[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fS_Zy7WsmboToi_9TFLsKiq_J_7rj8Vt9dajlSrzGjCA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3482,"Karolus","Järv, Jaak",1852,1920,"3482-jarv-jaak-karolus","3482__Järv_Jaak__Karolus","Historiallinen kertomus Viron kansan orjuusajan alkupuolelta","romaani",[],[],"fi",1892,1911,12042,76656,false,76202,[23],"Estonia -- History -- Fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Karolus :  Historiallinen kertomus Viron kansan vapausajan alkupuolelta\" by Järv is a historical novel written in the early 20th century. It depicts the forced Christianization, rising serfdom, and resistance of the Estonian people under Danish-German rule, following the fates of the defiant peasant Oglas, his steadfast wife Saale, and their son Karolus, who is raised by the Danish lord Arnolf von Ludinghausen and torn between privilege and conscience. The story centers on moral courage, oppression, and the clash between faith as preached and power as practiced.  The opening of the novel shows peasants compelled to build a fortress wall at Lämela; Oglas urges them to stop forging their own chains and leads them to symbolically wash away baptism, after which Ludinghausen has them enslaved and families torn apart. A planned massacre of drunken nobles during a feast is betrayed—Saale informs to prevent bloodshed—leading to executions and dispersals; the child Kahro is seized, renamed Karolus, and raised by Ludinghausen. Growing up, Karolus rejects the priesthood after witnessing clerical hypocrisy, turns to arms, defends abused peasants, distinguishes himself in battle, and is made a vassal, yet remains troubled by his people’s misery and falls in love with Arnolf’s daughter Kordelia, who reveals his lineage from the fallen Estonian king Warpo. After thwarting villains who menace Kordelia and sheltering fugitives, Karolus petitions the estates to curb brutality; the nobles explode in outrage, strip his rights, and have him imprisoned. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Kujala, Juho",144,"Historiallinen kertomus sijoittuu Viron kansan orjuusajan alkupuolelle. Se kuvaa virolaisten talonpoikien vastarintaa ja vapauden menetystä saksalaisten herrojen rakennuttaessa hoveja ja linnoituksia heidän mailleen.","Jaak Järven 'Karolus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3482.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KAROLUS\n\nHistoriallinen kertomus Viron kansan orjuusajan alkupuolelta\n\n\nKirj.\n\nJaak Järv\n\n\n\nSuomentanut:\n\nJ. Kujala\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\n\"Työläisen\" kirjapaino,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nAlhaalla laaksossa virtasi joki hiljalleen, ylhäällä jokitörmällä\nsijaitsi muhkea hovi, jonka torniin auringonsäteet taittuivat. Hovi\noli äskettäin rakennettu.\n\nJoukko ihmisiä työskenteli muuraustyössä. Toiset muurasivat, toiset\nkantoivat edellisille kiviä ja muurausruukkia kolmannet kulettivat\nrakennusaineita. Hovin ympäri rakennettiin muuria.\n\nTyö sujui joutuisaan, sillä tekijät olivat vankkarakenteisia, niiden\njoukko oli suuri ja työvouteja oli myöskin kylliksi.\n\nPäivällisloman aikana alkoi työläisten kesken keskustelu.\n\n\"Miksi meidän täytyy tehdä tällaista turhaa työtä?\" alotti eräs puheen.\n\"Huoneita on tarpeeksi heille itselleen ja eläimilleen, vahvoja\nja kauniita ovat kaikki. Nyt rakenteilla olevaa muuria ei voida\nasuntoina käyttää. Miksi sitä tarvittaisi, jos kerran meitä kohtaan\naijottaisiin olla rehellisiä? Veljet, me rakennamme viimeisen\nvapautemme juttua — vankihuonetta itsellemme! Vai eikö se ole jo\nmonessa hovissa nähty?\"\n\n\"Puhut oikein, Oglas\", huomautti toinen. \"Mutta mihin pääsemme tästä?\"\n\n\"Takoa itselleen kahleita ja senlisäksi syyttömästi, on häpeällistä!\"\njatkoi Oglas päättävästi. \"Emme jatka enään! Mitä arvelette? —\nPesemme kasteen pois itsestämme ja sanomme linnanherralle totuuden. Me emme kellekään tee\npahaa, emme hänellekään, jos hän on ihminen. Miksi rakentaa muuria!\"\n\n\"Niin teemme!\" vastasivat useat. — \"Helppo sanoa!\" varotti eräs\njoukosta, \"vaan sitte meidät tehdään henkiorjiksi.\" Oglas, noin 40\nvuotias vahvanrakenteinen mies, loi varoittajaan vakavan katseen.\n\"Onko asemamme nyt kristittynä parempi? Pahenee vaan yhä! Emmekö sitä\njokainen huomaa jo näistä valleistakin, joita rakennamme? Ja tuli\nmitä tuli, mutta vapaaehtoisesti antaa kahlehtia itsensä ei sovi!\nLudinghausen on kyllä hiukan kaltaisiaan parempi, mutta sittenkin\nmerkitsevät nuo muurit meille pohjatonta vihelijäisyyttä ja hänelle\nsamassa määrässä ylellisyyttä. Ei, kunniamme, riistetty vapautemme,\nisäimme kuuma veri ei salli tämän jatkuvan! Niiden täytyy olla meille\npyhät. Tahdon ensimmäisenä astua Ludinghausenin eteen ja sanoa:\n\"Pyhimmät muistomme eivät salli työtä jatkettavan. Mutta ensin se\nkastevesi pois.\"\n\nSilmänsä säihkyivät innostuksesta.\n\nHe läksivät joen rantaan. Väkivalloin riistetyn vapauden tuli näytti\njokaisen rinnassa syttyneen uuteen loimuun.\n\nEräs vanha harmaahapsi joukosta, kasvot taivasta kohti luotuna\nrukoili:\n\n\"Vanha isä, korkealla valkeudessa, katso meihin! loppuneet on lastesi\nilonpäivät. Surunpäiviin ne ovat vaihtuneet. Murheenkyyneleet\nvuotavat. Metsä huminoi niiden surusta, jotka äsken olivat\niloisia. Tuuli voihkii niiden huokauksia, jotka äsken riemuitsivat.\nNiin, lapsesi erotettiin sinusta. Katso meihin! Palajamme sinulle.\nVahvista meitä! Ole kanssamme!\"\n\nVakavat entisajan kaihon kyyneleet vierivät vanhuksen vakaville\nposkille. Nuoret täytti innostus ja Iujamielisyys.\n\nHe riisuutuivat, astuivat jokeen ja peslvät itsestään kristillisen\nkasteen, kuten luulivat.\n\nVedestä tultuaan tunsivat he uutta elämää rinnoissaan, sekä\npuhtauden seurauksena helpotuksen tunnetta ruumiissaan. Luulivat\nsopineensa jumalansa kanssa ja saaneensa rikoksensa anteeksi.\n\nSellaista pesun kautta kristinuskosta puhdistautumista tapahtui\nusein toisella vuosisadalla jälleen tuon uskon tänne tuomista.\n\nEikä ihme. Heille virolaisille tuotiin tuo \"rakkauden oppi\" tavalla,\njoka synnytti heissä varman käsityksen, että se oli vihan ja\nvainon uskonto, johon heitä oli raa'alla väkivallalla pakotettu, ja\njota seurasi julma taloudellinen sorto. Siksi tuo kurja usko joinakin\ninnostuksen hetkinä \"pestiin\" pois ja palattiin vanhojen jumalien\nuskoon.\n\nEräs noista, nyt puheena olevista, lausui vedestä astuessaan: \"Olen jo\nkolme kertaa kastettu ja yhtä monta kertaa siitä peseytynyt. Neljättä\nkertaa en enää heitä laske kimppuuni, kävi miten kävi.\" Niin\nuhkasivat useat.\n\nJälkeen päivällisen ei enää menty työhön, eikä toteltu johtajia. He\nläksivät joukolla linnan edustalle vaatien hovin herraa ulos. Kun\ntämä ilmestyi ovelle, astui Oglas esiin ja puhui varmalla äänellä:\n\n\"Suuri herra! Olemme rakentaneet sinulle muhkean linnan. Elä siinä ja\nhallitse meitä, mutta älä vaadi meiltä työtä, joka meitä häpäisee!\nMuuta varten ei tätä vallia rakenneta, kun siksi, että niiden suojassa\nmeitä voitaisiin julmemmin orjuuttaa. Miten voimme itsellemme takoa\norjuuskahleita? Sillä häpäsemme vapauden taistelussa kaatuneiden\nesivanhempiemme muistoa. Ei, olemme keskeyttäneet työn ja siinä\npysymme. Jatka itse noiden muurien rakentamista, jos niitä tarvitset,\nmutta älä vaadi meiltä tätä itsemurhaa. Onnettomuutemme on jo kyllin\nsuuri, olemme voitetut, meiltä on\nriistetty se, mikä meille on pyhintä — vapaus! Se riittää jo!\nMuistot ja tunteet mitkä sinulle on pyhät, ovat meille samoin. Me\nluotamme kunniantuntoosi, että vapautat meidät työstä, mikä nyt on\nkeskeytetty.\"\n\nHerra Ludinghausenin kasvot synkistyivät. Hän loi vihasen katseen\npuhujaan. Viimein kysyi: \"Puhutko toisten puolesta, Oglas?\"\n\n\"Puhun\", vastasi tämä päättävästi ja sata suuta takanaan toisti sen\nrohkeasti.\n\n\"Mutta kuinka te uskallatte?\" kysyi Ludinghausen kiukuissaan: \"Mitä\nte puhutte vapauden riistämisestä ja orjuudesta? Maanne ja vapautenne\non teillä jälellä. [Saksalaisten ja tanskalaisten hallituksen ensi vuosisadalla\noli suurella osalla kansaa maa ja vapaus vielä mutta sillä rajoiituksella,\nettä he sopimusten perusteella maksoivat herrojensa\nverot ja olivat pakotetut ottamaan osaa heidän sotaretkiinsä. Siis\norjuutta jo sekin!] Mutta ajatelkaa! Te voitte ne menettää, jos\nvastustatte, ettekö näe, että toiset herrat ovat pienimmänkin\nvastarinnan sattuessa ottaneet kansalta maan ja vapauden ja tehneet\nheidät henkiorjiksi?\"\n\n\"Me uskomme, että sinä olet parempi kun toiset\", vastasi Oglas, \"mutta\nse vapaus minkä sanoit meillä olevan, on kurjaa siihen verraten mitä\nmenetimme. Olemme voitettuna joutuneet sinun ja veljiesi työjuhdiksi.\"\n\n\"Riittää! Työhön!\" kiljasi ylpeä tanskalainen kovalla äänellä.\n\n\"Ei!\" vastasivat kaikki, \"maaveroina suoritamme kyllä muuta työtä.\nPidämme sanamme.\"\n\n\"Ei maksa vaivaa heille puhua\", huomautti ylityönjohtaja. He ovat\ntehneet pahempaakin, ovat luopuneet pyhästä kristinopista ja tulleet\njälleen pakanoiksi. Tulivat juuri joesta.\"\n\nLudinghausen löi syvää inhoa ilmaisevan katseen kansaan. \"Onko se\ntotta?\"\n\n\"On\", vastasi Oglas. \"Emme käsitä teidän uskoanne. Meille on oma\nuskomme kallis ja rakas. Antakaa meidän pitää se, me emme häiritse\nteitä uskossanne. Teille ei ole siitä hyötyä, jos olemme teidän\nuskossanne, eikä vahinkoa, jos olemme omassa uskossamme. Poistakaa\nse ehto sopimuksestamme. Kaiken muun, mikä teille on hyödyllistä,\ntäytämme.\"\n\nKiukustunut kristitty, koettaen niellä vihansa lausui: \"Se ainoa\nkohta sopimuksessamme, uskonto, on pyhin. Pyhää kristinuskoa olemme\ntulleet teille tuomaan ja sen siunauksesta teitä osalliseksi tekemään.\nTe olette minun alammaisiani ja me molemmat väkevän Tanskan kuninkaan\nalamaiset. Kuningas vaatii, että hänen alammaistensa on oltava\nkristittyjä. Sitä vaati jo Waldemar II ja nyt vaatii sitä myös\nErik IV. Ne molemmat kuninkaat ovat meidät täysin valtuuttaneet\npakottamaan teitä väkivallalla kristinoppia tunnustamaan. Ja\nvielä muistutan teille: 7 vuotta sitten, se oli v. 1306, pidettiin\nRahveressä maa-asiain järjestämistä varten suuret maapäivät, joilla\npäätettiin, että uskonluopiot tehdään henkiorjiksi. Ja Tallinnan\npiispa Henrik I asetettiin Tanskan kuninkaan sijaiseksi ja hän\nhallitsee siis maata hänen nimessään. Minkälaisella sydämmellä piispa\nottaa vastaan tiedon luopumisestanne? Älkää luulko, että niin suuri\nrikos jää rankaisematta. Te kaikki tulette henkiorjiksi, tai jos heti\nkadutte, rukoillen anteeksiantoa ja antaen kastaa itsenne, niin antaa\nkuningas ja piispa sekä paavi teille armon. Kuulkaa siis laupeuden\nääntä ja jättäkää perkeleen palvelus. Ajatelkaa!\"\n\nMiehet poistuivat, jääden entiseen päätökseensä. Seurasi rangaistus.\nKaikilta otettiin maa pois ja tehtiin\norjiksi, joiden kanssa isäntä sai menetellä miten tahtoi. Tappaminen\nvain oli virallisesti kielletty.\n\nKamala kohtalo odotti Ludinghausenin orjia. Piti rangaista heitä\nperinpohjin, tukahuttaakseen viimeisetkin \"kapinan\" idut. Ensin\nruoskittiin, hajotettiin niskotelleet orjat toisiin moisioihin\n[moisio, vironkielellä möisa — kartano eli hovi. Suom. muist.],\njottei yhdessäolo synnyttäisi yhteistunnetta, joka ehkä taas tilaisuuden\nsattuessa kehittyisi kapinaksi.\n\nIhmeellistä oli se, että Oglas — lakkolaisten johtaja — jätettiin\nLudinghausenin moisioon. Kuitenkin erotettiin hänet vaimostaan\nja rakkaasta pojastaan, joille herra laittoi asunnon loitommalle\nkartanosta. Oglas sai orjana työskennellä kartanossa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLähes vuosi ylläkerrotusta on kulunut. Lämelan — niin oli\nLudinghausenin hovin nimi — ympäri olivat vallit kohonneet. Kaikki\noli valmista. Paljon oli siinä työssä hikoiltu ja kärsitty. Yhä\nkurjemmaksi muuttui orjien sekä \"vapaiden\" asema. Se huomattiin joka\npuolella. Pienimmistäkin erehdyksistä rangaistiin henkiorjuuteen\nasettamalla, ja viimein jo vallan ilman syyttäkin pantiin\nihmisiä henkiorjuuteen. Orjien vaihtaminen kotieläimiin astui\npäiväjärjestykseen, samoin muukin raaka kohtelu.\n\nTällainen olotila synnytti yleistä tyytymättömyyttä, sekä kristittyjen,\nettä ei kristittyjen orjien keskuudessa.