[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuDARrwOIsG-h1e7pnO9h84H_aUhuD1uWU1rRoWMMy_A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3480,"Neljän vuosisadan sukutalo","Jaakkola, Eemeli",1882,1936,"3480-jaakkola-eemeli-neljan-vuosisadan-sukutalo","3480__Jaakkola_Eemeli__Neljän_vuosisadan_sukutalo","Romaani rälssiläänistä","romaani",[],[],"fi",1934,null,65629,423473,true,[],[],[],"Historiallinen romaani kuvaa hämäläisen sukutalon ja sen asukkaiden vaiheita neljän vuosisadan ajalta. Kerronta alkaa 1770-luvulta ja seuraa suvun elämää, kartanon pitoa sekä yhteiskunnallisia muutoksia Hämeen ja Satakunnan rajaseuduilla sijaitsevassa rälssiläänissä.","Eemeli Jaakkolan 'Neljän vuosisadan sukutalo' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3480. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NELJÄN VUOSISADAN SUKUTALO\n\nRomaani rälssiläänistä\n\n\nKirj.\n\nEEMELI JAAKKOLA\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1934.\n\n\n\n\n\n\nALKUKERTOMUS\n\nABRAHAMIN AIKAAN\n\n\n\n\nI.\n\n\nVuonna 1774, lokakuun 28. päivänä, suuruksen jälkeen, ajoi kaksi\nherraa ja kaksi talonpoikaa kaksissa ajoneuvoissa peräkkäin alas\npitkää ja väärää Harvianahdetta. He olivat matkalla Harvian kartanosta\nVilon kylään. Edelläajavat herrat istuivat kevyissä kääseissä, joiden\nkori nojasi lujiin nahkahihnoihin. Tällaiset linjaanit vaimensivat\nmelkoisessa määrässä huonon tien aiheuttamia iskuja. Herrat\nlaskivat kivistä ahdetta alas aika kyytiä, niin että nahkalinjaanit\nlisahtelivat. Mutta perässä tulevat talonpojat ajoivat linjaanittomilla\nlossirattailla, jotka pitivät aika kolinaa kivisessä mäessä. He\nkoettivat pidätellä rimpuilevaa hevostaan toisen kiristäessä ohjia ja\ntoisen huudellessa kimeästi ptryy, ptryy! Heidänkään paikkansa eivät\nsietäneet näin ankaria täräyksiä, vaikka he olivatkin tottuneita\nistumaan, sillä he olivat lautamiehiä Mutta talonpoikain hevosta oli\nvaikeata hillitä, kun herrain hevonen paineli täyttä ravia edellä.\nPäästiin siitä sentään ehjin nahoin ahde alas. Ja kun nyt laskeuduttiin\nkartanon nummelta alavaan joki laaksoon, muuttui tie veteläksi\nsavivelliksi, kuten usein syksyllä, ja hevosten oli pakko kävellä.\n\nSavijoen laakea laakso pistäytyy tässä Harvian ja Vilon rajalla\nverraten syvälle sisämaahan. Se kaartaa Vilon kylämäen taakse, leviää\nlaveaksi Pajukorven alangoksi ja kapenee taas, ennen kuin yhtyy siihen\nalankoon, joka alkaa Savijoen rannalta Vilon kyläkankaan toisesta\npäästä, n.s. Ammeenpohjan käänteen kohdalta. Sitten tämä alanko jatkuu\nmäettömänä ja kivettömänä edelleen muodostaen kuulun Savion tasangon\nkaakkoisen osan. Vilon kyläkankaan tähän päättyessä loppuu siihen\nsamalla myös Loimon komea ylänkö, joka on aina tänne asti heitellyt\nsakaroitaan.\n\nJa juuri tähän päättyy myöskin vanha Suur-Loimo. Hämeellä on tällä\nkohdalla ollut luonnollinen rajansa. Loimon ylämaan kansa on entisinä\naikoina sekä kieleltään että tavoiltaan verraten jyrkästi erottautunut\nSatakunnan saviseutujen asukkaista. Ammeenpohjan käänteestä vähän\ntoista kilometriä luoteeseen päin on Savijoen oikealla rannalla pieni\nRajalahti. Sen rannalle kiinnitetty rajapyykki hoitaa harvinaisen\nmonipuolista virkaa: se osoittaa kaikkia mahdollisia rajoja, joita\nmaassa voi olla, valtakunnanrajaa lukuunottamatta. Kahden talon ja\nkahden kylän rajapisteestä se kohoo vähitellen kahden läänin ja\nmaakunnan, jopa kahden hiippakunnan väliseksi rajaksi. Vieläpä tässä\non kolmannenkin läänin raja, nimittäin Kartanonläänin. Tähän päättyi\nsurullisen kuuluisa Harvian lahjoitusmaa-alue. Rajalahden tuolla\npuolella asui vapaita kruunun talollisia, kun sitä vastoin tällä Vilon\npuolella oli vain lampuoteja, sukuoikeustilallisia, rälssiverollisia\ntai parhaassa tapauksessa perintörälssitalollisia. Kaikki nämä olivat\nenemmän tai vähemmän riippuvaisia kartanosta. Vapaata maanviljelijää ei\nkahdessakymmenessä kylässä ollut ainoatakaan. Tämä raja on aikoinaan\nollut ankara raja, tuhannentuhatta kertaa kirottu, vaikkei muu Suomi\nole siitä juuri mitään tiennyt eikä välittänyt.\n\nMutta meidän ei nyt sovi unohtaa tätä rajaa. Sillä juuri kartanon\nahteesta onnellisesti päässeissä kääseissä istui Harvian rälssiläänin\nankara isännöitsijä, jalosukuinen herra Johan Gripenstedt. Toinen\nherra hänen rinnallaan oli vanha kihlakunnantuomari Jan Jansson.\nLossirattailla istuvat lautamiehet olivat Kartanonläänin parhaaseen,\nnim. vähimmän riippuvaiseen luokkaan kuuluvia: perintörälssitalolliset\nMatti Pertunpoika Mikkola ja Antti Antinpoika Nikula.\n\nMikä oli saanut tällaisen uhkaavan joukon päällys- ja lakimiehiä\nliikkeelle? Olivatko Vilon rälssitalonpojat tehneet kapinan\nkartanonherraa vastaan? Ei suinkaan, sillä siihen aikaan ei hevillä\ntehty kapinoita. Eivätkä lihavat aateliset ja tuomarit tai kankeat\nlautamiehet kapinoita kukistaneet. Nimismiehiä ja susi- ja siltavouteja\nsiihen tarvittiin tai parhaassa tapauksessa kuninkaallisen majesteetin\nsotaväkeä. Peloittava oli sentään tämäkin kulkue, ja vain nurkkain\ntakaa uskallettiin heitä matkan varrella kurkistella.\n\nVilon kirkkoaukealle päästyä ei heitä kuitenkaan kukaan ollut\nkatselemassa. Yksinäisenä könötti pieni, vanha puukirkko kummullaan\njoen, valtamaantien ja Vilon kylätien välillä. Sillankorvassa värjötti\nharmaa ruumishuone pitäen kirkolle seuraa. Siinä oli koko silloinen\nkirkonkylä.\n\nTähän asti joen suuntaa seuraillut Hämeen härkätie teki nyt suoran\nkulman, meni Haukansillalta joen yli, nousi jyrkästi ja mutkikkaasti\nylös korkealle Haukanmäelle ja jatkui sitten lounasta kohden Turkutienä\nedelleen.\n\nKäänteessä matkueemme jätti valtatien ja jatkoi kylätietä suoraan\neteenpäin kirkon ohi. Tie oli nyt huonommin hoidettua, mutta kun\nse hiljalleen kohosi ylävämmille maille, ei se niin perin pahasti\nupottanut.\n\nKirkko näytti ränstyneeltä. Se olikin jo lähes puolentoistasataa\nvuotta vanha. Ei se enää tervaamisistakaan paljon parantunut,\nvaikka papit ahkerasti määräsivät kirkon tervaajiksi miehiä, jotka\naviollisissa asioissa olivat rikkoneet kirkon säädöksiä. Nytkin sieltä\navoimesta tapulinluukusta näkyi roikkuvan mies puolitiestä ulkona ja\npitkävartisella sutilla sivelevän tervaa kattopaanuihin.\n\n— Se on Sipilän Aaprami, huudahti Nikula. — Anna seisoa!\n\nMikkola pysäytti hevosensa. Nikula katsahti eteensä: herrain hevonen\nkatosi juuri edessä olevan pienen törmän taakse. Silloin hän huutaa\nhujautti:\n\nAbraham, astu nopeasti alas, sillä meidän pitää tänäpänä oleman sinun\nhuoneessasi!\n\nMies sivalsi vielä pari kertaa, veti sitten sutinsa sisälle torniin,\nsulki luukut ja tuli pienen hetken kuluttua läpikäytävän aukosta\nnäkyviin.\n\nAbraham Sipilä oli pitkä, vaaleatukkainen 24-vuotias mies. Yllään\nhänellä oli uumalta vyötetty rohtiminen mekko, joka oli sieltä täältä\ntervassa, ja jalassa tuohivirsut eli tanokkaat. Kun hän ehti odottavain\nlautamiesten luo, sanoi Nikula:\n\n— Miksi sinäkin siellä kirkkoa tervaat? Sinähän olet nainut mies.\n\n— Poika sattui syntymään hiukan ennen laillista aikaansa, vastasi\nAbraham verkalleen. — Me talonpojat emme saa edes syntyä emmekä kuolla\nilman herrain lupaa.\n\n— Kai me nyt sentään kuolla saamme, koska tahdomme, myhähti Mikkola.\n\n— Mutta perinnönjaolle kohta korpit kokoontuvat, väitti Abraham. —\nTuollahan kartanon valttari ajaa parastaikaa meille perunkirjoitukseen.\n\n— Hän kai tulee jakotilaisuuteen vain neuvomaan, että kaikki kävisi\nlaillisesti, arveli Nikula.\n\n— Kyllä ne herrain neuvot ja lait tunnetaan, sanoi Abraham katkerasti.\n— Omaan pussiin ne ohjaavat kaikki. Mutta kun tässä kerran oli\ntällainen herrain päivä, menin minäkin heti aamulla ylimmän herran\nhuonetta tervaamaan, kun ankarasti on käsketty ja uhattu. Voitte tekin\nlautamiehinä sitten todistaa, että armollisen rovastin antamat lain\nkäskyt ovat täytetyt.\n\n— Kyllä todistetaan, lupasi Mikkola ja nohotti hevostaan menemään.\n\nHarmaa oli kirkko, harmaa maa ja taivas, savenharmaa jokikin, joka\nsyyssateista oli paisunut ja tulvinut laakeille luhdille, niin että se\nnyt oli parisataa metriä leveä, vaikka sen säännöllinen uoma mahtui\nmelkein joka kohdalla viiteenkymmeneen metriin.\n\nHarmaa oli myös Vilon kylä, kun se vihdoin pienen rauhoitetun\nyhteismetsän, ikivanhan uhrilehdon takaa putkahti näkyviin. Ylhäältä\nAittamäeltä katsellen sai hyvän yleissilmäyksen kylästä, joka oli\nlikistynyt yhteen rykelmään rinnepellolle, puolimatkaan tien ja joen\nväliin. Kylässä oli kahdeksan taloa, kahdessa joen suuntaisessa\nrivissä. Ylärivissä kyyhöttivät kuusimetsän puoleisesta syrjästä\nlukien: Timari, Karri, Sipilä ja Somiska. Näiden kohdalla alarivissä\nsijaitsivat: Honkola, Lemelä, Jakka ja Tikka. Aittamäeltä laskeutui\nleveä Isokuja alas jokirantaan jakaen kylän kahteen osaan, joissa\nkummassakin oli neljä taloa. Ylhäältä mäeltä oli vielä johdettu eri\ntiet kylän kumpaankin päähän, niin että toiselta puolelta Timarilla\nja Honkolalla, toiselta taas Somiskalla ja Tikalla oli oma kujansa\nmaantielle. Ja kun lisäksi nämä syrjäkujat yhdisti toisiinsa talojen\nylä- ja alarivin välistä vedetty, kohtisuorasti Isonkujan leikkaava\nRistikuja, tuli koko kylä siten jaetuksi neljään säännölliseen\nsuunnikkaaseen, joissa kussakin oli kaksi yhteenrakennettua\ntaloneliötä. Nämä oli rakennettu niin lähelle toisiaan, että kunkin\nkahden talon rakennusten väliin jäi vain kapea ala. Se oli todellakin\nniin ahdas, että kun sinne mentiin tarpeelliselle asialle, niin\nvarsinkin lapset nostivat toisen jalkansa oman talon seinää ja toisen\njalkansa naapuritalon seinää vasten, milloin alemmaksi, milloin\nylemmäksi, ja kykkysivät siihen.\n\nTällainen oli varsinainen talokylä, joka oli rakennettu ristiin\nkulkevien kujien varsille säännöllisesti kuin kaupunki. Mutta\nkuten kaupungilla oli tälläkin ryhmäyhdyskunnalla »tehdas- ja\nesikaupunkialueensa». Tehtaita olivat eri tahoilla kylän ympärillä\nnokisina nököttävät riihet ja saunat. Riihen käyttö on sanomattakin\nselvä. Myöskin tiedetään, mihin yleensä saunaa käytetään. Mutta\npaitsi kylpyjä synnytyslaitoksena sauna palveli monia muita\ntarkoituksia. Siellä tehtiin imelät ja maltaat ja talkkunakaurat,\npalvattiin lihat ja makkarat, loukutettiin, lihdattiin ja häkylöitiin\npellavat, keitettiinpä usein viinaakin. Myöskin saunaa käytettiin\nsairaalana, milloin hieroja tai kuppari talossa vieraili. Varsinaisena\nviinapolttimona ja kaljapanimona kuitenkin toimi ränni eli\nkarjakeittiö, jossa myöskin lehmäinhauteet keitettiin. Ränni sijaitsi\nvarsinaisessa talouspiirissä muiden rakennusten välissä.\n\nVarastomakasiinit eli nuo tärkeät aitat sijaitsivat kaikki Aittamäellä.\nSiellä ne suorissa riveissä teiden varsilla kököttivät rauhallisina\nkuin lippalakkiset isäntämiehet vapaahetkeä viettäessään. Aittamäelle\nkylän miehet kokoontuivatkin pyhäehtoopäivisin ja suvi-iltoina\nhaastelemaan. Naiset saivat juoruta kujilla ja kaivoilla toisensa\nkohdatessaan.\n\nKohta Aittamäen takaa alkoi tölli- ja tönökulma. Siellä majailivat\ntorpparit, itselliset, käsityöläiset ja kylän yleiset virkailijat.\nSiellä kalkutti seppä pajassaan nokinen mekko yllä ja nahkaesiliina\nvyöllä. Siellä kylänräätäli istui jalat ristissä tupansa pöydällä ja\nkatsahti silloin tällöin ulos pienestä akkunasta talojen kattojen yli.\nSiellä suutari roiskutteli pitkiä pikisylkiä ja laati omia filosofisia\njärjestelmiä. Siellä nahkapeitturi nuijallaan peittosi ja pehmitteli\nkovettuneita, ropisevia lampaannahkoja. Siellä kuohari hioi veistään\nja kuppari kirvestään. Siellä hevosnylkyri elää kihnutti toisten\nkuoromana syrjäisessä könsässään. Siellä hieroja keitti rasvojaan\nhakien toisinaan pippuriviinaa lukkarilta, joka itse joi puhdasta\nviinaa, lastoitti katkenneita koipia, sitoi verihaavoja, paineli\nlaastarilappuja paisuman päälle ja iski joskus suontakin näppärillään.\nSiellä vihdoin asui pienessä mökissään pirttimuori, joka ensimmäisenä\notti vastaan kyläyhdyskunnan ihmiset näiden tullessa maailmaan poru\nsuussa, ja hänen naapurinaan asui haudankaivaja, joka viimeisenä\nvirkailijana peitti nämä ihmiset kirkkomaan multaan, kun he hymy\nhuulilla jättivät tämän harmaan ja raskaan elämän.\n\nNäiden mestarien ja virkailijain avulla kylä eli omavaraistaloudessa,\ntuli omillaan toimeen. Vain pappia puuttui. Mutta emäseurakunnan papit\nkävivät aina silloin tällöin saarnaamassa kirkossa, vihkimässä pareja,\nkastamassa lapsia, hautaamassa ruumiita ja kuulustelemassa lukusilla\nyhteisen kansan tietoja ja taitoja kristinopin käsityksessä sekä sisä-\nja ulkoluvussa, jolloin kappelilaiset saivat sekä suusanallista että\nruumiillistakin kuritusta, kun he yleensä eivät olleet kehuttavia\nlukumiehiä. Näin elää pihistettiin Herran ja hänen käskynhaltijainsa\narmosta.\n\nMutta mehän olemme epäkohteliaita, kun olemme jättäneet arvoisat\nmatkustajamme Aittamäelle kääseilleen ja rattailleen ja näytelleet\nheille tätä harmaata, matalaa hämäläiskylää, aivan kuin se olisi\nloistava valtakunta, jonka omistamisen takia kannattaisi hypätä\nkääseistä maahan, notkistaa polvensa ja rukoilla suomalaisen talonpojan\nsarkatakkista jumalaa. Jatkakaamme kiireesti matkaa.\n\nTuomari Jansson ohjasi hevosensa Isoakujaa alas. Ensimmäinen talo\noikealla oli Sipilä, joka oli matkan määrä. Abraham Sipilä oli\nrientänyt heidän edelleen ja odotti nyt kotinsa edustalla. Kun ajajat\npääsivät kohdalle, avasi hän talon jykevän portin ja kehoitti vieraita\najamaan sisään. Molemmat lakimieskuormat ajoivat nyt kartanolle.\nKuistin edessä astui kääsien luo talon poika Heikki, teki kunniaa ja\nrupesi sitten auttelemaan herroja maahan. Heikki osasi kyllä vieraita\nvastaanottaa, sillä hän oli topakka sotilas, liikanimeltään Vilen;\nnimi hänelle oli annettu kotikylänsä Vilon mukaan. Hän oli kulkenut\nSaksat ja Pommerit. Häntä avusti vastaanotossa talon vävy Matti Tikka,\njoka samoin oli Pommerin sodassa ollut mukana ja Ruotsin armeijaan\nkelvatakseen oli hänkin saanut hienomman nimen Ticklen. Lautamiehet\nvastaanotti vaatimattomasti talon vanhin poika Jaakko, joka nykyään\nhoiti isännänvirkaa. Isäntämiehet kuuluivat luonnostaan samaan seuraan.\n\nVieraat johdettiin talon avaraan pirttiin, jonka lattialle päivän\nkunniaksi oli ripoteltu hakattuja kuusenhavuja ja avaraan takkaan\npistetty kassakas katajannäre. Perällä sijaitseva pitkä pöytä oli\npeitetty hienolla palttinaliinalla. Pöydällä oli pari kolmehaaraista\npuista kynttilänjalkaa ja niissä paksut talikynttilät. Kynttilänjalkain\nvälissä näkyi raskas puukantinen, suurilla ha'oilla lukittu suomalainen\nraamattu ja sen päällä 1734 vuoden lain ensimmäinen suomalainen painos.\nTalossa harrastettiin lukemista, sillä kun isäntä Jaakko Sipilä avasi\nperällä seisovan suuren kaapin oven, näkyi siellä ylähyllyllä olevan\nvielä sekä paksuja että ohuita, niin leveitä kuin kapeitakin kirjoja.\n\nIsäntä otti kaapista tinapullon ja siron hopeapikarin, laski pikarin\npöydälle, kaatoi sen täyteen kolmesti kirkastettua viinaa ja kehoitti\nvieraita ottamaan. Ensinnä maistoi vanha tuomari Jansson, sitten\ntilanhoitaja Gripenstedt, sen jälkeen lautamiehet ja vihdoin koko Sipin\nsukukunta suuri. Pikari ja pullo jäivät pöydälle, jos vastakin jotakuta\njanottaisi. Janon sammuttamiseksi oli kyllä pöydällä lisäksi väkevää\nkotitekoista olutta sekä tinatuopissa että katajahaarikassa. Näitä\ntalon antimia käytettiinkin sitten myöhemmin varsin vilkkaasti, kun\ntärkeistä asioista keskusteltaessa tahtoi syntyä erimielisyyttä.\n\nOli kokoonnuttu toimittamaan perinnönjakoa edesmenneen talonisännän\nSipi Matinpoika Sipilän jälkeen. Tämä oli tosin kuollut jo v. 1757,\nja nyt oli vuosi 1774. Mutta tällä välillä oli ollut niin paljon\nkaikenlaisia häiriöitä, sotia, käräjöimisiä y.m. harmia, ennen kuin\nasiat olivat valjenneet.\n\nOli näet syntynyt ankara ja pitkällinen riita talon oikeudellisesta\nluonteesta. Rälssiläänin omistajat pyrkivät yhtämittaa polkemaan\ntalonpoikain oikeuksia. Aina siitä lähtien, kun Erik XIV v. 1562 oli\nlahjoittanut koko tämän neljänneskunnan suurelle sotapäällikölle\nja mahtavalle paroonille, olivat kuninkaat ja suuret herrat ja\nrouvat mielinmäärin hyppyyttäneet talonpoikia shakkilaudallaan. Ja\ntavantakaa oli aina yksi ja toinen moukka syöty. Eivät siinä auttaneet\nsuuret palautukset eivätkä muut pienemmät peruutukset. Jos kuningas\ntänä vuonna palautti koko läänityksen kruunulle, niin hän jo ensi\nvuonna taas lahjoitti sen jollekin ystävälleen, ystävättärelleen\ntai imettäjälleen. Ja talonpojat tärisivät pelaajain käsissä. Heitä\nsiirreltiin mielivaltaisesti ruudulta toiselle, vaikka he olivat kaikki\nseisoneet vankasti omalla pohjalla, ennen kuin joutuivat ruotsalaisten\nherrain pelinappuloiksi.\n\n1700-luvun keskivaiheilla oli läänissä vielä viitisenkymmentä\ntalonpoikaa, joissa yhä piili niin paljon itsenäisyydenhalua\nja tarmoa, että he kuninkaaseen nojaten ryhtyivät taistelemaan\nherrain ruokahalua vastaan. He vaativat laillista tietä ikivanhojen\noikeuksiensa voimassapitämistä, vaativat, että heidän omistamansa\nrälssitalot edelleenkin säilyttäisivät perintöoikeutensa ja olisivat\nsiis perintörälssitaloja. Mutta tätä kartanonisäntä vastusti väittäen,\nettä kaikki nämä talot olivat puhdasta rälssiä, siis säterikartanoon\nkuuluvaa maata, ja niiden viljelijät vain rälssilampuoteja eli\npelkästään välikirjattomia vuokraajia. Kihlakunnanoikeus olikin v.\n1759 tuominnut jutun kartanonisännän hyväksi, mutta Etelä-Suomen\nlaamannioikeus oli seuraavana vuonna muuttanut tuomion ja selittänyt\nnämä talot rälssiperintötaloiksi, joiden omistajat saisivat nauttia\nsiitä johtuvia oikeuksia. Talot olisivat siis perintötaloja, mutta\nmaksaisivat veroa kartanoon. Hovioikeus oli kuitenkin myöhemmin\nmuuttanut taas tämän tuomion ja selittänyt talot puhtaaksi rälssiksi\nja niiden viljelijät vain rälssilampuodeiksi. Poikkeuksen muodosti\nviisi taloa, joiden omistajat olivat saaneet kiinnekirjat ja jotka\nsiis katsottiin perintörälssitaloiksi. Vilon Sipilä oli näiden viiden\njoukossa, sillä se voi todistaa olleensa saman suvun hallussa ainakin\njo vuodesta 1562, jolloin maa ensi kerran lahjoitettiin.\n\nNäin ankara oli hovioikeuden tuomio useimpiin taloihin nähden. Siitä\nvetosivat talonpojat kuninkaanoikeuteen.\n\nKuningas kumosikin v. 1767 hovioikeuden tuomion, paitsi edellämainitun\nviiden talon suhteen. Nämä julistettiin perintörälssitaloiksi, mutta\nmuita kehoitettiin kutakin erikseen näyttämään oikeudessa toteen\nperintöluontoisuutensa. Siitä sentään ei lopultakaan suurta apua\nkoitunut, sillä myöhemmin, kuninkaallisella tuomiolla vuodelta 1782\nmäärättiin näiden ja muutamien muiden talojen juridinen luonne. Useat\njäivät puhtaaksi rälssiksi, omistajien ollessa lampuoteja, ja toisista\ntuli sukuoikeustiloja eli pörsrättitaloja. Ei yksikään enää päässyt\nperintötaloksi.\n\nKuten näkyy, oli Sipilä säilyttänyt perintöoikeutensa. Talo ei kyllä\nollut aivan itsenäinen, sillä sen täytyi maksaa veroa kartanoon. Tämä\nei sentään ollut mitään vasalliveroa, vaan kruunun veroja, jotka\nmaksettiin kartanoon eikä valtiolle. Vaikkei kartanolla siis ollut\nmitään sanomista talon asioissa, tuntui kuitenkin tämä pienikin\nriippuvaisuussuhde ajan oloon kahleelta, varsinkin kun aina epäiltiin,\nja hyvällä syyllä, kartanon jonkin jutkun avulla koettavan saada taloa\nhaltuunsa.\n\nNyt kuitenkin oltiin tyytyväisiä niissä taloissa, jotka olivat\nvoittaneet takaisin perintöoikeutensa. Niinpä Sipilänkin muut\nperilliset olivat heränneet ja ruvenneet vaatimaan taloa hoitavalta\nvanhemmalta pojalta perintöosuuttaan. Jo oli aikakin, sillä kaikki muut\npaitsi nuorin tytär olivat jo täysi-ikäisiä, melkeinpä yli-ikäisiä.\nKun poika Heikki oli kotiutunut Pommerista, samoin kuin vävy Mattikin,\nsaatiin kaikki perilliset koolle asioista neuvottelemaan ja päättämään.\n\nSuuri liuta väkeä oli nyt kokoontunut talon pirttiin. Edesmenneellä\nisännällä Sipi Matinpojalla oli ollut yksitoista lasta, neljä poikaa\nja seitsemän tytärtä. Kun useimmat olivat naimisissa ja olivat tuoneet\nperheensä mukanaan tähän juhlaan, oli siinä tavaran tasaajia tarpeeksi\nkoolla. Pojat olivat Jaakko, Juha, Heikki ja Abraham. Viimemainittu\noli heistä nuorin. Tyttäret olivat nimeltään Kerttu, Anna, Pirja,\nVappu, Maija, Kirsti ja Sofia. Kerttu oli kuollut. Hänen miehensä,\njoka myöskin oli sotilas, oli kaatunut Pommerin sodassa. Mutta heidän\npoikansa Jaakko Jaakonpoika oli jo täysi-ikäinen ja tilaisuudessa\nsaapuvilla. Samoin oli Pirja kuollut, mutta häntä edusti miehensä,\ntalollinen Jaakko Simonpoika Lemelä. Anna, Vappu, Maija ja Kirsti\nolivat miehineen saapuvilla. Annan mies oli sotilas Matti Ticklen,\nVapun mies talollinen Mikko Brusinpoika Somiska, Maijan mies talollinen\nMatti Simonpoika Jakka ja Kirstin mies talollinen Juha Mikonpoika\nKarri. Sofia oli vielä alaikäinen, ja häntä edusti holhoojansa,\ntalollinen Isak Timari. Kun jo etukäteen tiedettiin, että tilaisuuteen\nsaapuisi rälssikartanon edustaja asioita järjestämään, oli vanhin poika\nJaakko pyytänyt itse kihlakunnantuomaria jakoa toimittamaan.\n\nKun toimitus aloitettiin, astui herra tilanhoitaja Gripenstedt tuomarin\nluo ja esitti valtakirjan, jolla poika, sotilas Heikki Sipinpoika\nVilen, oli luovuttanut puhe- ja päätösvaltansa tässä tilaisuudessa\nhänelle. Nyt hätkähti Juha ja pyysi herra valttaria kirjoittamaan\nhänenkin puolestaan samanlaisen valtakirjan kuin Heikillä oli. Samoin\nvaltuuttivat Anna ja Maija miehineen herra Gripenstedtin valvomaan\nheidänkin etujaan jakotilaisuudessa.\n\nAluksi selitti leskiemäntä Liisa Juhantytär miehensä kuoleman jälkeen\nviisi vuotta hoitaneensa taloa jakamattomassa pesässä yhdessä lastensa\nkanssa ja sillä ajalla maksaneensa talon velan, lukuunottamatta\npuoltatoista tynnyriä rukiita, jotka Juhapoika oli vieläkin saamassa.\nMutta sitten oli Liisa luovuttanut talonhoidon pojalleen Jaakolle, joka\nsitä siitä asti oli hallinnut ja yhä vieläkin hallitsi, ilman että\nolisi tehnyt mitään sopimusta muiden perillisten kanssa.\n\nTämän jälkeen kaikki muut perilliset yksimielisesti vaativat, että\nheidät piti nyt auttaa saamaan laillinen perintöosansa niin irtaimesta\nkuin kiinteästäkin omaisuudesta, vallankin kun talo hiljakkoin\noli julistettu perintörälssiksi ja sen arvo siten oli suuresti\nkohonnut. Tähän vastasi vanhin poika, että hän hallintoaikanaan ei\nainoastaan ollut maksanut sitä verorästiä, joka vanhempain aikana\noli syntynyt, kun talon perintöoikeudesta riideltäessä ei maksettu\nmitään veroja, vaan myöskin oli kustantanut sen pitkällisen ja\nkalliin oikeudenkäynnin, joka talon oikeudellisesta luonteesta oli\nsyntynyt, ja siten joutunut suureen velkaan, josta vieläkin oli osa\nmaksamatta. Nyt hän vaati, että muiden perillisten piti ottaa osaa\ntämän velan maksamiseen. Siitä eivät muut kieltäytyneetkään, kun\nvain veli voi heille laillisesti näyttää, mitä talon perintöoikeuden\ntakaisinhankkiminen oli tullut maksamaan.\n\nSiinä sitä sitten keskusteltiin, katseltiin asiaa puolin ja toisin,\nriideltiin hiukan ja sovittiin taas. Ja sovinnon päälle juotiin\nkaljaa ja vähän väkevämpääkin. Ja kun vihdoin Jaakko, jolla ei ollut\nnäyttää kuitteja kaikista maksamistaan eristä, selitti olevansa\nhalukas yksinään vastaamaan kaikista veloista ja kaikista tämän vuoden\nmaksuista sekä maksamaan toimitusmiesten palkkiot, niin luopuivat\nkaikki perilliset ja myöskin herra Gripenstedt vaatimasta mitään osaa\nirtaimesta omaisuudesta. Ainoastaan sotilas Heikki pyysi itselleen\nlehmää ja kirvestä, jotka Jaakko sitoutuikin hänelle hankkimaan.\n\nMutta mitä itse perintötaloon tuli, niin pidättivät perilliset siitä\nkukin osan. Sen arvosta he eivät kuitenkaan voineet millään kurilla\nsopia. Siinä ei auttanut enää tinatuopin tyhjentäminen, eipä edes\nhopeapikarinkaan piteleminen. Kun ei asiasta muuten näyttänyt tulevan\ntolkkua, päättivät toimitusmiehet itse arvioida talon hinnan. He\nottivat tarkan selon sen pelloista, niituista, metsistä ja muista\neduista ja katsoivat sitten kohtuulliseksi arvioida sen perintö-\nja omistusoikeuden 1500 kuparitalariksi. Tähän arvioon selittivät\nperilliset tyytyvänsä, paitsi valtuutettu herra Gripenstedt, joka\npiti hintaa liian pienenä. Muuten hän päämiestensä puolesta vaati\nnäiden osuutta luonnossa, vieläpä oikeutta saada lunastaa toistenkin\nmaaosuuksia. Tämän kuultuaan pojat Heikki ja Juha ottivat pois\nvaltakirjansa herra Gripenstedtiltä ja sanoivat nyt itse puhuvansa\nja päättävänsä omassa asiassaan. He selittivät olevansa tyytyväisiä\narviomiesten asettamaan hintaan ja ottavansa osuutensa rahassa.\n\nMutta herra Gripenstedt vaati kuitenkin vielä Annan ja Maijan\nedustajana näiden osuutta luonnossa. Sitä vastustivat muut perilliset\nkiivaasti. Heikki ja Abraham sanoivat, että jos tässä kerran ruvettiin\ntaloa pirstomaan, niin oli heillä ennen ketään sisarta oikeus saada\nosansa luonnossa. Mutta he eivät sallisi taloa hävittää, vaan vaativat\nsen annettavaksi kokonaisena Jaakolle. Valttari tietysti tahtoisi\nlohkoa talon saadakseen sen pala palalta taas vähitellen kartanon\nhaltuun.\n\nKun tästä näytti syntyvän suuri riita ja koko perinnönjako menevän\npenkin alle, astui esiin nuori 20-vuotias Sofia, joka tähän asti oli\nkainona pysytellyt syrjässä ja jonka puolesta oikeastaan holhoojan Isak\nTimarin piti puhua. Nyt tyttö ujoudesta vavisten puhui itse puolestaan\nja teki suurenmoisia uhrauksia huolimatta holhoojansa mutinoista ja\npäänpudistuksista. Hän sanoi, ettei hän puolestaan tahtonut olla mukana\nviemässä vanhaa sukutaloa perikatoon, vaan luovutti niin mielellään\nperintöosansa vanhimmalle veljelleen. Hän pyysi vain, että Jaakko\nantaisi hänelle lehmän, lampaan ja härän ja ruokkisi ne niin kauan,\nkunnes hän joutuisi naimisiin tai muuten ottaisi ne haltuunsa. Vielä\nhän pyysi veljeään kahden vuoden piianpalveluksesta ostamaan hänelle\nröijyn sekä pitämään hänen häänsä. Tämän sanottuaan hän punaisena hiipi\nison muurin taakse piiloon.\n\nKuopuksen epäitsekäs rakkaus liikutti syvästi vanhempia sisaruksia.\nNiinpä Anna sanoikin, että hän oli halukas ottamaan vastaan\nsamanlaatuisen perintöosan rahassa kuin muutkin sisarukset, vaikka\nhänen asiamiehensä oli väittänyt toisin. Tämän johdosta kysyttiin\nhänen miehensä Matti Ticklenin mieltä. Tämä sanoi jättävänsä asian\ntykkänään valtuuttamansa asiamiehen ratkaistavaksi. Monien epäröimisien\njälkeen ja turhaan miestään taivuteltuaan vihdoin Maijakin sanoi\njättävänsä asian valttarin haltuun. Näin miehet päättivät vaimojensa\nperintöosuudesta. Vaimoilla itsellään ei siinä ollut mitään sananvaltaa.\n\nEipä itse asiassa paljon miehilläkään, sillä he olivat kartanon\nalustalaisia ja monessa suhteessa riippuvaisia tilanhoitajasta. Eikä\nherra Gripenstedt hellittänyt. Kun häneltä kysyttiin, suostuiko hän\nnyt asiakkaittensa puolesta samoihin ehtoihin kuin muutkin perilliset,\nei hän suostunut, vaan pysyi yhä entisessä vaatimuksessaan. Silloin\ntuomari Jansson toimitusmiesten puolesta ilmoitti, että tyytymättömät\nperilliset voivat oikeuden kautta hakea muutosta tähän perinnönjakoon.\n\nNyt tarjottiin talon puolesta sekä toimitusmiehille että sukulaisille\npäivällistä. Kun juuri oli tehty syysteurastukset, saatiinkin toimeksi\nvankka ateria, joka ruokaryyppyjen kerällä hyvin näkyi maittavan\nniin lakimiehille kuin sotilaille ja talonpojillekin. Eräs ruokalaji\nkohotti tavattomasti aterian arvoa. Se oli peruna. Ei ollut sen\nmaukkaampaa muonaa kuin kuuma, kuorimattomana keitetty peruna ja tuore\nsiansyltty. Heikki poika oli Pommerin sodasta palatessaan tuonut\nrepussaan perunoita, joita sitten Sipilässä oli taiten ja pikkuhiljaa\nviljelty, niin että niitä nyt jo voitiin läpi vuoden säästäen käyttää.\nTällä uudella herkulla oli paikkakunnalla sellainen maine, että rengit\nja piiat palvelivat Sipilässä mielellään halvemmalla palkalla kuin\nmuualla, koska siellä aina pyhäpäivinä saatiin kaksi kokonaista perunaa\npekkaa kohti.\n\nSipilän Anna ja Maija tai oikeammin heidän miehensä sopivat jälkeenpäin\ntyytyen samaan rahassa maksettavaan perintöosaan kuin toisetkin. Ja kun\nsitten Abraham, joka Jaakon jälkeen tuli Sipilän isännäksi, kuulutti\ntalon itselleen, sai hän kiinnekirjan koko taloon.\n\n\n\n\nII.\n\n\nJuhannusaattona vuonna 1780 olivat vilolaiset isäntämiehet Juha Karri,\nMikko Somiska, Jaakko Lemelä ja Matti Jakka kokoontuneet kaunista\naattoiltaa viettämään kylän kuusimetsän alalaitaan, jonne luoteeseen\npainuva aurinko vielä niin lämpimästi lekotti. Karrin isäntä oli tässä\naattoviikolla keittää pihauttanut pienen prykin eli panoksen, josta\noli herunut 18 kannua viinaa. Hän oli nyt kutsunut hyvät ystävät\nja kylänmiehet sitä maistamaan. Toiset isännät olivatkin kerkeästi\nkutsua kuulleet, koska nyt oli juhlanaatto ja koska heidän omat\nviinatynnyrinsä jo näin keskellä kesää kumahtelivat kovin ontosti, kun\nniitä koetteeksi kapulalla kylkeen koputteli. Ja keneltäpä tässä enää\nnäin lähellä Uotin koukkua liikeni viljaa viinankeittoon, jos olisikin\nhalunnut lirauttaa pikkuisen panoksen keskikesän auringon kunniaksi.\nSitä Karria! Se oli säästänyt viljaansa kuin kissa kynsiään saadakseen\nkesäkuumallakin kulauksen silloin tällöin kuivaan kurkkuunsa. Toiset\nisännät kyllä tiesivät, että kuumalla kesällä vasta oikein janottikin,\nmutta kun talvellakin usein oli tarvinnut tuikun pakkasen vihoja\nvastaan, niin mistä sitä viljaa riitti kautta vuoden keitettäviä\npanoksia varten.\n\nTosin juuri näihin aikoihin oli voimassa Kustaa III:n säätämä laki,\njonka mukaan kotitarvepoltto oli kielletty. Mutta sitä kieltolakia ei\nnoudatettu sen paremmin kuin myöhemminkään voimassa ollutta, joten\nsekin täytyi ennen pitkää kumota. Se kaatui jokseenkin täsmälleen yhtä\npitkän ajan kuluttua kuin viimeinenkin kieltolakimme. Jonkin verran se\nkai rajoitti viinankeittoa, etenkin kun valtion viinaa oli helposti\nsaatavissa.\n\nKarri oli nyt kesti-isäntänä tuonut mukanaan ison puuleilin täynnä\ntavaraa. Hän irroitti tapin, painoi suunsa läven päälle, nosti leilin\npohjan pystyyn ja antoi juoman virrata suuhunsa. Sitten hän työnsi\nastian naapurilleen. Tämä ensin pyyhkäisi läven ympäristön kämmenellään\nkuivaksi ja teki sitten samanlaisen keikaustempun kuin Karrikin.\nJuhannuksenvietto näytti alkavan iloisesti.\n\nKokkoa ei poltettu. Juhannustulet eivät silloin kansan keskuudessa\nolleet käytännössä. Helatorstaina ja helluntaina poltettiin\nhelavalkeita, mutta juhannuksena oli muuta hommaa. Ainoastaan\nherraskaiset silloin polttivat valkeita. Nytkin kohosi sakea savupatsas\nilmaan kartanon mäeltä. Hovin herrasväki siellä oli huvinpidossa.\nIsäntämiehet, kuten näimme, istuskelivat kuusimetsän rinnassa, johon\nkesäyön aurinko penseästi paisteli, ja nauttivat luonnosta ja luonnon\nantimista kaikilla aisteillaan. Köyhemmät ja ahneemmat miehet taas\nolivat kiivenneet kolmesti siirrettyjen, huoneiden katoille ja vaanivat\nsieltä nyt varovasti aarnivalkeita. Ken näki sellaisen jostakin\npilkottavan ja puhumatta, pukahtamatta astui sitä kohti sekä rohkeasti\ntarttui sitä vartioivan punaisen härän sarviin kiinni, hän löysi tältä\npaikalta suuren kätketyn aarteen. Mutta toisilla oli toisenlaiset\naarteet ja kullat mielessä. Niinpä nuoret tyttöheilakat juosta\nkeikuttivat alasti pitkin ruismaan ojia. Se tyttö oli onnellinen, ketä\nvastaan tuli mies, joko oikea ilmielävä mies tai miehen haamu, sillä\nse oli tai edusti sulhasmiestä, ja häät olivat kummassakin tapauksessa\npian tulossa.\n\nMutta me istumme nyt vanhojen vakavien isäntämiesten seurassa, niin\nettei meidän sovi kurkistella pitkin ruispellon ojia kirmaavia\nalastomia tyttölapsia. Päinvastoin meidän mielemme pyrkii pois\nmaallisista kuunnellessamme iltatuulen hiljaista huminaa takanamme\nvakavina seisovissa ikivanhoissa, tuuheissa kuusissa. Meillä on hämärä\ntieto, että tämä kylän kyljessä säilynyt yhteismetsä on pyhä kuusikko,\njosta ei saa kaataa ainoatakaan puuta, ainoastaan vanhat lahonneet\nja itsestään kaatuneet puunrungot saa korjata pois. Kuusikko on\nmuistitietojen mukaan siinä seissyt niin kauan kuin kyläkin. Ja Herra\nyksin tiennee kylän iän.\n\nKuusimetsän laidassa keskikesän valon juhlaa viettävät isäntämiehet\neivät enää tietäneet istuvansa vanhassa uhrimetsikössä, vaikka he\nahkerasti uhrasivatkin suomalaiselle Bakkukselle kotimaista ruisviinaa.\nHe tulivat yhä paremmiksi tovereiksi keskenään ja yhä kiukkuisemmiksi\nmuulle maailmalle. Varsinkin he katselivat vihaisesti vastapäätä siellä\ntoisen maakunnan alueella kyhjöttävää Mantulan kylää. Mitähän jos\nhuutaa hujauttaisi ja kysyisi, onko siellä Savion puolella ollenkaan\nmiehenvastusta? Ei ole taas pitkään aikaan ollutkaan oikein reipasta\nkylätappelua. Mahtaisiko häthätää saada miehet kokoon, jos tästä\nlähtisi lautoilla lääninrajana olevan joen yli näyttämään noille Turun\npuolen turilaille, kuinka oikea Hämeen poika tappelee? Missähän parhaat\nmiehet tällä haavaa lienevät?\n\nVanha ja sairaalloinen Lemelän isäntä oli kuitenkin suurta kylätappelua\nvastaan. Hän sanoi, ettei näin yhtäkkiä saisi mistään miehiäkään\ntarpeeksi kokoon. Ja olisiko kaunista mennä toiseen kylään ja lääniin\nsaamaan selkäänsä? He vanhat leininlyömät konkarit kompastuivat\njo melkein omiin konttoihinsa. Nuoret miehet taas olivat missä\nolivat omilla teillään likkapeleissä. Muutamat olivat matkustaneet\nvierailemaankin. Niinpä Sipilän Abrahamkin oli kyllä jo mennyt\nMantulaan, mutta ei suinkaan tappelemaan, vaan sukuloitsemaan vaimonsa\nkotiin Huiskarille.\n\nNiin, se Sipilän Abraham vasta koko mato oli, kun tuollaisen myrkyn\nlykkäsi. Jakan isäntä ihmetteli, oliko sellainen oikea israeliitta,\njoka meni filistealaisten keskuudesta naimaan, vaikka tällä oikealla\npuolellakin jokea olisi ollut hänelle kyllä tarpeeksi hyviä tyttäriä.\nSaara nauroi! Sitä ei yksin Saara naura, vaan sitä saa koko Häme\nhävetä. Mutta se Aaprami on tullut niin ylpeäksi ja mistään\npiittaamattomaksi nyt, kun Sipilä julistettiin perintötilaksi, ja me\nmuut saamme edelleen huoata herrain ikeen alla. Siellä se takamaillakin\nteuhaa ja peuhaa, aivan kuin koko maailma olisi hänen omansa ja me\nmuut talolliset olisimme hänen mökkiläisiään, joilla ei ole maahan\nnähden mitään sanomista. Pajukorvessa se raivaa uudispeltoja kylän\nyhteismaasta kuin omastaan. Jokin aika takaperin se raivasi ison\nkaskimaan Lässämäen taakse Mätikön niitun tälle puolelle ja nyt se on\nlaittanut lujan aidan sen ympärille. Kärsimmekö tällaista kauan, miehet?\n\n— Emme kärsi! karjaisivat toiset Jakan isännän puheen vahvistukseksi.\n\nHe unohtivat vanhat vihansa Mantulaa kohtaan ja päättivät mennä\nPajukorpeen katsomaan, minkälaista jälkeä se Aaprami siellä oikein oli\ntehnyt. He kävivät kotoa hakemassa aseet käsiinsä ja lähtivät käydä\ntoikkaroimaan Korven kylän kirkkotietä pitkin. Toisilla oli kirves\nolalla, toisilla heilui vesuri kädessä, mutta Karrin selässä pulputti\npuoliksi tyhjennetty viinaleili.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin pidetyssä tutkintopöytäkirjassa kerrotaan, että nämä isännät\nrepivät rikki aidan Sipilän uudispellon ympäriltä. Asiasta syntyi\noikeusjuttu, mutta se jätettiin lopulta sillensä, sillä asianomaiset\nsopivat.\n\nMutta tällaiset kiusanteot ja kateudenilmaisut, joita hän sai kärsiä\nomien sukulaistensakin puolelta, vaivasivat kovasti Abraham Sipilää.\nKylässä hän tunsi olevansa käsistä ja jaloista sidottu. Kun hän\nsitten sai talon yksin haltuunsa vanhemman veljen Jaakon vetäydyttyä\neläkkeelle, alkoi hän ajatella siirtymistä pois koko kylästä. Mutta\nse ei ollut mahdollista niin kauan kuin kaikkien talojen maat olivat\naivan sekaisin. Pellot olivat jaetut eri talojen kesken niin, että\ntoinen sarka oli toisen talon, toinen toisen; se vain oli eroa, että\nison talon sarka oli leveämpi kuin vähän talon sarka. Tästä johtui\nkaikenlaista harmia ja haittaa maata viljeltäessä: kynnössä, kylvössä,\nelonkorjuussa ja laiduntamisessa oli otettava huomioon kaikkien\npellon osakkaiden hyöty ja vahinko. Yksityinen ei saanut työskennellä\nsarallaan miten tahtoi ja koska tahtoi, vaan aina oli mukauduttava koko\nsakin tahtoon.\n\nTällaisissa oloissa työskenteleminen ja maiden möyriminen tuntui\ntoiminnan miehestä tuiki orjalliselta. Ja viljelysten laajentaminenkin\nkohtasi ankaraa vastarintaa toisten taholta, kuten näimme. Metsät ja\ntakamaat olivat yhteisiä, niin ettei kukaan tiennyt, kuinka paljon\nsiellä sai möyriä ja raivata omaan laskuunsa. Omistusoikeus oli tullut\nmutkallisemmaksi kuin vanhan Sipin aikana, joka perimätiedon mukaan oli\nkoko kylän kantaisä ja joka tappoi naapurinsa, kun tämä uskalsi laittaa\nmökkinsä vain kolmen penikulman päähän Sipin talosta. Kaivattiin ja\npyydettiin hallitukselta hartaasti jonkinlaista asiain järjestelyä.\nVihdoin sitten 1700-luvun loppupuolella saatiin toimeen isojako,\njolloin metsä- ja takamaat jaettiin eri talojen kesken sekä pellot\nja niitut koetettiin saada niin harvoihin lohkoihin kuin mahdollista\nkunkin talon osalta. On luonnollista, että tällaisessa suuressa\njaossa koettiin tavattomia vaikeuksia ja että jako monessa kohdin jäi\nvaillinaiseksi. Mutta sitä on sitten jälkeenpäin koetettu korjata yhä\nuusilla isonjaon järjestelyillä ja täydennyksillä.\n\nIsonjaon vaikeaan toimeenpanemiseen ja sen vähemmän tyydyttävään\ntulokseen oli useimmissa tapauksissa syynä talollisten voittamaton\nvastenmielisyys muuttaa pois vanhoilta kotikonnuiltaan uusille\navarammille sisuin sijoille. Muuttaa metsiin! Mitä hulluja! Kuka\npeijakas muuttaisi kylästä korpeen kuolemaan! Villipedot ja\nvilli-ihmiset siellä pian pistäisivät yksinäisen, turvattoman\ntalonpojan poskeensa. En minä ainakaan muuta pois vanhalta rakkaalta\nkylänmäeltä, jonne esi-isät kaikkiviisaudessaan ovat ammoisina aikoina\ntalonsa pystyttäneet.\n\nNäin vastustettiin maanmittaria. Yleensä harvat suostuivat\nvapaaehtoisesti hiukan siirtymään entiseltä paikaltaan, mutta muutto\nkauemmaksi peloitti pahemmin kuin kuolema. Vain Honkolan isäntä suostui\nviemään talonsa lähes kilometrin päähän kylän kaakkoiselle rajalle,\nkoska hän siten tuli majailemaan verraten lähellä kirkkoa. Siellä\nainakaan ei paholaisella olisi valtaa vahingoittaa hengen ja omaisuuden\npuolesta kunnon suomalaista talollista.\n\nOli kuitenkin yksi isäntä, joka mielellään muutti pois toisten\njaloista. Se oli Abraham Sipilä. Hänhän oli jo kauan halunnut päästä\nomiin oloihinsa voidakseen möyriä mielensä mukaan. Mutta hän ei\naikaisemmin ollut voinut viedä peltoja mennessään. Nyt maanmittari\nmittasi hänelle talon maat ja paikan kahden kilometrin päässä\nkylästä luoteeseen päin, Savijoen rannalta, kuten ennenkin, sillä\nAbrahamkaan ei tahtonut luopua tuosta elämänvirrasta, joka niin monien\nsukupolvien aikana oli viehättänyt hänen esivanhempiensa mieltä ja\nvirvoittanut ja virkistänyt heidän maitaan ja eläimiään. Hän valitsi\ntalonpaikan läheltä Ammeenpohjan käännettä, pieneltä mäennyppylältä,\njoka oli Vilon kyläkankaan ja samalla Loimon ylängön viimeinen sakara\nSavijoen oikealla rannalla. Heti talon takaa alkoi kivetön ja soraton\nSavion savitasanko, joka jatkui lääninrajan yli jokivartta alaspäin\nkuinka pitkälle tahansa. Talon vanhat maat kylässä ja Pajukorvessa\ntulivat pois, mutta vielä jäi taloon iso yhtenäinen kappale metsää,\nsuota ja niittua joen toisella puolella Mantulan kylämaiden takana.\nKuitenkin olivat talon maat nyt enää vain kahdessa lohkossa, koti -ja\nulkopalstassa. Sulaa peltoa oli täällä kylän laidalla luonnollisesti\nvain vähän, mutta sitä enemmän oli tasaista niittua ja muuta hyvää\ntekomaata. Abraham oli tyytyväinen, sillä tämä oli se luvattu maa, jota\nhän sai mielensä mukaan ruveta viljelemään tarvitsematta aina pelätä\nvanhan heimonsa vihaa ja vastustusta.\n\nKun ensi hätään tarvittavat rakennukset olivat, valmiit, tapahtui\nkauniina kesäisenä päivänä lopullinen muutto tänne luvattuun Kaanaan\nmaahan. Kivinen ja kuoppainen peltotie kiemurteli jokirantasarkojen\npäällitse, pieniä peltomäkiä halkoen, maakiviä, kallioita ja yksinäisiä\nsuuria kuusia kartellen eteenpäin kohti uutta kotia. Abraham\nasteli edellä ajaen retulirattaita vetävää hevosta. Rattailla oli\nkorkea kuorma muuttotavaraa, jossa oli suuri kahdenmaattava sänky\nvaatteineen, kehto, pata, pannuja ynnä muuta kaikkein välttämättömintä\ntaloustavaraa. Pahimmissa paikoissa Abraham aina kävi retulien\nkaiteeseen kiinni varjellen kuormaa kaatumasta.\n\nIsännän perässä tuli hänen vaimonsa Saara Mikontytär ajaen edellään\nkahta sianporsasta ja kantaen käsivarrellaan nuorinta tytärtään Eevaa,\njonka kautta suku uudessa talossa tulisi jatkumaan. Vanhemmat lapset,\npoika Jaakko ja toinen tytär, Liisa, juoksentelivat jo äidin ympärillä\nja koettivat kumpikin omalla puolellaan tietä huitoen ja huutaen\npysyttää porsaita polulla. Usein kuitenkin porsaat kirmasivat pois\ntieltä, ja silloin sai koko saattojoukko lähteä ajamaan niitä takaa.\n\nKun Israelin Abraham lähti liikkeelle Kaldean Urista matkustaaksensa\nluvattuun Kaanaan maahan, ratsasti hän kuuluisalla valkoisella\nkameelilla, erämaan laivalla, joka oli itämaisen komeasti koristeltu.\nHänen emäntänsä Saara hypähteli miehensä takana satulassa antaen pitkän\npunaisen huivinsa hulmuta erämaan lämpimässä tuulessa, niin että se\nnäytti olevan tuon keltaista merta kyntävän valkoisen erämaanlaivan\nylpeä punainen viiri. Ja Saara nauroi.\n\nMutta Sipilän Saara ei nauranut, kun hän lapsi käsivarrella juoksenteli\nvallattomien sianporsaiden perässä ja huuteli hengästyneenä omalle\nAbrahamilleen, että tämä pysäyttäisi kivisellä tiellä muuttokuormaa\nvetävän mustan hevosensa ja auttaisi häntä porsaiden tielle\nohjaamisessa, ennen kuin ne pääsisivät katoamaan tiheään katajistoon.\nTämän Saaran mielestä oli muuttomatka kauhean pitkä, ikävä ja\nrasittava, vaikkei sitä ollut kahta ruotsinvirstaa. Mihin tästä\njouduttaisiinkaan, kun nyt jo sivuutettiin Peräniittukin, joka hänestä\noli koko tunnetun maailman raja! Mutta mies lohdutti häntä sanoen, että\ntehtäisiin talon toiselle puolelle sen sijaan Peräpelto, josta tulisi\nuusi maailman syrjä.\n\nJa he jatkoivat matkaansa alakuloisen tunnelman vallitessa, jonka vanha\nja rakas, mutta välttämättömyyden pakosta muuttuva ja katoava olotila\nsynnyttää. Ja kun he sitten pääsivät uusille asuinsijoille, sai Saara\nemäntäkin taas uutta rohkeutta ja uutta uskoa tulevaisuuteen, varsinkin\nkun nouseva polvi heti näytti hyväksyvän uuden kodin omakseen.\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nSIPIN SUKU NUKKUU\n\n\n\n\nI\n\n\nMaanantaina toukokuun 22. päivänä v. 1882, iltapuolella päivää, Sipilän\nemäntä askaroitsi yksin talon tuvassa. Päivällinen oli vähän aikaa\nsitten syöty. Ruokatuntikin oli jo pidetty, ja väki oli taas mennyt\nPeräpellolle työhön.\n\nOli kiire kylvönaika. Jokainen, ken kynnelle kykeni, oli peltotöissä.\nIsäntä itse kylvi. Olkapään yli sidottu leveä loimivyö kannatti hänen\nrinnallaan viiden kapan vakkaa. Siitä hän aina otti kouran täyden\nkauransiementä ja siroitti sen kättään laajassa kaaressa heilauttaen\nsaralle, samalla kuin hän asteli tasaisin, tahdikkain askelin\neteenpäin. Kylvötoimitus oli pyhä. Pellon aloittaessaan hän oli ottanut\nlakin päästään, ristinyt kätensä ja rukoillut Luojalta siunausta\nsadolle. Eikä nyt sopinut jumalattomia sanoja lasketella. Kun nuorempi\nrenki ajoi äestä niin huolimattomasti, että multa varisi ojaan paksuna\nvirtana, ei isäntä sanonut mitään, vaikka hän muulloin olisi kipakasti\nkajonnut tällaista huolimattomuutta nähdessään. Ajakoon nyt, ei tässä\nsovi suuttua. Ja puhdistetaanhan ne ojat. Rengit näet äestivät ja piiat\nperkasivat ojia. Vanha-Mikkokin oli jo ehtinyt paikalle kokarnuijineen,\nvaikka hän päivällisen jälkeen pellolle pyrkiessään oli ensiksi\npoikennut kellariin ja piillyt siellä jonkin aikaa. Hän näet oli\nhuomannut, että jos hän menisi suoraan eteenpäin, tulisi vaarin piika\nTiina ehdottomasti häntä vastaan. Ja vaimoihmisen vastaantulo tietäisi\npahaa sekä hänelle että tulevalle sadolle, varsinkin niin pahan ämmän\nkuin Tiina oli. Siksi hän oli varovaisuuden vuoksi poikennut kellariin\nja siten välttänyt uhkaavan onnettomuuden. Nyt hänkin taas jo heilui\npellolla ja hakkasi puunuijallaan rikki isoimpia kokkareita.\n\nNäin talon kaikki väki oli ulkotöissä. Vain emäntä jonkin vuoden vanhan\npoikansa kanssa oli kotona. Yhtäkkiä hän takan ääressä häärätessään\npysähtyi ja jäi ikäänkuin jotakin kuuntelemaan. Sitten hän otti\nison kiiltävän kuparikattilan, asetti sen tulelle ja pisti saavista\nvettä täyteen. Korjaten valkeata paremmin palamaan hän taas jatkoi\nsiivoamistaan.\n\nHän oli pyyhkinyt pöydän puhtaaksi perunankuorista ja silakanpäistä,\nnostanut pajuista punotun leipäkorin ja puisen silakkakupin kaappiin,\nvienyt piimätuopin porstuan maitohuoneeseen ja pesi nyt peruna- ja\nvellivadin puhtaaksi. Hän asetti sitten kivivadit hyllylle rintapuuta\nvasten kallelleen kuivumaan. Ja niin oli pöydänsiivous ja astiainpesu\nsuoritettu. Puhdistettavaa ei ollut paljon, kun ei käytetty mitään\nlautasia eikä veitsiä tai kahveleita. Piimää ryypättiin yhteisestä\ntuopista vuoron mukaan. Ja kukin syöjä nuoli oman lusikkansa puhtaaksi\nja pisti sen seinällä olevaan lusikkapuuhun uutta ateriaa odottamaan.\n\nNuoren emännän muoto kävi vähitellen yhä totisemmaksi ja hänen\nliikkeensä toisinaan hiukan hätiköiviksi. Hän haki vinniltä\npitkämäisen pärekopan, joka sinne oli viety jo suvikorjuun. Talvella\npikku-piika siihen aina karttasi villahahtuvia, joista sitten emäntä\nkehräsi lankaa. Tästä syystä tällaista koppaa tavallisesti sanottiin\nhahtuvakopaksi. Emäntä tarkasteli nyt kopan sisältöä. Siihen oli\nlaskettu joukko valkoisia, sileäksi kaulattuja pellavakankaan palasia,\njoita emäntä avasi kääreestään ja levitteli kopan reunoille kuivumaan\nja lämpenemään. Sitten hän meni kehdon ääreen, jossa poika alkoi hiljaa\nnurista. Äiti kiikutti kehtoa ja hyrisi hiljaisella äänellä. Pian poika\nnäkyikin taas sikeästi nukkuneen.\n\nKun äiti nousi kyyryksistä kehdon vierestä, voihkaisi hän\ntuskallisesti, meni äkkiä hellan luo ja kaasi jo lämmenneen veden\nkattilasta puuämpäriin. Sitten hän koppasi hahtuvakopan vasempaan\nkainaloonsa ja tarttui oikealla kädellään ämpärin puusankaan kiinni ja\nastui kantamuksineen kiireesti tuvasta porstuaan ja sieltä pihalle.\nKartanorakennusten välissä olevasta avoimesta portista hän sitten\nriensi tielle ja sitä pitkin lyhyen kivenheiton päässä olevaan saunaan.\nSaunaa oli muutamia päiviä hiljalleen lämmitetty, niin että suloinen\nlämmin ja kuiva ilma hulmahti emäntää vasten kasvoja, kun hän avasi\noven.\n\nSiellä lauteiden ylhäisessä yksinäisyydessä emäntä synnytti pojan ja\npesi sen. Eikä lapsi luiskahtanut häneltä läpi kätten eikä pudonnut\nalas permannolle ja kuollut, sillä äiti piteli pienokaistaan hellästi\nja varovasti kuin silmäteräänsä. Sitten hän kapaloitsi lapsen ja\npani seimeen, s.o. villahahtuvakoppaan. Ja saunan hämäryys ympäröi\näskensyntyneen, kun hän suurin silmin tuijotti ympärilleen. Maailma\nei hänelle valoisana avautunut. Päinvastoin se oli hyvin synkkä ja\nnokinen, vaikka musta parventukko olikin vedetty pois peräseinässä\nylhäällä olevasta aukosta. Mutta äiti näki kuitenkin rakkauden\nteroittamilla silmillä poikansa.\n\nKun niin äiti kuin poikakin olivat ponnistuksistaan hieman levänneet\nja kumpikin tämän maailman vaivoja ja rasituksia vähän valitelleetkin,\notti äiti hahtuvakopan taas kainaloonsa ja keikutti hiljalleen pojan\nkotiin, kamarin sänkyyn. Siihen hän itsekin sairaana ja lopen uupuneena\nheittäytyi pitkäkseen poikansa viereen.\n\nPuolihorroksista hänet herätti kahdeksankulmaisen seinäkellon —\nvanhan laivakellon — särisevät lyönnit: til-tal-tol-tul. Emäntä\nkohotti pelästyneenä päätään. Jo neljä! Ja ehtoopuoliskahvi oli vielä\nkeittämättä! Eivät tosin miehet tulisi Peräpellolta asti kahville ennen\nkuin ehtoolla. Mutta tytöt tulisivat kotiin karjaa hoitamaan. Ja heille\npiti olla kahvin valmiina. Ja saattoi Istakin tulla sieltä kotiin\nkahvia hakemaan ja muuten katsomaan, jos hän kylväessä oli ehtinyt\nsaada miehistä tarpeeksi etumatkaa. Ei auttanut: pannu täytyi panna\ntulelle.\n\nÄhkyen emäntä nousi sängystä ja horjui tupaan. Kekäleihin puhaltamalla\nhän sai tulen lieteen, kun oli ensin lisännyt sinne kuivaa kalikkaa.\nMutta siinä kumarrellessaan ja puhallellessaan löi yhtäkkiä hänen\nsilmänsä niin mustiin, ettei hän nähnyt mitään. Pidettyään vähän aikaa\ntakan kupua kannattavasta rautatangosta kiinni hän lähti käsillään\nhapuillen kohti palvelustyttöjen sänkyä, johon hän voihkien kallistui.\n\nOnneksi oli tuli syttynyt ja paloi nyt humisten. Kyllä porovesi pian\nkuumenisi. Mutta mikä sitten auttaisi, kun vesi kuohuisi ylitse ja\npitäisi juosta pannu tulelta nostamaan ja kahvi valmistamaan? Hän tunsi\nitsensä niin voimattomaksi, ettei hänestä olisi taloustoimiin.\n\nSilloin kuului äkkiä askeleita porstuasta, ja talon isäntä Israel\nSipilä astui tupaan. Nähdessään vaimonsa makaavan sängyssä, Jaakko\npojan kähäröivän kehdossa ja pannun pihisevän tulella hän kysyi\nhuolissaan:\n\n— Vappu, kuinka on laitasi?\n\nVaimo viittasi miestään luokseen ja sanoi hiljaa:\n\n— Mene pian kamariin katsomaan!\n\nMies kiirehti porstuaan ja sieltä kamariin. Heti hän palasi takaisin\nkapaloon kääritty vauva käsivarsillaan ja sanoi täynnä ihmetystä:\n\n— Mistä tämä on tullut?\n\n— Saunanlavon alta, vastasi vaimo heikosti hymyillen.\n\n— Oletko sinä saunassa yksin toimittanut tämän musakan maailmaan?\n\n— Olen niin. Minun se onkin. Anna se tänne sänkyyn viereeni, Ista.\n\n— Vappu parka, sanoi mies, laski lapsen äitinsä viereen ja siveli\nhellästi tämän hikistä otsaa. — Mikset sanonut, että aikasi oli niin\ntäpärällä? Minä olisin päivällisaikana juossut hakemaan Kuralan\nEevastiinaa avuksi.\n\n— En minä aavistanut, että se niin äkkiä tapahtuisi. Eikä tähän akkoja\nviitsi ennen aikojaan koota odottelemaan tiesi kuinka kauan tuollaista\ntapahtumaa. Ja mitä siinä pirttimuorilla teki, kun asia muutenkin hyvin\nmeni?\n\n— Kiitä Jumalaa, että kaikki onnistui näin hyvin! Mutta nyt sinun\ntäytyy mennä kunnollisesti vuoteeseen kamariin.\n\nMies otti vaimonsa kovan työn karkaisemille käsivarsilleen ja kantoi\nhänet, vaimon pitäessä hänen kaulastaan kiinni, kamarin sänkyyn. Sitten\nhän siirsi sinne tuvasta kehdon, jota vanhempi poika seurasi. Viimeksi\nisä kantoi sinne tuon nuoremman vesan, laski sen vuoteelle ja puhui:\n\n— Tytöt tulivat juuri pellolta. Minä lähetin Miinan hakemaan Kuralan\nEevastiinaa, sillä kyllä sinä sentään naisapua tarvitset. Nyt sinun\ntäytyy olla aivan rauhallinen, että siitä toivut pian. Minä koetan\ntoistaiseksi tulla toimeen näiden miesten kanssa.\n\nHän nosti Jaakon ilmaan ja näytti hänelle nuorinta miestä puhellen:\n\nKatso nyt uutta veljeäsi, jonka talon tonttu on tuonut. Saatpa siitä\nvielä ajan kuluessa kelpo tiimelytoverin.\n\nVanhempi veli katseli nuorempaa ja lausui omalla sanavarastollaan\nmielipiteensä uudesta tulokkaasta. Hän sanoi:\n\n— Pikkanen äijä punanen!\n\nSillä lailla Sipilän Heikki tuli maailmaan vähin äänin. Eikä hän\nmyöhemminkään pitänyt suurta melua itsestään.\n\nSipilän talon elämä palasi taas säännöllisille raiteilleen, kun emäntä\npian virkosi ja ryhtyi hoitamaan talouttaan. Ja pienokainen, samoin\nkuin vanhempikin poika, kasvoi iässä ja armossa, jollei juuri voikaan\npuhua sellaisten nallikkain viisaudesta.\n\nVappu emäntä kuitenkin rakasti poikiaan, jotka hänen mielestään olivat\njuuri sellaisia kuin pitikin. Ei niitä olisi toisenlaisiksi osannut\nkuvitellakaan. Ja hän jakoi huolenpitonsa, työnsä ja aikansa lastensa,\nmiehensä ja taloudenhoitonsa kesken. Eikä hän vartiopaikaltaan juuri\nmilloinkaan poistunut, paitsi joka toinen sunnuntai kirkkoon. He\nvuorottelivat kirkonkäynnissä miehensä kanssa.\n\nJoskus sentään pääsi pikimmältään kylään. Ja tavallisesti kerran\nvuodessa, kesällä, käytiin sukuloitsemassa emännän sisaren luona,\nkaukana kaupungin puolessa. Tämä matka koetettiin tehdä kesän\nkukkeimmillaan ollessa, että siitä saataisiin kaikki se nautinto, mikä\nhuvimatkasta voi lähteä.\n\nNiinpä taas kerran ennen heinänaikaa, kun kesämaat oli saatu sontaan\nja kerratuksi, oli sen verran joutilasta aikaa, että isäntä käski\nemännän panna kyläkakkua nyyttiin, sillä nyt lähdettäisiin vierailemaan\nMattilaan, emännän sisaren luo. Emännälle tuli kiire leipomaan\nhiukan nisukakkua pari juustoa oli onneksi puserrettu juustoristille\nkuivumaan. Kotolaiseksi haettiin Kuralan Eevastiina. Hän kai osaisi\nlepytellä Heikkiä, kun tämä kovistaisi häntä hakemaan äitiä rintaa\nantamaan. Heikki oli näet kolmannella vuodella. Olisi jo vihdoinkin\naika vieroittaa pojanmölli. Jos hän tämän matkan aikana unohtaisi\näitinsä eväät, olisi huvimatkasta samalla hyötyä niin äidille kuin\npojallekin.\n\nLauantai-aamupäivällä Sipilän haltijaväki lähti liikkeelle\nkirkkorattailla, joissa tosin ei ollut linjaaneja, mutta istuinpenkkejä\nkannattavat puiset notkeat tangot olivat siksi joustavat, ettei\npahimmissakaan törmäyksissä sentään kieli jäänyt hampaiden vähin.\nNiinpä emäntäkin, kun hän siinä miehensä vasemmalla puolella\nistuessaan ja olkansa yli taakseen katsellessaan oli heittänyt\nviimeiset varoitukset ja hyvästit kotolaiselle ja vihdoin kääntyi ja\nsuoristautui, tunsi olonsa oikein mukavaksi. Hän otti valkoisen liinan\npäästään, oikoi sitä helmassaan, asetti sen uudestaan huolellisesti\nkulmittain laskoksille, sovitti varovasti päähänsä ja sitoi sitten\nleuan alta näppärästi solmuun. Mies seurasi syrjäsilmällä hänen\nhommiaan ja oli kokonaan olevinaan syventyneenä hevosen hoputtamiseen.\nVaimo huomasi hänen syrjäkatseensa, hymähti ja hilautui hiljalleen\nlähemmäksi hänen kylkeään. Mies ohjasi tahallaan omanpuoleisensa\nrattaanpyörän tien syrjässä olevalle korkeahkolle kivelle. Rattaat\nkallistuivat syvään emännän puolelle, ja tämä huudahti heikosti.\nSilloin mies kietoi vapaan vasemman käsivartensa vaimonsa vyötäisille\nja veti hänet tiukasti kylkeään vasten sekä rauhoitti häntä. Vaimo\nnaurahti taas pehmeästi. Ja vaikka mies pian irroittikin kätensä\nvaimonsa uumalta, pysyivät he kuitenkin yhä hyvin lähellä toisiaan.\nHe olivat molemmat vielä nuoria ja vasta muutaman vuoden olleet\nnaimisissa. Siksi he niin mielellään vielä oleskelivat yhdessä,\ntiukassa nipussa.\n\nPoutapäivän korkea taivas kaartui heidän ylitseen. Valkeat\npilvenhattarat purjehtivat ylhäällä hiljaisessa tuulessa. Tuuli kantoi\nhelmassaan myöskin monenlaisia hyviä kasvinlemuja, joista apilantuoksu\noli tuntuvin.\n\n— Oi-voi, kun tuo heinä haisee hyvältä! ihasteli emäntä.\n\n— Se on isäukon ansiota, huomautti isäntä. — Isä ensimmäiseksi tällä\npaikkakunnalla alkoi viljellä kylvöheinää pellolla. Naapurit nauroivat:\n»Sipilän äijä aikoo ruveta syömään heiniä kuin härkä!» Mutta Sipilän\näijä tiesi, mitä teki. Hän ei itse syönyt heiniä, vaan syötti niitä\nkarjalle ja söi sen sijaan voita, maitoa ja pitkää piimää joka aika\nvuodesta. Riittipä häneltä lehmilloista myytäväksikin silloin,\nvarsinkin keväisin, jolloin naapurit syöttivät karjalleen olkikattoja\npitääkseen sitä hengissä uuteen ruohoon asti ja jolloin heidän lehmänsä\neivät jaksaneet lypsää mitään. Vieläpä ukolla oli heiniä myytäväksikin.\nMinäkin olen monta heinäkuormaa vienyt Turun torille.\n\n— Vaari on niin viisas, mutta vaativa, huomautti emäntä varovasti.\n\n— Äkäinen äijä hän on ollut työtä vaatimaan. Polvenkorkuisesta sitä\non saatu raataa pellolla. Mutta ilman uutteraa työtä ei nyt heinä\ntuoksuisi näin hyvältä eikä pelto näyttäisi noin kauniilta.\n\nJa he vetivät ahmien sisäänsä hyvätuoksuista ilmaa ja seurasivat\nsilmillään ja korvillaan leivosparin suoraan ylös ja alas tapahtuvaa\nsurvomista ja lirutusta heinäpellon yläpuolella. Ja hekin kuvittelivat\ntänä suvisena sunnuntain ja vierasmatkan aattopäivänä olevansa iloinen\nkiurupari, joka työ- ja arkihuolista, vapautuneena riemuitsi pelkästä\nolemassaolostaan. Lämpimät lemmenaallot vyöryivät toisesta toiseen, kun\nhe siinä könöttivät rattaillaan kylki kyljessä kiinni.\n\nHe olivat ajaneet koko pitkän taipaleen, usein ääneti katsellen\nympärilleen, toisinaan taas tehden pikku huomautuksia matkan varrella\nolevista taloista ja vainioista, kun Ista isäntä näytti vähän matkan\npäässä tien vieressä olevaa harmaata rakennusryhmää ja sanoi:\n\n— Katsos, Vappu, tuossa on Nokkalan kestikievari jo.\n\nVappu emäntä katsoi. Isonpuoleinen asuinrakennus oli tien suuntainen.\nNeliön muotoon siihen kiinni olivat muut rakennukset sovitetut.\nUmpipihalle pääsi vain asuinrakennuksen läpi laitetusta, suuren portin\nsulkemasta porttiholvista.\n\nSiinä se viime keväänä kuollut ja juhlallisesti haudattu kuuluisa\nprofessori sairasti monta viikkoa jalkaansa, lausui isäntä.\n\nSe Lönnrotko? kysyi emäntä.\n\n— Juuri sama oppinut mies, vakuutti Ista. — Se oli ennen kuin minä\nsinut näille maille muijakseni toin. Olin silloin nuori mies,\nvasta parinkymmenen korvissa. Olin hollivuorossa Nokkalassa. Siinä\nkyytiä odotellessani saapuivat maantietä suuret vaunut, joita\nnaapurikestikievarin mies hevosineen ajoi. Kuinka lienee käynyt, mutta\näkkiä olivat vaunut ojassa. Avunhuutoja kuultuani juoksin paikalle.\nKyytimies koetti hillitä rimpuilevia hevosiaan, ja matkustava herra\nähkyi ja valitti vaunujen alla. Minä koetin auttaa hänet pystyyn, mutta\nraskaat vaunut sulkivat niin lujasti hänet alleen, että hän valitti\nkovasti, kun yritin vetää hänet esiin. Huusin kyytimiestä auttamaan,\nmutta tämä nahjus ei ollut kuulevinaan, vaan kähmi hevosten kimpussa.\nSilloin minä kokosin kaikki voimani ja nostin vaunut niin ylös, että\nherra sai vedetyksi jalkansa pois niiden alta. Sisässäni tuntui kuin\njotakin olisi revennyt, mutta en minä siihen sen enempää kiinnittänyt\nhuomiotani. Nyt ehti myöskin Nokkalan isäntä paikalle, ja me kannoimme\nkestikievariin matkustajan, jonka jalka oli mennyt poikki.\n\nPaikalle haettiin meidän lukkarimme, joka Lönnrotin ohjeiden mukaan\nsai lastoittaa jalan. Professori oli tyytyväinen ja kehui lukkaria\noivalliseksi lääkäriksi. Niin lukkarin hoidossa lääkärin jalka\nvähitellen parani. Mutta se tapahtui hitaasti, ja professori sai maata\ntäällä monta viikkoa, ennen kuin taas pääsi jatkamaan matkaansa.\n\n— Lönnrot oli silloin jo vanha?\n\n— Lähes seitsemänkymmenen. Mutta ei hän sitä aikaa laiskuudessa\nja suruttomuudessa maannut. Aina hän kirjoitteli. Kirjoitusteline\noli laitettu hänen rintansa päälle. Ja siinä hän maaten vuoteessa\nkestikievarin kamarissa kirjoitti aamusta iltaan. Hän kuului silloin\npääasiassa sepitelleen virsiä. Meidän kylämme vanha lastenopettajakin,\nkouluäiti, jolta jo aikaisemmin oli oikein painosta ilmestynyt\nvirsikokoelma, kävi hänelle laulamassa sepittämiään virsiä. Niitä oli\nkuulemma kolmattakymmentä. Kouluäiti lauloi, ja Lönnrot kirjoitti ne\nmuistiin. Lönnrot julkaisi ne sitten, ja kouluäiti, joka jo myöskin\non vainaja, kertoi myöhemmin, että Lönnrot oli ottanut muutamia hänen\nvirsiään julkaisemaansa väliaikaiseen virsikirjaan.\n\n— Hän oli kai hyvin hurskas mies?\n\n— Se on tietty. Mutta kyllä hän osasi leikkiäkin laskea. Hän olikin\noikea leikkisä kansanmies. Ei hän kestikievarissakaan mitään vaatinut,\nvaan oli tyytyväinen siihen, mitä annettiin. Kerran hän sentään\nylimääräisesti pyysi kahvia. Lönnrotin omaiset tietysti olivat saaneet\ntietää häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Ja eräänä päivänä tuli\nkaksi hänen tytärtään ukkoa katsomaan. Silloin Lönnrot huusi emännän\nsisään ja sanoi: »Pankaapas, emäntä, nyt kahvipannu tulelle, kun nuo\nmukulatkin tulivat minua katsomaan!»\n\n— Että hän uskalsi niin korkeita röökinöitä tai rouvia sillä tavalla\nnimitellä! ihmetteli Vappu emäntä.\n\n— Totta kai nyt omia mukuloitaan sentään uskaltaa mukuloiksi sanoa,\nväitti Ista isäntä.\n\nHe naureskelivat ja laskivat pientä pilaa matkaa jatkaessaan.\n\nMutta emännän mieleen juolahti isännän kertomuksesta eräs kohta ja hän\ntiedusteli:\n\n— Sinä sanoit, että vaunuja nostaessasi tuntui siltä kuin jokin olisi\nrevennyt sisälläsi. Et ole ennen siitä puhunut mitään.\n\n— Eihän niitä kaikkia ruumiinsa raihnaisuuksia kehtaa nuorelle\nvaimolleen kertoa.\n\n— Vaivaako se sinua vieläkin?\n\n— Kyllä toisinaan. Ja kuta vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tuntuu siltä\nkuin vamma tulisi pahemmaksi.\n\n— Kun et vain sentähden joutuisi ennenaikaiseen hautaan! hätäili emäntä.\n\n— Kerran ihmisen kuoltava on. Jos se tapahtuu vähän ennen tai\nmyöhemmin, ei se suuria merkitse. Eikä sitä paitsi kuolema tule ennen\nkuin on sallittu.\n\n— Mutta ei ihminen saa ehdoin tahdoin sitä jouduttaa. Miksi sinä\nrupesitkaan niitä vaunuja yksin nostamaan? Olisit odottanut toisia\napuun.\n\n— Enhän minä juljennut vanhan miehen antaa vaunujen alla valitella.\nJa kannattaa sitä suurmiehen tähden vähän kärsiäkin. Ei miehestä\nsuurmiestä muuten tulekaan, jolleivät toiset ole saaneet hänen tähtensä\nkilvoitella ja kärsiä. Esimerkiksi sotapäällikkö on silloin vasta\nsuuri, kun sadat ja tuhannet ovat saaneet heittää henkensä hänen\ntähtensä.\n\n— Sellaisesta suuruudesta minä en anna palanutta naurispaistikasta. Jos\nmokoma suurmies tulisi vaatimaan minun poikaini hengen, niin kävisin\nminä hänen kimppuunsa, vaikka hän olisi kuinka suuri tahansa, ja\nhuutaisin koko maailmalle, että hän on pieni mies, pieni mies.\n\n— Sinun poikaisi? Missä sinun poikasi ovat?\n\n— Kotona tietysti.\n\n— Minun poikani siellä ovat, mikäli minä tiedän.\n\n— No, sinun poikasi ja minun poikani! Se on juuri sama asia. Jollet\nsinä pidä pojistasi huolta, niin pidän minä ne yksin.\n\n— Sinä olet kovin ahne.\n\nJa he nauroivat taas. Surulliset ajatukset eivät saaneet heidän\nmielessään pysyvää sijaa näin kauniina päivänä.\n\nMaantie kulki pitkin joen vartta myötävirtaa. Mitä kauemmaksi\nhe ehtivät, sitä avarammaksi kävi jokilaakso ja sitä pitemmiksi\npeltosarat. Tämä laakso oli oikeata leipäviljaseutua. Ruis kukki\nparuillaan. Laiho lainehti laajoilla vainioilla kesätuulen sitä\nsäännöllisesti keinuttaessa, ja siitepöly ryöhyi peltojen yläpuolella\npaksuina pilvinä kuin tuulen ajelemat sakeat sumukerrokset. Tämä\nlaihomeri muistutti suuresti oikeata merta. Emäntä lausuikin:\n\n— Tämä viljameri on ihana.\n\n— Yksitoikkoisiksi, ikäviksi ja rumiksi tällaisia savitasankoja\nsanotaan, väitti isäntä. — Toista olisi, jos tässä olisi siellä täällä\nkorkeita kallioita ja niiden välissä syviä rotkoja, jotka olisivat\ntäynnä vettä. Sellaista järvimaisemaa sinäkin vasta ihailisit silmäsi\nkipeiksi.\n\n— Älä hassuttele! tohahti emäntä. — Sellaiset louhikkoiset kalliot\nja synkät metsälammet tai vaikka suuret järvetkin tekisivät mieleni\nvain alakuloiseksi. Siellä ei näkyisi missään ihmisen työn jälkiä.\nEivätkä ne herättäisi toivoakaan, että ihminen kykenisi niitä vastaan\ntaistelemaan. Mutta tällainen viljelty tasanko on niin kaunis ja\nlohdullinen sentähden, että se osoittaa ihmisen olevan luonnon herran,\nkuten Luoja on luvannutkin antaessaan hänen nautittavakseen kaikki maan\nviljat ja hedelmät.\n\nEmännän harrasta tunnelmaa ei isäntä pilapuheillaan särkenyt\neikä halunnutkaan särkeä, sillä hänenkin mielensä oli vallannut\nhedelmällisen luonnon uhkuva kauneus.\n\nTie kului, matka lyheni. Piakkoin päästäisiin jo sukulaistaloon.\nMutta sitä ennen oli matkan varrella reservikomppanian kasarmi,\njonka harjoituskenttä oli aivan tien vieressä. Kentällä harjoitteli\nparaillaan joukko valkohousuisia sotapoikia, joita punanaamainen, paksu\nluutnantti komensi huutaen rätisevällä äänellä sähiseviä venäläisiä\nkomentosanoja.\n\nEmäntä ei ollut tällaista ennen kuullut eikä nähnyt. Siksi hän kysyikin\nihmeissään:\n\n— Mitä nuo miehet tekevät?\n\n— Posliinipöksyt siellä äkseeraavat, selitti isäntä joka\nkaupunkimatkoillaan oli ennenkin niiden temppuilemista katsellut.\n— Tehdään maar siinä yhtä jos toistakin napletsoota ja nakraullia,\nkrukommia ja saakom marssia, ennen kuin tuo luutnantti hellittää.\n\n— Mitä tuo mies ärjyy?\n\n— Se on päällikkö, joka komentaa. Kaikki käy ryssänkielellä niin\nsivakasti, ettet ymmärrä yhtään mitään, vaan teet hiki hatussa napravot\nja naljevot ja seisot smirnaata kuin pölkky, niinkuin sinulle opetettu\non. Jos kaikki käy hyvin, kiittää päällikkö poikia, ja poikain täytyy\ntoivottaa hänelle takaisin raitista vatsaa.\n\n— Mitä varten?\n\n— Kai siksi, että äkseerauksen jälkeen mennään syömään, ja silloin\non raitis vatsa tarpeen, kun on nälkä. Vaikka kai ne päälliköt\nviinaryypyillä vatsansa raittiudesta huolta pitävät.\n\n— Miksei sotilaita komenneta suomeksi, että ne ymmärtäisivät käskyt?\n\n— Täällä on Venäjä käskijänä. Ei meidän kielemme kelpaa ryssille sen\nparemmin kuin ruotseillekaan.\n\n— Viedäänkö nuo miehet sotaan?\n\n— Jos sota syttyy, täytyy niiden tietysti oman nahkansa hinnalla\npuolustaa keisarin korkeata persoonaa.\n\n— Poika parat, jotka viedään kuin teuraspenkkiin kauaksi Venäjälle!\n\n— Älä niitä nyt vielä sure! Eihän niitä näin rauhan aikana mihinkään\nviedä.