Neljän vuosisadan sukutalo

NELJÄN VUOSISADAN SUKUTALO

Romaani rälssiläänistä

Kirj.

EEMELI JAAKKOLA

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1934.

ALKUKERTOMUS

ABRAHAMIN AIKAAN

I.

Vuonna 1774, lokakuun 28. päivänä, suuruksen jälkeen, ajoi kaksi herraa ja kaksi talonpoikaa kaksissa ajoneuvoissa peräkkäin alas pitkää ja väärää Harvianahdetta. He olivat matkalla Harvian kartanosta Vilon kylään. Edelläajavat herrat istuivat kevyissä kääseissä, joiden kori nojasi lujiin nahkahihnoihin. Tällaiset linjaanit vaimensivat melkoisessa määrässä huonon tien aiheuttamia iskuja. Herrat laskivat kivistä ahdetta alas aika kyytiä, niin että nahkalinjaanit lisahtelivat. Mutta perässä tulevat talonpojat ajoivat linjaanittomilla lossirattailla, jotka pitivät aika kolinaa kivisessä mäessä. He koettivat pidätellä rimpuilevaa hevostaan toisen kiristäessä ohjia ja toisen huudellessa kimeästi ptryy, ptryy! Heidänkään paikkansa eivät sietäneet näin ankaria täräyksiä, vaikka he olivatkin tottuneita istumaan, sillä he olivat lautamiehiä Mutta talonpoikain hevosta oli vaikeata hillitä, kun herrain hevonen paineli täyttä ravia edellä. Päästiin siitä sentään ehjin nahoin ahde alas. Ja kun nyt laskeuduttiin kartanon nummelta alavaan joki laaksoon, muuttui tie veteläksi savivelliksi, kuten usein syksyllä, ja hevosten oli pakko kävellä.

Savijoen laakea laakso pistäytyy tässä Harvian ja Vilon rajalla verraten syvälle sisämaahan. Se kaartaa Vilon kylämäen taakse, leviää laveaksi Pajukorven alangoksi ja kapenee taas, ennen kuin yhtyy siihen alankoon, joka alkaa Savijoen rannalta Vilon kyläkankaan toisesta päästä, n.s. Ammeenpohjan käänteen kohdalta. Sitten tämä alanko jatkuu mäettömänä ja kivettömänä edelleen muodostaen kuulun Savion tasangon kaakkoisen osan. Vilon kyläkankaan tähän päättyessä loppuu siihen samalla myös Loimon komea ylänkö, joka on aina tänne asti heitellyt sakaroitaan.

Ja juuri tähän päättyy myöskin vanha Suur-Loimo. Hämeellä on tällä kohdalla ollut luonnollinen rajansa. Loimon ylämaan kansa on entisinä aikoina sekä kieleltään että tavoiltaan verraten jyrkästi erottautunut Satakunnan saviseutujen asukkaista. Ammeenpohjan käänteestä vähän toista kilometriä luoteeseen päin on Savijoen oikealla rannalla pieni Rajalahti. Sen rannalle kiinnitetty rajapyykki hoitaa harvinaisen monipuolista virkaa: se osoittaa kaikkia mahdollisia rajoja, joita maassa voi olla, valtakunnanrajaa lukuunottamatta. Kahden talon ja kahden kylän rajapisteestä se kohoo vähitellen kahden läänin ja maakunnan, jopa kahden hiippakunnan väliseksi rajaksi. Vieläpä tässä on kolmannenkin läänin raja, nimittäin Kartanonläänin. Tähän päättyi surullisen kuuluisa Harvian lahjoitusmaa-alue. Rajalahden tuolla puolella asui vapaita kruunun talollisia, kun sitä vastoin tällä Vilon puolella oli vain lampuoteja, sukuoikeustilallisia, rälssiverollisia tai parhaassa tapauksessa perintörälssitalollisia. Kaikki nämä olivat enemmän tai vähemmän riippuvaisia kartanosta. Vapaata maanviljelijää ei kahdessakymmenessä kylässä ollut ainoatakaan. Tämä raja on aikoinaan ollut ankara raja, tuhannentuhatta kertaa kirottu, vaikkei muu Suomi ole siitä juuri mitään tiennyt eikä välittänyt.

Mutta meidän ei nyt sovi unohtaa tätä rajaa. Sillä juuri kartanon ahteesta onnellisesti päässeissä kääseissä istui Harvian rälssiläänin ankara isännöitsijä, jalosukuinen herra Johan Gripenstedt. Toinen herra hänen rinnallaan oli vanha kihlakunnantuomari Jan Jansson. Lossirattailla istuvat lautamiehet olivat Kartanonläänin parhaaseen, nim. vähimmän riippuvaiseen luokkaan kuuluvia: perintörälssitalolliset Matti Pertunpoika Mikkola ja Antti Antinpoika Nikula.

Mikä oli saanut tällaisen uhkaavan joukon päällys- ja lakimiehiä liikkeelle? Olivatko Vilon rälssitalonpojat tehneet kapinan kartanonherraa vastaan? Ei suinkaan, sillä siihen aikaan ei hevillä tehty kapinoita. Eivätkä lihavat aateliset ja tuomarit tai kankeat lautamiehet kapinoita kukistaneet. Nimismiehiä ja susi- ja siltavouteja siihen tarvittiin tai parhaassa tapauksessa kuninkaallisen majesteetin sotaväkeä. Peloittava oli sentään tämäkin kulkue, ja vain nurkkain takaa uskallettiin heitä matkan varrella kurkistella.

Vilon kirkkoaukealle päästyä ei heitä kuitenkaan kukaan ollut katselemassa. Yksinäisenä könötti pieni, vanha puukirkko kummullaan joen, valtamaantien ja Vilon kylätien välillä. Sillankorvassa värjötti harmaa ruumishuone pitäen kirkolle seuraa. Siinä oli koko silloinen kirkonkylä.

Tähän asti joen suuntaa seuraillut Hämeen härkätie teki nyt suoran kulman, meni Haukansillalta joen yli, nousi jyrkästi ja mutkikkaasti ylös korkealle Haukanmäelle ja jatkui sitten lounasta kohden Turkutienä edelleen.

Käänteessä matkueemme jätti valtatien ja jatkoi kylätietä suoraan eteenpäin kirkon ohi. Tie oli nyt huonommin hoidettua, mutta kun se hiljalleen kohosi ylävämmille maille, ei se niin perin pahasti upottanut.

Kirkko näytti ränstyneeltä. Se olikin jo lähes puolentoistasataa vuotta vanha. Ei se enää tervaamisistakaan paljon parantunut, vaikka papit ahkerasti määräsivät kirkon tervaajiksi miehiä, jotka aviollisissa asioissa olivat rikkoneet kirkon säädöksiä. Nytkin sieltä avoimesta tapulinluukusta näkyi roikkuvan mies puolitiestä ulkona ja pitkävartisella sutilla sivelevän tervaa kattopaanuihin.

— Se on Sipilän Aaprami, huudahti Nikula. — Anna seisoa!

Mikkola pysäytti hevosensa. Nikula katsahti eteensä: herrain hevonen katosi juuri edessä olevan pienen törmän taakse. Silloin hän huutaa hujautti:

Abraham, astu nopeasti alas, sillä meidän pitää tänäpänä oleman sinun huoneessasi!

Mies sivalsi vielä pari kertaa, veti sitten sutinsa sisälle torniin, sulki luukut ja tuli pienen hetken kuluttua läpikäytävän aukosta näkyviin.

Abraham Sipilä oli pitkä, vaaleatukkainen 24-vuotias mies. Yllään hänellä oli uumalta vyötetty rohtiminen mekko, joka oli sieltä täältä tervassa, ja jalassa tuohivirsut eli tanokkaat. Kun hän ehti odottavain lautamiesten luo, sanoi Nikula:

— Miksi sinäkin siellä kirkkoa tervaat? Sinähän olet nainut mies.

— Poika sattui syntymään hiukan ennen laillista aikaansa, vastasi Abraham verkalleen. — Me talonpojat emme saa edes syntyä emmekä kuolla ilman herrain lupaa.

— Kai me nyt sentään kuolla saamme, koska tahdomme, myhähti Mikkola.

— Mutta perinnönjaolle kohta korpit kokoontuvat, väitti Abraham. — Tuollahan kartanon valttari ajaa parastaikaa meille perunkirjoitukseen.

— Hän kai tulee jakotilaisuuteen vain neuvomaan, että kaikki kävisi laillisesti, arveli Nikula.

— Kyllä ne herrain neuvot ja lait tunnetaan, sanoi Abraham katkerasti. — Omaan pussiin ne ohjaavat kaikki. Mutta kun tässä kerran oli tällainen herrain päivä, menin minäkin heti aamulla ylimmän herran huonetta tervaamaan, kun ankarasti on käsketty ja uhattu. Voitte tekin lautamiehinä sitten todistaa, että armollisen rovastin antamat lain käskyt ovat täytetyt.

— Kyllä todistetaan, lupasi Mikkola ja nohotti hevostaan menemään.

Harmaa oli kirkko, harmaa maa ja taivas, savenharmaa jokikin, joka syyssateista oli paisunut ja tulvinut laakeille luhdille, niin että se nyt oli parisataa metriä leveä, vaikka sen säännöllinen uoma mahtui melkein joka kohdalla viiteenkymmeneen metriin.

Harmaa oli myös Vilon kylä, kun se vihdoin pienen rauhoitetun yhteismetsän, ikivanhan uhrilehdon takaa putkahti näkyviin. Ylhäältä Aittamäeltä katsellen sai hyvän yleissilmäyksen kylästä, joka oli likistynyt yhteen rykelmään rinnepellolle, puolimatkaan tien ja joen väliin. Kylässä oli kahdeksan taloa, kahdessa joen suuntaisessa rivissä. Ylärivissä kyyhöttivät kuusimetsän puoleisesta syrjästä lukien: Timari, Karri, Sipilä ja Somiska. Näiden kohdalla alarivissä sijaitsivat: Honkola, Lemelä, Jakka ja Tikka. Aittamäeltä laskeutui leveä Isokuja alas jokirantaan jakaen kylän kahteen osaan, joissa kummassakin oli neljä taloa. Ylhäältä mäeltä oli vielä johdettu eri tiet kylän kumpaankin päähän, niin että toiselta puolelta Timarilla ja Honkolalla, toiselta taas Somiskalla ja Tikalla oli oma kujansa maantielle. Ja kun lisäksi nämä syrjäkujat yhdisti toisiinsa talojen ylä- ja alarivin välistä vedetty, kohtisuorasti Isonkujan leikkaava Ristikuja, tuli koko kylä siten jaetuksi neljään säännölliseen suunnikkaaseen, joissa kussakin oli kaksi yhteenrakennettua taloneliötä. Nämä oli rakennettu niin lähelle toisiaan, että kunkin kahden talon rakennusten väliin jäi vain kapea ala. Se oli todellakin niin ahdas, että kun sinne mentiin tarpeelliselle asialle, niin varsinkin lapset nostivat toisen jalkansa oman talon seinää ja toisen jalkansa naapuritalon seinää vasten, milloin alemmaksi, milloin ylemmäksi, ja kykkysivät siihen.

Tällainen oli varsinainen talokylä, joka oli rakennettu ristiin kulkevien kujien varsille säännöllisesti kuin kaupunki. Mutta kuten kaupungilla oli tälläkin ryhmäyhdyskunnalla »tehdas- ja esikaupunkialueensa». Tehtaita olivat eri tahoilla kylän ympärillä nokisina nököttävät riihet ja saunat. Riihen käyttö on sanomattakin selvä. Myöskin tiedetään, mihin yleensä saunaa käytetään. Mutta paitsi kylpyjä synnytyslaitoksena sauna palveli monia muita tarkoituksia. Siellä tehtiin imelät ja maltaat ja talkkunakaurat, palvattiin lihat ja makkarat, loukutettiin, lihdattiin ja häkylöitiin pellavat, keitettiinpä usein viinaakin. Myöskin saunaa käytettiin sairaalana, milloin hieroja tai kuppari talossa vieraili. Varsinaisena viinapolttimona ja kaljapanimona kuitenkin toimi ränni eli karjakeittiö, jossa myöskin lehmäinhauteet keitettiin. Ränni sijaitsi varsinaisessa talouspiirissä muiden rakennusten välissä.

Varastomakasiinit eli nuo tärkeät aitat sijaitsivat kaikki Aittamäellä. Siellä ne suorissa riveissä teiden varsilla kököttivät rauhallisina kuin lippalakkiset isäntämiehet vapaahetkeä viettäessään. Aittamäelle kylän miehet kokoontuivatkin pyhäehtoopäivisin ja suvi-iltoina haastelemaan. Naiset saivat juoruta kujilla ja kaivoilla toisensa kohdatessaan.

Kohta Aittamäen takaa alkoi tölli- ja tönökulma. Siellä majailivat torpparit, itselliset, käsityöläiset ja kylän yleiset virkailijat. Siellä kalkutti seppä pajassaan nokinen mekko yllä ja nahkaesiliina vyöllä. Siellä kylänräätäli istui jalat ristissä tupansa pöydällä ja katsahti silloin tällöin ulos pienestä akkunasta talojen kattojen yli. Siellä suutari roiskutteli pitkiä pikisylkiä ja laati omia filosofisia järjestelmiä. Siellä nahkapeitturi nuijallaan peittosi ja pehmitteli kovettuneita, ropisevia lampaannahkoja. Siellä kuohari hioi veistään ja kuppari kirvestään. Siellä hevosnylkyri elää kihnutti toisten kuoromana syrjäisessä könsässään. Siellä hieroja keitti rasvojaan hakien toisinaan pippuriviinaa lukkarilta, joka itse joi puhdasta viinaa, lastoitti katkenneita koipia, sitoi verihaavoja, paineli laastarilappuja paisuman päälle ja iski joskus suontakin näppärillään. Siellä vihdoin asui pienessä mökissään pirttimuori, joka ensimmäisenä otti vastaan kyläyhdyskunnan ihmiset näiden tullessa maailmaan poru suussa, ja hänen naapurinaan asui haudankaivaja, joka viimeisenä virkailijana peitti nämä ihmiset kirkkomaan multaan, kun he hymy huulilla jättivät tämän harmaan ja raskaan elämän.

Näiden mestarien ja virkailijain avulla kylä eli omavaraistaloudessa, tuli omillaan toimeen. Vain pappia puuttui. Mutta emäseurakunnan papit kävivät aina silloin tällöin saarnaamassa kirkossa, vihkimässä pareja, kastamassa lapsia, hautaamassa ruumiita ja kuulustelemassa lukusilla yhteisen kansan tietoja ja taitoja kristinopin käsityksessä sekä sisä- ja ulkoluvussa, jolloin kappelilaiset saivat sekä suusanallista että ruumiillistakin kuritusta, kun he yleensä eivät olleet kehuttavia lukumiehiä. Näin elää pihistettiin Herran ja hänen käskynhaltijainsa armosta.

Mutta mehän olemme epäkohteliaita, kun olemme jättäneet arvoisat matkustajamme Aittamäelle kääseilleen ja rattailleen ja näytelleet heille tätä harmaata, matalaa hämäläiskylää, aivan kuin se olisi loistava valtakunta, jonka omistamisen takia kannattaisi hypätä kääseistä maahan, notkistaa polvensa ja rukoilla suomalaisen talonpojan sarkatakkista jumalaa. Jatkakaamme kiireesti matkaa.

Tuomari Jansson ohjasi hevosensa Isoakujaa alas. Ensimmäinen talo oikealla oli Sipilä, joka oli matkan määrä. Abraham Sipilä oli rientänyt heidän edelleen ja odotti nyt kotinsa edustalla. Kun ajajat pääsivät kohdalle, avasi hän talon jykevän portin ja kehoitti vieraita ajamaan sisään. Molemmat lakimieskuormat ajoivat nyt kartanolle. Kuistin edessä astui kääsien luo talon poika Heikki, teki kunniaa ja rupesi sitten auttelemaan herroja maahan. Heikki osasi kyllä vieraita vastaanottaa, sillä hän oli topakka sotilas, liikanimeltään Vilen; nimi hänelle oli annettu kotikylänsä Vilon mukaan. Hän oli kulkenut Saksat ja Pommerit. Häntä avusti vastaanotossa talon vävy Matti Tikka, joka samoin oli Pommerin sodassa ollut mukana ja Ruotsin armeijaan kelvatakseen oli hänkin saanut hienomman nimen Ticklen. Lautamiehet vastaanotti vaatimattomasti talon vanhin poika Jaakko, joka nykyään hoiti isännänvirkaa. Isäntämiehet kuuluivat luonnostaan samaan seuraan.

Vieraat johdettiin talon avaraan pirttiin, jonka lattialle päivän kunniaksi oli ripoteltu hakattuja kuusenhavuja ja avaraan takkaan pistetty kassakas katajannäre. Perällä sijaitseva pitkä pöytä oli peitetty hienolla palttinaliinalla. Pöydällä oli pari kolmehaaraista puista kynttilänjalkaa ja niissä paksut talikynttilät. Kynttilänjalkain välissä näkyi raskas puukantinen, suurilla ha'oilla lukittu suomalainen raamattu ja sen päällä 1734 vuoden lain ensimmäinen suomalainen painos. Talossa harrastettiin lukemista, sillä kun isäntä Jaakko Sipilä avasi perällä seisovan suuren kaapin oven, näkyi siellä ylähyllyllä olevan vielä sekä paksuja että ohuita, niin leveitä kuin kapeitakin kirjoja.

Isäntä otti kaapista tinapullon ja siron hopeapikarin, laski pikarin pöydälle, kaatoi sen täyteen kolmesti kirkastettua viinaa ja kehoitti vieraita ottamaan. Ensinnä maistoi vanha tuomari Jansson, sitten tilanhoitaja Gripenstedt, sen jälkeen lautamiehet ja vihdoin koko Sipin sukukunta suuri. Pikari ja pullo jäivät pöydälle, jos vastakin jotakuta janottaisi. Janon sammuttamiseksi oli kyllä pöydällä lisäksi väkevää kotitekoista olutta sekä tinatuopissa että katajahaarikassa. Näitä talon antimia käytettiinkin sitten myöhemmin varsin vilkkaasti, kun tärkeistä asioista keskusteltaessa tahtoi syntyä erimielisyyttä.

Oli kokoonnuttu toimittamaan perinnönjakoa edesmenneen talonisännän Sipi Matinpoika Sipilän jälkeen. Tämä oli tosin kuollut jo v. 1757, ja nyt oli vuosi 1774. Mutta tällä välillä oli ollut niin paljon kaikenlaisia häiriöitä, sotia, käräjöimisiä y.m. harmia, ennen kuin asiat olivat valjenneet.

Oli näet syntynyt ankara ja pitkällinen riita talon oikeudellisesta luonteesta. Rälssiläänin omistajat pyrkivät yhtämittaa polkemaan talonpoikain oikeuksia. Aina siitä lähtien, kun Erik XIV v. 1562 oli lahjoittanut koko tämän neljänneskunnan suurelle sotapäällikölle ja mahtavalle paroonille, olivat kuninkaat ja suuret herrat ja rouvat mielinmäärin hyppyyttäneet talonpoikia shakkilaudallaan. Ja tavantakaa oli aina yksi ja toinen moukka syöty. Eivät siinä auttaneet suuret palautukset eivätkä muut pienemmät peruutukset. Jos kuningas tänä vuonna palautti koko läänityksen kruunulle, niin hän jo ensi vuonna taas lahjoitti sen jollekin ystävälleen, ystävättärelleen tai imettäjälleen. Ja talonpojat tärisivät pelaajain käsissä. Heitä siirreltiin mielivaltaisesti ruudulta toiselle, vaikka he olivat kaikki seisoneet vankasti omalla pohjalla, ennen kuin joutuivat ruotsalaisten herrain pelinappuloiksi.

1700-luvun keskivaiheilla oli läänissä vielä viitisenkymmentä talonpoikaa, joissa yhä piili niin paljon itsenäisyydenhalua ja tarmoa, että he kuninkaaseen nojaten ryhtyivät taistelemaan herrain ruokahalua vastaan. He vaativat laillista tietä ikivanhojen oikeuksiensa voimassapitämistä, vaativat, että heidän omistamansa rälssitalot edelleenkin säilyttäisivät perintöoikeutensa ja olisivat siis perintörälssitaloja. Mutta tätä kartanonisäntä vastusti väittäen, että kaikki nämä talot olivat puhdasta rälssiä, siis säterikartanoon kuuluvaa maata, ja niiden viljelijät vain rälssilampuoteja eli pelkästään välikirjattomia vuokraajia. Kihlakunnanoikeus olikin v. 1759 tuominnut jutun kartanonisännän hyväksi, mutta Etelä-Suomen laamannioikeus oli seuraavana vuonna muuttanut tuomion ja selittänyt nämä talot rälssiperintötaloiksi, joiden omistajat saisivat nauttia siitä johtuvia oikeuksia. Talot olisivat siis perintötaloja, mutta maksaisivat veroa kartanoon. Hovioikeus oli kuitenkin myöhemmin muuttanut taas tämän tuomion ja selittänyt talot puhtaaksi rälssiksi ja niiden viljelijät vain rälssilampuodeiksi. Poikkeuksen muodosti viisi taloa, joiden omistajat olivat saaneet kiinnekirjat ja jotka siis katsottiin perintörälssitaloiksi. Vilon Sipilä oli näiden viiden joukossa, sillä se voi todistaa olleensa saman suvun hallussa ainakin jo vuodesta 1562, jolloin maa ensi kerran lahjoitettiin.

Näin ankara oli hovioikeuden tuomio useimpiin taloihin nähden. Siitä vetosivat talonpojat kuninkaanoikeuteen.

Kuningas kumosikin v. 1767 hovioikeuden tuomion, paitsi edellämainitun viiden talon suhteen. Nämä julistettiin perintörälssitaloiksi, mutta muita kehoitettiin kutakin erikseen näyttämään oikeudessa toteen perintöluontoisuutensa. Siitä sentään ei lopultakaan suurta apua koitunut, sillä myöhemmin, kuninkaallisella tuomiolla vuodelta 1782 määrättiin näiden ja muutamien muiden talojen juridinen luonne. Useat jäivät puhtaaksi rälssiksi, omistajien ollessa lampuoteja, ja toisista tuli sukuoikeustiloja eli pörsrättitaloja. Ei yksikään enää päässyt perintötaloksi.

Kuten näkyy, oli Sipilä säilyttänyt perintöoikeutensa. Talo ei kyllä ollut aivan itsenäinen, sillä sen täytyi maksaa veroa kartanoon. Tämä ei sentään ollut mitään vasalliveroa, vaan kruunun veroja, jotka maksettiin kartanoon eikä valtiolle. Vaikkei kartanolla siis ollut mitään sanomista talon asioissa, tuntui kuitenkin tämä pienikin riippuvaisuussuhde ajan oloon kahleelta, varsinkin kun aina epäiltiin, ja hyvällä syyllä, kartanon jonkin jutkun avulla koettavan saada taloa haltuunsa.

Nyt kuitenkin oltiin tyytyväisiä niissä taloissa, jotka olivat voittaneet takaisin perintöoikeutensa. Niinpä Sipilänkin muut perilliset olivat heränneet ja ruvenneet vaatimaan taloa hoitavalta vanhemmalta pojalta perintöosuuttaan. Jo oli aikakin, sillä kaikki muut paitsi nuorin tytär olivat jo täysi-ikäisiä, melkeinpä yli-ikäisiä. Kun poika Heikki oli kotiutunut Pommerista, samoin kuin vävy Mattikin, saatiin kaikki perilliset koolle asioista neuvottelemaan ja päättämään.

Suuri liuta väkeä oli nyt kokoontunut talon pirttiin. Edesmenneellä isännällä Sipi Matinpojalla oli ollut yksitoista lasta, neljä poikaa ja seitsemän tytärtä. Kun useimmat olivat naimisissa ja olivat tuoneet perheensä mukanaan tähän juhlaan, oli siinä tavaran tasaajia tarpeeksi koolla. Pojat olivat Jaakko, Juha, Heikki ja Abraham. Viimemainittu oli heistä nuorin. Tyttäret olivat nimeltään Kerttu, Anna, Pirja, Vappu, Maija, Kirsti ja Sofia. Kerttu oli kuollut. Hänen miehensä, joka myöskin oli sotilas, oli kaatunut Pommerin sodassa. Mutta heidän poikansa Jaakko Jaakonpoika oli jo täysi-ikäinen ja tilaisuudessa saapuvilla. Samoin oli Pirja kuollut, mutta häntä edusti miehensä, talollinen Jaakko Simonpoika Lemelä. Anna, Vappu, Maija ja Kirsti olivat miehineen saapuvilla. Annan mies oli sotilas Matti Ticklen, Vapun mies talollinen Mikko Brusinpoika Somiska, Maijan mies talollinen Matti Simonpoika Jakka ja Kirstin mies talollinen Juha Mikonpoika Karri. Sofia oli vielä alaikäinen, ja häntä edusti holhoojansa, talollinen Isak Timari. Kun jo etukäteen tiedettiin, että tilaisuuteen saapuisi rälssikartanon edustaja asioita järjestämään, oli vanhin poika Jaakko pyytänyt itse kihlakunnantuomaria jakoa toimittamaan.

Kun toimitus aloitettiin, astui herra tilanhoitaja Gripenstedt tuomarin luo ja esitti valtakirjan, jolla poika, sotilas Heikki Sipinpoika Vilen, oli luovuttanut puhe- ja päätösvaltansa tässä tilaisuudessa hänelle. Nyt hätkähti Juha ja pyysi herra valttaria kirjoittamaan hänenkin puolestaan samanlaisen valtakirjan kuin Heikillä oli. Samoin valtuuttivat Anna ja Maija miehineen herra Gripenstedtin valvomaan heidänkin etujaan jakotilaisuudessa.

Aluksi selitti leskiemäntä Liisa Juhantytär miehensä kuoleman jälkeen viisi vuotta hoitaneensa taloa jakamattomassa pesässä yhdessä lastensa kanssa ja sillä ajalla maksaneensa talon velan, lukuunottamatta puoltatoista tynnyriä rukiita, jotka Juhapoika oli vieläkin saamassa. Mutta sitten oli Liisa luovuttanut talonhoidon pojalleen Jaakolle, joka sitä siitä asti oli hallinnut ja yhä vieläkin hallitsi, ilman että olisi tehnyt mitään sopimusta muiden perillisten kanssa.

Tämän jälkeen kaikki muut perilliset yksimielisesti vaativat, että heidät piti nyt auttaa saamaan laillinen perintöosansa niin irtaimesta kuin kiinteästäkin omaisuudesta, vallankin kun talo hiljakkoin oli julistettu perintörälssiksi ja sen arvo siten oli suuresti kohonnut. Tähän vastasi vanhin poika, että hän hallintoaikanaan ei ainoastaan ollut maksanut sitä verorästiä, joka vanhempain aikana oli syntynyt, kun talon perintöoikeudesta riideltäessä ei maksettu mitään veroja, vaan myöskin oli kustantanut sen pitkällisen ja kalliin oikeudenkäynnin, joka talon oikeudellisesta luonteesta oli syntynyt, ja siten joutunut suureen velkaan, josta vieläkin oli osa maksamatta. Nyt hän vaati, että muiden perillisten piti ottaa osaa tämän velan maksamiseen. Siitä eivät muut kieltäytyneetkään, kun vain veli voi heille laillisesti näyttää, mitä talon perintöoikeuden takaisinhankkiminen oli tullut maksamaan.

Siinä sitä sitten keskusteltiin, katseltiin asiaa puolin ja toisin, riideltiin hiukan ja sovittiin taas. Ja sovinnon päälle juotiin kaljaa ja vähän väkevämpääkin. Ja kun vihdoin Jaakko, jolla ei ollut näyttää kuitteja kaikista maksamistaan eristä, selitti olevansa halukas yksinään vastaamaan kaikista veloista ja kaikista tämän vuoden maksuista sekä maksamaan toimitusmiesten palkkiot, niin luopuivat kaikki perilliset ja myöskin herra Gripenstedt vaatimasta mitään osaa irtaimesta omaisuudesta. Ainoastaan sotilas Heikki pyysi itselleen lehmää ja kirvestä, jotka Jaakko sitoutuikin hänelle hankkimaan.

Mutta mitä itse perintötaloon tuli, niin pidättivät perilliset siitä kukin osan. Sen arvosta he eivät kuitenkaan voineet millään kurilla sopia. Siinä ei auttanut enää tinatuopin tyhjentäminen, eipä edes hopeapikarinkaan piteleminen. Kun ei asiasta muuten näyttänyt tulevan tolkkua, päättivät toimitusmiehet itse arvioida talon hinnan. He ottivat tarkan selon sen pelloista, niituista, metsistä ja muista eduista ja katsoivat sitten kohtuulliseksi arvioida sen perintö- ja omistusoikeuden 1500 kuparitalariksi. Tähän arvioon selittivät perilliset tyytyvänsä, paitsi valtuutettu herra Gripenstedt, joka piti hintaa liian pienenä. Muuten hän päämiestensä puolesta vaati näiden osuutta luonnossa, vieläpä oikeutta saada lunastaa toistenkin maaosuuksia. Tämän kuultuaan pojat Heikki ja Juha ottivat pois valtakirjansa herra Gripenstedtiltä ja sanoivat nyt itse puhuvansa ja päättävänsä omassa asiassaan. He selittivät olevansa tyytyväisiä arviomiesten asettamaan hintaan ja ottavansa osuutensa rahassa.

Mutta herra Gripenstedt vaati kuitenkin vielä Annan ja Maijan edustajana näiden osuutta luonnossa. Sitä vastustivat muut perilliset kiivaasti. Heikki ja Abraham sanoivat, että jos tässä kerran ruvettiin taloa pirstomaan, niin oli heillä ennen ketään sisarta oikeus saada osansa luonnossa. Mutta he eivät sallisi taloa hävittää, vaan vaativat sen annettavaksi kokonaisena Jaakolle. Valttari tietysti tahtoisi lohkoa talon saadakseen sen pala palalta taas vähitellen kartanon haltuun.

Kun tästä näytti syntyvän suuri riita ja koko perinnönjako menevän penkin alle, astui esiin nuori 20-vuotias Sofia, joka tähän asti oli kainona pysytellyt syrjässä ja jonka puolesta oikeastaan holhoojan Isak Timarin piti puhua. Nyt tyttö ujoudesta vavisten puhui itse puolestaan ja teki suurenmoisia uhrauksia huolimatta holhoojansa mutinoista ja päänpudistuksista. Hän sanoi, ettei hän puolestaan tahtonut olla mukana viemässä vanhaa sukutaloa perikatoon, vaan luovutti niin mielellään perintöosansa vanhimmalle veljelleen. Hän pyysi vain, että Jaakko antaisi hänelle lehmän, lampaan ja härän ja ruokkisi ne niin kauan, kunnes hän joutuisi naimisiin tai muuten ottaisi ne haltuunsa. Vielä hän pyysi veljeään kahden vuoden piianpalveluksesta ostamaan hänelle röijyn sekä pitämään hänen häänsä. Tämän sanottuaan hän punaisena hiipi ison muurin taakse piiloon.

Kuopuksen epäitsekäs rakkaus liikutti syvästi vanhempia sisaruksia. Niinpä Anna sanoikin, että hän oli halukas ottamaan vastaan samanlaatuisen perintöosan rahassa kuin muutkin sisarukset, vaikka hänen asiamiehensä oli väittänyt toisin. Tämän johdosta kysyttiin hänen miehensä Matti Ticklenin mieltä. Tämä sanoi jättävänsä asian tykkänään valtuuttamansa asiamiehen ratkaistavaksi. Monien epäröimisien jälkeen ja turhaan miestään taivuteltuaan vihdoin Maijakin sanoi jättävänsä asian valttarin haltuun. Näin miehet päättivät vaimojensa perintöosuudesta. Vaimoilla itsellään ei siinä ollut mitään sananvaltaa.

Eipä itse asiassa paljon miehilläkään, sillä he olivat kartanon alustalaisia ja monessa suhteessa riippuvaisia tilanhoitajasta. Eikä herra Gripenstedt hellittänyt. Kun häneltä kysyttiin, suostuiko hän nyt asiakkaittensa puolesta samoihin ehtoihin kuin muutkin perilliset, ei hän suostunut, vaan pysyi yhä entisessä vaatimuksessaan. Silloin tuomari Jansson toimitusmiesten puolesta ilmoitti, että tyytymättömät perilliset voivat oikeuden kautta hakea muutosta tähän perinnönjakoon.

Nyt tarjottiin talon puolesta sekä toimitusmiehille että sukulaisille päivällistä. Kun juuri oli tehty syysteurastukset, saatiinkin toimeksi vankka ateria, joka ruokaryyppyjen kerällä hyvin näkyi maittavan niin lakimiehille kuin sotilaille ja talonpojillekin. Eräs ruokalaji kohotti tavattomasti aterian arvoa. Se oli peruna. Ei ollut sen maukkaampaa muonaa kuin kuuma, kuorimattomana keitetty peruna ja tuore siansyltty. Heikki poika oli Pommerin sodasta palatessaan tuonut repussaan perunoita, joita sitten Sipilässä oli taiten ja pikkuhiljaa viljelty, niin että niitä nyt jo voitiin läpi vuoden säästäen käyttää. Tällä uudella herkulla oli paikkakunnalla sellainen maine, että rengit ja piiat palvelivat Sipilässä mielellään halvemmalla palkalla kuin muualla, koska siellä aina pyhäpäivinä saatiin kaksi kokonaista perunaa pekkaa kohti.

Sipilän Anna ja Maija tai oikeammin heidän miehensä sopivat jälkeenpäin tyytyen samaan rahassa maksettavaan perintöosaan kuin toisetkin. Ja kun sitten Abraham, joka Jaakon jälkeen tuli Sipilän isännäksi, kuulutti talon itselleen, sai hän kiinnekirjan koko taloon.

II.

Juhannusaattona vuonna 1780 olivat vilolaiset isäntämiehet Juha Karri, Mikko Somiska, Jaakko Lemelä ja Matti Jakka kokoontuneet kaunista aattoiltaa viettämään kylän kuusimetsän alalaitaan, jonne luoteeseen painuva aurinko vielä niin lämpimästi lekotti. Karrin isäntä oli tässä aattoviikolla keittää pihauttanut pienen prykin eli panoksen, josta oli herunut 18 kannua viinaa. Hän oli nyt kutsunut hyvät ystävät ja kylänmiehet sitä maistamaan. Toiset isännät olivatkin kerkeästi kutsua kuulleet, koska nyt oli juhlanaatto ja koska heidän omat viinatynnyrinsä jo näin keskellä kesää kumahtelivat kovin ontosti, kun niitä koetteeksi kapulalla kylkeen koputteli. Ja keneltäpä tässä enää näin lähellä Uotin koukkua liikeni viljaa viinankeittoon, jos olisikin halunnut lirauttaa pikkuisen panoksen keskikesän auringon kunniaksi. Sitä Karria! Se oli säästänyt viljaansa kuin kissa kynsiään saadakseen kesäkuumallakin kulauksen silloin tällöin kuivaan kurkkuunsa. Toiset isännät kyllä tiesivät, että kuumalla kesällä vasta oikein janottikin, mutta kun talvellakin usein oli tarvinnut tuikun pakkasen vihoja vastaan, niin mistä sitä viljaa riitti kautta vuoden keitettäviä panoksia varten.

Tosin juuri näihin aikoihin oli voimassa Kustaa III:n säätämä laki, jonka mukaan kotitarvepoltto oli kielletty. Mutta sitä kieltolakia ei noudatettu sen paremmin kuin myöhemminkään voimassa ollutta, joten sekin täytyi ennen pitkää kumota. Se kaatui jokseenkin täsmälleen yhtä pitkän ajan kuluttua kuin viimeinenkin kieltolakimme. Jonkin verran se kai rajoitti viinankeittoa, etenkin kun valtion viinaa oli helposti saatavissa.

Karri oli nyt kesti-isäntänä tuonut mukanaan ison puuleilin täynnä tavaraa. Hän irroitti tapin, painoi suunsa läven päälle, nosti leilin pohjan pystyyn ja antoi juoman virrata suuhunsa. Sitten hän työnsi astian naapurilleen. Tämä ensin pyyhkäisi läven ympäristön kämmenellään kuivaksi ja teki sitten samanlaisen keikaustempun kuin Karrikin. Juhannuksenvietto näytti alkavan iloisesti.

Kokkoa ei poltettu. Juhannustulet eivät silloin kansan keskuudessa olleet käytännössä. Helatorstaina ja helluntaina poltettiin helavalkeita, mutta juhannuksena oli muuta hommaa. Ainoastaan herraskaiset silloin polttivat valkeita. Nytkin kohosi sakea savupatsas ilmaan kartanon mäeltä. Hovin herrasväki siellä oli huvinpidossa. Isäntämiehet, kuten näimme, istuskelivat kuusimetsän rinnassa, johon kesäyön aurinko penseästi paisteli, ja nauttivat luonnosta ja luonnon antimista kaikilla aisteillaan. Köyhemmät ja ahneemmat miehet taas olivat kiivenneet kolmesti siirrettyjen, huoneiden katoille ja vaanivat sieltä nyt varovasti aarnivalkeita. Ken näki sellaisen jostakin pilkottavan ja puhumatta, pukahtamatta astui sitä kohti sekä rohkeasti tarttui sitä vartioivan punaisen härän sarviin kiinni, hän löysi tältä paikalta suuren kätketyn aarteen. Mutta toisilla oli toisenlaiset aarteet ja kullat mielessä. Niinpä nuoret tyttöheilakat juosta keikuttivat alasti pitkin ruismaan ojia. Se tyttö oli onnellinen, ketä vastaan tuli mies, joko oikea ilmielävä mies tai miehen haamu, sillä se oli tai edusti sulhasmiestä, ja häät olivat kummassakin tapauksessa pian tulossa.

Mutta me istumme nyt vanhojen vakavien isäntämiesten seurassa, niin ettei meidän sovi kurkistella pitkin ruispellon ojia kirmaavia alastomia tyttölapsia. Päinvastoin meidän mielemme pyrkii pois maallisista kuunnellessamme iltatuulen hiljaista huminaa takanamme vakavina seisovissa ikivanhoissa, tuuheissa kuusissa. Meillä on hämärä tieto, että tämä kylän kyljessä säilynyt yhteismetsä on pyhä kuusikko, josta ei saa kaataa ainoatakaan puuta, ainoastaan vanhat lahonneet ja itsestään kaatuneet puunrungot saa korjata pois. Kuusikko on muistitietojen mukaan siinä seissyt niin kauan kuin kyläkin. Ja Herra yksin tiennee kylän iän.

Kuusimetsän laidassa keskikesän valon juhlaa viettävät isäntämiehet eivät enää tietäneet istuvansa vanhassa uhrimetsikössä, vaikka he ahkerasti uhrasivatkin suomalaiselle Bakkukselle kotimaista ruisviinaa. He tulivat yhä paremmiksi tovereiksi keskenään ja yhä kiukkuisemmiksi muulle maailmalle. Varsinkin he katselivat vihaisesti vastapäätä siellä toisen maakunnan alueella kyhjöttävää Mantulan kylää. Mitähän jos huutaa hujauttaisi ja kysyisi, onko siellä Savion puolella ollenkaan miehenvastusta? Ei ole taas pitkään aikaan ollutkaan oikein reipasta kylätappelua. Mahtaisiko häthätää saada miehet kokoon, jos tästä lähtisi lautoilla lääninrajana olevan joen yli näyttämään noille Turun puolen turilaille, kuinka oikea Hämeen poika tappelee? Missähän parhaat miehet tällä haavaa lienevät?

Vanha ja sairaalloinen Lemelän isäntä oli kuitenkin suurta kylätappelua vastaan. Hän sanoi, ettei näin yhtäkkiä saisi mistään miehiäkään tarpeeksi kokoon. Ja olisiko kaunista mennä toiseen kylään ja lääniin saamaan selkäänsä? He vanhat leininlyömät konkarit kompastuivat jo melkein omiin konttoihinsa. Nuoret miehet taas olivat missä olivat omilla teillään likkapeleissä. Muutamat olivat matkustaneet vierailemaankin. Niinpä Sipilän Abrahamkin oli kyllä jo mennyt Mantulaan, mutta ei suinkaan tappelemaan, vaan sukuloitsemaan vaimonsa kotiin Huiskarille.

Niin, se Sipilän Abraham vasta koko mato oli, kun tuollaisen myrkyn lykkäsi. Jakan isäntä ihmetteli, oliko sellainen oikea israeliitta, joka meni filistealaisten keskuudesta naimaan, vaikka tällä oikealla puolellakin jokea olisi ollut hänelle kyllä tarpeeksi hyviä tyttäriä. Saara nauroi! Sitä ei yksin Saara naura, vaan sitä saa koko Häme hävetä. Mutta se Aaprami on tullut niin ylpeäksi ja mistään piittaamattomaksi nyt, kun Sipilä julistettiin perintötilaksi, ja me muut saamme edelleen huoata herrain ikeen alla. Siellä se takamaillakin teuhaa ja peuhaa, aivan kuin koko maailma olisi hänen omansa ja me muut talolliset olisimme hänen mökkiläisiään, joilla ei ole maahan nähden mitään sanomista. Pajukorvessa se raivaa uudispeltoja kylän yhteismaasta kuin omastaan. Jokin aika takaperin se raivasi ison kaskimaan Lässämäen taakse Mätikön niitun tälle puolelle ja nyt se on laittanut lujan aidan sen ympärille. Kärsimmekö tällaista kauan, miehet?

— Emme kärsi! karjaisivat toiset Jakan isännän puheen vahvistukseksi.

He unohtivat vanhat vihansa Mantulaa kohtaan ja päättivät mennä Pajukorpeen katsomaan, minkälaista jälkeä se Aaprami siellä oikein oli tehnyt. He kävivät kotoa hakemassa aseet käsiinsä ja lähtivät käydä toikkaroimaan Korven kylän kirkkotietä pitkin. Toisilla oli kirves olalla, toisilla heilui vesuri kädessä, mutta Karrin selässä pulputti puoliksi tyhjennetty viinaleili.

Myöhemmin pidetyssä tutkintopöytäkirjassa kerrotaan, että nämä isännät repivät rikki aidan Sipilän uudispellon ympäriltä. Asiasta syntyi oikeusjuttu, mutta se jätettiin lopulta sillensä, sillä asianomaiset sopivat.

Mutta tällaiset kiusanteot ja kateudenilmaisut, joita hän sai kärsiä omien sukulaistensakin puolelta, vaivasivat kovasti Abraham Sipilää. Kylässä hän tunsi olevansa käsistä ja jaloista sidottu. Kun hän sitten sai talon yksin haltuunsa vanhemman veljen Jaakon vetäydyttyä eläkkeelle, alkoi hän ajatella siirtymistä pois koko kylästä. Mutta se ei ollut mahdollista niin kauan kuin kaikkien talojen maat olivat aivan sekaisin. Pellot olivat jaetut eri talojen kesken niin, että toinen sarka oli toisen talon, toinen toisen; se vain oli eroa, että ison talon sarka oli leveämpi kuin vähän talon sarka. Tästä johtui kaikenlaista harmia ja haittaa maata viljeltäessä: kynnössä, kylvössä, elonkorjuussa ja laiduntamisessa oli otettava huomioon kaikkien pellon osakkaiden hyöty ja vahinko. Yksityinen ei saanut työskennellä sarallaan miten tahtoi ja koska tahtoi, vaan aina oli mukauduttava koko sakin tahtoon.

Tällaisissa oloissa työskenteleminen ja maiden möyriminen tuntui toiminnan miehestä tuiki orjalliselta. Ja viljelysten laajentaminenkin kohtasi ankaraa vastarintaa toisten taholta, kuten näimme. Metsät ja takamaat olivat yhteisiä, niin ettei kukaan tiennyt, kuinka paljon siellä sai möyriä ja raivata omaan laskuunsa. Omistusoikeus oli tullut mutkallisemmaksi kuin vanhan Sipin aikana, joka perimätiedon mukaan oli koko kylän kantaisä ja joka tappoi naapurinsa, kun tämä uskalsi laittaa mökkinsä vain kolmen penikulman päähän Sipin talosta. Kaivattiin ja pyydettiin hallitukselta hartaasti jonkinlaista asiain järjestelyä. Vihdoin sitten 1700-luvun loppupuolella saatiin toimeen isojako, jolloin metsä- ja takamaat jaettiin eri talojen kesken sekä pellot ja niitut koetettiin saada niin harvoihin lohkoihin kuin mahdollista kunkin talon osalta. On luonnollista, että tällaisessa suuressa jaossa koettiin tavattomia vaikeuksia ja että jako monessa kohdin jäi vaillinaiseksi. Mutta sitä on sitten jälkeenpäin koetettu korjata yhä uusilla isonjaon järjestelyillä ja täydennyksillä.

Isonjaon vaikeaan toimeenpanemiseen ja sen vähemmän tyydyttävään tulokseen oli useimmissa tapauksissa syynä talollisten voittamaton vastenmielisyys muuttaa pois vanhoilta kotikonnuiltaan uusille avarammille sisuin sijoille. Muuttaa metsiin! Mitä hulluja! Kuka peijakas muuttaisi kylästä korpeen kuolemaan! Villipedot ja villi-ihmiset siellä pian pistäisivät yksinäisen, turvattoman talonpojan poskeensa. En minä ainakaan muuta pois vanhalta rakkaalta kylänmäeltä, jonne esi-isät kaikkiviisaudessaan ovat ammoisina aikoina talonsa pystyttäneet.

Näin vastustettiin maanmittaria. Yleensä harvat suostuivat vapaaehtoisesti hiukan siirtymään entiseltä paikaltaan, mutta muutto kauemmaksi peloitti pahemmin kuin kuolema. Vain Honkolan isäntä suostui viemään talonsa lähes kilometrin päähän kylän kaakkoiselle rajalle, koska hän siten tuli majailemaan verraten lähellä kirkkoa. Siellä ainakaan ei paholaisella olisi valtaa vahingoittaa hengen ja omaisuuden puolesta kunnon suomalaista talollista.

Oli kuitenkin yksi isäntä, joka mielellään muutti pois toisten jaloista. Se oli Abraham Sipilä. Hänhän oli jo kauan halunnut päästä omiin oloihinsa voidakseen möyriä mielensä mukaan. Mutta hän ei aikaisemmin ollut voinut viedä peltoja mennessään. Nyt maanmittari mittasi hänelle talon maat ja paikan kahden kilometrin päässä kylästä luoteeseen päin, Savijoen rannalta, kuten ennenkin, sillä Abrahamkaan ei tahtonut luopua tuosta elämänvirrasta, joka niin monien sukupolvien aikana oli viehättänyt hänen esivanhempiensa mieltä ja virvoittanut ja virkistänyt heidän maitaan ja eläimiään. Hän valitsi talonpaikan läheltä Ammeenpohjan käännettä, pieneltä mäennyppylältä, joka oli Vilon kyläkankaan ja samalla Loimon ylängön viimeinen sakara Savijoen oikealla rannalla. Heti talon takaa alkoi kivetön ja soraton Savion savitasanko, joka jatkui lääninrajan yli jokivartta alaspäin kuinka pitkälle tahansa. Talon vanhat maat kylässä ja Pajukorvessa tulivat pois, mutta vielä jäi taloon iso yhtenäinen kappale metsää, suota ja niittua joen toisella puolella Mantulan kylämaiden takana. Kuitenkin olivat talon maat nyt enää vain kahdessa lohkossa, koti -ja ulkopalstassa. Sulaa peltoa oli täällä kylän laidalla luonnollisesti vain vähän, mutta sitä enemmän oli tasaista niittua ja muuta hyvää tekomaata. Abraham oli tyytyväinen, sillä tämä oli se luvattu maa, jota hän sai mielensä mukaan ruveta viljelemään tarvitsematta aina pelätä vanhan heimonsa vihaa ja vastustusta.

Kun ensi hätään tarvittavat rakennukset olivat, valmiit, tapahtui kauniina kesäisenä päivänä lopullinen muutto tänne luvattuun Kaanaan maahan. Kivinen ja kuoppainen peltotie kiemurteli jokirantasarkojen päällitse, pieniä peltomäkiä halkoen, maakiviä, kallioita ja yksinäisiä suuria kuusia kartellen eteenpäin kohti uutta kotia. Abraham asteli edellä ajaen retulirattaita vetävää hevosta. Rattailla oli korkea kuorma muuttotavaraa, jossa oli suuri kahdenmaattava sänky vaatteineen, kehto, pata, pannuja ynnä muuta kaikkein välttämättömintä taloustavaraa. Pahimmissa paikoissa Abraham aina kävi retulien kaiteeseen kiinni varjellen kuormaa kaatumasta.

Isännän perässä tuli hänen vaimonsa Saara Mikontytär ajaen edellään kahta sianporsasta ja kantaen käsivarrellaan nuorinta tytärtään Eevaa, jonka kautta suku uudessa talossa tulisi jatkumaan. Vanhemmat lapset, poika Jaakko ja toinen tytär, Liisa, juoksentelivat jo äidin ympärillä ja koettivat kumpikin omalla puolellaan tietä huitoen ja huutaen pysyttää porsaita polulla. Usein kuitenkin porsaat kirmasivat pois tieltä, ja silloin sai koko saattojoukko lähteä ajamaan niitä takaa.

Kun Israelin Abraham lähti liikkeelle Kaldean Urista matkustaaksensa luvattuun Kaanaan maahan, ratsasti hän kuuluisalla valkoisella kameelilla, erämaan laivalla, joka oli itämaisen komeasti koristeltu. Hänen emäntänsä Saara hypähteli miehensä takana satulassa antaen pitkän punaisen huivinsa hulmuta erämaan lämpimässä tuulessa, niin että se näytti olevan tuon keltaista merta kyntävän valkoisen erämaanlaivan ylpeä punainen viiri. Ja Saara nauroi.

Mutta Sipilän Saara ei nauranut, kun hän lapsi käsivarrella juoksenteli vallattomien sianporsaiden perässä ja huuteli hengästyneenä omalle Abrahamilleen, että tämä pysäyttäisi kivisellä tiellä muuttokuormaa vetävän mustan hevosensa ja auttaisi häntä porsaiden tielle ohjaamisessa, ennen kuin ne pääsisivät katoamaan tiheään katajistoon. Tämän Saaran mielestä oli muuttomatka kauhean pitkä, ikävä ja rasittava, vaikkei sitä ollut kahta ruotsinvirstaa. Mihin tästä jouduttaisiinkaan, kun nyt jo sivuutettiin Peräniittukin, joka hänestä oli koko tunnetun maailman raja! Mutta mies lohdutti häntä sanoen, että tehtäisiin talon toiselle puolelle sen sijaan Peräpelto, josta tulisi uusi maailman syrjä.

Ja he jatkoivat matkaansa alakuloisen tunnelman vallitessa, jonka vanha ja rakas, mutta välttämättömyyden pakosta muuttuva ja katoava olotila synnyttää. Ja kun he sitten pääsivät uusille asuinsijoille, sai Saara emäntäkin taas uutta rohkeutta ja uutta uskoa tulevaisuuteen, varsinkin kun nouseva polvi heti näytti hyväksyvän uuden kodin omakseen.

ENSIMMÄINEN OSA

SIPIN SUKU NUKKUU

I

Maanantaina toukokuun 22. päivänä v. 1882, iltapuolella päivää, Sipilän emäntä askaroitsi yksin talon tuvassa. Päivällinen oli vähän aikaa sitten syöty. Ruokatuntikin oli jo pidetty, ja väki oli taas mennyt Peräpellolle työhön.

Oli kiire kylvönaika. Jokainen, ken kynnelle kykeni, oli peltotöissä. Isäntä itse kylvi. Olkapään yli sidottu leveä loimivyö kannatti hänen rinnallaan viiden kapan vakkaa. Siitä hän aina otti kouran täyden kauransiementä ja siroitti sen kättään laajassa kaaressa heilauttaen saralle, samalla kuin hän asteli tasaisin, tahdikkain askelin eteenpäin. Kylvötoimitus oli pyhä. Pellon aloittaessaan hän oli ottanut lakin päästään, ristinyt kätensä ja rukoillut Luojalta siunausta sadolle. Eikä nyt sopinut jumalattomia sanoja lasketella. Kun nuorempi renki ajoi äestä niin huolimattomasti, että multa varisi ojaan paksuna virtana, ei isäntä sanonut mitään, vaikka hän muulloin olisi kipakasti kajonnut tällaista huolimattomuutta nähdessään. Ajakoon nyt, ei tässä sovi suuttua. Ja puhdistetaanhan ne ojat. Rengit näet äestivät ja piiat perkasivat ojia. Vanha-Mikkokin oli jo ehtinyt paikalle kokarnuijineen, vaikka hän päivällisen jälkeen pellolle pyrkiessään oli ensiksi poikennut kellariin ja piillyt siellä jonkin aikaa. Hän näet oli huomannut, että jos hän menisi suoraan eteenpäin, tulisi vaarin piika Tiina ehdottomasti häntä vastaan. Ja vaimoihmisen vastaantulo tietäisi pahaa sekä hänelle että tulevalle sadolle, varsinkin niin pahan ämmän kuin Tiina oli. Siksi hän oli varovaisuuden vuoksi poikennut kellariin ja siten välttänyt uhkaavan onnettomuuden. Nyt hänkin taas jo heilui pellolla ja hakkasi puunuijallaan rikki isoimpia kokkareita.

Näin talon kaikki väki oli ulkotöissä. Vain emäntä jonkin vuoden vanhan poikansa kanssa oli kotona. Yhtäkkiä hän takan ääressä häärätessään pysähtyi ja jäi ikäänkuin jotakin kuuntelemaan. Sitten hän otti ison kiiltävän kuparikattilan, asetti sen tulelle ja pisti saavista vettä täyteen. Korjaten valkeata paremmin palamaan hän taas jatkoi siivoamistaan.

Hän oli pyyhkinyt pöydän puhtaaksi perunankuorista ja silakanpäistä, nostanut pajuista punotun leipäkorin ja puisen silakkakupin kaappiin, vienyt piimätuopin porstuan maitohuoneeseen ja pesi nyt peruna- ja vellivadin puhtaaksi. Hän asetti sitten kivivadit hyllylle rintapuuta vasten kallelleen kuivumaan. Ja niin oli pöydänsiivous ja astiainpesu suoritettu. Puhdistettavaa ei ollut paljon, kun ei käytetty mitään lautasia eikä veitsiä tai kahveleita. Piimää ryypättiin yhteisestä tuopista vuoron mukaan. Ja kukin syöjä nuoli oman lusikkansa puhtaaksi ja pisti sen seinällä olevaan lusikkapuuhun uutta ateriaa odottamaan.

Nuoren emännän muoto kävi vähitellen yhä totisemmaksi ja hänen liikkeensä toisinaan hiukan hätiköiviksi. Hän haki vinniltä pitkämäisen pärekopan, joka sinne oli viety jo suvikorjuun. Talvella pikku-piika siihen aina karttasi villahahtuvia, joista sitten emäntä kehräsi lankaa. Tästä syystä tällaista koppaa tavallisesti sanottiin hahtuvakopaksi. Emäntä tarkasteli nyt kopan sisältöä. Siihen oli laskettu joukko valkoisia, sileäksi kaulattuja pellavakankaan palasia, joita emäntä avasi kääreestään ja levitteli kopan reunoille kuivumaan ja lämpenemään. Sitten hän meni kehdon ääreen, jossa poika alkoi hiljaa nurista. Äiti kiikutti kehtoa ja hyrisi hiljaisella äänellä. Pian poika näkyikin taas sikeästi nukkuneen.

Kun äiti nousi kyyryksistä kehdon vierestä, voihkaisi hän tuskallisesti, meni äkkiä hellan luo ja kaasi jo lämmenneen veden kattilasta puuämpäriin. Sitten hän koppasi hahtuvakopan vasempaan kainaloonsa ja tarttui oikealla kädellään ämpärin puusankaan kiinni ja astui kantamuksineen kiireesti tuvasta porstuaan ja sieltä pihalle. Kartanorakennusten välissä olevasta avoimesta portista hän sitten riensi tielle ja sitä pitkin lyhyen kivenheiton päässä olevaan saunaan. Saunaa oli muutamia päiviä hiljalleen lämmitetty, niin että suloinen lämmin ja kuiva ilma hulmahti emäntää vasten kasvoja, kun hän avasi oven.

Siellä lauteiden ylhäisessä yksinäisyydessä emäntä synnytti pojan ja pesi sen. Eikä lapsi luiskahtanut häneltä läpi kätten eikä pudonnut alas permannolle ja kuollut, sillä äiti piteli pienokaistaan hellästi ja varovasti kuin silmäteräänsä. Sitten hän kapaloitsi lapsen ja pani seimeen, s.o. villahahtuvakoppaan. Ja saunan hämäryys ympäröi äskensyntyneen, kun hän suurin silmin tuijotti ympärilleen. Maailma ei hänelle valoisana avautunut. Päinvastoin se oli hyvin synkkä ja nokinen, vaikka musta parventukko olikin vedetty pois peräseinässä ylhäällä olevasta aukosta. Mutta äiti näki kuitenkin rakkauden teroittamilla silmillä poikansa.

Kun niin äiti kuin poikakin olivat ponnistuksistaan hieman levänneet ja kumpikin tämän maailman vaivoja ja rasituksia vähän valitelleetkin, otti äiti hahtuvakopan taas kainaloonsa ja keikutti hiljalleen pojan kotiin, kamarin sänkyyn. Siihen hän itsekin sairaana ja lopen uupuneena heittäytyi pitkäkseen poikansa viereen.

Puolihorroksista hänet herätti kahdeksankulmaisen seinäkellon — vanhan laivakellon — särisevät lyönnit: til-tal-tol-tul. Emäntä kohotti pelästyneenä päätään. Jo neljä! Ja ehtoopuoliskahvi oli vielä keittämättä! Eivät tosin miehet tulisi Peräpellolta asti kahville ennen kuin ehtoolla. Mutta tytöt tulisivat kotiin karjaa hoitamaan. Ja heille piti olla kahvin valmiina. Ja saattoi Istakin tulla sieltä kotiin kahvia hakemaan ja muuten katsomaan, jos hän kylväessä oli ehtinyt saada miehistä tarpeeksi etumatkaa. Ei auttanut: pannu täytyi panna tulelle.

Ähkyen emäntä nousi sängystä ja horjui tupaan. Kekäleihin puhaltamalla hän sai tulen lieteen, kun oli ensin lisännyt sinne kuivaa kalikkaa. Mutta siinä kumarrellessaan ja puhallellessaan löi yhtäkkiä hänen silmänsä niin mustiin, ettei hän nähnyt mitään. Pidettyään vähän aikaa takan kupua kannattavasta rautatangosta kiinni hän lähti käsillään hapuillen kohti palvelustyttöjen sänkyä, johon hän voihkien kallistui.

Onneksi oli tuli syttynyt ja paloi nyt humisten. Kyllä porovesi pian kuumenisi. Mutta mikä sitten auttaisi, kun vesi kuohuisi ylitse ja pitäisi juosta pannu tulelta nostamaan ja kahvi valmistamaan? Hän tunsi itsensä niin voimattomaksi, ettei hänestä olisi taloustoimiin.

Silloin kuului äkkiä askeleita porstuasta, ja talon isäntä Israel Sipilä astui tupaan. Nähdessään vaimonsa makaavan sängyssä, Jaakko pojan kähäröivän kehdossa ja pannun pihisevän tulella hän kysyi huolissaan:

— Vappu, kuinka on laitasi?

Vaimo viittasi miestään luokseen ja sanoi hiljaa:

— Mene pian kamariin katsomaan!

Mies kiirehti porstuaan ja sieltä kamariin. Heti hän palasi takaisin kapaloon kääritty vauva käsivarsillaan ja sanoi täynnä ihmetystä:

— Mistä tämä on tullut?

— Saunanlavon alta, vastasi vaimo heikosti hymyillen.

— Oletko sinä saunassa yksin toimittanut tämän musakan maailmaan?

— Olen niin. Minun se onkin. Anna se tänne sänkyyn viereeni, Ista.

— Vappu parka, sanoi mies, laski lapsen äitinsä viereen ja siveli hellästi tämän hikistä otsaa. — Mikset sanonut, että aikasi oli niin täpärällä? Minä olisin päivällisaikana juossut hakemaan Kuralan Eevastiinaa avuksi.

— En minä aavistanut, että se niin äkkiä tapahtuisi. Eikä tähän akkoja viitsi ennen aikojaan koota odottelemaan tiesi kuinka kauan tuollaista tapahtumaa. Ja mitä siinä pirttimuorilla teki, kun asia muutenkin hyvin meni?

— Kiitä Jumalaa, että kaikki onnistui näin hyvin! Mutta nyt sinun täytyy mennä kunnollisesti vuoteeseen kamariin.

Mies otti vaimonsa kovan työn karkaisemille käsivarsilleen ja kantoi hänet, vaimon pitäessä hänen kaulastaan kiinni, kamarin sänkyyn. Sitten hän siirsi sinne tuvasta kehdon, jota vanhempi poika seurasi. Viimeksi isä kantoi sinne tuon nuoremman vesan, laski sen vuoteelle ja puhui:

— Tytöt tulivat juuri pellolta. Minä lähetin Miinan hakemaan Kuralan Eevastiinaa, sillä kyllä sinä sentään naisapua tarvitset. Nyt sinun täytyy olla aivan rauhallinen, että siitä toivut pian. Minä koetan toistaiseksi tulla toimeen näiden miesten kanssa.

Hän nosti Jaakon ilmaan ja näytti hänelle nuorinta miestä puhellen:

Katso nyt uutta veljeäsi, jonka talon tonttu on tuonut. Saatpa siitä vielä ajan kuluessa kelpo tiimelytoverin.

Vanhempi veli katseli nuorempaa ja lausui omalla sanavarastollaan mielipiteensä uudesta tulokkaasta. Hän sanoi:

— Pikkanen äijä punanen!

Sillä lailla Sipilän Heikki tuli maailmaan vähin äänin. Eikä hän myöhemminkään pitänyt suurta melua itsestään.

Sipilän talon elämä palasi taas säännöllisille raiteilleen, kun emäntä pian virkosi ja ryhtyi hoitamaan talouttaan. Ja pienokainen, samoin kuin vanhempikin poika, kasvoi iässä ja armossa, jollei juuri voikaan puhua sellaisten nallikkain viisaudesta.

Vappu emäntä kuitenkin rakasti poikiaan, jotka hänen mielestään olivat juuri sellaisia kuin pitikin. Ei niitä olisi toisenlaisiksi osannut kuvitellakaan. Ja hän jakoi huolenpitonsa, työnsä ja aikansa lastensa, miehensä ja taloudenhoitonsa kesken. Eikä hän vartiopaikaltaan juuri milloinkaan poistunut, paitsi joka toinen sunnuntai kirkkoon. He vuorottelivat kirkonkäynnissä miehensä kanssa.

Joskus sentään pääsi pikimmältään kylään. Ja tavallisesti kerran vuodessa, kesällä, käytiin sukuloitsemassa emännän sisaren luona, kaukana kaupungin puolessa. Tämä matka koetettiin tehdä kesän kukkeimmillaan ollessa, että siitä saataisiin kaikki se nautinto, mikä huvimatkasta voi lähteä.

Niinpä taas kerran ennen heinänaikaa, kun kesämaat oli saatu sontaan ja kerratuksi, oli sen verran joutilasta aikaa, että isäntä käski emännän panna kyläkakkua nyyttiin, sillä nyt lähdettäisiin vierailemaan Mattilaan, emännän sisaren luo. Emännälle tuli kiire leipomaan hiukan nisukakkua pari juustoa oli onneksi puserrettu juustoristille kuivumaan. Kotolaiseksi haettiin Kuralan Eevastiina. Hän kai osaisi lepytellä Heikkiä, kun tämä kovistaisi häntä hakemaan äitiä rintaa antamaan. Heikki oli näet kolmannella vuodella. Olisi jo vihdoinkin aika vieroittaa pojanmölli. Jos hän tämän matkan aikana unohtaisi äitinsä eväät, olisi huvimatkasta samalla hyötyä niin äidille kuin pojallekin.

Lauantai-aamupäivällä Sipilän haltijaväki lähti liikkeelle kirkkorattailla, joissa tosin ei ollut linjaaneja, mutta istuinpenkkejä kannattavat puiset notkeat tangot olivat siksi joustavat, ettei pahimmissakaan törmäyksissä sentään kieli jäänyt hampaiden vähin. Niinpä emäntäkin, kun hän siinä miehensä vasemmalla puolella istuessaan ja olkansa yli taakseen katsellessaan oli heittänyt viimeiset varoitukset ja hyvästit kotolaiselle ja vihdoin kääntyi ja suoristautui, tunsi olonsa oikein mukavaksi. Hän otti valkoisen liinan päästään, oikoi sitä helmassaan, asetti sen uudestaan huolellisesti kulmittain laskoksille, sovitti varovasti päähänsä ja sitoi sitten leuan alta näppärästi solmuun. Mies seurasi syrjäsilmällä hänen hommiaan ja oli kokonaan olevinaan syventyneenä hevosen hoputtamiseen. Vaimo huomasi hänen syrjäkatseensa, hymähti ja hilautui hiljalleen lähemmäksi hänen kylkeään. Mies ohjasi tahallaan omanpuoleisensa rattaanpyörän tien syrjässä olevalle korkeahkolle kivelle. Rattaat kallistuivat syvään emännän puolelle, ja tämä huudahti heikosti. Silloin mies kietoi vapaan vasemman käsivartensa vaimonsa vyötäisille ja veti hänet tiukasti kylkeään vasten sekä rauhoitti häntä. Vaimo naurahti taas pehmeästi. Ja vaikka mies pian irroittikin kätensä vaimonsa uumalta, pysyivät he kuitenkin yhä hyvin lähellä toisiaan. He olivat molemmat vielä nuoria ja vasta muutaman vuoden olleet naimisissa. Siksi he niin mielellään vielä oleskelivat yhdessä, tiukassa nipussa.

Poutapäivän korkea taivas kaartui heidän ylitseen. Valkeat pilvenhattarat purjehtivat ylhäällä hiljaisessa tuulessa. Tuuli kantoi helmassaan myöskin monenlaisia hyviä kasvinlemuja, joista apilantuoksu oli tuntuvin.

— Oi-voi, kun tuo heinä haisee hyvältä! ihasteli emäntä.

— Se on isäukon ansiota, huomautti isäntä. — Isä ensimmäiseksi tällä paikkakunnalla alkoi viljellä kylvöheinää pellolla. Naapurit nauroivat: »Sipilän äijä aikoo ruveta syömään heiniä kuin härkä!» Mutta Sipilän äijä tiesi, mitä teki. Hän ei itse syönyt heiniä, vaan syötti niitä karjalle ja söi sen sijaan voita, maitoa ja pitkää piimää joka aika vuodesta. Riittipä häneltä lehmilloista myytäväksikin silloin, varsinkin keväisin, jolloin naapurit syöttivät karjalleen olkikattoja pitääkseen sitä hengissä uuteen ruohoon asti ja jolloin heidän lehmänsä eivät jaksaneet lypsää mitään. Vieläpä ukolla oli heiniä myytäväksikin. Minäkin olen monta heinäkuormaa vienyt Turun torille.

— Vaari on niin viisas, mutta vaativa, huomautti emäntä varovasti.

— Äkäinen äijä hän on ollut työtä vaatimaan. Polvenkorkuisesta sitä on saatu raataa pellolla. Mutta ilman uutteraa työtä ei nyt heinä tuoksuisi näin hyvältä eikä pelto näyttäisi noin kauniilta.

Ja he vetivät ahmien sisäänsä hyvätuoksuista ilmaa ja seurasivat silmillään ja korvillaan leivosparin suoraan ylös ja alas tapahtuvaa survomista ja lirutusta heinäpellon yläpuolella. Ja hekin kuvittelivat tänä suvisena sunnuntain ja vierasmatkan aattopäivänä olevansa iloinen kiurupari, joka työ- ja arkihuolista, vapautuneena riemuitsi pelkästä olemassaolostaan. Lämpimät lemmenaallot vyöryivät toisesta toiseen, kun he siinä könöttivät rattaillaan kylki kyljessä kiinni.

He olivat ajaneet koko pitkän taipaleen, usein ääneti katsellen ympärilleen, toisinaan taas tehden pikku huomautuksia matkan varrella olevista taloista ja vainioista, kun Ista isäntä näytti vähän matkan päässä tien vieressä olevaa harmaata rakennusryhmää ja sanoi:

— Katsos, Vappu, tuossa on Nokkalan kestikievari jo.

Vappu emäntä katsoi. Isonpuoleinen asuinrakennus oli tien suuntainen. Neliön muotoon siihen kiinni olivat muut rakennukset sovitetut. Umpipihalle pääsi vain asuinrakennuksen läpi laitetusta, suuren portin sulkemasta porttiholvista.

Siinä se viime keväänä kuollut ja juhlallisesti haudattu kuuluisa professori sairasti monta viikkoa jalkaansa, lausui isäntä.

Se Lönnrotko? kysyi emäntä.

— Juuri sama oppinut mies, vakuutti Ista. — Se oli ennen kuin minä sinut näille maille muijakseni toin. Olin silloin nuori mies, vasta parinkymmenen korvissa. Olin hollivuorossa Nokkalassa. Siinä kyytiä odotellessani saapuivat maantietä suuret vaunut, joita naapurikestikievarin mies hevosineen ajoi. Kuinka lienee käynyt, mutta äkkiä olivat vaunut ojassa. Avunhuutoja kuultuani juoksin paikalle. Kyytimies koetti hillitä rimpuilevia hevosiaan, ja matkustava herra ähkyi ja valitti vaunujen alla. Minä koetin auttaa hänet pystyyn, mutta raskaat vaunut sulkivat niin lujasti hänet alleen, että hän valitti kovasti, kun yritin vetää hänet esiin. Huusin kyytimiestä auttamaan, mutta tämä nahjus ei ollut kuulevinaan, vaan kähmi hevosten kimpussa. Silloin minä kokosin kaikki voimani ja nostin vaunut niin ylös, että herra sai vedetyksi jalkansa pois niiden alta. Sisässäni tuntui kuin jotakin olisi revennyt, mutta en minä siihen sen enempää kiinnittänyt huomiotani. Nyt ehti myöskin Nokkalan isäntä paikalle, ja me kannoimme kestikievariin matkustajan, jonka jalka oli mennyt poikki.

Paikalle haettiin meidän lukkarimme, joka Lönnrotin ohjeiden mukaan sai lastoittaa jalan. Professori oli tyytyväinen ja kehui lukkaria oivalliseksi lääkäriksi. Niin lukkarin hoidossa lääkärin jalka vähitellen parani. Mutta se tapahtui hitaasti, ja professori sai maata täällä monta viikkoa, ennen kuin taas pääsi jatkamaan matkaansa.

— Lönnrot oli silloin jo vanha?

— Lähes seitsemänkymmenen. Mutta ei hän sitä aikaa laiskuudessa ja suruttomuudessa maannut. Aina hän kirjoitteli. Kirjoitusteline oli laitettu hänen rintansa päälle. Ja siinä hän maaten vuoteessa kestikievarin kamarissa kirjoitti aamusta iltaan. Hän kuului silloin pääasiassa sepitelleen virsiä. Meidän kylämme vanha lastenopettajakin, kouluäiti, jolta jo aikaisemmin oli oikein painosta ilmestynyt virsikokoelma, kävi hänelle laulamassa sepittämiään virsiä. Niitä oli kuulemma kolmattakymmentä. Kouluäiti lauloi, ja Lönnrot kirjoitti ne muistiin. Lönnrot julkaisi ne sitten, ja kouluäiti, joka jo myöskin on vainaja, kertoi myöhemmin, että Lönnrot oli ottanut muutamia hänen virsiään julkaisemaansa väliaikaiseen virsikirjaan.

— Hän oli kai hyvin hurskas mies?

— Se on tietty. Mutta kyllä hän osasi leikkiäkin laskea. Hän olikin oikea leikkisä kansanmies. Ei hän kestikievarissakaan mitään vaatinut, vaan oli tyytyväinen siihen, mitä annettiin. Kerran hän sentään ylimääräisesti pyysi kahvia. Lönnrotin omaiset tietysti olivat saaneet tietää häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Ja eräänä päivänä tuli kaksi hänen tytärtään ukkoa katsomaan. Silloin Lönnrot huusi emännän sisään ja sanoi: »Pankaapas, emäntä, nyt kahvipannu tulelle, kun nuo mukulatkin tulivat minua katsomaan!»

— Että hän uskalsi niin korkeita röökinöitä tai rouvia sillä tavalla nimitellä! ihmetteli Vappu emäntä.

— Totta kai nyt omia mukuloitaan sentään uskaltaa mukuloiksi sanoa, väitti Ista isäntä.

He naureskelivat ja laskivat pientä pilaa matkaa jatkaessaan.

Mutta emännän mieleen juolahti isännän kertomuksesta eräs kohta ja hän tiedusteli:

— Sinä sanoit, että vaunuja nostaessasi tuntui siltä kuin jokin olisi revennyt sisälläsi. Et ole ennen siitä puhunut mitään.

— Eihän niitä kaikkia ruumiinsa raihnaisuuksia kehtaa nuorelle vaimolleen kertoa.

— Vaivaako se sinua vieläkin?

— Kyllä toisinaan. Ja kuta vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tuntuu siltä kuin vamma tulisi pahemmaksi.

— Kun et vain sentähden joutuisi ennenaikaiseen hautaan! hätäili emäntä.

— Kerran ihmisen kuoltava on. Jos se tapahtuu vähän ennen tai myöhemmin, ei se suuria merkitse. Eikä sitä paitsi kuolema tule ennen kuin on sallittu.

— Mutta ei ihminen saa ehdoin tahdoin sitä jouduttaa. Miksi sinä rupesitkaan niitä vaunuja yksin nostamaan? Olisit odottanut toisia apuun.

— Enhän minä juljennut vanhan miehen antaa vaunujen alla valitella. Ja kannattaa sitä suurmiehen tähden vähän kärsiäkin. Ei miehestä suurmiestä muuten tulekaan, jolleivät toiset ole saaneet hänen tähtensä kilvoitella ja kärsiä. Esimerkiksi sotapäällikkö on silloin vasta suuri, kun sadat ja tuhannet ovat saaneet heittää henkensä hänen tähtensä.

— Sellaisesta suuruudesta minä en anna palanutta naurispaistikasta. Jos mokoma suurmies tulisi vaatimaan minun poikaini hengen, niin kävisin minä hänen kimppuunsa, vaikka hän olisi kuinka suuri tahansa, ja huutaisin koko maailmalle, että hän on pieni mies, pieni mies.

— Sinun poikaisi? Missä sinun poikasi ovat?

— Kotona tietysti.

— Minun poikani siellä ovat, mikäli minä tiedän.

— No, sinun poikasi ja minun poikani! Se on juuri sama asia. Jollet sinä pidä pojistasi huolta, niin pidän minä ne yksin.

— Sinä olet kovin ahne.

Ja he nauroivat taas. Surulliset ajatukset eivät saaneet heidän mielessään pysyvää sijaa näin kauniina päivänä.

Maantie kulki pitkin joen vartta myötävirtaa. Mitä kauemmaksi he ehtivät, sitä avarammaksi kävi jokilaakso ja sitä pitemmiksi peltosarat. Tämä laakso oli oikeata leipäviljaseutua. Ruis kukki paruillaan. Laiho lainehti laajoilla vainioilla kesätuulen sitä säännöllisesti keinuttaessa, ja siitepöly ryöhyi peltojen yläpuolella paksuina pilvinä kuin tuulen ajelemat sakeat sumukerrokset. Tämä laihomeri muistutti suuresti oikeata merta. Emäntä lausuikin:

— Tämä viljameri on ihana.

— Yksitoikkoisiksi, ikäviksi ja rumiksi tällaisia savitasankoja sanotaan, väitti isäntä. — Toista olisi, jos tässä olisi siellä täällä korkeita kallioita ja niiden välissä syviä rotkoja, jotka olisivat täynnä vettä. Sellaista järvimaisemaa sinäkin vasta ihailisit silmäsi kipeiksi.

— Älä hassuttele! tohahti emäntä. — Sellaiset louhikkoiset kalliot ja synkät metsälammet tai vaikka suuret järvetkin tekisivät mieleni vain alakuloiseksi. Siellä ei näkyisi missään ihmisen työn jälkiä. Eivätkä ne herättäisi toivoakaan, että ihminen kykenisi niitä vastaan taistelemaan. Mutta tällainen viljelty tasanko on niin kaunis ja lohdullinen sentähden, että se osoittaa ihmisen olevan luonnon herran, kuten Luoja on luvannutkin antaessaan hänen nautittavakseen kaikki maan viljat ja hedelmät.

Emännän harrasta tunnelmaa ei isäntä pilapuheillaan särkenyt eikä halunnutkaan särkeä, sillä hänenkin mielensä oli vallannut hedelmällisen luonnon uhkuva kauneus.

Tie kului, matka lyheni. Piakkoin päästäisiin jo sukulaistaloon. Mutta sitä ennen oli matkan varrella reservikomppanian kasarmi, jonka harjoituskenttä oli aivan tien vieressä. Kentällä harjoitteli paraillaan joukko valkohousuisia sotapoikia, joita punanaamainen, paksu luutnantti komensi huutaen rätisevällä äänellä sähiseviä venäläisiä komentosanoja.

Emäntä ei ollut tällaista ennen kuullut eikä nähnyt. Siksi hän kysyikin ihmeissään:

— Mitä nuo miehet tekevät?

— Posliinipöksyt siellä äkseeraavat, selitti isäntä joka kaupunkimatkoillaan oli ennenkin niiden temppuilemista katsellut. — Tehdään maar siinä yhtä jos toistakin napletsoota ja nakraullia, krukommia ja saakom marssia, ennen kuin tuo luutnantti hellittää.

— Mitä tuo mies ärjyy?

— Se on päällikkö, joka komentaa. Kaikki käy ryssänkielellä niin sivakasti, ettet ymmärrä yhtään mitään, vaan teet hiki hatussa napravot ja naljevot ja seisot smirnaata kuin pölkky, niinkuin sinulle opetettu on. Jos kaikki käy hyvin, kiittää päällikkö poikia, ja poikain täytyy toivottaa hänelle takaisin raitista vatsaa.

— Mitä varten?

— Kai siksi, että äkseerauksen jälkeen mennään syömään, ja silloin on raitis vatsa tarpeen, kun on nälkä. Vaikka kai ne päälliköt viinaryypyillä vatsansa raittiudesta huolta pitävät.

— Miksei sotilaita komenneta suomeksi, että ne ymmärtäisivät käskyt?

— Täällä on Venäjä käskijänä. Ei meidän kielemme kelpaa ryssille sen paremmin kuin ruotseillekaan.

— Viedäänkö nuo miehet sotaan?

— Jos sota syttyy, täytyy niiden tietysti oman nahkansa hinnalla puolustaa keisarin korkeata persoonaa.

— Poika parat, jotka viedään kuin teuraspenkkiin kauaksi Venäjälle!

— Älä niitä nyt vielä sure! Eihän niitä näin rauhan aikana mihinkään viedä.

He ajoivat taas eteenpäin. Yhtäkkiä isäntä huomasi, että emännän silmistä putoilivat kirkkaat kyyneleet.

— Mitä sinä nyt itket? kysyi hän kovin kummastuneena.

— Itken poikiani, nyyhkytti emäntä.

— Mikä hätä niiden nyt siellä kotona on?

— Niin, kun niiden täytyy mennä sotaväkeen ja ehkä sotaankin!

— Sinä hupsu Vappu! Itkee tuossa poikainsa sotaväkeen joutumista, vaikka toinen vasta hädintuskin saa itse laukkunsa auki ja toinen vielä kellii kehdossa ketarat pystyssä.

— Mutta ne kasvavat isoiksi ja saavat ehkä heittää henkensä jonkun suuren venäläisen — keisarin tai muun komentajan — kunnian vuoksi.

— Älä sellaisia vielä sure! Kullakin päivällä on suru itsestänsä. Ehkä maailma on muuttunut jo toiseksi silloin, kun meidän poikamme ovat miehen iässä. En minäkään joutunut sotaväkeen, kun ei minun siinä iässä ollessani vielä ollut asevelvollisuutta. Ehkeivät poikanikaan joudu, sillä maailma voi siihen mennessä vielä hyvinkin muuttua, niin ettei tarvitse enää tapella ryssän puolesta. Älä siis sure silmiäsi punaisiksi, Vappu! Luulevat vain Mattilassa, että minä olen ollut sinulle häijy matkalla.

