[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foZaCy1Xrg09FvTuxzCN8mCxl6OeWdk5uBis06ScLqes":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3481,"Nykyisten kauheuksien juuret Itämerenmaakunnissa","Meurman, Agathon",1826,1909,"3481-meurman-agathon-nykyisten-kauheuksien-juuret-itamerenmaakunnissa","3481__Meurman_Agathon__Nykyisten_kauheuksien_juuret_Itämerenmaakunnissa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1906,8767,62831,false,76204,[22],"Baltic Sea Region -- History",[24,25,26,27],"History - Early Modern (c. 1450-1750)","History - European","History - Medieval/Middle Ages","History - Modern (1750+)","\"Nykyisten kauheuksien juuret Itämerenmaakunnissa\" by A. Meurman is a historical essay written in the early 20th century. It investigates the roots of contemporary violence in the Baltic provinces, tracing them to centuries of conquest, clerical and noble domination, serfdom, and the failure of ruling elites to integrate with the native population, which fostered durable ethnic and class hatred.  The opening of the work poses a stark question about the source of recent atrocities in Russia’s Baltic provinces and answers it by surveying a long history of oppression. It sketches the pattern of medieval expansion—merchant, bishop, and crusading orders—contrasting England and Finland (where elites eventually blended with locals) with Livonia, where German lords remained apart. The author outlines indigenous social organization and the region’s exposed geography, then illustrates the cycle of revolt and reprisal through the St. George’s Night uprising of 1343 and its brutal suppression. He catalogs peasant burdens and legal subjugation under Polish, Swedish, and later Russian rule, highlighting repeated reform attempts blunted by an intransigent nobility. Reports under Catherine II expose extreme abuses; 19th‑century measures (1804, 1819) grant limited personal freedom but often worsen conditions by stripping land rights and preserving corporal punishment. Schools serve Germanization and even temperance efforts are undermined, yet some peasants slowly gain land. The section concludes that today’s violence grows from this uninterrupted history of domination and resentment, and that only genuine social merging could avert renewed catastrophe. (This is an automatically generated summary.)",[],275,"Historiallinen tarkastelu luotaa vuoden 1905 levottomuuksien juuria Venäjän Itämeren-maakunnissa eli nykyisessä Virossa ja Latviassa. Teos käsittelee alueen historiaa orjuuden, maaorjuuden ja säätyvallan näkökulmasta verraten menneisyyden vääryyksiä aikansa väkivaltaisuuksiin.","Agathon Meurmanin 'Nykyisten kauheuksien juuret Itämerenmaakunnissa' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 3483. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NYKYISTEN KAUHEUKSIEN JUURET ITÄMERENMAAKUNNISSA\n\nKirj.\n\nA. Meurman\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOsakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nKun luemme kertomuksia niistä veritöistä, joita äsken on harjoitettu\nVenäjän Itämerenmaakunnissa, ja joilla ei ole vertaisiansa maailman\nhistoriassa siihen nähden, että siellä murhat, murhapoltot ja\nhävitykset kohdistuvat ainakin nimeksi omia kansalaisia vastaan\njulmuudella, jota jo luulisi mahdottomaksi sivistyneessä maailmassa,\nnousee jokaisen lukijan mieleen pakostakin kysymys: missä ovat tämän\nmolemminpuolisen petomaisuuden juuret? Sillä semmoisia täytyy olla\nsyvässä ja vahvoina, ennenkuin sato niistä voi kypsyä siksi tuhoisaksi\nkuin nyt silmiemme edessä näemme.\n\nMistä olisivatkaan nykyisyyden tapahtumain juuret ylipäänsä etsittävät\nmuualta kuin kansojen historiasta. Ja yksi otsakirjoitus jokaisen\nkansan historiassa on: \"Isien pahat teot kostetaan lasten päälle\nkolmanteen ja neljänteen polveen\", jopa yhä edespäin, jos isien pahoja\ntekoja on jatkettu polvesta polveen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHistorian ja sen ohessa sivistyksen kulku maailmassa on kyllä\nalkuaskeleillaan ollut väkivaltaa ja sortoa. Sivistyneet ja sivistyksen\nkautta väkevämmät kansat ovat kukistaneet heikommat kansanrodut ja\ntavallisesti saattaneet ne orjuuden tilaan lievemmässä tai ankarammassa\nmuodossa. Israelin kansan laki sisältää kuitenkin useita määräyksiä\npalvelijain, s.o. orjien, lempeästä kohtelemisesta. \"Seitsemäntenä\npäivänä ei sinun pidä mitään työtä tekemän — _eikä sinun palvelijas\neikä sinun piikas_!\", \"älä isännän haltuun anna sitä orjaa, joka\nhäneltä sinun tykösi karannut on\", y.m. Mutta kun toinen ihminen\non annettu toisen ihmisen valtaan sielun, ruumiin, perheensä ja\ntavarainsa puolesta, niin merkitsevät lain määräykset tämän sidotun\neduksi varsin vähän. Kellepä hän valittaa! Vasta kristinoppi aukaisi\nihmisten silmät näkemään orjuuden kauheudet, ja nähtyänsä ne onnistui\nsen ei ainoastaan lieventää; vaan vihdoin katkaista orjan kahleet.\nKristinoppi ei parantanut orjien kohtaloa eikä vapauttanut niitä\nmilläkään lainpykälällä, semmoisethän olivat tarpeeksi osoittaneet\npätemättömyytensä, vaan vedoten orjaherrojen omaantuntoon. Mutta\nnimeksi kristityt eivät silti olleet kristityitä. Sittenkin kehittyi\norjien vapauttaminen sen verran, ettemme enään 19:nnellä vuosisadalla\ntapaa varsinaista persoonallista orjuutta missään muussa kristityssä\nmaassa kuin Venäjällä ja Amerikassa, eikä näissäkään maissa 20\nvuosisata tapaa persoonallisia orjia. Kauppamies on kaikkialla käynyt\nvalloituksen etujoukkona. Voitonhimo saattaa hänet antautumaan\nkaikkien vaarojen alaiseksi. Kauppaa harjoitetaan ensin kaikessa\nystävyydessä, mutta sen turvallisuudeksi kuitenkin rakennetaan\nsuojapaikkoja, linnoja. Kauppa muuttuu rosvoretkiksi. Kauppamiehen\njälkeen tuli keskiajalla katolisen kirkon piispa. Kumpikaan ei sääli\nalkuasukkaita, heidän maansa jaetaan hiippakuntiin, osa maata otetaan\nkirkon omaksi, mitä alkuasukkaille jää, se verotetaan kymmenyksillä\nkirkon hyväksi. Kun alkuasukkaat tätä väkivaltaa torjuaksensa\nhuonoilla aseillaan ryhtyvät vapauttansa sodalla puolustamaan, ovat\nhe jo \"kapinallisia\" ja heitä vastaan haetaan mistä saadaan hyvin\nharjoitettua aseellista voimaa, joka keskiajalla ei ollutkaan vaikeata,\nkun uskonnon harrastukseen sekaantui saaliinhimo. Milloin tätä apua\nsaadaan järjestetyn kuningasvallan puolelta, muodostuu alkuasukasten\nkohtalo sittenkin sietävämmäksi, kuin siellä missä katolinen kirkko\nja sen muodostamat ritarikunnat saivat mielin määrin kauheuksiansa\nharjoittaa. Kuningasvalta, vaikka se olisikin sortava, on sittenkin\nkansalaisvapaudelle suopeampi kuin aatelisvalta, sen tiedämme omastakin\nhistoriastamme.\n\nTässä kuvattuun suuntaan levisi keskiajan sivistys ennen melkein\ntuntemattomiin maihin ja alhaisella kannalla oleviin kansoihin.\nEikä se ole suuresti muuttunut uudellakaan ajalla. Sitä todistaa\nse säälimättömyys, millä amerikkalaiset hävittävät tämän maanosan\nalkuasukkaita, ja se väkivalta, jolla sivistyneet _kristityt_\nvaltakunnat tähän aikaan keskenään jakelevat Afrikan mannermaat ja\nkohtelevat alkuasukkaita kapinoitsijoina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun nyt otamme puheeksi erityisesti asioiden menon n.s.\nItämerenmaakunnissa, joita saksalaiset yhteisesti sanovat Liivinmaaksi,\nhuomaamme, että nämä yleiset piirteet sielläkin toteutuivat\nsäännöllisesti. Ensimäiset kosketukset liiviläisten ja naapurikansojen\nkesken olivat kummankinpuolisia rosvo- ja ryöstöretkiä. Niistä\nhuolimatta tunkeutui maahan saksalainen kauppias, ja hänen jäljissään\nkatolinen piispa, ensin todellakin hiljaisena kristinuskon saarnaajana,\nmutta pian, katolisen kirkon luonteen mukaisesti, valtiollisena\njohtajana, valloittajana, maanjakajana ja veronkantajana, vihdoin\naseellisen ritariston tukemana. Ei ole tarvis tässä yksityiskohdin\nkertoa Itämerenmaakuntien alkuasukasten kahdeksansadan-vuotista\nmurhenäytelmää. Jo piispat jakelivat alkuasukkaiden maita, ja\nverottivat niitä, jotka vielä jäivät alkuasukasten haltuun. Mutta\nkun alkuasukkaat eivät alistuneet hyväntahtoisesti, oli aseellinen\nvoima tarpeellinen. Se kyllä ajoittain helpostikin saatiin nyt jo\nkaikkialla muodostetuista n.s. ristiretkeilijöistä ja ristiritareista,\njotka saaliin toivossa tulivat ja saalis mukanaan lähtivät.\nMutta alkuasukasten \"uppiniskaisuus\" vaati alituista aseellista\nvoimaa murtuakseen, ja Liivinmaan piispa Albert rupesi sentähden\nläänittämään valloittamiansa ja vasta valloitettaviakin maita\nsaksalaisille ritareille, jotka siten saivat pysyväisen jalansijan\nalkuasukasten maassa ja heidän keskuudessaan. Ne tunnustivat piispan\nläänitysherrakseen, johon olivat alammaisuuden suhteessa. Vielä\nmahtavammaksi tuli piispa, kun hän 1202 perusti ominaisen ritarikunnan\n\"Kalpaveljistön\", joka samoin oli hänen käytettävänään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJotensakin sama on valloituksen meno, kuten jo sanoimme, ollut\nmuuallakin, mutta lopputulokset eivät kaikkialla ole olleet samat.\nMinkätähden olot Liivinmaalla muodostuivat onnettomammiksi kuin\nmuualla, selvinnee seuraavasta lyhyestä vertauksesta samanlaatuisiin\ntapauksiin muualla.\n\nEräs Normandian herttuan Robertin äpäräpoika Wilhelm oli monien\nvastuksien jälkeen persoonallisen kuntonsa kautta isänsä jälkeen\nperinyt Normandian kruunun. Hänessä syntyi vähitellen laveampia tuumia.\nKun \"laki on niinkuin luetaan\", onnistui hänen saada paavin myöntymys\nsiihen, että hänellä oli laillinen oikeus Englannin kuningaskruunuun,\nja vuonna 1066 — siis noin sata vuotta ennen saksalaisten tuloa\nLiivinmaalle ja Erik Pyhän ristiretkeä Suomeen — hän sai vaatimuksensa\nEnglannin kruunuun sotajoukon todistusvoimalla laillistetuksi.