[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjq6VF-dGn6s5yojJ1MVqctkEbL0Tmma7NcS3J__ch_c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3487,"Ikuiset uhritulet","Luoto, Lauri (oik. Sjögren, Bruno)",1866,1938,"3487-luoto-lauri-ikuiset-uhritulet","3487__Luoto_Lauri__Ikuiset_uhritulet",null,"romaani",[],[],"fi",1929,82584,554425,false,76231,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24,25],"Historical Novels","Novels","\"Ikuiset uhritulet\" by Lauri Luoto is a political-historical novel written in the early 20th century. The work condemns war and bourgeois domination while tracing Finland’s class struggle from medieval Pirkkala myths to the Red stronghold of Tampere in 1918. It centers on ordinary people and rank‑and‑file Reds—such as Nestori Norola and Olli—enduring grief, resolve, and hard choices amid a swelling tragedy.  The opening of the book unfolds as a fiery, lyrical denunciation of war and the White terror, questioning the worth of “civilization,” religion, and culture when graves are desecrated and the poor are hunted. It shifts into a legend-like episode from medieval Pirkkala, where the noita Poukka and his kin resist church power, briefly seize the Kivikirkko, and are crushed by outside force—an origin tale for long-running oppression. The narrative then leaps to modern Tampere: smokestacks stilled, a vast Red funeral procession to Pyynikki, refugees streaming in, and exhausted units from the Vilppula front regrouping as Norola and Olli seek scattered comrades. The city braces for encirclement, morale wavers, civilians and women remain largely un-mobilized, and the section closes with White forces pressing in and preparing bold assaults around late March. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Historiallinen romaani kuvaa Suomen sisällissodan tapahtumia ja sen jättämiä traumaattisia jälkiä. Teos tarkastelee sodan raadollisuutta, luokkaristiriitoja ja ihmisyyden murenemista verisen kevään melskeissä.","Lauri Luodon 'Ikuiset uhritulet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3487.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","IKUISET UHRITULET\n\nKirj.\n\nLauri Luoto [Bruno Sjögren]\n\n\n\n\n\nSuperior, Wis.,\nAmerikan Suom. Sos. Kustannusliikkeiden Liitto,\n1929\n\n\n\n\n\n\nSOTA! MISSÄ SIVISTYS?!\n\n\nTaistelu!\n― ― ―\n\nErämaa raikui...\n― ― ―\n\nYksinäisyyden suljettu syli kummasti kohisi.\n― ― ―\n\nOutous osan riisti rauhaa... vihaako? Kaunaa...\n― ― ―\n\nKomeroista korpimaille... kalliovuorilta kankahille, kajoi meteli,\neteni melske... ― ― ―\n\nHiilloksena hohti rinta... henki hehkui... syttyi sydän. Rinnallasi\nkäsikädessä kävi kuolema, kävi elämä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n... _Oli sota_!...\n\nOli ilmi ihmislahtaus ja murha!\n\nVerikevään kumisi kello Tuhatjärvien maassa... Kumisi kolkosti kamala\nkaiku... Koskien kuohuisten partahilla kapsahti kuolemanratsun kavio.\nSatulassa sankarina Tuoni musta, tiellä murhe... Kauhunkannukset\nkylkiin iski, upposi säikeinä sieluun että ytimiin ihmisajovimma...\nPelko että pakko ajoi joka miestä mukaan... Yksilöahneudessa himo\nsaaliin käski saitaa. Osatointa orpous kutsui. Este elämän eteen\nasettui rauhanastunnalle.\n\nVuossatain vääryys versoi... Katkeruuden kyyt kypsyivät. Syttyivät\nsalamat ja sinkosivat sisällissodan synkässä ukkospilvessä...\n\nPäivä ja yö... rikas ja köyhä... ihmisyys ja petomaisuus... viisaus ja\nhulluus... yksinoikeus ja osattomuus, veljeskansassa versoi perintönä.\nIsäin perintönä...\n\nIhminen ihmistä metsästeli. Suku suvun seassa kavalana käyskenteli...\nvalkoiset himosivat verta. Verta kaipasi kovaosaisenkin kalpa. Aseilla\nsekä käsikähmässä karkasivat kimppuun... miesten mielissä mitteli\nhulluus. Harmaana, lyijynraskaana virtasi verissä viha... Eläin ja peto\nastuivat ihmiseen. Saavutetut uhrit otuksina silvottiin. Luomakunnan\nkorkein kohlittiin kuin kuollut kappale.\n\nViha katseessa, viha aikeessa. Voittajalla kuolana valui suusta vaahto.\nSinkosi vasamina isäin sisu. Perintönä juutasteli härkä ja perkele...\nSonnien oli se inu, sekä munuaisten pöyree mulko. Veresti katse,\nveresti tanhuu ja taivaanranta...\n\nMutta toki toiset osasivat olla pinnaltapiten tyveniä, kyllin ovelia\nauttamaan osattoman läkähdystä. Telottajat saivat hienoja huomautuksia.\nOsviittaus, silmäniskentä, \"viatoin\" vihjaus vain saattoi hengenoton\nolla merkkinä. Hymyt hirtehisten jäähtyi, jäykistyi... Toisinaan\nmurhaajan sysimustaan poveen painui ikuinen kauhun haamu. Verityö\nsaattoi hampaitaan kiristellä. Kammo kulkea kaikkialla yksinäisimmänkin\npimeyden peitossa. Moni lahtari jahtautui omaan hirsipuuhun, omin\nkäsin kuristi kirotun hengen. Kalpea saatana istui tahi teuhasi\nmanttaalijehujen kenttätuomiotuvissa. Vaikerrus, valitus, itku ja\nkyyneleet olivat ainoa nardusöljy ja ihmeellinen voide emälahtarin\nsydämelle. Ja murhahekumaa ei suinkaan heinäsirkansylkynä tirkattu\ntämän maasammakon silmään.\n\n― ― ―\n\nMistä syy?\n\nMistä seuraamus?\n\nMistä hirmuiset rikokset?... Mistä tuomio tämän karvainen esiin\nastui?... Oliko yleensä ihanteilla, sivistyksen ja raakalaisuuden\nolemassaolevaisuudella ollenkaan rajaa? Mitään merkitystä oliko\nmenneisyydellä, historialla? Mitä olivat tuoneet kirjallisuus,\nrunous, polemikot?... Mitä sivistystä olivat saattaneet filosofit,\nsanomalehdistö?... Mitä kansantaloustieteilijät, arvostelijat?... Mitä\nkoulumestarit, tiedemiehet?... Mitä maanraivaus, viljelys?... Keksijät\nja politiikot?... Mitä kaiken maailman uskonnot?...\n\nMitä kaikkea, sanalla sanoen, olivat nämä vaikuttaneet Suomen\nkansaan?... Sotainnostustako ne liehtoneet olivat? Intoisänmaallisuusko\ntässä ylinnä riekkui! Ja mistä kaikesta tämä haltioituminen...?\n\"Rakkauden laeilla suojattu yhteiskunta\" kultaisena sorsana ajan\nulapoilla uiskenteliko? Tahi tuomittuko hukkumaan, kuten aaltojen alle\nvajonnut heinäsaari?\n\nKaikki tämä, ja paljon muuta pyyhkäistiin pois. Eihän tomuhiukkasen\nvertaa menneisyys painanut nykyisen \"valistuksen\" vaakakupissa...\nSanakokoelmana vain helähtivät koko kulttuurikorut, ihmisyys, arvot,\nkunnia ja maine. Kaikella oli käyty turulla kauppaa isänmaan ja\nuskonnon puolesta. Armopalukoilla kärrytty kansalainen sai ottaa\nvastaan iskut, häväistykset, maata verissään valkoisten pakanain\nkalmantanssissa. \"Paremmat ihmiset\" hekumoitsivat hulluudessa. Ilmoille\nkajahti kokonaan uusi ilmiö:\n\n\"Isänmaanpetturit hirteen!\"... \"Kuoppaan ryssän kätyrit!\"\n\"Koirahaudoille kansankavaltajat!\" \"Kartanovarkaille kuulaa!\" \"Mäkeen\nmaineettomat!\" \"Punikkipäällystölle kuolema!\" \"Pistimestä punaisille!\"\n\nHurmion hihkutanssit jauhoivat. Ulvonta etsi oman korvansa.\nMökämanttaalijekunat tököttivät. Kouhahtaneet mehentäjät eivät\ntarvinneet kahta käskyä. Punaniskaisille köyhien kynijöille vihjaus\noman itsensä mustassa mielessä kuiski \"viimeistelyä\"... Saatikka sitten\njulkinen \"suomalaisen sana ja miehuuden lupaus\", kiersi änkyröiden\nylvään mielen isänmaalle ylenpalttiseen uhrautuvaisuuden irveen. Eipä\nihme, jos havuhattuiset voittajat näin runoilivat, että lauloivat:\n\n    \"Raitti se oikeen rytkähteli\n    ja raitti se oikeen rytkähteli!\n    ― ―\"\n\n\n    \"Roiskuu rapa hyrrystä hei!\n    Rumiskuormia kirkoolle tuaraan.\n    ― ― ―\"\n\n    \"Niskasta kiinni ja puukolla selekään\n    ellei se sinuhun suostu...\n    ― ― ―\"\n\n    \"Sormia, korvia, kappalehia\n    rumasilppua poijat lyärään!\n    ― ― ―\"\n\n    \"Jumal'aut tämä maahan on turvaton\n    tän' ymmärsi Hiiskoo kyllä!\n    ― ― ―\"\n\nIsänmaalliset laulut olivat muuttuneet \"taistelulauluiksi\", joiden\nsäveleet peräisin kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta, vaikka sanat\nolivatkin teon, sekä nykyajan tapojen mukaiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGotlantilaiset merirosvot ammoin Itämeren aalloista nousivat kohden\nkainoina rannoillemme. Heillä oli ihmisyyttä, pesät ja pennut\nemorosvojen kanssa kotoisella saarellansa. Niille isät ase kourassa\netsivät saalistansa. Osa heistä perusteli tännekin tukikohtia\nja linnakkeita. Raastoivat ja ryöstivät kansaamme. Tappoivat ja\nteurastivat talonpoikia kuin karjaa ja jokaisen ken heille kaikkeansa\nei antanut. Väkevämmän oikeudella ja aseen avulla asumaan jäivät.\nLinnaherroiksi heittäysivät. Veroilla alueet orjuuttivat. Rotunsa\nkumminkaan ei kyennyt summilta sikiytymään. Vuosisatain varrella\nrautapaidan ratkoi ruuti. Tiedoissa sekä taidoissa alakynteen\njoutuneet olivat. Kuningas sekä kansa lähentyivät. Pohjalaiset\n\"seivässodassa\" tyrehtyivät linnaherrojen ja huovien tapparoihin. Nyt\naateliston entisten apajissa taasen isänmaanuskossa ponnistelivat...\nMetsäherroiksi ölvistyneitä parooneja puolustamaan kävivät,\nturpoutuneita tehdasturilaita, jotka naisten ja lasten hikeä imeneet\nolivat. Pankkiirien, koronkiskureiden itaria asioitsijoita, lakimiehiä,\nkansan kupista omin luvin litkijöitä tukivat, leveitä ja leuhkia\nmanttaalimötköjä, suulaita suurtilojen omistajia, kiljunkeittäjiä,\njonkalaiseksi roikaksi entiset linnaherrat ja rosvoritarit meidän\nmaassamme muodostuneet olivat. Kas tämä roikka se asestautui \"isänmaan\npuolesta\", uskotteli mukaansa pohjalaisen talonpojankin tukemaan\naseen avulla ryöstövaltaa, jota ryssän valtikan varjolla viimeisen\nvuosisadan harjottivat. \"Vapaussotaa\" ulvoivat ja sen nimissä ennen\nkauheudessa kuulumattomat Suomen kansan veritalkoot toimeenpanivat.\nKärsimättömiä, helapäisiä Hansin-Jukkia alkoikin laputtaa herrain\nhusuttamina. Kaikenlaiset kipuraudat ja linttapyssyt kainalossa\ntyökansan niskaan. Vahvasti uskoteltu näet oli, että bolshevikit vievät\nmuka omistusoikeuden maahan ja mantuun, ja että emännästä etanaan asti\notetaan talot tavaroineen ja puille paljaille ryöstetään, että isännän\nselästä nyljetään monta nahkaa ja loppu ruoto myydään ryssille, suin\npäin Siperiaan, kaivoksiin ja korpiin kuolemaan... Tästäpä ei ihme,\nettä isänmaan pyhät öökärit kauhtuivat... Seurasi Suomen historian\nennen näkemätön aika. Poislähtemättömästi peittyy katkeruus, kosto\nja huokaukset tähän sisällissotaan. Syyttömästi murhattujen huuto ja\ntyrehdysten epätoivoinen ääni asuu koirahautain läheisyydessä. Alta\nväkivalloin luodun mullan astuvat muistot mittaamattomat. Voitetut,\nosattomain edun puoltajat taistelivat sankareina, sankareina kaatuivat.\nKiinni metsästetty, tulen uuden tuoja, mökkiläisvanhus, isä ja äiti\nkoston kohteeksi joutui... Tapahtui rikos!... Synti saatanallinen\nsikisi!... Verityö tahraisin tahdottiin peittää kivikkoisen mäkitöyryn\nkamaraan... Läkähtyi uljain, uskalijain elämä! Oikeuden etsijä kaatui...\n\n― ― ―\n\nSuomen porvari.\n\nMikä on Suomen porvari?... Se on paatunut ja katumatoin. Vailla\nrehellisyyttä on tämä rotu!... Että peräytyisi, korjata käpälänsä\nsivuun veriseltä tieltä... Ei!... Sitä hän ei halua. Pikemmin peittää,\npikemmin kavaluus uudessa muodossa keksiä. Jopa käsiänsä pestä tahtoo\ntekopyhänä ja uskonnollisena esiintyy. Hirmutöille homehtuneet\nlakipykälät eivät riitä. \"Laillisuutta\" etsii! Ei edes valjeta ymmärrä.\n\nVoitaisi siitä rodusta kenties! uskoa jotakin hituista hyvyyttä. Ehkä\njossain löytyisi siemen, joka lapsen lailla uskoisi \"suomalaiseen\nrehellisyyteen\" — kentiesi. Kenties! — huokaustenkin alta joku löytäisi\nkohoutumassa vastaisuuden valoa ennustavan häivän.\n\nVillitys jälkimäinen onkin ensimäistä pahempi.\n\nPaatunut porvaristo rypee saastassa ja \"omantunnon puhtauteen\"\ntulematta jatkaa astuntaansa aljetulla tiellä. Tietoisesti se yhä\nkasvattaa ympäristöänsä \"isänmaallisessa\" ilmakehässä. Haudankaivajan\nhenkimaailmaa hengittää heidän hallitsemansa kansa. \"Kulttuurin\nesitaistelijat\" ovat lyhytkatseisia siinä suvussa. Kansamme kohtaloa\nohjaavat herrat sokeaan vastaisuuteen. Tie edessänsä ojentuu uudelle\ntulivuoren kraaterille. Sotaorpoja koetetaan saada oppimaan inhoamaan\nisäinsä hautoja. Ja entäs vainajien muisto sitten?\n\nSehän pitäisi olla kuin laskeva illan rusko, joka kertoo millainen\npäivä on ollut. Sitä näkymätön kangastus ihmismielessä kaihoilee.\nKuollut kuittaa kaiken elämän eronsa hetkellä. Mainettansa muistelee\nhengenheimolaisensa. Ja vihaisinkin vainolainen vaikenee. Ystävät\nkautta matkan ja tehdyn taipaleen heittävät katseen onko se ollut\nmyrskyä vaiko myllerrystä, tavallista tuultako, rankkasateita ja\ntyveniä kuuropäitä, vaiko kauttaaltaan kaunista kuultavaa kulkua.\nMoni on puurtanut pysyvän, moni pysymättömän muiston, toinen iloisen,\ntoinen suruisan sävyn. Historiasta häipyneet kansat kykenivät\nitsestänsä merkkejä jättämään vain ne, jotka kulttuurinsa korkealle\nolivat luoneet. Mutta aniharvoja on ollut uurtamassa vuosituhantisia\npoislähtemättömiä merkkejä jälkimaailmalle.\n\nKenellä heistä on pyramiideja, kenellä multakumpuja, kenellä koottuja\nihmisluista poltettuja tuhkakunnaita jälellä ammoin unohtuneista\neläjistä ja sukupuuttoon kuolleista roduista. Tuhatvuotisilta\ntaipaleilta saattaa olla jälellä vain raunioita, tomua ja tuhkaa.\nKenties! tyhjä aro ja sileä seutu siinä, missä kukoistavat kaupungit\nsatoine tuhansine ihmisineen iloisina sykkäilivät. Egyptiläisistä\nkivikasoista, kurkanilaisista polttokunnaista, meksikolaisista\nsimpukankuorivuorista, ranskalaisista luolista, Kalevalan aikaisista\nuhripyhätöistä ja kivikodista, lukemattomista muista löydetään\ntodistuksia tuhansista miljoonista ihmisolennoista, jotka tuonelaan\novat taivaltaneet. Mongolian kivipaadet, kreikkalaiset rauniot\nja taide, roomalainen maailmankausi meille kouraan tuntuvasti\njohdattavat tien unhoitusten yöhön. Keskiaika jo meille paljonkin\nyksityiskohtaisemmin monistuneet muistomerkit tarjoo ja tulkitsee.\nTapaamme kokonaisia säilyneitä kalmistoja ja yksityisiä hautoja mitä\nmoninaisimmissa määrin. Ihmisluonne on kaikkina aikoina pyrkinyt\nluomaan kalmistonsa tuonelan tuntuun, sekä taiteen, että elävän silmän\nja hengen palvelusta varten.\n\nMeidänkin päivinämme vainajien lähimmät ystävät, puoliso, omainen ja\ntoveri on vainajan haudalle rakentanut rauhallisen kappelin, tunteiden\ntyyssijan — ehkä yksinkertaisen tarhan erottanut lehvesistutuksineen,\nkukkaisineen, kapuaitoineen, portteineen ja pienine penkkeineen.\nTäällä moni hellä käsi on huolien hoidellut kukkaispengermät.\nAjatusmaailmassa, vaiteliaisuudessa viettää yksin jäänyt hitaasti\nloittonevaa muistoa. Monikin levoton ja lohduton henki löytää rauhan\ntäällä, paikassa missä uskoo asuvan mielikuvain luoman yhtymäkohdan.\n\"Ihminen haluaa keskustella vainajien kanssa\" ja siirtyy ajatuksissaan\nmuistojen maille. Uudelleen käy läpi pois painuneita päiviä. Vuodet ja\ntapahtumat vilisevät sielun silmäin editse. Kauneimmat, merkillisimmät\nniistä pysähtyvät kauemmaksi aikaa aatoksiin. Herkät ja ihanteelliset\ntunteet tuppautuvat esille illan hämärissä, milloin päivä sammuu ja\nelämäkin muistuttaa tuonelata. Jalavien lehvekset liikkuvat, yötuuli\nyksin uskaltaa henkäistä hautausmaan yli... Ja lepattava lehti kertoo\nvainajien muistolle. Yksinäinen huokaus kohoaa sieltä ja täältä.\nMilloin kyynelin, milloin kirkastunein katsein ja toivein kalpean kuun\npuoleen aatoksilla siitä, että lepo meitä lähestyy ja rauhan palkkaan\nsaa kertakin laskeutua raihnas rinta...\n\n— — —\n\nKertoo historia miten Viikingit purjelaivoillansa seilasivat Itämeren\nhalki Suomenlahden poukamaiseen perukkaan, samosivat Nevajoen\nnietoksien ja uomien kautta Laatokalle ja nousivat veneillänsä\npennalaisten kuuluisille kalmistoille saakka rikkautta riidalla\nhakemaan. Tällä matkallansa ryöväsivät haudat ja kulottivat kaiken\nkalleuden pois. Ja sittemmin kaikkialla sen jälkeen ja sitäkin aikaa\nennen on tunkeutunut hautoihin ajan hammas. Luvaton käsi koskettanut\nja vainajain mukaan annetut esineet ja arvot pois korjannut.\nNykypäiväisiin aikoihin asti ja sotien yhteydessä on ruumiidenryöstö\nvauhdikkaasti edistynyt.\n\nMutta onko koskaan kuultu, että vainajien muistoa eivät jälkeenjääneet\nsaa kunnioittaa?!... Onko koskaan nähty, että manalle menneiden\nhaudoille pystytetyt merkit, kukkalaitteet ja seppeleet kiskotaan pois\nja törkeästi häväistään? Että ihminen on kuin itsensä täyteen syönyt\nhärkä sontineen ja sorkkineen, joka jalkoihinsa tallaa ja tunnottomasti\nrypee ruusupenkerettä?... Ja onko milloinkaan ennen nähty niin tökerötä\nvihan törmäystä, joka haudan taakse ylettyy ja käy kalmistojen\nkostantaan? Mitä kaikkea tämä tarkottaa? Ja mikä \"kulttuuri\" tämä\nonkaan?\n\nSe on valkoisen Suomen manttaalimötköjen yninää. Se on ylöskammatun\nja saksetun pystytukkaisen sarkatakin tohloa pökötystä. Se on\nmetsäherrojen hounaa kalman kihoilemista, joka holtittomasti\nhaltioituneena möyrästää sarvet syvällä oman sukunsa sontatunkiolla.\n\nKas tämän sivistyksen sotilaat eivät kunnioita haudalle polvistuneen\näidin kyyneleitä. Valkoinen mies \"ottaa niskasta kiinni ja\npuukolla selekään, ellei se sinuhun suostu!\" Mistä joukosta kuului\ntaistelulaulu: \"Roiskuu rapa hyrryistä hei! Rumiskuormia kirkoolle\ntuoraan?\" Tehtaan työläinen, vaatimaton, köyhä ja yksinkertainen,\nkunnioittaa ja pyhittää aatteensa edestä taistelleiden sankareiden\nmuistoa. Ja kuten alhainen ja suora, veistelemätön hengeltä ja\nmieleltänsä, niin myös vaatimatoin ja karkea on köyhän hautakivi. Vasta\nsellaiseen on osanoton uhrannut ja palkkapenningit likoon laittanut.\nMatkaansaattanut yhteisen muiston punasankareiden kummulle, mikä\nvaatimatoin ja mykkä... Kivi... Suuton, sanaton. Kas...\n\nKas sitäpä ihaillen yhtä sanattomasti, katsellen ja myhäillen kulki\nkalmiston ohi työkansa. Mutta kuinkas kävi yökautena eräänä? Saapui\nvalkoinen mies ja pyhän paaden muruiksi moukaroitsi!\n\nHäväistys oli tapahtunut! Kas siitäpä sana saapui kautta tehtaiden\nja työpajain, jopa pelloillekin ehti. Ja kansa vaelsi seuraavana\nsunnuntaina kalmistolle... Ja mitä tästä sanoi tyyni työmies? Suunsa\nsanattomana sulki... Katsoi... Katsoi kiven kirpaleita hetken. Tovin\nseisoskeli, lakin lujaan puhumatta painoi ja takaisin kotikorsuun\nääneti astui. Mitä mietti? Mitä tehdä aikoi? Sitä maailma tuskin\ntiennee.\n\nOnko valkoinen mies arvellut mitä tauontansa tarkottaa?\n\nMikä mykkyys mielessänsä? Ja mikä katse pojassa polven korkuisessa,\njonka tapetun isän haudalla on tällätavoin teuhattu...\n\nTaikka mikä valkoisella oli ajatus vangita avuttomia ihmisiä kymmenin\ntuhansin ja unohtaa heidät nälkäkuolemaan? Veretön murha verisen\nseuralaisena. Vaiko valkoisen oman heimon ja hengen murha?\n\n— — —\n\nAstelipa vastaani kalpea mies. Tammisaaren yhdeksän vuoden asukas.\n\n— Minkätähden istuit vankilassa näin kauan?\n\n— Olin punakaartin rivimies, jossa toimessa en ampunut yhtään laukausta.\n\n— Mutta ettehän ollut punikki? — En ollut silloin vielä, mutta nyt sitä\nolen. Hengitän ilmaa elääkseni taistelua varten.\n\nSilmiensä outo leimu kätki polttavaa kuumetta.\n\nMietinpä kaikkea, kunnes muistan erään talvisen tammikuun illan\npimeässä Siperiassa. Silloin istuin karkoitetun Kalle Forssin kämpässä.\nJuttujansa kuunneltuani tulin johtopäätökseen, että viisikymmenvuotinen\nvankeus oli ennen kuulumattomalla tavalla miehen sisua kärmistänyt.\nPuheensa loppulauseen vieläkin muistan:\n\n— Ja kun lepoonmenemiseni hetki minulle koittaa, on testamenttini\nmaailmalle kolkko kirous. Suomen virkavalta riisui minulta sukuni ja\nkansani silmissä kunnian ja ihmisyyden.\n\nPelkäänpä että Kalle Forssin testamentin olemassaolo ei koskaan kulu\numpeen, eikä vanhene, vaan tulee kuulluksi kotimaassa ja että siitä\nperillisille tavalla tahi toisella tieto kulkeutuu.\n\n— — —\n\nPunaisen työkansan tappio tässä maassa merkitsi vuosisatojen\naikana ryöstetyn rikkauden rosvoille edelleen jäämistä.\nValko-varjagilais-huliganismi yhä elää ja hallitsee. Suomalaiselle\nmaaperälle vielä kerran lujitettiin puoliveristen vierasheimoisten\nveroherrojen valta, voima ja kunnia. Merirosvojen äpärille annettiin\nuudelleen tilaisuus iskeä leijonankyntensä kansan säkeen ja satulaan.\nNämä kansallisten aatteiden ja ihanteiden ryövärit, palleamahaiset\nporvarit, suomalaisen työläissuvun raiskaajat, ovat ottaneet itselleen\nkoko lauteet ja karsinan kalevaisessa pirtissä. Isäntinä ylvästelevät,\nmetsäpohattoina pakanat puhisevat. Pankkiirina ja tehdasparoonina\nkiskovat kansalta varoja ja työvoimaa... Samat suutarit ovat\nkansallisia, — isänmaallisia herra paratkoon!\n\nSanovat _rakastavansa_ isänmaata, vaikka eivät vaivaseen launaan ikänä\nkuokaniskua sen kamaraan ole iskeneet, vielä vähemmin sitä suojelleet.\nMutta vieraan vallan tukijoina kyllä tämän maan talonpoikaa ja rahvasta\nnylkeneet. Milloin on tarvittu miestä sotatantereille, veroja ja\nnahkoja linnanherralle ja kuninkaalle, keisarille ja ruhtinaalle,\nkyllä porvari apua on antanut kansan kuristamisessa, mutta itse aina\nlämpimällä liedellä istunut ja kodin kissana pankolla pysynyt.\n\nKuka voisi sanoa toisin tästä roturoikasta?\n\nKenen syy muiden, ettei Suomi ole nyt _suuri ja vapaa?!_\n\nKuka tässä on isänmaata myöskennellyt ja kansaa kavaltanut?\n\nKuka poikkiteloin edistyksen tielle astunut ja yksityisedut\nalhaiset syliinsä ahminut? Kenellä tässä kansan kohtalo kalliimpana\nkumottaa, ruokottomalla ahkiollako, vaiko poloisella työläisellä?...\nKenen taskussa ne sadat tuhannet pullottavat, ja manttaalimäärät\nmetsiä kasvaa jytistää? Kenellä kartat ja rajapyykkilinjat ainoana\nvaivannäkönä? Kenellä valtavat kosket ja tehtaat kehrää? Mutta kuka\nasustaa mäkimökkiläisenä kartanon tallin takana kallion kupeella? Tahi\nkenellä perunamuru tupakkipelto? Verotaakka ja orjan työ?\n\nJoka näistä oloista Suomessa ei tiedä, hän ei käsitä luokkasodan syitä\n1918, joihin vaiheisiin myöhemmin palaamme.\n\nSe oli _verikyynelten kevät,_ josta koskaan ei vaimene äänet multihin\nmaan...\n\n\n\n\n2.\n\nPIRKKALAN PAHOLAISET.\n\nPirkkalan pitäjä, ja \"Kivikirkko\", olivat jo ammoin 1300 luvulla\ntunnetut hämäläisenä keskuspaikkana. Tämä oli alunpitäen ainoa\nkuulu kohta koko heimon pohjoisilla Tapion tanhuilla ja hallitsi\nse Suomen saloja hamaan pohjolaan saakka. Kristinopin saatua\njalansijaa tämän \"pakanallisen\" kansan keskuudessa kävivät kymmenet\npenikulmat kirkkomatkoilla kerran vuodessa kevään kerstänneillä\nja hankien kantoaikana Hämeen pakanat. Suurena miehen mullikkana\nhiihti kolmikymmenvuotias \"poika\" kivikirkolle herran pyhälle\nkasteelle. Isät poikineen yöpyilivät, jopa viikotkin viipyivät ja\nsamalla sakramentin, pyhän ehtoollisen nautitsivat. Tekivät kauppaa\ntuomillaan nahkakimpuilla. Pitivät markkinoita porolaumoineen\netelän asujanten kanssa. Sekä henkinen että maallinen meno oli\nkanssakäymisessä keskenänsä. Paitsi että liikettä tehtiin kirkon ja\nvaihtokaupan muodossa, asui Pirkkalassa kuuluisia noitia ja tietäjiä,\njoista yksinomaan kansa tiesi ja avun moninaisille taudeillensa sai.\nKorjasi pahan pureman asian, \"jopa lennätti kiron sinne, mistä se oli\ntullutkin\", vaikka se useimmiten menikin syyttömän henkilön nilkkaan,\nteki luoman lapaan.\n\nIkimuistoisista ajoista aikain asuivat hämäläiset Pyhäjärven ja\nNäsijärven ympärillä ja yhtymäkohdassa. Synkät salot olivat saalista\ntäynnä. Järvissä lukemattomissa kalaa ja vesieläintä. Maanviljelyksen\nalkuajoista asti kieputti pahanpäiväinen vesiratas jalkamyllyjä\nTammerkosken kuohuisten kivien kaltailla. Mutta vasta sangen myöhään,\nkuningas Kustaa III aikanansa käytyään Pirkkalassa päätti perustaa\ntänne muutamia tehtaita. Pian sitten tämä Pirkkalan kirkonkylän taaja\nmarkkina-asutus siirtyikin vähin erin lähemmäksi kosken vaiheita\nja muodostui jo sitä aikaa ennen kaupungiksi. Hämeen ja Satakunnan\npellava-, hamppu- ja villatuotanto kehittyi ja antoi raaka-aineita,\nkumminkin vähäisessä määrin. Vasta kun Ruotsin yliherruus Suomessa oli\nmuuttunut Venäjän valtikan alle antoi keisari Aleksanteri I Tampereella\nkäyntinsä muistoksi kaupungille vapaakaupan oikeudet. Tämän määräyksen\nmukaan saatiin Tampereelle tuoda ulkomailta tullivapaasti kaikkia\nkoneita ja raaka-aineita.\n\nVarsin myöhäisiin aikoihin asti, vielä pari miespolvea sitten, oli\nkansan puhekielessä vanhat tavat ja nimitykset. Maanteitse kun matkaa\ntehtiin oli hollituvissa laajalti puhuttu \"Kivikirkko.\" Kivikirkolta\nalkoivat virstat ja penikulmat. Ja Kivikirkolle ne päättyivät. Mutta\nmyöskin Pirkkalan \"punaiset pirut\" kiersivät huudossa ja maineessa.\nSuusta suuhun kulki kertomuksia ja legendoja, mitkä olivat yhteydessä\nKivikirkon vallan ja paholaisen kanssakäymisessä. \"Pirkkalan piruja\"\nsaattoi olla pitkilläkin matkoilla ja voivat ne ilmestyä yllätyksenä\nsiellä missä niitä ei voitu aavistaakaan. Jos Pirkkalan piispa ajoi\nkorskuvilla hevosillansa, oli kannaksilla tavallisesti Pirkkalan piru.\nNäkymättömässä muodossa tietenkin. Mutta tietäjät ja noidat, joiden\nvaltaa eikä silmää voinut vääräksi kääntää, he yksin kertoivat kuinka\npiru astuu häntä solmussa jokaisen \"mustatakin\" kannaksilla. \"Piru ja\npappi ajaa samalla kyydillä\", on vanha pirkkalainen sananlasku.\n\nPaitsi että papisto kulki ehtoolliskaluineen maakunnissa sairaiden\nluona, lukukinkereillä, raamatunselityksillä, kirkkoonottamisja\nvihkimysmatkoilla, tahi palkkojen kokoomisissa ja verojen kiskonnassa.\nEi se tyytynyt omien tehtäviensä täyttämiseen.\n\nPapistolla oli vastassa siihen aikaan \"paha saatana\", joka kujeili ja\nkoukkuili, heitteli verkkojansa apajalle keskellä pyhintä seurakuntaa\nja veti sieluja uistinkaupalla.\n\nKuten hengellisessä työssä yleensä, oli maallisena edustajana taivaan\nasioilla lihallistuneessa muodossa papisto. Pahan asioilla taasen\ntouhusi tavallinen rahvaan mies, tahi nainen, se joka oli oppinut\ntietämisen ja taikojen salaperäisen käsitteen siitä, mikä järjen\nkannalta oli hyvä, mikä paha. Tietäjät olivat vaikutusvaltaisia\nhenkilöitä. Hänen sanansa saattoi painaa enemmän kuin koko papiston\nja virkavallan yhteensä. Sentähden ei ollutkaan ihme, että mahtavat\nkirkonpylväät varsin myöhäisinä aikoina vielä saattoivat löytää\nedestänsä hämmästyttävän kovakouraista ja niskottelevaa vastarintaa,\nvarsinkin jos se koski maallisia ja taloudellisia etuja.\n\n\"Poukkalan noita\" oli Hämeen takamaiden pohjoisilla perukoilla.\nTavallisesti tie Kivikirkolle kulki Poukkalan kautta. Kun näet\nhengelliset asiat oli ajettu, myöty nahkat, ostettu leivisköissä suolaa\nja takorautaa, tarvitsi tulomatkalla tietäjän puheille poiketa. Kuka\netsi tehostamista metsästystamineillensa, kuka kalaonnea kysyi. Kenen\nkarjaan karhu tuiki taajaan tungeksi. Olipa kareensilmä katastanut\nkatiskat, tahi porsaan purtilon pilannut. \"Liika\" oli tarttunut\njotakuta jalkaan, sitä porotti ja poltti pakanasti. Sattuipa Hiisi\nhyväkäs hyyryläiseksi metsille ja maille, sotkien talon tavat.\nEmäntienkin asioille puuttui. Turhaan silloin kuka voita meinasi.\nKalskuttaa kyllä kirnua aamusta iltaan turhan vuoksi sai, mutta voita\nsiihen ei tullut. Eipä hyväkään viili happameen käynyt. Ja entäs sitten\n\"pahasta päästö.\" Ihmisen viat ja vaivat kukapa ne parahiten pintehistä\npelasti ellei Poukan muori. Kenen viikate \"kärmeesti kihahti\" ja\nkateettoman heinän katkaisi ellei Poukan sepän. Kukas varsaonnea varoi\nja tallin tietäjän neuvonnalla napoi, oli sillä hepo hyvä.\n\nKussa kulki tietomies ja sukunsa suuri, siellä siunaus samosi ladulla.\nTämän tiesi koko kansa. Koko heimo miehissä multiin mennehissä uskoi\ntaionnasta apua... Uskoi apua ja tyydytyksen elämälle etsi... Mutta\nmikä menneheksi oli luotu, sepä mennä annettiinkin.\n\nKoska kirkkokansaa ei ollut Poukan suku, vain nimeksi kansa kulki, kun\nsiihen oli pakko. Muutoin täytti tarkoin tehtävät, lain mukaisesti\nverot maksoi. Jopa joulukynttelitkin lahjaks ruunuun seitsenhaaraiseen\nantanut miesmuistiin oli.\n\nKumminkaan kateenkorvan kuulematta ei mennyt iankaiken tietäjän työ.\nKivikirkollepa saapui meren takaa uusi herra. Tämä ruhtinas paavin oli\nkätyri kärkkä. Pakanuus ja noituus tuli perinjuurin kiskoa kansasta,\nkoska juuri Hämeessä pienenä pysyi seurakunta. Paatuneisuus paavin\nkorviin asti kulki. Pirkkalan noidista juoru juontui ja pakanuuden\nmusta maakunta oli uhkana entiselle työlle.\n\nUusi komento ja kopea tapa astui esiin. Noituus tarkoin tutkittiin\nja paljon noitia otettiin kiinni. Noitaneuvoja myöskin kuormittain\nkuletettiin Kivikirkon kuuluun pappilaan, jonka pihalla ne kansan\nnähden poltettiin. Enimmin syylliseksi selvisi Poukkalan isä ja poika.\nKorkean kirkkoraadin edessä Poukka joutui häpeällisesti paljastetuksi.\nHautausmaasta hän oli hankkinut kaikenlaisia välineitä, kuten kirstun\nlautoja, Kiesus madonnan kuvia, ristejä, pääkalloja, sääriluita,\nruumiinkouria ja kuolleiden hikiliinoja. Tuotiin esiin kirnuja,\njoissa oli kaksi pohjaa, joiden väliin tehdessä oli asetettu elävä\nkäärme. Pieksämällä muutamia Poukan parantamia ihmisiä saatiin tietää\nsaunotuksesta, missä sairaan oli loikoiltava lauteella yhteen raasiin\nyhdeksän yötä, jonka jälkeen leini ja luusärky oli heittänyt uhrinsa.\nJouluaamuna pimeässä olivat paholaiset huudelleet Poukan riihikoivuissa\nkirkkoon menijöille: \"Pirkkalan pirut Poukan saunassa!\"\n\nPoukka itse ei ollut tunnustanut mitään.\n\nEi tämä mies pyytänyt armoa, eikä syyllisyyttänsä valeeksi ajanut.\n\nAnkara Kivikirkon herra päät katkoi noidilta muilta, paitsi Poukan\nitsensä Turkuun laittoi. Kirjotti kamalan kirjeen tuomiokunnan\nkapituliin: \"Tässä mukana seuraa kahlehdittuna emä-perkele, joka\nasuinsijansa oli ottanut tänne pimeään Härkämaahan. Visusti on häntä\nvartioitava. Kahleista kyllä ei irti pääse, jotka täällä olen antanut\nkinttuihinsa takoa vahvoilla rautasepän käsivarsilla ja herran\njumalan voimalla, jolta kaikkinainen ylenpalttinen hyvyys tulee. Tämä\nmies on lähetettävä Tukholmaan ja sieltä itsellensä pyhälle isälle\ntutkittavaksi Vatikaaniin, jotta meidän kunniamme nousisi hänen\nsilmissänsä. Ja että pyhä isä saisi nähdä itsensä perkeleen siinä\nhaahmossa kuin se päällensä pukenut on... Kaikkinaisella nöyryydellä ja\nalistuvaisuudella...\"\n\n\"Mutta muistakaa sentään yksi seikka. Älkää jättäkö linnan vankilassa\navaimenreikää tukkimatta, mihin tämän tuomittavan suljette, sillä hän\nvoi hyvinkin luikerralla käärmeenä matkoihinsa. Tämä on justiinsa se\nVanha Mato, mistä edelläkävijät kirjoittaneet ovat.\"\n\n— — —\n\nKoskaan ei Poukka perille Turkuun tullut.\n\nEikä pyhä isä Roomassa saanut nähdä hämäläistä Pirkkalan noitaa.\nTurhaan lipoi kieltään uhrihimoinen Turun musta veljeskunta. Turhaan\nkuvitteli korskea kirkkoruhtinas Pirkkalassa maineensa kohoamista ja\nkuuluisuutta. Turhaan tämä kiukkusäkki puhkui ja puhisi pyhää vihaa...\n\nKun sekä kyytimiehet että kyydittävä oli taivaan tuuliin huvennut ja\ntietoja ei alkanut onnitteluista tulla, alkoivat perillä Pirkkalassa\njäytää epäluulojen kiusalliset kyyt. Kevätholseen aikoina, jolloin\nvedet aukenivat ja kalastaja syti poreeseen tilaa pyydyksille, tuli\ntoki jotakin selvää merkkiä salaperäisyydestä. Pappilan isäntärenki\nsaapui Näsiselältä, Siilinkikarin kärjestä kalastamasta. Olallansa\nkantoi vempelettä, mikä muka kivenkovaan koko väen kera kinatessa\nkuului olleen pappilan valjaista ja juuri silloin matkaan asetettu\nkun noitaa Turkuun aijottiin. Asiaa papilta itseltään tiedusteltaessa\nkauhistui tämä sanattomaksi, eikä voinut selittää sitä seikkaa, miksi\ntodella Turusta kenkään ei takaisin tule, ei viestiä tuo, ei luun\nsurua matkueesta tämän mokomampaa kuulu. Olihan hän, herran mies,\nsekä sanoilla että töillä täysin kourin ruvennut raivaamaan herran\nviinitarhaa hämäläiseen korpeen. Oli ottanut ensi töikseen kiinni\nyhdeksän noitaa, joista päätäsuoraa seitsemän \"tuliseen järveen\"\ntoimitti mestauskirveen ja pölkyn kautta. Yhden noidista, kavalimman,\npääpahaksi uskoi. Poukan kodin kimppuun karkasi. Poltti poroksi\n\"pirujen pesän.\" Savunkin pakoon ajaa aikoi, mutta sen juuret liian\nsuuriksi ja syviksi osottausivat. Olisi pitänyt puolet Pirkkalasta\npois ajaa jos mieli tarkoin noidan suvun seasta tämän kansan perata.\nSaarnoissansa kävi kiinni lakiin kuin leijona. Pahalla paikalla ja\ntulikiven käryllä uhkasi kaikkia niitä, jotka palvelevat epäjumalia,\npuita ja lähteitä. Kutka Tapiolan taikoja teettävät, Vellamon palvovat\npyydyksiä hänelle horna ja kuolema valmiina oleman pitää.\n\nKumminkaan ei ylpeän papin ja pyövelin seurakunta kohonnut, ei\nlaajentunut. Päinvastoin pakanuus ja entiset palvonnat likentyivät ja\ntulivat läheisemmiksi kansalle. Ihan kuin kimmalla mykistyivät nekin,\njotka kirkkoa olivat liki. Maallisen vallan palvelijat joutuivat\nriitoihin ja ilmi tappeluihin. Tottelemattomuus vierasta orienteerausta\nvastaan kasvoi joka päivä. Salaperäisyys paistoi mykistyneen kansan\nkasvoista ja katseista. Vallan selvään näki siellä syvällä liikkuvan\njotakin vastaista, jopa pelottavaa. Jumalattomuus ja uuden opin\nvälinpitämättömyys ilmeni arkielämässä. Noituutta harjotti joka mies\nja joka talossa. Pyhille puille ja paikoille lähetti kansa syvimmät\nhuokauksensa. Papiston ponnistukset kilpistyivät teräspaitojen uhmaan,\njoita hengenvalta avukseen kutsui ja kalpasi. Väkivoima kumminkin sai\naikaan toiselta puolen suuttumusta. Pakolla käydä kirkossa kuulemassa\npapiston haukuntaa, pakolla käydä pyhällä ehtoollisella ja pakolla\nluovuttaa kymmenykset kaiken verojen keralla tuntui paksunahkaisesta\npakanastakin jo sentään liialta.\n\nKiihkeätä kirkollista edesottamista seurasi pahan vastapaino.\n\nPappilaan tuotiin pöyristyttäviä tietoja, kuinka pirut ovat riihineet\nkaikki pappilan aumat takamailla ruiskaskilta. Nauriskuopat ovat\ntyhjennetyt tuiki tarkkaan. Ja jäljistä päättäen ensi lumilla vallan\nselvästi saattoi nähdä, olivat kavio ja kenkä rikirinnan kaikkialla.\nJa kun rovasti itse sattui liikkumaan sairaiden sielujen viimeistä\nhetkeä keventämässä, lentelivät pimeällä metsätiellä \"noidannuolet\"\nyltympärinsä. Ja kehno oli huudellut Kangasalan Haralan harjulta\nnuottamiehille: \"Kerinkömä?!... Kerinkömä?!\" Kaiken iltaa oli huuto\nuudistunut. Ja vaikka pappilan nuotturit vallan hyvin tiesivät,\nettä paha se siellä itse huutelee, niin renki ei malttanut olla\nhuutamatta että: \"Keri nyt —kele!\" Ja kun nuottavalkeilla siinä\nsaaren kalliolla kuunneltiin mitä siihen vastaukseksi kuului, niin\nlakkasikin huutelemasta kokonaan. Mutta kuinkas olla aamulla,\nkun venheet selventyivät sumusta ja piti taasen mennä kalastusta\njatkamaan, olivatkin molemmat nuotat neljällä kerällä. Työ oli tehty\nniin moitteettomasti, että jokainen solmu oli avattuna ja kiertyi nyt\nsilkosten sileäksi keräksi.\n\nKeskellä kiireintä heinäaikaa tuli isäntärenki ilmottamaan rovastille\nkuinka sama renki oli illalla kironnut huikeasti pappilan ruokia\nhuonoksi. Oli heittänyt viikatteensa pehkoon ja huutanut: \"Hiokoot nyt\ntuhannet pikkuäijät kaikkia pappilan viikatteita.\" Iltahämärissä olikin\nheinäväkeä vastaan tullut tien täydeltä ukkoja kovasimet käsissä,\nviimeisellä jo tahkon puolikaskin kainalossa. Rohkeni jo isäntärenki\ntältä ontuvalta äijältä kysyä: \"Mihin sitä niinkuin on matkan määrä?\"\nOntui tämä sivu ja sanoi: \"Kans' hivvoon! Kans' hivvoon!\" Aamulla\nolivatkin kaikki pappilan yhdeksäntoista kallittua viikatetta\nhijoittuina hamaan pinniin saakka...\n\nNyt ei kiivas pappi enää jaksanut pysyä nahkoissaan. Antoi\nkruununmiesten vangita tämän kavalan rengin ja alkoi hautoa hänelle\nkauheata kuolemata. Hänet suljettiin samaan kellariin missä oli\nPoukkalan vanhin poika, se viimeinen niistä yhdeksästä, jotka talvella\ntieltä oli toimitettu.\n\nMutta tämä ei ollut kylliksi.\n\nNoituus ja pimeyden ruhtinas itse oli uuden kerran irti. Nyt se alkoi\nriehua pappilassa, öillä oli riihissä ja saunoissa merkkejä siitä,\nettä rienaaja mellasti täällä vallan julki. Väki voi todistaa omin\nsilmin ja korvin kuulemansa. Ja vaikka \"vihkivedellä\" siveltiin\nkaikki pihtipielet, huiskittiin pyhääsavuä pirtin peräkarsinaan ja\nkaikkien sieramiin. Vielä kulkivat juhlapukuiset papit joka huoneen ja\npotsottelivat heprean ja latinan kielisiä värssyjä, ei mistään ollut\napua. Nurinkätisyyttä huomattiin pienistä asioista alkain.\n\nPoukkalan vanha äijä kummitteli kaikkialla. Toisinaan se ilmestyi\nlammaskarsinasta, tahi lehmäläävästä. Asettui tiepuoliin pitkillä\ntaipaleilla ja pysäytti pappilan hevoset. Muuttihe itsensä kerta\nsäkiksi ja kieriskeli hevosten jaloissa. Lenteli luutipuulla ja\nlaulatti kaiket yöt pappilan kukkoa.\n\nVisuista vartioimisista huolimatta päästi Poukkalan vanha äijä eräänä\nyönä kellarista poikansa ja rengin pintehistä. Irrotti koko talon\nkarjan jouluviikolla kytkyimistä ja killitti yön selkään lumisen\nlaitumen perälle. Noitui karhuja navettaan ja susia porraspieliin\nvahtikoiriksi.\n\nPoltetun Poukkalan isä ja poika saattoivat jumalanmiesten aseman\nPirkkalassa niin tukalaksi kuin mahdollista. Tätä ensiaikaista\nkristinopin juurruttamista tähän kansaan ja maahan alettiinkin\nkatsoa melkein mahdottomaksi. Verinen viha virkamiehiä ja uskonnon\napostoleja vastaan yltyi ilmiliekkiin. Noitien mestaus ja polttaminen\nei raakalaiskansassa laisinkaan tehonnut. Aseellista turvaa tarvitsi\npapisto ja virkavalta. Niinpä käytiin monia verisiä taisteluita erämaan\nyksinäisyydessä. Poukkalan vanha noita oli päättänyt kostaa poltetun\nkotinsa ja vuotaneen veren ja taistella vapautensa puolesta. Kivikirkon\ntienoille kokosi hän hämäläisen metsämies joukkonsa. Kastetulta\nkiusattiin ja käskettiin luopumaan uudesta uskosta, tahi yhtymään\nvapaiden jousimiesten mukaan. Äkkinäisellä yllätyksellä valtasivatkin\npakanat Pirkkalan kirkonkylän. Papiston kätyrit viime tingassa vaarasta\nvarottivat ja pääsivät pakenemaan. Mutta voiton jälkeen Poukkala\nkokosi miehensä Kivikirkon suojiin ja nousi alttarille, jossa piti\ntämäntapaisen lyhyen saarnan:\n\n— Te Pirkkalan pähkähullut pässit!... Kuinka kauan teillä\nkärsivällisyyttä riitti? Kiesus-Maarian loippatakit tänne ovat tulleet\nnoituuttansa harjottamaan. Väinön vapaille kankahille kirkkojansa\nrakentelemaan. Kynivät aseen avulla oravia meiltä summat. Ilman\nnyhtävät näädän nahat, pilkkahinnalla saukot ja majavat! Korpikontion\npeijaiden pidot kyyrin kieltävät. Salojen sinisilmälle uhrata eivät\nanna. Vetehisille kieltävät loitsuja lukemasta, Tapion karjapaimenia\nlahjomasta... Ilmarisen tuliterälle taikoa tekemästä... Maahiselle\nmaineestamme nimeämästä... Pohjantähteä ja Otavata ounastamasta, pahan\nkiroista päästämästä. Kieltää vielä vapahana kulkemasta — tietäjätä\nijänikuista kumartamasta.\n\nOttaapa otuksina meijän tietoniekat, ottaa kiinni kuin kurjan karitsan.\nMinutkin otti. Olisinpa nyt etelän mailla, Rooman mailla olisin\nilman teitä, veljet. Olisin pyynä paavin pivossa. Olisin Pirkkalan\npaistettuna piruna. Mutta nyt vallan ja vapauden uuesti itselle otamme.\nPois ajamme herjat hosarit näiltä mailta. Jälleen heimon uros olkoon\nohjaksissa. Partaniekka viisahin ja vanhin peräsintä pitäköön. Pysyköön\nvapisematta valta itsellämme, kuten on pysynyt esi-isien ikipäivistä\nasti. Aseilla vierasta hosukaamme. Väkivalta väkivaltaan vaipukoon.\nTällä tanhualla ja tantereella mitellään miesten voimat. Ylhäisen\nukon avulla käsivarsin vahvoin seistään. Kalevan urohot kalpojansa\nkalskeessa kirkastaa. Eikö paasinen maja tässä tämä, käsin omin ole\ntehty? Se oivallinen olkoon meille paikka. Huippukatto ja risti ales\nriisukaamme. Tehkäämme tämä pirtiksi pyhäksi tietomiesten. Mutta\npappipakana ja Kiesus kaukana pysyköön. Hämeen härkämiesten maine,\nvoimasta ja pelosta viholliselle polkemaan panee maata... Mikäs meillä\nollaksemme, oman koin, oman kurkihirren alla...\n\n— — —\n\nKuuta kaksi Pirkkalassa seisoi Väinämön vanhan valta.\n\nVanhat tavat ja taijat vapahasti esiin astuivat. Ei kenkään entiselle\nelolle estettä asettanut. Mutta perästä tuli toista. Tuima tieto ja\nkäsky asemiesten kera Turkuun tuli: \"'Pirkkalan pirut' on kiireimmiten\nkukistettava!\" Eikä kestänyt kauan kuin tuta saivat jousimiehet\nrautapaitain tapparata. Verisesti viikingit hakkasivat metsäihmiset\nmaahan. Viaton luonnonlapsi paremman puolesta vastaan pani.\nHartiavoimin ja käsivarsin kiviin rysynä kiinni kärkäs. Paiskoi vastaan\njuurakolta. Kanget korkealla kävi kahakkaan. Meteli ja myrä Kivikirkon\nympärillä päivän kesti, kesti yönkin aamuun asti. Tantereella makas\nmiestä molemmin puolin, makas pakanoita kasalla, taljat hajalla\nhäiskin. Mutta makasi siinä myöskin monta rautapaitaa, ritaria kuulua,\nulkoista urosta. Poukka poikineen väkensä kanssa vastaan oli pannut\ntulisen tuimasti. Vihdoin taidossa ja tässä työssä etevimmän oli voitto\nja hajalle lyödyn joukon kanssa hädin tuskin pakoon korpien kätköön\npääsi Poukka.\n\nVavisten vihasta vaimeni hämäläisten viime vastaanpano väkivallan\nja voiman edessä. Isketty korven kontio verisenä makasi maassa.\nPakolla täytyi katsoa vääryyttä ja sallia vapaan elinohjeen vieraalle\nraakalaiselle. Pakolla ottivat mitä ikinä irti saivat. Orjikseen ja\nalamaisikseen asettivat. Maan ja metsät, järvet ja joet omistivat.\n\"Armosta\" elinkeinonsa etsiä veroa vastaan luvan sai synnynnäinen\nkansa. Jopa joukkueissa mokomata pakoon pyrki niskurimmat. Siirtyivät\nsynkille saloille pois pohjolaan. Samosivat itää kohden kymmenissä\npeninkulmissa tiettömässä taipaleessa. Aina Vienan ja Karjalan maille\nmonet menivät. Mutta Poukkalan vanhan äijän neuvoa noutivat toiset,\nkoska tämä jäämään paikoilleen pyysi. Ja päivän uuden ennusteli ukko,\njoka kerta koittaa ja kamasaksat karkottaa. Sotasovun edessä on\naina aseettoman alistuttava. On varrottava aikaa parempaa oikeuden\nhankinnalle.\n\nKristinuskon maallinen valta voimistui nyt entistä ripeämmin.\n\nVaikutus ja seurakunta laajeni pohjoiseen. Kangasalle rakennettiin\nmiespolvea myöhemmin myöskin kivikirkko. Samoin herran temppeleitä\nrakennettiin puusta maakuntiin jo monioita. Asutus vaurastui\nmaanviljelyksen ohella. Mutta kauan kitui rahvas henkisen orjuuden\nkahleissa. Maallisetkin vastoinkäymiset kirouksena kiersivät sotien\nja levottomuuksien yhteydessä. Hallat haaskasivat pelloilta sadon.\nMetsäpalot kaskimailta karkasivat ja kulottivat peninkulmittain\nkartanoherrain metsiä. Maa koko kihlakunnassa jaettiin suurtilallisten\nkesken niin että \"vapaakin\" talonpoika oli tavalla tahi toisella\nriippuvainen veroherrasta. Riistaa, siivinlentävää tuskin tapasi\nmuualla kuin sisämaassa, \"jonne sen Tapion tietäjät kuskasivat.\"\nJärvissä kävi kalakato yleinen. Nuottaa monissa taloissa vuosiin\nei kastettu ja mätänivät ne talailleen rannoille. Nelijalkaiset,\nviirusuuta myöten koipelsivat muiden muassa pois koko tanhuilta.\nKaakkoisella ilmansuunnalla soittusivat sodat yhteen menoon monia\nvuosia. Papisto ja kartanoherrat hallituksen kanssa yhdessä kerestivät\nmiestä taisteluun. Sotaverojen varjolla nyljettiin koko maakunta\nputisen puhtaaksi. Vieraskieliset kamasaksat, asiamiehet, verovoudit ja\nhuovit ottivat kukin osansa vuorolleen. Kansa köyhtyi köyhtymistään.\nNälkä ja taudit raivosivat. Talonpojan hapuileva aatos ja katse kurkki\npelastuksen hienoa häivää. Oljenkorteen ja petäjän kuoreen lukemattomat\nkerrat eineen etsinnässä oli turvauduttava. Kivikirkolta kuolinkellojen\nkumina ei lakannut kuulumasta...\n\nNäennäisesti hämäläisen kamarankansan itsepäisyys tällä tieneen näytti\nnujerretulta. Itsepäisenä ja sanattomana kulki pinnalta pitäen, kuin\nkylmä kappale oli tämä ihminen. Kuin mikään ei olisi häneen tehonnut,\nei vaikuttanut. Vaati vuosisatoja aikaa tässä hitaimmassa miehessä\nennenkuin se jaksoi koota voimia, ennenkuin sen sisu uudelleen paisui\nhärjän sisuksi.\n\nMutta meillä tämän päivän elänehillä on tilaisuus tarkastaa vuosisatain\ntakaa kuinka sentäänkin seisoo juurillaan tämä raataja. Kuinka\nkivisen maansa on perannut viljaviksi vainioiksi. Mutta myöskin\nmeillä on ikävä kokemus siitä, että samaiset kartanoherrat ovat\nvirkavallan keralla sikiytyneet harvinaisen voimakkaiksi. Ja kylläännys\nraatajarahvaassa pulpahtaa esiin meidän päivinämme. Sisäinen sota ja\ntaistelun temmellys käydään samoilla Pirkkalan tanhuilla. Taasenkin\nvuotaa veroherran herjan, jos talonpojankin veri. Kivikirkon ympärillä\ntaistelevat taaskin kamaran sankarit viime taistelunsa. Asianansa\novat samat, suunnitelmat samat, samat ovat päämäärät kuin vuosisatoja\nsitten. Vapauteen!... Vapauteen pyrkii tämä kansa, vaikka se kulkisi\nvuosisatain vastaisuuden ja tulen ja tuhkan kautta.\n\n\n\n\n3.\n\nTAMPERE.\n\nOn koittanut uusi päivä...\n\nKahdeksan vuosisataa vierähtänyt...\n\nMissä ovat Pirkkala ja pirkkalaiset?...\n\nMissä Kalevan kansa ja Hämeen heimo?...\n\nMissä sijaitsevat savupirtit, pitkät prikonat ja pihamaat?...\n\nMissä uhkeat umpiset aarniometsät?... Missä kylät ja kaivonvintit?\n\nKussa porot ja koiralaumat? Markkinamäki missä?... Missä huoneentarpeen\nmyllyt? Matalat majat ja maakunnan tiet. Ja turkkitamineissa kansa\nkussa?... Heimon miehet ja naiset, mihin onkaan uponnut ammoin\nollut usko ja tapa tämän kansan... Kussa Poukkalan tietomiehet,\ntaikaintekijät ja takojat? Missä Kivikirkko, paavin käskynantaja,\nröyhkeä pappi... herranhuone, joka nousi kuin kumma korkeana rojona yli\nturvetupien ja kyläryhmän, kalmiston ja koivumetsän... kussa?\n\nKainona ja häpeissänsä hieman viittoo uusi aika: Kas tuolla... Tuolla\nMessukylän puolla... notkelmassa nojallansa... Ja kun katsot sinne\nniin tosiaankin siellä seisoo maatuneena, matalana, pikkuikkunaisena\nvanhuksena lääpällänsä kivikirkko. Ahah!... Vai siinä sun nyt näen!...\nVai siinä sinä nyt nuokut? Olitkin ennen uutena aikoinasi röyhkeä!\nRöyhkeä olit!... Polvillensa vaadit eteesi pakanat. Pihallasi tuossa\nverta vaadit! Pyövelisi poltti ja murhasi. Uhrit, ihmisuhrit sun\nalttarillesi Moolokki, kannettiin! Kuolleet, sekä elävät, rahat että\ntavarat hamusit. Siinä lepäät luukasasi keskellä kuin koira. Vieraan\nväkivallan edustajana tähän maahan tulit. Et autuuden, vaan mammonan\nja saaliin himoissa. Viikingin ja linnaherran keppihevosena kuljit...\nMin' siunauksen mukanasi tänne tuonut olet?... Et siunausta, et sopua,\nmutta kirousta ja eripuraisuutta kyllä. Yksityisomistuksen alkujuurena\nitusi siemen on kamalan sadon kantanut. Et mestarin sanaa, suoraa ja\nkorutointa köyhille kantanut, vaan paavin ja paholaisen, aatelin ja\nylimyksen, verovoudin ja virkaherran vierellä sun papistosi kulki.\n\nSyytit siitä muita mistä itse olit vikapää... Saatanan töiksi sanoit\nikitaikojen tekijätä. Revit raa'asti alas ihanteet ja kauniin uskon.\nItämaista tekopyhyyttä ja luostarimuurien tomua nielemään tyrkytit.\nAnsiosi kuulla kentiesi on raskas, mutta miespolville raskaampi kantaa\non se kylvö, jonka veren ja kyynelten kautta tulla on tarvinnut.\nKykenetkö kaiken sen rikollisuuden kantamaan, josta seuraukset\nvastaisuudessa yhä suurenevat?...\n\nPysyy mykkänä menneisyys. Mutta historialliset johtopäätelmät meillä\naina ovat näkyvissä.\n\n— — —\n\nKohoovat kivimuurit Tammerkosken partahilla.\n\nIhmisneron tulokset ovat sanomattomat... Kehräämöt ja valimot, tehtaat\nja kutomot, paperimyllyt ja kirjapainot. Rakennustaide ja kulttuurin\nkiireinen kulku riehuu nykypäiväisessä Tampereessa. Kadut ja kaupunki\nlaajenee ja leviää Pirkkalan pitäjän joka suuntaan. Väestö lasketaan\npuolessa sadassa tuhannessa... Rikkauden ja varallisuuden pitäisi\nkohota ja olosuhteitten kehittyä kaikille siedettäviksi.\n\nMutta eipä ollut sisältä sitä kuin mitä se päältä näytti. Ammoin\nirti laskettu ahneus ja yksityisomistus maahan ja tuotantolaitoksiin\noli täällä koonnut kuumia hiiliä köyhälistön jalkain alle. Ja kun\nSuomen kansan verikevät koitti, astuivat historialliset Pirkkalan\nhaamut ylös Tammerkosken kuohuista... Nokinen tehtaantyömies ja\n-nainen kävi vallankumoukseen. Tiilikirkkojen kylvö oli liian komean\nverilaihon kasvattanut. Tilanherrat olivat liian paljon kopeutuneet.\nTehdasparoonit ölvästyivät änkeiksi. Pankkiherrat ja rahanvaihtajat\nuinuivat prosenteilla koottujen kultakasojensa äärillä. Virkavalta\nvallesmannia myöden pöyhisteli ja röyhisteli valkoryssäin kesyttäminä\nriikinkukkoina...\n\nJa kun sisällissodan lieskat pohjoisella rajalla tammikuun päivinä 1918\nleimahtivat, sinne riensivät kuulun Pirkkalan ja Tampereen miehet.\n\n— — —\n\nTehtaiden savupiiput eivät tupruttaneet.\n\nKaupunki kuhisi kansaa täynnä. Työmiehet pitivät taasenkin valtikkaa,\nkuten kerta kauan sitten... Nytkin oli kuskattu virkavalta ja kopea\nporvari pellolle...\n\nÄänettöminä ja leppoisina laskeusivat suuret lumihiutaleet talvipäivinä\nkaduille... Poliisia ei näkynyt. Järjestystä valvoi punakaartilainen\npunaisine nauhoilleen... Silloin tällöin marssi reippaasti pääkaduilla\npatrulli. Toisinaan konttiselkäiset joukko-osastot lapikasjalkaisina\nja sarkapukuisina, porilaislakit päässä, kiväärit olalla, astelivat\nrivakasti rautatieasemalle päin... Elintarveviranomaiset hoitivat\nsota-aikaista tehtäväänsä tarmokkaasti... Punakaartin ravintolat\nkaikille oli sijoitettu sillankorvaan T:n teatterin taloon.\nTyöläisnaiset valppaina ja ahkerasti jakoivat annoksia aamusta\naikaisesta iltaan myöhään. Jopa yölläkin antoivat rintamalta palaaville\njoukoille \"kuumaa suuhun.\" Mutta kauppatorilla päivisin käytiin\nmarkkinoita maalaisten tuotteiden kanssa.\n\nMuutamilla välinäytöksillä oli kulunut kohta kahdeksan viikkoa sodan\nalkamisesta.\n\nKansa alkoi siihen tottua...\n\n— — —\n\nValkenipa verikevään maaliskuussa 20 päivän aamu.\n\nTampereen kaikilla kaduilla ahtui ihmistungos. Valtakadun varrella\nseisoi kansaa taajana ja tasapäisenä ja katseli tulvailevaan\nihmispaljouteen kuin virran rantamalla, jonka sivu kevään jäätikkö\nvoimakkaana hyökkää. Tammelan puolelta Kyttälän sillan kautta\nHämeenkadulle ruhka solui. Valtaisassa uomassa siellä täällä roikkui\nilmassa mustapäärteinen punalippu. Huudahduksia eikä ääniä ei kuulunut.\nSyvä sanattomuus kätki kaiken.\n\nTämä ennen kuulumaton kansanliike oli surusaatto.\n\nOlkapäillä kantausi hitaasti ja varoen kantopaareja.\nVallankumoussankareita siinä hautaan vietiin. Punaisten ja mustain\narkkujen loppumatoin jono kulki halki kaupungin. Soittokunnat\npuhalsivat suruvoittoisia säveleitä, mitkä selventyivät sieltä ja\ntäältä hiljemmin tahi mahtavammin. Tunnelma tuli syvältä tuonen tuvilta.\n\nTämä päivä oli murheen musta juhla.\n\nVilppulan rintaman perääntyminen ja kaatuneiden, ennemmin tuotujen\nhautaus sattui yhteen... Kohtalon vastoinkäymisen ilkamoivat korpit\nkonkottivat ja lensivät laumoissa tästä kautta ilman halki.\n\nRautatieaseman korkeilta kiviaskelmilta saattoi nähdä mustan\nkansan peittävänä ojentuvan Hämeenkadun sillan ja torin poikki,\naina Pyynikin törmälle asti... Tämä vaikutelma on punaisen\nTampereen mieliinpainuvin päivä. Liikehtihän nyt koko kaupunki...\nSaapuihan kansa katsomaan kuultuja punaisia hautajaisia... Tämän\nunhoittumattoman taulun historiallisena taustana tuolla vihersivät\nkaupungin takana havuiset harjut... Mutta kun jaksoi katsoa syvemmälle\nentisyyden synkille rajoille, paistoi siellä loppumatoin jono\nteräskypäriä, rautapaitoja ja keihäitä, Ruotsin ja Tanskan lippuja,\naatelis- ja ritari vaakunoita, piispan hiippoja ja kalottipäisten\npappien säihkyviä kultaristikasukoita, huiskuvia suitsutuspatoja,\npyhäinkuvia, sipratauluja, kuin myöskin kokonaisia virsikirjavuoria,\nkahlerautaröykkiöitä ja rautaristikkoikkunoita... Kokonainen sekamelska\nsiinä pimeydessä kuvastui kulttuuri- ja sivistysvälineitä... Mikä\nrihkama olikaan tämä, joka kahlehti entisajan eläjän sekä sielua\nettä ruumista. Kas näiden välikappalten kautta monet vuosisadat\noltiin ulkoisin ja kotimaisin porvarivoimin uinutettu kansaa orjuuden\nyössä. Ja vielä vihdoinkin, kun se kaiken tämän törkeyden halusi\nharteiltansa heittää, vielä kerta mustien korppien voiton viestit\ntaistelutantereilta vierivät surun synkeyttä lisäämään näihin punaisten\npirkkalaisten hautajaisiin...\n\nMutta sinne ylös, verkkaan kulki surun synkkä saattue.\n\nPyynikille oli punaisten pyhättö avattu. Avoimet veljeshaudat luotu\nkuohkeaan ruskeaan multaan. Orpojen ja leskien sanattomiksi sielun\naarteiksi se oli suunniteltu. Kuolemattoman aatteen palvonnalle,\nkunniassa, kruunupäisnä kulki nyt kansa. Sammuneen sankarin elämän\nikimuistoksi astui. Kulki hitaasti ja hiljaa kuin tauonnan tulten\nnuotioilla, kuolemanvirran pikimustilla partahilla.\n\nPuoliso puolisoa, veli veljeä, sisko siskoa ja sulho morsiantansa\nsaattamaan oli tullut. Ne paareilla tuolla kuoleman kukkina taintuneet\nja lakastuneina lepäsivät. Vartijoita, jotka maakunnan rajalla\nvalkoiseen vihan viimaan kaatuivat.\n\nSeisoivat oikealla äänettömyyden ankarassa tauonnassa tehtaat.\nSeisoivat tornit tiiliset tupruamatta. Kivitalot katsoivat kummissansa.\nMitä merkitsi meno tää?... Mitä kalpea, laihtunut kansa kokonaan aikoi?\nMitä ilmeni katseissansa, mitä kasvoilla kulki? Mikä ajatus ja ankeus\nmielessänsä?... Kun valkoinen vaha, kuin kuva kiveen tehty, niin vakaa\njoka mies ja nainen... Ja mitä olikaan tapahtunut!? Asuihan epätoivo\ntakana ja eessä. Ilkeä juoru kuiski korvaan ja kytti. Sanomaton\nsynkeys, hyinen kyy povella puisti... Korvesta kaupunkiin — korvasta\nkorvaan kuihu kurja kuului:\n\n— Valkoiset tulevat...\n\n— Vilppula on antautunut...\n\n— Lahtaria lisää Saksasta saapunut summa...\n\n— Tukholmasta tulossa merirosvojen prikaati...\n\n— Mannerheimin palkkajoukot paisuvat ja painavat päältä.\n\n— Vaasan valta vyöryy etelään... pian yli maan.\n\nUuden Pirkkalan uusi porvaristo huokasi helpotuksesta.\n\nValko-isänmaallinen sydän riemusta rehahti... Jopa jäntereihinkin\ntulta tuli. Piilopaikka ja komero, vaatekaappi, kammio ja kivijalka jo\nalkoi olla liian ahdas. Syttyneen toivon tuli kintereissä kinnasteli.\nKiiskotutti koko lihavan lötköä ruumista. Toiminnan puutteen takia\nkahden kuun lepo olikin jo lihakset että luuston lekottelemaan\nsaattanut. Mutta nyt se virkistyi. Kuin vieterille lempo laittoi.\nIski ihan kuin iiliäisen kevään ketustamaan hiehoon. Piti oikein\npimeässä kammiossa tepata ja tehdä temppuja kiväärin kanssa. Intoa tuli\ntaltuttaa paikallansa polkemisella. He olivat todellisia \"isänmaan\nleijonia\" rautahäkissä, joiden temmellystä taisto vaanii portin\navaamista. Ja nyt se portti kuului jo pohjoisessa rytisevän. Hämeen\nportti pahasti parkui puisilla saranoillansa. Ja valkoisten petojen\nlauma pian saa ikeniinsä otukset, joita tässä myräkässä metsästämään on\nalettu.\n\nJopa uuden tuoksahduksen innoittamina uskalsi usea astua oikein ulos.\nIsomahaiset änkyrät väännättivät ja rykäsivät rohkeina... Sanoja ja\naatoksia tuli vaihtaa aateveljen kera kahdenkesken. Asiata naapuriin\ntuli tuhkatiheään. Tämä liikehtiminen riivatusti reenas terveyttä.\nPohatoilla loistivat kasvot ja läikähtelivät. Valkaisijan ennen\nkuulumaton sädekehä häikäisi. Tekipä mieli nauraa, laulaa ja tanssia,\nrallittaa oikein ääneen siinä oman putiikin parvekkeella. Pönäköiden\nperheiden ikkunoihin ilmestyi iloisia naisten kasvoja. Hyvätuulisia\ntyhjäntoimittajia kurkisteli katujen kulmauksissa, tahi kurkkoili\nvinttikerrosten ikkunoissa.\n\nMikä peloittava vastakohta!\n\nKadulla kansa kylvi toivottomuuden kuumia kyyneleitä. Liikkui\nhitaasti, päät riipuksissa, sysimustan surun ja katkeruuden koskettama\njoukko. Pelko, kammo ja kauhistuttava vastaisuuden aave kintereillä\nkulki ihmiselämä. Tappion huhut tullessansa toivat taisteluista\nviestivimmaisia, mikä tunti tunnilta turposi ja toistui.\n\nMutta porvareilla oli syttymässä riemu ja ratki ratto, tunne, jolle\ntulkintaa ei ole edes runoudessa. \"Rakkaissa isänmaan ystävissä\" virisi\ntunteeton tajuntavaisto. Perintöveri veti taasenkin etuisuuksien\ntasajaolle... Ne nousivat ensin hitaina, kaipaavina, sitten janoavina,\nvihdoin himokkaina hynkijöinä.\n\n— — —\n\nKuta edemmä iltapäivän tunnit tulivat, sitä todenperäisemmäksi ja\nalastomammaksi tilanne riisuutui. Yöllä saapui kaupunkiin lisää\ntaisteluista poistuneita... Heillä ei ollut mukana raskaita aseita.\nSen jälkeen saattoi tulla sakki sakilta, jopa juna junalta. Ja vaikka\nmitään eivät ilmaisseet, synnytti tämä hätää ja tuskan tunnetta\ntyöläisissä.\n\n— — —\n\nNestori Norolan ja Ollin joukot olivat saapuneet onnellisesti\nkaupunkiin. Lopen uupuneita ja väsyneitä he olivat. Paljon marssineet\npunakaartilaiset laahustivat kipeillä jaloillansa. Hitaasti se\neteenpäin meno tapahtui. Kohmeisin, hiestyksen moninkertainen väsymys\nja vaiva painoi olemusta. Mutta enemmän mielissä alakuloisuus ja\nsisäinen kärsimys, tukalampana kaikista.\n\nTampereen työläiset avosylin ottivat vastaan taistelijat.\n\nApuansa kiireimmiten taritsivat... Nyt ei ollut kyselyihin aikaa,\neikä haluakaan. Pikemmin äänettä annettiin asiat olla. Uteleminen\nja kummastelu enemmän vain olisi uuvuttanut. Joukkoja majoitettiin\nvenäläisille kasarmeille Tammelan puolella. Lämmin ruoka ja lepo\nrauhoitti kaiken uupumuksen umpi uneen. Virkeämmille puhelivat\ntyöläistoverit:\n\n— Olkaa huoletta... Ei hätää meillä mitään. Yhdessä vihollisen vastaan\notamme... Antaapas kalman samoilijain saapua Pirkkalan pitkille\npihoille.\n\nLohduttava kohtelu, lämmin ruoka ja lepo palauttivat rauhan. Tasautti\nmielet. Järkytyksen jyrkät laineikot laskeusivat miesten mielissä. Jopa\ntasainen keskustelu ja halu tarttui virkeänä puheluun:\n\n— Niin!... tästä emme etelämmäksi astu. Kävi kuinka kävi... Jos kerta\nsakki päättää, yhtenä seisomme, yhtenä kaadumme.\n\nJa oikein tuntui turvallisemmalta. Maalaisjoukoista täällä kaupungissa\noli ehkä toista kuin korvessa. Oli seinien suojassa taistelukin\nkodikkaampaa, tappelu turvallisempaa. Tottakai muiden ihmisten joukossa\nja yksissä jotakin aikaansaadaan. Rohkenee toki luonto, rohkenee\nvaikka kilpasille, jos kerta se silleen sattuu... Olkikupojen päällä\nkuvittelivat nuorukaiset kuinka vastaisessa taistelussa sitä koetetaan\nkuka se on orasa... Koetetaan ketjussa kuka sitä päältä painaa.\n\nAamusella nousivat toiset ketterästi, mutta toiset vitkaan sujuttelivat\nja hieroskelivat kangistuneita jäseniänsä taipuisiksi. Ja kun joukot\nastuivat sitten reippaina kaduille ja marssivat keskikaupungille,\nkohtasivat heitä hautaus joukot, jälessä tulleet päättömät huhut ja\nvasta saapuneet pakolaisten lukemattomat laumat. Ja kuta pitemmälle\npäivä kului, sitä sakeammaksi paisui saapuvien pakolaislaumain virta,\njotka naisten ja lasten kanssa laskettiin sadaksi viideksikymmeneksi\ntuhanneksi.\n\n— — —\n\nTässä ihmiskihelmässä etsivät Norola ja Olli turhaan aseman seutuvilta\nArvidia ja Aapoa... Kukaan ei kuullut kyselyitä. Kukaan ei joutanut\nniihin vastaamaan. Jokainen kiinnitti huomiota punaisiin rakuunoihin,\njotka huusivat jotakin ja raivasivat kansan läpi tietä itsellensä.\n\nJoku sentään tiesi sen verran, että he jälkijoukoissa jossain\ntaistelivat ja vihollista hidastuttavat etenemisessä. Toiset kertoivat\npienistä ryhmistä, jotka ovat hajonneet pääjoukoista sinne tänne.\nAsemalla he näkivät miten tämän kähyn keskellä saapui kaikilta radoilta\ntulevia tavarajunia. Avo- ja umpivaunuissa oli evakuoitua tavaraa\ntykistön kanssa sekaisin. Samassa junassa saattoi olla sairaita,\nhaavoittuneita, siviilipakolaisia, punasotilaita nauhat käsivarsissa ja\nhatuissa. Tuolla on tavaravaunun ovi avoinna, mistä ulkona pistäikse\nihmisjalat. Ja kun katsot tarkemmin, on siinä ulkopuolelle kiinnitetty\nkuuset, merkkinä kuoleman viittatielle. Mutta siviilipakolaisten summa\nyhä paisuu. Siksi eivät kadut nielemään kerkiä.