\n\nSalainen tyytymättömyys ja viha vallitsi myös Ludinghausenin\norjien keskuudessa. Haudottiin mielissä kostoa sekä samalla\nsorrosta vapautumista ja odotettiin vain sopivaa tilaisuutta sen\ntoimeenpanemiseen. Seurauksista ei välitetty. Kostotilaisuus tulikin\npian. Ludinghausen näet pani toimeen vieraspidot linnan valmistumisen johdosta.\n\nÄärimmäisen ylellisesti valmisteltiin tätä juhlatilaisuutta\nkuumeentapaisella kiireellä.\n\nJuhlaan oli kutsuttu vanha piispa Henrit I, samoin kuuluisammat\ntanskalaiset vasallit Leo von Orgies ja Johan von Walghite. Sinä\naikana ei ollut kenenkään kanssa sotaa käynnistä, joten noiden\nlinnanherrojen päätehtävä oli irstailu ja mässäily suurissa\njuhlissaan.\n\nTämän juhlatilaisuuden arvelivat orjat sopivimmaksi tuhota useampia\nkiduttajiaan yhtaikaa. Keskiyöllä kun juhlavieraat arveltiin olevan\ntäysin juovuksissa ja siis vastustuskyvyttömiä, piti tungettaman\nlinnaan ja surmattaman jokikinen verenimijä. Palvelijoilta oli saatu\ntietää juhlapäivä.\n\nLuonnollisesti tiesi Oglas myöskin tuosta suunnitelmasta. Hän olisi\nkyllä tekoa puoltanut, jos siitä todella olisi ollut heille etua. Mutta\nnyt, yöllisessä kokouksessa, suunnitelmaa laadittaessa oli hän jyrkästi\nvastaan, sillä hän aavisti, mitkä seuraukset siitä tulisi olemaan,\njos se onnistuikin, joka sekin oli epäiltävää. \"Ajatelkaa veljet\",\nsanoi hän. \"Asia on kahdelta puolen kamala. Siellä on joukko viattomia\nihmisiä m.m. naisia, jotka eivät ole meille mitään pahaa tehneet, ja\nnuo kaikki kuolisivat, sillä heitä olisi mahdoton pelastaa, vaikka\ntahtoisittekin, ja siksi tämä teko ei saa tapahtua. Me emme saa\nvuodattaa viatonta verta. Sitte, jos nuo kaikki juhlassaolijat\nsaisivatkin surmansa, mitä olisi siitä hyötyä? Toista jäisi muualle\nmaassa, jotka kostaisivat surmattujen puolesta kamalasti, ja asemamme\nei paranisi, päinvastoin muuttuisi se kymmenen kertaa pahemmaksi, tuon ajattelemattoman\nteon seurauksena. Samoin kävisi, jos teko epäonnistuisi. Olen aina\nollut valmis toimimaan jos siitä on ollut hyötyä meidän sorretuille\nveljillemme ja itsellemme, mutta nyt suunnitellun teon seuraus on\noleva kamala! Se on minun ajatukseni.\"\n\nUseat myönsivätkin Oglas'en olevan oikeassa, toiset taa§ epäilivät\nrehellistä miestä herrojen kätyriksi, kuitenkin päätettiin yritys tällä\nkertaa jättää sikseen.\n\nSe lienee kuitenkin tapahtunut vaan näennäisesti, Oglaksen ja toisten\nvastustuksen vuoksi, sillä kohta oltiin taas koolla ja — ilmoittamatta\nOglakselle ja toisille, ja päätettiin lopullisesti hanke toteuttaa,\nOglas'een ei Iuotettu ja siksi ei hänelle hankkeesta ilmotettu — — —\n\nJuhlapäivä tuli. Herrat ja orjat olivat kumpikin tavallaan siihen\nvalmistautuneet. Toisen juhlapäivän vastaisena yönä marssi joukko\nmiehiä linnan portille. Portinvartija vangittiin vastuksitta, ja portti\navattiin.\n\nKun vuolas virta, astui joukko sisään, kaikki oli hiljaa, portin\nvartijakaan ei ääntä päästänyt.\n\nKun miehet olivat päässeet sisään, sulleutui linnan portti äkkiä\n— muurille johtavat tikapuut kiskaistiin alas, ja — asestettu\nsotamiesjoukko hyökkäsi sisääntulleiden limppuun. Alkoi kamala\ntaistelu. Myöhemmin saapuneet, mutta portin sulleutuessa ulos jääneet\nnäkivät, että heidän hankkeensa oli tietty ennakolta, näkivät, että\ntoverinsa vangittiin tai tapettiin, ja heidätkin piiritti sotaväki,\nheillä oli ainoastaan valittavana kuolema, sillä elävänä antautua olisi\nollut kauheaa.\n\nHetkinen — ja saarrettu orjajoukko oli teurastettu ja virui\nveressään. Ne harvat, jotka olivat jälellä, jätettiin henkiin, sillä\nniistä ei enää ollut vastusta.\n\nNäin loppui Lämelan orjien vaistomainen vapautusyritys — aivan\ntoisiin siis, kun he olivat edellyttäneet.\n\nLudinghausen oli saanut tiedon hankkeesta ennakolta, ja oli tuottanut\nuseita satoja sotilaita linnaan, oman joukkonsa lisäksi. Mitä\nvoisivatkaan miltei aseettomat orjat asestetulle joukolle.\n\nJuhla ja mässäily jatkui nyt vielä entistä hurjemmin, siihen\nsekottui huumaus orjien verestä.\n\nJälelle jääneet 5 miestä hirtettiin linnan portilla jo juhlan aikana,\nkun heiltä ei viettelyillä eikä kidutuksilla saatu tietää eräiden\npakoon päässeiden nimiä.\n\nEräs noista lausui silmukkaa kaulaan asetettaessa: \"Oi Oglas! Olit\nsittenkin oikeassa. Nyt heidän vihansa kohtaa julmasti koko onnetonta\nheimoamme.\"\n\nPortinvartija, joka tuon kuuli, ivasi: \"Sen tiedätkin. Sinä\nensinnä tulit yli muurin. Luulit minun olleen juovuksissa, mutta\nen ollutkaan. Teeskentelin, kuten oli käsketty. Kyllä osaamme olla\nkavalat. Siellä olet nyt!\"\n\n\"Tanskalainen koira!\" kiljasi eräs kuoleva vihasesti, kun samassa\nmaa katosi jalkojensa alta ja hän jäi riippumaan hirteen, kuten\ntoisetkin.\n\nMiten oli Ludinghausen saanut kapinahankkeesta tiedon?\n\nOglas'en vaimo oli, kuultuaan että kapina oli uudestaan päätetty,\nantanut sen ilmi linnan herralle.\n\nHän oli saanut kuulla, että kapinahanke oli uudestaan päätetty ja\nuhattu Oglastakin, syyttäen häntä kavaltajaksi, joka siten aikoi\nostaa vapauden itselleen.\n\nVaimo pelkäsi, että kapinalliset tappaisivat hänen miehensäkin ja\nsiksi oli hän rientänyt Lämelaan ja kertonut kuulemansa.\n\nHänet oli poikineen vangittu.\n\nKun juhla oli loppunut, ja uhrit riippuivat hirsipuussa, kutsutti\nLudinghausen Oglas'en vaimon luoksensa ja lausui vielä\njälelläoleville tuttavilleen: \"Tuo vaimo ilmoitti orjien hankkeen.\nEmme enää olisi\nelävien joukossa, ellei hän olisi tullut murhasuunnitelmaa\nilmottamaan.\"\n\nKaikki katsoivat ihmeissään edessään seisovaa naista. Hän oli vielä\nnuori, yksinkertaisen vakava. \"Missä on mieheni, Oglas?\" kysyi hän.\n\"Täällä on sittenkin kapinoitu — onko Oglas säästynyt?\"\n\n\"Hän on säästynyt, eikä hän ole kapinaa nähnytkään.\"\n\nVaimon surullinen katse kirkastui.\n\n\"Mikä on nimesi?\" kysyi eräs vieras.\n\n\"Saale\", vastasi Ludinghausen.\n\n\"Saale, olet tehnyt meille hyvän työn\", jatkoi kysyjä, \"me tahdomme\nsen palkita.\" Niin sanoen asetti hän joukon rahaa pöydälle. Toiset\nseurasivat esimerkkiä, ja pian oli suuri kasa rahaa pöydällä.\n\n\"Se on sinun, Saale!\" virkkoi Ludinghausen.\n\nVaimo katsoi uhkeasti vieraita, lausuen:\n\n\"Ottakaa rahanne takasin. Sydämmelleni on siitä kyllin tuskaa, että\nveljieni verta täällä on vuotanut. Ajattelin, että ilmiantamisen\nkautta viattoman veren vuodatus estyy, ja Oglas säästyy. Nyt on, kuten\nkuulen, Oglas hengissä, mutta verilöyly on kuitenkin tapahtunut.\nMikä kauhea kohtalo! Onneton kansa — kauhea raha!\"\n\nHän käänsi katseensa inholla rahoista poispäin.\n\n\"Sano sitten, Saale!\" virkkoi rahatarjouksen alulle pannut vieras.\n\"Sano millä voimme sinut palkita?\"\n\n\"Kuka olet?\" kysyi Saale.\n\n\"Olen Tallinnan piispa ja kuninkaan sijainen Henrik I *).\n[Piispa Henrik I hallitsi Tallinnan hiippakuntaa vuodesta 1289\nvuoteen 1314.] Pyydä mitä\ntahdot ja me täytämme.\"\n\nUusi toivonkipinä loisti Saalen katseesta. \"Hyvä,\nminä tahdon pyytää\", lausui hän astuen piispan eteen. Älkää ajako takaa\npakoon päässeitä, älkää heitä rangaisko! Älkää sälyttäkö kansan\nhartioille enää suurempaa kuormaa. Antakaa miehelleni vapaus jälleen.\nSe ei ole teille vaikeaa. Se on minun pyyntöni. Täyttäkää se! Se\nkoituisi teille hyödyksi.\"\n\nHarmaahapsinen vanhus astui askeleen taaksepäin; katseensa osotti,\nettä hän tuota pyyntöä liiaksui. Hän lausui: \"Saale, sinä pyydät\nmahdottomia. Niin suuria rikollisia ei voida jättää rankaisematta.\nMutta maakuntahallitus ja neuvosto tulevat pyyntöäsi käsittelemään.\"\n\n\"Ei, se ei sovi!\" toistivat useat. \"Rikolliset on löydettävä ja\nsaatava selville vaikka rautakokeella.\n[Viron vasallien 1306 maapäivillä laatima laki oikeuttaa\n\"rautakokeen\" syyllisen selville saamiseksi, siten, että rikoksesta\nepäilty pantiin kantamaan kuumaa rautaa käsissään, tai kävelemään\nkuumalla peltilevyllä. Jos rauta poltti, oli se syyllisyyden todiste, jos\nei, oli epäilty syytön.]  Oglas'en vapautus on eri kysymys. Kansaa ei kukaan rasita.\"\n\n\"Vai ei rasiteta!\" huudahti kiihottunut vaimo. \"Jokainen hetki antaa\nsiitä todisteita. Ja luullakseni nyt tuon kapinayrityksen jälkeen\nkurjistatte te kansan aseman äärimmilleen! Se on jo kylliksi onneton.\nSallikaa sen kärsimysten mitan jo olla täysi. Älkää sitä enään lisätkö.\nSallikaa sen \"rakkauden opin\" kerran käytännössäkin toteutua. Se\nolisi teiltä kunniallista. Tähän asti on kansa nähnyt noissa uuden opin\ntuojissa vaan kiduttajiaan. Rajottakaa se kerran. Kansan hätä on jo\nkyllin suuri, Kuulkaa minua!\"\n\nVallitsi haudan hiljaisuus. Naisen koko olento, h&nen innostusta\nuhkuva puheensa oli tehnyt syvän vaikutuksen.\n\nVihdoin katkasi äänettömyyden ent. sijaishallitsija Sakseson lausuen:\n\n\"Varo puheitasi vaimo! Sinä heität meille syytöksiä. Miten on sinun\nkansasi itse menetellyt? Kun he saavat käsiinsä meikälåisen, repivät\nhe sen kappaleiksi. Miten menettelivät he meikäläisten sotavankien\nkanssa! Kauhistuttaa ajatuskin siitä. Ja entäs tämä viimeinen\njoukkomurhayritys! Pitäisikö noin pirulliset teot jäädä rankaisematta?\nPirullisuus jollaista ei helvetissäkään tunneta. Ja sinä uskallat\nmeitä vielä syyttää!\"\n\n\"Käärmekin tulessa kiemurtelee\", vastasi Saale. \"Te, arvoisa herra,\nnäette syytä vaan meissä. Kumpi hyökkäsi ensin toisten kimppuun —\nmekö? Kumpi riisti toiselta onnen ja vapauden ja teki toiset orjiksi?\nKumpi kidutti toisia kaikilla mahdollisilla keinoilla? Ajatelkaa!\nPitäisikö tämän kaiken vaieten kärsiä!\"\n\n\"Riittää! Viekää hänet pois\", käski Sakseson.\n\nSe tapahtui.\n\n\"Sallikaa minun nähdä miestäni\", lausui Saale mennessään.\n\n\"Voit saada nähdä toisen kerran, ei nyt.\"\n\n\"Millainen rohkeus ja innostus\", ihmettelivät vieraat. \"Miten kaunis\nlapsi hänellä on! Mistä on hän saanut niin paljon valistusta ja\nrohkeutta?\"\n\n\"Kai mieheltään, Oglas'elta\", vastasi linnanherra.\n\n\"Hän on vallan toisista poikkeava luonteeltaan.\"\n\n\"Vai niin. Tuokaa hänet esiin. Tahdomme häntäkin nähdä\", vaativat\nuseat.\n\nPian astuikin sisään mies, leveäharteinen ja kookas, huonoissa\norjarääsyissä. Vaikka olikin näännytetty orja ja laiha, ei\norjuushengestä nähty hänessä jälkeäkään.\n\n\"Sinäkin olet kapinahankkeesta tiennyt, Oglas\", lausui Leo von\nOrgies. \"Mikset ilmaissut sitä! Orjan täytyy olla herralleen\nuskollisen.\"\n\n\"Olen herralleni jo sanonut, että siitä tiesin, mutta\nkun se raukesi minun vaatimuksestani, niin en katsonut\nvelvollisuudekseni siitä kieliä. En ole näet teidän joukostanne.\"\n\n\"Sinä olet tiennyt uusiutuneesta kapinayrityksestä, joka sen jälkeen\nsuunniteltiin.\"\n\n\"Olen jo {anonut, etten tiennyt, siis ei siitä ole mitään sanottavaa.\"\n\n\"Olet aikasemmin kiihottanut kansan ja orjia vastarintaan\", jatkoi\nOrgies, \"ja tämäkin kamala verityöhän se oli kiihotuksesi tulos.\"\n\n\"En koskaan sano sanaa, mikä kiihottaisi veljiäni ajattelemattomiin\ntekoihin. En myöskään jätä tekemättä sitä, mikä on veljilleni hyödyksi.\nKansalla on raskaat ajat, ja vielä raskaammat tulossa, ja siksi\nolisi heidän hyväksi toimittava mitä voi. Mutta, kuten näette, olen\nhenkiorja, enkä siis mitään voi.\"\n\nOrgies katseli kummastellen harvinaista orjaa. \"Me tiedämme että sinä\nkiihotit orjat kapinaan. Tunnusta totuus, se lievittää rangaistustasi!\"\n\n\"Totuuteni olette kuulleet\", vastasi orja rauhallisesti. \"Sittekin\nsana vielä siitä: Onneton orja pyytää armoa tälle onnettomalle\nkansalle! Vaikkakin osa on ollut kapinassa, eivät kaikki ole olleet.\nRiittäköön tämän linnan pihalla vuotanut vert sovitukseksi.\"\n\nOrjan silmistä paistoi rajaton rakkaus, ja surumielisyys. Orgies\nvastasi:\n\n\"Ole huoletta. Enempää ei tapahdu kun oikeus.\"\n\nOglas vietiin pois — vankeuteen. Hänet vangittiin heti kapinahankkeesta\ntiedon saatua, eikä vieläkään uskallettu häntä vapauttaa, sillä\npelättiin hänen vaikutustaan toisiin. Vaimonsa vangitsemisesta ei\nOglas tiennyt.\n\n\"Tuntui kun tribuni olisi kansansa edestä rukoillut\", lausui piispa.\n\"Miten järkevä puhe sekä varma, päättävä esiintymistapa! Miten\nsyvällinen rakkaus veljiinsä! Harvinainen ihminen!\"\n\n\"Niin\", ihmettelivät toisetkin juhlavieraat ja Ludinghausen arveli\nhänessä virtaavan erikoista verta. \"Hänen sukuperästään on tärkeitä\notaksumia lausuttu\", lopetti herra, ilmaisematta enempää, vaikka\njännityksellä odotettiin.\n\nOglas'en pojan päätti Ludinghausen ottaa kasvattaakseen hänestä\nsivistyneen miehen. Sen toimenpiteen toisetkin hyväksyivät, kun hän\nsen heille ilmaisi, mutta varottivat vapauttamasta Oglasta.