[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftknpeF_OhCIxiUTUcZDk3NHPBIzCtq37cLqctiuBkaw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},3486,"Kassan avain","Benedix, Roderich",1811,1873,"3486-benedix-roderich-kassan-avain","3486__Benedix_Roderich__Kassan_avain","Ilveilys yhdessä näytöksessä","naytelma",[14],"huumori",[16],"saksalainen","fi",1864,1869,3467,20356,false,76227,[25,26,27],"Comedy plays","German drama -- Translations into Finnish","One-act plays",[29,30,31],"German Literature","Humour","Plays/Films/Dramas","\"Kassan avain :  Ilveilys yhdessä näytöksessä by Roderich Benedix\" is a one‑act farce written in the mid‑ to late 19th century. The play centers on a young marriage tested by money troubles, secrecy, and social expectations, exploring themes of trust, authority in the household, and the balance between propriety and adult freedom.  Adolf staggers in after a late night, hungover and panicked: he has lost money at cards and owes 120 thalers to a pushy ex‑captain who threatens public exposure if not paid by noon. The cashbox key is with his wife, Leopoldine, so he fumbles for excuses to get it while she grows suspicious—especially after discovering a hidden jewelry case she fears is meant for a secret lover. Their maid, Katri, bluntly criticizes the household for treating Adolf like a boy, stoking Leopoldine’s doubts. Pressed by time, Adolf finally admits the gambling loss; Leopoldine promptly gives him the key so he can pay, and he sends the money. He then reveals the hidden case holds a bracelet meant as her upcoming birthday gift, moving her to tears and dissolving her suspicions. Reconciled, Leopoldine declares him master of the house, hands him the cashbox key for good, and encourages a healthier, more adult balance in their life together; Katri, relieved, decides to stay. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Heimo, Teno",245,"Yksinäytöksinen hupailu kuvaa samppanjajuhlien jälkeistä aamua, jolloin nuori aviomies Adolf yrittää peitellä krapulaansa vaimoltaan ja palvelijaltaan. Tilanne kehittyy koomiseksi selittelyksi, kun kassan avain ja edellisillan tapahtumat aiheuttavat päänvaivaa.","Roderich Benedixin 'Kassan avain' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3486.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KASSAN AVAIN\n\nIlveilys yhdessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nRODERICH BENEDIX\n\n\nSuomentanut\n\nTeno Heino [D. Airaksinen]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1869.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nAdolf.\nLeopoldine: hänen vaimonsa.\nKatri: palvelustyttö.\n\n\nKomea huone, ovi molemmilla sivuilla ja perällä.\n\nSivut katsojista päin.\n\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n_Adolf_ (yökauhtanassa, oikealta). Uh — uh! (Pitelee päätänsä.) Tätä\nhirveätä pään kivistystä! (Valittaa, ähkäilee.) Uh — uh! Ja silmäini\nluomet ovat niin kankeat. Mieleni tekisi jälleen makaamaan! Syynä\nsiihen lienee viini! Varmaankin samppanja! Uh! ja päätä polttaa! Kaikki\nsuoneni tykyttävät! uh Uh!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n_Adolf_, Katri (tuopi kahviastiat ja panee pöydälle.)\n\n_Katri_. Hyvää huomenta, nuori herra!\n\n_Adolf_ (raukeasti). Kiitoksia, Katri!\n\n_Katri_. Oi herrainen aika, minkä näköinen olette?\n\n_Adolf_ (varoisa, hiljainen, hyväluontoinen). Minäkö?\n\n_Katri_. Oletteko kipeä?\n\n_Adolf_. E©n, en! Mitä vielä! Mitenkä minä olisin kipeä?\n\n_Katri_, Olette niin kalvea! Silmäinne alukset ovat siniset,\nkatsantonne aivan sumea.\n\n_Adolf_. Mitä horiset! Minä olen sangen terve.\n\n_Katri_. Enpä luule, äänikin teillä on niin käreä.