\nTietysti hän anasti maakansan, anglosaksilaisten, maita ja jakeli ne\nsotajoukolleen sekä maan virat seurueelleen. Mutta kun tyytymättömyys\nnäihin väkivallantekoihin puhkesi ilmisotaan, \"kapinaan\" tietysti,\nja anglosaksit voitettiin, alkoi täydellinen hirmuvalta, jonka sitä\naina seuraavan kirouksen tähden täytyi muuttua yhä julmemmaksi,\nvoidakseen säilyä. Ranskankieli tuli ylhäisissä säädyissä ainoaksi;\nalkuasukkaita mainittiin \"sioiksi\", ja rotuviha yltyi ylimmilleen.\nMiksi eivät käyneet olot samoiksi kuin Itämerenmaakunnissa? Siksi,\nettä anglosaksilaisissa oli senverran voimaa, että ranskalaisten\ntäytyi vähitellen taipua. Ranskalainen ylimysluokka sulautui\nanglosaksilaisten kanssa yhdeksi kansaksi, ja yhteiseksi kieleksi tuli\nnykyinen englanninkieli, ranskan- ja saksilaisen kielen sekotus. Siten\npelastui kansanvapaus Englannissa ja siten nousi Englanti nykyiseen\nmahtavuuteensa ja vapauteensa.\n\nValloituksen yleisten pääpiirteiden mukaan muodostui Suomenkin\nvalloitus: kauppamies, piispa ja sotajoukko. Mutta valloittavassa\nkansassa oli kansalaisvapaudella lujat juuret, eikä valloittajan\nylivoimakaan ollut siksi suuri, että se olisi voinut kokonaan orjuuttaa\nvalloitetun kansan. Suomeenkin siirtyi ulkomaan ritaristo, mutta se\ntavallansa sulautui kansaan, ja kansan omista riveistä nousi vähitellen\nsen vertaisia. Ritaristo tunsi itsensä _suomalaiseksi_ ritaristoksi\nja esiintyi semmoisena. Kielenkin puolesta pysyi tämä ritaristo\njonkun aikaa suomalaisena. Siten pelastuivat Suomen suomalaiset\nItämerenmaakuntien kohtalosta. Olot muuttuivat pahemmiksi, kun\nritariston ja aatelin valta Ruotsin loistavien sotien aikana paisui\nylenmäärin. Mutta kuningasvalta voitti aatelisvallan ja kuningasvallan\nnojassa pelastui kansa siitä orjuuden tilasta, johon se oli\nvajoamaisillaan. Kun vihdoin Isonvihan aikana suomalainen kansanaines\nhävitettiin miltei sukupuuttoon, näkyivät suomalaiset jo olevan\nhenkitoreissa.\n\nToisiin oloihin joutui Suomi ja sen kansa, kun valtiollinen yhteys\nRuotsin kanssa lakkasi. Nyt vasta saatiin kuulla, ettei aatelistomme\nolekaan suomalainen aatelisto vaan ulkomaalainen, jokainen Kurki tai\nKarpalainen tai Kettunen tahtoi välttämättömästi etsiä esi-isiänsä\njostakin Saksan sopukasta. Ne eivät tahtoneet sulautua yhteiseen\nkansaan, eikä nostaa kansaa koulujen kautta heidän omaan arvoonsa.\nRotuvihaa kylvettiin, ja kylvö oli orastamaisillaan. Mitä siitä olisi\nmeidän aikanamme voinut koitua, on helpompi aavistaa kuin sanoa.\nMutta nytkin pelastui kansa Itämerenmaakuntien kohtalosta miehen\nkautta, joka kykeni vaikuttamaan ylempien luokkien vakaumukseen, ja\nsuuriruhtinaittensa avun kautta, jotka sääsivät kotimaisten kieltemme\ntasa-arvon. Osa ylhäisiä säätyläisiä ei kuitenkaan vieläkään käsitä\nkansaan sulautumisen välttämättömyyttä. Se kyllä tunnustaa kielen\ntasa-arvoisuuden, mutta se tahtoo kuitenkin yhä pysyä vieraana kansan\nenemmistölle. Kaikeksi onneksi on siitä huolimatta varsinaisen\nrotuvihan syntyminen vältetty. Mitä on jälellä, se on luokkataistelua,\nitsestään jo kyllin tuhoisa semminkin meidän oloissamme. Ainoastaan\npakosta väistytään niin kielen kuin koulun ja valtiollisen vallan\npuolesta.\n\nTämänkaltaisia lieventäviä asianhaaroja ei sattunut Itämerenmaakuntien\nalkuasukasten kehityksessä. Aateli ei sulaunut kansaan, eikä kansa\nluopunut kansallisuudestaan, kuten esim. vendit Pohjois-Saksassa,\nkeltit Ranskassa y.m.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen verran kun tiedämme Itämerenmaakuntien yhteiskunnallisesta\njärjestyksestä alkuasukkaiden itsenäisyyden aikana, näkyy se olleen\nkutakuinkin kehittynyt. Maa oli jaettu maakuntiin, kihlakuntiin ja\nkyläkuntiin. Kyläkunnan muodostivat useat perheet, joilla jokaisella\noli oma _vanhimpansa_. Useat perhekunnat muodostivat \"kylän\", jota\njohti kylänvanhin. Eri kylät liittyivät keskenään \"kihlakunniksi\",\njonka etupäässä oli kihlakunnan vanhin. \"Maakunta\" käsitti useita\nkihlakuntia, joita hallitsi maakunnan päällikkö. Eri maakuntien yhteys\ntoistensa kanssa oli varsin höllä, mutta maakunnittain kokoontuivat\nasukkaat yhteisiin neuvotteluihin, joissa päätettiin sodasta ja\nrauhasta sekä muista yhteisistä asioista.\n\nJokaisessa kihlakunnassa näyttää olleen oma linnansa, joiden jäännöksiä\non vielä varsin paljon. Ne osottavat paljon suurempaa linnoitustaitoa,\nkuin meidän kansamme linnat. Ei ollutkaan Itämerenmaakunnissa siksi\npaljon vuoria, soita ja metsiä, että väestö olisi voinut kokoontua\nvarsinaisesti luonnon suojelemiin paikkoihin. Lakeassa maaseudussa\noli pakko rakentaa valleja, vallihautoja y.m. Puolustukseksi meren\npuolelta ja sotaretkiä varten vihollisten rannikkoseutuihin oli myös\nlaivoja varsin runsaasti. Usein nähtiin niitä parisataa yhdessä\njoukossa. Tietysti ne eivät olleet muuta kuin suurehkoita veneitä,\nkoska niitä, kun oli saavuttu vihollisen maahan, vedettiin maalle\njossakin suojatussa lahdelmassa. Niistä muodostettiin jonkinlainen\npuolustuslinna, jossa vimmatusti taisteltiin, kun vihollinen oli\nkarkoittanut rantaan saakka saalista ryöstäneet joukot. Väestön luvusta\nja varallisuudesta eivät senaikuiset kronikoitsijat mainitse mitään.\nSiitä saamme jonkun aavistuksen vasta sitten, kun saksalaiset saapuivat\nmaahan, ja näemme kuinka paljon ihmisiä heille riitti tapettavaksi ja\nkuinka paljon tavaraa heillä oli ryöstettävänä vuosisatojen kuluessa.\n\nItämerenmaakunnat eivät luonnon puolesta tarjonneet mitään\nvarsinaisia etuja puolustamisekseen. Lakea maa oli sekä meren että\nmaan puolella avoin vihollisille, ja niitä oli ylt'ympäri. Meren\npuolella saksalaiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset, maan puolella\nvenäläiset. Ja kaikki ne, vuorotellen saivat haltuunsa minkä milloinkin\nmaa-alueen, taistelivat maan asukkaita vastaan, riitelivät keskenään\nomistusoikeudesta muka, luopuivat anastetusta, kun eivät jaksaneet sitä\npuolustaa, ottivat sen takaisin tilaisuuden ilmaantuessa, jokainen yhtä\nahnaasti raastaen ja ryöstäen alkuasukkaita. Mutta sitkeydellä, jolla\ntuskin lienee vertaistaan historiassa, näiden maakuntien alkuasukkaat\npuolustivat vapauttansa, ja kun se heiltä vihdoin ryöstettiin, pitivät\nhe kuitenkin kiinni kielestään, hautoen syvemmälle rotuvihansa tulen\nsydämiinsä, josta se tulivuoren tuhoavalla voimalla ja yhä uusista\nja kovemmista kärsimyksistä huolimatta purkautui, kunpa se vain sai\naikaan vahinkoa sortajilleenkin. Epätoivoon joutunut kansa ei mitannut\nvertansa, kunpa se sai nähdä tippojakaan vihollistensa verta. Eikä\nollut mitään hallitsijavaltaakaan, joka olisi voinut tehokkaasti\nasettua välittäjäksi ja avustaa sorrettua kansaa. Yrityksiä siihen\nsuuntaan tehtiin kyllä sekä Puolan että Ruotsin kuninkaiden puolelta,\nkun ne ainakin väliaikaisesti saivat asiat haltuunsa, mutta pysyväistä\napua nekään eivät voineet antaa. Miltä alkuasukkaiden tila näytti\nPuolankin kuninkaan silmiin, vaikka hänen omien talonpoikainsa tila\nei suinkaan ollut kadehdittava, käy selville kuningas Tapani Bathoryn\nkirjeestä aatelistolle vuodelta 1582, jossa hän sanoo, että Liivinmaan\nmaarahvaan tila oli tavattomassa määrässä sorronalainen, ja vuonna\n1586 hän vielä lisää, että aateliston talonpojat ovat niin kovan\nsorron ja orjuuden ja ankarien rangaistusten alaisia, ettei sellaista\nole kuultu koko maailmassa, ei edes pakanain ja raakalaisten luona.\n1500-luvulla elänyt tallinnalainen pappi B. Russow kuvaa rahvaan tilaa\nlyhyin piirtein näin: \"Kurjalla talonpojalla ei ole muuta oikeutta,\nkuin mitä aatelismies hänelle suo. Hän ei saa valittaa millekään\nesivallalle kärsimäänsä vääryyttä ja väkivaltaa. Ja kun talonpoika\nja hänen vaimonsa kuolevat, joutuvat lapset perinnöttömiksi, jotta\nheidän herransa saisivat kaikki, mitä vanhemmat ovat jälkeensä\njättäneet. Sillä kaikki mitä talonpoika omistaa ei ole hänen, vaan\nhänen isäntänsä. Ja kun talonpoikaa jostakin rikoksesta syytetään,\nriisutaan hän aatelismiehen toimesta vastoin kaikkea ihmistunnetta ja\nsääliä alastomaksi ja häntä lyödään pitkillä terävillä vitjoilla. On\nollut semmoisiakin aatelismiehiä, jotka ovat vaihtaneet talonpoikiansa\njahtikoiriin.\" Siinä ainakin muutamia piirteitä, jotka oloja valaisevat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä vuonna ensimäinen katolisen kirkon apostoli eli piispa Meinhard\nsaapui Liivinmaalle, ei ole mainittu, mutta vuonna 1193 hän kuoli.\nHän eli hyvässä sovussa alkuasukasten kanssa, jotka sallivat hänen\nrakentaa pari linnoitustakin maahan. Ei ollut vielä aika tiikerin\npäästää kyntensä näkyviin. Mutta hänen seuraajansa apotti Bartold\nrupesi väkivaltaisuuksiin, ja ensimäinen verinen yhteentörmäys tapahtui\n24 p. heinäkuuta 1198. Siitä päivästä saakka aina vuoteen 1343,\njolloin virolaiset nousivat viimeiseen vimmattuun vaikka epätoivoiseen\nyritykseen murtaaksensa saksalaisten ikeen, \"joka teki heille elämän\nkuolemaa katkerammaksi\", ja jolloin heidän ainoana lohdutuksena\noli, että vielä kerran saivat vuodattaa sortajiensa verta, ei tämän\npuolitoista vuosisataa kestäneen vaivan aikana verivirta hetkeksikään\nlakannut juoksemasta, murhapoltot leimuamasta ja ryöstöt jatkumasta.\nTurha on vuosilukua mainita, turha eri tapauksia kertoa, nehän ovat\nkaikki kuin yhteen kaavaan valettuja. Tunnemme jo asiain yleisen kulun.