haukkoja, jotka varpuseenkin iskevät yhtä hyvin kuin\nhaikaraan\".\n\nTätä puoleksi ajatellen, puoleksi mutisten, avasi Heikki lujasti\nteljetyn ja lukitun ovensa, aikoen ensin tarkastella vaaran\ntodellisuutta, ennen kun salli kutsumattoman vieraansa astua sisään.\nMutta samassa kun hän tirkisti ulos, asian laitaa tiedustellen, kiiti\nOlivier sisään, niin kuin säikähtynyt metsäkauris viidakkoon, ja\nkyykähti jo sepän takkavalkean ääreen, ennen kun Heikki oli kerjinnyt\nkatsahtaa oikealle sekä vasemmalle katua pitkin ja vakautua siitä ettei\nollut ketään vihollista pakolaista peräänajamassa. Seppä lukitsi siis\novensa jälleen ja palasi kyökkiin, pahoilla mielin siitä, kun oli\nsurkuttelevaisuuden antanut häiritä itseään synkkämielisessä\nyksinäisyydessään. Olisipa hänen toki pitänyt tietää, että tää hänen\npelkurimainen kaupunkilaisensa kovinkin helposti säikähtyi tyhjästä.\n\n\"Mitä se on?\" virkkoi hän jotenkin kylmäkiskoisesti, kun näki\nlakintekijän aivan huoletonna istuvan hänen valkeansa ääressä. \"Mitä\nhullua melua tää on, mestari Olivier? -- Enpä voi nähdä ketään\nlikimailla, joka sinulle aikoisi pahaa tehdä\".\n\n\"Anna minulle juomista, veikko kulta\", sanoi Olivier; \"aivan olen\nhengästyksissä, siitä kun tänne juoksin niin kovasti\".\n\n\"Minä olen vannonut\", virkkoi Heikki, \"ettei tässä talossa tule mitään\niloa pidetyksi tänä iltana. -- Olen arkivaatteissani, niinkuin näet,\nenkä vietä pyhää, vaan pidän paastoa. Sinä näyt jo saaneen kyllikses\nväkeviä, täksi pyhäpäivän illaksi, sillä jo kielesi kangertelee -- jos\ntahdot enempää olutta taihi viiniä, saat mennä muualle\".\n\n\"Kyllä jo olen väkeviä liiaksikin saanut tän' iltana\", virkkoi Olivier\nraukka; \"onpa minua melkein hukutettukin väkeviin juomihin. -- Tuota\nhiiden kurpitsia! -- Annas mulle vaan tilkkanen vettä, veikko kulta --\net toki suinkaan antane minun sitä turhaan pyytää? Taikka, jos niin\ntahdot, anna tuopillinen kylmää kaljaa\".\n\n\"No, jos ei muuta\", virkkoi Heikki, \"se ei saa puuttua. Mutta mahtoipa\nse ollakin aika vaara sulla, joka sinut nyt pakoittaa jompaakumpaa\nnoista mainituista juomista pyytämään\".\n\nNäin sanoen hän täytti tuopin läheisestä tynnyristä, ja antoi sen\nvieraalleen. Olivier otti sen ahneesti, nosti sen suulleen vapisevalla\nkädellä, ja joi sen tyhjäksi huulilla, jotka halusta värisivät; ja\nvaikka juomansa oli sitä laihaa lajia, jota hän oli pyytänyt, oli\nOlivier niin suuresti virvoituksen tarpeessa pelästyksen sekä edellisen\nilonpidon perästä, että hän, jälleen asettaessaan tuoppia pöydälle,\nsyvästi huoahti mielihyvästä, ja sitten pysyi ääneti.\n\n\"No, nyt kun olet saanut juomista, veli kulta\", virkkoi seppä, \"voit\nvirkkaa, mitä sulla oikeastaan on asiana? Missä ne ovat, jotka sinua\nuhkaavat? Minä en huomannut yhtään ainoaakaan\".\n\n\"Ei -- mutta oli niitä parikymmentä, jotka minut ajoivat tänne pakoon\",\nvastasi Olivier. \"Vaan kun he näkivät meidät molemmat yhdessä, masentui\nheidän rohkeutensa, joka saattoi heitä kimppuun käymään, koska taannoin\nvaan oli yksi meistä heidän edessänsä\".\n\n\"Älä nyt joutavia jaarittele, Olivier veikkonen\", sanoi isäntä; \"ei\nminun mieleni nyt tee sille polulle\".\n\n\"En minä joutavia puhukaan, St. Johannes, Perth'in suojeluspyhä,\nauttakoon! Hullu Rothsayn Taavetti, ja hoilottava Ramorny sekä koko se\nmuu joukko minut pysähdyttivät ja tekivät minulle ilkeää väkivaltaa\" --\nnäin sanoen hän hieroi kipeää paikkaa. -- \"He pakoittivat minut juomaan\nsuuhuni koko puolikollisen Malvoisier-viiniä\".\n\n\"Sinä hulluttelet, mies -- Ramorny on kipeä, kuoleman kielissä! sitä\napteekkari kertoo jokapaikassa. He ja hän eivät suinkaan voi olla\nliikkeellä sydänyöllä tuommoisia kepposia tekemässä\".\n\n\"En tiedä sanoa\", vastasi Olivier; \"mutta näin minä sen joukkion\nsoihtujen valossa, ja voin vaikkapa valallakin vakuuttaa, että heillä\noli samat lakit, jotka ompelin heille, joulun jälkeen. Ne ovat\ntavatonta muotoa, ja tottahan minä oman neulani työn tunnen\".\n\n\"No, voipihan olla, että sinulle on pahaa tehty\", vastasi Heikki. \"Jos\nsinua todella joku vaara uhraa, laitatan sinulle vuoteen tähän\nkammariin. Mutta sitten pitää sun sille kohta suistaa pääsi, sillä\nminua ei nyt lorueleminen huvita\".\n\n\"Ei, kyllä minä muuten olisin sinulle hyvin kiitollinen tarjotusta\nyömajasta, vaan minun Markettani suuttuisi -- taikka ei hän oikeastaan\nsuuttuisi, sillä siitä minä vähät huolisin -- vaan asia on semmoinen,\nettä hän tämmöisinä pauhuisina öinä aina on tuhannessa pelossa,\nkun hän tietää minulla olevan juuri saman luonteen kuin sinulla --\nsanasta kohta kolahdus\".\n\n\"No mene sitten vaan kotiin\", sanoi seppä, \"ja näytä hänelle, että\nhänen kallis tavaransa on tallella -- kadut nyt ovat rauhalliset -- ja\nilman kursastelematta puhuen, minä tahtoisin olla yksin\".\n\n\"Niin, mutta minun pitäisi ensin puhua sinulle tärkeästä asiasta\",\nvastasi Olivier, joka, vaikka ei uskaltanut jäädä, myös näkyi olevan\nvastahakoinen lähtemään. \"Meidän kaupungin neuvostossamme on ollut\nmelua tuosta seikasta, joka tapahtui Valentin'in päivänä. Ylituomari\nkertoi minulle vielä noin neljä tuntia sitten, tehneensä Douglas'in\nkanssa sen sopimuksen, että riita ratkaistaisiin kahdentaistelulla,\njohon yksi vapaa aateliston mies pantaisiin kummaltakin puolelta.\nMeidän tuttavamme Pirun Rikard on, siksi kertaa huolimatta\naatelisnimestään, pitävä Douglas'in sekä muiden aatelisherrain puolta,\nja kauniin kaupunkimme puolesta tulee jommankumman meistä kahdesta\ntaistella. Ja on nyt asia semmoinen, että minä, vaikka kyllä olen\nvanhempi porvari kuin sinä, suostuisin sen ystävyyden ja rakkauden\ntähden, joka aina on ollut meidän välillämme, antamaan sinulle\netusijan, itse tyytyen tuohon vähempi-arvoiseen sauvamiehen\nvirkaan\".[26]\n\nHeikki Seppä, vaikka suutuksissa, ei saattanut olla hymyilemättä.\n\n\"Jos se seikka sinua huolettaa ja estää menemästä levolle sydän-yön\naikana, niin voin huolesi helposti huojentaa. Et sinä saa menettää tätä\nsinulle tarjottua kunniaa. Minä jo olen ollut aikanani parissa\nkymmenessä kahdentaistelussa -- liian, liiankin monessa. Sinulla,\nluullakseni, ei ole vielä koskaan ollut tilaisuutta taistella muun kuin\npuisen soldanisi kanssa. Kohtuutonta -- vääryyttä -- vasten kaikkea\nystävyyttä olisi, jos minä ystävällisen tarjouksesi omaksi hyväkseni\nväärinkäyttäisin. Mene siis vaan kotiin, veikko kulta, ja älköön tuon\ntarjona olevan kunnian menettämisen pelko sinun untas häiritkö. Ole\nsinä huoleti, kyllä sinä saat taistelunvaatimukseen vastata, niinkuin\nsinulla onkin täysi oikeus, koska tuo raaka roisto sinulle pahaa teki\".\n\n\"Suurkiitos, paljon kiitoksia\", virkkoi Olivier, joka ystävänsä\narvaamattoman myöntyväisyyden kautta joutui pahasti hämille; \"oletpa\nsinä, kun oletkin, uskollinen ystäväni, jona sinua aina olen pitänyt.\nMutta minunkin ystävyyteni sinua kohtaan on yhtä suuri kuin sinun\nystävyytesi minua kohtaan. En minä -- sen vannon St. Johanneksen nimen\nkautta! -- tahdo sinulle vahinkoa tehdä tähän taisteluun menemällä. Ja\nnämät sanat nyt sanottuani, olen vapaa kaikesta kiusauksesta, sillä\nethän toki soisi minun tulevan valapatoksi, vaikka pääsisinkin sillä\npariinkymmeneen kahdentaisteluun osalliseksi\".\n\n\"Kuules, Olivier\", sanoi seppä, \"tunnustapas nyt koreasti vaan, että\nsinua peloittaa. Tunnusta nyt vaan suora totuus kerrassaan; muuten\njätän sinut tähän pulaan ja sinä saat koettaa tulla toimeen siinä\nasiassa niin hyvin kuin voit\".\n\n\"Ei, veikko kultaseni\", vastasi lakintekijä, \"tiedäthän, että minä en\nkoskaan ole ollut pelkuri. Mutta, totta puhuen, tuo rosvo on hurja\nmies; ja minulla on vaimo -- Marketta rukka, niinkuin tiedät -- ja\npieniä lapsukaisia -- vaan sulla -- --\"\n\n\"Ja minulla\", keskeytti häntä Heikki äkisti, \"ei niitä ole eikä ikinä\ntule olemaan\".\n\n\"No niin juuri -- ja koska seikka on semmoinen -- niin soisin\nmielummin, että sinä menisit siihen taisteluun minun sijastani\".\n\n\"No, Pyhä Neitsyt auttakoon, veikkoseni!\" sanoi seppä, \"onpa sinua\nhelppo saada narratuksi! Etkös ymmärrä sinä houkkapää, että ritari\nPatrik Charteris, joka on lystikäs mies, ainoasti teki pilaa sinusta.\nLuuletkos että hän meidän kaupungin kunnian uskaltaisi uskoa sinun\nkäsiisi, taikka että hän sinulle antaisi etusijan, kun niin tärkeä asia\non puolustettava? Henk'-risti! mene sinä vaan kotiin, pyydä että\nMarketta sitoisi sinulle lämpimän yömyssyn päähäsi, hanki itselles\naamulla lämmin suurus sekä ryyppy paloviinaa -- sitten taas jaksat\nhakkaella tuota laivan kokkaa eli puista soldanias, joksi sinä sitä\nsanot, ainoata esinettä, johon ikinä olet uskaltava läimäyttää aika\nmiehen sivallusta\".\n\n\"Vai niinkö sinä puhut, veikkonen?\" vastasi Olivier, jonka sydän oli\nhyvin kevennyt, vaikka hän katsoi tarpeelliseksi näyttää suuttuneelta.\n\"Vaan en minä sinun äreästä mieli-alastasi huolikaan. Hyväksi onneksi\nsinulle et voikaan kiusata minua siihen määrään, että kärsivällisyyteni\nkatkeaisi. Ei enempää siitä -- olemmehan me ystävykset, ja tää on sinun\nhuoneesi. Miksi Perth'in kaupungin molemmat parhaat miekat\nkalskahtaisivat vastakkain? Tiedänhän minä että nyt olet pahalla\ntuulella, ja annan siis sinulle anteeksi. -- Vai on se riita todella\npois sovitettu?\"\n\n\"Yhtä lujaksi on se sovinto tehty, kuin vasaralla kiinnilyöty\nkahleenlenkki\", sanoi seppä. \"Kaupunki on tuolle Johnston'ille antanut\nkukkarollisen kultaa, siitä hyvästä, ettei hän vapauttanut heitä\nOlivier Proudfute nimisestä rauhattomasta veitikasta, silloin kun tämä\noli kokonaan hänen armoissaan. Ja tuon saman kultakukkarollisen edestä\non meidän ylituomari saanut Unettoman saaren, jonka kuningas hänelle\nsuopi -- sillä kuninkaanhan aina lopulla on kaikki maksettava. Ja näin\ntuli ritari Charteris'in omaksi tuo sievä saari, joka on juuri\nvastapäätä hänen linnaansa, ja kaikki kunnia on säilytetty molemmin\npuolin, sillä mitä meidän ylituomarillemme on annettu, se on,\nymmärräthän, ikäänkuin annettu meidän kaupungillemme. Paitsi kaikkea\nsitä on Douglas Perth'istä lähtenyt pois ja marssilla Eteläisiä\nvastaan, joita, niin sanotaan, tuo maanpetturi, March'in kreivi, on\nrajalääneihimme kutsunut. Täten on siis nyt meidän kaunis kaupunkimme\nkuitti hänestä sekä hänen joukkiostaan\".\n\n\"Mutta kuinkas -- Pyhän Johanneksen nimeen! -- tää kaikki on tullut\ntehdyksi?\" kysyi Olivier. \"Eihän siitä ole kenenkään neuvoa\nkuulusteltu\".\n\n\"Näin, katsopas, Olivier veikkonen, arvelen minä asian käyneen. Se\nmies, jolta minä käden poikki silvoin, kuuluu olleen ritari Ramornyn\npalvelijoita; hän on nyt paennut pois kotiseudulleen, Fifen lääniin,\njonne ritari Ramorny itsekin on tullut maanpakolaisuuteen tuomituksi,\nkaikkein rehellisten ihmisten mielihyväksi. Mutta jokainen asia, josta\nritari Ramorny joutuu kiinni, samassa myös koskee toista, vielä\nsuurempaa herraa -- niin Simo Hanskuri taisi selittää ritari\nCharteris'ille. Jos asia on niin kuin luulen, on mulla siis suuri syy\nkiittää Jumalaani sekä kaikkia pyhiämiehiä siitä etten pistänyt häntä\nkuoliaksi, silloin kun sain hänet tikapuilta kiinni\".\n\n\"Ja onpa minunkin sitten syytä kiittää Jumalaa sekä kaikkia pyhiämiehiä\nhyvin hartaasti\", virkkoi Olivier. \"Sillä, niinkuin tiedät, seisoin\nsilloin takanasi, ja -- --\"\n\n\"Älä loruele siitä enää, jos olet viisas -- lainpykälä kuninkaallisen\nsuvun jäsenten sivaltamisesta on ankara\", sanoi seppä. \"Paras on olla\nsormin koskematta hevosenkenkään, ennen kun se on jäähtynyt. Vaan koko\nse asia on nyt poispeitetty\".\n\n\"Jos niin on\", vastasi Olivier osaksi hämillään, vaan vielä enemmän\nhyvillään tuosta asioita paremmin tuntevalta ystävältään saadusta\ntiedosta, \"on minun syytä mennä valittamaan ritari Charteris'in\nkäytöksestä, hän kun teki pilaa kunniallisesta porvarista, vaikka on\nmeidän kaupungin oma ylituomari\".\n\n\"Tee niin, Olivier. Vaadi häntä kahdenmiekkasille, niin hän käskee\npalvelijansa ussuttaa koirat sinun kimppuun. -- Mutta kuules, yö jo\nkuluu -- tahdotko valvoa kaiken yötä.\"\n\n\"En, vaan olisi minulla vielä yksi sananen sinulle puhuttavana, veikko\nkultaseni. Mutta kaikkein ensiksi vielä tuopillinen sinun kylmää\nkaljaasi\".\n\n\"Rutto sinuun, sinä hupsu! Teetpä että soisin sinun olevan siinä\npaikassa, missä kylmistä juomista on puutos. -- He, kulauta nyt kitahas\nvaikka koko puoliskollinen, jos tahdot\".\n\nOlivier otti toisen tuopillisen, mutta joi, taikka oli juovinansa,\nhyvin verkalleen, saadakseen enemmän aikaa miettiä, millä tavalla toisi\nesiin toisen puhuttavansa, joka, sepän ollessa par'aikaisella\nnärkkäällä tuulella, näytti vähän arkaluontoiselta. Viimein ei\nkuitenkaan hänelle johtunut mikään sen parempi neuvo päähän, kuin että\nkohtisuoraan ryhtyi asiaan, sanoen: \"Minä tapasin Simo Hanskurin tänä\niltana, veikkonen\".\n\n\"Vai niin\", vastasi seppä syvällä, tylyllä äänellä; \"ja jos olet\ntavannut, mitä se minua koskee?\"\n\n\"Eipä muuten -- ei muuten\", jatkoi hämille joutunut lakintekijä.\n\"Arvelinpa, tahtovasi saada tietää sen, että hän minulta tyystin\nkuulusteli, olinko nähnyt sinua Valentinin päivänä, tuon kahakan\njälkeen, joka oli Dominikolais-luostarin edustalla, ja minkälaisessa\nseurassa sinä tavatessamme olit\".\n\n\"Ja tietysti sinä kerroit tavanneesi minut laulutytön seurassa, tuossa\npimeässä raitissa tuolla?\"\n\n\"Tiedäthän, Heikki, etten osaa valehdella. Mutta minä sain hänet sitten\nkokonaan leppymään\".\n\n\"Millä keinoin, sanopas se, ole niin hyvä?\" kysyi seppä.\n\n\"Sainpa mar' tällä keinolla: -- Simo vaari, sanoin ma, te olette vanha\nmies, ettekä enää käsitä meitä, joiden suonissa nuoruus virtaa\nelohopean tavalla. Te luulette, sanoin mä, hänen pitävän tuosta\ntyttösestä ja sen olevan hänellä piilossa jossain nurkassa täällä\nPerth'issä? Eipä suinkaan -- minä tiedän ja voin vaikkapa valallakin\nvakuuttaa, sanoin ma, että se tyttönen seuraavana aamuna varhain läksi\npois hänen kodistansa ja meni Dundeehen. Katsopas -- enkö vai ole\nauttanut sinua pois pulasta?\"\n\n\"Kyllä kai olet, kun oletkin, ja jos minun suruni ja harmini tällä\nhetkellä voisi vielä jostain seikasta enetä, se enenisi siitä, että kun\nminä jo olen lietteessä ja vetelässä näin syvällä, sinun kaltaisesi\naasin muka pitää tulla ja kömpelöillä kavioillaan painaa pääni kokonaan\nupoksiin. Pois nyt täältä, ja kohdatkoon sinua semmoinen onni,\njommoista ansaitsisit, sillä sitten, luullakseni, pian saisit\nkellettää, nurin niskat väännettyinä, lähimmässä katu-ojassa\".\n\n\"Hah, hah, haa!\" nauroi Olivier vaikka vähän väkinäisesti. \"Oletpa aina\nlysti poika! Mutta ilman leikkiä puhuen, Heikki veikkoseni, etköhän\ntulisi pienelle kävelylle mun kanssani, aina talolleni asti?\"\n\n\"Hiisi sinut vieköön, en tule!\" vastasi seppä.\n\n\"Saatpa viiniä kulauksen, jos tulet\", sanoi Olivier.\n\n\"Saatpa sinä kepistä, jos et jo lähde\", vastasi seppä.\n\n\"No sitten pyytäisin saadakseni sinun härännahkaisen kylterisi sekä\nteräslakkisi lainaksi, ja aion kadulla astua sinun ylpeällä\nastunnallas, vihellellen mielilauluasi: 'Loncartyssa luski luut'. Ja\nniin, kun he luulevat minua sinuksi, eipä uskaltane kolme, neljäkään\nkäydä minun kimppuuni\".\n\n\"Ota kaikki ja mitä ikinä tahdot, hiton nimeen! kun vaan viimeinkin\nlähdet\".\n\n\"No, no, Heikkiseni, tavataan toisten taas, kun olet paremmalla\ntuulella\", virkkoi Olivier, kun oli saanut lainapuvun päällensä.\n\n\"Mene nyt vaan, ja hyvinpä soisin ettei sinun narrin-naamas enää\nkoskaan tulisi minun silmieni eteen!\"\n\nSeppä nyt vihdoin viimeinkin pääsi vieraastaan, joka läksi astumaan,\nmatkien, niin hyvin kuin taisi, pelätyn ystävänsä rohkeata astuntaa\nsekä ryhtiä, ja viheltäen vanhaa laulua Tanskalaisten teloituksesta\nLoncartyssä, jonka hän oli oppinut, sentähden että tiesi sen olevan\nsepän mielisäveliä. Mutta samassa kun tää viaton, vaikka narrimainen\nmies astui Wynd-kadulta ulos Suurelle kadulle, sattui häneen takaa kova\nläimäys, jota ei rautalakkikaan kestänyt, ja hän kaatui kuoliaksi\nsiihen paikkaan. Nimi Heikki, jonka suojaan hän aina oli turvaellut,\nkerkesi vaan puoleksi hänen kangistuvalle kielellensä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nMe palajamme nyt peuhaajain luokse, jotka puolta tuntia ennen olivat\nniin kaikuvilla hurra-huudoilla ylistäneet Olivierin nopsaa hypähdystä,\nviimeistä, mitä lakintekijä ikinään yritti, ja jotka sitten hänen\njoutuisalle paolleen sen jälkeen olivat hurjalla karjumisellaan\nlisänneet kaksinkertaista vauhtia. Naurettuansa tästä kyllikseen,\njatkoivat he iloista matkaansa, hoilotellen ja riemuellen, ja\npeloitellen vastaan sattuvia ihmisiä. Mutta, se tulee myöntää, he eivät\ntehneet niille mitään todellista pahaa, ei lyömällä eikä häpäisemällä.\nViimein heidän päällikkönsä, kyllästyneenä juoksuihinsa, käski\nseuralaisensa kaikki kokoon ympärilleen.\n\n\"Uljaat urhoni ja viisaat neuvon-antajani\", lausui hän, \"me olemme\nainoa kuningas Skotlannissa, joka hallitsijan nimen ansaitsemme.\nMeidän valtamme alle kuuluvat ne hetket, jolloin viinimalja kiertelee,\njolloin kauneus taipuu, hulluus valvoo ja yksitotisuus vuoteellansa\nkuorsaa. Sijaisemme, Robert kuninkaan, ikäväksi toimeksi jätämme\nkunnianhimoisten aatelisherrain kurissa pitämisen, ahneitten pappien\nsäkkein täyttämisen, raakain Vuorelaisten kukistamisen sekä verivihojen\nsammuttamisen. Ja koska valtamme on ilon ja huvituksen valtakunta, niin\non se kohtuullista, että kaikin voimimme riennämme avuksi semmoisille\nalamaisillemme, jotka kovaksi onnekseen ovat joutuneet huolien sekä\nsynkkämielisen sairauden vangeiksi. Me taksoitamme tässä varsinkin\nritari Juhanaa, jota ihmiset mainitsevat Ramornyn nimellä. Häntä emme\nole nähneet tuon Curfew-kadun kahakan perästä, ja vaikka kyllä\ntiedämme, että hänelle siinä tuli pieni kolahdus osaksi, niin emme\nkuitenkaan ymmärrä, että se estäisi häntä tulemasta meille\nuskollisuusvalansa sekä velvollisuutensa mukaisesti kunniaa\nosoittamaan. -- Kuules, sinä meidän Kurpitsivaltakuntamme airut,\nkäskitkö laillisella tavalla Juhana ritaria tähän täänillalliseen\nilonpitoon?\"\n\n\"Käskin, armollinen herra.\"\n\n\"Ja annoitko hänelle tiedoksi, että me täksi yöksi olemme peruuttaneet\nhänen luovutus-tuomionsa, niin että, koska korkeammat vallat ovat\nmeidän eromme päättäneet, me kuitenkin saisimme iloisella tavalla sanoa\njäähyväiset vanhalle ystävällemme?\"\n\n\"Sen annoin tiedoksi\", vastasi valeairut.\n\n\"Eikä hän lähettänyt yhtään kirjoitettua sanaakaan vastaukseksi, hän,\njoka on olevinansa niin suuri kynämestari?\"\n\n\"Hän oli vuoteen omana, niin etten päässytkään hänen puheillensa. Sen\nmukaan kuin kuulin, on hän nämät viime ajat elänyt hyvin itsekseen,\nkoska hän on kipeä muutamista haavoista, pahoillaan teidän\nepäsuosiostanne, armollinen herra, sekä pelkää että hänen päällensä\nkadulla karattaisiin. Sillä hän pääsi vaan töin tuskin pakoon\nporvareilta, kun ne roistot ajoivat häntä sekä kahta hänen\npalvelijaansa takaa aina Dominikolais-luostarille saakka. Ne\npalvelijatkin ovat lähetetyt pois Fifen lääniin, etteivät he kielisi\".\n\n\"Kas se oli viisaasti tehty\", virkkoi prinssi, jolla, niinkuin ei liene\ntarpeellista selittääkään tarkkahuomiolliselle lukijalle, oli parempi\noikeus kuninkaalliseen arvonimeen kuin tään-illallisesta leikistä\ntuleva, -- \"se oli viisaasti tehty, että hän lähetti liian\nhölläkieliset kumppaninsa poikemmaksi. Mutta se, että Juhana ritari jäi\npois tästä, jo aikaa sitten päätetystä, juhlallisesta ilonpidostamme,\non julkista kapinallisuutta sekä uskollisuusvalan rikkomista, taikka\njos se ritari todellakin on sairauden ja synkkämielisyyden kahleissa,\ntulee meidän itse kunnioittaa häntä käynnillä hänen luonansa, sillä\ntuommoista tautia vastaan ei ole mitään parempaa lääkettä kuin meidän\nläsnä-olomme sekä vieno suudelma meidän kurpitsiltamme. -- Lähdetään\nsiis, te edeskäyvät, soittoniekat, henkivartijat sekä palvelijat!\nKohottakaat korkealle meidän kuninkaallisen arvomme merkki --\nkohottakaat korkealle kurpitsi, sanon minä! Ja puolikoita kantamaan,\njoidenka tulee antaa sydänverensä meidän maljojemme täytteeksi,\nvalitkaa ne, jotka vielä kaikkein lujimmin pysyvät jaloillaan. Heidän\nkannettavansa on raskas ja kallis, ja jos ei vika liene meidän omissa\nsilmissämme, niin ne näyttävät horjuilevan ja keikkuilevan enemmän kuin\nmitä suotava olisi. Kas niin, liikkeelle nyt, veikkoset, ja\nsoittoniekkamme helähdyttäkööt suloisimmat ja uljaimmat sävelensä!\"\n\nEteenpäin he läksivät nyt humalaisella ilolla ja lystinpidolla, ja\nheidän monista tulisoihduistansa leimahteli punertavaa valoa kapeitten\nkatujen pieniä ikkunoita kohti, joista yömyssylliset talon-isännät sekä\nmonesti heidän emäntänsäkin myös tirkistelivät salavihkaa, nähdäksensä\nmikä hurja pauhu häiritsi rauhallisia katuja tällä oudolla ajalla.\nViimein seisahtui koko se iloinen joukkio ritari Ramornyn asunnon\neteen, jonka pieni piha erotti kadusta.\n\nTäällä he rupesivat koputtamaan, kolkuttamaan sekä hoilottamaan, uhaten\nkostoa uppiniskaisille, jotka eivät tulleet porttia avaamaan. Helpoin\nuhatuista rangaistuksista oli sulkeminen tyhjään tynnyriin Lystilän\nkuninkaan maan-alaisessa käähkänässä, nimittäin olutkellarissa. Mutta\nEviot, Ramornyn hovipoika, hyvin tunsi noiden noin rohkeasti\nkolkuttavien sisäänpyrkijöitten luonteen, ja katsoi, herransa\nsairauteen nähden, viisaammaksi olla kokonaan vastaamatta. Hän toivoi\nheidän näin viimein lähtevän tiehensä, ja hän tiesi että olisi turha\nyrittää saada heidät pyynnöillä luopumaan aikomuksestaan. Ramornyn\nmakuukammari oli toisella puolella rakennusta, pieneen puutarhaan päin,\njoten hovipoika toivoi, ettei hänen herransa uni häiriytyisikään tuosta\nmelusta. Hän luotti ulkoportin vahvuuteen, jota hän päätti antaa heidän\nkolkutuksellaan koettaa, siksi kun kyllästyisivät tai siksi kuin heidän\nhumalaisiin päihinsä taas joku toinen tuuma johtui. Näytti siis siltä\nkuin saisivat meluajat turhaan väsyttää itseään huutamisella sekä oven\nkolkuttamisella; mutta viimein heidän valekuninkaansa -- joka, surkea\nkyllä, oli liiankin todentodella kuninkaallista sukua -- rupesi\ntorumaan heitä, sanoen heitä laiskoiksi ja typeriksi viinin- ja\nilon-jumalan palvelijoiksi.\n\n\"Tuokaa tänne\", käski hän, \"avaimemme -- tuossa se on maassa -- ja\navatkaa sillä tää vastahakoinen portti\".\n\nAvain, jota hän osoitti, oli suuri pölkky, joka oli jätetty sinne kadun\nsyrjälle sen-aikuisissa Skotlannin kaupungeissa tavallisella\nhuolimattomuudella.\n\nIndian miehet kohta nostivat sen hurraten, ja sysäsivät sitä\nyhdistetyin voimin porttia vastaan niin kovasti, että lukko, telje sekä\nsaranat kaikki lusahtivat, ja näyttivät tahtovan pian katketa. Eviot ei\nruvennut odottamaan siksi, kun tää patteri olisi työnsä saanut\ntehdyksi; hän tuli ulos pihalle, ja, tavan vuoksi kysyttyänsä yhtä ja\ntoista, käski porttivahdin avata portti, olevinansa ikään kuin nyt\nvasta olisi nuot keski-yölliset vieraat tuntenut.\n\n\"Sinä uskottoman herran kavala orja\", sanoi hänelle prinssi, \"missä on\nmeidän kunnoton alamaisemme, ritari Juhana Ramorny, joka on\nniskoitellut meidän käskyämme vastaan\".\n\n\"Armollinen herra\", vastasi Eviot, kumartaen yht'-aikaa puhujan\ntodelliselle sekä leikki-arvolle, \"minun herrani on par'-aikaa kovasti\nsairas -- hän on ottanut unijuoman -- ja -- älkää pahaksi panko,\nkuninkaallinen korkeus, jos minä, niin kuin velvollisuuteni häntä\nkohtaan vaatii, ilmoitan, ettei hänen puheillensa voi päästä, koska\nhänen henkensä siitä voisi vaaraan joutua\".\n\n\"Pyh! älkääs vaarasta jaaritelko, herra Teviot -- Cheviot -- Eviot --\nvai mikäs teidän nimenne lienee? -- Neuvo vaan nyt minua herrasi\nkammariin, taikka avaa ainoasti hänen asuntonsa ulko-ovi, niin minä\nsinne kyllä osannen itsekin. -- Kohottakaa kurpitsi korkealle, uljaat\nmieheni, ja varokaa, ettei mene tilkkanenkaan hukkaan tuota nestettä,\njonka Bakhus jumala on luonut meille lääkkeeksi kaikkiin ruumiin\ntauteihin sekä sydämen suruihin. Tuokaa se lähemmäksi, ja näyttäkää\nmeille se pyhä kuori, joka niin kallis-arvoista nestettä sisältää\".\n\nNäin sanoen astui prinssi huoneesen ja, tuttu kun siellä oli, juoksi\nylös ylikertaan. Hänen perässään juoksi Eviot, turhaan pyytäen että\noltaisiin hiljaa, ja häntä seurasi muu roskajoukkio. Sillä tavoin\nhyökkäsivät he haavoitetun talonherran kammariin.\n\nSe, joka joskus on kokenut miltä tuntuu kun väkevän unijuoman voimalla\non viimeinkin nukahdettu uneen, huolimatta kiduttelevista\nruumiinkivuista, ja kun sitten tuon lääkkeen vaikuttamasta\nluonnottomasta tunnottomuudesta tulee herätetyksi melun ja pauhun\nkautta, se yksin saattaa käsittää ritari Ramornyn mielenhämmennyksen ja\nsäikähdyksen sekä hänen tulisen ruumiinkipunsa, jotka molemmin puolin\ntoinen toistansa kiihdyttivät. Lisätkäämme siihen vielä se tieto, että\nhän oli antanut murhakäskyn, joka luultavasti juuri nyt tuli täytetyksi\n-- silloin vasta voimme oikein arvata minkälainen hänen heräämisensä\noli -- herääjän mielestä paljon kauheampi ijankaikkista unta. Ohkaus,\njoka oli hänen heräämisensä ensimmäinen merkki, kuului niin hirveältä,\nettä se pauhaajatkin hetkiseksi aikaa peloitti äänettömiksi. Ramorny\nnyt katsahti ympärilleen ja näki noita eriskummallisia olentoja\nympärillään, jotka hänen vielä sekavassa mielessään kuvittelivat vielä\neriskummallisemmilta. Ja hän mutisi itsekseen:\n\n\"Onpa se siis kuitenkin totta, se vanha taru! Nämät tässä ovat\nperkeleitä ja minä olen ijankaikkisessa kadotuksessa. Tuli kyllä ei ole\nulkonainen, vaan minä tunnen sitä kuitenkin -- tunnen sydämessäni --\ntunnen sen palavan ikään kuin seitsemän kertaa kuumennettu pätsi tekisi\ntehtävänsä minun sisuksissani!\"\n\nSillä aikaa kuin hän näin tuimin silmin tuijotteli ympärilleen ja\nkoetti johonkin määrään selvittää päätänsä, lähestyi Eviot prinssiä,\nlankesi polvilleen sekä rukoili, että tuo seuralaisjoukko käskettäisiin\nulos.\n\n\"Tämä melu\", sanoi hän, \"voi herralleni tuottaa kuoleman\".\n\n\"Ei mitään hätää, Cheviot\", vastasi Rothsayn herttua. \"Jos hän olisikin\njo tuonelan tuvan kynnyksellä, tässä on lääke, joka pakoittaisi\npaholaiset saaliinsa kynsistään hellittämään. -- Tuokaa kurpitsi\nlähemmäksi, veikkoset\".\n\n\"Se on surmaa hänelle, jos hän tässä nykyisessä tilassaan siitä\nmaistaa\", sanoi Eviot. \"Hän kuolee, jos hän viiniä juopi\".\n\n\"Joku muu juokoon sitten hänen sijastaan; hän tulee sitten\nparannettavaksi sijaisen kautta. Suokoon meidän suuri herramme Bakhus\nritari Ramornylle sydämen lohdutuksen ja jalostuksen, keuhkojen\npuhdistuksen sekä mielikuvituksen kepeyden, jotka ovat hänen\nvalituimmat lahjansa; ja se uskollinen palvelija, joka hänen sijastaan\njuopi, saakoon pyörrytykset, ja kuvotukset, ja hermoin kivistykset, ja\nsilmäin hämärtymisen, ja pään porotuksen, jotka meidän suuri jumalamme\npanee lahjojensa sekaan, ettei ne saattaisi meitä jumalain vertaisiksi.\n-- Mitäs siihen arvelet, Eviot? Tahdotkos sinä olla se uskollinen\npalvelija ja juoda sen juoman herrasi sijaisena? Tee se, niin me\ntahdomme siihen tyytyä ja lähteä, sillä tää meidän alamaisemme näyttää\ntodella kovin kalmankarvaiselta\".\n\n\"Teen minä mielelläni mitä ikänäni vaan minun heikko voimani sallii\",\nsanoi Eviot, \"pelastaakseni herraani juomasta, joka hänelle voi\nkuoleman tuottaa, sekä samassa teitä, armollinen herra prinssi, siitä\nomantunnon vaivasta, että te olisitte siihen syypää. Mutta seisoopa\ntuolla mies, joka varsin mielellään on tekevä sen tehtävän ja vielä\nkiittävä teitä, kuninkaallinen armo, lisäksi\".\n\n\"Kukas tää on\", kysyi prinssi. \"Lihamieskö? -- juuri ikään työstänsä\ntullut, arvaan ma. Tekevätkö lihamiehet työtä Laskiaispäivän iltana? --\nHyi kuinka hän vereltä haisee!\"\n\nSen puhui hän Bonthron'ista. Osaksi hämmästyneenä melusta tässä\ntalossa, jossa hän luuli pimeyden ja äänettömyyden vallitsevan, osaksi\nsekapäisenä paljosta viinistä, jonka hän oli juonut, seisoi se roisto\ntuossa oven kynnyksellä, ällistellen tuota pauhaavaa parvea kammarissa.\nHärännahkainen tröijynsä oli verissä; verinen kirves oli hänellä\nkädessä; näin ilmautui hän kauhistavaisena, ilkeänä haamuna\npauhaajajoukon eteen, joissa, vaikka he eivät itsekään tienneet miksi,\nhänen näkönsä nosti yhtä paljon pelkoa kuin myös inhoa.\n\nSamassa kun he toivat viinikurpitsinsa likemmäksi tuota julmaa\nilkimystä ja kun hän jo ojensi, niinkuin näytti, verillä tahratun\nkätensä sitä ottamaan, huudahti prinssi:\n\n\"Viekää hänet alikertaan! Älkää antako sen roiston juoda silmieni\nedessä. Hankkikaa hänelle joka muu juoma-astia meidän pyhän\nkurpitsimme, ilojemme merkin sijaan -- sian purtilo olisi hänelle\nsoveliain, jos semmoisen voisi löytää. Viekää hänet pois! Juottakaa\nhänet sikahumalaan hänen herransa liian kohtuuden sovitukseksi. --\nJättäkää minut nyt tänne kolmen kesken ritari Ramornyn sekä hänen\nhovipoikansa kanssa. Niin totta kuin olen kunnian mies, ei tuon rosvon\nnäkö ole minulle mieluinen\".\n\nPrinssin seurue läksi pois, ja Eviot yksin jäi kammariin.\n\n\"Pahoin pelkään\", virkkoi nyt prinssi, lähestyen sairaan vuodetta,\naivan toisella äänellä kuin tähän asti, \"pahoin pelkään, hyvä Ramorny,\nettä tämä käyntini ei ole sinulle suotuisa; mutta onpas se sinun oma\nvikasi. Vaikka tiesit ainaisen tapamme ja itse minun kanssani olit\nennalta tuuminut tään-illalliset huvituksemme, et ole tullut minua\nlikelle aina St. Valentinin päivästä saakka -- nyt on jo Laskiaispäivän\nilta -- ja tämä poissa-olosi on julkista kapinaa ja kavallusta meidän\nLystilän valtakuntaa sekä Kurpitsin lakikirjaa vastaan\".\n\nRamorny kohotti päätään ja katsoi epävakaisella silmällä prinssiin;\nsitten hän viittasi Eviot'ia jotakin juomista tuomaan. Ja ovipoika toi\nsuuren kupin täynnä jotain virvoitusjuomaa, jonka sairas tyhjensi\nvapisevalla ahneudella.\n\nSitten hän otti useammat hyppyselliset tuosta toinnuttavasta\npulverista, jonka lääkäri hänelle sitä varten oli antanut; sen perästä\nhänen ajatuksensa näkyivät selviävän.\n\n\"Annas kun koetan suontasi, Ramorny veikkoseni\", sanoi prinssi; \"minä\nniitä asioita hiukkasen ymmärrän. -- Mitä? Ojennatko minulle vasempaa\nkättäsi? -- Se ei ole lääketieteen eikä kohteliaisuuden sääntöjen\nmukaista\".\n\n\"Oikea käteni on jo tehnyt viimeisen työnsä teidän palveluksessanne,\narmollinen herra\", mutisi sairas hiljaisella, painuneella äänellä.\n\n\"Mitä se tarkoittaa\", kysyi prinssi. \"On minulle tosin tullut tieto,\nettä sinun palvelijasi, Musta Oventin, menetti toisen kätensä. Mutta\nkylläpä hän toisellakin vielä saa varastetuksi niin paljon, että pääsee\nhirsipuuhun. Hänen kohtalonsa ei siis sen kautta muutu toisellaiseksi\nkuin miksi se oli aiottu\".\n\n\"Ei se palvelija menettänyt kättänsä teidän palveluksessanne,\narmollinen prinssi, vaan minä se olin -- ritari Juhana Ramorny\".\n\n\"Sinäkö?\" sanoi prinssi. \"Sinä mahdat leikkiä laskea minulle, tai on\npääsi vielä sekava unijuomasta!\"\n\n\"Jos kaikkein Egyptinmaan valmukukkain mehu pantaisiin yhden siemauksen\nsekaan\", vastasi Ramorny, \"ei se minuun pystyisi, kun tätä tässä\nkatselen\". Niin sanoen hän veti oikean käsivartensa esiin peitteen alta\nja ojensi sen prinssiä kohti, käärittynä kuin se oli. \"Jos nämät rievut\npäästettäisiin auki ja otettaisiin pois, niin te, armollinen herra,\nnäkisitte, että verinen tynkkä on kaikki, mitä on jäänyt tähteeksi\nkädestä, joka aina oli valmis tempaisemaan miekkaa tupesta, niin pian\nkun te puolellakin sanalla käskitte\".\n\nRothsay astui askelen taaksepäin kauhistuksella. \"Se\", sanoi hän,\n\"pitää kostaa!\"\n\n\"Se on jo kostettu pieneksi osaksi\", virkkoi Ramorny; \"näyttihän\nminusta kuin olisin nähnyt Bonthron'in täällä juuri ikään -- vai\nsynnyttikö se kuvaus helvetistä, joka minun mielessäni kaikkein ensiksi\nkuvitteli, kun heräsin, tuon tuohon kuuluvan haamun? Eviot, kutsu tänne\nse konna -- se on, jos hän on semmoisessa tilassa, että voi näyttää\nitseänsä\".\n\nEviot läksi ja tuli kohta takaisin Bonthron'in kanssa, jonka hän oli\nestänyt sille roistolle, hyvin suoduksi rangaistuksen täytteeksi,\naiotusta toisesta viinikurpitsillisesta; sillä ensimmäinen, jonka\nmurhamies oli kulauttanut suuhunsa, ei ollut häneen mitään silmin\nhavaittavaa vaikutusta tehnyt.\n\n\"Eviot\", käski prinssi, \"älä päästä tuota luontokappaletta lähemmäksi.\nSieluni oikein säpsähtää pelosta ja inhosta, kun hänet näen. Hänen\nkatsannossaan on jotain minun luonteelleni vastahakoista, ja se minua\nvavahduttaa niinkuin inhottavan käärmeen näkö, joka ilettää\".\n\n\"Kuulkaa ensin mitä hänellä on sanomista, armollinen herra\", vastasi\nRamorny. \"Ei kukaan voi sitä tehdä vähemmillä sanoilla, paitsi jos\nkukaties saisi jonkun viinitynnyrin puhumaan. -- Oletko antanut hänelle\nsaatavansa, Bonthron?\"\n\nHirviö kohotti kirveen, joka hänellä yhä vielä oli kädessään ja oli\nsillä sivaltavinaan.\n\n\"Hyvä on. Mistä tunsit oikean miehen? -- tää yö, on minulle sanottu, on\npimeä\".\n\n\"Näöstä sekä äänestä, vaatteista, astunnasta ja vihellyksestä\".\n\n\"Jo riittää, mene tiehes! -- Ja, Eviot, anna hänen saada kultaa sekä\nviiniä, niin että sen luontokappaleen sydän tulee tyytyväiseksi. --\nPois täältä! -- Ja, Eviot, mene sinä hänen kanssaan\".\n\n\"Kenenkä hän on surmannut?\" kysyi prinssi, jonka sydän nyt tunsi\nhelpoitusta tuosta kauhistuksesta ja inhosta, joka sitä oli rasittanut,\nniin kanan kuin murhamies oli läsnä. \"Totta se, toivon ma, on vaan\nleikkiä? Muuten en voi sitä sanoa muuksi kuin hurjaksi ja julmaksi\nteoksi. Kelle on tullut se kova onni osaksi, että on saanut surmansa\ntuon verisen, pedontapaisen orjan kautta?\"\n\n\"Mies, joka itsekään ei ollut paljoa parempi\", vastasi sairas, \"kurja\nkäsityöläinen, jolle kuitenkin kohtalo antoi tilaisuuden tehdä\nRamornystä vaivainen raukka -- menköön hänen halpa sielunsa helvettiin!\n-- Hänen kurja henkensä on vaan minun kostonhalulleni, niinkuin yksi\ntippa vettä palavalle pätsille. Minun täytyy lyhyeltä puhua\npuhuttavani, sillä ajatukseni jälleen sekaantuvat; ainoasti tämän\nhetken tärkeys pitää ne nyt vielä koossa, niinkuin pihdit nuolikimpun.\nTe olette vaarassa, herra prinssi -- sen tiedän aivan varmaan -- te\nolette härsyttäneet Douglas'ia sekä suututtaneet setäänne -- ja\npahoittaneet isänne mieltä -- vaikka siitä ei olisi niin suurta lukua,\njos ei nuot toiset olisi vihastuksissa\".\n\n\"Siitä olen surullinen, että olen isäni mieltä pahoittanut\", virkkoi\nprinssi, joka nyt puheeksi tulleen seikan vuoksi jo oli kokonaan\nunohtanut niin muka mitättömän asian, kuin erään käsityöläisen tapon,\n\"jos todella lienee niin laita. Mutta jos vaan saan elää, niin tulee\nvielä joskus Douglas'in voima murretuksi, eikä ole Albanyllakaan paljon\napua viekkaudestaan!\"\n\n\"Kyllä -- _jos_ -- _jos_. Armollinen herra\", lisäsi Ramorny, \"semmoisia\nvihamiehiä vastaan kuin nuot, te ette saa turvata paljaasen _jos_'iin\ntai _mutta_'aan -- teidän pitää kerrassaan päättää, tahdotteko tappaa\nvai tulla tapetuksi\".\n\n\"Mitä tarkoitat, Ramorny? Sinä hourailet kuumeessas\", vastasi Rothsayn\nherttua.\n\n\"En, armollinen herra\", sanoi Ramorny, \"jos olisinkin hulluimmassa\nhourauksessa, niin ne ajatukset, jotka nyt tässä silmänräpäyksessä\nminun pääni läpi lentävät, sen haihduttaisivat. Saattaa olla että suru\nkadotetusta kädestäni on minut vimmastuttanut ja että huolellinen pelko\nteidän puolestanne, armollinen prinssi, on minut rohkeihin tuumiin\nyllyttänyt -- mutta minulla on kaikki älyni, jonka Jumala on minulle\nsuonut, tallella, kun sanon teille, että jos te vastamaailmassa\ntahdotte pitää Skotlannin kruunun päässänne -- eikä siinä vielä kyllä\n-- vaan jos tahdotte toisen Valentinin-päivän saada nähdä, niin teidän\npitää -- --\"\n\n\"Mitä minun pitää tehdä, Ramorny?\" lausui prinssi arvokkaalla\nkatsannolla; \"ei se toki suinkaan liene mitään, joka minulle olisi\nhäpeäksi?\"\n\n\"Ei ollenkaan mitään häpeällistä taikka sopimatonta Skotlannin\nprinssille, jos meidän maamme verintahratut ajantiedot totta puhuvat.\nMutta saattaa kyllä olla, että se koskee kipeästi maskeraatti- ja\nleikkiprinssin korviin\".\n\n\"Sinä puhut kovia sanoja, Juhana Ramorny\", virkkoi Rothsayn herttua\nmielipahalla; \"mutta oletpa kalliilla hinnalla kyllä, sen kautta, mitä\nminun palveluksessani olet menettänyt, saanut oikeuden torua minua\".\n\n\"Herra Rothsayn herttua\", vastasi ritari, \"haavalääkäri joka tätä\nkädentynkääni tässä parantelee, sanoi minulle, että mitä kipeämmältä\nhänen veitsensä sekä poltinrautansa tuntui minuun, sitä suurempi oli\ntoivo minun paranemisestani. Samaten en pelkää, vaikka pahentaisinkin\nteidän mieltänne, kunhan vaan sillä saisin teidät ymmärtämään, mitä\nteidän, saadaksenne hengissä pysyä, välttämättömästi on tehtävä. Te\nolette, herra prinssi, jo liian kauan ollut iloisen hullutuksen\nharjoittelija; nyt teidän pitää miehen toimiin ryhtyä, taikka tulette\nmuserretuksi, niinkuin perhonen, sille kukalle, jolla te leikitte\".\n\n\"Kylläpä luulen ymmärtäväni sinun siveys-saarnasi, Ramorny -- sinä olet\nkyllästynyt noihin meidän iloisiin hulluttelemisiimme -- kirkonmiehet\nniitä sanovat synniksi -- ja mielesi tekisi nyt jotain pikkuista tosi\nrikosta. Joku murha silloin, tällöin, tai joku verilöyly antaisi uuden\nparemman maun irstailemiselle, samoin kuin hiukkanen öljypuun hedelmää\non hyvä höyste viinin seassa. Mutta minun pahimmatkin pahantekoni ovat\nvaan iloisia vallattomuuksia, -- minulla ei ole taipumusta veriseen\nammattiin -- minua inhoittaa kun näen tai kuulenkin sitä harjoitettavan\nkurjintakin orjaa vastaan. Jos joskus tulen kuninkaaksi, jolloin mun\narvattavasti, samoin kuin isäni, täytynee viskata pois oma nimeni ja\ntulla Robertiksi, Brucen kunniaksi -- jos sillä tavoin käy, niin pitää\njokaisella Skotlannin pojalla olla pullo toisessa kädessä, ja toinen\nkäsi tytön kaulan ympäri; ja miehuus sitten tulee koeteltavaksi\nsuuteloilla sekä pikarillisilla, ei puukoilla eikä miekoilla. Ja minun\nhaudalleni viimein pitää tulla tämmöinen kirjoitus: 'Tässä lepää\nRobert, neljän sitä nimeä. Hän ei saanut voittoja sodassa niinkuin\nRobert Ensimmäinen. Hän ei koronnut kreivistä kuninkaaksi niinkuin\nRobert Toinen. Hän ei perustanut kirkkoja niinkuin Robert Kolmas. Vaan\nhän tyytyi siihen, että sai elää ja kuolla kaikkien iloisten poikien\nkuninkaana'. Koko tuosta minun esi-isieni kaksi vuosisataa kestävästä\nsarjasta en huolisi kilpailla kenenkään muun kanssa kuin:\n\n    \"Ukon Couli kuninkaan\n    Mi joi, kunhan kaattiin vaan\".\n\n\"Armollinen herra\", virkkoi Ramorny, \"sallikaa minun teille muistuttaa,\nettä teidän iloisista pidoistanne välistä tulee sangen pahoja\nseurauksia. Jos olisin tään käteni menettänyt tappelussa, jossa olisi\nsaatu joku suuri voitto teidän ylen mahtavista vihamiehistänne, niin en\nolisikaan sitä surrut. Mutta että minun täytyy muuttaa kypäri ja\nteräshaarniska munkin päähineesen ja munkin kaapuun yöjalkalais-kahakan\ntähden -- --\"\n\n\"Jokos siihen nyt taas tartuit, Ramorny\", keskeytti häntä huoleton\nprinssi. \"Kuinkas olet niin ilkeä, että aina taas viskaat minulle\nverisen kätesi vasten silmiä, niinkuin Gaskhall'in aave viskeli\npäätänsä ritari William Wallacea kohti! Oletpas sinä, ajattele se,\nvielä Fawdyon'iakin järjettömämpi; sillä Wallace oli tuittupäissään\nhäneltä pään poikki sivaltanut; ja minä puolestani kernaasti pistäisin\nkätesi paikalleen jälleen, jos se olisi mahdollista. Ja kuules, koska\nse on mahdoton, lupaan hankkia sinulle sen sijaan samallaisen\nrautakäden kuin se, joka oli vanhalla Carselogien ritarilla -- hän\nsillä tervehti ystäviään, hyväili vaimoansa, uhkaili vihollisiaan,\nsanalla sanoen teki kaikki, mitä lihaisella kädellä saattaa tehdä, sekä\npäällehyökätessä että myös itseänsä puolustaessa. Katsopas, Juhana\nRamorny, onhan meillä kaikenlaista liikaakin. Voisihan yhdelläkin\nsilmällä nähdä, yhdellä korvalla kuulla, yhdellä kädellä johonkuhun\nkoskea, yhdellä sieraimella haistella. Ja mitä varten meillä pitää olla\nnoita kaikkia parittain -- jos ei sattuman menettämisen tai\nvioittumisen varalle -- minä en puolestani voi käsittää\".\n\nRamorny hiljaisella huokauksella kääntyi pois.\n\n\"Ei, Ramorny\", virkkoi herttua, \"en minä nyt ollenkaan laske leikkiä.\nTiedäthän sinä itse mikä on totta noissa jutuissa Carselogien ritarin\nrautakädestä, paremmin kuin minä, koska hän eli aikanaan sinun\nkotiseudussas. Hänen aikanaan ei tuommoista taidokasta kalua saatu\ntehdyksi muualla kuin Romassa. Mutta lyönpä vaikka sadasta markasta\nvetoa sun kanssas, että meidän Perth'in aseseppä, Wynd'in Heikki,\nkunhan vaan saisi tuon mainitun rautakäden malliksi, osaisi takoa juuri\nsamanlaisen, yhtä hyvän kuin suinkin kaikki Roman sepät yhteensä\nsaisivat aikaan, vaikkapa sen lisäksi olisi kaikki kardinaalitkin läsnä\nheidän työlleen siunauksia lukemassa\".\n\n\"Kylläpä minä voisin uskaltaa käydä siihen vetoon, herra prinssi\",\nvastasi Ramorny katkerasti; \"mutta ei nyt ole aikaa hullutella. -- Te\nolette antaneet minulle eron palveluksestanne, setänne käskystä?\"\n\n\"Isäni käskystä\", vastasi prinssi.\n\n\"Joka kokonaan on setänne käskyjen alainen\", jatkoi Ramorny. \"Minä nyt\nolen suosiosta poishyljätty mies, viskattu syrjään, samoin kuin minä\nnyt aioin viskata pois oikean käden kintaan, niinkuin tarpeettoman\nkalun ainakin. Mutta vaikka käteni on mennyt, saattaisi minun pääni\nvielä olla teille avuksi. Malttaisitteko te, kuninkaallinen armo,\nkuulla minulta pari ykstotista sanaa? -- sillä minua jo kovasti\nväsyttää ja tunnen kuinka voimani alkaa loppua\".\n\n\"Puhu mitä tahdot\", sanoi prinssi. \"Menetetty kätes' velvoittaa minua\nkuultelemaan; sinun verinen käsivarren tynkkäs on valtikka, joka minua\nhallitsee. Puhu siis; mutta käytä oikeuttasi sääliväisesti\".\n\n\"Sanottavani on oleva lyhyt, niin hyvin teidän kuin itsenikin tähden --\neikä olekaan minulla paljon sanottavaa. Douglas aikoa nyt kohta koota\nvasallinsa ympärilleen. Hän aikoo, Robert kuninkaan nimessä, nostaa\naseisin kolmekymmentätuhatta rajalaista, jotka hän sitten on tuova\nkanssansa tänne ylämaahan: ja vaativa Rothsayn herttuaa suomaan, taikka\noikeastaan takaisin-antamaan hänen tyttärelleen perintöprinssin\npuolison arvoa sekä etuuksia. Robert kuningas on suostuva mihin\nehtoihin hyvänsä, kunhan niillä saa rauhan palautetuksi. Mitä siihen\nherttua sanoo?\"\n\n\"Rothsayn herttua rakastaa rauhaa\", vastasi prinssi ylpeästi, \"vaan ei\nole koskaan pelännyt sotaa. Ennen kuin prinssi tuolle röyhkeälle\nhempukalle taas suopi sijan pöydässään sekä vuoteellaan, hänen isänsä\nkäskystä, pitää Douglas'in ensin olla Skotlannin kuningas\".\n\n\"Olkoon niin -- mutta se ei olekaan kaikkein uhkaavin vaara, varsinkin\nkoska se uhkaa julkista väkivaltaa, sillä Douglas ei käy salateitä\".\n\n\"Mikäs se sitten niin uhkaa ja pitää meidät valveella tällä myöhäisellä\nyön hetkellä? Minä olen väsyksissä, sinä haavoitettu mies, ja jopa nää\nvaksikynttilätkin tässä alkavat liehua, ikään kuin kärsimättöminä\nmeidän pitkistä puheistamme\".\n\n\"Sanokaa mulle sitten vaan, kuka se tätä Skotlannin kuningaskuntaa\nhallitsee?\" virkkoi Ramorny.\n\n\"Robert, kolmas sitä nimeä\", vastasi prinssi, nostaen lakkiaan samassa,\n\"ja pitäköön hän kauan valtikkaa kädessään\".\n\n\"Oikein ja amen\", vastasi Ramorny; \"mutta kukapas hallitsee Robert\nkuningasta ja käskee melkein kaikki, mihin se hyvä kuningas ryhtyy?\"\n\n\"Albanyn herttua, niin sinä kai sanoisit\", vastasi prinssi. \"Niin,\nkyllä se on totta, että isäni melkein aina noudattaa veljensä neuvoja.\nEnkä voi sydämessäni häntä siitä moittia, Ramorny, sillä varsin vähän\napua on hänellä ollut pojastaan.\"\n\n\"Mutta antakaa hänelle nyt apua, armollinen herra\", sanoi Ramorny.\n\"Kuulkaas, minulla on hirvittävä salaisuus tiedossani. -- Albanyn\nherttua on hieronut kauppaa minun kanssani, pyytänyt minua\napulaisekseen, kun hän teiltä, herra prinssi, tahtoo ottaa henkenne!\nHän tarjosi minulle täyden anteeksi-annon kaikesta, mikä on ollut, sekä\nsuuren suosion vastaiseksi ajaksi\".\n\n\"Mitä muka -- minun henkenikö? Tottahan, arvaan ma, ainoasti arvelit\nsanoa: minun kruununi? -- Sehän olisi jumalaton teko! -- Hän on minun\nisäni veli -- he ovat istuneet yhden ja saman isän polvilla -- maanneet\nyhden ja saman äidin rinnoilla. -- Hyi häpeä, mies! Kaikkia hullutuksia\nonkin saatu sinut, sairas mies, uskomaan!\"\n\n\"Uskomaan tosiaan!\" sanoi Ramorny. \"Onpas se uutta ja outoa minulle,\nettä minua liian herkkä-uskoiseksi sanotaan. Mutta mies, jonka\nvälityksellä Albanyn herttua esitytti minulle kiusauksiansa, on\nsemmoinen, jota jokainen ihminen on uskova, niin pian kun hän jostain\ntehtävästä ilkityöstä puhuu -- maistavatpa lääkkeetkin, jotka hän\nsormillaan on laittanut, myrkyltä\".\n\n\"Pyh! semmoinen konna panettelisi vaikka pyhäämiestäkin\", vastasi\nprinssi. \"Sinua on narrina pidetty kerrassaan, Ramorny, vaikka olet\nviekas. Setäni Albanyn herttua on kunnianhimoinen ja tahtoisi\nmielellään itselleen sekä lapsillensa suurempaa vallan ja rikkauden\nosuutta, kuin mitä hänen olisi oikeus ja kohtuus pyytää. Mutta hänkö\nsenvuoksi syöksisi veljensä pojan pois valta-istuimelta tai murhaisi\nminut? -- Hyi häpeä, Ramorny, älä saata minua kiusaukseen muistuttaa\ntuota vanhaa sananpartta että: pahantekijä aina myös on paljon\npelkääjä. Sinusta puhuu epäluulo, ei varma tieto\".\n\n\"Te olette, armollinen herra, turmiollisesti sokea -- mutta minä\naukaisen teidän silmänne. Albanyn herttua on yleisesti vihattu\nahneutensa sekä omanvoiton-pyyntinsä tähden -- te, armollinen prinssi,\nolette kenties enemmän rakastettu kuin -- --\"\n\nRamorny tähän pysähtyi, mutta prinssi suuttumatta lisäsi -- \"enemmän\nrakastettu kuin kunnioitettu? Niinkös sinä arvelit sanoa, Ramorny?\"\n\n\"Kumminkin\", sanoi Ramorny, \"olette te enemmän rakastettu kuin pelätty,\nja se on vaarallinen asia prinssille. Mutta luvatkaa minulle kunnian\nmiehenä ja ritarina, ettette suutu, jos teen teille hyödyllisen teon,\nja lainatkaatte minulle sinettinne, niin että saan teidän nimessänne\nkoota ystäviä -- silloin ei ole Albanyn herttua koskaan enää saava\nkäskeä tässä hovissa, ennen kuin minun kuollut käteni jälleen kiintyy\ntähän tynkkään, johon se kuului, ja rupeaa jälleen kuuliaisesti toimeen\npanemaan pääni käskyjä\".\n\n\"Etpä toki uskaltane kastella kättäsi kuninkaallisella verellä?\" kysyi\nprinssi ankarasti.\n\n\"Hyi, armollinen herra -- en millään muotoa -- verta ei tarvitse\nvuodattaa, vaikka henki kenties, jopa varmaankin, on sammuva itsestään.\nKunhan ei kaadeta öljyä lisään taikka kun vaan laiminlyödään\nsuojelemista tuulelta, niin on häilyvä liekki pian kuoleva lamppuhunsa.\nEi se ole tappamista, jos antaa ihmisen kuolla itsestään\".\n\n\"Se on totta -- en ollut sitä valtioviisasta keinoa muistanut. No,\npankaamme siis, että setäni Albanyn herttuan elämä ei tulisi jatketuksi\n-- siksihän, luulen ma, tullee sitä asiaa nimittää -- kukas sitten\ntulisi olemaan Skotlannin hovissa käskijänä?\"\n\n\"Robert Kolmas, mahtavan Taavetin, Rothsayn herttuan ja\nsijais-kuninkaan, suostumuksella, neuvolla sekä avulla, jonka käsiin\nhyvä kuningas, väsyneenä hallitsemisen vaivoihin ja vastuksiin, on,\narvaan ma, pian mielellään antava kruununsakin. Sitten eläköön meidän\nuljas nuori kuninkaamme Taavetti Kolmas:\n\n    \"Ille manu fortis\n    Anglis ludebit in hortis\".[27]\n\n\"Ja meidän isämme ja edeltäjämme, sallitaanko hänen elää nyhjystellä,\nhovikappalaisena rukoillen meidän puolestamme, jonka suosiosta hän\nsaapi oikeuden laskea harmaat hiuksensa hautaan niin pian -- vaikkei\npikemmin -- kuin luonnon säätös vaatii? -- Vai onko häntäkin kohtaava\njoku tuommoinen pikku laiminlyöminen, joka tekee että ihmiset itsestään\nlakkaavat elämästä, ja muuttavat ahtaasta vankihuoneesta tahi\nvankihuoneen kaltaisesta luostarista tuohon pimeään, rauhalliseen\nkammioon, missä -- niinhän papit hokevat -- häijyt herkeävät vastusta\ntekemästä ja väsyneet saavat levätä\".\n\n\"Te puhutte leikkiä, armollinen prinssi\", vastasi Ramorny;\n\"pahantekeminen vanhalle, hyvälle kuninkaalle olisi yhtä paljon vasten\nluontoa kuin vasten valtioviisautta\".\n\n\"Mitäs sitä kammoksut, mies\", kysyi prinssi ankaralla mielipahalla,\n\"kun koko neuvosi on yhtä luonnottomien rikosten jaksoa, sekoitettuna\nlyhytnäköisellä kunnian-himolla? -- Jos Skotlannin kuningas nytkin töin\ntuskin vaan voi pitää puoltansa aatelisherrojansa vastaan, vaikka hänen\nlippunsa seisoo pystyssä tahratonna ja kunniallisena -- kukapa sitten\nrupeaisi seuraamaan prinssiä, jonka nimi olisi häväisty setänsä\nsurmaamisen sekä isänsä vangitsemisen kautta? Kuules, mies, sinun\nvaltioviisautesi inhoittaisi turkkilaista divaniakin,[28] saatikka\nsitten jonkun kristityn kansan valtioneuvoskuntaa. -- Sinä olet ollut\nkasvattajani, Ramorny, ja, kukaties voisin syyttää sinun opetusta sekä\nsinun esimerkkiäsi useista niistä hullutuksista, joista ihmiset minua\nmoittivat. Kenties, jos ei sinua olisi ollut, en nyt seisoisi\ntäällä sydän-yöllä narripuvussa\" -- hän katsahti vaatteisinsa --\nkuultelemassa, kuinka eräs kunnianhimoinen irstailija minua kehoittaa\nmurhaamaan setääni ja anastamaan kruunua paraalta kaikista isistä.\nKoska minussa itsessänikin on yhtä paljon syytä, ei vaan sinussa yksin,\nsiihen että olen näin syvälle kunniattomuuden kuiluun vajonnut, niin ei\nolisi oikein, jos sinä yksin saisit siitä kuolemanrangaistuksen. Mutta\nälä koskaan enää, kuoleman uhalla, uskalla toistamiseen puuttua tähän\naineesen! Sillä sitten antaisin ilmi sinun hankkeesi isälleni --\nAlbanyn herttualle -- koko Skotlannille sekä pitkin että poikin maata!\nNiin monta kuin on kaakinpuuta meidän maassa, niin moneksi palaseksi on\nhakattava sen kavaltajan ruumis, joka semmoisia kauhistavaisia neuvoja\nuskaltaa antaa Skotlannin kruununperilliselle! -- Toivoni on vaan se,\nettei tämä ollut mitään tyystin mietittyä ajatusta, vaan ainoasti oli\nsinun sairaitten aivojesi hourausta, joihin haavasi kuumetus sekä\nunijuoman myrkyttävä voima ovat vaikuttaneet\".\n\n\"Todellakin, kuninkaallinen armo\", virkkoi Ramorny, \"jos lienen sanonut\njotain, mikä teille on voinut antaa syytä niin tuliseen vihastukseen,\nniin se on tullut liian kiivaasta rakkaudesta teihin sekä samassa älyn\ntyperyydestä. Totta tosiaan minä olen viimeinen mies, joka rupeaa\nkunnianhimoisiin hankkeisin kehoittamaan, siinä toivossa että niistä\nminullekin tulisi joku etu! Voi! Mikä muu minulla nyt olisi edessä,\nkuin peitsen ja satulan vaihtaminen käsikirjaan sekä rippituoliin?\nLindores'in luostari saa nyt ottaa turvihinsa tään vaivaiseksi ja\nköyhäksi tulleen Ramornyn ritarin, jolle siellä tulee kyllin aikaa\nmietiskellä noita Raamatun sanoja: 'Älkää ruhtinaisin turvatko!'\"\n\n\"Se on hurskas aikomus\", sanoi prinssi, \"jonka edesauttamista en\nsuinkaan tahdo laiminlyödä. Minä luulin, että meidän erillä-olomme\nvaan oli kestävä jonkun aikaa -- vaan nyt meidän pitää erota ijäksi.\nTämmöisen, meidän välillämme olleen puheen jälkeen on tietysti\ntarpeellista, että me pysymme erillämme. Mutta Lindores'in luostari tai\nmikä muu siis ottaneekin sinut turvihinsa, on meiltä saava runsaasti\nlahjoja sekä suosiota. -- Ja nyt, Juhana Ramorny, nuku -- nuku -- ja\nunhota pois turmiollinen puheesi, jonka taudin ja viinin kuumuus on\nsynnyttänyt, toivon ma, pikemmin kuin sinun oma mielesi. -- Näytä\nvalkeaa, Eviot, että pääsen ulos\".\n\nEviot'in huuto kutsui kokoon prinssin seuralaiset, jotka olivat\nnukahtaneet rappusille sekä etuhuoneesen, uupuneina illallisesta\nmässäilemisestään.\n\n\"Eikös ole teissä yhtään selväpäistä?\" kysyi Rothsayn herttua, jota\nhänen seuralaisensa näkö inhotti.\n\n\"Ei yhtään -- ei yhtään ainoaa\", vastasi koko joukko humalaisella\nriemuhuudolla; \"ei meissä ole yhtään, joka olisi uskoton Lystilän\nkuninkaalle!\"\n\n\"Te olette siis joka mies luontokappaleiksi muuttuneet?\" sanoi prinssi.\n\n\"Totellen teitä, armollinen kuningas, ja noudattaen teidän\nesimerkkiänne\", vastasi yksi; \"taikka jos lienemme hiukkasen jäljellä\nkuninkaallista majesteettia, niin kyllä yksi ainoa kulaus ruukusta --\"\n\n\"Vaiti luontokappale!\" käski Rothsayn herttua. \"Eikö ole siis teissä\nyhtään ainoata selväpäistä, kysyn vielä kerran\".\n\n\"On, jalo herra kuningas\", kuului vastaus, \"on tässä kuitenkin yksi\nuskoton veikko, Watkins Englantilainen\".\n\n\"Tule sitten sinä tänne, Watkins, ja näytä mulle valkeaa tulisoihdulla.\n-- Anna minulle nyt viitta ja toinen lakki, ja ota pois näät korut\" --\nhän viskasi sulkakruununsa maahan; -- \"soisinpa että voisin viskata\npois kaikki hullutukseni yhtä helposti! -- Englantilainen Wat, seuraa\nsinä minua, ja te muut lopettakaa nyt jo pauhaamisenne ja riisukaat\nmaskeraatti-vaatteenne. Laskijaispäivä on lopussa ja paasto on\nalkanut\".\n\n\"Meidän kuninkaamme luopuu tänä yönä kruunustaan tavallistansa\naikaisemmin\", virkkoi yksi peuhaajoista. Mutta kun ei prinssi siihen\nmitään kehoittavaa sanaa vastannut, niin hekin, jotka sillä hetkellä\nolivat aivan humalassa, yrittivät, niin hyvin kun voivat, olla\nolevinansa selvät. Koko tuo äsken niin meluava joukkio koetti nyt tehdä\nniinkuin säädylliset ihmiset, jotka, jos äkkiarvaamatta ovat joutuneet\npäihinsä, pyytävät peittää sitä tilaansa kaksin verroin ykstotisella\nkäytöksellä. Sillä välin prinssi, kiireesti muutettuaan pukuansa,\nastui ovelle päin sen tulisoihdun valolla, jota ainoa selväpäinen\nmies koko laumassa piteli; mutta astuessaan oli hän kompastua\nluontokappaleentapaisen Bonthron'in nukkuvaan ruumiisen.\n\n\"Mitäs se on! Onkos se ilkeä luontokappale taas tielläni?\" huusi\nprinssi vihastuksella ja inholla. \"Muutamat teistä, vierittäkääpäs tää\nsika tässä hevosten juomaruuheen, niin että hän kumminkin yhden kerran\neläissään tulisi puhtaaksi!\"\n\nSeuralaisjoukko kohta täytti tämän käskyn, käyttäen siihen ulkopihassa\nolevaa kaivoa; ja Bonthron, joka ei jaksanut tätä kuritusta vastustaa,\nilmoitti kuitenkin vastahakoisuutensa sanattomilla öhkimisillä ja\nröhkimisillä, aivan kuin kuolemallaan oleva metsäkarju. Prinssi\npuolestaan jatkoi kulkuansa omaan kortteriinsa, taloon, jota sanottiin\nvaltiomarskin kartanoksi, siksi kun se oli Errol'in kreivillisen suvun\noma. Luovuttaakseen ajatuksensa vähemmin hauskoista aineista, kysyi\nprinssi matkalla kumppaliltaan, mistä se tuli, että hän yksin oli\nselväpäisenä, kun koko muu joukko oli niin aivan humalassa.\n\n\"Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen armo\", vastasi Englantilainen\nWatkins, \"kyllä sen myönnän, että olin varsin rohkea, kun uskalsin olla\nselvänä; vaikka te, korkea herra, käskitte meidän joka mies juoda\nitsemme humalaan. Mutta siihen nähden, että kaikki muut olivat\nSkotlantilaisia, paitsi minä, en katsonut viisaaksi humaltua heidän\nseurassaan. He näet silloinkin, kun me kaikki olemme selvät, töin\ntuskin vaan kärsivät minua; ja jos viini olisi valtaan päässyt, olisin\nkenties heille puhunut suuni puhtaaksi ja saanut yhtä monta pistosta\nkuin on puukkoja siinä kunnon joukkiossa\".\n\n\"Et sinä siis koskaan aio ottaa osaa minun väkeni juominkeihin?\"\n\n\"Jos niin sallitte, en; paitsi jos te, kuninkaallinen armo, joskus\nkäskisitte koko muun joukon pysyä selvänä, niin että Willi Watkins toki\nkerran saisi juoda itsensä juovuksiin, henkeänsä pelkäämättä\".\n\n\"Semmoinen tilaisuus saattaisi sattua. -- Missä palveluksessa olet,\nWatkins?\"\n\n\"Tallirenkinä, armollinen herra prinssi\".\n\n\"Sano kammariherralle, että hän toisi sinut sisäpalvelukseen,\nyövartija-joukkohoni. Sinun näkös on mulle mieleen, ja juomaton mies on\nhyvä olemassa talossa, jos kohta hänen selväpäisyyteensä ei olisikaan\nmuu kuin kuolemanpelko syynä. Palvele siis nyt liki minun personaani,\nja saatpa nähdä, että selväpäisyys on runsaasti rahaa antavainen avu\".\n\nSillä välin oli rasittava huoli ja pelko entisen tuskan lisäksi astunut\nritari Ramornyn sairashuoneesen. Hänen ajatuksensa, puolipyörryksissä\nkuin hän oli unijuomasta, sekaantuivat taas kokonaan, kun prinssi oli\nlähtenyt, jonka läsnä-ollessa hän voimakkaalla vastaanponnistuksella\noli juoman vaikutusta vastustanut. Hänen itsetietonsa, joka keskustelun\naikana oli ollut aivan selvä, alkoi nyt jälleen suuresti hämärtyä.\nHänessä oli se yleinen tuntu, että hän oli saattanut itsensä suuren\nvaaran alaiseksi; että hän oli tehnyt prinssin vihamiehekseen, ja\nilmoittanut prinssille asioita, jotka kenties oli saava hengellänsä\nmaksaa. Kun hän oli tämmöisessä ruumiin ja sielun tilassa, eipä voi\nkummeksia, että hän rupesi unta näkemään taikka että hänen heikontuneet\nhermonsa muuten joutuivat noiden mielenkuvittelemisten alaisiksi, joita\nopiumi vaikuttaa. Hänestä näytti että Annabella kuningattaren haamu\nseisoi hänen vuoteensa vieressä, kysyen missä se nuorukainen oli, jonka\nhän oli uskonut Ramornyn hoidon alle vilpitönnä, puhdastapaisena,\niloisena ja viattomana.\n\n\"Sinä olet hänet saattanut vallattomaksi, irstaiseksi ja\npahantapaiseksi\", virkkoi kelmeän kuningattaren haamu. \"Yhtähyvin\nkiitän nyt sua, Juhana Ramorny, vaikka olet ollut kiittämätön minulle,\nsanasi syöjä ja minun toivojeni pettäjä. Sinun vihasi on nyt vaikuttava\nsitä pahaa vastaan, jonka sinun ystävyytes on hänelle tehnyt. Ja hyvin\nminä toivon, että nyt, kun et sinä enään ole hänen neuvon-antajanaan,\nminun kova-onninen lapseni vielä jonkun kipeän kärsimisen kautta voi\nsaada anteeksiannon sekä sijan paremmassa maailmassa\".\n\nRamorny ojensi käsivartensa hyväntekijäänsä kohti, koettaen ilmoittaa\nkatumustaan ja puhdistaa puoltansa. Mutta haamun katsanto tuli yhä\nsynkemmäksi ja tylymmäksi, siksi kun ei se ollutkaan enää kuningatar\nvainaan näköinen, vaan sai Mustan Douglas'in synkän ja röyhkeän\nkatsannon -- sitten Robert kuninkaan pelkääväisen, surullisen muodon,\njoka näkyi nurehtivan kuninkaallisen sukunsa lähenevää loppua -- ja\nsitten näky muuttui koko parveksi eriskummallisia, osaksi inhoittavia,\nosaksi naurattavia olentoja, jotka ällistellen loruelivat, ja\nvääntelivät itseänsä luonnottomalla, hullunkurisella tavalla, ikään\nkuin tehden pilaa hänestä, joka koetti saada selvää käsitystä heidän\nmuodostaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\n    Verinen maa, miss' elämää ei laki\n    Voi turvata.\n\n                             Byron.\n\nTuhka-keskiviikon (ensimmäisen paastopäivän) aamu koitti vaaleana ja\nharmaana, niinkuin aamut ovat sillä vuoden-ajalla Skotlannissa, missä\nilkein, kolkoin ilma usein tulee juuri ensimmäisinä kevät-kuukausina.\nOli nyt kova pakkanen, ja kaupunkilaiset nukkuivat pitkään edellisen\npyhän mässäämisen perästä. Aurinko oli siis jo koko tunnin ollut\ntaivaanrannan yläpuolella, ennen kuin yleisemmin alkoi näkyä elämän\nmerkkiä Perth'in kaupungin asukkaissa. Oli siis jo melkoinen aika\npäivän-nousun jälkeen kulunut, kun eräs kaupunkilainen, aamumessuun\nmennessään, huomasi Olivier Proudfute paran ruumiin. Se makasi kasvot\nmaahan päin, poikki katuojan, sillä tavalla kuin oli kaatunut, koska,\nniinkuin lukija varmaan on arvannut, ritari Ramornyn \"vyö-pojan\" s.o.\nkäskyläisen, Bonthron'in sivallus oli häneen sattunut.\n\nTämä aikainen kaupunkilainen oli Allan Griffin -- siksi kutsuttu, koska\nhän oli Griffin-ravintolan isäntä. Hänen huutonsa kokosi sinne ensin\nmuutamia naapureita ja vähitellen koko suuren kansanjoukon. Tuon\nyleisesti tutuu härännahkaisen kylterin sekä kypärin punaisen sulkasen\nnäkö ensin synnytti sen huhun, että tapettu mies oli uljas Heikki Seppä\n-- tämä väärä luulo kesti jonkun aikaa; sillä Griffin-ravintolan\nisäntä, joka itse joskus oli ollut raatimiehenä, ei sallinut ruumista\nsiirtää eikä liikuttaakaan, ennen kuin pormestari Craigdallie olisi\ntullut. Näin tavoin jäivät kasvot näkemättä.\n\n\"Tämä asia koskee koko meidän kaunista kaupunkia\", lausui hän; \"ja jos\ntää tässä todellakin on uljaan Wynd'in Heikin ruumis, niin ei ole sitä\nmiestä Perth'issä, joka ei panisi alttiiksi tavaraansa ja henkeänsä,\nsaadakseen siitä kostoa. Katsokaa vaan, ne konnat ovat häntä takaapäin\nsivaltaneet -- eipä olekaan yhtään miestä pari peninkulmaa ylt'ympäri\nPerth'in kaupunkia, ei Vuoristossa eikä Alankomaissa, ei aatelista eikä\naatelitonta, joka olisi tohtinut astua hänen silmiensä eteen, semmoinen\nilkeä aikomus mielessänsä. Voi, Perth'in urhokkaat miehet! Teidän\nmiehuutenne kukka on hakattu maahan, ja vieläpä niin kunnottomalla,\nkavalalla kädellä!\"\n\nHurja vimmanhuuto nousi kansanjoukosta, joka kiireesti yhä\nkarttumistaan karttui.\n\n\"Nostakaamme hänet hartioillemme\", virkkoi eräs väkevä lihamies, \"ja\nkantakaamme hänet kuninkaan silmäin eteen Dominikolais-luostariin\".\n\n\"Niin oikein\", vastasi muuan seppä; \"ei mikään telje eikä lukko saa nyt\nestää meitä pääsemästä kuninkaan puheille -- ei mikään munkki eikä\nmessu san meitä nyt luopumaan päätöksestämme. Ei ole koskaan yksikään\nseppä taitavammin kuin hän kilkuttanut alaisinta!\"\n\n\"Dominikolais-luostariin! Dominikolais-luostariin!\" huusi koko\nkansanjoukko.\n\n\"Malttakaa mielenne, naapurit\", kehoitti toinen porvari. \"Meidän\nkuninkaamme on hyvä kuningas, ja rakastaa meitä niinkuin omia\nlapsiansa. Douglas'in kreivi ja Albanyn herttua nehän estävätkin hyvää\nRobert kuningasta kuulemasta kansansa parkumista\".\n\n\"Pitääkö meidän vai tulla murhatuiksi omilla kaduillamme, senvuoksi\nmuka että kuninkaalla on liian pehmeä sydän?\" kysyi lihamies. \"Kas\nRobert Bruce se teki toisin. Jos ei kuningas huoli pitää puoltamme,\nniin pitäkäämme me itse. Soittakaa kaikkia kirkonkelloja takaperin,\njoka ainoata helisevää ja kalisevaa mitä meillä on. Huutakaa\nsäästämättä kurkkuanne: St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä!\"\n\n\"Niin oikein,\" huusi toinen porvari, \"ja juoskaamme Albanyn sekä\nDouglas'in tyyspaikoille, ja polttakaamme ne poroksi! Ilmoittakoot\ntulen liekit läheisille sekä kaukaisille, että Perth'in porvareissa on\nollut uljaan Heikki Seppänsä kostajia! Hän on sen seitsemänkin kertaa\nsivaltanut miekallaan kauniin kaupunkimme puolesta -- näyttäkäämme nyt\nettä mekin toki kerran voimme taistella, hänelle tehtyä pahaa\nkostaaksemme. Hoi! hoi! uljaat porvarit, St. Johanneksen\nmetsästysjoukko on liikkeellä!\"\n\nTämä huuto, Perth'in porvarein vanha tuttu sotahuuto, joka harvoin\nkuultiin muulloin kuin yleisen metelin aikana, kajahti nyt mies\nmieheen. Samassa rupesi parista läheisestä kirkontornista, joihin\nvimmastuneet porvarit olivat nousseet, mihin pappein luvalla, mihin\nkiellosta huolimattakin, kuulumaan tuo pahaa ennustava kelloin\nvongahteleminen, jota sanottiin kellojen soittamiseksi takaperin, siitä\nsyystä. että eri-äänisiä kelloja soitettiin päinvastaisessa\njärjestyksessä kuin tavallisesti.\n\nVaikka kansanjoukko tihenemistään tiheni ja vaikka melu tuli yhä\nkovemmaksi ja yleisemmäksi, piti kuitenkin Allan Griffin,\nvahvaruumiinen, vahva-ääninen mies, jota sekä ylhäiset että alhaiset\npitivät suuressa arvossa, aina vielä paikkansa. Hän seisoi hajareisin\nruumiin yli, huutaen kansalle, että pysyisivät poikempana ja\nodottaisivat kaupungin hallitusmiesten tuloa.\n\n\"Meidän pitää hyvää järjestystä noudattaa tässä asiassa, hyvät naapurit\n-- meillä pitää olla hallitusmiehemme johtajina. He ovat laillisella\ntavalla valitut ja huudetut meidän raastuvassamme; he ovat paitsi sitä\nkunnon miehiä ja rehellisiä jokaista ihmistä kohtaan. Meidän tulee\nlaittaa niin, ettei meitä voi sanoa kapinan nostajiksi taikka\njoutaviksi kuninkaan rauhan rikkojiksi. Seisokaa te vaan hiljaa ja\ntehkää tilaa, sillä kas tuossa jo tuleekin pormestari Craigdallie,\nniin, ja myös kunnon Simo Hanskuri, jolle meidän kaunis kaupunki on\nniin suuressa kiitollisuuden velassa. Voi, voi, sentään, hyvät\nnaapurit! Hänen kaunis tyttärensä oli morsian vielä eilen illalla --\nnyt Perth'in kaupungin Kaunotar on leski, ennen kuin vielä edes on\nollut aviopuoliso!\"\n\nTämä uusi surun aine kiihdytti kansan vimmaa sitä enemmän, koska jo\nmyös oli tullut paljon naisiakin joukkoon, jotka nyt huusivat\nsotahuutoa miehille:\n\n\"Niin, niin, St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä! Taisteluun,\nPerth'in kaupungin Kaunottaren ja Heikki Sepän puolesta kostamaan!\nAseisin, aseisin joka mies, ja älkää arastelko nahkaanne. Talleille,\ntalleille! -- kun hevonen on poissa, ei huovista ole mihinkään --\nhakatkaa maahan tallirengit ja palvelijat -- haavoittakaa, kintustakaa,\ntappakaa hevoset -- surmatkaa nuot konnat, knaapit sekä hovipojat!\nTulkoot nuot ylpeät ritarit jalkaisin vastahamme, jos uskaltavat.\"\n\n\"He eivät uskalla -- he eivät uskalla!\" huusivat miehet vastaan.\n\"Heidän koko voimansa on heidän hevosissaan ja rautavaruksissaan. Ja\nkuitenkinpa ne röyhkeät, kiittämättömät roistot ovat surmanneet\nasesepän, jonka vertaista ei ole koskaan Milanossakaan eikä Veneziassa\nollut. -- Aseisin, aseisin, hyvät naapurit! St. Johanneksen\nmetsästysjoukko on liikkeellä!\"\n\nKeskellä näitä huutoja saivat kaupungin hallitusmiehet sekä muut\narvopersonat töin tuskin vaan tilaa, niin että voivat ryhtyä ruumiin\nkatsastamiseen. Heillä oli majistraatin kirjuri muassaan voidakseen\nlaittaa virallisen kertomuksen siitä, missä tilassa he olivat ruumiin\ntavanneet. Tätä viivytystä kansa kärsi suurella maltillisuudella ja\njärjestyksellä; se oli omituinen osa Skotlantilaisissa, joiden viha\nsiinä suhteessa on aina ollut sitä pahemmin vaarallinen. Sillä\nkostonpäätöksessään hellittämättä, myöntyvät he kärsivällisesti\nkaikkiin toimiin, jotka aikaa vievät, vaan ovat välttämättömät koston\nvarmaksi täyttämiseksi. Kansanjoukko siis vaan tervehti\nhallitusmiehiänsä kovalla huudolla, jolla se yhtä-aikaa ilmoitti\nkostonhaluansa sekä kunnioitustansa niitä kohtaan, joiden johdon alla\nhe toivoivat saavansa koston täytetyksi oikealla, lainmukaisella\ntavalla.\n\nNäin kajahtelivat tervehdyshuudot niitä joukkoja myöten, jotka tiheästi\ntäyttivät kaikki läheiset kadut, kertoellen toisillensa ja kuullellen\ntuhansia eri huhuja tapahtuneesta seikasta. Kaupungin hallitusmiehet\npuolestaan nyt nostivat ruumiin ja katsastivat sitä tarkemmin. Silloin\ntietysti oitis huomattiin ja kansalle myös julistettiin, että siinä\nmakaava murhattu mies ei ollutkaan Wynd-kadun seppä, jota hänen\nkaupunkilaisensa pitivät niin suuressa ja -- sillä aikakaudella enimmin\nkunnioitettuihin avuihin nähden -- niin täydesti ansaitussa arvossa.\nHuomattiinpa että siinä makasi paljon vähemmin arvokas mies, vaikkei\nsekään arvoton kuntalaistensa kesken -- iloinen lakintekijä Olivier\nProudfute. Kansan vimma oli paljon kiihtynyt nimen-omaan siitä\nyleisestä luulosta, että heidän suorapuheinen, uljas sankarinsa Heikki\nSeppä oli surmattu, niin että se nyt, kun tuo luulo perättömäksi\nnähtiin, melkein kokonaan laimistui. Jos Olivier parka heti kohta olisi\ntullut tunnetuksi, niin epäilemättä kostonhuuto hänen kuolemastaan\nolisi ollut yhtä yleinen, jos kohta ei yhtä vimmainen kuin Wynd'in\nHeikin puolesta. Mutta näin nyt tää ympärikiertävä uusi sanoma nosti\nyleisen hymyilemisen joukossa -- niin likekkäin ovat usein\nkauhistavaisuus ja naurattavaisuus.\n\n\"Murhamiehet varmaankin ovat luulleet häntä Heikki Sepäksi\", \"ja se\nepäilemättä mahtoi olla hänelle suuri lohdutus kovassa onnessaan\".\n\nMutta muutamien lisään saapuneitten henkilöitten tulo muutti jälleen\nkoko tilaisuuden luonteen surulliseksi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\n    Ken soittaa kelloja! No hiisi, hoi!\n    Heräähän kaupunki. --\n\n        Othello 2:nen näyt. 2:nen koht.\n\nJulmat ympäri kaupunkia lentävät huhut sekä pian sen jälkeen alkava\nkelloin vonkuminen nostivat yleistä hämmästystä. Ritarit ja\naatelisherrat väkineen kokoontuivat semmoisiin paikkoihin, missä he\nparaiten voivat pitää puoltansa. Hätä levisi myös kuninkaan asuntoon,\nmihin nuori prinssi ensimmäisinä miehinä riensi, tarpeen tullen vanhaa\nkuningasta suojelemaan. Se, mitä hän yöllä oli nähnyt ja kuullut,\njohtui nyt hänelle mieleen; hän muisti veriin tahratun Bonthron'in, ja\nkäsitti, vaikka epäselvästi, että tuon rosvon teko mahtoi olla syynä\ntähän meteliin. Seuraava, hänen huomiotaan enemmän herättävä keskustelu\nRamornyn kanssa oli kuitenkin hänen mieltänsä niin syvältä liikuttanut,\nettä siitä oli jäljettömäksi haihtunut kaikki, mitä hän oli saanut\nkuulla murhamiehen verityöstä, paitsi sitä hämärää muistoa, että joku\noli tullut murhatuksi. Pää-asiallisesti vaan isänsä suojaksi oli hän\ntarttunut aseisin seuralaistensa kanssa, jotka nyt, puettuina\nkirkkaisin rautavaruksiin, peitsi kädessä, näyttivät ihan\ntoisenlaiselta kuin viime yönä humalaisina yöjalkalaisina ollessaan.\nHyvä vanha kuningas itki kiitollisuudesta, kun hän tämän poikansa\nrakkauden osoituksen näki, ja ylpeillen hän näytti nuorta prinssiä\nAlbanyn herttualle, joka kohta sen jälkeen astui sisään. Kuningas\ntarttui heitä molempia käteen.\n\n\"Nyt on meitä täällä kolme Stuart'ia\", virkkoi hän, \"kolme yhtä\neroamatonta kuin pyhän apilaan lehdet. Sanotaanhan sen pyhän kasvin\nvoimalla, kun sitä povessaan pitää, voitavan tehdä kaikki loitsijain\nlumoukset tyhjiksi; niinpä mekin, niinkauan kuin uskollisesti yhtä\npidämme, voimme nauraa kaikkia pahan-suopia ja vihamiehiä\".\n\nVeli ja poika molemmat suutelivat niitä lempeitä käsiä, joilla Robert\nkuningas heidän käsiään puristi, samassa kuin hän näin ilmoitti\nluottamuksensa heidän rakkauteensa. Nuorukaisen suutelo, siksi hetkeksi\nkumminkin, oli totinen; veljen suutelo sitä vastaan oli Judaksen\nsuuteloa.\n\nSillä välin olivat Pyhän Johanneksen kirkon kellot myös muiden mualla\nsäikähdyttäneet Curfew-kadun asukkaita. Simo Hanskurin talossa oli\nvanha Hanskurin Dorothea -- häntäkin mainittiin tällä nimellä\nammattinsa tähden, jota hän isäntänsä käskyn alaisena toimitti --\nkaikkein ensiksi kuullut kelloin äänen. Vaikka muulloin hiukan kuuro,\noli hänen korvansa yhtä herkkä pahoille sanomille, kuin korpin\nhaistimet haaskalle; sillä Dorothealla, joka muuten oli toimellinen,\nuskollinen, jopa lempeäkin muija, oli se tulinen himo pahoja sanomia\nkokoon saamaan ja levittämään, joka niin usein ilmaantuu alhaisemmassa\nkansassa. Heitä kun muulloin harvoin kuullellaan, ovat he mielissään,\nkoska jonkun surullisen jutun kautta voivat vetää huomion puoleensa, ja\niloitsevat myös kenties siitä että ne, jotka tavallisesti mainitaan\nheitä paremmiksi, nyt kovan onnen kautta toki hetken ajaksi alenevat\nheidän vertaisikseen. Dorothea siin, niin pian kun oli haalinut kokoon\npienen kimpun noita ulkona liikkuvia huhuja, ryntäsi sisään isäntänsä\nluokse, joka vanhuutensa ja eilisen pyhän tähden salli itselles hiukan\npitemmät aamu-unet.\n\n\"Tuossa hän nukkuu, se kunnon mies!\" surkutteli hän puoleksi\nkiljumalla, puoleksi vinkumalla. \"Kas tuossa hän vielä nukkuu -- ja\nvaikka hänen paras ystävänsä on tapettu, hänellä ei ole siitä sen\nenempää tietoa, kuin vastasyntyneellä lapsella, joka ei voi elämää\nkuolemasta eroittaa!\"\n\n\"Mitä nyt!\" kysyi hanskuri, kavahtaen ylös vuoteeltansa. \"Mikä nyt on,\nvanha muija, hätänä? Onko tyttäreni terve?\"\n\n\"Vanha muija vai!\" virkkoi Dorothea, joka saatuaan kalan onkeensa,\ntahtoi antaa sen hiukan siinä räpsytellä. \"Enpä ole sentään niin vanha\nvielä,\" jatkoi hän, juosten ulos kammarista, \"että jäisin tänne\nkatselemaan kuinka miespuoli nousee paljaana vuoteeltansa\".\n\nJa silmänräpäyksen päästä kuului jo kuinka hän alikerrassa\nvieraskammarissa laululla säesteli luutansa rapsimista.\n\n\"Dorothea -- pahan maailman lintu -- sinä perhana -- sano vaan, onko\ntyttäreni terve?\"\n\n\"Minä olen terve\", vastasi Perth'in kaupungin Kaunotar omasta\nmakuuhuoneestaan; \"minä olen aivan terve. Mutta mitä, Pyhän Neitsyen\nnimessä, lienee nyt hätänä, koska kirkonkelloja soitetaan takaperin? Ja\nkadulla on semmoinen kiljunta ja kirkunta\".\n\n\"Minä lähden paikalla tiedustamaan. -- Conachar hoi! -- tule pian\nnauhojani solmimaan. -- Voi kun unhotinkin -- onhan se Vuorelaispentu\njo kaukana Fortingal'in takana. Malta vähäisen vaan, tyttäreni; kyllä\nmä kohta hankin tietoa\".\n\n\"Eipä ole niin kiiru senvuoksi, Simo Hanskuri\", virkkoi kovasydäminen\nvanha akka. \"Kylläpä ne tiedot kaikki, niin hyvät kuin pahatkin, saisi\ntäällä jutelluksi, ennen kuin te kerkiättekään kömpiä kynnyksenne yli.\nOsaanhan minä koko jutun ulkoa; sillä kun minä niin arvelin, että\nmeidän isäntä on itsepäinen ja kapsahtaa kohta keskelle sitä mylläkkää,\noli syy mikä hyvänsä. Parempi on siin, että minä panen vanhat kinttuni\nliikkeelle ja otan selvän tuosta kaikesta; sillä muuten isäntä pistää\nsiihen vanhan nokkansa ja kukaties eikös sitä nipistetä poikki häneltä,\nennen kuin hän vielä tietääkään viisi\".\n\n\"Ja mikäs se asia sitten on, muija?\" kysyi maltittomasti hanskuri, yhä\nvielä häärien, solmiellessaan niitä satoja nauhoja, joilla siihen\naikaan kiinnitettiin housut liiveihin.\n\nDorothea antoi hänen jatkaa sitä työtänsä, siksi kun arvasi sen viimein\nvalmistuvan; nyt hän näki, että isäntä, jos ei hän kertonut\nsalaisuuttansa, lähtisi itse ulos melun syytä tiedustamaan. Hän\nkiljahti siis:\n\n\"Voi, voi, voi, ettepä kumminkaan voi sanoa sitä minun syykseni, jos\nsaatte kuulla pahoja sanomia, ennen kuin edes olette kerjinnet käydä\naamumessussa! Minä olisin salannut ne teiltä siksi kun te ensin\nolisitte Jumalan sanaa kuulleet. Mutta koska se nyt teidän kuitenkin\npitää saada tietää, niin sanon, että teiltä on mennyt uskollisin\nystävä, joka ikinä on toisen miehen kättä puristanut ja Perth'in\nkaupunki saa nyt murehtia parasta porvariansa, joka on pitänyt miekkaa\nkädessään!\"\n\n\"Heikki Seppä, Heikki Seppä!\" huudahtivat isä ja tytär molemmat\nniinkuin yhdestä suusta.\n\n\"No niin, siinäpä se onkin\", sanoi Dorothea; \"ja kenenkä syy siihen on,\njos ei teidän omanne? -- Nostittehan te semmoisen mölläkän siitä, että\nhän oli kävellyt käsikädessä laulutytön kanssa, aivan kuin olisi se\nJuutalais-tyttö ollut!\"\n\nTällä lailla olisi Dorothea vielä tiesi häntä kuinka kauan jatkanut;\nmutta hanskuri huusi tyttärelleen, joka yhä vielä oli kammarissaan:\n\"Loruja, Katri -- ne on vaan vanhan hupsun lörpötyksiä. Ei mitään\nsemmoista ole tapahtunut. Minä tuon sinulle tosisanomat heti paikalla!\"\nJa kaappaisten sauvansa riensi vanhus Dorothean ohitse ja kadulle, jota\nmyöten yhä juoksi ihmisjoukkoja Isolle kadulle päin. Dorothea\npuolestaan jäi mutisemaan itsekseen: \"Sinun isäs on aika viisas mies,\nusko vaan hänen omia vakuutuksiaan. Hänelle kohta mahtaa tulla joku\nläimäys osaksi tuossa mölläkässä, ja sitten kyllä saadaan kuulla:\n'Dorothea, tuopas liinakaappeita!' ja 'Dorothea, voitelepas\nplaastaria!' Vaan nyt muka on kaikki vaan lorua ja valhetta, ja\njoutavaa, mitä Dorothean suusta tulee! -- Vai joutavia! Luuleeko Simo\nukko Heikki Sepän pään olevan yhtä kovan kuin hänen alaisimensa, niin\nettä se olis kestänyt, vaikka koko Vuorelais-clani häntä läimäytteli?\"\n\nTähän paikkaan häneltä puhe katkesi, sillä samassa ilmautui hänen\nviereensä enkelinnäköinen haamu, tuskin itsestään tietävänä, silmät\ntuijottelevana, hiukset hajallaan, posket kalman kelmeinä.\n\nMuija säikähtyi niin, että unhotti närkästyksensä. \"Herra siunatkoon,\nlapsukaiseni!\" sanoi hän. \"Mitäs sinä niin tuimasti tuijottelet?\"\n\n\"Etkös sanonut että joku on kuollut?\" kysyi Katri peloittavasti\nepävakaisella äänellä, ikään kuin hänen kuulonsa ja puhevoimansa eivät\nenään oikein olisi toimittaneet virkaansa.\n\n\"Kuollutko, tyttöseni! On, kun onkin, kuollut aivan. Ei sinun nyt enään\ntarvitse karsaasti katsella häneen\".\n\n\"Kuollut!\"' kertosi Katri yhä samalla epävakaisella äänellä. \"Kuollut\n-- tapettu -- ja Vuorelaisen käden kautta!\"\n\n\"Sen takaan, että Vuorelaiset sen ovat tehneet -- ne laista\nhuolimattomat roistot. Kukas muu tappaa enimmän osan niistä, jotka\nsaavat surmansa -- paitsi kun porvarit joskus keskenään rupeavat\nkahakkaan ja tappavat toinen toisensa, taikka jos ritarit ja\naatelisherrat toisinaan vuodattavat verta? Mutta tahtoisinpa lyödä\nvetoa, että se on Vuorelaisten tekoa tällä kertaa. Eipä ollut sitä\nmiestä täällä Perth'issä, ei ritaria eikä porvaria, joka olisi\nuskaltanut käydä Heikki Sepän kimppuun, mies miestä vastaan. Mutta\nniitä mahtoi hyökätä koko lauma hänen päälleen; sen saatte nähdä, kun\nasia tulee selville\".\n\n\"Vuorelaisia!\" sanoi Katri, ikään kuin joku hänen ajatuksiansa\nsekoittava ajatus olisi häntä vaivannut. \"Vuorelaisia! -- voi Conachar,\nConachar!\"\n\n\"No niin, voinpa sanoa, että sinä osasit juuri oikeaan mieheen, Katri.\nHeillä oli, niinkuin näit, riita Pyhän Valentinin aattona, ja pieni\nkahakka. Ja Vuoren pojilla on pitkä muisti semmoisissa asioissa. Anna\nsemmoiselle korvapuusti Pyhäinmiesten päivänä, niin hänen poskeansa\nvielä kirveltää Helluntaina. Mutta mikähän on voinut tuottaa ne\npitkäsääriset pakanat tänne, että heillä oli tilaisuus sitä verityötä\ntekemään?\"\n\n\"Voi minua, minä se olin\", sanoi Katri; \"minä tuotin Vuorelaiset tänne\nalas -- minä lähetin noutamaan Conachar'ia -- niin, he ovat häntä\nväijyilleet -- mutta minä heidät saatin tänne, missä heillä oli\ntilaisuus päästä uhrinsa kimppuun. Mutta lähdenpä katsomaan omin silmin\n-- ja sitten -- sitten meidän pitää tehdä jotakin. Sano isälleni, että\nminä kohta tulen takaisin\".\n\n\"Oletko riivattu, tyttö?\" huusi Dorothea, kun Katri hänen ohitsensa\njuoksi ulko-ovelle. \"Ethan toki juokse ulos kadulle, hiukset hajallaan\nhartioilla tällä lailla, sinä, jonka kaikki tuntevat Perth'in kaupungin\nKaunottareksi? -- Pyhä messu! Mutta kas tuossa hän jo on kadulla, tuli\nsiitä, mikä tuli -- ja ukko hanskuri on nyt vimmastuva minulle, ikään\nkuin minussa olisi ollut sen tytön pitäjä. Ohhoh, onpa tää nyt korea\naamu paaston aluksi! -- Mitähän nyt tehdään? Jos menen hakemaan isäntää\ntuon kansantungoksen seasta, niin he tallaisivat minut mäsäksi\njalkainsa alle, eikä paljon surua olisi tästä vanhasta muijasta. -- Vai\njuoksenko Katrin perään, joka jo on kadonnut näkymättömiin ja on paljon\nkepeämpi jalaltaan kuin minä? -- Paras on, että vaan pistäyn tuonne\nKlaus Parran-ajajan luo ja kerron hänelle tämän kaiken\".\n\nSillä aikaa kuin uskollinen Dorothea teki, niinkuin oli päättänyt,\njuoksi Katri Perth'in katuja pitkin. Muulloin olisi häntä kaikki ihmein\ntöllistelleet, jotka olisivat nähneet hänen tuossa lentävän mistään\nhuolimattomalla vauhdilla, hurjalla juoksulla, joka oli aivan\npoikkeavainen hänen tavallisesta siivosta, vakaisesta astunnastaan ja\nkäytöksestään -- ilman sitä vaippaakin, jota hyvämaineiset ja\nhyväsäätyiset vaimo-ihmiset, ulkona käydessään, aina pitivät päällänsä.\nMutta kansa oli niin hädissään, jokainen vaan jutellen tai kysellen\nmelun syytä ja jokainen selitellen sitä eritavallansa, ettei kukaan\nhuomannutkaan Katrin huolimatonta pukua eikä huimistunutta käytöstä. Ja\nhän sai juosta tietänsä, vetämättä puoleensa enempää huomiota kuin\nmuutkaan naiset, jotka, huolellisen uteliaisuuden taikka pelon ajamina,\nolivat liikkeellä, ja tiedustelivat tuon yleisen levottomuuden syytä --\ntaikkapa kenties hakivat ystäviä, joiden turvallisuudesta olivat\nhuolissaan.\n\nJuostessaan tunsi Katri kuinka tuo peloittava pauhu häntä huimautti, ja\ntöin tuskin vaan sai hän itsensä hillityksi, ettei yhtynyt niihin\nparkumisiin ja hätähuutoihin, jotka ylt'-ympärillä kajahtelivat. Hän\nriensi vaan kiireesti eteen-päin ikään kuin unissaan, tuntien\nsydämessään raskasta tuntoa jonkun hirveän tapaturman pelosta, jonka\noikea luonto hänelle ei kuitenkaan ollut oikein selvä. Mutta tämän\ntunnon pohjassa oli kuitenkin se kauhea tieto, että mies, joka häntä\nniin hellästi oli rakastanut, jonka hyviä avuja hän niin suuressa\narvossa oli pitänyt, ja johonka hän nyt tunsi suuremman rakkauden kuin\nmitä hän ennen olisi tahtonut omalle sydämelleenkään tunnustaa, oli\nmurhattu, ja että hän luultavasti oli siihen ollut apuna. Katri oli\nensimmäisenä tulisen ja kaikkia liioittelevan tuskan hetkenänsä\npannut yhteen Heikin kuoleman sekä Conachar'in tulon tänne\nseuralaisjoukkoineen; mutta tämä yhteys olikin kyllin todennäköinen,\nettä hän voi sen todeksi uskoa, jos hänen mielensä olisikin tällä\nhetkellä ollut semmoisessa tilassa, että se olisi pystynyt asian\nluultavuutta tarkemmin tutkimaan. Oikein tietämättäkään mitä hän haki,\nainoasti totellen epämääräistä haluansa saada tietoa, min verran tuossa\nhirvittävässä huhussa oli perää, riensi hän nyt siihen paikkaan, jota\nhänen tunteensa vielä eilen olisivat saattaneet hänet kaikkein enimmin\nvälttämään.