\n\nJuhla oli lopussa ja vieraat poistuivat. Alettiin etsiä \"syyllisiä\" ja\nniitä löydettiinkin linnan saksalaisten ja tanskalaisten palvelijain\nilmiantojen perusteella, sekä rautakokeen avulla, joka luonnollisesti\n\"todisti\" aina herrojen eduksi. Ne tapettiin.\n\nUmpimähkään rangaistiin vielä joukko orjia, joiden luultiin olleen\nkapinaan osallisia, tai ainakin siitä tienneen. Heitä ruoskittiin ja\nLudinghausen myi ne toisiin moisioihin, tai vaihtoi eläimiin. Siten\narveltiin kapinahenki saatavan pois juuritetuksi perin pohjin.\n\nMyös Oglas'en myi isäntä Ludinghausen serkulleen Daalenille\n\"puolivapaaksi\" palvelijaksi, jota piti mahdollisimman paljon\npysyttää erillään varsinaisista orjista.\n\nVaimolleen annettiin \"kiitollisuuden osotukseksi\" hengenpelastuksesta\nkappale maata ja asunto kartanon alueen laidalla, sekä pantiin\nluotettava vartija estämään hänen ja orjien keskinäistä\nvuorovaikutusta. Vartijan saattamana sai hän tulla pari kertaa\nvuodessa Lämestaan poikaansa tapamaan, mutta ei saanut pidemmältä\nkeskustella poikansa kanssa.\n\nTämä ilmotettiin myös Oglaselle ja Ludinghausen kutsui molemmat\nluokseen ja lupasi heille kasvattaa pojasta miehen, josta tulee paljon\nhyötyä isänmaalle. Ottaen syliinsä 2-vuotisen kauniin pojan, virkkoi herra:\n\n\"Nimesi on Kahro, se on: ei mitään. Tästä alkaen on nimesi Karolus —\nrohkea, voimakas. Kasva suureksi ja tuota hyötyä synnyinmaallesi!\nTästä hetkestä alkaen olet minun lapseni, ja minä rakastava isäsi.\nJumala kanssasi!\"\n\nPoikanen oli siistissä vaatteissa kaunis, kun enkeli. Vanhemmat valtasi\nristiriitainen tunne. Molempien huulet värisivät. Viha, rakkaus ja\ntuska täytti yhtaikaa heidän sydämmensä. Äiti virkkoi:\n\n\"Miksi olen minä niin heikko, ja sinä niin väkevä, että voit\nminulta riistää lapseni, rakkaimman maailmassa! Ja se vielä tapahtuu\n\"kiitollisuuden\" nimessä! Oi, että voisin musertaa tämän kirotun\nmaan, joka sellaista vääryyttä päällään kantaa! Mutta — en voi\nmitään. Poikaseni, taivaan isä olkoon kanssasi, ja varjelkoon\nsinusta tulemasta sen suvun halveksijaa, josta olet lähtöisin!\"\n\nHän katsoi poikaansa rajattomalla äidinrakkaudella.\n\n\"Älä sure, Saale!\" lausui Oglas. \"Tämä viaton kärsimys on raskas, mutta\nsiitä juoksee voiman lähde, älä anna sen kuivaa! Ja sinä Ludinghausen,\njoka et tyydy miehen ja vaimon eroittamiseen, vaan riistät äidiltä\nlapsen. Se koituu sulle onnettomuudeksi. Sen vannon minä, Oglas! Meistä\neikä lapsestamme ei ikinä tule pyyteittesi tahdotonta täyttäjää,\nLapseni\" — hän kääntyi lapseensa. \"Ole meidän täällä linnan\nloistossakin, älä meitä unohda. Kasva siinä hengessä, jota vanhempiesi\nsielut täyttää. Viettelevän loiston keskellä suojelkoon sinua\nurhoollisten esivanhempiemme henget!\"\n\nOglas tahtoi ottaa lapsen syliinsä, mutta lapsi ei tullut, sillä hän\nei ollut vuoden aikaan nähnyt isäänsä kun sen sijaan Ludinghausen oli\nhäntä usein pitänyt sylissään.\n\nVäristys puistatti Oglasta kun lapsi häntä kaihtoi.\n\nLudinghausenin katse oli synkkä. Äidin ja isän sanat olivat tehneet\nsyvän vaikutuksen häneen. Hän näytti hämmentyneen. Palvelijat,\nkäskettynä viemään pois Oglasta ja Saalea, saapuivat.\n\nKyynelten vieriessä muuten niin päättävän miehen, Oglasen poskille,\nlausui tämä:\n\n\"Kallis vaimo! Ehk'en enää saa nähdä sinua ja lasta. Ole edelleen\nrohkea ja koeta suojella lasta ja tiedä että miehesi kaukana, kaukana\npohjattomasta onnettomuudessa, tuntee sinusta onnea ja iloa!\"\n\nHe poistuivat palvelijain seuraamana.\n\nLapsi ojensihe kätösensä äidin jälkeen itkien.\n\n\"Älä itke! Äiti palajaa jälleen\", virkkoi Saale.\n\n\"Kallis vaimo!\" kuiskivat Ludinghausenin huulet.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nArnolf von Ludinghausen oli mahtava, hiukan lempeämpiluonteinen kun\nsenajan vasallit [Vasallit — ritarit, jotta saivat kuninkailta maa-alueita\nasukkaineen täydelliseksi omaisuudekseen, palkkioiksi avustuksestaan\nsodnnkäynneissä. Niistä muodostui Viron sortaja-aatelisto.],\nkunnianhimoinen, josta johtuvana voitiin pitää\nhänen Innokasta haluaan tuottaa valtakunnalle ja maalle hyötyä.\nOttaessaan onnettoman Kahron vanhempiensa käsistä kasvatikseen, oli\nhänen tarkoituksensa kasvattaa pojasta mies, jonka piti joko jumalan\nsanan miekalla kurittaa pakanoita, tai teräsmiekalla laajentaa\nvaltakunnan piiriä, jompikumpi hänestä piti tulla. Siitä oli Arnolf varma,\ntoivoen siitä itselleenkin kunniaa.\n\nEnempi mietittyään, päätti hän kasvattaa pojasta\npapin, sillä itse kansan keskuudesta nousseella miehellä hänen\nluullakseen, on enempi vaikutusta \"pakanalliseen\" kansaan. Kirkon\nystävänä tiesi Ludinghausen, kuinka jo vanha Albert\n[Riian ja Liiivinmaan piispa v. 1189—1229]  oli kansan\npojista kouluttanut pappeja kuten Suomen Pietari, Vironmaan J.P.\nKakewald y.m. Kahron ottaessaan oli Ludinghausen lapseton.\n\n7-vuotisena vietiin Kahro Tallinnaan kouluun. Siellä tuli hänen olla\n11-vuotiseen. Jos tahtoi papiksi, tuli vielä käydä 8 vuotta koulua.\n\nPoika kasvoi ja vaurastui. Äiti itki aina silloin kun sai tavata\npoikaansa. Mitä tunsi hän, mitä ajatteli? \"Oglas, Oglas!\" kuuli\nkerrankin eräs opettaja äidin huokaavan. \"Missä sinä olet? Kuka kertoo\nsulle, miten lapsesi voi? Kuka tuo viestin minulle, missä sinä olet?\nMiten paljo kärsit! Armas Oglas!\"\n\n12-vuotiaana oli Kahro parhain oppilas. Ludinghausen tahtoi hänestä\ntodella saada aateliston maailmankatsomusta omaavan miehen. Siinä\nhengessä kehotti hän opettajia poikaa kasvattamaan. Hänen piti oppia\nhalveksimaan tyhmää, raakaa kansaa, ja kunnioittamaan heitä ja\nteikäläistä sivistystä ja vieraantua kansasta.\n\nHerra piti häntä aivan omana lapsenaan nyt kun kuolema kolme vuotta\nsitte vei häneltä puolison, joka ensin lahjotti hänelle tyttären, joka\nsai nimelleen Kordelia.\n\nKarolus pantiin kirkkokouluun, jossa opetus, suurimmalta osalta ollen\nuskonnollista, alkoi tuntua oppilaasta vastenmieliseltä. Opettajien\nkäytännölliset elämäntavat eivät myöskään Karolusta miellyttäneet. Hän\nkäänsi koululle selkänsä, selitti tasvatusisälleen, ettei hän tahdo\ntulla papiksi, se ei häntä miellytä. Hän oli silloin 16-vuotias.\n\nLudinghausen vei pojan Paadiksen luostariin. Siellä huomasi Karolus\npaljon sellaista, jota oman \"pakanallisen\" kansansa keskuudessa ei\nhuomannut, m.m. siellä juotiin ja mässättiin ja ryvettiin loassa.\n\n\"Kaunista opetusta\", virkkoi Karolus kerran pilkallisesti, kun eräs\noppilas makasi eräässä pellonojassa, luostarin alueella sikahumalassa.\n\"Olen kuullut, ettei kansa ollenkaan juo juovuttavia juomia. Kun\nmeidän tulee kerran heille opettaa kristillisiä tapoja, täytyy heille\nopettaa myös oluen valmistusta ja juontia. Kyllä niistä sitte tulee\nnöyräniskaisia, jotka alistuvat kaikkeen. Eikö olekin siveää\nopetusta! Onko kukaan kansan keskuudessa nähnyt moista halpamaisuutta?\"\nTuo ei \"veljiä\" oikein miellyttänyt. Eräs lausui kerskuen: \"Se on\nmeidän keksintömme, oluen valmistus. Eiväthän tyhmät pakanat sitä\nosaa.\"\n\n\"Minusta näyttää\", jatkoi Karolus, \"etteivät he niin tyhmiä ole kun\ntäälläpäin, kun juodaan pidoissakin järki päästä ja jalat alta. Se on\nkai meille kunniaksi, meille, jotka tuomme heille 'uutta, pyhää uskoa'.\"\n\nJonkun aikaa viipyi Karolus vielä luostarissa, mutta pian saatiin\nhuomata, ettei hänestä tule \"hengenmiestä\". Sentähden näki Ludinghausen\nparemmaksi antaa hänellä sotilaallista sivistystä. Karolus oli iloinen\ntuosta asian käänteestä.\n\nIloinen oli äitikin kun sai kuulla, ettei poikansa joudu sen opin\nlevittäjäksi, joka kansalle oli vaan orjuuskahle.\n\nNäin kasvatettiin Karolusta edelleen sen ajan maailmankatsomuksen\nhengessä, mutta häntä et voitu luomteensa puolesta muuttaa. Hän sai\ntietää kansansa hädästä ja ahdistuksesta — se ei jäänyt häneltä\nsalaan, vaikka häntä koitettiinkin eristää kansasta. — Hän tunsi, että\nhän oli kansan lapsi — hän kärsi siitä.\n\nTuon kaiken huomasi Arnolf ja siksi mietti hän miten voisi vierottaa\npojan siitä ajatuksesta ja toivoi päästäkseen jonnekin sotaretkelle ja\nviedäkseen pojan mukaansa, jotta hänellä olisi vähemmin tilaisuutta\najatella kotoisia asioita. Sodassa voisi hän oppia sotataitoakin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKarolusta vaivasi usein levottomuus. Hän ei voinut olla hilpeä ja\niloinen.\n\nKasvatusisä koetti haihduttaa vakavia mietteitä kulettamalla\nhäntä juhlissa ja vieraspitotilaisuuksissa. Mutta se ei näyttänyt\ntepsivän. Toisten tanssiessa ja reuhatessa etsi Karolus yksinäisyyttä,\nantautuakseen vakaviin mietteisiinsä.\n\nKerran tuollaisessa mässäysjuhlassa kun Karolus näytti erittäin\nvakavalta, alkoi Ludinghausen: \"Miksi olet surullinen, poikani? Eikö\nelämämme tässä maassa ole hauska? Me elämme miten tahdomme. Tanskan\nhallitusmahti heikkenee päivä päivältä. Me olemme täällä isäntinä ja\nhallitsemme Viron valtiota, ja teemme mitä tahdomme. Kristof II\nei ikinä saa enää Tanskan valtaistuinta käsiinsä. Kaikki valta on\nmeillä. Siksi olkaamme iloiset, iloiset ja rohkeat. Sinä olet nuori\njumala on siunannut sinut runsailla henkisillä lahjoilla. Käytä niitä\nnoustaksesi. Näytä oikeaa miehuullista käytöstä juhlassa, äläkä ole\nnoin vakava.\"\n\n\"Toivoisin, että menisimme isäni haudalle, eikä juhlaan\", virkkoi\nKarolus suoraan.\n\nLudinghausen näytti kauhistuvan.\n\n\"Sano mulle kerran\", jatkoi Karolus, \"missä isäni luut lepäävät. Miten\nhän kuoli?\"\n\n\"Taaskin kysyt sitä\", lausui Arnolf. \"Olen sulle ilmaissut niin\npaljon kun tiedän. Olet itse myös lukenut\nasiaa koskevat kirjeet. Isäsi lepää kaukana Vironmaalla, ja\nhän, pakana, sen arvoinen ei ollut, eikä ole, että tekisimme\nristiretken hänen haudalleen. Sinä tiedät, että Kristuksen tähden\nmeidän on luovuttava kaikesta, myös vanhemmista, ja inhoaman kaikkea\npakanallista, mikä Kristukselle ja hänen autuaaksitekevälle opilleen on\nvastakkaista. Isäsi vihasi Kristusta. Kai tiedät sen.\"\n\nNuorukainen huokasi:\n\n\"Oi, että äitisikin kerran oppisi tuntemaan totuuden voimaa\", jatkoi\nArnolf edelleen. \"Jättäisi pakanuuden, se olisi minulle ilo! Nyt\ntäytyy poika olla erossa äidistään Kristuksen tähden, sillä hän vihaa\nsitä.\"\n\nKarolus huokasi taaskin. Lausui sitte: \"Minä rakastan häntä nytkin.\nHerra, älä lue sitä synniksi. Niin, kasvatusisä, minä rakastan\näitiäni. Vaikkakin hän on pakana, on hän minulle rakas, kallis.\"\n\n\"Se on ihmisellisen sydämmen luonnollinen tunne, ei se ole syntiä. Eri\nasia on kristillinen mieli ja jumalalliset tunteet. Miten on, voisitko\ntotella äitiäsi kaikessa, kuten kristillistä äitiä, voisiko suhde\nteidän välillä olla kuten kristillisten lasten ja vanhempain välillä.\n\n\"Enemmin tulee kuulla Jumalaa kun isää ja äitiä\", vastasi Karolus.\n\"Toivon että äiti kääntyy Jumalan puoleen, niin voimme olla kaikki\niloiset.\"\n\nSe puhe miellytti Ludinghausenia.\n\nHe saapuivat metsästä aukealle, ja näkivät samassa joukon miehiä\nkulkevan tietä myöden kahleisiin kytkettyinä, ja vartijat ruoskineen\njälessä.\n\n\"Katso\", virkkoi Karolus, \"miten me täällä hallitsemme ja olemme\nisäntiä. Onko tuo niin ilahuttavaa?\"\n\n\"Ne omat orjia, ja ovat vastustaneet\", lausui Arnolf.\n\n\"Olkoot rauhallisia, niin ei heitä kahlehdita.\"\n\n\"Olkoot rauhallisia!\" toisti Karolus pilkallisesti. Kun äärimäisen\nkidutuksen kestäessä hiukan näyttävät elonmerkkiä,\nniin odottaa heitä kahleet ja ruoskiminen, ja jumala ties\nmitä.\"\n\nSamassa satoivat ruoskaniskut erään hiukan jälelle jääneen orjan\nselkään. Voimatta muuta tehdä, hän sylkäsi lyöjää vasten silmiä.\nSe oli tulta tappuroihin. Ruoskan iskut taajenivat, eläimellisellä\nraivolla kahden miehen käsistä.\n\nKarolus astui ratsultaan — he olivat vankikulkueen jo saavuttaneet\nja meni väliin. \"Keskeyttäkää!\" käski hän. \"Älköön koskettako\nonnettomaan sormellakaan!\"\n\n\"Hän on vastustanut, herra!\"\n\n\"Yhdentekevä, teillä ei ole valtaa häntä ruoskia.\"\n\nMiesten katse oli tuiman mulkoileva. \"Olemme Overskonin käskystä\ntäällä. Ken tohtii meitä häiritä?\"\n\n\"Tulen tekemään valituksen Overskonille ja oikeudelle. Vaadin teitä\nvastuulle tarpeettomasta ruoskimisesta?\"\n\n\"Tuo eläin sylki silmilleni.\"\n\n\"Vasta sitte, kun olit häntä syyttä ruoskinut. Ajattele, mitä tuntisit\nsinä kun sinua kiskottaisiin kahleissa ja ruoskittaisiin syyttömästi.\"\n\nVankien kulettajat näyttivät epäilevän. Onnettoman kidutetun\nvihanen katse muuttui lempeämmäksi. Hän pyyhki kiukun synnyttämää\nvaahtoa onnettomuustoverinsa olkapäähän, kun muuten ei voinut,\nkädet ja jalat kun olivat rautakahleissa. \"Kiitän heraa!