\n\nRatojen puoleisella odotussalin seinällä avoimet laajat pariovet\nahmivat menevää ja tulevaa kansaa. Paksu asemapoliisi, joka muutamien\ntovereidensa kanssa sodan alussa virkavormunsa vapaaehtoisesti vaihto\npunakaartin pukuun ja merkkeihin, oli siitä pitäen ollut mukana. Nyt\nhän seisoi tuossa ovella ja avuliaana ohjaili kansaa ja kuunteli\nkyselyjä. Toimessa häntä avustivat reippaat punikit. Kaikesta\nhuolimatta junia läksi lastattuina Poriin ja etelään.\n\nTampere ilmeisesti vaikutti kaiken toiveensa menettäneihin pakolaisiin.\nOlihan tämä keskus ikäänkuin koti ja turva, joka tervehti ja\nvastaanotti hädässään olevia työläistaistelijoita vielä lyötyinä\nja verissäänkin. Tässä paikassahan kieltämättä tultiin lopulta\nratkaisemaan häpeälläkö, vaiko miehuudella punaisen Suomen puolesta\nseistään. Tässä tullaan koettamaan sortuuko tämä rahvas vaiko kestää?\nAntautuuko se ja nöyrtyy, vaiko kuten ennen kertaa monta, kaatuu,\nkätkee ja taittuu juurillansa. Sankarina taistelee vapautensa\npuolesta, joka siltä tyyten pois on otettu. Tässä katsotaan mainintaa\nvastaisuuden, siunaavatko nousevat proletariaatin sukupolvet taistelua\ntätä, vaiko kiroavat muistoa häpeällistä...\n\nTiesiväthän valkoiset voimat Tampereen.\n\nTiesivät paikaksi, mikä puolustettuna on raskaiden uhrien ja lunnaiden\ntakana ostettavissa. Tämän takia heillä olikin sanomattoman kiire. Tuli\ntyöntää sivustoita sekä oikealta että vasemmalta.\n\n— — —\n\nKuinka ripeästi valkoiset etenivät?\n\nHuomataan pian siitä että Oriveden valtauspäivänä heti huomenissa,\n21 maaliskuuta, etenivät Kuhmoisista. Ja jo 24 päivä valtasivat\nKyröskosken. Oikealla Viljakkalan, Kangasalan ja Lempäälän, jolloin\nkatkesi Porin rautatie.\n\nKorpion joukot Siurosta etenivät Vetserin johdolla kaupunkia vastaan ja\nolivat jo taisteluvalmiina 23 päivän iltana maaliskuuta. Pommitukset\nalkoivat heti, jopa hyökkäyksiäkin yön aikoina vastaan otettiin. Tästä\npikaisesta vihollisen toimenpiteestä johtuikin, että punaiset luopuivat\nalunpitäen suurisuuntaisesta puolustusvyöhykkeestä. Juoksuhautatyöt\nkaupungin ulkopuolella keskeytyivät. Ja mikä kiusallinen seikka oli se,\nettä hyökkääjille heti jäi jalansijaa eteläisillä kasarmeilla.\n\nTämä vihollisen odottamaton saavutus masensi aluksi mieliä.\n\nMutta toisaalta varmistui punaisissa joukoissa itseluottamus. Tämä\nikäänkuin ravisti puolustajia hereille. Pelon ja paon synnyttämän\ntunteen tilalle tuli yllätyksistä huolimatta syttyvä viha ja pikainen\ntaisteluhalu. Samalla punaisille vihamieliset ainekset levittivät\nkaupungissa huhua siitä, että saksalaiset ovat Hangossa herroina,\nlujittavat jalansijaa Suomen kamaralle, ja että avuntuloa suinkaan\netelästä käsin ei ole odotettavissa. Täytyihän punaisten suojella\nennenkaikkea selkärankaansa: Hämeenlinna—Viipuri.\n\nAsiain tällä kannalla ollessa oli kaikesta päättäin Tampereen itsensä\nkyettävä selviytymään vastustajista. Joka tapauksessa se oli nyt\njäänyt oman onnensa nojaan. Sen oli tultava toimeen omin apuinensa.\nJos kyettiin vihollista torjumaan ja missä määrin. Saatavissa olevat\nvoimat tuli jännittää vastarintaan viimeistä miestä myöten. Mutta tätä\nperiaatetta ei toimeenpantu kyllin ripeästi. Porvaristoa ei mobilisoitu\nollenkaan. Naisia ei aseistettu, eikä alunpitäen ymmärretty heidän\ntaisteluhaluaan eikä kykyänsä. Päinvastoin viivytys vei aikaa hukkaan.\nOsa miesväestä, \"puolueettomista\", piiloittautui, tahi heittäytyi\nvälinpitämättömäksi kantaa edesvastuuta tällä tärkeällä hetkellä.\nValkoisen ylipäällikön kopea ja arvioimaton vaatimus oli kaupungin\nvalloittaminen väkirynnäköllä yöllä kahtakymmenettä viidettä päivää\nvastaan. Uhkarohkeata määräystä seurasikin uskomaton rynnäkkö. Tämä\noli jo punaisten mielestä liikaa ja kokonaan odottamatonta. Saksasta\nsaapuneet jääkärit tahtoivat kunnostautua. Maine ja arvo vaati\nkouraantuntuvia \"isänmaallisia urotöitä.\" Maailmansodan malliin ja\ntapaan käytiin ammattimiehinä hanakasti \"töihin.\" Taistelu alkoi tuima.\nMutta punaiset joukotpa Pirkkalassa ottivatkin tuholaisen vastaan\narmahtamatta. Vihollinen syöstiin verissäpäin takaisin suuria tappioita\nkärsien.\n\nTämän selkäsaunan jälkeen eivät sinä yönä enää kynnet syyhyneet.\n\nValkoinen peto nuoli haavojansa. Vetääntyivät Messukylän vainioille ja\nKivikirkon tienoville. Estääkseen punaisten perään hyökkäystä alkoivat\nkolmituumaisilla tykeillä ruiskutella kaupunkia.\n\nTässä tilanteessa olisi ollut tehoisaa kaupungin puolustajien tehdä\nuloshyökkäyksiä, mutta vaikka sotilaat sitä innoissaan vaativat, ei\nollut johdossa kykyä järjestää, sillä yleinen anarkia tahtoi olla\nvallitsevana. Uusia vasta saapuneita maalaisia ei oltu keritty edes\nlukumäärältä selville saada. Keskusjohdon kontrolli tapaili kyllä\nohjaksia, mutta joukko-osastot, jotka kotipaikoiltansa asti olivat\nyksissä olleet, tekivät summanpäältä siten kuten parhaaksi näkivät.\nSiten joutui puolustuslinjalla hämminkiä. Monasti vietiin voimia sinne\nmissä niitä vähimmin kaivattiin, mutta taasen heikommalla rintaman\nosilla ketjut olivat harvat, taisteluiden vaimentamat ja laukaukset\nharvat. Miesten vaihdosta ei huolehdittu. Toiset saivat näännyksiin\nasti taistella, ampua vuorokausikaupalla, vaikka ei silmä eteen\neroittaiiut. Käsi ja ruumis herpousi ja vaati lepoa, mutta näille vain\nei apua annettu. Sen sijaan kasarmeissa ja kaupungilla viettivät aikaa\nsuulaat ja kurittomat jätkät. Puhuivat sodasta suuria, mutta osanotto\nsiihen oli toisten tehtävänä.\n\nKivikirkon puolelta kaupunki sanan todellisessa merkityksessä ei\nollut linnoitettu. Olihan Tampere Hämeen sydämessä ja niinmuodoin\nmaailmansodalle melkein merkityksetöin paikka, jota kumminkin\nvenäläiset vähäpätöisesti olivat linnoittaneet, kaivaneet\njuoksuhautoja, sekä rakentaneet lintaaseja. Nämäkin varustukset\nolivat suurelta osalta käyttökunnottomia, varsinkin nyt lumen ja jään\npeitossa. Juoksuhautain puhdistamisessa olisi pitänyt olla aikaa.\nEihän niitä toimenpiteitä oltu huomattu. Eivät punaiset Tamperetta\nolleet varustaneet puolustuskuntoon. Olivathan siihen omat syynsä.\nValmistumattomuus ja johdon kokemattomuus. Eihän vallankumousjoukkoja\nsidottu muka tarpeettomiin ja aiheettomiin linnatöihin. Tarkoitushan\noli edetä yhtämittaa Pohjanmaalle. Voittaa ilman muuta vihollinen ja\nperustaa pikaisesti punainen valtakunta. Ei käytetty siviiliväkeä\nja yleensä työläisiä, vangittuja ja pidätettyjä porvareita tähän\ntarkotukseen.\n\nVastaiskun opettamina käsittivät valkoiset vastassansa olevan sittenkin\nhuomiota ansaitsevia voimia, joita suinkaan ei pidä ala-arvioida. He\nhuomasivat, että yksin röyhkeydellä ja ajattelemattomuudella ei tule\ntoimeen. Suomalainen härkäpäisyys vei vikaan. Valkoinen pääkortteerikin\ntajusi, ettei niin vain \"marssimalla mennä\" punikkipesään. Niinpä\nheti saksalainen eversti Ansfeld saapui paikalle ja ryhtyi ylempänä\nmainitun jääkärikomppanian kanssa neuvottelemaan kaikista niistä\nuudenaikaisen sodankäynnin teknillisistä väli- ja apukeinoista, joiden\navulla Tampere tullaan ottamaan haltuun. Päätöksen ensi tuloksena\nalettiin perusteellinen Tammelan työläiskaupungin pommitus. Sitä varten\ntarvittiin suunnattomasti tulipommeja ja kranaatteja, jotta puusta\nrakennettu kaupunginosa pikimmiten palaisi poroksi. \"Tule raivata silme\nala\", olivat Saksan ja Ruotsin \"ekspertit\" arvelleet. \"Tule punalehme\naja silla taa.\"\n\nSitten se \"punalehme\" ajaminen alkoikin.\n\n— — —\n\nValjuna kevättalven maaliskuulla 24, 25 ja 26 päivinä ja öinä ampui\nkamasaksa, viikinki ja lahtari yhteisvoimin Pirkkalan punaisten\npesää. Muinoin nämä ryövärit olivat Hämettä ahdistaneet aina etelästä\nkäsin, nyt ne tunkivat päälle pohjoisesta. Avukseen oli \"valkoinen\nveli\" tuonut veriheimolaisensa. Siinä se seisoi Messukylän pellolla\napureineen kiikaroimassa kaupunkia. Pönäkkänä ja vahingoniloisena\nosviittaili merirosvolle suuntaa, mihin tykinsuu vintrata ja mihin\nlaukaista. Kun leikillä siinä siikunoivat komeata suomalaista\nkaupunkia. Kuin leikillä lähettivät sinne ladattuja helvetinkoneita.\nJa kun kivimuurit sortuivat, talot paloivat ja kaatuilivat savuavaksi\nsoraläjäksi, kasvoi \"isänmaanpelastajien\" hurtanhalu. Kosken\nja rautatieaseman pohjoinen puolihan oli työläisten kaupunkia.\nTiesiväthän piirittäjät sen. Siksi sitä leikattiin huone huoneelta,\nkortteli korttelilta. Olihan tarkotus kostaa tämän luokan naisille ja\nlapsille, jotka palavissa taloissa asuivat. Räjähtelevät tulikranaatit\nputoilivat lakkaamatta. Sekamelska ja pauke oli saatanallinen. Öin\nleimusivat liekit. Tulipalot järkyttivät jäykimpiäkin mieliä. Kerta\nkaikkiaan vihollinen tahtoi näyttää punaisille, että kaikki taistelu\nja vastaanpano on turhaa. Kumminkaan eivät piiritetyt menettäneet\nmalttiansa. Pikemmin ottivat nämä kaiken vastaan tyynesti. Käyttivätpä\nvielä hyväkseen oivallista tykistöänsä. Aijemmin olivat sijotukset\ntehneet jotenkuten onnistuneesti. Olihan punaisella Pirkkalalla\nkolmekymmentäkuusi tykkiä, joista yksi yksitoistatuumainenkin. Tämäkin\nitse \"härkä-punikki\" oli saatu mylvähtelemään. Toiset pienemmät\n\"vasikkanutiket\" ynseilivät avuksi. Merirosvojen rakkikoirille\ntässä piti näyttää huutia. Suomalainen työmies alkoi lämmetä. Tässä\njusteerattiin juurakon irroittamista. Kaapaistiin kuvetta ja niskaa.\nHanattiin kiinni sakilla. Jopa loikkaritkin asiaan innostuivat. Tässä\npäätettiin panna kova kovaa vastaan ja nostaa jopa joukkotappelu ja\njytinä, jos kerran ei muusta apua ole. \"Katsotaanpas rapiammasti, kuka\ntässä kettuilee ja isänmaata pettää.\"\n\nJa kyllä se toimitus arvokasta oli mitä tämä hetken innostus aikaan\nsai. Iskut vastattiin iskuilla osavasti. Ja kun valkoinen hädissään jo\nahisi, huusi väliajoin Varjaageille: \"Pus kiinni!\" Ja kun vainolainen\noli iskenyt, lojahti silloin rankaiseva ruoska ja vertahimoovat\nhyökkääjät perääntyivät pahasti vikisten.\n\n— — —\n\nKoska ammuksien lisäämiseen ei kuulunut apua, ja entisiä varastoja\nyhä käytettiin lakkaamatta, merkitsi se sitä, että jokainen lähetetty\npommi vähensi puolustajien varastoja. Jopa jossain patterilla paloi\nkokonainen kellari... Tästä oli seurauksena, että ammuksien käyttöä\nsäännösteltiin. Jopa monioita vähemmin tehoisia kohtia sammutettiin\nkokonaan. Ja ammuntalupa annettiin korkeintaan sinne, mistä kautta\narveltiin tuholaiselle enemmän vaurioita tuotettavan. Tarkoituksena oli\npitentää puolustusaikaa mahdollisimman monilla päivillä avun etelästä\nantamisen varalle...\n\nJoka tapauksessa ei sekään keino tepsinyt pitkälle. Mitä enemmän kuulia\nsäästi, sitä likemmäksi vihollinen tuli, sitä enemmän kaupunkia poltti\nja hävyttömämmäksi kävi.\n\nTykkipattereilla purtiin hammasta. Miksi annettiin otuksien uiskennella\nilman että niitä hätisteltiin. Mutta milloin tilaisuus viekotteli,\npistettiin \"kipu kirnuun\" ja annettiin valkoisten malliin \"paakahtaa.\"\n\nMutta vihollinen oli tästä vajavaisuudesta vakoojiensa avulla\nsaanut vihiä. Urkinnan, vaiko kokeilun kautta taisi tietää kaikki.\nToisinaan saksalainen alkoi pommittaa eri aikoina päivässä. Toisinaan\ntaasen piti väliaikaa. Mutta hämärän tullen antoi tulipommeja\nniin että liekit leiskusivat lakkaamatta. Jyry oli aika-ajottain\nniin ankara, että yksinäisiä räjähdyksiä tuskin tykeiltä kuului.\nJokaista ryöppyä seurasivat hyökkäilyt... Tämä kahakoiminen kesti\nyhtämittaa neljä vuorokautta. Vainolainen ei hetkeksikään hellittänyt\nantaakseen rauhaa kaupungin puolustajille. Etukaupungin osat paloivat\njärjestelmällisesti. Siellä missä ennen olivat vasta raketut korttelit,\nolivat nyt rauniot ja savupiiput pystyssä.\n\nTämän kaltaiseen julkeuteen ei uskottu valkoisten ryhtyvän.\n\nIsänmaan pelastajat olivat etsineet avukseen verisen Europan\nammattilahtarit, raunio-dinosaurukset ja muurien murtajat.\nMaailmansodan saksalaiselta idän rintamalta tuodut grottemyllyt\nja pääkallomyllärit. Eipä aseveljeä tässä tarvinnut enää suuresti\nusuttaakaan. Kesyt pedot puhkesivat alkuvaistojensa huumaan. Kaikkea\nelämää ja ihmiskätten valmistamaa särjettiin surkeilematta.\n\nSaapuipa jo Tampereen työläisten murhatalkoihin merirosvojen\nmustaprikaatikin. Ja valkoryssän kenraalit potsottivat osviittoja\nantibolshevismista. Tässä touhussa tuoksuivat sekaisin tervan ja\ntärpätin, kalarasvan ja kaalin, sillin ja sipulin sekainen haisu.\nValkoinen veli kohautti housuja, kiristi tuppivyötä, silmäsi palavaa\nkaupunkia, irvisti. Toisinaan pääsi röhäkkä röhönauru, sillä \"masinan\ntyö\" oli toista kuin käsikeinot ja kamsut. Oliko hänellä ylenpalttinen\nriemu, vaiko pahan omantunnon tahallinen tyyneys? Katseliko saksalaista\nja ruotsalaista raakimusta vierellänsä häveten, vaiko naivilla\nkainoudella. Huomasiko hikisen kiireensä keskellä, että vieras perkele\nlohkoo suomalaista kaupunkia! Huomasiko valkea veli, että Suomen kansaa\nja työn sankareita ammutaan hajalle. Että kauaksi kuultu ja ammoin\nihailtu \"Tammerkosken helmi\" nyt häväistään. Ja että vieraat vornat\novat tulleet teuhaamaan Pirkkalan pitkille pihoille. Että suomalaista\nkansaa taasenkin murhauttaa kaukaisen maan kapitalisti. Heidän renkinsä\nprenikoita rintoihinsa tienailee, ansaitsee arvonnousuja, nauhoja ja\n\"kunniaa.\"\n\n— — —\n\nHouna ihminen el ajattele mitään.\n\nMutta hurtta häärii tuhmasti, tahtoo telata toista, jossa syyn on\nuskonut olevan... Muussa tapauksessa olisi asettunut vastaan. Olisi\nkääntynyt kahdennellatoista hetkellä katumukseen ja alkanut ajaa\nhaalimiansa rosvoja pois tästä maasta. Olisi kentiesi hyljännyt\nkihisevän himonsa ja yhdessä työmiesten kanssa kyörännyt asiattoman\nulos. Ehkä vieläkin olisi voitu pestä historiasta lahtarin verinen\nnimi...\n\nMutta ei...\n\nValkoiset ajoivat tehdaskapitalistien, metsäparoonien ja pankkiirien\nasiaa. Tukkiyhtiön tuhmat pösöt \"isänmaan asioilla\" heiluivat.\nKotimainen saalistaja liittolaisineen poltti poroksi orjuuteen\ntaipumattomien, vapaiden miesten talot. Ampui nuuskaksi omaisuuden ja\nihmiset, rienasti kansallista rikkautta.\n\nTämä väkivaltaan, taitoon, arvoon ja aseisiin sonnustanut sakki\nelosteli ja oli jo ammoin viskautunut raatajakansan rekiin ja leipiin.\nVirkamiesinto ja ruumiillisen työn lommo houkuttell maaturpeesta\nmanttaalimököjen sukujuurta keljunkonstiin. Vieraissa kannuksissa ja\nvouhojen vormuissa pokkaamaan ja matkimaan hoviloikkarien kumarruksia\nja siroja ruumiin käivertelyjä. Sivistyksen syvällisyys esiintyi\nkirosanoissa, vertatihkuvissa puheissa, pussihousuissa, silkkisukissa,\nkiiltokauluksissa, sikaareissa ja hajuvesissä. Keppi ja silmälasit\npiti kuulua tervejalkaiselle ja tervesilmäiselle miehelle. Totta\nkyllä, olisihan voitu harmaat \"maapässin silmät\" havaita tolkuttoman\nälyttömiksi jänörenkaiksi... Perhekirjastot (tosin käyttämättömät),\nnahkanidekansineen puhuivat puolestaan henkisestä isänmaan omaisuudesta.\n\nRetkujen aristokratia-aate oli Suomessa päässyt maailmansodan aikana\npelottavaan vauhtiin. Pahe oli tarttunut syvälle erääseen ainekseen\ntalonpoikaisluokassa. Varsinaiset porvarit saivat mieleistään\nkannattajakarjaa, jota edessä kiehtoilivat, mutta takana pilkkasivat\nja josta tekivät purevaa ivaa. Tarkoitus oli painaa köyhälistö\npaariaisorjuuteen, jotta se ymmärtäisi oman arvonsa \"parempien\nihmisten\" rinnalla ja jotta vastaan panematta taipuisi edelleenkin\nryöstettäväksi, piiskattavaksi juhdaksi.\n\nSentähden tässä apumiesten ja palkkajoukkojen kera porvaristo\npäälle kävi. Sentähden ase asiat ratkoi, että tässä taisteli kaksi\nluokkaa, joilla kummallakin elinehto ja asema oli puollettavana.\nVaikkapa vuosiakin saisi ratsastaa vielä kansan harteilla entisillä\nloistovaunuilla...\n\nMutta porvareiden voittovyöryä pantiin Pirkkalassa vastaan! Työmiehet\nasettuivat iskentään. Kun on yritetty niin ei ole kaduttu... Joko\npainui voittoon, taikka paloi paikalleen. Kansan ja maan vapautuksen\npuolesta tässä nyt taistellaan!\n\nKunnia tamperelaisille, sillä he taistelivat!\n\n\n\n\n4.\n\nTAISTELU TAMPEREESTA.\n\nKahdeksaa päivää myöhemmin kaupungissa tapahtui kaatuneiden hautaus.\nTällöin normaalielämästä oli nähtävänä yhtä ja toista. Taloista\nasujamet olivat asettuneet kivijalkoihin ja kellareihin. Puutaloista\njärjestään tunkeusivat ihmiset kivisuojiin. Oikeastaan maanpäällinen\nelämä olikin käynyt sietämättömäksi. Yhtämittainen pommitus kiihtyi\nulkoa päivä päivältä. Maa järisi putoilevista ja laukeavista\npommeista. Tärinä yhtämittaisena saattoi muutamat totuttaa vallan\npelkäämättömiksi. Sentähden monet elivät ja liikuskelivat kuin\ntavallisessa ukonilmassa tai sitten hiiviskellen siellä ja täällä.\n\nValkoiset voimat saivat lisää tykistöä.\n\nSitä tuotiin kiireimmiten paikalle pohjoisesta ja sijoitettiin\nMessukylän, Lempäälän ja Tammelan suunnalle... Rata pohjoiseen jäi\npunaisilta epposten ehyeksi. Yhtään siltaa ei räjäytetty. Sentähden\nVaasan hallituksen tuhoaikeet joukkojen siirroissa joutuivat. He\nsiirtelivät ja ryhmittelivät voimiansa aivan avoimesti. Lahtareiden\nliikettä seurasivat kaupungin puolustajat kiihkein ja hieman levottomin\nmielin. Kumminkin kaikesta \"häiritsemisestä\" oli nyt kielletty.\nAinoastaan säästäväisyyssyistä silloin tällöin pamahtelivat punaisten\ntykit.\n\nToki jokaisella oli selvillä se, että päällekarkaajat valmistautuivat\njohonkin ennen näkemättömään ja kuulemattomaan otteeseen... Mitä\nse mahtoi olla, sitä ei tarkalleen voitu aavistaa. Että raskaan\naseistuksen kuntoonpano oli kyseessä oli selvää. Illan tullen kumminkin\nnäytti yö tulevan rauhallinen. Mutta tässä ei erehdytty. Myrskyn\ntullen tiedettiin olevan ilman tyventä. Punainen päällystö puolestaan\nei antanut aihetta lepoon. Tykistölle menivät määräykset aikanansa.\nVielä kerta katsottiin mahdolliset sijoitukset. Ja tykkipattereiden\nihastukseksi jaettiin panoksia tällä erää runsaasti. Että annokset\nolivat viimeiset, sitä miehistö ei tiennyt. Vielä annettiin punaisille\npattereille selvyys toiminnasta siinäkin tapauksessa, jos taistelussa\njoudutaan eristetyiksi...\n\nKului keväinen ilta.\n\nKuluivat tunnit, jopa yökin alkoi ehtiä. Jännitys kohosi joka\nhetki. Punasotilaan olemus vavahteli. Ei pelosta, mutta toiminnan\nhalusta. Tämä kiusallinen ratkaisu oli edessä, joka saattoi tuoda\nsen, mitä ei kukaan sanoa halunnut. Tieto se siellä välineenä oman\nsydämen alla kullakin viihtyi. Työssä ja iskennässä se tuokioksi\ntuonnemmaksi poistunut oisi. Ja kentiesi, kentiesi toiseksi vielä\nkaikki kääntyy. Onhan tämä vallankumousta, rajattomain voimain ja innon\njoukkoponnistelua.\n\nKello yhdentoista aikaan yht'äkkiä alkoivat piirittäjät kamalan\npommituksen. Hetki hetkellä se kiihtyi. Uusi valkoinen tykistö toi\ntuhoa aivan odottamattomalta suunnalta. Tuli kaikesta päättäen kysymys\nkaupungin omistamisesta. Nyt ei punaistenkaan tarvinnut säästellä\nammuksia, mitkä aijemmin luultiin olevan tyyten lopussa, koska\nvastaisuus oli kaupungin puolustukseen silloin laskettu viikoissa\neteenpäin. Puolustajat voivatkin vielä käyttää kaikkia kanuunoitansa.\nJa mikä hämmästys olikaan tuholaiselle siinä, että \"tulta ja rautaa\"\nsyöksyi kaupungista vastaan miltei samalla mitalla kuin sinne\nlähetettiinkin. Mylvähtelihän pääkapellimestarina iso \"härkäpunikki.\"\nSanan todellisessa merkityksessä ruiskivat savea ja rapaa, kiviä ja\nmultaa laajalle ympäristöön. Ja mihin ikinä panokset putoilivatkin,\ntukkeutui siellä \"isänmaanystävien\" kaikki yhdeksän läpeä tarkkaan,\nniin että tarvitsi aikaa niiden auki rassaukselle. Tässä nikotuksessa\nvalkoiset viipyivät toipuakseen toista vuorokautta. Eipä syytä jos\npunikit alkoivat uskoa \"tien aukenevan Inaria myöten.\" Mutta kumminkaan\nnytkään ei ollut viimemainituissa älyä pikaiseen uloshyökkäykseen, jota\npiirittäjät kauheasti pelkäsivät.\n\n[Parhaan käsityksen taistelun vaikutuksesta ulospäin antaa porvarien\noma lehdistö. M.m. \"Otava\" kertoo: \"Hirvittävä tulisade, joka tuli\npunaisten puolelta, vei meidän joukkomme vallan hajalle... Miehet\nvaltasi kammo ja hirveä pelko, sekä taisteluun haluttomuus, että\npakokauhu. Ruoska ja ase kädessä saatiin miehiä uudelleen taisteluun\npaikoilleen.\"]\n\nSamoin \"Suomen sotilaassa\" kuvaa eräs nais-sanitaari Messukylästä,\nmiten siellä epätoivoon ja menehdykseen asti tuotiin haavoittuneita,\nettä usko alkoi horjua... Monet muutkin valkoiset lehdet valittavat ja\nvaikeroivat \"syviä haavoja\", joita kärsien \"piti pelastaa isänmaata.\"\nLeikkeleitä voisi myöskin esittää ulkomaisista silminnäkijöiden\nkertomuksista, mitkä ovat olleet seuraamassa mieskohtaisesti Tampereen\nproletariaatin sankarillista taistelua.\n\nTämä yöllinen viime tervehdys sai yhä vähenemään punaisten\nammusvarastot. Taistelu oli tuottanut niihin nähden tuhoisan tappion.\nTosin oli vaurioita viholliselle saatettu summa, sekä ankara pommitus\nja hyökkäysaije torjuttu takaisin, mutta kaikesta tästä huolimatta\njäi useita tärkeitä kohtia pattereilla vallan kylmille. Siellä miehet\nsiirtyivät kivääreihin ja ruiskuihin. Vihollinen huomasikin heti\nyhden kolmanneksen työläisten tykistöstä vaijenneen ja seuraavana\nvuorokautena punaisten mielenkarvaudeksi toimi niistä enää vain puolet.\n\nMutta siitäkin huolimatta taistelu jatkui.\n\nTällä ajalla ajoivat viholliset lakkaamatta laumoja Tamperetta kohden.\nRynnäköissä kaatuneiden rivien tilalle nousi sakeana uusia. Vasta\nniitetyn vastuksen jälkeen huomasivat punaiset eteensä kasvaneen\nuuden. Valkoiset reservitkin tuotiin tuleen. Perinpohjainen,\nmekaninen masinoiminen murha-aseittensa ympärillä kävi rosvoleirissä\nspesialisoiduilla käsillä. Insinöörejä, mekanikkoja, punnnitsijoita,\ntähtääjiä ja tähystäjiä ei puuttunut.\n\nJääkärit häärivät uusissa Saksan univormuissa. Pussihousuiset tekivät\ntyötä ja ärhensivät toljaileville maajusseille. Ja kun he olivat\nvihdoin saaneet kuusituumaisensa hilailtua paikalle, laitettiin niille\nensi töiksi lavetit. Seurasi vatraukset ja tarkistukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusi taistelu alkoi.\n\nYöllä huhtikuun kolmatta päivää vastaan kello kaksi olivat valkoiset\nvalmiina. Tulipommeilla päättivät he polttaa Kyttälän puurakenteista\nkaupunkia. Mutta punaisetkin selvisivät pian seuraavan hyökkäyksen\nvalmistelusta. Huhuttiin ruotsalaisen mustan prikaatin teppaavan\ntelteillään. Merirosvot kuuluivat juuri saapuneiksi ja \"halasivat\nkuumeisesti taisteluun.\" Skandinavialainen sinikeltainen sankari\nliehui siinä sotalippuineen tsuhnalan kamaralla. Oikein hykertelivät\n\"Lotta Svärdit\" tätä hoikkaa vartaloa katsellessa. No mikseivät\nsitten ylpistyneet muutkin tästä historiallisesta sotajoukosta.\nOlivathan kolmikymmenvuotisen sotaretken muistot tässä ikäänkuin\n\"veljeskansoilla\" verestymässä. Olihan Kustaa II Adolf tuossa\nsotajoukon edessä ratsuineen hengessä ja totuudessa saapunut\n\"Hakkapeliittojen\" maata perkaamaan kaalivellin katkusta. Seisoivathan\nsiinä hoikat ja uljaat \"kaarlolaiset\" uurtamassa uudelleen auki\nammoin jo umpeen mennyttä verisarkaa. Oltiinhan sitä käyty Saksat,\nPuolat, Tanskat ja Itämeren maat, jopa Novgorodin ruhtinaillakin\nkarkua ajettu. No miksei sitten nytkin tässä kuuluisassa Suomen\nsisällissodassa? Miksei voida mainetta ikuista niittää suomalaisen\ntyömiehen häpäisemisessä ja vapauden veriin tallaamisessa, lihaksi\npiiluamisella?... Ja tämä sankarillinen sotajoukko teppas ja oli\ntelteillään. He tiesivät, että \"kaikkien silmät vartioitsivat\nheitä.\" Että jotakin suurta nyt tulee tapahtumaan. Olihan tässä\nhistoriallisesti taattu joukko. Sentähden he \"paloivat taistella.\" Ja\nkun hyökkäys Tampereen proletariaatin rintamaa vastaan vihdoin heille\nluvattiin, väikkyi Kaarlo Kahdennentoista henki ja haamu heille tietä\nnäyttämässä tuleen ja iankaikkisuuteen.\n\n[Persoonakohtaisessa haastattelussa muutamia vuosia jälkeenpäin\nkertoi se rohkea punapäällikkö V.L., joka oli työläisarmeijaa\njohtamassa ruotsalaista \"sankarikaartia vastaan seuraavanlaisen lyhyen\nkuvauksen tapahtumasta:]\n\n[— Me olimme jollain tavalla saaneet mustista merirosvoista vihiä.\nKuulimme heidän saapuneen tänne todella sankarimainetta leikkaamaan ja\nlaakereita Tukholmaan tuomaan. Sentähden päätimme heitä tervehtää ja\nkestitä lämpimästi näitä lahtareiden aatekavereita.]\n\n[Olimme asettuneet aluksi sille lakealle lumihautalinjalle kaupungin\npohjoispuolella, mikä on Finnin sillan ja Hatanpään hovin vasemmalla.\nKumminkin paikkaa en tarkoin osaa pimeyden takia enää määritellä, koska\nvuosia on jo kulunut ja taistelua valmi tellessa muutimme suunnitelmaa.\nVihollinen kun tarkoin tiesi asemamme, pudotteli vaarallisia pommeja\nympäristöön. Hyökkäystä odotellessa minua kaiken aikaa vaivasi paha\nomatunto siitä, että meidän asemat vihollinen tietää ja me voimme\nkärsiä kahakassa. Ja vaikka aika oli täpärällä; niin pimeän keskellä\ntein rohkean päätöksen. Se suunnitelma oli tosin omapäinen ja jos se\nepäonnistui, tiesi se pääni menoa. Mutta ei auttanut, piti uskaltaa\npanna kaikki alttiiksi. Oikealla osa kuusiaitaa sahattiin metsästä\nja taaempana hankittiin kiireessä kuusen näreitä lisää. Nyt se\nsiirrettiin viisikymmentä syltää suoraa sille suunnalle, rautatien ja\nsairaalan puolelle, mistä cpäilimme hyökkääjien päälle painavan. Liike\nonnistui erinomaisesti ja tuskin kaikki oli kunnossa kun röyhkeät,\nkorkearintaiset rosvot ryntäsivät esiin. He marssivat kuin paraatissa,\ntaajoissa kolonioissa, tahdikkaasti kuin yksi mies... Laajaa peltoa he\nastelivat kuusiaitaukselle aukeaman vastaiselle, minkä suojissa poikain\nruiskut olivat. Varotin olemaan hiljaa kunnes koko parvi porhaltaa\nesiin... Se se oli koira vieköön jännittävää se. Mutta ei ihmel\nKylläpä siinä oli apajaakin. Siinä kykittiin kuin sorsanammunnassa\npikkupoikana. Ja kun käskin sitten poikain \"niistää\", oli siinä\nedessämme ei vähempää kun tuhannen miestä, voi olla puolitoistakin.\nTulos tässä kahakassa oli se, että Suomen köyhälistö antoi auttavan\nkoston merentakaiselle mustalle keikarille. Olivatkin harmaantuneet\npalvelusinnossaan valkoisten hyväksi. Apunsa valkoiselle veljelle\nkoitui ruotsalaisen kuolemaksi.]\n\n[Tämä Tukholmalle valitettava tapaus tuli piankin kuuluksi\nkotikaupungissansa ja laakeriseppeleiden asemasta alkoi sinne uida\nmustia surunseppeleitä. Isänmaan hurmeissa riekkujille saatettiin\nkalman sanoma, että prikaati \"svenskahärinkiä\" makaa kylmänä punaisen\nTampereen edustalla Pirkkalan pitäjässä.]\n\nTässä taistelussa tulikin tuho tuolle ruotsalaiselle mahtavuudenaikain\nprikaatille...\n\nMuutamien tuntien aikana muuttui asema yhä kriitillisemmäksi.\n\nSeurasivat uudet ja uudet hyökkäykset, mitkä tehtiin haupitsien\nsuojassa, johon punainen tykistö — suurelta osaltaan jo valjennut — ei\nvoinut ottaa vastatakseen. Jalkaväen taajat hyökkäilyt otettiin vastaan\nkuularuiskuja kivääritulella. \"Isänmaalliset\" taistelivat kohoutuvassa\nmoraalissa. Hurraa huudot alinomaa uudistuivat. Valkoinen Suomi\nkokonaan riippui tästä taistelusta. Tämä tietoisuus kiihotti. Olihan\nheillä sitäpaitsi ylivoima ja aseistus. Lakkaamatta saapui apuvoimia,\nsyöneitä ja levähtäneitä, taisteluhaluisia miehiä. Heitä vastaan\npaljon valvoneet, huonosti ravitut punaiset joukot saivat levähtämättä\nseista. Ahdinko tilanteesta täytti muutoinkin tuskaisena mielet. Asian\ntyyni harkintakyky säilyi muutamilla tallella. Valkoiset lentolehdet\n\"tarjosivat rauhaa.\" Valloittajan vahva propaganda ja kaikenlainen\nvalkoinen agitatsio täytti ilman. Taisteluteho oli huomattavasti\nlaskemassa. \"Piispalan lähetystö\" juonitteli joukot horjumaan siihen\nmäärään, että paikalliset taistelijat jättivät rivit ja heittivät\naseet luotaan, juoksivat koteihinsa, tahi kätkeytyivät mikä minnekin\nkykkimään kiväärinkuulilta suojaan.\n\nNekin pohjoisesta peräytyneet ja taisteluissa nyt mukana olleet,\ntulivat hämmästyksellä lyödyiksi. Esimerkki aseiden hylkäämisestä\nehkä tarttui, tahi sitten koski se heihin kipeästi. Muutamat osastot\nkumminkin pitivät kutinsa. Aavistivat mitä tarkotti valkoisten veljeily\nheille. Eivät luottaneet valheellisiin lupauksiin, joissa kurjina\nehtoina: \"Henki sotilaille säästetään, jos päälliköt luovutetaan.\"\nSelvänäköiset ja rehelliset työmiehet suuttuivatkin tästä törkeästä\njuudas-ehdosta. Aatteen ja ihmisyyden loukkauksen nimessä eivät\nkatsoneet voivansa ostaa itselleen armoja tovereiden verellä. Mikä\nhävyttömyyden huippu ja aito lahtarin tapainen houkutus.\n\nTapahtuneen viimeisimmän ja raskaimman hyökkäyksen seurauksena syntyi\npako mainitulla tavalla tiedottomissa taistelijoissa. Mutta ne joukot,\njotka päättävästi jatkoivat kamppailua, niitten tuli vetäytyä kokonaan\nkosken siltain taakse mikä puolestaan merkitsi Kyttälän kaupungin\nkokonaan luovuttamista. Toiselta puolen piti perääntyä radan varteen ja\nlujittua uusiin asemiin.\n\nTampere oli täydellisessä eristetyssä tilassa melkeinpä saarron alusta\nalkain. Etelästä el tullut minkäänlaista vuorovaikutusta eikä tietoa.\nMinkäänlaista ajatelmaa, ei päätelmää voitu tilanteesta lausua, mikä\njoten kuten olisi joukkoja rauhottanut. Kiihkeihin alinomaisiin\nkysymyksiin ei kenkään kyennyt vastaamaan. Mutta kumminkin oltiin\nherkkiä mielikuvituksille. Tähyiltiin apua ja sanomaa ilman kautta\njoka päivä ja yö... Mutta mitään ei kuulunut. Sanotaan lentokoneen\nheitelleen ilmoituksia, joissa huomautettiin jonkunlaista vihjausta\ntaistelun välttämättömyydestä, koskapa apua ollaan touhussa lähettää.\nToiselta puolen arveltiin maihin nousseiden saksalaisten saattaneen\nhidastusta aikaan. Toijalan kautta, sekä Lempäälän puolelta\nkuulutettiin komennetun apuvoimia Tampereen hätään, mutta etenemisen\nalkuun päästyä koitui sille vaikeita, jopa ylitsepääsemättömiä esteitä.\nNiiden tieltä raivaaminen kysyi aikaa muutamia päiviä. Tuli hankkia\nerinäisiä välineitä, tuli keskittää miehiä. Lentokone lähetettiin\nSiuroon, minne vasta viisituhatta porilaista punakaartilaista oli\nsaapunut... Mikä kumminkin avunannon viivästymiselle oli syynä, ei\nsaatu selvää, koska lentokone ei palannut. Ei myöskään joukkoja\npiiritettyjen avuksi kuulunut. Varmaankin apua toivottavilla itsellä\noli kädet täysi touhua. Laajenihan vaara uhkaavasti joka puolella,\nkoska vieraiden sotajoukkojen maihin lasku yleisesti oli tiedossa...\nKatsoiko punainen päämaja Tampereen jo silloin olevan toisarvoisen\nkohdan hallussapitämiselle? Ehkä tämä työläiskaupunki oli jo kulon\nkeskelle palamaan tuomittu rovio.\n\nPiiritysajan kolme ensimäistä päivää saivat kaupungin puolustajat\nsisällä asuvilta vihollisilta olla rauhassa. Jokapäiväinen\nvakuuttelu porvariston taholta kävi yhä omituisemmaksi. \"Olemme\ntäysin puolueettomat viimeiseen hetkeen\" kuului heidän lausuntonsa.\nOlipa sellainenkin ihme tapahtunut, että muutamat heistä täydestä\ntodesta tarjosivat palveluksiansa. Myötätuntoisina lähennellen\notti oppineistostakin henkilöitä kaupungin puolustusosuuden. Olipa\nylioppilaita osa etsinyt tiensä suoraa punaiseen kaartiin ja kivääri\nkädessä seisoi työläisen rinnalla. Oli heittänyt pois valkoisen lakin\nja tittelit, touhusi kuin periaatteen mies konsaan, työpuserossa ja\ntamineissa. Aluksi epäiltiin näiltä palveluksia ottaa vastaan. Miksi\nisänmaallisuutensa hyljänneet olivat, tahi olivatko omistaneetkaan\nsitä koskaan? Vai ihmisyyskö esiin astui? Oikeudentuntoko voitti\nviime tingassa?... Ehkä toiselta puolen kannusti pelko vastaisesta.\nVai oliko äärettömän pitkälle kehitetty valkoinen urkinta? Kujeiliko\nrikollisuus työläisiä kohtaan tämän tien kautta? Tahtoivatko\nisänmaansa aatteiden innoittamina valita alhaisimmat petturin keinot\nrehellistä Suomen työmiestä kohtaan?... Paljon mahdollista. Joukossa\nsaattoi olla niitäkin. Mutta lopputulos kaikesta oli kumminkin se,\nettä Tampereen porvareita työväen punainen hallitus aikansaolon\nsäilytti kuin silmäterää. Ja ne pettivät lopulta puolustajat. Monista\nvakuutteluista huolimatta ilmestyivät sala-ampujat punaisten selän\ntaakse. Kaupungissa pesiytyneet suojelijalahtarit olivat onnistuneet\nase-etsinnässä säilyttämään kätketyt varastonsa. Olivat luovuttamatta\npitäneet hädän viimeisen varalle... Nyt he alkoivat puolestaan maksaa\nhyväntekijöillensä \"mitäkuuluu.\"\n\n— — —\n\nLiikkuminen kaupungilla tuli erittäin vaaralliseksi.\n\nVallan tuntemattomasta paikasta saattoi lentää murhaava, hyvin\ntähdätty kuula ja tappaa punasotilaan tahi pikalähetin, joka sattui\ntärkeissä asioissa liikkumaan sinne tahi tänne. Sala-ampujia vastaan\njärjestettiin metsästä jäjoukkueita siitä huolimatta että nämä\npatrullit olisi tarvittu tiukasti ulkoiseen taisteluun. Varsinkin nyt,\njolloin läheni katutaisteluiden aika ja sen alkaminen oli tuntien\nkysymys. Näihin asti oli saanut rautatien asema vieläkin olla punaisten\nhallussa, ja olisikin se pitkäaikaisesti tehnyt kiusaa valkoisten\ntulon viivyttämiseen Kyttälän kaupungista. Mutta Hämeenkadulla aseman\npuoleista osaa alkoi kummaltakin taholta rakennusten ullakoilta, ovista\nja ikkunoista paukkua. Kellarikerroksistakin lensi kuulia.\n\nVihollinen hääri edessä ja takana. Tarkoitettu \"valkoinen nousu\" oli\nalkanut. Hämminki ja epäjärjestys oli punaisissa ilmeinen. Vieläpä\njuudasmaiset veljeskavaltajat valkoisten joukoissa ilmestyivät punaiset\nnauhat ja merkit hatuissa sekä hihoissa, käyttivät väärennettyjä tahi\nvarastettuja jäsenkirjoja hyväkseen, tunkeutuivat joukkojen keskuuteen\ntekemään \"isänmaanpalvelusta.\" Jo aijemmin agitatsionin merkeissä, nyt\nkivääreillä, kuularuiskuilla ja heittopommeilla.\n\nKuten yleisesti tunnetaan, tuli eräänä iltana piirityksen aikana\npidätetyksi valkoinen insinööri, joka myrkytti kaartilaisten ruuan.\nToiset pitivät huolta mieltenkuohuista ja järkytyksistä alinomaisilla\nhälyytyksillä ja kähinöillä.\n\nTämä sisällä syttynyt sekasorto ja anarkia joudutti monin verroin\nkaupungin antautumista.\n\nHuhtikuun kolmannen päivän iltana julkeni porvaristo häikäilemättä\nottaa taisteluihin osaa valloittajien rinnalla. Toiselta puolen\nyrittivät erinäisinä yksityisinä ryhminä siellä ja täällä paraillaan\ntapahtuvassa katutaistelussa punaisia vastaan. Sitä mukaa kuin\nlahtarivoimat tunkeutuivat kaupunkiin, sitä mukaa ihmisyys ja\nhyvätahtoisuus katosi. Viha, röyhkeys ja ylvästely kasvoivat ja karvat\npörhistyivät... Äskeiset makeilevat herrat häärivät murisevana petona\npatterin ja joen tuolla puolen, kiväärin takana irvistelivät hampaitaan.\n\nKatutaisteluissa käytettiin kivääreitä.\n\nSiellä ja täällä räiskyi kuularuisku.\n\nKäsipommit paukahtelivat talossa sisällä, tahi ikkunoista alas\nkadulle viskattuina. Barrikaadeja tuskin moniakaan rakennettiin.\nTämä vanha ja historiassa tunnettu tehoisa tapa niiden käyttämisestä\nsuomalaisen kaupungin kaduilla oli tuntematoin. Kuuma ranskalainen\nsen olisi rakentanut pikaisesti ja hallinnut ojentuvia katuja neljään\nsuuntaan. Puuttuihan barrikaadeista kokonaan kokemus. Ne olisi pitänyt\nrakentaa jo kaupungin puolustuskuntoon saattamisen yhteydessä. Ehkä\nhädänhetkenäkin vielä olisi tullut vetää törkyä, kasata kiviä ja rautaa\nsuojaksi miehille ja aseille. Eikö kaupunkiin ollut eksynyt yhtään\nPietarin kaduilla äsken ollutta taistelijaa?... Tottakai ei, koska\nmerkkejä siihen suuntaan ei ollut olemassa. Ei voitu siis vertailla\nlokakuussa ollutta taistelua rajan takana ja kotona täällä meillä.\nMitään eivät suomalaiset työläiset olleet bolshevikeiltä oppineet.\nMikä olikaan lokakuun kumous?... Mitä Suomen sosialidemokraattinen\npuolue? Eihän tämä enemmistön johtava puolue meillä ollut mennyt\nhiuskarvaakaan yli ohjelmansa. Kuumeisista katukahakoista ja suluista\noltiin toki luettu kertomuksissa, runoissa ja historiassa. Yksi ja\ntoinen tiesi jotakin Parisista, gladiaattoreista ja Kartagosta. Oltiin\nihailtu taiteilijain tauluja, joissa vallankumoussankarit tukahtuivat\nkuuliin, savuun ja vereen. Ihailtiin äärettömästi uljuutta. Jumaloitiin\naatteita, joka kansan nostaa ja paisuttaa kuin ankaran kosken rukkaan\nja laukeamiseen saakka. Mutta ihailua pitemmälle ei mikään järjestö\nollut kyennyt menemään. Puhumattakaan ohjeiden ja osviittojen\nantamisesta tässä tapauksessa. Kuin ihana uni oli se heräämättömälle\ntyöläiselle, jonka utuisissa maailmoissa kuvastuivat menneiden\nkansain kohtalot ja vaiheet. Mutta käydä tietoisena käsiksi työhön,\nmikä historian sääntönä sinulle on annettu, siihen meillä ei voimaa\neikä kokemusta ollut. Niin auliisti kuin vuorikauris saattoi peto\nkintereillä tulla. Hengen ja elämänuhkaiseen otteluun tässä murhaavassa\ntulessa tuskin enää oli päämäärä. Eihän ollut kokemusta, ei opetusta,\nei osanottoa entistä... Kenen syy?... Kuka vastaa?...\n\nIhmeellistä kyllä, mutta sitkeästi punaiset viime hetkeen asti\ntaistelivat. Alttiina kuulille, alttiina tiedon, alttiina taidon\npuutteen takia... Joka talosta tässä kumminkin kysymys oli. Parhaimman\npuolustuskyvyn pimeälläkin tiellä tässä jännittää tuli. Olihan heillä\nelämä ja kuolema oikeastaan yhdentekevää. Kuolema taistelussa, kuolema\nantautumisessa! Vain kaksi oli ehtoa:\n\nValitse hauta, tahi hauta.\n\nKumpainenkin veivät samaan tulokseen. Mitä muuta valinnan varaa ollut\noisi?... Vastatkaa. Valintaa ei mitään muuta...\n\nLuotettavin, uskollisin tovereista, ystävistä: kivääri, käsipommi,\nsitten revolveri. Eivätkö nämä olleet ainoat elämän ehdot,\nvälikappaleet ja avaimet?... Käydä puolustukseen tyynesti. Mitä\nmuuta vallankumousmies olisi ajatellut päällekarkaajia vastaan? Vain\ntaistelun avulla tuli elämänhetkien jako kysymykseen. Ja taisteluun\npainuvan soihdun valo ruskotti kauan proletariaatin orjuuden\nsysimustassa yössä. Taistelun soihtu vain yksin johtaa kärsivät\nvoittoon ja valoisiin maailmoihin.\n\n— — —\n\nTampereen työläisnaiset.\n\nKuuluisuuteen ja maineeseen kohonneet tamperelaiset naiset, jotka\nvoivat miesten murentuneen rohkeuden voittaa. Ne samat naiset, joita\njälkimaailman porvaristo on raa'asti loukannut, häpäissyt ja ruokotonta\nkieltä heistä käyttänyt, pilkannut ja syytänyt sylkyä ja lokaa heidän\nnimensä kaiken ylle.\n\nNäistä taisteluun osaaottaneista naisista totuuden sanoja tietää\naniharva. Historia heistä kirjoittakoon, mainettansa sankarittareista\nkuulematta ei saa olla yksikään koti, matala maja, ei kansamme korva.\nKaukainen taru kertoo Kartagon naisten puolustaneen kaupunkiansa\nuljaammin kuin aikakirjat muut mistä mainitsee. He yötä päivää jousien\njänteitä punoivat, hiuksensa keritsivät ja kuiduiksi kehräsivät. He\nmuureille nuolikimppuja kiihkeesti valmistivat. Ja sen jälkeen miehen\nrinnalla kilpi ja keihäs kourassa roomalaista vastaan karkasivat.\nYhdessä kaatuivat urosten oivallisten kanssa. Taistelussa tulisessa\nmuurien alle sortuivat, tahi paloivat kaupungin kanssa armoille\nantautumatta...\n\nNiinkö taisteli Tampereen mies tuhon tuimalla hetkellä? Eikö enemmistö\nheistä asetta luotaan heittänyt? Tämän näki katkerasti nainen, jota\nihailtu ei ennen oltu milloinkaan. Tampereen työläisnainen, jonka\naskeleissa kulki aina alentuvainen osa ja miesten iva ja pilkka, jopa\narkinen ajatuskin... Nytpä vihdoinkin oli hetki lyönyt, tullut päivä\nkeväinen kelmee, milloin pestään puhtaaksi häpeä. Nyt katsoa saapi\nnaista urhoisaa mokoma housujoukko mihin tässä kelpaa mies, niihin\n\"halpa nainen.\" Hetket kalliit kun kunnian ja maineen paloivat nyt\nalttarilla menneen elon, sekä vastaisuuden. Tässä ratkaistavana eikö\nosa osattoman nyt, kun sydän löi lujimmin, kiihko oli korkein ja kalpa\nkuumin... Jättivät miehet monet paikan — mutta naiset eivät!\n\nMitä maksoi kurjan elonlieskan lepattaminen kellarin kiviholvissa?\nSammuttaahan viheltävä valkoinen viima sen myöhemmin... Parempi viime\nrovioon käydä ja kepalen heittää, palaa pois kirkkaassa loistossa ja\ntyössä ennenkuin koirana kelvottomana sorakuopille käydä, missä ilkku\nja ivanauru rähinöi.\n\nEi!...\n\nTampereen naiset nousivat!\n\nKotiin pötkineet miehensä kanssaan takaisin taisteluihin ajoivat.\nJa kun tämä ei mennyt, astui äiti itse kiväärin kanssa kadulle\nja kaupungin puolustukseen. Tahtoivathan he, että oltaisi koteja\npuolustettu tuleen ja tuhkaan asti. Että historia ei häpeästä, vaan\nmiehuudesta mainitsisi. Että pois pestään enteet ja ennakkoluulot...\nEttä vuos'tuhantenkin takaa nousisi kuva verrattomana, voimakkaana\nja eheänä... Että koetus orastaisi uljaana orjataisteluiden merkkinä\nPohjolassa. Kas tätä tahtoivat työläisnaiset! Eikö miehuullista silloin\nSuomen proletariäitien ollut tuuma?...\n\n— — —\n\nTaistelu kiihkeänä jatkui.\n\nMinne miehet enää eivät uskaltaneet, sinne naispataljoonat läksivät.\n\nMissä kaiken kaatanut jo oli kalpa, pois pyyhkinyt kuuma kuula, sinne\nvastavallin ja tulen uuden aseihin astunut nainen toi. Punainen kaarti\nvahvistui uudestaan. Uusilla voimilla ja innolla tässä nyt kamppailuun\nkäytiin...\n\n\n\n\n5.\n\nMINÄ OLEN VALLANKUMOUS, SINÄ OLET SANKARI.\n\nKahdeksan päivää kului monivaiheisina kaupungissa.\n\nNorola ja Olli olivat kiihkeissä taisteluissa mukana. Se oli kestänyt\naina Maarianpäivän lauantaista asti.\n\nHeidän mukanansa Vilppulan rintamalla olleet joukot ja nyt Tampereelle\nperääntyneet taistelivat jo neljättä päivää. Jopa pommituksen\nensi-iltana tapahtui suuri onnettomuus. Norolan miehistä kaatui\nkokonaista kuusikymmentä. Nämä tuhon suuhun joutuneet paloivat kaikki\nTammelan raunioihin... Tässä ottelussa Olli haavoittui pahoin ja makasi\ntunnottomana sairaalassa... Lääkärit totesivat miehen parantumattomaksi.\n\nJoukot hupenivat päivä päivältä. Norolan johdolla taisteli jäännöksiä\nenää kahdeksankymmentäneljä miestä. Huolimatta kaikista varoituksista\neivät miehet osanneet pelätä vihollisen kuulaa ja henkeänsä.\nSamanlainen rohkeus pysyi alusta loppuun asti. Liikuskeleminen\nkuulasateessa maalitauluna oli liian rohkeata ja turhaa ansiota.\nSentähden joukot hetki hetkellä harvenivat. Hankittu verikoe\njälkeenjääneille oli kovin kalliisti ostettu.\n\nJäännökset pohjoishämäläisistä talonpojista seisoivat paikallaan.\nUskollisuus aatteelle velvoitti. Olivathan he kuusi viikkoa kontanneet\njuoksuhaudoissa, tahi kaivaneet suojauransa lumeen ja jäiseen kamaraan.\nTämä joukko oli nietoksia rypenyt Ruoveden kuusikkokankahilla, tahi\nkahlinut Juupajoen kalliovuorilla, samonnut Kuoreveden kruunun\npuistoja. Nämä miehet olivat varjelleet Länkipohjaa ja kulkeneet\nLeppäkosken kuumalla tiellä. He Virtain ja Kurun, Vilppulan ja\nVäärinmajan kulmakunnat sytyttivät ikimuistoisiin vallankumouspaloihin.\nMies talosta ja kaksi töllistä jokaisesta oli matkalle tälle lähtenyt.\nMiksei kokemus tää, jo kalliskin heille, kelpaisi maineeksi ja\nesikuvaksi meille monille.\n\nHeitä ripe sieltä, toinen täältä yhteen osui.\n\nPäällikkönä vanha mies, Nestori Norola. Elämän koulun ja opin tiesi\nja taisi. Karaistu oli hän jos joukkokin vastaanottamaan tulta\nja turmaakin. Järkkyikö tunne ja unohtuiko ihmisyys, sitä laatua\ntienraivaus tää. Kuluiko hermot? Korpesiko loppuun kaiken rinnalla\ntämän sammuvan elämän? Päällikkö jäyhä, päättäväinen, kaatui kuhun\nkaatui... Entisyys kumminkin kangasteli. Lakkaamattomina kuvina\nväikkyi kuin unelmien taustana eletty elämä. Kotoiset rantamaisemat ja\nkukkulat pehmoisina piirtyili sielun silmään siellä ja täällä. Keskellä\ntulisen tuiskeen karkasi aatos kauas korpimaille. Omille teilleen ujui\nmieli. Rantatupanen, Sirkka ja lapset... Missä olivatkaan lapset?...\nNehän olivat enemmän kuin elämä. Elämä... Tämä kohtalokas vaihe, mikä\njokaisen punasoturin eteen oli astunut ja virtana viillätti eellehen\npäämäärään, vissiin päätökseen riensi.\n\nMutta ajatuksista näistä ja monista muista tuli tuskienkin keskellä\nvilvoittava tuulahdus. Itsestään raikas ajatus ja lämmin tunne kumpusi\npovesta. Se nousi kuin jumalainen henki, puisti suonia ja sydäntä.\nSe kuiski \"minä olen vallankumous, sinä olet sankari!\" Toivorikkaat,\ntaisteluiden voitokkaat tulokset viekoitelivat, viekottelivat\nsittenkin, vaikka ne veikeästi väistyivätkin.\n\nToisinaan taasen väsymys ja alinomainen valvominen saattoivat\närtyisyyttä aikaan. Nestori ajatteli lepoa. Viluisina öinä hän kaipasi\nSirkan lämmintä ruokaa. Usein kun vihollinen salli kevätyön rauhan\nlaskeutua tunniksi tahi kahdeksi pimeään kaupunkiin, tähyilivät hänen\nkatseensa harhailevina tähtitaivaan rantamia. Mutta kuvat taasen heti\nhäipyivät.\n\n— — —\n\nEräänä iltana Norola oli saanut lepoa.\n\nOdotteli miehineen \"suuhunpantavaa\" kun ylipäälliköltä tuotiin kutsu\npikaisesti saapua hänen luoksensa. Norola aavisti mistä tässä on\nkysymys. Hän tiesi tehtävätä taasen tarjottavan...\n\nNorola nousi ylös teknillisen opiston portaita.\n\nHarmaaseen sarkatakkiin puettu, lyhyenläntä, tanakka, avokatseinen,\nsinisilmäinen Salmelan Hugo seisoi vasemmalla vastaanottohuoneessa\njo vastassa. Käsi toverin ja johtajan oli vakuuttava ja rauhoittava.\nIsällinen puristus oikeammin kuin miehevä. Ylipäällikkö ilmotti\ntarvitsevansa pikaisesti luotettavan joukon. Piti vaarallista tietä\npyrkiä viemään apua A:n kenkätehtaalle, missä on suuri vaara tulla\nsaarretuksi varastoja sekä väkeä.\n\nKaiken aikaa Salmela katseli Norolaa silmiin. Tämä katse vaikutti\nenemmän, pyytävämmin kuin sanat, joita kaikkia hän ei kuullut. Norola\nnäki muidenkin kiertyneen ympärillensä, puhuneen jotakin, kyselleen\nihmetyksellä taisteluista, joita hän oli johtanut. Mutta ammunnasta ja\npaukkeesta tuntuivat hänen korvansa lukituilta. Vastaamatta mihinkään\nkysymyksiin ja ihmetyksiin kykeni hän olemaan selvillä uhkaavasta\nvaarasta, jota pelastamaan hänen piti miehineen joutua. Norola kuunteli\nkun puhuttiin. Hän istui kun tarjottiin tuoli. Käveli huoneessa jos\nviitattiin, tahi kädestä talutettiin... Nyt hän tajusi ylipäällikön\nkäsivarressa astelevansa ulko-ovelle. Sentähden tuli teroittaa\nkorviansa ja kuulla mitä oikeastaan häneltä vaadittiin. Päällikkö puhui:\n\n— Keskustele sentään miestesi kanssa... Jaksaisivatko käydä leikkiin?\nJaksaisivatko käydä vihollista pidättämään sillä taholla tänä yönä?...\nVaikkapa tunniksikin jaksaisitte... Tämän sanottuansa tarttui\npuhuja äkkiä otsaansa ja kuin apua etsien ja turvaa puristi Norolaa\nkäsivarresta ja kuin rukoillen sanonut kuiskaten olisi:\n\n— Ellen sinusta apua tällä hetkellä saa, olen hukassa. Veroistasi\ntoista ei muualla miestä... Syleillen toverukset erosivat. Jälkeensä\nNorola kuuli Salmelan puhelevan:\n\n— Lepoa tulee joukoillesi saada...\n\nMitä Norola olikaan luvannut sitä hän ei itseltään selväksi saanut.\nEi ymmärtänyt, ei tajunnut... Taukoamatta hänellä pää humisi kuin\nhonka. Hänen korvansa olivat lukossa. Ne soittivat villiä sotarumpua.\nItse hän oli kuin puu, joka seisoo kun muutkin puut seisovat, huojuu\nja humisee kun muutkin humisevat. Kumminkin hän seisoi paikallansa,\nseisoi juurillansa vakaana vankkumatta... \"Lepoa joukoillesi!\" Kertaus!\nkorvissansa. Lepoa?... Niin oikein!... Lepoa hän juuri kaipasikin.\nLepoa! Lepoa! uusituivat sanat. Sitten esiintyi ajatus levosta ja tuli\nmiellyttäväksi ja rakkaaksi.\n\nAskeleet tulivat päällikölle joustavammaksi. Suoraan joukkojensa luokse\nhän halasi. Kaipasi ottelua kuuminta jo uudelleen, \"missä lämpenee.\"\nSykähtelivät suonet ja sydän.\n\nKerta viimeinen oli tää toverusten tapaaminen. Valkoinen kosto pian\nkorjasi päälliköt molemmat pois.\n\n— — —\n\nYöllinen aavistettu päällekarkaus tapahtui.\n\nVihollinen tungeksi sinne mistä ylipäällikkö oli puhunut... Mutta\njuuri siellä seisoikin nyt Norola uskollisena uskollisimpainsa\nkanssa. Urhoollisen ylimpänsä pyynnön hän tahtoi täyttää pyhästi.\nKunnialla kantaa uskotun luottamuksen... Niinpä olivatkin Nestorin\njoukot seisoneet tamperelaisten ketjuissa siellä missä vaino uhkasi ja\nsuurin vaara päälle painoi. Toisinaan tuli yöt läpeensä maata hangella\nmatalien suojusten takana, joiden yli kuulat surisivat.\n\nPinnin sillasta uudelle sairaskodille, siinä missä ratalinja leikkaa\nhiekkaharjun, oli pohjoisesta päin hyökkääviä vastaan asetettu uskottu\nNorola. Ja kuten aavistettua ja todenperäistä oli, pyrki vainolainen\ntämän alueen asettamaan tulensa kohteeksi ja karkoittamaan punaiset\npois tukikohdastansa. Yön pimeydessä painoivat valkoiset sitkeästi\npäälle. Jo voitostaan varmat hyökkääjät samosivat törmän jyrkännettä\nvastaan. Mutta siellä yhä sinkosivat puolustajien kuulat vaarallisina\nja itsepintaisina. Punaiset tähtäsivät tarkasti ja piirtelivät pysyviä\narpia valkoisten nahkaan. Tuholainen työnnettiin kerta kerralta\ntakaisin. Jopa Norolan miehiin valahti uutta, entistä taistelun tulta.\nHe syttyivät vihaan ja paloivat toiminnan halusta.\n\nEdellämainitun sillan suunnalta etenivät viholliset useita kertoja,\nmutta aina heidät työnnettiin tappioin takaisin. Nyt he huomasivat\nkiertää niin, että saattoivat ampua suoraan leikkaukseen sivuilta.\nSairaalankin puoleiselta puolen, vastaiselta taholta, työntyi\nsantaharjulle taasen lakkaamatta tuhon tuojia. Kahdenpuoliseen\nristituleen yllätettyinä urhoolliset puolustajat tuskin löysivät\nitselleen mitään suojaa. Peräytymiseenkään ei ollut mahdollisuutta.\nPunaisia kaatui kuin heinää... Ääntelemättä, valittamatta, mitään\nlausumatta vaipuivat sankarit maahan. Ahdistetuista osa sattui\navoimessa tulessa onnistumaan vetäytyä harjun takana tehtaiden suojiin.\nKolmannen osan päälle hyökkäsivät nyt valkoiset vimmoissa. Santaharjun\npienessä leikkauksessa sukeusi lopulta käsikähmäinen kahakka.\nTaistelussa käytettiin aseina vierinkiviä. Kivääreiden ja taskuaseiden\nuudelle lataukselle ei ollut aikaa...\n\nTässä villissä tappelussa tuli Norolalle loppu.\n\nTyöväen ja köyhälistön asian ajaja sortui täysin tietoisena ja\n\"katumattomana.\" Hänellä oli tämä tie ainoa pelastuksen tahi tuhon tie.\nHänen eteensä oli kirkastunut suunta selvänä ja puhtaana. Taistelun\ntämän kautta vasta voi kansain kulku käydä lepoon ja rauhaisaan\nelämään. Vasta tänään aamulla kalpasi oiva soturi lepoa, lepoa syvää,\nkaiken tauontaa, tuokiota päättyneelle päivätyölle... Lepo oli tullut...\n\n— — —\n\nMuistamme Norolan kumouksen ensi kuukausilta.\n\nMuistamme miehen suurena hengeltänsä jo syksyn suussa... Muistamme\nsyksyn sunnuntain tyvenenä ja kumminkin koleana. Hän souteli\npoikinensa verkostamassa. Rauhan miehenä hän silloin kalaa koki.\nToistaviikkoisen muonarengin elonkipeneeksi ei makupaloja montaa osaksi\nosunut. Vierellä leipäpalukan vajaan oli vuosikymmenet olla saanut.\nPerheen kolmihenkisen elinehtojen puolesta taisteli. Rantatupasessa\nvaatimattomina, kaikkien tieltä poissa koettivat olla. Pienen, oman\nsuljetun maailmansa elivät ja salasivat.\n\nSirkan Tummike monesti antoi maitoa myöhään. Kenties! kyntteliksi\nvasikan kantoi. Vaatimukset sitä mukaa täällä unohtuneessa Pylväistön\nkuusitupasessa. Suu asetettiin säkin mukaan. Vähään aina tyydyttiin.\nMaidottomana aikana litkaistiin vettä. Silavan siasta sai perunalle\npainikkeena olla suola. Juhlapäivien jaoksi Sirkka papuvientelin\nkehruulla keresti. Perheen tyystä emäntä tyhjänpäiväisestä ihmeellisen\naterian asetteli. Kasvitarhakin tuotti useana sotasyksynä melkoisen\nmäärän. Olivathan ennenvanhaiset Leppävirran kokemukset joskus iloksi,\njos taasen katkeruudeksikin...\n\nSaapuipa sitten kumous. Se kutsui luokseen kärsineitä, raihnaisia ja\nontuvia, jopa sokeitakin haastella halusi. Kaikki tylyn kohtalon ja\nkovaosaisten \"onnen\" alaiset kutsui kumous luokseen. Ihmisoikeuksien\narmo ja laupeus oli luvassa. Kohu kuului kaikkien kärsimyksien ja\nvääryyksien vihdoinkin oikenemisesta... Tuomari... punainen tuomari\nastui alas ihmisten keskuuteen. Köyhille ojensi käteen aseen ja osotti\ntien...\n\nNorolan sydän sykähti. Hän punnitsi tarkoin ja kuunteli omantunnon\nääntä. Syvällä povessa Sirkallakin oli uskovaisen vaisu tulkinta\ntodennut tämän jumalan ääneksi. \"Olkootpa sitten seuraukset mitkä\ntahansa\", oli tämä Nestorille sanonut. Sälytetyn velvollisuuden\npäälleen ehdoin tahdoin otti...\n\nJa nyt... Nyt seuraukset siitä olivat tällä hetkellä näkyvissä.\n\nNäkyvissä siinä nyt olivatkin uroot. Yksissä siinä seuraa toisilleen\ntekivät...\n\n— — —\n\nAamun valjetessa vasta voivat valkoiset nähdä paikan ja tekivät\ntarkastusta hiekkaharjanteella ja leikkauksella. Valloittajat\nparaillaan miehittivät uusia asemiansa. Leikkaus joutui nyt\ntarpeelliseksi tukikohdaksi. Paikalle saapunut päällystö asteli\nerittäin röyhkeänä ja kohotteli olkapäitänsä teeskennellyllä\nitsetietoisuudella. Mukana tässä päällystössä sattui olemaan kapteeni\nKorpiokin. Muut silmäilivät etäisyyteen. Eivät ympäristöstä olleet\ntietääkseenkään. Korpio kumminkin katseli vainajia. Kuolleiden ruumiit\npeittivät melkoisen alan maata. Hiekkatöyränteen kokonaan kaatuneet\ntäyttivät.\n\nTarkastelijan katse siirtyi sivumennen vainajasta vainajaan. Seassa\nsiellä muiden näki miehen, pitkän ja laihan, joka oli ihmeellisessä\nasennossa. Kuollut katseli avoimilla silmillänsä paikalle saapujiin.\nKen sen huomasi hänet eläväksi uskoi. Joku sanoi:\n\n— Pitkäsäärinen punikki...\n\n— Ja laiha.\n\n— Huonot laitumet näin vielä kevätpälveillä.\n\n— Saatanasti siinä sarvikarjaa...\n\n— On siinä nutike löytänyt leposijan.\n\n— Mutta älkääs... Pojat se elää?\n\n— Eikä elä.\n\n— Elää se...\n\n— Elääkö?\n\n— Eikä eläkään.\n\n— Ei elä.\n\nJoku takimaisista hapuili mauseria puisesta tupestansa ja kun oli\nsaanut sen esille nousi aseen kanssa mahtavasti hiekkatöyränteelle päin\npuhellen:\n\n— Koetetaanpasta tuota pojaat. Korpio komensi:\n\n— Tuhmaa!... Vainajille tulee antaa toki rauhansa. Tämän tähden\nuhkaajalta jäi ampumatta. Mutta jääkäreistä yksi nousi sinne ylös,\nkoska ei saanut katsettaan käännettyä kuolleen puolesta. Toiset\nnauroivat:\n\n— Herra Korpiolle se taitaakin olla tuttu punikki...\n\n— Tarkastakaa onko korvassa läpi vaiko lovi. Kuinka siellä teidän\npuolessa niitä nyt merkattiin?\n\nVakaa päällikkö ei oikeastaan pitänyt tällaisesta puheesta. Hän meni\nkuin menikin sinne ylös ja jäi katselemaan kuollutta.\n\n— Tunnen minä tämän miehen...\n\n— Vai tunnet?!... Taitaa työmiehesi oma olla? Vai renkikö lie?\nTarkkailija tuli yhä tyynemmäksi ja jatkoi totisena: — Sotapäälliköksi\ntunnen tämän...\n\nToiset katsoivat. Mutta edellinen jatkoi:\n\n— Entinen köyhtynyt tilanhoitaja Niels Nordessen on hän.\n\n— Kuinkas sen arvaatte?... Että olisi ollut...\n\n— Rikas aikoinansa.\n\nTovin hiljaisuuden jälkeen kompuroi joku sinne ylös ja Runebergin\nsanoja tapaillen sanoi:\n\n— Tasan ei käy onnen lahjat, niin se luojan sääntö on...\n\n— Sinne sosialistien helmaanhan ne kaikki muutkin köyhtyneet talojensa\njuojat juoksevat...\n\n— Ehkäpä ukko olikin katkeroitunut kovaosaisuudestaan?\n\n— Siitä kai ne muutkin katkeroituvat...\n\n— Mutta ei sitä kaikki taloansa juo...\n\n— Toiset taitavat syödäkin itsensä putipaljaaksi, jopa nurkkakiviä\nmyöten syövät. Syömällä ne sosialistit paljo taloja ovat hävittäneet.\n\n— Ja mitä syömiseen tulee, niin ryssä se justiinsa paraillaan syö koko\nvaltakunnankin paljaaksi, eikä taloja yksin. Syöneet ovat herrain\nhovitkin keisariin asti. Kaupungit ovat syöneet. Nyt siinä sivussa\nkaluavat jo naapurimaita kun kotona limppu ja kaali on loppu. Niin että\nkyllä se köyhä sitten syö!\n\n— Ainahan se köyhä syö...\n\n— Syö se...\n\n— Syö laiha paljon enemmän kuin lihava.\n\n— Ja jos taas siitäkin asiasta puhutaan, niin se laihojen saki se\nsiihen junttiin kulkeekin, että rikkaita syö. Mikä piru lieneekin\nsiinä sosialistien roikassa, että mikään niille ei piisaa. Ei ne\nruokaansa tunne. Se on kuin riisitautinen. Mahaa sillä on punikilla\nja syödä ahtaa kuin onneton. Mutta ruoka ei ota tuntuakseen. Niin se\nkasvaa karva päähänpäin karrilleen, kaula on kuin elämänlanka josta\nhautaperuna ja silakka vaeltaa vaivalla... — Siinä on rasvan puute.\nSama se on elukan niinkuin ihmisenkin, kuinka sitä ruokitaan...\n\n— Koira kalvaa luuta. Köyhä kalvaa rikasta...\n\n— Ja mato kalvaa vainajaa... Ja, ja...\n\n— Piru kalvaa perkelettä. — Ukot nauroivat ja laskivat leikkiä.\n\nTotinen Korpio ei ottanut keskusteluihin osaa. Katseli vain äänettömänä\nkivi kouraan kuollutta miestä, jonka olivat ympäröineet mahakkaat\nmanttaalijekunat. Silmäili sitten muita maassa lepääviä siellä ja\ntäällä, kunnes puhkesi puhumaan:\n\n— Tunnen tämän vainajan elämäkerran. Sattumalta sen olen kuullut. Mulla\nuutinen olisi ollut miehelle ilmaistavana eläissänsä. Kentiesi hyvinkin\nsuosiollinen. Kukaties! olisi lauhtunut kiukustaan kun olisi kuulla\nehtinyt. Tämä mies omaisten sekä lähimmäisten avun puutteen takia\nsortui. Näette asentonsa tuossa kuoliossakin kiivaanlaiseksi. Kateissa\nolleet lapsensa, ihmettelen, että vasta äsken olivat kotiutuneet.\nVillejä olivat. Ulkomailla olivat pahuutta oppineet. Ja pahuutta\ntahtoivat täälläkin kylvää. Mitä on isä, sitä on kakara. Eipä lastu\nkannolta kauaksi lennä. Kuka olisi uskonut Katarina Saloheimon?... Kuka\nolisi uskonut häntä Pylväistön muonarengin tyttäreksi? Ja kuka tiesi\nheitä paremmiksi ihmisiksi. Merkillinen on heidän elämänsä juoksu.\nMerkilliset luonteet muutamilla. Kuinka tyytyväisinä elivät?! Ei arvot,\nei omaisuus, tiedän ma, viimeisenä tätä miestä ilahduttanut. Eipä\nsuunnasta poikkeamaan pois... Niinpä niin. Kärsivät aikansa, sitten\nsodan nostivat. Kuka kerta on parempaa saanut maistaa, ei sen jälkeen\nhevin huonoon osaan tyydy.\n\nMutta mitä minä näenkään tuolla ylempänä?... Eikö se siinä makaa\nRunnilan Aleksi?... No ompas tietenkin... Vai siihen päättyi sinunkin\näijä elämäsi juoksu!\n\nNo! Ei se ihme hänelle, ei ihme. Mutta ukkorukka, pahoin olet takkisi\nsaveen sotkenut. Ja lakkisi on lentänyt tuonne loitolle.\n\nKorpio otti askeleen, pari ja kankeasti vaivautui ottamaan lakkia ja\nasetteli sitä ähisten kuolleen lakuaiselle puhellen:\n\n— Ohhoh äijänkakkula... Eipä eukkosi Lovisa varmaankaan pidä moisesta\nmekastuksesta, jossa nuttu tahriintuu ja lakki rapakkoon lentää...\nKukas käski sinun muuttaa suuntaa? Olisitpas isänmaallesi ollut\nuskollinen. Eipäs kenties! kalpaten olisi käynyt. Hunttien roikassa\nsaa huntin suuruksen. Sutta lyödään selkään jos vatsaankin... Näen\nteidät siinä. Kuski, tallimestari, kuhun asti oletkaan isäntääsi\nkuskaillut?... Vai siinä se Pirkkalan pinteillä teillä hollitupa ja\nkestikevari?... Kevari, viimeinen kevari...\n\nJääkäreistä kysyi joku sävyisältä, tällä kertaa kummalliselta Korpiolta:\n\n— No, heh, eivätkö olleet punaisia?...\n\nTähän ei jäykkä päällikkö vastannut mitään. Kääntyi vain kuin ovi,\njoka kääntyy toiseen suuntaan saranoillansa. Koko asiasta ei sen\nenempää tiennyt, tähyili vain kaukoputkellansa kauaksi notkelmaisen\nesikaupungin ja vainioiden taa metsään. Sitten suuntasi kiikarinsa\nkohden kaupunkia ja Pyynikin harjanteita. Joku joukosta haasteli\nenemmän itselleen kuin muille:\n\n— Vai punikkipäällikkö?... Vai päällikkö? Johan niitä päälliköitä\naletaan kaatamaan, koska jo kolmas kaatuneen kuului...\n\n— Ketäpäs ne muut...?\n\n— Kertovat tiedustelijat Hugo Salmelan saaneen surmansa...\n\nKeskustelun kestäissä oli yksi ja toinen ottanut kiikarit laukuistansa\nja alottanut Korpion esimerkkiä seuraten kaukaisen tarkastelun\nasemista, missä parhaillaan kuului kiihkeätä ammuntaa. Joku\nylpeäliikkeinen teeskentelevä nuori upseeri puhui huonoa saksaa:\n\n— Mitäs pojat arvelette jos hivautamme häkkärit tuolta ryssänkirkon\nkatolta...? — Kukaan ei vastannut. Nuoremmat katsoivat hymyillen\nvanhempiin. Mutta joku lisäsi matalalla, kumminkin kiihoittavalla\näänellä:\n\n— Hivautetaan...! Puhe kääntyi suomeksi:\n\n— Hivautetaan perkkiis... Ja minä annan merkin pojille, jotta vitraavat\ntähtäintä hieman.\n\n— Vai hivautammeko?\n\n— No, jos kerta hivauttaa, niin hivauttaa sitten...