\n\nHe ajoivat taas eteenpäin. Yhtäkkiä isäntä huomasi, että emännän\nsilmistä putoilivat kirkkaat kyyneleet.\n\n— Mitä sinä nyt itket? kysyi hän kovin kummastuneena.\n\n— Itken poikiani, nyyhkytti emäntä.\n\n— Mikä hätä niiden nyt siellä kotona on?\n\n— Niin, kun niiden täytyy mennä sotaväkeen ja ehkä sotaankin!\n\n— Sinä hupsu Vappu! Itkee tuossa poikainsa sotaväkeen joutumista,\nvaikka toinen vasta hädintuskin saa itse laukkunsa auki ja toinen vielä\nkellii kehdossa ketarat pystyssä.\n\n— Mutta ne kasvavat isoiksi ja saavat ehkä heittää henkensä jonkun\nsuuren venäläisen — keisarin tai muun komentajan — kunnian vuoksi.\n\n— Älä sellaisia vielä sure! Kullakin päivällä on suru itsestänsä. Ehkä\nmaailma on muuttunut jo toiseksi silloin, kun meidän poikamme ovat\nmiehen iässä. En minäkään joutunut sotaväkeen, kun ei minun siinä\niässä ollessani vielä ollut asevelvollisuutta. Ehkeivät poikanikaan\njoudu, sillä maailma voi siihen mennessä vielä hyvinkin muuttua, niin\nettei tarvitse enää tapella ryssän puolesta. Älä siis sure silmiäsi\npunaisiksi, Vappu! Luulevat vain Mattilassa, että minä olen ollut\nsinulle häijy matkalla.\n\nVappu emäntä katsahti mieheensä ja naurahti jo huojentuneesti. Sitten\nhe pian pääsivätkin sukulaistaloon, jossa heidät otettiin avosylin\nvastaan.\n\nMutta äiti ei saanut poikiaan pois mielestään koko aikana. Ja hänen\nilonsa oli vasta täydellinen, kun hän taas pääsi kotiin ja tapasi\nlapsensa terveinä. Hän toi heille runsaasti kyläkakkua tätilästä. Mutta\nkun Heikki vaati rintaa, ei hän hennonutkaan kieltää, vaikka matka oli\njuuri vieroittamistarkoituksessa suunniteltu tehtäväksi.\n\nHeikki poika siten äitinsä ruokkimana kasvoi ja vahvistui kuin\nihmissyöjä ainakin. Kolmen vanhana hän jo puhui selvästi, vaikka\nharvakseltaan, mutta ei vielä kävellyt. Hän meni kyllä puita myöten\naika vikkelästi, mutta ei uskaltanut lähteä ilman tukea taipaleelle.\nHän oli siksi vanha jo, että pelkäsi henkeään. Muuten hän oli hiljainen\npoika, joka päivät pitkät kelliskeli kehdossa katsellen pystyssä\nsoikottavia jalkojaan. Mutta jalat eivät katselemisesta eivätkä\nvahvasta ruuasta huolimatta ottaneet kantaakseen poikaa aukealla\nlattialla.\n\nKerran kevätkesällä, kun Heikki jo oli täyttänyt kolme vuotta, oli\nhän äitinsä kanssa kahden kotona. Muu väki oli kaikki kesämaalla.\nSiellä oli myöskin Jaakko poika, joka aina juoksi isänsä mukana ja\njosta isä nähtävästi kasvatti samanlaista työmiestä kuin itsekin\noli. Äiti kehräsi viimeisiä pellavasykkyröitä istuen peräpenkillä\nakkunan pielessä. Heikki askarteli istuvillaan keskellä tuvan\nlattiata. Akkunasta tulviva aurinko loi lattialle pitkän ja kirkkaan\nvalosuunnikkaan. Sen yläpuolella leijui jokseenkin liikkumaton\ntomukerros, jonka hiukkaset kiilsivät ja välkähtelivät auringonvalossa.\nHeikillä oli kädessään Vanhan-Mikon tekemä hakohärkä. Se ei kyllä ollut\nmikään suurenmoinen leikkikalu. Olipahan vain Mikon havuja hakatessaan\nlyömä lyhyt hakopuupalikka, jonka toiseen päähän oli jätetty kaksi\nlyhyttä oksantynkää jaloiksi. Sitä Heikki nyt ratsastutti auringon\nvalaisemalla tomukerroksella. Mutta aina kun hän asetti härkänsä\ntomusiltaa pitkin juoksemaan, joutui ilma hänen hääräämisensä johdosta\nliikkeeseen, ja silta särkyi. Heikki istui hiljaa, kunnes tomuhiukkaset\ntaas rakentuivat vakavaksi sillaksi, jolloin hän teki uuden yrityksen,\nmutta yhtä huonolla tuloksella.\n\nVihdoin hän kyllästyi tähän leikkiin ja huomasi olevansa nälkäinen. Hän\nkatsahti äitiinsä ja huusi:\n\n— Äiti, anna tissiä!\n\n— Tule ottamaan, kehoitti äiti. — Vai pitäisikö minun juosta sellaisen\nsuuren pojan jäljessä ruokaa tarjoamassa?\n\nKun Heikki alkoi istuvillaan kihnuttaa itseään lattiata pitkin äitiä\nkohti, sanoi tämä halveksivasti:\n\n— Poika paasaa puhua jo kuin pappi, mutta imee vielä äitiään eikä\nkävele. Minä en anna sinulle rintaa, jollet tule tänne kävellen.\n\nHeikki pysähtyi keskelle lattiata ja jäi asiaa ankarasti ajattelemaan.\nKannattaisiko sellaisen ruokalajin takia panna päänsä alttiiksi\nkuhmuille ja nousta kävelemään?\n\n-— Jos minä kaadun, hän epäröi.\n\n— Maasta pudonnut löydetään, vastasi äiti välinpitämättömästi.\n\nHeikkiä alkoi harmittaa. Pitäköön äiti eväänsä.\n\n— Anna puuroa ja maitoa, murisi hän.\n\n— Joko vauvaa alkoi peloittaa? pilkkasi äiti. — Ei sinusta taida\nkoskaan tulla miestä.\n\n— Minä olen mies, väitti Heikki.\n\n— Kanankontti sellainen mies, joka ei kävele. — Oletko sinä muiden\nmiesten nähnyt konttaavan ja rintaa ottavan?\n\n— Olenko minä sitten mies, jos tulen sinne kävellen? kysyi poika.\n\n— Olet, ja oikein aika mies oletkin, vakuutti äiti.\n\nHeikki ajatteli taas jonkin aikaa. Tässä tuntui olevan kunnia\nkysymyksessä. Hän istui lattialla, veti koltin helman syliinsä,\nliikutteli varpaitaan, joiden peukalovarvas oli hyvin harteillaan,\nja likisteli lyhyin sormin lihavia reisiään. Hän näytti olevan kovin\ntyytymätön liikuntavälineihinsä, jotka hänen mielestään lakkoilivat\nsulan suotta. Tarkastuksensa tuloksena hän sanoa paukautti päättävästi:\n\n— Pitäisi noilla ketaroilla jo päästä kävelemään.\n\nSitten hän hiisautui lähellä olevan pikkutuolin luo ja nousi sen\nnojalla seisomaan. Hän katseli tutkien ympäri huonetta: lattia\nlevittäytyi laajana kuin valtameri joka taholle hänen ympärillään,\nsillä sivupenkille oli yhtä pitkä matka kuin peräpenkillekin. Paras\nolisi siis ohjata kulkunsa suoraan äitiä kohti, joka oli nostanut\nrukkinsa syrjään, ja nyt odotti häntä eteenpäin kumartuneena,\nlevitetyin käsivarsin, mutta sanaa sanomatta.\n\nJa Heikki hellitti tuolista ja lähti äitiä kohti toikkaroimaan. Aluksi\nhän siirteli jalkojaan hitaasti ja kuin heikkoa jäätä tunnustellen,\nmutta mitä pitemmälle matka joutui, sitä nopeammaksi kävi kulku. Kaikki\nsillat olivat takana poltetut, siis ei ollut muuta keinoa kuin kävellä\neteenpäin. Lähellä päämäärää hän vasta pelästyi: jos tässä nyt vielä\nviime tingassa sattuisi kaatumaan ja lyömään otsansa suurelle sarvelle!\nJa hän otti loppukirin juosten ja heittäytyi hengästyneenä äitinsä\nhelmaan.\n\nÄiti kehui:\n\n— Nyt se äidin kulta vasta oikea mies on.\n\nHeikki suoristautui nopeasti ja kysyi varmuuden vuoksi:\n\n— Olenko minä yhtä hyvä kuin muutkin miehet?\n\n— Olet, olet.\n\n— Yhtä hyvä kuin Vanha-Mikkokin?\n\n— Yhtä hyvä ja paikoin parempikin. Mutta tule nyt saamaan rintaa, jonka\nolet niin urhoollisesti ansainnut.\n\nMutta Heikki mietti hartaasti ja kysyi sitten:\n\n— Saako Vanha-Mikkokin rintaa?\n\n— Ei, hyvä lapsi. Ei kukaan anna hänelle.\n\n— Syökö Vanha-Mikko ainoastaan puuroa ja piimää?\n\n— Kyllä hän muutakin syö, mitä vain pystyy. Mutta minä annan sinulle\npuuroa ja oikein hyvää maitoa.\n\nMutta nyt oli Heikki vetänyt jo lopullisen johtopäätöksen miehen\noikeuksista ja velvollisuuksista Hän sanoi varmasti:\n\n— Minä en ota enää tissiä enkä maitoa. Minä syön puuroa ja piimää,\nniinkuin Vanha-Mikkokin.\n\nJa äiti asetti Heikille puuroa ja piimää penkille ja antoi hänelle\npienen, sievän puulusikan, jonka isä oli pojalle tehnyt. Heikki pisti\nposkeensa pari lusikallista kylmää, eilisiltaista puuroa, jota hän\njokseenkin turhaan yritti kastaa sakeaan piimään. Pitkät piimäsuikaleet\nulottuivat kupista hänen huulilleen asti, sillä puuronkasti oli hyvin\nsitkeätä ja venyvää. Mutta sitten kävelemisen innostus valtasi pojan\ntaas, ja hän lähti kesken syönnin uudelle jalkamatkalle lattian poikki.\n\nPojan paraillaan hiki päässä valmentaessa sääriään sattui isä tulemaan\nkotiin. Heikki huusi:\n\n— Isä, kas!\n\n— Mikä nyt on? kysyi isä.\n\n— Seiso siellä paikallasi vähän aikaa, kehoitti äiti.\n\nIsän seisahtuessa ovensuuhun lähti poika perältä käydä taapertamaan\nhäntä kohti. Kädet ja jalat hareillaan ja kielenkärki hampaiden raossa\nHeikki ohjasi suuntansa isää kohti ja pääsi kuin pääsikin kunnialla\ntämän luo. Isä nosti pojan korkealle ja huudahti:\n\n— Noin pitkä mies siitä Heikistä tulee. Sinähän paseeraat jo pontevasti\nja vakavasti kuin emäpitäjän pappi.\n\nEikä se enää huoli minunkaan antimistani, vaan syö puuroa ja piimää\nkuin itse Vanha-Mikko, kertoi äiti.\n\n— Se on oikein, kehui isä. — Kuka niistä naisten mahloista enää\naikamiehenä huolisi? Mutta kun sinä nyt olet kävellyt ison miehen\nkirjoihin, täytyy sinun saada myöskin housut jalkaasi. Koltti heitetään\nhelkkariin.\n\nNiin kävi, että Sipilän Heikki palkkioksi siitä, että alkoi kävellä\nomilla jaloillaan ja syödä omalla lusikallaan, sai koltin sijasta\nlaukkuhousut jalkaansa.\n\n\n\n\nII\n\n\nKun Heikki oppi kävelemään, laajeni hänen maailmansa ja samalla\nmaailmankatsomuksensa melkolailla. Tuvasta pääsi porstuaan ja sieltä\nsekä kamariin että pirttiin. Tietysti hän oli tätä väliä ennenkin\nkulkenut, mutta vain äidin tai muiden kantamana ja myöhemmin\ntaluttamana. Nyt pääsi itse huoneesta toiseen, kun vain sai ovet auki.\nJa kesäpuolella ne usein olivatkin auki tai raollaan, niin että kulku\noli helppoa.\n\nNyt, kun Heikillä oli housut jalassa, sai porstuasta mennä myöskin\navonaiselle kuistille ja siitä pihalle. Tämä oli Heikin mielestä\noikein suuri ja vapaa maailma, vaikka sekin oli itse asiassa verraten\nahdas ja sangen rajoitettu, sillä se oli umpipiha. Talo oli rakennettu\nsäännölliseksi suunnikkaaksi jonka talouspiiristä vain porttien kautta\npääsi poistumaan tai saapumaan sisälle. Se oli kuin umpeen rakennettu\npuinen linnoitus.\n\nAsuinrakennus oli joen suuntainen, kaakosta luoteeseen ulottuva pitkä\nrivi. Kaakkoisessa päässä oli tupa. Sen jatkona oli porstua, jonka\ntakana oli kaksi porstuakamaria. Porstuan toisessa päässä oli taas koko\nrakennuksen levyinen pirtti. Kaikkiin näihin huoneisiin pääsi vain\npitkästä porstuasta, sillä väliovia ei ollut. Mutta pirtin päässä oli\nvielä kaksi kamaria, joten koko rakennuksessa oli kuusi huonetta ja\nporstua eli eteinen. Porstuan pirtin puoleisessa päässä olivat avarat,\nsuorakulmaisesti kääntyvät vinninportaat, joiden alla oli kompukka ja\ntämän ja pirtin seinän välissä matala, pitkä tunneli, jonka takapäässä\noli avonainen aukko lattiassa. Sitä tietä pääsivät koirat ja kissat\nkulkemaan porstuasta rakennuksen alle ja takaisin silloin, kun eteisen\novet olivat kiinni. Varsinkin yöllä suden ahdistaessa ulkona oli tämä\naukko koiralle viimeinen pelastuksen portti.\n\nRakennusten piiriinsä sulkema piha oli kaksiosainen. Sen nimittäin\njakoi jokseenkin keskeltä kahteen puoliskoon lauta-aita.\nAsuinrakennusten puoleinen osa pihaa oli miespiha ja nimeltään kartano,\nkun taas navettain puolella olevaa karjapihaa sanottiin tarhaksi.\n\nTarha oli koko kevättalven Vanhan-Mikon työmaana. Siellä hän aamusta\niltaan hakata naputteli havuja korkean hakotukkinsa ääressä. Keväällä\nsitten peittikin koko tarhan paksu, hienoksi hakattu havukerros. Tällä\nhyvänhajuisella, joustavalla patjalla oli lasten kirkkaina keväisinä\npäivinä hauska teuhata. Varsinkin pääsiäinen oli oikea ulkoilmajuhla,\njonka näyttämönä oli tarha. Ensiksikin oli tallivajan kattovuolessa\nvitsavääteistä riippumassa tavallinen yhden hengen puuaisainen keinu.\nTarhassa hypättiin hypinlautaa, heitettiin keilaa, lyötiin pilppua\nja tiimeltiin rinnuksista tai suolivyöltä kiinni tarttuen. Poikain\nisommaksi tultua pystytettiin muutamina pääsiäisinä keskelle tarhaa\nmyöskin korkea kelakeinu. Mutta kun joku heikkopäinen tuli merikipeäksi\nja putosi keinun ylimmältä kohdalta, kielsi korkein viranomainen, äiti,\nkoko ohjelmanumeron, vaikka vastustuspuolue väittikin hyvällä syyllä,\nettei pehmeässä tarhassa tarvinnut pelätä mitään vakavampaa vahinkoa.\n\nMyöhemmin keväällä tarha menetti viehätyksensä, kun karja päästettiin\nsiihen jaloittelemaan. Koko kesän viettikin karja yönsä tarhassa.\nSyksyllä joulun alla tarha kasattiin. Miehet loivat hakosonnan\ntarhan sivustoilta pohjia myöten pois kasaten sen keskelle tarhaa\nkorkeaksi nelikulmaiseksi, jyrkkämuuriseksi linnoitukseksi.\nTällainen sontalinnoitus tuli aina poikain mieleen, kun he myöhemmin\nMaamme-kirjasta lukivat vahvojen muurien ympäröimistä linnoista. Heti\nuudelta vuodelta vedettiin tämä kasassa palamaan ruvennut hakosonta\nkesantopellolle. Niin sonnan kasauksessa kuin vedossakin oli torpparien\ntultava taloa auttamaan. Heti, kun vanha sonta oli vedetty pois, rupesi\nVanha-Mikko tekemään uutta naputtelemalla hakokirveellään tarhassa\nhavuja pieniksi.\n\nMiespiha ei ollut sellaisten vaihtelujen alainen kuin tarha. Kartano\noli kesällä ruohoinen, talvella luminen ja syksyllä ja keväällä\nkurainen. Salaperäisin paikka siellä oli kammiorakennus. Sen edessä\noli melkein koko rakennuksen mittainen korkea ja leveä porras.\nTämän toisessa päässä seisoi seinään nojaten vanha hylly, jolla oli\nkaikenmoista kamaa. Hyllyn vieressä oli käsikivet, joilla jauhettiin\nvasta tapettuja rukiita uutispuurojauhoiksi. Portaan toisesta päästä\nnousivat leveät lautaportaat yläkerrokseen eli solaan. Rakennuksen\nyläkerrassa oli näet kaksi luhtia. Siellä piiat aina kesäisin\nmakasivat. He muuttivat sinne kuin räystäspääskyt keväällä ja palasivat\ntaas syksyllä takaisin pirttiin, kun pakkanen jo rupesi nipistelemään\nvällyjen alta esiin pistävää nenänpäätä. Luhdissa pojat kävivät öisin\nlikkapelissä. Väliin mustasukkainen kilpakosija telkesi ulkoapäin\nluhdin oven, niin että tytöt sulhasineen saivat olla siellä satimessa,\nkunnes isäntä tai emäntä tai parhaassa tapauksessa Vanha-Mikko päästi\nheidät pois.\n\n— Nuoret pitävät peliään, puheli Vanha-Mikko itsekseen, tiukkaan\nrinnuksen ja oven väliin iskettyä puutelkeä pois kiskoessaan.\n\nMutta Heikki oli nyt vielä niin pieni poika, ettei häntä päästetty\nluhtiin. Häntä oli ankarasti kielletty menemästä edes luhdinportaille,\nsillä hän voisi niiltä pudota. Kammionportaalla hän sen sijaan sai\nmielensä mukaan kutata.\n\nEi siis ollut erikoisen suuri tämä maailma, johon Heikki ensiksi\nlaskettiin. Kun isot portit ja tarhaveräjä sekä pieni vesiporttikin eli\nkaivolle johtava ovi pidettiin suljettuina, oli Heikin toiminta-alueena\nvain pieni piha, jossa ei ollut paljon eikä vaihtelevaa nähtävää.\nMutta kun sinne paistoi aurinko ja puhalteli tuuli, kun siellä pääskyt\nlentelivät milloin matalalla maan pinnalla viuhkaisten, milloin\npesäänsä räystään alle suhahtaen, kun siellä kanat kuopustivat ja kukko\nkomenteli akkaväkeään ynnä kissakin pesi poskiaan kammionportaalla\nistuen, niin mikäs siinä oli pojan kauniina lämpiminä päivinä\nlekotellessa. Ei ollut hyvä päästää pientä miestä suljetun linnanpihan\nulkopuolelle, sillä siellä vaanivat monet vaarat. Hän voisi eksyä\nmetsään, joka alkoi jokseenkin heti tarhan takaa, tai hukkua jokeen,\njoka oli talon vastakkaisella puolella noin sadan metrin päässä ja jota\nvain asuinrakennuksen akkunoista sai katsella.\n\nMutta kaikista näistä varokeinoista huolimatta poika kuitenkin\nkerran katosi. Väki oli taas pellolla töissä, vain emäntä oli Heikin\nja nuoremman palvelustytön kanssa kotosalla. Yhtäkkiä emäntä kysyi\npalvelustytöltä, Hannalta, missä Heikki oli. Ei Hanna tiennyt. Hän oli\nkyllä pojan kanssa jokin aikaa sitten vähän leikkinyt. Mutta Heikki\noli tehnyt hänestä natun ja sitten hakenut leivänpalan käteensä ja\nruvennut sitä jyrsimään. Hanna luuli hänen menneen kamariin. Mutta ei\nkamarissa ollut. Ei missään näkynyt eikä kuulunut poikaa, vaikka äiti\nja Hanna häntä joka paikasta talonpiiristä hakivat ja huhuilivat. Äiti\nhätääntyi. Istakin tulisi tuossa patuisessa paikassa kotiin ja soimaisi\nhäntä ankarasti huolimattomuudesta, vaikkei se suinkaan ollut hänen\nvikansa.\n\nIsta tulikin kotiin ja kimmoili kovasti, kun kuuli, että poika oli\nkadonnut. Portit olivat tietysti olleet auki, vaikka hän aina oli\nvaroittanut sulkemaan ne, ettei poika pääsisi pois talonpiiristä. Niin\npieni lapsi voi äkkiä hukkua metsään tai jokeen. Ruispeltoonkin voi\nsellainen tanniainen vielä kuukertua, niin ettei häntä löydetä ennen\nkuin elopäivänä kuolleena. Että portit muka olivat olleet kiinni? Mutta\nvesiportti varmasti oli jätetty auki.\n\nJa se olikin auki salvasta. Naiset olivat vakuutettuja siitä, että\nse oli aikaisemmin ollut kiinni, mutta että se heiltä vasta poikaa\nhakiessa oli jäänyt auki. Isäntä ei kuitenkaan heitä uskonut. Hän\noli varma siitä, että poika oli päässyt kaivolle ja pudonnut sinne.\nPäivälliselle tulleiden miesten avulla hän pitkällä väkäpäisellä\nsalolla naarasi kaivosta pojan ruumista.\n\nHätä ja hälinä vallitsi talossa. Emäntä juoksi pellolla ja metsän\nrinnassa huudellen Heikkiä, ja Jaakko poika kippasi pitkin ojia\nnuorempaa veljeään hakien. Hanna kuhni enimmäkseen sisällä. Hän ei\nsaanut päähänsä, että poika olisi päässyt pois talonpiiristä. Hän\ntunkeutui koirantunneliinkin. Mutta siellä oli niin paljon tomua\nja romua, ettei siitä kukaan olisi voinut ryömiä näkyviä jälkiä\njättämättä. Vinninovikin oli haassa. Vaikka sokeakin olisi huomannut,\nettei sisällä kukaan voinut piileskellä, niin Hanna kuitenkin\nkuljeskeli huoneesta huoneeseen ja huuteli, hassu: »Heikkii! Missäs\nolet, Heikkii?» Silloin kuului pirtissä yhtäkkiä vastaus: »Kukkuu!»\nHanna oikein hypähti ilosta: se oli Heikin ääni. Mutta mistä se kuului?\nHanna katseli ällistyneenä ympärilleen. Ei pirtissä ketään näkynyt. Hän\noli jo useamman kerran kourinut sängyt ja kurkistellut niiden alle. Ei\npenkkien eikä pitkän pöydän alla sen paremmin kuin päälläkään ketään\nnäkynyt. Eikä tässä asiallisesti kalustetussa huoneessa muita komppeita\ntai komeroita ollutkaan.\n\nLeveällä peräpenkillä seisoi kuitenkin suuri kaksijatkoinen kaappi. Sen\nyläosassa säilytettiin kaikenlaisia pieniä jokapäiväisessä käytännössä\ntarvittavia tavaroita, kuten sukankutimia, neulekeriä, kanvertti-,\npippuri- ja siansappiviinaa sekä karpoliöljyä. Näiden apteekkitarpeiden\nlisäksi oli siellä myöskin sielunhoidollisia apuneuvoja: lyhkäisiä\nja pitkiä katkismuksia, virsikirjoja, Westerbackan postilloja ja\nrenki-Antin tilaamia »Suomen Lähetyssanomia». — Kaapin alaosassa\nsäilytettiin talvella ruokatavaroita, mutta kesällä se oli tyhjä, koska\nsilloin syötiin tuvassa.\n\nAlakaapin ovet olivat vähän raollaan. Hanna hyökkäsi kaapille ja\nrepäisi ovet auki: siellä alahyllyllä makasi Heikki vatsallaan, polvet\nkoukussa. Hanna nosti hänet kohona lattialle ja kysyi, mitä hän siellä\nteki. Heikki oli mennyt kaappiin Hannaa piiloon, mutta olikin sinne\nnukahtanut. Hän oli maannut oivallisessa piilossaan pitkät tovit,\nkunnes Hannan huhuiluihin heräsi.\n\nHeikki ihmetteli, mitä hän nyt taas oli tehnyt, kun kaikki ihmiset\nhyökkäsivät hänen luokseen ja pitelivät ja hypistelivät häntä. Mutta\nei kai se niin pahaa sentään ollut, koska äiti ryntäsi toisten takaa\nesille ja nosti hänet kiihkeästi syliinsä halaillen ja puserrellen\nhäntä. Kaikki katselivat punaista merkkiä, jonka Heikki oli saanut\notsaansa nojatessaan sitä kaapin pohjaa vastaan maatessaan. Ja tämä\nmerkki oli äidin mielestä todistuksena siitä, että poika oli pelastunut\nsuuresta kuolemanvaarasta. Isäkään ei sanonut yhtään pahaa sanaa\npojalle, vaan taputti äitiä. Äiti ymmärsi tämän anteeksipyynnöksi ja\nkatsahti häneen iloisesti, silmät kosteina.\n\nJa kun sitten renki-Antti sanoa jorautti, että mitä yhden pojan\ntähden kannatti sellaista porua pitää, kun ei sitä paitsi ollenkaan\nollut varma siitä, tulisiko pojasta koskaan olemaan mitään hyötyä\ntässä turhuuden maailmassa, ja eikö siis olisi ollut parempi, että\npoika olisi nuoruuden ja viattomuuden tilassa kuollut, niin sanoi isä\nkipakasti, että Ambo-Antti pitäköön murhetta vain omista mustista\nneekeripojistaan Ambomaalla ja kantakoon kolehtia niiden kastamiseksi.\nHän kyllä pitäisi itse huolta pojistaan, joista vielä voisi tulla\nvaikka pakanain kääntäjiä.\n\nMutta lyhyeksi se Ista isän huolenpito pojistaan tuli. Sisäinen kipu\nalkoi yhä enemmän häntä vaivata, kunnes se väänsi hänet tykkänään\ntautivuoteelle kevättalvella Heikin lähennellessä neljännen ikävuotensa\ntäyttämistä. Vappu emäntä oli kovasti huolissaan ja ehdotti, että\ntuotaisiin lääkäri sairasta katsomaan. Mutta potilas itse arveli, että\nsiitä vain koituisi turhia kuluja, koska tohtori ei hänen taudilleen\nmitään voisi. Jollei Jumala häntä parantaisi, eivät sitä ihmiset voisi\ntehdä. Parempi oli säästää rahat maahanpanijaisia varten, jotka aina\ntulivat runsaasti kustantamaan, vaikka kuinka yksinkertaisesti koetti\ntoimittaa vainaan hautaan.\n\n— Mihin minä pienten lasten kanssa joudun, jos sinä kuolet? nyyhkytti\nVappu.\n\n— Älä yhtään sure, lohdutti Ista. — Kyllä sinä Jumalan avulla toimeen\ntulet. Sinä olet tätä samaa Sipin sukua kuin mekin. Muuan sinun\nesiäitisi, Sofia, oli Sipilän Sipin tytär ja minun esi-isäni Abrahamin\nsisar, sen vanhan Abrahamin, joka siirsi talon pois kylästä ja rakensi\nsen tänne Ammeenpohjan käänteen lähelle. Sofia joutui naimisiin Savion\npitäjään, ja hänen jälkeläisiään olet sinä. Kyllä sinä hyvin tulet\ntaloa hoitamaan, kuten kaikki me Sipin sukuun kuuluvat, jotka olemme\naikoinamme joutuneet talon menestyksestä vastaamaan. Talon hyöty on\nusein meille tullut tärkeämmäksi kuin yksilön persoonallinen onni.\nSiinä suhteessa me olemme paljon syntiä tehneet toisia, varsinkin\nomaisiamme vastaan. Talo on meidät kovetuttanut. Kuitenkin uskon,\nettei sinun sielusi kovetu, sillä sinä joudut taloa hoitamaan lastesi\npuolesta, et oman etusi ja kunniasi korottamiseksi. Mutta olen varma\nmyös siitä, että sinä olet uskollisesti ja järkevästi talosta huolta\npitävä ja sen vuorostasi edelleen lapsillesi jättävä, joudut sitten\nvielä naimisiin tai et.\n\n— Minä en enää koskaan mene naimisiin.\n\n— Älä lupaa mitään. Rakkaus voi vallata sinut uudestaan. Enkä minä\nsinua moiti, vaikka tilalleni ottaisitkin toisen. Mutta jollei niin\nkäy, niin kyllä sinä ilman miestäkin varjelet talon vapautta ja estät\nkartanonherroja saamasta sitä taas käsiinsä.\n\n— Voi, en minä kykene riitelemään herrojen kanssa!\n\n— Kyllä talo sinut tavoilleen opettaa. Mutta en luule, että he nyt\nuskaltaisivatkaan ruveta sinua ahdistamaan, kun talo on laillisesti\nmeille molemmille kuulutettu ja minun jälkeeni siis lankee sinulle ja\nlapsille. Maksat vain säännöllisesti talon vuotuiset verot kartanoon,\nniin he eivät saa tekosyytä riistää taloa itselleen, kuten he\nlampuotien suhteen tekevät. Katsot vain ja kuuntelet tarkoin, että\nkaikissa uusissa papereissa sanotaan taloa perintörälssitaloksi eli\nruotsiksi skattefrälsehemman, niinkuin se heidän papereissaan täytyy\nolla meidän kiusaksemme ja pettämiseksemme.\n\nEmäntä koetti isännän jälkeen lausua tuota vierasta sanaa, mutta hetken\nmongerrettuaan hän harmistuneena huudahti:\n\n— En minä sellaista sanaa saa suustani ulos. Se repii leukapieletkin\npois sijoiltaan.\n\n— Kyllä sinä sen vähitellen opit, kun tässä yhdessä harjoitellaan.\nToivottavasti ei kuolemakaan ehdi tulla, ennen kuin olet oppinut sen\nlausumaan ja painanut sen muistiisi. Meidän kaikkien talonhaltijain on\nisästä poikaan tai tyttäreen pitänyt päntätä se päähämme. Se on ollut\nmeille voimallinen taikasana, josta me olemme pitäneet kiinni. Eivätkä\nkartanonläänin herrat ole ruoskallakaan saaneet sen voimaa tehottomaksi\neikä ajetuksi sitä ulos pääkopastamme. Se on Sipilän tunnussana, vaikka\nse onkin niin koukeroinen ja konstikas.\n\n— Mutta mistä minä tiedän, onko se sana papereissa vai jokin muu?\nvalitti emäntä. — Enhän minä osaa suomalaistakaan kirjoitusta lukea,\nsaatikka sitten ruotsalaista.\n\nIsäntä nousi ähkyen kamarin sängystä ja otti piironginlaatikosta tukun\nvanhoja ruskeita ja keltaisia asiapapereita.\n\n— Tässä on vanhoja talonkirjoja, sanoi hän. — Haetaanpas täältä se\ntaikasana. Näissä vanhemmissa asiakirjoissa se sana on tällainen.\n\n— Siinähän on sellaisia koukeroita kuin joukko kärpäsiä ja hyttysiä\nolisi lyöty paperia vastaan Miskaksi, arvosteli emäntä.\n\n— Nämä ovatkin vanhaa mallia, ei sinun niitä enää tarvitse tuntea,\nsanoi isäntä. — Mutta tässä on uudenaikainen skattefrälsehemman. Katso\ntarkkaan, että tuntisit, vaikka se tulisi keppi kädessä tiellä sinua\nvastaan.\n\n— Pannaan siihen kohtaan hiilellä merkki, ehdotti emäntä. — Minä\nkatselen sitä aina sitten, kun minulla on aikaa. Mutta minä pelkään,\netten minä sittenkään yksin saa tuollaisista asioista täyttä selkoa.\n\n— Sinun pitääkin aina tärkeissä asioissa kääntyä jonkun ruotsalaista\nkirjoitusta taitavan luotettavan henkilön puoleen. Parempi on, kun\nannat kahden eri henkilön eri aikoina lukea ja tulkita sinulle\ntuollaiset kohdat, niin ei ole niin suurta pelkoa, että sinua petetään.\nSuomalaisiin pappeihin voit yleensä luottaa, varsinkin jos kaksi\nheistä on selittänyt asian samalla tavalla. Mutta älä luota juoppoihin\nnurkkasihteereihin, herrain puukhollareihin tai muihin sellaisiin\nherraroikkeihin. Rahasta he myyvät vaikka oman äitinsä pirulle.\n\nJa Ista rupesi kertomaan, kuinka, he kaksi poikaa saivat isän\nkomennuksesta pienestä pitäen raataa pelloilla kuin juhdat. Varsinkin\noli Nappulasuon raivaus ja kuivaus ottanut kovalle. Valittaa ei saanut.\nTalo vaati työtä katsomatta, katkesiko nuori selkä tai ei. Kun he pojat\nolivat nuorukaisiässä, oli heillä usean vuoden ollut renkinä mies, joka\noli nimeltään Iso-Vekki ja voimiltaan maankuulu. Kun tämä otti työn\ntukkaan kiinni, niin paikat rytisivät. Varsinkin juuri hänen aikanaan\noli talon omien poikien työ usein ollut ylivoimaista. Sillä siinä mies\nkuin toinenkin. Kun Iso-Vekki rynnisti, täytyi toistenkin yrittää\npysyäkseen mukana. Ja silloin sai usein yli änkensä ponnistaa, sillä\nnuori sisu ei jaksanut kuulla Vekin ilkkumisia eikä isän moittimisia.\n\nTällaisten ponnistusten jälkeen oli vanhin poika alkanut hiljalleen\nhivua, kunnes kuoli nuorena miehenä. Jannen jälkeen tuli Istasta talon\nperillinen, mutta nyt hänkin vain vähän aikaa isäntänä oltuaan sai\nlähteä ikuiseen lepoon.\n\n— Kyllä sinun isäsi on ollut kova mies, sanoi Vappu.\n\n— Hän on katsonut vain talon parasta, jonka hän on arvellut samalla\nolevan lastenkin parhaan.\n\n— Hän on lastensa parhaaksi toiminut niin, että on saattanut ne\nennenaikaiseen hautaan, sanoi Vappu katkerasti.\n\n— Hän on itse kiivas työmies eikä ole tullut ajatelleeksi, että nuori\nvarsa voidaan liialla kuormalla helposti pilata. Talonpoika ei ole\ntullut toimeen ilman ankaraa työtä. Heikompien on raadannassa ollut\npakko sortua, mutta talo on pysynyt pystyssä ja yhä parantunut.\nNappulasuosta on nyt tullut hyvä peltomaa, jota isä eläkemaanaan\nviljelee. Sinä voit minun kuolemani jälkeen kääntyä töiden\njärjestelyssä aina isän puoleen. Hän kyllä osaa antaa hyviä neuvoja.\n\n— Mieluummin minä koetan tulla toimeen yksin ja etumiehen avulla kuin\nkääntyä isäsi puoleen. Hän peloittaa minua.\n\n— Kyllä hän pohjaltaan hyvä mies on. Mutta äidin kuoleman jälkeen hän\non vanhoilla päivillään joutunut piikansa valtaan.\n\n— Tiina on inhoittava. Jo hänenkin tähtensä minä en tahdo olla missään\ntekemisissä vaarin väen kanssa.\n\n— Tiina on nyt vielä palvelija, joten isälläkin on hiukan sananvaltaa.\nMutta minä pelkään, että hänestä ennen pitkää tulee vaarin vaimo. Ja\nsilloin sinun on jotenkin turhaa pyytää vaarilta apua ja neuvoa. Hän ei\nuskalla edes tulla tälle puolelle Tiinan torumisten takia.\n\n— Minä koetan tulla toimeen niin hyvin kuin osaan. Ja ehkä sinäkin\nsiitä vielä paranet.\n\n— Älä siihen luota. Kyllä tämä minun kuolintautini jo on. Mutta mikä\nsinun tässä velattomassa talossa on yksinkin eläessä ja lapsiasi\nkasvattaessa kelpo maanviljelijöiksi? Vähitellen sinä rupeat saamaan\nheistä apua, joten taakkasi helpottuu.\n\nNäin haastelivat mies ja vaimo edellisen kuolintautiaan sairastaessa\nja jälkimmäisen häntä parhaan ymmärryksensä mukaan hoitaessa. Ja\nkun kuolema tuli, oli kumpikin valmistunut sitä vastaanottamaan.\nHentomielisyys ei sovi maatyön raatajalle.\n\nKuitenkin oli nuoren leskivaimon aluksi vaikea alistua kaikkivaltiaan\nraskaan käden alle. Hän napisi, vaikka pitikin sitä syntinä. Hän oli\nmyöskin nyreissään miehensä isälle, jonka syyksi hän luuli Istan\naikaisen sortumisen. Hän ei malttanut olla siitä huomauttamatta myöskin\nvaarin piialle, Tiinalle, kun hänet kerran pihalla tapasi ja kuuli\nhänen tavallisuuden mukaan toruvan vaaria jostakin laiminlyömisestä.\n\nMutta Tiina ei antanut sentään muiden isäntäänsä moittia:\n\n— Että vanha isäntäkö muka olisi syynä poikansa kuolemaan? Jopa te nyt\njumalattomia puhutte. Pappa ei tee paarmallekaan pahaa.\n\n— Kyllä vaari on poikaansa paljon enemmän runnonut kuin kukaan muu,\nsanoi emäntä kiivaasti. — Mutta ei vaarikaan olisi voinut saada hänelle\nmitään vahinkoa aikaan, jollei Jumala olisi sitä sallinut. Mutta Tiina\nei kai ylemmästä johdosta tiedä mitään.\n\nTiina meni motkottaen ja pitkin nenänsä vartta katsellen matkoihinsa.\nMutta emäntä meni sisään ja unohti murheensa keskustellessaan poikainsa\nkanssa, jotka eivät vielä osanneet surra isän kuoleman johdosta\nkärsimäänsä tappiota. He unohtivat isänsä verraten pian, sillä\nmurheellisten asiain unohtaminen on lasten kallisarvoinen lahja.\n\nEmännällä oli aluksi talonhoidostakin taakkaa runsaasti kannettavana.\nHeti ensimmäisenä kesänä isännän kuoleman jälkeen hakkasi raesade talon\nruispellon pilalle. Emäntä käveli sateen jälkeen pellolla, tuskaili ja\nitki.\n\nYhtäkkiä sanoi hänen mukanaan laahustava pieni Heikki:\n\n— Älkää itkekö, äiti! Kyllä taivaanisä meille vielä leipää antaa.\n\nSilloin äiti pyyhki kyyneleensä, otti pojan syliinsä, hyväili häntä ja\nsanoi lohdutettuna:\n\n— Kiitos poikani, kun muistutit minua luottamatonta siitä, että meillä\non vielä taivaassa isä, joka pitää huolta lapsistaan, vaikka maallinen\nisä onkin jo meidät jättänyt.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSipilän pirtissä oli suuri uuni ja siinä avara takka. Tämä pesä oli\nsuustaan niin leveä, että siinä poikittain voi mies hyvin maata\npolvet koukussa. Perälle päin pesä kapeni niin suuresti, ettei se\ntakaosastaan enää ollut puolta metriä leveämpi. Pesä oli myöskin niin\nkorkea, että pitkät halot helposti sopivat sinne pystyyn. Takka oli\ntehty tällaiseksi siitä syystä, että siinä palava pystyvalkea samalla\nsekä valaisi että lämmitti avaraa pirttiä. Takkatulen loisteessa voi\nkoko talon väki lekotella, kun pitkä pöytätuoli siirrettiin poikittain\npesän eteen, ei suinkaan lähelle, sillä siinä olisi ollut liian kuuma,\nvaan niin kauaksi, että tuolin molemmat päätkin sopivat loimottavan\nvalkean hohteeseen. Siinä istuttiin aamuin illoin, milloin puhdetöiltä\nehdittiin. Vanha-Mikko piti pystyvalkean rakentamisesta huolta kahdesti\npäivässä, aamulla ja ehtoolla. Sitä varten hän päivällä kantoi\nhalkovajasta aimo kasan halkoja pirttiin muurinnurkkaan. Hän se myöskin\nsulki uuninpellin illalla, kun vahva hiilusta raukesi vasta niin\nmyöhään, että nuorempi väki jo silloin veteli vanhurskaan unia.\n\nUunin edessä oli koko muurin levyinen suuri nelikulmainen, hyvin\ntasainen ja sileä kivi, joka oli upotettu lattiaan niin, että se\noli muun permannon tasalla. Se oli jostakin löydetty, laahattu\npaikalle ja asetettu tähän takan eteen, etteivät avonaisesta pesästä\nsinkoavat poukat sytyttäisi lattiapalkkeja palamaan, vaan putoisivat\nkauniisti kylmälle kivelle, jossa pian sammuisivat. Tällä kivellä oli\nmyöskin mukava oikoa rautanauloja ja muita määlyjä tai kalkutella\nkaikennäköistä pientä esinettä kirvespohjalla tai vasaralla. Tällä\nkivellä naiset pakkasesta tullen seisoskelivat, kohentelivat hameitaan\nja lämmittivät selkäpuoltaan hokien: huhhuh, huh-huh! Ja tälle kivelle\nmyöskin Vanha-Mikko usein pistäytyi hakotukkinsa äärestä tarhasta\nlämmittelemään. Se oli se varsinainen kotiliesi, jolle talon ihmiset\nkyllä käänsivät selkänsä ja paljastivat varjopuolensa, mutta sitä ei\nsuinkaan tehty halveksimisen merkeissä, vaan hyvän olon tunteesta.\n\nKatossa uunin edessä oleva räppänä oli poikain mielestä mainio\nkapine. Sen sai alhaalta auki työntämällä pitkällä hiilikoukkarilla\nsitä peittävän, uurteissaan liukuvan luukun syrjään. Pojat avasivat\nluukun ja menivät sitten vinnille tutkimusmatkalle. Räppänän aukosta\nkulki välikaton täytteen läpi laudoista tehty, ylöspäin levenevä\ntorvi, joka oli kuin myllynsuppilo. Tämän torven läpi kurkistaessa\nnäkyi avoimesta räppänästä alla oleva takkakivi. Kun huusi torveen,\nkuului ääni pirttiin kumeana ja salaperäisenä. Pojat usein huudoillaan\npeloittelivat pirtissä olevia naisia, jotka eivät kohta älynneet, mistä\nääni tuli.\n\nKerran Heikki vinnillä kiikaroidessaan kuuli pirttiin tulevan pari\nihmistä. Pian hän sitten räppänästä näki, että nämä olivat talon\nnuorempi renki ja piika. Nämä ihmislapset olivat rakastuneet toisiinsa\nja halailivat ja suutelivat nyt toisiaan takkakivellä seisoessaan,\nkoska pirtissä ei ollut muita ihmisiä heitä näkemässä. Heikistä tämä\noli metkaa. Mutta hän ei malttanut mainiolla vartiopaikallaan olla\nääneti, vaan murahti torveen, Vanhan-Mikon matalaa ääntä matkien:\n\n— Piisaa jo!\n\nRakastavaiset säikähtivät erilleen kuin kaksi kissaa, joiden keskelle\non kivi heitetty. He pakenivat pirtistä kuin pahantekijät. Ja Heikki\nnauroi makeasti, mutta ei uskaltanut urotyöstään kerskata, sillä hän\npelkäsi saavansa rengiltä selkäänsä.\n\nToisella kertaa Vanha-Mikko astui tyhjään pirttiin, kun Heikki keikkui\nräppänätorven päässä vinnillä. Mikko asettui seisomaan takkakivelle\njuuri räppänän alle, otti lakin päästään ja silitteli kämmenellään pään\nsivuilla ja niskassa olevia pitkiä hiuksia. Päälaelta hän oli aivan\nkalju. Kun tuo paljas kuu nyt paistoi Heikin silmään suoraan hänen\nalapuoleltaan, ei hän kestänyt kiusausta, vaan päästi suustaan mehevän\nsyljen. Se putosi läiskähtäen keskelle Mikon kaljua. Mikko pyyhkäisi\npäätänsä ja ärjäisi:\n\n— Mikäs siitana siinä tippuu?\n\nHän katsahti ylös ja näki räppänän olevan auki. Silloin hän otti\nkoukkarin ja sulki aukon. Mutta Heikki oli vinnillä hyvin hiljaa. Hän\nnäet pelkäsi Mikon tulevan sinne katsomaan, mistä tuo märkyys oli\ntullut. Vanha-Mikko kuitenkin lienee arvellut, että katosta oli joku\nvesi tippa pudonnut, ja jätti asian tutkimisen sikseen.\n\nVanha-Mikko oli tuon pienen yhteiskunnan kaikki kaikessa, hän oli oikea\nvanha huolellinen talon tonttu, joka juuri tarkasti, olivatko kaikki\npaikat kunnossa. Talvella hän hakkasi havut tarhassa, katsoi, että\nrengit hoitivat hevoset kunnollisesti ja että piiat lehmänhauteita\nkarjakeittiössä valmistaessaan pitelivät tulta varovasti. Keväällä\nhän korjasi aidat ja kesällä kävi ympäri maita kurkistelemassa,\netteivät eläimet päässeet laitumelta pelloille pahantekoon. Kesällä\nhän myöskin otti saattonsa mukaan osaa yhteisiin kiireellisiin töihin.\nSyksyisin hän lämmitti riihet ja oli apuna puimisessa. Kylmien ja\npimeiden aikojen tultua hän sitten huolehti pirtin lämmityksestä ja\nkiskoi kaikki talossa tarvittavat päreet, joita pitkinä puhteina\nkuluikin melkoisesti. Myöskin hän iltaisin kiersi katsomassa, että\nportit ja ovet olivat kunnollisesti salvassa. Ne sai kyllä vedikkeillä\nulkopuolelta auki, sillä kylällä viipyvän oman ihmisen ja rauhallisen\nvieraankin oli päästävä yölläkin taloon. Mutta ken vihamielisissä\naikeissa astui näin lukitusta ovesta sisään, hän oli murtovaras,\nryöväri ja väkivallantekijä, jota oli paras heti lyödä rautapuntarilla\npäähän.\n\nSyksy oli sadonkorjuun aikaa. Silloin Vanhalla-Mikolla oli tavallista\nenemmän huolta ja puuhaa, että vuodentulo saatiin kunnollisesti\nkaton alle. Isännättömässä talossa oli tällaisen vanhan, talon\npuolta pitävän, kokeneen miehen valvonta varsin tärkeätä. Emäntä\noli kyllä tarkka ja taitava ihminen, mutta ei hänkään voinut joka\npaikassa henkilökohtaisesti tarkastaa miesten töitä. Vanhempi renki\nesiintyi tosin tavallaan etumiehenä, mutta viisas emäntä ei antanut\nhänelle täyttä valtaa, vaan valvoi itse, Mikkoa apunaan käyttäen,\ntöiden kulkua. Vieraan työ on sentään aina vieraan työtä: ei hän\nosaa eikä aina väiltäkään hoitaa taloa niinkuin oma ihminen hoitaa.\nEihän tosin Vanha-Mikkokaan ollut oma ihminen, mutta hän oli entinen\nmaanviljelykseen perehtynyt torppari, joka vanhoilla päivillään oli\nsaanut turvapaikan tästä talosta ja siksi aina katsoi sen parasta.\n\nEräänä syksyisenä sunnuntai-iltana istui Vanha-Mikko kylänpuoleisessa\npikku-riihessä sitä lämmittämässä. Tässä riihirakennuksessa ei ollut\nkiukkuria ollenkaan; vaan kiuas oli itse riihessä. Mikko istui\nriihessä pesän edessä ja katseli valkean loimotusta. Hän oli äskettäin\nlisännyt kuivaa tukkia tuleen, joka nyt paloi räiskyen ja pihahdellen.\nValkeasta pistäytyi väliin pitkiä sinisiä kielekkeitä, väliin taas\nhulmahti äkkiä niin kuuma tuliaalto pesän suuta kohden, että Mikko\nvaistomaisesti nojautui taaksepäin välttääkseen liikaa kuumuutta. Hän\noli riisunut yltään takkinsa ja istui nyt paitahihasillaan ja paljain\npäin pölkyllä pesän edessä. Rohtiminen paita oli edestä auki, ja hänen\nkarvainen rintansa kumotti tulen loisteessa yhtä punaisena kuin hänen\npaljas päälakensakin. Riihen ovi oli nuoralla solkeiltu raolleen, niin\nettä liika savu pääsi raosta ulos. Paksu harmaa savu oli kietonut\ntiiviiseen vaippaansa riihen yläosan ulottuen tämä savupilvi alaspäin\novenkamanan korkeudelle. Mitä uutta savua kiuas työnsi, se tunkeutui\novenraosta ulos, niin että hiljaa keinuva savupilvi pysyi aina samalla\nkorkeudella. Kun Mikko istui permannolla pölkyllä hiljaa eikä mikään\nmuukaan pannut ilmaa riihessä liikkeeseen, oli hänen hengittämänsä ilma\nsavusta jotenkin puhdasta. Se vain hiukan haisi savulle samoin kuin\nrukiillekin.\n\nMikko oli ollut kirkossa ja siellä kuulemansa puheet kiivaasta\nJumalasta samoin kuin pesässä palava valkeakin toivat hänen mieleensä\nhelvetin tulen. Se oli kaamea tunne tässä yön hiljaisuudessa, jolloin\nei kuulunut muuta ääntä kuin palavien puiden räiskähtely ja silloin\ntällöin hiljainen kahaus, jonka parsilta putoava jyvä synnytti.\n\nEihän tässä muuten olisi ollut hätäpäivää, mutta kun hän ei osannut\nlukea, ei pappi päästänyt häntä ripille eikä hän kuolemansa jälkeen\npääsisi siunattuun multaan lepäämään. Hän kävi kyllä verraten ahkerasti\nkirkossa ja raamatunselityksissä, joissa hän ulkomuistista veisasikin\nusein kuulemiaan virsiä. Hänellä oli myöskin autuudenasia kokolailla\nselvillä: hän tiesi, että Isä oli ihmisen luonut, Piru vietellyt\nsyntiin ja Poika lunastanut. Mutta mitä tästä kaikesta opista ja\ntaidosta oli hyötyä, kun hän ei ollut rippikoulua käynyt eikä sentähden\npäässyt Herran ehtoolliselle? Kastettu hän kyllä oli, sen olivat\nhänen kumminsa hänelle vakuuttaneet eikä sitä pappikaan kieltänyt.\nMutta emäpitäjän rovasti, jota piti karahteerata tohtoriksi, oli kova\nlukumies ja vaati lampailtaankin aivan tavatonta lukutaitoa. Mikko\noli jollakin tavalla luiskahtanut rippikouluikänsä ohi huomaamatta\nryhtyä lukuhommiin. Silloin oli kappalaisena mukava mies, joka\nei niin pikkumaisesti tuppautunut toisen ihmisen asioihin, vaan\nantoi lähimmäisensä olla rauhassa, kun tämä vain muuten käyttäytyi\nkunniallisesti. Olipa pappi luvannut päästää hänet edes, kun hän vain\nkävisi hiukan pappilassa keskustelemassa lyhkäisessä kirjassa olevista\nasioista. Mikko olikin jonkin kerran käynyt sitä varten pappilassa,\nmutta opetuksesta ei ollut tullut mitään. He olivat tavallisesti\nmenneet yhdessä järvelle kalastamaan, jolloin Mikko sai soutaa. Kun\ntämä oppilas ja apumies sitten oli keittänyt kalasopan ja hankkinut\nkalaryypyt, oli keskustelu koskenut peräti maallisia asioita, ja\npääasia oli tyyten unohtunut.\n\nSitten tämä ystävällinen pastori oli kuollut, ja hänen jälkeensä\nolivat papit useasti vaihtuneet. Mikko oli saanut jäädä rauhaan. Mutta\nkun emäpitäjään tuli uusi kiivas kirkkoherra, silloin syntyikin eri\npeli. Hänet vedettiin unohduksesta esiin ja vaadittiin opettelemaan\nlukemaan. Eihän hän vanhana enää oppinut, vaikka olisi haluakin ollut.\nIsoja ihmisiä ei kehdannut pyytää kirjatikkuaan ohjaamaan, ja nuoret\ntekivät hänestä pilaa ja sanoivat, ettei hänen vieressään voinut\nistua, kun hän niin kovasti haisi tupakalle. No, polttihan hän näitä\nkessuja, mutta eihän sitä voinut synniksi lukea. Lukusille hän meni\nitse tai hänet vietiin väkisin. Mutta vaikka häntä kuinka olisi revitty\ntukasta, potkittu pöydän alle ja istutettu jalkapuussa, niin mitä\nhyötyä siitä hänen lukutaidolleen oli? Eiväthän poostavit tukistamalla\neikä potkimalla päähän menneet. Kun hän ei oppinut lukemaan, ei häntä\nmyöskään päästetty edes, vaan tuomittiin suoraa päätä helvettiin.\n\nSe tuntui toisinaan kaamealta, varsinkin näin yön hiljaisuudessa. Hänen\ntunnuslauseensa tavallisissa oloissa oli: siellä mies kuin toinenkin,\nsanoi täi löylyssä. Mutta kuunneltuaan taas papin jyrisevää saarnaa,\njossa perkeleen julmuutta ja helvetin kuumuutta oli kovasti julistettu,\ntunsi syntinen ihminen itsensä hiukan levottomaksi. Mitämaks tässä\nkävisi vielä huonosti. Elämässä oli hänelle käynyt huonosti ja\nkuolemassa kävisi yhtä huonosti, jollei huonommin. Miksi toista ihmistä\nniin vainottiin ja toinen pääsi hyviltä päiviltä täältä suoraan\ntaivaaseen?\n\nJa Mikko syventyi muistelemaan elämänsä karuja vaiheita.\n\nHän oli Lemelän lampuotitilan poika. Talo oli alkuaan tietysti\nollut, kuten kaikki muutkin Harvian lahjoitusmaan tilat, itsenäinen\nperintötalo, josta oli suoritettava veroa vain kruunulle ja kirkolle.\nEräs suomalainen talonpoika oli sen harmaassa muinaisuudessa raivannut,\nja hänen suvussaan talo oli sitten kulkenut perintönä isästä poikaan\ntai tyttäreen vuosisatoja. Mutta sen omistusoikeus oli vähitellen\nkaventunut ja supistunut. Seutukunta lahjoitettiin aatelismiehille ja\ntilan verot ruvettiin maksamaan sekä päivätyöt tekemään kartanolle.\nTalo oli vähitellen joutunut suureen työvelkaan kartanoon. Maantielle\nolisi saanut kirkkaasti lähteä, jos kartano olisi pannut saatavansa\nuloshakuun. Mutta patruuni oli armollinen ja antoi velat anteeksi, jos\ntalollinen luopui kaikista perintöoikeuksistaan ja suostui viljelemään\nomaa taloaan tämän jälkeen lampuotina eli tavallisena välikirjattomana\nvuokraajana. Ja talonpoika suostui: mikä siinä auttoi? Näin oli Lemelän\nvanhasta perintötalostakin aikojen kuluessa tullut lampuotitila.\n\nLemelässä oli ollut useita lapsia, mutta ne olivat kaikki pienenä tai\nverraten nuorena kuolleet. Mikko yksin oli jäänyt henkiin. Kun isä\nvanheni ja tuli raihnaiseksi, jäivät työt yksinomaan Mikon niskoille.\nNiinpä hän jo nuorukaisesta alkaen suoritti yksin taksvärkin kartanoon:\nkolme jalkapäivää ja yhden juhlapäivän viikossa. Jäihän viikosta kyllä\nsiten vielä kaksi arkipäivää omiinkin töihin, mutta se oli aivan liian\nvähän talossa, kun ei sairaalloisesta isästä enää ollut paljonkaan\napua. Eikä enää loppuaikoina, kun talo köyhtymistään köyhtyi,\njaksettu palkata vierasta työväkeäkään. Taksvärkkipäivät Mikko kyllä\ntäsmällisesti suoritti, mutta muu vero jäi vuosi vuodelta rästiin ja\ntalon maat joutuivat yhä huonompaan kuntoon. Kartanonpatruuni kyllä\nmuistutti ja uhkasi ajaa talosta pois, mutta eihän Mikko voinut asiaa\nauttaa.\n\nSitten kuoli Mikon isä — äiti oli jo aikaisemmin päässyt pois puutetta\nkärsimästä. Patruuni kysyi, maksoiko Mikko talon velat. Millä hän ne\nmaksoi? Vähäinen irtain ei siihen mitenkään riittänyt. Patruuni ehdotti\nsilloin, että Mikko jättäisi koko talon kimsuineen kamsuineen hänelle\nja muuttaisi talon takamaille torppariksi. Hän saisi sieltä sulaa maata\ntalon vanhan kaukopellon ja voisi itse niitusta raivata lisää peltoa.\nTalosta hän saisi viedä vanhan vaarin huoneet asuinrakennukseksi\nja härkipihaton navetaksi. Vielä patruuni jättäisi hänelle talon\nirtaimesta pari lehmää ja hevosen, ja kartano auttaisi häntä huoneiden\nsiirtämisessä ja pystyynpanemisessa. Vanhat velat kuitattaisiin\nsileiksi ja veroa hän tekisi torpastaan kaksi jalkapäivää viikossa ja\nkesäaikana yhteensä kaksikymmentä apupäivää.\n\nMikko suostui mielellään näihin ehtoihin ja kiitteli kovasti armollista\npatruunia, joka niin avokätisesti auttoi hänet jaloilleen jälleen. Ja\nhän muutti iloiten korpeen. Lemelään otettiin sen sijaan uusi lampuoti.\n\nMutta korvessakaan ei olo niin kaksista ollut, sen Mikko piankin sai\nkokea. Maat olivat hallanarkoja, alavia ja vesiperäisiä. Syysvilja ei\nsiellä mitenkään tahtonut menestyä eikä kauran- ja heinänviljelystä\nsilloin vielä varsinaisesti harjoitettu. Karjanantimilla ja perunalla\nMikko sai naisihmisensä kanssa pääasiallisesti tulla toimeen. Mikko\ntarvitsi näet naisapua välttämättä. Mutta hänen ei sopinut hamuillakaan\nomaa muijaa, kun hän lukutaidottomana ei päässyt kristilliseen\navioliittoon. Hänen oli siis tyydyttävä epäkristilliseen avioliittoon —\nkun kirkko kerran oli työntänyt hänet pakanain laumaan, oli hänen pakko\njoka suhteessa elää pakanallisella tavalla — ja ottaa mikä naisapu\neteen sattui. Hyvin Mikko sentään apuihmisensä kanssa alkuaikoina tuli\ntoimeen, kun vielä riitti voimia ja intoa oman torpankin hoitoon.\n\nVähitellen kuitenkin Mikko väsähti. Taksvärkkipäivän pituus oli\nkesäpuolella vuotta seitsemäntoista tuntia, nim. aamusta klo 4:stä\niltaan klo 9:ään Siihen oli tosin sovitettu kaksi ruoka-aikaa, nim.\nsuurus klo 8 ja 9 välillä aamulla ja päivällinen klo 2 ja 3 välillä\npäivällä, mutta kun kartanon työmaalla omasta eväsrepustaan äkkiä\nruokansa hotkaisi ja kohta sen päälle kävi taas kahta kiukkuisemmin\ntyöhön kiinni, niin ei näitä hengähdysrupeamia kukaan katsonut omaksi\najaksi, vaan senkin hetken torppari uhrasi kartanon hyväksi, sillä\njollei olisi saanut välillä syödä, ei olisi jaksanut työssäkään\nponnistella. Eikä työpäivän pituus vielä tähänkään pysähtynyt.\nKaukaisempien taksvärkkärien, kuten LemeIän Mikonkin, oli lähdettävä\naamulla kotoa jo klo 2 ehtiäkseen täsmälleen klo 4:ksi kartanon\ntyömaalle. Jos myöhästyi, sai sakkopäivän. Mikolla oli kotonaan\npirtissä hyvä-ääninen kukko, joka kiekui säännöllisesti klo 2 aamulla.\nSen kuultuaan Mikko nousi ylös ja lähti kärevästi taksvärkkiin.\n\nEhtoolla pääsi työstä pois klo 9. Väsyneenä ei jaksanut niin lujasti\npainella kuin aamulla, joten tämä kotimatka vei yli kaksi tuntia aikaa.\nNäin tuli taksvärkkipäivän pituudeksi siis 21 tuntia. Kun tällaisia\ntyöpäiviä teki kautta koko elämänsä, alkaen jo keskenkasvuisesta\nnuorukaisesta, kuten Mikkokin vielä lampuotitilan luultuna perillisenä\nollessaan, ei ollut mikään ihme, jos vähitellen väsyi.\n\nMikko suoritti kyllä veropäivänsä yhtä täysipitoisina niin myöhemmin\nkuin aikaisemminkin, mutta omat työt jäivät vuosi vuodelta yhä enemmän\nlaapalleen. Ei jaksanut, vaikka mikä olisi ollut. Tai kai sitä\nruumiillisesti olisi kotona yhtä hyvin jaksanut kuin kartanossakin,\nmutta ei jaksanut sielullisesti. Kotona ei ollut pehtoria perässä\niskevine kielineen ja ruoskineen, joten tarmo petti ja velttous sai\nvallan. Näin on selitettävissä sellainen usein esiintynyt ilmiö, että\nmonikin mies tehdä huhki taksvärkissä kuin hullu, mutta kototyöt olivat\naivan rempallaan.\n\nMikolla ei ollut kotona mitään kannustinta: ei lapsia ei perhettä eikä\ntoivoakaan koskaan omasta perheestä. Miksi tässä siis olisi suotta\nrehkinyt, kun ei ollut pakko. Myöhemmin tuli lisäksi vielä uusi risti\nja rasitus häntä lamauttamaan. Kuten jo on mainittu, tuli emäpitäjään\nuusi kirkkoherra, joka piteli tällaisia Mikon kaltaisia pakanoita\nennenkuulumattoman lujissa pihdeissä. Kun Mikko ei vängälläkään oppinut\nlukemaan, tuli hän kaikesta tällaisesta oman huonoutensa tunnosta\nniin synkkämieliseksi, että hänen katkeria ajatuksia hetkeksikin\nkarkoittaakseen täytyi ruveta juomaan. Hän oli kyllä ennenkin\nryypännyt, sillä hän oli ryyppääväistä lajia, kuten koko Vilon kylän\nväki eli vanha, suuri Sipin suku. Mutta hän alkoi nyt juoda oikein\nlotonaan. Taksvärkkipäivät hän oli kartanossa työssä, mutta välipäivät\nhän hummasi.\n\nTorppa ei tällaista menoa ajanpitkään kestänyt. Apuihminen pauhasi ja\nnoitui ja uhkasi jättää koko vuotavan Noakin arkin. Myöskin patruuni\nmuistutti ja varoitti. Mikolla ei ollut oikeutta päästää torpan maita\nrappeutumaan. Jollei hän parantaisi tapojaan, täytyisi hänet häätää\nkoko torpasta.\n\nMutta Mikko tuumi, että kyllä hän tästä itsekin pääsee ilman\nkruununmiehen apua. Ja eräänä aamuna hän eväsreppu selässä lähti\ntorpastaan painaen oven jälkeensä hiljaa kiinni. Hän oli menevittään\ntaksvärkkiin, mutta marssikin maailmalle. Hän käski kylän ohi\nmennessään muutamien taksvärkkiin kiiruhtavien työtoverien ilmoittaa\nkartanossa patruunille, että tämä saisi mennä ottamaan haltuunsa torpan\nja siellä olevan vanhan lehmän ja apuihmisen. Muuta otettavaa ei siellä\nenää tainnut ollakaan.\n\nNäin lähti Lemelän Mikko maailmalle.\n\n— Kartanonisännän käden minä täytin, sanoi hän jälkeenpäin.— Oma käteni\njäi illan tyhjäksi, mutta patruunilla ei ollut syytä valittaa, sillä\nhän sai haltuunsa torpan, jonka maita minä olin laajentanut ja josta\nminä olin tehnyt säännöllisesti taksvärkin taloon niin kauan kuin\nsiellä asuin.\n\nMikko kuljeskeli sitten pitkin maailmaa, oli renkinä ja souvarina, teki\nmitä käskettiin ja söi ja joi mitä sai. Hän oli hyvä työmies toisen\nkomennon alaisena, mutta omasta aloitteestaan hän ei osannut tarttua\ntyöhön kiinni.\n\nNäin hän vähitellen vanheni, tuli siksi heikoksi ja saamattomaksi,\nettei enää oikein kelvannut rengiksi. Hän kulkeutui takaisin\nkotipaikalleen ja pääsi Sipilään, ensin riihi- ja hakomieheksi ja\nsitten jonkinlaiseksi vakinaiseksi talon tontuksi, koska hän kerran\noli samaa Sipin sukua. Hän tottui taloon ja talo tottui häneen. Ei\nhän kallis mies ollut: hän sai talosta ruoan ja vaatteet, joista\njokapäiväisessä käytännössä olevat rohtimiset housut ja mekko enimmän\nkuluivat ja siis myöskin useimmin olivat uusittavat. Talvella hän\npiti jalassaan koipia, jotka hän itse teki karvaisen lehmänvuodan\nkoipinahoista. Tupakkansa hän kasvatti itse tallin takana. Rahaa ei hän\njuuri mitään saanut eikä pyytänytkään. Jos hänelle emäntä joskus antoi\nvähän rahaa, pani hän sen kiireesti viinaan.\n\nMutta Mikko oli tyytyväinen tähän viimeiseen satamaansa, jossa hän\ntiesi saavansa olla kuolemaansa asti. Kaikki olisi muuten ollut\nhyvin, mutta näin vanhana tulivat mieleen kaikki hulluttelut, joita\noli elämänsä varrella tehnyt ja joista piti saada vastata kuolemansa\njälkeen. Kun pappikaan ei luvannut minkäänlaista armoa, niin kuinka\nollenkaan uskaltaisi odottaa sitä itse Jumalalta?\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikko suoristautui kumarasta asennostaan riihen pesän edessä, sylkäisi\npitkän pihisevän tupakkasyljen hiilustalle ja ajatteli itsekseen\nmuistelmiensa loppupäätökseksi:\n\n— Kova on tällaisen ihmisen kohtalo. Koko elämänsä on saanut rehkiä\nmelkein yli änkensä pitääkseen henkikultaansa pihisemässä niin kauan\nkuin mahdollista. Ja sitten joutuu vielä loppujen lopuksi heidän\nhelvetteihinsä.\n\nHän nousi, kourasi elositomain tyviä ja huomasi ne jo niin kuiviksi,\nettei enää tarvinnut uutta puuta pesään lisätä. Tämä riihi oli valmis\naamulla tapettavaksi. Aamua odottaessaan hän oikaisi itsensä pesän\neteen permannolle ja nukahti siihen unohtaen riihen suloisessa lämmössä\nkaikki vastuksensa ja murheensa.\n\nNäin Vanha-Mikko lämmitti öisin riihiä. Ja aamupuhteella hän taas oli\ntorpparin pojan kanssa toisena parina luvassa tappamassa. Viljanpuinti\nkesti sitten koko syksyn.\n\nEmäntäkin oli tyytyväinen, kun vilja nyt oli saatu kauniina salvoon\nja hän antoi Mikolle joulun edellä jonkin verran rahaa varoittaen\nhäntä kovasti ostamasta viinaa. Mikko vakuutti, ettei hän huolisi\nviinasta, vaikka ilman saisi. Hän katosi kuitenkin Abrahamin- eli\nAaponpäivänä talosta ja tuli Tuomaana takaisin aika humalassa. Tuvassa\njouluvalmistuksissa hääräävät naiset näkivät akkunasta, kuinka Mikko\nkyläportin edessä seisahtui, löi käsiään hartioihinsa, kuten viluisina\ntehdään, ja hihkaisi:\n\n— Ei se joulu mitään, mutta nämä joulun rinnat!\n\nSitten hän kompuroi sisään.\n\n— Onpa Mikko kuitenkin ruvennut juomaan, vaikka niin vakuutti olevansa\nilman, sanoi emäntä tiukasti.\n\n— En minä mitään juonut ole, änkkäsi Mikko. — Kävin vain vähän kylässä\njouluostoksia tekemässä. — Missä ne ostokset ovat? kysyi epäluuloinen\nemäntä.\n\n— Kyllä ne korjuussa ovat, vakuutti Mikko. — Saako kahvia?\n\n— Saa kyllä, kun ei pane mitään sekaan, sanoi emäntä.\n\n— Mitä minä siihen sekaan panisin muuta kuin maitoa? ihmetteli Mikko.\n\nHän sai kahvia. Emännän silmän välttäessä hän lirautti siihen\npovessaan olevasta pullosta omaa »kermaansa». Tätä hän sitten hörppi\nkahvilautaselta kuin kahvia ikään. Eikä häntä oikeastaan vartioitu:\nolkoon Mikollakin joskus ilonsa ja vapautensa! Koetettiin vain häntä\nhiukan hillitä, ettei hän tulisi aivan sekaisin.\n\nLukkari tuli joulupaisteilleen ja -ryypyilleen taloon.\n\nTällä kertaa hän oli aloittanut kierroksensa Sipilästä, joten hän vielä\noli aivan selvä.\n\n— Terve, lukkari! huusi Mikko hänen tupaan astuessaan. — Tule kastamaan\nkaulaa, että jaksat joulunpyhinä laulaa!\n\n— Vanha-Mikko onkin näemmä jo juhlatuulella, hymähti lukkari. — No,\nparas onkin ajoissa alkaa, että ennättää varmasti joulunpyhänsä viettää.\n\n— Kanttori tulee tänne kamarin puolelle, pyysi emäntä. — Sananlaskukin\nsanoo, että tiellä kissat, tiellä koirat pahan ämmän leipoissa.\n\n— Tiellä lukkarin lurinat, huusi Mikko. — Tule tänne pirttiin,\nkanttori, niin saat paistiryypyn.\n\n— Niin, jos me menisimmekin Mikon kanssa tänne pirttiin, ehdotti\nkanttori. — Siellä olisi tilavammat paikat tämän taatan teutaroida.\n\nJa hän osoitti horjahtelevaa Mikkoa. Emäntä antoi heidän mennä pirttiin\nja toi sinne kahvia.\n\n— Jättäkää pannu tänne pesään, komensi Mikko. — Nyt vietetään mikkeliä.\n\n— Silloin on pidettävä kiirettä, ettei joulu meitä yllätä, sanoi\nlukkari.\n\nJa ukot alkoivat ahkerasti maistella, sillä lukkarikaan ei ollut mikään\ntottumaton työmies viinamäessä.\n\nKuten tavallista tässä työssä, syntyi heidän kesken tavantakaa pientä\nkinaa ja väittelyä, ja Mikko tahtoi näyttää voimiaan. Hän vakuutti,\nettei häntä vielä tähän saakka painissa ollut kukaan muu voittanut kuin\npiru kerran yöllä riihessä. Hän oli kaikessa rauhassa istunut riihen\npermannolla pesän edessä ja ehkä vähän torkahtanutkin, kun piru oli\nsalakavalasti, sanaa sanomatta karannut häntä rinnuksiin kiinni ja\npaiskannut hänet ulos ovesta kuin tamppusäkin. Siinä hän sitten oli\nriihen edessä maannut selällään pahnoilla ja tuijottanut tähtiin. Piru\noli tämän voimannäytteensä jälkeen heti kadonnut.\n\nLukkari kuitenkin sanoi olevansa sellainen epäuskoinen Tuomas, ettei\nhän uskonut pirun Mikkoa ulos heittäneen, vaan oli hänen varman\nvakaumuksensa mukaan Mikko itse unissaan kompuroinut riihen ovelle,\nkompastunut korkeaan kynnykseen ja pudonnut päistikkaa maahan riihen\nedustalle. Siinä hänen maankuulu pirunheittonsa oli.\n\nMikko närkästyi sydäntä ja munaskuita myöten.\n\n— Epäuskoinen Tuomas sanot olevasi, huusi hän.\n\n— Silloin me vietämmekin sinun nimipäivääsi, koska tänään on\nTuomaanpäivä. Anna sinäkin puolestasi kousaa!\n\n— Vuoronsa kullakin, väitti lukkari. — Vietetään ensin sinun\nnimipäivääsi, Mikonpäivää, ja tyhjennetään tuo pullo.\n\nMutta Mikko tiukkasi yhä:\n\n— Etkö sinä usko minun piruani?\n\n— En, sanoi lukkari lujasti.\n\n-— Kuulkaas päälle, hyvät ihmiset! huusi Mikko.\n\n— Tämä lukkari ei usko perkeleeseen. On siinäkin kaunis kirkonmies ja\nihmisten tukistaja lukusilla!\n\nEmäntä kävi pirtissä ja moitti Mikkoa:\n\n— Älkää siinä huutako, vanha mies, vaan menkää täyttämään kanttorin\nkorvinkoppa ruumenilla.\n\n— Niin, kyllä minun täytyy vähitellen taas ajatella aaluvaini\nkeräämistä, vaikka muuten olisikin hauska keskustella Mikon kanssa\nnäistä teologisista kysymyksistä, sanoi kanttori. — Mikko on ajatteleva\nmies.\n\nMikko leppyi tästä tunnustuksesta, ja sovinnon vahvistukseksi otettiin\ntaas ryypyt. Yhdessä he sitten lähtivät lukkarin hevosella ison-riihen\nluo, jossa kanttorin suuri korvinkoppa sotkettiin ruumenia täyteen.\nMutta riihestä pois tultaessa kompastui Mikko taas kynnykseen,\nkuukertui ovesta ulos maahan ja löi nenänsä rikki portaaseen.\n\n— Joko piru sinut taas heitti ulos? ihmetteli kanttori. — Tule tänne,\nniin minä nostan sinut ylös.\n\nMutta nähtyään Mikon verisen nenän hän tuli sitä tarkastamaan ja puheli:\n\n— Löitkö sinä niistinhuoneesi katon rikki, niin että se vuotaa?\nAnnahan, kun minä painelen sitä lumella.\n\nMutta Mikko oli suurenmoisen huoleton:\n\n— Yhtäkaikki yksi nenä! Tehdään rattaanakselin rasvasta uusi.\n\n— Ehkä vanhastakin vielä voidaan laittaa tavalliseen arkihaistamiseen\nkelvollinen kapine, kun kerran on tohtori talossa, arveli lukkari. —\nMutta kotkannokkaa ei siitä saada, vaikka väännettäisiin sieraimet\nylöspäin. Ja silloin se vetäisi liian paljon nuuskaa.\n\nPirtissä lukkari sitten pesi ja sitoi Mikon nenän ja vakuutti naisille,\nettei ollut mitään huolestumisen syytä, vaikka Mikko olikin saanut\npienen jouluporsaan. Naimanokkaa ei Mikon nenästä enää saataisi, mutta\nmitä hän sellaisella komeudella tekisikään, vanha mies? Muuten Mikolla\nei ollut mitään hätää. Sitten lukkari kiitteli ja kosteli ja lähti taas\nkiertueelleen.\n\nPirtin peräsängyssä makasi ja ähkyi Mikko, jota vähitellen rupesi yhä\nenemmän sisuksista kaivelemaan. Illan tullen hän pudottautui sängystään\nlattialle ja mörisi siinä. Kun emäntä kysyi, eikö hänen olisi parempi\nmaata sängyssä, murahti hän kieltävästi. Hänen annettiinkin sitten\nolla oloissaan. Mutta myöhemmin illalla, kun Mikko lattialla selällään\nmaaten ähisi ja valitteli, meni nuorempi piika, Hanna, häntä päresoihtu\nkädessä katsomaan. Äkkiä hän huusi kauhistuneena:\n\n— Hermestä ja varjele! Tämän palaa viina kurkussa!\n\n— Älä niin, kamalia puhu! huudahti emäntä.\n\nKaikki riensivät katsomaan: totisesti, sininen liekki häilyi Mikon\navoimen suun edessä.\n\n— Voi, voi, mitä nyt tehdään? hätäili emäntä.\n\n— Viinanpalo ei sen paremmin kuin ukkosenvalkeakaan sammu muusta kuin\nnaisen maidosta, tiesi renki Antti. — Antakaa sille raukalle rintaa.\n\n— Mistä me sille tässä rintaa annamme? kivahti emäntä.\n\n— Ei se naisen maitoa tarvitse, kyllä vaimoihminen viinanliekin saa\nmuullakin märkyydellä sammumaan, sanoi vanhahko piika Miina. — Menkää\npois siitä tieltä!\n\nHän kyykistyi Mikon avoimen suun yli ja peitti hänen päänsä hameensa\nhuppuun.\n\n— Älä vain polta itseäsi, Miina, jörähti Ambo-Antti.\n\n— Käry haisee jo! huudahti nuorempi renki Matti.\n\n— Pitäkää suunne kiinni, jumalattomat! tiuskaisi emäntä. — Mikko parka\non kuolemaisillaan, ja te vain irvitte.\n\nMutta Miina nousi pian ylös. Ja kun sitten katsottiin päresoihdulla, ei\nsinistä liekkiä enää näkynyt Mikon suun edessä. Miehet nostivat hänet\nsänkyyn, jossa hän pian näytti nukkuvan.\n\nJa jouluaattona oli Mikko taas jo siksi voimissaan, että hän marssi\njoulusaunaan ja hakkasi siellä vihdalla kaikki vahingolliset nesteet\npois ruumiistaan.\n\nMutta viinaa hän tämän jälkeen taas pitkät ajat vieroksui.\n\nSamoin hän, täten synnintuntoon tultuaan, taas ajatteli entistä enemmän\nsielunsa tilaa. Oli kovaa, kun ei päässyt ripille, että olisi siellä\nsaanut syntinsä anteeksi. Pitikö hänen kovan päänsä takia joutua\nhelvettiin, josta ulkonaisena, koko maailman näkemänä todistuksena jo\nolisi hänen hautansakin vihkimättömässä mullassa pakanain hautausmaalla,\nkirkkotarhan pohjoisessa kolkassa?\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKun joulunrypäs oli mennyt ja taas alkoivat härkiviikot ja läpileivät,\ntulivat puhdetyötkin uudestaan vakinaiseen päiväjärjestykseen,\njosta pyhät olivat ne syrjäyttäneet. Tupaan laahattiin jälleen\nreenteelmykset, astinlaudat, pärepuut ynnä muut miesten käsitöiden\ntarveaineet. Naisten kehruuhuoneena ja muuna työpajana oli aina\npirtti, sillä tupa oli talvella liian kylmä. Pirtissä Vanha-Mikkokin\nteki päreitä säleistä, jotka hän ensin tuvassa lohkoi isommista\npuolikkaista. Huonommat päreet käytettiin valaistusvälineiksi, mutta\nparemmista Mikko teki koppia, kuten korvin-, hahtuva- ja perunakoppia.\n\nValaistus oli hyvin heikko, varsinkin tuvassa, jossa miehet tekivät\npuhdetöitään, sillä siellä ei edes pystyvalkeastakaan ollut apua, kuten\npirtissä. Peräseinästä pöydän kohdalla esiintyöntyvällä jalustalla\npaloi pieni läkkipeltinen lamppu, jonka kapea sydän kärysi ja valaisi\nniin hyvin kuin se hatuttomana ja lasittomana taisi. Keskellä lattiata\nseisoi pärepihti, jonka rautahampaissa tavallisesti paloi yhtaikaa\nkaksi pärettä. Naisilla oli oma päreensä totolla.\n\nTällainen valaistus oli useinkin riittämätön, kun miehet esimerkiksi\nuursivat astialautoja, laittoivat ketarapenkkejä rekiin tai tekivät\nmuuta tavallista tarkempaa työtä. Silloin täytyi jonkun toisen ottaa\npäre pihdistä ja näyttää sillä valkeata puusepälle. Lapset saivat\ntavallisesti olla valkeannäyttäjinä. Mutta se oli epäkiitollista\ntyötä. Mojovat haukkumasanat ja isompain ja pienempäin kirousten\ntulva vuodatettiin valkeannäyttäjän niskaan, vaikka hän kuinka hyvin\ntahansa olisi koettanut virkaansa hoitaa. Siinä on mahdoton pitää edes\nluokkarajoja selvinä, sillä ensimmäistä kiuluaan kokoava renkipoika voi\nhaukkua emäntänsä pataluhaksi, kun tämä sulasta hyvä hyvyydestä aikoo\nauttaa poikaa saamaan välttämättömän miehennäytteensä kunnollisesti\nvalmiiksi ja näyttää hänelle valkeata. Sillä päre on sangen epävarma\nja oikutteleva valonlähde. Jos sinut on komennettu näyttämään Matille\nvalkeata tämän parhaalla hakatessa ketaranreikää reenjalakseen, niin\nsinä valikoit kimpusta kauniin, leveän ja tasapaksun päreen, sytytät\nsen pihdissä palavasta päreestä ja alat toivorikkaana tehtäväsi.\nSinä pidät pärettäsi niin paljon vinossa, että se palaa suurella\nliekillä lähellä Matin purasta. Matti lyö harvakseltaan puunuijalla\npurhaanvarren päähän, viheltelee ja keskustelee toisten ihmisten\nkanssa. Hän kovertaa nyt reiän keskikohtaa, jolloin ei niin kovin\ntarkkaa näköä tarvita. Hän näyttää olevan tyytyväinen ja sinäkin olet\ntyytyväinen. Mutta kun Matti sitten kumartuu katsomaan, missä hänen\nveitsellä vetämänsä piiru kulkee, täytyy sinun juuri niistää pärettäsi,\nsillä se on tällä aikaa jo ehtinyt palaa pitkälle karrelle. »Mihin\nhemmettiin sinä sen valkean viet?» ärjäisee Matti. Sinä säikähdät ja\ntyönnät päreesi suoraan Matin nenän alle. »Poltatko, sinä saakeli,\nihmisten silmät?» huutaa Matti ja vetää päänsä nopeasti taaksepäin.\nSinä viet päreesi kauemmaksi, mutta silloin ei Matti taas näe mitään.\nSinä tyrkkäät loimottavan soihtusi uudestaan lähemmäksi, jolloin olet\nvähällä polttaa Matin sormet. Sinun täytyy nyt pitää pärettä vinosti\nylöspäin, ettei se palaisi niin suurella liekillä. Mutta se alkaa\npian palaa huonosti, pihistä ja savuta, niin ettei Matti näe. Sinä\nkäännät nyt päreen alaspäin pystyyn, mutta tulen kohdalla sattuu juuri\nolemaan paha oksa eikä päre rupea kirkkaammin palamaan. Kun Matti taas\närjyy, työnnät sinä pihisevän ja vaivaisesti palavan päreesi ihan\nMatin pään viereen, kun Matti kumartuu tarkastamaan piiruaan. Mutta\nyhtäkkiä päreen oksanreiästä ampuu pitkä sihisevä, sininen tulenkieleke\nsuoraan päin Matin poskea. Matti kiroo synkästi ja uhkaa lyödä sinua\nnuijallaan, mutta sinä väistyt ja pudotat hädissäsi palavan päreesi\nlattialla oleviin lastuihin, jotka syttyvät nopeasti palamaan. Matti\nhyökkää niitä sotkemaan ja saakin heti tulen sammumaan. Mutta sinun\npäreesi on myöskin sammunut, ja Matti kieltää kaikkien tuntemainsa\npahojen henkien nimessä sinua enää ottamasta uutta pärettä ja\nyrittämästä muka näyttää valkeata, sillä sinun todellinen, ilmetty ja\nilkeä tarkoituksesi on polttaa ihmiset ja koko talo. Sinut erotetaan\nhäpeällisesti toimestasi ja tilallesi otetaan toinen, jonka ehkä\nonnistuu suuremmitta kommelluksitta näyttää valkeata niin kauan, että\npuhdetyöt tältä illalta jo lopetetaan.\n\nHeikistä valkeannäyttäminen oli ylen orjallista ja vastenmielistä\ntyötä. Hän ei milloinkaan perehtynyt siihen niin hyvin, että olisi\nvälttynyt sadatuksilta. Hänen vanhempi veljensä Jaakko sitä vastoin\nosasi näyttämisen taidon paljon paremmin. Hänellä oli muutenkin heti\npienestä pitäen erikoista halua ja taipumusta kaikkeen käytännölliseen\ntyöhön, kuten talon tulevalta isännältä sopi odottaakin.\n\nMutta Heikkiä harmitti koko homma, sillä isot ihmiset menettelivät\nhänen mielestään aivan sopimattomasti tulta näyttäviä poikia kohtaan.\nSilloin kuin päre paloi hyvin, he juttelivat, nauroivat, hakivat\ntyökaluja ja tarvekoivuja, sanalla sanoen tekivät kaikkea muuta kuin\nsitä työtä, jota varten valkeata näytettiin. Mutta annas, kun päre\nrupesi vikuroimaan, niin silloin heidän juuri täytyi tehdä kaikkein\ntarkinta työtä, joka vaati hyvää valoa. Erikoisesti suututti Heikkiä\nMatin ja Hannan välinen suhde, jota aikuiset kuuluivat nimittävän\nteerenpeliksi. Kun Heikki hoiti päreensä hyvin, niin että se paloi\nkirkkaasti, silloin hän yhtäkkiä hoksasi, ettei Matti tehnytkään\ntyötään, vaan katseli sivulle toton puoleen, jonka edessä Hanna oli\njotakin hääräävinään. Heikkikin kääntyi sinne katsomaan ja näki,\nkuinka Hanna siellä liikutteli huuliaan, keikutteli ruumistaan ja teki\nkaikennäköisiä salaperäisiä liikkeitä. Tämä oli Heikistä niin metkaa,\nettä hän jäi sitä katselemaan ja unohti päreensä. Mutta kun Matti\näkkäsi, mihin Heikin huomio oli kiintynyt, ärjäisi hän näyttämään tulta\nvähän äkkiä. Heikin päre kuitenkin pihisi taas puolisammuksissa, ja\nhän sai kovat nuhteet. Toisinaan taas äiti huomasi Heikin uteliaana\ntarkastelevan Hannan keimailua ja hän komensi poikansa jättämään\nvalkeannäyttämisen sikseen ja menemään pirttiin.