\n\nKukapa olisi vielä Laskiais-iltana voinut saada tätä ylpeää, kainoa,\nujostelevaa, ankarasti säädyllistä Hanskurin Katria uskomaan, että hän\nensimmäisen paastopäivän aamuna ennen messun aikaa olisi juokseva\nkaupungin katuja myöten, meluavain, hätäileväin kansanjoukkoin\nkeskitse, hiukset hajallaan, vaatteet rempallaan? Kuka olisi saanut\nhäntä uskomaan, että hän tällä lailla oli rientävä saman kosijansa\nkotiin, joka, niinkuin hänellä oli syytä uskoa, oli saastaiseen,\nirstaiseen rakkausseikkaan antaumalla häntä niin törkeästi, niin\nraa'asti häväissyt? Mutta niinpä hän nyt kuitenkin teki; ja\nvaistontapaisesti kiireissään valiten vapainta tietä, kartti hän\nIsoakatua, missä väentungos oli pahin, ja pääsi Wynd-kadulle niitä\nsamoja kaupungin pohjoisen reunan kapeita raitteja myöten, joita Heikki\nastui, kun hän Loviisaa saatteli. Mutta näilläkin syrjäisillä paikoilla\nnyt vilskui väkeä; niin yleinen oli hätä. Katri meni tietänsä joukkojen\nkeskitse yhtähyvin, ja ne, jotka hänet huomasivat, katsahtivat vaan\ntoinen toiseensa ja pudistivat päätään, surkutellen hänen tuskaansa.\nViimeinkin, ennen kuin hän vielä olikaan oikein selvillä omasta\naikomuksestaan, hän jo seisoi kosijansa oven edessä ja kolkutti.\n\nKun hänen kiireinen kolkutuksensa oli lakannut, oli kaikki jälleen\nhiljaa, ja siitä vielä kiihtyi hänen tuskansa, joka oli hänet tähän\nhurjaan käyntiin saattanut.\n\n\"Avaa, Heikki, -- avaa!\" huusi hän. \"Avaa jos vielä olet elossa! --\nAvaa, jos et tahdo nähdä Hanskurin Katria kuolleena huoneesi\nkynnyksellä!\"\n\nSamassa kun hän näin hurjasti huusi korville, joita hän luuli kuoleman\nkautta umpeenmenneiksi, avasi se sama kosija, jota hän huusi, oven,\njuuri hyvään aikaan, niin että voi estää tytön pyörtyneenä maahan\nkaatumasta. Sepän rajatonta huimaa iloa tästä niin arvaamattomasta\nvieraasta vähensi vaan kummastus, joka teki ettei hän voinut uskoa\nsilmiänsä, sekä pelästys Katrin umpeensulkeuneista silmistä,\npuoli-avonaisista vaalenneista huulista, posken kalmankelmeydestä sekä,\nniinkuin näytti, kokonaan lakanneesta hengenvedosta.\n\nHeikki oli pysynyt kotona, huolimatta noista yleisistä hätämerkeistä,\njoita jo melkoisen kauan oli tullut hänen korviinsa. Hän oli nyt\njyrkästi päättänyt, ettei enää sekaantuisi mihinkään kahakoihin,\njoita vaan suinkin saattaisi välttää, Nytkin hän vaan majistraatin\nnimen-omaisesta käskystä, jota hänen porvarina täytyi totella, oli\nottanut miekkansa sekä varakilven seinältä ja oli menemäisillään ulos,\nensi kertaa eläissään vastahakoisena sotapalvelukseen, jota hänen\nvelvollisuutensa vaati.\n\n\"Kova onnipa onkin\", arveli hän itsekseen, \"että minut aina vaaditaan\nesille kaikkiin kaupunkimme taisteluihin, vaikka miekan mittelyt ovat\nKatrille niin vastenmieliset. Onhan, sen tiedän, niitä neitoja\nkyllin Perth'issä, jotka sanovat sulhasilleen: 'Mene ulos -- tee\nvelvollisuutesi urhon lailla, niin saat tyttösi suosion palkakses!'\nVaan eipä kuitenkaan lähetetä noutamaan heidän sulhasiaan vaan aina\nminua, vaikka niin pian kun minä täytän velvollisuuteni miehenä ja\nsuojelen turvatonta tyttöstä, tai velvollisuuteni porvarina ja tappelen\nkaupunkini kunnian puolesta, Katri minua aina kohtelee ikään kuin\nolisin minä pahin taistelukukko ja tyttöinviettelijä!\"\n\nTämmöisiä mietteitä oli hänellä mieli täynnä, kun hänen avatessaan\nhuoneensa ovea, se, joka oli rakkain hänen sydämelleen, vaan jota hän\nvähimmin kaikista oli arvannut saavansa nähdä, tuossa ilmautui hänen\neteensä ja kaatui hänen syliinsä.\n\nRiemastus, hämmästys ja säikähdys eivät kuitenkaan vieneet Heikiltä\nsitä neuvokkaisuutta, jota tämä hetki vaati. Hänen piti ensin viedä\nKatri turvapaikkaan ja saada tyttö tointumaan -- se oli ensitehtävä,\nennenkuin hän voi mennä tottelemaan majistraatin kutsua, vaikka\nkyllä sillä oli sanottu olevan suuren kiiruun. Hän kantoi suloisen\nkantamuksensa, joka oli hänestä kepeä kuin höyhen, vaikka\nkalliimman-arvoinen kuin yhtä suuri taakka puhtainta kultaa, pieneen\nkammariin, joka oli ollut hänen äitinsä makuuhuoneena. Se oli kaikkein\nsopivin pahoin voivalle, koska se oli puutarhaan päin ja siis erotettu\nkaikesta melusta.\n\n\"Imettäjä hoi! -- Imettäjä Shoolbred -- joudu pian -- joudu kuin\nkuolema tai elämä siitä riippuisi -- tässä on yksi, joka sinun apuas\ntarvitsee!\"\n\nYlös juosta jolkuttikin vanha muija. \"Kunhan se vaan olisi semmoinen,\njoka sinut pidättäisi ulos kahakkaan menemästä\", sanoi hän; sillä melu\noli jo hänenkin korviinsa ehtinyt. Mutta kenpä voi kuvata hänen\nkummastuksensa, kun hän näki Perth'in kaupungin Kaunottaren,\nhengettömältä näyttävänä, makaavan talon emäntä-vainaan vuoteella,\njolle ämmän kasvatti oli tytön suurimmalla hellyydellä ja\narkatuntoisuudella laskenut alas, ja jonka vieressä nyt Heikki istui,\ntueten Katria jättiläiskäsivarsillaan. \"Hanskurin Katri!\" sanoi hän --\n\"ja -- Jumalan emonen auttakoon! -- kuoleman teossa, niinkuin näyttää!\"\n\n\"Ei suinkaan, muori kulta\", sanoi muijan kasvatti, \"hänen rakas\nsydämensä sykkii -- hänen suloinen henkensä käy ulos ja sisään! Tule\nsinä, jonka paremmin sopii häntä auttaa kuin minun -- tuo vettä -- ja\nrohtoja -- mitä ikinä sinun vanha, viisas pääsi voinee keksiä. Jumala\nei toki ole voinut saattaa häntä tänne minun syliini kuolemaan, vaan\nminun ilokseni sekä omaksensa elämään!\"\n\nNopeudella, jota hänen ikäiseltään tuskin olisi voinut toivoa, hankki\nmatami Shoolbred kaikki mitä tarvittiin sulkeuneen hengehtimisen\npalauttamiseksi. Niinkuin useimmat naiset sillä aikakaudella, tiesi hän\nvallan hyvin, mitä semmoisissa tapauksissa on tehtävä. Osasipa hän sen\nlisäksi myös hoitaa tavallisia haavojakin, jonka taidon harjoittamiseen\nhänen kasvattinsa sotaisa luonne hänelle sangen tiheään antoi\ntilaisuutta.\n\n\"Kuules, Heikki poikaseni\", virkkoi hän; \"hellitäpäs nyt vaan\nkäsivartes tuosta minun hoidettavastani -- vaikka hän kyllä maksaakin\nlikistämisen vaivaa -- vaan otapas kuitenkin kätes pois, että voit\nantaa minullen mitä tarvitsen. -- Taikka enpä toki huolikaan käskeä\nsinua hellittämään hänen kättänsä, jos vaan ottaisit hiljaa lyödäkses\nhänen kämmentänsä, kun hänen kokoonkopristuneet sormensa suorenevat\".\n\n\"Minäkö löisin hänen kaunoista kättänsä!\" pani Heikki vastaan.\n\"Yhtähyvin voisit käskeä minua läimäyttämään lasikuppia moukkarilla,\nkuin lyömään tätä hentoista kämmentä sormillani, jotka ovat\nkänsistyneet sorvinkovuisiksi. -- Mutta hänen sormensa jo\nsuorenevatkin, ja me koetamme parempaa keinoa kuin lyömistä\" -- niin\nsanoen hän painoi huulensa tuohon kaunoiseen kätehen, jonka\nliikahtaminen todisti tunnon alkavaa palajamista. Nyt kuului pari syvää\nhuokausta, ja sitten Perth'in kaupungin Kaunotar avasi silmänsä, loi ne\nrakastajaansa, joka oli polvillaan vuoteen vieressä, ja sitten hän taas\nvaipui alas pään-alaiselle. Koska Katri ei vetänyt pois kättänsä\nrakastajansa kädestä, niin tulee meidän olla niin armahtavaiset ja\narvella, että hän ei vielä ollutkaan täyteen tuntoon herännyt eikä siis\nhuomannut, kuinka Heikki tätä tilaisuutta väärin käytti, painamalla\nkättä vuoroin huulilleen, vuoroin rintaansa vasten. Samassa kuitenkin\nemme voi olla myöntämättä, että sillä välin jo puna alkoi palata Katrin\nposkiin, ja että hänen hengenvetonsa tämän minuutin tai pari kestävän\nuuden hervottomuuden ajalla kävi syvästi ja säännöllisesti.\n\nMutta nyt kuului yhä kiihtyvä melu oven ulkopuolelta, ja talon isäntää\nhuudettiin kaikilla hänen eri nimillään: Heikki, Seppä, Wynd'in Heikki\ny.m. aivan kuin pakanat muinoin rukoilivat jumaliansa avukseen milloin\nyhdellä, milloin toisella nimellä. Ja viimein kansanjoukko, Portugal'in\nkatolilaisten tavalla, kun ovat kyllästyneet turhiin rukouksiinsa\npyhäinmiesten puoleen, turvasi haukkumisiin.\n\n\"Hyi häpeä, Heikki! Olethan sinä kunniaton mies, valapattoinen\nporvarivalasi rikkoja ja kauniin kaupunkimme petturi, jos et heti\npaikalla tule ulos!\"\n\nMatami Shoolbred'in apukeinot näkyivät nyt jo sen verran\nauttaneen, että Katri johonkin määrin oli tuntoon herännyt. Sillä\nkääntäen kasvonsa vähää enemmän rakastajansa puoleen, kuin hänen\nsiihen-astisessa asemassaan oli mahdollista, antoi hän oikean kätensä\nvaipua sepän olkapäälle, jättäen vasemman hänen kätensä pidettäväksi.\nNäin näkyi hän vienosti pidättelevän häntä ja samassa hän kuiskasi:\n\"Älä lähde, Heikki -- pysy täällä mun luonani -- he surmaavat sinut,\nnuot veren-ahneet miehet!\"\n\nTähän rukoukseen oli Katrin viekoittanut ylenmääräinen ilo siitä, kun\nhän näki rakastajansa, jonka oli luullut tapaavansa kuolleena ruumiina,\ntässä elävänä edessään. Ja näillä vienoilla sanoilla, vaikka ne\nkuiskattiin niin hiljaa, että tuskin kuuluivat, näkyi olevan suurempi\nvoima pidättää Wynd'in Heikkiä paikallansa, kuin ulkoa kajahtelevilla\nmonilla käskeväisillä äänillä voimaa häntä ulos houkuttaa.\n\n\"Pyhä messu! hyvät naapurit\", huusi muuan uljas porvari kumppaneilleen,\n\"tuo hävytön seppä vaan tekee pilaa meistä. Murtakaamme hänen ovensa\nauki väkisin, ja laahatkaamme hänet ulos tukasta sekä kauluksesta!\"\n\n\"Varo itseäs mitä teet\", virkkoi toinen varovampi. \"Se mies, joka\nväkisin pyrkii Heikki Sepän linnaan, menee kyllä sisään ehein raajoin,\nmutta hänen ulostullessaan on työtä haavalääkärille valmiina. -- Mutta\ntuleepa tässä juuri mies, jolla on kyllä oikeus viedä sanottavamme\nperille ja puhua tuolle seuran pettäjälle suora totuus silmien väliin\".\n\nMies, josta tämä sanottiin, ei ollut kukaan muu kuin Simo Hanskuri\nitse. Hän oli hyvään aikaan saapunut surmapaikalle, missä\nlakintekijä-paran ruumis makasi, kun tämä pormestari Craigdallien\nkäskystä käännettiin; hänelle tuli siis kohta se lohdutus, että kuollut\ntunnettiin tuoksi suupaltoksi Proudfute raukaksi, eikä Heikki Sepäksi,\njonka mielisankarinsa kansa oli luullut siinä näkevänsä. Nauru tai\nkumminkin jotain sensukuista kävi joukosta joukkoon, kun muistettiin,\nkuinka hartaasti Olivier aina oli pyytänyt itselleen sotaisen miehen\nmainetta, vaikka se oli niin aivan outo hänen luonteelleen sekä\ntaipumukselleen; ja moni huomautti, että lakintekijälle nyt oli tullut\nosaksi kuolema, joka oli paljon enemmän hänen suurten sanainsa kuin\nhänen todellisen mielenlaatunsa mukainen. Mutta tämä ajaton\nleikinlasku, jossa aikakauden raakuus ilmautui, vaikeni kokonaan, kun\nnähtiin erään vaimon tunkeuvan kansanjoukon läpi ja kuultiin hänen\nparkumisensa, 'Voi minun mieheni -- minun mieheni'.\n\nTilaa tehtiin surevalle leskelle, jonka kanssa pari, kolme nais-ystävää\nseurasi. Marketta Proudfutesta ei ollut tähän asti tietty muuta, kuin\nettä hän oli sievännäköinen, mustatukkainen vaimo, ylpeä ja\nylenkatseellinen muille, hänen mielestään halvemmille tai köyhemmille,\nja itsevaltias puoliso mies-vainajansa yli, jonka kohoisen kukonharjan\nhän pian sai alentumaan, jos hän sattui kuulemaan Olivier'in\nsopimattomia kerskauskiekauksia. Mutta nyt, katkeran surunsa vallan\nalaisena, oli hänen näkönsä ja käytöksensä paljon enemmän kunnioitusta\nnostava.\n\n\"Vai te nauratte\", sanoi hän, \"te kunnottomat Perth'in porvarit, siitä\nettä yhden teidän oman kaupunkilaisenne veret ovat vuotaneet tyhjiksi\ntänne katu-ojaan? -- Vai sitäkö te nauratte, että surma on tullut tään\nminun mieheni osaksi? Milläs hän semmoista on ansainnut? Eikö hän\npitänyt kunnollista taloutta voimassa omain kättensä työllä? Eikö\nhänellä ollut kohtuullinen pöytänsä, johon köyhä oli tervetultuaan ja\njosta sairas sai apua? Eikö hän lainaillut tarvitseville -- eikö\nauttanut naapureitansa niinkuin ystävä ainakin -- eikö aina jokainen\nsaanut häneltä neuvoja ja oikeutta, niinkuin paraalta raatimieheltä\nikinä?\"\n\n\"Se on totta, se on totta\", vastasi kansa; \"hänen verensä on meidän\nvertamme yhtä hyvin kuin jos se olisi Heikki Sepän\".\n\n\"Te puhutte totta, naapurit\", lausui pormestari Craigdallie; \"eikä tätä\nasiaa sovi unohduksiin peittää, niinkuin taannoinen peitettiin.\nPorvarit, me emme voi sallia, että verta kostamatta virtaa meidän\nkatu-ojiamme myöten, niinkuin muu likavesi; muuten saamme pian nähdä\nkoko leveän Tay-jokemme punertavan siitä. Mutta tämä läimäys ei\nsuinkaan tarkoittanut tätä mies-parkaa tässä, johon se niin\nturmiollisesti on sattunut. Joka ihminen tietää, minkä luontoinen\nOlivier Proudfute oli: kuinka suuri suultaan, kuinka mitätön teoilta.\nMutta hänellä on Heikki Sepän härännahkainen kylteri, kilpi sekä\nkypäri. Koko kaupunki ne tuntee yhtähyvin kuin minä; siitä ei ole\nmitään epäilemistäkään. Ja hänellä oli se tapa, tiedättehän sen, että\nhän pyysi matkia Seppää kaikissa asioissa. Joku vimmasta tai kenties\npäihtymyksen kautta sokea on tappanut tään viattoman lakintekijän, jota\net kukaan vihannut eikä pelännyt, ja josta ei juuri kukaan paljon\nlukuakaan pitänyt, uljaan sepän sijasta, jolla oli sen seitsemän\nvihamiestä\".\n\n\"Mitäs siis nyt tehdään, pormestari?\" huusi kansanjoukko.\n\n\"Sen, hyvät ystävät, kaupungin hallitusmiehet ovat päättävät teidän\npuolestanne; me pidämme heti kokouksen, niin pian kuin ritari Charteris\njoutuu tänne, ja se tapahtuu kohta. Sillä välin tutkikoon haavalääkäri\nDwining tätä ruumis-parkaa, niin että hän meille voi sanoa, millä\ntavalla tää surkea kuolema sen on kohdannut. Ja sitten pitää kääriä\nruumis siivosti puhtaisin liinoihin, niinkuin kunnon porvarille on\nsoveliasta; ja viekää hänet sitten pää-alttarin eteen St. Johanneksen,\nmeidän kauniin kaupunkimme suojeluspyhän, kirkkoon. Lakatkaatte te\nkaikesta huudosta sekä melusta, ja jokainen aseisin kykenevä mies, joka\non meidän kauniin kaupunkimme ystävä, laittakoon aseensa kuntoon, ja\nolkoon valmis Isolle-kadulle tulemaan, niin pian kun raatihuoneen iso\nkello vongahtaa. Ja sitten me taikka kostamme tämän meidän naapurimme\nmurhan taikka annamme itsemme sen kohtalon alttiiksi, minkä taivaan\nHerra katsoo hyväksi meille suoda. Välttäkää sillä aikaa kaikkia\nkahakoita ritarien taikka heidän väkensä kanssa, siksi kun voimme\nviattomat syyllisistä erottaa. Mutta missäs nyt se seppä pahuus viipyy?\nOnpa hän ollut aina kärkäs kyllä kaikellaisiin kahakoihin, joihin ei\nhäntä tarvittais, vaan nyt hän nahjustelee, kun hänen läsnä-olonsa\nolisi meidän kauniille kaupungille avuksi. -- Mikäs häntä vaivaa, eikö\nkukaan tiedä? Onko häntä näkynyt Laskiais-illan ilonpidoissa?\"\n\n\"Hän on taikka sairas taikka pahalla tuulella, pormestari,\" vastasi\nyksi kaupungin palvelija; \"sillä, vaikka hän on kotona, niinkuin hänen\nsällinsä vakuuttavat, eipä hän kuitenkaan huoli meille vastata eikä\novea avata\".\n\n\"Sallikaapas minun, pormestari\", virkkoi nyt Simo Hanskuri, \"mennä\nHeikki Seppää noutamaan. Minulla olisi pieni meidänvälinen äkä\npois-sovitettava. Ja ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, joka on niin\nsallinut, että hänet saa tavata elävänä miehenä, jota neljännestuntia\ntakaperin tuskin olisin uskaltanut toivoa\".\n\n\"Tuokaa sitten meidän uljas seppämme raatihuoneelle\", sanoi pormestari,\nkoska samassa ratsumies, tunkeuttuaan kansanjoukon läpi, tuli hänelle\njotain korvaankuiskaamaan. \"Tässä on kunnon ystävä, joka sanoo, että\nKinfauns'in herra juuri nyt on saapunut meidän laiturille.\"\n\nTämmöinen oli syy Simo Hanskurin tuloon Heikki Sepän taloon juuri\ntuolla jo kerrotulla hetkellä.\n\nHäntä ei pidättänyt täällä sama epäilys ja pelko kuin muita porvareita.\nHän meni siis suoraan kyökkiin, ja sieltä kun kuuli matami Shoolbred'in\nsiellä sisässä puuhaavan, eteni hän makuukammariin. Hän ei virkkanut\nmuuta kuin: \"Anteeksi, hyvä naapuri!\" ja sitten avasi oven ja astui\nhuoneesen, jossa outo ja arvaamaton näkö tuli hänen silmilleen\ntarjoksi. Hänen äänensä herätti neiti Katrin kuolleista paljon\njoutuisammin, kuin mitä matami Shoolbred'in kaikki keinot olivat\nvoineet, ja, tytön vaaleat posket nyt kerrassaan peittyivät\nsuloisimmalla punalla. Hän työnsi rakastajansa poikemmaksi molemmilla\nkäsillään, joiden hän tähän saakka oli sallinut olla Heikin\nhyväiltävänä, mikä siihen lieneekin ollut syynä, sekö ettei hän vielä\nollut täyteen tuntoon tointunut, vai eikö tään-aamullisten tapausten\nkautta hänen rakkautensa oli herännyt. Heikki Seppä, ujo, niinkuin\ntiedämme, kompastui noustessaan. Ainoa kammarissa olevista, joka ei\nhämmästynyt, oli matami Shoolbred. Hän keksi jonkun tekosyyn,\nkääntyäkseen selin toisiin molempiin, niin että voi nauraa heidän\nhämille-joutumistansa; sillä hän tunsi, ettei hän millään muotoa voisi\nhillitä naurunhaluansa. Ja tähän nauruun hanskurikin, jonka hämmästys,\nvaikka suuri, oli lyhyt ja iloista laatua, kohta yhtyi oikein\nhartaasti.\n\n\"No, hyvä St. Johannes auttakoon!\" virkkoi hän; \"luulinpa äsken\nnähneeni näön, joka minulta oli estävä kaiken naurun, kumminkin tämän\npitkän paaston ajaksi; mutta tämä tässä vetäisi väkisinkin suusoppeni\nryppyyn, vaikka jos kuolemanteossakin olisin. Vai täällä meidän kunnon\nseppä, jonka kuolemaa jokapaikassa jo on itketty ja kaupungin kaikilla\nkelloilla julistettu, seisoo ilmi elävänä, iloisena, ja, jos hänen\npunakoista poskistansa päättää, aikoo elää niin kauan kuin kuka hyvänsä\nPerth'issä. Ja vai täällä on myös minun tarkkatuntoinen tyttäreni, joka\neilen ei tahtonut puhua mistään muusta kuin nuorten miesten\nkunnottomuudesta, jotka harjoittavat irstaisuutta ja taluttelevat\nlaulutyttöjä -- niin, se sama, joka niskoitteli sekä St. Valentinia\nettä St. Cupidoakin vastaan -- vai täällä hän on, muuttuneena\nlaulutytöksi itsekin, sen verran kuin voin nähdä! Olenpa kumminkin\niloinen, että te, matami Shoolbred, joka ette koskaan siivottomuutta\nsalli, olette täällä läsnä tässä suloisessa lemmittyin kohtauksessa\".\n\n\"Te teette minulle vääryyttä, isä kulta\", sanoi Katri, joka oli itkuun\nhyrähtämäisillään. \"Minulla oli tänne tullessani ihan toista mielessä,\nkuin mitä te luulette. Minä vaan tulin siksi -- siksi, että -- --\"\n\n\"Että luulit täällä tapaavasi kuolleen sulhasen\", virkkoi isä, \"vaan\ntapasitkin elävän, joka voi ottaa hyväksensä sinun rakkautesi osoitteet\nja niihin myös vastata. Tahtoisinpa tosiaan, jos ei se olisi syntiä,\nkiittää Herraa taivaassa, että tämä tapaus on sinut arvaamatta saanut\nnäyttämään myös olevasi vaimo-ihminen. -- Simo Hanskuri ei ole\nsen-arvoinen mies, että hänellä kelpaisi olla täydellinen pyhäneitsyt\ntyttärenä. -- Pyh, älä nyt ole niin surkeannäköinen, äläkä luulekaan,\nettä minä rupean sinun kovaa onneasi surkuttelemaan! Ainoa, minkä\nlupaan, on, että koetan olla nauramatta, jos vaan sinä tahdot olla niin\nhyvä ja lakata itkemästä tai kumminkin tunnustaa itkeväsi ilon\nkyyneleitä\".\n\n\"Vaikka tulisikin minulle kuolema osaksi siitä tunnustuksesta\", virkkoi\nKatri parka, \"en voisi sanoa, mitä lajia ne ovat. Uskokaa vaan se, isä\nkulta, etten suinkaan olisi tullut tänne, jos en -- jos en -- --\"\n\n\"Jos et olisi pelännyt, ettei Heikki pääsisi tulemaan sinun luokses\",\njatkoi isä. \"Ja nyt lyökääpä kättä rauhassa ja ystävyydessä ja sopikaa\nkeskenänne, niinkuin oikeat Valentini-kumppalikset. Eilen oli\nLaskiais-Tiistai, Heikki -- pankaamme että sinä olet tunnustanut\nkepposesi, olet saanut anteeksi ja nyt vapaa kaikesta pahanteosta,\njosta sinua syytettiin\".\n\n\"Ei, mitä siihen tulee, Simo vaari\", virkkoi seppä, \"niin voin nyt, kun\nteidän mielenne on sen verran asettunut, että otatte kuullaksenne mitä\nsanon, vaikka vannoa, sormi Raamatun päällä, ja voinpa myös ottaa tään\nimettäjäni, matami Shoolbred'in, todistajaksi --\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi hanskuri, \"mitäs me uudestaan kaivaisimme esille\nvanhoja vihoja, jotka jo ovat olleet ja menneet!\"\n\n\"Simo hoi! -- Simo Hanskuri!\" kuului nyt alhaalta kadulta.\n\n\"Se on totta, seppä poikaseni\", virkkoi hanskuri, ykstotiseksi\nmuuttuen; \"meillä on nyt toista tekemistä. Sinun pitää paikalla tulla\nminun kanssani neuvoittelukokoukseen. Katri saa jäädä tänne matami\nShoolbred'in luokse, joka on pitävä huolen hänestä, siksi kun\npalajamme. Ja sitten, koska kaupunki tätä nykyä on sekasorrossa, me\nlähdemme molemmat häntä kotiin saattamaan, ja niillä pitää olla rohkea\nluonne, jotka tohtivat meidän tiellemme esteeksi ruveta\".\n\n\"Ohoh, minun isä kultani\", virkkoi Katri hymyillen, \"jopa te nyt olette\nOlivier Proudfuten virkaan ruvenneet. Se uljas porvarihan onkin Heikin\nsota-kumppali\".\n\nUkon katsanto muuttui synkäksi.\n\n\"Sinä puhuit sanan, joka koski kipeästi, lapseni; mutta sinä et\ntiedäkään mitä on tapahtunut. -- Suutele nyt Heikkiä vaan,\nanteeksi-annon merkiksi\".\n\n\"En suinkaan\", virkkoi Katri; \"olen minä hänelle muutenkin jo liiaksi\nsuosiota osoittanut. Kun hän ensin on saattanut tämän kulkulais\nprinsessan hyvissä turvissa kotiin, silloin vasta on aika vaatia\nsemmoista palkintoa\".\n\n\"Mutta sillä aikaa\", sanoi Heikki, \"otan talon-isännän oikeudella, mitä\net sinä muulla lailla tahdo myöntää minulle\".\n\nHän likisti kauniin tytön vasten rintaansa, ja sai ilman vastarinnatta\nottaa suutelon, vaikka ei Katri ollut tahtonut sitä itse antaa. Kun he\nsitten astuivat portaita myöten alas, laski ukko kätensä sepän\nolkapäälle ja lausui: \"Heikki, nyt on hartain toivoni täytetty, mutta\npyhät miehet ovat niin sallineet, että se on tapahtunut vaarallisena,\npeloittavaisena hetkenä\".\n\n\"Se on kyllä tosi\", sanoi seppä. \"Mutta tiedättehän te sen myös, isä,\nettä meidän kahakat täällä Perth'issä, josko sattuvatkin tiheään, eivät\nkoskaan ole pitkälliset\".\n\nSitten hän avasi oven, josta pääsi asuinhuoneesta pajaan. \"Pojat hoi!\"\nhuusi hän. \"Antti, Cutberth, Dingwell ja Ringan! Älköön yksikään teistä\nliikahtako täältä kotoa, ennen kun palajan. Olkaa yhtä luotettavat kuin\nvarukset, joita olen opettanut teitä takomaan -- franskalainen\nkultakolikko ja skotlantilainen iloinen ilta tulkoon teille\npalkinnoksi, jos te minun käskyäni tottelette. Teidän suojaanne uskon\nkalliin tavaran. Vartioitkaa ovia tyystin -- pikku Jussi juoskoon\nylisellä edestakaisin luukuista tirkistelemässä, ja te muut pitäkää\naseenne varalla, jos joku taloa lähenisi. Älkää avatko ovea\nkenellekään, siksi kun Hanskurin vaari ja minä palajamme -- siitä\nriippuu minun henkeni ja minun onneni!\"\n\nVahvat, nokiset jättiläiset, joille hän näin puhui, vastasivat: \"Surma\nsille, joka tänne pyrkii!\"\n\n\"Nyt on minun Katrini yhtä hyvissä turvissa\", virkkoi sen jälkeen seppä\nhanskurille, \"kuin kuninkaallisessa linnassa, jota olisi parikymmentä\nmiestä puolustamassa. Me pääsemme vähimmillä esteillä raatihuoneelle,\njos oikaisemme tämän puutarhan kautta\".\n\nHän läksi siis edeltä astumaan pienen puutarhan kautta, missä lintuset,\njoille tää hyväsydäminen käsityöläinen oli talvikauden antanut suojaa\nsekä ruokaa, jo nyt, vaikka kevät vasta oli niin kaukana, tervehtivät\nHelmikuun auringon ensimmäisiä, silmänräpäyksen-aikuisia hymyilemisiä\nmuutamilla heikoilla, ykä keskeytyvillä visertämisen yrityksillä.\n\n\"Kuulkaapas noita lauluniekkojani, isä\", sanoi seppä. \"Minä nauroin\nheitä tän-aamuna sydämeni katkeruudessa, siitä että ne pienet raukat jo\nvisertelivät, vaikka heillä on vielä niin pitkä kannikka talvesta\nedessä. Mutta nyt minä hyvin siedän iloisen laulusen, kun minullakin on\nValentini-kumppalini niinkuin heillä. Ja mitä pahaa lieneekin suotu\nosakseni huomenna, olen kuitenkin tänään onnellisin mies Perth'in\nkaupungissa ja koko läänissä\".\n\n\"Vaan minun jo täytyy nyt kohta katkeroittaa tätä iloasi\", virkkoi\nvanha hanskuri, \"vaikka, sen Jumala tietää, minäkin iloitsen yhtä\npaljon kuin sinä. -- Olivier Proudfute parka, se viaton hupsu, joka\nsinulle kuin minullekin oli hyvin tuttu, on tänä aamuna kuoliana\nlöyhetty kadulta\".\n\n\"Ainoasti humalassa tunnotonna kuin kuollut, toivon ma?\" sanoi seppä.\n\"Kyllähän viinisoppa ja pieni annos aviotoria hänet saanevat jälleen\nvirkoomaan\".\n\n\"Heikki, ei. Hän on tapettu -- tapettu sotakirveellä tai jollakin\nsentapaisella aseella\".\n\n\"Mahdotonta!\" vastasi seppä. \"Hänellä oli nopsat jalat kyllä, eikä hän\nkoko Perth'in kaupungin rikkauksien tähden olisi käteensä turvannut,\nniin kauan kun pulasta saattoi päästä säärtensä avulla\".\n\n\"Eipä hän saanutkaan valitsemisen tilaisuutta. Läimäys sattui\ntakaraivoon, se, joka sivalsi, mahtoi olla häntä lyhempi mies, jolla\noli huovin sotakirves tai jotain sentapaista aseena, sillä pertuska\nolisi sattunut ylemmäksi kiireesen. -- Mutta siinä hän makaa, kun\nmakaakin, kuoliana, hirvittävä haava päässään, josta aivot irvistävät\".\n\n\"Sitä en voi käsittää\", sanoi Wynd'in Heikki. \"Hän kävi minun luonani\nsydän-yön aikana, morrice-tanssijan vaatteissa, ja näytti juoneelta,\nvaikkei kuitenkaan aivan ylenmäärin. Hän lorueli minulle siitä, että\nmuka jotkut yölliset pauhaajat olivat häntä ahdistelleet ja vaaraan\nsaattaneet. Mutta voi! tunnettehan tekin sen miehen. Minä luulin sen\nvaan taas olevan tuommoista tyhjää kerskausta, jommoista hän usein\npäästi suustansa, kun oli juovuksissa. Ja niin -- suokoon armelias Pyhä\nNeitsyt sen minulle anteeksi, minä annoin hänen mennä kotiin häntä\nsaattamatta, ja siinä tein hänelle armottoman pahan. Pyhä Johannes\ntodistakoon sanani! Olisinhan minä lähtenyt saattamaan vaikka mitä\nturvatonta olentoa -- paljon mielummin siis häntä, jonka kanssa niin\nusein olen istunut yhdessä pöydässä, juoden yhdestä pullosta. Mutta\nkelles kaikista ihmisistä voi edes sattua mieleen tehdä pahaa tuolle\nhupsu-paralle, joka ei tehnyt mitään muuta pahaa, paitsi että laski\nsuustansa joutavia kerskauksia!\"\n\n\"Heikki, hänellä oli sinun kypärisi, sinun kylterisi, sinun kilpesi --\nmitenkäs hän net oli saanut?\"\n\n\"Hän pyysi saadakseen ne lainata siksi yöksi, ja minä olin täällä\nsynkällä mielellä, ja tahdoin päästä hänestä. En ollut viettänyt\npyhäpäivää ilolla, enkä tahtonut pitää mitään iloa, tuon meidän välimme\nrikkoutumisen tähden.\"\n\n\"Pormestari Craigdallie ja kaikki meidän muutkin viisaimmat\nneuvosmiehemme arvelevat, että se sivallus tarkoittikin sinua, ja että\nsinun tulee kostaa tämän kaupunkilaisemme surmaa, jonka hän sai sinun\nsijastas\".\n\nSeppä pysyi hetkisen aikaa ääneti. He olivat nyt jo tulleet ulos\npuutarhasta ja kävelivät syrjäistä katua, jota myöten aikoivat päästä\nraatihuoneelle, olematta kaikkien joutilaitten silmien sekä joutavien\nkyselemisten alaisna.\n\n\"Sinä olet vaiti, mun poikani, vaikka meillä molemmilla olisi niin\npaljon puhuttavaa\", virkkoi Simo Hanskuri. \"Arvelepas sitä, että\nlesken, Marketta Proudfuten, jos hän nähnee syytä nostaa kannetta\njotakuta ihmistä vastaan tuosta hänelle sekä hänen orpolapsilleen\ntehdystä pahasta, tulee kannattaa kannettansa jonkun hänen puolestaan\ntaistelevan kautta, meidän lakimme sekä tapaimme mukaan. Sillä\nolipa se murhamies kuka hyvänsä, niin me tuon aatelis-herrojen\nseuralais-joukkion kyllä hyvin tunnemme, ollaksemme varmat, että\nepäluulon alaiseksi tuleva mies on vaativa asian ratkaisemista\nmiekalla, pilanteoksi kenties meille, joita he aina haukkuvat\nporvari-pelkureiksi. Vaan niin kauvan kuin meillä on verta suonissamme,\nHeikki, me emme sitä haukkumista saa sallia\".\n\n\"Kylläpä mä näen, mihinkä te tahtoisitte minua työntää, isä,\" vastasi\nHeikki alakuloisesti; \"ja Pyhä Johannes sen tietää, että minä olen\ntotellut käskyjä taisteluun yhtä mieluisesti kuin sotahevonen torven\ntorahdusta. Mutta arvatkaas vaan, isä, kuinka minä useammat kerrat olen\nmenettänyt Katrin suosion, niin että jo aivan epäilin, voinko sen\nkoskaan enää saada takaisin, siitä että sormeni, niin sanoakseni, ovat\nliiankin syyhyneet sotaan. Ja nyt juuri ovat meidän riitamme sovitetut,\nja toivoni, -- jotka vielä tänä aamuna näkyivät olevan kauempana kuin\nmitä maalliset silmät kannattivat nähdä, ovat tulleet likemmäksi ja\nmuuttuneet kirkkaammiksi kuin koskaan ennen. Pitääkö minun nyt, oman\narmaani anteeksi-anto-suutelo vielä vereksenä huulillani, ryhtyä\njohonkuhun uuteen väkivallantekoon, joka, niinkuin te kyllä tiedätte,\non hänen mieltään kovasti pahoittava\".\n\n\"Vaikea on minun neuvoa sinua\", virkkoi Simo; \"mutta sitä vaan\ntahtoisin nyt sinulta kysyä -- onkos sulla vai ei syytä arvella, että\ntuota kovaonnista Olivier parkaa on luultu sinuksi?\"\n\n\"Kylläpä pahoin pelkään niin olleen\", sanoi Heikki. \"Hänen arveltiin\nolevan hiukan minunnäköiseni, ja se apina-parka oli oikein\nharjoittamalla opiskellut minun pään pitoani ja astuntaani, vieläpä\nlisäksi niitä lauluja, joita minulla on tapana vihellellä; sillä\nkaikella hän pyysi niin paljon kuin mahdollista enentää\nkaltaisuuttamme, josta hän niin ylpeili. Onhan mulla vihamiehiä\nyltäkyllin, niin täällä kaupungissa kuin myös maalla, joiden voi mieli\npalaa minulle pahaa kepposta tekemään; hänellä, minun tietääkseni, ei\nollut yhtään\".\n\n\"Niin, Heikki, enpä voi muuta sanoa, kuin että tyttäreni mieli kyllä\nmahtaa käydä pahaksi. Hän on paljon seurustellut Klemetti-isän\nkanssa, ja saanut päähänsä tuommoisia oppeja rauhasta sekä\nanteeksi-antamisesta, jotka mielestäni ovat jokseenkin sopimattomat\ntässä maassa, missä ei laki suojaa meitä, jos ei meissä liene miehiä\nitseämme itse suojelemaan. Jos päätät käydä tähän taisteluun, niin\nlupaan tehdä parastani, saadakseni hänet katsomaan asiaa samalta\nkannalta kuin meidän kaupungin muukin kunnon vaimomäki. Vaan jos päätät\njättää asian sikseen -- jättää kostamatta surman, joka Olivier'ille on\ntullut kohtaloksi sinun sijastas -- jättää lesken ja orvot ilman mitään\nhyvitystä puolison ja isän menettämisestä -- silloin lupaan etten\ntuomitse sinua liian kovin, vaan muistan, minulla kumminkaan ei olevan\noikeutta moittia sinun kärsivällisyyttäs, koska siihen on syynä rakkaus\nminun lapseeni. Mutta siinä tapauksessa, Heikki, meidän täytyy muuttaa\npois tästä kauniista kaupungistamme, sillä täällä me olisimme vaan\nylenkatsottu perhekunta\".\n\nHeikki ohkasi syvään ja oli taas ääneti hetkisen aikaa, ennen kun\nvastasi:\n\n\"Parempi kuolema kuin häpeä, vaikken saisikaan koskaan enää astua\nKatrin silmien eteen. Jos vielä olisi niinkuin eilen, niin olisin\nmennyt parastakin miekkamiestä vastaan noista kaikista huoveista niin\niloisesti kuin ikinä Vapunpäivän tanssiin. Mutta tänäpäivänä, kun Katri\njuuri melkein on sanonut: 'Heikki, mä rakastan sinua!' -- se on vallan\nkova käsky, Hanskuri vaari. Mutta se on kaikki minun omaa syytäni!\nTuota onnetonta Olivieriä! Olisipa minun pitänyt hänelle suoda\nkatokseni suojaksi, koska hän rukoili minua pelkonsa tuskassa. Taikka\njos olisin lähtenyt häntä saattamaan, niin olisin estänyt tämän\nkohtalon taikka myös itsekin tullut siihen osalliseksi. Mutta minä\nsoimasin häntä, pilkkasin häntä, kirosin häntä, vaikka kyllä pyhät\nmiehet tietävät, että ne pahat sanat kaikki vaan tulivat ärtyneen\nsydämeni kärsimättömyydestä. Minä ajoin hänet ulos ovestani, vaikka\ntiesin hänen olevan niin tuiki turvattoman, ajoin hänet siihen surmaan,\njoka kenties oli aiottu minulle. Minun nyt kohta täytyy kostaa häntä,\njos en tahdo ikäni pituista häpeää itselleni. Katsokaas, isä -- minun\nsydämeni on sanottu olevan yhtä kovan kuin teräs, jota takoilen -- vaan\nvuodattaako kirkastettu teräs tämmöisiä kyyneleitä? -- Häpeä kyllä että\nminun silmistäni niitä vuotaa!\"\n\n\"Ei se ole mikään häpeä, minun armas poikani\", virkkoi Simo. \"Sinä olet\nvaan yhtä helläsydäminen kuin urhoollinen. Mutta olisi meillä kuitenkin\nvielä kenties yksi mahdollisuus päästä siitä. Saattais olla ettei\nonnistuisi keksiä ketään, johon epäluulo voi kiintyä, ja jos ei\nsemmoista löydetä, niin ei taistelusta voi olla puhetta. Kova seikka se\nkyllä on, kun täytyy toivottaa että tää viaton veri jäisi kostamatta.\nMutta jos tään ilkeän murhan tekijä nyt pysyy tietymättömissä tällä\nhetkellä, niin pelastut sinä kostamisen velvollisuudestas, ja Herra\ntaivaassa on kyllä aikanaan itse täyttävä sen koston\".\n\nNäin puhuessaan olivat he nyt saapuneet sille kadun kohdalle, missä\nraatihuone seisoi. Kun he tulivat ovelle ja tunkivat kansanjoukkojen\nläpi, joita katu oli melkein täpösten täynnä, näkivät he että siellä\nseisoi vahtimassa aseellinen porvariparvi sekä noin viisikymmentä\npeitsimiestä Kinfauns'in herran väestä; sillä ritari Charteris oli\nyhdessä liittoveljiensä, Gray'tten, Blair'ien, Moncreiffien sekä\nmuitten kanssa, tuonut jommoisenkin ratsuvoiman, joista nämät tässä\nolivat osa. Perille tultuansa hanskuri ja seppä heti paikalla vietiin\nsiihen saliin, missä kaupungin hallitunmiehet olivat koossa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\n    Kalvakka leski portill' itkevi\n    Ja parkuin oikeutta vaativi.\n\n                            Bertha.\n\nPerth'in raatihuoneen neuvoittelusalissa oli nyt omituinen näkö\ntarjona. Synkännäköisessä huoneessa, joka sai hämärän ja sopimattoman\nvalaistuksen kahden erimuotoisen, erikokoisen ikkunan kautta, istui\nsuuren, tammisen pöydän ympärillä joukko miehiä. Perempänä istujat\nolivat kauppiaita s.o. killanveljeksiä tai puotimiehiä säätynsä\nmukaisissa, siivoissa puvuissa, joiden yli useimmilla heistä oli\n\"Kaulassaan ijällisess' sodan merkit\", nimittäin rautakaulus sekä\nkanninhihna, josta miekka riippui. Pöydän alimmissa sijoissa istui\nkäsityöläisiä, ammattikuntien vanhimmat eli \"dekaanit\" tavallisissa\narkivaatteissansa, vaikka ne nyt olivat tavallista huolellisemmin\nsiivotut. Heilläkin oli kaikenlaisia varuksia suojanansa. Muutamilla\noli \"musta jakku\", tröijy peitetty pienillä vinoisen neliskulman\nmuotoisilla rautalevyillä, jotka riippuivat rivittäin, yhdestä\nsuipustaan ommeltuna kiinni, ja olivat lujana suojana ruumiille,\ntaipuen kaikkia sen liikuntoja myöten. Monella taas oli härännahkainen\nkylteri, joka kesti sekä miekansivallukset että myös peitsen pistot,\njos ei sivaltaja tai pistäjä ollut tavattoman väkevä. Pöydän alipäässä,\nkoko tuo kirjava ympärillään, istui herra Ludvik Lundin; hän ei ollut\nmikään soturi, vaan pappi, St. Johanneksen kirkon kirkkoherra; hänellä\noli papillinen pukunsa yllään ja läkkiä sekä paperia edessänsä. Hän oli\nmajistraatin sihteerinä ja sai, niinkuin kaikki papit siihen aikaan --\nheitä sanottiinkin paavin ritareiksi -- arvonimityksen _Dominus_ tahi\nkäännettynä \"herra\", joka muuten vaan oli maalliselle ritaristolle\ntuleva.\n\nNeuvopöydän ylipäässä istui korkeammalla istuimella ritari Charteris\ntäysissä, loistaviksi kirkastetuissa teräsvaruksissa; hänen näkönsä oli\nomituisena vastakohtana noitten ainoasti jolloinkulloin aseisin\nkutsuttuin porvarein kirjavalle, puoleksi sotaiselle, puoleksi\nrauhalliselle puvulle. Ylituomarin käytös oli sitä laatua, että se\nkyllä selvään osoitti likeistä yhteyttä, jonka yhteiset edut olivat\nsaaneet aikaan hänen ja kaupungin sekä raatimiesten välillä; mutta\nsamassa se myös kuitenkin antoi tuntea sen korkeamman arvon, joka tässä\nkokouksessa, missä hän istui puheenjohtajana, oli tuleva hänelle,\naikakauden mielipiteitten mukaan, hänen aatelisen sukuperänsä ja\nritariutensa perustuksella. Kaksi knaappia seisoi hänen takanansa;\ntoisella oli kädessänsä ritarin lippu, toisella kilpi, missä näkyi\nCharteris'in vaakuna, nimittäin väkipuukkoa tai miekkaa pitävä käsi ja\nsen alla ylpeä allekirjoitus: \"Tää on minun oikeuskirjani!\" Kauniille\nhovipojalle oli Kinfauns'in herran miekka uskottu; toisella oli peitsi\nhuostassansa. Kaikki näät ritarin-arvon ulkonaiset merkit olivat nyt\nsitä tyystemmin mukaan tuodut, siitä syystä kun ritari täällä toimitti\nkaupungin hallitusmiehen virkaa. Herra Charteris'in omassa personassa\nnäkyi nyt jonkunlainen juhlallinen jäykkyys, joka ei luonnollisesti\nollut omainen hänen suoralle, iloiselle mielenlaadulleen.\n\n\"Vai tulitte te viimeinkin, Heikki Seppä ja Simo Hanskuri\", lausui\nylituomari. \"Tiedättekö te, että me olemme tässä saaneet odottaa teitä.\nJos se toisten vielä tapahtuu, meidän istuessamme tässä paikassa, niin\nmääräämme teille semmoiset sakot, että niiden suorittaminen ei ole\ntuntuva teistä iloiselta. No, no -- ei huoli selitellä. Selityksiä\ntällä kertaa ei ole vaadittu, ja toisten niistä ei tule apua. Minä saan\nsiis teille antaa tiedoksi, kunnon mestarit, että meidän arvoisa\nsihteerimme tässä on kaikkia asianhaaroja myöten pöytäkirjaan pannut,\nmitä nyt teille lyhyesti kerron, että kuulisitte mitä teiltä nyt\nvaaditaan, Heikki Sepältä erittäin. Meidän naapuri-vainajamme, Olivier\nProudfute, löydettiin tän'-aamuna kuoliana Isoltakadulta, juuri\nWynd-kadun kulmalta. Hän näkyy saaneen kovan läimäyksen lyhyellä\nkirveellä, takaapäin ja arvaamattansa, ja tätä hänen surmaansa ei voi\nsanoa muuksi kuin ilkeäksi, ennalta mietityksi murhaksi. Sen verran\nrikoksesta. Murhamiestä emme voi vielä muusta kuin asianhaaroista\narvata. Arvoisan kirkkoherran herra Ludvik Lundin'in pöytäkirjasta\nnäemme, että useammat hyvämaineiset vieraatmiehet näkivät\nnaapuri-vainajamme, Olivier Proudfuten, vielä myöhään yöllä osallisna\nMorrice-tanssijain ilopidossa, viimeksi Simo Hanskurin talon edustalla\nCurfew-kadulla, missä he taas pitivät leikkiänsä. Myöskin on tietty,\nettä hän tässä paikassa erosi muusta joukosta, vähän aikaa puheltuansa\nSimo Hanskurin kanssa, ja lupasi kumppaleilleen tullaksensa\nGriffin-ravintolaan, siellä illan iloa loppuun viettämään. -- Nyt,\nSimo, kysyn teiltä, onko tää täysi tosi, sen verran kuin te tiedätte?\nJa vielä toiseksi kysyn, mistä te puhelitte keskenänne Olivier\nProudfuten kanssa?\"\n\n\"Herra ylituomari ja jalo-arvoinen herra ritari Charteris\", vastasi\nSimo Hanskuri, \"teille niinkuin tälle kunnioitettavalle kokoukselle\nsaan antaa tiedoksi, että mainitun tässä läsnä-olevan sepän ja minun\nomaisteni välillä oli noussut nurjaa mieltä muutamain Heikki Sepän\nkäytöksestä liikkuvain pahain huhuin tähden. Ja koska sanottu meidän\nnaapuri-parkamme, Olivier Proudfute, myös oli noita huhuja levitellyt,\nniinkuin semmoinen juoruin juoksuttaminen ylimalkaan olikin hänelle\nomansa, niin puhelimme me keskenämme pari sanaa siitä seikasta. Ja, sen\nverran kuin tiedän, oli hänellä, minut jättäessään, aikomus mennä\nHeikki Sepän luokse. Sillä hän erosi muista Morrice-tanssijoista,\nluvaten tulla sitten, niinkuin te, jalo herra, jo sanoitte, heidän\njälkeensä Griffin-ravintolaan, siellä illan iloa loppuun viettämään.\nMutta mitä hän todella lienee tehnyt, sitä en tiedä sanoa, koska en\nsitten enää ole nähnyt häntä elävänä\".\n\n\"Siin' on kyllin\", sanoi ritari Charteris, \"ja se sopiikin aivan yhteen\nkaiken kanssa, mitä me muuten olemme kuulleet. -- Sitten arvokkaat\nporvarit, me tiedämme että meidän naapuri-parkamme joutui keskelle\nyöjalkalais- ja maskeraati-joukkoa Isollakadulla. Nämät hänelle häjysti\ntekivät väkivaltaa, pakoittivat häntä keskellä katua polvilleen\nlankeemaan ja vasten tahtoansa äärettömiä viinin määriä suuhunsa\njuomaan, siksi kun hän vihdoin heiltä pääsi pakoon. Tämä väkivalta\ntehtiin paljastetuin miekoin sekä huikeilla huudoilla ja kirouksilla,\nniin että se veti useampain ihmisten huomion puoleensa. Muutamat, jotka\nmelusta säikähtyneinä katsahtivat ulos ikkunoistaan, ja samoin myös yks\ntai kaks sivukulkijaa, jotka vetäytyivät syrjemmäksi pois tulisoihtuin\nvalosta, ettei heitä myös ruvettaisi pahoin pitelemään, näkivät omin\nsilmin, kuinka meidän naapurimme kanssa meneteltiin keskellä\nkaupunkimme katua. Ja vaikka nuot pauhaajat olivat valepuvuissa, naamus\nkasvoin peittona, tunnettiin heidän pukimensa kuitenkin selvästi; sillä\nne olivat tuommoisia eriskummallisia maskeraatti-vaatteita, jotka\nolivat tulleet ommelluiksi muutamia viikkoja ennen, ritari Ramornyn\nkäskystä, joka on tallimestari kuninkaallisen korkeuden Rothsayn\nherttuan, Skotlannin perintöprinssin, palveluksessa\".\n\nPuoli-ääninen ohkaus kuului ympäri läsnä-olevaa joukkoa.\n\n\"Niin\", jatkoi ritari Charteris, \"näin on asiain laita -- meidän\ntiedustelemisemme ovat saattaneet surullisiin ja peloittaviin\npäätöksiin. Mutta samoin kuin ei kukaan ihminen voi olla enemmän\nmurheissaan kuin minä, että ne siihen suuntaan näkyvät viittaavan,\nsamoin ei kukaan ihminen maan päällä voi vähemmän kuin minä niitä\npelätä. Asia on semmoinen -- useammat käsityöläiset, jotka siinä ovat\nolleet työssä, vakuuttavat ritari Ramornyn käskemään maskeraatipukuin\nolleen juuri samannäköisiä kuin niiden miesten puvut, joiden nähtiin\nOlivier Proudfutea pahoin pitelevän. Ja yksi käsityöläinen, Wingfield\nsulkamestari, joka näki nuot pauhaajat, silloin kun meidän naapurimme\noli heidän käsissänsä, todistaa että heillä oli vöillään ne samat vyöt,\npäässään ne samat kruunut maalatuista sulkasista, jotka hän itse oli\nlaittanut prinssin tallimestarin käskystä. -- Sen perästä kun hän\nnoiden peuhaajain käsistä pääsi, katoaa Olivier tietymättömiin; mutta\nme voimme todistaa, että naamiojoukko sitten meni ritari Ramornyn\nmajatalolle, mihin heidät päästettiin sisään, sen perästä kun hiukan\nnimeksi oli vastusteltu. -- Vaan käypä kuitenkin semmoinen huhu, Heikki\nSeppä, että sinä vielä näit onnettoman naapurimme, senkin jälkeen kun\nhän oli ollut noiden yöjalkalaisten käsissä -- mitä perää on siinä\nhuhussa\".\n\n\"Hän tuli minun kotiini Wynd-kadun varrella\", sanoi Heikki, \"noin puoli\ntuntia ennen keski-yötä. Ja minä olin hiukan vastahakoinen häntä sisään\npäästämään, koska hän oli laskiais-iloa pitänyt, vaan minä olin istunut\nkotona; sillä sanoohan sananlasku, ett': 'eipä huimapää humala, sovi\nselvän kumppaliksi'\".\n\n\"Ja minkälaisessa tilassa hän näytti olevan, silloin kun hänet sisään\npäästit?\" kysyi ylituomari.\n\n\"Olipa hän\", vastasi seppä, \"aivan hengähdyksissä ja jutteli yhä siitä,\nettä oli ollut hengenvaarassa yöllisten peuhaajain käsissä. Mutta minä\nen siitä juuri paljoa lukua pitänyt, koska hän aina oli ollut\npelkurimainen, jäniksensydäminen mies, vaikka kyllä muuten kunnon\nihminen, ja siis luulin hänen enemmän puhuvan omia luulottelemisiaan\nkuin totta. Mutta ikäni kaiken olen nyt katuva sitä kovasti pahaa\ntekoani, etten lähtenyt häntä saattamaan, niinkuin hän pyysi; ja jos\nsaan elää, aion maksaa messuja hänen sielunsa hyväksi, sen syntini\nsovitukseksi\".\n\n\"Kertoiko hän minkälaisia ne olivat olleet, jotka häntä hätyyttivät?\"\nkysyi ylituomari.\n\n\"Yöllisiä peuhaajoita maskeraati-puvuissa\", vastasi Heikki.\n\n\"Ja sanoiko hän pelkäävänsä, että kotimatkalla taas voisi joutua heidän\nkäsiinsä?\" kysyi taas ritari Charteris.\n\n\"Hän nimen-omaan ilmoitti pelkonsa väijyvistä vihollisista, jota minä\nkuitenkin joutavaksi loruksi ajelin, koska en saattanut kadulla ketään\nkeksiä\".\n\n\"Eikö hän siis saanut sinulta minkäänlaista apua?\" jatkoi ylituomari.\n\n\"Saipa, kun saikin, jalo-arvoinen herra\", vastasi seppä. \"Hän vaihtoi\nMorrice-tanssijan pukunsa minun kypäriini, härännahkaiseen kylteriini\nsekä kilpeeni, jotka hänellä, niin kuulin, vielä olivat, kun hän\nlöydettiin. Ja minulla on kotona hänen Morrice-lakkinsa tiukuineen,\nynnä myös tröijy sekä muut siihen pukuun kuuluvat kapineet. Hän olisi\ntuonut takaisin sota-asuni ja noutanut pois omat maskeraati-vaatteensa,\njos pyhätmiehet niin olisivat sallineet\".\n\n\"Et siis sitten nähnyt häntä sen enempää?\n\n\"En koskaan, jalo-arvoinen herra\".\n\n\"Vielä yksi sana\", virkkoi ylituomari. \"Onkos sinulla mitään syytä\nluulla, että Olivier Proudfutelle osaksi tullut surmasivallus\noikeastaan oli jollekulle toiselle miehelle aiottu\".\n\n\"Kyllä on\", sanoi seppä. \"Mutta se ei ole varma, ja taitais olla\nvaarallista puhua se ilmi, koska se vaan on paljasta luuloa\".\n\n\"Puhu se vaan ilmi, minä vaadin sen porvarivalasi nojalla. -- Kenelle\nluulet sen sivalluksen oikeastaan olleen aiotun?\"\n\n\"Jos minun täytyy se sanoa\", virkkoi Heikki, \"niin luulen että Olivier\nProudfutelle tuli osaksi oikeastaan minulle aiottu surma. Minä luulen\nniin vielä enemmän siitä syystä, kun Olivier sanoi aikovansa matkia\nminun astuntaanikin samoin kuin oli lainannut pukuni\".\n\n\"Oletko vihollisuudessa jonkun kanssa, että sinulle semmoinen luulo on\ntullut päähän?\" kysyi ritari Charteris.\n\n\"Häpeä ja synti se on, mutta täytyneehän kuitenkin tunnustaa, että\nminä olen vihollisuudessa sekä Vuoriston että Alankomaan kanssa,\nEnglantilaisen kuin Skotlantilaisen, Perth'in läänin ja Angus'in läänin\nkanssa. Vaan Olivier-paralla en luulisi olleen vihamiehiä edes juuri\nmunasta tulleissa kananpojissa. -- Voi! sitä paremmin hän olikin\ntämmöiseen äkilliseen poislähtöön valmis!\"\n\n\"Kuules, seppä\", sanoi ylituomari, \"vastaa nyt minulle aivan suoraan --\nonko sinulla mitään vihollisuutta ritari Ramornyn väen kanssa?\"\n\n\"On maar', jalo-arvoinen herra, on kun onkin. Yleisesti nyt kuuluu,\nettä se käsi, joka Valentinin päivän aamulla löydettiin Curfew-kadulta,\noli tuon Mustan Oventin'in oma, joka muutamia päiviä sitten lähetettiin\nTay-joen poikki Fifen lääniin. Ja minä sen käden laskin poikki\nväkipuukkoni sivalluksella. Ja koska tuo Musta Oventin oli ritari\nRamornyn kamaripalvelija ja erittäin uskottu mies, niin arvattavasti on\nvihollisuutta minun sekä hänen herransa väen välissä\".\n\n\"Se on kyllä luultava asia, seppä\", sanoi ritari Charteris. -- \"Ja nyt\nhyvät veljet ja viisaat raatimiehet, on kaksi mahdollisuutta, jotka\nkuitenkin molemmat yhtäänne vetävät. Kenties tuo naamiojoukko, joka\notti kiinni naapuri-vainajamme ja piteli häntä niin pahoin, että hänen\nruumiissaan vieläkin näkyy siitä hiukan jälkiä, sitten jälleen tapasi\nvankinsa, joka oli kotiinmenossa, ja nyt viimein pahan menettelemisensä\npäätteeksi häneltä hengenkin otti. Puhuipa hän itsekin Heikki Sepälle\npelkonsa siitä. Jos näin on todella käynyt, niin yksi tai useammat\nritari Ramornyn väestä ovat siihen murhaan syypäät. Mutta minä luulisin\npikemmin että yksi tai kaksi noista yöllisistä peuhaajoista oli jäänyt\njäljelle tai myös, kenties muutettuaan vaatteita, palanneet takaisin.\nNäille miehille olisi Olivier Proudfute omassa personassaan ainoasti\nollut pilanteon esine; mutta koska hän oli puettu Heikki Sepän asuun\nja, niinkuin aikoi, matki Heikki Sepän tapoja, herätti hän heidän\nkatkeran vihansa. Ja nähdessään hänet yksin, olivat he ryhtyneet tähän\nheidän mielestään varmaan ja vaarattomaan keinoon, päästäksensä\nmiehestä, jota vihollisensa, niinkuin kaikki ihmiset tietävät, pitävät\nniin vaarallisena. Ja tämäkin päätös siis vie siihen että syypää kuuluu\nritari Ramornyn väkeen. Mitäs te siitä arvelette, hyvät miehet? Eikö\nmeillä ole aihetta syyttää heitä tästä rikoksesta?\"\n\nRaatimiehet kuiskasivat hetkisen aikaa keskenään ja sitten antoivat\nvastauksensa pormestari Craigdallien kautta. -- \"Jalo herra ritari,\nmeidän korkea-arvoinen ylituomarimme! Me yhdymme kokonaan siihen,\nmitä te viisaudessanne olette puhuneet tästä hämärästä verityöstä.\nSamoin myös myönnämme oikeaksi teidän terävä-älyisen päätelmänne, joka,\njälkiä myöten mennen, näyttää ritari Ramornyn kumppalit ja palvelijat\nsyypäiksi meidän naapuri-vainajaamme vastaan tehtyyn ilkityöhön, oli se\nsitten häntä kohdannut hänen omassa personassaan ja olennossaan\ntaikkapa väärin luultuna täksi meidän uljaaksi porvariksemme, Wynd'in\nHeikiksi. Mutta ritari Ramorny sekä omasta puolestaan että myös\nprinssin tallimestarina pitää paljon palvelijoita; ja koska syytöksemme\nepäilemättä sysätään takaisin kieltämisellä, niin kysyisimme, miten\nsiinä tapauksessa teemme? -- Se on kyllä totta, että jos laki sallisi\nmeidän pistää tulta mainitun herran huoneen nurkkiin ja miekalla\nteloittaa kaikki sen sisällä-olevat, niin tuo vanha sananlasku: 'nopea\nneuvo, paras neuvo', tässä kenties sopisi; sillä ilkeämpää Jumalan\npilkkaajain, miehenmurhaajain ja naisenviettelijäin pesää ei löydy\nmissään kuin Ramornyn katoksen alla. Mutta pelkäänpä että tää tämmöinen\nsummittainen rangaistus tuskin saisi kannatusta laista; eikä taas\ntoiselta puolen yksikään puustavi kaikista täällä kuulluista\ntodistuksista anna aihetta syyttää tätä rikosta yhden tai useampain\nerityisten henkilöjen päälle\".\n\nEnnenkuin ylituomari tähän kerkesi vastata, nousi majistraatin\nsihteeri, pyyhkäisi arvokasta partaansa ja pyysi lupaa puhuakseen, joka\nhänelle myönnettiinkin kohta.\n\n\"Veljet\", lausui hän, \"isiemme aikana yhtähyvin kuin tänä nykyisenä on\nJumala, kun vaan on osattu häneltä oikealla ajalla tiedustella, ollut\nniin armollinen ja saattanut ilmi syyllisten rikokset sekä liian\nhätäisesti syyn alle vedettyin viattomuuden. Meidän kuninkaamme Robert\non, jos vaan ei häijyt neuvon-antajat väliin sekaannu ja hänen hyvää\ntahtoansa väärään päin vedä, niin oikeutta harrastava ja laupias\nhallitsija kuin suinkin paraskin meidän ajantietojemme pitkässä\njaksossa mainittu -- anokaamme siis häneltä, meidän kauniin kaupunkimme\nja ylimalkaan Skotlannin yhteisen kansan nimessä, että hän sallisi\nmeidän esi-isiemme tavalla pyytää valistusta tämän ilkityön\nhämäryyteen. Anokaamme koetusta _paari-tuomion_ kautta, joka usein\nsallittiin kuninkaamme esi-isäin hallitessa, on hyväksytty monessa\npaavin bullassa sekä kirkonkokousten päätöksessä, ja sitä aikanaan ovat\nkäyttäneet suuri keisari Kaarle Suuri Franskassa, kuningas Arthur\nBritanniassa sekä Gregorius Suuri ja mahtava Achaius tässä meidän\nmaassa.\"\n\n\"Olen minäkin kuullut tuosta paari-tuomiosta, herra Lundin\", virkkoi\nylituomari, \"ja tiedän että meidän kauniin kaupunkimme etuuskirjat sen\nmeille suovat. Mutta oppini vanhojen lakien suhteen on hiukan\npuuttuvainen, jonka vuoksi pyytäisin teitä meille sen laatua tarkemmin\nselittämään\".\n\n\"Anokaamme kuninkaalta\", virkkoi Lundin, \"jos te minun neuvoni\ntahdotte kuulla, että meidän murhatun naapurimme ruumis vietäisiin\nSt. Johanneksen tuomiokirkkoon, missä asian mukaan tulisi messuja\nluettavaksi joissa rukoilisimme hänen sielullensa autuutta ja tuon\nhäijyn murhan ilmisaattamista. Sillä välin pyydämme kuninkaalta sen\nkäskyn, että ritari Ramorny antaisi luettelon kaikista palvelijoistaan,\njotka ovat olleet Perth'issä yöllä Laskiais-Tiistain ja tään\nTuhka-Keskiviikon välillä, ja että hän velvoitettaisiin edestuomaan\nne kaikki määrättynä päivänä ja tuntina. Ne tulisivat sitten St.\nJohanneksen tuomiokirkossa nimeltään kutsuttaviksi ja saisivat yksi\nkerrassaan astua meidän murhatun naapurimme paarin ohitse; ja tulisi\njokaisen heistä säätynsä tavalla rukoilla Jumalaa sekä hänen pyhiä\nmiehiänsä todistajikseen, että hän on tähän murhaan viaton, niin\nneuvolla kuin teolla. Ja silloin -- uskokaa minua, sillä se on käynyt\ntoteen monessa monituisessa tilaisuudessa -- kun murhaaja sillä\nrukouksella koettaa peittää syytänsä, niin on kuollut ruumis\nvastahakoisuudesta sitä kättä vastaan, joka hänestä hengen erotti,\nheräävä jonkunlaiseen puolinaiseen elämään, ja surmahaavoista on taas\nveri virtaava, vaikka se jo on ollut kauan jähmetyksissä suonissa.\nTaikka oikeammin puhuen, Jumala tahtoo näin, jollakulla salaisella,\nmeille käsittämättömällä vaikutuksella, tuoda meille ilmi sen häijyn\npahantekijän, joka on Luojansa kuvan rikkonut\".\n\n\"Olen mä kuulut puhuttavan siitä laista\", sanoi ylituomari, \"ja Brucen\naikana se on tullut käytetyksi. Tämä onkin varsin sopiva tilaisuus,\ntällä salamielisellä tiedustuskeinolla pyytää saada ilmi totuutta, jota\nei millään tavallisella keinolla voi saada; sillä yleiseen kanteesen\nritari Ramornyn väkeä vastaan vastattaisiin vaan yleisellä\nkieltämisellä. Mutta vielä pitää minun kysyä herra Lundin'ilta, meidän\nkunnian-arvoiselta majistraatin-sihteeriltämme, kuinka me saisimme\nsyyllisen estetyksi sillä välin poiskarkaamasta?\"\n\n\"Porvarein pitää tarkasti vahtia valleilla, laskusiltain pitää\nolla ylösvedettynä ja porttien rautaristikkojen alaslaskettuna\npäivänlaskusta päivännousuun asti, ja lukuisien vartijajoukkojen pitää\nkulkea pitkin katuja koko yö. Tämän vahtimisen vaivan porvarit kyllä\nmielellään ottavat päälleen, saadaksensa naapurinsa murhaajan paon\nvarmaan estetyksi\".\n\nTähän ehdoitukseen muut neuvoittelumiehet kaikki ilmoittivat\nsuostumuksensa sanoilla, merkeillä tahi silmäinluonnillaan.\n\n\"Mutta\", kysyi ylituomari, \"mitäs sitten, jos joku tuosta\nepäluulon-alaisesta väestä ei suostu käymään koetusta paarituomiolla?\"\n\n\"Hän saattaa vaatia toista koetusta kahdentaistelun kautta\", vastasi\narvokas sihteeri, \"säädyltä yhden-arvoisen miehen kanssa. Sillä\nkanteen-alaisella pitää olla valta, kun näin jätetään asia itse Jumalan\ntuomion alle, valita millä valan tuomion-lajilla hän tahtoo tulla\nkoetetuksi. Mutta jos hän ei kumpaankaan tahdo käydä, niin on hän\njulistettava syylliseksi ja sen mukaan rangaistava\".\n\nNeuvoittelu-kokouksen viisaat miehet yksimielisesti suostuivat\nmajistraatin sihteerin sekä ylituomarin ehdoitukseen, ja päättivät\njuhlallisesti mennä kuninkaalta anomaan, että, heidän etuuskirjassaan\nsuodun oikeuden mukaan, heidän kaupunkilaisensa murha-asia\ntutkittaisiin yllämainitulla tavalla.[29] Mutta ennenkuin kokous\nhajosi, katsoi pormestari Craigdallie sopivaksi kysyä, kuka\nmäärättäisiin Marketta Proudfuten sekä hänen molempain lastensa\npuolesta taistelemaan.\n\n\"Siitä ei tarvitse pitkää keskustelua\", sanoi ritari Charteris,\n\"olemmehan me miehiä, ja käymme miekka vyöllä, joka miekka olisi poikki\nkatkaistava sen miehen pään yli, joka ei sitä ottaisi vetääkseen ulos\ntupesta murhatun naapurimme lesken ja orpoin puolesta ja hänen surmansa\nmiehuulliseksi kostoksi. Jos ritari Ramorny itse suuttuu meidän\ntutkimuksestamme, niin olen minä, Patrik Charteris, Kinfauns'in herra,\ntaisteleva häntä vastaan henkiin ja veriin, niin kauan kuin mies ynnä\nratsu pysyy pystyssä, ja peitsi sekä miekka ei katkea. Mutta siinä\ntapauksessa että taisteluunvaatija olisi aatelitonta säätyä, niin olen\nvarma että Marketta Proudfute saa puolustajakseen valita vaikka kenenkä\nPerth'in urhoollisimmista porvareista -- ja häväistystä ijäksi olisi\nmeidän kaunihille kaupungillemme, jos se, johon lesken vaali sattuis,\nolisi niin ilkeä pelkuri ja petturi, ja kieltäytyisi pois! Käskekää\nMarketta Proudfute sisään, että hän saa valita\".\n\nHeikki Sepällä, tätä kuullessaan, oli se surullinen vakuutus\nmielessänsä, että leski-paran vaali oli hänet kohtaava. Näin oli siis\nhänen äsköinen sopunsa kaunoisen Katrin kanssa jälleen rikkoutuva tämän\nuuden tappelun kautta, jota ei hänen käynyt millään kunniallisella\ntavalla välttäminen ja josta hän muussa tapauksessa olisikin ollut\nsuuresti iloinen, koska siinä hänelle oli tarjona loistava tilaisuus\ntehdä urhotöitä koko hovin ja kaupungin nähden. Hän näet tiesi, että\nKatri, Klemetti-isän opetuslapsena, katsoi tuomiota taistelun kautta\npikemmin Jumalan pilkaksi kuin asian heittämiseksi Jumalan huostaan, ja\nettä Hanskurin tyttären mielestä ei se ollut järjellinen keino, kun\nihmisen viattomuus tai syyllisyys tehtiin riippuvaksi suuremmasta\nkädenvoimasta tai miekastelutaidosta. Seppä siis pahoin pelkäsi\nmorsiamensa omituisia mielipiteitä siinä asiassa, jotka olivat paljon\nvalistuneemmat sillä aikakaudella ylimalkaan tavallisia.\n\nSill'-aikaa kun nuot ristinriitaiset tunteet hänen sydäntänsä\nahdistivat, astui murhatun miehen leski sisään, peitettynä paksulla\nmurheharsikolla; häntä seurasi tai talutteli viis, kuus arvokasta,\nsamalla, surua osoittavalla tavalla puettua vaimoa. Yksi näistä\nseuralaisista kantoi pikkuista lasta, Olivier raukan viimeistä\nrakkaudenpanttia. Toinen talutti toista, noin kaksi vuotta tahi sillä\npaikoin vanhaa, astunnassaan vielä horjuskelevaa pienokaista, joka\nkummastuksella ja pelolla katseli, milloin noita mustia vaatteita,\njotka sen päälle oli laitettu, milloin tätä suurta kokousta tässä.\n\nKaikki läsnä-olijat nousivat surujoukon sisääntullessa, ja tervehtivät\nheitä syvimmillä surkuttelevaisuudella. Marketta, vaikka hupsun\nOlivier-paran vaimo, vastasi tähän tervehdykseen arvokkaisuudella,\njonka kenties murheen ankaruus hänelle antoi. Ritari Charteris nyt\nastui esiin; hän tarttui leski-paran käteen sillä kohteliaisuudella,\njota ritari oli velvollinen osoittamaan vaimopuolelle, suojelija\nsorretulle, pahantekoa kärsineelle leskelle, ja selitti lyhyesti, millä\nkeinoin kaupunki oli päättänyt pyytää kostoa Marketan miehen surmasta.\n\nHän tiedusteli nyt hellyydellä ja lempeydellä, jotka eivät olleet\nylimalkaan hänessä tavalliset, oliko vaimo-parka selvälleen ymmärtänyt\nhänen sanansa, ja lausui sitten ääneensä läsnä-olijoille: \"Hyvät\nPerth'in kaupungin porvarit, vapaasyntyiset killanveljekset ja\nammattikuntain jäsenet, huomatkaa kaikki mitä tässä nyt tulee\ntehtäväksi, sillä se ala koskee teidän oikeuksianne ja etuuksianne.\nTässä seisoo Marketta Proudfute; hän tahtoo pyytää laillista kostoa\nmiehensä surmasta, joka on tullut ilkeällä tavalla murhatuksi -- niin\nleski väittää -- ritari Juhana Ramornyn käden kautta, ja tätä\nkannettansa hän tahtoo näyttää toteen taikka paarituomiolla taikka myös\nmiehen voimalla, senvuoksi minä, Patrik Charteris, miekkavyöllinen\nritari ja vapaasukuinen aatelismies, tarjoan taistelemaan hänen\npuolestaan, puolustaen hänen oikeata asiataan, niin kauan kuin mies ja\nratsu vaan pysyy pystyssä -- jos nimittäin joku minun säätyläiseni\nnostaa kintaani maasta. Mitäs sanot, Marketta Proudfute, tahdotko ottaa\nminut taistelijaksi puolestasi?\"\n\nLeski vastasi sulkeuneella äänellä: \"En minä jalompaa voisi\ntoivoakaan\".\n\nRitari Charteria sitten otti leskeä käteen, suuteli häntä otsaan,\nniinkuin tämmöisessä tilaisuudessa tavalliset menot vaativat, ja lausui\njuhlallisesti: \"Niin auttakoon minua Jumala ja St. Johannes hädässäni,\nkuin minä vannon täyttää velvollisuuteni sinun puolustajanas\nritarillisesti, uskollisesti ja miehuullisesti. Ja nyt, Marketta,\nvalitse tämän kauniin kaupunkimme porvareista, läsnä- tai\npoissa-olevista, oman mielesi mukaan yksi mies, jolle tahdot\npuolustuksesi uskoa, jos se, johonka kantees sattunee, nähdään olevan\nminua alhaisempi säädyltänsä\".\n\nKaikkein silmät kääntyivät Heikki Sepän puoleen, jonka yleinen ääni jo\noli ennalta merkinnyt kaikin puolin soveliaimmaksi taistelijaksi tässä\ntilaisuudessa. Eikä leski odottanutkaan tuota yleistä silmäin\nviittausta. Kohta kun ritari Charteris oli puhunut, meni hän poikki\npermannon sinne, missä aseseppä seisoi pöydän alipäässä säätyläistensä\njoukossa. Marketta otti häntä käteen --\n\n\"Heikki Seppä\", lausui hän, \"kunnon porvari ja ammattimies, minun --\nminun\" --\n\n\"Mieheni\", arveli hän sanoa mutta se sana juuttuikin raukan kurkkuun;\nhänen täytyi sanoa sanottavansa toisella tavalla.\n\n\"Poismennyt rakasti ja kunnioitti sinua yli kaikkein muiden miesten;\noikeus ja kohtuus on siis, että sinä menet taisteluun hänen leskensä ja\norpoinsa puolesta\".\n\nJos vielä olisi ennen ollut Heikille mahdollista -- joka siihen aikaan\nei ollutkaan -- jollakin lailla kieltäytyä tai väistyä pois tästä\nluottamusvirasta, mihin häntä kaikki ihmiset näkyivät määräävän, niin\nsulki tämä lesken puhe häneltä kaiken pakotien; käsky taivahasta ei\nolisi häneen tehnyt syvempää vaikutusta kuin tää onnettoman Marketan\nrukous. Lesken viittaus vainajan ystävyyteen liikutti seppää sydämen\nperimmäistä pohjukkaa myöten. Niin kauan kun Olivier vielä eli, oli\ntosin tuossa hänen ylenmääräisessä mieltymyksessään Heikkiin, jolla oli\nniin peräti toisenlainen luonne, jotakin hupsumaista ja naurattavaa.\nMutta kaikki se oli nyt unohdettu; Heikki totteli nyt vaan sydämensä\nluonnollista lämpimyyttä ja muisti vaan että Olivier oli ollut hänen\nainainen seurakumppalinsa ja ystävänsä -- että Proudfute oli häntä\nrakastanut ja kunnioittanut niin paljon kuin hupsu-raukan sydämessä voi\nolla niitä tunteita ketään kohtaan -- ja kaiken päälliseksi, että\nvainaja, niinkuin oli suuri syy luulla, oli tullut Heikille itselleen\noikeastaan aiotun surman uhriksi.\n\nIloisuudella, joka hänelle vielä minuutin aikaa ennen tuskin olisi\nollut mahdollinen ja joka näkyi hänen sydämessään palavaa synkkää\nmielihyvää osoittavan, painoi siis seppä huulensa onnettoman Marketan\nkylmään otsaan ja vastasi:\n\n\"Minä, Heikki Seppä, asuva Perth'in kaupungissa Wynd-kadulla,\nrehellinen ja uskollinen mies, vapaana syntynyt, suostun tulemaan tään\nMarketta lesken sekä hänen orpoinsa puolustajaksi ja lupaan heidän\npuolestansa taistella henkiin ja veriin ketä hyvänsä minun säätyistäni\nmiestä vastaan, niin kauan kuin rinnassani on henkeä. Niin totta\nauttakoon minua Jumala ja Pyhä Johannes!\"\n\nLäsnä-olevien rinnasta pääsi puoleksi hillitty huudahdus, joka osoitti\nkuinka hartaat he olivat tälle asialle ja kuinka lujasti he nyt sen\nmenestykseen luottivat.\n\nRitari Charteris tuosta ryhtyi toimiin, saadaksensa kuninkaalta lupaa\njatkamaan tutkimista Olivier Proudfuten murhan suhteen ensiksi\npaarituomiolla ja sitten, jos niin tulisi tarvis, kahdentaistelulla.\nSen jälkeen kun kaupunkilaisten neuvoittelukokous oli loppunut, pyysi\nhän saadakseen kahden kesken puhutella kuningasta ja toimitti silloin\nasian. Robert, jonka mieli kävi kovin pahaksi, kun hän tästä uudesta\nväkivallasta kuuli, käski ritari Charteris'ia asian-omaisten kanssa\nseuraavana aamuna kohta messun jälkeen takaisin tulemaan, jolloin\nsaisivat kuulla mitä kuningas valtioneuvostensa kanssa oli päättänyt.\nSillä välillä lähetettiin yksi kuninkaan käskyläinen marskin kartanoon,\nritari Ramornyn väen luetteloa läpikatsomaan, sekä käskemään, että sen\nherran kaikin väkineen piti, kovan rangaistuksen uhalla, pysyä\nPerth'issä, siksi kun saisivat kuninkaalta toisen käskyn.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Jumalan nimeen taistelua varten\n    Varusta tanner -- siellä taistelkoot,\n    Ja suokoon Herra voiton syyttömälle!\n\n                    Henrit IV Toinen osa.\n\nEnnestään jo meille tutussa neuvoittelusalissa Dominikolaisten\npalatsintapaisessa luostarissa istui Robert kuningas veljensä Albanyn\nherttuan kanssa, joka teeskellyllä ankaralla hurskaudellaan sekä\ntodellisella taitavalla viekkaudellaan oli saanut käsiinsä niin suuren\nvallan tuon heikon hallitsijan yli. Luonnollistahan olikin, että mies,\njolla harvoin oli tilaisuus nähdä asiat niiden todellisessa muodossa ja\nlaadussa, katseli niitä semmoisiksi, jommoisiksi hänen rohkea ja kavala\nveljensä, väärin käyttäen läheisen sukulaisuutensa voimaa, niitä\nkuvaeli.\n\nYhäti huolissaan hairateille eksyneen, onnettoman poikansa puolesta\npyysi par'aikaa kuningas vakuutella Albanyn herttualle, että Rothsayn\nherttua ei suinkaan voinut olla syypää lakintekijän kuolemaan, josta\nasiasta tehdyn alkututkimuksen ritari Charteris oli tuonut\nhallitsijansa katseltavaksi.\n\n\"Se on onneton asia, Robert veikkoseni\", sanoi kuningas, \"erittäin\nonneton tapaus; siitä voi nyt kohta meidänkin maassamme nousta riitaa\nja sotaa aatelin ja aatelittomain säätyin välillä, samoin kuin jo on\nmonessa muussa kaukaisemmassa maassa. Yksi seikka siinä vaan minua\nilahduttaa -- se nimittäin, että ritari Ramorny jo oli saanut eron\nRothsayn herttuan palveluksesta. Ei siis käy sanominen, että hän tai se\nhänen miehistään, joka sen verityön on tehnyt -- jos he todella\nlienevät siihen syypäät -- on saanut kehoitusta tai yllytystä\nvehkeesensä minun poika-raukaltani. Voimmehan me, veliseni, sinä ja\nminä, todistaa, kuinka kuuliaisesti hän minun kehoituksestani suostui\nsiihen, että Ramorny tuon Curfew-kadulla tapahtuneen yömelun tähden\ntulisi erotetuksi hänen palveluksestaan\".\n\n\"Kyllä minä muistan hänen niin tehneen\", virkkoi Albanyn herttua, \"ja\ntoivon vaan hartaasti, että ystävyys prinssin sekä Ramornyn välillä ei\nole tullut uudistetuksi, sen perästä kun hän oli suostuvinaan teidän\nkäskyynne, kuninkaallinen majesteetti\".\n\n\"Oli suostuvinansa? -- ystävyys uudistettu?\" kysyi kuningas. \"Mitä nuot\nsanat merkitsevät, veli? Lupasihan Taavetti minulle, jos vaan tuo\nonneton seikka Curfew-kadulla tulisi sikseen jäämään ja unohduksiin\npeitetyksi, luopua Ramornysta, jonka neuvot voivat häntä semmoisiin\nvallattomuuksiin houkuttaa, ja hän sanoi tyytyvänsä siihen, että me\ntuomitsisimme Ramornyn pois hovista tahi johonkuhun muuhun mielestämme\nsopivaan rangaistukseen. -- Ethän toki nyt voi epäillä hänen silloin\nolleen totisen lupauksissaan ja nyt olevan rehellisen sanansa\npitämisessä? Etkö muista, että sinä hovista pois-lähettämisen sijaan\nehdoitit rangaistukseksi tuntuvaa sakkoa, joka otettaisiin Ramornyn\ntiluksista Fifen läänissä, ja että prinssi arveli lähettämisen pois\nhovista paremmaksi sekä Ramornylle että myös hänelle itselleen?\"\n\n\"Kyllä senkin aivan hyvin muistan, kuninkaallinen veljeni. Enkä olisi,\ntotta puhuen, uskonutkaan Ramornylla olevan niin suuren vallan prinssin\nylitse, sen perästä kun tämä hänen neuvoinsa kautta oli niin suureen\nvaaraan joutunut; mutta minun kuninkaallinen veljenpoikani itse,\nniinkuin te, armollinen kuningas, juuri huomautitte, tunnusti, että\nhän, niin kauan kuin Ramornyn sallittaisiin pysyä hovissa, ei voisi\nvapautua hänen valtansa alta. Silloin kaduin, että hovista\npoislähettämisen sijaan olin sakkoja ehdoittanut. Mutta se aika on\nollut ja mennyt, ja uutta pahaa on nyt taas tapahtunut, josta voi\nnousta suuria vaaroja teille, kuninkaallinen majesteetti, samoin kuin\nmyös teidän kruununperillisellenne ja koko valtakunnalle\".\n\n\"Mitä tarkoitat, Robert?\" kysyi arkamainen kuningas. \"Minä rukoilen\nsinua vanhempiemme haudan kautta -- ja Brucen, meidän ikimuistettavan\nesi-isämme sielun kautta, veljeni! Kerro minulle, mikä vaara uhkaa\nminun poikaani ja minun valtakuntaani?\"\n\nKuninkaan silmät, ylivuotamaisillaan kyyneleistä, ja koko hänen\nkasvonsa, vapisten pelosta, olivat värähtämättä käännetyt veljen\npuoleen, joka näkyi jonkun aikaa mietiskelevän, ennen kun vastasi.\n\n\"Armollinen herra, vaara on tätä laatua. Te luulette, että prinssillä\nei ollut mitään osaa tässä väkivallan teossa Perth'in kaupungin\nporvareita vastaan -- tuon lakintekijä-rahjuksen murhassa, josta he nyt\nkiljuvat ja kirkuvat, aivan kuin kalakaijat, kun vallattoman\npoikanulikan nuoli kaataa maahan jonkun heidän meluavasta parvestaan\".\n\n\"Heidänkin henkensä, Robert\", sanoi kuningas, \"on kallis-arvoinen\nheille sekä heidän omaisilleen\".\n\n\"Niin on, armollinen herra kuningas, ja osaavatpa he sen meillekin\ntehdä sangen kalliiksi, ennenkun pääsemme sovintoon noiden roistoin\nkanssa mitättömimmästäkin verenvuodatuksesta. -- Mutta, niinkuin\nsanoin, te, kuninkaallinen majesteetti, ette usko prinssillä olleen\nmitään osaa tässä viimeksi tapahtuneessa murhassa -- enkä minä aiokaan\nkoettaa heikontaa teidän uskoanne siinä arkaluontoisessa kohdassa, vaan\npyydän vakautua samaan uskoon kuin te. Mitä te ajattelette on minunkin\najatukseni ojennusnuorana. Albanyn herttualla Robertilla ei ole koskaan\ntoinen mieli kuin Robertilla, avaran Skotlannin kuninkaalla\".\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia!\" sanoi kuningas, tarttuen veljensä käteen.\n\"Tiesinhän voivani luottaa siihen, että sinä rakkaudesta oikein\nselittäisit ajattelemattoman Rothsay-paran tekoja, vaikka hän niin\nusein tekee semmoista, mitä helposti voi väärin selittää, että tuskin\nansaitsisikaan sinun rakkauttasi\".\n\nAlbanyn sydän oli niin järkähtämättömän luja ja kova, että hän saattoi\nvastata veljensä kädenpuristukseen, vaikka hänellä samassa oli mielessä\njuurineen temmata pois tuon pehmeä-sydämisen, lempeän vanhuksen toivot.\n\n\"Mutta voi!\" jatkoi Albanyn herttua huokauksella, \"tuo raaka,\ntaipumaton Kinfauns'in ritari ja hänen pauhaava porvarilaumansa eivät\nkatso asiaa samoilla silmillä kuin me. He rohkenevat väittää, että\nRothsayn herttua ilokumppaleineen, jotka kuljeksivat pitkin katuja\nmaskeraattipuvussa ja humalassa, ottaen kiinni miehiä sekä naisia, ja\npakoittaen heitä tanssimaan sekä äärettömiä viinimääriä nielemään, ynnä\ntehden kaikellaisia muita hullutuksia, joita on tarpeetonta luetella,\novat tuota vainajata pahoin pidelleet. Ja sen lisäksi porvarit\nväittävät, että koko se joukko sitten meni ritari Ramornyn asunnolle,\njohon se väkisen mursi viettääkseen iloansa siellä loppuun. Täten on\nprinssi antanut tukevaa syytä siihen luuloon, että Ramornyn ero hänen\npalveluksestaan oli vaan annettu nimeksi ja ihmisten silmäin\nlumoomiseksi. Ja näin he päättävät, että jo sinä yönä ritari Ramorny\ntaikka hänen väkensä jotain pahaa teki, niin on täysi syy uskoa\nRothsayn herttuan olleen siinä osallisna, jos ei koko seikka lienekään\ntapahtunut hänen käskystään\"\n\n\"Albany, se on kauheata!\" parkui kuningas. \"Tahtovatko he syyttää minun\npoikaani murhasta; tahtovatko he väittää, minun Taavettini tahranneen\nkättänsä Skotlantilaisella verellä, vaikkei hänellä ollut mitään syytä\nkostoon eikä muuten hyötyä siitä? -- Ei, ei, -- he eivät toki voi\nkeksiä näin ilmisiä valheita, sillä ovathan ne kovin silmään-pistäviä,\nettä niitä kukaan voisi uskoa\".\n\n\"Älkää pahaksi panko, armollinen kuningas\", vastasi Albanyn herttua;\n\"mutta sanovatpa he syyn tuohon kahakkaan Curfew-kadulla sekä sen\nseurauksiin koskeneen likemmältä prinssiä itseään kuin Ramornyä. Sillä\nei kukaan luule, sitä väheimmin uskoo, että tuo sievä seikkailu\ntarkoitti ritari Ramornyn huvitusta\".\n\n\"Sinä saatat minut hulluksi, Robert!\" sanoi kuningas.\n\n\"Jo minä vaikenen\", vastasi veli; \"minä vaan puhuin ilmi tyhmät\najatukseni teidän kuninkaallisen käskynne mukaan\".\n\n\"Tarkoitukses on hyvä, kyllähän sen tiedän\", sanoi kuningas; \"mutta\neikö se olisi veljellisempää tekoa, jos, sen sijaan, että näin raatelet\nsydäntäni välttämättömäin pahain näyttämisellä, neuvoisit minulle\njonkun pääsökeinon niistä?\"\n\n\"Se on kyllä totta, armollinen herra kuningas -- mutta ainoa pääsötie\ntästä on vaikea ja vähemmin hauska, ja siksi on tarpeellista että te,\nkuninkaallinen majesteetti, ensin näette kuinka välttämätön se on,\nennen kuin edes kuulette sitä mainittavan. Haavalääkärin ensin tulee\ntodistaa sairaalle, kuinka tuiki mätä rikkounut jäsen on, ennen kuin\nhän mainitsee poisleikkaamista, vaikka olisikin se ainoa mahdollinen\npelastuskeino\".\n\nKuningas, nämät sanat kuullessaan, yltyi suurempaan pelkoon ja\nvihastukseen, kuin mitä hänen veljensä oli luullutkaan hänessä\nmahdolliseksi.\n\n\"Rikkounut ja mätä jäsen! Poisleikkaus ainoa mahdollinen pelastuskeino!\n-- Nämät ovat hämäriä sanoja, herra Albanyn herttua! -- Jos niillä\ntarkoitat meidän poikaamme, Rothsayn herttuaa, niin todista ne todeksi\njoka puustavi -- muuten saat ne katkerasti katua.\"\n\n\"Te käsitätte sanani kovin puustavin mukaan, kuninkaallinen\nmajesteetti\", virkkoi Albanyn herttua. \"En minä prinssistä puhunutkaan\nnoin sopimattomilla sanoilla; sillä, sen tietää Jumala, hän on minun\nsydämelleni rakkaampi hellästi rakastetun veljenipoikana, kuin jos hän\nolisi mun omani. Mutta puheeni tarkoitti sitä, että olisi välttämätön\nerottaa hänet maailman turhuuksista ja hullutuksista, joita pyhät\nmiehet mainitsevat mätäjäsenien nimellä ja jotka semmoisina ovat meistä\npoisleikattavat ja poisviskattavat, koska ne estävät edistymistämme\nparemmissa asioissa\".\n\n\"Nyt ymmärrän -- sinä tahtoisit että tuo Ramorny, jota arvellaan\npoikani hulluin mielijohteitten toimeenpanijaksi, kätkettäisiin kauas\npois hovista\", virkkoi kuningas, jonka sydämen-ahdistus nyt oli\nhelpoittunut, \"siksi kun näät onnettomat vallattomuudet ovat unohtuneet\nja alamaisemme jälleen ovat ruvenneet poikaamme lempeämmillä,\nluottavaisemmilla silmillä katselemaan\".\n\n\"Se olisi hyvä neuvo, armollinen herra kuningas; mutta minun neuvoni\nmenisi hiukan -- juuri hiukkasen edemmäksi. Minä neuvoisin, että\nprinssi itse vähäksi aikaa lähetettäisiin pois hovista\".\n\n\"Mitä, Albany! pitäiskö minun erota lapsestani, esikoisestani, silmieni\nterästä ja -- vaikka hän on niin vallaton -- sydämeni ilosta! -- Voi\nRobert! sitä en voi -- enkä myös tahdo!\"\n\n\"Se oli vaan ehdoitus, armollinen herra kuningas -- ymmärränhän minä\nkuinka kipeältä semmoinen menetys on tuntuva isän sydämessä, sillä\nolenhan isä minäkin\". Ja hän antoi päänsä vaipua alas, olevinaan\ntoivottomassa tuskassa.\n\n\"En voi elää ilman hänettä, Albany. Ja kun arvelen, että minun sanani,\njoilla aina on voima häneen, niin kauan kun hän on minua likellä,\nvaikka ne joskus unohtuvat minun poissa-ollessani, sinun neuvosi kautta\njäisi aivan vaikuttamattomaksi, mihinkä kaikkiin vaaroihin hän sitten\najattelemattomuudessaan joutuisi? Minä en saisi koskaan untakaan\nhänen poissa-ollessaan -- olisin vaan aina kuulevinani hänen\nkuolonhuokauksensa joka tuulenhenkäyksessä. Ja sinäkin, veljeni, vaikka\nparemmin osaat salata sydämesi tunteita, olisit melkein yhtä paljon\nhuolissas\".\n\nNäin puhui tää herkkä-uskoinen kuningas, joka tahtoi lepyttää veljeänsä\nja pettää itseään, sillä että uskoi olevaksi rakkautta sedän ja\nveljenpojan välillä, josta todenteolla ei ollut jälkeäkään.\n\n\"Teidän isänsydämenne on kovin hetas huolestumaan, armollinen\nkuningas\", sanoi Albanyn herttua. \"En tarkoittanutkaan, että prinssi\njätettäisiin oman hurjan mielivaltansa nojaan. Minä tarkoitin, että hän\nvähän aikaa pidettäisiin sopivan peräänkatsannon alla -- että hän\nuskottaisiin jonkun yksvakaisen holhoojan huostaan, jonka tulisi\nvastata sekä hänen turvallisuudestaan että käytöksestään, niinkuin\nkasvattajan kasvatistansa ainakin\".\n\n\"Mitä! Kasvattaja? Rothsayn herttuan ijällä?\" huudahti kuningas.\n\"Hän on jo kaksi vuotta yli sen ajan, johon meidän lakimme mukaan\nala-ikäisyys loppuu\".\n\n\"Meitä viisaammat Romalaiset\", sanoi Albanyn herttua, \"antoivat\nala-ikäisyyden kestää neljä vuotta kauemmin kuin me; ja ylimalkaan\npitäisi holhouksen-alaisuuden kestää siksi, kun se ei enään ole\ntarpeellinen, ja aika olisi määrättävä eri luonteitten mukaan. Otetaan\nesimerkiksi nuori Lindsay, Crawford'in kreivi, jonka sanotaan tässä nyt\npuheen-alaisessa asiassa ruvenneen Ramornyn kannattajaksi -- hän on\nvasta viistoista vuotta vanha, mutta hänellä on syviä intohimoja ja\nluja tahto niinkuin kolmenkymmenenvuotisella aikamiehellä. Minun\nkuninkaallinen veljenpoikani sitä vastaan, vaikka hänellä sekä älyn\nettä sydämen puolesta on paljon jalommat ja miellyttävämmät avut,\nosoittaa kolmenkolmatta-vuotiaana sangen usein poikasen vallattomuutta,\njommoista kohtaan ankara kuri on ystävällisyyttä. -- Ja älkää siitä,\nkuninkaallinen veljeni, kovin huolestuko, älkääkä suuttuko veljellenne\nsenvuoksi että hän totta puhuu -- paraathan hedelmät ovat hitaimmat\nkypsymään, ja paraat hevoset ovat ne, joista on ollut tallirengillä\nenin vaivaa niitä sota- tai kilparatsuiksi opetellessa\".\n\nHerttua tähän pysähtyi; hän antoi Robert kuninkaan kaksi, kolme\nminuuttia keskeyttämättä mietiskellä mietteitänsä, ja sitten jatkoi\nvilkkaammalla äänellä:\n\n\"Mutta älkää antako tämän seikan liian painaa mieltänne, jalo veljeni;\nkenties tää riita-asia saadaankin sovitetuksi ilman mitään enempää\ntaistelemisetta tai vastuksetta. Leski on köyhä, sillä hänen miehensä,\njos sillä olikin työtä kyllin, kulutti paljon rahaa turhiin asioihin.\nHän saadaan siis kenties rahalla leppymään ja lepyttäjäiset voimme\nottaa Ramornyn omaisuudesta\".\n\n\"Ei, ne me suoritamme itse\", sanoi Robert kuningas, halukkaasti\ntarttuen kiinni tähän toivoon, saada tuo hänelle vastahakoinen\nkeskustelu tällä rauhallisella keinolla loppumaan. \"Ramornyn\ntulevaisuuden toivot muutenkin ovat lopussa, sen kautta että hän\nlähetetään pois hovista ja menettää virkansa prinssin seurakumppalina;\nei olisi jalosti tehty, jos kaatunutta miestä vielä alemmaksi\nsysättäisiin. -- Mutta tässähän tuleekin jo meidän sihteerimme, abotti,\nilmoittamaan että neuvoittelun hetki lähenee. -- Hyvää huomenta,\narvokas isä!\"\n\n\"_Benedicite_, kuninkaallinen majesteetti\", vastasi abotti.\n\n\"Kas nyt, hyvä isä\", jatkoi kuningas, \"voimme kohta, odottamatta\nRothsayn herttuata, jonka suostumusta meidän päätöksiimme me itse\ntakaamme, ryhtyä valtakuntamme asioihin. Mitä sanomia Douglas'ilta?\"\n\n\"Hän on saapunut Tantallon'in linnaan, armollinen kuningas, ja on\nlähettänyt sanansaattajan ilmoittamaan, että vaikka March'in kreivi\nitse vielä vaan istuu äkäisissä mietteissään Dunbar'in linnassa, hänen\nystävänsä ja vassallinsa jo alkavat kokoutua leiriin liki Coldham'ia.\nSiellä heidän arvellaan aikovan odottaa suuren Englantilais-armeijan\ntuloa, jota Hotspur sekä ritari Ralph Percy par'-aikaa kokoilevat\nrajalle\".\n\n\"Ne ovat ikäviä sanomia\", virkkoi kuningas, \"ja suokoon Jumala\nDunbar'in Yrjölle sen anteeksi!\" -- Samassa prinssi astui sisään ja\nkuningas kääntyi hänen puoleensa. \"Haa! oletko sinäkin viimein tullut\n-- enpä nähnyt sinua aamukirkossa\".\n\n\"Mä olin laiska tän'-aamuna\", vastasi prinssi, \"silla yhä olin\nkuumeessa ja levoton\".\n\n\"Sinua hurjaa poikaa!\" sanoi kuningas. \"Jos et olisi ollut kovin\nlevoton Laskiais-iltana, et olisi ollut kuumeessa Tuhka-keskiviikon\naamuna\".\n\n\"Älkää minun tähteni keskeyttäkö rukouksianne, kuninkaallinen isäni\",\nvirkkoi prinssi huolettomasti. \"Te par'aikaa rukoilitte Jumalaa jonkun\npuolesta -- se oli varmaan joku vihollinen, sillä niillehän teidän\nrukouksenne useimmin tulevat eduksi\".\n\n\"Käy istumaan ja ole vaiti, sinä veitikka!\" sanoi isä, jonka silmä\nsamassa mieli-hyvällä ihasteli rakkaan pojan kauniita kasvoja ja siroa\nvartaloa. Rothsayn herttua veti tyynyn isänsä jalkain juureen ja heitti\nitsensä huolettomasti istumaan sen päälle. Kuningas jatkoi:\n\n\"Minä juuri ilmoitin mielipahani siitä, että March'in kreivi, joka\nvast'ikään oli lähtenyt täältä, saatuaan minulta lujan lupauksen\nkaikkien niiden asiain oikaisemisesta, joissa hän valittaa itselleen\nvääryyttä tapahtuneen, nyt on voinut ruveta Northumberilaisten kanssa\nsalavehkeisiin omaa isänmaatansa vastaan. -- Olisko mahdollista, että\nhän voisi epäillä tahtoani täyttää lupaustani?\"\n\n\"Kyllä minä hänen puolestaan vastaan: ei\", sanoi prinssi; \"March'in\nkreivi ei suinkaan ole epäillyt teidän sanaanne, herra kuningas. Mutta\nkyllä mar' hänessä on voinut nousta epäilys siitä, tokko teidän\noppineet neuvon-antajanne antanevat teille tilaisuutta sitä pitämään\".\n\nRobert Kolmas oli suuresti ottanut omakseen sen pelkurin tavan, ettei\nollut kuulevinaan sanoja, jotka hänenkin mielestään vaativat jotakin\nmielipahan osoitusta. Hän jatkoi siis puhettansa, poikansa sanoja\nhuomioon ottamatta. Mutta salaa enensivät nämä sanat hänen sydämessään\nyhä enemmän nousevaa suuttumusta Rothsayn herttuaa vastaan.\n\n\"Hyvä kumminkin, että Douglas on siellä rajamailla\", virkkoi kuningas.\n\"Hänen rintansa, samoin kuin hänen esi-isiensäkin, on aina ollut\nSkotlannin parhaana suojelusmuurina\".\n\n\"Sittenpä olemme hukassa, jos hän nyt kääntyy selin viholliseen\",\ntokaisi parantumaton pilkkakirves, Rothsayn herttua.\n\n\"Uskallatko sinä soimata kreivin miehuutta?\" vastasi kuningas kovasti\nsuuttuneena.\n\n\"Ei kukaan ihminen uskalla epäillä kreivin miehuutta\", vastasi Rothsayn\nherttua, \"se on yhtä vankka kuin hänen ylpeytensäkin; -- mutta tottahan\nsaa hiukan epäillä, että hänellä aina on onni puolellansa\".\n\n\"St. Anterus auttakoon, Taavetti!\" huudahti isä; \"oletpa sinä aivan\nkuin huuhkaja -- jokainen sana sinun suustasi ennustaa riitaa ja\nturmiota\".\n\n\"Kyllä minä jo vaikenen, isä\", vastasi nuorukainen.\n\n\"Ja mitä kuuluu tuosta Vuoriston rauhattomuudesta?\" kysyi kuningas,\nkääntyen abotin puoleen.\n\n\"Se on, toivon ma, muuttunut suotuisalle kannalle\", vastasi munkki.\n\"Tuli, joka uhkasi polttaa koko maan, on luultavasti sammuva noin\nneljän-, viidenkymmenen maanmoukan veriin. Sillä molemmat suuret\nliittokunnat ovat juhlallisella sovinnolla siihen suostuneet, että\nheidän riitansa tulee ratkaistavaksi taistelulla, niillä aseilla, jotka\nte, armollinen kuningas, suvainnette määrätä, teidän kuninkaallisten\nsilmienne edessä ja siinä paikassa, jonka te valitsette, ensin tulevana\nMaaliskuun 30 päivänä, joka on Palmusunnuntai. Taistelijain luku\nkumpaisellakin puolella on rajoitettu kolmeksikymmeneksi, ja taistelu\njatkettava viimeiseen mieheen asti. Sillä he pyytävät hartaasti ja\nanovat nöyrästi teiltä, kuninkaallinen majesteetti, että te isällisessä\nrakkaudessanne suostuisitte siksi päivää luopumaan teille tulevasta\nkuninkaallisesta oikeudestanne saada lakkauttaa tappelu sauvan\nviskaamisella alas tantereelle tai 'seis'-huudolla -- ja että näin\ntaistelu saataisiin taistella viimeiseen loppuun saakka\".