\n\nMolemmat viiksettömät vintiöt juoksivat patterille päin ja huusivat\ntykistön apumiehille:\n\n— Hei siellä töyräällä!... Siellä kaupungin laidassa näette\nryssänmuskoon. Veistäkää sen himmelit sillä kuusituumaisella. Herrat\neivät oikein \"reiruun\" näe, koska se kaihtaa.\n\nTämä huuto huvitti tykkimiehiä. Patterin päällikkö ei kumminkaan\nsattunut olemaan siinä. Kuitenkin miehet hieman arvellen kävivät\ntoimeen. He avasivat sulkulaitteen ja työnsivät paalunpaksuisen\npanoksen siitä sisään. Kun sitten sotakone seisoi kuono pystyssä ja\nvalmiiksi \"sihdattuna\" ja sirkilöitynä, ei laukaisijalla riittänyt\nominpäin \"ruutia\" kiskaista narusta. Mutta molemmat vintiöt\nviittelöitsivät ja näyttivät käsin kuinka kiskaista. Mutta sittenkään\nei tykki lauennut. Jostain edempää asteli siihen pohjalainen ruskeissa\nlapikoissaan ja asettui hajasäärisenä tykkimiehen viereen kehoitelien:\n\n— Kiskaase hitoohna äläkä mykyytä!\n\n— Pomo ei ole paikalla...\n\n— No jos ei ole niin ei... Aukaase vain taivahan portit.\n\n— Enkä aukase.\n\n— Anna tänne naruu!\n\n— Enkä anna! Herra päällikkö on sanonut...\n\n— No herrahan sitä sanookin, että verä!\n\n— Ei se ole minun herrani.\n\n— No ja mitä he halajavat?\n\n— Ampumaan kirkkoo...\n\n— Kyllä se tärvelöö herran huonehen.\n\n— Sitä kai ne meinaavatkin.\n\n— Mutta minä kehootan, että verä! Verä pakanaa! Verä helekkunas, jotta\nnährähän kuin siliitetähän Tamperon puoloosten kisukorsteinia. — Ei ole\nkäsketty kosken taakse ampua...\n\n— Mutta kirkoostahan nyt on kysymys, inttää lapikasvarsinen,\nhajasäärinen, ja lisäsi:\n\n— Vai eikö he sitä tarkoittanutkaan?\n\n— Tarkoitti tahi ei... Ja jos mielesi tekee, niin mene ja kysy.\nPieksujalkainen huusi ylös:\n\n— Oikeinko tuota monaasteria se herra ylipäällikkö pyytää lohkomahan?\n\nPäällystö kumminkin oli syventynyt johonkin tärkeään kysymykseen ja\ntarkastuksiin. Ei nuori piimäpartainen jääkärikään ottanut kysymystä\nkuuleviin korviinsa. Mutta miehet patterilla riitelivät innokkaasti\nasiasta. Heitä kiinnosti nähdä tuhoisan laukauksen seuraukset.\nLaukaisemiseen väitti toinen olevan kivenkovaisen pakon. Pohjalainen\nselitti:\n\n— Tuo päällikkö tuoliako sitä sanoi, että laukaise?\n\n— Ei se ole minun herrani...\n\n— Mutta ettekös te tierä että ylipäälliköt ovat herroojen herroja.\nNiitä määräyksiä laimin ei saa lyörä.\n\nTämä pieksujalkainen el kuulunut edes koko patteriin, mutta kumminkin\nhän hioi kynsiänsä yhä lähemmä laukaisunuoraa.\n\n— Kissa syö sinut, ellet avaja tulta.\n\n— En minä laukaise... Jumalat ja pirut lopunikääni korvissa marisevat.\n\n— Missä...?\n\n— Ryssän kirkossa...\n\nPieksujalkainen oli hiissaillut nuoraan käsiksi, josta yht'äkkiä\ntempasi:\n\n— Antaa marista ja miristä! Ulvahti unkea otus ja puski savua\nsanomattomasti. Piimäparta oli seurannut tapausta ja kohotti kiikarinsa\njuuri sillä hetkellä. Tutki tuloksia ja sanoi äkkiä:\n\n— Sivuitse, herra kapteeni! Mutta aseman edustalla rakennuksiin sattui!\n\nKäänsi Korpio päänsä hitaasti ja katsoi kummastuksella ales\ntykkimiehiin, sitten lausujaan ja sanoi:\n\n— Mitä tämä merkitsee?... Kukaan ei kysymykseen vastannut.\n\nKaupungista vastattiin seitsemällä peräkkäisellä pommilla. Tuiskuna\npölisi multa ja kivet rautatien leikkauksella, sillä punaisten\ntykinkuulat kyntivät vakoja ylt'ympärinsä sen paikan missä Nestori\nNorolan tie oli päättynyt. Lahtarit hätkähtivät ja juoksivat\nruumiskasojen keskitse ales töyränteeltä ja asettuivat uusiin\nsuojuksiin.\n\nVastanoussut kevätaurinko kultaili idästä paksunevia pilviä, joita\ntuuli kantoi lännestäpäin idän taivaalle.\n\nTykistötaistelun huomattiin alkaneen siellä ja täällä ja keskeytymättä\nkulettiin kohti edessä olevaa ratkaisua. Ilmassa ikäänkuin kuului ääni:\nMinä olen vallankumous, sinä olet sankari!\n\n\n\n\n6.\n\nULOSMURTAUTUMISET — ANTAUTUMINEN.\n\nValkoisten rautarengas vahvistui keskeytymättä.\n\nPiirittäjät olivat saaneet entisten lisäksi kaksitoistatuhatta soturia.\nMonen kirjavaa, rotuista ja eri aselajeilla varustettuja. Valkoisessa\nrenkaassa sulautui sopusointuisesti kansainvälinen porvaristo väreineen\nja univormuineen sulaksi veljeydeksi. Johdossa tässä sakissa oli\nsaksalaisia sekä valkoryssien prenikkakenraaleja, jotka myöhäinen\nVenäjän vallankumous oli aikoja sitten tunkiolle kärrännyt...\nOlihan näillä korppikotkilla nyt syytäkin parveilla ja tarjota apua\nvalkoiselle aateveljelle. Tässä kun jo oltiin kerta punaisen Pietarin\nporteilla. Paistoihan bobrikoffilaisaikainen menneisyys monella\nmielessä, miten he sapelisenaattiin asti olivat auttaneet toinen\ntoistansa. Olihan vanha suomalaisuus ja \"vot sun tiela\" yhdessä\nrakentaneet monta ryssäläistä isänmaallista laitosta tähän maahan...\nMiksei sitten työttömille kenraaleille sulasta sydämestä mielihyvin\nohjanperiä nytkin annettu. Avosylin tässä kaiken maailman apu ja\norvastelu otettiin vastaan. Mikä vain suinkin tehoisammin tuhota\ntyöläistä voi, se se enemmän oli kuin heimoa, enemmän kuin sukua,\nenemmän kuin orpanoita. Valkoisen leijonan vaakunalla leimattiin\nkamasaksat, valkoryssät, merirosvot ja purkkimannit. Ja kuka\nsikamaisemmin metsäkarjuna osasi karjua Kalevan kankahilla, se oli\nisänmaallisinta ja ylösnostattavinta \"heimojuhlaa\", mitä vuosisatoihin\nollaan vietetty.\n\nTampereen piiritys oli oivallinen koekenttä.\n\nTäällä intohimot saivat teuhata mielinmäärin. Ja Suomen työmiehestä\noli saatu koekaniini valkoiselle pöydälle. \"Kotimaista vihollista\"\nvaltikoitiin lahtarin luvalla...\n\n— — —\n\nPuolustuksessa saattoi vielä olla kahdeksan tuhatta työläismiestä ja\nnaista.\n\nKaksituhatta kaupunkilaista oli menettänyt taistelukykynsä, heittänyt\naseensa, palannut koteihin, ehkä muutoin piiloutunut. Kaatuneiden\npaikat täytettiin naistarjokkailla, joita reserveissä alinomaa parveili\naseistamattomina. Taistelukykyisten lopullinen luku saattoi nousta\nkuudeksi tuhanneksi.\n\nVihollisen uusien karkauksien ja päälletunkemisten takia kävi asema\nyhä tukalammaksi... Punainen esikunta harkitsi asiaa, odotteli apua\netelästä, johon tosin kukaan ei luottanut. Hetki hetkellä kävi\nselvemmäksi ajatus perääntymisestä, jossa ehkä olisi saattanut piillä\njonkunmoinen pelastuksen toivo.\n\nVihollisella oli nyt hallussaan sekä Tammela että Kyttälä, jossa se\nkiihkeästi vahvisti asemiansa uuden yrityksen varalta.\n\n— — —\n\nHuhtikuun neljättä päivää vastaan yöllä kello yksitoista yritti\nensimäinen ryhmä ulos. Piti koettaa siitä huolimatta että edessä\nsaattoi olla varma kuolema, kahakoiminen ja hengenuhka. Yritys\npiirittäjiltä ei jäänyt huomaamatta. Sentähden he alottivat vimmatun\nammunnan, Ensimäinen hyökkäys epäonnistui. Mutta kumminkaan\najattelematta uhreista eteni viisisataa miehinen ryhmä hirveästä\npommituksesta huolimatta. Valkoinen ketju murtui ja sen seurauksena\nsyntyneestä aukosta etenivät Vesilahden kautta Lempäälään, missä\nyhtyivät siellä oleviin punaisiin voimiin. Toinen osa samasta joukosta\npalasi Pyhäjärven jäältä takaisin kaupunkiin.\n\nSeuraavana iltayönä läksi seitsemänsataa miestä ja sata viisikymmentä\nhevosta varustettuina kuudellatoista kuularuiskulla, kivääreillä y.m.\nkeveillä aseilla hyökkäämään Näsijärven puolelta saartoketjua vastaan.\nTämä yritys onnistui, sillä valkoiset ampuivat harhaan yön pimeydessä.\nPommit ja kranaatit paloivat nytkin kuin ilotulitukset. Valkoisten\ntähtäämät ammukset osuivat hyvin huonosti maaliin, mikä koitui\npunaisille onneksi.\n\nTeiskon ja Viljakkalan, Hämeenkyrön ja Mouhijärven sydämaiden halki\nKulovedelle samosivat piirityksestä päässeet joukot. Hämeenkyrössä\nvalkoiset uskalsivat panna rajusti vastaan. Kumminkin he tässä\nkahakassa kärsivät tappioita. Punaisia oli täällä estämässä suuriakin\nvoimia. Kirkkoon ja kellotapulin torniaukkoon ylös olivat rähjänneet\nruiskuja.\n\nPorinradan poikki, Tottijärven kautta Narvaan, missä tapasivat punaiset\nkiinteät joukot. Täällä olikin asemissa oleva taisteluhaluinen valpas\nkantajoukko. Perääntyneet vangitsivat matkan varrella valkoisia ja\nkulettivat niitä mukanaan...\n\nJospa kaupungista ulosmurtoon tällä erää olisi ottanut osaa suuret\njoukot, olisivat kentiesi voineet päästä pälkähästä. Mutta kumminkin\non kaupunkiin jääneiden ansioksi laskettava se seikka, ettei suinkaan\nlähtö yht'aikaisesti olisi käynyt laatuun. Ja paikalleen jääneethän\njuuri hosuivatkin vihollista loitolle siksi kunnes peräytyminen siinä\nmäärin onnistui.\n\nSeuraavat uloshyökkäykset pakotarkoituksissa kävivät vastaisina\nöinä mahdottomiksi. Vihollinen vahvisti saartorenkaan miehitystä\nkaikilla suunnilla. Varsinkin siellä tukettiin tie, mistä se äsken oli\nmurrettu. Alkoipa olla jo täysi työ kaupungissakaan varjella silmiänsä,\nhuolimatta siitä, että varustusten takana puolustuksessa taisteltiin.\n\nPuolustus muuttui tästä aikain helvetilliseksi kuumuudeksi.\n\nOltiinhan tähän asti sentään eletty vielä päivittäin ja\nvuorokausittain. Nyt oli kysymys vain tunneista taistelun\nkestävyydessä. Elämän ja kuoleman arpaa tässä heitettiin. Lopputulosta\nkatsoi joka mies. Kestetäänkö kenties! vielä tämä peli, vai pyyhitäänkö\nlauta ja kaikki on mennyttä.\n\nVallankumouksen hallussa ollutta kaupunkia puolustavain riveissä\nkävi kuiske ilkeänä: \"Pakoonko ovat pötkineet?\" \"Kaupungin alttiiksi\njättivät...\" Hampaat lujaan purtuina puuhasivat jälelle jääneet\npyssyjensä kanssa. Toiset niistä olivat puhdistuksen puutteessa, tahi\nmuutoin paljon ammunnan tähden tahraantuneita ja kankealukkoisia.\nSentähden niihin tuli keskellä kiireenkin antautua, vaivautua\nrasvailemaan siellä ja täällä.\n\nOlivathan miesten rivit melkoisessa määrin harventuneet, aseet ja\nammustarpeet vähentyneet. Puolustustyö lisääntyi monin verroin. Se\ntehtävä, mitä eilen vielä suoritti kolme miestä oli annettu yhdelle.\nJa se ala patterilla, mitä vasta kolmin keskin puolustettiin, oli nyt\njoko naisten hallussa tahi hääri siellä yksinäinen mies. Kumminkin\ntäytyi puristavan renkaan pakottamana antaa takaisin talo talolta. Eipä\ntulleet enää kysymykseen levähdykset ja vuorojen vaihdot. Yhtämittaa\ntässä oli oltava ase kädessä ja toiminnassa. Monista miehistä näyttivät\nponnistelut epätoivoisilta. Taistelukyky paikoin tyrehtyikin...\nNaiset, jotka vasta olivat alkaneet, paloivat innostuksesta, ja mitä\nkorkeammalle vaara nousi, sitä suuremmalla syyllä he osanottoon\ntahtoivat. Pelkäämättä tähtäsivät he ja laukaisivat. Valittamatta\nkaatuivat ja kuolivat. Taistelijoiden rinnalla tahdissa astuivat.\nViimeistä hetkeä kiihkeästi etsivät... Tampereen työläisnainen seisoi\npää pystyssä sittenkin, vaikka jo lahtarit hengenoton hurmoissa\nrähisivät.\n\nAntautumisessakin taloihin pakenivat ja sieltä ampuivat. Itsepintaisina\nvieläkin vastaan panivat. Mutta sielläpä tuli uusi este heille\nvihollisen avuksi. Asukkaat huomasivat kauhukseen lahtareiden\nvalmistautuvan tykeillä hajoittamaan taloja. Silloin nämä alkoivat\nrukoilla ja huutaa, pyytää ja anoa puolustajilta, että heittäisivät\n\"turhan taistelun.\" Ilmestyi siis uusi vastakohta.\n\n— — —\n\nAntautumisessa ottivat valkoiset vankeja kuusi tuhatta.\n\nEroituksetta vangittiin kaikki. Vangittiin nekin pelkurit, jotka aseen\nluotaan viskasivat. Kodeissansa heille kohtasi kosto yhtä lujana,\njospa ei vielä kunniattomampanakin kuin ase kädessä olijoille ja\nantautuneille. Häpeällinen ajometsästys kulki äänekkäänä rähinöimisenä\ntalosta taloon ja korttelista kortteliin. Ehdottomassa antautumisessa\neivät mitkään valkoisten lupaukset pitäneet paikkaansa. Eivät pitäneet\nsielläkään, missä niistä vakuuttelut oltiin saatu. Taisteluiden vielä\nkestäessä sai aikaan hajaannusta ehdoin tahdoin keskustelu ja ajan\nhukka. Jospa päämäärästä (haudasta) tietoinen joukko olisi ollut\niskeissä yksimielinen, päättäväinen ja loppuun asti luja oikeutetun\ntaistelunsa puolesta, ihmiskunnan ja kansan vapauttamisen puolesta,\ntuskin loppunäytös sitten olisi sellaiseksi muodostunut kuin se\nmuodostui kaikessa hirvittäväisyydessään... Olisihan yhdessä taisteltu\nkaatuen ja kuollen ollut ase kädessä uljaampaa... ei kuten koiran\nkiikkuminen kaakinpuussa.\n\nTutkien ja tutkimatta, tuomiot olivat samat.\n\nKuula, kivääri ja pistin valkean luki lakia. Kaduilla, toreilla,\npihoissa ja pimeimmissä solissa kävi teurastus, teilaus armoton...\n\nMutta vieläkin taisteltiin... Vieläkin siellä ja täällä paukkui ja\nkuula kimakasti etsi valkoista miestä. Kaupungintaloa puolustaneissa\nkolmessakymmenessä kuudessa oli henki... Sieltä vielä tuli vastaan\ntuisku ja murhaava nuoli. Talossa siellä oli heitä alunpitäen ollut\nmelkoinen määrä ja puolustus jatkui miehuullisesti viime päivän umpeen.\nOlipa vihollisen sinne vaarallinen lähestyä... Tässäkin ratkaisi\ntykistö asian... Ampua uhallakin talo tykeillä soraläjäksi, sitä eivät\npuolustajat säikkyneet... Taloon oli kumminkin tunkeutunut vanhuksia,\nnaisia ja lapsia... Uhkaan kuului huuto: \"Anna tulla lahtari!\" Mutta\ntaistelijoiden sisällä tuli sääli avuttomia ja aseettomia enemmän kuin\nitseään, ja niinpä katkerin mielin antoivat elävinä \"ruumiin sekä\nsielun\" lahtarien huomaan.\n\nVasta seitsemäntenä vuorokautena valtauksen jälkeen sanotaan\n\"täydellisen rauhan\" saapuneen.\n\n— — —\n\nNäin oli käynyt vielä kerta.\n\nVielä kerta viikingit hakkasivat sapelinsa Suomen vapaan miehen\nolkapäähän. Vielä kerta lounaalta teutoonirosvon sotapurret tänne\nryöstöön ja rötökseen tulivat. Itämeren aallot kantoivat kirousta ja\nvyöryttivät vainovalkeita liehtomaan. Suomen rannikolle tuhon ja turman\ntuojat sotasopaa tarpoi. Kauan, kauan sitten kulkeissansa siemenen\nsuvustansa saastaisesta piroitteli. Kamasaksojen kylvö vihannoi ja\norasti Pohjolassa. Lumien maassa ruusut valkoiset kasvoivat katkerina\nveripellossa kovan ja kolkon kamaran alla. Raatajakansan hiessä ja\nharteissa käskijänä kulkenut kopea vieras mies ja verohurtta.\n\nMutta Kalevan kansan pohjamudista möyrästivät esiin uudet vapaat\nmiehet. He syvälle sydänmaille jyryn kuulivat. Kuulivat itäisen\ntalonpojan ylösnousemuksen keväisen jyminän. Tämäpä tantereella\ntälläkin uhkas vihan viimoihin viedä vieraan vallan ja voiman. Pohjan\npois puhaltaa uhkaus porvareilta... Elostelijat hölkkäsivät etsimään\napua ulkomailta. Suvulta suurelta ja miekoissansa mainehikkailta apu\nlähti. Ehtivätpä parahiksi kuten aina ennen. Ja raakimukset ruoskivat,\nmurhasivat meidän miestä. Nautoina ja punikkeina teurastivat kotoiset\nylimykset yhdessä vieraan maan rosvojen kanssa kotoisia elättäjiään —\ntyöläiskansaa.\n\nSanaa olivat saarnanneet, nyt miekkaa sivelivät. Isänmaata ihailivat,\nihannoivat, työläisten isänmaata, ei omaa. Orjuutetuille \"ominluvin\"\nosapalan ottajille irvistelivät, purasivat petohampaillansa.\n\nKuten aina ennen, niin tälläkin erää oli hakattu maahan paras.\n\nRaatajarahvas oli aivoituksin sekä töin osviittaa oikeuden sekä\nrehellisyyden tietä tallannut. Se oli elänyt ja käynyt uraa uskollista\nkalevaisen. Mutta orjuus mitä julkein astui vielä esiin. Miksi\nei valoon, vapauteen käykään tie?... Kysyjä kaatui kalpaan sekä\nväkivaltaan...\n\nMutta miksi?\n\nKulkihan pimeän Pohjolankin kansa nöyryyden sekä alistuvaisuuden\nnuhteetointa tietä. Vuosisadasta vuosisataan oli astunut. Oli uskonut\narmoon ja ihmisyyteen, luotti lakiin ja oikeuteen paremman päivän\ntoivossa. Mutta mitä enemmän uskoi ja vuotti, sitä tummemmaksi kävi\ntoivojen taus. Koettelemuksen kuorma suureni ja yhäkin suureni. Papisto\nluki tyyten kuluneita lauseitansa tuhatkerroin. Musta mies syntien\nsuunnattomien painoa huusi. Veriruskeuden ja paatosten kohu korvissa\nkulki. Rahvaassa muhii muka pesiytynyt pahuus ja perinjuurin punainen\npiru siinä työtä tekee ja aitaa turmeluksen tarhaa.\n\n— — —\n\nKeskellä kaiken meuhasi maailmansota.\n\nSuuret tapahtumat astuivat esiin. \"Kansankavaltajien\" parvi uhkasi uida\nyli porvarien valheverkoista. Siellä ja täällä tuo verkko ratkeili,\ntietoisuuden säteet tungeksivat paahteisina ja hurmaavina. Porvariston\nepärehelliset elämisenkeinot lain ja laitosten varjolla paljastuivat.\nSyntyi kahinoita ja kamppauksia. Kiihtyivät kansat kaikissa maissa.\nIsänmaa-aate selkeni keppihevoseksi, joka takaa vain muutamille leipää\nja rauhaa. Mutta köyhille siitä rakkaus on kaukana. Heidän osansa on\nviha, myrkyllinen viha.\n\n— — —\n\nKolmannen kerran oli Pirkkalan miesten tuho tullut.\n\nVapaan Suomen työmieheltä ja naiselta riisuttiin häpeällisesti ja\nväkivalloin alas se valtikka, minkä historian suuri päivä sille käteen\noli kiidättänyt. Tässä Tammerkosken partailla uusiutui sama verikaste,\njoka Nokian virralla uudenvuoden yönä, 322 vuotta aikaisemmin luetaan\nmurheena historiassa. Sekä tämänpäiväinen että silloinen kamppaus\nkäytiin Pirkkalan pitäjässä. Mutta myöskin 318 vuotta aikaisemmin\nNokian taistelua olivat Hämeen \"pakanat\" ynseilleet. Poukkalan noita\njohti silloin juosimiehensä tuparien ja tapparain kanssa Paavilaisten\nveroherjojen tuville. Tömy ja tuokse siinä silloinkin oli käynyt.\nVäinölän partaiset urohot sivakoilla ja keihässommilla liuhtoivat\nja puoliansa pitivät. Taviloilla ja kurikoilla mötkivät tomuja pois\n\"turkistorakoilta.\" Lampsivat maahan Kivikirkon rimpsut ja rampsut\nyhteen lykkyjen. Karkua ja kanakvyöriä pohatoilla ja papeilla ajoivat.\nPitkin Pirkkalan pinteleitä marina ja vilkas käpälän nosto... Siellä ja\ntäällä äyhähti ja äyskäs Eesaun punainen pakana. Vallan ottivat, mutta\nvaltaa eivät enää pitäneet. Teräspaidat vieraat tulivat. Paavin ja\nkuninkaan, piispan ja papiston asemiehet voittivat. Herjat \"Pirkkalan\npunaisen pirun\" peijaita pitivät.\n\nJo silloin äärellä mustan murhan valkoinen kansa riekkui ja tanssi.\n\n— — —\n\nTänäänkin sama valkoinen väki tanssi.\n\nVerikevään Tampere kylpi kyynelissä... Vimmaisa hengenoton hetki\noli punaisille tullut. Ajojahti kävi kaikkialla. Vikinä ja naisten\navunhuudot tyrehtyivät siellä ja täällä. Kiropäiväin verenlaskuvinkuna\nkuului kujilta ja tavaramakasiineilta. Valkoisten sikolahtipäivä oli\nmuuttunut nyt syksystä ja sydäntalvesta kevään kirkkaaseen aurinkoon...\n\nTampere oli kerran vielä voitettu.\n\n— — —\n\nNousee kevät... Pirkkala... Historian iskut uusiutuvat taajempaan.\nVälimatkat lyhenevät... Tulee aika, nousee päivä jolloin kurikka- ja\nkeihäsmies kohottaa kamaran alta paaden. Ryömii esiin manan musta\nmies... Kalskaa kilvet... Suhkaa jouset... Käy esiin uudelleen\nPirkkalan nainen ja mies. Sankarisydän lämpenee... Uusi polvi voimia\nkokoo... Osattomain oikeus viedään kerta vihdoinkin voittoon... Nousee\npoljettu. Nousee Hämeen korvesta talonpoika. Tammerkosken hyöristä\nastuu proletaari. Käsikäteen käyvät. Ei voita heitä silloin rosvo...\n\nOn silloin kevät... On aamu.\n\n\n\n\n7.\n\nMUUTAMIA MUISTOJA.\n\nMihin Norolan Martta oli joutunut?\n\nSiihen kysymykseen nuorimies ei vastausta saanut. Enemmän teki tämän\ntiedustelun itselleen kuin muille.\n\nTosin montaa yhteistä sattumaa ei Arvid muistanut. Mutta ne mitä\nolivat, juontuivat varhaisilta ajoilta asti. Mies muisteli niitä\nenemmän leikin kuin toden kannalta. Olihan aate viime aikoina tehtäviä\nasettanut. Kas niitäpä tässä täytettyä tulikin.\n\nMutta joka kerta kun ajatukset palasivat synnyinkotiin ja askartelivat\nrakkaan äidin ympärillä, sukelsi sieltä jostakin kartanolta reipas\ntyttö juoksemasta. Lyhyt, pyykinpuhtoinen esiliina vyötäisillä\nveikasteli aitanportaalta toiselle. Pihan poikki pistäysi, tahi\nkarjakartanolta jotakin tiedusti. Yksinkertainen arkinen puuha\ntyöläistyttärellä Pylväistön talossa oli jo kestänyt vuosia. Askarteli\nvarpusen vikkelyydellä.\n\nMiten olikaan tyttö muuttunut ja kasvanut matkan pitkän aikana.\nPitkän pirtin pöydän ja keittiön kynnyksen tunsi tämä tarkoin. Tunsi\ntiskin, joka puulusikankin tunsi. Tunsi jokaisen rengin katseen\nniskassansa. Tunsi ajatukset ja käytöstavan monenkin \"moukkamiehen.\"\nMutta yhtä tyttö ei tuntenut — Arvidia. Tämä nuorimies pysyi\nalinomaisen välimatkan päässä, eivätkä mitkään seikat olleet\nhäntä lähentäneet. Arvidkin käsitti elämän umpukukkaiseksi lapsen\nunelmaksi, joka alituiseen tyttöä ympäröitsi. Katse toki silloin\ntällöin kaukaa kaihosi, mutta sekin heti häipyi, kääntyi muualle.\nJa mitäpäs siinä, olihan niitä naisia nuorimies nähnyt. Maailmalla\nrikkaita ja köyhiä, arvokkaita ja alhaisia, kauniita ja rumia. Tosin\noli joskus viehättäviä, ehkä ihan hurmaavia varieten ulkokultaisia\nja siivekkäitä olennoltakin tullut katseltua. Mutta oli ylpeitäkin,\nerittäin arvokaskäytöksisiä, jopa itsekkäitäkin nähnyt. Joskus taasen\nmairittelevia, liian imeliä, ehkä epämääräistä sanoa: tungettelevia.\nMutta harvoin tapasi rohkeata ja päättäväistä, veikeätä ja\nyksinkertaista kuten Martta.\n\nOlihan tämä mies jo kokemuksien karkaisema kuoreltansa. Kaikkiin\nmahdollisiin sekä mahdottomiin asioihin osasi ottaa oman kantansa.\nJotenkin kaikki vastaansattumat tuntuivat tavallisilta, elämässä\nilmeneviltä varjotahi valopuolilta. Langenneet naiset ja miehet\ntuntuivat ensi kertaa julkeasti nähtyinä loukkaavan sitä uinailevaa\nmaalaispojan ihannetta, minkä varaan hän sukupuolien keskinäiset\nsuhteet oli rakentanut. Mitä pitemmälle hän kumminkin näki ja koki,\nsitä enemmän tietoisuus paheista alkoi aueta silmäin eteen. Lopulta hän\njohtui tutkiskelemaan oloja ja yhteiskuntaa, hyviä ja huonoja, sekä\ntervettä, että mätäpaiseita.\n\n— — —\n\nSisällissodan edellisenä syksynä, suurlakkopäiväin aattona, Arvid vasta\nSuomeen saapuneena teki yhtä ja toista merkillistä huomiota. Ylimystöä\napinoivat pohatoitten tyttäret turhamaisuuksilleen, herrasrimpsuineen.\nNe tympäisivät, vaikka varsin viisaan osaa olivat näyttelevinään.\nManttaalijekunat sotasaaliineen kuvittelivat olevansa \"vanhaa aatelia\",\nperäisin kuninkaallisesta perheestä ja perikunnasta, sekä että on\ntavattoman alhaista olla tekemisissä sellaisen roskan kuin työläisten\nkanssa. Ja mikä ilmeinen ihme, ettei ennemmin oltu osattu rikastua ja\nylpistyä... Tämän röyhkeän sakin ajatukset ja aivoitukset paistoivat\nulos itse kunkin naamasta paremmin kuin peilistä. Sentähden Arvid\nkäänsi tälle sakille selkänsä ja asteli työväen talolle.\n\nKas täällä oli yksinkertaista ja teeskentelemätöntä. Liinapäiset\ntyöläistyttäret riemuitsivat elämän eräpalastakin. Sielläpä se\nliukkaana liikkui Marttakin valkeine vyöliinoineen. Ja kuutamoisena\nlokakuun iltana kun Arvid asteli yksin äänettömänä hongiston polkua\npitkin kotikylään, ponnahtelivat jalkansa tutuilla teillä ja\nkivilöillä, joissa poikana paitaressuna sadat kerrat kiitelemässä\noli ollut. Ja jos tätä kertaa tarkemmin muisti ja mietti, olivat\najatuksetkin säilyneet sellaisina, miksi ne sinä iltana kuvastuivat.\n\nSittemmin siitä oli muistoon seurannut kalpea syyssunnuntai-ilta\nkalliosaaren takana. Oli vastassa siellä rannalla ollut Martta, veikon\nveitikan keralla. Nuotiolla kalaa paistettiin ja maistettiin. Oli\nsanonut Arvid ujostelevalle tytölle: \"Sinun kalasi maistuu kaikista\nparhaimmalle. Taitaapa sinusta emäntä tulla.\" Tyttö oli punastellut ja\nväittänyt vastaan: \"Ettei hänestä koskaan, ei koskaan tule kenenkään\nemäntää.\" Tämä viaton väittely erittäin huvitti nuorta miestä.\n\nTämä kohtaaminen oli ollut ainoa syksyn lyhyen aikana, minkä tyttö\nosakseen oli saanut. Mutta sehän ei johtanut minnekään. Siitähän ei\nminkäänlaista alkua, ei johdelmaa voi päätellä. Kauan ja ainaisesti\nväikkyili Martalla mielessä tämä hetki. Väikkyi sittenkin, vaikka Arvid\njo vuosia oli ulkomailla ollut. Ja kuta enemmän aika kului, se sitä\nkirkkaammaksi seestyi. Kerran sitten tytön elämässä oli tullut vastaan\nihmeellinen lauantai-ilta. Posti näet oli jättänyt Pylväistön pirtin\npöydälle kortin. Siinä osotteen puoleisella sivulla oli piirretty:\n\"Pikkutyttö Martta Norola.\" Se oli leimattu ja pantu postiin San\nFranciscossa tasan neljä vuotta jälkeen lähtöpäivästä. Piirretty\noli siinä: \"Puhtoiselle Martalle ja pikkuveikollesi olen ostanut\nonget. Kun tulen kotimaahan käymme Kalliosaaren poukamaan... Iltana\nsuvisunnuntain.\"\n\nKirjekortti povellansa siitä aikain oli tyttö kuljeksinut sekä illat\nettä aamut... Ja vasikoiden hakumatkalla vainion takana sai poiketa\naukealle kivikkoaholle, minkä keskellä sijaitsi laakeana Kilien\nkivi. Kiven seinustalla sijaitsi leikkimaja kivisine pöytineen ja\npenkkeineen. Tänne tyttö hiipi, istui avokattoisen onkalon kivipaadelle\nja sykkivin sydämin etsi kortin poveltansa. Luki sen ja mietti... Luki\nuudelleen ja uupui ajatuksiin. Kaukomaille unelmat kiisivät. Unohtui\ntunniksi, unohtui kahdeksi ja pieni karja ammui turhaan vasikkahaan\nveräjällä puolapuiden avaamista. Nyt ei Martta sitä kuullut. Hän kiven\nalta käärön veti ulos ja kirjoitusesineet kaikki ennen varatut otti\nesiin. Tykyttävin sydämin pani paperille rivit:\n\n \"Kilienkivellä 18.6.1910.\n\n Isomies Arvid: —\n\n En uskalla kirjottaa kaikkea sitä mitä sydän mulla sanoo. Siitä\n kortista monta kertaa kiitos... Mutta isä on kertoillut siellä\n Californiassa olevan mammottipetäjiä suuret määrät, simpukankuoria,\n kultaa ja kiinalaisia, neekereitä ja intiaaneja ja että siellä kasvaa\n etelän hedelmät. Oletko näitä hedelmiä syönyt? Oletkos uinut siinä\n punaisten lohien lahdessa? Eivätkö ne lohet ole kaikki paljonkin\n parempia kuin meidän Kalliosaaren onkiahvenet? Oletko tavannut Jack\n Londonia?\n\n Tässä Kilienkivellä minä olen nyt yksin. Tätä tuskin siellä enää\n muistaa. Rastaanaholle tästä suurin on näköpiiri. Pukkipaimenessa\n vuolit kierokepin leppäsen. Se on nyt siellä kotona katonrajassa\n Rantatuvassa. Meidän vanhalta pukilta katkesi toinen sarvi kun tappeli\n Hakalan pukin kanssa. Nyt sillä ei ole sitä \"majesteettia.\" Vasikat\n ja lampaat huutavat Notkoveräjällä. Täytyy lopettaa. Tuskin tulette\n milloinkaan! Turhaan kai vuottavat täällä. Vissiin olette vallan\n vihanen \"sinästä.\" Voikaa sitten hyvin! Nyt minä lähden juoksemaan...\n\n Martta.\"\n\nNeljä vuotta kirjeen postiinpanosta oli taasenkin kulunut.\n\nTämä oli pitkä aika. Eipäs hiiren hivausta enää muista? Lieneekö\nmennyt koko mokoma lippu?... Mutta syksyllä sitten saapui Arvid ihan\nodottamatta. Miten paljon toisenlainen hän nyt oli kuin lähtiessään!\nHänen kasvoillansa lepäsi alinomaa itsetietoisuuden taukea ilme.\nUlkokuorelta näytti hän kuin kaiken entisyyden olisi unohtanut. Kaukaa\nja pettyneenä katseli nyt Martta kaunista miehevää miestä. Lähelle\nhäntä ei päässyt kenkään. Enemmät ajat mietteissänsä yksin käyskenteli\nkuin että mitään puhui. Säästeli sanojansa. Yksin olla halusi.\nAsettuipa ehdoin tahdoin tyttö kerta jo tiellekin, mutta harhaileva\nmiehen katse kartteli. Se liikkui jossakin kaukana kuin ei mitään olisi\nmuistanut. Sitten pettyneenä allapäin oleili Marttakin. \"Olkoonpa\nomissa ylpeissä oloissaan. Ei minusta ainakaan vaivaa eikä estettä.\"\n\n— — —\n\nPäivät menivät ja tulivat.\n\nKansa parhaillaan puuhasi puita vallankumousroviolle. Mutta roihuja\nei oltu vielä sytytetty... Kumminkin arkiset aatokset karkasivat itse\nkultakin.\n\nTapahtuipa Pyhän Mikhaelin lauantaina pieni seikka.\n\nArvid katseli Pylväistön pirtin peräikkunasta kauas Kalliosaaren\nselälle ja valkamaan. Silloin huomasi hän parahiksi parven koskeloita\nkiidättävän Petokorven kainalosta. Lintuparvi kierteli ja kaarteli\nsinne ja tänne vaarojen ja vuorten vaiheilla, kunnes likenivät\nlahtea ja lopulta laskivat kuin laskivatkin saaren poukamaan... Nyt\nhaulikoineen rantaan mies juoksi. Sousi sukkelasti saaren vastaiselle\nrannalle. Pian koskeloa keltapukuista kolme ampui mies ja iloitsi ylen\nsaaliistansa. Sattuipa Martta olemaan Antero veikon kera ukon vieraina\nvenheinensä. Martalla oli nyt vapaaviikko työstä.\n\nVaikka olikin jo syksy ja pohjolan ilma kävi koleaksi, lämmitti\naurinko keskipäivällä suojaiseen saaren lahdelmaan. Täällä tyvenellä\ntapasi Arvid ystävänsä kalaa kokemassa. Hetki siinä iloiltiin, sitten\nrannalle soudettiin. Nuorimies oli erinomaisella tuulella äskeisestä\nsaaliistansa. Eipäs muuta mainiompaa voinut ajatella kuin asettua\ntunniksi kahdeksi talosille. Pian kallion kielen alle humisevan tulen\ntekivät ja kilvan siihen risuja kantoivat ja rantakiviltä ahventa\nonkivat. Nyt alkoi kalanpaisto. Antero juoksi suolansaantiin ukon\nmökille. Silloin sanoi mies nuorelle tytölle:\n\n— Kiitos kirjeestäsi Martta... En ole unohtanut sen sisältöä. Aikaa ei\nole ennemmin ollut mulla vastatakseni. Sen tahdon suullisesti tässä nyt\ntehdä.\n\nPunastui Martta. Sai sanattomaksi. Kumminkin iloisena ja reippaana\nvoitti äkisti tunnelman; — Oh'hoh sitä kiirettä!... Eikö vuodessa\nneljässä vastausaikaa?...\n\n— Tosiaankin! Siltä on kulunut jo neljä pitkää vuotta!...\n\nMolemmat nauroivat ja Arvid jatkoi:\n\n— Tahdoit tietää ovatko hedelmät, simpukat ja lohi parempia ahvenesta?\nVastaan; Eivät parempia minulle olleet — kenties! muille.\n\n— Turhaa kuvittelua. Te varmaankin olette äärettömän isänmaallinen?\n\nMies suurensi silmänsä ja katsoi tyttöön, joka puhui\n\"isänmaallisuudesta.\" Tyttö jatkoi kiusaillen:\n\n— Ja mikä täällä viehättäisi? Sanokaapa mikä?...\n\n— Martta ei ole koskaan ollut syinnyinmaan rajain ulkopuolella, eikä\ntunne...\n\n— Kalaukko on ollut. Hän on kertonut, ettei suinkaan ikävät vaivaa\nvaikka meriäkin kulkee ja kyntää jos siellä vain on kyllin kauan ettei\n\"nahkapoikana\" heti kotirannoille kipase...\n\n— Nahkapoikana kipase... kertasi Arvid enemmän ihmetellen kuin\nvastatuksensa. Onpas tuolla tytöllä oivat tuumat...\n\n— No sanokaa sitten mikä täällä minua kaipaisi ja mitä te juuri enimmän\nikävöitte?\n\nToinen mietti, sanoi sitten:\n\n— Oman äidin kirnupiimä. Ja... ja myllärin Leenan talkkunajauhot. Mikä\nmuu olisi niiden veroista... Tyttö nauroi helakasti:\n\n— Nepäs herkkuja!...\n\n— Nuo kaislikot ja kivet, rannikon pohja jurmuinen, kotilahden\nlaineiden loiskinta... ulpukat ja ummut... vesi väritön ja kuulea. Tämä\non toista kuin kaukana siellä vihreä savilieju helmiaarteineen... Ja\nsitten koti... ja...\n\nNuorimies ei sanonut enempää vaan käänsi katseensa järvelle kuihtuneen\nkaislikon taa. Marttakaan ei halunnut häiritä, leikki vain siinä\nsavuavalla kepaleella, pyöritti sitä ilmassa ja katseli syvälle tuleen.\nTyttö ei tosiaan muistanut kotia, ei äitiä joista Arvid nyt kertoi.\nTälle totuudelle veitikoiminen ei ollut eduksi. Äänettömyyden jälkeen\nnuorimies jatkoi:\n\n— Vaikka en minä ole täällä tavannut juuri sitä mitä olin lapsen\nmuistoissa kanssani kaikkialla kulottanut. Muuttunut on muuksi.\nKylmennyt ja vieraantunut. Kumminkin sentään... Hän aikoi jotakin\nsanoa, mutta ei sanonut mitään, tahi muutti keskustelun muuksi:\n\n— Etkös laittaisi ateriata... Paistamme onkiahventa kuten kerran kauan,\nkauan sitten. Sinä olet suuri tyttö nyt, vaikka silloin pieni...\n\nTyttö vastasi iloisena:\n\n— Pieniä nyt kalamme, eivät silloisen veroisia.\n\nJuoksipa poikakin siihen suoloilleen ja nyt alkoikin reipas askartelu.\nMetsästyslaukussa oli Arvidilla aamuselta kirjavarintainen pyy. Hän\nlaittoi linnusta paistin. Kaivoi sitten kaukaa ostetut onget syvältä\nkukkarosta. Arvid oli ne tuonut mukanansa kaukomailta. Anterolle\nantoi. Nyt säteilivät tämän silmät. Pyytä paistaessansa nuotiolla\nkertoili saapunut kuinka nuoret miehet kulkivat joskus maan laidasta\nlaitaan. Mitenkä kapitalistien rautateitä \"piittasivat\", onkivat\nkanatarhoista talonpoikain kanoja, joutilaiden joukoissa metsämailla\nne nuotioilla korvensivat, tahi saven sisässä paistoivat. Eihän pataa\nparempata kenelläkään selässä. Olivathan aikoinaan villi-ihmisetkin\nsamoin tehneet. Rehevässä, luonnonrikkaassa maassa, missä kotoiset\neläimet alkuisin villeinä ovat olleet, niin samoin luonto ihmistäkin\nhoukuttelee luokseen huolista vapauteen. Moni sieltä on palannut\nkaikesta kulttuurista esi-isäin asuinmaille. Asiantuntemuksella ja\ntaidolla Arvid siinä nytkin lintuansa paistoi ja \"pommareista\" monta\nkaskua kertoi. Maan rannasta rantaan kertoi joustavata juonta, pientä\nja suurta, missä oli samoillut. Lapset kuuntelivat hartaina juttua ja\nkukaan ei heistä huomannut ukkoa joka ilmestyi joukkoon, ennenkuin\nvapajava vanhus päästi äänen ja kanervaiselle kivelle istui:\n\n— Poika, olet kotiutunut. Matkasi on ollut pitkä, kuulemma. Merituulia\nmonia ja tuimia olet tuntenut... Olenhan tuota minäkin sillä puolen\nmatkustellut... Arvid nosti ihmeissään silmänsä ja kummissaan\nkuunteli, kuinka ukko Välimerestä ja Marseillesta, Brasiliasta ja\nRio Janeirosta, Chilestä ja Valparaisosta, Port Stanleystä sekä\nEtelä-Amerikan tulimaasta kertomuksen monimutkaisen alkoi. Yhä\nsuurenivat hänen silmänsä. Ukko kasvoi hänen edessänsä uljaimmasta\nuljaimmaksi, merikarhuista kokeneista kaikista kovakouraisemmaksi.\nMilloin keinuilivat Intianmeren aaltoja seiliparkilla, milloin\nKap-Hoornin kärjen ympäri kiersivät kanotilla. Milloin Kongon\nrannikoilla soutuveneissä afrikalaisten kanssa kilpaa soutivat ja\nnäitä orjiksi pyydystivät. Musta mies oli palkkaorjista kapteinille\nmieleisin... Kertoi Kalkutasta, kertoi Keltaisesta merestä, Sahalinista\nja Kamtshatkasta. Ja kun nuorimies siinä kertomusta kuunnellessaan\nkokoili ajatuksiaan ukosta, muisti hän kuinka kummallinen tämä oli\nollut muisti-iän Arvidille, kuinka salainen ja suljettu luonteeltaan ja\nkuoreltaankin. Aavistamaan hän nyt alkoi tämän suljettua salaisuutta.\n\nTästä aikain tuli heistä erottamattomat ystävykset.\n\nSekä tämän salaperäisen paljastuksen, että yhteisten harrastusten\nvuoksi johtui seikka siihen, että ukon erakkoasunnosta sen jälkeen\nyht'äkkiä Arvidin kotiin palattua sukeusi mitä viehättävin,\nvaatimattomin ja herttaisin vallankumousnuorison kokoontumispaikka.\n\nVanhuksen ulkonainen muoto pehmentyi. Umpimielisyys ja yrmeys sulivat\nhänessä yhteisymmärrykseen. Ja olihan hänellä, vanhalla miehellä,\nvanhuuden illan viime hämärillä leimahtanut sammuneeksi luullun tuhkan\nalta uusi kytö. Ja kipinä siitä toivosta sinkosi, mitä ukko yksin oli\nkauan povellaan kantanut.\n\nTämä kerta oli ainoa mitä Arvid Martan kera muistoista keskusteli.\n\nSen jälkeen seurasivat toimien ja tehtävien kuumeiset ja kiireet ajat.\nMillekään muulle ei enää saattanut olla sijaa kumoussydämessä.\n\n— — —\n\nKas tämä sekä paljon muuta olivat vitkaan vierineet Arvidin\najatusmaailmassa sen jälkeen kun hän synnyinkodin ja äidin armaan,\nsekä siskon kotiin kevätyön hoivaan ja valkoisten valtaan jätti. Se\nmille hänen elämässä vapaa-aikoina ei ollut sijaa, eikä hetken ajatusta\nsuvainnut, astui nyt esiin vaikeimpana yksinäisenä unhoituksen aikana.\n\n\n\n\n8.\n\nELÄMÄ ON KUOLONSUUDELMA.\n\nMuistamme kuinka Antero ja Arvid ratsastivat pois Pylväistöltä.\n\nKauas heidän jälkeensä kuului kotikartanolta koiran haukunta.\n\nHeidän suuntansa oli suoraan etelään... Valtatieltä tuli poiketa, koska\nvainolainen saattoi karata päälle ja käydä peliin kohta kaikkialla.\nJa kuta pidemmälle yö kului, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että tie\netelään sekä itään on kohta kaikkialla katkaistu. Kumminkin kuluivat\npenikulmat. Taipale taittui kilometri kilometriltä. Mieli ja murhe oli\nkeventynyt, ellei outo ajatus jostakin epäonnistumisesta olisi eteen\nastunut. Olihan tämä jo kaikki onnen kauppaa. Kiitää joukkojen jälessä\nsiksi kuin ne saavuttaisi. He tulivat ratsain metsäisen seudun kautta\njo siksi pitkälle, että piti tulla näkyviin ihmisasunnoita. Arvid\nkatsoi eteen sekä taakse, sitten pysähdytti päristelevän hevosensa,\nlaskeusi ahteen päällä satulasta ja odotteli notkossa vielä tulevaa\npoikaa. Tässä hän tunnusteli paikkakuntaa ja kun pääsi siitä selville,\nolikin juuri otaksuttu kirkko lähimailla. Kirkon taustalla metsässä\npäättyi oikotie hiekkakuopille, missä lähellä oli haudankaivajan mökki.\nPikaisen päätöksen jälkeen pistäysi poika sisälle matalaan majaan. Ja\nkun varmuuden saivat liikuntaan, jättivät hevoset metsään, koska yksin\nkotona oleva töllin emäntä ilmotti suuren vaaran väijyvän juuri täällä.\nMutta kun palaamisestakaan omia jälkiään myöten ei ollut kysymystä,\nmiettivät he kaikin kolmisin mitä tässä oli tehtävä. Ja terhakka\ntyöläisvaimo keksi joutuisasti avun, sekä puheli seuraavaan tapaan:\n\n— Herran huoneesta eivät teitä keksi. Kas sieltä kaikkein vähimmin\nosaavat vainota teitä. Neuvoi ja kuiskaili kellotornin kivijalasta,\njoka on umpinainen. Kas siellä kellarissa on varustettu aimo\npiilopaikka.\n\nKivijalassa osui irtain paasi neuvon mukaan kohta kouraan. Pimeässä\nhapuilivat sieltä ja täältä, mutta muuta kohtaa ei osunut eteen. Tornin\nperustuksiin ryömivät sisään. Erittäin ahdas oli tästä ison miehen\ntunkeutua, mutta kun se oli tapahtunut ja kivi takaisin tiloilleen\nkiskottu, kuuluikin jo maantieltä valkoisten äänekäs melu. Etsiskelijät\nnuuskivat kylässä innokkaasti joka talon ja loukon.\n\nPilkkopimeässä ja ikkunattomassa sokkelossa hapuilivat piilottelijat\nkellarin ovea. Ovi löytyi, mutta se oli tuntemattomalla tavalla\ntiukasti kiinni. Vanhanaikaiset, paksut rautakankiraudat ja saranat\nolivat koristeellisesti kiemurreltu haaroille puoleen ja toiseen. Ne\ntuntuivat olevan jykevästi niitatut ja paksun ruosteen vallassa.\n\nKellotornin pohjakerros ja kaava tuntui olevan alkuperäisen\narkitehtuurin suunnittelema neljään yhtä suureen kammioon. Yksi näistä\nhuoneista toimitti vainajien kappelin virkaa siihen aikaan kun ei ollut\nvarsinaista lämmityslaitoksella varustettua leikkaushuonetta. Yksistään\najatuskin olisi tavallisissa oloissa kammottanut heikkoluontoista\nja pelkoa ihmistä. Arvid muisti kotipitäjän kirkon ja kellotornin\nrippikouluvuosien ajoilta, että se oli suhteellisesti aivan saman\ntyylinen. Muisti vainajien huoneen ja kuoleman huonekalut. Muisti\nkantopaarit, rautalapiot ja kuluneet kanget. Tarkoin muisti kahdet\nkantoliinatkin, joista toiset uudet, toiset vanhat. Köyhiä oli laskettu\nhautaan kuluneilla, reuhkasyrjäisillä ja virttyneillä liinoilla, kun\ntaasen rikkaita ja arvohenkilöitä uudemmilla, joista toinen syrjä oli\nvalkoinen, toinen musta. Muisti vielä \"siunatun mullan lapionkin.\"\nVallan hyvin muisti Arvid mitenkä oli yhdeksän vuotiaana, viluisena\ntalvipäivänä ollut Isänsä viime matkalla. Muisti kutka olivat olleet\nmukana, kutka mitä ja kuinka sanoivat. Muisti tarkistaneensa kaikki\nnämä kuolemankojeet.\n\nNiiden käsittely oli saanut aikaan kummallisen kammon. Mustat paarit\nolivat olleet korkeajalkaiset ja kohtuuttoman puisevat. Miten paksut\njalkain alapäät? Tuntuipa kuin kuolema itse ne olisi rakentanut Tuonen\nmustassa tuvassa. Oli tuntunut kuin olisivat olleet kootut suurista\nkuolleiden luista.\n\nOlihan niillä kotipitäjän ruumiskantopaareilla saatettu monta vainajata\nlepoon. Selvät kulumisen ja paljon käyttämisen perstaantuneet kohdat\nsen osottivat. Kaksitoista miestä oli isää osavasti ollut kantamassa.\nPylväistön koturi-Oskari oli heitä kovasti etukäteen varottanut\nkompastelemasta, tahi muutoin huonosti tätä työtä tekemästä. Ja\njykevästi sitä sitten jykeviin paareihin olivat väkevät miehet\ntarttuneet kiinni. Isä oli siellä korkealla, mustassa nikkari-Jussin\ntekemässä honkalauta-arkussa. Kirstu oli huojahdellut pahasti, koska\nkaikki astuivat eri jalkaa kohti kirkon suurta läpikäytävää... Kyllä\ntämä oli väkevä ja kova joukko yhdeksän vuoden vanhan pojan mielestä.\nMissään muualla ei hän sellaista kulkuetta ollut nähnyt paitsi siinä\nkuvaraamatussa, jonka isä itse eläissään vasaran alta oli huutanut\nAla-Kolhin muorivainaan avisioonista. Tässä tukevassa puukantisessa\nkirjassa muisti poika nähneensä yhtä jyryn kulkueen kuvassa kuin siinä\nviittoihin puetut israelilaiset kantoivat voitonliiton arkkia...\n\nSiinä pilkkosten pimeässä kellotornin kivi sokkelossa hetken istuessa\nolivat Arvidin silmäin ohi kiitäneet kaikki nämä lapsuusaikaiset kuvat.\nMutta vierellään olevan pojan kosketus hänen käsivarteensa herätti\nnuoren miehen tällä erää ikävään arkiseen todellisuuteen. Miehuus oli\nhänet jo saavuttanut ja mikä edesvastuu? Mikä ääretön velvollisuuksien\nja pettymysten kiviraunio paasi paadelta kasaantuikaan alituiseen yhä\nkorkeammaksi ja uhkaavammaksi hänen harteillensa. Hapuiltuaan lattiata\npään päältä löytyi luukku, jonka kautta molemmat nousivat vaivalla\nkoleihin, kylmiin ja kolkkoihin huoneisiin. Ja osavasti, kuten Arvid\noli aavistanutkin, olivat kapineet saman tapaiset täälläkin paikoillaan\naivan kuten ennen muinoin kotikirkossa. Vankoissa honkaseinissä ei\nollut ainoatakaan ikkunaa. Kylmän, sammalettoman varan kanssa hakattu\njymy rakennus kajahteli korkeana ja tyhjänä pienestäkin kolahduksesta.\nPohjakerroksen paksuissa väliseinissä ei ollut ovia eikä pihtipieliä.\nAukot olivat siltäseltään sellaisina, millaisiksi ne kirvesmiehet\nalunpitäen olivat jättäneet. Yhdessä seinässä teki toki harva,\npystylautainen yksinkertainen lukuton luukku oven virkaa. Raapaistun\ntulen valossa he kurkistivat tänne sisälle. Puolikasvuinen poika\nkauhistui, sillä siellä seisoi puisia pyhäinmiesten puumuumioita. Nämä\npuuapostolit muistuttivat vielä niitä katoolisajan aikoja, jolloin\nniitä palveltiin ja jolloin niillä kirkkoja koristeltiin. Myöhemmin\noli uskonpuhdistus ne riisunut alas ja korjannut kirkon seiniltä tänne\npimeään kellotornin loukkoon. Huolellisempi kokoelman tarkistelu\nosotti, että sinne joukkoon oli saanut tehdä seuraa myöskin pari\nulospalvellutta ja puoliksi lahonnutta vaivaispoikaa. \"Vaivaspyssyjen\"\ntökerösti tehdyt kasvot oli ajan hammas halkeillut ja taivastuttanut.\nTavallinen kylänikkari oli koettanut panna parhaansa ja etsinyt\nulkomuistilta ihmisen muotoa, jotta olisi kirveen ja taltan avulla\nvoinut piirteet taiteilla tukevaan puupölkkyyn. Niinpä olikin anelevan,\nlaihan ja kurjan kerjurin sijasta sattunut tulemaan tavattoman\nlihavakasvoinen \"kirkonäijä.\"\n\nMuistuipa siinä mieleen kertomus vanhoilta ajoilta, että juuri tämän\nseurakunnan kirkon olivat rosvot ryövänneet sanomattoman monta kertaa.\nJa joka kerta oli vaivaispoikakin tullut tutkittua. Ja kun nyt\nkatseli noita \"ryöstetyltä raukkoja\", oli niitä aikanansa todellakin\nteräaseella ulkoinen tuholainen pahoin tärvellyt. Myöhemmin oli niitä\nraudoituksen avulla kyhätty kokoon.\n\nSeinillä oli siellä ja täällä puisia kolmihaaraisia kynttilän\nkannattimia. Seinustalla hämärästi tuntuva, lyhyen lieskan avulla nähty\ntaidemaalaus. Helvetti siinä sisuskotasiltaan oli pantu puitteisiin.\nSarvipäitä piruja ja perkeleitä hääräili hiilihankoineen...\n\nPoika pelästyi kaikesta tästä ja tarrasi sylin kaikin aikamiehen\nvyötäisille kiinni. Sen kynttilän pätkän avulla jonka he löysivät\nkorkealle asetetusta puisen kattokruunun koukusta oli heillä kylliksi\nmahdollisuutta tutustua tähän pimeyteen, missä kättä myöten sokkoilivat.\n\n— — —\n\nVainolainen piti kirkon ympärillä ja kylässä ajojahtia.\n\nSuursiivouksen seuraukset alkoivat kylän raitillakin näkyä ja kuulua.\nHuutoja, itkua ja laukauksia. Kaiken yötä elämöivät hevosilla ajavat\nmiehet maantiellä. Hätähuutojen seassa lauloivat juopuneet jotakin\nrekilaulua, tahi suoraan raakamaisia sotalauluja. Kiinni saatuja\npunaisia ajettiin ulos. Riemu ja verenhimoinen vimma valtasi tämän\ntienoon. Hevosia ja mieskuormia kulki äänistä päättäen kirkon sivu\nmetsään sorakuopille.\n\n— — —\n\nTässä asemassa ja ulkonaisessa tietämättömyydessä sekä kauhussa olivat\nnämä kaksi ihmistä olleet värisemässä kylmässä kellotornissa. Vilussa\nja kärsimyksessä he saivat olla kaksi päivää ja kolme yötä. Korkean\nrakennuksen eri kerroksissa kierrellen ja kuikkaillen he kuluttivat\naikaa. Lämpöisikseen liikkuivat alinomaa portaita milloin ylös,\nmilloin alas. Korkeimmasta huipusta he saattoivat nähdä koko laajan\nympäristön sikäli kuin kellohuoneen suljettujen luukkujen raot siihen\nantoivat myöten. Oli selvää, että valkoiset joukot herrastelivät ja\nhallitsivat kylää. Kirkonvartijan vaimon näkivät he vangitun. Valkoinen\nasemies kuljetti hänet pois, koska ei hän osannut sanoa mihin hevosten\nomistajat olivat hävinneet. Vaimo oli sisukas. Ei uhkauksista eikä\npieksännästäkään suostunut sanomaan töllin takana hiekkakuopilla\nolevien hevosten omistajia, vaikka jäljet päivänselvästi johtivat\nhaudankaivajan mökkiin. Piiloutuneet saivat niinmuidoin olla oman\nonnensa nojassa kenenkään heistä tietämättä, tahi apua arvaamatta.\n\nKolmannen päivän iltapuolella huomasivat lymyyjät korkealta tornista,\nmiten kaukaa järven jäällä kirkkoa kohden saapui jono hevosia.\nHevosroikka lähestyi hitaasti kylää. Lähemmä saavuttua saattoi reissä\nolla jotakin loimilla peitettyä... Ja kaiken ihmeen ja kumman vuoksi\nne pysähtyivät kohdalle ja käänsivät kuormansa suoraa kellotornille.\nVanhan ja entisen hautaustavan mukaan ei tässä kylläkään olisi ollut\nmitään ihmettä. Olihan reessä edimmäisessä musta kirstu.\n\nYlitse kivisten ja korkealle johtavien askelmain, sisälle kellotapuliin\nkävi heidän kulkunsa. Seurue oli sanatoin ja suruisa. Vahvasti\nruostuneen lukon avasivat ja Tuonelaan tulijat kantoivat sisälle.\nSanattomina ja kauan kantoivat. Kuinka pitkä aika se ja kuinka paljon\nheitä mahtoikaan olla? Rikirintaiseen riviin, pitkälleen siihen\nlattialle, kylki kylkeen he kunkin säännöstelivät.\n\nPiileksijät hätääntyivät jäämään ylös.\n\nHe pujottelivat ylhäällä kolmannen lattian päälle vinottain, poikitse\nja pitkinpäin olevien paksujen ryhtäysparrujen sokkeloissa. Siellä\nsuojissa he seurasivat tapahtumia alhaalla, kuuntelivat kolinaa ja\nkuiskailevaa puhetta. Ja vihdoin kun vainolaiset toimituksensa tehtyään\npaiskasivat raskaan, vuoritetun ja raudoitetun oven jyrinällä kiinni,\ntuli tornin alakerta jälleen pilkkopimeäksi. Ruosteinen salparauta\nsorahti pahalla vikinällä kahdesti kierrettynä lukkoon. Tämä kaikki\nrauhoitti jälleen ja toi mukanaan helpoituksen huokauksen.\n\nPäivä kului iltaan.\n\nTänään tuli tuskin mitään muuta muutoksia asioissa. Kiihtyvä nälkä\nmuuttui kumminkin polttavaksi tuskaksi. Ajatellessakin ruokaa valui\nvettä kitalaesta kurkkuun ja tuntui kuin olisi ollut tarpeen imeä\nomia sormiansa. Visusti alettiin miettiä keinoja ensiyöllisestä\npoistumisyrityksestä. Poislähtöön houkutteli sekin, että vihollisen\nvalppaus ihmisjahtiin alkoi nähtävästi laimeta, tahi sitten olivat\noletetut otukset kaikki ansassa. Mutta ennenkuin illan myöhäinen hämärä\nlakkasi muutamista seinänraoista kumottamasta, oli päätös pakoilijoilla\nvalmis. Hitaasti laskeusivat he alas sinne missä vastatuotujen\nvainajien tiesivät olevan. Ketä ne olivat, siitä ei heillä ollut\nvähääkään halua ottaa selvää. Pääasia oli päästä tavalla tahi toisella\nsieltä kautta lattialuukulle. Kättämyöten he hapuilivat pimeässä\npaikkaa tarkoitetun luukun luo tullakseen. Kumminkin huomasivat he\nkaikeksi vastuksekseen sille paikalle kirsturivin ladotuksi koko\nlattian pinta-alan täyteiseltä.\n\nTässäpä ei ollut muuta keinoa neuvoksi kuin käydä niitä varovasti\nsiirtelemään... Siinä puuhaillessaan pidätetyillä henkäyksillä ja\nähinällä arkkujen kanssa hätkähtivät molemmat miehet jotakin ääntä,\nminkä oivalsivat ulkoa kuuluvaksi. Tämän jälkeen oltiin erittäin\nhiljaa. Seisottiin toisjalkaa hengittämättä juuri siinä mihin asento\nsillä hetkellä sattui. Mutta kun mitään ei kuulunut, kuiskasi Arvid:\n\n— Pelkäätkö...? Poika ei vastannut. Toinen uudisti:\n\n— Kuolleita... tarkoitan? Rohkeutta teeskennellen kuiskasi tämä:\n\n— Enkä minä niin pelkääkään...\n\n— Jos pelkäät, kuulee korvasi väärin, sillä minä en kuullut mitään.\n\nTaasenkin yritettiin, mutta yhtä huonolla tuloksella. Syntyihän jyrinää\nsittenkin. Kirstuja oli kerrassaan liian paljon. Niillä ei ollut tilaa\nmuutoin kuin siirtää koko huoneen levyinen rivi, joka oli aloitettu\ntoiselta puolen seinän viereltä. Siinä tapauksessa piti liikutella joka\nainoata kuollutta. Ja kun tästä osa oli tehty, osottausi tila sittenkin\npieneksi. Senpätähden päätti voimakas mies käydä käsirysyssä mustaa\nkomia keskeltä kiinni ja nostaa niitä muutamia toisten päälle poikiten.\nTässä ensimäisessä painiskelemisessa oli tarakkaa, sillä olihan ruumis\nsuuri ja painava. Mutta nytpäs kuului kuin kuuluikin seinän takaa\nselvää ääntä. Kuuluipa ihkailmeistä rahinaa... Kirstu sylissä kuunteli\nmies maltillisesti. Molemmat kivettyivät siihen paikkaan. Sydän läpätti\nja uhkasi lujilla ja harvoilla iskuilla. Korvia huumasi kun kuului\nselvän selvästi, että siellä ulkona myöskin osattiin olla ovelasti\nhiljaa... Mitä tehdä. Eihän siinä väkeväkään voinut tuntikaupalla\nsuurta ruumiinrökälettä polvien päällä kometoineen päivineen punnita,\ntäytyi hiljaa laskea... Laskea hiljaa, niin hiljaa kuin putoavan\nhöyhenen sammaleiselle maalle. Ja kun se oli tehty, aprikoi Arvid\nkolmea ajatusta: Joko juosta ylös korkealle torniin, rynkästä luuku\nväkivalloin auki, tahi asettua ovelle huimaan taisteluun... Vaikkapa\narkun kansi kouraan... Mutta sittenkin, sittenkin tuli siirtää häthätää\nkirstuja, ehkä se oli luonnollisin ja viisain keino. Mutta ennenkuin\nse ajatus oli valmis, kuului liikettä ja nyt päättivät he paeta ylös\nkaikessa tapauksessa.\n\nUlkoa kuului todella askeleita... Poika takertui toverinsa vyötäisille,\njuuttui kiinni kuin takkiainen. Arvid irroitti tämän kädet väkivalloin,\npäättäväisyydellä, nosti kirstut luukun päältä toisten päälle vähääkään\nvälittämättä kolinasta ja sanoi sitten:\n\n— Sinä pakenet kivijalan kautta... Minä tappelen täällä heitä vastaan.\nSitä sanoessansa hän tempasi luukun auki. Nousseen kannen päällä oli\nlähemmän kirstun kulma, josta seikasta tämä sysäytyi kyljelleen. Kansi\nirtautui arkusta ja vainaja kierähti lattialle... Nyt kuului ulkoa\nkoiran haukuntaa. Maantiellä kulkevain hevosmiesten huudot sekausivat\nkuuluville kellotornin toisella puolen:\n\n— Tuota seinää se raapii...\n\n— Kummallista!...\n\n— Mitä se oikein siitä tahtoo?\n\n— Ihmeellistä se on...\n\n— Ei koira koskaan tyhjiä urise.\n\n— Mutta minä otaksun, että ovat koiran isännän tapuliin tuoneet.\n\n— Jopa varmaankin.\n\nKoira haukkui ja vikisi, hyppeli tapulin seinää vasten kahta\nkovemmin kun huomasi hevosmiestenkin siihen sekautuneen. Ajajat\npysähtyivät. Joku asteli lähemmä. Huutelivat toisilleen jotakin sisälle\nselittämätöntä... Poika joka oli kiivennyt tavalliselle paikalleen,\nmistä ylhäältä rapulta saattoi nähdä ja kuulla paremmin alkoi hätäillä:\n\n— Siinähän on se Mäkinen ja se herra...\n\n— Kuka on?...\n\n— Se herra joka syksyllä kerran tuli Pylväistölle ja Katarinan kanssa\nläksivät... Nyt oli toinenkin tullut sinne ylös ja molemmat sihtasivat\npian pimentyvään iltaan ulos. Mutta poika jatkoi:\n\n— Siellä menevät!... Eivät saapuneet... Siellä ulkona onkin meidän\nVahti. Minä tunnen sen vikinästä vaikka en näe. Se on haistanut jälet\nja tullut... Arvidin täytyi todeta sama huomio. Oma koira se oli eikä\nmikään muu. Poika kipasi alas ja hyväili puheillansa ystäväänsä:\n\n— Vahti sinä... Vahti... Ole hiljaa. Nytpä koira päästi oikean möläkän,\nalkoi hyppiä ja haukkua, vikisi kuin vimmattu. Sisällä olijoille tuli\ntästä hätä. He toruivat koiraa sanoilla, mutta tämä ei ymmärtänyt ennen\nkuin sisältä kuului kovia sanoja ja uhkauksia. Antero läiski vyötänsä\nseinään, uhkaili:\n\n— Vahti!... Ellet lakkaa, pieksen... Koira ottikin tämän onkeensa,\nlakkasi hiljaiseksi ja pakeni loitommalle.\n\nÄänettömyyden jälkeen hääri Arvid hiljaa. Hänen aikomuksenaan oli\nasettaa vainaja takaisin leposijoilleen. Mutta poika oli itsepäinen ja\nvaati että heidän on heti paettava tästä kolkosta kortteerista.\n\nRauhoittavasti puheli toinen:\n\n— Ainakin on vainaja nostettava teloillensa takaisin. Turhaa pelätä\nAntero. Mutta ennenkuin tämä oli rohkaisevan lauseensa sanonut loppuun\nasti, karkasi poika uudelleen kiinni suojelijaansa, hoki:\n\n— Liikkuu... Liikkuu! Se liikkuu...\n\n— Mikä?... Mikä liikkuu?!\n\n— Se siinä liikkuu...\n\nArvidin kävi poikapoloista sääli. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa.\nOlihan hän lapsi. Isällisesti sulki hän tämän syliinsä. Nälkäisenä\nja viluisena, peloissaan ja päällepäätteeksi tapahtumain vaiheet\nmuuttelivat ja järkyttivät. Kolmessa vuorokaudessa kokematon poloinen\nnäivettyi ravinnotta ja värisi yhtämittaisesta vilusta sekä kohoavasta\nkuumeesta. Ja vaikka hän olikin kuinka monasti kehoittanut poikaa\npoistumaan ja koettanut selitellä, etteivät valkoiset lapsille mitään\ntee, niin tästäpä ei ollut vähääkään apua. Mitäpä tässä vaikeassa\nasemassa muuta olisi lopulta voinut tehdä kuin heltyä.\n\n— Koetahan kestää hetkinen. Yön aikana yritämme hankkia jotakin\nsyötävää... Mutta Antero jatkoi kinasteluaan:\n\n— Etkö usko?\n\n— Mitä usko?\n\n— Että se liikkuu.\n\n— Mikä liikkuu?... Eihän tässä pimeässä näe minkään liikkuvan. Silmäsi\nvain valvonnan takia näkevät väärin. Sinulla on heikkoutta. Sydämesi\nlyö liian kiivaasti. Toisinaan se tuntuu aivan pysähtelevän. Kaikki\naistisi ovat ärtyyntyneet... Päästä hyvä poika irti ja laskeudu\nluukusta alas.\n\nMutta poika oli nyt joko menettänyt kaiken entisen rohkeutensa, tahi\nsitten puhui totisen totta, pitäen tiukasti kiinni havainnoistaan.\n\n— Ei minun silmäni näe väärin. Se liikkui... Nyt ei auttanut muu kuin\npiti pojan rauhoittamiseksi tehdä jotakin. Piti yrittää muistella ja\nkertoa. Arvid haasteli tilanteesta missä he tällä erää ovat. Ja että\nsankarillisilta miehiltä vaaditaan urhokkaisuutta ja rohkeutta, mielten\nlujuutta sekä järkähtämättömyyttä. Ja että valoisa toivonkiven saattaa\nlöytyä heissä itsensä voittamisessa ja terästämisessä. Arvid jatkoi:\n\n— \"Jospa kuollutta käsin koskettaa\", oli minun äidilläni tapana sanoa,\n\"rohkaisee se kokonaan pelkäämättömäksi.\" Ja vaikka hän esitteli yhtä\nja toista, ei siitä ollut vähääkään apua. Ja kun pojan lohduttaja\nsiirsi lakanaan käärittyä vainajata sen verran, jotta olisi voinut\npojan laskea ales, havaitsikin hän ruumiin todella olevan sulan ja\nnotkean, ei jäätyneen eikä kankean kuten oli olettanut. Huomasipa\ntässä aikuinen mieskin jotain eriskummallisempaa, mitä pilkkopimeässä\nei voinut selittää. Nyt ei hänkään enää puhunut mitään. Hän vaikeni\nkokonaan vastaamasta pojan kyselyihin. Molemmat laskeusivat alas\nilmaavirtaavasta kylmästä luukusta. Lattian alla kysyi poika:\n\n— Kuuluiko se? Eikös kuulunutkin?...\n\n— Jotakin luulen... Mitäs muutakaan olisi voinut toteen asiaan vastata.\nTässä syntyi outo, odotuksen hidas kiusallisuus. Poika tahtoi paikalla\npois, kyseli:\n\n— Miksi emme sulje luukkua?\n\n— Joutaa olla auki... Ajattelin mennä sijoittamaan vainajan. Tässä\nsukeusi miehen mieleen eräs vissi ajatus, josta hänen miten hyvänsä oli\notettava selvää. Koira siellä kivijalan ulkopuolella vikisi ja raapi,\neikä malttanut olla ilmoittamatta itseänsä. Antero kiskoi pienemmän\nkiven seinän alta sisään. Palkkioksi hyvästä työstä nuoli Vahti pojalta\nnenän ja pisti pusun.\n\nYht'äkkiä ylhäältä permannon päältä selvisi tuskin kuuluvata kahinaa.\nHienon hienoa se ääni oli. Se muistutti liinavaatteen liikuntaa. Olipa\nkuin pitkä ja pidätetty tuska siellä tyrehtyneenä vaikertaisi. Nyt oli\npoika jo rohkeampi. Tällä erää hän tahtoi näyttää uskaliaisuutta eikä\nhätäillyt sanomaan mitään. Kietoi kumminkin käsivartensa pitkäkarvaisen\nVahdin kaulan ympäri ja kuiskasi:\n\n— Kuuliko setä?...\n\n— Luulin kuulleeni. Ehkä hiiret juoksentelevat...\n\n— Eikä ole... No eikös nytkin?...\n\n— Jotain luulen kuulleeni. Jokainen sekuntti oli siinä kuin ajanjakso.\nArvid mietti, mutta ei osannut saada aivoihinsa järjellistä\nalkutekijää. Aatokset pysähtelivät sinne ja tänne. Vilkkaasti ne\npyörivät, mutta vaeltamaan eivät kyenneet, eikä todellisuutta etsimään\nkäydä. \"Puu se pysyy liikuttamatta siinä mihin se kaatuu.\" Ja kun\ntaasen hänen mielipiteensä selvisivät eräästä seikasta saattoi hän\npojalta kysyä:\n\n— Jäätkös koiran kera tähän, tahi ehkä pistäyt kirkonvartian mökissä?\n\n— Ja mitä setä tarkoittaa? — Nousen luukusta sillä aikaa ylös.\nAsettelen vainajan paikoilleen ettei huomiota herättäisi. Oleskelumme\ntäällä saattaa ilmaista tien jäijillemme. Ottavat kiinni. Poika ei\nvoinut heti vastata. Silloin jatkoi toinen:\n\n— Tahi mitäs arvelet, ellei hän olisikaan kuollut? Olisi valekuollut,\ntarkoitan. Poikakin innostui otaksumaan. Mutta kaiken takeeksi kysyi:\n\n— Ei suinkaan setä tiedä jos kuolleet kummittelevat?\n\n— Kuolleet kyllä eivät kummittele.\n\n— Minä uskon sedän sanoja.\n\n— Ja mitä sitten tahtoisit sillä?\n\n— En minä sitten oikeita kuolleita... Mutta miten tämän selittää?\n\nAatosti mies, uskoi pojalle oman johtopäätelmänsä:\n\n— Jospa tuo tuolla ylhäällä ei olisikaan kuollut...\n\n— Että eikö ruumis?...\n\n— Ei olisi, vaan valekuollut ja...\n\n— Todellakin!\n\n— Ja minä otan selvän asiasta. Sinä poju lähdet hiiviskelemään täältä.\nHankit apua. Kenties tuolla mökissä saattaisi hyvinkin olla, tahi\nsitten kylän alapuolella töllissä... Neuvojansa antain hän samalla\nirroitti varovasti paaden pois, josta poika ja koira pujahtivat ulos\npimeyteen. Itse hän miehevänä ja rohkeana otaksumastaan hyppäsi\nluukusta lattian päälle.\n\n— — —\n\nTulitikku paloi lyhyesti.\n\nLattialle pudonneen karren hehkussa saattoi nähdä valkoisen olennon\nistuvan siten, että kasvot käsiin kätkettynäkin miehelle selventyivät.\nSitten lankesi musta varjo horjuillen ja kaikki oli pimeätä.\n\nMitä kaikkea siinä koleassa Tuonen porstuassa tapahtui?\n\nMitä oli rohkea mies nähnyt?... Minkä tähden tämä varmuus ja voima\nherpautui. Ja vahvimmista vahvin ihminen vaipui alas... Mitä merkitsi\nhiljaisuus?... Mitä mykkyys? Mitä vaimea vaikerointi? Mitä nyyhkintä?\nMitä valitus tyyni, kuulumaton kuin emosta eksyneen peipposen uupuva\nliikutus? Sysimusta kuoleman kammio valitti. Kaukaa Tuonelan tieltä\nsaattoi kuulua eentyvää onnettomuutta. Luiset käsivarret kantoivat\nennenaikaista saalistansa. Hämärään manalan korpeen kulki kuoleman\nhukka ja raahasi mukanaan rakkainta rakkahista, kauneinta kukkaa\nelämästä, työläistytärtä talutti. Teilaajan tylsä ase oli immen\ntuintanut ja syysyön sumuun suistanut. Tämä tässä oli enemmän kuin\nihmisen onnetoin ääni. Se valitus vaikeimmista vaikein... Kaiken\nkatkonaisuuden keskeltä tuli tuskin kuuluville:\n\n— Martta... M-a-r-t-t-a...\n\nHitaasti koukistui jäntevä käsi. Hiljaa hyväili vaikertaja\nkuolemanmorsianta. Tahtoiko tuokin käydä tähän lepoon rinnallensa?\nTahtoiko irti omansa, riistää ja takaisin tuoda Tuonen tanhualta?\nUnelmiensa salaisimmista salaisimman tapasi kylmänä tässä. Uhri tämä\noli liian kallis \"isänmaan ystävien\" alttarilla. Elämän ja hengen\nnuorena riisto on kuin karitsan teurastus ja hengen huutavan hukka...\n\nTuskainen, kuuma hengitys läheni jääkylmää poskea. Värisevä kosketus.\nSe kosketus totisesti oli ensikertainen. Se oli viaton, puhdas ja\npyhä. Elämän ja kuoleman suudelma se oli yht'aikaa. Ensimäinen sekä\nviimeinen... Tätä määrää varten nämä kaksi olivat ilmaa hengittäneet.\nTätä varten kaiho ja kaipaus. Tätä varten ilot ja surut, murheet\nja riemut elämässä rikirinnan jaksettiin. Tieto tästä sydämen\nsalaisimmassa sopukassa virvatulenakin valoi kultaa ja loistoa keskellä\nkurjuutta. Se syttynyt kipinä jaksoi syyspäivän pilviseen sumuunkin\ntuoda aurinkoa ja kirkkautta. Salattu sana oli siellä syvällä itse,\nrakkaus. Eikö sitä varten kevät herää? Eivätkö ruusut puhkee? Eivätkö\nkukkaset tuoksu, eivätkö linnut viserrä ja laineet läiky sekä lammet\npäilyile? Kas eikö elon mitta ja määrä ole kehdosta hamaan hautaan asti\nihmisen ja ihmisen vihan vastakohta. Raatajan sielu, eikä pyhimyksen\nsiivekäs henki, on paikka puhtauden ja hyvyyden. Elämä on itse rakkaus,\njossa loistavat aamujen säteet, iltojen rosoiset ruskot, sinivuorten\nsillat, kaartuvat avaruuden holvit, kuultelevat kultapilvien kehykset,\ntähtitaivaan himmeys ja kirkkaus. Unohtumattomain päivänpaisteiden\nheijastus olkoon lemmen uumottu ikuinen usko jonka edessä väkevinkin\ntaipuu, lujimmista lujin lukko ja linna avautuu, uros iäkäs nuortuu ja\nvanhuksen valkohapsen selkee katse, keventyy jalka.