\n\nPirtissä Heikki mieluummin viettikin iltapuhteensa. Siellä oli lämmin,\nei tarvinnut näyttää kenellekään valkeata, vaan sai istua pystyvalkean\npaisteessa ja kuunnella naisten keskustelua, johon toisinaan\nVanha-Mikkokin otti osaa. Emännän ja palvelustyttöjen rukit hyrisivät\nniin somasti ja Vanhan-Mikon päre läjähti lattialle pudotessaan niin\nlystikkäästi.\n\nNaisten keskustelu pysyi aina tarkasti sopivaisuuden rajoissa, kun\narvokkuutta ja hyviä tapoja ylläpitävä emäntä oli läsnä. Puheltiin\npäivän kotoisista tapahtumista ja pohdittiin kylästä kuuluvia uutisia.\nJoku oli sairastunut, joku peräti kuollut. Olivat kuulemma viime\ntingassa ehtineet viedä papin sairasta ripittämään. Kirkossa oli\nkuulutettu ne ja ne avioliittoon. Sekin tyttö oli vihdoinkin saanut\nmiehen, kun oli sitä jo pitkät ajat innokkaasti hamuillut. Timarin\nKustaa oli kuulutettu Karrin Anna-Liisan kanssa, vaikka hän aikaisemmin\noli laittanut lapsen Tikan Kaisalle. Kaisan kanssa hänen siis olisi\npitänyt mennä naimisiin, arveli Hanna. Mutta emäntä sanoi, että Kustaan\npäähän väitettiin myöskin Perttulan Pirjan poikaa. Pirja hänen siis\nmyöskin olisi pitänyt naida. Mutta kun yksi mies ei saa kerralla muuta\nkuin yhden muijan, oli jokseenkin samantekevä, kenet hän lopullisesti\nnai. Kai hän vielä avioliitossakin ollessaan yrittäisi hypätä\nkarsina-aitansa yli.\n\nTällaiset keskustelut olivat kuitenkin liian vaikeatajuisia Heikille,\njoten hän kuunteli niitä vain puolella korvalla ja olisi torkahtanut,\njolleivät naiset olisi vaihtaneet keskustelukysymystä ja ruvenneet\npuhumaan suuren maailman ihmeistä. Miina oli sillä alalla erikoinen\nasiantuntija, sillä hän oli ollut elämänsä varrella seitsemässä\nkirkossa ja piti sen perusteella itseään muita pyhempänä, kuten oikean\npyhiinvaeltajan tuleekin. M.m. hän oli ollut Prunkkalan kirkossa, jonka\npappi oli sanonut, että tämä maailma oli petollinen kuin leskenlehti.\nMutta sellaista puhetta ei leskiemäntä tahtonut kuulla, vaan väitti,\nettei leskenlehti ollut sen petollisempi kuin muutkaan lehdet.\n\nMutta naisihmiset, vieläpä monessa kirkossa käyneet naisetkin, saivat\nolla vaiti ja kuunnella mettiäisiä, kun oikea tietomies, Vanha-Mikko,\nalkoi jutella. Hän oli vaellusvuosinaan, torppansa jätettyään,\nkulkenut maat ja mantereet ja nähnyt ja kokenut paljon asioita,\njoista kannatti kertoa ja joita kannatti, ainakin Mikon omasta\nmielestä, kuunnella. Ja Heikinkin mielestä ne olivat maailman parhaita\najanvietekertomuksia, vaikka ne usein nostattivatkin niskakarvat\npystyyn ja panivat vilunväreet karehtimaan pitkin selkää kuuman tulen\nloisteessakin. Vanhan-Mikon kertomuksilla oli se ominaisuus, ettei\nniissä yleensä ollut mitään kärkeä. Hän alkoi kertoa olostaan jossakin,\nja kuulija odotti, että tapahtuisi jotakin, mutta juttu loppuikin\nilman, että mitään tapahtui. Kuitenkin oli Mikonkin kertomuksissa\njännitystä, ainakin poikain mielestä: koko se salaperäinen henki- ja\nkummitusmaailma, jossa Mikko tuntui olevan kuin kotonaan.\n\n— Silloin kuin minä Mustallalammilla olin, saattoi Mikko aloittaa, —\ntehtiin siellä hyvää leipää.\n\n— Entä sitten? kysyi jännityksellä odottava Heikki.\n\n— Mitä sitten? kysyi Mikko vuorostaan.\n\n— Mitä sitten tapahtui? tiukkasivat pojat.\n\n— Mitä siinä muuta olisi tapahtunut kuin että minä söin mielelläni sitä\nleipää, selitti Mikko ja jatkoi päreitten vuolemista.\n\nSellainen kertomus ei poikain mielestä ollut minkään arvoinen.\n\n— Entä Euran lukkarilla? uteli Heikki koettaen saada Mikkoa kertomisen\nvauhtiin.\n\n— Mitä Euran lukkarista? kysyi Mikko.\n\n— Ettekö te ole ollut Euran lukkarillakin?\n\n— Olen niin. Mitä sitten?\n\n— Tapahtuiko siellä mitään?\n\n— Kyllä joka paikassa aina jotakin tapahtuu, selitti Mikko.\n\n— Kertokaa nyt, mitä Euran lukkarilla tapahtui, pyysi Heikki hartaasti.\n\nVanha-Mikko heltyi. Täytyihän pojalle kertoa elämyksiään, kun se niin\nhartaasti odotti. Ja Mikko alkoi jutella:\n\n— Silloin kuin minä Euran lukkarilla olin, oli kerran kovin kylmä.\nEikä pirttiä lämmitetty. Silloin minä menin halkovajaan, toin sieltä\nsylillisen halkoja ja rakensin valkean pirtin pesään. Kun pystyvalkea\njo paloi että räiskyi, tuli lukkari sisään ja kysyi tuimasti: »Kuka\ntulen pesään on tehnyt?» »Minä sen tein», vastasin minä ja kysyin\nvuorostani yhtä tuimasti: »Mitä sitten?» Lukkari ei vastannut mitään,\nvaan meni takaisin kamariinsa.\n\nVanha-Mikko vaikeni ja kohdisti taas koko huomionsa päreiden\nhalkomiseen. Poikain pettymys oli suuri, kun ei Euran lukkarilla\nsyntynytkään tappelua, vaikka he jo niin varmasti luulivat sellaisen\ntulevan asian päätteeksi. Kuitenkin oli tämä juttu jo hiukan pitempi\nja parempi kuin edellinen. Ehkä Mikko kertoisi vielä haikeampiakin\ntarinoita, kun hän ensin pääsisi alkuun.\n\nEivätkä pojat odotuksessaan pettyneetkään. Sillä vähän ajan kuluttua\nMikko laski pois puukkonsa, täytti piippunsa sianrakkokukkarosta\nja sytytti sen pitkällä päreellä pesästä. Sitten hän istahti taas\njakkaralleen ja alkoi kertoa:\n\n— Silloin kuin minä Pikonkorvessa olin, jouduin minä kerran olemaan\nyksin kotona. Oli mikkelin aatto. Isäntä ja emäntä olivat menneet\nKaivolaan vieraisiin, ja palvelusväki oli tietysti kaikki juossut\nkylään, kun oli otollinen aika. Minä olin yksin kotona pirtissä. Oli\npimeä, kuuton ehtoo. Minä makasin sängyssäni, mutta en saanut unta.\nOli niin kovin hiljaista. Vain iso taalaalainen kello kävi: tik-tak,\ntik-tak. Silloin pirtissä nuori koira alkoi surkeasti vinkua. Minä\npäästin sen porstuaan, jossa oli samanlainen koirankäytävä kuin\ntäälläkin. Siitä se meni rivin alle ja alkoi kiivaasti haukkua. Minä\nnousin ylös, otin kirveen kirvespuusta oven päältä ja menin ase koholla\nakkunan luo. Oli pimeä kuin rohtimisessa säkissä. Ei nähnyt edes\nkämmentä nenänsä edessä. Mutta kun kädellään hapuilee, silloin on aina\nkuin vähän näkisi. Hapuilemalla minäkin tavoitin pihanpuoleisen akkunan\nja koetin katsoa ulos, mutta niin oli kuin sysimusta seinä edessä.\nSitten minä menin päätyakkunasta ja senjälkeen pellonpuoleisesta\nakkunasta kurkistelemaan. Mutta en minä nähnyt edes taivasta, saatikka\nsitten mitään muuta. Minä seisoin kauan akkunanpielessä ja kuuntelin.\nEi kuulunut yhtään mitään, sillä koirakin oli jo lakannut haukkumasta.\nVain taalaalainen kello kävi: tik-tak, tik-tak.\n\nPojat istuivat jännityksestä jäykkinä. Ja kun Mikko vaikeni, kopisti\npiippunsa takkakivelle ja ryhtyi taas sälettä halkomaan, ei Heikki\nvoinut enää odottaa, vaan kysyi ääni vavisten:\n\n— Mitä sitten tapahtui?\n\n— Sitten minä menin uudestaan maate, selitti Mikko. — Mutta pitkään\naikaan en saanut unta, vaan kuuntelin tarkasti. Kuitenkaan ei kuulunut\nmitään muuta kuin taalaalaisen kellon tikutus. Aamulla minä menin ensi\ntöikseni riihelle, avasin luvan oven ja huusin: »Onko täällä ketään?»\nKun kukaan ei vastannut, menin minä sisään, mutta en nähnyt mitään.\nSitten minä avasin riihen oven ja huusin: »Onko täällä ketään?» Kun\nei sielläkään vastattu, menin minä sisään ja näin ikäänkuin kaksi\nmakuusijaa permannolla pahnoilla. Siinä oli kaksi ihmistä maannut.\n\n— Keitä ne olivat? kysyi Heikki.\n\n— Tiesi heidät, vastasi Mikko. — Mutta ehkä ne olivat murtovarkaita,\njotka aikoivat tulla sisään, mutta eivät sentään uskaltaneetkaan, vaan\nmenivät riiheen maate.\n\n— Tai ne olivat joku talon, pojista ja tytöistä, jotka eivät tahtoneet\nMikkoa häiritä ja pyytää ovea avaamaan, vaan menivät riiheen maate,\narvaili Hanna.\n\n— Sinä sellainen holtiton olet, että piehtaroit joka permannolla\nmiesten kanssa, ärjäisi Mikko suuttuneena, kun hänen rosvojaan\nepäiltiin. — Siinä talossa elivät piiat siivosti.\n\n— Mikko ei saa suuttua, vaikka Hanna ymmärtämättömyydessään epäileekin\nniin selviä asioita, lepytteli emäntä. — Mutta voivat ne kummituksiakin\nolla siellä riihessä.\n\n— Se oli rauhallinen riihi, murahteli Mikko taas melkein leppyneenä. —\nSen harjahirsi oli asetettu paikoilleen ennen auringonlaskemaa, joten\nse ei yhtään natissut eikä nyskynyt enkä minä milloinkaan nähnyt siellä\nminkäänlaista haltijaa. Kyllä nämä olivat oikeita pahoja ihmisiä.\n\n— Kertokaa meille vähän haltijoista, Mikko, pyysi Heikki,\n\n— Niistä nyt tässä illalla vielä pitäisi teille kertoa! huudahti\nemäntä.- — Muutenkin pelkäätte.\n\n— En minä pelkää, väitti Jaakko.\n\n— Enkä minä, vakuutti Heikkikin.\n\n— Ei haltijoita tarvitse pelätä, kun vain antaa niiden olla rauhassa,\nselitti Mikko. — Mutta teepäs hengistä pilkkaa, niin kyllä pian saat\nsiipiisi että moikuu. Muistuu tässä mieleeni muuan tapaus, jossa\npilantekijäin pilkka kolahti oikein tuntuvasti omaan nilkkaan.\n\nJa Mikko alkoi taas harvakseltaan kertoa:\n\n— Silloin kuin minä Kuusjoen Parralla olin, kuulin minä kerrottavan\nkummallisesta, Perttelissä sattuneesta tapauksesta, jonka pitäisi\nvarmasti olla tosi siitä huolimatta, että sikäläiset kertojat ovat\nkovia valehtelemaan. Oli Perttelissä kolme hyvää ryyppytoveria,\njotka aikanaan olivat tehneet monta metkua ja jutkua yhdessä, kuten\ntällaisten tänttäröijäin tapa maailman sivun on ollut täällä niinkuin\nmuuallakin saatuaan tarpeeksi tänttärintippoja nahkaansa. No, yksi\nnäistä veikoista kuoli ja vietiin läpikäytävän vieressä olevaan\nruumishuoneeseen odottamaan hautausta. Mutta surivatko toiset toverinsa\nkuolemaa? Vielä mitä! He jatkoivat ryyppäämistään entiseen tapaan\nja joutuivat humalapäissään yösydännä hevosella ajamaan kirkon ohi.\nSilloin he muistivat paareilla makaavan toverinsa, joka oli muka\njäänyt aivan verikorvaksi ryypyistä. Heidän tuli kuivin suin lepäävää\ntoveriaan sääli. He pysäyttivät hevosensa aivan kirkon kohdalle.\nToinen hyppäsi alas rattailta, kohotti pullon korkealle ilmaan ja\nhuusi huikealla äänellä: »Kalle, tule ottamaan ryyppy lämpimiksesi!»\n— Kuolleen ryyppykaverin nimi oli näet Kalle. — Silloin kuului\nkellotapulista ääni vastaavan: »Odottakaa vähän, jahka mä tästä\nkerkiän.» Ja läpikäytävän ovesta näkyi joku yrittävän kompuroida\nulos. Silloin odottavat ryyppyveikot kauhistuivat kovasti, vaikka he\nitse olivat mananneet vainaan esille. Rattailla istuva iski piiskalla\nhevosta ja lähti hirmuista kyytiä pakoon. Tiellä seisova sai rattaiden\ntakalaudasta kiinni ja roikkui siinä mukana pitkän matkan. Hänen\njalkansa laahasivat koko matkan maantietä ja kuluivat niin piloille,\nettä ne täytyi polvesta asti sahata poikki. Siten kosti vainaa\nvallattomille, jotka hänen untaan häiritsivät.\n\nPojat eivät saaneet sanaa suustaan. Niin kovasti oli kertomus heihin\ntehonnut. Vaiti vaimoväkikin kehräsi jonkin aikaa. Mutta lopulta ei\nMiina, joka myöskin oli maailmaa nähnyt tavallista enemmän ja tunsi\nasioita, enää voinut vaieta, vaan Mikon suuttumisen uhallakin toi omat\ntietonsa esille. Hän sanoi:\n\n— Minä olen itse ollut samassa Perttelin kirkossa. Olisin yksin tein\nmennyt Uskelankin kirkkoon, josta siten olisi tullut kahdeksas näkemäni\npyhäkkö, mutta minä en päässyt sinne sisälle, kun se oli vajonnut\nmaan alle. Perttelissä kuitenkin kuulin tämän Mikon kertoman tarinan.\nMutta minä kuulin siihen luonnollisen selityksenkin. Lukkarikin oli\nsinä iltana juopotellut ja mennyt humalapäissään läpikäytävään maate.\nViinalle persona hän tietysti heti kuuli, kun ryypylle kutsuttiin,\nja lupasi tulla. Mutta toiset eivät häntä odottaneet, vaan pakenivat\nkauhistuneina.\n\nMikko murisi kiukkuisena:\n\n— Luonnollisen selityksen! Luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä kuin\nhengen ovat, vaikka hän olisi käynyt sadassa kirkossa ja osaisi laskea\nlukua kuin vettä vain. Ei se kirkonkäynti näytä mitään auttavan, kun\ntäytyy olla noin syvälle vajonnut epäuskoon, epäilyksiin ja muihin\nsuuriin synteihin. Älkää te, pojat, antako järjellenne valtaa, vaikka\nopittekin lukemaan, vaan pysykää yksinkertaisessa uskossa. Sen neuvon\nannan teille.\n\nMutta äiti antoi pojilleen toisen neuvon, jota oli heti noudatettava:\noli jo myöhä, täytyi mennä kamariin maate.\n\nMaatemeno oli jokailtainen ja siis vanha tehtävä, mutta samalla se\noli aina uusi ja jännittävä temppu. Kamariin täytyi mennä pimeän\nporstuan kautta. Ja se otti lujille, varsinkin silloin kun Mikko oli\nsalaperäisiä tarinoitaan turissut. Ja hän jutteli niitä harva se ehtoo.\nJollei hän niitä kertoillut, oli pojilla täysi työ pysyä valveilla\nniin kauan kun äiti istui pirtissä ja kehräsi. Äitiä piti odottaa,\nsillä ei hullukaan mennyt ennen häntä pimeään kamariin makuulle.\nJos pojat pitkänä iltapuhteena laskeutuivat pitkäkseen penkille tai\npöytätuolille, huusi äiti heti: »Älkää nukutelko, pojat!» Ja istumaan\ntai polvilleen oli siitä väännyttävä. Mikko siten toisaalta teki\npojille hyvän työn, kun piti heitä hereillä jutuillaan, mutta toisaalta\nhän pilasi poikain hermot kummituksillaan.\n\nKun äiti siis sanoi, että nyt oli mentävä nukkumaan, olivat pojat heti\nvalmiit häntä seuraamaan. Äidin tietysti annettiin mennä ensimmäiseksi\npimeyttä halkaisemaan, mutta toisesta ja kolmannesta sijasta oli\npoikain kesken ankara kilpailu, jonka piti tapahtua hiljaa ja pimeyden\nverhossa, ettei äiti sitä huomaisi. Heikki heikompana tavallisesti jäi\nkolmanneksi tässä jonossa.\n\nMenihän se porstuan läpi vaeltaminen kutakuinkin, kun kaikki olivat\nvielä samassa pimeydessä ja toisista tuntui olevan jonkinlaista turvaa.\nMutta kun sitten jäi viimeiseksi kamarin ovenrakoon ja selkäpuoli oli\nsuojattomana käännetty kaikkia pimeyden voimia vastaan, oli tilanne\nkaukana hauskasta. Heikki hyppäsi aina tasajalkaa kamarin kynnykselle,\nsillä olisi ollut luonnotonta omien jäseniensä halveksimista jättää\ntoinen jalkansa muusta ruumiista jälkeen ja siten alttiiksi tuholle.\nKoirankäytävässä vaaniva piru voi näet pitkällä kourallaan vielä viime\ntingassa iskeä vitkastelevaan kantapäähän kiinni.\n\nHeikki tunsi pirunkouran hyvin. Siksi nimitettiin kolmepiikkistä,\nkuokan tavoin taivutettua, jykevää talikkoa, jolla pääasiassa\nkiskottiin ojaturpeita pientareelta keskemmälle sarkaa. Jos oikea\npirunkoura oli yhtä iskevä ja vahva, niin kyllä oli helisemässä sen\nkynsiin joutuessaan. Lapset muuten eivät saaneet sanoa pirunkoura,\nsillä heillä ei ollut oikeutta koskaan käyttää kirosanoja, vaan heidän\ntäytyi sanoa: pahanhengen käsi.\n\nKun Heikki oli onnellisesti päässyt kamariin, oli viimeinen\nurheudennäyte vielä suorittamatta. Äiti sanoi:\n\n— Ota avain pois suulta, Heikki.\n\nSe nyt vielä puuttui! Täytyisi jälleen pistää kätensä ovenraosta pimeän\nporstuan puolelle, haparoida avain käteensä, vääntää se suulta ja ottaa\nsisäpuolelle, etteivät varkaat pääsisi yöllä kamariin. Heikki sanoi\nkoetteeksi:\n\n— Ottakoon Jaakko.\n\nMutta Jaakko istui lattialla ja veti paraillaan kovalla touhulla\nsaappaita pois jalasta. Äiti sanoikin:\n\n— Ota sinä vain, kun kerran olet siellä ovella.\n\n— Mutta jos pahanhengen käsi ottaa minun käteeni kiinni, sanoi Heikki\nepäröiden.\n\n— Ole vaiti, sanoi äiti ankarasti. — Ei niin sopimattomia saa puhua. Me\nolemme aina Jumalan kädessä eikä siis pahanhengen käsi meihin ulotu.\n\nHeikillä oli kuitenkin omat epäilyksensä näiden herrain voimasuhteista,\nsillä Vanha-Mikko oli jutellut niin monta peloittavaa tarinaa\nkadotuksen kuninkaan riemuvoitoista. Mutta äidille ei missään nimessä\nsopinut näitä epäilyksiä paljastaa. Täytyi siis vain karaista luontonsa\nja ottaa avain pois. Hän raoitti ovea niin paljon, että sai kätensä\ntyönnetyksi raosta, kämmen ulospäin ja sormet haralla. Sitten hän\nkiskaisi avaimen pois ja sitä uhkaavasti heiluttaen sai kätensä ehjin\nnahoin kamarin puolelle. Oven hän sulki kiireesti. Nyt oli onnellisesti\npäästy linnoitukseen, josta ei tarvitsisi poistua ennen kuin aamulla.\n\nVaatteet pois yltä ja kiireesti vuoteeseen. Äiti makasi toisessa\nsängyssä ja pojat yhdessä toisessa. Tuli yhtäkkiä niin kamala uni.\nSiksi tuntui hirmuisen raskaalta äidin käsky:\n\n— Siunatkaa itsenne, lapset, ennen kuin nukutte.\n\nEi auttanut, täytyi vääntäytyä polvilleen. Sitten he hymisivät\nsiunauksensa maaten kyyryssä mahallaan, polvet koukussa vatsan alla\nja otsa painettuna ristissä olevia käsiä vasten. Usein he kesken\nrukoustaan nukkuivatkin tähän asentoon: etupää alhaalla, takapää\nylhäällä. Uni petti, vaikka he koettivat valita niin lyhyitä rukouksia\nkuin mahdollista, sillä peloittavaa oli, jos luku jostakin syystä jäi\nkesken. Se täytyi näet sitten tuomiopäivänä lukea loppuun. Ja siitä\nkarttui kovasti ylimääräistä työtä siksi päiväksi, jos luku usein jäi\nkesken. Ja kuka sen sanoi, osasiko silloin enää näitä lukuja ulkoa?\nAluksi äiti opetti heitä vain lyhyesti sanomaan: »Herra siunatkoon\nminua ja varjelkoon minua.» Mutta kun he oppivat lukemaan, täytyi\nnäissä siunaustilaisuuksissa käyttää aapiskirjassa olevia ehtoo- ja\naamurukouksia. Ne olivat niin kovin pitkiä ja aikaa vieviä: ehtoolla\ntahtoi uni pettää kesken ja aamulla täytyi äkkiä hypätä ylös vuoteesta,\nkun äiti herätti. Muutenkin tuppasi makaamaan liian kauan. Kun he\nsitten äidin lukemasta »Muukalaisten kotielämästä» löysivät lyhyemmät\nrukoukset, kehuivat he niitä ankarasti ja saivat äidin suostumuksella\nottaa ne käytäntöön aapisen rukousten sijasta. Samasta kirjasta he\nlöysivät myöskin erittäin sopivat ruokaluvut, joita he sitten käyttivät\n— elämänsä loppuun asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko pimeä talvipuoli täytyi viettää tällaista suljettua sisäelämää,\njolloin pitkät puhteet piti kuluttaa kaikenkaltaisilla tarinoilla, kun\nmuutakaan ajanvietettä ei ollut. Kylällä ei juuri käyty, ei ainakaan\niltaisin, matkoilla vielä vähemmän. Lukemiseen ei nuori väki aikaansa\ntuhlannut muulloin kuin lukukinkerien edellä talvella. Silloin kuului\nyhdestä jos toisestakin nurkasta aika porina, kun koko lukutaitoinen\nväki — Antti-renkiä lukuunottamatta — pänttäsi pitkää kirjaa päähänsä.\nVain pojat, ennen kuin oppivat lukemaan, ja Vanha-Mikko eivät pelänneet\nlukusia. Emäntäkin aina silloin tällöin veresti katkismuksen taitoaan,\nvaikka hän sen entuudestaan osasi Athanasiuksen tunnustusta ja psalmeja\nmyöten. Lukutaitoisista yksin Ambo-Antti ei lukusista suuriakaan\npiitannut. Hän meni sinne, jos mielensä teki, ja oli poissa, milloin\nniin hyväksi näki. Kinkereillä hän ei mennyt kenenkään luetettavaksi,\nmutta vastaili kyllä papin lorutukseen — ja syvällisiä vastauksia hän\nantoikin, sillä hän oli lukenut raamatun kannesta kanteen. Kotona hän\nsunnuntaisin tavallisesti tutkikin raamattua, jollei lukenut »Suomen\nLähetyssanomia» tai ankaran oikeaoppista kirjaa »Hihhulilaisuus\noikeassa karvassaan», jonka paljas nimikin jo nosti poikain iholla\nvilunväreet.\n\nEmäntä luki kamarissaan aamuin illoin rukouskirjastaan rukoukset\nsekä jokapäiväisen kappaleen »mannaa Jumalan lapsille». Sunnuntai-\nja juhlapäivinä hän luki päivän epistolan ja evankeliumin ja saarnan\nsekä Lutherin huonepostillasta että »Terveellisestä opista». Monesta\nmuusta kirjasta hän usein luki kappaleen kerrallaan, sillä hänellä oli\npiirongin päällä pienehkö lasiovinen kaappi täynnä hengellisiä kirjoja,\njotka hän itse oli ostanut. Erittäin mielellään hän luki virsikirjasta\nvirsiä, sillä hän rakasti hengellistä runoutta. Vaikka hänellä oli koko\nhyvä ääni, ei hän laulanut näitä virsiä, vaan luki hiljaa itsekseen.\nKirkossa ja seuroissa hän kyllä lauloi muiden mukana. Emännälle tuli\nmyöskin jo varhain 80-luvulta alkaen kolmipäiväinen sanomalehti »Aura»\nTurusta sekä hengellinen kuukauslehti »Kristillisiä Sanomia». Näiden ja\nlastensa parissa hänen aikansa kului kauniisti nuorena leskenäkin.\n\nJos lapsista oli seuraa, oli niistä paljon rasitustakin. Mutta se oli\notettava kaupan päälle. Eihän tässä maailmassa mitään saa ilmaiseksi.\nLasten tuottama seura ja ilo korvasi kyllä monet vaivat ja vastukset.\n»Ei mitään niin nauraa saa kuin omia lapsiaan», oli äidillä toisinaan\ntapana sanoa, kun hän seurasi poikainsa viattomia konsteja ja koukkuja.\nJos poikain puolettomuus muuttui vallattomuudeksi tai suorastaan\nilkivallaksi, seurasi siitä järkähtämättä rangaistus. Silloin äiti otti\nluudasta pari kolme varpua, pudotti pojan housunlaukun alas ja antoi\nvitsan viuhua, kunnes pieni pahantekijä täynnä katumusta pyysi anteeksi.\n\nIsompana pojat yrittivät ja osasivatkin jo paremmin varjella\ntakamustaan äidin jäntevällä kädellä antamista iskuista. Kun poika\nhuomasi, että äiti riensi vakavan näköisenä porstuaan vitsaa hakemaan,\nsilloin oli tosi kysymyksessä ja hyvät neuvot kalliit. Onneksi nämä\nvälienselvittelyt tapahtuivat enimmäkseen pirtissä tai tuvassa, joissa\nkummassakin oli perällä pitkä pöytä. Kun äiti tuli porstuasta uhkaava\nkimppu luudanvarpuja kädessä, oli syntisyytensä tunteva poika jo\nkiivennyt pöydän taakse penkille seisomaan. Jos äiti nyt kiersi pöydän\npään ohitse sen taakse saadakseen pojan kiinni, livahti tämä pöydän\ntoisen pään kautta pois ja hirmuvauhtia ulos ovesta. Hyökkäämistä ja\nperäytymistä pöydän toisesta päästä toiseen kesti jonkin aikaa, kunnes\näiti nousi pöytätuolille polvilleen ja ropsasi vitsallaan pöydän\ntakana varuillaan puikkelehtivaa poikaa. Kun äiti nyt oman iskunsa\nvoimasta kallistui pöydän yli rähmälleen, käytti poika tätä suojatonta\nsilmänräpäystä hyväkseen ja hypähti kuin hirvi pöydän toisen pään\nkautta lattialle ja sitä mittaa ulos huoneesta, niin että ovat perässä\npaukkuivat.\n\nPoika ei kuitenkaan kauan voinut elää välien näin katkenneina\nollessa, vaan hän teki pian varovaisen tiedusteluretken tupaan. Hän\navasi oven ja sanoi: »Äiti, en minä enää paha ole.» Jos äiti näytti\njo leppyneeltä, voi huoletta tulla sisään. Eikä äiti koskaan kauan\nollutkaan vihainen. Siitä huolimatta voi rangaistus kyllä, etenkin\nvakavammissa tapauksissa, seurata vielä jälkeenpäinkin, mutta pikku\npahantekijä luotti siihen, ettei äiti enää vihastumisen puuskan\nohimentyä raskitsisi poikaansa paljon suomia. Niinkuin hän ei\nraskinnutkaan. Mutta pojatkin taas puolestaan koettivat sen jälkeen\nolla niin kilttejä kuin kykenivät. Mutta se ei ollut järin kauan\nmahdollista.\n\nPoikain täytyi aina tutkia, keksiä ja kokeilla. Heillä oli innokas halu\ntutkia kaikkea ja pitää se, mikä hyvä oli. Mutta usein he joutuivat\nihan aikomattaan sellaiseen, mikä oli paha, ainakin äidin mielestä. Ja\nsiitä ei taas päästy ilman rankaisutoimenpiteitä.\n\nVarsinkin Heikki tarkasteli mielellään luontoa noin vain harrastelijan\nkannalta.\n\nKerran kesällä hän myllymäellä tutki niitä jälkiä, jotka jääkausi oli\nkallioon jättänyt. Hän tosin ei tiennyt jääkaudesta mitään, vielä\nvähemmän sen jättämistä jäljistä. Mutta uurrosten kalliossa sanottiin\nolevan peräisin niiltä ajoilta, jolloin kivi vielä oli pehmeätä. Ja\nnäin oli ollut laita niihin aikoihin kuin Jeesus täällä maan päällä\nvaelsi paikasta paikkaan. Heikki oli näkevinään Jeesuksen jalanjälkiä\nsiellä täällä kalliossa. Hän oli kävellyt pitkin kalliota joen suuntaan\nja vetänyt perässään pieniä käsirattaita, joiden pyöränjäljet kaihossa\nvielä niin selvästi näkyivät. Mitähän niillä rattailla mahtoi olla?\nTietysti sentään mannaa, jota hän tarjosi Jumalan lapsille. Vapahtaja\nei siis kantanut mannapyttyä päänsä päällä niinkuin marossiryssät.\n\nHeikki makasi kallion kupeella selällään ihan liikkumatta pitkän aikaa\nja mietti hartaasti näitä kaukaisia ja salaperäisiä asioita. Silloin\nhän rupesi silmillään seuraamaan kahta varista, jotka kiertelivät\nhänen yläpuolellaan yhä pienempää piiriä. Heikki ei jäsentäkään\njärkäyttänyt. Äkkiä toinen varis päästi omituisen lyhyen rääkäyksen. Se\ntuntui olleen tärkeä variksenkielinen tiedonanto, sillä joka taholta\nympäröivistä metsistä alkoi lentää kahnustaa variksia suoraan Heikin\nlepopaikkaa kohti. Niitä tuli niin lukuisasti, että Heikki ihmetteli,\nmistä sellainen paljous mahtoi löytää itselleen asunnon ja ruuan. Ja\nne jäivät leijailemaan Heikin yläpuolelle, kun hän siinä yhä edelleen\nliikkumatta makasi. Mutta sitten Heikkiä alkoi peloittaa, että jos\ntuollainen suuri joukko hyökkää hänen kimppuunsa, niin kyllä hän\nyksin hukassa taitaa olla. Hän hypähti äkkiä ylös, heristeli käsiään\nja kirkui. Silloin varikset päästivät pari halveksivaa rykäystä ja\nkatosivat taas piilopaikkoihinsa.\n\nKun Heikki kotona kertoi äidille tästä varisarmeijan\nliikekannallepanosta, arveli äiti, että varikset olivat luulleet\nHeikkiä kuolleeksi ja aikoivat tulla häntä nokkimaan.\n\n— Mitä olisit sanonut, jos varikset olisivat nokkineet sinulta silmät\npäästä! huudahti äiti kauhistuneena. — Siinä nyt näet, ettei sovi\nhäristellä Luojan luontokappaleita. Enkö ole aina sanonut, ettei saa\nnukutella ulkona alttiina petojen hyökkäyksille? Jos olisit nukkunut,\net enää sen jälkeen olisi silmiäsi avannut.\n\n— Miksen olisi? ihmetteli Heikki.\n\n— Sinulla ei enää olisi ollut silmiä, kun varikset olisivat ne vieneet.\nMutta että toisella kertaa muistat olla varovaisempi, täytyy minun\navata laukkusi.\n\nJa Heikki sai luonnontieteellisistä harrastuksistaan muistutuksen\nselkäpuoleensa — tosin verraten lievän tällä kertaa.\n\nToisella kertaa oli muistutus jo ankarampi. Riihimäellä olivat lampaat\nlaitumella. Siinä oli utteja ja oinaita ja kiperäsarvinen komea pässi.\nHeikki katseli niitä mielellään, kun ne tiheässä laumassa kulkivat\npaikasta toiseen. Kun niitä pelätti, hyppelivät ne notkeina ja rohkeina\nesteiden ja toinen toisensakin yli tiukan paikan tullen päästäkseen\npakoon. Minne jokin vanhempi lammas, jota toiset näkyivät kunnioittavan\nmuita viisaampana, meni, sinne täytyi kaikkien muidenkin mennä,\nvaikka »noo olisi ollut ja nokka taittunut», kuten Vanhalla-Mikolla\noli tapana sanoa. Heikki pelätteli niitä tavallisesti siten, että\nhän ryömi nelinkontin jonkin rakennuksen takaa äkkiä esiin ja mörisi\nsamalla julmasti. Silloin lampaille maa kelpasi pienen matkan. Sitten\nne pysähtyivät tiheään rykelmään ja kääntyivät katsomaan, mikä lurjus\nheidän rauhaansa oikein oli häirinnyt. Vähitellen ne oppivat tuntemaan\nHeikin, niin etteivät ne enää niin suinpäin livistäneet tiehensä.\n\nVarsinkin iso pässi rohkaisi vähitellen luontonsa. Se seisahtui,\nkääntyi päin, koppasi tuimasti etujalkaansa maahan ja motkotti\nvihaisesti itsekseen. Nelinryömin konttaava Heikki toisti uskollisesti\nkaikki vastustajansa elkeet. Silloin pässi taivutti kaulansa komealle\nkaarelle ja hyökkäsi vihaisesti poikaa kohti. Osat vaihtuivat nopeasti:\nHeikki ryntäsi nyt pakoon ja pässi paineli perässä. Siinä oli lähellä\nisohko nelikulmainen kivi, ja sen päälle Heikki pääsi julmistunutta\npässiä pakoon. Tämä palasi pian laumaansa takaisin, joten Heikki pääsi\npois kiveltä ja laitumella miettimään tätä tilanteen äkillistä muutosta.\n\nPässistä tuli nyt Heikille hauska taistelutoveri. Kun vain aikaihmisten\nsilmä vältti, hiipi hän riihimäelle pässiä häristämään. Hän asettui\naina lähelle kiveä, aitanporrasta tai muuta turvapaikkaa päästäkseen\nnelistävän vaaran uhatessa pakoon, sillä pässin sarvet olivat julman\npaksut ja ryhmyiset. Ei ollut hauskaa joutua niiden möhvittäväksi.\nIson kivensä luona Heikki kuitenkin tavallisesti konttasi maassa,\nkoppasi etujalkaansa, nyökytti päätään ja päpätti huulillaan. Silloin\npässi ryntäsi päälle kuin pyhä pyry, Heikki hyppäsi syrjään ja pässi\nlensi ohi. Väliin tämä vihainen sarvipää töksähti päin kiveäkin, kun\nei niin äkkiä voinut vauhtiaan hillitä. Lopulta ei tarvinnut muuta\nkuin höpöttää huulillaan: »pä-pä-pä», niin jopa pässi tuli kaukaakin\nkatsomaan, missä tuo kirottu vihollinen taas kujeili.\n\nEräänä päivänä oli muuan lehmä tilapäisesti laskettu tälle\nlammaslaitumelle. Siinä ei tietystikään ollut paljon syötävää, sillä\nlampaat olivat pienillä terävillä hampaillaan jo kerastaneet kaiken\nmehevämmän ruohon pois. Mutta lehmä yritti kuitenkin karhealla\nkielellään hahmia maasta mitä irti sai. Heikin turvakiven luona se\nparaillaan natusteli ruohoa, kun Heikki osui paikalle ja huomasi, että\njotakin erikoista oli tulossa.\n\nKun lehmä nyhti lyhyttä ruohoa maasta, keikutti se luonnollisesti\npäätään säännöllisessä tahdissa. Tämän oli lähellä oleva pässi\nhuomannut ja ruvennut tuimasti katselemaan, ärsyttikö tuo nautakin\nhäntä. Silloin Heikki hiipi pässin huomaamatta kiven taakse ja alkoi\npäpättää huulillaan. Pässin viha kiihtyi, sillä ilmeisesti tuo\nsuuri luontokappale teki hänestä pilkkaa. Se iski jalkaa, keikutti\npäätään ja mökötti tuimasti. Lehmäkin huomasi nyt pässin elkeet,\nmutta se ei niistä säikähtänyt, vaan jatkoi syömistään, kuitenkin\ntoisella silmällään seuraten pässin liikkeitä. Kun Heikki kiihdytti\nhöpöttämistään, ei pässi enää voinut hillitä itseään, vaan hyökkäsi\nniska sojossa puskemaan tuota suurta lehmää, kävi kuinka hyvänsä.\n\nJa huonosti siinä pässin kävi. Kun pässi juuri pöksähti päin lehmän\notsaa, nosti tämä, joka myöskin oli taivuttanut niskansa puskuasentoon,\näkkiä päänsä, ja pässi jäi kiperästä sarvestaan roikkumaan lehmän\ntoiseen, ylöspäin kaartuvaan sarveen.\n\nSiitä syntyi sarvien kalinaa, määkimistä ja puhinaa, kun nuo kaksi\nsarvipäätä yrittivät irtaantua toisistaan. Mutta kiemuraiset sarvet\neivät vängälläkään hellittäneet otettaan. Lehmä suuttui ja viepoitti\nparkuvaa pässiä ylhäällä ilmassa. Sarvet ja niskat eivät, ihme kyllä,\nkatkenneet, vaan kestivät löyhytyksen. Heikille tuli hätä käteen. Ei\nlehmä sentään saanut hänen pässiään tappaa. Ja omatuntokin kolkutti,\nsillä hänen yllytyksestään oli koko onneton taistelu syntynyt.\n\nJa Heikki juoksi henki kurkussa hakemaan apua. Emäntä ja Vanha-Mikko\nriensivät taistelupaikalle ja saivat suurella vaivalla riitapukarit\nerotetuiksi toisistaan. Sitten Mikko talutti hyvin masentuneen näköisen\npässin lammasläävään, ja emäntä ajoi sinne koko muunkin lammaslauman\nkipujaan potevan pässin seuraksi.\n\nKun tämän sarvisodan jälkeen oli rauha maahan palautettu, hiipi Heikki\nläävään katsomaan, kuinka pässi ottelunsa jälkeen jaksoi. Ettei tuo\nrakas riitaveli vain makaisi kuolemankielissä! Pässi seisoi niska\nkyyryssä suuren ruuhen vieressä, johon talvella kannettiin lampaille\njuomavettä, mutta joka nyt tietysti oli tyhjänä, kun lampaat kävivät\nlaitumella. Heikki kumartui taputtamaan pässiä otsalle. Mutta pässi\nmuisti äkkiä vanhat kalavelat ja antoi sellaisen puskun pojalle, että\ntämä kaatui suin päin ruuheen. Heikki tyrmistyi hämmästyksestä ja\nmakasi hetken hiljaa ruuhessa. Sitten hän nosti päänsä aikoen nousta\nylös, mutta pässi paikalla kalautti häntä kalloon niin kovasti,\nettä hän taas keikahti vatsalleen ruuheen. Sitten Heikki päätään\nvarjelukseen nosti takapäänsä pystyyn kömpiäkseen ylös ruuhesta. Mutta\npässi antoi hänelle pehmeään paikkaan sellaisen puhvin, ettei enemmästä\nväliä. Ja näin kävi: nosti Heikki etupäätään, niin pässi kalautti\nkalloon, nosti hän takapäätään, niin pässi pökkäsi sinne, että mössähti\nvain. Ei auttanut, täytyi maata ruuhessa hiljaa, sillä maassa makaavaa,\narmoin alla olevaa vihamiestä ei pässikään enää ahdistanut, siksi\njalomielinen se oli. Mutta ruuhesta ei ollut yrittämistä ylös.\n\nHeikki alkoi nyt haikeasti huutaa apua. Pihalla hääräävä äiti kuuli\npoikansa hätähuudot ja riensi paikalle. Kun hän oli torjunut pois\npässin ja nostanut Heikin ylös ruuhesta, alkoi hän tiedustella, miksi\npässi näytti olevan hänelle noin vihainen. Silloin Heikki tunnusti koko\nhistorian. Äiti sanoi epäilleensäkin, että joku oli pässiä käristänyt,\nsillä ei se muuten olisi hyökännyt lehmän sarviin. Ja kun Heikki oli\nkoko kahakan alku ja juuri, täytyi häntä kurittaa tässä pässin nähden,\nettä se huomaisi oikeuden hallitsevan maailmaa.\n\nJa Heikki sai kuivista kerponoksista taitetusta vitsasta kuuman löylyn\nheti tuoreeltaan. Sitten äiti talutti masentuneen miehen sisälle\nja puheli: — Kun oletkin juuri samanlainen kuin isäsi. Niin hänkin\nkertoi nuorempana kukkuilleensa pyhäkaudet metsissä ja häristelleensä\nkylän sikalaumoja. Ei sellainen huithaperimaisuus sovi järkevälle ja\ntasaiselle maamiehelle.\n\nMutta Heikin mielestä oli äidin antama rangaistus aivan liikaa. Kun\npässi kerran oli kostanut itse puolestaan, ei siihen olisi kolmas\nsaanut tulla selkäsaunaa antamaan. Se ei enää ollut tasapeliä.\n\nPaitsi huolta lastensa kasvatuksesta, oli emännällä monta muutakin\nmurhetta. Ennen kaikkea piti hoitaa taloa niin, että se edistyisi ja\nsäilyisi suvussa, sillä se oli ollut isäntä-vainajankin viimeinen\ntahto. Taloa uhkaavia enteitä ei puuttunut. Niinpä oli viime aikoina\nkartanon antamissa verokuiteissa Sipilää nimitetty rälssiverotaloksi.\nKun emäntä vaati, että talon nimenä piti olla perintörälssitalo eli\nruotsiksi skattefrälsehemman, selitti patruuni, että skatte oli samaa\nkuin vero ja että taloa siis piti nimittää verotaloksi. Mutta kyllä\nhän emännän mieliksi käyttäisi kuiteissa tästedes ruotsalaista muotoa.\nNiissä olikin sitten talon nimityksenä frälseskattehemman. Emännän\nmielestä tässä olivat sanat väärässä järjestyksessä. Mutta hän ei\nsaanut järjestystä muutetuksi. Kartanon konttorissa sanottiin vain,\nettä asia oli ihan sama.\n\nEmäntä toivoi hartaasti, että hänellä joskus olisi pojistaan apua näitä\nruotsalaisia herroja vastaan riideltäessä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTuli aika, jolloin Heikin täytyi opetella tuntemaan a:n poostavit.\n\nJaakko osasi jo lukea, olipa hän ollut kiertokoulussakin, mutta\nHeikille oli aapiskirja vielä latinaa. Äiti yritti näyttää hänelle\nkirjaimia, mutta kun Heikki teki hänelle yhtämittaa kysymyksiä, miksi\ntuo kirjain oli tuollainen, tuo taas tuollainen, kyllästyi hän ja\npäätti, kun hänellä itsellä ei ollut aikaa jahnata pojan kanssa,\nviedä hänet Kuralan Eevastiinan luo lukemisenoppiin. Siellä vieraassa\npaikassa, vieraan ihmisen komennossa poika kai pitäisi paremmin\najatuksensa koossa ja oppisi pikemmin kännärtämään kirjaa.\n\nKauniina kesäisenä päivänä äiti lähti viemään poikaansa Kuralaan, jonne\nmetsän läpi kaartelevaa polkua pitkin ei ollut kilometriä pitempää\nmatkaa. Tätä myöten ajettiin karja aamulla metsään ja taas illalla\nkotiin. Heikkikin oli Jaakon ja vaarin karjapojan kanssa monta kertaa\nollut lehmiä ajamassa, joten hän tunsi tien hyvin. Pariin pahempaan\nnotkoon oli ladottu poikittain pieniä puunrunkoja toinen toiseensa\nkiinni, niin että ne muodostivat tiheän kapulasillan.\n\nKun oli jo kuljettu toisenkin kapulasillan yli, poikkesi leveältä\nkarjatieltä kapea polku Kuralaan. Äiti selitti Heikille, että tästä oli\nhänen aina poikettava kotoa Kuralaan mennessään. Muistaisiko hän tämän\ntienhaaran? Heikki vakuutti muistavansa. Mutta varmemmaksi vakuudeksi\näiti pystytti risteykseen polun vierestä löytämänsä kaksi nokista\nkekälettä tienviitoiksi.\n\nKun äiti siinä syvään kumartuneena hakkasi palikalla kekälettä maahan\npystyyn, katseli Heikki häntä. Oliko äiti noin pitkä? Ja hän oli näin\nlyhyt. Mutta kai hän kasvaisi nopeammin, kun oppisi lukemaan. Hän oli\nkiitollinen äidille, joka varjellakseen häntä eksymästä tässä suuressa\nmetsässä hakkasi tuollaisia mustia kekäleitä maahan. Hän sai katsella\nvieressä laiskana. Mutta kyllä hän puolestaan koettaisi oppia lukemaan\nniin pian kuin mahdollista.\n\nHeikin valtasi hellyyden puuska. Jos hän yksin kulkiessaan eksyisi\ntänne metsään, ei hän näkisi äitiä enää milloinkaan. Ja hän syöksyi\näkkiä syleilemään äitiä lyhyillä käsivarsillaan.\n\nÄiti katseli häntä pitkään. Mikä pojan niin äkkiä tuli?\n\n— Onko sinun ikävä mennä lukemaan? kysyi hän.\n\n— Kun en minä näe äitiä! nyyhkytti poika.\n\n— Kyllä sinä äidin taas illalla näet.\n\n— Mutta jos minä eksyn tänne metsään, niin en minä näe äitiä enää\nkoskaan.\n\n— Et sinä eksy, kun et vain mene pois tältä polulta, vakuutti äiti\nsilitellen pojan tukkaa. — Ja äiti tulee omaa kultaansa hakemaan\nehtoolla.\n\nHeikki rauhoittui. He jatkoivat sitten matkaansa käsi kädessä. Pian he\njo saapuivatkin Kuralaan.\n\nEevastiina oli kotona. Hän asui yksin pienessä tönössä metsän laidassa.\nHuoneessa oli avonainen takka ilman hellaa. Pata pistettiin kiertyvään\nkoukkuun ja väännettiin tulen yläpuolelle. Totolla oli myöskin\nrautainen kolmijalka, jonka päälle keitettäessä kahvipannu ynnä muut\npienemmät pannut ja kattilat asetettiin. Uunia ei huoneessa ollut.\nLeivinuuni oli tehty ulos pihalle ja verhottu kotalaudoituksella.\nEevastiinan tupana oli siten avara maailma. Eivätpä aiheetta kylän\nnuoret miehet väittäneet, että Kuralan pirttimuorin tuvassa sudetkin\npoikivat.\n\nEevastiina alkoi sytytellä totolle tulta ja puheli puoliksi itsekseen:\n\n— Vai jo se pieni miehenalku aikoo ruveta lukua järräämään. Mikä siinä\nmyös auttaa? Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Kun me tässä\nvähän yhdessä kurkistelemme kirjaa, niin kyllä Heikin luku pian luistaa\nkuin vesi vain. Niin oikein.\n\nHeikki katseli huoneessa ympärilleen. Musta kana oli lentänyt matalalle\nleipäorrelle takan viereen ja kurkisteli sieltä nyt, pää sivulle\nkäännettynä, toisella silmällään vieraita. Sen silmän yli vilahti\ntavantakaa kuin valkoinen varjo. Se räpytti kai siten silmiään,\narveli Heikki. Äkkiä kana kyykistyi ja päästi valkopäisen kasan\nalas. Se putosi suoraan sen alla patapenkillä olevaan avonaiseen\nporovesikattilaan, että vesi roiskahti.\n\n— Äiti, kana kakki kattilaan, sanoi Heikki.\n\n— Ole vaiti, suhahti äiti.\n\n— Niin mutta minä näin, väitti poika itsepäisesti.\n\nEevastiinakin kuuli tämän vuoropuhelun ja huudahti:\n\n— Jeekutirallaa, joko se kana proto taas pudotti mällinsä minun\nkattilaani! Kyllä minä sinut näytän. Pääsetkö siitä ulos, raato! Kyllä\nnyt ulkonakin tarkenee.\n\nHän lennätti kiukkuisesti kotkottavan kanan ulos ja alkoi sitten\npuurokauhalla haroa kattilaa, josta ei kuitenkaan mitään löytynyt. Tätä\ntehdessään hän pahoitteli, että tällaista piti sattua juuri vieraiden\naikana, ennen kuin hän oli ehtinyt ottaa porovettä pannuunsa.\n\nEmäntä otti hameensa avarasta taskusta pienen paperikäärön ja sanoi\nkiireesti:\n\n— Minä toin tässä Eevastiinalle vähän kahvia ja sokeria, että saadaan\npitää pienet lukupidot. Mutta keitetäänkin tällä kertaa oikein hyvää\nkahvia. Sitä ei kuitenkaan saada muusta kuin kirkkaasta kaivovedestä.\nVirittäkää te valkea, niin minä täytän pannun sillä aikaa.\n\nEmäntä sieppasi Eevastiinan nokisen pannun käteensä, riensi ulos,\nhuuhtoi pannun kaivolla puhtaaksi vanhoista poroista ja täytti sen\nkirkkaalla vedellä. Sitten hän palasi mökkiin ja antoi Eevastiinan\njatkaa kahvinkeittoa.\n\nKahvi valmistui vihdoin ja hörpittiin kuumana suurella kohinalla.\nHeikkikin sai tilkan äitinsä kuppeihin. Eevastiina pahoitteli, ettei\nhänellä tällä haavaa ollut yhtään korppua. Hänellä oli kyllä ollut iso\nkanelikorppu, jonka hän oli saanut Somiskalta, mutta hän oli sen viime\nviikolla antanut Tikan Kaisalle. Emäntä kuitenkin vakuutti, etteivät\nhe mitään leipää tarvinneet. Juodaan sitten vasta kaikki yhdessä\nkorppukahvit kotona, kun Heikki on oppinut lukemaan.\n\nTämä lupaus kannusti Heikkiäkin. Jollei tässä korppukahvin saamisesta\nmuuta puuttunut, niin kyllä hän pian laittaisi itsensä valmiiksi\nja lukutaitoiseksi. Ja hän veti povestaan aapisensa ja rupesi sitä\nlehteilemään. Kun äiti huomasi, että pojalla oli vakava pyrkimys alkaa\nlukupuuhat täydellä vauhdilla, lähti hän kotiin, että toiset saisivat\nrauhassa syventyä salaperäisiin kirjaimiin. Hän kysyi vielä:\n\n— Jos Kuralan äiti ohjaa sinut ensin polulle, niin tarvitseeko minun\ntulla sinua ehtoolla vastaan, Heikki?\n\n— Ei tarvitse, sanoi Heikki miesmäisesti.\n\n— Kyllä minä saatan Heikin tällä ensi kerralla aina karjatielle asti,\nlupasi Kuralan äiti. — Siitä hän osaa kotiin hyvin yksinkin.\n\nNiin äiti lähti ja jätti poikansa maailmalle oppiin. Pakkasi poikaa\nensin hiukan niiskuttamaan, mutta heti hän karaisi itsensä muistaen\nolevansa mies ja alkoi seurata Eevastiinan kirjatikkua ja lausua hänen\njälkeensä kirjainten nimiä.\n\nTavattiin Isämeitää:\n\n— Ii sano ii, ässä ää, sää = isä; ämmä ee ii, mei, ree ää ännä, rän =\nmeidän.\n\nJa niin edelleen. Edistysaskeleita otettiin, vaikka ne alussa olivat\npaljon lyhyempiä kuin kukonaskeleet. Mutta kukkoa kohti hiljalleen\nkuljettiin läpi aapiskirjan. Heikki tuli aina illalla kotiin ja lähti\ntaas aamulla taksvärkkiinsä. Hän oli uskollinen vähässä. Toisinaan\ntuli taas Eevastiina Sipilään, jolloin Heikki sai lukea kotona. Mutta\nkenenkään ei annettu kuunnella, ei äidinkään.\n\nJa tultiinhan siitä ennenpitkää valmiiksi. Viisi viikkoa Heikki oli\nollut lukemisenopissa, kun Eevastiina ilmestyi Sipilään ja sanoi:\n\n— Heikin luku juoksee jo kuin vesi vain. Äiti saa tulla kuuntelemaan.\n\nÄiti tuli kuuntelemaan ja oli erittäin kiittävä arvostelussaan. Näin\nlyhyessä ajassa oli pojasta tullut koko lukumies. Tuskin pappikaan sen\nparemmin osasi aapiskirjansa. Nyt Heikki sai mennä ulos lupapäivää\npitämään. Äiti keittäisi sillä välin kahvia. Ja sitten juotaisiin sen\nuhon päälle korppukahvit.\n\nHeikki meni ulos tuvasta, jossa tutkinto oli tapahtunut. Hän asettui\nrakennuksen seinän viereen räystästipun alle seisomaan. Heidän sisällä\nlukua jankatessaan oli näet ulkona kulkenut ohi pieni sateenkahaus,\nja vesi tippui vielä räystäistä. Siinä Heikki nyt seisoi ja tunsi\nvoittaneensa taistelun. Luku-urakka oli suoritettu, nyt oli koulusta\nlupaa ja saisi nauttia vapaudestaan. Mutta miten siitä nauttisi,\nsiitä ei Heikki päässyt selville. Kuinka sellaiset pojat, jotka eivät\nlukeneet, saivat aikansa kulumaan, sitä ei Heikki ymmärtänyt. Hän oli\nkouluaikanaan jo niin vieraantunut vapaasta mustalaiselämästä, jota\npojat viettivät, ettei enää osannut käyttää omaa aikaansa hyväkseen.\nTämäpä vasta oli Heikin mielestä harmillista: sai olla jouten ulkona,\nmutta ei tiennyt, mitä tekisi ja minkälainen puuha oli hauskaa. Maailma\noli lukumiehen mielestä muuttunut kovin totiseksi. Kirkastuisiko se\nsiitä enää milloinkaan?\n\nKun sitten äiti huusi Heikkiä kahville, lähti tämä kiireesti sisään\nulkoa, josta ei enää löytänyt mitään mielenkiintoista. Sisällä saisi\nkatsella vaikka Antin lähetyssanomia. Niissä puhuttiin mustista\nkuninkaista ja niiden pojista, jotka tulivat alastomina kouluun. Ne\neivät kai käyttäneet paitaa sentähden että se olisi kohta tullut\nmustaksi, ainakin sisäpuolelta.\n\nKorppukahvit juotiin juhlallisen mielialan vallitessa. Sitten\nEevastiina lähti pois kantaen isoja tarakoita, joissa oli erilaisia\nelintarpeita maksuksi Heikin koulunkäynnistä. Kannattikin maksaa siitä,\nettä poika oli saanut hyvän koulutuksen. Nyt häntä ei enää voinut pitää\npakanana, sillä hän oli aapiskirjasta oppinut kristinopin ensimmäiset\nalkeet. Sitä tietä oli vain jatkettava edelleen.\n\nJatkaminen olikin nykyään helppoa, sillä seurakunnassa oli jo\nmuutamia vuosia vaikuttanut vakinaisen opettajan pitämä kirkollinen\nkiertokoulu, joka vuorotellen siirtyi kylästä kylään. Talojen pirteissä\nsitä pidettiin yhdeksän viikkoa kerralla. Myöhemmin lukukausi piteni\nkahdeksitoista viikoksi. Tänä aikana kylän nuoriso ehti jo lukea ja\noppia paljon. Ja tiedonjanoisemmat saivat opettajan mukana muuttaa\nuuteen kouluun toiseen kylään. Koko joukko olikin tällaisia ahkeria\nlukumiehiä, jotka ennen rippikoulua ehtivät käydä toistakymmentä\nkiertokoulua. He muodostivat kappelin valistuneen nuorison.\n\nJaakko oli käynyt jo muutaman kiertokoulun ja tiesi kertoa niin\nkiintoisia juttuja koulusta ja kouluttajasta, että Heikin oli tehnyt\nsinne jo kauan mieli, mutta lukutaidottomana ei häntä voitu kouluun\nlaskea. Nyt, kun hän oli suorittanut Kuralan Eevastiinan alkeiskurssin,\noli hänkin kelvollinen tähän isoon kouluun, jonka oppilaista osa oli\niältään yli puolentoista vuosikymmenen ja mittasuhteiltaan Goljattia\nmuistuttavia. Pienten nahkapoikien oli varottava, etteivät jääneet\nnäiden ikämiesten jalkoihin.\n\nKouluttaja oli entinen räätäli, joka prässirautansa oli vaihtanut\nkatkismukseen. Hän oli kappelin ainoa koulumestari, ja häntä\nkutsuttiinkin aina kouluttajaksi. Opettajan alempiarvoista arvonimeä\nalettiin käyttää vasta hänen jälkeensä, kun kiertokoululaitos oli\nnaisistunut. Kouluttaja oli yleisesti suosittu mies, jonka hartaalle\nja lämpimälle toiminnalle lasten parhaaksi annettiin mitä suurin arvo.\nAikaihmiset tunnustivat, että kouluttaja oli uskonnollisten vakaumusten\nelävöittämä persoonallisuus. Eivätkä nekään, joiden tukkapörröön hän\noli ehkä liian kovin kourin käynyt kiinni, siitä ylipäänsä myöhemmin\nhänelle kaunaa kantaneet. Naisetkin hänestä pitivät, vaikka hänellä\nylemmyytensä tuntien olikin tapana sanoa, että vaimoihminen oli sitä\nlammasnahkaista puolta Luojan luomien olentojen joukossa. Eihän\nkouluttajan maailmankatsomusta naisihmisen sopinut arvostella, vielä\nvähemmän yrittää järkyttää.\n\nPistäytykäämme mekin pikimmältään Sipilän veljesten keralla tämän\nkouluttajan oppisaliin, ei tarkastajina, vaan oppilasjoukkoon\nsekaantuen, ottaen päällemme lapsen muodon ja sisäämme lapsen mielen.\n\nKeho 9 aamulla meidän on oltava paikalla Somiskan talossa kylän\nvanhalla tontilla, sillä silloin saapuu kouluttajakin kotoaan joen\ntoiselta puolelta Mantulan kylästä. Somiskan avara pirtti on muutettu\nluokkahuoneeksi. Pihanpuoleinen sivupenkki on pienten aapiskirjalaisten\npöytänä. Penkin edessä on matalain tukkien päällä pitkä lauta,\njolla pienokaiset istuvat pitäen aapistaan edessään penkillä. Tämä\naapiskirjapenkki, jota voisimme nimittää ensimmäiseksi luokaksi, jää\noikealle puolelle ovesta sisään tullessamme. Leveää käytävää pitkin\npääsemme perälle asti, jossa kouluttajan korkea pulpetti seisoo\njuhlallisena kuin kirkon saarnastuoli. Käytävän vasemmalla puolella\novesta tullessa ovat varsinaiset oppilaspulpetit. Ne ovat pitkiä\nsarjalaudalla varustettuja penkkejä kuin kirkonpenkit ja niillä istuu\nvaltavin osa oppilaista muodostaen koulun toisen luokan. Takimmaisena\npirtin joenpuoleisella sivupenkillä istuu muita ylempänä ylin eli\nkolmas luokka, nuo monta koulua käyneet ikämiehet ja -naiset. Heillä on\npöytänä korkeiden telineiden päällä oleva lauta.\n\nPirtin pitkä maalaamaton pöytä, sen takana oleva penkki sekä edessä\noleva pöydän pituinen pöytätuoli ovat peränurkassa joutilaina. Sinne\nei ole oppilaita asetettu istumaan, sillä tänne kunniasijoille\npääsevät kirjoitustunnilla ne pitkälle kehittyneet oppilaat, jotka jo\nyrittävät opetella jaloa kirjoitustaitoa. Pöydän kohdalla perällä on jo\nmainitsemamme kouluttajan kateederi ja viistoon sen takana iso musta\ntaulu, jolla ei oikeastaan ole mitään virkaa. Vain tutkintopäivänä, kun\npastori tulee tarkastamaan koulua, komentaa kouluttaja jonkun etevän\noppilaan suorittamaan sillä pitkän yhteenlaskutoimituksen, jopa joskus\nratkaisemaan pienen kertolaskunkin, jos opettaja on varma siitä, että\noppilas osaa kertomataulunsa. Taulun rinnalla seinän vieressä komeilee\nsuuri, siniseksi maalattu arkku, jossa säilytetään koulun kaikki\nsalaperäiset opetusvälineet. Kun lastenraamatusta luetaan laintauluista\nja liitonarkista, katselevat oppilaat aina kunnioituksella kouluttajan\narkkua, jossa säilytetään kivi- eli rihvelitauluja.\n\nKouluttajan korkea lakki näkyi vilahtavan akkunan ohi.\n\n— Kouluttaja tulee!\n\nKaikki oppilaat riensivät kiireesti paikoilleen penkkeihinsä ja melu\nlakkasi kuin naulaan.\n\nKouluttaja astui ovesta sisään, otti lakin pois päästään ja tervehti:\n\n— Jumala antakoon hyvää huomenta, lapset!\n\n— Hyvää huomenta, kouluttaja! huusi satakunta lasta täydestä kurkusta,\nniin että porstuanperäkamarissa istuva Somiskan isäntä joka aamu\npelkäsi katon lentävän pellolle.\n\nKouluttaja asteli leveää käytävää pitkin perälle, asetti lakkinsa\nseinälle naulaan, riisui päällystakkinsa ja ripusti sen tätä\ntarkoitusta varten lyömäänsä toiseen naulaan peräseinälle. Sitten\nhän heitti kaulastaan pois pitkän, punaisen ja keltaisen kirjavan,\nvillaisen kaulahuivin, jonka hän myös sovitti naulaan palttoon päälle.\nHuivi oli niin pitkä, että sen molemmat päät ulottuivat lähelle\nlattiaa. Kaulaan jäi vielä nuppineulalla kiinnitetty, tasaisesti\nlaskostettu valkoinen liina, jonka kouluttajan matami ensin oli ostanut\npääliinakseen, mutta sitten oli lahjoittanut miehelleen käytettäväksi\nkauluksen ja simisätin sijasta. Kouluttaja istui nyt arkullaan ja\nveti jalastaan risinkapatinain päältä nahkaiset kalossit ja asetti\nne kauniisti rinnakkain palttoon kohdalle lattialle. Sitten hän otti\nliivintaskusta pienen avaimen, avasi sillä pulpettinsa ja otti sieltä\nison kamman, jolla hän suki pitkät hiuksensa taaksepäin. Niskasta ne\nolivat leikatut tasaiseksi, ja matami oli miehensä partaveitsellä\najanut niskakarvat pois.\n\nNäin valmistuttuaan päivän töihin hän veti liivintaskusta sokean\nankkurikellon, ponnahdutti sen hopeakuoren auki ja sanoi kuin itsekseen:\n\n— Kas tuota kello pilaa, kun on jo hiukan yli yhdeksän. Ei siis muuta\nkuin käydään remmiin vain heti.\n\nHän otti pulpetistaan ison virsikirjan ja sanoi:\n\n— No, lapset, veisataan aluksi »Taas siunattu päivä nyt nouseepi»,\nensimmäinen, toinen ja viimeinen värsy.\n\nLapset yhtyivät helein äänin opettajan alkamaan virteen. Laulu\nkävi hyvin, sillä joka päivä harjoitettiin viimeisellä tunnilla\nvirrenveisuuta. Harras tunnelma valtasi niin oppilaat kuin opettajankin.\n\nKun virsi oli veisattu, piti kouluttaja rukouksen:\n\n— Rakas taivaallinen isä, me kiitämme sinua, ettäs olet taas tänäkin\nyönä varjellut meitä kaikista vahingoista ja vaaroista ja antanut\nmeidän herätä terveinä ja reippaina työtämme toimittamaan. Me emme\nole niin suurta armoa millään muotoa ansainneet, sillä me olemme\nolleet uppiniskaiset ja kovakorvaiset meidän vanhemmillemme ja\nholhoojillemme. Jos sinä meitä niin rankaisisit kuin me ansainneet\nolemme, niin sinun pitäisi ottaa meidät polviesi väliin ja antaa\nmeille oikein isän kämmenestä paljaalle pempulle. Mutta sinä olet\narmollinen ja laupias ja odotat kärsivällisesti, että me hylkäisimme\nhäijyt tapamme ja pyytäisimme sinulta aina osviittaa vaeltaessamme\ntässä muukalaisuuden maassa, jossa meillä ei ole pysyväistä kylää eikä\nkaupunkia, ja halajaisimme aina oikeaan kotiimme, joka on kultaporttien\ntakana taivaassa. Mutta meidän täytyy tämmöisinäkin viheliäisinä\nsyntisäkkeinä turvautua taivaanisän armoon. Hän meidät nostaa, kantaa\nja pelastaa kaikkien kivien, kantojen ja kuoppien yli, jotka meidän\nkorpivaelluksemme polulla meitä uhkaavat. Isä auttaa, kun me vain\ntäynnä luottamusta heittäydymme hänen syliinsä. Antakoon hän meille\ntaas tänäkin päivänä armonsa, niin että me yhä paremmin oppisimme\nlukemaan ja käsittämään hänen pyhää sanaansa.\n\nAamen.\n\nTämän rukouksen päätyttyä sekä opettaja että oppilaat varjostivat\nhetkisen oikealla kämmenellään silmiään, aivan kuin taivaan aurinko\nolisi heitä häikäissyt. Sitten kaikki istuivat paikalleen.\n\nKouluttaja otti nyt pulpetistaan lyhytvartisen, visakoppaisen piipun ja\nkomean, villalangoista kudotun tupakkakukkaron. Hän täytti piippunsa\nproberaritupakalla, sytytti sen ja veti kiihkeästi muutamia kasevia\nhenkisauhuja. Sitten vasta hän täysin tyytyväisenä saattoi alkaa päivän\nopetustyön.\n\n— Kenenkä vuoro on nyt aapiskirjalaisia opettaa? kysyi hän aluksi.\n\n— Minun, sanoi Sipilän Jaakko.\n\n— Vai Jaakon. Meneppäs sitten niitä tavauttamaan, mutta katso tarkoin,\nettä jokainen seuraa mukana, eksymättä oikeasta paikasta. Ne jukurit\neivät tahdo itse tarpeeksi vuovata, vaikkei niiltä aina saatto puutu.\n\nJaakko meni aapiskirjalaisten opettajaksi. Hän otti selvän, mihin\nsaakka oli tällä haavaa aapiskirjassa päästy, ja jatkoi siitä eteenpäin\ntavausta. Aapinen mentiin näet yhteen ääneen tavaamalla läpi. Loppuun\nehdittyä alettiin aina alusta. Sillä lailla tuo alkeiskirja ehdittiin\nkouluaikana käydä useaan kertaan läpi ja tunkeutui siitä vähitellen\nkovimpaankin kalloon jokin tiedon ja taidon muru.\n\nHeikkiä suututti, kun Jaakko oikein sormesta pitäen näytti hänelle,\nmissä oltiin.\n\n— Kyllä minä sen tiedän ilman sinun näyttämistäsikin, äsähti hän.\n\n— Kouluttaja, Heikki sanoo vastaan, huusi Jaakko, joka tahtoi näyttää\nopettajanmahtiaan.\n\n— Vai on se Heikki heti aamulla uppiniskainen veljelleen, ihmetteli\nkouluttaja tullen paikalle järjestystä valvomaan. — Sinä näytät\ntarvitsevan pienen luunapin.\n\nJa kouluttaja antoi pikkusormellaan pienen pompin Heikin päähän. Hän\noli näin aamulla vielä armelias, sillä pikkusormen pomppi oli lievin\nrangaistus. Varottava oli saamasta tuimaa keskisormen pomppia, joka\nmelkein iski pääkuoreen lomeen eli kuopan.\n\nHeikki oli kovasti loukkaantunut, kun Jaakko ylimielisyydessään hänelle\ntällaisen kolttosen teki. Häntä oli rangaistu aivan syyttömästi, sillä\neihän hän ollut muuta tehnyt kuin sanonut, että kyllähän paikan tietää,\nmistä aletaan tavata. Mutta heikompi saa tässä maailmassa niin usein\nkärsiä sortoa.\n\nAapiskirjalaisten tavaus pääsi vähitellen tarpeelliseen vauhtiin.\nKaikki tavasivat suureen ääneen, koettaen pysyä tahdissa. Jaakko käveli\nrivin takana tarkastaen, että kunkin kirjatikku osoitti aina oikeata\npaikkaa. Kyllä siinä tunnin kuluessa sai kerran jos toisenkin siirrellä\nopiskelijain tikkuja, sillä nuo poloiset eksyivät tavantakaa oikealta\nuralta. Kun tunti oli kulunut, pääsi Jaakko toimestaan ja toinen tuli\nkouluttajan ylivalvonnan alaisena opettajana jatkamaan tiedonsiemenien\nkylvöä.\n\nKun kouluttaja näin oli järjestänyt alaluokan opetuksen, voi hän\nkohdistaa koko huomionsa ja tarmonsa ylempien luokkien kouluttamiseen.\nHän istahti kateederituolilleen ja antoi katseensa kiertää ympäri\nhuonetta samalla vedellen voimakkaita sauhuja, niin että piipun pihinä\nkuului alaluokan tavaustaukojen aikana aina peräpenkillä istuvien\nikämiesten korviin saaden nämä elämää kokeneet urootkin kaipaamaan\npiipun virkistäviä haikuja tässä joutilaina istuttaessa.\n\nMutta ei kauan vietetty aikaa joutilaisuudessa. Kouluttaja komensi:\n\n— Ottakaa esille lastenraamatut.\n\nOppilaat asettivat kirjat eteensä sarjalaudalle avaten ne siltä\nkohdalta, mihin viime kerralla oli pysähdytty. Mutta nyt ei ruvettukaan\nheti lukemaan sisältä, vaan kouluttaja tahtoi ensin antaa pienen\nyleiskatsauksen kirjaviisauteen. Hän siis kysyi aluksi:\n\n— Taidatko sinä, Karrin Matti, sanoa, mitä ihmisen kaikkein\nensimmäiseksi täytyy tuntea, ennen kuin hän oppii puhumaan tai lukemaan?\n\n— Ihmisen täytyy tuntea kaikki kielen alkeet, vastasi reippaasti Karrin\nMatti, joka jo monta koulua käyneenä muisti edellisiltä kerroilta nämä\nknoppikysymykset.\n\n— Aivan niin, hyväksyi kouluttaja. — Ihmisen täytyy ensimmäiseksi\ntuntea kaikki kielen alkeet. Ja miksi näitä kielen alkeita tavallisessa\npuheessa nimitetään? Vastaa sinä, Somiskan Sanni.\n\n— Poostaveiksi, vastasi Somiskan Sanni.\n\n— Oikein, piikani. Ne ovat poostaveita. Ja kuinka monta poostavia\nmeillä on?\n\n— Kaksikymmentäkahdeksan, vastasi Sanni.\n\nKarrin Matti viittasi sormi pystyssä.\n\n— Mitä se Matti tähän sanoo? kysyi kouluttaja.\n\n— Meillä on suomen kielessä vain 27 kirjainta, väitti Matti.\n\n— Mitkä ne ovat?\n\nMatti lasketti ne sukkelaan.\n\nSomiskan Sannin sormi oli tuimassa viittausasennossa.\n\n— Mitä Sanni tahtoo sanoa?\n\n— Karrin Matti jätti ruotsalaisen å:n pois luettelosta, sanoi Sanni\nvoitonvarmana.\n\nMutta Matti sanoi ylimielisesti:\n\n— Minä sanoinkin, että suomen kielessä on 27 poostavia. Ainoastaan\nruotsalaisilla on å.\n\n— Matilla on oikeus puolellaan, ratkaisi kouluttaja kysymyksen. —\nMeidän ei tarvitse tuntea tätä ä:ta osatuksemme puhua ja lukea, koska\nmeillä on oma ympyriäinen o. Tosin on poostavien joukossa vielä useita\nmuitakin, joita me emme jokapäiväisessä käytössä tarvitse, mutta\nne esiintyvät heprealaisissa ja kreikkalaisissa nimissä, etenkin\nvirsikirjassa, joten meidän täytyy ne tuntea. Turkin ja Japanin\nkielissä kuuluu vielä olevan useita muitakin poostaveita, mutta meidän\nei tarvitse niitä tuntea, kun ne maat ovat niin kaukana. Tiedätkö sinä\nMatti, missä Japani on?\n\nMatti arveli, että se oli Mesopotamian takana.\n\n— Ei, poikani, se siellä pyhän maan puolessa ole. Se on kaukana\nLaatokan toisella puolella, lähellä Ruotsin rajaa. Mutta jätetään\nnämä asiat nyt. Maailmaa ne ovat. Yksi on tarpeellinen. Jatketaan\nlastenraamatun lukemista.\n\nJa tämä tunti luettiin sitten lastenraamattua. Sitä luettiin osaksi\ntavaten, osaksi tavuttain ja tietysti myöskin sujuvasti. Nuoremmat ja\nhuonompisaattoiset pantiin tavaamaan, mutta vanhemmat oppilaat saivat\nenimmäkseen lukea sujuvasti sisältä.\n\nToinen tunti käytettiin raamatunselitykseen. Oppilaat lukivat aina\nluvun kerralla lastenraamatusta. Sitten alettiin sen johdosta\nkeskustella. Opettaja kyseli, mistä tässä puhuttiin, ja oppilaat\nvastasivat parhaan taitonsa mukaan. Kouluttaja taas itse selitti\nasiaa parhaan taitonsa mukaan. Monta koukkua ja pulmaa esiintyi,\njoista ei varsin helpolla selviydytty. Mutta niiden annettiin olla\nsillään, jollei niistä yhteisvoiminkaan tolkkua saatu. Ihmisjärki on\nheikko ja vajavainen, ei se kaikkia kännärrä. Eikä väliäkään ole,\nsillä maailmaa tämä on. Sitten vasta kuin täydellisyys alkaa, niin\nvajaa lakkaa. Pääasia oli, että harrastettiin sanaa. Ja lukua ja\nselitystä jatkettiin siksi, kunnes tunti loppui. Kolmas tiima, niinkuin\nkouluttaja juhlallisemmin puhuessaan lausui, oli katkismustunti.\nSilloin kysyttiin ensin, mikä katkismus oli, ja vastattiin, että se\noli lyhkäinen kirja, jossa oli kuusi pääkappaletta ynnä näiden lisäksi\naamu- ja ehtoorukoukset, ruokaluvut, huoneentaulu ja Athanasiuksen\ntunnustus. Svebiliuksen pitkän kirjan mukaan tämä tunti tutkittiin\ntarkasti Luteruksen lyhkäistä kirjaa ja päästiinkin yhdestä ja toisesta\ntunnustuskirjan kohdasta kokolailla selville, kun oikein hartaasti\nyhdessä vuovattiin, vaikka paljon piti jättää vastaiseksi toivoen,\nettä Herra vielä järjen valaisisi. Täytyi siinä kouluttajan toisinaan\nepätoivoisena myöntää, ettei juuri vaikeatajuisempaa kirjaa voisi\nlöytää aikuistenkaan, saatikka sitten lasten käteen, kun lapsia ei\nsaanut edes oppimaan ulkoa kaikkein kiperimpiä katkismuksen kohtia.\nTaidatko sen selkeämmin sanoa? oli Svebilius itsekin itseltään kysynyt\nja vastannut: taidan tällä tavalla, ja antanut taas tulla pitkän\nrämsyn salaperäisiä sanoja. Näin kysyi kouluttajakin oppilailtaan ja\noli tyytyväinen, kun joku osasi ulkoa kysymyksessä olevan kohdan ja\nantoi sen tulla solkenaan ulos hammastarhastaan. Omin sanoin ei kukaan\ntällaisiin nikseihin osannut vastata eikä sitä olisi osannut itse\nkouluttajakaan.\n\nMutta katkismustunti kului sekin vihdoin loppuun ja niin kouluttaja\nkuin oppilaatkin olivat tyytyväisiä, sillä seurasi päivällistunti.\n\n— Nyt pidetään tiima päivällisaikaa, sanoi kouluttaja. — Onko teillä\nkaikilla evästä?\n\nOn huudettiin että lukutupa kaikui\n\n— On, huudettiin että lukutupa kaikui.\n\n— Mitä teillä on? Silakkaa ja leipääkö?\n\n— Jaakolla ja minulla on muniakin, kehui Sipilän Heikki.\n\n— Munivatko Sipilän kanat tätä nykyä? kysyi kouluttaja.\n\n— Munivat, myönsi Jaakko.\n\n— No, kysyppäs äidiltäsi, Jaakko, eikö hän tahtoisi lähettää teidän\nkahden pojan kouluttajallekin jonkin munan maistiaisiksi, kehoitti\nkouluttaja.\n\n— Kyllä minä sanon äidille, lupasi Jaakko.\n\n— Meillä leivottiin eilen, ja äiti käski tuoda kouluttajalle nämä kaksi\nlämpimäisleipää, puheli Kulmalan Saara ottaen eväsmytystään kaksi\nrukiista reikäleipää ja antaen ne kouluttajalle.\n\n— Kiitoksia, kiltti piikani, lausui kouluttaja. — Vie äidillesi paljon\nterveisiä ja kiitoksia minulta.\n\nSaara niiasi ja lupasi viedä. Sitten kuin kouluttaja vielä oli\nhuomauttanut, että jos jonkun kotona oli puserrettu juusto liikaa,\nsen voisi tuoda hänelle, hajauduttiin päivälliselle. Kouluttaja meni\nporstuanperäkamariin, jonne Somiskan emäntä vei hänelle keitettyjä\nperunoita ja maitoa. Ainakin näin paljon talo oli velvoitettu antamaan\nkouluttajalle päivällisapua sinä aikana, jolloin koulua asianomaisessa\npaikassa pidettiin. Oppilaat söivät luokkahuoneessa, josta ei tarvinnut\nmennä ulos muuta kuin välttämättömälle asialle. Ei myöskään avattu\nakkunoita eikä niitä olisi auki saanutkaan muuten kuin ottamalla\npuolikkaan pois suulta. Huoneessa oli kyllä koko paljon ääntä ja mökää,\nmutta erittäin suurta rähäkkää ei sentään uskallettu nostaa, kun\nkouluttaja oli seinän takana.\n\nKello 1 ilmestyi kouluttaja taas kynnykselle ja huudahti:\n\n— Pulina!\n\nMelu lakkasi kuin naulaan ja kukin kiirehti paikalleen niin hiljaa kuin\nosasi. Saatuaan taas piippunsa puhtaasti palamaan sanoi kouluttaja:\n\n— Tämä tiima on sitten käytettävä luvunlaskuun. Tulkaa ottamaan tapelit\ntäältä.\n\nHän kaivoi housuntaskustaan isohkon avaimen, jolla hän avasi\ntarvearkkunsa. Sieltä hän otti kasan pahvisia taulukkoja, joiden\nmolemmin puolin oli painettu joukko laskuesimerkkejä. Nämä pahvilevyt,\njoita tapeleiksi nimitettiin, jaettiin eri penkkiläisten kesken siten,\nettä peräpenkillä istuvat saivat haltuunsa jakotapelit, heidän edessään\nistuvat kertotapelit ja näiden edelliset taas arvojärjestyksessä\nvähennys- ja yhteenlaskutapelit. Kutakin laskutapaa kohti oli monta\ntapelia, joiden kaikki laskut oli järjestyksessä laskettava, ennen kuin\nsai siirtyä seuraavaan laskutapaan.\n\nOppilailla oli itsellään kivitaulut ja -kynät, joita muuten sai ostaa\nopettajalta. Nyt alkoi ankara kivikynien kirskuminen tauluja vastaan,\ntauluille syljeskeleminen ja niiden pyyhkiminen hihansuulla, kun hiki\nhatussa laskettiin.\n\nTapelit olivat pitkäaikaisesta ahkerasta käytöstä niin nuhraantuneet,\nettei kaikkien esimerkkien numeroista enää saanut nuorillakaan\nsilmillä selvää. Kun epäselvää numeroa oli rihvelikynällä lukemattomat\nkerrat osoitettu, oli sille paikalle tapelissa kulunut selvä läpi.\nOtti siitä siten selon, kun ei kouluttajakaan jaksanut niitä kaikkia\nmuistaa. Tämä oli kohtalokasta oppilaalle, sillä laskun tuloksen oli\naina oltava kouluttajan tuloskirjan mukainen, oli esimerkissä sitten\nmitä numeroita hyvänsä. Vaikka oppilas olikin laskenut oikein sen\nesimerkin, joka hänen taulullaan oli, sellaisena kuin hän sen oli\ntapetista kopioinut, ei se kelvannut, jos tulos oli erilainen kuin\ntuloskirja osoitti. Kouluttaja ei näet milloinkaan ryhtynyt sellaiseen\nvaivaan, että olisi tarkastanut oppilaan esimerkin. Hän katsoi vain\ntulosta. Ja kun se kerran oli väärä, niin se oli väärä. Eteenpäin ei\noppilas saanut mennä, ennen kuin oli kaikki esimerkit laskenut oikein,\nnim. tuloskirjan mukaisesti. Näin ollen olisi oppilas saanut punnata\nsaman laskun kimpussa koko nuoruutensa ajan, jollei koulussa aina\nolisi ollut vanhoja, viisaita veteraaneja. Nämä olivat kirjoittaneet\nlaskuesimerkkien tulokset muistiin ja tallettivat näin tätä kallista\nperimätietoa polvesta polveen. Nyt ei ollut vähä, mitä numeroita\ntaululleen kirjoitti: kun vain tulos oli oikea, oli kaikki hyvin.\n\nMyöskään mitään neuvoja ei kouluttaja luvunlaskussa oppilaille\nantanut. Kun oppilas siirtyi uuteen laskutapaan, esim. yhteenlaskusta\nvähennykseen, ja kysyi, kuinka nyt menetettäisiin, vastasi kouluttaja:\n\n— Lue tarkkaan, mitä siellä ensimmäisessä tapelissa sanotaan.\n\nKun kouluttaja ei neuvonut, olisi taas ollut seinä edessä, jolleivät\nveteraanit tälläkin kertaa olisi tilannetta pelastaneet. Yhdestä\nryssännapista eli tölöstä he olivat valmiit nuorukaista neuvomaan\nja selvittivätkin kädenkään teessä laskutavan niin kirkkaasti, että\nnahkajussi laski ennen pitkää kuin huristen.\n\nYhden neuvon kouluttaja sentään antoi laskennossa:\n\n— Luvunlasku pitää suorittaa päässä järjellä.\n\nTästä johtui, että hän antoi pompin tai tukkapöllyn sille, jonka\nhän huomasi käyttävän sormiaan apuna laskennossa. Sellainen julkea\napukeinojen käyttäminen päässälaskussa oli ankarasti rangaistava. Siksi\noppilaat hypistelivät sormiaan salaa helmassaan tai kertolaskuissa\npitivät kertomataulua näkyvillä. Se ei ollut rikos. Eikä opettaja siitä\nollut milläänkään, mutta tarkastajana esiintyvä kappelin pastori katsoi\nvähän pitkään.\n\nKello 2—3 oli kirjoitusta. Tämä oli ikämiespataljoonan loistotunti.\nKaikki etevät pääsivät kirjoittamaan pirtin pitkän pöydän ääreen.\nRihvelitauluille siinä riipottiin kirjaimia, sanoja ja lauseita\nkirjoituskaavoista. Olipa jollakin vanhemmalla talontyttärellä mukanaan\noikein oma mustetolppo, kynä ja vihko. Suu mutruillen hän kirjoitti\nettä kynä rapisi ja muste pärskyi kaavan lauseita: Aamuhetki kullan\nkallis, Babelin Belistä ja Lohikäärmeestä, Cyclopit ja Cyclonit, David\nja Goliat j.n.e. Mutta vasta-alkajat tämäkin taito ensin pani lujille.\nKuinka noin konstikas koukero vedettiin? Sitä kysyttiin kouluttajalta,\nmutta tämä ei nytkään näyttänyt itse luonnossa viivanvetoa eikä antanut\nmuutakaan ohjetta. Hän sanoi taaskin vain lyhyesti:\n\n— Katso tarkkaan kaavan kirjoitus!