\n\n_Adolf_. No niin, minä luulen että päätäni kivistää vähän. Lienen\nhiukan vilustunut.\n\n_Katri_ (ottaa liinan ja kastelee sitä vesilasissa), Missäpä olisitte\nvilustuneet! Minua ette luulettele. Siihen on muu syy. Kas, sitokaa\ntämä päänne ympärille, se tekee hyvää teille. (Sitoo liinan pään\nympärille).\n\n_Adolf_. Ah, ah, se jäähdyttää, ai kuin tuntuu hyvältä. Kiitoksia,\nKatri!\n\n_Katri_ (nauraen.) Opiksi keppi koiralle.\n\n_Adolf_. Kuinka?\n\n_Katri_. Olitte seurassa eilen, myöhään kotiin tulleet.\n\n_Adolf_. Niin!\n\n_Katri_. Viiniä juoneet.\n\n_Adolf_ (surkealla äänellä). Ah niin!\n\n_Katri_. Oletteko juoneet paljokin?\n\n_Adolf_. Ei, ei — en tiedä — enpä luule — samppanjasta tuli minulle\nniin vari.\n\n_Katri_ (säälivästi). Nuori herra raukka, te ette siedäkään mitään.\n\n_Adolf_. Se on totta, minä en siedä paljoa.\n\n_Katri_. Se on oikein häpeällistä!\n\n_Adolf_. Mitä?\n\n_Katri_. Älkää suuttuko, nuori herra, mutta eihän miehen sovi pyörtyä\nyhdestä viiniryypystä. Tässä on myöskin teille tuleva kirje. (Pois).\n\n_Adolf_ (ottaa kirjeen ja pitää sitä miettien kädessään). Eipä tyttö\nollutkaan väärässä. Toiset joivat neljä kertaa sen verran kuin minä\nja olivat hyvin hauskalla mielellä, vaikka minulle se teki niin\npahaa. Minä en siedäkään mitään, Tätit eivät ole milloinkaan antaneet\nminulle enempää kuin yhden, enimmäkseen kaksi ryyppyä viiniä, ja\nVaimonikin katsahtaa minuun hyvin ymmärrettävästi, kun täytän toista\nlasia. \"Se ei tee hyvää sinulle\", sanotaan paikalla. Siinähän se on.\nMinkätähden se tekee hyvää muille, jotka eivät pelkää kokonaista\nputeliakaan? (Lukee kirjettä, hämmästyksissään). Taivahan Jumala,\nsen olen unhottanut. Mitenkä se olikaan? Niin, niin, aivan oikein —\nolemme pelanneet — ja minä — oikein — minä olen menettänyt kaikki, mitä\nminulla oli mukana ja vielä satakaksikymmentä taaleria kunnian panttia.\nHyvä juttu! (Lukee kirjettä.) \"Herrani! Koska aikomukseni on lähteä\nmatkalle kello yksitoista, niin pyydän teitä kello kymmenen aikaan\nlähettämään ne satakaksikymmentä taaleria, mitä jäitte minulle velkaa\neilisessä pelissämme, asumukseeni, Hôtel d’Angleterre. Julius von\nRode, viraton kapteeni.\" (Katsoo kelloa). Kello on jo puoli kymmenen.\nMitä minun nyt on tekeminen? Mistä saisin pian rahaa? Kassan avain on\nvaimollani — ja hänelle en uskalla virkkaa mitään. Hän ei saa tietää\nmistään hinnasta että minä olen ollut korttipelissä. (Muistellen\nkuin unta). Niin, oikein, jopa muistan, kapteeni oli jakajana, minä\notin pampun, luullen lopulta kuitenkin kerran voittavani, mutta\nmenetin silloinkin. Jo nyt olen pulassa poloinen. Pelivelka on\nkunnian velka, kapteeni on ankara ja katsoo asiat suoraan, jota hänen\nmuistutuksensakin todistaa! Hän saattaisi — mitäpäs sille tekisin? Ah,\nvaimoni! (Tempaa pois siteen ja viskaa sen nurkkaan).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n_Adolf_. Leopoldine (vaatteissaan, vasemalta).\n\n_Adolf_ (menee vastaan). hyvää huomenta pikku Leopoldine.\n\n_Leopoldine_ (aina ystävällinen, kuitenkin hellempi, ikäänkuin lasta\nkohtaan). Hyvää huomenta, Adolf. Emmekö suurustele? (Istuu.)\n\n_Adolf_. Miten suvaitset, kultaseni! (Istuu).\n\n_Leopoldine_. Oletko maannut hyvin?\n\n_Adolf_. Olen, olen, oikein oivallisesti.\n\n_Leopoldine_. Sinä olet vähän yöpyneen näköinen. Mihinkä aikaan tulit\nkotiin?\n\n_Adolf_. Niin — kello — yli kymmenen.\n\n_Leopoldine_ (naurahtaen). Paljoko yli kymmenen?\n\n_Adolf_. Hm — lienee ollut noin puoli yksitoista.\n\n_Leopoldine_. Niin silloin minä en ollut vielä sängyssä.\n\n_Adolf_. Taisi olla yksitoista.\n\nLeopoldine. Vielä myöhempi, sillä minä lu'in sängyssä kahteentoista\nasti, ja olisin kaiketi kuullut sinun tulosi.