\n\nIhmisaistimusten yhteinen kohtalo yhdistyy rakkaudessa. Rakkaus\non taivas, viha ja helvetti. Metsän puut ja suhina siitä sinulle\nsanelevat. Eläinten äänet, ihmisten ilmaukset ja sanat silmäyksen\nsenlaatuisen ymmärtävät. Huuhkain ja korppi, kyy ja kalkkalo kutsuvat\ntoisiansa. Niin myös ihmissydämet sulavat... Vanhat ja nuoret, rammat\nja vaivaiset kutsuu rakkaus ikuisesti pulppuavan metsäpuron rantaan,\nkutsuu kunkin osaansa ottamaan. Kenties, kenties monilla inehmoilla on\nkaunein ajatus ja aika ohi eletty ja elävät enää eväistä, muistojen\nmaailmoista. Toisilla taasen väikkyvät kaikki vastaisuudessa ja\nhuomenessa.\n\n— — —\n\nTuntuipa miehestä murheen iskemästä siltä kuin rakkaus ei olisikaan\nkuollut, vaan että se vienosti sanoina ja ajatuksina sointuisi\nkorvissansa näin:\n\n— Vaikka olemme kuolleet, niin siltäkin me elämme. Kuulen ijäisyyden\npauhaavan. Merten valtavina kuohuina tulevaisuuden kansat nousevat.\nHe elävät voimassa ja mahtavuudessa. Sikiäneisyyden katkeamattomassa,\nalituisesti uudistuvassa vaihteessa asuu elämä. Tulevaisuuden aatteille\nja toivoille rakentuu huomen. Elää saamme asiamme puolesta, ei vihassa,\nmutta ylpeydessä. Vanha, lahoova vaipukoon himoihin ja alhaisuuteen.\nHekumoissa veren ja raiskan käy heillä esiin turma. Kanssaeläjänsä\nelinehdon ja osan saalistaja, kiromerkin ja tuomion tuo. Rakkaus\nitsekkyyttä pakenee, mutta ihmiskunnan pelastaa ja voittaa se ken sen\naskeleissa käy. Taisteluja ja tappioita tulee voittajien uhota ja\nuskaltaa. Kuinka mahtava onkaan taisto tää ja voitto!... Oi maailmaa ja\naikaa, että läpi tämän kaiken jaksaa!... Oi sitä aikaa jolloin ihminen\nei ole ihmisen orja! Proletaarin on se valta ja nouseva voima!\n\nSammuivatko sanat? Mielikuvatko kaiken elävänä loihtivat esiin?...\nMutta yö tuuli kohisi ylhäällä tyhjässä tornissa... Kolea kuolleiden\nasuinsija tuntui elävästä ihmisestä puistattavalta... Oliko, kysyi\nhän itseltänsä, hän ollenkaan järjillä? Mitä tämä kaikki merkitsi?...\nIlmeissäkö eli, vaiko pahassa unessa? Tavatuin tapahtumako eteen\nyht'äkkiä aukeni? Onnettomuuden onnettomuusko yht'aikaisesti kaiken\nvastuksen ja pohjimmaisen kivun ennen kaiken katoomista tahtoi\nantaa?... Ei vastausta.\n\nNäitä mietti, ja ratkaisua hetken, jopa toisenkin turhaan uumoi.\nKohmeen ja kummastuksen kangistama mies mietti murtuneena, kunnes\ntempausi aatoksista irti ja ulos yhtäpäätä nyt tahtoi rientää tästä\nkauhistuksen paikasta.\n\n\n\n\n9.\n\nSOI VERITUOMIOKELLOT.\n\nMutta ulkona rapisi yökylmän kermä tie.\n\nÄäniä kuului maantieltä. Vihainen mies tutkiskeli avutonta ihmistä.\nJa kun Arvid kuulosti paremmin, setvisivät hänen korvaansa Anteron\nhätäiset lapsen lauseet ja sanat... Nyt hän katui hirveästi, että oli\nuskaltanut laskea pojan yksin. Ihme ettei itse mennyt. Nyt valkoinen\nvilli puristaa tiedot tästä ja tappaa poloisen...\n\nEnemmän kuulostaa turhaa. Kaikki oli lopussa vaikenemisen jälkeen.\nReippaat askeleet ohjautuivat tien puolelta suoraa tornin korkeille\nkiviaskelmille. Avain suoralta kädeltä karskisti työntyi lukkoon.\nJopa rohkeus sisällä olijasta säikkyi. Sen sijaan että olisi luukusta\nlattian alle sukeltanut, suoriutuikin summanpäin puisten muumioiden\nsekaan seisomaan...\n\nKun kirahti ruosteinen lukko.\n\nSalpa solahti sivuun. Suuri honkainen ovi kitisi saranakoukuissansa.\nSavuttavaa lyhtyä kantava tanakka mies astui häikäilemättä\nkeskilattialle. Nyt se kohotti valon ja katsoi tarkistain tähän\nTuonenvirran valkamaan saapuneita vieraita. Mustissa puupalttoissa\nmaalattuna ne valossa välkkyilivät.\n\n— — —\n\nTunsi tulijan toinen.\n\nKatsoi kuinka tämä raakkimus astui sinne kussa vainaan leposijoiltansa\nulos tulleeksi huomasi... Sitä visusti valon kanssa sutena sirkas.\nSaalis vaikka vainaa, himon kamalan ja kärkeen murhamiehessä uuden toi\nilmi. Hampaissansa murina kuului:\n\n— Aa-a!... Vai niin kanalja... ettäkö elävän pestillä iankaikkisuuteen\najaa meinaat?!... Teeskentelijä! Teeskentelyn tässä tingassa auttavan\nyhäkin uskot?... Annappas olla! Kesykana, irstainen ihmislintu...\nViimeistelemme sua hiukan!\n\nNyt hän hapuili asetta vyötäisiltänsä tuo julma mies. Näyttipä todesta\nsiltä kuin käsi olisi liikahtanut valkovaipan alla, kuin kuolleen\nkasvot olisivat elon ilmeen hetkeksi saaneet. Ennenkuin tämä hyena\nkerkisi asetta oikein kohollekaan saamaan jo ryntäsi toinen nurkasta\nkolinalla esteeksi. Aseen saaliikseen salamassa sieppasi... Ovelle\nastui ja sen salpas ja sanoi sitten:\n\n— Vai niin!... Teeppä tili itsesi kanssa kurja!...\n\nNiinkuin naulittuna, niinkuin pöyhkö metsän pässi, tahi piiloja\ntehnyt poika sormi suussa seisoi lurjus. Tuijotti sitte tuokion pari\njäniksenrenkaillansa... Jopa kauhistui kamala mies! Tulen tikuisen\nkäistään kauaksi viskasi ja ilveksenä ruopasi portaille ja ylös\nkellotorniin karkasi...\n\nJo teki mieli nauraa toisen mokomata konua miestä.\n\nMutta eipä ollut tämä leikin asia. Hetken seuraavan oli taasen\nriihimustana ruumishuone. Varoin aprikoitsi Arvid torniin nousta...\nSilloin kuuluivat askeleet taasen taustalta... Varovaisina ne\nsiellä hiiviskelivät seinustalla. Arka ja tuskin kuulumaton koputus\nmuistutti Anteron arkuutta ja toi mieleen seikan: Kenties ei pojalle\npahoin käynytkään? Kenties hän onkin tuolla takana kuulemassa kuinka\ntäällä on käynyt? Kiireimmin hän luullun kautta meni alas ja riensi\nkivipaadelle irtaimelle. Kuulosti ja katsoi, mutta mitään ei ollut.\nIrroitti jo kivenkin. Silloinpa ilmestyi nyt nainen, liinapäisenä,\nkumarassa, kiihkeänä. Tämän tunsi hän Santalan Mäntiksi sanoiltansa\nja ääneltä heti toinen. Kopraan kovaan jo reijän kautta tarttui. Tämä\nhengästyneenä voihkas:\n\n— Oi!... Roisto pojan avaimen iskulla tappoi tuolla tiellä... Ja sitten\npäätäsuoraa tähän ruumishuoneelle saapui!...\n\nTämä kylliksi riitti! Se riitti turmioksi tuolle joka tornissa nyt on\npaossa, mutta tallessa varmassa pakoon pääsemästä. Sanalla muutamalla\nkertoi Mandi hälinästä tuolla kylässä. Sieltä kohta saapuu joukko.\nAprikoitsi sitten, jopa kyyneltyikin. Pakoa parhaaksi katsoi kuin\nkostoon virmaisan vihan:\n\n— Onhan vielä aika... Lähtekäämme nyt! Mutta vastaan kivijalan raosta\nkuului ääni:\n\n— Ei! Nyt en voi lähteä. Minulla on velvoitus ankarana. Ja vastuu puhuu\npuolestansa, vaikka yksinkin olen jäänyt. Minun täytyy taistella iskun\nviimeisen puolesta. Poikavainaan viattoman veri kutsuu kostoon. Olkoon\nmulla turma itselläni jos on ollakseen. Vaieten vastasi tähän nainen.\nÄänettömyys puhui enemmän kuin kauneimmat kyyneleet ja sanat. Sitten\nneuvoi mies Mandille ei niinkään helpon seikan. Hiipi pois ja hitaasti\nvaimeana kuin syysyö siellä sisällä jotain toimi. Sisään sinne tunki jo\ntoinenkin ja otti vastaan lattialuukusta kaimeen kantamuksen. Puheli...\nMutta kumahti kumeasti tornissa kello. Kumahti jo toisen kerran,\nkolmannenkin. Se säikkymään sai kaiken. Kuiskasi hätäisenä mies vielä:\n\n— Roisto siellä soittaa... Mutta sinä Mandi, jos eloon jäät, hautaa\nMartta lehtoon sinne, sisko kulta... Tää kalleinta mulla maailmassa.\nMinä en nyt tule. Mua kutsuu suuri työ!... Tästä Mandin nousi rohkeus:\n\n— Sua kutsuvat kaatuneet! Kostoon sinun ja taistoon viimeisimpään...\nKostoon Jaakon puolesta ja niiden muiden kaatuneiden. Siellä ylhäällä\non se sama meidän monien omaistemme pyöveli. Multa sulho, sulta morsio\non mennyt...\n\n— Mäkinenkö se?...\n\n— Sama!... Verihurtan sen tuomarin renki. Teilaajan tuki ja käsi.\nSama ihmismetsästäjä, konna... Tunnen sen pimeästä. Tunnen vaikka\ntuhantenkin joukosta ruton. Nyt Arvid vasta muisti miehen. Koon aprikoi\nja kasvot olivat julmurilla tosiaankin samat. Vielä polvillansa siinä,\npohjalattialla, avoimella luukulla kumarassa, kuiskata aikoi jotain\ntärkeätä Mandille kun taasen kumisivat kauheasti tornin korkeat kellot.\nHätäillen ja tulisesti nainen ylhäältä miestä hapuillen sanoi:\n\n— Nyt ne tulevat! Herra jumala!...\n\nTosiaankin ääniä kuului tieltä. Sanattomana ja hieman hätäillen sulki\nmies luukun. Sen sijaan että olisi Mandin kanssa mennyt kellarin\nkivijalkaan, nousi hän päättävästi ase kädessä ylös. Tahtoi sinne,\nmissä musta murhamies itselleen kuolinkelloja soitti. Ennenkuin\nhän kumminkaan ehti pimeitä kiertoportaita ensimäiselle ylemmälle\npermannolle kumahtelivat kellot yhäkin mahtavammin. Mitä kaikkea tämä\ntarkotti? Sitä saattoiko muuksi kuin avunetsinnäksi arvailla? Ylemmä\ntullen jo kumo kun hieman herkesi, kuului avunhuuto selvä:\n\n— Joutukaa!... Jumalan tähden joutukaa!... Täällä punikit perkeleet\nruumishuoneessa!\n\nTosiaankin kuuli Arvid meteliä tieltä. Mutta tornin seinät ja kellon\nkumina sekotti kaiken kuulumasta. Sitten taasen alkoivat kellot\npauhata. Koko ilma tornissa vapisi. Äänet tukkivat korvat. Milloin\nlakkasivat malmisen kielen ankarat iskut messingin kovaan kypärään,\nsilloin kumisi vaimentumaton hätäkellon kaiku. Avunhuudot uudistuivat\nlakkaamatta ja kuuluivat kyllä ulos, mutta eivät selventyneet sisälle\ntorniin.\n\nPäästäkseen johonkin johtopäätökseen ja saadakseen tässä tilanteessa\nhetki aprikoida piti pysähtyä rappusille hengähtämään. Keuhkot\ntapailivat kiireistä ponnisteluista ilmaa. Täytyi huohottaa poskien\ntäyteisesti. Siinä hetken seistessänsä muisti hän tehneensä tyhmästi.\nAvaimen oli oveen ulos jättänyt. Ei muuta kuin kiireesti riennettävä\nalas uudelleen. Mutta kun hän oli muutamia porraskiertoja laskeutunut,\nkolisi jo alhaalla ovella. Joku kiroili ja kompuroi pimeässä\nruumiskirstujen kansilla. Nyt selveni hänelle kumminkin johtopäätös:\nTuli kääntyä takaisin, ennen kaikkea kostaa tuolle, joka tuolla\nylhäällä yhä soitti ja metelöitsi. Oli se sen kaiken ansainnut. Kostaa\ntuli ennenkuin ehtivät hänet itsensä uhrikseen saada.\n\nKellot pauhasivat ja torni ylhäällä huojui tuntuvasti.\n\nHurja murhaaja siellä pelon ja kuoleman kauhussa vimmoissaan soitti.\nHän sekä huusi että ulvoi apua ja soitti yht'aikaa.\n\nArvid tuli vihdoinkin sille lattialle, mistä voidaan avata kellohuoneen\nääniluukut. Ja aivan oikein, hän huomasi miten hurja mies heilui ja\npolki siellä ylhäällä. Jokaisen luukun hän oli sitä ennen avannut\nja asettanut seipään mittaiset tuulihaat täsmällisesti paikoilleen.\nOvet ammottivat selkosten selällänsä. Tähtitaivas kiilui jokaisella\nkantilla. Tässä pauhussa \"valkoinen verienkeli\" soitti elämän\nkatoovaisuutta taivaallisella tohinalla.\n\n— Oi millä metelillä tuleekaan sinun sielusi eroamaan tästä matoisesta\nlaaksosta... Soittajan luokse tullakseen piti pyrkiä tuonne vieläkin\nylemmäksi. Kapeat, heiluvat portaat arveluttivat. Olivathan avoimet\novet ja avaruus hänen ympärillänsä. Ehkä tuholainen tekee hyökkäyksen\njuuri silloin. Mutta ei auta. Tulee uskaltaa sumeilematta. Nyt\nsoittaja huomasi tulijan. Heti tämä pinnisti kaiken voimansa suuren\nkellon polkimeen. Hän ei enää huutanut, ei kironnut, oli vain\nääneti, teki vain työtänsä kuin mielipuoli. Yhtäkkiä heitti hän\nkellon omiin valtoihinsa ja hävisi näkyvistä. Kello hiljeni hitaasti\nja moukuili sinne tänne. Kieli kosketti tuskin kumpaiseenkaan\nlaitaan. Mutta metalli kumminkin kumisi kauan ja itsepintaisesti.\nKorvia särkevä tärinä sammui. Soittajan paikalle saavuttuansa varoi\ntakaa-ajaja mahdollisia äkkinäisiä päällekarkauksia ja käsirysyjä.\nSitä varten vanui jokaiseen mahdolliseen puuhun ja pieleen lujasti\nkiinni. Avoimista luukuista aukeni yön pimeys ja laajat kirkonkylän\nihmisasuntojen ikkunain valot sikerminä siellä ja täällä. Tornin\nrapuilla alhaalla kuului kiireellisiä askeleita ylös. Siellä kolisivat\njotkin puuesineet ja putoilivat pimeässä, mistä syntyi vaarallista\nkinastelua ja meteliä. Ylhäällä, kelloluukkujen yläpuolella, missä\nArvid nyt seisoi, sillä tornin huipussa kuului jotakin rapinaa.\nSinne saattoi osapuille olla matkaa vielä monia syliä. Sitä paremmin\ntarkastellen siirtyi hän sivuun ja kuuli miten siellä potkastiin\nahdasta luukkua mikä yht'äkkiä aukeni. Hapuillessa sinne ja tänne\ntulivat käsiin pään korkeudella olevat tikkaiden ensi askeleet, jotka\nseisoivat pystysuorassa. Nämä paloportaat olivat raketut puolapuiden\nmalliin pyöreistä kapuloista. Päästäkseen tarkoitukseensa tuli hänen\nnousta niitä pakenijan perässä. Ja kun kolmen sylen arviomitta\nahtaassa, pystysuorassa solassa päättyi ylimmäisessä huipussa\nneliömetrin suuruiselle lautalavalle, sai Arvid päähänsä äkkiä iskun.\nMillä häntä lyötiin, se ei ollut oikein varmaa. Mutta rohkeasti nousi\nkuin nousikin hän yhä ylemmäksi. Iskuja seurasi heti toinen ja kolmas,\nsitten lukemattomia. Mäkinen potki ja ähisi kaikin voimin vastaan.\nToinen sai saappaasta kiinni ja oli vähällä temmaista miehen alas. Ote\nkumminkin heltisi ja tämä kuukertui toiseen lavan nurkkaan. Nousematta\nylemmäksi sanoi Arvid:\n\n— Potkit pakana...\n\n— Mitä sinä minusta?\n\n— Antaudu, tahi ammun!...\n\n— Ampuako vain sinä punikki tahdotkin?\n\n— Paljon pahempaa sinulta vaadin...\n\n— Ja mitä sinä minua tänne torniin?...\n\n— Että ajan tuosta tervaluukusta.\n\n— Mutta emmekö voisi keskustella?!...\n\n— Mitäs murhaajan kanssa. Oletkos jo monetta kertaa kiipelissä?\n\n— Monta kertaa olen ollut... Mutta pelasta henkeni, minä pelastan sinut!\n\n— Ahaa!... Että puntariin sielumme sinun ja minun?\n\n— Kuten huomaat mieheni ovat alhaalla. — Vaikka ovat niin sinä hyppäät\nluukusta!\n\n— Mutta...\n\n— Hyppää luukusta!...\n\n— Mutta... mutta... voi, voi!...\n\n— Hyppää luukusta!...\n\n— Hyvä! Jos minä hyppään luukusta hyppäät siitä sinä jälessä. Varro\nhitunen hyvä saatana!... Kuulethan että alhaalta tullaan...\n\n— Siksi se kiire tässä onkin kuin alhaalta tullaan. Hyppää luukusta!...\n\n— Armahda minua onnetonta viimeisellä hetkelläni!\n\n— Armahditkos sinä poikaa poloista tuolla tiellä?\n\n— E-en armahtanut...\n\n— Viimeinen sana: Hyppää luukusta! Huomaathan että tulee saada tilaa.\n\nArvid päätti nyt ampua miehen tahi viskata väkivalloin ahtaasta\ntervaluukusta alas kirkontornin huipusta. Mutta ahdistettu huokasi\nsyvään ja huomasi toisen lopullisen päätöksen tinkimättömäksi. Nyt hän\nnousi viimeiseen soppeen ylös ja hävisi vastaan sanomatta.:\n\nOliko hän todellakin hypännyt?\n\nJa vaikka jo lähenevät äänet ja askeleet alhaalta kuuluivatkin yhä\nselvemmin ja selvemmin, nousi kiipeejä siitä huolimatta varmuudeksi\nneliömetrin laajuiselle pinnalle, mistä tervaluukulle tuolla huipussa\nsaattoi päästä. Ja kun Arvid pisti päänsä siitä ulos, huomasikin\nsiellä ylempänä vielä ulkopuoleiset portaat. Ne johtivat viimeisen\ntien suippokartion kärjelle ja siellä olevan ristin luo. Sinne saattoi\nolla matkaa arviolta kolme syltä. Kiiluvaa tähtitaivasta vasten\ntuskin huomasi suippilon takaa ojentuvat ihmisen käsivarret, mitkä\nkietaantuivat ristin juuren ympäri, mutta mitään ei miehestä saattanut\nnähdä. Tarttuessaan näihin portaisiin huojuivat ne läpimätinä ja\nraukesivat käsiin. Tie ylemmäksi oli ehdottomasti poikki. Alastuleminen\ntaasen mahdoton. Luukkua kiinni kääntäessänsä sanoi Arvid enemmän\nitselleen kuin tuonne tarkoitetulle:\n\nRistissäsi olkoon sulia suoja.\n\nMitä sitten tapahtui tuolla tornissa ylhäällä on epämääräistä sanoa.\n\n— — —\n\nKoko kirkonkylä ja lähitienoo kuuli kovan hätäkellojen kaiun ja\nkuminan, samoin koko kotona oleva valkoinen asujamisto, sekä myöskin\nmuut siinä sivussa. Kansaa kerääntyi joka suunnalta ja samosi metsistä\nja mäiltä. Mitä merkitsi kaiku ja yöllinen kumina? Juoksujalkaa piti\npainallettaman. Ja vähittäin siinä sitä väkisykermiä hevoslassilla\nparveilikin ja uusia laukotti oikein reki matkassa. Ensimäisinä\nhäärivät hihakääreiset suojelijasotilaat. Pian kuhisi öisellä\nkirkkomäellä kansaa ja tiedusti toisiltansa, että mitä se tämä\n\"joulukirkko\" keskellä kevätkautta ja sota-aikaa oikein tarkotti? Mutta\nkäsilämpimäisiltä ei siihen kukaan oikein selvää vastausta saanut eikä\nantanut. Nyt jo toiset kurkkoilivat ylös torniinkin. Siellä äijöttivät\nkaikki lävet apposten auki. Täällä ja tuolla jo hätäilivät, huutelivat.\nHuippu siellä siinteli hämärässä ja häämötti taivasta vasten. Jopa\nkuului verisen murhaajan valitus ja voihke. Siellä tornissa se vika\nasiaan täytyi olla. Sen tähden tahtoi sinne tunkea ovesta yksi ja\ntoinen. Mutta tyly vastaanpano oli edessä. Nyt tyydyttiinkln vain\nkatsomaan täältä alhaalta tasajalkatantereelta että mikä se siellä\nsitten valitti ja vikisi.\n\nTorniin työntyneet turhaan häärivät ja hosuivat.\n\nHe eivät apua ja keinoa voineet keksiä. Kävivät välillä maassa ja\nkiipesivät tapuliin. Minkäänlaista mahdollisuutta ei etsimälläkään\nlöydetty. Tikkaita ja köysiäkin tuotiin paikalle. Rohkeimmat uskoivat\nhenkensä alttiiksi ja uhallakin sinne luokse yrittivät. Kaikki turhaan.\nKäsistänsä roikkuvan miehen voimat alkoivat virua. Käsivarret ja koko\nruumis puutuivat kokonaan tuntumattomaksi.\n\nHälinä ja hääre kirkkomäellä kiukutti jo \"isänmaan uroita.\" He jo\nhäyhensivätkin silloin tällöin olemaan hiljaa. Henkeä pidätellen\nseurattiin sitten asioiden kulkua kuin ensin joka ainoa tuli\nällinpäälle mistä tässä oikein on kysymys. Näkemyksen jännitetty\npinnistys silmäin edessä kutitti huomattavasti kansaa. Eikä sitä niin\nsalattu ääneenkään ajattelemasta:\n\n— Tätäköhän se tarkoitti kellojen yhteen soitto?...\n\n— Minäkin sitä jo tirhensin, että mikä siellä moikaa?\n\n— Ja mitä se meteli ja mehakka?!\n\n— Jotakin ne ruumiskuormatkin meriteeraa?\n\n— Punikkia ne eikä muuta...\n\n— Kyllä sitä kauheita kuuluu. Jo päivällä sinne oli summa tuotu. Joku\ntiesi että kuolleista oli joku noussut ja julmalle miehelle yhtäpäätä\nkanakvyörin kirkontorniin antanut... Toiset taasen kertoivat itse\npeijakkaan pikasseen ja pelmujaan pitäneen. Edelleen kulki keskustelu\nsamaan juuttiin:\n\n— Kyllä minä sitä jo sanon...\n\n— Ja minä!... Että liikaa sitä lihanpuolta taitaa yhteen lykkyyn tulla.\nItte harkkelisarvi eljen etehensä on ottanut. Nyt ne jo kiikuttavat\npääpahantekijöitä kirkontornin huippuun...\n\n— Mikäs muukaan sen sinne olisi vienyt...\n\n— No tietysti ei... Raput ja ihmiskäsi ei sitä sinne kyllä kuskannut...\n\n— Pudottava sen sieltä... taitaa...\n\n— Pudottava.\n\n— Pudottava.\n\n— Mutta kyllä se loukkaantuu...\n\n-— Kyllä ei se tuskin kävele.\n\nJoku tiesi kertoa että tornissa olisi ollut muka elävä punikki. Että\noikein elävä ihminen sieltä olisi sotamiesten piirittämänä viety\nkirkonkylän kevariin. Ja itsensä tuomarin sanovat tahtoneen sen säästää.\n\nYhtämittainen uikutus ylhäällä tornissa yön pimeällä pöyristytti.\nRohkeimmatkaan eivät halunneet paljon pilojen laskemiseen. Syvä\ntilinteon ja sovituksen soimaava aatos itse kullekin kohosi kuin\nhaamu silmäin eteen. Hukkuvan miehen onneton tila säälitti sitä\njoka sen kuuli. Partamiehen poru muistutti lapsen puuskutusta...\nEri ihmisiin se teki erilaisen vaikutuksen. Jotkut tämän kuultuansa\nalkoivat väristä. Vapajivat toiset niinkuin vapajaa elävä toinnutun\nliha leikkauspöydällä. Pintapuolisemmat, henkisesti matalat ihmiset\nsaattoivat tilanteen ottaa nautinnoksi. Hymyilivät koston kirmaisemina,\ntahi perinnäisvaiston elukkamaisella uhritunteen vaistolla.\nAateveikkojensa joukossakin löytyi monia luonteita jotka jännityksen\npinteissä kinnistelivät, poloisen takaisin palaamattomuutta mielissänsä\ntoivoivat. Käärmeinä synnin moninaiset tunteet kiemurtelivat sydämessä.\nVallan välttämätön tarve tuli tyydyttää tuntematon kiho. Kalman kolea\nvainu, esi-isiltä ammoin perittynä kutsui raatolintuja haaskalle. Joku\nheistä huuteli sinne ylös:\n\n— Koeta veikkonen pysytellä!\n\n— Outa hieman, me sinua poloista avitamme!...\n\n— Kuinka kauan sinun kätesi vielä kestävät?!\n\n— Pian ne pappilan tikapuut tulevat!...\n\n— Jospa tunninkin kestät, on henkesi turvassa!...\n\n— Turvassa olet silloin, turvassa! Sama jos äitisi villakopassa...\n\n— Purista vain, purista, vaikka siihen paikkaan hiukenisi, mutta älä\nmissään nimessä päästä. Muutoin ottaa sun poika ohraleipä!...\n\n— Älä suotta käske... Kyllä elävä palavansa tuntee muutenkin...\n\n— Kyllä!... Ja siksi toiseksi kyllä siinä tilassa mies puristaa\nkakkovarpaansa kiinni paremmin kuin saattaa arvata.\n\n— Hohhoi!... Ei tuo siihen enkeli helmaansa alle.\n\n— Eikä taivaitten ihmeitä tapahdu, jos vaikka itse apostoli olisi...\n\n— Kyllä ei tuo, ei!...\n\nMuutamat olivat keksineet, että on haettava suuria sänkyraitia pappilan\npirtistä. Neuvoi lyhyesti ja havainnollisesti miten niillä pelastustyö\nlaatuun kävisi, sekä lisäsi:\n\n— Ennenvanhaan Ison-Konttilan suuressa tulipalossa pääsiäispyhien\naikaan kevättuulissa, jossa syttyi ja paloi kaksikerroksinen\nkartano paikalleen kuin heinäkarho vain. Siellä pelastettiin talon\nkolme mamsellia yliskammarin kolmannesta ikkunasta. Rengit pitivät\nsänkyraitia siinä tukevasti alla kun ne ikkunasta putosivat. Tämä puhe\nsai heti toimintaa ja touhua aikaan. Juostiin hakemaan heti isoja\nkankaita kylältä. Mutta jotkut mielenkiinnon laukeamisen pelosta\npanivat vastaan:\n\n— Ehei poijat!... Ei tämä ole nyt mikään Ison Konttilan yliskammari.\nEikä tässä auta pappilan renkien raiditkaan. Eikös tämä ole itse\nHämeenkyrön kirkko?\n\n— On!... Kyllä tämä se on.\n\n— Sempä takia ei siinä nyt auta sänkyraiti eikä polstarikaan...\n\n— Ei siinä polstari auta, kun kuolemanportti edessäsi reväistään\nselkosten lävelleen. Ja sanotaan että \"vassa guu mister.\"\n\n— No ei siinä suinkaan ihmisen apu yksin autakaan?\n\n— No ja mitäs se jumala taasen tuolle nyt esimerkiksi mahtaa?\n\n— Kyllä se taas mahtaa, jos se tahtoo, mutta se ei niin kaikista välitä.\n\n— Ja hyvä sun siinä kai nyt on kantapäät kankaassa tepastella ja\nkehuskella, kun on kamara kova mitä polkee. Toista se on killua tuolla\nteikinnokassa.\n\n— Niin se on, että sisälle sun on astuttava, koska portti sun eteesi on\navattu ja pasuunalla soiton kuulet. Kuulitkos sinä kellojen pauhun? Ne\nkutsuivat teitä.\n\n— Sisällepä tietenkin, sisälle!... Eikä suinkaan ulos. Vai uloskos se\nsinä sitte iankaikkisuudesta asettuvasi luulet?... Ehei märkään poika\nniinpäin ei piiputkaan!\n\n— Kukas tässä ulos tahtoo asettua? Eteensä elävä aina ajattelee.\nJoka kuolee, sillä on aika. Joka ei kuole, sillä ei ole aika vielä\npoislähtöön. Se on sillä lailla että miten sen herra itse kussakin\nkohdassa näkee.\n\n— Joutuuko se herra joka hitusesta huolehtimaan? Ajatelkaas jälkeensä\nkuinka paljon on meitä ihmisiä tässä maailmassa ja aina uutta purkaa\nkuin turkin hihasta. Toisia toisen kautta lappaa pois. Ja sitten\nkun Rana Mattilan Riku saarnassansa palokunnan kesäjuhlilla ilmasi\nsenkin ihmeen, että näitä maalimoita on muka miljoonia!... Aateikaas\nmiljoonia! Ja taivaita ei kuulu olevan yhtä, mutta niitä on tuhansia,\njosta taasen minä tuumin jumalienkin suteen samaa...\n\n— Usko sinä!... Kylläkai se Riku kirkua osaa. Pajunköyttä kaikki! Minä\nuskon sanaan joka kirjoitettu on.\n\n— Ulos taas ei asetu kukaan. Mentävä on sisälle, ei siinä haromiset\nauta.\n\n— Haroo tuo tuolla tornissa ainakin. Iankaikkisuuden ovipielessä on\nkynsin hampain kiinni. Ei sitä niin suorin sormin kuka kuolemaankaan...\n\n— Ihminen on tyhmä kuin lammas. Sitä jota pitäisi vihata, sitä hän\nrakastaa. Köyhä mies suutelee aina ruoskaa... Ihminen pöyhkönä pelkää\nkuolemata. Se on kuoleman edessä kuin jänis, jota koirat ja pyssymiehet\najavat... Niin tuokin tuolla tornissa.\n\n— — —\n\nKirkkomäellä touhuttiin. Saapui tikapuita, tuotiin köysiä, kannettiin\nkokonaisia vuodepatjakasoja, joita pantiin röykkiölle sille puolen,\nminne arveltiin miehen alas hervahtavan. Sänkyraiteja jo pidettiin\nkulmista kiinni, mutta ne osottausivat kovin pieniksi, jopa\nhengenvaarallisiksi niille, jotka aikoivat kulmista pidellä. Mutta\nvastaavaa tulosta ei näistä mistään saatu aikaan. Miehellä viipyi vain\nuhkaava kuoleman syli alinomaa auki.\n\nMutta valkoiset olivat keksineet erään vikkelän keinon.\n\nPappilan kellarissa oli vielä säilössä se mies, kylän vanha ja laiha\nsuutari, joka ammuttavista enää viimeisenä odotti tuomiotansa. He\nmuistivat suutarin olevan erittäin viisaan ja kekseliään miehen.\nHänelle ei oltu koskaan esitetty sellaista kysymystä, ettei hän voinut\nsitä ratkaista. Eikä koskaan oltu suutarille tuotu työtä, tahi pyydetty\napua, mistä pälkähästä ei olisi päästänyt.\n\nRiemuiten herrat hakivat suutarin pimeästä kellarista ulos. Tämä\noven aukaiseminen ummehtuneesta huoneesta oli sellainen, ettei vanki\nymmärtänyt isoon aikaan mitä hänestä tahdottiin ja mitä mahtoi ollakaan\nse kuoleman laatu, jolla hänet aijotaan teilata. Vasta sitten kun hänet\noli kuletettu kohtisuoraa kirkkomäelle, niissä kansaa oli kopero koolla\nja kun hänelle sormella oikein osotettiin ylös kellotornin huippuun ja\nristiin sekä puhuttiin kiihkeästi ja iloisesti suutarin kuolemantuomion\nperuutuksesta:\n\n— Jos sinä mestari voit pelastaa tuon valkoisen upseerin tornista\nelävänä, tulee sinun lunnaasi suureksi. Henkesi saat pitää itse.\nValtakunta tulee sinulle jakamaan hengenpelastuspalkinnoita ja\nmitaleja, jonka jälkeen sinun ei enää tarvitse työtä tehdä!\n\n— Niin, eikä sinua enää sen erän perästä vainota.\n\n— Saat olla, jos tykkäät, ihan koskemattomana kotona.\n\n—-Ja suojeluskunta katsoo ettei sinulle sosialistit saa pahaa tehdä.\n\n— Sinusta tehdään suojeluskunnan suutari...\n\nMiesparalle huudeltiin läheltä korvaan näitä herkullisia lahjalupauksia\nkuin vähäkuuloiselle ainakin, vaikka suutarin korvat olivat yhtä auki\nkuin kenen hyvänsä tässä. Mutta vaikka hän jo vähän huomasikin, mistä\ntässä on kysymys, heittäysi mestari tuhmaksi. Mutta kun suojeliat sen\nhuomasivat tahalliseksi, alkoivat he evankeliumin perästä saarnata\nlakia:\n\n— Ja jollet sinä paholaisen pikikynsi keksi heti jotakin, viemme sinut\ntorniin ja loikkautamme tervaluukusta alas, niin totta kuin me tässä\nseisomme.\n\n— Jumalaut' se tehdään!...\n\n— Het' lemmessä hanki mies alas... taikka!\n\nMestari mietti hieman, sanoi sitten:\n\n— Sallikaat minun käydä kotona...\n\n— Mihinkään emme sinua laske...\n\n— Jos asiata on, niin käske. Me toimitamme kaiket määräykset!\nToimekkaana jo suutarikin alkoi aavistaa, että miehen kädet voivat\nhellitä millä hetkellä hyvänsä, joten on parasta yrittää omankin hengen\npelastuksen takia. Antoi sukkelaa määräyksiä:\n\n— Siellä kotona, tölli tuossa kylän alla, on porstuan laudalla koppa.\nKopassa löytyy \"juksikoukkuja.\" Ne ovat Muurmannin kalastusajoilta\nKarjalasta. Tuokaa ne koukut ja hankkikaa nauloja, vasara. Pari\npitkää lankkua ja raput, jotka saattaa ulottua kelloluukusta arviolta\nräystäälle.\n\nMiehiä riensi toimeenpanemaan määräystä, jonka jälkeen hän antoi\nohjeita:\n\n— Työntäkää kellojen oviaukoista lankut puoliväliin ulos. Pystyttäkää\nlankkujen päälle raput. Rappujen yläpäähän naulatkaa räystäälle\nharvakseen rivi koukkuja, väkäpuolet ylöspäin...\n\nKansa riemuitsi!\n\nSuutaria kiitettiin, ylistettiin, puristettiin käsistä, nostettiin\nkilvan korkealle ja huudettiin koko hevoslassilla ja kellotapulin\ntienovilla:\n\n— Suutari!... Suutari! Oi sinä suutarien suutari!\n\n— — —\n\nNytpä ne seurasivat hikiset hetket.\n\nMies tuolla huipussa ilmotti hellittävänsä. Selitti:\n\n— Mua ei enää herra jumala auta!... Toiset myrskyisenä alhaalla yhdestä\nsuusta kuorosivat:\n\n— Älä päästä!... Älä herran nimessä päästä!...\n\nYleisen sekametelin aikana ei selittänyt mitä hän enemmän olisi\nhalunnut puhua. Mutta uusia ja uusia hakijoita pantiin puuttuville\ntavaroille. Toinen toisensa jälkeen alkoi viivana juosta mikä minnekin.\nTässä todella näytti siltä, kuin olisivat kaikki toiveet lopussa.\nMutta puuhasta tuli jo sentään jotakin. Ihmiset saavat yhteisvoimilla\nsanomattomia aikaan. Siellä tornissa jo hääri yksi ja toinen.\nLankut työntyivät kuin itsestään ulos. Niiden tornin puoleinen pää\nkuormitettiin miehillä. Suutari käveli jo siellä lankkujen päällä\nrohkeana ja pystytteli tikapuita. Jopa koukut ja vasara kourassa\nkiipesi askelmia ylös räystäälle. Pikaisesti kiinnitti juksi-onget\nsekilleen katon lappeeseen juuri siihen kohtaan, missä onneton roikkui\nristillä kolmea syltä korkeammalla. Ja kun se oli tehty, tuotiin\ntelineet pois. Kaikki olivat tyytyväisiä ja menivät nyt alas valmiiksi\nkatselemaan, koska ne paksun miehen kädet heltiävät.\n\nKun vielä siinä joku suutarille esitteli kaiken mahdollisen varalle,\nettä koska räystäitä on tornissa kolme, tulisi koukut varustaa niille\nmuillekin. Arveltiin asiata puoleen ja toiseen, mutta suutari itse\npiti suunsa kiinni, koska sitä ei hengenpakolla valkonauhaiset itse\ntahtoneet. Hän uskoi ja luotti lujasti koukkuihinsa, tenäsi:\n\n— Kyllä ne kestävät! Kestävät ne kahdenkyynäräisen turskankin\nponnistelut. Se se on sentään jotakin toista. Eikä aikaakaan, kun\nse tässä saatiin nähdä. Tornissa siellä kuului pitkä ja vihlaiseva\nkiljahdus... Sitten jotakin kuulumatointa rapinaa. Ja ennenkuin kaikki\noivalsivatkaan, kiikkui kuin kiikkuikin mies koivestaan räystäässä\nniinkuin kiikkuu siankinkku lahtarin puodissa.\n\nKansa oli ensin vaiti kuin hauta.\n\nSitten se alkoi itsekseen ähistä. Kaulat pitkinä, leuka taivasta kohden\nsiellä sirkasi joka mies... Mutta heistä kaikista oli hyvä, että se\nkiikkui. Ja että siellä mies oli justiinsa tuommoisessa, pää alas\nantavassa asennossa. Joku jo varoitteli:\n\n— Ai miten osui... Mutta älä, älä vaan sätkyttele!\n\n— So, so, ei saa sätkytellä!... Ja mies lakkasi sätkyttelemästä. Nyt\nkun he olivat siinä äänettöminä katselleet tovin tarpeekseen, laski\njoka mies leukansa jo alas ja yksi ja toinen rupesi vaanimaan suutaria,\njolta piti kipakasti ottaa selväksi, mikä on seuraava aste miehen\npelastustyön kehityksessä... Mutta vaikka kuinka katsoi, ei suutaria\nollut missään.\n\n— — —\n\nVaikeni aamu.\n\nYölliset näytelmät olivat loppuneet. Kansa oli kirkkomäeltä hävinnyt.\nTapulin alaseen, kolkkoon Tuonelan valkamaan kannettiin yksi matkamies\nlisää. Vainajalla ei ollut kirstua, vaan laskettiin sarkatamineisena\nsiihen lattialle. Hihassa oikeassa oli valkoinen nauha ja kalvosimessa\nsidottuna sairaalaharso. Hänen painonsa oli liian raskas. Juksikoukku\nkyllä kesti, mutta sarkainen housunpultti ratkesi, maan vetovoima\nvoitti. Se veti poikansa povelleen, joka häntä ylenpalttisesti oli\nrakastanut. Nyt poika saikin levätä uskollisena isänmaansa paljaalla\npovella.\n\n\n\n\n10.\n\nKAHDESTI KUOLEMAANTUOMITTUNA.\n\nKoska historiallisten tapahtumain vaiheista kertoillessa liikkuu\nmainitulla alueella asiain kulku ripeästi, joka puolella tapahtuu\nyhtenä ja samana päivänä tapauksia jotka vaikuttavat yleisen tilanteen\nselville saamiseen, sentähden on meidän palattava takaisin muutamiin\nasioihin, jotta saisimme käsityksen seurausten syistä.\n\nMuistamme tarkoin Rajavaaran talon isännän urhoollisuuden ja\nsankarillisen taistelun talonsa hävitystä ja tuhoamista vastaan.\nMuistamme saapuneet valkoiset joukot kenttätuomioistuimineen ja\ntuomareineen. Muistamme rohkean ja peräänantamattoman Korpion,\njoka tietoisesti kävi punaisten päälle. Saman miehen mihin eivät\nturhanpäiset aatteet liiaksi vaikuttaneet. Hänellä oli yksi ja ainoa\npäämäärä, yksi ja ainoa sana — _isänmaa._\n\nTälle Korpiolle tuotiin tieto Rajavaaran tapahtumista seuraavan päivän\niltapuoleen. Aapon äkillinen ja uusi ilmestyminen ensin suututti\nhäntä. Sitten tarkemmin mietittyä ihmetytti sekä kummastutti ankaraa\nsotapäällikköä.\n\nJa kun sitten uudet valkoiset osastot saapuivat Rajavaaralle tapasivat\nhe talon tuhkana. Merkit siellä ja täällä olivat näkyvissä tuhoisasta\nkamppailusta. Vainajia pihamailta pois korjatessa tekivät valkoiset sen\nhuomion, että punaisia ei heidän joukossaan ollut. Että voittajiksi\nolivat sittenkin suoriutuneet Aapon miehet.\n\nKarjakeittiön ullakolta, sammalkasan alta löytyi ainoa elossa oleva\nihminen. Kuulustelussa saatiin tältä tietää Aapon miehineen lähteneen\nkirkonkylään. Osa joukosta mainittiin menneen Ilvesvaaralle... Enempää\nkysymättä läksivät siihen suuntaan vainolaisetkin.\n\n— — —\n\nKonikorven koirahaudoilta eloonjääneet Aapon pelastamat uhrit\npakenivat pian suunnalleen kukin. Mutta syvä lumi esti heitä jalan\nmetsissä liikuskelemasta. Heidän tuli yhden ja toisen palata tielle.\nKuljeskelivat ja huojuivat puoleen ja toiseen kumminkaan kylään\nuskaltamatta. Ihmisten ilmoillahan heitä saattoi odottaa vaara.\nYhä tärisyttivät korvissa kuoleman hysteeriset huudot hermoja. He\nvartosivat iltaa ja yötä, jonka suojissa piileksiä tahtoivat. Ja kun\nkevään ilta alkoi himmetä, hämärä saapui, syttyivät tähdet, tuuli\nsuhahteli korvenlaiteilla kuusistossa silloin epätoivoiset ihmiset\nhorjuivat, hieroivat käsiänsä ja olivat onnettomia. Valkohurttain\nvainot avautuivat siellä ja täällä.\n\nJa kaiken onnettomuuden keskellä tuli uusi, ilmeinen uhka.\n\nRajavaaralta palaavat valkoiset ehtivät eteen. Uudet uhrit. Uudet\nteuraat. Valtatieltä kuului käskevä ääni:\n\n— Mitäs joukkoa se?!...\n\nEi vastausta. Uudet tiedustelut:\n\n— Mitäs te sieltä metsästä?...\n\n— Ja kukas teille kaitsijat on antanut?!... Tiuskasi yhä kyselyjä:\n\n— Esiin sieltä joku!... Kuka sen joukon komentaja?\n\nTässä olisi uskonut sekasorron ja kovan paon olevan kysymyksessä ja\nseurauksena. Mutta nyt ei tapahtunutkaan niin. Vaikeneminen, syvä ja\nhiljainen. Astuivat vankien joukosta esiin valkoiset sotilaat käsi\nohimolla:\n\n— Nämä ovat vankeja...\n\n— Vankeja?\n\n— Vankeja herra upseeri.\n\n— Ja mistä ja mihin niitä?\n\n— Kun vastausta ei kuulunut, ärjyi komentaja:\n\n— Helvettiäkös toljailet, kun et puhua osaa?! — Nämä ovat vapautettuja\nvankeja herra upseeri.\n\n— Vapautettuja?... Vapautettujako sanoit? kertaili kopeasti valkoinen.\nKatseli kutakin kohdastansa, sanoi sitten:\n\n— Ja kuka vapauttaja?\n\nVastasi arkailematta kokemassa ollut:\n\n— Punaisten päällikkö. Mutta tutkiskelevan upseerin silmät iskivät\ntulta. Jopa reestänsä nousi suu suurena ja uskomattomana. Kyynillisellä\nmaltilla kumminkin puhui:\n\n— Ja entäpäs sitten. Alappas ladella enempi...\n\nSeurasi kokonainen ryöppy kysymyksiä. Mutta sotilas oli itsepintainen.\nHän puhui asian siten kuin se oli. Selostukseen kumminkin puuttui\nkaksi niistä keljumaisista juipeista, jotka olivat osottautuneet\nkaikista \"urhoollisimmiksi.\" He vääristelivät ja valehtelivat. Tämä sai\nsekasortoa vain enemmän aikaan. Nytpä joukon johtaja määräsi uudelleen\nvangit ammuttaviksi.\n\nTässä kumminkin tapahtui yhtä ja toista. Itsepintainen ja rehellisyyttä\nosottanut sotilas menetti malttinsa ojensi aseen pöyhkeilevää\nkuulustelijaa kohden ja huusi:\n\n— Heitä _ei saa ampua!_\n\n— He ovat meidät pelastaneet!\n\nTästä seurasi laukausten vaihto. Ankara hälinä nousi. Usea\nvalkonauhainen vaipui lumelle. Kiroukset ja sadatukset kajahtelivat\nkilpaa laukausten kanssa. Komentaja ähkyi kiukuissaan:\n\n— Helvettiin koirat kaikki!... Ampukaa heidät joka saatana! Miesten\ntäytyi peräytyä taaksepäin tilaa saadakseen. Jo vimmoissaan ammuskeli\npäällikkö ja huusi:\n\n— Ampukaa!... Ampukaa heitä koiria!... Mutta ennenkuin laukaukset\nsaapuivat olikin kokemus osottanut uhreille toiminnan tarpeellisuuden.\nKoirakuopilta palanneet ja ylös nousseet miehet sekä naiset olivatkin\njo tulikasteen karkaisemia. Heitä oli vallankumous ja kuolema\ntuskaisissa pihdeissä pidellyt ja korventanut. Kuulat eivät enää\npelottaneet. Toiset heistä hyökkäsivät käsiksi murhaajiin, toiset\nheittäysivät lumeen.\n\nKun sillä hetkellä ylempää mäentöyräältä kajahtelivat laukaukset ja\nmurhamiehen mustan teossa ja työssä tässä saavutti punaisten pelastava\njoukko.\n\nKuka ja mistä?... Kysy kuka ja mistä saapui. Ja kuka heidät lähetti?\nKuka siunatun pelastajan tuonut? Tässä hämmingissä ajatteli jokainen\nvain itseänsä. Kuka kynsille kykeni se lumeen kaivautui. Siellä\nsyvällä kuoren ja kerstänneen alla oli ainoa tulen turva. Väkevimmän\nväkivallassa voima ja— — — valta. Ystävän sekä vihamiehen on tuhon\nedessä sivuun astuttava. Uhri ja uhraaja etsivät nyt läpeä itselleen\nsamasta kannon kupeesta turvaksi kurjalle hengellensä.\n\nKahdesti kuolemaan tuomitut eivät ymmärtäneet mitä ja ketä he itse\noikein olivat. Tilaa ei maan päällä, ei alla. Lupaa ei olla, ei\nelää. Mutta kohtalo ojentaa kätensä monasti silloin kun juuri toivon\nviimeinen häivä on hävinnyt, jos— — — se sitä koskaan ojentaa.\n\n— — —\n\nTeeriharju, perämies, Kananen, Onkalomäki ja Oskari, jotka kuusinkeski\nvasta olivat lähteneet Ilvesvaaralta juuri niihin aikoihin johon vasta\nmainittu seikkailu oli kehittynyt. Santalan Manti hiihtäin sinne\nsanan sai. Hevolla neljällä, juoksijalla paraimmalla Kuusela oli\napua Aapolle hakemaan tullut. Virma ja hyvä juoksija teki taivalta.\nOlihan kiire sinne missä kuultiin Aapolla olevan kuumat päivät. Matkaa\nmieskuorman kanssa tehtiin siten, että ylämaat juostiin, tasaiset\nja laskevat ahteet seisottiin reessä. Kuta lähemmä saavuttiin, sen\nvarovammin kuhunkin suuntaan katsottiin. Jokaista puskaa ja pensasta\nkomensi Kuusela pitämään nyt silmällä. Hanat pyssyissä päällä ja\naina muutoinkin laukaukseen ja taisteluun valmiina oltiin. Kuusela\nneuvoskeli:\n\n— Jos vaara teitä uhkaa, lumeen syöksykää suinpäin niinkuin sotamiehet\nja saukot. Ei maalitauluksi kukaan ehdontahdoin saa asettua.\n\nTämän ahavoituneen ja ensikertaisen päällikön komennuksia kuultiin\ntotisina. Jokainen heistä tiesi tässä jotakin erikoista tapausta\nkohti kuljettavan. Karkua laukkovien hevosten voimalla ja nopeudella\ntässä kuljettiin kuolemata kohden. Valkoisen vallan ympäröimä alue\ntuntui hengenahdistuksena, saati sitten eleissä ja liikkeissä. Mutta\nvanhain metsänkävijäin vaisto heräsi nyt vireeseen. He nuuskivat ja\ntaivastelivat koirankuonolaisen uumoilemisella, että jotakin sitä\nsaattaa olla läheisyydessä. Toinen toiselleen tästä ilmaistiin ja\npuheltiin rohkaisevia sanoja. Vaarasta mitään virkkamatta haasteltiin\nvain kuin tavallisesta asiasta ainakin. Saaliinhimo syttyi. Vaino\nheräsi. Silmät sikristyivät sihtaukseen kuin kissan silmät.\n\nEikä aikaakaan kun erään ahteen päällä pysähtelivät kuulemaan.\nKirkonkylästä tahi Haapaniemestä kuului jotakin. Ja aivan oikein,\nsieltä sitä kuului kunnioitettava jytinä ja räiske. Sitten hypättiin\nrekiinm ja taasen ajettiin pitkä alamaa. Vasemmalle jäi siihen\nvaivaiskoivuja kasvava suo. Suon takaa kumotti synkkä Konikorven\nkuusikko. Mutta siinäpä aivan edessä kappaleen matkan päässä maantieltä\ntalvitien suussa suon rannassa alkoi paukahdella. Rähäkkä ja ilmeinen\ntappelun tohina oli siellä alkamassa. Kuka muu kuin vihollinen!\nKäsikähmässä taisteltiin. Hätäytyneet siellä kauempana hajaantuivat\nhankeen. Tässä sitä Kustaa ensi kerta vanhoillansa sai koetella\nsotapäällikkyyttänsä. Ja pian olikin hän kuiskaten sanonut:\n\n— No nyt pojat soopaa isännän silmiin! Ja sitten hivuutamme...\n\nJa niin se hivuutus sitten alkoikin. Tässä kahakassa valkoiset\nveljet lykästivät pakosalle. Vastikään toisia hätistelivät, nyt itse\npäistikkaa peltopyinä puikkivat päätänsä mikä minnekin sattui. Useampi\nheistä sai tuta tarkkasilmäisen ja vakavakätisen metsämiehen tuliluikun\n\"tuttavuutta.\" Metsään paenneiden perään eivät keskellä kiirettä ja\nsuksittomina jälkimyöten joutaneet.\n\nHankeen hukuttautuneille punaisille kyllä huutelivat:\n\n— Tulkaa pois! Mutta kukaan ei uskaltanut nostaa korviansa. Kahdesti\ntänään kuolemaan tuomitut eivät uskoneet, vaan katsoivat parhaaksi\nmaata hiljaa paikoillaan.\n\nKuusela komensi miehet rekiin, koska kirkonkylän taholla uusi ammunta\nilmeisesti kiihtyi. Kumminkin yksi mukaan tahtoneista haavoittuneista\nkertoi tapahtumat, mitkä heitä oli korvessa kohdannut. Kertoi Aapon\nurotöistä. Tämä tieto innoitti entistä enemmän miehiä. Entistä\nkovemmalla vauhdilla tahtoivat rientää eteenpäin.\n\n\n\n\n11.\n\nILOINEN OIKEUDEN TUOMARI.\n\nHyvätuulisena touhusi tuomari.\n\nRiemultaan ei tahtonut sisäinen tasapaino pysyä aloillansa.\nViranhaltijan vakavuus tahtoi väkisenkin muuttua viidentoistavuotiaan\nvintiön veikastelemiseksi. Toisinaan hän vikkelänä otti askeleita\npuoleen ja toiseen. Vanha jalka tanssahteli, kantapää kohahti kerkeänä\nja varvas löi rallintahtia. Piti viheltää vanhoilla ryppyisillä\nhuulilla, vaikka nämä eivät tuskin tähän tarkoitukseen olleet\nsoveltuneet enää vuosikymmeniin. Toisinaan hykerteli käsiänsä ja\nnauroi aiheettomasti vasten kaikkea tavallisuutta. Sivusta katsoen oli\ntuomarista tullut hepsu mies. Sanalla sanoen pikku höntti. Toisinaan\nsaattoi hän läiskäyttää käsiänsä yhteen, raapia paljasta kaljuansa ja\nsitten nauraa katketakseen. Olihan hänellä nyt hauskaa... Olihan mies\nsaavuttanut nyt sen, mitä uskoi kädestä pois ikipäiviksi temmaistun.\nHän oli saavuttanut sekä himotun, että hurjuuteen asti kaipaamansa\nmielitietyn. Luuloiteltu yksinomainen morsian, sekä tämän \"kavaijeri\",\nrakastaja, olivat nyt hänen hallussaan. Ne molemmat otukset olivat\nnyt lujien lukkojen takana. Niin kiltisti kuin linnut häkissä saivat\nnyt tehdä seuraa toisillensa muistoissa. Ja sitten alistua enimmän\nvihaamansa ihmisen alamaisuuteen.\n\n— — —\n\nMajatalo, mihin tuomari oli tuonut kiinnisaamansa saaliin sijaitsi\nkeskellä kirkonkylää. Vieraspytinki komeana ja jykevänä uhosi\nmanttaalin suuruisen talon uhkeeta upeutta. Tähän rakennukseen sijoitti\nkomentaja vangiksi ottamansa Katarinan. Tuntia muutamaa myöhemmin\nvielä samana iltana oli odottomatoin onnenpotkaisu kohdannut tuomarin\nhurttia saman kylän kirkonkellotornissa. Siellä oli väellä ja voimalla\nvangittu tuiman nujakan ja käsikähmän jälkeen punaisten päällikkö Arvid\nPylväistö. Vangitsijat selittivät hänen olleen tapulissa ruumiita\nryöstämässä.\n\nMikä mainio saalis!... Mikä apaja yhtenä ja samana päivänä!... Johan\ntämä hellytti, sekä samalla pehmitti kivikovaakin sydäntä. Oli sangen\nymmärrettävää, ettei Pystytukka vähällä itkenyt. Tavattomasti tykytti\nriemusta ja ratosta koko rinta. Vuoroon vaihtelivat väreet, vuoroon\nilon ja naurun ailahdukset. Alunpitäen, vaikka aikomus olikin teljetä\nmolemmat punikit ja heidän päämiehensä kellariin hetkeksi, vain\nhetkeksi odottamaan muodollista tutkintoa ja tuomiota, muutti vallan\nja viranhaltija mielensä, sekä asetti heidät samaan rakennukseen,\nvaikkakin eri puolille. Kaksinkertainen vartiointi ulkona piti alinomaa\nsilmällä suuren rakennuksen molempia päitä. Vierashuoneissa keskellä\noleili ja asusti itse tuomari.\n\nHerra konttoripäälliköllä oli todella häkissä nyt ne linnut, joita\nkoko sodan ajan oli takaa ajanut. Sitä vartenhan tässä sotaan takertui\nkaljupää perinpohjin. Lasten leikkiähän se muutoin oli aluksi\nollut. Katarinaa kai tässä kaiken aikaa meinattiin, eikä suinkaan\nketään, eikä mitään muuta. Mielipuolisuuden rajankin yli tuli hän\nuskaltaneeksi. Mustasukkaisuuden käärme kuiski povellansa lakkaamatta\nkavalata kieltä. Eivätkö suorimmalta kädeltä \"isänmaalliseen\"\nsotaankin juuri kannustaneet lopullisesti nämä himoittavat päämäärät.\nVallasnaisen mielijohteita ja oikkuja palvellakseen tekeytyi hän\nmitä tuntehikkaammaksi vanha-suomalaiseksi. Tämä vanha kokenut\nkettu sai näet selville, että tyttö oli iskenyt silmänsä mainittuun\npunikkien päämieheen. Johan hän viime syksynä Hämeen matkoillaan\nSuomelassa sen oli näkemään tullut. Johan jo silloin itse kamarineuvos\npohjan ja perustan oli tänne isänmaalliselle aivoitukselle tuonut.\nVallan selvästi saattoi tungeskelija saaliinsa panna merkille, sekä\nettä kylmäkiskoisuus oli hamasta siitä päivästä alkanut. Ja joka\nkerta milloin tuomari perin juurin asiata mietti, nousivat hänen\nniskakarvansa pystyyn. Isänmaan kallis asia oli näet asetettu sitä\nseuraavalle tilalle. Ne merkitsivät samaa kuin mitä omat pyyteet ja\nmielittelyt suhteiden takaa-ajamisessa sanoivat. Ja ne palvelukset,\nmitä ne meriteerasivat, palvelukset sellaiset, joita konttoripäällikkö\njoka päivä emännällensä piskinä piipersi.\n\nTyönsihän tyttö nyt monivuotiset arvokkaat palveluksensa mokoman miehen\nmukana luotaan kauaksi sivuun. Olihan onneton yhtynyt päällepäätteeksi\n\"isänmaan\" vihollisiin. Tämä syyttävä soimaus soi lakkaamatta\nvalkoisen \"hyväntekijän\" kaikelle muulle umpeutuneissa korvissa. Eihän\njo kaksi kuukautta kestäneitten luokkasodan rintamatoimenpiteiden\nyhteydessä tuomari ollut hetkeksikään lakannut miettimästä menetetyn\nasiansa auttamista. Monet monituiset vakoilijat ja urkkijat oli hän\nlähettänyt punaisten selän taakse. Ne siellä punoivat ja juonittelivat\nsäikeitänsä valkoisen asian eduksi. Punikkirintaman puhkaisemiseksi\ntyöskenneltiin intohimoisella väsymättömyydellä. Tähän yritykseen\nkietoutuivat kyynilliset ja mustat hurmon himot. Paljon myrkyllisemmin\nkiehui kiho sen saaliin perässä, mikä mustasukkaisuuden sysimustassa\nsydämessä kihisi kuin kastettu kekäle. Unettomat yökaudet hän hautoi\nloppumattomia konnankiijeitansa. Vähin erin syöpyi hänen mieleensä\nmusta, kamala tuuma: \"Kaikki, kaikki ilman ehtoja surmattava. Jokainen\nammuttu punikki tietää roistojoukon vähentymistä!\" Tämän hänen\nvakiintuneen mielipiteensä julkilausuttuaan kehittyi valkoisessa\nkalman maaperässä moiselle kyvylle suosiollinen vastaanotto.\nKenttäsotaoikeuden tuomioistuimillehan juuri haluttiin himokkaasti\nihmispersoonissa liikuskelevia saatanoita. Kas tämä arvon ylennys\nriemastutti ja kirkkaudellaan heijasti tuhkanharmaita paatuneita\nkasvoja.\n\nNiin monta keinoa ja koukkua kuin Katarinan kiinni ottamiseksi\nolikin kiverretty, epäonnistuivat ne ja osottautuivat tehottomiksi.\nYritykset siinä suhteessa raukesivat tyhjiin. Kumminkin oltiin eletty\nrintamamurron aikaa. Valkoiset alkoivat verkkaan saada haltuunsa\nalueita punaisesta Suomesta. Tämä myötäkäyminen kiihotti. Pystytukka\nmenetti malttinsa. Virantoimituksessa hän alkoi hosua kuin hyena.\nTappamalla piti saada kaikki \"puhtaaksi.\" Ei muuta kuin tapa! Tapa vain\nkuin sikaa, niinkuin torakkaa tuholaista kaada \"ryssää\" ja punikkia.\nTässä tappomeiningissä enempää malttamatta hän heitti kesken kaiken\ntuomaroimisen. Oikeudenkäynnin tehtävät tulivat toisarvoisiksi. Turhaa\najan hukkaamista kuulustella persoonia yksitellen. Sitä paitsi suurissa\njoukoin kiinni saatuja punaisia alkoi tulla vallan rutosti. Ja kellä\npirulla kesti voimia heitä kaikkia kuulustella. Tuli panna päätöksiä\nlautaan summamutikassa. Mysömällä joukkotuomioita kun hutki, oli se\nsentään paljonkin tehoisampaa kuin soittaa suutaan jonkun kielilakkarin\nsuutarin ämmän tahi renkisorrin kanssa. Niinpä nytkin. Hän julisti\nneljänkymmenen ihmishengen tuomion, joukkonitästämisen ja sitten riensi\nitse suin päin ottamaan selvää kaipaamastaan henkilöstä edentyvällä\nrintamalla.\n\nKuinka Katarina olikaan joutunut tuohon neljänkymmenen joukkoon?\nJa kuinka häntä ei oltu tunnettu? Tämä käy selville siitä\nvalaisemattomasta kohdasta, joka aseman kivikellarissa tapahtui.\nPylväistöltä nimittäin oli vangit sinne summamutikassa ajettu.\nKuten muistamme, oli Katarina tahtonut tavata äitiänsä hinnasta\nmistä hyvänsä. Ja ennen peräytymään lähtöään hän saapui pienelle\nrantatupaselle, joka oli kuoleman autio ja tuonen raivaama. Kuusien\nkeskellä tupanen tyhjä. Siellä makasi Sirkka kylmänä pirtissänsä.\nTytär tuli turhaan tänne tavottamaan. Hän nousi mäen päällä olevaan\nPylväistön taloon hetkellä jolloin sinne valkoiset hyökkäsivät.\nKumminkaan ei emäntärouva tässä yllätyksessä ollut menettänyt\nmalttiansa. Hän kykeni viime tingassa muuttamaan ovelasti Katarinan\nulkomuotoa. Vanhanaikuinen naisen löysä röijy sai tässä tuokiossa tehdä\nhänelle seuraa. Eikä tästä \"talonpoikaisnaisesta\" kukaan ollut hullua\nharmaampi. Oikeuspaikalle kun tultiin ja Katarina asettui kansakoulun\neteiseen ei häntä kukaan tuntenut. Tässä joukkotuomiossa julistettiin\nKatarinalle kuolema muiden mukana.\n\nKuinka sitten tuomari kumminkin sai tietää uhkaavan onnettomuuden\nKatarinaan nähden? Muistamme kohtauksen Mylly-Mirjan mökissä. Karanneen\n\"oikeuden\" kirjurin ilmaisun asioista. Ja talonpojaksi tekeytyneen\novelan urkkijan, joita Pystytukan lähettiläitä ei mistään puuttunut.\nVielä muistamme kuinka \"talonpoika\" pussit mökkiin jätti kevätpuron\npuhkeamista uottelemaan ja itse lahtaria pakoon pötki. Viime tingassa\nsitten oli kaikki selvinnyt. Tuomari tutkimusmatkoillansa kun\nRajavaarassa ahdistui kiperään pinteeseen, mutta tunnetulla tavalla\npelastui ja vältti Aapolta selkäsaunan.\n\n— — —\n\nNäistä asioista heitti tuomari nyt miettimisen sikseen.\n\nKeskellä hänen iloisen tuulensa oli tämä ikävä ajatus viimeisiltä\najoilta kantautunut mieleen. Nyt sen täytyi henkäyksellä pyyhkäistä\njälleen pois. Tuli taasen vakauttaa mieleen. Sen tähden hän pysähtyi\nastunnasta. Majatalon ylpeästi sisustetussa kamarissa yksin ollen\nistahti hän vaihteen vuoksi keinutuoliin. Katse sattui vinottain\nasetettuihin lattiamattoihin, jotka nurkasta nurkkaan siististi\nsuoristettuina kaunistivat huonetta. Matot olivat valkoista villaa\nja reunoilta päärmätyt punaisella verkasuikaleella. Tällaisiin\nasioihin kuin silmäin edessä oleviin esineihin ei hän, tuomari, ollut\nenää ammoin huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt, erikoisesti juuri nyt\nsäteilivät hänen sameat silmänsä kaikkialle. Jokainen esine sai\nkohteliaan huomaavaisuuden osakseen. Sen tähden hän itsekseen tuumi\nseuraavaan tapaan:\n\n— Hym... Siinäkin matossa on rikirinnan asetettu punaista ja valkoista,\nniinkuin ei tuota valkoista yksinomaan olisi voinut antaa olla.\nPikemmin sininen, soveliaampi ja suositumpi... Mutta mitä lie ja\nmikä tiesi nuokaan jurikat talon isännät... Kaikki ovat paholaiset\nkuin samaa maata. Punaista suosivat takana, vaikka edessä osaavat\nolla toista mieltä ja maata... Vaikka onhan se toisinaan kaunistakin\npunaväri tuon valkoisen rinnalla. On helkkunas vieköön. Ne kaksi väriä\nikäänkuin etsivät toistansa. Sekaisin kulkevat kuin verisolut...\nMerkillinen juttu...\n\nTuomari kiskotteli mieltymyksestä kuin kalaa itsensä täyteen\nsyönyt kissa. Nousi sitten tuolilta ja käveli uunin luokse. Pellin\nrissalaitteissa roikkui kauniista värilangoista kudottu tupsuröyhelys.\nNauhoissa killui vielä somina renkaina sorvattu puupalli pari. Näitä\npuleeratuita pallikoita kalisteli tuomari juuri sillä hetkellä kun\narat askeleet kuuluivat eteisestä. Hillitty koputus ovelle tuntui\ntaiteilijan tahi pianonsoittajan kosketukselta paremmin kuin pitkän ja\nkorstomaisen oviloikkarin ilmaisun enteenä. Sisään astui pitkäsäärinen,\nkumarteleva ja merkillisesti mairitteleva viirin salko.\n\n— Herra tuomari, saisinko minä luvan esitellä teille ja ilmottaa\nsitä, mitä korkea oikeus minun teille alamaisesti pyytää sanomaan?\nSe on tunnin pari tuolla tuvassa teitä valmiina ja hartaana\nodottanut. Nöyrästi he siellä ovat istuneet. Luoksenne laittoivat\nsuvaitsevaisuuttanne anelemaan ja pyytämään, että astuisitte itse\noikeussaliin, missä vangit jo sinne tuotuina ovat tuntikaupalla olleet.\nJa senkin tähden että niillä taitaa olla kiire...\n\n— Hyvä!... Vallan heti... vallan heti, miekkoseni. Mutta odotahan. Onko\nvankeja vielä alustavasti kuulusteltu?\n\n— Kyllä heitä kellarissa on yritetty noin... niinkuin herra ymmärtää...\n\n— Niin että heitä siellä on jo aluksi...\n\n— Aluksi noin pikku hiljaa... Pikku hiljaa, kas näin. Roikkakorpi\nirvisteli ja osotti oikean käden Marssin asukkaan sormillansa\nsilittävää asentoa kuin kissaa kiitellen ja lisäsi:\n\n— Ja ellen erehdy niin tuloksia... hedelmällisiä tuloksia. Niin että\ntuomarilla on vain sadon korjaus vaivana. — Jahah... jahah. Sinä\nrakkahin, sanokaa lautakunnalleni että aivan heti, aivan heti... Hm,\nvoivat kumminkin tutustua asiapapereihin.\n\nPitkänsuileva mies teki luonnottoman kumarruksen. Syvä niiaus yht'aikaa\nteki melkein ivallisen paremmin kuin kunnioittavan vaikutuksen. Tämän\ntoki tuomarikin huomasi, mutta ajatteli:\n\n— Kas kas kun käyvät yhä nöyrää nöyremmiksi kuta edemmäksi\nmenestymisemme edistyy. Ja kun askeleet olivat sitten portaista\nhävinneet, otti tuomarin persoona merkillisiä askeleita kamarissansa.\nHän oli muuttunut enemmän poikavintiöksi kuin että olisi muistuttanut\naikamiestä. Sen sijaan että hän olisi kiirehtinyt riukukinttuisen\nmiehen jäljessä oikeussaliin, asetti hän tuolin keskilattialle ja alkoi\nurheilla sen yli hyppimällä. Mies oli niin täynnä riemullista iloa että\nsen piti purkautua ulos tällä tavalla.\n\nVihdoin hän aukaisi matkalaukkunsa ja veti sieltä esiin uudenuutukaisen\nhännystakin. Tänään piti oikeuspöydän takana välttämättä esiintyä\nsiistinä ja sivistyneenä. Sivistyneenä siinä määrin, ettei\nhenkinen köyhyys paistaisi. Ja kaupunkilaiselle varallisen firman\nkonttoripäällikölle, joka nyt oli arvossa ylennetty valtakunnan\nkorkeimmalle tuomioistuimen tuolille tutkiskelemaan ja tuomitsemaan\nihmisten henkiä ja munaskuita. Ja nyt... olihan nyt eritoten se hetki,\njolloin tämän istuimen eteen tuotiin henkilöltä, joita harvoin arvossa\noltiin ylitetty.\n\nPeilin edessä asetti ikämies kätevästi lumivalkoiset kaulukset\nkaulaansa. Kalvosimet välkähtelivät kiilloitetussa turkulaisessa\ntärkissä. Hihan suiden isot kultakantaiset napit komistelivat\ntavattomasti. Sitten sidottiin kaulanauha erikoisen huolellisesti\nuseampaan eri malliin ja tyyliin. Vihdoin onnistui kuin onnistuikin hän\nsen saamaan \"senaattorin solmulle.\" Keskelle ruusurusettia painettiin\nkimalteleva hohtokivineula... Sitten huoliteltuna ja viimeisteltynä\npoistettiin tomuhiukkaset harjalla hihoista ja rinnuksilta. Hän asetti\nhatun päähänsä, otti kepin käteensä ja oli valmis esiintymään.\n\n\n\n\n12.\n\nVANKIEN KUULUSTELU.\n\nTuomari saapui.\n\nLautakunta seisoi ja kunnioitti. Pimeästä kellarista tuotiin\npuolikuoliaaksi säikytetyt vangit. Heidän vaatteensa olivat saviset\nja ryvettyneet. Eteisessä oli ahdinkoa. Sieltä kuului ärjymisiä.\nPesemättömissä kasvoissa tihrustivat pöppelöt silmät tylsinä ja\nonnettomina.\n\nMutta salissa, siellä sitä junnasivat \"isänmaan\" ankarat pojat.\nPönäköinä ja potrina uskoivat itsestänsä suuria asioita. Suuri ja\nylenpalttinen tehtävä kajastui heidän kasvoistaan ja katseistaan.\n\nAnkaroiksikin tekeytyneinä hämmästyivät he kumminkin esimiehensä\novelle ilmestymistä. Äkkipikainen ja entisestä poikkeava... Ah,\nmikä arvokkuus!... Mikä ryhti hänen ulkomuodossansa. Väen keskitse\nkumartelematta, vastaamatta asteli. Tuomarissa ilmenivät tällä haavaa\nkaikki epämääräisyydet. Tuntui kun ilettävyys asuisi itse hänen\naskeleissaan. Jopa jekunatkin tunsivat nokkaansa tuoreen ihmislihan\nlöyhkän. Viihtyi inho vanavedessä. Hän oli kumminkin se valkoinen\nleijona, tyypillinen verituomari, jossa esiintyi \"luja järjestys\",\nankaruus ja kuri.\n\nPitkän pöydän takaa antoi hän katseensa arvokkaana kiertää huonetta.\n\nLautakunta seisoi yhä liikkumatta, seisoi hengittämättä, sitten muutti\njalkaa ja seisoi taaskin. Se valmistui kuulemaan ylevää oikeuspuhetta.\nMutta sen sijaan että tuomari olisi jotakin puhunut, pysyi hän ääneti,\nviittasi istumaan ja oli vieläkin vaiti.\n\nOviloikkari liehakoitsi, katseli herransa ilmeitä tarkkaavaisuudella.\nHän ymmärsi ennakolta sovitun silmien vilauksen. Sitten hän kutsui\nsisälle uhrin.\n\nVanki astui arvokkaana sisälle. Hän asettui ovipieleen, minne hänet\ntuomarin katse ankarana naulitsi... Tahtomattaan kiintyi tutkijan\nkatse pakolla raahattuun. Jopa siinä lautakuntakin vilkuili, puhkuili\nja härkälaumana muljautteli ja äänettömänä kyräili... Eikä ihmekään,\nolihan yleinen syyttäjä sähkösanomalla kutsuttu Seinäjoelta. Sentähden\nse kunnioitettava äänettömyys asui huoneessa.\n\nHoikka oviloikkari vaelsi yksin varpaillaan, taipuili ja notkuili\nkuin virman virran kaisla. Nenäliinanko puutteessa, vaiko missä\ntarkotuksessa tämä huilanteri lipoi huuliansa, toisinaan aina\nsieraintakin. Hyvillä mielin hän siirsi paikkaa kuin kupin nuollut\nkoira...\n\nTätä tarkasteli muutama isäntämies. Hänen järkensä äkersi äänettömänä\nja totisena. Jopa lopulta katsoi mokomaa kyypparia. Ikinä ei hän\nollut ihmisen kielen nähnyt ylettyvän nenäreikään asti. Joka kerta\nkun lipaisu salamiten uudistui, punehtui rajun manttaalijekunan\nkarvanjuuri. Siellä miehessä jylläsi joku sisäinen voima. Se\npullisteli. Tyyneys toki kaikesta huolimatta jatkui. Jokainen kuunteli\nkiukusta puhisten.\n\nArvid Pylväistö oli ryhdikäs ja pelkäämätön mies.\n\nKuulustelu koski alunpitäen kaikesta päättäen tätä miestä. Vastaukset\nkysymyksiin olivat selvät ja lyhyet. Sanat ja lauseet tulivat\nkiertelemättä ja kaartelematta siten kuten asiat olivat olleet. Tuomari\ntiedusteli edelleen:\n\n— Kieltämättä olette kapinoitsijain pääjehu?...\n\nHeti vastasi tämä:\n\n— Taistelija työläisten armeijasta.\n\n— Keskeisin henkilö, tarkoitan?\n\nKuulusteltava hymähti:\n\n— Tehän sen tiedätte.\n\n— Tunnustatte?...\n\n— Ei tarvitse tunnustaa. Totuudessa ei ole mitään tunnustamista.\n\n— No no... Jaa... sehän se riittääkin. Yksistään riittää. Hetken\nvaitiolon jälkeen kysyi tuomari:\n\n— Kuinka siis selitätte oleskelunne kirkon tornissa ja kellarissa?\n\nTähän katsoi Arvid kohtuulliseksi vastata sen mikä oli tarpeellista.\nKumminkin sanoi olleen vakuutettu vainajista jonkun olleen elossa...\nTuomari tokaisi ivallisesti ja kyynikkyydellä:\n\n— Ei se ollut nyt kysymyksessä. Joskaan kapinoitsijoiden henki ei aina\nihan tarkkaan olisikaan heti paikalla kerinnyt hukkaan pihistä, niin\nolisivathan joutaneet...\n\n— Haudassaan sätkytellä...\n\nVälittämättä Arvidin huomautuksesta jatkoi tuomari: — Kysymys on siitä\nkuka avusti teitä tuonne torniin, sillä olivathan avaimet huostassanne.\nTuomarin törkeä iva suututti siihen määrään, että saman tekevää oli\nvaikka ei vastannutkaan. Mutta puheenjohtaja huusi kuin leijona:\n\n— Kenkkuiletkos!?... Taikka tässä pannaan mies puhumaan vaikka ei\nhaluaisikaan!...\n\nArvid seisoi vaiti ja vaikka ärjäisyt uudistuivat oli hän mykkänä.\nSilloin huusi kiilimystynyt \"oikeuden\" jakaja:\n\n— Jassoo saatana!... Kuka toimitti sinut ruumishuoneeseen?!\n\nHiljaisuus.\n\nOven luona urkkivat kätyrit kurkkoilivat pöydän taakse tuomaria. He\nodottivat viittausta. Mutta tämäpä ei antanut mitään merkkejä. Hän sen\nsijaan otti äänettömänä tuolin selustalla roikkuvan hevosenpääkepin\nja asteli Arvidin eteen mitään arvelematta iskeäkseen tätä kasvoihin.\nKumminkaan ei isku ehtinyt, sillä keppi muutti omistajaa ja sinkosi\nkappaleina lattialle.\n\nKaikki tämä tapahtui kenenkään ehtimättä apuun. Sanattomana häpeästä ja\nvihasta tuomari raivosi. Vain vaivoin voi vanki malttaa mielensä. Loppu\noli lähellä tällä kuivalla miehellä. Nyt hän peräytyi ja huusi:\n\n— Kuinka te tuotte vangin saliin ja oikeuteen ilman kahleita ja\nkäsirautoja!?...\n\nHätäytyneet vartijat rynkäsivät nyt esiin. Vangin vastaan panematta he\nsitoivat hänen kätensä.\n\nJohtuiko sitten arvokkuudesta vaiko ylpeydestä, ettei \"tuomari\"\ntutkimatta ajanut vankia edestään kuolemaan, vai muuttuivatko hänessä\nheränneet himot, tahi tarkoitusperätkö pidättivät. Tyyneys palautui\nkumminkin verkkaan. Tuomari rauhottui vähin erin, saipa jonkinmoisen\ntasapainonkin. Hänen mieleensä muistui näet kohtaus kaksi kuukautta\nsitten Vilppulassa. Tuon samaisen hyväkkään Velihän se sielläkin\nKorpion kanssa jytinän piti. Melkeinpä hän nyt katui uskallustansa.\nNiin ollen kykeni tuomari hetken perästä sanomaan jotakin\nkirjurillensa, jonka korva koko ajan heilahteli hermojännityksestä.