Vappu emäntä katsahti mieheensä ja naurahti jo huojentuneesti. Sitten he pian pääsivätkin sukulaistaloon, jossa heidät otettiin avosylin vastaan.

Mutta äiti ei saanut poikiaan pois mielestään koko aikana. Ja hänen ilonsa oli vasta täydellinen, kun hän taas pääsi kotiin ja tapasi lapsensa terveinä. Hän toi heille runsaasti kyläkakkua tätilästä. Mutta kun Heikki vaati rintaa, ei hän hennonutkaan kieltää, vaikka matka oli juuri vieroittamistarkoituksessa suunniteltu tehtäväksi.

Heikki poika siten äitinsä ruokkimana kasvoi ja vahvistui kuin ihmissyöjä ainakin. Kolmen vanhana hän jo puhui selvästi, vaikka harvakseltaan, mutta ei vielä kävellyt. Hän meni kyllä puita myöten aika vikkelästi, mutta ei uskaltanut lähteä ilman tukea taipaleelle. Hän oli siksi vanha jo, että pelkäsi henkeään. Muuten hän oli hiljainen poika, joka päivät pitkät kelliskeli kehdossa katsellen pystyssä soikottavia jalkojaan. Mutta jalat eivät katselemisesta eivätkä vahvasta ruuasta huolimatta ottaneet kantaakseen poikaa aukealla lattialla.

Kerran kevätkesällä, kun Heikki jo oli täyttänyt kolme vuotta, oli hän äitinsä kanssa kahden kotona. Muu väki oli kaikki kesämaalla. Siellä oli myöskin Jaakko poika, joka aina juoksi isänsä mukana ja josta isä nähtävästi kasvatti samanlaista työmiestä kuin itsekin oli. Äiti kehräsi viimeisiä pellavasykkyröitä istuen peräpenkillä akkunan pielessä. Heikki askarteli istuvillaan keskellä tuvan lattiata. Akkunasta tulviva aurinko loi lattialle pitkän ja kirkkaan valosuunnikkaan. Sen yläpuolella leijui jokseenkin liikkumaton tomukerros, jonka hiukkaset kiilsivät ja välkähtelivät auringonvalossa. Heikillä oli kädessään Vanhan-Mikon tekemä hakohärkä. Se ei kyllä ollut mikään suurenmoinen leikkikalu. Olipahan vain Mikon havuja hakatessaan lyömä lyhyt hakopuupalikka, jonka toiseen päähän oli jätetty kaksi lyhyttä oksantynkää jaloiksi. Sitä Heikki nyt ratsastutti auringon valaisemalla tomukerroksella. Mutta aina kun hän asetti härkänsä tomusiltaa pitkin juoksemaan, joutui ilma hänen hääräämisensä johdosta liikkeeseen, ja silta särkyi. Heikki istui hiljaa, kunnes tomuhiukkaset taas rakentuivat vakavaksi sillaksi, jolloin hän teki uuden yrityksen, mutta yhtä huonolla tuloksella.

Vihdoin hän kyllästyi tähän leikkiin ja huomasi olevansa nälkäinen. Hän katsahti äitiinsä ja huusi:

— Äiti, anna tissiä!

— Tule ottamaan, kehoitti äiti. — Vai pitäisikö minun juosta sellaisen suuren pojan jäljessä ruokaa tarjoamassa?

Kun Heikki alkoi istuvillaan kihnuttaa itseään lattiata pitkin äitiä kohti, sanoi tämä halveksivasti:

— Poika paasaa puhua jo kuin pappi, mutta imee vielä äitiään eikä kävele. Minä en anna sinulle rintaa, jollet tule tänne kävellen.

Heikki pysähtyi keskelle lattiata ja jäi asiaa ankarasti ajattelemaan. Kannattaisiko sellaisen ruokalajin takia panna päänsä alttiiksi kuhmuille ja nousta kävelemään?

-— Jos minä kaadun, hän epäröi.

— Maasta pudonnut löydetään, vastasi äiti välinpitämättömästi.

Heikkiä alkoi harmittaa. Pitäköön äiti eväänsä.

— Anna puuroa ja maitoa, murisi hän.

— Joko vauvaa alkoi peloittaa? pilkkasi äiti. — Ei sinusta taida koskaan tulla miestä.

— Minä olen mies, väitti Heikki.

— Kanankontti sellainen mies, joka ei kävele. — Oletko sinä muiden miesten nähnyt konttaavan ja rintaa ottavan?

— Olenko minä sitten mies, jos tulen sinne kävellen? kysyi poika.

— Olet, ja oikein aika mies oletkin, vakuutti äiti.

Heikki ajatteli taas jonkin aikaa. Tässä tuntui olevan kunnia kysymyksessä. Hän istui lattialla, veti koltin helman syliinsä, liikutteli varpaitaan, joiden peukalovarvas oli hyvin harteillaan, ja likisteli lyhyin sormin lihavia reisiään. Hän näytti olevan kovin tyytymätön liikuntavälineihinsä, jotka hänen mielestään lakkoilivat sulan suotta. Tarkastuksensa tuloksena hän sanoa paukautti päättävästi:

— Pitäisi noilla ketaroilla jo päästä kävelemään.

Sitten hän hiisautui lähellä olevan pikkutuolin luo ja nousi sen nojalla seisomaan. Hän katseli tutkien ympäri huonetta: lattia levittäytyi laajana kuin valtameri joka taholle hänen ympärillään, sillä sivupenkille oli yhtä pitkä matka kuin peräpenkillekin. Paras olisi siis ohjata kulkunsa suoraan äitiä kohti, joka oli nostanut rukkinsa syrjään, ja nyt odotti häntä eteenpäin kumartuneena, levitetyin käsivarsin, mutta sanaa sanomatta.

Ja Heikki hellitti tuolista ja lähti äitiä kohti toikkaroimaan. Aluksi hän siirteli jalkojaan hitaasti ja kuin heikkoa jäätä tunnustellen, mutta mitä pitemmälle matka joutui, sitä nopeammaksi kävi kulku. Kaikki sillat olivat takana poltetut, siis ei ollut muuta keinoa kuin kävellä eteenpäin. Lähellä päämäärää hän vasta pelästyi: jos tässä nyt vielä viime tingassa sattuisi kaatumaan ja lyömään otsansa suurelle sarvelle! Ja hän otti loppukirin juosten ja heittäytyi hengästyneenä äitinsä helmaan.

Äiti kehui:

— Nyt se äidin kulta vasta oikea mies on.

Heikki suoristautui nopeasti ja kysyi varmuuden vuoksi:

— Olenko minä yhtä hyvä kuin muutkin miehet?

— Olet, olet.

— Yhtä hyvä kuin Vanha-Mikkokin?

— Yhtä hyvä ja paikoin parempikin. Mutta tule nyt saamaan rintaa, jonka olet niin urhoollisesti ansainnut.

Mutta Heikki mietti hartaasti ja kysyi sitten:

— Saako Vanha-Mikkokin rintaa?

— Ei, hyvä lapsi. Ei kukaan anna hänelle.

— Syökö Vanha-Mikko ainoastaan puuroa ja piimää?

— Kyllä hän muutakin syö, mitä vain pystyy. Mutta minä annan sinulle puuroa ja oikein hyvää maitoa.

Mutta nyt oli Heikki vetänyt jo lopullisen johtopäätöksen miehen oikeuksista ja velvollisuuksista Hän sanoi varmasti:

— Minä en ota enää tissiä enkä maitoa. Minä syön puuroa ja piimää, niinkuin Vanha-Mikkokin.

Ja äiti asetti Heikille puuroa ja piimää penkille ja antoi hänelle pienen, sievän puulusikan, jonka isä oli pojalle tehnyt. Heikki pisti poskeensa pari lusikallista kylmää, eilisiltaista puuroa, jota hän jokseenkin turhaan yritti kastaa sakeaan piimään. Pitkät piimäsuikaleet ulottuivat kupista hänen huulilleen asti, sillä puuronkasti oli hyvin sitkeätä ja venyvää. Mutta sitten kävelemisen innostus valtasi pojan taas, ja hän lähti kesken syönnin uudelle jalkamatkalle lattian poikki.

Pojan paraillaan hiki päässä valmentaessa sääriään sattui isä tulemaan kotiin. Heikki huusi:

— Isä, kas!

— Mikä nyt on? kysyi isä.

— Seiso siellä paikallasi vähän aikaa, kehoitti äiti.

Isän seisahtuessa ovensuuhun lähti poika perältä käydä taapertamaan häntä kohti. Kädet ja jalat hareillaan ja kielenkärki hampaiden raossa Heikki ohjasi suuntansa isää kohti ja pääsi kuin pääsikin kunnialla tämän luo. Isä nosti pojan korkealle ja huudahti:

— Noin pitkä mies siitä Heikistä tulee. Sinähän paseeraat jo pontevasti ja vakavasti kuin emäpitäjän pappi.

Eikä se enää huoli minunkaan antimistani, vaan syö puuroa ja piimää kuin itse Vanha-Mikko, kertoi äiti.

— Se on oikein, kehui isä. — Kuka niistä naisten mahloista enää aikamiehenä huolisi? Mutta kun sinä nyt olet kävellyt ison miehen kirjoihin, täytyy sinun saada myöskin housut jalkaasi. Koltti heitetään helkkariin.

Niin kävi, että Sipilän Heikki palkkioksi siitä, että alkoi kävellä omilla jaloillaan ja syödä omalla lusikallaan, sai koltin sijasta laukkuhousut jalkaansa.

II

Kun Heikki oppi kävelemään, laajeni hänen maailmansa ja samalla maailmankatsomuksensa melkolailla. Tuvasta pääsi porstuaan ja sieltä sekä kamariin että pirttiin. Tietysti hän oli tätä väliä ennenkin kulkenut, mutta vain äidin tai muiden kantamana ja myöhemmin taluttamana. Nyt pääsi itse huoneesta toiseen, kun vain sai ovet auki. Ja kesäpuolella ne usein olivatkin auki tai raollaan, niin että kulku oli helppoa.

Nyt, kun Heikillä oli housut jalassa, sai porstuasta mennä myöskin avonaiselle kuistille ja siitä pihalle. Tämä oli Heikin mielestä oikein suuri ja vapaa maailma, vaikka sekin oli itse asiassa verraten ahdas ja sangen rajoitettu, sillä se oli umpipiha. Talo oli rakennettu säännölliseksi suunnikkaaksi jonka talouspiiristä vain porttien kautta pääsi poistumaan tai saapumaan sisälle. Se oli kuin umpeen rakennettu puinen linnoitus.

Asuinrakennus oli joen suuntainen, kaakosta luoteeseen ulottuva pitkä rivi. Kaakkoisessa päässä oli tupa. Sen jatkona oli porstua, jonka takana oli kaksi porstuakamaria. Porstuan toisessa päässä oli taas koko rakennuksen levyinen pirtti. Kaikkiin näihin huoneisiin pääsi vain pitkästä porstuasta, sillä väliovia ei ollut. Mutta pirtin päässä oli vielä kaksi kamaria, joten koko rakennuksessa oli kuusi huonetta ja porstua eli eteinen. Porstuan pirtin puoleisessa päässä olivat avarat, suorakulmaisesti kääntyvät vinninportaat, joiden alla oli kompukka ja tämän ja pirtin seinän välissä matala, pitkä tunneli, jonka takapäässä oli avonainen aukko lattiassa. Sitä tietä pääsivät koirat ja kissat kulkemaan porstuasta rakennuksen alle ja takaisin silloin, kun eteisen ovet olivat kiinni. Varsinkin yöllä suden ahdistaessa ulkona oli tämä aukko koiralle viimeinen pelastuksen portti.

Rakennusten piiriinsä sulkema piha oli kaksiosainen. Sen nimittäin jakoi jokseenkin keskeltä kahteen puoliskoon lauta-aita. Asuinrakennusten puoleinen osa pihaa oli miespiha ja nimeltään kartano, kun taas navettain puolella olevaa karjapihaa sanottiin tarhaksi.

Tarha oli koko kevättalven Vanhan-Mikon työmaana. Siellä hän aamusta iltaan hakata naputteli havuja korkean hakotukkinsa ääressä. Keväällä sitten peittikin koko tarhan paksu, hienoksi hakattu havukerros. Tällä hyvänhajuisella, joustavalla patjalla oli lasten kirkkaina keväisinä päivinä hauska teuhata. Varsinkin pääsiäinen oli oikea ulkoilmajuhla, jonka näyttämönä oli tarha. Ensiksikin oli tallivajan kattovuolessa vitsavääteistä riippumassa tavallinen yhden hengen puuaisainen keinu. Tarhassa hypättiin hypinlautaa, heitettiin keilaa, lyötiin pilppua ja tiimeltiin rinnuksista tai suolivyöltä kiinni tarttuen. Poikain isommaksi tultua pystytettiin muutamina pääsiäisinä keskelle tarhaa myöskin korkea kelakeinu. Mutta kun joku heikkopäinen tuli merikipeäksi ja putosi keinun ylimmältä kohdalta, kielsi korkein viranomainen, äiti, koko ohjelmanumeron, vaikka vastustuspuolue väittikin hyvällä syyllä, ettei pehmeässä tarhassa tarvinnut pelätä mitään vakavampaa vahinkoa.

Myöhemmin keväällä tarha menetti viehätyksensä, kun karja päästettiin siihen jaloittelemaan. Koko kesän viettikin karja yönsä tarhassa. Syksyllä joulun alla tarha kasattiin. Miehet loivat hakosonnan tarhan sivustoilta pohjia myöten pois kasaten sen keskelle tarhaa korkeaksi nelikulmaiseksi, jyrkkämuuriseksi linnoitukseksi. Tällainen sontalinnoitus tuli aina poikain mieleen, kun he myöhemmin Maamme-kirjasta lukivat vahvojen muurien ympäröimistä linnoista. Heti uudelta vuodelta vedettiin tämä kasassa palamaan ruvennut hakosonta kesantopellolle. Niin sonnan kasauksessa kuin vedossakin oli torpparien tultava taloa auttamaan. Heti, kun vanha sonta oli vedetty pois, rupesi Vanha-Mikko tekemään uutta naputtelemalla hakokirveellään tarhassa havuja pieniksi.

Miespiha ei ollut sellaisten vaihtelujen alainen kuin tarha. Kartano oli kesällä ruohoinen, talvella luminen ja syksyllä ja keväällä kurainen. Salaperäisin paikka siellä oli kammiorakennus. Sen edessä oli melkein koko rakennuksen mittainen korkea ja leveä porras. Tämän toisessa päässä seisoi seinään nojaten vanha hylly, jolla oli kaikenmoista kamaa. Hyllyn vieressä oli käsikivet, joilla jauhettiin vasta tapettuja rukiita uutispuurojauhoiksi. Portaan toisesta päästä nousivat leveät lautaportaat yläkerrokseen eli solaan. Rakennuksen yläkerrassa oli näet kaksi luhtia. Siellä piiat aina kesäisin makasivat. He muuttivat sinne kuin räystäspääskyt keväällä ja palasivat taas syksyllä takaisin pirttiin, kun pakkanen jo rupesi nipistelemään vällyjen alta esiin pistävää nenänpäätä. Luhdissa pojat kävivät öisin likkapelissä. Väliin mustasukkainen kilpakosija telkesi ulkoapäin luhdin oven, niin että tytöt sulhasineen saivat olla siellä satimessa, kunnes isäntä tai emäntä tai parhaassa tapauksessa Vanha-Mikko päästi heidät pois.

— Nuoret pitävät peliään, puheli Vanha-Mikko itsekseen, tiukkaan rinnuksen ja oven väliin iskettyä puutelkeä pois kiskoessaan.

Mutta Heikki oli nyt vielä niin pieni poika, ettei häntä päästetty luhtiin. Häntä oli ankarasti kielletty menemästä edes luhdinportaille, sillä hän voisi niiltä pudota. Kammionportaalla hän sen sijaan sai mielensä mukaan kutata.

Ei siis ollut erikoisen suuri tämä maailma, johon Heikki ensiksi laskettiin. Kun isot portit ja tarhaveräjä sekä pieni vesiporttikin eli kaivolle johtava ovi pidettiin suljettuina, oli Heikin toiminta-alueena vain pieni piha, jossa ei ollut paljon eikä vaihtelevaa nähtävää. Mutta kun sinne paistoi aurinko ja puhalteli tuuli, kun siellä pääskyt lentelivät milloin matalalla maan pinnalla viuhkaisten, milloin pesäänsä räystään alle suhahtaen, kun siellä kanat kuopustivat ja kukko komenteli akkaväkeään ynnä kissakin pesi poskiaan kammionportaalla istuen, niin mikäs siinä oli pojan kauniina lämpiminä päivinä lekotellessa. Ei ollut hyvä päästää pientä miestä suljetun linnanpihan ulkopuolelle, sillä siellä vaanivat monet vaarat. Hän voisi eksyä metsään, joka alkoi jokseenkin heti tarhan takaa, tai hukkua jokeen, joka oli talon vastakkaisella puolella noin sadan metrin päässä ja jota vain asuinrakennuksen akkunoista sai katsella.

Mutta kaikista näistä varokeinoista huolimatta poika kuitenkin kerran katosi. Väki oli taas pellolla töissä, vain emäntä oli Heikin ja nuoremman palvelustytön kanssa kotosalla. Yhtäkkiä emäntä kysyi palvelustytöltä, Hannalta, missä Heikki oli. Ei Hanna tiennyt. Hän oli kyllä pojan kanssa jokin aikaa sitten vähän leikkinyt. Mutta Heikki oli tehnyt hänestä natun ja sitten hakenut leivänpalan käteensä ja ruvennut sitä jyrsimään. Hanna luuli hänen menneen kamariin. Mutta ei kamarissa ollut. Ei missään näkynyt eikä kuulunut poikaa, vaikka äiti ja Hanna häntä joka paikasta talonpiiristä hakivat ja huhuilivat. Äiti hätääntyi. Istakin tulisi tuossa patuisessa paikassa kotiin ja soimaisi häntä ankarasti huolimattomuudesta, vaikkei se suinkaan ollut hänen vikansa.

Ista tulikin kotiin ja kimmoili kovasti, kun kuuli, että poika oli kadonnut. Portit olivat tietysti olleet auki, vaikka hän aina oli varoittanut sulkemaan ne, ettei poika pääsisi pois talonpiiristä. Niin pieni lapsi voi äkkiä hukkua metsään tai jokeen. Ruispeltoonkin voi sellainen tanniainen vielä kuukertua, niin ettei häntä löydetä ennen kuin elopäivänä kuolleena. Että portit muka olivat olleet kiinni? Mutta vesiportti varmasti oli jätetty auki.

Ja se olikin auki salvasta. Naiset olivat vakuutettuja siitä, että se oli aikaisemmin ollut kiinni, mutta että se heiltä vasta poikaa hakiessa oli jäänyt auki. Isäntä ei kuitenkaan heitä uskonut. Hän oli varma siitä, että poika oli päässyt kaivolle ja pudonnut sinne. Päivälliselle tulleiden miesten avulla hän pitkällä väkäpäisellä salolla naarasi kaivosta pojan ruumista.

Hätä ja hälinä vallitsi talossa. Emäntä juoksi pellolla ja metsän rinnassa huudellen Heikkiä, ja Jaakko poika kippasi pitkin ojia nuorempaa veljeään hakien. Hanna kuhni enimmäkseen sisällä. Hän ei saanut päähänsä, että poika olisi päässyt pois talonpiiristä. Hän tunkeutui koirantunneliinkin. Mutta siellä oli niin paljon tomua ja romua, ettei siitä kukaan olisi voinut ryömiä näkyviä jälkiä jättämättä. Vinninovikin oli haassa. Vaikka sokeakin olisi huomannut, ettei sisällä kukaan voinut piileskellä, niin Hanna kuitenkin kuljeskeli huoneesta huoneeseen ja huuteli, hassu: »Heikkii! Missäs olet, Heikkii?» Silloin kuului pirtissä yhtäkkiä vastaus: »Kukkuu!» Hanna oikein hypähti ilosta: se oli Heikin ääni. Mutta mistä se kuului? Hanna katseli ällistyneenä ympärilleen. Ei pirtissä ketään näkynyt. Hän oli jo useamman kerran kourinut sängyt ja kurkistellut niiden alle. Ei penkkien eikä pitkän pöydän alla sen paremmin kuin päälläkään ketään näkynyt. Eikä tässä asiallisesti kalustetussa huoneessa muita komppeita tai komeroita ollutkaan.

Leveällä peräpenkillä seisoi kuitenkin suuri kaksijatkoinen kaappi. Sen yläosassa säilytettiin kaikenlaisia pieniä jokapäiväisessä käytännössä tarvittavia tavaroita, kuten sukankutimia, neulekeriä, kanvertti-, pippuri- ja siansappiviinaa sekä karpoliöljyä. Näiden apteekkitarpeiden lisäksi oli siellä myöskin sielunhoidollisia apuneuvoja: lyhkäisiä ja pitkiä katkismuksia, virsikirjoja, Westerbackan postilloja ja renki-Antin tilaamia »Suomen Lähetyssanomia». — Kaapin alaosassa säilytettiin talvella ruokatavaroita, mutta kesällä se oli tyhjä, koska silloin syötiin tuvassa.

Alakaapin ovet olivat vähän raollaan. Hanna hyökkäsi kaapille ja repäisi ovet auki: siellä alahyllyllä makasi Heikki vatsallaan, polvet koukussa. Hanna nosti hänet kohona lattialle ja kysyi, mitä hän siellä teki. Heikki oli mennyt kaappiin Hannaa piiloon, mutta olikin sinne nukahtanut. Hän oli maannut oivallisessa piilossaan pitkät tovit, kunnes Hannan huhuiluihin heräsi.

Heikki ihmetteli, mitä hän nyt taas oli tehnyt, kun kaikki ihmiset hyökkäsivät hänen luokseen ja pitelivät ja hypistelivät häntä. Mutta ei kai se niin pahaa sentään ollut, koska äiti ryntäsi toisten takaa esille ja nosti hänet kiihkeästi syliinsä halaillen ja puserrellen häntä. Kaikki katselivat punaista merkkiä, jonka Heikki oli saanut otsaansa nojatessaan sitä kaapin pohjaa vastaan maatessaan. Ja tämä merkki oli äidin mielestä todistuksena siitä, että poika oli pelastunut suuresta kuolemanvaarasta. Isäkään ei sanonut yhtään pahaa sanaa pojalle, vaan taputti äitiä. Äiti ymmärsi tämän anteeksipyynnöksi ja katsahti häneen iloisesti, silmät kosteina.

Ja kun sitten renki-Antti sanoa jorautti, että mitä yhden pojan tähden kannatti sellaista porua pitää, kun ei sitä paitsi ollenkaan ollut varma siitä, tulisiko pojasta koskaan olemaan mitään hyötyä tässä turhuuden maailmassa, ja eikö siis olisi ollut parempi, että poika olisi nuoruuden ja viattomuuden tilassa kuollut, niin sanoi isä kipakasti, että Ambo-Antti pitäköön murhetta vain omista mustista neekeripojistaan Ambomaalla ja kantakoon kolehtia niiden kastamiseksi. Hän kyllä pitäisi itse huolta pojistaan, joista vielä voisi tulla vaikka pakanain kääntäjiä.

Mutta lyhyeksi se Ista isän huolenpito pojistaan tuli. Sisäinen kipu alkoi yhä enemmän häntä vaivata, kunnes se väänsi hänet tykkänään tautivuoteelle kevättalvella Heikin lähennellessä neljännen ikävuotensa täyttämistä. Vappu emäntä oli kovasti huolissaan ja ehdotti, että tuotaisiin lääkäri sairasta katsomaan. Mutta potilas itse arveli, että siitä vain koituisi turhia kuluja, koska tohtori ei hänen taudilleen mitään voisi. Jollei Jumala häntä parantaisi, eivät sitä ihmiset voisi tehdä. Parempi oli säästää rahat maahanpanijaisia varten, jotka aina tulivat runsaasti kustantamaan, vaikka kuinka yksinkertaisesti koetti toimittaa vainaan hautaan.

— Mihin minä pienten lasten kanssa joudun, jos sinä kuolet? nyyhkytti Vappu.

— Älä yhtään sure, lohdutti Ista. — Kyllä sinä Jumalan avulla toimeen tulet. Sinä olet tätä samaa Sipin sukua kuin mekin. Muuan sinun esiäitisi, Sofia, oli Sipilän Sipin tytär ja minun esi-isäni Abrahamin sisar, sen vanhan Abrahamin, joka siirsi talon pois kylästä ja rakensi sen tänne Ammeenpohjan käänteen lähelle. Sofia joutui naimisiin Savion pitäjään, ja hänen jälkeläisiään olet sinä. Kyllä sinä hyvin tulet taloa hoitamaan, kuten kaikki me Sipin sukuun kuuluvat, jotka olemme aikoinamme joutuneet talon menestyksestä vastaamaan. Talon hyöty on usein meille tullut tärkeämmäksi kuin yksilön persoonallinen onni. Siinä suhteessa me olemme paljon syntiä tehneet toisia, varsinkin omaisiamme vastaan. Talo on meidät kovetuttanut. Kuitenkin uskon, ettei sinun sielusi kovetu, sillä sinä joudut taloa hoitamaan lastesi puolesta, et oman etusi ja kunniasi korottamiseksi. Mutta olen varma myös siitä, että sinä olet uskollisesti ja järkevästi talosta huolta pitävä ja sen vuorostasi edelleen lapsillesi jättävä, joudut sitten vielä naimisiin tai et.

— Minä en enää koskaan mene naimisiin.

— Älä lupaa mitään. Rakkaus voi vallata sinut uudestaan. Enkä minä sinua moiti, vaikka tilalleni ottaisitkin toisen. Mutta jollei niin käy, niin kyllä sinä ilman miestäkin varjelet talon vapautta ja estät kartanonherroja saamasta sitä taas käsiinsä.

— Voi, en minä kykene riitelemään herrojen kanssa!

— Kyllä talo sinut tavoilleen opettaa. Mutta en luule, että he nyt uskaltaisivatkaan ruveta sinua ahdistamaan, kun talo on laillisesti meille molemmille kuulutettu ja minun jälkeeni siis lankee sinulle ja lapsille. Maksat vain säännöllisesti talon vuotuiset verot kartanoon, niin he eivät saa tekosyytä riistää taloa itselleen, kuten he lampuotien suhteen tekevät. Katsot vain ja kuuntelet tarkoin, että kaikissa uusissa papereissa sanotaan taloa perintörälssitaloksi eli ruotsiksi skattefrälsehemman, niinkuin se heidän papereissaan täytyy olla meidän kiusaksemme ja pettämiseksemme.

Emäntä koetti isännän jälkeen lausua tuota vierasta sanaa, mutta hetken mongerrettuaan hän harmistuneena huudahti:

— En minä sellaista sanaa saa suustani ulos. Se repii leukapieletkin pois sijoiltaan.

— Kyllä sinä sen vähitellen opit, kun tässä yhdessä harjoitellaan. Toivottavasti ei kuolemakaan ehdi tulla, ennen kuin olet oppinut sen lausumaan ja painanut sen muistiisi. Meidän kaikkien talonhaltijain on isästä poikaan tai tyttäreen pitänyt päntätä se päähämme. Se on ollut meille voimallinen taikasana, josta me olemme pitäneet kiinni. Eivätkä kartanonläänin herrat ole ruoskallakaan saaneet sen voimaa tehottomaksi eikä ajetuksi sitä ulos pääkopastamme. Se on Sipilän tunnussana, vaikka se onkin niin koukeroinen ja konstikas.

— Mutta mistä minä tiedän, onko se sana papereissa vai jokin muu? valitti emäntä. — Enhän minä osaa suomalaistakaan kirjoitusta lukea, saatikka sitten ruotsalaista.

Isäntä nousi ähkyen kamarin sängystä ja otti piironginlaatikosta tukun vanhoja ruskeita ja keltaisia asiapapereita.

— Tässä on vanhoja talonkirjoja, sanoi hän. — Haetaanpas täältä se taikasana. Näissä vanhemmissa asiakirjoissa se sana on tällainen.

— Siinähän on sellaisia koukeroita kuin joukko kärpäsiä ja hyttysiä olisi lyöty paperia vastaan Miskaksi, arvosteli emäntä.

— Nämä ovatkin vanhaa mallia, ei sinun niitä enää tarvitse tuntea, sanoi isäntä. — Mutta tässä on uudenaikainen skattefrälsehemman. Katso tarkkaan, että tuntisit, vaikka se tulisi keppi kädessä tiellä sinua vastaan.

— Pannaan siihen kohtaan hiilellä merkki, ehdotti emäntä. — Minä katselen sitä aina sitten, kun minulla on aikaa. Mutta minä pelkään, etten minä sittenkään yksin saa tuollaisista asioista täyttä selkoa.

— Sinun pitääkin aina tärkeissä asioissa kääntyä jonkun ruotsalaista kirjoitusta taitavan luotettavan henkilön puoleen. Parempi on, kun annat kahden eri henkilön eri aikoina lukea ja tulkita sinulle tuollaiset kohdat, niin ei ole niin suurta pelkoa, että sinua petetään. Suomalaisiin pappeihin voit yleensä luottaa, varsinkin jos kaksi heistä on selittänyt asian samalla tavalla. Mutta älä luota juoppoihin nurkkasihteereihin, herrain puukhollareihin tai muihin sellaisiin herraroikkeihin. Rahasta he myyvät vaikka oman äitinsä pirulle.

Ja Ista rupesi kertomaan, kuinka, he kaksi poikaa saivat isän komennuksesta pienestä pitäen raataa pelloilla kuin juhdat. Varsinkin oli Nappulasuon raivaus ja kuivaus ottanut kovalle. Valittaa ei saanut. Talo vaati työtä katsomatta, katkesiko nuori selkä tai ei. Kun he pojat olivat nuorukaisiässä, oli heillä usean vuoden ollut renkinä mies, joka oli nimeltään Iso-Vekki ja voimiltaan maankuulu. Kun tämä otti työn tukkaan kiinni, niin paikat rytisivät. Varsinkin juuri hänen aikanaan oli talon omien poikien työ usein ollut ylivoimaista. Sillä siinä mies kuin toinenkin. Kun Iso-Vekki rynnisti, täytyi toistenkin yrittää pysyäkseen mukana. Ja silloin sai usein yli änkensä ponnistaa, sillä nuori sisu ei jaksanut kuulla Vekin ilkkumisia eikä isän moittimisia.

Tällaisten ponnistusten jälkeen oli vanhin poika alkanut hiljalleen hivua, kunnes kuoli nuorena miehenä. Jannen jälkeen tuli Istasta talon perillinen, mutta nyt hänkin vain vähän aikaa isäntänä oltuaan sai lähteä ikuiseen lepoon.

— Kyllä sinun isäsi on ollut kova mies, sanoi Vappu.

— Hän on katsonut vain talon parasta, jonka hän on arvellut samalla olevan lastenkin parhaan.

— Hän on lastensa parhaaksi toiminut niin, että on saattanut ne ennenaikaiseen hautaan, sanoi Vappu katkerasti.

— Hän on itse kiivas työmies eikä ole tullut ajatelleeksi, että nuori varsa voidaan liialla kuormalla helposti pilata. Talonpoika ei ole tullut toimeen ilman ankaraa työtä. Heikompien on raadannassa ollut pakko sortua, mutta talo on pysynyt pystyssä ja yhä parantunut. Nappulasuosta on nyt tullut hyvä peltomaa, jota isä eläkemaanaan viljelee. Sinä voit minun kuolemani jälkeen kääntyä töiden järjestelyssä aina isän puoleen. Hän kyllä osaa antaa hyviä neuvoja.

— Mieluummin minä koetan tulla toimeen yksin ja etumiehen avulla kuin kääntyä isäsi puoleen. Hän peloittaa minua.

— Kyllä hän pohjaltaan hyvä mies on. Mutta äidin kuoleman jälkeen hän on vanhoilla päivillään joutunut piikansa valtaan.

— Tiina on inhoittava. Jo hänenkin tähtensä minä en tahdo olla missään tekemisissä vaarin väen kanssa.

— Tiina on nyt vielä palvelija, joten isälläkin on hiukan sananvaltaa. Mutta minä pelkään, että hänestä ennen pitkää tulee vaarin vaimo. Ja silloin sinun on jotenkin turhaa pyytää vaarilta apua ja neuvoa. Hän ei uskalla edes tulla tälle puolelle Tiinan torumisten takia.

— Minä koetan tulla toimeen niin hyvin kuin osaan. Ja ehkä sinäkin siitä vielä paranet.

— Älä siihen luota. Kyllä tämä minun kuolintautini jo on. Mutta mikä sinun tässä velattomassa talossa on yksinkin eläessä ja lapsiasi kasvattaessa kelpo maanviljelijöiksi? Vähitellen sinä rupeat saamaan heistä apua, joten taakkasi helpottuu.

Näin haastelivat mies ja vaimo edellisen kuolintautiaan sairastaessa ja jälkimmäisen häntä parhaan ymmärryksensä mukaan hoitaessa. Ja kun kuolema tuli, oli kumpikin valmistunut sitä vastaanottamaan. Hentomielisyys ei sovi maatyön raatajalle.

Kuitenkin oli nuoren leskivaimon aluksi vaikea alistua kaikkivaltiaan raskaan käden alle. Hän napisi, vaikka pitikin sitä syntinä. Hän oli myöskin nyreissään miehensä isälle, jonka syyksi hän luuli Istan aikaisen sortumisen. Hän ei malttanut olla siitä huomauttamatta myöskin vaarin piialle, Tiinalle, kun hänet kerran pihalla tapasi ja kuuli hänen tavallisuuden mukaan toruvan vaaria jostakin laiminlyömisestä.

Mutta Tiina ei antanut sentään muiden isäntäänsä moittia:

— Että vanha isäntäkö muka olisi syynä poikansa kuolemaan? Jopa te nyt jumalattomia puhutte. Pappa ei tee paarmallekaan pahaa.

— Kyllä vaari on poikaansa paljon enemmän runnonut kuin kukaan muu, sanoi emäntä kiivaasti. — Mutta ei vaarikaan olisi voinut saada hänelle mitään vahinkoa aikaan, jollei Jumala olisi sitä sallinut. Mutta Tiina ei kai ylemmästä johdosta tiedä mitään.

Tiina meni motkottaen ja pitkin nenänsä vartta katsellen matkoihinsa. Mutta emäntä meni sisään ja unohti murheensa keskustellessaan poikainsa kanssa, jotka eivät vielä osanneet surra isän kuoleman johdosta kärsimäänsä tappiota. He unohtivat isänsä verraten pian, sillä murheellisten asiain unohtaminen on lasten kallisarvoinen lahja.

Emännällä oli aluksi talonhoidostakin taakkaa runsaasti kannettavana. Heti ensimmäisenä kesänä isännän kuoleman jälkeen hakkasi raesade talon ruispellon pilalle. Emäntä käveli sateen jälkeen pellolla, tuskaili ja itki.

Yhtäkkiä sanoi hänen mukanaan laahustava pieni Heikki:

— Älkää itkekö, äiti! Kyllä taivaanisä meille vielä leipää antaa.

Silloin äiti pyyhki kyyneleensä, otti pojan syliinsä, hyväili häntä ja sanoi lohdutettuna:

— Kiitos poikani, kun muistutit minua luottamatonta siitä, että meillä on vielä taivaassa isä, joka pitää huolta lapsistaan, vaikka maallinen isä onkin jo meidät jättänyt.

III.

Sipilän pirtissä oli suuri uuni ja siinä avara takka. Tämä pesä oli suustaan niin leveä, että siinä poikittain voi mies hyvin maata polvet koukussa. Perälle päin pesä kapeni niin suuresti, ettei se takaosastaan enää ollut puolta metriä leveämpi. Pesä oli myöskin niin korkea, että pitkät halot helposti sopivat sinne pystyyn. Takka oli tehty tällaiseksi siitä syystä, että siinä palava pystyvalkea samalla sekä valaisi että lämmitti avaraa pirttiä. Takkatulen loisteessa voi koko talon väki lekotella, kun pitkä pöytätuoli siirrettiin poikittain pesän eteen, ei suinkaan lähelle, sillä siinä olisi ollut liian kuuma, vaan niin kauaksi, että tuolin molemmat päätkin sopivat loimottavan valkean hohteeseen. Siinä istuttiin aamuin illoin, milloin puhdetöiltä ehdittiin. Vanha-Mikko piti pystyvalkean rakentamisesta huolta kahdesti päivässä, aamulla ja ehtoolla. Sitä varten hän päivällä kantoi halkovajasta aimo kasan halkoja pirttiin muurinnurkkaan. Hän se myöskin sulki uuninpellin illalla, kun vahva hiilusta raukesi vasta niin myöhään, että nuorempi väki jo silloin veteli vanhurskaan unia.

Uunin edessä oli koko muurin levyinen suuri nelikulmainen, hyvin tasainen ja sileä kivi, joka oli upotettu lattiaan niin, että se oli muun permannon tasalla. Se oli jostakin löydetty, laahattu paikalle ja asetettu tähän takan eteen, etteivät avonaisesta pesästä sinkoavat poukat sytyttäisi lattiapalkkeja palamaan, vaan putoisivat kauniisti kylmälle kivelle, jossa pian sammuisivat. Tällä kivellä oli myöskin mukava oikoa rautanauloja ja muita määlyjä tai kalkutella kaikennäköistä pientä esinettä kirvespohjalla tai vasaralla. Tällä kivellä naiset pakkasesta tullen seisoskelivat, kohentelivat hameitaan ja lämmittivät selkäpuoltaan hokien: huhhuh, huh-huh! Ja tälle kivelle myöskin Vanha-Mikko usein pistäytyi hakotukkinsa äärestä tarhasta lämmittelemään. Se oli se varsinainen kotiliesi, jolle talon ihmiset kyllä käänsivät selkänsä ja paljastivat varjopuolensa, mutta sitä ei suinkaan tehty halveksimisen merkeissä, vaan hyvän olon tunteesta.

Katossa uunin edessä oleva räppänä oli poikain mielestä mainio kapine. Sen sai alhaalta auki työntämällä pitkällä hiilikoukkarilla sitä peittävän, uurteissaan liukuvan luukun syrjään. Pojat avasivat luukun ja menivät sitten vinnille tutkimusmatkalle. Räppänän aukosta kulki välikaton täytteen läpi laudoista tehty, ylöspäin levenevä torvi, joka oli kuin myllynsuppilo. Tämän torven läpi kurkistaessa näkyi avoimesta räppänästä alla oleva takkakivi. Kun huusi torveen, kuului ääni pirttiin kumeana ja salaperäisenä. Pojat usein huudoillaan peloittelivat pirtissä olevia naisia, jotka eivät kohta älynneet, mistä ääni tuli.

Kerran Heikki vinnillä kiikaroidessaan kuuli pirttiin tulevan pari ihmistä. Pian hän sitten räppänästä näki, että nämä olivat talon nuorempi renki ja piika. Nämä ihmislapset olivat rakastuneet toisiinsa ja halailivat ja suutelivat nyt toisiaan takkakivellä seisoessaan, koska pirtissä ei ollut muita ihmisiä heitä näkemässä. Heikistä tämä oli metkaa. Mutta hän ei malttanut mainiolla vartiopaikallaan olla ääneti, vaan murahti torveen, Vanhan-Mikon matalaa ääntä matkien:

— Piisaa jo!

Rakastavaiset säikähtivät erilleen kuin kaksi kissaa, joiden keskelle on kivi heitetty. He pakenivat pirtistä kuin pahantekijät. Ja Heikki nauroi makeasti, mutta ei uskaltanut urotyöstään kerskata, sillä hän pelkäsi saavansa rengiltä selkäänsä.

Toisella kertaa Vanha-Mikko astui tyhjään pirttiin, kun Heikki keikkui räppänätorven päässä vinnillä. Mikko asettui seisomaan takkakivelle juuri räppänän alle, otti lakin päästään ja silitteli kämmenellään pään sivuilla ja niskassa olevia pitkiä hiuksia. Päälaelta hän oli aivan kalju. Kun tuo paljas kuu nyt paistoi Heikin silmään suoraan hänen alapuoleltaan, ei hän kestänyt kiusausta, vaan päästi suustaan mehevän syljen. Se putosi läiskähtäen keskelle Mikon kaljua. Mikko pyyhkäisi päätänsä ja ärjäisi:

— Mikäs siitana siinä tippuu?

Hän katsahti ylös ja näki räppänän olevan auki. Silloin hän otti koukkarin ja sulki aukon. Mutta Heikki oli vinnillä hyvin hiljaa. Hän näet pelkäsi Mikon tulevan sinne katsomaan, mistä tuo märkyys oli tullut. Vanha-Mikko kuitenkin lienee arvellut, että katosta oli joku vesi tippa pudonnut, ja jätti asian tutkimisen sikseen.

Vanha-Mikko oli tuon pienen yhteiskunnan kaikki kaikessa, hän oli oikea vanha huolellinen talon tonttu, joka juuri tarkasti, olivatko kaikki paikat kunnossa. Talvella hän hakkasi havut tarhassa, katsoi, että rengit hoitivat hevoset kunnollisesti ja että piiat lehmänhauteita karjakeittiössä valmistaessaan pitelivät tulta varovasti. Keväällä hän korjasi aidat ja kesällä kävi ympäri maita kurkistelemassa, etteivät eläimet päässeet laitumelta pelloille pahantekoon. Kesällä hän myöskin otti saattonsa mukaan osaa yhteisiin kiireellisiin töihin. Syksyisin hän lämmitti riihet ja oli apuna puimisessa. Kylmien ja pimeiden aikojen tultua hän sitten huolehti pirtin lämmityksestä ja kiskoi kaikki talossa tarvittavat päreet, joita pitkinä puhteina kuluikin melkoisesti. Myöskin hän iltaisin kiersi katsomassa, että portit ja ovet olivat kunnollisesti salvassa. Ne sai kyllä vedikkeillä ulkopuolelta auki, sillä kylällä viipyvän oman ihmisen ja rauhallisen vieraankin oli päästävä yölläkin taloon. Mutta ken vihamielisissä aikeissa astui näin lukitusta ovesta sisään, hän oli murtovaras, ryöväri ja väkivallantekijä, jota oli paras heti lyödä rautapuntarilla päähän.

Syksy oli sadonkorjuun aikaa. Silloin Vanhalla-Mikolla oli tavallista enemmän huolta ja puuhaa, että vuodentulo saatiin kunnollisesti katon alle. Isännättömässä talossa oli tällaisen vanhan, talon puolta pitävän, kokeneen miehen valvonta varsin tärkeätä. Emäntä oli kyllä tarkka ja taitava ihminen, mutta ei hänkään voinut joka paikassa henkilökohtaisesti tarkastaa miesten töitä. Vanhempi renki esiintyi tosin tavallaan etumiehenä, mutta viisas emäntä ei antanut hänelle täyttä valtaa, vaan valvoi itse, Mikkoa apunaan käyttäen, töiden kulkua. Vieraan työ on sentään aina vieraan työtä: ei hän osaa eikä aina väiltäkään hoitaa taloa niinkuin oma ihminen hoitaa. Eihän tosin Vanha-Mikkokaan ollut oma ihminen, mutta hän oli entinen maanviljelykseen perehtynyt torppari, joka vanhoilla päivillään oli saanut turvapaikan tästä talosta ja siksi aina katsoi sen parasta.

Eräänä syksyisenä sunnuntai-iltana istui Vanha-Mikko kylänpuoleisessa pikku-riihessä sitä lämmittämässä. Tässä riihirakennuksessa ei ollut kiukkuria ollenkaan; vaan kiuas oli itse riihessä. Mikko istui riihessä pesän edessä ja katseli valkean loimotusta. Hän oli äskettäin lisännyt kuivaa tukkia tuleen, joka nyt paloi räiskyen ja pihahdellen. Valkeasta pistäytyi väliin pitkiä sinisiä kielekkeitä, väliin taas hulmahti äkkiä niin kuuma tuliaalto pesän suuta kohden, että Mikko vaistomaisesti nojautui taaksepäin välttääkseen liikaa kuumuutta. Hän oli riisunut yltään takkinsa ja istui nyt paitahihasillaan ja paljain päin pölkyllä pesän edessä. Rohtiminen paita oli edestä auki, ja hänen karvainen rintansa kumotti tulen loisteessa yhtä punaisena kuin hänen paljas päälakensakin. Riihen ovi oli nuoralla solkeiltu raolleen, niin että liika savu pääsi raosta ulos. Paksu harmaa savu oli kietonut tiiviiseen vaippaansa riihen yläosan ulottuen tämä savupilvi alaspäin ovenkamanan korkeudelle. Mitä uutta savua kiuas työnsi, se tunkeutui ovenraosta ulos, niin että hiljaa keinuva savupilvi pysyi aina samalla korkeudella. Kun Mikko istui permannolla pölkyllä hiljaa eikä mikään muukaan pannut ilmaa riihessä liikkeeseen, oli hänen hengittämänsä ilma savusta jotenkin puhdasta. Se vain hiukan haisi savulle samoin kuin rukiillekin.

Mikko oli ollut kirkossa ja siellä kuulemansa puheet kiivaasta Jumalasta samoin kuin pesässä palava valkeakin toivat hänen mieleensä helvetin tulen. Se oli kaamea tunne tässä yön hiljaisuudessa, jolloin ei kuulunut muuta ääntä kuin palavien puiden räiskähtely ja silloin tällöin hiljainen kahaus, jonka parsilta putoava jyvä synnytti.

Eihän tässä muuten olisi ollut hätäpäivää, mutta kun hän ei osannut lukea, ei pappi päästänyt häntä ripille eikä hän kuolemansa jälkeen pääsisi siunattuun multaan lepäämään. Hän kävi kyllä verraten ahkerasti kirkossa ja raamatunselityksissä, joissa hän ulkomuistista veisasikin usein kuulemiaan virsiä. Hänellä oli myöskin autuudenasia kokolailla selvillä: hän tiesi, että Isä oli ihmisen luonut, Piru vietellyt syntiin ja Poika lunastanut. Mutta mitä tästä kaikesta opista ja taidosta oli hyötyä, kun hän ei ollut rippikoulua käynyt eikä sentähden päässyt Herran ehtoolliselle? Kastettu hän kyllä oli, sen olivat hänen kumminsa hänelle vakuuttaneet eikä sitä pappikaan kieltänyt. Mutta emäpitäjän rovasti, jota piti karahteerata tohtoriksi, oli kova lukumies ja vaati lampailtaankin aivan tavatonta lukutaitoa. Mikko oli jollakin tavalla luiskahtanut rippikouluikänsä ohi huomaamatta ryhtyä lukuhommiin. Silloin oli kappalaisena mukava mies, joka ei niin pikkumaisesti tuppautunut toisen ihmisen asioihin, vaan antoi lähimmäisensä olla rauhassa, kun tämä vain muuten käyttäytyi kunniallisesti. Olipa pappi luvannut päästää hänet edes, kun hän vain kävisi hiukan pappilassa keskustelemassa lyhkäisessä kirjassa olevista asioista. Mikko olikin jonkin kerran käynyt sitä varten pappilassa, mutta opetuksesta ei ollut tullut mitään. He olivat tavallisesti menneet yhdessä järvelle kalastamaan, jolloin Mikko sai soutaa. Kun tämä oppilas ja apumies sitten oli keittänyt kalasopan ja hankkinut kalaryypyt, oli keskustelu koskenut peräti maallisia asioita, ja pääasia oli tyyten unohtunut.

Sitten tämä ystävällinen pastori oli kuollut, ja hänen jälkeensä olivat papit useasti vaihtuneet. Mikko oli saanut jäädä rauhaan. Mutta kun emäpitäjään tuli uusi kiivas kirkkoherra, silloin syntyikin eri peli. Hänet vedettiin unohduksesta esiin ja vaadittiin opettelemaan lukemaan. Eihän hän vanhana enää oppinut, vaikka olisi haluakin ollut. Isoja ihmisiä ei kehdannut pyytää kirjatikkuaan ohjaamaan, ja nuoret tekivät hänestä pilaa ja sanoivat, ettei hänen vieressään voinut istua, kun hän niin kovasti haisi tupakalle. No, polttihan hän näitä kessuja, mutta eihän sitä voinut synniksi lukea. Lukusille hän meni itse tai hänet vietiin väkisin. Mutta vaikka häntä kuinka olisi revitty tukasta, potkittu pöydän alle ja istutettu jalkapuussa, niin mitä hyötyä siitä hänen lukutaidolleen oli? Eiväthän poostavit tukistamalla eikä potkimalla päähän menneet. Kun hän ei oppinut lukemaan, ei häntä myöskään päästetty edes, vaan tuomittiin suoraa päätä helvettiin.

Se tuntui toisinaan kaamealta, varsinkin näin yön hiljaisuudessa. Hänen tunnuslauseensa tavallisissa oloissa oli: siellä mies kuin toinenkin, sanoi täi löylyssä. Mutta kuunneltuaan taas papin jyrisevää saarnaa, jossa perkeleen julmuutta ja helvetin kuumuutta oli kovasti julistettu, tunsi syntinen ihminen itsensä hiukan levottomaksi. Mitämaks tässä kävisi vielä huonosti. Elämässä oli hänelle käynyt huonosti ja kuolemassa kävisi yhtä huonosti, jollei huonommin. Miksi toista ihmistä niin vainottiin ja toinen pääsi hyviltä päiviltä täältä suoraan taivaaseen?

Ja Mikko syventyi muistelemaan elämänsä karuja vaiheita.

Hän oli Lemelän lampuotitilan poika. Talo oli alkuaan tietysti ollut, kuten kaikki muutkin Harvian lahjoitusmaan tilat, itsenäinen perintötalo, josta oli suoritettava veroa vain kruunulle ja kirkolle. Eräs suomalainen talonpoika oli sen harmaassa muinaisuudessa raivannut, ja hänen suvussaan talo oli sitten kulkenut perintönä isästä poikaan tai tyttäreen vuosisatoja. Mutta sen omistusoikeus oli vähitellen kaventunut ja supistunut. Seutukunta lahjoitettiin aatelismiehille ja tilan verot ruvettiin maksamaan sekä päivätyöt tekemään kartanolle. Talo oli vähitellen joutunut suureen työvelkaan kartanoon. Maantielle olisi saanut kirkkaasti lähteä, jos kartano olisi pannut saatavansa uloshakuun. Mutta patruuni oli armollinen ja antoi velat anteeksi, jos talollinen luopui kaikista perintöoikeuksistaan ja suostui viljelemään omaa taloaan tämän jälkeen lampuotina eli tavallisena välikirjattomana vuokraajana. Ja talonpoika suostui: mikä siinä auttoi? Näin oli Lemelän vanhasta perintötalostakin aikojen kuluessa tullut lampuotitila.

Lemelässä oli ollut useita lapsia, mutta ne olivat kaikki pienenä tai verraten nuorena kuolleet. Mikko yksin oli jäänyt henkiin. Kun isä vanheni ja tuli raihnaiseksi, jäivät työt yksinomaan Mikon niskoille. Niinpä hän jo nuorukaisesta alkaen suoritti yksin taksvärkin kartanoon: kolme jalkapäivää ja yhden juhlapäivän viikossa. Jäihän viikosta kyllä siten vielä kaksi arkipäivää omiinkin töihin, mutta se oli aivan liian vähän talossa, kun ei sairaalloisesta isästä enää ollut paljonkaan apua. Eikä enää loppuaikoina, kun talo köyhtymistään köyhtyi, jaksettu palkata vierasta työväkeäkään. Taksvärkkipäivät Mikko kyllä täsmällisesti suoritti, mutta muu vero jäi vuosi vuodelta rästiin ja talon maat joutuivat yhä huonompaan kuntoon. Kartanonpatruuni kyllä muistutti ja uhkasi ajaa talosta pois, mutta eihän Mikko voinut asiaa auttaa.

Sitten kuoli Mikon isä — äiti oli jo aikaisemmin päässyt pois puutetta kärsimästä. Patruuni kysyi, maksoiko Mikko talon velat. Millä hän ne maksoi? Vähäinen irtain ei siihen mitenkään riittänyt. Patruuni ehdotti silloin, että Mikko jättäisi koko talon kimsuineen kamsuineen hänelle ja muuttaisi talon takamaille torppariksi. Hän saisi sieltä sulaa maata talon vanhan kaukopellon ja voisi itse niitusta raivata lisää peltoa. Talosta hän saisi viedä vanhan vaarin huoneet asuinrakennukseksi ja härkipihaton navetaksi. Vielä patruuni jättäisi hänelle talon irtaimesta pari lehmää ja hevosen, ja kartano auttaisi häntä huoneiden siirtämisessä ja pystyynpanemisessa. Vanhat velat kuitattaisiin sileiksi ja veroa hän tekisi torpastaan kaksi jalkapäivää viikossa ja kesäaikana yhteensä kaksikymmentä apupäivää.

Mikko suostui mielellään näihin ehtoihin ja kiitteli kovasti armollista patruunia, joka niin avokätisesti auttoi hänet jaloilleen jälleen. Ja hän muutti iloiten korpeen. Lemelään otettiin sen sijaan uusi lampuoti.

Mutta korvessakaan ei olo niin kaksista ollut, sen Mikko piankin sai kokea. Maat olivat hallanarkoja, alavia ja vesiperäisiä. Syysvilja ei siellä mitenkään tahtonut menestyä eikä kauran- ja heinänviljelystä silloin vielä varsinaisesti harjoitettu. Karjanantimilla ja perunalla Mikko sai naisihmisensä kanssa pääasiallisesti tulla toimeen. Mikko tarvitsi näet naisapua välttämättä. Mutta hänen ei sopinut hamuillakaan omaa muijaa, kun hän lukutaidottomana ei päässyt kristilliseen avioliittoon. Hänen oli siis tyydyttävä epäkristilliseen avioliittoon — kun kirkko kerran oli työntänyt hänet pakanain laumaan, oli hänen pakko joka suhteessa elää pakanallisella tavalla — ja ottaa mikä naisapu eteen sattui. Hyvin Mikko sentään apuihmisensä kanssa alkuaikoina tuli toimeen, kun vielä riitti voimia ja intoa oman torpankin hoitoon.

Vähitellen kuitenkin Mikko väsähti. Taksvärkkipäivän pituus oli kesäpuolella vuotta seitsemäntoista tuntia, nim. aamusta klo 4:stä iltaan klo 9:ään Siihen oli tosin sovitettu kaksi ruoka-aikaa, nim. suurus klo 8 ja 9 välillä aamulla ja päivällinen klo 2 ja 3 välillä päivällä, mutta kun kartanon työmaalla omasta eväsrepustaan äkkiä ruokansa hotkaisi ja kohta sen päälle kävi taas kahta kiukkuisemmin työhön kiinni, niin ei näitä hengähdysrupeamia kukaan katsonut omaksi ajaksi, vaan senkin hetken torppari uhrasi kartanon hyväksi, sillä jollei olisi saanut välillä syödä, ei olisi jaksanut työssäkään ponnistella. Eikä työpäivän pituus vielä tähänkään pysähtynyt. Kaukaisempien taksvärkkärien, kuten LemeIän Mikonkin, oli lähdettävä aamulla kotoa jo klo 2 ehtiäkseen täsmälleen klo 4:ksi kartanon työmaalle. Jos myöhästyi, sai sakkopäivän. Mikolla oli kotonaan pirtissä hyvä-ääninen kukko, joka kiekui säännöllisesti klo 2 aamulla. Sen kuultuaan Mikko nousi ylös ja lähti kärevästi taksvärkkiin.

Ehtoolla pääsi työstä pois klo 9. Väsyneenä ei jaksanut niin lujasti painella kuin aamulla, joten tämä kotimatka vei yli kaksi tuntia aikaa. Näin tuli taksvärkkipäivän pituudeksi siis 21 tuntia. Kun tällaisia työpäiviä teki kautta koko elämänsä, alkaen jo keskenkasvuisesta nuorukaisesta, kuten Mikkokin vielä lampuotitilan luultuna perillisenä ollessaan, ei ollut mikään ihme, jos vähitellen väsyi.

Mikko suoritti kyllä veropäivänsä yhtä täysipitoisina niin myöhemmin kuin aikaisemminkin, mutta omat työt jäivät vuosi vuodelta yhä enemmän laapalleen. Ei jaksanut, vaikka mikä olisi ollut. Tai kai sitä ruumiillisesti olisi kotona yhtä hyvin jaksanut kuin kartanossakin, mutta ei jaksanut sielullisesti. Kotona ei ollut pehtoria perässä iskevine kielineen ja ruoskineen, joten tarmo petti ja velttous sai vallan. Näin on selitettävissä sellainen usein esiintynyt ilmiö, että monikin mies tehdä huhki taksvärkissä kuin hullu, mutta kototyöt olivat aivan rempallaan.

Mikolla ei ollut kotona mitään kannustinta: ei lapsia ei perhettä eikä toivoakaan koskaan omasta perheestä. Miksi tässä siis olisi suotta rehkinyt, kun ei ollut pakko. Myöhemmin tuli lisäksi vielä uusi risti ja rasitus häntä lamauttamaan. Kuten jo on mainittu, tuli emäpitäjään uusi kirkkoherra, joka piteli tällaisia Mikon kaltaisia pakanoita ennenkuulumattoman lujissa pihdeissä. Kun Mikko ei vängälläkään oppinut lukemaan, tuli hän kaikesta tällaisesta oman huonoutensa tunnosta niin synkkämieliseksi, että hänen katkeria ajatuksia hetkeksikin karkoittaakseen täytyi ruveta juomaan. Hän oli kyllä ennenkin ryypännyt, sillä hän oli ryyppääväistä lajia, kuten koko Vilon kylän väki eli vanha, suuri Sipin suku. Mutta hän alkoi nyt juoda oikein lotonaan. Taksvärkkipäivät hän oli kartanossa työssä, mutta välipäivät hän hummasi.

Torppa ei tällaista menoa ajanpitkään kestänyt. Apuihminen pauhasi ja noitui ja uhkasi jättää koko vuotavan Noakin arkin. Myöskin patruuni muistutti ja varoitti. Mikolla ei ollut oikeutta päästää torpan maita rappeutumaan. Jollei hän parantaisi tapojaan, täytyisi hänet häätää koko torpasta.

Mutta Mikko tuumi, että kyllä hän tästä itsekin pääsee ilman kruununmiehen apua. Ja eräänä aamuna hän eväsreppu selässä lähti torpastaan painaen oven jälkeensä hiljaa kiinni. Hän oli menevittään taksvärkkiin, mutta marssikin maailmalle. Hän käski kylän ohi mennessään muutamien taksvärkkiin kiiruhtavien työtoverien ilmoittaa kartanossa patruunille, että tämä saisi mennä ottamaan haltuunsa torpan ja siellä olevan vanhan lehmän ja apuihmisen. Muuta otettavaa ei siellä enää tainnut ollakaan.

Näin lähti Lemelän Mikko maailmalle.

— Kartanonisännän käden minä täytin, sanoi hän jälkeenpäin.— Oma käteni jäi illan tyhjäksi, mutta patruunilla ei ollut syytä valittaa, sillä hän sai haltuunsa torpan, jonka maita minä olin laajentanut ja josta minä olin tehnyt säännöllisesti taksvärkin taloon niin kauan kuin siellä asuin.

Mikko kuljeskeli sitten pitkin maailmaa, oli renkinä ja souvarina, teki mitä käskettiin ja söi ja joi mitä sai. Hän oli hyvä työmies toisen komennon alaisena, mutta omasta aloitteestaan hän ei osannut tarttua työhön kiinni.

Näin hän vähitellen vanheni, tuli siksi heikoksi ja saamattomaksi, ettei enää oikein kelvannut rengiksi. Hän kulkeutui takaisin kotipaikalleen ja pääsi Sipilään, ensin riihi- ja hakomieheksi ja sitten jonkinlaiseksi vakinaiseksi talon tontuksi, koska hän kerran oli samaa Sipin sukua. Hän tottui taloon ja talo tottui häneen. Ei hän kallis mies ollut: hän sai talosta ruoan ja vaatteet, joista jokapäiväisessä käytännössä olevat rohtimiset housut ja mekko enimmän kuluivat ja siis myöskin useimmin olivat uusittavat. Talvella hän piti jalassaan koipia, jotka hän itse teki karvaisen lehmänvuodan koipinahoista. Tupakkansa hän kasvatti itse tallin takana. Rahaa ei hän juuri mitään saanut eikä pyytänytkään. Jos hänelle emäntä joskus antoi vähän rahaa, pani hän sen kiireesti viinaan.

Mutta Mikko oli tyytyväinen tähän viimeiseen satamaansa, jossa hän tiesi saavansa olla kuolemaansa asti. Kaikki olisi muuten ollut hyvin, mutta näin vanhana tulivat mieleen kaikki hulluttelut, joita oli elämänsä varrella tehnyt ja joista piti saada vastata kuolemansa jälkeen. Kun pappikaan ei luvannut minkäänlaista armoa, niin kuinka ollenkaan uskaltaisi odottaa sitä itse Jumalalta?

Mikko suoristautui kumarasta asennostaan riihen pesän edessä, sylkäisi pitkän pihisevän tupakkasyljen hiilustalle ja ajatteli itsekseen muistelmiensa loppupäätökseksi:

— Kova on tällaisen ihmisen kohtalo. Koko elämänsä on saanut rehkiä melkein yli änkensä pitääkseen henkikultaansa pihisemässä niin kauan kuin mahdollista. Ja sitten joutuu vielä loppujen lopuksi heidän helvetteihinsä.

Hän nousi, kourasi elositomain tyviä ja huomasi ne jo niin kuiviksi, ettei enää tarvinnut uutta puuta pesään lisätä. Tämä riihi oli valmis aamulla tapettavaksi. Aamua odottaessaan hän oikaisi itsensä pesän eteen permannolle ja nukahti siihen unohtaen riihen suloisessa lämmössä kaikki vastuksensa ja murheensa.

Näin Vanha-Mikko lämmitti öisin riihiä. Ja aamupuhteella hän taas oli torpparin pojan kanssa toisena parina luvassa tappamassa. Viljanpuinti kesti sitten koko syksyn.

Emäntäkin oli tyytyväinen, kun vilja nyt oli saatu kauniina salvoon ja hän antoi Mikolle joulun edellä jonkin verran rahaa varoittaen häntä kovasti ostamasta viinaa. Mikko vakuutti, ettei hän huolisi viinasta, vaikka ilman saisi. Hän katosi kuitenkin Abrahamin- eli Aaponpäivänä talosta ja tuli Tuomaana takaisin aika humalassa. Tuvassa jouluvalmistuksissa hääräävät naiset näkivät akkunasta, kuinka Mikko kyläportin edessä seisahtui, löi käsiään hartioihinsa, kuten viluisina tehdään, ja hihkaisi:

— Ei se joulu mitään, mutta nämä joulun rinnat!

Sitten hän kompuroi sisään.

— Onpa Mikko kuitenkin ruvennut juomaan, vaikka niin vakuutti olevansa ilman, sanoi emäntä tiukasti.

— En minä mitään juonut ole, änkkäsi Mikko. — Kävin vain vähän kylässä jouluostoksia tekemässä. — Missä ne ostokset ovat? kysyi epäluuloinen emäntä.

— Kyllä ne korjuussa ovat, vakuutti Mikko. — Saako kahvia?

— Saa kyllä, kun ei pane mitään sekaan, sanoi emäntä.

— Mitä minä siihen sekaan panisin muuta kuin maitoa? ihmetteli Mikko.

Hän sai kahvia. Emännän silmän välttäessä hän lirautti siihen povessaan olevasta pullosta omaa »kermaansa». Tätä hän sitten hörppi kahvilautaselta kuin kahvia ikään. Eikä häntä oikeastaan vartioitu: olkoon Mikollakin joskus ilonsa ja vapautensa! Koetettiin vain häntä hiukan hillitä, ettei hän tulisi aivan sekaisin.

Lukkari tuli joulupaisteilleen ja -ryypyilleen taloon.

Tällä kertaa hän oli aloittanut kierroksensa Sipilästä, joten hän vielä oli aivan selvä.

— Terve, lukkari! huusi Mikko hänen tupaan astuessaan. — Tule kastamaan kaulaa, että jaksat joulunpyhinä laulaa!

— Vanha-Mikko onkin näemmä jo juhlatuulella, hymähti lukkari. — No, paras onkin ajoissa alkaa, että ennättää varmasti joulunpyhänsä viettää.

— Kanttori tulee tänne kamarin puolelle, pyysi emäntä. — Sananlaskukin sanoo, että tiellä kissat, tiellä koirat pahan ämmän leipoissa.

— Tiellä lukkarin lurinat, huusi Mikko. — Tule tänne pirttiin, kanttori, niin saat paistiryypyn.

— Niin, jos me menisimmekin Mikon kanssa tänne pirttiin, ehdotti kanttori. — Siellä olisi tilavammat paikat tämän taatan teutaroida.

Ja hän osoitti horjahtelevaa Mikkoa. Emäntä antoi heidän mennä pirttiin ja toi sinne kahvia.

— Jättäkää pannu tänne pesään, komensi Mikko. — Nyt vietetään mikkeliä.

— Silloin on pidettävä kiirettä, ettei joulu meitä yllätä, sanoi lukkari.

Ja ukot alkoivat ahkerasti maistella, sillä lukkarikaan ei ollut mikään tottumaton työmies viinamäessä.

Kuten tavallista tässä työssä, syntyi heidän kesken tavantakaa pientä kinaa ja väittelyä, ja Mikko tahtoi näyttää voimiaan. Hän vakuutti, ettei häntä vielä tähän saakka painissa ollut kukaan muu voittanut kuin piru kerran yöllä riihessä. Hän oli kaikessa rauhassa istunut riihen permannolla pesän edessä ja ehkä vähän torkahtanutkin, kun piru oli salakavalasti, sanaa sanomatta karannut häntä rinnuksiin kiinni ja paiskannut hänet ulos ovesta kuin tamppusäkin. Siinä hän sitten oli riihen edessä maannut selällään pahnoilla ja tuijottanut tähtiin. Piru oli tämän voimannäytteensä jälkeen heti kadonnut.

Lukkari kuitenkin sanoi olevansa sellainen epäuskoinen Tuomas, ettei hän uskonut pirun Mikkoa ulos heittäneen, vaan oli hänen varman vakaumuksensa mukaan Mikko itse unissaan kompuroinut riihen ovelle, kompastunut korkeaan kynnykseen ja pudonnut päistikkaa maahan riihen edustalle. Siinä hänen maankuulu pirunheittonsa oli.

Mikko närkästyi sydäntä ja munaskuita myöten.

— Epäuskoinen Tuomas sanot olevasi, huusi hän.

— Silloin me vietämmekin sinun nimipäivääsi, koska tänään on Tuomaanpäivä. Anna sinäkin puolestasi kousaa!

— Vuoronsa kullakin, väitti lukkari. — Vietetään ensin sinun nimipäivääsi, Mikonpäivää, ja tyhjennetään tuo pullo.

Mutta Mikko tiukkasi yhä:

— Etkö sinä usko minun piruani?

— En, sanoi lukkari lujasti.

-— Kuulkaas päälle, hyvät ihmiset! huusi Mikko.

— Tämä lukkari ei usko perkeleeseen. On siinäkin kaunis kirkonmies ja ihmisten tukistaja lukusilla!

Emäntä kävi pirtissä ja moitti Mikkoa:

— Älkää siinä huutako, vanha mies, vaan menkää täyttämään kanttorin korvinkoppa ruumenilla.

— Niin, kyllä minun täytyy vähitellen taas ajatella aaluvaini keräämistä, vaikka muuten olisikin hauska keskustella Mikon kanssa näistä teologisista kysymyksistä, sanoi kanttori. — Mikko on ajatteleva mies.

Mikko leppyi tästä tunnustuksesta, ja sovinnon vahvistukseksi otettiin taas ryypyt. Yhdessä he sitten lähtivät lukkarin hevosella ison-riihen luo, jossa kanttorin suuri korvinkoppa sotkettiin ruumenia täyteen. Mutta riihestä pois tultaessa kompastui Mikko taas kynnykseen, kuukertui ovesta ulos maahan ja löi nenänsä rikki portaaseen.

— Joko piru sinut taas heitti ulos? ihmetteli kanttori. — Tule tänne, niin minä nostan sinut ylös.

Mutta nähtyään Mikon verisen nenän hän tuli sitä tarkastamaan ja puheli:

— Löitkö sinä niistinhuoneesi katon rikki, niin että se vuotaa? Annahan, kun minä painelen sitä lumella.

Mutta Mikko oli suurenmoisen huoleton:

— Yhtäkaikki yksi nenä! Tehdään rattaanakselin rasvasta uusi.

— Ehkä vanhastakin vielä voidaan laittaa tavalliseen arkihaistamiseen kelvollinen kapine, kun kerran on tohtori talossa, arveli lukkari. — Mutta kotkannokkaa ei siitä saada, vaikka väännettäisiin sieraimet ylöspäin. Ja silloin se vetäisi liian paljon nuuskaa.

Pirtissä lukkari sitten pesi ja sitoi Mikon nenän ja vakuutti naisille, ettei ollut mitään huolestumisen syytä, vaikka Mikko olikin saanut pienen jouluporsaan. Naimanokkaa ei Mikon nenästä enää saataisi, mutta mitä hän sellaisella komeudella tekisikään, vanha mies? Muuten Mikolla ei ollut mitään hätää. Sitten lukkari kiitteli ja kosteli ja lähti taas kiertueelleen.

Pirtin peräsängyssä makasi ja ähkyi Mikko, jota vähitellen rupesi yhä enemmän sisuksista kaivelemaan. Illan tullen hän pudottautui sängystään lattialle ja mörisi siinä. Kun emäntä kysyi, eikö hänen olisi parempi maata sängyssä, murahti hän kieltävästi. Hänen annettiinkin sitten olla oloissaan. Mutta myöhemmin illalla, kun Mikko lattialla selällään maaten ähisi ja valitteli, meni nuorempi piika, Hanna, häntä päresoihtu kädessä katsomaan. Äkkiä hän huusi kauhistuneena:

— Hermestä ja varjele! Tämän palaa viina kurkussa!

— Älä niin, kamalia puhu! huudahti emäntä.

Kaikki riensivät katsomaan: totisesti, sininen liekki häilyi Mikon avoimen suun edessä.

— Voi, voi, mitä nyt tehdään? hätäili emäntä.

— Viinanpalo ei sen paremmin kuin ukkosenvalkeakaan sammu muusta kuin naisen maidosta, tiesi renki Antti. — Antakaa sille raukalle rintaa.

— Mistä me sille tässä rintaa annamme? kivahti emäntä.

— Ei se naisen maitoa tarvitse, kyllä vaimoihminen viinanliekin saa muullakin märkyydellä sammumaan, sanoi vanhahko piika Miina. — Menkää pois siitä tieltä!

Hän kyykistyi Mikon avoimen suun yli ja peitti hänen päänsä hameensa huppuun.

— Älä vain polta itseäsi, Miina, jörähti Ambo-Antti.

— Käry haisee jo! huudahti nuorempi renki Matti.

— Pitäkää suunne kiinni, jumalattomat! tiuskaisi emäntä. — Mikko parka on kuolemaisillaan, ja te vain irvitte.

Mutta Miina nousi pian ylös. Ja kun sitten katsottiin päresoihdulla, ei sinistä liekkiä enää näkynyt Mikon suun edessä. Miehet nostivat hänet sänkyyn, jossa hän pian näytti nukkuvan.

Ja jouluaattona oli Mikko taas jo siksi voimissaan, että hän marssi joulusaunaan ja hakkasi siellä vihdalla kaikki vahingolliset nesteet pois ruumiistaan.

Mutta viinaa hän tämän jälkeen taas pitkät ajat vieroksui.

Samoin hän, täten synnintuntoon tultuaan, taas ajatteli entistä enemmän sielunsa tilaa. Oli kovaa, kun ei päässyt ripille, että olisi siellä saanut syntinsä anteeksi. Pitikö hänen kovan päänsä takia joutua helvettiin, josta ulkonaisena, koko maailman näkemänä todistuksena jo olisi hänen hautansakin vihkimättömässä mullassa pakanain hautausmaalla, kirkkotarhan pohjoisessa kolkassa?

IV.

Kun joulunrypäs oli mennyt ja taas alkoivat härkiviikot ja läpileivät, tulivat puhdetyötkin uudestaan vakinaiseen päiväjärjestykseen, josta pyhät olivat ne syrjäyttäneet. Tupaan laahattiin jälleen reenteelmykset, astinlaudat, pärepuut ynnä muut miesten käsitöiden tarveaineet. Naisten kehruuhuoneena ja muuna työpajana oli aina pirtti, sillä tupa oli talvella liian kylmä. Pirtissä Vanha-Mikkokin teki päreitä säleistä, jotka hän ensin tuvassa lohkoi isommista puolikkaista. Huonommat päreet käytettiin valaistusvälineiksi, mutta paremmista Mikko teki koppia, kuten korvin-, hahtuva- ja perunakoppia.

Valaistus oli hyvin heikko, varsinkin tuvassa, jossa miehet tekivät puhdetöitään, sillä siellä ei edes pystyvalkeastakaan ollut apua, kuten pirtissä. Peräseinästä pöydän kohdalla esiintyöntyvällä jalustalla paloi pieni läkkipeltinen lamppu, jonka kapea sydän kärysi ja valaisi niin hyvin kuin se hatuttomana ja lasittomana taisi. Keskellä lattiata seisoi pärepihti, jonka rautahampaissa tavallisesti paloi yhtaikaa kaksi pärettä. Naisilla oli oma päreensä totolla.

Tällainen valaistus oli useinkin riittämätön, kun miehet esimerkiksi uursivat astialautoja, laittoivat ketarapenkkejä rekiin tai tekivät muuta tavallista tarkempaa työtä. Silloin täytyi jonkun toisen ottaa päre pihdistä ja näyttää sillä valkeata puusepälle. Lapset saivat tavallisesti olla valkeannäyttäjinä. Mutta se oli epäkiitollista työtä. Mojovat haukkumasanat ja isompain ja pienempäin kirousten tulva vuodatettiin valkeannäyttäjän niskaan, vaikka hän kuinka hyvin tahansa olisi koettanut virkaansa hoitaa. Siinä on mahdoton pitää edes luokkarajoja selvinä, sillä ensimmäistä kiuluaan kokoava renkipoika voi haukkua emäntänsä pataluhaksi, kun tämä sulasta hyvä hyvyydestä aikoo auttaa poikaa saamaan välttämättömän miehennäytteensä kunnollisesti valmiiksi ja näyttää hänelle valkeata. Sillä päre on sangen epävarma ja oikutteleva valonlähde. Jos sinut on komennettu näyttämään Matille valkeata tämän parhaalla hakatessa ketaranreikää reenjalakseen, niin sinä valikoit kimpusta kauniin, leveän ja tasapaksun päreen, sytytät sen pihdissä palavasta päreestä ja alat toivorikkaana tehtäväsi. Sinä pidät pärettäsi niin paljon vinossa, että se palaa suurella liekillä lähellä Matin purasta. Matti lyö harvakseltaan puunuijalla purhaanvarren päähän, viheltelee ja keskustelee toisten ihmisten kanssa. Hän kovertaa nyt reiän keskikohtaa, jolloin ei niin kovin tarkkaa näköä tarvita. Hän näyttää olevan tyytyväinen ja sinäkin olet tyytyväinen. Mutta kun Matti sitten kumartuu katsomaan, missä hänen veitsellä vetämänsä piiru kulkee, täytyy sinun juuri niistää pärettäsi, sillä se on tällä aikaa jo ehtinyt palaa pitkälle karrelle. »Mihin hemmettiin sinä sen valkean viet?» ärjäisee Matti. Sinä säikähdät ja työnnät päreesi suoraan Matin nenän alle. »Poltatko, sinä saakeli, ihmisten silmät?» huutaa Matti ja vetää päänsä nopeasti taaksepäin. Sinä viet päreesi kauemmaksi, mutta silloin ei Matti taas näe mitään. Sinä tyrkkäät loimottavan soihtusi uudestaan lähemmäksi, jolloin olet vähällä polttaa Matin sormet. Sinun täytyy nyt pitää pärettä vinosti ylöspäin, ettei se palaisi niin suurella liekillä. Mutta se alkaa pian palaa huonosti, pihistä ja savuta, niin ettei Matti näe. Sinä käännät nyt päreen alaspäin pystyyn, mutta tulen kohdalla sattuu juuri olemaan paha oksa eikä päre rupea kirkkaammin palamaan. Kun Matti taas ärjyy, työnnät sinä pihisevän ja vaivaisesti palavan päreesi ihan Matin pään viereen, kun Matti kumartuu tarkastamaan piiruaan. Mutta yhtäkkiä päreen oksanreiästä ampuu pitkä sihisevä, sininen tulenkieleke suoraan päin Matin poskea. Matti kiroo synkästi ja uhkaa lyödä sinua nuijallaan, mutta sinä väistyt ja pudotat hädissäsi palavan päreesi lattialla oleviin lastuihin, jotka syttyvät nopeasti palamaan. Matti hyökkää niitä sotkemaan ja saakin heti tulen sammumaan. Mutta sinun päreesi on myöskin sammunut, ja Matti kieltää kaikkien tuntemainsa pahojen henkien nimessä sinua enää ottamasta uutta pärettä ja yrittämästä muka näyttää valkeata, sillä sinun todellinen, ilmetty ja ilkeä tarkoituksesi on polttaa ihmiset ja koko talo. Sinut erotetaan häpeällisesti toimestasi ja tilallesi otetaan toinen, jonka ehkä onnistuu suuremmitta kommelluksitta näyttää valkeata niin kauan, että puhdetyöt tältä illalta jo lopetetaan.

Heikistä valkeannäyttäminen oli ylen orjallista ja vastenmielistä työtä. Hän ei milloinkaan perehtynyt siihen niin hyvin, että olisi välttynyt sadatuksilta. Hänen vanhempi veljensä Jaakko sitä vastoin osasi näyttämisen taidon paljon paremmin. Hänellä oli muutenkin heti pienestä pitäen erikoista halua ja taipumusta kaikkeen käytännölliseen työhön, kuten talon tulevalta isännältä sopi odottaakin.

Mutta Heikkiä harmitti koko homma, sillä isot ihmiset menettelivät hänen mielestään aivan sopimattomasti tulta näyttäviä poikia kohtaan. Silloin kuin päre paloi hyvin, he juttelivat, nauroivat, hakivat työkaluja ja tarvekoivuja, sanalla sanoen tekivät kaikkea muuta kuin sitä työtä, jota varten valkeata näytettiin. Mutta annas, kun päre rupesi vikuroimaan, niin silloin heidän juuri täytyi tehdä kaikkein tarkinta työtä, joka vaati hyvää valoa. Erikoisesti suututti Heikkiä Matin ja Hannan välinen suhde, jota aikuiset kuuluivat nimittävän teerenpeliksi. Kun Heikki hoiti päreensä hyvin, niin että se paloi kirkkaasti, silloin hän yhtäkkiä hoksasi, ettei Matti tehnytkään työtään, vaan katseli sivulle toton puoleen, jonka edessä Hanna oli jotakin hääräävinään. Heikkikin kääntyi sinne katsomaan ja näki, kuinka Hanna siellä liikutteli huuliaan, keikutteli ruumistaan ja teki kaikennäköisiä salaperäisiä liikkeitä. Tämä oli Heikistä niin metkaa, että hän jäi sitä katselemaan ja unohti päreensä. Mutta kun Matti äkkäsi, mihin Heikin huomio oli kiintynyt, ärjäisi hän näyttämään tulta vähän äkkiä. Heikin päre kuitenkin pihisi taas puolisammuksissa, ja hän sai kovat nuhteet. Toisinaan taas äiti huomasi Heikin uteliaana tarkastelevan Hannan keimailua ja hän komensi poikansa jättämään valkeannäyttämisen sikseen ja menemään pirttiin.

Pirtissä Heikki mieluummin viettikin iltapuhteensa. Siellä oli lämmin, ei tarvinnut näyttää kenellekään valkeata, vaan sai istua pystyvalkean paisteessa ja kuunnella naisten keskustelua, johon toisinaan Vanha-Mikkokin otti osaa. Emännän ja palvelustyttöjen rukit hyrisivät niin somasti ja Vanhan-Mikon päre läjähti lattialle pudotessaan niin lystikkäästi.