\" lausui hän\nsuojelijalleen. \"Tahtoisin palkita hyväntahtoisuutesi, mutta, kuten\nnäet, en voi.\"\n\n\"Mitä olet tehnyt tullaksesi kahlehdituksi?\" kysyi Karolus.\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Ne ovat herra Overskonin ostamia orjia\", lausui hovimies, \"he eivät\ntahtoneet seurata, vaan vastustivat, ja siksi pantiin heidät\nrautoihin. Ja aina kuletetaan uusia orjia raudoissa, eikö herra tiedä.\n\n\"Mutta ei tuolla tavalla rääkäten. Varokaa, ettei sellainen uudistu,\nsillä sitä raskaampi on edesvastuu. Minä saavun Overskonin luo tämän\nasian johdosta, uhkasi Karolus astuen jälleen ratsulleen ja ajaen\nkasvatusisänsä rinnalla Overskonin linnaa kohden.\n\nMatkalla puheli Arnolf pojalle, ettei tämä yrittäisi valittaa\nruoskijoita vastaan. \"Siitä ei ole apua, nauraisivat. Meidän täytyy\ntottua oleviin oloihin.\"\n\n\"Mutta orjatkin ovat ihmisiä, joilla on tunteet. Sopiiko sellainen\nmenettely yhteen sen opin kanssa, jota heille tarjoamme!\"\n\nLudinghausen katsoi poikaan terävästi. \"Puhut kristinopista, etkä\ntahtonut sen levittäjäksi ruveta.\"\n\n\"En itse uskon takia siitä kieltäytynyt, mutta munkkien sille\nvastakkainen käytös ei minua miellyttänyt, sillä olen kansasta noussut.\nSinua ei näytä miellyttävän, että onnetonta puolustin, mutta tuo\noppihan velvottaa lähimmäisrakkauteen. Siis sen perusteella olisi\nkansan kurjuutta poistettava.\"\n\nSeurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä saavuttiin Overskonin\nhoviin. Siellä oli jo paljo vieraita koossa. keskusteltiin\nvaltiollisista kysymyksistä. Joku tiesi että Kristof II, joka joku\nvuosi sitte menetti kruununsa, oli saamaisillaan sen takasin.\nRahan puutteessa oli hän tarjonnut Vironmaata myytäväksi. Se\nsynnytti ritaristossa levottomuutta. Heiltä olisi luisunut se laaja\n\"itsehallinto\", mikä heillä oli Tanskan hallituksen aikana.\nSijaishallitsijakin oli jo virallisestikin poistettu: Päätettiin _\nostaa määrätystä summasta Kristof II:lta suostumuskirja, jolla tämä\nei myy eikä anna pantiksi Vironmaata kellekään, eikä pane toimeen\nmuitakaan muutoksia ilman paikallishallinnon hyväksymistä.\n\nTuo asia oli jo useat kerrat ollut ritariston käsiteltävänä ja\nmuuallakin. — ja 21 p. Syysk. v. 1329 sai\nritaristo Kristof II:lta edellämainitun suostumuskirjan määrätystä\nhinnasta.\n\n\"Kun sellaisen suostumuksen kuninkaalta saamme\", lausui Ludinghausen,\n\"on meidän parannettava kansan asemaa, muuten kasvaa sen keskuudessa\nmeitä vastaan katkeruus ja vihamielisyys, joka saattaa koitua meille\ntuhoisaksi. Niin arvelee myös kasvattipoikani Karolus, sillä kun emme\nrakkausoppia noudata alamaisiimme nähden, voi olla, että loppu siitä on\noleva kamala.\"\n\nJoukossa syntyi tyytymättömyyden nurinaa. Eräs lausui: \"Kasvata\nKarolus järkeväksi, ettei ole lapsellinen.\"\n\nSiihen katkesi keskustelu.\n\n\"Siinä näit. Enkö sitä sanonut, että on mukauduttava olosuhteisiin\",\nvirkkoi Ludinghausen pojalle.\n\nKamala oli Viron kansan kohtalo, ja jatkui sellaisena edelleen.\n\nPuhuttiin vielä kaikellaista. kerrottiin rikoksista, ja\nrikosyrityksistä ja kapinahankkeista. Eräs tiesi paljon kertoa\nLätin pakanoista ja heidän kuninkaastaan Gediministä, miten\ntämä voitollisesti taisteli kristittyjen sotajoukkoja vastaan,\n\"kaatuneiden kristittyjen veri huutaa kostoa. On häpeällistä, että\nkristityn maan rajoilla asuu pakanallinen kansa\", arveltiin.\n\nPidettiin suotavana, että tuo maa valloitettaisiin sotavoiman avulla\nkristinuskolle.\n\nKarolus oli surullinen. Hän oli luullut voivansa taivuttaa\norjanomistajain sydämmet Kristuksen rakkaudella menettelemään\nihmisellisesti alammaisiaan kohtaan, ja siinä katkerasti pettynyt.\n\nOveskonilla oli hän ilmoittanut tapauksen vankeja kulettaessa, ja\nlupasi tämä asiata kuulustella, mutta se jäi lupaukseen. Varottipa\nvaan Ludinghausenia, että tämä pysyttäisi Karoluksen mahdollisimman\netäällä äidistään, ettei poika joudu hänen vaikutuksilleen alttiiksi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nVähän jälkeen pitojen kerrottiin Leedumaan (nyk. Lätin) kuninkaan\nGediminin hyökkäävän pohjois-Liiviin ja hävittävän kartanoita\nja kirkkoja sekä tappavan kristittyjä, että maapäällikkö\nMonheim on Riikaa vallottamassa, eikä näin ollen kerkiä apuun virolaisille.\n\nJoukko Viron vasalleja ja ritareita hyökkäsivät kuningas Gedimineä\nvastaan, niiden joukossa Ludinghausen ja Karolus.\n\nTällöin hävitti Gedimin \"Helmen\" ja \"Karkfin\" hoveja ja tunki edelleen\nTarvastuun, mutta lyötiin täällä ja peräytyi v. 1329.\n\nKarolus kunnostautui tässä taistelussa ja se miellytti kasvatusisä\nLudinghausenia ja Karolus kohotettiin vasalliksi ja sai lahjaksi\n\"lainakartanon\" Pohjois-Vironmaalla.\n\nSe miellytti Ludinghausenia, sillä hän piti sitä ansionaan että\npojastaan oli tullut \"suuri mies\".\n\nKaroluksen maatila annettiin eräälle tuttavalle arennille, ja hänet\nvei Ludinghausen mukaansa Lämelaan voidakseen pitää häntä vielä\nvaikutusvallassaan.\n\nNyt alettiin myös ritariston kesken pitää arvossa Karolusta tuota\n\"luostarinkarkuria\" ja \"puolimunkkia\". joksi häntä ennen Tarvastun\ntappelua pilkaten nimitettiin.\n\nÄitikin piti poikaa arvossa, vaikka poika olikin jossain määrin saatu\nkasvatetuksi kristilliseen henkeen sekä\nvieraantumaan kansasta ja omaksumaan orjuuttajain mielipiteitä. Äiti ei\nvielä ollut kääntynyt kristityksi.\n\nKaikki ritarihuoneen oikeudet annettiin Karolukselle ehdolla, että\nhän pitää ne pyhänä, eikä tee mitään vastakkaista, josta voisi\nseurata saatujen oikeuksien menettäminen. Myöskin nimitettiin hänet\n\"maaneuvokseksi\" ja sai vielä maatilan Virossa.\n\nKarolus otti kaiken tuon vastaan pitemmittä mietiskelyittä, mutta\nenempi välinpitämättömästi, sillä hän, henkiorjan lapsi, ei tuntenut\ntyydytystä ylellisyyden loistossa. Hän oleskeli enempi yksikseen\nmaatilallaan Tavanassa.\n\nÄitinsä kanssa sai hän nyt vapaasti seurustella, sillä hän ei enää\nollut \"lapsi\".\n\nKunnioitusta osotettiin hänellä kaikkialla ja kutsuttiin juhliin\nja vierailuille. Mutta kaikki tämä ei voinut häntä sittekään\ntäydellisesti vierottaa kansasta, jonka kurjuuden hän näki yhä\nlisääntyvän. Ritariston mielivallalla ei ollut mitään rajoja,\nKansaa kohdeltiin mitä raaimmasti, ja sen hätä ja vihamielisyys oli\npohjaton. Miten muuten voisi ollakaan, sillä olihan tuo tanskalainen\norjanomistajisto täydellisesti tällä maalla itsevaltias. Suurtilan\nomistajain aristokratia — maaneuvosto — sääsi lait ja järjesti olot\nmiten tahtoi.\n\nTuon kaiken tiesi ja näki Karolus, ja siksi oli hän levoton. Olivathan\nhänenkin vanhempansa saman kohtalon uhreja — raastettu orjuuteen,\nraa'asti erotettu toisistaan — Karolus mietti:\n\n— Mitä olisi tehtävä?\n\nTukahuttaako myötätuntoisuus onnetonta kansaa kohtaan, saadakseen\nelää ylellisyydessä ja loistossa, ollen kuurona kansan hädälle kuten\ntoiset \"luostaritoverinsa\" tai nautintojensa menettämisen uhalla astua\nkansan riveihin taisteluun sen sortajia vastaan? Seurauksen tuosta\nhän tiesi, etenkin joutui hän ristiriitaan kristillisen\nmielialansa kanssa, sillä se tuntui hiukan kamalalta alkaa taistelu\nniitä vastaan, jotka olivat hänet kohottaneet — ja joille hän oli\nkiitollisuudenvelassa — ainakin tunsi olevansa. Vaikea oli hänen tehdä\nlopullista päätöstä.\n\nKaikki hoviherrat olivat yhtä raakoja ja julmia. Arnolfkin olisi ehkä\nraainta väkivaltaa rajottanut, mutta todellisiin parannuksiin ei hänkään\nolisi ryhtynyt. Karolus siis yksin oli mielipiteensä takana — toisilta\nei ollut toivoa saada tukea aatteelleen.\n\nVihdoin näytti hän päässeen varmuuteen. \"Olipa seuraus mikä tahansa\",\nlausui hän Ludinghausenille, \"mutta näin ei voi jatkua. Tahdon koettaa\ntoteuttaa ajatustani. Vaadin ylimääräiset maapäivät kutsuttavaksi\nkoolle joilla käsitellään maan ja kansan aseman parantamisesta.\"\n\n\"Sitä varten ei koskaan tulla maapäiviä kokoon kutsumaan\", lausui\nLudinghausen.\n\n\"Odotan sitte siksi kunnes varsinaiset maapäivät kokoontuvat, ja esitän\nniille ehdotukseni.\"\n\n\"Mikäli ehdotustasi tunnen, ei sitä hyväksytä.\"\n\n— Sitte menen ja esitän anomuksen paaville ja Saksan keisarille.\n\n\"Helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa. Urkkijat matkalla vangitsisivat\nsinut. Siinä yksi este.\"\n\n\"Niiltä kyllä varoisin itseni.\"\n\n\"Voi olla, että pääsisit esteettä paavin ja keisarin puheille, ja ne\nvoisivat anomuksesi johdosta käskeä kohtelemaan kääntynyttä kansaa\nihmisellisesti, mutta se jäisi kuolleeksi kirjaimeksi, sillä he eivät\nitse saapuisi tänne käskyn täyttämistä valvomaan, ja täkäläiset\n'tahdot' ovat toisin tottuneet.\"\n\nNuorukaisen kasvonilme oli surullinen. Niinpä kyllä. \"Asia on siten,\nkun sanoit. He tarjoovat kansalle oppia, jota itse eivät rahtuakaan\ntoteuta. Mutta, jos en muuta voi, niin tahdon ennemmin luopua korkeasta\nasemastani ja kärsiä veljieni kanssa samaa kurjuutta. Se olkoon sanottu.\"\n\nHän oli niin kiihottunut, ettei kuullut enää kasvatusisänsä puhetta,\nvaan lähti ulos tietämättä itsekään minne meni.\n\nHän astui talliin noutaakseen ratsunsa, mutta kääntyikin hovin\nkaunista puutarhaa kohti. Sieltä kuuli hän kauniin äänen huutavan\nmuurin takaa:\n\n\"Dagobert, Dagobert, et saa lyödä enään? Kuule! Mitä sanoi Karolus\nsinulle? Jos hän sattuu tulemaan, voi hän murskata sinut.\"\n\nKarolus tunsi tuon äänen. Hän katsoi yli muurin alas laaksoon. Siellä\noli viisi tyttöä pellolla joen rannalla rikkaruohoa kitkemässä. Näitä\nyritti kupias — työvouti, lyödä kepillään. Kordelia, hoviherra\nArnolfin noin 17-vuotias, kaunis tyttö otteli voudin kanssa lyömistä\nehkäistäkseen.\n\n\"Mikä Karolus?\" kiljui lyöjä, \"Keltanahka\". Hänellä ei ole mitään\ntässä tekemistä. Tahdon noita elukoita vielä pehmittää, ennenkun\neroan täältä. Sanoitte isänne tekevän Karoluksen mielen jälkeen ja\nvapauttavan orjat, ja mitä muuta vielä? Saatanan käärme se Karolus,\nyllyttäjä!\"\n\n\"Älä puhu siten, Dagobert. Karolus on todellinen ritari, sekä saa tehdä\nväelleen miten tahtoo, ja vapauttaa orjansa. Sinun keppisi on pian\nkatkaistu!\"\n\n\"Mutta nyt se on vielä ehjä, ja siksi käytän!\" karjui vouti aikoen\ntaas iskeä lähinnä seisovaa tyttöä, kun samassa Karoluksen voimakkaat\nkädet tarttuivat hänen niskaansa ja hänet viskattiin täyttä vauhtia\njokeen.\n\nKordelia luuli hänen uppoavan, mutta pian laahusti märkä mies ylös pää\npaksussa liejussa. Tyttö nauroi.\n\n\"Yritä kerta vielä koskea tyttöjä\", sihisi Karolus vihasta kalpeana,\n\"niin eroat aivan heti, minä käsken.\"\n\nHän kääntyi pois. Kordelia mukanaan palasi hän puutarhaan.\n\n\"Kiitos, Kordelia\", lausui hän, \"kun tahdoit onnettomia suojella, etkä\nsallinut minuakaan häpäistä.\"\n\nKordelia punastui. He istuivat penkille puutarhassa. He olivat\nyhdessä kasvaneet ja siis tuttavat, vaikkakin toinen kymmenen vuotta\nvanhempi.\n\n\"Karolus, sinä et ole enään niin hilpeä, niin vilkas kun ennen\", lausui\ntyttö mietteissään, \"nuorena pitäisi olla iloinen.\"\n\n\"Totta kyllä\", virkkoi Karolus, \"mutta minun kohtaloni on vakava,\nenkä välitä ilosta. Paljo hyviä lahjoja on Hän minulle antanut, mutta\nei iloa ja riemua.\"\n\nKordelia vaikeni, katsoen muualle, ikäänkun ei tahtoisi sanoa mitä\najatteli.\n\nKarolus jatkoi:\n\n\"Kansani huokaa tuskissaan, sen sydän vuotaa verta, voinko siitä\niloita, minä samasta loasta nostettu?\" — — — Hän nousi. Rintansa\npaisui.\n\nKordelia huokasi, \"tahtoisin nähdä\", lausui hän, \"kansan vapaana ja\nonnellisena. Jos voisit kansan tuskaa jotenkin lievittää, tuntisin\nsiitä iloa.\"\n\n\"Uskon, että sinulla on rehellinen sydän\", lausui Karolus. \"Vaan ei\ntahdo löytyä pelastuskeinoa. Ihmiselliset tunteet ovat hoviherroissa\nkuolleet.\" Hän näytti levottomalta: \"Hyvästi!\" sanoi hän, tarjoten\nkättä tytölle; istui sitten satulaan kadoten kun varjo.\n\nKordelia katsoi hänen jälkeensä kauvan — — — taittoi\nruusun ja suuteli sitä. — — —\n\nSaapuessaan kotiportille, tapasi hän täällä kaksi miestä polvillaan.\nHän aavisti mitä ne tahtovat. Niitä oli hän nähnyt usein.\n\n\"Armollinen herra, auta meitä\", rukoili toinen noista. \"Olemme\npakolaisia — Rautalaaksosta. Pakenemme kuolemaa — hirttonuoraa.\"\n\n\"Nouskaa ylös\", kehotti Karolus. \"Puhukaa, mistä teitä syytetään?