\n\n_Adolf_. Minä en tosiansa katsonut kelloa — enkä tahdo väitellä siitä.\n\n_Leopoldine_. Sinä et ole ollut mikään yökyöpeli.\n\n_Adolf_. En, minä joka elän niin säädyllisesti. Minä olinkin ensimäistä\nkertaa sellaisessa seurassa —mutta enhän minä voinut epäytyä. Oli\nserkusten syntymäpäivä — sinä tiedät, heiltä saamme vielä perintöä.\n\n_Leopoldine_. Sinä teit aivan oikein kuin menit, minä itsekin kehoitin\nsinua menemään. Oliko siellä hupaista?\n\n_Adolf_ (hyvin tuskissaan pään kivistyksestä). Ankaran hupaista.\n\n_Leopoldine_. Mitä siellä tehtiin?\n\n_Adolf_. Syötiin, juotiin —!\n\n_Leopoldine_ (säälitellen kuin lasta). Ethän kuitenkaan liene juonut\nliiaksi?\n\n_Adolf_. Ei, eikö mitä!\n\n_Leopoldine_. Oletpa vähän nuutuneen näköinen.\n\n_Adolf_. Sinä luulet vaan niin, minä olen ihan virkiä.\n\n_Leopoldine_ (hyväntahtoisella huolella). Sinä tiedät, Adolf, mitä\ntatit aina sanovat: viini on alkuna kaikkiin syntiin.\n\n_Adolf_. Ole huoletta, armaani, minä en juonut muuta kuin enimmäkseen\nkaksi lasia reinin viiniä ja yhden lasin samppanjaa.\n\n_Leopoldine_. Mitä muuta siellä tehtiin?\n\n_Adolf_. Tarinoitiin, pidettiin puheita, esiteltiin maljoja, laulettiin\nlauluja.\n\n_Leopoldine_. Oliko siellä pelkkiä herroja?\n\n_Adolf_. Pelkkiä herroja.\n\n_Leopoldine_. Ethän liene kuitenkaan unhottanut että tänä päivänä on\naikomuksemme mennä vieraiksi salaneuvokselle?\n\n_Adolf_. En, en! Mutta muistanpa muutakin, — annas vähän kassan avainta.\n\n_Leopoldine_ (huomiotta). Otatko rahaa? Mihinkä tarpeesen?\n\n_Adolf_. Palovakuutus on maksettava näinä päivinä.\n\n_Leopoldine_ (naurahtaen). Oletpa sinä täsmällinen. Siitä ei ole huolta\nsinulle. Asiamies lähetti kuitin eilen, minä olen maksanut.\n\n_Adolf_ (vähän ähmissään). Se mies on liiaksikin täsmällinen.\n\n_Leopoldine_. Suututtaako se sinua?\n\n_Adolf_. Eikä, mutta se on ikäänkuin velkomista, ja sellainen tuntuu\naina pahalta.\n\n_Leopoldine_. Eikö mitä, Adolf, se on ihan asian mukaista, että\nasiamiehet lähettävät kuitin. Etkö rupea lähtemään?\n\n_Adolf_ (nousee ylös). Niin, paikalla. (Erikseen). Kello on kohta\nkymmenen, mitä neuvoksi minulle? (Kuuluvasti.) Salaneuvos Eccius'elleko\naioimme mennä? (Erikseen). Herra Jumala, minun täytyy maksaa rahat.\n\n_Leopoldine_. Kuinka kummasti kyselet. Eihän meillä olekaan muita\ntuttavia salaneuvoksia.\n\n_Adolf_. Niin, niin, anna anteiksi se olikin muuta.\n\n_Leopoldine_. Hourailetko sinä?\n\n_Adolf_ (Enemmän huolissaan). Niin, minulla on jotakin maksamista\ntänä päivänä, — mitä en muista. Oikein, nyt juontui mieleeni — minun\ntäytyy kuitenkin pyytää sinulta kassan avainta, Bauer ja Böhne ovat\nlähettäneet tilinsä.\n\n_Leopoldine_. Minä maksoin senkin eilen.\n\n_Adolf_ (tollikkana). Sen olet sinä maksanut?\n\n_Leopoldine_. Kummaako se sinusta?\n\n_Adolf_. Ei — mutta — oikeastaan — sinä vaivaat itseäsi minun tähteni —\nsellaiset toimitukset kuuluisivat minulle.\n\n_Leopoldine_. Jos sinä tahdot, niin minä heitän ne tästä lähin sinulle.\n\n_Adolf_ (yhä houraillen). Niin — mieti itse — vaimolla — miehellä —\nkumpaisellakin on omat —.\n\n_Leopoldine_. Hyvä kyllä, Adolf, voimme keskustella mennessämme. Joudu\nnyt. Sinä tiedät, että matkalla salaneuvoksen maatilalle viivymme kaksi\ntuntia, ja kello on jo kymmenen.\n\n_Adolf_ (kiljaisee). Kello kymmenen.\n\n_Leopoldine_. Herrainen aika, mitä sinä kiljut?\n\n_Adolf_. Minäkö kiljuin?\n\n_Leopoldine_. Niin että minua oikein peloittaa. Mikä sinua niin\nsäikyttää?\n\n_Adolf_. Ei mikään — enhän minä ole säikähtänyt. Minä arvelen vaan —\njos kello on jo kymmenen, niin eipä tässä joutaisi enää —\n\n_Leopoldine_. Sitähän minäkin; mutta yökauhtanassa et kuitenkaan\nlähtene kylään.