Naisten keskustelu pysyi aina tarkasti sopivaisuuden rajoissa, kun arvokkuutta ja hyviä tapoja ylläpitävä emäntä oli läsnä. Puheltiin päivän kotoisista tapahtumista ja pohdittiin kylästä kuuluvia uutisia. Joku oli sairastunut, joku peräti kuollut. Olivat kuulemma viime tingassa ehtineet viedä papin sairasta ripittämään. Kirkossa oli kuulutettu ne ja ne avioliittoon. Sekin tyttö oli vihdoinkin saanut miehen, kun oli sitä jo pitkät ajat innokkaasti hamuillut. Timarin Kustaa oli kuulutettu Karrin Anna-Liisan kanssa, vaikka hän aikaisemmin oli laittanut lapsen Tikan Kaisalle. Kaisan kanssa hänen siis olisi pitänyt mennä naimisiin, arveli Hanna. Mutta emäntä sanoi, että Kustaan päähän väitettiin myöskin Perttulan Pirjan poikaa. Pirja hänen siis myöskin olisi pitänyt naida. Mutta kun yksi mies ei saa kerralla muuta kuin yhden muijan, oli jokseenkin samantekevä, kenet hän lopullisesti nai. Kai hän vielä avioliitossakin ollessaan yrittäisi hypätä karsina-aitansa yli.

Tällaiset keskustelut olivat kuitenkin liian vaikeatajuisia Heikille, joten hän kuunteli niitä vain puolella korvalla ja olisi torkahtanut, jolleivät naiset olisi vaihtaneet keskustelukysymystä ja ruvenneet puhumaan suuren maailman ihmeistä. Miina oli sillä alalla erikoinen asiantuntija, sillä hän oli ollut elämänsä varrella seitsemässä kirkossa ja piti sen perusteella itseään muita pyhempänä, kuten oikean pyhiinvaeltajan tuleekin. M.m. hän oli ollut Prunkkalan kirkossa, jonka pappi oli sanonut, että tämä maailma oli petollinen kuin leskenlehti. Mutta sellaista puhetta ei leskiemäntä tahtonut kuulla, vaan väitti, ettei leskenlehti ollut sen petollisempi kuin muutkaan lehdet.

Mutta naisihmiset, vieläpä monessa kirkossa käyneet naisetkin, saivat olla vaiti ja kuunnella mettiäisiä, kun oikea tietomies, Vanha-Mikko, alkoi jutella. Hän oli vaellusvuosinaan, torppansa jätettyään, kulkenut maat ja mantereet ja nähnyt ja kokenut paljon asioita, joista kannatti kertoa ja joita kannatti, ainakin Mikon omasta mielestä, kuunnella. Ja Heikinkin mielestä ne olivat maailman parhaita ajanvietekertomuksia, vaikka ne usein nostattivatkin niskakarvat pystyyn ja panivat vilunväreet karehtimaan pitkin selkää kuuman tulen loisteessakin. Vanhan-Mikon kertomuksilla oli se ominaisuus, ettei niissä yleensä ollut mitään kärkeä. Hän alkoi kertoa olostaan jossakin, ja kuulija odotti, että tapahtuisi jotakin, mutta juttu loppuikin ilman, että mitään tapahtui. Kuitenkin oli Mikonkin kertomuksissa jännitystä, ainakin poikain mielestä: koko se salaperäinen henki- ja kummitusmaailma, jossa Mikko tuntui olevan kuin kotonaan.

— Silloin kuin minä Mustallalammilla olin, saattoi Mikko aloittaa, — tehtiin siellä hyvää leipää.

— Entä sitten? kysyi jännityksellä odottava Heikki.

— Mitä sitten? kysyi Mikko vuorostaan.

— Mitä sitten tapahtui? tiukkasivat pojat.

— Mitä siinä muuta olisi tapahtunut kuin että minä söin mielelläni sitä leipää, selitti Mikko ja jatkoi päreitten vuolemista.

Sellainen kertomus ei poikain mielestä ollut minkään arvoinen.

— Entä Euran lukkarilla? uteli Heikki koettaen saada Mikkoa kertomisen vauhtiin.

— Mitä Euran lukkarista? kysyi Mikko.

— Ettekö te ole ollut Euran lukkarillakin?

— Olen niin. Mitä sitten?

— Tapahtuiko siellä mitään?

— Kyllä joka paikassa aina jotakin tapahtuu, selitti Mikko.

— Kertokaa nyt, mitä Euran lukkarilla tapahtui, pyysi Heikki hartaasti.

Vanha-Mikko heltyi. Täytyihän pojalle kertoa elämyksiään, kun se niin hartaasti odotti. Ja Mikko alkoi jutella:

— Silloin kuin minä Euran lukkarilla olin, oli kerran kovin kylmä. Eikä pirttiä lämmitetty. Silloin minä menin halkovajaan, toin sieltä sylillisen halkoja ja rakensin valkean pirtin pesään. Kun pystyvalkea jo paloi että räiskyi, tuli lukkari sisään ja kysyi tuimasti: »Kuka tulen pesään on tehnyt?» »Minä sen tein», vastasin minä ja kysyin vuorostani yhtä tuimasti: »Mitä sitten?» Lukkari ei vastannut mitään, vaan meni takaisin kamariinsa.

Vanha-Mikko vaikeni ja kohdisti taas koko huomionsa päreiden halkomiseen. Poikain pettymys oli suuri, kun ei Euran lukkarilla syntynytkään tappelua, vaikka he jo niin varmasti luulivat sellaisen tulevan asian päätteeksi. Kuitenkin oli tämä juttu jo hiukan pitempi ja parempi kuin edellinen. Ehkä Mikko kertoisi vielä haikeampiakin tarinoita, kun hän ensin pääsisi alkuun.

Eivätkä pojat odotuksessaan pettyneetkään. Sillä vähän ajan kuluttua Mikko laski pois puukkonsa, täytti piippunsa sianrakkokukkarosta ja sytytti sen pitkällä päreellä pesästä. Sitten hän istahti taas jakkaralleen ja alkoi kertoa:

— Silloin kuin minä Pikonkorvessa olin, jouduin minä kerran olemaan yksin kotona. Oli mikkelin aatto. Isäntä ja emäntä olivat menneet Kaivolaan vieraisiin, ja palvelusväki oli tietysti kaikki juossut kylään, kun oli otollinen aika. Minä olin yksin kotona pirtissä. Oli pimeä, kuuton ehtoo. Minä makasin sängyssäni, mutta en saanut unta. Oli niin kovin hiljaista. Vain iso taalaalainen kello kävi: tik-tak, tik-tak. Silloin pirtissä nuori koira alkoi surkeasti vinkua. Minä päästin sen porstuaan, jossa oli samanlainen koirankäytävä kuin täälläkin. Siitä se meni rivin alle ja alkoi kiivaasti haukkua. Minä nousin ylös, otin kirveen kirvespuusta oven päältä ja menin ase koholla akkunan luo. Oli pimeä kuin rohtimisessa säkissä. Ei nähnyt edes kämmentä nenänsä edessä. Mutta kun kädellään hapuilee, silloin on aina kuin vähän näkisi. Hapuilemalla minäkin tavoitin pihanpuoleisen akkunan ja koetin katsoa ulos, mutta niin oli kuin sysimusta seinä edessä. Sitten minä menin päätyakkunasta ja senjälkeen pellonpuoleisesta akkunasta kurkistelemaan. Mutta en minä nähnyt edes taivasta, saatikka sitten mitään muuta. Minä seisoin kauan akkunanpielessä ja kuuntelin. Ei kuulunut yhtään mitään, sillä koirakin oli jo lakannut haukkumasta. Vain taalaalainen kello kävi: tik-tak, tik-tak.

Pojat istuivat jännityksestä jäykkinä. Ja kun Mikko vaikeni, kopisti piippunsa takkakivelle ja ryhtyi taas sälettä halkomaan, ei Heikki voinut enää odottaa, vaan kysyi ääni vavisten:

— Mitä sitten tapahtui?

— Sitten minä menin uudestaan maate, selitti Mikko. — Mutta pitkään aikaan en saanut unta, vaan kuuntelin tarkasti. Kuitenkaan ei kuulunut mitään muuta kuin taalaalaisen kellon tikutus. Aamulla minä menin ensi töikseni riihelle, avasin luvan oven ja huusin: »Onko täällä ketään?» Kun kukaan ei vastannut, menin minä sisään, mutta en nähnyt mitään. Sitten minä avasin riihen oven ja huusin: »Onko täällä ketään?» Kun ei sielläkään vastattu, menin minä sisään ja näin ikäänkuin kaksi makuusijaa permannolla pahnoilla. Siinä oli kaksi ihmistä maannut.

— Keitä ne olivat? kysyi Heikki.

— Tiesi heidät, vastasi Mikko. — Mutta ehkä ne olivat murtovarkaita, jotka aikoivat tulla sisään, mutta eivät sentään uskaltaneetkaan, vaan menivät riiheen maate.

— Tai ne olivat joku talon, pojista ja tytöistä, jotka eivät tahtoneet Mikkoa häiritä ja pyytää ovea avaamaan, vaan menivät riiheen maate, arvaili Hanna.

— Sinä sellainen holtiton olet, että piehtaroit joka permannolla miesten kanssa, ärjäisi Mikko suuttuneena, kun hänen rosvojaan epäiltiin. — Siinä talossa elivät piiat siivosti.

— Mikko ei saa suuttua, vaikka Hanna ymmärtämättömyydessään epäileekin niin selviä asioita, lepytteli emäntä. — Mutta voivat ne kummituksiakin olla siellä riihessä.

— Se oli rauhallinen riihi, murahteli Mikko taas melkein leppyneenä. — Sen harjahirsi oli asetettu paikoilleen ennen auringonlaskemaa, joten se ei yhtään natissut eikä nyskynyt enkä minä milloinkaan nähnyt siellä minkäänlaista haltijaa. Kyllä nämä olivat oikeita pahoja ihmisiä.

— Kertokaa meille vähän haltijoista, Mikko, pyysi Heikki,

— Niistä nyt tässä illalla vielä pitäisi teille kertoa! huudahti emäntä.- — Muutenkin pelkäätte.

— En minä pelkää, väitti Jaakko.

— Enkä minä, vakuutti Heikkikin.

— Ei haltijoita tarvitse pelätä, kun vain antaa niiden olla rauhassa, selitti Mikko. — Mutta teepäs hengistä pilkkaa, niin kyllä pian saat siipiisi että moikuu. Muistuu tässä mieleeni muuan tapaus, jossa pilantekijäin pilkka kolahti oikein tuntuvasti omaan nilkkaan.

Ja Mikko alkoi taas harvakseltaan kertoa:

— Silloin kuin minä Kuusjoen Parralla olin, kuulin minä kerrottavan kummallisesta, Perttelissä sattuneesta tapauksesta, jonka pitäisi varmasti olla tosi siitä huolimatta, että sikäläiset kertojat ovat kovia valehtelemaan. Oli Perttelissä kolme hyvää ryyppytoveria, jotka aikanaan olivat tehneet monta metkua ja jutkua yhdessä, kuten tällaisten tänttäröijäin tapa maailman sivun on ollut täällä niinkuin muuallakin saatuaan tarpeeksi tänttärintippoja nahkaansa. No, yksi näistä veikoista kuoli ja vietiin läpikäytävän vieressä olevaan ruumishuoneeseen odottamaan hautausta. Mutta surivatko toiset toverinsa kuolemaa? Vielä mitä! He jatkoivat ryyppäämistään entiseen tapaan ja joutuivat humalapäissään yösydännä hevosella ajamaan kirkon ohi. Silloin he muistivat paareilla makaavan toverinsa, joka oli muka jäänyt aivan verikorvaksi ryypyistä. Heidän tuli kuivin suin lepäävää toveriaan sääli. He pysäyttivät hevosensa aivan kirkon kohdalle. Toinen hyppäsi alas rattailta, kohotti pullon korkealle ilmaan ja huusi huikealla äänellä: »Kalle, tule ottamaan ryyppy lämpimiksesi!» — Kuolleen ryyppykaverin nimi oli näet Kalle. — Silloin kuului kellotapulista ääni vastaavan: »Odottakaa vähän, jahka mä tästä kerkiän.» Ja läpikäytävän ovesta näkyi joku yrittävän kompuroida ulos. Silloin odottavat ryyppyveikot kauhistuivat kovasti, vaikka he itse olivat mananneet vainaan esille. Rattailla istuva iski piiskalla hevosta ja lähti hirmuista kyytiä pakoon. Tiellä seisova sai rattaiden takalaudasta kiinni ja roikkui siinä mukana pitkän matkan. Hänen jalkansa laahasivat koko matkan maantietä ja kuluivat niin piloille, että ne täytyi polvesta asti sahata poikki. Siten kosti vainaa vallattomille, jotka hänen untaan häiritsivät.

Pojat eivät saaneet sanaa suustaan. Niin kovasti oli kertomus heihin tehonnut. Vaiti vaimoväkikin kehräsi jonkin aikaa. Mutta lopulta ei Miina, joka myöskin oli maailmaa nähnyt tavallista enemmän ja tunsi asioita, enää voinut vaieta, vaan Mikon suuttumisen uhallakin toi omat tietonsa esille. Hän sanoi:

— Minä olen itse ollut samassa Perttelin kirkossa. Olisin yksin tein mennyt Uskelankin kirkkoon, josta siten olisi tullut kahdeksas näkemäni pyhäkkö, mutta minä en päässyt sinne sisälle, kun se oli vajonnut maan alle. Perttelissä kuitenkin kuulin tämän Mikon kertoman tarinan. Mutta minä kuulin siihen luonnollisen selityksenkin. Lukkarikin oli sinä iltana juopotellut ja mennyt humalapäissään läpikäytävään maate. Viinalle persona hän tietysti heti kuuli, kun ryypylle kutsuttiin, ja lupasi tulla. Mutta toiset eivät häntä odottaneet, vaan pakenivat kauhistuneina.

Mikko murisi kiukkuisena:

— Luonnollisen selityksen! Luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä kuin hengen ovat, vaikka hän olisi käynyt sadassa kirkossa ja osaisi laskea lukua kuin vettä vain. Ei se kirkonkäynti näytä mitään auttavan, kun täytyy olla noin syvälle vajonnut epäuskoon, epäilyksiin ja muihin suuriin synteihin. Älkää te, pojat, antako järjellenne valtaa, vaikka opittekin lukemaan, vaan pysykää yksinkertaisessa uskossa. Sen neuvon annan teille.

Mutta äiti antoi pojilleen toisen neuvon, jota oli heti noudatettava: oli jo myöhä, täytyi mennä kamariin maate.

Maatemeno oli jokailtainen ja siis vanha tehtävä, mutta samalla se oli aina uusi ja jännittävä temppu. Kamariin täytyi mennä pimeän porstuan kautta. Ja se otti lujille, varsinkin silloin kun Mikko oli salaperäisiä tarinoitaan turissut. Ja hän jutteli niitä harva se ehtoo. Jollei hän niitä kertoillut, oli pojilla täysi työ pysyä valveilla niin kauan kun äiti istui pirtissä ja kehräsi. Äitiä piti odottaa, sillä ei hullukaan mennyt ennen häntä pimeään kamariin makuulle. Jos pojat pitkänä iltapuhteena laskeutuivat pitkäkseen penkille tai pöytätuolille, huusi äiti heti: »Älkää nukutelko, pojat!» Ja istumaan tai polvilleen oli siitä väännyttävä. Mikko siten toisaalta teki pojille hyvän työn, kun piti heitä hereillä jutuillaan, mutta toisaalta hän pilasi poikain hermot kummituksillaan.

Kun äiti siis sanoi, että nyt oli mentävä nukkumaan, olivat pojat heti valmiit häntä seuraamaan. Äidin tietysti annettiin mennä ensimmäiseksi pimeyttä halkaisemaan, mutta toisesta ja kolmannesta sijasta oli poikain kesken ankara kilpailu, jonka piti tapahtua hiljaa ja pimeyden verhossa, ettei äiti sitä huomaisi. Heikki heikompana tavallisesti jäi kolmanneksi tässä jonossa.

Menihän se porstuan läpi vaeltaminen kutakuinkin, kun kaikki olivat vielä samassa pimeydessä ja toisista tuntui olevan jonkinlaista turvaa. Mutta kun sitten jäi viimeiseksi kamarin ovenrakoon ja selkäpuoli oli suojattomana käännetty kaikkia pimeyden voimia vastaan, oli tilanne kaukana hauskasta. Heikki hyppäsi aina tasajalkaa kamarin kynnykselle, sillä olisi ollut luonnotonta omien jäseniensä halveksimista jättää toinen jalkansa muusta ruumiista jälkeen ja siten alttiiksi tuholle. Koirankäytävässä vaaniva piru voi näet pitkällä kourallaan vielä viime tingassa iskeä vitkastelevaan kantapäähän kiinni.

Heikki tunsi pirunkouran hyvin. Siksi nimitettiin kolmepiikkistä, kuokan tavoin taivutettua, jykevää talikkoa, jolla pääasiassa kiskottiin ojaturpeita pientareelta keskemmälle sarkaa. Jos oikea pirunkoura oli yhtä iskevä ja vahva, niin kyllä oli helisemässä sen kynsiin joutuessaan. Lapset muuten eivät saaneet sanoa pirunkoura, sillä heillä ei ollut oikeutta koskaan käyttää kirosanoja, vaan heidän täytyi sanoa: pahanhengen käsi.

Kun Heikki oli onnellisesti päässyt kamariin, oli viimeinen urheudennäyte vielä suorittamatta. Äiti sanoi:

— Ota avain pois suulta, Heikki.

Se nyt vielä puuttui! Täytyisi jälleen pistää kätensä ovenraosta pimeän porstuan puolelle, haparoida avain käteensä, vääntää se suulta ja ottaa sisäpuolelle, etteivät varkaat pääsisi yöllä kamariin. Heikki sanoi koetteeksi:

— Ottakoon Jaakko.

Mutta Jaakko istui lattialla ja veti paraillaan kovalla touhulla saappaita pois jalasta. Äiti sanoikin:

— Ota sinä vain, kun kerran olet siellä ovella.

— Mutta jos pahanhengen käsi ottaa minun käteeni kiinni, sanoi Heikki epäröiden.

— Ole vaiti, sanoi äiti ankarasti. — Ei niin sopimattomia saa puhua. Me olemme aina Jumalan kädessä eikä siis pahanhengen käsi meihin ulotu.

Heikillä oli kuitenkin omat epäilyksensä näiden herrain voimasuhteista, sillä Vanha-Mikko oli jutellut niin monta peloittavaa tarinaa kadotuksen kuninkaan riemuvoitoista. Mutta äidille ei missään nimessä sopinut näitä epäilyksiä paljastaa. Täytyi siis vain karaista luontonsa ja ottaa avain pois. Hän raoitti ovea niin paljon, että sai kätensä työnnetyksi raosta, kämmen ulospäin ja sormet haralla. Sitten hän kiskaisi avaimen pois ja sitä uhkaavasti heiluttaen sai kätensä ehjin nahoin kamarin puolelle. Oven hän sulki kiireesti. Nyt oli onnellisesti päästy linnoitukseen, josta ei tarvitsisi poistua ennen kuin aamulla.

Vaatteet pois yltä ja kiireesti vuoteeseen. Äiti makasi toisessa sängyssä ja pojat yhdessä toisessa. Tuli yhtäkkiä niin kamala uni. Siksi tuntui hirmuisen raskaalta äidin käsky:

— Siunatkaa itsenne, lapset, ennen kuin nukutte.

Ei auttanut, täytyi vääntäytyä polvilleen. Sitten he hymisivät siunauksensa maaten kyyryssä mahallaan, polvet koukussa vatsan alla ja otsa painettuna ristissä olevia käsiä vasten. Usein he kesken rukoustaan nukkuivatkin tähän asentoon: etupää alhaalla, takapää ylhäällä. Uni petti, vaikka he koettivat valita niin lyhyitä rukouksia kuin mahdollista, sillä peloittavaa oli, jos luku jostakin syystä jäi kesken. Se täytyi näet sitten tuomiopäivänä lukea loppuun. Ja siitä karttui kovasti ylimääräistä työtä siksi päiväksi, jos luku usein jäi kesken. Ja kuka sen sanoi, osasiko silloin enää näitä lukuja ulkoa? Aluksi äiti opetti heitä vain lyhyesti sanomaan: »Herra siunatkoon minua ja varjelkoon minua.» Mutta kun he oppivat lukemaan, täytyi näissä siunaustilaisuuksissa käyttää aapiskirjassa olevia ehtoo- ja aamurukouksia. Ne olivat niin kovin pitkiä ja aikaa vieviä: ehtoolla tahtoi uni pettää kesken ja aamulla täytyi äkkiä hypätä ylös vuoteesta, kun äiti herätti. Muutenkin tuppasi makaamaan liian kauan. Kun he sitten äidin lukemasta »Muukalaisten kotielämästä» löysivät lyhyemmät rukoukset, kehuivat he niitä ankarasti ja saivat äidin suostumuksella ottaa ne käytäntöön aapisen rukousten sijasta. Samasta kirjasta he löysivät myöskin erittäin sopivat ruokaluvut, joita he sitten käyttivät — elämänsä loppuun asti.

Koko pimeä talvipuoli täytyi viettää tällaista suljettua sisäelämää, jolloin pitkät puhteet piti kuluttaa kaikenkaltaisilla tarinoilla, kun muutakaan ajanvietettä ei ollut. Kylällä ei juuri käyty, ei ainakaan iltaisin, matkoilla vielä vähemmän. Lukemiseen ei nuori väki aikaansa tuhlannut muulloin kuin lukukinkerien edellä talvella. Silloin kuului yhdestä jos toisestakin nurkasta aika porina, kun koko lukutaitoinen väki — Antti-renkiä lukuunottamatta — pänttäsi pitkää kirjaa päähänsä. Vain pojat, ennen kuin oppivat lukemaan, ja Vanha-Mikko eivät pelänneet lukusia. Emäntäkin aina silloin tällöin veresti katkismuksen taitoaan, vaikka hän sen entuudestaan osasi Athanasiuksen tunnustusta ja psalmeja myöten. Lukutaitoisista yksin Ambo-Antti ei lukusista suuriakaan piitannut. Hän meni sinne, jos mielensä teki, ja oli poissa, milloin niin hyväksi näki. Kinkereillä hän ei mennyt kenenkään luetettavaksi, mutta vastaili kyllä papin lorutukseen — ja syvällisiä vastauksia hän antoikin, sillä hän oli lukenut raamatun kannesta kanteen. Kotona hän sunnuntaisin tavallisesti tutkikin raamattua, jollei lukenut »Suomen Lähetyssanomia» tai ankaran oikeaoppista kirjaa »Hihhulilaisuus oikeassa karvassaan», jonka paljas nimikin jo nosti poikain iholla vilunväreet.

Emäntä luki kamarissaan aamuin illoin rukouskirjastaan rukoukset sekä jokapäiväisen kappaleen »mannaa Jumalan lapsille». Sunnuntai- ja juhlapäivinä hän luki päivän epistolan ja evankeliumin ja saarnan sekä Lutherin huonepostillasta että »Terveellisestä opista». Monesta muusta kirjasta hän usein luki kappaleen kerrallaan, sillä hänellä oli piirongin päällä pienehkö lasiovinen kaappi täynnä hengellisiä kirjoja, jotka hän itse oli ostanut. Erittäin mielellään hän luki virsikirjasta virsiä, sillä hän rakasti hengellistä runoutta. Vaikka hänellä oli koko hyvä ääni, ei hän laulanut näitä virsiä, vaan luki hiljaa itsekseen. Kirkossa ja seuroissa hän kyllä lauloi muiden mukana. Emännälle tuli myöskin jo varhain 80-luvulta alkaen kolmipäiväinen sanomalehti »Aura» Turusta sekä hengellinen kuukauslehti »Kristillisiä Sanomia». Näiden ja lastensa parissa hänen aikansa kului kauniisti nuorena leskenäkin.

Jos lapsista oli seuraa, oli niistä paljon rasitustakin. Mutta se oli otettava kaupan päälle. Eihän tässä maailmassa mitään saa ilmaiseksi. Lasten tuottama seura ja ilo korvasi kyllä monet vaivat ja vastukset. »Ei mitään niin nauraa saa kuin omia lapsiaan», oli äidillä toisinaan tapana sanoa, kun hän seurasi poikainsa viattomia konsteja ja koukkuja. Jos poikain puolettomuus muuttui vallattomuudeksi tai suorastaan ilkivallaksi, seurasi siitä järkähtämättä rangaistus. Silloin äiti otti luudasta pari kolme varpua, pudotti pojan housunlaukun alas ja antoi vitsan viuhua, kunnes pieni pahantekijä täynnä katumusta pyysi anteeksi.

Isompana pojat yrittivät ja osasivatkin jo paremmin varjella takamustaan äidin jäntevällä kädellä antamista iskuista. Kun poika huomasi, että äiti riensi vakavan näköisenä porstuaan vitsaa hakemaan, silloin oli tosi kysymyksessä ja hyvät neuvot kalliit. Onneksi nämä välienselvittelyt tapahtuivat enimmäkseen pirtissä tai tuvassa, joissa kummassakin oli perällä pitkä pöytä. Kun äiti tuli porstuasta uhkaava kimppu luudanvarpuja kädessä, oli syntisyytensä tunteva poika jo kiivennyt pöydän taakse penkille seisomaan. Jos äiti nyt kiersi pöydän pään ohitse sen taakse saadakseen pojan kiinni, livahti tämä pöydän toisen pään kautta pois ja hirmuvauhtia ulos ovesta. Hyökkäämistä ja peräytymistä pöydän toisesta päästä toiseen kesti jonkin aikaa, kunnes äiti nousi pöytätuolille polvilleen ja ropsasi vitsallaan pöydän takana varuillaan puikkelehtivaa poikaa. Kun äiti nyt oman iskunsa voimasta kallistui pöydän yli rähmälleen, käytti poika tätä suojatonta silmänräpäystä hyväkseen ja hypähti kuin hirvi pöydän toisen pään kautta lattialle ja sitä mittaa ulos huoneesta, niin että ovat perässä paukkuivat.

Poika ei kuitenkaan kauan voinut elää välien näin katkenneina ollessa, vaan hän teki pian varovaisen tiedusteluretken tupaan. Hän avasi oven ja sanoi: »Äiti, en minä enää paha ole.» Jos äiti näytti jo leppyneeltä, voi huoletta tulla sisään. Eikä äiti koskaan kauan ollutkaan vihainen. Siitä huolimatta voi rangaistus kyllä, etenkin vakavammissa tapauksissa, seurata vielä jälkeenpäinkin, mutta pikku pahantekijä luotti siihen, ettei äiti enää vihastumisen puuskan ohimentyä raskitsisi poikaansa paljon suomia. Niinkuin hän ei raskinnutkaan. Mutta pojatkin taas puolestaan koettivat sen jälkeen olla niin kilttejä kuin kykenivät. Mutta se ei ollut järin kauan mahdollista.

Poikain täytyi aina tutkia, keksiä ja kokeilla. Heillä oli innokas halu tutkia kaikkea ja pitää se, mikä hyvä oli. Mutta usein he joutuivat ihan aikomattaan sellaiseen, mikä oli paha, ainakin äidin mielestä. Ja siitä ei taas päästy ilman rankaisutoimenpiteitä.

Varsinkin Heikki tarkasteli mielellään luontoa noin vain harrastelijan kannalta.

Kerran kesällä hän myllymäellä tutki niitä jälkiä, jotka jääkausi oli kallioon jättänyt. Hän tosin ei tiennyt jääkaudesta mitään, vielä vähemmän sen jättämistä jäljistä. Mutta uurrosten kalliossa sanottiin olevan peräisin niiltä ajoilta, jolloin kivi vielä oli pehmeätä. Ja näin oli ollut laita niihin aikoihin kuin Jeesus täällä maan päällä vaelsi paikasta paikkaan. Heikki oli näkevinään Jeesuksen jalanjälkiä siellä täällä kalliossa. Hän oli kävellyt pitkin kalliota joen suuntaan ja vetänyt perässään pieniä käsirattaita, joiden pyöränjäljet kaihossa vielä niin selvästi näkyivät. Mitähän niillä rattailla mahtoi olla? Tietysti sentään mannaa, jota hän tarjosi Jumalan lapsille. Vapahtaja ei siis kantanut mannapyttyä päänsä päällä niinkuin marossiryssät.

Heikki makasi kallion kupeella selällään ihan liikkumatta pitkän aikaa ja mietti hartaasti näitä kaukaisia ja salaperäisiä asioita. Silloin hän rupesi silmillään seuraamaan kahta varista, jotka kiertelivät hänen yläpuolellaan yhä pienempää piiriä. Heikki ei jäsentäkään järkäyttänyt. Äkkiä toinen varis päästi omituisen lyhyen rääkäyksen. Se tuntui olleen tärkeä variksenkielinen tiedonanto, sillä joka taholta ympäröivistä metsistä alkoi lentää kahnustaa variksia suoraan Heikin lepopaikkaa kohti. Niitä tuli niin lukuisasti, että Heikki ihmetteli, mistä sellainen paljous mahtoi löytää itselleen asunnon ja ruuan. Ja ne jäivät leijailemaan Heikin yläpuolelle, kun hän siinä yhä edelleen liikkumatta makasi. Mutta sitten Heikkiä alkoi peloittaa, että jos tuollainen suuri joukko hyökkää hänen kimppuunsa, niin kyllä hän yksin hukassa taitaa olla. Hän hypähti äkkiä ylös, heristeli käsiään ja kirkui. Silloin varikset päästivät pari halveksivaa rykäystä ja katosivat taas piilopaikkoihinsa.

Kun Heikki kotona kertoi äidille tästä varisarmeijan liikekannallepanosta, arveli äiti, että varikset olivat luulleet Heikkiä kuolleeksi ja aikoivat tulla häntä nokkimaan.

— Mitä olisit sanonut, jos varikset olisivat nokkineet sinulta silmät päästä! huudahti äiti kauhistuneena. — Siinä nyt näet, ettei sovi häristellä Luojan luontokappaleita. Enkö ole aina sanonut, ettei saa nukutella ulkona alttiina petojen hyökkäyksille? Jos olisit nukkunut, et enää sen jälkeen olisi silmiäsi avannut.

— Miksen olisi? ihmetteli Heikki.

— Sinulla ei enää olisi ollut silmiä, kun varikset olisivat ne vieneet. Mutta että toisella kertaa muistat olla varovaisempi, täytyy minun avata laukkusi.

Ja Heikki sai luonnontieteellisistä harrastuksistaan muistutuksen selkäpuoleensa — tosin verraten lievän tällä kertaa.

Toisella kertaa oli muistutus jo ankarampi. Riihimäellä olivat lampaat laitumella. Siinä oli utteja ja oinaita ja kiperäsarvinen komea pässi. Heikki katseli niitä mielellään, kun ne tiheässä laumassa kulkivat paikasta toiseen. Kun niitä pelätti, hyppelivät ne notkeina ja rohkeina esteiden ja toinen toisensakin yli tiukan paikan tullen päästäkseen pakoon. Minne jokin vanhempi lammas, jota toiset näkyivät kunnioittavan muita viisaampana, meni, sinne täytyi kaikkien muidenkin mennä, vaikka »noo olisi ollut ja nokka taittunut», kuten Vanhalla-Mikolla oli tapana sanoa. Heikki pelätteli niitä tavallisesti siten, että hän ryömi nelinkontin jonkin rakennuksen takaa äkkiä esiin ja mörisi samalla julmasti. Silloin lampaille maa kelpasi pienen matkan. Sitten ne pysähtyivät tiheään rykelmään ja kääntyivät katsomaan, mikä lurjus heidän rauhaansa oikein oli häirinnyt. Vähitellen ne oppivat tuntemaan Heikin, niin etteivät ne enää niin suinpäin livistäneet tiehensä.

Varsinkin iso pässi rohkaisi vähitellen luontonsa. Se seisahtui, kääntyi päin, koppasi tuimasti etujalkaansa maahan ja motkotti vihaisesti itsekseen. Nelinryömin konttaava Heikki toisti uskollisesti kaikki vastustajansa elkeet. Silloin pässi taivutti kaulansa komealle kaarelle ja hyökkäsi vihaisesti poikaa kohti. Osat vaihtuivat nopeasti: Heikki ryntäsi nyt pakoon ja pässi paineli perässä. Siinä oli lähellä isohko nelikulmainen kivi, ja sen päälle Heikki pääsi julmistunutta pässiä pakoon. Tämä palasi pian laumaansa takaisin, joten Heikki pääsi pois kiveltä ja laitumella miettimään tätä tilanteen äkillistä muutosta.

Pässistä tuli nyt Heikille hauska taistelutoveri. Kun vain aikaihmisten silmä vältti, hiipi hän riihimäelle pässiä häristämään. Hän asettui aina lähelle kiveä, aitanporrasta tai muuta turvapaikkaa päästäkseen nelistävän vaaran uhatessa pakoon, sillä pässin sarvet olivat julman paksut ja ryhmyiset. Ei ollut hauskaa joutua niiden möhvittäväksi. Ison kivensä luona Heikki kuitenkin tavallisesti konttasi maassa, koppasi etujalkaansa, nyökytti päätään ja päpätti huulillaan. Silloin pässi ryntäsi päälle kuin pyhä pyry, Heikki hyppäsi syrjään ja pässi lensi ohi. Väliin tämä vihainen sarvipää töksähti päin kiveäkin, kun ei niin äkkiä voinut vauhtiaan hillitä. Lopulta ei tarvinnut muuta kuin höpöttää huulillaan: »pä-pä-pä», niin jopa pässi tuli kaukaakin katsomaan, missä tuo kirottu vihollinen taas kujeili.

Eräänä päivänä oli muuan lehmä tilapäisesti laskettu tälle lammaslaitumelle. Siinä ei tietystikään ollut paljon syötävää, sillä lampaat olivat pienillä terävillä hampaillaan jo kerastaneet kaiken mehevämmän ruohon pois. Mutta lehmä yritti kuitenkin karhealla kielellään hahmia maasta mitä irti sai. Heikin turvakiven luona se paraillaan natusteli ruohoa, kun Heikki osui paikalle ja huomasi, että jotakin erikoista oli tulossa.

Kun lehmä nyhti lyhyttä ruohoa maasta, keikutti se luonnollisesti päätään säännöllisessä tahdissa. Tämän oli lähellä oleva pässi huomannut ja ruvennut tuimasti katselemaan, ärsyttikö tuo nautakin häntä. Silloin Heikki hiipi pässin huomaamatta kiven taakse ja alkoi päpättää huulillaan. Pässin viha kiihtyi, sillä ilmeisesti tuo suuri luontokappale teki hänestä pilkkaa. Se iski jalkaa, keikutti päätään ja mökötti tuimasti. Lehmäkin huomasi nyt pässin elkeet, mutta se ei niistä säikähtänyt, vaan jatkoi syömistään, kuitenkin toisella silmällään seuraten pässin liikkeitä. Kun Heikki kiihdytti höpöttämistään, ei pässi enää voinut hillitä itseään, vaan hyökkäsi niska sojossa puskemaan tuota suurta lehmää, kävi kuinka hyvänsä.

Ja huonosti siinä pässin kävi. Kun pässi juuri pöksähti päin lehmän otsaa, nosti tämä, joka myöskin oli taivuttanut niskansa puskuasentoon, äkkiä päänsä, ja pässi jäi kiperästä sarvestaan roikkumaan lehmän toiseen, ylöspäin kaartuvaan sarveen.

Siitä syntyi sarvien kalinaa, määkimistä ja puhinaa, kun nuo kaksi sarvipäätä yrittivät irtaantua toisistaan. Mutta kiemuraiset sarvet eivät vängälläkään hellittäneet otettaan. Lehmä suuttui ja viepoitti parkuvaa pässiä ylhäällä ilmassa. Sarvet ja niskat eivät, ihme kyllä, katkenneet, vaan kestivät löyhytyksen. Heikille tuli hätä käteen. Ei lehmä sentään saanut hänen pässiään tappaa. Ja omatuntokin kolkutti, sillä hänen yllytyksestään oli koko onneton taistelu syntynyt.

Ja Heikki juoksi henki kurkussa hakemaan apua. Emäntä ja Vanha-Mikko riensivät taistelupaikalle ja saivat suurella vaivalla riitapukarit erotetuiksi toisistaan. Sitten Mikko talutti hyvin masentuneen näköisen pässin lammasläävään, ja emäntä ajoi sinne koko muunkin lammaslauman kipujaan potevan pässin seuraksi.

Kun tämän sarvisodan jälkeen oli rauha maahan palautettu, hiipi Heikki läävään katsomaan, kuinka pässi ottelunsa jälkeen jaksoi. Ettei tuo rakas riitaveli vain makaisi kuolemankielissä! Pässi seisoi niska kyyryssä suuren ruuhen vieressä, johon talvella kannettiin lampaille juomavettä, mutta joka nyt tietysti oli tyhjänä, kun lampaat kävivät laitumella. Heikki kumartui taputtamaan pässiä otsalle. Mutta pässi muisti äkkiä vanhat kalavelat ja antoi sellaisen puskun pojalle, että tämä kaatui suin päin ruuheen. Heikki tyrmistyi hämmästyksestä ja makasi hetken hiljaa ruuhessa. Sitten hän nosti päänsä aikoen nousta ylös, mutta pässi paikalla kalautti häntä kalloon niin kovasti, että hän taas keikahti vatsalleen ruuheen. Sitten Heikki päätään varjelukseen nosti takapäänsä pystyyn kömpiäkseen ylös ruuhesta. Mutta pässi antoi hänelle pehmeään paikkaan sellaisen puhvin, ettei enemmästä väliä. Ja näin kävi: nosti Heikki etupäätään, niin pässi kalautti kalloon, nosti hän takapäätään, niin pässi pökkäsi sinne, että mössähti vain. Ei auttanut, täytyi maata ruuhessa hiljaa, sillä maassa makaavaa, armoin alla olevaa vihamiestä ei pässikään enää ahdistanut, siksi jalomielinen se oli. Mutta ruuhesta ei ollut yrittämistä ylös.

Heikki alkoi nyt haikeasti huutaa apua. Pihalla hääräävä äiti kuuli poikansa hätähuudot ja riensi paikalle. Kun hän oli torjunut pois pässin ja nostanut Heikin ylös ruuhesta, alkoi hän tiedustella, miksi pässi näytti olevan hänelle noin vihainen. Silloin Heikki tunnusti koko historian. Äiti sanoi epäilleensäkin, että joku oli pässiä käristänyt, sillä ei se muuten olisi hyökännyt lehmän sarviin. Ja kun Heikki oli koko kahakan alku ja juuri, täytyi häntä kurittaa tässä pässin nähden, että se huomaisi oikeuden hallitsevan maailmaa.

Ja Heikki sai kuivista kerponoksista taitetusta vitsasta kuuman löylyn heti tuoreeltaan. Sitten äiti talutti masentuneen miehen sisälle ja puheli: — Kun oletkin juuri samanlainen kuin isäsi. Niin hänkin kertoi nuorempana kukkuilleensa pyhäkaudet metsissä ja häristelleensä kylän sikalaumoja. Ei sellainen huithaperimaisuus sovi järkevälle ja tasaiselle maamiehelle.

Mutta Heikin mielestä oli äidin antama rangaistus aivan liikaa. Kun pässi kerran oli kostanut itse puolestaan, ei siihen olisi kolmas saanut tulla selkäsaunaa antamaan. Se ei enää ollut tasapeliä.

Paitsi huolta lastensa kasvatuksesta, oli emännällä monta muutakin murhetta. Ennen kaikkea piti hoitaa taloa niin, että se edistyisi ja säilyisi suvussa, sillä se oli ollut isäntä-vainajankin viimeinen tahto. Taloa uhkaavia enteitä ei puuttunut. Niinpä oli viime aikoina kartanon antamissa verokuiteissa Sipilää nimitetty rälssiverotaloksi. Kun emäntä vaati, että talon nimenä piti olla perintörälssitalo eli ruotsiksi skattefrälsehemman, selitti patruuni, että skatte oli samaa kuin vero ja että taloa siis piti nimittää verotaloksi. Mutta kyllä hän emännän mieliksi käyttäisi kuiteissa tästedes ruotsalaista muotoa. Niissä olikin sitten talon nimityksenä frälseskattehemman. Emännän mielestä tässä olivat sanat väärässä järjestyksessä. Mutta hän ei saanut järjestystä muutetuksi. Kartanon konttorissa sanottiin vain, että asia oli ihan sama.

Emäntä toivoi hartaasti, että hänellä joskus olisi pojistaan apua näitä ruotsalaisia herroja vastaan riideltäessä.

V.

Tuli aika, jolloin Heikin täytyi opetella tuntemaan a:n poostavit.

Jaakko osasi jo lukea, olipa hän ollut kiertokoulussakin, mutta Heikille oli aapiskirja vielä latinaa. Äiti yritti näyttää hänelle kirjaimia, mutta kun Heikki teki hänelle yhtämittaa kysymyksiä, miksi tuo kirjain oli tuollainen, tuo taas tuollainen, kyllästyi hän ja päätti, kun hänellä itsellä ei ollut aikaa jahnata pojan kanssa, viedä hänet Kuralan Eevastiinan luo lukemisenoppiin. Siellä vieraassa paikassa, vieraan ihmisen komennossa poika kai pitäisi paremmin ajatuksensa koossa ja oppisi pikemmin kännärtämään kirjaa.

Kauniina kesäisenä päivänä äiti lähti viemään poikaansa Kuralaan, jonne metsän läpi kaartelevaa polkua pitkin ei ollut kilometriä pitempää matkaa. Tätä myöten ajettiin karja aamulla metsään ja taas illalla kotiin. Heikkikin oli Jaakon ja vaarin karjapojan kanssa monta kertaa ollut lehmiä ajamassa, joten hän tunsi tien hyvin. Pariin pahempaan notkoon oli ladottu poikittain pieniä puunrunkoja toinen toiseensa kiinni, niin että ne muodostivat tiheän kapulasillan.

Kun oli jo kuljettu toisenkin kapulasillan yli, poikkesi leveältä karjatieltä kapea polku Kuralaan. Äiti selitti Heikille, että tästä oli hänen aina poikettava kotoa Kuralaan mennessään. Muistaisiko hän tämän tienhaaran? Heikki vakuutti muistavansa. Mutta varmemmaksi vakuudeksi äiti pystytti risteykseen polun vierestä löytämänsä kaksi nokista kekälettä tienviitoiksi.

Kun äiti siinä syvään kumartuneena hakkasi palikalla kekälettä maahan pystyyn, katseli Heikki häntä. Oliko äiti noin pitkä? Ja hän oli näin lyhyt. Mutta kai hän kasvaisi nopeammin, kun oppisi lukemaan. Hän oli kiitollinen äidille, joka varjellakseen häntä eksymästä tässä suuressa metsässä hakkasi tuollaisia mustia kekäleitä maahan. Hän sai katsella vieressä laiskana. Mutta kyllä hän puolestaan koettaisi oppia lukemaan niin pian kuin mahdollista.

Heikin valtasi hellyyden puuska. Jos hän yksin kulkiessaan eksyisi tänne metsään, ei hän näkisi äitiä enää milloinkaan. Ja hän syöksyi äkkiä syleilemään äitiä lyhyillä käsivarsillaan.

Äiti katseli häntä pitkään. Mikä pojan niin äkkiä tuli?

— Onko sinun ikävä mennä lukemaan? kysyi hän.

— Kun en minä näe äitiä! nyyhkytti poika.

— Kyllä sinä äidin taas illalla näet.

— Mutta jos minä eksyn tänne metsään, niin en minä näe äitiä enää koskaan.

— Et sinä eksy, kun et vain mene pois tältä polulta, vakuutti äiti silitellen pojan tukkaa. — Ja äiti tulee omaa kultaansa hakemaan ehtoolla.

Heikki rauhoittui. He jatkoivat sitten matkaansa käsi kädessä. Pian he jo saapuivatkin Kuralaan.

Eevastiina oli kotona. Hän asui yksin pienessä tönössä metsän laidassa. Huoneessa oli avonainen takka ilman hellaa. Pata pistettiin kiertyvään koukkuun ja väännettiin tulen yläpuolelle. Totolla oli myöskin rautainen kolmijalka, jonka päälle keitettäessä kahvipannu ynnä muut pienemmät pannut ja kattilat asetettiin. Uunia ei huoneessa ollut. Leivinuuni oli tehty ulos pihalle ja verhottu kotalaudoituksella. Eevastiinan tupana oli siten avara maailma. Eivätpä aiheetta kylän nuoret miehet väittäneet, että Kuralan pirttimuorin tuvassa sudetkin poikivat.

Eevastiina alkoi sytytellä totolle tulta ja puheli puoliksi itsekseen:

— Vai jo se pieni miehenalku aikoo ruveta lukua järräämään. Mikä siinä myös auttaa? Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Kun me tässä vähän yhdessä kurkistelemme kirjaa, niin kyllä Heikin luku pian luistaa kuin vesi vain. Niin oikein.

Heikki katseli huoneessa ympärilleen. Musta kana oli lentänyt matalalle leipäorrelle takan viereen ja kurkisteli sieltä nyt, pää sivulle käännettynä, toisella silmällään vieraita. Sen silmän yli vilahti tavantakaa kuin valkoinen varjo. Se räpytti kai siten silmiään, arveli Heikki. Äkkiä kana kyykistyi ja päästi valkopäisen kasan alas. Se putosi suoraan sen alla patapenkillä olevaan avonaiseen porovesikattilaan, että vesi roiskahti.

— Äiti, kana kakki kattilaan, sanoi Heikki.

— Ole vaiti, suhahti äiti.

— Niin mutta minä näin, väitti poika itsepäisesti.

Eevastiinakin kuuli tämän vuoropuhelun ja huudahti:

— Jeekutirallaa, joko se kana proto taas pudotti mällinsä minun kattilaani! Kyllä minä sinut näytän. Pääsetkö siitä ulos, raato! Kyllä nyt ulkonakin tarkenee.

Hän lennätti kiukkuisesti kotkottavan kanan ulos ja alkoi sitten puurokauhalla haroa kattilaa, josta ei kuitenkaan mitään löytynyt. Tätä tehdessään hän pahoitteli, että tällaista piti sattua juuri vieraiden aikana, ennen kuin hän oli ehtinyt ottaa porovettä pannuunsa.

Emäntä otti hameensa avarasta taskusta pienen paperikäärön ja sanoi kiireesti:

— Minä toin tässä Eevastiinalle vähän kahvia ja sokeria, että saadaan pitää pienet lukupidot. Mutta keitetäänkin tällä kertaa oikein hyvää kahvia. Sitä ei kuitenkaan saada muusta kuin kirkkaasta kaivovedestä. Virittäkää te valkea, niin minä täytän pannun sillä aikaa.

Emäntä sieppasi Eevastiinan nokisen pannun käteensä, riensi ulos, huuhtoi pannun kaivolla puhtaaksi vanhoista poroista ja täytti sen kirkkaalla vedellä. Sitten hän palasi mökkiin ja antoi Eevastiinan jatkaa kahvinkeittoa.

Kahvi valmistui vihdoin ja hörpittiin kuumana suurella kohinalla. Heikkikin sai tilkan äitinsä kuppeihin. Eevastiina pahoitteli, ettei hänellä tällä haavaa ollut yhtään korppua. Hänellä oli kyllä ollut iso kanelikorppu, jonka hän oli saanut Somiskalta, mutta hän oli sen viime viikolla antanut Tikan Kaisalle. Emäntä kuitenkin vakuutti, etteivät he mitään leipää tarvinneet. Juodaan sitten vasta kaikki yhdessä korppukahvit kotona, kun Heikki on oppinut lukemaan.

Tämä lupaus kannusti Heikkiäkin. Jollei tässä korppukahvin saamisesta muuta puuttunut, niin kyllä hän pian laittaisi itsensä valmiiksi ja lukutaitoiseksi. Ja hän veti povestaan aapisensa ja rupesi sitä lehteilemään. Kun äiti huomasi, että pojalla oli vakava pyrkimys alkaa lukupuuhat täydellä vauhdilla, lähti hän kotiin, että toiset saisivat rauhassa syventyä salaperäisiin kirjaimiin. Hän kysyi vielä:

— Jos Kuralan äiti ohjaa sinut ensin polulle, niin tarvitseeko minun tulla sinua ehtoolla vastaan, Heikki?

— Ei tarvitse, sanoi Heikki miesmäisesti.

— Kyllä minä saatan Heikin tällä ensi kerralla aina karjatielle asti, lupasi Kuralan äiti. — Siitä hän osaa kotiin hyvin yksinkin.

Niin äiti lähti ja jätti poikansa maailmalle oppiin. Pakkasi poikaa ensin hiukan niiskuttamaan, mutta heti hän karaisi itsensä muistaen olevansa mies ja alkoi seurata Eevastiinan kirjatikkua ja lausua hänen jälkeensä kirjainten nimiä.

Tavattiin Isämeitää:

— Ii sano ii, ässä ää, sää = isä; ämmä ee ii, mei, ree ää ännä, rän = meidän.

Ja niin edelleen. Edistysaskeleita otettiin, vaikka ne alussa olivat paljon lyhyempiä kuin kukonaskeleet. Mutta kukkoa kohti hiljalleen kuljettiin läpi aapiskirjan. Heikki tuli aina illalla kotiin ja lähti taas aamulla taksvärkkiinsä. Hän oli uskollinen vähässä. Toisinaan tuli taas Eevastiina Sipilään, jolloin Heikki sai lukea kotona. Mutta kenenkään ei annettu kuunnella, ei äidinkään.

Ja tultiinhan siitä ennenpitkää valmiiksi. Viisi viikkoa Heikki oli ollut lukemisenopissa, kun Eevastiina ilmestyi Sipilään ja sanoi:

— Heikin luku juoksee jo kuin vesi vain. Äiti saa tulla kuuntelemaan.

Äiti tuli kuuntelemaan ja oli erittäin kiittävä arvostelussaan. Näin lyhyessä ajassa oli pojasta tullut koko lukumies. Tuskin pappikaan sen paremmin osasi aapiskirjansa. Nyt Heikki sai mennä ulos lupapäivää pitämään. Äiti keittäisi sillä välin kahvia. Ja sitten juotaisiin sen uhon päälle korppukahvit.

Heikki meni ulos tuvasta, jossa tutkinto oli tapahtunut. Hän asettui rakennuksen seinän viereen räystästipun alle seisomaan. Heidän sisällä lukua jankatessaan oli näet ulkona kulkenut ohi pieni sateenkahaus, ja vesi tippui vielä räystäistä. Siinä Heikki nyt seisoi ja tunsi voittaneensa taistelun. Luku-urakka oli suoritettu, nyt oli koulusta lupaa ja saisi nauttia vapaudestaan. Mutta miten siitä nauttisi, siitä ei Heikki päässyt selville. Kuinka sellaiset pojat, jotka eivät lukeneet, saivat aikansa kulumaan, sitä ei Heikki ymmärtänyt. Hän oli kouluaikanaan jo niin vieraantunut vapaasta mustalaiselämästä, jota pojat viettivät, ettei enää osannut käyttää omaa aikaansa hyväkseen. Tämäpä vasta oli Heikin mielestä harmillista: sai olla jouten ulkona, mutta ei tiennyt, mitä tekisi ja minkälainen puuha oli hauskaa. Maailma oli lukumiehen mielestä muuttunut kovin totiseksi. Kirkastuisiko se siitä enää milloinkaan?

Kun sitten äiti huusi Heikkiä kahville, lähti tämä kiireesti sisään ulkoa, josta ei enää löytänyt mitään mielenkiintoista. Sisällä saisi katsella vaikka Antin lähetyssanomia. Niissä puhuttiin mustista kuninkaista ja niiden pojista, jotka tulivat alastomina kouluun. Ne eivät kai käyttäneet paitaa sentähden että se olisi kohta tullut mustaksi, ainakin sisäpuolelta.

Korppukahvit juotiin juhlallisen mielialan vallitessa. Sitten Eevastiina lähti pois kantaen isoja tarakoita, joissa oli erilaisia elintarpeita maksuksi Heikin koulunkäynnistä. Kannattikin maksaa siitä, että poika oli saanut hyvän koulutuksen. Nyt häntä ei enää voinut pitää pakanana, sillä hän oli aapiskirjasta oppinut kristinopin ensimmäiset alkeet. Sitä tietä oli vain jatkettava edelleen.

Jatkaminen olikin nykyään helppoa, sillä seurakunnassa oli jo muutamia vuosia vaikuttanut vakinaisen opettajan pitämä kirkollinen kiertokoulu, joka vuorotellen siirtyi kylästä kylään. Talojen pirteissä sitä pidettiin yhdeksän viikkoa kerralla. Myöhemmin lukukausi piteni kahdeksitoista viikoksi. Tänä aikana kylän nuoriso ehti jo lukea ja oppia paljon. Ja tiedonjanoisemmat saivat opettajan mukana muuttaa uuteen kouluun toiseen kylään. Koko joukko olikin tällaisia ahkeria lukumiehiä, jotka ennen rippikoulua ehtivät käydä toistakymmentä kiertokoulua. He muodostivat kappelin valistuneen nuorison.

Jaakko oli käynyt jo muutaman kiertokoulun ja tiesi kertoa niin kiintoisia juttuja koulusta ja kouluttajasta, että Heikin oli tehnyt sinne jo kauan mieli, mutta lukutaidottomana ei häntä voitu kouluun laskea. Nyt, kun hän oli suorittanut Kuralan Eevastiinan alkeiskurssin, oli hänkin kelvollinen tähän isoon kouluun, jonka oppilaista osa oli iältään yli puolentoista vuosikymmenen ja mittasuhteiltaan Goljattia muistuttavia. Pienten nahkapoikien oli varottava, etteivät jääneet näiden ikämiesten jalkoihin.

Kouluttaja oli entinen räätäli, joka prässirautansa oli vaihtanut katkismukseen. Hän oli kappelin ainoa koulumestari, ja häntä kutsuttiinkin aina kouluttajaksi. Opettajan alempiarvoista arvonimeä alettiin käyttää vasta hänen jälkeensä, kun kiertokoululaitos oli naisistunut. Kouluttaja oli yleisesti suosittu mies, jonka hartaalle ja lämpimälle toiminnalle lasten parhaaksi annettiin mitä suurin arvo. Aikaihmiset tunnustivat, että kouluttaja oli uskonnollisten vakaumusten elävöittämä persoonallisuus. Eivätkä nekään, joiden tukkapörröön hän oli ehkä liian kovin kourin käynyt kiinni, siitä ylipäänsä myöhemmin hänelle kaunaa kantaneet. Naisetkin hänestä pitivät, vaikka hänellä ylemmyytensä tuntien olikin tapana sanoa, että vaimoihminen oli sitä lammasnahkaista puolta Luojan luomien olentojen joukossa. Eihän kouluttajan maailmankatsomusta naisihmisen sopinut arvostella, vielä vähemmän yrittää järkyttää.

Pistäytykäämme mekin pikimmältään Sipilän veljesten keralla tämän kouluttajan oppisaliin, ei tarkastajina, vaan oppilasjoukkoon sekaantuen, ottaen päällemme lapsen muodon ja sisäämme lapsen mielen.

Keho 9 aamulla meidän on oltava paikalla Somiskan talossa kylän vanhalla tontilla, sillä silloin saapuu kouluttajakin kotoaan joen toiselta puolelta Mantulan kylästä. Somiskan avara pirtti on muutettu luokkahuoneeksi. Pihanpuoleinen sivupenkki on pienten aapiskirjalaisten pöytänä. Penkin edessä on matalain tukkien päällä pitkä lauta, jolla pienokaiset istuvat pitäen aapistaan edessään penkillä. Tämä aapiskirjapenkki, jota voisimme nimittää ensimmäiseksi luokaksi, jää oikealle puolelle ovesta sisään tullessamme. Leveää käytävää pitkin pääsemme perälle asti, jossa kouluttajan korkea pulpetti seisoo juhlallisena kuin kirkon saarnastuoli. Käytävän vasemmalla puolella ovesta tullessa ovat varsinaiset oppilaspulpetit. Ne ovat pitkiä sarjalaudalla varustettuja penkkejä kuin kirkonpenkit ja niillä istuu valtavin osa oppilaista muodostaen koulun toisen luokan. Takimmaisena pirtin joenpuoleisella sivupenkillä istuu muita ylempänä ylin eli kolmas luokka, nuo monta koulua käyneet ikämiehet ja -naiset. Heillä on pöytänä korkeiden telineiden päällä oleva lauta.

Pirtin pitkä maalaamaton pöytä, sen takana oleva penkki sekä edessä oleva pöydän pituinen pöytätuoli ovat peränurkassa joutilaina. Sinne ei ole oppilaita asetettu istumaan, sillä tänne kunniasijoille pääsevät kirjoitustunnilla ne pitkälle kehittyneet oppilaat, jotka jo yrittävät opetella jaloa kirjoitustaitoa. Pöydän kohdalla perällä on jo mainitsemamme kouluttajan kateederi ja viistoon sen takana iso musta taulu, jolla ei oikeastaan ole mitään virkaa. Vain tutkintopäivänä, kun pastori tulee tarkastamaan koulua, komentaa kouluttaja jonkun etevän oppilaan suorittamaan sillä pitkän yhteenlaskutoimituksen, jopa joskus ratkaisemaan pienen kertolaskunkin, jos opettaja on varma siitä, että oppilas osaa kertomataulunsa. Taulun rinnalla seinän vieressä komeilee suuri, siniseksi maalattu arkku, jossa säilytetään koulun kaikki salaperäiset opetusvälineet. Kun lastenraamatusta luetaan laintauluista ja liitonarkista, katselevat oppilaat aina kunnioituksella kouluttajan arkkua, jossa säilytetään kivi- eli rihvelitauluja.

Kouluttajan korkea lakki näkyi vilahtavan akkunan ohi.

— Kouluttaja tulee!

Kaikki oppilaat riensivät kiireesti paikoilleen penkkeihinsä ja melu lakkasi kuin naulaan.

Kouluttaja astui ovesta sisään, otti lakin pois päästään ja tervehti:

— Jumala antakoon hyvää huomenta, lapset!

— Hyvää huomenta, kouluttaja! huusi satakunta lasta täydestä kurkusta, niin että porstuanperäkamarissa istuva Somiskan isäntä joka aamu pelkäsi katon lentävän pellolle.

Kouluttaja asteli leveää käytävää pitkin perälle, asetti lakkinsa seinälle naulaan, riisui päällystakkinsa ja ripusti sen tätä tarkoitusta varten lyömäänsä toiseen naulaan peräseinälle. Sitten hän heitti kaulastaan pois pitkän, punaisen ja keltaisen kirjavan, villaisen kaulahuivin, jonka hän myös sovitti naulaan palttoon päälle. Huivi oli niin pitkä, että sen molemmat päät ulottuivat lähelle lattiaa. Kaulaan jäi vielä nuppineulalla kiinnitetty, tasaisesti laskostettu valkoinen liina, jonka kouluttajan matami ensin oli ostanut pääliinakseen, mutta sitten oli lahjoittanut miehelleen käytettäväksi kauluksen ja simisätin sijasta. Kouluttaja istui nyt arkullaan ja veti jalastaan risinkapatinain päältä nahkaiset kalossit ja asetti ne kauniisti rinnakkain palttoon kohdalle lattialle. Sitten hän otti liivintaskusta pienen avaimen, avasi sillä pulpettinsa ja otti sieltä ison kamman, jolla hän suki pitkät hiuksensa taaksepäin. Niskasta ne olivat leikatut tasaiseksi, ja matami oli miehensä partaveitsellä ajanut niskakarvat pois.

Näin valmistuttuaan päivän töihin hän veti liivintaskusta sokean ankkurikellon, ponnahdutti sen hopeakuoren auki ja sanoi kuin itsekseen:

— Kas tuota kello pilaa, kun on jo hiukan yli yhdeksän. Ei siis muuta kuin käydään remmiin vain heti.

Hän otti pulpetistaan ison virsikirjan ja sanoi:

— No, lapset, veisataan aluksi »Taas siunattu päivä nyt nouseepi», ensimmäinen, toinen ja viimeinen värsy.

Lapset yhtyivät helein äänin opettajan alkamaan virteen. Laulu kävi hyvin, sillä joka päivä harjoitettiin viimeisellä tunnilla virrenveisuuta. Harras tunnelma valtasi niin oppilaat kuin opettajankin.

Kun virsi oli veisattu, piti kouluttaja rukouksen:

— Rakas taivaallinen isä, me kiitämme sinua, ettäs olet taas tänäkin yönä varjellut meitä kaikista vahingoista ja vaaroista ja antanut meidän herätä terveinä ja reippaina työtämme toimittamaan. Me emme ole niin suurta armoa millään muotoa ansainneet, sillä me olemme olleet uppiniskaiset ja kovakorvaiset meidän vanhemmillemme ja holhoojillemme. Jos sinä meitä niin rankaisisit kuin me ansainneet olemme, niin sinun pitäisi ottaa meidät polviesi väliin ja antaa meille oikein isän kämmenestä paljaalle pempulle. Mutta sinä olet armollinen ja laupias ja odotat kärsivällisesti, että me hylkäisimme häijyt tapamme ja pyytäisimme sinulta aina osviittaa vaeltaessamme tässä muukalaisuuden maassa, jossa meillä ei ole pysyväistä kylää eikä kaupunkia, ja halajaisimme aina oikeaan kotiimme, joka on kultaporttien takana taivaassa. Mutta meidän täytyy tämmöisinäkin viheliäisinä syntisäkkeinä turvautua taivaanisän armoon. Hän meidät nostaa, kantaa ja pelastaa kaikkien kivien, kantojen ja kuoppien yli, jotka meidän korpivaelluksemme polulla meitä uhkaavat. Isä auttaa, kun me vain täynnä luottamusta heittäydymme hänen syliinsä. Antakoon hän meille taas tänäkin päivänä armonsa, niin että me yhä paremmin oppisimme lukemaan ja käsittämään hänen pyhää sanaansa.

Aamen.

Tämän rukouksen päätyttyä sekä opettaja että oppilaat varjostivat hetkisen oikealla kämmenellään silmiään, aivan kuin taivaan aurinko olisi heitä häikäissyt. Sitten kaikki istuivat paikalleen.

Kouluttaja otti nyt pulpetistaan lyhytvartisen, visakoppaisen piipun ja komean, villalangoista kudotun tupakkakukkaron. Hän täytti piippunsa proberaritupakalla, sytytti sen ja veti kiihkeästi muutamia kasevia henkisauhuja. Sitten vasta hän täysin tyytyväisenä saattoi alkaa päivän opetustyön.

— Kenenkä vuoro on nyt aapiskirjalaisia opettaa? kysyi hän aluksi.

— Minun, sanoi Sipilän Jaakko.

— Vai Jaakon. Meneppäs sitten niitä tavauttamaan, mutta katso tarkoin, että jokainen seuraa mukana, eksymättä oikeasta paikasta. Ne jukurit eivät tahdo itse tarpeeksi vuovata, vaikkei niiltä aina saatto puutu.

Jaakko meni aapiskirjalaisten opettajaksi. Hän otti selvän, mihin saakka oli tällä haavaa aapiskirjassa päästy, ja jatkoi siitä eteenpäin tavausta. Aapinen mentiin näet yhteen ääneen tavaamalla läpi. Loppuun ehdittyä alettiin aina alusta. Sillä lailla tuo alkeiskirja ehdittiin kouluaikana käydä useaan kertaan läpi ja tunkeutui siitä vähitellen kovimpaankin kalloon jokin tiedon ja taidon muru.

Heikkiä suututti, kun Jaakko oikein sormesta pitäen näytti hänelle, missä oltiin.

— Kyllä minä sen tiedän ilman sinun näyttämistäsikin, äsähti hän.

— Kouluttaja, Heikki sanoo vastaan, huusi Jaakko, joka tahtoi näyttää opettajanmahtiaan.

— Vai on se Heikki heti aamulla uppiniskainen veljelleen, ihmetteli kouluttaja tullen paikalle järjestystä valvomaan. — Sinä näytät tarvitsevan pienen luunapin.

Ja kouluttaja antoi pikkusormellaan pienen pompin Heikin päähän. Hän oli näin aamulla vielä armelias, sillä pikkusormen pomppi oli lievin rangaistus. Varottava oli saamasta tuimaa keskisormen pomppia, joka melkein iski pääkuoreen lomeen eli kuopan.

Heikki oli kovasti loukkaantunut, kun Jaakko ylimielisyydessään hänelle tällaisen kolttosen teki. Häntä oli rangaistu aivan syyttömästi, sillä eihän hän ollut muuta tehnyt kuin sanonut, että kyllähän paikan tietää, mistä aletaan tavata. Mutta heikompi saa tässä maailmassa niin usein kärsiä sortoa.

Aapiskirjalaisten tavaus pääsi vähitellen tarpeelliseen vauhtiin. Kaikki tavasivat suureen ääneen, koettaen pysyä tahdissa. Jaakko käveli rivin takana tarkastaen, että kunkin kirjatikku osoitti aina oikeata paikkaa. Kyllä siinä tunnin kuluessa sai kerran jos toisenkin siirrellä opiskelijain tikkuja, sillä nuo poloiset eksyivät tavantakaa oikealta uralta. Kun tunti oli kulunut, pääsi Jaakko toimestaan ja toinen tuli kouluttajan ylivalvonnan alaisena opettajana jatkamaan tiedonsiemenien kylvöä.

Kun kouluttaja näin oli järjestänyt alaluokan opetuksen, voi hän kohdistaa koko huomionsa ja tarmonsa ylempien luokkien kouluttamiseen. Hän istahti kateederituolilleen ja antoi katseensa kiertää ympäri huonetta samalla vedellen voimakkaita sauhuja, niin että piipun pihinä kuului alaluokan tavaustaukojen aikana aina peräpenkillä istuvien ikämiesten korviin saaden nämä elämää kokeneet urootkin kaipaamaan piipun virkistäviä haikuja tässä joutilaina istuttaessa.

Mutta ei kauan vietetty aikaa joutilaisuudessa. Kouluttaja komensi:

— Ottakaa esille lastenraamatut.

Oppilaat asettivat kirjat eteensä sarjalaudalle avaten ne siltä kohdalta, mihin viime kerralla oli pysähdytty. Mutta nyt ei ruvettukaan heti lukemaan sisältä, vaan kouluttaja tahtoi ensin antaa pienen yleiskatsauksen kirjaviisauteen. Hän siis kysyi aluksi:

— Taidatko sinä, Karrin Matti, sanoa, mitä ihmisen kaikkein ensimmäiseksi täytyy tuntea, ennen kuin hän oppii puhumaan tai lukemaan?

— Ihmisen täytyy tuntea kaikki kielen alkeet, vastasi reippaasti Karrin Matti, joka jo monta koulua käyneenä muisti edellisiltä kerroilta nämä knoppikysymykset.

— Aivan niin, hyväksyi kouluttaja. — Ihmisen täytyy ensimmäiseksi tuntea kaikki kielen alkeet. Ja miksi näitä kielen alkeita tavallisessa puheessa nimitetään? Vastaa sinä, Somiskan Sanni.

— Poostaveiksi, vastasi Somiskan Sanni.

— Oikein, piikani. Ne ovat poostaveita. Ja kuinka monta poostavia meillä on?

— Kaksikymmentäkahdeksan, vastasi Sanni.

Karrin Matti viittasi sormi pystyssä.

— Mitä se Matti tähän sanoo? kysyi kouluttaja.

— Meillä on suomen kielessä vain 27 kirjainta, väitti Matti.

— Mitkä ne ovat?

Matti lasketti ne sukkelaan.

Somiskan Sannin sormi oli tuimassa viittausasennossa.

— Mitä Sanni tahtoo sanoa?

— Karrin Matti jätti ruotsalaisen å:n pois luettelosta, sanoi Sanni voitonvarmana.

Mutta Matti sanoi ylimielisesti:

— Minä sanoinkin, että suomen kielessä on 27 poostavia. Ainoastaan ruotsalaisilla on å.

— Matilla on oikeus puolellaan, ratkaisi kouluttaja kysymyksen. — Meidän ei tarvitse tuntea tätä ä:ta osatuksemme puhua ja lukea, koska meillä on oma ympyriäinen o. Tosin on poostavien joukossa vielä useita muitakin, joita me emme jokapäiväisessä käytössä tarvitse, mutta ne esiintyvät heprealaisissa ja kreikkalaisissa nimissä, etenkin virsikirjassa, joten meidän täytyy ne tuntea. Turkin ja Japanin kielissä kuuluu vielä olevan useita muitakin poostaveita, mutta meidän ei tarvitse niitä tuntea, kun ne maat ovat niin kaukana. Tiedätkö sinä Matti, missä Japani on?

Matti arveli, että se oli Mesopotamian takana.

— Ei, poikani, se siellä pyhän maan puolessa ole. Se on kaukana Laatokan toisella puolella, lähellä Ruotsin rajaa. Mutta jätetään nämä asiat nyt. Maailmaa ne ovat. Yksi on tarpeellinen. Jatketaan lastenraamatun lukemista.

Ja tämä tunti luettiin sitten lastenraamattua. Sitä luettiin osaksi tavaten, osaksi tavuttain ja tietysti myöskin sujuvasti. Nuoremmat ja huonompisaattoiset pantiin tavaamaan, mutta vanhemmat oppilaat saivat enimmäkseen lukea sujuvasti sisältä.

Toinen tunti käytettiin raamatunselitykseen. Oppilaat lukivat aina luvun kerralla lastenraamatusta. Sitten alettiin sen johdosta keskustella. Opettaja kyseli, mistä tässä puhuttiin, ja oppilaat vastasivat parhaan taitonsa mukaan. Kouluttaja taas itse selitti asiaa parhaan taitonsa mukaan. Monta koukkua ja pulmaa esiintyi, joista ei varsin helpolla selviydytty. Mutta niiden annettiin olla sillään, jollei niistä yhteisvoiminkaan tolkkua saatu. Ihmisjärki on heikko ja vajavainen, ei se kaikkia kännärrä. Eikä väliäkään ole, sillä maailmaa tämä on. Sitten vasta kuin täydellisyys alkaa, niin vajaa lakkaa. Pääasia oli, että harrastettiin sanaa. Ja lukua ja selitystä jatkettiin siksi, kunnes tunti loppui. Kolmas tiima, niinkuin kouluttaja juhlallisemmin puhuessaan lausui, oli katkismustunti. Silloin kysyttiin ensin, mikä katkismus oli, ja vastattiin, että se oli lyhkäinen kirja, jossa oli kuusi pääkappaletta ynnä näiden lisäksi aamu- ja ehtoorukoukset, ruokaluvut, huoneentaulu ja Athanasiuksen tunnustus. Svebiliuksen pitkän kirjan mukaan tämä tunti tutkittiin tarkasti Luteruksen lyhkäistä kirjaa ja päästiinkin yhdestä ja toisesta tunnustuskirjan kohdasta kokolailla selville, kun oikein hartaasti yhdessä vuovattiin, vaikka paljon piti jättää vastaiseksi toivoen, että Herra vielä järjen valaisisi. Täytyi siinä kouluttajan toisinaan epätoivoisena myöntää, ettei juuri vaikeatajuisempaa kirjaa voisi löytää aikuistenkaan, saatikka sitten lasten käteen, kun lapsia ei saanut edes oppimaan ulkoa kaikkein kiperimpiä katkismuksen kohtia. Taidatko sen selkeämmin sanoa? oli Svebilius itsekin itseltään kysynyt ja vastannut: taidan tällä tavalla, ja antanut taas tulla pitkän rämsyn salaperäisiä sanoja. Näin kysyi kouluttajakin oppilailtaan ja oli tyytyväinen, kun joku osasi ulkoa kysymyksessä olevan kohdan ja antoi sen tulla solkenaan ulos hammastarhastaan. Omin sanoin ei kukaan tällaisiin nikseihin osannut vastata eikä sitä olisi osannut itse kouluttajakaan.

Mutta katkismustunti kului sekin vihdoin loppuun ja niin kouluttaja kuin oppilaatkin olivat tyytyväisiä, sillä seurasi päivällistunti.

— Nyt pidetään tiima päivällisaikaa, sanoi kouluttaja. — Onko teillä kaikilla evästä?

On huudettiin että lukutupa kaikui

— On, huudettiin että lukutupa kaikui.

— Mitä teillä on? Silakkaa ja leipääkö?

— Jaakolla ja minulla on muniakin, kehui Sipilän Heikki.

— Munivatko Sipilän kanat tätä nykyä? kysyi kouluttaja.

— Munivat, myönsi Jaakko.

— No, kysyppäs äidiltäsi, Jaakko, eikö hän tahtoisi lähettää teidän kahden pojan kouluttajallekin jonkin munan maistiaisiksi, kehoitti kouluttaja.

— Kyllä minä sanon äidille, lupasi Jaakko.

— Meillä leivottiin eilen, ja äiti käski tuoda kouluttajalle nämä kaksi lämpimäisleipää, puheli Kulmalan Saara ottaen eväsmytystään kaksi rukiista reikäleipää ja antaen ne kouluttajalle.

— Kiitoksia, kiltti piikani, lausui kouluttaja. — Vie äidillesi paljon terveisiä ja kiitoksia minulta.

Saara niiasi ja lupasi viedä. Sitten kuin kouluttaja vielä oli huomauttanut, että jos jonkun kotona oli puserrettu juusto liikaa, sen voisi tuoda hänelle, hajauduttiin päivälliselle. Kouluttaja meni porstuanperäkamariin, jonne Somiskan emäntä vei hänelle keitettyjä perunoita ja maitoa. Ainakin näin paljon talo oli velvoitettu antamaan kouluttajalle päivällisapua sinä aikana, jolloin koulua asianomaisessa paikassa pidettiin. Oppilaat söivät luokkahuoneessa, josta ei tarvinnut mennä ulos muuta kuin välttämättömälle asialle. Ei myöskään avattu akkunoita eikä niitä olisi auki saanutkaan muuten kuin ottamalla puolikkaan pois suulta. Huoneessa oli kyllä koko paljon ääntä ja mökää, mutta erittäin suurta rähäkkää ei sentään uskallettu nostaa, kun kouluttaja oli seinän takana.

Kello 1 ilmestyi kouluttaja taas kynnykselle ja huudahti:

— Pulina!

Melu lakkasi kuin naulaan ja kukin kiirehti paikalleen niin hiljaa kuin osasi. Saatuaan taas piippunsa puhtaasti palamaan sanoi kouluttaja:

— Tämä tiima on sitten käytettävä luvunlaskuun. Tulkaa ottamaan tapelit täältä.

Hän kaivoi housuntaskustaan isohkon avaimen, jolla hän avasi tarvearkkunsa. Sieltä hän otti kasan pahvisia taulukkoja, joiden molemmin puolin oli painettu joukko laskuesimerkkejä. Nämä pahvilevyt, joita tapeleiksi nimitettiin, jaettiin eri penkkiläisten kesken siten, että peräpenkillä istuvat saivat haltuunsa jakotapelit, heidän edessään istuvat kertotapelit ja näiden edelliset taas arvojärjestyksessä vähennys- ja yhteenlaskutapelit. Kutakin laskutapaa kohti oli monta tapelia, joiden kaikki laskut oli järjestyksessä laskettava, ennen kuin sai siirtyä seuraavaan laskutapaan.

Oppilailla oli itsellään kivitaulut ja -kynät, joita muuten sai ostaa opettajalta. Nyt alkoi ankara kivikynien kirskuminen tauluja vastaan, tauluille syljeskeleminen ja niiden pyyhkiminen hihansuulla, kun hiki hatussa laskettiin.

Tapelit olivat pitkäaikaisesta ahkerasta käytöstä niin nuhraantuneet, ettei kaikkien esimerkkien numeroista enää saanut nuorillakaan silmillä selvää. Kun epäselvää numeroa oli rihvelikynällä lukemattomat kerrat osoitettu, oli sille paikalle tapelissa kulunut selvä läpi. Otti siitä siten selon, kun ei kouluttajakaan jaksanut niitä kaikkia muistaa. Tämä oli kohtalokasta oppilaalle, sillä laskun tuloksen oli aina oltava kouluttajan tuloskirjan mukainen, oli esimerkissä sitten mitä numeroita hyvänsä. Vaikka oppilas olikin laskenut oikein sen esimerkin, joka hänen taulullaan oli, sellaisena kuin hän sen oli tapetista kopioinut, ei se kelvannut, jos tulos oli erilainen kuin tuloskirja osoitti. Kouluttaja ei näet milloinkaan ryhtynyt sellaiseen vaivaan, että olisi tarkastanut oppilaan esimerkin. Hän katsoi vain tulosta. Ja kun se kerran oli väärä, niin se oli väärä. Eteenpäin ei oppilas saanut mennä, ennen kuin oli kaikki esimerkit laskenut oikein, nim. tuloskirjan mukaisesti. Näin ollen olisi oppilas saanut punnata saman laskun kimpussa koko nuoruutensa ajan, jollei koulussa aina olisi ollut vanhoja, viisaita veteraaneja. Nämä olivat kirjoittaneet laskuesimerkkien tulokset muistiin ja tallettivat näin tätä kallista perimätietoa polvesta polveen. Nyt ei ollut vähä, mitä numeroita taululleen kirjoitti: kun vain tulos oli oikea, oli kaikki hyvin.

Myöskään mitään neuvoja ei kouluttaja luvunlaskussa oppilaille antanut. Kun oppilas siirtyi uuteen laskutapaan, esim. yhteenlaskusta vähennykseen, ja kysyi, kuinka nyt menetettäisiin, vastasi kouluttaja:

— Lue tarkkaan, mitä siellä ensimmäisessä tapelissa sanotaan.

Kun kouluttaja ei neuvonut, olisi taas ollut seinä edessä, jolleivät veteraanit tälläkin kertaa olisi tilannetta pelastaneet. Yhdestä ryssännapista eli tölöstä he olivat valmiit nuorukaista neuvomaan ja selvittivätkin kädenkään teessä laskutavan niin kirkkaasti, että nahkajussi laski ennen pitkää kuin huristen.

Yhden neuvon kouluttaja sentään antoi laskennossa:

— Luvunlasku pitää suorittaa päässä järjellä.

Tästä johtui, että hän antoi pompin tai tukkapöllyn sille, jonka hän huomasi käyttävän sormiaan apuna laskennossa. Sellainen julkea apukeinojen käyttäminen päässälaskussa oli ankarasti rangaistava. Siksi oppilaat hypistelivät sormiaan salaa helmassaan tai kertolaskuissa pitivät kertomataulua näkyvillä. Se ei ollut rikos. Eikä opettaja siitä ollut milläänkään, mutta tarkastajana esiintyvä kappelin pastori katsoi vähän pitkään.

Kello 2—3 oli kirjoitusta. Tämä oli ikämiespataljoonan loistotunti. Kaikki etevät pääsivät kirjoittamaan pirtin pitkän pöydän ääreen. Rihvelitauluille siinä riipottiin kirjaimia, sanoja ja lauseita kirjoituskaavoista. Olipa jollakin vanhemmalla talontyttärellä mukanaan oikein oma mustetolppo, kynä ja vihko. Suu mutruillen hän kirjoitti että kynä rapisi ja muste pärskyi kaavan lauseita: Aamuhetki kullan kallis, Babelin Belistä ja Lohikäärmeestä, Cyclopit ja Cyclonit, David ja Goliat j.n.e. Mutta vasta-alkajat tämäkin taito ensin pani lujille. Kuinka noin konstikas koukero vedettiin? Sitä kysyttiin kouluttajalta, mutta tämä ei nytkään näyttänyt itse luonnossa viivanvetoa eikä antanut muutakaan ohjetta. Hän sanoi taaskin vain lyhyesti:

— Katso tarkkaan kaavan kirjoitus!

No, oppilas katseli kaavaa, mutta etenkin hän katseli vanhempien oppilaiden kädenliikkeitä ja oppi siten vähitellen itsekin pännää vyöräämään. Kuitenkin vain oikeastaan harvat valitut pääsivät koko oppiaikanaan kirjoittamaan, kävivät he kuinka monta koulua hyvänsä. Täytyi kyetä lukemaan hyvin sisältä ja osata katkismuksen kaikki pääkappaleet ulkoa, ennen kuin pääsi kirjoittamaan.