\nTämä katsahti heti oviloikkariin, joka lipasi sieraintansa ja astui\nhuiskutellen pöydän luokse. Pitkä ja äitelyyteen asti makeakäytöksinen\nmies kumarteli entiseen tapaansa, poistui ovista kuuluttaen kovalla\nvirallisella messuäänellä:\n\n— Kaikista korkein sotaoikeus suvaitsee viittauksestansa\narmollisuudessa eteensä tutkinnoille ja tuomiolle kutsua kapinoitsijan\nja maanpetturin impyen Katarina Saloheimo-Sandbergin, kotoperältään\nTurun kuuluisasta kaupungista, missä hänellä kauppakonsulin virasto on\nolemassa.\n\nPöydän takana puri tuomarin kirjuri huultaan. Hänen kasvoillansa\nmuuttelivat yht'aikaa monenlaiset värit ja ilmeet. Tuomarinkin jännitys\nnousi aste asteelta. Hän muisti vasta että tätä hetkeä vartenhan hän\nolikin valmistautunut. Vallan suuressa määrin hän ihaili itseänsä siitä\nneronleimauksesta, jonka sirkilöimisenä tuloksena, ehkä matemaattisella\nselvyydellä ja seuraumuksella hän perusteli tämän jännittävän kohtalon\noikun. Hän oli näet ankarasti antanut vartioida kumpaistakin vankia,\nsekä määrännyt heitä pidettäväksi eristettyinä, toisistansa täysin\ntietämättömyydessä. Viisas tuomari laski, että Katarinan ja Arvidin\nkohtaus tapahtuisi lakituvassa yllätyksenä kummallekin. Ja juuri tämän\nhetken vaikutelmat saapi tuomari nähdä ilkosten alastomina. Niinpä\nonkin siinä suhteessa lautakunnan kera helppo vetää johtopäätöksensä.\n\nJopa tämä kohtaus ennakoltakin ajateltuna lupasi sanomatonta nautintoa.\n\"Rakastuneiden\" jälleennäkemisestä seuraa mitä katkerin pettymys. Kas\neikö tässä ollut vahingoniloa ja aihetta? Kilpakosijan sielun tuskain\nkiemurteleminen!... Mikä korvaamaton nautinto!\n\nMutta kuinkas olikaan?\n\nAvatuista ovista astui sisään Katarina vaatimattomana ja tyynenä.\nHänen ryhtinsä oli hieman ylpeä, mutta hänen vaikutuksensa sitävastoin\nvaativainen. Huolimatta siitä että hänen pukunaan oli vanhan\nmaalaiseukon kertahame paksuine poimuilleen, sekä sen päällä valui\nuumatoin röijy väljänä ja valtoimena. Kirjava, kopanpohjan ruuduille\nkudottu liina laskeutui niskaan. Ehdottomasti reilu emännän malli ja\nmuoti.\n\nKatarina asteli keskilattialle. Ja vaikka konttoripäällikkö yritti\npilkallisesti hymyillä herrasnaisen nykyistä pukua ja emäntämäisyyttä,\nmuuttui hänen katsantonsa happameksi, pikemminkin katkeraksi. Ihminen\njoka oli ennen kantanut ylellisen hienoja pukuja osasi olla vakavan\nyksinkertainen, kauniimpi entistään.\n\nKatse vaipui puheenjohtajalta alas. Häpeän tunneko hiipi esiin? Osien\nvaihtuminen oli joka tapauksessa tehnyt vaikutelman. Neiti Saloheimon\npalveluksesta riippuvainen konttoripäällikkö työnantajansa tuomarina\ntässä merkityksessä.\n\nMutta pian olikin heikkouden häivä poistunut. Ankarana ja\nvaateliaana nosti hän ensin katseensa Arvidiin, sitten Katarinaan.\nTuomari ajatteli: Mikä ihme?... Mieshän on ihan tyyni? Ei edes\nhäpeämättömyydellä enää ole rajaa... Tahi ovatko sittenkin hänen\nluulonsa olleet kokonaan turhia? Ehkä osaa ruoja teeskennellä\novelasti?... Eipä hän voinut asiasta sanoa sinne eikä tänne. Enemmän\nmuodollinen kuin tosiperäinen kuulustelu alkoi:\n\n— Neiti Saloheimo!... Entinen isänmaan arvoisa ystävä... Vastatkaapa\nmuutamiin pikkukysymyksiin. Sen jälkeen tunnustatte suoraan. Ja jos\ntämän teette, on se oleva teille mitä suurimmaksi helpotukseksi.\nVaikean asianne uhkaavassa ratkaisussa saattaa niinmuodoin tapahtua\nmitä jaloluontoisimpia myönnytyksiä, tahi sitten päinvastaista.\nPeittelemättä puhukaa kaikki rikoksenne, joita petturuutenne on matkaan\nsaattanut. Katkera ja mielenkarvas on tämä kuulusteluni minulle\nteidän suhteenne. Ja saattaa se harmentaa monta hiusta päästäni. Se\nviiltää sydäntäni kuin kaksiteräinen miekka. Tämän tehtävän ja viran\nsijaisena minun kumminkin täytyy, sillä kallis, usein mainittu maamme\netu ja kunnia vaatii sitä. Tunnustakaa, että veljiä ja isänmaan\nystäviä vastaan olette tulleet joko omin ehdoin, tahi sitten kavalasti\npetettynä... tarkoitan, välillisesti viekoitelluksi. Minä tunnen teidän\njalon sydämenne parhaiten kuin kukaan muu. Se on herkkä uskomaan yhtä\nja toista... Myöntäkää siis mitä sydämellänne on. Anteeksiantamus\nylhäältä tulee olemaan suuri ja rajatuin... Sillä katsokaa tätä. Suomen\nmahtavan maan ja vallan aamunkoitossa elää huomenraikas mieli. Armo\nmeilläkin osataan asettaa oikeuden ja väkivallan edelle... (!)\n\nIstunto odotti vastausta.\n\nHetken hiljaisuuden perästä vastasi Katarina rauhallisena ja tyynesti:\n\n— Korulauseitanne teidän on minulle turha tuhlata. Olkaa enemmän siinä\nsuhteessa meihin nähden säästeliäitä. Minulla ei ole mitään sanomista,\nei anomista murhaajilta. Raakalaisten ja narrien sakki joutaa riehua.\nHankkikaa vain himoillenne hourupäistä tyydytystä. Rietastelijat,\nmässätkää vain veljien veressä. Aikanne tulee...!\n\nLautakunta ynisi. Isännät ähkäilivät. Ahdasta heidän siinä rikirinnan\nistuessa oli. Asento epämukava. Itsensä täyteen syöneet mahakkaat eivät\nsopineet mielin määrin pyörimään liian lyhyellä penkillä. Heille ei\nvielä kukaan ollut kahdeksan viikon aikana uskaltanut tällä tavalla\npuhua. Sentähden tässä piti kääntyä katsomaan tuota \"kurppaa\", joka\nuskalsi olla hävytön. Tuomari sanoi:\n\n— Emme ole kutsuneet teitä tänne korkeata oikeutta solvaisemaan!\nLautakuntaan kääntyneenä hän odotti että nämä ilman alotetta sanoisivat\njotakin. Manttaalijekunat jo puhahtelivat. Sieraimiansa pullistelivat\nja tuhistelivat pösöt. Sanoivat:\n\n— Emme!... emme solvaisemaan tietenkään!... — Tutkimista ja\ntuomitsemista varten me.\n\nPenkinpääkimmäinen kaljamasilmäinen uskovainen isäntä, joka istui\ntoisella takapakarallaan epämukavassa asennossa puuttui puheeseen:\n\n— Neuvoisiko häntä sanalla?... Kuulkaa te uppiniskainen jumalan vuona,\nsillä emälammas te ette ole. Juuri yksi silmä se taivaissa on, joka\nmeitä vartioipi. Ja se katsoo tälläkin hetkellä meidän päällemme.\nMooses kivitauluissansa sopimuksen teki, että hammas otetaan hampaasta.\nKumminkin uudessa liitossa sekin laki lievennettiin. Teillekin on armo\nja laupeus odottamassa herran edessä kun vain kankian ja uppiniskaisen\npäänne rukouksiin taivutatte. Huutakaa herraa tykönne ennenkuin kaikki\nmyöhäistä on ja ovi edessänne lujaan säppiin suljetaan. Nuoruus ja\nliha viettelevät ihmistä. Sillä moninainen kutku nuoressa ihmisessä\nkuiskii ja viittoo lavialle tielle. Varsinkin nainen, joka on heikko\nja lähinnä käärmettä korvessa ristille nostettu on. Tässäkin rakkaan\nmaamme vapautustaistelussa kavalana se jumalan ja perkeleen välisessä\nkamppauksessa välmehtii... Vaikka tiedänkin toiselta puolen, että nämä\nsanani ovat turhat, kuten jumalan miesten vertaus siinäkin suhteessa\nkuuluu; Jos viina pannaan vanhaan leiliin, vuotaa se saumoiltansa ulos.\nJos sanaakin viljellään syntisen korvan kuullessa, ummistaa se sille\naistimuksensa ja kehoitus kaikesta hyvästä on turha. Sieluja vaivaan\nvaeltaa yhtenä pihusateena. Ja herran jumalan sormi ojentuu turhaan\nniinkuin jääpuikko Sikalan Augustin karjokyökin vesikourussa keskellä\ntammikuun pakkasia.\n\nLausunnan kirkollinen tyyli toi vakavan juhlallisuuden. Yksi ja\ntoinen isännistä katsoi ja odotti paatuneen naisihmisen antautumista.\nTuomarikin ilmotti:\n\n— No hyvä!... Olkaa siis kiltti ja puhukaa suunne puhtaaksi\nnöyryydessä. Alistukaa asianne onnettomassa valheessa. Ja mitä teiltä\nkysytään? Tunnustatteko siis rikollisuutenne...\n\nKatarina keskeytti pikaisesti jaaritukset:\n\n— En ikinä tunnusta tyhjää...\n\n— Ette?...\n\n— Haljujen kuulusteluihin ei ole hyvä alistua. Merkitsisihän se itsensä\nsiveyden riisumista. Ja miksi te kuulustelette kuolemaantuomitulta?...\nMitä hyötyä teillä tästä on jälellä?!...\n\nTähän tuomarikaan ei voinut sanoa mitään vastaukseksi... Ja\nlautakuntakin puhkaili ja pihisteli. Vihdoin selkeni oikeuden\npuheenjohtaja:\n\n— Mutta onhan meillä valta teidät sitoa ja päästää. Kaljamasilmäinen\nlautakunnan jäsen pyyhki luomiansa ja luvatta lisäsi:\n\n— Mikä on sidottu maan päällä, se olkoon sidottu taivaissa. Mutta mikä\ntaas täällä päästetty on, se myöskin siellä irtaimena oleman pitää.\n\nKatarina hymyili ja sanoi:\n\n— Sangen merkillistä siellä valkoisten taivaissa...\n\nTuomari huomasi, että tässä oltiin alettu kokonaan väärästä päästä,\nettä yritys pelotella kuolemantuomioilla noita oli kokonaan turhaa.\nUhka siinä suhteessa ei vähääkään pelottanut. Nainen oli ja pysyi\nitsepintaisena. Muistipa Kassun kerran sanoneen: \"Kuolemantuomiot eivät\nketään muita peloita kuin valkoisia.\" Sentähden piti mietiskellä asiaa.\nOlihan ennen kaikkea voitettava tuo jäykkäpäinen ja yleväsieluinen\nnainen. Hänen suosionsa tuli hankkia hinnalla millä hyvänsä. Kuta\nkitsaammalta se tuntui nyt, sitä kiintoisampi se oli. Tarkoituskaan ei\nollut tuomita. Tulihan näennäisesti koetella, peloitella, taivuttaa tuo\nihminen äärimäisillä keinoilla otolliseen suuntaan.\n\nKiusallisen äänettömyyden jälkeen jatkoi \"tuomari\" uudestaan \"oikeuden\"\nkuulustelua:\n\n— Ette siis tunnusta rikollisuuttanne?...\n\nTyttö kysyi ironisesti vuorostaan:\n\n— Yhtä hyvin voipi tuomarilta samaa tiedustaa. Tunnustakaapa\npois rikoksenne. Saamme tässä käsitellä \"korskean oikeuden\"\nedessä yht'aikaa. Että te jahtaatte ja ahdistelette minua vielä\nkuolemantuomionkin jälkeen. Tuokin tekopyhimys tuossa penkin nyppylällä\ntuomitsee minut käärmeenä korpeen ja ristille roikkumaan. Sitte\ntaasen kiskoo uudelleen tuomittavakseen. Ettekö te \"lihalliset\"\nmiehet nähneet ja muistaneet minua koululla jo ennen tuomioistuimenne\nedessä? Näitte, varmaankin näitte ja ajoitte ehdostanne joukon muun\nmukana Konikorpeen ja koirakuopille... Ja tuo lepakko tuolla pöydän\ntakana \"pelastamaan!\"... Minkä vuoksi pelastamaan? Mustasukkaisuuden\nja raakain himojensa, mutta ei säälin eikä ihmisyyden vuoksi.\nTehän riipuitte kiinni minussa kynsin hampain... Vai säälistä ja\nlaupeudesta!... Kiitos, kyllä me tunnemme teidät mitä miehiä te olette.\nValmiita kaikkeen mielijohteiden ja oikkujen edessä. Killistelkää\nvain katsellainne minua!... En pelkää yhtään. Kyyn silmillä minua\nmulkoilette. Kyllä teille maistuu nuoren naisen liha ja veri... Jo\ntuomari hätääntyi:\n\n— Oikeudesta loukkaavia sanoja kiellän lausumasta! Ketä se neiti\ntarkoittaa?\n\n— Sinua kapakala minä tarkoitan!... En ketään enemmän vihaa. Olet\nkuin kuivanut luu mustan korpin suussa. Olet kärppä ja nahkiainen!\nHalaisit palata elämään hekumassa nuoruuden kustannuksella!... Hyi\nalhaista raakimusta. Mielikää vain te kaikki, nauttikaa ja iloitkaa\nteuraistanne rakkarit. Kansa teitä ei turhaan lahtareiksi kutsu.\nRaiskatkaa ruumiita, koska elävänä ette onnistu! Siskoni tapoitte!\nÄitini tapoitte! Isäni ja isoisäni tapoitte! Pienen veikkoni viimeisen\nvärähdyksen viime yönä vankilani ikkunaan kuulin... Haluatte minutkin\nja meidät kaikki... haluatte... Ottakaa!... Miksi kysellä!...\n\nNainen yltyi vihassaan laskemaan sanoja enemmän kuin niitä voitiin\nkäsittää. Syytökset tulivat toinen toistaan tuomitsevampina. Jo\nviittasi tuomari oviloikkarille, tukki molemmin käsin korvansa, eikä\nhalunnut enempää kuulla. Pitkä mies ei tarvinnut kahta käskyä. Parilla\nloikkauksella harppi perälle. Tarttui kiihtynyttä naista kiivaasti\nkäteen ja kutsui järjestykseen. Mutta nainenpa riuhtasi itsensä irti ja\nhuusi:\n\n— Irti minusta!...\n\nTätä sanoessansa hän vasta huomasi edessään Arvidin. Hän lensi\nkasvoiltaan tulipunaiseksi eikä voinut mitään enää sanoa.\n\n\n\n\n13.\n\nTUOMIO TAUKOAMATON.\n\nAsiasta ei enempää kysytty.\n\nViittaus vangeille, viittaus mykkä ja salaperäinen. Oviloikkari levitti\nyksipuoleisen oven apposten auki. Ovi tosin olisi pitänyt edeskäyvästä\nolla kaksipuoleinen, kuten edellisessä paikassakin, mutta koska \"korkea\noikeus\" oli liikkuvata kalustoa, alinomaisen muuttelemisen muodossa,\njoksi myötäkäymisten aikana laitos muuttui, oli tähän tyydyttävä.\nPitkää lakeijaa ei tämä kumminkaan huvittanut tämä \"läpien ahtaus\",\nmikä tässä talossa vallitsi. Varsinkin hänenlaistaan miestä varten\neivät nämä aukot olleet tehtyjä, hänelle, joka halusi astella suorana\nviirinsalkona. Siitä huolimatta oli hänen mukauduttava ja kumarruttava\nmatalien päällispuiden alatse, vaikka \"kapsäkki\" tahtoi jysähdellä\n\"yläseen kynnyspuuhun\", joksi hän ovenpäällisiä tapaili sanoa.\n\n— — —\n\nKuka ja mistä oli tämä pitkä mies kotoisin?\n\nSuomea hän puhui välttävästi... Mistäkö hän oli? Sitä seikkaa ei\noltu kysytty, eikä sitä tiennyt yksikään oikeuden jäsen. Ei tuskin\ntiennyt tuomarikaan. Se vain tiedettiin, että hän tähän virkaan\noli kuin valettu. Itse hän siihen myöskin ilmestyi, ilmestyi\nkuin sieni sammalkantoon sadekuuron jälkeen. Hänen käytöksensä\noli \"mallikelpoinen\" tiesivät isännät. Ammattinsa tunsi hän\nperinpohjaisemmin kuin kukaan voi aavistaa. Kaikki ihailivat\n\"sivistyneen\" miehen \"käytöstä.\" Yhtenäkään oikeuden istuntopäivänä,\ntahi muussa mahdollisessa tilaisuudessa ei edeskäypä kuitenkaan\njättänyt kehaisematta pietarilaisen Tserementtevin palatsin ovien\nkorkeutta ja leveyttä. Sen palatsin piti hänen puheittensa mukaan\nsijaita jossakin Fondanka-kanalin varrella. Hänen kertomuksensa\nviihtyivät erinomaisesti kaiken maailman laatuisissa kabineteissa ja\nkullatuissa kehyksissä, taidetöissä ja maalauksissa, joista tosin\nhärkä-suomalainen hakoniska hyvin vähät ymmärsi. Kaikesta huolimatta\nkuunneltiin häntä tahi ei, veti tämä joka kerta pitkät säärensä\n\"vetosolmuun\" ja alotti tähän tapaan:\n\n— Niinpä kyllä, armolliset herrat... Stolypinistä jos jotakin tiedätte,\nniin en minä hänen aikanansa mahallani itseäni kynnysten yli tämän\nkaltaisista sikalätin ovista vedellyt. Siellä kaalivellin kotimaassa\noli joskus sentään jotakin toista. Välkähtelivät siellä peiliovet,\nkantakengät, sekä univormujen napit. Kun astelin ovien aukaisijana\nedellä hänen kirkkautensa kamareissa ja saleissa niin muistuvatpa\nmieleeni moninaiset ajatukset. Toivonpa sitä kaiken aikaa, että polsut\nsoudetaan Sahalinin saarelle, päivää, jolloin kaikki nahkiaiset\nkyörätään takaisin tehtaillensa haluaisin minä kasapukkina punikkien\nkaalimaassa olla. Ja että sama satikuti siellä mikä teillä täällä\nrajamaassa.\n\nLautakunta hevosina hörötti mokoman miehen kustannuksella. Nuoremmat\nmatkivat ja vääristelivät tahallaan pahasti murrettuja sanoja.\nOmahyväisessä irvessä, suut hymyssä särpivät mehevän miehen sutkauksia.\nTuomari osasi tällöin aina olla totinen ja arvokas. Pääasiallisesti\nmietiskeli etumies keinoja kiusallisen asian ratkaisemiseksi. Tunsihan\nhän kunniansa ja arvonsa kolahtaneeksi äskeisessä kuulustelussa.\nPuheenjohtajassa aatosti yhä punnitsematon puhe. Itsensä tunsi hän\nerittäin kevyeksi todellisessa arvossa ja kunniassa. Hän oli itse\nmielestäänkin kuin ylitalveinen hyönteinen. Vaikka vasta äsken hänen\nmielialansa oli suuremmoista, jopa valoisaa, niin nyt se sen sijaan\noli matalaa ja vaivaista. Ja kiusallisinta oli se, että tämän totuuden\noli lausunut hän, jota hän ikinä ei olisi uskonut tietoisuudessa näin\npitkällä olevaksi... Ei!... Mutta tuomarina, jopa kohtaloiden herrana,\noli olla jotakin suuremmoista... Eihän enää tullut kysymykseenkään\ntämän naisen kanssa entiset kuivat konttooripäällikön palvelukset!\nEhei lähimainkaan!... Huutia piti opettaa toki tietämään. Tuskinpa hän\nkäsittää mitä tarkottaa kuolema? Mitä marenteeraa ihmisen hengiltä\notto?... Kenelle kuuluu kunnia ja arvonanto? Öhoh!... Kenelle? Kenelle\npolvia notkistellaan? Eikös minua kaikkien tarvitse pelätä? Eikö\nkunnottomien tarvitse vapista pelosta? Tuomio se on, joka jokaista\nkohtaa!... Vai eivätkö he todellakaan jumaliste vielä tiedä kenen\nkäsissä tässä ovat kipineet ja kipinäkirveet?!... No jos eivät tiedä,\nniin tietämään tulevat, niin totta kuin tässä tuluspussia käytekään.\nSe mitä tähän asti on ollut, tulee olemaan vain lasten leikkiä siihen\nkaikkeen verraten mitä tuleman pitää. Luikkarit! Sehän on ruuti ja\nrauta joka maailmaa hallitsee! Niin moni menneisyyden kapina ja kumous\non savi- ja sorakasan alla mielissä ja muistissa. Siellä se kansan\nkiihko ja \"pyhä sota\" suitsuu savessa ja tuhkassa. Sorakuopan pohjalla\nlepää Suomenkin punikin peru. Ja lapaluut sadan vuoden perästä kaivaa\nkentiesi uusi polvi, vieläpä lasikaappiin ihailtavaksi asettaa.\nHistoria todistaa, historia todistaa... Mutta kuta surkeilemattomampi\nmurha ja marina, sitä pikaisempi rauha ja tasapaino! Ja perästä tuli\nmitä tuli! Horikoot kukin kohdaltaan omaa aikaansa!... Minä elän\naikaani.\n\nVihdoin hän jätti mietiskelynsä sikseen ja puhkesi lautakunnalle ääneen\npuhumaan:\n\n— Kuten te, korkean oikeuden jäsenet itse omin silmin olette nähneet ja\nomin korvin myöskin kuulleet miten pahuuden, ylpeyden ja itsekkyyden\njuuttaan juuret ovat syvälle viholliseemme iskeneet. Teidän täytyy olla\ntodistajina siitä, että jokaista heitä aina neuvoilla ja hyvyydellä\noikeaan olen koettanut ohjata. Minä olen ollut kuin kultaisen isänmaan\nisä ja edustaja, joka lapsiansa koettaa holhota. Jos ei hyvästä apua,\nniin paha on seurannut perästä...\n\nTähän pisti väliin jumalaapelkäävä isäntäkin:\n\n— Ja me emme tuomitse sillä ankaruudella kuin herra jumala käskee! Me\njätämme sentään toisia eloon ja henkiinkin. Ja jotta voivat todistaa\njälkimaailmalle laupeudestamme, emme edes ristinkuoleman kaltaista\nkenellekään ole pakoittaneet... Ja jokaista tuomittua on minun henkeni\nsaattanut isän ylhäisiin esikartanoihin palavasti pyytäen: älkäät\ntuomitko, ettei teitä tuomittaisi.\n\nEi ollut tuomari edes kuulevinaan, vaan jatkoi:\n\n— Tämäkin nainen tässä! Hyväkäs unohtaa kokonaan, että on korkean\nesivallan ja maallisen tuomioistuimen edessä. Rikollinen ihminen, joka\non vedetty pahoista töistänsä vastaamaan. Aatelkaas... Puhuttelee meitä\nkuin tavallisia ihmisiä hyvänsä, ilman pelkoa ja vavistusta... Kuulitte\nkuinka katalasti solvasi sitä, mikä meille on korkeata ja arvoisinta.\nJa vaikka itse sen teille sanonkin, olen minä liian hyväsydäminen ja\nhellytetty, kasvanut jalojen ihmisten keskuudessa. Minulta voivat\nkyyneleetkin vuotaa pian, jos oikein osataan liikutuksella puhua.\nAnnoin hänen meuhata osottaakseni naiselle sukunsa suuren syyllisyyden.\nJa päälle päätteeksi hänen sukupuolensa kavalan alttiuden hän paljasti\noman kielensä kautta... Ovathan nämä punikit langenneet siksi syvälle\nsynnin nietoksiin, etteivät voi erottaa hyvää pahasta. Vaikka\nsellaisiahan ne rikolliset aina ovat olleet maailman alusta. Menkääpä\nvankilaan, niin ette löydä sieltä seinien sisältä yhtään pahantekijää,\nette ryöväriä, ette murhamiestä, joka sanoisi: Kas tämän minä olen\nansainnut. Kas näin minua pitää rangaistaman. Päinvastoin väittävät\nuseammat sulaa syyttömyyttänsä, jopa taivaan enkelin puhtaudelle\nvertoja vetelevät...\n\n— Oviloikkari tarttui puheeseen:\n\n— Vaikkako murhamiehiäkin?\n\n— Vaikka murhamiehiäkin...\n\nToisetkin lautakunnan jäsenet vilkastuivat:\n\n— Punikki on aina punikki...\n\n— Kun jumalanpelko häviää, perkele ja paatumus astuu tilalle.\n\n— Pappeja piinaavat ja kirkkoja polttavat...\n\n— Ovat kuulemma kaikki kirkot polttaneet siellä etelässä.\n\n— Moni hengenmies on saanut lähteä maallisesta majastaan mäelle. —\nRikkaiden ryöstöllä elelevät ja oleilevat.\n\n— Työhön tottumattomat rääkätään, ruumiillisella työllä tapetaan.\n\n— Joo... sama se on ihmisen kuin luontokappaleenkin. Hevonenkin,\njoka ei ole työhön tottunut ajetaan hyvin pian köykkyseläksi,\nvallankin varsat. Ennenkuin ne kerkiävät tarmistua ovat järjettömillä\nläpisuoleksi ajetut.\n\n— Niinkuin tuokin Rahkalan-Tanelin tamma.\n\n— Uskovainen isäntä puuttui puheeseen:\n\n— Jehova on hylkäävä sen huoneen missä yöt päiviksi muuttuvat. Ja missä\nrietas nainen herrallensa haaremin on pystyttänyt. Sillä katsokaas\nlihavia rintoja, sanoo Syyrakki, etteivät ne saa vaimoltasi povelta\npilkistää kuten naarasteeret. Ja pohkeet häneltä kiireesti peitä,\njottei vieras repo jälissänsä juoksisi... Veljet, minä katsoin, että\ntämäkin nainen ei ole mikään kaatumaton kuusenjuurikas...\n\n— Mutta mitäpäs me nöista jehovista ja syyrakeista. Me vain pitäkäämme\nhuolta isiemme maasta ja mannusta.\n\n— Samaa sanon minäkin. Omaisuudestamme tässä on huoli pidettävä itse\nkunkin muutoin sen kavala naapuri hyvinkin peijaa...\n\n— Joka rikas on, se olkoonkin rikas, joka taasen köyhänä syntyy,\nse olkoonkin ja sinä pysyköön. Jumalan järjestys olkoon maailmassa\npaikoillaan. Ketä se tahtoo siunata omaisuudella ja rikkaudella, sitä\nei pidä kadehtia. Ketä taasen katsoo kiusaavansa köyhänä, se köyhänä\npysyköön. Ansioistammehan me herra paratkoon kulun elämme.\n\n— Vähät ihminen omasta tahdostaan saa.\n\nTuomari otti suun vuoron:\n\n— Niinpä niin. Kohtalon käsky on meidät miekka käteen pannut\nkaitsemaan. Elämän puut ja paratiisi vallitkaamme ajassa. Oikealla\ntavalla vallitkaa! Tähän asti on käynyt armeliaisuus oikeuden edellä\nuseammin kuin on säädyllistä. Jonkun aina olemme laskeneet livahtamaan\nkäsistämme. On jo aika kovakouraisesti tarttua asiaan...\n\n— Aivan... kuten herra lausuikin: kovakouraisesti! — Suuni kun\npuhtaaksi sanon: Puhdasta on tehtävä!\n\n— Hengiltä kaikki tyyni...\n\nTuomari oikaisi:\n\n— Ystäväni, ei juuri niin, vaan että punikit on tuomittava. Miten?\n\n— No nirriltä sitten...\n\n— Ei nyt niinkään, vaan tuomittava korkeimpaan rangaistukseen.\n\nLautakunta yltyi:\n\n— Aivan oikein!... Aivan kuin minun suustani sanottu!... kuorosivat\nkaikki yht'aikaa:\n\n— Korkeimpaan rangaistukseen!...\n\nTuomari lisäsi;\n\n— Nyt siis tämänkin parin katsomme ansainneen monin verroin mainitun\nrangaistuksen. Olemme yhtä mieltä asiassa?...\n\n— Yhtä mieltä! Yhtä mieltä!...\n\n— Kuitenkin minä määrään tavan ja ajan itse, niin että jo tänään, niin\nettä jo tänään kello viideltä... Naisen läsnäollessa... Ja sitten\nviimemainittu myöhemmin.\n\n— Aivan kuten herra korkea tuomari itse vain suvaitsee!\n\n— Tehkäämme senkin syyn tähden, että omantunnon herääminen tuossa\nnaisessa tulisi mahdolliseksi. Sielunsa kuolemattomuus meitä hänelle\navuksi yhdennellätoista hetkellä vielä kutsuu. Ja me autamme\nohjauksilla ja neuvoilla kääntymään taivaallisen isän tykö, sen sijaan\nettä tuliseen järveen luiskahtaisi.\n\n— Oikein puhuttu veli... oikein puhuttu...\n\nViittauksesta oviloikkari oli tehnyt asiaan kuuluvat temput, lateli\narvoa ja kunniaa osoittavat lauselmansa. Nyt seisoivat tuomittavat\nuudelleen tämän narrimaisen komedian edessä... Tuomari nyppi\nhiirenpartaansa, teki tahallisesti kiusallisen äänettömyyden, suki\nsanansa tarkoin ja sitten lausui:\n\n— Korkea tuomioistuin on paljon ja raskaasti harkinnut ja punninnut,\neritoten etsinyt kaiken ohdakelyhteen seasta vain nisuja, varsinkin\nherra Pylväistön eletystä ja koolle korjatusta kylvöksestä, jota\nhän on viime aikoina ympärilleen siehottanut. Lautakunta on ottanut\nkaikki mahdolliset lievittävät asianhaarat huomioon ja yrittänyt\nniiden suhteella punnita rikoksien painavat punnukset. Olemme myöskin\nottaneet hänen yhteiskunnallisen asemansa, sivistyksensä, ynnä\nvarallisuutensa huomioon, sekä hänen ylevän sukunsa... Lautakunta\nhuomaa sen tosiseikan, että olette kaikella muotoa ollut liian herkkä\nvaarallisia bolshevistisia aatteita ja puheita kohtaan. Olette\nrientäneet ehdoin tahdoin avuksi perustuslakien kaatajille ja Suomen\nitsenäisyyden tuhoojille. Vastoin parempaa tietoanne olette tehnyt\nesi-isiltä perittyjen hyvien tapojen rikkomuksen... Niin että sitten\nkun valtiorikosoikeuden 32 osasto päätöksellään lokak. 23:lta päivältä\n1918 valtiopetoksesta..., sekä perustuslakien kuninkaallisen kaaren\n624 kohdan 99 momentin mukaisesti, kuin myöskin ottaen huomioon, että\nvaikka olettekin korkeimman rangaistuksen ansainneet ei vähempää\nkuin neljä kertaa... ja kun oikeus on siinäkin ollut armollinen,\nkoska yhteen ihmiseen yhtä kertaa enempää ei voida sovelluttaa\nmainitunlaista tuomiota... niin myös syytöskirjelmän perusteella\nja virkavelvollisuutemme kunnioituksen nimessä, kuin myöskin\narvossapidettyjen lakien noudattamisesta, joista itse kukin hengellämme\nedesvastuussa olemme, tuomitsemme teidät kuoleman rangaistukseen yhden\nkerran, johon herra jumala meitä vahvistakoon...\n\nTuomari pysähtyi katsomaan sanojensa vaikutusta, sekä lisäsi sitten\nalentuneen, tavallisen sivili-ihmisen äänellä, ei enää tuomarin\nasennossa, ei paatoksella:\n\n— Sulasta rakkaudesta kutsuvat meitä vanhat ritarilliset tavat\nsäädyllisiä henkilöitä kunnioittamaan, että voisitte tällä lyhyellä\najalla tehdä kalliin sielunne suhteen, mikä on hipene jumalan omaa\nhenkeä, mutta joka ei ruumiin kanssa kuole... että voisitte ylhäisen\nisän ja itsenne välit selvittää herramme vapahtajan välityksellä...\nolemme tuomionne helpottaneet, kuten itsekin huomaatte kolmella\nneljänneksellä...\n\nUskovainen isäntä ryntäsi pystyyn mielen ylenpalttisella vimmalla,\nmutta tuomari teki jyrkästi torjuvan liikkeen ja tukki kerrassa tämän\ntaivaallisia tarkoittavan saarnan. Sen sijaan hän himokkaasti ja\ntyynesti, vaahdonvalkea pyre suupielissä tiedusti tuomitulta:\n\n— Onko mitään toivomuksia lausuttavana?\n\n— Puolestani ei minulla ole mitään. Miten herroja lahtareita vain\nhaluttaa... Tämän kultuaan puheenjohtajan suu kureentui, leuka\nliikutuksesta väkätti. Hänen viittauksestansa siirrettiin vanki oven\nulkopuolelle, josta Katarina kutsuttiin sisälle. Tälle tuomari sanoi\npöyhkeilevällä äänellä:\n\n— Asianne, arvoisa neiti, on tutkittu ja tuomionne on vieläkin\nraskaampi kuin edellinen. Olettehan ennen lankeemustanne ollut\nisänmaan ystävä, sen jälkeen petturi ja kavaltaja. Tämä on tapahtunut\ntietoisesti. Emme ole eduksenne löytäneet lievennystä. Näin ollen\nei olekaan syytä muuttaa ennemmin teihin osunutta päätöstämme, jota\nerehdystä uskoen olimme tässä istunnossa uudelleen käsitelleet...\n\nKatarina nosti silmänsä lattiasta ja suuntasi ne ikkunasta ulos\nulontuvalle lumipeitteiselle järven niemelle, jonka rinteisiin paistoi\npuolenpäivän aurinko.\n\nHänen korvissansa kohisi tuomio taukoamaton.\n\n\n\n\n14.\n\nKIUSAAJA.\n\nHimoittu ja haluttu päämaali.\n\nSe oli tuomarilla täyttynyt enemmän kuin sataprosenttisesti.\n\nMaksoi olla täynnä sisäistä riemua ja yltyvää iloisuutta.\n\nKello puoli viiden aikana astui Pystytukka Katarina Saloheimon\nvartioituun huoneeseen. Sotilas sai poistua sisältä. Nytkin oli\nKatarina katsellut ikkunasta ulos. Hän eli enemmän kaukaista kuin\npaikan päällistä henkistä ajatusmaailman elämää. Tulijasta mitään\ntietämättä istui hän aivan hiljaa. Ja vaikka tuomari tahtoi herättää\nhuomiota läsnäolostaan, ei se ensi otteella onnistunut. Sitten vasta\nkuin tämä oli käsin koskettanut, kauhistui avuton nainen.\n\nMies peräytyi ja seisoi hetken aikaa keskilattialla. Pyöreän pöydän\nluona hän pysähtyi ja naputteli sorminaulojansa tyhjään sikaarilaatikon\nsuljettuun kanteen... Kiljahtanut nainen seisoi selin. Tyynesti\nsiirteli toinen tyhjiä lasiastioita ja vaaseja. Katarina kerkisi\ntällä aikaa koota rohkeutensa, käänsi katseensa kiusaajaan ja vaivoin\nhillitsi suuttumuksen myrskyn lyhyeen lauseeseen:\n\n— Mitäs tahdot, konna?!\n\nLiehitellen alentui teeskentelijä ja liikkein sekä ilmaisuin alotti:\n\n— Arvoisa neiti! Tulin unohtaneeksi sanoa, että te, sekä rakastettunne\nolette valmiit puolen tunnin kuluessa.\n\n— Säälistäkö sitä puhut?...\n\n— Tarkotin sanoa, ammutaan...\n\n— Hyvä!... Liikuttaako se sinua? Onko siinä jotakin kummaa?...\n\n— Ettekö tahdo muutosta itseenne nähden ennenkuin kahdestoista hetki\nlyö?\n\n— En!... Ohhoh!... Muutosta?\n\n— Ettekö mieheenkään nähden?\n\n— Sehän riippuu kokonaan teistä!\n\n— Eihän se minusta riipu...\n\n— Kenestä se sitten riippuu?\n\n— Myöskin neidistä itsestä.\n\n— Minä en ymmärrä...\n\n— Kuulkaa... Puhukaa minulle maltilla. Näettehän että olette täysin\nvallassani, eikä tässä auta muu kuin suostuvaisuutenne, tahi kaikki\non lopussa. Tulin luoksenne viimeisellä hetkellä tarjoamaan sovinnon\nsuopeata kättä. Voin lahjoittaa teille elämänne, kuten kai ymmärrätte.\nMutta siinä on olemassa muutamia pieniä seikkoja. Ne seikat juuri\nteidän on näissä olosuhteissa otettava huomioon. Jos te siis muitta\nmutkitta muutatte mielipiteenne minuun nähden... Olenhan ollut kaiken\nelin ikäni rehellinen, uskollinen ja rehellinen ainoastaan teitä\nkohtaan. Avuliaisuuttani olen aina uhrannut auliisti, sen teidän täytyy\nmyöntää. Jo hamasta lapsuudestanne saakka olen holhonnut ja pitänyt\nhuolta onnestanne. Olenhan kasvatusvanhemmistanne asti osottanut\nkohtaanne parasta. Miten lienee, tuon merionnettomuuden laita, joka\non kuin eilinen päivä edessäni, vaikka siitä onkin kulunut yhdeksän\nvuotta... Jos sallitte kuulla tuon jälkisäädöksen kohtalosta, minkä\nlain voiman voittaminen minulta nimellenne, Sandberg-vainajan suvun\nsilmäin edessä vaati jo enemmän kuin mitä päivän valo sietää sanoa.\nKuten aavistatte oli minulla käsissäni muutamia hetkiä sekä kassakaapin\navaimet, sekä koko kirjanpito. Ne ovat tehokkaita aseita ne, joka\nniitä osaa ja ymmärtää oikealla tavalla käyttää edukseen. Paljon\nsitä numeromies saa aikaan, jos ei hänen kynsiään polta. Ja minä en\npolttanut. Ja ennenkuin perunkirjoitus pantiin talossa toimeen olin\nmenetellyt parhaani mukaan eduksenne...\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen vastasi Katarina:\n\n— Ja tämän kaiken vääryyden kehtaatte avoimesti edessäni tunnustaa!...\nHoukko, vai mikä tuo mies lienee?... Olethan kahdesti minut tuominnut\nkuolemaan! Ja kumminkin tulet kettuna luokseni. Ja kaiken kukkuraksi\nilmotat minun hallinneen vääryydellä hankittuja omaisuuksia... Mitä\nkaikkea konna tällä tarkoitat? Onko kurja omatuntosi pakottanut\ntunnustuksille? Vai tahdotko ja himoitsetko haltuusi niitä?\nKavaluudella hankkimiasi pääomiako minulta kaipaat? Kyllä!... Kyllä\nne kernaasti minulta joutavat! Olenhan hautaan menevä. Ja vaikka\neläisinkin, en ikinä kalpaa kontujasi. Lahtarille joutavat saaliit,\nniitä valliahan te olettekin. Nauttikaa vain terveydeksenne onnestanne.\nIrstailkaa omienne keskuudessa. Mässätkää vain, onhan teillä nyt siihen\naika ja tilaisuus.\n\n— Malttakaa kumminkin, rakas neiti!... Sallikaa minulta kuulla pari\nsanaa... Vain pari sanaa. Älkää tukkiko korvianne minulta! Minä alistun\nkuten mies, jonka nainen on tahdollansa murtanut... Tätä sanoessaan\nkiusaaja polvistui lattialle kalpeana kasvoiltansa. Perin kurjana ja\nojennetuin käsin hän rukoili:\n\n— Älkää sysätkö minua luotanne syvemmälle kuin jo olen!... Ettekö\ntiedä, että sydäntäni polttaa alinomainen tuli ja tuska. Katumus ja\nsynti lankee päälleni kuin harmaa tuhka!... Rintani halkee! Se pakahtuu\nsurusta. Helvetin tulikivikäry minua kärventää. Minua paistellaan ja\nkäännöllään, hiivutetaan sen kauhean paikan päällä, josta näen savut\nnousevan ylös jalkaini alta. Minä tunnen olevan! yksi niistä, jota\nmainitaan kaiken hyvän vastakohtana... Kaikkien katseet kiiluvat\npäälläni kuin kyyn kamalat silmät. Kirous karkaa kintereilläni sitä\nkarkeampana, kuta kauemmaksi hoihkaavat voiton huudot. Katseetkin\nmeitä kalvavat. Paljous pahaa lepää harteillani. Koston käsi\nlaskeutuu hiljaa pääni päälle. Toisinaan tuntuu kuin se jo koskisi.\nLepoa en elämässä enkä kuolemassa löydä kun olette mennyt pois.\nAjatelkaa... Tyhjä on minulla silloin sydän, tyhjä maailma. Pimeys\nympärilläni sakenee ja synkkenee. Teissä minulla on asunut toivo,\nvalon häivä ja anteeksiantamus. Ainoa valoisa kohta on se minulle\nollut. Liian pitkälle käytin keinoja, joilla kolkkoa korpitietäni\nraivasin avoimeksi. Koskaan valitsematta parempaa kävin suorinta tietä\nmurheelliseen tarkoitukseeni. Mutta kynttilä, joka kaukaisuudessa\nminulle kumottaa, pakenee pois ja häipyy hämyyn...Että olen vielä\nelossa, on sitä pystynyt lietsomaan tieto siitä, että olette kumminkin\nte olemassa. Toivo on pitänyt minua vireessä... Ah... sallikaa\ntilaisuutta, sallikaa tilaisuutta...\n\nKatarina kuunteli sanatulvaa aikansa. Mutta kun lattialla läähättävän\nmiehen lähentyminen tuli vaaralliseksi, torjui hän tämän tarjoukset:\n\n— Vaiti kurja! Minustako murhaaja hyvyytesi riippuu?... Minäkö sinua\nverinen mies tihutöihin olen kutsunut?!...\n\n— Ei puhuta nyt siitä, lähdimmekö matkaan yhdessä vaiko erikseen. Mikä\non tähän asti tehty, sitä ei voi korjata. Mutta kuinka tästä alkaen\nedelleen on aivan eri asia. Tahtoisinpa palata takaisin rakkaaseen\nTurkuun! ja olisin onnellisin entisessä asemassani. Ihanteeni olisi,\nettä kerta vielä voisin palvella teitä... ja...\n\n— Palvella isänmaatasi!... Olethan kantanut valkoisen leijonan\nvaakunalippua voitonjuhlien uhrialttarille. Nimesi olet ikuistanut\nijäti poislähtemättömäksi iankaikkisuuteen, niinhän sinä saarnasit.\nMitäs sen rinnalle voisit asettaakaan?...\n\n— Antakaa minun sanella loppuun mitä minulla on mielessäni. Tehnyt\nmitä olenkin, on se ollut sulasta rakkaudesta teihin. Ja isänmaani\nsitten... Mitäpä minulla maailmassa muuta olisikaan. Ja tästä aikain,\nolkaa armollinen minua kurjaa kohtaan. Minä lakkaan antamasta vaikka\nkuolemantuomioitakin. Minä päästän punaiset vangit lievästi. Minä\nolen oppinut vastikään heitä ymmärtämäänkin (!) Minä päästän heti\nsekä teidät että Pylväistönkin vapauteen, jos vain lupaatte minulle\nhiukkasenkin myötätuntoa. Katso miten moninaiset ovatkaan keinoni\npäätelmieni toteuttamisessa. Kuoleman uhka on edessä teillä, synkkyys\nminulla ja musta määrä ja tie...\n\nHän nousi lattialta verkkaan. Sitte jatkoi muutamien minuuttien päästä:\n\n— Kaikki olette kuullut. Sanoin sen mitä aijonkin. Kohtaloiden punnus\nolkoon teillä kädessä. Niissä käsissä olkoon omanne, minun, sekä hänen,\nkuin myöskin monien muiden, jotka ratkaisua odottavat, mutta kumminkin\nvielä hengittävät... Yksin teistä, arvoisa neiti, teistä se nyt\nriippuu... Otatteko vastuullenne sielujen kadotuksen vaiko autuuden.\nNämä ehdot ovat vastaisen verityön... Tahdotteko syöstä työläisjoukot\nkylmästi ja raakamaisesti luotanne? Ajatelkaas leskiä ja orpoja, jotka\nviattomasti armoa pyytävät. Armahtakaa heitä, älkää syöskö sitä joukkoa\nperikatoon. Olenhan varma siitä, että jos ette olisi minua pettänyt\nnäin paljon, ei tokikaan oltaisi näin pitkällä, jumala paratkoon... Oi\nherra missä liejussa nyt loiskimme!...\n\nPutosi nainen herpaantuneena tuolille. Nämä sanat olivat kamalammat\nkuin mitä hän jaksoi kestää. Saattoihan tuon roiston puheessa olla\nperääkin. Vihan puuska, tulinen kiukku raivosivat ja etsivät väylää\nulospurkaukseen. Nuo verisen miehen kasvot polttivat. Ääretön inhon ja\nvastenmielisyyden tunne pursuili voimattomana pannakseen vastalausetta.\nMutta miten oivaltaisi, miten löytäisi ne sanat, joilla kyllin voisi\niskeä tuota ilettävää roistoa?... Oma entisyys oli painajaisena\nkohtalon kädessä ollut kuin leikkikalu. Se sitoi hänet salaperäisellä\ntavalla tuohon mieheen. Tämänkertainen hyve ja maailmankatsomus oli\nverrattava kuolemankangistukseen. Mutta uhka kumminkin asui hänen\nsydämessänsä. Sanoa suoraan totuus tuolle roistolle... Rusentaa\nkokonaan tuon luisu kallo... Repiä hänen savenharmaat kissansilmänsä.\nMutta kenties voitto murhamiehestä ei kallistuisi nytkään hänelle.\nYritys kenties koituisi tappioksi ja sen jälkeen hänen vimmansa ei\nlöytäisi rajaa. Mies joka on antanut tappaa siskon, veikon, isän,\näidin, kaikki omaiset... Entäs toisessa tapauksessa?... Niin, toisessa\ntapauksessa?... Sitä ei saata ajatella.\n\n— — —\n\nKatarina ponnisti.\n\nMutta hän ei voinut taakan painoa kestää. Avuttomana vaipui hän\npöydälle, jossa itki katkerasti. Valtava kiukku ja liikutus kaiken\nloukkauksesta mikä hänelle oli pyhää tulvaili ulos kuumina karpaloina.\nHän joutui kokonaan tilaan, missä oli käsittämätön kaikelle. Hillitön\nmielenpurkaus ja äärimmäisten tunteiden riehunta sai hänessä hereille\nmielipuoliset vaistot. Nyt hänellä ei ollut harkintakykyä. Hän oli\ntahdon voimaa vailla. Hän tiesi yhden ainoan tosiasian, nimittäin\nettä kuoleman kolkutus jo kuuluu ja että tuonelan asiamiehen\naskeleet lähestyvät... Mutta siihenkin oli hän jo aiemmin kahdesti\nvalmistautunut. Oikeastaan kalpasi hänen olemuksensa nyt kiihkeästi\nhaudan lepoa ja rauhaa... Vähin erin virkosi hänessä ajatus, että\neletty elämä oli kuin kaukaisen lapsuuskevään kangastus, ammoin\nunohtuneen, menneisyyteen häipyneen kevään, mistä enää koskien kohinat\njaksoivat vienon purjetuulen taustalla heikosti kuulua. Elämän lakien\nalamaisuuteen olikaan turha enää kuvitella kuuluvansa. Sielunsa\nsilmillä saattoi hän nähdä aurinkoisia, vihreitä niittyjä. Lakeuksilla\nsiellä nyökyttelivät orvokit hänelle päätänsä. Unikukkien kentät\nkutsuivat ja reunustivat jalkakäytäviä.\n\nMitä olisi ollut omaisuus, elämä ja rikkaus kaiken tämän kauniin\nrinnalla?... Vain vierasta ja alhaista. Ihmispyrkimys hyvään ja\nkauniiseen, sehän oli hänessä kuin perinnäinen taipumus... Miten lienee\nhänelle yhtäläisenä selkeytenä astunut esiin työväen ja köyhälistön\nalastomuus ja osattomuus apua anovana. Sillä oli oma tarinansa.\n\nJa nytkin kun kiusaaja uudelleen lähestyi ja iskeytyi hänen kimppuunsa,\nviekoiteli ja lupasi rauhaa... Uhkasi sotaa. Olipa konna julkeasti\nviskannut nämä vastakkaiset kohdat Katarinalle ratkaistaviksi. Hänen\nensi ajatuksensa oli työläisten asia. Niihinhän hänen toverinsa\nkuuluivat. Ehkä säästyisivät murhilta?... Ehkä uhrien luku todellakin\nvähentyisi. Jospa uhraisi niitten edestä itsensä? Mutta sitten muistui\ntaasen mieleen kiusaaja, verinen mies, elinikäisen vastenmielisyyden\nesikuva ilmestyi hyisenä ja riettaana... Tämä kaikki puistatti...\n\n— — —\n\nKatarina tunsi kuumeista läähätystä lähellänsä.\n\nHuohotus lämmitti niskaa ja heilutti hiuksia. Tämä tunne puistatti,\njopa pöyristi. Jotakin muuta olisi ennemminkin voinut sietää... Nyt se\nkokonaan kauhisti.\n\nKalpeana ryntäsi kiusattu nainen ylös ja huusi:\n\n— Ulos!... Ulos roisto!... Ja puinen kynäkouru tempautui pöydältä\nja lensi vasten tuomarin kasvoja. Sen jälkeen tuolit, vesikaraffi,\nkukka-astiat, kirjat. Niitä Katarina raivoissaan paiskoi kiusaajansa\npäälle. Tämä yritteli nousta iskujen alta ja panna vastaan, mutta\nsaikin silloin jo toisen, kahta tehoi§amman kolauksen. Kiusantekijä\nkatsoikin lopulta parhaaksi loikata porstuaan... Mutta salpaa\navatessaan hiilihangon rautainen haarukka iski häntä selkään. Hätään\njuosseiden vartijain pikaisella avustuksella palautui rauha. Mutta\napuhenkilötkään eivät uskaltaneet sisään, katsoivat vain eteisestä\nhurjistunutta naista, joka vaatteet auki ja hiukset hajalla seisoi yli\nkynnyksen tullakseen erittäin uhkaavana.\n\nKun käsiraudat olivat Katarinan ranteissa paikoillaan, alkoi nyt kahden\nkesken hänen luokseen jäänyt tuomari tuiskailla ja viskellä vihojansa.\nKumminkin palasi hän porstuaan ja syytti julmasti oviloikkaria siitä,\nettei tämä ehdoin tahdoin ollut lukinnut käsirautoja, koska ne olivat\nvapaasti neidin huoneen akkunalla. Ja kun tästä uhkailusta näytti\nnousevan huikea prosessi, niin että se tuomarin tuoreessa, kihisevässä\nvihassa uhkasi tuoda tuokiossa uuden ja harvinaisen pitkäsäärisen\nuhrikaritsan, sujutti tyttö lukitut kahleet yli pienten nyrkkiensä ja\nviskasi ne räyhääjälle jalkoihin ja sanoi:\n\n— Kihlasi, konna, ovat sopimattomat!... Voithan silmätä lottia\nmuita!... Villiintyneen naisen kädet sidottiin uudelleen, tällä kertaa\nkapealla hihnalla... Ja kun se oli pienen kamppauksen jälkeen tehty,\najoi ylivaltias apurinsa potkimalla huoneesta, sekä huusi heille\ntuomion täytäntöönpanosta heti kun saapi tämän \"tutkintonsa\" loppuun\nsuoritetuksi.\n\nTällä kertaa oviloikkari kumarsi vallan paljonkin syvempään kuin tähän\nastisilla kerroilla. Nyt hän vasten tavallisuutta tyytyi olemaan\nmairittelematta. Oven takana tosin kuului jotakin sen tapaista mykinää.\n\nItsevaltias istui rauhallisena uunin luo, paineli poskiansa\nnenäliinalla, koetteli kuhmuja ja kiristeli hampaitansa. Ne kimoilivat\nriivatusti. Orvaskesi oli vasemmasta lonkasta rytinässä kohlaistu\nvereslihalle. Housujen kosketus siihen kirveli. Harteissa mojuili\npahasti nakkimakkaraksi paisunut mustelma. Teki mieli hiipaista. Kirous\ntuli tosin tuskainen, mutta sisu ei kumminkaan sallinut sanoiksi\nsuuremmiksi sitä selittää... Hänen himonsa olivat raatoa ja pirun\npirua, ne kun yhä vain kiihtyivät tulisimmistakin vastustelemisista.\n\nTuomari oli tällä erää mielentilassa, joka ei lannistunut vastuksista.\nSitä kiihotti nouseva himo huolimatta siitä, että oli kuin halolla\npiesty kiimainen koira. Hän pikemmin olisi toivonut Katarinan uudelleen\nryhtyvän kaikin voimin häntä kynsimään ja repimään. Tuolilla siinä\nsadatellessaan johtuivat hänen muistiinsa muinoin kuolleen köyhän\nisänsä sanat: \"Tapellen lapsia tehdään, tukkanuottasilla taputtelut\ntoistetaan.\" Tuomaristakin alkoi tuntua siltä, että tämä oli asiaan\nkuuluvaa, yksi muoto rakastelevien kesken, johon intohimojen aallokossa\nsilloin tällöin hätäydytään. Kun ollaan kahden asetuttu elämän ulapalle\naviolliseen purjealukseen, saattaa siellä olla tuulia jos tyveniäkin\nsäitä, vihaisia vihureita, jopa raivoisia myrskyn hetkiäkin. Ja\nvarsinkin, jos alukseen ui joku kolmas asiaan kuulumaton — kuten tässä\ntapauksessa tuo toinen, ei siis ole ihme jos mehakka syntyykin.\n\nErinäisistä vammoista huolimatta heltyi hän pikemminkin kuin kiukustui.\nHetken kuluttua hän alotti koomillisesti:\n\n— Taputtelette mua hiilihangolla... Olettepa helkkunassa ensimäisen\nlähentymisen! ottanut vastaan liian kuumasti... Kumminkin ottakaamme\nuusi kuuri ja kurssi. Likistelkäämme luontevammin. Tämä ehkä\non mielestänne ylön tunkeilemista, mutta minä, rakkaani, voin\npuolestani esittää näkökantoja, jotka kyllin selvästi osottavat\nmielenkarvautenne... Tässä maailmassa nimittäin täytyy _tottua!_\nVarsinkaan kaikki ihmiset, jaloluontoiset erittäinkään, eivät ole\nmitään vahakappaleita. Ihmiset eivät ole samoja, vaan ne muuttelevat\npaikkaa sinne tänne. Ja sellainen sitä laisensa olio, monta kertaa\nvalistunut, laajakatseinen... Taikka sitten tulee siitä paikallaan\nollen maanmyyrä, joka potkii palkitsijaansa, tihruilee reijästään\nainoastaan kotitanhuiden näköaloja... Kumminkin päätän puheeni lyhyeen\nja olen hieman hävytön: Ellei neiti suostu suosiolla mielipiteisiini,\ntulen minä käyttämään omia keinojani...\n\nEi vastausta.\n\nHiljaisuuden jälkeen alotti tuomari uudelleen:\n\n— Ettekö ollenkaan tiedä, mikä mies minä tällä erää olen? En ole se\n\"kuiva konttoripäällikkö\", joksi minua yleensä luuloteltiin. Minulla\non nyt valta ja voima tehdä kanssanne mitä ikinä haluttaa. Ja mikäli\nasiaa tahdotte ymmärtää, sanon sen suoraan, ettei haluja minulta\ntule puuttumaan... Ensinnäkin annan minä ampua rakastettunne, sitten\nseuraavat ilman muuta kaikki ne henkilöt, joista vähimmässäkin määrin\nolette olleet riippuvaisia. Tietäkää, että poistan tieltäni ihmiset,\njotka eivät minua miellytä, ovatpa ne olennot sitten väriltään ja\narvoltaan siinä suhteessa sinisiä tahi punaisia. Sen jälkeen teen minä\nitselleni _kristillisen_ aviovaimon, joka on kunnioitettu jumalan ja\nihmisten edessä. En kysy siihen ollenkaan suostumustanne. En voi olla\nsanomatta julki, että kiintoisuuteni hetki hetkeltä teihin nousee.\nKuta suurempi on vastustuskykynne, sitä ankarammin minun tulee hyökätä\npäällenne, sillä se on juuri suurin hetkeni ja haluni. Kas sellaista\nkiinteää ja kimmoisaa rakkautta aina olenkin kaivannut. Kuta hikisempi\nkohta ja koettelemus, sitä houkuttelevampi hekuman himo ja osuus. Mitä\nenemmän taistelette minua vastaan, sitä hurmaavampi tulette olemaan.\nKuta vähemmän osotatte mieltymystä minuun, sitä hehkeämpää tunnetta se\ntuo. Minä en mistään auringon alla saa siinä suhteessa vertaistanne. Ja\njotta pysyisitte kunnialla tallessa karkailematta, tulen pitämään siitä\nhelkkunas itse huolen. Keinoja löytyy varunkin varsan taltuttamiseen.\nMinun on tässä suhteessa vainottava vain punikkeja. Ettekö ole\nerinomaisen onnellinen, että niiden käsistä vasta pelastuitte... Minä\nolen holhoojanne ja siihen virkaan määrätty jo läsnä ollessanne. Ja\nnyt, kun punikit tulivat lyötyä ja valkoinen valta seisoo lujana,\novat minulla aina valtit takanani. Ohjissa pysytte, ohjissa... Sitten\nvielä — puhui tuomari verkkaan — tullaan sodan jälkeen, arvaan ma,\njakamaan arvon osoituksia parhaimmille ja sankarillisimmille valkoisen\narmeijan urhoille. Parhaimmat valtion virkapaikat jaetaan juuri heille.\nKorkeimmat palkat takseerataan. Tuloja virtailee ehtymättömästi. Ja\nsitten päälle päätteeksi mikä arvo ja kunnioitus lankeekaan heidän\nosallensa! En epäile, ettei minulle sitä tule, koska ansioni suuret\nsitä edellyttävät. Rouvana mahtavasti saatte olla rinnallani kun vain\nsuostutte olemaan kauniisti kanssani... Sentähden minä kysyn nyt vielä\nmuuten vain: Hyväksyttekö vaiko hylkäätte tarjoukseni?...\n\nEi vastausta.\n\nKuulematta mitään katseli Katarina ulos ikkunasta.\n\nKuka tiesi mitä hän mietti. Voimattomuus vaiko pelko, ehkä viha\nsaattoivat pitää suun sanattomana. Vaitiolon käsitti kiusaaja\nmerkitsevän myönnytystä, että tyttö on tullut joten kuten järkiinsä,\nettä hän perin perältäkin punnitsee ja on ulottanut miettimisen hänelle\nitselleen onnelliseen suuntaan. Jopa herkesi Pystytukkakin puhelemasta.\nSiitä paikasta alkoi hän tehdä johtopäätöksiänsä. Naisen luonto on\nhuikentelevainen. Se läikkyy kuin vesi liukkaassa emaliastiassa...\nläikkyy, jos sitä liikutellaan. Henkensäkin oikein heltyi. Jopa katui\nsitä, että oli tuohon hentoon vartaloon voinut vihaa kantaa, vaikka\nvaljuakin. Solakkana se siinä seisoi. Kuinka houkuttelevana hän\nkäsivartensa kietoisikaan tuohon, joka tuossa ikkunan edessä seisoo.\nTalonpoikaisnaisen laajan röijyn alta hahmottui hento ja huokuileva\nrinta. Ja kuta enemmän hän tuota olemusta katsoi, sen kiintoisemmasti\nsiihen hänen silmänsä juuttuivat. Savenharmaat kissansilmät kiiluivat\nodottamatonta tulta. Hänen viivamainen, jopa jonkun verran kureentunut\nsuunsa pikistyi piukemmaksi. Polvet vavahtelivat himokkuuden huumosta.\nRyöppynä kihosi vastustamaton halu nousta ja käydä käsiksi tuohon\njumaloituun... Ylväs ja mahtipontinen asento asui tuon olennon\nläheisyydessä. Tämä oli pitänyt häntä aina kunnioitettavan matkan\npäässä tuosta naisesta. Mutta nyt se matka lyheni... Nyt oli iskettävä\nkiinni, kävi kuinka kävi. Kuin iilimato tuli imeytyä ikipäivikseen\nirtipääsemättömäksi, koska nyt vielä oli aika ja hetki. Piti iskeä\nvasamana vain... Harata vaikka kynsin ja hampain kuin haukka... Ah!...\nminkä makuinen onkaan veren ja himon sekoitus ja hurmoinen huikea\nhumala!...\n\nLuiset laihat käsivarret kietoutuivat rautapihteinä äkkiä avuttoman\nnaisen ympärille...\n\n\n\n\n15.\n\nLYÖ KAHDESTOISTA HETKI.\n\nKestikievarin pihalla kävelivät oikeudenkirjuri ja oviloikkari.\n\nHe olivat perin pohjin hämmästyneitä sekä tuomarin äkäilemisestä, mutta\npaljonkin enemmän juuri kuulleensa huhun johdosta, joka toi kiusallisen\ntiedon punaisten sissien läheisyydestä... Mokoman hälytyksen kumminkin\nkatsoivat näissä olosuhteissa mahdottomaksi. Olihan se typerää ja\näärimmäistä mielikuvituksen hätiköimistä. Mutta tieto oli tuotu\nkumminkin ja se kertoi sissien lähestyvän kirkonkylää. Sukeusi siinä\npihassa itsepintainen keskustelu:\n\n— Se on mahdotointa... Juorut ovat juoruja. Pitkäkorvat niitä uskokoot.\n\n— Sitäpaitsi, rajavaaralaisista kuului eilen lopullinen selvä\ntulleen... Oli se monimutkainen juttu, mutta ei siinä auta vastaanpano.\n\nPuhellessa siinä sinne ja tänne huuteli pihan takana sotilas samaan\njoukkoon:\n\n— Väitetään punikkien saaneen lisäjoukkoja! Sanovat Ilmestyneen...\n\n— Mistäpäs niitä?...\n\n— Paha tuli ja tiesi mutta ilmestynyt oli...\n\n— Höpsis!... Kokonaan turhaa turinaa...\n\nOltiin hetken aikaa hiljaa. Mutta sotilaan väitös kumminkin kaiveli\nmielessä huolimatta päällikön rauhoittamisesta. Päälliköthän olivat\naina sitä Vilppulassakin vakuuttaneet, ettei muka hätää mitään. Ja\nkumminkin vakuutuksista huolimatta saatiin tuta piankin punikkien\npäällekarkauksia. Sentähden kysyi toinen:\n\n— Muutenko sinä arvelet?... Vai mistä sinä tiedät? — Laivan\nsanotaan Amerikoista tulleen Kristianiaan. — Norjaanko?...\nLaivanko?... Amerikoistako?... No ja sitä minä en usko. Mutta toinen\nsuojeluskuntalainen, joka Pihtiputaalta aikanaan meni Amerikaan ja\nkymmenen vuotta sitten palasi, kiirehti kysymään: — Siinä on varmaan\nAmerikan suomalaisten punakaarti?...\n\n— Se kai se sitten on!... Pihtiputaalaisen ääni sai vauhtia:\n\n— Mutta sitten pojat ei olekaan leikin asiat!... Ne ne kuuluu olevan\npahoja tappelemaan!... Ja niillä on kalut... Jos te tietäisitte, aijai\npojat niitä winsistereitä... Ja minä arvaan että siinä on eri miehet,\njos on kalutkin... Toiset jo hämmästelivät:\n\n— Niinköhän se sittenkin olisi?\n\n— Mehän tässä lopulta sittenkin?...\n\n— Joo, lopulta sitä ahdistuu vaikka kiven väliin...\n\n— Ohhoh!... tuota en olisi uskonut.\n\nMutta oviloikkari joka käveli rauhattomana tiellä, eikä voinut saada\najatuksistansa äskeistä tuomarin antamaa häpäisemistä, millä tämä\npahoin oli pitkää miestä loukannut, kuunteli toisella korvallaan,\nkunnes puuttui hänkin keskusteluun:\n\n— Yksikään sielu ei siinä tarkoituksessa Amerikasta pääse tulemaan\njos mielikin tekisi. Maailmansodan takia mannermaasaarrot sulkevat\ntien kapinoitsijoilta ja estävät siirtymästä toisesta maasta toiseen.\nJoten se on vailla alkua ja loppua. Mutta mikäli Hämeessä oleviin\npunikkijoukkoihin tällä erää tulee, on niitä sukseilemassa siellä ja\ntäällä sivupuolilla metsissä. Pyrkivät pakoon Tamperetta kohti jos\nlöytävät tilaisuutta... Ja täältä nekin aikoja ovat karkoitetut...\n\n— Lienevätkö ne niin vallan aikoja, koska vasta eilen Rajavaaralla\nteuhasivat.\n\n— Paljonkin mahdollista... Joku siellä liikuskelee. Perkaajat eivät\nehdi kaikkia. Ja mies siellä ja täällä ei merkitse mitään. Vasemmalla\nLempäälässä ja Ikaalisissa oikealla ovat sivustat painaneet pussinperän\ntukkoon, niin että apajassa ovat kuin kereskalat. Antaapa heidän\npuskeskella puolelle ja toiselle. Eivät tästä kumminkaan kuuhun joudu.\n\nKeskustelu taukosi.\n\nPihan alapuolelta maantien takaa pirstoutui rakennuksen peräikkuna.\nRuutu siitä säleinä singahti hangelle. Siten syntyneestä aukosta\nsaattoi sisältä kuulua tukahduttavia avunhuutoja... Sattuipa siihen\nkapeluun tulla talon isäntä itsekin. Tämä, ties millä matkoilla oli\nollut, ei talossa sattuneista tapahtumista tiennyt mitään. Ukko oli\nmatala, tiukkakatseinen, paksu jäärä... Siis oviloikkarin täysi\nvastakohta. Tiukeasti tihrusti isäntä sinne ikkunaan, sitten kysyvästi\nmiehiin, varsinkin pitkää miestä epäili ja ounasti. Sanoi sitten:\n\n— Mitäs perhanaa siellä?... Ikkunoitahan siellä? Vai mitä?...\n\nKukaan ei viitsinyt vastata. Tämä suututti yhä enemmän hidasta isäntää:\n\n— Mitäs pliipslaakaria te, vai hunsvottiako siellä?... ikkunoita\nruotii. Isännän äyskäiseminen tuli toki vakavaksi ja talon isännän sana\nse painoi valkoisten armeijassa. Sentähden toisten takana seisonut\noviloikkari hötkähti esiin:\n\n— Tuota... kunnioitettava korkean oikeuden... tuota hyvä isäntä...\nKorkean oikeuden tuomari ja herra, ja... kuuluisan kauppakonsulin\nkonttoripäällikkö Turun kaupungista tutkii siellä parhaillaan erästä\nanalyyssiä... Yh hm... tuota sanoakseni, jonkinlaista tutkintoa vangin\nkanssa, joihin kokeiluihin liittyy sitä paitsi jonkinlaisia pienempiä\nfysiologisia koeharjoituksia... Nähkääs, herra isäntä, hänellä voipi\nolla muutamia vissejä voprooseja ja oikeuksia väkisin kihlaamaansa\nholhottiin...\n\nIson aikaa katseli isäntä hoikkaa loikkaria, joka puhuessaan horjui\nkuin virvi, niinkuin kuitukorsi tuulen henkäyksissä. Ja mitä oli tämä\nmokoma puhe? Mitä se meriteerasi? Oliko se ivaa, vaiko täyttä totta?\nPäällisiksi viirinsalko kumarteli luonnottomasti ja äiteliäästi... Jopa\nmaalaisukon mielestä tämä totisesti oli osoitettu hänelle pilkaksi.\nSentähden hän sanoi:\n\n— Mitäs saatanaa huojut!?... Enhän min'ou mikä apostoli, enkä neitsyt\nMaaria. Pyhäin kuviako tässä palvelet!? Mieshän min' oun!\n\nOviloikkari ei ollut tottunut näin kuivaan kohteliaisuuteen. Sen\ntähden hän säikähti ja huippi muutamalla loikkauksella sivuun. Siellä\nkymmenen sylen etäisyydellä pihasta seisten teki entistäkin syvemmän\nkumarruksen. Näitä pohjattomia kohteliaisuuksia ei isäntä kumminkaan\nenää joutanut näkemään. Hän kiiruhti pitkävartisissa metsäsaappaissansa\nyli pihan vierashuoneustolle, mistä kuuluivat jatkuvat avunhuudot\nkatkeamatta. Sanat ja ääni eivät kumminkaan rikkinäisen ruudun kautta\njaksaneet selviytyä. Toiset pihassa olijat näkivät isännän juoksevan\nylös korkeita kuistin rappusia ilman että vartiossa olevat uskalsivat\nestettä asettaa. Oviloikkari risti napansa ja teki sen kohdalle yhäkin\nhartaampia ristinmerkkejä. Jonkinlainen vahingonilon puna ja riemu\npeiliytyi hänen poskillensa. Pienen toimituksen tehtyään harppi hän\npitkillä kamelikurjen säärillänsä seinuvierustaa hissukseen, sormi ja\nkieli piipalla aina särjetyn ikkunan alle asti. Täällä hän otti lakin\npäästään ja kuunteli, kuunteli ja käiverteli. Nyrkkiänsä hykerrelen hän\nalkoi nyökkiä ja viittoa muitakin kuulemaan. Viittauksen ymmärsivät\nkirjuri sekä muutama sotilas. Nyt heitä jo siellä useampia yhdessä\nkurkkoili kaulat pitkinä ja kuuntelivat. Varovaisina liikkuivat\nvarpaillansa. Siellä tapahtui jotakin... Toisinaan kuului melun\nkeskeltä:\n\n— Mitäs helkkunassa sinä mies sitä naista täällä lähmäät!?... Kukas\nsinun noin on käskenyt keskellä päivää evervaltaan?...\n\nJytinän jälkeen kuului taas:\n\n— Kyllä minä sinulle halju näytän mistä naparetki alkaa!... Vai sinä\nhalvattu villakoira!... Minun talossani nopojasi näyttelet!... Sen\ntäytehinen... Nenästäsi sinut näen kutunlypsäjäksi! Enemmän sulle\nsatikutia...\n\nSen jälkeen kuului nyrkin iskuja ja mäjähdyksiä selkään. Taasen kysyi\nisäntä:\n\n— Kukas sinun käski talostani ikkunoita lampsimaan?!... Pysyivät\nne ehyinä punikkienkin aikana... Niin että antaapas olla vastakin\nrauhassa!... Ulos mökistäni kalju kaalinkerä!...\n\nOvi lennähti auki. Ikkunalle kurkkijat ottivat siinä samassa vihaisen\nkilpajuoksun. Mutta oviloikkari sääri monin verroin edelle muista\nja kerkesi tielle varalta valmiiksi. Toisetkin tulivat siihen ja\nkuiskailivat:\n\n— Se taisi olla parahiksi...\n\n— Jäärä se oli...\n\n— Pässi totisesti.\n\n— Mutta voimmehan joutua me muutkin matalan miehen muksittavaksi sanoi\nkirjuri:\n\n— Sillä taholla tuskin vaaraa.\n\n— — —\n\nLakittomin päin juoksi juristi rakennuksesta ulos.\n\nKorkea-arvoisen oikeuden isänmaalliselle edustajalle tämä edesottaminen\noli perin alentavaa. Vapaussodan sankari ja ihailtava avu oli alkanut\nkiitelemään pitkin pinteleitä. Tässä tuomarin souvissa oli sukeutunut\ntällainen kuuma kohtaus, joka kipristi varpaita. Erittäin kipakkana\njuoksi kaljupäinen lakiton mies, juoksi yhtä mittaa keskelle pihaa ja\nähkyili:\n\n— Ettekö te nähneet?... Ettekö te huomanneet mitään?... Kuinka te\nette!?... Mitenkä te oikein lurjustelette?...\n\n— Oviloikkari otti asennon ja kumarteli syvään:\n\n— Jahah!... Teidän arvonne on saanut varmaankin tutkimuksensa\nsuoritetuksi lopulleen...\n\n— Vaiti!... Minä kysyn teiltä: Ettekö te nähnyt? Ettekö te ollenkaan\nnähnyt sitä kirottua jäärää?\n\n— Mitään jäärää emme totisesti nähneet!...\n\nTuomari kummasteli ja ihmetteli:\n\n— Yks' mustapartanen merisika!... Mutta teidän täytyi huomata!?\n\n— Niin että mistä se olikaan taas kysymys?\n\nMiehet vaikenivat kuin hauta. Tuomari puhisteli ja pihisteli, rassaili\nmuutamia reikiänsä hengen kulkukuntoon, jatkoi sitten selvemmällä ja\nkäskevämmällä äänellä:\n\n— Vai ette tiedä!... Sepä ihme ja kumma? Vai ette ollenkaan? Kauniita\nvartijoita!... Tosiaankin kauniita isänmaan sotilaita! Teidän tulee\ntietää kuka teille antaa palveluksen, kuka leivän, kuka palkan maksaa\nja kuka ylläpitää. Ketä teidän tulee kuulla, totella ja ketä vartioida.\nJa ellette tee sitä huomiota ja velvoitusta tunne, niin teidät pannaan\ntuntemaan. Pannaan seisomaan seinää vasten punikin rinnalle. Pannaan\nsorahautahospiksi joka sorkka niin eiköhän ala jumalauta lipumaan\npalvelus ja työ tämän maan puolesta. Nyt minä ammutan teistä vielä\ntänään muutamia opiksi ja nuhteeksi toisille, sekä ojennukseksi\nyleiselle järjettömyydelle... Muutoinhan rienaus ja ruokkoomattomuus\nsaattaa syöpyä ja iskeä kyntensä hyvinkin syvälle. Saattaa käydä siten,\nettä jonakuna päivänä löydämme itsemme mahdottomuuden keskeltä...\nniin... Mutta nyt teidän tulee heti ottaa kiinni kaikki vangit, ja\nse jäärä... se sika... Se merisika... Sille rojolle heti paikalla\nnäytetään helvetin kuumaluukku, se häkäläpi! Muutoinhan ette ansaitse\nruokasuolaanne siinä toljaillessanne...\n\nUpseeri ja oviloikkari hätkähtivät.\n\nSotilaat kirosivat ja pelkäsivät. Kääntyivät koroillansa jyrkästi ja\nsaapastelivat rakennukseen aseet ojossa. Hetkeä myöhemmin ilmestyivät\npihamaalle kellarilta tuodut vangit. Toisia potkittiin takapieluksille\nsikolätin oven matalan reijän kautta, josta myöskin ajettiin kuutta\nkapinallista pikkutalonpoikaa. Aiheettomasti iskettiin nyrkeillä tahi\npyssynperillä tölmäistiin kasempaan. Kartanolla siellä ja täällä\nkertausivat kiroukset karkeina.\n\nKorkeita portaita astelivat alas vastenmielisinä Katarina ja Arvid.\nTalon isäntä itse oli ankara ja punainen. Pelkäämättömästi hän tiuski\nja äkelteli vastaan. Joku iski matalaa miestä takaapäin, niin että tämä\njoutui ottamaan poikamaisia loikkauksia, ja niin hänkin alistui ja oli\nvaiti.\n\n— — —\n\nYli pihan, alatse tallin ja vaateaittain porttisolan lähti saattue.\n\nMukana mykkinä ja masentuneina olivat onnettomat kuin elävät ruumiit.\nTuomari oli nyt erinomaisen intohimoinen ja nautinnonhaluinen.\nKiiliintyminen pullistui lekottelevista sieraimista ulos eri\nvohotuksella. Edestakaisin hän siinä nokka pystyssä tohisi ja vohisi.\nNuuski oikeaan ja vasempaan etsien missä olisi \"mukavin kohta.\"\n\nMaantieltä metsään ei johtanut tietä.\n\nKumminkin navetan taitse riihen luo ja olkiladolle johti piikain\njalkatie. Sinne oli hurtta pikimmiten paikan määrännyt. Jotta ladolle\nolisi päästy olisi kumminkin pitänyt palata sitten pihalle takaisin,\njosta kautta tallattu tie johti suoraan riihille. Mutta hätään\nhurmoontunut janosi siinä paikassa päästä päämaaliin. Pystytukka kysyi\nkohteliaasti isännältä neuvoa:\n\n— Voisitteko te paremmin meille osoittaa missä niinkuin?...\nOdottakaapas...\n\nIsäntä rauhallisena ja huolehtivana otti asian tyynesti ja harkitsi\nsekä omaansa, että toisten teloituskohtaa:\n\n— Kyllä vallan... riihen takana savikuoppa.\n\nTuomari ilostui:\n\n— Oivallista!...\n\nIsäntä jatkoi:\n\n— Siinä on tosin lunta, mutta sen voisi lapioida...\n\nOviloikkari ehätti:\n\n— Ja saisikohan luvan kysyä, missä niitä lapioita olisi?\n\nIsäntä vastasi yhtä totisesti:\n\n— Siellähän niitä kärryvajassa.\n\nSiitä paikasta juoksivat sotilaat etsimään.\n\nKuolemaantuomitut sytyttivät savukkeita.\n\nArvidkin vastoin tavallisuutta. Isäntä ojensi tuomarillekin:\n\n— Polttakaa, döden väntar oss alla... (meitä kuolema odottaa).\nTuomari katsoi vastahakoisesti matalaa miestä silmiin, joka siinä\nvankien keskellä seisoi vahvasti vartioituna, käsittämättä mitä tämä\n\"pirullinen mies\" kaamealla hymyllänsä tarkotti?\n\nIsäntä pantiin kumminkin sotkemaan hangessa lyhyttä umpea auki.\nTätä tehdessänsä toipui ukko melkoisesti vanhoilleen, vajosipa\nrauhallisuuteenkin. Puheli kalman kalpaisijoille merkillistä ivaa...\nSen sijaan oli tuomari taasen muuttunut äkkiä tuimaksi, verenhimoiseksi\nkäskijaksi. Hänen kasvonsa muuttuivat tuhkan harmaiksi ja saatana\nasettui hänen hahmoonsa. Nyt kiirehti hän huudoillansa lapioita\nkantavaa miestä saapumaan... Mutta se vaan hidasteli.