\n\n_Adolf_ (hyvin hölmistyneenä, katselee itseänsä). Yökauhtanassako?\nOikein, minä olen vielä yökauhtanassa! Kello kymmenen aikana!\n\n_Leopoldine_. Panisit päällesi.\n\n_Adolf_. 'Niin, aivan oikein, minä menen jo! (Mennessään.) En tiedä\nmitään apua! Voi poloinen päätäni! Mitähän tästä tulee? (Pois.)\n\n_Leopoldine_. Mitähän tämä on? Sitä hämiä? Sitä hätäilemistä? Ja hän\npyysi niin kiihkeästi kassan avainta? Minä arvelen jos jotakin, enkä\narvaa mihin hän tarvitsee rahaa. Epäluulossani lienee perää? Ehkä\nkotelo siellä kassan laatikossa — minä en voi enkä tahdo pitää sitä\nmahdollisena — ja kuitenkin epäilyttää minua. Hän ei ole ollut ennen\nsemmoinen kuin tänä aamuna. Hän salaa minulta jotakin, hän ei ole\ntehnyt sitä ennen. Ja siinä on alkua eripuraisuuteen, ah niin, paljoa\nenemmän kuin alku!\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n_Leopoldine_. Katri (kirje kädessä).\n\n_Katri_. Eikö armollinen herra ole täällä?\n\n_Leopoldine_. Ei. Mitäs pitää?\n\n_Katri_. Tässä on pieni kirje hänelle.\n\n_Leopoldine_ (tahtoen omata). Hyvä!\n\n_Katri_ (moittien, ihmetellen). Mutta rouva kulta!\n\n_Leopoldine_. No?\n\n_Katri_. Aiotteko lukea sitä?\n\n_Leopoldine_ (suoraan). Aion!\n\n_Katri_. Jos minä olisin mies, niin en sallisi vaimoni avata kirjeitäni.\n\n_Leopoldine_. Katri, mitä uskallat sanoa?\n\n_Katri_ (ei kovin törkeällä äänellä). Älkää pahastuko, mutta kun kerran\nrupesi, — niin revetköön. Neljän viikon kuluttua minä lähden pois,\nrouva kulta.\n\n_Leopoldine_ (hämmästyneenä). Sinä lähdet pois meiltä, Katri? Minä olen\nsaanut sinun tätilästä, sinä olet vasituisesti meidän oma, ja nyt sinä\ntahdot mennä pois?\n\n_Katri_. Niin, minä menen.\n\n_Leopoldine_. Ja mistä syystä?\n\n_Katri_, Suoraan sanoen, siitä syystä että teillä palvellessa ei enää\narvo ylene.\n\n_Leopoldine_ (tuikeasti). Mitä rohkenet sanoa? Olenhan minä kohdellut\nsinua aina ystävällisesti ja hyvin, ollaksesi nyt niin hävytön?\n\n_Katri_. Minä en voi muuta, minun täytyy viimeinkin sanoa mitä jo\nkauvan on kytenyt mielessäni. Aikomukseni oli tosin olla teillä vuoden\nloppuun asti, jolloin luulen tarhurin naivan, mutta se ei käy laatuun,\nminä en voi olla epäkunniallisessa talossa.\n\n_Leopoldine_ (kiivaasti). Epäkunniallinen? Epäkunniallinenko? Mitä\nsillä tarkoitat? Selitä paikalla!\n\n_Katri_. Kyllä minä selitän teille. Me palvelustytöt kohtaamme toki\ntoinen toisiamme milloin missäkin, torilla tahi kalarannassa, ja\nsilloin aina joukossa jotakin puhellaan.\n\n_Leopoldine_. Isäntäväestä.\n\n_Katri_. Niinpä kyllä!\n\n_Leopoldine_. Eikä hyvää?\n\n_Katri_. Milloin mitenkin. Nurkumisia sattuu, mutta ei kukaan hennoisi\npuhua muille pahaa omasta herrasväestänsä. Ei, omasta herrasväestänsä\nylpeillään, kiitellään omaa taloa, vieläpä kehutaankin. Eräs kertoo\ntoisellensa miten hyvä, toinen miten rikas, kolmas miten ylhäinen hänen\nherransa on.\n\n_Leopoldine_. No?\n\n_Katri_. Jos minä yritän kehumaan meidän herraa, niin toiset nauravat\nminulle.\n\n_Leopoldine_ (kummeksien). Nauravatko sinulle?\n\n_Katri_. Niin ne tekevät. He eivät usko mitään hyvää meidän herrasta,\njota sanotaan — —\n\n_Leopoldine_. No?\n\n_Katri_. Tohveliveikoksi.\n\n_Leopoldine_ (hämillä). Se on liiallista.\n\n_Katri_. Mutta se on totta.\n\n_Leopoldine_. Katri!\n\n_Katri_. Niin, niin, se on totta!\n\n_Leopoldine_. Sanotaanko että mieheni —?\n\n_Katri_. Sitä ei ainoastaan sanota, vaan se on nauruna ja pilkkana,\nettä te vallitsette herraamme kaikissa. Ja kun palvelustytöiltä kuulee\nmokomia, niin mitä silloin muilta! Ja älkää suuttuko minuun, rouva\nkulta, — kun nurkka palaa, niin on toinenkin vaarassa. Kun miestä\npilkataan, koskee se vaimoakin. Minun miestäni vasta maailmassa ei\nsaisi sanoa akkalauriksi. Sillä mies olkoon herra talossa, ja jos on\npäin vastoin, niin silloin on nuttu nurin puolin!