\"\n\n\"Rautalaakson julma herra Ottokar sitoi eilen neljä orjaa kiini\nhevoseensa, istui satulaan, ajaen kun hullu ympäri hovia. Orjat\neivät voineet seurata kun laahaamalla. En voinut sitä nähdä. Otin\nseipään ja pysäytin hevosen, leikkasin köydet poikki. Minut suljettiin\ntyrmään, uhaten hirttää ensi viikolla kun hirsipuut tyhjenevät.\nVankilan akkunasta näin, miten orjat sidottiin uudestaan hevosiin,\nja hän ajeli nauraen, että hän opettaa niitä metsästyskoiria, muuten\neivät opi juoksemaan. — Ottokar juo kauheasti ja lienee aina\njuovuksissa, ettei tiedä mitä tekee. Pelasta meidät hänen käsistään.\"\nToinen lausui: \"Olin Overskonin rajoilla talonpoika. Vanhempani\nolivat kuolleet, vaan kaunis siskoni eli. Hänet tahtoi Ottokar viedä\nhoviin raiskatakseen. Sitä en sallinut. Sitten tuli Ottokar miehiä\nmukanaan ja yrittivät viedä tytön väkivallalla, mutta tyttö pääsi\nirti, tuli luokseni ja pyysi: 'Veli, rakas, tapa minut!' ja minä\nsieppasin tikarin ja pistin siskoni sydämmeen juuri samassa kun\nOttokar aikoi hänet saada kiinni. Kun veri juoksi rinnastaan, hymyili\nhän ja lausui: 'Kuuno, oi kallis veli, kiitos! pelasta itsesi myös!'\"\n\nTulinen tuska kuvastui puhujan silmistä. Hän alkoi katkerasti itkeä.\nHän lausui: \"Kallis, armas siskoni! — — — Itse en pelastunut. Tikari\notettiin pois ja minut tuotiin eilen tämän kanssa vankilaan, — ensi viikolla\nhirtettäväksi.\"\n\n\"Miten pääsitte vankilasta pois?\" kysyi Karolus.\n\n\"Meidät päästi Overskonin tytär, aukasi oven ja kehoitti meitä\npakenemaan. Häntä liikutti kamala tapaus ja siskoni rakkaus.\"\n\n\"Sitte hirtetään vartia\", sanoimme.\n\n\"Hän on jo paennut\", sanoi neiti.\n\n\"Me pakenimme, tulimme sinun luokses. Tee meille mitä tahdot, mutta älä\nluovuta meitä tuolle hirmuvaltiaalle.\"\n\n\"Onko Rautalaaksossa tapettu paljon ihmisiä?\"\n\n\"On aina pari hirressä, ja Ottokar on sanonut ei antavansa hirsipuun\nolla tyhjänä. — Toiset saavat riippua niin kauvan, kun uusia\n'syyllisiä saadaan.\"\n\nKaroluksesta tuntui kun olisi hän tuon miehen ennen nähnyt: \"Olet\nSilloin kun minua vietiin Rautalaaksoon, ja sinä kielsit hovimiehiä\nmeitä ruoskimasta.\"\n\n\"Tulkaa, koetamme parhaamme. Mikä on nimesi?\"\n\n\"Pietariksi ovat nimittäneet.\"\n\n\"Ja sinä olet Kauno?\"\n\n\"Niin, herra.\"\n\nKarolus otti miehet palvelukseensa ja lupasi heitä suojella niin\npitkälle kuin voi. Hän oli jo useille pakenijoille antanut suojaa,\nniin vaarallista kun se olikin.\n\nMutta nyt oli hän pulassa. Mitä tehdä? Overskon vaatii orjansa\ntakasin lain nimessä. Hän päätti mennä kasvatusisänsä luo ja pyytää,\nettä tämä puhuisi vanhalle Overskonille onnettomien puolesta ja\nmahdollisesti ostaisi nuo orjat, jotta hän saisi ne.\n\nAsia onnistuikin, sillä Overskon, vaikka olikin jättänyt hallituksen\npojalleen, otti tällä kertaa itse päätösvallan ja tyttärensä\npyynnöstä liikutettuna myi orjat Ludinghausenille, jolta Karolus taas\nosti ne, ja vapautti pitäen kuitenkin hovissaan palveluksessa. —\nMiehet olivat uskollisia uudelle herralleen ja tämä kohteli heitä\nihmisinä, pitäen heidän rohkeasta, päättävästä luonteestaan.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKaroluksen toive oli että maapäivät kokoontuisivat, joille voisi\nesittää ehdotuksensa. Hän toivoi, jos ei\nmuuta, niin ainakin asetettavan sulkuja raaimmalle väkivallalle. Tuon\nasian johdosta kävi hän useat kerrat Tallinnan sijaishallitsijan\nKonrad Preenin luona.\n\nTämän mielestä ei maapäivien kokoontuminen ollut tärkeää, eikä muiden\nkun maaneuvoston asia. \"Se joka omistaa maat, omistaa ihmiset, ja\nmiten hän omaisuutensa kanssa menettelee, se on hänen asiansa.\" Se\noli hänen ja sen ajan yleinen mielipide. Ei kansalle tehdä niin suurta\nvääryyttä, että se aiheuttaisi maapäivien väliintuloa.\n\nJotenkin samallaisen vastauksen sai Karolus maaneuvostolta. Niin\nkului pari vuotta maapäivien varsinaiseen kokoontumiseen.\n\nEnnen kokoontumista sai Karolus Kordelialta kirjeen, jossa häntä\npyydettiin käymään heillä ennen kun menee maapäiville.\n\nNuorten välillä oli tällä välin kehittynyt rakkaussuhde, jota\nvoisimme jo aavistaa kohtauksen jälkeen Lämelan hovissa, jolloin\nKarolus viskasi kupias Dagobertin jokeen.\n\nKarolus noudatti kirjeessä saamaansa kutsua ja saapui sovitulle\npaikalle Lämelan metsikköön.\n\nTänne saapui Kordelia juhlapuvussaan. Tervehdys oli sydämmellinen.\n\n\"Kuninkaani, kalleimpani!\" lausui tyttö.\n\nKarolus katsoi häneen kummastellen.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Kordelia?\" kysyi hän kummissaan. \"Olethan niin\nkummallinen\".\n\n\"Niin olen. Olen iloinen, sillä tiedän nyt, mitä en ennen tiennyt\n— sinä olet kuninkaani!\" Neitosen ruusuhuulet koskettivat\nnuorukaisen otsaa.\n\n\"Oletko sairas, kallis Kordelia? Houritko?\" kysyi Karolus. \"Mistä\nkuninkaasta sinä puhut?\"\n\nNeito loi onnellisuutta uhkuvan, rohkean katseen häneen ja\ntoisti: \"sinä olet kuningas — olet kuninkaan poika!\"\n\n\"Onneton orjanlapsi olen!\" lausui nuorukainen puolittain surumielisesti\nja hämmästyksissään.\n\n\"Ei, Karolus — kuule minua! Sinä olet sittekin kuninkaan poika. Minä\naavistin jo sitä koko olennostasi, mutta en saanut selvyyttä tähän\narvoitukseen. Yksi esivanhemmistasi — varmaan isäsi isä, on yli\n100 vuotta ollut tämän kansan kuningas. Hänen nimensä on ollut\nWarpo ja hän on ollut rohkea mies. Taistelussa Saksalaisia vastaan,\non hän kaatunut eräässä Viron linnoituksessa, jossa myös vaimot ja\nlapset ovat suojaa hakeneet. \"Kun taistelu oli loppunut Saksalaisten\nvoitolla, ja Warpon ruumista näytettiin vaimolleen, tempasi tämä\nsäilänsä, yrittäen surmata itsensä ja lapsensa, vaan se estettiin ja\nlapsi otettiin häneltä pois ja hän itse toisten vankien kera tapettiin.\n\n\"Lapsen oli ottanut se ritari, joka Warpon surmasi. Kuninkaallinen\nlapsi kasvatettiin toisten voitettujen lasten seurassa ja hänen\nsukuperänsä salattiin tarkasti polvi polvelta aina tähän asti, ja nyt\nilmaisen minä sen sinulle.\"\n\nTuon kuultuaan näytti Karolus ikäänkuin kohoovan korkeammaksi ja\nuhkeammaksi — — —\n\n\"Mistä tiedät tuon?\" kysyi hän, tarttuen Kordelian käteen.\n\n\"Isäni puhui siitä von Daalenille, kun tämä tahtoi siitä selvyyttä, ja\nminä sain salaa sen kuulla.\"\n\n\"Siis tiesi isäsi sen jo silloin kun hän minut otti kasvatikseen?\"\n\n\"Tiesi. Osaksi sentähden, osaksi vanhempiesi urhoollisen\nmiehuuden, osaksi palkitakseen äidilleen hänen hyvän työnsä, otti\nhän sinut kasvatikseen, niin kertoi hän Daalenille.\"\n\n\"Kordelia. Sano vielä mistä ajasta saakka minun kansani on joutunut\nsinun sukusi vallan alle.\"\n\n\"Siitä saakka kun urhoollisen Warpon poika pelastettiin äitinsä\nsurmaamisyrityksestä.\"\n\nKarolus ponnahti kun salaman iskemänä penkiltä pystyyn.\n\n\"Siis on yksi sinun vanhemmistasi entisen esi-isäni Warpon murhaaja!\"\nhuudahti hän kiihkeästi.\n\nNeito punastui \"On!\" lausui hän, \"jos sen niin tahdot käsittää. Mutta\nsota ei tunne murhaaja-nimitystä. Oikeammin voittaja, olisit voinut\nsanoa.\"\n\nKarolus kääntyi pois päin. Niin monta salaisuutta kerrallaan. Niin\nkauniita. Niin kauheita ja rakkaimpansa huulilta — se oli liikaa. Hän\noli kun mykkänä.\n\nKordelia astui hänen eteensä ja pyysi kiihkoisasti ettei tämä sentähden\nhäntä inhoaisi, että heidän esivanhempiensa välillä niin oli\nkäynyt.\n\nNeitonen puhui niin sydämmeen käyvästi, niin hellästi, kun rakastava\nainakin.\n\nKarolus seisoi hetken vaiti aivan kun riehuisi hänessä sisäinen\ntaistelu. Sitte laskeutui hän aatelistavan mukaan polvilleen, otti\nneidon käden omaansa, ja lausui:\n\n\"Kordelia, tämä hetki luonnonhelmassa on suuri. Olen taistellut ja\nvoittanut. Tahdon olla sovitettu sen ainoan miehen kanssa, joka\non jälellä siitä suvusta, jonka kautta esi-isäni kaatui, ja minun\nnimeni lokaan tallattiin. Se on — isäsi. Tunsin kostonhimoa, mutta\ntukahutin sen. — Kordelia, nyt on minulla sinuun nähden myös\nenempi uskallusta, sillä sinä olet minut korkeammalle kohottanut.\nKuninkaanpoika kuten sanot, mutta sittekin onneton orjanlapsi. Tahdotko\ntulla omakseni?\"\n\n\"Tahdon!\" vastasi neito onnellisena.\n\nKarolus suuteli hänen kättään, ja he puhelivat vielä vähäsen.\n\n\"Tahdotko sittekin olla omani, vaikka kohtaloni mikä lienee?\" kysyi\nKarolus.\n\n\"Sinun kanssasi ei ole mitään tuskaa, ei hätää olemassa\", vastasi neito.\n\nÄkkiä huomasivat he pari ratsastajaa lähenevän, ja toinen niistä\nlausui: \"Hän se on. Pöllöjä olisimme ellemme nyt kostaisi.\"\n\n\"Sama on, Ottokar!'\n\nHe hyppäsivät alas ratsuiltaan, siepaten miekat tupestaan. \"Tuo\nhäväistys on kostettava!\" kiljui Ottokar kiukusta halkeamaisillaan.\n\"Sinä uskallat koskea aatelisnaiseen, johon vain minulla on oikeus.\nSe on ritarikunnian häpäiseminen: Ei riitä se vielä että veit kaksi\nmiestäni kavaluudella! Kostoa! Dagobert iske!\"\n\nKarolus oli myös miekkansa paljastanut. Mielipuolen raivolla\nhyökkäsivät villiintyneet miehet hänen kimppuunsa. \"Tunnetko nyt,\nkenen viskasit jokeen!\" kiljasi Dagobert aikoen antaa hänelle ensi\niskun, kun samassa, Karoluksen voimakkaan iskun seurauksesta, miekka\nlensi hänen kädestään.\n\nSamoin kävi Ottokarin, jonka Karolus heitti kun hansikkaan maahan,\nasetti miekan kärjen hänen rinnalleen, lausuen:\n\n\"Petoeläin. Olet ennen kuulumattomasti kiduttanut siskojani ja\nveljiäni. Olet useita heistä kamalasti teurastanut! Et olisi\nelämisen arvoinen!\" Kuitenkin viskasi hän jalallaan hänet luotaan:\n\"Mene, hirviö! Katoa!\"\n\nHän saattoi Kordelian kotiin.\n\nOttokar ja Dagobert olivat molemmat Rautalaakson hovista, johon\nviimemainittu oli otettu palvelukseen, erottuaan Lämelasta, sillä\nhän ei siellä ollut sopiva, syystä että Ludinghausen tahtoi orjiaan\nkohdeltavan paremmin kun toiset tilanomistajat. Ottokar, kuten\ntoisetkin aatelismiehet, oli iskenyt silmänsä Kordeliaan, ja saatuaan\nvihiä Karoluksen suhteesta tyttöön,\ntahtoi hän tälle kostaa, mutta, kuten näimme, epäonnistuen.\n\nKihlaukselleen saivat nuoret tytön isän suostumuksen.\n\nÄidilleen kertoi Karolus kaiken tämän. Äiti oli ylpeä pojastaan. Hän\noli muuttunut suosiollisemmaksi kristinuskolle.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMitä tapahtui maapäivillä? Karolus oli täynnä hyviä toiveita. Hän\ntunsi kansan kurjuuden ja hädän, johon sen \"sivistyksentuojat\" olivat\npainaneet. Hän tahtoi tehdä parannussuunnitelmia ja ehdottaa ne maapäivillä.\n\nKun Karolus, vedoten kristinopin periaatteisiin, toimenpiteiksi\nkansan hädän lieventämiseksi, syyttäen m.m. hoviherroja siitä että\nhe sallivat orjavouttiensa kohdella noita onnettomia pahemmin kun\nelukoita, pyysi hän, että ehdotus otettaisiin keskusteltavaksi.\n\nSe tapahtui.\n\nEräs lausui: \"Olen ennenkin kuullut tuosta miehestä kerrottavan, mutta\nen olisi uskonut, ennenkun itse näin ja kuulen. Mielipiteeni mukaan on\nhän mielisairas ja sellaisena hänen puheensa ovat nolla.\"\n\nToinen, hyväksyen edellisen lausunnon, lisäsi: \"Me emme muka saisi\ntuota karjaa lyödä, myödä, ei tehdä orjiksi. Perkele! Kenen omat nuo\ntalonpojat, ellei meidän, jotka olemme ne voittaneet? Ja tuollaista\nlörpöttelyä sallimme me täällä!\"\n\nKolmas miltei kiljui. \"Uneksinko? Enkö minä saisi lyödä orjiani?\nTuhat tulimmaista! Tahtoisin mennä heti ja näyttää niille, jotta veri\nlentäisi!\"\n\nSamaan suuntaan kävivät vielä useat puhevuorot, muuttuen lopulta\nsyytöksiksi Karolusta vastaan \"rikoksesta yleistä lakia ja rauhaa\nvastaan\". Syytettiin häntä orjien\nkapinaan kiihottamisesta, pakolaisten ja rikollisten suojelemisesta ja\nvaadittiin että häneltä otetaan oikeutensa ja arvonsa, sillä hän\njuuri täällä näyttäytyi toimivansa säätynsä etuja vastaan.\n\nKokous lausui: Hän on jo menettänyt maatilan; omistus- ja\naatelisoikeutensa. Hänellä ei ole oikeutta olla täällä. Pois!\n\n\"Mutta voi olla, että hän katuu tekojaan, ja kääntyy oikealle\ntielle, pitäisi antaa hänelle miettimisaikaa huomiseen.\"\n\nNäin lausui puheenjohtaja. Se hyväksyttiin. Karolus astui ulos\nistuntosalista pää pystyssä, uhkeasti ja varmoin askelin.\n\nNyt alkoi hänessä riehua sisäinen taistelu... Mitä tehdä? Menettää\nkaikki oikeutensa ja — mikä hirmuisinta — erota rakkaimmasta —\nrepiä hänet sydämestään väkivaltaisesti, ollakseen uskollinen\nkansalleen ja omalletunnolleen sekä musertamaan Kordelian elämän —\nvaiko tukahuttamaan tunteensa — polkemaan jalkoihinsa ihmisyyden,\nja pettämään kansansa, elääkseen sortajien seassa kunniassa ja\nloistossa?... \"Ei, ei!