\nKirkko anastaa alkuasukkaiden maita ja säätää kymmenykset kansalle\nvielä jätetyistä maista. Anastettujen maiden suojelemiseksi kutsutaan,\nmilloin tarve vaatii, satunnaisia ristiretkeilijöitä Saksasta. Valtansa\nvahvistamiseksi piispat saavat saksalaisia vakinaisesti asustumaan\nmaahan, antamalla heille läänitykseksi ja palvelemisen velvollisuudella\nuusia aloja alkuasukasten maista. Uusia aloja valloitetaan sodalla,\nmutta kun kidutetut asukkaat rupeavat epätoivoiseen taisteluun muka\nlaillista hallitustansa vastaan, silloin se ei enään ole sotaa, se\non \"kapinaa Jumalaa, kirkkoa ja saksalaisia vastaan\". Ja semmoinen\njulkeus on luonnollisesti kostettava mitä hirveimmällä tavalla. Luemme\nläpi vuosisadan lakkaamattomista kapinoiden tukehuttamisista kansan\nrauhoittamiseksi. Murhataan, poltetaan, ryöstetään. Milloin on 10,000\nmiestä, naista ja lasta tapettu, kylät poltettu, maat hävitetty, karjaa\nanastettu, joskus 2,000 hevosta ja 4,000 nautaa saaliina korjattu,\nja tietysti verot lisätty ja sakot sekä panttivangit vaadittu. Vasta\ntämmöisistä tiedoista saamme jonkummoisen käsityksen ihmisten luvusta\nja heidän varallisuudestaan näissä maakunnissa, mutta käsittämättömäksi\njää sittenkin, kuinka ei loppunut sukupuuttoon koko alkukansa. Kesti\nse kuitenkin; 20—30,000 miehisistä sotajoukoista saamme tuon tuostakin\nlukea. Tietysti ne, jotka henkiin jäivät, kastettiin kristityiksi. Kun\nalkuasukkaat joksikin ajaksi pääsivät voitolle, joka joskus tapahtui,\nkostivat ne säälimättömällä julmuudella ja kokivat kaikenmoisilla\ntempuilla puhdistua väkipakolla toimitetusta kasteesta palataksensa\nisiensä uskontoon. Ei mikään ylempi hallitus suojellut alkuasukkaita,\npiispat ja ritarit mellastivat mielensä mukaan heidän keskuudessaan.\nKun sitten tanskalaiset, puolalaiset ja venäläiset saapuivat\nnekin hankkimaan itselleen osansa saaliista, joutuivat ne kyllä\nkeskenään usein verisiin yhteentörmäyksiin, mutta siitä ei koitunut\nalkuasukkaille mitään lievitystä. Ylimpänä saaliin jakajana vedottiin\nusein paaviin. Semmoinen on pääpiirteissään Itämerenmaakuntien\nhistoria läpi vuosisatojen, siksi yksitoikkoinen, että sen kertominen\ntuskastuttaa.\n\nAikojen kuluessa oli talonpoikien tila käynyt yhä surkeammaksi. Mielin\nmäärin lisäsivät vallanpitäjät talonpoikien yleisiä rasituksia.\nHeidän tuli suorittaa vakinaiset kymmenykset, joita tuon tuostakin\nkorotettiin, ja tilapäiset sakot uppiniskaisuudesta. He olivat\nvelvolliset ottamaan osaa linnojen ja kirkkojen, siltojen y.m.\nyleisten laitosten rakentamiseen. Ja semminkin linnojen ja kirkkojen\nluku yhä lisääntyi. Niinikään olivat he velvolliset rakentamaan\nritariston kartanoita, kun vihollinen tai tulipalo oli ne hävittänyt.\nPäivätöitä heitä pakotettiin suorittamaan kartanoissa, ja oli tämä\nvelvollisuus jo luonteeltaan sellainen, että se vaihteli, riippuen\nsiitä, minkälainen mies sattui maanomistajaksi. Varsinkin myöhempinä\naikoina tätä asukasten rasitusta suuressa määrin väärinkäytettiin.\nMutta tämän lisäksi olivat kaikki miehet velvolliset ottamaan osaa\nsotaretkiin, ei ainoastaan maan puolustamista varten, vaan myös\nkristinuskon ja saksalaisen vallan levittämistä varten. Muistellen\nsitä alituista sotatilaa, jossa näissä maakunnissa elettiin, käsitämme\nkuinka äärettömän raskas tämä velvollisuus alkuasukkaille oli,\npuhumattakaan siitä, kuinka katkeralta tuntui, kun se suoritettiin omia\nkansalaisia vastaan verivihollisen eduksi. Muutoin olivat alkuasukkaat\nmaanherrojen, piispojen, ritariston ja sen voutien, tuomio-oikeuden\nalaisia. Ymmärrämme mikä oikeus siellä oli heiltä odotettavissa.\n\nNiin musertavat kuin olivatkin nämä velvollisuudet, eivät ne vielä\ntietäneet varsinaista persoonallista orjuutta hengen, perheen ja\nomaisuuden puolesta. Kuinka semmoinen vähitellen kehittyi huippuunsa,\nsiitä ei historia ole säilyttänyt asteellisia muistoja. Eivät ne ole\nmahdollisia eikä tarpeellisiakaan. Kun kerran turvaton talonpoika on\njätetty herransa täydellisen mielivallan alaiseksi, kyllä tämä osaa\nvähitellen laajentaa oikeuksiansa talonpojan ruumiiseen, henkeen ja\nomaisuuteen. Kuinka tämä vähitellen käy päinsä, todistaa, vaikka\nlievemmässä muodossa, lahjoitusmaiden historia meillä. Vasta saamme\nnähdä, mihin tässä kohden vihdoin jouduttiin Itämerenmaakunnissa.\n\nSitä ennen tahdomme kronikoitsija Russowin mukaan laveammin kertoa\n- virolaisten viimeisestä epätoivoisesta koston yrityksestä. Tuskin\npitivät virolaiset nytkään, niin monen veriin tukahdetun \"kapinan\"\njälkeen, vapautumisen saksalaisten ikeestä mahdollisena. Oli kai vain\nkysymyksessä tuo vanha: veri verestä. Alku Russowin kertomuksessa on\ntyypillinen kuvaus siitä, kuinka asianomaiset anastajat sopivat saaliin\njaosta.\n\n\"Vuonna 1341\", kertoo Russow, \"oli Borchard von Dreileve ylennyt\nritarikunnan suurmestariksi Liivinmaalla. Hän oli kohta, neitsyt\nMarian kehotuksesta, ruvennut rakentamaan mainioita Marienborgin\nja Frauenborgin linnoja Venäjän rajalla, joka suuresti suututti\nvenäläisiä. Sentähden he kokoontuivat hävittämään nämä liian likelle\nheidän rajaansa rakennetut linnat. Ja kun tulivat Marienborgin luo\ntulella ja miekalla hävittäen, silloin saksalaiset ritarillisesti\nitseänsä puolustivat kaataen 82 venäläistä paitsi haavotettuja. Vaikka\nsaksalaiset kärsivät paljon tulen ja miekan tuhotöistä, pitivät he\nkuitenkin paikkansa. Tämä sota venäläisiä vastaan kesti vielä jonkun\naikaa, ja tuotti ritarikunnalle paljon vaikeuksia.\"\n\n\"Yrjön-yönä 1343 saivat Harjunmaan talonpojat aikaan hirveän teon\nja verilöylyn, murhaten melkein koko saksalaisen aateliston, nuoret\nja vanhat, vaimot ja neidet, ritarit ja junkkarit ja kaikki, jotka\nsaksalaisia olivat. Siten joutuivat saksalaiset Harjunmaassa,\nVirlannissa, Läänemaalla, Saarenmaalla ja koko Vironmaassa suureen\nhätään ja vaaraan. Samana yönä, jolloin murhaaminen tapahtui, ovat\nkaikki aateliset herrat, rouvat ja neidet alastomina paenneet, toiset\nPaidelinnaan toiset Tallinnaan. Eikä luostareitakaan säästetty,\nsillä Padiksen luostarissa tapettiin 28 munkkia. Sitten kokoontui\n10,000 talonpoikaa, ja valitsivat keskuudestaan kuninkaita ja\nruhtinaita ja rupesivat piirittämään Tallinnaa, jossa asui saksalainen\nkäskynhaltija. Samaan peliin antautuivat Läänemaankin talonpojat ja\npiirittivät piispaansa tuomiokapitulin kanssa Haapsalossa. Lisäksi\nolivat Saarenmaan talonpojat samana suvena Jaakonpäivänä murhanneet\nsekä piirittäneet ritariston voudin ja hänen neuvostonsa Poidassa. Ja\nkun nämät eivät enään jaksaneet puolustaa itseänsä Poidassa, suotiin\nheille vapaa lähtö, jota talonpojat uskollisesti lupasivat, mutia jota\neivät pitäneet. Sittenkun vouti ja muut saksalaiset olivat lähteneet\nPoidasta, murhasivat heidät talonpojat, niin ettei yksikään pelastunut.\"\n\n\"Tallinnan talonpojat lähettivät lähettiläitä Turun piispan luo\nja Wiipuriin apua pyytämään, ja lupasivat luovuttaa Tallinnan\nruotsalaisille. Mutta sillä välin oli saksalainen käskynhaltija\npyytänyt apua mestari Borchard von Dreileve'ltä. Tämä suoriutui heti\nlähtemään uhatun aateliston avuksi ja talonpoikien rankaisemiseksi.\"\n\n\"Kun talonpojat saivat tietoa mestarin tulosta, lähettivät ne\nlähettilään, joka lupasi talonpoikien veronalaisuutta ritarikunnalle,\nmutta eivät suostuneet enään tunnustamaan yhtäkään aatelismiestä\nhallitsijakseen, mieluummin tahtoivat kuolla, sillä aateliset olivat\njo liian kauvan harjoittaneet heitä vastaan julkeutta ja hirmuvaltaa.\nMutta vallanpitäjät ja muut aateliset, joiden läheisiä talonpojat\nolivat murhanneet, anoivat ahkerasti, että mestari ei soisi armoa\nmurhaajille, eikä jättäisi semmoista hirveätä murhatyötä rankaisematta.\nSitten mestari jatkoi matkaansa ja tappoi kahakoissa paljon talonpoikia\nvähentäen jo sillä heidän voimansa tuntuvasti, ja vihdoin hän\nhyökkäsi talonpoikain päälle Tallinnan edustalla ja tappoi ne melkein\nkaikki, noin 10,000. Semmoisen voiton jälkeen oli suuri riemu ja\niloiset kekkerit saksalaisen käskynhaltijan luona sekä myös kaikkien\nsaksalaisten luona maaseuduilla ja Tallinnan kaupungissa. Sieltä ne\nlähtivät ulos ja katselivat riemuiten kuolleita ruumiita. Tästä hyvästä\navusta saksalainen käskynhaltija mestaria sydämellisesti kiitti ja\npyysi lisäksi apua ruotsalaisia vastaan, jotka olivat saapuneet. Sitten\nlähti mestari kiiruusti Haapsaloon, avustamaan siellä olevaa piispaa\nja muita saksalaisia. Mutta kun virolaiset saivat tiedon mestarin\ntulosta, pakenivat he metsiin ja korpiin, ja siten Haapsalo pelastui.\nKun sitten muut talonpojat saivat kuulla, kuinka oli käynyt heidän\nystäviensä Tallinnan luona, puhuttelivat muutamat heistä venäläistä,\nettä hän hyökkäisi saksalaisia vastaan; ehkä liittyisivät häneen kaikki\nmaan talonpojat. Eikä venäläinen kauvankaan epäröinyt, vaan samosi\nheti Tarton hiippakuntaan. Hiippakuntalaiset kohtasivat miehuullisesti\nvenäläisiä, Ottepään luona tappoivat niitä noin 1,000 ja karkoittivat\njääneet.\"\n\n\"Sen jälkeen lähti Borchard von Dreileve talvella Saarenmaalle\nrankaisemaan kapinallisia talonpoikia, jotka olivat tappaneet voudin,\nneuvoskunnan ja kaikki saksalaiset. Siellä hän sotavoimansa kanssa\nviipyi kahdeksan päivää ja hävitti läpikotaisin Saarenmaan, tappoi\n9,000 ihmistä, nuoria ja vanhoja. Saarenmaalaiset silloin rukoilivat\narmoa, joka heille suotiin varsin raskailla ehdoilla. Ne luopuivat\nkaikista aseista ja pakotettiin heti rakentamaan Sonnenburgin linnan,\njos ehkä tahtoivat henkiin jäädä. Tämä tapahtui v. 1345.\"\n\n\"Kun nyt mestari sotaväkineen oleskeli Saarenmaalla, hyökkäsivät\nliettualaiset maahan, ja valloittivat erään semgallilaisen petoksen\nkautta Tarweiten ja Reminiscere nimiset linnat, tappoivat 8\nritarikunnan jäsentä ja muita saksalaisia, rientäen sitten Mitoviin,\nsytyttivät sen ulkovarustukset, niin että tuli levisi itse Mitovin\nlinnaan, jolloin muutamat ritaristonjäsenet ja 600 muuta ihmistä hukkui\ntuleen.\"\n\n\"Sitten liettualaiset koko voimallaan kokoontuivat Riian eteen,\nviipyivät siellä puolivuorokautta, samosivat sieltä Uuden myllyn\n(Nyemölen) luo, ja valloittivat heti etukaupungin. Mutta ne lyötiin\ntaas takaisin. Sen jälkeen vetäytyivät he Valkiin, viipyivät siellä\nkaksi vuorokautta, hävittivät kauheasti maaseutua, ja veivät kuten\nkarjalaumaa Segewoldesta 260 ihmistä ja Riian hiippakunnasta 1,000.