\n\n_Leopoldine_. Mutta mitäs minä sitten —?\n\n_Katri_. Minä tiedän, siitä ei käy syyttäminen teitä, sillä te\nolette aina ystävällinen herraa kohtaan, mutta alkuna tähän on\njo hänen kasvatuksensa. Minä tulin tätilään käskyläistytöksi\nkolmentoistavuotiijana ja ylenin siinä vähitellen kyökkipiiaksi, ja\ntiedänpä siis miten siellä oltiin. Isä ja äiti olivat kuolleet ja\nmolemmat tätit pitivät huolta nuoren herran kasvatuksesta. Mutta miten!\nKuten vanhat vaimot ymmärtävät. He eivät laskeneet poikaa milloinkaan\nirti kytkyestä. Hän ei saanut mennä kouluun, missä olisi päässyt\nmuiden poikain yhteyteen ja oppinut muka pahoja tapoja, hänellä oli\noma opettaja kotona yksikolmatta vuotta. Luistella ei saanut, olisi\nvoinut langeta, voimistella ei saanut, olisi voinut taittaa säärensä,\nmetsässä ei tohtinut juosta, siellä olisiki ehkä varistunut ja saanut\nhingun. Oikein oli säälini monta kertaa tuota pikku veitikkaa, kun\nhänen täytyi kainostellen mennä mököttää kävelylle vanhain tätien\nseurassa ja ikävällä katseli muita poikia, jotka iloiten kisailivat. Ja\nkun hän viimeinkin tuli kahdenkymmenen vanhaksi, arvelivat vanhat tätit:\nhän tarvitsee nyt vaimon, joka pitää huolta hänestä.\n\n_Leopoldine_ (erikseen). Niin, se on totta, he sanoivat niin, kun\nesittivät minulle sulhaista: miehellä pitää oleman vaimo, joka ohjaa\nhänen elämäänsä.\n\n_Katri_. Ja niin on hän tottunut olemaan kytkyessä, vaikka siitä ei\nole ollut hänelle muuta hyötyä. Hän ei tunne muuta kuin kotiansa ja\nkirjojaan, maailmaa näkemään ei pääse, ja jos jolloinkin tahtoisi mennä\nteateriin, luulen, täytyy hänen ensin kysyä lupaa.\n\n_Leopoldine_. Eikö se ole hyvä jos häntä varjellaan viettelyksistä,\njotka niin helposti turmelevat nuoria miehiä?\n\n_Katri_. Mitä joutavia, — kokenut kaikki tietää!\n\n_Leopoldine_. Jos hän joutuisi huonoon seuraan?\n\n_Katri_. Niin oppisi tuntemaan, kavahtamaan — ja hillitsemään mieltänsä.\n\n_Leopoldine_. Jos hän oppisi viiniä juomaan?\n\n_Katri_. Miksikä Jumalan vilja kasvaa, jos et juotavaksi?\n\n_Leopoldine_. Jos hän sattuisi peliseuraan?\n\n_Katri_. Niin vahingosta viisastuisi. Miehen pitää vähän kokeman elämää,\nsekä tuulta että tuiskua, olla kerran kaikissa. Mitenkä hän osaisi elää\noikein, jos ei tuntisi elämää?\n\n_Leopoldine_.Mutta tätit!\n\n_Katri_. Siinäpä temppu onkin, ne puhelevat hänelle vielä kuin\nkahdentoista vuoden vanhalle! Tarhurinikin sanoo: vaimot eivät osaa\nkasvattaa miehiä.\n\n_Leopoldine_. Katri, minulla olisi syytä suuttua sinuun, mutta sinä\nolet sanonut minulle jotakin, mikä koski minua. Sinä et ole kuitenkaan\noikeassa. Eikö niitä ole maailmassa kevytmielisiä vaimoja, jotka\nkietovat nuoria miehiä, huolimatta omista velvollisuuksistansa. Se on\naviosäädyn turmiona.\n\n_Katri_. Mitä vielä, rouva kulta, — sen joka on niin kaunis kuin me\nmolemmat, ei tarvitse pelätä mokomia. Tarhurini ei luovu minusta niin\nhevillä.\n\n_Leopoldine_. Mutta jos mieheni jo olisi —.\n\n_Katri_. Mitä olisi?\n\n_Leopoldine_. Väärällä tiellä?\n\n_Katri_ (kummastuksella). Mitä?\n\n_Leopoldine_. Koska kerran olen sanonut sinulle alun, niin saat tietää\nlopunkin. Kun minä äskettäin pölyytin kassakaappia, nykäsi käteni\njotakin sala-vipua, ja minulle tietämätön laatikko kimmahti auki. Siinä\nlaatikossa oli paperiin kääritty ja pliseerattu kotelo, siltä tuntui.\nSe oli rannerenkaan kotelo. Kellekä muille olisi mieheni ostanut\nrannerenkaan, jos ei salaiselle mielitietylle?