Ja ne, joita ei hyväksytty kirjoittamaan, saivat tämänkin tunnin lukea lastenraamattua sisältä.

Näinä maallisen viisauden tunteina kävi kouluttajan aika pitkäksi. Hän kiskotteli, hän haukotteli, hän poltteli. Piippunsa kanssa hän askarteli monella tavalla. Niinpä Sipilän Heikki kirjoitustunnilla katseli, kuinka kouluttaja otti piipun suustaan ja rupesi sen imukkeella kaivelemaan silmäkulmiaan. Kun näköaisti oli saatu kirkkaaksi, käytiin kuuloaistia korjaamaan ja työnnettiin imuke vuorotellen kumpaankin korvaan ja kierrettiin sitä siellä kuin korkkiruuvia. Kun kuulo näin oli saatu tarkaksi, tuli hajuaistin vuoro. Ja piipun imuke pistettiin nyt sieraimiin. Kun nenäkin siten oli nuohottu, vietiin sama imuke muitta mutkitta suuhun ja jatkettiin polttamista. Näin ihmisen kaikki aistit saivat tarpeellisen hoitonsa.

Sipilän Heikki tätä ensi kertaa katsellessaan innostui siihen niin suuresti, että unohti seurata mukana toisten tavatessa ja eksyi siten paikasta. Hänen opettajansa oli juuri tekemäisillään siitä muistutuksen kouluttajalle, kun huomasikin tämän valmistautuvan lähtemään ulos. Kouluttaja näet kietoi pitkän huivinsa moneen kertaan kaulansa ympäri, painoi lakin päähänsä, asteli ovelle ja huusi ulos mennessään:

— Olkaa hiljaa nyt! Minä menen pissalle.

Mutta oppilaatko olisivat olleet hiljaa. Heti alkoi aika melu ja mekastus. Kullakin oli jotakin asiaa jollekin toiselle.

Heikkiä alkoi jo raukaista, kun oli monta tuntia saanut istua paikallaan. Täytyi ojentaa nuorta selkää. Hän kiskotteli ojentaen molempia käsiään sivuille ja taakse. Toisessa kädessä sattui olemaan hänen aapisensa. Silloin takana käytävän toisella puolella istuva isompi oppilas lennätti hyvin osuvalla iskulla Heikin aapiskirjan menemään kauas perälle aina liitonarkin juurelle asti. Heikille tuli hätä. Täytyi saada kirjansa takaisin ennen opettajan tuloa. Hän lähti juoksemaan, otti kirjansa lattialta ja ehti paikalleen ajoissa.

Kouluttaja avasi oven ja huusi:

— Pulina!

Melu lakkasi kuin naulaan. Ja kaikki olisi mennyt hyvin, sillä kouluttaja asettui jo paikalleen, jollei muuan naisoppilas olisi kielitellyt:

— Sipilän Heikki juoksi pitkin permantoa.

Kouluttaja asteli arvokkaasti aapiskirjapenkin ääreen, pysähtyi Heikin taakse ja kysyi:

— Mitä se Heikki täällä juoksenteli pitkin permantoa?

— Minä kävin hakemassa aapiskirjani tuolta perältä, selitti Heikki.

— Mitä se siellä oli?

— Tikan Taneli löi sen menemään sinne.

Nyt kääntyi kouluttaja ympäri ja kysyi Tikan Tanelilta:

— Miksi sinä, Taneli, lennätit Heikin kirjan menemään?

— Heikki pisti sen tuohon minun nenäni eteen, ja kun minä työnsin sen pois, taisi se pudota permannolle, puolusteli Taneli itseään.

— Miksi sinä pistit kirjasi Tanelin nenän eteen? kysyi kouluttaja taas Heikiltä.

— En minä sitä Tanelin nenän eteen pistänyt, väitti Heikki. — Minä vain vähän kiskottelin kirja kädessä.

Heikki näytti, kuinka hän oli kiskotellut, että kouluttaja saisi selkeän käsityksen asiasta. Mutta tämä ei ollut armollinen eikä laupias, vaan sanoi ivallisesti:

— Kyllä minä opetan sinut kiskottelemaan. Minun täytyy ottaa sinua kamstuunaan kiinni.

Tämä oli tukistamisen virallinen nimitys. Heikillä oli nyt enää viimeinen heikko toivo, että kouluttaja tukistaisi häntä niskahiuksista, ettei kävisi niin kipeästi. Äiti oli kerinnyt hänen tukkansa ja Heikin pyynnöstä jättänyt niskahiukset pitemmäksi kuin syötiksi. Ohimokarvat oli leikattu niin tyyni, kuin äiti lammassaksillaan sai, sillä tässä korvain edessä oli vanhojen veteraanien kokemuksen mukaan pääkuoren arin kohta. Mutta tietysti kouluttajan täytyi silti tukistaa juuri korvalistolta. Hän ei kyllä voinut kiertää lyhyitä hiuksia paksun etusormensa ympäri, mutta hän raappi kasan ohimokarvoja kynsiensä vähin, ja nyki niistä niin, että Heikin silmät menivät hetkeksi mustiin. Se lohdutus Heikille kuitenkin jäi, että Tikan Tanelin rangaistus oli vielä perinpohjaisempi, sillä hän oli kohottanut kätensä jumalansanaa sisältävää kirjaa vastaan. Tanelin pörröstä kouluttaja sai kierretyksi paksun suortuvan sormensa ympäri. Näin hänellä oli mahdollisuus pyörittää Tanelin päätä kuin tuulimyllyä. Taneli kyllä pani ulvoen ja hampaat kalisten vastalauseensa tällaista menettelyä vastaan, mutta siitä oli pikemmin vahinkoa kuin hyötyä, sillä kouluttajan tuomioista ei saanut vedota.

Sitten kouluttaja taas kääntyi Heikin puoleen ja sanoi:

— Kyllä sinä, juupeli, täällä kouluhuoneessa juosta osaat, mutta osaatko lukea? Tavaappas tuosta kirjan alusta.

Heikki alkoi nenäänsä nuhistaen tavata aapiskirjan alusta. Hän olisi taitojensa puolesta jokseenkin heti voinut päästä melkeinpä kolmannelle eli yläluokalle, mutta sellainen ei olisi ollut järjestelmän mukaista. Nousun täytyi käydä hitaasti koulu koululta. Niinpä kuudennessa eli viimeisessä koulussaan hän vasta oli päässyt kiipeämään viimeistä edelliselle penkille, korkealla istuvien vanhojen veteraanien nokan eteen. Mutta silloinkaan ei häntä vielä laskettu kirjoittamaan pitkän pirtinpöydän ääreen. Hän oli liian nuori niin konstikasta taitoa yrittämään. Mutta hän opetteli itse salaa taulullaan kirjoittamaan, joten hän siis kiertokoulussa oppi kirjoitustaidon vastoin kouluttajan tahtoa.

Mutta nyt loppui vihdoin kirjoitustunti Somiskan pirtissä. Aapiskirjalaiset pääsivät kotiin, mutta muut luokat jäivät vielä klo 3—4 veisaamaan virsiä.

Kun keho löi neljä, veisattiin loppuvirsi ja kouluttaja piti rukouksen, jossa hän taas pyysi taivaanisää antamaan heille anteeksi sen, että he tämänkin päivän olivat olleet niin tottelemattomia ja kovakorvaisia hänen käskyilleen. Hän lopetti rukouksensa:

— Huomenaamulla tullaan taas kello 9, jos eletään ja terveinä ollaan. Menkäät Herran nimeen!

Sitten hän ojensi molemmat kätensä eteenpäin suoriksi oppilaskuntaa kohti, kämmenet ulospäin, seisoessaan juhlallisena siellä kateederinsa takana, pullisti poskensa ja puhalsi pitkän ja hitaan henkäyksen. Vasta tämän siunauksen ja hengen saatuaan oppilaat ryntäsivät ulos pirtistä aika jytinällä. Lukittuaan pulpettinsa ja saatuaan päällysvaatteet ylleen oli kouluttajakin valmis marssimaan mataminsa luokse kotiin.

Ylempänä kuvatun koulupäivän ohjelma ja lukujärjestys oli aivan samanlainen viikon kaikkina muina päivinä paitsi maanantaina. Sen aamurupeama oli omistettu katkismuksen lukemiselle. Kun kullekin oppilaalle, paitsi aapiskirjalaisille, oli annettu viikkoinen ulkoläksy katkismuksesta, koetti jokainen vielä viime hetkellä painaa sen epäselviä kohtia päähänsä. Oli siinä hirmuinen mökä, kun satakuntakin lasta luki mahdollisimman suurella äänellä. Ei edes kuullut omaa ääntään, saatikka toisen. Tätä melua ja lukemista jatkui sitten koko luettamisen ajan, sillä ne, joita ei vielä oltu kuulusteltu, pänttäsivät epätoivon vimmalla läksyä päähänsä osatakseen edes jotakin kertoa luettajalleen. Läksyn kuulustelu tapahtui siten, että kouluttaja pani toisen oppilaan luettamaan toista, toisen toista, kuinka kulloinkin sattui. Näin oppilaat kuulustelivat toinen toisensa läksyt. Kouluttaja ei itse kuulustellut, vaan otti luettajain raportit vastaan ja määräsi kullekin uuden niin ja niin pitkän läksyn. Tietysti täytyi vanha läksy osata, ennen kuin sai uutta. Ja se taas riippui luettajasta. Usein oli asia hyvin yksinkertainen. Jos sattui niin, kuten tavallista oli, että toinen sai luettaa ensin toisen ja sitten toinen vuorostaan toisen, esim. Sipilän Heikki luetti ensin Tikan Tanelin ja Taneli sitten taas Heikin, niin silloin luonnollisesti kuitattiin kulut asiallisten kesken, s.o. kuulustelija vakuutti, että kuulusteltava osasi hyvin läksynsä. Silloin ei tarvinnut muuta kuin yleisessä mölinässä hokea: »Sano sinä minun osanneen, niin minä sanon sinun osanneen.» Naapurien tai lähelle sattuvan kouluttajan korvain lumeeksi lasketettiin sitten katkismuksesta sellaisia kohtia, jotka syystä tai toisesta olivat painuneet luetettavan muistiin. Luettajan ei tarvinnut kysellä muuta kuin silloin tällöin tutkaista: »Mitä se on?» Jollei jouduttu vastakkain luettamaan toisiaan, silloin koetettiin ostaa kuulustelijan hyväksyminen. Voitiin lukea näinkin: »Saat ryssännapin, jos sanot minun osanneen, saat ryssännapin, jos sanot minun osanneen. Teidän puheenne olkoon: on, on, ei, ei, mitä siihen lisätään, se on pahasta.» Kuulustelija kysyi: »Mikä on panna eli pannaan paneminen?» Toinen vastasi: »Se on tällä eli tällään tällääminen.» »Kuinka ja koska se tapahtuu?» kysyttiin. »Monella tavalla, mutta erinomattain tällä tavalla», vastasi luetettava ja antoi tölön luettajalle. Läksy oli nyt selvä. Tytöt olivat poikain pahoja henkiä. Heitä ei yleensä käynyt lahjominen. Ja kun he tavallisesti itse osasivat läksynsä, ei heitä voinut peloittaa kouluttajallakaan. Heidän tähtensä täytyi aina läksystään jotakin osata ja antaa sen tulla solkenaan, niin että kuulustelija itse sotkeutui ja ilmoitti toisen osanneen läksynsä.

Kuritusta ja Herran nuhdetta ynnä siinä sivussa opetusta ehti Sipilän Heikki nauttia kuuden eri kiertokoulun ajan. Mutta sitten avattiin paikkakunnan ensimmäinen kansakoulu, ja Heikki pääsi sinne opintojaan jatkamaan.

VI.

Sipilän Heikki oli syyssuven sunnuntai-aamuna lähtenyt kirkkoon yhdessä renki-Antin kanssa. Sipilästä käytiin yleensä ahkerasti kirkossa. Säännöllisesti joka sunnuntai siellä istui Vilon penkissä, keskipalkoilla kirkkoa, Heikin isoisä, harmaatukkainen Sipilän vaari. Heikin äiti kävi ainakin joka toinen sunnuntai sanaa kuulemassa. Vanha-Mikko oli myös verraten ahkera kirkonkävijä. Palvelijat menivät, kun heitä siihen hoputettiin, myöskin silloin tällöin kirkolle. Kirkkoon sisälle he eivät aina joutaneet, kun oli usein yhtä ja toista hommaa samanmielisten kumppanien kanssa. Antti-renki meni milloin mieleen juolahti, välittämättä toisten höpinöistä ja mielipiteistä. Hän piti autuudenasioissa aina oman päänsä.

Nyt hän Heikki pojan kanssa käveli hitaasti kohden kirkkoa. Kiirettä ei vielä ollutkaan, sillä huomenkehot soivat vasta, kun he jo olivat ehtineet kyläaukeamalle. Antti asteli omissa aatoksissaan, mutta Heikillä oli paljon katseltavaa ja tutkiskeltavaa tien varrella. Varsinkin tien suuntaa noudattava puhelinlanka, joka riippui pylväiden nokkaan kiinnitetyistä valkoisista posliinikupeista, kiinnosti häntä kovasti. Hän oli kerran kesällä käynyt ukkosilmalla kirkonkulman kaupassa äidin asialla. Silloin oli ukkonen iskenyt puhelinjohtoon ja pirstannut yhden pylvään vähän matkan päässä Heikin edessä. Lanka riippui maassa ja posliinikupin palasia oli tiellä. Heikki oli kovasti säikähtänyt. Sen jälkeen hän aina tarkasti varoi ukkosilmalla kulkemasta langan alla. Lanka voi pudota päähän ja polttaa tukan, jollei muuta. Salaman särkemän pylvään sijaan oli pystytetty uusi. Heikki poikkesi pylvään juurelle katsomaan ja löysi sieltä rikkinäisen posliinikupin pohjan. Hän näytti sitä Antille ja kysyi, tiesikö tämä, mikä se oli.

— Se on puhelinjohdon korva, selitti Antti. — Se ottaa vastaan lankaa pitkin kulkevan puheen ja lähettää sen taas toiseen korvaan. Näin puhe voi kulkea pitkiä matkoja korvasta korvaan.

— Kuuleeko tämä korva sitten kaikki, mitä kartanossa puhutaan?

— Kuulee se kaikki, mitä langan päässä puhutaan, vakuutti Antti. — Sitä varten siinä on vaikkua sisällä, samoin kuin ihmisen korvassa.

Heikki katsoi: todellakin kupin sisusta oli ruskea. Kupin täytyi siis kuulla yhtä hyvin kuin ihmisenkin.

— Kuuleeko tuo kuppi ylhäällä pylväässä meidän puheemme? kysyi hän.

— Ei kai se täältä asti kuule meidän puhettamme arveli Antti. — Mutta heitäppäs kuppi rikki, niin saat nähdä, että kartanon patruuni kuulee sen ja tulee antamaan sinulle selkään. Sitä varten niitä korvia onkin niin taajassa, etteivät puolettomat pojat uskalla vahingoittaa lankaa.

Heikki päätti antaa langan ja korvain olla omasta puolestaan rauhassa, vaikka hän olikin tarkka paiskaamaan kivellä. Mutta noin vaaralliseen johtoon ei uskaltanut kajota. Patruuni saattoi juuri tällä hetkelläkin puhua lankaa pitkin vaikka Turkuun saakka. Oli se kummallinen johto. Kunpa tulisi isoksi ja saisi joskus puhua ja kuunnella tuollaista lankaa pitkin!

Tällaisia puhellen ja tuumien he olivat jo sivuuttaneet useita taloja ja lähenivät kirkkoa. Tiellä kulki useita muitakin kirkkoon-menijöitä. Miesten puku oli yleensä harmaata sarssia tai myös mustaa sarkaa. Naiset, varsinkin vanhemmat, olivat pukeutuneet mustiin, musta liina tai silkki päässä ja nenäliinaan kiedottu iso virsikirja kädessä.

Kirkkomaalle päästyään he menivät erillisen kellotapulin lävitse ja kääntyivät sitten kirkon taakse mennäkseen siivojaan myöten päätyovesta sisään. Täten he tulivat kiertäneeksi tämän jyrkkäkattoisen puukirkon pohjoispuolisen seinän, jonka keskikohdalle sakasti oli liitetty. Tämä puoli oli tavallaan kirkon takalistoa, epäpyhää maata, jonne itsemurhaajat ja lukutaidottomat pakanat haudattiin. Varsinainen kristittyjen hautausmaa oli kirkon eteläpuolella. Sieltä päästän pääovesta kirkkoon. Hautausmaan takana oli laakearantainen joki. Kirkkotarhasta laskeuduttiin luhdalle läpikäytävän kautta, jossa oli jyrkät porrasaskelmat. Kirkkomaan ympäröi joka puolelta matalahko, sammaltunut kiviaita.

Umpiseinäisen sakastin ohi kulkiessaan Heikin huomio kiintyi lyhyeen puutorveen, joka pisti seinästä esiin noin hänen päänsä korkeudelta. Hän kysyi Antilta, mikä torvi se oli.

— Sitä torvea käyttävät kaikki ne sakastissaolevat ihmiset, jotka vetensä seinään heittävät, niinkuin raamatussakin sanotaan, selitti Antti. — Kun sakastista ei pääse ulos muuta tietä kuin kirkon kautta, on pienemmän hädän tullessa tällainen torvi hyvä olemassa, ettei pappien ja lukkarien tarvitse läpi kirkon ja ihmisten silmäin editse juosta.

Sitten he kurkistivat päätyovesta sisään kirkkoon. Mutta siellä ei ollut vielä muita kuin pari kuuroa akkaa, jotka ovenpielessä seisten huutelivar toisilleen uutisiaan. Antti pyörähti takaisin ja ehdotti mentäväksi kirkkokaivolle juomaan. Heikki oli heti valmis häntä seuraamaan.

He menivät nyt hautausmaan lävitse ja katselivat ohimennen hautaristejä. Aivan kirkon pääoven edessä olivat Sipilän sukuhautojen malmiristit. Niitä oli entisten isäntien ja emäntien haudoilla. Malmiristejä oli siellä täällä muuallakin. Mutta enimmäkseen oli haudoilla puuristejä. Hautakiviä ei ollut ollenkaan.

He menivät veräjästä pois hautausmaalta ja laskeutuivat törmän rinnettä jonkin matkaa alas joelle päin. Keskivälissä rinnettä, aivan kirkkomaan kiviaidan vieressä, oli kaivo, jonka arkku oli huolellisesti salvettu. Kaivossa oli takaseinustalla arkun seinään lyöty lauta, jolla pidettiin tuohilippoja ja sorsanmallisia puukauhoja. Näillä nostettiin kaivosta vettä juotavaksi. Hyvältä se maistuikin huolimatta hautausmaan läheisyydestä.

Kun Antti ja Heikki olivat janonsa sammuttaneet, laskeutuivat he ruohikolle muiden kirkkomiesten joukkoon pitkäkseen. Tässä oli mukava odottaa kirkonmenojen alkamista. Elokuun aurinkokin paistoi siihen vielä niin sopivan lämpimästi.

Kedolla loikoili enimmäkseen nuoria miehiä. Vain joku vanhempi oli eksynyt joukkoon. Niitä oli Vilen, vanha eläkettä nauttiva värvätty sotilas, joka rakasti nuorten seuraa. Antti-renki kuului hänkin jo vanhempaan ikäluokkaan.

— Mitä uutta se Ambo-Antti tietää? kysyi Vilen. — Onko Lähetyssanomissa mitään merkillistä?

— Niin, onko Oluttongan kuningas Kambonde taas syönyt suomalaisia lähetyssaarnaajia? kysyi Kirkon-Karvarin nuori sälli Otto Varjonen.

— Ei kuningas Kambonde ole ennenkään suomalaisia lähetyssaarnaajia syönyt, murahti Antti. — Antti on oikeassa, vakuutti Vilen. — Ei pakanakuningas kristittyjä syö niin kauan kuin hänellä vielä on parempaa muonaa jäljellä, nimittäin omia alamaisia. Me kristityt näet syömme niin paljon suolaa, että meidän lihamme maistuu liian suolaiselta rieviin ruokiin tottuneesta pakana-herkkusuusta.

— Eikä siellä Kalahaarin erämaassa ole tällaisia hyviä kaivoja, joiden vedellä voisi suolaisen ruuan synnyttämän janon sammuttaa, kertoi Antti.

— Kaloja siellä Kalahaarin erämaassa ainakin on nimestä päättäen arveli Otto.

— Kuinkahan lienee, epäili Antti.

— Joko se Antti muuten on löytänyt morsiamen itselleen? kysyi Vilen.

— Ei tässä ole kiirettä, vakuutti Antti, joka jo oli neljissäkymmenissä.

— Paras on sentään aikanaan katsoa, ettei jää ilman, neuvoi Vilen.

— Se muija, joka on minulle määrätty, tulee vaikka minun viereeni kirkonpenkkiin istumaan, ilman että minun tarvitsee sen asian tähden tikkua ristiin panna, väitti lujauskoinen Antti.

— Niin, kyllä pulska mies aina akan ottaa, lohdutti Otto.

Antti, joka oli kumara, romuluinen mies, könkönokka ja pinnaltaan ruskea kuin repolainen, hymyili ymmärtäväisesti ja alkoi selvitellä kantaansa naimiskysymyksessä:

— Kyllähän niitä naisia ämmänvirkaan tulemassa on, mutta ne eivät tahdo joka suhteessa täyttää miehen kohtuullisia vaatimuksia. Yhdellä on yksi vika, toisella toinen. Pahin puute on kuitenkin se, etteivät ne elätä miestään kunnollisesti. Puhutaan paljon pahaa pakanoista, mutta on niillä muutamia hyviäkin puolia, joista meidän kristittyjen sopisi ottaa esimerkkiä. Niinpä siellä on naimisasia järjestetty hyvin käytännöllisellä ja viisaalla tavalla. Nuori mies menee jonnekin ansiotöihin kootakseen työllään tai vaikkapa rosvoamalla niin paljon rahoja tai koreita nappeja, että niillä voi ostaa omakseen pari vaimoa näiden isältä. Akat sitten elättävät onnellisen aviomiehensä tämän kuolinpäivään asti. Sellainen pääoman sijoitustapa on minun mielestäni paljon parempi kuin pankkitalletus. Pankista saa vain vähän korkoa, mutta ämmä on aina äijäänsä passaamassa. Sitä paitsi voi pankki mennä pankruttiin, ja sinne menivät miehen säästöt kuin Mäntsälän kaivoon.

— Mutta voihan akkakin kuolla tai tulla työhön kykenemättömäksi, ja sinne menivät siinäkin tapauksessa miehen säästöt, sanoi Vilen.

— Niinpä kyllä, mutta varovainen mies ostaakin heti itselleen ainakin pari vaimoa. Elämä on siten turvatumpi.

— Eikö sellaista järjestelmää voisi täälläkin sovelluttaa? kysyi Otto.

— Miksei muuten, mutta me emme saa kerralla ottaa muuta kuin yhden vaimon, sanoi Antti. — Jos tämä akka sitten kuolee tai tulee kivulloiseksi, niin silloin hukka perii miehen.

Heidän yläpuolellaan törmän laella alkoi väkeä mennä kirkkoon jo vähän vilkkaammassa tahdissa. Meni pariskuntia: mies edellä ja hänen jäljessään vaimo parin kolmen metrin päässä, poika kintereillään, meni naisia lapsineen, meni yksinäisiä miehiä ja naisia sekä tyttöjä pikku ryhmissä. Rinteellä lojuvat miehet katselivat alhaalta käsin tätä kirkkokansaa.

Äkkiä Vilen huudahti:

— Siinä menee Tikan Kaisa Tanelinsa kanssa. Siitä vaimoihmisestä sinä saisit rotevan raatajan, Antti.

— Ja olisipa jo valmis tikanpoikakin pesässä, huomautti Otto.

Antti katseli ylös ahteelle ja tuumaili:

— Kuinkahan olisi?

— Minä rupean puhemieheksi, innostui Vilen.

— Tehkää tahtonne, myöntyi Antti. — Mutta en sentään luule siitä mitään valmista tulevan. — Eiköhän lähdetä jo kirkkoon?

Useimmat miehet nousivat ja lähtivät kävelemään kirkkoa kohti.

— Minä jään tänne, sanoi Otto Varjonen ja veti korttipakan taskustaan. — Eikö kukaan tule hörriä kanssani?

— Jumalaton, murahti Antti.

— Mene siitä kortteinesi edes siivonpuoleen, pois kirkkoväen silmistä, huudahti Vilen.

Otto vain nauroi ja vetäytyi kaivonkehän suojaan. Hänen seuraansa jäi pari puolikasvuista poikaa, mutta muut menivät kirkkoon.

He astuivat kirkon läntisen päädyn ovesta sisään. Vilen ja useimmat muut miehet sovittautuivat käytävän oikealla puolella oleviin penkkeihin, sillä naiset istuivat vasemmalla. Antti nousi Heikin uskollisesti seuraamana parvelle jyrkkiä rappuja myöten, jotka Heikin mielestä suuresti muistuttivat kotoisia luhdinportaita.

Parven etupenkissä istui jo joukko nuoria miehiä ja poikia, mutta Antti teki kovakouraisesti tilaa itselleen ja Heikille. Jälkimmäinen joutui istumaan Tikan Tanelin viereen, joka oli jättänyt äitinsä alas kirkkoon ja kiivennyt parvelle.

Parvelta oli vapaa näköala yli koko kirkon. Vastapäätä, itäisellä seinustalla, oli alttari ja sen kohdalla seinässä taulu, joka kuvasi Kristusta ristillä. Ristin juurella seisoi kaksi punapukuista naista, jotka Heikin mielestä muistuttivat koreita mustalaisnaisia. Kuorissa oli oikealla puolella lukkarin penkki ja sen kanssa suoran kulman muodostava apumiesten penkki. Kuorin vasemmassa nurkassa taas olivat samalla tavalla suorakulmaisesti herrain ja rouvain penkit. Nämä kuoripenkit olivat vielä tyhjänä.

Käytävän vasemmalla puolella, oli emäntäin, tyttärien ja miniäin penkki. Vaikka Tikan Kaisa olikin talollisentytär, ei hän kuitenkaan ollut tuppautunut tähän arvokkaiden emäntien penkkiin, koska hänellä oli omalupainen poika, vaan hän oli sijoittunut alemmaksi kirkkoon. Paikaltaan hän usein kääntyi katsomaan vinottain taakseen parvelle. Ambo-Antti huomasi tämän ja otti sen itseensä kohdistuvaksi mielenkiinnon, jopa rakkauden osoitukseksi, vaikka Kaisa kai vain oikeastaan piti silmällä vallatonta poikaansa, jonka hän pelkäsi jakavan puolettomuuttaan kirkossakin. Eikä hän syyttä pelännyt, sillä Tanelilla oli aina metkut mielessä. Nytkin hän oli huomannut alapuolellaan parven reunan kohdalla istuvan Vanhan-Mikon kaljun päälaen, joka kiilsi kuin kuparisen kynttiläkruunun pallo. Taneli ei voinut vastustaa kiusausta, vaan pudotti syljen keskelle Mikon kaljua. Mikko pyyhkäisi päätään, huomasi koirankujeen ja katsoi kiukkuisesti ylös. Pojat vetäytyivät taaksepäin parvensyrjän suojaan, sillä Heikinkin itsesäilytysvaisto varoitti häntä vaarasta. Mikko näki vain Ambo-Antin, joka nojautui parvensyrjän yli ja poikain vehkeistä tietämätönnä oli unohtunut katselemaan Tikan Kaisaa ja uneksimaan huolettomista päivistä. Nyt Mikko luuli, että Antti oli pudottanut tupakkasyljen hänen päälleen. Hän heristi nyrkkiään ja murisi kuuluvasti:

— Sellaiset kirkonhäpäisijät pitäisi viedä elinkaudeksi Amurinmaalle.

Antti huomasi Mikon jostakin syystä kiukuttelevan hänelle ja ärähti vastaan:

—- Ja sellaiset hullut äijät pitäisi viedä Kalahaarin korpeen kuolemaan.

Ihmiset kääntyivät taakseen katsomaan tätä sähinää kuullessaan. Unilukkari eli suntiokin riensi jo sinnepäin, mutta juoksikin takaisin avaamaan sakastin ovea, sillä pastori astui juuri kirkkoon.

Pastori kohotti hitaasti kättään ja ehti vasta ristikäytävän kohdalla nostaa korkean hattunsa päästä. Hän meni sivulleen katsomatta, arvokkaasti ja juhlallisesti suoraan sakastiin.

Heti pastorin jälkeen astui eteläisestä pääovesta kirkkoon muitakin arvohenkilöitä. Sieltä tuli temppeliin Harvian rälssikartanon vanha patruuni poikansa ja vaimonsa veljen seurassa. Kirkon täyteisen rälssiläänin väen läpi kävi voimakas humaus, kun mahtava läänitysherra ilmestyi näkyviin. Patruuni oli valkotukkainen ja valkopartainen lihavahko ukko, joka ei näyttänyt kovin pelottavalta. Käytävää pitkin keppi kädessä kulkiessaan hän silloin tällöin nyökäytti päätään tutuille isäntämiehille. Hänen pitkänhuiskea, täysi-ikäinen poikansa ei nähnyt ketään ympärillään, vaan seurasi kopean näköisenä isäänsä. Hänen rinnallaan kulki eno, jota koko lääni onkkeliksi nimitti — tietysti takanapäin: edessä hän oli herra valttari — ja joka oli isovatsainen, puolivälissä neljänkymmenen oleva mustanpunainen herra. Tämä herrakolmikko ohjasi tiensä suoraan kuoriin ja asettui vasemmalla olevaan herran penkkiin, kasvot päin kirkkorahvasta.

Ja kyllä heitä katseltiinkin. Olihan tuo mahtava maallinen herruus nyt täällä samassa huoneessa kuin tavallinen suomalainen talonpoikakin. Tosin oltiin vielä suuremman herruuden nimittäin taivaan Herran talossa, jossa kaikkien sanan mukaan piti olla tasa-arvoisia. Mutta niin ei kuitenkaan ollut laita. Kartanon herrat olivat ylpeitä ylhäistä Herraakin kohtaan. Niinpä he eivät rukoillessaan nöyrästi kumartuneet ja painaneet otsaansa sarjalautaa vastaan, kuten muu kirkkoväki, vaan Jumalaakin puhutellessaan istuivat penkissään suorana kuin seiväs ja taivuttivat ainoastaan leukansa kovaa kiiltokaulusta vastaan. Aatelisilla ja muilla suurilla herroilla oli vanhastaan heidän etuoikeutensa joka alalla.

Pelonsekaisella kunnioituksella Heikkikin katseli kartanonherroja. Mutta sitten hänen huomionsa kiintyi uuteen ryhmään, joka vuorostaan astui pääovesta sisään. Sieltä tuli kauppias Ticklén vaimonsa ja kahden tyttärensä seurassa. He marssivat myöskin kuoriin — tai oikeastaan kauppias ja hänen lihava rouvansa marssivat, kun sen sijaan tyttäret sipsuttivat kepeästi kuin keijut. He vetivät taas kansan yleisen huomion puoleensa. Varsinkin naiset katselivat kateudensekaisella ihailulla rouvasväen leveäsyrjäisiä hattuja, jotka keikkuivat kuin leveäsiipiset linnut naisten päälaella. Ja moni, ah, niin moni nainen supisi lyhyen, mutta hartaan rukouksen, että Herra armossa johdattaisi niin, että hänkin joskus saisi painaa päähänsä hatun, joka oli oikean rouvasihmisen tunnusmerkki. Kuorissa kauppias asettui herrain penkkiin, mutta naiset sijoittuivat rouvain joukkoon, sivuttain katsomoon. Se oli vahinko, sillä neitoset joutuivat siellä paksun mammansa varjoon, nuorten miesten suureksi mielipahaksi. Heikkikin koetti kaula pitkänä parvensyrjän yli kurkistella näitä neitejä, joista toinen jo oli aika tyttöheilakka, nuorempi oli vasta suunnilleen hänen ikäisensä.

Oi noita röökinöitä! Miksei maalari ollut heidän kuvaansa maalannut alttaritauluun noiden mustalaisnaisten sijasta! He sopisivat sinne ihan elävältä seisomaan kansan hartaan palvonnan esineiksi. Ja Heikki rakastui suunnattomasti varsinkin vanhempaan neitiin, jolla jo oli oikeat herrasnaisen elkeet.

Mutta taas syntyi kirkossa liikettä: sakastista marssivat paikoilleen lukkarit. Ensimmäisenä kulki kuin tietä aukaisten kirkon yleinen hovimestari, suntio, ja hänen jäljessään tulivat peräkanaa ensiksi itse lukkari, sitten lujaääninen torppari Lavansuo, kouluttaja, kartanon sahan tälläri ja viimeiseksi kauppias Ticklénin puukhollari.

Suntio rupesi asettamaan virrennumeroita lukkarinpenkin edessä seisovalle, käännettävälle numerotaululle. Sillä aikaa laulumiehet rykivät, kakistivat kurkkuaan ja syljeskelivät haarojensa välistä eteensä lattialle pitäen silloin häveliäästi vasenta kämmentään verhona suunsa edessä.

Kun nämä alkuvalmistukset oli suoritettu, nousi lukkari veisatakseen seisoviltaan. Hänen kerallaan nousi myöskin Lavansuo seisomaan. Mutta muut laulumiehet jäivät veisatessaan istumaan. Heidän täytyi istua voidakseen sitten kirkonmenojen aikana aina asianomaisissa paikoissa nousta seisomaan ja siten antaa tarpeellisen esimerkin muulle kirkkokansalle. Kansa teki niinkuin heidän edessään julkisilla kunniapaikoilla istuvat herrasväet tekivät. Mutta verraten harvoin kirkossa käyvinä nämä arvohenkilöt tunsivat hatarasti seremonioita. Siksi he pitivät tarkasti silmällä laulumiehiä, jotka olivat taitavia menoissa, ja nousivat seisomaan silloin kuin nämäkin ja taivuttivat päänsä rukoukseen silloin kuin nämä notkistivat selkänsä ja painuivat sarjalautaa vastaan rukoilemaan. Ja koko muu kirkkorahvas seurasi kuorilavalla olevain esimerkkiä.

Lukkari köhi vielä seisoessaankin jonkin aikaa ja tuuppi kyynärpäillään Lavansuota ja suntiota kauemmaksi pois tieltä. Sitten hän mulkoili silmälasiensa yli tuimasti seurakuntaa ja aloitti vihdoin aamuvirren. Häneen yhtyi heti suuriääninen Lavansuo ja pian muutkin laulumiehet. Ennen pitkää sai seurakuntakin nuotin päästä kiinni. Ja harras veisuu täytti kirkon. Lukkari antoi pian Lavansuon ja muiden innostuneiden veisata ja tyytyi vain hiljalleen hyräilemään. Mutta värsyjen loput hän veti yksinään mahtavasti ja pitkään, venyttäen nuottia kuin kuminauhaa.

Kun alettiin veisata viimeistä värsyä, juoksi suntio varpaillaan pitkin käytävää sakastiin, niin että pitkän, mustan ponksuun liepeet liehuivat. Hän piti sakastin ovea auki, ja siitä astui kirkon puolelle pastori, joka päivän kunniaksi oli pukeutunut messupaitaan ja kasukkaan. Hän liukui hitaasti kuin valkoinen, auringossa kimalteleva pilvenhattara alttarille, jossa hän seisoi selkä päin yleisöä sen ajan kuin lukkari venytti virren loppua. Sitten pappi luki »Minä-vaivaisen» ja jumalanpalvelus jatkui säännöllistä menoaan.

Heikki ei jaksanut tarkkaavaisena seurata kaikkia. Hän katseli ympärilleen ja hänen ajatuksensa lentelivät kuin levottomat linnut kirkon korkeuksissa. Hän tarkasteli tälläriä, joka pitkiä viiksiään sivellen vastaili papin messuihin. Ja hänen mieleensä muistui kiertokoulussa käytetty kysymyksen väännös: »Mikä on tällä eli tällähän tällääminen?» Varmaankin tälläri osaisi siihen vastata.

Toisinaan pappikin sentään kiinnitti hänen huomiotaan, etenkin messutessaan. Silloin tämä puhalsi oikein vatsanpohjasta asti, säristi kurkkuaan ja iski kieltään huulia ja kitalakea vastaan, että ääni kuuluisi kumealta ja täyteläiseltä kuin paimenen torvesta. Mutta näin väritettyinä sanat vääntyivät aivan toisiksi. Niinpä Heikki ja muukin kirkkorahvas kuuli hänen messuavan: »Herra mulkoo teidän kansaannee!» Mutta tämän luultiin johtuvan hänen ruotsalaisesta ääntämistavastaan.

Kun alttaripalvelus loppui, juoksi suntio taas avaamaan papille sakastin ovea. Saarnavirren aikana hän sitten sakastin ovenraossa kirja kädessä seurasi laulun kulkua. Ja kun viimeiseen värsyyn päästiin, ilmoitti hän sen alamaisesti papille, että tämä tiesi taas suntion avaamasta ovesta astua kirkkoon mennäkseen saarnastuoliin.

Saarnan tekstinä oli kertomus fariseuksesta ja publikaanista.

Pastori, joka oli totinen evankelis-luterilainen, innostui kovin tästä tekstistä ja piti saarnan, jonka kestäessä pahimmatkin kirkossa-nukkujat pysyivät valveilla. Vieläpä sellaiset nuoret pojat kuin Sipilän Heikkikin jaksoivat tarkkaavaisina seurata pitkiä kappaleita ymmärtäen hyvin pastorin kansanomaista, vaikkakin ruotsinvoittoista kieltä. Itsevanhurskaat fariseukset ja tekopyhät sekä yleensä kaikki omat hyvättyöt hän tuomitsi helvetin kuiluun. Sillä tavalla ei iankaikkista autuutta ansaita.

Hän sanoi muun ohella:

— Oman vanhurskauden vaate on vähän liian pieni. Kun sillä parhaasi mukaan peität alastoman etupuolesi, alkaa paljas iho paistaa takaa. Kun sitten hädissäsi venytät vaatetta taaksepäin peittääksesi senkin puolesi, alkaa etupuoli taas vilkkua paljaana. Ei, me emme sellaisilla rääsyillä voi peittää syntisyyttämme, vaan meidän täytyy pukea yllemme Kristuksen vanhurskas, verinen hame, jonka hän ristillä riippuessaan jätti meille ehjänä ja kokonaisena. Sitä eivät roomalaiset pakanatkaan saaneet rikotuksi. Siihen hameeseen verhottuina me emme enää ole alasti, vaan niin säädyllisesti puettuina, että kelpaamme Jumalan pitoihin taivaassa.

Sanotaan kyllä ylpeästi, että mies syö, mies saa ja mies painaa niin perkeleesti. Mutta sillä emme pitkälle potki taivaan tiellä. Ei miesten voima, ei hevosten uljuus kelpaa Jumalalle.

Suuria syntisiä me olemme kaikki. Ei ole eno setää parempi.

Ulkonainen pyhyyskin on paljasta syntiä. Paavilaiset kyllä ovat säätäneet muutamia muka pyhiä tapoja ja laitoksia, joita noudattamalla välttyy kaikesta synnistä. Niinpä he esimerkiksi ovat perustaneet munkki- ja nunnalaitoksen, joiden jäsenet heidän mielestään eivät riko kuudetta käskyä. Mutta tämä on paljaita valhetta ja itsensä pettämistä. Sillä ihmisen ruumiin laatu on sellainen, että siinä luonnostaan on himoa ja halua toiseen sukupuoleen, voimakas vietti suvun jatkamiseen, koska Luoja jo alussa sanoi, että lisääntykää ja täyttäkää maa. Eivät siis munkit eivätkä nunnat voi tässä suhteessa olla pyhiä ja nuhteettomia. Niinpä Luteruskin kysyy, että mitä apua siitä on, jos joku kauemmin pidättelee ja paremmin hillitsee himoansa ilman miehettä tai vaimotta, kuin jos tyydyttäisi himonsa miehen tai vaimon kanssa. Eikö haureus siinä ole suurempi, missä enemmän himoa, rakkautta, kisaa ja kutkutusta on, kuin missä sitä on vähemmän? Sanoohan jo apostoli Paavalikin jolla vanhanapoikana lienee ollut kokemusta näistä himoista ja haluista, että parempi on naida kuin palaa. Tämä olkoon sanottu ulkonaisesta pyhyydestä. Mitä sitten julkisynteihin tulee, on ilman muuta selvää, että ne vievät kadotukseen. Joka esimerkiksi harjoittaa haureutta eikä mene naimisiin, vaikka siihen olisi tilaisuus, hän on tuomittu, jollei kadu ja tee parannusta. Ei siinä auta, vaikka kävisi kirkossa kuinka ahkerasti hyvänsä.

Publikaani oli suuri syntinen. Mutta hän tunsi ja tunnusti itsekin syntisyytensä ja anoi sitä nöyrästi anteeksi. Siksi häntä armahdettiin.

Muistakoot ne, joiden päälle paljon pantu on, että he kansalta veroja kiskoessaan noudattavat kohtuutta. Ja jos he aikaisemmin ovat olleet vääriä publikaaneja, tunnustakoot nöyrästi syntinsä ja pyrkikööt vastedes kohtelemaan alamaisiaan kristillisellä rakkaudella. Silloin hekin löytävät Herran edessä armon, niinkuin tekstimme publikaanikin ja niinkuin itse publikaanien päämies, tuo rikas ja mahtava Sakeus. Herra mielemme valaiskoon käsittämään hänen pyhää sanaansa, joka pysyy iankaikkisesti. Amen.

Täydessä kirkossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Ihmiset muistelivat omia ja toistensa syntejä. Vasta kun suntio hiipi saarnastuoliin viemään kirkollisia ilmoituksia, särkyi tunnelma. Ihmiset palasivat takaisin arkielämään ja alkoivat korviaan höristäen kuunnella, kutka taas kuulutettiin kristilliseen avioliittoon, pois viettelyksen pauloista, niinkuin pastori oli sanonut.

Kirkonmenot päättyivät sitten vähitellen. Loppuvirttä veisattaessa poistuivat kartanon ja kauppiaan herrasväet. Heikkikin olisi jo lähtenyt voidakseen vielä ulkona katsella ihailemiaan neitejä, mutta Antti pidätti hänet parvella sanoen, että oli synti poistua kirkosta, ennen kuin viimeinen virsi oli veisattu ja sen päälle itsekukin kumartunut lukemaan oman hiljaisen rukouksensa. Sitten voi yksin tein kuunnella kuulutuksetkin, sillä oli hyvä tietää, mitä maallinenkin esivalta sanoi taivaallisen lisäksi. Eikä sitä paitsi parven portailta päässytkään poistumaan, ennen kuin käytävä oven edessä oli tyhjentynyt ihmisistä. Siten he joutuivat melkein viimeisinä jättämään Herran huoneen.

Maantie kuhisi mustanaan ja harmaanaan kirkkoväkeä, kun kaikki riensivät jumalanpalveluksen jälkeen kotiinsa tai jonkun tuttavan luo kirkkokahville. Antti ja Heikki jäivät tämän virran jälkipäähän ja joutuivat vanhojen isäntämiesten seuraan. Mutta kun Antti näki kauempana edessään sotilas Vilenin, kiirehti hän tavoittamaan tämän puhemieheksi tarjoutuneen ystävän voidakseen vielä pohtia tärkeätä naimiskysymystä. Heikin hän käski jäädä jälkijoukkoon isoisänsä seuraan, sillä hänen mukanaan ei nyt sopinut kävellä kotiin, kun hänellä oli tärkeätä kahdenkeskistä asiaa Vilenille.

Heikki lyöttäytyi siten isoisän seuraan kotimatkalla. Isoisä ja pojanpoika tulivat kyllä keskenään hyvin toimeen, vaikka he eivät kotona seurustelleetkaan toistensa kanssa niin paljon kuin suotavaa olisi ollut, sillä he pelkäsivät molemmat isoisän piikaa, Tiinaa. Lapset eivät tämän tuiman motkottajan vuoksi usein menneet vaarin puolelle. Mutta milloin vaari tapasi pojat kotipiirin ulkopuolella, niin ettei ollut pelkoa Tiinan kiukuttelemisista, silloin he mielellään liittyivät yhteen.

Isoisän mukana kulki Jakan isäntä. Tätä suurta ja voimakasta, mutta synkännäköistä miestä Heikki hiukan kammoksui. Mutta eihän tässä isoisän seurassa ollut syytä pelätä mitään.

Nämä isäntämiehet kulkivat tovin ajatuksiinsa vaipuneina. Mutta äkkiä Jakka alkoi puhua:

— Mitä sinä pidit papin saarnasta tänään?

— Hyvä saarna, ei muuta voi sanoa, vastasi Sipilän vaari.

— Mutta huomasitko siinä mitään erityistä tarkoitusta?

Vaari loi kysyjään nopean sivukatseen ja kysyi vuorostaan:

— Mihin tähtäät?

— No, saamahan oli selvä kehoitus muutamille parantamaan tapansa.

— Kenelle esimerkiksi?

— Esimerkiksi vaikka sinulle ja minulle. Mutta sai siitä ottaa osansa kartanon patruunikin. Siinähän kiellettiin nylkemästä kansaa, kiskomasta laittomia ja ylettömiä veroja. Mutta ihmisten paksu nahka ei helposti läpäise neuvon eikä varoituksen sanoja. Kyllä kai patruunikin yhä edelleen meni fariseuksena kotiinsa. Nykyaikaiset publikaanit eivät helly yhtä helposti kuin vanhanaikaiset.

— Luuletko, että pastori tahallaan sovitti sanansa niin, että patruunin piti niistä ottaa itseensä?

— Tietysti. Vaikkei hänen sopinutkaan saarnastuolissa kääntyä ympäri, koska patruuni istui hänen takanaan, tarkoitti hän kuitenkin kartanonisäntää niin selvästi kuin olisi häntä sormellaan osoittanut. Mutta etkö huomannut, että hän myös puhui meillekin, kääntyen selvästi meitä kohti?

— Milloin sitten?

— Silloin kuin hän puhui haureudesta ja kehoitti menemään naimisiin, jollei voi hillitä himojaan. Etkö ottanut itseesi, kun hän sanoi, ettei ahkera kirkonkäyntikään siinä asiassa auta?

— Mitä sinä minua sotket asiaan?

— Hei, tietäähän sen pappi ja koko maailma, että sinä huoraat piikasi kanssa.

— Vastaatko puheesi? kivahti vaari.

— Vastaan oikein. Mutta onko sinulla otsaa kieltää tämä tosiasia?

Vaari otti niin kiivaasti muutamia lyhyitä vanhan miehen askelia, että hän jätätti puhetoveriaan. Hän tempasi tasapäällisen lippalakkinsa päästään ja silitti kurttuisella kädellään vitivalkoisia hiuksiaan. Sitten hän hillitsi käyntinsä ja mielensä ja puheli taas kohdalleen ehtineelle Jakalle:

— Miksi suotta teeskentelisin? On oikein Jumalan ja ihmisten edessä tunnustaa tekonsa. Henki on altis, mutta liha on heikko. Vielä vanhanakin minä lankean kiusaukseen — joskus. Se kai on meidän talon luntio. Eräs muuten kunnioitettu esi-isäni, Abraham Sipilä, lankesi myöskin vielä vanhana vaarina ja leskimiehenä kiusaukseen ja kävi toisinaan öisin luhdissa piikaansa tapaamassa. Hän ei voinut tätä jalkavaimoaan naida, sillä se oli toisen miehen vaimo. Minä kyllä voin esteettömästi naida ja olen sitä usein ajatellutkin, mutta olen aina kammonut ottaa lopullista askelta, sillä sinähän tunnet hyvin, minkälainen Tiina on. Mutta kyllä se otettava on. Papin sanat pistivät niin kovasti sydämeeni.

— Jokaisen on kannettava ristinsä.

— Niin, risti on kannettava. Mutta että miehen täytyykin kompastua kaikenlaisiin ihmisiin. No, ei tämä elämä enää kauan kestä. Asioitaan ei saa tahallaan jättää rempalleen. Minä ilmoitan vielä tänään Tiinalle, että meistä ennen pitkää tulee aviopari. Tule sinä nyt meille asti, niin olet lupaukseni todistajana.

— Siinä teet miehen työn. Tulen mielelläni kihlajaiskahville ja toivon, että Tiina osaa antaa arvoa uhrauksellesi.

— Se ei suuria merkitse. Pääasia on, että minä itse taas voin antaa hiukan arvoa omalle itselleni.

Miehet vaikenivat. Kun he sitten pitkän tovin kuluttua taas alkoivat puhua, olivat he siirtyneet muihin asioihin.

Kylän talot sivuutettiin toinen toisensa jälkeen. Viimeisinä olivat Timari ja Jakka eri puolilla tietä. Kustaa Timari näkyi istuskelevan pihallaan tallin edessä tahkotuolilla. Vastapäätä, tien toisella puolella, sulki Jakan emäntä juuri kotinsa porstuan alioven ja jäi siihen nojaten katselemaan kirkostatulijoita. Jakan isäntä loi vaimoonsa vihaisen katseen ja jatkoi sanaa sanomatta matkaa talonsa ohi Heikin ja tämän isoisän seurassa.

Sipilään päästyä sanoi isoisä:

— Tule sisään sinäkin, Heikki. Ehkä siellä saamme tipan kahvia, jolla voimme kastella laulamisesta kuivunutta kurkkuamme.

Heikkiä nauratti, sillä eivät he kumpikaan olleet laulumiehiä.

Isoisä asui vierasrivin toisessa päässä olevissa keittiössä ja kamarissa. Kun he astuivat sisään keittiöön, tervehtivät he lakinlippaansa pudistamalla, ja isoisä sanoi hellan ääressä hääräävälle Tiinalle:

— Terveisiä kirkosta!

— Yhtäkaikki, tuhahti Tiina niskojaan nakaten.

— Onko sinulla näille kirkkomiehille antaa kahvia? kysyi vaari yhä ystävällisesti.

— Vai tänne talojen isännät ja kakarat tulevat pitkää suoltaan kahvilla täyttämään, kiljaisi Tiina. — Kahvittakaa vain koko maailmaa, niin näette, kuinka kauan vanhan vaarin muonat piisaavat.

— No, no, ei kai tässä nyt heti vasaramarkkinoille jouduta, vaikka tällaisena merkkipäivänä hiukan maistetaankin kahvia, myhähti vaari.

— Minä annan pitkät paukut teidän merkkipäivillenne, ärjäisi Tiina.

— Älä häpäise tätä päivää, sillä se on sinunkin merkkipäiväsi, sanoi vaari vakavasti.

— Niin sanon minäkin, puuttui Jakka puheeseen. — Kuuntele, Tiina, mitä sinulle sanotaan. Tämä Sipilän vanha isäntä aikoo mennä sinun kanssasi naimisiin ja sitä varten antaa papin ensi sunnuntaina ensimmäisen kerran kuuluttaa teidät. Tänään on siis teidän molempain merkkipäivä, jota kyllä kannattaa parilla kahvikupilla juhlia. Mutta jos sinä siinä äyskit ja tiuskit, niin minä kiellän vaaria naimasta sinua, vaikka olen häntä tähän asti siihen kehoittanut. Sillä ei tuollainen kiukkupussi tarvitse miestä, vaan ruoskaa!

— Koettakaa vain antaa, kivahti Tiina.

Mutta sitten hänenkin järkensä näytti älynneen, että tässä oli oma etu kysymyksessä, jonka tähden oli paras hiukan hillitä itseään. Hän alkoi hakea kahvivehkeitä kaapista ja vei ne oikein kamarin pöydälle. Juuri valmistuneesta pannusta hän kaatoi kolmet ylitsevuotavat kupit, asetti pannun takaisin hellalle ja sanoi:

— Siellä on kaadettuna. Kaatakaa te, pappa, sitten lisää, sillä minun on mentävä pihattoon.

Hän livahti ulos. Mutta toiset astuivat kamariin kahville. Isoisä haki jostakin kätköstään vesikorpun, leveän kuin saappaananturan ja käski Heikin kastaa. Aikamiehet sen sijaan joivat kaksi kuppia kahvia.

Kun toiset kupit oli hörpitty, kaatoi vaari vieraalle ja itselleen pohjaa, pani kuppiinsa sokeria ja sanoi Jakalle:

— Pane sulamaan, ennen kuin jäähtyy.

Sitten hän otti lattialla seisovan ison kellokaapin alilaatikosta isomahaisen, ruskean pullon, toi sen pöydälle ja kehoitti vierastaan:

— Pane sekaan.

Ja niin isännät alkoivat kahdestaan tehdä kihlajaispunssia. Heikki sillä aikaa katseli vanhoja »Sanomia Turusta», jotka isoisä myöskin otti tuosta kellokaapin laatikosta ja työnsi hänen kouraansa tietäen pojan innokkaaksi lukumieheksi. Siten Heikki luki neljänkymmenen vuoden vanhoja uutisia ja ukot turisivat päivän asioista.

Mutta ennen pitkää ukkojen haastein taas alkoi kiinnittää Heikin mieltä. Jakka kuului puhuvan:

— Kuten tiedät, on Jakan talo sukuoikeustila, joka lankee kartanoon, jollei vanhalla suvulla ole laillista perillistä sitä ottamaan haltuunsa. Minun ensimmäinen vaimoni oli lapseton. Kun hän kuoli, nain minä uudestaan ja tällä kertaa nuoren, verevän tytön synnyttämään minulle lapsia. Mutta minun hartain toivoni näytti olevan turha. Lasta ei kuulunut. Nähtävästi minussa itsessä oli vika, sillä täytyihän uskoa, että toki jompikumpi vaimoistani olisi hedelmällinen. Asia oli ankara ja raskas. Se painoi minua kuin myllynkivi kaulassa. Sillä kartanon ahneelle patruunille minä en taloani jätä, en vaikka mätänisi. Jos polttaisin sen huoneineen, laihoineen, metsineen, jäisi aina kuitenkin maapohja jäljelle. Mitä siis oli tehtävä? Mitä sinä olisit tehnyt?

— En osaa näin äkkipäätä sanoa. Mutta mitä sinä teit?

Jakka heilautti päätään takanaan istuvaa Heikkiä kohti ja kysyi matalalla äänellä:

— Kuunteleeko tuo?

Heikki luki huulet höpisten lehteään niin tästä maailmasta kaukana olevan näköisenä, että isoisä, luotuaan häneen tutkivan silmäyksen, rauhoitti Jakkaa:

— Ei siitä ole vaaraa.

Jakka jatkoi:

— Ei hän sentään näitä ymmärräkään. Mutta minun on oltava varovainen, sillä tämä on vakava salaisuus. Minun täytyi siis kaikissa tapauksissa huolehtia siitä, että meillä olisi kasvamassa isäntä tai emäntä, joka minun jälkeeni ottaisi talon haltuunsa. Jollen minä itse kyennyt sellaista laittamaan, täytyi käyttää vierasta apua. Timarin Kustaa oli tunnettu makaaja, sillä hänen päähänsä väitettiin yhtä jos toistakin kakaraa. Kustaa oli silloin vielä nuori mies. Minun ei tarvinnut muuta kuin hiukan sinnepäin viitata, kun Kustaa jo oli valmis kuin Helperi sotaan. Se oli selvääkin, sillä minun muijani oli silloin vielä nuori ja pulska. Mutta vaimoani minun oli vaikeampi saada juoneen suostumaan. Naiset näet eivät koskaan katsele asioita suurpiirteisesti, vaan asettavat omat tunteensa, rakkautensa tai vihansa, etualalle. Hän ei pitänyt Kustaasta, joka hänen mielestään oli liian huikentelevainen. Se oli minun mielestäni hassu ajatus, sillä huikentelevaisuutta tässä juuri tarvittiinkin, kun oli kysymys tilapäisesti suhteesta. Mutta kyllä niin ankara naisten rankaisija kuin Kustaa pian vastahakoisenkin kesyttää, kun hänellä on täysi vapaus teiskata. Tulos olikin se, että meille ennen pitkää syntyi isännän alku. Vaimolleni siis syntyi poika, ei minulle. Hän on jokseenkin tuon ikäinen.

Taas Jakka heilautti päätään Heikkiä kohti. Mutta vaari huudahti ällistyneenä:

— Mitä sanot? Eikö Juha siis olekaan sinun poikasi?

— Ei edes pikkusormen osalta. Hän on Timarin Kustaan poika. Kustaa on minun vanhaa sukuani, joten poikakin siis on minulle hiukan sukua. Sentähden Kustaan valitsinkin sijalleni, että talo pysyisi edes saman suvun hallussa, vaikkei minun poikani sitä perisikään. Pojan olen kuitenkin tunnustanut omakseni, joten hänen perintöoikeutensa on selvä, jolleivät vain herrat saa asiasta vihiä ja rupea juonittelemaan. Siksi pyydän, että sinäkin olet asiasta vaiti.

— Siihen saat luottaa, vakuutti vaari. — Mutta oletko asioiden tällaiseen järjestelyyn nyt tyytyväinen?

— Kyllä minä poikaan olen. Hän pitää minua isänään ja on kelpo poika. Mutta hänen vanhempiinsa en ollenkaan ole tyytyväinen. Oli kysymys vain tilapäisestä suhteesta, mutta se jatkuu edelleenkin.

— Älä puhu!

— Tosi se on. Kustaa on nuorempi ja komeampi kuin minä. Siksi vaimoni hänestä pitääkin enemmän kuin minusta. Hän ei välitä varoituksistani, vaan ilkkuu: »Oma syysi, sillä sinä itse toit Kustaan viereeni.»

— Sellaista se on, lausui vaari. — Helppo on kulo sytyttää, mutta vaikea saada sammumaan.

— Mutta kyllä minä sen kulon vielä sammutan, ärjäisi Jakka vihaisesti.

Tiinan jalat kuuluivat paukkuvan keittiössä. Isännät vaikenivat ja hotkaisivat hätäisesti kuppinsa pohjaan. Tiina avasi kamarin oven ja huomasi ukkojen punoituksesta asianlaidan. Mutta hän oli tällä kertaa kihlauksen johdosta armollinen ja laupias, kaatoi uutta pohjaa miehille ja sanoi vain:

— Äitisi kuului huutelevan sinua päivälliselle, Heikki.

— Niin aina, sanoi isoisä. — Menehän vain kotiisi syömään, sillä meidän vanhempien ei vielä ole nälkä, niin että päivällinen meillä taitaa jäädä myöhäisemmäksi.

— Ei minulla mitään ole laitettunakaan vieraita varten, sanoi Tiina taas topakasti.

Mutta Jakka rakasti tällä haavaa rauhaa ja huomautti:

— Eihän sitä ruokaa tässä ehdittäisi syömäänkään, kun kahvinjuontikin vielä on kesken.

— Niin, panehan sekaan, kehoitti vaari.

Ukot jäivät jatkamaan punssintekoaan, kun pannussa vielä oli kahvia ja pullossa viinaa eikä edes tarvinnut peljätä Tiinaa. Mutta Heikki juoksi kotiin talon puolelle, jossa äiti käski häntä kiireesti syömään, sillä toiset olivat osaksi jo päässeet pöydästä. Lisäksi äiti kysyi, aikoiko Heikki mennä isoisälle huomenna riihimieheksi, kun hän jo näin etukäteen oli ollut vieraisilla. Vai mitä varten hän oli vaarin puolelle kirkkokahville poikennut?

Mutta Heikki ei puhunut mitään, vaan pisteli ahkerasti ohraryynivelliä poskeensa. Ei hän aikonut vanhojen miesten salaisuuksia kieliä. Kyllä isoisän naiminen muutenkin tiedoksi tulisi, ainakin jo viikon päästä.

Isoisän riihi tapettiinkin ja uusi ahdettiin sitten seuraavana aamuna. Kova-Oskari anteli elositomia Tiinalle, joka istui hajareisin parsilla ja ahtoi riihtä, s.o. pystytti sitomat ahtaaseen toisen toisensa viereen parsille, tyvi alaspäin.

Riihi oli edellisen lämmityksen jäljiltä vielä hyvin lämmin. Varsinkin ylhäällä parsilla oli melkein kuuma. Tiina oli sentähden melko kevyesti puettu. Hänellä oli yllään vain aivinainen paita, jossa oli varttinen alakerta, ja lyhyt alushame. Kun hän nyt ratsasti siellä leveästi kahdella hajallaan olevalla orrella, oli hän alhaalta sitomia antelevan ja ylös kurkistelevan Kovan-Oskarin mieltä kiehtova näky jo luonnostaankin. Mutta Tiina oli kihlauksensa johdosta iloisella päällä, mikä häneen nähden oli perin harvinaista, ja laski omalla, hänelle ominaisella tavallaan leikkiä Kovan-Oskarin kanssa.

Sitä jatkui koko ahtamisen ajan. Väliin Oskari sohaisi sitoman tyvellä Tiinaa paljaaseen ihoon, jolloin tämä karkasi seisomaan parsille ja kirkui.

Kun riihi oli saatu ahdetuksi, Tiina hyppäsi parsilta alas Oskarin viereen, niin että alushame hulmahti levälleen kuin lehmäntatti.

Silloin ei Oskari enää voinut hillitä itseään, vaan heitti Tiinan permannolle. Nyt Tiinalle tuli hätä ja hän rupesi huutamaan apua. Mutta luvan väliovella seisoskelevat ja katselevat miehet vain nauroivat ja tuumivat, että se oli oikein Tiinalle. Lopulta viskuroimassa ollut talon terhakka piika Miina sieppasi luvasta varstan, ryntäsi riiheen ja alkoi varstan nuijalla iskeä Oskaria takamuksiin, aivan kuin olisi riihtä puinut ja huusi:

— Kun minä kerran olen riihiä tappanut, niin osaan minä tuollaisia miesrenttujakin tappaa.

Vaari tuli parhaiksi paikalle, juuri kun rähäkkä oli suurimmillaan, ja ärjäisi:

— Oskari! Mitä sinä teet?

Oskari, joka koetti käsillään suojella itseään varstan iskuilta, karkasi pystyyn ja kiljui Miinalle:

— Lyös vielä, piru, niin minä lyön sinut mäsäksi!

— Mitä sinä Tiinan niskaan hyökkäsit? kysyi vaari kiivaasti.

— Mitä hän viekoitteli minua! huusi Oskari. — Kun minua häristää, niin minusta tulee kova poika.

— Mikseivät miehet menneet Tiinaa auttamaan? kysyi vaari taas vihaisesti.

— Mitä me siinä kuoren ja puun väliin olisimme pistäneet hyppysiämme? jorautti Ambo-Antti. — Tiina oli koko ahtamisen ajan keimaillut Oskarille.

Vaari ymmärsi hyvin, että Tiina ilkeyksissään oli yllyttänyt yksinkertaista Oskaria. Sentähden hän sanoikin moittivan alakuloisesti:

— Voi, kun minä saan sinun tähtesi kärsiä!

— Minä sinun tähtesi kärsiä saan, kivahti Tiina, suutuksissaan sinutellen vaaria, vaikka hän muuten häntä teititteli. — Tuollainen vanha helvetin vätys, josta ei enää ole miehen töihin!

— Mene heti sisään laittamaan päivällistä, sanoi vaari ankarasti.

Tiina meni motkottaen matkoihinsa. Vaari katseli päätään pudistaen hänen jälkeensä.

Mutta seuraavana sunnuntaina heidät kuulutettiin kristilliseen avioliittoon ja vihittiin sitten heti kolmannen kuulutuksen jälkeen.

VII.

Vilon kappeliin ja kylään oli vihdoinkin saatu pystytetyksi kansakoulu. Siitä oli käyty monet käräjät ja rähinät. Kuntakokouksissa oli asiaa jauhettu vuosikausia. Oli syntynyt kaksi puoluetta: kulttuurivapaamieliset ja vanhoilliset. Jälkimmäiset sanoivat, että mitä kansa uusilla kouluilla tekee. Se oppii aivan tarpeeksi lukemaan ja autuutensa asian käsittämään kiertokoulussa. Iso oppi vain hulluttaa sen. Ja kuka sitten työt tekee, jos kaikki lukevat itsensä herroiksi? On niitä nytkin jo aivan liikaa noita kaikenkaltaisia kirjureita ja kirjanoppineita, jotka mulkkaavat almanakat, vieläpä vanhat virsikirjat ja katkismuksetkin, niin ettei niistä enää hakemallakaan puhdasta jumalansanaa löydä. Jaa'ah, maailmanlopun ajat lähenevät tulista vauhtia, sillä ei Luoja sellaista edistystä kauan kärsi. Rakentakaa vain kansakoulu, niin saatte nähdä, kuinka kauan se seisoo pystyssä! Jollei Jumala pudota kuumaa kiveä taivaasta sen katolle, on se vain enteenä siitä, että kohta tulee yhteinen loppu.

Mutta kulttuurivapaamieliset ottivat senkin riskin niskoilleen. He ajoivat lopulta tahtonsa läpi, ja uusi koulu rakennettiin maantien varrelle, Vilon kyläkankaan takalaidalle. Paikka oli kaunis ja sopiva sekä kappelin keskustassa. Tontin lahjoitti koululle kartanon patruuni osoittaen siten jalomielisyyttään ja edistysystävällisyyttään. Hänen oli kyllä helppo tehdä tuo lahjoitus, sillä hän määräsi vain, että erään lampuotitilallisen oli luovutettava mainittu kankaanrinne koulun tontiksi. Mutta ilman tätä lahjoitusta olisi koulua ollut vaikea sijoittaa keskelle kuntaa, kun maat siedä olivat kaikki kartanon omistuksessa. Pappila kyllä oli lähellä, mutta korkea kirkkoraati olisi kynsin hampain taistellut pappilan pyhän maan luovuttamista vastaan maahisen koulun paikaksi.

Nyt oli kuitenkin tontti saatu ja koulu rakennettu. Ja uljas koulu se olikin, niin suuri ja komea, että kulttuuriliberaalein sydän sykähteli tavallista nopeammassa tahdissa ilosta ja ylpeydestä. Konservatiivit sensijaan kulkivat synkkinä ja mustina. Heidän mielestään oli kerrassaan väärin hurskasta kansaa kohtaan, että tuollaisen laitoksen takia pitäisi koko maailman hukkua.

Nuori kansa kulki riemunkekkaleissa: nyt päästiin oikeaan kouluun! Ja kun koulu syyskuun alussa avasi ovensa, oli oppilaaksi pyrkijöitä hirmuinen liuta. Arvaahan sen, kun oppilaiden ikäerokin saattoi olla kymmenkunta vuotta. Kaikkia ei voitu ottaa vastaan, vaan muutamat partasuut uroot palautettiin takaisin siviilielämään kehoittaen yksityisesti lukemaan. Opettaja kyllä sitten tutkisi heitä ja antaisi todistuksenkin, jos he osoittaisivat hyväksyttävää edistymistä. Mutta täällä koulussa ei enää ollut heille tilaa. Sellaiset goljatit eivät mahtuisi koululasten pulpetteihinkaan istumaan. Sitten lähetettiin kotiin myöskin muutamia nuorempia pyrkijöitä syömään ja kasvamaan vielä. He kyllä ehtisivät käydä koulunsa myöhemmin, jolloin ei enää olisi jonotusta opintiellä.

Hyväksytyksi tuli hyvä joukko yli puolensataa oppilasta, joiden keski-ikä lienee ollut tavallisten rippikoululaisten tasolla. Ikäero vanhimpain oppilaiden ja opettajan välillä ei ollut suuri, tämä kun oli juuri seminaarista päässyt alun kolmannella kymmenellä oleva nuori mies, joka kuitenkin oli ehtinyt kesällä seminaarista päästyään mennä naimisiin.

Opettaja oli innostunut tehtäväänsä. Tämän suuren oppilaslauman keskellä hän hääräsi hiki hatussa kuin vanhempi veli, opetti, jakoi läksyjä ja tehtäviä, neuvoi, kehoitti ja varoitti. Oppilaat ahmivat kaikki, sillä niiden sulatuskyky oli tavaton, mutta koko kansakoulun kurssi ei tahtonut mitenkään riittää tälle janoiselle joukolle. Yhdessä vuodessa siinä mentiin läpi koulun kaikki neljä osastoa, että hurisi vain. Olisipa saanut olla toinen mokoma kasa kirjoja lisää ja ikämiehet olisivat nekin jauhaneet myllyssään jauhoiksi. Päästötodistuksia ei yhden vuoden koulunkäymisen jälkeen tosin annettu muille kuin joillekin kaikkein vanhimmille oppilaille, mutta toisena vuotena saatiin vain yleensä kerrata edellisen vuoden läksyjä. Silloin jo annettiin päästötodistuksetkin suurimmalle osalle ikämiesarmeijaa. Luonnollisestikaan eivät nuoremmat eivätkä heikkolahjaisemmat pysyneet tässä tiedon maratonissa mukana. Mutta he saivatkin sitten käydä koulua kolme, jopa neljäkin vuotta.

Ja vaikka opittiinkin paljon asioita ulkoa, ei silti voi sanoa, että olisi yksipuolisesti harjoitettu ulkolukua. Sisäluvulle ja lausumisellekin pantiin suuri paino, harjoiteltiinpa oikeata kaunolukuakin. Kiertokoulussa oli kouluttaja opettanut lukemaan virsiä ja muita runoja runojalkojen ja rytmin mukaan, niin että oppilaat skandeerasivat kuin parasta latinalaista runoutta luettaessa. Mutta kansakoulunopettaja opetti lukemaan sisällön eikä muodon mukaan. Hän lausui itse malliksi ja antoi oppilaitten lausua perässä. Myöskin hän luki suorasanaista tekstiä, varsinkin Maamme-kirjaa, kuin paras näyttelijä.

Kerran luettiin tunnilla Maamme-kirjasta kuvausta Väkevästä Matista, joka kotona kaikki nurinkurisesti tehtyään lähetettiin oppilaaksi sepän pajaan. Seppä kehoitti häntä: »Lyö lujemmasti!» Silloin Matti lyödä jyskäytti niin, että alasin pölkkyineen painui maan sisään.

Opettaja innostui ja kehoitti vilkkaasti oppilaita lukemaan mahtavasti ja voimakkaasti. Hän itse huusi, niin että laki kaikui ja l-äänteet soivat kuin sepän raudat alasimella:

— Lyö lujemmasti!

Silloin avautui sisähuoneisiin vievä luokan ovi, nuori opettajanrouva pisti siitä päänsä sisään ja sanoi varoittaen:

— Juuna, älä innostu!

Juuna katsahti pöytänsä takaa vaimoonsa, hätisteli kädellään ja mutisi nenäänsä:

— Mene pois täältä!

Rouva veti päänsä takaisin ja sulki oven. Sitten jatkettiin taas lukua Väkevästä Matista. Mutta oppilaat eivät mitenkään uskaltaneet huutaa niin lujasti kuin opettaja tahtoi. Siksi tämä taas kiljaisi, että isot akkunat helisivät:

— Lyö lujemmasti!

Silloin rouva pisti toisen kerran päänsä ovenraosta luokkaan ja lausui tiukemmin:

— Juuna, älä innostu! Muista kurkkuasi!

Rouvalla oli sellainen itsepäinen luulo, että hänen miehellään oli niin heikko kurkku, että se heti menisi rikki, jos mies huutaisi lujemmasti.

Opettaja nyt kuitenkin hiukan äkämystyi, kun häntä kesken korkealentoisen ja -äänisen esityksensä tavan takaa häirittiin, ja hän kivahti vastaan:

— Nainen vaietkoon seurakunnassa!

Rouva vetäytyi takaisin ja opetus jatkui. Mutta opettajan mallilausunta jäi tältä kerralta sikseen.

Kun opettaja tunnin loputtua meni välitunnille kamariinsa, näkivät oppilaat raolleen jääneestä ovesta, kuinka oven takana odotellut rouva heittäytyi miehensä kaulaan, ja he kuulivat hänen kysyvän:

— Juuna, oletko sinä minulle vihainen?

Juuna kuului lohduttelevan vaimoaan. Mutta oppilaat menivät rymyten ulos katsomaan, olivatko heidän istuttamansa koivut virkeän vaiko surkastuneen näköisiä.

Vaikka tässä opinahjossa siis iskettiin viisautta päähän tavallista lujemmasti, ei se kuitenkaan rasittanut liikaa vanhempia ja muuten innostuneempia oppilaita. Heiltä jäi aikaa vielä muihinkin harrastuksiin. Kun lukuhalu oli herätetty, haalittiin luettavaa käsiin mistä vain, saatiin. Kunnassa oli kyllä jo lainakirjasto, mutta sen teosten lukumäärä oli vähäinen ja laatu yksipuolisesti uskonnollinen, se kun oli ollut enimmäkseen pappien hoidossa. Maallisia kirjoja oli vähän ja nekin yleensä vanhentuneita. Siellä oli luonnontieteellisiä »enon opetuksia», maantieteellisiä »kuvaelmia» ja kuivia historioita, jotka usein käsittelivät jotakin kirkkohistoriallista aihetta. Kaunokirjalliset teokset olivat pian luetut. Niitä oli Walter Scottin »Ivanhoe», »Lammermoorin morsian» ja »Vanha tarina Montrosesta», Jokain »Rakkaita sukulaisia», »Rakkauden narrit», »Unkarilainen nabob» ja »Zoltan Karpathy» sekä Dumasin »Montecriston kreivi». Nämä ja muutamat muut ahmittiin äkkiä. Uusia kirjoja ostettiin harvoin. Ja jos joskus niitä hankittiinkin, oli kova seulonta tarpeen, ettei kansan käteen annettu vain mitään sopimatonta. Niinpä Sipilän Heikki kerran myöhemmin ehdotti, että kirjastoon hankittaisiin Aleksis Kiven »Valitut teokset». Mutta kirjastonhoitajana oleva kansakoulunopettaja vastusti jyrkästi ehdotusta, sillä ei niin raakoja kirjoja sopinut kirjastoon päästää. Eikä niitä hankittukaan, vaan opettaja tilasi kasan kasvatusopillista kirjallisuutta, jota ei kukaan lukenut.

Sipilän Heikki oli jo kiertokouluaikoinaan alkanut lukea kaikkea, minkä näki ja tavoitti. Lainakirjasto oli pian läpikäyty. Kotona ei ollut muuta kuin hengellistä kirjallisuutta, joka oli niin nuorelle sielulle vielä liian vaikeatajuista. Kolmipäiväinen sanomalehti ja vuotuinen almanakka tutkittiin tarkkaan. Ambo-Antin »Suomen Lähetyssanomissa» oli myöskin paljon hauskaa luettavaa pakanoista ja pakanamaailmasta.

Silloin Heikki teki suuren keksinnön. Hän löysi raamatun. Ei sitä kyllä oikeastaan löytää tarvinnut, sillä olihan se siinä aina silmäin edessä asuinkamarin piirongin päällä. Ja otettiinhan se silloin tällöin käsillekin ja luettiin sieltä jokin kohta. Ja olihan äiti sen lukenut läpikin, samoin kuin Ambo-Anttikin omansa. Mutta Heikki keksi osa osalta, että siellä oli hänellekin luettavaa. Siellä näet oli jännittävääkin lukemista eikä yksin vakavaa ja totista uskonoppia, kuten postilloissa. Monet raamatun kirjat olivat suorastaan seikkailukertomuksia, sillä niissä kerrottiin suurista sodista ja ankarista taisteluista. Juudas Makkabeus oli hänen suuri sotasankarinsa. Eikä Jonatankaan ollut mikään naukumamman poika. He tappelivat kuin jalopeurat ja löivät kuoliaaksi kaikki miehenpuolet valloittamissaan kaupungeissa.

Raamattu oli siinäkin suhteessa hyvä kirja, että sen lukemisesta ei pauhattu. Sai maata pirtin leveällä penkillä vatsallaan ja lukea vapaasti raamattu levällään pään edessä. Mutta annas olla, että oli jokin maallinen kirja auki nenän edessä, niin ajoi äiti vähän liukkaasti johonkin työhön. Ei sellainen vetelöitseminen kelvannut. Mutta kun pojalla näkyi olevan tavaton harrastus ja kiintymys raamattuun, ei niin ihmeelliseen asiaan tahdottu osata mitenkään suhtautua. Jumala voisi loukkaantua, jos poikaa estettäisiin tutkimasta hänen sanaansa. Siksi Heikki sai rauhassa seurata makkabealaisten eli vasaramiesten seikkailuja.

Toisinaan ehtoopuhteilla Heikki luki raamattuaan ääneen. Vanha-Mikko oli silloin hänen harras kuulijansa. Mikko oli siinäkin suhteessa hyvä kuuntelija, että hänelle sai valikoimatta lukea mitä vain. Muut kuulijat olivat nirsumpia. Niinpä äiti tahtoi poikaansa lukemaan Uutta Testamenttia. Naiset eivät pimeinä iltoina sentään kernaasti halunneet kuunnella, mitä hirmuisia ennustuksia henki sanoi seurakunnalle ilmestyskirjassa.

Mutta Vanha-Mikko oli aina tyytyväinen kuulemaansa, ja hän kehuikin usein Heikkiä ja sanoi suurella vakaumuksella:

— Se poika täytyy panna papinkouluun.

Ambo-Antti ei tässä suhteessa ollut aivan samaa mieltä Mikon kanssa. Hänkin kyllä myönsi, että pojalla oli taipumusta luku-uralle, mutta hän sopisi Antin mielestä kuitenkin paremmin lähetyssaarnaajaksi. Hän olisi muuten ollut aivan omiaan paasaamaan sanaa pakanoille, mutta hänen ihonsa ehkä oli liian vaalea. Neekerit kukaties halveksisivat häntä. Jos hän olisi tummempi, olisi hän kauniimpi. Tätä vastaan taas Heikin äiti pani jyrkän vastalauseen, sillä ei musta kenenkään mielestä kaunis ollut.

Syksy kului vähitellen Heikin käydessä ensimmäistä lukukauttaan kansakoulua. Siellä saatiin niin paljon uutta tietoa, jota olisi välttämättä pitänyt jakaa toisillekin, vähemmän onnellisille, jotka eivät olleet päässeet kouluun. Mutta nämä vanhat olivat niin paatuneita ja kovakorvaisia, ettei niihin uudet opit aina mitenkään tahtoneet pystyä. Varsinkin Heikin luonnontieteelliset tiedot olivat kuulijain mielestä vasten luontoa.

Niinpä maan pyöriminen auringon ja samalla akselinsa ympäri oli sekä vastoin raamattua että kunkin ihmisen omaa kokemusta. Suuret raamatuntuntijat, äiti ja Ambo-Antti, väittivät pyhässä kirjassa sanottavan, että aurinko nousee idästä ja laskee länteen.

— Ja näkeehän sen jokainen selväpäinen ihminen itse omilla silmilläänkin, huudahti äiti.

— Eikä millään niin hyvin näe kuin omilla silmillä, vakuutti Antti. — Ja pitäisihän sinun, kirjanoppineen, muistaa, mitä Joosuan kirjassa kerrotaan. Siellä sanotaan, että aurinko seisoi alallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa niin kauan, kunnes Joosua ehti perinpohjin peitota viisi amorilaisten kuningasta. Mitä siihen sanot, poika?

— Se pyörii sittenkin, mutisi Heikki Galilein sanoilla.

Mutta koska hänkin pelkäsi, jollei juuri roviolla polttamista, niin ainakin selkäsaunaa äidiltä kerettiläisyytensä takia, ei hän niin kiivaasti pitänyt kiinni maan kiertämisestä auringon ympäri, vaan väitti sitä itsepäisemmin, että maa pyöri oman akselinsa ympäri. Ja koska näin hulluun ajatukseen ei Raamatussa edes viitattu, eivät vastaväittäjät löytäneet sieltä todistuksia omille mielipiteilleen eivätkä siis tässä asiassa voineet syyttää Heikkiä kerettiläisyydestä. Mutta siinä jutussa ei tarvittukaan muuta todistajaa kuin oma luonnollinen järki.

Ambo-Antti sanoikin halveksivasti:

— Jos maa muljahtelisi sillä tavalla itsensä ympäri, niin jo täällä menisi kaikki mullin mallin. Olisihan silloin tuo saunakin joskus aamulla herätessämme kääntänyt peräpuolensa meitä päin, mutta nyt on sen ovi aina tänne meitä kohti.