\n\nNo, oppilas katseli kaavaa, mutta etenkin hän katseli vanhempien\noppilaiden kädenliikkeitä ja oppi siten vähitellen itsekin pännää\nvyöräämään. Kuitenkin vain oikeastaan harvat valitut pääsivät koko\noppiaikanaan kirjoittamaan, kävivät he kuinka monta koulua hyvänsä.\nTäytyi kyetä lukemaan hyvin sisältä ja osata katkismuksen kaikki\npääkappaleet ulkoa, ennen kuin pääsi kirjoittamaan.\n\nJa ne, joita ei hyväksytty kirjoittamaan, saivat tämänkin tunnin lukea\nlastenraamattua sisältä.\n\nNäinä maallisen viisauden tunteina kävi kouluttajan aika pitkäksi.\nHän kiskotteli, hän haukotteli, hän poltteli. Piippunsa kanssa hän\naskarteli monella tavalla. Niinpä Sipilän Heikki kirjoitustunnilla\nkatseli, kuinka kouluttaja otti piipun suustaan ja rupesi sen\nimukkeella kaivelemaan silmäkulmiaan. Kun näköaisti oli saatu\nkirkkaaksi, käytiin kuuloaistia korjaamaan ja työnnettiin imuke\nvuorotellen kumpaankin korvaan ja kierrettiin sitä siellä kuin\nkorkkiruuvia. Kun kuulo näin oli saatu tarkaksi, tuli hajuaistin\nvuoro. Ja piipun imuke pistettiin nyt sieraimiin. Kun nenäkin siten\noli nuohottu, vietiin sama imuke muitta mutkitta suuhun ja jatkettiin\npolttamista. Näin ihmisen kaikki aistit saivat tarpeellisen hoitonsa.\n\nSipilän Heikki tätä ensi kertaa katsellessaan innostui siihen niin\nsuuresti, että unohti seurata mukana toisten tavatessa ja eksyi siten\npaikasta. Hänen opettajansa oli juuri tekemäisillään siitä muistutuksen\nkouluttajalle, kun huomasikin tämän valmistautuvan lähtemään ulos.\nKouluttaja näet kietoi pitkän huivinsa moneen kertaan kaulansa ympäri,\npainoi lakin päähänsä, asteli ovelle ja huusi ulos mennessään:\n\n— Olkaa hiljaa nyt! Minä menen pissalle.\n\nMutta oppilaatko olisivat olleet hiljaa. Heti alkoi aika melu ja\nmekastus. Kullakin oli jotakin asiaa jollekin toiselle.\n\nHeikkiä alkoi jo raukaista, kun oli monta tuntia saanut istua\npaikallaan. Täytyi ojentaa nuorta selkää. Hän kiskotteli ojentaen\nmolempia käsiään sivuille ja taakse. Toisessa kädessä sattui olemaan\nhänen aapisensa. Silloin takana käytävän toisella puolella istuva\nisompi oppilas lennätti hyvin osuvalla iskulla Heikin aapiskirjan\nmenemään kauas perälle aina liitonarkin juurelle asti. Heikille tuli\nhätä. Täytyi saada kirjansa takaisin ennen opettajan tuloa. Hän lähti\njuoksemaan, otti kirjansa lattialta ja ehti paikalleen ajoissa.\n\nKouluttaja avasi oven ja huusi:\n\n— Pulina!\n\nMelu lakkasi kuin naulaan. Ja kaikki olisi mennyt hyvin, sillä\nkouluttaja asettui jo paikalleen, jollei muuan naisoppilas olisi\nkielitellyt:\n\n— Sipilän Heikki juoksi pitkin permantoa.\n\nKouluttaja asteli arvokkaasti aapiskirjapenkin ääreen, pysähtyi Heikin\ntaakse ja kysyi:\n\n— Mitä se Heikki täällä juoksenteli pitkin permantoa?\n\n— Minä kävin hakemassa aapiskirjani tuolta perältä, selitti Heikki.\n\n— Mitä se siellä oli?\n\n— Tikan Taneli löi sen menemään sinne.\n\nNyt kääntyi kouluttaja ympäri ja kysyi Tikan Tanelilta:\n\n— Miksi sinä, Taneli, lennätit Heikin kirjan menemään?\n\n— Heikki pisti sen tuohon minun nenäni eteen, ja kun minä työnsin sen\npois, taisi se pudota permannolle, puolusteli Taneli itseään.\n\n— Miksi sinä pistit kirjasi Tanelin nenän eteen? kysyi kouluttaja taas\nHeikiltä.\n\n— En minä sitä Tanelin nenän eteen pistänyt, väitti Heikki. — Minä vain\nvähän kiskottelin kirja kädessä.\n\nHeikki näytti, kuinka hän oli kiskotellut, että kouluttaja saisi\nselkeän käsityksen asiasta. Mutta tämä ei ollut armollinen eikä\nlaupias, vaan sanoi ivallisesti:\n\n— Kyllä minä opetan sinut kiskottelemaan. Minun täytyy ottaa sinua\nkamstuunaan kiinni.\n\nTämä oli tukistamisen virallinen nimitys. Heikillä oli nyt\nenää viimeinen heikko toivo, että kouluttaja tukistaisi häntä\nniskahiuksista, ettei kävisi niin kipeästi. Äiti oli kerinnyt hänen\ntukkansa ja Heikin pyynnöstä jättänyt niskahiukset pitemmäksi\nkuin syötiksi. Ohimokarvat oli leikattu niin tyyni, kuin äiti\nlammassaksillaan sai, sillä tässä korvain edessä oli vanhojen\nveteraanien kokemuksen mukaan pääkuoren arin kohta. Mutta tietysti\nkouluttajan täytyi silti tukistaa juuri korvalistolta. Hän ei kyllä\nvoinut kiertää lyhyitä hiuksia paksun etusormensa ympäri, mutta hän\nraappi kasan ohimokarvoja kynsiensä vähin, ja nyki niistä niin, että\nHeikin silmät menivät hetkeksi mustiin. Se lohdutus Heikille kuitenkin\njäi, että Tikan Tanelin rangaistus oli vielä perinpohjaisempi,\nsillä hän oli kohottanut kätensä jumalansanaa sisältävää kirjaa\nvastaan. Tanelin pörröstä kouluttaja sai kierretyksi paksun suortuvan\nsormensa ympäri. Näin hänellä oli mahdollisuus pyörittää Tanelin\npäätä kuin tuulimyllyä. Taneli kyllä pani ulvoen ja hampaat kalisten\nvastalauseensa tällaista menettelyä vastaan, mutta siitä oli pikemmin\nvahinkoa kuin hyötyä, sillä kouluttajan tuomioista ei saanut vedota.\n\nSitten kouluttaja taas kääntyi Heikin puoleen ja sanoi:\n\n— Kyllä sinä, juupeli, täällä kouluhuoneessa juosta osaat, mutta\nosaatko lukea? Tavaappas tuosta kirjan alusta.\n\nHeikki alkoi nenäänsä nuhistaen tavata aapiskirjan alusta. Hän olisi\ntaitojensa puolesta jokseenkin heti voinut päästä melkeinpä kolmannelle\neli yläluokalle, mutta sellainen ei olisi ollut järjestelmän mukaista.\nNousun täytyi käydä hitaasti koulu koululta. Niinpä kuudennessa eli\nviimeisessä koulussaan hän vasta oli päässyt kiipeämään viimeistä\nedelliselle penkille, korkealla istuvien vanhojen veteraanien nokan\neteen. Mutta silloinkaan ei häntä vielä laskettu kirjoittamaan pitkän\npirtinpöydän ääreen. Hän oli liian nuori niin konstikasta taitoa\nyrittämään. Mutta hän opetteli itse salaa taulullaan kirjoittamaan,\njoten hän siis kiertokoulussa oppi kirjoitustaidon vastoin kouluttajan\ntahtoa.\n\nMutta nyt loppui vihdoin kirjoitustunti Somiskan pirtissä.\nAapiskirjalaiset pääsivät kotiin, mutta muut luokat jäivät vielä klo\n3—4 veisaamaan virsiä.\n\nKun keho löi neljä, veisattiin loppuvirsi ja kouluttaja piti rukouksen,\njossa hän taas pyysi taivaanisää antamaan heille anteeksi sen, että he\ntämänkin päivän olivat olleet niin tottelemattomia ja kovakorvaisia\nhänen käskyilleen. Hän lopetti rukouksensa:\n\n— Huomenaamulla tullaan taas kello 9, jos eletään ja terveinä ollaan.\nMenkäät Herran nimeen!\n\nSitten hän ojensi molemmat kätensä eteenpäin suoriksi oppilaskuntaa\nkohti, kämmenet ulospäin, seisoessaan juhlallisena siellä kateederinsa\ntakana, pullisti poskensa ja puhalsi pitkän ja hitaan henkäyksen. Vasta\ntämän siunauksen ja hengen saatuaan oppilaat ryntäsivät ulos pirtistä\naika jytinällä. Lukittuaan pulpettinsa ja saatuaan päällysvaatteet\nylleen oli kouluttajakin valmis marssimaan mataminsa luokse kotiin.\n\nYlempänä kuvatun koulupäivän ohjelma ja lukujärjestys oli aivan\nsamanlainen viikon kaikkina muina päivinä paitsi maanantaina. Sen\naamurupeama oli omistettu katkismuksen lukemiselle. Kun kullekin\noppilaalle, paitsi aapiskirjalaisille, oli annettu viikkoinen ulkoläksy\nkatkismuksesta, koetti jokainen vielä viime hetkellä painaa sen\nepäselviä kohtia päähänsä. Oli siinä hirmuinen mökä, kun satakuntakin\nlasta luki mahdollisimman suurella äänellä. Ei edes kuullut omaa\nääntään, saatikka toisen. Tätä melua ja lukemista jatkui sitten\nkoko luettamisen ajan, sillä ne, joita ei vielä oltu kuulusteltu,\npänttäsivät epätoivon vimmalla läksyä päähänsä osatakseen edes\njotakin kertoa luettajalleen. Läksyn kuulustelu tapahtui siten, että\nkouluttaja pani toisen oppilaan luettamaan toista, toisen toista,\nkuinka kulloinkin sattui. Näin oppilaat kuulustelivat toinen toisensa\nläksyt. Kouluttaja ei itse kuulustellut, vaan otti luettajain raportit\nvastaan ja määräsi kullekin uuden niin ja niin pitkän läksyn. Tietysti\ntäytyi vanha läksy osata, ennen kuin sai uutta. Ja se taas riippui\nluettajasta. Usein oli asia hyvin yksinkertainen. Jos sattui niin,\nkuten tavallista oli, että toinen sai luettaa ensin toisen ja sitten\ntoinen vuorostaan toisen, esim. Sipilän Heikki luetti ensin Tikan\nTanelin ja Taneli sitten taas Heikin, niin silloin luonnollisesti\nkuitattiin kulut asiallisten kesken, s.o. kuulustelija vakuutti,\nettä kuulusteltava osasi hyvin läksynsä. Silloin ei tarvinnut muuta\nkuin yleisessä mölinässä hokea: »Sano sinä minun osanneen, niin minä\nsanon sinun osanneen.» Naapurien tai lähelle sattuvan kouluttajan\nkorvain lumeeksi lasketettiin sitten katkismuksesta sellaisia kohtia,\njotka syystä tai toisesta olivat painuneet luetettavan muistiin.\nLuettajan ei tarvinnut kysellä muuta kuin silloin tällöin tutkaista:\n»Mitä se on?» Jollei jouduttu vastakkain luettamaan toisiaan, silloin\nkoetettiin ostaa kuulustelijan hyväksyminen. Voitiin lukea näinkin:\n»Saat ryssännapin, jos sanot minun osanneen, saat ryssännapin, jos\nsanot minun osanneen. Teidän puheenne olkoon: on, on, ei, ei, mitä\nsiihen lisätään, se on pahasta.» Kuulustelija kysyi: »Mikä on panna\neli pannaan paneminen?» Toinen vastasi: »Se on tällä eli tällään\ntällääminen.» »Kuinka ja koska se tapahtuu?» kysyttiin. »Monella\ntavalla, mutta erinomattain tällä tavalla», vastasi luetettava ja antoi\ntölön luettajalle. Läksy oli nyt selvä. Tytöt olivat poikain pahoja\nhenkiä. Heitä ei yleensä käynyt lahjominen. Ja kun he tavallisesti\nitse osasivat läksynsä, ei heitä voinut peloittaa kouluttajallakaan.\nHeidän tähtensä täytyi aina läksystään jotakin osata ja antaa sen tulla\nsolkenaan, niin että kuulustelija itse sotkeutui ja ilmoitti toisen\nosanneen läksynsä.\n\nKuritusta ja Herran nuhdetta ynnä siinä sivussa opetusta ehti Sipilän\nHeikki nauttia kuuden eri kiertokoulun ajan. Mutta sitten avattiin\npaikkakunnan ensimmäinen kansakoulu, ja Heikki pääsi sinne opintojaan\njatkamaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSipilän Heikki oli syyssuven sunnuntai-aamuna lähtenyt kirkkoon\nyhdessä renki-Antin kanssa. Sipilästä käytiin yleensä ahkerasti\nkirkossa. Säännöllisesti joka sunnuntai siellä istui Vilon penkissä,\nkeskipalkoilla kirkkoa, Heikin isoisä, harmaatukkainen Sipilän vaari.\nHeikin äiti kävi ainakin joka toinen sunnuntai sanaa kuulemassa.\nVanha-Mikko oli myös verraten ahkera kirkonkävijä. Palvelijat menivät,\nkun heitä siihen hoputettiin, myöskin silloin tällöin kirkolle.\nKirkkoon sisälle he eivät aina joutaneet, kun oli usein yhtä ja toista\nhommaa samanmielisten kumppanien kanssa. Antti-renki meni milloin\nmieleen juolahti, välittämättä toisten höpinöistä ja mielipiteistä. Hän\npiti autuudenasioissa aina oman päänsä.\n\nNyt hän Heikki pojan kanssa käveli hitaasti kohden kirkkoa. Kiirettä\nei vielä ollutkaan, sillä huomenkehot soivat vasta, kun he jo olivat\nehtineet kyläaukeamalle. Antti asteli omissa aatoksissaan, mutta\nHeikillä oli paljon katseltavaa ja tutkiskeltavaa tien varrella.\nVarsinkin tien suuntaa noudattava puhelinlanka, joka riippui pylväiden\nnokkaan kiinnitetyistä valkoisista posliinikupeista, kiinnosti häntä\nkovasti. Hän oli kerran kesällä käynyt ukkosilmalla kirkonkulman\nkaupassa äidin asialla. Silloin oli ukkonen iskenyt puhelinjohtoon\nja pirstannut yhden pylvään vähän matkan päässä Heikin edessä. Lanka\nriippui maassa ja posliinikupin palasia oli tiellä. Heikki oli\nkovasti säikähtänyt. Sen jälkeen hän aina tarkasti varoi ukkosilmalla\nkulkemasta langan alla. Lanka voi pudota päähän ja polttaa tukan,\njollei muuta. Salaman särkemän pylvään sijaan oli pystytetty uusi.\nHeikki poikkesi pylvään juurelle katsomaan ja löysi sieltä rikkinäisen\nposliinikupin pohjan. Hän näytti sitä Antille ja kysyi, tiesikö tämä,\nmikä se oli.\n\n— Se on puhelinjohdon korva, selitti Antti. — Se ottaa vastaan lankaa\npitkin kulkevan puheen ja lähettää sen taas toiseen korvaan. Näin puhe\nvoi kulkea pitkiä matkoja korvasta korvaan.\n\n— Kuuleeko tämä korva sitten kaikki, mitä kartanossa puhutaan?\n\n— Kuulee se kaikki, mitä langan päässä puhutaan, vakuutti Antti. — Sitä\nvarten siinä on vaikkua sisällä, samoin kuin ihmisen korvassa.\n\nHeikki katsoi: todellakin kupin sisusta oli ruskea. Kupin täytyi siis\nkuulla yhtä hyvin kuin ihmisenkin.\n\n— Kuuleeko tuo kuppi ylhäällä pylväässä meidän puheemme? kysyi hän.\n\n— Ei kai se täältä asti kuule meidän puhettamme arveli Antti. — Mutta\nheitäppäs kuppi rikki, niin saat nähdä, että kartanon patruuni kuulee\nsen ja tulee antamaan sinulle selkään. Sitä varten niitä korvia onkin\nniin taajassa, etteivät puolettomat pojat uskalla vahingoittaa lankaa.\n\nHeikki päätti antaa langan ja korvain olla omasta puolestaan rauhassa,\nvaikka hän olikin tarkka paiskaamaan kivellä. Mutta noin vaaralliseen\njohtoon ei uskaltanut kajota. Patruuni saattoi juuri tällä hetkelläkin\npuhua lankaa pitkin vaikka Turkuun saakka. Oli se kummallinen johto.\nKunpa tulisi isoksi ja saisi joskus puhua ja kuunnella tuollaista\nlankaa pitkin!\n\nTällaisia puhellen ja tuumien he olivat jo sivuuttaneet useita taloja\nja lähenivät kirkkoa. Tiellä kulki useita muitakin kirkkoon-menijöitä.\nMiesten puku oli yleensä harmaata sarssia tai myös mustaa sarkaa.\nNaiset, varsinkin vanhemmat, olivat pukeutuneet mustiin, musta liina\ntai silkki päässä ja nenäliinaan kiedottu iso virsikirja kädessä.\n\nKirkkomaalle päästyään he menivät erillisen kellotapulin lävitse ja\nkääntyivät sitten kirkon taakse mennäkseen siivojaan myöten päätyovesta\nsisään. Täten he tulivat kiertäneeksi tämän jyrkkäkattoisen puukirkon\npohjoispuolisen seinän, jonka keskikohdalle sakasti oli liitetty.\nTämä puoli oli tavallaan kirkon takalistoa, epäpyhää maata, jonne\nitsemurhaajat ja lukutaidottomat pakanat haudattiin. Varsinainen\nkristittyjen hautausmaa oli kirkon eteläpuolella. Sieltä päästän\npääovesta kirkkoon. Hautausmaan takana oli laakearantainen joki.\nKirkkotarhasta laskeuduttiin luhdalle läpikäytävän kautta, jossa oli\njyrkät porrasaskelmat. Kirkkomaan ympäröi joka puolelta matalahko,\nsammaltunut kiviaita.\n\nUmpiseinäisen sakastin ohi kulkiessaan Heikin huomio kiintyi lyhyeen\npuutorveen, joka pisti seinästä esiin noin hänen päänsä korkeudelta.\nHän kysyi Antilta, mikä torvi se oli.\n\n— Sitä torvea käyttävät kaikki ne sakastissaolevat ihmiset, jotka\nvetensä seinään heittävät, niinkuin raamatussakin sanotaan, selitti\nAntti. — Kun sakastista ei pääse ulos muuta tietä kuin kirkon kautta,\non pienemmän hädän tullessa tällainen torvi hyvä olemassa, ettei\npappien ja lukkarien tarvitse läpi kirkon ja ihmisten silmäin editse\njuosta.\n\nSitten he kurkistivat päätyovesta sisään kirkkoon. Mutta siellä ei\nollut vielä muita kuin pari kuuroa akkaa, jotka ovenpielessä seisten\nhuutelivar toisilleen uutisiaan. Antti pyörähti takaisin ja ehdotti\nmentäväksi kirkkokaivolle juomaan. Heikki oli heti valmis häntä\nseuraamaan.\n\nHe menivät nyt hautausmaan lävitse ja katselivat ohimennen\nhautaristejä. Aivan kirkon pääoven edessä olivat Sipilän sukuhautojen\nmalmiristit. Niitä oli entisten isäntien ja emäntien haudoilla.\nMalmiristejä oli siellä täällä muuallakin. Mutta enimmäkseen oli\nhaudoilla puuristejä. Hautakiviä ei ollut ollenkaan.\n\nHe menivät veräjästä pois hautausmaalta ja laskeutuivat törmän rinnettä\njonkin matkaa alas joelle päin. Keskivälissä rinnettä, aivan kirkkomaan\nkiviaidan vieressä, oli kaivo, jonka arkku oli huolellisesti salvettu.\nKaivossa oli takaseinustalla arkun seinään lyöty lauta, jolla pidettiin\ntuohilippoja ja sorsanmallisia puukauhoja. Näillä nostettiin kaivosta\nvettä juotavaksi. Hyvältä se maistuikin huolimatta hautausmaan\nläheisyydestä.\n\nKun Antti ja Heikki olivat janonsa sammuttaneet, laskeutuivat he\nruohikolle muiden kirkkomiesten joukkoon pitkäkseen. Tässä oli mukava\nodottaa kirkonmenojen alkamista. Elokuun aurinkokin paistoi siihen\nvielä niin sopivan lämpimästi.\n\nKedolla loikoili enimmäkseen nuoria miehiä. Vain joku vanhempi oli\neksynyt joukkoon. Niitä oli Vilen, vanha eläkettä nauttiva värvätty\nsotilas, joka rakasti nuorten seuraa. Antti-renki kuului hänkin jo\nvanhempaan ikäluokkaan.\n\n— Mitä uutta se Ambo-Antti tietää? kysyi Vilen. — Onko Lähetyssanomissa\nmitään merkillistä?\n\n— Niin, onko Oluttongan kuningas Kambonde taas syönyt suomalaisia\nlähetyssaarnaajia? kysyi Kirkon-Karvarin nuori sälli Otto Varjonen.\n\n— Ei kuningas Kambonde ole ennenkään suomalaisia lähetyssaarnaajia\nsyönyt, murahti Antti. — Antti on oikeassa, vakuutti Vilen. — Ei\npakanakuningas kristittyjä syö niin kauan kuin hänellä vielä on\nparempaa muonaa jäljellä, nimittäin omia alamaisia. Me kristityt\nnäet syömme niin paljon suolaa, että meidän lihamme maistuu liian\nsuolaiselta rieviin ruokiin tottuneesta pakana-herkkusuusta.\n\n— Eikä siellä Kalahaarin erämaassa ole tällaisia hyviä kaivoja, joiden\nvedellä voisi suolaisen ruuan synnyttämän janon sammuttaa, kertoi Antti.\n\n— Kaloja siellä Kalahaarin erämaassa ainakin on nimestä päättäen arveli\nOtto.\n\n— Kuinkahan lienee, epäili Antti.\n\n— Joko se Antti muuten on löytänyt morsiamen itselleen? kysyi Vilen.\n\n— Ei tässä ole kiirettä, vakuutti Antti, joka jo oli neljissäkymmenissä.\n\n— Paras on sentään aikanaan katsoa, ettei jää ilman, neuvoi Vilen.\n\n— Se muija, joka on minulle määrätty, tulee vaikka minun viereeni\nkirkonpenkkiin istumaan, ilman että minun tarvitsee sen asian tähden\ntikkua ristiin panna, väitti lujauskoinen Antti.\n\n— Niin, kyllä pulska mies aina akan ottaa, lohdutti Otto.\n\nAntti, joka oli kumara, romuluinen mies, könkönokka ja pinnaltaan\nruskea kuin repolainen, hymyili ymmärtäväisesti ja alkoi selvitellä\nkantaansa naimiskysymyksessä:\n\n— Kyllähän niitä naisia ämmänvirkaan tulemassa on, mutta ne eivät\ntahdo joka suhteessa täyttää miehen kohtuullisia vaatimuksia. Yhdellä\non yksi vika, toisella toinen. Pahin puute on kuitenkin se, etteivät\nne elätä miestään kunnollisesti. Puhutaan paljon pahaa pakanoista,\nmutta on niillä muutamia hyviäkin puolia, joista meidän kristittyjen\nsopisi ottaa esimerkkiä. Niinpä siellä on naimisasia järjestetty hyvin\nkäytännöllisellä ja viisaalla tavalla. Nuori mies menee jonnekin\nansiotöihin kootakseen työllään tai vaikkapa rosvoamalla niin paljon\nrahoja tai koreita nappeja, että niillä voi ostaa omakseen pari vaimoa\nnäiden isältä. Akat sitten elättävät onnellisen aviomiehensä tämän\nkuolinpäivään asti. Sellainen pääoman sijoitustapa on minun mielestäni\npaljon parempi kuin pankkitalletus. Pankista saa vain vähän korkoa,\nmutta ämmä on aina äijäänsä passaamassa. Sitä paitsi voi pankki mennä\npankruttiin, ja sinne menivät miehen säästöt kuin Mäntsälän kaivoon.\n\n— Mutta voihan akkakin kuolla tai tulla työhön kykenemättömäksi, ja\nsinne menivät siinäkin tapauksessa miehen säästöt, sanoi Vilen.\n\n— Niinpä kyllä, mutta varovainen mies ostaakin heti itselleen ainakin\npari vaimoa. Elämä on siten turvatumpi.\n\n— Eikö sellaista järjestelmää voisi täälläkin sovelluttaa? kysyi Otto.\n\n— Miksei muuten, mutta me emme saa kerralla ottaa muuta kuin yhden\nvaimon, sanoi Antti. — Jos tämä akka sitten kuolee tai tulee\nkivulloiseksi, niin silloin hukka perii miehen.\n\nHeidän yläpuolellaan törmän laella alkoi väkeä mennä kirkkoon jo\nvähän vilkkaammassa tahdissa. Meni pariskuntia: mies edellä ja hänen\njäljessään vaimo parin kolmen metrin päässä, poika kintereillään, meni\nnaisia lapsineen, meni yksinäisiä miehiä ja naisia sekä tyttöjä pikku\nryhmissä. Rinteellä lojuvat miehet katselivat alhaalta käsin tätä\nkirkkokansaa.\n\nÄkkiä Vilen huudahti:\n\n— Siinä menee Tikan Kaisa Tanelinsa kanssa. Siitä vaimoihmisestä sinä\nsaisit rotevan raatajan, Antti.\n\n— Ja olisipa jo valmis tikanpoikakin pesässä, huomautti Otto.\n\nAntti katseli ylös ahteelle ja tuumaili:\n\n— Kuinkahan olisi?\n\n— Minä rupean puhemieheksi, innostui Vilen.\n\n— Tehkää tahtonne, myöntyi Antti. — Mutta en sentään luule siitä mitään\nvalmista tulevan. — Eiköhän lähdetä jo kirkkoon?\n\nUseimmat miehet nousivat ja lähtivät kävelemään kirkkoa kohti.\n\n— Minä jään tänne, sanoi Otto Varjonen ja veti korttipakan taskustaan.\n— Eikö kukaan tule hörriä kanssani?\n\n— Jumalaton, murahti Antti.\n\n— Mene siitä kortteinesi edes siivonpuoleen, pois kirkkoväen silmistä,\nhuudahti Vilen.\n\nOtto vain nauroi ja vetäytyi kaivonkehän suojaan. Hänen seuraansa jäi\npari puolikasvuista poikaa, mutta muut menivät kirkkoon.\n\nHe astuivat kirkon läntisen päädyn ovesta sisään. Vilen ja useimmat\nmuut miehet sovittautuivat käytävän oikealla puolella oleviin\npenkkeihin, sillä naiset istuivat vasemmalla. Antti nousi Heikin\nuskollisesti seuraamana parvelle jyrkkiä rappuja myöten, jotka Heikin\nmielestä suuresti muistuttivat kotoisia luhdinportaita.\n\nParven etupenkissä istui jo joukko nuoria miehiä ja poikia, mutta Antti\nteki kovakouraisesti tilaa itselleen ja Heikille. Jälkimmäinen joutui\nistumaan Tikan Tanelin viereen, joka oli jättänyt äitinsä alas kirkkoon\nja kiivennyt parvelle.\n\nParvelta oli vapaa näköala yli koko kirkon. Vastapäätä, itäisellä\nseinustalla, oli alttari ja sen kohdalla seinässä taulu, joka kuvasi\nKristusta ristillä. Ristin juurella seisoi kaksi punapukuista naista,\njotka Heikin mielestä muistuttivat koreita mustalaisnaisia. Kuorissa\noli oikealla puolella lukkarin penkki ja sen kanssa suoran kulman\nmuodostava apumiesten penkki. Kuorin vasemmassa nurkassa taas olivat\nsamalla tavalla suorakulmaisesti herrain ja rouvain penkit. Nämä\nkuoripenkit olivat vielä tyhjänä.\n\nKäytävän vasemmalla puolella, oli emäntäin, tyttärien ja miniäin\npenkki. Vaikka Tikan Kaisa olikin talollisentytär, ei hän kuitenkaan\nollut tuppautunut tähän arvokkaiden emäntien penkkiin, koska\nhänellä oli omalupainen poika, vaan hän oli sijoittunut alemmaksi\nkirkkoon. Paikaltaan hän usein kääntyi katsomaan vinottain taakseen\nparvelle. Ambo-Antti huomasi tämän ja otti sen itseensä kohdistuvaksi\nmielenkiinnon, jopa rakkauden osoitukseksi, vaikka Kaisa kai vain\noikeastaan piti silmällä vallatonta poikaansa, jonka hän pelkäsi\njakavan puolettomuuttaan kirkossakin. Eikä hän syyttä pelännyt,\nsillä Tanelilla oli aina metkut mielessä. Nytkin hän oli huomannut\nalapuolellaan parven reunan kohdalla istuvan Vanhan-Mikon kaljun\npäälaen, joka kiilsi kuin kuparisen kynttiläkruunun pallo. Taneli\nei voinut vastustaa kiusausta, vaan pudotti syljen keskelle Mikon\nkaljua. Mikko pyyhkäisi päätään, huomasi koirankujeen ja katsoi\nkiukkuisesti ylös. Pojat vetäytyivät taaksepäin parvensyrjän suojaan,\nsillä Heikinkin itsesäilytysvaisto varoitti häntä vaarasta. Mikko näki\nvain Ambo-Antin, joka nojautui parvensyrjän yli ja poikain vehkeistä\ntietämätönnä oli unohtunut katselemaan Tikan Kaisaa ja uneksimaan\nhuolettomista päivistä. Nyt Mikko luuli, että Antti oli pudottanut\ntupakkasyljen hänen päälleen. Hän heristi nyrkkiään ja murisi\nkuuluvasti:\n\n— Sellaiset kirkonhäpäisijät pitäisi viedä elinkaudeksi Amurinmaalle.\n\nAntti huomasi Mikon jostakin syystä kiukuttelevan hänelle ja ärähti\nvastaan:\n\n—- Ja sellaiset hullut äijät pitäisi viedä Kalahaarin korpeen kuolemaan.\n\nIhmiset kääntyivät taakseen katsomaan tätä sähinää kuullessaan.\nUnilukkari eli suntiokin riensi jo sinnepäin, mutta juoksikin takaisin\navaamaan sakastin ovea, sillä pastori astui juuri kirkkoon.\n\nPastori kohotti hitaasti kättään ja ehti vasta ristikäytävän kohdalla\nnostaa korkean hattunsa päästä. Hän meni sivulleen katsomatta,\narvokkaasti ja juhlallisesti suoraan sakastiin.\n\nHeti pastorin jälkeen astui eteläisestä pääovesta kirkkoon muitakin\narvohenkilöitä. Sieltä tuli temppeliin Harvian rälssikartanon vanha\npatruuni poikansa ja vaimonsa veljen seurassa. Kirkon täyteisen\nrälssiläänin väen läpi kävi voimakas humaus, kun mahtava läänitysherra\nilmestyi näkyviin. Patruuni oli valkotukkainen ja valkopartainen\nlihavahko ukko, joka ei näyttänyt kovin pelottavalta. Käytävää pitkin\nkeppi kädessä kulkiessaan hän silloin tällöin nyökäytti päätään\ntutuille isäntämiehille. Hänen pitkänhuiskea, täysi-ikäinen poikansa\nei nähnyt ketään ympärillään, vaan seurasi kopean näköisenä isäänsä.\nHänen rinnallaan kulki eno, jota koko lääni onkkeliksi nimitti —\ntietysti takanapäin: edessä hän oli herra valttari — ja joka oli\nisovatsainen, puolivälissä neljänkymmenen oleva mustanpunainen herra.\nTämä herrakolmikko ohjasi tiensä suoraan kuoriin ja asettui vasemmalla\nolevaan herran penkkiin, kasvot päin kirkkorahvasta.\n\nJa kyllä heitä katseltiinkin. Olihan tuo mahtava maallinen herruus nyt\ntäällä samassa huoneessa kuin tavallinen suomalainen talonpoikakin.\nTosin oltiin vielä suuremman herruuden nimittäin taivaan Herran\ntalossa, jossa kaikkien sanan mukaan piti olla tasa-arvoisia. Mutta\nniin ei kuitenkaan ollut laita. Kartanon herrat olivat ylpeitä\nylhäistä Herraakin kohtaan. Niinpä he eivät rukoillessaan nöyrästi\nkumartuneet ja painaneet otsaansa sarjalautaa vastaan, kuten muu\nkirkkoväki, vaan Jumalaakin puhutellessaan istuivat penkissään suorana\nkuin seiväs ja taivuttivat ainoastaan leukansa kovaa kiiltokaulusta\nvastaan. Aatelisilla ja muilla suurilla herroilla oli vanhastaan heidän\netuoikeutensa joka alalla.\n\nPelonsekaisella kunnioituksella Heikkikin katseli kartanonherroja.\nMutta sitten hänen huomionsa kiintyi uuteen ryhmään, joka vuorostaan\nastui pääovesta sisään. Sieltä tuli kauppias Ticklén vaimonsa ja kahden\ntyttärensä seurassa. He marssivat myöskin kuoriin — tai oikeastaan\nkauppias ja hänen lihava rouvansa marssivat, kun sen sijaan tyttäret\nsipsuttivat kepeästi kuin keijut. He vetivät taas kansan yleisen\nhuomion puoleensa. Varsinkin naiset katselivat kateudensekaisella\nihailulla rouvasväen leveäsyrjäisiä hattuja, jotka keikkuivat kuin\nleveäsiipiset linnut naisten päälaella. Ja moni, ah, niin moni nainen\nsupisi lyhyen, mutta hartaan rukouksen, että Herra armossa johdattaisi\nniin, että hänkin joskus saisi painaa päähänsä hatun, joka oli oikean\nrouvasihmisen tunnusmerkki. Kuorissa kauppias asettui herrain penkkiin,\nmutta naiset sijoittuivat rouvain joukkoon, sivuttain katsomoon. Se\noli vahinko, sillä neitoset joutuivat siellä paksun mammansa varjoon,\nnuorten miesten suureksi mielipahaksi. Heikkikin koetti kaula pitkänä\nparvensyrjän yli kurkistella näitä neitejä, joista toinen jo oli aika\ntyttöheilakka, nuorempi oli vasta suunnilleen hänen ikäisensä.\n\nOi noita röökinöitä! Miksei maalari ollut heidän kuvaansa maalannut\nalttaritauluun noiden mustalaisnaisten sijasta! He sopisivat sinne\nihan elävältä seisomaan kansan hartaan palvonnan esineiksi. Ja Heikki\nrakastui suunnattomasti varsinkin vanhempaan neitiin, jolla jo oli\noikeat herrasnaisen elkeet.\n\nMutta taas syntyi kirkossa liikettä: sakastista marssivat paikoilleen\nlukkarit. Ensimmäisenä kulki kuin tietä aukaisten kirkon yleinen\nhovimestari, suntio, ja hänen jäljessään tulivat peräkanaa ensiksi itse\nlukkari, sitten lujaääninen torppari Lavansuo, kouluttaja, kartanon\nsahan tälläri ja viimeiseksi kauppias Ticklénin puukhollari.\n\nSuntio rupesi asettamaan virrennumeroita lukkarinpenkin edessä\nseisovalle, käännettävälle numerotaululle. Sillä aikaa laulumiehet\nrykivät, kakistivat kurkkuaan ja syljeskelivät haarojensa välistä\neteensä lattialle pitäen silloin häveliäästi vasenta kämmentään verhona\nsuunsa edessä.\n\nKun nämä alkuvalmistukset oli suoritettu, nousi lukkari veisatakseen\nseisoviltaan. Hänen kerallaan nousi myöskin Lavansuo seisomaan.\nMutta muut laulumiehet jäivät veisatessaan istumaan. Heidän täytyi\nistua voidakseen sitten kirkonmenojen aikana aina asianomaisissa\npaikoissa nousta seisomaan ja siten antaa tarpeellisen esimerkin\nmuulle kirkkokansalle. Kansa teki niinkuin heidän edessään julkisilla\nkunniapaikoilla istuvat herrasväet tekivät. Mutta verraten harvoin\nkirkossa käyvinä nämä arvohenkilöt tunsivat hatarasti seremonioita.\nSiksi he pitivät tarkasti silmällä laulumiehiä, jotka olivat taitavia\nmenoissa, ja nousivat seisomaan silloin kuin nämäkin ja taivuttivat\npäänsä rukoukseen silloin kuin nämä notkistivat selkänsä ja painuivat\nsarjalautaa vastaan rukoilemaan. Ja koko muu kirkkorahvas seurasi\nkuorilavalla olevain esimerkkiä.\n\nLukkari köhi vielä seisoessaankin jonkin aikaa ja tuuppi kyynärpäillään\nLavansuota ja suntiota kauemmaksi pois tieltä. Sitten hän mulkoili\nsilmälasiensa yli tuimasti seurakuntaa ja aloitti vihdoin aamuvirren.\nHäneen yhtyi heti suuriääninen Lavansuo ja pian muutkin laulumiehet.\nEnnen pitkää sai seurakuntakin nuotin päästä kiinni. Ja harras veisuu\ntäytti kirkon. Lukkari antoi pian Lavansuon ja muiden innostuneiden\nveisata ja tyytyi vain hiljalleen hyräilemään. Mutta värsyjen loput hän\nveti yksinään mahtavasti ja pitkään, venyttäen nuottia kuin kuminauhaa.\n\nKun alettiin veisata viimeistä värsyä, juoksi suntio varpaillaan\npitkin käytävää sakastiin, niin että pitkän, mustan ponksuun liepeet\nliehuivat. Hän piti sakastin ovea auki, ja siitä astui kirkon puolelle\npastori, joka päivän kunniaksi oli pukeutunut messupaitaan ja\nkasukkaan. Hän liukui hitaasti kuin valkoinen, auringossa kimalteleva\npilvenhattara alttarille, jossa hän seisoi selkä päin yleisöä sen ajan\nkuin lukkari venytti virren loppua. Sitten pappi luki »Minä-vaivaisen»\nja jumalanpalvelus jatkui säännöllistä menoaan.\n\nHeikki ei jaksanut tarkkaavaisena seurata kaikkia. Hän katseli\nympärilleen ja hänen ajatuksensa lentelivät kuin levottomat linnut\nkirkon korkeuksissa. Hän tarkasteli tälläriä, joka pitkiä viiksiään\nsivellen vastaili papin messuihin. Ja hänen mieleensä muistui\nkiertokoulussa käytetty kysymyksen väännös: »Mikä on tällä eli tällähän\ntällääminen?» Varmaankin tälläri osaisi siihen vastata.\n\nToisinaan pappikin sentään kiinnitti hänen huomiotaan, etenkin\nmessutessaan. Silloin tämä puhalsi oikein vatsanpohjasta asti, säristi\nkurkkuaan ja iski kieltään huulia ja kitalakea vastaan, että ääni\nkuuluisi kumealta ja täyteläiseltä kuin paimenen torvesta. Mutta näin\nväritettyinä sanat vääntyivät aivan toisiksi. Niinpä Heikki ja muukin\nkirkkorahvas kuuli hänen messuavan: »Herra mulkoo teidän kansaannee!»\nMutta tämän luultiin johtuvan hänen ruotsalaisesta ääntämistavastaan.\n\nKun alttaripalvelus loppui, juoksi suntio taas avaamaan papille\nsakastin ovea. Saarnavirren aikana hän sitten sakastin ovenraossa kirja\nkädessä seurasi laulun kulkua. Ja kun viimeiseen värsyyn päästiin,\nilmoitti hän sen alamaisesti papille, että tämä tiesi taas suntion\navaamasta ovesta astua kirkkoon mennäkseen saarnastuoliin.\n\nSaarnan tekstinä oli kertomus fariseuksesta ja publikaanista.\n\nPastori, joka oli totinen evankelis-luterilainen, innostui kovin\ntästä tekstistä ja piti saarnan, jonka kestäessä pahimmatkin\nkirkossa-nukkujat pysyivät valveilla. Vieläpä sellaiset nuoret\npojat kuin Sipilän Heikkikin jaksoivat tarkkaavaisina seurata\npitkiä kappaleita ymmärtäen hyvin pastorin kansanomaista, vaikkakin\nruotsinvoittoista kieltä. Itsevanhurskaat fariseukset ja tekopyhät sekä\nyleensä kaikki omat hyvättyöt hän tuomitsi helvetin kuiluun. Sillä\ntavalla ei iankaikkista autuutta ansaita.\n\nHän sanoi muun ohella:\n\n— Oman vanhurskauden vaate on vähän liian pieni. Kun sillä parhaasi\nmukaan peität alastoman etupuolesi, alkaa paljas iho paistaa takaa.\nKun sitten hädissäsi venytät vaatetta taaksepäin peittääksesi senkin\npuolesi, alkaa etupuoli taas vilkkua paljaana. Ei, me emme sellaisilla\nrääsyillä voi peittää syntisyyttämme, vaan meidän täytyy pukea yllemme\nKristuksen vanhurskas, verinen hame, jonka hän ristillä riippuessaan\njätti meille ehjänä ja kokonaisena. Sitä eivät roomalaiset pakanatkaan\nsaaneet rikotuksi. Siihen hameeseen verhottuina me emme enää ole\nalasti, vaan niin säädyllisesti puettuina, että kelpaamme Jumalan\npitoihin taivaassa.\n\nSanotaan kyllä ylpeästi, että mies syö, mies saa ja mies painaa niin\nperkeleesti. Mutta sillä emme pitkälle potki taivaan tiellä. Ei miesten\nvoima, ei hevosten uljuus kelpaa Jumalalle.\n\nSuuria syntisiä me olemme kaikki. Ei ole eno setää parempi.\n\nUlkonainen pyhyyskin on paljasta syntiä. Paavilaiset kyllä ovat\nsäätäneet muutamia muka pyhiä tapoja ja laitoksia, joita noudattamalla\nvälttyy kaikesta synnistä. Niinpä he esimerkiksi ovat perustaneet\nmunkki- ja nunnalaitoksen, joiden jäsenet heidän mielestään eivät riko\nkuudetta käskyä. Mutta tämä on paljaita valhetta ja itsensä pettämistä.\nSillä ihmisen ruumiin laatu on sellainen, että siinä luonnostaan on\nhimoa ja halua toiseen sukupuoleen, voimakas vietti suvun jatkamiseen,\nkoska Luoja jo alussa sanoi, että lisääntykää ja täyttäkää maa.\nEivät siis munkit eivätkä nunnat voi tässä suhteessa olla pyhiä ja\nnuhteettomia. Niinpä Luteruskin kysyy, että mitä apua siitä on, jos\njoku kauemmin pidättelee ja paremmin hillitsee himoansa ilman miehettä\ntai vaimotta, kuin jos tyydyttäisi himonsa miehen tai vaimon kanssa.\nEikö haureus siinä ole suurempi, missä enemmän himoa, rakkautta, kisaa\nja kutkutusta on, kuin missä sitä on vähemmän? Sanoohan jo apostoli\nPaavalikin jolla vanhanapoikana lienee ollut kokemusta näistä himoista\nja haluista, että parempi on naida kuin palaa. Tämä olkoon sanottu\nulkonaisesta pyhyydestä. Mitä sitten julkisynteihin tulee, on ilman\nmuuta selvää, että ne vievät kadotukseen. Joka esimerkiksi harjoittaa\nhaureutta eikä mene naimisiin, vaikka siihen olisi tilaisuus, hän on\ntuomittu, jollei kadu ja tee parannusta. Ei siinä auta, vaikka kävisi\nkirkossa kuinka ahkerasti hyvänsä.\n\nPublikaani oli suuri syntinen. Mutta hän tunsi ja tunnusti itsekin\nsyntisyytensä ja anoi sitä nöyrästi anteeksi. Siksi häntä armahdettiin.\n\nMuistakoot ne, joiden päälle paljon pantu on, että he kansalta veroja\nkiskoessaan noudattavat kohtuutta. Ja jos he aikaisemmin ovat olleet\nvääriä publikaaneja, tunnustakoot nöyrästi syntinsä ja pyrkikööt\nvastedes kohtelemaan alamaisiaan kristillisellä rakkaudella. Silloin\nhekin löytävät Herran edessä armon, niinkuin tekstimme publikaanikin\nja niinkuin itse publikaanien päämies, tuo rikas ja mahtava Sakeus.\nHerra mielemme valaiskoon käsittämään hänen pyhää sanaansa, joka pysyy\niankaikkisesti. Amen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäydessä kirkossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Ihmiset muistelivat\nomia ja toistensa syntejä. Vasta kun suntio hiipi saarnastuoliin\nviemään kirkollisia ilmoituksia, särkyi tunnelma. Ihmiset palasivat\ntakaisin arkielämään ja alkoivat korviaan höristäen kuunnella, kutka\ntaas kuulutettiin kristilliseen avioliittoon, pois viettelyksen\npauloista, niinkuin pastori oli sanonut.\n\nKirkonmenot päättyivät sitten vähitellen. Loppuvirttä veisattaessa\npoistuivat kartanon ja kauppiaan herrasväet. Heikkikin olisi jo\nlähtenyt voidakseen vielä ulkona katsella ihailemiaan neitejä, mutta\nAntti pidätti hänet parvella sanoen, että oli synti poistua kirkosta,\nennen kuin viimeinen virsi oli veisattu ja sen päälle itsekukin\nkumartunut lukemaan oman hiljaisen rukouksensa. Sitten voi yksin tein\nkuunnella kuulutuksetkin, sillä oli hyvä tietää, mitä maallinenkin\nesivalta sanoi taivaallisen lisäksi. Eikä sitä paitsi parven portailta\npäässytkään poistumaan, ennen kuin käytävä oven edessä oli tyhjentynyt\nihmisistä. Siten he joutuivat melkein viimeisinä jättämään Herran\nhuoneen.\n\nMaantie kuhisi mustanaan ja harmaanaan kirkkoväkeä, kun kaikki\nriensivät jumalanpalveluksen jälkeen kotiinsa tai jonkun tuttavan\nluo kirkkokahville. Antti ja Heikki jäivät tämän virran jälkipäähän\nja joutuivat vanhojen isäntämiesten seuraan. Mutta kun Antti näki\nkauempana edessään sotilas Vilenin, kiirehti hän tavoittamaan tämän\npuhemieheksi tarjoutuneen ystävän voidakseen vielä pohtia tärkeätä\nnaimiskysymystä. Heikin hän käski jäädä jälkijoukkoon isoisänsä\nseuraan, sillä hänen mukanaan ei nyt sopinut kävellä kotiin, kun\nhänellä oli tärkeätä kahdenkeskistä asiaa Vilenille.\n\nHeikki lyöttäytyi siten isoisän seuraan kotimatkalla. Isoisä ja\npojanpoika tulivat kyllä keskenään hyvin toimeen, vaikka he eivät\nkotona seurustelleetkaan toistensa kanssa niin paljon kuin suotavaa\nolisi ollut, sillä he pelkäsivät molemmat isoisän piikaa, Tiinaa.\nLapset eivät tämän tuiman motkottajan vuoksi usein menneet vaarin\npuolelle. Mutta milloin vaari tapasi pojat kotipiirin ulkopuolella,\nniin ettei ollut pelkoa Tiinan kiukuttelemisista, silloin he mielellään\nliittyivät yhteen.\n\nIsoisän mukana kulki Jakan isäntä. Tätä suurta ja voimakasta, mutta\nsynkännäköistä miestä Heikki hiukan kammoksui. Mutta eihän tässä\nisoisän seurassa ollut syytä pelätä mitään.\n\nNämä isäntämiehet kulkivat tovin ajatuksiinsa vaipuneina. Mutta äkkiä\nJakka alkoi puhua:\n\n— Mitä sinä pidit papin saarnasta tänään?\n\n— Hyvä saarna, ei muuta voi sanoa, vastasi Sipilän vaari.\n\n— Mutta huomasitko siinä mitään erityistä tarkoitusta?\n\nVaari loi kysyjään nopean sivukatseen ja kysyi vuorostaan:\n\n— Mihin tähtäät?\n\n— No, saamahan oli selvä kehoitus muutamille parantamaan tapansa.\n\n— Kenelle esimerkiksi?\n\n— Esimerkiksi vaikka sinulle ja minulle. Mutta sai siitä ottaa\nosansa kartanon patruunikin. Siinähän kiellettiin nylkemästä kansaa,\nkiskomasta laittomia ja ylettömiä veroja. Mutta ihmisten paksu nahka ei\nhelposti läpäise neuvon eikä varoituksen sanoja. Kyllä kai patruunikin\nyhä edelleen meni fariseuksena kotiinsa. Nykyaikaiset publikaanit eivät\nhelly yhtä helposti kuin vanhanaikaiset.\n\n— Luuletko, että pastori tahallaan sovitti sanansa niin, että patruunin\npiti niistä ottaa itseensä?\n\n— Tietysti. Vaikkei hänen sopinutkaan saarnastuolissa kääntyä\nympäri, koska patruuni istui hänen takanaan, tarkoitti hän kuitenkin\nkartanonisäntää niin selvästi kuin olisi häntä sormellaan osoittanut.\nMutta etkö huomannut, että hän myös puhui meillekin, kääntyen selvästi\nmeitä kohti?\n\n— Milloin sitten?\n\n— Silloin kuin hän puhui haureudesta ja kehoitti menemään naimisiin,\njollei voi hillitä himojaan. Etkö ottanut itseesi, kun hän sanoi, ettei\nahkera kirkonkäyntikään siinä asiassa auta?\n\n— Mitä sinä minua sotket asiaan?\n\n— Hei, tietäähän sen pappi ja koko maailma, että sinä huoraat piikasi\nkanssa.\n\n— Vastaatko puheesi? kivahti vaari.\n\n— Vastaan oikein. Mutta onko sinulla otsaa kieltää tämä tosiasia?\n\nVaari otti niin kiivaasti muutamia lyhyitä vanhan miehen askelia, että\nhän jätätti puhetoveriaan. Hän tempasi tasapäällisen lippalakkinsa\npäästään ja silitti kurttuisella kädellään vitivalkoisia hiuksiaan.\nSitten hän hillitsi käyntinsä ja mielensä ja puheli taas kohdalleen\nehtineelle Jakalle:\n\n— Miksi suotta teeskentelisin? On oikein Jumalan ja ihmisten edessä\ntunnustaa tekonsa. Henki on altis, mutta liha on heikko. Vielä\nvanhanakin minä lankean kiusaukseen — joskus. Se kai on meidän talon\nluntio. Eräs muuten kunnioitettu esi-isäni, Abraham Sipilä, lankesi\nmyöskin vielä vanhana vaarina ja leskimiehenä kiusaukseen ja kävi\ntoisinaan öisin luhdissa piikaansa tapaamassa. Hän ei voinut tätä\njalkavaimoaan naida, sillä se oli toisen miehen vaimo. Minä kyllä\nvoin esteettömästi naida ja olen sitä usein ajatellutkin, mutta olen\naina kammonut ottaa lopullista askelta, sillä sinähän tunnet hyvin,\nminkälainen Tiina on. Mutta kyllä se otettava on. Papin sanat pistivät\nniin kovasti sydämeeni.\n\n— Jokaisen on kannettava ristinsä.\n\n— Niin, risti on kannettava. Mutta että miehen täytyykin kompastua\nkaikenlaisiin ihmisiin. No, ei tämä elämä enää kauan kestä. Asioitaan\nei saa tahallaan jättää rempalleen. Minä ilmoitan vielä tänään\nTiinalle, että meistä ennen pitkää tulee aviopari. Tule sinä nyt meille\nasti, niin olet lupaukseni todistajana.\n\n— Siinä teet miehen työn. Tulen mielelläni kihlajaiskahville ja toivon,\nettä Tiina osaa antaa arvoa uhrauksellesi.\n\n— Se ei suuria merkitse. Pääasia on, että minä itse taas voin antaa\nhiukan arvoa omalle itselleni.\n\nMiehet vaikenivat. Kun he sitten pitkän tovin kuluttua taas alkoivat\npuhua, olivat he siirtyneet muihin asioihin.\n\nKylän talot sivuutettiin toinen toisensa jälkeen. Viimeisinä olivat\nTimari ja Jakka eri puolilla tietä. Kustaa Timari näkyi istuskelevan\npihallaan tallin edessä tahkotuolilla. Vastapäätä, tien toisella\npuolella, sulki Jakan emäntä juuri kotinsa porstuan alioven ja jäi\nsiihen nojaten katselemaan kirkostatulijoita. Jakan isäntä loi\nvaimoonsa vihaisen katseen ja jatkoi sanaa sanomatta matkaa talonsa ohi\nHeikin ja tämän isoisän seurassa.\n\nSipilään päästyä sanoi isoisä:\n\n— Tule sisään sinäkin, Heikki. Ehkä siellä saamme tipan kahvia, jolla\nvoimme kastella laulamisesta kuivunutta kurkkuamme.\n\nHeikkiä nauratti, sillä eivät he kumpikaan olleet laulumiehiä.\n\nIsoisä asui vierasrivin toisessa päässä olevissa keittiössä ja\nkamarissa. Kun he astuivat sisään keittiöön, tervehtivät he\nlakinlippaansa pudistamalla, ja isoisä sanoi hellan ääressä hääräävälle\nTiinalle:\n\n— Terveisiä kirkosta!\n\n— Yhtäkaikki, tuhahti Tiina niskojaan nakaten.\n\n— Onko sinulla näille kirkkomiehille antaa kahvia? kysyi vaari yhä\nystävällisesti.\n\n— Vai tänne talojen isännät ja kakarat tulevat pitkää suoltaan kahvilla\ntäyttämään, kiljaisi Tiina. — Kahvittakaa vain koko maailmaa, niin\nnäette, kuinka kauan vanhan vaarin muonat piisaavat.\n\n— No, no, ei kai tässä nyt heti vasaramarkkinoille jouduta, vaikka\ntällaisena merkkipäivänä hiukan maistetaankin kahvia, myhähti vaari.\n\n— Minä annan pitkät paukut teidän merkkipäivillenne, ärjäisi Tiina.\n\n— Älä häpäise tätä päivää, sillä se on sinunkin merkkipäiväsi, sanoi\nvaari vakavasti.\n\n— Niin sanon minäkin, puuttui Jakka puheeseen. — Kuuntele, Tiina, mitä\nsinulle sanotaan. Tämä Sipilän vanha isäntä aikoo mennä sinun kanssasi\nnaimisiin ja sitä varten antaa papin ensi sunnuntaina ensimmäisen\nkerran kuuluttaa teidät. Tänään on siis teidän molempain merkkipäivä,\njota kyllä kannattaa parilla kahvikupilla juhlia. Mutta jos sinä siinä\näyskit ja tiuskit, niin minä kiellän vaaria naimasta sinua, vaikka olen\nhäntä tähän asti siihen kehoittanut. Sillä ei tuollainen kiukkupussi\ntarvitse miestä, vaan ruoskaa!\n\n— Koettakaa vain antaa, kivahti Tiina.\n\nMutta sitten hänenkin järkensä näytti älynneen, että tässä oli oma etu\nkysymyksessä, jonka tähden oli paras hiukan hillitä itseään. Hän alkoi\nhakea kahvivehkeitä kaapista ja vei ne oikein kamarin pöydälle. Juuri\nvalmistuneesta pannusta hän kaatoi kolmet ylitsevuotavat kupit, asetti\npannun takaisin hellalle ja sanoi:\n\n— Siellä on kaadettuna. Kaatakaa te, pappa, sitten lisää, sillä minun\non mentävä pihattoon.\n\nHän livahti ulos. Mutta toiset astuivat kamariin kahville. Isoisä haki\njostakin kätköstään vesikorpun, leveän kuin saappaananturan ja käski\nHeikin kastaa. Aikamiehet sen sijaan joivat kaksi kuppia kahvia.\n\nKun toiset kupit oli hörpitty, kaatoi vaari vieraalle ja itselleen\npohjaa, pani kuppiinsa sokeria ja sanoi Jakalle:\n\n— Pane sulamaan, ennen kuin jäähtyy.\n\nSitten hän otti lattialla seisovan ison kellokaapin alilaatikosta\nisomahaisen, ruskean pullon, toi sen pöydälle ja kehoitti vierastaan:\n\n— Pane sekaan.\n\nJa niin isännät alkoivat kahdestaan tehdä kihlajaispunssia. Heikki\nsillä aikaa katseli vanhoja »Sanomia Turusta», jotka isoisä myöskin\notti tuosta kellokaapin laatikosta ja työnsi hänen kouraansa tietäen\npojan innokkaaksi lukumieheksi. Siten Heikki luki neljänkymmenen vuoden\nvanhoja uutisia ja ukot turisivat päivän asioista.\n\nMutta ennen pitkää ukkojen haastein taas alkoi kiinnittää Heikin\nmieltä. Jakka kuului puhuvan:\n\n— Kuten tiedät, on Jakan talo sukuoikeustila, joka lankee kartanoon,\njollei vanhalla suvulla ole laillista perillistä sitä ottamaan\nhaltuunsa. Minun ensimmäinen vaimoni oli lapseton. Kun hän kuoli, nain\nminä uudestaan ja tällä kertaa nuoren, verevän tytön synnyttämään\nminulle lapsia. Mutta minun hartain toivoni näytti olevan turha. Lasta\nei kuulunut. Nähtävästi minussa itsessä oli vika, sillä täytyihän\nuskoa, että toki jompikumpi vaimoistani olisi hedelmällinen. Asia oli\nankara ja raskas. Se painoi minua kuin myllynkivi kaulassa. Sillä\nkartanon ahneelle patruunille minä en taloani jätä, en vaikka mätänisi.\nJos polttaisin sen huoneineen, laihoineen, metsineen, jäisi aina\nkuitenkin maapohja jäljelle. Mitä siis oli tehtävä? Mitä sinä olisit\ntehnyt?\n\n— En osaa näin äkkipäätä sanoa. Mutta mitä sinä teit?\n\nJakka heilautti päätään takanaan istuvaa Heikkiä kohti ja kysyi\nmatalalla äänellä:\n\n— Kuunteleeko tuo?\n\nHeikki luki huulet höpisten lehteään niin tästä maailmasta kaukana\nolevan näköisenä, että isoisä, luotuaan häneen tutkivan silmäyksen,\nrauhoitti Jakkaa:\n\n— Ei siitä ole vaaraa.\n\nJakka jatkoi:\n\n— Ei hän sentään näitä ymmärräkään. Mutta minun on oltava varovainen,\nsillä tämä on vakava salaisuus. Minun täytyi siis kaikissa tapauksissa\nhuolehtia siitä, että meillä olisi kasvamassa isäntä tai emäntä, joka\nminun jälkeeni ottaisi talon haltuunsa. Jollen minä itse kyennyt\nsellaista laittamaan, täytyi käyttää vierasta apua. Timarin Kustaa oli\ntunnettu makaaja, sillä hänen päähänsä väitettiin yhtä jos toistakin\nkakaraa. Kustaa oli silloin vielä nuori mies. Minun ei tarvinnut muuta\nkuin hiukan sinnepäin viitata, kun Kustaa jo oli valmis kuin Helperi\nsotaan. Se oli selvääkin, sillä minun muijani oli silloin vielä nuori\nja pulska. Mutta vaimoani minun oli vaikeampi saada juoneen suostumaan.\nNaiset näet eivät koskaan katsele asioita suurpiirteisesti, vaan\nasettavat omat tunteensa, rakkautensa tai vihansa, etualalle. Hän ei\npitänyt Kustaasta, joka hänen mielestään oli liian huikentelevainen.\nSe oli minun mielestäni hassu ajatus, sillä huikentelevaisuutta tässä\njuuri tarvittiinkin, kun oli kysymys tilapäisesti suhteesta. Mutta\nkyllä niin ankara naisten rankaisija kuin Kustaa pian vastahakoisenkin\nkesyttää, kun hänellä on täysi vapaus teiskata. Tulos olikin se, että\nmeille ennen pitkää syntyi isännän alku. Vaimolleni siis syntyi poika,\nei minulle. Hän on jokseenkin tuon ikäinen.\n\nTaas Jakka heilautti päätään Heikkiä kohti. Mutta vaari huudahti\nällistyneenä:\n\n— Mitä sanot? Eikö Juha siis olekaan sinun poikasi?\n\n— Ei edes pikkusormen osalta. Hän on Timarin Kustaan poika. Kustaa on\nminun vanhaa sukuani, joten poikakin siis on minulle hiukan sukua.\nSentähden Kustaan valitsinkin sijalleni, että talo pysyisi edes saman\nsuvun hallussa, vaikkei minun poikani sitä perisikään. Pojan olen\nkuitenkin tunnustanut omakseni, joten hänen perintöoikeutensa on selvä,\njolleivät vain herrat saa asiasta vihiä ja rupea juonittelemaan. Siksi\npyydän, että sinäkin olet asiasta vaiti.\n\n— Siihen saat luottaa, vakuutti vaari. — Mutta oletko asioiden\ntällaiseen järjestelyyn nyt tyytyväinen?\n\n— Kyllä minä poikaan olen. Hän pitää minua isänään ja on kelpo poika.\nMutta hänen vanhempiinsa en ollenkaan ole tyytyväinen. Oli kysymys vain\ntilapäisestä suhteesta, mutta se jatkuu edelleenkin.\n\n— Älä puhu!\n\n— Tosi se on. Kustaa on nuorempi ja komeampi kuin minä. Siksi vaimoni\nhänestä pitääkin enemmän kuin minusta. Hän ei välitä varoituksistani,\nvaan ilkkuu: »Oma syysi, sillä sinä itse toit Kustaan viereeni.»\n\n— Sellaista se on, lausui vaari. — Helppo on kulo sytyttää, mutta\nvaikea saada sammumaan.\n\n— Mutta kyllä minä sen kulon vielä sammutan, ärjäisi Jakka vihaisesti.\n\nTiinan jalat kuuluivat paukkuvan keittiössä. Isännät vaikenivat ja\nhotkaisivat hätäisesti kuppinsa pohjaan. Tiina avasi kamarin oven ja\nhuomasi ukkojen punoituksesta asianlaidan. Mutta hän oli tällä kertaa\nkihlauksen johdosta armollinen ja laupias, kaatoi uutta pohjaa miehille\nja sanoi vain:\n\n— Äitisi kuului huutelevan sinua päivälliselle, Heikki.\n\n— Niin aina, sanoi isoisä. — Menehän vain kotiisi syömään, sillä meidän\nvanhempien ei vielä ole nälkä, niin että päivällinen meillä taitaa\njäädä myöhäisemmäksi.\n\n— Ei minulla mitään ole laitettunakaan vieraita varten, sanoi Tiina\ntaas topakasti.\n\nMutta Jakka rakasti tällä haavaa rauhaa ja huomautti:\n\n— Eihän sitä ruokaa tässä ehdittäisi syömäänkään, kun kahvinjuontikin\nvielä on kesken.\n\n— Niin, panehan sekaan, kehoitti vaari.\n\nUkot jäivät jatkamaan punssintekoaan, kun pannussa vielä oli kahvia\nja pullossa viinaa eikä edes tarvinnut peljätä Tiinaa. Mutta Heikki\njuoksi kotiin talon puolelle, jossa äiti käski häntä kiireesti syömään,\nsillä toiset olivat osaksi jo päässeet pöydästä. Lisäksi äiti kysyi,\naikoiko Heikki mennä isoisälle huomenna riihimieheksi, kun hän jo\nnäin etukäteen oli ollut vieraisilla. Vai mitä varten hän oli vaarin\npuolelle kirkkokahville poikennut?\n\nMutta Heikki ei puhunut mitään, vaan pisteli ahkerasti ohraryynivelliä\nposkeensa. Ei hän aikonut vanhojen miesten salaisuuksia kieliä. Kyllä\nisoisän naiminen muutenkin tiedoksi tulisi, ainakin jo viikon päästä.\n\nIsoisän riihi tapettiinkin ja uusi ahdettiin sitten seuraavana aamuna.\nKova-Oskari anteli elositomia Tiinalle, joka istui hajareisin parsilla\nja ahtoi riihtä, s.o. pystytti sitomat ahtaaseen toisen toisensa\nviereen parsille, tyvi alaspäin.\n\nRiihi oli edellisen lämmityksen jäljiltä vielä hyvin lämmin. Varsinkin\nylhäällä parsilla oli melkein kuuma. Tiina oli sentähden melko\nkevyesti puettu. Hänellä oli yllään vain aivinainen paita, jossa oli\nvarttinen alakerta, ja lyhyt alushame. Kun hän nyt ratsasti siellä\nleveästi kahdella hajallaan olevalla orrella, oli hän alhaalta sitomia\nantelevan ja ylös kurkistelevan Kovan-Oskarin mieltä kiehtova näky jo\nluonnostaankin. Mutta Tiina oli kihlauksensa johdosta iloisella päällä,\nmikä häneen nähden oli perin harvinaista, ja laski omalla, hänelle\nominaisella tavallaan leikkiä Kovan-Oskarin kanssa.\n\nSitä jatkui koko ahtamisen ajan. Väliin Oskari sohaisi sitoman tyvellä\nTiinaa paljaaseen ihoon, jolloin tämä karkasi seisomaan parsille ja\nkirkui.\n\nKun riihi oli saatu ahdetuksi, Tiina hyppäsi parsilta alas Oskarin\nviereen, niin että alushame hulmahti levälleen kuin lehmäntatti.\n\nSilloin ei Oskari enää voinut hillitä itseään, vaan heitti Tiinan\npermannolle. Nyt Tiinalle tuli hätä ja hän rupesi huutamaan apua. Mutta\nluvan väliovella seisoskelevat ja katselevat miehet vain nauroivat ja\ntuumivat, että se oli oikein Tiinalle. Lopulta viskuroimassa ollut\ntalon terhakka piika Miina sieppasi luvasta varstan, ryntäsi riiheen\nja alkoi varstan nuijalla iskeä Oskaria takamuksiin, aivan kuin olisi\nriihtä puinut ja huusi:\n\n— Kun minä kerran olen riihiä tappanut, niin osaan minä tuollaisia\nmiesrenttujakin tappaa.\n\nVaari tuli parhaiksi paikalle, juuri kun rähäkkä oli suurimmillaan, ja\närjäisi:\n\n— Oskari! Mitä sinä teet?\n\nOskari, joka koetti käsillään suojella itseään varstan iskuilta,\nkarkasi pystyyn ja kiljui Miinalle:\n\n— Lyös vielä, piru, niin minä lyön sinut mäsäksi!\n\n— Mitä sinä Tiinan niskaan hyökkäsit? kysyi vaari kiivaasti.\n\n— Mitä hän viekoitteli minua! huusi Oskari. — Kun minua häristää, niin\nminusta tulee kova poika.\n\n— Mikseivät miehet menneet Tiinaa auttamaan? kysyi vaari taas\nvihaisesti.\n\n— Mitä me siinä kuoren ja puun väliin olisimme pistäneet hyppysiämme?\njorautti Ambo-Antti. — Tiina oli koko ahtamisen ajan keimaillut\nOskarille.\n\nVaari ymmärsi hyvin, että Tiina ilkeyksissään oli yllyttänyt\nyksinkertaista Oskaria. Sentähden hän sanoikin moittivan alakuloisesti:\n\n— Voi, kun minä saan sinun tähtesi kärsiä!\n\n— Minä sinun tähtesi kärsiä saan, kivahti Tiina, suutuksissaan\nsinutellen vaaria, vaikka hän muuten häntä teititteli. — Tuollainen\nvanha helvetin vätys, josta ei enää ole miehen töihin!\n\n— Mene heti sisään laittamaan päivällistä, sanoi vaari ankarasti.\n\nTiina meni motkottaen matkoihinsa. Vaari katseli päätään pudistaen\nhänen jälkeensä.\n\nMutta seuraavana sunnuntaina heidät kuulutettiin kristilliseen\navioliittoon ja vihittiin sitten heti kolmannen kuulutuksen jälkeen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVilon kappeliin ja kylään oli vihdoinkin saatu pystytetyksi\nkansakoulu. Siitä oli käyty monet käräjät ja rähinät. Kuntakokouksissa\noli asiaa jauhettu vuosikausia. Oli syntynyt kaksi puoluetta:\nkulttuurivapaamieliset ja vanhoilliset. Jälkimmäiset sanoivat, että\nmitä kansa uusilla kouluilla tekee. Se oppii aivan tarpeeksi lukemaan\nja autuutensa asian käsittämään kiertokoulussa. Iso oppi vain hulluttaa\nsen. Ja kuka sitten työt tekee, jos kaikki lukevat itsensä herroiksi?\nOn niitä nytkin jo aivan liikaa noita kaikenkaltaisia kirjureita ja\nkirjanoppineita, jotka mulkkaavat almanakat, vieläpä vanhat virsikirjat\nja katkismuksetkin, niin ettei niistä enää hakemallakaan puhdasta\njumalansanaa löydä. Jaa'ah, maailmanlopun ajat lähenevät tulista\nvauhtia, sillä ei Luoja sellaista edistystä kauan kärsi. Rakentakaa\nvain kansakoulu, niin saatte nähdä, kuinka kauan se seisoo pystyssä!\nJollei Jumala pudota kuumaa kiveä taivaasta sen katolle, on se vain\nenteenä siitä, että kohta tulee yhteinen loppu.\n\nMutta kulttuurivapaamieliset ottivat senkin riskin niskoilleen. He\najoivat lopulta tahtonsa läpi, ja uusi koulu rakennettiin maantien\nvarrelle, Vilon kyläkankaan takalaidalle. Paikka oli kaunis ja sopiva\nsekä kappelin keskustassa. Tontin lahjoitti koululle kartanon patruuni\nosoittaen siten jalomielisyyttään ja edistysystävällisyyttään. Hänen\noli kyllä helppo tehdä tuo lahjoitus, sillä hän määräsi vain, että\nerään lampuotitilallisen oli luovutettava mainittu kankaanrinne koulun\ntontiksi. Mutta ilman tätä lahjoitusta olisi koulua ollut vaikea\nsijoittaa keskelle kuntaa, kun maat siedä olivat kaikki kartanon\nomistuksessa. Pappila kyllä oli lähellä, mutta korkea kirkkoraati olisi\nkynsin hampain taistellut pappilan pyhän maan luovuttamista vastaan\nmaahisen koulun paikaksi.\n\nNyt oli kuitenkin tontti saatu ja koulu rakennettu. Ja uljas koulu se\nolikin, niin suuri ja komea, että kulttuuriliberaalein sydän sykähteli\ntavallista nopeammassa tahdissa ilosta ja ylpeydestä. Konservatiivit\nsensijaan kulkivat synkkinä ja mustina. Heidän mielestään oli\nkerrassaan väärin hurskasta kansaa kohtaan, että tuollaisen laitoksen\ntakia pitäisi koko maailman hukkua.\n\nNuori kansa kulki riemunkekkaleissa: nyt päästiin oikeaan kouluun!\nJa kun koulu syyskuun alussa avasi ovensa, oli oppilaaksi pyrkijöitä\nhirmuinen liuta. Arvaahan sen, kun oppilaiden ikäerokin saattoi olla\nkymmenkunta vuotta. Kaikkia ei voitu ottaa vastaan, vaan muutamat\npartasuut uroot palautettiin takaisin siviilielämään kehoittaen\nyksityisesti lukemaan. Opettaja kyllä sitten tutkisi heitä ja antaisi\ntodistuksenkin, jos he osoittaisivat hyväksyttävää edistymistä. Mutta\ntäällä koulussa ei enää ollut heille tilaa. Sellaiset goljatit eivät\nmahtuisi koululasten pulpetteihinkaan istumaan. Sitten lähetettiin\nkotiin myöskin muutamia nuorempia pyrkijöitä syömään ja kasvamaan\nvielä. He kyllä ehtisivät käydä koulunsa myöhemmin, jolloin ei enää\nolisi jonotusta opintiellä.\n\nHyväksytyksi tuli hyvä joukko yli puolensataa oppilasta, joiden\nkeski-ikä lienee ollut tavallisten rippikoululaisten tasolla. Ikäero\nvanhimpain oppilaiden ja opettajan välillä ei ollut suuri, tämä kun\noli juuri seminaarista päässyt alun kolmannella kymmenellä oleva nuori\nmies, joka kuitenkin oli ehtinyt kesällä seminaarista päästyään mennä\nnaimisiin.\n\nOpettaja oli innostunut tehtäväänsä. Tämän suuren oppilaslauman\nkeskellä hän hääräsi hiki hatussa kuin vanhempi veli, opetti, jakoi\nläksyjä ja tehtäviä, neuvoi, kehoitti ja varoitti. Oppilaat ahmivat\nkaikki, sillä niiden sulatuskyky oli tavaton, mutta koko kansakoulun\nkurssi ei tahtonut mitenkään riittää tälle janoiselle joukolle.\nYhdessä vuodessa siinä mentiin läpi koulun kaikki neljä osastoa,\nettä hurisi vain. Olisipa saanut olla toinen mokoma kasa kirjoja\nlisää ja ikämiehet olisivat nekin jauhaneet myllyssään jauhoiksi.\nPäästötodistuksia ei yhden vuoden koulunkäymisen jälkeen tosin annettu\nmuille kuin joillekin kaikkein vanhimmille oppilaille, mutta toisena\nvuotena saatiin vain yleensä kerrata edellisen vuoden läksyjä. Silloin\njo annettiin päästötodistuksetkin suurimmalle osalle ikämiesarmeijaa.\nLuonnollisestikaan eivät nuoremmat eivätkä heikkolahjaisemmat pysyneet\ntässä tiedon maratonissa mukana. Mutta he saivatkin sitten käydä koulua\nkolme, jopa neljäkin vuotta.\n\nJa vaikka opittiinkin paljon asioita ulkoa, ei silti voi sanoa,\nettä olisi yksipuolisesti harjoitettu ulkolukua. Sisäluvulle ja\nlausumisellekin pantiin suuri paino, harjoiteltiinpa oikeata\nkaunolukuakin. Kiertokoulussa oli kouluttaja opettanut lukemaan virsiä\nja muita runoja runojalkojen ja rytmin mukaan, niin että oppilaat\nskandeerasivat kuin parasta latinalaista runoutta luettaessa. Mutta\nkansakoulunopettaja opetti lukemaan sisällön eikä muodon mukaan. Hän\nlausui itse malliksi ja antoi oppilaitten lausua perässä. Myöskin\nhän luki suorasanaista tekstiä, varsinkin Maamme-kirjaa, kuin paras\nnäyttelijä.\n\nKerran luettiin tunnilla Maamme-kirjasta kuvausta Väkevästä Matista,\njoka kotona kaikki nurinkurisesti tehtyään lähetettiin oppilaaksi sepän\npajaan. Seppä kehoitti häntä: »Lyö lujemmasti!» Silloin Matti lyödä\njyskäytti niin, että alasin pölkkyineen painui maan sisään.\n\nOpettaja innostui ja kehoitti vilkkaasti oppilaita lukemaan mahtavasti\nja voimakkaasti. Hän itse huusi, niin että laki kaikui ja l-äänteet\nsoivat kuin sepän raudat alasimella:\n\n— Lyö lujemmasti!\n\nSilloin avautui sisähuoneisiin vievä luokan ovi, nuori opettajanrouva\npisti siitä päänsä sisään ja sanoi varoittaen:\n\n— Juuna, älä innostu!\n\nJuuna katsahti pöytänsä takaa vaimoonsa, hätisteli kädellään ja mutisi\nnenäänsä:\n\n— Mene pois täältä!\n\nRouva veti päänsä takaisin ja sulki oven. Sitten jatkettiin taas lukua\nVäkevästä Matista. Mutta oppilaat eivät mitenkään uskaltaneet huutaa\nniin lujasti kuin opettaja tahtoi. Siksi tämä taas kiljaisi, että isot\nakkunat helisivät:\n\n— Lyö lujemmasti!\n\nSilloin rouva pisti toisen kerran päänsä ovenraosta luokkaan ja lausui\ntiukemmin:\n\n— Juuna, älä innostu! Muista kurkkuasi!\n\nRouvalla oli sellainen itsepäinen luulo, että hänen miehellään oli niin\nheikko kurkku, että se heti menisi rikki, jos mies huutaisi lujemmasti.\n\nOpettaja nyt kuitenkin hiukan äkämystyi, kun häntä kesken\nkorkealentoisen ja -äänisen esityksensä tavan takaa häirittiin, ja hän\nkivahti vastaan:\n\n— Nainen vaietkoon seurakunnassa!\n\nRouva vetäytyi takaisin ja opetus jatkui. Mutta opettajan mallilausunta\njäi tältä kerralta sikseen.\n\nKun opettaja tunnin loputtua meni välitunnille kamariinsa, näkivät\noppilaat raolleen jääneestä ovesta, kuinka oven takana odotellut rouva\nheittäytyi miehensä kaulaan, ja he kuulivat hänen kysyvän:\n\n— Juuna, oletko sinä minulle vihainen?\n\nJuuna kuului lohduttelevan vaimoaan. Mutta oppilaat menivät rymyten\nulos katsomaan, olivatko heidän istuttamansa koivut virkeän vaiko\nsurkastuneen näköisiä.\n\nVaikka tässä opinahjossa siis iskettiin viisautta päähän tavallista\nlujemmasti, ei se kuitenkaan rasittanut liikaa vanhempia ja\nmuuten innostuneempia oppilaita. Heiltä jäi aikaa vielä muihinkin\nharrastuksiin. Kun lukuhalu oli herätetty, haalittiin luettavaa käsiin\nmistä vain, saatiin. Kunnassa oli kyllä jo lainakirjasto, mutta sen\nteosten lukumäärä oli vähäinen ja laatu yksipuolisesti uskonnollinen,\nse kun oli ollut enimmäkseen pappien hoidossa. Maallisia kirjoja oli\nvähän ja nekin yleensä vanhentuneita. Siellä oli luonnontieteellisiä\n»enon opetuksia», maantieteellisiä »kuvaelmia» ja kuivia historioita,\njotka usein käsittelivät jotakin kirkkohistoriallista aihetta.\nKaunokirjalliset teokset olivat pian luetut. Niitä oli Walter Scottin\n»Ivanhoe», »Lammermoorin morsian» ja »Vanha tarina Montrosesta», Jokain\n»Rakkaita sukulaisia», »Rakkauden narrit», »Unkarilainen nabob» ja\n»Zoltan Karpathy» sekä Dumasin »Montecriston kreivi». Nämä ja muutamat\nmuut ahmittiin äkkiä. Uusia kirjoja ostettiin harvoin. Ja jos joskus\nniitä hankittiinkin, oli kova seulonta tarpeen, ettei kansan käteen\nannettu vain mitään sopimatonta. Niinpä Sipilän Heikki kerran myöhemmin\nehdotti, että kirjastoon hankittaisiin Aleksis Kiven »Valitut teokset».\nMutta kirjastonhoitajana oleva kansakoulunopettaja vastusti jyrkästi\nehdotusta, sillä ei niin raakoja kirjoja sopinut kirjastoon päästää.\nEikä niitä hankittukaan, vaan opettaja tilasi kasan kasvatusopillista\nkirjallisuutta, jota ei kukaan lukenut.\n\nSipilän Heikki oli jo kiertokouluaikoinaan alkanut lukea kaikkea, minkä\nnäki ja tavoitti. Lainakirjasto oli pian läpikäyty. Kotona ei ollut\nmuuta kuin hengellistä kirjallisuutta, joka oli niin nuorelle sielulle\nvielä liian vaikeatajuista. Kolmipäiväinen sanomalehti ja vuotuinen\nalmanakka tutkittiin tarkkaan. Ambo-Antin »Suomen Lähetyssanomissa» oli\nmyöskin paljon hauskaa luettavaa pakanoista ja pakanamaailmasta.\n\nSilloin Heikki teki suuren keksinnön. Hän löysi raamatun. Ei sitä\nkyllä oikeastaan löytää tarvinnut, sillä olihan se siinä aina\nsilmäin edessä asuinkamarin piirongin päällä. Ja otettiinhan se\nsilloin tällöin käsillekin ja luettiin sieltä jokin kohta. Ja olihan\näiti sen lukenut läpikin, samoin kuin Ambo-Anttikin omansa. Mutta\nHeikki keksi osa osalta, että siellä oli hänellekin luettavaa.\nSiellä näet oli jännittävääkin lukemista eikä yksin vakavaa ja\ntotista uskonoppia, kuten postilloissa. Monet raamatun kirjat olivat\nsuorastaan seikkailukertomuksia, sillä niissä kerrottiin suurista\nsodista ja ankarista taisteluista. Juudas Makkabeus oli hänen suuri\nsotasankarinsa. Eikä Jonatankaan ollut mikään naukumamman poika. He\ntappelivat kuin jalopeurat ja löivät kuoliaaksi kaikki miehenpuolet\nvalloittamissaan kaupungeissa.\n\nRaamattu oli siinäkin suhteessa hyvä kirja, että sen lukemisesta ei\npauhattu. Sai maata pirtin leveällä penkillä vatsallaan ja lukea\nvapaasti raamattu levällään pään edessä. Mutta annas olla, että\noli jokin maallinen kirja auki nenän edessä, niin ajoi äiti vähän\nliukkaasti johonkin työhön. Ei sellainen vetelöitseminen kelvannut.\nMutta kun pojalla näkyi olevan tavaton harrastus ja kiintymys\nraamattuun, ei niin ihmeelliseen asiaan tahdottu osata mitenkään\nsuhtautua. Jumala voisi loukkaantua, jos poikaa estettäisiin tutkimasta\nhänen sanaansa. Siksi Heikki sai rauhassa seurata makkabealaisten eli\nvasaramiesten seikkailuja.\n\nToisinaan ehtoopuhteilla Heikki luki raamattuaan ääneen. Vanha-Mikko\noli silloin hänen harras kuulijansa. Mikko oli siinäkin suhteessa\nhyvä kuuntelija, että hänelle sai valikoimatta lukea mitä vain. Muut\nkuulijat olivat nirsumpia. Niinpä äiti tahtoi poikaansa lukemaan Uutta\nTestamenttia. Naiset eivät pimeinä iltoina sentään kernaasti halunneet\nkuunnella, mitä hirmuisia ennustuksia henki sanoi seurakunnalle\nilmestyskirjassa.\n\nMutta Vanha-Mikko oli aina tyytyväinen kuulemaansa, ja hän kehuikin\nusein Heikkiä ja sanoi suurella vakaumuksella:\n\n— Se poika täytyy panna papinkouluun.\n\nAmbo-Antti ei tässä suhteessa ollut aivan samaa mieltä Mikon kanssa.\nHänkin kyllä myönsi, että pojalla oli taipumusta luku-uralle, mutta hän\nsopisi Antin mielestä kuitenkin paremmin lähetyssaarnaajaksi. Hän olisi\nmuuten ollut aivan omiaan paasaamaan sanaa pakanoille, mutta hänen\nihonsa ehkä oli liian vaalea. Neekerit kukaties halveksisivat häntä.\nJos hän olisi tummempi, olisi hän kauniimpi. Tätä vastaan taas Heikin\näiti pani jyrkän vastalauseen, sillä ei musta kenenkään mielestä kaunis\nollut.\n\nSyksy kului vähitellen Heikin käydessä ensimmäistä lukukauttaan\nkansakoulua. Siellä saatiin niin paljon uutta tietoa, jota olisi\nvälttämättä pitänyt jakaa toisillekin, vähemmän onnellisille, jotka\neivät olleet päässeet kouluun. Mutta nämä vanhat olivat niin paatuneita\nja kovakorvaisia, ettei niihin uudet opit aina mitenkään tahtoneet\npystyä. Varsinkin Heikin luonnontieteelliset tiedot olivat kuulijain\nmielestä vasten luontoa.\n\nNiinpä maan pyöriminen auringon ja samalla akselinsa ympäri oli\nsekä vastoin raamattua että kunkin ihmisen omaa kokemusta. Suuret\nraamatuntuntijat, äiti ja Ambo-Antti, väittivät pyhässä kirjassa\nsanottavan, että aurinko nousee idästä ja laskee länteen.\n\n— Ja näkeehän sen jokainen selväpäinen ihminen itse omilla\nsilmilläänkin, huudahti äiti.\n\n— Eikä millään niin hyvin näe kuin omilla silmillä, vakuutti Antti. —\nJa pitäisihän sinun, kirjanoppineen, muistaa, mitä Joosuan kirjassa\nkerrotaan. Siellä sanotaan, että aurinko seisoi alallansa Gibeonissa\nja kuu Ajalonin laaksossa niin kauan, kunnes Joosua ehti perinpohjin\npeitota viisi amorilaisten kuningasta. Mitä siihen sanot, poika?\n\n— Se pyörii sittenkin, mutisi Heikki Galilein sanoilla.\n\nMutta koska hänkin pelkäsi, jollei juuri roviolla polttamista, niin\nainakin selkäsaunaa äidiltä kerettiläisyytensä takia, ei hän niin\nkiivaasti pitänyt kiinni maan kiertämisestä auringon ympäri, vaan\nväitti sitä itsepäisemmin, että maa pyöri oman akselinsa ympäri. Ja\nkoska näin hulluun ajatukseen ei Raamatussa edes viitattu, eivät\nvastaväittäjät löytäneet sieltä todistuksia omille mielipiteilleen\neivätkä siis tässä asiassa voineet syyttää Heikkiä kerettiläisyydestä.\nMutta siinä jutussa ei tarvittukaan muuta todistajaa kuin oma\nluonnollinen järki.