\n\n_Katri_ (nauraa rehottaa). Meidän herrallako salainen mielitietty?\nJohan nyt joutavia! nuolevalla lampaalla — suokaa anteeksi, rouva\nkulta, — joka tuskin rohkenee antaa suuta teille, omalle rouvallensa,\nja punastuu jos joku tyttö katsoo häneen. Ja silläkö olisi salainen\narmaansa? Se ei ole minulle mikään naurun asia, mutta liikaa lorua se\non!\n\n_Leopoldine_. Ole vähemmälläsi, Katri!\n\n_Katri_. Niin, rouva kulta, te olette oikeassa, minä olin vähän liian\nraju, mutta täytyihän minun kerran purkaa sydäntäni, enkä minä tarkoita\nmuuta kuin hyvää sekä teistä että herrasta. Herra on niin hyvä, niin\nälykäs ja niin rehellinen, ja pidetään aina vielä kuten pientä poikaa.\nHän ei aavistakaan miten hänen tulee olla aika-miehenä. Mutta uskokaa\nminua, rouva kulta, siitä kuontalosta ette kehrää silkkiä. Lopulta\nkatkasee hän kuitenkin kytkyensä -— ja silloin ette voi hallita\nhäntä, tahi muuttuu peräti mielikernoksi, ja silloin ehkä sattuisitte\ntarvitsemaan miehistä miestä, eikä olekaan. Aatelkaas, enkö minä ole\noikeassa. Miehen pitää oleman miesten seurassa, eikä aina verhon\ntakana. Mutta minun täytyy katsoa kyökkiäni. Ei mitään pahaa, rouva\nkulta. (Pois.)\n\n_Leopoldine_ (yksin). Jos Katri olisi oikeassa! Ja täällä (osoittaa\nrintaansa) kuuluu ääni: hän ei ole väärässäkään. Sitä en huomannutkaan!\nMutta tätit? Eivätkö he ole tavallansa neuvoneet miten minun tulee\nolla? Eivätkö he ole hirvitelleet minua nuoria miehiä kohtaavilla\nviettelyksillä? Minä harhailen. Niin, niin, mieheni on niin hyvä,\nniin tietävä, niin rehellinen, minä rakastan häntä sydämeni pohjasta,\n— ja kuitenkin tuntuu minusta, että kaikki ei ole niinkuin oleman\npitäisi. (Pitkäveteiseen, miettien). Miehen pitää oleman isäntänä. Hän\nei olekaan. Ei, ei, hän ei ole. Ja se ei ole oikein. Jospa tietäisin\nmitä minun olisi tekeminen! Jos ei olisi tuota koteloa, jota hän niin\nhuolella piiloittelee minulta! Jos vaan saisin selvän siitä! Ja hänen\nkiihkeä halunsa saamaan kassan avainta? Tänä päivänä lienee salaisen\nmielitietyn syntymäpäivä, ja hän tahtoisi viedä tahi lähettää kotelon\nsille? Minua pyörryttää! — Eiköhän tässä kirjeessä olisi selitystä?\nMutta ei, Katri on oikeassa, se on sopimatonta, että minä avaan mieheni\nkirjeitä, eipä hänkään lue milloinkaan minun omiani. Olkoon tekemättä.\n\n\nViides kohtaus.\n\n_Leopoldine_. Adolf (vaatteissaan hatun kanssa).\n\n_Adolf_. Kas niin, minä olen valmis.\n\n_Leopoldine_ (katsoo pitkällisesti Adolf’iin). Siinä on kirje sinulle.\n\n_Adolf_ (huudahtaa). Niin — tosiaankin, minä tiedän jo.\n\n_Leopoldine_. Minä otan hatun ja shaalin, sitten voimme lähteä.\n(Mennessään.) Hän säikähti kun näki kenen kirjoitusta se oli — ei ole\nkuitenkaan oikein asiat. (Vasemalle.)\n\n_Adolf_ (Väsyksissä). Samaa käsialaa kuin taanoinenkin. (Avaa ja\nlukee.) \"Herraseni! Te ette pitäneetkään puhettanne. Minä uskalsin\npanna rahani niinkuin tekin, teidän täytyy siis maksaa. Vielä kerran\nlykkään matkustamiseni kello yhteen asti jälkeen puolen päivän. Jos\nminä en saa rahoja ennen kello kahtatoista, niin velon minä teitä\nkoko nimeltänne huomisessa päivälehdessä. Jos tahdotte välttää tätä\nhäpeätä, niin suorittakaa velkanne minulle.\" (Väsyksissä.) Se on hurja\nmies! Kuka auttaisi minua, kuka auttaisi minua! Jos olisin mennyt\npaikalla pankkirin luokse, niin hän olisi antanut minulle tuon pätö\nrahan. Nyt en pääse eriksi vaimostani. Ah, päässäkin jyskää vaskisepät\nja jäseneni ovat niin hervottomat, Minun nimeni Päivälehdessä! Minä\nhäväistään koko kaupungin kuullen, Äläpä huoli! Avaimet ovat jääneet\ntuohon vaimoltani! Mitähän jos minä — niin, niin, hän ei huomaa sitä —\nminä panen sen jälleen paikolleen. (Ottaa avainkimpun, jonka Leopoldine\non jättänyt aamiaispöydälle, ja koettaa päästää irti erästä avainta.)