\" — hän lausui raskaasti hengittäen ja kuuman\nhien valuessa otsalleen: \"Sinulle jään uskolliseksi, onneton\nkansani! Ellen voisikaan alennetunpa asemassani mitään hyväksesi\ntehdä, tahdon kanssasi kärsiä.\n\n\"Esivanhempieni henget, olkaa apunani. Vahvistakaa minua, että\nmyös halveksittuna ja hyljättynä voin oikeutta puoltaa. Warpo,\nvanhempieni kuninkaallinen esivanhin, tule avuksi! Onneton\nlapsenlapsesi taistelee raskasta taistelua.\"\n\nKasvatti-isä Arnolf astui sisään koettaen taivuttaa Karolusta\nluopumaan mielipiteistään. \"En!\" vastasi Karolus kiivaasti. \"Myydä\ntotuuden ja oikeuden kultaan ja loistoon? Kurja ajatus!\"\n\n\"Mutta, ajattele. Teet onnettomaksi itsesi ja minut, ja vielä enempi,\nrakkaan lapseni Kordelian onnen murskaat.\"\n\nKarolus huokasi raskaasti. — Onnen murskaat.\n\n— Se onkin kauheinta. Se murtaa minut... Hän kätki kasvonsa\nkäsiinsä. Mutta sittekään en voi! jatkoi hän, saattaa tunnolleni\nikuista tuskaa — unohtaa kansani — ei, sitä ei voi edes Kordelia\nminulta vaatia — Kordelia — Kordelia! Unohda minut — — — etsi\nsydämellesi toinen... Kasvatusisä — salli minun olla yksin. Älä\npuhu enään näistä asioista... Hän kääntyi pois, tuskainen ilme\nkasvoillaan.\n\nKasvatusisä yritti vielä puhua jotakin mutta hän ei kestänyt enään.\nArnnlf poistui.\n\n\u003Ctb>\n\nSeuraavana päivänä tuotiin Karolus uudelleen istuntosaliin. Tuotiin?\nNiin, hän oli eilisestä saakka ollut valvonnan alla. Kaikki\nkatsoivat häneen, kun hän astui sisään. Hän näytti kalpealta, sillä\nhän ei ollut viime yönä silmiään ummistanut. Siitä huolimatta koko\nhänen olentonsa osotti rohkeutta, miehuutta ja päättäväisyyttä.\n\nInnostuksen tuli leimusi katseestaan kun hän puhui:\n\n\"Herrat! Annoitte eilen minulle miettimisen aikaa toivossa taivuttaa\nminut myymään totuuden, oikeuden ja rakkauteni kansaan, teidän\ntarjoamaanne ylellisyyden loistoon. Petyitte! Minä inhoon sellaista\nkauppaa. En kadu mitään, en lupaa mitään, en pyydä mitään.\"\n\nÄänettömyys; puhe oli sähköiskun tavoin \"vaikuttanut\nkoossaolijoihin.\n\nKarolus kääntyi ovelle, luullen olevansa heistä nyt \"vapaa.\n\n\"Pysähtykää!\" kielsi puheenjohtaja. \"Uhkaatte jatkaa niskotteluanne\njärjestystä ja lakia vastaan, uhkaatte jatkaa kansan kiihotusta. Teitä\nei voida enään vapauttaa.\n\n\"Te olette vangittu.\n\nKaikki säädyt (Ritaristo ja aateli, hengenmiehet, kaupunkien\nporvarit) yhteen ääneen toistivat:\n\n\"Hän on vanki.\"\n\nVielä päätettiin, että Karoluksen hovi joutuu Tanskan valtiolle, ja\nhoitaa sitä sijaishallitsija Preen. Karolus käskettiin viedä pois.\n\nMutta Karolus vastasi: \"En sittekään kadu. Kiihottajaksi ja\nkapinoitsijaksi nimitätte minua, maikka en ole ketään sellaisiin\ntekoihin kiihottanut. Vaan te itse kapinoitte oikeuskäsitteitä ja\njumalantahtoa vastaan. Olkaa varmat, se ei kestä ikuisesti. Kerran\nnousee oikeus ja tekojenne kirous huutaa teille kostoa!\"\n\nNousi kamala melu, minkä kestäessä Karolus vietiin pois, ja vangittiin\nheti.\n\nKova oli isku Kordelian sydämmelle, tieto kalleimpansa\nkohtalosta. hän ei sittekään häntä hylännyt, ei voinut hylätä,\nvaan surun painamana pyysi isänsä tekemään voitavansa Karoluksen\nvapauttamiseksi. Hän kävi sijaishallitsija Preenin ja piispa Olavin\nluona pyytämässä, että Karolus vapautettaisiin tai ainakin hänen\nkohtaloaan lievitettäisiin. Menipä viimein Liivinmaan arkkipiispa\nManheimin luo samalla pyynnöllä.\n\nPuolivuotta oli kulunut, Arnolf von Ludinghausen ja tyttärensä olivat\nsaaneet toimeen Karoluksen vapauttamisen, osittain maksamalla\nlunastushinnan, osittain maapäällikön väliintulon avulla.\n\nSe oli riemunpäivä Kordelialle, kun rakkaimpansa sai tavata — vapaana.\n\nKasvatusisä olisi ottanut Karoluksen Lämelaan hoviinsa, mutta\nKarolus ei tullut, vaan meni äitinsä luo hoviherran antamaan asuntoon.\nHän ei kaiken tuon jälkeen voinut ajatella Kordeliaa puolisokseen ja\nsiksi olisi yhden katon alla olo ollut molemmille tuskallinen — niin\najatteli hän — ja siksi ei tullut Lämelaan. Mutta hän sentään\nusein kävi hovissa, sillä Kordelia ei voinut olla eikä elää ilman\nhäntä. Hän oli nainen, jonka rakkaus oli kuin tuli öljyssä, jota ei\nvesi voi sammuttaa. Se oli saastuttamatonta, sydämmellistä ja puhdasta,\nsitä ei järkyttänyt sekään, vaikka Karolus nyt oli halveksittu mies,\nhoviherrojen vainoama, jonka he milloin hyvänsä voisivat sulkea\nvankilaan. Olivathan nuo aatelisherrat silloin kaikkivaltiaita,\nsulkivat vankilaan sijaishallitsija Preeninkin v. 1342.\n\nSen tiesi Kordelia, että avioliitosta ei voi tulla mitään, mutta\nsiitä huolimatta hän häntä rakasti, ja yhtä surullinen kun hän oli\nyksinään, yhtä iloinen oli hän taas tuntiessaan Karoluksen käden omassa\nkädessään, ja katsoessaan häntä rakkautta ja lempeä uhkuvin katsein.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEräänä päivänä lausui Arnolf Karolukselle: \"Kuinka kauvan aiot\nitseäsi kiusata, rakas lapsi? Sinä et kuitenkaan pääse tarkoitustesi\nperille. Sen tähden lupaa heille uskollisuutta ja rauhaa, ja sinä\nsaat kunniasi ja oikeutesi jälleen. Silloin voisivat myös Kordelian\nsurunpäivät loppua.\" \"Ei, kallis kasvatusisä, ennemmin tahdon kuolla\nkun sitä tehdä\", vastasi puhuteltu päättävästi, \"varallisuutta ja\nkunniaa voisin saada rehellisimmillä keinoilla. Sellaisia tuottavia\ntoimialoja olisi kyllä, mutta en tahdo vielä. Koitan vielä isänmaan ja\nkansan hyväksi toimia rauhallista tietä. Ellei se auta, jos rauhallisen\nratkaisun mahdollisuudet loppuvat, silloin eroon täältä ja muualla\nkoetan näyttää, mitä voin. Luulen voivani jotakin ainakin tehdä\nkunhan palajan.\"\n\nHän puhui kiivaalla äänellä.\n\nKordelian poskilla loisti puna. Hän lausui: \"Mene Karolus! Nouse pian\nvoimakkaaksi — ja palaja — — —\n\nKarolus meni. Meni Liivinmaan ordomestari Manheimin ja pääpiispa\nFredrikin luo, esittäen heille kansan ahdinkotilan, toivoen saavansa\napua. Mutta apua ei tullut. Maapäällikkö selitti, ettei hänen valtansa\nulotu Viroon.\n\nKun Karolus vetosi hänen vaitutukseensa Viron ritaristoon muissa\nasioissa, vastasi tämä: \"Niin, vähäpätöisemmissä asioissa mitkä\neivät koske heidän omaisuuttaan\". — Karolus tuli surulliseksi, sitä\npaitsi näki hän ettei Liivinmaallakaan talonpoikien asema ollut\nsanottavasti parempi, mitä olikaan puhetta muista. Pääpiispaan nähden\noli hänellä vielä toiveita, sillä hällä oli valtaa maassa. Mutta\ntäällä oli sama tulos. Piispa Fredrik ei ollut kotona vaan oli hän\nmatkustanut paavin luo Avignoniin Italiassa, eräiden kirkon ja ordan\nvälisten riitojen vuoksi. Piispan hovin ja maiden ylivalvoja otti\nkyllä Karoluksen valitukset vastaan, mutta ei voinut muuta niiden\nsuhteen sanoa, kun että ne olisi esitettävä paaville Avignonissa.\nEpäilipä vielä tokko sieltäkään apua lähtee.\n\nVähäset olivat väsymättömän kansanpuolustajan toiveet. Mitä tehdä?\nPalatako kotiin?\n\nHän lähti Leedunmaalle Gedeminin luo, sen saman jota \"vastaan hän\nTarvastun rajoilla oli taistellut. Hän tahtoi tulla lähemmin tuntemaan\ntuon kuninkaan, ja sitte ehkä hänen avullaan viedä asiaa eteenpäin.\nNyt hän meni ystävällisessä mielessä hänen luokseen.\n\nSillä ajalla oli Leedun kansalla raskaat ajat. Useita ruhtinaita\nja kreivejä oli hyökännyt joukolla Leedun rajoille\n\"Pakanametsästykseen\" ja kuningas Gediminin ollessa poissa kotoa\nolivat \"metsästäjät\" tunkeutuneet kun hyökylaine yli maan. Suojaton\nkansa koetti paeta rosvoja. Pillenen linnoitukseen oli paennut 4,000\nhenkeä. Alkoi taistelu sen edustalla, jota rohkeasti ja uljaasti\npuolustettiin. Lopulta keksi eräs saksalainen\nritari keinon, joka heti pantiin täytäntöön. Nuolien päät kasteltiin\nöljyllä ja tuleen sytytettynä ammuttiin linnoitukseen, jonka puiset\nvarustukset syttyivät tuleen. Kun linnoituksessa olijat huomasivat\ntuhonsa lähenevän, laittoivat he suuren rovion, jossa polttivat\nomaisuutensa. Sitte tappoivat vanhemmat lapsensa, miehet vaimonsa\nja veljet siskonsa, ja viimein itsensä. Toiset menivät parittain\ntuliroviolle, pistivät yhtaikaa miekan toistensa sydämmeen, ja\nääntä päästämättä kuolivat. Ruhtinas Marger suuteli vaimoaan, pisti\nhänet kuoliaaksi ja hänen ruumiinsa päälle kaatuen surmasi itsensä.\n\nViholliset, \"kristityt\" saksalaiset kun tuon näkivät, eivät enää\ntunkeneet pitemmälle maahan vaan polttivat linnoituksen maan\ntasalle, palasivat takaisin saaliitta, kärsien tappiotta ja\nmieshukkaa.\n\nSamaan aikaan saapui Karolus Leeduaan. Kuultuaan \"pakanoiksi\"\nnimitettyjen urhoollisuudesta vapauttaan puolustaessa, heräsi\nhänessä epäilys kristinuskoa ja sen jumalaa vastaan.\n\nKun hän saapui Gediminin luo, ja hän hänet oli palvelukseensa\nottanut, ei hän voinut olla käymättä lnnoituksen raunioilla, ja\nihmettelemättä uhrausta mitä täällä oli suoritettu. Hänelle muistui\nmieleen se linnoitus Virossa, jossa ruhtinaallinen isoisänsä Warpo\noli kaatunut ja hänen vaimonsa oli tahtonut surmata poikansa. \"Jos\njumala on olemassa\", ajatteli Karolus, \"täytyy tuollainen rohkeus,\nväkevyys ja uhraavaisuus olla jumalasta\". Ja hän rukoili jumalaa\nkansansa puolesta, että jumala sitä vahvistaisi \"kristillisiä\" sortajia vastaan. —\n\nLeedulaiset eivät saaneet rauhaa. Milloin mistäkin hyökkäsi\nkristittyjen sotajoukot heidän kimppuunsa, hävittäen ja polttaen;\nviimein kaatui Gedimin v. 1337 Raieruburgin linnoituksessa\nsaksalaisten surmaamana.\n\nPoisansa jatkoivat taistelua —. Karolus palasi takasin, hän näki\nettä leedulaisilla itsellään oli kyllin tekemistä ryöstäjiä maastaan\ntorjuessaan. He eivät ehtineet toisille hädän alaisille avuksi.\n\nHän palasi Riian kautta. Mitään vastausta ei pääpiispalta ollut\nvalituksiinsa saanut, kuten hän sai tietää Riiasta, tiedusteltuansa\nnäistä asioista.\n\nKotimatkalla piiritti hänet äkkiä joukko miehiä. Hänet suljettiin\nahtaaseen vankikoppiin. Ketä vangitsijat olivat, miksi hänet vangittiin\nei hän saanut tietää, kenties myöhemmin saisi selvityksen —.\n\nSiihen aikaan vartioitiin kaikkia teitä, ettei kukaan olisi päässyt\nkansan puolesta valittamaan \"korkeampiin paikkoihin\", kuninkaan, paavin\ntai piispan luo. Joka sellaisessa tarkoituksessa huomattiin matkalla,\nhänet vangittiin, tai jos oli muuten hyvä mies, palautettiin takaisin.\n\nVarmaan olivat Karoluksen kiinniottajat noita miehiä. Ehkä hänet\ntunnettiin. —\n\n\n\n\nIX.\n\n\nViikot — jopa kuukaudet kuluivat. Karolusta ei viety minnekään\ntutkittavaksi, ei sanottu mistä häntä syytettiin. hänelle ei puhuttu\nyhtään sanaa, hän ei nähnyt muita ihmisiä, kun ruuantuojan ja oven\n vartijan.\n\nHänestä tuntui täällä oloaika ijankaikkisuudelta, hän kuihtui\nhenkisesti ja ruumiillisesti. Hän kärsi sanomattomia tuskia.\nPelastuksen toiveita ei näyttänyt olevan. Kauvan ei voisi hän täällä\nmaanalaisen kopin tukahuttavassa ilmassa elää — Kamala ajatus. —\nKuolla nyt niin nuorena ja — tänne — — —.\n\nHän mietti, hän koitti, voisiko ehkä murtaa aukon muuriin. Mutta miten?\nRaudanlujaa muuria vastaan olivat paljaat ihmiskädet liian heikot. Akkuna oli niin suuri,\nettei nyrkki olisi läpi mahtunut, ja sekin rautaristikolla varustettu.\nHirveää elämää!\n\nEräänä päivänä tuotiin hänelle seuralainen. Se oli eräs vanha,\nharmaahapsinen mies, jonka silmistä siitä huolimatta loisti innon tuli.\n\n\"Minkätähden sinut tänne tuodaan?\" kysyi Karolus.\n\n\"Yritin päästä piispan luo, puhuakseni hänelle kansan hädästä\",\nvastasi vanhus, \"sinua ei liene tarvis pelätä, sillä vankina ainakaan,\net voi olla kavaltaja tuossa asussa.\"\n\n\"Voit luottaa minuun, vanhus\", vastasi Karolus. \"Olen itse samasta\nsyystä täällä. Mistäpäin sinä tulit?\"\n\n\"Olen kaukaa Suontaustan (nyk. Pärnun maakunta) maalta, Daalenin\nentinen orja. Kauhea on kansan tila. Tiedätkö ehkä miten meidän käy?\"\n\n\"Varmaan täytyy meidän täällä kuolla. Omaisesi ei varmaankaan enää\nkasvojasi näe, vanhus.\"\n\nVanhus huokasi. \"Omaisia ei minulla enää ole, olen niistä aikaa\nsitten erotettu. Takasin tahtoisin sittekin päästä. Olisinpa päässyt\npiispan luo! Hänen sanotaan voivan auttaa.\"\n\n\"Onkohan hän nyt kotona?\"\n\n\"En tiedä. En päässyt puheille.\"\n\n\"Sanoit tulleen omaisistasi erotetuksi. Sinut on siis myyty?\"\n\n\"Myyty tai lahjotettu, en tiedä. Erotettu olen heistä, tuotu kauvas.\nOnneton vaimoni! Kallis lapseni Kahra!\"\n\nViimeisen sanan kuullessaan Karolus säpsähti. \"Kahra oli lapsesi nimi?\"\nkysyi hän äkkiä. \"Mihin jätit lapsesi?\"\n\n\"Kauvas Vironmaahan, Ludinghausenin hoviin Lämelaan.\"\n\n\"Herra Jumala!