\n\nAmbo-Antti sanoikin halveksivasti:\n\n— Jos maa muljahtelisi sillä tavalla itsensä ympäri, niin jo täällä\nmenisi kaikki mullin mallin. Olisihan silloin tuo saunakin joskus\naamulla herätessämme kääntänyt peräpuolensa meitä päin, mutta nyt on\nsen ovi aina tänne meitä kohti.\n\n— Mutta pitäisihän Ambo-Antinkin niin paljon ymmärtää, että sauna\nkääntyy samalla kuin muukin maa, huudahti Heikki. — Ei suinkaan sauna\nhyppää ilmaan siksi aikaa kuin maa kääntyy. Eikä maa sitäpaitsi\npyörikään niinkuin hyrrä, vaan se pyörii samalla lailla kuin jyrän\ntukkikin.\n\n— Mutta silloinhan siitä heti putoisi kaikki vesi pois, arveli Antti.\n\n— Ei se putoa, kun maa vetää vettä samoin kuin kaikkea muutakin\npuoleensa, selitti Heikki.\n\n— Millä se sitä vetää — vettä? ihmetteli Antti.\n\n— Maalla on sellainen vetovoima, koetti Heikki selittää.\n\nMutta Antti ei niistä selityksistä tullut hullua harmaammaksi.\nSentähden Heikki päätti joskus jollakin kokeella oikein\nkouraantuntuvasti todistaa Antille, että maalla oli sellainen vetovoima.\n\nEräänä sunnuntaina Antti oli ollut kirkossa. Emäntä kutsui hänet\nsentähden kirkkokahville kamariin. Siellä oli myöskin Heikki. Kahvia\nodotellessaan he taas johtuivat puhumaan synnyistä syvistä. Nyt\nHeikki oli keksinyt yksinkertaisen kokeen, jonka avulla hän voi\nnäyttää Antille, minkälainen vaikutus maan vetovoimalla oli. Hän otti\ntäysinäisen kerma-astian pöydältä ja esitelmöi Antille:\n\n— Nähkääs nyt, Antti, minkälainen maan vetovoima on. Kun minä heilutan\ntätä kerma-astiaa kädessäni ympäri, niin ei siitä putoa tippaakaan\nkermaa. Samalla tavalla pysyy vesikin maapallolla, vaikka maa pyörii\nympäri.\n\n— Älä heiluta sitä rettasnekkaa, poika! huudahti Antti,\n\nMutta varoitus kajahti liian myöhään. Heikki oli ottanut kerma-astian\nkorvasta kiinni ja heilautti kättään suuressa kaaressa ympäri. Mutta\nvoi Santeri sentään! Kerma ei pysynytkään koreasti astiassa, vaan\nruiskahti suurena suihkuna pitkin kamarin seiniä ja kattoa.\n\nHe katselivat yhdessä hävityksen kauhistusta. Heikki ei puhunut mitään,\nmutta Antti sanoi:\n\n— Siinä sen nyt näit maan pyörimisen.\n\nÄiti kuului tulevan tuvasta kamaria kohden. Kun hän astui sisään,\nlivahti Heikki samalla ovenavauksella ulos.\n\nEmännällä oli kahvipannu, josta hän kaatoi Antille ja käski tämän\njuoda. Antti noppasi sokeripalan suuhunsa, kaatoi mustaa kahvia kupista\nlautaselle ja alkoi kohisten ja puhallellen sitä hörppiä.\n\n— Hei, kaada kermaa joukkoon! kehoitti emäntä.\n\n— Ei sen niin aina kermasta väliä ole, sanoi Antti ja jatkoi\nhorimistaan.\n\n— Totta kai minä siihen kermaa toin, sanoi emäntä ja katsoi\nkerma-astiaa. Se oli tyhjä.\n\n— Mihin kerma on joutunut? ihmetteli emäntä.\n\n— Se on tuolla seinässä, jorautti Antti.\n\n— Seinässä? Kuinka?\n\n— Niin. Ja katossa.\n\nEmäntä katseli kamarin seiniä ja kattoa: joka paikassa oli suuria,\nkeltaisia kermaläiskiä.\n\n— Hyvät ihmiset sentään! huudahti emäntä lyöden käsiään yhteen. — Kuka\ntällaista on tehnyt?\n\n— Heikki vain näytti minulle hiukan, kuinka maa pyörii, sanoi Antti.\n\n— Kyllä minä hänet pyöritän, huudahti emäntä ja riensi pirttiin.\n\nTäällä Heikki oli jo varoiksi asettunut pitkän pöydän taakse.\nSieltä hän valppaasti katseli, kuinka äiti kiskoi varpuja luudasta\nhuudahdellen:\n\n— Kyllä minä sinut opetan pyörimään! Vai sinä tahrit minun hyvät\ntapettini! Tule pois sieltä, heittiö!\n\nMutta Heikki ei suinkaan tullut etuvarustuksensa takaa, vaan nousi\npöydän taakse penkille seisomaan. Siinä nyt tuijotettiin toinen\ntoiseensa ja mietittiin temppuja. Jos äiti läheni toista päätä, kiersi\nHeikki toiseen päähän, josta helposti pääsi kipaisemaan ulos. Siksi\näidin täytyi vartioida pöydän kumpaakin päätä ja tuumia, miten saisi\npahantekijän kiinni.\n\nVanha-Mikko makasi pirtin peräsängyssä. Kun hän murahteli jotakin,\nkääntyi äiti äkkiä sinnepäin. Silloin Heikki päätti käyttää vihollisen\nhetkellistä tarkkaamattomuutta hyväkseen. Hän livahti pöydän päähän,\nhyppäsi sieltä lattialle ja ryntäsi ovea kohti. Ja ulos hän olisi\npäässytkin ilman Ambo-Anttia. Tämä oli rauhassa juonut kaatamansa\ntoisen kupinkin mustaa kahvia ja astui juuri pirttiin. Heikki hyökkäsi\novessa häntä vastaan.\n\n— No, no, poika, älä suuhun lennä, murahti Antti ja työnsi Heikin\ntakaisin pirttiin.\n\nSamassa oli myöskin äiti kiinni pojan kauluksessa. Tappiolle\njouduttuaan ei Heikki enää tehnyt vähintäkään vastarintaa, kun äiti\navasi hänen laukkunsa ja alkoi vitsoilla vihtoa.\n\n— Vieläkö maa pyörii? kysyi hän hetken kuluttua.\n\n— Vielä, suhahti Heikki hampaittensa raosta.\n\n— Vai pyörii! No, annetaan sille sitten vauhtia häntään.\n\nJa äiti iski entistä lujemmin. Hetken kuluttua hän taas kysyi:\n\n— Vieläkö se nyt pyörii?\n\n— Vielä, vastasi Heikki itsepäisesti.\n\n— Herr'estele ja varjele sitä sisua! huudahti äiti.\n\n— Antakaa pojan jo olla, emäntä, pyyteli Vanha-Mikko. — Jos hän kerran\nuskoo, että maa pyörii, niin hän selkäsaunasta huolimatta uskoo,\nkun hänellä on niin luja uskallus, joka ei näkymättömiä epäile eikä\nvastoinkäymisiä säiky. Ei sitä hänen mielestään vitsa voi lakkauttaa\npyörimästä.\n\n— Olkoon sitten tällä kertaa, sanoi äiti, joka ei oikein tiennyt, miten\ntuollaista tavatonta itsepäisyyttä kohtelisi, ja sentähden mielellään\notti sovintomiehen rauhanehdotuksen huomioon.\n\nHän laski pojan käsistään sanoen:\n\n— Mutta muista vastedes, ettet enää rasvaa kamarin tapetteja.\n\nHeikki luikki ulos. Hän murjotti sitten jonkin aikaa äidilleen, kunnes\ntämä lepytti hänet voileivällä. Se oli merkki siitä, että vanhat vihat\noli unohdettu.\n\nMutta maapallon pyörimisen jäljet olivat kauan aikaa näkyvissä\nasuinkamarin seinissä ja katossa. Nuo Heikkiä aina nolostuttavat merkit\nkatosivat vasta, kun kamari paperoitiin uudestaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nItseviikkojen aikana marraskuun alkupuoliskolla Ambo-Antti nai.\nSotamies Vilen oli kuin olikin hyvä puhemies. Tikan Kaisa otti\nAmbo-Antin ja korjasi hänet siten vanhanpojan vaivalloiselta\nkorpivaellukselta aviollisen rauhan majoihin. Vilen sai ponnistuksiensa\npalkaksi Kaisalta pitkän aivinaisen paidan ja Antilta puolen tuopin\nviinapullon paitaan varta vasten neulottuun taskuun. Se oli puhemiehen\nvakiintunut palkka.\n\nAmbo-Antti oli naimisen kautta toivonut pääsevänsä helpoille päiville.\nMutta hän taisi erehtyä. Vaimo ei ruvennutkaan häntä elättämään, vaan\nhän sai ruveta elättämään vaimoaan ja tämän omalupaista poikaa, Tanelia.\n\nTikan talo oli ikivanha, kuten kaikki muutkin Vilon talot. Se oli\ntietysti myöskin ollut itsenäinen perintötalo, ennenkuin Ruotsin\nkuninkaat lahjoittivat sen ja samalla koko neljänneskunnan suurelle\naatelisherralle rälssilääniksi. Verorästien avulla kartano oli\nriistänyt talolta perinnöllisen omistusoikeuden ja tehnyt siitä\nlampuotitilan, jonka viljelijä oli patruunin armoilla elävä vuokraaja.\nLampuoti oli turvattomammassa asemassa kuin tavallinen torppari,\nsillä hänellä ei ollut kirjoja eikä kansia, ei mitään kirjallista sen\nparemmin kuin suullistakaan välipuhetta eli kontrahtia. Jollei hän\nhyväksynyt tai jaksanut tehdä uusia lisäveroja, ei häntä suinkaan\nväkivalloin pakotettu niitä suorittamaan, vaan hänellä oli vapaus\nmuuttaa talosta pois. Maanviljelijät eivät olleet turpeeseen sidottuja\nmaaorjia eivätkä muitakaan orjia, sillä he saivat vapaasti lähteä\nmatkoihinsa. Mutta ei tuo esi-isän konnun jättäminenkään niin helppo\nvaihtoehto ollut. Siksi koetettiin pinnistää ja riippua kynsin\nhampain kiinni talossa, jota pidettiin ikivanhana perintötalona,\nvaikkei se enää pitkiin aikoihin ollut suvun oma ollutkaan. Kun ei\nkartanonisännällekään koitunut mitään etua siitä, että hän ajoi\nmaantielle suvun vanhat jäsenet, ei hän yleensä ryhtynyt häätötoimiin,\nkun lampuodit tekivät vain ahkerasti työtä, suorittivat säännöllisesti\nveronsa ja olivat patruunia kohtaan nöyriä. Siten lampuoditkin\ntoisinaan tuudittautuivat siihen uskoon, että heilläkin oli talossaan\njotakin sanomista. Mutta jos he rupesivat pullikoimaan vastaan tai\nunohtivat nöyrän ilmeen kasvoiltaan, saivat he heti tuntea, kuka oli\nherra talossa.\n\nKerran aikaisemmin oli silloinen Tikan isäntä yhdessä monien muiden\nrälssitilallisten kanssa lähettänyt läänistä kolme talonpoikaa lampuoti\nKöngön johdolla Tukholmaan valittamaan kuninkaalle, että kartanonisäntä\noli vaatinut heiltä suurempaa veroa ja enemmän päivätöitä, kuin\nmitä heille kuului ja he ennen olivat suorittaneet, ja perustanut\ntorppia vähentämällä niiden hyväksi heidän tiluksiaan, mihin kaikkeen\nnöyryydessä anottiin muutosta ja korjausta.\n\nKuninkaallinen oikeusrevisioni ei kuitenkaan ottanut asiaa\nkäsiteltäväkseen, koska se ei kuulunut sen tuomioalaan. Eikä se\noikeastaan kuulunut minkään muunkaan oikeuden tuomioalaan.\n\nTästä valituksesta ei siis ollut mitään hyötyä. Mutta vahinkoa\nsiitä oli kovasti, sillä kartanonpatruuni suuttui tällaisista\nkuninkaissa-käynneistä ja uhkasi ankarasti kostaa. Nuo lähetystönä\nolleet kolme lampuotia menettivät ilman muuta talonsa. Toisia uhkasi\nsama kohtalo, jolleivät katuneet ja parantaneet tapojaan.\n\nJa talonpojat katuivat ja nöyrtyivät: mikä siinä auttoi? He lähettivät\npatruunille seuraavansisältöisen katumuspsalmin:\n\n»Koska me rälssilampuodit ymmärtämättömyydestä ja tyhmyydestä olemme\nantaneet houkutella itsemme jättämään rahoja entiselle Köngön\nlampuodille, oikeudenkäynnillä voittaaksemme perinnöksi asumiamme\nrälssilampuotitiloja, ja sen kautta ainoastaan vetäneet päällemme\nisäntämme, jalosyntyisen herra kenraalin, komentajan ja ritarin\nepäsuosion, joka on saavuttanut sen asteen, että meidät on laillisesti\nirtisanottu ensi Maarianpäivänä poismuuttamaan, olemme me nyt\nkokemuksesta ja ymmärtäväisten ihmisten valistamina tulleet tietämään,\nkuinka surkeasti meitä on petetty ja kuinka yksinkertaisia ajatuksia\nmeillä on ollut, jotka meille pian aiheuttavat maantien, jollei armo ja\narmeliaisuus väliin tule. Sanotaan, etteivät mitkään rikokset ole niin\nsuuria, ettei niitä taideta anteeksi antaa; tämän nojalla me rukoilemme\nsyvimmässä nöyryydessä ja anomme, että isäntämme, jalosyntyinen herra\nkenraali, komentaja ja ritari, pelkästä laupeudesta pitäisi meidät\nlampuoteina niillä tiloilla, joilla me asumme, niitä rasituksia ja\nveroja vastaan, joihin me vuoden 1799 sopimuksessa olemme suostuneet,\nsitoutuen sen sisällyksen rehellisesti täyttämään ja alistumaan siihen\nkohtaloon, että pienimmästäkin tottelemattomuudesta isäntäämme taikka\nhänen edustajaansa vastaan tulemme ilman laillista muuttopäivää\ntiloiltamme poisajetuiksi, mikä nimiemme ja puumerkkiemme allepanolla\nkutsuttujen todistajien läsnäollessa vahvistetaan.»\n\nPatruuni vastasi, että sittenkun talonpojat olivat antaneet\nkatumuksensa tiedoksi, hän oli »säälistä heidän vaimojaan ja\nlapsiaan kohtaan ja katsoen heidän tässä kirjelmässä vakuuttamaansa\ntottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen tahtonut pitää anojat edelleen\nlampuoteina näillä rälssitiloilla». Mutta napinakokouksessa puhetta\njohtaneen Tikan isännän oli kuitenkin sakkona vuosittain suoritettava,\npaitsi sovittua veroa, tynnyri rukiita.\n\nNäillä ehdoilla ja lupauksilla talonpojat taas saivat olla ja elää\nJumalan ja kartanonherran armosta.\n\nKuten näimme, oli Tikan isäntä valittanut myöskin sen johdosta, että\npatruuni oli perustanut torppia talon maalle. Vilon takamaille oli\nkartano Tikan kaukopeltoja ja niittuja ottaen laittanut Okonkorven\ntorpan, jonka hän oli antanut Varjonen-nimiselle entiselle sotilaalle.\nTämä torppa suoritti tietysti veronsa kartanoon eikä lampuotitaloon.\nSiten siitä ei ollut talolle minkäänlaista hyötyä, vaan ainoastaan\nvahinkoa. Mutta Tikan isäntä oli, kuten näimme, ajoissa huomannut\nröyhkeytensä ja pyytänyt sitä nöyrästi anteeksi. Ja torppa jäi\nolemaan. Siinä oli Varjosen suku elänyt ja raatanut näihin asti. Mutta\nhiljakkoin oli torppari itse kuollut. Poika Otto oli jo aikaisemmin\nmennyt nahkurinoppiin Kirkon-Karvarille. Torpan emännän oli patruuni\najanut maantielle ja ottanut torpan kartanon haltuun. Vanha Varjosen\nemäntä oli siten joutunut kunnan niskoille, jonka oli täytynyt\nhuutokaupalla myydä emäntä vähimmän vaativalle huutolaiseksi.\n\nTässä Okonkorven torpassa ei nyt siis ollut asukkaita, kun Ambo-Antti\nnai Tikan Kaisan. Siksi kartano luovutti torpan Kaisalle ja Antille\nviljeltäväksi tavallista veroa vastaan. Antti oli toivonut saavansa\nhaltuunsa Tikan talon ja siksi niin innokkaasti ja menestyksellä\nryhtynyt naimahommiin. Mutta hän pettyi surkeasti. Patruuni määräsi,\nettä Tikan isännän, Kaisan isän, jonka aikomuksena oli ruveta\neläkkeelle, piti viljellä taloa niin kauan kuin eli ja jaksoi. Sitten\ntalo voitiin antaa Kaisan pojalle, Tanelille. Mutta Kaisalle ja Antille\nei sitä luovutettu. Antti oli jo vanhahko eikä sen tähden jaksaisi\nkunnostaa taloa, joka nykyäänkin oli hiukan retuperällä. Talon johtoon\ntarvittiin patruunin mielestä nuorta voimaa tai sitten oli kartanon\notettava talo haltuunsa. Okonkorven torpassa olisi Kaisalle myötäjäisiä\naivan tarpeeksi.\n\nSiinä oli Antin mielestä myötäjäisiä enemmänkin kuin tarpeeksi, sillä\ntorppa oli ränstynyt ja vaati, jos toivottiin sen jotakin tuottavan,\nkovaa työtä. Eikä Kaisa ruvennut raatamaan, vaan pani Antin alusta\nalkaen raskaan ikeen alle. Niin Antin unelmat häntä elättävästä eukosta\nromahtivat surkeasti kasaan. Antti itse sai nyt raataa paljon enemmän\nkuin ennen renkinä. Ja hän toivoi hartaasti, että olisi syntynyt\nAmbomaan neekeriksi. Silloin voisi ottaa toisenkin vaimon, joka\nkukaties rupeaisi elättämään miestään — tai pahimmassa tapauksessa\nsaisi syödä ämmän suuhunsa.\n\nKun Ambo-Antti, joka oli palvellut Sipilässä niin kauan kuin Heikki\nmuisti, nyt meni naimisiin ja muutti omaan torppaansa, tuntui\ntalo pojista paljon tyhjemmältä. Vaikka Antti usein oli varsin\nharvasanainen, lausuili hän sentään toisinaan viisauksiaan, joita\noli hauska kuulla. Hän tahtoi tosin usein olla määrääväinen ja\nkomentavainen, milloin talon rauha ja aikaihmisen mukavuus niin vaati.\nOttipa hän joskus vyöhihnansakin ja siepeili sillä poikia, kun nämä\njylläsivät pirtissä. Kun Antti suuttui, oli poikain paras painua\nkiireesti lipettiin ja odottaa, kunnes sanantutkija taas oli leppynyt.\nSe tapahtuikin pian, sillä pitkävihaisia ei oltu, vaan elettiin taas\nentisessä rauhassa ja ystävyydessä.\n\nVanha-Mikko oli ärtyisempi. Hänelle ei uskaltanut tehdä kiusaa,\nsillä hän suuttui pian ja nosti silloin aika rohinan. Ja siitä taas\nsai äidiltä ankarat nuhteet, sillä vanhan miehen oli annettava olla\nrauhassa. Eikä Mikolle ja pojille usein vastahankaa ilmestynytkään.\nMikko piti nuorista, varsinkin oman talon lapsista, sillä lapset ja\nkoko talo muodostivat jollakin tavoin yhden kokonaisuuden, jonka\npuolta hän piti ja parasta katsoi. Lapsia eivät siis vieraat saaneet\nyrmiä eikä vahingoittaa, sen paremmin kuin taloakaan. Kun talo kerran\noli ottanut Mikon hoiviinsa, katsoi Mikko velvollisuudekseen, vieläpä\nmieluiseksi velvollisuudekseen, pitää parhaansa mukaan talon puolta\njoka asiassa.\n\nVanhetessaan Mikko tuli yhä saidemmaksi. Hän ei kyllä ahnehtinut\nyhtään mitään itselleen, mutta talon tavaralle hän oli niin visu,\nettä se toisia sekä nauratti että harmitti. Yhteisessä ruokapöydässä\nhän kyrräsi, jos joku palvelijoista otti lihanpalan kastikupista.\nItse hän kastoi kokonaisen perunan kuorimattomana lihanliemeen tai\nsilakanlaukkaan — siinä hommassa likosivat aina sormenpäätkin kastissa\n— ja pisti sen sitten hampaattomaan suuhunsa. Jos hän otti silakan\nsärpimekseen, söi hän sen päineen pyrstöineen. Hän ei katsonut\nsuopein silmin, kun toiset kuorivat perunansa tai paistoivat teikillä\nsilakkansa pirtin pystyvalkeassa. Hän murahtikin usein kiukkuisesti:\n\n— Ei silakan ole vilu eikä perunaa tarvitse nylkeä.\n\nToiset olivat hänen mutinoihinsa ja murinoihinsa niin tottuneet,\netteivät he niistä suuria välittäneet. Joskus vain joku nuorempi\nrenki, tehdäkseen Mikolle kiusaa, valikoi sormillaan kupista suurimman\nlihanpalan, heilutteli sitä hyppysissään ja kyseli:\n\n— Eikö Vanhan-Mikon tee mieli iskeä hampain kiinni porsasvainaan\npintaan?\n\nMikko käänsi halveksien selkänsä tuollaiselle pojankolholle, joka oli\nniin hoto silavalle, ja mutisi, ettei nykyajan kansa enää kunnioittanut\njumalanviljaakaan. Jos kova leipä penkinsyrjää vastaan iskemällä\ntaitettiin, heitettiin toinen puolikas huolimattomasti takaisin\nkoriin eikä välitetty, vaikka leipä olisi jäänyt makaamaan selälleen.\nJos taitettaessa leivänpala putosi lattialle, ei sitä nostettaessa\nsuudeltu, niinkuin kunnioitus leipäkultaa kohtaan vaati. Talon omat\nlapset kyllä suutelivat ylösottamaansa leivänpalaa, sillä heillä oli\nkelpo äiti, joka oli heidät kunnollisesti kasvattanut. Mutta tuollaiset\nrenkinulikat eivät olleet saaneet minkäänlaista kasvatusta eivätkä he\nvälittäneetkään vanhempien ihmisten neuvoista, vaan mölliköivät miten\ntahansa ja söivätkin kuin porsaat.\n\nVanha-Mikko jäi kuitenkin syksyn kuluessa vähitellen pois yhteisiltä\naterioilta, sillä hän alkoi sairastella, niin ettei enää ollut oikeata\nruokahaluakaan. Riihten lämmittämisen ja puimisen väliaikoina hänen\ntäytyi usein mennä pitkäkseen pirtin peränurkassa olevaan sänkyynsä.\nKuitenkin hän vielä jaksoi kiskoa päreitä paksut kimput pitkiä puhteita\nvarten. Muut, varsinkin ulkotyöt jäivät jo suorittamatta, kun vanhaa\nniin viluttikin näin talven tullen.\n\nKun sitten joulun alla riihet oli saatu kaikki puiduksi, tuli Mikko\nyhä huonommaksi. Päiväkaudet hän vain makaili sängyssään vällyjen\nalla. Emäntä tyrkytti hänelle ruokaa, mutta ei Mikko paljon mistään\nvälittänyt.\n\nVihdoin Vanha-Mikko itsekin hoksasi, että tämä tauti oli kuolemaksi.\nSiksi hän pyysi, että hänet vietäisiin saunaan. Siellä hän halusi\nsairastaa kuolintautinsa loppuun. Ei häntä kuitenkaan sinne vielä\njouluksi siirretty, että joulusauna saataisiin vihtoa ja kylpeä\nkunnollisesti. Sitä paitsi Mikko itsekin tunsi itsensä virkeämmäksi\naattona ja vietti mielellään tämän viimeisen jouluiltansa muiden\nihmisten seurassa. Kaikki koetettiinkin järjestää niin, kuin ne monet\nvuodet oli Vanhan-Mikon johdolla järjestetty. Mutta silti ei tahdottu\nsaada oikeata joulutunnelmaa aikaan.\n\nVanha-Mikko oli jo kesällä tapansa mukaan kokoillut rykelmän\ntervaskantoja jouluvalkeata varten. Toiset miehet pienensivät ne ja\nrakensivat niistä roihuavan pystyvalkean pirtin pesään, kun ensin oli\nkäyty saunassa. Sitten miehet kantoivat pirttiin muutamia kimppuja\npitkiä olkia ja levittivät ne lattialle. Pirtin pitkä pöytä peitettiin\nvalkoisilla liinoilla ja naiset kantoivat sille runsaan aterian.\nHuonetta valaisivat pystyvalkea, useat kynttilät ja kattolamppu.\nPirttiin oli näet jo hankittu leveähattuinen öljylamppu, joka killui\nkatosta keskellä huonetta.\n\nVanha-Mikkokin oli kompuroinut saunaan, jossa Miina pesi hänen\nselkänsä. Nyt hänkin istui valkoisissa alusvaatteissaan pöydän\ntakana ja yritti natustella paksua, lämmintä sianmakkaraa. Hänelle\nei kuitenkaan ruoka maittanut, niinkuin ennen jouluisin. Sitä hän\npitikin varmana kuolemanmerkkinä. Isoista ohraryyneistä keitettyä\npuuroa vielä syötyään hän joi pitkän siemauksen punaista joulukaljaa\nkaksikorvaisesta tuopista ja laskeutui sitten istumaan lattialle\noljille, pystyvalkean paisteeseen. Siihen toisetkin miehet\nryhmittyivät, kun illalliselta pääsivät. Korjattuaan ruoat pöydältä\nehtivät siihen naisetkin.\n\nEmäntä, joka istui tuolilla, ehdotti, että veisattaisiin jouluvirsiä.\nVirsikirjat haettiin käsille ja sitten laulettiin monta jouluvirttä.\nMukana hyräilivät nekin, joille ei ollut laulunlahjoja annettu. Poikia\ntosin jo halutti ruveta väkipulkkaa vetämään, mutta äidin valvova\nsilmä piti heidät kurissa. Hengellinen ohjelma oli ensin suoritettava,\nennen kuin saatiin ryhtyä maalliseen. Eikä sitä paitsi muutenkaan\nollut sopivaa ruveta olkia runnomaan jo aattoiltana. Jouluoljet oli\nsäilytettävä siisteinä, eheinä ja kiiltävinä ainakin joulupäivään asti.\n\nPojat saivat Vanhan-Mikon pyynnöstä äidiltä luvan maata jouluoljilla\nyönsä. Silloin he varmasti ennättäisivät kirkkoon, kun Vanha-Mikko\nherättäisi heidät. Oli käynyt joskus niin, ettei äiti ollutkaan heitä\nherättänyt, joten heiltä oli jäänyt juhlallinen joulukirkko käymättä.\n\nMikko kantoi poikain avulla sängystään lattialle vällyt, tyynyt ja\nraidin sekä laittoi itselleen sijan oljille avoimen takan kohdalle.\nHiipuva hiillos lämmitti siihen niin suloisesti. Pojat kallistuivat\nhänen viereensä. Toisetkin kaikki painuivat yöteloilleen. Pojat\nkuulivat vielä viimeiseksi Vanhan-Mikon hyräilevän jouluvirttä:\n\n    »Kussa, on riemu suuri\n    ja meno jalo juuri,\n    enkelit veisaavat siellä,\n    ei toraa eli vihaa\n    kärsi sen kuninkaan piha:\n    sinne me halaamm',\n    sinne me halaamm'.»\n\nTapanina Mikko muutti saunaan sairastamaan. Hänen makuuvaatteensa\nkannettiin sinne ja laitettiin hänelle vuode alhaalle penkille,\njonka viereen oli nostettu pitkä tuoli. Kun Mikko saunaa päivittäin\nhiljalleen lämmitti, ei se ehtinyt jäähtyä, vaan oli aina niin lämmin,\nettei savu lämmitettäessä painunut alas asti. Saunassa oli kaksi ovea,\nyksi kummallakin puolella kynnystä. Ulospäin aukeava ovi oli koko\noviaukon korkuinen, joten sen kiinni ollessa ei kylmä päässyt sisään\neikä lämmin ulos. Kynnyksen sisäpuolella oleva, sisäänpäin aukeava ovi\nsensijaan oli lyhyempi kuin oviaukko, joten oven ja kamanan väliin jäi\nnoin puolen kyynärän korkuinen aukko. Vaikka ovi olikin kiinni, pääsi\nsavu kuitenkin tästä aukosta ulos, kun ulompi ovi oli auki. Siten Mikko\nvoi lämmittää sisäänlämpiävää saunaansa ja silti oleskella alhaalla\nsaunassa, savukerroksen alapuolella. Eikä sauna lämmitettäessä päässyt\njäähtymään, kun vain parvenakkuna ja ulko-ovi olivat auki. Tästä\noviaukosta pääsi kylvettäessä myöskin hikinen löyly ulos, niin että\nalhaalla oli melko kuiva pukeutua talvellakin, jolloin kylmän tähden ei\nvoinut pitää koko ovea auki.\n\nTäällä saunassa Mikko sitten oleskeli milloin alhaalla, milloin\nylhäällä lauteilla. Sillä lämmitettyään ja saunan päästyä Mikko riisui\npaitansa ja rohtimiset housunsa, kiipesi lavolle ja hutki hyvältä\nkädeltä kipeää ruumistaan vihdalla. Se tuntui virkistävän, vaikkei\nlöylyä uskaltanutkaan ottaa paljon, kun se saattoi mennä päähän ja koko\nmies pudota kupsahtaa alas. Se olisi ollut lorun loppu. Eipä silti,\nettä kuolemaa olisi pelätty, sillä sitähän tässä juuri odoteltiinkin,\nmutta ei ihminen saanut ehdoin tahdoin heittäytyä kuoleman vaaraan.\n\nEi, mitä sitä kuolemaa pelkäisi! Kaikki, jotka syntyneet ovat, ne\nmyöskin kuolevat. Siitä ei voinut ostaa itseään vapaaksi rahalla eikä\ntavaralla. Kuoleman lähestyessä oli kartanonpatruuni aivan yhtä avuton\nkuin hänkin. Ja kuoleman jälkeen taidettiin olla tasavertaisia Herran\nedessä.\n\nNiin, Herran eteen tässä pyrittiin, vaikkei lukeakaan osattu. Mutta\nlukivathan täällä toiset hänenkin puolestaan. Ja kai taivaassakin\nolisi esilukijoita. Kyllä joku enkeli häntäkin varmasti armahtaisi\nja lukisi hänelle, joku pikkuinen kerubipoika. Tai ehkä hänelle\nlukisi joku lyhytkasvuinen, isovatsainen, pulloposkinen, kaljupää\näijänkäppyrä, jolla olisi siivet selässä. Sellaiseksi hän usein oli\nomaa suojelusenkeliään kuvitellut.\n\nMutta täällä maan päällä hänelle luki Raamattua Heikki.\n\nJa poika ilmestyi taas saunaan ja alkoi Mikon pyynnöstä lukea. Ei\nollut yhtään sillä väliä, mistä paikasta luettiin, kun se vain oli\nRaamattua. Muita kirjoja ei enää kannattanut kuunnella, kun armonaika\noli lyhyt. Heikki avasi Raamatun usein umpimähkään ja alkoi lukea sivun\nalusta vaikka keskeltä lausetta. Mikko kuunteli tyytyväisenä, kun vain\nsilloin tällöin lausuttiin Herran tai Jeesuksen nimi, jolloin hän aina\nnyökäytti päätään.\n\nKun juuri oli pimein vuodenaika, oli sauna hämärä keskellä päivääkin,\nvaikka seinässä oleva akkunaluukku oli työnnetty auki. Tavallisesti he\nsulkivatkin luukun ja sytyttivät päreen. Mikko hoiteli pärettä, niisti\nsitä ja kuljetti ylös ja alas sitä mukaa kuin Heikin sormi liikkui\nkirjan sivulla. Ja Mikko oli tyytyväinen ja odotti rauhallisesti\nautuaallista loppua. Siinä toivossa häntä vahvisti myöskin emäntä,\njoka usein kävi häntä katsomassa, toi ruokaa, kaljaa ja kahvia, pöyhi\nvuodetta, luki senpäiväisen kappaleen »Mannaa Jumalan lapsille» ja\npuhui omiakin lohdutuksen sanoja.\n\nMutta sitten ilmestyi saunaan Kuralan Eevastiina. Hän sai kysymykseensä\nvastauksen, että pappi ei ollut käynyt sairaan luona. Se oli hirmuista.\nEihän ilman pappia ja rippiä saa kuolla. Mikko kyllä koetti selittää,\nettei pappi ollut häntä ennenkään auttanut eikä varmasti auttaisi\nnytkään. Ja kun hän oli voinut elää näin kauan ilman pappia, voi hän\nkyllä ilman sitä kuollakin. Eihän pappi häntä selässään taivaaseen\nkanna.\n\nSellainen oli kuitenkin synnillistä ja pakanallista puhetta Eevastiinan\nmielestä Ei ilman papille tehtyä synnintunnustusta ja hänen jakamaansa\nsynninpäästöä ja alttarin sakramenttia ollut toivoakaan taivaaseen\npääsemisestä. Niin lukien sinne pääsisivät kaikki pakanatkin. Mitä\ntässä sitten hyödyttäisi enää kenenkään viljellä sanaa ja sakramentteja?\n\nJa Eevastiina puhui niin kauan ja laveasti kirkollisen katsantokantansa\npuolesta, että sai vihdoin Mikon epävarmaksi. Tuumittuaan asiaa pimeän\nsaunansa yksinäisyydessä muutamia unettomia öitä ja päiviä hän itsekin\nlopulta päätyi siihen uskoon, että kuuma kadotus oli edessä miehellä,\njollei saanut ripitystä papilta. Ja hän jutteli näistä huolistaan\nemännälle.\n\nEmäntä hätääntyi kovasti kuullessaan Mikon uusista murheista. Hän oli\njo iloinnut suuresti siitä, että Mikolla olisi helppo loppu, kaunis\nkuolema ilman piinaavia sieluntuskia. Mutta nyt olikin epäusko ja\nepäilys iskenyt häneen kyntensä.\n\nMitä tehdä? Eihän Mikko ollut edespäässyt eikä hänelle siis annettaisi\nherranehtoollista. Pitäisikö kutsua tänne pappi, joka Mikon mielestä\ntuomitsisi hänet helvettiin, kun ei jakaisi hänelle sakramentteja?\nSehän olisi julmaa. Pitäisi saada Mikko vakuuttuneeksi siitä, että hän\ntuollaisenakin suurisyntisenä olisi taivaan perillinen.\n\nJa emäntä koetti todistella Mikolle, ettei hänellä ollut mitään hätää,\nkoska Jeesus oli hänenkin puolestaan kuollut ristinkuoleman. Mutta\nMikko ei tullut vakuuttuneeksi siitä, vaan halusi pappia. Silloin\nemäntä laski hurskaan valheen kertomalla, että pappi oli matkoilla\njonkin aikaa. Häntä ei siis nyt voitaisi noutaa sairaan luo. Mutta\nsensijaan hän kutsuisi paikalle kouluttajan. Tämäkin oli hurskas ja\noppinut mies ja osaisi kyllä selvittää autuudenasiat Mikolle. Siihen\nMikko tyytyi.\n\nKouluttaja saapuikin pian. Hän oli emännän kanssa keskusteltuaan\nheti selvillä siitä, että tässä ei ollut muuta tehtävää kuin koettaa\nrauhoittaa Mikkoa hänen sielunhädässään. Kouluttaja osasikin puhua\nyksinkertaisesti ja lapselliseen järkeen menevästi oltuaan niin paljon\ntekemisissä lasten kanssa.\n\nHän puhui Jumalan rakkaudesta, joka sulkee syliinsä jokaisen ihmisen,\nkaikkein kurjimmankin, sillä Vapahtaja on meidät kaikki lunastanut.\nEi meitä vie taivaaseen pappi, vaan Jeesus. Pitihän Mikon niin paljon\ntietää, kun oli niin usein kuunnellut sananselityksiä.\n\nMikko myönsi kyllä näin kuulleensa puhuttavan. Mutta toiselta puolelta\noli totta, että papille oli myöskin annettu erityiset armonvälineet.\nMitä niitä sitten ollenkaan tarvittiin?\n\n— Niitä tarvitaan sellaisia ihmisiä varten, joilla on heikko usko,\nselitti kouluttaja. — Mutta Mikon uskohan on aina ollut luja kuin\nkirveensilmä. Mihin se nyt on kadonnut?\n\n— Kyllä minä nytkin oikeastaan niin uskon, mutta ne ämmät vain tahtovat\ntässä sotkea selvät asiat, sanoi Mikko jo koko lailla lohduttuneena.\n\n— Mitä me naisista! huudahti kouluttaja ylimielisesti. — Nehän ovat\ntunnetusti sitä lammasnahkaista puolta, joka on pehmeätä ja lämmintä,\nmutta samalla myöntyvää ja häilyväistä. Me miehet sitävastoin olemme\nuskossamme lujia ja kovia kuin kallio.\n\n— Niin olemme, myönteli Mikko. — Mutta jos minä olisinkin niin suuri\nsyntinen, että tarvitsisin enemmän armoa kuin muut?\n\n— Muistaako Mikko ryöväriä ristillä? Sen suurempaa lurjusta ei maa\npäällään kanna. Mutta niin pääsi mies paratiisiin että paukahti, ilman\nmitään välikappaleita, ainoastaan uskon voimalla.\n\n— Niinhän se pääsi, muisteli Mikkokin.\n\n— Eikä piru saanut haltuunsa Vauhtustakaan, vaikka tämä oli\nsielunvihollisen kanssa oikein kontrahdin tehnyt, kouluttaja luetteli\nlohduttavia esimerkkejä. — Mutta Vauhtus katui pahoja tekojaan. Minä\nkysyn sinulta, Mikko, kadutko sinä syntejäsi.\n\n— Kadun oikein, vakuutti Mikko.\n\n— Tekisitkö vieläkin syntiä?\n\n— Minä en tekisi enää syntiä vaikka! huusi Mikko lujalla äänellä,\nkorostaen erittäin vahvasti viimeistä sanaa.\n\n— Mitä hätää sinulla sitten on? kysyi kouluttaja.\n\n— Nukut vain Herran huomaan ja heräät aamulla paratiisissa.\n\n— Mitä hätää minulla olisi! ihmetteli Mikko itsekin iloisesti. — Kyllä\ntässä pärjätään. Kiitoksia vain teille, kouluttaja, kun valaisitte\nminun tyhmän järkeni.\n\n— Ei kestä kiittää. — Kouluttaja kätteli Mikkoa. — Jumalan haltuun,\nMikko, ja näkemiin taivaassa. Kuole rauhassa!\n\nKouluttaja poistui saunasta. Mutta Mikko kääntyi seinään päin ja\nnukahti heti rauhalliseen uneen, kun nyt oli päässyt synkistä\nmiettimisistään.\n\nMyöhemmin päivällä Heikki meni taas Mikkoa katsomaan. Tämä oli sangen\nvirkeän näköinen, kohenteli pesää, jonne hän oli tehnyt tulen, ja\nhyräili hiljaa. Heikki ei voinut olla kysymättä:\n\n— Kuka Vauhtus oli?\n\n— Mikä Vauhtus? kysyi Mikko vuorostaan.\n\n— Se, josta te kouluttajan kanssa puhuitte.\n\n— Vai se Vauhtus. Se oli Luteruksen veli.\n\n— Mitä hän sitten teki? kysyi Heikki uteliaana.\n\n— Kyllä hän teki paljonkin, sekä hyvää että pahaa.\n\n— Kertokaa hänestä minulle, Mikko, pyysi Heikki hartaasti.\n\nMikko sanoi epäröiden:\n\n— — häntä tiedä. Mahtaako minun enää sopia sellaisista maailman ja\nihmisten turhuuksista tarinoida? Se on jo niin vanha juttu.\n\n— Mutta ehkä Vauhtuksen kohtalon muisteleminen tuottaa teille\nlohdutusta, sanoi Heikki viekkaasti.\n\n— Suittaa niinkin olla, myönteli Mikko. — Mutta sinun pitää vuorostasi\nvartioida, etteivät mitkään akat pääse enää tänne meitä häiritsemään.\n\n— Minä panen porstuanoven hakaan, huudahti Heikki ja toteutti heti\naikomuksensa. — En päästä tänne muuta hameväkeä kuin äidin.\n\n— Tee niin.\n\nMikko istui matalalla tuolilla pesän edessä ja katseli valkeata. Sitten\nhän alkoi hiljaisella äänellä ja verkalleen kertoa:\n\n— Vauhtus oli Luteruksen veli, niinkuin jo sanoin. Hän oli viisas ja\noppinut mies, kovin tiedonhaluinen ja kunnianhimoinen. Hän oli aika\nvelikulta, eikä niinkuin vakava Martti Luterus. Vauhtus oli paljon\nlukenut, oli oikein tohtori, niinkuin veljensäkin. Mutta hän ehti\nsiinä sivussa tehdä kaikenlaisia kepposia ja koirankujeita. Niistä\nhän veljeltään sai ankarat nuhteet. Mutta Vauhtus ei ollut niistä\ntietääkseenkään.\n\n— Luterus taisteli tuimasti paavia ja turkkilaisia vastaan ja tuli\nkuuluisaksi mieheksi. Vauhtus kadehti hänen, mainettaan ja päätti\nitsekin tehdä jotakin sellaista, että hänenkin nimensä mainittaisiin.\nMutta mitä hän oikein tekisi ja millä alalla pääsisi kuuluisaksi?\nJumalan miehenä hän ei voisi kilpailla maineessa veljensä kanssa. Hän\npäätti pyrkiä perkeleen mieheksi. Sen palveluksessapa! saisi mainetta\nja samalla pitää hauskaa.\n\n— Mutta kuinka pimeydenruhtinaan palvelukseen oikein pääsisi? Siinä\nse oli pykälä ja puntti. Silloin Vauhtus muisti, että veljensä oli\nkertonut kerran tavanneensa itse tämän pääpahan. Se oli jossakin\nlinnassa Saksanmaalla. Martti Luterus istui yöllä huoneessaan ja käänsi\nahkerasti Raamattua saksan kielelle. Mutta ei ollut pirun mieleen, että\nkansan keskuuteen levitettäisiin puhdasta evankeliumia. Sentähden se\ntuli siihen Martti-tohtorin eteen irvistelemään ja nälvimään. Martti\nheitti silloin pirua mustepullolla päähän. Piru oli kuitenkin niin\nharvaa ainetta, että mustepullo lensi hänen lävitseen seinään ja meni\ntuhannen nuuskaksi ja läkki läiskyi ympäri huonetta. Mutta piru poistui\nsillä kertaa odottamatta lisäpaukkuja.\n\n— Nyt Vauhtus päätti mennä tuohon samaan linnaan, joka näytti olevan\nyksi pirun monista majapaikoista. Hän meni siihen samaan huoneeseen,\njossa hänen veljensä oli lukenut, ja alkoi siellä kääntää Raamattua\nsuomeksi.\n\n— Osasiko Vauhtus suomea? kysyi Heikki.\n\n— Osasi tietysti, vakuutti Mikko. — Osaathan sinäkin, vaikka olet vielä\nniin nuori, jo kirjoittaakin suomea.\n\n— Mutta Vauhtus kai oli saksalainen, huomautti Heikki.\n\n— Mitä se siihen kuuluu? Oppinut mies osaa kaikkea. Mutta älä häiritse\nminun juttuani, taikka muuten kaikki menee sekaisin.\n\nHeikki pelästyi. Ei missään nimessä saanut enää häiritä Mikkoa. Sillä\njos hän kuolisi, ennen kuin oli lopettanut kertomuksensa, ei Heikki\nenää milloinkaan saisi tietää, kuinka Vauhtuksen kävi.\n\nSitten Mikko taas jatkoi kertomustaan:\n\n— Sydänyön aikaan pääpiru tulikin katsomaan, kuka siellä lukukammiossa\njälleen Raamattua helisteli. Pyhä latinankielinen kirja oli näet\nkiinnitetty vitjoilla seinään, etteivät pirut eivätkä paavilaiset\nvoineet viedä sitä piiloon. Pahalainen rupesi taas hyppelemään\nja keikistelemään lukijan edessä, mutta tämä ei heittänytkään\nmustepullolla yöllistä vierastaan päähän, vaan ryhtyi hänen kanssaan\njuttelemaan kuin hyvänkin kanssa. Siinä sitä sitten alettiin hieroa\nkauppoja, tingittiin ja riideltiin, huudettiin kuin hevostorilla.\nKumpikin kehui omaa tavaraansa. Vauhtus väitti, että hänen sielunsa\noli maailman paras. Mutta piru sanoi halveksivasti, että mitä\nhän sellaisilla pienillä sieluilla tekisi. Hänellä oli niitä jo\nenemmän kuin halkoja. Millä hän ne kaikki paistaisi? Mutta jos hän\nläpäisi vietellä veljensä Martin synninteille, voitaisiin ryhtyä\nkauppasopimuksen tekoon. Vauhtus oli heti valmis tekemään parhaansa\nveljensä viekoittelemiseksi pahuuteen, kun hän sen palkaksi\nsaisi rajattoman vallan ja voiman. Silloin piru pisti silmälasit\nkonkkanokalleen, otti näppärin liivinsä taskusta ja iski suonta\nVauhtuksen vasemmasta käsivarresta. Sitten hän pani Vauhtuksen\nomalla verellään kirjoittamaan pehmitetylle lampaannahalle seuraavan\nvälikirjan eli kontrahdin:\n\n »Minä allekirjoittanut myyn täten Herra Belsebubille sieluni sitä\n suurta (sanoo suurta) maksua vastaan, että hän antaa minulle vallan ja\n voiman tehdä mitä ikinä minä itse tahdon.\n\n Taatumi ennenmainittu. Vauhtus Luterus»\n\n— Kun Vauhtus oli tällaisen protokollan kirjoittanut ja sen alle\nnimensä riipustanut, otti piru kirjan käteensä, tirkisteli sitä\ntarkasti silmälasiansa läpi, taivutti sen lepeeseen ja sovitti\nhuolellisesti isoon noidannahkaiseen lompakkoonsa, jonka hän pisti\npovitaskuunsa. »Minkä sinä minulle annat pantiksi?» kysyi Vauhtus.\n»Sinä saat tämän karvan», sanoi piru ja nyhtäisi haivenen parrastaan.\nHänellä olikin pitkä, polviin asti ulottuva punainen parta. — Piru oli\nsentään varreltansa lyhyt. — Hän sanoi lisäksi: »Kun hierot tätä karvaa\nja sanot: 'hokus pokus hospoti pomiloi', niin tapahtuu sinulle niinkuin\ntahdot. Mutta älä pudota tätä partakarvaa, sillä voisi sattua, että\nminä olisin sinuun tyytymätön enkä antaisikaan niin helposti uutta.»\n»Minä ripustan tämän kaulaani», sanoi Vauhtus ja solmi pirunkarvan\nkaulansa ympäri kuin koiran kaulavyön. Hän oli nyt siis tavallaan\nBelsebubin koira, jonka tämä lopuksi oli tästä kaulavyöstä taluttava\nhelvettiin. »Koeta nyt sen voimaa», sanoi piru. Silloin Vauhtus\nhieraisi karvaa ja toivoi olevansa veljensä Martin luona. Ja siinä\nsamassa hän jo istuikin Martti Luteruksen sängyn vieressä. Hän pääsi\nnäet pirun voimalla siirtymään paikasta toiseen nopeasti kuin ihmisen\najatus. Hän sai myöskin tehdyksi itsensä näkymättömäksi, niin etteivät\nihmiset ollenkaan häntä nähneet, vaikka hän hääräili heidän joukossaan\nkuin peijooni. Hän tulikin ennen pitkää hyvin ylpeäksi ja ylimieliseksi\ntaitojensa ja kykyjensä takia.\n\n— Kerran hän kehaisi Martti Luterukselle: »Toiset tekevät, mitä he\nvoivat, mutta minä teen, mitä minä tahdon.» »Älä nyt sentään suutasi\nhalkaise suurilla sanoilla», varoitti Martti. »Tahdotko nähdä?»\nkysyi Vauhtus. »Mitä sitten?» uteli Martti. Silloin Vauhtus puhui:\n»Tänä iltana on Saksan keisarilla palatsissaan suuret pidot. Tule\nsinne minun kanssani syömään tuollainen tavallinen pätkä makkaraa ja\njuomaan kolpakko renskaa.» »Oletko hullu?» huusi Martti. »Helpompi\noli Danielin olla jalopeurain luolassa kuin minun. Saksan keisarin\npalatsissa. Hänhän polttaisi minut elävältä kerettiläisenä.» »Ei kukaan\nkoske sinua partakarvaankaan, niin kauan kuin minulla on partakarvani\njäljellä ja sinä teet, niinkuin minä sanon», vakuutti Vauhtus. »Mutta\nsinun täytyykin sitten sokeasti totella minua etkä missään nimessä saa\nsiunata tai rukoilla, vaikka mitä näkisit. Tule nyt vain mukaan, niin\nsaat nähdä kaikki vihamiehesi koolla ja nauraa heidän kustannuksellaan\nilman vaaraa.» Martti Luterus tuumi itsekseen, että olisipa todella\nhauska mennä taas tapaamaan vihamiehiään ja paavin ystäviä ja kuulla,\nmitä he nyt puuhasivat evankeliumin tukahduttamiseksi. Sitä paitsi hän\noli utelias näkemään, kuinka Vauhtus pelastui tästä pälkäästä. Vauhtus\ntaas pirulle tekemänsä lupauksen mukaan oli innokas viekoittelemaan\nMartin syntiin. Hän aikoi johdattaa veljensä vain pikkusynteihin, ei\nsuuriin kuolemansynteihin. Eihän piru ollut määritellyt, kuinka suuria\nMartin syntien piti olla.\n\n— Kun Martti lupasi lähteä mukaan, mutta ihmetteli, kuinka he vielä\nsamana iltana ehtisivät olla keisarin pääkaupungissa, jonne heidän\nkotikaupungistaan oli hirmuisen pitkä matka, kielsi Vauhtus häntä\nhuolehtimasta matkoista ja pileteistä. Hän toimittaisi heidät perille\nyks-kaks, ilman killinginkään kuluja. Kun ehtoo joutui, meni Vauhtus\nsitten Martin lukukammioon ja sanoi, että nyt lähdettiin keisaria\nkatsomaan. Paavilaiset eivät näkisi heitä, mutta he näkisivät kaikki.\nMutta Martti ei tällä matkalla missään tapauksessa saisi siunata.\nMuuten heidän kävisi ohraisesti. Sitten hän laski toisen kätensä Martin\nolalle, hieraisi toisella pirunkarvaa kaulassaan ja noitui: »hokus\npokus hospoti pomiloi». Siinä samassa he olivat Saksan keisarin linnan\nruokasalissa.\n\n— Tämä sali oli äärettömän suuri, ja sen toisesta päästä toiseen\nulottui mahtava ruokapöytä, joka oli paljon pitempi ja leveämpi\nkuin meidän pirtin pöytä. Pöydän päässä istui topatulla tuolilla\nisovatsainen keisari raskas kultakruunu päässä. Pitkin pöydän molempia\nsivuja istui suuri joukko loistavapukuisia herroja ja rouvia,\njoilla kaikilla oli koristeena kultaa ja hopeaa ryntäillä, jopa\ntakamuksissakin. He söivät kultavadeista ja joivat kultatuopeista sekä\njuttelivat hauskoja, kuten suruttomain tapa on.\n\n— Kun Vauhtus ja Martti astuivat sisään, ei heitä kukaan huomannut,\nsillä he olivat näkymättöminä. Martti pysähtyi ujosti ovensuuhun,\nmutta Vauhtus marssi suoraa päätä perälle keisarin luo, jota hän\nystävällisesti taputti olalle. Keisari loi julmistuneen katseen\nympärilleen, mutta kun hän ei ketään nähnyt lähellään, luuli hän\nerehtyneensä ja tarttui edessään olevaan kultakolpakkoon ottaakseen\nlujan siemauksen jaloa renskaa. Mutta keisarin ympärilleen\nkurkistellessa Vauhtus oli juonut hänen kolpakkonsa kuiviin. Suureksi\nihmeekseen keisari näki tuopin olevan tyhjän, ja hän käski kiukkuisesta\nylimmäistä juomanlaskijaa täyttämään sen uudestaan. Kun juomanlaskija\noli kaatanut kolpakon täyteen ja sen jälkeen pää kumarassa kuunteli\nkeisarin haukkumista leväperäisen pöytäpassauksen johdosta, joi Vauhtus\ntaas kolpakon tyhjäksi. Kun sitten keisari kohotti maljan huulilleen,\nei sieltä valunut tippaakaan. Juomanlaskija raukka sai entistä\nankarammat nuhteet, mutta Vauhtus meni nyt erään nuoren ja nätin rouvan\ntai röökinän luo, otti hänen viinikolpakkonsa ja vei sen Martille.\nMartti tyhjensikin maljan kurkkuunsa, joka oli käynyt kuivaksi hänen\nhiljaa, mutta sydämellisesti nauraessaan Vauhtuksen keisarille tekemiä\nkepposia. Vauhtus vei tyhjän kolpakon takaisin ja asetti sen rouvan\nvieressä istuvan herran eteen. Kun rouva sitten haki juoma-astiaansa,\nlöysi hän sen tyhjänä viereisen herran edestä. Hän loi murhaavan\nkatseen vierustoveriinsa, mutta ei kehdannut puhua mitään, vaan otti\nmaljansa ja pyysi passaripoikaa kaatamaan siihen uutta viiniä. Kun\nrouva nyt kumartui ottamaan pöydältä juoma-astiaansa, suuteli Vauhtus\nhäntä niskaan. Silloin rouva kimmastui ja antoi aika korvapuustin\nviereiselle herralle, jonka hän nyt luuli jo julkeudessaan menneen niin\npitkälle, että uskalsi suudella häntä niskaan ihmisten aikana. Herra\nhämmästyi kovasti, sillä ei hän tietänyt tehneensä mitään sellaista,\njoka olisi hänen kaunista vieruskumppaniaan noin suututtanut. Asiasta\nsyntyi hälinää, jonka syytä keisarikin alkoi tiedustella.\n\n— Kun nyt keisarin huomio oli kiintynyt riiteleviin pöytänaapureihin,\njoi Vauhtus taas keisarin juoma-astian tyhjäksi ja laski siihen\ntilalle vettänsä. Kun keisari sitten torumisesta kiihtyneenä otti\nsyvän siemauksen maljastaan, alkoi hän hirmuisesti rykiä, köhiä ja\nkakistella. Saatuaan vihdoin henkensä takaisin hän rupesi kiroilemaan\nkuin paavi itse ja huusi julmistuneena: »Kuka persanan koira on\nuskaltanut tirauttaa minun kolpakkooni?» Kukaan ei rohjennut\nhiiskahtaakaan. Sitten keisari komensi ylimmäisen juomanlaskijansa\njuomaan maljan pohjaan. Mies parka ähkyi, puhkui ja syljeskeli, mutta\nmalja oli juotava pohjaan: mikä siinä auttoi?\n\n— Sitten Vauhtus hyppäsi pöydälle ja alkoi siellä hyppiä ja\nteiskaroida. Vieraat ihmettelivät, että mikä hullu lautasia ja\nmuita astioita riivasi, kun ne eivät pysyneet pöydällä, vaan\npoukkoilivat sinne tänne. Vauhtus näet potki niitä. Martti oli\ntähän asti vain hiljaa naureskellut veljensä metkuja, mutta nyt\nhän tuli murheelliseksi, kun tämä rupesi tallaamaan jumalanviljaa.\nKun Vauhtus sitten taas teki eräälle suurelle herralle kiusaa ja\npotkaisi hänen kädestään pois paksun nisuleivän neljänneksen, niin\nettä se lensi lattialle lähelle Marttia, ei tämä enää voinut hillitä\nitseään sellaista jumalattomuutta nähdessään, vaan otti leivän\nlattialta, suuteli sitä ja siunasi Jeesuksen nimeen. Mutta ei muuta\ntarvittu: paikalla he molemmat taas saivat näkyvän hahmon päälleen, ja\nkeisarilliset ottivat heidät heti kiinni, sitoivat heidän kätensä selän\ntaakse ja heittivät heidät vankitorniin. Keisari oli kovin iloinen, kun\nhän näin helposti sai käsiinsä molemmat Luteruksen veljekset, ja päätti\nmestauttaa heidät heti huomenaamulla.\n\n— Vauhtus oli äkäinen Martille, joka niin sopimattomalla hetkellä oli\nsiunannut. Mutta Martti oli vielä äkäisempi Vauhtukselle, kun tämä oli\npeijannut hänet tulemaan tällaiseen jumalattomaan paikkaan katselemaan\nhänen jumalattomia töitään. Nyt he saisivat syntinsä palkan: kuoleman.\nJa se olisi kunniaton kuolema. Mutta Vauhtus vain vihelteli ja kehoitti\nveljeään heittämään turhat huolet pois, sillä kyllä tässä vielä\npärjättäisiin.\n\n— Päivän valjettua vietiin vangit keskelle linnanpihaa, johon oli\nlevitetty korea matto ja sen päälle asetettu hakotukin näköinen\nmestauspölkky. Pyöveli seisoi pölkyn vieressä pitkä punainen mekko\nyllä ja hioi kirvestään kovasimella. Keisari ja koko hoviväki oli\nkokoontunut pihalle toimitusta katsomaan. Silloin Vauhtus pyysi\nkeisarilta vielä viimeistä armonosoitusta. Kun keisari kysyi, mikä\nse olisi, pyysi Vauhtus, että heille tuotaisiin kultainen kolpakko\ntäynnä jaloa renskaa, jotta he saisivat juoda kunnolliset lähtöryypyt.\nKeisarin mielestä pyyntö oli kohtuullinen. Ja malja tuotiin. Vankien\nkädet irroitettiin siteistä, että he voivat pidellä maljaa. Silloin\nVauhtus toisella kädellään kohotti kultaisen tuopin korkealle kuin\njuodakseen keisarin maljan, hieraisi vasemmalla kädellään kaulassaan\nolevaa pirun partakarvaa ja huusi: »hokus pokus hospoti pomiloi!» Mutta\nei muuta tarvittu: paikalla matto nousi miehineen pölkkyineen ilmaan\nja alkoi lentää kuin ilmalaiva. Vauhtus potkaisi pyövelin ja pölkyn\nalas, niin että ne pudotessaan olivat vähällä rusentaa keisarin alleen,\nmutta kultaisen kolpakon hän piti muistona keisarilta. Siitä veljekset\nkotia kohti lennellessään ottivat iloryyppyjä ihmeellisen pelastuksensa\nkunniaksi.\n\n— Martti Luterus alkoi kuitenkin epäillä, etteivät hänen veljensä polut\nolleet laita polkuja, kun hän kykeni liikkumaan ilmassakin, jopa niin\nnopeasti kuin ihmisen ajatus. Hän kysyi suoraan, oliko Vauhtus tehnyt\npahalaisen kanssa liiton. Vauhtus myönsi niin tapahtuneen. Silloin\nMartti surkutteli häntä suuresti ja kehoitti tekemään parannuksen,\nennen kuin oli myöhäistä. Mutta Vauhtus ei ollut vielä halukas\nkuuntelemaan sillä korvalla, vaan jatkoi kepposiaan. Tosin hän teki\npaljon hyvääkin, toi mm. Raamatun Suomeen.\n\n— Käänsikö hän sen suomeksi? kysyi Heikki.\n\n— Hän pani käännöksen alulle. Mutta sitten hän toi sen alkuperäisen,\nrautavitjoilla seinään kiinnitetyn Raamatun tänne meidän maahamme,\njossa toiset oppineet miehet sen myöhemmin käänsivät suomeksi. Mutta\nVauhtusta itseäkin rupesi vähitellen kammottamaan liittonsa pirun\nkanssa, ja hän päätti rienaajan avulla tehdä hyödyllistä työtäkin eikä\nyksinomaan kepposia. Hän laittoi suuren, tiiviin lasikaapin ja vietyään\nsinne runsaasti ruokaa ja juomaa sulkeutui sen sisään. Sitten hän käski\npirun vetää kaappia perässään pitkin merenpohjaa. Piru vetää pinnisti,\nVauhtus istui lasikaapissa, katseli ja kartoitti merenpohjaa.\n\n— Mitä varten? kysyi Heikki.\n\n— No, sitä varten tietysti, että saataisiin tietää meren syvyys,\nkaripaikat ja kalliot. Eihän muuten uskallettaisi laivoilla kulkea,\njollei olisi merikarttoja, joista kapteeni näkee, mistä voi ohjata\nlaivansa, ilman että tarvitsee pelätä aluksen raappivan pohjaa. Vauhtus\nvaelsi ristiin rastiin merenpohjalla ja piirusti karttojaan. Ja piru\nveti häntä ahkerasti hiki hatussa.\n\n— Lopulta piru kyllästyi tällaiseen vetojuhdan ammattiin ja koetti\nvietellä Vauhtusta maanpinnalle, missä voisi pitää hauskaa. Täällä\nmeressä ei ollut muuta kuin kaloja ja nilviäisiä. Mutta Vauhtus käski\nhänen vain vetää lasikaappia, sillä ei ollut aikaa laiskoitella.\nVauhtus lupasi tehdä työtä ahkerasti niin kauan kuin kontrahti oli\nvoimassa. »Piru vieköön koko kontrahdin!» huusi piru. »En minä\nsentähden itseäni työllä tapa. Anna se partakarvani minulle takaisin,\nniin minä luovun sinun sielustasi.» Vauhtus, joka nyt mielellään tahtoi\npelastaa sielunsa, käski pirun viedä hänet Saksaan takaisin. Niin\nVauhtus saapui kotiinsa jälleen ja luovutti pirulle karvansa. Mutta\npiru, joka koko ikänsä on ollut petturi ja valheen isä, ei antanutkaan\nkontrahtia, vaan lupasi vuoden kuluttua tulla häntä noutamaan\nhelvettiin. Sitten hän lensi nauraa räkättäen matkoihinsa. Mutta\nVauhtus jäi murheellisena odottamaan tilinteon hetkeä. —\n\nVanha-Mikko oli jutellessaan hoidellut pesää, jossa hiilet vähitellen\nolivat riutuneet ja tummenneet. Koko sauna oli käynyt pimeäksi.\nMikko sytytti päreen palamaan ja alkoi riisua itseään sanoen\nmenevänsä lavolle löylyyn. Hänen piti saada kylpeä vielä kerran ennen\nkuolemaansa. Heikki ehdotti, että Mikko lopettaisi kertomuksensa ensin\nja menisi sitten vasta vihtomaan. Mutta Mikko sanoi, että sauna oli\npaljon tärkeämpi kuin vanhat tarinat. Mutta jos Heikki tulisi myös\nlöylyyn ja pesisi hänen selkänsä, kertoisi hän tarinan lopun vielä\nsamana iltana. Hänen täytyi nyt, niin kauan kuin jaksoi, pestä itsensä\nkunnollisesti, sillä ruumiinpesijäin työ oli usein hyvin huolimatonta.\nTiesihän sen, minkälaista jälkeä akat jättivät, kun ei kuollut enää\nvoinut heitä komentaa.\n\nJa he menivät yhdessä lavolle, vihtoivat ja pesivät itsensä ja toinen\ntoisensa puhtaaksi. Mikko näet tahkosi vihdalla Heikinkin selän, vaikka\nHeikki kovasti esteli. Mutta Mikon mielestä oli heidän sellainen\nviimeinen rakkaudentyö toinen toiselleen tehtävä. Sitten he puhkuen\nja höyryten laskeutuivat lauteilta ja istahtivat saunan penkille\nhikoilemaan. Siinä vähitellen itseään kuivaillessaan Mikko jatkoi\ntarinaansa.\n\n— Kun saapui se yö, jolloin pahalaisen oli määrä tulla noutamaan\nVauhtusta, kutsui tämä avukseen Martti Luteruksen. Martti kyseli\ntarkoin, oliko veli nyt tullut katumuksen tuntoon ja tahtoiko hän\nturvata yksinomaan Herran armoon, koettamatta sen paremmin hyvillä\ntöillä ansaita autuutta kuin pahoilla töillä kadotusta. Kun Vauhtus\noli ilmaissut vilpittömän mielensä ja nöyrän katumuksensa, puki Martti\nhänet valkoisiin vaatteisiin ja kasti hänet uudestaan luterinuskoon\nantaen hänelle nimeksi Topias. Sitten Martti avasi uuninpellit. Ja\nniin he useiden kynttiläin palaessa odottivat sielunvihollisen tuloa\nVauhtuksen maatessa sängyssä lakanain välissä ja Martin istuessa\nsängynlaidalla hänen edessään.\n\n— Ihan sydänyön hetkellä pysähtyivät mustan parivaljakon vetämät vaunut\nVauhtuksen asunnon eteen. Vaunuista laskeutui maahan mustapukuinen\nherra, jolla oli sininen patalakki päässä, ja marssi että saappaankorot\npaukkuivat suoraa päätä Vauhtuksen huoneeseen. »Jumala antakoon hyvää\nhuomenta!» tervehti häntä heti Martti. »Ei nyt vielä aamu ole», ärähti\nvieras. »Jo kointähti koittaa», sanoi Martti ja viittasi sormellaan\nulos akkunasta. Hän kysyi sitten: »Mitä te haette?» »Minä haen Vauhtus\nLuterusta viedäkseni hänet mennessäni», vastasi vieras. »Ei täällä\nsellaista henkilöä ole», väitti Martti. »Tuolla sängyssä hän makaa»,\nsanoi vieras. »Hän on minun miehiäni, ja allekirjoittamansa atestin\nmukaan hänen nyt pitää astua minun palvelukseeni.» »Ei täällä sängyssä\nole muita kuin vastakastettu lapsi nimeltä Topias», sanoi Martti\nlujasti. »Onpa siinä iso, mustapartainen lapsi», ivaili piru, sillä se\nitse tämä yöllinen vieras oli. »Mutta ei pirua sellaisilla metkuilla\npetetä. Tässä on hänen verellään allekirjoittamansa kontrahti.» »Näytä\ntänne!» komensi Martti. Piru antoi hänelle kirjan. Martti työnsi sen\näkkiä Vauhtuksen suuhun ja sanoi: »Niele se!» Vauhtus nieleskeli\ntukahtumaisillaan, mutta lopulta lampaannahan palanen luiskahti alas\nkurkusta. »Mene tiehesi, saatana, sillä nyt ei enää ole verellä\nkirjoitettua kontrahtia olemassa!» huusi Martti lujasti. Piru suuttui\ntästä pettymyksestänsä niin suuresti, että muuttui mustaksi korpiksi\nja lensi rääkkyen savupiipusta ulos jättäen jälkeensä niin ankaran\ntulikiveä kärskän, että Luteruksen veljekset saivat yskiä ja köhiä\nhyvän aikaa, ennen kuin saivat henkensä selväksi. Sitten Vauhtus eli\nTopias hyppäsi ylös sängystä ja alkoi pyörittää Marttia ympäri huonetta\niloissaan siitä, että oli pelastunut pirun pauloista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha-Mikko vaikeni ja kallistui lopen uupuneena vuoteelleen.\nHeikkikään ei enää kysellyt mitään, vaan pukeutui hiljalleen. Yhtäkkiä\nMikko sanoi:\n\n— Mene sinä, Heikki poikaseni, avaamaan tuo parvenakkuna.\n\n— Eikö sieltä tule kylmä? kysyi Heikki.\n\n— Täällä on niin lämmin. Ja muutenkin taitaa sielulla olla vapaammat\nolot, kun jätetään muutamia henkiläpiä auki.\n\nHeikki kiipesi lauteille ja veti nokisen tukon pois parvenakkunasta.\nKun hän muisti, että Luterus oli avannut uuninpellit, puistattivat\nhäntä vilunväreet lämpimällä lavollakin. Häntä alkoi kammottaa ja hän\nkiirehti pois koko saunasta sanoen:\n\n— Hyvästi nyt, Mikko.\n\n— Jumalan haltuun, Heikki. Tule paiskaamaan kättä hyvästiksi.\n\nHe kättelivät. Mikko sanoi:\n\n— Voi hyvin ja kasva mieheksi.\n\n— Voikaa tekin hyvin, sanoi Heikki itkunsekaisella äänellä ja juoksi\nsitten kiireesti lumista tietä pitkin kotiin.\n\nAamuhämärissä Heikki meni yhdessä äitinsä kanssa saunaan Mikkoa\nkatsomaan. Tämä makasi vuoteella selällään kädet ristissä rinnalla niin\nrauhallisen ja eläväisen näköisenä, mutta hän ei hengittänyt enää.\nSillä Vanha-Mikko oli kuollut.\n\nJa kun he poistuivat saunasta, pusertui Heikki tiukasti äitiinsä\nkiinni ja katseli säikähtynein silmin hämärässä häämöittäviä alastomia\nomenapuita. Jos Vanhan-Mikon sielu istui tuolla oksalla, niin se\nvarmaankin värisi vilusta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana syksynä Sipilän Heikki pääsi papinkouluun Turkuun.\n\nVanha-Mikko oli aina sanonut, että siitä pojasta täytyi tehdä pappi,\nkun se niin hyvin ja ahkerasti luki Raamattua. Samoin kouluttaja ja\nkansakoulunopettaja olivat kehoittaneet Sipilän emäntää panemaan pojan\nisoon kouluun, kun hänellä näytti olevan kykyä ja halua oppia enemmän\nkuin täällä maan korvessa oli mahdollista. Heikki itse oli jo parin\nvuoden ajan innokkaasti kärttänyt äitiään lähettämään hänet kaupunkiin\nkouluun. Äiti ei kuitenkaan ollut tällaisiin mullistuksiin taipuvainen.\nEihän talonpoikaissuvusta ollut ennenkään pappeja, tuomareita tai\nlääkäreitä tehty. Ja ruotsalaisia niistä lapsista siellä ruotsalaisessa\nkoulussa tulisi, sellaisia suuria herroja, jotka eivät myöhemmin enää\nkehtaisi suomalaisia vanhempiaan omikseen tunnustaa.\n\nMutta Heikki lupasi pyhästi aina tunnustaa äitinsä ja kielsi koskaan\ntulevansa ruotsalaiseksi. Kansakoulunopettajakin sanoi, että Turussa\nvaikutti nykyään jo suomalainen lukio, niin ettei ollut pakko enää\nkouluttaa lapsiaan ruotsalaisiksi. Enimmän kuitenkin vaikutti äitiin\ntoivo, että hän pojastaan saisi tukea taistellessaan talon puolesta\nkartanoa vastaan. Kai poika siellä ainakin niin paljon oppisi, että\nhän osaisi sanoa, oliko mitään eroa sanoilla skattefrälsehemman ja\nfrälseskattehemman tai oliko paljas frälsehemman yhtä hyvä kuin nuo\ntoisetkin, kuten kartanon viinaanmenevät konttoristit väittivät. Ja\näiti päätti kuin päättikin kouluttaa poikansa papiksi.\n\nEnnen kouluun lähtöään Heikki meni Vanhan-Mikon haudalle sanomaan\nhyvästi uskolliselle lapsuudenaikaiselle ystävälle ja suurelle\ntietomiehelle. Mikko ei totisesti ollut saanut viimeistä leposijaansa\nsiunatussa hautausmaassa autuaitten seurakuntalaisten rinnalla,\nvaan hänet oli siivojaan myöten kuopattu vihkimättömään maltaan,\nkadotettujen pakanain viereen kirkkotarhan pohjoiseen kolkkaan. Niin\noli emäpitäjän mahtava rovasti kaikkivaltiaan voimalla määrännyt.\n\nHeikkiä lohdutti hiukan äidin vakuutus, ettei pappi voinut lähettää\nkadotukseen ketään, jonka kerran Vapahtaja oli lunastanut. Ja\nVanhalle-Mikolle oli yhdentekevää, missä hänen tomumajansa makasi. Ei\nhän sitä enää itse tietänyt eikä siitä siis kärsinyt.\n\nMutta Heikki tässä haudalla kuitenkin päätti hiljaisessa mielessään,\nettei hän rupeaisi papiksi, vaikka äiti sitä toivoikin. Sillä ei hän\nraskitsisi tuomita ketään helvettiin.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nSIPIN SUKU HERÄÄ\n\n\n\n\nI.\n\n\nKeskiviikkona helmikuun 15 päivänä v. 1899 Sipilän Heikki oli\nmatkalla kouluunsa, kohti Pinhuusia. Koulurakennus oli ennen ollut\nnaisten vankilana, josta syystä sitä oli nimitetty kehruuhuoneeksi\neli silloisten turkulaisten kielellä pinhuusiksi. Kun hiljattain\noli paikkakunnalle kiivaiden taistelujen jälkeen saatu perustetuksi\nensimmäinen suomalainen valtionlyseo, annettiin sille armosta asunnoksi\nvanha pinhuusi. Ruotsalainen klassillinen lyseo majaili uhkeasti\nvanhassa kymnaasissa ja ruotsalaiselle reaalilyseolle rakennettiin\nuusi talo. Heikki oli jo edellisenä päivänä tuntenut itsensä\nsairaaksi, mutta oli siitä huolimatta ollut koulussa, jossa hän nyt\noli neljännellä luokalla. Ei ollut hyvä olla poissa luokalta, jossa\nManu-lehtori juuri opetti algebran alkeita, sillä ei hän niitä sitten\nenää toistamiseen neuvonut. Sai syyttää itseään, jos tämän tärkeän\naineen pohja jäi hataraksi.\n\nMutta nyt Heikki kuitenkin tunsi itsensä kovin kurjaksi. Päätä särki,\nruumista raukaisi ja vilutti kovasti, vaikka ilma olikin verraten\nleuto. Kurkku yritti suorastaan, tukkeutua. Täytyi yhtä mittaa rykiä\nja syljeskellä limaa katukäytäväin vieressä oleville korkeille\nlumivalleille. Ei käynyt kunnolla latinan kieliopinkaan sääntöjen\nlausuileminen, kuten Heikillä oli tapana kouluun mennessään höpistä.\nErkki Eemeli, latinan kolleega, oli kova poika vaatimaan säännöt ulkoa.\nNiiden piti mennä kuin vesi vain, samoin kuin ennen Isä meidän Kuralan\nEevastiinan opissa.\n\n— Herkules vieköön! äsähti Heikki. — Ei tästä miehestä taida enää kalua\ntulla ilman lääkärinapua. Jos jättäisikin koulun sikseen ja menisi\nlääkäriin. Sen minä teenkin.\n\nHeikki kiskoi kukkaron housuntaskustaan ja tutki sitä. Oli siellä\nvielä äidin lähettämiä pekunoita. Mitäs muuta kuin kauppatorille päin\nlääkäriä hakemaan.\n\nKun lääkäri kysyi, mikä vaivasi, ei Heikki osannut sitä oikein\nselittää, sanoi vain, että kurkkua ahdisti ja muutenkin oli paha\nolo. Tohtori katsoi hänen suustaan sisään ja jatkoi taudin oireiden\nkyselemistä. Yhtäkkiä hän sitten käski Heikin avata paidanrintansa.\nHeikki totteli epävarmoin sormin ja huomasi vasta itsekin, että hänen\nrintansa oli ihan täynnä punaista vihmaa.\n\n— Satan anamma! kiroili tohtori ruotsiksi. — Sinulla on tulirokko. Mene\nheti pois!\n\n— Mihin? kysyi Heikki surkeasti.\n\n— Mene lasareettiin!\n\nHeikki hapuili vapisevin sormin paidannappejaan kiinni ja alkoi sitten\nkiskoa takkia ylleen. Lääkäri juoksi ulos huoneesta, mutta palasi pian\nkiroillen. Heikki hypisteli äidin antamaa messinkilukkoista kukkaroa ja\nkysyi hiljaa:\n\n— Mitä se maksaa?\n\n— Ei mitään. Sinä saastutat kaikki minun potilaani. Ulos heti!\n\nHeikki horjui ulos. Kuin unessa hän huomasi, että eteistyttö ruiskutti\njotakin pistävää ainetta huoneisiin. Muutamat odottavat potilaat olivat\nkovin kauhistuneen näköisiä kuultuaan lääkärin ärjymisen ja katselivat\nHeikkiä kuin murhamiestä.\n\nMutta Heikki pääsi vihdoin ehein nahoin kadulle ja hengähti\nhelpotuksesta. Olipa siinä ollut sellaisessa löylyssä, että hiki pursui\njoka huokosesta. Hiljalleen hän lähti kävelemään asuntoaan kohden.\n\nMikä nyt neuvoksi? Helvettiin tai lasareettiin lääkäri oli käskenyt\nhänen mennä. Jompaankumpaan siis oli mentävä. Muualla ei näin\nsaastainen olento saanut olla. Kuumat paikat niissä taisi olla\nkummassakin. Mutta mentävä oli: mikä siinä auttoi? Asuntoon sentään\npiti ensin ilmoittaa, etteivät suotta rupeaisi kaipaamaan.\n\nHeikki saapui kaupunkiasunnolleen, tarttui päällystakkinsa liepeeseen\nja avasi vasta näin verhotulla kädellään eteisen oven.\n\n— Minussa on tulirokko, huusi hän ovenraosta. — Älkää tulko lähelle!\nMinä menen nyt sairaalaan.\n\nHän paiskasi oven kiinni ja oli tiessään, ennen kuin yllätetty\nasuntorouva oli ehtinyt tointua säikähdyksestään. Heikki lähti sitten\nkulkemaan kohti sairaalaa.\n\nMutta mihin sairaalaan hänen oli mentävä? Lasareettiin oli lääkäri\nkäskenyt. Mutta täällä oli sekä lääninsairaala että kunnallissairaala.\nKumpaan uskaltaisi pyrkiä, ettei taas ajettaisi kirouksilla takaisin?\nHän lähti onniarvoa kävelemään kohti lääninsairaalaa, koska hän ei\nmielestään ollut oikea kaupunkilainen pyrkiäkseen kaupunginsairaalaan.\nMutta täältä Kakolanmäen liepeiltä, jossa Heikki asui, oli huikea matka\nHämeen-tulliin, jonka takana lääninsairaala sijaitsi. Heikki patikoi\nkuitenkin urheasti matkan, vaikka häntä jo alkoi kovasti väsyttää.\nHänellä olisi kyllä ollut rahaa, että olisi saanut ajurin. Mutta hän\nei tahtonut istua reessä, sillä pelkäsi tartuttavansa tautinsa ajuriin\ntai ainakin tämän vällyihin, jotka sitten voisivat saastuttaa tuhannet\nviattomat turkulaiset.\n\nOli tämä kovaa tämä yhteiskunnan hylkiönä oleminen. Hän ei olisi\nsitä niin selvästi tajunnut, jollei lääkäri olisi sitä niin\nkouraantuntuvasti osoittanut. Miksi häntä niin tarvitsi kirota? Eihän\nhän itse ollut tätä tautia synnyttänyt, vaan oli sen saanut joltakin\ntoiselta. Ja niistä hän tiesi, mikä häntä vaivasi.\n\nHeikki ei sitä ymmärtänyt. Mutta tästä kohtauksesta jäi häneen\nsellainen kammo lääkäreitä kohtaan, ettei hän myöhemminkään juuri\nkoskaan kivuissaan turvautunut tohtoriin. Jollei luonto auttanut, niin\ntauti sai tappaa. Lääkärit olivat luodut vain masentamaan ihmisen\nmielen.\n\nNyt oli kuitenkin pakko mennä lääkärien komennettavaksi. Hän saapui\nvihdoin lopen väsyneenä lääninsairaalan portille ja soitti kelloa.\nPortinvartijalle hän sitten selitti, että hänessä oli tulirokko ja\nhänet oli komennettu sairaalaan. Mutta portinvartija sanoi, ettei tämä\nollut mikään kulkutautisairaala, ei tänne tulirokkoisia otettu. Hänen\noli paras pyrkiä kunnallissairaalaan, joka taas sijaitsi toisella\nilmansuunnalla, kaupungin eteläisellä takamaalla.\n\nHeikki hoippui epätoivoisena takaisin kaupunkiin päin. Hänen voimansa\nolivat lopussa. Kuinka hän jaksaisi hakea tuota toista sairaalaa?\n\nHän pysähtyi tavantakaa nojailemaan kadun varrella olevien, keltaiseksi\nmaalattujen rakennusten seiniin. Mutta kun hän huomasi, että ihmiset\nkurkistelivat häntä asuntojensa akkunoihin sovitetuista juorupeileistä,\npelästyi hän kovasti. He voivat luulla häntä juopuneeksi tai muuten\nepäilyttäväksi olioksi ja kutsua paikalle poliisin. Ja niin hänet\nheitettäisiin makaamaan kylmän putkan pahnoille.\n\nOhitse ajoi joutilas ajuri. Heikki ei enää vastustanut kiusausta, vaan\npysähdytti ajurin, kömpi rekeen ja pyysi ajamaan kunnallissairaalaan.\nAjuri veikin hänet kauniisti perille.\n\nTähän sairaalaan hänet vihdoin otettiin vastaan. Vaikka Heikki heti\nsanoi, että hänessä oli tulirokko, ja varoitti tulemasta lähelle, ei\nhoitajatar säikähtänyt, vaan tarttui häntä hymyillen käsipuolesta ja\ntalutti sisään. Ilman apua ei Heikki enää olisi päässytkään kävelemään.\nHän oli jo melkein horroksissa, mutta muisti kuitenkin vielä pyytää,\nettä tapettaisiin kaikki basillit ajurin reestä, etteivät ne\nsaastuttaisi viattomia ihmisiä.\n\nKun hän taas tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa riisuttuna\nsairaalan vuoteessa. Eräs tohtori hankasi juuri hänen kurkkuaan\nmetallivartaan päähän kiedotulla sutilla. Tämä vehje toi elävästi\nHeikin mieleen lataustikun ja sen päähän kierretyn rohdinpallin,\njolla hän oli metsämiesten nähnyt pyssynsä piippua puhdistavan.\nMutta tämä nuohoaminen oli äärettömän tuskallista, varsinkin kun\nsutissa oli jotakin kovin kirpeätä ainetta. Heikki ryki ja ryki ja\noli tukahtumaisillaan, mutta lopulta hänen kurkustaan lohkesi kosolta\nlimaa. Se helpotti, mutta lääkäri jatkoi säälimättä kurkun tahkoamista,\nkunnes se hänen mielestään oli tarpeeksi kirkas sillä kertaa.\n\nAsuntorouva oli ottanut selkoa Heikistä ja sitten huolestuneena\nkirjoittanut kotiin pojan äidille. Hidas postinkulku ja muutkin seikat\nvaikuttivat, että äiti pääsi lähtemään poikaansa katsomaan vasta\nmonen päivän kuluttua. Ja kun hän vihdoin saapui sairaalaan, ei häntä\ntartunnan vaaran takia laskettu sisään. Heikki oli kuitenkin jo niin\npaljon voimissaan, että hänelle ilmoitettiin äidin olevan ulkopuolella\nja sallittiin hänen nousta akkunasta katsomaan. Mutta akkuna oli\nylhäällä ja äiti kaukana alhaalla pihalla. Ei siinä edes voinut puhua\ntoistensa kanssa. Täytyi tyytyä vain katselemiseen. Ja he katselivatkin\ntotisina toinen toistaan, kunnes hoitajatar tuli ja talutti Heikin taas\nvuoteeseen.\n\nMutta tämäkin vilahdus äidinrakkautta rohkaisi suuresti Heikkiä\nja teki hänen parantumisensa paljon pikaisemmaksi. Vaikka maailma\nolisikin hänet unohtanut, niin äiti kuitenkin muisti poikansa. Siitä\noli näkyvänä todistuksena kukkia ja hedelmiä Heikin pöydällä. Äiti oli\nantanut hoitajattarelle rahaa, ja tämä toimitti Heikille myöhemmin\nsilloin tällöin hedelmiä, vähän kerrallaan, niin pitkälle kuin rahat\nriittivät.\n\nEikä muukaan maailma sentään ollut häntä unohtanut, sillä toisinaan\nhoitajatar tai siivoojatar ilmoitti, että joku toveri tai ystävä oli\nsoittanut, kysellyt hänen vointiaan ja pyytänyt sanomaan terveisiä.\n\nJa pian muu maailma muistutti olemassaolostaan aivan erikoisella\ntavalla.\n\nEräänä iltapäivänä ylilääkäri, vanha kunnianarvoinen professorin\narvonimen saanut tohtori, istahti tuolille Heikin vuoteen viereen\nlepuuttamaan jalkojaan. Mittauksessa ei Heikissä enää ollut havaittu\nlaisinkaan kuumetta, joten hänen kanssaan voi puhua vakavistakin\nasioista, jotka professorin mieltä painoivat.\n\n— Poikani, sinunkin täytyy jo saada kuulla uutisia, alkoi hän hitaasti.\n— Sillä aikaa kuin sinä olet kamppaillut taudin kynsissä taistellen\nelämästä ja kuolemasta, olemme me kaikki muutkin saaneet ankaran iskun,\njoka voi koitua koko kansallemme kuolemaksi.\n\n— Mitä professori tarkoittaa? huudahti Heikki ja kohosi vuoteessaan\nistumaan.\n\n— Pysy vain rauhallisena, varoitti professori. — Asia on sellainen,\nettä samana päivänä, jolloin sinä tulit tänne sairaalaan, helmikuun\n15:ntenä, keisari antoi manifestin, jolla kaikki Suomen oikeudet\nkumottiin.\n\n— Kuinka ne kumottiin?\n\n— Julistuskirjassa määrätään, että kaikista niistä laeista, jotka\nkeisarin mielestä koskevat koko valtakuntaa, nimittäin Venäjää, päättää\nvenäläinen valtakunnanneuvosto.\n\nHeikki mietti ankarasti. Sitten hän kysyi:\n\n— Mitkä lait sitten koskevat koko valtakuntaa?