\nKas tuossa se on! Pahuus kuin se vipu on jäykkä.\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n_Adolf_. Leopoldine (yllä hattu ja shaali).\n\nLeopoldine. Tässä olen.\n\n_Adolf_ (pudottaa pelästyksissään avaimet). Ha!\n\n_Leopoldine_. Mitä se on?\n\n_Adolf_ (ällistyneenä). Minä — minä luulen — että siinä on avaimet.\n(Ottaa avaimet.)\n\n_Leopoldine_ (kimeä, pitkään). Hyvä kuin löysit, muuten ne olisivat\njääneet minulta, (Panee taskuunsa.)\n\n_Adolf_ (nurruksissaan). Niin, olipa hyvä kuin löysin. (Syrjään.) Nyt\non kaikki lopussa.\n\n_Leopoldine_ (erikseen). Mitähän tämä merkitsee? Hän tahtoi päästää\nirti avainta.\n\n_Adolf_ (katsoo kelloon. Erikseen). Kello on jo yksitoista! Tunnin\nkuluttua pannaan minä Päivälehteen!\n\n_Leopoldine_. Adolf!\n\n_Adolf_ (kiljahtaa yhtä aikaa). Mitä!\n\n_Leopoldine_. Emmekö lähde?\n\n_Adolf_. Paikalla! (Ottaa hatun, jonka pani pois taanoin, mutta jääpi\nseisomaan pöydän ääreen.)\n\n_Leopoldine_ (ovella). Etkö tule?\n\n_Adolf_. Tulen! Kuulepas kuitenkin! Minun — minun täytyy pyytää\nsinulta kassan avainta.\n\n_Leopoldine_. Tälläkö hetkellä? Mitä sinulla on niin tärkeätä?\n\n_Adolf_. Minulle muistui mieleen, minun on lähettäminen rahaa\nmaataloomme. Sinä tiedät — siellä rakennetaan huvihuonetta — kivet ovat\nmaksettavat.\n\n_Leopoldine_. Onhan siihen aikaa perästä puolen päivän. Posti lähtee\nvasta kello kahdeksan iltapuolella!\n\n_Adolf_ (änkyttää). Niin — posti lähtee vasta kello kahdeksan\niltapuolella!\n\n_Leopoldine_. Tule siis pois! (Kääntyy.)\n\n_Adolf_. Paikalla, minä tulen! (Tarttuu äkisti Leopoldinen\nvaatteisin.) Leopoldine!\n\n_Leopoldine_. No?\n\n_Adolf_. Minun täytyy kuitenkin pyytää sinulta kassan avainta.\n\n_Leopoldine_. Mutta, Adolf mitä minun on ajatteleminen tästä?\n\n_Adolf_. Mitäkö siitä ajatella? Sitä minä en itsekään tiedä.\n\n_Leopoldine_. Minä en ymmärrä sinun käytöstäsi!\n\n_Adolf_ Niin, ihminen on arvoitus, sanoo eräs nerokas kirjailia.\n\n_Leopoldine_. Enkö minä saa tietää sitä?\n\n_Adolf_ (katsoo kelloaan. Erikseen). Viisari kulkee kuin siivillä.\n\n_Leopoldine_ (niuhea). Se lienee kummallinen asia, jota sinä niin\nhuolella salaat minulta.\n\n_Adolf_ (alakuloisesti). Kummallinen se onkin.\n\n_Leopoldine_. Minä tahdon nyt tietää sen.\n\n_Adolf_. Kosta sinä käsket — eilen illalla — minä pelasin.\n\n_Leopoldine_ (mieleisen kummastuksella). Sinä olet pelannut?\n\n_Adolf_. Niin, ja menettänyt.\n\n_Leopoldine_ (hyvin leppeä). Paljoko?\n\n_Adolf_. Noin kaksikymmentäviisi — tahi viisikymmentä — ehkä lienee\nollut satakin taaleria.\n\n_Leopoldine_ (rauhoissaan, ystävällinen). Sinä olet pelannut?\n\n_Adolf_. Kun minä olin kerran ruvennut, — niin en saattanut luopua\n— minä menetin kaikki mitä minulla oli mukana — ja sitten — sitä\nsamppanjaa — minä luulen olleeni vähän tuikussa — minulta meni vielä\nsata taaleria kunnian pantiksi.\n\n_Leopoldine_ (hyvin ystävällinen). Mutta miksikä sinä et sanonut sitä\nminulle paikalla? Jos kunniasi on pelivelan panttina, niin maksa pois\nviipymättä. Tässä on avain!\n\n_Adolf_ (kummeksii Leopoldinen hyvyyttä). Leopoldine!\n\n_Leopoldine_. Kiireesti, kiireesti, Adolf, sellaisten velkain\nmaksamista ei käy viivytteleminen.\n\n_Adolf_. Niin — sitähän minäkin — en tahtonut sanoa sinulle — tätit —\n\n_Leopoldine_. Ole huoletta, lähetä joutuisasti rahat!\n\n_Adolf_. Paikalla, palkalla! (kiireesti vasemmalle.)