\n\n\"Noita julmia metsäläisiä\"; huudahti kuningas. \"Tahtoisivatko he\npoistaa paraan, jaloimman kuninkaallisen oikeutemme, sen että meillä on\nvalta lakkauttaa tappeluja ja huutaa 'seis' verenvuodatukselle? --\nTahtovatko he tehdä tyhjäksi ainoan syyn, joka voisi saattaa minut\nsinne tulemaan ja heidän teurastustyötänsä katselemaan? -- Tahtovatko\nhe tapella pikemmin Vuoristonsa susien kuin ihmisten tavalla?\"\n\n\"Armollinen herra kuningas\", virkkoi Albanyn herttua, \"Crawford'in\nkreivi ja minä olemme olleet niin rohkeat ja, teidän mieltänne\nkuulustamatta suostuneet tuohon ehtoon, jonka myöntämiseen me katsoimme\nolevan paljon ja pakoittavia syitä\".\n\n\"Mitä! Crawford'in kreivikö!\" sanoi kuningas. \"Onpa hän minun\nmielestäni hiukan nuori neuvon-antaja näin tärkeässä asiassa\".\n\n\"Hän on\", vastasi Albanyn herttua, \"vaikka tosin nuori, jo niin\nsuuressa arvossa Vuorelais-naapureissansa, etten juuri olisi saanut\npaljoa toimeen ilman hänen apuansa ja voimaansa\".\n\n\"Kuulepas se, Rothsay-poikaseni!\" lausui kuningas moittivaisesti\nkruununperilliselleen.\n\n\"Minä surkuttelen Crawford'in kreiviä\", vastasi prinssi. \"Hän on liian\naikaiseen kadottanut isänsä, jonka neuvot olisivat olleet vielä\nparemmin paikallaan nykyisessä tilassa\".\n\nKuningas loi Albanyn herttuaan katseen, joka ilmoitti hänen iloansa\ntässä prinssin vastauksessa ilmautuvasta lapsenrakkaudesta.\n\nVaan Albanyn sydäntä ei se ollenkaan liikuttanut. \"Noiden vuorelaisten\nkuolema\", jatkoi hän, \"on tälle Skotlannin valtakunnalle hyödyksi, ei\nse että he saisivat elää; siksi Crawford'in kreivi ja minä katsoimme\nsuotavimmaksi, että aiottu tappelu tulisi olemaan perinjuurinen\nhävitystappelu\".\n\n\"Jos Crawford'in kreivi jo nyt parrattomana poikana neuvoo semmoista\nvaltioviisautta\", sanoi prinssi, \"kylläpä mar' hänestä tulee aika\narmias hallintomies, kun kymmenen, kakstoista vuotta on kerjinnyt\nkulua! Hyi tuommoista, jonka sydän jo on kivenkova, ennen kun leuvassa\non untuvaa! Parempi olis, jos hän tyytyisi kukkojen tappeluttamiseen\nLaskiaispäivänä, kuin että hän nyt on hankkeissa, saadakseen ihmisiä\ntoinen toisiaan raatelemaan Palmusunnuntaina, aivan kuin olisi hänellä\njohdettavana walesilainen kahdentaistelu, jossa molempien puolten\ntäytyy kuolla\".\n\n\"Rothsayn herttua on oikeassa, veljeni\", virkkoi kuningas. \"En minä\nolisi kristitty kuningas, jos siinä kohdassa myöten-antaisin. En voi\nsuostua siihen että minun silmieni edessä ihmiset tappelevat, siksi kun\novat jok'-ainoa hakatut maahan niinkuin karja teurastushuoneessa. Minua\ninhottaisi sitä nähdessä, ja valvojansauva putoisi kädestäni alas\ntanterelle jo siitäkin syystä, että inhossani en sitä jaksaisi pitää\nkourassani\".\n\n\"Sen putoomista ei kukaan huomaisi\", sanoi Albanyn herttua. \"Minä\npyytäisin saada huomauttaa teille, armollinen kuningas, että te tässä\nvaan luopuisitte semmoisesta kuninkaallisesta oikeudesta, joka, jos\nsitä harjoitatte, ei tuottaisi teille mitään kunniaa, sillä käskyänne\nei toteltaisi. Jos te viskaatte sauvan alas tanterelle, silloin kun\ntappelu on tulisimmallaan ja noiden miesten veri hurjimmassa kuohussa,\nniin ei siitä pidettäisi enempää lukua, kuin jos varpunen pudottaa\nolkikorren, jota oli pesäänsä viemässä, tappelevan susilauman keskelle.\nEi mikään muu heitä saa erilleen, paitsi jos ei ole enää ketään\nraadeltavaa jäljellä, ja parempihan on että he saavat surmansa toinen\ntoisensa kautta, kuin niiden soturein kädestä, jotka teidän\nkäskystänne, kuninkaallinen majesteetti, ovat koettavat heitä erottaa.\nVäkinäinen rauhanteon yritys selitettäisiin paitsi sitä sillä tavoin,\nettä heidät muka oli kavaluudella tänne paulaan houkutettu. Molemmat\npuolueet liittäytyisivät meitä vastustamaan, mieshukka tulisi yhtä\nsuureksi, ja kaikki meidän toivomme vastaisetta rauhasta raukeaisivat\naivan mitättömiksi\".\n\n\"Puheessasi on liiankin paljon perää, Robert veljeni\", vastasi taipuisa\nkuningas. \"Vähän auttaisi tosiaan minun käskyni, jos en sitä saa\ntäytetyksi. Ja vaikka minä kovaksi onneksi saan sitä muutenkin tehdä\njoka päivä, niin olisi tarpeeton näyttää kuninkaan voimattomuutta noin\njulkisesti, kaikkein, tuota taittelua katselemaan kokouneitten\nkansanjoukkoin silmien edessä. Tehkööt nuot julmurit siis veristä\ntyötänsä loppuun asti ja teloittakoot toinen toisensa viimeiseen\nsaakka. En huoli yrittää kieltää, mitä en kuitenkaan saa estetyksi\ntapahtumasta. -- Jumala varjelkoon tätä meidän isänmaa-raukkaamme! Minä\nlähden nyt rukous-kammiooni, maani puolelta kumminkin rukoilemaan,\nkoska minun ei ole sallittu auttaa sitä kädelläni eikä päälläni. Abotti\nisä, olkaa niin hyvä ja tuetkaa minua käsivarrellanne\".\n\n\"Ei, hyvä veljeni\", sanoi Albany, \"älkää panko pahaksi, jos muistutan,\nettä meidän ensiksi vielä tulee kuulla tuota Perth'in porvarien sekä\nRamornyn välistä asiaa, joka koskee erään porvarin murhaa -- --\"\n\n\"Se on tosi, se on tosi!\" virkkoi kuningas, jälleen laskien itsensä\ntuolilleen -- \"vielä enemmän väkivaltaa -- vielä enemmän tappelua! --\nVoi Skotlanti, Skotlanti! Jos urhollisimpain poikiesi sydänveret\nvoisivat höystyttää sinun laihan maaperäsi, mikä maa koko maailmassa\nvoittaisi sun viljavuudessa! Milloinka on valkoinen karva nähtävänä\njonkun Skotlannin miehen parrassa, paitsi jos hän on vaivainen niinkuin\nkuninkaasi, jolle kykenemöttömyytensä on suojaksi murhasta, ja jonka\nnäin on sallittu katsella noita verenvuodatuksia, joita hän ei voi\nestää? -- Tulkoot he vaan sisään -- älkää heitä viivytelkö! Heillä on\nkiire tappamaan -- he kadehtivat toisiltaan joka-ikistä hengenvetoa\nLuojansa raittiista, siunatusta ilmasta. Taistelun ja surman paha henki\non riivannut koko tään kansan!\"\n\nNäin tää lempeä hallitsija laski itsensä takaisin tuolilleen hänessä\nharvoin nähtävällä närkästyksellä ja suuttumuksella. Samassa avattiin\novi salin alipäässä, ja käytävästä sen takana, missä nähtiin joukon\naseellisia Brandaneja seisovan kahdessa rivissä, läheni Olivier-paran\nleski, jota ritari Charteris talutti yhtä suurella kunnioituksella kuin\njos Marketta olisi ollut rouva korkeinta sukua. Heidän jälkeensä astui\nkaksi arvokasta vaimoa, kahden raatimiehen puolisot, aivan mustiin\npuettuna; toinen kantoi pienempää lasta, toinen talutti suurempaa.\nSitten tuli Heikki Seppä pyhävaatteissaan, suruharsikko olkavyönä\nkylterinsä päällä. Viimeiseksi astuivat pormestari Craigdallie sekä\nyksi raatimies, hekin merkittynä samallaisilla surun merkeillä.\n\nHyvän kuninkaan silmänräpäyksen-aikuinen tulistus asettui samassa kun\nhän näki surevan lesken vaaleat kasvot sekä nuot viattomat pienokaiset,\njotka eivät vielä ollenkaan voineet arvata kuinka paljon he olivat\nkadottaneet. Ja kun ritari Charteris oli auttanut Marketta Proudfuten\nalas polvilleen laskeutumaan, yhä edelleen pitäen häntä kädestä ja\nitsekin laskeutuen toiselle polvellensa, kysyi Robert kuningas\nlaupiaalla äänellä leskeltä, mikä oli hänen nimensä ja asiansa.\nMarketta ei vastannut selvälleen; hän vaan mutisi jotakin, katsahtain\ntaluttajansa puoleen.\n\n\"Puhukaa te tään vaimo-paran puolesta, ritari Charteris\", sanoi\nkuningas, \"ja selittäkää meille, miksi hän on tullut puheillemme\".\n\n\"Koska sallitte mun puhua, kuninkaallinen majesteetti\", vastasi ritari\nCharteris, nousten seisaalleen, \"niin tämä vaimo ja nämät orpo-raukat\ntässä valittavat teille, että ritari Juhana Ramorny tai joku hänen\nväestään on tappanut lesken mies-vainajan, Olivier Proudfuten,\nvapaanmiehen ja Perth'in kaupungin porvarin, meidän kaupunkimme kadulla\nLaskiais-tiistain iltana tai Tuhka-keskiviikon aamuna\".\n\n\"Vaimo\", virkkoi nyt kuningas hyvin laupiaalla äänellä, \"sinä kuulut\nlempeään sukupuoleen ja murhees kautta olisi sinun pitänyt oppia vielä\narmahtelevaisemmaksi; sillä oman kovan onnemme kauttahan meidän pitäisi\ntulla -- niinkuin luullakseni välttämättömästi tulemmekin -- leppeiksi\ntoisia kohtaan. Onhan sinun puolisos vaan mennyt samaa tietä, jota\nmeidän jokaisen täytyy astua\".\n\n\"Muistakaa toki, armollinen herra kuningas\", vastasi leski, \"että\nhänelle tämä tie oli kovin lyhyt ja verinen\".\n\n\"Kyllä sen myönnän, että häntä vastaan ilkeä teko tehtiin. Mutta koska\nen ole voinut suojella häntä, niinkuin, sen tunnustan, olisi ollut\nminun kuninkaallinen velvollisuuteni, niin tahdon syyni sovitetukseksi\nottaa elättääkseni sinua orpolapsinesi yhtä hyvin tai paremminkin, kuin\nmiehesi aikanaan teitä elätti; sen ehdon panen vaan, että peruutat\ntämän kanteesi etkä tule syyksi vielä toisiin miestappoihin. Huomaa\nettä sulla nyt on valittavana toisella puolella anteeksianto ja\nvarallisuus, toisella kosto ja puute\".\n\n\"Se on totta, kuninkaallinen majesteetti, että me olemme köyhät\",\nvastasi leski järkähtämättömästi, \"mutta ennen minä lapsineni lähden\nmetsään noukkimaan elatustani metsän-eläväin tavalla, kuin suostun\nsaamaan ruokani mieheni veren hinnalla. Minä vaadin, että sallitte\nminun todistaa kanteeni taistelemisella tämän puolustajani kautta, niin\ntotta kuin olette miekkavyöllinen ritari ja kruunupää kuningas\".\n\n\"Kylläpä mää arvasin että näin kävisi!\" virkkoi kuningas hiljaa Albanyn\nherttualle, \"täällä Skotlannissa ensisanat, jotka lapsi sammaltelee, ja\nviimeiset, jotka kuolemaa tekevä harmaaparta kuiskaa, ovat: taistelua\n-- verta -- kostoa! -- Ei maksa vaivaa puhua siitä sen enempää.\nKäskekää kanteenalaiset sisään\".\n\nRitari Ramorny astui nyt sisään. Hänellä oli yllään pitkä turkkiviitta,\njommoisia silloin korkeasukuiset herrat pitivät, milloin eivät olleet\nsotavaruksissaan. Tämän viitan laskujen peitossa riippui hänen\nhaavoitettu käsivartensa punaisen silkkinauhan nojassa, ja vasemmalla\nkädellään tukesi hän itseään nuorukaiseen, jonka otsalla, vaikka\nhän tuskin vielä oli lapsuuden ajan taaksensa jättänyt, jo näkyi\nennen-aikuisen miettimisen ja himon kyntäviä syviä ryppyjä. Tää oli\nse kuuluisa nuori Lindsay, Crawford'in kreivi, joka myöhemmin sai\nliikanimen tiikerikreivi, ja hallitsi avarata, viljavaa Strathmoren\nlaaksoa Keskiajan tyrannin koko rajattomalla vallalla sekä\nleppymättömällä julmuudella. Kaksi, kolme muuta herraa, jotka olivat\nkreivin tai itse Ramornyn ystäviä, oli vielä lisäksi tullut tänne,\nikäänkuin jälkimmäiselle kannatukseksi tässä tilaisuudessa. Kanne\ntuotiin nyt vielä kerran esiin, ja siihen vastasi kanteen-alainen\njyrkällä kieltämisellä. Päällekantajat nyt puolestaan tarjousivat\ntodistamaan sanojansa paarituomiolla.\n\n\"En minä ole velvollinen\", vastasi ritari Ramorny, \"sen tuomion\nalaiseksi käymään, koska entinen herrani, prinssi, voi todistaa, että\nminä olin kotona, makaamassa vuoteen omana, pahasti sairaana, samalla\najalla, jolla tää ylituomari raatimiehineen täällä väittää minun olleen\ntekemässä tekoa, mihin minulla ei ollut vähintäkään halua eikä\nkiusausta. Minua ei siis voi oikeudella ja kohtuudella pitää\nepäluulon-alaisena.\"\n\n\"Minä voin todistaa,\" sanoi prinssi, \"että näin ritari Ramornyn ja\npuhuin hänen kanssaan muutamista minun palvelijoitani koskevista\nasioista, juuri sinä samana yönä, jona tää murha tapahtui. Siitä tiedän\nettä hän oli sairaana, eikä siis omassa personassaan ole voinut tehdä\ntätä puheen-alaista ilkityötä. Mutta en minä tiedä mitään hänen\npalvelijoittensa tekemisistä, enkä tahdo taata, ettei joku heistä voisi\nolla syypä heidän päällensä nyt kannettuun rikokseen.\"\n\nTämän puheen alussa oli Ramorny katsonut ympärilleen uhka-ylpeydellä,\njoka kuitenkin suuresti masentui prinssin loppulauseesta. \"Suuri\nkiitos, kuninkaallinen herttua,\" virkkoi hän katkeralla hymyllä, \"tästä\nteidän varovaisesta ja rajoitetusta todistuksestanne minun puolestani.\nKylläpä se oli viisas mies, joka kirjoitti: 'Älkää ruhtinaisin\nluottako!'\"\n\n\"Jos ei teillä ole muuta viattomuutenne todistusta, ritari Ramorny\",\nvirkkoi kuningas, \"niin emme voi, mitä teidän väkeenne tulee, kieltää\ntältä onnettomaksi tulleelta leskeltä ja hänen orpolapsiltansa, jotka\nteidän päällenne kantavat, lupaa saada tutkia asiaa paarituomiolla, jos\nei joku teidän miehistänne katsone paremmaksi vetää asiaa\nkahdentaistelu-tuomion ratkaistavaksi. Te itse omassa personassanne\nolette kuitenkin prinssin todistuksen kautta vapautettu kanteesta.\"\n\n\"Armollinen kuningas\", vastasi Ramorny, \"minä voin ta'ata minun\npalvelijoittenikin syyttömyyden\".\n\n\"Juuri niinpä munkki tai nainen puhuisi\", virkkoi ritari Charteris.\n\"Mutta ritarin tavoin mä kysyn: tahdotkos sinä, ritari Juhana Ramorny,\nkahdentaistelulla minun kanssani todistaa väkesi syyttömäksi?\"\n\n\"Perth'in kaupungin ylituomari tuskin olisi kerjinnyt mainitakaan sanaa\n'taistelu'\", sanoi Ramorny, \"niin minä jo olisin siihen suostunut.\nMutta tällä nykyisellä hetkellä en kykene peistä kädessä pitämään.\"\n\n\"Siitä olen iloinen, älkää pahaksi panko, ritari Ramorny\", sanoi\nkuningas; \"vähemmin tulee näin verenvuodatusta. Teidän pitää siis\ntuoda kaikki palvelijanne esiin, niin monta kuin vaan on teidän\nhovimestarinne kirjoissa. Näiden pitää tulla St. Johanneksen kirkkoon,\npuhdistamaan itseänsä tästä kanteesta kaikkein asian-omaisten\nläsnä-ollessa. Pitäkää vaaria, että he tulevat sinne joka-ikinen mies\npuolipäivän messun aikana, muuten teidän kunnianne siitä saisi pahan\ntahran.\"\n\n\"Kyllä he tulevat joka mies,\" vastasi Ramorny. Syvään kumarrettuansa\nkuninkaalle, kääntyi hän sitten nuoren Rothsayn herttuan puoleen,\nkumarsi hänellekin syvään ja sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu voinut\nkuulla: \"Jalostipa te olettekin käyttäneet itseänne minua kohtaan,\nkorkea herra! -- Yksi ainoa sana teidän suustanne olisi tehnyt lopun\ntästä pulasta, vaan te ette sitä tahtoneet puhua!\"\n\n\"Niin totta kuin elän,\" kuiskasi prinssi, \"minä menin äärimmäiselle\nrajalle asti, mihin totuus ja omatunto minun sallivat mennä. Etpä\nsuinkaan toki liene toivonut, että minä puolestasi keksisin valheita?\n-- Ja olenpa hämärissä muistoissani siitä yöstä näkevinäni lihamiehen\nkaltaisen roiston, sotakirves kädessä, juuri semmoisen, joka on\nsaattanut sen yöllisen teon tehdä. -- Haa, sattuiko se kirves naulaan,\nherra ritari?\"\n\nRamorny ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois yhtä äkisti, kuin jos\njoku samassa olisi hänen haavoitettuun käsitynkkäänsä koskettanut. Hän\nmeni nyt kotiinsa Crawford'in kreivin kanssa, jolle hänen, vaikka hänen\nmielensä kaikkeen muuhun pikemmin kuin juominkeihin olisi ollut\ntaipuvainen, täytyi pitää komeat pidot, jonkunlaiseksi kiitollisuuden\nosoitukseksi siltä nuorelta aatelisherralta saadusta kannatuksesta.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Apteekkari tek' yhä pahaa vaan,\n    Hän murhasi montakin rohdoillaan.\n\n                           Dunbar.\n\nNäiden mainittuin juominkein perästä, jotka haavoitetulle olivat olleet\nikäänkuin piinapenkillä makaamista, Crawford'in kreivi nousi hevosen\nselkään ja meni kaukaiseen majapaikkaansa, Dupplin'in linnaan, missä\nhän oli vieraana. Ritari Ramorny puolestaan vetäytyi pois\nmakuukammioonsa, kovassa ahdistuksessa niin ruumiin kuin sielunkin\ntuskien alla. Hän tapasi täällä Henbane Dwining'in, joka hänen kovaksi\nonnekseen oli hänellä ainoana lohduttajana kumpaisissakin tuskissa.\nLääkäri tavallisella teeskellyllä, matalalla nöyryydellänsä sanoi\ntoivovansa, että hänen korkeasukuinen hoitilaansa oli iloinen ja\nonnellinen.\n\n\"Kyllä mar' yhtä iloinen kuin hullu koira!\" tiuskasi Ramorny, \"ja yhtä\nonnellinen kuin se raukka, jota semmoinen koira on purrut, ja joka jo\ntuntee lähenevän raivon oireita. -- Tuo sydämetön poika, Crawford'in\nkreivi, kyllä näki minun tuskani, vaan ei helpoittanut yhtään\nainoatakaan maljaa. Ja minun piti muka oikeutta ja kohtuutta myöten\njuoda ne hänen kanssansa! Jos oikein olisin täyttänyt _oikeutta_ ja\n_kohtuutta_ häntä sekä maailmaa kohtaan, olisinpa sitten viskannut\nhänet ulos ikkunasta ja näin kesken lopettanut elämän, josta, jos hän\nkasvaa aikamieheksi siihen suuntaan, johon jo nyt on taipunut, on\ntuleva onnettomuutta ja surkeutta koko Skotlannille, ja varsinkin\nTay-joen varsilla asuville. -- Ai, varo, lääkäri, siteitä auki\npäästäessäs -- kärpäisenkin sipaiseminen siivellään jo tuntuisi tässä\nverisessä, polttavassa tynkässäni ikään kuin puukon pistos.\"\n\n\"Älkää olko millännekään, jalosukuinen suosijani,\" virkkoi lääkäri\nhihittävällä ilkkumisnaurulla, jota hän turhaan pyysi peittää\nteeskellyllä surkuttelemisella. \"Kyllähän me siihen kohta saamme\nverestä palsamia ja -- hih, hih, hih! -- lievitämme tuota kipua, jonka\nte, jalosukuinen herra ritari, niin miehuullisesti kärsitte.\"\n\n\"Miehuullisestiko kärsin?\" sanoi Ramorny, irvistellen tuskasta; \"minä\nsen jaksan kärsiä yhtä vähän kuin kiirastulen polttavaa pätsiä -- luuni\non kuin punaiseksi kuumennettu rauta -- sinun rasvainen voiteesi on\nkihahtava, kun se haavaani tipahtaa. -- Ja kuitenkin on se kuumuus vaan\nJoulukuun pakkasta, minun sydämeni palavaan hehkuun verraten!\"\n\n\"Pankaamme ensin lievitysvoiteemme ruumiin haavan päälle, jalosukuinen\nsuosijani\", sanoi Dwining; \"ja sitten, jos te sen sallitte, on teidän\nnöyrä palvelijanne koettava parannustaitoansa myös sydämenne haavaan --\nvaikka hiukan toivon että sydämenkin tuska johonkin määrin vaan on\nhaavan ärtymisestä kiihtynyt, ja että, kunhan ruumiillinen kivistys\nsaadaan viihtymään, kenties myös mielenkin myrskyisä kuohu on itsestään\nasettuva.\"\n\n\"Henbane Dwining\", virkkoi haavoitettu, kun tunsi haavansa kivun\nviihtyvän, \"sinä olet taitava, verraton lääkäri, mutta eipä sinunkaan\ntaitosi kaikkiin pysty. Sillä osaat tylsyttää ruumiillisen tuntoni,\nniin etten tunne haavani kalvavaa tuskaa; mutta sinä et osaa saada\nminua kärsimään, että tuo poika, jonka olen kasvattanut -- ja jota\nrakastin, Dwining -- sillä niin tein todella -- hellästi rakastin --\nnyt hylkää minut! Pahimmat pahantekoni olen tehnyt hänen irstaisille\noikuillensa mieliksi -- ja hän ei viitsinyt päästää yhtä ainoaa sanaa\nsuustansa minun hyväkseni, kun se yksi sana olisi tehnyt koko tään\npulman suoraksi! Ja hän hymyili -- minä näin hänen hymyilevän -- koska\ntuo kurja ylituomari, halpain porvarein suojelusherra ja seurakumppali,\nvaati taisteluun minua, jonka se sydämetön prinssi tiesi\nkykenemättömäksi miekkaa pitämään. -- Ennen kun sen unhotan ja anteeksi\nannan, saat sinä itse ruveta anteeksi-antamisen opin saarnaajaksi! --\nJa sitten olen huolissani huomispäivän suhteen -- uskotko sinä, Henbane\nDwining, että todentodella tuon murhatun ruumiin haavat ovat aukeavat\nja vereksiä veritippoja vuodattavat, kun murhamies tulee lähelle.\"\n\n\"En tiedä sanoa muuta, korkea herra\", virkkoi Dwining, \"kuin että\nvanhat tarut vakuuttavat joskus niin tapahtuneen.\"\n\n\"Tuo luontokappale Bonthron\", sanoi Ramorny, \"on aivan säikähdyksissä\nsiitä mahdollisuudesta, ja sanoo mieluummin käyvänsä taisteluun. Mitäs\nsinä siitä arvelet -- hän on mies niinkuin teräksestä tehty\".\n\n\"Seppä se teräkseenkin pystyy, se kuuluu hänen ammattiinsa\", vastasi\nDwining.\n\n\"Jos Bonthron siinä tulisi tapetuksi\", sanoi Ramorny, \"en minä sitä\nliioin surisi, vaikka kyllä hänessä menettäisin hyödyllisen apukäden\".\n\n\"Kyllä mar' sen uskon, ettette te, jalo herra ritari, surisi sitä kättä\nyhtä kipeästi kuin tuota Curfew-kadulle jäänyttä -- älkää tätä\nleikkipuhetta pahaksi panko -- hih, hih, hii! -- Mutta mitä\nhyödyllisiä avuja sitten on tuossa Bonthron-luontokappaleessa?\"\n\n\"Samat kuin verikoirassa\", vastasi ritari, \"hän puree haukkumatta\".\n\n\"Te ette siis pelkää hänen rupeavan mitään tunnustamaan?\" kysyi\nlääkäri.\n\n\"Kuka sen voi ta'ata, mitä edessä olevan kuoleman pelko saattanee\nvaikuttaa!\" vastasi haavoitettu. \"Hän on jo nyt osoittanut\npelkurimaisuutta, joka kokonaan poikkee hänen entisestä jäykästä\nkovasydämisyydestään. Hän, joka ennen tuskin viitsi pestä käsiänsäkään\nmiestapon perästä, on nyt tuhannessa pelossa, että kuolleesta ruumiista\nvoipi ruveta verta vuotamaan\".\n\n\"Hyvä on\", sanoi lääkäri; \"minun pitää sitten tehdä jotain hänen\nhyväkseen, koska hän minun kostoni täyttämiseksi iski läimähytti niin\naikamiehen tavalla, vaikka hänen sivalluksensa kovaksi onneksi ei\nsattunutkaan siihen mieheen, jolle oli ai'ottu\".\n\n\"Ja kenenkä syy se oli, sinä pelkuri ja konna\", sanoi Ramorny, \"jos ei\nsinun, joka osoitit hänelle halvan metsäkaurisvasan aika uroisan\nsijasta?\"\n\n\"Herra auttakoon, jalosukuinen herra\", vastasi lääkäri, \"kuinka te\nvoitte vaatia, että minun, joka en ole juuri mihinkään muuhun kuin\nkammari-askareisin oppinut, piti olla yhtä taitavan metsästyksessä kuin\nte olette, ja erottaa aika metsäkauris vasikasta sydän-yöllä pimeällä\npolulla? Minä jo olin epäilyksissä, kun näin hänen juoksevan\nsivuitsemme Wynd-kadulle sepän asunnolle päin morrice-tanssijan\npuvussa; minusta näytti hän olevan hiukkaa pienempi meidän oikeata\nmiestä. Mutta kun hän sitten taas tuli ulos, viivyttyänsä sisässä vaan\nsen verran että kerkesi muuttaa vaatteita, ja läksi astua teikkaroimaan\nhärännahkakylterissä sekä teräskypärissä, vihellellenkin sepän\ntavallista marssia, silloin, sen myönnän, erehdyin kokonaan. Minä\nussutin teidän verikoiranne, herra ritari, hänen kimppuunsa, ja se teki\ntehtävänsä kunnon lailla; vaikka kyllä se ei sattunut oikeaan\notukseen. Senvuoksi olen minä, jos ei tuo riivattu seppä iske meidän\npoika-parkaamme kuoliaaksi kuin kivi päättänyt auttaa tuon\nsyntipukkimme Bonthron'in pulasta kaikilla taitoni voimilla\".\n\n\"Kylläpä se asia koettanee sinun lääkärintaitoasi\", virkkoi Ramorny;\n\"sillä etkös tiedä, että meidän taistelijamme, jos hän joutuu tappiolle\neikä kohta kaadu tanterelle kuoliaksi kuin kivi, -- tulee laahattavaksi\npois sieltä kantapäistä vetäin, ja sitten, todistettuna murhamiehenä,\nhinattavaksi ylös hirsipuuhun ilman sen enemmittä mutkitta. Ja sen\nperästä kun hän siellä on saanut heilua roikkaleena tunnin tai pari,\ntullee luullakseni sinulle sangen vaikeaksi tehtäväksi parsia hänen\nkatkenneita niskojaan\".\n\n\"Siitä on minulla eri mieli, älkää pahaksi panko, herra ritari\",\nvastasi Dwining siveästi. \"Minä aioin viedä hänet itse hirsipuunkin\njuuresta taikalinnaan, niinkuin ennen muinoin tapahtui Arthur\nkuninkaalle, ja ritari Huon'ille Bordeaux'sta, ja Oger Tanskalaiselle.\nTaikkapa myös, jos tahdon, aioin antaa hänen roikkua hirsipuussa\nmuutamia minuutteja tai tuntejakin, ja sitten huilahuttaa hänet pois\nnäkyvistä yhtä helposti kuin tuuli lennättää pois karisseen lehden\".\n\n\"Se on tyhjää kerskaamista, herra lääkäri\", virkkoi Ramorny. \"Kaikki\nPerth'in roistojoukko on saattava häntä hirttämispaikalle, kilvoitellen\nkiivaudessaan saada nähdä, kuinka aatelisherran palvelijaa hirtetään\nporvari-rahjuksen tapon tähden. Siellä on heitä oleva koko tuhatmäärä\nhirsipuun ympärillä\".\n\n\"Ja vaikka heitä olisi kymmenenkintuhatta\", sanoi Dwining, \"enkö minä,\njoka olen peri-oppinut maisteri ja harjoittanut tieteitä sekä\nEspanjassa että Arabiassakin, saisi tuon porvarillisen sikolauman\nsilmiä käännetyksi, kun huonoinkin konstintekijä jo osaa pettää\nälykkäisimpienkin ritarein tarkkaa huomiota? Minä aioin, sen vakuutan\nteille, lumoa heidät kaikki aivan kuin olisi minulla Keddien sormus,\njoka teki näkymättömäksi\".\n\n\"Jos totta puhut\", sanoi ritari, \"ja toivonpa, ettet minusta tohdi\ntehdä pilaa näin tärkeässä asiassa, niin sinulla on saatana apuna,\njonka kanssa en minä tahdo olla tekemisissä. Minä kiellän häntä ja\nvastustan häntä\".\n\nDwining nauraa hihitti sisällistä nauruaan, kun hän kuuli suosijansa\nnäin uhkamielisesti kieltävän paholaista ja vielä auttavan kieltoansa\nsilmien ristimisellä. Hän hillitsi itseään kuitenkin, kun näki Ramornyn\nmuodon muuttuvan aivan ankaraksi, ja sanoi jokseenkin yksitotisesti,\nvaikka hänen kyllä yhä välistä täytyi väkisin kukistaa lystiä\nmieltänsä.\n\n\"Salaliitto, hurskahin herra ritari, salaliitto on taitoja\nsilmänkääntämisessä vaikuttava voima. Vaan -- hih, hih, hii! -- en ole\nliitossa tuon herran kanssa, jonka te mainitsitte -- ja jonka\nolemistakaan -- hih, hii! -- en minä kovin lujasti usko. -- Teillä,\njalosukuinen ritari, on epäilemättä ollut parempi tilaisuus hänen\nkanssaan tutustua\".\n\n\"Jatka selitystäs, konna, mutta ilman tuota hihitystäs, josta muuten\nsinulle voi sangen paha palkka tulla\".\n\n\"Minä tottelen, kaikkein uljain ritari\", vastasi Dwining. \"On mullakin,\nnäetten te, liittoveljeni, jonka avulla ei minun taidostani olisi juuri\nmihinkään\".\n\n\"Ja kukas se sitten on, sanopas?\"\n\n\"Tapani Smotherwell, älkää pahaksi panko, herra ritari, tämän kauniin\nkaupungin pyöveli. Sepä kumma ettette te, jalosukuinen ritari häntä\ntunne\".\n\n\"Ja minustahan on kumma, ettet sinä, sen konna, ole tullut hänelle\ntutuksi hänen virantoimituksensa kautta\", vastasi Ramorny. \"mutta,\nniinkuin näen, on nenäsi vielä halkaisematta, korvasi karsimatta, ja\njos olkapäissäsi lieneekin poltinmerkki, olet niin viisas, että pidät\nkorkeakauluksista nuttua\".\n\n\"Hih, hii! te puhutte leikkiä, jalo ritari\", virkkoi lääkäri. \"En minä\nole tuommoisten omaa personaani koskevain asiain kautta tullut\nliiempään tuttavuuteen Tapani Smotherwell'in kanssa, vaan onpa meillä\npieni kauppa välillämme, semmoinen että minä vaihtelen joitakuita\nhopeapyörylöitä ystäväni Tapanin avulla loppunsa saaneitten ruumiisin,\npäihin sekä muihin osiin\".\n\n\"Sinua konnaa!\" huusi ritari kauhistuksella, \"käytätkö noita ostamiasi\nkurjia ihmis-jäännöksiä taikojen laittamiseksi ja noitakonstiesi\nauttamiseksi?\"\n\n\"Hih, hii! -- enpä juuri niinkään, jalo herra ritari\", vastasi lääkäri\njota suosijansa oppimattomuus suuresti huvitti; \"mutta meillä\nleikkausveitsen ritareilla on tapa huolellisesti harjoitella kuolleista\nruumiista otettuin jäsenten leikkaamista, ja noita kuolleen ruumiin\nosia tutkimalla saamme selvän siitä, millä lajilla samallainen ruumiin\nosa elävässä ihmisessä on parannettava, kun se on tullut kipeäksi\nväkivaltaisen loukkaamisen tai muun syyn kautta. Voi jos te,\nkunnioitettava herra, tahtoisitte katsahtaa minun halpaa työhuonettani,\nniin voisin teille siinä näyttää päitä ja käsiä, jalkoja ja keuhkoja,\njoiden on luultu jo kauan aikaa lepäävän vaan mullassa. Siinä on\nWallacen kallo, varastettu Londonin sillan korvalta -- ja ritari Simo\nFraser'in sydän, joka ei aikanaan pelännyt ketään ihmistä -- ja\nsuloisen Katri Logien[30] ihana pääkkönen. -- Voi jospa olisi minulle\nmyös ollut suotu onni saada näin säilyttää minun korkeasti\nkunnioitettavan suosijani ritarillista kättä!\"\n\n\"Häpeä, sinä halpa orja! -- Tahdotkos kääntää mieltäni tuolla\nkauhistusten luettelollas? -- Virka minulle jo kerrassaan, mihin tää\npuheesi viepi. Mitenkä sinun tuttavuutesi tuon koiran, pyövelin kanssa\nvoi olla avuksi minulle tai päästää minun palvelijaani Bonthron'ia\npulasta?\"\n\n\"Enpä juuri toki kehoittaisikaan teitä, jalo ritari, sitä keinoa itse\nkäyttämään, paitsi hätätilassa\", vastasi Dwining. \"Mutta pankaamme että\ntaistelu on loppuun taisteltu ja meidän tappelukukkomme on saanut\nselkäänsä. Kaikkein ensiksi pitää hänellä silloin olla se luja usko,\nettä me, jos ei hän jaksakaan päästä voitolle, kumminkin pelastamme\nhänet hirsinuorasta, sillä ehdolla nimittäin ettei hän tunnusta mitään,\nmikä voisi olla häväistykseksi teidän ritarilliselle kunniallenne\".\n\n\"Haa! -- oikein -- lensipä minulle hyvä ajatus päähän\", sanoi Ramorny.\n\"Voimmepa tehdä enempääkin -- me voimme pistää Bonthron'in suuhun\nsanasen, mistä voi tulla kiusaa kyllä hänelle, jota minun on kiroominen\nkovan onneni syynä. Lähtekäämme nyt tuon koiran koppeliin ja\nselittäkäämme hänelle kaikin puolin, mitä olis tehtävänä. Jos hän\nsuostuu käymään paarituomion alle, niin se kenties on tyhjä\nlinnunpeloitus vaan, ja siinä tapauksessa ei meillä ole mitään hätää.\nJa jos hän suostuu taistelua valitsemaan, niin hän kenties -- sillä hän\non julma niinkuin ärsytetty karhu -- saanee vastustajansa kukistetuksi;\nja silloin olemme saaneet enempääkin kuin paljaan pääsön hädästä -- me\nolemme saaneet koston. Jos Bonthron puolestaan jääpi tappiolle, niin\nkoetamme sinun keinoas. Ja jos sinä tään asian voit koreasti laittaa\nsäntilleen, niin saamme näin Bonthron'in tunnustamaan mitä me käskemme,\nme käytämme siitä tulevan edun hyväksemme, sillä tavoin kuin toisten,\nkun asiasta keskustelemme, näytän, ja pääsemme oikein jättiläis-askelen\nlikemmäksi kostoni perille. -- Mutta vielä on yksi paha mahdollisuus\njäljellä. Pankaamme että meidän tappelukoiramme saa kuolettavan haavan,\nkuka voi estää että hän ennen kuolemaansa mörähtää jotakin tunnustusta,\njoka poikkee meidän käskemästämme?\"\n\n\"No totta maar' siihen hänen lääkärinsä neuvon keksii\", sanoi Dwining.\n\"Kunhan vaan minä pääsen hänelle apua tuomaan ja saan tilaisuuden\npistää sormeni hänen haavaansa, niin ei hän, uskokaa minua, suinkaan\nole pettävä meitä\".\n\n\"Oletpa sinä aika paholainen, aina kerkeät ilman käskemättä ja ilman\nyllyttämättäkin!\" sanoi Ramorny.\n\n\"En luule tarvitsevani kumpaakaan, niin kauan kun olen teidän\npalveluksessanne, jalo ritari\".\n\n\"Lähtään nyt vaan neuvomaan käskyläistämme\", jatkoi ritari. \"Kyllä hän\non oleva kernas meitä tottelemaan; sillä, koira kuin hän on, osaa hän\nkuitenkin eroittaa syöttelijänsä niistä, jotka häntä pieksävät; ja hän\nvihaa katkerasti erästä minun entistä kuninkaallista herraani, sen\nvuoksi kun tämä on häntä pahasti pidellyt ja pahoilla sanoilla\nhäväissyt. Myöskin pitää meidän sitten tarkemmin keskustella tuosta\nkeinostasi, jolla aiot pelastaa meidän syntipukkimme porvarillisen\nkoiralauman kynsistä\".\n\nJättäkäämme nyt nuot molemmat kunnon miehet salaiseen keskusteluunsa,\njonka seuraukset me pian saamme nähdä. He olivat, vaikka niin erilaiset\nluonteeltansa, erittäin soveliaat yhteisiin rikollisiin vehkeisin,\njoissa toinen keinot keksi, toinen ne toimeen pani, aivan kuin saalista\ntavoittamaan nopsa hurttakoira sopii yhteen saaliin jälkiä tarkasti\nlöytävän verikoiran kanssa. Ylpeys ja itsekkäisyys oli heissä\nmolemmissa yhteinen; mutta eri säädyn, kasvatuksen sekä luonnonlahjain\nvaikutuksesta olivat ne kummassakin noista miehistä saaneet aivan\nerilaisen luonteen.\n\nKuinka erilaisilta näytti tuo prinssin suosiossa oleva,\nkunnianhimoissaan korkealle pyrkivä hovilainen, lempiseikoissaan\nmenestyvä teikkari ja uljas soturi sekä tuo nöyrä, kunnioitusta\nvaatimaton lääkäri, jolle näkyi olevan hauska saada häväistyksiä. Mutta\nyhtähyvin tämä viimeinmainittu salaa sydämessään tiesi, itsellään\nolevan laajan opin, ja tiedon sekä taidon voiman, jotka hänet korotti\nverrattomasti etevämmäksi kaikkia sen ajan oppimattomia aatelisherroja.\nHenbane Dwining oli niin varma tästä ylivoimastansa, että hän välistä,\naivan, kuin petoin vartija, huviksensa rohkeni nostaa Ramornyn\nkaltaisten miesten hurjaa vihastusta. Hän luotti siihen, että hän\nnöyrällä käytöksellään kuitenkin oli pääsevä eheänä tuosta\nnostamastansa kuohusta, aivan kuin Indialais-poika kepeässä veneessään,\nturvaten juuri sen ohkaisuuteen, lähtee pelkäämättä keskelle rannan\nmöyryävää maininkia, joka epäilemättä löisi vahvimman laivanpaatin\npalasiksi. Paroni ja linnan-isäntä tietysti halveksi tätä nöyrää\nlääkäriä; mutta yhtähyvin Ramorny tunsi Dwining'in voimallisen\nvaikutuksen henkehensä ja jäi väittelyissä tämän kanssa aina tappiolle,\nniinkuin kahdentoista-vuotias poikakin, jos vaan ratsastustaidon\ntemppuihin oikein on oppinut, saattaa voittaa tulisen hevosen hurjimmat\ntemmellykset. Mutta Dwining puolestaan ylenkatsoi Ramornya melkein\nkokonaan. Itseensä häntä verraten, ei hän pitänyt tuota ritaria juuri\npaljon parempana luontokappaletta, semmoisena, jolla tosin oli voimaa\nhävittelemään, niinkuin härkä tekee sarvillansa, susi hampaillansa, vaan\njoka peräti oli halveksittavan tyhjän taika-uskonsa orjuudessa ja\npappisjuonien vallan alla -- pappisjuoniksi Dwining muuten sanoi\nkaikkea uskontoa. Ylimalkaan katsoi hän Ramornya mieheksi, jonka luonto\noli luonut hänelle orjaksi, siksi että hän tuon miehen työn kautta\nsaisi itselleen kultaa kaivetuksi -- kultaa, jota Dwining jumaloitsi\nahneella himolla; tämä ahneus oli heikoin, vaikkei suinkaan ilkein\npuoli hänen luonteessaan; omissa silmissään hän kuitenkin peitteli tätä\nhalpaa ahneuttansa sillä, että uskotteli itselleen, vallanhimon olevan\nsen oikeana alkuna.\n\n\"Henbane Dwining\", puhui hän itsekseen, ihastuksella katsellessaan sitä\naarretta, jonka hän oli koonnut salaiseen kätköön ja jota hän aika\najoin aina kävi ihailemassa, \"ei olekaan mikään typerä saituri, joka\nnoihin pyörylöihin on rakastunut niiden kultaisen kiillon tähden; hän\nsuvaitsee niitä ainoasti senvuoksi, kun ne omistajalleen antavat niin\nsuuren vallan. Mitä on maailmassa, jota ei näiden kautta saisi\nkäsihinsä? Jos rakastat kauneutta, vaan olet itse ruma, vaivainen,\nränstynyt ja vanha -- niin tässä on syötti, jota kauneinkin heistä on\nahneesti haukkaava. Jos olet heikko, voimaton, mahtavain sorron alainen\n-- niin tässä suoja sinulla, voimakkaampi tuota pikkutyrannia, joka\nsinua peloittaa. Jos haluat komeutta ja ulkonaista rikkauden loistoa --\nniin tämä musta arkku tässä sisältää avaroita seutuja, täynnä vuoria ja\nlaaksoja, monta suurta metsää täynnä otuksia, ja tuhansien alamaisten\nuskollisuuden. Jos tahdot suosiota hovista, maallikkoin tahi pappien --\nniin kuningasten armollinen hymy, pappien ja paavien anteeksi-anto jo\ntehdyistä rikoksista, aineet, jotka papin-orjille ja hupsuille antavat\nrohkeuden ryhtyä vereksiin rikoksiin -- kaikki nuot pyhät pahuuden\nyllyttimet voidaan saada kullalla.\n\n\"Kostokin -- jonka jumalat, niinkuin sanotaan, muka ovat pitäneet\nomakseen, luultavasti kun kateudessaan eivät sitä makeata herkkupalaa\nsoisi ihmisille -- senkin voi ostaa kullalla. Mutta sen voipi myös\nsaavuttaa etevällä taidolla, ja se onkin jalompi keino. Senvuoksi\ntahdon säästää tämän aarteeni toisiin tarpeisin ja pyrin kostoni\nperille ilman rahan kulutuksetta -- taikka, paremmin sanoen, tahdon\nvoittoriemuuni onnistuneesta kostosta vielä myös lisätä ilon\nkarttuneesta rikkaudesta\".\n\nNäin ajatteli Dwining, kun hän, palatessaan ritari Ramornyn luota,\nlisäsi siellä monenlaisesta avustaan saadut kullat entiseen aarteesen.\nHetkisen ihaeli hän tätä salaista aarniotaan, vaan sitten pani arkun\nlukkoon ja läksi sairaitansa katsomaan. Tällä matkallaan hän aina jätti\nkatuvarren seinäpuolen jokaiselle vastaantulijalle, ja kumarsi,\nkohottaen takkiansa, köyhimmällekin porvarille, pienimmällekin\npuotimiehelle, jopa päiväläisillekin, jotka koettivat saada itselleen\nepätietoista leipäänsä otsansa hiessä.\n\n\"Te maan madot\", arveli hän itsekseen, näin osoittaessaan heille\nkohteliaisuutta, \"te halvat, pölkkypäiset käsityöläiset! Jos te\ntietäisitte sen salaisuuden, joka on tään avaimen takana, mikä sää\nsitten olisi niin ilkeä, ettei lakkinne kohta lentäisi päästänne\nminun lähetessäni? Mikä haiseva katu-oja teidän viheljäisessä\nkaupunki-hökkelissänne sitten olisi niin inhottava, ettette te lankeisi\npolvillenne ja palvelisi minua, niin suuren rikkauden omistajaa?\nTahdonpa olla teidän painajaisenne, koska muka en kelvannut teille\nraatimieheksi. Niinkuin yöllinen painajainen tahdon näkymättömänä\nrasittaa teitä. -- Ja tuo kurja Ramorny sitten, joka, kun hän kätensä\nmenetti, sillä menetti ainoan johonkin kelpaavan ruumiinjäsenensä,\naivan kuin köyhin käsityöläinen -- _tuo_ mokomakin soimaelee minua suun\ntäydeltä, ikään kuin mikään, mitä _tuommoinen_ voi sanoa, saattaisi\nnärkästyttää minun kaltaistani lujaa mieltä! Mutta näin haukkuessaan\nminua konnaksi, roistoksi ja orjaksi, hän tekee juuri yhtä viisaasti\nkuin jos huviksensa tukistaisi sitä, jonka kynnet ovat kiinni hänen\nsydänjuurissaan. Jokaisen hänen soimauksensa minä voin kohta kostaa\nruumiin kivulla tai sydämen tuskalla, eikä -- hih, hii! -- meillä ole\nkoskaan pitkiä maksamattomia rätinkejä välillämme siinä suhteessa, se\ntulee tunnustaa\".\n\nLääkärin miettiessä näitä perkeleellisiä mietteitä ja matelevalla\ntavallansa kulkiessa pitkin katua, kuului yht'-äkkiä naisten huutoa\nhänen takaansa.\n\n\"Kas tässä hän on, Pyhät Neitsyt olkoon kiitetty! -- tässä on paras\nauttaja koko Perth'issä!\" huusi yksi.\n\n\"Puhukoot he siitä, että ritareilla ja ruhtinailla on voima hädästä\nauttaa, niinkuin he sanovat -- mutta kas minä luotan paraiten maisteri\nDwining'iin, meidän apteekkariin, kummit\", huusi toinen.\n\nSilmänräpäyksessä olivat nämät huutajat, kauniin Perth'in kaupungin\nporvarivaimoja, saavuttaneet ja piirittäneet lääkärin.\n\n\"No, no -- mikäs nyt hätänä?\" kysyi hän. \"Kenenkä lehmä nyt on\npoikinut?\"\n\n\"Ei nyt ole puhetta lehmän poikimisesta\", virkkoi yksi vaimoista, \"vaan\nyksi pieni orpo-raukka on kuolemaisillaan. Tulkaa siis kiireesti, sillä\nmeidän luottamuksemme on luja teihin, niinkuin Bruce sanoi Saariston\nDonald'ille\".\n\n\"_Opiferque per orbem dicor_ (Ja avuntuojaksi mua mainitaan ympäri\nmaailmaa)\" sanoi Henbane Dwining. \"Mikä tauti lasta vaivaa?\"\n\n\"Kurkkutauti? kurkkutauti?\" huusi yksi naisista; \"se viaton\npienokais-raukka kronkottaa niinkuin korppi\".\n\n\"Vai _Cynanche trachealis_ -- se tauti tekee kiireistä työtä. Viekää\nminut paikalla sinne\", virkkoi lääkäri, jolla oli tapa tehdä, mitä\nhänen virkaansa kuului, palkkaa kysymättä ja avuliaasti, vaikka hän\nmuuten oli niin rahalle ahne ja niin ilkeä luonteeltaan. Koska emme voi\nluulla hänessä olleen mitään parempaa vaikutinta, niin mahtoi siihen\nolla syynä maineenhalu ja taitonsa rakkaus.\n\nTällä kertaa hän kuitenkin varmaan olisi kieltänyt apuansa, jos hän\nniin hyvissä ajoin, että sillä olisi kerjinnyt keksiä jonkun\nteko-esteen, olisi huomannut mihin häntä nuot hyväntahtoiset\nkummi-muorit veivät. Mutta ennen kuin hän sen arvasikaan, vietiin\nlääkäri kiireesti Olivier Proudfuten taloon. Sieltä kuului niiden\nnaisten laulu, jotka pesivät ja pukivat lakintekijä-vainajan ruumista,\nvalmistaen sitä huomispäivän juhlallista paari-tuomiota varten. Heidän\nlaulustansa antakoon seuraava nyky-aikainen mukailus jonkun käsityksen:\n\n    Näkymätön olento,\n    Joka ilmaan sulit jo,\n    Mutta vielä viivyt lässä\n    Luona ruumihisi tässä.\n\n    Levähtäköön siipesi,\n    Minne käykin kulkusi,\n    Oikeaan tai vasempahan,\n    Taivaasen tai Manalahan.\n\n    Tule murhaas kostamaan,\n    Surmaas ennen aikojaan;\n    Kaikk' jo haihduit ruumiist' eri,\n    Käskys vielä kuulee veri.\n\n    Astunnan kun kuulet taas,\n    Minkä viimeks' kuulit maass';\n    Sen kun näet, niin viimeiseksi\n    Sammuvainen silmäs keksi. --\n\n    Jälleen herää ruumiisi,\n    Vapahtavat hermosi,\n    Haavat vuotaa verta uutta,\n    Verta verestä ne huutaa.\n\nPaatunut vaikka hän oli, tunsi lääkäri sydämessään suuren\nvastahakoisuuden astumaan tään miehen kynnyksen yli, jonka kuolemaan\nhän, vaikka, mitä personaa koski, erehdyksestä, oli ollut syypää.\n\n\"Antakaa mun mennä, eukot\", sanoi hän; \"taidostani on ainoasti eläville\napua -- kuolleisin ei meillä lääkäreillä ole mitään valtaa\".\n\n\"Ei, teidän autettavanne onkin ylikerrassa -- nuorin orpolapsista --\".\n\nDwining'in ei auttanut muu kuin astua sisään. Mutta hänen\nhämmästyksekseen akat, jotka puuhaelivat ruumiin ympärillä, yht'-äkkiä\nvaikenivat kesken lauluansa, samassa kun hän astui kynnyksen yli, ja\nyksi keistä sanoi: \"Herrainen aika -- kukahan nyt tuli taloon? --\nHaavasta tuli suuri veritippa!\"\n\n\"Vielä vai\", arveli toinen, \"se on vaan voidetta\".\n\n\"Ei, kummi, kyllä se oli verta. -- Minä kysyn vielä kerran, kukahan nyt\ntuli taloon?\"\n\nYksi muijista katsahti kammarista ulos pieneen porstuaan. Siellä\nDwining, vetäen esteeksi sitä veruketta, ettei hän oikein selvään\nnähnyt portaita, joita myöten oli astuminen suruhuoneen yliselle, yhä\nvielä viivyskeli; niin oli hän hämmästynyt akkojen puheesta, jonka oli\nkuullut.\n\n\"No, eihän se ollut kukaan mun kuin arvoisa maisteri Henbane Dwining\",\nvastasi uloskatsoja.\n\n\"Vai maisteri Henbane Dwining\", vastasi ensimmäinen puhuja,\nrauhoittuneella äänellä; \"paras apumme kaikessa hädässä! -- sitten se\ntippa varmaankin vaan oli voidetta\".\n\n\"Ei\", virkkoi toinen, \"kyllähän se sentään saattoi ollakin verta --\nsillä tää tohtori, katsokaa, kun ruumis löydettiin, sai majistratin\nkäskystä tutkia haavaa aseillaan, ja kuinkas se kuollut ruumisparka voi\nsen tietää, että se tapahtui hyvässä tarkoituksessa?\"\n\n\"Niin oikein, kummi; ja koska Olivier naapuri-parka usein eläissäänkin\nluuli ystäviä vainooviksi vihollisiksi, eipä ole syytä luulla, hänen\nälynsä nyt tulleen terävämmäksi\".\n\nSen enempää ei Dwining saattanut kuulla puheesta, sillä hänen täytyi\nnyt astua ylös jonkunlaiseen vinttikammariin, missä Marketta istui\nleskivuoteellaan, likistäen lastansa vasten rintaansa. Pienokainen,\njoka jo oli ihan musta kasvoiltaan ja ryki tuolle taudille omituisella\nkäheällä tavalla, näkyi olevan aivan liki lyhyen elämänsä loppua. Yksi\nDominikolais-munkki istui vuoteen vieressä, pitäen toista lasta\nsylissänsä, ja puhuen aika ajoin pari hengellisen lohdutuksen sanaa tai\nlausuen mielensä lapsen tilasta.\n\nLääkäri loi kunnon munkkiin yhden ainoan silmäyksen, vaan se oli täynnä\ntuota tiedemiehen sanomatonta ylenkatsetta hänen virkaansa sekaantuvia\noppimattomia vastaan. Hänen oma apunsa vaikutti kohta paikalla ja\nvoimallisesti; hän tempasi lapsen epätoivoisen äidin sylistä, paljasti\nsen kaulan ja iski suonta, josta verta runsaasti virtasi pienen sairaan\nviipymättömäksi helpoitukseksi. Eipä aikaakaan, niin oli kaikki vaaran\noireet kadonneet, ja Dwining, sidottuansa suonen jälleen umpeen, pani\nlapsen takaisin puoleksi hulluuntuneen äidin syliin.\n\nVaimo-paran suru miehensä kuolemasta, joka lapsen hengen-hädän aikana\noli unohtunut, puhkesi nyt jälleen ilmi kiihtyneen kosken voimalla,\njoka on viimein murtanut tokeen, mikä hetkisen aikaa on estänyt sen\ntulvaa.\n\n\"Voi, oppinut herra\", virkkoi Marketta, \"te näette tässä nyt köyhän\nvaimon, vaikka ennen olette tunteneet minut varakkaaksi. Mutta käsi,\njoka on palauttanut tämän lapsen elävänä minun syliini, ei saa tyhjänä\njättää tätä mun huonettani. Jalomielinen, lempeä maisteri Dwining,\nottakaa tämä rukousnauha -- sen helmet ovat eben-puusta ja hopeasta --\nvainaja aina tahtoi että kaikki hänen kapineensa olisivat sievät\nniinkuin herroilla -- ja herrankaltainen hän oli kaikessa elämässään\nenemmän kuin kukaan hänen säädyssään, ja senmukainen oli myös hänen\nkuolemansa\".\n\nNäin puhuttuaan hän äänettömässä tuskanpuuskassaan painoi\nmies-vainajansa rukousnauhan rintaansa ja huuliansa vasten, ja tahtoi\nsitten antaa sen Dwining'in käteen.\n\n\"Ottakaa se\", sanoi hän, \"muistoksi hänestä, joka teistä niin paljon\npiti. -- Voi! olihan hänellä aina tapa sanoa, että jos jotakin ihmistä\nvielä oli mahdollinen temmata pois haudan partaalta, niin sen varmaan\noli maisteri Dwining osaava tehdä. -- Ja nyt hänen oma lapsensa on tänä\nsiunattuna päivänä tullut poistemmatuksi haudan partaalta juuri sillä\ntavalla, vaan hän itse makaa tuossa kylmänä ja kovettuneena, eikä tiedä\nmitään lapsensa terveydestä tahi sairaudesta! Voi, voi päiviäni! Voi,\nvoi minua! -- Mutta ottakaa te tämä rukousnauha, ja muistakaa hänen\nsieluparkaansa, joka kerta kun sitä pujotatte sormienne välitse. Hän on\npääsevä kiirastulesta sitä pikemmin, jos hyvät ihmiset rukoilevat\nhänelle huojennusta\".\n\n\"Pitäkää rukousnauhanne, muori -- en minä osaa mitään silmänkääntäjän\nkonsteja -- minä en osaa mitään loitsulukuja\", sanoi lääkäri, joka oli\nliikutettu enemmän kuin kenties hänen kova sydämensä oli aavistanut ja\njoka koetti päästä tuosta pahan-enteisestä lahjasta. Mutta nämät\nviimeiset sanat olivat loukanneet hengellistä miestä, jonka läsnä-oloa\nei Dwining ollut muistanutkaan.\n\n\"Mitä puhetta se on, herra tohtori!\" virkkoi Dominikolais-munkki.\n\"Sanotteko te rukouksia joutaviksi loitsuluvuiksi? Kylläpä minä\nmuistan, Chaucer'in, tuon englantilaisen runoniekan sanovan teistä\nlääkäreistä, että teidän kätenne aniharvoin puuttuu raamattuun. Mutta\näitimme, kirkko, joka viime aikoina oli hiukan torkahdellut, on nyt\ntaas saanut silmänsä auki, niin että se voi erottaa ystävänsä\nvihollisistaan. Ja olkaa varma siitä -- --\".\n\n\"No, no, arvokas isä\", keskeytti häntä Dwining, \"jopa te nyt olettekin\nminulle kovin ankara. Enhän minä sanonutkaan muuta kuin ettei minussa\nole ihmetöitten tekijää, ja arvelin vaan vielä lisätä, että koska\nkirkko epäilemättä semmoisia saapi aikaan, sopii tätä kallista\nrukousnauhaa paremmin antaa teidän haltuunne, käytettäväksi semmoisella\ntavalla, joka olisi suurimmaksi siunaukseksi vainajan sielulle\".\n\nHän laski rukousnauhan munkin käteen ja lähti kiireesti pois\nsuruhuoneesta.\n\n\"Olipa tää aika kummalla ajalla sattunut käynti tässä talossa\", virkkoi\nhän itsekseen, kun hyvin oli päässyt ulos. \"Minä noista loruista kyllä\nhuolin vähemmin kuin kuka tahansa muu; mutta vaikka se on vaan joutavaa\npelkoa, olen kuitenkin iloinen siitä, kuin sain tuon rääkkyvän lapsen\npelastetuksi kuolemasta. Ja nyt mun pitää kiirehtiä ystäväni\nSmotherwell'in luokse, jonka minä hyvin toivon saavani suostumaan minun\nhankkeeseni Bonthron'in suhteen. Ja näin olen sitten pelastanut taksi\nihmishenkeä, sen sijaan että hukutin yhden ainoan\".\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Verinen tuoss' on ruumiinsa;\n    Haavansa, niinkuin sata suuta,\n    Auk' on ja kovaa kostoa\n    Murhaajan julman päälle huutaa.\n\n                 Uranus ja Psyke.\n\nPerth'in majistraatti oli Jumalan tuomiota varten valinnut\ntuomiokirkon, joka oli omistettu St. Johannekselle, kaupungin\nsuojeluspyhälle, ja jossa he siis arvelivat paraiten voivansa toivoa\ntasapuolista oikeutta. Dominikolaisten ja Karthausilaisten luostarit\nniinkuin myös muut kirkot kaupungissa olivat aina saaneet suuria\nlahjoja kuninkaalta sekä aatelisherroilta; senvuoksi porvarein\nneuvoittelukokouksessa nousi se yleinen huuto, että pitäisi vaan uskoa\nasia heidän \"oman kunnon St. Johannes-ukon huostaan\", jonka hyvästä\nsuosiosta voitiin olla aivan varmat. Hän oli luotettava paljon paremmin\nkuin kaikki nuot uudet suojelusmiehet, joiden kunniaksi Dominikolais-,\nKarthausilais-, Karmelilais-munkit y.m.m. olivat rakentaneet myöhempiä\nkirkkoja. Ainainen eripuraisuus munkistojen sekä muiden pappien välillä\nvielä kiihdytti riitaa siitä, mikä paikka oli valittava Jumalan\ntehtävää ihmetyötä varten, paikka, jossa Hän, ihmisten suorasta\npyynnöstä, oli ratkaiseva, oliko tuossa epätietoisessa syytöksessä\nperää vaiko ei. Majistraatin sihteeri oli erittäin kiivas saamaan St.\nJohanneksen kirkkoa valituksi, aivan kuin olisi hän luullut pyhien\nmiehien erinneen eri puolueisin, joista toiset pitivät kauniin Perth'in\nkaupungin puolta, toiset sen etua vastustivat.\n\nKaikellaisia pieniä juonia siis pantiin liikkeelle ja taas tehtiin\ntyhjiksi, ennen kun vaali saatiin päätetyksi. Mutta kaupungin\nmajistraatti, joka katsoi tämän asian likeltä koskevan heidän\nkaupunkinsa kunniaa, päätti viimein uskoa sen St. Johanneksen haltuun,\nviisaasti kyllä luottaen tämän suojeluspyhänsä oikeuden tuntoon ja\ntasapuolisuuteen.\n\nPuolipäivän messu pidettiin mainitussa kirkossa suurimmalla\njuhlallisuudella, minkä asianhaarat tekivät mahdolliseksi; koko\nihmisjoukko, josta kirkko oli täpötäynnä, lähetti ylös taivaasen\nmoninkertaiset, hartaat rukouksensa; ja sen jälkeen valmistauttiin\nkuulustamaan Jumalan tuomiota lakintekijä paran hämärästä\nmurha-asiasta.\n\nTässä tilaisuudessa osoitti itsensä koko se mieltä valtaava\njuhlallisuus, jota katolisen kirkon menot ovat niin soveliaat aikaan\nsaamaan. Itäisen ikkunan kautta valui lasin kirjavien, kalleitten\nmaalausten kautta puolihämäräksi tehty valo alas pää-alttarille. Sen\neteen asetetulla paarilla makasi murhatun miehen ruumis, käsivarret ja\nkädet ristissä rinnan päällä, sormet ojennettuna ylöspäin, ikään kuin\ntuo kuollut ruumis itsekin olisi rukoillut sieltä rangaistusta niille,\njotka väkivallalla olivat erottaneet kuolemattoman hengen sen\nmurretusta asunnosta.\n\nAivan paarin vieressä seisoi valtaistuin, jolla Robert kuningas istui,\nveljensä Albanyn herttua rinnallaan; prinssillä oli alempi istuin,\nmyöskin isänsä rinnalla. Tämä laitos nosti huomiota; sillä koska\nAlbanyn istuin oli melkein samallainen kuin itse kuninkaan, niin oli\nnäin tavoin kruununperillinen, vaikka jo täysi-ikäinen, ikäänkuin\nalennettu setäänsä alemmaksi kaiken, tähän kokouneen Perth'in kansan\nnähden. Paari oli niin asetettu, että sen päällä makaava ruumis näkyi\nuseimmille kirkossa läsnä-oleville.\n\nPaarin pääpuolella seisoi ritari Charteris päällekantajana,\njalkapuolella nuori Crawford'in kreivi, syytetyn edusmiehenä. Rothsayn\nherttuan puhdistavainen todistus oli vapauttanut ritari Ramornyn\npakosta tulla tänne paarituomion alaiseksi; ja hänen sairautensa antoi\nhänelle syyn kokonaan pysyä kotona. Hänen palvelijansa sitä vastaan\nolivat läsnä; heitä oli kahdeksan, yhdeksän miestä, niihin luettuna\nnekin, jotka, vaikka olivat Ramornyn käskyin alla, oikeastaan olivat\nprinssin palveluksessa eivätkä vielä olleet saaneet siitä eroa.\nUseimmat heistä olivat pahassa huudossa irstastapaisina miehinä, joten\nkyllä saattoi luulla mahdolliseksi, että he pyhä-iltana syntyneessä\nkahakassa olivat voineet tappaa lakintekijän. He seisoivat kaikki\nrivissä pitkin kirkon vasempaa seinää, puettuna valkeihin viittoihin,\njotka olivat katumusta tekeväin puvun kaltaiset. Kaikkein silmät olivat\nheihin käännetyt, josta useammat olivat levottomiksi tulleet, ja siitä\ntaas katselijoissa usko heidän syyllisyyteensä suuresti vahvistui.\nTodellisella murhamiehellä oli näkö, joka ei häntä voinut ilmi-antaa --\nsynkkä, jörömäinen katsanto, joka ei edes iloisissa pidoissa eikä\nviinin juomisesta ilahtunut, eikä myös ilmijoutumisen ja kuoleman\npelosta masentunut.\n\nOlivier'in ruumiin asemasta on jo ollut puhe. Kasvot, rinta ja\nkäsivarret olivat paljastettuna. Muu ruumis oli peitetty hikiliinalla\nhienoimmasta aivinapalttinasta, niin että, jos verta jostain paikasta\ntipahti, se ei voinut olla kohta näkyviin tulematta.\n\nSen perästä kun puolipäivän-messu oli pidetty, luettiin juhlallinen\nrukous, että Jumala armossaan suojelisi viatonta ja saattaisi syyllisen\nilmi, ja sitten käskettiin Eviot'ia, ritari Ramornyn hovipoikaa,\nlähenemään paaria. Hän teki sen epävakaisella astunnalla. Kenties hän\nluuli, sisällisen vakuutuksensa siitä, että Bonthron oli murhamies, jo\ntekevän hänet jollakin lailla osalliseksi syyhyn, vaikkei hän ollutkaan\nsuorastaan ollut siihen apuna. Hän seisahtui paarin viereen, ja hänen\näänensä vapisi, kun hän kaiken sen kautta, mitä oli luotu luomisen\nseitsemänä päivänä ja yönä, taivaan ja helvetin, autuutensa sekä\nviimein vielä Jumalan, koko maailman luojan kautta vannoi, olevansa\nsyytön ja viaton siihen veriseen työhön, joka oli tehty hänen edessään\nmakaavaa miestä vastaan. Lopulla hän vielä teki ristin-merkin ruumiin\nrintaan, valansa vahvistukseksi. Ei näkynyt mitään merkkiä. Ruumis\npysyi kankeana, kuin ennen, eikä kuivettuneista haavoista tipahtanut\ntilkkastakaan verta.\n\nKaupunkilaiset katsahtivat toinen toiseensa ja perinjuurinen hämmästys\nnäkyi heidän silmistään. He olivat olleet aivan varmat Eviot'in\nsyyllisyydestä, ja hänen levottomuutensa oli tämän epäluulon tehnyt\nvielä lujemmaksi. Siitä syystä olivat he nyt aivan hämillänsä siitä,\nkun hän näin oli päässyt eheänä. Tämä seikka toiselta puolen rohkaisi\nRamornyn muita palvelijoita; he kävivät valalle rohkeudella, joka yhä\neneni, koska jokainen heistä, vuorostaan seisottuansa paarin vieressä,\njulistettiin vapaaksi kaikesta epäluulosta Olivier Proudfuten murhan\nsuhteen.\n\nYksi mies vaan ei ollut saanut ollenkaan osaansa tuosta enenevästä\nrohkeudesta. Nimi \"Bronthron!\" kajahti kolme kertaa kirkon holvikaaria\nmyöten; mutta sen omistaja ei millään muulla merkillä osoittanut\nkuulleensa huudon, paitsi jonkunlaisella suonenvedontapaisella\nliikahduksella jaloillaan, ikään kuin olisi häneen äkkiä sattunut\nhalvaus.\n\n\"Puhu, sinä koira!\" kuiskasi Eviot; \"taikka saat kuolla koiran\ntavalla!\"\n\nMutta murhamiehen pää oli hänen edessään olevasta näöstä käynyt niin\npyörälle, että tuomarit, hänen käytöksensä nähdessään, olivat kahdella\npäällä, pitikö hänet väkisin laahata paarin ääreen vaiko kohta tuomita\nuppiniskaisena. Vasta kun kolmanneksi kerraksi kysyttiin, tahtoiko hän\nkäydä tuohon paarituomion koetukseen, vastasi Bonthron tavallisella\nharvasanaisuudellansa:\n\n\"En käy -- kuinkas voin tietää, mitä kaikkia silmänkääntäjän temppuja\nsiinä tehdään, joiden kautta miesparan henki voi joutua hukkaan? --\nMinä vaadin kahdentaisteluun jokaista, ken väittää että minä tuolle\nvainajalle olen pahaa tehnyt\".\n\nJa ainaisen tavan mukaan hän viskasi kintaansa kirkon permannolle.\n\nKun Heikki Seppä samassa astui esiin, nousi läsnä-olevissa yleinen,\npuoliääninen suostumus-huuto, jota ei edes kuninkaan oma läsnä-olo\nsaanut kokonaan hillityksi. Heikki nosti rosvon kintaan maasta,\nkiinnitti sen lakkiinsa ja viskasi puolestaan kintaansa maahan,\ntaistelun pantiksi. Mutta Bonthron ei sitä ottanutkaan.\n\n\"Ei hän ole minun vertaiseni\", mörisi rosvo, \"eikä mahdollinen minun\nkinnastani nostamaan. Minä olen Skotlannin perintöprinssin\npalveluksessa, koska olen hänen tallimestarinsa käskyläinen. Tuo mies\ntuossa on vaan halpa käsityöläinen\".\n\nMutta tähän prinssi jo keskeytti Bonthron'in puheen. \"_Sinäkö_ vai olet\nminun palveluksessani, koira! Minä annan sinulle eron heti paikalla. --\nKäy vaan hänen kimppuunsa, seppä, ja kalkuta häntä aikalailla, niinkuin\net vielä koskaan ole kalkuttanut alaisintas! -- Se roisto on sekä\nsyypää murhaan että valapattoinen. Koko hänen näkönsä jo minua inhottaa\n-- ja jos kuninkaallinen isäni tahtoo kuulla minun neuvoani, niin\nannetaan heille kummallekin kelpo Skotlannin kirves, ja saammepa ennen,\nkuin tää päivä on tullut puolta tuntia vanhemmaksi, nähdä kumpi heistä\non parempi mies\".\n\nTähän ehdoitukseen molempien puolueitten edusmiehet, Crawford'in kreivi\nja ritari Charteris, mielellään suostuivat, ja koska molemmat\ntaistelijat olivat alhaista säätyä, päätettiin että heidän piti olla\nvarustettuna ainoasti teräskypärillä, härännahka-kylterillä ja\nkirveillä. Taistelu oli alkava niin pian kuin he olivat siihen\nvarustetut.\n\nTantereksi valittiin Nahkurinkenttä, likeinen, mainitulle\nammattikunnalle kuuluva paikka, missä nahkurit pian laittoivat\npuhtaaksi noin kolmekymmentä jalkaa pitkän, viiskolmatta leveän sijan.\nTänne riensivät aatelisherrat, papit ja porvarit kaikki kilpaa --\nainosti vanha kuningas, jota tuommoiset veriset näöt inhottivat, meni\nkotiin, uskoen taistelun valvomisen valtiomarskille, Errol'in\nkreiville, jonka virkaan se toimi lähimmin kuuluikin. Albanyn herttua\nkatseli tätä kaikkea tarkalla, valppaalla silmällä, hänen\nveljenpoikansa sitä vastaan hänelle omituisella huolettomuudella.\n\nKoska taistelijat astuivat taistelutarhan sisään, ei voinut mikään olla\nenemmän silmäänpistävää kuin perinjuurinen vastahakoisuus heidän\nvälillänsä. Seppä oli iloisen näköinen; hänen säihkyvät, kirkkaat\nsilmänsä jo näkyivät edeltäpäin loistavan toivotun voiton ilosta.\nBonthron peto sitä vastaan oli yrmeän ja alakuloisen näköinen; hän oli\naivan kuin yöllinen lintu, joka pimeän tyyspaikkansa suojasta on tullut\najetuksi ulos päivänpaisteesen. He vannoivat valansa kumpikin\nvuorostaan, kumpikin vakuuttaen asiansa oikeaksi; Heikki sen teki\niloisella, miehuullisella uskalluksella, Bonthron jörömäisellä\nlujuudella. Tämän nähdessään virkkoi Rothsayn herttua valtiomarskille:\n\"Oletteko te koskaan, jalo Errol'in kreivi, nähneet noin paljon\nilkeyttä, julmuutta ja, niin kuin minusta näyttää, pelkuriutta, kuin\ntuon roiston katsannossa?\"\n\n\"Eipä hän juuri kauniilta näytä\", vastasi kreivi; \"mutta on hän väkevä\nkarhu, sen olen nähnyt\".\n\n\"Panisinpa vetoon tynnyrillisen viiniä, jalo kreivi, että hän jääpi\ntappiolle. Heikki Seppä on yhtä väkevä, ja sen lisäksi vilkkaampi\nliikunnoissaan. Ja katsokaas sitten hänen rohkeaa katsantoaan! Tuossa\ntoisessa miehessä on jotakin, mikä on inhottavaa katsella. Antakaa\nheidän käydä toistensa kimppuun nyt kohta, jalo valtiomarski, sillä\nminua tuon roiston näkö oikein ilettää\".\n\nValtiomarski nyt kääntyi lesken puoleen, joka syvään murhepukuun\npuettuna ja lapsensa vieressään istui tuolilla aituuksien vieressä.\n\"Vaimo\", kysyi hän, \"tahdotko vapaasta tahdostasi ottaa tämän miehen,\nHeikki Sepän, puolustajaksesi tässä taistelussa?\"\n\n\"Tahdon -- koko sydämestäni\", vastasi Marketta Proudfute; \"ja suokoon\nJumalan sekä St. Johanneksen siunaus voimaa ja onnea hänelle, joka\norpojen puolesta on taisteleva\".\n\n\"Sitten julistan tämän kentän lailliseksi taistelutarhaksi\", lausui\nvaltiomarski ääneensä. \"Älköön kukaan, kuolemanrangaistuksen uhalla,\nuskaltako keskeyttää tätä taistelua sanalla, viittauksella taikka\nsilmän-iskulla. -- Soittakaa torvia, ja te, taistelijat, käykää\npäälle!\"\n\nTorvet torahtivat, ja taistelijat lähenivät toisiansa tanteren\nvastakkaisilta päiltä, lujilla, tasaisilla askelilla, pitäen toinen\ntoistaan tarkasti silmällä, hyvin harjaantuneina kuin he olivat silmien\nliikkumisista päättämään, mihin paikkaan aiottu sivallus oli iskevä. He\nseisahtuivat, tultuansa niin likelle, että ulottuivat sivaltamaan, ja\nolivat milloin toinen, milloin toinen sivaltavinaan, saadakseen tarkan\nkäsityksen vastustajansa liikkuvaisuudesta ja valppaudesta. Viimeinkin\nnäkyy Bonthron kyllästyneen näihin tyhjiin temppuihin tai pelänneen,\nettä sepän liukkaammat liikunnot saisivat hänen kömpelön väkevyytensä\nväsytetyksi; hän kohotti siis kirveensä suoraan iskuun, lisäten\nalas-iskevän aseen omaan painoon vielä vahvain käsiensä koko voiman.\nMutta seppä väisti tämän iskun syrjälle hypähtämällä; sillä aiotulla\nläimäyksellä oli liian kova vauhti, että sen olisi voinut estää oman\naseen väliinpistämisellä. Ja ennen kuin Bonthron tämän iskun perästä\njälleen oli kerjinnyt asettaa itsensä puolustus-asemaan, iski jo seppä\nhäntä sivultapäin vasten teräskypäriä, niin että rosvo kaatui maahan.\n\n\"Tunnusta tahi kuole\", virkkoi voittaja, astuen jalkansa voitetun\nrinnan päälle ja pitäen kirveensä terävää kärkeä likellä Bonthron'in\nkurkkua.\n\n\"Kyllä minä tunnustan\", sanoi rosvo tuimasti katsahtain ylöspäin. \"Anna\nminun nousta,\".\n\n\"En, ennen kuin olet myöntänyt olevasi voitettu\", sanoi Heikki Seppä.\n\n\"Minä myönnän\", mutisi taas Bonthron, ja Heikki julisti kaikuvalla\näänellä, että hänen vastustajansa oli voitettu.\n\nRothsayn ja Albanyn herttuat, valtiomarski sekä Dominikolais-abotti nyt\nastuivat tarhan sisään ja kysyivät Bonthron'ilta, myönsikö hän olevansa\nvoitettu.\n\n\"Myönnän\", vastasi rosvo.\n\n\"Ja syypää Olivier Proudfuten murhaan?\"\n\n\"Myönnän -- vaan minä tapoin hänet erehdyksestä toisen sijasta\".\n\n\"Ja ketä aioit tappaa?\" kysyi abotti. \"Tunnusta, poikani, niin että\nvoit saada syntisi anteeksi toisessa maailmassa; sillä täällä ei ole\nsinulla paljon oltavaa\".\n\n\"Luulinpa hänet, jonka tapoin\", vastasi voitettu rosvo, \"täksi samaksi,\njonka käsi minut on lyönyt maahan ja jonka jalka painaa rintaani\".\n\n\"Ylistetyt olkoot pyhätmiehet!\" lausui abotti. \"Nyt tulevat kaikkein\nniiden silmät avatuiksi, jotka epäilevät pyhän Jumalan-tuomion\ntotuutta. Katsokaas, tuo on nyt puuttunut siihen paulaan, jonka hän oli\nviattomalle virittänyt!\"\n\n\"Minä olen tuskin ikinä ennen nähnyt tuon miehen\", sanoi seppä. \"En ole\nkoskaan tehnyt mitään pahaa hänelle enkä hänen suvulleen. -- Kysykääpäs\nsiis, kunnian-arvoinen herra abotti, häneltä, minkätähden hän niin\nkavalasti tahtoi murhata minua\".\n\n\"Se on sopiva kysymys\", sanoi abotti. \"Osoita siis, poikani, kunniaa\nHänelle, jolle se on tuleva, vaikka se tapahtuukin sinun oman häpeäsi\njulistamisella. Mistä syystä väijyit tämän näin sepän henkeä, vaikka\nhän ei sano tehneensä sinulle koskaan pahaa?\"\n\n\"Hän oli tehnyt pahaa herralleni, jota palvelen\", vastasi Bonthron,\n\"minä tein tekoni herrani käskystä\".\n\n\"Kenenkä käskystä?\" kysyi abotti vielä.\n\nBonthron oli hetkisen aikaa vaiti, ja sitten mörähti: \"Hän on liian\nmahtava, että minä uskaltaisin hänen nimeänsä virkkaa\".\n\n\"Kuules, poikani\", sanoi munkki, \"lyhyen hetkisen kuluttua ovat\nmaailman suuruus ja halpuus sinulle vaan olevat tyhjiä sanoja. Kärryjä\njo par'-aikaa tuodaan tänne, joilla sinut viedään mestauspaikalle.\nSentähden, poikani, kehoitan sinua vielä kerran, että pelastaisit\nsielusi kunnian antamisella Jumalalle ja totuuden puhumisella. Sinun\nherrasi, ritari Juhana Ramornyko se käski sinut tuohon ilkityöhön?\"\n\n\"Ei\", vastasi maassa makaava rosvo, \"se oli vielä häntäkin mahtavampi\",\nja samassa hän osoitti sormellaan prinssiä.\n\n\"Sinä roisto\", huudahti hämmästynyt Rothsayn herttua, \"uskallatko\nsanoa, että minä sinua siihen käskin?\"\n\n\"Juuri te, korkea herra\", vastasi häpeämätön rosvo.\n\n\"Kuole valeihisi, sinä kirottu orja!\" huusi prinssi ja tempaisi tupesta\nmiekkansa, jolla olisi läpäissyt valehtelijan, jollei valtiomarski\nsanallaan ja kädellään olisi joutunut väliin.\n\n\"Suokaa anteeksi, kuninkaallinen herttua, että minun täytyy\nvelvollisuuteni täyttää -- tämä roisto pitää antaa pyövelin käsiin.\nSemmoiseen konnaan ei kelpaa minkään muun käden koskea, saatikka sitten\nteidän kätenne\".\n\n\"Mitä, jalo kreivi!\" sanoi Albanyn herttua ääneensä ja suurella\ntodellisella tai teeskellyllä mielenliikutuksella, \"tahdotteko te\npäästää tuon roiston elävältä tästä paikasta, niin että hän vielä\nenemmän saa myrkyttää ihmisten korvat valheellisilla syytöksillään\nSkotlannin perintöprinssiä vastaan? -- Hakatkaa hänet pieniksi\npalasiksi nyt kohta!\"\n\n\"Suokaa anteeksi, korkea-arvoinen herra\", vastasi Errol'in kreivi,\n\"vaan minun velvollisuuteni on suojella häntä, siksi kun hänen\ntuomionsa tulee täytettäväksi\".\n\n\"Pankaa hänelle sitten kumminkin kohta tuke suuhun\", käski Albanyn\nherttua. -- \"Ja te, kuninkaallinen veljenpoikani, mitäs te tuossa noin\nseisotte niinkuin kivettyneenä hämmästyksestä? -- Tointukaa siitä --\npuhukaa vangille -- vannokaa -- vakuuttakaa kaiken pyhän kautta, ettei\nteillä ollut mitään tietoa tuosta ilkityöstä. -- Katsokaas kuinka\nihmiset katselevat toinen toiseensa ja kuiskuttelevat hiljaa keskenään!\nPääni annan pantiksi siitä, että tää valhe leviää pikemmin kuin jos se\nolisi Jumalan sanaa. -- Puhukaa heille, kuninkaallinen sukulaiseni,\npuhukaa mitä hyvänsä, kunhan lujasti kiellätte osallisuuttanne\".\n\n\"Mitä\", sanoi Rothsayn herttua, heräten hämmästyksestään sekä\nmielenmasennuksistaan, ja ylpeästi kääntyen setänsä puoleen, \"pitäiskö\nminun muka kuninkaallisella sanallani vastustaa tuon halvan\nvalapattoisen väitöksiä? Annetaan vaan niiden, jotka _voivat_ uskoa\nmahdolliseksi, että heidän kuninkaansa poika, Brucen jälkeläinen on\nsaattanut väijyä käsityöläis-paran henkeä, nauttia sitä iloansa ja\npitää tään roiston valheet totena!\"\n\n\"Minä kumminkaan en sitä tee\", sanoi suorasukainen seppä. \"Minä en ole\nkoskaan laiminlyönyt kunnioituksen osoittamista kuninkaalliselle\nprinssille, herra Rothsayn prinssille, enkä myös ole häneltä koskaan\nsaanut mitään pahaa sanaa, silmäystä tai kosketusta. En voi uskoa että\nhän olisi pannut alkuun näin ilkeän työn\".\n\n\"Kunnioituksen osoitustako se oli, kun sinä viskasit prinssin alas\ntikapuilta Curfew-kadulla, St. Valentin'in päivän aamuna?\" kysyi\nBonthron. \"Ja luuletko, että kuninkaallinen prinssi siitä hyvästä\ntyöstäs mielistyi vai suuttui?\"\n\nTämä sanottiin niin rohkeasti ja näytti niin uskottavalta, että sepän\nusko prinssin viattomuuteen järkähti.\n\n\"Voi, korkea herra\", sanoi hän, surullisesti katsoen Rothsayn\nherttuaan, \"onko mahdollista, että te väijyitte rehellisen miehen\nhenkeä, siitä syystä kun hän velvollisuutensa mukaan auttoi turvatonta\nneitoa? -- Ennen olisin tahtonut kuolla tälle tanterelle, kuin kuulla\nsemmoista Brucen jälkeisestä!\"\n\n\"Sinä olet kunnon mies, seppä\", virkkoi prinssi; \"mutta eihän voi\nvaatiakaan että olisit viisaampi noita muita. -- Viekää nyt vaan tuo\ntodistettu murhaaja hirsipuuhun, ja pankaa hänet siihen vaikka elävältä\nroikkumaan, että hän san laskea suustansa valheitaan ja häväistyksiään\nminua vastaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka!\"\n\nNäin sanoen prinssi läksi pois taistelutarhasta, huolimatta vihaisista\nsilmäyksistä, jotka häntä kohtasivat kaikilta haaroilta, kun kansa\nverkalleen ja vastahakoisesti teki hänelle tilaa; yhtä vähän myös\nilmoitti hän kummastusta tai mielipahaa hänen jäljestään kuuluvasta\nsyvästä, koleasta nurinasta. Ainoasti muutamat harvat hänen omassa\npalveluksessaan olevat miehet seurasivat häntä täältä, vaikka hänellä\ntullessaan oli ollut useampia korkea-arvoisia herroja seurassaan. Eikä\nalhaisempikaan kansa seurannut tätä onnetonta prinssiä, joka entisen\najattelemattoman käytöksensä kautta oli niin usein ansainnut moitteita\nvallattomuudesta ja irstaisuudesta, ja jonka päälle nyt oli laskeunut\nepäluulo julminta laatua.\n\nHitaasti, mietteisin vaipuneena meni prinssi Dominikolais-luostariin;\nmutta paha sanoma, jolla aina on nopeat jalat, oli jo ennättänyt hänen\nisänsä asuntoon, ennenkuin hän itse joutui. Sisään astuessaan ja\nkuningasta kysyessään, sai Rothsayn herttua ihmeikseen kuulla, että\nhänen isänsä par'-aikaa oli kahdenkesken neuvoittelemassa veljensä\nkanssa. Albanyn herttua oli yht'-aikaa prinssin kanssa lähtenyt\ntaistelupaikalta, mutta ratsain, ja oli siis ennen ennättänyt\nluostariin. Prinssi aikoi nyt käyttää hänen arvolleen ja syntyperälleen\ntulevaa oikeutta ja astua sisään kuninkaalliseen huoneesen; mutta\nMac-Lewis, Brandan-vartijain päällikkö, esti häntä, vaikka kyllä\nkunnioittavaisimmilla sanoilla, ilmoittaen että hänellä oli\nnimen-omainen käsky kieltää Rothsayn herttuaa sinne menemästä.\n\n\"Mene kumminkin, Mac-Lewis, ja anna heille tieto siitä, että olen\ntäällä heidän käskyjänsä odottamassa\", virkkoi prinssi. \"Jos setäni\nkatsoo itselleen kunniaksi saada sulkea isän ovi isän omalta pojalta,\nniin on hänelle oleva suuri ilo kuullessa että minä täällä odottelen\netu-huoneessa niinkuin palvelija\".\n\n\"Älkää pahaksi panko\", vastasi Mac-Lewis kahden vaiheilla, \"mutta jos\nte, kuninkaallinen korkeus, olisitte niin hyvä ja menisitte vaan\nvähäksi aikaa pois, kärsivällisesti hetkisen odottamaan, niin\nlähettäisin teille kohta sanan siitä, kun Albanyn herttua on pois\nlähtenyt. Sitten, sitä en ollenkaan epäile, on kuninkaallinen\nmajesteetti kohta salliva teidän tulla luoksensa. Mutta tällä hetkellä\n-- suokaa anteeksi, kuninkaallinen herttua -- ei ole minun mahdollista\npäästää teitä sisään\"\n\n\"Kyllä sen ymmärrän, Mac-Lewis. Mutta mene nyt kuitenkin ja tottele\nkäskyäni\".\n\nUpseeri siis läksi, mutta tuli kohta takaisin, tuoden sen sanoman, että\nkuningas voi pahoin ja aikoi mennä makuukammariinsa. Vaan Albanyn\nherttua oli luvannut kohta tulla prinssin puheille.\n\nYhtähyvin kului runsaasti puoli tuntia, ennen kuin Albanyn herttua\nilmautui. Tämän ajan Rothsayn herttua vietti osaksi synkässä\näänettömyydessä, osaksi mitättömillä puheilla Mac-Lewis'in sekä muitten\nBrandanein kanssa, aina sitä myöten kumpi, hänen tuittupäisyytensäkö\nvaiko hänen kevytmielisyytensä, pääsi valtaan. Viimein tuli Albanyn\nherttua ja hänen kanssaan valtiomarski, jonka muoto ilmoitti suurta\nsurua ja hämmästystä.\n\n\"Jalo sukulaiseni\", sanoi Albanyn herttua, \"mielipahakseni täytyy minun\nteille ilmoittaa, kuninkaallisen veljeni arvelevan niin, että\nkuninkaallisen suvun kunnian tähden olisi paras, jos te joksikuksi\najaksi sulkisitte itsenne valtiomarskin huoneisin. Ja teidän pitäisi\nsiellä tyytyä pää-asiallisesti, jos ei yksistään, tämän jalon kreivin\nseuraan, siksi kun tänä päivänä kansan korviin tulleet häpeälliset\nsyytökset ovat vääriksi todistetut tai unohtuneet\".\n\n\"Mitä se merkitsee, herra Errol'in kreivi?\" kysyi prinssi\nhämmästyksellä. \"Onko teidän huoneenne oleva minulla vankihuoneena,\nja oletteko te itse määrätyt minulle vanginvartijaksi?\"\n\n\"Pyhät miehet varjelkoot, korkea-arvoinen herra\", sanoi Errol'in\nkreivi; \"mutta mielipahakseni on minun velvollisuuteni totella teidän\nisänne käskyä ja pitää teitä, herra prinssi, joku aika holhoukseni\nalla\".\n\n\"Prinssi -- Skotlannin kruunun perillinen valtiomarskin holhouksen\nalla! --- Mitä syytä siihen voi tuoda esiin? Onko valapattoiseksi\ntodistetun roiston häpäisevillä sanoilla semmoinen voima että ne voivat\nminun kuninkaallisen vaakunakilpeni tahrata?\"\n\n\"Niin kauan kuin semmoiset syytökset eivät ole kielletyt ja vääriksi\ntodistetut, veljenpoikani\", sanoi Albanyn herttua, \"ne tahraisivat\nvaikka itse kuninkaankin vaakunan\".\n\n\"Kielletyt vai, herra herttua!\" huudahti prinssi. \"Kukas sitten ne\ntuopi esiin? Kukas muu, paitsi roisto, joka omankin tunnustuksensa\nmukaan on liian kunnoton, että hänen sanansa kelpaisi todistukseksi\nkerjäläisenkään, saatikka sitten prinssin, hyvää mainetta vastaan? --\nTuokaa hänet tänne -- näyttäkää hänelle kidutuskoneita -- kylläpä te\nsitten pian saatte kuulla hänen peruuttavan tuon valheen, jonka hän on\ntohtinut tuoda esiin\".\n\n\"Hirsinuora on jo tehnyt tehtävänsä kovin kovin tarkkaan, että Bonthron\nenää pelkäisi kidutuskoneita\", virkkoi Albanyn herttua. \"Hän on tullut\nhirtetyksi jo tunti sitten\".\n\n\"Ja miksikä semmoinen kiire, herra herttua?\" kysyi prinssi.\n\"Tiedättekös te, että näyttää aivan siltä, kuin se olisi tahalla tehty\njuoni, minun nimeni tahraamiseksi?\"\n\n\"Semmoinen on tapa joka paikassa -- se, joka Jumalan tuomiossa on\njäänyt tappelussa tappiolle, viedään aina kohta taistelutanterelta\nhirsipuuhun. -- Vaan kuitenkin, jalo sukulaiseni\", jatkoi Albanyn\nherttua, \"jos vaan te tuota syytöstä olisitte rohkeasti ja lujasti\nsanoneet valheeksi, niin olisin katsonut oikeaksi pitää se roisto vielä\nelossa tutkimisen tähden. Mutta kun te, herra prinssi, olitte vaiti,\noli minusta paras tukehduttaa ne ilkeät puheet, niiden ilmi-tuojan suun\ntukkeamisella\".\n\n\"Pyhä Maaria! onpa tää jo liikaa häväistystä, herra herttua! Luuletteko\nte, minun sukulaiseni, minun isäni veli, minua syypääksi tuohon ilkeään\nja minulle hyödyttömään tekoon, jonka se roisto tunnusti tehneensä?\"\n\n\"Ei minun sovi vaihdella kysymyksiä teidän kanssanne, herra prinssi.\nMuuten kysyisin, aiotteko te myös kieltää osanottoanne tuohon\nmurtamis-yritykseen erääsen taloon Curfew-kadun varrella, joka työ,\nvaikkei yhtä verinen, oli aivan yhtä häpeällinen? -- Älkää suuttuko\nminulle, hyvä veljenpoikani; mutta, en voi olla suoraan sanomatta, että\nteidän on pakko vähän aikaa pysyä poissa hovista, vaikka, vaan niin\nkauan kuin kuningas oleskelee tässä kaupungissa, missä ihmisien mieltä\nniin pahasti on loukattu\".\n\nRothsayn herttua, tämän neuvon kuullessansa, oli hetkisen aikaa vaiti,\nvaan sitten vastasi, katsoen herttuaan paljon sanovilla silmillä:\n\n\"Setä, te olette taitava metsämies. Te olette mestarin tavalla\nvirittäneet verkkonne; mutta tyhjäksi olisi kuitenkin teidän vehkeenne\nmennyt, jos ei metsäkauris itsestään olisi juossut verkkoon. Jumala\navuksi, ja tulkoon teille tästä asiasta hyötyä vaivanne mukaan. Sanokaa\nisälleni, että minä hänen vangituskäskyänsä tottelen. -- Herra\nvaltiomarski, käskekää vaan, niin seuraan teitä kotiinne. Koska minun\ntäytyy olla holhouksen alaisena, en olisi itselleni voinut toivoa\nketään lempeämpää ja kohteliaampaa holhojaa\".\n\nNäin loppui puhe sedän ja veljenpojan välillä, ja prinssi meni Errol'in\nkreivin kanssa kotiin. Kadulla vastaan-sattuvat porvarit poikkesivat\ntoiselle puolelle katua, ettei heidän olisi pakko tervehtiä Rothsayn\nherttuaa, jonka he nyt olivat oppineet tuntemaan yhtä julmasydämiseksi\nkuin ennen jo irstaiseksi. Viimein avautui valtiomarskin kartanon ovi\nomistajalleen sekä hänen vieraalleen prinssille; molemmat olivat\niloiset siitä kun pääsivät pois kadulta, mutta kummallekin tuntui myös\nheidän nykyinen välinsä hankalalta.\n\nMeidän taas tulee palata taistelutanterelle, josta, taistelun loputtua,\njo herrasväki oli lähtenyt. Kansa oli nyt jakaunut kahteen erijoukkoon.\nToinen, joka oli pienempi luvultaan, oli sen sijaan suurempi\narvoltansa; siihen kuuluivat Perth'in kaupungin paremmat asukkaat,\njotka nyt toivottivat onnea voittajalle sekä toinen toiselleen,\nriemuillen siitä että heidän riitansa hoviherrain kanssa oli saanut\nniin hyvän lopun. Kaupungin hallitusmiehet olivat tästä niin\nihastuneet, että he pyysivät ritari Charteris'ia juhlapäivälisille\nraastupaan. Tietysti sai Heikkikin, päivän sankari, kutsut, tahi\noikeammin sanoen, käskyt sinne. Hän kuuli ne kovasti hämillisellä\nmielellä, sillä hänen sydämensä, niinkuin on helppo arvata, paloi\nHanskurin Katrin luokse. Mutta Simo ukon kehoitus sai hänet kuitenkin\nsuostumaan. Tämä vanha porvari piti kauniin kotikaupunkinsa\nmajistraatin luonnollisessa ja sopivassa kunnioituksessa. Hän\npani suuren arvon kaikkiin siitä hallituskunnasta lähteviin\nsuosionosoituksiin, ja katsoi vääräksi, ettei hänen vastainen vävynsä\nsemmoiseen kernaasti ja kiitollisuudella suostunut.\n\n\"Ei ole ajattelemistakaan, Heikki poikani\", neuvoi hän, \"että sinä\ntästä näin juhlallisesta tilaisuudesta olisit poissa. Siellä on ritari\nCharteriskin oleva läsnä, ja mielestäni tullee siellä sinulle mainio\ntilaisuus päästä hänen suosioonsa. Kyllä olisi mahdollista että hän\nsinulta koko uuden varuskerran käskisi; ja kuulinpa itsekin arvokkaan\npormestarimme Craigdallien sanovan, että pitäisi taas kirkastuttaa\nkaupungin asevarastoa. Et sinä saa laiminlyödä hyvää työntilaisuutta,\nnyt kun aiot perettä rakentaa, joka rahaa maksaa\".\n\n\"Hist, Hanskuri vaari\", vastasi hämillinen voittaja, \"onhan minulla\nennestäänkin työtä kyllin -- ja tiedättehän itse, että Katri saattaisi\nkummastella viipymistäni, ja hänen korvaansa voisivat taas\nkontinkantajat kuiskata jotain laulutytöstä tai Jumala ties mistä\".\n\n\"Älä pelkää sitä\", sanoi hanskuri, \"vaan mene, niinkuin kuuliaisen\nporvarin sopii, sinne, mihin parempasi käskevät. Kyllä minä myönnän\nettä sinulle tulee tekemistä, ennen kun saat Katrin mielipahan tästä\nkahdentaistelusta leppymään. Sillä se tyttö on olevinansa semmoisissa\nasioissa viisaampi kuningasta valtioneuvoksineen ja seurakuntaa\nkirkkolakineen, ja pormestaria raatimiehineen. Mutta aionpa itsekin\npuuttua tähän asiaan ja valmistaa sitä niin, että jos hän huomenna\ntervetuliaisiksi pitääkin sinulle nuhdesaarnan, se on pian sulava\nkyyneleiksi ja hymyksi, aivan kuin lämpimällä vesisateella alkava\nHuhtikuun-aamu. Mene siis nyt vaan, mun poikani, ja pidä vaari että\ntulet huomenna oikealla ajalla, kohta aamumessun jälkeen\".\n\nSepän täytyi, vaikka vastahakoisesti, myöntää appensa sanat todeksi, ja\nkerran päätettyään vastaan-ottaa kaupungin vanhinten osoittaman\nkunnian, irtautti hän itsensä kansanjoukosta ja riensi kotiin paraat\nvaatteensa päälleen panemaan. Näin ilmautui hän pian sen jälkeen\nraastupaan, missä tukeva tamminen pöytä oli taipumaisillaan runsaitten\nruokien alla. Siinä nähtiin Tay-joen mainiota lohta, siinä myös\nhyvänmakuista merikalaa Dundeesta -- muita herkkuja ei par'-aikainen\npaaston aika sallinut -- ja runsaasti oli tarjona viiniä, olutta sekä\nmettä kalan alas huuhtomiseksi. Kaupungin soittoniekat soittivat\npitojen aikana, ja musiikin lomahetkinä yksi heistä suurella innolla\nlausui pitkää, runomittaan laitettua kertomusta Blackearn-siden\ntappelusta, missä William Wallace ynnä pelätyn alapäällikkönsä ja\nystävänsä, Thomas de Longuevillen kanssa taisteli englantilaista ritari\nSeward'ia vastaan. Tämä kertomus oli vanhastaan tuttu kaikille\nvieraille, mutta yhtähyvin he, osoittaen siinä suurempaa\nkärsivällisyyttä kuin heidän nykyiset jälkeisensä, kuultelivat sitä\nyhtä hartaasti kuin jos se olisi ollut uudenuutukainen. Se oli tietysti\ntäynnä ylistystä ritari Charteris'in esi-isälle sekä muille Perth'in\nläänin vanhoille suvuille, ja tämmöisissä kohdissa kuulijat aina\nkaikuvasti hurrasivat, samassa juoden aika kulauksilla maljoja niiden\nurhoin muistoksi, jotka olivat taistelleet Skotlannin sankarin\nrinnalla. Myöskin Wynd'in Heikin malja juotiin monenkertaisella\nhurraamisella, ja ylituomari ilmoitti julkisesti, että majistratissa\noli nostettu puheeksi, mikä erinomainen etuus tai muu kunniapalkinto\nhänelle annettaisiin, osoitukseksi kuinka kiitolliset kaupunkilaiset\nolivat hänen urhotyöstänsä.\n\n\"Ei, älkää katsoko asiaa siltä kannalta, arvokkaat naapurit\", sanoi\nseppä tavallisella suoralla tavallansa; \"sillä muuten voisi se huhu\nnousta, että miehuus mahtaa olla harvassa tässä Perth'in kaupungissa,\nkoska miehelle annetaan palkinto siitä, että hän on taistellut\nturvattoman lesken puolesta. Tahtoisinpa ta'ata, että tässä kaupungissa\non monta tusinaa uljaita porvareita, jotka täänpäiväisen kahakan\nolisivat suorittaneet yhtähyvin, jos ei vielä paremmin, kuin minä.\nSillä, totta puhuen, olisipa minun pitänyt, kun pitänytkin musertas\ntuon roiston kypäri niinkuin savipottu -- ja sen olisinkin tehnyt, jos\nei se olisi ollut omaa käsi-alaani, taottu ja karaistu ritari Ramornya\nvarten. Mutta jos meidän kaunis kaupunki arvelee minun työlläni olevan\njotain arvoa, niin tulisi se velka minun mielestäni enemmänkin kuin\nkuitatuksi, jos te kaupungin kassasta määräisitte jonkun summan\nMarketta-lesken sekä hänen orporaukkainsa elatukseksi\".\n\n\"Sen voimme kyllä saada aikaan\", lausui ritari Charteris, \"ja kuitenkin\non meidän kauniille kaupungillemme jäävä kyllin varoja, millä suorittaa\nvelkansa Wynd'in Heikille. Ja sen velan suuruuden jokainen meistä\nymmärtää paremmin kuin hän itse, jonka silmät joutava arkatuntoisuus --\nihmiset sitä sanovat kainoudeksi -- sokaisee. -- Ja ellei kaupungilla\nolisi siihen kyllin varoja, niin ylituomarikin siihen on antava lisää.\nEipä ole Punaisen Rosvon kulta-enkelit vielä lentää lepsahtaneet\ntiehensä\".\n\nNyt täytettiin taas pikarit ja juotiin \"lohdutusmalja leskelle\", jonka\njälkeen taas tuli toinen murhatun, vaan nyt niin hyvällä menestyksellä\nkostetun Olivier'in iloiseksi muistoksi. Sanalla sanoen, nämät pidot\nolivat niin hauskat, että kaikki yksimielisesti arvelivat hauskuuden\nvoineen olla suurimman mahdollisen, jos vaan lakintekijä, jonka surma\nniihin oli antanut aiheen ja josta tämmöisissä juhlatiloissa aina\nleikkiä laskettiin, itse olisi ollut läsnä. \"Jos hän olisi voinut olla\ntäällä\", virkkoi kuivakiskoisesti pormestari Craigdallie, \"niin hän\nvarmaankin olisi lukenut täänpäiväisen voiton omaksi ansiokseen ja\nkehunut olleensa oman surmansa kostaja!\"\n\nIltakelloin soidessa pidot lopetettiin. Muutamat vakavammat menivät\nkirkkoon iltamessuun, missä he istuivat silmät puoli-ummessa, kasvot\npaistavina, hyvin oikea-uskoisina ja muille hyvää esimerkkiä antavina\npaaston-aikuisina kirkkomiehinä. Useammat toiset palasivat kotiin,\nperheensä kuullen kaikista taistelun ja pitojen eri seikoista\njuttelemaan. Vielä toiset pujahtivat johonkuhun krouviin, jonka ovi ei\nnyt paaston aikanakaan ollut niin tarkoin kiinni, kuin kirkon säännöt\nolisivat vaatineet. Heikki meni Wynd-kadulle taloonsa, innostuneena\nhyvästä viinistä sekä kaupunkilaistensa ylistyksistä, ja nukkui pian\nhyvään uneen, jossa hänen edessänsä väikkyeli täydellisen onnen ja\nHanskurin Katrin kuvat.\n\nÄsken jo tuli kerrotuksi, että katselijat, tappelun loputtua,\njakautuivat kahteen joukkoon. Arvokkaampi näistä saattoi, niinkuin\nolemme nähneet, voittajaa suurella ilolla. Suurempi joukko eli\nroistoväki puolestaan seurasi voitettua ja tuomittua Bonthron'ia, jonka\nmatkalla oli päinvastainen suunta ja päinvastainen tarkoitus. Mitä\nylimalkaan ajateltaneenkin suru- tai ilohuoneen suuremmasta\nviehätysvoimasta, niin ei ole kuitenkaan vähintäkään epäilystä siitä,\nkumpi enemmän kävijöitä puoleensa vetää, suruko, joka ei meitä itseämme\nkoske, vai ilo, johon emme pääse osallisiksi. Sentähden seurasikin\npaljon suurempi osa Perth'in asukkaista niitä kärryjä, joissa\npahantekijä vietiin mestauspaikalle.