\n\n— Tiesi sen. Sellaiseksi voidaan selittää mikä laki tahansa.\nValtiopäivät eivät enää voi päättää esim. sellaisestakaan asiasta\nkuin pässien laitumelle laskemisesta. Vihainen pässi voi puskaista\nvaeltavaa venäläistä kuoharia takapuoleen, ja se on tietysti\nyleisvaltakunnallinen asia.\n\n— Mitä sitten valtiopäivillä tehdään?\n\n— Ei mitään. Suomen valtiopäivät saavat sulkea ovensa kuin konkurssin\ntehnyt kauppias.\n\n— Mutta onhan keisari vannonut pitävänsä Suomen perustuslait pyhinä ja\nrikkomattomina, uskalsi Heikki huomauttaa.\n\n— Hss, poika! suhahti professori. — Puhutaan hiljemmin. Seinillä on\nkorvat. Keisari on kyllä niin vannonut. Mutta kenraalikuvernööri\nBobrikoff on saanut hänet rikkomaan valansa. Hän ehkä on tehnyt sen\nvastenmielisesti. Siihen tuntuvat viittaavan manifestin alla olevat,\nkeisarin kirjoittamat sanat: »Olkoon niin.» Olkoon nyt niin, koska te\nsitä niin vaaditte, tuntuu keisari sanovan. Tähän keisarin epäröimiseen\nme perustamme viimeisen toivomme. On päätetty lähettää keisarille\nadressi, jossa Suomen kansan nimessä keisaria pyydetään peruuttamaan\ntämä julistuskirja. Adressin alle kootaan nimiä niin paljon kuin\nmahdollista kaikkialta koko maasta. Joukko ylioppilaita ja koulupoikaa\non jo lähtenyt kiertämään maata ja keräämään allekirjoituksia. Nimet\nkerätään kaikki yhdessä viikossa ja sitten heti viedään adressi\nPietariin.\n\n— Kunpa minäkin olisin päässyt mukaan nimiä keräämään, huokasi Heikki.\n\n— Pysy sinä vain vuoteessa ja päätä tulla kelpo kansalaiseksi, joka\nei alistu ryssäin sortoon. Nuorisossa on nyt Suomen kansan vastaisen\nvapauden toivo.\n\nKun professori oli jättänyt Heikin yksikseen, valtasi tämän\nlevottomuus. Maata uhkasi suuri vaara ja hän makasi täällä voimattomana\nja saamattomana. Ei hän tosin itsekään tiennyt, niillä tavalla hän\nolisi voinut toimia maan pelastamiseksi. Mutta olisi ainakin saanut\nolla ulkona maailmassa ja neuvotella toverien kanssa. Nyt sai täällä\nyksin kuvitella mitä vaaroja hyvänsä.\n\nEivät toverit silti jättäneet häntä kokonaan yksinäiseen pimeyteensä.\n\nEräänä päivänä, kun Heikki jo sai vapaasti liikkua sairaalassa,\nkutsuttiin hänet puhelimeen.\n\n— Halloo! Onko se Heikki?\n\n— On, vahvisti Heikki.\n\n— Pax tecum, Henrice! Langan tässä päässä on kaksikonttinen Kalpa.\n\n— Pax etiam tecum, Calpa cum pedibus! huusi Heikki iloisena.\n\nLangan toisessa päässä oli Heikin hyvä luokkatoveri Kalpa. Kun koulussa\noli kaksi Kalpa-nimistä oppilasta, mutta toisella oli vain yksi jalka,\nsillä toinen oli sairauden takia sahattu poikki, sanottiin heitä\ntoisistaan erotukseksi yksikonttiseksi ja kaksikonttiseksi Kalvaksi.\nEdellistä toverit puhuttelivat myöskin omalla latinalaisella nimellä\nCalpa cum pede ja jälkimmäistä Calpa cum pedibus elikkä jalalla\nvarustettu Kalpa ja jaloilla varustettu Kalpa. Viimeksimainittu\noli kotoisin samoilta seuduilta kuin Heikkikin ja tuntui siksi\nläheisemmältä kuin muut toverit.\n\n— Kuinka sinä voit? kysyi Calpa cum pedibus.\n\n— Kyllä minä jo muuten hyvin voin, mutta on nälkä, vastasi Heikki.\n\n— Nälkäkö? ihmetteli Kalpa.\n\n— Niin. Eivät anna täällä tarpeeksi ruokaa. Minä söisin kuin susi.\n\n— Taitaa olla parasta totuttautua vähitellen taas syömään. Muuten voisi\nmahasi ruveta mukisemaan vastaan.\n\n— Sitä hoitajatarkin hokee. Kova on kuitenkin nälänhätä. Ei sitä ole\nhelppo kärsiä. Mutta mitä sinä oikein tiedät?\n\n— Minä tiedän paljonkin. Olen ollut maalla kokoamassa nimiä suureen\nadressiin.\n\n— Älä nyt! ihmetteli Heikki. — Kuinka kävi?\n\n— Kyllä se hyvin kävi. Kaikki kirjoittivat joko nimensä tai\npuumerkkinsä, kuinka kukin osasi. Oli oikein liikuttavaa ohjata\nvanhojen ukkojen vapisevaa kättä, kun he hartaina piirustivat\npuumerkkinsä Suomen oikeuden puolesta.\n\nHeikki niiskautti äänekkäästi langan päässä, aivan kuin olisi jotakin\nniellyt.\n\n— Panivatko kaikki nimensä paperiin? kysyi hän sitten.\n\n— Kyllä, kun vain ehti niille asian selittää. Mutta useita ei sattunut\ntapaamaan kotoa eikä ollut aikaa kierrellä kauan samoilla seuduilla.\nMuuten taisi olla turhaa touhua koko suuren adressin homma.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Keisari ei ollenkaan ottanut vastaan lähetystöä, jonka piti adressi\nhänelle jättää.\n\n— Se nyt vasta aika jukuri on se Suomen isoruhtinas, kun —\n\n— So, so! kuului Kalvan varoitus. — Puhutaan näistä asioista sitten\nenemmän, kun taas tavataan. Milloin pääset pois?\n\n— En minä vielä tiedä. Kyllä kai minä muuten jo olisin jotenkuten\nkunnossa, mutta minun täytyy ensin luoda nahkani, ettei se tartuta\ntautia teihin toisiin.\n\n— Näin keväällä käärmeetkin nahkansa luovat. Ole siis iloinen, kun saat\nuuden nahkakotelon ympärillesi. Terve vain! Soitan sitten taas, kun\nsopii.\n\nHeikki tarkoitti totta puhuessaan nälänhädästä. Mutta sairaalassa\nharhaillessaan hän osui keittiöön, jossa maalta tullut tyttö hääräsi.\nJa tyttö oli laupias ja sangen hyvä. Hän antoi Heikille salaa milloin\nleivän, milloin puolikkaan, milloin neljännyksen, joita armolahjoja\nHeikki sitten huoneessaan hartaasti nakerteli. Näin saatiin pahin\nnälkä sammutetuksi eikä Heikin vatsa vihasta murissut, vaan sulatti\nkiitollisena tämän ylimääräisenkin kestityksen.\n\nMuonanhankintamatkoillaan Heikki tutustui pariin häntä itseään\nnuorempaan poikaan, jotka kävivät ruotsalaista lyseota. Yhteiset\nvaivat ja vaiheet tekivät nämä entiset vihamiehet ystäviksi. He\nkaivoivat sotakirveensä maahan, vaikka ennen olivat sitä uhkaavasti\ntoisilleen heiluttaneet. Vallitsi näet niihin aikoihin ainainen\nsotatila suomalaisen ja ruotsalaisen lyseon oppilaiden välillä. Usein\niltapäivisin, toisinaan suoraan koulusta kokoontuivat suomalaiset\n'kissat' ja ruotsalaiset 'rotat' edelläkäyneen haasteen johdosta\nmieslukuisina tappelemaan jollekin sovitulle paikalle. Mm. Linnankadun\nja Eerikinkadun välinen tyhjä, avara tontti, johon myöhemmin\nrakennettiin suuri kauppahalli, oli monen tulisen taistelun maineikas\ntanner.\n\nKerrankin oli taisteluun lähdetty suoraan rukouksista. Ja se sopi\npoikain mielestä erinomaisesti, sillä ainahan on sodassa rukoukset\npidetty, ennen kuin on käyty tappelemaan. Suomalaisessa lyseossa\noli matematiikan lehtori Manu noussut oikeussalin katederiin ja\nvirsikirjasta lukenut ehtoosiunauksen. Kun hänen sitten piti lukea Isä\nmeidän, ei hän löytänytkään sitä kirjastaan, sillä oppilaat olivat\nhäijyyttään taivuttaneet lehtien kulmat vallan väärästä paikasta. Manu\nyritti lukea ulkoa, mutta sekosi ja lopetti jo jokapäiväiseen leipään.\nHän sanoi äkkiä amen ja antoi merkin soittajalle. Yksikonttinen Kalpa\noli tällä kertaa soittamassa. Hän oli ehdottanut sopivan virren Manulle.\n\nJa niinpä sitten kaikui Martti Lutherin sotavirsi mahtavasti suuren\nsalin täyteisen innostuneen poikajoukon laulamana:\n\n    »Jumala onpi linnamme,\n    varustus vahva aivan.\n    Hän aseemme on, kilpemme\n    ajalla vaaran, vaivan.»\n\nKaikissa sotaisimmissa paikoissa kuului kumea ääni voimakkaana yli\nmuiden. Se oli Calpa cum pedibus, joka kuin muinaisajan Tyrtaios\ninnoitti armeijaansa urhoollisesti taistelemaan oman kansallisuuden ja\nkielen puolesta.\n\nSitten joka mies lähti julmana kuin Mölperi sotaan. Ei marssittu\nsuljetuissa riveissä suoraan uhatulle paikalle, vaan kierrettiin ja\nkaarrettiin pienemmissä ryhmissä useita eri teitä pitkin, etteivät\nopettajat olisi saaneet asiasta vihiä.\n\nSuomalainen sotajoukko ehti ensiksi kokoontua ja järjestyä rintamaan\ntaistelukentälle, sillä rotilla oli pitempi matka kuljettavana.\nTämä oli pääasiassa ala- ja keskiluokista kokoonpantu armeija,\nsillä yläluokkalaiset olivat jo niin veltostuneet, etteivät he enää\nviitsineet taistella kielensä ja kansallisuutensa puolesta, vaan päin\nvastoin, häpeä sanoa, kulkivat 'flaksilla' ruotsalaisten tyttöjen\nkanssa ja puhuivat ruotsia, mikäli osasivat.\n\nTässä suomalaisessa sotaväessä olivat siten keskiluokilla olevat\nKalvat sekä ikänsä että kokonsa puolesta johtavia persoonallisuuksia.\nYksikonttinen teiskaroi vikkelänä, niin että kainalosauvat tuiskivat\nlunta ympärilleen, rintaman edessä ja neuvoi pojille erinäisiä\ntaktillisia temppuja. Hän tunsi olevansa suuri strategi ja olisi\nmennyt Moskovan junkkarikouluun, jos olisi ollut rakenteeltaan eheä.\nKaksikonttinen Kalpa taas mulkoili hirmuisesti pelosta ja jännityksestä\nvapisevia rivimiehiä ja uhkasi syödä elävältä nahkoineen hiuksineen sen\nrintamakarkurin, joka ensimmäisenä pötkisi pakoon.\n\nVihdoin saapuivat rotatkin ja sijoittuivat asemiin Linnankadun\npuoleiselle kentälle. Siinä sitä sitten ensin vilkuiltiin kohti\nvihollista, naurettiin keskenään ja puhuttiin omien miesten kesken\npahaa vastustajasta. Mutta ennen pitkää alettiin puhua kovemmalla\näänellä ja heitellä herja- ja pilkkasanoja puolueettoman maan yli\nvastapuolen asemiin. Sanoja seurasivat lumipallot. Ja kun Calpa cum\npedibus oli saanut kovan lumipallon päin naamaansa, karjaisi hän\nkiivaan hyökkäyskäskyn ja ryntäsi silmittömänä kiukusta miestensä\netunenässä vihollista vastaan.\n\nNyt seurasi ankara temmellys, ähinä ja puhina. Vastustajia iskettiin\nkorvalle, tartuttiin rintapielistä kiinni ja yritettiin kaataa maahan.\nToisia saatiinkin tyrkityksi päistikkaa paksuihin lumikinoksiin. Aseita\nei käytetty, ei edes nyrkkirautaa, vaikka se olikin muutamien taskussa\nsiltä varalta, että sillä voisi puolustautua, jos sattuisi suurten\nsällien saartamaksi ja mulikoitavaksi, mikä myöskin toisinaan tapahtui.\n\nEipä tiedä, kumpi kansallisuus tällä kertaa lopullisesti olisi\nvoittanut, jollei puolueeton valta olisi sekaantunut taistelun\nkulkuun. Suomalaisten joukkojen selkäpuolen turvaamisesta huolehtiva\netappipäällikkö huusi äkkiä Eerikinkadun puoleiselta portilta:\n\n— Hihna tulee!\n\nSilloin suomalaiset soturit ryntäsivät kovalla voimalla ruotsalaisia\nvastaan ja työnsivät nämä Linnankadun puoleista porttia kohti.\nPakokauhu valtasi äkkiä ruotsalaisetkin, ja kaikki tungeksivat yhdessä\nmylläkässä portista ulos.\n\nTässä tuoksinassa oli Calpa cum pede kainalosauvoineen tyrkätty\nsyrjään ja työnnetty pää edellä syvään lumikinokseen. Kun hän vihdoin\nselviytyi lumesta, löysi kainalosauvansa ja pääsi taas pystyyn, huomasi\nhän kentän tyhjäksi. Hän ei ollut kuullut varoitushuutoa, vaan luuli\nruotsalaisten paenneen ja suomalaisten lähteneen ajamaan heitä takaa.\nSilloin hän alkoi heiluttaa toista sauvaansa ja huudella:\n\n— Victoria, Victoria!\n\n— Mistä voitosta se Kalpa nyt iloitsee? kuului äkkiä hänen takaansa.\n\nKalpa kääntyi ympäri. Siinä seisoi salaperäinen hymy huulilla\nsuomalaisen lyseon rehtori, jota Hihnaksi ja myöskin Hihna-Heikiksi\ntakanapäin nimiteltiin.\n\nKalpa ei kuitenkaan kadottanut konseptejaan, vaan selitti sulavasti:\n\n— Minä tässä vain itsekseni huutelin eläköötä Englannin kuningattarelle\nViktorialle.\n\n— Mistä syystä Kalpa on katsonut sopivaksi tulla tälle yksinäiselle\npaikalle huutamaan eläköötä Englannin kuningattarelle Viktorialle?\n\n— Onhan sopivaa huutaa milloin ja missä tahansa eläköötä vanhalle,\nkuuluisalle kuningattarelle, joka ei muuten enää kauan eläisi, vastasi\nKalpa rohkeasti.\n\nRehtoria, joka oli huumorintajuinen mies, huvitti sekä se, että\nraajarikko sotilas oli jäänyt taistelukentän sankariksi toisten\npaetessa, että Kalvan nokkelat selitykset. Siksi hän sanoi vain\nlyhyesti:\n\n— Kalpa menee nyt kotiin ja huutaa siellä eläköötä Viktorialle, jos\nluulee siitä apua olevan.\n\nSitten hän lähti kävelemään eteenpäin. Eikä tästä taistelusta pidetty\nmitään kuulusteluja jälkeenpäin, vaan asia painettiin villaisella. Ehkä\nrehtori saattoi hyvässä seurassa ylpeilläkin sillä, että hänen koulunsa\nsotilasinvaliidi oli yksinään jäänyt taistelukentän herraksi.\n\nNäitä sotamuistelmia nyt Heikki ja ruotsalaiset pojat kertoivat\ntoisilleen ja nauroivat yhdessä hullunkurisille kohtauksille. Sitten he\nmenivät ruotsalaisten huoneeseen ja alkoivat ankaran tyynysodan.\n\nTämä kahakka taisi ollakin viimeinen taisto suomalaisten ja\nruotsalaisten koulupoikain välillä Turussa. Sillä helmikuun\njulistuskirjan jälkeen alettiin puhaltaa rauhan pasuunaa ja huutaa koko\nSuomen kansalle: »Yksi mieli, vaikka kaksi kieltä!» Eihän tällaisten\ntunnusten vallitessa koulupoikainkaan enää sopinut tapella, vaikka\nvanha sisu olisi ollutkin jäljellä.\n\nViisi viikkoa tulirokkosairaalassa viivyttyään Heikki julistettiin\nparantuneeksi ja basilleista puhtaaksi sekä päästettiin taas palaamaan\nmuiden ihmisten keskuuteen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSipilän emäntä istui pirtin pitkän pöydän päässä aamiaista syömässä.\nOli kylmän kolea arkinen aamupäivä maaliskuun lopulla. Miehet olivat\nsuuruksen syötyään lähteneet kaukoniitulle heiniä tuomaan. Emäntä\noli päivän juoksevat asiat saanut järjestetyksi ja hänellä oli\nvihdoin aikaa itsekin hiukan haukata. Hän oli tehnyt tulen kummankin\nporstuanperäkamarin uuniin, paistanut pari kolme silakkaa ja puraisi\nnyt niistä aina palan kokonaisten perunain kanssa ja ryyppäsi\nkaksikorvaisesta puuhaarikasta piimää päälle.\n\nNiin, touhussa tässä sai olla yksinään isoa taloa pitäessään.\nAamiaiselle ei itse ehtinyt, ennen kuin oli koko muun väen ruokkinut\nja säälinyt töihin. Täytyi murehtia kaikesta. Etumies tosin oli.\nMutta se vain teki työtä toisten etunenässä ja katsoi, että kukin työ\ntuli kunnollisesti suoritetuksi. Emäntä itse työt määräsi joko aivan\nitsenäisesti tai neuvoteltuaan ensin etumiehen kanssa. Nyt kun molemmat\npojatkin olivat poissa, oli tavallista enemmän huolehdittavaa. Eikä\nenää ollut Vanhaa-Mikkoakaan nurkissa nuurimassa ja katsomassa edes\nvalkean perään. Näin talvisydämenä oli tosin talossa usein hakoja\nhakkaamassa ja muissa pikku hommissa Okonkorven Antti, jota kansa hänen\npakanallisten harrastustensa tähden leikillä Ambo-Antiksi nimitti.\n\nVanhempi poika, Jaakko, oli jo ollut äitinsä oikea käsi, paikoin\nparempikin. Mutta hän oli parhaillaan maamieskoulussa. Siitä opistahan\nsilloin niin suurta ääntä pidettiin. Vaikka eipä silti, kyllä oppi\nhyvä oli maamiehellekin. Hän itse oli monta kertaa saanut harmitella,\nkun ei osannut jotakin asiaa paremmin järjestää. Mutta raskasta ja\nyksitoikkoista hänen olonsa täällä oli, kun pojat olivat maailmalla.\n\nEmäntä oli aikoja sitten unohtanut syömisensä ja vaipunut ajatuksiinsa.\nTalossa ei kukaan liikkunut, sillä palvelustytötkin olivat navetassa\naamuaskareillaan.\n\nÄkkiä ryntäsi vanhempi piika, Miina, suurella kolinalla pirttiin ja\nhuusi:\n\n— Emäntä, emäntä, tupakamarissa on valkea valloillaan!\n\n— Älä Herran tähden semmoisia puhu!\n\n— On niin. Se tunkee jo tuvanpuoleisesta nurkasta porstuan puolelle.\n\n— Herra Jeesus auttakoon! huusi emäntä ja ryntäsi porstuaan ja sieltä\nasuinkamariin.\n\nEmäntä oli hiljakkoin antanut laittaa näiden kamarien väliseen seinään\noven, josta pääsi toisesta huoneesta toiseen, ettei aina tarvinnut\nkulkea porstuan kautta, kuten ennen. Tämä väliovi oli auki ja siitä\ntuprutti savua ja jo tultakin asuinkamarin puolelle.\n\nEmäntä syöksähti takaisin porstuaan ja huusi hätääntyneille\npalvelustytöille:\n\n— Tuo sinä, Miina, joutuin ämpärillä vettä ja huuda Anttia auttamaan.\nJuokse sinä, Anna, henkesi edestä kylään hakemaan ihmisiä valkeanapuun.\n\nEmäntä juoksi itse tupaan ja alkoi vesikupilla viskellä saavista vettä\npalavaa seinää kohti. Mutta tuli ei siitä ollut tietääkseenkään, vaan\nräiski ja rätisi yhä kaameammin. Emäntäkin huomasi pian parhaaksi\njuosta tuvasta pois, sillä ennen pitkää ei hän enää olisi päässyt\npalavan nurkan ohi porstuaan.\n\nAntti ja Miina toivat ämpäreillä vettä. Mutta Antti huomasi heti tulen\npäässeen jo niin suureen valtaan, etteivät he enää voisi sen etenemistä\nehkäistä. Hän huusikin, että oli vain koetettava pelastaa irtaimistoa.\nEmäntä pyysi häntä pelastamaan ainakin asuinkamarin piirongin, sillä\nsen laatikoissa olivat talon kaikki paperit ja rahat. Antti syöksyi\nsavuiseen huoneeseen ja alkoi lattialla maaten kiskoa piironkia sen\nmatalasta jalasta ovea kohti. Hän saikin sen raahatuksi lattian\npuoliväliin. Mutta piironki oli suuri, raskas romo eikä Antti jaksanut\nsitä pitemmälle retuuttaa, varsinkin kun hän kuumassa, savuisessa\nhuoneessa oli tukehtumaisillaan. Hän hyökkäsi ulos ja heittäytyi\nkuistin lattialle läähättämään. Hän ei pökerryksissään huomannut,\nettä olisi edes piirongin päällä olevan pienen kirjakaapin temmannut\nsyliinsä ja kantanut ulos.\n\nSilloin emäntä, joka Miinan kanssa oli kantanut vettä ja tyhjentänyt\nämpärinsä tuleen, kopeloi hameensa taskusta nipun avaimia ja tunkeutui\nvuorostaan savua täynnä olevaan kamariin. Hän koetti avata piirongin\nylälaatikkoa, jossa kaikki arvopaperit ja rahat olivat. Mutta\nsavuisessa, tulisessa huoneessa hän ei löytänyt avaimenreikää, vaikka\nhän sitä sormillaan kopeloi. Piirongin paksu, punertava maali oli jo\nniin kuumentunut, että se suorastaan kihisi, ja emäntä poltti pahasti\nsormensa. Savu ja kuumuus tekivät puolestaan tehtävänsä, ja emäntä\nkaatui pyörtyneenä lattialle.\n\nAntti heräsi tällä välin pökerryksestään. Hän kysyi Miinalta, joka\ntaas toi ämpärillä vettä, missä emäntä oli. Miina ei muuta osannut\nsanoa, kuin että hän viimeksi oli nähnyt emännän syöksyvän kamariin.\nSilloin Anttikin ryömi sinne hammasta purren ja henkeään pidättäen,\nsai haparoimalla lattialta emännän käsiinsä ja raahasi hänet porstuaan\nja siitä pihalle saakka, jossa laski hänet lumiselle tantereelle\npitkäkseen.\n\nEmäntä näytti hengettömältä. Mutta Antti alkoi hieroa häntä lumella,\nja vanha isäntä, joka juuri ehti paikalle jostakin riihen puolesta,\nalkoi heilutella hänen käsivarsiaan kuin hukkunutta virvoiteltaessa. Ja\nemäntä tointui tainnuksistaan. Pystyyn päästyään hän taas aikoi syöksyä\nsisään.\n\n— Mihin nyt? kysyi vaari häntä pidätellen.\n\n— Minun täytyy päästä kamariin, huusi emäntä.\n\n— Mutta sehän on jo täynnä tulta, niin ettet sinä sinne pääse.\n\n— Minun täytyy pelastaa paperit.\n\n— Mitkä paperit?\n\n— Talonkirjat ja velkakirjat ja pankkikirjat ja rahat.\n\n— Oliko siellä paljon rahaa?\n\n— Ei siellä niin paljon ollut.\n\n— No, anna sitten palaa, sanoi vaari. — Kyllä sitä uutta taas siunataan.\n\n— Niin, mutta kirjat palavat — talonkirjat. Mikä sitten auttaa, jos\nkartano vie talon?\n\n— Ei se sitä niin vain ilman muuta vie, vakuutti vaari.\n\n— Vie niin, kun ei enää ole näyttää talonkirjoja. Ista-vainaja kehoitti\nminua säilyttämään niitä kuin silmäterääni Ja tuolla minä nyt annan\nniiden palaa!\n\nJa hän riuhtoi taas päästäkseen palavaan taloon sisälle. Mutta vaari\npidätteli häntä ja sanoi lohdutellen:\n\n— Älä yhtään sure, Vappu! Kyllä palaneiden tilalle aina uudet kirjat\nsaadaan.\n\n— Mistä ne saadaan? nyyhkytti emäntä.\n\n— Kihlakunnan arkusta ne saadaan.\n\n— Mutta ovatko ne samanlaiset?\n\n— Ovat pilkulleen. Tuomari säilyttää arkussaan kaikki vanhat kirjat ja\nantaa sinulle uudet kiinnekirjat taloon, niin ettei kukaan voi sitä\nsinulta eikä lapsilta ryöstää.\n\nEmäntä rauhoittui vähitellen. Kun hänellä oli pahoja palohaavoja ja hän\noli hikinen ja veden kantamisesta märkä, sai vaari houkutelluksi hänet\nomalle puolelleen lepäämään.\n\nTulipalo yltyi. Liekit löivät jo joenpuoleisista kamarien akkunoista\nulos. Kun tuuli kävi joelle päin, eivät umpeen rakennetun talon muut\nrakennukset heti olleet aivan suuressa vaarassa, vaikka kummallakin\nsivustalla vain porttiaukko erotti ne palavasta rakennuksesta. Itse\nportit olivat talveksi otetut pois.\n\nSammutusväkeäkin alkoi jo ehtiä paikalle. Parista joen toisella\npuolella olevasta talosta huomattiin palo pian ja riennettiin\napuun sekä levitettiin hätäsanomaa toisillekin. Jalkaihmiset\ntoivat ämpäreitä, hevosmiehet vesitiinuja ja tynnyreitä. Vihdoin\npari ruiskuakin ehti saapua. Toinen oli kunnan yhteinen, toinen\ntaas kartanosta. Muodostettiin paikalle rientäneistä ihmisistä\nvesiketju joelta taloon. Tiinuilla ja tynnyreillä myös ajettiin vettä\njokiavannosta.\n\nMutta palavaa rakennusta ei enää millään voitu pelastaa. Sen vanhat\nkuivat hirret ja palkit paloivat räiskyen kuin ruutitynnyrin\nlaudat. Täytyi kohdistaa koko huomio talonpiirin muiden rakennusten\npelastamiseksi. Ja sekin urakka näytti melkein mahdottomalta suorittaa.\n\nKartanon nuori patruuni oli miesjoukon kera myöskin saapunut\npalopaikalle. Ja hän otti kruununmiesten puuttuessa johdon käsiinsä.\nHänen suunnitelmansa oli, että palavan rakennuksen pihanpuoleista\nseinää pidettäisiin pystyssä niin kauan kuin mahdollista, kun taas\njoenpuoleiset seinät yritettäisiin repiä maahan, niin että tuli siten\nsaataisiin suunnatuksi sinnepäin. Niin myöskin tehtiin. Takaseinän\nhirsiä kiskottiin suurilla palovangoilla maahan, ja etuseiniä tuettiin\nja kasteltiin, niin että ne saatiin pysymään koossa ja siten estämään\nliekkien lyöminen pihalle päin. Ja hiljainen, joelle päin puhaltava\ntuuli auttoi tässä pelastushommassa.\n\nTalon omat miehet olivat mitään tietämättä kaukoniitulta heiniä\nhakemassa. Kun he saapuivat kotiinsa, oli koko vanha, kolmekymmentä\nmetriä pitkä asuinrakennus jo hehkuvana hiilustana. Irtaimistoa ei\nsaatu pelastetuksi muualta kuin pirtin päässä olevista kahdesta\nperäkamarista. Kun tuli ehti rakennuksen tähän päähän viimeksi, saatiin\nniistä huonekalut työnnetyiksi akkunoista ulos ja ajoissa raahatuiksi\nkauemmas turvaan. Täällä olleen piirongin laatikoissa säilytettiin\nmyöskin Sipilän vanhempia talon- ja muita asiakirjoja, joten tulen\nsaaliiksi joutuivat vain kaikkein uusimmat kirjat, joista vielä voitiin\nsaada jäljennökset kihlakunnanarkistosta. Säilyneet tavarat kannettiin\ntalon vierasrakennukseen, johon nyt koko väen oli pakko siirtyä asumaan.\n\nPalon vielä kestäessä oli erään naapuritalon isäntä hevosellaan\nvienyt emännän heille, pois tältä murheen näyttämöltä. Emäntä oli\nvakavasti sairastunut: hänessä oli kuumetta ja hän houraili. Palohaavat\nkirvelivät myöskin. Täytyi hakea toisesta pitäjästä lääkäri häntä\nkatsomaan, koska hänen tilansa näytti vakavalta. Häntä hoidettiin\nsitten lääkärin määräysten mukaan, ja hän alkoi vähitellen toipua.\n\nKun hän taas kykeni murehtimaan näistä maallisista, kohdistui hänen\nensimmäinen huolensa poikiinsa. Näille piti kiireesti ilmoittaa palosta\nja selittää, ettei äiti ollut voinut sitä estää. Pojat sitten saisivat\nitse tehdä johtopäätöksensä palon suhteen. Emäntä ei osannut kirjoittaa\neikä hän heikkona sairaana nyt muutenkaan olisi voinut sitä tehdä.\nSentähden vieraat henkilöt kirjoittivat ja lähettivät nämä kirjeet.\n\nHeikki oli vasta ollut viikon päivät sairaalasta pääsemisensä jälkeen\nkoulussa, kun hän sai tuon surullisen sanoman. Hänen tervehtymistä\nseuraava elämänilonsa tukahdutettiin taas armotta. Koti palanut ja\näiti saanut pahoja palohaavoja! Ehkä hän oli kuolemankielissä, vaikkei\nsitä tahdottu hänelle kirjeessä suoraan tunnustaa. Hänen täytyi päästä\näitiään katsomaan. Se oli jo hänen velvollisuutensakin, sillä äitikin\noli käynyt häntä sairaalassa katsomassa.\n\nMutta kuinka pääsisi koulusta? Hän oli juuri ollut yhteen menoon poissa\nviisi viikkoa. Saisiko hän enää lupaa opettajilta?\n\nKun Heikki tuskissaan mietti näitä itsekseen aamiaisväliajalla\nasunnossaan, saapui isoisä hänen luokseen. Hän oli lähtenyt hevosella\nkaupunkiin asioita järjestelemään. Vaari oli jo vanha ja vaimonsa\nvaltikan alla. Ei hän enää yleensä puuttunut maailman menoon, vaan\nkoetti järjestää omat tehtävänsä hiljalleen ja rauhallisesti, ettei\nTiina suotta saisi torumisen aihetta. Mutta nyt, kun taloa oli\nkohdannut onnettomuus, heräsivät vaarinkin vanhat isännänvaistot\nuudestaan eloon ja hän katsoi väistämättömäksi velvollisuudekseen\nyrittää puolestaan korjata sattuneita vaurioita. Kun talon edut olivat\nvaarassa, silloin oli vanhojenkin vielä noustava rintamaan ikivanhan\nsukuperinnön puolesta.\n\nNiinpä vaari valjasti hevosensa kirkkoreen eteen, ärjäisi tuimasti\nTiinalle, käski hänen pitää motkottavan suunsa kiinni ja sensijaan\nlaittaa evästä isoon matkavakkaan. Nyt ei ollut ämmillä äänivaltaa. Ja\nTiina vaikeni ja hankki evästä, sillä vanha talon itsevaltias synnytti\nsuuttuneena vielä kahdeksannellakymmenelläkin terveellistä pelkoa\ntyhmimmässäkin kiukkupussissa.\n\nIsoisä toi Heikille terveiset äidiltä, joka jo oli toipumaan päin\nja oli kieltänyt Heikkiä suotta huolehtimasta hänen tähtensä. Mutta\nisoisän omasta mielestä olisi kuitenkin hyvä, jos Heikki pääsisi\näitiään katsomaan. Se varmasti virkistäisi sairasta. Heikki sanoi\nkyllä niin hartaasti haluavansa käydä kotona, mutta pelkäsi, ettei\nhän pääsisi koulusta. Silloin isoisä lupasi tulla puhumaan asiasta\nrehtorille.\n\nHän kävikin sitten iltapäivällä koulussa ja sai rehtorin helposti\nmyöntämään luvan Heikille. Myöskin muut asiansa vaari toimitti tuota\npikaa. Hän kävi säästöpankissa ilmoittamassa, että pankkikirja oli\npalanut. Pankkiherrat lupasivat kuolettaa vanhan kirjan ja antaa\ntilalle uuden. Asianajajan luona hän kävi puhumassa palaneista\ntalonkirjoista ja vei hänen nähtäväkseen tukun vanhoja ruotsinkielisiä\nasiakirjoja. Varatuomari lupasi varmasti toimittaa uuden kiinnekirjan\nkihlakunnanarkistosta ja lisäksi näiden vanhojen kirjojen avulla\nperehtyä hiukan talon vanhoihin omistus- ja rälssisuhteisiin. Vaari\npyysi ja sai häneltä kuitin hänen haltuunsa ottamistaan asiakirjoista.\nMyöskin muutamia talon velkakirjoja oli palanut. Niidenkin suhteen\nasianajaja kehoitti olemaan huoletta. Hän kyllä pakottaisi velalliset\nallekirjoittamaan uudet velkakirjat, koska todistajat vielä yleensä\nkuuluivat olevan elossa.\n\nNäin vaari oli päivän kuluessa järjestellyt asioita ja saanutkin ne\nvähitellen sikäli kuntoon, mikäli ne hänestä riippuivat. Hän oli\ntärkeämpäin asiain ohella ehtinyt pistäytyä myöskin väkijuomakaupassa.\nNyt hän illan tullen istui Heikin kortteerissa ja ryyppäsi\nremmipunssia. Vaari oli mielestään itselleen velkaa tämän kestityksen,\nkun hän vanhoilla jaloillaan oli koko päivän kömpinyt pitkin kaupungin\nkivikatuja.\n\nVähitellen vaari siinä taas piristyn unohtaen väsymyksensä. Hän haki\neväsvakkansa esille, alkoi haukata illallista ja käski Heikinkin\nhaukata. Kun he olivat syöneet, lahjoitti vaari loput eväät, joita\nvielä oli runsaasti, asuntorouvalle kiitokseksi kahvista. Sitten\nisoisä käski Heikin pukemaan enemmän vaatetta ylleen, sillä nyt he\nsiekailematta lähtisivät kotia kohden.\n\nHeikki oli ilomielin valmis heti lähtemään, mutta rouva ei voinut olla\nihmettelemättä, että he lähtivät yötä vastaan liikkeelle. Pakkanen\nalkaisi varmasti nipistellä poikaa, sillä yöt olivat näin alkukeväästä\nvielä varsin kylmiä. Mutta isoisän mielestä poika tarkenisi hyvin\nvällyjen alla reessä. Heidän oli illalla lähdettävä ehtiäkseen aamusta\npäivin kotiin.\n\nSitä paitsi vielä muuan tärkeä syy kehoitti heitä äkkipäätä lähtemään.\nVaari selitti sen asuntorouvalle avomielisesti sanoen:\n\n— Kyllä meidän nyt on lähdettävä, kun minäkin olen näin selkeä vielä.\n\nVaari oli tärkeällä kaupunkimatkalla. Asiat olivat loppuun asti\nhoidettavat. Mutta jos väkevät voittaisivat, silloin saattoivat asiat\nmennä vielä vinoon. Eikä vaari taannut itseään. Siksi oli paras lähteä\najoissa pois tästä kylmästä kylästä, joka armotta nujertaisi maalaisen,\njollei hän ollut varuillaan.\n\nJa niin he lähtivät ajamaan Hämeen-tullista ulos.\n\nAlkumatkasta vaari nohotti hevostaan ahkerasti ja pani sen ravaamaan\npitkät tovit antaen vain hiukan välillä kävellä. Kun Heikki kysyi,\noliko heillä niin kiire, selitti vaari vain, että oli hyvä päästä\nnäiltä kaupungin nurkilta pois vielä päiväsaikaan. Täkäläiseen kansaan\nei ollut luottamista. Täällä olivat eläneet Sika-Kyöstit ja muut suuret\nmurhamiehet ja rosvot, jotka olivat kansakunnan kauhistus. Eikä vielä\nnytkään voinut olla yhtään varma siitä, ettei tuon tai tuon puun tai\ntuuhean pensaan takaa äkkiä hyppäisi mies hevosen suupieliin ja toinen\najajan kurkkuun kiinni ja ärjäisisi: »Raha tai henki!» Ei tullut\nedes ostetuksi kaupungista tuollaista tavallista pätkää makkaraa,\njolla olisi voinut ahdistajia uhata. Kerran näet eräs Hämeen mies\noli ojentanut tuollaisen makkaranpalan kohti rosvoja. Nämä pakenivat\nsuin päin tiehensä, kun himmeässä kuunvalossa luulivat makkaraa\nampuma-aseeksi. Nyt vaarin täytyi kopeloida reestä käsiinsä rautainen\nriimunvarsi, jolla voisi huitoa ympärilleen, jos tosi paikka eteen\ntulisi.\n\nVarsinkin Lohjalan metsä oli vanhaltaan pahassa maineessa. Se oli pitkä\nasumaton taival, jonka varrella, keskivälissä, sijaitsi vain yksi\nepäilyttävän näköinen tönö. Varjelkoon Luoja tässä korvessa yksinäistä\nmatkamiestä sydänyöllä! Kun siitä metsästä päästiin kunnialla pois ja\nIsonmäen ahteesta ylös, niin ei sitten enää ollut hätäpäivää.\n\nKun sitten tähän metsään tultiin, lakkasi vaari puhumasta ja\nnohottamasta. Hän vain kiristi ohjia ja maiskautti kieltään. Ja tamma\ntiesi, että nyt oli ravattava tavallista lujempaa. Ja niin he liukuivat\nmetsän läpi äänettömästi kuin musta aave valkoisella kentällä.\n\nMutta kun he olivat kauniisti sivuuttaneet Lohjalan metsän ja taas\nsaapuivat asutummille seuduille, huokasi isoisä helpotuksesta ja\nalkoi uudestaan pakista. Hän kertoi pitkät jutut Sika-Kyöstistä,\nMatti Haapojasta ja muista kuuluisista rosvoista, niin että Heikkiä\nalkoi kovasti kammottaa tällä öisellä matkalla. Hän ilostui sentähden\nsuuresti, kun isoisä ohjasi erään Euran talon pihaan.\n\nHe juottivat hevosen, sitoivat apepussin sen päähän, heittivät vällyt\nselkään ja menivät itse talon pirttiin. Ovet olivat auki, sillä ehtoo\nei ollut vielä vallan myöhäinen. He saivat luvan levähtää pirtin\npenkillä sillä aikaa kuin heidän hevosensa söisi. Heikki panikin\npitkäkseen leveälle penkille ja nukahti heti pirtin suloisessa\nlämmössä. Mutta isoisä istui akkunanpielessä ja kurkisteli valppaasti\nlumiselle pihalle, ettei vain varas päässyt kopeloimaan reestä\ntavaroita. Siinä yksin istuessaan ja valvoessaan hän silloin tällöin\notti pienet matkaryypyt pysyäkseen virkeänä. Talon oma väki veteli\nhirsiä alis- ja ylissängyissään että humu kuului.\n\nKun aika oli kulunut hiukan ohi puoliyön, herätti isoisä Heikin sanoen,\nettä nyt oli taas lähdettävä jatkamaan matkaa. Heikin selvittyä\nunenpöpperöstään he kiirehtivät ulos toivottaen pirtissä makaaville\nhyvää huomenta. Siihen joku jostakin sängystä murahti vastaan.\nOvet jäivät auki, sillä kukapa tässä enää aamupuhteella uskaltaisi\npahantekoon tulla.\n\nAamurupeama oli Heikille paljon kireämpi kestettävä kuin iltapuhde.\nLyhyestä unestaan herätettynä hän oli uninen ja viluinen. Hän tunkeutui\nsyvälle vällyjen alle ja olisi heti nukkunut uudestaan, jollei isoisä\nolisi pitänyt häntä valveilla. Tämä milloin hoilasi, milloin ärjäisi\ntarpeettoman kovasti hevoselleen. Väliin hän ohjasi tienviereen\nkinokseen, niin että reki heilahti pahasti. Kaikilla tällaisilla\nkeinoilla isoisä piti pojanpoikaansa valveilla. Ei näet ollut hyvä\ntalvisella taipaleella nukkua. Siinä voisi helposti kylmetyttää itsensä\npahanlaisesti.\n\nSitten hän koetti herättää Heikin mielenkiintoa sivuutettaviin\nseutuihin. Talviyön hämärässä hän osoitteli tien varrella olevia\nkyliä ja taloja, nimitteli niitä ja kertoi niistä pieniä kuvauksia.\nJa välillä hän aina pukkasi Heikkiä kylkeen painostaakseen asian\ntärkeyttä. Hän esitteli koko maantien varren, jonka hän hyvin tunsi\nmonilta Turkumatkoiltaan. Heikin korvissa kaikuivat Karvelat, Krouvit\nja Purhaat.\n\nHeikkiä ei enää nukuttanut, mutta häntä alkoi aamuviimassa viluttaa.\nVarsinkin hänen jalkansa palelivat kuin onnettomat. Hän koetti vällyjen\nalla iskeä saappaitaan yhteen, mutta ei siitä tuntunut olevan apua.\nIsoisä huomasi hänen ponnistelunsa ja komensi hänet juoksemaan reen\nperässä.\n\n— Täytyy ottaa maantiestä lämmintä, sanoi hän.\n\nHevonen juoksi ja Heikki juoksi perässä. Jalat ja koko muukin ruumis\nlämpeni pian tässä löyhytyksessä. Mutta nyt alkoivat palella kädet,\njoilla hän piti reen perästä kiinni. Hän kömpi takaisin rekeen ja\nalkoi puhallella kinnisteleviin sormiinsa, aina välillä hakaten niitä\nhartioihinsa.\n\nAamu oli jo niin pitkälle kulunut, että ihmiset alkoivat nousta.\nAkkunoista rupesi pilkoittamaan tulia. Ja ennen pitkää loimusivat\npystyvalkeat talojen pirteissä.\n\nHeikki kadehti kamalasti noita ihmisiä. He saivat lekotella kuumottavan\ntakkavalkean loisteessa, kun sitävastoin hänen raukan täytyi hytistellä\ntäällä ulkona kylmässä.\n\nMutta päästiinpä jo oman kunnan alueelle. Isoisä päätti ajaa talvitietä\nOkonkorven torpan ohi, jossa Ambo-Antti piti isännyyttä, mikäli\nKaisa sen salli. Torpan pirtistä kajasti tulenloimu. Heikki ehdotti,\nettä poikettaisiin hiukan sisälle lämmittelemään. Isoisä suostui. He\nsitoivat hevosensa piha-aitaan kiinni ja painuivat pirttiin.\n\nSuuressa avonaisessa takassa paloi loimottava tuli. Torpan emäntä,\nKaisa, seisoi selin sen edessä ja lämmitti paljasta selkäpuoltaan\ntulenloisteessa. Isoisä ehätti hyvän huomenen sanottuaan heti\nselittämään:\n\n— Ei emäntä huoli meidän tähtemme häiriintyä. Me vain poikkesimme\nsisälle kysymään, mistä tästä tie menee kirkolle.\n\nMutta ei emäntä aikonutkaan häiriintyä, vaan seisoi asentoaan\nmuuttamatta paikallaan. Hän vain käänsi päänsä heihin päin ja sanoi\nhalveksivasti:\n\n— Ettekö tietä edessänne näe?\n\n— Se tie taitaa viedä takamaille, mutisi isoisä.\n\nSitten hän rykäisi ja kysyi kohteliaalla äänellä:\n\n— Aikooko Ambo-Antti johonkin matkustaa, koska Kaisa siinä hänelle\neväslihoja paistaa?\n\nMutta ei muuta tarvittu. Kaisa pudotti alas hameensa, tarttui pitkään\nhiilikoukkariin ja kiljaisi.\n\n— Pääsettekö siitä tiehenne, ruojat!\n\nJa kyllä he pääsivätkin. Heikki ryntäsi suin päin porstuan läpi\npihalle. Isoisä kompuroi hitaammin perässä itsekseen nauraa kihistäen.\n\nMutta Heikkiä ei naurattanut, vaan harmitti. Hänen oli vilu, ja\nOkonkorvessa paloi valkea niin suloisesti. Miksi aikaihmisten täytyi\nturhan tähden toisiaan loukata ja siten tuottaa itselleen ja muille\nvahinkoa? Isoisä lohdutti häntä, että pian päästäisiin jo kotiin.\nSiellä saataisiin lämmitellä ja levätä tarpeeksi. Hän ei ollut voinut\npitää kieltään kurissa. Hän oli koko ikänsä ollut sellainen pilasäkki,\njoka usein syyttä suotta suututti ihmiset.\n\nHe ajoivat Sipilän metsäpalstan läpi. Isoisä katseli tien vieressä\nseisovia komeita honkia ja puheli, että täytyi toimittaa Ambo-Antti\ntalon omien miesten kanssa tänne kaatamaan hirsiä rakennusaineiksi.\nHirret oli vielä tällä talvikelillä vedettävä kotiin. Uusi väenrakennus\noli näet taloon rakennettava, muuten ei tultaisi toimeen. Heikin äiti\nkyllä tällaiset asiat hommaisi tavallisissa oloissa itse, mutta kun\nhän nyt oli sairas, katsoi isoisä velvollisuudekseen auttaa häntä\ntalonpidossa.\n\nJa sairas äiti oli, sen Heikki huomasi heti kotiin tultuaan. Hänet oli\nkyllä jo tuotu kylästä tänne, Sipilän säästyneeseen vierasrakennukseen.\nMutta vuoteessa hän oli. Heikki ensin säikähti kovasti, kun näki\nhänet. Äidin kasvoissa ja käsissä oli paksuja, rumia rupia, jotka nyt\npeittivät palohaavoja. Mutta kuitenkin hän hymyili iloisesti poikansa\nnähdessään ja vakuutti, ettei hänen ihonsa ollut niinkään kirjava kuin\nHeikin oli ollut tulirokkoa sairastaessaan. Sitten hän pyysi hartaasti,\nettei Heikki olisi hänelle vihainen, vaikka hän olikin ollut niin\nhuolimaton, että tuli oli päässyt irti. Mutta tahallaan hän ei ollut\nvalkeata haaskannut. Hän oli tehnyt tulen kummankin kamarin pesään\nja mennyt sitten suurusta haukkaamaan pirttiin. Hän ei mielestään\nollut siellä vielä kauan ollut, kun Miina huusi, että tuli oli irti\ntupakamarissa. Tämän kamarin seinäpaperit olivat rikki ja longollaan,\nkuten kai Heikkikin hyvin muisti. Ehkä oli pesästä singonnut poukka\nniin suurella voimalla, että se oli lentänyt yli kapean huoneen ja\nsytyttänyt paperit vastapäisellä seinällä. Hänen vikansa se oli. Miksi\nhän jätti tulen vartioimatta? Voiko Heikki antaa hänelle anteeksi, että\nhän oli talon polttanut?\n\nJa äiti puhkesi katkeraan itkuun.\n\nHeikinkin tuli itku. Hän rukoili, ettei äiti ajattelisi niin surkeasti.\nEi se hänen vikansa ollut. Vahinko voi tulla kenelle tahansa. Ja\npääasia oli, että äiti itse oli pelastunut, vaikka oli ollut niin\nlähellä kuolemaa. Kuinka heidän poikien sitten olisi käynyt, jos äiti\nolisi kuollut? Heikki ei muusta välittänyt, kun vain äiti jäi eloon.\nPalaneen tilalle saataisiin uusi rakennus, mutta ei saataisi uutta\näitiä. Ei äiti saisi sellaisia surra. Kyllä tästä taas päästäisiin\neteenpäin, kun vain äiti ensin paranisi.\n\nJa äiti rauhoittui poikansa lohdutuksista.\n\nHeikki meni katselemaan palon jälkiä. Mustat hiilet ja kekäleet\nlumisella tantereella muodostivat synkän näyn. Surulliseksi painui\nmieli tässä vanhan rakkaan rakennuksen raunioilla. Se vain tuotti\nlohdutusta, että muut rakennukset olivat säilyneet, vaikka ne\nolivat olleet niin suuressa vaarassa. Ja tämä lohdutus tuntui sitä\nvoimakkaammalta, kuta enemmän ajatus ehti tottua palon tuottamaan\nvahinkoon. Olihan suorastaan Luojan ihme, että tämän rakennusneliön\nmuut sivut olivat säästyneet. Apuun rientäneet ripeät miehet olivat\nsaaneet tulen rajoitetuksi vain tähän yhteen rakennukseen. Ennen muita\noli kartanon patruuni kiitoksella mainittava.\n\nSeuraavana päivänä Heikki lähti takaisin kaupunkiin. Hän ei voinut olla\nkoulusta kauemmin poissa. Mutta hän matkusti nyt rautateitse, jolloin\ntaival katkesi pian ja paljon hauskemmin ja mukavammin kuin hevosella.\n\nEro äidistä vain oli ikävä. Kylän eukot olivat ennustaneet, että\nsairas tuskin enää taudistaan toipuisi. Mutta Heikki ei toivoaan\nheittänyt. Talonpoikaisilla vanhemmilla ja lapsilla ei yleensä\nollut tapana vaihtaa näkyviä hellyydenosoituksia. He pitivät niitä\nherramaisina ja turhanaikaisina. Mutta nyt lähtiessään Heikki suuteli\näitiään hyvästiksi. Hänellä oli jonkinlainen hämärä toivo, että hänen\nrakkaudenosoituksensa virkistäisi äitiä ja tekisi hänet taas terveeksi.\n\nNiinkuin se todella tekikin. Sillä äiti alkoi tämän jälkeen nopeasti\nparantua ja saattoi taas ennen pitkää tarttua talon ohjiin.\n\nKoulussa Heikki oli tähän asti aina ollut luokkansa etupäässä, joko\nensimmäisenä tai toisena. Mutta nyt hän putosi monta porrasta alaspäin.\nAluksi hän ei jaksanut lukea rästejään ja myöhemmin ne hautautuivat\nuusien tehtävien alle.\n\nVarsinkin matematiikka alkoi juonitella.\n\nEi Heikiltä ehkä olisi puuttunut kykyä ymmärtää tätäkin ainetta. Hänen\näidillään oli ihmeellisen nopea ja selvä laskukyky. Kertomataulua\nosaamatta, kynää ja paperia käyttämättä hän jollakin ihmeen tavalla\nsuoritti päässään sellaisia laskutoimituksia, joiden kimpussa Heikki\nhiki hatussa sai ponnistella kynineen ja taulukkoineen. Monesti äiti\nkärsimättömänä huudahti: »Ei siinä pännää tarvita», kun Heikki meni\nhakemaan paperia ja kynää vastatakseen äidin jotakin laskua koskevaan\nkysymykseen. Ja isoa taloa yksin hoitavalla emännällä oli jo silloinkin\nmonenlaisia laskutehtäviä, jotka oli virheettömästi suoritettava. Jo\npikkupoikana Heikin mielestä oli ihmeellistä, kuinka äiti voi hoitaa\npalvelijain palkkauksen. Nämä saivat vuoden mittaan eri aikoina\nerisuuruisia summia etukäteen. Ne oli pidettävä muistissa, laskettava\nyhteen ja lopputilityksessä vähennettävä asianomaisen vuosipalkasta.\nKaiken tämän äiti säilytti ja suoritti vain päässään, ilman mitään\nkirjallisia apuneuvoja. Eikä mitään virheitä tehty, koska aina oltiin\nmolemmin puolin tyytyväisiä tulokseen. Myöskin myytäessä ja ostettaessa\ntäytyi tarkkaan tuntea kilot ja hinnat sekä kuinka paljon tuli antaa\nrahaa ja kuinka paljon siitä piti saada takaisin. Kaiken lisäksi\ntulivat hänen aikanaan uudet kilot ja litrat sotkemaan hänen vanhoja\nnaulojaan, vientelejään ja kappojaan. Esimerkiksi teurastajien kanssa\npiti olla erikoisen tarkka, sillä nämä olivat kärkkäitä jymäyttämään.\nTäytyi osata arvioida myytävän elukan paino sekä laskea, kuinka paljon\nsiitä piti kokonaisena vaatia, kun kilo maksoi niin ja niin paljon.\nMyöskin jonkinlaista korkolaskua piti osata, kun velalliset loppiaisen\naikoihin tulivat vuotuisia korkojaan maksamaan. Emännän ainoa tili- ja\nmuistiinpanokirja oli almanakka. Tähän hän asianomaisen päivän kohdalle\npiirusti ristin osoittamaan eri lehmien astutuspäivää. Tällaisen ristin\nkohdalta oli sitten helppo laskea eteenpäin lehmän poikimisaika.\n\nKaikkeen tähän katsoen Heikin mielestä olisi ollut paremmin paikallaan,\nettä hänen sijastaan äiti olisi saanut opetusta matematiikassa. Mutta\ntuskin hän siitä olisi hyötynyt sen enempää kuin Heikkikään.\n\nEhtoja ei sentään tullut, sillä Heikki keinotteli aina kokeissa\njollakin konstilla itsensä kuiville. Mutta huonot arvosanat kaikissa\nmatemaattisissa aineissa alensivat keskiarvon ja pudottivat hänet pois\nluokan alkupäästä.\n\nKun hän sentään oli muissa aineissa, varsinkin kielissä, verraten\nvahva, pitivät muut opettajat hänen puoltaan Manu-lehtoria vastaan.\nSaipa hän eräänä keväänä sadan markan stipendinkin, joka siihen\naikaan oli koko suuri summa. Kun stipendit yritettiin jakaa eteville,\nvarattomille oppilaille, oli rehtorilla omat epäilyksensä Heikin\nvarattomuuden suhteen.\n\nApurahaa antaessaan hän sentähden kysyikin Heikiltä suoraan:\n\n— Onko Sipilä todella niin varaton, että tarvitsee koulunkäyntiään\nvarten raha-apua?\n\nHeikki oli kovasti mielissään saadessaan näin kesän alussa noin suuren\nsetelin ja huudahti iloisesti:\n\n— Kyllä raha aina hyvää tekee.\n\nRehtori purskahti suureen nauruun. Hän nauroi yhä, kun Heikki kädestä\nkiitti häntä. Mutta vaikka Sipilän Heikki täten oli saanut Hihna-Heikin\nnäin hyvälle tuulelle, ei hän myöhemmin enää saanut penniäkään\nraha-apua.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHääsaatto oli matkalla Sipilään.\n\nSipilän Jaakko oli päättänyt ottaa vaimon itselleen. Hän oli vielä\nverraten nuori, mutta kyllähän nuorikin vaimon tarvitsee. Kun äitikin\nvakuutti, että kaikkea ihminen katuu paitsi nuorena naimistansa, niin\nJaakko rohkaisi mielensä ja lähetti puhemies Vilenin Savion pitäjään\nerään kelvolliseksi katsomansa talontyttären luo naimista niisiin\npanemaan. Kun tämä valittu oli asiaan taipuvainen, niin mitäs muuta\nkuin mentiin kihlamarkkinoille, ja pian senjälkeen poika kuulutettiin\nulkoseurakuntaan naimaan.\n\nOli kyllä oikeastaan vastoin perinteitä, että Sipilän poika lähti\nmaailmalta itselleen vaimoa hakemaan. Tästä omasta kylästäkin olisi\nkyllä sopivia tyttöjä löytänyt, kun vain olisi ympärilleen katsellut.\nKorkeintaan olisi voinut mennä naimareisulle joen yli Hantulan kylän\npuolelle. Näin Vilon vanhat vaimot päivittelivät. Mutta nykyaikaiset\nnuoret eivät enää välittäneet vanhojen varoituksista, vaan kallistivat\nkorvansa puhemiesten jaarituksille, että muualla muka oli rikkaampia\nja kauniimpia tyttöjä. Mutta kuka paha-kurki niiden tuntemattomien\ntalojen varallisuuden takasi? Ne rikkaudet voivat varista matkan\nvarrella maantielle, niin ettei perille riittäisi muuta kuin rippeitä.\nKun ne loppuisivat, niin mitä sitten mies kauniilla vaimollaan\ntekisi? Haukkaisiko tämän punaisista poskista? Ei, kyllä nämä vanhan\nkartanonläänin naiset olivat ainakin taattuja työihmisiä, jotka\npitivät talon pystyssä. Ja tavallisen seurakunnan näköisiä tytöt\nolivat täälläkin päin maailmaa. Ei niissä mitään laitettavaa eikä\npoisheitettävää ollut.\n\nMutta Jaakko ei välittänyt kylän akkojen sipinöistä ja supinoista,\nvaan toi itselleen emännän Savijoen alajuoksun tasangoilta. Äiti ei\nkieltänyt eikä käskenyt, vaan arveli, että kahden kauppa ja kolmannen\nkorvapuusti. Vanhaa talollissukua kuului tuleva miniäkin olevan. Kyllä\nkai hän tässä tulisi hyvinkin emäntänä toimeen.\n\nHäät vietettiin vanhan tavan mukaan morsiamen kotona. Toisena\nhääpäivänä, perjantaina, lähdettiin joukolla saattamaan morsianta\ntämän uuteen kotiin. Joukosta muodostui pitkä jono, joka tänä armaana\nsuvipäivänä lähti linjaanirattaillaan ajamaan tuota kolmepeninkulmaista\ntaivalta morsiamen kotoa sulhasen kotiin.\n\nJonon ensimmäisenä ajoi tärkeytensä tuntien puhemies. Hänellä oli musta\nsuvipalttoo yllä, valkoinen simisätti kaulassa ja koppahattu eli knalli\npäässä. Rattailla hänen jalkojensa juuressa oli kiiltävästä, mustasta\nvahakankaasta tehty pitkulainen, pyöreä laukku, jota omaksitunnoksi\nnimittivät sellaiset suruttomat, joiden oma tunto ei vielä ollut\nherännyt. Tässä omassatunnossa puhemies säilytti Sionin Kannel nimistä\nlaulukirjaa, varanenäliinaa ja kaikkia niitä runsaita kyläkakkuja,\njoita hän pito taloista kokosi. Kädet suoraan eteenpäin ojennettuina\npuhemies nohotti hevostaan, joka Sipilästä hänen käytettäväkseen oli\nannettu. Puhemiehen rattailla istui lisäksi kaksi pelimannia, jotka\nkyläpaikoissa ja ihmisiä tien varrella sivuutettaessa vetelivät\nviulustaan iloisia marsseja. Klanetinpuhaltajaa ei ollut saatu\nkolmanneksi pelimanniksi, kun Taata-Kalle oli hiljattain kuollut eikä\nnykyaikainen kansa enää osannut puhaltaa klanettia.\n\nPelimannien perässä ajoi nuori pari. Sulhanen oli tätä juhlatilaisuutta\nsilmällä pitäen hankkinut itselleen komean oriin, jolla hän\nnaimareisuillaan ajeli että tantere tärisi, kuten puhemies\nkaikkitietäväisyydessään oli neuvonut. Nyt sulhasella oli täysi työ\norittaan hillitessään, ettei se hypännyt pelimannien niskaan, sillä\nkiitettävistä yrityksistään huolimatta ei puhemies saanut vanhahkoa\nvalakkaansa vinhaan vauhtiin.\n\n— Voi perkillistä sitä ruunaa! kiroili puhemies kimeällä äänellä.\nUskovaisena miehenä ei hänen sopinut käyttää sielunvihollisen alastomia\nnimityksiä.\n\nKova vauhti ei olisi hääsaatolle sopinutkaan. Ensiksikin oli kulkueessa\nhitaitakin hevosia, jotka hurjassa menossa olisivat jääneet jälkeen,\nja siten olisi jonon yhtenäisyys särkynyt. Toiseksi täytyi jokilaakson\nasukkaille antaa tarpeeksi aikaa ihailla ohiajavaa kulkuetta. Eiväthän\nhe olisi saaneet saatosta kummoistakaan käsitystä, jos se olisi\nkiitänyt eteenpäin kuin Turun juna. Kolmanneksi oli nuorella väellä\ntäten tilaisuus kuherrella keskenään pitkällä taipaleella. Hääsaatto\noli näet sallimuksen voimasta ja ihmisten omasta ovelasta järjestelystä\nniin muodostunut, että samoille rattaille oli sangen monessa\ntapauksessa osunut kaksi nuorta, poika ja tyttö. Pojan oikea käsi\nhoiteli ohjaksia, mutta vasen oli vapaana. Ja se tahtoi väenväkisin\nkiertyä tytön uumille. Tytölläkin oli siis työtä ja hommaa, tätä\ntunkeilevaa kättä torjuessaan, joten matka näin puuhailtaessa kului\nnopeasti. Vain sulhasen vasen käsi ei kerinnyt morsianta taputtelemaan,\nkun ajajan täytyi molemmin käsin hillitä hevosta. Mutta mitä naineen\nmiehen enää tarvitsikaan naista havitella? Olihan se vaimo siinä jo\nvalmiina vieressä. Ja siinä myöskin pysyisi koko ikänsä.\n\nHeikillä sensijaan oli aikaa ja halua kurkistella kulkutoveriaan. Hän\noli sulhasen lähimpänä omaisena joutunut ajamaan heti nuoren parin\njäljessä. Sulhasen äiti, Sipilän emäntä, ei ollut ollenkaan matkueessa\nmukana. Hän ei ollut ehtinyt edes vihkiäisiin, sillä hänen täytyi\nkotona valmistaa pitoja, joilla sulhasen puolelta kunnioitettiin\nhäätilaisuutta. Heikki siis oli tavallaan ylimmäinen häävieras. Vasta\nhänen jälkeensä ajoivat morsiamen omaiset ja muu saattoväki.\n\nHeikki nautti tilanteesta kovasti. Päivä paistoi lämpimästi, kukkivat\nruisvainiot levittivät hienoa pölyään kuin auringossa kimaltelevaa\nusvaa, kukat tuoksuivat, viulut soivat ja hevoset välkkyvine valjaineen\ntavasivat jokilaaksoa halkovaa, kuivaa ja tasaista tietä. Ei ihme, että\nlämpö ja lempi huumasivat lukion yläluokilla lueskelevaa, parinkymmenen\nkorvilla olevaa nuorukaista.\n\nHän oli saanut kumppanikseen Somiskan Sannin. Tämä entinen\nkiertokoulutoveri oli ihmeesti ehtinyt kasvaa ja kehittyä, niin että\nHeikki häntä ihaillen katseli. Sanni tosin oli häntä jonkin vuoden\nvanhempi, mutta eihän se merkinnyt mitään näin rakkausasioissa. Jos\nSannilla oli enemmän ikää, oli Heikillä enemmän kokemusta, maailmalla\nhankittua. Näin ainakin Heikki itse ajatteli. Hän oikeastaan toivoi,\nettei sitä Saimilla olisi paljon, sillä suuri kokemus oli vain miehen\nkunnia. Heikki oli omasta mielestään hirmuisen kokenut tällaisissa\nnaisasioissa. Se kokemus oli pitkällisen 'flaksauksen' tulos. Suotta\nhän ei ollut monen monia iltapäivän tunteja toverien seurassa\nkävellyt Turun Linnankatua edestakaisin, katsellut samoin käveleviä\ntyttökoululaisia, iskenyt heille silmää ja sopivassa tilaisuudessa\nkääntynyt ympäri ja lähtenyt seuraamaan jotakin tyttöryhmää. Kun\nse tyttö, joka silloisella hetkellä oli hänen mielitiettynsä ja\nkantoi 'flamman' kunniakasta ja romanttista arvonimeä, oli huomannut\nHeikin ajavan takaa, oli hänkin eronnut seurastaan, jolloin Heikki\nkohteliaasti hattuaan kohottaen oli pyytänyt saada saattaa hänet\nkotiin. Se armossa sallittiin, sillä tytöt olivat puolestaan hekin\nkohteliaita. Kun sitten tämä saattotoimitus oli jonkin kerran uusittu,\nsai poika aivan kuin varkain ryöstää tytöltä suutelon hyvästiä\nheitettäessä porttikäytävässä.\n\nTämä tyttökoululaisten ja lyseolaisten välinen rakkaus oli Heikin\nmielestä sentään ihanteellista laatua. Mutta näkyvämpääkin oli\ntarjolla. Tarvitsi vain hämärinä syysiltoina mennä Rautatientorin\npuistoon. Siellä puolipimeillä penkeillä istuskeli myös nuoria naisia,\nliikkeissä ja tehtaissa työskenteleviä, pikkuporvarien tyttäriä,\nkotiapulaisia, jotka viettivät vapaahetkeään luonnon helmassa ja\nodottivat onneaan omaan helmaansa hämyisenä, lämpimänä iltana. Kun\nhyvin kävi, sai istahtaa penkille tytön viereen ja kiertää käsivartensa\ntiukasti hänen uumilleen.\n\nNiin aina, ei Heikiltä kokemusta puuttunut näissä asioissa. Sitä piti\nvain näin tilaisuuden tullen sovelluttaa käytäntöön. Hän siis rohkeasti\nkietoi vasemman kätensä tytön uhkeapovisen vartalon ympäri ja alkoi\ntaputella tämän kohopaikkoja.\n\nMutta Sanni työnsi hänen kätensä pois ja sanoi:\n\n— Ei saa.\n\n— Miksi ei?\n\n— Siksi ei.\n\n— Miksi siksi?\n\n— Se on niksi.\n\n— Mikä pahuksen niksi?\n\n— No, et kai sinä rakkaudessasi niin sokea ole, ettet huomaisi, miten\nkurjalta minä sitten näyttäisin, jos sinä likistäisit minut vallan\nlatuskaiseksi. Nuo takana tulevat eivät ainakaan ole sokeita, vaan\nkatselevat kaksin silmin, mitä peliä me pidämme.\n\nHeikki vilkaisi taakseen. Siellä ajoi pitkä jono virkeän näköisiä\nihmisiä, joiden tarkoilta katseilta etummaisten edesottamukset\nvarmastikaan eivät jäisi huomaamatta. Siellä istui isäntien rinnalla\nuseita tylleröisiä emäntiäkin, joiden musta pääsilkki oli leuan alta\nsäädyllisesti sidottu tiukkaan solmuun. He kaitsivat tyttäriensä\nkäytöstä. Jonkin matkan päässä näkyi miehensä rinnalla istuvan myöskin\nSomiskan emäntä. Hänen suunsa oli niin piukassa kirkkonupussa, että jo\nkaukaa saattoi nähdä siellä huulten takana säilytettävän monipuolista\nvarastoa nuhde- ja varoitussanoja vallattomalle tyttärelle.\n\nHeikki huokasi. Aina tällä elämällä oli varjo- jos valopuolensakin.\nHänkin istui tässä nyt kunnian kukkuloilla jonon etupäässä sorean\ntytön rinnalla. Mutta ah! Hän oli tässä samalla kuin tarjottimella,\nkaikkien nähtävissä. Ehkä vaatimattomampi asema jonon häntäpäässä olisi\nsittenkin ollut parempi. Ja hän melkein kadehti kaksikonttista Kalpaa,\njoka jonon perämiehenä ajeli, miten itse tahtoi, joko toisia hätyyttäen\ntai jättäytyen sopivain tienmutkain taakse piiloon toisten katseilta.\n\nMutta kaksikonttisen Kalvan olokaan ei sentään niin kaksista\nollut kuin Heikki kuvitteli. Hän oli saanut rattailleen kauppias\nTicklénin vanhimman neidin. Tämä ei kyllä ylipäänsä ollut miesten\nhuomaavaisuudelle kylmä. Mutta nyt häntä puolestaan harmitti jonon\njälkipäähän joutuminen. Tänne asti ei pelimannien soittokaan kuulunut.\nJa hän olisi, päinvastoin kuin Heikki, halunnut olla tarjottimella,\nkaikkien nähtävänä. Hänellä oli päässään uusi leveäsyrjäinen, matala\nhattu, joka kekotti hänen nutturansa huipulla kuin japanilaisen geishan\nkirjava päivänvarjo. Mutta täällä jonon hännässä ei hääväen sopinut\nsitä katsella. Nyt sitä eivät ihailleet muut kuin tien varrella\nkesämailla ojia perkaavat piian pullukat. Ja se ei neidin mielestä\nollut paljon. Kaksikonttinen Kalpakaan ei osannut ottaa tilanteesta\nirti, mitä siitä mahdollisesti olisi lähtenyt. Hän yritti kerran\nsuudella matkatoveriaan. Mutta hän ei yrittänyt toista kertaa, sillä\nheti ensi kerralla oli neidin pitkä hattuneula vähällä puhkaista hänen\nsilmänsä. Sitten hän yritti halata. Sitä taas ei neiti sallinut, sillä\nhän pelkäsi, että Kalpa käsillään tahraisi hänen vaalean leninkinsä.\nTämä näet ajoi niin huolimattomasti, että ohjakset usein roikkuivat\nalhaalla hevosen takana. Kun Kalpa sitten taas ajomiehen ammattinsa\nmuistaessaan vyyhtesi riippuvat ohjat käsiinsä, oli neiti näkevinään,\nettä hänen kätensä muuttuivat väriltään ruskeiksi. Neiti Ticklén oli\nsiis suorastaan tyytymätön kömpelöön kavaljeeriinsa. Ja kavaljeeri\noli tyytymätön neitiin, joka kohteli näin kopeasti koulupoikia. Hänen\nkavaljeerinaan olisi pitänyt olla patruuni tai vähintään tukkukauppias.\n\nEikä tämä pari mitenkään päässyt siihen oikeaan häätunnelmaan, joka oli\nvallannut muut, talonpoikaisemmat ihmiset.\n\nSipilässä oli ryhdytty suuriin valmistuksiin nuoren parin\nvastaanottamiseksi. Tielle kylänpuoleisen pikkuriihen kohdalle oli\npystytetty köynnöksin koristettu kunniaportti, jonka kamanaan oli\npunaisilla kirjaimilla piirretty: »Tervetuloa!» Tässä touhussa oli\nkouluttaja ollut ylimpänä mestarina. Pihaportin pylväitä kiersivät\nmyöskin komeat katajaköynnökset. Pihalla, jonne oli istutettu koivuja,\ntalon rengit ja torpparit ottivat vieraiden hevoset huostaansa. Tulijat\npääsivät heti siistimään itseään väenrakennukseen, joka oli pystytetty\npalaneen asuinrivin tilalle. Kaksikonttinen Kalpakin pesi heti kätensä\npuhtaiksi, että uskaltaisi mennä neitejä tanssiin pyytämään.\n\nPäivällinen alkoi kello neljän seuduissa ja kesti kymmeneen illalla.\nMutta ruokia olikin sitten paljon ja hyviä, sillä monessa pitäjässä\nkuuluisa pitojen laittaja, Kokki-Hilma, oli jo niitä pari viikkoa\nvalmistanut. Eikä pöydän antimia katsottukaan ylen, vaan käytettiin\nhartain mielin hyväksi. Useat olivat etukäteen paastonneet, joten\nvatsassa oli nyt tavallista enemmän tilaa. Niinpä kouluttaja hellitti\njoka ruokalajin jälkeen vyöhihnaansa yhden soljensilmän kerrallaan.\nHän tarvitsikin venyvää vatsaa, sillä heti aluksi hän söi salaattiakin\nmelkein korvinkopallisen, kuten hänen hommiaan syrjäsilmällä seuraava\nAmbo-Antti talon etumiehelle huomautti. Mutta kyllä ruoka meni\nmuidenkin kurkusta kierien alas, niin herrasväen kuin talonpoikainkin.\n\nPitkä ruokapöytä oli katettu keskelle salia. Sille passarit kantoivat\nlämpimät ruoat vuoronsa jälkeen ja siitä kävivät vieraat arvonsa ja\nasemansa mukaisessa järjestyksessä täyttämässä lautasensa hajaantuen\nsitten eri tahoille, kuka mistäkin oli istumapaikan löytänyt. Talon,\npalvelusväki ja alustalaiset menivät mieluimmin kuistille, jopa\npihalle asti annostaan syömään käyden aina yhdessä ryhmässä toisiinsa\nturvaten uutta ruokaa hakemassa. Nuoret taas enimmäkseen etsivät\neristettyjä huoneita ja nurkkauksia, joissa syömisen ohella sopi hiukan\nhakkaillakin.\n\nSäätyläiset olivat vallanneet tyyssijakseen salin peränurkkauksen.\nSiellä oli suuri, kahdelle seinälle ulottuva, suoran kulman tekevä\nsohva, johon mahtui istumaan paljon rouvia ja neitejä ynnä herrojakin.\nSohvan edessä oli pari pöytää ja näiden toisella puolella tuoleja,\njoten täällä istuvat saivat asettaa lautasensa pöydälle eikä tarvinnut\npitää niitä sylissään, niinkuin yhteisen kansan kiusakseen ja\nrasituksekseen täytyi tehdä. Tässä herraseurassa nähtiin myös emän\nseurakunnan kirkkoherra ja kirkkoherska. Vilo oli näet jo päässyt\nitsenäiseksi pitäjäksi ja saanut oman kirkkoherran. Sitten siellä\noli toinenkin pappi, naapuripitäjän rovasti, joka oli nuoren parin\nvihkinyt ja oli myöskin tullut morsianta, vanhaa rippikoululastaan,\nsaattamaan tämän uuteen kotiin. Nyt hän istui arvokkaan isovatsaisena\nlaihahkon oman kirkkoherran vieressä sohvan kulmauksessa. Venäläinen\nritarimerkki, 'stanislafka', killui hänen pitkän takkinsa\nrintapielessä. Tämän hengellisen herruuden rinnalla istui maallinen\nherruus: kartanon valkopartainen vanha patruuni ja tämän poika, pitkä\nja solakka nuori patruuni. Lihava, punakka Onkkeli, nuoren patruunin\neno, kunnioitti myöskin pitoja läsnäolollaan ja hyvällä ruoka- ja\njuomahalullaan. Pöydässä oli nimittäin oluttakin tarjolla. Muuta\nherrasväkeä siellä oli kauppias Ticklén rouvineen ja tyttärineen sekä\nnimismies Kalpa, kaksikonttisen Kalvan isä, joka vasta hiljattain\noli muuttanut pitäjään maanviljelijäksi, säästöpankin kamreeriksi ja\nasianajajaksi tultuaan passiivisen vastarintansa takia pakotetuksi\neroamaan virastaan. Kirkon-Karvari, postineiti sekä vielä muutakin\nepämääräisempää herrasväkeä kuului tähän nurkkakuntaan.\n\nTämä seurue piti isoäänistä iloa keskenään ja melskasi ruotsiksi niin\nkovasti, että lähellä istuvien isäntien ja emäntien korvat olivat mennä\nlukkoon. Suomalaiset vieraat ottivat arkaillen pöydältä ruokaa tässä\nsäätyhenkilöiden katseiden ristitulessa ja vieraskielisten sanojen ja\nnaurun kaikuessa. He olivat vakuuttuneita siitä, että heistä tehtiin\npilaa ja heidän kömpelyyttään naurettiin. Emäntäkin oli toisinaan\ntuskastunut, kun epäili, että vieraat moittivat ja halveksivat hänen\nlaitoksiaan. Missä se Heikki-poikakin piileskeli? Olisi tullut\nkertomaan, jos jokin oli hullusti, että asia voitaisiin korjata.\n\nMutta vanhat isännät ja emännät olivat tyyniä. He tunsivat tarkoin\noman etikettinsä eivätkä antaneet tuollaisen herrasväen pintavaahdon\nrauhaansa häiritä. Jos vieraiksi kutsutut, ruotsintaidollaan\nherraskaisuuttaan osoittavat henkilöt katsoivat sopivaksi pilkata taloa\nja kanssavieraitaan, oli se heidän oma häpeänsä. Siksi isoisä oli\nrauhallisen, Somiska ivallisen ja Jakka tuikean näköinen.\n\nOli sentään muutamia herran ja talonpojan välimuotoja, jotka\nihastuksella katselivat tätä korkeata seuraa ja pyrkivät sitä niin\nlähelle kuin mahdollista. Sellaisia olivat ennen muita kouluttaja ja\npuhemies, jotka nauroivat silloin kun herrasväkikin nauroi, vaikkei\nheillä ollut aavistustakaan siitä mistä puhe oli.\n\nPuhemies oli erittäin kärkäs lähentelemään. Hän kehoitti näitä\nkunniavieraita ottamaan ruokaa aina, kun uusi ruokalaji oli kannettu\npöytään, että yhteisen kansakin vuoro tulisi pikemmin päästä maistamaan\nuutta herkkua. Kun hän huomasi herrasväen pöydällä tyhjiä olutlaseja,\nkiirehti hän täyttämään ne uudestaan. Sanalla sanoen, hän esiintyi kuin\nainakin huomaavainen hovimestari.\n\nNimismies Kalpa ei tuntenut tätä avuliasta herraa ja kysyi suoraan:\n\n— Kuka te oikein olette?\n\n— Minä olen viran puolesta toimitusmies, vastasi puhemies.\n\n— Mikä per — —. Kalpa, joka oli töykeä suustaan, huomasi onneksi\najoissa istuvansa vahvassa pappisseurassa. — Mikä perin kummallinen\notus sellainen on?\n\n— Hän on nuoren parin puhemies, selitti kirkkoherra.\n\n— Ahaa, ymmärsi jo Kalpa. — Hän on toimittanut tähän taloon nuoren\nemännän?\n\n— Niin oikein.\n\n— No, sitten hän kyllä on viran puolesta toimitusmies. Ja tärkeä\ntoimitusmies onkin. Ilman hänen onnistunutta toimitustaan emme nyt\nistuisi tässä hääpidoissa.\n\n— On se sentään kummallista tämä talonpoikain naiminen, ihmetteli\nrouva Ticklén ruotsiksi. — Puhemies tulee nuoren miehen luo ja kertoo,\nettä hän tietää siellä ja siellä sopivan tytön, josta tulisi pojalle\nerinomainen vaimo, ja kysyy, saako hän mennä asiasta puhumaan.\nKun poika myöntyy, menee puhemies tytön luo ja kehuu siellä taas\nsulhaskokelasta. Tytön ollessa myöntyväinen hän sitten yksin järjestää\nkoko naimisen. Ei se sen mutkallisempi asia ole.\n\n— Ei siinä asiassa rakkaudella ja tunteilla ole mitään tekemistä,\nhuokasi Ticklénin vanhin tytär, Signe-neiti. — Vai mitä te arvelette?\n\nHän kääntyi kysymyksineen nuoren patruunin puoleen, jota hän tähän\naikaan toivoi.\n\n— En tiedä, kun en ole vielä koettanut, vastasi vähän töykeästi\nkartanonherra, jota Signe-neidin lähentelyt kiusasivat. — Mutta\njos menen naimisiin, niin eiköhän vain minunkin ole pakko käyttää\npuhemiestä, kun minulla on itsellä hidas puhe ja kankea kieli.\n\n— Toinen tapa on yhtä hyvä kuin toinenkin, vakuutti suomeksi Kalpa\nnuorempi, joka Heikin kanssa oli tullut ruokaa ottamaan ja kuuli tämän\nkeskustelun. — Harvaan asutulla maaseudulla on verraten vaikeata\nitse löytää se oikea. Siksi täytyy käyttää erikoisia apukeinoja.\nNiinpä herrasväet lähettävät tyttäriään kaupunkeihin tutustumaan\nnaimakelpoisiin nuoriin miehiin. Onko se sen 'dundeellisempaa',\nSigne-neiti?\n\nSigne-neiti punastui. Hän oli itse ollut pääkaupungissa muka ottamassa\nmusiikkitunteja, mutta itse asiassa katselemassa miestä itselleen.\nMutta niin musiikki- kuin, naimapyrinnötkin olivat tähän asti\nedistyneet hyvin hitaasti.\n\nÄiti tuulahti tyttärensä puolesta ja sanoi ylhäisen ylpeästi:\n\n— Minun tyttäreni ovat fröökinöitä eikä mitään kaiken maailman neitejä.\n\n— Antakaa anteeksi, röökinä Ticklén, sanoi kaksikonttinen Kalpa, jota\nyhä suututti epäonnistunut hääsaatto-matkansa. — Minä halusin puhua\nsuomea, mutta se ei tässä seurassa näytä olevan luvallista.\n\n— Ja kyllä herrasväkikin kuuluu jonkinlaisia puhemiehiä käyttävän,\nhuudahti Heikki, joka nyt kävi tuleen talonpoikaisen sukunsa puolesta.\n— Olen kuullut, että monet hienot rouvat ovat löytäneet miehen\nitselleen naimailmoituksen avulla.\n\nNyt punastui vuorostaan rouva Ticklén. Yleisesti kerrottiin, että\nkauppias oli tutustunut rouvaansa pääkaupungin lehdessä julkaistun\nnaimailmoituksen perusteella. Ensimmäinen kohtaus oli kuulemma\ntapahtunut Helsingin Pitkälläsillalla. Siksi kauppias rouvalleen\nsuuttuessaan usein käskikin tämän mennä takaisin Pitkällesillalle,\njosta hän kotoisinkin oli.\n\nNolo äänettömyys syntyi herrasväen pöydässä-. Toisia suututti, toisia\nsalaa nauratti. Pian kuitenkin nimismies Kalpa ryhtyi karskisti\npuhumaan:\n\n— Pojat puhuvat, niinkuin sen ikäisiltä nulikoilta sopii odottaakin.\nMutta ei puhemiehen kautta solmittu avioliitto kuitenkaan niitä\nkaikkein hulluimpia ole, jos vain puhemies on edes jonkin verran\ntunnollinen. Hän on mainio saamaan aikaan ns. järkiavioliittoja, joissa\nei ehkä, ainakaan aluksi, ole niin paljon sitä Signe-röökinän kaipaamaa\nrakkautta ja tunteellisuutta, mutta sitä enemmän käytännöllistä järkeä.\nPuhemies vaeltaa ristiin rastiin läänissään ja oppii tuntemaan sen\nmelko tarkasti. Hän katselee aluettaan jonkinlaiselta korkeammalta\ntasolta, ikäänkuin mäeltä, aivan samoin kuin nimismieskin muuten.\nSiten hän suuren kokemuksensa opastamana helposti pääsee selville\nsiitä, että tuo tyttö sopii tuolle pojalle, tuo taas tuolle. Ja\nsilloin hänen toimintaansa ei ohjaakaan sokea rakkaus, vaan puolueeton\nharkinta. Ja jos vain muut edellytykset ovat hyvät, niin kyllä sitten\naviopuolisoiden välille vähitellen ilmestyy rakkautta ja tunteitakin,\nainakin kotitarpeiksi.\n\n— Bravo, kamreeri! huusi kauppias Ticklén. — Sinä puhut yhtä hyvin kuin\npuhemies itse.\n\n— Vahinko, ettei hän ole ollut sinun puhemiehenäsi, pisti rouva Ticklén\nivallisesti väliin.\n\n— Vahinko todellakin, myönsi kauppias.\n\nRovasti alkoi rakentaa rauhaa:\n\n— Jumalan tiet ovat moninaiset. Avioliitot ovat solmitut taivaassa. Jos\nKaitselmus tahtoo käyttää välikappaleenaan puhemiestäkin, ei se silloin\nole pahasta. Ja mitä tähän tapaukseen tulee, tunnen minä rippilapseni\nja tiedän, että hänestä koituu hyvä puoliso ja emäntä.\n\nTämän suuren auktoriteetin lausunnon jälkeen ei kenelläkään ollut\nasiaan enää mitään sanomista.\n\nMuita keskustelunaiheita oli yllin kyllin. Erittäin päivänpolttavia\nolivat poliittiset kysymykset. Mutta ne olivat myöskin siksi arkoja,\nettei niihin keveästi ryhdytty, varsinkin tällaisessa tilaisuudessa,\njossa oli melkein niin monta mieltä kuin miestäkin. Tiedettiin, että\nläsnä oli jyrkkiä eri suunnan miehiä. Nimismies Kalpa oli ankara\nperustuslaillinen, joka poliittisen kantansa vuoksi oli menettänyt\nvirkansa. Hän oli niitä suomenmielisiä, joiden tunnuslauseena oli yksi\nmieli, vaikka kaksi kieltä. Rovasti taas oli sitkeä suomettarelainen\neli myöntyväisyyssuunnan mies, kuten Jumalan ja arkkipiispan kuuliaisen\npalvelijan tuli ollakin. Patruunit olivat kiihkeitä ruotsinmielisiä,\nvarsinkin nuorempi. Muut olivat kuka miltäkin väliltä. Kauppias ei\nliikeperiaatteen kannalta saanut olla jyrkkä puoluemies, vaikka rouva\nhäntä liepeestä vetikin ruotsalaisleiriin. Supisuomalaisen seurakunnan\nkirkkoherran ei myöskään sopinut, ainakaan julkisuudessa, olla\nruotsinkiihkoinen, vaikka oma ja varsinkin vaimon halu olisi ollutkin.\nOnkkeli oli saksalais-unkarilainen internationalisti. Hän ja paksu\nKirkon-Karvari kuuluivat materialistiseen puolueeseen, jolle hyvä ruoka\nja juoma olivat pääasia tässä maassa ja koko maailmassa. Kansa taas oli\n— niin, mitähän mieltä se mahtoi olla?