\n\nJa mitä ihmettä?\n\nMies pysähtyi katsomaan raitin suuhun, keskellä tulimmaista hoputusta\nja kiirettä kuhnaili.\n\n— — —\n\nTalon karjakeittiörakennus ja olkilatorivit sulkivat riihitieltä\nnäköalan sinne. Joukko ei nähnyt mitä se mies tiellä toljaili. Eikä\ntuomarin komentovallan edelle uskaltanut mennä edes itse jääkäri tällä\nerää, niin vihaksipistävää, niin pöyristyttävää oli tämän toiminta nyt.\n\n— Mitäs äimäilet?... Lapiot tänne!\n\nMutta sen sijaan että kantaja käskyä olisi kuullut, viskasi tämä\ntaakkansa tielle ja läksi painaltamaan takaisin taloon. Kaikki\nkatsoivat kun mies juoksi minkä käpälät kantoivat. Tuomari luuli miehen\nkäsittäneen väärin ja lähteneen täyttämään uutta määräystä. Sen tähden\nhän alkoi sadatella:\n\n— Tässä kallista aikaa kuluttaa!... Kyllä saakeli!\n\nJääkärille hän sitten tiuskasi:\n\n— Tehkää tehtävänne tuossa läävän seinustalla... Siinähän ovat punikki\npunikin läheisyydessä...\n\nMurhavimma tarttui sotilaihin. He tahtoivat teon suorittaa pian.\n\nHälinän keskellä huitoi isäntä itsepintaisesti pihalle päin, huusi:\n\n— Tänne!... Tänne!... Pojat! Hei siellä!... Täällä miestä tarvitaan!...\n\nHaapaniemen pihalle syösksyi suksimiehiä.\n\nNiitä tuli vauhdikkaasti toinen toisensa jälessä. Suin päin työntyi\nniitä pihalle joka puolelta...\n\nIhmeellistä!... Ketä ne olivat!?... Punaisia nauhoja!... Ja — mitä\ntämä?... Tulisina lieskoina leikki katseissa kangastus.\n\nKai tämä oli kuoleman karkelon murhenäytelmää... Kai tämä oli\nunta!... Kai tässä oli sammuneen mielikuvituksen loppukohta. Vieläkö\nviimeisillään elon kaunis kuitu lientyi säikeille? Ajan mittarin\ntiuku laskeutui soittokohtaan. Ja kahdennentoista hetken viimeinen\nrattaanlovi lähestyi ja mittasi ratkaisun. Kai se oli sammuvan säteen\nlopun alkamista. Viimeisen illan viimeinen häivä. Pois katoavan\nautereen pyyhkäisty siivenpöly... Oi että se pian sammuisi... Oi että\ntämä eilinen päivä jo olisi ollut!... Että elinrihman säije pois\npikemmin kiertyisi ja sitten kaikki loppuu... loppuu...\n\nMutta se ei ollutkaan loppu. Joukko yht'äkkiä hyrskyn patona huusi:\n\n— Punakaartilaisia tulee!...\n\nMikä olikaan tämä nimi?... Mikä tenho?... Mikä jumalainen sointu?\nTämä huumasi. Salamana se iski... Niinkuin aurinko, jonka kirkkaus\nja säteet äkkiä paljastuvat raskaan ja mustan pilvitaivaan jylhästä\nreiästä. Sanomattomasti huikaisi silmiä... Turvattoman uhrin sydän ja\nhenki vapisi. Jokainen säije värisi. Veri pakkautui päähän ja kurkkua\nkuristi. Mutta äkkiä se laukesi ja kuin kevään vienoisin humina\nkantaisi kaiken hyvän ja sulkisi ilkeyden ja pahan helmoihinsa... Kas\noikealla hetkellä he tulivat...\n\nPunakaartilaiset tulivat!\n\nSilloin kun kaipaus kipein sydänjuuria poltti... Silloin kun pettymys,\nkatkeruus, vääryys ja viha kyisen kostajan kamalassa kalvassa\nväikkyi... Yö ja päivä, murhe ja riemu, itku ja nauru, siunaus ja\nkirous, kosto ja rakkaus, elämä ja kuolema kävivät käsikädessä tässä.\nIhmisyys ja eläimellisyys piehtaroivat sikinsokin. Viisaus ei vieronut\nhulluuden rajoja. Kun katkerin kalkki ja myrkky kuolettavin uhreille\njo oli oijettu, tapahtui ihme Haapaniemen talon pihalla. Talossa ja\nkylässä missä valkoinen pyöveli voittajana painiskeli. Verikuolema\nja valkoinen ruusu vasta täällä versoi ja kukkaansa oli puhkeamassa.\nOikeuden ja ihmisyyden uhrit enää silmänräpäystä vailla, ja tuho olisi\ntullut.\n\nMutta tilanne muuttui äkisti. Tapaus kiertyi päinvastäiseksi. Hauta\njoka punaisille oli aijottu vaihtui valkoisille himohurtille kuolon\nkidaksi.\n\nOsa punakaartilaisia ryntäsi juoksevan miehen jälessä korkeita portaita\nylös. Mutta Aapo kuuli huutoja navetan takaa, huomasi väkijoukon,\njuoksi miesten kera sinne... Mutta ennenkuin tämä tapahtui hävisivät\njääkäri ja tuomari lepikkotielle riihimäen taakse. Toiset tuholaiset\npyrkivät myös sinne mukaan sekä maantielle. Pitkäsäärinen oviloikkari\nyksin seisoi navetan ovella ja teki vihaisesti kumarruksia. Tältä kysyi\nAapo:\n\n— Ja mitä meininkiä teillä täällä?... Haapaniemi astui vastaamaan:\n\n— Tappomeininkiä, velikulta!...\n\nJälellä siinä seisovat valkoiset antoivat aseensa pyytämättä Aapolle.\nEihän siinä vastaanpano auttanut asiaa. Nyt vangitkin saivat vuorostaan\nkättä pitempää. Ei enää ollut kysymystä Aapollakaan äänekästä esittää.\nHänen katseessaan asui kosteus silmänkatteena. Se puhui sanain sijasta\nkaiken. Syleilivät urohot entiset toisiansa. Kietoivat kätensä kaikki\nsylitysten. Sulkivat keskeensä kaiken pelastuksen tuojan... Astuipa\nKatarinakin kainona urohon upean luokse arkailematta, päänsä tämän\navoimelle povelle painoi, kuumia kyyneliä vuodatti viljan. Sanoi sitten:\n\n— Urhoista urhoisin sinä Aapo... Ja kaikista sankareista suurin...\n\n— — —\n\nUlompana tiellä touhusi jo Haapaniemi itse. Nyt hänellä oli jo kivääri\nkädessä!... Ja mikä soturi ylväs hän olikaan... Jopa väelle huusi:\n\n— Päästäkäähän toki miestä! Pesu tässä alkaa nyt toisenlainen!\n\nNäinä sanat kuultuansa joukon johtajakin havahtui:\n\n— Niin pojat! Ottakaa kiinni hurtat. Ja ken rikkonut kumousta vastaan,\nsitä rangaiskaa! Se on ollut lakina läpi vuosisatain...\n\n— Mutta malttakaahan... Mihin joutuikaan se tuholaisten päällikkö? —\nHevolla metsään kärkäs.\n\nLopen väsyneitä ponnisteluista, taisteluista ja pitkistä hiihdoistansa\nolivat jo punakaartilaiset. Vuorokausi vuorokauteen liittyi pyöreänä,\nilman mitään lepoa. Pitkältäkään he eivät muutaman miehen vuoksi olisi\njäljessä jaksaneet juosta. Ja sukset siellä kartanolla... Pari heistä\nkumminkin juosta lipaisi toisia rohkaisten riihimäen töyränteelle.\nSiihen suuntaan se Haapaniemi itse jo eillimmäisenä meni ja möyhkäs.\nTalon äijä tiesi, että ei sitä tietä hamoihin päästy. Hänen leppymätön\nvihansa jaksatti, jopa kannustikin. Katkeruus keskeytti, kantoi jalkaa,\nvinttasi kantapäätä. Jonotusten jälkiä myöten miehet painuivat metsään.\n\nArvid myötä myöskin. Juoksi aikansa minkä jaksoi, mutta jäi sitten\nhengästyneenä jälkijoukkoon. Muutamat miettivät, että kannattaako?\nNiinpä näkivätkin sitten limikkometsäiseltä mäeltä suonlaiteella\nsiellä talvitien antavan monimutkaisena. Uurna ulontui ja luikerteli\nkauaksi sinne, missä sammallato sumentui. Mutta puolimatkassa jo siellä\nalavan maan hynttäsikin matala mies... Sinnehän se vasta-ajanut jalas\nja jälki tietä näytti... Tie heinäladolta sammalladolle huonontui\nhuonostakin. Ja vasta laukkonut, lapoihin asti uponnut elukka\nepätoivoisena pakon edessä pyrki pelastukseen. Syvässä hangessa oli\nedentynyt ja nietoksissa pistänyt nelistämällä. Mutta siihenpä sitten\nse meno päättyikin. Kauaa ei tarvinnut miesten mennä kun vastaisessa\nkuusikossa hepo huohottain höyrysi ja hikosi kaikelta karvaltansa...\nSiitä takaaajetut olivat paenneet jalan... Mutta kauaa ei sen jälkeen\nenää kulunut kun kuului jo kaksi laukausta. Kenties!, ajattelivat muut\nmiehet, on Haapaniemi jo joutunut vuorovastaiselle.\n\nSen tähden kiirehtivät ehommin askeleitansa. Laukaukset eivät enää\nuudistuneet, eikä miehiäkään näkynyt missään. Jotakin selittämätöntä\nsiellä tapahtui.\n\nMutta eipä aikaakaan kun jo sammalladon takaa Haapaniemi itse talutti\nnäkyviin uppiniskaista miestä. Tämä ähisi hirveästi ja ähkyili. Mutta\nniskasta piteli häntä vakavissaan matala mies ja puheli samalla:\n\n— Helkkunassa etana!... Mitä meinasit saada aikaan?!... Jopas susta\nnyt vastus alkoi... Että meinaattekin vähäväkisten ihmistappoon!...\nVerkasenpoika...\n\nToiset olivat kuulleet nämä sanat. Mutta enempää siitä eroittamatta\nnäkivät vain kuusikon lomasta miten isäntä siellä otti päästään pois\nmustan, karkkosen nahkalakin ja alkoi tahkota virtailevaa hikeä\nohimoiltansa ja otsaltansa. Sen perästä Haapaniemi katseli otusta\nedessänsä ja vähän ajan kuluttua lausui kuuluvasti:\n\n— Sinä luikuri! Mitä pässin äksiisiä sinä ihmisten kanssa pidät?\nTiedätkös, ketale, mitä minä sinulle nyt annan?\n\nTuomari vapisi ja pyysi armoa, mutta siitäkös isäntä:\n\n— Älä ollenkaan viserrä! Ruotia sinua tulee köntti. Kykisty nyt,\nkun minä sinulle sanon... Asetu vähän pyöreemmästi. Kas noin sen\nistumapuolen kanssa. Täytehisen ruutireikä, jos minä annan siähen\noikeella karhun kalipeerilla...\n\nPuhuessaan tuimaan ja harvaan tapaan kuori Haapaniemen äijä\nsarkatakkinsa helmat ylös ja avasi ähisten \"suolihihnansa\" ja ilman\nenempiä etuvalmistuksia alkoi luimiskella sen solkipäällä \"kaikkein\nkorkeimman sotaoikeuden ja tuomioistuimen tuomaria.\" Vastamuutetun ja\ntärkätyn paidanliepeet tuoksahtelivat.\n\nHousut kintuissa pyyteli tämä:\n\n— Ah isäntä kulta...\n\n— Tekkeeks' makkeeta?...\n\n— Älä velikulta...\n\n— Rutales! Vieläks' kutisee?... En min' ou kulta...\n\n— Luopukaa... Minä lupaan olla vaikka _mikä!_... Minä vannon!...\n\n— Vanno vasikalle!...\n\n— Ai... jai... jai!...\n\n— Minä lupaan... lupaan... lupaan!...\n\n— Voi vuohensorkka! Jos minä sinut suolaan!\n\n— Lupaan... lupaan!... Uu... uuuu!\n\n— Hyh... hyh! Pahahenki...\n\nIskuja sateli kahta kiivaammin. Mustapartaisen miehen sisu nousi. Hän\nsai vauhtia:\n\n— Jos minä!... Jos minä julmistun ja aukaisen sinulle ihmeen oven?\n\nSuksilla hiihtänyt kaksitoistavuotias ukon oma poika saapui isän\nperässä sammalladolle suorin matkoin ja katseli parahiksi toimitusta.\nPojalle tulivat surkeat silmiin. Jopa alkoi huutamaan pieksettävän\npuolesta:\n\n— Isä! Älä iske enempää!... Kyllä se riittää!...\n\nUkko nosti silmänsä, heitti pieksämisen, katseli poikaa, sitten\nkierteli silmin ympäri ja värisevään tuomariin kääntyen sanoi tälle:\n\n— Pane nyt sitten housut jalkaasi...\n\nJäyhä isäntä mulkoili jo leppeämmin itsekin. Alkoi asetella omaakin\nsuoliremmln päätä solkeen. Ja kun oli sen vihdoin summan päältä sinne\nsolkottanut, kurahutti voimin kaikin suutuksissaan neljä silmun\nväliä liika piukkaan siitä, missä se ennen oli tavallisesti pöksyjä\nkannatellut. Liian pitkälle tulleen pään pujotti hän lonkan kohdalta\nvyön alle niinkuin viikatteen niteen. Huomasipa siellä jo pari muutakin\nmiestä saapuneeksi ladon luokse ja sanoi sitten näille:\n\n— Annoin maistiaisiksi...\n\n— Vai jo sai...\n\n— Taisi tulla piisalle asti. Täytyyhän sitä sentään huutiakin tietää ja\nlöytyä vielä maailmassa. Tulee tietää, ettei sitä vain niin iltikseen\neppastele ja ikkunoita säre. Tässä aattelin oikein piestä, mutta\nkatsoin että kova ase saattaa tärvellä nikuset. Siksi annoin tällä\npehmeällä.\n\n— Kyllä me näimme.\n\nIsäntä jatkoi:\n\n— Minä vähän varon, että se koira olisi tainnut ilman niitä Rajavaaran\npoikia alkaa oikein tappomeininkiin...\n\nMiehet lehahtivat nauramaan ja Arvid sanoi:\n\n— Oli se sitkeäsisuinen mies, se minullakin on tiedossa... Ähkäili\nmatala mies: — Tussaroimaan alkoivat täällä pöhikössä kun ma ladolle\ntulin... Kyllähän siinä moni arka mies olisi voinut itseään antaa\nhyvinkin hirvitellä... Toinen tuolla takana loikoo. Mitä pahaa lienee\ntehnyt itsellensä?...\n\n\n\n\n16.\n\nHAAPANIEMESSÄ.\n\nKeskellä taisteluiden tuoksinaa humisivat verijuhlat.\n\nSen jälkeen kun Länkipohjasta valkoiset etenivät etelään, oli\nesikunnissa riemu. Joku hämärä ja kalpea huhu kertoi pienistä\npunikkijoukoista siellä ja täällä, mitkä metsillä aseista riisumatta\nsamoilivat. \"Tekevät tuhojaan ja häiritsevät rauhaa.\" Sitä suuremmalla\nsyyllä oli provokatsioni tehoisinta. Jopa samana päivänä kymmenen\nkertaa hälyytettiin sama uutinen. Ja jokainen uusi kerta se oli\ntoistaan suurempi. Senpä tähden laitettiin pikaisesti valkoisia\njoukkoja uhatulle alueelle. Perinpohjainen ajojahti ja nuuskinta\ntoistui entistäkin tarkemmasti. Eihän enää löytynyt sitä loukkoa,\nmissä ei valkoinen kyttä ryöminyt. Metsätöllien erakkoasukkaita\nkiusattiin kaikista kovimmin. Heidän kimppuunsa käytiin julkeasti.\nHeitä piinattiin helvetillisillä keinoilla. Tietoja kiristettiin näiltä\nonnettomilta julkisanomattomilla tavoilla. Loukoissa piileskelevät\npunikki-lesket kiusattiin kovimmin. Tiukasti tahdottiin tietoja.\nPaenneet miehet olisi heidän pitänyt tuoda vaikka kiven alta.\nVanhuksia ja vajaakasvuisia veikkoja ajettiin kuin metsän otuksia,\nsillä olivathan he toki \"miehiä.\" Mökkiläisten äitejä piestiin, jopa\nkolhittiin kuoliaiksi. Vastaus mikä ei tyydyttänyt, tuli kalliiksi\nkokemukseksi.\n\n— — —\n\nRohkealla ja päättäväisellä uskaliaisuudella oli Aapo miehineen\nesiintynyt siellä ja täällä. Niinpä hän saapui Haapaniemeenkin. Tämä\ntapaus oli tuotu tiedoksi hänelle ja joutuikin hän poikineen apuun\nyhdennellätoista hetkellä. Vieläkin myöhempään hän tuli. Tuli juuri\nsilloin kun murhaajan terä jo uhkasi pudota. Pääsi perille ennenkuin\nsuuri onnettomuus ehti tapahtua.\n\nJa kun kaikki oli onnellisesti käyty ohi, asetti Aapo vartioitansa\neri puolille kartanon vainioille tarkempaa silmälläpitoa varten.\nLähenihän vihollinen varmasti. Hyökkäsi millä hetkellä hyvänsä. Karkuun\npäässeet lahtarit olivat kiihkeimpiä tietojen viennissä. Valkoinen\n\"avunhankinta\" syttyi ja loittoni... Sen tähden tässä kiirettä\nkintereillä. Sen tähden nääntyneiden miesten piti saada apetta ja\neinettä, ehkä tunti tahi pari lepoa lisäksi. Sittenhän sitä taasen\njaksettaisiin!...\n\n— — —\n\nIsäntä itse oli Haapaniemessä mitä loistavimmalla tuulella.\n\nSavustettuja lihakinkkuja kantoi elintarvelautakunnan aitasta. Pirtin\npitkään pöytään ilmestyi yhtä ja toista suuhun panemista. Rutikuivia\nreikäleipiä otettiin vaikkanakaupalla orsilta alas. Leipää kasattiin\nröykkiölle talon laajalle pöydälle. Jopa katselivat nälkäiset miehet\nhimokkaasti toimitusta ja rentoa alotetta. Kino valahti suuhun että\noikein piti sitä tossahutella, tahi kurkkuun lotkaista. Isäntä itse\nhanakkana työssä ja avussa veistinkirves kourassa pienensi pölkyn\npäällä kinkkuja ja palvattuja lampaan lapoja. Ja kun rasvankappale\nsingahti lattialle litkasi sen mielihyvillään siitä talon Halli-koira.\nJa kun taminetta sitten oli kukkurallaan pöydällä kehotteli isäntä:\n\n— Syökää te pojat!... Purkaat karkkosta ja sikavainaata kuivana, sillä\naikaa kun tässä liemiruoka kerkii... Alustelkaat pohjaa pikku hiljaa,\njotta syönti sukevammin kävisi laatuun. Ja ravittuna sitä sitten taasen\njaksaa paremmin ponnistaakin...\n\nEikä sitä kehotusta kahteen kertaan ilmaistu, eikä sitä kaivattukaan.\nHanasi miesjoukko himosta ja halusta kiinni. Käsiksi sitä käytiin...\nKuiva reikäleipä rutisi ja rouskui kynsissä ja hampaissa. Joskus\niskettiin kovin tinakiekko kajauksella halkoluisevaan polveen, tahi\nsitten pitkän lavitsan pielukseen. Mittavat lihaviipaleet katosivat\nsivakasti partaisiin poskiin kuin pyyhkäisemällä. Uupumuksesta\nkalvenneiden punikkien hoikenneet juoksukoiran mahat alkoivat\nhienokseen saada apetta... Mutta sitä mukaa virkistyivät väsyneet\nkasvot. Katseetkin kirkastuivat kuta täyteläisemmäksi mako kullakin\npaisui.\n\nKahakan aikana karkuun juosseet Haapaniemen naisväetkin alkoivat\nilmestyä tanhuille yksi yhtäältä, toinen toisaalta. Ja eikä aikaakaan\nkun keittiössä kalisivat kupariset sumppipannut. Kattilat lyötiin\ntäyteen nahkaperunaa ja kun ne olivat \"höyräytetyt\" kannettiin kypsät\nsitä mukaa syötäväksi.\n\nLisäksi tälle kaikelle oli isäntä löytänyt pihan perimmäisestä\naittapurtilosta pytyn, missä syksyllä suolattu kahden leiviskän\n\"voimuru\" vahtasi markkinoita. Nyt ne markkinat olivat tulleet. Pytty\nkyllä oli uhrattu suolalaariin upposten upelluksiin sirkaajan silmältä.\nTämän könkäleen pyttyineen päivineen kantoi nyt isäntä pirtin pöytään.\nKiersi korvasta palikan irti ja aukaisi astian kannen kehotellen:\n\n— No, punikit!... Upottakaapas tuppipuukkonne voihin ja hautaperunaan,\njotta näkimenne kirkastuisivat. Ja enemmittä kehotuksitta punikit\nupottivat ja hurrasivat. Isäntä huusi keittiöön:\n\n— Ja te akkaväki siellä kyökissä, laittakaahan kuppi kuumaa miehille,\nniin että sitä saapi jokainen... Ja kantakaa se korppukori salin sohvan\nalta!... Minä tässä itsekin syödä hotaisen muiden mukana.\n\nMiehille hän sanoi:\n\n— Eipä tiedä vaikka tässä olisi pitkäkin reissu edessä?...;\n\n— Meinaako isäntä mukaan?\n\n— No ei suinkaan tässä yksin oksalle jäädä passaa! Niinkö?!...\n\n— Ei se ole kokemus muuksi kuin opiksi. Eikä heillä \"veljillä\" näy aate\neikä isänmaa merkitsevän. Raakuus ja intohimo ylinnä...\n\n— Ei ole hyvä yksin antaa selkänahkaansa parkkiin.\n\nVielä siinä hänen puhuessaan toivat sotilaat tuomaria sisälle, joka oli\nmärkänä ja kaikin puolin huonossa kunnossa. Tämän nähtyään Haapaniemi\nnielasi suupalansa kokolailla karkeena, jotta se raappi kurkkua alas\nmennessään ja sanoi:\n\n— No, nutipuljus!... Mitäs meinaat tästä kestityksestä?... Tulohan\nsyömään tänne rinnalleni miesten joukkoon.\n\nTuomari katseli alas. Mutta itsepäinen isäntä jatkoi:\n\n— Ei helkkunas tässä herroille eri pöytää ole aikaa ja aterioita...\nKaikki vaikenivat. Kukaan ei ottanut ivatakseen, vaan kuuntelivat\narvokkaan haltian puhetta. Tuomarin turvonneet silmät veristivät.\nNiissä paloi yht'aikaa pelon ja kauhistuksen tukahduttava tuli. Enempää\nsanomatta nousi isäntä pöydästä, käveli keskilattialle, talutti\ntuomarin rinnalleen pöytään, sanoi rauhoittavasti:\n\n— Syöhän mies jos maittaa... Eihän tässä hätä mikä...\n\nKun keittiön ovelta Katarina katseli Omituista isäntää, ei hän voinut\nolla ihmetteleimättä. Mutta kammoksuen katsoi hän \"korkean oikeuden\"\nveristä puheenjohtajaa ja kun tämä huomasi Katarinan, häpesi hän\nolemassaolevaisuuden oikullista osien vaihtumista. Syödessänsä\nlasketteli matala isäntä leikkiä ja kehoitteli kyllikseen syöneitä\nmiehiä ulottamaan uutta ateriaa.\n\nKaljupäinen kamala mies istui pöydässä palttinan valkoisena.\n\nHän ei ymmärtänyt miksi ei häntä murhata, tahi raadella ja revitä\nkappaleiksi, vaan että kaiken sen sijaan kohdellaan hyvin ja pidetään\nmukana. Hänen mieleensä johtui kumminkin joka hetki ajatus: Peijaat\npitävät syönnin jälkeen. Sitten ne hänet ainakin ottavat... Ja\njokainen sana, jokainen käden liike minkä huoneessaolijat tekivät,\nloikkasi häntä kuin veitsellä. Hänen henkinen olemuksensa korpeentui\nnäkymättömällä kerettien roviolla, jonne hänellä matkan varma määrä\nkumminkin lähestyy. Rukoukset ja kiemurtelut eivät kuulu asiaan.\nSanakin siihen suuntaan saattaa leikin alottaa. Kumminkin sen sijaan\nettä jotakin olisivat alkaneet, asettui yksi ja toinen vaiteliaana eri\npuolille laajan tuvan, sekä upposi asennoita valitsematta umpiuneen.\n\n\n\n\n17.\n\nUUDESSA OTTELUSSA.\n\nAurinko jo oli alentunut.\n\nVuorten varjot viskautuivat laaksoihin.\n\nKorkeat laet kuvastuivat valaistuksissa yli vainioiden ja\nlumilakeuksien. Havumetsien hämäryys tummeni. Illan utuiset autereet\nhoukuttelivat ja kiehtoivat kapaloonsa metsät, järvet ja kylät.\nIltakujeella kantausi ammunnan raiku suunnattomana ja summaisena\npauheena. Määrättömänä se humisi ja hohkas joka suuntaan.\n\nTaistelut kirkon ympärillä kiihtyivät.\n\n— — —\n\nArvid oli kiivennyt kaakonpuoleiseen hautausmaan kappeliin vainajien\ntarhassa. Kivisen seinän suojassa vainioille ja aavoille selänteille.\nSanomatoin kaipauksensa porotti hänellä saamaan selvää salaperäisestä\nkysymyksestä, tapahtumasta kellotornissa. Olihan siellä seikkoja,\njoita nyt vasta oivalsi uudestaan ajatella. Se mitä oli selittämättä\njäänyt, tahtoi todistaa todeksi itsellensä. Ettei se ja tämä ollut\nollut unta, vaan tapahtunutta totta. Ajatus oli kerran pyörinyt\nkauniin ja saavuttamattoman perässä. Se oli kalleimman ja salaisimman\nsopukassa syntynyt... Että siellä todellakin oli ollut hän...\nPienoinen työläistyttö, vaatimaton, puhtoisista puhtoisin. Kuolleiden\nkammiossako?... Marttako todella siellä ollut?... Oliko hän ollut\ntodella kuollut, mutta elävä kumminkin?... Nythän kaikki osottausi\naivan toiseksi. Ajatus toimi epämääräisesti. Rasitus tylsytti tyyten\ntunteen terävyyden. Harkita mitään terveesti oli kokonaan mahdotonta.\nKuumeen tavoin kiihottunut hermosto tekaisi käsittämättömiä ja\nmahdottomia mielikuvia.\n\nMutta kellotornin vainajien kappelissa ei häntä ollutkaan, vaikka\nolivat muut. Oliko hänet viety?... Onnistuiko Mandi? Oliko sittenkin\nelossa, haavoittunutko? Kohmettunut ihminen kenties. Ei!... Se on\nmahdotonta. Ajatelmiin ei tullut vastausta.\n\n— — —\n\nRiveissä kuului huutoja.\n\nArvid tunsi Aapon äänen jo kaukaa. Hän varoitteli matalaan:\n\n— Pojat!... Ampukaa säästeliäästi... Kuulia tulee niukasti. Eikä ole\nollenkaan varmaa saapuuko kuorma perille.\n\nPunakaartilaiset laukoivat harvaan. He nähtävästi tahtoivat tappaa\naikaa. Tähtäilivät kumminkin tarkoin jokaisen laukauksen. Tämä panosten\nkulutus herätti uneksuvan miehen haaveista ja unelmoista. Ja kun hän\ntapasi Aapon sanoi tämä:\n\n— Valmistelevat lähentymään...\n\nTätä Arvid ei oikein ymmärtänyt, vaan kysyi:\n\n— Hyökkäyskö olisi edessä?...\n\n— Kyllä se siksi nyt kehittyy... Mutta antaapas lähestyä. Vähemmän\non meillä lumen kanssa rypemistä. Ja kuta lähemmäksi tulevat, sitä\nlämpöisempi. Tämän sanottuansa kääntyi urhea päällikkö väkensä puoleen\nja puheli heille jotakin. Arvid ajatteli:\n\n— Kuinka mainio mies... Ei pelkää taistelussa... Ei edes tässä\nviimeisessä, ei enempää kuin ensimäisessäkään...\n\n— — —\n\nAapo oli lähettänyt jo kolmannen hiihtäjän Ilvesvaaralle jääneitä\netsimään. Mutta ketään heistä ei ollut palannut. Kokonaan näiden\nkohtalosta riippui itsepintaisen puolustuksen jatkaminen. Jo monasti\nkumpusi ajatus julkilausumattomana:\n\n— Eikö sittenkin rintaman mukana etelään, kuin antautua kuoleman\nkanssa kilpajuoksuun. Olivathan seikkailut liiaksi uskallettuja. Tämän\nilmilausui Arvid ja jatkoi:\n\n— Vaikka turhaan sitä tässä enää mietiskelen. Oma valinta on oma\nvastuu. Aapo vastasi: — Parasta seistä jokaisen paikoillaan...\n\n— Ja mitä tarkotat?...\n\n— Että koska asiat huonolle kannalle menivät, niin joukoille ei muuta\nneuvoksi kuin hajota laumoissa metsiin aseiden kanssa. Siellä olisi\noltu kuin pedot. Ja jos näitä petoja olisi pyydystetty, olisivat ne\npurreet. Siellä sitä olisi vieläkin voinut iskeä silmää jokaisen kiven\nkolosta ja jokaisen pehkon peitosta...\n\n— Ja tapelleet jumaliste!...\n\n— Tapelleet henkeen ja vereen.\n\nToinen mietti hetken, sanoi:\n\n— Milläs siellä kumminkaan kauan olisimme eläneet?\n\n— Sillä millä nytkin... Koirakuopillehan kuolevat ja vankiloihin\nja leireille. Ja aseet kätketty metsiin. Sieltä sitä \"särvintä\"\nhiukapalaan olisi lohjennut. Pelkäänpä Tampereen rintamaa... Tässä jo\ntuoksina käy ja kuuluu, että Hämeen valloitus ratkastaan pohjoisella...\nja kenties koko Suomen... Se kotini ja isäni kohtalo minua kannustaa...\nAinoa suru oli siinä, etteivät pojat aikanansa isälle apua antaneet.\nVaitiolon jälkeen huokaili toinen:\n\n— Niinpä niin, häviötä kohden tässä kuljemme.\n\nOlen pannut kortille kaikkeni... Mitäpä minulla muuta toivoa olisikaan.\nIsä ja äiti sekä viisi veikkoa lahtarien uhreina. Koti ja kontu\nporona. Koettaa kai tässä pitää sen kuin peukalo heilaa... Tovin takaa\nhuomautti tähän toteen puheeseen Arvid:\n\n— On sinulla yksi toki jälellä...\n\n— Ja kuka sitten?...\n\n— Mandi...\n\nTaistelijan silmät avautuivat. Hienoinen hymy väreili suupielissä,\nmutta mitään vastaamatta käänsi Aapo puheen merkilliseen Haapaniemen\nukkoon. Hädän hetken kun tämä kodissaan aavisti. Sanan oli sattumalta\ntuonut. Arvid kuunteli Aapon puhetta ja sen jälkeen aikoi tälle uskoa\nsalaisuutensa Martasta. Mutta silloin syntyi äkkinäinen häly ja\nhämminki. Vihollinen alotti uuden ja kiihkeän \"päällepanon.\" Punaiset\nvastasivat samalla mitalla. Tämän kuultuansa sanoi Aapo: — Jo nyt pojat\nsiellä alkoivat äityä. Polttavat loppuun viimeisetkin panokset...\n\nTämän jälkeen saivat he selville, että vihollinen oli joko lisääntynyt,\ntahi hiipinyt metsän nenään ja pommitti nyt punaisten selkään.\nPäälliköt huomasivat tämän kumminkin ajoissa. He lähettivät muutamia\nmiehistään keskustaan, jossa vallottivat peltojen alapäässä kaiheessa\nolevan vihollisen kuorman, mikä töyränteen suojassa pyrki valkoisten\nvasemmalle siivelle. Hevonen kaatui ja kuorma joutui punaisille.\nMuonakuormassa oli kuulia kaksi laatikollista. Puolet niistä eivät\nkumminkaan olleet käyttökuntoisia heidän aseittensa kaliberille.\n\nSaaliista innostuneina työnnettiin valkoinen villakoira haukkumasta\ntältä tanhuulta. Ja sen jälkeen kun kuormaa kalastettiin tarkemmin\nlöytyi sieltä \"kärpästen\" kaltainen tuliluikku. Miehistä parhaimmalle\nja potrimmalle annettiin ase. Tinalaatikot lyötiin selkään ja\nkaatumisen varalta komennettiin reserviin viisi miestä kerralla, jottei\nase jäähtymään joutaisi.\n\n— — —\n\nTähän hötäkkään palasi Arvidkin kappelin luota.\n\nHän oli nähnyt uuden vihollisen saapuneen. Pienempiä joukkoja lähestyi\nlaivalaiturin takaa. Tämä ennusti saartoa myöskin metsän puolelta.\nPunikkien pelastustien katkaiseminen oli nyt varma...\n\n— — —\n\nArvid oli hajamielinen.\n\nTaistelu tuli vallan toisarvoiseksi. Hänellä olivat ajatukset kaukana\ntaisteluista. Hänen haaveileva luonteensa heräsi kuutamoisena yönä\nentistä harhailevammaksi. Yhtämittaa kehkeytyi kysymys:\n\n— Miten on sen laita joka on tuolla tornissa?\n\nTälle polttavalle kysymykselle saamatta rauhaa eivät kuulien\nsurinat säikyttäneet, eivät virittäneet voimakkaampaa tunnetta\nkuin mikä hänellä itsellään oli sisällään. Mutta se kysymys oli\nratkaisemattomana. Ja selvittämättömänä se hyökkäsi ja yllytti: Mene\ntorniin ja katso... Ja hän päätti mennä. Matalana ryömien tapulia\nkohden onnistui hänen päästä seinustalle. Perustan kivipaadet seinän\nalla olivat työnnetyt sivuun. Kaikesta päättäen oli siitä kuljettu.\nSiekailematta pujahti hän rottana reikään. Kolkossa alustassa vihelsi\nvinkuva veto. Huppupimeässä ja käden kopeloinnissa sukeutui eteen\nluukku auki ammattovana. Ilmavirta huokuili sen kautta vuoroin ylös,\nvuoroin alas...\n\nPolttavan tunteen karkoittama mies ponnisteli ylös pimeään, kylmään\nkuolleiden huoneeseen... Kun hän sinne oli päässyt, asui siellä rauha\nja viileä vaitiolo...\n\nMutta ulkona tuolla reuhasi rehkivä elämä... Elämä tuima ja kuoleman\ntaisto... Kylmät hikihelmet kihosivat hänen kulmiltaan, kunnes\njäähtyivät ajatusten ankeuteen. Hänen siinä hapuillessa selveni pian se\nseikka, että vainajista sittenkin oli osa poissa... Mutta missä?... Nyt\nsyntyi tästä kamala ajatus:\n\n— Haudanneetkohan?... Haudanneetkohan elävän ruumiin?!... Mutta sehän\nvoipi olla typerä ajatus... Se kenties on houretta kiihtyneissä\naivoissa. Tahi kuinka sitten lienee järjen juoksun ja viisauden\nrattaiden laita? Hän muisteli moneen kertaan Mandille jotakin\nsanoneensa, mutta mitä se oli ollut, sitä hän ei enää selittänyt.\nHänen korvansa alkoivat humista ja soida. Mies tarttui viiltävään\notsaansa molemmin käsin. Kohmeen kylmyys jäyti ohimoita sekä ajatusta.\nAikoessaan laskeutua alas sattui hänen käteensä lattialta kirjanen.\nAjattelematta mitään otti hän tulen, luki tikun lyhyessä valossa:\n\n \"Viimeinen tervehdys Arvidille.\n\n Porin saaristossa 28.9.'17. Martta.\"\n\nTämä ei ollut unta... Mutta kuollut, kuollutko?... Kuka siihen vastasi?\n\nHän nousi kellotorniin hitaasti päättäen ottaa selvää vihollisesta.\nMutta siellä pimeässä jo yski mies. Aapon valpas tähystelijä oli\netsinyt tänne tiensä, sihtaili luukuista ulommaksi ja antoi alas\nmerkkejä. Tuppisuinen vartija ei sanonut sanaa sinne eikä tänne. Hän\nvalvoi kuin majakan vahti myrskyisenä, vaarallisena yönä. Kylän takana\nnäkyi rantaniityllä kaksitoista \"kasakkaa.\" Ratsut lähestyivät harvana\nperäittäisenä poikueena. Kirkon ympärillä siellä ja täällä piileksivät\nsissijoukon viisikymmentä urosta. Tulet leiskahtelivat milloin sieltä,\nmilloin täältä. Vihdoin kertoi mies olevansa oriveteläinen. Oli\nollut rautatieaseman valtauksessa mukana. Illan tullen oli pappilan\nhietakuopilta karannut viidentoista toverinsa kera kun piiritykseen\njoutuivat. Hän kertoi myöskin vainajista ja haavoittuneista, joita\nvalkoiset eivät vaivautuneet eroittelemaan.\n\nAlas riensi tähystäjä ilmaisemaan uuden vaaran.\n\nAapo vastasi rauhoittavasti;\n\n— Antaapa heidän nyt kokoontua, sittenpähän on suurempi saalis.\n\n— — —\n\nArvid ei ollut ollenkaan taistelukykyinen.\n\nHän ei voinut ottaa osaa kahakkaan... Pyssy roikkui selässä enemmän\nmuodon kuin ammunnan vuoksi. Niinpä hiisaili hän omille teilleen\nkiviaidan kulman yli. Vainajien tarhan paksun suojuksen takana\nseisoskeli ja lymysi. Kierteli ja kaarteli rautaristien lomitse siellä\nja täällä... Kimakat kuulat raksahtelivat risteihin ja moni metalli\nsoitti suruisesti lyhyen kuolinvirren. Toisinaan roikui yhteislaukaus\nkirkon seinustoihin ja pakeni jälleen kiidättävänä yön ulapoiden yli\nkumottavalle vaaran laelle...\n\nJotakin mies täältä etsi. Vai uhallako kuoleman keskellä kulki?\n\nSiinäpä se olikin. Tuoresmultainen joukkohauta. Vielä lumesta puhdas ja\nvasta lapioituna tämän päivän työltä. Yökapera oli kyllä kangistanut\nsannan. Vielä vasemmalla siinä oli umpeen luotu kumpu. Kummun\nkeskelle oli laskettu kuivunut ruusu... Oliko se rakkaimman viimeisin\nhyvästijättö?... Kuten tämä kukkakin oli murtunut, niin oli se mieskin\ntässä vierellä. Tuonelan tarhurina hän unelmoi ja urkki. Mutta manalan\naidan ulkopuolella mana itse mittaili mustaa kuolinpalttinaa monelle\nvainon ja vihan vainiolla kiivastelevalle...\n\nKirkon taustalla, idän puolella puolenkymmenen askeleen päässä piirtyi\nrautainen risti. Tämän ristin hän tunsi rakkaimmaksi muita. Se oli\nainoa muisto jota poika saattoi muistaa isästänsä.\n\nYhdeksän vuotiaana oli Arvid seisonut tässä äyräällä. Hän muisti mustan\nmiesjoukon juhlavaatteissansa. Paksu ja pönäkkä oli pastori, kahiseva\nkappa oli hänen harteillansa. Kultaristinen kirja kädessä... Mies\nniin pyhä, niin pyhä kuin taivaasta vain voi tulla. Pappi oli paljon\nja outoa puhunut... Se talvinen tammisunnuntai, se sunnuntai puisti\nmieltä. Kuinka koleana ja kylmänä se oli mieleen painunut. Vihurin\nvilu oli silloin pientä poikaa puistattanut, mutta enemmän puistatti\npöyre kuin ikävä. Tarkoin muisti Arvid miten känsätöin käsi \"siunatun\nmullan\" lapion otti... Ja vaikka suntio ja kirkonmies kuinka olivat\nkummun kukkuran höystäneet, pienensi pappi itse multaa mieleisekseen.\nKumahti kerran, kumahi toisen ja kolmannenkin alasviskattu multa.\nPutoilivat juhlallisesti multamajan iskut, putoilivat sanat korkeuden.\nJa miekkoinen mies oli näin vihitty pois manan omaksi... Sanat: \"Maasta\nsinä olet tullut...\", tuntuivat pojasta pahalta. Kuin teeskenneltyä\nsiinä soinnahti. Miksi multaa isän rinnoille ei viskattu vapaasti,\nvailla prameutta... Tämä eron hetki isästä ei pojan mielestä lähtenyt\nilmoisna ikänä. Kuin viileä viitta oli se jäänyt vainajan ja hänen\nainokaisen lapsensa hentoon mieleen ja murtuneeseen murheeseensa.\n\nSilloisen hetken eli nuori mies nyt yhtä elävänä edessänsä. Eli\nniinkuin poikasena kauan sitten. Samat aatoksetkin palautuivat\nraikkaina. Lapsuusajan muistot ne nytkin vielä elivät ehona. Liekö\nsiihen syynä sekin, että nuori mies itse asteli nyt hyvin läheltä manan\nmustaa rantaa, kohti unhoitusten usvaa, kunne urohot kulkevat... Siksi\nisän muisto saakoon hetken ainoastaan viimeisimmän.\n\nMies otti muutaman askeleen luokse tumman rautaristin. Hän katsoi\nkultakirjotusta kuutamossa hetken, kunnes hiljaa kumartui hänen päänsä.\nOtsa koski valurautaa. Sanat virin vienon kera tuskin kuuluivat:\n\n— Lepäävät luusi tässä, isä... Vain muisto sinusta enää elää minulla\nmuassani. Maailmassa missä mittailenkin, säilyy utuinen suhde sinuun\nsielussani... Vierellesi oli minulla varhain haluni, kuten sinua\nkauloin lepohetkilläsi kodinpäivätössä... Kunpa työni suuren saisin\nsuoritetuksi...\n\nTuokion olivat vaiti taistelijatkin... Mutta uusi elämä ja viha virisi\nyötähden kera syttymään. Vinhuilivat kuulat ja kaukaa lensi lyijy\nmalmirautaan. Soitti hetken sammuneen. Jopa sinne ylös sinkkikattoonkin\nnapsahtelivat luikun luodit. Ja sälöiksi lensi ikkunakin. Jääpuikot\nputoilivat räystäsrännilöihin...\n\nHeräsi aatoksista mies.\n\nNäki naisen varjon katoavan kalmistosta. Aidan yli ehti kuusten\ntummaan... Mitä tämä merkitsi?... Ja mitä sota, mitä elämässä\nihmisjahti?...\n\n— — —\n\nMiehet makasivat lumihaudoissa.\n\nArvidkin muiden mukana latasi ja ampui.\n\nTaajaan tuikahtelivat pimeydessä vihollisen lieskat. Ja kuta\ntiuhemmaksi illan hämäryys tuli, sitä kirkkaammaksi ja taajemmaksi\nleimahtelivat sodan liekit. Tulia syttyi uusia siellä missä niitä\nei ennen oltu odotettu. Tämä johti Arvidin ajattelemaan: Ehkä Aapo\non laskuissansa erehtynyt... Miksi hän on pimeän saapumista alkanut\nodottaa?... Ehkä sentään tarkoituksella, peräytymisien suojaksi...\nMutta nyt se oli katkaistu. Ja kun aluetta tarkasti, huomasi todella\nsekä kylän että Haapaniemen puolelta vihollisen pahimmin murisevan ja\närjähtelevän.\n\nEihän tässä mikään auttanut. Olivathan Aapon miehet auttamattomasti\nsaarretut ja tuhoon tuomitut. Eipä enää tahtonut olla suuntaa mistä\nvaara ei uhkaisi. Onneksi kumminkin oli miehistölle jaettu panokset\nlopullisesti. Sentähden nämäkin pysyivät tyyninä ja kaivautuivat\nverkkaan yhä syvemmälle. Lumen alla kuopassa oli sentään kuin\nkotonaan. Ja sitä paitsi, heillä oli täydellinen luottamus Aapon\njohdon oivallisuuteen. Osa kumminkin heistä tarttui viimeiseen keinoon\nja vetäytyi avoimeitä peltotöyryltä hautausmaan kiviaidan suojaan.\nMetsän puolella, missä sijaitsivat syvät santakuopat, oleskeli Aapo\nenimmät ajat harvasainaisena. Hänen sotapolullansa olivat ainoastaan\nhänen omat kokemuksensa opetusta antaneet. Onni kuulankarttamisessa\nasui uroksella. Mitään sotaa ei tämä oikeastaan ollut, paremminkin se\nihmismetsästystä muistutti. Ja taasen mitä otuksien ajoon ja etsintään\ntulee, niin eipä siihen miestä maineen kuuluvilta toista tietty.\nArvokkuus suvun miesten asettui ammoin jo piirteille. Rajavaaralaisten\nviimeinen juurakko tässä eli ja taisteli... Kuinka hänen sitten käy.\nVoiko uurtaa uransa sinne minkä edessä muut olivat kaatuneet? Voiko\ntaantumuksen kolkkoon ja mustaan korpeen puhkaista linjan, josta\njälissänsä tulevat taivaltaisivat? Tahi kaatuuko sankarina ja aatteensa\nuhrina, kuten isä ja veikot?... Siihen vastainen hetki antaa selvän.\n\nVakaa mies kutsui Arvidin luokseen ja sanoi:\n\n— Nyt on meillä vain yksi keino... Ja mikä se keino oli, sitä\nei uroskaan kiirehtänyt ilmaisemaan. Eipä toinenkaan uskaltanut\ntiedustella. Olihan hän sanomattomasti säikkynyt, kärsinyt ja koeteltu.\nSe heikensi miestä tällä hetkellä. Toista oli Aapon rautainen kyky ja\ntarmo Arvidin pehmoisen suvaitsevaisuuden rinnalla. Ja mikä se keino\nsitten oli, jäi toiseltakin selittämättä, sillä uudet ryöppynä tulevat\nkysymykset veivät sanat suusta.\n\n— — —\n\nSantakuopan jokaisella äärellä tuoksahteli isänmaan ruskea multa.\nKuopan jyrkät seinät paljastuivat lumettomina. Vasta vedetty suunnaton\nmäärä hiekkaa oli kuopertanut korkealta jäätyneen maanpinnan alta\nontoksi, niin että pystyssä olevat puut juurineen töröttivät kuin\ntyhjyydessä. Äyrään päältä pistäikse pitkäksi räystääksi närepensaan\njuurinen heula. Tämän katoksen alla, tasoitetulla hietikolla oli\nkahdeksan haavoittunutta pitkin pituuttaan. Yhdeksäs toki istui ja\nkatseli jalkaansa. Mutta kymmenes yritti itse vielä astuskella kantaen\nmolempia käsiänsä kaulassansa kääreessä.\n\nKaikki haavoittuneet vaikenivat. Loikovan vastatuodun luona hääri\nKatarina kääreilleen kiireisesti. Tämä potilas vaikersi pidätetysti.\nHänen kuulumattomat sanansa kokivat selittää kovaa koskemista.\nSidetarpeet olivat loppuneet, mutta reipas nainen repi päältään\nvalkoisen puvun. Ja kun se oli käytetty loppuun, riisui löysän röijyn\nsamaan tarkoitukseen ja pukeusi tilalle miehen sarkatakkiin... Sen\njälkeen Katarina kiihtyneenä tuli Aapon luokse, jolle likeltä kuiski:\n\n— Onko mitään toivomisen varaa?...\n\nMitään ei puhuteltu vastannut... Vaiteliaisuuden tähden hän sitä\nsuuremmalla syyllä pyysi asetta:\n\n— Tarvitseehan tässä kumminkin pitää puoliansa... Hetken vaiti olon\njälkeen hän jatkoi:\n\n— Haapaniemen isäntä on haavoittunut. Hän vast'ikään kertoi sen\npahanhengen irtipääsystä. Sanoi että oviloikkari oli hampain kalvanut\nherransa kalvosimista hihnat poikki... Aapo kääntyi äkkiä Arvidin\npuoleen:\n\n— Sanoinhan minä, ettei sudesta ole säästettäväksi! Ja sinä mies\nmuutoinkin olet menettänyt koko kurssin, tahi sitten sotauralle et\nole ollutkaan. Lampaita sinun olisi pitänyt paimentaa!... Siinä sitä\nnyt sitten taasen ollaan. Jos käsiinsä joudumme, nylkee hän meidät\nelävältä... Vaikka oli siinä minunkin syytäni. Haluni oli näet\nkuulustella miten Rajavaaran ukkoa piinasi. Miten häntä kestitsivät\nkotonani.\n\nArvid ei kyennyt vastaamaan.\n\nMelske yltyi ympärillä. Mutta jotakin hänellä olisi ollut\npuolustelemista. Eihän kannattanut sanoja tuhlata. Aapohan veriselle\nmiehelle määräsi kuolemantuomion, vaan Arvid sen silloin ehkäisi. Tämä\nsuututti ensinmainittua. Nytpä toinenkin katui että ollenkaan oli\nsekaantunut niihin asioihin...\n\n— Väli meistä muista, hän sanoi... mutta Haapaniemi. Mies makaa nyt\nsiellä santakuopalla pakoon pääsemättä.\n\nKatarina oli isännän kuullut kertovan seikkailusta sammalladolla ja\nsen jälkeen haavoittunut halusi asetta vieläkin itselleen... Mitään\nvirkkaamatta veti Arvid takataskuistansa kaksi täysipanoista asetta,\njotka ojensi molemmat Katarinalle sekä sanoi:\n\n— Kas tässä... Toinen antakaa ukolle... Nämä molemmat ovat tuomarilta\nkotoisin, riisuttu taskuista verisen miehen...\n\nSitäpä Katarina kummasteli:\n\n— Ihkasten omani on tämä toinen. Kirjoituslaatikostani kurja\npäällikkö... ma arvaan, on sen ottanut... No hyvä!... Tuttu tämä\nmulle... Tulkoonpas nytkin konna!... Keskusteli sitten Martasta\njotakin. Vaan nimen mainintakin iski murheen mieheen. Alakuloiseksi\nasettui Arvid... Eipä tässä sanoneet sanaa muutkaan... eivät sanoneet\nsinne eikä tänne... Tähystäjä tuli juosten:\n\n— Vihollinen on paljon edennyt. Mitä teemme vainiolla. Siellä\nhorjutaan!...\n\nSaapui toinenkin tarkastelija kirkon luota kappelista ja toi tiedon:\n\n— Meitä lähestyy neljä kuormaa... Ovatkohan apuun pyrkimässä, vaiko\ntulta toisten kanssa tuomaan tulevat?\n\nAapo kuuli valkoisten julkeasta keskustelusta ketjuissa. He olivat\navoimesti huudelleet yhteisestä edentymisestä. Ja siitä että käyvät\nrynnäkköön valomerkin saatuansa. Tätä seikkaa hän ajatteli, mietti.\nNeuvotteli lyhyesti ja sanoi sitten:\n\n— Käsky viekää ketjuun vainiolle: apua antakaa tänne tulijoille jos\nhuomaatte heidät tovereiksi, mutta tulta, jos tuholaisina tulevat.\nSovitusta määrätehtävästä annettiin lopullinen ohje. Kymmenen miestä\nasettui kirkon kiviaidalle selkäpuolta vartioimaan...\n\nTämän puheen olivat kuulleet myöskin haavottuneet. Ne hätäilivät ja\nhämmästelivät. Katarinalta jo vaativat aseita. Ja siinä ei muuta\nneuvoksi ollut kuin antaa. Reestä tuolta se itse kullekin lennätettiin.\nKen kontalleen kykeni ja tähtäimelle ylettyi se miehuudella hengen\npuolustukseen aikoi käydä.\n\n— — —\n\nIltapimeällä Pylväistön karjapiika toi Aapolle jonkun tiedon. Kun ei\nsopinut sitä kysyä muilta, eikä vääräksikään arvella tainnut, niin\nsilleen jätti. Ja Arvidin keskusteluun virkko äskeiseen:\n\n— Ja mitä sinä tahdoitkaan sanoa?\n\n— Että kokonaan tunnen itseni kyvyttömäksi...\n\n— Hitto tässä tiesi onko sitä kykyä kuinka paljon kenelläkään. Äsken\nsinua syytin tuomarin tuon irtipäästämisestä. Nyt kumminkin tunnen\nitseni yhtä syylliseksi. Pääasia on siinä, että kaikki pysyisivät\nloppuun asti rohkeina ja miehuullisina. Tästä näkyy kehittyvän\nviimeisin kahakoistani... Katarina kuuli keskustelun ja mumisi siteitä\nkääriessään:\n\n— Verraton mies... Eilen pelastit itsesi, tänään meidät, mutta nyt\nmenetätte sekä meidät että itsenne. Aapo vastasi:\n\n— Ei hätää mitään. Vapaina tässä ollaan ja kuollaan. Taistelussa meillä\nelämä, taistelussa voitto... Kuinka monta päivää elämme, niin monta\ntaistelemme... Tähän ei Katarina enää vastannut, ajatteli vain:\n\n— Merkillinen on tuo mies... Merkillinen...\n\nAapo käänsi keskustelun Pylväistön Stiinaan:\n\n— Kuka teistä tuntee tuon naisen?... Kenties! minä itse parhaiten. Jo\nVilppulassa hänet tunsin. Kolme kuuta sitten sattui tiemme tuonne.\nTiedän senkin, että hän sekä Kassu mielipiteensä muutti. Siitä\non meille todisteet. Vapauttivathan minut ja Ollin pyykkituvasta\nvankeudesta juuri hiukkaa ennen. Jämsän Iso-Lukkarin ja Saaren\nJallun uhrikseen saivat. Ja sitten Mäkisen (Kummin Jussin) jälkeemme\nlähettivät... Tapausta todistavat vielä ne paperit, jotka Stiina ja\nMandi Ristijärven esikuntaan toivat... Kumminkin se on epäilyttävää,\netteivät nyt lahtarit tuota naista ole vanginneet.\n\nVaitiolon jälkeen tajusi Arvid mistä Aapo haasteli. Hän tunsi Stiinan,\nkuuli Mandista mainittavan... Miten lie? Nyt hänellekin muistui mieleen\näsken nähty naisen varjo hautausmaalla. Tavattomasti muistutti se\nMandia. Sama ryhti ja ilme kuin silloin, milloin viime hetkellä tiedot\ntuotiin punaiseen esikuntaan... Olipa vähällä huudahtaa aatoksen ilmi,\nmutta malttoi miehevän Aapon eessä lausua lapsellisuuksia. Pikemmin\nkäänsi puheen ja ajatuksen Stiinaan:\n\n— Ehkäpä heillä on oma tarketuksensa?...\n\nKatarinakin lisäsi:\n\n— Etteivät ole valkoiset kiinni ottaneet näitä naisia on ymmärrettävä\nsiten, että heitä ei ole onnistuttu saada.\n\nOskari saapui.\n\nHän ryömi kuin varjo mustassa kuusikossa. Matalana hiihti ja ketterästi\ntoi sanan Aapolle saapuneista. Hän se kertoi heti Stiinasta,\nKuuselasta, Robertista ja Teeriharjusta, karanneesta \"oikeuden\"\nkirjurista. Vielä ilmoitti pikaisesta vihollisen toiminnasta,\nkirkkoaidasta ja hyökkäyksestä... Aapo ei joutanut kyselemään, järjesti\nsaapuneet avuksi, peräännytti vainiolta pojat kiviaitaukselle.\n\nLähteissänsä Oskari näki Arvidin painuvan hiekkakuopalle, minne istahti\nmietteissään niinkuin ei mitään hätää olisi ollutkaan. Tämä kummastutti\npoikaa. Sen tähden hän juoksi hänen luoksensa... Aikoi sanoa jotakin\nsedälle, mutta peräytyi takaisin kun huomasi miehen synkät epätoivon\nilmeet. Poika ymmärsi, kuten muutkin, ettei tästä miehestä ole\ntaistelijaksi.\n\nTasapainonsa menettänyt Arvid katseli reippaan Oskarin jälkeen, kuinka\ntämä keränä pyörähti kuusikkoonsa pakoon vihaista vinkunaa. Vihollisen\nkuulat kirahtelivat korvien ohitse. Toisinaan kaukaa ammuttu nikkeli\nnaukui kiukuissaan sivu, kunnes sattui kohtaamaan puun tahi kirkon\nkiviaidan.\n\nMurheen murtama mies istui muiden kera tässä kuoleman kainojen vasamien\nkeskellä... Tyynenä muodolta sekä toimeltansa. Hänen katseensa viipyi\npoistuneessa pojassa... Muisteli... muisteli... Ikäänkuin kerran ennen\nolisi hänellä jo ollut samanmoinen kohtaus ja epätoivo yhtäläinen...\nJa kun Arvid jaksoi muistaa, tulikin mieleen pohjoisen rintaman\nperäytyminen. Silloinhan tuo pikkusankari perässä hiihti. Ei pakoon\ntoki, mutta apua ja neuvoa etsimään. Ja kun sen oli saanut, poistui\nyhtä innokkaana omille teilleen kuten nytkin.\n\n— — —\n\nVihollinen pyrki liika rohkeana ja taajoissa riveissä vainiolle.\n\nHiekkakuopat olivat vaarassa. Mutta pian sieltä leimahti puolikymmentä\npanosta yht'aikaa. Maassa makaavien päät kohosivat ottamaan osaa viime\ntaisteluun. Kuoleman kyinen kylvö oli nyt alkanut...\n\n\n\n\n18.\n\nRAJAVAARALAISTEN VIIMEINEN TAISTO.\n\nYö pimeni.\n\nMyrskytuuli tempoili koivikossa.\n\nHavumetsä vaikeroi ja huokui raskaasti.\n\nPitkään ja yhtämittaisesti nuohosi nokimusta tuuli. Paksummatkin puut\nhuojuilivat harvaan ja kankeasti. Pienemmät ja vartevammat nuokkuivat\nnöyrinä. Mutta oksat ja varvut pieksivät ja vihelsivät. Niitä riipi\nvilli viima... Kuutamon kansi peittyi mustiin lentäviin kuontuviin...\nHajallinen avaruuden höyrymassa kulki lounaalta yhtämittaisena ruuhkana\nkoilliseen. Niinkuin keväisen kosken jääpeitteinen kansi kuohui ja\nkasaantui summiksi siellä ja täällä.\n\nTapulin korkea huippu ja kirkontornin kimalteinen risti yksin seisoivat\nkankeasti ja itsepäisesti paikoillaan. Vinkuileva rautaviiri kieppuili\nkuolleiden kappelin katolla... Hetki hetkellä nousi tuulen voima.\nNäytti siltä kuin luontokin valmistuisi tässä ihmisten yhteiseen\nmyllerrykseen. Metallisia herran huoneen kattokouruja kolisteli myrsky\nja viskeli sinne tänne. Kellotornin luukut tempautuivat täydellä\nvoimalla vuoroon auki, vuoroon kiinni. Tornin huipussa paiskasi ilman\npaine tervaluukun apposten auki, repi sen saranoiltansa ja lennätti\npaukkeella sakastin seinää vastaan. Yöllisessä myrskyssä tämä jykevä\nrakennus sukelsi esiin suunnattomana haahmona osottaakseen rauhan\ntyyssijan arvokkuutta. Jumalien huone ikäänkuin elävöityi uhmaan ja\nmahtavuuteensa.\n\nOliko tämä maanpäällinen majansa sitten tuonut rauhan ihmisten\nkeskuuteen, vai turhaanko se temppeli tähän oli tehty?... Ainakaan\ntällä erää sen mahtavuus ei herättänyt vähääkään huomiota. Rakkauden\nrakentaminen sillä aatteella oli ammoin ollut osviittana, mutta\nvihaan se tällä tantereella päätyi. Vai turhaanko koko itämainen\nhuusholli tässä?... Turhaanko natsarealaisen puusepän pojan opit olivat\nmenneet?... Vain vuostuhantinen vaivako kaiken sen polvistumisen\neestä, eestä ristin ja pyhimysten, niin että kivipaadetkin kuluivat\npuhki... Ah kaikkea tätä turhuutta, johon unhoon uponneet miljoonaiset\nkansanjoukot ja paljoudet syöksyivät. Olivatko onnettomat kohonneet\nylös surkeudestansa?... Missä huokausten vastaanotto? Missä\navunhuutojen kuulija? Missä etsitty suuruus?... Missä rukousten summa,\njotka hartaudella helminauhojen tarkkuudella laskettiin ja muistoon\nmerkittiin?... Mihin vaipuneet profeetat, erakkopyhimykset, luostarit\nja synnagogat?... Missä veisut, messut, alttarit ja pyhät savut?...\nMitä varten virsikirjat, testamentit, raamatut, tuntilasit, siprat ja\nsaarnatuolit, sillä perkelehän yhä yltyneempänä häärää ja hallitsee!\n\nTässä se jykevänä seisoo herran huone hämäläisellä tantereella!...\n\nMutta missä on rakkaus?... Missä rauhan evankeljumi?...\n\nSiveyssaarnaajat, uskonnon tukipylväät sen omaksi yksilöedukseen ovat\nuhonneet. Uskonnosta sotapatterit, linnakkeet ja suojamuurit itselleen\nluoneet. Pakkokeinoin nyt kansaa kahlehtivat ja hallitsevat. Vain\nyksilöiden onnen rakensivat, ei kaikkien. Synnissä itse rypeneet,\nmutta \"siveyttä\" muille tyrkyttäneet. Kaitselmuksen kansaahan ristin\nmukana kulkeneiden piti oleman, ei pakanoita ja orpojen osilla\neläjiä... Rauhan ja rakkauden siemenen sijasta kytikin sinne verinen\nveljesviha... viha katkera ja kiukku lauhtumatoin. Vääryys ja riisto,\nintohimot ja itsekkyys esimerkkinä ylimystön, pappien ja saarnamiesten.\n\"Jumalan siunaus\" seurasi pyyteitä, köyhyyttä kirous ja kammo...\nEnkelin asunnoiksi rakentuivat rikkaiden suojat... Mutta perkeleen\nselittivät peuhaavan matalien majain kurkihirren alla.\n\nPaha ja hyvä vaihtoivat väriä. Oveluus ulkomuotoa ja kettu karvaa.\n\nTurha vaiva ja kuvittelu näitten kahden ruhtinn sovituksesta.\n\nTurha on ollut saarna... Turha sakramentti... Turha sallimukseen usko...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta katsokaamme taistelua.\n\nValkoinen vainolainen, yksilöpyyteen edustaja kiirehti päämäärään.\n\nVallottajat tahtoivat viimeisen rajavaaralaisen siepata vangiksi. Otus\ntuli pistää elävänä tällä erää säkkiin... Oivallettiin ilonpidon ylinnä\nolevan silloin Hämeen punikin peijäisissä. Olihan välttämätöntä Suomen\n\"vapaussodan sankareille\" herättää henkiin raa'at pakanuuden aikaiset\nvaistot. Villi hurmo ja himo piti esi-isien tapaan heimohengessä\nherätellä.\n\nKalmankäry tanssit polttorovioilleen häämöittivät vieläkin Kalevan\nkorvessa historian takaisilta taustoilta kansallistapoineen,\nkivikirveineen, kurikoineen, pronssimiekkoineen ja heimopäälliköineen;\nkeskiajan inkvisitsioni, kerettiläisyys, noituus, tietäjät ja niiden\npiinaus; mestauslavat kirkkojen vierustoilla, kaakinpuut ja raippatukit\nvaltateiden risteyksissä... Olihan loihdittava esiin uudelleen\npiikkinuijat ja tappokurikat huilakoissa varsissa räätiköimään ja\nlistimään ihmispäitä. Lahtari näet kuvitteli olevansa se \"Kalevan\nsankari\" kansansa vapautuksen suuressa sodassa. Sentähden oli käytävä\nkaltoin kohdeltun veljen kimppuun. Punikin piti lyödä sorakuoppaan,\ntahi muutoin rouheeksi pieksuhihnaa myöten. Kuinkas heistä muutoin\nvoisi syntyä \"sankarihistoriassa\" maininta ja mitenkä se voisi jäädä\nikimuistoon jälkimaailmalle? Valkoisen ruusun ritarit piti templattaman\nverikevään kunniaksi ikimuistoisiin aikoihin asti, niin että senkin\njälkeen kun ei enää kirjallisuutta eikä kulttuuria tunneta, vieläkin\nkulkisi heistä kohu kaukaisuudesta ja verimaininta.\n\nVarsinkin kuohutti Konikorven, Rajavaaran ja Haapaniemen viime päiväin\ntapahtumat valkoisen vihan vimmoihinsa. Kosto kamaloitsi. Tuli sutena\nhyökätä ja saada sortoon viimeinenkin härkämaan uppiniskaisin jukura.\n\n— — —\n\nAapo oli rauhallinen.\n\nHän tiesi täysin arvioida edessä olevat kuumat ja viimeiset hetket.\nHän oli valmiina itse puolestaan kaikkeen, kävi kuinka kävi... Tässä\noli odotus vain ilmotetun tulimerkin antamisesta... Ja kun se oli\nvihdoin soilahtanut ja säkeneet siitä sinkosivat myrskyn mukana kauas\nvainiolle, oli Aapo heti kieltänyt miehiänsä ampumasta. Valkoiset\njuoksivat ahtaissa ketjuissa niin että kohmettunut kantohanki lohkeili\nkappaleille. Syvässä lumessa ne etenivät kumminkin hitaasti. Vihollinen\nhuusi ja hurrasi. Toiset ehdottivat antautumista...\n\nAapon kolmekymmentäkaksi miestä pysyi hiljaa.\n\nTämä kummastutti. Se teki hetket sietämättömän salaperäisiksi... Ja kun\nArvid nyt kohotti päätään santakuopalta, näkyi kylästä varmoin askelin\nja pelottomasti juoksevan parvia kaatuneitten lahtareitten tilalle.\nValkoisia oli jo ympärillä. Puolustajat hätäilivät... Silloin kuului\nAapon käskevä komennus:\n\n— Ampukaa toverit!...\n\nMitä sitten tapahtui ei Arvid myrskyn ulvonnalta saanut selvää.\nYhtenäinen ryske oli alkanut. Tuntuipa kuin puun juuretkin\nkiskottaisiin maasta. Lumi pölisi ja kirkon korkeat ulkoseinät\nkajahtelivat. Kyvytön mies painoi päänsä alas, aseensa vaipui... Mutta\nmiten olikaan, joku riuhtasi sen häneltä ja alkoi laukoa... Kohinan\nkeskellä kajahtelivat kiroukset ja karjunta... Joku intohimoinen ja\nmurhanvimmainen manasi karkeasti siinä minne punikin kuula hänet oli\nkeskellä aikeitansa kaatanut... Laukaukset ja sekamelska kiihtyivät\nmyrskyssä. Tuuli tempoi mukaansa päästä lentäneitä lakkeja, oksia,\nrisuja sekä kirkon vesikouruja. Se lennätti ne korkeuteen ikäänkuin\nniitä olisi riemusta ja intohimojen mylläkästä irti päässyt paholainen\nrienastellut.\n\nViimeksi syntynyt meteli ei suivainnut komentosanojen kuulemista.\nJokainen toimi oman vaistonsa viittauksista... Ja kun Arvid uskalsi\navata silmänsä näki hän miten mustat varjot viskautuivat vasten\nleimahtaneita tulenkielekkeitä... miten osa päällekarkaajista jo\nhorjuili. Toiset kaatuivat niskoillensa. Vastakkaiset puolet likenivät\njuosten. Yhteenotossa ei enää ammuttu, vaan lyötiin suunnattomasti\nkalskahtavilla kalvoilla. Ulompien avuksi saapui uusia. Pimeässä he\nsuinpäin iskivät edestään omat miehensä... Arvid ei enää uskaltanut\nkatsoa. Niinkuin laineet näyttivät Aapon miehet pirstoutuvan\nkivikkorannan raviin... Mutta vihurit kävivät valkoisina ja kiisivät\narovarsan lailla niin että äänet kaikkonivat kuten otuksen ajossa\näyränteen alle.\n\n— — —\n\nEilis päivän aikana ja sen edellisenä oli oltu monissa kahakoissa.\n\nHaapaniemeen hyökkäyksensä pelastivat silloin monet toverinsa\nkuolemasta. Taistelusta taisteluun paloi hänellä vain yhäti mieli.\nKun tästä oli päässyt teki mieli jo toiseen. Väsymätön mies himoitsi\nsaada iskeä omaistensa ja kärsineiden onnettomien puolesta. Keinoja\nvalitsematta karkasi hän päälle. Hänen suunnaton rohkeutensa pelasti\nhänet täällä ja tuolla. Toisinaan sentään harkitsi tarkoin ja vasta\nsen jälkeen toimi oivallisesti. Tiensä tahtoi hän raivata mustaan\ntulevaisuuteen niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Pelon ja\nepätoivon keskeen upposi ajatus, uursi itsepintaisesti uomansa tuli\nmitä tuli... Mutta kuta edemmäksi hän tuohon kadotuksen korpeen painui,\nsitä jylhemmiksi kävivät tien ohet ja sitä vaarallisemmat kohtalot\nasettuivat väijyksiin... Askel askeleelta, virsta virstalta ja taipale\ntaipaleelta tuli matka tukalammaksi... Mutta kuten tien ja suunnan\nraivaaja astui hän uljaasti ja pelottomasti eteenpäin. Hän tahtoi\nmurtaa sitä mitä tähän asti ei oltu uskallettu... Aseen isku asetta\nvastaan oli tehoisin tapa ja määrä. Viha vihaa, kosto kostoa vastaan\noli proletaarin ainoa ehto ja voiton toivo. Vain iskentää, tulista ja\ntuimaa ymmärsivät orjuuttajat.\n\nNiinpä kun hetkellä, jolloin valkoinen veikko jo kaiken katsoi\nvoitonvarmuudeksi, sekä että verileikki oli päättynyt tähän se luulo\nkääntyi vielä kerran erheeksi. _Uroolle punaiselle tuli vielä kerran\ntilaisuus jakaa ryysyarmeijan rippeiltä valkoisille iskuja... Nyt\nei käyty huutokauppaa torilla lumpuista!... Ei!... Nyt tuli maan\nkalleimmasta kullasta, jokaiselle multiin menevällä punaisella, ostaa\nniin monta valkohurtan henkeä kuin mahdollista. Vapauden viime soihtu\nja tulen luikkaava liekki vaati veroa... vaati verta, vaati ruutia,\nmiehuutta, tuhkaa ja armotonta päällekäyntiä..._\n\nTuulen alta nousi apu... Nousi hetkellinen helpotuksan tuoja. Sieltä\nponnisti pieni sankarijoukko... Muron mustan murjomat miehet kävivät\nvaaniskellen kahakoimaan. Pelkäämättä ne kävivät päin taistoa ilveksinä\nyrmästellen. Kuulatuisku ei niitä säikyttänyt, eikä myrskyn myrisevä\nryöppy. Jäähileessä kuten pedon kasvot ja katse kalseana ne kävivät\nlahtareiden kimppuun... Kuusela se siellä selän takaa aikoi vielä\nvastustaa vihollista...\n\nHämmästyikö tämä?...\n\nSäikkyikö vainolainen?... Väistyikö rantatörmän takaa, vai saiko uutta\ntekemistä?\n\nArvid näki ihmeekseen Aapon vielä elävän, sekä kuuli hänen huutelevan\nkokoon poikiansa... viimeistä kourallistaan kokosi. Ja uskollinen\nOskarikin meni ja tuli pelottomasti. Nyt hän toi taasen tietoa valkean\nratsujoukon saapumisesta:\n\n— Tuokio vain ja he ovat tässä! Jääkäreitä myös teräksen harmaissa\nunivormuissansa!\n\nPojan tuoma tieto nosti uhmaa, enemmän ylpistystä kuin pelkoa\nmiekkosiin. \"Talon kunnia. Kuta komiampi vieras sitä komiampi kosti.\"\n\nEihän tässä puupennosilla toinenkaan peliin käynyt. Asian ja aatteen\npuolesta oli tässä yritys. Hinnasta korkeimmasta suoritettiin tekoa\npyhintä... Eihän tämä toki ollut torikauppakoju, ei petlareiden lafka,\nei kesunenäisen juuttaan narikka! Ei!... Kommunaardein on aate ja työ,\nvaikka vaisto luonnonlasten. Sitä työtä suoritti nyt huimin ottein\nkorven känsäkourainen kansa... Jukuri mieleltä sekä toimeltansa, ei\nhäilyvä huiskuheinä eikä kuvainkumartaja.\n\nTeeriharju raivasi tänne tiensä. Hevoset laukotti suojaan kellotornin\nseinustalle.\n\nIskuja oli siinä jaettu juuri kummallekin. Valkoista miestä jos\npunaistakin makasi maassa. Kyllikseen olivat kylpeneet. Mutta vielä\ntoki kahakoitiin siellä ja täällä. Vaan ken hevoset huomasi pyrki\nsinne. Konttaamalla saapui sinne Aapon joukon jäännöksistä vain ani\nharva. Kaatuneet olivat tuossa jo rauhaan päässeet. Vielä nousi sentään\nsiellä ja täällä nietoksista pää, nousi apua anova käsi. Mutta kenpä\nniitä jouti huomaamaan?... Katarina huomasi ja sääli, mutta ei voinut\nauttaa... Kaikki täytyi jättää. Ja kun taasen kuulat viillettivät\nvinhasti ja vinkuen ja kun myrsky jälleen ulvahteli ja kun kenttä\npeittyi uuteen ryöppyyn, niin vaikka katsoit minne tahansa, niin\nkaikkialla makasi lumipöykkyjen pieluksilla miestä... Veri vuosi...\nKuului pyyntöjä, kuului vaimeneva valituskin... mutta ei voihketta.\n\nApua, auttajata turhaan vuotat. Katarina yksin hääri. Hän juoksi sinne,\njuoksi tänne auttamaan rekiin. Mutta miestä ei missään...\n\nArvid yksin istui toimettomana hiekkakuopallansa. Tämä mies oli nyt\nkyvytön kaikkeen. Tylsänä ja tehottomana hän katsoi temmellystä. Hän\nkatsoi sitä tyynenä kuin konsaan olisi ollut rauhan töissä. Taistelun\npyörteissä oli hän katsein seurannut miestä, vain yhtä ainoata tuolla\njoukon keskellä. Ja kun hänet hämäryys ja tuisku, huudot ja sekamelska\npeittivät, niin jopa hyppäsi pystyyn ja juoksi joutuin sinne missä\ntuholaisen joukko horjui, hoippui ja iski.\n\nJa mitä hän siellä näki kun sinne tien itselleen oli raivannut ja\nmonien muiden kera oli apua tuonut tuimaan tarpeeseen?... Hän työnsi\nteuhaajat sivuun, iski ja löi ja koppasi kuolleiden keskeltä Aapon\nkainaloonsa. Yhtä suoraa hän kantoi Aapon siitä rekeen tuonne tornin\nluokse.\n\nMutta missä muut?...\n\nPellolta tuolta töyrään alta kuului uusi kahakka. Tulet kutsuivat\nja käskivät. Kirkkotarhan kiviaidan yli tuli sieltä joku juosten ja\nsuistuen suinpäin verissään lumeen huusi:\n\n— Toverit!... Tietäkää!... Työ tehty!... Kaikki annettu!...\n\nMuuta ei myrskyn seasta, ei sanoiksi, ei selitykseksi.\n\n— — —\n\nTöyrään alta kuului uusi rynnäkkö, huutoa ja yltyvä meteli.\n\nAapon miesten viimeinen pieni parvi valmistui siellä valkoisille\nvastaan panemaan. Kuusela oli ottanut johdon. Komentajan ääni jäi tulen\ntuimassa pyörteessä selittämättömäksi miehistölle. Myrsky meurasi ja\nmylvi. Lumikuontuvat lensivät ilmassa vaakasuoraan suuntaan... Mutta\nKuuselan kehoitukset ja huudot kuuluivat likeisimpiin lumihautoihin. He\njatkoivat taistelua innostuksen valtaamina.\n\nTässä sukeusi joka tapauksessa kiihkeä kamppaus ja kalman leikki.\n\n— — —\n\nViimeiseen hevoseen saattoi kuulla vielä melun.\n\nYhtäkkiä loppuivat laukaukset. Lumihaudoista nousivat töyrään alta\nrajavaaralaiset vähälukuisina ja tietoisina taistelunsa lopputuloksista\nja tilistä... Jäisellä Hämeen tantereella, myrskyisenä pimeänä yönä\nottivat he muutamissa miehissä vastaan ylivoimaisen vihollisen\nviimeisessä taistelussaan. Valkoisesta veljestä viimeinen ote... Ote\nvalkoisesta kavaltajasta, jolle vastaanotto oli oikealla tavalla tässä\nmaakunnassa asetettu. Tämä kamasaksan kansanpetturi ja kapitalistisen\nriistäjän renki lahtasi ja _hukutti veriin Suomen kansan onnen...\nkukisti työteliään rahvaan kumouksen, uudenajan sarastuksen peitti\npilveen._\n\nRaakimuksina riekkuivat villien vaistojensa voimalla nämä pedot.\n\nMutta vieläkin kerta kuului Kuuselan rohkea huuto:\n\n— _Taisteluun!... Taisteluun pojat... Voitto meidän on!..._\n\nJa vielä kerta Hämeen hanget punertuivat... Miehet, jotka proletaarien\npuolesta olivat taisteluun lähteneet täyttivät työnsä niinkuin täyttää\nvakaa, tunnollinen työmies päivän ahertelut korven raivauksessa ja\nkannikossa kun aurinko on iltaan ehtinyt.\n\nÖinen myrsky ulvoi... Se itki urhojen ihanaa kuoloa punaisen lipun\npuolesta taisteltaessa pohjolan hyisillä hangilla.\n\n\n\n\n19.\n\nHAUDANKAIVAJAN KORSU.\n\nHaudankaivajan hökkeli sijaitsi lähellä kirkkotarhan kiviaitaa.\n\nTämä matala mökki näkyi tuskin ollenkaan, sillä se oli tehty muinaisen\nhiekanottopaikan pohjalle. Kuopasta oli aikoinaan otettu tuhansia\nkuormia santaa sekä hautuumaan kunnostamiseen että nälkävuosina\nrakennetun kylämaantien pohjaukseen. Nykyisin ei sitä kuoppaa oltu\nenää uskallettu käyttää, sillä ankara kruunun sakkotaulu seisoi siinä\näärellä ja uhkasi jokaisesta kuormasta kahdenkymmenen markan sakolla\nja lakitupaan kutsumisella. Eikä se ollut ihmekään, sillä aukko\nuhitteli syöpyä kalmistoon ja vyöryttää alas osan tuonelan tanhutta.