\"\n\nJos lukijan hermot kestävät ajatella tämmöisen menon uudistuneen\ntuontuostakin eri osissa maata, niin hänellä on edessään\nItämerenmaakuntien historia saksalaisten paroonien hallitusaikana\nheidän ollessaan yksin kansan kohtaloiden johdossa.\n\nMutta nykyisissäkin kauheuksissa ei ole mitään piirrettä, joka\nei olisi tavattavissa äsken kerrotussa virolaisten kapinassa\nrääkkääjiänsä vastaan. Talonpojat pysyivät uskollisina lailliselle\nhallituksellensa, ne vain \"eivät suostuneet tunnustamaan yhtäkään\naatelismiestä hallitsijaksensa, mieluummin tahtoivat kuolla.\" Ja se\nkirves, jonka virolaisten sanottiin ennen muinoin kätkeneen jokaisen\nkuolleen hautaan, jotta tällä ylösnoustessaan olisi millä tuhota kansan\nsortajia, se tosiaankin nousi monisatavuotisesta haudastaan kaikkia\nkestettyjä vääryyksiä kostamaan, se sydämenalainen tuli, joka kansassa\noli vuosisatojen painon alle puserrettuna, purkautui luonnonvoiman\nraivolla tuhoten ympäristön kuten maanpovesta tuliset purkaukset\nainakin. Aateliston taloja poltettiin, sen jäseniä surmattiin, siten\nriehuvat aina irtipäässeet luonnonvoimat. Mutta paronit pyytävät\napua \"Borchard von Dreileveltä\", ja kosto uskotaan heidän käsiinsä.\nParonit raivoovat nyt vuorostansa, ruoskivat, tappavat, ampuvat ja\npolttavat, niinkuin he ruoskivat, tappoivat ja polttivat 1343—1345.\nKuten silloinkin \"rauhoittavat\" nytkin kansaa samat saksalaiset\nherrat verellä ja tulella. Kuusisataa vuotta eivät ole muuttaneet\nmitään. Ja kukapa tätä voisi ihmetelläkään. Eiväthän ole olotkaan\nmuuttuneet. Palaneiden talojensa raunioilla, murhattujen omaistensa\nruumiiden ääressä ei herroissa synny mitään inhimillisiä tunteita. He\ntahtovat nähdä myös talonpoikien talot raunioina, heidänkin veriset\nruumiinsa. Mutta niissä, jotka henkiin jäävät, kytee yhä sammumaton\nrotuviha, valmis alkamaan samaa verinäytelmää vaikkapa vuosisatojen\nperästä. Sellainen on ollut näiden kansojen kirous, semmoinen on oleva\nniiden tulevaisuus, jos samaa menettelyä jatkuu eikä löydetä ainoaa\nmahdollista parannuskeinoa, joka on kansanluokkien yhteensulaminen.\n\nEhkäpä käsittänee nyt lukija, missä ovat niiden kauheuksien juuret,\njoista ovat versoneet nykyiset tapahtumat.\n\nMutta onhan samanlainen viha monessakin paikassa riehunut, samaa sortoa\nharjoitettu, ja sittenkin on vuosisatojen kuluessa rauha rakennettu\neri kansanainesten kesken tavalla tai toisella. Mikä on syynä siihen,\nettei ole mikään sovinto ollut mahdollinen Itämerenmaakunnissa? Siihen\non syynä se, etteivät herrat ole sovintoa tahtoneet. Ylpeinä omasta\nkorkeasta sivistyksestään eivät ne ole tahtoneet liittyä kansaan, vielä\nvähemmin siihen sulautua. Ja yhtä vähän ovat he tahtoneet tehdä kansa\nosalliseksi heidän sivistyksestään. Vieläkö orjalle sivistystä! Vieläkö\njonkinmoisia inhimillisiä oikeuksia orjalle! Virolainen orja, olihan se\naivan samalla tavalla herrain silmissä vieras ja alhainen ihmisrotu,\nkuin musta orja on Amerikassa. Tietämättömyys ja ruoska, siinä on\nkaikki mitä herra orjallensa suo.\n\nKuningasvalta on kuitenkin johonkin määrin alhaiselle kansalle\nsuopeampi kuin rajaton aatelisvalta. Sitä on Itämerenmaakuntien\nväestökin joskus saanut kokea. Mutta näiden maakuntien aatelisto on\nollut ja on vieläkin siksi mahtava, että hallitusvallan yritykset\nlieventää väestön kohtaloa ovat pääasiassa rauenneet jotenkin\ntyhjiksi. Kun nämä yritykset kuitenkin näyttävät, millaisissa\noloissa alkuasukkaat — semmoisiksi niitä kuitenkin siellä empimättä\ntunnustetaan — elivät, ja millä röyhkeydellä aatelisto kielsi\nmyöntymästä vähimpiinkin parannuksiin, kerromme niistä vähän\nlaveammalta.\n\nKun Liivinmaa 1561 joutui Puolan vallan alaiseksi, esitti ritaristo\nja kuningas Sigismund August vahvisti seuraavat alistumisen ehdot:\nl:ksi. Karannut talonpoika on vanhan tavan mukaan luovutettava takaisin\nherransa omaisuutena; 2:ksi. Että aatelisten oikeuksien säilyttämiseksi\nentisen tavan mukaan talonpojat eivät saa tehdä työtä muuta kuin\nherrasväelleen; 3:ksi. Että aateliset Liivinmaalla samoin kuin Virossa\nomistavat rikos- ja siviiliasioissa tuomiovallan talonpoikiin nähden.\nTästä jo näkyy, kuinka täydelliseksi orjuus oli kehittynyt.\n\nPuolan-valta kuitenkaan ei kestänyt kauvan. Vironmaa oli jo Ruotsin\nhallussa. Puolan kuningas Tapani Bathory ryhtyi jo monenmoisiin\ntoimiin, jotka olivat ritaristolle vastenmieliset, ja lähetti 1586\nNeumühlenissa kokoontuneelle aatelistolle näin kuuluvan kirjoituksen:\n\"Koska herrat Liivinmaalla niin täydellisesti sortavat talonpoikiansa\nja ovat niitä niin kauhealla orjuudella ja rangaistuksilla\nkiduttaneet, ettei semmoista ole koko maailmassa, ei edes pakanoissa\nja raakalaisissa kuultu, niin on kuningas, joka huolehtii yhtä\ntarkasti alhaisimmista kuin ylhäisimmistäkin alamaisistaan, katsonut\nvelvollisuudekseen kehoittaa aatelistoa lakkaamaan semmoisesta\nmenettelystä, ja rasittamasta talonpoikiansa pahemmin kuin mitä\npuolalaisia ja liettualaisia talonpoikia rasitetaan.\"\n\nAatelisto vastasi: Mitä tulee talonpoikien syytöksiin, niin tosin\naatelisto ei voi vastata siitä, joskin toinen tai toinen menettelee\ntalonpoikiansa kohtaan ankarammin kuin kohtuullista on, mutta se asia\njääköön heille vastattavaksi Jumalan ja T. Majesteettinne edessä;\nmuutoin on kuitenkin todistettavissa, että suurin osa on aina ja\nmahdollisuuden mukaan pitänyt huolta talonpojistaan, ja avustanut heitä\nhärjillä, hevosilla ja muilla tarpeilla.\n\nTällä kiertävällä vastauksella pääsi aatelisto sillä kertaa, sillä\nTapani kuoli 2 p. Jouluk. samana vuonna.\n\nVasta v. 1597 näkyy Puolan kuningas uudestaan kääntäneen huomionsa\ntalonpoikien asiaan. Sillä sinä vuonna kuningas Sigismund lähetti\nLiivinmaalle tutkimuskommissioonin, jonka tuli saada selville ei\nainoastaan kartanoiden omistusoikeus, vaan myös tutkia talonpoikien\ntilaa: Tämä kommissiooni kielsi nimenomaan kruununtilojen vouteja\nrasittamasta talonpoikia uusilla veroilla tahi estämästä heitä\nmyymästä mitä heiltä myytäväksi riitti missä itse edullisemmaksi\nhuomasivat. 1598 vuoden maapäivillä sitoutui aateli kunniasanallaan\nolemaan estämättä tätä talonpoikien vapaata kauppaa. Tämä todistaa\nselvästi, että talonpoikaa sai siihen aikaan mielivaltaisesti veroilla\nrasittaa ja ettei hänen sallittu kaupata liiallista tavaraansa ja ostaa\nkarjaansa mistä edullisemmaksi huomasi.\n\nSenaikuisista oikeussuhteista herrojen ja talonpoikien välillä\nmainittakoon seuraavat maanlain säädökset.\n\nI. Kun palvelija on syytöksen alaisena törkeästä väkivallasta tahi\nmuusta kotirauhanrikkomisesta, täytyy hänen herransa, jos vangitseminen\non hänen luonansa tapahtunut, rikoksesta langettaa tuomio, olkoonpa\nväkivaltaan syypää aatelinen tai porvarillista säätyä; muutoin hänen\ntulee vastata rikoksesta.\n\nII. Perintötalonpoika ja hänestä syntyneet ynnä hänen tavaransa ja\nomaisuutensa ovat herransa vallassa, eikä hän saa ilman hänen tahtoansa\nja suostumustansa mitään myydä.\n\nIII. Virkoihin ja arvoihin on valittava ainoastaan kartanonomistajia.\n\nIV. Vaikka jokaisella aatelisella on jokaisen alamaisen ylitse\ntuomio-oikeus ja täydellinen valta, niin jotta hän semmoista valtaa ei\nkäyttäisi väärin, säädetään täten, että kun riita syntyy vieraan ja\nalamaisen välillä, niin on aatelismiehellä oleva täysi valta tutkia\nasia, siinä puhua ja rangaista. Mutta jos asia on aatelismiehen ja\nhänen perintötalonpoikansa välinen, ja siinä tuomitaan hengenasiassa,\nniin hän ei saa asiassa tuomita muutoin kuin muutamien aatelisten\nläsnäollessa. Aatelismies sai siis tuomita talonpoikansa kuolemaankin.\n\nSemmoinen oli asianlaita. Sota Ruotsin ja Puolan välillä loppui\nväliaikaisen rauhantekoon 1629, jolloin Liivinmaa joutui Ruotsin\nvaltaan. Puolan kuninkaiden myötätuntoisuus talonpoikia kohtaan\nsupistui kuninkaiden toivomuksien ilmaisemiseen. Ruotsalainen hallitus\nei aikonut niin vähään tyytyä. Kun ruotsalaiset jo 1601 olivat\nväliaikaisesti saaneet jalansijaa Liivinmaalla kehotti Södermanlannin\nherttua, vastainen kuningas Kaarlo IX, ritaristoa vapauttamaan\ntalonpoikansa ja ehdotti sen ohessa, että ne saisivat oikeuden lähettää\nlapsiansa kouluun ja oppia käsityö-ammattia. Ritariston vastaus luo\nräikeän valon talonpoikien silloiseen oikeudentilaan ja ritariston\nmielialaan niitä kohtaan.\n\nKysymykseen: eivätkö talonpojat samoinkuin aateli ja tässä maassa\nmuutkin vapaasti saa lähettää lapsiansa kouluun ja oppia ammatteja,\njotka ovat maalle edullisia, milloin talonpojalla on enemmän lapsia\nkuin hän taloudessaan tarvitsee, ja eikö heille esteettömästi\nsallittaisi käyttää niitä mihin haluavat, koska väestön pitäminen\norjina ei ole tapana kristikunnassa eikä siellä, missä hyvä\nyhteiskuntajärjestys on olemassa, ja kun se jo useita vuosia sitten\nkristikunnassa on lakannut? Aateli vastaa, ettei se muistutus ole\nmitään uutta, vaan ennen kuningas Tapanin aikana esitetty ritaristolle\nja aatelille. Mutta ritaristo ja aateli on sekä vanhasta historiasta ja\nikivanhoista vapauksistaan ja privilegioistaan esittänyt tyydyttäviä\nperusteita oikeuksilleen, ja on kunink. majesteetti ne armollisesti\nhyväksynyt. Että talonpojat ovat enemmän taipuvaiset entisiin tapoihin,\nkuin jonkinmoiseen vapauteen, käy selville siitä tosiasiasta, että kun\nkuningas Tapani tahtoi heitä vapautetuiksi siitä epäkohdasta, että\nheidän rikoksiansa rangaistiin ruumiillisesti eikä rahasakoilla, johon\nheidän herransa kyllä olisivat suostuneet, jättivät he kuninkaalle\nanomuksen, jossa hartaasti ja alamaisesti pyysivät, ettei heitä\nrasitettaisi sellaisella uudella lainsäädöksellä, vaan että saisivat\npysyä, samoin kuin heidän isänsä ja esi-isänsä, vanhassa tavassa. Tähän\nkuningas vastasi: \"Frygilaisia parantaa selkäsauna\", antakaa heidän\npysyä puunhakkaajina ja vedenkantajina. Se heidän anomuksensa ja siihen\nsaatu vastaus on kronikoitsijoita kummastuttanut ja on se painosta\njulkaistu; talonpojat ovat lujemmin pitäneet kiinni orjuudestaan kuin\nriikalaiset uskonnostaan ja vapauksistaan (!). Kun sitten kuningas\nTapanille kerrottiin, mitä meteliä ja kapinoita talonpojat Läänemaalla,\nSaarenmaalla, Harjussa ja Vironmaalla ovat saaneet aikaan, kuinka ne\novat hyökänneet herrojensa kartanoihin ja murhanneet ja harjoittaneet\nsellaista väkivaltaa, että kaikki maan herrat ovat nousseet tulella ja\nmiekalla pakottamaan heitä kuuliaisuuteen, niin kuningas ei ainoastaan\nmuuttanut mielensä vaan julisti: älkööt talonpojat kantako aseita,\njoten hän on estänyt uusia onnettomuuksia. Mutta jos joukossa löytyisi\nparempia tunteita, niin saakoot semmoiset herransa erityisellä luvalla\npäästä johonkin kunnialliseen ja maalle hyödylliseen toimeen, joten\nsäilyisivät koskemattomina aateliset oikeudet ja vapaudet.