— Mutta pitäisihän Ambo-Antinkin niin paljon ymmärtää, että sauna kääntyy samalla kuin muukin maa, huudahti Heikki. — Ei suinkaan sauna hyppää ilmaan siksi aikaa kuin maa kääntyy. Eikä maa sitäpaitsi pyörikään niinkuin hyrrä, vaan se pyörii samalla lailla kuin jyrän tukkikin.

— Mutta silloinhan siitä heti putoisi kaikki vesi pois, arveli Antti.

— Ei se putoa, kun maa vetää vettä samoin kuin kaikkea muutakin puoleensa, selitti Heikki.

— Millä se sitä vetää — vettä? ihmetteli Antti.

— Maalla on sellainen vetovoima, koetti Heikki selittää.

Mutta Antti ei niistä selityksistä tullut hullua harmaammaksi. Sentähden Heikki päätti joskus jollakin kokeella oikein kouraantuntuvasti todistaa Antille, että maalla oli sellainen vetovoima.

Eräänä sunnuntaina Antti oli ollut kirkossa. Emäntä kutsui hänet sentähden kirkkokahville kamariin. Siellä oli myöskin Heikki. Kahvia odotellessaan he taas johtuivat puhumaan synnyistä syvistä. Nyt Heikki oli keksinyt yksinkertaisen kokeen, jonka avulla hän voi näyttää Antille, minkälainen vaikutus maan vetovoimalla oli. Hän otti täysinäisen kerma-astian pöydältä ja esitelmöi Antille:

— Nähkääs nyt, Antti, minkälainen maan vetovoima on. Kun minä heilutan tätä kerma-astiaa kädessäni ympäri, niin ei siitä putoa tippaakaan kermaa. Samalla tavalla pysyy vesikin maapallolla, vaikka maa pyörii ympäri.

— Älä heiluta sitä rettasnekkaa, poika! huudahti Antti,

Mutta varoitus kajahti liian myöhään. Heikki oli ottanut kerma-astian korvasta kiinni ja heilautti kättään suuressa kaaressa ympäri. Mutta voi Santeri sentään! Kerma ei pysynytkään koreasti astiassa, vaan ruiskahti suurena suihkuna pitkin kamarin seiniä ja kattoa.

He katselivat yhdessä hävityksen kauhistusta. Heikki ei puhunut mitään, mutta Antti sanoi:

— Siinä sen nyt näit maan pyörimisen.

Äiti kuului tulevan tuvasta kamaria kohden. Kun hän astui sisään, livahti Heikki samalla ovenavauksella ulos.

Emännällä oli kahvipannu, josta hän kaatoi Antille ja käski tämän juoda. Antti noppasi sokeripalan suuhunsa, kaatoi mustaa kahvia kupista lautaselle ja alkoi kohisten ja puhallellen sitä hörppiä.

— Hei, kaada kermaa joukkoon! kehoitti emäntä.

— Ei sen niin aina kermasta väliä ole, sanoi Antti ja jatkoi horimistaan.

— Totta kai minä siihen kermaa toin, sanoi emäntä ja katsoi kerma-astiaa. Se oli tyhjä.

— Mihin kerma on joutunut? ihmetteli emäntä.

— Se on tuolla seinässä, jorautti Antti.

— Seinässä? Kuinka?

— Niin. Ja katossa.

Emäntä katseli kamarin seiniä ja kattoa: joka paikassa oli suuria, keltaisia kermaläiskiä.

— Hyvät ihmiset sentään! huudahti emäntä lyöden käsiään yhteen. — Kuka tällaista on tehnyt?

— Heikki vain näytti minulle hiukan, kuinka maa pyörii, sanoi Antti.

— Kyllä minä hänet pyöritän, huudahti emäntä ja riensi pirttiin.

Täällä Heikki oli jo varoiksi asettunut pitkän pöydän taakse. Sieltä hän valppaasti katseli, kuinka äiti kiskoi varpuja luudasta huudahdellen:

— Kyllä minä sinut opetan pyörimään! Vai sinä tahrit minun hyvät tapettini! Tule pois sieltä, heittiö!

Mutta Heikki ei suinkaan tullut etuvarustuksensa takaa, vaan nousi pöydän taakse penkille seisomaan. Siinä nyt tuijotettiin toinen toiseensa ja mietittiin temppuja. Jos äiti läheni toista päätä, kiersi Heikki toiseen päähän, josta helposti pääsi kipaisemaan ulos. Siksi äidin täytyi vartioida pöydän kumpaakin päätä ja tuumia, miten saisi pahantekijän kiinni.

Vanha-Mikko makasi pirtin peräsängyssä. Kun hän murahteli jotakin, kääntyi äiti äkkiä sinnepäin. Silloin Heikki päätti käyttää vihollisen hetkellistä tarkkaamattomuutta hyväkseen. Hän livahti pöydän päähän, hyppäsi sieltä lattialle ja ryntäsi ovea kohti. Ja ulos hän olisi päässytkin ilman Ambo-Anttia. Tämä oli rauhassa juonut kaatamansa toisen kupinkin mustaa kahvia ja astui juuri pirttiin. Heikki hyökkäsi ovessa häntä vastaan.

— No, no, poika, älä suuhun lennä, murahti Antti ja työnsi Heikin takaisin pirttiin.

Samassa oli myöskin äiti kiinni pojan kauluksessa. Tappiolle jouduttuaan ei Heikki enää tehnyt vähintäkään vastarintaa, kun äiti avasi hänen laukkunsa ja alkoi vitsoilla vihtoa.

— Vieläkö maa pyörii? kysyi hän hetken kuluttua.

— Vielä, suhahti Heikki hampaittensa raosta.

— Vai pyörii! No, annetaan sille sitten vauhtia häntään.

Ja äiti iski entistä lujemmin. Hetken kuluttua hän taas kysyi:

— Vieläkö se nyt pyörii?

— Vielä, vastasi Heikki itsepäisesti.

— Herr'estele ja varjele sitä sisua! huudahti äiti.

— Antakaa pojan jo olla, emäntä, pyyteli Vanha-Mikko. — Jos hän kerran uskoo, että maa pyörii, niin hän selkäsaunasta huolimatta uskoo, kun hänellä on niin luja uskallus, joka ei näkymättömiä epäile eikä vastoinkäymisiä säiky. Ei sitä hänen mielestään vitsa voi lakkauttaa pyörimästä.

— Olkoon sitten tällä kertaa, sanoi äiti, joka ei oikein tiennyt, miten tuollaista tavatonta itsepäisyyttä kohtelisi, ja sentähden mielellään otti sovintomiehen rauhanehdotuksen huomioon.

Hän laski pojan käsistään sanoen:

— Mutta muista vastedes, ettet enää rasvaa kamarin tapetteja.

Heikki luikki ulos. Hän murjotti sitten jonkin aikaa äidilleen, kunnes tämä lepytti hänet voileivällä. Se oli merkki siitä, että vanhat vihat oli unohdettu.

Mutta maapallon pyörimisen jäljet olivat kauan aikaa näkyvissä asuinkamarin seinissä ja katossa. Nuo Heikkiä aina nolostuttavat merkit katosivat vasta, kun kamari paperoitiin uudestaan.

VIII.

Itseviikkojen aikana marraskuun alkupuoliskolla Ambo-Antti nai. Sotamies Vilen oli kuin olikin hyvä puhemies. Tikan Kaisa otti Ambo-Antin ja korjasi hänet siten vanhanpojan vaivalloiselta korpivaellukselta aviollisen rauhan majoihin. Vilen sai ponnistuksiensa palkaksi Kaisalta pitkän aivinaisen paidan ja Antilta puolen tuopin viinapullon paitaan varta vasten neulottuun taskuun. Se oli puhemiehen vakiintunut palkka.

Ambo-Antti oli naimisen kautta toivonut pääsevänsä helpoille päiville. Mutta hän taisi erehtyä. Vaimo ei ruvennutkaan häntä elättämään, vaan hän sai ruveta elättämään vaimoaan ja tämän omalupaista poikaa, Tanelia.

Tikan talo oli ikivanha, kuten kaikki muutkin Vilon talot. Se oli tietysti myöskin ollut itsenäinen perintötalo, ennenkuin Ruotsin kuninkaat lahjoittivat sen ja samalla koko neljänneskunnan suurelle aatelisherralle rälssilääniksi. Verorästien avulla kartano oli riistänyt talolta perinnöllisen omistusoikeuden ja tehnyt siitä lampuotitilan, jonka viljelijä oli patruunin armoilla elävä vuokraaja. Lampuoti oli turvattomammassa asemassa kuin tavallinen torppari, sillä hänellä ei ollut kirjoja eikä kansia, ei mitään kirjallista sen paremmin kuin suullistakaan välipuhetta eli kontrahtia. Jollei hän hyväksynyt tai jaksanut tehdä uusia lisäveroja, ei häntä suinkaan väkivalloin pakotettu niitä suorittamaan, vaan hänellä oli vapaus muuttaa talosta pois. Maanviljelijät eivät olleet turpeeseen sidottuja maaorjia eivätkä muitakaan orjia, sillä he saivat vapaasti lähteä matkoihinsa. Mutta ei tuo esi-isän konnun jättäminenkään niin helppo vaihtoehto ollut. Siksi koetettiin pinnistää ja riippua kynsin hampain kiinni talossa, jota pidettiin ikivanhana perintötalona, vaikkei se enää pitkiin aikoihin ollut suvun oma ollutkaan. Kun ei kartanonisännällekään koitunut mitään etua siitä, että hän ajoi maantielle suvun vanhat jäsenet, ei hän yleensä ryhtynyt häätötoimiin, kun lampuodit tekivät vain ahkerasti työtä, suorittivat säännöllisesti veronsa ja olivat patruunia kohtaan nöyriä. Siten lampuoditkin toisinaan tuudittautuivat siihen uskoon, että heilläkin oli talossaan jotakin sanomista. Mutta jos he rupesivat pullikoimaan vastaan tai unohtivat nöyrän ilmeen kasvoiltaan, saivat he heti tuntea, kuka oli herra talossa.

Kerran aikaisemmin oli silloinen Tikan isäntä yhdessä monien muiden rälssitilallisten kanssa lähettänyt läänistä kolme talonpoikaa lampuoti Köngön johdolla Tukholmaan valittamaan kuninkaalle, että kartanonisäntä oli vaatinut heiltä suurempaa veroa ja enemmän päivätöitä, kuin mitä heille kuului ja he ennen olivat suorittaneet, ja perustanut torppia vähentämällä niiden hyväksi heidän tiluksiaan, mihin kaikkeen nöyryydessä anottiin muutosta ja korjausta.

Kuninkaallinen oikeusrevisioni ei kuitenkaan ottanut asiaa käsiteltäväkseen, koska se ei kuulunut sen tuomioalaan. Eikä se oikeastaan kuulunut minkään muunkaan oikeuden tuomioalaan.

Tästä valituksesta ei siis ollut mitään hyötyä. Mutta vahinkoa siitä oli kovasti, sillä kartanonpatruuni suuttui tällaisista kuninkaissa-käynneistä ja uhkasi ankarasti kostaa. Nuo lähetystönä olleet kolme lampuotia menettivät ilman muuta talonsa. Toisia uhkasi sama kohtalo, jolleivät katuneet ja parantaneet tapojaan.

Ja talonpojat katuivat ja nöyrtyivät: mikä siinä auttoi? He lähettivät patruunille seuraavansisältöisen katumuspsalmin:

»Koska me rälssilampuodit ymmärtämättömyydestä ja tyhmyydestä olemme antaneet houkutella itsemme jättämään rahoja entiselle Köngön lampuodille, oikeudenkäynnillä voittaaksemme perinnöksi asumiamme rälssilampuotitiloja, ja sen kautta ainoastaan vetäneet päällemme isäntämme, jalosyntyisen herra kenraalin, komentajan ja ritarin epäsuosion, joka on saavuttanut sen asteen, että meidät on laillisesti irtisanottu ensi Maarianpäivänä poismuuttamaan, olemme me nyt kokemuksesta ja ymmärtäväisten ihmisten valistamina tulleet tietämään, kuinka surkeasti meitä on petetty ja kuinka yksinkertaisia ajatuksia meillä on ollut, jotka meille pian aiheuttavat maantien, jollei armo ja armeliaisuus väliin tule. Sanotaan, etteivät mitkään rikokset ole niin suuria, ettei niitä taideta anteeksi antaa; tämän nojalla me rukoilemme syvimmässä nöyryydessä ja anomme, että isäntämme, jalosyntyinen herra kenraali, komentaja ja ritari, pelkästä laupeudesta pitäisi meidät lampuoteina niillä tiloilla, joilla me asumme, niitä rasituksia ja veroja vastaan, joihin me vuoden 1799 sopimuksessa olemme suostuneet, sitoutuen sen sisällyksen rehellisesti täyttämään ja alistumaan siihen kohtaloon, että pienimmästäkin tottelemattomuudesta isäntäämme taikka hänen edustajaansa vastaan tulemme ilman laillista muuttopäivää tiloiltamme poisajetuiksi, mikä nimiemme ja puumerkkiemme allepanolla kutsuttujen todistajien läsnäollessa vahvistetaan.»

Patruuni vastasi, että sittenkun talonpojat olivat antaneet katumuksensa tiedoksi, hän oli »säälistä heidän vaimojaan ja lapsiaan kohtaan ja katsoen heidän tässä kirjelmässä vakuuttamaansa tottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen tahtonut pitää anojat edelleen lampuoteina näillä rälssitiloilla». Mutta napinakokouksessa puhetta johtaneen Tikan isännän oli kuitenkin sakkona vuosittain suoritettava, paitsi sovittua veroa, tynnyri rukiita.

Näillä ehdoilla ja lupauksilla talonpojat taas saivat olla ja elää Jumalan ja kartanonherran armosta.

Kuten näimme, oli Tikan isäntä valittanut myöskin sen johdosta, että patruuni oli perustanut torppia talon maalle. Vilon takamaille oli kartano Tikan kaukopeltoja ja niittuja ottaen laittanut Okonkorven torpan, jonka hän oli antanut Varjonen-nimiselle entiselle sotilaalle. Tämä torppa suoritti tietysti veronsa kartanoon eikä lampuotitaloon. Siten siitä ei ollut talolle minkäänlaista hyötyä, vaan ainoastaan vahinkoa. Mutta Tikan isäntä oli, kuten näimme, ajoissa huomannut röyhkeytensä ja pyytänyt sitä nöyrästi anteeksi. Ja torppa jäi olemaan. Siinä oli Varjosen suku elänyt ja raatanut näihin asti. Mutta hiljakkoin oli torppari itse kuollut. Poika Otto oli jo aikaisemmin mennyt nahkurinoppiin Kirkon-Karvarille. Torpan emännän oli patruuni ajanut maantielle ja ottanut torpan kartanon haltuun. Vanha Varjosen emäntä oli siten joutunut kunnan niskoille, jonka oli täytynyt huutokaupalla myydä emäntä vähimmän vaativalle huutolaiseksi.

Tässä Okonkorven torpassa ei nyt siis ollut asukkaita, kun Ambo-Antti nai Tikan Kaisan. Siksi kartano luovutti torpan Kaisalle ja Antille viljeltäväksi tavallista veroa vastaan. Antti oli toivonut saavansa haltuunsa Tikan talon ja siksi niin innokkaasti ja menestyksellä ryhtynyt naimahommiin. Mutta hän pettyi surkeasti. Patruuni määräsi, että Tikan isännän, Kaisan isän, jonka aikomuksena oli ruveta eläkkeelle, piti viljellä taloa niin kauan kuin eli ja jaksoi. Sitten talo voitiin antaa Kaisan pojalle, Tanelille. Mutta Kaisalle ja Antille ei sitä luovutettu. Antti oli jo vanhahko eikä sen tähden jaksaisi kunnostaa taloa, joka nykyäänkin oli hiukan retuperällä. Talon johtoon tarvittiin patruunin mielestä nuorta voimaa tai sitten oli kartanon otettava talo haltuunsa. Okonkorven torpassa olisi Kaisalle myötäjäisiä aivan tarpeeksi.

Siinä oli Antin mielestä myötäjäisiä enemmänkin kuin tarpeeksi, sillä torppa oli ränstynyt ja vaati, jos toivottiin sen jotakin tuottavan, kovaa työtä. Eikä Kaisa ruvennut raatamaan, vaan pani Antin alusta alkaen raskaan ikeen alle. Niin Antin unelmat häntä elättävästä eukosta romahtivat surkeasti kasaan. Antti itse sai nyt raataa paljon enemmän kuin ennen renkinä. Ja hän toivoi hartaasti, että olisi syntynyt Ambomaan neekeriksi. Silloin voisi ottaa toisenkin vaimon, joka kukaties rupeaisi elättämään miestään — tai pahimmassa tapauksessa saisi syödä ämmän suuhunsa.

Kun Ambo-Antti, joka oli palvellut Sipilässä niin kauan kuin Heikki muisti, nyt meni naimisiin ja muutti omaan torppaansa, tuntui talo pojista paljon tyhjemmältä. Vaikka Antti usein oli varsin harvasanainen, lausuili hän sentään toisinaan viisauksiaan, joita oli hauska kuulla. Hän tahtoi tosin usein olla määrääväinen ja komentavainen, milloin talon rauha ja aikaihmisen mukavuus niin vaati. Ottipa hän joskus vyöhihnansakin ja siepeili sillä poikia, kun nämä jylläsivät pirtissä. Kun Antti suuttui, oli poikain paras painua kiireesti lipettiin ja odottaa, kunnes sanantutkija taas oli leppynyt. Se tapahtuikin pian, sillä pitkävihaisia ei oltu, vaan elettiin taas entisessä rauhassa ja ystävyydessä.

Vanha-Mikko oli ärtyisempi. Hänelle ei uskaltanut tehdä kiusaa, sillä hän suuttui pian ja nosti silloin aika rohinan. Ja siitä taas sai äidiltä ankarat nuhteet, sillä vanhan miehen oli annettava olla rauhassa. Eikä Mikolle ja pojille usein vastahankaa ilmestynytkään. Mikko piti nuorista, varsinkin oman talon lapsista, sillä lapset ja koko talo muodostivat jollakin tavoin yhden kokonaisuuden, jonka puolta hän piti ja parasta katsoi. Lapsia eivät siis vieraat saaneet yrmiä eikä vahingoittaa, sen paremmin kuin taloakaan. Kun talo kerran oli ottanut Mikon hoiviinsa, katsoi Mikko velvollisuudekseen, vieläpä mieluiseksi velvollisuudekseen, pitää parhaansa mukaan talon puolta joka asiassa.

Vanhetessaan Mikko tuli yhä saidemmaksi. Hän ei kyllä ahnehtinut yhtään mitään itselleen, mutta talon tavaralle hän oli niin visu, että se toisia sekä nauratti että harmitti. Yhteisessä ruokapöydässä hän kyrräsi, jos joku palvelijoista otti lihanpalan kastikupista. Itse hän kastoi kokonaisen perunan kuorimattomana lihanliemeen tai silakanlaukkaan — siinä hommassa likosivat aina sormenpäätkin kastissa — ja pisti sen sitten hampaattomaan suuhunsa. Jos hän otti silakan särpimekseen, söi hän sen päineen pyrstöineen. Hän ei katsonut suopein silmin, kun toiset kuorivat perunansa tai paistoivat teikillä silakkansa pirtin pystyvalkeassa. Hän murahtikin usein kiukkuisesti:

— Ei silakan ole vilu eikä perunaa tarvitse nylkeä.

Toiset olivat hänen mutinoihinsa ja murinoihinsa niin tottuneet, etteivät he niistä suuria välittäneet. Joskus vain joku nuorempi renki, tehdäkseen Mikolle kiusaa, valikoi sormillaan kupista suurimman lihanpalan, heilutteli sitä hyppysissään ja kyseli:

— Eikö Vanhan-Mikon tee mieli iskeä hampain kiinni porsasvainaan pintaan?

Mikko käänsi halveksien selkänsä tuollaiselle pojankolholle, joka oli niin hoto silavalle, ja mutisi, ettei nykyajan kansa enää kunnioittanut jumalanviljaakaan. Jos kova leipä penkinsyrjää vastaan iskemällä taitettiin, heitettiin toinen puolikas huolimattomasti takaisin koriin eikä välitetty, vaikka leipä olisi jäänyt makaamaan selälleen. Jos taitettaessa leivänpala putosi lattialle, ei sitä nostettaessa suudeltu, niinkuin kunnioitus leipäkultaa kohtaan vaati. Talon omat lapset kyllä suutelivat ylösottamaansa leivänpalaa, sillä heillä oli kelpo äiti, joka oli heidät kunnollisesti kasvattanut. Mutta tuollaiset renkinulikat eivät olleet saaneet minkäänlaista kasvatusta eivätkä he välittäneetkään vanhempien ihmisten neuvoista, vaan mölliköivät miten tahansa ja söivätkin kuin porsaat.

Vanha-Mikko jäi kuitenkin syksyn kuluessa vähitellen pois yhteisiltä aterioilta, sillä hän alkoi sairastella, niin ettei enää ollut oikeata ruokahaluakaan. Riihten lämmittämisen ja puimisen väliaikoina hänen täytyi usein mennä pitkäkseen pirtin peränurkassa olevaan sänkyynsä. Kuitenkin hän vielä jaksoi kiskoa päreitä paksut kimput pitkiä puhteita varten. Muut, varsinkin ulkotyöt jäivät jo suorittamatta, kun vanhaa niin viluttikin näin talven tullen.

Kun sitten joulun alla riihet oli saatu kaikki puiduksi, tuli Mikko yhä huonommaksi. Päiväkaudet hän vain makaili sängyssään vällyjen alla. Emäntä tyrkytti hänelle ruokaa, mutta ei Mikko paljon mistään välittänyt.

Vihdoin Vanha-Mikko itsekin hoksasi, että tämä tauti oli kuolemaksi. Siksi hän pyysi, että hänet vietäisiin saunaan. Siellä hän halusi sairastaa kuolintautinsa loppuun. Ei häntä kuitenkaan sinne vielä jouluksi siirretty, että joulusauna saataisiin vihtoa ja kylpeä kunnollisesti. Sitä paitsi Mikko itsekin tunsi itsensä virkeämmäksi aattona ja vietti mielellään tämän viimeisen jouluiltansa muiden ihmisten seurassa. Kaikki koetettiinkin järjestää niin, kuin ne monet vuodet oli Vanhan-Mikon johdolla järjestetty. Mutta silti ei tahdottu saada oikeata joulutunnelmaa aikaan.

Vanha-Mikko oli jo kesällä tapansa mukaan kokoillut rykelmän tervaskantoja jouluvalkeata varten. Toiset miehet pienensivät ne ja rakensivat niistä roihuavan pystyvalkean pirtin pesään, kun ensin oli käyty saunassa. Sitten miehet kantoivat pirttiin muutamia kimppuja pitkiä olkia ja levittivät ne lattialle. Pirtin pitkä pöytä peitettiin valkoisilla liinoilla ja naiset kantoivat sille runsaan aterian. Huonetta valaisivat pystyvalkea, useat kynttilät ja kattolamppu. Pirttiin oli näet jo hankittu leveähattuinen öljylamppu, joka killui katosta keskellä huonetta.

Vanha-Mikkokin oli kompuroinut saunaan, jossa Miina pesi hänen selkänsä. Nyt hänkin istui valkoisissa alusvaatteissaan pöydän takana ja yritti natustella paksua, lämmintä sianmakkaraa. Hänelle ei kuitenkaan ruoka maittanut, niinkuin ennen jouluisin. Sitä hän pitikin varmana kuolemanmerkkinä. Isoista ohraryyneistä keitettyä puuroa vielä syötyään hän joi pitkän siemauksen punaista joulukaljaa kaksikorvaisesta tuopista ja laskeutui sitten istumaan lattialle oljille, pystyvalkean paisteeseen. Siihen toisetkin miehet ryhmittyivät, kun illalliselta pääsivät. Korjattuaan ruoat pöydältä ehtivät siihen naisetkin.

Emäntä, joka istui tuolilla, ehdotti, että veisattaisiin jouluvirsiä. Virsikirjat haettiin käsille ja sitten laulettiin monta jouluvirttä. Mukana hyräilivät nekin, joille ei ollut laulunlahjoja annettu. Poikia tosin jo halutti ruveta väkipulkkaa vetämään, mutta äidin valvova silmä piti heidät kurissa. Hengellinen ohjelma oli ensin suoritettava, ennen kuin saatiin ryhtyä maalliseen. Eikä sitä paitsi muutenkaan ollut sopivaa ruveta olkia runnomaan jo aattoiltana. Jouluoljet oli säilytettävä siisteinä, eheinä ja kiiltävinä ainakin joulupäivään asti.

Pojat saivat Vanhan-Mikon pyynnöstä äidiltä luvan maata jouluoljilla yönsä. Silloin he varmasti ennättäisivät kirkkoon, kun Vanha-Mikko herättäisi heidät. Oli käynyt joskus niin, ettei äiti ollutkaan heitä herättänyt, joten heiltä oli jäänyt juhlallinen joulukirkko käymättä.

Mikko kantoi poikain avulla sängystään lattialle vällyt, tyynyt ja raidin sekä laittoi itselleen sijan oljille avoimen takan kohdalle. Hiipuva hiillos lämmitti siihen niin suloisesti. Pojat kallistuivat hänen viereensä. Toisetkin kaikki painuivat yöteloilleen. Pojat kuulivat vielä viimeiseksi Vanhan-Mikon hyräilevän jouluvirttä:

    »Kussa, on riemu suuri
    ja meno jalo juuri,
    enkelit veisaavat siellä,
    ei toraa eli vihaa
    kärsi sen kuninkaan piha:
    sinne me halaamm',
    sinne me halaamm'.»

Tapanina Mikko muutti saunaan sairastamaan. Hänen makuuvaatteensa kannettiin sinne ja laitettiin hänelle vuode alhaalle penkille, jonka viereen oli nostettu pitkä tuoli. Kun Mikko saunaa päivittäin hiljalleen lämmitti, ei se ehtinyt jäähtyä, vaan oli aina niin lämmin, ettei savu lämmitettäessä painunut alas asti. Saunassa oli kaksi ovea, yksi kummallakin puolella kynnystä. Ulospäin aukeava ovi oli koko oviaukon korkuinen, joten sen kiinni ollessa ei kylmä päässyt sisään eikä lämmin ulos. Kynnyksen sisäpuolella oleva, sisäänpäin aukeava ovi sensijaan oli lyhyempi kuin oviaukko, joten oven ja kamanan väliin jäi noin puolen kyynärän korkuinen aukko. Vaikka ovi olikin kiinni, pääsi savu kuitenkin tästä aukosta ulos, kun ulompi ovi oli auki. Siten Mikko voi lämmittää sisäänlämpiävää saunaansa ja silti oleskella alhaalla saunassa, savukerroksen alapuolella. Eikä sauna lämmitettäessä päässyt jäähtymään, kun vain parvenakkuna ja ulko-ovi olivat auki. Tästä oviaukosta pääsi kylvettäessä myöskin hikinen löyly ulos, niin että alhaalla oli melko kuiva pukeutua talvellakin, jolloin kylmän tähden ei voinut pitää koko ovea auki.

Täällä saunassa Mikko sitten oleskeli milloin alhaalla, milloin ylhäällä lauteilla. Sillä lämmitettyään ja saunan päästyä Mikko riisui paitansa ja rohtimiset housunsa, kiipesi lavolle ja hutki hyvältä kädeltä kipeää ruumistaan vihdalla. Se tuntui virkistävän, vaikkei löylyä uskaltanutkaan ottaa paljon, kun se saattoi mennä päähän ja koko mies pudota kupsahtaa alas. Se olisi ollut lorun loppu. Eipä silti, että kuolemaa olisi pelätty, sillä sitähän tässä juuri odoteltiinkin, mutta ei ihminen saanut ehdoin tahdoin heittäytyä kuoleman vaaraan.

Ei, mitä sitä kuolemaa pelkäisi! Kaikki, jotka syntyneet ovat, ne myöskin kuolevat. Siitä ei voinut ostaa itseään vapaaksi rahalla eikä tavaralla. Kuoleman lähestyessä oli kartanonpatruuni aivan yhtä avuton kuin hänkin. Ja kuoleman jälkeen taidettiin olla tasavertaisia Herran edessä.

Niin, Herran eteen tässä pyrittiin, vaikkei lukeakaan osattu. Mutta lukivathan täällä toiset hänenkin puolestaan. Ja kai taivaassakin olisi esilukijoita. Kyllä joku enkeli häntäkin varmasti armahtaisi ja lukisi hänelle, joku pikkuinen kerubipoika. Tai ehkä hänelle lukisi joku lyhytkasvuinen, isovatsainen, pulloposkinen, kaljupää äijänkäppyrä, jolla olisi siivet selässä. Sellaiseksi hän usein oli omaa suojelusenkeliään kuvitellut.

Mutta täällä maan päällä hänelle luki Raamattua Heikki.

Ja poika ilmestyi taas saunaan ja alkoi Mikon pyynnöstä lukea. Ei ollut yhtään sillä väliä, mistä paikasta luettiin, kun se vain oli Raamattua. Muita kirjoja ei enää kannattanut kuunnella, kun armonaika oli lyhyt. Heikki avasi Raamatun usein umpimähkään ja alkoi lukea sivun alusta vaikka keskeltä lausetta. Mikko kuunteli tyytyväisenä, kun vain silloin tällöin lausuttiin Herran tai Jeesuksen nimi, jolloin hän aina nyökäytti päätään.

Kun juuri oli pimein vuodenaika, oli sauna hämärä keskellä päivääkin, vaikka seinässä oleva akkunaluukku oli työnnetty auki. Tavallisesti he sulkivatkin luukun ja sytyttivät päreen. Mikko hoiteli pärettä, niisti sitä ja kuljetti ylös ja alas sitä mukaa kuin Heikin sormi liikkui kirjan sivulla. Ja Mikko oli tyytyväinen ja odotti rauhallisesti autuaallista loppua. Siinä toivossa häntä vahvisti myöskin emäntä, joka usein kävi häntä katsomassa, toi ruokaa, kaljaa ja kahvia, pöyhi vuodetta, luki senpäiväisen kappaleen »Mannaa Jumalan lapsille» ja puhui omiakin lohdutuksen sanoja.

Mutta sitten ilmestyi saunaan Kuralan Eevastiina. Hän sai kysymykseensä vastauksen, että pappi ei ollut käynyt sairaan luona. Se oli hirmuista. Eihän ilman pappia ja rippiä saa kuolla. Mikko kyllä koetti selittää, ettei pappi ollut häntä ennenkään auttanut eikä varmasti auttaisi nytkään. Ja kun hän oli voinut elää näin kauan ilman pappia, voi hän kyllä ilman sitä kuollakin. Eihän pappi häntä selässään taivaaseen kanna.

Sellainen oli kuitenkin synnillistä ja pakanallista puhetta Eevastiinan mielestä Ei ilman papille tehtyä synnintunnustusta ja hänen jakamaansa synninpäästöä ja alttarin sakramenttia ollut toivoakaan taivaaseen pääsemisestä. Niin lukien sinne pääsisivät kaikki pakanatkin. Mitä tässä sitten hyödyttäisi enää kenenkään viljellä sanaa ja sakramentteja?

Ja Eevastiina puhui niin kauan ja laveasti kirkollisen katsantokantansa puolesta, että sai vihdoin Mikon epävarmaksi. Tuumittuaan asiaa pimeän saunansa yksinäisyydessä muutamia unettomia öitä ja päiviä hän itsekin lopulta päätyi siihen uskoon, että kuuma kadotus oli edessä miehellä, jollei saanut ripitystä papilta. Ja hän jutteli näistä huolistaan emännälle.

Emäntä hätääntyi kovasti kuullessaan Mikon uusista murheista. Hän oli jo iloinnut suuresti siitä, että Mikolla olisi helppo loppu, kaunis kuolema ilman piinaavia sieluntuskia. Mutta nyt olikin epäusko ja epäilys iskenyt häneen kyntensä.

Mitä tehdä? Eihän Mikko ollut edespäässyt eikä hänelle siis annettaisi herranehtoollista. Pitäisikö kutsua tänne pappi, joka Mikon mielestä tuomitsisi hänet helvettiin, kun ei jakaisi hänelle sakramentteja? Sehän olisi julmaa. Pitäisi saada Mikko vakuuttuneeksi siitä, että hän tuollaisenakin suurisyntisenä olisi taivaan perillinen.

Ja emäntä koetti todistella Mikolle, ettei hänellä ollut mitään hätää, koska Jeesus oli hänenkin puolestaan kuollut ristinkuoleman. Mutta Mikko ei tullut vakuuttuneeksi siitä, vaan halusi pappia. Silloin emäntä laski hurskaan valheen kertomalla, että pappi oli matkoilla jonkin aikaa. Häntä ei siis nyt voitaisi noutaa sairaan luo. Mutta sensijaan hän kutsuisi paikalle kouluttajan. Tämäkin oli hurskas ja oppinut mies ja osaisi kyllä selvittää autuudenasiat Mikolle. Siihen Mikko tyytyi.

Kouluttaja saapuikin pian. Hän oli emännän kanssa keskusteltuaan heti selvillä siitä, että tässä ei ollut muuta tehtävää kuin koettaa rauhoittaa Mikkoa hänen sielunhädässään. Kouluttaja osasikin puhua yksinkertaisesti ja lapselliseen järkeen menevästi oltuaan niin paljon tekemisissä lasten kanssa.

Hän puhui Jumalan rakkaudesta, joka sulkee syliinsä jokaisen ihmisen, kaikkein kurjimmankin, sillä Vapahtaja on meidät kaikki lunastanut. Ei meitä vie taivaaseen pappi, vaan Jeesus. Pitihän Mikon niin paljon tietää, kun oli niin usein kuunnellut sananselityksiä.

Mikko myönsi kyllä näin kuulleensa puhuttavan. Mutta toiselta puolelta oli totta, että papille oli myöskin annettu erityiset armonvälineet. Mitä niitä sitten ollenkaan tarvittiin?

— Niitä tarvitaan sellaisia ihmisiä varten, joilla on heikko usko, selitti kouluttaja. — Mutta Mikon uskohan on aina ollut luja kuin kirveensilmä. Mihin se nyt on kadonnut?

— Kyllä minä nytkin oikeastaan niin uskon, mutta ne ämmät vain tahtovat tässä sotkea selvät asiat, sanoi Mikko jo koko lailla lohduttuneena.

— Mitä me naisista! huudahti kouluttaja ylimielisesti. — Nehän ovat tunnetusti sitä lammasnahkaista puolta, joka on pehmeätä ja lämmintä, mutta samalla myöntyvää ja häilyväistä. Me miehet sitävastoin olemme uskossamme lujia ja kovia kuin kallio.

— Niin olemme, myönteli Mikko. — Mutta jos minä olisinkin niin suuri syntinen, että tarvitsisin enemmän armoa kuin muut?

— Muistaako Mikko ryöväriä ristillä? Sen suurempaa lurjusta ei maa päällään kanna. Mutta niin pääsi mies paratiisiin että paukahti, ilman mitään välikappaleita, ainoastaan uskon voimalla.

— Niinhän se pääsi, muisteli Mikkokin.

— Eikä piru saanut haltuunsa Vauhtustakaan, vaikka tämä oli sielunvihollisen kanssa oikein kontrahdin tehnyt, kouluttaja luetteli lohduttavia esimerkkejä. — Mutta Vauhtus katui pahoja tekojaan. Minä kysyn sinulta, Mikko, kadutko sinä syntejäsi.

— Kadun oikein, vakuutti Mikko.

— Tekisitkö vieläkin syntiä?

— Minä en tekisi enää syntiä vaikka! huusi Mikko lujalla äänellä, korostaen erittäin vahvasti viimeistä sanaa.

— Mitä hätää sinulla sitten on? kysyi kouluttaja.

— Nukut vain Herran huomaan ja heräät aamulla paratiisissa.

— Mitä hätää minulla olisi! ihmetteli Mikko itsekin iloisesti. — Kyllä tässä pärjätään. Kiitoksia vain teille, kouluttaja, kun valaisitte minun tyhmän järkeni.

— Ei kestä kiittää. — Kouluttaja kätteli Mikkoa. — Jumalan haltuun, Mikko, ja näkemiin taivaassa. Kuole rauhassa!

Kouluttaja poistui saunasta. Mutta Mikko kääntyi seinään päin ja nukahti heti rauhalliseen uneen, kun nyt oli päässyt synkistä miettimisistään.

Myöhemmin päivällä Heikki meni taas Mikkoa katsomaan. Tämä oli sangen virkeän näköinen, kohenteli pesää, jonne hän oli tehnyt tulen, ja hyräili hiljaa. Heikki ei voinut olla kysymättä:

— Kuka Vauhtus oli?

— Mikä Vauhtus? kysyi Mikko vuorostaan.

— Se, josta te kouluttajan kanssa puhuitte.

— Vai se Vauhtus. Se oli Luteruksen veli.

— Mitä hän sitten teki? kysyi Heikki uteliaana.

— Kyllä hän teki paljonkin, sekä hyvää että pahaa.

— Kertokaa hänestä minulle, Mikko, pyysi Heikki hartaasti.

Mikko sanoi epäröiden:

— — häntä tiedä. Mahtaako minun enää sopia sellaisista maailman ja ihmisten turhuuksista tarinoida? Se on jo niin vanha juttu.

— Mutta ehkä Vauhtuksen kohtalon muisteleminen tuottaa teille lohdutusta, sanoi Heikki viekkaasti.

— Suittaa niinkin olla, myönteli Mikko. — Mutta sinun pitää vuorostasi vartioida, etteivät mitkään akat pääse enää tänne meitä häiritsemään.

— Minä panen porstuanoven hakaan, huudahti Heikki ja toteutti heti aikomuksensa. — En päästä tänne muuta hameväkeä kuin äidin.

— Tee niin.

Mikko istui matalalla tuolilla pesän edessä ja katseli valkeata. Sitten hän alkoi hiljaisella äänellä ja verkalleen kertoa:

— Vauhtus oli Luteruksen veli, niinkuin jo sanoin. Hän oli viisas ja oppinut mies, kovin tiedonhaluinen ja kunnianhimoinen. Hän oli aika velikulta, eikä niinkuin vakava Martti Luterus. Vauhtus oli paljon lukenut, oli oikein tohtori, niinkuin veljensäkin. Mutta hän ehti siinä sivussa tehdä kaikenlaisia kepposia ja koirankujeita. Niistä hän veljeltään sai ankarat nuhteet. Mutta Vauhtus ei ollut niistä tietääkseenkään.

— Luterus taisteli tuimasti paavia ja turkkilaisia vastaan ja tuli kuuluisaksi mieheksi. Vauhtus kadehti hänen, mainettaan ja päätti itsekin tehdä jotakin sellaista, että hänenkin nimensä mainittaisiin. Mutta mitä hän oikein tekisi ja millä alalla pääsisi kuuluisaksi? Jumalan miehenä hän ei voisi kilpailla maineessa veljensä kanssa. Hän päätti pyrkiä perkeleen mieheksi. Sen palveluksessapa! saisi mainetta ja samalla pitää hauskaa.

— Mutta kuinka pimeydenruhtinaan palvelukseen oikein pääsisi? Siinä se oli pykälä ja puntti. Silloin Vauhtus muisti, että veljensä oli kertonut kerran tavanneensa itse tämän pääpahan. Se oli jossakin linnassa Saksanmaalla. Martti Luterus istui yöllä huoneessaan ja käänsi ahkerasti Raamattua saksan kielelle. Mutta ei ollut pirun mieleen, että kansan keskuuteen levitettäisiin puhdasta evankeliumia. Sentähden se tuli siihen Martti-tohtorin eteen irvistelemään ja nälvimään. Martti heitti silloin pirua mustepullolla päähän. Piru oli kuitenkin niin harvaa ainetta, että mustepullo lensi hänen lävitseen seinään ja meni tuhannen nuuskaksi ja läkki läiskyi ympäri huonetta. Mutta piru poistui sillä kertaa odottamatta lisäpaukkuja.

— Nyt Vauhtus päätti mennä tuohon samaan linnaan, joka näytti olevan yksi pirun monista majapaikoista. Hän meni siihen samaan huoneeseen, jossa hänen veljensä oli lukenut, ja alkoi siellä kääntää Raamattua suomeksi.

— Osasiko Vauhtus suomea? kysyi Heikki.

— Osasi tietysti, vakuutti Mikko. — Osaathan sinäkin, vaikka olet vielä niin nuori, jo kirjoittaakin suomea.

— Mutta Vauhtus kai oli saksalainen, huomautti Heikki.

— Mitä se siihen kuuluu? Oppinut mies osaa kaikkea. Mutta älä häiritse minun juttuani, taikka muuten kaikki menee sekaisin.

Heikki pelästyi. Ei missään nimessä saanut enää häiritä Mikkoa. Sillä jos hän kuolisi, ennen kuin oli lopettanut kertomuksensa, ei Heikki enää milloinkaan saisi tietää, kuinka Vauhtuksen kävi.

Sitten Mikko taas jatkoi kertomustaan:

— Sydänyön aikaan pääpiru tulikin katsomaan, kuka siellä lukukammiossa jälleen Raamattua helisteli. Pyhä latinankielinen kirja oli näet kiinnitetty vitjoilla seinään, etteivät pirut eivätkä paavilaiset voineet viedä sitä piiloon. Pahalainen rupesi taas hyppelemään ja keikistelemään lukijan edessä, mutta tämä ei heittänytkään mustepullolla yöllistä vierastaan päähän, vaan ryhtyi hänen kanssaan juttelemaan kuin hyvänkin kanssa. Siinä sitä sitten alettiin hieroa kauppoja, tingittiin ja riideltiin, huudettiin kuin hevostorilla. Kumpikin kehui omaa tavaraansa. Vauhtus väitti, että hänen sielunsa oli maailman paras. Mutta piru sanoi halveksivasti, että mitä hän sellaisilla pienillä sieluilla tekisi. Hänellä oli niitä jo enemmän kuin halkoja. Millä hän ne kaikki paistaisi? Mutta jos hän läpäisi vietellä veljensä Martin synninteille, voitaisiin ryhtyä kauppasopimuksen tekoon. Vauhtus oli heti valmis tekemään parhaansa veljensä viekoittelemiseksi pahuuteen, kun hän sen palkaksi saisi rajattoman vallan ja voiman. Silloin piru pisti silmälasit konkkanokalleen, otti näppärin liivinsä taskusta ja iski suonta Vauhtuksen vasemmasta käsivarresta. Sitten hän pani Vauhtuksen omalla verellään kirjoittamaan pehmitetylle lampaannahalle seuraavan välikirjan eli kontrahdin:

 »Minä allekirjoittanut myyn täten Herra Belsebubille sieluni sitä
 suurta (sanoo suurta) maksua vastaan, että hän antaa minulle vallan ja
 voiman tehdä mitä ikinä minä itse tahdon.

 Taatumi ennenmainittu. Vauhtus Luterus»

— Kun Vauhtus oli tällaisen protokollan kirjoittanut ja sen alle nimensä riipustanut, otti piru kirjan käteensä, tirkisteli sitä tarkasti silmälasiansa läpi, taivutti sen lepeeseen ja sovitti huolellisesti isoon noidannahkaiseen lompakkoonsa, jonka hän pisti povitaskuunsa. »Minkä sinä minulle annat pantiksi?» kysyi Vauhtus. »Sinä saat tämän karvan», sanoi piru ja nyhtäisi haivenen parrastaan. Hänellä olikin pitkä, polviin asti ulottuva punainen parta. — Piru oli sentään varreltansa lyhyt. — Hän sanoi lisäksi: »Kun hierot tätä karvaa ja sanot: 'hokus pokus hospoti pomiloi', niin tapahtuu sinulle niinkuin tahdot. Mutta älä pudota tätä partakarvaa, sillä voisi sattua, että minä olisin sinuun tyytymätön enkä antaisikaan niin helposti uutta.» »Minä ripustan tämän kaulaani», sanoi Vauhtus ja solmi pirunkarvan kaulansa ympäri kuin koiran kaulavyön. Hän oli nyt siis tavallaan Belsebubin koira, jonka tämä lopuksi oli tästä kaulavyöstä taluttava helvettiin. »Koeta nyt sen voimaa», sanoi piru. Silloin Vauhtus hieraisi karvaa ja toivoi olevansa veljensä Martin luona. Ja siinä samassa hän jo istuikin Martti Luteruksen sängyn vieressä. Hän pääsi näet pirun voimalla siirtymään paikasta toiseen nopeasti kuin ihmisen ajatus. Hän sai myöskin tehdyksi itsensä näkymättömäksi, niin etteivät ihmiset ollenkaan häntä nähneet, vaikka hän hääräili heidän joukossaan kuin peijooni. Hän tulikin ennen pitkää hyvin ylpeäksi ja ylimieliseksi taitojensa ja kykyjensä takia.

— Kerran hän kehaisi Martti Luterukselle: »Toiset tekevät, mitä he voivat, mutta minä teen, mitä minä tahdon.» »Älä nyt sentään suutasi halkaise suurilla sanoilla», varoitti Martti. »Tahdotko nähdä?» kysyi Vauhtus. »Mitä sitten?» uteli Martti. Silloin Vauhtus puhui: »Tänä iltana on Saksan keisarilla palatsissaan suuret pidot. Tule sinne minun kanssani syömään tuollainen tavallinen pätkä makkaraa ja juomaan kolpakko renskaa.» »Oletko hullu?» huusi Martti. »Helpompi oli Danielin olla jalopeurain luolassa kuin minun. Saksan keisarin palatsissa. Hänhän polttaisi minut elävältä kerettiläisenä.» »Ei kukaan koske sinua partakarvaankaan, niin kauan kuin minulla on partakarvani jäljellä ja sinä teet, niinkuin minä sanon», vakuutti Vauhtus. »Mutta sinun täytyykin sitten sokeasti totella minua etkä missään nimessä saa siunata tai rukoilla, vaikka mitä näkisit. Tule nyt vain mukaan, niin saat nähdä kaikki vihamiehesi koolla ja nauraa heidän kustannuksellaan ilman vaaraa.» Martti Luterus tuumi itsekseen, että olisipa todella hauska mennä taas tapaamaan vihamiehiään ja paavin ystäviä ja kuulla, mitä he nyt puuhasivat evankeliumin tukahduttamiseksi. Sitä paitsi hän oli utelias näkemään, kuinka Vauhtus pelastui tästä pälkäästä. Vauhtus taas pirulle tekemänsä lupauksen mukaan oli innokas viekoittelemaan Martin syntiin. Hän aikoi johdattaa veljensä vain pikkusynteihin, ei suuriin kuolemansynteihin. Eihän piru ollut määritellyt, kuinka suuria Martin syntien piti olla.

— Kun Martti lupasi lähteä mukaan, mutta ihmetteli, kuinka he vielä samana iltana ehtisivät olla keisarin pääkaupungissa, jonne heidän kotikaupungistaan oli hirmuisen pitkä matka, kielsi Vauhtus häntä huolehtimasta matkoista ja pileteistä. Hän toimittaisi heidät perille yks-kaks, ilman killinginkään kuluja. Kun ehtoo joutui, meni Vauhtus sitten Martin lukukammioon ja sanoi, että nyt lähdettiin keisaria katsomaan. Paavilaiset eivät näkisi heitä, mutta he näkisivät kaikki. Mutta Martti ei tällä matkalla missään tapauksessa saisi siunata. Muuten heidän kävisi ohraisesti. Sitten hän laski toisen kätensä Martin olalle, hieraisi toisella pirunkarvaa kaulassaan ja noitui: »hokus pokus hospoti pomiloi». Siinä samassa he olivat Saksan keisarin linnan ruokasalissa.

— Tämä sali oli äärettömän suuri, ja sen toisesta päästä toiseen ulottui mahtava ruokapöytä, joka oli paljon pitempi ja leveämpi kuin meidän pirtin pöytä. Pöydän päässä istui topatulla tuolilla isovatsainen keisari raskas kultakruunu päässä. Pitkin pöydän molempia sivuja istui suuri joukko loistavapukuisia herroja ja rouvia, joilla kaikilla oli koristeena kultaa ja hopeaa ryntäillä, jopa takamuksissakin. He söivät kultavadeista ja joivat kultatuopeista sekä juttelivat hauskoja, kuten suruttomain tapa on.

— Kun Vauhtus ja Martti astuivat sisään, ei heitä kukaan huomannut, sillä he olivat näkymättöminä. Martti pysähtyi ujosti ovensuuhun, mutta Vauhtus marssi suoraa päätä perälle keisarin luo, jota hän ystävällisesti taputti olalle. Keisari loi julmistuneen katseen ympärilleen, mutta kun hän ei ketään nähnyt lähellään, luuli hän erehtyneensä ja tarttui edessään olevaan kultakolpakkoon ottaakseen lujan siemauksen jaloa renskaa. Mutta keisarin ympärilleen kurkistellessa Vauhtus oli juonut hänen kolpakkonsa kuiviin. Suureksi ihmeekseen keisari näki tuopin olevan tyhjän, ja hän käski kiukkuisesta ylimmäistä juomanlaskijaa täyttämään sen uudestaan. Kun juomanlaskija oli kaatanut kolpakon täyteen ja sen jälkeen pää kumarassa kuunteli keisarin haukkumista leväperäisen pöytäpassauksen johdosta, joi Vauhtus taas kolpakon tyhjäksi. Kun sitten keisari kohotti maljan huulilleen, ei sieltä valunut tippaakaan. Juomanlaskija raukka sai entistä ankarammat nuhteet, mutta Vauhtus meni nyt erään nuoren ja nätin rouvan tai röökinän luo, otti hänen viinikolpakkonsa ja vei sen Martille. Martti tyhjensikin maljan kurkkuunsa, joka oli käynyt kuivaksi hänen hiljaa, mutta sydämellisesti nauraessaan Vauhtuksen keisarille tekemiä kepposia. Vauhtus vei tyhjän kolpakon takaisin ja asetti sen rouvan vieressä istuvan herran eteen. Kun rouva sitten haki juoma-astiaansa, löysi hän sen tyhjänä viereisen herran edestä. Hän loi murhaavan katseen vierustoveriinsa, mutta ei kehdannut puhua mitään, vaan otti maljansa ja pyysi passaripoikaa kaatamaan siihen uutta viiniä. Kun rouva nyt kumartui ottamaan pöydältä juoma-astiaansa, suuteli Vauhtus häntä niskaan. Silloin rouva kimmastui ja antoi aika korvapuustin viereiselle herralle, jonka hän nyt luuli jo julkeudessaan menneen niin pitkälle, että uskalsi suudella häntä niskaan ihmisten aikana. Herra hämmästyi kovasti, sillä ei hän tietänyt tehneensä mitään sellaista, joka olisi hänen kaunista vieruskumppaniaan noin suututtanut. Asiasta syntyi hälinää, jonka syytä keisarikin alkoi tiedustella.

— Kun nyt keisarin huomio oli kiintynyt riiteleviin pöytänaapureihin, joi Vauhtus taas keisarin juoma-astian tyhjäksi ja laski siihen tilalle vettänsä. Kun keisari sitten torumisesta kiihtyneenä otti syvän siemauksen maljastaan, alkoi hän hirmuisesti rykiä, köhiä ja kakistella. Saatuaan vihdoin henkensä takaisin hän rupesi kiroilemaan kuin paavi itse ja huusi julmistuneena: »Kuka persanan koira on uskaltanut tirauttaa minun kolpakkooni?» Kukaan ei rohjennut hiiskahtaakaan. Sitten keisari komensi ylimmäisen juomanlaskijansa juomaan maljan pohjaan. Mies parka ähkyi, puhkui ja syljeskeli, mutta malja oli juotava pohjaan: mikä siinä auttoi?

— Sitten Vauhtus hyppäsi pöydälle ja alkoi siellä hyppiä ja teiskaroida. Vieraat ihmettelivät, että mikä hullu lautasia ja muita astioita riivasi, kun ne eivät pysyneet pöydällä, vaan poukkoilivat sinne tänne. Vauhtus näet potki niitä. Martti oli tähän asti vain hiljaa naureskellut veljensä metkuja, mutta nyt hän tuli murheelliseksi, kun tämä rupesi tallaamaan jumalanviljaa. Kun Vauhtus sitten taas teki eräälle suurelle herralle kiusaa ja potkaisi hänen kädestään pois paksun nisuleivän neljänneksen, niin että se lensi lattialle lähelle Marttia, ei tämä enää voinut hillitä itseään sellaista jumalattomuutta nähdessään, vaan otti leivän lattialta, suuteli sitä ja siunasi Jeesuksen nimeen. Mutta ei muuta tarvittu: paikalla he molemmat taas saivat näkyvän hahmon päälleen, ja keisarilliset ottivat heidät heti kiinni, sitoivat heidän kätensä selän taakse ja heittivät heidät vankitorniin. Keisari oli kovin iloinen, kun hän näin helposti sai käsiinsä molemmat Luteruksen veljekset, ja päätti mestauttaa heidät heti huomenaamulla.

— Vauhtus oli äkäinen Martille, joka niin sopimattomalla hetkellä oli siunannut. Mutta Martti oli vielä äkäisempi Vauhtukselle, kun tämä oli peijannut hänet tulemaan tällaiseen jumalattomaan paikkaan katselemaan hänen jumalattomia töitään. Nyt he saisivat syntinsä palkan: kuoleman. Ja se olisi kunniaton kuolema. Mutta Vauhtus vain vihelteli ja kehoitti veljeään heittämään turhat huolet pois, sillä kyllä tässä vielä pärjättäisiin.

— Päivän valjettua vietiin vangit keskelle linnanpihaa, johon oli levitetty korea matto ja sen päälle asetettu hakotukin näköinen mestauspölkky. Pyöveli seisoi pölkyn vieressä pitkä punainen mekko yllä ja hioi kirvestään kovasimella. Keisari ja koko hoviväki oli kokoontunut pihalle toimitusta katsomaan. Silloin Vauhtus pyysi keisarilta vielä viimeistä armonosoitusta. Kun keisari kysyi, mikä se olisi, pyysi Vauhtus, että heille tuotaisiin kultainen kolpakko täynnä jaloa renskaa, jotta he saisivat juoda kunnolliset lähtöryypyt. Keisarin mielestä pyyntö oli kohtuullinen. Ja malja tuotiin. Vankien kädet irroitettiin siteistä, että he voivat pidellä maljaa. Silloin Vauhtus toisella kädellään kohotti kultaisen tuopin korkealle kuin juodakseen keisarin maljan, hieraisi vasemmalla kädellään kaulassaan olevaa pirun partakarvaa ja huusi: »hokus pokus hospoti pomiloi!» Mutta ei muuta tarvittu: paikalla matto nousi miehineen pölkkyineen ilmaan ja alkoi lentää kuin ilmalaiva. Vauhtus potkaisi pyövelin ja pölkyn alas, niin että ne pudotessaan olivat vähällä rusentaa keisarin alleen, mutta kultaisen kolpakon hän piti muistona keisarilta. Siitä veljekset kotia kohti lennellessään ottivat iloryyppyjä ihmeellisen pelastuksensa kunniaksi.

— Martti Luterus alkoi kuitenkin epäillä, etteivät hänen veljensä polut olleet laita polkuja, kun hän kykeni liikkumaan ilmassakin, jopa niin nopeasti kuin ihmisen ajatus. Hän kysyi suoraan, oliko Vauhtus tehnyt pahalaisen kanssa liiton. Vauhtus myönsi niin tapahtuneen. Silloin Martti surkutteli häntä suuresti ja kehoitti tekemään parannuksen, ennen kuin oli myöhäistä. Mutta Vauhtus ei ollut vielä halukas kuuntelemaan sillä korvalla, vaan jatkoi kepposiaan. Tosin hän teki paljon hyvääkin, toi mm. Raamatun Suomeen.

— Käänsikö hän sen suomeksi? kysyi Heikki.

— Hän pani käännöksen alulle. Mutta sitten hän toi sen alkuperäisen, rautavitjoilla seinään kiinnitetyn Raamatun tänne meidän maahamme, jossa toiset oppineet miehet sen myöhemmin käänsivät suomeksi. Mutta Vauhtusta itseäkin rupesi vähitellen kammottamaan liittonsa pirun kanssa, ja hän päätti rienaajan avulla tehdä hyödyllistä työtäkin eikä yksinomaan kepposia. Hän laittoi suuren, tiiviin lasikaapin ja vietyään sinne runsaasti ruokaa ja juomaa sulkeutui sen sisään. Sitten hän käski pirun vetää kaappia perässään pitkin merenpohjaa. Piru vetää pinnisti, Vauhtus istui lasikaapissa, katseli ja kartoitti merenpohjaa.

— Mitä varten? kysyi Heikki.

— No, sitä varten tietysti, että saataisiin tietää meren syvyys, karipaikat ja kalliot. Eihän muuten uskallettaisi laivoilla kulkea, jollei olisi merikarttoja, joista kapteeni näkee, mistä voi ohjata laivansa, ilman että tarvitsee pelätä aluksen raappivan pohjaa. Vauhtus vaelsi ristiin rastiin merenpohjalla ja piirusti karttojaan. Ja piru veti häntä ahkerasti hiki hatussa.

— Lopulta piru kyllästyi tällaiseen vetojuhdan ammattiin ja koetti vietellä Vauhtusta maanpinnalle, missä voisi pitää hauskaa. Täällä meressä ei ollut muuta kuin kaloja ja nilviäisiä. Mutta Vauhtus käski hänen vain vetää lasikaappia, sillä ei ollut aikaa laiskoitella. Vauhtus lupasi tehdä työtä ahkerasti niin kauan kuin kontrahti oli voimassa. »Piru vieköön koko kontrahdin!» huusi piru. »En minä sentähden itseäni työllä tapa. Anna se partakarvani minulle takaisin, niin minä luovun sinun sielustasi.» Vauhtus, joka nyt mielellään tahtoi pelastaa sielunsa, käski pirun viedä hänet Saksaan takaisin. Niin Vauhtus saapui kotiinsa jälleen ja luovutti pirulle karvansa. Mutta piru, joka koko ikänsä on ollut petturi ja valheen isä, ei antanutkaan kontrahtia, vaan lupasi vuoden kuluttua tulla häntä noutamaan helvettiin. Sitten hän lensi nauraa räkättäen matkoihinsa. Mutta Vauhtus jäi murheellisena odottamaan tilinteon hetkeä. —

Vanha-Mikko oli jutellessaan hoidellut pesää, jossa hiilet vähitellen olivat riutuneet ja tummenneet. Koko sauna oli käynyt pimeäksi. Mikko sytytti päreen palamaan ja alkoi riisua itseään sanoen menevänsä lavolle löylyyn. Hänen piti saada kylpeä vielä kerran ennen kuolemaansa. Heikki ehdotti, että Mikko lopettaisi kertomuksensa ensin ja menisi sitten vasta vihtomaan. Mutta Mikko sanoi, että sauna oli paljon tärkeämpi kuin vanhat tarinat. Mutta jos Heikki tulisi myös löylyyn ja pesisi hänen selkänsä, kertoisi hän tarinan lopun vielä samana iltana. Hänen täytyi nyt, niin kauan kuin jaksoi, pestä itsensä kunnollisesti, sillä ruumiinpesijäin työ oli usein hyvin huolimatonta. Tiesihän sen, minkälaista jälkeä akat jättivät, kun ei kuollut enää voinut heitä komentaa.

Ja he menivät yhdessä lavolle, vihtoivat ja pesivät itsensä ja toinen toisensa puhtaaksi. Mikko näet tahkosi vihdalla Heikinkin selän, vaikka Heikki kovasti esteli. Mutta Mikon mielestä oli heidän sellainen viimeinen rakkaudentyö toinen toiselleen tehtävä. Sitten he puhkuen ja höyryten laskeutuivat lauteilta ja istahtivat saunan penkille hikoilemaan. Siinä vähitellen itseään kuivaillessaan Mikko jatkoi tarinaansa.

— Kun saapui se yö, jolloin pahalaisen oli määrä tulla noutamaan Vauhtusta, kutsui tämä avukseen Martti Luteruksen. Martti kyseli tarkoin, oliko veli nyt tullut katumuksen tuntoon ja tahtoiko hän turvata yksinomaan Herran armoon, koettamatta sen paremmin hyvillä töillä ansaita autuutta kuin pahoilla töillä kadotusta. Kun Vauhtus oli ilmaissut vilpittömän mielensä ja nöyrän katumuksensa, puki Martti hänet valkoisiin vaatteisiin ja kasti hänet uudestaan luterinuskoon antaen hänelle nimeksi Topias. Sitten Martti avasi uuninpellit. Ja niin he useiden kynttiläin palaessa odottivat sielunvihollisen tuloa Vauhtuksen maatessa sängyssä lakanain välissä ja Martin istuessa sängynlaidalla hänen edessään.

— Ihan sydänyön hetkellä pysähtyivät mustan parivaljakon vetämät vaunut Vauhtuksen asunnon eteen. Vaunuista laskeutui maahan mustapukuinen herra, jolla oli sininen patalakki päässä, ja marssi että saappaankorot paukkuivat suoraa päätä Vauhtuksen huoneeseen. »Jumala antakoon hyvää huomenta!» tervehti häntä heti Martti. »Ei nyt vielä aamu ole», ärähti vieras. »Jo kointähti koittaa», sanoi Martti ja viittasi sormellaan ulos akkunasta. Hän kysyi sitten: »Mitä te haette?» »Minä haen Vauhtus Luterusta viedäkseni hänet mennessäni», vastasi vieras. »Ei täällä sellaista henkilöä ole», väitti Martti. »Tuolla sängyssä hän makaa», sanoi vieras. »Hän on minun miehiäni, ja allekirjoittamansa atestin mukaan hänen nyt pitää astua minun palvelukseeni.» »Ei täällä sängyssä ole muita kuin vastakastettu lapsi nimeltä Topias», sanoi Martti lujasti. »Onpa siinä iso, mustapartainen lapsi», ivaili piru, sillä se itse tämä yöllinen vieras oli. »Mutta ei pirua sellaisilla metkuilla petetä. Tässä on hänen verellään allekirjoittamansa kontrahti.» »Näytä tänne!» komensi Martti. Piru antoi hänelle kirjan. Martti työnsi sen äkkiä Vauhtuksen suuhun ja sanoi: »Niele se!» Vauhtus nieleskeli tukahtumaisillaan, mutta lopulta lampaannahan palanen luiskahti alas kurkusta. »Mene tiehesi, saatana, sillä nyt ei enää ole verellä kirjoitettua kontrahtia olemassa!» huusi Martti lujasti. Piru suuttui tästä pettymyksestänsä niin suuresti, että muuttui mustaksi korpiksi ja lensi rääkkyen savupiipusta ulos jättäen jälkeensä niin ankaran tulikiveä kärskän, että Luteruksen veljekset saivat yskiä ja köhiä hyvän aikaa, ennen kuin saivat henkensä selväksi. Sitten Vauhtus eli Topias hyppäsi ylös sängystä ja alkoi pyörittää Marttia ympäri huonetta iloissaan siitä, että oli pelastunut pirun pauloista.

Vanha-Mikko vaikeni ja kallistui lopen uupuneena vuoteelleen. Heikkikään ei enää kysellyt mitään, vaan pukeutui hiljalleen. Yhtäkkiä Mikko sanoi:

— Mene sinä, Heikki poikaseni, avaamaan tuo parvenakkuna.

— Eikö sieltä tule kylmä? kysyi Heikki.

— Täällä on niin lämmin. Ja muutenkin taitaa sielulla olla vapaammat olot, kun jätetään muutamia henkiläpiä auki.

Heikki kiipesi lauteille ja veti nokisen tukon pois parvenakkunasta. Kun hän muisti, että Luterus oli avannut uuninpellit, puistattivat häntä vilunväreet lämpimällä lavollakin. Häntä alkoi kammottaa ja hän kiirehti pois koko saunasta sanoen:

— Hyvästi nyt, Mikko.

— Jumalan haltuun, Heikki. Tule paiskaamaan kättä hyvästiksi.

He kättelivät. Mikko sanoi:

— Voi hyvin ja kasva mieheksi.

— Voikaa tekin hyvin, sanoi Heikki itkunsekaisella äänellä ja juoksi sitten kiireesti lumista tietä pitkin kotiin.

Aamuhämärissä Heikki meni yhdessä äitinsä kanssa saunaan Mikkoa katsomaan. Tämä makasi vuoteella selällään kädet ristissä rinnalla niin rauhallisen ja eläväisen näköisenä, mutta hän ei hengittänyt enää. Sillä Vanha-Mikko oli kuollut.

Ja kun he poistuivat saunasta, pusertui Heikki tiukasti äitiinsä kiinni ja katseli säikähtynein silmin hämärässä häämöittäviä alastomia omenapuita. Jos Vanhan-Mikon sielu istui tuolla oksalla, niin se varmaankin värisi vilusta...

Seuraavana syksynä Sipilän Heikki pääsi papinkouluun Turkuun.

Vanha-Mikko oli aina sanonut, että siitä pojasta täytyi tehdä pappi, kun se niin hyvin ja ahkerasti luki Raamattua. Samoin kouluttaja ja kansakoulunopettaja olivat kehoittaneet Sipilän emäntää panemaan pojan isoon kouluun, kun hänellä näytti olevan kykyä ja halua oppia enemmän kuin täällä maan korvessa oli mahdollista. Heikki itse oli jo parin vuoden ajan innokkaasti kärttänyt äitiään lähettämään hänet kaupunkiin kouluun. Äiti ei kuitenkaan ollut tällaisiin mullistuksiin taipuvainen. Eihän talonpoikaissuvusta ollut ennenkään pappeja, tuomareita tai lääkäreitä tehty. Ja ruotsalaisia niistä lapsista siellä ruotsalaisessa koulussa tulisi, sellaisia suuria herroja, jotka eivät myöhemmin enää kehtaisi suomalaisia vanhempiaan omikseen tunnustaa.

Mutta Heikki lupasi pyhästi aina tunnustaa äitinsä ja kielsi koskaan tulevansa ruotsalaiseksi. Kansakoulunopettajakin sanoi, että Turussa vaikutti nykyään jo suomalainen lukio, niin ettei ollut pakko enää kouluttaa lapsiaan ruotsalaisiksi. Enimmän kuitenkin vaikutti äitiin toivo, että hän pojastaan saisi tukea taistellessaan talon puolesta kartanoa vastaan. Kai poika siellä ainakin niin paljon oppisi, että hän osaisi sanoa, oliko mitään eroa sanoilla skattefrälsehemman ja frälseskattehemman tai oliko paljas frälsehemman yhtä hyvä kuin nuo toisetkin, kuten kartanon viinaanmenevät konttoristit väittivät. Ja äiti päätti kuin päättikin kouluttaa poikansa papiksi.

Ennen kouluun lähtöään Heikki meni Vanhan-Mikon haudalle sanomaan hyvästi uskolliselle lapsuudenaikaiselle ystävälle ja suurelle tietomiehelle. Mikko ei totisesti ollut saanut viimeistä leposijaansa siunatussa hautausmaassa autuaitten seurakuntalaisten rinnalla, vaan hänet oli siivojaan myöten kuopattu vihkimättömään maltaan, kadotettujen pakanain viereen kirkkotarhan pohjoiseen kolkkaan. Niin oli emäpitäjän mahtava rovasti kaikkivaltiaan voimalla määrännyt.

Heikkiä lohdutti hiukan äidin vakuutus, ettei pappi voinut lähettää kadotukseen ketään, jonka kerran Vapahtaja oli lunastanut. Ja Vanhalle-Mikolle oli yhdentekevää, missä hänen tomumajansa makasi. Ei hän sitä enää itse tietänyt eikä siitä siis kärsinyt.

Mutta Heikki tässä haudalla kuitenkin päätti hiljaisessa mielessään, ettei hän rupeaisi papiksi, vaikka äiti sitä toivoikin. Sillä ei hän raskitsisi tuomita ketään helvettiin.

TOINEN OSA

SIPIN SUKU HERÄÄ

I.

Keskiviikkona helmikuun 15 päivänä v. 1899 Sipilän Heikki oli matkalla kouluunsa, kohti Pinhuusia. Koulurakennus oli ennen ollut naisten vankilana, josta syystä sitä oli nimitetty kehruuhuoneeksi eli silloisten turkulaisten kielellä pinhuusiksi. Kun hiljattain oli paikkakunnalle kiivaiden taistelujen jälkeen saatu perustetuksi ensimmäinen suomalainen valtionlyseo, annettiin sille armosta asunnoksi vanha pinhuusi. Ruotsalainen klassillinen lyseo majaili uhkeasti vanhassa kymnaasissa ja ruotsalaiselle reaalilyseolle rakennettiin uusi talo. Heikki oli jo edellisenä päivänä tuntenut itsensä sairaaksi, mutta oli siitä huolimatta ollut koulussa, jossa hän nyt oli neljännellä luokalla. Ei ollut hyvä olla poissa luokalta, jossa Manu-lehtori juuri opetti algebran alkeita, sillä ei hän niitä sitten enää toistamiseen neuvonut. Sai syyttää itseään, jos tämän tärkeän aineen pohja jäi hataraksi.

Mutta nyt Heikki kuitenkin tunsi itsensä kovin kurjaksi. Päätä särki, ruumista raukaisi ja vilutti kovasti, vaikka ilma olikin verraten leuto. Kurkku yritti suorastaan, tukkeutua. Täytyi yhtä mittaa rykiä ja syljeskellä limaa katukäytäväin vieressä oleville korkeille lumivalleille. Ei käynyt kunnolla latinan kieliopinkaan sääntöjen lausuileminen, kuten Heikillä oli tapana kouluun mennessään höpistä. Erkki Eemeli, latinan kolleega, oli kova poika vaatimaan säännöt ulkoa. Niiden piti mennä kuin vesi vain, samoin kuin ennen Isä meidän Kuralan Eevastiinan opissa.

— Herkules vieköön! äsähti Heikki. — Ei tästä miehestä taida enää kalua tulla ilman lääkärinapua. Jos jättäisikin koulun sikseen ja menisi lääkäriin. Sen minä teenkin.

Heikki kiskoi kukkaron housuntaskustaan ja tutki sitä. Oli siellä vielä äidin lähettämiä pekunoita. Mitäs muuta kuin kauppatorille päin lääkäriä hakemaan.

Kun lääkäri kysyi, mikä vaivasi, ei Heikki osannut sitä oikein selittää, sanoi vain, että kurkkua ahdisti ja muutenkin oli paha olo. Tohtori katsoi hänen suustaan sisään ja jatkoi taudin oireiden kyselemistä. Yhtäkkiä hän sitten käski Heikin avata paidanrintansa. Heikki totteli epävarmoin sormin ja huomasi vasta itsekin, että hänen rintansa oli ihan täynnä punaista vihmaa.

— Satan anamma! kiroili tohtori ruotsiksi. — Sinulla on tulirokko. Mene heti pois!

— Mihin? kysyi Heikki surkeasti.

— Mene lasareettiin!

Heikki hapuili vapisevin sormin paidannappejaan kiinni ja alkoi sitten kiskoa takkia ylleen. Lääkäri juoksi ulos huoneesta, mutta palasi pian kiroillen. Heikki hypisteli äidin antamaa messinkilukkoista kukkaroa ja kysyi hiljaa:

— Mitä se maksaa?

— Ei mitään. Sinä saastutat kaikki minun potilaani. Ulos heti!

Heikki horjui ulos. Kuin unessa hän huomasi, että eteistyttö ruiskutti jotakin pistävää ainetta huoneisiin. Muutamat odottavat potilaat olivat kovin kauhistuneen näköisiä kuultuaan lääkärin ärjymisen ja katselivat Heikkiä kuin murhamiestä.

Mutta Heikki pääsi vihdoin ehein nahoin kadulle ja hengähti helpotuksesta. Olipa siinä ollut sellaisessa löylyssä, että hiki pursui joka huokosesta. Hiljalleen hän lähti kävelemään asuntoaan kohden.

Mikä nyt neuvoksi? Helvettiin tai lasareettiin lääkäri oli käskenyt hänen mennä. Jompaankumpaan siis oli mentävä. Muualla ei näin saastainen olento saanut olla. Kuumat paikat niissä taisi olla kummassakin. Mutta mentävä oli: mikä siinä auttoi? Asuntoon sentään piti ensin ilmoittaa, etteivät suotta rupeaisi kaipaamaan.

Heikki saapui kaupunkiasunnolleen, tarttui päällystakkinsa liepeeseen ja avasi vasta näin verhotulla kädellään eteisen oven.

— Minussa on tulirokko, huusi hän ovenraosta. — Älkää tulko lähelle! Minä menen nyt sairaalaan.

Hän paiskasi oven kiinni ja oli tiessään, ennen kuin yllätetty asuntorouva oli ehtinyt tointua säikähdyksestään. Heikki lähti sitten kulkemaan kohti sairaalaa.

Mutta mihin sairaalaan hänen oli mentävä? Lasareettiin oli lääkäri käskenyt. Mutta täällä oli sekä lääninsairaala että kunnallissairaala. Kumpaan uskaltaisi pyrkiä, ettei taas ajettaisi kirouksilla takaisin? Hän lähti onniarvoa kävelemään kohti lääninsairaalaa, koska hän ei mielestään ollut oikea kaupunkilainen pyrkiäkseen kaupunginsairaalaan. Mutta täältä Kakolanmäen liepeiltä, jossa Heikki asui, oli huikea matka Hämeen-tulliin, jonka takana lääninsairaala sijaitsi. Heikki patikoi kuitenkin urheasti matkan, vaikka häntä jo alkoi kovasti väsyttää. Hänellä olisi kyllä ollut rahaa, että olisi saanut ajurin. Mutta hän ei tahtonut istua reessä, sillä pelkäsi tartuttavansa tautinsa ajuriin tai ainakin tämän vällyihin, jotka sitten voisivat saastuttaa tuhannet viattomat turkulaiset.

Oli tämä kovaa tämä yhteiskunnan hylkiönä oleminen. Hän ei olisi sitä niin selvästi tajunnut, jollei lääkäri olisi sitä niin kouraantuntuvasti osoittanut. Miksi häntä niin tarvitsi kirota? Eihän hän itse ollut tätä tautia synnyttänyt, vaan oli sen saanut joltakin toiselta. Ja niistä hän tiesi, mikä häntä vaivasi.

Heikki ei sitä ymmärtänyt. Mutta tästä kohtauksesta jäi häneen sellainen kammo lääkäreitä kohtaan, ettei hän myöhemminkään juuri koskaan kivuissaan turvautunut tohtoriin. Jollei luonto auttanut, niin tauti sai tappaa. Lääkärit olivat luodut vain masentamaan ihmisen mielen.

Nyt oli kuitenkin pakko mennä lääkärien komennettavaksi. Hän saapui vihdoin lopen väsyneenä lääninsairaalan portille ja soitti kelloa. Portinvartijalle hän sitten selitti, että hänessä oli tulirokko ja hänet oli komennettu sairaalaan. Mutta portinvartija sanoi, ettei tämä ollut mikään kulkutautisairaala, ei tänne tulirokkoisia otettu. Hänen oli paras pyrkiä kunnallissairaalaan, joka taas sijaitsi toisella ilmansuunnalla, kaupungin eteläisellä takamaalla.

Heikki hoippui epätoivoisena takaisin kaupunkiin päin. Hänen voimansa olivat lopussa. Kuinka hän jaksaisi hakea tuota toista sairaalaa?

Hän pysähtyi tavantakaa nojailemaan kadun varrella olevien, keltaiseksi maalattujen rakennusten seiniin. Mutta kun hän huomasi, että ihmiset kurkistelivat häntä asuntojensa akkunoihin sovitetuista juorupeileistä, pelästyi hän kovasti. He voivat luulla häntä juopuneeksi tai muuten epäilyttäväksi olioksi ja kutsua paikalle poliisin. Ja niin hänet heitettäisiin makaamaan kylmän putkan pahnoille.

Ohitse ajoi joutilas ajuri. Heikki ei enää vastustanut kiusausta, vaan pysähdytti ajurin, kömpi rekeen ja pyysi ajamaan kunnallissairaalaan. Ajuri veikin hänet kauniisti perille.

Tähän sairaalaan hänet vihdoin otettiin vastaan. Vaikka Heikki heti sanoi, että hänessä oli tulirokko, ja varoitti tulemasta lähelle, ei hoitajatar säikähtänyt, vaan tarttui häntä hymyillen käsipuolesta ja talutti sisään. Ilman apua ei Heikki enää olisi päässytkään kävelemään. Hän oli jo melkein horroksissa, mutta muisti kuitenkin vielä pyytää, että tapettaisiin kaikki basillit ajurin reestä, etteivät ne saastuttaisi viattomia ihmisiä.

Kun hän taas tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa riisuttuna sairaalan vuoteessa. Eräs tohtori hankasi juuri hänen kurkkuaan metallivartaan päähän kiedotulla sutilla. Tämä vehje toi elävästi Heikin mieleen lataustikun ja sen päähän kierretyn rohdinpallin, jolla hän oli metsämiesten nähnyt pyssynsä piippua puhdistavan. Mutta tämä nuohoaminen oli äärettömän tuskallista, varsinkin kun sutissa oli jotakin kovin kirpeätä ainetta. Heikki ryki ja ryki ja oli tukahtumaisillaan, mutta lopulta hänen kurkustaan lohkesi kosolta limaa. Se helpotti, mutta lääkäri jatkoi säälimättä kurkun tahkoamista, kunnes se hänen mielestään oli tarpeeksi kirkas sillä kertaa.

Asuntorouva oli ottanut selkoa Heikistä ja sitten huolestuneena kirjoittanut kotiin pojan äidille. Hidas postinkulku ja muutkin seikat vaikuttivat, että äiti pääsi lähtemään poikaansa katsomaan vasta monen päivän kuluttua. Ja kun hän vihdoin saapui sairaalaan, ei häntä tartunnan vaaran takia laskettu sisään. Heikki oli kuitenkin jo niin paljon voimissaan, että hänelle ilmoitettiin äidin olevan ulkopuolella ja sallittiin hänen nousta akkunasta katsomaan. Mutta akkuna oli ylhäällä ja äiti kaukana alhaalla pihalla. Ei siinä edes voinut puhua toistensa kanssa. Täytyi tyytyä vain katselemiseen. Ja he katselivatkin totisina toinen toistaan, kunnes hoitajatar tuli ja talutti Heikin taas vuoteeseen.

Mutta tämäkin vilahdus äidinrakkautta rohkaisi suuresti Heikkiä ja teki hänen parantumisensa paljon pikaisemmaksi. Vaikka maailma olisikin hänet unohtanut, niin äiti kuitenkin muisti poikansa. Siitä oli näkyvänä todistuksena kukkia ja hedelmiä Heikin pöydällä. Äiti oli antanut hoitajattarelle rahaa, ja tämä toimitti Heikille myöhemmin silloin tällöin hedelmiä, vähän kerrallaan, niin pitkälle kuin rahat riittivät.

Eikä muukaan maailma sentään ollut häntä unohtanut, sillä toisinaan hoitajatar tai siivoojatar ilmoitti, että joku toveri tai ystävä oli soittanut, kysellyt hänen vointiaan ja pyytänyt sanomaan terveisiä.

Ja pian muu maailma muistutti olemassaolostaan aivan erikoisella tavalla.

Eräänä iltapäivänä ylilääkäri, vanha kunnianarvoinen professorin arvonimen saanut tohtori, istahti tuolille Heikin vuoteen viereen lepuuttamaan jalkojaan. Mittauksessa ei Heikissä enää ollut havaittu laisinkaan kuumetta, joten hänen kanssaan voi puhua vakavistakin asioista, jotka professorin mieltä painoivat.

— Poikani, sinunkin täytyy jo saada kuulla uutisia, alkoi hän hitaasti. — Sillä aikaa kuin sinä olet kamppaillut taudin kynsissä taistellen elämästä ja kuolemasta, olemme me kaikki muutkin saaneet ankaran iskun, joka voi koitua koko kansallemme kuolemaksi.

— Mitä professori tarkoittaa? huudahti Heikki ja kohosi vuoteessaan istumaan.

— Pysy vain rauhallisena, varoitti professori. — Asia on sellainen, että samana päivänä, jolloin sinä tulit tänne sairaalaan, helmikuun 15:ntenä, keisari antoi manifestin, jolla kaikki Suomen oikeudet kumottiin.

— Kuinka ne kumottiin?