\n\nPäivällisen eri ruokalajien välillä levättäessä ja miesväen\ntupruttaessa kuin laivanpiippujen savua — Beirutski- ja\nArmiro-savukkeet olivat suosittuja polttoaineita — kamreeri Kalpa kysyi\nseurakunnan vanhalta lukkarilta:\n\n— Tunteeko kanttori sen kuuluisan Kalvolan lukkarin?\n\n— Par renommée, hyvä herra, vain hänen maineensa tunnen, vastasi\nkanttori, joka oli oikea vanhan kansan kirkollinen gentlemanni.\n\n— Se lurjus on taas käynyt täällä kansaa villitsemässä, sanoi vanha\npatruuni vihaisesti.\n\n— Niin kuuluu käyneen, armollinen herra patruuni, myönsi kanttori. —\nMutta enhän minä mahda sille mitään, vaikka kyllä myöskin olen lukkari.\n\n— Sellaiset kansankiihottajat pitäisi vangita, huudahti nuori patruuni.\n\n— Mutta kuka heidät vangitsisi? kysyi Kalpa. — Eronnut nimismies ei voi\nsitä tehdä, ja virassa oleva saisi pian eronsa, jos uskaltaisi koskea\ntällaiseen Herran voideltuun.\n\n— No, ei hän nyt Herran voideltu silti ole, vaikka onkin lukkari,\nvastusti rovasti. — Mutta mitä pahaa tämä kirkonpalvelija sitten on\ntehnyt?\n\n— Hän käy täällä jakamassa maata yksinkertaisille torppareille ja\nlampuodeille, selitti Kalpa.\n\n— Kuinka hän sitä voi tehdä? ihmetteli rovasti.\n\n— Ja kenen maata hän sitten jakaa?\n\n— Minun maatani, kivahti vanha patruuni. — Minun puhtaalla rahalla\nostamaani maata.\n\n— Ovatko ne jaetut maat sitten tulleet pois patruunan nautinnasta?\nkysyi rovasti.\n\n— Eivät tietysti, huudahti nuori patruuni. — Ja tahtoisinpa nähdä sen\nmiehen, joka tulisi riistämään meiltä meidän laillisen omaisuutemme,\nniin kauan kuin omistusoikeuden pyhyys vielä on voimassa.\n\n— Sellaisia miehiä on kyllä nähty täällä päin, puuttui nyt lähellä\nistuva Jakan isäntä puheeseen. Keskustelu tapahtui näet kanttorin takia\nsuomeksi.\n\n— Mitä Jakka tarkoittaa? kysyi nuori patruuni.\n\n— Tarkoitan sitä, että kartano on täällä riistänyt monen monelta\ntalolliselta hänen talonsa, hänen laillisen omaisuutensa.\n\n— Omistusoikeuden pyhyydestä huolimatta, lisäsi Somiska.\n\n— Ne ovat vanhoja juoruja, sanoi nuori patruuni ivallisesti.\n\n— Vai juoruja! kivahti Jakka. — Onko sekin juorua, että minä saan\nmaksaa veroa ja tehdä taksvärkkiä kartanoon, vaikkei kartanonherroilla\npitäisi olla mitään tekemistä minun laillisen omaisuuteni kanssa?\n\n— Teidän tarvitsee maksaa sitä vähemmän veroa valtiolle, vastasi nuori\npatruuni. — Eikä kartano ole teidän maatanne ryöstänyt.\n\n— Ei ole, kun ei ole kyennyt, murahti Jakka.\n\n— Mutta monen muun talon se on vienyt ja ajanut entiset omistajat\nmaantielle, jorisi Ambo-Antti, jota yhä katkeroitti se, ettei hän\nKaisansa mukana ollut saanut Tikan taloa. — Kaikki lampuotitilat on\nkartano rosvonnut itselleen.\n\n— Vastaatko puheesi, kun rosvoamisesta puhut? ärjäisi vanha patruuni. —\nSinä perhana tarvitsisit keppiä.\n\n— Ei se olisi ensimmäinen kerta, kun patruuni viattomia ihmisiä\nhakkaisi, sanoa jorautti Ambo-Antti, jonka hidas sisu alkoi kiehua.\n\n— Minä ajan sinut pois töllistäsi, huusi vanha patruuni.\n\n— Ei sekään olisi ensimmäinen kerta, kun sinä veisit alustalaisiltasi\nleivän suusta, ärjäisi Antti vastaan.\n\n— Rakkarit, hunsvotit, kun hyppivät isäntänsä nenälle! kipinöitsi vanha\npatruuni. — Minä ajan koko läänin maantielle.\n\n— Aja vain, jos kykenet, kehoitti Jakka. — Mutta kun nämä talolliset jo\nneljättä sataa vuotta ovat saaneet taistella kartanonherroja vastaan\nja silti näin monet ovat pysyneet taloissaan, niin enpä luule, että\nsellainen äijä kykenee meidän talomme ryöstämään.\n\n— Tuollaisia hävyttömyyksiä, sikamaisuuksia uskalletaan viskata\nkartanonherran silmille, säkkäröitsi vanha patruuni. — Siinä nähdään\nnyt fennomaanien ja suometariaanien kylvö.\n\n— Minkälainen herra sinä oikein luulet olevasi? ihmetteli Jakka. —\nTuollainen maailmanmatti, joka ei ole mistään kotoisin. Mutta me\nseisomme omalla, vuosisatoja vanhalla pohjallamme.\n\n— Isäntä ei saa käyttää sellaista kieltä eikä häiritä tätä\njuhlatilaisuutta, varoitti nimismies. — Eihän tämä patruuni ole\nyrittänyt teidän taloanne ryöstää.\n\n— Ettei ole? huusi Jakka. — On kuin onkin. Hän sai jo merkityksi Jakan\ntalon lampuotitilaksi. Mutta minun onnistui vanhojen todistusten\nnojalla osoittaa, että meidän talo on vanha sukuoikeustila. Täällä on\nmies, joka kävi asian takia aina Tukholmassa asti. Eikö asia ole niin,\nVarjonen?\n\n— On oikein, vahvisti Varjonen.\n\nOtto Varjonen oli nahkurinsälli, joka oli työssä Kirkon-Karvarilla\naina silloin, kun hän paikkakunnalla oleskeli. Hyvä ammattimies hän\nolikin. Mutta hän oli levoton sielu, joka usein kierteli ympäri\nmaailmaa. Sällimatkoillaan hän oli kulkenut Saksat ja Skandinaviat,\nolipa ollut ammattiopissa Pietarissakin. Näillä matkoillaan hän oli\njoutunut erilaisten ihmisten kanssa kosketuksiin ja koonnut itselleen\nkaikenlaisia tietoja ja kokemuksia. Ne olivat tehneet hänet synkäksi ja\ntyytymättömäksi oleviin oloihin.\n\nNyt hän vahvisti Jakan puheen ja jatkoi:\n\n— Vanhoista asiakirjoista Tukholmassa ja myöskin Helsingissä kävi\nselville, että kaikki täkäläiset kantatalot ovat olleet itsenäisiä\ntiloja, ennen kuin Ruotsin kuninkaat lahjoittivat ne suurille\nherroille. Tällaista tapahtui ensimmäisen kerran Eerik XIV:n aikana v.\n1562. Ei siinä muistettu omistusoikeuden pyhyyttä.\n\n— Mitä se minuun kuuluu? tiuskaisi vanha patruuni. — Minulle ei\nkartanonlääniä ole lahjoitettu, vaan minä olen sen itse ostanut.\n\n— Mutta eikö vanhoja vääryyksiä saa koskaan korjata? kysyi Varjonen.\n— Onko tämän rälssiläänin kansa sentähden summamutikassa leimattava\ntyhmiksi pöllöiksi, että ihmiset täällä uskovat Venäjän keisarin voivan\nantaa takaisin sen, minkä Ruotsin kuninkaat ovat ryöstäneet?\n\n— Minun maatani eivät ryöstä keisarit eivätkä karvarit! huusi vanha\npatruuni kiukusta punaisena.\n\n— Kuulkaa, te sällit ja sillit, te totisesti tyhmät pöllöt! huusi\nperustuslaillinen Kalpa, nyt myöskin kovasti suuttuneena. — Aiotteko te\nmyydä isänmaanne ryssälle saaden maksuksi koreita sanoja?\n\n— Eihän meillä isänmaata olekaan, väitti Varjonen. — Vai voitteko\nrehellisesti sanoa, että meillä tilattomilla, torppareilla tai edes\npörstäteillä ja muilla rälssitalollisilla on omaa, vapaata maata?\nKuinka me voisimme myydä sellaista, jota meillä itsellä ei ole? Mutta\nme aiomme hankkia itsellemme omaa maata. Silloin on meilläkin sitten\nkappale isänmaata, josta me riipumme kiinni kuin rapu pässinrauhasista.\nJa meistä on samantekevää, auttaako meitä tässä asiassa ryssä vai piru.\n\n— Älä rienaa! huudahti rovasti.\n\n— Äläkä häpäise isänmaatasi! huusi Kalpa. — Eivätkö sinusta oman maasi\nlait ja laitokset ja kieli ole minkään arvoiset?\n\n— Tässä keskustelussa on juuri käynyt selville, minkä arvoisia meidän\nmaamme lait ja laitokset — läänityslaitokset! — ovat, vastasi Varjonen.\n— Ne ovat laaditut suurten herrojen etuoikeuksia puolustamaan. Ja\nkieli! Mikä kieli? Tarkoitatteko ruotsia? Sillä jos tarkoitatte suomea,\nniin kuka siitä on tähänkään asti välittänyt? Te herratko? Olemmehan\nnytkin koko ruoka-ajan kuulleet teidän keskuudessamme melskaavan\nvieraalla kielellä. Meistä on aivan samantekevää, puhuuko herrasväki\nryssää vai ruotsia. Yhtä vierasta ja outoa se on meille. Ja kuka uhkaa\nsuomen kieltä? Te ruotsalaiset sitä olette maailman sivun polkeneet.\nEi ryssä ole sitä ainakaan vielä ahdistanut. Te esimerkiksi piditte\nkovaa meteliä postimanifestista. Mutta mitä tämä manifesti muutti?\nNyt on esimerkiksi postikorteissa venäjä ensimmäisenä, suomi toisena\nja ruotsi kolmantena. Ennen oli ruotsi ensimmäisenä, suomi toisena\nja venäjä kolmantena. Eihän siis suomen kielen asema ole pahentunut,\njollei parantunutkaan. Se on aina vain toisella sijalla. Eivät\nruotsalaiset ikimaailmassa ole sallineet, eivät salli eivätkä koskaan\ntule sallimaankaan, että suomi missään tapauksessa asetettaisiin\nensimmäiselle sijalle. Mutta siitä huolimatta te ruotsalaiset\nvaaditte, että meidän suomalaisten pitäisi nousta pyhään sotaan teidän\netuoikeuksienne puolesta, siis taistelemaan sen puolesta, että ruotsi\njälleen asetettaisiin ensimmäiselle sijalle, suomi toiselle ja venäjä\nkolmannelle.\n\n— Onhan ruotsi sentään meillä kotimainen kieli, mutta venäjä ei ole,\nhuomautti kirkkoherra. — Eikö teillä ole yhtään häpyä, kun te kehtaatte\nasettaa venäjän ruotsin rinnalle, jopa sen edellekin?\n\n— Eikö teillä sitten ole yhtään häpyä, kun te aina kehtaatte asettaa\nruotsin suomen edelle? kysyi Varjonen kiivaasti. — Se kotimaisuusko\nruotsin pyhittää? Meidän suomalaisten mielestä ruotsin kieli on\nkotimainen Ruotsissa, mutta täällä Suomessa on suomi kotimainen.\nSillä jos täällä jossakin maan nurkassa puhutaan vähän ruotsia, niin\noikeuttaako se asettamaan tämän kielen ylimmäksi koko maassa? Kun te\ntäällä supisuomalaisessa talossa vietetyissä häissä haukutte talon\nväkeä ja muita vieraita ruotsiksi, niin se ei meistä ole yhtään sen\nhauskempaa, kuin jos te haukkuisitte meitä ryssäksi. Kun te pistätte\nkäteemme ruotsalaisen oikeudenpöytäkirjan tai muun meitä koskevan\nasiakirjan, niin pitäisikö meidän kiittää jumalaamme siitä, että tämä\nasiakirja on kirjoitettu ruotsiksi eikä ryssäksi? Mutta meistä on yhtä\nluuta vuohensarvi.\n\n— Minä en ole ruotsalainen, vaan perustuslaillinen suomenmielinen,\närähti Kalpa.\n\n— Siis vallesmanni on ruotsalaisen leijonan suomeksi heiluva häntä,\nsanoi Somiska ivallisesti.\n\n— Te olette inhoittavia ryssän kätyreitä! huusi Kalpa. — Ettekö te\npirun riivaamat pöllöt ja pöhköt ymmärrä, että kun ryssä on ensin\nnielaissut ruotsalaisen, niin se pian perässä nielee suomalaisenkin\nkielineen karvoineen?\n\n— Se on sen ajan murhe, sanoi Jakka.\n\n— Sitten vasta on suomalaisten aika ruveta vastarintaan, arveli Somiska.\n\n— Myöhäistä on hiiren vinkaista vastalauseensa, kun on kissan vatsassa,\nsanoi Kalpa. — Te siis ilman muuta annatte venäläisten viedä vanhat\nisiltä perityt oikeudet ja laitokset?\n\n— Entä mihin suurenmoisiin sankaritekoihin te ryhdytte venäläistä\nvastustaaksenne? kysyi Varjonen.\n\n— Minä olen passiivisen vastarinnan mies, joka ennen taittuu kuin\ntaipuu, kehui Kalpa.\n\n— Te ette siis ole tätä katajaista kansaa, joka raskaan puristuksen\nalla painuu ja taipuu vaikka maahan asti, mutta nousee taas kun paine\nhelpottaa, huomautti Karrin Matti, joka nuorisoseuran esimiehenä\nseurasi aikansa kirjallisuutta.\n\n— Minun kansalaiskuntoni on koeteltu, vakuutti Kalpa. — Minä en ole\nsellainen raukka kuin te tunnutte olevan. Eikö kirkonmiehillä ole\nmitään sanottavaa tällaista isänmaanpetosta vastaan?\n\nRovasti rykäisi ja alkoi puhua:\n\n— Jos tämä kansa pimeydessä vaeltaa, niin kyllä Herra vielä heidän\nmielensä valaisee. Mutta en minä ole huomannut heidän puheessaan\nerikoista kapinallisuutta. He päinvastoin tuntuvat olevan keisarille\nkuuliaisia. Ja siinä he tekevät aivan oikein, sillä sanassa sanotaan:\n»Jokainen olkoon esivallalle, jolla valta on, alamainen, sillä ei\nesivalta ole muutoin kuin Jumalalta.»\n\n— Vai ei esivaltaa muutoin ole? huudahti Kalpa. — Kun esimerkiksi\njoku vieras tyranni hyökkää sotaväkineen maahan ja anastaa vallan\nkotimaiselta hallitukselta ja kansalta, niin onko sellainenkin esivalta\nJumalalta?\n\n— On, sillä Jumala on sallinut niin tapahtua.\n\n— Ja sellaistakin, esivaltaa täytyy totella ja kunnioittaa?\n\n— Niin täytyy, vakuutti rovasti. — Luterus sanoo, että me emme saa\ntutkia, omistavatko ruhtinaat ja hallitsijat valtansa ja hallituksensa\noikeudella vai vääryydellä, vaan meidän tulee tehdä niinkuin he\nkäskevät. Jos hallitsija ottaa tavarasi, henkesi ja elämäsi ja mitä\nsinulla on, niin sano: »minä annan ne teille mielelläni, minä tunnustan\nteidät herrakseni ja tahdon teille mielelläni kuuliainen olla».\n\n— Mutta jos hallitsija vie luterilaisen uskon, niin mitä Luterus siihen\nsanoo? kysyi Kalpa.\n\n— Siihen Luterus vastaa: »Evankeliumia ja Jumalan sanaa en mene teille,\nhallitsija, antamaan. Teidän hallituksenne on ajallinen hallitus,\nkoskeva maallisia tavaroita, mutta evankeliumi on hengellinen,\ntaivaallinen tavara, joka ei kuulu hallitukselle. Antakaa keisarille,\nmikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on.»\n\n— Mutta jos katolinen keisari ottaa luterilaisen opin ja antaa sijaan\nkreikkalais-katolisen, niin mitä te sitten sanotte? Eikö katolinen\nusko ole erityisesti sellaista, mikä Jumalan on, koska sitä sanotaankin\noikeauskoiseksi kirkoksi?\n\n— Meillä on puhdas evankelinen oppi, vakuutti rovasti. — Sitä me emme\nvoi hallitsijan käskystäkään vaihtaa mihinkään muuhun tunnustukseen.\n\n— Niin te siinä asiassa sanotte, kun oma nahka on kysymyksessä,\nhuudahti Kalpa. — Te pelkäätte, ettette pääse pyhän synodin\nyliprokuraattoriksi, tuskinpa edes alhaisarvoiseksi oikeauskoiseksi\npapiksikaan.\n\n— Kyllä nimismieskin näkyy turvanneen toimeentulonsa, ennen kuin pani\nvirkansa alttiiksi, täräytti rovasti vastaan. — Mutta en minä nyt puhu\nomasta asiastani, vaan Jumalan. Hän on näin sanonut. Mutta huomatkaa\nmyös tarkasti, että hallitsijan täytyy tehdä tiliä hänelle uskotusta\nleiviskästä. Jos hän on menetellyt väärin, kyllä hän siitä saa\nrangaistuksen kärsiä eikä hänen laitoksensa pysy pystyssä, sillä se on\nrakennettu hiekalle. Sen saatte vielä nähdä, jos elätte.\n\n— Kyllä te olette yksiä raukkoja niin paimenet kuin lampaatkin, kun\nlykkäätte kaikki Jumalan niskoille ettekä itse kortta ristiin pane\npuolestanne ja isänmaanne puolesta, huusi Kalpa. — Hyi helv — —\ntällaista fraasista kansaa!\n\n— Tämä kansa on ollut fraasinen, kun se on näin kauan nukkunut, myönsi\nVarjonen. — Mutta kun se herää, niin kyllä se silloin toimii itse\npuolestaan odottamatta apua kirkolta sen paremmin kuin keisariltakaan.\nSenkin saatte nähdä, jos elätte.\n\n— Aiotteko te silloin ryöstää isältä tai minulta meidän maamme? kysyi\nnuori patruuni. — Mutta se ei käy laatuun, niin kauan kuin laki ja\noikeus maailmassa vallitsevat.\n\n— Vallankumouksia on ennenkin tehty, vastasi Varjonen. — Ja orjien\npuolesta on aikaisemminkin sotia käyty.\n\n— Nalkuttakaa täällä niin paljon kuin tahdotte, kuten suomalaiset\nmaatiaisrakit ainakin, huudahti nuori patruuni halveksivasti. — Mutta\ntulkaapa kartanoon vaatimaan Kalvolan lukkarin jakamia maaosuuksianne,\nniin saatte koiranpaskasta että vinkuu. Ei sellaisia rahjuksia vastaan\nmuita aseita kannata käyttää. — Tule pois, isä. Kyllä me täällä jo\nolemme tarpeeksi huvitelleet.\n\nJa kartanon herrat lähtivät kesken päivällisen pois, vaikka isoisä\nja emäntä pyytelivät heitä jäämään vakuuttaen, ettei talon puolesta\nsuinkaan ollut tahdottu heitä loukata. Jos jotkut vieraat käyttäytyivät\nsopimattomasti, ei se ollut isäntäväen vika.\n\nMutta patruunit lähtivät kuin lähtivätkin. Ja heidän mukanaan meni\nnimismies Kalpa. Toiset herrasväet jaksoivat istua päivällisen\nloppuun asti. Kun sitten rovasti oli kiittänyt taivaallista isää\ntästäkin runsaasta ateriasta ja vierasjoukko oli yhteisvoimin laulanut\npuhemiehen ehdottaman Sionin Kanteleen laulun »Oi Jumala, kuink'\niloitsen», jota yleisesti sanottiin Vilenin valssiksi, koska puhemies\nVilen sitä erityisesti suosi ja rakasti ja koska sen tahtiin oli mainio\ntanssia valssia, lähtivät papit ja muut vanhemmat arvohenkilöt kotiin\ntai muihin majapaikkoihinsa ruoka- ja samalla yölevolle.\n\nMutta nuoriso ja yhteinen kansa yleensä jäi jatkamaan. Olihan edessä\nkoko yön kestävät tanssiaiset. Kun pöydät oli korjattu pois ja\nsoittajat virittivät viuluaan, huudahti Kalpa nuorempi:\n\n— Soittakaa aluksi Vilenin valssia.\n\nJa hän alkoi hyräillä äskenmainittua laulua.\n\n— Voi perkillistä tätä maailmaa! huudahti puhemies Vilen.\n\nMutta hän ei suinkaan tahtonut eritä tästä maailmasta, vaan hääräsi\njoukossa iloisena kuten muutkin.\n\nInnokkaana hääräsi joukossa myöskin kaksikonttinen Kalpa. Ja se oli\nluonnollistakin, sillä kukapa olisi ollut tansseissa enemmän paikallaan\nkuin jaloilla varustettu mies?\n\n\n\n\nIV.\n\n\n— Eläköön Vilon kauppa ja meriliike!\n\nTämä huuto kajahti, kun juhlajuna lähestyi Vilon asemaa. Kultaisen\nnuorison mielestä se oli juhlajuna, vaikka se kulkikin kitisten ja\nkolisten kuin lossirattaat, jotka ennen maailmassa jyskyttivät Harvian\nahdetta alas Vilon tasangolle.\n\nTurkulaiset ylioppilaskokelaat olivat matkalla Helsinkiin valkoista\nlakkia hakemaan.\n\nTurun ja Helsingin välinen rantarata ei silloin vielä kokonaisuudessaan\nollut avattu yleiselle liikenteelle. Kun rata Turusta Karjaalle\noli jonkin vuoden ollut liikekunnossa, matkustettiin vanhasta\npääkaupungista uuteen tavallisesti Karjaan ja Hyvinkään kautta — via\nKaris, Karisen kautta! Mutta myöskin kuljettiin vanhasta tottumuksesta\nvielä paljon Toijalan kautta, sillä se tie ei ollut kuin muutamia\nkilometrejä pitempi. Abiturientit käyttivät milloin mitäkin tietä\nriippuen siitä, kummanko radan varsi, Salon vai Toijalan, oli\noppilaiden keskuudessa voimakkaammin edustettuna.\n\nSipilän Heikin luokka oli päättänyt noudattaa vanhoja perinteitä\nja matkustaa sisämaan rataa, Toijalan kautta. Sellaisen päätöksen\npuolesta tämän radanvarren pojat olivat voimakkaasti puhuneet, sillä he\ntahtoivat nähdä tuttuja seutuja ja ihmisiä tällä jupileerausretkellään.\nEhkä he matkan varrella saisivat vielä kukkiakin omaisilta ja ystäviltä.\n\nSuomalaiset jatkolaiset ja lyseolaiset matkustivat yhdessä pyrkimään\nyliopistoon. Tytöt yleensä eivät niin suuresti opintojen jatkamisesta\nvälittäneet, mutta pojille se oikeastaan oli välttämätöntä, sillä\nmuuten olisi sanottu, että he olivat heittäneet kalliit kirjansa\nKankkulan kaivoon.\n\nNyt ei kuitenkaan ollut muuta huolta kuin se, ettei viime hetkessä\nenää yliopistossa reputettaisi tai annettaisi prolongatioita, so.\nlykätty hyväksymistä paria viikkoa tuonnemmaksi ja käsketty sillä välin\nahkerasti lukea heikkoja aineita.\n\nMutta tällaisen pelon ei nyt annettu häiritä tunnelmaa, vaan nautittiin\nnykyhetkestä niin riemukkaasti, että sen saivat kuulla ja havaita\nkaikki muutkin matkustajat. Kun tähän aikaan, vuosisadan aamuhetkinä,\nakateemista nuorisoa oli myöhempiin aikoihin verraten vähän, annettiin\ntämän isänmaan toivon hiukan leiskua, ilman että vanhemmat ihmiset\nkatsoivat heitä kieroon. Kun nuoret olivat pitkäaikaisesta, ankaran\nyksitoikkoisesta ja kovasta koulusta lasketut vapauteen, aivan kuin\nmullikat keväällä lasketaan laitumelle, täytyi heidän saada hiukan\nhyppiä, puskea ja määkiä. Nuori veri kuohui kuin limonaadi. Ja se sai\nkuohua mm kauan kuin se pysyi limonaadina eikä muuttunut punaiseksi,\nsakeaksi häränvereksi, joka pani intohimot liikkeelle.\n\nNämä cives academici in spe olivat vallanneet itselleen lyhyen\nvaunun, jossa he täysin itsevaltaisesti hallitsivat. Muut matkustajat\nvetäytyivät siivon puoleen. Ei tässä tosin sen pahemmin elämöity,\nvaikka vähän hypittiinkin paikasta toiseen, huudeltiin toisilleen yli\nvaunun, naurettiin, laulettiin ja yritettiin pitää hiukan parisiakin.\nAsemilla junan seisoessa huudettiin eläköötä paikkakunnan menestykseksi\nja kukoistukseksi, laulettiin »Integer vitae scelerisque purus» ja\n»Warum bist du so ferne» ynnä muita sellaisia taitoa ja oppineisuutta\nkysyviä kappaleita.\n\nVaikka toiset eivät osanneet muuta kuin jorista mukana — Sipilän Heikki\nkuului näihin kovaosaisiin — oli joukossa sentään hyviäkin laulajia.\nSuosituin laulunumero oli teksti, joka saatiin sylkemiskieltotaulusta\nvaunun seinältä ja jonka tahtiin yritettiin tanssiakin, mikäli\nse vaunun kapealla käytävällä kävi päinsä. »Nje plevat na pol!»\nhihkaisivat pojat.\n\nHeikki ja useat muut eivät silti osanneet sanaakaan venäjää, eivät edes\nkyenneet sitä tavaamaan ilmoitustauluista.\n\nKouluhallituksessa olivat näet muutamia vuosia aikaisemmin puhaltaneet\nerityisen voimakkaat isänmaalliset tuulet. Niiden vaikutuksesta oli\nsäädetty, että venäjän kielen opiskelu alkaisi klassillisissa lyseoissa\nvasta viidenneltä luokalta, ja silloinkin saisi ken haluaisi vaihtaa\nvenäjän vanhaan kreikkaan. Bobrikoff kyllä muutti heti, kun kerkisi,\ntällaisen niin perin vastoin kaikkia yleisvaltakunnallisia periaatteita\nsotivan pykälän. Mutta hänenkään ponnistuksensa eivät enää voineet\nkorjata sitä epäkohtaa, että koulujen silloisille yläluokille jäi musta\nvuohipukkien lauma, jolla ei ollut hajuakaan suuren keisarikunnan\npyhästä kielestä.\n\nHeikki ja muut hänen luokkatoverinsa pääsivät viidennelle luokalle\nsamana vuonna, jolloin helmikuun manifesti julkaistiin ja jolloin\nBobrikoff oikein olan takaa aloitti yleisvaltakunnallisen\nraivoajantyönsä Suomessa. Näissä oloissa koulupojatkin saivat niin\nvoimakkaan vastenmielisyyden kaikkea venäläistä kohtaan, etteivät\nhe halunneet edes opiskella keisarikunnan kieltä. Siten noin\npuolet luokasta — Heikki niiden mukana — valitsi venäjän sijasta\nkreikan, vaikka jälkimmäisen opiskelua pidettiinkin näistä kahdesta\nvaikeampana ja vaikka siitä tulevaisuudessa ei olisi hyötyä muille\nkuin papiksi aikoville, kun sensijaan venäjän taito näytti käyvän\nyhä välttämättömämmäksi kaikille valtion virkamiehille. Mutta nämä\nperustuslaillisen kauden kasvatit eivät vielä silloin katsoneet\nseurauksia eivätkä he myöhemminkään jaksaneet ymmärtää sellaisten\nhenkilöiden isänmaallisuutta, jotka elämäntehtäväkseen ottivat venäjän\nkielen opettamisen täällä Suomessa.\n\nVaikka siis kaikki eivät venäjää osanneetkaan ja vaikka tätä kieltä\nei kukaan vakavasti olisi puhunut, vedettiin nyt kuitenkin hartaasti\nkieltotaulu venäläistä tekstiä. Tämä laulu tai oikeammin sen sisällys\nalkoi kuitenkin lopuksi harmittaa erästä vanhempaa matkustajaa, joka\noli Heikin hyvä tuttava.\n\nAmbo-Antti oli ollut Turussa asioitaan valvomassa ja osui nyt\npaluumatkallaan samaan vaunuun näiden iloisten ylioppilaskokelaiden\nkanssa. Ei Antilla muuten mitään nuorten iloa vastaan ollut. Hän\nkatseli hyväntahtoisesti heidän kujeitaan ja vehkeilyään noudattaen\nsanan neuvoa: iloitkaat iloisten kanssa ja itkekäät itkeväisten kanssa.\n\nHänellä itsellään ei kyllä ollut mitään ilon aihetta kuten hän Sipilän\nHeikille matkan kestäessä kertoi. Kartanon patruuni oli häätänyt hänet\nOkonkorven torpasta, niinkuin hän Sipilän hääpidoissa oli uhannut.\nAmbo-Antti ei totellut patruunin nimessä annettua lähtökäskyä, vaan\noleskeli kaikessa rauhassa torpassaan ohi Maarian ilmestyspäivän, joka\noli pyhitetty torpparien häätöpäiväksi. Antti vastaili hätistelijöille,\nettei torpastakaan sentään niin vain häntä suorana lennetty ulos.\nSilloin tulivat poliisit, kaatoivat savupiipun, niin että katto meni\npuhki, löivät lurjukset akkunat sisään ja veivät ovet mennessään.\nNyt ei Antin perhekuntineen auttanut muu kuin lähteä kävelemään,\nsillä koti oli yhtäkkiä käynyt kylmäksi. (Ei Kaisakaan enää voinut\npaistaa itseään takkavalkean loisteessa, ajatteli Heikki Antin\nkertomusta kuunnellessaan.) Mutta minne mennä? Ei pitäjässä ollut edes\nvaivaistaloa, jonka korkean lankkuaidan taakse olisi päässyt piiloon\npahalta maailmalta. Eikä kokonaisia perheitä myyty huutokaupalla. Ja\nsitä paitsi kunnan niskoilla oli edellisistäkin Okonkorven asujista\nvielä Varjosen emäntä, joka vuosittain sijoitettiin halvimpaan\nmahdolliseen paikkaan Tuokolle. Mutta kun hätä oli suurin, oli apukin\nlikinnä. Heikin äiti oli antanut Antille, entiselle monivuotiselle\nrengilleen, torpanpaikan Sipilän takamailta, missä jo oli kappale sulaa\nmaata ja lisäksi sai uutta peltoa helposti raivatuksi maaniitusta.\nTalosta oli sinne siirretty iso vanha pirttilato, joka aikoinaan oli\nollut talon asuinhuoneena, kun Sipilä vielä oli ollut yhdessä ryhmässä\ntoisten talojen kanssa kylän yhteisellä tonttimaalla. Tämä huone oli\nsalvettu hyvistä hongista, jotka vielä olivat aivan eheitä. Antti\noli jo ehtinyt talon ja muutamain hyväin ihmisten avulla pystyttää\nitselleen asuinhuoneen ja rakenteli nyt hiljalleen karjasuojia. Näin\nnäytti jo pysähtymään pakannut elämä taas lähtevän liikkeelle, niin\nettä syntiselle ihmiselle jatkettiin vielä valmistusaikaa siihen\nolotilaan, jolloin ei enää nälkä nipistä eikä pakkanen pane. Tosi\nkyllä, että jos Antti olisi sattunut syntymään lämpimissä maissa,\nesim. Ovambo- eli Ambomaalla, ei silloinkaan tämä ajallinen elämä\nolisi niin raskas ja vaikea ollut kuin täällä pohjantähden alla, kuten\nlaulussa sanotaan. Jos sen maakunnan patruuni Kambonde, jota oikein\nkuninkaaksi karahteerattiin, häätäisi alustalaisensa pois torpasta\nkaataen korsteenin ja puhkaisten lehtimajan katon, niin piankos siitä\nmolempine muijineen ja makuloine muuttaisi toiseen närikköön, jossa\ntaas apinanleivät ja taatelit ja mantelit putoaisivat maahan ja mahaan,\nniin ettei muuta kuin makailisi vain puitten alla suu auki.\n\nNiin, kyllä lämpimissä maissa kelpasi. Mutta täällä kylmässä korvessa\noli kartanonherrain armojen alainen. Eikä täällä saanut oikeutta\nmaakalainen raavas rahvas. Kun sentään vähäväkisenkin täytyi yrittää\nvalvoa etujaan, oli hän tämän asian tähden käynyt yhden alvokaatin\nluota toisen almuseeraajan luo. Mutta kaikki ne olivat yhtä kylmiä ja\narmottomia. Nimismies Kalpa, joka aina vetosi perustuslakeihin, sanoi,\nettä jo vanhassa, Ruotsin ajoilta peräisin olevassa perustuslaissa\noli omistusoikeuden pyhyys ja loukkaamattomuus taattu niin lujasti,\nettei sitä keisarikaan voinut kumota. Kun patruuni kerran omisti\nkoko läänin, oli hänellä oikeus menetellä maansa suhteen miten itse\nhyväksi näki, eikä torpparilla, joka viljeli maata vain patruunin\narmollisella luvalla ja suostumuksella, ollut asiassa minkäänlaista\nsananvaltaa, sillä hänellä ei ollut omistusoikeutta viljelemäänsä\nmaahan. Siksi Antin oli tyydyttävä oikeuden häätötuomioon. Mutta Antti\nei tyytynyt, vaan matkusti vielä kaupunkiin kuulemaan tunnetun tuomarin\nmielipidettä. Tuomari kysyi, minkälainen Antin kontrahti oli ollut.\nAntti selitti, ettei hänellä ollut kontrahtia lainkaan. Silloin tuomari\nrupesi kiivaasti haukkumaan häntä, kun hän oli ollut niin tyhmä, että\noli ruvennut viljelemään torppaa ilman kirjallista kontrahtia, vain\nkahdenkeskisen suullisen välipuheen nojalla. Kun Antti yritti selittää,\nettä sanasta miestä, ajoi tuomari hänet ulos sanoen, ettei tavallisen\nihmisen sanaan saanut luottaa, koska ei itse Pietarikaan kiusauksen\ntullen ollut sanaansa pitänyt. Niine hyvineen Antti nyt palasi\nkaupungista, jossa hän ei ollut saanut osakseen muuta kuin torumista\nherkkäuskoisuudestaan, kun oli luottanut ihmisen sanaan. Eivät maar\nne herrat mitään ymmärtäneet. Sillä kuinka voisi nöyrä torppariksi\npyrkivä asettaa isännälleen ehtoja, vaatia kirjallista kontrahtia\nynnä muita etuja? Maannälkäisen täytyi olla kiitollinen siitä, että\nsai maata viljeltäväkseen. Ehdot määräsi maanomistaja. Torpparin\ntäytyi vain ehdottomasti luottaa isännän sanaan, samoin kuin täytyi\nluottaa Jumalankin sanaan. Tosi kyllä, että nykyisessä turmeltuneessa\nmaailmassa oli sanansa syöjiä ja valansa rikkojia korkeidenkin herrojen\nkeskuudessa, patruunoista aina keisareihin asti. Mutta täytyi taas\nluottaa siihen, että kyllä Jumala vielä Tiituksen löytäisi, jolla\nkostaisi heille heidän pahat tekonsa.\n\nTämä oli ainoa lohdutus, joka Antilla enää oli jäljellä palatessaan\nturhalta Turun-matkaltaan, joka aivan suotta oli niellyt hänen\nviimeisiä varojaan.\n\nPitkät puheet ja ikävät muistot alkoivat Anttia hiukaista, niin\nettä hän päätti haukata hiukan suolaista. Hän otti repustaan\nleivänpuolikkaan ja silavankimpaleen ja alkoi vaunun penkillä istuen\nsyödä purra rouskuttaen hyvillä hampaillaan kovaa ruisleipää ja\nrasvaten kurkkuaan lihanpalasilla, jotka hän tuppipuukollaan leikkasi\nsuolatusta, mutta keittämättömästä silavasta. Kuinka siinä sitten\nsyömisen lopulla lieneekään tullut hiukan koppakouraisesti käsitellyksi\nlihankappaletta, niin onnettomasti kuitenkin kävi, että koko kimpale\nluiskahti häneltä läpi kätten ja putosi suoraa päätä lattialla olevaan\nsylkiastiaan. Antti kumartui nopeasti ja nosti särpimensä ylös, mutta\nse ehti kuitenkin jo kastua. Antti pyyhki lihankappaletta housuihinsa\nja kimmoili kovasti tuollaisia sylkiastioita. Hän oli myöskin\nnyreissään ylioppilaskokelaille, jotka koko matkan olivat hoilanneet,\nettä älä sylje lattialle muka. Mutta jos lattialle olisi reilusti\nsyljetty, ei tuossa astiassa olisi ollut niin paljon määhtäriä, joten\nhänen lihansakin olisi säilynyt puhtaampana. Nyt sitä tuskin voi syödä\nenää muuten kuin keitettynä.\n\nJa hän korjasi kimpaleen leivänpalan kera takaisin! reppuun lopettaen\nsyömisensä. — Jopa lähestyi Vilon asemakin, missä Antin oli poistuttava\njunasta.\n\nKun juna pysähtyi Vilon asemalle ja Sipilän Heikki hyppäsi\nasemalaiturille, kokoontuivat hänen toverinsa vaununsillalle huutaen\nhuikeasti:\n\n— Eläköön Vilon kauppa ja meriliike!\n\nSe oli erään vakkasuomalaisen merenrantapojan keksintö. Hänen\nmielestään ei mitään paikkakuntaa voinut paremmin onnitella kuin\ntoivottamalla menestystä sen kaupalle ja meriliikenteelle, vaikka seutu\nolisi ollut satojen kilometrien päässä rannikolta.\n\nHeikki katseli epäröiden ympärilleen. Asemalla ei näkynyt ketään\ntuttua, vaikka hän oli kirjoittanut äidille, milloin heidän junansa\nsivuuttaisi Vilon. Hän ei tosin ollut kehdannut pyytää äitiä tulemaan\nasemalle, mutta oli kuitenkin hiljaisesti toivonut, että äiti saapuisi.\nNyt häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. Ja Heikin mieli painui\nalakuloiseksi.\n\nSilloin hän huomasi, että Ambo-Antti, joka jo oli lähtenyt kävelemään\nasemalaiturilta poispäin, viittoi innokkaasti hänelle tavaramakasiinin\npäädyn kohdalla seisoen. Heikki juoksi kiireesti sinne ja Antin\nosoituksen mukaan kurkisti makasiinin taakse. Siellä hevosten\nkiinnityspaikalla seisoi äiti ja tervehti häntä vakava hymy huulillaan.\n\n— Onpa äiti sentään tullut asemalle, huudahti Heikki iloisena.\n\n— Tulin minä katsomaan, kuinka korea sinä oikein olet, sanoi äiti\nkatsahtaen Heikin rinnassa loistavaan ruusuvihkoon.\n\n— Mutta miksi te seisotte täällä makasiinin takana? ihmetteli Heikki. —\nTulkaa tänne lähemmäksi junaa, niin näette toverinikin.\n\n— Mitä minä heistä näen? vastusti äiti. — On mukavampi olla täällä\nsiivon puolessa.\n\n— Ei suinkaan äiti noita nuoria pelkää, huudahti Heikki.\n\n— Ei kai ne minulle mitään pahaa tekisi. Mutta miltä tällainen vanha\ntollikko siellä nuorten joukossa näyttäisi?\n\n— Ettehän te niin vanha vielä ole, vastusti Heikki. — Ettekä mikään\ntollikko.\n\n— Kuudennellakymmenellä oleva liinapäinen tollikko, hymähti äiti. —\nMutta oletpa sinä saanut niin kauniita ruusuja.\n\nHeikki hämmentyi. Tämän ruusukimpun oli Turun asemalla kiinnittänyt\nhänen rintaansa kauppias Ticklénin nuorempi tytär Margit. Vaikkei äiti\nluultavasti olisi asiasta pahastunut, ei hänellä kuitenkaan ollut halua\nsanoa, keneltä hän oli kukat saanut.\n\n— Sain tuttavilta Turussa, hän sanoi koettaen näyttää hyvin viattomalta.\n\n— Enhän minä sinun asioitasi tahdo udella, kiirehti äiti selittämään. —\nOn vain hauskaa, että ovat sinuakin muistaneet.\n\nHeikin mielestä oli sentään väärin näin riemukkaalla hetkellä salata\näidiltä mitään. Hän siis tunnusti suoraan:\n\n— Ticklénin Margit ne antoi.\n\n— Vai Margit antoi, sanoi äiti hyväntahtoisesti. — Kas reipasta tyttöä\nvain, kun muisti sinua. Mitä hänen äitinsä mahtaa sanoa, jos saa asian\nkuulla? Mutta kaikissa tapauksissa oli hyvä, että sait muilta kukkia,\nsillä minulla täällä maalla ei olisi ollutkaan sinulle niitä antaa. Ja\nkai mielesi olisi ollut vähän surkea, kun muilla olisi ollut kukkia ja\nsinä olisit saanut matkustaa Helsinkiin rintapielet paljaina.\n\n— En minä sellaisista niin paljon välitä, vakuutti Heikki.\n\n— On minullakin sentään pikkuinen lahja sinulle, sanoi äiti ja pisti\njotakin Heikin käteen. Osta sillä itsellesi mitä haluat.\n\nHeikki katsoi käteensä: siinä kiilsi uuden ja kirkkaan näköinen\nkahdenkymmenen markan kultaraha. Pojan mieli heltyi, sillä hän oli jo\naikaisemmin saanut pyytämänsä runsaat matkarahat äidiltä.\n\n— En minä sitä olisi tarvinnut, sopersi Heikki.\n\n— Vaikket tarvitse, niin ota nyt sentään. Saat sillä itsellesi jotakin\nhyvää.\n\n— Kiitoksia paljon, äiti, sanoi Heikki liikuttuneena.\n\nJunailijan pilli vihelsi.\n\n— Juna lähtee, huusi Heikki. — Hyvästi nyt, äiti.\n\n— Hyvästi, poikani. Ja pidä Jumala mielessäsi. Heikki juoksi junaan.\nÄiti kääntyi hevosta päin saadakseen salaa pyyhkiä silmiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeikki pääsi kaikella kunnialla ylioppilaaksi. Äidin kultaisella\nlahjalla hän osti itselleen valkoisen lakin ja äidilleen kultaisen\nlyyraneulan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKoleana marraskuun-iltana v. 1903 oli joukko ylioppilaita tapansa\nmukaan kokoontunut ehtoopuhdetta viettämään Königin kellariravintolaan\nHelsingissä.\n\nMiten maalaisylioppilas olisi saanut pitkät, synkät syysiltansa\nkulumaan? Kalustettu huone, jonka hän jostakin Kruununhaan puolelta\noli kuukausikaupalla vuokrannut, oli kolkko ja kylmä. Vuokrarouvan\nmielestä ei sitä vielä näin syksyllä kannattanut lämmittää. Ja\ntällaisena pimeänä syyskautena kuluttivat vuokralaiset öljyäkin niin\ntaitamattomasti, kun yöt pitkät polttivat lamppua. Oli rouvankin\nmielestä parempi, että ylioppilaat viettivät iltansa ulkona. Siten\nsäästyi öljyä. Sillä pimeässä ei nuori mies saanut aikaansa kulumaan,\nkun ei edes uskaltanut heittäytyä pitkäkseen sohvalle siitä pelosta,\nettä sohvanjalat rapsahtaisivat poikki tai ainakin vääntyisivät\nirti liitoksistaan. Tällaisen vuokrahuoneen kalusto oli yleensä\nsellaista »antiikkia», joka soveltui paremmin katseltavaksi kuin\nmuuten käytettäväksi. Ei ollut mitään tuttavia perheitäkään tai\nedes yksinäisiä henkilöitä, joiden luo olisi voinut mennä hetkeksi\nkeskustelemaan maailman menosta. Jos meni jonkun toverin luo ei se\nollut tämän emännän mieleen, sillä sielläkin voi sohvanjalka katketa\ntai tuolin ilmarei'illä varustettu istuinlauta haljeta ja sielläkin\nkulutettiin tarpeettomasti kallista öljyä.\n\nMutta ravintolassa oli lämmintä ja valoisaa. Siellä ei katsottu\nvieraita karsaasti, vaan päinvastoin jo oviloikkari kumarsi\nkohteliaasti ja tarjoilijattaret hymyilivät herttaisesti, jopa monen\npojan mielestä vallan rakkaastikin. Eihän maalaisylioppilaalla ollut\npääkaupungissa muutakaan naisseuraa, sillä tuttavia naisylioppilaitakin\noli vähän ja sievemmistä siivettäristä kova kilpailu, johon ujoimmat\nnuorukaiset eivät ollenkaan uskaltaneet ottaa osaa. Ravintolaneidit\nsensijaan hymyilivät kaikille yhtä ystävällisesti ja rohkaisevasti\nja näyttelivät ja keikuttelivat itseään ja sulojaan kaikille yhtä\npuolueettomasti. Nämä Ruotsista tuotetut Reginat, Astridit ja Ingridit\nolivat talonpoikaisnuorukaisen mielestä naisellisen sulouden ja\nhienouden ihanimpia ilmestyksiä, mitä maa päällään kantoi, kun he siinä\navaran ravintolasalin lattialla kulkivat pitkinä ja komeina, pullea\netupuoli ja takapuoli koholla, ja kantoivat välkkyvillä tarjottimilla\nkoreaetikettisiä pulloja janoisten miesten eteen pöydille Ja tutussa\nravintolassa yksinäinen ylioppilas tapasi aina toisia yhtä orpoja ja\nalakuloisia tovereita, jotka olivat tulleet kapakkaan mieltään lyömään\nja virkistymään. Heidän kanssaan voi siellä pohtia kaikkia asioita,\njotka mahtuivat maan ja taivaan väliin.\n\nKarl Königin kodikkaaseen kellariin sitä useimmiten iltaisin\nlaskeuduttiin. Aamiaista saatettiin syödä Kappelissa ja päivällistä\nOopperakellarissa, mutta iltaa mentiin uskollisesti viettämään\nKönigiin. Gambrinin ravintola sensijaan oli vanhempien herrojen\nkantapaikka ja Catani kiivaimpien ruotsikkojen. Eihän Königkään\nmikään suomalainen paikka ollut — suomalaista ravintolaa ei ollut\nHelsingissä ainoatakaan, sillä suomalaiset vieroksuivat vielä silloin\nkapakoitsijan ammattia -— eikä siellä suomen kielellä tullut toimeen,\nmutta ei sieltä suinkaan suomalaisia poiskaan ajettu, kun he vain\ntekivät tilauksensa ruotsin kielellä ja maksoivat ne Suomen rahalla.\nSiellä hymyiltiin fennoille yhtä ystävällisesti kuin sveeseillekin.\nOviloikkarit, tarjoilijattaret ja kassaneidit toivottivat tutut vieraat\nhymyillen tervetulleiksi ja ryhtyivät kernaasti keskusteluihin heidän\nkanssaan, mikäli se suomalaisnuorukaisen kangertelevalla ruotsilla oli\nmahdollista. Totta kyllä, että kieli tuli aika paljon liukkaammaksi\nja kääntyi koko helposti sellaiseen koveloon, että se suomalaisenkin\nmiehen suussa tuntui suorastaan luodulta melskaamaan ruotsin kieltä,\nkun sitä, nim. suomalaisen suussa olevaa lihallista kieltä, oli kautta\npitkän illan uutterasti voideltu ruotsalaisella punssilla.\n\nIsäntä itse, herra kellarimestari, käveli ravintolassaan\npyylevän arvokkaana, vatsa roikkuen housunkaulukselle ja niska\nroikkuen takinkaulukselle. Hän ei suorastaan tervehtinyt näitä\nnuoria vieraitaan, mutta näytti kuitenkin niin ystävälliseltä\nja tuttavalliselta, kuin hänen arvokkuutensa suinkin salli. Hän\nkäveli kuin vanhahko setä nuorten veljenpoikien joukossa ollen\nolevinaan huomaamatta poikien pientä kuhertelua tarjoilijattarien\nkanssa. Mutta jos jossakin pöydässä turhaan kilistettiin lasia ja\nhuudettiin neitiä eikä tarjoilijatar heti saapunut paikalle, kun oli\nsyventynyt niin kiintoisaan ja hauskaan keskusteluun jonkun toisen\npöytäseurueen kanssa, sai tällainen työnsä laiminlyöjä isännältä\nankarat nuhteet. Palvelus ennen kaikkea. Päivä ja työ ovat minun,\nlempi ja yö ovat sinun, oli isännän ohjesääntönä palvelijoihinsa\nnähden. Ihmisen täytyy tässä maailmassa tehdä työtä, sanoi krouvari\nja kaivoi itsekin taskuistaan rasvaisen muistikirjan ja kynänpätkän\nja alkoi tarjoilupöydän ääressä laskea, kuinka paljon hän eilisiltana\nkorttipöydässä oli hävinnyt tuttujen, vanhojen veteraanien,\nkuten aatelisten tilanomistajien, asemapäälliköiden ynnä muiden\nkantavieraiden, kanssa pelatessaan. Tämä isännän pelihuone ja\nryyppynurkkaus oli sellainen kaikkein pyhin, johon nuorten Bacchuksen\npalvelijain oli turhaa edes pyrkiä kurkistamaan sisälle. Heidän täytyi\nvanheta, käydä monet vuodet tässä ravintolassa ja tyhjentää monta\npuolikasta punssia, ennen kuin he olivat kelvollisia astumaan isännän\nhuoneeseen.\n\nMuuten isäntä ja vieraat tulivat keskenään koko hyvin toimeen.\nVäliin nuori veri tosin tahtoi huikan liikaa riehahtaa, kun sitä oli\nkaikenlaisilla virvokkeilla kuumennettu. Ja silloin syntyi yhtä ja\ntoista pientä nahinaa, joka oviloikkarin tarmokkailla toimenpiteillä\nkuitenkin pian hillittiin, ja riihaantuneet rähinöitsijät potkaistiin\nylös kellarista. He saivat seuraavana iltana tehdä erikoisen kohteliaan\nkumarruksen Portti-Pietarille ja antaa etukäteen rotevat juomarahat\nsaadakseen uudelleen armon ja päästäkseen paratiisiin sisään. Eikä\nPietari ollut pitkävihainen, vaan antoi pienet ylitsekäymiset pian\nanteeksi.\n\nVain joskus julistettiin ankarampi porttikielto tavallista suuremmalle\nsyntiselle, joka oli syvästi loukannut kunnianarvoisen ravintolan\njärjestystä ja sen vielä kunnianarvoisemman isännän mainetta. Silloin\nisäntä itse antoi nuhteet. Eikä niitä vastaan ollut hyvä mukista.\n\nNiin, Königissä tuli kyllä suomalainenkin vieras toimeen ja sai\nosakseen ystävällisen, jopa tarjoilijattarien puolelta lämpimänkin\nkohtelun, kun asiakas vain esiintyi joltisenkin siivosti ja hänellä oli\nrahaa maksaa laskut ja hyvät juomarahat. Ja rahoja kyllä oli. Miksei\nolisi ollut? Eihän tarvinnut muuta kuin kirjoittaa kotiin ja pyytää\ntaas lähettämään hiukan rahaa, sillä opinnot ja elanto pääkaupungissa\nkävivät kalliiksi. Ja kotoa lähetettiin yksityiskohtaista tilitystä\ntiedustelematta kiireesti rahaa, ettei se poika parka vain pulaan\njoutunut siellä vieraassa maailmassa. Jos taas koti oli niin köyhä,\nettei sieltä liiennyt rahoja pojalle, niin tämä opiskelija otti\nopintolainoja ja eli yhtä leveästi kuin varakkaidenkin kotien\nlapset. Miksei olisi elänyt? Rahaa sai helposti lainaksi, ja velat\nkyllä ehti maksaa sitten, kun virkaan pääsi. Näin ei suhteellisen\nhyväpäisellä nuorukaisella oikeastaan ollut suurempia huolia, kuin\nvain kävi jotenkin säännöllisesti luennoilla ja suoritteli hiljakseen\nalkututkinnoita. Ja hyväpäistä joukkoa tämä opiskeleva nuoriso yleensä\noli, sillä vain verraten harvat antautuivat opintielle.\n\nMutta ei silti pidä luulla, että koko aika kului luentosaleissa ja\nkrouveissa. Päivisin istuttiin ahkerasti kotona ja lueskeltiin.\nKahviloissa ei käyty, sillä ei silloin vielä oikeastaan minkäänlaisia\nkahviloita ollutkaan. Lehtiä poikettiin lukemassa ylioppilastalon\nlukusalissa. Myöskin osakunnan kokouksissa käytiin uskollisesti. Samoin\notettiin osaa muiden ylioppilasyhdistysten rientoihin ja huveihin.\nKansanvalistusasioita harrastettiin erityisen innokkaasti. Käytiin\nmaakunnassa pitämässä esitelmiä ja luentoja lukukaudenkin kestäessä\neikä yksin loma-aikoina. Monin paikoin maaseudulla pidettiin osakunnan\ntoimesta yllä lukutupia, joihin osakunnan kansanvalistustoimikunta\ntilasi lehdet Helsingistä käsin. Sipilän Heikkikin kuului useat vuodet\ntuollaiseen toimikuntaan ja sai rukoilla lehtien taloudenhoitajilta\nalennusta lukusaleihin tilattavien sanoma- ja aikakauslehtien\nhinnoista. Myöskin Heikki kävi esitelmiä pitämässä eri puolilla\nosakunnan aluetta. Näin koetettiin vilpittömästi jakaa toisillekin\nniitä tiedonmurusia, joista kohtalon suosiosta itse ensin oli päästy\nosallisiksi.\n\nValtiolliset ja kansalliset kysymykset ovat aina kiinnostaneet\nakateemista nuorisoa eikä suinkaan vähimmän tähän aikaan, jolloin\nvaltiollisesti ja kansallisesti heräävä suomalainen nuoriso sai\ntaistella sekä venäläisten sortotoimenpiteitä että ruotsalaisten\nvanhoja kielellisiä etuoikeuksia vastaan. Kun osakunnat olivat\nkaksikielisiä, oli ainainen kiista siitä, kumpi kieli pääsisi\nkussakin tapauksessa ensi sijalle ja kumman kieliryhmän miehet\nvalittaisiin erinäisiin virkoihin ja luottamustehtäviin. Jollei\nkieliraja ennenkään ollut täysin selvä, vielä vähemmän jyrkkä,\nniin nyt oli tätä kielellistä kahtiajakoa tullut lisäksi sotkemaan\nkatkera valtiollinen erimielisyys. Kun suomalaiset olivat\njakaantuneet vanhoihin ja nuorsuomalaisiin eli kansallismielisiin\nja perustuslaillisiin, käyttivät ruotsalaiset tätä rikkinäisyyttä\ntaitavasti hyväkseen vetoamalla vanhaan iskulauseeseensa: »Yksi\nmieli, vaikka kaksi kieltä.» He väittivät, ettei nyt, kun Venäjä\nuhkasi koko isänmaata, ollut aikaa eikä edes viisasta korjailla\nkielellisiä tai yhteiskunnallisia epäkohtia, vaan kaikki olot oli\nsäilytettävä vanhalla perustuslaillisella kannalla, sellaisena\ntabuna, johon eivät saaneet koskea suomalaiset sen paremmin kuin\nvenäläisetkään. Ja perustuslailliset suomenmieliset kannattivat\nheitä tavallisesti näissä pyrkimyksissä ja mielipiteissä muodostaen\nruotsalaisten kanssa yhteisen kagaalirintaman, jonka piti olla\nsuunnattu venäläisiä vastaan, mutta joka kääntyikin itse asiassa\nsuomalaisten suurta enemmistöä vastaan, jota syytettiin raukkamaisesta\nmyöntyväisyydestä. Näiden perustuslaillisten kova huuto passiivisen\nvastarinnan ainoasta autuaaksitekevästä opista, heidän vahva uskonsa\nsopimuksiin, heidän hyveellinen itsetyytyväisyytensä vedotessaan näihin\nsopimuksiin ja omiin oikeuksiinsa teki heidät sokeiksi huomaamaan\nmyöntyväisyysmiehissä muuta kuin isänmaanpetturuutta. Siksi kaikki\nne suomalaiset, jotka olivat 'suometariaaneja', kuten ruotsalaisten\nkeksimä köllinimi kuului, olivat ilman muuta kunniattomia pettureita\nja siksi kaikki heidän ponnistuksensa niin kielellisten kuin\nyhteiskunnallistenkin epäkohtien, mm. torpparien turvattoman aseman,\nparantamiseksi oli yhdessä Bobrikoffin kanssa harjoitettua pirullista\nvehkeilyä Suomen perustuslaillisten oikeuksien nujertamiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaisemmin mainittuna koleana marraskuuniltana näytti Königin\nravintolaan vähitellen saapuvan tavallista enemmän vieraita, joiden\nenemmistön suomalaiset ylioppilaat muodostivat. Mutta heillä, ainakin\nhyvin monella heistä, oli tämäniltaiseen istumiseen erikoinen, pätevä\nsyy.\n\nKun Sipilän Heikki ja hänen toverinsa, Topias, seisahtuivat\nravintolasalin ovelle ja käsiään hieroen, kuten kantavieraiden tapa\noli, loivat yleissilmäyksen huoneeseen päästäkseen asemasta selville,\nhuomasivat he ikäväkseen, että kaikki pöydät jo näyttivät olevan\nvaratut. Silloin he huomasivat, että kaukaa perältä muuan kookas mies\nviittoi heitä tulemaan luokseen. Kutsuja oli kaksikonttinen Kalpa,\njoka erään toverinsa kanssa kahden oli vallannut ison seinänviereisen\npöydän. Pojat alkoivat luovia heitä kohti.\n\nKalpa nosti joutilaan tuolin viereisestä pöydästä Heikille.\n\n— Va' fan? kuului takaa ärtynyt ääni.\n\n— So, so, rauhoitti Kalpa. — Se tuoli kuuluu meidän pöytäämme. Ettekä\nte sitä näytä tarvitsevan.\n\nRuotsalaiset murisivat vähän, mutta jättivät asian siihen. Pojat\nryhtyivät keskustelemaan yleisistä asioista. Kalpa huomautti aluksi:\n\n— Pojat ovat tiemmä tulleet maahanpanijaisia viettämään.\n\n— Niitäkö tekin vietätte? kysyi Heikki.\n\n— En minä sentähden ole liikkeellä, väitti Kalpa.\n\n— Mutta tämä Hulmi kyllä juhlii hautajaisia.\n\n— Eikö sitten kannata sellaisen vainajan muistoa viettää? kysyi\ntiukasti Kalvan toveri, Huimiksi mainittu.\n\n— Vietä pois vain, kehoitti Kalpa. — En minä sinua kiellä enkä puhu\npahaa vainajasta, sillä de mortuis nil nisi bene.\n\n— Tästä vainajasta ei voikaan puhua muuta kuin hyvää, huudahti Hulmi.\n\nTämä Hulmi oli tunnetun talonpoikaisen valtiopäivämiehen poika ja\nankara vanhasuomalainen.\n\n— Mitä sinä siihen sanot, Heikki? kysyi Kalpa.\n\n— En minä muuta tiedä, kuin että Yrjö-Koskinen oli suuri mies, vastasi\nHeikki.\n\n— Et tu etiam, Brute. Sinäkin, pruhjus. Entä Topias?\n\n— Me molemmat, Heikki ja minä, olimme tänään Yrjö-Koskista hautaan\nsaattamassa, että sen tiedät, vastasi Topias.\n\n— Mitä sitten tuoreessa puussa, kun kuivassa perustuslaillisessa\npökkelössäkin kasvaa tuollaisia hedelmiä! ihmetteli Kalpa.\n\n— Etkö sinä sitten ollut hautasaatossa? kysyi Heikki.\n\n— En tietenkään, vastasi Kalpa. — Eihän perustuslaillisten ollut määrä\nottaa siihen osaa.\n\n— Ei kyllä virallisesti, myönsi Heikki. — Mutta yksityisinä\nsuomalaisina ylioppilaina me katsoimme olevamme oikeutetut, jopa\nvelvolliset kunnioittamaan niin suurta suomalaisuuden esitaistelijaa\nhänen viimeisellä matkallaan.\n\n— Entä hänen valtiollinen kantansa?\n\n— Sitä ei meidän tällä kertaa mielestämme tarvinnut ottaa huomioon.\n\n— No, en minä viitsi teidän kanssanne riidellä paavin parrasta, sanoi\nKalpa. — Mutta tuolta näyttää tulevan sellainen päämies, joka ei liene\nlaumaansa tällä kertaa kovinkaan tyytyväinen.\n\nHeikki seurasi hänen katseensa suuntaa ja säpsähti hiukan. Ovesta oli\nastunut sisään heitä jonkin verran vanhempi civis. Hän oli nimeltään\nFilander ja opinnoiltaan lääketieteen kandidaatti. Yhteiskunnallisilta\nmielipiteiltään hän oli kiivas perustuslaillinen ja osakunnan\nnuorsuomalaisen yhdistyksen esimies.\n\nKun Heikki lukukauden alussa oli liittynyt osakuntaan ja alkoi ottaa\nosaa ylioppilaiden rientoihin joutui hän alusta alkaen nuorsuomalaisten\nrivimieheksi. Hänen kaikkea sortoa vastaan reagoiva mielensä ja\nsuurelle, vanhalle Sipin suvulle synnynnäinen vapaudenrakkautensa ja\nitsenäisyyspyrkimyksensä sekä yleensä Suomen kansan syvien rivien\nperinnäinen viha 'moskovalaisia' kohtaan, joista hän jo pikkupoikana\noli Vanhan-Mikon kuullut kertovan, että ne ison vihan aikana panivat\nsuomalaisia lapsia ja naisia aidanseipäisiin 'istumaan', vaikuttivat\nniin ratkaisevasti, että hän tunsi voimakasta vetoa passiiviseen\nvastustusrintamaan ja liittyi epäröimättä perustuslaillisiin\nsuomenmielisiin, jotka hänen mielestään pontevimmin ja myöskin\ntehokkaimmin taistelivat venäläistä sortojärjestelmää vastaan.\nSiten hänestä heti tuli jonkinlainen toimiva jäsen osakunnan\nkeskuudessa. Hänet valittiin osakunnan lehden toimittajaksi, kansan\nvalistustoimikunnan ja lainarahaston johtokunnan jäseneksi jne. Ja\nhän koetti kykynsä mukaan rehellisesti ja puolueettomasti suorittaa\ntehtävänsä. Hän liittyi tietenkin myös nuorsuomalaiseen yhdistykseen,\njonka kokouksissa valmistavasti keskusteltiin osakunnassa esille\ntulevista asioista ja määrättiin niihin nähden nuorsuomalaisten kanta,\njosta yksityisten rivimiesten ei ollut lupa poiketa.\n\nNuoren ylioppilaan mielestä asiat yleensä tulivat näin kutakuinkin\nhyvin hoidetuiksi. Eikä järjestelmässä olisi näyttänyt olevan mitään\nvikaa, jollei suhtautuminen toisiin suomenmielisiin toisinaan olisi\npannut hiukan arvelemaan. Nuorsuomalaisten kiinteä yhteistoiminta\nruotsinmielisten kanssa ei aina tuntunut miellyttävältä. Kun tiesi\ntulleensa valituksi luottamustehtäviinsä ruotsalaisten äänillä\nvanhasuomalaisten ääniä vastaan, sillä nuorsuomalaiset eivät yksinään\nkyenneet pitämään puoliaan suomettarelaisia vastaan, ja sen vuoksi sai\npuolsuomalaisen nimen, tuntui se aika ilkeältä.\n\nPersoonalliset loukkaukset olisi silti sietänyt tyynin mielin,\nsillä oli niin miellyttävää kuvitella kärsivänsä isänmaan puolesta.\nMutta puolueen yleinen kanta suomalaisuuden suuriin kysymyksiin\nei suomalaisen talonpoikaisylioppilaan mielestä suinkaan ollut\ntyydyttävä, vaikka kuinka olisi koettanut ymmärtää johtomiesten\njohtavia periaatteita. Eihän esimerkiksi supisuomalaisen ylioppilaan\nollut hauskaa valita osakunnan kuraattoriksi rutiruotsalaista, jonka\nkanssa heikosti ruotsia osaava ylioppilas ei edes tullut puheessa\nilman tulkkia toimeen. Mutta ruotsalaiset vaativat oman miehensä\nkuraattoriksi salliakseen inspehtoriksi valita nuorsuomalaisen\nprofessorin. Ja kuitenkin suomalaiset olisivat saaneet omat miehensä\nkirkkaasti virkoihin, jos olisivat vetäneet yhtä köyttä.\n\nNyt juuri oli tavattoman ikävä riitakysymys tullut Heikin osakunnassa\nesille. Suuri suomalaisuuden esitaistelija, senaattori Yrjö-Koskinen\noli kuollut ja haudattiin juhlallisin menoin. Osakunta oli kuitenkin\npäättänyt olla ottamatta in corpore osaa hautaustilaisuuteen, koska\nvainajan kielellinen kanta kiukutti ruotsinmielisiä ja poliittinen\nkanta kauhistutti kaikkia perustuslaillisia. Vanhat suomalaiset\nkyllä olivat aikoneet mennä runsaslukuisesti hautajaisiin, mutta\nnuorsuomalaisen yhdistyksen päätös oli, että tilaisuudesta oli visusti\npysyttävä poissa.\n\nTämä päätös ei kuitenkaan tyydyttänyt kaikkia nuorsuomalaisia. Muutamat\nheistä, niiden joukossa Heikki ja Topias, olivat kaiken uhalla\nuskaltaneet ottaa hautasaattoon osaa, koska heidän kunnioituksensa\nSuomen kansallisen sivistyksen vaatijaa ja vaalijaa kohtaan heidät\nsiihen velvoitti. Mutta nyt he hiukan pelkäsivät seurauksia, kun\nnäkivät yhdistyksensä esimiehen astuvan ravintolaan. He toivoivat vain,\nettei tämä heitä huomaisi tai heistä tällä kertaa välittäisi. Mutta\nniin ei käynyt, vaan Filander astui suoraa päätä heidän luokseen ja\nluvan pyydettyään istui heidän pöytäänsä. Kalpa kiirehti heti tilaamaan\nkahvia ja punssia lisää.\n\nKun taas aikatoimet olivat onnellisesti suoritetut, lausui uusi tulokas:\n\n— Herrat juhlivat?\n\n— Niinkuin näet, vastasi Hulmi.\n\nHeikki huokasi helpotuksesta. Heillä oli onneksi puolustajanaan tämä\nvanhempi civis, joka kuului Suomalaisen Nuijan johtomiehiin ja oli\njyrkkä suomenmielinen sekä sitkeä väittelijä.\n\n— Taitaa olla syytäkin juhlia? kysyi Filander yhä.\n\n— On tietysti, vakuutti Hulmi. — Mutta juhlitko sinä ilman syytä, noin\nvain lystiksesi?\n\n— En suinkaan, sanoi Filander ivallisesti. — Minä kohotan lasini\nhelmikuun manifestin julkaisemisen muistoksi, koska promulganttien\npäämies — en tahdo sanoa belsebubien päämies — nyt on kuollut. Sitäkö\nsinäkin juhlit, Hulmi?\n\n— Minä kohotan lasini suuren suomalaisen valtiomiehen muistolle, sanoi\nHulmi vakavasti.\n\n— Entä nämä pojat? — Filander kääntyi nyt suoraan Heikkiä ja Topiasta\npuhuttelemaan. — Vietättekö tekin suomettarelaisen valtiomiehen\nhautajaisia? Ainakin teidät nähtiin hänen hautasaatossaan.\n\n— Me kunnioitimme vaatimattomalla läsnäolollamme suomen kielen\noikeuksien etevän puolustajan, kansallisen historioitsijan ja\nkirjailijan hautausta, vastasi Heikki.\n\n— Ja samalla te kunnioititte myöntyväisyyspolitiikan\nhäikäilemättömimmän edustajan muistoa, väitti Filander.\n\n— Ei meidän ollut pakko sitä tehdä, vastusti Heikki. — Jokaisessa\nvainajassa on puutteita ja varjopuolia. Ei suinkaan saattoväki\nkunnioita näitä kuolleen huonoja ominaisuuksia, kun se laskee hänet\njuhlallisesti hautaan. Silloinhan ei voisi kenenkään ihmisen muistoa\nkunnioittaa, sillä kaikki me olemme vikapäät Herran edessä. Minun\nymmärtääkseni pitää muistella vain vainajan hyviä puolia tällaisena\nhetkenä.\n\n— Vainajassa kunnioitetaan tietysti hänen huomattavinta julkista\ntoimintaansa, selitti Filander. — Ja tämä vainaja oli enemmän\nsuomettarelaisuuden kuin suomalaisuuden ajaja.\n\n— Ei ollut, väitti Hulmi kiivaasti. — Tai riippuu siitä, mitä\nsinä näillä sanoilla tarkoitat. Minä luulen, ettei sinulla ole\nsuomalaisuudesta harmaata aavistustakaan. Te kaksikielisten\nvirkamiesten ja pappien pojat, jotka olette kasvaneet kansallisesti\nkuolleissa kodeissa ja nyt niin korskeasti esiinnytte nuorsuomalaisina,\nette edes kykene ymmärtämään, mitä on kansallistunto. Teistä on\nsamantekevää, puhuuko virkamies suomea vai ruotsia, opetetaanko\nkouluissa suomeksi vai ruotsiksi, sillä te osaatte 'molempia\nkotimaisia' kieliä. Mutta te vihaatte venäjän kieltä, koska ette sitä\nosaa. Älkää hätäilkö. Teidän poikanne osaavat kyllä jo ryssääkin, joten\nheillä on kolme kotimaista kieltä, ja heistä taas on samantekevää, mikä\nnäistä on ensimmäisenä.\n\n— Ei meistä, vaan teikäläisistä bobrikoffilaisista se on samantekevää,\närjäisi Filander. — Te suomettarelaiset itse olette hemmetin valmiit\nomaksumaan venäjän kielen.\n\n— Emme me ole niin taipuvaisia vieraisiin kieliin, vastusti Hulmi. —\nEihän minua eräs teikäläinen perustuslaillinen professori päästänyt\nlääketieteelliseen tiedekuntaan, kun en osannut tai tahtonut tenteissä\nkäyttää ruotsia. Minun täytyi hänen tähtensä muuttaa alaa.\n\n— Niin, ruotsalaisia te vihaatte, mutta venäläisiä liehakoitte ja\nolette valmiit sanomaan soromnoo kaikkeen, mitä ryssä tekee.\n\n— Mitä te sitten teette? kysyi Hulmi.\n\n— Me panemme vastaan, vakuutti Filander.\n\n— Puitte nyrkkiä housuntaskussa, arveli Hulmi. — Mutta siitä huolimatta\nryssä ottaa teiltä yhtä helposti kuin suomettarelaisiltakin kaiken,\nmitä tahtoo. Hyödyttääkö teitä siis se nyrkin puiminen ja hampaiden\nkiristys, varsinkin kun ottaa huomioon, että te siten vain suotta\närsytätte keisaria?\n\n— Emme ainakaan vapaaehtoisesti luovu oikeuksistamme, niinkuin te\npelkurit, kivahti Filander.\n\n— Molempi parempi, kuten ryssä sanoo, puuttui nyt Kalpa puheeseen. —\nSuomettarelainen maatiaiskoira menee heti häntä koipien välissä pakoon,\nkun Venäjän susi ulvahtaa, mutta perustuslaillinen piski pitää luusta\nkiinni siksi, kunnes susi tempaisee sen hänen hampaistaan. Ei siinä\noikeastaan eno ole setää parempi lopputulokseen katsoen.\n\n— Miten siis tahtoisit meneteltävän? kysyi Filander vihaisesti.\n\n— Antakaa sille sudelle vasten kuonoa että paukkuu, kun kerran kätenne\non nyrkissä, neuvoi Kalpa.\n\n— Anna itse, ärjäisi Filander halveksivasti.\n\n— Ehkä annan, kun tästä kerkiän, sanoi Kalpa huolettomasti. — Mutta\nkippis, pojat. Puhutaan naisista, ettei synny riitaa.\n\n— Tai lauletaan »Honkaen keskellä» kunnioittaaksemme Yrjö-Koskista\nrunoilijana, ehdotti Heikki.\n\n— Kaunis runoilija, murahti Filander. — Hän sanoo: »Kaukana korvessa\nkäkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää.» Luulisi sentään niin\neteväksi huudetun tiede- ja valtiomiehen sen verran tietävän, ettei\nnaaraskäki kuku, vaan koiras. Kuinka tällaisen miehen muihin teorioihin\nja väitteisiin voi luottaa?\n\nJa Filander nojautui itsetietoisesti taaksepäin. Tulevana lääkärinä hän\ntoki oli näin paljon perehtynyt luonnon salaisuuksiin.\n\n— Olen jostakin lukenut kuuluisasta englantilaisesta valtiollisesta\nkirjailijasta ja ajattelijasta Carlylesta samantapaisen jutun, puhui\nHulmi. — Hän osoitti kerran eräälle tuttavalleen heidän pienen lammen\nohi kulkiessaan nuijapäitä sammakonpoikia ja kysyi, mitä kaloja ne\nolivat. Hän ihmetteli kovasti kuullessaan, että niistä isompana tulisi\nsammakoita, sillä hän ei tuntenut näiden eläinten muodonvaihdosta.\nKuitenkin hän kykeni vaikuttamaan ratkaisevasti ihmisten poliittisiin\nmielipiteisiin ja ohjaamaan suuren valtakunnan kohtaloita.\n\nMutta Filander kilisti tarjoilijattaren luokseen ja sanoi:\n\n— Minä maksan laskuni ja lähden kotiin, sillä en viitsi teidän\nkanssanne koko iltaa jahnata. Ei se siitä parane.\n\nJa hän lähti tiehensä. Toiset jäivät jatkamaan istumista ja\nkeskustelemista. Mutta he eivät enää puhuneet politiikkaa, joten rauha\nsäilyi heidän keskuudessaan.\n\nNiin, sopu ja rauha vallitsi kyllä heidän pöydässään. Mutta heidän ja\nviereisen pöytäkunnan välit kävivät illan kuluessa yhä kireämmiksi.\nMielet kuumenivat sinkoilevista pistopuheista sitä mukaa kuin päät\nkuumenivat punssista. Mutta ennen kuin sanoista tekoihin ehdittiin, löi\nkello yksi ja kaikkien täytyi lähteä ravintolasta pois.\n\nKönigin edustalla Mikonkadulla syntyi pientä liikehtimistä, kun\ntuttavat etsivät toisiaan.\n\nTopias tunkeutui ruotsalaisten ryhmän läpi komentaen:\n\n— Tie auki taivasta myöten!\n\nSilloin nämä äskeiset riitapukarit karkasivat hänen kimppuunsa. Ja kun\nTopias oli varreltansa lyhyt, oli hän hukkua pitkien ruotsalaisten\nrykelmään.\n\nMutta kookas Kalpa huomasi vaaran ja kiirehti apuun sanoen:\n\n— Kai minä vieläkin rotille piisaan.\n\nHän koppasi kahta ruotsalaista kekkaleista kiinni, nosti he kummallakin\nkädellään maasta koholle, kopautti päät yhteen ja huusi järeällä\näänellään:\n\n— Tapetaan näistä pari kappaletta kauhuksi toisille!\n\nKun hän sitten päästi nämä vihamiehet pinteestä, pinkaisivat he ja\ntoiset heidän toverinsa kiireesti pakoon Aleksanterinkadulle päin.\n\nMutta Heikissä heräsivät vanhat koulunaikaiset vaistot ja hän huusi\niloisesti:\n\n— Victoria, Victoria!\n\nTällä kertaa ei rehtori tullut heitä häiritsemään.\n\nHe lähtivät Esplanadille, jonne aina kello yhden jälkeen yöllä syntyi\nankara ihmisruuhka, kun kaikki kapakat purkivat vieraansa ja nämä ennen\nkotiinmenoaan tahtoivat hiukan jaloitella.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKorpi kohisi katkeamatonta, yksitoikkoista huminaansa, kun Sipilän\nHeikki astui taajasta kuusimetsästä Äijälammen alavalle suoaukeamalle.\nSiellä kasvoi vain harvakseltaan kituliaita käkkyrämäntyjä,\njoiden välistä lammen musta pinta siinsi. Tuuli ei painunut\nalas vedenpintaa väreilyttämään, vaan lauloi ikuista säveltään\nylhäällä puiden latvoissa. Se oli erämaan ainoa ääni. Vain joskus\nkirkaisi kutsuhuutonsa muuttopuuhissa oleva kurki, joka matkaseuraa\nodotellessaan oli laskeutunut suolle karpaloita noukkimaan.\n\nOli syyskuun ensimmäinen viikko ja hirvenmetsästyksen aika. Heikki oli\njo edellisenä iltana lähtenyt kotoa ollakseen heti aamun koittaessa\nhirvien varsinaisilla oleskelupaikoilla. Hän oli ollut yötä kaukaisen\nsuoniitun ladossa, jossa hän käärmeiden uhallakin oli kaivautunut\nsyvälle heiniin. Siellä oli lämmin yösija, ja kun illalla poltti.\nvahvasti tupakkaa, eivät käärmeet kuulemma tunkeutuneet sellaisen\nnukkujan suuhun eivätkä muutenkaan yrittäneet häntä lähennellä, jos\nnäet tuollaisia vastenmielisiä matoja olisi sattunut heinissä olemaan.\n\nAamun valjetessa hän oli lähtenyt liikkeelle ja painunut yhä syvemmälle\nasumattomaan korpeen. Kuitenkaan hän ei ollut tavannut hirviä, vaikka\nniiden jättämiä jälkiä kyllä oli siellä täällä. Nyt hän saapui\nÄijälammen aukealle, jonka toisessa reunassa oli yksinäinen, laakea\nkivi, Talaskivi, mihin päättyivät säteittäin monen pitäjän rajat. Tämän\nsyrjäisempää eräseutua ei näillä mailla ollut.\n\nHitaasti ja ympärilleen tähyillen Heikki astui metsänreunasta aukealle\nja alkoi sammaltuneen, kuivapintaisen suon poikki kulkea rajakiveä\nkohti. Hän piti tarkoin silmällä siellä täällä aukealla kohoavia\nmetsäsaarekkeita. Useissa niissä oli hirvien makuusijoja. Mutta kaikki\nne näyttivät vanhoilta ja kylmiltä.\n\nPäästyään jo niin lähelle Talaskiveä, että sen tasainen laki hyvin\nnäkyi matalan pensaston yli, hän sitten yhtäkkiä keksi hirven\nmakuusijan, joka näytti aivan tuoreelta. Ruohot ja marjanvarret eivät\nvielä olleet ehtineet nostaa päätään, vaan olivat lamassa sammalpohjaa\nvastaan likistettyinä. Heikki otti käteensä hirven jättämiä papenoita:\nne olivat vielä lämpimiä.\n\nTässä oli varovaisuus tarpeen, sillä otus saattoi olla ihan lähellä.\nHeikki tähysteli joka suunnalle. Rajakiven vieressä hän sitten luuli\nnähneensä jotakin valkoista vilahtavan. Hän ojensi pyssynsä ja tähysti\nsen piipun yli epäilyttävää kohtaa. Ja eikö totta vie piirtynytkin\nkiven harmaata kuvetta vastaan hirven leveä, harmaa sarvi ja pensaan\nsivulta toisinaan vilahtanut valkoinen sukkajalka, kun eläin nähtävästi\ntorjui kärpäsiä?\n\nHeikki veti haulikkonsa hanan vireeseen ja värisi jännityksestä. Tästä\nolisi ollut hyvä ampua liikkumattomaan maaliin, mutta pensas peitti\neläimen ruumiin, niin ettei hän osannut tarkalleen arvioida sen rinnan\nkohtalistoa. Heti etulavan taakse sivulta ammuttu luoti lävistäisi\nsydämen ja kaataisi eläimen paikalleen, kun taas muualle ruumiiseen\nosunut panos ei olisi kuolettava, vaan hirvi voisi haavoittuneenakin\njuosta pitkät matkat ja eksyttää itsensä niin, ettei sitä löydettäisi.\n\nSilloin otus astui pari askelta eteenpäin, niin että sen komea\nsarvipää ja tuuheaharjainen kaula tulivat näkyviin pensaan takaa. Se\nkäänsi päänsä sivulle ja katsoi suoraan Heikkiin. Niin he seisoivat\nsiinä hetken liikkumatta paikoillaan toisiinsa tuijottaen. Hirvi ei\nnäyttänyt ajattelevankaan pakoa eikä Heikin tietysti ensimmäiseksi\nsopinut käpälämäkeen lähteä, koska hän juuri oli hirvenpyynnissä. Mutta\nkaamealta olo täällä kaukana korvessa noin pelottoman ja mahtavan\nmetsänruhtinaan seurassa kuitenkin alkoi hänestä tuntua.\n\nJännitys kävi niin ylivoimaiseksi, että Heikin täytyi ampua, vaikkei\nhän nähnytkään hirven ruumista eikä uskaltanut ampua sitä päähän, sillä\nlujasta otsaluusta hänen haulikkoon työnnetty hirvikuulansa kimmahtaisi\nvarmasti takaisin kuin kalliosta. Hän siis tähtäsi kaulaa pitkin jonkin\nverran taakse- ja alaspäin ja laukaisi.\n\nHirvi mylvähti ja loikkasi pitkän hypyn eteenpäin. Mutta se oli\njokseenkin vahingoittumaton, sillä kuula oli lentänyt liian ylös ja\nriipaissut vain niskasäkää. Panos tuntui kuitenkin kirvelevän, koska\neläin alkoi morista kiukkuisesti ja kuopia maata.\n\nNäin uhkaavat enteet nähdessään Heikki ei enää luottanut vähäiseen\nampumataitoonsa, vaan kääntyi kiireesti pakoon hakemaan edullisempaa\ntaisteluasemaa ladaten pyssyä juostessaan. Talaskivi olisi ollut\nturvallinen pakopaikka, mutta sinne ei päässyt, kun vihollinen oli\nvälissä. Hän ohjasi kulkunsa Äijälampea kohti.\n\nPian hän huomasikin pakonsa välttämättömän tarpeelliseksi, sillä\nhirvi kuului tulevan perässä, niin että pensaat ritisivät ja sarvet\nkalahtelivat puiden runkoihin. Mikä nyt neuvoksi? Kaikki puut tässä\naukealla olivat niin pieniä vaivaismäntyjä, ettei niihin ollut\nyrittämistäkään.\n\nMutta Äijälammen hiukan korkeammalla ja kuivemmalla rannalla kasvoi\ntuuhea kuusi. Sitä kohden nyt Heikki juoksi henkensä edestä, sillä jos\nhirvi tavoittaisi hänet, se sotkisi armotta hänet jalkoihinsa. Siellä\nse loikki perässä että suonpinta keinui. Ehtisikö sen alta pois?\n\nHeikki ohjasi suuntansa kuusesta hiukan oikealle. Puun lähelle\npäästyään hän sitten teki äkkimutkan vasemmalle, jolloin hirvi porhalsi\npärskyen hänen ohitseen. Heikki alkoi kiireen vilkkaa kavuta kuuseen.\nMutta hirvikin sai pian suuntansa käännetyksi ja ehti paikalle, kun\nHeikki jo hinasi itseään alimmille oksille. Hirvi teki äkkihypyn\nniska kyyryssä, nosti sitten päänsä korkealle ja ulottui sarvellaan\npuskaisemaan Heikkiä takapäähän. Tämä keikaus kyllä nosti miestä\nylöspäin, joten hän pääsi vikkelämmin vihreälle oksalleen, mutta\nsamalla muuan sarven terävä sakara sohaisi läven hänen housuihinsa ja\nnahkaansa.\n\nHeikki makasi rähmällään oksilla, piteli verta vuotavaa takamustaan ja\nsadatteli ahdistajaansa, mikäli puuskutukseltaan kykeni.\n\nHirvi tuli puun alle pudistellen mahtavaa päätään, niin että\npartatupsu sen leuan alla liehui. Heikki ei yrittänytkään potkaista\nsitä päähän. Hänen haulikkonsa oli yksipiippuinen, ilman kantohihnaa.\nPuuhun kiivetessään hän oli sen pudottanut. Siellä se lojui hirven\njaloissa. Mutta aivan kuin näyttääkseen, että omisti järkeä omiksi\ntarpeiksi, hirvi alkoi haistella tuota hylättyä haulikkoa. Joko sitten\nruudinhaju sitä raivostutti tai se vaistomaisesti tunsi kapineen\nvaaralliseksi, joka tapauksessa se katsoi parhaaksi päästä siitä eroon.\nSe astui hiukan sivulle, nosti notkean takajalkansa ilmaan ja antoi\nsitten pyssylle sellaisen potkun, että se lensi korkealle ja putosi\nmolskahtaen Äijälampeen.\n\n— Sinä sonnin konna! ärjäisi Heikki — Minä nyljen sinut elävältä. Se\nnyt vielä puuttui. Etkö luule muita aseita maailmassa olevan? Minä\nviivyn täällä niin kauan, että näen sorkkasi ilmassa.