\n\nEdelleen puolustaa ritaristo tuomio-oikeuttansa yhtä pätevillä syillä\nkuin kansan orjuutta. Kyllä käytetään talonpoikaisia lautamiehiä\nja aatelisia oikeudenjäseniä. Tietysti oli siten talonpojan oikeus\nturvattu.\n\nYhä kestävä sota, jossa voiton onni vaihteli, mutta maa yhä enemmän\nhävitettiin, katkaisi ajaksi ruotsalaisen hallituksen pyrinnöt\ntalonpoikien eduksi. Vasta 1629 perusti Kustaa Aadolf kimnaasin, johon\ntalonpoikienkin pojilla oli pääsy ja jossa maankieltäkin opetettiin.\nV. 1630 säädettiin määrättyjä markkinapäiviä, joina talonpoika sai\nvapaasti myydä tavaransa. 1632 riistettiin ritaristolta tuomio-oikeus\nrikosasioissa, jota paitsi talonpojille myönnettiin lupa syyttää\nherraansa hovioikeudessa. Vieläkin laveampiin toimiin aikoi kuningas\nryhtyä lähettämällä tutkintokomissioonin tarkastamaan talonpoikien\nmaita ja heidän verojansa. Mutta kuninkaan kuolema 1632 katkaisi hänen\nihmisystävälliset tuumansa, ja vasta 1681 ryhtyy ruotsalainen hallitus\nuusiin toimiin Liivinmaalla.\n\nKuningas Kaarle XI antoi ritaristolle esityksen siitä, että talonpoika\njulistettaisiin persoonallisesti vapaaksi. Tässäkin ilmaisee esitys\nja vastaus siihen määrään räikeästi maan herrojen ajatustapaa ja ajan\nhenkeä, että on valaisevaa saada niistä yksityiskohtaisesti tietoa.\n\nEsityksessä sanotaan, että entisen pakanuuden ajoilta vielä on\nmuutamissa maissa ja Ruotsinkin maakunnissa säilynyt vanha tapa, että.\nherrat talonpoikien ja heidän perheensä ylitse harjoittavat suurempaa\nvaltaa kuin mitä kristillinen rakkaus sietää; sentähden ja koska\nsellaisen rajattoman vallan ja sen kurjan orjuuden lakkauttaminen,\njonka alaisena niin monet kristityt huokailevat, on H. M:tinsa\nmietittäväksi joutunut, niin H. M:tinsa tahtoo huomauttaa ritaristolle\nja aatelille, kuinka haitallista oikeudelle ja kristilliselle tavalle\non se, että toinen ihminen on toisen mielivallan ja yksityisten\noikkujen alle jätetty, josta on seurauksena, ettei noissa sorretuissa\nole halua asettua maahan, niin kauvan kuin heitä orjuus ja ankaruus\nrasittavat, jota vastoin ihan toinen harrastus yleisen hyvän puolesta\non odotettavissa, jos H. M:tinsa aikomukset saadaan toteutetuiksi.\n\nTähän kehoitukseen ritaristo entisen taipumattomuutensa mukaan vastasi:\nNykyisen orjuuden lakkauttaminen on kyllä ennenkin puheena ollut\nTapani-kuninkaan aikana, ja terveellisempiä keinoja on ehdotettu,\nkuten kirkkojen ja koulujen rakentamista, jotta moiset ihmiset aikojen\nkuluessa luopuisivat raaoista tavoistansa ja sivistyisivät. Mutta kun\ntalonpojat ovat huomanneet, että tällaiset uudistukset ovat tekeillä,\nhe ovat kaikin voimin niitä vastaan asettuneet, ja Tapani-kuninkaalta\npyytäneet, ettei heitä johdettaisi pois totutuista tavoistaan, vaan\nsaisivat pysyä raaoissa oloissaan ja entisten lakien alaisina, johon\nmainittu kuningas vastasi: Frygialaisia ei saada parannetuiksi\nmuuta kuin ruoskalla; antakaa niiden siis pysyä halonhakkaajina ja\nvedenkantajina. Kun he siis eivät tahdo luopua ilkeästä luonnostaan,\nvaan itsepäisesti tahtovat olla palvelusvelvollisuuden alaisina,\nja koska nyt kuten ennenkin tahtovat sovittaa rikoksia mieluummin\nnahallaan kuin rahalla köyhyyden välttämiseksi, niin on vähän toiveita\nsiitä, että he vapautettuina ja alamaisuudesta päästyään muuttaisivat\nmielensä ja rupeisivat hienompaan elämäntapaan. Varma sitä vastoin\non, että semmoinen vapaus yllyttäisi heitä uppiniskaisuuteen ja yhä\nenemmin saisi heitä ajattelemaan herrasväkensä hävittämistä ja maan\ntäyttämistä murhalla ja verenvuodatuksella kuten Saarenmaalla, jossa\nkaikki saksalaiset surmattiin, sekä myös Tallinnassa ja Viljannissa\nsekä viime sodan aikana, jolloin eivät ainoastaan omia pappejaan\nsurmanneet ja häväisseet ja ryöstäneet kirkkoja, vaan myös joukottain\nsyöksyivät herrojensa kartanoihin murhalla ja poltolla pahemmin\nkuin itse vihollinen. Eivätkä ne nytkään ole tästä myötäsyntyneestä\nvihasta luopuneet, koska he vielä äsken ovat rynnänneet \"maahan\nsiirtynyttä\" [semmoisiksi saksalaiset itseänsä usein sanovat] vastaan\nja murhanneet hänet. Puhumattakaan siitä, että tämän maan perustuslaki\n[onhan perustuslaki kaikkialla pyhempi kuin Jumalan laki, omantunnon\nsitojana] ja sille suodut myönnytykset tämän vapauden kautta tulisivat\nkumotuiksi, joutuisi talonpoika alituisiin oikeudenkäymisiin\nherrasväkensä kanssa, josta syntyisi kinaa ja levottomuutta, riitaa\nja onnettomuutta, jopa siirtyisivät he rajan yli etsimään uusia\nasunsijoja, joten maa jäisi autioksi, eikä olisi toiveita, että tänne\nmuualta muuttaisi talonpoikia, koska ne eivät naapurimaissakaan ole\ntottuneet elämään vapaudessa.\n\nRitaristo ja aateli oli uudestaan ollut tilaisuudessa sisuansa\npaljastamaan. Ruoska oli ainoa keino, jolla se luuli voivansa\ntalonpoikia kurissa pitää. Mutta kyllä se itse pian sai kovat kokea,\nkun Kaarle XI rupesi panemaan toimeen valtakunnassa alotettua\nlahjoitusmaiden peruuttamista kruunulle, vieläpä säälimättömämmällä\nkädellä Liivinmaalla kuin muualla. Mutta kun kuningas kuoli jo 1697,\nja sen jälkeen kohta alkoi suuri pohjoismainen sota, joka loppui\nItämerenmaakuntien luovuttamisella Venäjälle, alkaa näille maakunnille\nuusi ajanjakso.\n\nKaikki mitä talonpoikien eduksi oli tehty, tai oikeastaan aijottu,\noli jo kokonaan jäänyt unohduksiin. Venäläinen hallitus pyysi tietoa\ntalonpoikien oikeudellisesta asemasta, ja siihen vastasi paroni\nvon Rosen 1739 ritariston puolesta, että perintöherrojen valta\nperintötalonpoikiinsa nähden perustettiin jo valloituksen aikana;\nsillä kun tämän maakunnan valloittivat ja omakseen ottivat, Kalpa-\nja Saksanritarikunnat, menettivät talonpojat kaiken vapautensa,\nniin etteivät enään olleet tasavallan vapaita jäseniä, vaan olivat\nmaakartanoihin kuuluvana omaisuutena niihin jätetyt ja läänitetyt,\njoten ne siitä ajasta tähän saakka ovat asetetut täydelliseen\nmaaorjuuteen, perintönä siirtyneet toiselta herralta toiselle joko\nkaupan tai kontrahdin kautta. Kun siis talonpojat henkensä ja ruumiinsa\npuolesta ovat perintöherran vallan alaiset ja hänen omaisuuttaan, niin\nei ole epäiltävissäkään, etteikö tämä valta ulotu myöskin talonpojan\nomaisuuteen, ja että herra on tähän omaisuuteen oikeutettu, koska se\nkuuluu yleiseen vallanoikeuteen, ja koska omaisuuden, joka on ansaittu\nherran kartanossa, täytyy seurata talonpojan persoonaa, joka on herran\nomaisuus. Eikä tätä ritariston valtaa talonpoikien omaisuuteen nähden\nole koskaan supistettu, joten talonpoika ei voi mitään itselleen vaan\nherrallensa ansaita; niin on herra myös tämän omaisuuden suhteen\noikeutettu menettelemään samoin kuin muunkin omaisuutensa kanssa. Tätä\nparoni von Rosenin esitystä voisi jatkaa, mutta riittänee jo tämäkin,\nsemminkin kun vasta saamme vielä selvemmän esityksen, kuinka ritaristo\noli käyttänyt valtaansa.\n\nKeisarinna Katarina II oli v. 1764 matkustanut Liivinmaalla ja siellä\nsaadun kokemuksensa ja alituisten valitusten johdosta kirjoituksessa\nkenraalikuvernööri von Brownelle vaatinut, että Liivin ja Viron\ntalonpoikien kurjuuden parantamiseksi ryhdyttäisiin sopiviin toimiin.\nTämän johdosta Browne antoi ritariston maapäiville esityksen, josta\nsaamme täydellisen käsityksen talonpoikien tilasta kaiketikin\npuolueettomalta taholta, saksalaiselta paronilta.\n\nB. kertoo ensin syyn, miksi hän esityksensä tuo esille. H.K.M. oli\nmielipahalla havainnut, kuinka suuressa sorrossa Liivin talonpojat\nelävät, ja kun hän tahtoo poistaa tätä kurjuutta ja rajoittaa semminkin\nsitä tyrannimaista ankaruutta ja hurjentelevaa hirmuvaltaa (keisarinnan\nomat sanat), koska sen kautta kruununkin etu tulee loukatuksi, niin\nhän on käskenyt minut tätä pahaa mahdollisuuden mukaan hillitsemään ja\nmyöskin hänelle ilmoittamaan, millä tavoin olisivat perintöoikeudesta\nsyntyneet epäkohdat perinpohjaisesti lakkautettavat, ja talonpoikien\nolot siedettäviksi saatavat. Paroni toivoo kuitenkin, ettei keisarinna\nliiaksi supista ritariston omistusoikeutta, kun sitä pidetään\nihmisyyden ja uskonnon rajoissa. Kuinka näissä rajoissa yleensä oli\npysytty, kuvaa paroni näin:\n\n1:ksi. Talonpojalle ei myönnetä mitään omaisuutta, ei sitäkään, jota\nhän hiellään ja verellään on ansainnut. Siitä on seurauksena ei\nyksistään se, että talonpoika on maansa ja kontunsa omistuksessa yhtä\nturvaton kuin lintu katolla, vaan vieläpä turvatonna pieneen irtaimeen\nomaisuuteensa nähden. Kun herra huomaa hänen luonaan jotakin, joka\nhäntä miellyttää, hevosen, lehmän, kanan tai senkaltaista, niin hän sen\nottaa joko itsensä määräämästä alhaisesta hinnasta tahi ilmaiseksi.\nEikä edes vuoden sato, jota talonpoika niin vaivaloisesti maastansa\nperii itsensä ja perheensä elatukseksi, ole herralta turvattu. Kuinka\nonkaan mahdollista, että nuo kurjat ihmiset semmoisissa onnettomissa\noloissa koettaisivat mitään koota, kun ne siitä, mitä ansaitsevat eivät\nole hetkeksikään varmat?