— Julistuskirjassa määrätään, että kaikista niistä laeista, jotka keisarin mielestä koskevat koko valtakuntaa, nimittäin Venäjää, päättää venäläinen valtakunnanneuvosto.

Heikki mietti ankarasti. Sitten hän kysyi:

— Mitkä lait sitten koskevat koko valtakuntaa?

— Tiesi sen. Sellaiseksi voidaan selittää mikä laki tahansa. Valtiopäivät eivät enää voi päättää esim. sellaisestakaan asiasta kuin pässien laitumelle laskemisesta. Vihainen pässi voi puskaista vaeltavaa venäläistä kuoharia takapuoleen, ja se on tietysti yleisvaltakunnallinen asia.

— Mitä sitten valtiopäivillä tehdään?

— Ei mitään. Suomen valtiopäivät saavat sulkea ovensa kuin konkurssin tehnyt kauppias.

— Mutta onhan keisari vannonut pitävänsä Suomen perustuslait pyhinä ja rikkomattomina, uskalsi Heikki huomauttaa.

— Hss, poika! suhahti professori. — Puhutaan hiljemmin. Seinillä on korvat. Keisari on kyllä niin vannonut. Mutta kenraalikuvernööri Bobrikoff on saanut hänet rikkomaan valansa. Hän ehkä on tehnyt sen vastenmielisesti. Siihen tuntuvat viittaavan manifestin alla olevat, keisarin kirjoittamat sanat: »Olkoon niin.» Olkoon nyt niin, koska te sitä niin vaaditte, tuntuu keisari sanovan. Tähän keisarin epäröimiseen me perustamme viimeisen toivomme. On päätetty lähettää keisarille adressi, jossa Suomen kansan nimessä keisaria pyydetään peruuttamaan tämä julistuskirja. Adressin alle kootaan nimiä niin paljon kuin mahdollista kaikkialta koko maasta. Joukko ylioppilaita ja koulupoikaa on jo lähtenyt kiertämään maata ja keräämään allekirjoituksia. Nimet kerätään kaikki yhdessä viikossa ja sitten heti viedään adressi Pietariin.

— Kunpa minäkin olisin päässyt mukaan nimiä keräämään, huokasi Heikki.

— Pysy sinä vain vuoteessa ja päätä tulla kelpo kansalaiseksi, joka ei alistu ryssäin sortoon. Nuorisossa on nyt Suomen kansan vastaisen vapauden toivo.

Kun professori oli jättänyt Heikin yksikseen, valtasi tämän levottomuus. Maata uhkasi suuri vaara ja hän makasi täällä voimattomana ja saamattomana. Ei hän tosin itsekään tiennyt, niillä tavalla hän olisi voinut toimia maan pelastamiseksi. Mutta olisi ainakin saanut olla ulkona maailmassa ja neuvotella toverien kanssa. Nyt sai täällä yksin kuvitella mitä vaaroja hyvänsä.

Eivät toverit silti jättäneet häntä kokonaan yksinäiseen pimeyteensä.

Eräänä päivänä, kun Heikki jo sai vapaasti liikkua sairaalassa, kutsuttiin hänet puhelimeen.

— Halloo! Onko se Heikki?

— On, vahvisti Heikki.

— Pax tecum, Henrice! Langan tässä päässä on kaksikonttinen Kalpa.

— Pax etiam tecum, Calpa cum pedibus! huusi Heikki iloisena.

Langan toisessa päässä oli Heikin hyvä luokkatoveri Kalpa. Kun koulussa oli kaksi Kalpa-nimistä oppilasta, mutta toisella oli vain yksi jalka, sillä toinen oli sairauden takia sahattu poikki, sanottiin heitä toisistaan erotukseksi yksikonttiseksi ja kaksikonttiseksi Kalvaksi. Edellistä toverit puhuttelivat myöskin omalla latinalaisella nimellä Calpa cum pede ja jälkimmäistä Calpa cum pedibus elikkä jalalla varustettu Kalpa ja jaloilla varustettu Kalpa. Viimeksimainittu oli kotoisin samoilta seuduilta kuin Heikkikin ja tuntui siksi läheisemmältä kuin muut toverit.

— Kuinka sinä voit? kysyi Calpa cum pedibus.

— Kyllä minä jo muuten hyvin voin, mutta on nälkä, vastasi Heikki.

— Nälkäkö? ihmetteli Kalpa.

— Niin. Eivät anna täällä tarpeeksi ruokaa. Minä söisin kuin susi.

— Taitaa olla parasta totuttautua vähitellen taas syömään. Muuten voisi mahasi ruveta mukisemaan vastaan.

— Sitä hoitajatarkin hokee. Kova on kuitenkin nälänhätä. Ei sitä ole helppo kärsiä. Mutta mitä sinä oikein tiedät?

— Minä tiedän paljonkin. Olen ollut maalla kokoamassa nimiä suureen adressiin.

— Älä nyt! ihmetteli Heikki. — Kuinka kävi?

— Kyllä se hyvin kävi. Kaikki kirjoittivat joko nimensä tai puumerkkinsä, kuinka kukin osasi. Oli oikein liikuttavaa ohjata vanhojen ukkojen vapisevaa kättä, kun he hartaina piirustivat puumerkkinsä Suomen oikeuden puolesta.

Heikki niiskautti äänekkäästi langan päässä, aivan kuin olisi jotakin niellyt.

— Panivatko kaikki nimensä paperiin? kysyi hän sitten.

— Kyllä, kun vain ehti niille asian selittää. Mutta useita ei sattunut tapaamaan kotoa eikä ollut aikaa kierrellä kauan samoilla seuduilla. Muuten taisi olla turhaa touhua koko suuren adressin homma.

— Kuinka niin?

— Keisari ei ollenkaan ottanut vastaan lähetystöä, jonka piti adressi hänelle jättää.

— Se nyt vasta aika jukuri on se Suomen isoruhtinas, kun —

— So, so! kuului Kalvan varoitus. — Puhutaan näistä asioista sitten enemmän, kun taas tavataan. Milloin pääset pois?

— En minä vielä tiedä. Kyllä kai minä muuten jo olisin jotenkuten kunnossa, mutta minun täytyy ensin luoda nahkani, ettei se tartuta tautia teihin toisiin.

— Näin keväällä käärmeetkin nahkansa luovat. Ole siis iloinen, kun saat uuden nahkakotelon ympärillesi. Terve vain! Soitan sitten taas, kun sopii.

Heikki tarkoitti totta puhuessaan nälänhädästä. Mutta sairaalassa harhaillessaan hän osui keittiöön, jossa maalta tullut tyttö hääräsi. Ja tyttö oli laupias ja sangen hyvä. Hän antoi Heikille salaa milloin leivän, milloin puolikkaan, milloin neljännyksen, joita armolahjoja Heikki sitten huoneessaan hartaasti nakerteli. Näin saatiin pahin nälkä sammutetuksi eikä Heikin vatsa vihasta murissut, vaan sulatti kiitollisena tämän ylimääräisenkin kestityksen.

Muonanhankintamatkoillaan Heikki tutustui pariin häntä itseään nuorempaan poikaan, jotka kävivät ruotsalaista lyseota. Yhteiset vaivat ja vaiheet tekivät nämä entiset vihamiehet ystäviksi. He kaivoivat sotakirveensä maahan, vaikka ennen olivat sitä uhkaavasti toisilleen heiluttaneet. Vallitsi näet niihin aikoihin ainainen sotatila suomalaisen ja ruotsalaisen lyseon oppilaiden välillä. Usein iltapäivisin, toisinaan suoraan koulusta kokoontuivat suomalaiset 'kissat' ja ruotsalaiset 'rotat' edelläkäyneen haasteen johdosta mieslukuisina tappelemaan jollekin sovitulle paikalle. Mm. Linnankadun ja Eerikinkadun välinen tyhjä, avara tontti, johon myöhemmin rakennettiin suuri kauppahalli, oli monen tulisen taistelun maineikas tanner.

Kerrankin oli taisteluun lähdetty suoraan rukouksista. Ja se sopi poikain mielestä erinomaisesti, sillä ainahan on sodassa rukoukset pidetty, ennen kuin on käyty tappelemaan. Suomalaisessa lyseossa oli matematiikan lehtori Manu noussut oikeussalin katederiin ja virsikirjasta lukenut ehtoosiunauksen. Kun hänen sitten piti lukea Isä meidän, ei hän löytänytkään sitä kirjastaan, sillä oppilaat olivat häijyyttään taivuttaneet lehtien kulmat vallan väärästä paikasta. Manu yritti lukea ulkoa, mutta sekosi ja lopetti jo jokapäiväiseen leipään. Hän sanoi äkkiä amen ja antoi merkin soittajalle. Yksikonttinen Kalpa oli tällä kertaa soittamassa. Hän oli ehdottanut sopivan virren Manulle.

Ja niinpä sitten kaikui Martti Lutherin sotavirsi mahtavasti suuren salin täyteisen innostuneen poikajoukon laulamana:

    »Jumala onpi linnamme,
    varustus vahva aivan.
    Hän aseemme on, kilpemme
    ajalla vaaran, vaivan.»

Kaikissa sotaisimmissa paikoissa kuului kumea ääni voimakkaana yli muiden. Se oli Calpa cum pedibus, joka kuin muinaisajan Tyrtaios innoitti armeijaansa urhoollisesti taistelemaan oman kansallisuuden ja kielen puolesta.

Sitten joka mies lähti julmana kuin Mölperi sotaan. Ei marssittu suljetuissa riveissä suoraan uhatulle paikalle, vaan kierrettiin ja kaarrettiin pienemmissä ryhmissä useita eri teitä pitkin, etteivät opettajat olisi saaneet asiasta vihiä.

Suomalainen sotajoukko ehti ensiksi kokoontua ja järjestyä rintamaan taistelukentälle, sillä rotilla oli pitempi matka kuljettavana. Tämä oli pääasiassa ala- ja keskiluokista kokoonpantu armeija, sillä yläluokkalaiset olivat jo niin veltostuneet, etteivät he enää viitsineet taistella kielensä ja kansallisuutensa puolesta, vaan päin vastoin, häpeä sanoa, kulkivat 'flaksilla' ruotsalaisten tyttöjen kanssa ja puhuivat ruotsia, mikäli osasivat.

Tässä suomalaisessa sotaväessä olivat siten keskiluokilla olevat Kalvat sekä ikänsä että kokonsa puolesta johtavia persoonallisuuksia. Yksikonttinen teiskaroi vikkelänä, niin että kainalosauvat tuiskivat lunta ympärilleen, rintaman edessä ja neuvoi pojille erinäisiä taktillisia temppuja. Hän tunsi olevansa suuri strategi ja olisi mennyt Moskovan junkkarikouluun, jos olisi ollut rakenteeltaan eheä. Kaksikonttinen Kalpa taas mulkoili hirmuisesti pelosta ja jännityksestä vapisevia rivimiehiä ja uhkasi syödä elävältä nahkoineen hiuksineen sen rintamakarkurin, joka ensimmäisenä pötkisi pakoon.

Vihdoin saapuivat rotatkin ja sijoittuivat asemiin Linnankadun puoleiselle kentälle. Siinä sitä sitten ensin vilkuiltiin kohti vihollista, naurettiin keskenään ja puhuttiin omien miesten kesken pahaa vastustajasta. Mutta ennen pitkää alettiin puhua kovemmalla äänellä ja heitellä herja- ja pilkkasanoja puolueettoman maan yli vastapuolen asemiin. Sanoja seurasivat lumipallot. Ja kun Calpa cum pedibus oli saanut kovan lumipallon päin naamaansa, karjaisi hän kiivaan hyökkäyskäskyn ja ryntäsi silmittömänä kiukusta miestensä etunenässä vihollista vastaan.

Nyt seurasi ankara temmellys, ähinä ja puhina. Vastustajia iskettiin korvalle, tartuttiin rintapielistä kiinni ja yritettiin kaataa maahan. Toisia saatiinkin tyrkityksi päistikkaa paksuihin lumikinoksiin. Aseita ei käytetty, ei edes nyrkkirautaa, vaikka se olikin muutamien taskussa siltä varalta, että sillä voisi puolustautua, jos sattuisi suurten sällien saartamaksi ja mulikoitavaksi, mikä myöskin toisinaan tapahtui.

Eipä tiedä, kumpi kansallisuus tällä kertaa lopullisesti olisi voittanut, jollei puolueeton valta olisi sekaantunut taistelun kulkuun. Suomalaisten joukkojen selkäpuolen turvaamisesta huolehtiva etappipäällikkö huusi äkkiä Eerikinkadun puoleiselta portilta:

— Hihna tulee!

Silloin suomalaiset soturit ryntäsivät kovalla voimalla ruotsalaisia vastaan ja työnsivät nämä Linnankadun puoleista porttia kohti. Pakokauhu valtasi äkkiä ruotsalaisetkin, ja kaikki tungeksivat yhdessä mylläkässä portista ulos.

Tässä tuoksinassa oli Calpa cum pede kainalosauvoineen tyrkätty syrjään ja työnnetty pää edellä syvään lumikinokseen. Kun hän vihdoin selviytyi lumesta, löysi kainalosauvansa ja pääsi taas pystyyn, huomasi hän kentän tyhjäksi. Hän ei ollut kuullut varoitushuutoa, vaan luuli ruotsalaisten paenneen ja suomalaisten lähteneen ajamaan heitä takaa. Silloin hän alkoi heiluttaa toista sauvaansa ja huudella:

— Victoria, Victoria!

— Mistä voitosta se Kalpa nyt iloitsee? kuului äkkiä hänen takaansa.

Kalpa kääntyi ympäri. Siinä seisoi salaperäinen hymy huulilla suomalaisen lyseon rehtori, jota Hihnaksi ja myöskin Hihna-Heikiksi takanapäin nimiteltiin.

Kalpa ei kuitenkaan kadottanut konseptejaan, vaan selitti sulavasti:

— Minä tässä vain itsekseni huutelin eläköötä Englannin kuningattarelle Viktorialle.

— Mistä syystä Kalpa on katsonut sopivaksi tulla tälle yksinäiselle paikalle huutamaan eläköötä Englannin kuningattarelle Viktorialle?

— Onhan sopivaa huutaa milloin ja missä tahansa eläköötä vanhalle, kuuluisalle kuningattarelle, joka ei muuten enää kauan eläisi, vastasi Kalpa rohkeasti.

Rehtoria, joka oli huumorintajuinen mies, huvitti sekä se, että raajarikko sotilas oli jäänyt taistelukentän sankariksi toisten paetessa, että Kalvan nokkelat selitykset. Siksi hän sanoi vain lyhyesti:

— Kalpa menee nyt kotiin ja huutaa siellä eläköötä Viktorialle, jos luulee siitä apua olevan.

Sitten hän lähti kävelemään eteenpäin. Eikä tästä taistelusta pidetty mitään kuulusteluja jälkeenpäin, vaan asia painettiin villaisella. Ehkä rehtori saattoi hyvässä seurassa ylpeilläkin sillä, että hänen koulunsa sotilasinvaliidi oli yksinään jäänyt taistelukentän herraksi.

Näitä sotamuistelmia nyt Heikki ja ruotsalaiset pojat kertoivat toisilleen ja nauroivat yhdessä hullunkurisille kohtauksille. Sitten he menivät ruotsalaisten huoneeseen ja alkoivat ankaran tyynysodan.

Tämä kahakka taisi ollakin viimeinen taisto suomalaisten ja ruotsalaisten koulupoikain välillä Turussa. Sillä helmikuun julistuskirjan jälkeen alettiin puhaltaa rauhan pasuunaa ja huutaa koko Suomen kansalle: »Yksi mieli, vaikka kaksi kieltä!» Eihän tällaisten tunnusten vallitessa koulupoikainkaan enää sopinut tapella, vaikka vanha sisu olisi ollutkin jäljellä.

Viisi viikkoa tulirokkosairaalassa viivyttyään Heikki julistettiin parantuneeksi ja basilleista puhtaaksi sekä päästettiin taas palaamaan muiden ihmisten keskuuteen.

II.

Sipilän emäntä istui pirtin pitkän pöydän päässä aamiaista syömässä. Oli kylmän kolea arkinen aamupäivä maaliskuun lopulla. Miehet olivat suuruksen syötyään lähteneet kaukoniitulle heiniä tuomaan. Emäntä oli päivän juoksevat asiat saanut järjestetyksi ja hänellä oli vihdoin aikaa itsekin hiukan haukata. Hän oli tehnyt tulen kummankin porstuanperäkamarin uuniin, paistanut pari kolme silakkaa ja puraisi nyt niistä aina palan kokonaisten perunain kanssa ja ryyppäsi kaksikorvaisesta puuhaarikasta piimää päälle.

Niin, touhussa tässä sai olla yksinään isoa taloa pitäessään. Aamiaiselle ei itse ehtinyt, ennen kuin oli koko muun väen ruokkinut ja säälinyt töihin. Täytyi murehtia kaikesta. Etumies tosin oli. Mutta se vain teki työtä toisten etunenässä ja katsoi, että kukin työ tuli kunnollisesti suoritetuksi. Emäntä itse työt määräsi joko aivan itsenäisesti tai neuvoteltuaan ensin etumiehen kanssa. Nyt kun molemmat pojatkin olivat poissa, oli tavallista enemmän huolehdittavaa. Eikä enää ollut Vanhaa-Mikkoakaan nurkissa nuurimassa ja katsomassa edes valkean perään. Näin talvisydämenä oli tosin talossa usein hakoja hakkaamassa ja muissa pikku hommissa Okonkorven Antti, jota kansa hänen pakanallisten harrastustensa tähden leikillä Ambo-Antiksi nimitti.

Vanhempi poika, Jaakko, oli jo ollut äitinsä oikea käsi, paikoin parempikin. Mutta hän oli parhaillaan maamieskoulussa. Siitä opistahan silloin niin suurta ääntä pidettiin. Vaikka eipä silti, kyllä oppi hyvä oli maamiehellekin. Hän itse oli monta kertaa saanut harmitella, kun ei osannut jotakin asiaa paremmin järjestää. Mutta raskasta ja yksitoikkoista hänen olonsa täällä oli, kun pojat olivat maailmalla.

Emäntä oli aikoja sitten unohtanut syömisensä ja vaipunut ajatuksiinsa. Talossa ei kukaan liikkunut, sillä palvelustytötkin olivat navetassa aamuaskareillaan.

Äkkiä ryntäsi vanhempi piika, Miina, suurella kolinalla pirttiin ja huusi:

— Emäntä, emäntä, tupakamarissa on valkea valloillaan!

— Älä Herran tähden semmoisia puhu!

— On niin. Se tunkee jo tuvanpuoleisesta nurkasta porstuan puolelle.

— Herra Jeesus auttakoon! huusi emäntä ja ryntäsi porstuaan ja sieltä asuinkamariin.

Emäntä oli hiljakkoin antanut laittaa näiden kamarien väliseen seinään oven, josta pääsi toisesta huoneesta toiseen, ettei aina tarvinnut kulkea porstuan kautta, kuten ennen. Tämä väliovi oli auki ja siitä tuprutti savua ja jo tultakin asuinkamarin puolelle.

Emäntä syöksähti takaisin porstuaan ja huusi hätääntyneille palvelustytöille:

— Tuo sinä, Miina, joutuin ämpärillä vettä ja huuda Anttia auttamaan. Juokse sinä, Anna, henkesi edestä kylään hakemaan ihmisiä valkeanapuun.

Emäntä juoksi itse tupaan ja alkoi vesikupilla viskellä saavista vettä palavaa seinää kohti. Mutta tuli ei siitä ollut tietääkseenkään, vaan räiski ja rätisi yhä kaameammin. Emäntäkin huomasi pian parhaaksi juosta tuvasta pois, sillä ennen pitkää ei hän enää olisi päässyt palavan nurkan ohi porstuaan.

Antti ja Miina toivat ämpäreillä vettä. Mutta Antti huomasi heti tulen päässeen jo niin suureen valtaan, etteivät he enää voisi sen etenemistä ehkäistä. Hän huusikin, että oli vain koetettava pelastaa irtaimistoa. Emäntä pyysi häntä pelastamaan ainakin asuinkamarin piirongin, sillä sen laatikoissa olivat talon kaikki paperit ja rahat. Antti syöksyi savuiseen huoneeseen ja alkoi lattialla maaten kiskoa piironkia sen matalasta jalasta ovea kohti. Hän saikin sen raahatuksi lattian puoliväliin. Mutta piironki oli suuri, raskas romo eikä Antti jaksanut sitä pitemmälle retuuttaa, varsinkin kun hän kuumassa, savuisessa huoneessa oli tukehtumaisillaan. Hän hyökkäsi ulos ja heittäytyi kuistin lattialle läähättämään. Hän ei pökerryksissään huomannut, että olisi edes piirongin päällä olevan pienen kirjakaapin temmannut syliinsä ja kantanut ulos.

Silloin emäntä, joka Miinan kanssa oli kantanut vettä ja tyhjentänyt ämpärinsä tuleen, kopeloi hameensa taskusta nipun avaimia ja tunkeutui vuorostaan savua täynnä olevaan kamariin. Hän koetti avata piirongin ylälaatikkoa, jossa kaikki arvopaperit ja rahat olivat. Mutta savuisessa, tulisessa huoneessa hän ei löytänyt avaimenreikää, vaikka hän sitä sormillaan kopeloi. Piirongin paksu, punertava maali oli jo niin kuumentunut, että se suorastaan kihisi, ja emäntä poltti pahasti sormensa. Savu ja kuumuus tekivät puolestaan tehtävänsä, ja emäntä kaatui pyörtyneenä lattialle.

Antti heräsi tällä välin pökerryksestään. Hän kysyi Miinalta, joka taas toi ämpärillä vettä, missä emäntä oli. Miina ei muuta osannut sanoa, kuin että hän viimeksi oli nähnyt emännän syöksyvän kamariin. Silloin Anttikin ryömi sinne hammasta purren ja henkeään pidättäen, sai haparoimalla lattialta emännän käsiinsä ja raahasi hänet porstuaan ja siitä pihalle saakka, jossa laski hänet lumiselle tantereelle pitkäkseen.

Emäntä näytti hengettömältä. Mutta Antti alkoi hieroa häntä lumella, ja vanha isäntä, joka juuri ehti paikalle jostakin riihen puolesta, alkoi heilutella hänen käsivarsiaan kuin hukkunutta virvoiteltaessa. Ja emäntä tointui tainnuksistaan. Pystyyn päästyään hän taas aikoi syöksyä sisään.

— Mihin nyt? kysyi vaari häntä pidätellen.

— Minun täytyy päästä kamariin, huusi emäntä.

— Mutta sehän on jo täynnä tulta, niin ettet sinä sinne pääse.

— Minun täytyy pelastaa paperit.

— Mitkä paperit?

— Talonkirjat ja velkakirjat ja pankkikirjat ja rahat.

— Oliko siellä paljon rahaa?

— Ei siellä niin paljon ollut.

— No, anna sitten palaa, sanoi vaari. — Kyllä sitä uutta taas siunataan.

— Niin, mutta kirjat palavat — talonkirjat. Mikä sitten auttaa, jos kartano vie talon?

— Ei se sitä niin vain ilman muuta vie, vakuutti vaari.

— Vie niin, kun ei enää ole näyttää talonkirjoja. Ista-vainaja kehoitti minua säilyttämään niitä kuin silmäterääni Ja tuolla minä nyt annan niiden palaa!

Ja hän riuhtoi taas päästäkseen palavaan taloon sisälle. Mutta vaari pidätteli häntä ja sanoi lohdutellen:

— Älä yhtään sure, Vappu! Kyllä palaneiden tilalle aina uudet kirjat saadaan.

— Mistä ne saadaan? nyyhkytti emäntä.

— Kihlakunnan arkusta ne saadaan.

— Mutta ovatko ne samanlaiset?

— Ovat pilkulleen. Tuomari säilyttää arkussaan kaikki vanhat kirjat ja antaa sinulle uudet kiinnekirjat taloon, niin ettei kukaan voi sitä sinulta eikä lapsilta ryöstää.

Emäntä rauhoittui vähitellen. Kun hänellä oli pahoja palohaavoja ja hän oli hikinen ja veden kantamisesta märkä, sai vaari houkutelluksi hänet omalle puolelleen lepäämään.

Tulipalo yltyi. Liekit löivät jo joenpuoleisista kamarien akkunoista ulos. Kun tuuli kävi joelle päin, eivät umpeen rakennetun talon muut rakennukset heti olleet aivan suuressa vaarassa, vaikka kummallakin sivustalla vain porttiaukko erotti ne palavasta rakennuksesta. Itse portit olivat talveksi otetut pois.

Sammutusväkeäkin alkoi jo ehtiä paikalle. Parista joen toisella puolella olevasta talosta huomattiin palo pian ja riennettiin apuun sekä levitettiin hätäsanomaa toisillekin. Jalkaihmiset toivat ämpäreitä, hevosmiehet vesitiinuja ja tynnyreitä. Vihdoin pari ruiskuakin ehti saapua. Toinen oli kunnan yhteinen, toinen taas kartanosta. Muodostettiin paikalle rientäneistä ihmisistä vesiketju joelta taloon. Tiinuilla ja tynnyreillä myös ajettiin vettä jokiavannosta.

Mutta palavaa rakennusta ei enää millään voitu pelastaa. Sen vanhat kuivat hirret ja palkit paloivat räiskyen kuin ruutitynnyrin laudat. Täytyi kohdistaa koko huomio talonpiirin muiden rakennusten pelastamiseksi. Ja sekin urakka näytti melkein mahdottomalta suorittaa.

Kartanon nuori patruuni oli miesjoukon kera myöskin saapunut palopaikalle. Ja hän otti kruununmiesten puuttuessa johdon käsiinsä. Hänen suunnitelmansa oli, että palavan rakennuksen pihanpuoleista seinää pidettäisiin pystyssä niin kauan kuin mahdollista, kun taas joenpuoleiset seinät yritettäisiin repiä maahan, niin että tuli siten saataisiin suunnatuksi sinnepäin. Niin myöskin tehtiin. Takaseinän hirsiä kiskottiin suurilla palovangoilla maahan, ja etuseiniä tuettiin ja kasteltiin, niin että ne saatiin pysymään koossa ja siten estämään liekkien lyöminen pihalle päin. Ja hiljainen, joelle päin puhaltava tuuli auttoi tässä pelastushommassa.

Talon omat miehet olivat mitään tietämättä kaukoniitulta heiniä hakemassa. Kun he saapuivat kotiinsa, oli koko vanha, kolmekymmentä metriä pitkä asuinrakennus jo hehkuvana hiilustana. Irtaimistoa ei saatu pelastetuksi muualta kuin pirtin päässä olevista kahdesta peräkamarista. Kun tuli ehti rakennuksen tähän päähän viimeksi, saatiin niistä huonekalut työnnetyiksi akkunoista ulos ja ajoissa raahatuiksi kauemmas turvaan. Täällä olleen piirongin laatikoissa säilytettiin myöskin Sipilän vanhempia talon- ja muita asiakirjoja, joten tulen saaliiksi joutuivat vain kaikkein uusimmat kirjat, joista vielä voitiin saada jäljennökset kihlakunnanarkistosta. Säilyneet tavarat kannettiin talon vierasrakennukseen, johon nyt koko väen oli pakko siirtyä asumaan.

Palon vielä kestäessä oli erään naapuritalon isäntä hevosellaan vienyt emännän heille, pois tältä murheen näyttämöltä. Emäntä oli vakavasti sairastunut: hänessä oli kuumetta ja hän houraili. Palohaavat kirvelivät myöskin. Täytyi hakea toisesta pitäjästä lääkäri häntä katsomaan, koska hänen tilansa näytti vakavalta. Häntä hoidettiin sitten lääkärin määräysten mukaan, ja hän alkoi vähitellen toipua.

Kun hän taas kykeni murehtimaan näistä maallisista, kohdistui hänen ensimmäinen huolensa poikiinsa. Näille piti kiireesti ilmoittaa palosta ja selittää, ettei äiti ollut voinut sitä estää. Pojat sitten saisivat itse tehdä johtopäätöksensä palon suhteen. Emäntä ei osannut kirjoittaa eikä hän heikkona sairaana nyt muutenkaan olisi voinut sitä tehdä. Sentähden vieraat henkilöt kirjoittivat ja lähettivät nämä kirjeet.

Heikki oli vasta ollut viikon päivät sairaalasta pääsemisensä jälkeen koulussa, kun hän sai tuon surullisen sanoman. Hänen tervehtymistä seuraava elämänilonsa tukahdutettiin taas armotta. Koti palanut ja äiti saanut pahoja palohaavoja! Ehkä hän oli kuolemankielissä, vaikkei sitä tahdottu hänelle kirjeessä suoraan tunnustaa. Hänen täytyi päästä äitiään katsomaan. Se oli jo hänen velvollisuutensakin, sillä äitikin oli käynyt häntä sairaalassa katsomassa.

Mutta kuinka pääsisi koulusta? Hän oli juuri ollut yhteen menoon poissa viisi viikkoa. Saisiko hän enää lupaa opettajilta?

Kun Heikki tuskissaan mietti näitä itsekseen aamiaisväliajalla asunnossaan, saapui isoisä hänen luokseen. Hän oli lähtenyt hevosella kaupunkiin asioita järjestelemään. Vaari oli jo vanha ja vaimonsa valtikan alla. Ei hän enää yleensä puuttunut maailman menoon, vaan koetti järjestää omat tehtävänsä hiljalleen ja rauhallisesti, ettei Tiina suotta saisi torumisen aihetta. Mutta nyt, kun taloa oli kohdannut onnettomuus, heräsivät vaarinkin vanhat isännänvaistot uudestaan eloon ja hän katsoi väistämättömäksi velvollisuudekseen yrittää puolestaan korjata sattuneita vaurioita. Kun talon edut olivat vaarassa, silloin oli vanhojenkin vielä noustava rintamaan ikivanhan sukuperinnön puolesta.

Niinpä vaari valjasti hevosensa kirkkoreen eteen, ärjäisi tuimasti Tiinalle, käski hänen pitää motkottavan suunsa kiinni ja sensijaan laittaa evästä isoon matkavakkaan. Nyt ei ollut ämmillä äänivaltaa. Ja Tiina vaikeni ja hankki evästä, sillä vanha talon itsevaltias synnytti suuttuneena vielä kahdeksannellakymmenelläkin terveellistä pelkoa tyhmimmässäkin kiukkupussissa.

Isoisä toi Heikille terveiset äidiltä, joka jo oli toipumaan päin ja oli kieltänyt Heikkiä suotta huolehtimasta hänen tähtensä. Mutta isoisän omasta mielestä olisi kuitenkin hyvä, jos Heikki pääsisi äitiään katsomaan. Se varmasti virkistäisi sairasta. Heikki sanoi kyllä niin hartaasti haluavansa käydä kotona, mutta pelkäsi, ettei hän pääsisi koulusta. Silloin isoisä lupasi tulla puhumaan asiasta rehtorille.

Hän kävikin sitten iltapäivällä koulussa ja sai rehtorin helposti myöntämään luvan Heikille. Myöskin muut asiansa vaari toimitti tuota pikaa. Hän kävi säästöpankissa ilmoittamassa, että pankkikirja oli palanut. Pankkiherrat lupasivat kuolettaa vanhan kirjan ja antaa tilalle uuden. Asianajajan luona hän kävi puhumassa palaneista talonkirjoista ja vei hänen nähtäväkseen tukun vanhoja ruotsinkielisiä asiakirjoja. Varatuomari lupasi varmasti toimittaa uuden kiinnekirjan kihlakunnanarkistosta ja lisäksi näiden vanhojen kirjojen avulla perehtyä hiukan talon vanhoihin omistus- ja rälssisuhteisiin. Vaari pyysi ja sai häneltä kuitin hänen haltuunsa ottamistaan asiakirjoista. Myöskin muutamia talon velkakirjoja oli palanut. Niidenkin suhteen asianajaja kehoitti olemaan huoletta. Hän kyllä pakottaisi velalliset allekirjoittamaan uudet velkakirjat, koska todistajat vielä yleensä kuuluivat olevan elossa.

Näin vaari oli päivän kuluessa järjestellyt asioita ja saanutkin ne vähitellen sikäli kuntoon, mikäli ne hänestä riippuivat. Hän oli tärkeämpäin asiain ohella ehtinyt pistäytyä myöskin väkijuomakaupassa. Nyt hän illan tullen istui Heikin kortteerissa ja ryyppäsi remmipunssia. Vaari oli mielestään itselleen velkaa tämän kestityksen, kun hän vanhoilla jaloillaan oli koko päivän kömpinyt pitkin kaupungin kivikatuja.

Vähitellen vaari siinä taas piristyn unohtaen väsymyksensä. Hän haki eväsvakkansa esille, alkoi haukata illallista ja käski Heikinkin haukata. Kun he olivat syöneet, lahjoitti vaari loput eväät, joita vielä oli runsaasti, asuntorouvalle kiitokseksi kahvista. Sitten isoisä käski Heikin pukemaan enemmän vaatetta ylleen, sillä nyt he siekailematta lähtisivät kotia kohden.

Heikki oli ilomielin valmis heti lähtemään, mutta rouva ei voinut olla ihmettelemättä, että he lähtivät yötä vastaan liikkeelle. Pakkanen alkaisi varmasti nipistellä poikaa, sillä yöt olivat näin alkukeväästä vielä varsin kylmiä. Mutta isoisän mielestä poika tarkenisi hyvin vällyjen alla reessä. Heidän oli illalla lähdettävä ehtiäkseen aamusta päivin kotiin.

Sitä paitsi vielä muuan tärkeä syy kehoitti heitä äkkipäätä lähtemään. Vaari selitti sen asuntorouvalle avomielisesti sanoen:

— Kyllä meidän nyt on lähdettävä, kun minäkin olen näin selkeä vielä.

Vaari oli tärkeällä kaupunkimatkalla. Asiat olivat loppuun asti hoidettavat. Mutta jos väkevät voittaisivat, silloin saattoivat asiat mennä vielä vinoon. Eikä vaari taannut itseään. Siksi oli paras lähteä ajoissa pois tästä kylmästä kylästä, joka armotta nujertaisi maalaisen, jollei hän ollut varuillaan.

Ja niin he lähtivät ajamaan Hämeen-tullista ulos.

Alkumatkasta vaari nohotti hevostaan ahkerasti ja pani sen ravaamaan pitkät tovit antaen vain hiukan välillä kävellä. Kun Heikki kysyi, oliko heillä niin kiire, selitti vaari vain, että oli hyvä päästä näiltä kaupungin nurkilta pois vielä päiväsaikaan. Täkäläiseen kansaan ei ollut luottamista. Täällä olivat eläneet Sika-Kyöstit ja muut suuret murhamiehet ja rosvot, jotka olivat kansakunnan kauhistus. Eikä vielä nytkään voinut olla yhtään varma siitä, ettei tuon tai tuon puun tai tuuhean pensaan takaa äkkiä hyppäisi mies hevosen suupieliin ja toinen ajajan kurkkuun kiinni ja ärjäisisi: »Raha tai henki!» Ei tullut edes ostetuksi kaupungista tuollaista tavallista pätkää makkaraa, jolla olisi voinut ahdistajia uhata. Kerran näet eräs Hämeen mies oli ojentanut tuollaisen makkaranpalan kohti rosvoja. Nämä pakenivat suin päin tiehensä, kun himmeässä kuunvalossa luulivat makkaraa ampuma-aseeksi. Nyt vaarin täytyi kopeloida reestä käsiinsä rautainen riimunvarsi, jolla voisi huitoa ympärilleen, jos tosi paikka eteen tulisi.

Varsinkin Lohjalan metsä oli vanhaltaan pahassa maineessa. Se oli pitkä asumaton taival, jonka varrella, keskivälissä, sijaitsi vain yksi epäilyttävän näköinen tönö. Varjelkoon Luoja tässä korvessa yksinäistä matkamiestä sydänyöllä! Kun siitä metsästä päästiin kunnialla pois ja Isonmäen ahteesta ylös, niin ei sitten enää ollut hätäpäivää.

Kun sitten tähän metsään tultiin, lakkasi vaari puhumasta ja nohottamasta. Hän vain kiristi ohjia ja maiskautti kieltään. Ja tamma tiesi, että nyt oli ravattava tavallista lujempaa. Ja niin he liukuivat metsän läpi äänettömästi kuin musta aave valkoisella kentällä.

Mutta kun he olivat kauniisti sivuuttaneet Lohjalan metsän ja taas saapuivat asutummille seuduille, huokasi isoisä helpotuksesta ja alkoi uudestaan pakista. Hän kertoi pitkät jutut Sika-Kyöstistä, Matti Haapojasta ja muista kuuluisista rosvoista, niin että Heikkiä alkoi kovasti kammottaa tällä öisellä matkalla. Hän ilostui sentähden suuresti, kun isoisä ohjasi erään Euran talon pihaan.

He juottivat hevosen, sitoivat apepussin sen päähän, heittivät vällyt selkään ja menivät itse talon pirttiin. Ovet olivat auki, sillä ehtoo ei ollut vielä vallan myöhäinen. He saivat luvan levähtää pirtin penkillä sillä aikaa kuin heidän hevosensa söisi. Heikki panikin pitkäkseen leveälle penkille ja nukahti heti pirtin suloisessa lämmössä. Mutta isoisä istui akkunanpielessä ja kurkisteli valppaasti lumiselle pihalle, ettei vain varas päässyt kopeloimaan reestä tavaroita. Siinä yksin istuessaan ja valvoessaan hän silloin tällöin otti pienet matkaryypyt pysyäkseen virkeänä. Talon oma väki veteli hirsiä alis- ja ylissängyissään että humu kuului.

Kun aika oli kulunut hiukan ohi puoliyön, herätti isoisä Heikin sanoen, että nyt oli taas lähdettävä jatkamaan matkaa. Heikin selvittyä unenpöpperöstään he kiirehtivät ulos toivottaen pirtissä makaaville hyvää huomenta. Siihen joku jostakin sängystä murahti vastaan. Ovet jäivät auki, sillä kukapa tässä enää aamupuhteella uskaltaisi pahantekoon tulla.

Aamurupeama oli Heikille paljon kireämpi kestettävä kuin iltapuhde. Lyhyestä unestaan herätettynä hän oli uninen ja viluinen. Hän tunkeutui syvälle vällyjen alle ja olisi heti nukkunut uudestaan, jollei isoisä olisi pitänyt häntä valveilla. Tämä milloin hoilasi, milloin ärjäisi tarpeettoman kovasti hevoselleen. Väliin hän ohjasi tienviereen kinokseen, niin että reki heilahti pahasti. Kaikilla tällaisilla keinoilla isoisä piti pojanpoikaansa valveilla. Ei näet ollut hyvä talvisella taipaleella nukkua. Siinä voisi helposti kylmetyttää itsensä pahanlaisesti.

Sitten hän koetti herättää Heikin mielenkiintoa sivuutettaviin seutuihin. Talviyön hämärässä hän osoitteli tien varrella olevia kyliä ja taloja, nimitteli niitä ja kertoi niistä pieniä kuvauksia. Ja välillä hän aina pukkasi Heikkiä kylkeen painostaakseen asian tärkeyttä. Hän esitteli koko maantien varren, jonka hän hyvin tunsi monilta Turkumatkoiltaan. Heikin korvissa kaikuivat Karvelat, Krouvit ja Purhaat.

Heikkiä ei enää nukuttanut, mutta häntä alkoi aamuviimassa viluttaa. Varsinkin hänen jalkansa palelivat kuin onnettomat. Hän koetti vällyjen alla iskeä saappaitaan yhteen, mutta ei siitä tuntunut olevan apua. Isoisä huomasi hänen ponnistelunsa ja komensi hänet juoksemaan reen perässä.

— Täytyy ottaa maantiestä lämmintä, sanoi hän.

Hevonen juoksi ja Heikki juoksi perässä. Jalat ja koko muukin ruumis lämpeni pian tässä löyhytyksessä. Mutta nyt alkoivat palella kädet, joilla hän piti reen perästä kiinni. Hän kömpi takaisin rekeen ja alkoi puhallella kinnisteleviin sormiinsa, aina välillä hakaten niitä hartioihinsa.

Aamu oli jo niin pitkälle kulunut, että ihmiset alkoivat nousta. Akkunoista rupesi pilkoittamaan tulia. Ja ennen pitkää loimusivat pystyvalkeat talojen pirteissä.

Heikki kadehti kamalasti noita ihmisiä. He saivat lekotella kuumottavan takkavalkean loisteessa, kun sitävastoin hänen raukan täytyi hytistellä täällä ulkona kylmässä.

Mutta päästiinpä jo oman kunnan alueelle. Isoisä päätti ajaa talvitietä Okonkorven torpan ohi, jossa Ambo-Antti piti isännyyttä, mikäli Kaisa sen salli. Torpan pirtistä kajasti tulenloimu. Heikki ehdotti, että poikettaisiin hiukan sisälle lämmittelemään. Isoisä suostui. He sitoivat hevosensa piha-aitaan kiinni ja painuivat pirttiin.

Suuressa avonaisessa takassa paloi loimottava tuli. Torpan emäntä, Kaisa, seisoi selin sen edessä ja lämmitti paljasta selkäpuoltaan tulenloisteessa. Isoisä ehätti hyvän huomenen sanottuaan heti selittämään:

— Ei emäntä huoli meidän tähtemme häiriintyä. Me vain poikkesimme sisälle kysymään, mistä tästä tie menee kirkolle.

Mutta ei emäntä aikonutkaan häiriintyä, vaan seisoi asentoaan muuttamatta paikallaan. Hän vain käänsi päänsä heihin päin ja sanoi halveksivasti:

— Ettekö tietä edessänne näe?

— Se tie taitaa viedä takamaille, mutisi isoisä.

Sitten hän rykäisi ja kysyi kohteliaalla äänellä:

— Aikooko Ambo-Antti johonkin matkustaa, koska Kaisa siinä hänelle eväslihoja paistaa?

Mutta ei muuta tarvittu. Kaisa pudotti alas hameensa, tarttui pitkään hiilikoukkariin ja kiljaisi.

— Pääsettekö siitä tiehenne, ruojat!

Ja kyllä he pääsivätkin. Heikki ryntäsi suin päin porstuan läpi pihalle. Isoisä kompuroi hitaammin perässä itsekseen nauraa kihistäen.

Mutta Heikkiä ei naurattanut, vaan harmitti. Hänen oli vilu, ja Okonkorvessa paloi valkea niin suloisesti. Miksi aikaihmisten täytyi turhan tähden toisiaan loukata ja siten tuottaa itselleen ja muille vahinkoa? Isoisä lohdutti häntä, että pian päästäisiin jo kotiin. Siellä saataisiin lämmitellä ja levätä tarpeeksi. Hän ei ollut voinut pitää kieltään kurissa. Hän oli koko ikänsä ollut sellainen pilasäkki, joka usein syyttä suotta suututti ihmiset.

He ajoivat Sipilän metsäpalstan läpi. Isoisä katseli tien vieressä seisovia komeita honkia ja puheli, että täytyi toimittaa Ambo-Antti talon omien miesten kanssa tänne kaatamaan hirsiä rakennusaineiksi. Hirret oli vielä tällä talvikelillä vedettävä kotiin. Uusi väenrakennus oli näet taloon rakennettava, muuten ei tultaisi toimeen. Heikin äiti kyllä tällaiset asiat hommaisi tavallisissa oloissa itse, mutta kun hän nyt oli sairas, katsoi isoisä velvollisuudekseen auttaa häntä talonpidossa.

Ja sairas äiti oli, sen Heikki huomasi heti kotiin tultuaan. Hänet oli kyllä jo tuotu kylästä tänne, Sipilän säästyneeseen vierasrakennukseen. Mutta vuoteessa hän oli. Heikki ensin säikähti kovasti, kun näki hänet. Äidin kasvoissa ja käsissä oli paksuja, rumia rupia, jotka nyt peittivät palohaavoja. Mutta kuitenkin hän hymyili iloisesti poikansa nähdessään ja vakuutti, ettei hänen ihonsa ollut niinkään kirjava kuin Heikin oli ollut tulirokkoa sairastaessaan. Sitten hän pyysi hartaasti, ettei Heikki olisi hänelle vihainen, vaikka hän olikin ollut niin huolimaton, että tuli oli päässyt irti. Mutta tahallaan hän ei ollut valkeata haaskannut. Hän oli tehnyt tulen kummankin kamarin pesään ja mennyt sitten suurusta haukkaamaan pirttiin. Hän ei mielestään ollut siellä vielä kauan ollut, kun Miina huusi, että tuli oli irti tupakamarissa. Tämän kamarin seinäpaperit olivat rikki ja longollaan, kuten kai Heikkikin hyvin muisti. Ehkä oli pesästä singonnut poukka niin suurella voimalla, että se oli lentänyt yli kapean huoneen ja sytyttänyt paperit vastapäisellä seinällä. Hänen vikansa se oli. Miksi hän jätti tulen vartioimatta? Voiko Heikki antaa hänelle anteeksi, että hän oli talon polttanut?

Ja äiti puhkesi katkeraan itkuun.

Heikinkin tuli itku. Hän rukoili, ettei äiti ajattelisi niin surkeasti. Ei se hänen vikansa ollut. Vahinko voi tulla kenelle tahansa. Ja pääasia oli, että äiti itse oli pelastunut, vaikka oli ollut niin lähellä kuolemaa. Kuinka heidän poikien sitten olisi käynyt, jos äiti olisi kuollut? Heikki ei muusta välittänyt, kun vain äiti jäi eloon. Palaneen tilalle saataisiin uusi rakennus, mutta ei saataisi uutta äitiä. Ei äiti saisi sellaisia surra. Kyllä tästä taas päästäisiin eteenpäin, kun vain äiti ensin paranisi.

Ja äiti rauhoittui poikansa lohdutuksista.

Heikki meni katselemaan palon jälkiä. Mustat hiilet ja kekäleet lumisella tantereella muodostivat synkän näyn. Surulliseksi painui mieli tässä vanhan rakkaan rakennuksen raunioilla. Se vain tuotti lohdutusta, että muut rakennukset olivat säilyneet, vaikka ne olivat olleet niin suuressa vaarassa. Ja tämä lohdutus tuntui sitä voimakkaammalta, kuta enemmän ajatus ehti tottua palon tuottamaan vahinkoon. Olihan suorastaan Luojan ihme, että tämän rakennusneliön muut sivut olivat säästyneet. Apuun rientäneet ripeät miehet olivat saaneet tulen rajoitetuksi vain tähän yhteen rakennukseen. Ennen muita oli kartanon patruuni kiitoksella mainittava.

Seuraavana päivänä Heikki lähti takaisin kaupunkiin. Hän ei voinut olla koulusta kauemmin poissa. Mutta hän matkusti nyt rautateitse, jolloin taival katkesi pian ja paljon hauskemmin ja mukavammin kuin hevosella.

Ero äidistä vain oli ikävä. Kylän eukot olivat ennustaneet, että sairas tuskin enää taudistaan toipuisi. Mutta Heikki ei toivoaan heittänyt. Talonpoikaisilla vanhemmilla ja lapsilla ei yleensä ollut tapana vaihtaa näkyviä hellyydenosoituksia. He pitivät niitä herramaisina ja turhanaikaisina. Mutta nyt lähtiessään Heikki suuteli äitiään hyvästiksi. Hänellä oli jonkinlainen hämärä toivo, että hänen rakkaudenosoituksensa virkistäisi äitiä ja tekisi hänet taas terveeksi.

Niinkuin se todella tekikin. Sillä äiti alkoi tämän jälkeen nopeasti parantua ja saattoi taas ennen pitkää tarttua talon ohjiin.

Koulussa Heikki oli tähän asti aina ollut luokkansa etupäässä, joko ensimmäisenä tai toisena. Mutta nyt hän putosi monta porrasta alaspäin. Aluksi hän ei jaksanut lukea rästejään ja myöhemmin ne hautautuivat uusien tehtävien alle.

Varsinkin matematiikka alkoi juonitella.

Ei Heikiltä ehkä olisi puuttunut kykyä ymmärtää tätäkin ainetta. Hänen äidillään oli ihmeellisen nopea ja selvä laskukyky. Kertomataulua osaamatta, kynää ja paperia käyttämättä hän jollakin ihmeen tavalla suoritti päässään sellaisia laskutoimituksia, joiden kimpussa Heikki hiki hatussa sai ponnistella kynineen ja taulukkoineen. Monesti äiti kärsimättömänä huudahti: »Ei siinä pännää tarvita», kun Heikki meni hakemaan paperia ja kynää vastatakseen äidin jotakin laskua koskevaan kysymykseen. Ja isoa taloa yksin hoitavalla emännällä oli jo silloinkin monenlaisia laskutehtäviä, jotka oli virheettömästi suoritettava. Jo pikkupoikana Heikin mielestä oli ihmeellistä, kuinka äiti voi hoitaa palvelijain palkkauksen. Nämä saivat vuoden mittaan eri aikoina erisuuruisia summia etukäteen. Ne oli pidettävä muistissa, laskettava yhteen ja lopputilityksessä vähennettävä asianomaisen vuosipalkasta. Kaiken tämän äiti säilytti ja suoritti vain päässään, ilman mitään kirjallisia apuneuvoja. Eikä mitään virheitä tehty, koska aina oltiin molemmin puolin tyytyväisiä tulokseen. Myöskin myytäessä ja ostettaessa täytyi tarkkaan tuntea kilot ja hinnat sekä kuinka paljon tuli antaa rahaa ja kuinka paljon siitä piti saada takaisin. Kaiken lisäksi tulivat hänen aikanaan uudet kilot ja litrat sotkemaan hänen vanhoja naulojaan, vientelejään ja kappojaan. Esimerkiksi teurastajien kanssa piti olla erikoisen tarkka, sillä nämä olivat kärkkäitä jymäyttämään. Täytyi osata arvioida myytävän elukan paino sekä laskea, kuinka paljon siitä piti kokonaisena vaatia, kun kilo maksoi niin ja niin paljon. Myöskin jonkinlaista korkolaskua piti osata, kun velalliset loppiaisen aikoihin tulivat vuotuisia korkojaan maksamaan. Emännän ainoa tili- ja muistiinpanokirja oli almanakka. Tähän hän asianomaisen päivän kohdalle piirusti ristin osoittamaan eri lehmien astutuspäivää. Tällaisen ristin kohdalta oli sitten helppo laskea eteenpäin lehmän poikimisaika.

Kaikkeen tähän katsoen Heikin mielestä olisi ollut paremmin paikallaan, että hänen sijastaan äiti olisi saanut opetusta matematiikassa. Mutta tuskin hän siitä olisi hyötynyt sen enempää kuin Heikkikään.

Ehtoja ei sentään tullut, sillä Heikki keinotteli aina kokeissa jollakin konstilla itsensä kuiville. Mutta huonot arvosanat kaikissa matemaattisissa aineissa alensivat keskiarvon ja pudottivat hänet pois luokan alkupäästä.

Kun hän sentään oli muissa aineissa, varsinkin kielissä, verraten vahva, pitivät muut opettajat hänen puoltaan Manu-lehtoria vastaan. Saipa hän eräänä keväänä sadan markan stipendinkin, joka siihen aikaan oli koko suuri summa. Kun stipendit yritettiin jakaa eteville, varattomille oppilaille, oli rehtorilla omat epäilyksensä Heikin varattomuuden suhteen.

Apurahaa antaessaan hän sentähden kysyikin Heikiltä suoraan:

— Onko Sipilä todella niin varaton, että tarvitsee koulunkäyntiään varten raha-apua?

Heikki oli kovasti mielissään saadessaan näin kesän alussa noin suuren setelin ja huudahti iloisesti:

— Kyllä raha aina hyvää tekee.

Rehtori purskahti suureen nauruun. Hän nauroi yhä, kun Heikki kädestä kiitti häntä. Mutta vaikka Sipilän Heikki täten oli saanut Hihna-Heikin näin hyvälle tuulelle, ei hän myöhemmin enää saanut penniäkään raha-apua.

III.

Hääsaatto oli matkalla Sipilään.

Sipilän Jaakko oli päättänyt ottaa vaimon itselleen. Hän oli vielä verraten nuori, mutta kyllähän nuorikin vaimon tarvitsee. Kun äitikin vakuutti, että kaikkea ihminen katuu paitsi nuorena naimistansa, niin Jaakko rohkaisi mielensä ja lähetti puhemies Vilenin Savion pitäjään erään kelvolliseksi katsomansa talontyttären luo naimista niisiin panemaan. Kun tämä valittu oli asiaan taipuvainen, niin mitäs muuta kuin mentiin kihlamarkkinoille, ja pian senjälkeen poika kuulutettiin ulkoseurakuntaan naimaan.

Oli kyllä oikeastaan vastoin perinteitä, että Sipilän poika lähti maailmalta itselleen vaimoa hakemaan. Tästä omasta kylästäkin olisi kyllä sopivia tyttöjä löytänyt, kun vain olisi ympärilleen katsellut. Korkeintaan olisi voinut mennä naimareisulle joen yli Hantulan kylän puolelle. Näin Vilon vanhat vaimot päivittelivät. Mutta nykyaikaiset nuoret eivät enää välittäneet vanhojen varoituksista, vaan kallistivat korvansa puhemiesten jaarituksille, että muualla muka oli rikkaampia ja kauniimpia tyttöjä. Mutta kuka paha-kurki niiden tuntemattomien talojen varallisuuden takasi? Ne rikkaudet voivat varista matkan varrella maantielle, niin ettei perille riittäisi muuta kuin rippeitä. Kun ne loppuisivat, niin mitä sitten mies kauniilla vaimollaan tekisi? Haukkaisiko tämän punaisista poskista? Ei, kyllä nämä vanhan kartanonläänin naiset olivat ainakin taattuja työihmisiä, jotka pitivät talon pystyssä. Ja tavallisen seurakunnan näköisiä tytöt olivat täälläkin päin maailmaa. Ei niissä mitään laitettavaa eikä poisheitettävää ollut.

Mutta Jaakko ei välittänyt kylän akkojen sipinöistä ja supinoista, vaan toi itselleen emännän Savijoen alajuoksun tasangoilta. Äiti ei kieltänyt eikä käskenyt, vaan arveli, että kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti. Vanhaa talollissukua kuului tuleva miniäkin olevan. Kyllä kai hän tässä tulisi hyvinkin emäntänä toimeen.

Häät vietettiin vanhan tavan mukaan morsiamen kotona. Toisena hääpäivänä, perjantaina, lähdettiin joukolla saattamaan morsianta tämän uuteen kotiin. Joukosta muodostui pitkä jono, joka tänä armaana suvipäivänä lähti linjaanirattaillaan ajamaan tuota kolmepeninkulmaista taivalta morsiamen kotoa sulhasen kotiin.

Jonon ensimmäisenä ajoi tärkeytensä tuntien puhemies. Hänellä oli musta suvipalttoo yllä, valkoinen simisätti kaulassa ja koppahattu eli knalli päässä. Rattailla hänen jalkojensa juuressa oli kiiltävästä, mustasta vahakankaasta tehty pitkulainen, pyöreä laukku, jota omaksitunnoksi nimittivät sellaiset suruttomat, joiden oma tunto ei vielä ollut herännyt. Tässä omassatunnossa puhemies säilytti Sionin Kannel nimistä laulukirjaa, varanenäliinaa ja kaikkia niitä runsaita kyläkakkuja, joita hän pito taloista kokosi. Kädet suoraan eteenpäin ojennettuina puhemies nohotti hevostaan, joka Sipilästä hänen käytettäväkseen oli annettu. Puhemiehen rattailla istui lisäksi kaksi pelimannia, jotka kyläpaikoissa ja ihmisiä tien varrella sivuutettaessa vetelivät viulustaan iloisia marsseja. Klanetinpuhaltajaa ei ollut saatu kolmanneksi pelimanniksi, kun Taata-Kalle oli hiljattain kuollut eikä nykyaikainen kansa enää osannut puhaltaa klanettia.

Pelimannien perässä ajoi nuori pari. Sulhanen oli tätä juhlatilaisuutta silmällä pitäen hankkinut itselleen komean oriin, jolla hän naimareisuillaan ajeli että tantere tärisi, kuten puhemies kaikkitietäväisyydessään oli neuvonut. Nyt sulhasella oli täysi työ orittaan hillitessään, ettei se hypännyt pelimannien niskaan, sillä kiitettävistä yrityksistään huolimatta ei puhemies saanut vanhahkoa valakkaansa vinhaan vauhtiin.

— Voi perkillistä sitä ruunaa! kiroili puhemies kimeällä äänellä. Uskovaisena miehenä ei hänen sopinut käyttää sielunvihollisen alastomia nimityksiä.

Kova vauhti ei olisi hääsaatolle sopinutkaan. Ensiksikin oli kulkueessa hitaitakin hevosia, jotka hurjassa menossa olisivat jääneet jälkeen, ja siten olisi jonon yhtenäisyys särkynyt. Toiseksi täytyi jokilaakson asukkaille antaa tarpeeksi aikaa ihailla ohiajavaa kulkuetta. Eiväthän he olisi saaneet saatosta kummoistakaan käsitystä, jos se olisi kiitänyt eteenpäin kuin Turun juna. Kolmanneksi oli nuorella väellä täten tilaisuus kuherrella keskenään pitkällä taipaleella. Hääsaatto oli näet sallimuksen voimasta ja ihmisten omasta ovelasta järjestelystä niin muodostunut, että samoille rattaille oli sangen monessa tapauksessa osunut kaksi nuorta, poika ja tyttö. Pojan oikea käsi hoiteli ohjaksia, mutta vasen oli vapaana. Ja se tahtoi väenväkisin kiertyä tytön uumille. Tytölläkin oli siis työtä ja hommaa, tätä tunkeilevaa kättä torjuessaan, joten matka näin puuhailtaessa kului nopeasti. Vain sulhasen vasen käsi ei kerinnyt morsianta taputtelemaan, kun ajajan täytyi molemmin käsin hillitä hevosta. Mutta mitä naineen miehen enää tarvitsikaan naista havitella? Olihan se vaimo siinä jo valmiina vieressä. Ja siinä myöskin pysyisi koko ikänsä.

Heikillä sensijaan oli aikaa ja halua kurkistella kulkutoveriaan. Hän oli sulhasen lähimpänä omaisena joutunut ajamaan heti nuoren parin jäljessä. Sulhasen äiti, Sipilän emäntä, ei ollut ollenkaan matkueessa mukana. Hän ei ollut ehtinyt edes vihkiäisiin, sillä hänen täytyi kotona valmistaa pitoja, joilla sulhasen puolelta kunnioitettiin häätilaisuutta. Heikki siis oli tavallaan ylimmäinen häävieras. Vasta hänen jälkeensä ajoivat morsiamen omaiset ja muu saattoväki.

Heikki nautti tilanteesta kovasti. Päivä paistoi lämpimästi, kukkivat ruisvainiot levittivät hienoa pölyään kuin auringossa kimaltelevaa usvaa, kukat tuoksuivat, viulut soivat ja hevoset välkkyvine valjaineen tavasivat jokilaaksoa halkovaa, kuivaa ja tasaista tietä. Ei ihme, että lämpö ja lempi huumasivat lukion yläluokilla lueskelevaa, parinkymmenen korvilla olevaa nuorukaista.

Hän oli saanut kumppanikseen Somiskan Sannin. Tämä entinen kiertokoulutoveri oli ihmeesti ehtinyt kasvaa ja kehittyä, niin että Heikki häntä ihaillen katseli. Sanni tosin oli häntä jonkin vuoden vanhempi, mutta eihän se merkinnyt mitään näin rakkausasioissa. Jos Sannilla oli enemmän ikää, oli Heikillä enemmän kokemusta, maailmalla hankittua. Näin ainakin Heikki itse ajatteli. Hän oikeastaan toivoi, ettei sitä Saimilla olisi paljon, sillä suuri kokemus oli vain miehen kunnia. Heikki oli omasta mielestään hirmuisen kokenut tällaisissa naisasioissa. Se kokemus oli pitkällisen 'flaksauksen' tulos. Suotta hän ei ollut monen monia iltapäivän tunteja toverien seurassa kävellyt Turun Linnankatua edestakaisin, katsellut samoin käveleviä tyttökoululaisia, iskenyt heille silmää ja sopivassa tilaisuudessa kääntynyt ympäri ja lähtenyt seuraamaan jotakin tyttöryhmää. Kun se tyttö, joka silloisella hetkellä oli hänen mielitiettynsä ja kantoi 'flamman' kunniakasta ja romanttista arvonimeä, oli huomannut Heikin ajavan takaa, oli hänkin eronnut seurastaan, jolloin Heikki kohteliaasti hattuaan kohottaen oli pyytänyt saada saattaa hänet kotiin. Se armossa sallittiin, sillä tytöt olivat puolestaan hekin kohteliaita. Kun sitten tämä saattotoimitus oli jonkin kerran uusittu, sai poika aivan kuin varkain ryöstää tytöltä suutelon hyvästiä heitettäessä porttikäytävässä.

Tämä tyttökoululaisten ja lyseolaisten välinen rakkaus oli Heikin mielestä sentään ihanteellista laatua. Mutta näkyvämpääkin oli tarjolla. Tarvitsi vain hämärinä syysiltoina mennä Rautatientorin puistoon. Siellä puolipimeillä penkeillä istuskeli myös nuoria naisia, liikkeissä ja tehtaissa työskenteleviä, pikkuporvarien tyttäriä, kotiapulaisia, jotka viettivät vapaahetkeään luonnon helmassa ja odottivat onneaan omaan helmaansa hämyisenä, lämpimänä iltana. Kun hyvin kävi, sai istahtaa penkille tytön viereen ja kiertää käsivartensa tiukasti hänen uumilleen.

Niin aina, ei Heikiltä kokemusta puuttunut näissä asioissa. Sitä piti vain näin tilaisuuden tullen sovelluttaa käytäntöön. Hän siis rohkeasti kietoi vasemman kätensä tytön uhkeapovisen vartalon ympäri ja alkoi taputella tämän kohopaikkoja.

Mutta Sanni työnsi hänen kätensä pois ja sanoi:

— Ei saa.

— Miksi ei?

— Siksi ei.

— Miksi siksi?

— Se on niksi.

— Mikä pahuksen niksi?

— No, et kai sinä rakkaudessasi niin sokea ole, ettet huomaisi, miten kurjalta minä sitten näyttäisin, jos sinä likistäisit minut vallan latuskaiseksi. Nuo takana tulevat eivät ainakaan ole sokeita, vaan katselevat kaksin silmin, mitä peliä me pidämme.

Heikki vilkaisi taakseen. Siellä ajoi pitkä jono virkeän näköisiä ihmisiä, joiden tarkoilta katseilta etummaisten edesottamukset varmastikaan eivät jäisi huomaamatta. Siellä istui isäntien rinnalla useita tylleröisiä emäntiäkin, joiden musta pääsilkki oli leuan alta säädyllisesti sidottu tiukkaan solmuun. He kaitsivat tyttäriensä käytöstä. Jonkin matkan päässä näkyi miehensä rinnalla istuvan myöskin Somiskan emäntä. Hänen suunsa oli niin piukassa kirkkonupussa, että jo kaukaa saattoi nähdä siellä huulten takana säilytettävän monipuolista varastoa nuhde- ja varoitussanoja vallattomalle tyttärelle.

Heikki huokasi. Aina tällä elämällä oli varjo- jos valopuolensakin. Hänkin istui tässä nyt kunnian kukkuloilla jonon etupäässä sorean tytön rinnalla. Mutta ah! Hän oli tässä samalla kuin tarjottimella, kaikkien nähtävissä. Ehkä vaatimattomampi asema jonon häntäpäässä olisi sittenkin ollut parempi. Ja hän melkein kadehti kaksikonttista Kalpaa, joka jonon perämiehenä ajeli, miten itse tahtoi, joko toisia hätyyttäen tai jättäytyen sopivain tienmutkain taakse piiloon toisten katseilta.

Mutta kaksikonttisen Kalvan olokaan ei sentään niin kaksista ollut kuin Heikki kuvitteli. Hän oli saanut rattailleen kauppias Ticklénin vanhimman neidin. Tämä ei kyllä ylipäänsä ollut miesten huomaavaisuudelle kylmä. Mutta nyt häntä puolestaan harmitti jonon jälkipäähän joutuminen. Tänne asti ei pelimannien soittokaan kuulunut. Ja hän olisi, päinvastoin kuin Heikki, halunnut olla tarjottimella, kaikkien nähtävänä. Hänellä oli päässään uusi leveäsyrjäinen, matala hattu, joka kekotti hänen nutturansa huipulla kuin japanilaisen geishan kirjava päivänvarjo. Mutta täällä jonon hännässä ei hääväen sopinut sitä katsella. Nyt sitä eivät ihailleet muut kuin tien varrella kesämailla ojia perkaavat piian pullukat. Ja se ei neidin mielestä ollut paljon. Kaksikonttinen Kalpakaan ei osannut ottaa tilanteesta irti, mitä siitä mahdollisesti olisi lähtenyt. Hän yritti kerran suudella matkatoveriaan. Mutta hän ei yrittänyt toista kertaa, sillä heti ensi kerralla oli neidin pitkä hattuneula vähällä puhkaista hänen silmänsä. Sitten hän yritti halata. Sitä taas ei neiti sallinut, sillä hän pelkäsi, että Kalpa käsillään tahraisi hänen vaalean leninkinsä. Tämä näet ajoi niin huolimattomasti, että ohjakset usein roikkuivat alhaalla hevosen takana. Kun Kalpa sitten taas ajomiehen ammattinsa muistaessaan vyyhtesi riippuvat ohjat käsiinsä, oli neiti näkevinään, että hänen kätensä muuttuivat väriltään ruskeiksi. Neiti Ticklén oli siis suorastaan tyytymätön kömpelöön kavaljeeriinsa. Ja kavaljeeri oli tyytymätön neitiin, joka kohteli näin kopeasti koulupoikia. Hänen kavaljeerinaan olisi pitänyt olla patruuni tai vähintään tukkukauppias.

Eikä tämä pari mitenkään päässyt siihen oikeaan häätunnelmaan, joka oli vallannut muut, talonpoikaisemmat ihmiset.

Sipilässä oli ryhdytty suuriin valmistuksiin nuoren parin vastaanottamiseksi. Tielle kylänpuoleisen pikkuriihen kohdalle oli pystytetty köynnöksin koristettu kunniaportti, jonka kamanaan oli punaisilla kirjaimilla piirretty: »Tervetuloa!» Tässä touhussa oli kouluttaja ollut ylimpänä mestarina. Pihaportin pylväitä kiersivät myöskin komeat katajaköynnökset. Pihalla, jonne oli istutettu koivuja, talon rengit ja torpparit ottivat vieraiden hevoset huostaansa. Tulijat pääsivät heti siistimään itseään väenrakennukseen, joka oli pystytetty palaneen asuinrivin tilalle. Kaksikonttinen Kalpakin pesi heti kätensä puhtaiksi, että uskaltaisi mennä neitejä tanssiin pyytämään.

Päivällinen alkoi kello neljän seuduissa ja kesti kymmeneen illalla. Mutta ruokia olikin sitten paljon ja hyviä, sillä monessa pitäjässä kuuluisa pitojen laittaja, Kokki-Hilma, oli jo niitä pari viikkoa valmistanut. Eikä pöydän antimia katsottukaan ylen, vaan käytettiin hartain mielin hyväksi. Useat olivat etukäteen paastonneet, joten vatsassa oli nyt tavallista enemmän tilaa. Niinpä kouluttaja hellitti joka ruokalajin jälkeen vyöhihnaansa yhden soljensilmän kerrallaan. Hän tarvitsikin venyvää vatsaa, sillä heti aluksi hän söi salaattiakin melkein korvinkopallisen, kuten hänen hommiaan syrjäsilmällä seuraava Ambo-Antti talon etumiehelle huomautti. Mutta kyllä ruoka meni muidenkin kurkusta kierien alas, niin herrasväen kuin talonpoikainkin.

Pitkä ruokapöytä oli katettu keskelle salia. Sille passarit kantoivat lämpimät ruoat vuoronsa jälkeen ja siitä kävivät vieraat arvonsa ja asemansa mukaisessa järjestyksessä täyttämässä lautasensa hajaantuen sitten eri tahoille, kuka mistäkin oli istumapaikan löytänyt. Talon, palvelusväki ja alustalaiset menivät mieluimmin kuistille, jopa pihalle asti annostaan syömään käyden aina yhdessä ryhmässä toisiinsa turvaten uutta ruokaa hakemassa. Nuoret taas enimmäkseen etsivät eristettyjä huoneita ja nurkkauksia, joissa syömisen ohella sopi hiukan hakkaillakin.

Säätyläiset olivat vallanneet tyyssijakseen salin peränurkkauksen. Siellä oli suuri, kahdelle seinälle ulottuva, suoran kulman tekevä sohva, johon mahtui istumaan paljon rouvia ja neitejä ynnä herrojakin. Sohvan edessä oli pari pöytää ja näiden toisella puolella tuoleja, joten täällä istuvat saivat asettaa lautasensa pöydälle eikä tarvinnut pitää niitä sylissään, niinkuin yhteisen kansan kiusakseen ja rasituksekseen täytyi tehdä. Tässä herraseurassa nähtiin myös emän seurakunnan kirkkoherra ja kirkkoherska. Vilo oli näet jo päässyt itsenäiseksi pitäjäksi ja saanut oman kirkkoherran. Sitten siellä oli toinenkin pappi, naapuripitäjän rovasti, joka oli nuoren parin vihkinyt ja oli myöskin tullut morsianta, vanhaa rippikoululastaan, saattamaan tämän uuteen kotiin. Nyt hän istui arvokkaan isovatsaisena laihahkon oman kirkkoherran vieressä sohvan kulmauksessa. Venäläinen ritarimerkki, 'stanislafka', killui hänen pitkän takkinsa rintapielessä. Tämän hengellisen herruuden rinnalla istui maallinen herruus: kartanon valkopartainen vanha patruuni ja tämän poika, pitkä ja solakka nuori patruuni. Lihava, punakka Onkkeli, nuoren patruunin eno, kunnioitti myöskin pitoja läsnäolollaan ja hyvällä ruoka- ja juomahalullaan. Pöydässä oli nimittäin oluttakin tarjolla. Muuta herrasväkeä siellä oli kauppias Ticklén rouvineen ja tyttärineen sekä nimismies Kalpa, kaksikonttisen Kalvan isä, joka vasta hiljattain oli muuttanut pitäjään maanviljelijäksi, säästöpankin kamreeriksi ja asianajajaksi tultuaan passiivisen vastarintansa takia pakotetuksi eroamaan virastaan. Kirkon-Karvari, postineiti sekä vielä muutakin epämääräisempää herrasväkeä kuului tähän nurkkakuntaan.

Tämä seurue piti isoäänistä iloa keskenään ja melskasi ruotsiksi niin kovasti, että lähellä istuvien isäntien ja emäntien korvat olivat mennä lukkoon. Suomalaiset vieraat ottivat arkaillen pöydältä ruokaa tässä säätyhenkilöiden katseiden ristitulessa ja vieraskielisten sanojen ja naurun kaikuessa. He olivat vakuuttuneita siitä, että heistä tehtiin pilaa ja heidän kömpelyyttään naurettiin. Emäntäkin oli toisinaan tuskastunut, kun epäili, että vieraat moittivat ja halveksivat hänen laitoksiaan. Missä se Heikki-poikakin piileskeli? Olisi tullut kertomaan, jos jokin oli hullusti, että asia voitaisiin korjata.

Mutta vanhat isännät ja emännät olivat tyyniä. He tunsivat tarkoin oman etikettinsä eivätkä antaneet tuollaisen herrasväen pintavaahdon rauhaansa häiritä. Jos vieraiksi kutsutut, ruotsintaidollaan herraskaisuuttaan osoittavat henkilöt katsoivat sopivaksi pilkata taloa ja kanssavieraitaan, oli se heidän oma häpeänsä. Siksi isoisä oli rauhallisen, Somiska ivallisen ja Jakka tuikean näköinen.

Oli sentään muutamia herran ja talonpojan välimuotoja, jotka ihastuksella katselivat tätä korkeata seuraa ja pyrkivät sitä niin lähelle kuin mahdollista. Sellaisia olivat ennen muita kouluttaja ja puhemies, jotka nauroivat silloin kun herrasväkikin nauroi, vaikkei heillä ollut aavistustakaan siitä mistä puhe oli.

Puhemies oli erittäin kärkäs lähentelemään. Hän kehoitti näitä kunniavieraita ottamaan ruokaa aina, kun uusi ruokalaji oli kannettu pöytään, että yhteisen kansakin vuoro tulisi pikemmin päästä maistamaan uutta herkkua. Kun hän huomasi herrasväen pöydällä tyhjiä olutlaseja, kiirehti hän täyttämään ne uudestaan. Sanalla sanoen, hän esiintyi kuin ainakin huomaavainen hovimestari.

Nimismies Kalpa ei tuntenut tätä avuliasta herraa ja kysyi suoraan:

— Kuka te oikein olette?

— Minä olen viran puolesta toimitusmies, vastasi puhemies.

— Mikä per — —. Kalpa, joka oli töykeä suustaan, huomasi onneksi ajoissa istuvansa vahvassa pappisseurassa. — Mikä perin kummallinen otus sellainen on?

— Hän on nuoren parin puhemies, selitti kirkkoherra.

— Ahaa, ymmärsi jo Kalpa. — Hän on toimittanut tähän taloon nuoren emännän?

— Niin oikein.

— No, sitten hän kyllä on viran puolesta toimitusmies. Ja tärkeä toimitusmies onkin. Ilman hänen onnistunutta toimitustaan emme nyt istuisi tässä hääpidoissa.

— On se sentään kummallista tämä talonpoikain naiminen, ihmetteli rouva Ticklén ruotsiksi. — Puhemies tulee nuoren miehen luo ja kertoo, että hän tietää siellä ja siellä sopivan tytön, josta tulisi pojalle erinomainen vaimo, ja kysyy, saako hän mennä asiasta puhumaan. Kun poika myöntyy, menee puhemies tytön luo ja kehuu siellä taas sulhaskokelasta. Tytön ollessa myöntyväinen hän sitten yksin järjestää koko naimisen. Ei se sen mutkallisempi asia ole.

— Ei siinä asiassa rakkaudella ja tunteilla ole mitään tekemistä, huokasi Ticklénin vanhin tytär, Signe-neiti. — Vai mitä te arvelette?

Hän kääntyi kysymyksineen nuoren patruunin puoleen, jota hän tähän aikaan toivoi.

— En tiedä, kun en ole vielä koettanut, vastasi vähän töykeästi kartanonherra, jota Signe-neidin lähentelyt kiusasivat. — Mutta jos menen naimisiin, niin eiköhän vain minunkin ole pakko käyttää puhemiestä, kun minulla on itsellä hidas puhe ja kankea kieli.

— Toinen tapa on yhtä hyvä kuin toinenkin, vakuutti suomeksi Kalpa nuorempi, joka Heikin kanssa oli tullut ruokaa ottamaan ja kuuli tämän keskustelun. — Harvaan asutulla maaseudulla on verraten vaikeata itse löytää se oikea. Siksi täytyy käyttää erikoisia apukeinoja. Niinpä herrasväet lähettävät tyttäriään kaupunkeihin tutustumaan naimakelpoisiin nuoriin miehiin. Onko se sen 'dundeellisempaa', Signe-neiti?

Signe-neiti punastui. Hän oli itse ollut pääkaupungissa muka ottamassa musiikkitunteja, mutta itse asiassa katselemassa miestä itselleen. Mutta niin musiikki- kuin, naimapyrinnötkin olivat tähän asti edistyneet hyvin hitaasti.

Äiti tuulahti tyttärensä puolesta ja sanoi ylhäisen ylpeästi:

— Minun tyttäreni ovat fröökinöitä eikä mitään kaiken maailman neitejä.

— Antakaa anteeksi, röökinä Ticklén, sanoi kaksikonttinen Kalpa, jota yhä suututti epäonnistunut hääsaatto-matkansa. — Minä halusin puhua suomea, mutta se ei tässä seurassa näytä olevan luvallista.

— Ja kyllä herrasväkikin kuuluu jonkinlaisia puhemiehiä käyttävän, huudahti Heikki, joka nyt kävi tuleen talonpoikaisen sukunsa puolesta. — Olen kuullut, että monet hienot rouvat ovat löytäneet miehen itselleen naimailmoituksen avulla.

Nyt punastui vuorostaan rouva Ticklén. Yleisesti kerrottiin, että kauppias oli tutustunut rouvaansa pääkaupungin lehdessä julkaistun naimailmoituksen perusteella. Ensimmäinen kohtaus oli kuulemma tapahtunut Helsingin Pitkälläsillalla. Siksi kauppias rouvalleen suuttuessaan usein käskikin tämän mennä takaisin Pitkällesillalle, josta hän kotoisinkin oli.

Nolo äänettömyys syntyi herrasväen pöydässä-. Toisia suututti, toisia salaa nauratti. Pian kuitenkin nimismies Kalpa ryhtyi karskisti puhumaan:

— Pojat puhuvat, niinkuin sen ikäisiltä nulikoilta sopii odottaakin. Mutta ei puhemiehen kautta solmittu avioliitto kuitenkaan niitä kaikkein hulluimpia ole, jos vain puhemies on edes jonkin verran tunnollinen. Hän on mainio saamaan aikaan ns. järkiavioliittoja, joissa ei ehkä, ainakaan aluksi, ole niin paljon sitä Signe-röökinän kaipaamaa rakkautta ja tunteellisuutta, mutta sitä enemmän käytännöllistä järkeä. Puhemies vaeltaa ristiin rastiin läänissään ja oppii tuntemaan sen melko tarkasti. Hän katselee aluettaan jonkinlaiselta korkeammalta tasolta, ikäänkuin mäeltä, aivan samoin kuin nimismieskin muuten. Siten hän suuren kokemuksensa opastamana helposti pääsee selville siitä, että tuo tyttö sopii tuolle pojalle, tuo taas tuolle. Ja silloin hänen toimintaansa ei ohjaakaan sokea rakkaus, vaan puolueeton harkinta. Ja jos vain muut edellytykset ovat hyvät, niin kyllä sitten aviopuolisoiden välille vähitellen ilmestyy rakkautta ja tunteitakin, ainakin kotitarpeiksi.

— Bravo, kamreeri! huusi kauppias Ticklén. — Sinä puhut yhtä hyvin kuin puhemies itse.

— Vahinko, ettei hän ole ollut sinun puhemiehenäsi, pisti rouva Ticklén ivallisesti väliin.

— Vahinko todellakin, myönsi kauppias.

Rovasti alkoi rakentaa rauhaa:

— Jumalan tiet ovat moninaiset. Avioliitot ovat solmitut taivaassa. Jos Kaitselmus tahtoo käyttää välikappaleenaan puhemiestäkin, ei se silloin ole pahasta. Ja mitä tähän tapaukseen tulee, tunnen minä rippilapseni ja tiedän, että hänestä koituu hyvä puoliso ja emäntä.

Tämän suuren auktoriteetin lausunnon jälkeen ei kenelläkään ollut asiaan enää mitään sanomista.

Muita keskustelunaiheita oli yllin kyllin. Erittäin päivänpolttavia olivat poliittiset kysymykset. Mutta ne olivat myöskin siksi arkoja, ettei niihin keveästi ryhdytty, varsinkin tällaisessa tilaisuudessa, jossa oli melkein niin monta mieltä kuin miestäkin. Tiedettiin, että läsnä oli jyrkkiä eri suunnan miehiä. Nimismies Kalpa oli ankara perustuslaillinen, joka poliittisen kantansa vuoksi oli menettänyt virkansa. Hän oli niitä suomenmielisiä, joiden tunnuslauseena oli yksi mieli, vaikka kaksi kieltä. Rovasti taas oli sitkeä suomettarelainen eli myöntyväisyyssuunnan mies, kuten Jumalan ja arkkipiispan kuuliaisen palvelijan tuli ollakin. Patruunit olivat kiihkeitä ruotsinmielisiä, varsinkin nuorempi. Muut olivat kuka miltäkin väliltä. Kauppias ei liikeperiaatteen kannalta saanut olla jyrkkä puoluemies, vaikka rouva häntä liepeestä vetikin ruotsalaisleiriin. Supisuomalaisen seurakunnan kirkkoherran ei myöskään sopinut, ainakaan julkisuudessa, olla ruotsinkiihkoinen, vaikka oma ja varsinkin vaimon halu olisi ollutkin. Onkkeli oli saksalais-unkarilainen internationalisti. Hän ja paksu Kirkon-Karvari kuuluivat materialistiseen puolueeseen, jolle hyvä ruoka ja juoma olivat pääasia tässä maassa ja koko maailmassa. Kansa taas oli — niin, mitähän mieltä se mahtoi olla?