\n\nMurhamiehen vieressä istui munkki, jolle hän salaripin sineetin alla\nyhä häpeämättä kertoeli samaa valhetta kuin taistelutanterella,\nnimittäin että Rothsayn herttua oli käskenyt sen salamurhan, minkä\nkautta lakintekijä-paralle kuolema oli tullut osaksi. Samaa valhetta\nhän myös yhä levitteli kansaan, rohkealla hävyttömyydellä vakuutellen\nniille, jotka kärryjä lähimpänä olivat, että syynä hänen kuolemaansa\noli kuuliaisuus Rothsayn herttuan käskylle. Näitä sanoja hän kertoeli\nyrmeästi ja äreästi, lausuen niitä aivan kuin ulkoläksyä, taikka\nniinkuin valehtelijat ainakin, jotka moninkertaisella kertomisella\npyytävät saada sanansa uskotuiksi, vaikka he sydämessään tuntevat, että\nne eivät uskomista ansaitse. Mutta viimein hän kohotti silmänsä ja\ntuolla kaukana näki mustalta viivalta näyttävän, vähintään\nneljänkymmenen jalan korkuisen hirsipuun tikapuineen, surmanuorineen\nkuvautuvan taivaanrantaa vasten; siitä hän nyt äkkiä vaikeni, ja munkki\nhuomasi että hän rupesi vapisemaan.\n\n\"Rohkaise mieltäsi, poikani\", sanoi hyvä pappi. \"Sinä olet tunnustanut\ntotuuden ja saanut synninpäästön. Vakuutuksesi on kelpaava Jumalalle\nsinun totisuutesi tähden; ja vaikka sinulla tässä elämässä on ollut\nverinen käsi ja armoton sydän, niin olet kirkon rukousten avulla\naikanas pääsevä puhdistavasta kiirastulesta\".\n\nNämät lohdutukset kuitenkin pikemmin enensivät kuin vähensivät tuomitun\npelkoa; sillä hänen sydäntänsä ahdisti epäilys, tokko hänelle luvatusta\npelastuskeinosta todella tulisi apua ja tokko todella edes aiottiinkaan\nkäyttää sitä hänen hyväkseen. Hän tunsi näet herransa kyllä hyvin,\ntietääksensä kuinka kernaasti tämä oli antava miehen mennä hukkaan,\njoka vasta kenties voi tulla vaaralliseksi todistajaksi häntä vastaan.\n\nHänelle tuomitusta kohtalosta ei ollut kuitenkaan nyt pääsemistä.\nHitaasti lähestyi saatto surmapuuta, joka seisoi joen rantapenkereellä,\nnoin puolentoista virstan päässä kaupungin muurista. Se paikka oli\nvalittu siksi, että hirtettyin ruumiit, jotka jäivät roikkumaan\nvaristen ruvaksi, näkyisivät selvästi kaikille haaroille. Perille\ntultua munkki antoi Bonthron'in pyövelin käsiin, joka saattoi tuomitun\nylös tikapuille ja, sen verran kuin voi nähdä, hirtti hänet kaikilla\nlain tavallisilla tempuilla. Silmänräpäyksen aikaa hirtetty näkyi\ntempaelevan kuoleman teossa, ja sitten riippui liikkumatta, hengetönnä.\nEnemmän kuin puolen tuntia häntä siinä vartioittuaan, siksi kun\nviimeinenkin mahdollinen hengenkipinä oli tukehtunut, ilmoitti pyöveli\nniille, jotka semmoisille näöille olivat halukkaat, että lopputemppu,\nnimittäin suolien ulos-ottaminen ja ruumiin kiinnittäminen kahleilla\nhirsipuuhun, oli jäävä seuraavaan aamuun päivänkoiton aikaan; sillä\nkahleet lopullista ripustamista varten eivät muka olleet vielä valmiit.\n\nHuolimatta siitä että määrätty aika oli niin varhainen, seurasi\nsitten aamulla melkoinen roistojoukko mestari Smotherwell'iä\nmestauspaikalle, saadaksensa nähdä oikeuden lopullistakin menettelyä\nuhriansa kohtaan. Mutta halullisen yleisön suureksi hämmästykseksi ja\nharmiksi oli ruumis kadonnut hirsipuusta. Syy tähän katoamiseen\narvattiin kuitenkin sangen pian. Bonthron oli ollut palveluksessa\nherralla, jonka tilukset olivat Fifen läänissä, ja sieltä hän itsekin\noli kotoisin, mikä siis oli luonnollisempi, kuin että muutamat Fifen\nläänin miehistä, joiden veneitä yhä vilisi Tay-joella, olivat salaa\nvieneet lääniläisensä ruumiin pois tästä häpäisevästä paikasta? Kansan\nvihastus nyt kääntyi Smotherwell'iä vastaan, siitä kun hän ei\nkerrassaan lopettanut tehtäväänsä edellisenä iltana; ja jos ei hän\napulaisineen olisi hypännyt veneesen ja sillä paennut joen poikki, niin\nolisivat he luultavasti tulleet kivitetyiksi kuoliaaksi. Itse tapaus\noli kuitenkin niin sen ajan luonteen mukainen, ettei sitä kauan\nkummeksittu. Todellisen syyn hirtetyn katoamiseen saamme nähdä nyt\nseuraavassa luvussa.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Vie hirteen koiras, älä miehiin koske!\n\n                             Henrik V.\n\nTäänlaatuisen kertomuksen tapausten tulee tarkkaan sopia lomitusten,\nniinkuin lovet avaimessa lukon loviin. Suosiollinenkaan lukija ei huoli\ntyytyä ainoasti siihen, että ne ja ne seikat tapahtuivat, vaikka se\nylimalkaan puhuen, on kaikki, mitä hän tavallisessa elämässä saa tietää\ntapauksista ympärillään. Mutta huvikseen lukiessaan hän sen lisäksi\nmyös tahtoo saada selvän sisällisistä syistä, jotka tapausten\nulkonaisen juoksun panivat liikkeelle. Se onkin kohtuullinen\nuteliaisuus; sillä onhan joka miehellä oikeus avata oma kellonsa ja\nkatsella sen rakennusta, joka on hänen hyödykseen kokoonpantu, vaikka\nhänen ei ole lupa tirkistellä sen ajan-osoittajan sisustaan, joka\nyleisön tarpeeksi on asetettu tornin huippuun.\n\nEi olisi siis kohteliasta, jos jättäisimme lukijan epätietoon siitä,\nkuka vei murhaajan Bonthron'in pois hirsipuusta, jonka seikan muutamat\nPerthiläiset luulivat itse paholaisen työksi, ja toiset taas selittivät\nsillä, että Fifen lääniläiset eivät olleet tahtoneet nähdä hänen\nriippuvan siinä joen rannalla, häpeäksi heidän läänilleen.\n\nOli sydän-yön aika mestauspäivän jälkeen, ja Perth'in kaupungin\nasukkaat olivat sikeimmässä unessaan. Silloin kolme miestä, kasvot\nviitoilla peitettynä, salalyhty kädessä, astui ritari Ramornyn\nhuoneesta puutarhan käytäviä myöten alas Tay-joen rannalle, missä pieni\nvene oli laituriin kiinnitetty. Tuuli vinkui alakuloisella, surkealla\näänellä pensaitten ja vesojen lehdettömissä oksissa, ja vaalea kuu\n\"_kaalassi_\" -- Skotlantilaista puheenvartta käyttääksemme --\najelevissa, sadetta uhkaavissa pilvissä. Nuot kolme miestä astuivat\nveneesen suurella varovaisuudella, etteivät herättäisi huomiota. Yksi\nheistä oli pitkä, vahva mies; toinen lyhyenläntä, sekä kumarruksissa;\nkolmas keskikohtainen pituudeltaan, silminnähtävästi nuorempi molempia\ntoisia, sirovartaloinen, nopsa liikunnoiltaan. Sen verran vaan saattoi\nnähdä kuun hämärässä valossa. He istahtivat veneesen ja päästivät sen\nrannasta irti.\n\n\"Antakaamme veneen mennä omaa menoansa virtaa myöten, siksi kun olemme\npäässeet sillan alitse, missä porvarit aina ovat vartioimassa; sillä\ntunnettehan te sananlaskun, 'Perth'in nuoli pingahti, suoraan kohti\nsingahti'\". -- Näin nuorin miehistä, joka istui perää pitämässä, puhui,\nlykätessään veneen ulos laiturista. Toiset ottivat rievuilla käärityt\nairot ja soutaa hitustelivat hiljaa siksi kun oli jouduttu keskelle\njokea. Sitten he lakkasivat ja istuivat jouten, airo kädessä, heittäen\nveneen pitämisen keskiväylässä perimiehen huoleksi.\n\nNäin he vartijain huomaamatta tai huolimatta pääsivät tuon vanhan,\njalon, gotilais-kaarisen sillan alitse, jonka Robert Brucen avokätinen\naulius sai rakennetuksi v. 1329 ja suuri tulva v. 1621 tempasi\nmyötänsä. He kyllä kuulivat porvari-vartiain, jotka äsköisten metelein\naljettua olivat joka yö valvoneet tässä tärkeässä paikassa, puhuvan\nkeskenänsä; vaan ei ne heille huutaneet. Ja jouduttuansa virran voimalla\nniin kauas, etteivät vartijat enää voineet mitään kuulla, rupesivat he\nsoutamaan, vaikka yhä vielä varovaisuudella; ja samassa alkoivat myös\nhiljaa puhella keskenään.\n\n\"Te olette nyt uuteen virkaan ruvenneet, kumppali, sen jälkeen kun\nviimeksi tavattiin\", sanoi toinen soutajista toiselle. \"Silloin te\nolitte sairaan ritarin hoitajana, ja nyt lähdette lainaamaan kuollutta\nruumista hirsipuusta\".\n\n\"Se on elävä ruumis, älkää pahaksi panko, herra knaappi Buncle, jos ei\nvaan minun taitoni liene pettänyt\".\n\n\"Niinhän minulle on sanottu, mestari apteekkari. Mutta olkoon teidän\noppinne kaikessa kunniassa, vaan uskallanpa kuitenkin epäillä sen\nmenestystä, jos ette te selitä minulle konstianne\".\n\n\"Se on aivan mutkaton temppu, herra Buncle, joka ei liioin voine\nhuvittaa niin terävää älyä kuin teidän. Onpa se mar', kun onkin,\ntämmöinen. Ihmisen ruumiin ripustus, jota tavallisesti hirttämiseksi\nnimitetään, vaikuttaa kuoleman halvauksen kautta -- se on: veri, kun ei\nsitä suonien puristusliike aja takaisin sydämeen, kuohahtaa kaikki\naivoihin, ja sitten on loppu. Paitsi sitä, ja se on lisäsyy kuolemaan,\nkeuhkot eivät enää tarpeeksi saa elähdyttävää ilmaa, koska nuora\nkurkkua kuristaa; ja niin hirtetty kuolee\".\n\n\"Sen ymmärrän vallan hyvin. -- Mutta milläs tuo veren kuohahtaminen\naivoihin saadaan estetyksi, mestari tohtori?\" kysyi kolmas mies, joka\nei ollut kukaan muu kuin Ramornyn hovipoika Eviot.\n\n\"Se estetään mar' tällä tavalla\", vastasi Dwining. \"Ripustetaan\nhirtettävä niin, että kaulasuonet eivät tule litistetyiksi, niin veri\nei virtaa päähän, eikä tule mitään halvausta; ja taas, jos ei ole\nmitään kuristusnuoraa kurkun ympärillä, niin keuhkot saavat tarpeensa\nilmaa, oli mies roikkumassa keskitiellä taivaasen tai seisomassa vankan\nmaan päällä\".\n\n\"Kaiken senkin ymmärrän\", sanoi Eviot; \"mutta kuinka näät varouskeinot\nsopivat yhteen hirttämistuomion kanssa, kas sitä on mulla kovin kova\npää käsittämään\".\n\n\"Ohoh, hyvä nuorukainen! Sinun neroutes on pilannut kelpo älyn. Jos\nolisit ollut opissa minun kanssani, olisitpa silloin oppinut\nvaikeampiakin asioita. Kas tämmöinen on minun konstini. Minä hankin\nlujia siteitä, samasta aineesta, josta tämän nuoren herran satulavyöt\novat tehtynä, pitäen tyystin vaaria että ne ei ole venyviä, vaikka\npinkoitettaisiin; sillä se pilaisi minun kokeeni. Tämmöinen hihna\nvedetään säärtä myöten ja jalkapohjan alitse, ja sieltä se säären\ntoista puolta myöten kääntyy takaisin vyöhön, johon sen molemmat päät\novat kiinnitetty. Tästä vyöstä taas käy useampia kantimia olkapäitten\nylitse selkää ja rintaa pitkin, painon jakamiseksi. Onpa myös\nkaikellaisia muita laitoksia hirtetyn helpoitukseksi; mutta vaikuttavin\non tämä. Kantimet ovat kaikki kiinnitetyt leveään teräksiseen\nkaularenkaasen, jonka reunat ovat ulospäin käännetyt, ja siinä on pari\nkoukkua niin että hirsinuora, jonka ystävällinen pyöveli panee tämän\nrenkaan, eikä paljaan kaulan ympäri, paremmin pysyisi paikoillaan.\nTällä tavoin hirtetty, kun pyöveli hänet on syössyt alas tikapuilta, ei\nriipu kaulastansa, vaan tuosta teräsrenkaasta, joka jalkapohjien alitse\nkäyviä lenkkejä kannattaa, ja ne taas, samallaisten, kainaloin alitse\nkäyväin lenkkien avulla, kannattavat koko ruumiin painon. Ei siis tule\nkaulasuonet eikä kurkku puristetuiksi, mies voi aivan ilman esteettä\nhengehtiä, ja hänen verensä, jos emme ota lukuun pelästyksen ja tilan\noutouden vaikutusta, on virtaava yhtä tasaisesti kuin teidänkin,\nnuoret, uljaat herrat, kun te nousette jalustimiinne seisomaan,\nkatsastaaksenne tasapäätä tappelua\".\n\n\"Niin totta kuin olen kristitty, onpas se aika soma ja sievä konsti!\"\nvirkkoi Buncle.\n\n\"Eikö niin?\" jatkoi lääkäri; \"ja se on kyllä hyvää tietää tuommoisille\nkorkealle pyrkiville hengille, kuin te, nuoret, uljaat herrat; sillä\neihän voi tietää mihinkä korkeuteen ritari Ramorny opetuslapset\nvielä voivat nousta. Ja jos te joskus semmoiseen korkeuteen joutunette,\njosta ei pääse alas muuten kuin nuoran päässä, niin havainnette\nminun konstini mukavammaksi tuota tavallista temppua. Niin mar',\nmutta korkeakauluksinen nuttu teillä pitää olla, että teräksinen\nkaularenkaanne tulee peitetyksi; ja yli kaiken muun on tarvis semmoista\nhyvää apulaista kuin Smotherwell, joka panee nuoran solmun oikeaan\npaikkaansa\".\n\n\"Kelvoton myrkynmyöjä\", sanoi Eviot, \"meidän säätyiset miehet saavat\nsurmansa sotatanterella!\"\n\n\"Aionpa minä kuitenkin panna sen opin muistoon\", virkkoi Buncle, \"jos\npinteesen sattuisi. -- Mutta aika lysti yö on mahtanut ollakin tuolla\nverikoiralla Bonthron'illa, kun hän on saanut tanssia polskaa\nkeski-ilmassa omien kahleittensa musiikin mukaan, joita yötuuli on\nheilutellut sinne, tänne!\"\n\n\"Olisi se oikein hyvä työ, jos jättäisimme hänet siihen\", sanoi Eviot;\n\"sillä jos hän pääsee pois hirsipuusta, on se vaan antava hänelle\nkehoitusta uusiin murhatöihin. Hänellä on vaan nää kaksi asiaa mielessä\n-- ylenjuominen ja verenvuodatus\".\n\n\"Kenties olisi ritari Ramornykin suostunut tähän teidän neuvoonne\",\nsanoi Dwining; \"mutta sitten olisi pitänyt ensin leikata pois sen\nroiston kieli, ettei hän tuolta korkeudestaan olisi pitänyt kummia\npuheita. Ja paitsi sitä on toisiakin syitä, joita ei teidän, nuoret,\nuljaat herrat, ole tarvis tietää. Totta puhuen on tää erin-omaista\njalomielisyyttä puolestani, että häntä autan, sillä sen roiston ruumis\non vahva kuin Edinburg'in linna, ja hänen luurankonsa olisi vetänyt\nvertaa parhaallekin Paduan yliopiston lääketieteellisessä museossa. --\nMutta sanokaas, herra Buncle, mitä sanomia teillä on uljaasta\nDouglas'ista\"\n\n\"Virkkakoot ne, jotka tietävät\", vastasi Buncle. \"Minä vaan olen tyhmä,\nsanomia kantava aasi, enkä tiedä mitään niiden sisällyksestä. Se on\nsitä turvallisempaa minulle, kenties. Minä vein Albanyn herttuan sekä\nritari Ramornyn kirjeet Douglas'ille, joka, ne avattuansa, synkistyi\nPohjolan myrskyn näköiseksi -- ja sitten toin heille taas kreivin\nvastaukset, jolloin he hymyilivät, niinkuin aurinko, joka syyspilvestä\nkajastaa. Ota nyt tähti-ennustus-kirjasi esiin ja hanki\nnoitakonsteillas selvä siitä\".\n\n\"Minun mielestäni sen selville saamiseen ei ole tarvis kovin vaivata\nälyänsä\", sanoi lääkäri. \"Mutta tuostapa jo hämärässä kuunvalossa\nhaamoittaakin meidän elävä kuolleemme. Jos hän kenties on huhunnut\njollekulle sattumalta sivuitse kävijälle, niin on semmoinen tervehdys\nhirsipuun huipusta keskellä yöllistä matkaa mahtanut tuntua varsin\nlystiltä. -- Kuulkaas, minun mielestäni kuuluu hänen ohkailemisensa\ntänne sekaisin tuulen vinkumisen sekä kahleitten kalinan kanssa. Kas\nniin -- hiljaa ja sievästi -- kiinnittäkää vene ankkurilla -- ottakaa\nmukaan tää pieni arkku, jossa lääkärinkaluni ovat -- eipä pieni valkea\nhaittaisi, mutta se saattaisi herättää huomiota. Lähtään nyt, uljaat\npojat, astukaa varovasti, sillä tiemme käy aivan hirsipuun juurelle. --\nNäyttäkääpäs lyhdyllä valkeaa --- tottahan vaan, toivon ma, tikapuut on\njätetyt paikoilleen.\n\n    \"Kolm' iloista oli veikkoista;\n    Ei vertoja nähne kuu;\n    Sinä rannalla, minä aalloilla,\n    Ja Jaakon vei hirsipuu\":\n\nHänen näin hyräillessään he lähenivät hirsipuuta, ja kuulivat nyt\nselvään puoli-äänisiä ohkauksia. Dwining uskalsi rykäistä kerran tai\npari merkiksi, mutta ei saanut vastausta. \"Taitais olla paras joutua\",\nsanoi hän kumppanilleen, \"sillä meidän ystävämme näkyy jo olevan _in\nextremis_ (kuolon kielissä), kun ei hän vastaa merkkiini, joka\nilmoittaa avun tuloa. Tulkaa, ryhdytään työhön. Minä kiipeen ensiksi\nylös tikapuille ja leikkaan nuoran poikki. Kiivetkää sitten tekin\ntoinen toisenne jäljestä ja pitäkää ruumis kiinni, ettei se ropsahda\nmaahan, kun nuora on katki. Tarttukaatte lujasti kiinni, jossa työssä\nteille tulee olemaan hyvä apu siteistä. Muistakaa se, että, vaikka hän\nnyt tänä yönä tässä on toimittanut huuhkaimen virkaa, ei hänellä\nkuitenkaan ole siipiä, ja putoominen pois nuoran silmukasta saattais\nolla yhtä vaarallinen kuin putoominen nuoran silmukan sisään\".\n\nNäin puhui hän, irvistellen ja ilveillen ja samassa kiipesi ylös\ntikapuille. Nähtyänsä sitten että häntä seuraavat soturit pitivät\nruumiin kiinni, leikkasi hän nuoran poikki ja auttoi myös toisia\nmurhamiehen melkein hengettömän ruumiin alaslaskemisessa.\n\nKaiken voimansa ja taitonsa ponnistuksella saivat he viimein\nBonthron'in onnellisesti maahan, ja havaittuansa että hänessä vielä oli\nvarma, josko heikko, hengen kipinä, kantoivat he hänen joen rannalle,\nmissä he äyrään peitossa paraiten voivat olla sivukulkijain\nhuomaamatta. Ja nyt lääkäri rupesi käyttämään mukaan tuotuja\ntilanmukaisia rohtojaan hengen toinnuttamiseksi.\n\nSiksi hän ensin päästi hirtetyn kahleista, jotka pyöveli sitä varten\nolikin jättänyt lukitsematta, ja sitten Dwining samoin irroitti kaikki\nne monimutkaiset siteet ja hihnat, jotka Bonthron'ia olivat\nkannattaneet. Kestipä vähän aikaa, ennen kuin toinnutus-yritys\nonnistui; sillä vaikka apteekkarin konsti oli sangen nerokas, olivat\nkuitenkin kannattimet venyneet sen verran, että hirttonuora oli\nmurhamiehen henkeä kovasti ahdistellut ja tukehdutellut. Mutta viimein\nkuitenkin lääkärin taito pääsi voitolle. Aivastettuaan ja ojennettuaan\nruumistaan suoraksi parilla suonenvedontapaisella äkillisellä\ntempauksella, näytti Bonthron aivan epäilemättömästi, että häneen henki\noli palannut; hän tarttui näet lääkärin käteen, joka par'-aikaa valeli\nväkiviinaa hänen rinnoilleen sekä kurkulleen, ja tempasi pullon\nhuulilleen, näin melkein väkisen ottaen siitä aika kulauksen.\n\n\"Se on viinan väkeä, kahdesti tisleerattua\", ihmetteli lääkäri, \"ja\npolttaisi jokaisen muun ihmisen kurkun sekä mahan! Mutta tää outo\nluontokappale on niin erilainen kaikista muista ihmislapsista, etten\nliioin kummastuisi, jos hän tästä vaan tointuisi\".\n\nBonthron näkyikin tahtovan nämät sanat vahvistaa; hän kavahti\nistualleen äkillisellä, suonenvedontapaisella liikahduksella, ällisti\nympärilleen ja osoitti johonkin määrään, että hän jo oli herännyt.\n\n\"Viiniä -- viiniä!\" ne olivat ensimmäiset sanat hänen suustansa.\n\nLääkäri antoi hänelle siemauksen vedensekaista rohtoviiniä. Mutta hän\nhylkäsi sen, soimaten sitä halveksivalla nimellä, \"tiskivettä!\" ja taas\nkertosi sanat: \"Viiniä, viiniä!\"\n\n\"No, ota sitten, hiiden nimeen!\" sanoi lääkäri, \"koska hän yksin voi\ntietää mitä ruumiisi kestää!\"\n\nKulaus, niin pitkä ja syvä, että se olisi pyörryttänyt tavallisen\nihmisen pään, päinvastoin vaan vaikutti sen, että Bonthron'in pää tuli\nselvemmäksi. Yhtähyvin ei hän näkynyt ollenkaan muistavan missä hän oli\nja mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kysyi vaan harvapuheisella,\njörömäisellä tavallansa, miksi hänet näin yöllisellä ajalla oli tänne\njoen rannalle tuotu?\n\n\"Se mahtaa taas olla tuon kurjan prinssin kepposia -- hän on tahtonut\ntaas uittaa minua, niinkuin jo teki kerran ennen. -- Naulat ja veri!\nAnnas kun -- --\"\n\n\"Suus kiinni!\" keskeytti häntä Eviot, \"ja ole kiitollinen, jos sinussa\nkiitollisuutta voinee olla, siitä ettei ruumiis nyt ole varisten\nruokana eikä sielusi siinä, missä vettä ei ole kyllin uittamiseksi\".\n\n\"Niin, niin, jo nyt alan muistaa\", virkkoi rosvo; ja kohottaen pullon\nhuulilleen, imi hän siitä pitkään ja hartaasti, jonka perästä asetti\nsen tyhjennettynä maahan, antoi päänsä vaipua rinnoilleen ja näkyi\nmietiskelevän, saadakseen vielä sekavat ajatuksensa selviksi.\n\n\"Ei meidän käy kauemmin odotella hänen mietiskelemisensä loppua\", sanoi\nDwining; \"kylläpä hän selvenee, kunhan on nukkunut. -- Ylös, mies! sinä\nolet ratsastanut ilmassa muutamia tunteja -- koetapas nyt eikö\nvesimatka liene mukavampi. -- Uljaat, nuoret herrat, auttakaa. Minä en\njaksa yksin nostaa tuota vonkaletta, paremmin kuin jos se olisi tapettu\nhärkä\".\n\n\"Seiso nyt jaloillas, Bonthron, koska me olemme sinut pystyyn\nnostaneet\", käski Eviot.\n\n\"En voi\", vastasi hirtetty. \"Jokainen veripisara suonissani kirveltelee\nkuin jos ne olisivat neulanpäitä, eikä polveni tahdo runkoani\nkannattaa. Mitä tämä kaikki lienee? Varmaan joku sinun konstisi, sinä\nlääkäri-konna!\"\n\n\"On mar', on niinkin, kunnon Bonthron\", sanoi Dwining; \"se on konsti,\njosta vielä kiität minua, kun sen opit tuntemaan. Mutta nyt ensi-aluksi\nkäy pitkälles tuohon veneen pohjaan, niin minä peitän sun tällä\nviitalla\".\n\nBonthron nyt autettiin veneesen ja asetettiin niin mukavaan paikkaan\nkuin mahdollista. Tähän apuun hän vastasi parilla öhkäyksellä, jotka\nkuuluivat aivan kuin jotain erittäin mieleistä ruokaa saaneen\nmetsäkarjun röhkimiset.\n\n\"Ja nyt, herra Buncle\", virkkoi lääkäri, \"te tiedätte tehtävänne.\nTeidän tulee viedä tämä elävä kuorma jokea myöten Newburgh'iin, missä\nkätkette hänet siihen turvapaikkaan, jonka tiedätte. Ja tässä ovat\nhänen kahleensa sekä siteensä, hänen vankeutensa sekä vapautuksensa\nmerkit. Sitokaa ne yhteen kimppuun ja viskatkaa syvimpään paikkaan,\nminkä yli kuljette; sillä jos joku ne näkisi teidän käsissänne, ne\nvoisivat kieliä meidän teostamme. Tämä pieni, hiljainen länsituuli\ntekee, että te voitte ottaa purjeen avuksenne, niin pian kuin päivä\nvalkenee ja te olette väsyneet soutamasta. Te toinen nuori, uljas\nsankari, herra hovipoika Eviot, saatte minun kanssani palata Perth'iin\njalkaisin, sillä tässä meidän hauskan seuramme täytyy erota. -- Ottakaa\nlyhty kanssanne, Buncle, sillä teidän tulee sitä tarvis enemmän kuin\nmeidän, ja pitäkää huolta siitä, että saan rohto-arkkuni takaisin\".\n\nJalkamiesten kulkiessa takaisin Perth'iin Eviot puhui ilmi luulonsa,\nettei Bonthron'in äly koskaan ollut selviävä pelon vaikutuksesta, joka\nnäkyi sekoittaneen kaikki hänen hengenvoimansa, erittäin muistin.\n\n\"Ei siitä hätää, herra hovipoika\", sanoi lääkäri. \"Bonthron'in äly,\nsemmoinen kuin onkin, on lujaa laatua -- se kyllä voi häilähtää joskus\nedestakaisin, niinkuin liikkeelle pantu kehon lerkku, vaan sitten\nse jälleen pysähtyy painokohdalleen. Mutta muistimme kaikista\nhengenvoimista, kaikkein helpoimmin sekaantuu. Jos me oikein humallumme\ntaikka syvään nukahdamme, se kokonaan katoo, mutta palaa jälleen, koska\njuopunut selviää, nukkuva herää. Pelästyskin joskus vaikuttaa samalla\ntavalla. Tunsin minä Pariisissa hirteen tuomitun pahantekijän, jonka\ntuomio täytettiin ja joka ei mestauspaikalla osoittanut mitään\ntavatonta pelkoa, vaan käytti itseänsä ja puhui niinkuin ihmiset\nsemmoisessa tilassa ainakin. Sattumus pelasti hänet samalla tavalla\nkuin minun pieni sukkela konstini meidän kunnon ystävämme, josta juuri\nerosimme. Hän otettiin alas hirsipuusta ja ruumis annettiin takaisin\nhänen ystävilleen; silloin havaittiin että hänessä vielä oli\nhengenkipinä, jota minun onnistui saada jälleen viritetyksi. Mutta\nvaikka hän muuten kokonaan tointui, ei hän muistanut tutkinnostaan eikä\ntuomiostaan paljon mitään. Tunnustuksestaan sinä aamuna, kun hänet\nhirtettiin -- hi, hi, hii!\" (hän nauraa hihitteli totutulla tavallansa)\n-- \"ei hän tiennyt yhtään sanaakaan. Siitä kuinka hän läksi\nvankihuoneesta -- kuinka hänet vietiin Gréve-torille, missä hän\nhirtettiin -- kuinka hän jumalisilla jäähyväisloruillaan, hi, hi, hii!\n-- itketti monta kristittyä sielua -- kuinka hän kiipesi surmapuun\nhuipulle ja hyppäsi surmahyppäyksensä -- kaikista näistä ei ollut minun\nkummittelevalla kuolleellani vähintäkään muistoa. -- Mutta jopa me\ntulimme sille paikalle, missä meille tulee ero; sillä, jos joku vartija\nsattuisi vastaan, ei olisi hyvä, jos meidät nähtäisiin yhdessä, ja\nviisainta olisi myös, jos menisimme kaupunkiin eri porteista sisään.\nMinun virkani on riittävä selitys minun ulos- ja sisäänkäymiselleni\nkaikkina aikoina. Te, nuori, uljas herra, saatte keksiä jonkun\nselityksen, joka kelpaa\".\n\n\"Minä sanon että minun teki mieleni näin tehdä -- siinä kyllin\nselitystä, jos minulta syytä kysytään\", vastasi nuorukainen ylpeästi.\n\"Mutta tahdonpa välttää vastaantulijoita, jos mahdollista. Kuu on ihan\npilven peitossa, ja tie niin pimeä kuin suden kita\".\n\n\"Ohoh\", sanoi lääkäri, \"älkää, nuori, uljas herra siitä mitään huoliko;\nkylläpä me, ennen kuin pitkä aika kuluu, saamme paljon pimeämpiäkin\nteitä kulkea\".\n\nNäiden pahaa-ennustavien sanojen tarkoitusta Ramornyn hovipoika\nylpeydessään ja huolettomuudessaan ei viitsinyt tiedustaakaan, jos hän\nne ollenkaan kuuli. Hän erosi nyt vaan viekkaasta, vaarallisesta\nkumppalistaan ja kumpikin heistä poikkesi eritiellensä.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Tie tosilemmen tasaisest' ei käy.\n\n                    Shakespeare.\n\nSepän aavistavainen pelko ei ollutkaan ollut turha. Erottuaan\nvastaisesta vävystänsä, sen perästä kun taistelu oli päättynyt, sai\nkunnon hanskuri todella, niinkuin hänkin muuten oli arvannut, nähdä\nettä hänen kaunis tyttärensä ei katsonut rakastajansa tekoa\nmielihyvällä. Katri oli kylmäkiskoinen, harvapuheinen, jyrkkä; hänessä\nei näkynyt nyt vähintäkään ihmisellisen rakkauden vivahdustakaan; hän\nkuulteli väliäpitämättömyydellä, milt'ei ylenkatseella isänsä koreata\nkertomusta taistelusta Nahkurein tanterella. Yhtähyvin ei huolinut\nhanskuri ollenkaan tästä tyttärensä muuttuneesta käytöksestä, vaan\naikoi puhua hänelle naimisliitosta sepän kanssa niinkuin päätetystä\nasiasta. Ja viimein, kun Katri nyt taas, niinkuin kerta ennenkin,\nrupesi väittelemään, että hänen sydämessään ei ollut mitään sen enempää\nkuin ystävyyttä seppää kohtaan -- että hän ei aikonut koskaan mennä\nnaimiseen -- että tuo \"Jumalan tuomio\" vaan oli pilantekoa niin hyvin\nJumalan tahdosta kuin myös ihmis-laista -- niin hanskuri aivan syystä\nsuuttui.\n\n\"En minä osaa lukea sinun ajatuksias, tyttö, enkä voi arvata mikä paha\nhullutus sinut saattoi suutelemaan kosijaa, joka on rakkautensa selvään\nilmoittanut -- sallimaan hänen suutelojansa -- juoksemaan hänen\nkotiinsa, kun huhu hänen kuolostansa oli levinnyt -- ja kavahtamaan\nhänen kaulahansa, kun hänet tapasit yksin kotona. Kaikki sopii vallan\nhyvin tytölle, joka tahtoo totella isäänsä ja mennä miehelle, jota isä\nsoisi vävykseen, mutta tuommoiset likeisen ystävyyden osoitukset nuoren\nneidon puolelta, joka ei kuitenkaan huoli ottaa puolisokseen sitä,\njolle ne osoitetaan, ovat sopimattomat neidon kainoudelle. Sinä olet jo\nHeikki Sepälle osoittanut enemmän rakkautta kuin äitisi, -- Jumala\nsuokoon hänen sielulleen ijankaikkisen autuuden! -- koskaan osotti\nminulle ennen kuin me olimme vihityt. Tätä tämmöistä kunnon miehen\nrakkauden leikkinä pitämistä, sen sanon sulle, Katri, en voi, en tahdo,\nenkä saa sallia. Minä olen tähän avioliittoon suostunut, ja vaadin että\nsiitä nyt viipymättä tulee täysi tosi. Ja huomenna sinun pitää kohdella\nHeikki Seppää, niinkuin morsian sulhastansa, joka pian on tuleva hänen\nmiehekseen\".\n\n\"Valta, joka on voimallisempi teidän valtaanne, isä kulta\", vastasi\nKatri, \"on sen estävä\".\n\n\"Saapas nähdä! Minulla on isän laillinen valta väärällä tiellä olevan\nlapsensa yli\", sanoi hanskuri. \"Minun valtani seisoo Jumalan sekä\nihmisten lain nojassa\".\n\n\"Sitten Jumala meitä armahtakoon!\" sanoi Katri; \"sillä jos te\nitsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin me olemme kaikki hukassa\".\n\n\"Me emme voi toivoa apua taivaasta\", sanoi hanskuri, \"jos\najattelemattomasti menettelemme. Siksi kumminkin olen minäkin oppinut\nmies, että sen ymmärrän; ja että sinä näin ilman mitään syytä\nvastustelet tahtoani, se on syntiä, sen on sinulle jokainen pappi\nsanova. Ja vielä päälliseksi olet pilkkaamalla puhunut pyhästä Jumalan\ntuomiosta taistelun kautta. Varo itseäsi! Pyhä Kirkko on herännyt; se\npitää nyt laumansa tarkalla silmällä, ja aikoo teräksellä sekä tulella\nhävittää kaiken väärä-uskoisuuden juurineen päivineen. Kuule tämä\nvaroitukseni!\"\n\nKatrin suusta pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus. Töin tuskin vaan\nsai hän mielenliikutuksensa peitetyksi ulkonaisella huolettomuuden\nnäöllä ja lupasi, että jos hänen isänsä nyt vaan tahtoi säästää häneltä\nkaiken pitemmän keskustelemisen siitä asiasta, hän jo seuraavana aamuna\nilmoittaisi täydesti sydämensä tunteet.\n\nTähän lupaukseen täytyi hanskurin tyytyä, vaikka hän suurella\nlevottomuudella odotti tuota toistaiseksi lykättyä selitystä. Ei\nsuinkaan voinut mikään kevytmielisyys eikä sydämen häilyväisyys olla\nsyynä siihen, että Katri niin vaihtelevalla tavalla kohteli isän\nvalitsemaa vävyä, jota hän aivan äsken myös niin selvästi oli näyttänyt\nitsekin rakastavansa. Mikä ulkonainen syy siinä siis mahtoi olla\npohjassa, niin voimallinen että se voi vuorokauden ajassa jälleen\nmuuttaa Katrin peittämättä ilmoitettua päätöstä. -- Se oli mahdoton\narvata.\n\n\"Mutta aionpa minäkin olla yhtä itsepäinen kuin hän\", arveli hanskuri;\n\"ja hänen pitää viipymättä antaa vihkiä itsensä yhteen Heikki Sepän\nkanssa, taikka hänen tulee näyttää Simo Hanskuri ukolle täydesti\nriittävä syy, miksi ei hän sitä tahdo tehdä\".\n\nSinä iltana ei asiasta enää tullut mitään puhetta; mutta aivan varhain\nseuraavana aamuna, juuri päivän nousussa, nähtiin Katri polvillaan sen\nvuoteen vieressä, millä hänen isänsä lepäsi. Hänen rintansa huokaili\nikään kuin olisi ollut halkeemaisillaan, ja hänen kyyneleensä vuotivat\nvirtana vanhan miehen kasvoille. Kunnon ukko heräsi, katsahti\ntyttäreensä, teki ristinmerkin hänen otsallensa ja suuteli häntä\nsydämellisesti.\n\n\"Jo ymmärrän, Katri\", sanoi hän; \"sinä tulet syntiäs tunnustamaan ja\nolet halukas nyt täyttä totta puhumaan, ettei sinua ankara rangaistus\nkohtaisi\".\n\nKatri oli hetkisen aikaa ääneti.\n\n\"Ei minun tarvinnekaan kysyä sitä\", virkkoi hän viimein, \"muistatteko\nte tuota Karthausilais-munkkia, Klemetti-isää, sekä hänen saarnojaan ja\nopetuksiaan. Kävittehän te häntä niin usein kuulemassa, että teitä,\nniinkuin kyllä tiedätte, sanottiin hänen opetuslapsekseen -- samoin\nkuin minuakin myös vielä paljon suuremmalla syyllä?\"\n\n\"Kyllä minä tiedän toisen kuin toisen näistä asioista\", sanoi vanhus,\nkohottaen itsensä puoleksi kyynäspäänsä nojaan; \"mutta koetelkootpa\nvaan tuon huhun levittäjät todistaa, että minä olen yhteenkään hänen\nvääräuskoiseen oppiinsa suostunut, vaikka kyllä mielelläni kuuntelin,\nkun hän puheli kirkon turmeluksesta, aatelisherrain sortamisista sekä\nköyhän kansan hirveästä oppimattomuudesta, joilla puheilla hän\nmielestäni todisti, että koko meidän valtakuntamme terveys, voima\nja arvo on meissä paremmissa porvareissa. Se oli mielestäni lohdullinen\nja meidän kaupungille kunniaa tuottava oppi. Ja jos hän saarnasi\noppeja, jotka eivät olleet oikeita, miksikä hänen päällikkönsä\nKarthausilais-luostarissa sen sallivat? Jos paimenet lähettävät\nlammasnahkaan peitetyn suden laumaansa, niin eivät saa moittia, jos\nlampaat tulevat purruiksi\".\n\n\"He sallivat hänen saarnansa\", sanoi Katri, \"vieläpä kehoittelivatkin\nhäntä siihen, niin kauan kun hän vaan moitti maallikkoin pahaa elämää,\naatelisherrain eripuraisuutta sekä sortoa köyhiä vastaan; ja he\niloitsivat siitä kun suuret kansanjoukot, mennen muitten luostarein\nohitse, karttuivat Karthausilaisten kirkkoon. Mutta ne ulkokullatut --\nsillä semmoisia ne ovat -- rupesivat yhdessä liitossa muitten munkkien\nkanssa soimaamaan Klemetti-isää, kohta kun hän myös alkoi puhua itse\nhengellisenkin säädyn ylpeydestä, oppimattomuudesta sekä ylellisyydestä\n-- kuinka he ovat vallanhimoiset, kuinka tahtovat hallita muitten\nihmisten omaatuntoa ja enentää maallista rikkauttansa\".\n\n\"Jumalan tähden, Katri\", varoitti isä, \"älä puhu niin että se kuuluu\nulos. Äänes tulee yhä kovemmaksi ja puhees yhä katkerammaksi -- sinun\nsilmäsi oikein säihkyvät. Tämä kiivautesi asioissa, jotka eivät sinua\nollenkaan koske, on syynä että pahat ihmiset mainitsevat sinua tuolla\ninhottavalla ja vaarallisella väärä-uskolaisen nimellä\".\n\n\"Tiedättehän te etten puhu muuta kuin totta\", sanoi Katri; \"senhän te\nolette itsekin monta kertaa myöntäneet\".\n\n\"En, sen neulani ja vuohennahkaini kautta vannon!\" vastasi hanskuri\nkiireesti. \"Tahtoisitko että tunnustaisin semmoista, jonka kautta voin\nmenettää maani ja tavarani, jäseneni ja henkeni? Täysi valta on nyt\nannettu tutkijakunnalle, jonka tulee ottaa kiinni ja tutkia kaikki\nväärä-uskoiset; sillä väärä-uskoisuuden syyksi luetaan kaikki nyky-ajan\nmylläkät ja pahanteot. Paras siis, tyttöseni, on pitää kielensä\nhampaitten takana. Minä kokonaan yhdyn noihin vanhan runoniekan\nsanoihin:\n\n    \"Miete on vapaa, mut sana on orja;\n    Siks sinä kielesi hoida ja korjaa\".\n\n\"Se neuvo nyt jo tulee liika myöhään, isä\", vastasi Katri, vaipuen alas\ntuolille isänsä sängyn vieressä. \"Tämmöisiä sanoja on jo ennenkin\nkuultu, ja se kanne on tullut nostetuksi Perth'in porvaria, Simo\nHanskuria vastaan, että hän on pitänyt pilkallisia puheita pyhän kirkon\nopinkappaleista -- --\"\n\n\"Se on vale\", keskeytti häntä Simo ukko, \"niin totta kuin minä itseäni\nneulalla ja veitsellä elätän! En ole koskaan ollut niin hupsu, että\nolen puhunut asioista, joita en ymmärrä\".\n\n\"Ja on soimaellut kirkon voideltuja, niin munkkeja kuin muitakin\npappeja\", jatkoi Katri.\n\n\"Sitä en tahdo kieltää\", virkkoi hanskuri; \"yksi ja toinen joutava sana\non saattanut luiskahtaa suustani olut-haarikan tai viinipullon ääressä,\ntai oikein luotettavassa seurassa. Mutta muuten ei ole kieleni niitä,\njotka saattavat päänsä vaaraan\".\n\n\"Niin te luulette, isä kulta. Mutta mitättömätkin puheenne on tulleet\nväijytyiksi, viattomimmatkin sananne väärennetyiksi, ja te olette nyt\nkanteen alaisna häijynä kirkon sekä hengellisen säädyn pilkkaajana sekä\nseuranpitäjänä irstaisten, kevytmielisten veitikkain, semmoisten kuin\nOlivier Proudfute-vainajan, Heikki Sepän sekä muitten kanssa. Ja ne\nkaikki sanotaan Klemetti-isän puoluelaisiksi, jota syytetään\nseitsemästä pahasta väärästä-opista ja tavoitellaan sanoilla sekä\npeitsillä, koska häntä tahdotaan kuolemaan tuomita. -- Mutta sitä\",\nsanoi Katri, laskeutuen polvilleen ja luoden silmänsä taivaasen päin,\nniin että hän tuli aivan noiden kauniitten pyhäin neitsyitten kuvain\nkaltaiseksi, joita taide on saanut niin monta katolisen uskon kautta,\n\"sitä he eivät voikaan tehdä. Hän on päässyt pyytäjäin verkoista -- ja,\nJumalan kiitos, minä olen siihen ollut apuna\".\n\n\"Sinäkö apuna, tyttö? -- Oletko hullu?\" huusi hämmästynyt hanskuri.\n\n\"En suinkaan kiellä sitä, joka on suuri kunniani\", vastasi Katri.\n\"Minun käskystäni tuli Conachar tänne miesjoukon kanssa ja saattoi pois\nKlemetti-ukon, joka nyt on kaukana Vuoriston rajan takana\".\n\n\"Voi sua ajattelematonta -- onnetonta lastani!\" valitti hanskuri,\n\"oletko sinä uskaltanut auttaa pakoon väärä-uskoisuudesta syytettyä, ja\nkutsua aseellisia Vuorelaisia tänne, laillista tuomiota meidän\nkaupungissamme estämään? Voi! Olethan siinä rikkonut niin hyvin kirkon\nkuin myös valtakunnan lakia. Mitä -- mitä meistä tulisi, jos se olisi\ntietty?\"\n\n\"Se on tietty, isä kulta\", virkkoi tyttö lujasti, \"se on tietty\nniillekin, jotka ovat kiivaimmat sitä tekoa kostamaan\".\n\n\"Se on vaan turha luulo, Katri, tai joku noiden ulkokultaisten pappien\nja nunnien kuje. Eihän se ollenkaan sovi yhteen sen kanssa, että vielä\njuuri äsken olit niin iloisesti taipuvainen naimaliittoon Heikki Sepän\nkanssa\".\n\n\"Voi, isä kultani, muistakaa kuinka silloin olin hämmästynyt ja\nsäikähtynyt tuosta huhusta että hän oli tapettu, ja kuinka iloisesti\nhämmästynyt että tapasin hänet elävänä. Älkää siis kummastuko, jos\nsilloin, teidän luvallanne, tulin sanoneeksi enemmän kuin mitä kylmä\njärki olisi sallinut. Enkä silloin vielä tietänytkään pahinta, vaan\nluulin että vaaraa oli liioiteltu. Mutta eilen havaitsin peloittavalla\ntavalla toivoni turhaksi. Nunnaluostarin abbedissa tuli tänne\nDominikolais-munkin kanssa. He näyttivät minulle Skotlannin kuninkaan\nsuurella sineetillä vahvistetun valtuuskirjan, joka antaa täyden vallan\netsimään ja rankaisemaan kaikkea väärä-uskoisuutta. He näyttivät\nminulle teidän nimenne sekä omani luettelossa epäluulon-aiaisista\nihmisistä. Ja kyyneleillä, todellisilla kyyneleillä abbedissa minua\nkehoitti, että pelastaisin itseni kauheasta kohtalosta joutuisalla\nturvapaikan hakemisella hänen luostarissaan. Ja munkki lupasi, että\nteillekään ei tehdä mitään pahaa, jos siihen suostutte\".\n\n\"Paholainen vieköön molemmat krokodili-kyyneleineen!\" sanoi hanskuri.\n\n\"Voi\", sanoi Katri, \"ei parkumisesta eikä vihastuksesta tule meille\nsuurta apua. Mutta näettehän te nyt että nykyinen pelkoni ei ole\nperätön\".\n\n\"Pelkosi! -- johan me olemme huutavassa hukassa! -- Voi, voi, minun\najattelematon lapseni, missä oli silloin sinun varovaisuutesi, kun\nsiihen paulaan menit?\"\n\n\"Kuulkaa minua, isä\", sanoi Katri. \"Onhan vielä yksi pelastuskeino\ntarjona, se keino, jota monta kertaa olen ehdoittanut ja johon monta\nkertaa turhaan olen pyytänyt teidän suostumustanne\".\n\n\"Kyllä mä ymmärrän -- luostari\"; sanoi hanskuri. \"Mutta Katri, mikä\nabbedissa uskaltaisi -- -\"\n\n\"Sen voin selittää teille, isä, ja samassa myös näyttää teille\nsyyn, minkätähden olen näyttänyt niin häilyväiseltä päätöksissäni,\nettä siitä olen ansainnut moitetta teiltä sekä muilta. Meidän\nrippi-isämme, vanha Franciscus-isä, jonka teidän käskystänne valitsin\nDominikolais-luostarista -- --\"\n\n\"Niin oikein\", keskeytti häntä hanskuri. \"Minä sinulle annoin sen\nneuvon ja käskyn, saadakseni sen huhun vaikenemaan, että omatuntosi\nkokonaan oli Klemetti-isän johdon alla\".\n\n\"No niin, tämä Franciscus-isä on monta kertaa yllyttänyt ja narrannut\nminua puhelemaan semmoisista asioista, joissa hän arveli saaneeni\njonkunlaista opetusta karthausilaiselta saarnamieheltä. Jumala suokoon\nminulle sokeuteni anteeksi! Minä puutuin siihen paulaan, puhuin hänelle\npeittämättä, ja koska hän vaan lempeästi vastusteli, niinkuin se, joka\nitsekin on taipumaisillaan, niin puolustin usein innokkaasti niitä\noppeja, joita itse lujasti uskon todeksi. Rippi-isäni ei näyttänyt\noikeata luonnettansa eikä ilmoittanut salaista tarkoitustansa, ennen\nkuin oli saanut minulta tietää kaikki, mitä minulla oli puhuttavaa.\nSilloin hän uhkasi minulle rangaistusta täällä maan päällä sekä\nijankaikkista kadotusta. Jos hän olisi ainoasti minua itseäni uhannut,\nolisin pysynyt lujana; sillä heidän julmuutensa täällä maan päällä\nolisin kestänyt enkä usko heillä olevan mitään valtaa tämän elämän\ntuolla puolella\".\n\n\"Jumalan tähden!\" sanoi hanskuri, joka oli melkein hulluksi\ntulemaisillaan tuskasta, kun jokaisen uuden sanan kautta yhä selvemmin\nnäki kuinka kauheassa vaarassa hänen tyttärensä oli; \"varo ettet\npilkkaa pyhää kirkkoa. -- Sen kädet ovat yhtä väkevät lyömään kuin sen\nkorvat tarkat kuulemaan\".\n\n\"Omasta puolestani\", sanot Perth'in Kaunotar, jälleen ylös katsoen, \"ei\nnuot uhatut ilmiannot olisi minua suuresti peloittaneet; mutta kun he\nsanoivat sekoittavansa teidätkin, isä rukka, siihen samaan syytökseen,\nsilloin, sen tunnustan, minä säikähdyin ja rupesin hieromaan sovintoa.\nKoska Martta abbedissa Elchon luostarista on minun äitini sukulainen,\nilmoitin hänelle tuskani ja sain häneltä sen lupauksen, että hän ottaa\nminut luostariinsa, jos minä, luopuen maallisesta rakkaudesta sekä\nnaimistoivoista, tahdon pukeutua nunnanhuntuun. Hän oli, sen arvaan,\npuhunut siitä Franciscus-isän kanssa, ja molemmat minulle nyt lauloivat\nsitä samaa virttä. 'Jos jäät maailmaan', sanoivat he, 'niin sinä\nyhdessä isäs kanssa tulet väärä-uskoisena tuomittavaksi -- pukeu\nnunnanhuntuun, niin teidän molempien hairautenne annetaan anteeksi ja\nunohdetaan'. -- Eivät he edes vaatineet mitään julkista luopumista\nuskostamme; piti kaikki olla kuitti, kunhan minä menen luostariin\".\n\n\"Kyllä kai -- kyllä kai\", sanoi Simo ukko. \"Vanhaa Hanskuria pidetään\nrikkaana, ja koko hänen rikkautensa seuraisi hänen tytärtään Elchon\nluostariin, jos ei Dominikolaiset kenties vaatine itselleen jotain\nosaa. Vai siksi sinä pyrit luostariin -- siksi et tahtonut suostua\nHeikki Sepän kosimisiin?\"\n\n\"Niin, isäni, siihen minua kaikilta haaroilta työnnettiin, eikä ollut\nminun omakaan mieleni juuri vastahakoinen. Ritari Ramorny uhkasi\nminulle nuoren prinssin väkevää kostoa, jos yhä vielä vastustaisin\nhänen ilkeitä pyyntöjänsä -- ja mitä Heikki-parkaan tulee, olen vasta\njuuri nykyään, suureksi ihmeekseni, huomannut -- että -- että kuitenkin\nenemmän rakastan hänen hyviä puoliansa, kuin vihaan pahoja. Ja voi,\nse huomaus vaan nyt tekee luopumisen maailmasta minulle vielä\nvaikeammaksi, kuin koska luulin että vaan kaipaisin teitä!\"\n\nHän antoi päänsä vaipua käden nojaan ja itki katkerasti.\n\n\"Se on kaikki hullutusta\", sanoi hanskuri. \"Ei ole koskaan pulaa niin\npahaa, ettei älykäs mies siihen neuvoa keksisi, kunhan vaan sitten\nuskaltaa sen toimeen panna. Täällä ei ole koskaan ollut semmoinen maa\nja kansa, jota papit olisivat saaneet estämättä hallita Roman paavin\nnimessä. Jos he tahtovat rangaista jokaista kunnon porvaria, joka sanoo\nettä munkit ovat kullalle ahneet ja että usean hengellisen miehen elämä\nhäpäisee heidän saarnaamaansa oppia, niin tosiaan tulee Tapani\nSmotherwell'ille kätten mahtain työtä. Ja jos kaikki tyttö-hetukat,\njotka mielellään kuultelevat rakastetun saarnaajamunkin väärää oppia,\novat maailmasta pois erotettavat, niin täytyy rakentaa nunnaluostarit\nsuuremmiksi ja ottaa uusia nunnia vastaan huokeammilla ehdoilla kuin\ntähän asti. Hyvät, muinaiset kuninkaamme ovat monesti puolustaneet\netu-oikeuksiamme itse paaviakin vastaan, ja kun hän yritti sekaantua\nvaltakunnan maallisiin asioihin, oli kohta Skotlannin parlamentti\nvastassa, joka puhui hänelle suunsa puhtaaksi kirjeellä, mikä olisi\nkultakirjaimilla kirjoitettava. Olen minäkin omin silmin nähnyt sen\nkirjeen, ja vaikken sitä osannutkaan lukea, niin jo sydämeni sykähti\nilosta, kun näin korkea-arvoisten piispain sekä jaloin, uskollisten\nvapaaherrain sineetit, jotka siitä riippuivat. Ei sinun olisi pitänyt\npitää tätä asiaa salassa itseksen; mutta ei ole nyt sopiva moittimisen\naika. Mene nyt alas ja hanki minulle vähän ruokaa. Minä käyn kohta\nhevosen selkään ja lähden meidän herramme ylituomarimme luokse, neuvoa\nsaamaan, ja toivon samassa myös turvaa saavani sekä häneltä että\nmuiltakin jalosydämisiltä Skotlannin herroilta, jotka eivät ole\nsallivat rehellistä miestä sorrettavaksi jonkun joutavan sanasen\ntähden\".\n\n\"Voi, hyvä isäni!\" sanoi Katri, \"juuri tätä teidän tulisuuttannehan\nminä pelkäsinkin. Minä tiesin, että, niin pian kuin olisin tuskani\nteille valittanut, siitä oli nouseva tulta ja tappelua, ikäänkuin\nuskonto, jonka meille rauhan herra on lähettänyt, ainoasti sopisi\neripuraisuuden äidiksi. Ja siksi tahtoisin mieluummin nyt -- nytkin --\nluopua maailmasta ja suruineni vetäytyä pois Elchon nunnien joukkoon,\njos te vaan sallitte minun uhrata itseni. Mutta, isä -- lohduttakaa\nvaan sitten Heikki-parkaa, kun me olemme ijäksi erotetut -- ja puhukaa\nhänelle, ettei hän -- ettei hän -- kovin suutu minulle. -- Sanokaa\nhänelle, ettei Katri nyt enää koskaan ole tekevä hänelle kiusaa\ntorumisellaan, vaan ainoasti aina rukoileva hänen puolestansa\".\n\n\"Onpa tuolla tyttösellä kieli, joka saisi vedet nousemaan\nSaraceniläisenkin silmiin\", virkkoi hanskuri, jonka omatkin silmät\nolivat yhtä täynnä kyyneleitä kuin Katrin. \"Vaan enpä minä sittenkään\ntaivu, vaikka nunna ja munkki ovat ruvenneet yhteen liittoon,\nryöstääkseen ainoata lastani minulta. -- Mene nyt, tyttäreni, pois,\nettä saan vaatteet päälleni, ja ole valmis tottelemaan mitä  minulla\ntulee olemaan käskettävää sinun turvallisuutesi tähden. Pane itselles\nkokoon vähän vaatteita sekä mitä muuta kalliimpaa sinulla lienee. Ota\nsitten myös tuon Heikki-paran lahjoittaman rautakirstuni avaimet, ja\njaa siinä tallella olevat kullat kahteen osaan -- pistä toinen puoli\njohonkuhun kukkaroon omaksi tarpeekses, toinen puoli tuohon tikattuun\nvyöhön, jonka olen ommellut matkoja varten. Näin on meillä\nkumpaisellakin mistä ottaa, jos kova onni meidät erottaisi -- ja siinä\ntapauksessa rukoilen että Luojan lähettämä tuuliaispää tempaisi\nlakastuneen lehden vaikka minne, vaan säästäisi tuoreen! -- Käske että\nratsuni kohta paikalla satuloitaisiin, ja valmistettakoon myös se\nvalkoinen tasajuoksuri, jonka eilen ostin sinulle, siinä toivossa\nettä saisin nähdä sinun sillä ratsastavan St. Johanneksen kirkolle,\neukko- ja piika-kansat perässäs, niin iloisena morsiamena kuin suinkin\nmikään, joka ikinä on kirkon pyhän kynnyksen yli astunut. Mutta mitä\napua näistä loruista! -- Mene nyt vaan, ja muista, että pyhätmiehet\naina paraiten auttavat niitä, jotka myös itse tahtovat auttaa\nitseään. Ei sanaakaan enää -- mene vaan, sanon ma -- ei nyt mitään\ntottelemattomuutta. Tyynellä saattaa perimies sallia pienen poikasen\nleikillään pidellä peräisintä; mutta -- niin totta kuin sielulleni\nautuutta toivon! -- kun myrsky riehahtaa ja laineet kuohahtavat, niin\nhän siihen tarttuu omin käsin. -- Mene nyt, ei sanaakaan enää!\"\n\nKatri läksi ulos isänsä käskyä paraan taitonsa mukaan täyttämään. Ukko\nhanskuri oli kyllä lempeä luonteeltaan ja suuresti mieltynyt lapseensa,\njonkatähden joskus näkyi antavan vallan ja ohjat tyttärensä käsiin;\nmutta jos asianhaarat tahtoivat tyystimpää kotikuria, niin hän taas,\nsen Katri tiesi, hyvinkin ankarasti harjoitti isän valtaa ja vaati\nlapsensa kuuliaisuutta.\n\nSillä aikaa kuin kaunis Katri näin oli toimittamassa mitä isänsä oli\nmäärännyt, ja kuin kunnon vanha hanskuri kiireesti puki päällensä,\nsuoriutuen matkalle, kuului yht'-äkkiä lähenevä hevosenkavioin kopina\nheidän ahtaalta kadultansa. Ratsumies oli peittänyt itsensä viittaansa,\njonka kaulus oli vedetty niin ylös, ettei alapuoli kasvoista näkynyt;\nlakki samaten oli vedetty alas otsalle, ja sen leveä sulkanen peitti\nkasvoin yläpuolen. Ratsumies hyppäsi maahan, ja vanha Dorothea tuskin\nvielä oli kerjinnyt vastatakaan hänen kysymykseensä, ilmoittaen että\nhanskuri oli makuukamarissaan, niin vieras jo astui rappusista ylös ja\ntuli hanskurin huoneesen sisään. Simo hämmästyi ja säikähtyi, sillä hän\nluuli tämän aikaisen kävijän oikeuden palvelijaksi, joka tuli häntä\ntyttärineen oikeuteen viemään; mutta hänen rintansa helpoittui kohta,\nkun vieras oli riisunut lakin päästään ja vetänyt pois kauluksen\nkasvoiltansa. Sillä nyt hanskuri tunsi kauniin Perth'in kaupungin\nritarillisen ylituomarin, jonka käynti, sattui se mihin aikaan hyvänsä,\noli tavattoman suuri kunnia. Mutta tähän päivän aikaan se yhtähyvin oli\nvallan kummastuttava, ja, asianhaaroihin katsoen, myös vähän\npeloittava.\n\n\"Ritari Charteris!\" sanoi hanskuri. \"Näin suuren kunnianko te osoitatte\nköyhälle palvelijallenne?\"\n\n\"Hist!\" varoitti ritari; \"ei nyt ole joutaviin kohteliaisuuksiin aikaa.\nMinä tulin tänne siitä syystä, kun mies välistä on itse luotettavin\nsanansaattajansa, enkä nyt voi viipyä täällä kauemmin kuin sen verran\nvaan, että neuvon sinua, kunnon hanskuri, pakenemaan. Sillä tänäpäivänä\ntulee valtioneuvostossa vangituskäsky annettavaksi sinua sekä tytärtäsi\nvastaan, jotka olette väärä-uskoisuudesta syytetyt. Viipymisen täällä\nsaisitte varmaan maksaa vapaudellanne, kenties myös hengellänne\".\n\n\"Olen minäkin jo saanut kuulla jotain siitä\", sanoi hanskuri, \"ja olin\nnyt juuri lähdössä Kinfauns'iin, selittämään että olen aivan viaton\ntuohon hävyttömään kanteesen, sekä pyytämään teiltä, korkea herra,\nneuvoa ja suojaa\".\n\n\"Sinun viattomuudestasi, Simo veikkonen, ei ole tuleva sinulle suurta\napua, koska tuomarilla on ennestään omat luopumattomat luulonsa\nasiasta. Minun neuvoni olisi siis, sanalla sanoen, että lähtisit\npakoon, parempia aikoja odottamaan. Mitä minun suojaani tulee, täytyy\nmeidän odottaa siksi kun tuuli kääntyy; silloin vasta on siitä oleva\nsinulle jotain apua. Mutta jos vaan voit jossain piileskellä muutamia\npäiviä tai viikkoja, niin on varma uskoni, että valta jälleen on\nluiskahtava pois noilta hengellisiltä herroilta, jotka nyt yksissä\nneuvoin Albanyn herttuan kanssa kujeilevat hovissa ja huutavat\nkristityn opin väärennystä ainoaksi syyksi meidän maamme nykyiseen\nonnettomuuteen, jolla puheella ovat saaneet kuninkaan kokonaan\nkynsiinsä. Tätä nykyä on Robert kuningas antanut heille täyden\nvaltuuskirjan väärä-uskoisia etsimään ja tuomitsemaan; onpa hän myös\nsen lisäksi suostunut siihen, että paavi on määrännyt Henrik Wardlaw'in\nSt. Andrews'in arkkipiispaksi sekä Skotlannin ylipaimeneksi. Näin on\nhän siis Romalaisen käsiin antanut pois Skotlannin kirkon vapaudet ja\netuudet, joita hänen edeltäjänsä, hamasta Malcolm Canmoren ajoista\nasti, olivat niin urhoollisesti puolustaneet. Ennenpä olisivat hänen\nuljaat esi-isänsä allekirjoittaneet liiton itse Paholaisen kanssa, kuin\ntämmöisessä asiassa taipuneet Romalaisen liikoihin vaatimuksiin!\"\n\n\"Voi, voi, ja mistä apua siihen saattaa tulla?\"\n\n\"Ei mitään muuta, vanha ystäväni, kuin että pian saadaan vallankumous\naikaan hovissa\", sanoi ritari Charteris. \"Kuninkaamme on niinkuin\npeili, jossa ei itsessään ole mitään valoa, vaan joka yhtä mieluisasti\nheijastaa vaikka mitä valoa hyvänsä, mikä milloinkin sattuu sen eteen.\nOnpa asia tämmöinen, että Douglas'in kreivi, vaikka muuten yhdessä\nliitossa Albanyn herttuan kanssa, on aivan vastahakoinen noiden nyt\nvallitsevain pappien liioille vaatimuksille, sillä hän oli riidassa\nheidän kanssaan, sen vuoksi kun hänen joukkonsa kävi väkinäisesti\nmajailemassa Arbroath'in luostarissa. Hän on nyt pian palaava vielä\nmahtavampana entistänsä, sillä huhu käy, että hän on ajanut March'in\nkreivin pakoon. Hänen palattuaan on maailma täällä muuttuva; sillä\nhänen läsnä-olonsa on pitävä Albanyn herttuan kurissa. Sen lisäksi\naikovat monet aatelisherrat -- minäkin niiden joukossa, niinkuin meidän\nkesken puhuen, sinulle voin ilmoittaa -- ruveta liittoon Douglas'in\nkanssa yhteisten oikeuksiemme puolustukseksi. Sinun maanpakolaisuutes\non siis loppuva samassa kun hän tulee hoviin takaisin. Sinun pitäisi\nnyt vaan vähäksi aikaa etsiä itselles joku piilopaikka\".\n\n\"Mitä siihen tulee\", sanoi hanskuri, \"ei minulla ole mitään hätää; sillä\nminulla on täysi oikeus vaatia suojaa tuolta Vuorelais-päälliköltä,\nGilchrist Mac-Ian'ilta, Duhele-clan'in hallitsijalta!\"\n\n\"No, jos sinä hänen viittansa alle suojaan voit päästä, niin et\ntarvitse mitään muuta turvaa -- ei minkään Alankomaan maallisen tai\nhengellisen tuomarin käsi ylety Vuoriston rajan yli\".\n\n\"Mutta tyttäreni, jalosukuinen herra ritari -- minun Katrini?\" sanoi\nhanskuri.\n\n\"Vie hänet mukaasi, veikkonen. Kauraleipä on vaan pitävä hänen kauniit\nhampaansa valkoisina, vuohen maito on taas punaava hänen poskensa,\njoista tämä nykyinen pelko on veret pois-ajanut. Ja kelpaapa Perth'in\nKaunottarenkin nukkua levollisesti Vuoriston sanajaloista tehdyllä\nvuoteella\".\n\n\"Epäilykseni ei, jalo herra, tulekaan semmoisista mitättömistä syistä\",\nvirkkoi hanskuri. \"Katri on vaan halvan porvarin tytär, eikä ole\nliikaan ylellisyyteen ruoan tai asunnon suhteen tottunut. Mutta\nMac-Ian'in poika on monta vuotta asunut minun katokseni alla, ja --\ntäytyyhän se tunnustaa -- olen ma havainnut hänen katselevan tytärtäni\n-- Katri on melkein kuin Heikki Sepän kihlattu morsian -- semmoisilla\nsilmillä. -- -- Ja vaikka en siitä täällä kotona, Curfew-kadun\nvarrella, juuri liioin huolinut, niin se minua hiukan peloittaisi\ntuolla Vuoriston laaksoissa, missä minulla ei ole yhtään ainoata\nystävää, ja Mac-Ian'illa monta\".\n\nRitarillinen ylituomari vastasi tähän selitykseen pitkällä\nvihellyksellä. \"Hyh, hyh! -- No, koska asia on semmoinen, neuvoisin\nsinua lähettämään tyttäresi Elchon luostariin, jonka abbedissa, jos\noikein muistan, on teille sukua. Niin tosiaan, niinhän se itsekin sanoi\nminulle olevansa, lisäten vielä, että hänellä on suuri rakkaus Katriin\nsekä kaikkiin, mitkä sinun omaisiisi kuuluu, Simo\".\n\n\"Kyllä mar', jalo herra, sen uskon, että abbedissalla on meihin\nsemmoinen rakkaus. Totta hän mielellään ottaisi huostaansa tyttäreni\nsekä kaikki varani ja tavarani päälliseksi. -- Onpa mar' vaan hänen\nrakkautensa hiukan kiinteistä laatua, eikä juuri enää taitaisi\nhellittää käsistänsä tyttöstäni eikä hänen myötiäisiään\".\n\n\"Hyh, hyh!\" vihelsi taas Kinfauns'in herra. \"Thanen risti auttakoon! --\nonpa tää aika sekava vyyhti selittää, veikkonen. Vaan eipä kuitenkaan\nsaa tulla sanotuksi, että kauniin Perth'in kaupungin kaunein neitonen\nsuljettiin luostariin, aivan kuin veroksi vietävä kana vasuun, juuri\nvähää ennen kun hänen piti mennä vihille meidän uljaan porvarin Wynd'in\nHeikin kanssa. Se ei saa tulla sanotuksi, niin kauan kuin minulla on\nmiekka vyölläni, kannustimet kantapäissäni, ja niin kauan kuin minua\nsanotaan Perth'in ylituomariksi\".\n\n\"Mutta mikäs neuvoksi, jalo herra?\"\n\n\"Meidän pitää kaikkein ottaa joku osa vaarasta päällemme. Tule nyt vaan\nja laita itses sekä tyttäres hevosen selkään. Te saatte seurata minun\nkanssani, ja saapas nähdä kuka silloin uskaltaa teihin karsaasti\nkatsahtaa. Vangituskäsky sinua vastaan ei ole vielä kirjoitettu, ja jos\nhe lähettävät Kinfauns'iin jonkun oikeudenpalvelijan, jolla ei ole\nkuninkaan oma-allekirjoittama käsky muassa, niin -- sen vannon Punaisen\nRosvon sielun kautta! -- sille semmoiselle sanansaattajalle minä syötän\nhänen tuomansa kirjeen vaksineen, pärmineen, suuhun. Hevosen selkään,\nhevosen selkään vaan nyt! Ja sinä kaunottareni\", lisäsi hän, kääntyen\nKatrin puoleen, joka juuri samassa astui sisään,\n\n    \"Hevosen selkään vaan, ja älä pelkääkään,\n    Kartta[31] onpi, siis ei hätääkään!\"\n\n\"Nyt on minulle\", virkkoi hyväntahtoinen ylituomari, \"juohtunut mieleen\nkeino, jolla voin viikon tai parin ajaksi suojata teitä molempia\nvihollistenne ilkeydestä, ja sillä välin, niin toivon varmaan, on\nmaailman näkö hovissa taas muuttuva. Mutta siksi että paremmin\ntietäisin arvata, mitä tulee tehdä, pyytäisin sinua, Simo veikkonen,\nminulle suoraan selittämään, minkälaisissa tekemisissä olet ollut\nGilchrist Mac-Ian'in kanssa, koska sinä häneen niin lujasti luotat.\nOlethan sinä muuten tarkasti kuuliainen meidän kaupungin asetuksille ja\ntiedät myös kuinka ankarien rangaistusten uhalla niissä on kielletty\nkaikkia porvareita olemasta salaliitossa ja yksissä neuvoissa Vuoriston\nheimokuntain kanssa\".\n\n\"Kyllä se on totta, jalo herra. Mutta tiedättehän te myös, että meidän\nammattikunnallamme, joka työssämme tarvitsee nautain, peurain sekä\nmuitten eläväin nahkoja, on etuoikeus ja lupa olla asioissa\nVuorelaisten kanssa, koska he paremmin kuin mitkään muut voivat hankkia\nnuo aineet, joilla me ammattiamme voimassa pidämme kaupungin suureksi\nhyödyksi. Siitä on tullut että minulla on ollut paljon tekemistä\nnoitten ihmisten kanssa. Ja voinpa panna sieluni autuuden pantiksi,\nettei missään voi löytää rehellisempiä, kunniallisempia asiaveljiä,\neikä missään miehiä, joiden kanssa asioidessa voipi helpommin ansaita\nrehellisesti saadun penninsä. Olen ma aikanani useammat kerrat käynyt\npitkillä matkoillakin Vuoriston syrjäisimmillä sydänmailla heidän\npäällikköinsä luvatun turvan nojassa; enkä ole missään muualla nähnyt\nkansaa, joka olisi uskollisempi sanalleen, jos kerran olet saanut\nheidät sulle jotain lupaamaan. Ja mitä erittäin Gilchrist Mac-Ian'iin\ntulee, niin hän kyllä on hiukan liian hätäinen ihmisiä tappamaan ja\ntaloja polttamaan, kun hänellä on veriviha jonkun kanssa; mutta muuten\nen ole missään nähnyt miestä, joka vaeltaisi oikeampaa, suorempaa\ntietä\".\n\n\"Sinä puhut heistä parempaa kuin mitä ennen olen kuullut\", virkkoi\nritari Charteris; \"vaikka minullakin on ollut yhtä ja toista tekemistä\nnoitten Vuoriston maankulkijainten kanssa\".\n\n\"He ovat ihan toisenkaltaiset ystävilleen, toisenkaltaiset\nvihollisilleen, se teidän pitää huomata, jalo herra\", sanoi hanskuri.\n\"Oli se muuten, miten oli; mutta sattuipa että minulla oli tilaisuus\nkerta olla Gilchrist Mac-Ian'ille suureksi avuksi. Nyt on noin\nkahdeksantoista vuotta siitä, ja silloinkin oli sota Duhelen sekä\nChattan'in clan'ien välillä -- harvoinpa onkin heillä rauhaa keskenään\n-- ja edellistä kohtasi semmoinen teloitus, että heidän päällikkönsä,\nMac-Ian'in perhekunta melkein sukupuuttoon hävitettiin. Seitsemän hänen\npoikaansa sai surmansa tappelussa tai tappelun jälkeen; hänen itse\ntäytyi lähteä pakoon; hänen linnansa valloitettiin ja poltettiin\nporoksi. Hänen vaimonsa, joka silloin juuri oli pian synnyttävä, pakeni\nmetsään yhden uskollisen palvelijan sekä hänen tyttärensä seurassa.\nSiellä hän suuressa surussa ja vaivassa synnytti pojan; ja koska äiti\nkurjassa tilassaan ei jaksanut imettää lastansa, niin tätä syötettiin\nmetsäkauriin maidolla, joka elävä palvelijan oli onnistunut saamaan\nelävältä kiinni paulalla. Vasta monta kuukautta myöhemmin Mac-Ian,\ntoisessa tappelussa mainittuin villien heimokuntain välillä, vuorostaan\nvoitti vihollisensa ja valloitti menetetyn maansa takaisin.\nSanomattomalla riemulla kuuli hän silloin, että hänen vaimonsa sekä\nlapsensa vielä olivat elossa; sillä ei hän ollut toivonut enää koskaan\nsaavansa nähdä heistä muuta kuin valjenneet luut, sen perästä kun sudet\nja metsäkissat olivat niistä kaikki lihat poiskalunneet.\n\n\"Mutta yleinen voimallinen taikaluulo, jommoisia tuossa oppimattomassa\nkansassa on niin paljon, esti päällikköä kuitenkin täydesti nauttimasta\nsitä iloa, että hänen ainoa poikansa oli pelastunut. Vanha ennustus\nkävi kansassa, että heimokunnan valta oli raukeava pojan kautta, joka\noli rautatammipensaan juuressa syntynyt ja valkoisen metsäkauriin\nmaidolla imetetty. Tämä ennustus pahaksi onneksi sopi tismalleen\npäällikön ainoaan, elossa olevaan poikaan; ja clan'in vanhimmat\nvaativat siis, että poika taikka tapettaisiin, taikka kumminkin\nvietäisiin pois kauas heimokuntansa alueelta ja kasvatettaisiin\nsukuperästänsä tietämättä. Gilchrist Mac-Ian'in täytyi suostua; hän\nvalitsi jälkimmäisen ehdon ja lapsi kasvatettiin Conachar'in nimellä\nminun kodissani. Ensin oli aikomus kokonaan salata häneltä kuka hän\noli ja mikä oikeus hänellä oli päästä lukuisan, sotaisan kansan\nhallitsijaksi. Mutta vuosien vieriessä kuolivat vähitellen nuot\nvanhimmat, joiden päätös oli ollut niin voimallinen, taikka myös\ntulivat he vanhuuttansa kykenemättömiksi yhteisiin asioihin osaa\nottamaan. Toiselta puolen Gilchrist Mac-Ian'in voima oli vahvistunut\nhänen onnellisten sotainsa kautta Chattan clan'ia vastaan, joilla hän\njälleen oli saanut taistelevain heimokuntain vallan tasapainoon,\nniinkuin oli ollut laita ennen tuota onnetonta teloitusta, josta\nteille, korkea-arvoinen herra, jo kerroin. Kun hänen valtansa näin nyt\noli vahvalla pohjalla, tuli hänelle tietysti halu tuottaa ainoa\npoikansa takaisin luoksensa ja kotiinsa; siksi lähetin hänen käskystään\nmonta kertaa nuoren Conachar'in Vuoristoon. Tämä nuorukainen olikin\nikään kuin luotu, kauniisen näköönsä ja uljaasen ryhtiinsä nähden,\nisänsä sydäntä ihastumaan. Viimeinkin mahtoi poika arvata syntyperänsä\nsalaisuuden, taikkapa lienee joku sen hänelle ilmoittanut. Ja\nvastahakoisuus minun rehelliseen ammattiini, jota tuossa ylpeässä\nVuorelais-heitukassa aina oli ollut, rupesi nyt näyttämään itseänsä\njulkisesti. Enpä uskaltanut enää edes mitata hänen selkämystäänsä\nkepilläni, siinä pelossa että saisin siitä kohta puukonpistoksen --\ngaeliläiseksi vastaukseksi minun saksilaiseen moitteeseni. Silloin\nrupesi minun tekemään mieli päästä hänestä, varsinkin koska hän alkoi\nosoittaa liikaa mieltymystä Katriin, joka muka oli yrittänyt pestä\ntuota Mustalaista valkoiseksi ja opettaa Vuoriston metsäläistä\nihmistapoihin, ihmisenkaltaiseen armahtavaisuuteen. Hän tietää itsekin\nnyt mikä loppu siitä tuli\".\n\n\"Ei, isäni\", sanoi Katri; \"olihan se varmaankin vaan kristityn\nvelvollisuus, että yritin temmata palavan kekäleen pois tulesta\".\n\n\"Mutta ei suinkaan suurta viisautta\", vastasi isä, \"että milt'et\npolttanut sormiasi siinä semmoisessa työssä. -- Mitäs te, korkea herra,\nsiitä sanotte?\"\n\n\"Korkea herra ei suinkaan tahtoisi loukata Perth'in kaupungin\nKaunotarta\", virkkoi ritari Charteris, \"ja hän kyllä tuntee mainitun\nneidon sydämen puhtauden sekä totuuden. Mutta kuitenkaan ei hän voi\nolla arvelematta, että jos tuo metsäkauriin imettämä olisi ryppyinen,\nlaiha, vääräsääri ja punatukka, niinkuin moni Vuorelainen, jonka minä\nolen nähnyt, niin on suuresti epäiltävä, tokkahan Perth'in kaupungin\nKaunotar olisi ollut yhtä harras häntä kesyttämään. Ja jos Katri olisi\nollut yhtä vanha, ryppyinen ja koukkuselkäinen kuin se vanha ämmä, joka\ntän'-aamuna minulle oven avasi, niin panisin kultakannustimeni vetoon\nVuorelaisen pieksuparia vastaan, että tuo metsässä kasvanut\nkauriinpoika ei olisi suinkaan jäänyt saarnaa toistamiseen kuulemaan.\n-- Sinä naurat, Hanskuri, ja Katrin posket punastuvat närkästyksestä.\nOlkoon vaan menneeksi, vaan niin on maailman meno\".\n\n\"Se on tapa, jolla maailman ihmiset lähimmäistänsä tuomitsevat,\nkorkea-arvoinen herra\", vastasi Katri vähän tulistuneena.\n\n\"No, no, kaunis pyhimys, anna toki leikkipuhe anteeksi\", nauroi ritari;\n\"ja sinä, Simo, kerro meille kuinka tuo asia loppui -- Conachar viimein\narvattavasti karkasi pois Vuoristoon, eikö niin?\"\n\n\"Hän meni sinne takaisin\", sanoi hanskuri. \"Täällä Perth'issä kulki\npari, kolme vuotta eräs Vuorelainen, tuommoinen asiantoimittaja, joka\ntuli ja meni milloin milläkin tekosyyllä, mutta todentodella hän oli\nsanansaattajana Gilchrist Mac-Ian'in sekä nuoren Conachar'in eli\nEachin'in välillä -- tällä jälkimmäisellä nimellä häntä nyt mainitaan.\nSiltä Vuorelais-pojalta sain tietää, että 'valkean metsäkauriin\nkasvatin' maanpakolaisuus-tuomio oli uudestaan tullut heimokunnan\nkokouksen mietittäväksi. Conachar'in kasvatus-isä, Tammiston Torkil,\nvanha metsämies tuli kokoukseen kahdeksan poikansa kanssa, jotka ovat\npulskeimmat miehet koko clan'issa, ja vaati maanpakolais-tuomion\nkumoomista. Hänen sanansa olivat sitä vaikuttavammat, koska hän itsekin\noli _Taitschatar_ (tietäjä), niin että hänen luultiin olevan\ntekemisissä näkymättömän maailman kanssa. Hän vakuutti tehneensä\ntaikatempun, nimeltä _Tine-egom_; hän oli loitsinut esiin haltijan,\njolta pakoitti sen tiedon, että Eachin Mac-Ian oli ainoa mies, joka nyt\npian tulevasta taistelusta oli pääsevä eheänä, ilman verihaavaa eikä\nvammaa. 'Siksi', päätti Tammiston Torkil, 'on tämän kohtalon suojeleman\nnuorukaisen läsnä-olo taistelussa välttämättömän tarpeellinen voiton\nsaamiseksi. Siitä olen niin varma, että, jos ei Eachin seiso\nDuhelen-clan'in rivissä, en minä, hänen kasvatus-isänsä, eikä yksikään\nminun kahdeksasta pojastani ole nostava kättänsä tuossa taistelussa'.\n\n\"Tämä puhe nosti suuren pelästyksen, sillä noiden yhdeksän miehen\nluopuminen, jotka olivat vahvimmat koko heimokunnassa, olisi ollut\nsangen arveluttava seikka, varsinkin jos, niinkuin huhu kävi, asia oli\ntuleva ratkaistavaksi pienellä miesjoukolla kummallakin puolella. Tuo\nvanha taikaluulo valkean metsäkauriin kasvatista sai nyt vastapainon\nuudesta taikaluulosta. Tämän asian käytti nyt isä hyväkseen ja toi\nclan'in nähtäväksi esiin kauan piiloitellun poikansa, jonka vielä vähän\nlapsimainen, mutta kaunis, vilkas muoto, uljas ryhti ja liukkaat\nliikunnot ihastuttivat heimokunnan miehiä, niin että he ilolla\ntervehtivät hänet päällikkönsä pojaksi ja perilliseksi, Huolimatta\ntuosta hänen syntymäpaikkaansa sekä kasvatustapaansa koskevasta\nennustuksesta.\n\n\"Tästä kertomuksesta, jalo herra\", jatkoi Simo Hanskuri, \"te voitte\nhelposti nähdä, minkätähden omasta puolestani toivon ystävällistä\nkohtelua Duhele-clan'issa; ja myös saatatte nähdä, että Katrin vieminen\nsinne olisi sangen ajattelematon teko. Se siis, korkea-arvoinen herra,\non nyt minulla raskain huoleni\".\n\n\"Sen, kunnon hanskuri\", sanoi ritari Charteris, \"minä sitten sinulta\nhelpoitan, ja otan jonkun vaaran päälleni sinun sekä tyttäresi tähden.\nSukulaisuuteni Douglas'ien kanssa tekee, että minun sanani voipi jotain\nvaikuttaa kreivi Douglas'in tyttäreen Margareetaan, meidän vallattoman\nprinssimme Rothsayn herttuan hylättyyn puolisoon. Luota siihen, kunnon\nhanskuri, että sinun tyttäresi tämän rouvan palvelijain joukossa on\noleva yhtä hyvissä turvissa kuin muurin ympäröimässä linnansa.\nHerttuatar nyt pitää kovia Falkland'issa, linnassa, jonka Albanyn\nherttua, sen omistaja, on lainannut hänelle. En saata siellä luvata\nsinulle mitään huvitusta, kaunokaiseni; sillä Margareeta, Rothsayn\nherttuan puoliso, on onneton ja senvuoksi närkäs, röyhkeä, vaativainen.\nHän tietää itsekin kuinka vähän hänessä on miellyttävää, ja senvuoksi\nkadehtii niitä vaimoihmisiä, joissa sitä on. Mutta hän on luja\nlupauksissaan ja jalo sydämeltään, ja viskaisi papit ja paavitkin alas\nlinnansa muurin-ojaan, jos ne uskaltaisivat tulla vangitsemaan jotakuta\nhänen suojansa alaista. Siellä olet siis oleva hyvässä turvassa, vaikka\nkyllä puuttunee hauskuutta\".\n\n\"Enpä minä pyydäkään enempää\", virkkoi Katri; \"ja hartaasti kiitän\nteitä hyvyydestänne että tahdotte saattaa minut semmoisen suojan alle,\njoka on minulle niin suureksi kunniaksi. Jos herttuatar lieneekin\nröyhkeä, niin aion muistaa että hän on Douglas'in sukua, joten hänellä\non täysi oikeus ylpeillä niin paljon kuin suinkin jonkun ihmisen -- jos\nhän on närkäs, niin muistan että hän on minun suojelijani. Älkää olko\nenää huolissa minun puolestani, jalo herra, kun kerran olette\nsaattaneet minut sen korkean rouvan suojan alle. -- Mutta kuinka käynee\nminun isä-parkani, jonka täytyy mennä keskelle tuota villiä,\nvaarallista kansaa?\"\n\n\"Älä ole siitä milläskään, Katri\", sanoi hanskuri. \"Minä olen\nVuorelaisten pieksuihin ja vaippoihin niin tottunut kuin jos olisin\nniissä itsekin aina käynyt. Sitä vaan pelkään, että tuo ratkaiseva\ntappelu saattaisi tapahtua, ennen kuin taas saan palata pois heidän\nmaastaan; ja jos siinä tappelussa Duhele-heimo jää tappiolle, niin\nsaattaa suojelijoitteni häviö minullekin tulla turmioksi\".\n\n\"Siitäkin pidetään huolta\", virkkoi ritari Charteris; \"luota siihen,\nettä minä sun turvallisuuttasi valvon. -- Mutta kumman puolueen luulet\npääsevän voitolle?\"\n\n\"Totta puhuen, herra ylituomari, luulisin Chattan-clan'in jäävän alle.\nNuot yhdeksän Tammiston miestä ovat melkein kolmasosa Duhelen päällikön\njoukosta, ja ne ovat mainioita sankareita\".\n\n\"Ja sinun entinen oppipoikasi, tokkohan se pitänee paikkansa, vai mitä\nluulet?\"\n\n\"Hän on tuittupäinen kuin tuli, ritari Charteris\", vastasi hanskuri,\n\"mutta myös häilyväinen kuin vesi. Kuitenkin luulisin hänestä aikanaan\ntulevan urhoollisen miehen, jos saapi elää\".\n\n\"Mutta tätä nykyä on aina vielä tippanen valkean metsäkauriin maidosta\nhänen suonissaan, vai mitä, Simo?\"\n\n\"Hänellä ei ole vielä kokemusta, jalo herra\", sanoi hanskuri, \"eikä\ntarvinne mun selittääkään mainiolle soturille, semmoiselle kuin teille,\nettä meidän ensin pitää tottua vaaraan, ennen kuin sen kanssa voimme\nleikkiä laskea, niinkuin mielitietyn kanssa\".\n\nNäin puhellessaan he pian saapuivat Kinfauns'in linnaan, missä heille\nlyhyen levähdyksen jälkeen tuli ero, koska isän ja tyttären piti mennä\neri-turvapaikkoihin. Silloin vasta Katri, huomattuaan että isä\nhuolissaan tyttärensä puolesta oli kokonaan unohtanut ystävänsä,\nmainitsi Heikki Sepän nimen.\n\n\"Oikein, aivan oikein\", sanoi hanskuri hänelle, \"meidän tulee antaa\ntietoa tuumistamme\".\n\n\"Jättäkää se minun huolekseni\", virkkoi ritari Charteris, \"vaan en aio\nluottaa sanansaattajaan, enkä myös lähettää kirjettä; sillä, jos minä\nosaisinkin kirjoittaa semmoisen, hän ei kuitenkaan osaisi sitä lukea.\nHän kyllä nyt saa vähän aikaa olla murheissaan; mutta huomen-aamulla\nvarhain ratsastan Perth'iin ja vien hänelle tiedon aikeistanne\".\n\nNyt tuli eron hetki. Se oli katkera kyllä; mutta vanhan porvarin luja\nmiehuus sekä Katrin nöyrä tyytymys Jumalan sallimukseen tekivät sen\nkuitenkin helpommaksi kuin mitä olisi luullut. Hyvä ritari kiirehdytti\nhanskurin lähtöä, vaikka tosin ystävällisimmällä tavalla; menipä hänen\nhyvyytensä niinkin pitkälle, että hän tarjosi muutamia kultakolikoita\nlainaksi, joka tarjomus siihen aikaan, jolloin raha oli niin\nharvinainen, osoitti kaikkein suurinta huolenpitoa. Mutta hanskuri\nvakuutti itsellään olevan runsaasti rahaa varalla, ja läksi matkalleen\nluoteesen päin. Yhtä ystävällinen oli ritari Charteris myös kauniisen\nsukupuoleen kuuluvalle vieraalleen. Katri annettiin vanhan muijan\nhuostaan, joka piti emännyyttä hyvän ritarin talossa; hänen täytyi näet\nvielä viipyä useampia päiviä Kinfauns'issa, koska Tay-joella\npurjehtivalla venemiehellä, Kitt Henshaw'lla, johon ylituomari suuresti\nluotti ja jonka kuljetettavaksi hän tahtoi Katrin uskoa, oli ensin\nkaikellaisia viivykkeitä sekä esteitä.\n\nNäin erosivat isä ja tytär toisistaan tällä niin vaarallisella,\nhuolettavalla hetkellä, jona heitä uhkaavat vaarat ja vastukset\ntodenteolla olivat vielä suuremmat kuin mitä he itse edes tiesivät,\nniin että pelastuksen toivo oli sangen vähissä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\n    \"Nöyrästi Austin teki sen\". -- \"Vai teki niin?\n    No sitten samoin tehnee mullekin\".\n\n            Popen esipuhe Chaucer'in Canterburyn-tarinoihin.\n\nKertomuksemme jatkoa on meidän mukavin seurata sillä lailla, että\nlähdemme matkaan Simo Hanskurin kanssa. Ei ole aikomukseni tarkalleen\nosoittaa noiden molempain keskenään kiisteleväin clan'ien rajoja,\nvarsinkin kun ei edes historiatkaan tästä merkillisestä taistelusta\nniitä selvilleen mainitse. Olkoon siinä kyllin, kun sanomme\nChattan-clan'in alueen olleen avaran ja laajan, niin että se ulottui\nCaithness'iin sekä Sutherland'iin. Ylipäällikkönä oli heillä silloin\njälkimmäisen läänin mahtava kreivi, jolla siihen aikaan oli\nvaakunastaan otettu arvonimi _Nohr ar Chat_ (Suuri Kissa).\nChattan-clan'in liittokuntaan, näin yleisesti puhuen, kuuluivat siis\nmyös Keith'it, Sinclair'it, Gun'it sekä useammat muut mahtavat suvut.\nNe eivät kuitenkaan nyt ottaneet osaa tähän puheen-alaiseen taisteluun;\nse oli yksin-omaisena asiana sillä Chattan'ien osalla, joka asui\nPerth'in ja Inverness'in läänien avaroilla vuorimailla, siis nykyään\nVuoristoksi sanotun seudun suurimmassa osassa. Niinkuin kyllä tiedämme,\nkiistelee nytkin vielä kaksi laajaa sukua, jotka kumpikin epäilemättä\novat Chattan-clan'iin kuuluneet, Mac-Pherson'it sekä Mac-Intosh'it,\nsiitä, kumman päällikkö silloin oli johtajana tällä heidän suuren\nliittokuntansa haaralla ja kumpikin ovat viime aikoina ottaneet\nitselleen arvonimen Chattan-clan'in päällikkö. Lienee se miten lienee,\nainakin oli Badenoch'in seutu pesäpaikkana sillä liittokunnan haaralla,\njoka nyt puheena-olevaan taisteluun osaa otti.\n\nVielä hämärämmät ovat tietomme Duhele-clan'in liittokunnasta, syystä,\njoka edempänä tulee meille tietyksi. Muutamat tutkijat ovat arvelleet,\nniiden olleen samaa sukua kuin Mac-Kaytten lukuisa, mahtava heimo. Jos\nsiinä väittelyssä on perää, jota sopii epäillä, niin ovat Mac-Kayt\nsitten, Robert III:n hallituksen jälkeen paljon muuttaneet\nasuinpaikkojaan; sillä tätä nykyä he (clan'ina) asuvat Skotlannin\näärimmäisessä puhjoispäässä Ross'in ja Sutherland'in lääneissä. Emme voi\nsiis, niin selvästi kuin olisi suotava, määrätä tässä kerrottuin\ntapausten tannerta. Olkoon siinä kyllä, että hanskuri matkusti luodetta\nkohti, yhden päiväyksen Breadalbanen alueesen päin, ja sieltä\nhän toivoi pian saapuvansa siihen kartanoon, missä Gilchrist\nMac-Ian, Duhele-clan'in päällikkö ja Simon kasvatin, Conachar'in\nisä, tavallisesti piti hoviaan korkean arvonsa mukaisella,\nmetsäläis-tapaisella komeudella, mitä palvelusväen paljouteen ja\nkaikkiin ulkomenoihin tulee.\n\nEi meidän ole tarvis liioin kuluttaa aikaa tämän matkan kaikkien\nvaarojen ja vaivojen kertomisella; piti osoitella autiomaita sekä\nvuoristoja myöten, vähän kiivetä ylös jyrkistä loiroista, väliin\nkaalaella pohjattomia soita, monesti mennä veteväin purojen, jopa\njokienkin poikki. Mutta kaikki ne vaarat oli Simo Hanskuri jo ennenkin\nmonta kertaa kokenut, rehellistä rahansaalista pyytäessään; ei siis\nollut syytä luulla hänen niistä säikähtyvän, nyt kun hänen vapautensa,\n-- jopa henkensäkin pelastus oli asiana. Toinen matkamies olisi\nepäilemättä yhtä paljon kuin itse tien vaaroja myös pelännyt noiden\nerämaitten sotaisia, sivistymättömiä asukkaita. Mutta Simolla oli\ntuttavuus kansan tapojen sekä kielen kanssa hyvänä turvana siinä\nsuhteessa. Vieraan-varain pyynti ei ollut koskaan turha raa'immankaan\nGaeliläisen kyökissä; ja sama metsäläinen, joka toisessa tilaisuudessa\nolisi ollut valmis surmaamaan ihmistä hänen nuttunsa hopeasoljen\ntähden, antoi pois ainoankin ateriansa muukalaiselle, joka hänen\novellansa vieraanvaraa rukoili. Koko taito Vuorimailla matkustellessa\noli siinä, että tuli aseetonna ja osoitti luottamusta niin paljon kuin\nmahdollista. Hanskurilla ei siis ollut mitään asetta muassaan, hän ei\nosoittanut matkallaan mitään varovaisuutta, ja piti vaan huolta siitä,\nettei hänessä tulisi mitään näkyviin, mikä metsäläisten ahneuden\nsaattoi herättää. Toinen ojennusnuora, jota hän katsoi viisaaksi\nnoudattaa, oli se, että hän vältti pitempiä puheita vastaansattuvien\nkulkijoitten kanssa, ainoasti vaihdellen tavallisia tervehdyksiä, jota\nkohteliaisuutta Vuorelaiset harvoin laiminlyövät. Mutta niihinkin tuli\nvaan harva tilaisuus. Tämä maa, joka muutoinkin oli harvassa\nasuttu, näkyi nyt olevan aivan autioksi hylätty. Niissä pienissä\nvuorilaaksoissakin, joitten kautta hän sattui kulkemaan pitkin tai\npoikin päin, olivat kylät tyhjinä; asukkaat olivat metsiin ja luoliin\npiiloon menneet. Syy siihen oli helppo arvata; sillä olihan nyt sota\nlähellä tulossa, jonka kaikki pelkäsivät tuovan kanssansa pahimman\nryöstön sekä häviyksen, mikä ikinä vielä oli tätä onnetonta maata\nraadellut.\n\nSimoakin jo rupesi tämä autius peloittamaan. Hän oli kerran, sen perästä\nkuu Kinfauns'ista läksi, levähdyttänyt ja syöttänyt hevostansa; nyt hän\nalkoi olla huolissansa missä voisi saada yökortterin. Hän oli toivonut\npääsevänsä majaan erään vanhan tuttavansa luokse, jolla oli nimi Niilo\n_Booshalloch_ s.o, Lehmipaimen, siitä syystä kun Duhele-clan'in\npäällikön monilukuinen karja oli hänen huostaansa uskottu. Siksi hänellä\noli asnntonsa Tay-virran rannalla, lähellä sitä paikkaa, missä se\nsamannimisestä järvestä ulos lähtee. Tältä vanhalta tuttavaltaan ja\nystävältään, jolta hän oli monta nahkaa ja vuotaa ostanut, toivoi vanha\nhanskuri samassa saavansa parhaat tiedot, minkälainen oli maan nykyinen\ntila -- oliko rauha vai sota tulossa --ja miten hänen piti tehdä,\nollakseen täällä hyvässä turvassa. Meidän tulee huomata, että tieto\ntuosta sovitusta tappelusta, jolla yleinen sota oli estettävä, vasta\npäivää sitä ennen, kun hanskuri Perth'istä läksi, oli Robert kuninkaalle\ntullut, eikä vielä ollut kansaan levinnyt.\n\n\"Jos Niilo Lehmipaimenkin on jättänyt mökkinsä niinkuin kaikki muut,\nniin olen aika pulassa\", ajatteli Simo. \"Sillä häneltä en toivonut\nainoasti hyvää neuvoa, vaan myös että hän puhuisi puoleistani Gilchrist\nMac-Ian'ille. Ja paitsi sitä olisin illallisen sekä yömajan tarpeessa\".\n\nNäitä miettiessään nousi hän vihannan mäen kukkulalle, ja näki nyt\nihanan Tay-järven jalkainsa juurella; siinä levisi sen avara, kirkas,\nhopeanhohtava pinta, loistavan peilin kaltaisena, jonka\nmonikoukeroisina puitteina olivat rantojen mustansinertävät\nkanervikkoharjut lehdettömin tammiviidakoineen.\n\nSimo ei juuri muulloinkaan suuresti huolinut luonnon kauneudesta, vaan\nsillä hetkellä vielä tavallistakin vähemmin. Ainoa kohta tuossa\nihanassa näkö-alassa hänen edessään, joka hänen silmänsä puoleensa\nveti, oli se nurminiemeke, missä Tay-virta, paisuneella ylpeydellä\nryöpsähtäin ulos emäjärvestänsä, kiertää noin virstan tai pari leveän\nkauniin laakson poikki ja sitten lähtee valtavana virtaamaan kaakkoon\npäin, niinkuin valloittaja ja lainsäätäjä, joka menee kaukaisia maita\nvaltansa alle laskemaan ja hallituksellaan rikastuttamaan. Tuohon\nniemekkeesen, joka on niin ihastuttavassa paikassa järven, vuorien\nsekä joen keskivälissä, rakennettiin myöhempinä aikoina vanha\nBallongh'in[32] linna, jonka sijaan meidän päivinä sitten on tullut\nBreadalbanen kreivien komea palatsi.\n\nMutta Campbell'in suku, vaikka jo siihenkin aikaan vallan mahtava\nArgylen läänissä, ei ollut vielä saanut valtaansa leviämään niin kauas\nitään päin kuin Tay-järvelle saakka, jonka rannat nyt laillisen\noikeuden tai kenties vaan vanhan tavan nojassa olivat Duhele-clan'in\nhallussa, ja tämän heimokunnan parhaat karjat lihosivat täällä näillä\nnurmilla. Mainitussa laaksossa, joen ja järven välillä, jonka\nympärillä avarat tammi-, pähkinäpuu-, saarni- sekä saksankuusi-metsät\nrehoittelivat, seisoi Niilo Lehmipaimenen matala mökki, ja sen\nvieraanvaraisen katoksen räppänästä par'aikaa tuprueli paksu savu\nsuureksi lohdutukseksi Simo Hanskurille, jonka muuten olisi täytynyt\nviettää yönsä taivas-alla, varsin epämukavalla tavalla.\n\nTultuansa mökin oven eteen hän vihelsi ja huhusi, näin ilmoittaen\ntuloaan. Kohta nousi kova koirien haukunta, ja samassa myös mökin\nisäntä astui ulos. Syvä murhe synkistytti hänen otsaansa, ja hän näkyi\nsuuresti hämmästyvän Simo Hanskurin näöstä, vaikka sitä niin paljon\nkuin mahdollista koetti peitellä. Sillä siinä maassa katsottiin pahaksi\nepäkohteliaisuudeksi, jos talon-isäntä katseissaan tai käytöksessään\nnäytti jotain, josta vieras saattoi päättää hänen tulonsa olleen\nvähemmin suodun taikka edes arvaamattoman. Matkalaisen hevonen vietiin\ntalliin, joka sille milt'ei ollut liian matala; hanskuri itse\npuolestaan saatettiin lehmipaimenen asuntomökkiin, missä vaan tavan\nmukaan voileipää sekä juustoa tarjottiin, sillä välin kun vahvempaa\nruokaa valmistettiin. Simo, joka kansan tapoihin oli tottunut, ei ollut\nhuomaavinaan talon-isännän sekä muun perheen kasvoissa näkyvää\nsilminnähtävää suruisuutta, siksi kun hän tavan vuoksi oli palan\nhaukannut. Sitten vasta hän kysyi tuon tavallisen kysymyksen: \"Mitä\ntänne kuuluu?\"\n\n\"Pahat kuulumiset ovat pian kerrotut\", virkkoi paimen. \"Meidän isämme\non kuollut\".\n\n\"Mitä?\" sanoi Simo, pahasti huolestuneena; \"onko Duhele-clan'in\npäällikkö kuollut?\" --\n\n\"Duhele-clan'in päällikkö ei koskaan ole kuollut\", vastasi lehmipaimen;\n\"vaan Gilchrist Mac-Ian kuoli vuorokausi sitten, ja hänen poikansa,\nEachin Mac-Ian on nyt meidän päällikkömme\".\n\n\"Mitä? Eachin -- eli Conachar -- minun oppipoikani?\"\n\n\"Virka siitä niin vähän kuin suinkin voit, Simo veikkonen\", sanoi\npaimen. \"Huomaa se, ystäväni, että sinun ammattisi, joka kyllä kelpaa\nvallan hyvin tuossa rauhaisassa Perth'in kaupungissa, on kuitenkin\nkovin halpaa käsityötä, ollakseen suuressa arvossa Lawers-vuoren\njuurella tai Tay-järven rannoilla. Eipä meillä löydy edes koko\nkielessämme sanaa, joka kintaitten tekijää merkitsisi\".\n\n\"Suuresti kummeksisinkin, jos löytyisi, Niilo veikkonen\", sanoi Simo\nkuivakiskoisesti, \"koska ei teillä juuri ole kintaita. Eipä tainne\nlöytyä koko Duhele-clan'issa toista paria, paitsi sitä, jonka itse\nannoin Gilchrist Mac-Ian'ille -- Jumala hänen sielulleen olkoon\narmollinen! -- ja se oli hänen mielestään mainio lahja. Vaan kovin on\nmieleni paha hänen kuolonsanomastaan, sillä minä olin tullut vartta\nvarten hänen puheilleen\".\n\n\"Parempi olisikin, jos kääntäisit hevoses pään etelään päin\nhuomeis-aamun koittaessa\", sanoi paimen. \"Hautajaiset tulevat nyt kohta\npidettäviksi ja sangen kiireesti. Tappelu on määrätty tapahtuvaksi\nDnhele- sekä Chattan-clan'ien välillä, kolmekymmentä miestä kummallakin\npuolella, ensi Palmusunnuntaina; meillä siis on varsin vähän aikaa\nitkemään kuollutta ja tervehtimään eläviä\".\n\n\"Vaan minun asiani on niin kiireistä laatua, että minun täytyy saada\npuhutella nuorta päällikköä, vaikkapa vaan neljännestunnin aika\",\nvirkkoi hanskuri.\n\n\"Kuules, veikkonen\", virkkoi mökin isäntä, \"sinun asianas, arvaan ma,\nlienee vanhojen saatavien velkominen taikka kaupan teko. Mutta jos\npäällikkö lieneekin sinulle jotain velkaa olostaan sinun kodissas tai\nmuuten, niin et voi sitä nyt vaatia häneltä; sillä nyt on tarvis\nkaikkia heimomme varoja kunnon aseitten hankkimiseen meidän\ntaistelijoillemme, niin että me noiden vuorikissojen kanssa yhteen\nsattuessamme voimme näyttää olevamme parempia miehiä. Jos taas\nkaupantekoon olet tullut, niin on tää hetki vielä huonommin valittu.\nTiedäthän että sinua jo moni heimokunnassamme kateudella katselee,\nsiitä syystä kun sinulla on ollut nuoren päällikkömme kasvatus\nhallussas, joka muulloin tavallisesti vaan uskotaan heimokunnan omille\nparhaille miehille\".\n\n\"Mutta Pyhä Neitsyt auttakoon!