\n\n2:ksi. Talonpojan verot ja tehtävät ovat kokonaan epämääräiset, ja\nhänen täytyy joka päivä suorittaa semmoisia veroja, joihin ei riitä\nhänen ruumiinsa eikä hänen omaisuutensa ja juhtansa. Tätä rasitusta on\nvielä useammin ja useissa tapauksissa monistettu. Paitsi säännöllistä\ntyötä, jota hän maansa puolesta suorittaa, ovat lisätyöt epämääräiset\nja rajattomat. Niin kohtuullista kuin onkin, että talonpoika avustaa\nkartanon omistajaa elonkorjuussa, lannanvedossa, tarpeellisten\nhuoneiden rakentamisessa, heinänteossa, puukuormien tekemisessä ja\npurkamisessa, yhtä tarpeellista on, että tämä kaikki on määrätty ja\nsuhteellista talonpojan varallisuuteen ja konnun laajuuteen, että\ntyöpäivien luku rajoitetaan, ja että työvelvollisuutta vaaditaan\nainoastaan yllämainittuihin tehtäviin, niin ettei talonpoikaa, kun\nsellaisia tehtäviä ei ole, pakoteta muihin töihin. Mutta kaikki käy\nmielivallan mukaan. Paitsi päivätöitä mitataan talonpojalle joku\nkappale kartanon peltoa, jota hänen täytyy kotoapäin viljellä ilman\nmitään korvausta. Matkareisuja vaaditaan kokonaan rajattomasti eikä\nvain kartanoiden tavarain kuljettamiseen jokaisena vuoden aikana, ja\nvaikkakin herra, kun talonpoika täten menettää vetojuhtansa, hankkii\ntalonpojalle toisia, niin hän ei tule sillä autetuksi, koska hän on\nvelvollinen niitä vähitellen maksamaan, ja sittenkin saattaa odottaa,\nettä uudetkin hevoset alituisten matkareisujen kautta menehtyvät. Tätä\npaitsi on maassa yhä lisääntynyt viinanpoltto päälähteenä talonpoikien\nonnettomuuteen. Ei siinä kyllin, että ne otetaan tähänkin työhön\nylimääräisesti, vaan on lisäksi säädetty, että jolleivät määrätystä\nviljanpaljoudesta saa määrättyjä viinakannuja, täytyy heidän omasta\nviljastaan polttaa se, mikä puuttuu, joten he kokonaan joutuvat\nhäviöön. Sillä paitsi sitä, ettei kaikki vilja ole yhtä hyvää, niin\neihän talonpoika tunne sitä kemiallista menettelyä, joka tässä on\ntarpeen, eikä siis ole onnettomuuteen syypää.\n\n3:ksi. Rikoksistaan kuritetaan talonpoika liian ankarasti, usein sillä\ntavoin, joka ei ole kristityn käsityksen mukaan missään suhteessa hänen\nrikokseensa. Rangaistus on niin suunnaton, että parku on tukeutunut\nvaltaistuimeen saakka. Pienimmästäkin virheestä rangaistaan 10:llä\nparilla raippoja, joilla laillisesti ei lyödä kolmea kertaa parilla,\nvaan niinkauvan kuin on raipan pätkäkään jälellä ja kunnes nahka\nja liha on mäsänä. Talonpoikia pidetään viikkoja, jopa kuukausia\nvedellä ja leivällä ja usein ankarimmissa vilussa. Nämä ovat sellaisia\nrangaistuksia, jotka käyvät kaiken yksityiskurituksen ylitse, ja joilla\nainoastaan oikeus saa raskaimmissa rikoksissa rangaista, ja silloinkin\nlievemmin menetellen, ainakin siten, että syytettyjä säilytetään\nlämpimissä vankiloissa.\n\nLiiviläinen paroni kaiketi ei liiottele. Semmoinen oli\nItämerenmaakuntien ritarien menettely ja heidän talonpoikiensa tila.\nVoimme siis täydellisesti yhtyä paroni von Brownen loppulauseeseen,\njossa hän sanoo: \"mitä seuraa luonnollisesti tällaisesta\nväkivaltaisesta menettelystä muuta, kuin että talonpojat, joille itse\nelämäkin käy taakaksi, menettävät kaiken halun ansaitsemiseen ja\nmaatalouteen, heittäytyvät epätoivoon ja juoppouteen, ja kun siten ovat\njoutuneet täydelliseen rappiotilaan, karkaavat isien asuinpaikoista ja\nkoko maastakin.\" Siinä on paroni aivan oikeassa, kyllä karattiin, mutta\nei kuitenkaan kaikki, ja jääneissä jäi kuin jäikin kytemään sammumaton\nrotuvihan tuli, joka vuosisatojenkin perästä on tuhoavana leimunnut ja\non leimuava vieläkin vuosisatojen perästä.\n\nMutta mitä parannuskeinoja osaa paroni ehdottaa? Kauniita sanoja ja\nyhtä kauniita kehoituksia ritaristolle. Hänestä on kaikki autettavissa\nsillä, että ritaristo ja aateli yksimielisesti päättää:\n\nl:ksi. Että talonpojan irtain omaisuus, semminkin se, mitä hän itse on\nansainnut, turvataan.\n\n2:ksi. Että talonpoikien verot ja rasitukset, mitä lienevätkään,\nmäärätään talonpoikien kyvyn mukaan.\n\n3:ksi. Että ritaristo asettaa kohtuullisia rajoja hurjamaiselle\nkotikuritukselle.\n\nSepä se; eihän sovi epäillä ritariston hyvää tahtoa.\n\nRitariston vastaus käy entiseen suuntaan. Sen oikeudet ovat\nkieltämättömät; talonpoikien tila varsin hyvä. Yksityisissä tapauksissa\nja yksityisissä kartanonomistajissa saattaa olla syytä, mutta heitä\nvedettäköön lailliseen edesvastaukseen. Ritaristo ei ollut mitään\nunohtanut eikä mitään oppinut. Esitykseen se ei tahtonut antaa mitään\nasiallista vastausta, lupasi vaan kunniasanallaan olla laupias; mutta\nkun kreivi Browne ilmoitti, että jollei ritaristo ehdota varsinaisia\nlakeja, keisarinna aikoo niitä omalla vallallaan säätää, täytyi sen\ntodellakin ruveta lainmääräyksiä ehdottamaan. Mutta kyllä se niissä\nosasi oikeuksiansa puolustaa. Mainitsemme vain, että talonpoika\noikeutettiin valituksia tekemään herrojansa vastaan tietysti herrojen\noikeudessa, mutta \"se talonpoika, joka on väärin syyttänyt, on\njärjestysoikeudessa itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi\nvakavasti rangaistava ensikerta 10:nellä parilla raippavitsoja, toinen\nkerta 20:nellä kirkon luona ja kolmas kerta vuoden vankeudella.\"\nMeneppä sitten valittamaan.\n\nKreivi Brownen esityksessä oli myös ehdotettu, että talonpojille\nhankittaisiin lääkäreitä, mutta sen ritaristo lyhyesti kielsi. Myöskin\ntalonpoikien myymiselle tahtoi esitys asettaa rajoja. Ritaristo vastasi\nsiihen: \"Talonpoikien myyminen on luonnollinen seuraus herralle\nmyönnetystä kieltämättömästä omistusoikeudesta talonpoikiinsa, ja\nsaattaa myös olla luvallinen yleisen edun vuoksi, kun toisessa\nkartanossa saattaa olla liikoja ihmisiä, mutta toisissa kartanoissa\ntaas on niistä puute. Talonpoikien myyminen rajan ulkopuolelle on\nluvatonta, koska siitä kärsii kruunu ja maa joutuu autioksi. Lasten\nerottaminen heidän vanhemmistaan tapahtuu joka päivä, ja ritaristo\nmenettelee tässä rehellisessä uskossa. Onkin tapauksia, jolloin toisin\nei voi olla. Hyvien saksalaisten palvelijain puutteessa on maassa\nvarsin tavallista, että omia talonpoikia otetaan palvelukseen ja että\nniitä ystäville annetaan. Sitä vastoin sakotettakoon 200 taalerilla\nniitä, jotka vievät talonpoikiansa markkinoille myytäviksi. Avioparien\nerikseen myymistä älköön myös sallittako 400 taalerin sakon uhalla.\"\n\nNämä esimerkit riittänevät näytteeksi, mitä parannuksia ritaristo\nehdotti talonpoikiensa eduksi.\n\nRitariston kunniaksi mutta myös sen niskottelevien häpeäksi\nmainittakoon, että _yksi_ sen jäsen, paroni Schoulz, puhui suunsa\npuhtaaksi. Itse hän oli järjestänyt talonpoikiensa olot ainakin\nsiedettävälle kannalle ja painattanut nämä säädökset lätinkielellä\nheidän tiedokseen. Ritaristo tahtoi häneltä tietää, luuliko hän\nsemmoisia säädöksiä mahdollisiksi yleisesti maassa käytettäviksi.\nVastauksessaan hän avonaisesti puhuu siitä epäinhimillisyydestä, jota\nritaristo harjoittaa talonpoikiensa suhteen, ja niistä vaaroista, joita\nsiitä koituu ei ainoastaan talonpoikien vaan hallitsijankin puolesta,\njos hän ottaa järjestääksensä asiat oman valtansa nojalla. Mutta\nkuuroille korville hän puhui. Ritaristo pysyi päätöksessään. Ja kyllä\nparoni sai kunniansa kuulla. Hän oli painattamalla sääntönsä tehnyt\nsuunnattoman vahingon, yllyttänyt talonpoikia, jotka siitä ovat saaneet\nvapauden haaveita päähänsä, ja ostelevat kyllä sitä kirjaa, vaikka\njokainen hyvin tietää, että talonpoika mieluummin käyttää rahansa\njuopotteluun kuin kirjain ostamiseen, j.n.e. tunnettuun suuntaan.\n\nMuutamia lievennyksiä talonpoikien tilassa julistettiin sittenkin\nkansan kielellä kirkoissa, mutta kun niiden valvomiseksi ei ollut\nkyllin voimallista kättä, ymmärtää helposti kuinka niitä käytännössä\nnoudatettiin. Tiedämmehän omasta historiastamme, että Ruotsin kuninkaat\ntuon tuostakin kielsivät talonpoikien sortamista, mutta kieltojen\nalituinen uusiminen todistaa, kuinka vähän ne vaikuttivat, vaikka\nmeillä olot kuitenkin olivat verrattomasti paremmat. Se käykin selväksi\nsiitä, mitä kenr. kuv. kreivi Browne uudestaan valittaa ritaristoa\nvastaan 1777 vuoden maapäivillä.\n\nHän sanoo: \"Ne levottomuudet, jotka ovat ilmaantuneet muutamissa\nkartanoissa talonpoikien puolelta, ovat maankuuluja ja ovat joutuneet\nvaltaistuimeen saakka. Mikäli voidaan huomata, koskevat nämä\nvalitukset sitä, että syytetyt kartanonomistajat eivät pysy niissä\nveronmääräyksissä, joista 1765 vuoden maapäivillä päätettiin, vaan\nvaativat semminkin työtä kahden- jopa kolmenkertaisesti ja enemmänkin.\nTämä ei ole mitenkään kohtuudenmukaista. Sillä vaikka maan lain,\nvieläpä ruotsalaisen revisiooni-ohjelman mukaan jokainen yksityinen\nkartanonomistaja on oikeutettu kukin talossaan jakamaan maat ja verot\ntalonomistajan mielen mukaan, niin on kuitenkin talonpoikien verotus\nlopullisesti määrättävä. Sen on ritaristo myöntänyt 1765 vuoden\nmaapäivillä, ja juhlallisesti sitoutunut sitä noudattamaan. Kun nyt\nen voi olla ritaristolle huomauttamatta tästä maapäivien päätöksestä\nja kuinka tärkeä sen noudattaminen on, ja että siinä tapahtuneet\nhurjistelemiset tuottavat maalle moitteita, niin kuitenkin toivon,\nettä ritaristo itse ryhtyy semmoisiin toimenpiteisiin, että kaikki\nvalitukset lakkaavat.\" Tietysti!\n\nRitaristo vakuuttaa puolestaan, että kyllä on 1765 vuoden maapäivien\npäätöksiä noudatettu paitsi muutamia poikkeuksia, ja nyt tehdään taas\nuusia säännöksiä. Senjälkeen tulivat talonpoikien asiat puheeksi\nvasta 1795 vuoden maapäivillä. Mutta turha on yksityiskohdin kertoa\nmitä myönnytyksiä kulloinkin tehtiin. Tunnemmehan vallassa olevien\nsäätyjen taistelutavan: pitää vastaan niin paljon kuin voimat\nriittävät, peräytyä ainoastaan pakosta, koettaa valloitta: takaisin\n\"menetetyt asemat\", ja käytännössä tehdä tyhjäksi sekin, mihin on\nollut pakko suostua. Mutta voimat olivat näissä maissa verrattomasti\nepätasaisemmat, olot onnettomammat, vastarinta taipumattomampi ja\nsentähden seurauksetkin surkeammat.