\" huudahti Karolus, \"Isäni elää! — Isä — olen poikasi\nKahra.\"\n\nHän riensi isänsä kaulaan.\n\n\"Ei lapsi, sinä erehdyt\", vastasi tämä. \"Kahrani on aitaa kuollut.\"\n\n\"Ei, hän elää. — Hän on tässä! Usko! Kuule, tiehän nimesi. — Oglas on\nnimesi, kallis isä. — Ja armas äitini — Saale oli hänen nimensä! Nyt\nsinä uskot!\"\n\nVanhus oli hämmästyksestä mykkänä. — Viimein lausui hän tukahutetulla\näänellä:\n\n\"Kahra! Poikani!\"\n\nHän painoi poikansa rintaansa vasten. \"Elääkö äitisi?\"\n\n\"Hän elää, oli terve kun pari vuotta sitte sieltä lähdin.\"\n\n\"Jumalille kiitos!\" lausui vanhus, ilonkyynelin. \"He eivät ole\nlastani voineet mieleiseksensä kasvattaa.\"\n\nKarolus kertoi seikkailunsa yksityiskohtaisesti.\n\nIsä kertoi pojalleen olostaan Daalenin orjana, ja miten hän oli lopulta\nonnistunut lunastautua vapaaksi ja tullut etsimään apua kansalle,\nja tiellä vangittu. Vaimönsa ja lapsensa oli sanottu kuolleen, kai\nhälventääkseen isän surua.\n\nMyös kertoi poika mitä hän Kordelialta oli kuullut sukuperästään, Ja\nmiten hän oli ollut aatelismies ja nyt taas tavallinen ihminen.\n\nToistensa tapaaminen lievitti hiukan onnettomien kamalaa vankeutta,\njosta vapaaksi pääseminen näytti olevan kaunis unelma. Tuo olotila\nvaikutti edelleen lamauttavasti Karoluksen henkiseen olemukseen. Väliin\nriehui hänen sisässään ankara myrsky — oli kun hän tahtoisi murskata\nkoko maailman.\n\nÄkkiä eräänä yönä kuului ankaraa jylinää, jota seurasi valoisa\nsalamanisku. Tuntui kun koko maa vapisisi. Taas jyräys — ja suuri\nkivi muurista putosi olkivuoteella makaavan Oglasen käden päälle.\nKarolus oli ikäänkun tainnuksissa salamaniskusta. Hän toipui pian.\n\nIsä hänen vierellään matasi liikkumattomana — kuollutko? Karolus\nhuusi, koitti liikuttaa, huomaamatta elonmerkkiä.\n\n\"Hänen vaivansa on loppunut!\" lausui poika.\n\nHetkinen sen jälkeen, kuuli hän isänsä hengittävän.\nHän oli ainoastaan tainnoksissa, salaman iskun johdosta.\n\n\"Auta poikani\", pyysi hän heikolla äänellä, \"en saa kättäni pois.\"\n\nPoika koitteli ja huomasi suuren kiven pudonneen isän kädelle. Hän\nvieritti sen pois. Isä nousi ylös, tuntien heikkoutta ruumiissaan.\n\nUlkona jyrisi ukkonen yhä, salama valaisi vankikopin. Karolus huomasi\nsen valossa useita suuria kiviä pudonneen akkunan vierestä seinästä\nalas, ja oli seinään syntynyt aukko.\n\nTärkeä ajatus syntyi hänen aivoissaan.\n\nHän latoi pudonneita kiviä päällekkäin, astui niiden päälle ja koitteli\naukkoa. Se oli kohtalaisen suuri. Siitä virtasi sisään raitis ilma.\nKarolus tunsi onnellisuuden tunnetta — pelastuksen toivo heräsi hänessä.\n\n\"Isä! Jumala tahtoo meidät ukkosen avulla pelastaa!\" iloitsi hän.\n\n\"Älä laske kiviä putoamaan, ettei kuulu kolinaa. Minä otan vastaan\",\nlausui isä,kun Karolus yritti poistaa erästä kiveä suurentaakseen\naukkoa.\n\nIsä yritti nostaa kiveä. \"En tahdo jaksaa\", valitti hän, \"kivi on\nmusertanut toisen käden pari sormea.\"\n\nMutta se ei estänyt Karolusta yrittämästä, sillä pelastuksen toivo\nlisäsi hänelle miltei jättiläisvoimat.\n\nTuuli yhä riehui. \"Kun ei taukoisi\", virkkoi Karolus.\n\nAukko suureni, ja pakenijat mahtuivat jo siitä ulos. Raitis ilma\nvirvoitti heitä, ja antoi uutta elon toivoa.\n\nMyrsky riehui vielä, yö oli pimeä.\n\nPakolaiset riensivät metsään, — vapaat! Mikä onnea ja riemua\nherättävä sana kaksivuotisen vankeuden\njälkeen, tuossa kuolemankuopassa. Niin mietti Karolus, ja isä ei ollut\nvähemmin onnellinen.\n\nKun he jo olivat pitkälle ehtineet, pysähtyivät he, ja Karolus\ntarkasti isän vahingoittunutta kättä. Kolme sormea olikin ruhjoutunut.\nKarolus sitoi ne niin hyvin kun se puutteellisilla välineillä kävi\nlaatuun. Hän, sen ajan oppineena miehenä, omasi jonkunverran lääkärin\ntaitoa.\n\nUseiden päivien vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat he omaistensa\nluo Lämelaan.\n\nOnnellinen oli jälleennäkemisen hetki 30 vuotisen eron jälleen. —\nSitä ei voi sanoin kuvata — — — He asuivat edelleen yhdessä, isä,\näiti ja poika, joka viimemainittu nähtiin usein myös hovissa, sillä\nyhä oli hän Arnolfin \"rakas lapsi\" ja Kordelian päivän paiste. Oglas\nsai myös jäädä omaistensa luo. Arnolf ei tahtonut enää harmaahapsista\nvanhusta kiusata erottamalla heitä. Hän oli nuorena heille kylliksi\ntehnyt vääryyttä. Se riittää jo, — lastenkin vuoksi — se riittää.\n\nArnolf tahtoi kyllä, että tyttärensä unohtaisi Karoluksen, ja ottaisi\ntoisen, vaan turhaan.\n\nMyöskin tahtoi hän, että Karolus luopuisi mielipiteestään, ja saisi\nmaatilan täällä tai Liivinmaalla, jolloin voisi myös Kordelian\nkanssa yhdistyä, ja olla onnellinen — yhtä turhaan — — —.\nKarolus pudisti kieltävästi päätään kun Arnolf tuota esitti.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKaukana synkässä metsässä oli yönpimeydessä joukko miehiä koossa.\nVaikka oli suvi, oli yö pimeä, sillä taivas oli paksussa pilvessä.\nTuuli sohisi puiden latvoissa. Eräs miehistä puhui:\n\n\"Olette tulleet saadaksenne lähempiä tietoja siitä, onko\nLiivinmaan Kalpaveljesten ritarikunta todella ostanut Vironmaan.\nSe on totta. Tanskan sijaiskuningas on myynyt Viron maapäällikölle\n13,000:sta markasta; 3 kuukautta sitte on kauppa vahvistettu.\nMaapäällikölle on se edullista, sillä hinta niin suuresta maasta on\nhelppo, mutta ei siitä meille ole etua. Kaikki maanomistajat ovat\nyhtälailla sortajia, sitä Liivinmaan talonpoikain surkea tila\ntodistaa. Meidän isännistämme on myös osa saksalaisia, ja ovat ne\nyhtälailla kun tanskalaiset. Kasvatusisäni Ludinghausen arveli myös\nettei tuo kauppa kansalle tuo mitään helpotusta. Kalpaveljesten\ntiluksilla ovat olot yhtä kurjat kun täälläkin.\"\n\n\"Kuka siitä hyvää toivookaan!\" huudahti eräs mies kiivaasti. \"Siksi\ntoimeen ja teemme orjuudesta lopun. Asiaintila on hirveä! Puhumme\nUgaunian, Sakalan, ja Suontaustan miehille, että kukin on ajallaan\nvalmis, ja voitto on meidän! Epäröiminen ei auta.\" Puhujan silmät\niskivät tulta yön pimeydessä.\n\n\"Ei, rakas Pietari\", lausui edellinen puhuja, \"niin helposti ei se\nkäy. Meidän on hyvin harkittava, ja varustauduttava, ja alettava\noikealla tavalla voidaksemme onnistua. Aikomallanne tavalla se\nepäonnistuu, ja ‘muuttuu raa'aksi murhaksi, jota seuraa vielä hirveämpi\nverinäytelmä. Sitä en hyväksy. Harkittsemattomat teot eivät ole\nennenkään onnistuneet, vaan seuraa siitä aina kamalampi sorto ja\norjuutus. Se olkoon sanottu kaikille, jotka ovat liian maltittomia.\"\n\nSe oli Karolus, joka nuo sanat lausui. Pietari, joka hänen\nmielipidettään vastusti, oli sama, jonka Karolus osti vapaaksi,\nsilloin kun hän Rautalaaksosta pakeni julmaa Ottokaria. Hän oli Saaron\ntalonisäntänä Tavanassa.\n\n\"Pyydän anteeksi, rakas Karolus\", lausui hän. \"Kiitän siitä että olet\nminut vapauttanut, rakas Karolus, mutta sydämeni halkee sitä nähdessä\nja kuullessa, miten\nkansalaisiamme kohdellaan. Miten tulivat hornin herra ja päällysmies\nnaapuriperheeseen ja sanoivat tulleensa ottamaan kuolleen isän\njälkeenjättämän omaisuuden, jonka sanoivat kuuluvan heille. Kun\nkielsin heitä viemästä lasten osaa, ruoskivat he minut verille, ja\nveivät mitä irti saivat. Kuolkoon lapset, se ei heitä liikuta, he\nrosvoavat elävät ja kuolleet. Sellaista tapahtuu joka päivä. Kun\nsinä olit Tavanan omistaja, oli meillä vapautta ja onnea, mutta\nnyt, jokapäiväinen tuska ja valitus. Kerran kun rippi-isä puhui että\ntaivaassa on ilo ja riemu, luulin hänen tarkottavan Tavanaa, ja\najattelin 'se on totta'. Mutta pappi puhui myös helvetin piinasta,\nja nyt on Tavana helvetti. En voi enää kärsiä, enkä tahtoisi siis\nvalita keinoja mikä on hyvä, mikä huono. Siten emme koskaan saavuta tarkoitustamme.\"\n\n\"Ei, ystävä\", lausui Karolus. \"Ne keinot, mitä sinä aikaisemmissa\nkokouksissa esitit, eivät vie toivottuun tulokseen, ja minä en rupea\nsellaiseen, josta tulisi kansallemme vain onnettomuutta ja vahinkoa.\nOlen teille esittänyt suunnitelmani. Veljet! Miettikäämme tarkoin.\nOlkaamme yksimielisiä! Tehkäämme kaikki mitä teemme, tarkan järjellisen\nharkinnan jälkeen, niin saavutamme vapautemme jälleen, ja olemme\nonnelliset.\"\n\n\"Olet oikeassa\", vastasi eräs \"vanhempi mies, \"sinä tunnet heidän\nvoimansa ja kavaluutensa, ja tunnet meidän asemamme. Sinä olet\nosottanut tahtovasi meidän parastamme, ja siksi tottelemme sinua.\nEikö niin, veljet?\"\n\nKaikki myönsivät, Saaron Pietarikin, joka kuitenkin sen jälkeen\nkuiskasi vierustoverilleen. \"Minä luulen että Lämelan tyttö on\nKaroluksen mielen saanut muuttumaan. Mitä siitä tulee että hän aina\nviivyttelee, ja hylkää parhaimmat keinot. Ken takaa ettei hänestä ole\nvahinkoa koko hommalle. Mitä arvelet, Kauno?\"\n\n\"En usko sitä, että niin jalo mies olisi kavaltaja. Ajattele, mitä hän\non jo hyväksemme tehnyt, luopunut arvostaan ja armaastaan.\"\n\n\"Se oli silloin\", vastasi Pietari, \"mutta nyt häntä jo monet\nepäilevät.\"\n\nKokousta jatkui. Karolus kertoi miten hän oli onnistunut matkoillaan\napua hakemassa.\n\nPaluumatkalla puhuttiin Pietarin pyyteistä; jotkut olivat\nhänen puolellaan, mutta enemmistö piti häntä sotkijana ja\nvallantavottelijana. Sanottiin että hän ei ole oikea virolainen,\nvaan erään hovipäällysmiehen poika, ja äiti on vaan virolainen.\nSentähden hän ei voi olla yksimielinen. Sotkee hyvän asian.\n\nKarolus oli surullinen. Kun hän saapui kotia ja asettui levolle,\nei hän saanut unta. Häntä vaivasi pelko siitä, että Pietari panee\ntoimeen harkitsemattoman kapinasuunnitelmansa, ja kiihottaa joukot\ntekoihin, joiden seuraus on vielä kahtavertaa kamalampi kidutus ja\nkurjuus. Onneton maa voihkii tuskissaan. \"Kauheaa jos häviämme —\nja sittekään — en voi toisin.\"\n\nHän veti peitteen yli päänsä. Kylmä hiki virtasi otsalta.\n\n\"Onko sinun kylmä?\" kysyi isä.\n\n\"Hiukan on.\"\n\n\"Se tulee levottomasta mielialasta. Koeta nukkua.\"\n\n\"Onko Suontaustalla paljo taitavia, vahvoja miehiä?\"\n\n\"On siellä enempi kun täällä — useita kymmeniä — Nuku nyt!\"\n\n\"Uni tulee. Silmät vaipuvat kiinni. — — — Tiedätkö jos\nSuontaustalaiset tahtovat tulla mukaan isänmaata vapauttamaan?\"\n\n\"Eiköhän. Rauhoitu Kahro.\"\n\n\"Rauhoitu, rauhoitu Kahro. — Missä on rauha. — Isänmaa valittaa, —\n\"valittaa myös unessakin, unessa — unessa — unessakin — — —\n\nNiin, kansa valitti unissaankin. — Tuhannet valittivat\nonnettomuudessa. Ei unikaan tuonut virvoitusta. Orjankahleet ja ruoska\nolivat täydessä touhussa. Maa, kaikkine ihmisineen oli herrojen\nomaisuutta. Kauheaa on kuulla historioitsijain kertomuksia tuolta\najalta. Järve-Jaanin opettaja Kelch kertoo: \"Liivinmaa oli sinä\naikana aateliston taivas, pappien paratiisi, vierasten kultala,\ntalonpoikain helvetti.\" Wigand von Marburg lausui: \"Ritarien ja\nvasallien väkivalta ryösti kansalta omaisuuden, sen tyttäriltä ja\nvaimoilta kunnian, mitä raaimmalla tavalla.\" Kranz (Wandalia VIII, 27),\n\n\"Meidän koiriamme kohdellaan paremmin kun noita ihmisiä kohdeltiin.\"\n\nKaltasar Russau kirjoittaa: \"Yhtä suuret kun olivat aateliston\netuoikeudet, yhtä oikeudettomia ovat talonpojat. Kärsimistään\nvääryyksistä ei talonpoika saanut mihinkään valittaa. Jos vanhemmat\nkuolivat, ja lapsia jäi, ajettiin ne ulos, ja omaisuuden vei\nhoviherra. — — Jos talonpoika teki jotakin virhettä, riisuttiin\nhänet alasti ja ruoskittiin pitkillä vitsoilla. — Usein vaihdettiin\norjia koiriin. — Hoviherra oli orjansa elämän ja kuoleman herra.\"\n\nKarolus heräsi kahleiden kolinaan. Hän luuli tultavan häntä\nvangitsemaan. Mutta tulija olikin eräs nuorukainen, joka kädet\nraudoissa tuli pyytämään suojaa. Hän kertoi olevansa pakolainen ja\nmaanneensa metsässä, kun kaksi herraa tapasi hänet. Näille syttyi\nriita kumpi heistä pojan omistaa. Selvitäkseen siitä käyttivät he\n\"rautakoetta\". Kumpikin merkitsi rautansa ja kuumensi sen, kumpikin\npiti kuumaa rautaa toinen toisella olkapäällä toinen toisella. Kenenkä\nrauta syvemmälle polttaa se saisi pojan. Hän heitti raudat kiukuissaan\nolkapäiltään ja sattui toinen rauta herran kylkeen. Sen herran\nrauta olikin syvemmälle polttanut, ja sai hän siis hänet omakseen.\nSuuttuneena raudasta saamastaan iskusta, oli\nherra pannut hänen käsiinsä raudat ja uhannut rangaista kun päästään\nkotia. Mutta hänen onnistui paeta.\n\nNuorukaisen olkapäät olivat kamalasti palaneet. Hänen nimensä oli\nHannus.\n\nKarolus otti hänet luokseen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nAjat kuluivat.