\n\n_Leopoldine_ (yksin). Hän on pelannut? Ollut vähän tuikussa? Jos ei\nolisikaan muuta. Oih, putosi kivi sydämeltäni. Ja minä luulin hänestä\nmuuta niin pahaa, hän on ainoastaan pelannut. Mitä velasta! Ihmiset\novat houkutelleet ja hän ei siedä viiniä. Ja sitä on hän huoleksinut\nkaiken aamua. — Äläpä vielä! Sanoikohan mies minulle totta? Kenties\nhän petteli minua? Kolme kertaa koetti hän tekosyillä saada kassan\navainta, jonka takana kotelo on. Ehkä valehteli neljännellä kerralla!\nKun hän kerran on ruvennut vilpistelemään, niin valehteleminen seuraa\nitsestään. Oi kuin minulla on vari!\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n_Leopoldine_. Adolf.\n\n_Adolf_ (vasemalta, kirje kädessä, puhelee ulos peräpuolesta). Katri,\nKatri! Antti vieköön kirjeen kiireesti perille, Hôtel d’Angleterre.\n(Antaa kirjeen ulos.) Kas niin, se on tehty. Minä kirjoitin siihen\npuolustelevia sanoja. (Hiljalleen.) Sinä lienet vihoissasi minulle,\nLeopoldine?\n\n_Leopoldine_ (säyseästi). Minkä vuoksi?\n\n_Adolf_. Koska olen pelannut ja liiaksi juonut, niin tahdonpa nyt olla\nsen sijaan kohtelias — ja sovittaa sinut. Ota. (Ottaa taskustansa\npaperiin käärityn ja pitseeratun kotelon.)\n\n_Leopoldine_. Mitä siinä on?\n\n_Adolf_. Rannerengas! Minä näin sen juvelisepällä neljä viikkoa\ntakaperin, se oli mieleiseni, niinä ostin sen lahjoittaakseni sinulle\nsyntymäpäivänäsi, joka on neljäntoista päivän kuluttua. Mutta koska\nsinä et suuttunut tänä päivänä, vaikka sinulla oli syytä siihen, niin\nsaat sen paikalla.\n\n_Leopoldine_ (on pikaan paljastanut rannerenkaan ja lukee sen\nsisäpuolella olevan kirjoituksen). \"Armaalle aviovaimolleni,\nLeopoldiine'lle, hänen ensimäisenäkolmatta syntymäpäivänänsä.\" (Alkaa\nitkeä.)\n\n_Adolf_. Mikä sinun on?\n\n_Leopoldine_ (itkee ryystää). Älä huoli, älä huolii!\n\n_Adolf_. Herra Jumala, mikä nyt on? Katri, Katri!\n\n_Leopoldine_. Ei mitään, ei mitään!\n\n_Adolf_. Sinä peloitat minua, tuollaisena en ole nähnyt sinua ennen.\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\nEntiset. Katri.\n\n_Katri_. Huusitteko?\n\n_Leopoldine_ (virkistää itseänsä). Ei mitään enää, Katri, se on ohitse.\n\n_Adolf_. Mikä sinun oli?\n\n_Leopoldine_. Ei mitään, ei mitään! Rakas, armahin Adolf'ini, minä\nkiitän sinua oikein sydämellisesti.\n\n_Adolf_. Rannerengas on siis mieleisesi?\n\n_Leopoldine_. Se on kallihin koristus mitä minulla on eläissäni ollut,\n(Suutelee Adolf'in kättä.)\n\n_Adolf_. Mitä sinä teet? Sinä suutelet minun kättäni?\n\n_Leopoldine_. Salli minun olla, se on tarpeellista minulle. Ja nyt, ota!\n\n_Adolf_. Mitä?\n\n_Leopoldine_. Kassan avain! Sinä et tarvitse joutua toiste mokomaan\npulaan kuin tänä päivänä.\n\n_Adolf_ (hymyillen). Niin, minä en tietänyt enää mitään turvaa.\n\n_Leopoldine_. Se onkin soveliaampi että avain on sinulla, sillä sinä\nolet herra talossa.\n\n_Adolf_ (arvellen). Niin, mies on herra talossa, sanotaan.\n\n_Leopoldine_. Sinun pitääkin oleman ihka sanan mukaan. Käy enemmän\nulkona miesten seuroissa, opi myöskin sietämään ryyppy viiniä, pelaile\nmyöskin, jos se huvittaa sinua.\n\n_Adolf_ (kummeksien). Leopoldine!\n\n_Leopoldine_. Sinulle tulee lopulta ikävä, jos sinun täytyy aina olla\nkotona.\n\n_Adolf_. Niin, mutta tätit!\n\n_Leopoldine_. Kyllä voinen jo ratkaista sen asian.\n\n_Adolf_. Jos sinä tahdot, Leopoldine, niin minä lätyn useammin ulkona,\nmutta käy sinä hyvin uskollisesti mukana!\n\n_Leopoldine_ (Adolf’in käsivarren nojassa). Niinpä niinkin!\n\n_Adolf_ (tyytyväisenä). Enpä luullut lähteväni näin hyvällä mielin.\n\n_Katri_ (suutelee Leopoldine'n kättä). Saanko minä nyt olla entiselläni?\n\n_Leopoldine_. Saat, Katri, ja minä annan sinulle kaksinkertaiset\njuhlalahjat.\n\n_Adolf_. Mitäs nyt?\n\n_Leopoldine_ (hymyillen). Vaiti, sinä olet tosin herra talossa, mutta\nälä ole milläsikään vaimosi pienistä salaisuuksista.\n\n\n\n"]