\n\nVasta Aleksanteri I ryhtyi väkevämmällä kädellä korjaamaan talonpoikien\noloja. Mitä siihen saakka oli talonpoikien tilan parantamiseksi tehty,\nsopii mainita kahdella sanalla: luvata ja peruuttaa. Vuosikymmeniä\nkestäneiden kinastusten jälkeen saatiin vihdoin 1804 jotakin\npysyväisempää aikaan. Silloin sai orjuus ainakin lievemmän muodon.\nTalonpojat saivat perinnöllisen oikeuden kontuihinsa; talonpoikien\nmyyminen muutoin kuin kartanonmaan yhteydessä kiellettiin, ja kotikurin\noikeus supistettiin. Verokirjoissa määrättiin verojen ja rasitusten\nsuuruus. Mutta kun oikeutettuihin vaatimuksiin suostutaan ainoastaan\npakosta ja tingitään pienimpään määrään se, mitä ei voida kieltää,\nsilloin kaikuu luonnonlain voimalla tuo kohtalonraskas ääni: se on\nliian myöhään. Kun talonpojan taloudellinen tila tuli paremmaksi ja\nvarmemmaksi, yltyy hänen vaatimuksensa päästä yhteiskunnalliseen\ntasa-arvoon vielä nopeammin kuin hänen lainturvaama asemansa paranee.\nHuutavimmat epäkohdat olivat ainakin näennäisesti poistetut,\nmutta katkeruus ja viha yltyivät. Jo vuonna 1805 puhkesi Virossa\ntaas talonpoikain epätoivo aseelliseen väkivaltaan, joka tietysti\naseellisella voimalla tukahutettiin. Tapaukset Ranskassa järisyttivät\nItämerenmaakuntien rohkeaa aatelistoa. Vuonna 1811 tarjoutui\nViron ritaristo suomaan vapautta orjilleen ja tyytymään vapaisiin\nkontrahteihin. Mutta kun maa oli herrojen, ja talonpojalla kuitenkin\ntäytyi olla jalansija maan päällä, kuinka saattoi hänellä olla\nvapaus tehdä kontrahtia, ellei hän samassa saanut maata. Nähtiinhän\nPuolassa, jossa talonpoika oli vapautettu ilman maanomistusta,\nettä hän oli joutunut yhä kurjempaan tilaan. Siitä huolimatta kävi\nItämerenmaakunnissa vapauttaminen samaan suuntaan kuin Puolassa. Asetus\nvuodelta 1819, jolla talonpojille säädettiin persoonallinen vapaus,\npahensi todellisuudessa hänen asemansa. Hänen perintö-oikeus kontuun\nlakkautettiin, mutta silti hänelle ei myönnetty vapaata muuttoa.\nSe kotikurin rajoitus, joka 1804 säädettiin, syrjäytettiin osaksi.\n1804 vuoden säännössä sanotaan, ettei konnun isäntä ole kotikurin\nalainen paitsi tuomion mukaan, mutta 1819 vuoden asetuksessa sanotaan\nnimenomaan, että konnun isäntää ja lampuotia, joka on talon työssä,\nsaattaa ilman tutkintoa ja tuomiota herran tai pehtorin käskystä\nrangaista kahdella päivällä vettä ja leipää tai 15:llä raippalyönnillä.\nSitä paitsi oli kartanonherra entisen orjuuden aikana velvollinen\npitämään huolta vanhoista ja lapsista, varustamaan konnun viljelijää\nviljalla ja karjalla, kun katovuosi tai tapaturma oli ne häneltä\nriistänyt. Nyt oli kartanonomistaja tästä rasituksesta vapaa. Olihan\ntalonpoika vapaa, pitäköön itsestänsä huolen. Hän oli vapaa, mutta\nei edes niin vapaa kuin lintu puunoksalla, joka kuitenkin saa nostas\nsiipensä lentoon etsiäkseen ruokaa ja turvapaikkaa.\n\nSittenkin on jo itse tietokin persoonallisesta vapaudesta ihmiselle\nkallisarvoinen. Kerran vapaaksi päästyään hän ahtaimmissakin oloissa\nponnistaa voimansa tilansa parantamiseksi. Mutta sovinto herran ja\näskeisen orjan välillä oli mahdoton. Edellinen ei voinut salata\nylenkatsettansa, tuo entinen orja oli sittenkin alempaa ihmisrotua,\nkuten neekeri Amerikassa; jälkimäisen sydämessä paloi sama viha, jota\njokainen vanhempi sukupolvi vuodatti nousevaan polveen. Jokainen\nedistysaskel tuossa halvassa orjakansassa, joko taloudellisella\ntai henkisellä alalla, pidettiin saksalaisia herroja uhkaavana,\ntodellisena \"yhteiskunnallisena vaarana\", ja vielä 1840 luvulla täytyi\n\"kapinallisia talonpoikia rauhoittaa\" venäläisillä aseilla.\n\nKansakouluja kyllä perustettiin varemmin kuin meillä. Mutta meille\nonneksi, täytyy sanoa. Sillä kansanopettaja-seminaari Liivinmaalla\nperustettu 1843, ja kansakoulut olivat yksinomaan sitä varten, että\nkansa saataisiin saksalaistumaan, kuten ne meilläkin samaan aikaan\nperustettuina olisivat olleet ruotsalaistuttamisen keinona. Vielähän\nmeillä paljon myöhemmin, arvattavasti täydellä todella, vaadittiin\nruotsia opetettavaksi kansakoulujen ensi luokalla, jota sitten\nvoitaisiin jatkaa ruotsiksi.\n\nMutta kuinka olikaan tiukka talonpoikien taloudellinen asema, niin yksi\nja toinen, sillä sitkeydellä, jolla kansa vuosisatoja oli kestänyt\nhirmuisinta sortoa, sai itselleen lunastetuksi omia maatilkkuja. Sitä\nei estänyt edes herrojen jonkun virstan päähän asettama kapakka, eikä\nse vimma, jolla ne ensin saivat alkuunpäässeet raittiusyhdistykset\nepäluulon alaisiksi, vihdoin kielletyiksikin. Julius Eckardt (Die\nbaltischen Provinzen) kertoo: \"Eräs viinanpoltolla rikastunut herra,\nkoetettuansa ensin kaikin keinoin saada talonpojat yhdistyksestä\neroamaan, vihdoin sieppasi viinapullon omaan kohotettuun käteensä, ja\nlähti siten talonpoikien etupäässä johtamaan heitä omaan kapakkaansa.\nValitettavasti ei ole tämä arvossa pidetty 'herra' ainoa, joka tällä\ntavoin ajoi 'konservatiivista' politiikkaa ja edisti talonpojissa\nsiveellistä villiintymistä, josta sitten joku vuosi myöhemmin\nkostettiin maan pyhimpien etujen uhalla.\"\n\nJa kuinka varovasti käsitelläänkään valistuksen tulta, kyllä\nsittenkin sen valo yhä laajemmin heijastaa. Sen hoidossa ei auta\npelkkä varovaisuus, se on myös taidolla hoidettava, ettei siitä\nsyttyisi tuhoava tulipalo. Tätä taitoa ei ollut Itämerenmaakuntien\nsaksalaisilla. Ne kynsin hampain vastustivat kaikkia alkuasukasten\npyrintöjä aineellisen ja hengellisen tilansa parantamiseksi, saatikka\nettä ne olisivat ymmärtäneet olevan mitään oikeutusta heidän\nvarsinaisessa kansallisessa heräämisessään. Mutta kansallistunto oli\nviime vuosisadan ensimäisellä puoliskolla jo ilmestynyt mahtavana\nliikkeenä. Suomessa se onnekseen sai johtajakseen miehen semmoisen,\njonka vertaisia ilmaantuu ainoastaan jokunen vuosisadoissa. Eikä\nmeillä mikään vuosisatoja kestänyt orjuus ollut vuodattanut vihan\nmyrkkyä sydämiin. Varsinaista rotutaistelua ei vielä ollut viritetty.\nYlemmät säädyt ja semminkin papisto tunsivat olevansa verta kansan\nverestä. Siinä syy suomalaisen herätyksen verrattain rauhalliseen\nkehitykseen. Varuillansa olivat kyllä täälläkin etuoikeutetut luokat.\nMutta meillä eivät olleet yläluokan hampaat ja kynnet yhtä terävät\nkuin Itämerenmaakuntien paronien. Kaikesta vastustuksesta huolimatta\npääsivät Itämerenmaakunnissa jotkut etevämmät nuoret edistymään sen\nverran, että joku kohosi koulunopettajaksi, jopa ylioppilaaksi.\nSemmoinen oli Liivinmaalla Kristian Woldemar, joka 1854, voitettuansa\nkaikki ne vastustukset, joita tunnemme oman maamme suomenkielisten\nnuorukaisten elämäkerroista, pääsi Tarton yliopistoon ja perusti\n1856 ensimäisen lätinkielisen sanomalehden \"Lätinkansan nostamiseksi\nsen henkisestä pimeydestä\". Tietysti kuului siellä samoja ääniä\nkuin täällä. Lättiläiset eivät ole mikään kansa, joskin sillä kuten\nkansoilla on oma kieli; sillä ei ole historiaa, se ei ole koskaan ollut\nvapaa j.n.e. Woldemarin lehteä voitiin kuitenkin senssorien avulla\npitää jotenkin kurissa, mutta hänen onnistui, Pietariin siirryttyänsä,\nsaada lupa julkaista Pietarissa uusi lehti \"Peterburgas Avises\", ja\nsiihen eivät pystyneet lättiläisen senssorin sormet. Nyt ryhdyttiin\nPietarin teihin. Ilmoitettiin, että Pietarissa syntynyt salainen\nyhdistys \"Jung-Lettland\", joka muka levittää valheellisia aatteita\nLiivinmaan talonpoikiin ja kiihottaa heitä levottomuuteen y.m.s.\nNäiden salaisten ilmiantojen vaikutus oli erinomainen. Woldemarin\nlehti asetettiin baltialaisen kenraalikuvernöörin senssuroitavaksi, ja\nsen täytyi vihdoin 1865 lakata. Mutta ei siinä kylliksi. Baltialainen\nkenraalikuvernööri, jona siihen aikaan oli parooni Liewen, pyysi ja\nsai luvan _rauhan säilyttämiseksi_ hallinnollista tietä (s.o. ilman\nlaillista tutkimusta) lähettää maanpakoon ei ainoastaan semmoisia\nhenkilöitä jotka, niinkuin Woldemarin sanotaan tehneen, ulkoa\ntunkeutuivat baltialaisiin maakuntiin ja ryhtyivät vaarallisiin\nvehkeisiin talonpoikien piirissä, vaan itse maakunnissa asuviakin.\nJa tätä \"kibitkajustitsiaa\" käytettiin ahkerasti. Näillä keinoilla\nsaatiin todellakin kansa \"rauhoitetuksi\", Pietarin lehti vaikeni,\nisänmaan-ystävien pieni joukko hajaantui, ja rauha vallitsi maassa!\nMutta samallainen rauha kuin se, joka siellä oli vuosisatojen kuluessa\nvallinnut. Viha sortajia vastaan, kun se ei muuhun kyennyt, ja kun\nsortaja ei näyttänyt vähintäkään myötätuntoisuutta alkuasukasten\npyrinnöille, vaan päinvastoin yhä lujemmalla kouralla koetti niitä\nkuristaa, ilmaantui murhapoltoissa, jopa salamurhissa. Saksalaiset\nalussa sanoivat näitä tapauksia seurauksiksi kansallisten kiihottajien\nyllytyksestä, mutta kun joskus venäläisten puolelta saivat kuulla,\nettä kyllä kaiketi talonpoikain tila on ylen kurja, kun he ryhtyvät\nmoisiin epätoivon tekoihin, silloin muuttui ääni. Luonnollistahan on,\nettä kaikkialla maailmassa tapahtuu rikoksia. Muuta eivät merkitse\ntäälläkään tapahtuneet rikokset.