\nMutta vuosikymmenissä versosi vihreys ja taivasti kamaran, sekä pesi\npaljastuneet maakivet vesiharmaiksi. Monetkin syltäiset kuusenkontturat\nkerkisivät kasvaa reunostoille. Ja suunnaton riippakoivu oli siihen\nsijoittunut saviperäisen syvänteen keskelle sileän ja suunnattoman\nkiven kupeelle, mikä muodosti sekä saunan yhden seinän että sen\nporstuan perän.\n\nMonet vuosikymmenet olivat vierineet saunan rakennusajoilta.\n\nMonet lämpöiset löylyt oli otettu kaivaustyössä hautautuneiden\nharteiden huuhtomiseksi ja virvotukseksi. Ja monet honkaiset arkun\npohjalaudat olivat palaneet tämän matalaksi maatuneen saunan uunissa.\nSillä kohoilihan haudankaivajan käteen kalmistosta lankkua jos\nlautaakin. Moni manalaan muuttanut isäntämies oli uhallakin teettänyt\njo eläessään tervastyvihonkaisen kirstun sillä aatoksella, että se\nkestää \"tuomiopuhteeseen saakka.\" Mutta mitäs ollakaan, ostohaudan\npuutteen takia täytyi viisikymmentä vuotta ammatissaan eläneen kaivurin\n\"kyntää jo kolmatta kiertoo.\" Ja niinpä tuomiopuhteelle asti aijotut\ntervakset paloivatkin \"kuoppakontion\" saunankiukaassa.\n\nKuulomuiston mukaan piti silläkin oleman lakinsa ja reklementtinsä,\nmutta kukapas niitä sata vuotta sitten kuolleiden ihmisten arkkuja enää\njaksoi vartioida. Lait ja legendat laati ukko itse omaa valtakuntaansa\nvarten. Sanoi \"manalan väen\" makaavan jämptisti kolmessa kerroksessa.\nJa että tervashonkaiset kirstut saattoivat köhöttää päällytysten\ntoisinaan hyvinkin ehyinä.\n\nKyllähän emäpitäjällä puhuttiin paljonkin, puhuttiin hautaliinista\nja kontiosta, joka polttaa \"siunattua puuta\" ja kylpee kamalissa\nkalman höyryissä, jonka luulisi kristitylle ihmiselle olevan elävän\nruumiin pöyreeksi... Mutta eipähän vain ole. Ei kuulu mokoma yhtään\npöyristelevän. Ukon mielestä puut siellä maassa kuuluvat olevan vain\nlapion tiellä... Ja siksi toiseksi väitti, ettei ollut arkunlautojen\nottamista koskaan itse vanha rovastikaan kieltänyt, joka arvolta ja\nsanalta oli ainakin itsensä arkkipiispan arvoinen. Kolmantena ja\nkaikista tärkeimpänä seikkana saattoi mainita ukko sen, että koska\nmetsän käyttölupaa ei ollut seurakunnalla, eikä siinä suhteessa\nhautaliinille \"vaaluja veisattu\", ja koska palkatkin menivät näppiä\nnuolten, niin... Eikä muutoinkaan ollut eduksi köyhälle miehelle\nmennä keskellä kirkonkylää lähimetsiin siinä mielessä, että sieltä\nsaa puuta kouraan... Hui, hai! Eihän se sitten yksityistä omaisuutta\nolisi ollutkaan. Muistihan maankaivaja viisi vuosikymmentä perätysten\neläneensä niukuin naukuin. Palkat ja takseeraukset näet olivat\nsellaisena, kuna ne \"Ruottin valta\" asettanut oli. Niin että kukapas\nsitä sitten kykeni perustuslakeja laatimaan ja iloisesti elämään\nihmisten sysimustasta murehesta... Muutoinkin oli toisinaan vaisto\npistänyt vastakarvaan, oikein kuin olisi joku sanonut että: elä sinä\nvain toisten murheitten muruista, siitähän se sinun elämäsi erkanee.\n\nEristynyt oli ukko ihmisten ilmoilta.\n\nLyhyt ja kuiva sananvaihto tapahtui unilukkarin avulla, joka suntion\nkanssa sopi kuolleiden ihmisten hautaamisesta. Mutta todellisen työn\nteki varsinainen vanha haudankaivaja. Häntä oltiin opittu pitämään\nkuolleiden kampraatina. Tuonen virran varsinaisena soutumiehenä. Ja\neikä ihme että jonkinmoinen kammo asui hänen luonansa liikuskellessaan,\nkuin olisi lemahtanut hänen olemuksestansa kalman haju. Hän eli ja oli\nkuin todellinen ruumiin toukka, jota ihmiset kylmästi tervehtivät.\n\n— — —\n\nHautaliinin ainoa turva ja työn apu oli hänen lujarakenteisessa\ntyttäressään.\n\nTämä \"tytär\" oli jo oikeastaan vanha ihminen. Ja kuten aiemmin luimme,\noli tämä se vangittu nainen haudankaivajan korsusta, joka vietiin pois.\nEihän hän ollut voinut selittää valkoisten moninaisia vaikeita kyselyjä.\n\nSen jälkeen oli kulunut kaksi päivää ja kolme yötä.\n\nTänä yönä oli korsuun astunut sisälle hätäilevä poikanen ja suuressa\nvaarassa apua anovana. Auliisti saikin tämä ukon avukseen. Ja niinpä\nvielä sinä samaisena tuntina jona Arvid kellotornin alakerrassa\nyllätettiin ja josta tämä selvisi ennen kerrotulla tavalla, kantoi\nMandi taintuneen Martan kellotornin takaa kivijalan kautta ukon\nsaunaan. Sen jälkeen olivat kellot pian alkaneet hirveästi soida niin\nettä ukko ilmeisesti uskoi ihan pääsiäislauantain olevan käsillä.\nMutta myöhemmin kehkeytyi tuuli ja ankara myrsky, tulinen taistelu ja\ntemmellys kirkon ympärillä. Mutta sen edellisenä iltana oli korsuun\nhiipinyt Pylväistön Stiina, ukon ainoa sukulainen ja veljen tytär.\nTämä ehkä pakoili tänne päätään piiloon luullen rauhan löytävänsä.\nMolemmilla naisilla alkoi olla puuhaa sekä puhelemista, kunnes Martan\nonneton kohtalo tukki kokonaan suun. Ulkona raivosi rajuilma ja\nsota, mikä käänsi kaiken ylösalaisin. Arkana istuivat mustan murjun\nasujamet. Kukaan ei uskaltanut pois paikaltaan liikahtaa, ei henkäistä\nkuuluvasti... Jokainen hetki uskottiin verivihollisen astuvan kojuun.\n\nUkko itsekin, pahaenteinen ja peloton, köpötteli pimeällä permannolla\nkiukkuaan pidellen. Jopa urkki ovesta uloskin ja vakuutti:\n\n— Herjat kun herkeevät metelistä... Lyönti antaa enemmän alas\nvainiolle. Mitä vanhus sanoi siltä se kuulostikin. Kaikki alkoi vaimeta\nja huveta tuulen humuun.\n\nMunakivistä ladotun kiukaan kulmalle ilmestyi \"tuiru.\" Sen kirisevä\nliekki puhkaisi pimeyden ja saattoi valaista lavaa, jolla sairas lojui\nliikkumatta. Vanhus valmistui puhelemaan, massahutteli sitä varten\nsuutansa ja sanoi:\n\n— Nähnyt olen ennenkin tämänlaisen tapauksen. Kuolonvuonna, jolloin\nrutto ja nälkä kaasi kansaa huiman, kun tuskin kerkisi tilaa saamaan\nkirkkotarhaan puolille niistä vainajille. Näet tapulin jalka oli\ntäysi, täysi seinustat ja kirkon vierustakin... Meitä kaivoi kolme\nkontiota, jäykkää ja jämerätä miestä mattoleivän voimalla. Kruunun\neväällä uurastimme rivihautaa avointa ja yhtämittaista aidan ääreltä\naidan äärelle asti. Tosin oli tarha pienempi kuin nyt, vaan silloin\noli seurakuntakin suurempi... Niinpä niin, kerrankin sitten aukeni\nlepotila laaja ja mittava vastavalmiina kevään kermäiseen maahan.\nAloimme vainajia vanhimmasta päästä latoa sinne alas. Kannoimme toisia\ntapulista paarien avulla arkuttomina. Oli niistä moni keppikankea\nkuin korento. Ja vaikka vallan puolesta meitä oli käsin kielletty\nkuollutta kajoamasta, niin ei sitä työ olisi ikinä joutunut sellaisella\nvärtieringillä kuin se lääkäri meitä oli neuvonut. Käsiksi niihin\ntäytyi tarttua. Kannun viinaa naukkasimme kolmeen pekkaan päivän\nkuluessa. Vallesmanni oli sanonut, että paremmin työkin käy laatuun\nja siksi toiseksi tarttumisen vaara saattaa seistä kauempana. Toisia\nniissä oli sulia ja taipuisia. Eivät hevin yökauteen kylmänkään aikana\nkonttuneet tantereella. Ja kun Unki Antti vainaan leskeä hautasimme,\njoka rankiltaan oli isosten kirjoissa ja kuuluisan keksijän ja\nkellomaakarin rouva, lennätettiin hänelle arkku vasta kahta päivää\nmyöhemmin perään sinne tapuliin. Ja kun minä alottelin sitä siitä\nlattialta nostaa kammioonsa kuten kapalovauvaa ainakin, kiepsahti akka\nistumaan!... Enkä minä muuta joutanut sanomaan kuin että:\n\n— Kah!... Sitäkö sinä siinä makasit?...\n\nSitten akka sipoi jalkansa kuin lepolavitsan laidalle ainakin ja sanoi:\n\n— Olen nukkunut kauan... Lehmätkin taitavat olla lypsämättä?...\nHautaliini, se kolmas niistä kruunun palkkalaisista seisoi vierelläni\nja pöllähti heti pähkähulluksi, otti sääret selkäänsä ja pötki metsään.\nMetsässä tämä hyväkäs kiskoi itsensä pisimpään kuusen latvaan, jossa\nkurkki ja urkki meitä takaa-ajavia. Kynsin hampain hän istui siellä\nylhäällä oravien kartanolla. Ja kun emme mitään muuta apua hänen\nhyväkseen keksineet niin pysyttelimme loitompana puun juurelta,\njottei lusase pudotessaan jotakuta kuoliaaksi. Niin keksi Kotilan\nvanha Mikko suurimman vaaran siinä, että sielunsa siunaamattomana\nhuilahtaa suoraa päätä sinne syvyyden kaivoon. Mentiin hakemaan\npappia, mutta kun ei hänkään ollut kotona, siunasi Mikko maan kuusen\nympäriltä hätäsiunaukseen. Mutta mitä vielä, siellä se tikka istui\nhuilakan kuusen kyljessä. Alastuloa vartoillessa tiesivät miehellä\nolevan perintötorpan Kuoreveden Kaitilassa. Hänen vaimonsa, joka oli\nlapsetoin, oli kuollut vuosi sitten. Kuusessa jakaantuikin kurkkijan\nperintö siis miehen puolisille Puna-mäkeläisille, joilla taasen oli\nainoa pulska tytär Birgitta... Eikä tälle vanhallepiialle isännäksi\nollut kukaan niin kelpoisa poika kuin Rotialan Mikko, tomera leskimies,\neikä liiemmällä köyhyydellä pilattu. Tähän ehdotukseen Roti Mikko\nsuostui heti. Korkean kuusen latvaan hän katseli ja puheli:\n\n— Ja kunnialla minä Kahilaisen ruumiin hautaan. Herra jumala ottaa\ntäältä ajasta monin tavoin meitä tykönsä. Ketä kutsuu ruton ja taudin,\nketä sodan ja surman, ketä tapaturman ja haaverin kautta, niinkuin\nnäimme pari päivää sitten senkin miekkoisen, jonka piru oli köyrännyt\nkellotapulin rattiin, ja joka suinkaan ei pelastunut pälkähästä. Mutta\nihan samalla tavalla ei käynyt tämän kuusikymmentä vuotta sitten\neläneen, eljen etehensä ottaneen. Vaan kun häntä varrottiin putoavaksi,\ntulikin siihen muutamia varmoja ja rohkeita miehiä jotka aikoivat ilman\nmuuta nousta kuuseen. Silloinpas Roti Mikko teki siitä tiukan tenän:\n\n— Antakaa sen kuolla mikä on kuolemaan pantu, että herran tahto\ntäytetyksi tulisi. Nämä Mikon maalliset pyyteet kumminkin tulivat esiin\nliian varomattomasti, kun hän sanoi että:\n\n— Piru tahtoo kiusalla pidellä putoamista...\n\nSilloin sydäntyi joku sanomaan:\n\n— Se ei voi olla mahdollista että piru siinä juonessa olisi... Pikemmin\njumalan sormi. Ja pian sitten muutkin myönsivät päivän selvän asian.\nRohkein miehistä meni ylös, köytti köyden Kaltiaisen koipeen ja siitä\ntoisen pään ankkuroitsi silmämitalla keskikuuseen tukevan oksan tyveen.\nJa ennenkuin aurinko oli iltakatveen laskenut, käveli Kahilainen maassa\nkahdella terveellä jalalla ja päällä.\n\nVanha hautakontio oli vekkuli.\n\nJörön ja karkean kuoren alla piili puhtoinen kulta... Kertomuksillansa\nkeresti pelästyneet naiset hetkeksi pois pingoittuneesta mielentilasta.\nVanhus kuunteli hetken sairaan hengitystä. Se oli tasainen, vaan\nsydämen lyönti oli riutunut ja hento. Ukko istui uudelleen pankollensa.\nStiina jo ehätti:\n\n— No entäs sitten Unkilan emännän?\n\n— Hänen kävi niin, että vaimo vietiin takaisin maanpäälliseen kotiinsa,\nmissä taasen emäntäpiika petasi sänkyjä ja pelästyi manalasta\npalaavasta niin, että kaikkosi koko talosta kuulle kuulemattomille...\nKoturikin kauhistui niin että sieppoi kirveen käteensä, vaan rauha\nsiitä sentään vähin erin palasi taloon. Eukko sai vielä kaksitoista\nvuotta lypsää lehmiänsä, jonka jälkeen vasta suorin akalle tilan tuonne\nkirkkotarhaan. Tällä erää on hän siellä pysynyt... Olisiko sitten\ntallemmassa tuo kaksitoista vuotta maan alla manalassa, vaiko täällä\npäällä aurinkoisessa Unkilassa?\n\n— Auttoivatkohan siihen tietomiehen taljat?\n\n— Eipä tuota arvaja... Siellä he nyt lepäävät tuuhean pihlajan alla.\nLepää ennusteluillensa ukko Unkilakin.\n\nMolemmat naiset halusivat kuulla enemmän tästä maineen miehestä:\n\n— Pihlajatko haudallansa?\n\n— Pihlajat... \"Jos eivät kasva, kadotuksen oon ma lapsi. Jos taasen\nrehevänä elävät, autuuden pankoilla istun\", olivat vainajalla\njäähyväistoivomukset hautapihlajistansa, joita määritteli kummullensa\nkuolintaudissansa. Ja niin ovatkin kasvaneet ja kahapäisiksi versoneet,\nettei kohta siellä kolkalla muille tilaa olekaan...\n\nPuhe keskeytyi kumminkin Unkilan Antista, sillä ulkoa kuului ääniä.\nMolemmat naiset liikahtivat. Ampuminenkin alkoi vielä ankarana. Ei\nvoinut ymmärtää tätä sodan taukoomiseksi. Myrskykin reutoi reuhkaisella\novella.\n\nLauteen alle sysäytyivät muut paitsi ukki. Uros yksin kuunteli, otti\naskelman, tunnusteli taistelua tanhualla. Mikä lie? Tottumusko hällä\nkylmänä kaikkeen tavallisuuteen. Samalta näytti elikö taikka kuoli...\nTuliko tuo vihollinen tahi pysyi poissa. Alkoipa juttuansa äskeiseen\ntapaan. Enemmän mumisi itselleen kuin muille:\n\n— Monta olen nähnyt täällä tapausta. Monta tosin en sotaa, vaikka surma\nonkin silmäini edessä leikitellyt. Suurista kuolinvuosista on minulla\nmonta kertomusta ja muistoa. Monta näkemystä vainaistakin. Tuonelan\ntupasia olen summin valmistellut. Monen muinoin multihin mennehen\nmaatajalle olen esikartanon avannut. Niinkuin tuokin Pylväistön Pentti.\nKuulun suvun hautakumpu ja kolkka. Tiedänpä erään salaisuudenkin, jota\ntuskin tiennevät muut. Ei se ole ilmi koskaan tullut... Kuuluisan\nPentin kammiota tahdoin kerta tarkistaa. Kanta-isän kirstun tiesin,\nmerkin kussa lepää miesi. Kaivaessani siinä sivussa en malttanut olla\nkatsomatta kuulua miestä. Soristelin näet silloin hänen pojanpojallensa\nhautaa hänen rinnallensa... Ja mitä minä näin?... Näin nuijalaudasta\ntervashonkaisesta kookkaan kirstun. Kannen avattuani näin vankan\nluurangon kyljellänsä lepäävän siellä edessäni. Oikea käsi oli\nkäännetty päänalaiseksi, vain kuin tuokiolepoa siinä loikoisikin. Ja\nhamppuköyden raukea höyty oli hänen kaulassansa, sotasaappaat jalassa,\npäässä Kalevan vaskinen kypärä, vieressänsä kummallakin kyljellä kirves\nja kurikka...\n\n— — —\n\nTuskinpa ukon puhetta muut kuulivat.\n\nVierasta kentiesi koko juoni... Ukkokin heitti haastelemisen. Työntyi\näänettä ulos. Uksen aukosta tuli sisälle yötuuli ja tuisku...\nHätäilivät vanhan miehen menoa, mutta pian kiintyivät katsomaan\nsairasta. Stiinan teki mieli mainita ystävälleen siitä mikä oli\nsydäntänsä lähinnä. Keskeneräiseksi se kertomus oli Hassusta jäänyt\nsilloin kun Ristijärven erämaissa yhdessä hiihtelivät. Sanat kuultuansa\nepäröi Mandi:\n\n— Kassuko?... Komeudestaan kuultu koko kulmakunnalla, jopa pitäjissä\nmuuallakin. Kaikkihan tuosta kerskui. Tytötkin tietoisesti\nmustasukkaisina murjottivat. Kenen muun hepo olisi hirnahdellut,\nkuopinut ja kaapinut kirkkomäillä? Jos vallatoin oli mies, oli elukka\nisännän kaltainen. Seinärenkaassa peuhtoi ja pukkina pystyyn hyppi.\nSitäkös kertyi koko kansa katsomaan kuin mitäkin hyväkästä... Niin että\nkuinka se voi olla mahdollista?... Vävyksensä sitä miestä meinasivat\nylpiämmät emännät kuin mitä on näillä mailla. Olisko hän hupsu, jos\nsinuun pihkaantuisi... Kenties pilan ja leikin vuoksi vain?...\n\nTähän ei Stiina vastannut mitään, olipa kuin surullinen tämän sanonnan\njohdosta. Ennättipä tulla liikutetuksikin. Täytyi toisen nyt arkista\nkieltä haastaa:\n\n— Älähän tuosta murennu... Parempi jos nauraisit. \"Lähteäppä leikkiin\nherrain kelkkaan ja kilkkusille, niin saattaa sitä tulla hyvinkin\nporokello perinnöksi.\" Niin se käypi sinunkin, ellei jo ole käynyt?...\n\nStiina kysyi nyrpeänä:\n\n— Kuinka se paremmin sinun sitten?\n\nMiehevä mökin emäntä vastasi:\n\n— Vielä kerron... Tässä kun asuin pappilan pieluksilla, ja siellä\npiikana pulleana ja pyöreenä pyörähtelin, niin nyppäili joskus rovasti,\njos rovastin poikakin. Kyntensä poltti tosin ukko, mutta poika oli\novelampi. Koukut ja paulat olivat hänellä moninaiset... Seurasi näet\naika, että hekkausi poika pikkarainen, rovasti kolmas... Ukon poika nyt\npitäjässämme paraillaan pääpyhimyksenä. Saarnaa sunnuntaisin pahoille\nihmisille parannusta.\n\n— No sen verran hän oli sentään mies, että penskan otti pappilan\nruokiin. Käskyläisenä ja hevoskyörttinä hoiti jo rengin virkaa.\nUkko itse on kuulemma sanonut: Kun aika hautaliinista jättää, saapi\nnuorimies mökin, rautalapion ja teräskangen. Pitäjän leipiin lupailee\nmiehen loppuijäkseen laittaa... Mutta kynnelläänkään ei mokoma nypännyt\nkun poikaa yksin ruokin, kasvatin ja hoivailin. Tästä kiellän sinua\nkumminkin mitään puhumasta, muutoin saattaa mennä se, mistä tässä\nelossa kiinni riipun. Sitten hän jatkoi edelleen:\n\n— Niinpä niin. Asiasi on ehkä hieman samaan nuottiin. Kassu kuuluu\npäälle päätteeksi päälahtareihin ja perustaa kai hyvin vähän punikin\ntyttärestä.\n\nStiina uskalsi vastaan:\n\n— Älä sano niin. Enää ei ole...\n\n— Höpsis!... Eikö ole lahtari?... Hän, joka rajavaaralaiset häpeällä\nteurasti. Ei edes rehdissä taistelussa, vaan salakavalasti kyttänä\nkurkki. Tehtyä ei tekemättömäksi tehdä.\n\nStiinakin jo huokaili siihen:\n\n— Oi minua, että olenkin uskonut!... Kassu kumminkin on sanonut\nmiehevästi... Ja minä uskon!... Minä rakastan häntä, niin tulisesti\nrakastan!... Sama se, huolikoon minusta tahi ei!... Olkoon ollut\nminkälainen tahansa, mutta nyt ei enempi ole. Olkoonpa toisen omanakin\ntahi yksin... Hyljätyn sydämessä vaan voi ajatus olla ainoa.\n\n— Voi hyvä serkkuseni!... Olethan ihan kuin lapsi! Neuvoisin toki\nolemaan onnellinen pienessä. Niinhän minäkin olen. Onneni aika oli\nja meni, eikä palaja koskaan. Lyhyt se oli, mutta tuima ja tulinen.\nSitten se sammui. Ja minä en mieti mitään. Se oli sitä aikaa. Ja minä\nolen vahingosta viisastunut. Miehen minä nyt tiedän. Minä tunnen sen\nketuksi. Kettuja on nuoria ja vanhoja. Syytä kumminkaan ei saa puoleksi\npanematta... Kokemuksen kultajyväset varisevat ani harvojen helmaan\nmuulloin kuin liian myöhään.\n\n— — —\n\nKorsu piirtyi hämärästi pimeäseinäisenä.\n\nPahnoilla makaavan hengitys oli tasaista ja koneellista. Se ei\ntaajentunut, ei harvennut. Tytöt kysyivät:\n\n— Pelkääkö täti kuolleita?\n\nTämä vastasi:\n\n— Pelkäänkö minä... kuoppakontion apuri, ruumiita?... Onpas sekin\nkysymys. Syyspimeillä illoilla kun olen tullut kartanosta kotiin\nja kun on pitäjällä pistäytynyt murehen musta vieras, mutta meille\npotkaissut \"ansion-onni\", kuten ukko itse mukaa sanoa. Toisinaan on\npari, toisinaan kolmekin vainajata odottamassa leposijan laatimista...\nNiin, ja kun on ollut kiire ulkotöillä ja lauantaiyönä pyhää vastaan,\nolemme haudan pistäneet auki. Tila on aina ollut valmiina tuonelan\ntulokkaille...\n\nSiinä puhellessa kuului jotakin ulkoa. Mitä se oli? Sitä ei toisillensa\nsanoiksi selittänyt. Kukin heistä hiipi koloonsa. Enempää ei ääniä\nkuulunut ja taistelukin oli laannut. Jopa urkkivat uudestaan. Ja ukon\njälet olivat hävinneet myrskyn peittoon. Yötaivas seentyi. Tähdet\nkimaltelivat. Aamuyön pakkanen nipisteli. Siellä ja täällä vielä\npilven pehmoinen pöykky purjehti hämärillä rantamillä. Selkeneviä\nääniä ja klikkauksia antoi peltotöyränteen alta. Ne olivat voihkaavia\nvalituksia ja selviä ihmisääniä. Jäisellä tantereella anoi joku\npuoliksi tapettu ihminen apua. Ylhäältä taivaan tähdiltäkin tuo onneton\nanoi. Maankamaralla tässä oli ihminen tullut teuraaksi, jolla ei ollut\nauttajata.\n\nKuka yölliset äänet kuuli, puisti ytimiin asti...\n\nKorsun ovi sulkeutui visusti... Pian kumminkin sen jälkeen heissä\njokaisessa paloi innostava rohkeus. Kolme karaistua tiaista kietoi\nviitat yllensä ja painui ukon tavoin ulos.\n\n\n\n\n20.\n\nSÄDESUIKALE SURKEUDEN MUSTAAN YÖHÖN.\n\nMusta sauna.\n\nStiina yksin istui penkillä. Poikanen kuumeessa lauteella houri:\n\n— Arvid-setä!... Katsokaa tuota puista kuvaa! Huh!... Se liikkuu. Se\non jumalankuva. Ja tuo vaivaispoika tuossa lattialla katselee, se\nräpyttelee silmiänsä. Ihan totta se... Sen puiset silmäluomet, nenä ja\npuuhuulet... Elää ne!... Uu!... Setä!... Katsokaa tuonne taululle...\nSarvia niillä on, kippuroitakin sarvia, vasikan ja aikalehmän sarvia...\nAi, minä pelkään...\n\nStiina koki rauhoittaa:\n\n— Poika, poika... Mutta sairas taisteli loppunsa kanssa ja jatkoi:\n\n— Äiti!... Älä vain kuole... Kyllä ne punaiset tulevat. Kyllä vielä\nvoitetaankin! Arvid on sanonut... Konsta ja Aapo ovat sankareita!...\nVoitteko tietää että he ovat sankareita. Suuri taistelu voitetaan...\nÄlä vain äiti kuole! Minä en tahdo jäädä yksin tänne tupaan...\n\nStiina heltyi itkemään. Hän itki hiljaa vyöliina silmillensä kätkettynä:\n\n— Oi onnettomuutta... Oi! Rakas... rakas lapsi... Hän aukoi pojan\npolttavan poven, pyyhki punottavia poskia. Sairas ankasi silmänsä ja\nkysyi:\n\n— Onko äiti jo tullut?\n\n— Stiina vastasi:\n\n— Ei ole... Silmät sulkeutuivat ja puhelu alkoi porsaasta, Tummikesta,\nLipakielestä, Pykystä ja kissasta, sitten tinaelefantista...\n\n— — —\n\nKorsuun tuotiin yhä lisää haavottuneita.\n\nHietakuopille astelivat takaisin ukko ja tytär. Mandi meni aina sinne\nmissä valitus ja vaikerrus vielä kuului. Mutta peltotöyräällä kohtasi\nkamala näky. Enemmän avun anto ja toivo laukesi kokonaan. Mihin joutuu\npelastuksen kanssa. Sehän on kokonaan turha toivo ja ponnistelu. Mihin\nkantaa kohmettuneita ja vielä väriseviä. Olihan musta nurkka jo aivan\ntäysi. Mitä mahtoi ja voi tyhjä kirkonkylä, josta ihmiset ennakolta\nolivat takamaille kaikonneet? Ei siellä apua, ei suojaa täältä...\n\nMökissä makaavat taistelivat tajuttomuutta vastaan. Useissa heissä\nnousi kuume. Sitten äänet ja alinomainen häiriö. Hoitajat tekivät\nparhaansa.\n\nMilloin vilvoittelivat porstuassa, kuului edelleenkin mäkitöyryn alta\nääniä. Sanoi jo silloin ukko:\n\n— Sinä Saara löydät muutamia hyviä ihmisiä?...\n\n— Hyvää ihmistä minä en tiedä elossa... Stiinakin jo arveli:\n\n— Siellä Arvid ja Aapokin kenties!?\n\n— Oi... ettei ne ratsumiehet vain olisi...\n\n— Kyllä ne punaiset nyt hakattiin maahan.\n\n— Mennyttä se oli Aaponkin elämä.\n\n— Ei kumminkaan hinnatta... Rihkamaan ei vaihtain.\n\n— Niinhän ne uskalsivat, mutta kuinkas me tässä seisomme?\n\n— Onko henkemme kalliimpi...\n\n— Eipä totisesti! Lähdemme toimeen.\n\nStiina oli taasen avuttomien kanssa yksin. Sairaat rauhoittuivat.\nYhtäkkiä Martta osotti elonmerkkejä. Hoitaja lähestyi hitaasti. Silmät\nliikkuivat. Nähtävästi hän halusi saada jotakin sanotuksi. Stiina\ntarjosi vettä. Mutta tässä toimessa pyörtyi sairas jälleen.\n\nPuolen tuntia kului. Nytpä hän avasi silmänsä ja katseli kirkkaasti.\nTaukoamatta hän tuijotti Stiinaa ja sanoi:\n\n— Arvid?... Yksinkö minä täällä tapulissa?... Mikä yö?... Eikö tämä ole\ntuonela?...\n\n— Elämää tämä on.\n\n— Haudassako?...\n\nVastauksia ei sairas enempää kuullut. Unessa haastoi katkonaisesti\nKuusitupasesta, kodista ja Kalliosaaren ukosta. Martta huomasi olevansa\nrannalla Pylväistön talon alla laiturilla. Kaunis kesäinen päivä\nsäteili ja leikitteli lipattavilla laineilla. Rantamintut tuoksuivat.\nKukkaset keinuttelivat kainoisina päitänsä. Satakieli lauloi ja\nsorsaemo kutsui poikuetta. Haalea, kesälämmin vesi loiskutteli rannan\nsantaisia jurmuja. Jalat olivat olevinansa laiturilta vedessä, missä\nhuiskutteli kuulankirkkaita kalvoja. Kullankimalteinen väreily juontui\nvasten aurinkoa. Vastaisen vuoren varjot lankesivat kaukorannoille.\nVihanta lehveskoivikko huojuili. Mainingit päilyilivät vihreissä\nreunustoissa. Kalaparvet pistelivät renkaita. Tyvenen väreilyt\nlaajenivat ja häipyivät vuorotellen. Välkkykylkiset särjet kiitelivät\nkutukarheina. Salakoiden hopeavatsat vilahtelivat peilipinnan päälle.\nAhtolan asujamet haukkoivat kilvan hyönteisiä...\n\nMartasta tämä oli tavattoman kaunista. Sanomattoman ihana aamu uinaili\nhänellä sielussa ja sydämessä.\n\nTässä istuessaan hän huiskautteli jalkojansa. Hän oli tuntevinaan\nlaiturin alta uiskentelevien ranta-ahventen kuonojen kosketuksen.\nTuntuipa nukkujasta unessa siltä kuin kalojen evät ja harjat\nkutkuttaisivat kantapäissä. Ja jos katsoi sinne ylös, näki laineilla\nloistelevan kimalteisen veden peilin, näki etäällä ruuhen, kaukaisen ja\npienokaisen.\n\nAlusta meloi mies varoin rantaa ja lähestyi laituria.\n\nKaislikoiden ja karien taitaa se saapui Kalliosaarelta päin. Hänen\nmelansa välähteli kuin puhtoisin kulta. Pehmoisesti painui se\nkummallekin puolelle päästämättä pienintäkään ääntä. Lehtorantaisen\nkalvon kumo värähteli... Soutaja lähestyi ja lähestyi. Valkoiset\npaidanhihat käärittyinä huikaisivat katsetta. Vedot muuttivat\nvoimakkaina melaa kädestä käteen...\n\nMartta tunsi soutajan. Sillä oli päässä suoralierinen lierohattu.\nJopa tuosta hatun hihnastakin päättäin se ei kenkään muu ollut kuin\noma Arvid. Soutaja astui solakasti laiturille. Sanaa ei tarvinnut\nvastaan katseen tulkinnaksi. Katsoi silmä silmäterää tenhoisata. Astui\nuros venhoonsa, kutsuva katse kantoi sinne Martan. Muuta miettimättä\nastuivat jalat itsestänsä. Tuhdolle istui vastapäätä soutajaa, ihaili\nvoimaa, ihaili miestä.\n\nSinne ulapalle, saaren kainalota kohden, kilvikon keskitse liukui ruuhi.\n\nRannan ruohikosta kitki neito ulpukoita, umpukoita ja kaijakoita,\nporsaan kärsiksi puhjenneita, vielä vitojen vieremiltä kurotti\nkeltaista ahvenkukkaa.\n\nSoutajan airon selkään istui valkoinen ja musta tuonen perho. Mies\nojensi melaa ja taritsi perhoja toverillensa. Käteensä ei uskaltanut\nMartta ottaa kumpaistakaan. Silloin vasta puristi miehen käsi naisen\nkäsivartta, puristi pitkään. Se koski sydämeen asti kipeätä...\n\nKoko ympäristö tummui, tummui ja muuttui mustaksi kuin yö. Tyhjyys\npeitti kaiken. Korviin kuului lakkaamatta meteli ja vaikerointi. Mutta\nArvid piteli päästämättä kädestä. Hän aukaisi arkaillen silmänsä.\nEdessä oli synkkyys kuin kuolon kartanolla. Kaiken pohja tuntui\npettävältä. Putoaminen seurasi syvä ja suunnaton ajatusta.\n\n— — —\n\nMuut kuolleet, paitsi Martta saivat sijansa saunan ulkoseinustalla.\n\nHaapaniemi ja neljä muuta miestä makasivat lattialla. Tilaa sittenkään\nlöytämättä tuli sovitella siten kuten sai.\n\nUkko epäili tytön kuolleeksi, mutta nosti toki lauteille.\nHaavoittunutta sai olla yhdeksän rikirinnan lattialla. Ei askeleen\ntilaa tässä ollut käyttämättä. Valvomisen herpaiseminä istuivat Saara\nja Stiina lauteen kulmalla. Peräpatsaalla kuivasi ukko otsaltansa\nhikeä. Vaitiolon katkaisi vanha mies:\n\n— Onko se Haapaniemikin ollut tappelussa mukana?\n\nIsäntä loikoi lattialla, oikoi koukussa olevan polvensa ja hätäili\nvastaamaan:\n\n— Tuli tuota ryhdyttyä...\n\nIson ajan perästä hän lisäsi:\n\n— Kun tuota pakottivat.\n\nVaari kierti vihurina:\n\n— Ne valkoiset ottavat väkisellä?...\n\n— Väkisellä... niin oli ryhdyttävä.\n\n— Mutta kumpaiset ne sitten nyt hävisivät, kumpaiset voittivat?\n\nIsäntä vastasi:\n\n— Me sitä hävisimme...\n\nTovin kuluttua vasta heristi vanhus korviansa, nousi piitalta pystyyn\nja kysyi:\n\n— Valkoisetko?...\n\n— Ei!... Punaiset.\n\nHaudankaivaja luuli Haapaniemen hourailevan, eikä sen tähden heti\nkysynyt uudelleen. Hän mietti turhia kyselyltänsä, kunnes jatkoi toinen:\n\n— Punaiset joutuivat kovan eteen. Totisesti se oli vasta taistelu...\n\n— Punaiset tulivat tappiolle...\n\n— Niinkö. Vissiinkin niitä oli vähemmän?\n\n— Meitä oli aluksi päälle neljäkymmentä miestä kun kotoa lounaanaikana\nlähdettiin.\n\nTällöin vanhus keskeytti:\n\n— Teitä... niin teitä, mutta punaisia oli varmaankin vähemmän?\n\n— Niin, kuten sanoin, neljäkymmentä meitä oli...\n\n— Olikos Haapaniemikin sitten?...\n\n— Olin...\n\nKeskustelu loppui hetkeksi, sillä vanhan miehen ajatus juoksi hitaasti.\nHän tarvitsi aikaa asian ratkaisulle, kunnes lykkäsi puhahtain\nihmetyksen: — Haapaniemikinkö?...\n\n— Niin olin.\n\n— Punaisten puolella? Mitäs minä kuulenkaan?\n\n— Kummaakos siinä?\n\n— Mutta isäntähän on aina ennen?...\n\n— Niin on ennen. Ei nyt puhuta siitä. Leikkinähän tuota lahtarihommaa\npidimme aluksi. Emme siitä täyttä totta uskoneet. Emme sitä uskoneet\nsellaiseksi joksi sanottiin. Uskoimme työläisten ilkeydessään\nnimittelevän. Ja toden teolla isänmaan puolesta uskoimme... Uskoimme\nvihollisia... oikeita vihollisia tänne tulevan.\n\nHaapaniemi kertoi koko tapahtumat viime päiviltä kolmen kuulijan\nkummastukseksi...\n\n— — —\n\nKorsu oli kuuma.\n\nHiki valui kulmilta. Vaikeimmat haavat alkoivat lämpimässä uudelleen\nvuotaa. Paksutkin kääreet punertuivat.\n\n— — —\n\nAamu sarasti.\n\nMyrskyn viimeiset ryöpyt läksivät liikkeelle limikoista. Puuskauksin\nlennähteli se avoimen peltotöyrään yli alas laaksoihin.\n\nSaapuivat ensimäiset säteet. Kietoivat öisen taistelukentän\nkullankirpeään väriin. Idänpuoleiset kirkon ikkunat hohtelivat\ntulipunaisina. Lyhyen hetken ne kykenivät loistelemaan välkkypeileinä.\n\nSaunan lauteella istuva ukko solahutti sivuun savuräppänän. Partaiset\nkasvot katsoivat sirrittäin ulos.\n\nKivien ja turpeiden peittämään korsuun tunkeutui sauhuaukon kautta\nhuikaiseva valo. Lattialla olevat sairaat valvoivat tahi hapuroivat\nhorkkaunta. Nokimustan pimeyden läpi tunkeutuneessa suikaleessa\nleijailivat tomuhiukkaset ja pahentuneen ilman pöly. Mutta kaikkien\nkatseet kääntyivät lauteelle. Kokenut haudankaivuri itsekin levitti\nlamaantuneet silmänsä, koska kuolleeksi luultu Martta liikahti. Hän\nhieroi hetken silmiänsä, nousi kuin kylliksi levännyt ja näki kultaisen\nsädesuikaleen tunkeutuneen nokimustaan korsuun... Mutta oliko tämä\nviimeinenkin surkeus pois pyyhittävä?\n\nMiksi valkoinen verienkeli asettui ukselle. Aseet esillä ja karkea\nleijonan ääni... Järkytys... Tukahdus tikahdukseen viimeisimpään...\n\n\n\n\n21.\n\nPAKO.\n\nKaatuivatko kirkolla kaikki Aapon miehet?\n\nSiihen ei tarkalleen saattanut sanoa vastausta. Pimeys, myrsky ja\npyry peitti kaiken... Tämä kysymys kiusasi tuomaria tavattomasti.\nOlihan irti päässyt paholainen nyt paljonkin toisenlainen. Hänessä\noli tapahtunut jonkinlainen muutos. Mikä se muutos oli, sitä hän\nei itsekään kiihkonsa vuoksi täysin voinut tajuta... Kuitenkaan ei\ntapahtumain järkyttävä vaikutus kannustanut taistelun tuoksinaan\ntakaisin. Ratsujoukoille jaetut määräykset olivat sitävastoin ankarat:\n\n— Ei saa ampua!... Ei missään muodossa tappaa vankeja. Kiinni ottakaa\nja etsikää ylös kaikki, elävät, kuolleet ja haavoittuneet... Pakoon\nälkää missään nimessä päästäkö.\n\nKylläpä hämmästyttiin ratsujoukoissa näkyjä, mitä ulvovan myrsky-yön\nhelmasta astui esille. Veljesvihan oli ruuti ja rauta ratkaissut.\nRuumiskasoja saattoi olla eniten siellä, missä taistelu oli tuimimpana\nriehunut. Ja kun tuomari odotteli tietoja, tuotiin ne jonkinmoisella\nriemulla ja remulla suuresta voitosta. Tällä erää ei hän kumminkaan\niloinnut kuten ennen. Pikemminkin huusi kasvoiltansa kauhistuneena:\n\n— Kaikkiko te!?... Kaikkiko te tapoitte!?...\n\nRehdisti ja ylpeydellä vastasivat saapuneet:\n\n— Kaikki!... Totisesti kaikki!...\n\n— Armotta annoimme iskuja!\n\n— Nikotuksestakin lakkasivat! Vastasaapunut lisäsi samaan puheeseen\nhengästyneenä: — Ne eivät olleet ihmisiä. Pikemmin villiintyneitä\npiruja!... Katsokaahan sinne ulos vainiolle ja kirkolle, minkä summan\nmeiltä miehiä mukanaan veivät. Ja olipa vallan vähältä, etteivät\nOrasiksi joutuneet. Ja jos ei vain hevosmiehiä saapunut niin ketarat\nkentässä oltaisiin!...\n\nIlmoituksen uskoivat vaikuttaneen suosiollisesti kuten ennen hurtan\nverenhimoisiin vaistoihin. Mutta turhaan sitä hyväksynnisen sanaa tältä\nerää vuottelivat. Jopa kuului kiukkuinen nuhde:\n\n— Oletteko te naisetkin ja kaikki?... Ettekö te herjat tietäneet?\n\n— Kaikki... kaikki ovat vainaita!\n\n— Viihtyvätkin nyt sangen hiljaisina...\n\n— Kyllä panivat vastaan... polvillaankin maan matosena vielä\ntaistelivat!...\n\n— Ja hampaitaan kuollessa näyttivät!...\n\n— Kyllä pitää ihmisessä sitten istua sisu syvällä ja perkele, kun\nse kerran voitingikseen saapi, mitä nuo punikitkin!... Mutta se\nvastaanpano on turhaa, se saattaa tulla kalliiksi, kuten nytkin, sangen\nkalliiksi...\n\nTuskaisena kuunteli tuomari. Hän vaikeroitsi hiljaa, jopa väänteli\nkäsiänsäkin. Kasvoille ilmestyi vääristynyt ja ruma muoto.\nKatkonaisesti tarttui hän pöyhkien röystäilyyn ja huusi inhoa\nilmaisevalla eleellä:\n\n— Hassuja te olette!... Pirun pöllöjä ihmisiä! Raakoja lahtareita\nja verikoiria!... Murhamiehiä!... Ymmärrättekö?... Jokainen katsoi\nhurjistunutta, mustanpunaista tuomaria, jolla pärskyi valkoinen vaahto\nsuupielistä. Sisunpurkaukset tulivat ulos yhtenä ryöppynä niin että\nhänen sanoistansa ei lopulta saanut selvää. Jääkäri koki rauhoittaa ja\nmumisi jotakin maltista. Mutta tämä yltyi yhä enemmän:\n\n— Raatelijat!... Ettekö te ymmärrä, että teidän tulee hengellänne\nvastata siitä naisesta jonka tapoitte!?\n\nTähän yllättävään esiintymiseen ei kukaan saattanut vastata. Hetki ja\ntoinen kului kalpean tulistuneen miehen meuhatessa... Jokainen katsoi\nihmeissään julmistunutta. Ja ellei hänen kädessään todella olisi\nperhosena levännyt heidän jokaisen henki, olispa tehnyt mieli lykätä\nnyrkki tuon kurkkuun.\n\nPaikalle oli kumminkin saapunut uusia henkilöitä, jotka asiasta\npuolittain saivat selvän ja kysyivät:\n\n— Onko tässä puhe niistä karkuun päässeistä kolmesta hevosesta?\n\n— Karkuun päässeistä?...\n\n— Karkuun niin... painalti ampumisesta huolimatta sakeassa sumussa ja\nmyrskyssä...\n\nEnempää aihetta ei tarvittu. Ratsut saivat määräyksen siitä paikasta...\n\nTiet olivat kumminkin tukkeutuneet. Sentähden jakautui joukko kaikkiin\nsuuntiin mihin vain eteen asettuneet tienhaarat osottivat.\n\n— — —\n\nVasta sen jälkeen kun pakolaiset olivat kirkolta lähteneet, tajusivat\nhe takaa-ajajien suuren vaaran. Lumisade ja pyry kumminkin avustivat\neksyttämistä. Maantieltä ajettiin metsätielle. Summakaupalla tuli\nlaukottaa hevosia henkensä edestä. Pääasia oli vain siinä, että pakoon\npiti päästä, pakoon, pois ihmisten ilmoilta ja valtatieltä. Jos onni\noli mukana, sai se ohjata oikkujensa mukaisesti.\n\nMonta mutkaa ja koukkua saivat hevoset pois juostessansa tehdä. Ylä-\nja alamäet olivat yhtä hurjaa ajoa. Ja pian alkoivat piestyt hevoset\nhyörytä. Likomärkinä ne huohottivat jäniksen laukkaa eteenpäin.\nEteen sattunut metsäjärvi oli kapea ja pitkä. Ja kuta aavemmalle\nlahden pohjukasta tultiin, sitä suuremmaksi selkä leveni. Saaret ja\nvesijättöniityt sukelsivat vastaan ja jäivät piankin sivuun.\n\nKatarina yksin katseli ympärillensä ja kykeni olemaan tajuntakykyinen.\nHänestä tuntui siltä kuin hän olisi joskus ennen tämän seudun\nnähnyt. Mutta milloin ja missä? Ja kuta enemmän hän katseli, sitä\nvakuutetummalta ajatukset tuntuivat... Yöllinen maisema hämäryyksilleen\noli kuin synkkä taulu, minkä ääriviivat muistuivat ja selventyivät...\nMilloin ja miten tämä kaikki oli tapahtunut? Ja vaikka muistelikin, ei\nvoinut sitä selittää.\n\nAikaa ei tässä ollut eikä halua utelemiseen. Jokainen minuutti oli\ntähdellinen. Piti kannattaa Robertin herpaantunutta päätä. Aapo oli\njälkimäisessä reessä osottanut jonkinmoisia elon merkkejä. Tointumus\njoka tapauksessa palautui. Jospa olisi siihen saatu tilaisuutta. Reessä\nei ollut ollenkaan pohjia, jos sellaiseksi ei lueta kolmea poikkipäin\nolevata pajua.\n\nAavalle ja aukealle järven jäälle sopi tuuli ja tuisku paljon\npahennuin kuin metsäiseen seutuun. Tiestä ei ollut mitään tietoa.\nLumi oli nuoleutunut tuulen mukaan tarkkaan. Teräksen harmaa iljanne\nlipui askeleen alla. Liukkaalla pinnalla liipesi reki sivuuttain ja\nhaittasi laitatuulessa juoksevan hevosen kulkua... Tylsäkenkäinen\nkavio livasteli lakkaamatta. Hevoset saattoivat kompastella, putosivat\npolvilleen ja satuttivat hampaansa. Tämä uusiutunut isku taltutti\nne pian ja saattoi hiljaisiksi. Sen sijaan että olisivat juosseet,\nalkoivat kävellä. Arvid nousi reestä ja juoksi rinnalla. Turhaan yritti\nhän aisasta tukea reen liipeämistä. Tuulen paine piti puolensa.\n\nHetken perästä tuli Katarina sangen levottomaksi. Jotakin olisi\ntässä äänettömyydessä pitänyt lausua. Tilanne oli arveluttava. Lyhyt\nsananvaihto ei tuonut mitään lohduttavaa. Kohtalokas ja tuntematon tie\noli edessä... Mutta Arvidilla kenties! oli jotakin suunnitelmaa koska\nhän hoputti ja huitoi hevosia, jopa käänsi edimmäistä ohjista. Eikä\nkauan kulunutkaan, kun edessä häämöitti korkea kivinen kunnas. Piirteet\ntulivat yhä selvemmiksi. Siellä kalliolla näkyi jämeriä petäjiä, jotka\ntaistelivat urhoollisesti tuimaa tuulta vastaan.\n\nJopa näkyi särmikäs saaren rannikkokin. Kivikkoiset kolut häämöttivät\npimeinä. Vaivaispetäjien tasalatvaiset kruunut uhosivat ja siivilöivät\nitselleen ilman mukana kulkevan lumen.\n\nKatarinasta tuntui kuin olisi hän kauan, kauan sitten nähnyt tämän\nkaltaisen rannikon. Oliko paikka sama? Lapsuuden synkeä muistoko\nkangasteli ja urkki yhtäläisyyttä varhaisilta ajoilta. Ne olivat kuin\nNorjan tunturien kalliovuonoja. Melkoisesti samaisia Kuolan köyhiä ja\nalastomia kallioita. Rannikko raisu pohjolassa, unhoitusten usvaisessa\nyössä. Skandinavia ja lapsuus, leikit ja lienteys vilahti tässä\nonnettomuuden osallisessa hetkessä silmäin ohi.\n\nLapsena hän asteli Aurajoen rannoille. Purjelaivoja keinutteli\npieni virran väry... Miten kirkas, miten kaunis saattoikaan olla\nlapsen taivas ja aamu!... Kuva elävöityi. Tuomiokirkon tornista\nlensivät naakat joka kerta kun kumahteli mahtava kumea kello. Soinnut\nkaikkosivat kauaksi ja kutsuivat kansaa sielujensa virvoituksille.\nHistoriallinen tuntu ja keskiajan hämäryys asui sen huoneen holveissa.\n\nHänen kasvatusvanhempansa astuivat ulos kirkosta. Rukoilemassa kävivät\nylhäisen siunausta matkan monivaiheisen ja vaarallisen varalle.\nSen jälkeen olivat astelleet hiekkatietä rantaan, missä kuunari\nkeinui kuin joutsen. Ja kun laiva ui pois Suomen rannikolta, olivat\nsillä saattajina pienet mäntymetsäiset saaret. Ruotsin rannikko...\nValkopukuiset kaupungit kylpivät siintävien selkien sinessä. Ja entäs\nmerenkulkijain maa, se kohosi korkeana ja jyrkkärantaisena. Myrskyiset\naallot ärjähtelivät sen ravia vastaan... Mikä alastomuus ja tyhjyys\nmasensi mieltä pohjan äärimmäisellä äärellä. Kalliot kyyhöttivät ajan\nhampaan kyömyksi kuluttamina. Toisinaan ylenevinä, toisinaan alenevina.\nSitä mukaa nousivat muodot merestä mitä likemmäksi laiva lähestyi.\n\nMajaset maissa matalia ja hätävaroista kokoon kyhättyjä. Kalastajan\nkoju oli kumminkin kodikas. Illan idylli asuu siellä ympäri vuoden.\nKuinka kohteliasta, reipasta, huomaavaista ja suurisilmäistä suomea\npuhuvaa väkeä siellä. Yhytäppä heihin niin on vieraanvaraisuus ja\nalttius jokaisessa asunnossa... Turskanmaksapaisti ja laatikko\nmuhevana tuoksui. Höyrysi rasvainen kalakeitto... Kiihoitti nälkää\nsanomattomasti... Muistiko aikaa, jolloin viimeksi oli saanut\nkyllikseen syödä?\n\n— — —\n\nHavahtui nuori nainen mietteistänsä.\n\nArvid huomautti hänelle jotakin ja mainitsi kohdan saapuneeksi.\nTässäkö, aavalla selän sileällä jäällä heidän oli noustava...\n\nPelästyneeltä Katarinalta hän kysyi:\n\n— Olette varmaankin rasittunut?...\n\n— Enkä ole... vaan mitäs sitten?\n\n— Me nousemme tässä...\n\n— Että mitä tarkoitatte?\n\n— Koetamme onneamme.\n\nKatarina katseli ympärillensä. Hän ei voinut ollenkaan aavistaa mistä\noli kysymys. Tässähän ei ole missään asuntoa, ei kotia, eikä lymyä...\nKuhun tässä käydä? Vastassa tuossa hämärsi heti jylhä kalliorannikko,\nminkä sivua oli melkoinen aika ajettu. Hevonen seisoi sileällä jäällä,\neikä missään päämäärässä. Ihmeekseen hän katsoi, miten Arvid otti\nreestä Roobertin syliinsä ja käveli taakkoineen kaatunutta puunrunkoa\npitkin. He hävisivät sitten tiuhan näreikön taa.\n\nKatarinalle oli annettu tehtäväksi valjaitten riisuminen. Tämän avun\nteki hän niin perinpohjaisesti, että irroitti jokaisen hihnan ja\nsoljen. Jokaisen valjaan osan asetti hän jäälle järjestykseen. Länget\nputosivat viimeisenä hevosen kaulasta. Paikalle saapui jo metsään\nmennyt mieskin. Tämä riisui aisat ja irroitti reestä kaiteet, kantoi\nAapon sekä reen erikseen ovelasti jälkeäkään jättämättä.\n\nKatariina auttoi ja puuhasi. Hän oli huomannut juonen mistä tässä oli\nkysymys. Nytpä seisoi siinä enää hepo jälellä. Aluksi Arvid aikoi\najaa elukan matkoihinsa ja taittoi jo sitä varten ruoskankin. Mutta\naikomustaan paremmin ajatellen pälkähti hänen päähänsä jokin ennen\ntuntematon tuuma. Mies kapusi eläimen selkään ja sanoi:\n\n— Ruuna ajetaan talteen toista tietä. Katarina näki neuvokkaan miehen\najavan ratsain rannikon kärjen ympäri. Ne katosivat lahden pohjukkaan.\nPalatessaan puun rungolle, mistä jälkiä jättämättä voisi maalle kadota,\nerotti korva laukkaavien hevosten kapsetta. Jäänaulojen rusahtelu\nja huohotus selveni kovasta ajosta... Pakolaisille tuli hätä. Nyt\npiti pyrkiä saaren sisään summakaupalla. Sinne ylös, tiheään viitaan\npysäytti Arvid hevosen. Hengästyneiden etsiskelijäin ääniä saattoi\nkuulua jälessä. Nyt ne kiersivät saarta ja rantapiitä missä jää ja\nlumi yhtyivät. Pimeän petäjikön varjossa hän seisoi ja katsoi kohtalon\nkehitystä. Hengitti, kuunteli ja hengitti, puristi hevosta turvasta,\njottei tämä hirnuisi.\n\nKumminkin saapuivat takaa-ajajat kuin saapuivatkin lahden pohjukkaan.\nPysähtyivät kohdalle ja alkoivat keskustella jotakin. Hiljaa osasi olla\nhepo, hiljaa mieskin. Mutta vielä varovammin ja hiljemmin liikuskeli\nrannalla, ken siellä sitten olikaan. Hetken kuluttua saapui toinen\nvastaiselta puolen ja sanoi kaijuttomasti:\n\n— Mitään ei ole läheisyydessä. Mutta kuuletko ääniä vastaiselta puolen\ntulosuunnastamme?\n\nKeskustelijat terottivat korvansa ja olivat sangen hiljaa... Sen sijaan\nettä Arvidin piti olla ihan liikkumatta, riuhtasikin tämän hevonen\npäänsä miehen kainalosta, kiskoi kaikin voimin itseään irti, kaapi ja\ntaitteli risuja. Nyt ei voinut hillitä pörhistelevää hevosta. Se nosti\nkorvansa korkealle, hirnasi niin että vuori tärähti.\n\nKaikki tuli ilmi.\n\nArvid kalpeni ja kirosi. Katui kokonaan, ettei heti lopettanut hevosta.\n\nMutta kuinkas olikaan?\n\nJäällä hirnahtivat hevoset vastaan. Sen sijaan, että miehet olisivat\nalkaneet nousta maihin, hypähtivät ne ratsaille ja joku sanoi:\n\n— Ei nyt muuta...\n\n— Meidän on mentävä... Ääni oli tuttu. Arvid huusi:\n\n— Oskariko se?...\n\nKukaan ei vastannut. Jotakin oli hullusti. Mitä tämä merkitsi? Kuinka\ntämän voi aavistaa? Jäänaulojen ruskutus kuului kavioiden alta. Hetki\näänettömyyttä. Jo joku rannalta virkkoi matalaan:\n\n— Kuka siellä metsässä?\n\n— Kysyjän ääni oli outo. Arvid ei uskaltanut äskeistä ilmaisuansa\nuudistaa. Kyselijä kuului jatkavan:\n\n— Minä olen Oskari... Kuka siellä? — Arvid...\n\nKaikki selvenivät silmänräpäyksessä.\n\n— — —\n\nPieni parvi pakolaisia istui Kalliosaaren hiidenonkalossa.\n\nRekipohjista laitettu lava oli jäätiköisen maan päällä. Se muodosti\nainoan kuivan kohdan. Valtavan ja suuren luola-aukon valaisi\nvastaviritetty räiskyvä nuotio. Tämä merkillinen kuilu muodostui\nkokonaan kallioiden maanalaisista repeämistä. Pitkä ja pimeä kuja\njatkui seinättömänä perälle kuinka pitkältä tahansa. Sisääntulo oli\ntähän Hiidenonkaloon talvisin paksun lumen vuoksi vaikeata. Jää oli\nkokonaan oviaukon peittänyt. Tiuhan kuusimetsän kupeelta saattoi\nmonisokkeloinen sisäänkäytävä löytyä vain asiantuntijan tarkalla\netsiskelyllä. Lopuksi päästiin luolaan ryömien laakean kallion alatse.\nSiitä ryömi yksi kerralla sisälle.\n\nViritetyn tuohuksen valossa etsi Arvid reikää perästä, koska tiku\npisteli ja kirveli kovin silmiä. Poikasena muisti hän sellaisen siinä\nnähneensä. Seipäällä kun puhkoi jäät pääsi savu pakenemaan.\n\nReen jalaksesta veistetyt tervaiset lastut saivat olla sytykkeinä.\n\nNuotion takana oikealla sijaitsi se laakea paasinen pöytä, jota muinoin\nluolaihmiset ja myöhemmin nuotturit olivat käyttäneet. Pöytäpaaden\nvierustoilla saattoi nytkin löytää vihertyneitä luita. Olivatko nämä\nluolan asujanten tilapäistä perua, vaiko petoeläinten uhriksi joutuneen\notuksen luumuruja?\n\nTähän kalliopöydälle eivät tippuneet sulaneen ja hikiintyneen katon\nkosteus. Hät'hätää Roobertin sammalista kokoonkyhätty sairasvuode\nsijotettiin paadelle. Katarina hoiteli sairasta hellyydellä. Taitonsa\nparhaimman hän asetti liikkeelle. Eihän veikkonsa tiennyt tästä\nmaailmasta mitään. Tajuihinsa aika-ajottainen palaaminen toi vain\nankaria tuskia.\n\n— — —\n\nMuutamien päivien kuluttua olivat luolaihmiset joten kuten kotiutuneet.\nElämä oli laitettu olosuhteiden mukaiseksi. Kärsimisillä ja\nvastoinkäymisillä tässä tavattomassa tilanteessa voitettiin kohdannut\nkosto. Äänettöminä oltiin ensi hetkinä. Tunnettiin suurta tuskaa ja\nhuolta toi pelko. Uskottiin että valkoiset tulevat jotenkuten ennen\npitkää saamaan selville. Vastoinkäyminen oli ollut saarenselänteellä\nhetkellä, jolloin viimeiset paenneet saapuivat. Seurauksia ei siitä\nkumminkaan alkanut kuulua. Kaiken varalta valvoi vuorollaan yksi\nvalppaana aina, jottei äkkiarvaamatta paikkaa yllätettäisi.\n\nAapon pelastuminen oli vallan sattuma ja omituinen. Kuinka hän\nkirkonkylän taistelusta tänne suoriutui oli hänelle itsellensä kokonaan\narvoitus. Kuinka hänelle oli käynyt ja millä isketty tainnoksiin,\nsiitä ei hänellä itsellänsäkään ollut tietoa, eikä hänellä ollut halua\nkeskusteluun. Kaikesta hän sai lopulta kiittää Arvidia. Kahden päivän\nkuluttua oli mies taasen terve ja reipas.\n\nNälkä ja vilu asuivat pahimpina vieraina.\n\nTosin tuli lihaa kolmesta hevosesta paljon ja oli se visusti kätketty\nkaukaisimpaan luolan nurkkaan... Aapo, joka oli työn ja toiminnan mies,\nei asettunut hetkeksikään lepoon. Luotaan hän torjui kaikki ahdistavat\najatukset. Sentähden häipyivät huolet alinomaiseen työhön. Hän laitteli\nja värkkäili yhtenään asemata mahdollisimman mukavaksi toisille sekä\nitsellensä. Katarina avusti tässä touhukkaana välitöikseen Aapoa.\nMutta hänen talouspuuhailunsa tämänlaatuisessa asemassa osoittausi\nvoittamattomaksi ja takaperoiseksi. Tämä huvitti toisia, mutta se\nharmitti tyttöä itseänsä. Aapohan oli kuin luotu luolaihmiseksi. Tuntui\nsiltä kuin kiviseinät ja pimento, roihuava rovio ja kirisevä lihakinkku\nsopisivat yhteen tuon miehen kanssa.\n\nPitkien ponnistelujen jälkeen oli keksitty polttopuita.\n\nIkävintä asiassa tosin oli se, että päivisin, jolloin oli kirkas\nilma, ei nuotiota voinut kauan näkyvän mahdollisen savun huomion\ntakia virittää, paitsi mikäli se koski tuhkaa ja hiillosta, joihin\nvirikehiilet kätkeytyivät. Kumminkin keräsi kekseliäs Aapo pian\nmukulakiviä ja kyhäsi lämmityskiukaan, josta hehkui lämpöä melkoinen\nmäärä.\n\nYleensä täytyi oleskella pimeässä, lukuunottamatta sitä hämäryyttä,\nmikä päivisin jostakin pilkoitti, tahi illoin, jolloin räiskyvä\nhonkanuotio valaisi luolan. Kylmyyden tähden täytyi vielä tukkia ainoa\nkulkuaukko varta vasten laaditulla havuoksa ovella. Senkin oli Aapo\nkutonut tiiviiksi. Koska heistä ainoastaan kolmella oli vaatteita\nriittämään asti, sen sijaan että toiset kärsivät kylmyydestä, olivat\nyöt, samoinkuin päivätkin yhtämittaista vilussa värjöttämistä.\n\nSairas tarvitsi peitettä. Tämän tähden oli Aapolla päänvaivana ja\nvärkkäilemisenä alituiseen kuinka saada yksi osa tästä suunnattomasta\nonkalosta lämpimäksi.\n\nEräänä yönä hän keksi vihdoin sellaisen juonen. Luolan eräästä\nkapeasta halkeamasta suunnitteli hän eristettäväksi erilaisia kojuja\njonkinlaisella väliseinällä. Väliseinät taasen saattaa oivallisesti\npujotella havunoksista. Oskarikin innostui. Katarina myöskin tarrasi\nkiinni sellaiseen miellyttävään puuhaan. Ja ennen iltaa oli ensimäinen\nkomero sairaalle valmis, jota saattoi kuumennettujen kivien avulla\npitää tarpeellisen lämpimänä. Kojussa oli sekä lämmintä että mukavuutta.\n\nTämän keksinnön jälkeen seurasi toisia huoneita. Ja loppujen\nlopuksi tuli Aapolle saunan tarve. Yhtämittaa muuttamatta päällä\nolevat alusvaatteet ja pesemätön iho puhuivat pesemisen puolesta.\nSaunan paikkaa eri puolilta etsiessä sattui sellainenkin löytymään.\nYhdellä seinällä eroitettuna ja kiuas mukuloista kokoon kyhättynä\nlämpisi luolasauna erittäin lupaavasti... Haittaa teki rakennus- ja\npolttopuiden puuhailussa kova kirveen puute. Mutta toimeen sitä piti\ntulla japanilaisella \"tuppipuukolla\", jonka avulla oksien taitteleminen\nkävi laatuun.\n\n— — —\n\nJopa oli kulunut aikaa parisen viikkoa.\n\nHanget alenivat kevätkautena. Ulos ei kukaan uskaltanut tiuhasta\nkuusikosta, eikä luolan suulta, sillä jäljethän kohta olisivat\nerakkojen aseman olemassaolon kielineet. Jonkinlainen rauhoitus\npalasi mieliin. Mutta yhä sentään korpesivat sodan kamalat muistot\nesille ja tapahtumien kuvat kalvoivat lakkaamatta mieliä. Oltiin\nvakuutettuja siitä, että ilmitultua \"armo ei käy oikeuden edellä\"\nvastakaan. Olemassaolo ja elämä pohjautui kokonaan omalle vastuulle\nja kynnenkykeneväisyydelle. Kumminkaan ei oltu tähystäjän tehtävistä\nhetkeksikään luovuttu. Vuoronsa sai kukin ulkona seistä. Määrätty\nvartiopaikka oli ahdas ja yksipuolinen... Ulappa saattoi näkyä vain\nyhdeltä kantilta. Kun sen sijaan oltiin aivan tietämättöminä saaren\nläntisen puolen suhteen.\n\nSaattoihan sieltä lähestyä hitaasti ja ihan aavistamatta. Vartiossa\nseisovan piti alinomaa pinnistää sekä näköettä kuuloaistiansa. Jokainen\ntuulenpuuska, jokainen yöllinen risahdus metsässä, jokainen kaukaiselta\nmannermaalta tuulen muassa tullut ääni viritti mielikuvituksen luomaan\nsekä mahdollisia että mahdottomia vastaisuuden vaaroja...\n\nTällä ajalla huomasi vallan selvästi kuka jaksoi pysyä vireessä, kuka\nosasi taipua olosuhteisiin, ympäristöön. Kylmä, säälimätöin arkiolojen\nautius avautui hamaan kivikauteen asti. Karkea metsäihmisten osa oli\npalautunut elinkipeneeseen sekä hengensäilyttämiseen... Kuka voi vielä\njotakin käsittää?... Kenessä kyti virvatulena menneen ja sammutetun\nkumouksen palo. Syttyneen vapauden hidusta enää tuskin hehkui tuhkan\nalta. Verin kasteltu ahjo kamosti kuolemaa, sillä sammunut lämpö\nloittoni murhatuiden mykkyyteen.\n\nTahi ken oli menettänyt kaiken toivon vastaisuuteen nähden, sekä\nluottamuksen, sortui synkkämielisyyteen ja pelon pimeyteen. Epätoivo\nketä yötä ja päivää piinasi, se yksin istui, tahi äännähdellen väänteli\nkäsiään.\n\nKumminkin terveet ja lujat sekä hengeltä että ruumiiltansa palautuivat\npian tasapainoon, jopa ehättivät toisiakin lohduttelemaan.\n\n\n\n\n22.\n\nNUOTION LUONA.\n\nNuotion liepeillä istuivat tapansa mukaan kaikki.\n\nAapo yksin touhusi milloin mitäkin. Tulenkaan luona ei ollut toimetta.\nPalavia käristi, tahi sievästi savusteli syötävää lihakimpaletta.\nToiset herpaantuneina, tiedotta tuijottivat tuleen. Iloisena oli\nyksin eniten Oskari. Pojan pieni ajatusmaailma ei sukeltanut synkkiin\nsyvyyksiin. Pinnalla se vain pulikoi ja silmien edessä olevista\nasioista olisi hän ahkerasti haastellut, mutta häntä ei kukaan\nkuunnellut. Aapollekin puheli poika tuntikaupalla, mutta kun ei saanut\nyhtään vastausta, pakeni ulos ja halusi seistä vartiossa mieluummin\nkuin istua alituiseen kiviluolassa.\n\nPoika oli pannut merkille Aapon ilmoituksen, että kentiesi ketut\nhyvinkin haistavat kirun jota kärvennämme, ja niinpä alkavat\nparveilla ympäristössä yön aikoina. Poika oli aina utelias olemaan\nlihanpaistoiltoina ulkona. Ja eikä Aapon ennustus ollutkaan tässä\nsuhteessa pettänyt. Loippahäntiä liputteli ja istuksi keväisellä järven\njäällä kuutamossa. Nenät pystyssä ne nuohosivat ja urkkivat kohti\nkivisaaren kuusikkoa kumminkaan liki uskaltamatta.\n\nTaasen kerran kun puolipäivän aurinko kirkkaana sulatteli hankia ja\nkivien kyljet siellä ja täällä paljastuivat, juoksi poika touhukkaana\nilmoittamaan:\n\n— Tiedättekö hyvät ihmiset, että pulmuset lensivät parvena yli jään.\nKottarainen istui hongan halkeamalla, vihelteli vienoisen sävelmän. Ja\njos oikein uskon, niin västinki oli rantakivilöillä...\n\nAapo jurahti:\n\n— Ja varis, rastas ja korppi...\n\nToisten täytyi nauraa. Mutta poika ei perättänyt, uhosi vain:\n\n— Pulmusten parven ainakin näin tästä kautta viikko sitten läpi\nlentäneen... Mutta västäräkki!... Ajatelkaa, ihan västäräkki. Ja\nkottarainen... Luuletteko te hullut etten minä tunne kottaraista ja\nkorppia. Tuolla päässä saarta se vihelteli vieläkin iltahämyssä.\nKalaukon mökillä käsin... Ja variksia, niitä nyt ei enää kannatakaan\nmainita, niitä on jo vaikka kuinka paljon. Kaiken talvea vaakkuvat.\n\nPylväistön tallirenki, se vanha Opa sanoi että Pohjanmaan variksien\ntalvisiirtola on Sysmässä... Mutta arvatkaapas mitä minulla tuossa\non?...\n\nPoika osoitti havunutturaa kainalosta. Joku sanoi:\n\n— Kuusenhavuja...\n\n— Juu... ne ovat kuusenhavuja. Mutta mitäs siellä sisällä on?\n\n— Pihkaa...\n\n— Taitaa olla käpyjä?\n\n— Variksen muna...\n\n— Saako omaksi jos arvaa?\n\n— Omaksi saa...\n\n— Marjoja sitten!\n\n— Oikein!... Robert saapi marjat. Hänelle ne olivat tarkoitettukin.\nIloinen poika puheli paljon. Avasi kuusen oksakopran ja ojensi\nKatarinalle. Todellakin, kahmalontäyden kaasi.\n\n— Oi miten kauniita! huudahti silloin Katarina. Punaisia puolukoita.\nHän tarjosi marjan joka miehelle. Aapo vain ei ottanut. Toiset\nmaiskuttelivat... Poika sanoi silloin:\n\n— Nuolette kuin pukit pihkaa...\n\nKatarina sanoi:\n\n— Kuinka mainio maku!\n\n— Talven alla ovat olleet ja pakkanen on ne makeaksi purrut.\n\n— Kuinka sinä näitä sait? Ethän jälkiä juossut?...\n\n— Enkä juossut!... Lumelle ei tarvinnut astua ollenkaan. Harpin\nmättäältä toiselle. Hyvin kauaksi pääsin. Ihan ylängölle asti jo...\nLumi sulaa kun lämpimältä leivältä. Parhaillaan sataa hienoa tuhjua.\nPilvet ovat vedenkarvaiset. Lounaassa tuuli leppeänä. Lämpö hehkuilee.\nHuomenillaksi hupenevat ihan varmaan hanget. Ukon mökille avautuu\npiankin paljas. Saamme suolaa, kenties rakeen kaksi mieheen... Voi\nihme, että ihminen kerta vielä saisi suolaa! Sitähän söisi päänsä\nkokoisen palan... Tässä ihan velloo ja sylettää kun ei ole suolaa.\n\n— Ohhoh!... Vai pääsi kokoisen!\n\nHuomaamatta toisetkin syleksivät vetisen sylen. Arvid sanoi:\n\n— Pääsi kokoista et nyt ainakaan poika...\n\n— Kyllä minä vaan paljon söisin...\n\n— Enkä minä nyt mokomasta välitä ollenkaan, sanoi Oskari.\n\n— Kunpa sataisi tunninkin aikaa tulikuumaa kiehutettua vettä...\n\n— Jossa olisi vielä makusuola!...\n\n— Ohhoh!... Vai kiehuvaa vettä? Mutta silloinhan kypsyisivät korpit ja\nkottaraiset. Taitaisi omakin nahkasi...\n\n— No, vaikkei nyt ihan tulikuumaakaan. Vaikkapahan nyt olisi tuollaista\nhaaleata saunanpesuvettä...\n\n— Kun nyt tulisi roimasti kylmää kaivovettäkin ensin.\n\n— — —\n\nVaikka Arvid oli koko ajan ollut yhäkin synkkämielinen, ei hänkään\nhymyilemättä kuunnellut ja katsonut. Rupatukset olivat ajaneet hänet\naina ennen uksen ulkopuolelle. Pimeydessä ja yksinäisyydessä hän vietti\niltansa. Iloinen vaikutelma yhytti toisetkin. Nyt he aterioitsivat\nAapon tarjouksia paljonkin halukkaampina kuin pitkään aikaan. Katarina\noli kerta kuullut Arvidilta tarinan Hiidenonkalosta, mutta epäselvänä.\nSittemmin oli hän miestä monet kerrat maanitellut kertomatuulelle.\nMutta äläs vielä että olisi rattoisaksi ratkennut. Toisetkin olivat\nyllyttäneet, vikitelleet. Umpisuuna ja siippana se asia sai olla. Eikö\nsitten miellyttänyt, vai muutoinko kertomasta kieltäytyi...\n\nMitä sitten mietti Arvid ja sureskeli?... Kenties! Katarina naisen\nvaistollansa yksin jotakin arvasi. Harvasanaiseksi taannoin tulleen\nmiehen silmät kimaltelivat tänä iltana jostain käsittämättömästä\nsyystä. Toiset yltyivät illan kuluessa pyytämään kertomusta.\nHeikkoina hetkinä sitä hyökätään linnoituksiakin vastaan... Mitään\nvastaamatta pitkään aikaan merkitsi kentiesi myönnytystä. Jopa toiset\nvalmistautuivat kuulemaan.\n\nTervaksen palava kihinä kuului nuotiosta. Veden säännöllinen tipahtelu\nsoitteli kummasti luolalammikon metallin mieltyiseen pintaan.\nLaskevassa ja perältään pimeässä sekä pohjattomassa kalliokielekkeen\nkatossa lirisi lienteä lähteen ääni. Alotti vakaana hiljainen mies:\n\n— Tasan kaksikymmentäviisi vuotta sitten olimme vanhuksien kera yötä\ntässä onkalossa... Tästä ei mitään näillä tienoin kenkään tiennyt,\neikä tiedä. Ja mistä isä sen tiesi, se olkoon hänen salaisuutensa.\nJoko sattumalta tahi ehdoin tahdoin ilmaisi sen minulle. Tietooni\nsalaisuuden perinnöksi lie halunnut antaa. Ehkä etsivät suojaa täällä\nsyysyön sateella nuotturit. Kylmästä kohmeita ja konttuneitahan\noli joka mieskin. Paljaskätisinä olivat kaiken päivää palelleet\nrahenuotalla kun muikkua meinattiin. Myötä olin minäkin, poika muutoin.\nEn suinkaan apuna, pikemminkin vastuksina. Venheen kokassa takin\nsisässä värisin ja värjöttelin. Syyskutu muikut parveilivat lihavina ja\nsakeina saaren selällä. Juuri niinä päivinä oli tärkeintä apajoida. Se\noli kalain aika.\n\nPuhkuilevan tuulen suojassa, saaren varjossa luovivat kalapaatit\nsyysaamun pimeästä illan hämärille asti. Kotirannikoille oli monet\nvirstat ja määrät. Lastin kera oli sinne myöhään mahdoton päästä.\nYötämöisin tänne kenties oli tarkotus tullakin...\n\nLäpi elämän kangastuu tuo muisto raittiina. Kuinka miehevänä\nhaahmoittuu isän vartalo ja varjo esille. Se piirtyy minulle tästä\ntapauksesta selvimpänä kuin mistään muualta.\n\nLoimuavan nuotion luona tässä hän kertoi kummallisen tarinan\nentisaikaisista, ammoin sattuneista tapauksista. Tämän onkalon\nmuinaisista asujamista hän sen tiesi. Hänen iso-isänsä oli sen isälle\nkertonut ja niin oli kertomus kultaisesta kartanosta säilynyt kansan\nsuussa miespolvesta miespolveen.\n\nSiellä oli kuninkaana elänyt suku. Sillä oli asemiehiä, huoveja sekä\nritareita kuuratuille kuparikilpineen ja puettuina rautapaitaan sekä\nkantaen tapparoita. Kansa katseli pelolla ja pöyristyksin tätä joukkoa,\njonka verovoudit pieksivät sitä, tahi sitten omin luvin ottivat väkeä\norjuuteen ja kiinnisaadut möivät Venään miehille kilisevästä rahasta.\n\nTässä samassa kartanossa oli aatelinen immyt, jaloverinen neito ja\nkauneudestaan kuulu. Hänellä kävi kosijoita summin kaukaisiakin.\nVastauksen saivat kuitenkin ylkämiehet isältä yhtäläisen: \"Hän muille\njo luvattu.\"\n\nKenelle sitten? Tuota ei kukaan tiennyt. Korskea ja kylmä herra sen\nyksin piti salaisuutenaan... Yksin sen oli määrännyt juomingeissa,\nkostissa kaukaisissa herrain ja hovin jo silloin kun neito oli lapsi.\nHänet oli määrätty sukuun suureen ja sen mukainen oli neidolla elintapa\nja kasvatus.\n\nMutta kuinkas sitten kävi kun aika joutui?\n\nYlkä tuli ylpeä. Tuiki korskea ja komea herra kiinnittämään tehdyt\nkaupat. Toipa kultia sekä hopeita kuorman kihloiksi tullessansa...\nKovin oli ollut ylpeä mahdilta sekä ryhdiltänsä ja suurisanainen ja\nkorskea... Kas tämäpä se miellytti aatelista isää mainiosti. Kaupat\nvanhat varmennettiin jo ensimäisenä iltana. Kättä lyötiin päälle.\nOlutpöydän ympärillä kalisivat kihlaus ja eläköön maljat.\n\nKutsuttiinpa siihen immyt itsekin juhlapukimissa. Kaunotar soma astui\nsuojistansa punehduksin sekä hämmästyneenä. Olihan tämä ainut talossa\noleva aarre, jumaloitu ja rakastettu. Piileksihän hän kumminkin\narkielämässä, veitikkana pusaili kaikkien piikain kanssa. Siksi väki\nhäntä suosi, lempi ja lellitteli.\n\nKatsoi kosiomiestä ylpeätä neito syrjin. Tämä näytti hänestä liiaksi\njulkealta ja vielä kunto kurja. Juovuspäissä esiintyi, oli tunkeilija\ntyperä ja tyhmä. Immestä mies oli mitätön sulho. Siksi loi tyttö tuiman\nkatsannon... Sanan lausui kielteisen ja koruttoman:\n\n— Huutia!... Meillä on toki enemmän orjalla kuin sinulla... Mieheksikö\nsinä minulle?... Et koskaan sinä korskea kokartti!...\n\nTyttö poistui nopeasti. Ovi lensi paukahtain ja iskemällä kiinni.\nSitten yhtämittaa juoksi yöhön pimeään...\n\nTästäpä hurja linnan herra julmistui. Pieksi palvelijat kenen sai\nkiinni. Määräykset antoi heti hääpäivästä... Kuntoon käski panna\nkaiken... Kutsutti tytön luokseen. Mutta turhaan etsi häntä koko\nväki... Kukaan ei hänestä tiennyt, kukaan ei nähnyt. Uusistakaan\netsinnöistä ei apua. Silloinpa kauhtui kopea herra. Hän syytti\nyhteisestä juonesta väkeänsä, uhkasi sekä uhitteli. Omin käsin\nkamarineidon ruoski. Ken suunsa avasi, sitä sivalsi... Se oli kuitenkin\nkaikki yhtä turhaa riekkumista. Kenkään ei neitoa nähnyt eikä kuullut\ntuon illan jälkeen.\n\nKihlausillasta kului jo kolme vuorokautta. Talossa oli kaikki\nylösalaisin. Ukkosena jyrisi isäntä. Kirosi ja karjui yksin kartanolla.\nLakitta juoksi kahassapäin kuin hullu.\n\nLähellä herrastaloa asui eräs ämmä. Noita hän oli ja tietäjä\nmaineeltansa. Eläjä köyhä, mökki kurja. Eli niistä palukoista, joita\nihmisten armo toi. Murua vastaan ennusteli lauseitansa, joissa oli\nkeula kummassakin päässä. Pelkkää hyvää kullekin uskoi ja ennusteli.