\n\nHän lupasi kostaa uhaten istua puussa vaikka viikon hirven kiusaksi.\nMutta ennen pitkää hän huomasi, että hänen oli pakosta kökötettävä\nkuusessaan ties kuinka kauan, jollei tahtonut joutua alttiiksi hirven\nkostolle. Tämä näet näytti tähän lammen rannalle asettuvan vakinaisesti\nasumaan. Ja kyllä siinä hirven kelpasi oleskella: rannalla oli rehevää\nruohoa ja lammessa vettä.\n\nJonkin ajan kuluttua jo Heikki rupesi peräytymään huudellen hirvelle:\n\n— Kyllä sinä sentään saat mennä pois, kun elät tästälähin kauniisti. En\nminä sinulle kaunaa kanna.\n\nJa kun hirvi ei hyvästä puheesta parantunut, alkoi hän ärjyä:\n\n— Kuuletko, mene tiehesi, lurjus! En minä täällä mitään henkivartijaa\ntarvitse. Kyllä minä uskallan yksinkin olla. Mene tiehesi, piru! Abi\nsatanas.\n\nMutta hirvi ei välittänyt manauksista sen enempää kuin koreista\npuheistakaan, vaan nyhti aikansa ruohoa ja asettui sitten makuulle\npensastoon.\n\nHeikillä oli voileipiä taskussaan. Hän alkoi syödä evästään. Mutta\nsitten hän yhtäkkiä pelästyi, sillä häntä alkoi janottaa. Mikä sitten\nperisi, jos tässä puussa istuessa tulisi kova jano? Tuo hirven hirviö\nei kai antaisi juomarauhaa.\n\nHeikki heitti hirven makuupaikkaa kohti kävyn. Pensaasta ei kuulunut\nrisahdustakaan. Silloin hän alkoi varovaisesti hiisautua puusta alas.\nMutta juuri kun hän aikoi hellittää viimeisistä oksista ja pudottautua\nhiljaa maahan, kuului pensastosta ryskettä ja hirvi kohoutui mörähtäen\njaloilleen. Heikki kipusi kiireimmän kaupalla taas ylemmäksi.\n\n— Senkin hirtettävä! pauhasi Heikki. — Sinulla näkyy olevan sarvissasi\nkaksitoista sakaraa. Sinä et siis enää ole mikään nulikka etkä\nlapsuuttasi minua kiusaa, vaan sinä olet piruja täynnä.\n\nHeikki muisti lammesta vanhan tarinan, jonka mukaan eräs yritteliäs\nukkeli päätti mitata, kuinka syvä lampi oli. Hän laittoi lautan,\nsouti keskiselälle ja heitti veteen nuoran, jonka päässä oli kivi.\nKun hän jo oli kehittänyt yhden lankakerän eikä pohjasta vielä ollut\ntietoakaan, kuuli hän äänen syvyydestä huutavan: »Mittaa ensin maan\nja taivaan väli ja tule vasta senjälkeen mittaamaan tätä lampea.» Kun\nukko arveli, ettei hän mistään saisi kokoon niin paljon nuoraa, hän\njätti mittausyrityksensä sille palkalle. Mutta siitä asti lampea oli\nnimitetty Äijälammeksi ja pidetty pohjattomana.\n\nJa sellaiseen syvyyden kuiluun tuo hiiden hirvi oli heittänyt Heikin\nhaulikon.\n\nOlisipa ollut kammottavaa, jos tällaiseen seutuun olisi täytynyt jäädä\nyöksi. Nyt sentään syksyinen korkea aurinko paistoi oikein kirkkaasti\nja lämpimästi, niin että väkisinkin rupesi raukaisemaan. Kunpa ei vain\ntorkahtaisi ja putoaisi puusta. Yöllä putoamisen vaara olisi vielä\nsuurempi.\n\nMutta yöllä ehkä sentään pääsisi hirven huomaamatta puusta pois ja\nhiipimään sakeaan metsään, jossa voisi eksyttää elukan jäljiltään.\n\nTotta vieköön, kyllä tuo hirvi nyt oli pannut metsästäjän asiat\nsekaisin. Mokomakin metsästäjä, joka muka lähtee otusta ahdistamaan,\nmutta joutuukin itse otuksen ahdistettavaksi. Ei sellaista seikkailua\nkehtaisi kertoa miesseurassa. Hänen olisi pitänyt vähemmälläkin uskoa,\nettei hänestä ollut metsästäjäksi, niinkuin äiti aina oli sanonut.\n\nÄiti oli joka kerta katsonut pitkään, kun Heikki oli lähtenyt metsälle.\nÄidin mielestä olisi pitänyt antaa hirvien, jänisten, lintujen ja\nmuiden metsäneläväin olla omissa oloissaan ja elää rauhassa, kun\nLuoja ne kerran oli vapaiksi luonut eivätkä ne ihmistä ahdistaneet.\nKotona oli sen verran sian- ja naudanlihaa kuin Heikki syödäkseen\ntarvitsi. Kotieläimiä sai teurastaa, sillä ne olivat asetetut ihmisen\nhoidettaviksi ja hyväksi käytettäviksi. Mutta kun ihminen ei metsän\neläimiä kasvattanut, ei hänellä ollut oikeutta niitä hätyyttääkään.\n\nHeikki ei ollut kallistanut korvaansa äidin varoituksille.\n\nEhkä tämä oli rangaistusta siitä, ettei hän ollut kunnioittanut äitinsä\nmielipidettä.\n\nEhkä tämä oli myöskin rangaistusta siitä, että hän pikkupoikana\noli härnännyt viatonta pässiä. Hirvi, joka oli hiukan suurempi ja\nvaarallisempi riitakaveri, kosti nyt pässin puolesta.\n\nHeikin veli, Jaakko, ei myöskään katsellut suopein silmin hänen\nharhailujaan metsissä ja vainioilla. Mutta vanhemman veljen\nvastenmielisyys eräretkiä kohtaan johtui kokonaan toisista syistä\nkuin äidin. Jaakko ei voinut sietää sellaista, että nuori, terve mies\nkulutti aikansa niin joutavaan kuin metsällä kulkemiseen. Paljon\nparempi olisi ollut, että Heikki olisi ottanut hanakasti työn tukkaan\nkiinni, kuten muukin talonväki. Kyllä talossa työtä piisasi. Ja työtä\noli kaikkien tehtävä, sillä ei Jumala laiskoja ruokkinut. Ankaraa\ntyötä oli talo vaatinut edellisiltä sukupolvilta kuluneiden pitkien\nvuosisatojen aikana ja ankaraa työtä se yhä edelleen tulisi vaatimaan\nheiltä ja heidän jälkeläisiltään, jos tahdottiin talo säilyttää suvun\nhallussa tulevinakin vuosisatoina.\n\nJaakko oli hiljakkoin tullut Sipilän isännäksi ja heti omaksunut\ntalon vanhojen perinteiden mukaiset tavat ja hallitusperiaatteet.\nIsoisä oli kuollut korkeaan ikään ehdittyään. Silloin poikain äiti oli\nluopunut talon hallinnasta sanoen, että hänen oli nyt vuorostaan aika\nruveta eläkkeelle ja antaa ohjat nuorempiin käsiin. Vanhemman pojan\noli vedettävä isännän-saappaat jalkaansa ja sitouduttava maksamaan\nnuoremmalle tämän osuus rahassa. Siten talonkirjat oli tehty Jaakolle\nja vahvistettu oikeudessa. Eikä lainhuudatusta vastaan ollut kukaan\nnoussut, sillä isoisä oli tulipalossa hukkuneiden paperien sijaan\nsaanut uudet talonkirjat, joiden pätevyyttä ei kartanokaan voinut\nkiistää.\n\nTuomari, jonka huostaan isoisä oli kaikki säilyneet vanhat kirjat\njättänyt, oli niiden joukosta löytänyt oikeudenpöytäkirjan, jossa\nmainittiin, että sama suku oli pitänyt Sipilää hallussaan jo v. 1562,\njolloin nämä seudut ensi kerran joutuivat lahjoitusmaiksi. Heikki itse\noli erään historiantutkijan opastamana valtionarkistossa säilytettyjen\nmaa- ja tuomiokirjain avulla päässyt sukunsa historiassa tästä vuodesta\nvielä kuutisenkymmentä vuotta taaksepäin eli 1500-luvun alkuun. Näin\nollen hän oli saanut selville, että hänen esivanhempansa olivat\nkatkeamattomana jonona hallinneet Sipilän taloa ainakin neljäsataa\nvuotta eli koko uuden ajan historiakauden. Ja tiesi kuinka pitkälle\ntämä talonhaltijain jono ulottui taaksepäin keskiaikaan.\n\nMutta oli otettava huomioon, että tämä Sipin suku, sen vanhan Sipin\njälkeläiset, joka tarinan mukaan oli kylän perustaja ja ensimmäinen\ntunnettu esi-isä, ei hallinnut ainoastaan Sipilässä, vaan kylän\nmuissakin taloissa. Koko kylän väki oli aikojen ja aikakausien kuluessa\njoutunut moninkertaisiin sukulaisuussuhteisiin keskenään. Kun vanhin\npoika sai talon, pyrkivät nuoremmat pojat isänniksi muihin taloihin.\nToisten talojen tyttäret taas tulivat Sipilään emänniksi. Tulipa sinne\ntoisinaan ensin vävyksi ja sitten isännäksikin naapuritalon poika,\nkun talon omat miespuoliset perilliset jostakin syystä loppuivat.\nMutta tämä vävy oli sukujohdoltaan yhtä hyvä Sipilä kuin tässä talossa\nsyntyneetkin ja otti aina talon nimen sukunimekseen.\n\nVanhin poika peri talon. Mutta toisinaan tämä Esau oli niin epäitsekäs,\nettei tahtonut esikoisuudellaan etuilla, vaan ehdotti, että\nisännyydestä vedettäisiin poikien kesken arpaa. Se, joka voittaisi,\nsaisi talon. Niin tapahtuikin: voittoarvan vetänyt otti haltuunsa\ntalon ja toiset pojat hakeutuivat muihin taloihin. Niistä, jotka eivät\nisänniksi päässeet, tuli sotamiehiä tai setämiehiä. Nämä molemmat\nmieslajit olivat hedelmättömiä, jotka yleensä eivät sukua lisänneet.\nSotamiehet kaatuivat sodissa ja setämiehet päättivät päivänsä\nnaimattomina ja lapsettomina kotitalon nurkissa, jonka työmehiläisinä\nhe aikansa uurastivat.\n\nTäten kylän väki ei vuosikymmenien tai vuosisatojenkaan aikana suuresti\nlisääntynyt, kun sodat ja rutot puolestaan hillitsivät lisäkasvua.\nVasta rauhallisempien ja yritteliäämpien aikojen koittaessa, kun\nkartanot tarvitsivat paljon vakinaista työvoimaa, ilmestyi torppareita\nja tilatonta väestöä. Silloin syntyi myöskin torpparikysymys.\n\nPuussa kököttäessään Heikillä, joka yliopistossa opiskeli pohjoismaiden\nhistoriaa ja suomalais-ugrilaisia kieliä ja siten oli kiintynyt Suomen\nkansan menneisiin vaiheisiin, oli aikaa ajatella näitä asioita. Hänen\nmielestään oli suurta saada syntyä ja kuolla tällaisessa vanhassa\ntalossa, jonka maat esivanhemmat olivat hiellään, kärsimyksillään ja\nverellään pyhittäneet. Vanhat muistot innostuttivat ja velvoittivat\nvaalimaan tätä esivanhempien perintöä.\n\nMutta tämä vanhan perinnön taakka voi tulla liiankin raskaaksi kantaa,\nkuten Heikki isoisänsä suhteen tämän vanhoilla päivillä oli huomannut.\n\nHän muisti, kuinka isoisä oli kerran hyvin huolestuneen näköisenä\nkääntynyt hänen puoleensa ja pyytänyt häntä tulemaan hänen kanssaan\npellolle. Kun he sitten ehtivät Peräpellolle, sanoi isoisä:\n\n— Lue tarkkaan, kuinka monta sarkaa täällä on.\n\nHe kulkivat pellon poikki ja laskivat kumpikin sarkoja. Toiselle\nlaidalle päästyä Heikki sanoi:\n\n— Tässä pellossa on 38 sarkaa.\n\n— Se on siis totta, koska sinäkin sait saman määrän, mutisi isoisä.\n\n— Mikä on totta? kysyi Heikki.\n\n— Se, että tästä pellosta on kaksi sarkaa kadonnut.\n\n— Mihin ne ovat kadonneet? ihmetteli Heikki.\n\n— Ne on viety, väitti isoisä.\n\n— Mihin ihmeeseen ne olisi viety? Ja kuka ne olisi vienyt?\n\n— Jos minä sen tietäisin, niin voisin mennä niitä takaisin vaatimaan.\nMutta nyt en tiedä mitä tehdä.\n\n— Hyvät ihmiset! huudahti Heikki. — Ei suinkaan peltosarkoja kukaan voi\nvarastaa.\n\n— Näkyy voivan, koska poissa ovat, vakuutti isoisä. — Tässä pellossa\noli ennen neljäkymmentä sarkaa, mutta nyt siinä on enää vain\nkahdeksanneljättä, kuten itsekin laskit.\n\n— Onko hullumpaa kuultu? huudahti Heikki. — Jos tästä olisi kaksi\nsarkaa viety, niin totta kai niiden paikalla maassa sitten olisi suuri\nkuoppa. Mutta lakeus on yhtä tasaista joka suunnalla.\n\n— Ei niin viekas rosvo ole kuoppaa jälkeensä jättänyt, arveli isoisä. —\nHän on puristanut maan kokoon, niin ettei varkautta huomata muusta kuin\npinta-alan vähenemisestä.\n\n— Mihin helkkariin ne sarat sitten olisi viety?\n\n— En minä tiedä varmasti, mutta epäilen, että ne on siirretty jonnekin\nTurun läänin puolelle.\n\n— Sika-Kyösti vainaja on tainnut varastaa, arveli Heikki ivallisesti.\n\n— Tai joku muu suuri lurjus, sanoi isoisä. — Onhan niitä maannälkäisiä\nmaailmassa.\n\n— Ei tässä pellossa ole ikinä neljääkymmentä sarkaa ollutkaan, huudahti\nHeikki harmistuneena.\n\n— On oikein, sanoi isoisä tiukasti. — Älä sinä kinaa vanhempiasi\nvastaan. Minä olen ne sarat laskenut moneen kertaan jo ennen, kuin\nsinua on maailmassakaan ollut.\n\nJa isoisä piti päänsä. Heikki puhui asiasta äitinsä kanssa. Äiti\narveli, että pellossa oli kyllä aikoinaan ollut 40 sarkaa, mutta\nyhdestä sarasta oli tehty Loikkarinkuja, jota pitkin karja kulki\nluhdalta metsään, ja toisesta sarasta oli tehty peltotie. Kun Heikki\nkertoi kuulemistaan isoisälle, ei tämä peräytynyt, vaan väitti, että\nkuja ja tie olivat ennenkin olleet, mutta siitä huolimatta oli pellossa\n40 sarkaa.\n\nEikä mikään voinut horjuttaa isoisän vakaumusta, että talon maat ja\nmannut olivat ainaisessa vaarassa, kun kavalat varkaat ympärillä\nkalvoivat ja varastivat, minkä kerkisivät ja irti saivat. Siksi täytyi\nisoisän valvoa ja kaita taloa, kun nuorempi väki oli niin veltostunut,\nettei se välittänyt yhteisestä hyvästä ja isien perinnöstä enää mitään.\n\nJa isoisä valvoi. Hän valvoi niin hartaasti, ettei hänellä ollut aikaa\nnukkua edes öisin. Aamuisin kolmen aikaan hän jo kolisteli portaita\nalas, mennen kesäisin piirilleen, so. kiertämään ympäri talon peltoja\nja niittuja. Talvisin hän lyhty kädessä kuhki riihissä ja navetoissa.\nJa vaikka hän jo näin varhain nousi, ei hän iltaisinkaan ensimmäiseksi\nmakuulle ehtinyt. Hänen täytyi katsoa, että kaikki paikat olivat\nreilassa, veräjät ja portit kiinni, ovet lukossa ja avaimet poissa\naittojen ja kammioiden suulta. Myöskin täytyi katsoa, että eläimet\nolivat koreasti laitumella. Usein hän oli näkevinään, että joku elukka\noli päässyt pellolle pahantekoon. Kun hän sitten lyhyin vanhan miehen\naskelin hengästyneenä pääsi paikalle, huomasi hän, että lehmä olikin\naidan toisella puolella laitumella. Hän kuitenkin epäili, että elukka\noli ollut tällä puolella, mutta häntä peläten mennyt omalle alueelleen.\n\nVanha mies ei olisi tällaista hääräämistä ja valvomista kestänyt,\njollei sentään olisi saanut välillä nukkua. Mutta hänellä olikin mainio\ntapa saada unen päästä kiinni milloin ja missä tahansa. Syötyään hän\nnukahti paikalleen. Hän ehti torkahtaa sillä välin, kun Tiina kaasi\nhänelle toisen kupin kahvia. Kirkossa, jossa hän säännöllisesti kävi\njoka sunnuntai, hänen harmaa päänsä tämän tästä nuokahti alaspäin\nkuin papin sanojen vahvistukseksi. Mutta kun hänen valvomisensa\ntunnettiin, ei näitä pikku torkahteluja synniksi luettu. Niinpä pappi\nisoisän muistoksi pitämässään hautapuheessa kehui häntä hartaaksi\nsanankuulijaksi ja lausui varmasti uskovansa, että Sipilän vaari oli\npäässyt vaivoistaan lepäämään Abrahamin helmaan.\n\nIsoisä oli hyvä esimerkki siitä, kuinka liikanainen taloon kiintyminen\nvoi viedä päivän rauhan ja yön unenkin. Mutta talon suvussa\nsäilyttämisen halu saattoi joskus kasvaa sellaiseksi intohimoksi,\nettä se tukahdutti isännässä kaikki muut tunteet, vieläpä johti hänet\nlopulta rikosten teille.\n\nÄkkiä kajahti laukaus, joka katkaisi Heikin ajatuksenjuoksun ja\nrutosti rikkoi korven hiljaisuuden. Tämä pamaus tuli niin odottamatta,\nettä oksallaan kaikessa rauhassa nököttävä Heikki horjahti, kadotti\ntasapainonsa ja putosi päistikkaa maahan. Pehmeässä maastossa hän ei\nkuitenkaan vähintäkään loukkaantunut, vaan oli heti taas pystyssä ja\naikoi kiivetä orrelleen takaisin. Silloin hän huomasi, että hirvi\nmakasi jonkin matkan päässä selällään ja soikotti sorkkiaan ilmassa.\nJoku oli siis ampunut sitä.\n\nJa ampuja tulikin suosaarekkeen takaa näkyviin. Se oli Tikan Taneli,\njoka myöskin oli hämmästynyt nähdessään miehen putoavan kuusesta\nsamalla kun hän ampui hirveä. Jollei hirvi olisi kaatunut, olisi hän\nvoinut luulla ampuneensa ison urosmetson puusta.\n\nKun Heikki oli seikkailunsa kertonut ja jo henkensä heittänyttä\nkookasta hirveä oli ihailtu, alkoivat he nylkeä sitä heti tuoreeltaan.\nTikan Taneli oli siihen hommaan perehtynyt, sillä hän harjoitti hiukan\nteurastajan ammattia. Heikistä ei tässä työssä ollut paljon apua. Hän\nmenikin tarkastelemaan, voitaisiinko hänen haulikkonsa onkia ylös\nÄijälammesta. Sitä ei kuitenkaan mustan veden alta näkynyt. Aseen\npelastamista oli yritettävä toisella kertaa, kun hänellä olisi mukanaan\npitkä keksi ja hän voisi rakentaa puunrungoista pienen lautan, jolla\nvoisi liikkua lammen pinnalla. Sukeltamalla sen ehkä parhaiten voisi\nlöytää, jos joku olisi niin rohkea, että yrittäisi päästä pohjaan tässä\npohjattomaksi sanotussa lammessa. Heikillä ei ollut halua heittäytyä\nsen mustaan veteen.\n\nTikan Tanelin pyssy oli siinä Heikin turvakuusta vastaan nojallaan.\nHeikki tarkasteli sitä. Se oli 12-kaliberinen, kaksipiippuinen\nhaulikko. Sisällä oli hirvikuulalla varustettu panos; toinen piippu oli\nammunnan jäljeltä tyhjä.\n\nPitkäkoipinen kurki koikkelehti lammen rannalla verraten kaukana.\nHeikin teki mieli koettaa, osaisiko ampua siihen. Tanelilta luvan\nsaatuaan hän tähtäsi ja laukaisi. Kurki lensi kirkuen matkoihinsa,\nsillä Heikki ei siihen osannut. Mutta hänen huomionsa kiintyi pyssyn\npiipusta jonkin matkan päähän lentäneeseen panoksen tiivisteeseen. Se\noli sopivan kokoisella puntilla puolivalmiista, paksusta anturanahasta\nlyöty pyöreä nahanpalanen.\n\nHeikki otti sen käteensä ja kysyi:\n\n— Mistä sinä tällaisia tiivisteitä olet saanut?\n\nTaneli katsahti sivumennen työstään ja vastasi:\n\n— Minä saan niitä Otto Varjoselta. Hän lyö sellaisia\nnahkurinverstaassaan isojen härkien koipinahoista. Tuollainen\npuolikankea nahanpala on mitä parhain ruudintiiviste.\n\nHeikki arveli itsekseen, että Taneli sai Otto Varjoselta muutakin\nkuin pyssyn panoksia, nim. uusia aatteita. Varjosella oli\nyhteiskunnallisista kysymyksistä ennen kuulemattomia, mullistavia\nmielipiteitä, jotka hän maailmaa kiertäessään oli itselleen omaksunut\nja joita hän saarnasi jokaiselle, joka vain kuulla tahtoi. Tikan\nTaneli oli hänen hartaimpia kuulijoitaan. Hän oli ennen aina toiminut\ninnokkaasti nuorisoseurassa, yhdessä Heikin kanssa. Mutta viime\naikoina hän oli alkanut vetäytyä syrjään näistä nuorten pyrinnöistä ja\noleskella mieluimmin Kirkon-Karvarin parkkihuoneessa, jossa Varjonen\nparkitsi nahkoja ja omiatuntoja.\n\nTällä kertaa Heikki ei kuitenkaan puuttunut näihin asioihin, vaan\nrupesi toden teolla auttamaan Tanelia nylkemisessä. Tämä saikin ennen\npitkää nahan irti. Sitten he peittivät lihat havuilla päättäen tulla\nhevosella niitä hakemaan, sillä niitä ei täältä asti kukaan jaksanut\nkantamalla korjata. Lihat kyllä säilyisivät niin kauan hyvinä, kun ei\ntällaisella suoseudulla ollut edes muurahaisia. Mutta nahan Taneli\npäätti nyt heti viedä Varjosen parkittavaksi. Se oli kyllä aika\npainava, mutta olihan hän tottunut viljasäkkejä kantamaan. Hän sitoi\nsen koivista taakaksi selkäänsä, ja sitten he lähtivät Heikin ottaessa\notuksen komeat sarvet mukaansa.\n\nKim he olivat kulkeneet jonkin matkaa, näytti Taneli maahan kaadettua\npuuta ja sanoi:\n\n— Tässä on Kustaa Timarin kuolinpaikka.\n\n— Tässäkö? huudahti Heikki.\n\n— Niin. Tuon puun alta hänet löydettiin kuolleena. Hän makasi\nvatsallaan tämä suuri puunrunko niskan päällä. Kuten näet, on puun\ntoinen pää hiukan kohollaan kannon nojassa. Sen ja tuon tukevan juuren\nväliin jäi niin suuri rako, että Timarin kaula siihen mahtui. Hän ei\nsiis heti tukehtunut, vaan jäi satimeen, josta ei jaksanut ponnistautua\nirti. Kauheasti hän oli riuhtonut ja kuopinut maata, mutta raskasta\npuuta hän ei ollut jaksanut niin paljon kohottaa, että olisi saanut\npäänsä pois sen alta.\n\n— Puu on kirveellä hakattu poikki, huomautti Heikki.\n\n— Niin, kirves oli kannon toisella puolella. Se oli Timarin oma kirves.\n\n— Hän oli siis hakkaamassa puuta poikki ja jäi sen kaatuessa alle?\n\n— Siltä se kyllä näyttää. Mutta ihmisillä on omat epäilyksensä asiasta.\n\n— Että Jakka olisi hänet surmannut? kysyi Heikki melkein kuiskaten,\nvaikka he olivat kaukana autiossa korvessa.\n\n— Niin ihmiset luulevat. Timari oli aamulla lähtenyt kotoa sanomatta\nkenellekään, mihin aikoi. Kun hän viipyi poissa päivän ja koko\nseuraavan yönkin, tultiin kotona levottomiksi, mutta häntä ei osattu\nmistään hakea. Kukaan ihminen ei ollut nähnyt, mihin päin hän oli\nlähtenyt. Häntä haettiin umpimähkään sieltä täältä, mutta tietysti\ntuloksetta. Jakka oli samana päivänä, jona Timari katosi, lähtenyt\njollekin matkalle. Hän palasi parin päivän kuluttua ja kertoi, että\noli ennen matkalle lähtöään »nähnyt Timarin menevän kirves olalla\nisoon metsään. Silloin tultiin tänne Timarin metsälohkolle etsimään ja\nlöydettiin hänet tämän puun alta kuolleena.\n\n— Jakan isäntä näki hänet siis viimeiseksi?\n\n— Niin näki. Ja arveltiin, että hän tiesi asiasta enemmänkin kuin\nkertoi.\n\n— Että hän olisi kaatanut puun Timarin niskaan?\n\n— Tai ainakin nähnyt hänet tässä loukussa auttamatta häntä. Näiden\nnaapurien välit olivat kovin huonot.\n\n— Heillä kuulemma oli ainaisia riita-asioita keskenään.\n\n— Oli totta vieköön. Käräjissäkin he kävivät kuin uhrilla. Jos yksi\nriita ratkesi, syntyi heti uusi. Varsinkin rajoista oli yhtämittaa\nrettelöitä. Kumpikaan ei olisi tahtonut tehdä raja-aitoja, josta oli\nseurauksena, että toisen eläimet pääsivät laitumeltaan toisen maalle.\nNe napattiin kiireesti kiinni, jolloin omistaja sai ne lunastaa\nvapaaksi. Tämä vahinko sattui vuorotellen kummallekin. Silloin Jakka\nsai oivallisen aatteen. Hän rakensi aidan omalle maalleen jonkin matkan\npäähän rajasta. Hänen elukkansa eivät nyt päässeet toisen maalle. Jos\ntaas Timarin lehmät tulivat raja-aitaan asti, otettiin ne paikalla\nkiinni ja kaahattiin Jakan tarhaan lunastettaviksi. Vihdoin Timarikin\nrakensi omalle puolelleen aidan, ei keskelle rajaa, sillä silloin Jakka\nolisi voinut oman aitansa purkaa tarpeettomana, vaan samoin jonkin\nmatkan päähän rajalinjasta. Näin näiden kahden aidan väliin jäi leveä\npuolueeton vyöhyke, johon kenenkään ei ollut hyvä eläimiään päästää.\nVarsinkin pellolla tällaisista aidoista oli suurta haittaa, sillä aidan\ntakana olevia sarkoja oli hankala viljellä. Mutta se kiusa kärsittiin,\nsillä se oli molemminpuolinen.\n\n— Ja kerrotaanko kylällä, mistä syystä naapurit näin katkerasti\nvihasivat toisiaan? kysyi Heikki.\n\n— Yleisesti tiedetään, että Jakan emäntä ja Timarin isäntä pitivät\nyhteyttä keskenään. Jakka oli hirmuisen mustasukkainen. Kun hän ei\nmuuten voinut tätä suhdetta lopettaa, katkaisi hän toisen elämän.\n\nHeikki muisti kuin eilisen päivän Jakan ja isoisän tätä asiaa koskevan\nkeskustelun, jonka hän pikkupoikana oli kuullut. Silloin jo Jakka\noli uhannut kostaa Timarille. Näin siis tässä tapauksessa kiihkeä\ntalon suvussa säilyttämisen halu oli johtanut isännän väärästä teosta\ntoiseen ja tehnyt hänestä lopulta murhamiehen. Sukutalosta oli tullut\nsen omistajien hirmuvaltias, kun talon edut oli asetettu yksilöiden\npersoonallisen onnen edelle. Omistamisen vietti oli vienyt Jakan\nisännän ratkaisemattomaan ristiriitaan, kun hän ei samalla kertaa\nvoinut omistaa taloa ja vaimonsa rakkautta.\n\nTikan Taneli puhui hitaasti ja väkinäisesti:\n\n— Kustaa Timari oli kyllä kaikesta päättäen aika aituri näissä\nnaisasioissa. Sanotaanhan minuakin hänen pojakseen. Mutta ei hän\nsentään olisi ansainnut näin kamalaa loppua.\n\nHe jatkoivat äänettöminä matkaansa.\n\nSilloin tällöin hiukan levättyään, sillä Tanelin taakka painoi ajan\nmittaan paljon, he vihdoin saapuivat Sipilän kohdalla Savijoen\nrannalle. Iso lautta oli heidän puolellaan jokea, joten he pääsivät\nmukavasti ylitse. Kun he juuri aikoivat työntää lautan irti rannasta,\ntuli peltosarkojen päästä metsästä näkyviin muuan mies, joka huusi:\n\n— Hoi, odottakaa minua!\n\nTikan Taneli murisi:\n\n— Siinä se juupeli nyt on.\n\n— Se on Jakan isäntä. — Heikki tunsi hänet jo. — Meidän täytyy odottaa\nhäntä.\n\nTaneli mutisi jotakin, mutta jäi kuitenkin odottamaan.\n\nJakka ehti paikalle ja lautta työnnettiin vesille.\n\n— Pojat ovat olleet metsällä, sanoi Jakka, joka seisoi keskellä lauttaa.\n\n— Niin olemme, mutisi Heikki.\n\nTakapäässä soutava Taneli huudahti yhtäkkiä kiukkuisesti:\n\n— Mitä tätä minun taakkaani niin kurkistelette? Se on hirven vuota eikä\nmikään Timarin Kustaan nahka.\n\n— Mitä teet, jos minä työnnän sinut jokeen? sanoi Jakka uhkaavasti.\n\n-— Taikka minä sinut, sanoi Taneli antaen samassa Jakalle sellaisen\npuskun, että tämä tuupertui suin päin jokeen.\n\nLautta oli nyt keskiselällä, jossa joki oli viitisen syltä syvä. Jakka\nilmestyi pärskyen vedenpinnalle, mutta vajosi heti uudestaan kädet\nilmaan kohotettuina.\n\n— Se onneton hukkuu, huusi Heikki.\n\n— Anna raadon hukkua, tokaisi Taneli. — Ei hän ole sen parempaa\nansainnut.\n\nMutta kun Jakka taas näyttäytyi pinnalla ja mölisten painui uudestaan\nveden alle, ei Heikki voinut hukkuvaa kylmäverisesti katsella, vaan\nhyppäsi jokeen häntä auttamaan. Hän sai Jakan käsivarresta kiinni,\nmutta hukkumaisillaan oleva tarttui puolestaan niin lujasti hänen\nkäteensä, että Heikin oli vaikea uida. Hän huusi Tanelille:\n\n— Ojenna seiväs tänne!\n\nTaneli työnsi heitä kohti seipäänsä. Heikki sai siihen kiinni, ja\nTaneli veti hänet taakkoineen lautan reunalle, johon Heikki tarttui\ntoisella kädellään hinaten toisella Jakkaa perässään. Taneli souti\nlautan rantaan. Kun jo tuli niin matala, että jalat ottivat pohjaan,\nalkoi Jakkakin vähitellen virota. Hän konttasi maalle ja heittäytyi\nhuohottaen äyräälle pitkäkseen. Heikki jäi hänen luokseen, mutta Taneli\njatkoi taakkoineen matkaansa.\n\nKun Jakka siinä rannalla oli jonkin aikaa köhinyt ja kakistellut, alkoi\nhän kompuroida ylös. Silloin Heikki ehdotti, että he menisivät Sipilään\nlämmittelemään ja vaatteitaan kuivaamaan. Mutta Jakka sanoi menevänsä\nsuoraan kotiin. Ei hän tahtonut ihmisten huoneisiin tuppautua näin\nmärkänä ja liejuisena. Ja hän lähti toikkaroimaan kylää kohti. Mutta\nHeikki meni kotiin äitinsä luo.\n\nÄiti kauhistui kovasti märän ja savisen poikansa nähdessään. Mutta kun\nHeikki vaatteitaan muuttaessaan kertoi, miten hän oli pelastanut Jakan\nhukkumasta, ei äiti häntä moittinut, vaikka hän olikin heittäytynyt\nilmeiseen vaaraan. Ihmisen henki oli kallis. Se oli pelastettava oman\nvaaran uhallakin, sillä kaikki olivat yhtä kalliisti lunastettuja,\nJakka niinkuin muutkin. Jakalla tosin saattoi olla syntiä niskoillaan\nenemmän kuin monella muulla, mutta sen rankaiseminen ei ollut ihmisten\nasia.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSuvisena sunnuntai-iltapäivänä Vilon nuorisoseura oli kutsunut\nkansalaisia kesäjuhlaan seuran omaan taloon. Ohjelma oli vaihteleva.\nErikoisesti mainittiin, että seuran esimies, ylioppilas Heikki Sipilä,\npitäisi puheen, jossa hän kuvailisi edellisenä syksynä toimeenpannun\nsuurlakon tapahtumia Helsingissä ja sen seurauksia ja vaikutuksia\nSuomen kansan elämään ja oloihin. Esityksen johdosta voitaisiin\nkeskustella, jolloin kansalaisilla olisi tilaisuus lausua mielipiteensä\nmaan nykyisen valtiollisen aseman johdosta.\n\nKansan sankat rivit olivat kokouskutsua noudattaneet, niin että\ntoimihenkilöt katsoivat parhaaksi pitää juhlan ulkona luonnon avarassa\nsalissa, sillä seuran pirttiin ei tällainen väenpaljous mitenkään\nmahtuisi. Kaunis kesäilmakin suorastaan viekoitteli ulos mäelle, jonne\nhäthätää laitettiin tilapäiset istuinpaikat ja puhujanlava.\n\nTilaisuus aloitettiin yhteislaululla, jonka jälkeen Sipilän Heikki\nnousi puhumaan.\n\nHän kuvasi ensin sitä valtiollista sortoa, jota Suomen kansa oli\nmonien pitkien vuosien aikana saanut kärsiä. Vihdoin kansa oli\nkyllästynyt ja yksimielisenä noussut vaatimaan olojen korjausta. Oli\nsyntynyt suurlakko. Kun kuulijat sen kulun tunsivat, sanoi puhuja\nvain esittävänsä muistiinpanojensa mukaan siitä omia havaintojaan ja\ntilannekuvia.\n\nSitten hän alkoi kertoa:\n\n— Kapteeni Kockin adjutantti tuli vaahtoavalla hevosella täyttä neliä\npitkin Heikinkatua Töölöstä päin huudellen ihmisille:\n\n»Väistykää! Pois kadulta! Täällä ei ole turvallista olla. Hajaantukaa\nsivukaduille!»\n\nHeikinkadulla oli liikkeellä paljon väkeä. Sen keskuudessa syntyi nyt\naika kiehinä ja kuohina, kun ihmiset säikähdyksissään pomppaloivat\nsinne tänne. Useimmat kuitenkin kiiruhtivat adjutantin perässä\nErottajaa kohti.\n\nErottajan aukealle kokoontui tuossa tuokiossa suuri väenpaljous.\nKiihkeästi odottaville ihmisille komea adjutantti tanssivan hevosensa\nselästä puhui näin:\n\n»Kansalaiset! Tulen juuri Tuusulasta. Siellä on venäläinen tykkiväki\nmarssivalmiina lähtemään heti käskyn saavuttua Helsinkiin. Ja te\nymmärrätte, ettei sotaväki suotta ja lystikseen liikkeelle lähde\ntällaisena lakkoaikana. Ne tulevat pitämään meitä kurissa ja\npommittamaan meitä, jos hyväksi näkevät. Ne tulevat tänne Läntistä\nViertotietä ja ensi työkseen pyyhkäisevät raehauleilla Heikinkadun\npuhtaaksi. Sentähden on yleisön syytä karttaa tätä katua, mikäli\nmahdollista. Väenkokouksia älköön kadulle missään tapauksessa\nsallittako muodostua. Patrullit kulkekoot pitkin katua ja ajakoot\njoutilaat töllistelijät tiehensä.»\n\nKansanjoukossa syntyi levotonta liikettä. Aremmat lähtivät jo kyhkimään\nkotoa kohden. Mutta nuorempien ja rohkeampien joukosta kuului huutoja:\n\n»Mitä tekemistä ryssän sotaväellä on meidän kanssamme? Emme ole tehneet\nkapinaa, vaan lakon. Annetaan ryssälle päin kuonoa, jos se tulee.»\n\n»Hiljaa!» huusi adjutantti. »Totta on, että emme ole tehneet kapinaa,\nvaan lakon. Siksi ei venäläisellä sotaväellä ole moraalista oikeutta\nampua meitä. Mutta meidän täytyy puolestamme pysyä rauhallisina ja\nankarasti laillisella pohjalla. Kansalliskaarti pitää yllä järjestystä\npääkaupungissa. Patrullit valvokoot, että kansa hajaantuu ja pysyy\nsiivolla.»\n\nJa adjutantti ratsasti täyttä vauhtia eteenpäin.\n\nPatrullit alkoivat kehoittaa kansaa hajaantumaan. Se lähtikin\nvähin erin liikkeelle muille markkinoille, koska tällä aukealla ei\nenää näyttänyt olevan mitään mielenkiintoista odotettavissa. Ja\njärjestysmiehetkin pääsivät taas marssimaan pitkin katuja.\n\nMinä olin yhtenä kolmen miehen partiossa, jossa oli kaksi opiskelevan\nnuorison ja yksi työväen edustaja ja joka valkoinen nauha käsivarressa\nja pieni revolveri taskussa marssi Heikinkatua edestakaisin. Meidän\nnuorilla hartioillamme tuntui tällä kertaa olevan koko pääkaupungin\npaino, sillä jos venäläinen tykistö alkaisi pyyhkiä pitkin Heikinkatua,\ntulisi meidän nahkamme ensimmäiseksi reikiä täyteen. Mutta ei auttanut\nsurra: isänmaa oli kutsunut meidät vartiopalvelukseen, jossa meidän oli\npysyttävä viimeiseen hengenvetoon asti.\n\nSuomen kansa oli nyt tehnyt suurenmoisen ponnistuksen ja ryhtynyt\nsuurlakkoon. Virastot eivät istuneet, kouluissa ei opetettu eikä\npankeistakaan saanut rahaa. Senaatti oli eronnut, mutta siitä ei\nsuurtakaan haittaa näyttänyt olevan, sillä kansa alkoi hallita itse\nitseään. Se piti suuria kokouksia ja laittoi ponsia ja hallitusohjeita.\nKukin puolue pelasti isänmaata parhaansa mukaan.\n\nMutta silloin perustettiin kansalliskaarti kapteeni Kockin johdolla.\nKapteeni otti miliisiinsä miehiä sekä opiskelevan nuorison että työväen\nkeskuudesta. Tälle miehistölle hankittiin käsiaseita tyhjentämällä\nmuutamat asekaupat. Kirkkaaksi nikkelöitynä revolveri välkkyi komeasti\nauringonpaisteessa tai lampunvalossa, kun vartiomies sitä heilutti\nuppiniskaisen järjestyksen häiritsijän nenän edessä. Mutta kaamealta\ntuntui, jos sellainen korea leikkikalu kourassa täytyisi hyökätä julman\nsuurta, mustakitaista tykkiä vastaan.\n\nTästä minä ja partiotoverini keskustelimme suorittaessamme\npassipalvelusta Heikinkadulla. Ja vapaaehtoiset miliisimiehet olivat\nvielä yleensä yksimielisiä kaikissa järjestystä ja lakkoa koskevissa\nkysymyksissä. Ja niin tuli ilta ja pimeä, eivätkä venäläiset ryhtyneet\npelättyyn tykistöhyökkäykseen tai muutenkaan puuttuneet lakkoilevan\nSuomen kansan asioihin.\n\nVuoroltaan päässeet vartiomiehet menivät lepäämään Ratakadun\npoliisikamariin.\n\nKaksikonttinen Kalpa oli korotettu oikein komissarin arvoon ja\nkunniaan. Tunnettuna voimamiehenä hänet katsottiin sopivaksi ja\ntottuneeksi toisten riitojen ja tappelujen asettajaksi. Hän istui\nrehvakkaana kamarin pitkän pöydän takana ja antoi määräyksiä ja\nukaaseja kuin itse eversti Gordie. Ja monenlaiset järjestyshäiriöt\nhänen olikin asetettava.\n\nNiinpä puoliyön aikaan kansalliskaartilaiset toivat kamariin miehen,\njoka näytti olevan kelpo tavalla hutikassa, vaikka väkijuomain\nkäyttäminen oli ankarasti kielletty ja kapakat suljettu.\n\nKomissari Kalpa tunsi hyvän ystävänsä Topiaan, vaikkei ollut\ntuntevinaan. Hän esiintyi täysin virallisesti kysellen pidätetyn\nnimeä ja rikkomusta. Kaartilaiset selittivät tavanneensa tämän miehen\nhoilaamasta pimeällä kadulla.\n\n»Mitä syytetyllä on puolustuksekseen sanottavaa?» kysyi Kalpa.\n\n»Ei suinkaan se minun vikani ole, että kadut ovat pimeät», puolustautui\nTopias. »Se on kaupungin kaasulaitoksen vika. Ja täytyihän minun\nkulkiessani hiukan hyräillä, etteivät vastaantulijat olisi törmänneet\nminua päin.»\n\n»Mitä syytetty teki tällaisena tavattomana vuorokauden aikana kadulla?»\ntutki komissari edelleen.\n\n»Mikä tavaton vuorokauden aika se oli?» ihmetteli Topias. »Eihän kello\nollut vielä yhtäkään. Olet sinä itsekin, herra poliisimestari, ollut\nmyöhemminkin ulkona.»\n\n»Ettekö tiedä, että nyt on vakava aika?» huudahti komissari ankarasti.\n»Ei nyt sovi huvitella.»\n\n»Kun eivät kaikki pääse poliisimestareiksi, täytyy kunkin huvitella\nomalla tavallaan», selitti syytetty.\n\n»Hän on ilmeisesti humalassa», totesi Kalpa. »Viekää hänet putkaan.»\n\nJa putkassa Topias sai viettää yönsä.\n\nJonkin ajan kuluttua kansalliskaartilaiset taas toivat poliisikamariin\nuuden pidätetyn, joka tällä kertaa oli nainen. Hän oli asiattomasti\nliikuskellut kadulla eikä ollut totellut, kun häntä oli kehoitettu\nmenemään kotiin.\n\nNainen, joka myöskin näytti olevan hiprakassa, alkoi liukkaasti puhua:\n\n»Kyllä herrat minut tuntevat. Minä olen Riika sieltä Merimiehenkadulta,\nMuuskin mamman poksista. Kyllä herrat minut hyvin tuntevat ja tietävät,\netten minä koskaan mitään kantaalia tee.»\n\n»Te olette liikkunut yöllä pitkin katuja?» kuulusteli komissari Kalpa.\n\n»Niin olen. Eikö kadulla kulkea saa? Minä olen aina luullut katujen\nolevan sitä varten, että niillä saa liikkua. Ei vanha, hyvä poliisi\nkoskaan ole kieltänyt minua kadulla kävelemästä.»\n\n»Nyt onkin toinen komento. Nyt on niin vakava aika, että kaikkien,\nolkoon heidän maineensa minkälainen tahansa, täytyy olla kauniisti.»\n\n»Kenen maineesta te puhutte?» huusi nainen.\n\n»Minä kysyn, mitä varten te liikutte yöllä pimeällä kadulla», tiukkasi\nKalpa.\n\n»Minä kävelen friskiä ilmaa ottamassa, niinkuin herrasväen tapa on.\nSiinä sivussa katson, näkyykö ketään tuttavia herroja.»\n\n»Ettekö tiedä, että nyt on suurlakko maassa ja ihmisten täytyy elää\nihmisiksi?»\n\n»Mikä lakko?» ihmetteli Riika. »Ei kai sellaista lakkoa tulekaan, että\nihmiset lakkaisivat rakastamasta. Koettakaa vain laittaa sellainen\nlakko, niin itse te, miehet, sen ensimmäiseksi rikotte.»\n\n»Olkaa hiljaa, julkea narttu!» ärjäisi Kalpa.\n\n»Ai jeekala, kun hän on nyt möllevä. Mokomakin monikonttinen Kalpa!\nMinä sanon Muuskin mammalle, että hän ensi kerralla, kun meille\nkolkutat, sylkee sinua päin taulua. Hyi hiivatti!»\n\n»Viekää se kapine kiireesti putkaan!» huusi komissari. »Hän on myrkkyä\nja tautia täynnä.»\n\nMuuan vankka kaartilainen pääsi häntä takaapäin lähestymään, kietoi\nkätensä hänen uumansa ympäri, nosti hänet kohona ilmaan ja kantoi ulos\nhuoneesta. Nainen kyllä kirkui kamalasti, yritti hosua taakseen ja\nharasi käsin ja jaloin pihtipielistä vastaan, mutta ei siinä mikään\nauttanut.\n\nKun naisesta vihdoin oli päästy eroon, vallitsi huoneessa nolo\nhiljaisuus. Siksi tuntui vapauttavalta, kun muuan innokas vapaaehtoinen\ntoi tiedon, että Neitsytpolun eräässä talossa nähtävästi tehtiin työtä.\nAinakin sieltä piharakennuksesta näkyi valoa ja liikettä. Komissari\nKalpa määräsi minut ilmiantajan opastamana lähtemään ottamaan asiasta\nselon ja tarpeen vaatiessa kieltämään luvattoman työnteon.\n\nVaikka katulyhdyt eivät palaneet, ei sentään ollut aivan säkkipimeä,\nsillä pilvettömällä taivaalla tuikkivat tähdet valaisivat hiukan,\nsamoin kuin sieltä täältä akkunoista tunkeutuva lampunvalo. Mutta\npääasiallisimpina valonlähteinä kuitenkin olivat Helsingin edustalle\nankkuroitujen venäläisten sotalaivojen valonheittäjät.\n\nMinä löysin oppaani avulla epäilyttävän Neitsytpolun talon ja\ntunkeuduin piharakennukseen, josta valo pilkoitti. Siellä muuan\nvanhahko vaimo pesi pyykkiä että vaahto pärskyi, ja iso pyykkipata\nporisi tulella.\n\n»Pyykkiäkö täällä pestään?» kysyin.\n\n»Sitä oikein», vastasi vaimo. »Onko herrankin pyykki pesun tarpeessa?»\n\n»Ei ole», vakuutin. »Eikä oikeastaan kenenkään yksityisen pyykin\npesulla nyt olisi kiirettä, kun koko maan pyykki on kysymyksessä.»\n\n»Ohhoh, onpa siinä sitten iso kasa pyykkiä», ihmetteli akka. »Minulla\non täysi työ näidenkin vaatteiden puhdistuksesta.»\n\n»Ettekö te tiedä, että nyt on julistettu lakko kaupungissa, niin ettei\nsaa tehdä mitään työtä?»\n\n»Kyllä ne jostakin sellaisesta höpisevät. Mutta minun ei auta yhtyä\nlakkoon, sillä herrasväet tahtovat muuttaa puhtaan paidan ylleen.»\n\n»Mutta työnteko on nyt kielletty.»\n\n»Kuka sen on kieltänyt?»\n\n»Koko kansa.»\n\n»Minä annan pitkät paltut koko kansalle», vakuutti vaimo. »Minä teen\ntyötäni taikka muuten asiakkaani kääntyvät toisen pyykkiakan puoleen.»\n\nMinä en tahtonut pistää paitaani tähän pyykkiin, vaan hiivin\npesutuvasta tieheni sanoen oppaalle, ettei kai silti Suomen\nsuuriruhtinaskunta niinkutsutulleen pudonnut, vaikka muuan akka pesi\npyykkiä Neitsytpolulla.\n\nOpas meni muristen matkoihinsa, mutta minä jatkoin kulkuani\nNeitsytpolkua pitkin meren rantaa kohti.\n\nKun pääsin kadun päähän avoimelle rannalle, aloin silmilläni etsiä\nvenäläisiä sotalaivoja mereltä. Niitä ei tarvinnutkaan turhaan hakea,\nkun vain seurasi ilmassa liukuvaa valokeilaa.\n\nNe liikkuivat levottomasti sinne tänne. Venäläiset pitivät silmällä\npimeätä Helsinkiä.\n\nYhtäkkiä valokeila osui minuun siinä rannalla seisoessani. Se luiskahti\nohi, mutta pysähtyi pian, alkoi levottomasti hyppelehtiä ja palasi\nsitten takaisin maata lakaisten. Se tapasi uudestaan minut ja pysähtyi\nliikkumattomaksi paikoilleen. Silmäni sokaistuivat. En nähnyt muuta\nkuin valomeren, jossa uiskentelin. Seisoin kuin naulittuna paikoillani.\n\nEpävarmasti aloin ajatella:\n\n»Jo nyt tuli tupenrapinat. Minä seison tässä mainiona maalina kuin\nkärpänen lampunkuvulla. Jos noissa ryssissä on hiukankin tarkka-ampujan\nvikaa, niin pian ne minusta seulan tekevät. Nyt ne tutkivat minua\nkiikarilla. Minussa ei pitäisi olla muuta epäilyttävää kuin valkoinen\nnauha käsivarressa ja vaivainen revolveri taskussa. Mutta sitä\nniiden ei luulisi näkevän. Ehkä ne uskovat ilman muuta, että minulla\non taskuase. Se on vaarallinen kapine. Sillä Schauman nujersi\nBobrikoffinkin, vaikka tämä oli vahvasti panssaroinut rintansa ja\ntuntonsa. Sitä kai pelkää nykyinen kenraalikuvernööri Obolenskikin,\nkoska hän kuuluu paenneen kaupungista panssarilaiva »Slavaan». He\ntietysti luulevat nyt, että minä hyökkään revolveri kourassa heidän\nsotalaivaansa.»\n\nMutta venäläiset eivät sentään sitä uskoneet, vaan arvioivat minut\nvaarattomaksi, koska valokeila hetken kuluttua nousi kattojen\nyläpuolelle jättäen minut ulkonaiseen pimeyteen. Minä jätin myöskin\nkiireesti rannan ja palasin kaduille, minne valosuihku ei sopinut.\n\nPoliisikamaria kohden kulkiessani ajattelin;\n\n»On se sentään surkeata tällainen toisten armoilla oleminen. Mikä\nnytkään estäisi ryssää suurilla laivatykeillään pommittamasta\nHelsinkiä? Helposti ne sen ampuisivat nuuskaksi. Emmekä me voisi tehdä\nmitään puolustukseksemme.»\n\nKuljin taas jonkin matkaa ja aloin sitten ajatuksissani mutista:\n\n»Emmekö voisi tehdä mitään? Mutta näyttää ilmeisesti siltä, että\nvenäläiset kuitenkin meitä pelkäävät. Emmekö siis todella voisi joskus\nainakin yrittää nousta sortajaamme vastaan?»\n\nVaikka Suomen kansa oli niin yksimielisenä noussut venäläisiä vastaan,\nei tämä yksimielisyys kauan kestänyt. Syntyi ankaraa erimielisyyttä\nsuurlakon päämääristä ja pyrkimyksistä. Toisten vaatimukset olivat\nsuuret, toiset tyytyivät entisen olotilan palauttamiseen.\n\nKansalliskaartin keskuudessa syntyi myöskin pian sovittamattomia\nristiriitoja. Sosialistinen työväki muodosti kapteeni Kockin johdolla\noman punakaartinsa, josta ylioppilaskaarti jyrkästi erosi. Se\njätti poliisikamarit ja -toimet punakaartille ja otti päämajakseen\nylioppilastalon. Eräs joukkue oli majoitettu Uusmaalaisten taloon.\n\nEi tätä kasarmissa lojumista tosin oikein kannattanut\nvartiopalvelukseksi sanoa. Oltiin vain ja odotettiin. Mitä odotettiin?\nSitä eivät rivimiehet tietäneet. Sen tiesivät vain päälliköt.\n\nSillä kun oli saatu keisarillinen manifesti, joka taas palautti\nlailliset olot, päätettiin lakko lopettaa, alkaa työt, avata\nliikkeet ja virastot. Sitä punakaarti vastusti, sillä se ei\nollut manifestiin tyytyväinen. Kun siis Stockmann aamulla avasi\nmyymälänsä, meni punakaarti ja sulki sen sekä asettui riviin liikkeen\nedustalle Senaatintorille. Silloin Uusmaalaisten talossa majaillut\nsuojeluskaartin osasto komennettiin paikalle. Se avasi taas myymälän ja\nasettui vuorostaan riviin punakaartia vastapäätä.\n\nSiinä sitä sitten seisottiin vastakkain ja hyrrättiin toisiaan. Aseita\nei näkynyt, mutta varmasti monen käsi taskussa kiertyi revolverintukin\nympärille.\n\nVihdoin jännitys laukesi: punakaarti komennettiin marssimaan pois.\nSuojeluskaarti jäi siten aseman herraksi. Mutta kiire silläkin oli\npois, sillä se komennettiin liikkeelle liian aikaisin, jolloin se\npaikalta poistuessaan joutui katkaisemaan punakaartin jonon.\n\nNäin loppui suurlakko, jonka vaiheita omalta kohdaltani tässä olen\nteille kuvaillut. Se päättyi pieneen ristiriitaan noiden kahden\nkaartin kesken, vaikka yksimielisyydellä voitto oli saavutettu ja\nyksimielisyyttä yhä edelleenkin tarvitaan suurlakon saavutusten\nturvaamiseksi ja lujittamiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeikki lopetti esityksensä ja astui pois puhujankorokkeelta. Yleisö oli\nhiljaa.\n\nEnnen pitkää syntyi eräässä kohdassa liikehtimistä. Voimakas ääni kysyi:\n\n— Sallitaanko täällä keskustelua, kuten puhuja esityksensä alussa\nmainitsi?\n\n— Kyllä täällä kullakin on vapaus lausua mielipiteensä, myönsi Heikki\nja kiipesi hiukan epävarmasti takaisin korokkeelle, puhetta johtamaan.\n\n— Minä haluaisin sitten tiedustella, minkälaisia ne suurlakon\nsaavutukset ovat, joita meidän on lujitettava.\n\nKysyjä oli nahkurinsälli Otto Varjonen.\n\n— Ettekö te sitä tiedä? ihmetteli Heikki. — Saimmehan me takaisin\nvaltiollisen vapautemme. Tämän seuran pirtin seinällä on tähän asti\nriippunut kaksi taulua, joista toiseen on tekstattu: veljeys, toiseen:\nyhdenvertaisuus. Nyt on näiden rinnalle ilmestynyt kolmas taulu,\njosta luemme sanan: vapaus. Tätä ennen meillä ei ollut vapautta puhua\nvapaudesta.\n\n— Ja tämä on se suuri saavutus, josta meidän on iloittava? kuului\nivallinen kysymys.\n\n— Tämä on vain kuvaannollinen esimerkki siitä, että olomme taas ovat\npalautuneet lailliselle pohjalle, selitti Heikki.\n\n— Ja mitä hyötyä siitä on meille?\n\n— No, onhan meillä suomalainen hallitus, joka katsoo meidän parastamme.\n\n— Suomalainenko hallitus? Voitteko te täysissä tosissanne sanoa\nnykyistä senaattia suomalaiseksi?\n\n— Ei se ainakaan ryssäläinen ole, ärjäisi Heikki.\n\n— Ei, mutta se on ruotsalainen, ja se on suomalaisen silmissä\njokseenkin sama asia.\n\n— Se on kotimainen hallitus, joka katsoo niin suomalaisen kuin\nruotsalaisenkin parasta, huusi Heikki. — Eihän suomalaisten sopinut\nnäin tärkeällä hetkellä kieliriitaa synnyttää vaatimalla omia miehiään\nsenaattiin.\n\n— Mutta heidän sopi sinne työntää ruotsalaisia, jotka eivät olleet niin\nhienotunteisia, vaan kapusivat kiireesti suomalaisten tyhjentämille\nhallitustuoleille.\n\n— Mitä sillä väliä on, ovatko senaattorit suomalaisia vai ruotsalaisia,\nkun he vain katsovat Suomen kansan parasta?\n\n— Mutta katsovatko he Suomen kansan parasta? Parantavatko he suomen\nkielen sorrettua asemaa. Näin juuri erään suomalaiseksi itseään sanovan\nsenaattorin toimistosta lähetetyn kirjeen. Se oli umpiruotsalainen,\nvaikka se oli lähetetty suomalaisnimiselle supisuomalaiselle isännälle\nsydän-Hämeessä.\n\n— Mutta valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti he kuitenkin katsovat\nkoko kansan parasta, väitti Heikki.\n\n— Onko todellakin tästä rälssiläänistä lähtenyt nuorukainen siellä\nherrain seurassa tullut noin sokeaksi oman heimonsa pyrkimyksille ja\nelinehdoille? ihmetteli Varjonen. — Eikö teillä ole aavistustakaan,\nminkälaisen suunnanmuutoksen hallituksenvaihdos aiheutti\nyhteiskunnallisissa kysymyksissä? Sanottakoon suomettarelaisesta\nsenaatista mitä hyvänsä, ainakin se oli huomannut maanomistusolojen\nAbrahamin-aikaisen kannan ja pyrki niitä korjaamaan. Se oli asettanut\ntilattoman väestön alakomitean, jonka johdossa Gebhard oli jo\npaljon perustavaa ja parannusta lupaavaa työtä tehnyt. Mutta kun\nperustuslailliset saivat hallituksen haltuunsa, niin he ensi työkseen\nlakkauttivat tämän komitean. Eivät torpparit eivätkä tilattomat\nvaltiovallan apua tarvitse. Tyytykööt he vain edelleenkin Herran ja\nherrain armoon.\n\n— Asettihan hallitus uuden agraarikomitean, väitti Heikki.\n\n— Niin, Joonaan johdolla. Mutta Laukon torpparit tuntevat kyllä tämän\nprofeetan agraariharrastukset, huusi Varjonen ivallisesti. — Ei, tältä\nhallitukselta ei sen paremmin kuin koko nykyiseltä hallitussuunnalta\nole odottamistakaan mitään köyhän kansan olojen korjausta. Mutta emmekö\nme rälssiläänin maattomat ja kartanon armoilla elävät torpparit ja\nverotalolliset itse voisi koettaa saada oloihimme korjausta?\n\n— Sitä kysyn minäkin, huusi Tikan Taneli. — Heikki Sipilä on niin\nhoukuttelevasti kertonut suurlakosta, että se ihan yllyttää meitäkin\nyrittämään jotakin sellaista täällä kartanonläänissä. Kun ei\npatruuni muuten suostu meidän vaatimuksiimme työpäivän lyhennyksestä\nja vuokravälikirjojen uudistuksesta, niin tehdään lakko. Nyt on\nrukiinleikkuun aika, ja huomenna on kartanossa ensimmäinen elopäivä.\nEi mennäkään sinne sirppi kainalossa, vaan marssitaan muuten miehissä\nsanomaan, että tehdään lakko, jollei oloissa tapahdu korjausta.\n\n— Tehdään lakko! Tehdään lakko!\n\nKoko yleisö huusi ja hihkui, hyppeli ja heilutteli käsiään kuin hullut\nmyllyssä.\n\nKun Heikki sai vähän äänensä kuulumaan, huusi hän:\n\n— Älkää lakkoa sentään tehkö, vaan menkää kauniisti keskustelemaan\npatruunin kanssa. Ehkä hän muutenkin suostuu teidän vaatimuksiinne.\nEi ole vain kartanon, vaan koko yhteiskunnan vahinko, jos ruis pääsee\nvarisemaan maahan.\n\nKuului kiihkeitä huutoja:\n\n— Patruunin vahinko se on. Ei hän ilman lakkoa suostu. Mene sinä\nkauniisti keskustelemaan pirkeleen kanssa. Alas sieltä! Pois\npuhujanpaikalta! Anna viisaampien miesten puhua.\n\nJa Heikkiä alettiin pommittaa pienillä kivillä ja kalikoilla. Hän\nkatsoi parhaaksi poistua puhujan paikalta, kun sai jonkin kuivuneen\nsääriluun päin rintaansa että tömähti.\n\nOtto Varjonen kapusi hänen sijaansa kiireesti korokkeelle ja alkoi\npuhua:\n\n— Rauhoittukaa, hyvät ystävät ja kylänmiehet. Kyllä me tässä puolemme\npidämme vähemmälläkin kiihkolla. Meitä on monta sataa nuppia\nasioista päättämässä, kun toisella puolella on vain piskuinen lauma\nmeitä vastassa. Toveri Tikka oli oikeassa. Lakko meidän on tehtävä\nosoittaaksemme voimaamme. Vaikka kartanon ruissato varisisikin\npeltoon, ei se paljon merkitse näin suuressa maailmassa. Köyhille ei\nsiitä tule mitään vahinkoa, sillä kyllä viljaa maailmassa riittää.\nEivätkä rikkaatkaan siitä välitä, sillä he tuhlaavat vuosittain silmää\nräpäyttämättä paljon huikeampia summia. On laskettu, että Suomen\nporvarit joka vuosi kuluttavat ulkomaiden kylpylaitoksissa ynnä muissa\nhuvittelupaikoissa keskimäärin kaksisataa miljoonaa markkaa.\n\n— Se on valhe, huusi Heikki. — Mistä sellaiset rahat tulisivat, sillä\neihän koko Suomen valtion tulo- ja menoarvio nouse noin suureen summaan!\n\n— No, en minä sitä niin markalleen mene vakuuttamaan, että se on\ntäsmälleen tuo summa, sillä eivät herrat ole päästäneet minua\nkukkaroonsa kurkistamaan, puolustautui Varjonen.\n\nKuulijat nauroivat huvitettuina. He jäivät siihen käsitykseen,\nettä tuo herrain kuluttama summa saattoi muutamalla markalla uupua\nkahdestasadasta miljoonasta.\n\nSuuttuneena Heikki meni sisään ja jätti Varjosen pihalle jatkamaan\nagitatiopuhettaan.\n\nHän tuli sitten vasta ulos, kun näki koko yleisön järjestyvän\nnelimiehisiin riveihin ja lähtevän pitkänä jonona marssimaan seuran\npirtiltä pois. Etunenässä kulki yksinään Varjonen pitäen kepin\npäähän sidottua punaista nenäliinaa lippuna ylhäällä ja viheltäen\nmarseljeesia. Ambo-Antti asettui viimeiseksi jonon häntään.\n\n— Millin te nyt menette? kysyi Heikki häneltä.\n\n— Me marssimme kaikkia herroja huutamaan alas, selitti Antti\npuuhakkaana.\n\n— Kuinka tekin, uskovainen mies, liitytte tuohon sosialistien kelkkaan?\nihmetteli Heikki. — Ettehän te nykyään ole edes kartanon alustalaisia,\nvaan Sipilän torppari.\n\n— Täytyyhän uskovaisenkin maallisia etujaan valvoa, sanoi Ambo-Antti\nloukkaantuneena. — Sanassakin sanotaan, että toimita talosi tai\ntorppasi, sillä sinun pitää kuoleman.\n\nEikä nuorisoseuran talolle jäänyt jäljelle muita kuin tärkeimmät\ntoimihenkilöt: juhlapuhuja Heikki Sipilä ja runonlausuja Sanni Somiska,\njonka runo »Maisterikekkerit» nyt jäi kuulijain puutteessa esittämättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna ei kartanon elopellolle tullut ainoatakaan\ntaksvärkkäriä. Vanha patruuni oli koettanut varustautua lakon varalta,\nsillä edellisenä päivänä kartanossa käynyt mielenosoittajain kulkue\neli häntä alas huutaessaan samalla uhannut tehdä lakon. Pellolle oli\nkomennettu kaikki kartanon oma väki: palkolliset, käsityöläiset, pomot\nja päällysmiehet. Siellä oli myöskin maanviljelysharjoittelijoita, mm.\nkaksikonttinen Kalpa, joka oli päättänyt heittää historian opinnot\nhiiteen ja ruveta maatalousmieheksi.\n\nSipilän Heikki lähti aamulla kotoaan katsomaan, mitä tuleman piti.\nMatkalla hän tavoitti Jakan isännän, joka kiireesti pisteli kartanoa\nkohti.\n\n— Menettekö te töihin? kysyi Heikki.\n\nJakka mulkaisi häneen pahasti ja vastasi:\n\n— Minä menen kulkueeseen estämään toisia tekemästä työtä.\n\n— Yhdyttekö tekin lakkoon? ihmetteli Heikki.\n\n— Yhdyn, kuinkas sitten. Täytyyhän minun kostaa kartanonherroille\nvanhat kohlut.\n\n— Mutta mitä sitten sanotte, jos lakko leviää teidänkin maillenne?\n\n— Levitköön, huudahti Jakka. — Ennen sitä se kuitenkin on koskenut\nkovasti patruuniin. Ja se on pääasia. Ilman sellaisia herroja ei täällä\nnäitä lakkoja tehtäisi.\n\n— Teidän mielestänne siis saa omakin etu kärsiä, kun vain tuotetaan\ntoiselle vahinkoa, huudahti Heikki.\n\n— Minun mielestäni on asia niin, että kun kartano kerran on\nmiespolvesta miespolveen kiusannut koko tätä lääniä, niin on myös koko\nläänin velvollisuus lopulta nousta yhtenä miehenä orjuutta vastustamaan.\n\nHeikki painui ajatuksiinsa.\n\nKirkolle oli kerääntynyt suuri joukko kartanon alustalaisia, kun Jakka\nja Heikki saapuivat paikalle. Edellinen haki itselleen paikkaa jonon\nkeskikohdalta tuumien, että se sika keskelle menee, joka viimeiseksi\ntulee. Jälkimmäinen jatkoi matkaansa kartanon pellolle.\n\nKartanon ruisvainio oli jotenkin lähellä kirkkoa. Pellolla oli kova\nkohina ja häärinä. Sirpit vilkkuivat ja sitomat huiskivat, kun elo\nkatkesi ja nousi taas kykkäille Oli varmaa, että useimmat palkkaväestä\nolisivat mielellään yhtyneet lakkolaisiin, mutta he eivät uskaltaneet.\nNuori patruuni kulki pellolla keppi kädessä hätyytellen hidastelijoita.\n\nNyt tuli lakkolaisten ja heihin yhtyneiden aatetoverien mahtava jono\npellolle. He marssivat pitkää sarkaa myöten sinne, missä eloväki\nparhaillaan uurasti, vaikka nuori patruuni huuteli, ettei tänne saanut\ntulla, tämä oli yksityistä aluetta. Lakkolaiset eivät olleet häntä\nkuulevinaan, vaan Tikan Taneli astui riveistä esiin ja vaati kansan\nnimessä kaikkia lakkaamaan työstä.\n\n— Mitä varten? kysyi Kalpa.\n\n— Tämä on lakonalaiseksi julistettu työmaa, selitti Taneli.\n\n— Kuka sen on julistanut? kysyi Kalpa. — Emme ainakaan me.\n\n— Kansa sen on julistanut, väitti Taneli.\n\n— Mikä kansa?\n\n— Kaikki nämä torpparit ja taksvärkkärit.\n\n— Mitä torppareille kartanon maat kuuluvat? huusi Kalpa. — Ei heillä\nole täällä mitään tekemistä.\n\n— Torppareita me ihmisetkin olemme! huusi Ambo-Antti kiihkossaan\nkääntäen sanat nurinpäin, sillä hänen piti lausua se mielipide, että\nihmisiä torpparitkin olivat.\n\n— Torppareita tietenkin, myönteli Kalpa. — Niinpä laulussakin sanotaan,\nettei piru mua saa, kun mulla on taivaassa torpan maa. Mutta tehdään\nlakko vasta siellä omilla palstoillamme ja jatketaan täällä maan päällä\ntyöntekoa vanhaan ralliin.\n\nKuului kiivaita huutoja, että rikkureiden oli kiireesti painuttava\nhelvettiin, ja kiihkeämmät lakkolaiset alkoivat jo tarttua kykäsäijiin\nkiinni.\n\nSilloin Kalpa huusi:\n\n— Katsotaanpa, vieläkö Calpa cum pedibus osaa tappelemisen taidon.\n\nHän ryntäsi jonon etunenässä rehentelevään Tikan Taneliin käsiksi, otti\nhäntä suolivyöltä ja heitti hänet kuin tamppusäkin jonon keskelle.\nSitten hän kädet leveällä työnsi koko jonon taaksepäin, niin että se\nhorjui ja hajosi. Kun sitten päällysmiehet riensivät sirpit uhkaavasti\nkoholla häntä auttamaan, alkoi koko lakkoarmeija kiireesti peräytyä.\n\nEivätkä johtajat sitten enää saaneetkaan joukkojaan lähtemään kartanon\npellolle, vaan maatilan ruis saatiin leikatuksi, vaikka siihen menikin\naikaa enemmän kuin säännöllisissä oloissa.\n\nMyöskin muut työt tulivat suven ja syksyn mittaan jotenkuten\nsuoritetuiksi, vaikka alustalaisten lakko yhä jatkuikin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nÄiti kysyi:\n\n— Menetkö sinä kartanonpatruunin kesteihin, Heikki?\n\nHeikki vastasi:\n\n— Kyllä minä olen ajatellut mennä.\n\nOli vuoden viimeinen päivä. Kartanon vanhan patruunin nimi oli\nSylvester, ja hänellä oli tapana joka vuosi juhlallisesti viettää\nnimipäiväänsä kutsuilla, joihin koko pitäjän herrasväki saapui ja\njotka kestivät yli puolen yön, niin että emien hajaantumista voitiin\ntoivottaa toisilleen myöskin onnellista uutta vuotta.\n\nÄiti jatkoi kyselyään:\n\n— Mitä varten sinä sinne menet?\n\n— Minuahan on kutsuttu, vastasi Heikki hiukan ylimielisesti.\n\n— Niin aina, sanoi äiti. — Mutta onko sinne niin välttämätöntä mennä?\n\n— Patruuni voi loukkaantua, jollei häntä käydä onnittelemassa. Ja onhan\nyleensä tapana noudattaa ihmisten vieraskutsua.\n\n— Sinä taidat mennä sinne mielelläsi?\n\n— Te nyt kummallisia kyselette, äiti, huudahti Heikki. — Miksen minä\nmenisi kartanoon?\n\n— Niin, ei sinua mikään estä menemästä. Etkä sinä oikeastaan enää\nkuulu tähän rälssilääniin. Sitä osoittaa sekin, että sinut on kutsuttu\npatruunin nimipäiville, mutta veljesi ja äitisi on jätetty kutsumatta.\nEmme me, Jaakko ja minä, kyllä sinne menisikään, vaikka... Muuten kai\ntiedät, että kartanon ja läänin välit nykyään ovat kireämmät kuin\nkoskaan ennen.\n\n— Enhän minä sille mitään mahda, väitti Heikki.\n\n— Et tietysti. Mutta sinä ärsytät muita, kun julkisesti asetut\npatruunin puolelle.\n\n— En minä silti hänen puolelleen asetu, vaikka menen hänen kutsuihinsa.\n\n— Niin se kuitenkin selitetään. Joka ei ole meidän kanssamme, hän on\nmeitä vastaan. Niin Jaakkokin arvelee.\n\n— Kieltääkö Jaakko minua menemästä?\n\n— Ei hän isoa miestä voi eikä tahdokaan kieltää. Itse teoistasi\nvastaat. Mutta hän ihmettelee, että sinä hylkäät vanhan sukusi.\n\n— Se nyt vasta kummallista on! huudahti Heikki. — Olenko minä sukuni\npettäjä siksi, että uskallan seurustella kenen kanssa itse tahdon? Ei\nminua tarvitse panna holhouksen alaiseksi.\n\n— Sen seurustelun tähden sinä kai sinne niin kernaasti menetkin, arveli\näiti. — Tuleehan sinne nuoria neitejäkin.\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n— Olen ollut huomaavinani, että Margit Ticklénin ja sinun välilläsi on\njonkinlaisia kuhinoita.\n\n— Onko teillä jotakin Margitia vastaan?\n\n— Mitä minulla olisi? Eikä minun vastustuksestani välitettäisikään.\nKuitenkin olisin suonut, että poikani olisi katsonut itselleen\ntasaisemman ja nöyräluontoisemman morsiamen.\n\n— Mikä Margitia sitten vaivaa?\n\n— Hän on niin korskea ja suurihenkinen, etten minä uskalla häntä\nlähestyä.\n\n— Te vain ujostelette turhia. Kyllä Margit on mukava tyttö, kun häneen\nvain ensin tutustuu.\n\n— Olisin kuitenkin toivonut, että poikani olisi valinnut itselleen\nvaimon omasta säädystään tai ainakin läheltä sitä, niin että hänen\ntalonpoikaiset omaisensakin tulisivat tämän tulevan rouvan kanssa\ntoimeen.\n\n— Teillä on turhia ennakkoluuloja herrasväkeä kohtaan, huudahti Heikki.\n\n— Minulla on kokemusta, sanoi äiti tyynesti. — Mutta jätetään tämä.\nItsellesi nait, ei siinä toisilla sanansijaa saa olla. Kuitenkin on\nasianlaita nyt niin, että tuo tyttö vetää sinua pitäjän herraspiiriin.\n\n— Mitä pahaa siinä on?\n\n— Sinä joudut siten eri leiriin kuin koko muu sukusi ja vedät päällesi\npaikkakunnan vihat.\n\n— Ovatko välit täällä todella niin katkerat?\n\n— Ne ovat sovittamattomat. Sinä olet ollut Helsingissä, niin ettet\ntunne täkäläisiä mielialoja. Mutta kuitenkin tiedät, että patruuni\nhaastoi käräjiin lakon tehneet torpparit ja verotalolliset.\n\nHeikki nyökkäsi.\n\n— Oikeus tuomitsi kaikki lakkoon ryhtyneet torpparit häädettäviksi\nensi maarianpäivänä. Lampuodeista sai häätötuomion vanha Tikka, jonka\ntyttärenpoika Taneli oli ollut lakon johtomiehiä. Sukuoikeustilalliset\ntuomittiin sakon uhalla suorittamaan rästissä olevat taksvärkkipäivät\nja verot kartanoon.\n\n— Yhtyikö Jaakko lakkoon? kysyi Heikki.\n\n— Kun ei Sipilästä tarvitse tehdä taksvärkkipäiviä kartanoon, ei\nniin ollen myöskään varsinainen lakko tullut kysymykseen. Mutta\nluonnontuotteissa suoritettavan veron hän syksyllä jätti maksamatta.\nKuitenkaan ei patruuni haastanut häntä käräjiin, vaan lähetti sanan,\nettä hän odottaa Sipilän suorittavan veronsa ilman ankarampia\ntoimenpiteitä.\n\n— Aikooko Jaakko maksaa?\n\n— Mikä siinä myös auttaa?\n\n— Entä toiset talolliset?\n\n— Sukuoikeustilalliset ovat jo rientäneet sopimaan patruunin kanssa.\nJakka yksin rimpuili kauemmin vastaan. Eikä hän lopultakaan taipunut,\nvaan taittui ennemmin.\n\n— Jakka sai tapaturmaisen kuoleman?\n\n— Kuka hänet tiennee? Hänet löydettiin metsästä kaatuneen puun alta\nkuolleena. Hän sai siis ihan samanlaisen surkean lopun kuin Timarin\nKustaakin.\n\n— Se oli ihmeellinen sattuma, huudahti Heikki.\n\n— Ei niin ihmeellistä sattumaa voi olla, väitti äiti. — Se oli Jumalan\nsallima rangaistus hänelle.\n\n— Timarin murhastako?\n\n— Niin.\n\n— Luultavasti Jakka teki itsemurhan.\n\n— Siinä tapauksessa hänen valitsemansa kuolintapa juuri todistaa, että\nhän tunnusti itsensä syylliseksi tähän murhaan.\n\n— Jakka oli jylhä mies, puhui Heikki kuin itsekseen.\n\n— Jumala hänen sieluaan armahtakoon! huokasi äiti.\n\nHe vaikenivat. Kumpikin näki mielikuvituksessaan elävästi tuon\npitkän, vielä vanhanakin voimakkaan isännän kamppailevan elämästä ja\nkuolemasta synkässä syksyisessä korvessa. Hän makasi mahallaan maassa\nja paksu hirsi painoi hänen niskaansa, jota peitti pitkä, tasaiseksi\nleikattu, jo harmaantunut mutta ei harventunut tukka. Hän kuopi koipien\nverhoamilla jaloillaan maata, niin että kynnet hänen varpaistaan\nhellisivät, ja puri vahvoilla hampaillaan ruohoa...\n\nVihdoin äiti taas alkoi puhua:\n\n— Nyt läänin asukkaat panevat Jakan kuolemankin patruunin syyksi.\nHe sanovat, että Jakka oli siksi luja mies, ettei hän enää tahtonut\nalistua orjuuteen, kun kerran oli ruvennut pyrkimään itsenäiseksi, vaan\nmieluummin päätti päivänsä. Tämäkin tapaus on lisännyt katkeruutta ja\nvihaa kansassa.\n\n— Kuinka Ambo-Antin laita on?\n\n— Ei hänellä mitään hätää ole, sillä hän on nyt Sipilän torppareita.\nKuitenkin häntä kismittää kovasti se, että hänen vaimonsa kotitalo\nmeni. Kun Taneli viime vuosina on hoitanut vanhan isoisänsä puolesta\ntämän taloa, ja hänen tahdostaan Tikkakin yhtyi lakkoon, niin oikeus\ntuomitsi lampuotitilan menetetyksi kartanon haltijalle. Tietysti tämä\nTanelia tavattomasti kiukuttaa. Ja hänen kiihkoaan lisää vielä Otto\nVarjonen, joka paasaa hänen korvaansa uusia oppejaan.\n\n— Täällä on siis hyvin rauhatonta?\n\n— Niin on. Viisaasti teet, kun jäät pois koko kartanosta.\n\n— Kyllä minun täytyy mennä, kun kerran olen luvannut, vakuutti Heikki.\n\nHän sonnustautui valmiiksi ja lähti keppiään heilutellen menemään. Äiti\nkatseli kamarinsa akkunasta alakuloisena hänen jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKartanossa kemut olivat parhaimmillaan. Suurissa huoneissa oli\nvaloa, eloa ja iloa. Pitäjän herrasväki oli runsaslukuisena saapunut\nonnittelemaan patruunia ja ottamaan yhdessä vastaan uutta vuotta.\nKaikissa huoneissa liikkui väkeä.\n\nKonttorihuoneen puisella sohvalla istui kaksi lihavaa miestä: Onkkeli\nja Kirkon-Karvari. Vaatimattomina he eivät tuppautuneet paremmille\npaikoille, vaan tyytyivät toistensa seuraan. Rommitoti nenän alla he\nkeskustelivat keskenään, mikäli karvari ymmärsi Onkkelin unkarin,\nsaksan, tanskan ja ruotsin sekaista suomea.\n\nOnkkeli koetti karvarille selittää konttorin sohvan tärkeyttä:\n\n— Tämä sofa ole kova plassi tolppareille. Kun taksvärkkäri konstaile,\nniin patruuni pane häne pitkäks tähä solalle ja anta hänelle kovin\npaljon köpistä paa skägg — izé, tuota — ei minu meina parta, minu meina\nse puoli, joka on takapuoli.\n\n— Minä ymmärrän, mitä valttari meinaa, vahvisti karvari.\n\n— Na, isten éltesse, shkool, sanoi Onkkeli.\n\n— Skool, kilisti karvari hänen kanssaan.\n\nLasit tyhjenivät. Kumpikaan ei halunnut lähteä toisista huoneista\nlisää hakemaan, sillä karvari oli kaino ja Onkkeli kaihtoi hiukan\nsukulaisiaan. Siksi he pyysivät nuorisoa täyttämään heidän lasinsa.\nHeikki ja Kalpa toivatkin heille usein uutta ainetta, sillä karvari\nlupasi heille siitä palkaksi hyvät saapasaineet.\n\nSisähuoneissa tarjottiin runsaasti sekä väkevämpää että miedompaa.\nNaisille ja nuorille suositeltiin erityisesti viiniä ja hedelmiä.\n\nKauppias Ticklén ei huolinut omenasta, vaan sanoi:\n\n— Minä otan sen sijaan tämän viidentoista pennin sikaarin, niin olen\ntasoissa nuorten kanssa.\n\nHän arvioi kaikki nautintonsa aina rahassa.\n\nNuoret tanssivat. Ja otti siihen osaa moni vanhempikin herra ja meni\npolkkaa tai krakoviakkia, niin että iso vatsa hyllyi. Mutta enimmäkseen\ntanssittiin valssia ja pas despagnea, jonka hempeämielinen sävel ja\nsanat miellyttivät erikoisesti nuoria.\n\nTanssin välillä nuoret parit hakivat syrjäisiä soppia vilvoitellakseen\nitseään ja tunteitaan. Margit Ticklén ja Heikki hiipivät kerran\nvanhan patruunin makuuhuoneeseen. Siellä sai olla rauhassa. Margit\nhyppäsi Heikin syliin ja suuteli häntä niin kiihkeästi ja pitkään,\nettei Heikki voinut henkeään vetää, vaan oli vähällä saada suloisen\ntukehtumiskuoleman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAkkunoissa ei ollut kaihtimia. Valo sisältä lankesi esteettömästi\nrakennuksen takana olevaan puutarhaan tai oikeammin vanhaan puistoon,\njoka oli jäänyt hoitamatta ja villiintynyt. Siellä kasvoi suuria lehti-\nja havupuita. Valo ei voinut tunkeutua tämän tiheän metsikön sisään.\n\nSiellä puistossa, suuren kuusen alla pimeässä varjossa, seisoi kaksi\nmiestä, joista toisella oli haulikko kädessä. He tuijottivat terävästi\nkartanon akkunoista sisään.\n\nKun nyt Margit ja Heikki kuhertelivat makuuhuoneessa, sanoi pyssyä\npitelevä mies kiivaasti:\n\n— Minä ammun tuon luopion naakkansa kanssa yhteen nippuun.\n\nMutta toinen mies sihahti vihaisesti vastaan:\n\n— Älä helvetissä haaskaa hyvää hirvikuulaa pikkupiruihin nyt, kun itse\nvanha pääbelsebubi on kierroksessa.\n\nJa he jäivät taas vaieten vaanimaan ja tarkkailemaan ympäristöään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViereisestä huoneesta kuului terävä ääni huutavan:\n\n— Margit!\n\n— Se on äiti, huudahti Margit ja poukahti pystyyn. — Mitä minä nyt teen?\n\n— Mene häntä vastaan. Minä jään tänne.\n\nMargit pujahti viereiseen huoneeseen, jossa hän selitti äidilleen\nolleensa tukkalaitettaan korjaamassa. Sopivan tilaisuuden tullen\nHeikkikin pääsi huomaamatta pois makuuhuoneesta.\n\nVihdoin kello löi kaksitoista.\n\nSamassa nuori patruuni alkoi pamautella jääastiaan pistettyjen\nsampanjapullojen korkkeja kattoon ja kaataa laseihin.\n\n— Juodaan uuden vuoden malja, sanoi vanha patruuni juhlallisesti.\n\nKaikki kilistivät ja toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta.\n\nYlinnä muiden kuului rouva Ticklénin kimeä ääni:\n\n— Gott nytt år!\n\nViimeinen sana luiskahti pitkänä ja sileänä hänen suustaan kuin\nsyöstävä.\n\nKun nyt uuden vuoden malja oli juotu, alkoivat vieraat vähitellen\nhankkiutua kotimatkalle. Kuskit ajoivat rekensä rappusten eteen ja\nvanhemmat ihmiset kömpivät turkit yllä niihin istumaan. Nuoret, joilla\nei ollut pitkä matka, lähtivät mieluummin jalkaisin kotiin saadakseen\nvielä vähän aikaa seurustella toistensa kanssa.\n\nEnnen pitkää olivat vieraat häipyneet, ja kartanossa hankkiuduttiin\nmakuulle.\n\nNuo pimennossa vaanivat kaksi miestä alkoivat hitaasti ja varovasti\nhiipiä lähemmäksi akkunoita. Pakkaslumi narisi hiljaa heidän jalkainsa\nalla.\n\nHe hiivittäytyivät hiljaa ja kumarassa vanhan patruunin makuukamarin\nakkunan alle. Kun he ojentuivat suoriksi ja kurkistivat akkunasta\nsisään, näkivät he siellä lihavahkon miehen juuri muuttavan paitaansa.\nMiehellä oli parhaillaan paita vedettynä pään yli huppuun.\n\nAseeton mies kuiskasi kiihkeästi:\n\n— Kas tuota: säkki päähän ja helvettiin! Täräytä nyt!\n\nTuima laukaus rikkoi yön hiljaisuuden. Sisältä kuului kolinaa ja kovia\nhuutoja.\n\nPaitapäinen mies vaipui läjään lattialle. Valkoisessa paidassa näkyi\nensin pieni punainen täplä, mutta se laajeni nopeasti.\n\nUlkoa kuului kiireisiä askeleita vähälumiselta, routaiselta maalta.\nSitten oli kaikki hiljaa.\n\nMutta akkunan alla lumessa näkyivät kahden miehen saappaanjäljet ja\n12-kaliberisen haulikon panoksen puolivalmiista anturanahasta puntilla\nlyöty ruudintiiviste.\n\n\n\n"]