Päivällisen eri ruokalajien välillä levättäessä ja miesväen tupruttaessa kuin laivanpiippujen savua — Beirutski- ja Armiro-savukkeet olivat suosittuja polttoaineita — kamreeri Kalpa kysyi seurakunnan vanhalta lukkarilta:

— Tunteeko kanttori sen kuuluisan Kalvolan lukkarin?

— Par renommée, hyvä herra, vain hänen maineensa tunnen, vastasi kanttori, joka oli oikea vanhan kansan kirkollinen gentlemanni.

— Se lurjus on taas käynyt täällä kansaa villitsemässä, sanoi vanha patruuni vihaisesti.

— Niin kuuluu käyneen, armollinen herra patruuni, myönsi kanttori. — Mutta enhän minä mahda sille mitään, vaikka kyllä myöskin olen lukkari.

— Sellaiset kansankiihottajat pitäisi vangita, huudahti nuori patruuni.

— Mutta kuka heidät vangitsisi? kysyi Kalpa. — Eronnut nimismies ei voi sitä tehdä, ja virassa oleva saisi pian eronsa, jos uskaltaisi koskea tällaiseen Herran voideltuun.

— No, ei hän nyt Herran voideltu silti ole, vaikka onkin lukkari, vastusti rovasti. — Mutta mitä pahaa tämä kirkonpalvelija sitten on tehnyt?

— Hän käy täällä jakamassa maata yksinkertaisille torppareille ja lampuodeille, selitti Kalpa.

— Kuinka hän sitä voi tehdä? ihmetteli rovasti.

— Ja kenen maata hän sitten jakaa?

— Minun maatani, kivahti vanha patruuni. — Minun puhtaalla rahalla ostamaani maata.

— Ovatko ne jaetut maat sitten tulleet pois patruunan nautinnasta? kysyi rovasti.

— Eivät tietysti, huudahti nuori patruuni. — Ja tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka tulisi riistämään meiltä meidän laillisen omaisuutemme, niin kauan kuin omistusoikeuden pyhyys vielä on voimassa.

— Sellaisia miehiä on kyllä nähty täällä päin, puuttui nyt lähellä istuva Jakan isäntä puheeseen. Keskustelu tapahtui näet kanttorin takia suomeksi.

— Mitä Jakka tarkoittaa? kysyi nuori patruuni.

— Tarkoitan sitä, että kartano on täällä riistänyt monen monelta talolliselta hänen talonsa, hänen laillisen omaisuutensa.

— Omistusoikeuden pyhyydestä huolimatta, lisäsi Somiska.

— Ne ovat vanhoja juoruja, sanoi nuori patruuni ivallisesti.

— Vai juoruja! kivahti Jakka. — Onko sekin juorua, että minä saan maksaa veroa ja tehdä taksvärkkiä kartanoon, vaikkei kartanonherroilla pitäisi olla mitään tekemistä minun laillisen omaisuuteni kanssa?

— Teidän tarvitsee maksaa sitä vähemmän veroa valtiolle, vastasi nuori patruuni. — Eikä kartano ole teidän maatanne ryöstänyt.

— Ei ole, kun ei ole kyennyt, murahti Jakka.

— Mutta monen muun talon se on vienyt ja ajanut entiset omistajat maantielle, jorisi Ambo-Antti, jota yhä katkeroitti se, ettei hän Kaisansa mukana ollut saanut Tikan taloa. — Kaikki lampuotitilat on kartano rosvonnut itselleen.

— Vastaatko puheesi, kun rosvoamisesta puhut? ärjäisi vanha patruuni. — Sinä perhana tarvitsisit keppiä.

— Ei se olisi ensimmäinen kerta, kun patruuni viattomia ihmisiä hakkaisi, sanoa jorautti Ambo-Antti, jonka hidas sisu alkoi kiehua.

— Minä ajan sinut pois töllistäsi, huusi vanha patruuni.

— Ei sekään olisi ensimmäinen kerta, kun sinä veisit alustalaisiltasi leivän suusta, ärjäisi Antti vastaan.

— Rakkarit, hunsvotit, kun hyppivät isäntänsä nenälle! kipinöitsi vanha patruuni. — Minä ajan koko läänin maantielle.

— Aja vain, jos kykenet, kehoitti Jakka. — Mutta kun nämä talolliset jo neljättä sataa vuotta ovat saaneet taistella kartanonherroja vastaan ja silti näin monet ovat pysyneet taloissaan, niin enpä luule, että sellainen äijä kykenee meidän talomme ryöstämään.

— Tuollaisia hävyttömyyksiä, sikamaisuuksia uskalletaan viskata kartanonherran silmille, säkkäröitsi vanha patruuni. — Siinä nähdään nyt fennomaanien ja suometariaanien kylvö.

— Minkälainen herra sinä oikein luulet olevasi? ihmetteli Jakka. — Tuollainen maailmanmatti, joka ei ole mistään kotoisin. Mutta me seisomme omalla, vuosisatoja vanhalla pohjallamme.

— Isäntä ei saa käyttää sellaista kieltä eikä häiritä tätä juhlatilaisuutta, varoitti nimismies. — Eihän tämä patruuni ole yrittänyt teidän taloanne ryöstää.

— Ettei ole? huusi Jakka. — On kuin onkin. Hän sai jo merkityksi Jakan talon lampuotitilaksi. Mutta minun onnistui vanhojen todistusten nojalla osoittaa, että meidän talo on vanha sukuoikeustila. Täällä on mies, joka kävi asian takia aina Tukholmassa asti. Eikö asia ole niin, Varjonen?

— On oikein, vahvisti Varjonen.

Otto Varjonen oli nahkurinsälli, joka oli työssä Kirkon-Karvarilla aina silloin, kun hän paikkakunnalla oleskeli. Hyvä ammattimies hän olikin. Mutta hän oli levoton sielu, joka usein kierteli ympäri maailmaa. Sällimatkoillaan hän oli kulkenut Saksat ja Skandinaviat, olipa ollut ammattiopissa Pietarissakin. Näillä matkoillaan hän oli joutunut erilaisten ihmisten kanssa kosketuksiin ja koonnut itselleen kaikenlaisia tietoja ja kokemuksia. Ne olivat tehneet hänet synkäksi ja tyytymättömäksi oleviin oloihin.

Nyt hän vahvisti Jakan puheen ja jatkoi:

— Vanhoista asiakirjoista Tukholmassa ja myöskin Helsingissä kävi selville, että kaikki täkäläiset kantatalot ovat olleet itsenäisiä tiloja, ennen kuin Ruotsin kuninkaat lahjoittivat ne suurille herroille. Tällaista tapahtui ensimmäisen kerran Eerik XIV:n aikana v. 1562. Ei siinä muistettu omistusoikeuden pyhyyttä.

— Mitä se minuun kuuluu? tiuskaisi vanha patruuni. — Minulle ei kartanonlääniä ole lahjoitettu, vaan minä olen sen itse ostanut.

— Mutta eikö vanhoja vääryyksiä saa koskaan korjata? kysyi Varjonen. — Onko tämän rälssiläänin kansa sentähden summamutikassa leimattava tyhmiksi pöllöiksi, että ihmiset täällä uskovat Venäjän keisarin voivan antaa takaisin sen, minkä Ruotsin kuninkaat ovat ryöstäneet?

— Minun maatani eivät ryöstä keisarit eivätkä karvarit! huusi vanha patruuni kiukusta punaisena.

— Kuulkaa, te sällit ja sillit, te totisesti tyhmät pöllöt! huusi perustuslaillinen Kalpa, nyt myöskin kovasti suuttuneena. — Aiotteko te myydä isänmaanne ryssälle saaden maksuksi koreita sanoja?

— Eihän meillä isänmaata olekaan, väitti Varjonen. — Vai voitteko rehellisesti sanoa, että meillä tilattomilla, torppareilla tai edes pörstäteillä ja muilla rälssitalollisilla on omaa, vapaata maata? Kuinka me voisimme myydä sellaista, jota meillä itsellä ei ole? Mutta me aiomme hankkia itsellemme omaa maata. Silloin on meilläkin sitten kappale isänmaata, josta me riipumme kiinni kuin rapu pässinrauhasista. Ja meistä on samantekevää, auttaako meitä tässä asiassa ryssä vai piru.

— Älä rienaa! huudahti rovasti.

— Äläkä häpäise isänmaatasi! huusi Kalpa. — Eivätkö sinusta oman maasi lait ja laitokset ja kieli ole minkään arvoiset?

— Tässä keskustelussa on juuri käynyt selville, minkä arvoisia meidän maamme lait ja laitokset — läänityslaitokset! — ovat, vastasi Varjonen. — Ne ovat laaditut suurten herrojen etuoikeuksia puolustamaan. Ja kieli! Mikä kieli? Tarkoitatteko ruotsia? Sillä jos tarkoitatte suomea, niin kuka siitä on tähänkään asti välittänyt? Te herratko? Olemmehan nytkin koko ruoka-ajan kuulleet teidän keskuudessamme melskaavan vieraalla kielellä. Meistä on aivan samantekevää, puhuuko herrasväki ryssää vai ruotsia. Yhtä vierasta ja outoa se on meille. Ja kuka uhkaa suomen kieltä? Te ruotsalaiset sitä olette maailman sivun polkeneet. Ei ryssä ole sitä ainakaan vielä ahdistanut. Te esimerkiksi piditte kovaa meteliä postimanifestista. Mutta mitä tämä manifesti muutti? Nyt on esimerkiksi postikorteissa venäjä ensimmäisenä, suomi toisena ja ruotsi kolmantena. Ennen oli ruotsi ensimmäisenä, suomi toisena ja venäjä kolmantena. Eihän siis suomen kielen asema ole pahentunut, jollei parantunutkaan. Se on aina vain toisella sijalla. Eivät ruotsalaiset ikimaailmassa ole sallineet, eivät salli eivätkä koskaan tule sallimaankaan, että suomi missään tapauksessa asetettaisiin ensimmäiselle sijalle. Mutta siitä huolimatta te ruotsalaiset vaaditte, että meidän suomalaisten pitäisi nousta pyhään sotaan teidän etuoikeuksienne puolesta, siis taistelemaan sen puolesta, että ruotsi jälleen asetettaisiin ensimmäiselle sijalle, suomi toiselle ja venäjä kolmannelle.

— Onhan ruotsi sentään meillä kotimainen kieli, mutta venäjä ei ole, huomautti kirkkoherra. — Eikö teillä ole yhtään häpyä, kun te kehtaatte asettaa venäjän ruotsin rinnalle, jopa sen edellekin?

— Eikö teillä sitten ole yhtään häpyä, kun te aina kehtaatte asettaa ruotsin suomen edelle? kysyi Varjonen kiivaasti. — Se kotimaisuusko ruotsin pyhittää? Meidän suomalaisten mielestä ruotsin kieli on kotimainen Ruotsissa, mutta täällä Suomessa on suomi kotimainen. Sillä jos täällä jossakin maan nurkassa puhutaan vähän ruotsia, niin oikeuttaako se asettamaan tämän kielen ylimmäksi koko maassa? Kun te täällä supisuomalaisessa talossa vietetyissä häissä haukutte talon väkeä ja muita vieraita ruotsiksi, niin se ei meistä ole yhtään sen hauskempaa, kuin jos te haukkuisitte meitä ryssäksi. Kun te pistätte käteemme ruotsalaisen oikeudenpöytäkirjan tai muun meitä koskevan asiakirjan, niin pitäisikö meidän kiittää jumalaamme siitä, että tämä asiakirja on kirjoitettu ruotsiksi eikä ryssäksi? Mutta meistä on yhtä luuta vuohensarvi.

— Minä en ole ruotsalainen, vaan perustuslaillinen suomenmielinen, ärähti Kalpa.

— Siis vallesmanni on ruotsalaisen leijonan suomeksi heiluva häntä, sanoi Somiska ivallisesti.

— Te olette inhoittavia ryssän kätyreitä! huusi Kalpa. — Ettekö te pirun riivaamat pöllöt ja pöhköt ymmärrä, että kun ryssä on ensin nielaissut ruotsalaisen, niin se pian perässä nielee suomalaisenkin kielineen karvoineen?

— Se on sen ajan murhe, sanoi Jakka.

— Sitten vasta on suomalaisten aika ruveta vastarintaan, arveli Somiska.

— Myöhäistä on hiiren vinkaista vastalauseensa, kun on kissan vatsassa, sanoi Kalpa. — Te siis ilman muuta annatte venäläisten viedä vanhat isiltä perityt oikeudet ja laitokset?

— Entä mihin suurenmoisiin sankaritekoihin te ryhdytte venäläistä vastustaaksenne? kysyi Varjonen.

— Minä olen passiivisen vastarinnan mies, joka ennen taittuu kuin taipuu, kehui Kalpa.

— Te ette siis ole tätä katajaista kansaa, joka raskaan puristuksen alla painuu ja taipuu vaikka maahan asti, mutta nousee taas kun paine helpottaa, huomautti Karrin Matti, joka nuorisoseuran esimiehenä seurasi aikansa kirjallisuutta.

— Minun kansalaiskuntoni on koeteltu, vakuutti Kalpa. — Minä en ole sellainen raukka kuin te tunnutte olevan. Eikö kirkonmiehillä ole mitään sanottavaa tällaista isänmaanpetosta vastaan?

Rovasti rykäisi ja alkoi puhua:

— Jos tämä kansa pimeydessä vaeltaa, niin kyllä Herra vielä heidän mielensä valaisee. Mutta en minä ole huomannut heidän puheessaan erikoista kapinallisuutta. He päinvastoin tuntuvat olevan keisarille kuuliaisia. Ja siinä he tekevät aivan oikein, sillä sanassa sanotaan: »Jokainen olkoon esivallalle, jolla valta on, alamainen, sillä ei esivalta ole muutoin kuin Jumalalta.»

— Vai ei esivaltaa muutoin ole? huudahti Kalpa. — Kun esimerkiksi joku vieras tyranni hyökkää sotaväkineen maahan ja anastaa vallan kotimaiselta hallitukselta ja kansalta, niin onko sellainenkin esivalta Jumalalta?

— On, sillä Jumala on sallinut niin tapahtua.

— Ja sellaistakin, esivaltaa täytyy totella ja kunnioittaa?

— Niin täytyy, vakuutti rovasti. — Luterus sanoo, että me emme saa tutkia, omistavatko ruhtinaat ja hallitsijat valtansa ja hallituksensa oikeudella vai vääryydellä, vaan meidän tulee tehdä niinkuin he käskevät. Jos hallitsija ottaa tavarasi, henkesi ja elämäsi ja mitä sinulla on, niin sano: »minä annan ne teille mielelläni, minä tunnustan teidät herrakseni ja tahdon teille mielelläni kuuliainen olla».

— Mutta jos hallitsija vie luterilaisen uskon, niin mitä Luterus siihen sanoo? kysyi Kalpa.

— Siihen Luterus vastaa: »Evankeliumia ja Jumalan sanaa en mene teille, hallitsija, antamaan. Teidän hallituksenne on ajallinen hallitus, koskeva maallisia tavaroita, mutta evankeliumi on hengellinen, taivaallinen tavara, joka ei kuulu hallitukselle. Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on.»

— Mutta jos katolinen keisari ottaa luterilaisen opin ja antaa sijaan kreikkalais-katolisen, niin mitä te sitten sanotte? Eikö katolinen usko ole erityisesti sellaista, mikä Jumalan on, koska sitä sanotaankin oikeauskoiseksi kirkoksi?

— Meillä on puhdas evankelinen oppi, vakuutti rovasti. — Sitä me emme voi hallitsijan käskystäkään vaihtaa mihinkään muuhun tunnustukseen.

— Niin te siinä asiassa sanotte, kun oma nahka on kysymyksessä, huudahti Kalpa. — Te pelkäätte, ettette pääse pyhän synodin yliprokuraattoriksi, tuskinpa edes alhaisarvoiseksi oikeauskoiseksi papiksikaan.

— Kyllä nimismieskin näkyy turvanneen toimeentulonsa, ennen kuin pani virkansa alttiiksi, täräytti rovasti vastaan. — Mutta en minä nyt puhu omasta asiastani, vaan Jumalan. Hän on näin sanonut. Mutta huomatkaa myös tarkasti, että hallitsijan täytyy tehdä tiliä hänelle uskotusta leiviskästä. Jos hän on menetellyt väärin, kyllä hän siitä saa rangaistuksen kärsiä eikä hänen laitoksensa pysy pystyssä, sillä se on rakennettu hiekalle. Sen saatte vielä nähdä, jos elätte.

— Kyllä te olette yksiä raukkoja niin paimenet kuin lampaatkin, kun lykkäätte kaikki Jumalan niskoille ettekä itse kortta ristiin pane puolestanne ja isänmaanne puolesta, huusi Kalpa. — Hyi helv — — tällaista fraasista kansaa!

— Tämä kansa on ollut fraasinen, kun se on näin kauan nukkunut, myönsi Varjonen. — Mutta kun se herää, niin kyllä se silloin toimii itse puolestaan odottamatta apua kirkolta sen paremmin kuin keisariltakaan. Senkin saatte nähdä, jos elätte.

— Aiotteko te silloin ryöstää isältä tai minulta meidän maamme? kysyi nuori patruuni. — Mutta se ei käy laatuun, niin kauan kuin laki ja oikeus maailmassa vallitsevat.

— Vallankumouksia on ennenkin tehty, vastasi Varjonen. — Ja orjien puolesta on aikaisemminkin sotia käyty.

— Nalkuttakaa täällä niin paljon kuin tahdotte, kuten suomalaiset maatiaisrakit ainakin, huudahti nuori patruuni halveksivasti. — Mutta tulkaapa kartanoon vaatimaan Kalvolan lukkarin jakamia maaosuuksianne, niin saatte koiranpaskasta että vinkuu. Ei sellaisia rahjuksia vastaan muita aseita kannata käyttää. — Tule pois, isä. Kyllä me täällä jo olemme tarpeeksi huvitelleet.

Ja kartanon herrat lähtivät kesken päivällisen pois, vaikka isoisä ja emäntä pyytelivät heitä jäämään vakuuttaen, ettei talon puolesta suinkaan ollut tahdottu heitä loukata. Jos jotkut vieraat käyttäytyivät sopimattomasti, ei se ollut isäntäväen vika.

Mutta patruunit lähtivät kuin lähtivätkin. Ja heidän mukanaan meni nimismies Kalpa. Toiset herrasväet jaksoivat istua päivällisen loppuun asti. Kun sitten rovasti oli kiittänyt taivaallista isää tästäkin runsaasta ateriasta ja vierasjoukko oli yhteisvoimin laulanut puhemiehen ehdottaman Sionin Kanteleen laulun »Oi Jumala, kuink' iloitsen», jota yleisesti sanottiin Vilenin valssiksi, koska puhemies Vilen sitä erityisesti suosi ja rakasti ja koska sen tahtiin oli mainio tanssia valssia, lähtivät papit ja muut vanhemmat arvohenkilöt kotiin tai muihin majapaikkoihinsa ruoka- ja samalla yölevolle.

Mutta nuoriso ja yhteinen kansa yleensä jäi jatkamaan. Olihan edessä koko yön kestävät tanssiaiset. Kun pöydät oli korjattu pois ja soittajat virittivät viuluaan, huudahti Kalpa nuorempi:

— Soittakaa aluksi Vilenin valssia.

Ja hän alkoi hyräillä äskenmainittua laulua.

— Voi perkillistä tätä maailmaa! huudahti puhemies Vilen.

Mutta hän ei suinkaan tahtonut eritä tästä maailmasta, vaan hääräsi joukossa iloisena kuten muutkin.

Innokkaana hääräsi joukossa myöskin kaksikonttinen Kalpa. Ja se oli luonnollistakin, sillä kukapa olisi ollut tansseissa enemmän paikallaan kuin jaloilla varustettu mies?

IV.

— Eläköön Vilon kauppa ja meriliike!

Tämä huuto kajahti, kun juhlajuna lähestyi Vilon asemaa. Kultaisen nuorison mielestä se oli juhlajuna, vaikka se kulkikin kitisten ja kolisten kuin lossirattaat, jotka ennen maailmassa jyskyttivät Harvian ahdetta alas Vilon tasangolle.

Turkulaiset ylioppilaskokelaat olivat matkalla Helsinkiin valkoista lakkia hakemaan.

Turun ja Helsingin välinen rantarata ei silloin vielä kokonaisuudessaan ollut avattu yleiselle liikenteelle. Kun rata Turusta Karjaalle oli jonkin vuoden ollut liikekunnossa, matkustettiin vanhasta pääkaupungista uuteen tavallisesti Karjaan ja Hyvinkään kautta — via Karis, Karisen kautta! Mutta myöskin kuljettiin vanhasta tottumuksesta vielä paljon Toijalan kautta, sillä se tie ei ollut kuin muutamia kilometrejä pitempi. Abiturientit käyttivät milloin mitäkin tietä riippuen siitä, kummanko radan varsi, Salon vai Toijalan, oli oppilaiden keskuudessa voimakkaammin edustettuna.

Sipilän Heikin luokka oli päättänyt noudattaa vanhoja perinteitä ja matkustaa sisämaan rataa, Toijalan kautta. Sellaisen päätöksen puolesta tämän radanvarren pojat olivat voimakkaasti puhuneet, sillä he tahtoivat nähdä tuttuja seutuja ja ihmisiä tällä jupileerausretkellään. Ehkä he matkan varrella saisivat vielä kukkiakin omaisilta ja ystäviltä.

Suomalaiset jatkolaiset ja lyseolaiset matkustivat yhdessä pyrkimään yliopistoon. Tytöt yleensä eivät niin suuresti opintojen jatkamisesta välittäneet, mutta pojille se oikeastaan oli välttämätöntä, sillä muuten olisi sanottu, että he olivat heittäneet kalliit kirjansa Kankkulan kaivoon.

Nyt ei kuitenkaan ollut muuta huolta kuin se, ettei viime hetkessä enää yliopistossa reputettaisi tai annettaisi prolongatioita, so. lykätty hyväksymistä paria viikkoa tuonnemmaksi ja käsketty sillä välin ahkerasti lukea heikkoja aineita.

Mutta tällaisen pelon ei nyt annettu häiritä tunnelmaa, vaan nautittiin nykyhetkestä niin riemukkaasti, että sen saivat kuulla ja havaita kaikki muutkin matkustajat. Kun tähän aikaan, vuosisadan aamuhetkinä, akateemista nuorisoa oli myöhempiin aikoihin verraten vähän, annettiin tämän isänmaan toivon hiukan leiskua, ilman että vanhemmat ihmiset katsoivat heitä kieroon. Kun nuoret olivat pitkäaikaisesta, ankaran yksitoikkoisesta ja kovasta koulusta lasketut vapauteen, aivan kuin mullikat keväällä lasketaan laitumelle, täytyi heidän saada hiukan hyppiä, puskea ja määkiä. Nuori veri kuohui kuin limonaadi. Ja se sai kuohua mm kauan kuin se pysyi limonaadina eikä muuttunut punaiseksi, sakeaksi häränvereksi, joka pani intohimot liikkeelle.

Nämä cives academici in spe olivat vallanneet itselleen lyhyen vaunun, jossa he täysin itsevaltaisesti hallitsivat. Muut matkustajat vetäytyivät siivon puoleen. Ei tässä tosin sen pahemmin elämöity, vaikka vähän hypittiinkin paikasta toiseen, huudeltiin toisilleen yli vaunun, naurettiin, laulettiin ja yritettiin pitää hiukan parisiakin. Asemilla junan seisoessa huudettiin eläköötä paikkakunnan menestykseksi ja kukoistukseksi, laulettiin »Integer vitae scelerisque purus» ja »Warum bist du so ferne» ynnä muita sellaisia taitoa ja oppineisuutta kysyviä kappaleita.

Vaikka toiset eivät osanneet muuta kuin jorista mukana — Sipilän Heikki kuului näihin kovaosaisiin — oli joukossa sentään hyviäkin laulajia. Suosituin laulunumero oli teksti, joka saatiin sylkemiskieltotaulusta vaunun seinältä ja jonka tahtiin yritettiin tanssiakin, mikäli se vaunun kapealla käytävällä kävi päinsä. »Nje plevat na pol!» hihkaisivat pojat.

Heikki ja useat muut eivät silti osanneet sanaakaan venäjää, eivät edes kyenneet sitä tavaamaan ilmoitustauluista.

Kouluhallituksessa olivat näet muutamia vuosia aikaisemmin puhaltaneet erityisen voimakkaat isänmaalliset tuulet. Niiden vaikutuksesta oli säädetty, että venäjän kielen opiskelu alkaisi klassillisissa lyseoissa vasta viidenneltä luokalta, ja silloinkin saisi ken haluaisi vaihtaa venäjän vanhaan kreikkaan. Bobrikoff kyllä muutti heti, kun kerkisi, tällaisen niin perin vastoin kaikkia yleisvaltakunnallisia periaatteita sotivan pykälän. Mutta hänenkään ponnistuksensa eivät enää voineet korjata sitä epäkohtaa, että koulujen silloisille yläluokille jäi musta vuohipukkien lauma, jolla ei ollut hajuakaan suuren keisarikunnan pyhästä kielestä.

Heikki ja muut hänen luokkatoverinsa pääsivät viidennelle luokalle samana vuonna, jolloin helmikuun manifesti julkaistiin ja jolloin Bobrikoff oikein olan takaa aloitti yleisvaltakunnallisen raivoajantyönsä Suomessa. Näissä oloissa koulupojatkin saivat niin voimakkaan vastenmielisyyden kaikkea venäläistä kohtaan, etteivät he halunneet edes opiskella keisarikunnan kieltä. Siten noin puolet luokasta — Heikki niiden mukana — valitsi venäjän sijasta kreikan, vaikka jälkimmäisen opiskelua pidettiinkin näistä kahdesta vaikeampana ja vaikka siitä tulevaisuudessa ei olisi hyötyä muille kuin papiksi aikoville, kun sensijaan venäjän taito näytti käyvän yhä välttämättömämmäksi kaikille valtion virkamiehille. Mutta nämä perustuslaillisen kauden kasvatit eivät vielä silloin katsoneet seurauksia eivätkä he myöhemminkään jaksaneet ymmärtää sellaisten henkilöiden isänmaallisuutta, jotka elämäntehtäväkseen ottivat venäjän kielen opettamisen täällä Suomessa.

Vaikka siis kaikki eivät venäjää osanneetkaan ja vaikka tätä kieltä ei kukaan vakavasti olisi puhunut, vedettiin nyt kuitenkin hartaasti kieltotaulu venäläistä tekstiä. Tämä laulu tai oikeammin sen sisällys alkoi kuitenkin lopuksi harmittaa erästä vanhempaa matkustajaa, joka oli Heikin hyvä tuttava.

Ambo-Antti oli ollut Turussa asioitaan valvomassa ja osui nyt paluumatkallaan samaan vaunuun näiden iloisten ylioppilaskokelaiden kanssa. Ei Antilla muuten mitään nuorten iloa vastaan ollut. Hän katseli hyväntahtoisesti heidän kujeitaan ja vehkeilyään noudattaen sanan neuvoa: iloitkaat iloisten kanssa ja itkekäät itkeväisten kanssa.

Hänellä itsellään ei kyllä ollut mitään ilon aihetta kuten hän Sipilän Heikille matkan kestäessä kertoi. Kartanon patruuni oli häätänyt hänet Okonkorven torpasta, niinkuin hän Sipilän hääpidoissa oli uhannut. Ambo-Antti ei totellut patruunin nimessä annettua lähtökäskyä, vaan oleskeli kaikessa rauhassa torpassaan ohi Maarian ilmestyspäivän, joka oli pyhitetty torpparien häätöpäiväksi. Antti vastaili hätistelijöille, ettei torpastakaan sentään niin vain häntä suorana lennetty ulos. Silloin tulivat poliisit, kaatoivat savupiipun, niin että katto meni puhki, löivät lurjukset akkunat sisään ja veivät ovet mennessään. Nyt ei Antin perhekuntineen auttanut muu kuin lähteä kävelemään, sillä koti oli yhtäkkiä käynyt kylmäksi. (Ei Kaisakaan enää voinut paistaa itseään takkavalkean loisteessa, ajatteli Heikki Antin kertomusta kuunnellessaan.) Mutta minne mennä? Ei pitäjässä ollut edes vaivaistaloa, jonka korkean lankkuaidan taakse olisi päässyt piiloon pahalta maailmalta. Eikä kokonaisia perheitä myyty huutokaupalla. Ja sitä paitsi kunnan niskoilla oli edellisistäkin Okonkorven asujista vielä Varjosen emäntä, joka vuosittain sijoitettiin halvimpaan mahdolliseen paikkaan Tuokolle. Mutta kun hätä oli suurin, oli apukin likinnä. Heikin äiti oli antanut Antille, entiselle monivuotiselle rengilleen, torpanpaikan Sipilän takamailta, missä jo oli kappale sulaa maata ja lisäksi sai uutta peltoa helposti raivatuksi maaniitusta. Talosta oli sinne siirretty iso vanha pirttilato, joka aikoinaan oli ollut talon asuinhuoneena, kun Sipilä vielä oli ollut yhdessä ryhmässä toisten talojen kanssa kylän yhteisellä tonttimaalla. Tämä huone oli salvettu hyvistä hongista, jotka vielä olivat aivan eheitä. Antti oli jo ehtinyt talon ja muutamain hyväin ihmisten avulla pystyttää itselleen asuinhuoneen ja rakenteli nyt hiljalleen karjasuojia. Näin näytti jo pysähtymään pakannut elämä taas lähtevän liikkeelle, niin että syntiselle ihmiselle jatkettiin vielä valmistusaikaa siihen olotilaan, jolloin ei enää nälkä nipistä eikä pakkanen pane. Tosi kyllä, että jos Antti olisi sattunut syntymään lämpimissä maissa, esim. Ovambo- eli Ambomaalla, ei silloinkaan tämä ajallinen elämä olisi niin raskas ja vaikea ollut kuin täällä pohjantähden alla, kuten laulussa sanotaan. Jos sen maakunnan patruuni Kambonde, jota oikein kuninkaaksi karahteerattiin, häätäisi alustalaisensa pois torpasta kaataen korsteenin ja puhkaisten lehtimajan katon, niin piankos siitä molempine muijineen ja makuloine muuttaisi toiseen närikköön, jossa taas apinanleivät ja taatelit ja mantelit putoaisivat maahan ja mahaan, niin ettei muuta kuin makailisi vain puitten alla suu auki.

Niin, kyllä lämpimissä maissa kelpasi. Mutta täällä kylmässä korvessa oli kartanonherrain armojen alainen. Eikä täällä saanut oikeutta maakalainen raavas rahvas. Kun sentään vähäväkisenkin täytyi yrittää valvoa etujaan, oli hän tämän asian tähden käynyt yhden alvokaatin luota toisen almuseeraajan luo. Mutta kaikki ne olivat yhtä kylmiä ja armottomia. Nimismies Kalpa, joka aina vetosi perustuslakeihin, sanoi, että jo vanhassa, Ruotsin ajoilta peräisin olevassa perustuslaissa oli omistusoikeuden pyhyys ja loukkaamattomuus taattu niin lujasti, ettei sitä keisarikaan voinut kumota. Kun patruuni kerran omisti koko läänin, oli hänellä oikeus menetellä maansa suhteen miten itse hyväksi näki, eikä torpparilla, joka viljeli maata vain patruunin armollisella luvalla ja suostumuksella, ollut asiassa minkäänlaista sananvaltaa, sillä hänellä ei ollut omistusoikeutta viljelemäänsä maahan. Siksi Antin oli tyydyttävä oikeuden häätötuomioon. Mutta Antti ei tyytynyt, vaan matkusti vielä kaupunkiin kuulemaan tunnetun tuomarin mielipidettä. Tuomari kysyi, minkälainen Antin kontrahti oli ollut. Antti selitti, ettei hänellä ollut kontrahtia lainkaan. Silloin tuomari rupesi kiivaasti haukkumaan häntä, kun hän oli ollut niin tyhmä, että oli ruvennut viljelemään torppaa ilman kirjallista kontrahtia, vain kahdenkeskisen suullisen välipuheen nojalla. Kun Antti yritti selittää, että sanasta miestä, ajoi tuomari hänet ulos sanoen, ettei tavallisen ihmisen sanaan saanut luottaa, koska ei itse Pietarikaan kiusauksen tullen ollut sanaansa pitänyt. Niine hyvineen Antti nyt palasi kaupungista, jossa hän ei ollut saanut osakseen muuta kuin torumista herkkäuskoisuudestaan, kun oli luottanut ihmisen sanaan. Eivät maar ne herrat mitään ymmärtäneet. Sillä kuinka voisi nöyrä torppariksi pyrkivä asettaa isännälleen ehtoja, vaatia kirjallista kontrahtia ynnä muita etuja? Maannälkäisen täytyi olla kiitollinen siitä, että sai maata viljeltäväkseen. Ehdot määräsi maanomistaja. Torpparin täytyi vain ehdottomasti luottaa isännän sanaan, samoin kuin täytyi luottaa Jumalankin sanaan. Tosi kyllä, että nykyisessä turmeltuneessa maailmassa oli sanansa syöjiä ja valansa rikkojia korkeidenkin herrojen keskuudessa, patruunoista aina keisareihin asti. Mutta täytyi taas luottaa siihen, että kyllä Jumala vielä Tiituksen löytäisi, jolla kostaisi heille heidän pahat tekonsa.

Tämä oli ainoa lohdutus, joka Antilla enää oli jäljellä palatessaan turhalta Turun-matkaltaan, joka aivan suotta oli niellyt hänen viimeisiä varojaan.

Pitkät puheet ja ikävät muistot alkoivat Anttia hiukaista, niin että hän päätti haukata hiukan suolaista. Hän otti repustaan leivänpuolikkaan ja silavankimpaleen ja alkoi vaunun penkillä istuen syödä purra rouskuttaen hyvillä hampaillaan kovaa ruisleipää ja rasvaten kurkkuaan lihanpalasilla, jotka hän tuppipuukollaan leikkasi suolatusta, mutta keittämättömästä silavasta. Kuinka siinä sitten syömisen lopulla lieneekään tullut hiukan koppakouraisesti käsitellyksi lihankappaletta, niin onnettomasti kuitenkin kävi, että koko kimpale luiskahti häneltä läpi kätten ja putosi suoraa päätä lattialla olevaan sylkiastiaan. Antti kumartui nopeasti ja nosti särpimensä ylös, mutta se ehti kuitenkin jo kastua. Antti pyyhki lihankappaletta housuihinsa ja kimmoili kovasti tuollaisia sylkiastioita. Hän oli myöskin nyreissään ylioppilaskokelaille, jotka koko matkan olivat hoilanneet, että älä sylje lattialle muka. Mutta jos lattialle olisi reilusti syljetty, ei tuossa astiassa olisi ollut niin paljon määhtäriä, joten hänen lihansakin olisi säilynyt puhtaampana. Nyt sitä tuskin voi syödä enää muuten kuin keitettynä.

Ja hän korjasi kimpaleen leivänpalan kera takaisin! reppuun lopettaen syömisensä. — Jopa lähestyi Vilon asemakin, missä Antin oli poistuttava junasta.

Kun juna pysähtyi Vilon asemalle ja Sipilän Heikki hyppäsi asemalaiturille, kokoontuivat hänen toverinsa vaununsillalle huutaen huikeasti:

— Eläköön Vilon kauppa ja meriliike!

Se oli erään vakkasuomalaisen merenrantapojan keksintö. Hänen mielestään ei mitään paikkakuntaa voinut paremmin onnitella kuin toivottamalla menestystä sen kaupalle ja meriliikenteelle, vaikka seutu olisi ollut satojen kilometrien päässä rannikolta.

Heikki katseli epäröiden ympärilleen. Asemalla ei näkynyt ketään tuttua, vaikka hän oli kirjoittanut äidille, milloin heidän junansa sivuuttaisi Vilon. Hän ei tosin ollut kehdannut pyytää äitiä tulemaan asemalle, mutta oli kuitenkin hiljaisesti toivonut, että äiti saapuisi. Nyt häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. Ja Heikin mieli painui alakuloiseksi.

Silloin hän huomasi, että Ambo-Antti, joka jo oli lähtenyt kävelemään asemalaiturilta poispäin, viittoi innokkaasti hänelle tavaramakasiinin päädyn kohdalla seisoen. Heikki juoksi kiireesti sinne ja Antin osoituksen mukaan kurkisti makasiinin taakse. Siellä hevosten kiinnityspaikalla seisoi äiti ja tervehti häntä vakava hymy huulillaan.

— Onpa äiti sentään tullut asemalle, huudahti Heikki iloisena.

— Tulin minä katsomaan, kuinka korea sinä oikein olet, sanoi äiti katsahtaen Heikin rinnassa loistavaan ruusuvihkoon.

— Mutta miksi te seisotte täällä makasiinin takana? ihmetteli Heikki. — Tulkaa tänne lähemmäksi junaa, niin näette toverinikin.

— Mitä minä heistä näen? vastusti äiti. — On mukavampi olla täällä siivon puolessa.

— Ei suinkaan äiti noita nuoria pelkää, huudahti Heikki.

— Ei kai ne minulle mitään pahaa tekisi. Mutta miltä tällainen vanha tollikko siellä nuorten joukossa näyttäisi?

— Ettehän te niin vanha vielä ole, vastusti Heikki. — Ettekä mikään tollikko.

— Kuudennellakymmenellä oleva liinapäinen tollikko, hymähti äiti. — Mutta oletpa sinä saanut niin kauniita ruusuja.

Heikki hämmentyi. Tämän ruusukimpun oli Turun asemalla kiinnittänyt hänen rintaansa kauppias Ticklénin nuorempi tytär Margit. Vaikkei äiti luultavasti olisi asiasta pahastunut, ei hänellä kuitenkaan ollut halua sanoa, keneltä hän oli kukat saanut.

— Sain tuttavilta Turussa, hän sanoi koettaen näyttää hyvin viattomalta.

— Enhän minä sinun asioitasi tahdo udella, kiirehti äiti selittämään. — On vain hauskaa, että ovat sinuakin muistaneet.

Heikin mielestä oli sentään väärin näin riemukkaalla hetkellä salata äidiltä mitään. Hän siis tunnusti suoraan:

— Ticklénin Margit ne antoi.

— Vai Margit antoi, sanoi äiti hyväntahtoisesti. — Kas reipasta tyttöä vain, kun muisti sinua. Mitä hänen äitinsä mahtaa sanoa, jos saa asian kuulla? Mutta kaikissa tapauksissa oli hyvä, että sait muilta kukkia, sillä minulla täällä maalla ei olisi ollutkaan sinulle niitä antaa. Ja kai mielesi olisi ollut vähän surkea, kun muilla olisi ollut kukkia ja sinä olisit saanut matkustaa Helsinkiin rintapielet paljaina.

— En minä sellaisista niin paljon välitä, vakuutti Heikki.

— On minullakin sentään pikkuinen lahja sinulle, sanoi äiti ja pisti jotakin Heikin käteen. Osta sillä itsellesi mitä haluat.

Heikki katsoi käteensä: siinä kiilsi uuden ja kirkkaan näköinen kahdenkymmenen markan kultaraha. Pojan mieli heltyi, sillä hän oli jo aikaisemmin saanut pyytämänsä runsaat matkarahat äidiltä.

— En minä sitä olisi tarvinnut, sopersi Heikki.

— Vaikket tarvitse, niin ota nyt sentään. Saat sillä itsellesi jotakin hyvää.

— Kiitoksia paljon, äiti, sanoi Heikki liikuttuneena.

Junailijan pilli vihelsi.

— Juna lähtee, huusi Heikki. — Hyvästi nyt, äiti.

— Hyvästi, poikani. Ja pidä Jumala mielessäsi. Heikki juoksi junaan. Äiti kääntyi hevosta päin saadakseen salaa pyyhkiä silmiään.

Heikki pääsi kaikella kunnialla ylioppilaaksi. Äidin kultaisella lahjalla hän osti itselleen valkoisen lakin ja äidilleen kultaisen lyyraneulan.

V.

Koleana marraskuun-iltana v. 1903 oli joukko ylioppilaita tapansa mukaan kokoontunut ehtoopuhdetta viettämään Königin kellariravintolaan Helsingissä.

Miten maalaisylioppilas olisi saanut pitkät, synkät syysiltansa kulumaan? Kalustettu huone, jonka hän jostakin Kruununhaan puolelta oli kuukausikaupalla vuokrannut, oli kolkko ja kylmä. Vuokrarouvan mielestä ei sitä vielä näin syksyllä kannattanut lämmittää. Ja tällaisena pimeänä syyskautena kuluttivat vuokralaiset öljyäkin niin taitamattomasti, kun yöt pitkät polttivat lamppua. Oli rouvankin mielestä parempi, että ylioppilaat viettivät iltansa ulkona. Siten säästyi öljyä. Sillä pimeässä ei nuori mies saanut aikaansa kulumaan, kun ei edes uskaltanut heittäytyä pitkäkseen sohvalle siitä pelosta, että sohvanjalat rapsahtaisivat poikki tai ainakin vääntyisivät irti liitoksistaan. Tällaisen vuokrahuoneen kalusto oli yleensä sellaista »antiikkia», joka soveltui paremmin katseltavaksi kuin muuten käytettäväksi. Ei ollut mitään tuttavia perheitäkään tai edes yksinäisiä henkilöitä, joiden luo olisi voinut mennä hetkeksi keskustelemaan maailman menosta. Jos meni jonkun toverin luo ei se ollut tämän emännän mieleen, sillä sielläkin voi sohvanjalka katketa tai tuolin ilmarei'illä varustettu istuinlauta haljeta ja sielläkin kulutettiin tarpeettomasti kallista öljyä.

Mutta ravintolassa oli lämmintä ja valoisaa. Siellä ei katsottu vieraita karsaasti, vaan päinvastoin jo oviloikkari kumarsi kohteliaasti ja tarjoilijattaret hymyilivät herttaisesti, jopa monen pojan mielestä vallan rakkaastikin. Eihän maalaisylioppilaalla ollut pääkaupungissa muutakaan naisseuraa, sillä tuttavia naisylioppilaitakin oli vähän ja sievemmistä siivettäristä kova kilpailu, johon ujoimmat nuorukaiset eivät ollenkaan uskaltaneet ottaa osaa. Ravintolaneidit sensijaan hymyilivät kaikille yhtä ystävällisesti ja rohkaisevasti ja näyttelivät ja keikuttelivat itseään ja sulojaan kaikille yhtä puolueettomasti. Nämä Ruotsista tuotetut Reginat, Astridit ja Ingridit olivat talonpoikaisnuorukaisen mielestä naisellisen sulouden ja hienouden ihanimpia ilmestyksiä, mitä maa päällään kantoi, kun he siinä avaran ravintolasalin lattialla kulkivat pitkinä ja komeina, pullea etupuoli ja takapuoli koholla, ja kantoivat välkkyvillä tarjottimilla koreaetikettisiä pulloja janoisten miesten eteen pöydille Ja tutussa ravintolassa yksinäinen ylioppilas tapasi aina toisia yhtä orpoja ja alakuloisia tovereita, jotka olivat tulleet kapakkaan mieltään lyömään ja virkistymään. Heidän kanssaan voi siellä pohtia kaikkia asioita, jotka mahtuivat maan ja taivaan väliin.

Karl Königin kodikkaaseen kellariin sitä useimmiten iltaisin laskeuduttiin. Aamiaista saatettiin syödä Kappelissa ja päivällistä Oopperakellarissa, mutta iltaa mentiin uskollisesti viettämään Königiin. Gambrinin ravintola sensijaan oli vanhempien herrojen kantapaikka ja Catani kiivaimpien ruotsikkojen. Eihän Königkään mikään suomalainen paikka ollut — suomalaista ravintolaa ei ollut Helsingissä ainoatakaan, sillä suomalaiset vieroksuivat vielä silloin kapakoitsijan ammattia -— eikä siellä suomen kielellä tullut toimeen, mutta ei sieltä suinkaan suomalaisia poiskaan ajettu, kun he vain tekivät tilauksensa ruotsin kielellä ja maksoivat ne Suomen rahalla. Siellä hymyiltiin fennoille yhtä ystävällisesti kuin sveeseillekin. Oviloikkarit, tarjoilijattaret ja kassaneidit toivottivat tutut vieraat hymyillen tervetulleiksi ja ryhtyivät kernaasti keskusteluihin heidän kanssaan, mikäli se suomalaisnuorukaisen kangertelevalla ruotsilla oli mahdollista. Totta kyllä, että kieli tuli aika paljon liukkaammaksi ja kääntyi koko helposti sellaiseen koveloon, että se suomalaisenkin miehen suussa tuntui suorastaan luodulta melskaamaan ruotsin kieltä, kun sitä, nim. suomalaisen suussa olevaa lihallista kieltä, oli kautta pitkän illan uutterasti voideltu ruotsalaisella punssilla.

Isäntä itse, herra kellarimestari, käveli ravintolassaan pyylevän arvokkaana, vatsa roikkuen housunkaulukselle ja niska roikkuen takinkaulukselle. Hän ei suorastaan tervehtinyt näitä nuoria vieraitaan, mutta näytti kuitenkin niin ystävälliseltä ja tuttavalliselta, kuin hänen arvokkuutensa suinkin salli. Hän käveli kuin vanhahko setä nuorten veljenpoikien joukossa ollen olevinaan huomaamatta poikien pientä kuhertelua tarjoilijattarien kanssa. Mutta jos jossakin pöydässä turhaan kilistettiin lasia ja huudettiin neitiä eikä tarjoilijatar heti saapunut paikalle, kun oli syventynyt niin kiintoisaan ja hauskaan keskusteluun jonkun toisen pöytäseurueen kanssa, sai tällainen työnsä laiminlyöjä isännältä ankarat nuhteet. Palvelus ennen kaikkea. Päivä ja työ ovat minun, lempi ja yö ovat sinun, oli isännän ohjesääntönä palvelijoihinsa nähden. Ihmisen täytyy tässä maailmassa tehdä työtä, sanoi krouvari ja kaivoi itsekin taskuistaan rasvaisen muistikirjan ja kynänpätkän ja alkoi tarjoilupöydän ääressä laskea, kuinka paljon hän eilisiltana korttipöydässä oli hävinnyt tuttujen, vanhojen veteraanien, kuten aatelisten tilanomistajien, asemapäälliköiden ynnä muiden kantavieraiden, kanssa pelatessaan. Tämä isännän pelihuone ja ryyppynurkkaus oli sellainen kaikkein pyhin, johon nuorten Bacchuksen palvelijain oli turhaa edes pyrkiä kurkistamaan sisälle. Heidän täytyi vanheta, käydä monet vuodet tässä ravintolassa ja tyhjentää monta puolikasta punssia, ennen kuin he olivat kelvollisia astumaan isännän huoneeseen.

Muuten isäntä ja vieraat tulivat keskenään koko hyvin toimeen. Väliin nuori veri tosin tahtoi huikan liikaa riehahtaa, kun sitä oli kaikenlaisilla virvokkeilla kuumennettu. Ja silloin syntyi yhtä ja toista pientä nahinaa, joka oviloikkarin tarmokkailla toimenpiteillä kuitenkin pian hillittiin, ja riihaantuneet rähinöitsijät potkaistiin ylös kellarista. He saivat seuraavana iltana tehdä erikoisen kohteliaan kumarruksen Portti-Pietarille ja antaa etukäteen rotevat juomarahat saadakseen uudelleen armon ja päästäkseen paratiisiin sisään. Eikä Pietari ollut pitkävihainen, vaan antoi pienet ylitsekäymiset pian anteeksi.

Vain joskus julistettiin ankarampi porttikielto tavallista suuremmalle syntiselle, joka oli syvästi loukannut kunnianarvoisen ravintolan järjestystä ja sen vielä kunnianarvoisemman isännän mainetta. Silloin isäntä itse antoi nuhteet. Eikä niitä vastaan ollut hyvä mukista.

Niin, Königissä tuli kyllä suomalainenkin vieras toimeen ja sai osakseen ystävällisen, jopa tarjoilijattarien puolelta lämpimänkin kohtelun, kun asiakas vain esiintyi joltisenkin siivosti ja hänellä oli rahaa maksaa laskut ja hyvät juomarahat. Ja rahoja kyllä oli. Miksei olisi ollut? Eihän tarvinnut muuta kuin kirjoittaa kotiin ja pyytää taas lähettämään hiukan rahaa, sillä opinnot ja elanto pääkaupungissa kävivät kalliiksi. Ja kotoa lähetettiin yksityiskohtaista tilitystä tiedustelematta kiireesti rahaa, ettei se poika parka vain pulaan joutunut siellä vieraassa maailmassa. Jos taas koti oli niin köyhä, ettei sieltä liiennyt rahoja pojalle, niin tämä opiskelija otti opintolainoja ja eli yhtä leveästi kuin varakkaidenkin kotien lapset. Miksei olisi elänyt? Rahaa sai helposti lainaksi, ja velat kyllä ehti maksaa sitten, kun virkaan pääsi. Näin ei suhteellisen hyväpäisellä nuorukaisella oikeastaan ollut suurempia huolia, kuin vain kävi jotenkin säännöllisesti luennoilla ja suoritteli hiljakseen alkututkinnoita. Ja hyväpäistä joukkoa tämä opiskeleva nuoriso yleensä oli, sillä vain verraten harvat antautuivat opintielle.

Mutta ei silti pidä luulla, että koko aika kului luentosaleissa ja krouveissa. Päivisin istuttiin ahkerasti kotona ja lueskeltiin. Kahviloissa ei käyty, sillä ei silloin vielä oikeastaan minkäänlaisia kahviloita ollutkaan. Lehtiä poikettiin lukemassa ylioppilastalon lukusalissa. Myöskin osakunnan kokouksissa käytiin uskollisesti. Samoin otettiin osaa muiden ylioppilasyhdistysten rientoihin ja huveihin. Kansanvalistusasioita harrastettiin erityisen innokkaasti. Käytiin maakunnassa pitämässä esitelmiä ja luentoja lukukaudenkin kestäessä eikä yksin loma-aikoina. Monin paikoin maaseudulla pidettiin osakunnan toimesta yllä lukutupia, joihin osakunnan kansanvalistustoimikunta tilasi lehdet Helsingistä käsin. Sipilän Heikkikin kuului useat vuodet tuollaiseen toimikuntaan ja sai rukoilla lehtien taloudenhoitajilta alennusta lukusaleihin tilattavien sanoma- ja aikakauslehtien hinnoista. Myöskin Heikki kävi esitelmiä pitämässä eri puolilla osakunnan aluetta. Näin koetettiin vilpittömästi jakaa toisillekin niitä tiedonmurusia, joista kohtalon suosiosta itse ensin oli päästy osallisiksi.

Valtiolliset ja kansalliset kysymykset ovat aina kiinnostaneet akateemista nuorisoa eikä suinkaan vähimmän tähän aikaan, jolloin valtiollisesti ja kansallisesti heräävä suomalainen nuoriso sai taistella sekä venäläisten sortotoimenpiteitä että ruotsalaisten vanhoja kielellisiä etuoikeuksia vastaan. Kun osakunnat olivat kaksikielisiä, oli ainainen kiista siitä, kumpi kieli pääsisi kussakin tapauksessa ensi sijalle ja kumman kieliryhmän miehet valittaisiin erinäisiin virkoihin ja luottamustehtäviin. Jollei kieliraja ennenkään ollut täysin selvä, vielä vähemmän jyrkkä, niin nyt oli tätä kielellistä kahtiajakoa tullut lisäksi sotkemaan katkera valtiollinen erimielisyys. Kun suomalaiset olivat jakaantuneet vanhoihin ja nuorsuomalaisiin eli kansallismielisiin ja perustuslaillisiin, käyttivät ruotsalaiset tätä rikkinäisyyttä taitavasti hyväkseen vetoamalla vanhaan iskulauseeseensa: »Yksi mieli, vaikka kaksi kieltä.» He väittivät, ettei nyt, kun Venäjä uhkasi koko isänmaata, ollut aikaa eikä edes viisasta korjailla kielellisiä tai yhteiskunnallisia epäkohtia, vaan kaikki olot oli säilytettävä vanhalla perustuslaillisella kannalla, sellaisena tabuna, johon eivät saaneet koskea suomalaiset sen paremmin kuin venäläisetkään. Ja perustuslailliset suomenmieliset kannattivat heitä tavallisesti näissä pyrkimyksissä ja mielipiteissä muodostaen ruotsalaisten kanssa yhteisen kagaalirintaman, jonka piti olla suunnattu venäläisiä vastaan, mutta joka kääntyikin itse asiassa suomalaisten suurta enemmistöä vastaan, jota syytettiin raukkamaisesta myöntyväisyydestä. Näiden perustuslaillisten kova huuto passiivisen vastarinnan ainoasta autuaaksitekevästä opista, heidän vahva uskonsa sopimuksiin, heidän hyveellinen itsetyytyväisyytensä vedotessaan näihin sopimuksiin ja omiin oikeuksiinsa teki heidät sokeiksi huomaamaan myöntyväisyysmiehissä muuta kuin isänmaanpetturuutta. Siksi kaikki ne suomalaiset, jotka olivat 'suometariaaneja', kuten ruotsalaisten keksimä köllinimi kuului, olivat ilman muuta kunniattomia pettureita ja siksi kaikki heidän ponnistuksensa niin kielellisten kuin yhteiskunnallistenkin epäkohtien, mm. torpparien turvattoman aseman, parantamiseksi oli yhdessä Bobrikoffin kanssa harjoitettua pirullista vehkeilyä Suomen perustuslaillisten oikeuksien nujertamiseksi.

Aikaisemmin mainittuna koleana marraskuuniltana näytti Königin ravintolaan vähitellen saapuvan tavallista enemmän vieraita, joiden enemmistön suomalaiset ylioppilaat muodostivat. Mutta heillä, ainakin hyvin monella heistä, oli tämäniltaiseen istumiseen erikoinen, pätevä syy.

Kun Sipilän Heikki ja hänen toverinsa, Topias, seisahtuivat ravintolasalin ovelle ja käsiään hieroen, kuten kantavieraiden tapa oli, loivat yleissilmäyksen huoneeseen päästäkseen asemasta selville, huomasivat he ikäväkseen, että kaikki pöydät jo näyttivät olevan varatut. Silloin he huomasivat, että kaukaa perältä muuan kookas mies viittoi heitä tulemaan luokseen. Kutsuja oli kaksikonttinen Kalpa, joka erään toverinsa kanssa kahden oli vallannut ison seinänviereisen pöydän. Pojat alkoivat luovia heitä kohti.

Kalpa nosti joutilaan tuolin viereisestä pöydästä Heikille.

— Va' fan? kuului takaa ärtynyt ääni.

— So, so, rauhoitti Kalpa. — Se tuoli kuuluu meidän pöytäämme. Ettekä te sitä näytä tarvitsevan.

Ruotsalaiset murisivat vähän, mutta jättivät asian siihen. Pojat ryhtyivät keskustelemaan yleisistä asioista. Kalpa huomautti aluksi:

— Pojat ovat tiemmä tulleet maahanpanijaisia viettämään.

— Niitäkö tekin vietätte? kysyi Heikki.

— En minä sentähden ole liikkeellä, väitti Kalpa.

— Mutta tämä Hulmi kyllä juhlii hautajaisia.

— Eikö sitten kannata sellaisen vainajan muistoa viettää? kysyi tiukasti Kalvan toveri, Huimiksi mainittu.

— Vietä pois vain, kehoitti Kalpa. — En minä sinua kiellä enkä puhu pahaa vainajasta, sillä de mortuis nil nisi bene.

— Tästä vainajasta ei voikaan puhua muuta kuin hyvää, huudahti Hulmi.

Tämä Hulmi oli tunnetun talonpoikaisen valtiopäivämiehen poika ja ankara vanhasuomalainen.

— Mitä sinä siihen sanot, Heikki? kysyi Kalpa.

— En minä muuta tiedä, kuin että Yrjö-Koskinen oli suuri mies, vastasi Heikki.

— Et tu etiam, Brute. Sinäkin, pruhjus. Entä Topias?

— Me molemmat, Heikki ja minä, olimme tänään Yrjö-Koskista hautaan saattamassa, että sen tiedät, vastasi Topias.

— Mitä sitten tuoreessa puussa, kun kuivassa perustuslaillisessa pökkelössäkin kasvaa tuollaisia hedelmiä! ihmetteli Kalpa.

— Etkö sinä sitten ollut hautasaatossa? kysyi Heikki.

— En tietenkään, vastasi Kalpa. — Eihän perustuslaillisten ollut määrä ottaa siihen osaa.

— Ei kyllä virallisesti, myönsi Heikki. — Mutta yksityisinä suomalaisina ylioppilaina me katsoimme olevamme oikeutetut, jopa velvolliset kunnioittamaan niin suurta suomalaisuuden esitaistelijaa hänen viimeisellä matkallaan.

— Entä hänen valtiollinen kantansa?

— Sitä ei meidän tällä kertaa mielestämme tarvinnut ottaa huomioon.

— No, en minä viitsi teidän kanssanne riidellä paavin parrasta, sanoi Kalpa. — Mutta tuolta näyttää tulevan sellainen päämies, joka ei liene laumaansa tällä kertaa kovinkaan tyytyväinen.

Heikki seurasi hänen katseensa suuntaa ja säpsähti hiukan. Ovesta oli astunut sisään heitä jonkin verran vanhempi civis. Hän oli nimeltään Filander ja opinnoiltaan lääketieteen kandidaatti. Yhteiskunnallisilta mielipiteiltään hän oli kiivas perustuslaillinen ja osakunnan nuorsuomalaisen yhdistyksen esimies.

Kun Heikki lukukauden alussa oli liittynyt osakuntaan ja alkoi ottaa osaa ylioppilaiden rientoihin joutui hän alusta alkaen nuorsuomalaisten rivimieheksi. Hänen kaikkea sortoa vastaan reagoiva mielensä ja suurelle, vanhalle Sipin suvulle synnynnäinen vapaudenrakkautensa ja itsenäisyyspyrkimyksensä sekä yleensä Suomen kansan syvien rivien perinnäinen viha 'moskovalaisia' kohtaan, joista hän jo pikkupoikana oli Vanhan-Mikon kuullut kertovan, että ne ison vihan aikana panivat suomalaisia lapsia ja naisia aidanseipäisiin 'istumaan', vaikuttivat niin ratkaisevasti, että hän tunsi voimakasta vetoa passiiviseen vastustusrintamaan ja liittyi epäröimättä perustuslaillisiin suomenmielisiin, jotka hänen mielestään pontevimmin ja myöskin tehokkaimmin taistelivat venäläistä sortojärjestelmää vastaan. Siten hänestä heti tuli jonkinlainen toimiva jäsen osakunnan keskuudessa. Hänet valittiin osakunnan lehden toimittajaksi, kansan valistustoimikunnan ja lainarahaston johtokunnan jäseneksi jne. Ja hän koetti kykynsä mukaan rehellisesti ja puolueettomasti suorittaa tehtävänsä. Hän liittyi tietenkin myös nuorsuomalaiseen yhdistykseen, jonka kokouksissa valmistavasti keskusteltiin osakunnassa esille tulevista asioista ja määrättiin niihin nähden nuorsuomalaisten kanta, josta yksityisten rivimiesten ei ollut lupa poiketa.

Nuoren ylioppilaan mielestä asiat yleensä tulivat näin kutakuinkin hyvin hoidetuiksi. Eikä järjestelmässä olisi näyttänyt olevan mitään vikaa, jollei suhtautuminen toisiin suomenmielisiin toisinaan olisi pannut hiukan arvelemaan. Nuorsuomalaisten kiinteä yhteistoiminta ruotsinmielisten kanssa ei aina tuntunut miellyttävältä. Kun tiesi tulleensa valituksi luottamustehtäviinsä ruotsalaisten äänillä vanhasuomalaisten ääniä vastaan, sillä nuorsuomalaiset eivät yksinään kyenneet pitämään puoliaan suomettarelaisia vastaan, ja sen vuoksi sai puolsuomalaisen nimen, tuntui se aika ilkeältä.

Persoonalliset loukkaukset olisi silti sietänyt tyynin mielin, sillä oli niin miellyttävää kuvitella kärsivänsä isänmaan puolesta. Mutta puolueen yleinen kanta suomalaisuuden suuriin kysymyksiin ei suomalaisen talonpoikaisylioppilaan mielestä suinkaan ollut tyydyttävä, vaikka kuinka olisi koettanut ymmärtää johtomiesten johtavia periaatteita. Eihän esimerkiksi supisuomalaisen ylioppilaan ollut hauskaa valita osakunnan kuraattoriksi rutiruotsalaista, jonka kanssa heikosti ruotsia osaava ylioppilas ei edes tullut puheessa ilman tulkkia toimeen. Mutta ruotsalaiset vaativat oman miehensä kuraattoriksi salliakseen inspehtoriksi valita nuorsuomalaisen professorin. Ja kuitenkin suomalaiset olisivat saaneet omat miehensä kirkkaasti virkoihin, jos olisivat vetäneet yhtä köyttä.

Nyt juuri oli tavattoman ikävä riitakysymys tullut Heikin osakunnassa esille. Suuri suomalaisuuden esitaistelija, senaattori Yrjö-Koskinen oli kuollut ja haudattiin juhlallisin menoin. Osakunta oli kuitenkin päättänyt olla ottamatta in corpore osaa hautaustilaisuuteen, koska vainajan kielellinen kanta kiukutti ruotsinmielisiä ja poliittinen kanta kauhistutti kaikkia perustuslaillisia. Vanhat suomalaiset kyllä olivat aikoneet mennä runsaslukuisesti hautajaisiin, mutta nuorsuomalaisen yhdistyksen päätös oli, että tilaisuudesta oli visusti pysyttävä poissa.

Tämä päätös ei kuitenkaan tyydyttänyt kaikkia nuorsuomalaisia. Muutamat heistä, niiden joukossa Heikki ja Topias, olivat kaiken uhalla uskaltaneet ottaa hautasaattoon osaa, koska heidän kunnioituksensa Suomen kansallisen sivistyksen vaatijaa ja vaalijaa kohtaan heidät siihen velvoitti. Mutta nyt he hiukan pelkäsivät seurauksia, kun näkivät yhdistyksensä esimiehen astuvan ravintolaan. He toivoivat vain, ettei tämä heitä huomaisi tai heistä tällä kertaa välittäisi. Mutta niin ei käynyt, vaan Filander astui suoraa päätä heidän luokseen ja luvan pyydettyään istui heidän pöytäänsä. Kalpa kiirehti heti tilaamaan kahvia ja punssia lisää.

Kun taas aikatoimet olivat onnellisesti suoritetut, lausui uusi tulokas:

— Herrat juhlivat?

— Niinkuin näet, vastasi Hulmi.

Heikki huokasi helpotuksesta. Heillä oli onneksi puolustajanaan tämä vanhempi civis, joka kuului Suomalaisen Nuijan johtomiehiin ja oli jyrkkä suomenmielinen sekä sitkeä väittelijä.

— Taitaa olla syytäkin juhlia? kysyi Filander yhä.

— On tietysti, vakuutti Hulmi. — Mutta juhlitko sinä ilman syytä, noin vain lystiksesi?

— En suinkaan, sanoi Filander ivallisesti. — Minä kohotan lasini helmikuun manifestin julkaisemisen muistoksi, koska promulganttien päämies — en tahdo sanoa belsebubien päämies — nyt on kuollut. Sitäkö sinäkin juhlit, Hulmi?

— Minä kohotan lasini suuren suomalaisen valtiomiehen muistolle, sanoi Hulmi vakavasti.

— Entä nämä pojat? — Filander kääntyi nyt suoraan Heikkiä ja Topiasta puhuttelemaan. — Vietättekö tekin suomettarelaisen valtiomiehen hautajaisia? Ainakin teidät nähtiin hänen hautasaatossaan.

— Me kunnioitimme vaatimattomalla läsnäolollamme suomen kielen oikeuksien etevän puolustajan, kansallisen historioitsijan ja kirjailijan hautausta, vastasi Heikki.

— Ja samalla te kunnioititte myöntyväisyyspolitiikan häikäilemättömimmän edustajan muistoa, väitti Filander.

— Ei meidän ollut pakko sitä tehdä, vastusti Heikki. — Jokaisessa vainajassa on puutteita ja varjopuolia. Ei suinkaan saattoväki kunnioita näitä kuolleen huonoja ominaisuuksia, kun se laskee hänet juhlallisesti hautaan. Silloinhan ei voisi kenenkään ihmisen muistoa kunnioittaa, sillä kaikki me olemme vikapäät Herran edessä. Minun ymmärtääkseni pitää muistella vain vainajan hyviä puolia tällaisena hetkenä.

— Vainajassa kunnioitetaan tietysti hänen huomattavinta julkista toimintaansa, selitti Filander. — Ja tämä vainaja oli enemmän suomettarelaisuuden kuin suomalaisuuden ajaja.

— Ei ollut, väitti Hulmi kiivaasti. — Tai riippuu siitä, mitä sinä näillä sanoilla tarkoitat. Minä luulen, ettei sinulla ole suomalaisuudesta harmaata aavistustakaan. Te kaksikielisten virkamiesten ja pappien pojat, jotka olette kasvaneet kansallisesti kuolleissa kodeissa ja nyt niin korskeasti esiinnytte nuorsuomalaisina, ette edes kykene ymmärtämään, mitä on kansallistunto. Teistä on samantekevää, puhuuko virkamies suomea vai ruotsia, opetetaanko kouluissa suomeksi vai ruotsiksi, sillä te osaatte 'molempia kotimaisia' kieliä. Mutta te vihaatte venäjän kieltä, koska ette sitä osaa. Älkää hätäilkö. Teidän poikanne osaavat kyllä jo ryssääkin, joten heillä on kolme kotimaista kieltä, ja heistä taas on samantekevää, mikä näistä on ensimmäisenä.

— Ei meistä, vaan teikäläisistä bobrikoffilaisista se on samantekevää, ärjäisi Filander. — Te suomettarelaiset itse olette hemmetin valmiit omaksumaan venäjän kielen.

— Emme me ole niin taipuvaisia vieraisiin kieliin, vastusti Hulmi. — Eihän minua eräs teikäläinen perustuslaillinen professori päästänyt lääketieteelliseen tiedekuntaan, kun en osannut tai tahtonut tenteissä käyttää ruotsia. Minun täytyi hänen tähtensä muuttaa alaa.

— Niin, ruotsalaisia te vihaatte, mutta venäläisiä liehakoitte ja olette valmiit sanomaan soromnoo kaikkeen, mitä ryssä tekee.

— Mitä te sitten teette? kysyi Hulmi.

— Me panemme vastaan, vakuutti Filander.

— Puitte nyrkkiä housuntaskussa, arveli Hulmi. — Mutta siitä huolimatta ryssä ottaa teiltä yhtä helposti kuin suomettarelaisiltakin kaiken, mitä tahtoo. Hyödyttääkö teitä siis se nyrkin puiminen ja hampaiden kiristys, varsinkin kun ottaa huomioon, että te siten vain suotta ärsytätte keisaria?

— Emme ainakaan vapaaehtoisesti luovu oikeuksistamme, niinkuin te pelkurit, kivahti Filander.

— Molempi parempi, kuten ryssä sanoo, puuttui nyt Kalpa puheeseen. — Suomettarelainen maatiaiskoira menee heti häntä koipien välissä pakoon, kun Venäjän susi ulvahtaa, mutta perustuslaillinen piski pitää luusta kiinni siksi, kunnes susi tempaisee sen hänen hampaistaan. Ei siinä oikeastaan eno ole setää parempi lopputulokseen katsoen.

— Miten siis tahtoisit meneteltävän? kysyi Filander vihaisesti.

— Antakaa sille sudelle vasten kuonoa että paukkuu, kun kerran kätenne on nyrkissä, neuvoi Kalpa.

— Anna itse, ärjäisi Filander halveksivasti.

— Ehkä annan, kun tästä kerkiän, sanoi Kalpa huolettomasti. — Mutta kippis, pojat. Puhutaan naisista, ettei synny riitaa.

— Tai lauletaan »Honkaen keskellä» kunnioittaaksemme Yrjö-Koskista runoilijana, ehdotti Heikki.

— Kaunis runoilija, murahti Filander. — Hän sanoo: »Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää.» Luulisi sentään niin eteväksi huudetun tiede- ja valtiomiehen sen verran tietävän, ettei naaraskäki kuku, vaan koiras. Kuinka tällaisen miehen muihin teorioihin ja väitteisiin voi luottaa?

Ja Filander nojautui itsetietoisesti taaksepäin. Tulevana lääkärinä hän toki oli näin paljon perehtynyt luonnon salaisuuksiin.

— Olen jostakin lukenut kuuluisasta englantilaisesta valtiollisesta kirjailijasta ja ajattelijasta Carlylesta samantapaisen jutun, puhui Hulmi. — Hän osoitti kerran eräälle tuttavalleen heidän pienen lammen ohi kulkiessaan nuijapäitä sammakonpoikia ja kysyi, mitä kaloja ne olivat. Hän ihmetteli kovasti kuullessaan, että niistä isompana tulisi sammakoita, sillä hän ei tuntenut näiden eläinten muodonvaihdosta. Kuitenkin hän kykeni vaikuttamaan ratkaisevasti ihmisten poliittisiin mielipiteisiin ja ohjaamaan suuren valtakunnan kohtaloita.

Mutta Filander kilisti tarjoilijattaren luokseen ja sanoi:

— Minä maksan laskuni ja lähden kotiin, sillä en viitsi teidän kanssanne koko iltaa jahnata. Ei se siitä parane.

Ja hän lähti tiehensä. Toiset jäivät jatkamaan istumista ja keskustelemista. Mutta he eivät enää puhuneet politiikkaa, joten rauha säilyi heidän keskuudessaan.

Niin, sopu ja rauha vallitsi kyllä heidän pöydässään. Mutta heidän ja viereisen pöytäkunnan välit kävivät illan kuluessa yhä kireämmiksi. Mielet kuumenivat sinkoilevista pistopuheista sitä mukaa kuin päät kuumenivat punssista. Mutta ennen kuin sanoista tekoihin ehdittiin, löi kello yksi ja kaikkien täytyi lähteä ravintolasta pois.

Königin edustalla Mikonkadulla syntyi pientä liikehtimistä, kun tuttavat etsivät toisiaan.

Topias tunkeutui ruotsalaisten ryhmän läpi komentaen:

— Tie auki taivasta myöten!

Silloin nämä äskeiset riitapukarit karkasivat hänen kimppuunsa. Ja kun Topias oli varreltansa lyhyt, oli hän hukkua pitkien ruotsalaisten rykelmään.

Mutta kookas Kalpa huomasi vaaran ja kiirehti apuun sanoen:

— Kai minä vieläkin rotille piisaan.

Hän koppasi kahta ruotsalaista kekkaleista kiinni, nosti he kummallakin kädellään maasta koholle, kopautti päät yhteen ja huusi järeällä äänellään:

— Tapetaan näistä pari kappaletta kauhuksi toisille!

Kun hän sitten päästi nämä vihamiehet pinteestä, pinkaisivat he ja toiset heidän toverinsa kiireesti pakoon Aleksanterinkadulle päin.

Mutta Heikissä heräsivät vanhat koulunaikaiset vaistot ja hän huusi iloisesti:

— Victoria, Victoria!

Tällä kertaa ei rehtori tullut heitä häiritsemään.

He lähtivät Esplanadille, jonne aina kello yhden jälkeen yöllä syntyi ankara ihmisruuhka, kun kaikki kapakat purkivat vieraansa ja nämä ennen kotiinmenoaan tahtoivat hiukan jaloitella.

VI.

Korpi kohisi katkeamatonta, yksitoikkoista huminaansa, kun Sipilän Heikki astui taajasta kuusimetsästä Äijälammen alavalle suoaukeamalle. Siellä kasvoi vain harvakseltaan kituliaita käkkyrämäntyjä, joiden välistä lammen musta pinta siinsi. Tuuli ei painunut alas vedenpintaa väreilyttämään, vaan lauloi ikuista säveltään ylhäällä puiden latvoissa. Se oli erämaan ainoa ääni. Vain joskus kirkaisi kutsuhuutonsa muuttopuuhissa oleva kurki, joka matkaseuraa odotellessaan oli laskeutunut suolle karpaloita noukkimaan.

Oli syyskuun ensimmäinen viikko ja hirvenmetsästyksen aika. Heikki oli jo edellisenä iltana lähtenyt kotoa ollakseen heti aamun koittaessa hirvien varsinaisilla oleskelupaikoilla. Hän oli ollut yötä kaukaisen suoniitun ladossa, jossa hän käärmeiden uhallakin oli kaivautunut syvälle heiniin. Siellä oli lämmin yösija, ja kun illalla poltti. vahvasti tupakkaa, eivät käärmeet kuulemma tunkeutuneet sellaisen nukkujan suuhun eivätkä muutenkaan yrittäneet häntä lähennellä, jos näet tuollaisia vastenmielisiä matoja olisi sattunut heinissä olemaan.

Aamun valjetessa hän oli lähtenyt liikkeelle ja painunut yhä syvemmälle asumattomaan korpeen. Kuitenkaan hän ei ollut tavannut hirviä, vaikka niiden jättämiä jälkiä kyllä oli siellä täällä. Nyt hän saapui Äijälammen aukealle, jonka toisessa reunassa oli yksinäinen, laakea kivi, Talaskivi, mihin päättyivät säteittäin monen pitäjän rajat. Tämän syrjäisempää eräseutua ei näillä mailla ollut.

Hitaasti ja ympärilleen tähyillen Heikki astui metsänreunasta aukealle ja alkoi sammaltuneen, kuivapintaisen suon poikki kulkea rajakiveä kohti. Hän piti tarkoin silmällä siellä täällä aukealla kohoavia metsäsaarekkeita. Useissa niissä oli hirvien makuusijoja. Mutta kaikki ne näyttivät vanhoilta ja kylmiltä.

Päästyään jo niin lähelle Talaskiveä, että sen tasainen laki hyvin näkyi matalan pensaston yli, hän sitten yhtäkkiä keksi hirven makuusijan, joka näytti aivan tuoreelta. Ruohot ja marjanvarret eivät vielä olleet ehtineet nostaa päätään, vaan olivat lamassa sammalpohjaa vastaan likistettyinä. Heikki otti käteensä hirven jättämiä papenoita: ne olivat vielä lämpimiä.

Tässä oli varovaisuus tarpeen, sillä otus saattoi olla ihan lähellä. Heikki tähysteli joka suunnalle. Rajakiven vieressä hän sitten luuli nähneensä jotakin valkoista vilahtavan. Hän ojensi pyssynsä ja tähysti sen piipun yli epäilyttävää kohtaa. Ja eikö totta vie piirtynytkin kiven harmaata kuvetta vastaan hirven leveä, harmaa sarvi ja pensaan sivulta toisinaan vilahtanut valkoinen sukkajalka, kun eläin nähtävästi torjui kärpäsiä?

Heikki veti haulikkonsa hanan vireeseen ja värisi jännityksestä. Tästä olisi ollut hyvä ampua liikkumattomaan maaliin, mutta pensas peitti eläimen ruumiin, niin ettei hän osannut tarkalleen arvioida sen rinnan kohtalistoa. Heti etulavan taakse sivulta ammuttu luoti lävistäisi sydämen ja kaataisi eläimen paikalleen, kun taas muualle ruumiiseen osunut panos ei olisi kuolettava, vaan hirvi voisi haavoittuneenakin juosta pitkät matkat ja eksyttää itsensä niin, ettei sitä löydettäisi.

Silloin otus astui pari askelta eteenpäin, niin että sen komea sarvipää ja tuuheaharjainen kaula tulivat näkyviin pensaan takaa. Se käänsi päänsä sivulle ja katsoi suoraan Heikkiin. Niin he seisoivat siinä hetken liikkumatta paikoillaan toisiinsa tuijottaen. Hirvi ei näyttänyt ajattelevankaan pakoa eikä Heikin tietysti ensimmäiseksi sopinut käpälämäkeen lähteä, koska hän juuri oli hirvenpyynnissä. Mutta kaamealta olo täällä kaukana korvessa noin pelottoman ja mahtavan metsänruhtinaan seurassa kuitenkin alkoi hänestä tuntua.

Jännitys kävi niin ylivoimaiseksi, että Heikin täytyi ampua, vaikkei hän nähnytkään hirven ruumista eikä uskaltanut ampua sitä päähän, sillä lujasta otsaluusta hänen haulikkoon työnnetty hirvikuulansa kimmahtaisi varmasti takaisin kuin kalliosta. Hän siis tähtäsi kaulaa pitkin jonkin verran taakse- ja alaspäin ja laukaisi.

Hirvi mylvähti ja loikkasi pitkän hypyn eteenpäin. Mutta se oli jokseenkin vahingoittumaton, sillä kuula oli lentänyt liian ylös ja riipaissut vain niskasäkää. Panos tuntui kuitenkin kirvelevän, koska eläin alkoi morista kiukkuisesti ja kuopia maata.

Näin uhkaavat enteet nähdessään Heikki ei enää luottanut vähäiseen ampumataitoonsa, vaan kääntyi kiireesti pakoon hakemaan edullisempaa taisteluasemaa ladaten pyssyä juostessaan. Talaskivi olisi ollut turvallinen pakopaikka, mutta sinne ei päässyt, kun vihollinen oli välissä. Hän ohjasi kulkunsa Äijälampea kohti.

Pian hän huomasikin pakonsa välttämättömän tarpeelliseksi, sillä hirvi kuului tulevan perässä, niin että pensaat ritisivät ja sarvet kalahtelivat puiden runkoihin. Mikä nyt neuvoksi? Kaikki puut tässä aukealla olivat niin pieniä vaivaismäntyjä, ettei niihin ollut yrittämistäkään.

Mutta Äijälammen hiukan korkeammalla ja kuivemmalla rannalla kasvoi tuuhea kuusi. Sitä kohden nyt Heikki juoksi henkensä edestä, sillä jos hirvi tavoittaisi hänet, se sotkisi armotta hänet jalkoihinsa. Siellä se loikki perässä että suonpinta keinui. Ehtisikö sen alta pois?

Heikki ohjasi suuntansa kuusesta hiukan oikealle. Puun lähelle päästyään hän sitten teki äkkimutkan vasemmalle, jolloin hirvi porhalsi pärskyen hänen ohitseen. Heikki alkoi kiireen vilkkaa kavuta kuuseen. Mutta hirvikin sai pian suuntansa käännetyksi ja ehti paikalle, kun Heikki jo hinasi itseään alimmille oksille. Hirvi teki äkkihypyn niska kyyryssä, nosti sitten päänsä korkealle ja ulottui sarvellaan puskaisemaan Heikkiä takapäähän. Tämä keikaus kyllä nosti miestä ylöspäin, joten hän pääsi vikkelämmin vihreälle oksalleen, mutta samalla muuan sarven terävä sakara sohaisi läven hänen housuihinsa ja nahkaansa.

Heikki makasi rähmällään oksilla, piteli verta vuotavaa takamustaan ja sadatteli ahdistajaansa, mikäli puuskutukseltaan kykeni.

Hirvi tuli puun alle pudistellen mahtavaa päätään, niin että partatupsu sen leuan alla liehui. Heikki ei yrittänytkään potkaista sitä päähän. Hänen haulikkonsa oli yksipiippuinen, ilman kantohihnaa. Puuhun kiivetessään hän oli sen pudottanut. Siellä se lojui hirven jaloissa. Mutta aivan kuin näyttääkseen, että omisti järkeä omiksi tarpeiksi, hirvi alkoi haistella tuota hylättyä haulikkoa. Joko sitten ruudinhaju sitä raivostutti tai se vaistomaisesti tunsi kapineen vaaralliseksi, joka tapauksessa se katsoi parhaaksi päästä siitä eroon. Se astui hiukan sivulle, nosti notkean takajalkansa ilmaan ja antoi sitten pyssylle sellaisen potkun, että se lensi korkealle ja putosi molskahtaen Äijälampeen.