\n\nLuokaamme nyt silmäys kansalliseen liikkeeseen Vironmaalla. Orjana\nsyntyi siellä J.W. Jannsen. Läpikäytyänsä nuo välttämättömät\nasteet paimenpojasta, kuskiin, lukkariin saakka hän vihdoin yleni\nkansakoulunopettajaksi. Hän perusti 1856 ensimäisen vironkielisen\nsanomalehden \"Eesti Postimees\", jolla hän koetti ei ainoastaan\nvirittää Vironkansan oikeutettua kansallistuntoa, vaan myös\nvaikuttaa saksalaisten herrojen käsitykseen velvollisuuksistaan\nmaan kansan valtaavaa enemmistöä kohtaan, samaan tapaan vaikka ei\nsamalla nerolla kuin Snellman meillä. Että hän, mitä saksalaisiin\ntulee, puhui kuuroille korville, ja että samoja keinoja häntä\nvastaan käytettiin, joita lukija jo tarpeeksi tuntee, on näiden\nsaksalaisten koko katsantokannasta itsestään selvää. Mutta hän\nei tahtonut hajoittaa vaan rakentaa, yhdistäen eri kansanluokat\nyhteiseen työhön. Virolaisille hän sitä vastoin oli iloisen sanoman\njulistaja. Ei ollut heidän keskuudessaan kansallisempaa, enemmän\nsuosittua miestä kuin J.W. Jannsen, häntä kunnioitettiin ja hänestä\nylpeiltiin. Hän oli sanomakirjallisuuden perustaja Virossa, hänestä\nmyös lähti tuo rohkea ajatus laulujuhlalla viettää 50-vuotista muistoa\norjuuden lakkauttamisesta, joka erinomaisesti onnistui ja osotti\nkaikkien ihmeeksi, että todellakin eli maailmassa virolainen kansa,\nelonhaluisena, yhteistoimintaan mahdollisena ei ainoastaan laulussa.\nHänen ystävästään pappi Hurtista lähti vieläkin rohkeampi ehdotus:\nvapaaehtoisilla lahjoilla panna toimeen korkeampi virolainen oppilaitos\n\"Aleksandri kooli\", jota varten vihdoin keräytyi noin 70,000 ruplaa.\nKaikki näytti niin valoisalta. Mutta — virtasihan virolaistenkin\nsuonissa suomensuvun veri. Ja se on näyttäytynyt historiassa siksi,\nettä missä suomensukuisille on ilmaantunut joku suotuisampi aika,\nsiinä ne heti riitaantuvat keskenään. Mitä toinen koettaa rakentaa,\nsitä toinen hajoittaa. Me tunnemme tämän surkean tosiasian omassa\nkansassamme, yhtähyvin täällä kotimaassa kuin uudessa maailmassa.\nJannsen joutui tämän yleisen lain alaiseksi samoinkuin meidänkin\nsuurmiehet, Snellman, Topelius, Cygnaeus, Yrjö-Koskinen. Entä oppilaat,\nystävät ja työtoverit, jotka ennen häntä niin suuresti ylistelivät, nyt\nkilvan häntä, vanhaa ja sairasta miestä, vetivät lokaan, levittivät\nhänestä ja hänelle vielä uskollisista ystävistä mitä alentavimpia\nkertomuksia, joita mielihyvällä kuultiin ja uskottiin. \"Yleinen\nmielipide\", tunnemmehan sen. Jannsen oli liiaksi saksalaisystävällinen,\nyhteisen edun petturi! Tämän uuden puolueen johtajaksi nousi C.R.\nJakobson. Hänessä asui täydellisesti vuosisatojen juurruttama viha\nsortajia vastaan, jopa alkuperäisimmässä muodossaan: veri verestä,\nyhdentekevä jos itsekin sortuu, kunpa vain vihollinen saadaan\nsortumaan. Kuolkaamme yhteiseen kuoppaan.\n\nJotensakin siihen henkeen toimitti entinen kartanonpehtori, sittemmin\nopettajaksi kohonnut Jakobson 1878 perustettua sanomalehteänsä\n\"Sakalaa\". Saksalaiset ovat kukistettavat venäläisten avulla,\nkyllä sitten venäläisten kanssa suoriudumme. Eikä ole tarvis\nkuvata senjälkeisiä tapahtumia Itämerenmaakunnissa. Kansakouluista\naina yliopistoon saakka kaikki opetus muuttui venäjänkieliseksi,\noikeudenkäynti, joka kyllä ennenkin oli toimitettu kansalle vieraalla\nkielellä, saksaksi, muuttui venäjänkieliseksi. Oli kuitenkin joukko\nsivistyneitä, joita saksankielisessä oikeudessa voitiin käyttää\ntulkkina, nyt sitä vastoin semmoisina käytettiin sotapalveluksensa\naikana vähän venäjänkieltä oppineita sotamiehiä. Tapahtui, niin\nkerrotaan, että joku tuomari, joka ymmärtäen viroa, ja huomaten, että\ntulkki käänsi kaikki päin mäntyyn, vihdoin rupesi, saadaksensa jotakin\ntolkkua asiassa, puhumaan viroa, mutta ilmiannettiin sellaisesta\nrikollisesta menettelystä, sai ankarat nuhteet ja uhkauksen, että jos\nse uudistuu, menettää hän virkansa. Eräs _virolainen_ pappi, jolta\nhänen, täällä käydessään kysyttiin, mitä nyt virolaiset luulevat\nvoittaneensa, vastasi: \"meillä oli ennen kaksi herraa, saksalainen ja\nvenäläinen, edellinen on nyt kukistettu, ja meillä on nyt vain yksi\nherra. Oppimalla venäjää pääsemme mekin herroiksi.\" Siihen vie rotuviha\nja kansan kahtia-jako. Yhdessä kuopassa nyt todellakin ollaan, mutta\n\"herra saksalainen\" sittenkin yläpuolella. Papistollahan olisi tässä\nonnettomassa tilassa ollut suuri tehtävä. Senhän olisi pitänyt sovittaa\nristiriidat, koettaa miten mahdollista yhteensulattaa kansanluokat,\nhuomauttaa herroille, että he, ainoastaan kansan tukemina, voivat omat\nja maan edut suojella, ja talonpojille, että entisten vääryyksien vihan\nlietsominen ei rakenna mitään vaan hävittää kaikki. Mutta se ääretön\nonnettomuus, joka käy läpi koko Itämerenmaakuntien kansanhistorian,\njoutui tässäkin huippuunsa. Papisto oli sekä aineellisesti että\nhenkisesti saksalaisiin kahlehdittu. Aineellisesti siten, että\nseurakuntien oikeus itse valita pappinsa vähitellen oli muuttunut\npatronaattioikeudeksi, jonka nojalla aatelisto, seurakunnan tahdosta\nhuolimatta, asetti kirkkoherraksi suosikkinsa. Henkisesti siten,\nettä papisto oli yhtä saksalaismielinen kuin ikinä ritarit. Kaikissa\njulkisissa ja yksityisissä kokouksissa toitotettiin \"Deutschtumia\",\n\"Burschentumia\" ja \"Was ist der Deutschen Vaterland\". Virolaisten\nylenkatsomisessa ei voittanut saksalainen ritari saksalaista pappia.\nEräs meikäläinen nuori pappi oli satunnaisesti virolaisen kirkkoherran\nluona, jolloin tämän luo saapui hänen seurakuntansa talonpoika. Kun\nsuomalainen moitti sitä kopeutta, millä kirkkoherra kohteli miestä,\nvastasi hän: \"Ei virolainen härkä sillä hevoseksi tule, että se\nmuutetaan talliin\". Meidän kannalta katsottuna lienee se jo kunnia,\nettä vironkieli oli härän mylvimistä eikä \"perkelä-\" eikä \"siankieltä\".\nNähtiin sitäkin, että oikein kiivas saksalainen pappi niin röyhkeällä\ntavalla syytti virolaisia sanankuulijoitansa kaikista paheista,\nsalamurhasta, murhapoltosta ja kaikesta siitä mistä saksalaiset yleensä\nsyyttävät virolaisia, että suurin osa kirkkoväkeä lähti ulos kirkosta.\nMillä mielellä, sen käsittää lukija. Emme tahdokaan puhua siitä, mitä\nvihamieliset virolaiset ja lättiläiset kertovat aatelisherrojensa\nja pappien yhteisistä kemuista ja juomingeista, niiden yhteisistä\najojahdeista, joissa talonpojat näyttivät ajokoiran osaa, ja joissa\ntalonpojat nälkäisinä saivat loma-aikana katsella, kuinka herrat\ntyhjensivät runsaita eväspussiansa ja pullojansa. Siinä saattaa olla\nvihan liiottelua.\n\nPapit saarnasivat varsin kauniisti, — onhan meillä sekä Tarton\nyliopistosta että pappienkin toimittamaa varsin ansiokasta\n_saksankielistä_ jumaluusopillista kirjallisuutta — milloin ei\npäässyt saksalaisuus ja virolaisviha varsin törkeästi purkautumaan,\nja milloin luterilainen oikeauskoisuus ei ylen kiivaasti hyökännyt\nsitä herrnhutilaisuuden alkuajoilta vielä jotensakin yleistä herätystä\nvastaan Zinzendorfin hengessä. Mutta saarnastuolista alas astuttuaan\noli pappi jo ihan toinen mies. Mitä seurakuntalaisten oli sen kanssa\ntekemistä.\n\nOlisivatpa onnettomuudet edes tähän rajoittuneet! Mutta oikeutta\nvirolainen ja lättiläinen ei voinut odottaa muualta kuin omasta\nnyrkistään, tietysti lopullisesti omaksi turmioksensa. Kun siis\nseurakunta sai herra patronansa käskystä vastenmielisen papin, ei\nauttanut muu kuin mahdollisuuden mukaan estää papin vihkimistä ja\nkirkkoon pääsemistä, ja panna aikaan enemmän tai vähemmän väkivaltaisia\nmeteleitä itse kirkossa. Semmoiset ne ovat nuo raa'at virolaiset.\nMainitsemme vain tapauksen Tallinnassa v. 1881. Sikäläinen virolainen\nseurakunta anoi silloin monella tuhannella nimellä varustetulla\npyyntökirjalla itselleen kansallismieliseksi tunnetun papin, mutta\nmaistraatti, jolla oli patronaattioikeus, määräsi sinne toisen sillä\nseurauksella, että sen täytyi vihkimispäivänä pitää varalla suuri\npoliisivoima pitääkseen tyytymättömiä seurakuntalaisia kurissa. Mikä\nhartaus, mikä sielunhoito!\n\nMutta ei edes tähän rajoittuneet onnettomuudet. Kuten ainakin vei\nepätoivo epätoivon turmiollisiin tekoihin. Luterilaiset rupesivat\njoukottain kääntymään venäläiskatoliseen, Tsaarin uskontoon. Olkoonpa\nvain, että tässä oli liikkeellä yllyttäjiä, venäläisten pappien\npropagandaa, aineellisten etujen lupauksia, siitä ei tarvitse\nkiistellä. Mutta varma on tämänkin ohessa, että jos papisto olisi\nollut kansalle sitä, mitä sen olisi pitänyt olla, tämmöistä surkeutta\nei olisi tapahtunut. Herrat ja papit kuitenkaan eivät nähneet mitään\nsyytä omassa itsessään. Kaikki syy oli yllyttäjissä, tuossa kurjassa\nkansassa. Virolainen, hän sai yksin kärsiä. Ei ole niinkään helppo\nerota isiensä Jumalasta. Kun työ oli tehty, niin silmät kyllä\naukenivat, omatunto heräsi, tuska poltti, mutta palaaminen oli\nmahdoton. Sen takana, joka oli astunut venäläisen kirkon sisälle,\nsulkeutui ovi. Nyt on kuitenkin tässäkin kohden kääntyneille\nluterilaisille palaamisen mahdollisuus auennut, ymmärtäneekö nyt\nsaksalainen papisto mitä siltä Jumala vaatii. Tuskin. Vuosisatoja\nvuotaneet ja parantumaisillaan olevat haavat ovat taas auenneet verta\nvuotamaan, uusi verivaino on syntynyt saksalaisten ja alkuasukasten\nvälillä, eikä ole luultavaa, että saksalaisen papin sydän jaksaa tätä\nunohtaa enemmän kuin saksalainen ritarikaan.\n\nNiin, vaino on taas käymässä yhtä tuimana kuin tuimimmat vuosisatojen\nkuluessa. Epäilemättä kansa saadaan \"rauhoitetuksi\", epäilemättä syntyy\nsama hautausmaan hiljaisuus, joka on saatu pitkinä aikoina säilymään.\nMutta kuten ennen virolaiset kätkivät kirveen murhatun hautaan,\nkätkevät ne nytkin henkisesti tämän kirveen väkivallan uhrien hautaan,\nja sieltä se on aikaisemmin tai myöhemmin nouseva uusiin epätoivon ja\nveren töihin.\n\nLopetan niillä sanoilla, joilla Jaakko Forsman Valvojassa\nvuonna 1883 päättää kirjoituksensa Itämerenmaakuntien oloista:\n\"Yhteiskuntalaitokset, jotka eivät perustu kansan enemmistön\nkannatukseen, kaatuvat ensimäisestä tuulenpuuskasta; yhteiskunta,\njossa korkeammat säädyt ja alhaisempi kansa ovat vieraat toisillensa,\non pysyväisyyttä vailla, vielä enemmän, jos niiden edut käyvät\nvastakkaista suuntaa; yhteinen turve ei ole vielä yhteinen isänmaa; kas\nsiinä ne yksinkertaiset totuudet, joita meille kertovat viime vuosien\ntapaukset Itämerenmaakunnissa.\"\n\nYmmärrämmekö me nyt, ymmärrämmekö missä piilee \"yhteiskunnallinen\nvaara?\"\n\n\n\n"]