\" huudahti hanskuri, \"pitäisihän toki\nheidän muistaa, etten minä tuota minulle annettua virkaa pyytänytkään,\nvaan että sen vanhan päällikkönne rukoilemisen ja kärttämisen tähden\notin ja että siitä on tullut minulle melkoinen vahinko. Tuo Conachar,\n-- eli Eachin, tai mikä hänen nimensä teillä nyt lienee -- on pilannut\nminulta metsäkauriin-nahkoja monen Skotlannin markan edestä\".\n\n\"Siinäpä taas\", sanoi paimen, \"olet päästänyt suustasi sanan, joka\nsinulle voisi hengen maksaa. Vähempi rangaistus tuskin kohdannee sitä,\njoka puolellakaan sanalla tohtii mainita nahkoja ja vuotia, varsinkin\nmetsäkauriitten. Meidän päällikkömme on nuori ja arvostaan arka -- ei\nkukaan syytä siihen tiedä paremmin kuin sinä itse, hanskuri veikkoseni.\nTietysti hän haluaisi, että kaikki, mikä hänen perintö-oikeutensa\nvastustamista sekä hänen maapakolaisuuttansa koskee, kokonaan\nunohtuisi. Hän ei siis suinkaan ole ystävällisillä silmillä katseleva\nsitä miestä, joka kansan tai päällikön omankin huomion vetää takaisin\nsiihen, minkä muisto heille tuottaa mielipahaa. Arvaapas itse mikä\ntunne heissä on heräävä tällä hetkellä, jos he saavat nähdä vanhan\nPerth'in hanskurin, jonka luona nuori päällikkö niin kauan on ollut\noppipoikana! -- Ei, ei, veli veikkoseni, sinä olet nyt ihan\nharhatiellä. Sinulla on liika kiirut tulla kumartamaan uutta aurinkoa,\nnyt kun sen loisto vasta on taivaanrannan kohdalla. Tule sitten, kun se\non noussut korkeammalle taivaan kannelle; silloin olet sinäkin saava\nosasi sen keskipäiväisestä paahteesta\".\n\n\"Niilo Lehmipaimen\", virkkoi hanskuri, \"me olemme vanhat ystävykset,\nniinkuin sanoit; ja koska sinua totisena ystävänä pidän, puhun sinulle\nsuoraan, vaikka sanani, jos ne toiselle sinun clanisi miehelle\npuhuttaisiin, saattaisivat minulle vaaraa tuottaa. Sinä luulet että\ntulin tänne rahan saamisen toivossa, ja luonnollista onkin että niin\nluulet. Mutta enpä nyt enää, näin vanhalla ijälläni, olisi lähtenyt\noman takkani äärestä tuolla Curfew-kadun varrella, vaikkapa saisin\ntäällä lämmittää itseäni kaikkein kirkkaimmassa päivänpaisteessa, mikä\nikinä on paistanut Vuoriston kanervikoille. Todellinen syy on, että\nminä hädissäni pakenin tänne -- vihamieheni ovat voitolla, ja ovat\nsyyttäneet minua asioista, joita en koskaan tekisi, en edes\nunissanikaan. Yhtähyvin olisin tullut tuomituksi; ei ollut minulla\nmuuta kuin ne kaksi ehtoa: taikka paeta pois taikka pysyä kotona ja\njoutua surman suuhun. Siksi tulen nyt nuoren päällikkösi luokse, joka\nomalla hädän-ajallansa sai turvapaikan minun luonani, joka kodissani\nsöi minun leipääni, joi minun maljastani. Minä pyydän häneltä turvaa,\nniinkuin toivon kuitenkin vaan vähäksi ajaksi\".\n\n\"Se on ihan toinen asia\", vastasi paimen, \"niin aivan toinen, että jos\ntulisitkin sydän-yöllä Mac-Ian'in ovelle, vaikkapa itse Skotlannin\nkuninkaan pää kainalossas, tuhat miestä takanas, jotka surmatun verta\nkostaa tahtoisivat, hänen kunniansa, minun arvatakseni, ei sallisi\nhänen kieltää turvaa sinulta. Sinun syyttömyytesi tai syyllisyytesi\nsiihen ei tee juuri mitään -- taikka, jos lienet syyllinen, niin tulee\nhänen sitä enemmän suojella sinua, koska sinun hätäsi ja vaarasi siinä\ntapauksessa ovat sitä suuremmat. Minä lähden nyt kohta hänen luoksensa,\nettei mikään hätikkö kerkiä viemään hänelle sanaa sinun tulostas, ennen\nkuin hän samassa myös saapi syynkin tietää\".\n\n\"Mieleni on paha, että sinulle tästä tulee vaivaa\", sanoi hanskuri.\n\"Missäs päällikkö nyt on majassa?\"\n\n\"Noin puolentoista peninkulman päässä, puuhaamassa hautajaisia sekä\nvarustamassa kaikkea taistelua varten -- kuollut hautaan, elävät\ntaisteluun\".\n\n\"Se on pitkä matka, johon on sinulta tullen, mennen menevä koko tää\nyö\", virkkoi hanskuri. \"Ja olenpa aivan varma, että Conachar, kun vaan\nsaa tietää minun -- --\"\n\n\"Unohda pois koko Conachar\", varoitti paimen, pannen sormensa\nhuulilleen. \"Ja mitä noihin puoleentoista peninkulmaan tulee, ei ne ole\nmuuta kuin yksi Vuorelaisen harppaus, kun sana on saatettava ystävän\nsekä päällikön välillä\".\n\nNäin sanoen jätti toimelias paimen vieraansa vanhimman poikansa sekä\ntyttärensä huostaan ja läksi kaksi tuntia ennen sydän-yötä matkalleen,\njolta jo oli kauan ennen päivän nousua palannut. Hän ei häirinnyt\nväsynyttä vierastansa; mutta kun vanhus aamulla itsestään oli noussut,\nilmoitti paimen hänelle, että päällikkö-vainajan hautajaiset tulisivat\npidettäviksi sinä samana päivänä. Niihin ei Eachin Mac-Ian'in sopinut\ntosin Saksilaista pyytää; mutta sitten seuraaviin juhlajuominkeihin hän\nilolla toivoi matkalaista vieraakseen.\n\n\"Hänen tahtoansa minun täytyy noudattaa\", virkkoi hanskuri, hiukan\nhymyillen hänen sekä entisen oppipojan nyt muuttuneesta välistä. \"Hän\non herrana nyt, ja toivonpa hänen kuitenkin muistavan, että minä, kun\nvälimme oli päinvastoin, en käyttänyt valtaani kovin kovasti\".\n\n\"Hui, hai, veikkonen!\" huudahti paimen. \"Mitä vähemmin siitä puhut,\nsitä parempi. Vaan kyllä saat nähdä olevasi suotu vieras Eachin'in\nkodissa, ja piru vie sen, joka uskaltaa sinuun koskea täällä meidän\nrajaimme sisäpuolella. Mutta nyt hyvästi -- minun täytyy lähteä\nhautaamaan parasta päällikköä kaikista, mitä clan'illamme ikinä on\nollut, viisainta kaikista johtajistamme, jotka ovat ikinä käyneet,\nsuokanervan oksa lakissaan. Hyvästi vaan nyt vähäksi aikaa, ja jos\ntahdot mennä tuonne ylös Tom-an-Lonach'in kukkulalle meidän talomme\ntakana, niin saat nähdä komean näön ja kuulla _coronach'in_\n(surulaulun), joka on kaikuva aina Lawers-vuoren huipulle saakka.\nKolmen tunnin kuluttua on sitten vene tuleva sinua noutamaan tuohon\npieneen lahdenpoukamaan, noin virstan matkan päähän Tay-virran\nniskasta\".\n\nNäin sanoen hän läksi, vieden kanssaan kaikki kolme poikaansa,\nsoutajiksi siihen veneesen, jolla hän oli muuta surusaattoa seuraava,\nsekä molemmat tyttärensä, joiden ääniä oli tarvis surulaulussa, joka\ntämmöisissä yleisen murheen tilaisuuksissa laulettiin taikka pikemmin\nsanoen, huudettiin.\n\nYksin jäätyänsä Simo Hanskuri meni talliin, hevostansa katsomaan, ja\nnäki että se oli hyvin varustettu _graddan'illa_ s.o. paahdetulla\nohraleivällä. Tämän ystävyyden suuruuden Simo täydesti käsitti, sillä\nhän tiesi että talossa varmaan oli sangen vähän sitä herkkua enää\njäljellä, siksi kun elon aika taas oli tuova vähäisen määrän uutista.\nLihaa sitä vastaan oli Vuorelaisilla aina yltäkyllin, ja järvestä oli\nmyös runsaasti kalaa saatavana paaston ajaksi, jonka sääntöjä he eivät\nkuitenkaan olleet kovin tarkat pitämään. Soissa oli tarjona yhtä lajia\nhienoja heiniä, jotka tosin eivät olleet hyviä; mutta Skotlannin\nratsut, samoin kuin ratsumiehet, eivät olleet siihen aikaan kovin\nherkkuihin tottuneet. Simon Gauntlet -- se oli hevosen nimi -- oli\npaitsi sitä saanut tallin lattian peitetyksi kanervilla vuoteekseen, ja\noli siis varustettu vieraanvaroilla niin hyvin kuin vaan täällä\nVuoristossa kannatti.\n\nNähtyänsä näin että mykkä matkakumppalinsa oli saanut kaikki tarpeensa,\nyksikseen omien tuskallisten mietteittensä nojaan jäänyt hanskuri ei\ntietänyt parempaa neuvoa kuin totella paimenen kehoitusta ja nousta\nTom-an-Lonach-kukkulalle, (Honkavaaralle). Puolen tunnin kiipeemisellä\nhän pääsi ylös huipulle ja näki nyt edessään koko järven avaruuden.\nMuutamat vanhat, pitkät, yksinäiset hongat yhä vielä näyttivät, mistä\nsyystä tämä kukkula oli saanut nimensä. Mutta enin osa olivat tulleet\nuhreiksi tuolla sotaisalla ajalla niin yleiselle joutsien tarpeelle;\nsillä joutsi oli Vuorelaisille hyvin käytetty ase, vaikka heidän\njoutsensa sekä nuolensa olivat muodoltaan niinkuin voimaltaan paljon\nhuonommat kuin iloisessa Englannissa. Vielä seisovat yksinäiset,\nsynkännäköiset hongat olivat aivan kuin murretun sotarinnan viimeiset\nurhot, jotka hajallaan siellä täällä pitävät paikkansa jossain\nedullisemmassa kohdassa ja ovat lujasti päättäneet viimeiseen asti\ntehdä vastarintaa. Honkavaaran takana, vähän erillään, nousi toinen\nvielä korkeampi kukkula, paikoin peitetty viidakolla, paikoin lakeilla\nnurmikoilla. Niillä karja kuljeskeli, etsien tällä vuoden-ajalla\nniukkaa ravintoansa tähteitten sekä hetteitten ympärillä, missä tuore\nruoho kaikkein ensiksi pisti esiin.\n\nJärven vastainen eli pohjoinen ranta oli paljon vuorisempi kuin se,\nmissä hanskuri seisoi. Metsät ja viidakot peittivät vuorien kupeet,\npujahtain paikoittain näkymättömiin vuorten välisiin mutkikkaisin\nloiroihin. Vaan korkealle yli tämän vyöhykkeen, joka vielä jokseenkin\nkelvollista maanlaatua osoitti, kohosivat itse paljaat, mustat\nkukkulat, sillä vuoden-ajalla luonnollisessa synkässä kolkkoudessaan.\n\nMuutamat vuoret olivat terävähuippuiset, toiset leveäharjaiset;\nmuutamat kallioiset ja jyrkät, toiset tasaisempivietteiset. Tuolla\njättiläis-joukolla näkyi myös olevan sopivat päällikkönsä --\nuhkaavainen Ben-Lawers'in tunturi sekä vielä korkeampi Ben-Mohr, jotka\nkohoavat paljon yli kaikkein muitten ja pitävät kauan aikaa kesälläkin,\njoskus koko vuoden umpeen, loistavan lumilakin päässänsä. Mutta tuon\nmetsäisen vuoriseudun rajoilla, siellä, missä vuoret järveen päin\nviettivät, näkyi silloinkin jo monta ihmisen jälkeä. Kyliä oli\nnähtävänä, varsinkin pitkin järven pohjoista rantaa, puoleksi peitossa\nnoissa kaitaisissa loiroissa, joista pieniä puroja ulos Tay-järveen\nvirtailee. Niinkuin useimmat maalliset asiat olivat ne varsin kauniit\nkaukaa nähden, mutta lähemmäksi tultua ne olivat ilettävät, inhottavat,\nsiivottomuutensa tähden sekä niidenkin mukavuuksien puutteen vuoksi,\njoita Indianilais-teltassa voi tavata. Niissä asui kansa, joka ei\nviljellyt maata eikä huolinut ahkeran työn tuottamista nautinnoista.\nNaisväen, vaikka heitä muuten rakkaudella, jopa jollakin\nhellätuntoisella kunnioituksella kohdeltiin, täytyi tehdä kaikki\nvälttämättömät kotiaskareet. Miehet joskus vaan tarttuivat kömpelöön\nsahraan, taikka useammin lapioon; vastahakoisesti käyden työhön, jota\nniin halventavaksi arvolleen katsoivat; paraasta päästä oli heidän\nhuolenansa vaan mustan karjansa paimentaminen, joka oli heidän suurin\nrikkautensa. Kaikkina jouto-aikoinansa he kalastivat, metsästivät tai\nrosvoilivat. Jälkimmäinen työ tehtiin lyhyinä rauhan-aikoina vaan\njoskus huviksi, vaan sodan-ajalla he ryöstelivät rohkeammalla\nvallattomuudella ja taistelivat tulisemmalla vihalla. Sota, yleinen tai\nyksityisempi, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, olikin heidän\nelämänsä päätoimena, ainoa, joka heidän mielestään oli täydesti heidän\narvonsa mukainen.\n\nJärven loistava pinta itsestäänkin jo oli ihastuttava näkö-ala. Sen\njalo avaruus sekä siitä ulos virtaava kaunis, valtava joki saivat vielä\nlisää kauneutta pienen saaren kautta, jommoisia luonto niin usein on\ntuonut koristeeksi Skotlannin järville. Tätä nykyä nähdään tässä\nsaaressa ainoasti muutamia muodottomia, viidakon peittämiä raunioita;\nmutta puheen-alaisella ajalla kohosi täällä torneineen, nastoineen\nluostari, jonka perin permannon alla Sibylla, Englannin kuninkaan\nHenrik I:n tytär ja Skotlannin kuninkaan Aleksanderi I:n puoliso\nlepäsi. Tämä pyhä paikka oli nyt katsottu täys-arvoiseksi lepopaikaksi\nmyös Duhele-clan'in päällikön ruumiille, kumminkin väliaikaisesti,\nsiksi kun, nykyisen uhkaavan vaaran hälvettyä, saataisiin viedä se\nerääsen mainioon luostariin pohjoisessa, missä hänen piti saada\nviimeinen sijansa kaikkein esi-isiensä rinnalla.\n\nSuuri joukko veneitä läksi järvelle eri kohdista, sekä lähemmistä että\nkaukaisemmista. Useammissa oli mustia lippuja liehumassa; monessa istui\nkokassa rakkopillin soittajia; he aika ajoin pinnistivät soitostansa\njoitakuita kimakoita, valittavaisia säveleitä, joista hanskuri arvasi\nettä ruumis-saatto jo oli tulossa. Nämät valittavaiset sävelet olivat\nkuitenkin vaan ikään kuin soittojen viritys ja valmistus nyt pian\nalkavaan yleiseen suruvirteen.\n\nKaukainen humina kuului jo kaukaa järven yläpäästä; se tuntui tulevan\nnoista kaukaisista vuoriloiroista, joista Dochart- ja Lochy-purot\nkuohuvat Tay-järveen alas. Tuossa jylhässä lähipääsemättömässä\npaikassa, mihin Campbell'it myöhempinä aikoina perustivat lujan\nFinlayrigg-linnansa, oli Duhele-heimon pelätty päällikkönsä vetänyt\nviimeisen hengenvetonsa; ja siksi että hänen hautajaisissaan komeus\ntulisi niin suureksi kuin mahdollista, piti nyt ruumis kuljetettaman\nkoko järveä pitkin siihen saareen, joka hänen väli-aikaiseksi\nleposijakseen oli valittu. Surusaatto, päällikön oma alus etupäässä,\njossa iso musta lippu liehui, oli jo kulkenut enemmän kuin kaksi\nkolmannesta matkastansa, ennen kuin se rupesi näkymään kukkulalle,\nmissä hanskuri seisoi sitä menoa katsomassa. Niin pian kun\nruumis-aluksen seurassa tulevista veneistä yleinen _coronach_-virsi\nalkoi kaukaa kaikua, vaikenivat kaikki syrjäiset valitus-sävelet kohta,\naivan kuin variksen vaakunta ja haukan vinkuminen vaikenevat, kohta\nkun kotka vaan kerran kiljahtaa. Veneet, jotka olivat ajelleet sinne\ntänne järven pinnalla, niinkuin hajounnut vesilintuparvi, vetäytyivät\nnyt yhteen, asettautuen jonkunlaiseen järjestykseen, niin että\nruumis-saatto saisi tilaa kulkeakseen ja ne sitten itse voisivat siihen\nkukin paikalleen yhtyä. Sillä välin alkoi sotapillien kimakka vingutus\nkuulua yhä selvemmin, ja parku lukemattomista veneistä, jotka\nseurasivat sitä, missä päällikön musta lippu liehui, nousi hurjalla\nsoinnulla ylös aina Tom-an-Lonach'in kukkulalle, jolta hanskuri näköä\nkatseli. Ruumis-saaton etupäässä kulkeva alus kantoi kokassaan\njonkunlaista lavaa, jonka päällä päällikkö-vainajan ruumis makasi\nvalkoisiin hikiliinoihin käärittynä, kasvot peittämättä. Tässä\naluksessa oli hänen poikansa sekä muut lähimmät sukulaiset; sen\njäljestä tuli lukematon joukko kaikennäköisiä veneitä, mitä vaan oli\nsaatu kokoon itse Tay-järveltä tai maatakin myöten tuotu Earn-järveltä\nynnä muualta. Useat niistä olivat sangen heikot rakennukseltaan.\nNähtiinpä joukossa myös _curragh'eja_, pajukimppujen yli levitettyjä\nhäränvuotia, muinaisten Brittiläisten tavan mukaan. Muutamat\nhautajaisvieraat kulkivat juuri siksi tilaisuudeksi ensimmäisistä\nkäsiin sattuneista aineista tehdyillä lautoilla, jotka olivat niin\nvoimattomasti kokoonkyhätyt, että kyllä oli syytä pelätä useampain\nclanilaisten vielä saavan, ennen tämän retken loppua, mennä seuraamaan\npäällikkö-vainajaansa aina toiseen maailmaan asti.\n\nKoska suuri veneistä sekä pienempi, järven alapäästä ja saaresta\nkokoontullut, lähenivät toisiansa, tervehdittiin toinen toistansa\nkovalla, moni-äänisellä huudolla, jonka loppusävel venyi hurjan\npitkäksi. Metsäkauriit siitä säikähtivät ja pakenivat loiroistansa\nmonen virstan päästä, pyrkien turvapaikkoihin kaukaisemmille vuorille;\nja kesykin karja, vaikka ihmis-ääneen tottunut, tunsi saman\nsäikähdyksen, minkä ihmisen huuto metsän elävissä nostaa, ja pakeni\nlaitumiltaan soille sekä viidakoihin. Tämä huuto nyt myös kutsui\nsaaressa asuvat munkit luostaristaan ulos. He astuivat ulos matalasta\nportistansa, kantaen ristejä sekä kirkonlippuja, kaikella kirkollisella\nkomeudella, mitä he voivat vaan saada aikaan. Samassa alkoivat heidän\nkellonsa, joita heillä oli kolme, soida ruumis-soittoa, joka kajahti\npitkin järveä nyt vaienneen kansan korviin, ja sen kanssa yhtyi\nkatolisen kirkon juhlallinen virrenveisu, tuleva saattojärjestyksessä\nastuvasta munkkijoukosta. Monellaisia menoja nähtiin siellä vielä,\nsilloin kun sukulaiset kantoivat ruumiin maalle; he asettivat sen\npenkereelle, joka kauan aikaa jo oli ollut siksi tarpeeksi vihitty ja\nkulkivat _deasil'iä_ sen ympäri.[33] Kuu ruumis sitten nostettiin\nkirkkoon kannettavaksi, kajahti taas yhteinen parahdus kansanjoukosta;\nsoturein karkea ääni ja naisten kimakka kiljuminen olivat siinä\nyhdistyneet vanhusten vapisevain sävelten sekä lasten vinkumisen\nkanssa. Viimeistä kertaa vielä kuului _coronach_, silloin kun ruumis\nkannettiin kirkon sisään, mihin vaan vainajan lähimmät sukulaiset sekä\nclan'in parhaat miehet päästettiin. Tämä viimeinen suruparahdus oli\nniin kauhean kova, siihen vastasi niin monta sataa kaikua, että\nhanskuri ehdottomasti tukkesi korvansa käsillään, sulkeaksensa pois tai\nkumminkin vähentääksensä sen läpipistävää vaikutusta. Hän yhä vielä\nseisoi niin, kun jo haukat, tarhapöllöt sekä muut tuosta hurjasta\nhuudosta säikähtyneet linnut olivat jälleen asettuneet paikoilleen; ja\nkun hän viimein otti pois kätensä, kuuli hän äänen, joka aivan hänen\nvieressään virkkoi:\n\n\"Onko, Simo Hanskuri, mielestäs tuo tuossa sopiva katumus- ja\nylistysvirsi, jolla raadollista, multamajastansa karkoitettua\nsielu-parkaa saatetaan sen lennossa Luojansa luokse?\"\n\nHanskuri kääntyi sinnepäin ja näki aivan vieressänsä vanhan miehen,\njolla oli pitkä, valkea parta. Kirkkaista, lempeistä silmistä sekä\nylimalkaan kasvoin laupiaasta näöstä oli Simon helppo tuntea tämä mies\nKarthausilais-munkiksi, Klemetti-isäksi, vaikka hän ei ollut enää\nmunkinpuvussa, vaan sarkatakki yllään, Vuorelais-lakki päässä.\n\nMeidän tulee muistaa, että hanskuri tätä miestä yhtä paljon kammosi\nkuin kunnioitti -- hänen terve järkensä ei voinut olla kunnioittamatta\nmunkin mielenlaatua ja käytöstä, vaan samassa myös hänessä oli kammoa,\nsenvuoksi kun Klemetti-isän omituinen oppi oli ollut syynä Katrin\nmaanpakolaisuuteen niinkuin myös hänen omaansa. Hänen vastauksensa\nmunkin tervehdykseen ei siis ilmoittanut pelkkää iloa; ja kun Klemetti\nuudestaan kertosi kysymyksensä, mitä hän noista hurjista\nhautajaismenoista piti, sanoi Simo:\n\n\"Enpä oikein tiedä, hyvä isä. Mutta osoittavathan nuot ihmiset\nvelvollisuutensa mukaan päällikkö-vainajalleen viimeistä kunniaa\nesi-isiensä tavan mukaan. He tahtovat ilmoittaa suruaan ystävänsä\npois-menosta sekä rukoilla Jumalaa hänen puolestaan; ja sen, mikä näin\nhyvästä tahdosta tulee, pitäisi mielestäni kelvata Jumalalle. Jos ei\nniin olisi, niin arvelen, olisi Jumala jo ennen tätä, opettanut heille\nparempaa\".\n\n\"Sinä erehdyt\", vastasi munkki. \"Jumala on suonut valoansa meille\nkaikille, vaikka erimäärin; mutta ihmiset tiete taiten ummistavat\nsilmänsä ja tahtovat olla pimeässä. Tuo sokea kansa sekoittaa kristityn\nkirkon menoihin esi-isiensä vanhoja pakanallisia temppuja; he\nyhdistävät näin rikkauden sekä vallan kautta turmeltuneen kirkon\ninhottaviin tapoihin pakanallisten metsäläisten julmat, veriset uhrit\".\n\n\"Isä\", virkkoi Simo jyrkästi; \"minun mielestäni olisi tarpeellisempi\nettä te seisoisitte tuossa kappelissa tuolla missä te voisitte olla\nveljillänne apuna heidän papillisissa toimissansa, kuin että te tässä\nsekoittelette ja järkähdyttelette nöyrän, vaikka oppimattoman,\nkristityn uskoa\".\n\n\"Ja miksikä sanot niin, hyvä veli, että minä muka tahdon järkähdyttää\nsinun uskosi perustetta?\" kysyi Klemetti. \"Niin totta kuin toivon\nJumalan armoa, minä mielelläni vuodattaisin kaikki sydänvereni, jos se\nolisi tarpeellista jonkun ihmisen kiinnittämiseksi hänen uskoonsa\".\n\n\"Sananne ovat kauniit, isä, sen myönnän\", virkkoi hanskuri; \"mutta jos\ntulee arvata oppinne kelvollisuutta sen hedelmistä, niin on jo Jumala\nkyllin rangaissut minua kirkon käden kautta, siitä että teitä olen\nkuullellut. Ennen kuin teidän saarnoissanne olin käynyt, rippi-isäni ei\nsiitä suurta melua nostanut, jos tunnustinkin joskus puhuneeni pari\nleikillistä sanaa oluthaarikan ääressä, annas olla että olikin\njostakusta munkista tai nunnasta pilaa tehty. Jos olin sattunut\nsanomaan, että Hubert-isä oli ahkerampi pyytämään jäniksiä kuin\nsieluja, niin tunnustin sen synnin kappalaiselle Vinesauf'ille, joka\nnauroi ja käski minun rangaistukseksi kuitata joku rätinki. Taikka jos\nolin sanonut että kappalainen Vinesauf oli hartaampi pullolle kuin\nmessukirjalle, niin tunnustin syntini Hubert-isälle, ja uusi\nhaukka-kinnas sovitti taas kaikki. Näin oli omatuntoni sekä äitimme\nkirkko aina sovinnossa sekä ystävyydessä, ja molemmin puolin aina\nannettiin anteeksi. Mutta sen jälkeen kuin teitä kuulemassa olen\nkäynyt, tämä suloinen sovinto on rikkoutunut, ja korviini nyt yhä vaan\nsoitetaan niinkuin pasunalla tulta ja roviota tässä maailmassa,\nkiirastulta toisessa. Antakaa mun siis olla rauhassa, Klemetti-isä, tai\npuhukaa toisille, jotka teidän oppinne käsittävät. Minussa ei ole\nmiehuutta kyllin marttyyriksi. Eipä minussa vielä koskaan eläissäni ole\nollut edes sen verran miehuutta, että olisin niistänyt kynttilän karren\nsormillani. Ja, totta puhuen, minun tekee mieleni mennä Perth'iin\ntakaisin, anoa syntini anteeksi hengellisen tuomiokunnan edessä, kantaa\nrisukimppu hirsipuun juurelle peruuttamisen merkiksi, ja ostaa\nitselleni takaisin hyvän kristityn maine, vaikkapa menisikin sen\nhinnaksi kaikki, mitä minulla lienee maallista tavaraa\".\n\n\"Sinä olet suutuksissa, rakas veli\", lausui Klemetti; \"ja kadut\nmitättömän maallisen vaaran sekä mitättömän maallisen vahingon\nuhkaamisen tähden ne hyvät ajatukset, jotka sinulla yhteen aikaan oli\".\n\n\"Teidän on kyllä helppo puhua, Klemetti-isä, koska te jo aikaa olette\nluopuneet kaikista maailman tavaroista sekä hyvyyksistä, ja olette\nvalmis, milloin hyvänsä sitä vaaditaan, antamaan henkenne oppinne\neteen, jota te uskotte ja saarnaatte. Te olette yhtä valmis pukemaan\npäällenne pikistä paitaa sekä tulikivistä lakkia kuin paljas mies\nvuoteelleen laskeumaan, ja näyttääpä melkein kuin olisitte siihen\nmelkein yhtä kernas. Mutta minulla on vielä paljon, mikä minua tähän\nmaailmaan kiinnittää. Minun omaisuuteni on vielä omani, ja Jumalan\nkiitos siinä on kunnon tavalla elämisen varaa. Henkeni myös on terveen,\nkuudenkymmenvuotisen miehen henki, eikä minulla ole mitään kiirutta\nelämäni lopettamaan. Ja jos olisinkin niin köyhä kuin Job ja aivan\nhaudan partaalla, eikö minun pitäisi yht'-hyvin pitää kiinni tästä\nelämästä tyttäreni tähden, jolle teidän opetuksenne kautta jo on tullut\nniin paljon onnettomuutta?\"\n\n\"Sinun tyttäresi, Simo veikkonen\", sanoi Karthausilainen, \"todellakin\non enkeli maan päällä\".\n\n\"Niin oikein, ja teidän opetuksenne kautta hän nyt hyvin luultavasti\npian tulee enkeliksi taivaassa, vieläpä saa nousta siihen tulisissa\nvaunuissa\".\n\n\"Hyvä veli\", sanoi Klemetti, \"älä, ole niin hyvä, puhu semmoisista,\njoista niin vähän ymmärrät. Turhaa ajan hukkaa olisi, jos koettaisin\nsinulle näyttää valoa, joka sinua vaan suututtaa; mutta kuultele\nkumminkin mitä minulla olisi sanottavaa tyttäresi suhteen, jonka\nmaallinenkin onni, vaikken sille silmänräpäykseksikään anna mitään\narvoa taivaallisen rinnalla, yhtähyvin on oikeassa paikassansa yhtä\nsuurena huolena Klemetti Blair'illä kuin Katrin omalla isällä\".\n\nKyyneleet nousivat vanhan miehen silmiin, hänen näin puhuessaan, ja\nSimo Hanskuri taas oli johonkin määrään leppynyt, kun nyt vastasi:\n\n\"Voisi luulla teitä, Klemetti-isä, lempeimmäksi, laupeimmaksi kaikista\nihmisistä. Mistäs sitten tulee, että yleinen viha teitä vastaan nousee,\nmihin ikinä te jalkanne astutte? Voisinpa panna vaikka henkenikin\nvetoon, että jo olette kerjinneet suututtaa tuota puolta tusinaa köyhiä\nmunkkeja tuossa veden-ympäröimässä häkissä, ja että teitä on kielletty\nhautajaisissa läsnä-olemasta?\"\n\n\"Niin onkin, poikani\", vastasi Karthausilainen, \"ja suuresti epäilen,\ntokko heidän vihansa sallii minun edes viipyä koko tässä seudussa. En\npuhunut muuta kuin muutamia sanoja, kuinka turhaa taika-uskoa ja\nhullutusta on käyminen St. Fillian'in kirkossa -- varkaitten hakeminen\nsen kirkon kellon avulla -- hullujen kylvettäminen St. Filian'in\nlammikossa, ikään kuin heikkomielisyys siitä voisi parata -- ja voi!\nvihamieheni ovat ajaneet minut ulos majastansa, niinkuin luultavasti\npian ajavat minut ulos koko tästä elämästäkin\",\n\n\"Kas siinäpä se onkin!\" sanoi hanskuri; \"katsokaas semmoista se on, kun\nei huoli olla varoillansa! -- Mutta minua, Klemetti-isä, ei ihmiset\nsuinkaan aja ulos, paitsi kenties jos olen teillä seurakumppalina.\nOlkaa siis niin hyvä ja virkkakaa nyt kohta mitä teillä on sanottavaa\ntyttärestäni, ja olkaamme sitten vähemmin naapurikset kuin tähän asti\".\n\n\"Tämä, Simo veli, minulla olisi sanottavaa. Tuo nuori päällikkö, vaikka\npaisunut oman valtansa ja loistonsa ihailemisesta, pitää yhtä vielä\nkalliimmassa arvossa kuin sitä kaikkea, ja se yksi on sinun tyttäresi\".\n\n\"Hänkö, Conacharko?\" huudahti Simo. \"Minun karannut oppipoikaniko\nuskaltaa nostaa silmänsä minun tyttäreeni?\"\n\n\"Voi!\" sanoi Klemetti, kuinka kiinteässä meidän maallinen ylpeytemme\non, aivan kuin muratti juurtuu muuriin lujasti kiinni, ettei sitä siitä\ntahdo irti saada! -- Hänkö muka _nostaa_ silmänsä sinun tyttäreesi?\nVoi, ei suinkaan niin! Vaan Duhele-clan'in päällikkö, vaikka on niin\nmahtava ja pian tullee vielä mahtavammaksi, luopi silmänsä _alas_\nperthiläiseen porvaris-tyttöön ja tietää sen olevan arvonsa alennusta,\nettä hän niin tekee. Mutta, käyttääkseni hänen omia maallisia\nsanojansa, hänestä on Katri rakkaampi kuin elämä tässä maailmassa sekä\nautuus toisessa -- hän ei voi elää ilman Katritta\".\n\n\"No kuolkoon sitten, jos niin mielensä tekee\", sanoi Simo Hanskuri;\n\"sillä Katri on kihloissa erään kunnollisen Perth'in kaupungin porvarin\nkanssa. Enkä hänelle annettua sanaani rikkoisi, vaikka tyttäreni sen\nkautta pääsisi itse Skotlannin kruununperillisen morsiameksi\".\n\n\"Niinpä luulinkin sinun vastaavan\", sanoi munkki. \"Soisinpa vaan, hyvä\nveljeni, että myös hengellisissä asioissa näyttäisit hiukan samaa\nrohkeutta ja miehuutta, jolla käytät maallisia\".\n\n\"Vaiti -- vaiti, Klemetti-isä!\" vastasi hanskuri. \"Kun te sille\njuonelle poikkeette, haisee jokainen sananne palavalta tervalta, ja se\non haisu, josta minä en pidä. Mitä Katriin tulee, pitää minun menetellä\nniin viisaasti kuin voin, ettei tuo nuori valtias suutu; mutta hyvä on\nettei tyttäreni ole hänen kätensä ulottuvissa\".\n\n\"Sitten hän todella mahtaa olla hyvin kaukana\", sanoi Karthausilainen.\n\"Ja nyt, Simo veikkonen, koska sinä katsot vaaralliseksi seurata minua\nja oppejani, täytyy minun kai lähteä yksin kulkemaan niiden kanssa sekä\nniiden vaarain kanssa, jotka niistä voivat tulla minulle. Mutta kenties\nsilmäsi joskus, vähemmin sokeentuneena maallisten toivoin ja pelkoin\nkautta kuin nyt, vilahtaa takaisin tähän mieheen, joka luultavasti\nkenties pian ijäksi temmataan pois sinulta. Muista silloin että\nyksistään vakuutus hänen oppinsa totuudesta ja tärkeydestä on voinut\nsaattaa Klemetti Blair'in olemaan pelkäämättä, vieläpä härsyttämään\nmahtavain paatuneitten vihaa, säikyttämään pelkurein ja epäluuloisten\nsydäntä, kulkemaan tässä maailmassa ikään kuin hän siihen ei\nkuuluisikaan, ja päällensä ottamaan hullun nimen, siksi että hän\nkenties saisi joitakuita sieluja käännytetyiksi Herransa puoleen.\nJumala sen tietää, kuinka kernaasti olisin ihmisille mieliksi\nkaikissa luvallisissa asioissa, saadakseni veljieni sekä sisarteni\nrakkauden ja suosion itseeni taipumaan! Ei tunnu helpolta, että minua\nkunnian-arvoiset ihmiset kammoovat niinkuin ruttotautista, että\nnyky-ajan Fariseukset minua vainoovat jumalattomana väärä-uskolaisena,\nja että suuri kansanjoukko, pitäen minua hulluna, joka kenties saattaa\nruveta vahinkoa tekemään, katsoo minua yhtä suurella ylenkatseella kuin\nmyös kauhistuksella. Mutta vaikka nämät rasitukset tuntuisivat vielä\nsata vertaa raskaammilta, en saa sammuttaa minussa palavaa tulta; mun\ntäytyy totella ääntä sydämessäni, joka sanoo: 'Puhu!' -- Voi minua, jos\nen Jumalan sanaa saarnaisi, vaikka tulisikin minun lopuksi saarnata\nsitä tulirovion keskeltä!\"\n\nNäin lausui tää peloton todistaja. Ja hän oli niitä miehiä, joita\nJumala joskus aina herätti, siksi että väärentämätön kristin-oppi\nsäilyisi pimeimpienkin aikakausien läpi ja apostolien ajoista menisi\nperintöön sille päivälle, jolloin uskonpuhdistus, käyttäen kirjapainon\nkeksintöä hyväkseen, koitti koko kirkkaudessaan. Hanskuri itsekin nyt\nnäki kuinka itsekäs hänen viisautensa oli; hän ylenkatsoi itseään, kun\nhän näki munkin kääntyvän pois alttiiksi-antaumuksensa pyhyydessä. Jopa\nsilmänräpäyksen aika tuntui hänessä halu noudattaa saarnamiehen\nesimerkkiä ihmisrakkaudessa ja itsensä uhraavassa innossa. Mutta se\ntuuma välkähti vaan niinkuin ukkosen salama pimeän holvin kautta, missä\nei ole mitään, josta valo heijastuisi, ja niin hanskuri hitaasti astui\nalas mäeltä, melkein päinvastaista suuntaa kuin munkki; hän unohti pian\npois koko Klemetti-isän saarnoineen ja vaipui tavallisiin miettimisiin,\nhuolehtien lapsensa turvallisuudesta sekä omasta.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Tuo metsän urho kai ois kuuluisa,\n    Jos laajemmat vaan häll' ois tanteret\n    Ja palkattu myös historioitsija.\n    Työns' uljaat kyll' on, toivons' tuliset.\n\n                                    Byron.\n\nHautajaisten päätyttyä sama venesarja, joka juhlallisella, surullisella\nkululla oli tullut järven alapäähän, nyt palasi liehuvin lipuin sekä\nkaikilla muilla ilon ja riemun osoituksilla. Lyhyt aika näet vaan oli\njuhlan pitoon jäljellä, koska tuo kauhea taistelu Duhele-clan'in sekä\nsen peloittavan kiistaveljen välillä jo oli niin lähellä. Sen\nvuoksi oli päätetty, että hautajais-pidot sekä nuoren päällikön\nvaltaannoustessa tavallinen juhla vietettäisiin yhdessä.\n\nMuutamat olivat tosin tätä päätöstä vastustaneet, sanoen sen ennustavan\npahaa. Mutta toiselta puolen puhui sen puolesta Vuorelaisten ainainen\nluonne ja tapa; sillä tätä nykyäkin vielä he yhä sekoittavat\njonkunlaista juhlallista iloa suruunsa ja jotakin surumielistä iloonsa.\nTämä ykstotinen, haaveksivainen kansa on vähemmin kuin muut\nvastahakoinen muistelemaan rakkaita poismenneitänsä ja puhelemaan\nheistä. Ei kuule ainoastaan nuorten (niinkuin muuallakin on tapana)\npuhuvan siitä, kuinka kunnolliset ja kuinka hyvät heidän vanhempansa\nolivat, jotka luonnon lain mukaan ovat heitä ennen lähteneet. Mutta\nleskikin jokapäiväisessä puheessaan usein puhuu kadotetusta\npuolisostaan, jopa -- se on vielä oudompi! -- vanhemmatkin usein\nkehuvat hautaan vaipuneen lapsensa kauneutta tai uljuutta. Skotlannin\nVuorelaiset näkyvät katsovan ystäväin eroa kuolon kautta vähemmin\ntäydelliseksi, perinjuuriseksi kuin yleisesti muut kansat; he puhuvat\nrakkaistaan, jotka ennen heitä ovat nurmen alle nukahtaneet, ikäänkuin\nne vaan olisivat lähteneet enneltä pitkälle matkalle, jolle he itsekin\npian menevät jäljestä. Hautajaisjuomingit, joita yleisesti koko\nSkotlannissa oli tapa pitää, ei siis osan-ottajien mielestä tulleet\nmillään muotoa sopimattomasti vietetyksi, vaikka niihin tässä\ntilaisuudessa yhdistettiin tervehdysjuhla nuorelle päällikölle.\n\nSama alus, joka taannoin oli kuljettanut kuolleen hautaansa, nyt vei\nnuoren Mac-Ian'in uuteen valtaansa. Soittoniekat nyt kaiuttivat\niloisimpia säveleitään terveisiksi Eachin'ille, yhtä hartaasti kuin ha\näsken vielä soittelivat surullisimpia nuottejansa hautaan\nkuljetettavalle Gilchrist'ille. Jäljessä seuraavasta venesarjasta\nkajahteli nyt ilo- ja riemuhuutoja noiden suruparahdusten sijasta,\njotka vielä juuri vähää ennen olivat herättäneet Tay-järven kaikuja.\nTuhannet äänet tervehtivät nyt nuorta päällikköä, joka seisoi aluksen\nkokassa täysissä varuksissaan, nuoruuden, kauneuden ja voiman parhaassa\nkukoistuksessa, juuri samassa paikassa, missä hänen isänsä ruumis äsken\nmakasi; hänen ympärillään kihisi nyt riemuitsevain ystävien joukko,\nsamoin kuin se silloin murhemielin oli kihissyt vainajan ympärillä.\nYksi vene kulki aina lähimpänä kunnia-aluksen takana. Tammiston Torkil,\nharmaapäinen jättiläinen, oli siinä perimiehenä; soutamassa oli hänen\nkahdeksan poikaansa, hekin kaikki kookkaammat tavallisia miehiä.\nNiinkuin väkevä, suosittu hurttakoira, joka on vitjoista irti\npäästetty, liehakoiten hyppelee ystävällisen herransa ympäri, niin\nkasvatus-veljein vene kiiti päällikön aluksen ohitse milloin tältä,\nmilloin tuolta sivulta, ja kiersi kokan ympäri ikäänkuin hurjana\nilosta. Ja samassa he, siinäkin äsken vertaukseksi otetun hurttakoiran\nkaltaisina, valppaalla kateudella estivät kaikkia muita veneitä yhtä\nlikelle lähenemästä, sillä kovalla, mistään lukua pitämättömällä\nvauhdillaan olisivat he helposti voineet sysätä jokaisen tielleen\nsattuvan kumoon. He olivat kasvattinsa valtaan-tulemisen kautta\nnousseet suureen arvoon clan'issansa, ja osoittivat nyt tällä\nvallattomalla, melkein peloittavalla tavalla osanottoaan päällikkönsä\nkunniaan.\n\nPaljon jäljempänä, aivan toisellaisilla tunteilla, kumminkin mitä\nyhteen siinä istuvaan tulee, kulki se vene, millä Simo Hanskuri\nseurasi, lehmipaimen sekä yksi ukon pojista soutajinaan.\n\n\"Jos meidän matkamme käy järven yläpäähän\", sanoi hanskuri ystävälleen,\n\"niin meiltä menee siihen monta tuntia\".\n\nMutta samassa kun hän näin puhui, seisahtui kasvatusveljesten eli\n_leichtach'ien_ vene päällikön käskystä juoksustaan, siksi kun\nlehmipaimenen vene heidät saavutti. Silloin he viskasivat lähelle\nnahkahihnan, jonka Niilo kiinnitti aluksensa kokkaan, ja sitten he taas\npistivät aironsa veteen; ja vaikka heillä nyt oli toinen vene omansa\nperässä, he läksivät taas kiitämään pitkin järven pintaa melkein\nsamalla vauhdilla kuin ennenkin. Lehmipaimenen vene vedettiin eteenpäin\nsemmoisella voimalla, että oli pelko sen kokan painuvan veden alle tai\nlähtevän erilleen muusta rungosta.\n\nSimo Hanskuri näki suurella huolella tämän kulun vallattoman vauhdin,\njoka teki että veneen laita ainoasti oli tuuman tai parin verran veden\nyli. Ja vaikka Niilo Lehmipaimen yhä vakuutteli, että se kaikki vaan\ntehtiin hänelle erinäiseksi kunniaksi, toivoi hän sydämessään hartaasti\ntämän matkan pian ja hyvin loppuvan. Niin se loppuikin, paljon pikemmin\nkuin hanskuri luuli; sillä pitopaikka ei ollut kuin neljän virstan\npäässä hautaussaaresta; tämä paikka oli siksi valittu, kun päällikön\nsitten piti mennä kaakkoon päin, niin pian kun juhla oli loppunut.\n\nTäällä Tay-järven eteläpuolella tarjosi nyt sievä lahti ihanaa,\nloistavaa hietikkorantaansa, johon oli helppo vetää veneet maalle.\nVähän ylempänä oli kuiva nurmikko, hiukan viherjöivä jo vuoden-ajan\nmukaan, ja sen ympärillä kohosi korkeita, viidakkoreunaisia penkereitä,\njoilla nähtiin ylelliset, juominkeja varten varustetut vieraanvarat.\n\nVuorelaiset, jotka ovat kuuluisia kirvesmiehiä, olivat rakentaneet\npitkän juhlamajan, jonka alle parisataa miestä mahtui; paitsi sitä\nnähtiin sen ympärillä suuri joukko pienempiä, luultavasti\nmakuupaikoiksi aiottuja huoneita. Pitosalin pielet, yhdistyshirret ja\nkurkihirsi olivat kaikki honkapuusta, johon kuori oli jätetty.\nSivuseinät oli tehty myöskin honkapuisista laudoista sekä parsista,\njoiden lomat oli täytetty havuilla, ja kattoon olivat mäet antaneet\nrunsaasti kanerviansa aineiksi. Tähän metsäläispalatsiin käskettiin\nkorkeimman-arvoiset miehet komeihin juhlapitoihin. Toiset,\nvähempi-arvoiset saivat sijansa useampain, pitkien, vähemmällä huolella\nrakennettuin katosten alla; ja taivas-alle asetettuin, turpeista tai\nhöyläämättömistä laudoista kyhättyin pöytäin ympäri keräytyi muu\nlukematon joukko. Vähän syrjempänä nähtiin kyteviä sysiröykkiöitä sekä\npalavia halkokasoja, joiden ympärillä lukemattomat keittäjät häärivät,\nhyörivät, paholaisten kaltaisina, jotka elementissään työtä tekevät.\nMäenkupeesen kaivetut kuopat, joiden pohja oli peitetty kuumennetuilla\nkivillä, olivat paistin-uuneina, missä summattomia raavaan, lampaan ja\nmetsäkauriin määriä paistettiin. Paikoin oli kokonaisia vuohia tai\nlampaita puisissa vartaissa paistumassa; toisia palasiksi leikattuna,\noli kiehumassa kattiloissa, jotka olivat tehdyt heidän omista,\nkokoon-ommelluista ja vedellä täytetyistä nahoistansa. Suuremmalla\nhuolella paistettiin toisin paikoin haukia, nieriäisiä, lohia kytevissä\nkypenissä. Hanskuri oli jo ennenkin nähnyt monta juhlaa Vuorimailla,\nvaan ei koskaan yhtään, jota varten kaikki oli varustettu tämmöisellä\nmetsäläistapaisella ylellisyydellä.\n\nSangen vähän aikaa hänellä kuitenkin oli ihmetellä tuota näköä\nedessänsä; sillä kohta kun he maalle olivat astuneet, ilmoitti\nlehmipaimen vähän hämillään, että, koska ei heitä ollut käsketty\nsuureen majaan, johon hän näkyi toivoneen kutsuja, heidän pitäisi mitä\nkiireimmin etsiä itselleen sija halvemmissa katoksissa. Hän alkoikin\njo viedä vierastansa sinnepäin; mutta samassa yksi päällikön\nkasvatusveljistä, joka näkyi olevan edeskäypänä, häntä seisahdutti ja\nkuiskasi hänelle jotain korvaan.\n\n\"No niinhän minä arvelinkin\", sanoi paimen, jonka sydän suuresti\nhelpoittui, \"niinhän minä arvelinkin, että toki tään vieraan sekä minun\nkaltaiseni virkamiehen piti saada sija ylimmässä pöydässä\".\n\nHe vietiin siis nyt suureen saliin, missä jo juhlavieraat olivat\ntäyttäneet useimmat paikat pitkien pöytien ääressä, joille palvelijat\npar'-aikaa asettelivat runsaita, vaikka talonpoikaisia juhlavaroja.\nNuori päällikkö, vaikka hän epäilemättä näki hanskurin ja paimenen\nastuvan sisään, ei tervehtinyt erikseen kumpaakaan ja heille\nosoitettiin sijansa paljon alapuolelle suola-kopsaa -- se oli\nsummattoman suuri, vanhan-aikuinen hopea-astia, jota clani piti\nikäänkuin jonkunlaisena pyhänä kaluna, ja joka tuotiin esiin ja\nkäytettiin ainoasti juhlallisimmissa tilaisuuksissa, semmoisissa kuin\nnykyisessä.\n\nLehmipaimen, sijalleen istahtaessaan, virkkoi Simolle jotenkin\ntyytymättömänä: \"Ei ole ajat, niin kuin oli ennen, veikkonen. Hänen\nisänsä, -- olkoon hänen sielunsa autuas! -- olisi puhutellut meitä\nkumpaakin. Mutta tää nykyinen herra on oppinut huonoihin tapoihin\nteissä Sassenach'eissa tuolla Alankomaalla\".\n\nTähän moitteesen ei hanskuri katsonut tarpeelliseksi vastata; sen\nsijaan hän käänsi huomionsa sekä nahkoihin että muihin koristuksiin,\njoilla salin seinät olivat sisältäpäin koristetut. Kaikkein enimmin\nsilmäänpistävät niistä oli joukko Vuoriston rautarengas-paitoja\nteräskypärineen, sotakirveineen, kahdenkätisine miekkoineen, jotka\nriippuivat korkealla, yhdessä kalliisti ja komeasti koristeltuin\nkilpien kanssa. Jokainen rautapaita oli ripustettu hyvin valmistetun\nmetsäkauriinvuodan yli, jonka pohjalla ase paremmalta näytti ja samassa\nmyös oli varjeltu kosteudelta.\n\n\"Nää tässä\", kuiskasi lehmipaimen, \"ovat Duhele-clan'in valittuin\ntaistelijain aseet. Niitä on yhdeksänkolmatta, niinkuin näet; Eachin\nitse on kolmaskymmenes, ja hänellä on varuksensa tänään päällään,\nmuuten niitä olisi ollut kolmekymmentä. Eipä hän ole kuitenkaan saanut\nniin kelvollista rautapaitaa vielä, kuin mitä hänellä pitäisi olla\nPalmusunnuntaina. Ja nuot yhdeksän niin tavattoman suurta rautapaitaa\naseineen ovat aiotut Leichtach'eja varten, joista niin paljon apua\ntoivomme\".\n\n\"Entäs nuot kelpo metsäkauriin-nahat tuossa\", virkkoi hanskuri, jonka\nammatti-into heräsi, kun hän näki niitä tavaroita, jotka hänen työhönsä\nkuuluivat, \"luuletko että päällikkö suostuisi ne myömään? Niitä\nsemmoisia yhä tarvitaan nahkaliivejä varten, joita ritarit pitävät\nrautapaitansa alla\".\n\n\"Enkö minä jo varoittanut sinua\", sanoi lehmipaimen, \"ettet virkkaisi\nmitään siitä asiasta?\"\n\n\"Rautapaidoista minä arvelinkin puhua\", sanoi Simo. \"Saanko luvan\nkysyä, onko joku niistä meidän mainion perthiläisen asesepän, Wynd'in\nHeikin käsi-alaa?\n\n\"Taas olet väärälle tielle poikennut\", virkkoi Niilo; \"sen miehen nimi\nvaikuttaa Eachin'in sydämeen aivan kuin tuuliaispää järven pintaan --\nei kukaan ymmärrä mistä syystä\".\n\n\"Kyllähän minä arvaan\", ajatteli hanskuri itsekseen, vaan ei\npuhunutkaan sitä ajatustaan ilmi. Ja näin jo kaksi kertaa satuttuansa\npuheen-aineisin, jotka pahaa mieltä nostivat, ei hän enää koettanut\nkolmatta ainetta, vaan kävi käsiksi ruokaan, niinkuin kaikki muut hänen\nympärillään.\n\nJuhlan valmistuksista on jo tullut sen verran mainituksi, että lukija\nsaattaa nähdä ravinnon olleen aivan talonpoikaista laatua. Paraasta\npäästä oli tarjona summattoman suuria lihapaloja, joita ahmatessa ei\nliioin muisteltu par'aikuista paaston aikaa, vaikka useammat munkit\nsaaren luostarista läsnä-olollansa kunnioittivat ja pyhittivät pitoja.\nVadit olivat puusta, samoin myön vanteelliset haarikat, joista vieraat\njoivat juomia niinkuin myös lihan lientä, jota pidettiin erin-omaisena\nherkkuna. Samoilla astioilla syötiin myös kaikellaisia, Vuorelaisten\nmielestä hyvänmakuisia maitoruokia. Leipää vaan oli niukasti näissä\npidoissa; yhtähyvin hanskuri sekä hänen saattomiehensä Niilo saivat\nkukin pienen möykkynsä yksin-omaiseksi tarpeekseen. Syödessä --\nniinkuin muuten silloin oli tapa yli koko Britannian saaren --\nkäyttivät vieraat puukkojansa tahi pitkiä tikarejansa, vähän huolien\nsiitä, että ne kenties olivat joskus tulleet käytetyiksi aivan\ntoisenlaiseen, veriseen tarpeesen.\n\nPöydän peräpäässä seisoi tyhjä istuin, pari astinta korkeampi\npermantoa. Sen yli kaaritteli rautatammen ja muratin oksista punottu\nteltta; istuimen nojaan oli asetettu paljas miekka sekä valloilleen\nlaskettu lippu. Tämä oli ollut päällikkö-vainajan istuin, joka nyt\nhänen kunniakseen vielä oli jätetty tyhjäksi. Eachin istui alemmalla\nistuimella oikealla puolella tuosta kunniapaikasta.\n\nLukija suuresti erehtyisi, jos hän tästä tähän-astisesta kertomuksesta\ntäytyisi päättää, että vieraat näissä pidoissa käyttivät itseänsä\nnälkäisten susien tavalla, rynnäten noiden runsaitten vieraanvarain\nkimppuun, jommoisia ei heille ollut usein tarjona. Ei, päinvastoin\nDuhele-clani käytti itseänsä sillä kohteliaalla maltillisuudella sekä\narkatuntoisella huolella toistenkin tarpeista, joka niin usein tavataan\nmetsäläisissä, varsinkin jos he ovat sotaisia; sillä yleinen\nkohteliaisuuden sääntöjen noudattaminen on heissä välttämättömän\ntarpeellinen alinomaisen riidan, verenvuodatuksen sekä miestapon\nestämiseksi. Vieraat kävivät istumaan niille paikoille, jotka Tammiston\nTorkil, toimittaen juhlamestarin virkaa, heille määräsi; hän viittasi,\nsanaakaan virkkaamatta, valkoisella kepillään jokaiselle sijansa. Niin\njärjestykseen asetettuna odottivat vieraat kärsivällisesti heille\ntulevaa ruokaa, jonka Leichtach'it heille kantoivat; heimokunnan\nuljaimmat urhot ja etevimmät soturit saivat kaksinkertaisen määrän,\njolla olikin kunnianimi _bieyfir_ s.o. _miehen osa_. Varustettuansa\nkaikki muut ruoalla, edeskäyvät itsekin istahtivat pöytään ja saivat\nmyös kukin tuommoisen miehen-osan. Vettä oli likellä jokaista vierasta,\nynnä myös salvetin virkaa toimittava kourallinen hienoja sammalia, niin\nettä, aivan kuin Itämaan pidoissa, saatiin jokaisen ruokalajin perästä\npestä kädet. Vieraitten huvitukseksi lausui heimokunnan runoniekka\nylistyksiä vainajasta ja ilmoitti clan'in toivot nuoren päällikön\nrehoittelevasta voimasta. Myös luetteli hän heimonsa sukujohtoa,\njohtaen sen kuuluisista Dalriadeista asti. Salissa soittivat paitsi\nsitä harppumiehet, ulkona rakkopillit huvittelivat kansaa. Keskustelu\nvieraitten kesken oli ykstotinen, hiljainen, kohtelias -- ei laskettu\nkokkapuheita, paitsi vaan sangen pientä leikkiä, joka ei voinut muuhun\nkuin silmänräpäyksen-aikuiseen hymyyn houkuttaa. Ei kuulunut kovempaa\nmelua, ei kiivasta väittelyä; sata vertaa enemmän pauhinaa oli Simo\nHanskuri kuullut killanjuhlissa Perth'issä, kuin mitä täällä parin\nsahan Vuorelaisen riemuitessa syntyi.\n\nEi edes juomatkaan viekoittaneet heitä säädyllisen ykstotisuutensa\nrajain yli. Niitä oli useampaa lajia -- viiniä nähtiin ainoasti vähän\nja sitä tarjottiin vaan suurimmassa arvossa pidetyille vieraille,\njoiden joukossa taas Simo Hanskurikin oli. Tämä viini sekä taannoinen\nvehnämöykky olivat ainoat merkit siitä, että päällikkö hänet oli\nhuomannut; mutta Niilo Lehmipaimen, joka suuresti piti huolta herransa\nvieraanvaraisuuden maineesta, kehui näitä merkkejä erin-omaisiksi\nkunnian-osoitteiksi. Paloviina, joka sitten levisi niin yleiseksi\nVuoristossa, oli silloin vielä melkein tuntematon. Sitä tarjottiin\nvähäisin määrin, ja se oli runsaasti sekoitettu sahramilla sekä muilla\nruohoilla, jotka tekivät sen pikemmin rohtoin kuin juhlajuoman\nmakuiseksi. Myöskin omenakaljaa sekä mettä nähtiin täällä; mutta olut,\njota oli täksi tilaisuudeksi suurin määrin laitettu ja joka sai\nvirtaella tulvana ilman mitään rajoitusta, oli yleisenä juomana;\nsitäkin yhtähyvin juotiin kohtuullisuudella, joka nyky-ajan\nVuorelaisissa on paljon vähemmin tapana. Ensimmäinen malja,\njoka syömisen päätyttyä juhlallisesti juotiin, oli omistettu\npäällikkö-vainajan muistolle. Samassa kävi hiljainen humina ympäri\npöytäkunnan, kun kaikki lukivat siunauksensa, ja munkit, yhdistäen\näänensä, veisasivat ruumisvirren: _Requiem aeternam dona_ (anna heille\nijankaikkinen lepo). Nyt tuli tavaton äänettömyys, ikäänkuin jotain\nerin-omaista olisi odotettu, ja sitten Eachin, rohkeasti ja\nmiehuullisesti, vaan samassa kuitenkin miellyttävällä nöyryydellä\nnoustuansa tuolle tyhjälle kunnia-istuimelle, lausui lujuudella ja\narvokkaisuudella:\n\n\"Tämän istuimen sekä isäni perinnön vaadin omakseni -- Jumala sekä St.\nBarr minua auttakoot!\"\n\n\"Kuinka aiot hallita isäsi lapsia?\" kysyi eräs vanha mies, vainajan\nsetä.\n\n\"Aion suojella heitä isäni miekalla ja antaa heille oikeutta isäni\nlipun juurella\".\n\nVanhus nyt vapisevalla kädellään paljasti mainitun raskaan aseen ja\ntarjosi, terästä pitäen, kahvan nuoren päällikön käteen. Samassa\nTammiston Torkil levitti clan'in lipun ja heilutti sitä useampia\nkertoja Eachin'in pään yli, joka sill'-aikaa erin-omaisella\nkätevyydellä ja sievyydellä sivalteli tuolla summattoman suurella\nkalvalla ikään kuin lipun suojelukseksi. Vieraitten suusta kajahti\nkimakka huuto, osoitukseksi että he omistivat päällikökseen\nnuorukaisen, joka heiltä alamaisuutta vaati; eikä ollut nyt ketään,\njoka tään kauniin, nopealiikkeisen nuoren miehen silmiensä edessä\nnähdessään, olisi muistanut, että hänestä oli niin pahaa ennustettu.\nKun Eachin seisoi siinä, kiiltävässä rautapaidassaan, nojauneena\npitkään miekkaansa, sulavasti kiittäen ilmaa täyttävistä\ntervehdyshuudoista täällä sisässä, tuolla ulkona, jokapaikassa\nylt'-ympärillä, Simo Hanskuria melkein epäilytti, oliko todella tuo\nmajesteetillinen herra tuossa sama poika-nulikka, jota hän niin usein\noli sangen vähillä kursauksilla kohdellut, ja hänen sydämessään nousi\nvähän pelkoa, että siitä voisi tulla hänelle pahoja seurauksia.\nTervehdyshuutojen jälkeen kuului yhteinen soittokalujen rämähdys, ja\nkalliot sekä metsät nyt kajahtivat harppuin sekä rakkopillein\nriemusävelistä, samoinkuin äsken parkumisesta ja valitus-voivotuksesta.\n\nLiian pitkäksi tulisi, jos kertoisimme tämän tervehdysjuhlan loppuun\nsaakka, mainiten mitä kaikkia marjoja juotiin clan'in muinaisten\nsankarein muistoksi sekä varsinkin niiden yhheksänkolmatta uljaan\nurhoon kunniaksi, joiden piti ottaa osaa pian tarjoksi tulevaan\ntaisteluun nuoren päällikkönsä silmäin ja johdon alla. Runoniekat,\ntoimittaen myös profeetan virkaa, joka vanhastaan heidän ammattiinsa\nkuului, uskalsivat vakuuttaa heille loistavaa voittoa, ja kuvasivat jo\nennaltaan, millä vimmalla sininen haukka -- Duhele-clan'in vaakunakuva\n-- oli palasiksi repivä vuorikissan, joka oli Chattan'ien merkki.\n\nPäivä jo oli lähellä laskuansa, koska tamminen, hopeavanteinen\nhaarikka, lähtömaljaksi sanottu, pantiin kiertämään pöydän ympäri eron\nmerkiksi; kuitenkin oli jokaisen lupa, jos tahtoi, mennä toiseen majaan\njuomingeita jatkamaan. Simo Hanskurin saatti Lehmipaimen pienoiseen\nmökkiin, joka näkyi olevan ainoasti yhtä miestä vasten rakennettu;\nsiinä oli vuode laitettu kanervista sekä sammalista niin hyvin kuin\nvuoden-aika salli, ja runsaat varat kaikellaisia pidoista tähteiksi\njääneitä herkkuja osoittivat, että mökin asujasta oli kaikin tavoin\nhuolta pidetty.\n\n\"Älä jätä tätä mökkiä\", virkkoi paimen, sanoen jäähyväisensä\nystävälleen ja holhotilleen; \"tämä on sinulle aiottu lepopaikka. Mutta\ntämmöisessä yleisessä sekamelskeessä ihmiset eksyvät pois sijaltansa,\nja kun mäyrä luolastansa ulos lähtee, pujahtaa kettu sisään\".\n\nSimo Hanskurille tämä laitos oli varsin hauska. Hän oli päivän monesta\nhäärinnästä väsynyt ja halusi lepoa. Haukattuansa siis palasen, vaikkei\nsitä nälkä oikeastaan olisikaan vaatinut, ja juotuansa tipan viiniä\nsuojelukseksi kylmää vastaan, hän mutisi hiljaa iltarukouksensa, kääri\nviittansa ympärilleen ja laski itsensä pitkälleen vuoteelle, jonka\nmoninkertainen tottumus jo oli tehnyt hänelle tutuksi ja mukavaksi.\nUlkoa kyllä kuului alin-omainen humina ja surina, jopa joskus kovempi\nhoilahduskin ilonpitoaan jatkavasta kansasta; vaan se ei kauan estänyt\nhänen untansa; noin kymmenen minuutin kuluttua hän jo oli nukahtanut\nniin syvään, kuin jos olisi maannut omassa sängyssänsä Curfew-kadun\nvarrella.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\n    Hän tytärtäni yhä muistelee.\n\n                      Hamlet.\n\nKaksi tuntia ennen kukon laulua, heräsi Simo Hanskuri tutusta äänestä,\njoka hänen nimeään mainitsi.\n\n\"Mitä, Conachar!\" vastasi hän, unestaan ylös kavahtain; \"joko on aamu?\"\nJa kun hän loi silmänsä ylöspäin, seisoikin sama mies, josta hän oli\nunta nähnyt, nyt hänen edessään. Samassa eiliset tapaukset lensivät\nhänen mielensä läpi, ja hän huomasi kummastuksella, että mies hänen\nedessään olikin juuri siinä muodossa, jossa Simo hänet unissaan oli\nnähnyt. Ei seisonut siinä mikään Vuorelais-päällikkö, rautapaita\nryntäillään, miekka kädessä, jommoisena Simo oli hänet edellisenä\niltana nähnyt; siinä seisoi Conachar niinkuin ennenkin Curfew-kadun\nvarrella, halvassa oppipojan puvussa, tamminen sauva kädessä. Kummitus\nei olisi voinut enemmän kummastuttaa meidän perthiläistä porvaria. Hän\nällisteli yhä vielä, kun nuorukainen käänsi hänen puoleensa lyhdyn,\njossa paloi palanen suo-puuta[34] ja vastasi heräävän hanskurin\nhuudahdukseen:\n\n\"Juuri niin, Simo-vaari. Se on Conachar, joka tulee uudistamaan vanhaa\ntuttavuuttamme tällä hetkellä, jolloin ei meidän keskusteluamme kukaan\nvoi huomata\".\n\nNäin sanoen hän istahti kolmijalkaiselle jakkaralle, joka tässä, oli\nistuimena, asetti lyhdyn viereensä permannolle, ja jatkoi\nystävällisimmällä tavalla:\n\n\"Minä olen aikanani saanut maistaa teidän vieraanvarojanne, Simo-vaari\n-- tottahan teiltäkään ei ole jäänyt mitään vajaa minun kodissani?\"\n\n\"Ei yhtään mitään, Eachin Mac-Ian\", vastasi hanskuri -- Gaeliläisten\nkielen ja tapain koristelemattomuus ei sallinut mitään liikoja\narvonimiä; \"olipa se ateria liiankin hyvä täksi paaston ajaksi, ja\nvielä enemmän liian hyvä minulle, sillä minua hävettää, kun muistan\nminkälaista halpaa ravintoa teillä oli Curfew-kadun varrella\".\n\n\"Olipa se toki liiankin hyvä -- käyttääkseni teidän omia sanojanne\",\nvastasi Conachar, \"laiskalle oppipojalle sekä herkkuihin\ntottumattomalle nuorelle Vuorelaiselle. Mutta eilen, vaikka, niinkuin\nluulen, olikin kyllin ruokaa, ettekö te, kunnon hanskuri, kuitenkaan\nhavainneet pientä kohteliaan vastaan-oton puutetta? Älkää vastaan\npuhuko -- kyllä minä tiedän, että te sen huomasitte. Mutta minun\nvaltani kansassani on vasta alkavainen enkä saa kovin pian vetää heidän\nhuomiotansa olooni Alankomailla, jota en kuitenkaan koskaan voi\nunohtaa\".\n\n\"Kyllä minä syyn siihen aivan hyvin ymmärrän\", sanoi Simo; \"siksi\nolenkin vastenmielisesti, ainoasti hädän pakosta tullut tänne näin\naikaiseen käymään\".\n\n\"Vaiti, vaari, vaiti! Hyvä on että tulitte minun Vuorimaan-loistoani\nkatselemaan, niinkauan kuin se vielä paistaa. -- Jos taas käytte täällä\nPalmusunnuntain perästä, niin Jumala ties ketä ja mitä te sitten\ntapaatte näillä mailla, jotka nyt ovat meidän omamme! Metsäkissalla\nsaattaa silloin olla luolansa tässä, missä nyt Mac-Ian'in juhlasali\nseisoo\".\n\nNuori päällikkö vaikeni ja puristi sauvansa ponnen huuliansa vasten,\nikään kuin estääksensä itseään enempää virkkamasta.\n\n\"Ei hätää, Eachin\", sanoi Simo sillä epävakaisella tavalla, jolla\nlukuapitämättömät lohduttajat pyytävät vetää ystäväinsä huomiota pois\nvälttämättömästä vaarasta.\n\n\"Kyllä _on_ hätää, ja perinjuurisen häviön pelkoa\", vastasi Eachin; \"ja\nsuuri miestappio on aivan varma. Minusta on vaan ihme, että isäni tähän\nAlbanyn herttuan viekkaasen ehdoitukseen suostui. Minä soisin että Mac\nGillie Chattan sopisi minun kanssani, ja että me, sen sijaan kun meidän\nnyt pitää vuodattaa paraat veremme keskenämme, menisimme yhdessä\nliitossa alas Strathmoren lääniin, tappamaan ja valloittamaan. Minä\nottaisin Perth'in valtaani, hän Dundeen, ja koko tuo avara Strath'in\nlääni tulisi omaksemme hamaan Tay-lahdelle saakka. Sen valtaviisauden\nolen oppinut teidän suustanne, Simo vaari, seisoessani teidän\ntakananne, vati kädessä ja kuullellessani teidän iltapuhettanne\npormestari Craigdallien kanssa\".\n\n\"Onpa kieli syystä sanottu vallattomaksi jäseneksi\", ajatteli hanskuri.\n\"Olenhan ma itse näyttänyt paholaiselle valkiaa, osoittaakseni hänelle\ntietä pahantekoon\".\n\nMutta ääneensä hän vaan virkkoi: \"Nämät tuumat ovat liian myöhäiset\".\n\n\"Liian myöhäiset tosiaankin!\" vastasi Eachin. \"Taistelusopimus on\nvahvistettu meidän puumerkeillämme ja sineeteillämme, ja Duhele- sekä\nChattan-clan'in palava viha on nyt molemminpuolisten kerskausten ja\nsoimausten kautta kiihtynyt sammumattomaksi leimuksi. Niin, aika on nyt\nmennyt. -- Mutta kääntykäämme teidän asioihinne, Hanskuri-vaari.\nUskontonne tähden on teidän täytynyt paeta tänne, niin kertoi minulle\nNiilo Lehmipaimen. Tosiaankaan en minä, joka tunnen varovaisuutenne,\nolisi tietänyt arvata, että te voisitte joutua riitaan Äitinne Kirkon\nkanssa. Mitä minun vanhaan tuttavaani, Klemetti-isään, tulee, hän on\nniitä, jotka marttyyrinkruunua pyytämällä pyytävät, ja mielummin\nhalaisivat palavilla risukimpuilla ympäröittyä paalun, kuin\nrakastavaista morsianta. Hän on oikein vaeltavainen ritari ja\ntaistelee, mihin vaan tulee, uskonnollisten ajatustensa puolustukseksi.\nHän on jo joutunut riitaan tuon Sibyllan-saaren munkkien kanssa jonkun\nuskonkappaleen tähden. -- Oletteko te nähneet häntä?\"\n\n\"Olen\", vastasi Simo; \"mutta meillä oli varsin vähän puhetta\nkeskenämme, sillä meillä oli kiire\".\n\n\"Luultavasti hän kuitenkin puhui kolmannesta henkilöstä joka\nluullakseni olisi totisempi uskonmarttyyri kuin te, älykäs porvari, tai\nhän, toruileva saarnamies -- ja joka olisi sydämestäni tervetullut\ntänne minun suojani alle? -- te olette hidas ymmärtämään ettekä huoli\narvata tarkoitustani -- teidän tyttärenne Katri?\"\n\nNämät viime sanat nuori päällikkö puhui Englannin kielellä, jolla hän\nsitten jatkoikin puhetta, ikään kuin pelkäisi että joku häntä voisi\nkuulla. Paitsi sitä tuntui hänessä joku ehdoton epäilys.\n\n\"Katri-tyttäreni\", sanoi hanskuri, muistaen mitä Klemetti-isä oli\nhänelle virkkanut, \"on hyvässä turvassa\".\n\n\"Mutta missä, kenen luona?\" sanoi nuori päällikkö. \"Ja miksikä hän ei\nole tullut teidän kanssanne? Ettekös te luule Duhele-clan'issa olevan\nyhtä toimeliaita muijia kuin vanha Dorothea, joka ennen aikaan piti\nminua Herran pelossa ja kurissa, ja jotka kelpaisivat passareiksi\nheidän päällikkönsä entisen mestarin tyttärelle?\"\n\n\"Kiitoksia paljon\", sanoi hanskuri, \"en minä suinkaan epäile että\nteillä on voimaa yhtähyvin kuin tahtoa suojelemaan sekä minua että myös\ntytärtäni. Mutta eräs korkea-arvoinen rouva, ritari Charteris'in\nystävä, on antanut hänelle hyvän turvapaikan, mihin mennessä hän ei\ntarvinnut vaivaloista matkaa rauhattoman, hävitetyn maan läpi\".\n\n\"Vai niin -- ritari Charteris\", sanoi Eachin kylmemmällä, kuivemmalla\näänellä, \"häneen teidän piti tietysti luottaa enemmän kuin muihin\nihmisiin. Hän on teidän hyvä ystävänne arvattavasti?\"\n\nSimo Hanskuri olisi mielellään kurittanut tuota teeskelevää poikaa,\njoka usein oli kolme kertaa päivässä saanut toruja siitä kun juoksi\nulos katselemaan ohitse-ratsastavaa ritari Charteris'iä. Mutta hän\nhillitsi vastaamaan palavan kielensä ja sanoi vaan: \"Ritari Charteris\non jo ollut seitsemän vuotta Perth'in kaupungin ylituomarina ja\nluultavasti niin on yhä vielä, koska virkamiehiä meillä ei valita\npaaston, vaan Pyhäinmiesten ajalla\".\n\n\"Voi, Hanskuri-vaari\", sanoi nuorukainen taas ystävällisellä, lempeällä\ntavalla, \"te olette niin tottuneet näkemään Perth'issä nähtävää\nkomeutta ja prameutta, että meidän metsäläisjuhlamme niiden rinnalla\nvarmaankin teistä mahtoi näyttää vallan halvalta. Mitä te arvelitte\neilisestä juhlallisuudesta?\"\n\n\"Se oli jalo ja liikuttava\", sanoi hanskuri, \"varsinkin minulle, joka\nolin tuttu teidän isänne kanssa. Ja kun te siellä seisoitte, miekkaan\nnojauten, olin aivan kuin näkevinäni vanhan ystäväni Gilchrist\nMac-Ian'in kuolleista nousseena, jälleen uudessa nuoruudessa sekä\nvoimassa\".\n\n\"Minä tein tehtäväni uljaasti, eikö niin? Ja tuskin minussa mahtoi\nnäkyä jälkeäkään tuosta kurjasta oppipojasta, jota te niin usein --\nkohtelitte ansion mukaan\".\n\n\"Eachin'iä ei voisi tuntea entiseksi Conachar'iksi\", sanoi hanskuri,\n\"enempää kuin lohta entiseksi lohenmulloksi, koska näiden sanotaan\nolevan yhtä kalanlajia eri-ijällä, taikka kuin perhosta toukaksi\".\n\n\"Arveletteko te, että silloin kuin otin käteeni vallan, jota kaikki\nnaisväki rakastaa, olisin itsekin kelvannut neidon katsella? -- Suoraan\nsanoen, mitä Katri olisi minusta arvellut, jos olisi minut nähnyt\ntuossa juhlallisuudessa?\"\n\n\"Nyt tullaan likelle karia\", arveli Simo Hanskuri itsekseen, \"nyt tulee\ntaitavasti pitää perää, ettei haaksirikkoon jouduta\".\n\n\"Useimmat vaimo-ihmiset ihaelevat komeutta, Eachin; mutta siitä\nsäännöstä on luullakseni tyttäreni Katri poikkeus. Hän iloitsisi\nentisen kumppalinsa hyvästä onnesta; mutta hänen silmissään ei olisi\nkomea Mac-Ian, Duhele-clan'in päällikkö, enempää kuin mitä orpo\nConachar jo oli\".\n\n\"Hän on aina ollut jalomielinen, omaavoittoa pyytämätön\", sanoi nuori\npäällikkö. \"Mutta te itse, vaari, olette maailmaa kokeneet monta vuotta\nenemmän kuin hän; te paremmin käsitätte mitä valta ja rikkaus voivat\ntuottaa niille, kellä ne ovat. Puhukaa suoraan, -- mitä te sanoisitte\nsiitä, jos näkisitte Katrinne seisovan tuossa tuon kunniateltan alla,\nmissä hänellä olisi sata vuorta valtansa alla, kymmenentuhatta\nhartaasti kuuliaista alamaista -- ja jos, kaikkein niiden etujen\nhinnaksi, hänen kätensä olisi annettu sen miehen käteen, joka rakastaa\nhäntä yli kaiken muun maailman?\"\n\n\"Te tarkoitatte, että se olisi annettu teidän omaan käteenne,\nConachar?\"\n\n\"Niin, sanokaa minua vaan Conachar'iksi -- se nimi on mulle rakas,\nkoska sillä nimellä olin tuttu Katrille\".\n\n\"Suoraan puhuen siis\", vastasi hanskuri, koettaen tehdä vastauksensa\nniin vähän loukkaavaksi kuin suinkin mahdollista, \"minun hartain\ntoivoni olisi, että Katri ja minä saisimme istua täydessä turvassa\nomassa matalassa majassamme Curfew-kadun varrella, missä Dorothea olisi\nainoa alamaisemme\".\n\n\"Ja Conachar-parka saisi olla toisena alamaisena, eikö niin? Ettehän\ntoki hennoisi jättää häntä tänne yksinäisessä komeudessaan kuihtumaan?\"\n\n\"En minä ole niin pahansuopa vanhoille ystävilleni, Duhele-clan'ille\",\nsanoi hanskuri, \"että tahtoisin tällä vaaran hetkellä ryöstää heiltä\nuljasta, nuorta päällikköä -- päällikköä, joka nyt pian tulevassa\ntaistelussa on heidän etupäässään saava niin suuren sankarinmaineen\".\n\nEachin puri huultansa, hillitäkseen närkästystänsä, ja vastasi:\n\"Sanoja, sanoja vaan -- tyhjiä sanoja, Simo-vaari. Te pelkäätte\nDuhele-clan'ia enemmän kuin sitä rakastatte, ja te luulette heidän\nkauheasti vimmastuvan, jos heidän päällikkönsä perthiläisen porvarin\ntyttären naisi\".\n\n\"Ja jos sitä pelkään, Eachin Mac-Ian, eikö siihen ole minulla täysi\nsyy? Mitä on tullut samallaisista sopimattomista naimisliitoista\nMac-Callanmoren, ja mahtavain Mac-Lean'ien, vieläpä Saariston\nHerrojenkin suvussa? Mitä muuta on ikinä tullut niistä, paitsi\navioero, perinnönluovutus -- joskus kovempikin kohtalo -- sille\nkunnianhimoiselle, joka säätyänsä korkeammalle pyrki? Te ette\nkuitenkaan voisi antaa papin vihkiä itsenne yhteen lapseni kanssa; te\nvoisitte vaan ottaa hänet puolisoksenne vasemmalla kädellä -- vaan\nminä\", hän hillitsi hänessä nousevan kiivastuksen ja lopetti, \"minä\nolen kunniallinen, vaikka halpasäätyinen, porvari, ja näkisin tyttäreni\nmieluummin minun säätyiseni porvarin epäilemättömästi laillisena\naviopuolisona, kuin kuninkaankin, annas olla vaikka lailliseksi\nmyönnettynä jalkavaimona\".\n\n\"Minä aion vihittää itseni yhteen Katrin kanssa papin kautta sekä koko\nmaailman nähden -- alttarin sekä Ionan saaren mustien kivien edessä!\"\nsanoi tulinen nuorukainen. \"Hän on minun nuoruuteni rakkaus, eikä ole\nolemassa yhtään kunnian ja uskonnon sidettä, jolla en tahtoisi\nkiinnittää itseäni häneen! Olen jo vähän kuulustellut kansani\nmielipiteitä. Jos vaan me pääsemme voitolle -- ja jos vaan voin toivoa\nettä Katri tulee omakseni, me _pääsemme_ voitolle -- sydämessäni sen\ntunnen -- on kansani rakkaus oleva niin kokonaan minun vallassani, että\njos minulle sattuisi mieleen ottaa itselleni vaimo vaikka\nvaivaishuoneesta, he häntä tervehtisivät tervetulleeksi aivan kuin\nolisi hän Mac-Callanmoren tyttäriä. -- Mutta te hylkäätte minun\ntarjomukseni?\" kysyi Eachin tylysti.\n\n\"Te panette suuhuni loukkaavia sanoja\", vastasi vanhus, \"ja kenties\nsitten vielä rankaisettekin niistä; sillä olenhan minä kokonaan teidän\nvallassanne. Mutta minun luvallani ei tyttäreni koskaan ole menevä\nmuulle kuin minunsäätyiselleni miehelle. Hänen sydämensä pian särkyisi\nniissä alin-omaisissa sodissa ja verenvuodatuksissa, jotka teidän\ntilassanne ovat välttämättömät. Jos te todella häntä rakastatte, ja\nmuistatte kuinka hän kaikkea riitaa ja tappelua kammoo, ette voi\nitsekään suoda häntä osalliseksi noihin sodan kauhistuksiin, joissa\nteidän, samoin kuin isännekin, tulee pakko lakkaamatta elää. Valitkaa\nitsellenne puoliso Vuorelaispäällikköin taikka tulisten Alankomaan\naatelisherrain tyttäristä, poikani. Te olette kaunis, nuori, rikas,\nkorkeasäätyinen ja mahtava; ei teidän kosimisenne siis ole turha oleva.\nTe voitte helposti löytää puolison, joka on teidän kanssanne iloitseva\nvoitoistanne ja lohduttava teitä tappioitten perästä. Katria voitot\nkuin tappiotkin yhtä paljon kauhistuttaisivat. Soturilla pitää olla\nteräskinnas -- vuohennahkainen hansikka olisi hänen kädessään repaleina\nyhden tunnin päästä\".\n\nMusta pilvi synkistytti nuoren päällikön kasvoja, joista äsken vielä\noli semmoinen tulisuus paistanut.\n\n\"Hyvästi sitten\", sanoi hän, \"ainoa toivoni, joka olisi voinut saattaa\nminut maineesen ja voitolle!\" Hän oli hetkisen aikaa ääneti, syviin\nmietteisin vaipuneena, silmät maahan päin luotuna, pää kumarruksissa,\nkäsivarret ristissä rinnan päällä. Viimein hän irroitti kätensä ja\nvirkkoi: \"Isä -- sillä isä te olette olleet minulle -- minä aion\nvirkkaa teille salaisuuden, järki ja ylpeys kyllä kieltävät minua\npuhumasta, mutta sallimus käskee, ja häntä täytyy totella. Minä aion\nilmoittaa teille syvimmän, sisimmän salaisuuden, minkä ikinä joku mies\non toiselle ilmoittanut. Mutta, varokaa -- loppukoon tämä meidän\nkeskustelumme tavalla tai toisella -- varokaa ettette koskaan virka\npuolta sanaakaan siitä, mitä nyt aion teille uskoa. Sillä jos niin\ntekisitte, niin minulla, vaikka sen olisitte tehneet kaikkein\nsyrjäisimmässä kaikista Skotlannin sopukoista, olisi sielläkin korvat,\njotka sen kuulisivat, ja käsi sekä väkipuukko, jotka petturin sydämen\nlöytäisivät. -- Minä olen -- mutta se sana ei tahdo päästä ulos\nsuustani!\"\n\n\"Älkää sitä puhuko sitten\", sanoi varovainen hanskuri. \"Salaisuus ei\nole enään salaisuus, kun se kerran omistajansa huulten välitse on ulos\ntullut; enkä minä huoli kuulla asiaa, joka on niin vaarallinen kuin te\nuhkaatte\".\n\n\"Niin, mutta minun täytyy se puhua ja teidän täytyy se kuulla\", sanoi\nnuorukainen. \"Olettehan te, vaari, tällä sotien ajalla varmaan itsekin\njoskus olleet soturina?\"\n\n\"Yhden kerran vaan\", vastasi Simo, \"kun Eteläläiset[35] meidän kaunista\nkaupunkiamme piirittivät. Minua käskettiin puolustukseen osaa-ottamaan,\nniinkuin olin velvollinen kaikkein muitten ammattilaisten tavalla,\njoiden tulee kaupunkiansa vahtia ja varjella\".\n\n\"Ja miltä tuntui teistä silloin?\" kysyi nuori päällikkö.\n\n\"Mitä se tähän nykyiseen asiaan kuuluu?\" kysyi Simo jollakin\nkummastuksella.\n\n\"Paljon, muuten en olisi niin kysynyt\", vastasi Eachin sillä\nylpeydellä, joka hänessä aika ajoin ilmaantui.\n\n\"Vanha mies mielellään rupeaa puhelemaan vanhoista ajoista\", sanoi\nSimo, joka, hetkisen arveltuansa, ei ollut vastahakoinen poikkeemaan\ntoiseen puheenaineesen, joka saattoi hänen tyttärensä unohduttaa, \"ja\ntotta tunnustaen, ei tuntunut sydämessäni mitään siitä toivokkaasta\nuskalluksesta, jopa ilosta, jolla olen nähnyt monen muun miehen menevän\ntappeluun. Minun elämäni ja ammattini olivat rauhallista laatua, ja\nvaikka en ole ollut miehuutta vailla, milloin sitä oli tarvis, ei ole\nminulla koskaan ollut yötä niin unetonta kuin ennen tuota tappelua.\nSydäntäni ahdistivat kuulemani tarinat ja totta ne olivatkin -- noista\nEnglannin joutsimiehistä -- että heillä on kyynäränpituiset nuolet, ja\njoutset kolmatta osaa pitemmät kuin meidän. Jos joskus hiukan nukahdin\nja joku olkikorsi vuoteessani vähänkin pisti, niin kavahdin hereille,\nsiinä luulossa että jo englantilainen nuoli vapisi kupeessani. Aamulla,\nkun liika uupumus juuri oli minut uneen vaivuttanut, herätti minut\nhätäkellon ääni, joka meitä porvareita vallille kutsui -- eikä ole\nkoskaan ennen eikä myöhemmin sen heliseminen korviini kuulunut niin\nruumiskelloin kaltaiselta kuin silloin\".\n\n\"Jatkakaa -- kuinkas sitten kävi?\" kysyi Eachin.\n\n\"Minä pukeusin varuksiini\", sanoi Simo, \"semmoisiin kuin minulla oli\n-- otin siunauksen äidiltäni, rohkeamieliseltä vaimolta, joka minulle\npuhui isäni urhotöistä meidän kauniin kaupunkimme palveluksessa. Siitä\nsydämeni sai rohkeutta, ja vielä rohkeammaksi tulin, kun seisoin\ntoisten ammattilaisten joukossa; me olimme kaikki joutsimiehiä, sillä,\nniinkuin te tiedätte, Perth'in porvarit ovat sen aseen käyttämisessä\ntaitavat. Meidät asetettiin sinne, tänne pitkin muuria, ja joukkoomme\ntuli myös useampia ritareita sekä knaappeja vahvoissa rautavaruksissa.\nHe olivat vallan uljaat näöltänsä, kenties luottaen rautapukuunsa, ja\nilmoittivat meille, paremmaksi kehoitukseksi muka, hakkaavansa\nmiekoillaan, sota-kirveillään maahan jokaisen, joka yrittäisi paikaltaan\nväistyä. Minä sain sen ystävällisen vakuutuksen vanhan Kinfauns'in\nsankarin suusta -- siksi sanottiin nykyisen hyvän ritari Charteris'in\nisää, silloista ylituomariamme. Hän oli Punaisen Rosvon, ritari Tuomas\nLonguevillen pojanpoika ja kyllä mies pitämään sanansa, jonka hän puhui\nminulle erittäin; sillä tuon unettoman yön jälkeen mahdoin näyttää\ntavallista kalpeammalta; ja paitsi sitä olin vasta nuori poika.\"\n\n\"Ja lisäsikö hänen kehoituksensa teille pelkoa vai rohkeutta?\" kysyi\nEachin, joka hyvin tarkasti kuulteli.\n\n\"Rohkeutta se lisäsi\", vastasi Simo; \"sillä luullakseni ei mikään muu\nvoi saattaa miestä niin rohkeaksi kauempana edessä olevaa vaaraa\nvastaan menemään, kuin se tieto, että on toinen vaara aivan likellä\ntakana, joka häntä eteenpäin pakoittaa. No niin -- minä nousin siis\nvallille jokseenkin hyvällä rohkeudella, ja minut asetettiin muutamien\ntoisten kanssa Vahtitorniin, koska minua pidettiin hyvänä\njoutsimiehenä. Mutta kävipä kylmä väristys selkäpiitäni myöten, kun\nnäin Englantilaisten marssivan rynnäkölle hyvässä järjestyksessä,\nkolmeen lukuisaan parveen jaettuina, joutsimiehet etumaisina, ritarit\ntakana. He lähenivät lähenemistään, ja muutamat meistä olisivat\nruvenneet heitä ampumaan, mutta se oli ankarasti kielletty; meidän\ntäytyi siis olla liikahtamatta, suojellen itseämme rintasuojan takana\nmiten paraiten osasimme. Kun sitten Eteläläiset järjestivät pitkän\nsotarintansa riveihin, niin että joka mies ikään kuin taikavoimalla\nsiirtyi paikalleen, ja kun he asettivat eteensä suojakseen suuria\nkilpiä, tuntui minussa taas tuommoinen outo hengen-ahdistus sekä halu\nmennä kotiin ryyppyä ottamaan. Mutta kun samassa viereeni vilkaisin,\nnäin kunnian-arvoisen Kinfauns'in sankarin par'-aikaa virittävän\njoutsipyssyä, ja silloin arvelin että olisi surkea, jos hänen tulisi\ntuhlata nuolensa uskolliseen Skotlannin mieheen, kun tuolla oli niin\npaljon Englantilaisia ammuttavana. Näin pysyin siis paikallani, joka\nolikin sangen mukava, kahden muurin kulmassa. Englantilaiset sitten\nastuivat vielä likemmäksi ja vetivät joutsensa vireesen ei rintaa\nvasten, niinkuin teidän Vuorelaiset, vaan korvan juurelle -- ja,\nsamassa he lennättivät koko parven pääskysenhäntiä, ennen kuin me edes\nkerkesimme hyvää Anterusta avuksemme rukoilla. Minä vilkutin silmiäni,\nkun näin heidän noin pinnistävän jänteitänsä, ja luullakseni vavahdin,\nkoska nuolet tulla rapsahtivat vallia vasten. Mutta kun katsahdin\nympärilleni enkä nähnyt ketään muuta haavoitettua, paitsi Jussi\nSquallit'ia, kaupungin julistusmiestä, niin rohkeni sydämeni ja minä\nlaukaisin vuorostani hyvällä halulla ja tarkalla tähtäämisellä.\nPikkuinen mies, jota olin tähdännyt, juuri kun hän hiukan oli\nkurkistanut ulos kilpensä takaa, kaatui, nuoli olkapäässänsä. 'Oikeaan\npaikkaan neulasi pistit, Simo Hanskuri!' huusi minulle ylituomari. --\n'St. Johannes avuksi omalle kaupungilleen, hyvät ammattiveljeni!'\nhuusin minä, vaikka vasta oppipoika. Ja, uskokaa pois vaan, koko sitten\njatkuvassa taistelussa, joka päättyi sillä että vihollinen pois\nvetäytyi, minä vetelin joustani vireesen ja lennättelin nuoliani yhtä\nhuolettomasti kuin jos olisin pilkkutauluun ampunut, enkä ihmisiä.\nTästä sain jokseenkin hyvän maineen, ja perästäpäin olen aina arvellut,\nettä hädän tuleen -- sillä huvia ei minulla siitä koskaan ole ollut --\nolisin käyttänyt itseäni niin etten hyvää mainettani jälleen olisi\nkadottanut. -- Se on kaikki, mitä voin kertoa kokemuksestani sodassa.\nOlenhan minä muuten ollut joskus toisissakin vaaroissa, joita aina\nolen pyytänyt välttää niinkuin viisas mies, vaan, jos ne olivat\nvälttämättömät, olen käynyt niihin aika miehen tavoin. Muulla lailla ei\nmikään mies voi elää eikä pitää päätänsä pystyssä täällä Skotlannissa\".\n\n\"Minä ymmärrän teidän kertomuksenne\", sanoi Eachin; \"mutta vaikea\ntullee minun saada teitä uskomaan, mitä minulla nyt on sanottavaa,\nsiihen nähden mitä sukua olen ja varsinkin että olen sen miehen poika,\njonka me tänään olemme hautaan laskeneet -- hyväpä on että hän makaa\nsiinä, missä hän ei koskaan saa kuulla, mitä te nyt! Katsokaas,\nSimo-vaari -- tää puupala kädessäni lyhenee ja tummenee; parin minuutin\nkuluttua se on sammunut -- mutta ennenkuin se sammuu, on se inhottava\nasia ilmipuhuttu. Simo vaari, minä olen -- pelkuri! -- Nyt se on\nviimein ilmipuhuttu, ja minun häpeäni salaisuus on toisen miehen\ntiedossa!\"\n\nNuorukainen vaipui kokoon ikään kuin tainnoksiin; niin häntä raukaisi\nsielunsa tuska tuota ilkeää tunnustusta tehdessä. Hanskuri, täynnä\npelästystä ja surkuttelevaisuutta, pyysi saada Eachin'ia tointumaan,\njoka häneltä onnistuikin, vaan ei yhtä hyvin nuorukaisen\nrauhoittaminen. Eachin peitti kasvonsa käsillään, ja kyyneleet vuosivat\nvirtana, katkerasti hänen silmistänsä.\n\n\"Pyhän Neitsyen tähden rauhoittukaa\", virkkoi vanhus, \"ja peruuttakaa\ntuo ilkeä sana! Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse -- te ette ole\nmikään pelkuri, ainoasti nuori ja kokematon, ja teillä on vähän liian\nliukas mielenkuvitus, että voisi vielä olla partasuun uroon luja\nmiehuus. Jos kuulisin jonkun muun miehen sanovan semmoista teistä,\nConachar, niin minä sen ajaisin valeeksi -- te ette ole pelkuri --\nolenhan nähnyt tulisia säkeniä singahtavan teistä monesti sangen\nvähästäkin syystä\".\n\n\"Ylpeyden ja närkästyksen säkeniä!\" sanoi onneton nuorukainen. \"Mutta\nsilloin näitte niiden takana lujuuden, joka ne olisi kannattanut?\nSäkenet, joista te puhutte, singahtelivat pelkurimaiseen sydämeeni\nniinkuin jäälohkareesen, joka ei millään tavoin voi syttyä. Jos\nloukkaantunut ylpeyteni yllyttikin minua sivaltamaan, sydämeni heikkous\nkohta taas taivutti minut pakoon menemään\".\n\n\"Se oli tottumuksen puutetta\", sanoi Simo; \"muurien yli kiipeemällä\npojat ensin oppivat jyrkästä vuorenseinästä ylös kiipeemään. Voittakaa\npienillä kahakoilla -- harjoitelkaa joka päivä maanne aseitten\nkäyttämistä sotaleikissä kumppaleinne kanssa\".\n\n\"Ja kuinka kauan minulla muka on aikaa siihen?\" huudahti nuori\npäällikkö, vavahtain, ikään kuin joku kauhistava näkö olisi ilmautunut\nhänen eteensä. \"Kuinka monta päivää on enää tästä nykyisestä päivästä\nPalmusunnuntaihin, ja mikä sitten on tarjona? -- Aidattu tanner, josta\nei kukaan pääse pois, enempää kuin karhu-parkakaan paalusta, mihin\nse on kiinni kytketty. Kuusikymmentä elävää miestä, paraat ja\nurhoollisimmat -- yksi ainoa poisluettuna -- jotka Albion voi lähettää\nalas vuoriltansa, seisoo siinä, janoten toinen toisensa verta; ja\nkuningas aatelisherroinensa sekä monta muuta huutajaa lisäksi istuvat\nympärillä ikään kuin teaterissa, läsnä-olollaan yllyttäen taistelijain\npirullista vimmaa! Sivallukset kalskahtelevat, veri vuotaa yhä\npaksumpana, kovempana, punaisempana virtana -- he syöksevät toinen\ntoisensa kimppuun niinkuin hurjana -- he raatelevat toinen toistaan\nniinkuin metsän pedot -- omien kumppalien jalat tallaavat haavoitetut\nkuoliaksi! Verivirta viimein alkaa ehtyä, kädet raukeavat, vaan ei\nsittenkään saa olla sovintoa, ei aselepoa, ei huoahdusta, niin kauan\nkuin yksikään noista vaivaisista vielä on hengissä! Siinä ei ole\npuhetta mistään kyykkimisestä vallinkulman takana, ei nuolien\nlennättämisestä kaukaa -- siinä tulee olemaan käsi kättä vastaan, siksi\nkun kädet ei enää jaksakaan nousta ja jatkaa sitä kauheata taistelua!\n-- Jos semmoinen taistelu jo on niin kauhistava mielikuvituksessa,\nmiltä se, luulette te, on tuntuva todellisuudessa?\"\n\nHanskuri oli ääneti.\n\n\"Minä kysyn toistamiseen: mitä te arvelette?\"\n\n\"En voi muuta kuin surkutella teitä, Conachar\", sanoi Simo. \"Kova onni\nse on, että olette korkean suvun vesa -- jalon isän poika -- syntynyt\nuljaan sotajoukon johtajaksi -- ja että kuitenkin olette vailla tai\nluulette olevanne -- sillä aina vielä toivon vian vaan olevan liian\nherkässä mielenkuvituksessa, joka muotoa liioittelee -- luulette\nolevanne vailla tuota rohkeutta, mikä nähdään jokaisessa\ntappelukukossa, joka on ohrakourallisen arvoinen, jokaisessa koirassa,\njoka on ruokavadillisen arvoinen. Mutta kuinkapa te, kun tiesitte\nkykenemättömyytenne tuohon tappeluun, juuri äsken tarjositte\ntyttärelleni osallisuutta hallitusvallassanne? Se valta tietysti\nriippuu tuosta tappelusta, eikä Katri siinä voi teitä auttaa\".\n\n\"Te erehdytte, vanha mies\", vastasi Eachin. \"Jos Katri suosiolla\nkatsoisi minun harrasta rakkauttani, niin se tieto tekisi että menisin\nvihollisten riviä vastaan tulisena kuin sota-orit. Sydämeni heikkouden\ntunto kyllä on aivan masentavainen, vaan se tieto, että Katri olisi\nkatsomassa, karkaiseisi voimani. Luvatkaa vielä -- voi luvatkaa vielä,\nettä hän tulee mun omakseni, jos tuossa taistelussa pääsemme voitolle,\nniin ei itse Wynd'in seppäkään, vaikka hänen sydämensä on samaa\nmetallia kuin hänen alaisimensa, ole koskaan mennyt taisteluun\nkepeämmällä sydämellä kuin minä olen menevä! Toinen voimallinen tunne\non voittava toisen\".\n\n\"Se on hullutusta, Conachar. Eikös teidän etunne, teidän kunnianne,\nteidän sukunne voi nostaa rohkeuttanne yhtä paljon kuin mustakulmainen\ntyttönen? Hyi hävetkää!\"\n\n\"Te puhutte minulle samaa, mitä itsekin olen itselleni puhunut -- mutta\nturhaan\", sanoi Eachin huoaten. \"Arka metsäkauris tulee vaan illoin\nhurjaksi ja vaaralliseksi, kun se pääsee naaraansa pariksi. Onko siihen\nluonteeni syynä -- vai, niinkuin meidän vuoriston akat puhuvat, tuon\nvalkoisen emäkauriin maito -- vai rauhallinen kasvatukseni sekä ankara\nkuri teidän luonanne -- vai, niinkuin te luulette, liian vilkas\nmielenkuvitus, joka kuvaa vaaraa vielä vaarallisemmaksi,\nkauhistavammaksi kuin se todella on -- sitä en voi sanoa. Mutta minä\ntiedän, mitä sydämessäni on, ja -- niin, ilmi se täytyy puhua! --\npahoin pelkään sen tunteen olevan mahdottoman voittaa. Siksi minä, jos\nvaan sillä ehdolla saisin teidät toivooni suostumaan, nytkin vielä\nkääntyisin keskitieltä, luopuisin arvostani ja siirtyisin johonkuhun\nhalpaan ammattiin\".\n\n\"Mitä, tahtoisitteko te vai hanskuriksi ruveta, Conachar?\" sanoi Simo.\n\"Onpa tää vielä kummempaa kuin mitä St. Crispinuksesta tarinoidaan. Ei\nei, teidän kätenne ei ollut siihen luotu -- en anna teille enää mitään\nmetsäkauriin nahkoja pilattavaksi\".\n\n\"Älkää leikkiä laskeko\", sanoi Eachin; \"minä puhun täyttä totta.\nVaikken minä työtä osaa tehdä, toisin kanssani tarpeeksi elämisen\nvaroja. He kyllä sitten julistaisivat minut petturiksi sotatorvillaan,\nrakkopillillään -- vaan tehkööt niin -- Katri on sitä paremmin\nrakastava minua, kun olen verenvuodatuksen tieltä poikennut rauhan\ntielle. Ja Klemetti-isä on opettava meitä anteeksi antamaan maailmalle,\nkun se meille on viskaava koskemattomat vihansa. Minä olisin silloin\nonnellisin miehistä -- Katri saisi kaikki nautinnot, jotka rajaton\nrakkaus hänelle voi hankkia; hänen ei silloin tarvitsisi nähdä noita\nkauheita näköjä ja meluja, jotka teidän aikomassanne sopimattomassa\navioliitossa tulisivat hänelle osaksi. Ja te, hanskuri-vaari,\nistuisitte takan ääressä onnellisimpana, enimmin kunnioitettuna\nmiehenä, joka ikinä -- --\"\n\n\"Vaiti, Eachin -- vaiti, olkaa niin hyvä!\" keskeytti hanskuri. \"Tää\npuupala, jonka kanssa meidän keskustelumme täytyy loppua, on jo palanut\nvallan lyhyeksi, ja minä nyt tahtoisin myös puhua sanan vuorostani,\nsillä suoruus on aina paras. Se saattaa teitä harmittaa, kenties\nvimmastuttaa, vaan minun täytyy kerrassaan tehdä loppu noista kaikista\nmielenkuvitelmista näillä sanoilla: Katri ei koskaan voi tulla teidän\nomaksenne. Kinnas annetaan sanan pantiksi, ja minun ammattini\nharjoittajan pitäisi siis vielä vähemmin kuin muiden ihmisten rikkoa\nsanansa. Katrin käsi on poisluvattu -- luvattu miehelle, jota te\nkenties vihaatte vaan jota ette kuitenkaan voi olla kunnioittamatta --\nHeikki Asesepälle. Tämä avioliitto on sopiva molempain säätyyn katsoen,\non molempain tahdon mukainen, ja minä siihen olen antanut\nsuostumukseni. Paras on puhua suu puhtaaksi kerrassaan -- suuttukaa\nkiellostani kuinka pahasti suuttunettekin -- olenhan minä kokonaan\nvallassanne. -- Vaan sanaani ette te millään muotoa saa minua\nrikkomaan\".\n\nHanskuri puhui näin lujasti, siitä syystä kun kokemuksesta tiesi, että\nhänen entinen oppipoikansa, vaikka hyvin närkäs, kuitenkin tavallisesti\ntaipui, lujan, järkähtämättömän päätöksen nähtyään. Yhtähyvin Simo\nsamalla muisti missä paikassa hän nyt oli ja jollakin pelolla näki\nkuinka sammuvan liekin vielä kerta leimahtaissa ja valon sädettä\nEachin'iin luodessa, nuorukaisen kasvot olivat kalmankelmeät, kuinka\nsilmänsä pyörivät päässä aivan kuin hullun, koska hurjuuden puuska on\ntulossa. Liekki kohta jälleen vaipui ja sammui, ja Simo silmänräpäyksen\naikaa oli siinä pelossa, että hänen tulisi puolustaa henkeänsä tätä\nnuorukaista vastaan, jonka hän tiesi vimmapäissään olevan varsin hetaan\nväkivaltaisiin tekoihin, vaikka kyllä hänen heikko luonteensa ei kauan\naikaa voinut jatkaa mitä vimma oli alkuun pannut. Mutta pian lohdutti\nhäntä Eachin, joka langenneella, muuttuneella äänellä mutisi:\n\n\"Olkoon se, mitä tänä yönä puhuttiin, unohdettu ijäksi. -- Parempi\nolisi teidän kaivaa oma hautanne kuin puhua se ilmi\".\n\nNäin puhuen hän avasi mökin oven, niin että yksi kuun säde sisään\npääsi. Poismenevän päällikön ruumis vilahti tämän säteen poikki, sitten\novi lyötiin kiinni ja huone jälleen jäi pimeyteen.\n\nSimo Hanskurin sydämessä tuntui suuri helpoitus, koska tämä vaarallinen\nkeskustelu näin rauhallisesti oli päättynyt. Mutta hän nyt syvästi\nsurkutteli kasvattinsa Eachin Mac-Ian'in onnetonta tilaa.