\n\nKarolus kävi monta kertaa Liivinmaan miesten juttusilla, tärkeissä\nasioissa. Usein oli myös omassa piirissä pidetty kokouksia, jotta asiat\nhyvin harkittaisiin, ja tyynesti toimittaisiin.\n\nKerran kutsuttiin hänet Lämelaan. Kasvatusisä tahtoi häntä varoittaa.\n\n\"Karolus, poikani\", lausui hän, \"en voi enää sinuun luottaa. Usein\nnähdään miehiä tulevan metsästä ja minä luulen, että sinulla on niiden\nkanssa yhteyttä; eikö sinulla ole aikomus käyttää talonpoikia pahaan\ntarkoitukseen?\"\n\n\"Tuo pelko on aiheeton. Olen tahtonut kansaa estää toivottomista\naikeista, joskaan eivät katkeroittuneimmat joukosta tahdo pysyä\nmaltillisina, niin luulen että he yleiseen minua tottelevat.\"\n\n\"Mutta sinä mietit keinoja aateliston vallan kukistamiseksi — ja mitä\nmerkitsevät ne yölliset retket?\"\n\n\"Rauhoitu, kasvatusisä, jos jotakin voisin kansan hyväksi tehdä, täytyy\nsen tapahtua oikeilla teillä.\"\n\n\"Etkö voisi minulle selvemmästi tarkoituksiasi esittää?\"\n\n\"Minulla ei ole enempää selvitettävää. Senverran vaan, ettei mitään\nkunniattomia keinoja tulla käyttämään. Se on yhtä selvää sinulle kun\nminullekin\".\n\n\"Surullista se kyllä on\", suuntasi Arnolf keskustelun toisille aloille.\n\"Näytään laajoissa piireissä tiettävän, että minun hovissani on\nsellainen järjestys kun sinulla oli Tavanassa, ja siksi käy täällä joukottain avun- ja\nsuojanhakijoita, ettei enään saa rauhaa.\"\n\n\"Surkeaa\", vastasi Karolus, \"ettet enään tahtoisi onnettomia kärsiä ja\nauttaa ylellisessä elämässäsi, etkä ehken omiakaan alamaisiasi enään\nkohdella ihmisinä.\"\n\nLudinghausen ikäänkun jättäen Karoluksen puheen huomioonottamatta,\njatkoi: \"Ja toiseksi on se vielä pahempi, että olen joutunut toisten\nhalveksimisen esineeksi, josta minun täytyisi päästä.\"\n\nKolme poikasta ilmestyi samassa hovin edustalle. Kordelia, nähtyään ne\nensiksi, sanoi: \"Tuollaisia, isä, täytyy toki sääliä.\"\n\n\"Mistä tulette, lapset\"? kysyi Karolus.\n\nSe kysymys rohkasi pienokaisia. \"Olemme Rautalaaksosta\",\nvastasivat he.\n\n\"Miksi tulitte tänne?\"\n\n\"Meidän on nälkä.\"\n\n\"Eikö äidillä ole ruokaa?\"\n\n\"Meillä ei ole äitiä, hän kuoli, isä myös. Omaisuutemme veivät\nSaksat. Rupesimme kerjäämään.\"\n\nLapsille annettiin syödä, jonka jälkeen he poistuivat. Kun Arnolf\nmyöskin oli poistunut, lausui Kordelia:\n\n\"Karolus, sinä puhuit isälle niin epäilyttäviä sanoja. Ja sinä\najattelet jotakin kummallista. Etkä ajattele omaa elämääsi. Voit\ntaaskin tulla vangituksi ja ehkä menettää henkesi.\"\n\n\"Sen voisin antaa\", vastasi Karolus, \"jos onneton isänmaa siitä\nhyötyisi. Sellainen onneton, kurja elämä kun on isänmaallani — onko se\nelämää? Eikö ole mitään parempaa, korkeampaa, kunniallisempaa kun\ntuollainen elämä? Oi Kordelia, jos asia niin olisi, olisi ihminen\nkurja olento, vaan niin ei ole. Viisas ja laupias Jumala ei ole\nluonut ketään toisen piinattavaksi, vaan että he kaikki olisivat\nonnellisia. Sen Luojan tahdon täytäntöön saattamiseksi tulen toimimaan,\npelkäämättä vankilaa tai kuolemaa. Isänmaata, veljiä, siskoja auttaa,\nniiden kuormaa helpottaa, ja siinä työssä kuolla — Kordelia. Se on tuhat\nkertaa parempi kun elää näin ollen. Mutta älä pelkää, että minä sinun\nsäätyäsi vastaan käytän alhaisia keinoja. Ole rohkea! Sanoit että\nolen kuninkaan poika, ja siksi ajattelen kuninkaallisesti. Uskallan\ntäällä puhua, sillä isäsi etkä sinä hanki minua varten vankikahleita.\nVoi olla, etten heti palaja, Kordelia; älä sure. Ehkä palatessani\ntulevat sinunkin murheen päiväsi loppumaan. Jää hyvästi, jos et\nkasvinkumppaniasi voi unohtaa, niin rukoile hänen edestään.\"\n\nHän poistui. Kordelia seisoi kun unissaan — — —\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMihin lähti Karolus? Hän oli matkustanut Suomeen saadakseen Turun ja\nViipurin piispoilta apua ja tukea suunnitelmilleen. Sellainen päätös\noli tehty esimiesten kokouksessa metsässä Karoluksen ehdotuksesta.\n\nHänelle oli myös annettu valta sitoutua Vironmaan puolesta liittoon\nRuotsin hallituksen kanssa ja suostua sen alamaiseksi, ellei muuten\nsaataisi apua. Niin suuria lupauksia ei Karolus ajatellut tehdä, vaan\npäätti yrittää saada apua helpommilla ehdoilla. Tavanvuoksi otti\nhän kaksi muuta miestä mukaansa, ollen kuitenkin päälähetti; ollen\nkielitaitoinen, oli se hänelle helppoa.\n\nSe oli keväällä 1343, kun Karolus matkusti Suomeen, ja Suomenlahti\noli jo jäistä vapaa. Mutta kova pohjatuuli ajoi jäitä Suomenlahden\ntäyteen ja Karoluksen täytyi viipyä Suomessa, kun ei voinut purjehtia\najojäitten tähden. Se huolestutti häntä, sillä maltittomat ainekset\nvoisivat ryhtyä epätoivoisiin tekoihin ja ajaa myttyyn koko hankkeen.\n\nNiin kävikin. Saaron Pietari, syyttäen Karolusta kavaltajaksi,\nkiihotti kansaa:\n\n\"Lyömme, poltamme, tapamme ja voitamme!\" — Se oli tulta tappuroihin.\n— Paloi halu saada kostaa julma kidutus ja sorto — nauttia kostosta.\nHimoittiin verta!\n\nYllytetyt lähettiläät lähetettiin Suomeen. Karolukseen ei luotettu.\n\nJa yöllä huhtik. 23 p:ää vastaan 1343 oli kapina puhjennut yli maan.\nJokaiseen hoviin tunkeutui vihainen kostajajoukko yön pimeydessä.\nTanskalaiset ja saksalaiset raastettiin vuoteistaan ja armotta\ntapettiin kaikki, jotka puhuivat noita vihattuja kieliä — yksin\nkaikki ei-virolaiset palvelijatkin.\n\nMuutamat harvat pääsivät pakenemaan puolialasti Tallinnaan, Paiden\nja Rahveren linnoituksiin. Papit ja munkit surmattiin, toiset\npakenivat metsiin ja kuolivat siellä nälkään tai joutuivat petojen\nsaaliiksi. Hovirakennukset ja kirkot poltettiin. Villi, tulinen\nviha kamalan orjuuskidutuksen tulos, ei tuntenut mitään rajoja.\nVoi nähdä linnojen palon valaisemassa yössä kostonhimosta juopuneen\njoukon ryntäämän hovista hoviin kaikkialla tehden kamalaa jälkeä.\nKapinalliset, joita oli 1000 suuruinen joukko, valitsivat\nkuninkaansa, ja lähettivät Ruotsin hallitukselle pyynnön pikaisesta\navusta, luvaten alistua Ruotsin alammaisiksi.\n\nKun Tanskan sijaishallitsija [kauppa Vironmaan myymisestä ei ollut vielä lopullisesti\nvahvistettu, ja siksi oli sijaishallitsija vielä Tallinnassa]\nsai tiedon kapinasta, oli hänellä\ntilaisuus lähettää tieto Liivin maapäällikölle Dreilöwenille,\njoka joukkoineen oli venäläisiä vastassa Isborskissa. Heti riensi\nhän Viroon, jossa enään oli vain 15 hoviherraa jälellä. Virolaiset\nolivat asettuneet Tallinnan edustalle, meren rantaan ja odottivat Suomesta apua, jota ei\nvielä saapunut. Kun he saivat tietää Dreilöwenin joukkoineen olevan\nlähellä, lannistui heidän rohkeutensa. He aavistivat kohtalonsa.\nLähetettiin miehet sanomaan Dreilöwenille, että he alistuvat Ördon ja\nsen hallituksen alamaisiksi, maksaen veroja, mutta aateliston julmaa\nsortoa he eivät kestä. Mutta Dreilöwen ei ottanut sitä kuullakseen,\nvaan hyökkäsi virolaisten kimppuun, ja kymmentuhantinen joukko\ntapettiin viimeiseen mieheen ja kapinan alkuunpanijat piinattiin\nkuoliaaksi. Vasta nyt saapui Ruotsin puolelta pyydetty apujoukko,\nmutta nähtyään saksalaisten olevan täysin voitolla, kääntyivät he\ntakasin uskaltamatta edes ilmaista, että olivat tulleet virolaisille\navuksi, vaan lupasivat säilyttää rauhan.\n\nSamaan aikaan tuli kuningas Ludolfin käskystä 1343 Henrich v. Dussmer\njoukkoineen ja yhtyen Dreilöwenin joukkoihin pani toimeen verilöylyn\nSaarenmaalla \"kristinuskon nimessä\", jolloin 9000 saarenmaalaista\ntapettiin ja heidän kuninkaansa Wesse hirtettiin jaloistaan puuhun.\n\nNiin äkkiä oli vapaustaistelu puhjennut, ja yhtä pian se\ntukahutettiin. Pienempiä kahakoita oli vielä, mutta virolaisten\nvapaudesta katosi viimeinen varjo — nimikin — jos sellaista\nvielä oli ollut piispojen ja pappien joillakin maatiloilla, sillä\nmiltei yleiseen oli henkiorjuus voimassa jo vuodesta 1290. Nyt\nkiristettiin orjuuskahleet kahta vertaa tiukempaan. — Se oli\nepätoivoisen vapautuspyrkimyksen ja kahleiden katkomisyrityksen tulos\n— kuten Karolus ennusti.\n\nMinne jäi Karolus ja kertomuksemme toiset henkilöt? Karolus oli\nkiirehtinyt niin pian kun mahdollista Suomesta takasin ja olikin\nehtinyt ennen kun Ruotsin laivat saapuivat. Hän kauhistui nähtyään,\nmitä oli tapahtunut, ja riensi Tallinnan puoleen voidakseen ehkä\nvielä jotakin tehdä. Mutta myöhään! Dreilöwenin aseet tekivät\nkamalaa jälkeä, ja paljo oli jo vapaustaistelijoita kaatunut.\nVielä koitti hän järjestää joukkoja, mutta kaikki oli myöhään. Hän\ntaisteli vimmatusti, mutta joutui elävänä, samoin kun Saaron Pietari,\nvangiksi. Pietari tuomittiin hitaasti kidutettavaksi. Kun hänen\nruumistaan venytettiin piinapenkissä, ja jäsenet irtaantuivat\ntoisistaan, ja hän tunsi helvetillisiä tuskia, kiljui hän kamalasti:\nKarolus! Karolus!\n\nNe olivat hänen viimeiset sanansa.\n\nKarolus tuotiin kuulusteltavaksi. Dreilöwen ja toiset päälliköt\ntahtoivat lähemmin tutustua tuohon \"kummalliseen mieheen\", josta\nheille oli kerrottu.\n\nSuuri sali täyttyi uteliaasta joukosta, josta osa oli ritareita ja\nmuita Dreilöwenin päällysmiehiä, kuolemalta säästyneitä hoviherroja,\nsijaishallitsija y.m. sekä useita naisia. Takapuolella istui myös\nLudinghausen, rinnallaan mustaan huntuun verhottu nainen, — varmaan\nKordelia. Ludinghausenin hovi oli taistelussa jätetty koskematta,\n\nErikoinen sotaoikeus oli asetettu asiaa tutkimaan.\n\nKarolus tuotiin esiin. Hän astui varmoin askelin. Kasvoistaan\nnäkyi kyllä tuska, mutta samalla rohkeus ja mielenlujuus. Ei näkynyt\njälkeäkään pelosta tai katumuksesta.\n\n\"Karolus, sinua syytetään kansan kapinaan kiihottamisesta\", lausui\ntuomari.\n\n\"En ole heitä murhiin kiihottanut\", vastasi syytetty varmasti. \"En\ntahdo murhaa.\"\n\n\"Älä valehtele! Sinun johdollasi ovat he kamalan murhatyönsä\nsuorittaneet.\"\n\n\"Minä tahdoin heitä johtaa vapauteen rehellisen suoran sodan kautta,\njotta orjan kahleet olisivat murskaantuneet ja kansa vapautunut.\nEi ollut tarkoitus panna toimeen salamurhia. Mutta sokea kostonvimma\nteidän kamalaa sortovaltaanne vastaan on ollut rajaton. He ovat\npoissa ollessani tehneet kamalan erehdyksen.\"\n\n\"Mutta sinä olit heidän mukanaan taistelussa.\"\n\n\"Olin, silloin kun kaikki muu oli myöhäistä, kun ei enään mitään muuta\nvoitu.\"\n\n\"Kapina on sittekin sinun työsi hedelmä\", julisti tuomari:\n\"rangaistuksesi on — kuolema piinapenkissä.\"\n\nTuomio kauhistutti useita läsnäolijoita. — Onneton uhri itse näytti\nkun kohoisi hän korkeammaksi. — Dreilöwen, joka oli häntä ihmetellen\nkatsonut, loi katseensa maahan. — Ludinghausenin vieressä istuva\nnainen näytti vaipuvan tainnoksiin.\n\nKarolus virkkoi.\n\n\"En pelkää tuomiotanne, minulla on keino tehdäkseni se tyhjäksi. Minä\nolen kuninkaan poika. Entinen Viron kansan kuninkaallinen vanhin\nWarpo oli esi-isäni. Minä olen korkeammalla kun te. Minä taistelin\nsorrettujen vapauden puolesta, mutta te taistelette ihmisyyttä,\noikeutta ja vapautta vastaan. Onneton kansa, vielä pahemmaksi\nmuuttui kohtalosi! — Mutta älkää luulko, että vääryytenne voitto on\nikuinen. Se veri, ne kyyneleet, jotka kidutushallituksenne vuodattaa\n— ne kasvattavat kostajan. Vääryyden ja väkivallan kirous on\nkukistava teidät!\" Oli kun tähtäisi hänen leimuava katseensa kauvas\netäisyyteen. — Hän lausui:\n\n\"Isänmaa, kärsi — odota vielä! Pelastaja saapuu.\"\n\nHän kääntyi Ludinghauseniin päin, lausuen: \"Isäni! Lohduta omaisiani\nja Kordeliaa. Kiitos kaikesta, mitä olet minulle tehnyt. Tervehdi\nminulta Kordeliaa. Ole edelleenkin ihmisellinen alustalaisillesi.\nSäilytä se totuuden ja rakkauden henki, jota minä tahdoin seurata. —\nSäilytä se siemeneksi tuleville ajoille. Hyvästi, kallis isä!\"\n\nSitten kosketti hän huulillaan sormusta, johon oli kätketty kuolettavaa\nmyrkkyä — ja kaatui maahan.\n\nVielä liikkuivat hnulensaa: \"Kordelia — Isänmaa!\" ja kaikki oli\nlopussa. — Hän oli päässyt lepoon.\n\n\"Karolus — Karolus!\" liikkuivat Kordelian huulet isän rintaa vastaan\nnojatessaan puoli horroksissa. — — — Seuraavana päivänä nähtiin\ntaistelukentällä Karoluksen surevia ystäviä, joille hän oli hyvää\ntehnyt, itkevän kalliin miehen muistoa. He puhdistivat maata\nkaatuneiden veljiensä hyytyneestä verestä.\n\nJoukkoon ilmestyi myös Kordelia. Hän ei itkenyt, vaan katsoi veristä\ntanteretta kauhun ja syvän surun ilme kasvoillaan.\n\nKuin manalan henkien takaa-ajamana riensi hän kalliojyrkänteelle\nmerenrantaan, ja — katosi aaltoihin.\n\nLäpi hiljaisen tyynen ilman kaikui heleästi viimeinen huutonsa:\n\n\"Karolus, Karolus!\"\n\n\n\n"]