— Sinä sonnin konna! ärjäisi Heikki — Minä nyljen sinut elävältä. Se nyt vielä puuttui. Etkö luule muita aseita maailmassa olevan? Minä viivyn täällä niin kauan, että näen sorkkasi ilmassa.

Hän lupasi kostaa uhaten istua puussa vaikka viikon hirven kiusaksi. Mutta ennen pitkää hän huomasi, että hänen oli pakosta kökötettävä kuusessaan ties kuinka kauan, jollei tahtonut joutua alttiiksi hirven kostolle. Tämä näet näytti tähän lammen rannalle asettuvan vakinaisesti asumaan. Ja kyllä siinä hirven kelpasi oleskella: rannalla oli rehevää ruohoa ja lammessa vettä.

Jonkin ajan kuluttua jo Heikki rupesi peräytymään huudellen hirvelle:

— Kyllä sinä sentään saat mennä pois, kun elät tästälähin kauniisti. En minä sinulle kaunaa kanna.

Ja kun hirvi ei hyvästä puheesta parantunut, alkoi hän ärjyä:

— Kuuletko, mene tiehesi, lurjus! En minä täällä mitään henkivartijaa tarvitse. Kyllä minä uskallan yksinkin olla. Mene tiehesi, piru! Abi satanas.

Mutta hirvi ei välittänyt manauksista sen enempää kuin koreista puheistakaan, vaan nyhti aikansa ruohoa ja asettui sitten makuulle pensastoon.

Heikillä oli voileipiä taskussaan. Hän alkoi syödä evästään. Mutta sitten hän yhtäkkiä pelästyi, sillä häntä alkoi janottaa. Mikä sitten perisi, jos tässä puussa istuessa tulisi kova jano? Tuo hirven hirviö ei kai antaisi juomarauhaa.

Heikki heitti hirven makuupaikkaa kohti kävyn. Pensaasta ei kuulunut risahdustakaan. Silloin hän alkoi varovaisesti hiisautua puusta alas. Mutta juuri kun hän aikoi hellittää viimeisistä oksista ja pudottautua hiljaa maahan, kuului pensastosta ryskettä ja hirvi kohoutui mörähtäen jaloilleen. Heikki kipusi kiireimmän kaupalla taas ylemmäksi.

— Senkin hirtettävä! pauhasi Heikki. — Sinulla näkyy olevan sarvissasi kaksitoista sakaraa. Sinä et siis enää ole mikään nulikka etkä lapsuuttasi minua kiusaa, vaan sinä olet piruja täynnä.

Heikki muisti lammesta vanhan tarinan, jonka mukaan eräs yritteliäs ukkeli päätti mitata, kuinka syvä lampi oli. Hän laittoi lautan, souti keskiselälle ja heitti veteen nuoran, jonka päässä oli kivi. Kun hän jo oli kehittänyt yhden lankakerän eikä pohjasta vielä ollut tietoakaan, kuuli hän äänen syvyydestä huutavan: »Mittaa ensin maan ja taivaan väli ja tule vasta senjälkeen mittaamaan tätä lampea.» Kun ukko arveli, ettei hän mistään saisi kokoon niin paljon nuoraa, hän jätti mittausyrityksensä sille palkalle. Mutta siitä asti lampea oli nimitetty Äijälammeksi ja pidetty pohjattomana.

Ja sellaiseen syvyyden kuiluun tuo hiiden hirvi oli heittänyt Heikin haulikon.

Olisipa ollut kammottavaa, jos tällaiseen seutuun olisi täytynyt jäädä yöksi. Nyt sentään syksyinen korkea aurinko paistoi oikein kirkkaasti ja lämpimästi, niin että väkisinkin rupesi raukaisemaan. Kunpa ei vain torkahtaisi ja putoaisi puusta. Yöllä putoamisen vaara olisi vielä suurempi.

Mutta yöllä ehkä sentään pääsisi hirven huomaamatta puusta pois ja hiipimään sakeaan metsään, jossa voisi eksyttää elukan jäljiltään.

Totta vieköön, kyllä tuo hirvi nyt oli pannut metsästäjän asiat sekaisin. Mokomakin metsästäjä, joka muka lähtee otusta ahdistamaan, mutta joutuukin itse otuksen ahdistettavaksi. Ei sellaista seikkailua kehtaisi kertoa miesseurassa. Hänen olisi pitänyt vähemmälläkin uskoa, ettei hänestä ollut metsästäjäksi, niinkuin äiti aina oli sanonut.

Äiti oli joka kerta katsonut pitkään, kun Heikki oli lähtenyt metsälle. Äidin mielestä olisi pitänyt antaa hirvien, jänisten, lintujen ja muiden metsäneläväin olla omissa oloissaan ja elää rauhassa, kun Luoja ne kerran oli vapaiksi luonut eivätkä ne ihmistä ahdistaneet. Kotona oli sen verran sian- ja naudanlihaa kuin Heikki syödäkseen tarvitsi. Kotieläimiä sai teurastaa, sillä ne olivat asetetut ihmisen hoidettaviksi ja hyväksi käytettäviksi. Mutta kun ihminen ei metsän eläimiä kasvattanut, ei hänellä ollut oikeutta niitä hätyyttääkään.

Heikki ei ollut kallistanut korvaansa äidin varoituksille.

Ehkä tämä oli rangaistusta siitä, ettei hän ollut kunnioittanut äitinsä mielipidettä.

Ehkä tämä oli myöskin rangaistusta siitä, että hän pikkupoikana oli härnännyt viatonta pässiä. Hirvi, joka oli hiukan suurempi ja vaarallisempi riitakaveri, kosti nyt pässin puolesta.

Heikin veli, Jaakko, ei myöskään katsellut suopein silmin hänen harhailujaan metsissä ja vainioilla. Mutta vanhemman veljen vastenmielisyys eräretkiä kohtaan johtui kokonaan toisista syistä kuin äidin. Jaakko ei voinut sietää sellaista, että nuori, terve mies kulutti aikansa niin joutavaan kuin metsällä kulkemiseen. Paljon parempi olisi ollut, että Heikki olisi ottanut hanakasti työn tukkaan kiinni, kuten muukin talonväki. Kyllä talossa työtä piisasi. Ja työtä oli kaikkien tehtävä, sillä ei Jumala laiskoja ruokkinut. Ankaraa työtä oli talo vaatinut edellisiltä sukupolvilta kuluneiden pitkien vuosisatojen aikana ja ankaraa työtä se yhä edelleen tulisi vaatimaan heiltä ja heidän jälkeläisiltään, jos tahdottiin talo säilyttää suvun hallussa tulevinakin vuosisatoina.

Jaakko oli hiljakkoin tullut Sipilän isännäksi ja heti omaksunut talon vanhojen perinteiden mukaiset tavat ja hallitusperiaatteet. Isoisä oli kuollut korkeaan ikään ehdittyään. Silloin poikain äiti oli luopunut talon hallinnasta sanoen, että hänen oli nyt vuorostaan aika ruveta eläkkeelle ja antaa ohjat nuorempiin käsiin. Vanhemman pojan oli vedettävä isännän-saappaat jalkaansa ja sitouduttava maksamaan nuoremmalle tämän osuus rahassa. Siten talonkirjat oli tehty Jaakolle ja vahvistettu oikeudessa. Eikä lainhuudatusta vastaan ollut kukaan noussut, sillä isoisä oli tulipalossa hukkuneiden paperien sijaan saanut uudet talonkirjat, joiden pätevyyttä ei kartanokaan voinut kiistää.

Tuomari, jonka huostaan isoisä oli kaikki säilyneet vanhat kirjat jättänyt, oli niiden joukosta löytänyt oikeudenpöytäkirjan, jossa mainittiin, että sama suku oli pitänyt Sipilää hallussaan jo v. 1562, jolloin nämä seudut ensi kerran joutuivat lahjoitusmaiksi. Heikki itse oli erään historiantutkijan opastamana valtionarkistossa säilytettyjen maa- ja tuomiokirjain avulla päässyt sukunsa historiassa tästä vuodesta vielä kuutisenkymmentä vuotta taaksepäin eli 1500-luvun alkuun. Näin ollen hän oli saanut selville, että hänen esivanhempansa olivat katkeamattomana jonona hallinneet Sipilän taloa ainakin neljäsataa vuotta eli koko uuden ajan historiakauden. Ja tiesi kuinka pitkälle tämä talonhaltijain jono ulottui taaksepäin keskiaikaan.

Mutta oli otettava huomioon, että tämä Sipin suku, sen vanhan Sipin jälkeläiset, joka tarinan mukaan oli kylän perustaja ja ensimmäinen tunnettu esi-isä, ei hallinnut ainoastaan Sipilässä, vaan kylän muissakin taloissa. Koko kylän väki oli aikojen ja aikakausien kuluessa joutunut moninkertaisiin sukulaisuussuhteisiin keskenään. Kun vanhin poika sai talon, pyrkivät nuoremmat pojat isänniksi muihin taloihin. Toisten talojen tyttäret taas tulivat Sipilään emänniksi. Tulipa sinne toisinaan ensin vävyksi ja sitten isännäksikin naapuritalon poika, kun talon omat miespuoliset perilliset jostakin syystä loppuivat. Mutta tämä vävy oli sukujohdoltaan yhtä hyvä Sipilä kuin tässä talossa syntyneetkin ja otti aina talon nimen sukunimekseen.

Vanhin poika peri talon. Mutta toisinaan tämä Esau oli niin epäitsekäs, ettei tahtonut esikoisuudellaan etuilla, vaan ehdotti, että isännyydestä vedettäisiin poikien kesken arpaa. Se, joka voittaisi, saisi talon. Niin tapahtuikin: voittoarvan vetänyt otti haltuunsa talon ja toiset pojat hakeutuivat muihin taloihin. Niistä, jotka eivät isänniksi päässeet, tuli sotamiehiä tai setämiehiä. Nämä molemmat mieslajit olivat hedelmättömiä, jotka yleensä eivät sukua lisänneet. Sotamiehet kaatuivat sodissa ja setämiehet päättivät päivänsä naimattomina ja lapsettomina kotitalon nurkissa, jonka työmehiläisinä he aikansa uurastivat.

Täten kylän väki ei vuosikymmenien tai vuosisatojenkaan aikana suuresti lisääntynyt, kun sodat ja rutot puolestaan hillitsivät lisäkasvua. Vasta rauhallisempien ja yritteliäämpien aikojen koittaessa, kun kartanot tarvitsivat paljon vakinaista työvoimaa, ilmestyi torppareita ja tilatonta väestöä. Silloin syntyi myöskin torpparikysymys.

Puussa kököttäessään Heikillä, joka yliopistossa opiskeli pohjoismaiden historiaa ja suomalais-ugrilaisia kieliä ja siten oli kiintynyt Suomen kansan menneisiin vaiheisiin, oli aikaa ajatella näitä asioita. Hänen mielestään oli suurta saada syntyä ja kuolla tällaisessa vanhassa talossa, jonka maat esivanhemmat olivat hiellään, kärsimyksillään ja verellään pyhittäneet. Vanhat muistot innostuttivat ja velvoittivat vaalimaan tätä esivanhempien perintöä.

Mutta tämä vanhan perinnön taakka voi tulla liiankin raskaaksi kantaa, kuten Heikki isoisänsä suhteen tämän vanhoilla päivillä oli huomannut.

Hän muisti, kuinka isoisä oli kerran hyvin huolestuneen näköisenä kääntynyt hänen puoleensa ja pyytänyt häntä tulemaan hänen kanssaan pellolle. Kun he sitten ehtivät Peräpellolle, sanoi isoisä:

— Lue tarkkaan, kuinka monta sarkaa täällä on.

He kulkivat pellon poikki ja laskivat kumpikin sarkoja. Toiselle laidalle päästyä Heikki sanoi:

— Tässä pellossa on 38 sarkaa.

— Se on siis totta, koska sinäkin sait saman määrän, mutisi isoisä.

— Mikä on totta? kysyi Heikki.

— Se, että tästä pellosta on kaksi sarkaa kadonnut.

— Mihin ne ovat kadonneet? ihmetteli Heikki.

— Ne on viety, väitti isoisä.

— Mihin ihmeeseen ne olisi viety? Ja kuka ne olisi vienyt?

— Jos minä sen tietäisin, niin voisin mennä niitä takaisin vaatimaan. Mutta nyt en tiedä mitä tehdä.

— Hyvät ihmiset! huudahti Heikki. — Ei suinkaan peltosarkoja kukaan voi varastaa.

— Näkyy voivan, koska poissa ovat, vakuutti isoisä. — Tässä pellossa oli ennen neljäkymmentä sarkaa, mutta nyt siinä on enää vain kahdeksanneljättä, kuten itsekin laskit.

— Onko hullumpaa kuultu? huudahti Heikki. — Jos tästä olisi kaksi sarkaa viety, niin totta kai niiden paikalla maassa sitten olisi suuri kuoppa. Mutta lakeus on yhtä tasaista joka suunnalla.

— Ei niin viekas rosvo ole kuoppaa jälkeensä jättänyt, arveli isoisä. — Hän on puristanut maan kokoon, niin ettei varkautta huomata muusta kuin pinta-alan vähenemisestä.

— Mihin helkkariin ne sarat sitten olisi viety?

— En minä tiedä varmasti, mutta epäilen, että ne on siirretty jonnekin Turun läänin puolelle.

— Sika-Kyösti vainaja on tainnut varastaa, arveli Heikki ivallisesti.

— Tai joku muu suuri lurjus, sanoi isoisä. — Onhan niitä maannälkäisiä maailmassa.

— Ei tässä pellossa ole ikinä neljääkymmentä sarkaa ollutkaan, huudahti Heikki harmistuneena.

— On oikein, sanoi isoisä tiukasti. — Älä sinä kinaa vanhempiasi vastaan. Minä olen ne sarat laskenut moneen kertaan jo ennen, kuin sinua on maailmassakaan ollut.

Ja isoisä piti päänsä. Heikki puhui asiasta äitinsä kanssa. Äiti arveli, että pellossa oli kyllä aikoinaan ollut 40 sarkaa, mutta yhdestä sarasta oli tehty Loikkarinkuja, jota pitkin karja kulki luhdalta metsään, ja toisesta sarasta oli tehty peltotie. Kun Heikki kertoi kuulemistaan isoisälle, ei tämä peräytynyt, vaan väitti, että kuja ja tie olivat ennenkin olleet, mutta siitä huolimatta oli pellossa 40 sarkaa.

Eikä mikään voinut horjuttaa isoisän vakaumusta, että talon maat ja mannut olivat ainaisessa vaarassa, kun kavalat varkaat ympärillä kalvoivat ja varastivat, minkä kerkisivät ja irti saivat. Siksi täytyi isoisän valvoa ja kaita taloa, kun nuorempi väki oli niin veltostunut, ettei se välittänyt yhteisestä hyvästä ja isien perinnöstä enää mitään.

Ja isoisä valvoi. Hän valvoi niin hartaasti, ettei hänellä ollut aikaa nukkua edes öisin. Aamuisin kolmen aikaan hän jo kolisteli portaita alas, mennen kesäisin piirilleen, so. kiertämään ympäri talon peltoja ja niittuja. Talvisin hän lyhty kädessä kuhki riihissä ja navetoissa. Ja vaikka hän jo näin varhain nousi, ei hän iltaisinkaan ensimmäiseksi makuulle ehtinyt. Hänen täytyi katsoa, että kaikki paikat olivat reilassa, veräjät ja portit kiinni, ovet lukossa ja avaimet poissa aittojen ja kammioiden suulta. Myöskin täytyi katsoa, että eläimet olivat koreasti laitumella. Usein hän oli näkevinään, että joku elukka oli päässyt pellolle pahantekoon. Kun hän sitten lyhyin vanhan miehen askelin hengästyneenä pääsi paikalle, huomasi hän, että lehmä olikin aidan toisella puolella laitumella. Hän kuitenkin epäili, että elukka oli ollut tällä puolella, mutta häntä peläten mennyt omalle alueelleen.

Vanha mies ei olisi tällaista hääräämistä ja valvomista kestänyt, jollei sentään olisi saanut välillä nukkua. Mutta hänellä olikin mainio tapa saada unen päästä kiinni milloin ja missä tahansa. Syötyään hän nukahti paikalleen. Hän ehti torkahtaa sillä välin, kun Tiina kaasi hänelle toisen kupin kahvia. Kirkossa, jossa hän säännöllisesti kävi joka sunnuntai, hänen harmaa päänsä tämän tästä nuokahti alaspäin kuin papin sanojen vahvistukseksi. Mutta kun hänen valvomisensa tunnettiin, ei näitä pikku torkahteluja synniksi luettu. Niinpä pappi isoisän muistoksi pitämässään hautapuheessa kehui häntä hartaaksi sanankuulijaksi ja lausui varmasti uskovansa, että Sipilän vaari oli päässyt vaivoistaan lepäämään Abrahamin helmaan.

Isoisä oli hyvä esimerkki siitä, kuinka liikanainen taloon kiintyminen voi viedä päivän rauhan ja yön unenkin. Mutta talon suvussa säilyttämisen halu saattoi joskus kasvaa sellaiseksi intohimoksi, että se tukahdutti isännässä kaikki muut tunteet, vieläpä johti hänet lopulta rikosten teille.

Äkkiä kajahti laukaus, joka katkaisi Heikin ajatuksenjuoksun ja rutosti rikkoi korven hiljaisuuden. Tämä pamaus tuli niin odottamatta, että oksallaan kaikessa rauhassa nököttävä Heikki horjahti, kadotti tasapainonsa ja putosi päistikkaa maahan. Pehmeässä maastossa hän ei kuitenkaan vähintäkään loukkaantunut, vaan oli heti taas pystyssä ja aikoi kiivetä orrelleen takaisin. Silloin hän huomasi, että hirvi makasi jonkin matkan päässä selällään ja soikotti sorkkiaan ilmassa. Joku oli siis ampunut sitä.

Ja ampuja tulikin suosaarekkeen takaa näkyviin. Se oli Tikan Taneli, joka myöskin oli hämmästynyt nähdessään miehen putoavan kuusesta samalla kun hän ampui hirveä. Jollei hirvi olisi kaatunut, olisi hän voinut luulla ampuneensa ison urosmetson puusta.

Kun Heikki oli seikkailunsa kertonut ja jo henkensä heittänyttä kookasta hirveä oli ihailtu, alkoivat he nylkeä sitä heti tuoreeltaan. Tikan Taneli oli siihen hommaan perehtynyt, sillä hän harjoitti hiukan teurastajan ammattia. Heikistä ei tässä työssä ollut paljon apua. Hän menikin tarkastelemaan, voitaisiinko hänen haulikkonsa onkia ylös Äijälammesta. Sitä ei kuitenkaan mustan veden alta näkynyt. Aseen pelastamista oli yritettävä toisella kertaa, kun hänellä olisi mukanaan pitkä keksi ja hän voisi rakentaa puunrungoista pienen lautan, jolla voisi liikkua lammen pinnalla. Sukeltamalla sen ehkä parhaiten voisi löytää, jos joku olisi niin rohkea, että yrittäisi päästä pohjaan tässä pohjattomaksi sanotussa lammessa. Heikillä ei ollut halua heittäytyä sen mustaan veteen.

Tikan Tanelin pyssy oli siinä Heikin turvakuusta vastaan nojallaan. Heikki tarkasteli sitä. Se oli 12-kaliberinen, kaksipiippuinen haulikko. Sisällä oli hirvikuulalla varustettu panos; toinen piippu oli ammunnan jäljeltä tyhjä.

Pitkäkoipinen kurki koikkelehti lammen rannalla verraten kaukana. Heikin teki mieli koettaa, osaisiko ampua siihen. Tanelilta luvan saatuaan hän tähtäsi ja laukaisi. Kurki lensi kirkuen matkoihinsa, sillä Heikki ei siihen osannut. Mutta hänen huomionsa kiintyi pyssyn piipusta jonkin matkan päähän lentäneeseen panoksen tiivisteeseen. Se oli sopivan kokoisella puntilla puolivalmiista, paksusta anturanahasta lyöty pyöreä nahanpalanen.

Heikki otti sen käteensä ja kysyi:

— Mistä sinä tällaisia tiivisteitä olet saanut?

Taneli katsahti sivumennen työstään ja vastasi:

— Minä saan niitä Otto Varjoselta. Hän lyö sellaisia nahkurinverstaassaan isojen härkien koipinahoista. Tuollainen puolikankea nahanpala on mitä parhain ruudintiiviste.

Heikki arveli itsekseen, että Taneli sai Otto Varjoselta muutakin kuin pyssyn panoksia, nim. uusia aatteita. Varjosella oli yhteiskunnallisista kysymyksistä ennen kuulemattomia, mullistavia mielipiteitä, jotka hän maailmaa kiertäessään oli itselleen omaksunut ja joita hän saarnasi jokaiselle, joka vain kuulla tahtoi. Tikan Taneli oli hänen hartaimpia kuulijoitaan. Hän oli ennen aina toiminut innokkaasti nuorisoseurassa, yhdessä Heikin kanssa. Mutta viime aikoina hän oli alkanut vetäytyä syrjään näistä nuorten pyrinnöistä ja oleskella mieluimmin Kirkon-Karvarin parkkihuoneessa, jossa Varjonen parkitsi nahkoja ja omiatuntoja.

Tällä kertaa Heikki ei kuitenkaan puuttunut näihin asioihin, vaan rupesi toden teolla auttamaan Tanelia nylkemisessä. Tämä saikin ennen pitkää nahan irti. Sitten he peittivät lihat havuilla päättäen tulla hevosella niitä hakemaan, sillä niitä ei täältä asti kukaan jaksanut kantamalla korjata. Lihat kyllä säilyisivät niin kauan hyvinä, kun ei tällaisella suoseudulla ollut edes muurahaisia. Mutta nahan Taneli päätti nyt heti viedä Varjosen parkittavaksi. Se oli kyllä aika painava, mutta olihan hän tottunut viljasäkkejä kantamaan. Hän sitoi sen koivista taakaksi selkäänsä, ja sitten he lähtivät Heikin ottaessa otuksen komeat sarvet mukaansa.

Kim he olivat kulkeneet jonkin matkaa, näytti Taneli maahan kaadettua puuta ja sanoi:

— Tässä on Kustaa Timarin kuolinpaikka.

— Tässäkö? huudahti Heikki.

— Niin. Tuon puun alta hänet löydettiin kuolleena. Hän makasi vatsallaan tämä suuri puunrunko niskan päällä. Kuten näet, on puun toinen pää hiukan kohollaan kannon nojassa. Sen ja tuon tukevan juuren väliin jäi niin suuri rako, että Timarin kaula siihen mahtui. Hän ei siis heti tukehtunut, vaan jäi satimeen, josta ei jaksanut ponnistautua irti. Kauheasti hän oli riuhtonut ja kuopinut maata, mutta raskasta puuta hän ei ollut jaksanut niin paljon kohottaa, että olisi saanut päänsä pois sen alta.

— Puu on kirveellä hakattu poikki, huomautti Heikki.

— Niin, kirves oli kannon toisella puolella. Se oli Timarin oma kirves.

— Hän oli siis hakkaamassa puuta poikki ja jäi sen kaatuessa alle?

— Siltä se kyllä näyttää. Mutta ihmisillä on omat epäilyksensä asiasta.

— Että Jakka olisi hänet surmannut? kysyi Heikki melkein kuiskaten, vaikka he olivat kaukana autiossa korvessa.

— Niin ihmiset luulevat. Timari oli aamulla lähtenyt kotoa sanomatta kenellekään, mihin aikoi. Kun hän viipyi poissa päivän ja koko seuraavan yönkin, tultiin kotona levottomiksi, mutta häntä ei osattu mistään hakea. Kukaan ihminen ei ollut nähnyt, mihin päin hän oli lähtenyt. Häntä haettiin umpimähkään sieltä täältä, mutta tietysti tuloksetta. Jakka oli samana päivänä, jona Timari katosi, lähtenyt jollekin matkalle. Hän palasi parin päivän kuluttua ja kertoi, että oli ennen matkalle lähtöään »nähnyt Timarin menevän kirves olalla isoon metsään. Silloin tultiin tänne Timarin metsälohkolle etsimään ja löydettiin hänet tämän puun alta kuolleena.

— Jakan isäntä näki hänet siis viimeiseksi?

— Niin näki. Ja arveltiin, että hän tiesi asiasta enemmänkin kuin kertoi.

— Että hän olisi kaatanut puun Timarin niskaan?

— Tai ainakin nähnyt hänet tässä loukussa auttamatta häntä. Näiden naapurien välit olivat kovin huonot.

— Heillä kuulemma oli ainaisia riita-asioita keskenään.

— Oli totta vieköön. Käräjissäkin he kävivät kuin uhrilla. Jos yksi riita ratkesi, syntyi heti uusi. Varsinkin rajoista oli yhtämittaa rettelöitä. Kumpikaan ei olisi tahtonut tehdä raja-aitoja, josta oli seurauksena, että toisen eläimet pääsivät laitumeltaan toisen maalle. Ne napattiin kiireesti kiinni, jolloin omistaja sai ne lunastaa vapaaksi. Tämä vahinko sattui vuorotellen kummallekin. Silloin Jakka sai oivallisen aatteen. Hän rakensi aidan omalle maalleen jonkin matkan päähän rajasta. Hänen elukkansa eivät nyt päässeet toisen maalle. Jos taas Timarin lehmät tulivat raja-aitaan asti, otettiin ne paikalla kiinni ja kaahattiin Jakan tarhaan lunastettaviksi. Vihdoin Timarikin rakensi omalle puolelleen aidan, ei keskelle rajaa, sillä silloin Jakka olisi voinut oman aitansa purkaa tarpeettomana, vaan samoin jonkin matkan päähän rajalinjasta. Näin näiden kahden aidan väliin jäi leveä puolueeton vyöhyke, johon kenenkään ei ollut hyvä eläimiään päästää. Varsinkin pellolla tällaisista aidoista oli suurta haittaa, sillä aidan takana olevia sarkoja oli hankala viljellä. Mutta se kiusa kärsittiin, sillä se oli molemminpuolinen.

— Ja kerrotaanko kylällä, mistä syystä naapurit näin katkerasti vihasivat toisiaan? kysyi Heikki.

— Yleisesti tiedetään, että Jakan emäntä ja Timarin isäntä pitivät yhteyttä keskenään. Jakka oli hirmuisen mustasukkainen. Kun hän ei muuten voinut tätä suhdetta lopettaa, katkaisi hän toisen elämän.

Heikki muisti kuin eilisen päivän Jakan ja isoisän tätä asiaa koskevan keskustelun, jonka hän pikkupoikana oli kuullut. Silloin jo Jakka oli uhannut kostaa Timarille. Näin siis tässä tapauksessa kiihkeä talon suvussa säilyttämisen halu oli johtanut isännän väärästä teosta toiseen ja tehnyt hänestä lopulta murhamiehen. Sukutalosta oli tullut sen omistajien hirmuvaltias, kun talon edut oli asetettu yksilöiden persoonallisen onnen edelle. Omistamisen vietti oli vienyt Jakan isännän ratkaisemattomaan ristiriitaan, kun hän ei samalla kertaa voinut omistaa taloa ja vaimonsa rakkautta.

Tikan Taneli puhui hitaasti ja väkinäisesti:

— Kustaa Timari oli kyllä kaikesta päättäen aika aituri näissä naisasioissa. Sanotaanhan minuakin hänen pojakseen. Mutta ei hän sentään olisi ansainnut näin kamalaa loppua.

He jatkoivat äänettöminä matkaansa.

Silloin tällöin hiukan levättyään, sillä Tanelin taakka painoi ajan mittaan paljon, he vihdoin saapuivat Sipilän kohdalla Savijoen rannalle. Iso lautta oli heidän puolellaan jokea, joten he pääsivät mukavasti ylitse. Kun he juuri aikoivat työntää lautan irti rannasta, tuli peltosarkojen päästä metsästä näkyviin muuan mies, joka huusi:

— Hoi, odottakaa minua!

Tikan Taneli murisi:

— Siinä se juupeli nyt on.

— Se on Jakan isäntä. — Heikki tunsi hänet jo. — Meidän täytyy odottaa häntä.

Taneli mutisi jotakin, mutta jäi kuitenkin odottamaan.

Jakka ehti paikalle ja lautta työnnettiin vesille.

— Pojat ovat olleet metsällä, sanoi Jakka, joka seisoi keskellä lauttaa.

— Niin olemme, mutisi Heikki.

Takapäässä soutava Taneli huudahti yhtäkkiä kiukkuisesti:

— Mitä tätä minun taakkaani niin kurkistelette? Se on hirven vuota eikä mikään Timarin Kustaan nahka.

— Mitä teet, jos minä työnnän sinut jokeen? sanoi Jakka uhkaavasti.

-— Taikka minä sinut, sanoi Taneli antaen samassa Jakalle sellaisen puskun, että tämä tuupertui suin päin jokeen.

Lautta oli nyt keskiselällä, jossa joki oli viitisen syltä syvä. Jakka ilmestyi pärskyen vedenpinnalle, mutta vajosi heti uudestaan kädet ilmaan kohotettuina.

— Se onneton hukkuu, huusi Heikki.

— Anna raadon hukkua, tokaisi Taneli. — Ei hän ole sen parempaa ansainnut.

Mutta kun Jakka taas näyttäytyi pinnalla ja mölisten painui uudestaan veden alle, ei Heikki voinut hukkuvaa kylmäverisesti katsella, vaan hyppäsi jokeen häntä auttamaan. Hän sai Jakan käsivarresta kiinni, mutta hukkumaisillaan oleva tarttui puolestaan niin lujasti hänen käteensä, että Heikin oli vaikea uida. Hän huusi Tanelille:

— Ojenna seiväs tänne!

Taneli työnsi heitä kohti seipäänsä. Heikki sai siihen kiinni, ja Taneli veti hänet taakkoineen lautan reunalle, johon Heikki tarttui toisella kädellään hinaten toisella Jakkaa perässään. Taneli souti lautan rantaan. Kun jo tuli niin matala, että jalat ottivat pohjaan, alkoi Jakkakin vähitellen virota. Hän konttasi maalle ja heittäytyi huohottaen äyräälle pitkäkseen. Heikki jäi hänen luokseen, mutta Taneli jatkoi taakkoineen matkaansa.

Kun Jakka siinä rannalla oli jonkin aikaa köhinyt ja kakistellut, alkoi hän kompuroida ylös. Silloin Heikki ehdotti, että he menisivät Sipilään lämmittelemään ja vaatteitaan kuivaamaan. Mutta Jakka sanoi menevänsä suoraan kotiin. Ei hän tahtonut ihmisten huoneisiin tuppautua näin märkänä ja liejuisena. Ja hän lähti toikkaroimaan kylää kohti. Mutta Heikki meni kotiin äitinsä luo.

Äiti kauhistui kovasti märän ja savisen poikansa nähdessään. Mutta kun Heikki vaatteitaan muuttaessaan kertoi, miten hän oli pelastanut Jakan hukkumasta, ei äiti häntä moittinut, vaikka hän olikin heittäytynyt ilmeiseen vaaraan. Ihmisen henki oli kallis. Se oli pelastettava oman vaaran uhallakin, sillä kaikki olivat yhtä kalliisti lunastettuja, Jakka niinkuin muutkin. Jakalla tosin saattoi olla syntiä niskoillaan enemmän kuin monella muulla, mutta sen rankaiseminen ei ollut ihmisten asia.

VII.

Suvisena sunnuntai-iltapäivänä Vilon nuorisoseura oli kutsunut kansalaisia kesäjuhlaan seuran omaan taloon. Ohjelma oli vaihteleva. Erikoisesti mainittiin, että seuran esimies, ylioppilas Heikki Sipilä, pitäisi puheen, jossa hän kuvailisi edellisenä syksynä toimeenpannun suurlakon tapahtumia Helsingissä ja sen seurauksia ja vaikutuksia Suomen kansan elämään ja oloihin. Esityksen johdosta voitaisiin keskustella, jolloin kansalaisilla olisi tilaisuus lausua mielipiteensä maan nykyisen valtiollisen aseman johdosta.

Kansan sankat rivit olivat kokouskutsua noudattaneet, niin että toimihenkilöt katsoivat parhaaksi pitää juhlan ulkona luonnon avarassa salissa, sillä seuran pirttiin ei tällainen väenpaljous mitenkään mahtuisi. Kaunis kesäilmakin suorastaan viekoitteli ulos mäelle, jonne häthätää laitettiin tilapäiset istuinpaikat ja puhujanlava.

Tilaisuus aloitettiin yhteislaululla, jonka jälkeen Sipilän Heikki nousi puhumaan.

Hän kuvasi ensin sitä valtiollista sortoa, jota Suomen kansa oli monien pitkien vuosien aikana saanut kärsiä. Vihdoin kansa oli kyllästynyt ja yksimielisenä noussut vaatimaan olojen korjausta. Oli syntynyt suurlakko. Kun kuulijat sen kulun tunsivat, sanoi puhuja vain esittävänsä muistiinpanojensa mukaan siitä omia havaintojaan ja tilannekuvia.

Sitten hän alkoi kertoa:

— Kapteeni Kockin adjutantti tuli vaahtoavalla hevosella täyttä neliä pitkin Heikinkatua Töölöstä päin huudellen ihmisille:

»Väistykää! Pois kadulta! Täällä ei ole turvallista olla. Hajaantukaa sivukaduille!»

Heikinkadulla oli liikkeellä paljon väkeä. Sen keskuudessa syntyi nyt aika kiehinä ja kuohina, kun ihmiset säikähdyksissään pomppaloivat sinne tänne. Useimmat kuitenkin kiiruhtivat adjutantin perässä Erottajaa kohti.

Erottajan aukealle kokoontui tuossa tuokiossa suuri väenpaljous. Kiihkeästi odottaville ihmisille komea adjutantti tanssivan hevosensa selästä puhui näin:

»Kansalaiset! Tulen juuri Tuusulasta. Siellä on venäläinen tykkiväki marssivalmiina lähtemään heti käskyn saavuttua Helsinkiin. Ja te ymmärrätte, ettei sotaväki suotta ja lystikseen liikkeelle lähde tällaisena lakkoaikana. Ne tulevat pitämään meitä kurissa ja pommittamaan meitä, jos hyväksi näkevät. Ne tulevat tänne Läntistä Viertotietä ja ensi työkseen pyyhkäisevät raehauleilla Heikinkadun puhtaaksi. Sentähden on yleisön syytä karttaa tätä katua, mikäli mahdollista. Väenkokouksia älköön kadulle missään tapauksessa sallittako muodostua. Patrullit kulkekoot pitkin katua ja ajakoot joutilaat töllistelijät tiehensä.»

Kansanjoukossa syntyi levotonta liikettä. Aremmat lähtivät jo kyhkimään kotoa kohden. Mutta nuorempien ja rohkeampien joukosta kuului huutoja:

»Mitä tekemistä ryssän sotaväellä on meidän kanssamme? Emme ole tehneet kapinaa, vaan lakon. Annetaan ryssälle päin kuonoa, jos se tulee.»

»Hiljaa!» huusi adjutantti. »Totta on, että emme ole tehneet kapinaa, vaan lakon. Siksi ei venäläisellä sotaväellä ole moraalista oikeutta ampua meitä. Mutta meidän täytyy puolestamme pysyä rauhallisina ja ankarasti laillisella pohjalla. Kansalliskaarti pitää yllä järjestystä pääkaupungissa. Patrullit valvokoot, että kansa hajaantuu ja pysyy siivolla.»

Ja adjutantti ratsasti täyttä vauhtia eteenpäin.

Patrullit alkoivat kehoittaa kansaa hajaantumaan. Se lähtikin vähin erin liikkeelle muille markkinoille, koska tällä aukealla ei enää näyttänyt olevan mitään mielenkiintoista odotettavissa. Ja järjestysmiehetkin pääsivät taas marssimaan pitkin katuja.

Minä olin yhtenä kolmen miehen partiossa, jossa oli kaksi opiskelevan nuorison ja yksi työväen edustaja ja joka valkoinen nauha käsivarressa ja pieni revolveri taskussa marssi Heikinkatua edestakaisin. Meidän nuorilla hartioillamme tuntui tällä kertaa olevan koko pääkaupungin paino, sillä jos venäläinen tykistö alkaisi pyyhkiä pitkin Heikinkatua, tulisi meidän nahkamme ensimmäiseksi reikiä täyteen. Mutta ei auttanut surra: isänmaa oli kutsunut meidät vartiopalvelukseen, jossa meidän oli pysyttävä viimeiseen hengenvetoon asti.

Suomen kansa oli nyt tehnyt suurenmoisen ponnistuksen ja ryhtynyt suurlakkoon. Virastot eivät istuneet, kouluissa ei opetettu eikä pankeistakaan saanut rahaa. Senaatti oli eronnut, mutta siitä ei suurtakaan haittaa näyttänyt olevan, sillä kansa alkoi hallita itse itseään. Se piti suuria kokouksia ja laittoi ponsia ja hallitusohjeita. Kukin puolue pelasti isänmaata parhaansa mukaan.

Mutta silloin perustettiin kansalliskaarti kapteeni Kockin johdolla. Kapteeni otti miliisiinsä miehiä sekä opiskelevan nuorison että työväen keskuudesta. Tälle miehistölle hankittiin käsiaseita tyhjentämällä muutamat asekaupat. Kirkkaaksi nikkelöitynä revolveri välkkyi komeasti auringonpaisteessa tai lampunvalossa, kun vartiomies sitä heilutti uppiniskaisen järjestyksen häiritsijän nenän edessä. Mutta kaamealta tuntui, jos sellainen korea leikkikalu kourassa täytyisi hyökätä julman suurta, mustakitaista tykkiä vastaan.

Tästä minä ja partiotoverini keskustelimme suorittaessamme passipalvelusta Heikinkadulla. Ja vapaaehtoiset miliisimiehet olivat vielä yleensä yksimielisiä kaikissa järjestystä ja lakkoa koskevissa kysymyksissä. Ja niin tuli ilta ja pimeä, eivätkä venäläiset ryhtyneet pelättyyn tykistöhyökkäykseen tai muutenkaan puuttuneet lakkoilevan Suomen kansan asioihin.

Vuoroltaan päässeet vartiomiehet menivät lepäämään Ratakadun poliisikamariin.

Kaksikonttinen Kalpa oli korotettu oikein komissarin arvoon ja kunniaan. Tunnettuna voimamiehenä hänet katsottiin sopivaksi ja tottuneeksi toisten riitojen ja tappelujen asettajaksi. Hän istui rehvakkaana kamarin pitkän pöydän takana ja antoi määräyksiä ja ukaaseja kuin itse eversti Gordie. Ja monenlaiset järjestyshäiriöt hänen olikin asetettava.

Niinpä puoliyön aikaan kansalliskaartilaiset toivat kamariin miehen, joka näytti olevan kelpo tavalla hutikassa, vaikka väkijuomain käyttäminen oli ankarasti kielletty ja kapakat suljettu.

Komissari Kalpa tunsi hyvän ystävänsä Topiaan, vaikkei ollut tuntevinaan. Hän esiintyi täysin virallisesti kysellen pidätetyn nimeä ja rikkomusta. Kaartilaiset selittivät tavanneensa tämän miehen hoilaamasta pimeällä kadulla.

»Mitä syytetyllä on puolustuksekseen sanottavaa?» kysyi Kalpa.

»Ei suinkaan se minun vikani ole, että kadut ovat pimeät», puolustautui Topias. »Se on kaupungin kaasulaitoksen vika. Ja täytyihän minun kulkiessani hiukan hyräillä, etteivät vastaantulijat olisi törmänneet minua päin.»

»Mitä syytetty teki tällaisena tavattomana vuorokauden aikana kadulla?» tutki komissari edelleen.

»Mikä tavaton vuorokauden aika se oli?» ihmetteli Topias. »Eihän kello ollut vielä yhtäkään. Olet sinä itsekin, herra poliisimestari, ollut myöhemminkin ulkona.»

»Ettekö tiedä, että nyt on vakava aika?» huudahti komissari ankarasti. »Ei nyt sovi huvitella.»

»Kun eivät kaikki pääse poliisimestareiksi, täytyy kunkin huvitella omalla tavallaan», selitti syytetty.

»Hän on ilmeisesti humalassa», totesi Kalpa. »Viekää hänet putkaan.»

Ja putkassa Topias sai viettää yönsä.

Jonkin ajan kuluttua kansalliskaartilaiset taas toivat poliisikamariin uuden pidätetyn, joka tällä kertaa oli nainen. Hän oli asiattomasti liikuskellut kadulla eikä ollut totellut, kun häntä oli kehoitettu menemään kotiin.

Nainen, joka myöskin näytti olevan hiprakassa, alkoi liukkaasti puhua:

»Kyllä herrat minut tuntevat. Minä olen Riika sieltä Merimiehenkadulta, Muuskin mamman poksista. Kyllä herrat minut hyvin tuntevat ja tietävät, etten minä koskaan mitään kantaalia tee.»

»Te olette liikkunut yöllä pitkin katuja?» kuulusteli komissari Kalpa.

»Niin olen. Eikö kadulla kulkea saa? Minä olen aina luullut katujen olevan sitä varten, että niillä saa liikkua. Ei vanha, hyvä poliisi koskaan ole kieltänyt minua kadulla kävelemästä.»

»Nyt onkin toinen komento. Nyt on niin vakava aika, että kaikkien, olkoon heidän maineensa minkälainen tahansa, täytyy olla kauniisti.»

»Kenen maineesta te puhutte?» huusi nainen.

»Minä kysyn, mitä varten te liikutte yöllä pimeällä kadulla», tiukkasi Kalpa.

»Minä kävelen friskiä ilmaa ottamassa, niinkuin herrasväen tapa on. Siinä sivussa katson, näkyykö ketään tuttavia herroja.»

»Ettekö tiedä, että nyt on suurlakko maassa ja ihmisten täytyy elää ihmisiksi?»

»Mikä lakko?» ihmetteli Riika. »Ei kai sellaista lakkoa tulekaan, että ihmiset lakkaisivat rakastamasta. Koettakaa vain laittaa sellainen lakko, niin itse te, miehet, sen ensimmäiseksi rikotte.»

»Olkaa hiljaa, julkea narttu!» ärjäisi Kalpa.

»Ai jeekala, kun hän on nyt möllevä. Mokomakin monikonttinen Kalpa! Minä sanon Muuskin mammalle, että hän ensi kerralla, kun meille kolkutat, sylkee sinua päin taulua. Hyi hiivatti!»

»Viekää se kapine kiireesti putkaan!» huusi komissari. »Hän on myrkkyä ja tautia täynnä.»

Muuan vankka kaartilainen pääsi häntä takaapäin lähestymään, kietoi kätensä hänen uumansa ympäri, nosti hänet kohona ilmaan ja kantoi ulos huoneesta. Nainen kyllä kirkui kamalasti, yritti hosua taakseen ja harasi käsin ja jaloin pihtipielistä vastaan, mutta ei siinä mikään auttanut.

Kun naisesta vihdoin oli päästy eroon, vallitsi huoneessa nolo hiljaisuus. Siksi tuntui vapauttavalta, kun muuan innokas vapaaehtoinen toi tiedon, että Neitsytpolun eräässä talossa nähtävästi tehtiin työtä. Ainakin sieltä piharakennuksesta näkyi valoa ja liikettä. Komissari Kalpa määräsi minut ilmiantajan opastamana lähtemään ottamaan asiasta selon ja tarpeen vaatiessa kieltämään luvattoman työnteon.

Vaikka katulyhdyt eivät palaneet, ei sentään ollut aivan säkkipimeä, sillä pilvettömällä taivaalla tuikkivat tähdet valaisivat hiukan, samoin kuin sieltä täältä akkunoista tunkeutuva lampunvalo. Mutta pääasiallisimpina valonlähteinä kuitenkin olivat Helsingin edustalle ankkuroitujen venäläisten sotalaivojen valonheittäjät.

Minä löysin oppaani avulla epäilyttävän Neitsytpolun talon ja tunkeuduin piharakennukseen, josta valo pilkoitti. Siellä muuan vanhahko vaimo pesi pyykkiä että vaahto pärskyi, ja iso pyykkipata porisi tulella.

»Pyykkiäkö täällä pestään?» kysyin.

»Sitä oikein», vastasi vaimo. »Onko herrankin pyykki pesun tarpeessa?»

»Ei ole», vakuutin. »Eikä oikeastaan kenenkään yksityisen pyykin pesulla nyt olisi kiirettä, kun koko maan pyykki on kysymyksessä.»

»Ohhoh, onpa siinä sitten iso kasa pyykkiä», ihmetteli akka. »Minulla on täysi työ näidenkin vaatteiden puhdistuksesta.»

»Ettekö te tiedä, että nyt on julistettu lakko kaupungissa, niin ettei saa tehdä mitään työtä?»

»Kyllä ne jostakin sellaisesta höpisevät. Mutta minun ei auta yhtyä lakkoon, sillä herrasväet tahtovat muuttaa puhtaan paidan ylleen.»

»Mutta työnteko on nyt kielletty.»

»Kuka sen on kieltänyt?»

»Koko kansa.»

»Minä annan pitkät paltut koko kansalle», vakuutti vaimo. »Minä teen työtäni taikka muuten asiakkaani kääntyvät toisen pyykkiakan puoleen.»

Minä en tahtonut pistää paitaani tähän pyykkiin, vaan hiivin pesutuvasta tieheni sanoen oppaalle, ettei kai silti Suomen suuriruhtinaskunta niinkutsutulleen pudonnut, vaikka muuan akka pesi pyykkiä Neitsytpolulla.

Opas meni muristen matkoihinsa, mutta minä jatkoin kulkuani Neitsytpolkua pitkin meren rantaa kohti.

Kun pääsin kadun päähän avoimelle rannalle, aloin silmilläni etsiä venäläisiä sotalaivoja mereltä. Niitä ei tarvinnutkaan turhaan hakea, kun vain seurasi ilmassa liukuvaa valokeilaa.

Ne liikkuivat levottomasti sinne tänne. Venäläiset pitivät silmällä pimeätä Helsinkiä.

Yhtäkkiä valokeila osui minuun siinä rannalla seisoessani. Se luiskahti ohi, mutta pysähtyi pian, alkoi levottomasti hyppelehtiä ja palasi sitten takaisin maata lakaisten. Se tapasi uudestaan minut ja pysähtyi liikkumattomaksi paikoilleen. Silmäni sokaistuivat. En nähnyt muuta kuin valomeren, jossa uiskentelin. Seisoin kuin naulittuna paikoillani.

Epävarmasti aloin ajatella:

»Jo nyt tuli tupenrapinat. Minä seison tässä mainiona maalina kuin kärpänen lampunkuvulla. Jos noissa ryssissä on hiukankin tarkka-ampujan vikaa, niin pian ne minusta seulan tekevät. Nyt ne tutkivat minua kiikarilla. Minussa ei pitäisi olla muuta epäilyttävää kuin valkoinen nauha käsivarressa ja vaivainen revolveri taskussa. Mutta sitä niiden ei luulisi näkevän. Ehkä ne uskovat ilman muuta, että minulla on taskuase. Se on vaarallinen kapine. Sillä Schauman nujersi Bobrikoffinkin, vaikka tämä oli vahvasti panssaroinut rintansa ja tuntonsa. Sitä kai pelkää nykyinen kenraalikuvernööri Obolenskikin, koska hän kuuluu paenneen kaupungista panssarilaiva »Slavaan». He tietysti luulevat nyt, että minä hyökkään revolveri kourassa heidän sotalaivaansa.»

Mutta venäläiset eivät sentään sitä uskoneet, vaan arvioivat minut vaarattomaksi, koska valokeila hetken kuluttua nousi kattojen yläpuolelle jättäen minut ulkonaiseen pimeyteen. Minä jätin myöskin kiireesti rannan ja palasin kaduille, minne valosuihku ei sopinut.

Poliisikamaria kohden kulkiessani ajattelin;

»On se sentään surkeata tällainen toisten armoilla oleminen. Mikä nytkään estäisi ryssää suurilla laivatykeillään pommittamasta Helsinkiä? Helposti ne sen ampuisivat nuuskaksi. Emmekä me voisi tehdä mitään puolustukseksemme.»

Kuljin taas jonkin matkaa ja aloin sitten ajatuksissani mutista:

»Emmekö voisi tehdä mitään? Mutta näyttää ilmeisesti siltä, että venäläiset kuitenkin meitä pelkäävät. Emmekö siis todella voisi joskus ainakin yrittää nousta sortajaamme vastaan?»

Vaikka Suomen kansa oli niin yksimielisenä noussut venäläisiä vastaan, ei tämä yksimielisyys kauan kestänyt. Syntyi ankaraa erimielisyyttä suurlakon päämääristä ja pyrkimyksistä. Toisten vaatimukset olivat suuret, toiset tyytyivät entisen olotilan palauttamiseen.

Kansalliskaartin keskuudessa syntyi myöskin pian sovittamattomia ristiriitoja. Sosialistinen työväki muodosti kapteeni Kockin johdolla oman punakaartinsa, josta ylioppilaskaarti jyrkästi erosi. Se jätti poliisikamarit ja -toimet punakaartille ja otti päämajakseen ylioppilastalon. Eräs joukkue oli majoitettu Uusmaalaisten taloon.

Ei tätä kasarmissa lojumista tosin oikein kannattanut vartiopalvelukseksi sanoa. Oltiin vain ja odotettiin. Mitä odotettiin? Sitä eivät rivimiehet tietäneet. Sen tiesivät vain päälliköt.

Sillä kun oli saatu keisarillinen manifesti, joka taas palautti lailliset olot, päätettiin lakko lopettaa, alkaa työt, avata liikkeet ja virastot. Sitä punakaarti vastusti, sillä se ei ollut manifestiin tyytyväinen. Kun siis Stockmann aamulla avasi myymälänsä, meni punakaarti ja sulki sen sekä asettui riviin liikkeen edustalle Senaatintorille. Silloin Uusmaalaisten talossa majaillut suojeluskaartin osasto komennettiin paikalle. Se avasi taas myymälän ja asettui vuorostaan riviin punakaartia vastapäätä.

Siinä sitä sitten seisottiin vastakkain ja hyrrättiin toisiaan. Aseita ei näkynyt, mutta varmasti monen käsi taskussa kiertyi revolverintukin ympärille.

Vihdoin jännitys laukesi: punakaarti komennettiin marssimaan pois. Suojeluskaarti jäi siten aseman herraksi. Mutta kiire silläkin oli pois, sillä se komennettiin liikkeelle liian aikaisin, jolloin se paikalta poistuessaan joutui katkaisemaan punakaartin jonon.

Näin loppui suurlakko, jonka vaiheita omalta kohdaltani tässä olen teille kuvaillut. Se päättyi pieneen ristiriitaan noiden kahden kaartin kesken, vaikka yksimielisyydellä voitto oli saavutettu ja yksimielisyyttä yhä edelleenkin tarvitaan suurlakon saavutusten turvaamiseksi ja lujittamiseksi.

Heikki lopetti esityksensä ja astui pois puhujankorokkeelta. Yleisö oli hiljaa.

Ennen pitkää syntyi eräässä kohdassa liikehtimistä. Voimakas ääni kysyi:

— Sallitaanko täällä keskustelua, kuten puhuja esityksensä alussa mainitsi?

— Kyllä täällä kullakin on vapaus lausua mielipiteensä, myönsi Heikki ja kiipesi hiukan epävarmasti takaisin korokkeelle, puhetta johtamaan.

— Minä haluaisin sitten tiedustella, minkälaisia ne suurlakon saavutukset ovat, joita meidän on lujitettava.

Kysyjä oli nahkurinsälli Otto Varjonen.

— Ettekö te sitä tiedä? ihmetteli Heikki. — Saimmehan me takaisin valtiollisen vapautemme. Tämän seuran pirtin seinällä on tähän asti riippunut kaksi taulua, joista toiseen on tekstattu: veljeys, toiseen: yhdenvertaisuus. Nyt on näiden rinnalle ilmestynyt kolmas taulu, josta luemme sanan: vapaus. Tätä ennen meillä ei ollut vapautta puhua vapaudesta.

— Ja tämä on se suuri saavutus, josta meidän on iloittava? kuului ivallinen kysymys.

— Tämä on vain kuvaannollinen esimerkki siitä, että olomme taas ovat palautuneet lailliselle pohjalle, selitti Heikki.

— Ja mitä hyötyä siitä on meille?

— No, onhan meillä suomalainen hallitus, joka katsoo meidän parastamme.

— Suomalainenko hallitus? Voitteko te täysissä tosissanne sanoa nykyistä senaattia suomalaiseksi?

— Ei se ainakaan ryssäläinen ole, ärjäisi Heikki.

— Ei, mutta se on ruotsalainen, ja se on suomalaisen silmissä jokseenkin sama asia.

— Se on kotimainen hallitus, joka katsoo niin suomalaisen kuin ruotsalaisenkin parasta, huusi Heikki. — Eihän suomalaisten sopinut näin tärkeällä hetkellä kieliriitaa synnyttää vaatimalla omia miehiään senaattiin.

— Mutta heidän sopi sinne työntää ruotsalaisia, jotka eivät olleet niin hienotunteisia, vaan kapusivat kiireesti suomalaisten tyhjentämille hallitustuoleille.

— Mitä sillä väliä on, ovatko senaattorit suomalaisia vai ruotsalaisia, kun he vain katsovat Suomen kansan parasta?

— Mutta katsovatko he Suomen kansan parasta? Parantavatko he suomen kielen sorrettua asemaa. Näin juuri erään suomalaiseksi itseään sanovan senaattorin toimistosta lähetetyn kirjeen. Se oli umpiruotsalainen, vaikka se oli lähetetty suomalaisnimiselle supisuomalaiselle isännälle sydän-Hämeessä.

— Mutta valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti he kuitenkin katsovat koko kansan parasta, väitti Heikki.

— Onko todellakin tästä rälssiläänistä lähtenyt nuorukainen siellä herrain seurassa tullut noin sokeaksi oman heimonsa pyrkimyksille ja elinehdoille? ihmetteli Varjonen. — Eikö teillä ole aavistustakaan, minkälaisen suunnanmuutoksen hallituksenvaihdos aiheutti yhteiskunnallisissa kysymyksissä? Sanottakoon suomettarelaisesta senaatista mitä hyvänsä, ainakin se oli huomannut maanomistusolojen Abrahamin-aikaisen kannan ja pyrki niitä korjaamaan. Se oli asettanut tilattoman väestön alakomitean, jonka johdossa Gebhard oli jo paljon perustavaa ja parannusta lupaavaa työtä tehnyt. Mutta kun perustuslailliset saivat hallituksen haltuunsa, niin he ensi työkseen lakkauttivat tämän komitean. Eivät torpparit eivätkä tilattomat valtiovallan apua tarvitse. Tyytykööt he vain edelleenkin Herran ja herrain armoon.

— Asettihan hallitus uuden agraarikomitean, väitti Heikki.

— Niin, Joonaan johdolla. Mutta Laukon torpparit tuntevat kyllä tämän profeetan agraariharrastukset, huusi Varjonen ivallisesti. — Ei, tältä hallitukselta ei sen paremmin kuin koko nykyiseltä hallitussuunnalta ole odottamistakaan mitään köyhän kansan olojen korjausta. Mutta emmekö me rälssiläänin maattomat ja kartanon armoilla elävät torpparit ja verotalolliset itse voisi koettaa saada oloihimme korjausta?

— Sitä kysyn minäkin, huusi Tikan Taneli. — Heikki Sipilä on niin houkuttelevasti kertonut suurlakosta, että se ihan yllyttää meitäkin yrittämään jotakin sellaista täällä kartanonläänissä. Kun ei patruuni muuten suostu meidän vaatimuksiimme työpäivän lyhennyksestä ja vuokravälikirjojen uudistuksesta, niin tehdään lakko. Nyt on rukiinleikkuun aika, ja huomenna on kartanossa ensimmäinen elopäivä. Ei mennäkään sinne sirppi kainalossa, vaan marssitaan muuten miehissä sanomaan, että tehdään lakko, jollei oloissa tapahdu korjausta.

— Tehdään lakko! Tehdään lakko!

Koko yleisö huusi ja hihkui, hyppeli ja heilutteli käsiään kuin hullut myllyssä.

Kun Heikki sai vähän äänensä kuulumaan, huusi hän:

— Älkää lakkoa sentään tehkö, vaan menkää kauniisti keskustelemaan patruunin kanssa. Ehkä hän muutenkin suostuu teidän vaatimuksiinne. Ei ole vain kartanon, vaan koko yhteiskunnan vahinko, jos ruis pääsee varisemaan maahan.

Kuului kiihkeitä huutoja:

— Patruunin vahinko se on. Ei hän ilman lakkoa suostu. Mene sinä kauniisti keskustelemaan pirkeleen kanssa. Alas sieltä! Pois puhujanpaikalta! Anna viisaampien miesten puhua.

Ja Heikkiä alettiin pommittaa pienillä kivillä ja kalikoilla. Hän katsoi parhaaksi poistua puhujan paikalta, kun sai jonkin kuivuneen sääriluun päin rintaansa että tömähti.

Otto Varjonen kapusi hänen sijaansa kiireesti korokkeelle ja alkoi puhua:

— Rauhoittukaa, hyvät ystävät ja kylänmiehet. Kyllä me tässä puolemme pidämme vähemmälläkin kiihkolla. Meitä on monta sataa nuppia asioista päättämässä, kun toisella puolella on vain piskuinen lauma meitä vastassa. Toveri Tikka oli oikeassa. Lakko meidän on tehtävä osoittaaksemme voimaamme. Vaikka kartanon ruissato varisisikin peltoon, ei se paljon merkitse näin suuressa maailmassa. Köyhille ei siitä tule mitään vahinkoa, sillä kyllä viljaa maailmassa riittää. Eivätkä rikkaatkaan siitä välitä, sillä he tuhlaavat vuosittain silmää räpäyttämättä paljon huikeampia summia. On laskettu, että Suomen porvarit joka vuosi kuluttavat ulkomaiden kylpylaitoksissa ynnä muissa huvittelupaikoissa keskimäärin kaksisataa miljoonaa markkaa.

— Se on valhe, huusi Heikki. — Mistä sellaiset rahat tulisivat, sillä eihän koko Suomen valtion tulo- ja menoarvio nouse noin suureen summaan!

— No, en minä sitä niin markalleen mene vakuuttamaan, että se on täsmälleen tuo summa, sillä eivät herrat ole päästäneet minua kukkaroonsa kurkistamaan, puolustautui Varjonen.

Kuulijat nauroivat huvitettuina. He jäivät siihen käsitykseen, että tuo herrain kuluttama summa saattoi muutamalla markalla uupua kahdestasadasta miljoonasta.

Suuttuneena Heikki meni sisään ja jätti Varjosen pihalle jatkamaan agitatiopuhettaan.

Hän tuli sitten vasta ulos, kun näki koko yleisön järjestyvän nelimiehisiin riveihin ja lähtevän pitkänä jonona marssimaan seuran pirtiltä pois. Etunenässä kulki yksinään Varjonen pitäen kepin päähän sidottua punaista nenäliinaa lippuna ylhäällä ja viheltäen marseljeesia. Ambo-Antti asettui viimeiseksi jonon häntään.

— Millin te nyt menette? kysyi Heikki häneltä.

— Me marssimme kaikkia herroja huutamaan alas, selitti Antti puuhakkaana.

— Kuinka tekin, uskovainen mies, liitytte tuohon sosialistien kelkkaan? ihmetteli Heikki. — Ettehän te nykyään ole edes kartanon alustalaisia, vaan Sipilän torppari.

— Täytyyhän uskovaisenkin maallisia etujaan valvoa, sanoi Ambo-Antti loukkaantuneena. — Sanassakin sanotaan, että toimita talosi tai torppasi, sillä sinun pitää kuoleman.

Eikä nuorisoseuran talolle jäänyt jäljelle muita kuin tärkeimmät toimihenkilöt: juhlapuhuja Heikki Sipilä ja runonlausuja Sanni Somiska, jonka runo »Maisterikekkerit» nyt jäi kuulijain puutteessa esittämättä.

Seuraavana aamuna ei kartanon elopellolle tullut ainoatakaan taksvärkkäriä. Vanha patruuni oli koettanut varustautua lakon varalta, sillä edellisenä päivänä kartanossa käynyt mielenosoittajain kulkue eli häntä alas huutaessaan samalla uhannut tehdä lakon. Pellolle oli komennettu kaikki kartanon oma väki: palkolliset, käsityöläiset, pomot ja päällysmiehet. Siellä oli myöskin maanviljelysharjoittelijoita, mm. kaksikonttinen Kalpa, joka oli päättänyt heittää historian opinnot hiiteen ja ruveta maatalousmieheksi.

Sipilän Heikki lähti aamulla kotoaan katsomaan, mitä tuleman piti. Matkalla hän tavoitti Jakan isännän, joka kiireesti pisteli kartanoa kohti.

— Menettekö te töihin? kysyi Heikki.

Jakka mulkaisi häneen pahasti ja vastasi:

— Minä menen kulkueeseen estämään toisia tekemästä työtä.

— Yhdyttekö tekin lakkoon? ihmetteli Heikki.

— Yhdyn, kuinkas sitten. Täytyyhän minun kostaa kartanonherroille vanhat kohlut.

— Mutta mitä sitten sanotte, jos lakko leviää teidänkin maillenne?

— Levitköön, huudahti Jakka. — Ennen sitä se kuitenkin on koskenut kovasti patruuniin. Ja se on pääasia. Ilman sellaisia herroja ei täällä näitä lakkoja tehtäisi.

— Teidän mielestänne siis saa omakin etu kärsiä, kun vain tuotetaan toiselle vahinkoa, huudahti Heikki.

— Minun mielestäni on asia niin, että kun kartano kerran on miespolvesta miespolveen kiusannut koko tätä lääniä, niin on myös koko läänin velvollisuus lopulta nousta yhtenä miehenä orjuutta vastustamaan.

Heikki painui ajatuksiinsa.

Kirkolle oli kerääntynyt suuri joukko kartanon alustalaisia, kun Jakka ja Heikki saapuivat paikalle. Edellinen haki itselleen paikkaa jonon keskikohdalta tuumien, että se sika keskelle menee, joka viimeiseksi tulee. Jälkimmäinen jatkoi matkaansa kartanon pellolle.

Kartanon ruisvainio oli jotenkin lähellä kirkkoa. Pellolla oli kova kohina ja häärinä. Sirpit vilkkuivat ja sitomat huiskivat, kun elo katkesi ja nousi taas kykkäille Oli varmaa, että useimmat palkkaväestä olisivat mielellään yhtyneet lakkolaisiin, mutta he eivät uskaltaneet. Nuori patruuni kulki pellolla keppi kädessä hätyytellen hidastelijoita.

Nyt tuli lakkolaisten ja heihin yhtyneiden aatetoverien mahtava jono pellolle. He marssivat pitkää sarkaa myöten sinne, missä eloväki parhaillaan uurasti, vaikka nuori patruuni huuteli, ettei tänne saanut tulla, tämä oli yksityistä aluetta. Lakkolaiset eivät olleet häntä kuulevinaan, vaan Tikan Taneli astui riveistä esiin ja vaati kansan nimessä kaikkia lakkaamaan työstä.

— Mitä varten? kysyi Kalpa.

— Tämä on lakonalaiseksi julistettu työmaa, selitti Taneli.

— Kuka sen on julistanut? kysyi Kalpa. — Emme ainakaan me.

— Kansa sen on julistanut, väitti Taneli.

— Mikä kansa?

— Kaikki nämä torpparit ja taksvärkkärit.

— Mitä torppareille kartanon maat kuuluvat? huusi Kalpa. — Ei heillä ole täällä mitään tekemistä.

— Torppareita me ihmisetkin olemme! huusi Ambo-Antti kiihkossaan kääntäen sanat nurinpäin, sillä hänen piti lausua se mielipide, että ihmisiä torpparitkin olivat.

— Torppareita tietenkin, myönteli Kalpa. — Niinpä laulussakin sanotaan, ettei piru mua saa, kun mulla on taivaassa torpan maa. Mutta tehdään lakko vasta siellä omilla palstoillamme ja jatketaan täällä maan päällä työntekoa vanhaan ralliin.

Kuului kiivaita huutoja, että rikkureiden oli kiireesti painuttava helvettiin, ja kiihkeämmät lakkolaiset alkoivat jo tarttua kykäsäijiin kiinni.

Silloin Kalpa huusi:

— Katsotaanpa, vieläkö Calpa cum pedibus osaa tappelemisen taidon.

Hän ryntäsi jonon etunenässä rehentelevään Tikan Taneliin käsiksi, otti häntä suolivyöltä ja heitti hänet kuin tamppusäkin jonon keskelle. Sitten hän kädet leveällä työnsi koko jonon taaksepäin, niin että se horjui ja hajosi. Kun sitten päällysmiehet riensivät sirpit uhkaavasti koholla häntä auttamaan, alkoi koko lakkoarmeija kiireesti peräytyä.

Eivätkä johtajat sitten enää saaneetkaan joukkojaan lähtemään kartanon pellolle, vaan maatilan ruis saatiin leikatuksi, vaikka siihen menikin aikaa enemmän kuin säännöllisissä oloissa.

Myöskin muut työt tulivat suven ja syksyn mittaan jotenkuten suoritetuiksi, vaikka alustalaisten lakko yhä jatkuikin.

VIII.

Äiti kysyi:

— Menetkö sinä kartanonpatruunin kesteihin, Heikki?

Heikki vastasi:

— Kyllä minä olen ajatellut mennä.

Oli vuoden viimeinen päivä. Kartanon vanhan patruunin nimi oli Sylvester, ja hänellä oli tapana joka vuosi juhlallisesti viettää nimipäiväänsä kutsuilla, joihin koko pitäjän herrasväki saapui ja jotka kestivät yli puolen yön, niin että emien hajaantumista voitiin toivottaa toisilleen myöskin onnellista uutta vuotta.

Äiti jatkoi kyselyään:

— Mitä varten sinä sinne menet?

— Minuahan on kutsuttu, vastasi Heikki hiukan ylimielisesti.

— Niin aina, sanoi äiti. — Mutta onko sinne niin välttämätöntä mennä?

— Patruuni voi loukkaantua, jollei häntä käydä onnittelemassa. Ja onhan yleensä tapana noudattaa ihmisten vieraskutsua.

— Sinä taidat mennä sinne mielelläsi?

— Te nyt kummallisia kyselette, äiti, huudahti Heikki. — Miksen minä menisi kartanoon?

— Niin, ei sinua mikään estä menemästä. Etkä sinä oikeastaan enää kuulu tähän rälssilääniin. Sitä osoittaa sekin, että sinut on kutsuttu patruunin nimipäiville, mutta veljesi ja äitisi on jätetty kutsumatta. Emme me, Jaakko ja minä, kyllä sinne menisikään, vaikka... Muuten kai tiedät, että kartanon ja läänin välit nykyään ovat kireämmät kuin koskaan ennen.

— Enhän minä sille mitään mahda, väitti Heikki.

— Et tietysti. Mutta sinä ärsytät muita, kun julkisesti asetut patruunin puolelle.

— En minä silti hänen puolelleen asetu, vaikka menen hänen kutsuihinsa.

— Niin se kuitenkin selitetään. Joka ei ole meidän kanssamme, hän on meitä vastaan. Niin Jaakkokin arvelee.

— Kieltääkö Jaakko minua menemästä?

— Ei hän isoa miestä voi eikä tahdokaan kieltää. Itse teoistasi vastaat. Mutta hän ihmettelee, että sinä hylkäät vanhan sukusi.

— Se nyt vasta kummallista on! huudahti Heikki. — Olenko minä sukuni pettäjä siksi, että uskallan seurustella kenen kanssa itse tahdon? Ei minua tarvitse panna holhouksen alaiseksi.

— Sen seurustelun tähden sinä kai sinne niin kernaasti menetkin, arveli äiti. — Tuleehan sinne nuoria neitejäkin.

— Mitä tarkoitatte?

— Olen ollut huomaavinani, että Margit Ticklénin ja sinun välilläsi on jonkinlaisia kuhinoita.

— Onko teillä jotakin Margitia vastaan?

— Mitä minulla olisi? Eikä minun vastustuksestani välitettäisikään. Kuitenkin olisin suonut, että poikani olisi katsonut itselleen tasaisemman ja nöyräluontoisemman morsiamen.

— Mikä Margitia sitten vaivaa?

— Hän on niin korskea ja suurihenkinen, etten minä uskalla häntä lähestyä.

— Te vain ujostelette turhia. Kyllä Margit on mukava tyttö, kun häneen vain ensin tutustuu.

— Olisin kuitenkin toivonut, että poikani olisi valinnut itselleen vaimon omasta säädystään tai ainakin läheltä sitä, niin että hänen talonpoikaiset omaisensakin tulisivat tämän tulevan rouvan kanssa toimeen.

— Teillä on turhia ennakkoluuloja herrasväkeä kohtaan, huudahti Heikki.

— Minulla on kokemusta, sanoi äiti tyynesti. — Mutta jätetään tämä. Itsellesi nait, ei siinä toisilla sanansijaa saa olla. Kuitenkin on asianlaita nyt niin, että tuo tyttö vetää sinua pitäjän herraspiiriin.

— Mitä pahaa siinä on?

— Sinä joudut siten eri leiriin kuin koko muu sukusi ja vedät päällesi paikkakunnan vihat.

— Ovatko välit täällä todella niin katkerat?

— Ne ovat sovittamattomat. Sinä olet ollut Helsingissä, niin ettet tunne täkäläisiä mielialoja. Mutta kuitenkin tiedät, että patruuni haastoi käräjiin lakon tehneet torpparit ja verotalolliset.

Heikki nyökkäsi.

— Oikeus tuomitsi kaikki lakkoon ryhtyneet torpparit häädettäviksi ensi maarianpäivänä. Lampuodeista sai häätötuomion vanha Tikka, jonka tyttärenpoika Taneli oli ollut lakon johtomiehiä. Sukuoikeustilalliset tuomittiin sakon uhalla suorittamaan rästissä olevat taksvärkkipäivät ja verot kartanoon.

— Yhtyikö Jaakko lakkoon? kysyi Heikki.

— Kun ei Sipilästä tarvitse tehdä taksvärkkipäiviä kartanoon, ei niin ollen myöskään varsinainen lakko tullut kysymykseen. Mutta luonnontuotteissa suoritettavan veron hän syksyllä jätti maksamatta. Kuitenkaan ei patruuni haastanut häntä käräjiin, vaan lähetti sanan, että hän odottaa Sipilän suorittavan veronsa ilman ankarampia toimenpiteitä.

— Aikooko Jaakko maksaa?

— Mikä siinä myös auttaa?

— Entä toiset talolliset?

— Sukuoikeustilalliset ovat jo rientäneet sopimaan patruunin kanssa. Jakka yksin rimpuili kauemmin vastaan. Eikä hän lopultakaan taipunut, vaan taittui ennemmin.

— Jakka sai tapaturmaisen kuoleman?

— Kuka hänet tiennee? Hänet löydettiin metsästä kaatuneen puun alta kuolleena. Hän sai siis ihan samanlaisen surkean lopun kuin Timarin Kustaakin.

— Se oli ihmeellinen sattuma, huudahti Heikki.

— Ei niin ihmeellistä sattumaa voi olla, väitti äiti. — Se oli Jumalan sallima rangaistus hänelle.

— Timarin murhastako?

— Niin.

— Luultavasti Jakka teki itsemurhan.

— Siinä tapauksessa hänen valitsemansa kuolintapa juuri todistaa, että hän tunnusti itsensä syylliseksi tähän murhaan.

— Jakka oli jylhä mies, puhui Heikki kuin itsekseen.

— Jumala hänen sieluaan armahtakoon! huokasi äiti.

He vaikenivat. Kumpikin näki mielikuvituksessaan elävästi tuon pitkän, vielä vanhanakin voimakkaan isännän kamppailevan elämästä ja kuolemasta synkässä syksyisessä korvessa. Hän makasi mahallaan maassa ja paksu hirsi painoi hänen niskaansa, jota peitti pitkä, tasaiseksi leikattu, jo harmaantunut mutta ei harventunut tukka. Hän kuopi koipien verhoamilla jaloillaan maata, niin että kynnet hänen varpaistaan hellisivät, ja puri vahvoilla hampaillaan ruohoa...

Vihdoin äiti taas alkoi puhua:

— Nyt läänin asukkaat panevat Jakan kuolemankin patruunin syyksi. He sanovat, että Jakka oli siksi luja mies, ettei hän enää tahtonut alistua orjuuteen, kun kerran oli ruvennut pyrkimään itsenäiseksi, vaan mieluummin päätti päivänsä. Tämäkin tapaus on lisännyt katkeruutta ja vihaa kansassa.

— Kuinka Ambo-Antin laita on?

— Ei hänellä mitään hätää ole, sillä hän on nyt Sipilän torppareita. Kuitenkin häntä kismittää kovasti se, että hänen vaimonsa kotitalo meni. Kun Taneli viime vuosina on hoitanut vanhan isoisänsä puolesta tämän taloa, ja hänen tahdostaan Tikkakin yhtyi lakkoon, niin oikeus tuomitsi lampuotitilan menetetyksi kartanon haltijalle. Tietysti tämä Tanelia tavattomasti kiukuttaa. Ja hänen kiihkoaan lisää vielä Otto Varjonen, joka paasaa hänen korvaansa uusia oppejaan.

— Täällä on siis hyvin rauhatonta?

— Niin on. Viisaasti teet, kun jäät pois koko kartanosta.

— Kyllä minun täytyy mennä, kun kerran olen luvannut, vakuutti Heikki.

Hän sonnustautui valmiiksi ja lähti keppiään heilutellen menemään. Äiti katseli kamarinsa akkunasta alakuloisena hänen jälkeensä.

Kartanossa kemut olivat parhaimmillaan. Suurissa huoneissa oli valoa, eloa ja iloa. Pitäjän herrasväki oli runsaslukuisena saapunut onnittelemaan patruunia ja ottamaan yhdessä vastaan uutta vuotta. Kaikissa huoneissa liikkui väkeä.

Konttorihuoneen puisella sohvalla istui kaksi lihavaa miestä: Onkkeli ja Kirkon-Karvari. Vaatimattomina he eivät tuppautuneet paremmille paikoille, vaan tyytyivät toistensa seuraan. Rommitoti nenän alla he keskustelivat keskenään, mikäli karvari ymmärsi Onkkelin unkarin, saksan, tanskan ja ruotsin sekaista suomea.

Onkkeli koetti karvarille selittää konttorin sohvan tärkeyttä:

— Tämä sofa ole kova plassi tolppareille. Kun taksvärkkäri konstaile, niin patruuni pane häne pitkäks tähä solalle ja anta hänelle kovin paljon köpistä paa skägg — izé, tuota — ei minu meina parta, minu meina se puoli, joka on takapuoli.

— Minä ymmärrän, mitä valttari meinaa, vahvisti karvari.

— Na, isten éltesse, shkool, sanoi Onkkeli.

— Skool, kilisti karvari hänen kanssaan.

Lasit tyhjenivät. Kumpikaan ei halunnut lähteä toisista huoneista lisää hakemaan, sillä karvari oli kaino ja Onkkeli kaihtoi hiukan sukulaisiaan. Siksi he pyysivät nuorisoa täyttämään heidän lasinsa. Heikki ja Kalpa toivatkin heille usein uutta ainetta, sillä karvari lupasi heille siitä palkaksi hyvät saapasaineet.

Sisähuoneissa tarjottiin runsaasti sekä väkevämpää että miedompaa. Naisille ja nuorille suositeltiin erityisesti viiniä ja hedelmiä.

Kauppias Ticklén ei huolinut omenasta, vaan sanoi:

— Minä otan sen sijaan tämän viidentoista pennin sikaarin, niin olen tasoissa nuorten kanssa.

Hän arvioi kaikki nautintonsa aina rahassa.

Nuoret tanssivat. Ja otti siihen osaa moni vanhempikin herra ja meni polkkaa tai krakoviakkia, niin että iso vatsa hyllyi. Mutta enimmäkseen tanssittiin valssia ja pas despagnea, jonka hempeämielinen sävel ja sanat miellyttivät erikoisesti nuoria.

Tanssin välillä nuoret parit hakivat syrjäisiä soppia vilvoitellakseen itseään ja tunteitaan. Margit Ticklén ja Heikki hiipivät kerran vanhan patruunin makuuhuoneeseen. Siellä sai olla rauhassa. Margit hyppäsi Heikin syliin ja suuteli häntä niin kiihkeästi ja pitkään, ettei Heikki voinut henkeään vetää, vaan oli vähällä saada suloisen tukehtumiskuoleman.

Akkunoissa ei ollut kaihtimia. Valo sisältä lankesi esteettömästi rakennuksen takana olevaan puutarhaan tai oikeammin vanhaan puistoon, joka oli jäänyt hoitamatta ja villiintynyt. Siellä kasvoi suuria lehti- ja havupuita. Valo ei voinut tunkeutua tämän tiheän metsikön sisään.

Siellä puistossa, suuren kuusen alla pimeässä varjossa, seisoi kaksi miestä, joista toisella oli haulikko kädessä. He tuijottivat terävästi kartanon akkunoista sisään.

Kun nyt Margit ja Heikki kuhertelivat makuuhuoneessa, sanoi pyssyä pitelevä mies kiivaasti:

— Minä ammun tuon luopion naakkansa kanssa yhteen nippuun.

Mutta toinen mies sihahti vihaisesti vastaan:

— Älä helvetissä haaskaa hyvää hirvikuulaa pikkupiruihin nyt, kun itse vanha pääbelsebubi on kierroksessa.

Ja he jäivät taas vaieten vaanimaan ja tarkkailemaan ympäristöään.

Viereisestä huoneesta kuului terävä ääni huutavan:

— Margit!

— Se on äiti, huudahti Margit ja poukahti pystyyn. — Mitä minä nyt teen?

— Mene häntä vastaan. Minä jään tänne.

Margit pujahti viereiseen huoneeseen, jossa hän selitti äidilleen olleensa tukkalaitettaan korjaamassa. Sopivan tilaisuuden tullen Heikkikin pääsi huomaamatta pois makuuhuoneesta.

Vihdoin kello löi kaksitoista.

Samassa nuori patruuni alkoi pamautella jääastiaan pistettyjen sampanjapullojen korkkeja kattoon ja kaataa laseihin.

— Juodaan uuden vuoden malja, sanoi vanha patruuni juhlallisesti.

Kaikki kilistivät ja toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta.

Ylinnä muiden kuului rouva Ticklénin kimeä ääni:

— Gott nytt år!

Viimeinen sana luiskahti pitkänä ja sileänä hänen suustaan kuin syöstävä.

Kun nyt uuden vuoden malja oli juotu, alkoivat vieraat vähitellen hankkiutua kotimatkalle. Kuskit ajoivat rekensä rappusten eteen ja vanhemmat ihmiset kömpivät turkit yllä niihin istumaan. Nuoret, joilla ei ollut pitkä matka, lähtivät mieluummin jalkaisin kotiin saadakseen vielä vähän aikaa seurustella toistensa kanssa.

Ennen pitkää olivat vieraat häipyneet, ja kartanossa hankkiuduttiin makuulle.

Nuo pimennossa vaanivat kaksi miestä alkoivat hitaasti ja varovasti hiipiä lähemmäksi akkunoita. Pakkaslumi narisi hiljaa heidän jalkainsa alla.

He hiivittäytyivät hiljaa ja kumarassa vanhan patruunin makuukamarin akkunan alle. Kun he ojentuivat suoriksi ja kurkistivat akkunasta sisään, näkivät he siellä lihavahkon miehen juuri muuttavan paitaansa. Miehellä oli parhaillaan paita vedettynä pään yli huppuun.

Aseeton mies kuiskasi kiihkeästi:

— Kas tuota: säkki päähän ja helvettiin! Täräytä nyt!

Tuima laukaus rikkoi yön hiljaisuuden. Sisältä kuului kolinaa ja kovia huutoja.

Paitapäinen mies vaipui läjään lattialle. Valkoisessa paidassa näkyi ensin pieni punainen täplä, mutta se laajeni nopeasti.

Ulkoa kuului kiireisiä askeleita vähälumiselta, routaiselta maalta. Sitten oli kaikki hiljaa.

Mutta akkunan alla lumessa näkyivät kahden miehen saappaanjäljet ja 12-kaliberisen haulikon panoksen puolivalmiista anturanahasta puntilla lyöty ruudintiiviste.