\n\n\"Poika-raukka\", sanoi hän itsekseen, \"hänen kun piti nousta tuolle\nkorkealle paikalle ainoasti siksi, että isän jälkeen tulee syöstyksi\nsiitä alas häpeällä! Mitä hän minulle puhui, sen jo osaksi ennalta\ntiesin; sillä usein olin huomannut Conachar'in olevan kärkkäämmän\nsanasotaan kuin käsikahakkaan. Mutta tuota, kaikkea voimaa masentavaa\nsydämen-heikkoutta, jota ei häpeä eikä pakko saa voitetuksi, en minä,\nvaikken suinkaan ole mikään William Wallace, voi käsittää. Ja että\nhänen sitten piti kosia tytärtäni, ikäänkuin muka morsiamella pitäisi\nolla rohkeutta sekä itsensä että vielä sulhasenkin varalle! Ei, ei --\nKatrin pitää tulla vaimoksi miehelle, jolle hän voi sanoa: 'Mieheni,\narmahda vihollistani!' -- ei semmoiselle, jonka puolesta hänen tulisi\nhuutaa: 'Jalo vihollinen, armahda minun puolisoani!'\"\n\nVäsyneenä näistä kaikista mietteistä vanhus viimein nukahti uneen.\nAamulla häntä ystävänsä lehmipaimen herätti ja jokseenkin langenneella\nnenällä ehdoitti että palattaisiin hänen kotiinsa tuonne nurmikolle\njoen niskassa. Paimen pyysi anteeksi, ettei päällikkö tänä aamuna\njoutanut päästää Simoa puheilleen, koska oli niin paljon puuhaamista\nläheisen taistelun tähden. Eachin Mac-Ian oli arvellut olon tuolla joen\nniskassa turvallisimmaksi hanskurille -- ja oli käskenyt kaikin tavoin\npitää huolta hänen suojeluksestaan sekä tarpeistaan.\n\nTästä huolenpidosta lehmipaimen laveammaltakin puhui, ettei laiminlyöty\nkohteliaisuus niin paljon tuntuisi, kun päällikkö näin lähetti pois\nvieraansa, häntä puheilleen päästämättä.\n\n\"Hänen isänsä oli taitavampi\", murisi paimen. \"Mutta missä hän olisi\nihmistapoihin oppinutkaan, se poika-rukka, hän kun on kasvatettu\nPerth'in poroporvarein keskellä, jotka, te yksin poisluettuna, naapuri\nhanskuri, joka puhutte Gaelin kieltä yhtä hyvin kuin minäkin, eivät\nkohteliaisuudesta mitään ymmärrä?\"\n\nSimo Hanskuri, niinkuin me hyvin ymmärrämme, ei kaivannut ollenkaan\nsitä puuttuvaa kohteliaisuutta, jota ystävänsä hänen puolestaan nurisi.\nPäinvastoin oli hänestä rauhallinen olo kunnon paimenen kodissa paljon\nhauskempi kaikkea tuota juhlamelua päällikön jokapäiväisissä\nilonpidoissa, vaikkei olisikaan heidän välillään ollut keskustelua\naineesta, johon olisi tuntunut varsin kipeältä toistamiseen koskea.\n\nJoen niskalle hän siin rauhallisesti meni asumaan, missä, jos vaan hän\nolisi ollut varma Katrinkin turvallisuudesta, hänen aikansa olisi\nhauskasti kyllä kulunut. Hän huvitteli itseänsä kulkemisella järvellä\npienessä veneessä, jota pieni Vuorelais-poika souti paikkoihin, missä\nsitten vanha mies ongiskeli. Usein kävi hän myös tuossa pienessä\nsaaressa, miettimässä vanhan ystävänsä Gilchrist Mac-Ian'in haudalla;\nja hän sai kaikki munkit ystävikseen, sillä että lahjoitti abotille\nnäädännahkaiset kintaat, muille luostarin asukkaille metsäkissan\nnahasta tehdyt. Näiden pienten lahjain leikkaaminen ja ompeleminen oli\najanvietteenä päivänlaskun jälkeen; silloin paimenen koko perhe istui\nhänen ympärillään, ihmetellen hänen taitoansa ja kuullellen niitä\nlauluja sekä tarinoita, joilla vanhus pyysi ikävää iltaa lyhentää.\n\nSe täytyy tunnustaa että meidän varovainen hanskuri aina kartti\nKlemetti-isän seuraa, jota hän väärässä luulossaan piti enemmän\nvastoinkäymistensä alkusyynä kuin niiden syytönnä osan-ottajana. \"En\nhuoli\", arveli hän, \"hänen hullutustensa tähden menettää näiden tässä\nhyväin munkkien suosiota, joista vielä voi tulla minulle hyötyä. On\nminulle jo mielestäni tullut kyllin vahinkoa hänen saarnojensa tähden.\nViisaammaksi ei ne ole minua liioin tehneet, vaan kyllä paljon\nköyhemmäksi. Ei, ei, Klemetti-isä ja Katri puhukoot mitä tahansa, vaan\nkyllä minä ensi tilaisuudessa matelen takaisin, niinkuin toruttu koira\nherransa kutsuessa, otan päälleni täyden määrän jouhipaitaa sekä\npiiskaa, maksan pois kelpo sakon, ja saan näin minun sekä kirkon välin\njälleen eheäksi\".\n\nEnemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, sen jälkeen kun hanskuri oli\ntullut joen niskalle, ja hänen jo alkoi käydä ihmeeksi ettei hän vielä\nollut saanut mitään sanomia Katrilta eikä myös Wynd'in Heikiltä, jolle\nylituomari oli luvannut ilmoittaa hänen tuumansa sekä pakopaikkansa.\nHän tiesi kyllä, ettei uljaan sepän käynyt tulla tänne Duhele-clan'in\nmaalle, siitä syystä kun hän sen asukkaitten, jopa päällikönkin kanssa\noli vihollisuudessa. Mutta yhtähyvin olisi Heikin, hanskurin mielestä,\npitänyt jollakin keinoin saada hänelle joku tieto tai merkki niiden\nmonien sanansaattajien kautta, jotka tähän aikaan kulkivat kuninkaan\nhovin sekä Duhele-clan'in välillä; sillä yhä vielä keskusteltiin pian\ntulevan taistelun ehdoista, mitä tietä molemmat puolueet olivat\nPerth'iin tulevat, ynnä muista seikoista, mitkä ennalta oli\nmäärättävät. Oltiin nyt keskipaikoilla Maaliskuuta, ja tuo\nturmiontuottava Palmusunnuntai lähenemistään läheni.\n\nAjan näin vierressä eteenpäin ei ollut hanskuri sen enempää nähnyt\nentistä oppipoikaansa. Tarkka huolenpito Simon tarpeista sekä\nkaikenpuolisesta mukavuudesta osoitti ettei hän ollut unohdettu. Mutta\nyhtähyvin hän, joka kerta kun kuuli päällikön torven kaikuvan metsässä,\naina kulki päinvastaiseen suuntaan. Yhtenä aamuna kuitenkin sattui hän\narvaamatta aivan Eachin'in läheisyyteen, niin että tuskin vaan näkyi\nolevan mahdollista välttää yhtymistä; se tapahtui tällä tavalla.\n\nSimo käveli mietteissään erästä pientä lakeaa paikkaa myöten, jonka\nympärillä kasvoi korkeaa metsää sekaisin viidakon kanssa. Silloin\nsyöksihe yht'-äkkiä valkoinen emäkauris tiheiköstä ulos, kaksi koiraa\naivan kantapäillään; toinen koirista tarttui sitä kinttuun, toinen\nkurkkuun, ja näin he tempasivat sen maahan parin sadan askeleen päässä\nhanskurista, joka hiukan hämmästyi tästä arvaamattomasta tapauksesta.\nLäheinen, kimakka torven ääni sekä verikoiran haukunta osoittivat\nSimolle, että metsämiehetkin olivat likellä ja tulossa metsäkauriin\njälkiä myöten. Myös kuului huhuilemista sekä miesten juoksun\nrasahteleminen viidakon läpi aivan läheltä. Simo olisi, vähänkin aikaa\nmietittyänsä, nähnyt viisaimmaksi keinoksi pysyä paikallansa taikkapa\nhitaasti ruveta poismenemään, heittäen Eachin'in omaan päätökseen\nhuomata tai olla huomaamatta hänen läsnä-oloansa, sitä myöten kuin\nnuori päällikkö hyväksi näkisi. Mutta hanskurin halu karttaa sitä\nnuorta miestä oli tullut ikään kuin vaistontapaiseksi, ja\nsäikähdyksissään päällikön lähenemisestä vanhus kätki itsensä\npähkinäpuu- ja rautatammi-tiheikköön, missä hän oli aivan piilossa.\nTuskin oli hän sen tehnyt, niin jo Eachin, punakkana juoksusta, syöksi\nviidakosta esiin tuolle lakealle paikalle, ja perässä seurasi\nkasvatus-isänsä, Tammiston Torkil. Viimeinmainittu käänsi\nvastaanponnistelevan metsäkauriin selälleen yhtä suurella voimalla kuin\ntaidollakin, piti kiinni elävän etujalat oikealla kädellään, seisoen\npolvillaan itse ruumiin päällä, ja tarjosi vasemmalla kädellä\npuukkoansa nuorelle päällikölle, että tämä leikkaisi kurkun kauriilta.\n\n\"En voi, Torkil. Tee tehtäväsi itse. En voi tappaa kasvatus-emäni\nkuvaa\",\n\nSen hän puhui surullisella hymyllä, ja kyynel samassa kiilsi hänen\nsilmissään. Torkil tuijotti hetkisen aikaa nuoreen päällikköönsä,\nsitten laski terävällä metsäpuukollansa elävän kurkun poikki niin\nnopealla ja lujalla leikkauksella, että ase tunkeusi aivan niskaluuhun\nasti. Sitten hän nousi seisaalleen, loi taas pitkän, tuikean katseen\npäällikköönsä ja virkkoi: \"Saman, minkä nyt tälle metsäkauriille tein,\ntekisin jokaiselle elävälle miehelle, jonka korvat olisivat kuulleet\nkasvattini vaan mainitsevan valkoista emäkaurista yhteydessä Eachin'in\nnimen kanssa\".\n\nJos Simo jo ennenkin oli katsonut tarpeelliseksi mennä piiloon, tämä\nTorkil'in puhe hänelle antoi siihen vielä uuden, painavan syyn lisäksi.\n\n\"Sitä ei kuitenkaan voi salata, Torkil vaari\", sanoi Eachin; \"se tulee\nkuitenkin kaikki päivän valoon ilmi\".\n\n\"Mikä tulee ilmi? Mikä tulee päivän valoon?\" kysyi Torkil\nkummastuksella.\n\n\"Se on se paha salaisuus\", ajatteli Simo; \"ja nyt, jos tuo\njättiläis-salaneuvos ei voi pitää kieltänsä kurissa, luetaan se\narvattavasti minun syykseni, että Eachin'in häpeä tulee koko maailman\ntietoon\".\n\nVaikka näissä tuskallisissa mietteissä, koetti hän kuitenkin, niin\npaljon kuin paikastansa voi, nähdä kaikki, mitä tapahtui surullisen\npäällikön sekä hänen uskotun miehensä välillä. Häntä yllytti siihen tuo\nuteliaisuuden henki, joka meissä liikkuu vaarallisimmillakin yhtä hyvin\nkuin myös tavallisimmilla hetkillämme, ja joka välistä sopii yhteen\nsuuren pelonkin kanssa.\n\nNuorukainen vaipui kuultelevan Torkil'in rintaa vasten ja lopetti,\nnojautuin kasvatus-isänsä olkapäähän, tunnustuksensa kuiskauksella.\nTorkil näkyi kuulevan nuorukaisen sanat hämmästyksellä, joka teki ettei\nhän tahtonut uskoa omia korviansa. Ikäänkuin varmistuakseen siitä, että\nse todella oli Eachin, joka puhui, hän verkalleen kohotti nuorukaisen\nnojauksistaan, piti hänet pystyssä olkapäästä ja katsoi häneen\nsilmillä, jotka muljuilivat suurina ja samassa tuijottivat\nliikkumattomina kummastuksesta tuosta oudosta tarinasta. Ja niin\ntuimaksi muuttui vanhan miehen näkö tuon kuiskauksen perästä, että\nhanskuri pelkäsi hänen sysäisevän nuorukaisen pois luotansa niinkuin\nhäväistyn; ja siinä tapauksessa olisi Eachin saattanut lentää juuri\nsamaan pensaasen, missä Simo oli piilossa, joten tämä olisi tullut\nkeksityksi hänelle sangen ikävällä ja vaarallisella tavalla. Mutta\nTorkil'issa, jossa oli vielä kaksin verroin enemmän tuota tulista\nrakkautta kasvattiinsa, mikä Skotlannissa kasvattajissa aina on\ntavallinen, mielenliikutus kääntyikin toisaannepäin.\n\n\"En sitä usko!\" huudahti hän; \"se on valhe isäsi pojasta -- valhe äitisi\nkantamasta -- vielä enemmän _minun kasvatistani_! Minä panen pääni\npantiksi sekä taivasta että helvettiä vastaan, ja olen valmis\ntaistelemaan jokaista vastaan, joka sitä todeksi väittäisi! Sinua on\npaha silmä silminyt, poika-kultani, ja tuo sydämenheikkous, jota sinä\npelkuriudeksi sanot, on panemavika. Kylläpä muistan kuinka nahkasiipi\nsiivillään löi tulisoihdun sammuksiin sinun syntymähetkenäsi -- tuona\nsurun ja ilon hetkenä. Älä huoli, rakas poikani! Me lähdemme Ionan\nsaareen, ja hyvä St. Columbus koko muun pyhäinmiesten ja enkelein\njoukon kanssa, jotka aina ovat sinun sukuas suosineet, on ottava\nsinusta pois tuon valkoisen metsäkauriin sydämen ja paneva sinuun\ntakaisin oman sydämesi, joka on varastettu\".\n\nEachin kuulteli, ja hänen silmistään näkyi, että hän mielellään olisi\nuskonut lohduttajansa sanat.\n\n\"Mutta, Torkil\", sanoi hän, \"annas olla että tästä tulisikin apua, niin\ntuo kauhea päivä lähenee, ja jos menen taisteluun, tulee meille,\npelkään mä, häpeää\".\n\n\"Se ei voi olla -- ei saa olla!\" sanoi Torkil. -- \"Helvetillä ei voi\nolla niin suurta voimaa -- me kastamme miekkasi pyhään veteen -- me\npistämme rautalehtiä, Johanneksen ruohoja sekä saarnipuun oksan sinun\nkypärisi harjaan. Me käymme seisomaan sinun ympärilles, minä ja sinun\nkahdeksan kasvatus-veljeäsi -- siinä olet oleva täysissä turvissa\nniinkuin kivisessä linnassa\".\n\nTaas toivoton nuorukainen mutisi jotakin, jota hanskuri ei voinut\nymmärtää, kun se niin painuneella äänellä puhuttiin, mutta sitä\ntäydellisemmin, selvemmin hän kuuli Torkil'in syvä-äänisen vastauksen.\n\n\"No, olisipa kuitenkin mahdollisuus säästää sinua tuosta tappelusta.\nSinä olet nuorin taisteluun määrätyistä. Kuule nyt mitä sanon, niin\nsaat nähdä kuinka suuri kasvatus-isän rakkaus on, kuinka paljon\nsuurempi sukulaistenkin rakkautta. Nuorin Chattan-clan'in\ntaistelijoista on Ferquhard Day. Hänen isänsä surmasi minun isäni, ja\npunainen veri kuohuu kiehuvana meidän välillämme -- minä toivoin että\nse juuri nyt tulevana Palmusunnuntaina saisi jäähtyä. -- Mutta huomaa!\n-- Arvattavasti olisit luullut että minun vereni sekä tuon Ferquhard\nDayn veret eivät olisi sekautuneet, vaikka ne olisi yhteen maljaan\nkaadettu. Mutta yhtähyvin hän on luonut silmänsä rakkaudella minun\ntyttäreeni Eevaan, kauniimpaan meidän neidoista. Arvaas mitä tuntui\nsydämessäni, kun sen sain kuulla. Tuntui aivan kuin joku susi\nFerragon'in rajoilta olisi sanonut minulle: 'Anna mulle tyttäresi\npuolisoksi, Torkil!' Vaan minun lapseni ei ajattele niin, hän rakastaa\nFerquhard'ia ja itkee pois poskiensa punaa sekä sydämensä voimaa,\npelossaan tuosta pian tulevasta taistelusta. Annetaan hänen vaan suoda\nFerquhard'ille joku suosionsa merkki, niin tämä on hänen tähtensä\nluopuva suvustaan sekä heimostaan, jäävä pois tappelusta ja pakeneva\ntytön kanssa erämaille\".\n\n\"Ja jos hän, nuorin Chattan-clan'in taistelijoista, olisi poissa, minä,\nnuorin Duhele-clan'in miehistä, myös saisin olla taisteluun menemättä\",\nvirkkoi Eachin, punastuen tästä hänelle tarjouvasta pienestä\npelastuksen toivosta.\n\n\"Katsos nyt tätä, päällikköni\", sanoi Torkil, \"ja arvaa siitä\nrakkauteni määrä. -- Toiset voisivat sinulle uhrata poikiensa hengen\nsekä omansa -- minä sinulle uhraan myös perheeni kunnian\".\n\n\"Ystäväni, isäni\", sanoi nuori päällikkö, puristaen Torkil'ia vasten\nrintaansa, \"mikä halpa kurja minä olen, mikä kunnoton pelkuri, kun\nminussa on halua käyttää tää uhrauksesi hyväkseni!\"\n\n\"Älä puhu niin -- puillakin on korvansa. Mennään nyt vaan takaisin\nleiriin ja lähetetään sieltä pojat tätä paistia tässä hakemaan. --\nPois, koirat; seuratkaa jäljestämme\".\n\nVerikoira oli Simon onneksi kastanut noukkansa metsäkauriin veriin,\nmuuten hän kyllä olisi löytänyt hanskurin piilopaikan viidakossa. Mutta\nkun siltä vainon tarkkuus oli tylstynyt, seurasi sekin rauhallisesti\nhurttakoirien kanssa.\n\nMetsästäjäin kadottua näkymättömiin, kuulumattomiin, hanskuri nousi,\nsuuresti iloisena heidän lähdöstänsä, ja lähti astumaan päinvastaiseen\nsuuntaan, niin kiireesti kuin hänen vanha ikänsä salli. Niin tehdessään\nhän ajatteli kasvatusisän ihmeellistä uskollisuutta.\n\n\"Tuon Vuoriston metsäläisen sydän on uskollinen ja rehellinen. Hän on\nenemmän satuin jättiläisten kuin meidän tavallisten ihmisten kaltainen;\nja kuitenkin saattaisi kristitty ottaa hänet esi kuvakseen, mitä\nuskollisuuteen tulee. Vähän tyhmä konsti tuo kuitenkin on, kun hän\ntahtoo pujahduttaa pois yhden miehen vihollisen rivistä, ikään kuin\nmuka ei olisi yltäkyllin toisia Vuorikissoja läsnä, jotka kohta voivat\nruveta sen sijaan\".\n\nNäin ajatteli hanskuri, sillä hän ei tietänyt, että ankara julistus oli\nlevitetty, joka kielsi kaikkia molempain kiisteleväin clan'ien miehiä,\nniinkuin myös heidän ystäviään, liittolaisiaan sekä alamaisiaan\ntulemasta seitsemän peninkulman päähän Perth'iä likelle, alkain\nviikosta ennen tappelua siksi kun viikko oli kulunut tappelun jälkeen;\nja tämä kielto tuli aseellisten vartijain pitää voimassa.\n\nTultuansa paimenen mökkiin ystävämme Simo sai vielä kuulla toisia\nsanomia. Sanantuojana oli Klemetti-isä, puettu toivioretkeläisen\npukuun, jo valmiina lähtemään takaisin etelään päin. Hän tuli sanomaan\njäähyväiset maanpakolaisuus-kumppanilleen, toivoen saavansa hänet\nkenties matkakumppalikseen.\n\n\"Mutta mikäs teitä\", kysyi porvari, \"nyt käskee niin äkkiä surman\nsuuhun palajamaan?\"\n\n\"Ettekös jo ole kuulleet\", virkkoi Klemetti-isä, \"että March'in kreivi\nenglantilaisten liittolaistensa kanssa on paennut Englantiin Douglas'in\nkreivin edeltä, joten nyt se kunnon kreivi joutaa pitää huolta\nvaltakunnan sisällisistä onnettomuuksista. Hän on kirjoittanut\nkuninkaalle kirjeen, jossa vaatii tuota valtuuskirjaa väärä-uskolaisten\ntuomitsemista varten peruutettavaksi, koska se häiritsee omiatuntoja --\nettä Henrik Wardlaw'in määräys St. Andrews'in arkkipiispaksi jätetään\nparlamentin päätettäväksi -- ynnä kaikellaista muuta kansalle\nmieluista. Ja useimmat aatelisherrat, jotka kuninkaan kanssa\noleskelevat Perth'issä, missä myös ritari Charteris, teidän\nkunnian-arvoinen ylituomarinne, kannattavat Douglas'in vaatimuksia.\nAlbanyn herttuakin on niihin suostunut; lieneekö hän sen tehnyt\nvakuutuksesta vai valtioviisaudesta, sitä en tiedä. Meidän hyvä\nkuninkaamme taipuu helposti leppeyteen ja laupiuteen. Ja näin ovat siis\nvainomiesten torahampaat muserretut leuvoissaan, ja saalis temmattu\npois heidän raatelevista kynsistänsä. Tahdotteko nyt tulla kanssani\nalas Alankomaille vai viipyä täällä vielä vähän aikaa?\"\n\nNiilo Lehmipaimen säästi ystävältään vastaamisen vaivan.\n\n\"Päällikkö on käskenyt\", sanoi hän, \"että Simo Hanskurin tulee viipyä\ntäällä, siksi kun taistelijat menevät alas tappeluun\". Tässä käskyssä\nporvari näki pienen kammitsan vapaalle tahdollensa; mutta sillä\nhetkellä ei hän huolinutkaan siitä liioin, koska sen kautta sai hyvän\nsyyn kieltäytyä pois matkakumppaliudesta Klemetti-isän kanssa.\n\n\"Se on erin-omainen mies\", sanoi hän ystävälleen Niilo Lehmipaimenelle,\nniin pian kuin Klemetti-isä oli jäähyväiset sanonut; \"hän on\nsyvä-oppinen herra ja pyhä mies. Melkein on sääli, ettei häntä enää\nmikään polttamisen vaara uhkaa, sillä hänen saarnansa polttoroviolla\nkäännyttäisi tuhansia. Voi Niilo Lehmipaimen! Klemetti-isän poltto\nolisi makealta hajahtava uhri ja johtava tulitorni kaikille hartaille\nkristityille. Mutta mitä apua siitä olisi, jos minun kaltaiseni halpa,\noppimaton porvari poltettaisiin? Ei ole tapa polttaa vanhaa nahkaa\npyhäksi suitsutukseksi eikä käyttää valmistamattomia vuotia\npolttopuiksi tulitorneissa, vai kuinka? Totta puhuen, on minussa kovin\nvähän oppia ja kovin paljon pelkoa, että kunnialla kestäisin\ntuommoisessa koetuksessa, ja siis minulle, vanhaa sananlaskua\nkäyttääkseni, vaan tulisi siitä sekä hätä että häpeä\".\n\n\"Sinä olet aivan oikeassa\", vastasi paimen.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\n\nNyt on meidän aika palata niiden henkilöimme luokse, jotka jätimme\nPerth'in kaupunkiin, silloin kun seurasimme hanskuria sekä hänen\nkaunista tytärtänsä Kinfauns'iin ja kun siitä vieraanvaraisesta\nkartanosta menimme Simo-ukon kanssa Tay-järvelle. Prinssi, ylimpänä\nhenkilönä, nyt ensiksi vaatii meidän huomiotamme.\n\nTämä hätäinen, ajattelematon nuorukainen oli jo jokseenkin kärsimätön\nyksinäisyydessänsä sotamarskin luona. Vaikka tämän herran seura muuten\nolisi ollut kaikin puolin hauska, tuli se kuitenkin prinssille\nvastenmieliseksi, siitä ainoasta syystä, että sotamarski tavallaan oli\nhänen vanginvartijansa. Suuttuneena sedällensä, närkästyneenä isälleen\nRothsayn herttua aivan luonnollisesti ikävöitsi ritari Ramornyn seuraa,\njonka kautta hän jo oli niin kauan tottunut saamaan huvitusta, samoin\nkuin myös ohjausta, vaikka kyllä prinssi olisi varmaan vihastunut, jos\nhänelle tätä viimeinmainittua olisi sanottu. Hän käski siis Ramornya\nluokseen, jos hänen terveytensä sen salli; hänen piti tulla vettä\nmyöten pieneen huvimajaan sotamarskin puutarhassa, joka, samoinkuin\nritari Ramornynkin, ulottui Tay-joen rantaan asti. Tätä vaarallista\nystävyyttä uudistaessaan Rothsayn herttua ainoasti muisti sen, että hän\noli ollut ritari Ramornya kohtaan avokätinen ystävä. Ramorny\npuolestaan, tätä käskyä saadessaan, ei muistanut muuta kuin herraltaan\nsaatuja oikullisia loukkauksia, menetetyn kätensä, kevytmielisyyden,\nmillä prinssi siitä kädestä aina puhui, sekä huolimattomuuden, millä\nRothsayn herttua oli hänet avutta jättänyt tuossa lakintekijän murhaa\nkoskevassa asiassa. Hän nauroi siis katkerasti, prinssin käskyn\nsaatuansa.\n\n\"Eviot\", sanoi hän, \"varusta vahva vene sekä kuusi luotettavaa miestä\n-- luotettavaa miestä, huomaa se -- älä vitkaile silmänräpäystäkään. Ja\nkäske Dwining'iä paikalla tänne. -- Päivä paistaa meidän puolellemme,\nuskollinen ystäväni\", virkkoi hän sitten sisääntulevalle lääkärille.\n\"Minä täällä ajattelin ympäri päätäni, millä keinoin voisin päästä tuon\nhäilyväisen pojan luokse, ja kas siinä samassa hän jo kirjoittaakin ja\nkäskee minua tulemaan\".\n\n\"Hum! -- Kyllä mar' minä yskän ymmärrän\", virkkoi Dwining. \"Päivä\npaistaa ja antaa siunauksensa muutamille ikäville seurauksille -- hi,\nhi, hii!\"\n\n\"Ei huolta niistä -- satin on virityksessä. Ja syötti siihen,\nveikkonen, on pantu semmoinen, joka houkuttaisi sen pojan kirkonkin\nturvista ulos tulemaan, vaikka vihollisjoukko, paljaat miekat kädessä,\nväijyisi jo kirkkotarhassa, mutta sitä syöttiä tuskin olisikaan tarvis.\nHänen ikävänsä yksin jo kyllin auttaisi. Laita kapineesi valmiiksi --\nsinä saat tulla kanssamme. Kirjoita sinä hänelle, koska minä en sitä\nenää voi, että me kohta tulemme, hänen käskyään totellen. Kirjoita\nsievästi; hän osaa hyvin lukea; hän on sen minulta oppinut\".\n\n\"Kylläpä hän teiltä, uljas herra ritari, on oppiva paljon muutakin\nennen kuin kuolee -- hi, hi, hii! Mutta onko vaan teidän kauppanne\nAlbanyn herttaan kanssa luotettava?\"\n\n\"Meille on luvattu kyllin minun kunnianhaluni, sinun ahneutesi sekä\nmeidän molempain kostonhimomme tyydyttämiseksi. Vesille, vesille nyt\nvaan joutuun! Eviot pankoon veneesen mukaan muutamia pulloja parasta\nviiniä sekä muutamia kylmiä piirakoita\".\n\n\"Mutta käsivartenne, ritari Ramorny? Eikö se teitä vaivaa?\"\n\n\"Sydämeni tykytys nyt vaientaa haavan kivun. Se sykkii niinkuin\ntahtoisi lyödä puhki rintani\".\n\n\"Jumala varjelkoon!\" sanoi Dwining, sitten lisäten puoliääneen: \"Kumma\nnäkö se olisikin, jos se niin tekisi. Olisipa hauska sitä leikellä,\nvaikka tosin sen kivenkovuus tylsyttäisi paraatkin veitseni\".\n\nMuutamien minuuttien kuluttua he istuivat veneessä, ja joutuisa\nsanansaattaja samassa lähetettiin prinssille heidän tuloansa\nilmoittamaan,\n\nRothsay par'-aikaa istui sotamarskin seurassa päivällisen jälkeen. Hän\noli nurea ja ääneti, ja kreivi juuri kysyi, pitikö pöytää korjata, kun\ntuotu kirje äkkiä muutti prinssin koko näön.\n\n\"Kuinka itse tahdotte\", vastasi prinssi kreiville. \"Minä menen tuohon\nhuvimajaan puutarhassa -- tietysti jos minun herrani, sotamarski, sen\nsallii -- minä aion siellä ottaa vastaan entisen tallimestarini\".\n\n\"Herra prinssi?\" ihmetteli sotamarski.\n\n\"Niin juuri, jalo herra. Pitääkö minun kahdesti pyytää lupaa?\"\n\n\"Ei suinkaan, kuninkaallinen herttua\", vastasi sotamarski; \"mutta\nmuistatteko te vaan, että ritari Ramorny -- --\"\n\n\"Ei toki liene ruttotautinen, toivon ma?\" vastasi Rothsayn herttua.\n\"Kuulkaa, kreivi, te nyt tahtoisitte hiukan olla olevinanne\nvanginvartija mutta ei se sovi teidän luonteesenne -- hyvästi nyt vaan\npuoleksi tunniksi\".\n\n\"Taas uusi hullutus!\" sanoi itsekseen Errol'in kreivi, koska prinssi,\ntemmaten auki yhden lasi-ikkunan siinä huoneessa alakerrassa, missä he\nistuivat, hyppäsi ulos puutarhaan. \"Se oli taas uusi hullutus, kun hän\ntuon konnan kutsui takaisin seurahansa. Mutta hän on umpisokea\".\n\nPrinssi sillä välin katsahti taaksepäin ja sanoi kiireesti: \"Tottahan,\njalo herra, teidän runsaista varoistanne joutanee pari pullollista\nviiniä sekä hiukan haukkaamista vietäväksi alas tuonne huvimajaan.\nMinusta on niin hauska syödessä ja juodessa nähdä joki edessäni\".\n\nSotamarski kumarsi ja antoi tarpeelliset käskyt, niin että ritari\nRamorny, astuttuaan veneestänsä maalle ja tultuansa huvimajaan, jo näki\nsiellä herkullisen aterian varustettuna.\n\n\"Mieleni on paha, kun täytyy nähdä teidät, armollinen herttua,\nnäin lukon takana\", virkkoi Ramorny hyvin teeskellyllä\nsurkuttelevaisuudella.\n\n\"Sinun mielipahasi on myös minun mielipahani\", virkkoi prinssi.\n\"Onpa tuo Errol'in kreivi, vaikka tosin hän on niin kunnon mies,\njo niin kyllästyttänyt minua ykstotisella naamallansa sekä vielä\nykstotisemmilla saarnoillansa, että on väkisinkin ajanut minut takaisin\nsinun luoksesi, sinä ilkiö, jolta tietysti en toivo mitään hyvää, vaan\nkenties kuitenkin saanen jotakin huvittavaa. -- Mutta, ennenkuin muusta\npuhumme, olipa se ilkeä työ tuo Laskiais-iltana, Ramorny. Tottahan,\ntoivon ma, se ei tapahtunut sinun tahdostasi?\"\n\n\"Ei suinkaan, herttuallinen armo, sen vakuutan kunniasanallani -- se\noli vaan erehdys tuolta luontokappaleelta Bonthron'ilta. Minä vaan\nsatuin mainitsemaan, että soisin kuuman selkäsaunan sille lurjukselle,\njoka minulta käden poikki hakkasi -- ja katsokaas, kun se roisto\nkahdella eri tavalla erehtyi. Hän kävi toisen miehen kimppuun toisen\nsijasta, kirveellä kepin sijasta\".\n\n\"Hyvä oli ettei siitä tullut sen pahempaa. Vähät tuosta lakintekijästä;\nmutta sitä en olisi ikinä anteeksi antanut, jos Wynd'in aseseppä olisi\nsurmansa saanut. Hänen vertaansa ei ole koko Britannian saaressa. --\nTotta, toivon ma, tuo roisto tuli hirtetyksi kyllin korkeaan\nhirsipuuhun?\"\n\n\"Jos kolmenkymmenen jalan pituinen välttänee\", vastasi Ramorny.\n\n\"Pyh! ei sanaakaan hänestä nyt enää\", virkkoi Rothsay; \"hänen ilkeä\nnimensäkin jo voi tehdä, että kelpo viini maistaa vereltä. -- Mutta\nmitä kuuluu Perth'istä, Ramorny? -- Kuinkas on hameväen ja\nlystiveikkoin laita?\"\n\n\"Sangen vähän kuuluu nyt lystiveikoista, armollinen herra\", vastasi\nritari. \"Kaikki silmät nyt vaan tarkkaavat Mustan Douglas'in\nliikuntoja, joka on tulossa tänne viidentuhannen valitun miehen kanssa,\nlaittamaan kaikki väärät oikeiksi, marssien aivan kuin taas aikoisi\nOtterburn'iin.[36] Sanotaan hänen nyt taas pääsevän kuninkaan\nsijaiseksi. Varma on ainakin, että hyvin suuri joukko on ruvennut hänen\npuolelleen\".\n\n\"Olisi aika sitten, että jalkani olisivat vapaat\", sanoi Rothsay;\n\"muuten minulle saattaisi tulla osaksi pahempikin vanginvartija kuin\nErrol'in kreivi\".\n\n\"Voi, armollinen herra, jos te vaan kerran pääsisitte pois tästä\npaikasta, sopisipa teidän sitten astua pää pystyssä yhtä ylpeästi kuin\nDouglaskin\".\n\n\"Ramorny\", lausui prinssi ykstotisesti, \"minulla on hämärä muisto\nsiitä, että sinä kerta ehdoitit minulle jotakin kauheata. Varo, ettet\ntaas semmoista neuvoa anna. Minä tahtoisin olla vapaa -- omassa\nvallassani; vaan en suostu ikinä kokoomaan armeijaa isääni taikka niitä\nvastaan, jotka hän luottamusmiehikseen valitsee\".\n\n\"Teidän vapaaksipääsemisestännehän minä vaan rohkeninkin puhua\",\nvastasi Ramorny. \"Jos teinä olisin, armollinen herttua, niin\nistahtaisin tuohon kelpo veneesen tuossa, joka uipi Tay-joella, ja\npujahtaisin hiljakseen pois Fifen lääniin, missä teillä on paljon\nystäviä, ja missä te voitte uskaltaa ottaa Falkland'in linnan\nhaltuunne. Se on kuninkaallinen linna; ja vaikka tosin kuningas on sen\nteidän sedällenne lahjoittanut, niin te kuitenkin, herttuallinen armo\n-- vaikka teillä ei olisikaan valtaa sitä lahjaa aikananne peruuttaa --\ntoki saattanette uskaltaa vapaasti käyttää niin likeisen sukulaisenne\nkartanoa\".\n\n\"Hän on kyllin vapaasti käyttänyt minun omaisuuttani\", sanoi herttua,\n\"niinkuin Renfrew'in hovimestari saattaisi todistaa. Mutta maltas,\nRamorny -- maltas! -- Muistanpa minä Errol'in kreivin puhuneen, että\nrouva Margareta Douglas, jota ihmiset Rothsayn herttuan puolisoksi\nsanovat, on Falkland'issa! En tahtoisi olla yksissä paikoissa tuon\nrouvan kanssa enkä myös häväistä häntä pois-ajamalla\".\n\n\"Se rouva oli siellä, herttuallinen armo\", vastasi Ramorny, \"vaan\nminulla on varma tieto, että hän on mennyt isällensä vastaan\".\n\n\"Haa! Douglas'inko vihaa minua vastaan vielä enemmän kiihoittamaan? Vai\nkenties rukoilemaan minulle armoa, sillä ehdolla että matelen\npolvillani hänen sänkynsä luokse, niin kuin toivioretkeläiset kertovat\nemir'ien sekä amiral'ien tekevän, joille saraceniläinen sultaani suopi\ntyttärensä puolisoksi? Ramorny, minä tahdon noudattaa tuota Douglas'in\nomaa puheenpartta: 'Parempi on kuulla leivosen liritystä kuin hiiren\npiipitystä'.[37] Minä tahdon pitää sekä jalkani että kätenikin vapaina\nkahleista\".\n\n\"Ei ole siksi tarpeeksi mitään sopivampaa paikkaa kuin Falkland\",\nvastasi Ramorny. \"Minulla on tarpeeksi kelpo sotamiehiä linnan\npuolustukseksi; ja jos te, armollinen herttua, tahdotte sieltä pois\nlähteä, niin pääsette lyhyellä ratsastuksella meren rantaan kolmelle\nhaaralle\".\n\n\"Sinä puhut hyvin. Mutta me kuolemme ikävään siellä. Ei mitään\nilonpitoa, ei musiikkia, ei tyttösiä -- haa!\" sanoi kevytmielinen\nprinssi.\n\n\"Te erehdytte, armollinen herttua. Sillä vaikka rouva Margareeta\nDouglas onkin, niinkuin laulujen vaeltavat prinsessat, lähtenyt\npyytämään apua uljaalta isältänsä, onpa, voin sanoa, suloisempi tai\nkumminkin nuorempi neito nyt Falkland'issa taikka tulossa sinne.\nEttehän te, armollinen herttua, toki liene unohtaneet Perth'in\nkaupungin Kaunotarta?\"\n\n\"Unohtanutko kauneinta neitoa koko Skotlannissa! -- Enpä, yhtä vähän\nkuin sinä lienet unohtanut kätesi, joka sinulla oli tuossa tappelussa\nCurfew-kadun varrella St. Valentin'in aattoyönä\".\n\n\"Sitä kättäkö, joka minulla _oli_. -- Sitä kättä, jonka menetin,\narvelitte kai sanoa, armollinen prinssi. Niin varmaan kuin se käsi ei\nole koskaan enää kasvava kiinni tynkkähänsä, on Hanskurin Katri nyt\nFalkland'issa tahi tulee pian sinne. En tahdo imarrella teitä, herra\nprinssi, ja sanoa, että hän teitä odottaa -- totta puhuen hän luulee\npääsevänsä rouva Margareetan suojan alle\".\n\n\"Tuota pientä petturia!\" sanoi prinssi. \"Vai hänkin on kääntynyt minua\nvastaan. Hän ansaitsee rangaistusta, Ramorny\".\n\n\"Toivonpa, ettette, herttuallinen armo, määrää hänelle kovin kovaa\nkatumustyötä\", vastasi ritari.\n\n\"Kyllä mar' minä jo aikaa sitten olisin ruvennut hänelle rippi-isäksi,\nvaan hän on aina ollut niin arka\".\n\n\"Ei ollut tilaisuutta, armollinen herra\", sanoi Ramorny, \"ja tiukassa\non nytkin aika\".\n\n\"Olenhan minä aina liiankin kärkäs hulluttelemaan; vaan isäni -- --\"\n\n\"On hyvissä turvissa\", sanoi Ramorny, \"ja vapaudessakin niin paljon\nkuin hän voi olla. Te, armollinen herttua, sitä vastaan -- --\".\n\n\"Minun aina täytyy olla kahleissa, milloin aviollisissa, milloin\noikeissa rautaisissa -- kyllähän tiedän. -- Tuossahan nyt on Douglas\ntulossa, taluttaen tytärtänsä, joka on yhtä ylpeä ja ruma kuin hän\nitsekin, puhumattakaan vanhuudesta\".\n\n\"Ja Falkland'issa istuu yksinäisyydessään kaunein kaikista Skotlannin\nneidoista\", virkkoi Ramorny. \"Täällä on kova kuri ja paha paasto,\nsiellä vapaus ja huvitus\".\n\n\"Sinä olet voittanut, viisas neuvonantajani\", sanoi Rothsay; \"mutta,\nhuomaa se, tää on oleva viimeinen hullutukseni\".\n\n\"Niin minäkin toivon\", vastasi Ramorny; \"sillä, kerran päästyänne\nvapaaksi, te voitte hyvin sopia isänne kuninkaan kanssa\".\n\n\"Minä tahdon kirjoittaa hänelle, Ramorny -- tuokaa kirjoitusneuvoni. --\nVaan ei, en saa ajatuksiani kokoon sanoiksi -- kirjoita sinä\".\n\n\"Te unohditte, armollinen herra\", sanoi Ramorny, osoittaen vaivaista\nkäsivarttansa.\n\n\"Ah tuota riivattua kättäsi! Mikäs sitten nyt neuvoksi?\"\n\n\"Jos te, armollinen herttua, suvaitsisitte\", vastasi neuvon-antaja,\n\"niin voitaisiin käyttää tuon lääkärin, Dwining'in kättä -- hän osaa\nkirjoittaa aivan kuin pappi\".\n\n\"Onko hänellä mitään tietoa asianhaaroista? Oletko ne hänelle\nvirkkanut?\"\n\n\"Kaikki\", sanoi Ramorny, ja, läheten ikkunaa, hän huusi Dwining'iä\nveneestä ylös tulemaan.\n\nTämä tuli kruununperillisen eteen, hiivien ikään kuin olisi ollut\nastuttava munien välitse; silmänsä olivat alaspäin luodut, ja koko\nruumis oli ikään kuin kokoonkutistunut kunnioittavaisesta pelosta.\n\n\"He tässä, veikkonen, kirjoitusneuvot. Minä tahdon koettaa taitoasi --\ntiedäthän koko asianlaidan -- kaunista minun tekoni oikein koreaksi\nisäni silmissä\".\n\nDwining kävi istumaan, ja oli muutamien minuuttien jälkeen saanut\nvalmiiksi kirjeen, jonka hän antoi ritari Ramornylle.\n\n\"No kas, onpas sua tosiaankin paholainen nyt auttanut, Dwining\",\nihmetteli Ramorny. \"Kuulkaas vaan, armollinen herra. -- 'Arvoisa isäni\nja kuninkaani! Saan teille ilmoittaa, että tärkeät syyt pakoittavat mun\nlähtemään pois hovistanne. Minä aion mennä asumaan Falkland'iin, sekä\nsen vuoksi kun se on rakkaan setäni, Albanyn herttuan oma, jonka kanssa\nte, kuninkaallinen majesteetti, soisitte minun olevani kaikessa\nystävyydessä, että myös kun siinä on sen vaimon asunto, josta olen\nliian kauan aikaa ollut vieraantunut, vaan jonka kanssa lupaan\ntäst'edes elää hellimmässä, keskinäisessä rakkaudessa'\".\n\nRothsayn herttua sekä ritari Ramorny molemmat purskahtivat kovaan\nnauruun; ja lääkärikin, joka oli kuullellut oman kirjoittamansa\nlukemista ykstotisena niinkuin olis se ollut hänen kuolemantuomionsa,\nnäkyi saavan rohkeutta heidän hyväksymisensä kautta, kohotti silmiään,\nnauraa hihitti hiljakseen totutulla tavallaan, ja vaikeni sitten\njälleen, muuttaen muotonsa ykstotiseksi, ikään kuin pelossa, että oli\nmennyt kunnioittavaisen alamaisuuden rajain yli.\n\n\"Erin-omaista!\" sanoi prinssi. \"Erin-omaista! Ukko on ymmärtävä tätä,\nikään kuin sillä olisi tarkoitettu tuota niin sanottua Rothsayn\nherttuan puolisoa. Dwining, sinun pitäisi olla sihteerinä pyhällä\nherralla paavilla, sillä hänkin joskus, niin kuuluu, tarvitsee\nkirjuria, joka saa yhden sanan kahta asiaa tarkoittamaan. Annas kun\nkirjoitan alle ja niin otan tämän keksinnön kunnian omakseni\".\n\n\"Ja nyt, armollinen herra\", kysyi Ramorny, lakattuaan kiini kirjeen ja\nja jätettyään sen pöydälle, \"ettekö jo suvaitsisi tulla alas veneesen?\"\n\n\"En ennen kuin kammaripalvelijani tulee muutamien vaatteitten sekä\nmuitten tarpeitten kanssa -- ja myös saat käskeä tänne hovimestarini\".\n\n\"Armollinen herra\", sanoi Ramorny, \"aika on tiukassa ja kaikki\ntämmöiset valmistukset voivat nostaa epäluuloa. Teidän palvelijanne\nkalujen kanssa voivat tulla huomenna jäljestä. Täksi iltaa voisitte\ntyytyä minun mitättömään apuuni pöydässä sekä kammarissa\".\n\n\"Kas, tällä kertaa sinä taas unohdit\", virkkoi prinssi, koskettain\nhaavoitettua käsivartta kepillään. \"Muista toki, veikkonen; eihän\nsinusta olekaan enää kapuna-paistin leikkaajaksi eikä housupaulain\nsitojaksi -- olisitpa tosiaan kelpo hovimestari taikka kammaripalvelija!\"\n\nRamorny irvisti kivusta sekä vimmasta; sillä hänen haavansa, vaikka jo\numpeen mennyt, oli aina vielä kovin arka, ja häntä jo vapisutti, jos\nvaan joku sitä sormellaankin osoitti.\n\n\"Suvaitsetteko te, armollinen herra, nyt tulla veneesen?\"\n\n\"En ennenkuin olen sanonut jäähyväiseni sotamarskille. Rothsayn\nherttuan ei sovi pulahtaa pois tästä Errol'in kreivin kartanosta\nniinkuin varas vankihuoneestaan. Käske häntä tänne\".\n\n\"Armollinen herttua\", sanoi Ramorny, \"siitä mahtais tulla vaaraa\nhankkeellemme\".\n\n\"Mene hiiteen vaaroinesi, hankkeinesi! -- Minun tulee ja minä tahdon\nkäyttää itseäni Errol'in kreiviä kohtaan meille molemmille sopivalla\ntavalla\".\n\nKreivi tuli siin, prinssin käskyn saatuansa.\n\n\"Minä vaivasin teitä tänne, herra kreivi\", virkkoi Rothsayn herttua\nsillä arvokkaalla kohteliaisuudella, jossa hän oli niin taitava, kun\ntahdoin kiittää teitä hyvistä vieraanvaroistanne ja hyvästä\nseurastanne. Kumpaakaan en nyt enää kauemmin voi nauttia, koska\ntärkeitten asiain tähden täytyy mennä Falkland'iin\".\n\n\"Armollinen prinssi\", muistutti sotamarski, \"ettekö muista, että te\ntäällä olette holhoukseni alla\".\n\n\"Mitä! -- holhouksenko alla? Jos olen vanki, niin sanokaa se suorin\nsanoin -- jos en, niin tahdon olla niin rohkea ja lähteä\".\n\n\"Minä soisin, että te, armollinen prinssi, ensin kysyisitte\nkuninkaalliselta majesteetilta lupaa tähän matkaan. Tästä nousee muuten\npaljon mielipahaa\".\n\n\"Tarkoitatteko mielipahaa itseänne vastaan, herra kreivi, vaiko minua\nvasaan?\"\n\n\"Minä jo sanoin, että te olette uskottu minun holhoukseni alle. Mutta\njos te olette päättäneet lähteä, ei minulla ole valtaa -- Jumala\nvarjelkoon! -- väkisin estää teitä tekemästä mieltänne myöten. Voin\nainoasti rukoilla teitä oman itseni tähden -- --\"\n\n\"Omat etuni minä itse paraiten ymmärrän. -- Hyvästi nyt vaan, herra\nkreivi!\"\n\nItsepäinen prinssi nyt astui veneesen Dwining'in sekä Ramornyn kanssa,\nja Eviot, muuta seuraa odottamatta, lykkäsi veneen vesille, joka alkoi\njoutuisasti kulkea Tay-jokea alaspäin purjeen, airoin sekä virran\nyhteisellä voimalla.\n\nJonkun aikaa istui Rothsayn herttua ääneti, jörömäisenä, eivätkä\nseuralaisetkaan häirinneet hänen miettimisiään. Viimein hän kohotti\npäätänsä ja virkkoi: \"Isälleni ovat lystit kepposet mieleen, ja kun\nkaikki on tehty, hän ei ole tätä hullutusta katseleva ankarammilla\nsilmillä kuin mitä se ansaitsee -- hän on katsova sen nuoruuden\nhurjuudeksi ja antava sen anteeksi niinkuin entisetkin. -- Tuolla,\nhyvät herrat, nyt on tuo vanha Kinfauns'in luola törröttämässä Tay-joen\näyräällä. Ja virkapas minulle nyt, Ramorny, millä keinoilla sinä sait\nPerth'in kaupungin Kaunottaren pois tuon lautapään härän, ylituomarin\nkäsistä? Sillä Errol'in kreivi sanoi minulle, huhun hokevan, että\ntyttönen oli hänen turvansa alla\".\n\n\"Niinpä se olikin, armollinen prinssi, sillä aikomuksella, että hän\nsitten sieltä vietäisiin herttuattaren -- arvelinpa sanoa: rouva\nMargareeta Douglas'in turvan alle. Mutta tuolla pölkkypäisellä\nylituomarilla, joka, oikein katsoen, onkin vaan tuommoinen rohkea\npässinpää, on, niinkuin useimmilla hänen kaltaisillaan, hiukan sukkela\nja viekas palvelija, jonka apua hän kaikissa asioissaan käyttää, ja\njonka neuvoja hän ylimalkaan luulee omasta päästään lähteneiksi\ntuumiksi. Aina kun tahdon saada tuommoisen maajunkkari-paronin\nkynsiini, käännyn semmoisen hänen uskotun palvelijansa puoleen. Tässä\ntilaisuudessa se on Kitt Henshaw, vanha Tay-joen laivamies, joka\naikanansa on käynyt merellä aina Hollannissa asti, joten ritari\nCharteris häntä pitää arvossa niinkuin ulkomailla käynyttä ainakin.\nTämän hänen palvelijansa olen omaksi apulaisekseni pestannut, ja olen\nhänen kauttansa saanut aikaan kaikellaisia esteitä, ettei Katri ole\npäässyt ennen Falkland'iin lähtemään\".\n\n\"Mutta miksi hyväksi?\"\n\n\"Enpä tiedä, lieneekö viisasta, että sen teille virkan, herttuallinen\narmo, koska te kenties ette minun tuumiani hyväksy. -- Olisin, näetten,\nsuonut, että tuon väärä-uskoisuus-tutkiokunnan virkamiehet olisivat\nlöytäneet Kaunottaren Kinfauns'ista -- meidän kaunokaisemme on\ntuommoinen vallaton, itsepäinen karkulainen kirkon vallan alta -- ja\ntotta puhuen, tahdoin että Kinfauns'inkin herraan sattuisi hiukkanen\nnoista nyt otettavista sakoista ja ryöstöistä. Munkit olisivat olleet\nhalukkaat hänen kimppuunsa käymään, koska hänellä usein on ollut riitaa\nheidän kanssaan lohikymmenyksistä\".\n\n\"Mutta mistä syystä sinä olisit tahtonut saattaa ritari Charteris'iä\nhäviöön sekä tuon kauniin, nuoren neidon polttoroviolle?\"\n\n\"Pyh, herra prinssi! -- Munkit eivät koskaan polta sieviä tyttösiä;\nvanha ämmä olisi tosin saattanut olla jossain vaarassa. Ja mitä tuohon\nherraan ylituomariin tulee -- sehän hänen arvonimensä muka on -- niin\njos he olisivat häneltä karsineet pois muutamia hänen lihavista\npelloistansa, se toki olisi ollut jotain kostoa siitä, kun hän minua\nniin tarpeettomasti häpäisi St. Johanneksen kirkossa\".\n\n\"Minun mielestäni, Ramorny, se oli jokseenkin ilkeä kosto\", virkkoi\nRothsayn herttua.\n\n\"Älkää olko millännekään, armollinen herttua. Sen, joka ei voi\nitselleen hankkia oikeutta kädellään, täytyy kai päähänsä turvata. --\nNo, koko se hanke menikin myttyyn, sen kautta kun arkaluontoinen\nDouglas rupesi pitämään arkojen omientuntojen puolta. Sitten,\narmollinen herra, Henshaw-ukon kaikki estelyt loppuivat kerrassaan ja\nhän otti viedäkseen Perth'in kaupungin. Kaunottaren Falkland'iin --\nmissä tyttönen ei, niinkuin ritari Charteris sekä hän itsekin luulee,\nole ottava osaa rouva Margareetan ikävään seuraan, vaan kuluttava aikaa\nteiltä, armollinen herttua, kun me iltasilla palaamme väsyneinä\nmetsäretkiltä linnan saloilla\".\n\nTaas tuli nyt pitkä äänettömyys, sillä prinssi näkyi vaipuneen syviin\nmiettimisiin. Viimein hän sanoi: Ramorny, yksi seikka tässä asiassa\nminua arveluttaa; mutta jos sen sinulle virkan, niin on sinussa asuva\nviekastelun perkele saava omantuntoni viihtymään, niinkuin monesti\nennenkin. Tuo tyttönen on kaunein mitä ikinä olen nähnyt -- yksi\npoisluettuna; ja minä olen häneen sitä enemmän ihastunut, senvuoksi kun\nhänen näössään on jotain -- Dunbar'in Elisahetin kaltaista. Mutta hän,\nminä tarkoitan Hanskurin Katria, on kihlattu morsian, ja pian vihittävä\nvaimoksi Heikki Sepälle, käsityöläiselle, jolla ei ole vertaansa\ntaidossa, ja miekkamiehelle, jota ei vielä koskaan ole voitettu\ntaistelutarhassa. Tässä lempiseikassa edemmäksi meneminen saattaisi\nkelpo miehelle kovin suuren surun\".\n\n\"Ette toki, armollinen prinssi, vaatine, että minun pitää kovin pitää\nhuolta Heikki Sepän edusta\", virkkoi Ramorny, katsahtain haavoitettuun\nkäsivarteensa.\n\n\"Pyhä Anterus ja hänen viistoinen ristinsä auttakoon! liian useinpa\nsinä tuota sinulle tullutta vahinkoa yhä tuot esiin, Ramorny. On niitä,\njotka aina pistävät sormensa joka miehen puuroon, vaan sinunpa muka\npitää paiskata siihen koko verinen käpäläsi kerrassaan. Se on\ntapahtunut eikä sitä saa tapahtumattomaksi -- olkoon siis myös\nunohdettu\".\n\n\"Armollinen herra, tehän siitä nostattekin puhetta useammin kuin minä\",\nvastasi ritari, \"vaikka pilanteolla. Minä puolestani -- vaan voinhan\nminä olla siitä vaiti, josko en unohtaakaan\".\n\n\"No hyvä, sitten sanon sulle, että minulla on hiukan omantunnon vaivaa\ntuosta lempiseikasta. Muistatko, kun me hullulla päällä kerta läksimme\nKlemetti-isän saarnaa kuulemaan -- taikka oikeastaan tuota kaunista\nväärä-uskolaista katselemaan -- kuinka se munkki niin liikuttavilla\nsanoilla kuin runoniekka puhui rikkaasta miehestä, joka ottaa pois\nköyhän miehen ainoan karitsan\".\n\n\"Suuri vahinko tosiaan se muka olisi\", vastasi ritari Ramorny, \"jos\nSkotlannin kruununperillinen olisikin tuon poroporvarin vaimon\nvanhimman pojan isä! Onhan niitä monta kreiviäkin, jotka kauniille\npuolisoilleen hyvinkin haluaisivat samaa kunniaa! Ja kuinka moni, jolle\nsama onni on sattunut osaksi, nukkuu yönsä yhtä rauhallisesti\nkuitenkin\".\n\n\"Ja jos minäkin saisin niin olla rohkea ja puhua\", virkkoi lääkäri,\n\"meidän vanha Skotlannin lakimme antoikin jokaiselle aatelisherralle\nsemmoisen vallan naispuolisiin alamaisiinsa, vaikka rohkeuden puute\nsekä rahanhimo sitten ovat tehneet, että se oikeus veroksi muutettiin\".\n\n\"En minä tarvitse mitään viekoitusta, osoittaakseni lempeä sievälle\ntyttöselle. Mutta tää Katri on minulle aina ollut kylmä\", sanoi\nprinssi.\n\n\"Ohoh, armollinen herra\", sanoi Ramorny, \"jos te, nuori, kaunis mies,\nja vielä prinssi, ette tiedä kuinka päästä kauniin tytön suosioon, niin\nei asiasta enää ole mitään sanomista\".\n\n\"Ja jos ei sitä liiaksi rohkeudeksi katsottaisi, että minä taaskin\npuhun\", virkkoi lääkäri, \"niin sanoisin koko Perth'in kaupungin\ntietävän, että se tyttö ei olekaan vapaasta ehdostansa Wynd'in seppää\nvalinnut, vaan että isä hänet suoraan sanoen on pakoittanut. Minä\ntiedän varmaan, että seppä useammat kerrat sai rukkaset\".\n\n\"Vai niin, jos sen varmaan voit vakuuttaa, niin asia suuresti muuttuu\",\nsanoi Rothsayn herttua. \"Vulkanus oli seppä aivan kuin Wynd'in Heikki;\nhän nai Venus'en väkisin, ja kertovatpa meidän aikakirjamme mitä siitä\ntuli\".\n\n\"Eläköön siis neiti Venus ja palveltakoon aina!\" sanoi ritari Ramorny.\n\"Ja onnea pulskille Mars-ritarille, joka sitä jumalatarta nyt menee\nkosimaan!\"\n\nPuhe kääntyi nyt vähäksi aikaa lystiksi, kevytmieliseksi; vaan Rothsayn\nherttua jätti sen pian jälleen kesken. \"Olenhan\", sanoi hän, \"kyllä\njättänyt tuon umpinaisen vankihuone-ilman taakseni, vaan eipä tahdo\nmieleni kuitenkaan tulla iloiseksi. Olen nyt tuolla uneliaalla\nmielellä, joka tosin ei ole kovin paha, vaan alakuloinen, ja joka tulee\nmeille, koska olemme liikkumisesta väsyneet tai huvituksiin\nkyllästyneet. Hiukkanen musiikkia, joka hiivisi korvan sisään,\nkuitenkin niin kovasti soimatta, että pakoittaisi silmiä kohottamaan,\nolisi nyt oikein jumalain herkkua\".\n\n\"Tuskin olette te, armollinen herra, kerjinneet puhua ilmi, mitä te\nsoisitte, niin jo ovat Tay-joen haltija-neidot teille yhtä suosiolliset\nkuin rannankin kaunokaiset. -- Kuulkaa -- se on harpun ääni\".\n\n\"Harppu!\" virkkoi Rothsayn herttua kuullellen. \"Niin onkin, ja mestarin\ntavalla sitä soitetaan. Tunnustelenpa tuota raukeavaa loppu-ääntä ikään\nkuin tutuksi. Laskekaa sitä laivaa kohti, mistä musiikki kuuluu\".\n\n\"Se on Henshaw-ukko\", sanoi Ramorny, \"joka vastavirtaa soutelee. --\nLaivuri hoi!\"\n\nVenemiehet vastasivat huhumiseen ja toivat veneensä prinssin aluksen\nviereen.\n\n\"Ohhoh! vai vanha tuttavani se on!\" virkkoi prinssi, puvusta sekä\nmuodosta tuntien franskalaisen harpputytön Loviisan. \"Olenpa sinulle\nluullakseni hiukan velkaa, siitä että sinua minun tähteni kumminkin\npeloitettiin St. Valentinin päivänä. Tule nyt vaan tänne veneeseni\nharppuinesi, rakkeinesi, laukkuinesi päivinesi -- minä vien sinut erään\nrouvan palvelukseen, missä sinun rakkiaskin elätetään paljailla\nkapunipaisteilla sekä Kanarianviineillä\".\n\n\"Ajatelkaa toki vähän, armollinen prinssi -- --\" sanoi Ramorny.\n\n\"En huoli nyt ajatella mitään muuta kuin huvitustani, Ramorny. Ole sinä\nniin hyvä ja ajattele samalla tavalla\".\n\n\"Erään rouvan palvelukseenko te todellakin hankkisitte minulle sijan?\"\nkysyi harppu-tyttö. \"Ja missäs hän sitten asuu?\"\n\n\"Falkland'issa\".\n\n\"Vai niin, olenpa minä siitä korkeasukuisesta rouvasta jo kuullutkin!\"\nvirkkoi Loviisa. \"Ja tahdotteko te todella hankkia minulle paikan\nkuninkaallisen puolisonne palveluksessa?\"\n\n\"Niin tahdon, sen vakuutan kunniasanallani -- niin pian kun hänet\nsemmoisena seuraani otan -- huomaa se ehto\", kuiskasi hän Ramornyn\nkorvaan.\n\nLaivassa olevat matkustajat kuulivat tämän puheen, josta päättivät\nprinssin olevan sopimaisillaan puolisonsa kanssa. He kehoittivat siis\nLoviisaa tarttumaan hänelle tarjouvaan onneen ja rupeamaan Rothsayn\nherttuan rouvan palvelukseen. Useammat samassa antoivat hänelle palkkaa\nhänen soitostansa.\n\nTämän viivytyksen ajalla Ramorny kuiskasi Dwining'ille: \"Keksi joku\neste, sinä konna. Tää tyttö lisäksi on liikaa. Ponnista älyäsi,\nsill'-aikaa kun minä Henshaw'ta puhuttelen\".\n\n\"Jos saisin luvan puhua\", virkkoi Dwining, \"miehenä, joka olen ollut\nopissa sekä Espanjassa että myös Arabiassa, niin huomauttaisin,\narmollinen herttua, että Edinhurg'iin on rutto ilmautunut, ja että siis\nsaattaisi olla vaaraa siitä, jos tää nuori matkalainen pääsee tänne\nteidän matkaseurahanne\".\n\n\"Vai niin! Ja mitäs se sinua koskee\", virkkoi Rothsayn herttua, \"jos\nminusta on hauskempi tulla myrkytetyksi ruton kuin apteekkarin kautta?\nPitääkö muka sinunkin pistää jotain vastaan?\"\n\nSill'-aikaa kun prinssi näin käski estelevän Dwining'in pitää suunsa,\noli Ramorny käyttänyt tämän lyhyen hetkisen hyödykseen ja saanut\nHenshaw'lta kuulla, että Rothsayn herttuan puolison lähtö Falkland'ista\nvielä oli aivan salassa. Hanskurin Katrin piti siis tulla mainittuun\nlinnaan tänä samana iltana tai seuraavana aamuna, siinä luulossa että\nhän oli pääsevä sen korkeasukuisen rouvan turvan alle.\n\nRothsayn herttua, joka oli syviin mietteisin vaipunut, kuuli hänen\nilmoituksensa siitä niin kylmäkiskoisesti, että Ramorny uskalsi häntä\nnuhdella.\n\n\"Olettepa\" sanoi hän, \"oikein pilattu onnen kantamoinen. Te halusitte\nvapautta -- se tuli. Te ikävöitte kaunokaista -- se on oleva teille\ntarjona juuri vaan semmoisen pienen viivytyksen perästä, joka sen huvin\nvielä hauskemmaksi tekee. Näkyypä onni tahtovan totella teidän\npienimpiäkin käskyjänne; sillä vaikka, teidän halutessanne musiikkia,\nolisi luullut sen olevan niin kaukana kuin suinkin mahdollista, niin\noli kuitenkin kohta soitto ja laulu täällä käsillä. Näitä onnen lahjoja\nmeidän pitäisi ilolla nauttia; muuten me olemme niinkuin liian\nhemmitellyt lapset, jotka saatuaan särkevät ja viskaavat pois samat\nlelut, joita itkien huusivat\".\n\n\"Voidakseen oikein nauttia iloa, Ramorny\", virkkoi prinssi, \"olisi\npitänyt ensin kokea surua, aivan kuin ei ilman paastoomatta saa hyvää\nruokahalua. Me, jotka saamme vaikka mitä, kunhan haluamme, sangen vähän\ntunnemme iloa, koska pyydetty on käsissämme. Näetkös tuon paksun pilven\ntuolla, joka on sateeksi puhkeemaisillaan? Se minun hengitystäni\nahdistaa ja vesi näyttää niin mustalta ja synkältä -- rannat ei enää\nnäytä niin ihanilta -- --\"\n\n\"Armollinen herra, älkää panko pahaksi palvelijanne muistutusta\", sanoi\nRamorny. \"Te annatte valtaa vilkkaalle mielenkuvituksellenne, aivan\nkuin taitamaton ratsumies antaa tulisen hevosen karata pystyyn, niin\nettä se viimein kaatuu herransa päälle, ja musertaa hänet. Pudistakaa\npois tää alakuloisuus! Pitääkö harpputytön soitella vähäisen?\"\n\n\"Soittakoon vaan -- mutta jotain surullista -- kaikki iloiset laulut\nnyt koskisivat korvaani kipeästi\".\n\nTyttö lauloi Normandian franskalaisella murteella surullisen laulun,\njonka tässä käännettyihin sanoihin oli liitetty yhtä surullinen nuotti.\n\n    Mist' ilot on?\n    Saat yhden kerran katsahtaa,\n    Ihaillen maata ihanaa;\n    Ja sitten Tuoni saavuttaa\n    Sun, onneton.\n\n    Levolle käy.\n    Puolestas munkki rukoilee\n    Ja kirkonkello helisee;\n    Ne lähtöäsi ilmaisee --\n    Sua koht' ei näy.\n\n    Pois pelko nyt!\n    Yks kipeä vaan vihlaus,\n    Yks peloittava vavahdus.\n    Niin kaikki tuskas, kamppailus\n    On viihtynyt.\n\nPrinssi ei virkkanut tästä laulusta mitään; ja harpputyttö, totellen\nRamornyn kädenviittausta, lauloi yhä toisia, siksi kun ilta joutui.\nIllan kanssa tuli sadetta, ensin pientä, hienoa, sitten rankkaa, ja\nsamassa myös nousi kolkko tuuli. Prinssillä ei ollut mitään viittaa\neikä muuta päällysvaatetta, ja hän hylkäsi yrmeästi sen, jota Ramorny\ntarjosi.\n\n\"Ei Rothsayn herttuan sovi ottaa pitääkseen sinun vanhoja vaatteitasi,\nRamorny. Sinun syysi se on, että tää lumiräntä tässä tunkee läpitseni\naina ytimeen saakka. Kuinkas rohkenit lykätä veneen vesille, ennenkuin\npalvelijani ja tavarani oli tulleet?\"\n\nRamorny ei yrittänytkään puhdistaa puoltansa, sillä hän tiesi prinssin\nolevan semmoisella tuulella, milloin laiminlyömisen moittiminen on\nhauskempi kuin järjellisenkään puolustuksen kuuleminen. Aika kului\njörömäisessä äänettömyydessä tahi hillitsemättömässä torumisessa, ja\nnäin vene saapui Newburgh'in kalastajakylään. Matkaseura astui maalle\nja tapasi hevosia, joita Ramorny jo piti siellä kauan aikaa tätä\ntilaisuutta varten. Näiden ratsuin huonoudesta prinssi taas katkerasti\ntorui Ramornya, välin suorilla moitteilla, välin pistelevillä\npuolillasanoilla. Viimein he nousivat hevosen selkään ja läksivät\nratsastamaan pimeällä yöllä, rankkasateessa, prinssi kulkien etumaisena\nhurjalla vauhdilla. Harpputyttökin, joka hänen nimen-omaisesta\nkäskystänsä oli saanut hevosen, oli seurassa; hyväksi onneksi oli hän\nvanhastaan tottunut kolkkoon ilmaan ja kulkemiseen sekä jalkaisin että\nmyös ratsain, niin että lujasti kesti tämän yöllisen matkan vaivat.\nRamornyn täytyi ratsastaa kilpaa vierekkäin prinssin kanssa; sillä hän\npahoin pelkäsi että tämä kenties, jos hänelle joku uusi oikku lensi\npäähän, saattaisi häneltä pujahtaa pois ja, ottaen turvansa jonkun\nuskollisen paronin kartanoon, vielä päästä hänelle viritetystä\npaulasta. Ritarin tuska sekä ruumiin että sielun puolesta oli siis\ntällä matkalla sanomattoman suuri.\n\nViimeinkin he saapuivat Falkland'in metsään, ja yksi kuun kajastus\nnäytti heille synkän, paksun tornin, joka oikeastaan oli kuninkaan oma,\nvaikka nyt joksikuksi ajaksi läänitetty Albanyn herttualle. Merkki\nannettiin ja laskusilta laskettiin alas. Tulisoihtuja liehui pihalla,\npalvelijoita oli vastassa, ja prinssi saatettiin huoneesen, missä jo\nRamorny häntä odotti yhdessä Dwining'in kanssa ja rukoili häntä\nlääkärin apua käyttämään. Vaan Rothsayn herttua ei siitä huolinut;\nröyhkeästi käski hän laittaa yösijaa, seisoi vähän aikaa väristen\nmärjissä vaatteissansa suuren, liehuvan valkean ääressä, ja sitten meni\nmakuukammariinsa, kenellekään jäähyväisiä sanomatta.\n\n\"Näetkö nyt tuon lapsimaisen pojan oikullisen luonteen?\" sanoi Ramorny\nDwining'ille; \"ja onko ihme, että palvelija, joka hänen puolestaan on\ntehnyt niin paljon, viimein mokomaan herraan suuttuu?\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi Dwining, \"se suuttumus sekä luvattu Lindores'in\nkreivikunta kyllä voivat miehen uskollisuuden järkähdyttää. Mutta\nkäydäänkö hänen kimppuunsa jo tänä iltana? Hänessä on, jos silmät ja\nposki totta puhuvat, kuumetaudin alku sisässään, joka on helpoittava\ntyömme ja samassa antava sille luonnollisen näyn\".\n\n\"Se on kyllä hyvä tilaisuus, joka menee käsistämme\", sanoi Ramorny;\n\"mutta meidän täytyy odottaa, siksi kun hän tuon kaunokaisen, Hanskurin\nKatrin, on nähnyt. Se tyttö sitten voi todistaa, että hän näki prinssin\nhyvässä voinnissa ja täydessä vapaudessa vähän sijaa ennen -- --\nymmärräthän?\"\n\nDwining nyykähdytti päätään ja lisäsi: \"Ei se viivytys haittaa mitään;\nsillä eipä ole suuri vaiva saadessa lakastumaan kukkasta, jolta kaikki\nvoima jo on mennyt, sen kautta että sitä on saatettu liian aikaiseen\nkukkimaan\".\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\n    Hävytön veitikka tuo tottakin!\n    Himokas huviin jumalattomaan;\n    Ei muita koskaan tuonut kotihin\n    Kuin portot irstaat, rentut häijyt vaan,\n    Sekaisin herrat, rengit, siit' ei huoltakaan.\n\n                                         Byron.\n\nSeuraavana aamuna oli Rothsay ihan toisella tuulella. Hän valitti\npahaavointia sekä kuumetta, mutta tämä kuume pikemmin näkyi häntä\nkiihdyttävän kuin masentavan. Hän oli hyvin ystävällinen Ramornylle; ja\nvaikkei hän virkkanut mitään yöllisistä tapauksista, oli selvä että hän\nmuisti, vaan tahtoi seuralaistensa muistosta haihduttaa silloista\nnurjaa mieltänsä. Hän oli kohtelias kaikille ja puhui Ramornylle\nleikillisesti Katrin tulosta.\n\n\"Onpa tuo kaino kaunokainen aika tavalla kummastuva, kun näkee tässä\nvaan miehiä, missä hän luuli saavansa paikan keskellä Margareeta-rouvan\nkammari-neitsyitten myssyjä ja huntuja! Eipä liene sinulla suinkaan\nkovin monta kauniisen sukupuoleen kuuluvaa talossa, arvaan ma,\nRamorny?\"\n\n\"Ei mar' ole -- tuota harpputyttöä lukematta -- muita kuin yksi tai\nkaksi, kyökkipiikaa, joita paitsi ei voisi tulla toimeen. Mutta,\nsivumennessä puhuen, harpputyttö hyvin hartaasti tiedustelee missä\nrouva on, jonka palveluksessa hänen piti saada paikka. -- Laitanko ma\nhänet pois, itselleen rouvaa hakemaan, mistä hänen mielensä tehnee?\"\n\n\"Älä suinkaan, hän saa huvitella Katria. -- Ja kuules, eikö olisi hyvä,\njos me tuon arkaluontoisen tyttöheilakan ottaisimme vastaan\njonkunmoisella maskeraatilla?\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte, armollinen herra?\"\n\n\"Oletpa nyt typerä, veikkonen. -- Emme saa pettää häntä, koska hän\ntäällä toivoo tapaavansa Rothsayn herttuan puolison. -- Minä aion olla\nsekä rouva että herra yhdessä personassa\".\n\n\"En käsitä vieläkään\".\n\n\"Eipä ole ketään niin typerää\", virkkoi prinssi, \"kuin älykäs mies, jos\nei hän kerrassaan pääse asian jäljille. -- Minun puolisoni -- siksihän\nsitä rouvaa ihmiset sanovat -- on täältä karannut yhtä hätäisesti kuin\nminä tulin tänne. Kumpikin olemme jättäneet vaatevaramme jälkeemme.\nTuossa vaatekomerossa makuuhuoneeni vieressä on naisen koruja niin\npaljon, että riittäisi vaikka kuinka suurelle maskeraattijoukolle.\nKatsos nyt, minusta tulee siis Margareeta-rouva, joka makaa tässä\npäivävuoteella, päässään suruharsikko sekä pajuseppele, hylätyn\ntilansa merkiksi. Sinä, Ramorny, olet muodoltas kyllin jäykkä ja\nkankea, niin että voit käydä hänen galwayläiseltä seurarouvaltansa,\nHermigild-kreivinnalta. Dwining saa olla olevinansa vanha Hekate, hänen\nentinen lapsipiikansa -- vaikka kyllä sillä on enemmän viiksiä\nylähuulessaan kuin apteekkarilla karvoja koko kasvoissaan, vieläpä\npäälaessakin lisäksi. Hänelle pitää hankkia valeparta, että hän tulee\noikein sen akan kaltaiseksi. Hanki tänne kyökkipiikasi sekä mitä\nsoveliaita hovipoikia sinulla lienee täällä muassasi, ja pue ne\nkammarineitsyikseni. Kuulitkos -- työhön nyt paikalla\".\n\nRamorny kiirehti eteiskammariin ja kertoi Dwining'ille prinssin tuuman.\n\n\"Mene sinä ja huvittele sitä hupsua\", virkkoi hän; \"minä tahtoisin niin\nvähän kuin mahdollista nyt nähdä hänet, kun tiedän mikä on tapahtuva\".\n\n\"Uskokaa kaikki minulle\", sanoi lääkäri ja nytkäisi olkapäitään. \"Mikä\nlihamies se on, joka voi leikata lampaan kaulan poikki, vaan pelkää sen\nmääkimistä?\"\n\n\"Vaiti, älä pelkää miehuuteni masentuvan. -- Enpä unohda, että hän\ntahtoi sysätä minut luostariin juuri yhtä huolettomasti, kuin jos olisi\nvaan viskaunut pois katkenneen peitsen tynkän. Mene -- vaan ei, odota\n-- ennen kuin menet tuota hupsua maskeraattia laittamaan, pitää meidän\njollakin lailla narrata pölkkypäistä Charteris'iä. Jos hän luulee\nRothsayn herttuattaren vielä olevan täällä ja Hanskurin Katrin hänen\nseurassaan, hänelle kyllä saattaa pölähtää päähän tulla tänne apua\ntarjoamaan tai jotain sentapaista, ja hänen tulonsa, niinkuin kyllä\nymmärrät, tapahtuisi nyt jokseenkin ajattomalla ajalla. Onpas hänen\ntulonsa vielä sitä luultavampi, koska muutamat ihmiset joskus ovat\narvelleet tuon tervaskantoisen ritarin suuren, hellän huolenpidon\nmeidän tyttösestämme ansaitsevan lämpimämmänkin nimen\".\n\n\"Kunhan sen tiedän, antakaa mun vaan nyt yksin menetellä ritari\nCharteris'in kanssa. Minä lähetän hänelle kirjeen, joka on vaikuttava,\nettä hän kuukauden aikaan on mieluummin haluava helvettiin kuin\nFalkland'iin. -- Voitteko te virkkaa minulle herttuattaren rippi-isän\nnimen?\"\n\n\"Waltheof -- eräs Franciskolais-munkki.\"\n\n\"Hyvä -- on nyt lähden liikkeelle\".\n\nMuutamien minuuttien perästä, sillä hän oli erittäin sukkela kynämies,\nDwining sai valmiiksi kirjeen, jonka antoi Ramornyn käteen.\n\n\"Se on erin-omaista ja saattaisi sinut kohta Rothsayn herttuan\nylimmäiseksi suosituiseksi -- olisinpa, pelkään mä, kovin kateellinen,\nsalliakseni sinua kauemmin hänen läheisyydessään, jos ei hänen päivänsä\njo olisi lopussa\".\n\n\"Lukekaa se ääneen\", virkkoi Dwining, \"että saisimme kuulla kuinka se\nsujuu?\" Ja Ramorny luki: \"Korkeasukuisen, mahtavan prinsessamme\nMargareetan, Rothsayn herttuattaren käskystä me Waltheof, halpa St.\nFranciscus-veljistön jäsen, annamme tiedoksi sinulle, ritari Patrik\nCharteris'ille, Kinfauns'in herralle, että armollinen prinsessa\nsuuresti on pannut ihmeekseen, kun sinä uskalsit lähettää hänen\nluoksensa nais-ihmisen, jonka hyvä maine ei voi olla suuri prinsessan\nsilmissä, koska se tyttö ilman mitään pakottavaa hätää on asunut\ntoista viikkoa sinun linnassas, missä hänellä ei ollut mitään\nmuuta vaimoseuraa paitsi palvelijoita; ja siitä hävyttömästä\nyhdessä-asumisesta on huhu levinnyt tänne asti Perth'in, Angus'in sekä\nFifen läänien kautta. Yhtähyvin ei armollinen prinsessa, katsoen tätä\nasiaa inhimillisen heikkouden vaikuttamaksi, ole pieksättänyt tuota\nvallatonta tyttöä polttiaisilla eikä rangaissut muulla kovemmalla\nrangaistuksella. Vaan kun kahden arvokkaan veljeksen Lindores'in\nluostarista, Thickscull ja Dundermoreifien, juuri piti lähteä\nerinäiselle asialle Vuoristoon, niin armollinen prinsessa on antanut\nKatri-tytön heidän haltuunsa, oman isänsä luokse vietäväksi, jonka\ntyttö sanoo par'-aikaa oleskelevan jossain Tay-järven rannoilla;\nsillä siellä, isänsä turvissa, on hänellä oleva enemmän entisten\ntottumustensa sekä ansionsa mukainen paikka, kuin Falkland'in linnassa,\nniin kauan kuin se on Rothsayn herttuan puolison asuntona. Armollinen\nprinsessa on käskenyt mainittuin arvokasten veljesten sillä tavoin\nkohdella sitä nuorta vaimo-ihmistä, että hänessä heräisi katumus\nsyntisestä irstaisuudestaan, ja armollinen prinsessa kehoittaa sinuakin\nsyntiäs rippi-isälles tunnustamaan sekä sitä katumustöillä sovittamaan.\n--- Allekirjoitettu: Waltheof korkeasukuisen ja mahtavan\" -- -- j.n.e.\n\n\"Erin-omaista -- erin-omaista!\" huudahti Ramorny, loppuun luettuaan.\n\"Tää arvaamaton korvapuusti on saattava Charteris'in oikein raivoon.\nHän on kauan aikaa osoittanut tälle rouvalle jonkunlaista hellempää\nkunnioitusta, ja nyt hän näkee joutuneensa irstaisuuden epäluuloon,\njuuri kun hän toivoi pääsevänsä suosioon laupeuden työn kautta -- se on\nkokonaan pyörryttävä hänen päänsä! Ja oikein sanot, että pitkä aika\nmahtaa kulua, ennen kuin hän uskaltaa tulla tänne, tuota tyttöstä\nkatsomaan taikka rouvaa tervehtimään. -- Mutta mene siis nyt\nmaskeraattiin; sill'-aikaa minä tässä valmistan sen, joka\nmaskeraateista on ijäksi lopun tekevä\".\n\nNoin päivällisen aikaan saapui Katri, Henshaw-ukon sekä yhden ritari\nCharteris'in tallirengin suojan alla, komean Falkland'in linnan eteen.\nTornin huipusta liehuvassa suuressa lipussa näkyi Rothsayn vaakuna,\npalvelijoilla oli prinssin väen värit; kaikki vahvisti yleistä luuloa,\nettä Rothsayn herttuan puoliso vielä täällä asui. Katrin sydän sykähti,\nsillä hän oli kuullut että herttuattarella oli Douglas'ien ylpeys yhtä\nhyvin kuin myös sukunsa peloton lujuus; tyttö-parka siis oli\npeloissaan, minkälainen kohtelu hänelle tässä paikassa mahtoi tulla\nosaksi. Linnapihaan tullessaan hän näki vähemmin palvelusväkeä kuin\nmitä olisi luullut; mutta kun herttuatar tässä asui aivan erillään\nmaailmasta, ei hän sitä kovin kummeksinut. Jonkunlaisessa eteisessä\ntuli hänelle vastaan pikkuinen, vanha akka, aivan koukkuisissa ikänsä\npainon alla, norsunluinen sauva tukenaan.\n\n\"Terve tultuas tänne, kaunis tyttöseni\", virkkoi akka, suudellen\nKatria, \"terve tähän, niin sanoakseni, suruhuoneesen. Ja toivon minä\",\n-- hän suuteli vielä kerran -- \"että olet oleva lohdutukseksi minun\nrakkaalle, kuninkaalliselle kasvatilleni, herttuattarelle. Paina puuta,\nlapsukaiseni, sill'-aikaa kuin minä lähden katsomaan, joutaako rouva\nnyt päästää sinut puheillensa. Voi, lapsi-kultaseni, oletpa hyvin\nsuloinen tosiaan, jos vaan Pyhä Neitsyt on antanut sinulle sielun, joka\non näin kauniin ruumiin vertainen\".\n\nNäin sanoen vale-akka läksi matelemaan läheiseen huoneesen, missä\nRothsayn herttua jo oli varustamassansa maskeraatti-puvussa. Ramorny\nsitä vastoin, joka ei ollut tahtonut tuohon maskeraattiin osaa ottaa,\noli tavallisissa vaatteissansa.\n\n\"Oletpa sukkela veitikka, tohtori\", virkkoi prinssi. \"Niin totta kuin\nolen prinssi, luulenpa että sinun tekisi mieli toimittaa koko kometia\nitse, rakastajan osa niinkuin kaikki muu\".\n\n\"Jos sillä voisin säästää vaivaa teiltä, armollinen prinssi\", vastasi\nlääkäri tavallisella puoleksi hillityllä naurunhihityksellään.\n\n\"Ei, ei\", sanoi Rothsayn herttua, \"en minä tarvitse sinun apuas,\nveikkonen -- virka nyt vaan, miltä minä mielestäs näytän näin\npitkälläni tämän vuoteen päällä -- raukealta, rouvantapaiseltako vai?\"\n\n\"Liiankin hienolta ja kauniilta rouva Margareeta Douglas'iksi, jos saan\nuskaltaa niin sanoa\", virkkoi lääkäri.\n\n\"Pois, konna, ja taluta tänne sisään tuo kaunis jääkynttilä -- älä\npelkääkään että hän on moittiva minua kovin naismaiseksi -- ja sinä,\nRamorny, mene myös pois\".\n\nSamassa kun ritari meni toisesta ulos, talutti vale-akka toisesta\nHanskurin Katrin sisään. Huone oli huolellisesti laitettu hämäräksi,\nniin että Katri ilman vähintäkään epäluuloa näki tuon vaimoksi puetun,\nvuoteella makaavan ihmisen.\n\n\"Tääkös se tyttö on?\" kysyi Rothsay, jonka ääni, luonnoltansakin jo\nhieno, nyt oli huolellisesti vielä hienonnettu kuiskaamisen kautta.\n\"Anna hänen lähetä, Griselda, ja tulla suutelemaan kättämme\".\n\nVale-imettäjä talutti vapisevan tytön vuoteen äärelle ja viittasi häntä\npolvilleen laskeumaan. Katri teki niin ja suuteli suurella hartaudella\nja suoruudella hansikkaallista kättä, jonka valeherttuatar hänelle\nojensi.\n\n\"Älä pelkää\", virkkoi sama suloinen ääni, \"minussa näet vaan surullisen\nesimerkin ihmis-suuruuden turhuudesta. -- Onnelliset ne, mun lapseni,\njotka halvassa säädyssänsä seisovat niin alhaalla, ettei niihin\nvaltiontyrskyt koske\".\n\nNäin puhuessaan prinssi laski käsivartensa Katrin kaulan ympäri ja veti\nhänet likemmäksi, suudellakseen häntä tervetuliaisiksi. Mutta se\nsuutelo annettiin niin paljon tulisemmin kuin mitä siitä mahtavasta\nsuojelijasta olisi voinut arvata, että Katri, siinä luulossa että\nherttuatar oli hulluksi tullut, kovasti huudahti.\n\n\"Vaiti, narriseni! Minähän se olen -- Rothsayn Taavetti!\"\n\nKatri katsahti ympärilleen -- imettäjä oli lähtenyt, ja kun herttua nyt\notti pois harsikon kasvoiltansa, näki tyttö-parka selvästi, olevansa\nsen rohkean, nuoren irstailijan vallassa.\n\n\"Auta minua nyt, Jumalani!\" rukoili Katri; \"ja kyllähän sinä autatkin,\njos vaan itse pysyn lujana?\"\n\nKun tämä päätös oli lentänyt hänen sydämensä läpi, hillitsi hän\nhuutonsa ja pyysi, niin paljon kuin mahdollista, salata pelkoansa.\n\n\"Leikkinne oli varsin taitavasti toimeen pantu\", virkkoi hän niin\nlujalla äänellä kuin vaan voi. \"Saanko nyt pyytää teitä, armollinen\nherttua, minua hellittämään?\" -- Prinssi piti häntä käsivarresta\nkiinni.\n\n\"Ei, mun sievä vankiseni -- älä näin tempaile -- mitäs pelkäät?\"\n\n\"En minä tempailekaan, herra prinssi. Koska teitä näkyy huvittavan\npitää minut kiinni, en tahdo tempailemalla saattaa teitä minua\nväkivallalla kohtelemaan, jotta teille itsellenne sitten tulisi\nmielipaha, kun asiaa toisten paremmin mietitte\".\n\n\"Sinä, vaan petturi, olet pitänyt minut vankinas monta kuukautta\",\nsanoi prinssi, \"etkä nyt muka tahdo sallia minun pitää sinut kiinni\nhetkisenkään aikaa\".\n\n\"Se olisi sievää puhetta Perth'in kadulla, herra prinssi, missä minun\nvallassani olisi sitä kuullella tai pois paeta -- täällä se on\nväkivaltaa\".\n\n\"Ja jos päästäisinkin sinut irti, minnekä sinä pakenisit?\" virkkoi\nRothsayn herttua. \"Laskusillat ovat ylösnostetut, ja minun\npalvelijoitteni korvat ovat ihmeen kuurot oikullisten tyttösten\nkiljumiselle. Ole siis kiltti, niin saat nähdä, mitä hyvää siitä tulee,\nkun tekee kuninkaan pojalle mieliksi\".\n\n\"Hellittäkää minut irti sitten, suuriarvoinen herra, ja kuulkaa\nvalitukseni Rothsayn herttuasta -- jonka tuon Skotlannin\nkruununperillisen eteen. Minä olen halvan, vaan rehellisen porvarin\ntytär. Minä olen, melkein jo voin sanoa, uljaan, kunnollisen miehen\nkihlattu morsian. Jos jollakin tavoin lienen antanut teille kehoitusta\ntähän tekoon, niin se on tapahtunut tietämättäni. Näin varoittain\nteitä, rukoilen että päästäisitte minut irti ja sallisitte minun\nlähteä. Te ette minulta kuitenkaan saa mitään muuten kuin tavalla, joka\nolisi teille yhtä häpeällinen ritarina kuin miehenäkin\".\n\n\"Sinä olet rohkea, Katri\", sanoi prinssi, \"mutta sekä ritarina että\nmiehenä täytyy minun ruveta voittosille sun kanssas, koska siihen\nyllytät. Sinun pitää saada tietää mitä tämmöisestä rohkeudesta tulee\".\n\nNäin puhuen hän yritti taas laskea käsivartensa tytön kaulaan; mutta\nKatri väistyi pois ja jatkoi puheensa yhä samalla järkähtymättömällä\nlujuudella.\n\n\"Minulla on yhtä suuri voima puolustamaan itseäni kunniallisessa\ntaistelussa kuin teillä minua hätyyttämään hävyttömällä aikomuksella.\nÄlkää häväiskö itseänne ja minua väkivallalla. Te voitte saada minut\npyörryksiin lyömisellä, taikka myös kutsua apumiehiä ja niiden kanssa\nvoittaa minut. Mutta muulla keinoin ette pääse tarkoituksenne perille\".\n\n\"Minkälaiseksi raakalaiseksi sinä minut luulet!\" sanoi prinssi.\n\"Väkivaltaa en tahtoisi tehdä enempää kuin mitä naisihmiset vaativat,\nsaadakseen oman heikkoutensa sillä kaunistetuksi.\"\n\nHän nousi jokseenkin liikutettuna.\n\n\"Säästäkää sitten voimanne niitä naisia varten, jotka semmoista\nkäytöksensä kaunistusta tahtovat. Minun vastarintani on lujinta lajia,\nmitä ikinä arkuus kunniastaan sekä häväistyksen pelko voi aikaan saada.\nVoi, herra prinssi, jos aikomuksenne onnistuisi, te ette saisi mitään\nmuuta aikaan, kuin että kaikki siteet minun ja elämän välillä --\nniinkuin myös teidän ja kunnian välillä olisivat ratkaistut. Minut on\nkavaluudella viekoitettu tänne -- kenenkä petturin avulla, sitä en\nvielä tiedä; mutta jos häväistynä täältä lähtisin, niin lähtisin\nlevittämään tietoa onneni hävittäjästä ympäri kristikuntaa. Minä\nottaisin toivioretkeläisen sauvan käteeni, ja missä ikinä vaan\nritarillisuutta pidetään arvossa, missä ikinä vaan Skotlannin nimi on\ntuttu, julistaisin, että sadan kuninkaan jälkeinen, jumalisen Robert\nStuart'in poika, Bruce-sankarin kruununperillinen on kunnoton kunniaton\nmies, joka ei ansaitse ritarin kannuksia jalassaan eikä kruunua, mikä\nhänelle on päähän tuleva. Kaikki aatelisrouvat avarassa kristikunnassa\novat katsovat teidän nimenne liian saastaiseksi, päästääkseen sitä\nhuulilleen -- kaikki kunnon ritarit ovat pitävät teitä valapattoisena\nkoirana, joka on rikkonut, mitä vannoi ritariksi tullessaan: suojella\nvaimoja ja auttaa turvattomia\".\n\nRothsayn herttua istahti taas ja katsoi Katriin silmillä, joista\nvihastus ja ihastus molemmat sekaisin loistivat. \"Sinä et muista kelle\npuhut, tyttö. Etkö tiedä, että rakkaus, jota sinulle tarjosin, on\nkunnia, ja että sadat vaimot, joiden helmustaakin olet lilan halpa\nkantamaan, siitä olisivat kiitolliset?\"\n\n\"Vielä kerran sanon, herra prinssi\", vastasi Katri, \"säästäkää\nsuosionne niille, jotka sitä arvossa pitävät. Taikka vielä paremmin,\nsäästäkää aikanne ja voimanne toisiin jalompiin töihin -- maanne\nsuojelukseen ja alamaistenne onnistuttamiseen. Voi armollinen herra!\nkuinka mielellään riemuitseva kansa tervehtisi teitä johtajakseen! --\nKuinka halukkaasti he kokoutuisivat ympärillenne, jos vaan näkisivät\nteidän tahtovan johtaa heitä taisteluun mahtavien sortamisia,\nlaittomien väkivaltaa, irstaisten viettelystä sekä ulkokultaisten\ntyranniutta vastaan!\"\n\nRothsayn herttua, jonka hyvät tunteet olivat yhtä helpot herättää kuin\nne olivat haihtuvaiset, tuli liikutetuksi tytön innokkaasta puheesta.\n\"Anna minulle anteeksi, että sinua pelästytin, tyttö\", sanoi hän. \"Sinä\nolet kovin jaloluonteinen hetken-aikuiseksi leluksi, joksi minä\nerehdyksissäni sinut aioin. Toiselta puolen, jos olisikin sukusi sinun\njalon henkes sekä verrattoman kauneutes vertainen, ei minulla ole\nsydäntä antaa sinulle; ja sydämen antamisella vaan voipi sinut saada\nomaksensa. Mutta minun toivoni on tullut hävitetyksi, Katri -- ainoan\nvaimon, jota ikinä olen rakastanut, on valtiollinen oikku minulta\nryöstänyt, ja puoliso on minulle väkisin annettu, jota en sittenkään\nvoisi olla inhoamatta, vaikka hänellä olisi se suloisuus ja lempeys,\njotka avut yksin vaan saattavat tehdä jonkun naisen miellyttäväksi\nminun silmissäni, Terveyteni raukenee raukenemistaan, vaikka vielä olen\naivan nuori; muuta neuvoa ei minulla siis ole, kuin sivumennessä poimia\nsieltä, täältä joku kukkanen, mikä minulle sattuu tulemaan tarjoksi\nlyhykäisellä matkallani syntymästä hautaan. Katso minun polttavaa\nposkeani -- tunnustele, jos tahdot, minun levottomasti sykkivää\nsuontani -- ja surkuttele minua ja anna anteeksi, jos minä, jonka\noikeudet, vaikka olen prinssi ja mies, ovat tulleet niin sorretuiksi,\njoskus vähemmin pidän huolta toisten ihmisten oikeuksista, antaen\nvaltaa itsekkäälle halulle tyydyttää silmänräpäyksen-aikuista oikkua\".\n\n\"Voi armollinen herra!\" huudahti Katri hänelle omituisella\ninnostuksella, \"rakas herrani -- niin tahdon sanoa, sillä rakashan on\nBrucen jälkeinen jokaiselle Skotlannin lapselle -- älkää, olkaa\nniin hyvä, näin puhuko! Teidän mainio edelläkävijänne kärsi\nmaanpakolaisuutta, vainoa, öisin nälkää, päivin epätasaisia tappeluita,\nsaattaakseen maansa vapaaksi -- olkaa tekin yhtä alttiiksi-antavainen,\nsiksi että te itse pääsisitte vapaaksi. Temmatkaa itsenne irti noista\nmiehistä, jotka teidän vallattomuuksianne auttamalla raivaavat\nitsellensä tien mahtavuuteen. Älkää luottako tuohon julmaan Ramornyyn!\n-- Te ette sitä tiedä, siitä olen varma -- te ette sitä voi tietää --\nmutta se konna, joka koetteli pakoittaa tytärtä häpeäänsä suostumaan,\nsillä että hän uhkaeli vanhan isän henkeä, on valmis tekemään vaikka\nmitä ilkeyttä -- vaikka mitä pettuutta!\"\n\n\"Tekikö Ramorny niin?\"\n\n\"Teki kyllä, eikä hän uskaltane sitä kieltää\".\n\n\"Siitä otetaan selvä\", vastasi Rothsayn herttua. \"En minä häntä enää\nrakasta; mutta hänelle on tullut suuri vahinko minun palveluksessani,\nja minun tulee kunniallisesti palkita hänen apuansa\".\n\n\"_Hänen_ apuansa vai! -- Voi, armollinen herra! Semmoinen apuhan, jos\naikakirjat totta puhuvat, saattoi Troian häviöön ja antoi Espanjan\nvallan uskottomain käsiin\".\n\n\"Vaiti, tyttö, pidä kieles kurissa, sanon minä\", virkkoi prinssi\nnousten. \"Meidän keskustelumme nyt loppuu\".\n\n\"Vielä yksi sana, herra Rothsayn herttua\", sanoi Katri innolla, ja\nhänen kaunis muotonsa loisti niinkuin varoittavan enkelin -- \"en tiedä,\nmikä minua yllyttää näin rohkeasti puhumaan; mutta tuli palaa\nsydämessäni ja leimahtaa ulos. Lähtekää tästä linnasta, tuntiakaan\nkauemmin viipymättä! Tää ilma tässä on teille turmiollinen. Luovuttakaa\nRamorny pois tyköänne, ennen kuin tää päivä on tullut kymmentä\nminuuttia vanhemmaksi! Hänen seuransa on teille kovin vaarallinen\".\n\n\"Mitä syytä sinulla on semmoisin puheisin?\"\n\n\"Ei mitään varsinaista\", vastasi Katri, häveten omaa kiivauttansa,\n\"kenties ei yhtään mitään, paitsi että pelkään teille vaaroja\".\n\n\"Perättömistä peloista ei Brucen perillinen saa huolia. -- Kuulkaa,\nhoi! Kuka on siellä toisessa kammarissa?\"\n\nRamorny astui sisään ja kumarsi syvään sekä prinssille että myös\nKatrille, jonka hän nyt luuli arvattavasti nousseen suosituisen arvoon\nja siis ansaitsevan ritarillista kohteliaisuutta.\n\n\"Ramorny\", virkkoi prinssi, \"onko tässä talossa jotain arvokkaampaa\nvaimo-ihmistä, joka sopisi tään nuoren neidon seuraksi, siksi kun\nvoimme hänet lähettää pois, mihin hän halunnee mennä?\"\n\n\"Pelkäänpä\" vastasi Ramorny, \"jos teidän paheksumattanne, armollinen\nherra, saan toden ilmoittaa, että meidän talomme tässä on huonosti\nvarustettu siinä suhteessa, ja että, puhuakseni totista totta,\nharpputyttö niistä kaikista mahtaa olla siivoin\".\n\n\"Seurustelkoon hän sitten tään nuoren neidon kanssa paremman\npuutteessa. -- Ja ole nyt kärsivällinen, tyttöseni, ainoasti muutamia\ntunteja\".\n\nKatri läksi ulos.\n\n\"Vai niin, armollinen herra -- jokos teille tuli niin pian ero\nPerth'in kaupungin Kaunottaresta? Onpas se, tosiaan, ikivoittajan\nhäilyväisyyttä!\"\n\n\"Tässä ei ole mitään puhetta voitosta eikä tappiosta\", vastasi prinssi\nkuivakiskoisesti. \"Tää tyttö ei minua rakasta, enkä minäkään rakasta\nhäntä kylliksi, vaivatakseni itseäni hänen vastahakoisuutensa\nvoittamisella\".\n\n\"Ohoh, onpas taas Malcolm Puhdastapainen noussut uudestaan tässä\njälkeisessään!\" sanoi Ramorny.\n\n\"Olkaa niin hyvä, arvokas herra, ja lopettakaa kokkapuheenne, taikka\nmyös laskekaa niitä jostain toisesta aineesta. Nyt on päivällisen aika,\nluulisin ma; minä olisin teille siis hyvin kiitollinen, jos käskisitte\nruoan pöydälle\".\n\nRamornyn uloslähtiessä Rothsayn herttua oli huomaavinaan ilveilevän\nhymyn suosituisensa suunsopissa; ja hänestä tuntui kovin kiusalliselta,\nettä hän oli joutunut sen miehen pilkan alaiseksi. Yhtä hyvin hän käski\nritarin pöytäseurahansa, ja sama kunnia tuli myös Dwining'ille osaksi.\nPuhe pöydässä oli vilkas ja irstasta laatua, jota prinssi yllytti,\nikään kuin vastapainoksi aamupuoliselle ykstotiselle siveydelleen, jota\nvanhoja aikakirjoja lukenut Ramorny vertasi Scipion lujuuteen.\n\nPidot, huolimatta herttuan huonosta voinnista, jatkettiin\nturhan-aikuisella vallattomuudella paljon kohtuuden rajojen yli. Ja\nlieneekö siihen ollut syynä viinin väkevyys, vai ruumiillinen heikkous,\nvai, joka on luultavin, pulveri, jonka Dwining viimeiseen pikariin oli\nsekoittanut -- mutta ainakin prinssi viimein, aterian lopulla, vaipui\nunenhorroksiin, josta tilasta ei häntä millään tavoin saatu heräämään.\nRitari Ramorny sekä Dwining kantoivat hänet hänen kammariinsa,\nottamatta apuun ketään muuta, paitsi yhtä miestä, jonka nimi myöhemmin\ntulee tietyksi.\n\nSeuraavana aamuna ilmoitettiin että prinssi oli tarttuvaiseen tautiin\nsairastunut; sen vuoksi, ettei se muihin leviäisi, ei päästetty sairaan\nluokse ketään muita, paitsi hänen entistä tallimestariaan, Dwining'iä\nsekä yllä jo mainittua palvelijaa. Yksi heistä aina istui vuoronsa\nsairaan kammarissa, ja muut noudattivat kanssakäymisessään muun väen\nkanssa niin tarkkaa varovaisuutta, että luulo, prinssin sairastavan\nvaarallista, tarttuvaista tautia pysyi voimassa.\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\n    Kun talvi-ilt' on pitkä, takan ääreen\n    Istahda kanssa kunnon vanhusten,\n    Ja kuule heidän tarinoitansa\n    Ajoista suruisista menneistä;\n    Ja ennen kuin sä sanot hyvästi,\n    Palkaksi heidän murhejutuistansa,\n    Mun häviöni kerro surkea.\n\n             Kuningas Rikard III,\n             5:s Näytös, 1:nen Kohtaus.\n\nAivan toisellainen, kuin mitä julkisesti ilmoitettiin Falkland'issa,\nolikin petetyn kruununperillisen todellinen kohtalo. Kunnianhimoinen\nAlbanyn herttua oli päättänyt että hänen piti kuolla, saadakseen täten\npois ensimmäisen ja pahimman esteen oman perheensä ja kruunun väliltä.\nJaakko, kuninkaan nuorempi poika, oli pieni lapsi, joka sopivan\ntilaisuuden tullessa voitiin sitten helposti saada syrjälle sysätyksi.\nPyrintö mahtavuuteen sekä viime aikoina syttynyt viha entistä herraa\nvastaan olivat tehneet Ramornyn kernaaksi apulaiseksi nuoren Rothsayn\nherttuan surmaamisen hankkeessa. Kullanhimo sekä luontainen ilkeys\nsaattoivat Dwining'inkin siihen ahkerasti osaa ottamaan. Viekkaimmalla\njulmuudella oli päätetty huolellisesti karttaa kaikki väkivaltaiset\nkeinot, joista voi jälkiä jäädä; prinssin hengen piti sammuman\nitsestään, sen kautta että hänen heikko ja nyt vielä pahanvointinen\nruumiinsa saatettiin kaikellaisen puutteen alaiseksi. Skotlannin\nkruununperillistä -- käyttääksemme Ramornyn sanoja toisessa\ntilaisuudessa -- ei ollut aikomus murhata; hänen elämänsä vaan piti\nloppua.\n\nPrinssin makuukammari Falkland'in tornissa oli erittäin sovelias\ntämmöisen kauhean vehkeen toimeenpanoon. Pieniä, kaitoja rappusia\nmyöten, joista tuskin oli tietoa, pääsi luukun kautta linnan\nmaanalaisiin vankihuoneisin; tätä käytävää myöten oli entisten\nlinnan-isäntien ollut tapa salaa, valepuvussa käydä katsomassa\nmainittuin surkeitten huoneitten asukkaita. Samaa tietä myös veivät\nnuot konnat itsestään tietämättömän prinssin alas alimpaan käähkänään,\nniin syvälle vaan sisukseen, ettei luultu minkään ohkauksen tai huudon\nvoivan siitä kuulua; ja samassa voi ovi telkeineen kauan aikaa kestää\nmurtamis-yrityksiä, jos se paikka tulikin keksityksi. Bonthron, joka\nsiksi tarpeeksi oli tullut pelastetuksi hirsipuusta, oli halukkaana\napulaisena tässä Ramornyn julmassa kostotyössä eksynyttä, petettyä\nherraansa vastaan.\n\nTämä konna meni taas alas vankihuoneesen, juuri silloin kun prinssi\nalkoi toipua horroksestaan ja herätessään tunsi kuolettavan kylmyyden\nsekä raskaat kahleet, jotka tuskin vaan sallivat hänen liikahtaakaan\nkostealta olkivuoteeltaan. Rothsayn ensimmäinen ajatus oli, että tää\noli kauheaa unta -- toinen toi hänelle hämärän aavistuksen todellisesta\ntilasta. Prinssi huusi, huhusi -- viimein vimmoissaan kiljahti -- mutta\nei tullut mistään apua eikä vastannut mikään muu kuin kaiku\nvankihuoneen holvatusta laesta. Tuo helvetin apulainen kuuli nämät\ntuskalliset huudot ja luki ne levollisesti palkkioksi soimaus- ja\nherjaus-sanoista, joilla Rothsayn herttua aikanaan oli puhunut ilmi\nvaistontapaisen inhonsa häntä vastaan. Vasta kun onneton nuorukainen\nuupuneena ja toivotonna oli vaiennut, päätti tuo raakalainen ilmaantua\nvankinsa silmien eteen. Telkeet vedettiin pois, lukko lusahti, prinssi\nkohotti itseään niin paljon kuin hänen kahleensa sallivat -- punertava\nvalo, joka pakoitti hänet silmiään ummistamaan, välkähti huoneen läpi,\nja, taas ne avatessaan, näki hän edessään tuon kauhistavan miehen,\njonka hän luuli kuolleeksi. Hän vaipui kammostuen maahan. \"Minä olen\ntuomittu ja ijankaikkisessa kadotuksessa\", huusi hän; \"ja helvetin\ninhottavin perkele on määrätty minua piinaamaan!\"\n\n\"Kyllä minä olen elossa, armollinen prinssi\", virkkoi Bonthron; \"ja\nsiksi että tekin saisitte elää ja elämästä iloita, tehkäät nyt niin\nhyvin ja käykää ruokaan käsiksi\".\n\n\"Päästä minut irti näistä kahleista\", sanoi prinssi, \"vapauta minut\ntästä vankihuoneesta -- niin sinusta, vaikka kyllä olet konna, on\ntuleva rikkain mies koko Skotlannissa\".\n\n\"Vaikka saisin kultaa saman verran kuin nuot kahleesi painavat\",\nvastasi Bonthron, \"niin mieluummin kuitenkin näkisin sinut raudoissa\nkuin ottaisin sen kullan! Mutta katsahdapas tänne -- olithan aika\nherkkusuu -- katsopas minkälaista apetta olen sulle hankkinut\". Se\nkonna pirullisella ilolla aukaisi raakaan vuotaan käärityn mytyn, joka\nhänellä oli kainalossa, ja näytti onnettomalle prinssille, heiluttaen\ntulisoihtuansa edestakaisin sen edessä, äsken rungostaan erilleen\nhakatun häränpään, joka siihen aikaan oli Skotlannissa varma kuoleman\nilmoitus. Hän pani sen prinssin vuoteen eli pikemmin pahnain\njalkopuolelle maahan. \"Sillä syö kovin ahneesti\", sanoi hän; \"mahtaa\nkulua pitkä aika, ennen kuin taas saat toisen aterian\".\n\n\"Virka minulle vaan yksi asia, konna\", kysyi prinssi, \"Tietääkö Ramorny\ntästä?\"\n\n\"Kuinkas muuten olisi sinut saatu viekoitetuksi tänne? -- Teeri-parka,\nnyt olet, kun oletkin, satimessa!\" vastasi murhamies.\n\nNäin sanoen hän pani oven kiinni, telkeet kilahtivat, ja prinssi-parka\njäi pimeyteensä, yksinäisyyteensä ja kurjuuteensa. \"Voi minun isäni! --\nMinun profeetallinen isäni! -- Tää sauva, jota käytin tuekseni, oli\ntodellakin peitsi!\" Mutta jättäkäämme jo seuraavat tunnit ja päivät,\ntäynnä ruumiin vaivoja, täynnä sielun tuskia.\n\nYhtähyvin ei ollut Jumalan tahto, että tämä julma työ jäisi kostamatta.\nVaikka muut linnan-asukkaat, joilla vaan oli tuo prinssin sairaus\nmielessä, eivät liioin pitäneet lukua Hanskurin Katrista eikä\nharpputytöstä, ei sallittu kuitenkaan näiden neitoin lähteä pois, ennen\nkuin olisi nähty minkä lopun tuo peloittava tauti oli saava ja oliko se\ntodellakin tarttuvaista laatua. Näin pakoitettuina yhdessä olemaan\nnämät molemmat onnettomat tytöt tulivat hyviksi tuttaviksi, miltei\nystäviksi; ja tämä ystävyys vielä kiintyi, kun Katri sai kuulla tämän\nharpputytön olevan sen saman, jonka tähden hän oli ollut Wynd'in\nHeikille suutuksissa. Katri sai nyt tietää että Heikki oli aivan\nviaton, ja kuulteli hartaasti Loviisan loppumattomia ylistyksiä\nuljaasta puolustajastaan. Harpputyttö, joka tunsi Katrin säädyn ja\narvon ylemmyyden, puhelikin mielellään aineesta, joka näkyi olevan\nkuulijalle niin mieleen; olipa hän kiitollisuudessaan sepittänyt\nseuraavan pienen laulunkin, jota sitten kauan ja yleisesti laulettiin\nSkotlannissa.\n\n    Sinilakki[38] sa,\n    Uros rohkea,\n    Paits vilppiä, paits pelkoa,\n    Sydämes luj' on sanassaan,\n    Ja kätes luja miekassaan.\n    Maailman halki etsikää,\n    Paras tok' on sinilakki tää!\n\n    Kyll' urho Saksan jalo on,\n    Ritari Franskan verraton,\n    Kun peitsell' alkaa taistelon,\n    Ja poika Englannin kenties\n    Kaikist' on tarkin joutsimies;\n    Mut mailman halki etsikää,\n    Paras tok' on sinilakki tää!\n\nSanalla sanoen, vaikka laulutytön pahamaineinen elatuskeino muuten\nolisi ollut syynä, ettei Katri mielellään olisi seurustellut Loviisan\nkanssa, huomasi hän nyt, kun pakko kerran oli heidät yhteen seuraan\nsaattanut, että se pieni soittoniekka oli varsin nöyrä ja toiselle\nkaikki mieliksi tekevä kumppali.\n\nTällä tavoin he elivät neljä, viis päivää ja keittivät itselleen\nruokansa omassa huoneessaan, niin paljon kuin mahdollista välttääksensä\nkyökkipalvelijain silmiä, kenties myös pahoja sanoja. Kun niiden kanssa\noli jotain välttämätöntä puhuttavaa, Loviisa, joka oli enemmän tottunut\nkeinoja keksimään, luonteeltaan rohkeampi, ja halukas Katrille mieliksi\ntekemään, kernaasti otti vaivakseen heidän yksinkertaisiin aterioihinsa\ntarpeellisten ruoasten hankkimisen ruokamestarilta sekä niiden\nvalmistamisen hänen kotimaansa omituisella taidolla.\n\nKuudentena päivänä, vähää ennen päivällistä, oli harpputyttö lähtenyt\nulos tälle asialle; ja raittiin ilman hengittämisen tarvis taikka\ntoivo, löytää vähäisen ruohoja ruoan höysteeksi tai kumminkin pari\naikaista kukkasta pöydän koristeeksi, oli houkuttanut hänet linnaan\nkuuluvaan pieneen puutarhaan. Sieltä hän palasi huoneesensa tornissa\nkalmankelmeänä, haavanlehden tavoin vapisevana. Hänen pelästyksensä\nmyös tarttui Katriin, joka töin tuskin vaan sai suustaan sanoja,\nkysyäkseen mikä uusi onnettomuus nyt oli tapahtunut.\n\n\"Onko Rothsayn herttua kuollut?\"\n\n\"Pahempi vielä! He kuolettavat häntä nälällä!\"\n\n\"Hullutusta!\"\n\n\"Ei, ei, ei, ei!\" vastasi Loviisa kuiskaamalla, ja hänen sanansa\nkiirehtivät niin tiheään peräkkäin, että Katri häntä tuskin ymmärsi.\n\"Olin ruohoin haussa höysteeksi soppaan, koska te eilen sanoitte niitä\nmielellänne syövänne -- silloin pieni koirani, joka oli tunkeunut\ntiheään rautatammi-viidakkoon, mikä kasvoi muutamista vanhoista\nraunioista tornin juurella, tuli vinkuen ja älisten jälleen ulos. Minä\nhiivin likemmäksi syytä siihen tiedustamaan -- ja voi! silloin kuulin\nähkäyksen niinkuin koska ihminen on viimeisessä tuskassa, mutta niin\nhiljaisen, ikään kuin se olisi tullut vaan sisimmästä syvyydestä.\nViimein havaitsin sen tulevan kapeasta halenteesta muurissa, joka oli\nmuratti-kasvilla peitetty. Ja kun panin korvani aivan liki sitä läpeä,\nkuulin selvään kuinka prinssi sanoi: 'Ei nyt enää voi kauan kestää', ja\nsitten hänen äänensä vaipui hiljaiseen rukoukseen\".\n\n\"Armollinen Jumala! Puhuttelitko häntä?\"\n\n\"Minä sanoin: 'Tekös te olette siinä, armollinen prinssi?' ja siihen\ntuli vastaus: 'Kuka minua sillä arvonimellä pilkkaa?' -- Minä kysyin\nhäneltä voisinko häntä jollakin tavoin auttaa, enkä unohda ikinä\nminkälaisella äänellä hän vastasi: 'Ruokaa!! -- Ruokaa! -- Minä kuolen\nnälkään!' -- Ja sitten tulin tänne sitä teille virkkamaan. -- Mitäs me\nnyt teemme? -- Pitääkö huutaa talon väki liikkeelle?\"\n\n\"Voi! se taitaisi olla hänelle pikemmin turmioksi kuin avuksi\", sanoi\nKatri.\n\n\"Vaan mitäs me sitten teemme?\"\n\n\"En oikein tiedä vielä\", sanoi Katri, joka tärkeinä hetkinä oli\nneuvokas ja rohkea, vaikka tavallisissa tilaisuuksissa ei vetänyt\nkumppalilleen vertaa keksivässä sukkeluudessa. \"En oikein tiedä vielä\n-- vaan Brucen suvun vesa ei saa jäädä avutta kuolemaan.\"\n\nNäin sanoen hän otti pienen ruukun, jossa heillä oli soppansa, ynnä\nmyös lihan, josta he sen olivat keittäneet, pisti muutamat ohukaiset\nleivät, jotka hän oli leiponut, päällysvaatteensa alle, viittasi\nkumppaliansa, heidän ateriaansa myös kuuluvaa maito-astiaa ottamaan, ja\nnäin he kiirehtivät puutarhaan.\n\n\"Vai on meidän kaino kaunottaremmekin kerran ulkona?\" virkkoi yksi\npalvelijoista, ainoa, joka tällä hetkellä heille vastaan sattui. Mutta\nKatri vaan meni eteenpäin vastaamatta tai muuten hänestä huolimatta, ja\nhe pääsivät pieneen puutarhaan ilman mitään sen enempää häiritsemistä.\n\nLoviisa näytti hänelle viidakolla peitettyä rauniokasaa, aivan tornin\njuurella. Siinä oli luultavasti ennen aikaan ollut joku kylkirakennus,\nja tuo kaitainen, vankihuoneesen alas menevä ilmaläpi oli sen sisustaan\npäättynyt. Mutta rakennuksen rauetessa oli läpi ulko-ilmaan asti\njatkunut, niin että sen kautta nyt hämärä päivän säde pääsi alas\nsyvyyteen, vaikka ne, jotka siellä kävivät, tulisoihtu kädessä, eivät\nsitä olleet voineet huomata.\n\n\"Tässä on kaikki aivan ääneti\", virkkoi Katri, hetkisen aikaa tarkkaan\nkuulleltuaan. \"Jumala taivaallinen auttakoon! Hän on kuollut\".\n\n\"Pitää koettaa yhtä keinoa, vaikka se on vähän vaarallinen\", virkkoi\nLoviisa ja helisytti harppunsa kieliä sormillaan.\n\nHuokaus oli ainoa vastaus vankihuoneen pohjasta. Katri nyt uskalsi\npuhua. \"Minä olen tässä, armollinen herra -- olen teille ruokaa ja\njuomaa tuonut\".\n\n\"Haa, Ramorny! Se pilkka on liian myöhäinen -- minä jo kuolen\", kuului\nvastaus.\n\n\"Hänen päänsä on sekava, eikä se olekaan ihme\", ajatteli Katri; \"mutta\nonpa kuitenkin toivoa, niin kauan kuin on hengen kipinä hänessä\".\n\n\"Minä se olen, armollinen herra -- Hanskurin Katri -- minä toisin\nteille ruokaa, jos vaan sen saisin hyvin alas teidän luoksenne\".\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, tyttö! Minä jo luulin tuskani loppuneen,\nmutta rupeaapa se nyt taas kalvamaan suoliani, kun kuulen puhuttavan\nruoasta\".\n\n\"Ruoka on tässä, mutta kuinkas -- voi kuinkas! -- sen saamme alas\nteidän luoksenne? Tää rako on niin kapea ja muuri niin paksu! Mutta\njopa nyt keinon keksinkin. Joutuun, Loviisa. Leikkaa minulle pajun\nvesa, pisin, minä löydät\".\n\nHarpputyttö täytti käskyn ja päästä halkaistun vavan avulla Katri laski\nalas useampia soppaan kasteltuja leipäpaloja, jotka näin yht'-aikaa\nsoivat syömistä sekä juomista.\n\nOnneton nuorukainen söi hiukan, suurella vaivalla, ja rukoili sitten\ntuhansia siunauksia alas auttajansa päälle. \"Olin aikonut sinua himoni\norjaksi\", sanoi hän, \"ja yhtä hyvin nyt pyydät pelastaa henkeäni. Mutta\npakene jo pois ja pelasta itsesi\".\n\n\"Me tulemme takaisin ja tuomme ruokaa, niin usein kuin vaan tilaisuutta\ntulee\", sanoi Katri; mutta samassa harpputyttö nykäisi hihasta,\nviitaten häntä ääneti ja liikahtamatta olemaan.\n\nMolemmat lymysivät raunioin väliin ja kuulivat nyt kuinka Ramorny ja\nlääkäri hartaasti puhelivat keskenään.\n\n\"Hän on vahvempi kuin luulin\", virkkoi edellinen hiljaa käheällä\näänellä. \"Kuinka kauan Dalwolsy kesti Liddesdalen ritarin vankeudessa\nHermitagen linnassa?\"\n\n\"Kaksi viikkoa\", vastasi Dwining; \"mutta hän oli vahva mies, ja sai\nhiukan apua jyvistä, jotka karisivat lattian kautta hänen ylitsensä\nolevasta aitasta\".\n\n\"Eikös olisi parempi lopettaa asia joutuisammin. Musta Douglas on\ntulossa tännepäin. Hän ei tiedä tästä Albanyn herttuan salaisuudesta.\nHän on pyrkivä prinssin puheille; _pitää_ siis olla loppu ennen kuin\nhän tulee\".\n\nHe kulkivat edemmäksi, yhä jatkaen tätä salaista turmiollista\nkeskusteluaan.\n\n\"Nyt riennetään torniin\", virkkoi Katri, kun näki että he olivat\nlähteneet puutarhasta. \"Olin ma keksinyt pakokeinon -- itselleni --\nsiitä nyt teemme pelastuskeinon prinssille. Maitotyttö tulee aina\nlinnaan iltamessun aikana ja tavallisesti jättää päällysvaatteensa\ntuohon käytävään, kun hän viepi maidon kyökkiin. Ota sinä se vaate,\nkääri itses siihen kokonaan ja mene rohkeasti vartijan ohitse. Siihen\naikaan hän on juovuksissa; niin että maitotyttönä estämättä pääset\nportista ulos sekä sillan yli, jos vaan astut tietäsi pelkäämättä.\nSitten kiirehdi Mustan Douglas'in luokse; hän on meidän lähin ja ainoa\napumme\".\n\n\"Mutta\", esteli Loviisa, \"eikös hän juuri ole se sama julma herra, joka\nminulle häväistystä ja rangaistusta uhkasi?\"\n\n\"Semmoiset kuin minä ja sinä\", vastasi Katri, \"eivät koskaan pysy koko\ntuntia Douglas'in muistossa, ei pahassa eikä hyvässä. Vie hänelle se\nsanoma, että hänen vävyänsä, Skotlannin kruununperillistä kuoletetaan\n-- että hän petturein käsissä nääntyy nälkään tässä Falkland'in\nlinnassa, niin et saa ainoasti anteeksi, vaan vielä palkinnonkin\npäälliseksi\".\n\n\"Palkinnosta en huolikaan\", sanoi Loviisa; \"itse tässä teossa on jo\nkyllin palkintoa. Mutta luullakseni on täällä pysyminen vaarallisempi\nkuin lähteminen -- anna siis minun jäädä tänne prinssi-paran\nruokkijaksi, ja lähde sinä apua noutamaan. Jos he tappavat minut, ennen\nkuin kerkiät takaisin, niin jätän sinulle mitättömän harppuni\nperinnökses ja pyydän sinua Charlot-parkaani hyvin kohtelemaan\".\n\n\"Ei, Loviisa\", vastasi Katri, \"sinä olet tottuneempi ja enemmän\noikeutettu vaeltaja kuin minä -- mene sinä -- ja jos, niinkuin kyllä\nsaattaa tapahtua, sitten palatessas tapaat minut kuolleena, niin anna\nisä-paralleni tää sormus sekä kähärä tukastani, ja sano hänelle että\nKatri meni kuolemaan, yrittäessään pelastaa Brucen perillistä. Ja anna\ntää toinen kähärä Heikille; sano hänelle että Katri häntä viimeiseen\nhengenvetoonsa asti muisteli; ja että, jos olinkin hänen mielestään\nliian arka toisten ihmisten verestä, ei syynä ollut se, että olisin\npitänyt omani liian kalliina\".\n\nHe itkeä nyhkyttelivät näin kaulatuksin, ja vielä jaljillä olevat\ntunnit iltaan saakka kuluivat parempien keinojen miettimisessä, miten\nvangille saataisiin ruokaa alas. Muun muassa he laittoivat, onteloita\nruokoja yhteen pujottamalla torven, jota myöten voitaisiin hänelle\njuomistakin suuhun laskea. Viimein Falkland'in kylän kirkon kellot\nsoittivat iltamessuun. Maitotyttö tuli lekkereineen, tuoden talonväelle\nmaitoa, ja samassa myös saattaen sekä kuulustellen uusia sanomia.\nTuskin oli hän kyökkiin astunut, niin harpputyttö, vielä kerran\nhalattuaan Katria ja vakuutettuaan hänelle järkähtämätöntä\nuskollisuuttansa, hiljaa hiivi rappusia myöten alas, pieni koiransa\nkainalossa. Silmänräpäyksen kuluttua näki pelosta aivan hengästyksissä\noleva Katri hänen huolettomasti astuvan laskusillan yli, maitotytön\npäällysvaatteesen käärittynä.\n\n\"Oho\", sanoi vartija, \"aikaiseenpa palasit tänä iltana, Maija Priita!\nEipä suurta iloa tuolla talossa -- Niin, tyttö -- tauti-aika on ikävä\naika!\"\n\n\"Minulta unohtui pykäläpuuni\", vastasi neuvokas Franskalais-tyttö, \"ja\njoudun takaisin ennen kuin kerkiäisi saada kerma-astian kuorituksi\".\n\nHän riensi edelleen, karttaen Falkland'in kylän, ja poikkesi\njalkapolulle, joka puiston kautta meni. Katri hengähti helpommin ja\nkiitti Jumalaa, kun näki Loviisan kaukaisuuteen katoovan. Vaan tulipa\nvielä toinen tuskanhetki Katrille, silloin kun karkulaisen pako tuli\ntietyksi. Se tapahtui niin pian kuin maitotyttö, viivyttyänsä tunnin\najan asialla, jonka olisi voinut kymmenessä minuutissa toimittaa,\nviimein teki lähtöä ja havaitsi, että joku oli hänen harmaan\nsarkatakkinsa vienyt. Ruvettiin asiata tarkoin tutkimaan; silloin talon\npiiat muistivat harpputytön ja arvelivat hänen olevan sitä laatua,\njotka mielellään vaihtavat vanhan takin uuteen. Vartija, kun häneltä\nankarasti tiedusteltiin, ilmoitti nähneensä maitotytön jälleen lähtevän\npois kohta iltamessun ajan jälkeen; ja kun maitotyttö itse tätä ajoi\nvalheeksi, ei hänellä ollut muuta vastausta, kuin että se sitten\nmahtoi; olla perkele.\n\nMutta kun harpputyttöä ei mistään löytynyt, oli helppo arvata kuinka\nasia todella oli tapahtunut. Hovimestari siis meni Ramornylle ja\nlääkärille, jotka nyt melkein aina yhdessä olivat, ilmoittamaan, että\ntoinen naisvangeista oli päässyt pakoon. Pieninkin seikka jo herättää\nsyyllisen epäluulot. He katsahtivat toinen toiseensa hämmästyksellä ja\nsitten menivät yhdessä Katrin pieneen kammariin, tiedustellakseen\nLoviisan pakoa ennen kuin hän olisi kerjinnyt mitään peittämiskeinoja\nkeksiä.\n\n\"Missäs on sinun seurakumppalisi, tyttö?\" kysyi Ramorny ankaralla,\nkäskeväisellä äänellä.\n\n\"Ei minulla ole mitään seurakumppalia täällä\", vastasi Katri.\n\n\"Älä puhu joutavia\", sanoi ritari; \"minä tarkoitan harpputyttöä, joka\nvielä äsken asui sinun kanssas tässä kammarissa\".\n\n\"Hän on lähtenyt pois, niin kuulin sanottavan\", vastasi Katri; \"hän\nkuuluu lähteneen noin tunti sitten\".\n\n\"Ja minne?\" kysyi Dwining.\n\n\"Kuinka\", vastasi Katri, \"minä voin tietää mitä tietä ainainen\nmaankuljeksija lähtee kulkemaan? Hän oli varmaan kyllästynyt tähän\nyksinäiseen elämään täällä, joka on niin aivan toisellainen kuin nuot\njuhlapidot ja tanssit, joissa hän ammatissansa on tottunut käymään. Hän\non lähtenyt pois, ja minä vaan ihmettelen sitä, että hän niin kauan\nviipyi\".\n\n\"Se siis\", sanoi Ramorny, \"on kaikki, mitä sinulla on meille\nsanottavaa?\"\n\n\"Kaikki mitä minulla on teille sanottavaa, ritari Ramorny\", vastasi\nKatri lujasti; \"ja vaikka prinssi itsekin rupeaisi minua tutkimaan, en\nvoisi kertoa enempää\".\n\n\"Ei tainne olla suurta pelkoa, että hän koskaan enää kunnioittaa sinua\npuheellaan\", sanoi Ramorny, \"vaikka ei hän kuolisikaan Skotlannin\nsuruksi\".\n\n\"Onko Rothsayn herttua niin pahasti sairas?\" kysyi Katri.\n\n\"Ei ole apua, jos ei taivaasta\", vastasi Ramorny, katsahtain ylöspäin.\n\n\"Sieltä toki voipi vielä tulla apua\", sanoi Katri, \"vaikkei ihmisavusta\nnäyttäisikään toivoa\".\n\n\"Amen!\" lausui Ramorny suurimmalla ykstotisuudella ja Dwining'kin\nmuodosti muotonsa sen mukaan, vaikka hänen näytti olevan vallan vaikea\nsaada hillityksi ilkkuvaa, jos kohta hiljaista pilkkanauruansa, joka\nhänessä varsinkin aina tahtoi nousta, silloin kuin joistakin\njumalisista asioista tuli puhe.\n\n\"Ihmisiäkö, maan päällä syntyneitä ihmisiäkö nämät ovat eivätkä\nilmeisiä paholaisia, jotka näin rukoilevat Jumalaa prinssin puolesta,\nvaikka he pisara pisaralta imevät onnettoman herransa sydänveriä!\"\nmutisi Katri, koska hänen molemmat tutkijansa tyhjin toimin olivat\nlähteneet. \"Miksi taivaan nuolet nyt ovat nukuksissa? Mutta kyllä ne\npian iskevät alas -- ja voi! jos ne myös vielä voisivat pelastaa,\nsamassa kun rankaisevat!\"\n\nPäivällis-aika, jolloin kaikki linnaväki istui ruoalla, oli se hetki,\njonka Katri arveli sopivimmaksi kenenkään huomaamatta mennäkseen muurin\nraolle. Odottaessaan sitä hetkeä huomasi hän tavattoman hyörimisen\nlinnassa, jossa aina sen jälkeen, kun Rothsayn herttua vankihuoneesen\nsuljettiin, oli haudan hiljaisuus vallinnut. Laskusilta laskettiin alas\nja nostettiin jälleen, ja sen ratinaan sekaantui hevosten kopina, kun\nhuoveja läksi ulos ja taas tuli takaisin, ratsut uuvuksissa ja\nvaahdossa. Katri huomasi myös, että kaikki palvelijat, jotka hän sattui\nnäkemään ikkunastaan, olivat aseissa. Kaikesta tästä hänen sydämensä\nrupesi kovasti sykkimään, sillä se ennusti avun lähenemistä; ja paitsi\nsitä tuossa häärinnässä jäi pieni puutarha vielä enemmän käymättä.\nViimeinkin tuli päivällis-aika. Katri oli hankkinut semmoisia\nruoka-aineita, joita oli helpoin laskea alas onnettoman vangin luokse;\nhän oli sanonut juuri niitä erittäin haluavansa, ja kyökkimestari näkyi\nkernaasti tekevän hänelle mieliksi. Katri nyt kuiskasi muurin rakoon,\nilmoittaen tuloansa -- mutta ei kuulunut vastausta -- hän puhui\nkovemmin, vaan kaikki oli ääneti.\n\n\"Hän nukkuu\", mutisi Katri puoliääneensä, vaan samassa hän säpsähti ja\nhuudahti, kun hänen takanansa eräs ääni vastasi: \"Niin, hän on\nnukahtanut -- vaan ijäksi\".\n\nKatri katsahti taaksensa -- ritari Ramorny seisoi siinä täysissä\nvaruksissaan; mutta kypärin silmiverho oli auki ja hänen muotonsa oli\nenemmän kuolemaan tuomitun kuin tappeluun menevän soturin näköinen.\nRamorny jatkoi puheensa ykstotisella äänellä, puoleksi niinkuin vaan\nolisi ollut merkillisen tapauksen huoleton katselija, puoleksi kuin\nsiihen osallinen.\n\n\"Katri\", virkkoi hän, \"minä puhun sinulle totta. Hän on kuollut -- sinä\nolet koettanut parastasi auttaaksesi häntä -- nyt et enää voi mitään\".\n\n\"En voi -- en tahdo sitä uskoa\", sanoi Katri. \"Jumala minua\narmahtakoon! Rupeaisinhan epäilemään Jumalan kaikkivaltaa, jos uskoisin\nettä niin ilkeä rikos on saanut tapahtua\".\n\n\"Älä epäile Jumalan kaikkivaltaa, Katri, vaikka Hän on sallinut tuon\nirstailijan puuttua omiin pauloihinsa. Vaan tule nyt kanssani --\nminulla olisi jotain sanottavana, mikä sinua koskee. Tule, sanon minä\",\n(sillä Katri viivytteli), \"jos et tahdo jäädä tänne Bonthron-pedon tai\ntuon lääkärin Dwining'in armoille\".\n\n\"Kyllä tulen\", vastasi Katri; \"ettehän kuitenkaan voi tehdä minulle\nmuuta kuin mitä Jumala sallii\".\n\nRamorny astui edeltä torniin, nousten ylös portaita portaitten perästä,\ntikapuita tikapuitten jälkeen.\n\nKatrin rohkeus masentui. \"En tahdo mennä edemmäksi\", virkkoi hän.\n\"Minnekä te minua viette? -- Jos kuolemaan, niin voin kuolla tässäkin\".\n\n\"Ainoasti tornin huipulle, hupsu\", sanoi Ramorny, työntäen auki\nteljetyn oven, josta pääsi tornin holvikatolle. Siellä nähtiin miehiä\nnakkauskoneita laitokseen varustamassa, joutsipyssyjä virittämässä ja\nkiviä kasoihin latomassa. Mutta tätä puolustusväkeä ei ollut enempää\nkuin pari kymmentä, ja niissäkin Katri luuli huomaavansa epäilystä,\nkahdella päällä olemista.\n\n\"Katri\", virkkoi Ramorny, \"minun täytyy seisoa tässä paikassa;\npuolustukseni sitä vaati. Mutta voinhan puhua sinulle tässä paikassa\nyhtä hyvin kuin muuallakin\".\n\n\"Puhukaa vaan\", vastasi Katri. \"Kyllä minä kuulen\".\n\n\"Sinä olet, Katri, tunkeunut veriseen salaisuuteen. Onko sinulla myös\nlujuutta sitä asiaa salassa pitää?\"\n\n\"En ymmärrä mitä te tarkoitatte, ritari Ramorny\", vastasi tyttö.\n\n\"Katsos. minä olen kuolettanut -- murhannut, jos se sana mielestäs on\noikeampi -- entisen herrani, Rothsayn herttuan. Tuo hengenkipinä, jota\nsinun hyvyytes vielä viritteli, oli helppo sammuttaa. Viimeisellä\nhetkellään hän huusi isäänsä. Sinua raukaisee -- vaan pysy lujana --\nminulla olisi vielä enempää sanomista. Sinä nyt tiedät rikokseni, vaan\net vielä mikä minua siihen on pakoittanut. Katsos! tää kinnas tässä on\ntyhjä -- oikean käteni menetin minä hänen tähtensä; ja kun näin ei\nminusta enään ollut apua, hän hylkäsi minut niinkuin vanhaksi käyneen\nkoiran; hän pilkkasi vahinkoani ja käski minua luostariin menemään --\nsiinä muka nyt oli oleva asuntoni, ei enää saleissa ja palatseissa,\nmissä oli ollut luonnollinen sijani! Huomaa se -- surkuttele ja auta\nminua\".\n\n\"Missä asiassa te vaaditte apuani?\" kysyi vapiseva tyttö. \"Enhän voi\nsaattaa takaisin, mitä olette menettäneet, enkä myös olla puhumatta\nilmi rikostanne\".\n\n\"Sinä voit olla puhumatta, Katri, siitä, mitä tuossa viidakossa olet\nkuullut ja nähnyt. En vaadi muuta kuin lyhyt-aikuista unohtamista\nsinulta, jonka sana tulee uskotuksi jos sanot asian olleen niin tai\nnäin. Sinun seurakumppalisi, tuon kometjantin, tuon ulkomaalaisen sanaa\nei ole kukaan pitävä nuppuneulankaan arvossa. Jos tähän suostut, niin\nuskon henkeni sinun sanasi turviin, ja aukaisen portin noille tuossa,\njotka lähenevät. Jos et lupaa olla vaiti, aion puolustaa tätä linnaa,\nsiksikun joka mies olemme kaatuneet, ja sinut syöksen alas tältä tornin\nhuipulta. Niin, katso vaan alas tuohon -- ei se ole hyppäys, johon\najattelematta sopii käydä. Seitsemät portaat kiipesit tänne ylös\nsuurella vaivalla ja, ahdistuneella hengästyksellä; mutta tältä\nhuipulta alas syvyyteen olet lentävä joutuisammin kuin kerkiät\nhuoahtaakaan! -- Anna lupauksesi, kaunis tyttö; sillä minä en tahtoisi\nsinulle tehdä pahaa, vaikka kuitenkin olen luja päätöksessäni\".\n\nKatri seisoi siinä säikähtyneenä; ei ollut hänessä voimaa vastata\ntuolle hurjalle miehelle; samassapa Dwining'in tulo säästikin häneltä\nvastaamisen vaivan. Tämä puhui niillä nöyrillä kumarruksilla, jotka\nhänellä kaikkina aikoina olivat omituiset, ja samassa ainaisella,\npuoleksi hillityllä pilkallisella irvistyksellään, joka tuon nöyryyden\nvalheeksi osoitti.\n\n\"En tee oikein, jalo ritari, kun tulen häiritsemään teidän\nseurustelemistanne tään kauniin neidon kanssa. Mutta minä tuonkin vaan\npienen, mitättömän kysymyksen\".\n\n\"Puhu, kiusanhenki!\" sanoi Ramorny. \"Pahat sanomat sinua huvittavat,\nvaikka itseäskin koskisivat, kunhan vaan samassa myös toisia ihmisiä\nkoskevat\".\n\n\"Hum! -- hih -- hii! -- Tahtoisinpa vaan kysyä, onko teillä, jalo\nherra, aikomus tehdä se sankarityö ja puolustaa tätä linnaa\nyksinäisellä kädellänne -- suokaa anteeksi -- arvelin sanoakin:\nyksinäisellä käsivarrellanne? -- Ei se kysymys ole aivan joutava; sillä\nminusta lienee vähän apua puolustuksessa, jos ette voi saada\npiirittäjiä houkutetuiksi pieniä rohtoja minulta ottamaan -- hih, hii,\nhii! ja Bonthron on niin hyvässä sikahumalassa kuin vaan olut ja\npaloviina suinkin voi saada aikaan -- vaan te, hän ja minä, siinä onkin\nkoko linnaväkenne, jolla on halua tehdä vastarintaa\".\n\n\"Mitä! -- eikö ne toiset konnat tahdo taistella?\" kysyi Ramorny.\n\n\"En ole ikinä nähnyt miehiä, joiden mieli vähemmin teki siihen\ntemppuun\", vastasi Dwining, \"enpä koskaan ikinäni. -- Mutta tuossapa\ntuleekin jo pari heistä. -- _Venit extrema dies_[39] -- hih, hii, hii!\"\n\nEviot ja Buncle samassa lähenivät; heidän muotonsa osoitti synkkää\nlujuutta, niinkuin miehissä, mitkä ovat päättäneet vastustaa\nvaltiastansa, jota kauan aikaa ovat totelleet.\n\n\"Mitä nyt!\" sanoi Ramorny, astuen heille vastaan. \"Miksi olette\njättäneet paikkanne? -- Miksi olet jättänyt vahtitornin, Eviot? -- Ja\nsinä toinen, enkö ollut käskenyt sinua nakkauskoneita laitokseen\npanemaan?\"\n\n\"Meillä olisi sananen teille sanottava, ritari Ramorny\", vastasi Eviot.\n\"Me emme huoli ottaa osaa tähän taisteluun\".\n\n\"Mitä! Omat knaappiniko niskoittelevat minua vastaan?\" huudahti\nRamorny.\n\n\"Me olimme teidän knaappinne ja hovipoikanne, herra ritari, niinkauan\nkuin te olitte Rothsayn herttuan tallimestarina. -- Mutta nyt käy huhu,\nettä herttua ei enään ole elossa -- me tahdomme tietää, onko siinä\nperää\".\n\n\"Kuka petturi tuota tuommoista valhetta uskaltaa levittää?\"\n\n\"Kaikki, jotka ovat käyneet tiedustelemassa metsän reunalla, herra\nritari -- minä itsekin olin joukossa -- tuovat samat sanomat.\nHarpputyttö, joka eilen karkasi linnasta, on levittänyt sen sanoman\njoka paikkaan, että Rothsayn herttua on murhattu taikka kumminkin\nkuoleman kielissä. Douglas on tulossa suuren voiman kanssa -- --\".\n\n\"Ja te, pelkurit, joutavan huhun tähden, luovutte herrastanne?\" sanoi\nRamorny vihastuneena.\n\n\"Herra ritari\", sanoi Eviot, \"antakaa Bunclen ja minun nähdä Rothsayn\nherttua ja kuulla hänen omasta suustaan käsky, että tää linna on\npuolustettava; jos sitten emme taistele viimeiseen veripisaraan asti,\nniin hirttäkää minut vaan korkeimman tornin huippuun. Mutta jos hän\nluonnolliseen tautiin on kuollut, niin tahdomme antaa tään linnan\nkreivi Douglas'in käsiin, joka nyt kuuluu olevan kuninkaan sijainen. --\nTaikka jos -- Jumala siitä varjelkoon! -- meidän jaloa prinssiä vastaan\non kavaluutta harjoitettu, niin emme myöskään tahdo tulla rikokseen\nosallisiksi murhamiehiä aseillamme puolustamalla, oli ne kutka\nlienevätkin\".\n\n\"Eviot\", sanoi Ramorny, kohottaen kädettömän käsivarsi-tynkkänsä, \"jos\nei tää kinnas tässä olisi tyhjä, niin ei sinulla olisi ollut kyllin\nelämästä jäljellä, keritäkses puhua ilmi kaksi sanaakaan tästä\nhävyttömästä puheestasi\".\n\n\"Asia on niinkuin on\", vastasi Eviot, \"ja me vaan täytämme\nvelvollisuutemme. Minä olen teitä kyllin kauan seurannut, ritari\nRamorny, vaan tähän viimein seisahdutan ratsuni\".\n\n\"Hyvästi sitten, ja periköön hiisi teidät kaikki!\" huudahti vimmastunut\nparoni. \"Käske tuoda hevoseni!\"\n\n\"Meidän sankarimme aikoo lähteä karkuun\", virkkoi lääkäri, joka hiljaa\noli lähestynyt Katria, ennen kuin tyttö sen huomasikaan. \"Katri, sinä\nolet taika-uskoinen hupsu, niinkuin kaikki muukin vaimonsuku; yhtähyvin\non sinulla hiukkanen älyä, ja minä puhun siis sinulle, joka ymmärrät\nparemmin kuin tuo härkälauma ympärillämme. Nuo ylpeät vapaaherrat,\njotka maailmaa hallitsevat, mitä ne ovat vastoinkäymisen hetkellä? --\nakanoita tuulessa. Annas että heidän moukkarikouransa tai heidän\npatsaanvahvuiset säärensä tulevat vialle, niin pyh! -- koko urho on\nmennyt -- miehuus ja rohkeus ei niissä ole mitään -- jäsenet ja\njänteret kaikki. Niin kauan kuin heillä on pedonkaltainen\nruumiinvoimansa, he eivät ole vimmaista härkää paremmat -- ota se pois,\nniin meidän ritari ja sankari makaa ähkien maassa, niinkuin härkäkin,\njolta kinttusuonet on poikki hakattu. Ei niin ole viisas mies --- niin\nkauan kuin hituinenkin tuntoa on tallella hänen rutistetussa tai\nsilvotussa ruumiissansa, hänen miehuutensa on yhtä luja kuin ennen. --\nKatri, tän' aamuna minä aioin sinua tappaa; mutta nyt olen iloinen että\nsinä saat jäädä eloon ja kertoa kuinka tää mitätön lääkäri, tää\npillerintekijä, tää pulverinsurvoja, tää myrkynsyöttäjä meni kuolemaan\nyhdessä uljaan ritari Ramornyn kanssa, joka jo on vapaaherra ja toivoi\npääsevänsä Lindores'in kreiviksi. -- Eläköön se korkea-arvoinen herra!\"\n\n\"Vanha mies\", sanoi Katri, \"jos todellakin olet niin lähellä ansaittua\nrangaistustas, niin olisivat toisellaiset ajatukset sinulle paljon\nterveellisemmät kuin nuot turhanpäiväisen viisastelemiset ja hurjat\nkerskailemiset. -- Pyri jonkun pyhän miehen puheille\".\n\n\"Niin\", vastasi Dwining ylenkatseella, \"mun muka pitäisi turvata\nrasvaiseen munkkiin, joka -- hih, hii, hii! -- ei itsekään ymmärrä sitä\nlampaanlatinaa, mitä kartasta lukien jätkyttelee. Tuommoinen muka olisi\nsopiva neuvon-antaja miehelle, joka on sekä Espanjassa että Arabiassa\ntieteitä harjoittanut! Ei, Katri, minä tahdon ripittäjäkseni semmoisen,\njota silmän on hyvä katsella; siksi suon sinulle sen kunnian. --\nKatselepas nyt tuossa tuota meidän uljasta ritaria -- hänen otsastaan\ntippuu hiki, hänen huulensa vapisevat tuskasta; sillä meidän uljas\nritari -- hih, hii, hii! -- anelee armoa entisiltä palvelijoiltansa,\neikä ole hänen kielensä kyllin liukas, saadakseen heidät häntä\nkynsistään hellittämään. Katsopas kuinka kaikki hänen kasvonsa jänteet\ntempailevat, kun hän rukoilee noita kiittämättömiä pölkkypäitä, joille\nhän aina on täysin kourin jaellut lahjoja; eikä hän kuitenkaan pyytäisi\nmuuta kuin saada sen verran ennakkomatkaa, yrittäessään pakoa, kuin\nmitä koirien edessä juoksevalla jänekselläkin on, jos hänelle oikeus ja\nkohtuus suodaan. Katso myös tota yrmeää, jörömäistä muotoa, noita\nmaahanpäin luotuja silmiä, joilla kotipetturit, häilyen pelon ja häpeän\nvaiheella, kieltävät herraltansa sitä pikkuista pelastuksen toivoa. Ja\nnuot luontokappaleet olivat mielestään paljon parempia miehiä kuin\nminä. Ja sinäkin, hupsu tyttö, pidät jumalaasi niin halpana, että\nuskot, tuommoisten kurjain raukkain olevan hänen kaikkivaltansa\nluomia!\"\n\n\"Ei! sinä paha mies, ei!\" vastasi Katri innokkaasti. \"Jumalani, jota\npalvelen, on luodessaan nuot miehet, suonut heille ne avut, joilla he\nolisivat voineet häntä tuntea ja palvella, ihmisveljiänsä varjella ja\nholhoa, pyhyyttä ja hurskautta noudattaa. Heidän oma ilkeä sydämensä\nynnä paholaisen kiusausten kanssa ovat tehneet heidät semmoisiksi kuin\nhe nyt ovat. Voi tunkekoon tämä oppi myös sinunkin kiviseen sydämeesi!\nJumala on sinulle suonut ymmärrystä enemmän kuin muille ihmisille,\nsuonut sinulle silmät, millä tunkesit luonnon salaisuuksiin, suonut\nsinulle terävän älyn ja taitavan käden. Mutta ylpeytesi on kaikki ne\nhyvät avut myrkyttänyt ja tehnyt uskottomaksi jumalan-kieltäjäksi sen,\njoka olisi voinut olla kristityn seurakunnan viisaita miehiä!\"\n\n\"Jumalankieltäjäksi, sanot sinä?\" vastasi Dwining. \"Onhan minulla\nkenties epäilykseni siinä suhteessa -- mutta pian nyt saan nähdä, mitä\nperää siinä on. Tuossa jo tulee se mies, joka on lähettävä minut,\nniinkuin jo tuhansia ennenkin, siihen paikkaan, missä kaikki salaisuus\nselviää\".\n\nKatri käänsi silmänsä erääsen lääkärin osoittamaan lakeuteen metsässä\nja näki sinä täyttä nelistä lähenevän ratsujoukon. Niiden keskellä\nliehui lippu, jonka, vaikka Katri ei voinut sen vaakunaa eroittaa,\nyleinen huuto hänen ympärillään tunnusti Mustan Douglas'in omaksi.\nRatsumiehet seisahtuivat nuolenkannattaman päähän linnasta, ja airut\nkahden torvensoittajan kanssa lähestyi valtaporttia, missä hän, kovasti\ntorviansa soitatettuaan, vaati vapaata pääsyä korkea-arvoiselle ja\nmahtavalle Archibald'ille Douglas'in kreiville, kuninkaan sijaiselle,\njolla tätä nykyä oli kaikki kuninkaan valta käsissään. Hän käski\nsamassa linnaväkeä, maankavaluuden rangaistuksen uhalla, aseensa maahan\nlaskemaan.\n\n\"Kuulitteko te sen?\" virkkoi Eviot Ramornylle, joka seisoi yrmeänä,\nkahden vaiheella. \"Tahdotteko te käskeä avata linnan portit, vai\npitääkö minun -- --\"\n\n\"Ei, konna!\" keskeytti ritari, \"viimeiseen asti tahdon kumminkin olla\nkäskijänä. Avatkaa portit, laskekaa laskusillat alas ja antakaa linna\nDouglas'in kreivin haltuun\".\n\n\"No, sitä toki sopii sanoa miehuulliseksi vapaan tahtonsa\nosoittamiseksi\", sanoi Dwining. \"Samalla lailla myös nuot äsken\nkiljuvat vaskitorvet tuossa voisivat sanoa soittavansa omasta vapaasta\ntahdostaan ne sävelet, jotka likaiset soittajat niiden kautta\ntorahduttivat\".\n\n\"Kurja mies!\" sanoi Katri, \"taikka ole ääneti, taikka käännä ajatuksesi\nijankaikkisuuden puoleen, jonka kynnyksellä nyt seisot\".\n\n\"Ja mitäs se sinua koskee?\" vastasi Dwining. \"Et sillä kuitenkaan,\ntyttöseni, voi auttaa että kuulet mitä puhun, ja sinä olet sen\nkuitenkin sitten muille kertova, sillä sinun sukupuolesi ei sitäkään\nmalta olla tekemättä. Perth'in kaupunki ja koko Skotlanti ovat\nkuulevat, minkälaisen miehen he kadottavat, kun Henbane Dwining\nkuolee!\"\n\nRautavarusten kilinä nyt ilmoitti, että tulijat olivat hypänneet alas\nhevosen selästä, astuneet portista sisään ja par'-aikaa riisuivat\naseita vähäiseltä linnalaisjoukolta. Douglas'in kreivi itse nousi ylös\ntornin katolle muutamien miehiensä kanssa, joille antoi käskyn vangita\nRamorny sekä Dwining. Toiset laahasivat hämmästyneen Bonthron'in esiin\njostain kolosta.\n\n\"Näiden kolmenko hallussa prinssin hoito yksin-omaisesti oli, niin\nkauan kun hänen sanottiin olevan sairaana?\" kysyi Douglas, jatkaen\ntutkintoa, jonka jo oli alhaalla salissa aloittanut.\n\n\"Ei kukaan muu saanut häntä nähdä, herra kreivi\", vastasi Eviot,\n\"vaikka minä kyllä tarjosin apuani\".\n\n\"Neuvo meidät herttuan kammariin, ja vangit vietäkööt kanssamme. --\nMyös pitäisi täällä linnassa olla eräs vaimo-ihminen, jos ei hän jo\nliene murhattu tai piiloon viety -- hän seurusteli tään harpputytön\nkanssa, joka ensiksi toi hätäsanoman\".\n\n\"Tässä hän on, herra kreivi\", sanoi Eviot, tuoden Katrin esiin.\n\nHänen kauneutensa sekä mielenliikutuksensa tekivät myös tuohon\nkovasydämiseen kreiviin jonkun vaikutuksen.\n\n\"Älä pelkää mitään, tyttö\", sanoi hän; \"sinä olet sekä kiitoksia että\npalkintoakin ansainnut. Kerro vaan minulle, niinkuin jos seisoisit\nJumalan edessä, mitä tässä linnassa olet nähnyt ja kuullut\".\n\nMuutamilla sanoilla selitti Katri koko sen hirveän salaisuuden.\n\n\"Sinun puheesi\", sanoi Douglas, \"on sanasta sanaan yhtäpitävä\nharpputytön kertomuksen kanssa. -- Näyttäkää meille nyt prinssin\nasunto\".\n\nHe menivät siihen huoneesen, jossa Rothsayn herttuan oli luultu asuvan;\nmutta avain oli poissa, niin että kreivin, sisään päästäksensä, täytyi\nväkisin särkeä ovi. Siellä löydettiin onnettoman prinssin laihtunut,\nlikainen ruumis ikään kuin kiireissä vuoteelleen viskattuna.\nMurhamiesten aikomus oli epäilemättä ollut laittaa ruumis semmoiseen\npaikkaan, että näyttäisi hänen kuolleen luonnollista kuolemaa; mutta\nLoviisan paosta noussut hätä oli heidät hämmästyttänyt. Douglas katseli\ntätä harhatielle houkuteltua nuorukaista, jonka hurjat himonsa ja\noikkunsa olivat saattaneet tämmöiseen ennen-aikaiseen, hirveään\nloppuun.\n\n\"Minulla oli loukkauksia kostettavana\", sanoi hän; \"mutta tää tämmöinen\nnäkö poistaa kaiken vihan!\"\n\n\"Hih hii! -- olihan meillä aikomus laittaa kaikki\", sanoi Dwining,\n\"että olisi enemmän mieleen teille, kaikkivaltias herra kreivi. Mutta\nte tulitte liian äkkiä tänne, ja hätäisillä herroilla on hitaat\npalvelijat\".\n\nDouglas ei ollut kuulevinaan näitä vangin sanoja, niin tarkkaan hän\nkatseli edessään makaavan ruumiin laihtunutta, kelmeätä muotoa ja\nkangistuneita jäseniä. Katri, joka mielenliikutuksesta jo oli\npyörtymäisillään, viimein sai luvan lähteä pois tästä kauheasta\npaikasta, ja meni kaikkialla vallitsevan sekasorron läpi entiseen\nhuoneesensa, missä takaisintullut Loviisa hänelle kaulaan kavahti.\n\nDouglas sillä välin jatkoi tutkimusta. Prinssin kangistuneesta kourasta\nlöydettiin hius-suortuva, joka väriltään ja muulta näöltään oli\nBonthron'in sysimustan tukan kaltainen. Näytti siis siltä, kuin, vaikka\nnälkä työn oli aloittanut, Rothsayn kuolemaan kuitenkin lopulla\nväkivaltakin oli ollut syynä. Salainen käytävä alas vankihuoneesen,\njonka avain löydettiin tuon alhaisemman murhamiehen vyöltä -- itse\nvankeusluolan asema, rako sen seinässä, joka sen yhdisti ulko-ilmaan,\nynnä myös kurja olkivuode permannolla, jolle kahleet vielä oli jääneet\n-- kaikki nämät seikat täydesti todistivat Katrin sekä harpputytön\nkertomuksen todeksi.\n\n\"Älkäämme kauemmin viivytelkö silmänräpäystäkään\", sanoi Douglas\nläheiselle sukulaiselleen Balvenyn herralle, kun he vankihuoneesta\nolivat ylös tulleet. \"Viekää murhamiehet pois ja hirttäkää heidät\nlinnan muurille\".\n\n\"Mutta, korkea-arvoinen herra, jonkunlainen laillinen tuomio taitaisi\nolla kuitenkin sopiva\", vastasi Balveny.\n\n\"Mitä varten?\" kysyi Douglas. \"Olenhan tavannut heidät teosta kiinni,\nja kyllä minun edesvastaukseni kannattaa viipymätöntä mestausta. Mutta\nmalttakaas -- onhan meillä joitakuita Jedwood'in miehiä joukossamme?\"\n\n\"Yhtäkyllin Turnbull'eja, Rutherford'eja, Ainslieitä y.m.\" sanoi\nBalveny.\n\n\"Pankaa sitten heistä lautakunta kokoon; he ovat kaikki hyviä miehiä ja\nrehellisiä, paitsi että elantonsa hankkimisessa hiukkasen koukkuja\ntekevät. Pitäkää te huoli noiden kavaltajain mestaamisesta, sill'-aikaa\nkuin minä istun oikeutta suuressa salissa, ja koetetaanpa\nvalalautakuntako vai mestausmies ennen kerkiää saada tehtävänsä\ntehdyksi, me istumme Jedwood'in oikeutta -- hirtämme kiireesti ja\ntutkimme hiljakseen\".\n\n\"Malttakaa vielä, herra kreivi\", sanoi Ramorny, \"te saattaisitte muuten\nsaada katua hätäilemistänne. Tahdotteko te sallia minun puhua teille\npari sanaa muiden kuulematta?\"\n\n\"En millään muotoa!\" sanoi Douglas; \"puhu vaan suoraan mitä sinulla\nlienee sanottavaa, kaikkein tässä läsnäolevain kuullen\".\n\n\"Tietäkää sitten, te kaikki\", virkkoi Ramorny kovalla äänellä, \"että\ntää jalo kreivi tässä oli saanut kirjeitä Albanyn herttualta sekä\nminulta, jotka olivat lähetetyt tuon pelkurin ja petturin, Bunclen\nkautta -- kieltäköön hän sen, jos tohtii -- ja niissä oli se neuvo\nannettu, että prinssi vähäksi aikaa lähetettäisiin pois hovista ja\npidettäisiin tässä Falkland'in linnassa\".\n\n\"Vaan ei niissä ollut sanaakaan\", vastasi Douglas tylyllä\nirvistelemisellä, \"siitä että hänet piti viskata vankeuskomeroon --\nnäännyttää nälällä -- ja kuristaa. -- Viekää pois ne konnat, Balveny;\nhe saastuttavat jo Jumalan ilmaa liian kauan\".\n\nVangit laahattiin nyt linnan muurille. Mutta sill'aikaa kun heille\nhirsipuuta varustettiin, pyysi lääkäri hartaasti saadakseen vielä\nkerran puhutella Katria, sielunsa autuuden tähden, niin hän sanoi --\nniin että tyttö, siinä toivossa että hänen paatunut sydämmensä kukaties\ntällä loppuhetkellä oli heltynyt, suostui tulemaan muurille ja\nläsnä-olemaan tapauksessa, joka häntä muuten kammotti.\n\nHän näki Bonthron'in humalapäissään aivan tietämätönnä kaikesta;\nRamorny, jolta ritarivaruksensa oli riisutut, turhaan koetti peitellä\npelkoansa ja puhui papin kanssa, jonka apua hän oli pyytänyt; ja\nDwining oli sama nöyrän- ja kohteliaannäköinen, matelevainen olento\nkuin aina ennenkin. Hänellä oli kädessään pieni hopeakynä, jolla oli\njotain pärmäliuskaan kirjoittanut.\n\n\"Katri\", sanoi hän, \"hih, hii, hii! -- minä tahtoisin puhua sinulle\nuskonnostani\".\n\n\"Jos niin on aikomuksenne, miksi tahdotte minulle puhuen tuhlata\naikanne? -- Puhukaa tälle pyhälle isälle tässä\".\n\n\"Tuo pyhä isä\", virkkoi Dwining. \"Hih, hii, hii! -- jo palvelee samaa\njumalaa kuin minäkin. Siksi tahtoisin mielummin saada sinut\nkäännyttämällä uuden palvelijan lisään epäjumalani alttarin eteen. Tämä\npärmäliuskanen on sinulle ilmoittava, kuinka pääset minun kappeliini,\nmissä sitä jumalaa niin usein olen täydessä turvassa palvellut. Siinä\nolevat kuvat jätän sinulle perinnöksi, suoraan sanoen sentähden että\nvihaan ja ylenkatson sinua hiukkasta vähemmin kuin ketään muuta noista\nhupsuista raukoista, joitten kanssa minun on täytynyt tähän asti\nseurustella niinkuin vertaisteni kanssa. Ja nyt lähde! -- taikka jää\ntänne ja katso, tekeekö myrkynkeittäjän loppu hänen elämänsä\nvalheeksi\".\n\n\"Pyhä Neitsyt varjelkoon!\"\n\n\"Ei\", virkkoi lääkäri, \"minulla on vaan yksi sana sanottava, ja tuo\nuljas aatelisherrakin sen kuulkoon, jos tahtoo\".\n\nRitari Balveny lähestyi jollakin uteliaisuudella; järkähtymätön lujuus\ntässä miehessä, jolla ei ollut koskaan ollut miekka kädessä, rautapaita\nryntäillä, ja joka ruumiinrakennukseltaan melkein oli vaivainen kääpiö,\ntuntui hänestä melkein noituudelta.\n\n\"Te näette tään pikkuisen kapineen tässä\", virkkoi pahantekijä,\nnäyttäen kynäänsä. \"Mutta sen avulla voin kuitenkin päästä itse Mustan\nDouglas'inkin kynsistä\".\n\n\"Älkää antako hänelle läkkiä eikä paperia\", kielsi Balveny kiireesti,\n\"ettei hän kirjoita itselleen jotain loitsulukua\".\n\n\"Ei se ole niin, älkää pahaksi panko, viisas ja uljas herra -- hih,\nhii, hii!\" sanoi Dwining tavallisella hihityksellään, ja väänsi auki\nkynän kärjen, jonka sisässä oli jotain pesusienen tapaista, ei suurempi\npalanen kuin herne vaan. \"Katsokaas nyt, näin -- --\" sanoi vanki ja\npyykkäisi sen suuhunsa. Se vaikutti samassa silmänräpäyksessä. Hän\nkaatui kuoliaksi heidän eteensä, tuo ylenkatseellinen irvistys yhä\nvielä muodossansa.\n\nKatri kiljahti ja juoksi pois, pyytäen kiireisellä alas-astumisella\npäästä tuota kauhistusta näkemästä. Ritari Balvenykin silmänräpäyksen\najaksi hämmästyi, vaan sitten huusi: \"Se voipi olla noitakonsti!\nHirttäkää hänet muurille, olkoon kuollut tai elävä. Jos hänen ilkeä\nhenkensä vaan on hetkiseksi muualle paennut, niin se palatessaan on\ntapaava ruumiinsa niskat poikki\".\n\nHänen käskynsä täytettiin. Sitten tuli Ramornyn ja Bonthron'in vuoro.\nJälkimmäinen hirtettiin, oikein käsittämättäkään mitä hänelle aiottiin\ntehdä. Ramorny, joka oli kalmankelmeä, vaan jossa yhä vielä paloi sama\nylpeys, mikä oli ollut hänen turmionsa, muistutti olevansa ritari,\njonka tähden vaati itselleen kuolemaa miekan kautta hirsinuoran sijaan.\n\n\"Douglas'in ei ole tapa peruuttaa tuomioitansa\", sanoi Balveny. \"Mutta\nyhtähyvin on sinulle kaikki oikeus ja kohtuus tapahtuva. Käskekää kokin\ntulla tänne kyökkikirveensä kanssa\". -- Käsketty palvelija ilmautui. --\n\"Mitäs niin vapiset, lurjus?\" kysyi häneltä Balveny. \"Katsos, sinun\ntulee kirveelläs hakata kultakannukset pois tään näin miehen\nkantapäistä. -- Ja nyt, Juhana Ramorny, et ole enää ritari, vaan\nroisto. -- Vie hänet hirsipuuhun, pyöveli! Hirtä hänet kumppaliensa\nkeskelle, ja korkeammalle kuin muut, jos niin sopii\".\n\nNeljännestunnin kuluttua Balveny meni alas Douglas'ille ilmoittamaan,\nettä pahantekijät oli saaneet loppunsa.\n\n\"Sitten ei ole apua pitemmästä tutkimisesta\", sanoi kreivi. \"Mitä te\nsanotte, hyvät lautamiehet, olivatko nuot miehet maankavaluuteen\nsyypäät -- olivatko vai ei?\"\n\n\"Olivat\", huusivat taipuvaiset lautamiehet liikuttavalla\nyksimielisyydellä, \"ei ole mitään lisää todistusta tarvis\".\n\n\"Soittakaa sitten torvia ja noustaan hevosen selkään -- mutta ainoasti\nomat palvelijani tulee kanssamme. Ja pitäköön joka mies suunsa tässä\ntapahtuneitten seikkain suhteen, siksi kun ne saatetaan kuninkaan\ntietoon, joka ei käy laatuun, ennenkuin tuo tappelu Palmusunnuntaina on\nollut ja loppunut. Käskekää seuraamme tulevat miehet erilleen muista,\nja varoittakaa jokaista, seuratkoon kanssamme tai jääköön tänne, että\nse, joka loruja suustaan laskee, on kuollut mies\".\n\nMuutamien minuuttien kuluttua kreivi Douglas jo istui hevosen selässä\nja niin myös hänelle seuralaisiksi valittu joukko. Sanansaattaja\nlähetettiin hänen tyttärelleen, Rothsayn herttuan leskelle, että hän\nmenisi suoraan Perth'iin, Lochleven-järven rantaa myöten, Falkland'iin\npoikkeematta, ja että hän ottaisi suojansa alle Hanskurin Katrin sekä\nharpputytön, henkilöinä, joiden turvallisuudesta kreivi piti surua.\n\nRatsastaessaan metsän kautta katsahtivat he vielä kerran taakseen ja\nnäkivät hirtettyin ruumisten roikkuvan tuolla, ikäänkuin kolmena\nmustana pilkkuna linnan muurissa.\n\n\"Käsi on nyt saanut rangaistuksensa\", virkkoi Douglas, \"mutta kukapa\nvaatii edesvastaukseen pään, jonka käskystä tämä teko tehtiin?\"\n\n\"Te tarkoitatte Albanyn herttuaa?\" kysyi Balveny.\n\n\"Niin teen, orpana; ja jos saisin noudattaa sydämeni mielitekoa,\nniin nostaisin siitä kanteen häntä vastaan, sillä minä olen varma, että\nhän tään teon oli käskenyt, mutta ei meillä ole mitään todistusta\nsiitä, ei muuta kuin suuri epäluulo, ja Albanyn herttuaan ovat\nStuart-suvun lukuisat ystävät kiintyneet, joille todella, kuninkaan\nkykenemättömyyteen sekä Rothsayn irstaisin tapoihin nähden, ei\njäänytkään muuta ehtoa, päällikköä itselleen ottaessaan. Jos minä siis\nrikkoisin liiton, minkä äsken olen Albanyn herttuan kanssa solminut,\nniin siitä syntyisi välttämättömästi keskinäissota, ja se olisi meidän\nSkotlanti-paran turmio, nyt kun sitä ulkoakin sota-vaara uhkaa tuon\npetturin March'in kreivin avulla maahan ryntäävältä Percyltä. Ei,\nBalveny -- Albanyn herttuan rangaistus täytyy jättää Jumalan käsiin,\njoka oikealla ajallansa kyllä on kostava tään pahanteon hänelle sekä\nhänen suvulleen\".\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\n    Koht' alkaa: sydän sykkivi,\n    Hi'otut miekat on;\n    Nyt nähdään ken on pelkuri,\n    Ken urho peloton.\n\n                 Sir Edwald.\n\nMuistakaamme nyt, että Simo Hanskurin kauniin tyttärensä kanssa oli\ntäytynyt kiiruhtaa pois kotoa, kerkiämättä ilmoittaa Heikille\npeloittavaa syytä lähtöönsä eikä edes lähtöänsäkään. Rakastaja siis,\nsamana aamuna tullessaan Curfew-kadulle, ei saanutkaan kuulla kunnon\nhanskurin sydämellistä tervehdystä, eikä myös tullut hänelle osaksi tuo\nHuhtikuun-ilman tapainen, puoleksi iloinen, puoleksi moittivainen\nkohtelu suloisen Katrin puolelta, mikä hänelle oli luvattu. Sen sijaan\nhän sai sen hämmästyttävän tiedon, että sekä isä että tytär olivat\naikaiseen aamulla lähteneet matkaan, tuntemattoman miehen kutsusta,\njoka oli huolellisesti peittänyt kasvonsa näkymättömiksi. Tähän\nilmoitukseen Dorothea, josta jo tiedämme, minkälainen mestari hän oli\npahaa aavistamaan ja myös pahoja aavistuksia muille ennustamaan, vielä\nkatsoi hyväksi lisätä, että hänen isäntänsä tyttärineen epäilemättä\nolivat Vuoristoon paenneet, välttääksensä pelättyä poliisin tuloa.\nHeidän lähdettyään oli näet pari, kolme poliisia käynyt talossa, jotka\nkuninkaan määräämän tutkijakunnan nimessä olivat hakeneet läpi kaikki\nhuoneet, painaneet sineetin niihin arkkuihin, missä luultiin papereita\nolevan tallella, ja jättäneet kirjallisen haaston isälle sekä\ntyttärelle, pilttouden uhalla määrättynä päivänä tutkijakunnan eteen\ntulemaan. Kaikki nämät pahat sanomat Dorothea huolellisesti ilmoitti\nmitä mustimmalla tavalla, ja ainoa lohdutus, jonka hän pelästyneelle\nrakastajalle antoi, oli se, että isäntä oli käskenyt Heikkiä\nrauhallisesti Perth'iin jäämään ja luvannut pian laittaa sanomia. Tämä\nperuutti sepän ensimmäisestä päätöksestään, kohta myös lähteä\nVuoristoon heidän kohtaloonsa osalliseksi, tuli, mikä tulikin.\n\nMutta sitten hän muisti monet riitansa useampain Duhele-clan'in miesten\nkanssa, ja varsinkin vihollisuus-välinsä Conachar'in kanssa, joka nyt\noli päälliköksi kohonnut. Tarkemmin tätä ajateltuaan, hän ei siis\nvoinut olla huomaamatta, että hänen kutsumaton tulonsa heidän\nturvapaikkaansa pikemmin voisi olla esteeksi heille muuten luultavasti\nsuodulle turvalle, kuin miksikään avuksi. Heikki hyvin tiesi, että Simo\noli vanha tuttava Duhele-clan'in päällikön kanssa, josta oli arvattava,\nettä hän saisi suojaa; mutta tälle suojan suomiselle oli sepän tulo\nvarmaankin oleva haitaksi, eikä hänen urhollisuudestaan olisi ollut\nsuurta apua kahakassa koko kostonhimoisen Vuorelaislauman kanssa.\nSamassa kuitenkin hänen sydämensä sykähteli vihasta, kun hän ajatteli,\nettä Katri nyt kokonaan oli nuoren Conachar'in vallan alla, jonka\nrakkautta Perth'in kaupungin Kaunottareen seppä ei voinut epäillä, ja\njolla nyt oli niin hyvä tilaisuus onnellisesti edistää asiataan. Mitä\njos se nuori päällikkö pani tyttären suostumuksen isälle suotavan\nsuojan ehdoksi? Heikki ei epäillyt Katrin rakkautta; mutta tytön koko\nsydän oli niin itsensä alttiiksi antavainen ja niin hellä isälle, että,\njos rakkaus pantiin toiseen vaa'an lautaseen, isän turvallisuus,\nkenties henki toiseen, oli suuresti, peloittavasti epäiltävä, tokko ei\nedellinen liian kepeänä kiepsahtaisi ilmaan. Tutkistellen näissä\najatuksissaan, joista ei meidän kuitenkaan huoli sen enempää puhella,\nhän oli päättänyt pysyä kotona ja odottaa ukon lupaamaa sanomaa. Se\ntuli, vaan ei hänen huolensa siitä helpoittunut.\n\nRitari Charteris ei unohtanut lupaustansa, antaa sepälle tietoa\npakolaisten aikeista. Mutta siinä häiriössä, jonka sotaväen kulku\npar'-aikaa synnytti, hän ei saattanut itse lähteä sanaa viemään. Hän\nsiis antoi sen toimen uskotulle miehelleen, Kitt Henshaw'lle. Mutta\ntämä kunnon mies, niinkuin lukija jo tietää, oli Ramornyn palkoissa,\njonka huolena oli saada Katrin todellinen olopaikka salatuksi kaikilta\nihmisiltä, erittäin niin rohkealta ja toimelliselta rakastajalta kuin\nHeikki. Henshaw siis antoi huolestuneelle sepälle sen tiedon, että\nhänen ystävänsä hanskuri oli hyvissä turvissa Vuoristossa; ja vaikka\nhän Katrista ei sitä aivan suorin sanoin vakuuttanut, ei hän myös\njuuri vastustanut sepän luuloa, että tytärkin, samoin kuin isä, oli\nDuhele-clan'in suojan alla. Muuten hän ritari Charteris'in nimessä\nlisäsi sen vakuutuksen, että molemmat voivat hyvin, sekä sen\nkehoituksen, että heidän turvallisuudelleen niinkuin myös Heikille\nitselleen olisi hyödyllisin, jos seppä vaan pysyisi alallaan, odotellen\ntapausten menoa.\n\nVaikka tutkistellen sydämessään, päätti siis Heikki Seppä olla\nalallansa, siksi kun saisi varmempia tietoja. Sillä välin hän\nvalmisteli rautapaitaa, josta piti tulla parhaiten taottu, hienoimmin\nhiottu, mikä vielä hänen taitavista käsistään oli lähtenyt. Tämä\nmestarityö oli hänelle enemmän mieleen kuin mikään muu, mihinkä hän\nolisi voinut ruveta, ja antoi hänelle hyvän syyn sulkea itsensä\npajaansa, välttäen ihmisten seuraa, missä joka päivä syntyvät yhä uudet\njuorupuheet ainoasti häiritsivät hänen rauhaansa ja olivat hänelle\nkiusaksi. Hän päätti luottaa Simo-ukon hartaasen ystävyyteen, Katrin\nuskollisuuteen sekä ylituomarin suosioon; olihan viimeinmainittu niin\nsuuresti kiittänyt Heikin urhoollisuutta taistelussa Bonthron'ia\nvastaan, eikä siis suinkaan, niin seppä toivoi, voinut jättää häntä\nauttamatta tänä hädän hetkenä. Mutta päivä vieri päivänsä perästä, ja\nPalmusunnuntai jo oli aivan lähellä, kun ritari Charteris, tultuaan\nkaupunkiin muutamain aiottua taistelua koskevain varustusten vuoksi,\nläksi käymään Wynd'in sepän luona.\n\nHän astui pajaan hänessä muulloin tavattomalla surkuttelevaisella\nmuodolla, josta Heikki kohta arvasi hänen tuovan pahoja sanomia. Seppä\nsäikähtyi, ilmaan jo kohotettu vasara jäi hetken iskemättä kuumaan\nrautaan, ja Heikin käsi, jolla muulloin oli jättiläisen voima, raukeni\nniin voimattomaksi, että ase oli pudota kourasta ja Heikki ainoasti\ntöin tuskin sai sen kunnolla lasketuksi maahan.\n\n\"Heikki-parka\", virkkoi ritari Charteris, \"minun sanomani eivät ole\nhyviä, -- ei ole kuitenkaan vielä varmaa, onko niissä perää; ja jos ne\novatkin totta, sinunkaltaisen kelpo miehen ei pitäisi antaa niiden\nkovin masentaa mieltä\".\n\n\"Jumalan tähden, korkea-arvoinen herra\", sanoi Heikki, \"toivonpa että\nte ette tuo mitään pahoja sanomia Simo Hanskurista tai hänen\ntyttärestään?\"\n\n\"Mitä heitä itsiään koskee\", vastasi ritari Charteris, \"he ovat\nterveenä ja hyvissä turvissa. Mutta mitä sinuun tulee, minun sanomani\novat pahaa laatua. Kitt Henshaw on, arvaan ma, antanut sinulle\ntiedoksi, että minä koetin saada Katrille hyvän turvapaikan\nkunnian-arvoisen rouvan, Rothsayn herttuan puolison luona. Mutta se\nrouva ei olekaan pyyntööni suostunut, ja Katri on tullut lähetetyksi\nisänsä luoksi Vuoristoon. Mutta pahin sanoma on vielä virkkamatta.\nOlethan kenties kuullut, että Gilchrist Mac-Ian on kuollut, ja että\nhänen poikansa Eachin, joka Conachar'in nimellä oli täällä Perth'issä\nSimo-ukon opissa, nyt on Duhele-clan'in päällikkö. Ja kuulinpa eräältä\npalvelijaltani, suuren huhun käyvän siinä clan'issa, että nuori\npäällikkö kosii Katria puolisokseen. Palvelijani sai tämän kuulla\n(salaisuutena kuitenkin), käydessään Breadalbanen kulmalla muutamia\ntaistelua koskevia asioita varustamassa. Se huhu ei ole varma; mutta,\nHeikki, se näyttää varsin luultavalta\".\n\n\"Näkikö, korkea-arvoinen herra, teidän palvelijanne Simo Hanskuria ja\nhänen tytärtään?\" kysyi Heikki, vaivalla vetäen henkeänsä ja rykäisten,\nsalatakseen mielenliikutustansa ylituomarilta.\n\n\"Ei\", sanoi ritari Charteris; \"Vuorelaiset näkyivät olevan epäluuloisia\neivätkä päästäneet miestä ukon puheille; ja hän pelkäsi suututtavansa\nheitä, jos pyysi saada nähdä Katria. Paitsi sitä hän ei osaa gaelin\nkieltä, eikä taas se, joka hänelle asian kertoi, taitanut liioin meidän\nkieltämme; voisi siis asiassa olla joku erehdys. Yhtähyvin _on_\nsemmoinen huhu liikkeellä, ja minä katsoin parhaaksi ilmoittaa sen\nsinulle. Mutta voitpa olla ihan varma ettei häät vielä tule ennen\nPalmusunnuntaita; ja minä kehoittaisin sinua aivan alallas pysymään,\nsiksi kun saamme kuulla asian kaikin haaroineen; sillä varmuus on aina\nhyvä asia, vaikka koskisikin sydämeen. -- Mene nyt raatihuoneesen\",\nlisäsi hän, vähän aikaa vaitioltuaan, \"neuvoittelemaan taistelukentän\nvarustamisesta North-Inch-lakeudelle. Sinua siellä olis tarvis\".\n\n\"En mene, hyvä herra\".\n\n\"No no, seppä-rukka, kylläpä näen lyhyestä vastauksestas, että seikka\non sinun mieles karvaaksi tehnyt; mutta onhan, kun onkin, vaimoväki\naina kuin tuuliviirit, se on totinen tosi. Salomo ja moni muukin ovat\nsen ennen sinua saaneet kokea\".\n\nNäin puhuttuaan ritari Charteris läksi, siinä lujassa uskossa, että hän\noli lohduttajan virkaa erin-omaisen tyydyttävällä tavalla toimittanut.\nMutta aivan toiselta tuntui onnettoman rakastajan sydämessä, hänen\nsanomiaan sekä lohdutuksiaan kuullellessa.\n\n\"Onpa\", virkkoi sitten seppä katkerasti itsekseen, \"meidän ylituomari\naika kelpo mies; pitääpä hän maar' ritari-nimensä niin korkeassa\narvossa, että, jos hän joutaviakin loruelee, halvan miehen tulisi sitä\njärkipuheeksi sanoa, aivan kuin meidän myös täytyisi väljähtynyttä\nolutta kiittää, jos se meille tarjottaisiin tuon korkean herran\nhopeahaarikasta. Vaan miltäs tää kaikki kuuluisi, jos asia olisi vähän\ntoinen? Annas että olisin vieremässä alas Corrichie Dhu vuoren jyrkästä\nkupeesta ja että, juuri ennen kuin syvyyden reunalle olisin ehtinyt,\nherra ylituomari tulisi siihen ja huutaisi: 'Heikki kas tuossa on\npohjaton kuilu, ja kovin on mieleni paha, kun täytyy sinulle ilmoittaa,\nettä sinä päistikkään olet siihen putoomaisillas. Mutta älä kuitenkaan\nole milläskään; saattaahan Jumala vielä panna jonkun kiven tai pensaan\neteen esteeksi putoukselles. Yhtähyvin arvelin sinulle tekevän hyvää,\nsaada tietää pahinta, mikä sinulle kohta mahtanee tulla osaksi. En\njuuri tiedä, kuinka monta sataa jalkaa se kuilu lienee syvä, mutta\nkylläpä siitä saat selvän, kun olet pohjassa, sillä varmuus on hyvä\nasia. Ja kuulepas, milloinka tulet meille keilisille?' -- Ja tuommoisia\nlorujako hän syöttää minulle, kun hänen ystävän tavoin pitäisi koettaa\npelastaa minun mies-paran niskani taittumasta! Kun tätä ajattelen,\nmelkein vimmastun hurjaksi, niin että tahtoisin ottaa moukkarini ja\nsillä lyödä rikki ja mäsäksi kaikki ympärilläni. Mutta koetanpa\nkuitenkin hillitä mieltäni; ja jos tuo Vuoriston korppi, joka itseänsä\nkotkaksi kehuu, uskaltaa minun kyyhkyseeni iskeä, niin hän saa kokea,\nosaako Perth'in porvarit virittää jousta vai ei!\"\n\nNyt oli Torstai ennen tuota turmion tuottavaa Palmusunnuntaita, ja\nmolemminpuolisia taistelijoita odotettiin tuleviksi seuraavana päivänä,\nniin että heillä piti olla Lauvantai-päivä tallella levähtämistä,\nvirvoittamista sekä tappeluun valmistumista varten. Kaksi, kolme\nkummaltakin puolelta oli jo ennen lähetetty kuulustamaan leiripaikkaa\npienelle joukolleen sekä muita asioita, jotka olivat tarpeelliset,\nsiksi että tappelu tulisi hyvin järjestetyksi. Heikki ei siis\nkummastunut, kun näki pitkän, vahvan Vuorelaisen uteliaasti\ntirkistelevän Wynd-kadulla, sillä tavoin kuin metsäläiset aina\nällistellen katselevat sivistyneemmän maan outoja ihmeitä. Heikin sappi\npaisui tuon miehen näöstä, osaksi jo hänen kansallisuutensa tähden,\njota kunnon seppä syntymisestään saakka inhosi, ja vielä enemmän sen\nvuoksi, koska hän huomasi mainitun miehen käyvän Duhele-clan'in\nomituisessa vaateparressa. Hänen lakkiinsa tikattu tammenlehti vielä\nlisäksi ilmoitti, että Vuorelainen kuului nuoren Eachin'in\nhenkivartijoihin, joiden voimasta taistelussa heidän heimonsa niin\nsuuria toivoi.\n\nHeikki meni pajan sisään, sillä sen miehen näkö alkoi jo hänen\nvimmaansa nostaa. Hän tiesi että tää Vuorelainen tuli määrättyyn\njuhlalliseen taisteluun eikä siis saanut mihinkään mitättömään\nkahakkaan ryhtyä; senvuoksi seppä kumminkin tahtoi välttää kaikkea\nrauhallista puhetta hänen kanssaan. Mutta ei aikaakaan, niin pajan ovi\ntemmattiin auki, ja Gaeliläinen astui sisään liehuvassa vaipassansa,\njoka hänen todellista vahvuuttansa vielä näkyi enentävän; hänen\nastuntansa oli ylpeä, niinkuin miehen, joka tietää olevansa arvoltaan\nsuurempi niitä, joiden kanssa on tekemisiin rupeeva. Hän seisahtui,\nkatsahti ympärilleen, ja näkyi luulevan, että häntä kohteliaisuudella\ntervehdittäisiin sekä ihmeellä ihaeltaisiin. Mutta Heikin ei tehnytkään\nmieli tehdä tuon ylpeän tulokkaan mieliksi; hän vaan takoa kalkutteli\nrintarautaa, joka oli alaisimella, ikään kuin ei olisi vierasta\nhuomannut.\n\n\"Sinä on _gow chrom_ (koukkusääri seppä)?\" kysyi Vuorelainen.\n\n\"Ne, jotka mielellään itsekin olisivat samoja vääräsääriä, ovat minulle\npanneet sen köllin\", vastasi Heikki.\n\n\"Ei minä pahaa tarkoittikaan\", sanoi Vuorelainen; \"minä tuli vaan\nostamaan rautahaarniskaa\".\n\n\"Korjaa vaan paljaat kinttus pois täältä\", sanoi seppä. \"Minulla ei ole\nrautahaarniskaa myötävänä\".\n\n\"Jos ei nyt olisi vaan kaksi päivää ennen Palmusunnuutaina, niin minä\nsaisi sinut pian veisaamaan toinen virsi\", tiuskasi Gaeliläinen.\n\n\"Ja koska se päivä on niin lähellä\", virkkoi Heikki yhä vaan samalla\nylenkatseellisella huolettomuudella, \"niin ole niin hyvä ja korjaa\nluusi\".\n\n\"Sinä on epäkohtelias junkkari; mutta minä myös on _fir nan ord_\n(vasaramies), ja siis minä tietää että seppäkin on tulinen silloin kun\nhänen rauta\".\n\n\"Jos itse olet vasaramies, niin laita itselles itse rautahaarniska\",\nvastasi Heikki,\n\n\"Ja niinpä minä tekisi, eikä suinkaan, vaivaisi sinua sillä asialla.\nMutta ihmiset sanovat, että sinä, _gow chrom_, lukee lukuja ja laulaa\nloitsuja niiden miekkojen sekä haarniskain yli, joita taot, niin\nettä sinun teräsi leikkaavat teräsrenkaita niinkuin paperia, ja\nrautapelti- tai rengaspaitasi kilpistyttävät pois peitsiä niinkuin\nnuppuneuloja\".\n\n\"Teille oppimattomille pakanoille voi syöttää mitä lorua hyvänsä, joita\nei kristityt miehet otakaan korviinsa\", sanoi Heikki. \"Minä viheltelen\nja laulan työssäni mitä milloinkin suuhun sattuu, niinkuin muutkin\nrehelliset ammattimiehet, ja tavallisesti se on tuo Vuorelaislaulu:\n\n\"'Ohhoh noita Pyövelinportaita!'[40] Vasarani aivan itsestään käypi sen\nlaulun tahdin mukaan\".\n\n\"Veikkonen, joutavaa työtä on hevosen kannustaa, kun jalkat on\nkammitsassa\", sanoi Vuorelainen ylpeästi. \"Minä ei saa nyt taistella,\neikä sopi uljas mies härsyttää näin\".\n\n\"Naulat ja vasara! oikeassa olet siinä asiassa\", sanoi seppä, muuttaen\npuhetapaansa. \"Mutta puhupas suusi puhtaaksi kerrassaan, veikkonen,\nmitäs sinä minulta tahtoisit? En ole nyt leikkituulella\".\n\n\"Rautapaita minun päällikölle, Eachin Mac-Ian'ille\", virkkoi\nVuorelainen.\n\n\"Sinä sanot olevasi vasaramies? Ymmärrätkö tuommoista?\" kysyi seppä,\nottaen esiin arkusta rautarengas-paidan, jonka äsken oli valmistanut.\n\nGaeliläinen piteli sitä käsissään hiukan kateuden sekaisella\nihastuksella. Hän katsahti uteliaasti jokaista lenkkiä, ja viimein\nvakuutti sen olevan parhaan rautapaidan, minkä hän ikinä oli nähnyt.\n\n\"Sata lehmä ja härkä ynnä koko lammaslauma päälliseksi olisi vielä aika\nhuokea hinta\", virkkoi hän ikään kuin tunnustelemalla. \"Mutta vähempi\nei minun päällikkö voi siitä tarjota, otti ne sitten, mistä otti\".\n\n\"Se on kaunis tarjous\", vastasi Heikki; \"mutta kullalla ja tavaralla ei\nolekaan se rautapaita saatavana. Minä tahdon koettaa omaa miekkaani\nomatekemääni haarniskaan; enkä anna tätä kenellekään, joka ei suostu\nminun kanssani vaihtamaan kolmea sivallusta ja yhtä pistoa tasaisella\ntanterella. Sillä ehdolla sinun päällikkös sen saapi\".\n\n\"Hui, hai, mies -- ottaa ryyppy ja mene vuoteelles\", vastasi\nVuorelainen tulisella vihastuksella. \"Onko hullu? Luuleeko että\nDuhele-clan'in päällikkö rupea käsikahakkaan ja temmellykseen mokoman\nkuin Perth'in poroporvarin kanssa? Pyh, mies, ja kuulepas nyt mitä minä\nsanoo. Minä itse tahtoo tehdä sinulle suurempi kunnia, kuin mitä tulee\nsinun suvulle. Minä itse rupea taisteluun sinun kanssa tämän kauniin\nrautapaidan edestä\".\n\n\"Sinun pitää ensin näyttää, että sinussa on minun vertaiseni\", virkkoi\nHeikki yrmeällä irvistelyllä.\n\n\"Mitä! Minä, yksi Eachin Mac-Ian'in henkivartijoista ei on sinun\nverta?\"\n\n\"Koeta vaan, jos tahdot. Sinä sanot olevasi vasaramies -- osaatko\nsitten sepän moukkaria viskata?\"\n\n\"Minä osaa kai -- kysy kotkalta osaako se lentää Ferragon-vuoren yli\".\n\n\"Mutta ennen kuin rupeat kilpaan kanssani, tulee sinun ensin koettaa\nottelu yhden minun henkivartijani kanssa. -- Dunter hoi! tulepas\nsinä voittosille Perth'in kaupungin kunnian puolesta. -- Ja nyt,\nVuorelainen, kas tuossa on koko rivi moukkareita -- valitse mikä\ntahansa, ja lähtään puutarhaan\".\n\nVuorelainen, jonka nimi oli Norman-nan-orb s, o. Vasara-Norman,\ntodisti oikeutensa siihen liikanimeen, sillä että valitsi suurimman\nmoukkareista, josta Heikki vaan hymyili. Dunter, sepän vahva apulainen,\nheilahdutti vasaransa oikein ihmeellisen matkan päähän; mutta\nVuorelainen, hurjasti ponnistain kaikkia voimiansa, viskasi omansa\nvielä pari, kolme jalkaa edemmäksi, ja katsahti sitten voittoriemulla\nHeikkiin, joka taas vaan hymyllä vastasi.\n\n\"Voiko sinä viskata parempi?\" kysyi Gaeliläinen, tarjoten sepälle\nvasaraansa.\n\n\"En tuolla lapsenlelulla\", sanoi Heikki, \"jossa on tuskin sen verran\npainoa, että se lentää vastatuuleen. -- Hansukka, noudapas tänne\nSamson; taikka menköön joku teistä vielä sille pojalle avuksi, sillä\nSamson on vähän raskaanlainen\".\n\nNyt esille tuotu vasara oli vielä puolta vertaa raskaampi sitä, jonka\nVuorelainen sen tavattoman painoa tähden oli valinnut. Norman seisoi\nällistyksissään; mutta hän hämmästyi vielä enemmän, koska Heikki,\nasettaen itsensä asemaan, heilahdutti tuon raskaan kalun paljoa\ntaemmaksi oikeanpuolista lannettansa ja lennätti sen kädestään niinkuin\nnakkaus-koneesta. Ilma vonkui ja vinkui tuon raskaan kappaleen\nlentäessä. Viimein se lensi maahan, ja sen rautainen pää iski yhden\njalan syvälle maan sisään, kaksi kyynärän matkaa edemmäksi kuin\nNorman'in vasara.\n\nVoitettu ja masentunut Vuorelainen meni siihen paikkaan, mihin vasara\noli iskenyt, nosti sen, punnitsi sitä kädessään suurella ihmeellä ja\ntutkisteli sitä tarkoin, ikään kuin olisi luullut keksivänsä siinä\njotain enempää kuin tavallisissa vasaroissa. Viimeksi hän sen antoi\ntakaisin omistajalle surullisella hymyllä, nytkyttäin olkapäitään ja\npudistain päätänsä, koska seppä kysyi häneltä eikö hänen tehnyt mieli\nyrittää parempaa viskausta?\n\n\"Minä on jo liian paljon tullut tappiolle tässä leikissä\", vastasi hän.\n\"Minä on menettänyt minun kunnianimi Vasaramies. Mutta takooko sinä\nitse, _gow chrom_, alaisinta tuon hevoskuorman raskaisen rautamöhkäleen\nkanssa?\"\n\n\"Sen saat kohta nähdä, veikkonen\", virkkoi Heikki, vieden vieraansa\npajaan. \"Dunter\", käski hän, \"nostapas minulle tuo rautakanki ahjosta\";\nja kohottaen jättiläisvasaraansa Samson'ia, hän kalkatti rautaa sata\nkertaa oikealta vasemmalle -- välin oikealla kädellä, välin vasemmalla,\nvälin molemmilla, niin suurella sekä voimalla että kätevyydellä, että\nhän sai valmiiksi pienen, vaan kaunistekoisen hevosenkengän puolessa\nsiinä ajassa, mikä tavalliselta sepältä olisi mennyt kepeämmän aseen\navulla.\n\n\"Voi, voi!\" sanoi Vuorelainen, \"vaan miksi sinä tahtoo taistella meidän\nnuoren päällikön kanssa, joka on niin paljon suurempaa säätyä, vaikka\nolisikin sinä paras seppä, mikä koskaan on tehnyt työtä tulen ja ilman\navulla?\"\n\n\"Kuules!\" sanoi Heikki. \"Sinä näyt olevan kelpo poika, ja siksi sinulle\ntahdon toden sanoa. Sinun herras on minulle pahaa tehnyt, ja minä annan\nhänelle tämän haarniskan ainoasti siksi että pääsisin taisteluun hänen\nkanssansa\".\n\n\"Vai niin, no jos hän sinulle on tehnyt pahaa, niin hän täytyy\ntaistella sinun kanssa\", virkkoi henkivartija. \"Pahan tekeminen\njollekulle miehelle, se tempaa pois sulkanen päällikön lakista. Ja\nvaikka hän olisikin paras mies koko Vuoristossa, niinkuin Eachin\nepäilemättä onkin, hän täytyy taistella sen miehen kanssa, kuin on\npahaa tehnyt, taikka muuten yksi helmi karisee pois hänen\nrukousnauhasta\".\n\n\"Lupaatko taivuttaa häntä siihen\", kysyi Heikki, \"sunnuntaisen tappelun\nperästä?\"\n\n\"Ohoh, kylläpä minä lupaa tekee parasta, jos varikset ei jo on saaneet\nminun luut kaluta. Sillä katsopas, veikko, Chattan-kissojen kynnet\niskee jotensakin syvälle\"\n\n\"Tää haarniska on siis sinun päällikkösi oma sillä ehdolla\", sanoi\nHeikki; \"mutta jos ei hän sitten maksa minulle määrättyä hintaa, aion\nhäväistä häntä kuninkaan ja hovin edessä\".\n\n\"Eipä pelkoa, ei pelkoa; kyllä minä itse tuo hän tappelutarhaan\",\nvakuutti Norman; \"aivan varmaan\".\n\n\"Sillä teet minulle oikein mieluisen työn\", vastasi Heikki; \"ja siksi\nettä lupaus pysyisi sinun muistossasi, lahjoitan sinulle tään\nväkipuukon. Katsos -- jos sen pidät lujassa kourassa ja osaat iskeä\nvihollisen rautapaidan sekä kauluksen lomaan, niin on tarpeeton kutsua\nvälskäriä\".\n\nVuorelainen tuhansilla kiitoksilla ilmoitti iloansa ja sitten läksi.\n\n\"Olen antanut hänelle parhaan rautarengas-paidan, mikä ikinä on\nlähtenyt käsistäni\", virkkoi seppä itsekseen, hiukan katuen lahjaansa,\n\"sen heikon toivon edestä, että hän on tuova päällikkönsä tasapäähän\ntappeluun kanssani; ja sitten Katri tulisi sen omaksi, joka hänet\nrehellisellä taistelulla voittaa. Mutta pahoin pelkään, tuon\npoika-nulikan jollakin lailla väistyvän pois, jos ei hänelle nyt\nPalmusunnuntain tappelussa onni ole niin myötäinen, että hän uskaltaa\ntoistakin taistelua vielä yrittää. Siinä on jotain toivoa kuitenkin;\nsillä olenpa monesti ennenkin nähnyt nuoren ensikertalaisen\nensimmäisen tappelunsa perästä äkkiä paisuvan kääpiöstä aika\npiruntappajaksi\".\n\nTällä vähäisellä toivolla, mutta lujimmalla päätöksellä odotti Heikki\nhetkeä, joka oli hänen kohtalonsa ratkaiseva. Vaan pahaa aavistusta\nnosti hänen mielessänsä se, ettei hanskuri eikä hänen tyttärensä olleet\nmitään tietoa itsestään antaneet. \"Heitä hävettää\", arveli seppä\nitsekseen; \"tunnustaa totta minulle, ja siksi he ovat vaiti\".\n\nPerjantai-iltana molempien clan'ien taistelijat, kolmekymmentä miestä\nkummassakin joukossa, saapuivat niille paikoille, missä heidän piti\nsaada lepoa ja virvoitusta. Duhele-clani sai vieraanvaraa rikkaassa\nSconen luostarissa, ja heidän vastustajillensa soi ylituomari majan\nKinfauns'in linnassa, Tarkimmalla huolella noudatettiin kumpiakin\njoukkoja kohtaan suurin kohteliaisuus, niin ettei kummallakaan olisi\nmitään syytä puolueellisuudesta valittaa. Sotamarski kreivi Errol sekä\nnuori Crawford'in kreivi sillä välin keskustelivat ja päättivät kaikki\ntaistelunjärjestykseen kuuluvat seikat, edellinen Chattan'ien,\njälkimmäinen Duhelein puolesta. Sanansaattajia juoksi juoksemistaan\nmolempien kreivien välillä, jotka kolmenkymmenen tunnin kuluessa kuusi\nkertaa pitivät kokouksia, ennen kuin kaikki taistelu-temput saatiin\ntarkoin sovituiksi.\n\nMuuten pelkäsi hallitus suuresti, että vanhat vihat, joista moni kipenä\nkyti porvarein ja heidän Vuorelais-naapureinsa välillä, pääsisivät\nilmituleen leimahtamaan; senvuoksi oli julistuksella kielletty\nkaupunkilaisia lähenemästä puolta virstaa likemmäksi Vuorelaisten\nmajapaikkoja; ja samoin myös eivät taisteluun tulleet Vuorelaiset\nsaaneet ilman erinäistä lupaa käydä Perth'issä. Sotamiehiä asetettiin\nvälirajalle tätä kieltoa voimassa pitämään, ja ne toimittivat virkansa\nniin tarkoin, että estivät Simo Hanskurinkin, vaikka oli Perth'in\nkaupungin asukas ja porvari, kotiin menemästä, siitä syystä kun hän\ntunnusti tulleensa samalla Eachin Mac-Ian'in miesten kanssa ja kun\nhänellä oli sen clan'in värinen vaippa selkänsä peittona. Tämä seikka\nesti Simon pääsemästä Wynd'in Heikin puheille ja antamasta hänelle\ntodellista tietoa kaikesta, mikä heidän lähtönsä jälkeen oli\ntapahtunut; näin ei tullut toimeen selitys, joka suuresti olisi\nmuuttanut lopputapausta tässä kertomuksessa.\n\nLauantai-iltana saapui vielä miesjoukko, jonka tulo nosti yleistä\nhuomiota kaupungissa, melkein yhtä paljon kuin odotetun taistelun\nvalmistukset. Se oli kreivi Douglas, jonka seurassa tuli kaupunkiin\nainoasti kolmekymmentä ratsumiestä, mutta ne kaikki ritareita ja\naatelismiehiä korkeinta säätyä. Ihmisten silmät seurasivat tätä\npelättyä herraa, samoin kuin katselemme kotkan lentoa ilmoissa,\nvoimatta arvata sen kuninkaallisen linnun matkan suuntaa, mutta ääneti,\ntyystin, hartaasti tarkastellen; ikään kuin olisi meillä aavistus\nsiitä, mitä varten se kiitää taivaan kantta pitkin. Hän ratsasti\nhitaasti kaupungin läpi ja taas pohjoisportista ulos. Siellä hän\npoikkesi Dominikolais-luostariin ja pyrki Albanyn herttuan puheille.\nKreivi päästettiin viipymättä sisään, ja herttua tervehti häntä\ntavalla, joka oli aiottu suosiolliseksi ja lepyttäväiseksi, vaikka se\nei saanut peitetyksi sen alla piilevää viekkautta ja levottomuutta.\nKoska ensimmäiset tervehdykset olivat suoritetut, sanoi kreivi\nankaralla yksvakaisuudella \"Minä tuon surullisia sanomia. Teidän\nkuninkaallinen veljenpoikanne, Rothsayn herttua on kuollut, ja minä\npelkään hänen saaneen surmansa ilkeitten salavehkeitten kautta\".\n\n\"Salavehkeittenkö kautta!\" vastasi herttua hämmästyksellä,\n\"minkälaisten salavehkeitten kautta? -- Kuka on uskaltanut ruveta\nsalavehkeisin Skotlannin kruunun perillistä vastaan?\"\n\n\"Minun asiani ei ole tuoda ilmi mistä nämät epäluulot ovat nousseet\",\nvirkkoi Douglas, \"mutta käypä huhu, että kotka sai surmansa nuolen\nkautta, jonka häntään sulka sen omasta siivestä oli pistetty, ja että\ntammi halkaistiin samasta puusta tehdyllä nalkilla\".\n\n\"Herra kreivi Douglas\", lausui Albanyn herttua, \"en minä ole mikään\narvoitusten selittäjä\".\n\n\"Enkä minä mikään arvuuttaja\", vastasi Douglas ylpeästi. \"Näistä\npapereista voitte te, herra herttua, löytää yhtä ja toista, mikä\nlukemisen vaivan maksaa. Minä lähden puoleksi tunniksi ulos luostarin\npuutarhaan ja sitten tulen takaisin tänne\".\n\n\"Te ette siis mene kuninkaan luokse, herra kreivi?\" kysyi herttua.\n\n\"En\", vastasi Douglas; \"ja toivonpa teidänkin, herra herttua, yhtyvän\nmielipiteeseni, että tää suuri perheellinen suru olisi kuninkaaltamme\nsalassa pidettävä, siksi kun huomeispäivän asia on suoritettu\".\n\n\"Siihen mielelläni suostun\", sanoi Albanyn herttua. \"Kuningas, jos sen\nsaisi kuulla, ei jaksaisi olla läsnä taistelussa; ja jos ei hän itse\nole läsnä, nuot miehet kenties peräytyvät pois taistelusta, ja koko\nasia sitten jääpi kesken. Mutta käykää, olkaa niin hyvä, istumaan, niin\nkauan kuin tuota surullista kertomusta Rothsay-paran kohtalosta luen\".\n\nHän pujotteli papereita sormiensa välitse, vilkasten muutamiin vaan\npikimmältään, viipyen toisissa, ikään kuin niiden sisällys olisi ollut\nmitä tärkeimpiä. Kulutettuansa neljännestunnin tällä lailla, hän\nkohotti silmänsä ja sanoi hyvin yksivakaisesti: \"Herra kreivi, näitä\nsurullisia papereita lukiessani oli minulle kuitenkin lohdutukseksi\nnähdä, ettei niissä ole mitään, joka saattaisi uudestaan virittää\neripuraisuutta kuninkaan neuvokunnassa, mikä äsköisen juhlallisen\nsovinnon kautta meidän molempien välillämme tuli poistetuksi. Me\nsovimme, että onneton veljenpoikani lähetettäisiin syrjäiseen paikkaan,\nsiksi kun hänen järkensä ajan kuluessa olisi enemmän kypsynyt. Nyt on\nkohtalo hänet kokonaan temmannut pois, ja meidän päätöksemme siinä\nsuhteessa on tarpeeton\".\n\n\"Jos te, herra herttua\", vastasi kreivi, \"ette näe mitään, mikä voisi\nhäiritä sitä hyvää sopua välillämme, jota Skotlannin rauha ja\nturvallisuus vaatii, niin en minä ole niin huono isänmaan-ystävä, että\nliian tarkkaan semmoista häiritsevää syytä hakisin\".\n\n\"Minä käsitän tarkoituksenne, kreivi Douglas\", virkkoi Albanyn herttua\nkiireesti. \"Te olitte liian kerkeä luulemaan, että minä suuttuisin\nsiitä, kun te kuninkaansijaisen viran nojassa rankaisitte nuot ilkeät\nmurhamiehet minulle läänitetyssä Falkland'in linnassa. Vaan uskokaa\nminua, minä päinvastoin olen teille kiitollinen, kun te säästitte\nminulta noiden konnain rankaisemisen vaivan, sillä sydämelleni olisi\nniiden näkökin ollut kovin tuskallinen. Skotlannin parlamentti on,\narvaan ma, ottava heidän ilkityönsä tutkiakseen, ja iloinen olen minä,\nettä koston miekka on ollut teidän kaltaisen mahtavan miehen kädessä.\nMeidän sopimuksemme, herra kreivi, niinkuin te varmaan muistatte, ei\ntarkoittanut muuta kuin minun onnettoman veljenpoikani pitämistä\ntiukemmalla, siksi kun hän vuoden tai parin kuluttua olisi järkeen\ntullut\".\n\n\"Semmoinen epäilemättä oli teidän tarkoituksenne, herra herttua, sen\nverran kuin puhuitte minulle\", vastasi kreivi. \"Sen voin ilman vaaraa\nvakuuttaa\".\n\n\"No niin, jalo kreivi, sittenhän ei voi meille tulla mitään moitetta\nosaksi, vaikka nuot ilkimykset oman kostonsa tähden jatkoivat meidän\nrehellisen päätöksemme verisellä lopulla?\"\n\n\"Parlamentti saa sen viisauttansa myöten tuomita\", sanoi Douglas.\n\"Kumminkin on minun omatuntoni puhdas\".\n\n\"Ja niin minunkin\", lausui herttua juhlallisesti. \"Ja nyt, herra\nkreivi, ottakaamme puheeksi, kuinka pieni Jaakko olisi holhottava, joka\nveljensä oikeuden kruunuun on perinyt\".\n\n\"Siitä päättäköön kuningas\", vastasi Douglas, joka jo pitkäksyi tätä\nkeskustelua. \"Minä suostuu, pantakoon hänet asumaan mihin hyvänsä,\npaitsi Stirling'iin, Donneen tai Falkland'iin\". Näin sanoen hän äkisti\nläksi ulos.\n\n\"Hän on lähtenyt\", mutisi viekas Albanyn herttua, \"ja sen miehen pitää\nminulla olla liittolaisena, -- vaikka hänen hyvin tekisi mieli ruveta\nverivihollisekseni. Ei se mitään -- Rothsayn herttua lepää esi-isiensä\nrinnalla -- Jaakko saattaa aikanaan mennä samaa tietä -- sitten --\nkruunu tulee palkinnoksi kaikista vastuksistani\".\n\n\n\n\nNELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\nPalmusunnuntai nyt koitti. Aikaisemmalla kristityn kirkon aikakaudella\noli jonkun piinaviikon päivän käyttämistä taistelua varten katsottu\nkirkonkirousta ansaitsevaksi pyhänpäivän rikkomiseksi. Roman kirkko oli\nsuureksi kunniakseen määrännyt, että koko pyhällä Pääsiäisajalla,\njolloin ihmisen vapahdus synnin rangaistuksesta oli tapahtunut,\nsotamiekan tulisi pysyä tupessansa, ja että vihollisten hallitsijain\npiti tätä Jumalan rauhaksi nimitettyä kielto-aikaa pyhänä pitää. Mutta\npedontapainen julmuus myöhemmissä sodissa Skotlannin ja Englannin\nvälillä oli näiden sopivain, jumalisten sääntöin noudattamisen kokonaan\nlopettanut. Hyvin usein valittiin suurimmat pyhäpäivät rynnäkköä\nvarten, kun näet toivottiin että vihollinen silloin tavattaisiin\nhartauden toimissa, vastarintaan varustamatonna. Näin oli Jumalan\nrauha, jota ennen katsottiin tähän aikaan kuuluvaksi, nyt jäänyt pois\ntavasta; päinvastoin ei ollut harvinaista, että juuri suuret\nkirkkopyhät valittiin taistelun kautta toimeen pantavaa Jumalan\ntuomiota varten, jonka kaltainen nykyinenkin kiista suuresti oli.\n\nTässä tilaisuudessa kuitenkin noudatettiin ensin kaikkia kirkonmenoja\ntavallisella juhlallisuudella, ja itse taistelijatkin ottivat\nniihin osaa. Kantaen pajun-oksia kädessään, joita paraiten sopi\nkäyttää palmun-oksain sijasta, marssivat he, toinen joukko\nKarthausilais- toinen Domikolais-luostariin, missä kuulivat messua ja\nkumminkin jollakin ulkonaisella hartaudella valmistivat itsensä päivän\nveriseen leikkihin. Suuri huoli oli tietysti pidetty siitä, että he\ntällä marssilla eivät tulisi niin likelle toisiansa, jotta olisivat\ntoistensa toropillien äänen saaneet kuulla; sillä muuten he, niinkuin\ntoisiaan kiekkumisella taisteluun härsyttävät tappelukukot, olisivat jo\nrynnänneet ja ryhtyneet tappeluun ennen tuloansa oikealle tanterelle.\n\nPerth'in kaupungin asukkaat tungeskelivat kaduilla, joita myöten tää\ntavaton saattojoukko kulki, ja täyttivät tihein parvin ne molemmat\nkirkot, joissa viholliset clan'it kuulivat messua; kaikki tahtoivat\nnähdä Vuorelaisten käytöksen, saadakseen heidän ulkonäöstään jo vähän\narvata, kumpi puolue luultavasti pian alkavassa taistelussa mahtoi\npäästä voitolle. Kirkossa, vaikkeivät juuri liioin olleet tottuneet\nHerran huoneessa käymään, Vuorelaiset käyttivät itseänsä aivan\nsiivosti; ja vaikka heidän luonteensa oli hurja ja kesytön, harva vaan\nosoitti mitään uteliaisuutta tai kummastusta. He näkyivät arvelevan,\nheidän arvonsa alenevan siitä, jos he näyttäisivät kummastusta tai\nhämmästystä niistä monista esineistä, jotka epäilemättä ensikertaa\ntulivat heidän silmiensä eteen.\n\nMille puolelle onni oli kallistuva, siitä harva taitavimmistakin\ntuntijoita uskalsi päättää mitään ennalta; Torkil'in sekä hänen\nkahdeksan vahvan poikansa jättiläisvartalo kuitenkin taivutti muutamia\nmiehiä, jotka olivat olevinaan jäsenien ja jänterien tuntijoita,\nennustamaan voittoa Duhele-clan'ille. Naisväen luuloon vaikutti hyvin\npaljon Eachin Mac-Ian'in kaunis vartalo, jalo muoto sekä uljas ryhti.\nSangen moni tunnusteli sen pojan kasvoja tutuiksi; mutta nykyinen\nloistava soturinpukunsa teki, että ainoasti yksi läsnä oleva tunsi tuon\nnuoren Vuorelais-päällikön samaksi, joka oli ollut hanskurin halpana\noppipoikana.\n\nTämä yksi, niinkuin ei ole vaikea arvata, oli Wynd'in seppä, joka oli\ntunkeinut etumaiseen riviin niiden joukossa, mitkä pyrkivät näkemään\nDuhele-clan'in uljaita uroita. Hänen sydämessään liikkui sekaisin vihaa,\nkateutta ja samassa jotakin ihmeen tapaista, kun hän näki entisen\nhanskurin oppipojan, joka nyt oli riisunut halvat ryysynsä ja loisti\npäällikkönä, vilkkaan silmänsä ja uljaan ryhtinsä, otsansa ja kaulansa\njalon muodon, niinkuin myös hyvinrakennettuin jäseniensä ja kirkkaitten\nvarustensa puolesta hyvin ansaiten etumaisen paikan miesparvessa, joka\noli valittu elämällään tai kuolemallaan heimonsa kunniaa kannattamaan.\nSeppä tuskin tahtoi uskoa, että tässä hänen edessään oli sama hurja\npoika-nulikka, jonka hän oli paiskannut pois luotansa, aivan kuin\nampiaisen, mikä häntä olisi pistänyt, vaan jonka hän olisi\nylenkatseellisella sääliväisyydellä heittänyt kuoliaksi tallaamatta.\n\n\"Hän näyttää uljaalta hyvässä rautapaidassani\", mutisi Heikki\nitsekseen; \"se onkin paras, mikä ikinä on lähtenyt hyppysistäni. Mutta\njos hän ja minä seisoisimme vastakkain jossain, missä ei mikään muu\nkäsi voisi auttaa eikä muu silmä nähdä, kylläpä sen vannon kaiken\nkautta, mikä tässä kirkossa on pyhää, tuo kelpo haarniska pian taas\nolisi tekijänsä käsissä! Kaikki, mitä minulla on, antaisin siitä, jos\nsaisin vaan kolme kertaa aikamiehen tavoin läimähdyttää hänen\nolkapäihinsä ja koettaa rikkoa omaa parasta työtäni -- mutta se onni ei\nvoi koskaan tulla minulle osaksi. Jos hän nyt tulevasta taistelusta\npääsee hengissä, niin on hänellä oleva niin suuri sankarin maine, että\nhän kyllä saattaa olla liian ylpeä, pannaksensa uuden-uutukaisen\nsota-onnensa alttiiksi taistelussa minun kaltaiseni halvan porvarin\nkanssa. Hän on lähettävä toisen miehen taisteluun sijastaan ja paneva\nvastaani tuon ammatti-veljeni Vasara-Norman'in, josta ei mulle tule\nmuuta huvia kuin se että taas saan läimäyttää yhtä Vuoriston sonnia\npäähän. Jos vaan saisin tavata Simo Hanskuria! -- Menenpä nyt toiseen\nkirkkoon häntä hakemaan; sillä totta kai hän nyt lienee palannut\nVuoristosta\".\n\nSeurakunta jo alkoi lähteä pois Dominikolais-kirkosta, silloin kuin\nseppä tämän päätöksen teki; hän koetti siis panna sen joudulla toimeen\nja tunki väkijoukon läpi niin kiireesti kuin vaan suinkin paikan ja\ntilaisuuden juhlallisuus sallivat. Tungoksen läpi pyrkiessään sattui\nhän silmänräpäykseksi niin liki Eachin'ia, että heidän silmänsä\nkohtasivat toisiaan. Sepän karkeat, päivettyneet kasvot punastuivat\nhänen takomansa kuuman raudan karvaisiksi ja pysyivät useimman minuutin\nyhtä tulisina. Eachin'in muodossa nähtiin vielä kirkkaampi suuttumuksen\nhehku ja hänen silmistänsä iski verivihollisuuden salama. Mutta tämä\näkillinen hehku vaaleni kohta tuhkankarvaiseksi kelmeydeksi, ja hänen\nsilmänsä heti taas vältti sille vastaan tulevaa vihaista, vaan lujaa\nkatsetta.\n\nTorkil, jonka silmät eivät koskaan luopuneet tästä kasvatista,\nnäki hänen mielenliikutuksensa ja katsahti huolella ympärilleen,\nkeksiäksensä sen syytä. Mutta Heikki oli jo poistunut, riennossaan\nKarthausilais-luostarille. Tähän nyt päivän kirkolliset toimet\npäättyivät ja samat miehet, joilla juuri äsken oli ollut palmuja\nkädessään sen suuren tapauksen muistoksi, mikä oli tuonut rauhan\nmaan päälle sekä ihmisille hyvän suosion, nyt kiiruhtivat\ntaistelutanterelle. Muutamilla oli mielessä ihmisveljeinsä hengen\nottaminen taikkapa omansa menettäminen; toiset taas pyrkivät\nkatselemaan tuota veristä Heikkiä samalla raa'alla halulla, jolla\npakanat katselivat gladiatoriensa taisteluja.\n\nVäentungos oli niin tiheä, että jokainen muu mies olisi arvellut\nmahdottomaksi päästä sen läpi. Mutta yleinen kunnioitus Wynd'in\nHeikkiä, Perth'in kaupungin sankaria kohtaan, niinkuin myös yleinen\ntieto, että hänellä oli voima itsellensä tietä raivata, taivutti kaikki\ntekemään tilaa, niin että hän pian oli aivan Chattan-clan'in soturein\nvieressä. Toropillinpuhaltajat astuivat parven etupäässä. Näiden\njäljestä kannettiin tuota tuttua lippua, jossa näkyi mateleva\nvuorikissa sekä tää siihen sopiva allekirjoitus: \"Älä koske kissaan\nkintaittomin käsin!\" Sitten tuli päällikkö, kahdenkätinen miekkansa\nkädessä, ikään kuin suojana heimokuntansa vaakunalle. Hän oli\nvartaloltaan keskinkertainen, ijältään jo yli viidenkymmenen; vaan ei\nvielä hänen muodossaan eikä jäsenissään näkynyt mitään voiman\nvähenemisen eikä vanhuuden painon alkua. Hänen tummanpunaisissa,\nlyhyissä kähärissään jo siellä, täällä ilmautui yksi ja toinen\nharmahtava hius; mutta hänen astuntansa ja ryhtinsä oli vielä\ntanssissa, metsästyksessä sekä sodassa yhtä kepeät, kuin jos ei hän\nvielä olisi ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Hänen harmaissa\nsilmissänsä hehkui hurja tuli, joka osoitti samassa urhoutta sekä\njulmuutta; mutta otsan, kulmain sekä huulten näössä ilmoitti itseänsä\nviisaus ja kokemus. Muut valitut taistelijat seurasivat häntä\nparittain. Useammissa muodoissa näkyi hiukan huolta, sillä aamulla\nolivat he huomanneet yhden joukostansa olevan poissa; ja niin\nvimmaisessa tappelussa kuin se, joka nyt oli edessä, tämä yhden miehen\nvähemmyys näytti sangen tärkeältä kaikkien paitsi uljaan päällikön,\nMac-Gillie Chattanach'in mielestä.\n\n\"Älkää Saksilaisille virkkako mitään hänen poissa-olostaan\", kielsi\nurhoollinen johtaja, kun hänelle tuo hänen joukkonsa vähennys\nilmoitettiin. \"Kavalat Alankomaan kielet muuten saattaisivat sanoa,\nyhden Chattan-clan'in miehistä olleen pelkurin, ja että muut kenties\nauttoivat häntä pakoon, saadakseen tekosyyn väistyä pois tappelusta.\nOlenpa varma, että Ferquhard Day vielä ilmautuu riviimme, ennen kuin\nolemme valmiit tappeluun. Ja jos ei hän tulisikaan, eikö minussa ole\nkahdenkin Duhelen miehen vertaa? Ja emmekö lähtisi heidän kimppuunsa\nvaikkapa viistoista kolmeakymmentä vastaan, mieluummin kuin että\npäästäisimme käsistä maineen, minkä tää päivä on meille tuottava?\"\n\nMiehet vastasivat päällikkönsä urhoolliseen puheesen hurraamisella,\nvaan yhtähyvin heidän silmänsä huolella yhä vilkkuivat sinne, tänne,\nsiinä toivossa että voisivat palajavan karkulaisen keksiä. Kenties oli\npäällikkö itse ainoa tuosta urhoollisesta parvesta, jolle se seikka oli\naivan yhdentekevä.\n\nHe marssivat marssimistaan katuja pitkin, yhtään mitään Ferquhard\nDay'stä näkemättä, joka monen virstan päässä, vuorien takana,\npar'-aikaa oli saamassa kaikkea sitä palkkiota, jonka onnellinen\nrakkaus voi menetetyn kunnian sijaan antaa. Mac-Gillie Chattanach yhä\nkulki kulkuansa eikä ollut huomaavinaankaan karkulaisen poissa-oloa.\nNäin saavuttiin viimein North-Inch'ille, kauniille, lakealle\ntasangolle, aivan liki kaupunkia, missä porvarein oli tapa pitää\nsotaharjoituksensa.\n\nTämän kankaan toista sivua huuhtoo syvä, valtava Tay-joki. Sen varrelle\noli laitettu vahva aituus, joka kolmelta puolelta sulki itseensä\nsataviiskymmentä kyynärää pitkän, seitsemänkymmentäneljä leveän alan.\nNeljännellä sivulla oli joki, joka arveltiin kyllin lujaksi aituudeksi.\nTarhan ympäri oli rakennettu istumapenkkejä katsojia varten, joiden ja\naituuksen väliin kuitenkin oli jäänyt leveä loma, missä joukko\naseellisia jalka- ja ratsumiehiä sekä alhaisempi katselijain lauma oli\nsaanut sijansa. Kaupunginpuoleisessa tarhan päässä oli lavarivi\nkuningasta ja hänen hovilaisiansa varten, niin runsaasti kaunistettu\nlehti-oksilla sekä kullatuilla koristeilla, että se paikka tämän\nnykyiseen päivään saakka on säilyttänyt nimen Kultainen eli Kullattu\nLehtimaja.\n\nVuorelaisten soittoniekat, jotka soittelivat kukin liittokuntansa\n_pibroch'ia_ eli sotamarssia, vaikenivat, kankaalle saavuttaessa, sillä\nniin oli käsketty. Kaksi vahvaa, mutta vanhaa soturia, jotka kantoivat\nkukin clan'insa sotalippua, meni toinen toiseen, toinen toiseen tarhan\npäähän; he pistivät lippunsa maahan ja seisoivat siinä katselemassa\ntappelua, johon heidän ei pitänyt ottaa osaa. Lippuin viereen\ntoropillin-puhaltajatkin, joiden myös piti olla taisteluun puuttumatta,\nottivat sijansa.\n\nKansa tervehti molempia parvia sillä yleisellä huudolla, millä\ntämmöisissä tilaisuuksissa aina tervehditään niitä, joiden\ntempailemisesta toivotaan huvitusta. Tähän tervehdykseen eivät valitut\ntaistelijat vastanneet mitään; molemmat puolueet vaan marssivat omaan\naituuksen päähän, missä oli portteja, joista päästettiin sisään.\nKummankin portin luona oli vahva soturijoukko vartioimassa, ja\nsotamarski toisessa, kreivi Crawford toisessa päässä tarkoin\nkatsastivat joka miehen, tutkien oliko hänellä määrätyt aseet ja\nvarukset, nimittäin teräskypäri, rautarengaspaita, kahdenkätinen miekka\nsekä väkipuukko. He myös lukivat kummankin parven miesmäärän, ja suuri\noli hämmästys kansanjoukossa, koska Errol'in kreivi kohotti kättänsä ja\nhuusi: \"Hoi! -- Taistelu ei voi alkaa, sillä Chattan-clan'ista puuttuu\nyksi mies\".\n\n\"Mitä lukua siitä?\" sanoi nuori Crawford'in kreivi, \"heidän olisi\npitänyt lukea joukkonsa tarkemmin, ennen kuin kotoa läksivät\".\n\nSotamarski ja yli-airut kuitenkin yksinmielin päättivät, ettei tappelu\nsaisi alkaa, ennen kuin puute olisi täytetty; ja yleinen pelko nousi\nkokouneessa kansassa, että kaikkein suurten varustusten perästä ei\ntulisi mitään tappelua ollenkaan.\n\nKaikista läsnä olevista ei ollut kenties enempää kuin kaksi, jotka\niloitsivat siitä, että tappelu luultavasti lykättäisiin toistaiseksi;\nne kaksi olivat Duhele-clan'in päällikkö sekä helläsydäminen Robert\nkuningas. Sillä välin molemmat päälliköt tulivat keski-tanterelle\nkeskustelemaan; heillä oli kummallakin yksi ystävänsä, ja\nneuvon-antajansa seurassaan, jota paitsi myös yli-airut, sotamarski,\nCrawford'in kreivi sekä ritari Charteris yhtyivät heihin, ollaksensa\npäätöksen teossa apuna. Chattan-clan'in päällikkö ilmoitti olevansa\nvalmis ja halukas kohta paikalla tappeluun ryhtymään, lukumäärän\nepätasaisuudesta huolimatta.\n\n\"Siihen\", vastasi Tammiston Torkil, \"Duhele-clan'i ei voi suinkaan\nsuostua. Teidän on mahdoton saada meiltä voiton kunniaa miekalla, ja te\nsiis nyt vaan haette tekosyytä, voidaksenne, jos tappiolle jäätte,\nniinkuin itsekin arvaatte jäävänne, sanoa, että siihen ainoastaan\nvähempi lukumääränne oli syynä. Mutta minä tahdon keinon ehdoittaa --\nFerquhard Day oli nuorin teidän joukostanne -- Eachin Mac-Ian\npuolestaan on nuorin meistä. Pankaamme hänet pois joukosta sen miehen\nedestä, joka taistelua pakeni\".\n\n\"Se on vallan kohtuuton ja epätasainen ehdoitus\", huudahti Toschach\nBeg, Mac-Gillie Chattanach'in luutnantti, jos niin voi sanoa.\n\"Päällikön henki on heimokunnalle niinkuin ilma sieramille, emmekä\nikinä suostu siihen, että meidän päällikkömme käypi vaaraan, joka ei\nmyös samassa tule Duhele-clan'in päällikölle osaksi\".\n\nTorkil näki suurella tuskalla, että hänen tuumansa oli tyhjäksi\nmenemässä, koska ei toiselta puolelta tahdottu Eachin'in poisjäämiseen\nsuostua. Hän mietti nyt millä syillä tukeaisi ehdoitustaan, mutta\nsamassa Eachin itse sekaantui asiaan. Hänen pelkuriutensa, se tulee\nhuomata, ei ollut sitä halpaa, itsekästä laatua, joka saattaa ihmisiä\nhuolettomasti mieluummin häpeää päällensä ottamaan kuin itsensä vaaraan\nantamaan. Päinvastoin, vaikka luonnonlaadultaan pelkuri, oli hän\nsydämessään miehuullinen, ja taistelun välttämisestä tuleva häpeä tällä\nhetkellä voitti pelon.\n\n\"En tahdo kuullakaan\", virkkoi hän, \"semmoisesta ehdoituksesta, että\nminun miekkani pysyisi tupessa täänpäiväisessä kunniarikkaassa\ntappelussa. Jos olenkin nuori sotataidossa, niin on kuitenkin\nympärilläni kyllin uljaita urhoja, joiden esimerkkiä voin seurata, jos\nen heidän vertaisiaan töitä tehdä\".\n\nHän lausui nämät sanat innolla, joka petti Torkil'in, kenties nuoren\npäällikön itsensäkin.\n\n\"Jumala siunatkoon hänen jaloa sydäntänsä!\" arveli kasvatus-isä\nitsekseen. \"Kyllähän mä tiesin, että tuo ilkeä lumous tulisi vielä\nrikotuksi, ja että hänet riivannut vetelys-henki jälleen oli pakeneva,\nniin pian kun toropilli ensi kerran soisi ja lippu ensikerran\nliehahtaisi!\"\n\n\"Kuulkaa, yli-airut\", virkkoi sotamarski. \"Tappelua ei sovi enää\nlykätä paljoa myöhemmäksi, sillä pian on keskipäivä. Koetelkoon\nChattan-clan'in päällikkö vielä jäljellä olevan puolentunnin aikana\nhankkia jonkun toisen tuon karkurin sijaan, jos voi; vaan jos hän ei\nvoi, niin tapelkoot niinkuin nyt ovat\".\n\n\"Siihen kyllä myönnyn\", sanoi yli-airut, \"vaikka ei ole yhtään sen\nclan'in miestä lähempänä kuin seitsemän peninkulman päässä, enkä siis\nkäsitä mistä Mac-Gillie Chattanach apulaisen voisi saada\".\n\n\"Se olkoon hänen asiansa\", virkkoi sotamarski. \"Mutta jos hän runsaan\npalkkion lupaisi, olisi täällä yltäkyllin vahvoja poikia tämän\naituuksen ympärillä, jotka ilolla mahtaisivat panna jäsenensä\nliikkeelle tämmöisessä tässä tarjona olevassa leikissä. Tekisipä minun\nmieli itsekin, jos arvoni ja virkani sen sallisivat, yrittää pari\nsivallusta noiden metsän poikien joukossa, ja luulisin siitä tulevan\nminulle kunniaa\".\n\nHe ilmoittivat päätöksensä Vuorelaisille, ja Chattan-clan'in\npäällikkö vastasi: \"Teidän päätöksenne on tasapuolinen ja jalo,\nkunnian-arvoiset herrat, ja minä katson velvollisuudekseni noudattaa\nteidän neuvoanne. -- Julistakaa siis, airuet, että jos jonkun tehnee\nmieli Chattan-clan'in rivissä ottaa osaa tään päivän vaaroihin sekä\nkunniaan, hänen pitää kohta saada yksi kruunukolikko sekä lupa\ntaistella joukossani viimeisiin veriin asti\".\n\n\"Kovinpa te olettekin itara varoistanne, päällikkö\", sanoi yli-airut;\n\"yksi kultainen kruunukolikko on sangen pieni palkka tämmöisestä tässä\ntarjona olevasta ottelusta\".\n\n\"Jos joku mies kunnian vuoksi tahtoo yhtyä taisteluun\", vastasi\nMac-Gillie Chattanach, \"niin siinä on palkkaa kyllin; enkä huolikaan\napuuni miestä, joka ainoasti kullan tähden tempaa miekkansa tupesta\".\n\nAiruet sillä välin olivat kulkeneet puolen matkan tarhan ympäri,\nseisahtuen aika ajoin ja huutaen julistusta, niinkuin oli käsketty;\nvaan ei näkynyt vähintäkään halua yhdessäkään tarttua pestiä ottamaan.\nMuutamat nauroivat pilkallisesti Vuorelaisten köyhyydestä, kun niin\nvaarallisesta työstä oli niin mitätön palkka luvattu. Toiset suuttuivat\nsiitä, että porvarein veret niin halvoiksi oli arvattu. Ei näyttänyt\nkukaan vähintäkään halua tarjottuun tehtävään ryhtymään, siksi kun\njulistus tuli Wynd'in Heikin korviin. Tämä seisoi aituuksen vieressä,\naika ajoin puhellen pormestari Craigdallien kanssa, taikka oikeastaan\nvaan puolella korvalla kuullellen mitä pormestari hänelle puheli.\n\n\"Haa! mitä tuossa nyt julistetaan?\" huudahti hän.\n\n\"Se on aulis tarjomus Mac-Gillie Chattanach'ilta\", selitti\nGriffin-ravintolan isäntä; \"hän lupaa kultaisen kruunukolikon sille,\njoka täksi päivää tahtoo ruveta vuorikissaksi ja hiukan mennä surman\nsuuhun hänen puolestansa! Ei mitään muuta\".\n\n\"Mitä?\" huudahti seppä kiivaasti, \"hakevatko he miestä, jonka tekis\nmieli taistella Duhele-clan'ia vastaan?\"\n\n\"Niin mar' he tekevät\", sanoi ravintolan isäntä; \"mutta eivätpä, luulen\nma, löytäne yhtään niin hupsua miestä koko Perth'istä\".\n\nTuskin oli hän sen sanan saanut suustansa, niin hän jo näki sepän\nyhdellä hyppäyksellä keikahtavan aituuksen yli ja ilmautuvan\ntappelutanterelle, sanoen: \"Tässä minä olen, airut, Wynd'in Heikki,\njonka tekisi mieli taistella Chattan-clan'in puolella\".\n\nIhastushuuto nousi kansanjoukosta; mutta vakaammat porvarit, jotka\neivät nähneet vähintäkään syytä tähän Heikin tekoon, päättivät että\ntappelunhimo oli hänen päänsä kokonaan pyörälle saattanut. Erittäin oli\nylituomari suutuksissa.\n\n\"Hullu sinä olet, Heikki!\" sanoi hän. \"Eihän sinulla ole kahdenkätistä\nmiekkaa eikä rautarengas-pantsaria\".\n\n\"Eipä ole\", vastasi Heikki, \"sillä minä annoin omaksi tarpeekseni\ntehdyn rengaspantsarin tuolle loistavalle Duhele-clan'in päällikölle\ntuossa, jonka hartiot pian saavat kokea minkäkaltaisilla läimäyksillä\nminun on tapana kiinnittää pantsarinrenkaita toisiinsa! Ja mitä\nkahdenkätiseen miekkaan tulee, tään pojan puukkonen kelvannee minulle,\nsiksi kun saan raskaamman käteeni\".\n\n\"Se ei käy laatuun\", virkkoi Errol'in kreivi. \"Kuules, seppä, sinun\npitää, sen vannon Neitsyt Maarian kautta, saaman minun milanolainen\npantsarini sekä kelpo espanjalainen miekkani\".\n\n\"Kiitoksia paljon, jalo kreivi; mutta se ruoripuukin, millä teidän\nurhoollinen esi-isänne käänsi onnen Loncartyn tappelussa puolelleen,\nkelpaisi jo minulle aivan hyvin. Sangen vähän olen tottunut miekkoihin\ntai rautapaitoihin, jotka eivät ole omatekemiäni; sillä sitten en\ntiedä, kuinka kovia sivalluksia edellinen kestää katkeamatta,\njälkimmäinen rikkoumatta\".\n\nSillä välin oli se huhu, että peloton seppä aikoi taistella ilman\nhaarniskatta, juossut koko katselijajoukon ympäri ja myös levinnyt\nkaupunkiin; mutta kun määrätty hetki jo oli aivan lähellä, kuului\nkimakka naisen ääni, joka kiljuen pyysi päästäkseen tungoksen läpi.\nKansa teki tälle väkinäiselle pyrkijälle tilaa, ja hän lähestyi näin,\nhengästyneenä juoksusta, kantaen rautarengas-paitaa sekä kahdenkätistä\nmiekkaa. Hän tunnettiin pian Olivier Proudfuten leskeksi, ja hänen\ntuomansa aseet olivat sepän omat, mitkä vainajalla oli olleet lainassa\ntuona turmiollisena iltana, jolloin hän murhattiin, ja mitkä\nluonnollisesti oli viety hänen kotiinsa yhdessä ruumiin kanssa. Ne nyt\nkiitollinen leski, vaivaten itseään, toi taistelutarhaan tällä\nsilmänräpäyksellä, jolloin tämmöiset koetetut aseet ja varukset olivat\nniiden omistajalle erittäin tärkeät. Ilolla otti Heikki tutut\nsotakalunsa, jotka leski vapisevalla kiireellä auttoi hänen päälleen,\nsen perästä sanoen hänelle jäähyväiset näillä sanoilla: \"Jumala avuksi\nlesken ja orpoin puolustajalle, ja turmio kaikille, mitkä hänen eteensä\nsattuvat!\"\n\nLujemmalla luottamuksella tunsi nyt seppä monesti koetetun pantsarinsa\npäällään; hän pudisti itseään, ikään kuin kohentaakseen rautapaitaa\noikein ruumista myöten, veti sitten miekan tupesta, heilahdutti sitä\npäänsä yli ja sivalsi sillä ilman halki, johon se viuhuen teki\nkahdeksan-numeron muodon, niin kepeällä ja sujuvalla kädellä, että kyllä\nnäkyi kuinka voimakkaasti ja taitavasti hän osasi käyttää raskasta\nasettaan. Taistelijoita nyt käskettiin marssimaan kerta tarhan ympäri,\nkuitenkin keskimatkallaan poiketen yli toiselle puolelle, etteivät\ntulisi vastakkain, ja kumartaen, mennessään kullatun lehtimajan\nsivuitse, missä kuningas istui.\n\nTämän marssin aikana useimmat katselijat toistamiseen uteliaasti\nvertasivat molempien puolueitten vartalon kokoa, sekä jäsenien ja\njäntereitten vahvuutta, koetellen arvata, minkälainen taistelun loppu\ntulisi. Satavuotinen veriviha kaikin väkivalta- ja kostotöineen paloi\njokaisen miehen sydämessä. Heidän muotonsa oli peloittavalla tavalla\nvääntynyt heissä hehkuvasta tulisesta ylpeydestä, vihasta sekä hurjasta\npäätöksestä tapella henkiin ja veriin asti.\n\nKatselijajoukon läpi kävi iloinen mutina, jonka kautta kiihtynyt toivo,\nettä tästä tulisi aika verisauna, ilmoitti itseään. Vetoa lyötiin niin\nhyvin lopullisesta voitosta ylimalkaan kuin myös erityisten miesten\ntehtävistä urhotöistä. Heikki Sepän kirkas, suora ja innokas katsanto\nerittäin ihastutti kaikkia katselijoita, ja hänestä tarjottiin vetoa,\nettä hän oli tappava kolme vihollista, ennen kuin itse kaatuisi. Tuskin\noli seppä kerjinnyt varustaa itsensä valmiiksi, niin jo päällikköin\nkäsky kutsui taistelijat kaikki sijoilleen. Samassa silmänräpäyksessä\nkajahti kansanjoukosta, joka odotuksissaan oli nyt hiljaa, Simo\nHanskurin ääni Heikin korviin, huutaen: \"Heikki Seppä, Heikki Seppä,\nmikä raivo sinut on riivannut?\"\n\n\"Kas niin, hän tahtoisi pelastaa toivorikkaan vävynsä sepän kourista\",\noli Heikin ensimmäinen ajatus -- toinen että hänen toki pitäisi kääntyä\nja puhua pari sanaa hanskurin kanssa -- ja kolmas, ettei kunniansa\nsallinut hänen millään muotoa luopua siitä joukosta, johon oli\nruvennut, eikä edes näyttää mitään halua taistelun viivyttämiseen.\n\nHän antautui siis kokonaan päivän tehtävään. Päälliköt olivat kumpikin\njärjestäneet joukkonsa kolmeen riviin, kymmenen miestä jokaisessa.\nMiesten välillä oli aina niin leveät lomat, että heillä oli hyvä tila\nheiluttaa miekkojansa, jotka olivat viis jalka pitkät, kädensijaa\nlukematta. Toisen ja kolmannen rivin piti varaväkenä tulla avuksi, jos\nensimmäiselle pahoin kävi. Duhele-clan'in sotarinnan oikealle kyljelle\nsijoitti itsensä päällikkö, Eachin Mac-Ian, toiseen riviin kahden\nkasvatusveljensä väliin. Neljä heistä seisoi äärimmäisinä ensimmäisen\nrivin oikeassa päässä, ja itse isä kahden jäljellä olevan poikansa\nkanssa kolmannessa rivissä rakkaan päällikön suojana. Erittäin piti\nTorkil itsensä aivan liki, häntä varjellakseen. Näin seisoi Eachin siis\njoukkonsa yhdeksän kaikkein vahvimman miehen keskellä, joista neljä oli\nsuojana hänen edessään, yksi kummallakin puolella, sekä kolme takana.\n\nChattan-clan'in sotarinta oli samalla tavalla järjestetty, sillä\neroituksella vaan, että päällikkö seisoi keskimmäisen rivin\nkeskustassa, eikä oikean kyljen päässä. Senvuoksi Heikki Seppä, joka\nvastapäätä olevassa joukossa ei nähnyt muuta kuin yhden vihollisen,\nnimittäin Eachin-paran, pyysi itselleen sijan Chattan-clan'in\nensimmäisen rivin vasempaan päähän. Mutta päällikkö ei siihen\nehdoitukseen suostunut; ja huomautettuansa Heikille, että tämän tuli\nhäntä totella, koska oli häneltä pestin ottanut, osoitti hän sepälle\npaikan kolmannessa rivissä, juuri itsensä takana. Se oli epäilemättä\nkunniapaikka, jonkatähden Heikin ei sopinut siitä pois kieltäytyä,\nvaikka hän siihen kovin vastahakoisesti suostui.\n\nAsetettuaan näin itsensä vastakkain, molemmat clan'it ilmoittivat\nvanhan perintövihansa sekä halunsa kahakkaan hurjalla kiljahduksella,\njolla Duhele-clan'i ensin pani alkuun ja johon Chattan-clan'i kohta\nvastasi. Molemmat samassa heiluttivat miekkojansa, uhaten toinen\ntoistansa, ikään kuin näin olisivat tahtoneet masentaa vihollistensa\nsydämiä, ennen kuin tositaisteluun ryhdyttiin.\n\nTällä rohkeutta koettavalla hetkellä Torkil, joka ei ikinä ollut\nosannut pelätä omasta puolestaan, tunsi pelkoa kasvattinsa puolesta,\nvaan lohtui kuitenkin jälleen, kun näki hänen miehuullisen ryhtinsä.\nMyös harvat sanat, jotka Eachin puhui miehilleen, lausuttiin rohkeasti,\nja olivat heille hyvä kiihoitus taisteluun, sillä hän ilmoitti\npäätöksensä heidän kanssaan yhdessä mennä voitolle tahi kuolemaan.\nEnempiin vaarin-ottamisiin ei ollutkaan enään aikaa. Kuninkaan torvet\nnyt käskivät rynnäkölle, toropillitkin kajahduttivat kimakkaa,\nhurjistuttavaa säveltänsä, ja taistelijat, marssien toisiansa vastaan\nsäännöllisessä järjestyksessä, yhä kiihdyttivät vauhtiansa, siksikun\nviimein siitä tuli kova juoksu. Näin he ryntäsivät vastakkain tanteren\nkeskipaikassa, samoin kuin hurja koski ryöpsähtää vastakkain meren\npaisuvan luodeveden kanssa.\n\nMinuutin tai parin ajalla nähtiin ainoasti molempien etumaisten rivien\ntaistelevan koko joukon kahdentaisteluita, hakkaellen toisiansa\npitkillä miekoillaan; vaan pian toinen ja kolmas rivi molemmin puolin\nyhtyivät leikkiin, kiihtyneinä yhtä paljon tulisesta vihasta kuin myös\nkunnianhimosta. He tunkeutuivat esiin kaikkien lomien kautta, ja näin\nmuuttui taistelu sekasortoiseksi mellastukseksi. Nuot summattoman\nsuuret miekat yhä nousivat ilmaan ja taas iskivät alas, muutamat aina\nvielä kirkkaina, toiset täynnä virtaavaa verta; olisipa, siihen hurjaan\nvauhtiin nähden, jolla ne heilahtelivat, pikemmin luullut niiden\nliikkuvan jonkun konstikkaan koneen kuin ihmiskäsien voimalla. Useat\ntaistelijoista, ollen lilan tiheässä tungoksessa, että olisi ollut\nmahdollista noita pitkiä miekkoja enää käyttää, olivat jo\nväkipuukkoihinsa tarttuneet ja pyrkivät aivan vastustajainsa kimppuun.\nVeri virtasi jo tulvana, ja kaatuvien parahduksia alkoi jo kuulua\ntaistelijain sotakiljahdusten rinnalla; sillä Vuorelaisten ainaisen\ntavan mukaan he eivät vaan huutaneet, mutta kiljuivat. Nekään\nkatselijoista, joiden silmät paraiten olivat tottuneet tämmöisiin\nverilöylyihin ja sekasortoisiin temmellyksiin, eivät kuitenkaan voineet\nhuomata, että voitto olisi vielä ruvennut kallistumaan toiselle tai\ntoiselle puolelle. Taistelu siirtyi välistä vähän edes- tai taapäin,\nmutta ne voitot olivat ainoasti silmänräpäyksen-aikuisia ja menivät\ntaas melkein samassa käsistä vastapuolueen kovemman rynnäkön kautta.\nToropillien hurjat sävelet yhä vielä kuuluivat koko sen melun läpi, ja\nkiihdyttivät taistelijain vimmaa yhä uusiin ponnistuksiin.\n\nYht'-äkkiä kuitenkin, ikään kuin molemminpuolisesta suostumuksesta,\nsoittivat toropillit peräytymismerkin; se oli valittavainen nuotti,\nikäänkuin surulaulu kaatuneista. Molemmat puolueet vetäytyivät\npoikemmaksi toinen toisensa kimpusta, hengähtääksensä muutamain\nminuuttein ajan. Katselijain silmät uteliaasti tarkastivat taistelijain\nsupistuneita rivejä, kun ne nyt tappelusta peräytyivät; mutta yhä vielä\noli mahdoton päättää, kumpi puolue oli enemmän tappiolla. Näytti siltä\nkuin olisi Chattan-clan'i menettänyt hiukkaa vähemmän miehiä kuin\nDuheliläiset. Noin kaksikymmentä miestä yhteensä makasi tantereella\nkuolleena tai kuolemaa tekevänä; ja poishakatut jalat tai kädet, leukaa\nmyöten halkaistut päät, olkapäästä syvälle rintaan käyvät haavat olivat\ntodistuksena taistelun vimmasta, käytettyin aseitten hirveästä laadusta\nsekä taistelijain käsien kuolettavasta voimasta.\n\nChattan-clan'in päällikkö oli osoittanut lujimpaa urhollisuutta ja\nsaanut helpon haavan. Eachin, henkivartijakuntansa ympärillään, oli\nmyös uljaasti taistellut. Hänen miekkansa oli veressä, hänen ryhtinsä\nrohkea, sotaisa; ja hän hymyili, kun ukko Torkil, likistäin häntä\nvasten rintaansa, lausui hänelle tuhansia kiitoksia ja siunauksia.\n\nMolemmat päälliköt, annettuaan väkensä huoahtaa kymmenen minuutin\naikaa, jälleen järjestivät sen sotarintaan, joka nyt oli kolmatta osaa\nlyhyempi. He asettivat nyt itsensä likemmäksi joen rantaa kuin\nedellisessä ottelussa; sillä entisessä paikassa olivat haavoitetut ja\nkuolleet jaloissa. Muutamain edellisistä nähtiin aika ajoin pyrkivän\nistualleen, saadakseen vielä kerran vilkaista tappeluun; mutta sitten\nhe taas kohta vaipuivat maahan ja useimmat kuolivat liikaan\nverenvuodatukseen, sillä se elinmehu virtasi tulvana _claymoren_\n(Vuorelaismiekan) hirvittävistä reijistä.\n\nHeikki Seppä oli helppo erottaa, siitä kun hän oli Alankolais-puvussa\nja kun hän oli jäänyt seisomaan edelliselle tappelutanterelle. Siinä\nhän seisoi, nojautuen miekkahansa, ruumiin vieressä, jonka pää oli\nsivalluksen voimasta kymmenen kyynärän päähän lentänyt; lakissa näkyi\ntammenlehti, Eachin Mac-Ian'in henkivartijain tunnusmerkki. Sen miehen\nkaadettuaan ei ollut Heikki enää toista sivallusta yrittänyt, ainoasti\nlyönyt syrjälle monia, häntä itseään, niinkuin myös muutamia päällikköä\ntavoittavia. Mac-Gillie Chattanach säikähtyi, koska hän, annettuaan\nväelleen käskyn jälleen sotarintaan käymään, näki voimakkaan\nrekryyttinsä jäävän paikalleen, kauas rivistä, näyttäen sangen vähän\nhalua heidän joukkoonsa yhtymään.\n\n\"Mikäs sun on, mies?\" huusi päällikkö. \"Voiko näin väkevässä ruumiissa\nasua heikko, pelkurimainen henki? Tule ja yhdy taisteluun\".\n\n\"Te juuri ikään sanoitte minut pestatuksi palkkalaiseksi\", vastasi\nHeikki. \"Jos olen semmoinen, niin\", hän viittasi tuohon päättömään\nruumiisen, \"olen jo tehnyt kyllin päiväpalkastani\".\n\n\"Sitä, joka minua palvelee tunteja lukematta\", sanoi päällikkö, \"minä\npalkitsen rahoja lukematta\".\n\n\"Sitten\", virkkoi seppä, \"tahdon jatkaa tappelua vapaehtoisena ja siinä\npaikassa, joka minulle enimmin on mieleen\".\n\n\"Sen saat tehdä aivan mielesi mukaan\", vastasi Mac-Gillie Chattanach,\nhänkin katsoi viisaaksi tehdä mieliksi apulaiselle, josta oli niin\nsuuri toivo.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Heikki; ja nostaen raskaan aseensa olkapäälleen,\nhän riensi ilolla muitten luokse, valiten itselleen paikkansa\nDuhele-clan'in päällikön vastapäätä.\n\nSilloin Eachin'in miehuus ensi kertaa vähän horjahti. Hän oli jo kauan\naikaa tietänyt Heikin parhaaksi miekkamieheksi, minkä Perth'in kaupunki\nsekä koko sen seutu olisi voinut lähettää kiistatanterelle. Vihaan,\njolla hän seppää kilpakosijanaan katseli, sekaantui samassa muisto\nsiitä, kuinka helposti Heikki kerran, vaikka aseetonna, oli torjunut\npäältään hänen äkillisen, hurjan päällekarkauksensa. Ja kun hän nyt\nnäki kuinka Wynd'in Heikki yhä tuijotteli häneen päin, verestä vuotava\nmiekka kädessään, nähtävästi aikoen rynnätä juuri hänen päälleen, niin\nmasentui Eachin'in rohkeus ja hänen sydämensä alkoi horjua, joka seikka\nei jäänyt hänen kasvatus-isältään huomaamatta.\n\nEachin'in hyväksi onneksi Torkil'in oma sydän, samoin kuin kaikkein\nniiden, joiden kanssa hän oli ikänsä elänyt, oli järkähtämättömän luja,\neikä hän siis saanut päähänsä sitä ajatusta, että joku mies hänen\nomasta clan'istansa, varsinkin hänen päällikkönsä ja kasvattinsa, voisi\nolla luontoista miehuutta vailla. Jos hän sen olisi käsittänyt, niin\nolisi hänen tuskansa ja vimmansa kenties kiihtynyt siihen määrään, että\nhän olisi Eachin'in surmannut, pelastaakseen hänen kunniansa\nhäväistyksestä. Mutta hänen sydämensä ei ottanut vastaan sitä ajatusta,\nettä hänen kasvattinsa saattaisi olla pelkuri; sillä se ajatus\nhänestä oli niin luonnoton ja pirullinen. Että Eachin oli jonkun\npanemahurmauksen alainen, se oli selitys, johonka taika-uskoisuus oli\nTorkil'in saattanut; hän kysyi siis nyt tuskallisesti, vaikka vaan\nkuiskaamalla: \"Jokos lumous taas pienentää henkeäs, Eachin?\"\n\n\"Niin tekee, voi minua kurjaa!\" vastasi onneton nuorukainen; \"ja tuossa\njuuri se ilkeä noita seisookin!\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Torkil, \"ja sinä käyt hänen takomassaan rautapaidassa?\n-- Norman, sinä onneton poikani, miksi sinä toit sen riivatun\nhaarniskan?\"\n\n\"Jos lienee nuoleni väärin sattunut, en tiedä muuta neuvoa kuin että\nammun oman henkeni samaa tietä\", vastasi Norman Vasaramies. \"Seiso vaan\nlujana, kyllä saat nähdä kuinka minä sen lumouksen rikon\".\n\n\"Niin, seiso vaan lujana\", sanoi Torkil. \"Hän saattaa kyllä olla ilkeä\nnoita; mutta onpa kuitenkin minun oma korvani kuullut ja oma kieleni\nsen ennustanut, että Eachin on tästä tappelusta pääsevä eheänä,\nvapaana, ilman haavatta -- tulkoon vaikka mikä Saksilais-tietäjä sitä\nvalheeksi ajamaan. Hän saattaa kyllä olla väkevä mies; mutta koko tään\nuljaan tammistoni tulee ensin kaatua, oksineen, tyvineen, ennen kuin\nhän pääsee sormellaankaan koskemaan minun kasvattiini. Piiriin hänen\nympärilleen, pojat -- _Bas air son Eachin!_ (Kuoloon Eachin'in\npuolesta)\".\n\n\"Kuoloon Eachin'in puolesta!\" kajahti takaisin Torkil'in poikien\nsuusta.\n\nTästä uskollisuudesta rohjenneena, nousi taas Eachin'in masentunut\nmiehuus, ja hän huusi uljaasti clan'insa pillinpiiparille: \"_Seid\nsuas!_ s.o. Soita!\"\n\nHurja sotamarssi taas käski rynnäkölle; mutta molemmat puolueet\nlähestyivät toinen toistansa hitaammin kuin ensikerralla, niinkuin\nmiehet, jotka nyt tunsivat ja täydessä arvossa pitivät toinen toisensa\nurhouden. Wynd'in Heikki, kiihkeässä taistelunhalussansa, astui\nChattan-clan'in rivin eteen ja viittasi Eachin'ia vastaan tulemaan.\nMutta Norman hyppäsi eteen kasvatus-veljensä suojaksi, ja nyt\nseisahtuivat molemmat puolueet hetkeksi, ikään kuin olisivat tämän\nkahdentaistelun päättymisestä tahtoneet ottaa itselleen ennustusta,\nminkälainen päivän yleinen päätös oli tuleva. Vuorelainen lähestyi,\nsuuri miekkansa kohotettuna, ikään kuin sivaltaakseen; mutta juuri kun\nhän tuli miekan pituuden päähän, hän pudotti maahan sen pitkän ja\nraskaan aseensa, hypähti kepeänä sepän miekan yli, samassa kun tää\nyritti häneen iskeä, ja veti väkipuukkonsa esiin. Näin päästyään niin\nliki, ettei seppä häntä voinut miekalla poistorjua, hän iski Heikkiä\nmainitulla aseella, sepän omalla lahjalla, kurkkuun, kääntäen pistonsa\nalas rintaan ja huutaen kovalla äänellä: \"Näin sinä opetit minua\npistämään!\"\n\nMutta Wynd'in Heikillä oli omatekemänsä rautapaitansa, kaksinkerroin\npäärmätty reunuksella karaistusta teräksestä. Jos hänen suojuksensa\nolisi ollut vähemmin luja, niin olisi nyt tullut ijäksi loppu hänen\ntaisteluistaan. Niinkin hän sai helpon haavan.\n\n\"Hupsu!\" vastasi hän, antaen Norman'ille semmoisen läimäyksen pitkän\nmiekkansa kahvanponnella, että Vuorelainen horjahti taaksepäin,\n\"kyllähän mä opetin sinut pistämään, vaan en neuvonutkaan kuinka se\npisto saadaan poistorjutuksi!\" Samassa hän antoi vastustajalleen\nsivalluksen, joka halkaisi Vuorelaisen pään, teräslakista huolimatta.\nJa astuen kuolleen ruumiin yli, hän pyrki nuoren päällikön kimppuun,\njoka nyt seisoi suojatonna hänen edessään.\n\nMutta Torkil'in kaikkuva ääni karjahti: \"_Far eil air son Eachin!_\n(Vielä toinen Eachin'in puolesta!) ja ne kaksi veljestä, jotka\nseisoivat päällikkönsä molemmin puolin, ryntäsivät Heikin päälle,\nsivaltaen yht'-aikaa, joten hänen täytyi puolustukseen tyytyä.\n\n\"Eteenpäin, Vuorikissan pojat!\" huusi Mac-Gillie Chattanach.\n\"Pelastakaa se uljas Saksilainen! Antakaa noitten haukkain tuossa\nmaistaa kynsistänne\".\n\nVaikka jo pahasti haavoitettuna, päällikkö itsekin komperoihe sepän\navuksi ja hakkasi maahan toisen _leichtach'eista_ (henkivartijoista),\njotka Heikkiä ahdistivat. Omalla kelpo miekallaan Heikki vapautti\nitsensä toisesta.\n\n\"_Reist air son Eachin!_ (Taas toinen Eachin'in puolesta!)\" huusi\nuskollinen kasvatus-isä.\n\n\"Kuoloon Eachin'in puolesta!\" vastasi taas kaksi hänen kuoloon\nmäärätyistä pojistansa, rynnäten vimmaista seppää sekä hänelle avuksi\ntulleita vastaan. Eachin sillä välin siirtyi enemmän vasemmalle\npuolelle, hakien vähemmin peloittavia vihollisia, ja viritti\nurhoollisuudellaan taas miestensä sammuvaa toivoa. Molemmat Tammiston\npojat, jotka hänen lähtöänsä olivat suojelleet, saivat saman kohtalon\nkuin edellisetkin veljensä; sillä Chattan-clan'in päällikön huuto oli\nsille tanteren kulmalle tuottanut muutamat hänen uljaimmista\nsotureistaan. Torkil'in pojat eivät kaatuneet ilmaiseksi, vaan hirveitä\nmerkkejä heidän miekoistansa näkyi sekä kaatuneissa että myös pystyssä\npysyvissä. Mutta se seikka, että parhaitten soturein aina täytyi pysyä\nyhdessä koossa päällikkönsä ympärillä, ei ylimalkaan ollut eduksi\nDuhele-clan'ille. Niin harvat olivat nyt enää ne, jotka taistelun\njatkamiseen kykenivät, että oli helppo lukea Chattan-clan'in\npuolella viisitoista miestä, nekin melkein kaikki haavoitettuja;\nDuhele-clan'ista ei ollut enää enempää kuin kymmenkunta jäljellä,\nniissä neljä päällikön henkivartija-joukossa, Torkil itsekin siihen\nluettuna.\n\nYhtä hyvin taisteltiin ja ponnisteltiin yhä vielä, ja sitä myöten kun\nvoima raukeni, näkyi vimma vaan kiihtyvän. Wynd'in Heikki, hänkin jo\nhaavoitettuna monessa paikassa, yhä vielä pyysi läpimurtaa taikkapa\nsukupuuttoon hävittää sitä uljasten urhoin muuria, jotka häntä vastaan\ntaisteli hänen viha miehensä ympärillä. Mutta yhä vielä Torkil'in\nhuutoon: \"Taas toinen Eachin'in puolesta!\" taas kajahti turmiontuottava\nvastaus, \"Kuoloon Eachin'in puolesta!\" Voitto näin aina vielä näytti\nepätietoiselta, vaikka Duhele-clan'in joukko oli niin paljoa pienempi.\nVoimain uupumus nyt taas pakoitti taistelijat levähdykseen.\n\nChattan-clan'in miehiä nähtiin vielä olevan kaksitoista, joista\nkuitenkin kaksi, kolme tuskin enää pysyi pystyssä, muuten kuin miekan\nnojassa. Viis vaan oli jäljellä Duhele-clan'ista, niissä Torkil ja\nhänen nuorin poikansa, molemmat helposti haavoitettuna. Eachin yksin\noli vielä säilynyt aivan eheänä; niin valppaasti olivat kaikki häntä\ntarkoittavat sivallukset tulleet poistorjutuiksi. Uupumuksen kautta oli\nnyt molempain puolueitten vimma rauennut synkkämieliseksi\ntoivottomuudeksi. He astuivat horjuellen, ikään kuin unessaan,\nkaatuneitten välitse, ja katselivat näitä, niinkuin olisivat tahtoneet\nmenetettyin ystäväinsä näön kautta taas kiihdyttää vihaansa vielä\nelossa olevia vihollisia vastaan.\n\nEikä aikaakaan, niin kokoutuivat edellisistä hurjista kahakoista vielä\nsailyneet jälleen, jatkaakseen tätä taistelua viimeiseen mieheen asti\naivan joen rannalla, koska siellä maa oli vähemmin liukas veristä ja\nvähimmin kaatuneitten ruumiita jaloissa.\n\n\"Jumalan tähden -- sen armon tähden, jota me joka päivä rukoilemme\nitsellemme\", sanoi helläsydäminen vanha kuningas Albanyn herttualle,\n\"tehkää jo nyt tästä loppu! Miksi sallittaisiin noitten kurjain,\nräpäleiksi hakattuin ihmisten jatkaa teurastustaan viimeiseen asti? --\nVarmaankin he nyt jo tottelisivat ja suostuisivat sovintoon\nkohtuullisilla ehdoilla\".\n\n\"Rauhoittukaa, armollinen herra kuningas\", virkkoi veli. \"Nämä miehet\novat Alankomaiden pahin turmio. Molemmat päälliköt yhä vielä ovat\nelossa -- jos he pääsevät tästä hengissä, niin koko tämän päivän työ on\nturha. Muistakaa lupaustanne valtaneuvoskunnassa, ettette huuda: seis!\"\n\n\"Sinä pakoitat minut suureen syntiin, Albany, sekä kuninkaana, jonka\ntulee suojella alamaisiansa, että myös kristittynä, jonka tulee\nrakastaa veljiänsä uskossa\".\n\n\"Te päätätte väärin, kuninkaallinen majesteetti\", vastasi Albanyn\nherttua; \"nämät tässä eivät olekaan uskollisia, vaan tottelemattomia\nkapinoitsijoita, niinkuin Crawford'in kreivi voipi todistaa. Ja vielä\nvähemmin he ovat kristityitä miehiä, sillä Dominikolais-abotti\nvarmaankin on vahvistava sanani, että he enemmän kuin puoleksi ovat\npakanoita\".\n\nKuningas huokasi syvään. \"Tehkää sitten mielenne mukaan; te olette\nliian viisaat, että minä saattaisin väitellä teidän kanssanne. Minä\nvaan voin kääntää kasvoni pois ja sulkea silmäni umpeen, niin etten näe\nenkä kuule tuota minua inhottavaa verisaunaa. Mutta hyvin tiedän, että\nJumala kumminkin on rankaiseva minua siitä, kun edes olen läsnä tässä\nihmishenkien hävityksessä\".\n\n\"Soittakaa torvia\", käski Albanyn herttua. \"Heidän haavansa\nkohmettuvat, jos he kauemmin viivyttelevät\".\n\nTämän puheen aikana Torkil hyväili ja rohkaisi päällikköänsä.\n\n\"Vastusta sitä lumousta vaan muutamia minuutteja vielä\", virkkoi hän.\n\"Ole vaan hyvillä mielin -- sinä pääset tästä ilman mitään haavaa\ntaikka ruhjausta, ilman vammaa sekä vikaa. Ole vaan hyvillä mielin!\"\n\n\"Ja kuinkas minä voisin olla hyvillä mielin\", vastasi Eachin, \"kun\nkaikki uljaat heimolaiseni yksi toisensa perästä ovat kaatuneet\nkuolijaksi jalkojeni eteen? -- kuolleet kaikki minun puolestani, joka\nen koskaan olisi rahtuakaan heidän ystävyydestään ansainnut?\"\n\n\"Ja mitä varten he olisivat sitten syntyneet, jos ei siksi että\nmenisivät kuolemaan päällikkönsä puolesta?\" kysyi Torkil vakavasti.\n\"Mitäs huolii valittaa siitä, jos ei nuoli palaja viineensä, kunhan se\npilkkuun on sattunut? Ole iloinen vaan! Kas tässä olemme, Tormot ja\nminä, vielä vasta aivan vähän haavoitettuna, vaan vuorikissat tuolla\nkömpivät ja köntistelevät tasankoa myöten, ikään kuin koirat olisivat\nheidät jo puoleksi kuristaneet. -- Vielä yksi uljas rynnäkkö, niin\nvoitto on meidän, vaikka saattaisi kyllä niin käydä, että sinä yksin\njäät henkiin. Runoniekka, soita ryntäysmarssia!\"\n\nToropilli-piiparit molemmin puolin taas soittivat sotamarssia, ja\ntaistelijat taas sekaantuivat käsikahakassa, ei tosin enää entisellä\nvoimalla, mutta kuitenkin raukenemattomalla vihalla. Heihin yhtyivät\nnyt nekin, joiden olisi ollut asia olla taisteluun puuttumatta, vaan\njotka eivät nyt kuitenkaan malttaneet olla siitä erillään. Molemmat\nvanhat urhot, jotka lippuja kantoivat, olivat vähitellen lähestyneet\npaikoistansa tarhan eripäissä ja seisoivat nyt jo aivan liki itse\ntappelutannerta. Kun he näin näkivät verisaunan läheltä, nousi heissä\nmolemmissa halu kostaa veljiänsä taikka myös kuolla heidän kanssansa.\nHe kävivät vimmaisesti toinen toisensa kimppuun niillä peitsillä,\njoihin liput olivat kiinnitetyt; vaihdettuansa useampia kuolettavia\npistoja, he rupesivat painiskelemaan, yhä vaan pitäen lippunsa kiinni.\nNäin he viimein taisteluvimmassaan yhdessä putosivat Tay-jokeen, josta\nhe tappelun jälkeen löydettiin hukkuneina, aina vielä kovasti toinen\ntoisensa kimpussa. Nyt tappelun kiihko, vimman ja epätoivon hurjuus\nmyös tarttui runoniekkoihin. Molemmat toropillin-soittajat, jotka\nkaiken tappelun aikana olivat voimiansa myöten koettaneet pitää\nveljiensä miehuutta vireillä, näkivät nyt taistelun alkavan loppua\ntaistelevain miesten puutteesta. He viskasivat maahan soittonsa,\nryntäsivät vimmaisesti toinen toisensa päälle, väkipuukko kädessä,\nkumpikin enemmän pitäen silmällä kuinka saisi toisen surmatuksi kuin\nitsensä suojelluksi; ja näin Duhele-clan'in toropillinsoittaja melkein\nkohta kaatui kuolijaksi, ja Chattan-clan'in runoniekka samassa sai\nhaavan henkipaikkaan. Tämä viimeinmainittu kuitenkin vielä tarttui\nsoittoonsa, ja clan'in _pibroch'in_ (sotamarssin) sävelet\nheikontumistaan heikontuen yhä vielä kajahtelivat Chattanilaisille,\nniin kauan kuin kuolevalla soittoniekalla oli henkeä rinnassa, millä\npuhaltaa. Hänen soittonsa, tai kumminkin siihen kuuluva pilli, on aina\nvielä tallella erään Vuorelaispäällikön suvussa, suuressa arvossa\npidettynä, _federan dhu_ s.o. mustan pillin nimellä.\n\nSillä välin tässä loppukahakassa nuori Tormot, jonka isänsä oli, samoin\nkuin muutkin veljet, käskenyt päällikkönsä suojelukseen, oli saanut\nkuolemaa tuottavan haavan sepän säälimättömän miekan kautta. Muut\nmolemmat, jäljellä olevat miehet Duhele-clan'ista olivat jo myös\nkaatuneet, ja Torkil'in täytyi nyt kasvattinsa sekä haavoitetun\nTormot'in kanssa peräytyä kahdeksan tai kymmenen Chattanilaisen edestä.\nHe seisahtuivat nyt viimeisen kerran aivan joen äyräälle, johon\nviholliset, ponnistaen voimiansa niin paljon kuin heidän haavansa\nsallivat, pyrkivät jäljestä. Torkil oli juuri saapunut sille paikalle,\nmissä hän aikoi viimeistä vastarintaa yrittää, koska nuori Tormot\nvaipui maahan ja heitti henkensä. Hänen kuolonsa pakoitti isän rinnasta\nensimmäisen ja ainoan huokauksen, mikä hänestä oli kuulunut koko tään\nturmiollisen päivän aikana.\n\n\"Tormot poikani!\" virkkoi hän, \"nuorimpani, rakkaimpani! Mutta kunhan\nvaan Eachin tulee pelastetuksi, kaikki on pelastettu. -- Nyt, mun armas\nkasvattini, olen puolestas antanut kaikki, mitä ihminen voipi, paitsi\nvielä vihoviimeistä annintani. Anna minun päästää auki tään\nturmiontuottavan rautahaarniskasi soljet, ja pane sinä päälles\nTormot'in varukset; ne ovat kepeät ja sopivat sinulle hyvin.\nSill'-aikaa kun rautapaitaa muutat, ryntään minä noiden vaivaisten\npäälle ja pitelen heitä niin kovin kuin jaksan. Enkä luulisi niistä\ntulevankaan kovin paljon vaivaa; sillä he kömpivät yksitellen\nperäkkäin, niinkuin poikkijalkaiset sonnit. Ja kumminkin, sinä\nsilmäteräni, jos en voikaan sinua pelastaa, voin kuitenkin näyttää\nsinulle, kuinka mies kuolee\".\n\nNäin puhuessaan Torkil päästi auki nuoren päällikkönsä rautapaidan\nsoljet, siinä yksinkertaisessa luulossa, että hän sillä keinoin saisi\npaulat rikotuiksi, joihin muka noidan konstit ja pelko olivat kietoneet\nnuorukaisen sydämen.\n\n\"Isäni, isäni, enemmänkin kuin isäni!\" sanoi onneton Eachin. \"Pysy\ntässä mun kanssani! -- Kun vaan sinä olisit vieressäni, niin, sen\ntunnen, olisi minussa miehuutta taistella henkiin ja veriin asti\".\n\n\"Se on mahdoton\", vastasi Torkil. \"Minun pitää estää heitä ennättämästä\ntänne, sillä aikaa kun sinä muutat rautapaitaa. Jumala ijät kaikki\nsinua siunatkoon, minun sieluni rakkaus!\"\n\nJa sitten Tammiston Torkil, heiluttaen miekkaansa, ryntäsi päälle\nsamalla kuolemaa tuottavalla sotahuudolla, mikä jo niin monta kertaa\noli kajahtanut tällä verisellä kedolla: \"_Bas air son Eachin!_\" --\nNämät sanat kajahtivat kolme kertaa ukkosen jyrinän tapaisella äänellä,\nja joka kerta hän samassa hakkasi maahan yhden Chattan-clan'in\nmiehistä, sitä myöten kuin he kömpien tulivat häntä likelle. -- \"Hyvin\nhakattu -- haukka! -- Hyvin lensit, kotka!\" kuului katselijajoukosta,\nkun he näkivät nämät urhotyöt, jotka vielä viimeisellä hetkellä\nnäkyivät olevan muuttamaisillaan tappelun päätöstä. Mutta yht'-äkkiä\nkaikki huudot vaikenivat, ja nyt kuului ainoasti miekkain kalske niin\nhirveä, että olisi luullut koko taistelun alkaneen uudestaan tässä\nkahakassa Tammiston Torkil'in sekä Wynd'in Heikin välillä. He\nläimäyttivät, hakkasivat ja pistivät, ikään kuin nyt vasta ensikertaa\nsinä päivänä olisivat vetäneet miekkansa tupesta. Heidän vimmansa oli\nmolemminpuolinen, sillä Torkil näki Heikissä sen ilkeän noidan, joka\nhänen luulonsa mukaan oli hänen kasvatuspoikansa lumonnut; ja seppä nyt\nnäki edessään sen jättiläisen, joka koko ajan oli estänyt häntä siitä,\nminkätähden vaan hän oli koko asiaan sekaantunut -- nimittäin\nkahdentaistelunsa Eachin'in kanssa. He taistelivat tasavoimalla, jota\nluultavasti ei olisi ollut, jos ei Heikiltä, hän kun oli enemmän\nhaavoitettu kuin vastustajansa, olisi puuttunut yksi osa tavallista\nnopeuttansa.\n\nSillä valin Eachin, jäätyään yksin ja huolettomasti sekä turhaan\nyritettyään pukeutua kasvatusveljensä haarniskaan, tunsi sydämessään\nhäpeän ja tuskan voiman. Hän riensi eteenpäin kasvatus-isälleen avuksi\ntuossa hirveässä ottelussa, ennen kuin joku Chattanilaisista joutuisi\nlisäksi. Mutta kun hän oli kymmenen askeleen päässä, lujana\npäätöksessään ottaa osaa tähän taisteluun elämästä ja kuolemasta,\nkasvatus-isänsä juuri kaatui, halkaistuna kaulaluusta hamaan sydämeen\nasti, vielä viimeisellä hengenvedollaan kuiskaten sanat: \"Kuoloon\nEachin'in puolesta!\" -- Onneton nuorukainen näki parhaan ystävänsä\nkaatuvan, ja samassa seisoi nyt hänen edessään se verivihollinen, joka\nkoko tappelun aikana oli häntä tavoitellut; se vihollinen seisoi nyt\nsiinä, ainoasti yhden miekan pituuden matkan päässä hänestä, ja kohotti\njo asettansa, jolla oli hakannut maahan kaikki suojukset, jotka häntä\nolivat estäneet nuoren päällikön henkeä saamasta. Tämä seikka yksin jo\nolisi voinut korkeimmilleen nostaa Eachin'in luontoisen pelkuriuden;\nkenties hän myös sen lisäksi muisti olevansa ilman mitään haarniskaa,\nja että koko rivi muitakin vihollisia, kyllä ontuvia, vaivaisia, vaan\nyhtähyvin koston- ja verenhimoisia, oli tulossa ja lähellä. Olkoon\nsiinä kyllin sanottu, kun kerromme että hänen miehuutensa masentui,\nhänen silmänsä pimenivät, hänen korvissaan kuului kilinää, hänen päänsä\nkävi pyörälle -- kaikki muut ajatukset katosivat tuossa uhkaavan\nkuoleman pelossa. Yritettyään heikon sivalluksen seppää vastaan, hän\ntaaksepäin hypähtämällä väisti siitä aiottua vastausta; ja ennen kuin\nseppä jälleen kerkesi kohottaa asettansa, Eachin oli itsensä Tay-jokeen\nviskannut. Häpäisevä huuto kuului hänen jäljestään, kun hän ui joen\npoikki, vaikka kenties tuskin kymmenkuntakaan huutajista itse olisivat\ntehneet toisin tämmöisessä tilaisuudessa. Heikki katsoi pakolaisen\njälkeen ääneti, hämmästyneenä, vaan ei jaksanut liioin ajatellakaan\ntämän paon seurauksia, sillä uupumus hänessä näkyi pääsevän voitolle,\nsamassa kun taistelun kiihoittava vaikutus loppui. Hän istahti rannan\nnurmikolle ja koetti saada tuketuiksi kumminkin niitä haavojansa, mitkä\npahimmin verta vuosivat.\n\nVoittajat nyt saivat tämmöisissä tilaisuuksissa tavalliset\nonnentoivotukset palkinnokseen. Albanyn herttua useampain toisten\nherrain kanssa meni alas taistelutannerta katselemaan; ja Wynd'in\nHeikille erittäin osoitettiin kunniaa.\n\n\"Jos tahdot minun väkeeni yhtyä, kunnon poika\", lausui Musta Douglas,\n\"niin muutan sinun nahkaisen esiliinas ritarin vyöksi, sekä annan\nsinulle porvari-ammattisi sijaan sadan markan maan arvosi\nkannatukseksi\".\n\n\"Kiitän teitä nöyrimmästi\", vastasi seppä alakuloisesti, \"vaan minä jo\nolen kyllin kyllä vuodattanut verta; ja Jumala on minut sillä\nrangaissut, että teki tyhjäksi ainoan toivoni, jonka vuoksi menin tähän\ntaisteluun\".\n\n\"Mitä, veikkonen?\" kysyi Douglas. \"Etkö taistellut Chattan-clan'in\npuolesta, ja eikö sille ole tullut loistava voitto osaksi?\"\n\n\"Minä taistelin omin päin\", vastasi seppä huolimattomasti.\n\nHyvä Robert kuningaskin nyt lähestyi sinne tasajuoksurin selässä; hän\noli tullut tappotanterelle käskemään, että haavoitetut otettaisiin\nholhottaviksi.\n\n\"Herra kreivi Douglas\", sanoi hän, \"te kiusaatte tätä mies-parkaa tässä\nmaallisilla asioilla, vaikka hänellä vaan näkyy olevan lyhyt aika enään\njäljellä hengellisiä ajattelemaan. Eikö ole hänellä tässä mitään\nystäviä, jotka kantaisivat hänet pois paikkaan, missä huoli voi tulla\npidetyksi sekä hänen ruumiinsa haavoista että hänen sielunsa\nautuudesta?\"\n\n\"Hänellä on tässä ystäviä yhtä monta kuin kunnon miehiä Perth'in\nkaupungissa\", virkkoi ritari Charteris, \"ja minä katson itseni\nlähimmäiseksi\".\n\n\"Maanmoukassa aina on maatiaishajunsa\", sanoi ylpeä Douglas, kääntäen\nhevosensa poispäin. \"Ritari-arvon tarjomus Douglas'ilta olisi hänet,\nvaikka surman suussakin, taas voimiinsa virottanut, jos hänen\nruumiissaan olisi ollut yksi pisarakin jaloa verta\".\n\nHuolimatta tästä mahtavan kreivin äkäisestä lauseesta, Kinfauns'in\nherra hyppäsi alas hevosen selästä ja tukesi käsillään Heikkiä, joka\nnyt voimattomuudessaan vaipui pitkällensä. Mutta vielä ennen häntä\nkerkesi Simo Hanskuri, joka nyt toisten korkeampi-arvoisten porvarein\nkanssa oli taistelutarhaan tullut.\n\n\"Heikki, rakas Heikkini!\" sanoi ukko. \"Voi mikäs sinut riivasi tähän\nverisaunaan menemään! -- Nyt olet kuoleman kielissä -- et enää jaksa\npuhua\".\n\n\"Ei -- kyllä minä jaksan puhua\", vastasi Heikki. \"Katri -- --\" Hän ei\nkuitenkaan jaksanut virkkaa sen enempää.\n\n\"Katri voi hyvin, toivon minä, ja tulee omaksesi -- se on, jos -- --\"\n\n\"Jos hän on pelastettu, arvelit kai sanoa, vanha mies\", sanoi Douglas,\njoka, vaikka hiukan suuttunut tarjomuksensa hylkäämisestä, oli kovin\njalomielinen, ettei tämä tapaus tässä olisi hänen sydäntänsä\nliikuttanut. -- \"Hän on pelastettu, jos Douglas'in lipussa lienee\nkyllin turvaa -- hän on pelastettu, ja tulee rikkaaksi. Douglas voi\nantaa rikkautta niille, jotka sitä kalliimpana kuin kunniaa katsovat\".\n\n\"Hänen suojeluksensa tähden, armollinen herra, seuratkoot isän\nsydämestä tulevat kiitokset ja siunaukset aina jaloa Douglas'ia. Vaan\nmitä rikkauteen tulee, me olemme jo kyllin rikkaat -- kulta ei voisi\nsaattaa tätä rakasta poikaani tässä terveeksi\".\n\n\"Katsos kummaa!\" ihmetteli kreivi, \"halpasukuinen mies hylkää\naatelis-arvon -- ja porvari hylkää kultaa!\"\n\n\"Jos sallitte mun puhua, herra kreivi\", virkkoi ritari Charteris,\n\"minä, joka itsekin olen aatelismies ja ritari, rohkenen sanoa, että\nurhon, semmoisen kuin Wynd'in Heikki, kyllä sopii hylätä kaikki\narvonimet -- ja kunnon miehen, semmoisen kuin tää kunnian-arvoinen\nporvari, kyllä sopii halveksia kultaa\".\n\n\"Te teette oikein, ritari Charteris, kun puhutte kaupunkinne puolesta,\nenkä minä sitä suinkaan ota pahaksi\", virkkoi Douglas. \"En pakoita\nlahjojani kenellekään. -- Mutta\", lisäsi hän, kuiskaten Albanyn\nherttuan korvaan, \"teidän, herra herttua, pitäisi nyt saattaa pois\nkuningas tästä verisestä paikasta, sillä hänen täytyy vielä tänä iltana\nsaada kuulla _se sanoma_, joka huomenna aamun koittaessa on kajahtava\nyli koko avaran Skotlannin. Tämä vanha viha on nyt sammutettu. Mutta\nminunkin on surku, että niin monta uljasta Skotlannin urhoa tässä makaa\nsurmattuna, joiden miekat olisivat tasapäässä tappelussa voineet\nkallistaa voiton yhteisen isänmaan puolelle\".\n\nSuurella vaivalla saatiin Robert kuningas pois tältä tappelutanterelta;\nkyynelet vuosivat viljalta alas hänen lakastuneita poskiansa sekä\nvalkoista partaansa myöten, kun hän kaikkia läsnäolevia, niin\naatelisherroja kuin pappeja, rukoili huolta pitämään harvain vielä\nhengissä olevain haavoitettuin ruumiista sekä sieluista, ja saattamaan\nkuolleet kunnialla hautaansa. Papit, jotka sattuivat likellä olemaan,\nhartaasti lupasivat toimittaa molemmat nämät asiat ja täyttivätkin\nsitten lupauksensa uskollisesti ja hurskaasti.\n\nNäin päättyi tää kuuluisa taistelu Perth'in North-Inch-niityllä.\nNeljästäseitsemättäkymmenestä urhoollisesta miehestä (runoniekat sekä\nlipunkantajatkin lisäksi luettuna), jotka uljaasti astuivat sisään\ntähän turmiolliseen tarhaan, ainoasti seitsemän jäi henkiin. Nekin\nkannettiin paareilla, tilassa, joka ei ollut paljoa parempi kuin\nkuolleitten sekä kuolemaa tekeväin, joiden kanssa sekaisin he\nkuljetettiinkin surullisella saatolla pois tältä taistelunsa\ntanterelta. Eachin yksin pääsi täältä haavatonna -- vaan myös\nkunniatonna. Ei ole nyt enää tästä muuta kerrottavaa, kuin että\nkarannut päällikkö oli ainoa henkiin jäänyt Duhele-clan'in miehistä; ja\nkoko se liittokunta hajosi tämän tappion jälkeen. Siihen kuuluneista\nclan'eista pyytävät nyt muinaistutkijat ainoasti arvaamalla saada\njotain selkoa, sillä tään ratkaisevan tappelun jälkeen ne eivät enää\nkoskaan kokouneet yhden lipun ympärille. Chattan-clan'i sitä vastaan\nyhä edelleen kukoisti ja laajeni vallassa; ja parhaat suvut pohjoisessa\nVuoristossa kehuvat olevansa peräisin Vuorikissan heimosta.\n\n\n\n\nVIIDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\nKun kuningas oli lähtenyt ratsastamaan takaisin siihen luostariin,\njossa hän asui, kysyi Albanyn herttua muuttuneella katsannolla ja\nvapisevalla äänellä Douglas'in kreiviltä: \"Ettekö te, herra kreivi,\njoka omin silmin näitte suuren osan tuosta surullisesta tapauksesta\nFalkland'issa, tahtoisi viedä sanomaa siitä veli-paralleni?\"\n\n\"En, vaikka saisin siitä koko avaran Skotlannin maan omakseni\",\nkieltäytyi Douglas. \"Mieluummin paljastaisin rintani, nuolen\nkannattaman matkan päässä pilkkutauluksi sadalle Tynedalen\njoutsimiehelle. En, Douglas'in linnan pyhä Brigitta auttakoon! Ei mulla\nolisikaan muuta sanottavaa, kuin että tapasin sen kovaonnisen\nnuorukaisen kuolleena. Mitenkä se kuolema hänelle tuli osaksi, sen te,\nherra herttua, kenties paremmin osaisitte selittää. Ja jos ei nyt olisi\nMarch'in kapina ja Englannin sota esteenä, kylläpä sitten puhuisinkin\noman ajatukseni asiasta aivan julki\". Näin sanottuaan ja kumarrettuaan\nkuninkaalle kreivi ratsasti pois omalle majapaikalleen, jättäen\nherttuan sinne kertomaan, mitä oli tapahtunut, miten paraiten taitaisi.\n\n\"Vai March'in kapina ja Englannin sota?\" mutisi herttua itsekseen.\n\"Entäs oma etusi, ylpeä kreivi, jota, olit kuinka itsevaltias olitkin,\net uskalla erottaa minun edustani. No hyvä, koska se teko jäi minun\ntehtäväkseni, minun tulee se tehdä, ja minä sen tahdonkin tehdä\".\n\nHän seurasi kuningasta hänen kammariinsa. Robert katsoi häneen jollakin\nkummastuksella, koska Albanyn herttua oli käynyt istumaan.\n\n\"Sinun kasvosi ovat kalmankelmeät, Robert\", sanoi kuningas. \"Soisinpa\nettä aina syvemmältä ennalta ajattelisit, milloin verenvuodatus tulee\npuheeksi, koska tämä verisauna sinua on niin syvästi liikuttanut. Ja\nkuitenkin, Robert, rakastan sinua sitä paremmin nyt, kun oikea lempeä\nluonteesi joskus tulee näkyviin kylmä-älyisen valtioviisautesi kuoren\nalta\".\n\n\"Kiittäisinpä Jumalaa, kuninkaallinen veljeni\", vastasi Albanyn herttua\npuoleksi sulkeuneella äänellä, \"jos tuo verinen tanner, jonka tuossa\nnäimme, olisi pahin asia, mistä meidän tänäpäivänä tulee kuulla. Sangen\nvähän tuhlaisin sääliäni noihin hurjiin metsäläisiin, jotka tuossa\nmakaavat kasoittain, niinkuin eläväin raatoja, mutta -- --\" hän\npysähtyi.\n\n\"Mitä!\" huudahti kuningas säikähtyen. \"Mitä uusia pahoja taas kuuluu?\n-- Rothsayn herttuako? -- niin se varmaan on -- Se on Rothsayn herttua.\n-- Puhu suusi puhtaaksi! -- Mikä uusi hullutus on tullut tehdyksi? --\nMikä uusi onnettomuus on tapahtunut?\"\n\n\"Herrani -- kuninkaani -- onnettoman veljenpoikani hullutukset ja\nvallattomuuden teot ovat nyt kaikki loppuneet\".\n\n\"Hän on kuollut! -- hän on kuollut!\" kiljahti vanha kuningas\ntuskissaan. \"Albany, sinun veljenäs rukoilen sinua -- vaan ei -- en\nolekaan kauemmin sinun veljesi! Kuninkaanas käsken sinua,\nsalavehkeinen, viekas mies, tuomaan ilmi kaikki, mitä vaan tiedät\npahinta!\"\n\nVapisevalla äänellä vastasi Albanyn herttua: \"Tapauksen eriseikkoja\nminä vaan vaillinaisesti tiedän -- varma on vaan se, että onneton\nveljenpoikani toissa yönä tavattiin kammarissaan kuolleena -- hän oli\näkilliseen kohtaukseen kuollut -- niin minulle on kerrottu\".\n\n\"Voi Rothsay! -- Voi minun rakas Taavettini! -- Voi jospa Jumala olisi\nsallinut minun kuolla sinun edestäsi -- minun poikani -- minun\npoikani!\"\n\nNäin valitti, raamatun voimakkailla sanoilla, tää heikko, poikansa\nmenettänyt isä, repien harmaata partaansa ja tukkaansa; eikä Albanyn\nherttua, jota omatuntonsa sanattomaksi ahdisti, uskaltanut keskeyttää\ntätä surun vihuria. Mutta melkein samassa kuninkaan tuskallinen suru\nmuuttuikin vimmaksi -- joka oli niin perinvastainen hänen luonteensa\ntavalliselle pehmeydelle ja arkuudelle, että Albanyn omantunnon vaivat\nkokonaan unohtuivat pelon tähden.\n\n\"Vai tämä oli sinun siveydellisten puheittes ja jumalisten saarnojesi\nloppu!\" virkkoi kuningas. \"Mutta tää petetty isä, joka uskoi poikansa\nsinun käsiisi, uskoi viattoman karitsansa teurastajan haltuun, onkin\nkuningas! -- sen saat nyt kovaksi onnekses kokea. Saisiko murhaaja\ntässä seisoa veljensä edessä, -- tahrattuna oman veljenpoikansa\nverillä? -- Ei! -- Hoi, te tuolla ulkona! -- Mac-Lewis! -- Brandanet!\n-- Kavaluutta! -- Murhaa! -- Aseisin, jos rakastatte Stuart-sukua!\"\n\nMac-Lewis riensi sisään useampain henkivartijain kanssa.\n\n\"Murhaa ja kavaluutta!\" huudahti onneton kuningas, \"Brandanet -- teidän\njalo prinssinne\", -- -- suru ja mielenliikutus silmänräpäykseksi\nkeskeyttivät sen kauhean ilmoituksen, jota hän aikoi heille antaa.\nViimein hän kuitenkin jatkoi yhä katkeavalla äänellä. \"Tuokaa kirves ja\nmestauspölkky heti paikalla pihaan! -- Vangitkaa\" -- sana tarttui\nkiinni hänen kurkkuunsa.\n\n\"Ketä pitää vangita, jalo herra kuningas?\" kysyi Mac-Lewis, joka,\nnähdessään kuninkaan tämmöisessä vihan vimmassa, joka oli\nperinvastainen hänen käytöksensä tavalliselle lempeydelle, melkein\nluuli, että hänen järkensä oli tullut häiriölle äsköisessä tappelussa\nnähdyistä tavattomista kauhistuksista. -- \"Ketä minun pitää vangita,\nkuninkaallinen majesteetti? Eihän tässä ole ketään muuta kuin teidän\nkuninkaallinen veljenne, Albanyn herttua\".\n\n\"Aivan niin\", vastasi kuningas, jonka lyhyt-aikuinen kostonhimon vimma\njo alkoi asettua. \"Aivan oikein -- ei ketään muuta kuin Albanyn herttua\n-- ei ketään muuta kuin minun äitini kantama -- ei ketään muuta kuin\nminun veljeni. Voi Jumalani! anna minulle voimaa tukehduttaa tuota\nsydämessäni hehkuvaa syntistä vimmaa -- _Sancta Maria, ora pro nohis!_\n(Pyhä neitsyt Maaria, rukoile puolestamme!)\"\n\nMac-Lewis katsahti ihmeellä Albanyn herttuaan, joka pyysi peittää\nhämnästystänsä syvällä surkuttelemisella, ja kuiskasi upseerille: \"Se\npaha sanoma on liian kovasti vaikuttanut hänen päähänsä\".\n\n\"Mikä paha sanoma, jos saan luvan armolliselta herttualta kysyä?\"\nvastasi Mac-Lewis. \"En minä ole mistään kuullut\".\n\n\"Mitä! -- Ettekö ole kuulleet veljenpoikani, Rothsayn herttuan\nkuolosta?\"\n\n\"Onko Rothsayn herttua kuollut, herra Albanyn herttua!\" huudahti\nuskollinen Brandani suurimmalla hämmästyksellä ja kauhistuksella.\n\"Milloin, kuinka ja missä?\"\n\n\"Kaksi päivää sitten -- ei ole vielä tietoa millä tavalla --\nFalkland'issa\".\n\nMac-Lewis silmänräpäyksen aikaa katsoi herttuaan; sitten hän palavin\nsilmin ja lujalla katsannolla kääntyi kuninkaan puoleen, joka näkyi\nsyvästi vaipuneen hiljaiseen rukoukseen: \"Kuninkaallinen majesteetti!\nminuutti tai kaksi sitten teiltä jäi -- yksi sana -- kesken sanomatta.\nSallikaa sen tulla ulos suustanne, ja teidän tahtonne on oleva teidän\nBrandaneinne lakina\".\n\n\"Minä juuri rukoilin voimaa kiusausta vastaan, Mac-Lewis\", virkkoi\ntoivoton kuningas, \"ja sinä sen tahdot tuoda eteeni. Tahdotko antaa\npaljastetun miekan mielipuolen miehen käteen! -- Mutta voi, Albany! --\nminun ystäväni, minun veljeni -- minun luottamusmieheni! -- kuinka --\nkuinka hennoit tehdä sen!\"\n\nNähdessään että kuningas jo oli leppyisämmällä mielellä, Albanyn\nherttua vastasi suuremmalla lujuudella kuin siihen asti: \"Minun\nlinnassani ei ole mitään muuria, joka saattaisi kuoleman estää -- enkä\nole ansainnut tuota ilkeää epäluuloa, joka teidän sanoissanne, herra\nkuningas, itseään ilmoittaa. Minä sen annan anteeksi, koska siihen\npojattomaksi jääneen isän tuska on syynä. Mutta valmis olen vannomaan\nristin ja alttarin kautta -- ja taivaallisen perintöni sekä\nkuninkaallisten vanhempaimme sielujen kautta -- --\"\n\n\"Vaiti, Robert!\" kielsi kuningas. \"Älä vielä lisää vääriä valoja\nmurhaan. -- Ja teitkös kaiken sen siksi, että pääsisit yhtä askelta\nlikemmäksi kruunua sekä valtikkaa? Ota ne sitten omikses kerrassaan --\nja tuntukoon sinusta, niinkuin ne minusta aina ovat tuntuneet, ikään\nkuin ne olisivat tehdyt punakuumasta raudasta! -- Voi Rothsay, Rothsay!\nSinulta kumminkin on kuninkaana oleminen tullut säästetyksi!\"\n\n\"Kuninkaallinen majesteetti\", virkkoi Mac-Lewis, \"sallikaa minun\nmuistuttaa, että Skotlannin kruunu ja valtikka, silloin kun ne\nlakkaavat olemasta teidän hallussanne, ovat Jaakko-prinssille tulevat,\njoka nyt on veljensä oikeuden perinyt\".\n\n\"Oikein, Mac-Lewis\", sanoi kuningas kiireesti, \"ja samassa hän, se\npoika-rukka, myös on perinyt veljensä vaarat. Kiitoksia, Mac-Lewis,\nkiitoksia! -- sinä olet muistuttanut minulle mieleen, että minulla\nvielä on jotain tehtävää maailmassa. Kutsu Brandanesi aseisin, niin\njoutuun kuin suinkin voit. Älä salli yhdenkään tulla kanssamme, jonka\nuskollisuutta et aivan varmaan tunne. Älä varsinkaan yhtään, joka on\nollut tekemisissä Albanyn herttuan kanssa -- tään miehen kanssa,\ntarkoitan ma, joka on olevinansa veljeni! -- Ja käske että kantotuolini\nkohta laitetaan valmiiksi. Me aiomme Dumbarton'iin, Mac-Lewis, taikka\nButen saareen. Jyrkkiä kuiluja, ja salmia, ja Brandaneini rinnat tahdon\npanna lapseni suojaksi, siksikun saamme koko meren jään pojan ja hänen\njulman setänsä kunnian-himon väliin. -- Hyvästi, Albanyn herttua --\nhyvästi ijäksi, sinä kovasydäminen, verinen mies! Nauti valtaa, sen\nverran kuin Douglas siitä sinulle sallinee osaksi. -- Mutta älä tule\nkoskaan enää minun silmieni eteen, vielä vähemmin lähesty minun\njäljelle jäänyttä poikaani! Sillä, samassa kun sen teet, tulee\nBrandanein minun käskystäni pistää sinut kuoliaksi pertuskoillaan! --\nMac-Lewis, pidä huoli, että heille se käsky ilmoitetaan\".\n\nAlbanyn herttua läksi ulos, yrittämättäkään sen enempää puhdistaa\npuoltansa tai vastata.\n\nMitä siinä asiassa sitten tapahtui, kuuluu historiaan. Seuraavassa\nparlamentin kokouksessa Albanyn herttua sai valtakunnan säädyt\npäättämään, että hän Rothsayn herttuan kuoloon oli viaton; mutta\nsamassa hän kuitenkin näytti oman syyllisyytensä tunnon, sillä että\nlisäksi pyysi ja sai anteeksi-antokirjan siitä samasta rikoksesta.\nOnneton, vanha kuningas kätki itsensä Rothsayn linnaan Buten saaressa,\nsurren menetettyä poikaansa ja kuumeentapaisella pelolla valvoen vielä\njäljelle jääneen henkeä. Katsoen sen keinon parhaaksi turvaksi,\nlähetti hän pienen Jaakon Franskaan, sen maan kuninkaan hovissa\nkasvatettavaksi. Mutta laiva, jossa Skotlannin kruununperillinen sinne\nmatkusti, joutui Englantilaisen kaapparin käsiin; ja vaikka silloin\npar'-aikaa sattui olemaan välirauha molempien naapurivaltain välillä,\nHenrit IV oli niin vailla jalomielisyyttä, että pidätti pojan\nvankinansa. Tämä viimeinen onnettomuus kokonaan murti onnettoman Robert\nIII:n sydämen. Mutta kosto viimein, vaikka hitain askelin, saavutti\nhänen kavalan, armottoman veljensä. Albanyn Robert tosin sai itse\nrauhassa laskea harmaat hiuksensa hautaan, ja kuninkaansijaisen valta,\njonka hän niin ilkeällä keinolla oli itselleen hankkinut, jäi hänen\npojalleen Murdoch'ille perinnöksi. Mutta yhdeksäntoista vuotta nykyisen\nvanhan kuninkaan kuolon perästä Jaakko I palasi Skotlantiin, ja\nMurdoch, Albanyn herttua poikineen vietiin mestauslavalle,\nrangaistukseksi isänsä syyllisyydestä sekä omastaan.\n\n\n\n\nKUUDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\n\n    Jos sydän vaan on viaton,\n    Puhtaana pysyvi,\n    Ain' ilo sille suotu on,\n    Kuink' onni pyörivi.\n\n                       Burns.\n\nKääntykäämme nyt taas Perth'in kaupungin Kaunottaren puoleen, joka\nDouglas'in käskystä oli tullut lähetetyksi pois tuosta hirvittävästä\nFalkland'ista ja viedyksi kreivin tyttären, Rothsayn herttuan lesken\nturvan alle. Se rouva silloin par'-aikaa asui Campsie-nimisessä\nerakkohuoneessa, jonka rauniot yhä vielä kohoovat jaloina Tay-joen\näyräällä. Se seisoi jyrkän kallion huipulla, ja sen juuritse virtasi\nmainittu majesteetillinen joki, joka tässä paikassa on erittäin\nmerkillinen Campsie Linn nimisen koskensa kautta; virran vedet siinä\npauhaten ryöpsähtävät alas basalttikallio-rivistä, joka sulkee väylän\naivan kuin ihmiskäden rakentama patomus. Ihastuneina paikan kauniisen\nnäkö-alaan olivat Cupar'in luostarin munkit tähän rakentaneet huoneen,\njoka oli tuntemattomalle pyhälle miehelle, nimeltä St. Hunnand,\npyhitetty, ja tänne heidän oli tapa välistä tulla huvittelemaan taikka\nrukoilemaan. Tämän huoneen portti oli mielellään tullut avatuksi\nmainitulle jalosukuiselle rouvalle; sillä koko se kulma oli Douglas'in\nliittolaisen, mahtavan lord Drummond'in vallan alla. Tässä sai herttuan\nleski isänsä kirjeen sen soturiparven päälliköltä, joka oli Katrin sekä\nharpputytön Campsiehen saattanut. Vaikka hänellä olikin ollut paljon\nvalittamista Rothsayn herttuan käytöksestä, tuli kuitenkin tää\njalosukuinen rouva, saadessaan sanoman puolisonsa arvaamattomasta ja\nhirveästä lopusta, syvästi liikutetuksi, ja vietti enimmän osan\nseuraavaa yötä kyyneleissä sekä rukouksissa.\n\nSeuraavana aamuna -- se oli tuo merkillinen Palmusunnuntai --\nherttuatar käski Hanskurin Katrin sekä harpputytön eteensä. Molempien\ntyttöjen mieli oli vielä suuresti masennuksissa ja liikutettuna\nhirveistä tapauksista, joissa he niin äsken olivat olleet osalliset; ja\nMargareeta-rouvan, samoin kuin myös hänen isänsä, ulkonäkö enemmän\nnosti pelkoa kuin uskallusta. Mutta hänen puheensa ilmoitti kuitenkin\nlempeyttä, vaikka samassa silminnähtävää, syvää surua. Hän tiedusteli\nheiltä kaikkia, mitä heillä olisi kerrottavana hänen harhatielle\neksyneen, ajattelemattoman puolisonsa viimeisestä kohtalosta. Hän\nlausui kiitollisuutensa siitä, että Katri ja harpputyttö, vaikka sen\nkautta itse vaaraan joutuivat, olivat yrittäneet pelastaa Rothsayn\nherttuaa tuosta kauheasta kuolemasta. Sitten hän käski heitä kanssansa\nkirkkoon tulemaan; ja päivällis-ajan tultua hän ojensi kumpaisellekin\nkätensä suudeltavaksi, jonka perästä salli heidän mennä omasta\nravinnostaan huolta pitämään. Lähtiessä hän vielä lupasi molemmille,\nerittäin Katrille voimallisen turvansa, jonka tukena, niin hän sanoi,\nmyös oli oleva itse Douglas'in kreivin suoja; ja se oli oleva muurina\nmolempien nuorten naisten ympärillä, niin kauan kuin hän eli.\n\nTytöt, erottuaan leski-prinsessasta, söivät päivällisensä rouvan\nkammarineitsyitten kanssa, jotka syvässä surussansa osoittivat\njuhlallisuutta, mikä kokonaan masensi vilkkaan Franskalaisen kepeän\nsydämen ja myös teki Hanskurin Katrin luonteeltaan jo yksvakaisemman\nkäytöksen jäykäksi. Ystävykset, siksihän heitä nyt hyvin sopi sanoa,\nsiis olivat iloiset, kun viimein pääsivät noiden korkean rouvan\npalvelijain seurasta; nämät myös puolestaan, jotka kaikki olivat\naatelis-sukua ja katsoivat porvarin tyttären sekä maatakuljeksivan\nharpputytön jokseenkin sopimattomiksi kumppaleiksi itselleen, ilolla\nnäkivät niiden lähtevän kävelylle luostarin ympäristöön. Huoneen\ntoisella puolella levisi pieni puutarha pensaineen, hedelmäpuineen,\nulottuen jyrkkään syvyyteen asti; siitä sen ainoasti eroitti kallion\nreunalle rakennettu muuri, niin matala, että silmä helposti saattoi\nmitata syvyyttä sen juurella ja katsella tuolla alhaalla taistelevia\nvesiä, jotka vaahdoten, pauhaten ja raivoten vyöryivät sulkunsa yli.\n\nPerth'in kaupungin Kaunotar ja hänen kumppalinsa hiljakseen kävelivät\ntämän muurin sisäpuolitse kiertelevää polkua pitkin, ihaellen kaunista\nnäkö-alaa ja arvellen itsekseen, kuinka ihana se vasta mahtoi olla\nsilloin, kun kesä oli verhonnut kaikki puut lehtivaipallaan. Jonkun\naikaa katselivat he tätä kaikkea ääneti. Mutta viimein harpputytön\niloinen, rohkea sydän kohosi kaikkein noiden vaikeitten seikkain yli,\njoissa he olivat olleet ja aina vielä olivat.\n\n\"Vieläkö Falkland'in kauhistukset, kaunis ystäväni, yhä masentavat\nsinun mieltäsi? Koeta vaan ne unhottaa, niinkuin minäkin teen. Me emme\nvoi kepeästi kepsuttaa elämän polkua myöten, jos emme vaipastamme aina\ntaas pudista pois siihen tulleita sadepisaroita\".\n\n\"Niitä kauhistuksia en voi ikinä unhoittaa\", vastasi Katri. \"Mutta tätä\nnykyä olenkin huolissani isäni turvallisuudesta; enkä myös voi olla\nmuistamatta, kuinka suuri joukko urhoollisia miehiä par'-aikaa on\nsurmaansa saamassa, ainoasti peninkulman päässä tai vähän enemmän\nmeistä\".\n\n\"Sinä tarkoitat tuota taistelua kuudenkymmenen valitun Vuorelaisen\nvälillä, josta Douglas'in tallirenki meille kertoi? Sepä olisi näkö,\njota runoniekan kelpaisi nähdä. Mutta hyi näitä minun akkamaisia\nsilmiäni -- ne eivät voi koskaan hämärtymättä nähdä vastakkain\nvälkähtäviä miekkoja. Mutta katsos -- katsos tuonne, Katri! Tuo\njuokseva sanansaattaja varmaankin tuopi sanomia taistelusta\".\n\n\"Luullakseni se on tuttu, joka tuossa niin huimasti juoksee\", sanoi\nKatri. \"Mutta jos se on se, jota luulen, niin mahtaa hänessä olla\nhurjia ajatuksia, jotka häntä niin vimmaiseen vauhtiin ovat ajaneet\".\n\nHeidän näin puhuessaan, karkulainen käänsi juoksunsa puutarhaan päin.\nLoviisan pikku koira juoksi hänelle vastaan, hiljaisesti haukkuen,\nmutta palautui jälleen kohta madellen, ja lymysi vinkuen omistajansa\ntaakse. Sillä luontokappaleet sen huomaavat, kun hillitsemätön vimma\nhurjalla vauhdillaan ajaa ihmistä, eivätkä uskalla mennä sen tielle.\nKarkulainen, yhä vielä juosten samalla huimalla juoksulla, tuli nyt jo\npuutarhan sisään. Päänsä oli lakiton, hiukset pörhössä; hänen kallis\nnuttunsa sekä muut vaatteensa olivat nähtävästi äsken läpikastuneet\nvedessä. Hänen nahkaiset pieksunsa olivat monin paikoin revityt ja\nleikatut, ja jalkojen jäljissä näkyi verta. Hänen katsantonsa oli\nhurja, peloittava ja tulinen.\n\n\"Conachar\", virkkoi Katri, kun nuorukainen yhä juoksi, nähtävästi\nnäkemättä mitä oli hänen edessään, niinkuin jäneksienkin laita kuuluu\nolevan, koska koirat heitä kovasti ahdistavat. Mutta hän pysähtyi\näkkiä, sen nimen kuultuaan.\n\n\"Conachar\", sanoi Katri, \"taikka oikeammin Eachin Mac-Ian -- mitäs tämä\ntietää? -- Onko Duhele-clan'i jäänyt tappiolle?\"\n\n\"Ne nimet, joilla tää tyttö minua mainitsee, olivat ennen minun\nnimeni\", vastasi karkulainen, silmänräpäyksen aikaa ajateltuaan. \"Niin,\nminua sanottiin Conachar'iksi, silloin kun olin onnellinen, ja\nEachin'iksi, silloin kun olin mahtava. Mutta nyt ei minulla ole mitään\nnimeä, eikä ole enää semmoista clan'ia olemassakaan, jota mainitsit. Ja\nsinä olet hupsu tyttö, kun olemattomalle puhut olemattomista\".\n\n\"Voi sinua onnetonta! -- --\"\n\n\"Ja miksi olisin sitten onneton, sanopas se?\" huudahti nuorukainen.\n\"Jos olenkin pelkuri ja konna, eikö pelkureilta ja konnilta juuri ole\nvalta elementtein yli? -- Enkö ole päässyt veden läpi, hukkumatta, ja\nenkö astunut maata, sen aukeamatta minua nielläkseen? Kuinkas siis\nkuoleman-alainen ihminen voisi estää, mitä olen päättänyt?\"\n\n\"Voi, hän on hullu!\" sanoi Katri. \"Nouda kiireesti apua. Minulle hän ei\ntee pahaa; mutta suuresti pelkään, että hän on tekevä pahaa itselleen.\nKatsos kuinka hän tuijottelee alas tuohon pauhaavaan pyörteesen!\"\n\nHarpputyttö riensi pois käskyä täyttämään; ja Conachar'in raivo näkyi\nviihtyvän hänen lähdettyään. \"Katri\", virkkoi nuorukainen, \"nyt kun tuo\non lähtenyt, voin sanoa, että sinut tunnen -- minä tiedän myös että\nrakastat rauhaa ja vihaat sotaa. Mutta kuules -- mieluummin kuin että\nolisin sivaltanut vihollistani, olen luopunut kaikesta, mikä miehellä\non rakkainta -- minulta on mennyt kunnia, mennyt hyvä maine, menneet\nystäväni\" -- hän peitti kasvonsa käsillään -- \"ja semmoiset ystävät! --\nVoi! heidän rakkautensa oli vielä suurempi vaimonkin rakkautta! --\nMiksikä peittäisin kyyneleitäni? -- Kaikki tietävät häpeäni -- kaikki\nmyös nähkööt suruni. Niin, kaikki saakoot sen nähdä, mutta kukapa minua\nsurkuttelisi? -- Katri, kun tuossa hullun tavoin juoksin laaksoa\nmyöten, miehet niinkuin vaimotkin jälkeeni huusivat häpeää! --\nKerjäläinenkin, jolle viskasin almun, että edes hänen siunauksensa\nsaisin, nakkasi sen inholla takaisin, lisäten kirouksen pelkurille!\nJokainen helisevä kirkonkellokin soi: 'Häpeä tuolle kunniattomalle\nkoiralle!' Järjettömät elukat myykivät ja määkivät -- tuima tuuli\nvinkui ja vonkui -- vedet pauhasivat ja peuhasivat -- ja niistä\nkaikista vaan kuuluisi: 'häpeä pelkurille!' -- Nuot yhdeksän uskollista\nurhoa yhä vainoovat minua; he huutavat heikolla äänellä: 'Sivalla yksi\nkerta vaan ja kosta meitä, jotka kaikki menimme kuolemaan sinun\npuolestas!\"\n\nOnnettoman nuorukaisen puhuessa näitä raivoisia sanoja, tuntui risahdus\npensaissa. \"Ei ole muuta kuin yksi tie!\" huusi hän, hypäten ylös\nmuurille, ja samassa pelolla katsahtain pensaikkoon päin, jossa pari,\nkolme palvelijaa oli hiivimässä likemmäksi, ottaaksensa häntä kiinni.\nMutta kun hän näki ihmisen tulevan pensaan peitosta näkyviin,\nheilahdutti hän käsiään hurjasti päänsä yli, huusi: \"Kuoloon Eachin'in\npuolesta!\" ja hyppäsi kallion reunalta pauhaavaan koskeen alas.\n\nTarpeeton on sanoa, että ainoasti ohdakkeen untuvat olisivat voineet\njäädä mäsäksi rutistumatta tämmöisessä putouksessa. Mutta joki oli\ntulvillaan eikä tuonut onnettoman nuorukaisen tähteitä koskaan\nnäkyviin. Erilaiset tarut ovat kuitenkin mikä milläkin tavalla\njatkaneet kertomusta hänestä. Toiset uskoivat Duhele-clan'in nuoren\npäällikön päässeen eheänä rantaan, paljon alempana Camsien koskea. Sen\nperästä hän, vaeltaessansa epätoivoisena Rannochin erämaassa, oli\ntavannut Klemetti-isän, joka mainitussa erämaassa asui erakkona,\nCuldee-ukon sääntöin mukaan. Siellä hän kuuluu käännyttäneen\nepätoivoisen, katuvaisen Conachar'in, joka sitten asui erakon majassa,\nottaen osaa hänen rukouksiinsa sekä puutteisinsa, siksi kun kuolema\nheidät molemmat, kunkin vuorostaan, korjasi.\n\nToinen kummempi tarina kertoo, _Daione Shie'itten_ eli keijukaisväen\npelastaneen hänet kuolemasta; Conachar'in sanotaan sitten jatkaneen\nvaellustaan metsiä ja erämaita pitkin, aseilla varustettuna muinaisten\nVuorelaisten tavalla, mutta pitäen miekkansa vasemmassa kädessä. Hänen\nhaamunsa ilmaantuu aina syvästi surullisena. Joskus se näkyy tahtovan\nkäydä matkalaisen kimppuun; mutta jos tämä pelottomasti vastarintaan\nryhtyy, hän aina pakenee. Nämät tarut ovat saaneet alkunsa kahdesta\nomituisesta seikasta hänen historiassaan: hänen osoittamastaan\npelkuriudesta sekä hänen itsemurhastansa -- joita molempia seikkoja ei\nole liioin koskaan kuultu muista Vuorelais-päälliköistä.\n\nSimo Hanskuri piti huolta siitä, että hänen ystävänsä Heikki hyvin\nkuljetettiin hänen omaan kotiinsa Curfew-kadun varrella hoidettavaksi;\nja kun hän sitten samana iltana tuli Camsiehen, tapasi hän tyttärensä\nkovassa kuumetaudissa, joka oli seuraus noista äsken nähdyistä\nkauhistuksista, erittäin hänen kasvinkumppalinsa hirveästä lopusta.\nHarpputyttö hoiti Katria rakkautensa voimalla hyvin huolellisesti ja\nvalppaasti; ja hanskuri lupasi, ettei suinkaan tulisi aihetta häntä\nsyyttää, jos Loviisa ikinä enää otti harppunsa soittaakseen, muitten\nkuin omaksi huviksensa.\n\nJoku aika kului, ennenkuin Simo-ukko uskalsi tyttärelleen kertoa Heikin\nviimeisistä sankartöistä sekä pahoista haavoista; ja hän pyysi\nparhaimman mukaan vetää esiin sitä seikkaa, että uskollinen rakastaja\noli mieluummin hylännyt sekä korkean arvon että rikkauden, kuin että\nolisi oikein ruvennut soturin virkaan ja Douglas'in seuralaiseksi.\nKatri huokasi syvään ja pudisti päätään, kun kuuli kertomuksen tuosta\nverisestä Palmusunnuntaista North-Inch-kankaalla. Mutta luultavasti hän\noli tullut siihen päätökseen, että harva mies vaan voi sivistyksessä\nja valistuksessa kohota oman aikakautensa yli, ja että niinä\nrauta-aikoina, joina heidän oli elettävä, Heikki Sepän kaltainen\nhuimapäinen, yli reunain paisuvakin uljuus toki oli parempi sitä\nheikkoutta, joka viimein oli Conachar'in turmioon saattanut. Jos\nhänellä vielä lienee ollut jonkunlaisia epäilemisiä siinä suhteessa,\nniin ne kuitenkin haihtuivat Heikin rukoilemisten kautta kun palannut\nterveys jälleen salli hänen itse puhua puolestansa.\n\n\"Oikein minua hävettää sitä sanoa, Katri; vaan ovatpa nyt, kun ovatkin,\nkaikki tappelutuumat aivan inhoksi minulle. Tuolla viimeisellä\ntanterellani sain nähdä verta niin yltäkyllin, että tiikerikin olisi\nkylläiseksi tullut. Senvuoksi olen nyt päättänyt ripustaa miekkani\nseinälle, enkä aio sitä enää ottaa alas muuten, kuin jos olisi\ntapeltava Skotlannin vihollisia vastaan\".\n\n\"Ja jos Skotlanti sitä vaatisi\", vastasi Katri, \"minä silloin omin\nkäsin vyöttäisin sen vyöllesi\".\n\n\"Ja, Katti\", lisäsi iloinen hanskuri, \"me maksamme runsaasti\nsielumessuja niiden hyväksi, jotka Heikin miekan kautta ovat surmansa\nsaaneet. Ja sillä keinoin ei saada ainoasti omaatuntoamme\nviihdytetyksi, vaan myös päästään jälleen sovintoon kirkon kanssa\".\n\n\"Siksi tarpeeksi, isä-kulta\", vastasi Katri, \"sopii käyttää tuon ilkiön\nDwining'in aarteet. Hän on lahjoittanut ne minulle, mutta ettehän te,\narvaan ma, huoline panna hänen häijyjä verirahojansa omain rehellisten\nsäästöjenne sekaan!\"\n\n\"Yhtä vähän kuin tahtoisin tuoda ruton talooni\", sanoi lujamielinen\nhanskuri.\n\nIlkeän apteekkarin aarteet siis jaettiin kaupungin neljälle\nluostarille, eikä sitten enää kuulunut koskaan vähintä epäluulon\nvivahdustakaan Simo ukon taikka hänen tyttärensä oikea-uskoisuudesta.\n\nHeikki ja Katri vihittiin neljä kuukautta North-Inch'in tappelun\nperästä, eivätkä ole hanskurein sekä vasaramiesten ammattikunnat ikinä\nniin sievästi tepastelleet miekkatanssissa, kuin silloin Perth'in\nkaupungin uljaimman porvarin sekä kauniimman tytön häissä. Kymmenen\nkuukautta myöhemmin makasi pulska poikanen pehmoisessa kätkyessä, ja\nLoviisa häntä heijaeli, laulaen:\n\n    Sinilakki sa,\n    Uros rohkea j.n.e.\n\nMyös on vielä pojan kummienkin nimet säilyneet muistossa. Ne olivat\n\"Korkea ja mahtava herra, herra Archibald Douglas'in kreivi,\nkunnian-arvoinen ja kelpo Ritari Patrik Charteris, Kinfauns'in Herra,\nja armollinen Prinsessa Margareeta, kuninkaallisen Korkeuden, Rothsayn\nHerttuan, Taavetti-vainajan leski\". Tämmöisen suojan alla voi suku pian\nkohota arvossa; ja useammat Skotlannin parhaista suvuista, varsinkin\nPerth'in läänissä, ja monet sodassa tai rauhantoimissa kuuluisat miehet\nylpeilevät siitä, että _gow chrom_ sekä Perth'in kaupungin Kaunotar\novat heidän esivanhempansa.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Skotlannin vanha nimi.\n\n[2] Vuorelais-heimoille.\n\n[3] Britannian saaressa tavallinen juhla, jolloin nuoret pojat ja tytöt\nkeskenään antavat toisilleen lahjoja ja rakentavat siksi vuodeksi\njonkunlaisia ystävyyden liittoja.\n\n[4] Ihmiset silloin katsoivat katuvarren seinäpuolta kunniallisemmaksi.\n\n[5] Sepän.\n\n[6] Bruce oli jo epätoivoissaan päättänyt luopua turhista\ntaisteluistaan Englantia vastaan, joka oli Skotlannin allensa\nkukistanut. Mutta nähtyänsä kuinka hämähäkki, monta kertaa turhaan\nyritettyänsä, viimein kuitenkin sai kiivetyksi ylös heinää myöten, sai\nhän uutta rohkeutta ja vapautti maansa.\n\n[7] Englantilaisten.\n\n[8] Vuorelaisten haukkumanimi.\n\n[9] Vuorelaisilla oli aina ruudulliset vaatekankaat.\n\n[10] Rukous Neitsyt Maarian puoleen.\n\n[11] Heimokunnassa.\n\n[12] Rahan, jossa oli lampaan kuva.\n\n[13] Crispinus oli suutarein suojeluspyhä.\n\n[14] Skotlannin Vuorelaisten nimet tavallisesti alkavat tavulla _Mac_\nja heidän heimolaistensa Irlantilaisten nimet O:lla.\n\n[15] Vuorelaiset eivät pitäneet silloin pöksyjä.\n\n[16] Douglas-suvun yleiseen tunnettu vaakuna.\n\n[17] Vuorelaisten puku.\n\n[18] Drommondiksi sanottiin silloin Skotlannin yhtä aluksen lajia, ja\nDrummond taas oli mahtava suku siellä. Heikki laski leikkiä, ollen ne\nsekoittavinaan.\n\n[19] Pikku sivukappeli, johon kirkon pannaan julistetut päästettiin\njumalanpalveluksen aikana, koska heillä ei ollut lupa itse kirkkoon\ntulla.\n\n[20] Brandaneiksi sanottiin Bute-saaren asukkaita, jotka olivat\nStuart-suvun yksityisiä alustalaisia.\n\n[21] Vuorelaiset käyttivät arpakapulana ristiinsidottuja palavia puita.\n\n[22] Romalaisilla lemmen jumalatar sekä sodan jumala.\n\n[23] Talonpojat olivat nousseet herraansa vastaan.\n\n[24] Englantilaisten.\n\n[25] Ulkopuolella aviota.\n\n[26] Siksi sanottiin vieraat miehet kahdentaisteluissa, sen vuoksi kun\nheillä oli valkoiset sauvat kädessä.\n\n[27] Hän on voimakkaalla kädellään pitävä leikkiään Englannin\npuutarhoissa.\n\n[28] Neuvoskunta.\n\n[29] Tätä koetusta luultiin luotettavaksi totuuden ilmoittamiseksi ja\nkäytettiin todistuskeinona vielä lopulla 17:ttä vuosisataa.\n\n[30] Taavetti II:n kaunis jalkavaimo.\n\n[31] Sananlasku ritarin sukunimestä sillä _charter_ merkitsee karttaa\neli etuuskirjaa.\n\n[32] Ballough gaelin kielellä joenniska.\n\n[33] Piti kulkea kolme kertaa myöten päivää s.o. oikeasta vasemmalle\nruumiin ympäri.\n\n[34] Vanhaa, Skotlannin soista löytyvää, pihkaisuutensa vuoksi\nsoihduksi erittäin kelpaavaa puuta.\n\n[35] Englantilaiset.\n\n[36] Paikka, missä Douglas ennen oli saanut suuren voiton\nEnglantilaisista.\n\n[37] S.o. \"Parempi olla ulkona kuin kamarissa\".\n\n[38] Skotlantilaisilla oli siniset lakit.\n\n[39] Jo tuli viimeinen päivä.\n\n[40] Houghman-stairs, missä Vuorelaisia kerran pahasti teloitettiin.\n\n\n\n"]