\nHänet haetti luokseen vihainen herra. Kahden kesken sitten tiukkoi:\n\n— Ellet noita kurja, koukkuleuka, tytärtäni ilmi lausu, ellet neuvo\npiilopirttiänsä, kuikkailijan kojua osota, niin poltan sinut poroksi\nperkeleen, luusi rusennan, tuhkasi tuuliin hajotan... Tahi nokkii sinut\nkorppilauma, tahi jos sinut susilla syötän!...\n\nVapisi vyyhtinä vanha nainen. Aatosti kiertää ilkimyksen kujeella,\nmutta mikään ei tässä avuksi tullut. Mies heristi vastausta, uhosi\nuhkausta ja kutsutti kolmanneksi \"verivoutinsa.\"\n\nSilloin menetti muija maltin. Kohotti nyrkin suonikkaan ja kuivan. Sitä\npujoi ja sanoi: — Sinä katala mies!... Lapsesi murhaa halajat! Eläthän\nkuin villi ja peto... Ihmisiä ajat ja pieksät. Paatumus ja piru istuu\nsinussa... Varo huonoa elämätäsi... Kalpan sulle käypi, ellet pyörrä\npahalta tieltä...\n\n— Suu kiinni sinä kuiva kääpä!... Korppi ja karju saakoon sinusta\nateriansa!... Sanotko... sanotko suosiolla!?... Sinä se syyllinen,\nellet sano!\n\nSelitti silloin vapiseva vaimo:\n\n— Pahan pauloissa on immyt... Tapion riistan paimenella. Vuoren\nvaskisen onkalossa istuu... Istuu, vaan ei itke, eikä ikävöi. Vartijana\non mies verraton voimiltansa...\n\nEnnustelun kuultuansa herra heti siitä paikasta karkasi metsiin.\nAsemiehet hänen mukanansa samosivat saloille. Olipa sulhokin\nrautapaidoissa seurueensa kanssa. Kuuden ritarin kera ajoon antausi,\nsekä etsinnän johtoon innolla astui...\n\nKuinka kävi noidan? Hänet kytkettiin kahleilla kiviseinään... Juoru oli\nkerran herran korvaan tuotu sellainen, että noidan poika, joka miehistä\noli sorjin varreltaan ja voimiltansa sukukunnan sekä tienoon suurin,\noli mokoma uskaltanut ojan yli kantaa aatelisimmyttä käsivarsillansa.\nVielä sitten kun tämän venonen oli ollut veden hädässä ja varma hengen\nhukka oli ollut edessä talon vierailla, pelasti sama poika pälkähästä.\nTästä oli tyttö poikaa kiittänyt, ihaillen ylistellyt.\n\nJuoru kiusallinen kertoi Kehityksen, että renki vallasnaista riiasteli.\nTästäpä pantiin köysiin kaunis mies. Tallissa oli häntä raipoilla\nisännän käskystä isketty. Mies komein kävi kiusaksi piiskureille.\nOtusta ei ollut helppo voittaa. Ja vihdoin kun hihnat jo olivat\nranteissa, silpoi ne siitä poikki paikalle juossut pojan ystävä. Nytpä\ntulivat iskijöille kalliit ja kuumat hetket. Vapautunut uros teki\nvimmoissansa tuhotyötä. Turmaan syöksi voudin sekä piiskurin pöyhkeän.\nEtsipä herraa itseäkin ja kaikki huoneet juoksi iltikseen. Asehuoneen\noven sai säppiin... Mutta ei auttanut muu kapinaan nousseelle kuin\nmetsiin synkkiin samota pakosalle. Palaamattomuuteen tuli painua hengen\nedestä. Se oli elämisen ehto.\n\nÖillä sitten sanotaan varjon liikuskelleen muutamia kertoja kartanolla.\nSanottiin immen yksin harhailleen, minne? Kuka sen tiesi. Myöskin\nmetsiä oli rakastanut. Syysillan pimennot yksin takkatulella istui,\ntahi kulki tienovilla petoja ja pahantekijöitä pelkäämättä. Kummikseen\noli kamarineito yön keskiyönä, emäntänsä vuoteelta löytänyt. Ei kuullut\novista kulkeneeksi. Kenties! oli ikkunasta pujahtanut pimeyteen monet\nkerrat.\n\nKihlausiltanakin pakeni tyttö synkkiin metsiin. Juoksi kauas,\nkauas ypöyksinänsä. Juoksi salojärven rantamille takaliston poikki\npeninkulmain päähän. Juoksi sinne missä miekkonen ja mielitietty asui\nyksin erakkona. Immyt urostaan etsi, sankaria, jonka käsivarret olivat\nvoimakkaimmat. Etsi miestä korkeakasvuista ja soreata Tapiolasta.\n\nJa miten liikkui karkonnut erämaassa? Mitä piti itsellänsä elinkeinona,\nmitä osanansa? Sen yksin unhoitus ja ikävä tiesi, sekä myös sydän\nsorean immen.\n\nMies oli astellut jousinensa, haaveinensa ja aarteinensa petäjikön\npylväistössä... Vuotti päivät, vuotti yöt ja alinomaa vaaraa väisti.\nVuotti riemuisin rinnoin sitä, mitä itsellensä ei tainnut tunnustaa,\neikä uskaltanut...\n\nAatelmia ja kuvia hän uskoi kaunoisia Tapiolan sinipiiasta, unelmoi\nja uneksi... Vetten vaiheilla asettuikse silmän kantamille, järven\nläikkyvän lainehien lähettyville. Vuotteli impeä vihreissä viidakoissa\nja korkeilla kallioilla kurkki, hipohiljaa polkuloilla hiiviskellen.\nHän katseli elokuun öinä kuutamoissa kuparinkirkasta veripunaista\nkehää yksin erämaassa. Katseli taivasten rantamia. Mielin määrin antoi\naatoksien kultapilvien reunostoilla kiidellä... Kuunteli ja katsoi,\nkalpasi ja kaihosi, kuunteli rinnan rakkauden suvi-illan soittoja.\nKuunteli ja katsoi kuuta kalpeata. Kotia muisti. Silloin kyynelten\nkasihelmet riippuivat ripsilöillä...\n\nMutta milloinkaan ei tullut immyt! Ei ilmestynyt vuoteltu ihme. Ei\nrukousten, ei tuulten kuiskausten kutsumana tullut. Kuusten kuulema\nkuihaus kaino ja salaisin ei toteutunut. Ei lorinassa pienoisen puron,\nei tiaisen, ei tulituikun, ei satakielen kutsumanakaan tullut...\nTurhaan peippo, turhaan peukalolintu koetti lohduttaa ja ikävätä,\nkuuminta kaihoa lievittää...\n\nSitten soinnahti ilmojen kautta vapauden vilpoinen viesti. Tämän\nkuuli sekä ymmärsi mies. Se oli toista kuin orjuus alhainen kopean\nlinnanherran alla. Vapaa oli mies! Vapaa metsä! Vapaa maa ja taivaan\nsini. Toisinaan pulppusi elämä suonissa vaahtoisana, nuorekkaana,\nvoimaa uhkuvana. Toisinaan nousi mustana koston puheva pilvi. Salamat\nsinkoilivat silloin. Jäntereitä pakotti... Leveät harteet himoitsivat\npakahtuakseen voimankoitoksille. Ja silloinpa hän kasakkana karkasi\nvyörinkivien kimppuun. Pauhinalla väänsi ne kuin karhu alas vuorilta.\nKarjasi kaksijalkainen metsän peto, karjasi toisen, jopa kolmannenkin\nkerran. Nyt himoitsi käydä taisteluun kangen kanssa kasakoita ja\nkypäröitä vastaan, huusi ja huitoi kuin vimmainen hullu. Väänteli\npoikki pienempiä puita, tahi paukahutti päätä suurempia kivenjullikoita\nvasten kallioita niin että savu kärysi ja korpi raikui.\n\nNäin mekasteli yksinäinen mies. Henkipatto ajoi sisunsa kylmiin\nkappaleihin... Toisinaan oli toki hänen elonsa iloista, toisinaan\nsuruista kudottu. Toisinaan tuskaisaa, mutta enimmät ajat kaihoisaa,\nkaipauksista kokoonpantu.\n\nMitä sitten tapahtui?\n\nErämaassa istui kerran kesäaamuna varahin ongella orjan poika\nmetsälammen rantamalla. Kaatuneen rungon kontturalla istuikse\nkalastaja. Tähyili siinä Ahtolaan mies. Aurinko oli vasta pyörtänyt\npohjolan piirin ja sätein kultaisin loisti vastaan laineikosta. Tämä\noli kaunis ja verraton aamu. Sinisorsat soutivat salmiloissa, soutivat\nja kaakattelivat. Leikki rannan kivellä västi. Kukahteli käkönen kuusen\nhuimassa latvuksessa. Sunnuntaille tuntui tämä päivä. Luonto oli\njuhla-asussansa. Viri hengähteli hienona, jaksamatta kumminkaan pitkään\npuhallella. Yksinäinen korva erotti salon salaiset äänet. Niistä olivat\ntoiset ihanat, toiset suruiset.\n\nMutta mitäs ollakaan... Kuuluiko laulua?... Oliko se ihmisen ääni?...\nMikä vienoinen hieno ja viaton lie? Mutta ihminen se oli!... ihminen...\nKunnes törähti sitten vaskinen jahtitorvi vaaran alta, sitten\nselvempänä laelta.\n\nSinne loi katseensa onkimieskin. Vetten vastaisella, tuolla vuorella\nse kuului. Jopas koiratkin kiidättivät siellä paljailla kallioilla\nkepeinä... Mutta mihin lienee häipynyt immen laulu?... Eipä kuulunut\nsen koommin? Ei vain ääntänyt enempää.\n\nOnkija uskoi itsellensä pahaa viestiä tuotaman. Siksi metsän peittoon\nhankki. Mutta siinä samassa ilmestyikin impi lahden rannalle tuonne.\nNainen oli liinattomana, riekaleissa. Kättä piti katsannon varjona.\nSuruisena tähyili sinne, tähyili tänne. Ulapan yli mittaili silmin\nmatkaa. Salmen taakse saarelle pyrki kenties hänkin... Mutta kuinka?\nAlustahan ei ollut. Ja kuka on mies?... Kenties... kenties hän?...\n\nEipä muuta kuin voimin kaikin yltyi huutamaan avuton ilunislapsi:\n\n— Ken oletkin miekkoinen siellä minua pakoon pääsemään auta! Saarellesi\nhae sinne jos voit! Oi auta! Näet vaara elinikäinen mulla on uhkanani.\nEllet auta, Ahtolaan itseni työnnän!\n\nEihän ollut alusta uroholla, ei keinoa mitään mihin olisi käsiksi\ntarttunut. Hädissään huusi:\n\n— Kuinka sinua auttaisin!?... Tunnen sinut Kaarinaksi kartanosta!\n\n— Sama olen kuin arvaat!... Ja sinä, Heikki kulta, riennä luokseni...\nEhdi ennenkuin tulevat!... Oi!... muutoin täytyy minun kuolla...\n\nTämä huusi vastaan:\n\n— Tulen!... Kyllä minä tulen, hetken vain jos vuottaa jaksat!...\n\nJa kaatuneen kelohongan riuhtaisi latvoineen, oksineen myrskyn\nmurroksesta voimanmies. Oksia katkoi tavilla, ruhjoi enimmät ja\npisimmät, sitten sen järveen raastoi... Mutta hitaasti edistyi\ntämänlainen alus. Seipäällä kuohupäisti soutaen ei tulinenkaan mies\nkovinkaan nopeasti matkaa tehnyt. Ja ennenkuin viittäkymmentä syltä\nulapalle edistyi, uudistuivat jo torventoitotukset. Lähempää kuului\nkaiku, likemmäksi astui etsijäin lauma. Ja vaikka Heikki kuinka\nponnisti, tuskin välimatka lyheni... Silloin ratkesi jo Kaarina\nepätoivoon. Hätään hääntyi, itkuun irtausi pakosta. Jahtikoirat\nulvoivat ympärillä rannan paljakalla.\n\nEipä silloin muu avuksi tullut itseä ehompaa eikä rohkeampaa. Suin päin\nveteen syöksyi. Vastaan uimaan läksi uskalikko... Ja vaikka voimat\nuupuivat, lyheni matka kumpaisenkin kohti toisiaan pyrkiessä. Vaan\nsyvimmän kohdan kun saavuttivat, niin jo upahti vetehiseksi immyt.\nHeikki ehti siihen turvan tuoda ja kiinni tarttui ja kuin saalista\nselässänsä raasti aika-ajoin umpivedessä ponnistellen.\n\nKumminkin ui uros ulapalle... Vaan silloin saapui rannan paljakalle\nritari, saapui toinen, kolmas — kohta kaikkikin. Ja kun selvän tästä\nsaivat, ei heillä ollut mitään epäilystä. Kaukana siellä pyrki kaksi\npakoon. Salmeen kannusti rautaratsut sulho ja kosiomies korskea komensi\nkutakin kohdastansa:\n\n— Ellet mene, pääsi menetät!...\n\nEikä siinä auttanut palkkasoturilla siekaileminen... Veteen vain\ntoinen, kolmas polskautti...\n\nMutta jo oli Heikkikin taakkoinensa loitolla salmen selällä kelohongan\ntyvellä. Aluksi työnsi uimalla alusta. Sitten pyörsivät sen päälle ja\nhajareisin hongan tyvellä istuen meloivat molemmat käsin sekä kangin.\nHiiskuiko veden alla upellut oksainen runko ollenkaan? Etenikö vai\nseisoiko paikallansa lasti... Väsynyt pelastaja koetti lopen kaiken...\nTäytyi, sillä uhkasihan nyt kosto, kuolema kymmenkertainen siihen\nnähden kuin ennen... Tuolla takana veden päällä hänen turmansa tappara\npaljas jo välkkyi. Ei auta!... Yritys tässä on pelastukseen ainut tie.\nVoitto sitten tahi tuho ja turma... Maksoi nyt miehen yrittää. Maksoi\nmenettää hengen, maksoi taistellakin. Kannustihan kantamus kultainen...\nViekoitteli vapaus, viittoili oma elämä ja onni... Surman säilä\nvälkkyili tuolla takana, valmiina väipähteli \"metsävoron\" varalle,\n\"roiston\", \"naisen ryöstäjän\" tuhoksi keikkui, joka kultaisesta kodista\nraasti korpiin saalistansa.\n\nRaskas oli hevosella taakka. Ylen raskas uida kesälämpöisessä\nvedessä... Eläin painui ratsumiehen alla jo kerran pinnan alle.\nPonnahti sieltä taasen takaisin hädin tuskin pelastuakseen. Upahti jo\ntoisen ja kolmannenen kerran.\n\nKelorungolla sousi Heikki poloista pakoon. Katsoi vuoroin eteen ja\ntaakseen, vuoroin mittasi välimatkaa. Kerkesi välillä ajatella mitä\ntästä ratkaisuksi tulee. Kangentaittiolla meloi mies, käsin auttoi\nnainen. Vaahtona virtasi vesi kumpaisellakin puolella... Eihän eimäinen\nratsu etäällä ollut, päristeli vettä turvallansa... Välimatka lyheni.\nRatkaisun hetki lähestyi. Selvästi oli tässä auttamaton vaara edessä...\nTyttö aavisti turman, näki lopun olevan edessä... Uipa jo ratsu\nrinnalle, kypärään puettu pyrki aseen ulottuville. Kannusti läkähtyvää\nhepoa kuin maalla astuvaa. Mutta silloin tämä painui pohjaan ja vei\nmiehen mennessään iäksi päiväksi ahtolaan...\n\nMutta eipä tässä kaikki. Takaa tuli toinen uimaan ajettu paremmalla\nonnella. Tämä kävi uhkaksi pakoon pyrkivälle. Hänen hevosensa oli\nkepeämpi, ketterämpi ensimäistä. Jo pyrki taisteluun, kiersi eteen ja\nyritti hongan tyvellä seisovaa sapelein sohia.\n\nMutta Heikkipä ehti ennen häntä... Tavin koholle nosti, iskun antoi\ntuiman. Hepo hätkähti ja läksi maata kohden ratsastajaansa kantamaan.\n\nHeikki sousi kaikin voimin ja kerkisi saaren rantaan kuin kerkisikin.\nVedestä kahloi Kaarinansa kanssa maalle...\n\nKaiken tämän näki kosija vastaisella rantamalla... Ajanut oli jo\nmuutkin miehet veteen, vaan kun sen näki turhaksi niin takaisin kutsui.\nKeinon toisen keksi.\n\nHieman aikaa otettiin hengästykseen, vaan ei vieläkään oltu turvassa.\nSanalla kahdella selvisivät Kaarina ja Heikki keskenään kysymyksistä ja\nsitten metsänpeittoon märissä vaatteissansa.\n\nTyttö ei kumminkaan jaksanut kauan juosta, mättähälle vaipui\nkorven kuusistossa. Sanaa lausumatta kantoi Heikki häntä vahvoilla\nja voimakkailla käsivarsillansa, kantoi kuten kerta ennenkin.\nNyt köykäisenä kuten karhu toi kontuunsa tänne saaren luolaan...\nPaadelle tuohon sanotaan hänen asettaneen neidon. Sammalvuotehelle\noli vaivuttanut ja silmiin häntä kauan katsellut. Suori kastuneet\nkiharat, oikoi somat suortuvaiset, kosketuksin hellin hoiti. Pikemmin\nuskoi häntä Tapion sinipiikaseksi, tahi vetten alta Vellamon neidoksi\nnotkeaksi, joka itse hänelle syliin pyrki suuren vaaran ajamana...\n\nPolvistui poika tuossa, läheltä katsoi kaunotarta, hellää, hentoista,\njopa jumalaista. Katsoi, kun ei tohtinut ilmaista ajatuksiaan ja niitä\nilmi haastella. Silloin avasi silmänsä jo Kaarinakin, urohon näki,\nnäki tämän ottavan askeleen ja loittonevan. Mutta kutsuva katse tahtoi\ntakaisin... Mikä uljas mies... Mikä peloton ja vapaa metsän ritari hän\non... Ei orja kurja ole tämä mies... Karhuksi kooltaan ja voimiltansa\nluulisi, mutta hirveksi liikunnalta... paremmin kuin uskoisi ihmiseksi.\nNyt hän teki lähtöä ja sanoi kurikkaansa heilutellen:\n\n— Minä taistoon lähden!... Sinä pysyttele tässä onkalossa... Jos\npalaan, luoksesi pyydän tulla... Jos minut kuolleena löydät, niin\nrannan santaan kätke tuonne hietikolle missä loiskaa laineen ääni.\nSen säveltä tahdon levossa kuulla... Jos minua taasen ei kuulu niin\nunohduksen kirjaan nimeni piirrä. Yön koskeen, unelmiisi muiston maille\nkätke. Jätä minusta maininta... Päivä tämä on kohtalokas. Ratkaisuun ja\nkamppaukseen se vaatii...\n\nImmyt katsoi ja kuuli. Kevyenä kohosi istualle. Kädet ojentuivat\nikimuistoiseksi hyvästiksi. Aukeni syli, aukeni sydän. Suudelman painoi\nkarkealle parralle ja korvaan kuiski:\n\n— Heikki!... Sinä ritareista suurin, oikeudenmukaisin, muista... Miksi\net voittoosi luota? Miksi tuhoosi tuijotat?... Mene taisteluun, mene!\nMutta palaa voittajana!... Sankarina sinut jälleen tahdon nähdä,\nylväänä sieltä takaisin astuvan!... Kuule, Heikki!... Tuhat suuteloa\nannan sulle, tuhat kertaa sinut syliini suljen, tuhannesti käteni\nkaulaasi kiedon!... Syliin tulen sinulle, olen sinun. Ota silloin\nminut. Ota kaikki... rakkauteni ja lempeni ensimäisen... Katse ja\nkaiho, silmä ja sydän palakoon meiltä yhteen kuten palaa kynttilän\nlieska!... Mene taisteluun!... Palaa voittajana... Mutta luokseni sinut\nhaluan saada vaikka kaatuneena kalman kartanolta. Tuhosi on muutoin\nmyöskin minun tuhoni!...\n\nPään kutrikiharaisen painoi tyttö uroon leveätä, rautaista rintaa\nvasten. Sen huumaavan tuoksun tunsi uros, sulki sulottaren rautaiseen\nsyliinsä ja päästi hänet sitten kuten päästetään lintu rautahäkistä...\n\nRohkeana astui metsän villi mies sitten luolastansa täynnä\nitseluottamusta. Tällä kertaa kävi työhön, jonka veroista tuskin\nkerrotaan.\n\n— — —\n\nKuinka kahakassa kävi?...\n\nKuinka se taisteltiin?... Siinä ei näkijänä ollut vieras silmä... Sanaa\nei kenkään saattanut kartanoon... Ei tuulen mukanakaan retkueesta\nmilloinkaan tietoa tuotu... Turhaan vuotti väki asemiehiänsä,\nsulhasmiestä, isäntäänsä, immyttä palaavaksi päivät ja yöt. Uumoivat\nviikotkin vielä ja vikkelinä juoksentelivät varpaillansa. Kuukaudetkin\nturhaan kuulosteltiin. Jopa kävivät etsimäänkin. Mutta kaikki turhaa.\nLuun sirua, ei puolinaista sanaa kussaan. Ken mitä kertoi, se\nkeksittyä, korvan kulkupuhetta. Ei yksikään ollut nähnyt kunne joutui\nkosiosakki rautapaitoinensa, kavionkapseinensa, kussa korskuvan kopukan\nkantamus, kussa pöyhkeä röyherinta? Erämaa mykkeni. Salaperäisyys\npeitti sekä kätketyn avun että avuttomuuden, koston, että kaiken\nlopun... Peitossa uinui yhä eloon jäänyt otus, tahi makasi maassa\nalempana matalintakin mätästä... Toisinaan todistaja tapahtuman näkee.\nTästä ei jäänyt tietämään muut kuin yksi, Heikki. Ja se jolle hän\ntapauksesta niukalti kertoi, vaikeni.\n\nOliko se ollut noidan kosto julma?\n\nHerran huovit olivat ämmän ottaneet ja tervaskantoon köyttivät.\nPilkkehiä röykkiön pinoivat ympärille kärkeviä, tuiki hajuavia ja\nsitten palamaan pistivät. Kuulunut oli kirkuva huuto:\n\n— Hiisi ja piru huppuun ottakoon herrat ja huovit! Periköön paha\nkartanot ja rikkahat kerran! Nimi ja maine kirouksena kulkekoon\nja synkkä yö sen suvun saakoon! Kiro kahleiden kytkijöille! Tuho\npiiskureille tulkoon. Hurtat omantunnon tuskiin hirttykööt! Taistelu\norjan osapalan puolesta nouskoon ennen kuulumatoin. Lakkaamatta aamusta\niltaan soikoon viattomien valitus korvissansa. Taistelu elämästä,\ntaistelu kuolemasta taukoamaton!...\n\nKas, tämä taisto jatkuu... jatkuu...\n\n— — —\n\nKertoja oli lopettanut kuulijain mielestä liian aikaisin. Tovin\näänettömyyden jälkeen tiukkasivat:\n\n— Palasiko uros?...\n\n— Yksinkö jäi impi elämään?\n\n— Kaikkiko kaatuivat?\n\nArvid viimeisteli:\n\n— Sankari palasi, vaan ei omin voimin... Kolmen päivän kuluttua\nlöysi Kaarina hänet henkihieverissä hietikolta. Miekan lävistämänä\nmakasi mies kuolleiden keskellä, rautapaidan kyljen alla... Nyt kävi\nimpi vuorostaan urhoa hoitamaan ja onnistuikin. Vuoden kuluttua oli\nmies entisissä voimissaan, mutta paljonkin entistä hiljaisempana ja\nvakaampana. Hänen silmistänsä loisti nyt leppeys ja kaino. Kuten\nsiskoansa Kaarinaa kohteli. Sen jälkeen kävi työhön kuin karhu.\nOtuksia aina etsi. Jousi parvittain pyitä. Koppelot keltakenoset\nkokosi. Näädät kultarintaiset kotiin kantoi. Haki riistaa lakkaamatta.\nSamosi soilla. Kiiteli suksillensa karhun ajossa Kalevan kankahilla.\nKeihäillensä ketusti hirvet ja peurat. Nyt innoin kymmenkertaisin\nkulki kuin ennen. Ylön tulkitsematon onni asui hänen askelissa ja\nympärillänsä... Herkempi oli nyt korva, herkempi metsä, herkemmät\nolivat äänetkin. Kirkkahampi silmä salon kaukosineä. Linnut suviset\nlaulelivat sulommin. Taivas korkeampi, kuulakampi. Pilvissä rusot\nkultaisemmat, ilmanpieluksilla päärmeet ihanammat. Vedet viitakeiden\nrantamilla vihertyivät vienoisemmin... Silmä etsi salista tästä\nviimeistelyä... Kuvana kaikista kauneimpana kukoisti Kaarina. Ehompana\nimmyt nyt kuin koskaan ennen. Katse kertoi sen mitä ei sanoilla tulkita\nsaata... Siitä huolimatta pysyi mies ujona... Aatostansa ääneen\nilmaisematta, uskaltamatta. Katse arka raisun metsävohlan. Kas tämä\nkäski enimmän immyttä etsimään urohon turvaa ja voimakkuutta... Jopa\nuskoi miehelle sanat. Lupauksen lausutun tahtoi täyttää. Sanat ennen\naatellut puhkesivat itsestänsä. Yksin ja kahden saaren selänteellä\nhavuhytissänsä puhkesi itkuun auttamattomaan immyt. Ilmaisun siitä sai\nsanoiksi:\n\n— Etkö... etkö Heikki huolikaan?... Etkö tahdokaan rakastaa? Nyt\nsähköhti miehevä sydän. Heräsi unelmana ollut ajatus. Aatoksen alta\nvastasi:\n\n— Tottakai minä rakastan...\n\nTyttö sanoi:\n\n— Sitten jään ikipäiviksi tänne!...\n\n— Likeni mies, omansa otti...\n\n— — —\n\nVaiteliaisuutta...\n\nKukaan ei kysellyt mitään... Tuulen kaatama kuiva kuusinen karahka\nräiskyi oksineen nuotiossa. Sen molemmat päät kytivät kaukana, keskusta\npoikki palaneena. Aapo kohensi kekäleitä kasalle ja kokoili viimeisiä\nnappuloita lähemmä liettä. Kipunat kirposivat ja räiskyivät uudelleen.\nSingahtelipa sinne ja tänne poukka mustalle maapermannolle. Tällä\naikaa oli Oskari jo nukkunut istualleen. Poika kypertyi kiveä vastaan.\nKatarinakin silmiltänsä laukuin ja pää nuokahti hiljaa sairaan veikon\nolkapäälle... Hiljaisuuden vallitessa kysyi Arvid kuiskien Aapolta: —\nMitä ajattelet tästä loppujen lopuksi?...\n\n— Tästä kohtalostammeko?... Siitä en ajattele yleensä mitään. Sen kun\nsilmäin edessä kulloinkin näkee, rakentuu meille määrä ja pää...\n\n— Mutta pakoa minä tarkoitan,\n\n— Siihen en löydä vastausta... Valkoiset kumminkin joutuvat voittajiksi.\n\n— Eipä siinä suinkaan epäilemistä.\n\n— Turha taitaa olla vaiva varrota paluuta punaisilta?\n\n— Turha...\n\nHetken perästä sanoi aatosalta:\n\n— Oli se taistelu, jota ei oltu ennen nähty...\n\n— Jaa se kirkon taisteluko?\n\n— Se.\n\n— Oli se.\n\n— Kummallisesti se sinä säilyit.\n\n— Enhän ilman sinua velikulta tässä olisi ja istuisi.\n\n— Vähät siitä, mutta naarmuakaan et saanut nahkaasi.\n\n— Mikä minut tuupersi, en vieläkään voi käsittää...\n\n— Kuinkahan se oikein tapahtui?...\n\nAapo ei vastannut mitään, vaan käveli ovelle ja puikahti ulos. Vauhkona\nvainusi vaaraa joka taholle... Korkeat kelot kohisivat kunnaalla.\nJäykkänä ja taipumattomana seisoi hongisto.\n\nOnkalon asukkaat nukkuivat.\n\n\n\n\n23.\n\nAAMUN KOITTEELLA.\n\nKevään tuulet kuluttivat lumen.\n\nAikaisin paljastuivat saaren selänteet. Eteläinen rinne uhosi\nmustalta maalta... Arvid käveli sulaneella liepeellä mielellään.\nIso mies hyppeli Oskarin kera kilpaa. Joskus taasen liidättelivät\nkiviä... Milloin pitivät iloja sai poikamaisuus vallan, kisailtiin ja\nkellittiin... Mutta milloin mieli murheelle muuttui, silloin kovan\nkohtalon ajatus viilensi hetken ilon pulpahdukset.\n\nUkkovainaan majalle paloi usein mieli. Mutta tuolla notkelmassa asetti\nsyvä lumi jyrkän esteen... Miettipä vaikka mitä keinoa tahansa, ei sitä\njäljen jättämättä saattanut lähestyä edes lähimaillekaan.\n\nJoka päivä tehtiin huomioita. Sulan siirtymistä pidettiin silmällä.\nKumminkin eteen tulleet yökylmät siirsivät toiveitten toteutumista yhä\ntuonnemmaksi... Jos tänään oli ollut suojainen sää, saattoi pohjoinen\npuhuri sen jälkeen puhaltaa pari viikkoa. Uusi routa pureutui ja\nsinnitteli talven taittumatonta selkää, näytteli hampaitansa ja urisi\nkuin koira.\n\nTämä urina kuului yhtenään nälkäkuoleman rajoilla ja vilussa\nvärjöilevien pakolaisten kasvojen edessä.\n\n— — —\n\nViisi viikkoa oli kulunut tulopäivästä.\n\nKeväinen sää alkoi joka tapauksessa voittaa. Järven selänteellä hohteli\nkohonnut teräksenharmaa pohjajää. Pilvisinä päivinä se paistoi mustana\nja harkkoisena... Rantaporeet irtaantuivat. Kovasta ja väkivaltaisesta\ntalven kahleiden kureesta vapautui vedenpinnan peite yhtäkkiä. Nyt\nse jäälakeus yleni kohoveden keralla melkoisen paljon yläpuolelle\nrantapiin rajaa. Nyt ei jalkamies enää uskaltanut jäälle. Kukaan ei\nainakaan ilman riukuja keinotellut kelin kannalle. Tuntuipa tämä aika\nsaarelaisista turvallisemmaltakin. Ulkoisia nuuskijoita tarvitsi tuskin\npelätä. Valkoinen kyttä oli heidän saarella olemisestaan kukatiesi\nkokonaan vailla vihjaustakaan.\n\nKaukaa sydänsaloilta lentelivät teeriparvet aamuvarahina.\n\nSarastuksen sinisinä hetkinä viipottivat vieraisille Kalliosaaren\nkuuluville... Kuhertelevat lintulaumat kuhahtelivat lahden mustalle\njäätikölle. Panivat siellä toimeen joka-aamuisia talvileikkejänsä. Jopa\nsaapui metsojakin männistön mökäpuiden korkeimpiin, mukavimpiin oksiin.\nLaululintujen aikainen ryhmä varpusten ja rastaiden kanssa laajensi\njoka päivä suurenevaa kuoroansa. Pian oli Tapiolan karja valtoimena\nvalloittanut koko pienen maan. Täällä sijaitsi nyt luomakunnan\nsalaperäinen, rauhoitettu paikka... Moni makea paisti saattoi siinä\nolla kädenottavalla. Mutta pyssyn ja petiin puutteessa ne pysyivät\nkielen koskemattomissa.\n\nEipä Aapo sitä leikkiä kumminkaan kauan toimettomana katsellut...\nMietiskeli hetket isältä opittuja keinoja, metsänkävijän monia metkuja\ntuumiskeli. Kaikkein suurin vaikeus oli tässä tuumassa permilankojen\npuute. Jäällä tepastelivat siinä mustat motkot nokan edessä,\npunasilmät, kenokaulat, kaaripyrstöt kuhertelivat. Paidanvalkoista\nliepukkata näyttelivät. Tämä otuksien kiemailu sekä kiinnosti että\nharmitti. Poloinen Aapo tuli sairaaksi pelkästä tyytymättömyydestä. Ei\nvoinut rakentaa rihmoja saaliin saamiseksi tuiki tukalaan tarpeeseen.\nTurhaa kokeilua kiertää vaatteesta purjettua punennaista. Turhaa\nlutsakkeen laitto. Eräs ajatus selveni kyllä miehelle kun muistuivat\nmieleen jouhet... Hevosten taljajouhista hän näet nyt punoi petlet.\nPelit laittoi polkuloille ja ennen pitkää hämmästytti taitava Aapo\ntoisia saaliillansa. Ensi aamun valjettua toi jo kolme otusta.\n\nSitä seuraavana yönä hän sitten punoi jokaisen jouhen paulapuihin.\n\nLisäksi vielä sipoi Katarina koppelon pyydystä varten hiussortuvan.\nPitkän, pikimustan palmikkonsa avasi näet tyttö ja antoi Aapon ihmeeksi\nsiitä uroholle osan sanoen:\n\n— Tästä saadaan lipevin ja liukkain silmu noille otuksille.\n\n— — —\n\nEräänä aamuna oli Aapo taasen pauloillansa järven jäällä.\n\nEnnen sarastuksen suuta, päivänkoiton kehkeytymistä oli metsästäjä\nriukuja pitkin maalta käsin mennyt jäälle. Olihan ranta upotuksille\naltis.\n\nSilloin lähestyi mannermaan rannalta tuolta rohina. Mustaa jään pintaa\npitkin tuli sieltä joku. Aapon huomaamatta lähestyi ihminen. Edellänsä\nlykkäsi vaivatta venettä. Sen synnyttämää rahinaa saattoi tuskin\nkuulla, sillä liukuihan rauta-anturainen lipeästi kölin alla.\n\nAapo ei hoksannut tulijata. Polvillansa vain hääri ahkerasti ja\nlaitteli pyydyksiänsä pimeän turvissa. Sillä pitihän joutua ennen\nparvien ennätystä, soitinpaikoillensa saapumista. Eikä Arvidin etsivä\nsilmäkään saattanut tuota toista keksiä kun hän tuolla ylhäällä oli\njäälle pälyillyt. Ehkäpä pimeys petti. Ehkä mustan pinnan peitto piti\nlymyssä salaista saapujaa. Mutta joka tapauksessa yllätti outo Aapon\nauttamattomasti. Pahanpäiväisesti säikäytti tulija toisen, sekä samalla\nitsensä. Muutaman sylen päässä katsoi kumpainenkin toinen toistaan.\nKappaleen aikaa seistiin äänettä, tikahtamatta, kunnes Arvid kuuli\nAapon karjahtavan:\n\n— Kurppalako se siellä!?...\n\n— Kurppalahan minä...\n\n— Velikulta, tuletpas hieman varomattomasti, mutta oikealla aikaa\nkumminkin. Näet parhaat permoni ovat juuri menossa sulan suuhun.\nVeneesi on tässä tarpeen...\n\nTulija lykkäsi venettä lähemmäksi ja silloin jatkoi Aapo:\n\n— Vasta eilen ne olin siihen asetellut, mutta tänään en pääse edes\nlähellekään... Mutta kukas sinut tänne tulemaan neuvoi?\n\nMitään ihmettelemättä tämä vastasi:\n\n— Tulen lintulahtojen kanssa, kuten tuossa venheessä näet. Aluksen\nkeskivaiheilla oli todellakin suuri kasa näreen keppejä ja haluttuja\nkuusen pitkäoksaisia latvuksia. Kaksi oksaa oli kuhunkin jätetty\nkarsimatta. Latvahuippuun oli sidottu suuri kimppu urpuisia koivun\nvitroja. Samoinhan oli Aaponkin petliseipäissä...\n\nTämän kohtauksen odottamaton yllätys ei ollut vaikuttamatta. Kaikesta\nhuolimatta ei Aapo ilmaissut maalla olevia, ei maininnut heistä mitään,\nvaikka luottikin täydellisesti tervanpolttajaan.\n\nVanha mies kertoi kauheista ihmisjahdeista. Kumminkaan ei itse ollut\ntohtinut mennä selvää ottamaan. Eipä hän tiennyt edes siitäkään, kuka\noli voittajana sodasta selviytynyt...\n\nJuuri tämä seikka epäilytti.\n\nHetken perästä asettivat he yhdessä ukon lintulahdot järven jäälle\nsinne ja tänne sointipaikoille... Sitten oli ukko liukunut hämäriin\nmistä oli tullutkin. Mutta Aapo kapusi varoen riukuja pitkin\nrantakivilöille.\n\n\n\n\n24.\n\nVERIKEVÄÄN LAULU TUHATJÄRVIEN MAASTA.\n\nAinoastaan rotkoissa asuivat enää lumiläiskät ja halla.\n\nPohjoisilla pimennoilla tohotti kuitenkin itsepintaisuus talvena.\nRouta istui siellä sitkeästi pesissänsä. Talven vallan uskollisimmat\njälkijoukkojen vartijat olivat yöpakkaset. Epätoivoisesti ne vielä\nkopertelivat lätäköltä ja lampia... Ajateltiin: kunhan saapuu\nkeskikesä, niin kyllähän talven valta kokonaan murtuu. Herttainen elämä\nilmenee silloin ympärilläsi...\n\nKorpien kätköissä syvällä, rahkasammaleen alla poreili pysyvä pakkanen,\nehkä ikuinen jää yllätti alimmaisena kauneimmaksi uskotun elämän.\n\nTämä Suomen liian aikainen kevät vainusi takatalvea... Vaikka leppeät\ntuulet leyhyttelivät ja idän aamuaurinko rusoili sätelevänä läntisille\nvuorille saakka, niin piili jossakin outo epäilys. Jopa heijastui\nrotkoihinkin kuuleana punahohtoisa valo ja lumien äskeinen sulaminen\npaisutteli purot. Riemuiten ryöppysivät vedet ja ahtaissa uomissan\nlorisivat laaksoihin... Rannistot huuhtoutuivat poreiluihin. Pintapiit\nirtautuivat raudankovista kahleistansa. Mustanharmaa teräskansi\nhautoutui auringossa reikäiseksi, seulaiseksi sohjoksi... Länsi ja\nlounas ajoivat jätteet kasoihin, jotka tuhatpirstoina ja sirusina\nsoittelivat jäähyväistänsä talven tuhosta... Kalliorannoilla, tahi\nhietikoisilla paljakoilla hilisivät väsyneiden maininkien kantamat\nkuorot.\n\n— — —\n\n\"Tuhatjärvien maassa\" oli taasen kevät.\n\nEnnen aina oli se ollut odotettu ja kaihottu aika. Ammoin oli se tuonut\ntullessaan tälle kansalle vapauden tunteen ja tuulahduksen. Nokisten\nkorsujen kattojen ja kurkihirsien alla asuneet ihmiset astuivat silloin\naina valoon ja aurinkoon... Riemuiten sykähti silloin jokaisen sydän\nja tervehti päivän kultaista pyörää. Keskitaivaan korkeudessa asui\nikuinen sini. Ja tuo suunnaton kuulaus määritteli sekä avaruutta että\nihmismieltä. Lumo ja lempi heräsi maan matosessakin, puhumattakaan\nluomakunnan herrasta...\n\nMutta kuka riemuitsi tänä keväänä?\n\nKuka kalpasi suloisuutta, kauneutta ja kuka siitä unelmoi?... Ken tätä\nluonnon viehkeyttä vastaanotti?... Jakoihan luonto sitä täysin käsin\nja sylin ympärilleen. Mutta orvoimmalta esti kaiken rikkaiden viha,\nsammumatoin viha, joka kukoisti kalman ruusukimppuina köyhimyksen\nkuolinpaareilla... Työkansan povilla matelivat kylminä valkoiset\nkyyt. Kihisevinä turmankielinä pistivät ja polttivat pois tuhansilta\nrakkaimmista rakkaimmat.\n\nSilloin sammui toivo... Sammui elämä.\n\nVuosisatoja vuotellun vapauden kevään kaivatulle tilalle tuli kirous ja\nmusta veljeismurha... Julmuus, raakuus, petomaisuus ja parku asuivat\nvapaan miehen pihtipielessä. Valkoinen veli toi valkoisen terrorin...\n\nMutta rikkaiden kodeissa reuhasi riemu!\n\nHekuma ja nautinnonhuumo hallitsivat siellä intohimoja... Rajaton\nrakkauden ja pyhyyden raiskaus olivat saaneet vallan.\n\nTunnista tuntiin odottivat ja istuivat mataloiden majojen itkeneet\norvot ikkunalla vuottamassa isää palaavaksi... Siellä valvottiin yöt,\nvahdittiin päivät pääksytysten. Kotiveräjän tielle tuonne uskottiin\ntulevan...\n\nPerheen turvaa ei tullut. Rakkahin viipyi muualla... Missä lie,\ntoimilla tyystin tärkeillä... Eikä uskaltanut äiti, vaikka aavistamaan\naikoihin, riistää pienoisiltaan odotuksen himmenevää hiventä...\n\nViatoin pikkusydän sykki, uskoi ja uotti... Eivät aavistaneet orvot\nettä tämän kevään heräävässä lintulehdossa laskettiin heille kallein\nveri vasta nousevalle nurmen nukalle...\n\n— — —\n\nKuolema kurkisteli.\n\nTalvellisten taisteluiden ajoilta paljastuivat hankien alta ammuttujen\nisien ruumiit. Kuusikoista, teiden vieremiltä, ojista, avannoiden\nympäriltä, talvellisten vedenottopaikkain läheisyydestä kurkisteli\nkuolema... Kalman haju asui kalevaisella maaperällä. Korppien nokkimat\nihmiskasvot irvistelivät kaikkialta vastaan. Kallojen kireät hampaat\npureutuivat avoimilla poskilla. Murheen mainetta julistivat kuoleman\nja koston tuomiokellot. Puhjenneen pihkalehvistön kohinassa kuihi\nnäkymätön kuiskaaja:\n\n— Katsokaa murhia... Katsokaa kauheuden töitä, joiden tekijät vielä\nelävät!...\n\nKevään tullenkaan eivät murhat olleet Suomessa lakanneet.\n\nTaisteluaikaisen huumeen himoon liittyivät jälkiseuraukset.\nSalamurhaajan musta käsi teki työtään... Vieraan voimalla ja avulla\nteutaroi porvaristo... Tarpeekseen piti juopua... Viikkoja ja kuukausia\nlepäsi koston käsi työläisten tuomion uhkana. Ihmisistä vikisivät\nuskomattomat vaistot... Valkopaholainen kakisteli kiimaisena. Harakkana\nroikotteli nokassaan korpiin kamalia kantamuksiaan.[1]\n\nNäin ei saisi kirjoittaa!\n\nPitäisi toki osata vaijeta. Pitäisi osata salata \"kansallisen maineen\nja kunnian vuoksi\"... Pitäisi äänettömyydellä hyväksyä valkoinen\nvääryys jumalalliseksi laiksi ja esivallan ilmaukseksi pitäisi verityöt\npimittää... Tahdottomaksi naudaksi pitäisi työläisen alistua... köyhien\npaariaisluokaksi, orjiksi, ei ihmisiksi...\n\nPitäisi lakata etsimästä totuutta, muutoin hukkuu!...\n\n— — —\n\nJa köyhälistö hakattiin maahan ja masennettiin.\n\nAseen avulla se oli ehkäisty etsimästä totuutta... Verissään voitetut\npakenivat korpiin ja erämaihin. Piilopirteille, maakuoppiin,\nvuorenluoliin ja rotkoihin lymysivät.\n\nVerikevään laulu valmistui.\n\nSaunalahden takaa, Pajavuoren alta se pusertui ilmoille\n\n\nVERIKEVÄÄN LAULU.\n\n    Pää pystyyn nainen ja mies\n    vaikka särjetty kotisi lies.\n    Ja hongiston kummuille käy,\n    siellä urhosi näyttäy.\n\n    Sinä äidin laulavan kuulet\n    kun hän soutaa kätkyttään,\n    tai tulen räiskeessä muuten\n    urhon jatkavan haastettaan.\n\n    Ja muistista silloin kirpoo\n    tuhannet sankariteot,\n    ja totuus henkihin virkoo\n    ja konnien tihutyöt.\n\n    Verikevään ankea aika,\n    vaino, sorto ja turvattomuus,\n    ja jälkehen jääneillä aina\n    palaa mielessä aika uus.\n\n    Eivät urhomme jää unhoon,\n    heidän työtään ei peitä yö.\n    Eivät hurtat jää siihen uskoon,\n    vaan kesken meillä on työ.\n\n    Tuhatrantain tienoolla teuhas\n    usulahtari, syöttiläs maan.\n    Isä töllin ja työn oli teuras,\n    uhrilunnaaksi äitikin saa.\n\n    Ja verisenä temmelsi tihu,\n    raasti armotta asujaa.\n    Täyttyi määrä, nousi sisu,\n    vihdoin köyhäkin ponnistaa.\n    Pian kankailla kalske ja huuto\n    ja taistelun tiimmellys soi.\n    Ja \"Kalevan portailla luuto\",\n    niinhän porvarit ilkamoi.\n\n    Ja Väinölän ahoilla parku,\n    savu tuprusi, tappara kaas.\n    Kotiriena iski ja karhu\n    sotasaralla — katsokaas.\n\n    Ja teotoonin koulusta parvi\n    lihamiestä ja Vöyriä myös;\n    Härmän iikat, kupeella sarvi\n    alkoi möyriä murhissa myös.\n\n    Hei apuun raatajaheimo,\n    vuosituhanten palaa työ.\n    Se ainoa tehokas keino,\n    millä murtaa sortajan yö.\n\n    Osa parhain kansasta kaatuu\n    ja juoksevat hurmeiset vuot.\n    Yhä uusia joukkoja saapuu,\n    vaan enemmän sortaja tuo.\n\n    Tätä maailman kansat katsoo,\n    rusoloistetta hankien maan.\n    Ja povet ne kuumeesti kohoo\n    vaan riennä ei auttamaan.\n\n    Niillä kullakin kädet täynnä;\n    oma sortaja sydäntä syö.\n    Ja vaikkakin halua näyttää,\n    niin kuitenkaan ei hetki lyö.\n\n    On taistelu omasta kohden\n    ja petturit jäytävät myös.\n    Ja itäinen aamun hohde\n    viel' sammuvi lännessä yöks.\n\n    Siks ennen aamun koittoa\n    punaurhojen sammui lies,\n    vaan taistelu ilman voittoa\n    kumoukselle tuttu on tie.\n\n    Se painuu takaisin korpeen\n    ja tehtaitten raadantaan,\n    ja takoo ja nostavi jälleen\n    joukot uudelleen taistelemaan.\n\n    Siks' äidin laulavan kuulet\n    hänen soutaissa kätkyttään,\n    ja tulten räiskeessä tuulet\n    tuovat viestejä urhoiltaan.\n\n    Ja sankarit nuosevat uudet\n    ja valitsevat taistelun tien.\n    On tehtävät heillä suuret,\n    kunnes horna sortajan vie.\n\n    Verikevään muistot raskaat\n    heille uutta intoa luo.\n    Sorakuopista huutavat vainaat:\n    uusi päivä voiton tuo.\n\n    Siks' taistele, uhmaa ja iske\n    kunnes kirpoovat kahleesi nuo.\n    Älä vaivojas vaikerra, itke,\n    sulle taistelu voiton tuo.\n\n    Ja vaikka päiväs on harmaa\n    ja yö sitä synkempi lie,\n    niin se on ainakin varmaa\n    että taistelu voittoon vie.\n\n    Sen melskeen jo kuulet kaukaa;\n    sua kutsuu ja viittaa se luo.\n    Siksi älkäämme olko arkaa;\n    se viihtyä rintaamme suo.\nAAA\n{[1] Tässä ohella on syytä viittailla muutamiin seikkoihin. Lahtarit\nitsekin säikähtivät tihutöillensä kauheutta ja koettivat, ja vieläkin\nyhä koettavat hämätä ja kaunistella jälkimaailmalta ja vierailta\nkansoilta pahoja tekojansa. Kohauttelivathan toki ulkomaalaisetkin\nlahtarit olkaansa moiselle ennenkuulumattomalle piiluamiselle. Häveten\nja inholla ne kirjoittelivat \"valkoisesta terrorista Suomessa 1918.\"\n\nRuotsinkielellä ja sittemmin ulkomaillakin ovat leviämisen toivossa\nlahtarit kyhänneet teoksen, jossa yritetään tuoda mahdollisimman\nräikeä kuva siitä: \"Mitä punaiset ovat päiviltä pois ottaneet.\nEi taisteluissa, mutta rintaman takana\", sanotaan kirjassa \"on\nväkivaltaisesti kuoleman seuras tuotettu isänmaan puolustajille:\n193 maanviljelijää, 141 koululaista, 129 insinööriä, konttoristia,\nliikemiestä tahi pankkiiria, 66 työläistä, 43 nimismiestä, konstaapelia\nja virkamiestä, 25 opettajaa ja pappia, 17 lääkäriä, apteekkaria ja\nnaista y.m. sekä kymmenen merimiestä. Siis yhteensä 624.\n\nValkoisesta terrorista, taasen kirjoitti tiistaina 25 p. helmikuuta\n1919 pietarilainen \"Vapaus\", jossa käyttää apunaan tilastoihin vetoavia\nnumeroita, m.m. ottamalla Suomen 500:sta pitäjästä vain seuraavat\nviisilmmentä; \"Ei taisteluissa, eikä sen yhteydessä, mutta vasta\nviikkoja ja kuukausia jälkeen 'punakapinan' kukistumista, ottivat\nvalkoiset väkivaltaisesti hengiltä seuraavissa paikoissa työläisiä:\nRiihimäki 600, Varkaus 450, Lahti 2,000, Forssa 400, Hanko 100, Jämsä\n400, Vihti 300, Viipuri 4,000, Tampere 600, Hyvinkää 300, Lohja 200,\nKarhulan tehdas 76, Seinäjoki 70, Kokkola 100, Nurmijärvi 80, Kolho\n600, Helsinki 400, Lammi 300, Turku 200, Lappee 600, Jokioinen 40,\nPälkäne 17, Jokela 10, Karja 10, Asikkala 27, Tervoo 14, Käkisalmi\n15, Kajaani 11, Kytäjärvi 10, Hirvensalmi 10, Lavia 10, Virolahti lö,\nPerkjärvi 39, Reitholli 20, Ätsäri 38, Jyväskylä 10, Korpilahti 30,\nKemi 50, Eurajoki 14, Lieksa 48, Kiikain 10, Karisalmi 13, Voikkaa 114,\nKymi 24, Huopalahti 45, Kokemäki 60. Yhteensä 10,000.\"\n\nLahtauksien sanotaan tapahtuneen \"saksalaisilta saadulla luvalla.\"\nTilastosta puuttuu 450 kuntaa, mutta joinmoisenkin käsityksen saa\nsiitä, että valkoisen hallituksen virallisen tiedonannon mukaan\notettiin punavankeja 80,000 vankileireihin, joissa nälällä tapettiin\n15,000.\n\nYksistään Tammisaaressa 4/6—23/10 välisellä ajalla surmattiin 2,750\nvankia. Yksityisiä, laskemattomia ilmiantoja sanoo mainittu lehti\nolevan Valkosesta terrorista siihen asti ilmoitetun 163:lta eri\npaikkakunnalta.\n\nSangen kuvaavaa on m.m. Varkauden tehtaallakin toimeenpantu\njoukkotelotus. Se puhuu puolestaan sentähden, että aseissaaan ei koko\npaikkakunnalla ollut kuin sata miestä, mutta siitä huolimatta tapettiin\n450. Aseettomien murhaamista toimitettiin kokonaisen viikon aika.\n\nYlläolevien numeroiden perusteella, joitten todenperäisyyttä ei\nsuinkaan saata epäillä, koska valkoiset niin ilmottavat, vei punainen\nterrori 624, kun taasen valkoinen terrori 30,000. Siis punaisten piti\nmaksaa viisikymmenkertaisesti tästä verivekselistä. Eräs itävaltalainen\nupseeri kirjoittaa sattuvasti: \"Jos Suomen porvariston täytyy maksaa\nviisikymmenkertaisesti, vaikkei korkojenkaan kanssa, niin heidän\nrotunsa ei mitenkään siihen riitä...\"\n\n\n\n\n25.\n\nYKSINÄISYYDEN ILMESTYS.\n\nArvid ja yksinäisyys olivat ystäviä.\n\nUseat yöt hän istui saaren kukkulalla. Hänen vartioiva katseensa\nharhaili harmaassa, yöllisessä ympäristössä. Hänen luonansa asusti\nkaihoisa ajatus enimmän aikaa. Kaukainen unelma elämää kangasteli\nhänelle. Toisinaan nousivat kuvat kauniina ja lupaavina, toisinaan\nsynkkinä, sysimustana saavuttamattomuutena... Hänen elämän tiensä\nojentui hänen jäljissänsä, monivaiheisena, varjoisana hongiston\npolkuna, minkä poikitse aniharvoin päivän kultainen pyörä pääsi\npaistamaan... Sitten saapui toki valoisampaa, avarampaa, mikä kumminkin\npeittyi pian uusiin, entistä synkempiin usviin.\n\nNäin oli aina yksinäisyys ainoa lohduttaja.\n\nYksinäisyydessä hän kuunteli keväisen myrskyn kuohuvaa huminaa...\nTyveninä iltoina kajahtelivat toki kaukaiset äänet. Salojen syvissä\nsumennoissa soinnahteli sulous... Sinisellä taivaalla lauloivat\nleivo ja kiuru... Sorsat saapuivat salmien suihin... Halki hämärän\naamuavaruuden viillättivät villihanhien laumat... Pyhyys, puhtaus\nja majesteetti, joutui joutsenparin mukana sinilaineiden selälle...\nMatkalla pohjolaan kuuluttivat kurjet ja kuovit lounaan leppeätä tuulta.\n\nEnsi kertaa loiskahtelivat laineet taasen vapaina Kalliosaaren\nkaikilla äärillä... Ensi kertaa saattoi kulkea sinne minne itse halusi\nsulaneella selänteellä... Nyt eivät enää jäljet näkyneet lumella...\n\nArvid oli päättänyt pistäytyä ukon majalla... Mökkihän köhjötti tuolla\nsaaren kainalossa, eteläpäässä, suojaisan kallion alla.\n\nYöt yleensä puuhattiin elinkipeneen etsinnässä. Mutta päivät oli\nvisusti lepakkoina lymyttävä... Vartiovuorot olivat nyt kokonaan\njääneet Arvidin yksinoikeudeksi kun toiset muualla puuhasivat...\n\nEräänä yökautena hän sitten astui sisälle matalaan majaan. Huone\noli pimeä. Kolea ja kylmä väristys puistatti menneitten muistojen\nmukana miestä. Selvänä piirtyivät esille talven tapahtumat, tuima\nyhteenotto... Muistui ukko mieleen... Muistui ukon kuolema ja Kassu...\nHämärä maja kammoksutti muistoineen, sekä autiutti apeuden ja vaisun\nmielen.\n\nKäsittämätön kammo asui mökin matalan laipion alla.\n\nSiinähän se oli koskemattomana ukon vuode. Huiskin haiskin tavarat\ntuolla... Tyynyssä saattoi näkyä syvennys. Vainajan pääntilan kuoppa ja\nkuolinvuode... Naulassa tuolla roikkui joitakin renttuja. Selvimpänä\nsiinä näkyivät polvilta koukkuiset kalahousut. Reisimyksillä kiilteli\nkiinnikuivaneita suomuksia... Perkkauspuukko pysyi pistettynä\nsiltäseltään seinänraossa, minne sen ukko itse oli asettanut...\nPöydällä oli lähinnä lamppu ja tulitikkulaatikko... Kaikkialle oli\nlaskeutunut tomu. Vahvana vaippana se peitti pintoja... Lattialle\nolivat unohtuneet vasara ja hohtimet. Vierellä joukko vääristyneitä\nrautanauloja. Ne olivat jätteitä aselaatikon avauksesta. Saman\nlaatikon, jonka tyhjään uomaan ukko leposijansa löysi. Rajavaara oli\narmon tullen hänet täältä hakenut, kominkannen kiinni naulannut,\nja vainajan puupalttoineen rekeen kantanut, sitten manan majoille\ntaivalluttanut...\n\nUunin edessä tuolla ja täällä oli rasvaisia tappuroita... ja...\n\nHänen katseensa kierteli hämärässä tupasessa. Yölliseen valoon tottunut\nsilmä huomasi kohta kaikki kohdat.\n\nKorvaan kuului kaksi kopahdusta, tuskin kuuluvaa, käsittämätöntä.\nUlkoa, rantahaavikostako liikettä?... Se hämäsi syvän rauhan ja\nhiljaisuuden. Pihan sorainen polku rohahti... Kumahteli jämerä kunnas.\nTasainen, arkaileva astunta läheni.\n\nKumminkaan ei enempää liikettä kuulunut. Kaikki vaikeni...\n\nArvid uskoi Oskarin ehkä siellä olleeksi. Kentiesi oli joku edennyt\nonkalosta ulos astumaan... Mutta ei. Heillähän oli jokaisella\ntekemistä. Eikä sieltä sisältä tänne voinut tulla.\n\nMies vaipui taasen mietteisiinsä. Marttaansa muistelemaan uupui. Olihan\ntämä hänellä ajatuksissa alinomaa ollut asumassa. Kohtalokas murheen\nmuisto ei häntä hetkeksikään jäänyt. Ei yksikään ennen eletty unelma\njoutunut unohduksiin. Milloin kiusasi ylenpalttisena, milloin ajatusten\nselkeyttä painosti... Nytkin palasi selittämätön hämäryys tässä\nyksinäisyydessä. Ei tosin synkkänä ja valottomana, vaan tällä kertaa\nhellänä ja rakastettavana tunnelmana...\n\nOlivathan nämä hetket aniharvoja, vain virvoittavia onnettomassa\nelämässä. Viihtyihän hetkeksi epätoivoinen ajatus. Ikävyys kiisi pois\nunohdusten valoisille maailmoille.\n\nMutta askelten ääni uudistui.\n\nNyt ne kuuluivat portaissa...\n\n— Katarina, ajatteli Arvid. Miehen askeleita ne eivät olleet... Ehkä\novat tulleet etsimään. Noin vain ei tahtonut näyttäytyä. Äkisti hypähti\nArvid ylös ja pujahti riippuvien vaatteiden taakse.\n\nKuka astui sisään? Ei tämä ollut Katarina. Mieskö se oli vai nainen!?\nNainen se oli, miehen tummassa takissa. Kynnyksellä seisoi. Askeleen\notti, vaan ei astunut. Vaivutti jalan höyhenen hitaasti alas. Seisoi\nliikkumatta, hengittämättä outo... Kiinteästi vuodetta viisoi. Sitten\nuunin edustaa, lattiata, pelokkaasti katsoi pimeätä karsinata. Kuin\nhenki, niin hän liikkui, kuin olisi ilmassa astunut. Jakkaralle itsensä\njohti, sitten kuului kuiskaus vieno kuin hengähdys:\n\n— Äidin muisto... Äidin muisto... Suruni suurin... Minulle ei missään\nlohtua löydy... Ei uskottua olentoa, ei ystävätä maailmassa... Veikot,\nsiskot, kaikki... kaikki menneet ikipäiviksi pois... En kuulu oi... En\nkuulu millään sitehillä tähän maahan... Pois kalpaa mieli mulla päästä.\n\nPitkän hiljaisuuden jälkeen kuuli Arvid taasen:\n\n— Tupaa tätä ikävöin aina nähdä... Ja kun saavuin on autius kammoisa\nvastassani... Ukko, kultainen ukko. Pois on siellä vanhus. Muistosi suo\nmulle lohdun lempeän, sulohetken...\n\nHän huomasi pöydällä lampun, näki tikut... Useata tulitikun raapaisua\nseurasivat sinkoilevat kipeneet. Pian paloi tuli tuikkusessa... Tämän\nvalossa hän katseli kirjahyllyä. Se oli pieni ja mustaksi tomuttunut\nkokoelma. Puukansiin ja nahkaan oli nidottu iso raamattu ylinnä.\nTarkotuksellako hän nosti raskaan kirjan pöydälle? Sitä selaili sitten\nhetken. Lehtien välistä sieltä löysi kellastuneen, kokoonkäärityn\npaperin. Kuinka se olikaan taitoksistaan kulunut. Luvun merkkinäkö lie\nollut kirjassa. Ajattelematta mitään piti paperia käsissään ja sai\nsen noin vain ilman muuta avoimeksi. Kellastunut, kulunut oli liuska,\nkellastunut kirjoituskin. Se laskeusi äänettä avoimelle kirjalle ja\nyksinäisyyden etsijän korvaan kuuluivat lukijan sanat:\n\n— \"Sillä meidän taistelumme ei ole taistelua lihaa ja verta vastaan,\nvaan hallituksia ja valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia\nmaailman valtiaita vastaan... pahuuden henkiolentoja vastaan...\"\n\nKatse kulki raamatun lehdeltä kellastuneelle paperille:\n\n— \"Kalliosaaren onkalossa, suuren paaden luona, vasemmalla seinässä,\nnäet syvennyksen. Kielekkeen alle maahan on kätketty se kirottu, se\nkatkeruus, mikä onnettomuutta sai aikaan... Jospa joskus palaat niin\nolkoon tämä tietonasi. Leppävirran asiapaperi————–. (Tuhrautunut\npaikka.) Olen sitä säilyttänyt Pentin kometossa. Hävitä, jos niin\ntahdot. Sinähän sen sanoit kerran, kauan sitten olevan saastaista. Joka\npäivä sinua täällä Hiidenonkalossa odotan. Katseeni vartioipi siniselle\njärven selälle. Oi että pakoni on pitkä ja loppumatoin. Kirjoitan tätä\nlerjantai-iltana, huhtikuun 3 päivä, verkon laskua jän jälkeen 1821.\n\n\"Sinua ijäti muisteleva Signe.\"\n\n\nTyhjyyden etsijä ei tämän luettuansa osannut sanoa mitään. Antoi\npaperin taittua takaisin laskoksille. Asetti sen takaisin Biblian\nväliin. Käänsi sitten kirjan kiinni, nojasi kyynärpäähänsä ja jäi\ntuijottamaan himmeän lampun onnettomaan lieskaan... Pitkän ajan päästä\nvasta saneli taasen itsekseen:\n\n— Mitä on siellä ollut?... Mitä tietäisi sammunut ihmisikä ja elämä?\nIjäisen vaipan alla outo asustaa... Kuulumattomien huokausten aika se\non ja ilmaus, kaipaus ja kyynel tulva tuntematon... Kaipausta, tuskaa\nvain ovat kulkijat saaneet kestää... Sitä ennen, samaa nytkin...\nTulevaisuus tuoko toista? Pälkähänkö vaiko paremman on aika?... Ken on\nkerran nähnyt päivän, on myöskin näkevä yön... Ken elämään on astunut,\nse kuolemaan on käynyt. Onnen osapaloja on viskottu harvoille...\nEtuileminen, susien saalistamista on ollut tämä enemmän kuin ihmisten\nelämää.\n\nNainen nousi kumarasta asennostaan, astui oviseinälle uunin luo...\nAstiahyllyltä otti kuivaneen limpun. Katseli sitä hetken lampun valossa\nja sanoi:\n\n— Pylväistön leipätörppä... Tunnen sen... Vai tässä ne nyt ovat. Kaksi\nniitä oli... Vain toisen on vanhus kentiesi syömään kerinnyt...\n\nOtti lampun outo, sen kanssa koppeliin astui. Raosta väikkyi reuhkan\nvalo.\n\nArvid ajatteli kivettyneenä seistessään: Olenkohan ilmi unessa?...\nKuinka voisin tästä päästä totuuteen?... Oi, että tämä uni kestäisi\nkauan... Unta tämän täytyy olla, ei täyttä totta.\n\nPoloinen koetteli purra huuliansa... Mitä ihmettä, kipeätä niihin teki.\n\nMihinkään mystiikkaan ei hänellä milloinkaan ollut ollut taipumuksia.\nEi ollut yliluonnollisia koskaan uskonut.\n\nMutta varmuus Martan kuolemasta oli hänellä päivän selvä. Se oli niin\nselvä kuin että hän itse seisoi tässä...\n\nMutta mitä puhui tämä ilmestys?... Ja vaikka hän koetti kuinka\nluonnollisiin käsityksiin sovittaa kaikkea sekä mahdollisuutta, että\nmahdottomuutta, niin toiseen tulokseen ei hän siitä voinut tulla kuin\nettä: Martta on kuollut!... Martta on kuollut!...\n\nÖljytakin takaa katseli Arvid valoviirua lattialla. Astuako esiin?\nIlmaistako kaiken?!... Mutta voipihan tämä kaunis uni silloin häipyä\npois ja siinä sitten seisot ypö yksinäsi, pakolaisena, kalastajamajan\nhenkipattona asukkaana.\n\nOlento palasi takaisin tupaan, pysähtyi katselemaan tahraa lattialla,\nsurvotuita hiiliä, jotka uunista tuhkan mukana olivat pölynneet ja\ntuvan mustanneet...\n\nOli Arvidilla vaikeus pidättäytyä. Hän seisoi ja tärisi joka\njäseneltänsä. Kylmä hiki virtaili kautta koko ruumiin. Ja hän päätti\nsyöksyä esiin, sulkea olento syliinsä, tahi sitten...\n\nHänen olemuksensa ei kumminkaan ollut tahdonvoimalle alttiina. Täytyi\nkatsoa noihin ihaniin, uskomattomiin, liidunvalkoisiin kasvoihin...\nNiissä oli ihmeellinen loittouden voima. Kuin kahlinnut olisi ilmestys\nja erillään pysymään käskenyt... Kumminkin olivat piirteet laihtuneet.\nNe olivat ilmeiset Martan piirteet, mutta näyttivät läpikuultavalta,\nmarmoriin muovailtuilta.\n\nOi sitä onnea jota Arvid itsessään tunsi!... Sydän sykähteli valtavana,\nvuoroin ahdistavana. Hänen suonissansa virtain toisinaan polttava tuli,\ntoisinaan jäytävä jää... Riemuako tämä? Huimaavaa onnen ylhäisyyttä!\nOnnen huippujen ääretöntä liitelemistä. Ah, mikä pelko, mikä jyrkkyys\nja jännitys jyrkänteen ulommaisella louhanteella... Päistikkaako\ntästä syöksyä alhoon ja onnettomuuteen, vaiko ijäiseen elinaikaiseen\nonneen?!...\n\nUlkoa kuului askeleita...\n\nPihan santaincn kunnas kumisi... Mutta sisälle porstuaan ei\nastunut kukaan... Askeleet ohjautuivat, etenivät sivu mökin. Ylös\nliiterikuuselle kävivät. Repaleiden ympäröimä puu kohjotti tankeana,\ntuskin kuulumattomana kohisi. Sellaisena se seisoi kuin se ukonkin\neläessä siinä suvaitsi olla.\n\nKuului laulava hiljainen ääni:\n\n    Punaiset, punaiset...\n    joutukaa pois.\n    Aamu jo koittaa,\n    valkea kuolon\n    torvella soittaa.\n\nMies astui ulos kaihestansa... Tätä tuskin toinen huomasi vaikka\nkatsoi... Tajusiko?... Tuskin, koska arkailematta otti askeleen ulos.\nKuin varjo ukselle hiipi ja hävisi. Äänettä ulontui ovea sulkematta.\n\nArvid tahtoi seurata perässä, mutta kaikki oli liian myöhäistä. Ulkoa\nhän etsi sieltä ja täältä, mutta turhaan. Jokaisen kolkan katsoi.\nJuoksi rantaviitakoihin, kuunteli ja katsoi... Mutta missään ei\nmitään... Jostakin ehkä airon loiske kantausi lahdelta... Hän kuunteli\nja kuunteli kumminkaan mitään muuta selittämättä kuin yölinnun laimeata\nuikutusta, joka arkana ja raisuna herätteli hänet unesta...\n\nArvid jäi kalliolle rantaman kivelle katsomaan kunnes havahtui. Eikä\nhän sen jälkeen ollut varma siitä oliko tämä unta, vaiko ajatusten\näärimäinen yksinäisyyden ilmestys... Tosi se tuskin oli... pikemmin\nvoimakkaan mielikuvain luomus.\n\nLakitta päin hän juoksi harjanteille mistä tahtoi mitä pikimmin pakoon\npäästä. Tavata toisia oli välttämättömyys järjelliselle ajatusten\nuudelleen alkamiselle. Epävarmana itsestään, ajatusten tasapainosta ja\nylösalaisuudesta oli tässä kysymys. Aikomus oli hänellä aluksi luolaan\nastuessaan kertoa juuri sattuneet tapaukset. Mutta hän luopui heti\naloilleen mitään virkkaamatta.\n\n\n\n\n26.\n\nSUNNUNTAIMETSÄSTÄJÄT.\n\nEnnenkuin aamun ensimäinen sarastus nousi sunnuntaina, saapui vene\nsaaren rannikolle.\n\nTämä oli paha enne pakolaisille, sillä Kurppalan venheeksi ei\nAapo sitä omistanut... Eipä siinä auttanut muu kuin jättää\npyydykset kokemattomiksi ja peittyä nälkäisinä niin syvälle luolan\nkalliohalkeamiin kuin suinkin oli mahdollista.\n\nTuntia, puolta toista myöhemmin saapuivat varsinaiset \"metsästäjät\",\nkuten sopikin olettaa. Tähän asti oltiin osattu toki peittää jäljet\nonkaloon. Niitä ei hevin oivaltanut... Kuinka se sitten kävi päinsä oli\nhyvin epävarmaa... Olivathan jo kahdesti ihmiset yllättäneet heidät.\n\nÄäni ja hälinä oli yhtäkkiä ylimmillään.\n\nJuosten ja huutain asemiehet kilvottelivat. Naisia hyppeli veneistä\nmaalle. \"Punikkeja\" metsästeltiin... Kivien kolot ja pensaikot\netsittiin. Kymmenet naisten silmäparit katsoivat urhojen hyökkäilyä\nsaaren joka suuntaan... Pitsihelmaiset mampsellit silkkisukkineen ja\nlyhyine kolttuineen kepsahtelivat kiveltä kivelle... Taivaansiniset\nauringon varjostimet oli niillä koholla. Kuultavine päärmeineen ja\nvälkähtelivät.\n\nKaupunkilaisperhoset olivat lentäneet luontoon. Hienoston pikkaraiset\nkengät \"kopeikkakorkoineen\" kohosivat kevyesti. Kiemailijat\nkeikistelivät kavaljeereille... Solakka herrasvartalo norjaili ja\nnöyrtyi katsomaan punikkeja pienimmästäkin kurpankolosesta... Kikatus\nja teeskennelty nauru kiikkui ylinnä ja juopuneen remakoita hohotuksia.\nSuomalainen \"suojelija\" rekkasteli uudessa univormussaan. Kivääri,\nheittopommi ja puinen MauseriMikko \"puuloolassa\" killuivat kupeilla.\nIskupistin kädessä moni \"sankari\" teki käännöksiä Lottaparven keskellä\ntuolla kalliolla... Ja mikä tenhoisuus isänmaallisella sunnuntaiaamulla\nolikaan täällä saaren selänteellä, siintävän sinipinnan sylissä. Näiden\nnuorukaisten poskipäillä väreili isänmaallisuuden runebergilainen\ninnostuksen puna.\n\nHuolimatta innokkaista ponnistuksista osoittausivat etsinnät täällä\ntuloksettomiksi... Kumminkin piti saada jotakin mieltäylentävää.\nSellaista ritarillista tuli panna aikaan. Mutta mistä saada siihen\naihe?...\n\nHuvittelijat nousivat ylemmälle ylängölle, mistä kaunein näköala\navartui saaren kalkkiin suuntiin.\n\nLaulettiin:\n\n    \"Tuhanten rantain partahilla\n    heräjä armas synnyinmaa\",\n    — — —\n\nSitten kuului voimakas isänmaallinen puhe. Esittäjä oikein\nkädenviittauksilla osotti joka puolelle sinistä ulappaa, saaria ja\nsalmia, niemiä ja lahdelmia. Korkealla innostuksella huusi:\n\n— Katsokaa tuota maidontyventä vettä... Ryypättävä siinä edessänne\nlaajenee ja lepää kuin lampaan rasva kynttiläkirnussa... Ja tiedättekö\nvelikullat, mistä minä ensi vaikutukseni isänmaallisuuteen olen\nsaanut?... Minä olen sen saanut savukelootan kannesta!... Penikkana\npaitaressuna avasin meidän maantieveräjän kauppias Kymiläiselle, joka\nsiitä hyvästä viskasi tämän tyhjän ikimuistoisen askin aivan omakseni.\nSisällä siinä oli vain yksi paperossi. Sen kannessa oli ihan tällainen\nkuva kuin te tässä näette edessänne!... Siinäkin seisoi Suomi-neito\nkultaisine kiharoilleen samallaisessa asennossa kuin te, minun hellät\nhempukkani siinä... Myöskin samallainen maisema, järviä, saaria ja\nlahdelmia. Ja sitten se värssy! \"Oi maamme Suomi synnyinmaa...\" Silloin\nminä poltin ensimäisen paperossin ijässäni ja luin sen säkeen. Ja\nmikä huumaus!?... Mikä huumaus veljet onkaan siitä pitäen sielussani\nollut... Sentähden minä esitän tämän laulun laulamista juuri tässä\npaikassa...\n\nMatkailijain kuoro laulaa loikotti ensimäisen värsyn, sekä lisäksi:\n\n    \"Täs' auroin, miekoin, miettehin\n    isämme sotivat\"\n    — — —\n\nSäveleet sointuivat ja kantausivat kauaksi hiusviivana sulautuvan\nrannan sineen... Mutta lähempänä, aivan erään saaren takaa sousi\nsalmelle venhe, joka kantoi kahta henkilöä. Tästäkös syntyi huikea\nmeteli siinä paikassa:\n\n— Punikkeja!... Ihan varmasti punikkeja!... — Hei pojat!... Antakaapa\nsaippuaa isännän silmiin!\n\n— Peskääpä pojat kun on aika!\n\n— Hantaaki!... Hantaaki!...\n\nEikä toista käskyä tarvittu. Kiväärit kohosivat. Kuulat piirsivät\nja sirisivät peilinkirkasta päilyä. Venettä ammuttiin kaikin voimin\nja kiihkeästi. Selvästi kuulat poukkoilivat paatin joka puolta.\nPirraus kävi pitkin lahdessa aluksen ympärillä... Mutta pois painui\npaatti kaikessa rauhassa saaren suojaan, kuten sota-alukset aina\ntapaavat painua. Punikkien uskottiin karanneen läpi käsien. Eikä muuta\nkuin takaa-ajo kiivas ja kiihkoisa... Retkue solui saarelta pois\nentäpikaa ja niinpä enempi etsintä jäi sikseen juuri siitä, mistä sitä\npiileksijät pahimmin olivat pelänneet.\n\n— — —\n\nKuinkas kävikään.\n\nViikkoa myöhemmin kävi samallainen jahti. Pitäjän isomahainen\npappi jylisevällä kirkonkuulutuksella ja saarnalla kyntää jytisti\nseurakuntalaistensa sieluja. Pyhä innostus oli mennyt sisälle\ntähän mieheen ja valkoinen seurakunta tuli saada liikkeelle.\nLoppulauseissansa tämä sanoi sunnuntaisaarnassaan:\n\n— Ja herra suojeluspäällikkö vastuullensa ottakoon rakkaan kaatrani\nkaitsemisen. Hengen, sielun ja ruumiin rauha olkoon tykynämme. Herra\njumala on pannut valkoisen miehen vartijaksi uskotuillensa. Punaisen\nperkeleen elki tässä meillä on ollut sangen moninainen... Kumminkin\ntaivaallinen sotasopa säihkyvin miekoin ratkoo munaskut ja selkäytimet.\nPahan on poistuttava ja kuoleman karkoituttava... Lumivalkoinen taivaan\nkaritsan karva olkoon merkkinä jumalallisella sekä isänmaallisella\nsotajoukolla... Vaviskoon kurja hökkeli pahan asuntona. Saatana on\nasettunut matalaan majaan ja ottanut köyhyyden kasvonaamarin... Sillä\nvikate käypi ovelta ovelle kuten ennen Israelissa!\n\nJa saarnan kuultuansa köyhät vapisivat.\n\n— — —\n\nSeuraavalla viikolla oikean emälahdin ja jahdin jälkeen raportteerasi\nsuojeluskunnan päämies \"korkeimmille paikoille\":\n\n— Suurilla ponnistuksilla alue on lopultakin puhdas! Hengen ja\nomaisuuden rauha palautettu!...\n\n\n\n\n27.\n\nERAKKOJEN VAIHEISTA.\n\nKauan olivat onkalon asujamet onnistuneet pysytellä piilossa.\n\nJos heidän jälillään oltiinkin, ei niistä kukaan varmuudella saanut\nselvää. Olihan Kurppalan tervanpolttajalla omia matkoja eräreissuilla\nhalki ja poikki. Oli lintulahtoja ja katiskoita kaikilla rannoilla.\nEipä sentähden voinut epäillä hänen Kalliosaarenkaan yöllisiä\nasenneitaan... Rohkea mies, kuletti pakolaisille henkipitimiksi yhtä\nja toista mitä sinisen köyhä avustaja rutiköyhänä sota-aikana saattoi\najatella. Senpätähden sisältyikin apu yksinomaan suolarakeiden saantiin.\n\nVaikka tervanpolttajan piti lauantai-iltana pakolaisia tavata etäisellä\nsaarella selkäveden toisessa päässä, oli yritys kuitenkin rauennut\ntyhjiin... Suojelijakätyrit näet liikkuivat ukon kintereillä ja\nvangitsivat hänet. Siten hävisi ukko teille tietämättömille...\n\nSen jälkeen seurasi saarella epämieluisa aika... Tuli kahtena\nperäkkäisenä päivänä etsinnöitä... Epäilys siitä, oliko Kurppalan\ntäytynyt tunnustaa ja oliko häntä piinattu ja piesty siksi kunnes\nkaikki oli ilmi annettava, tahi oliko ukko kentiesi kestänyt koetuksen.\nOliko hän vaiennut kuin hauta?\n\nTästä ukon vangitsemisesta sattumalta saadun tiedon vuoksi oltiin\njokseenkin onnettomia... Ja että jotakin huhua heistä täytyi olla\ntiedossa, sen saattoi asettaa merkille monista seikoista. Tähystämistä\nei voitu luolasta poistumisen uhalla ollenkaan ylläpitää... Mutta\netsinnöiden tämänkertainenkin tulos raukesi kumminkin tyhjiin.\n\n— — —\n\nVesien auettua olivat elinkeinot paljonkin parantuneet.\n\nKoetettiin kalaukkovainaan katiskoita. Niistä saatiin haukia. Pelkällä\nlihalla eläminen kauhistutti ja inhotti. Saattoi tulla arveluttavia\nvatsatauteja, joiden rääkkäyksessä uhrit saivat kieritellä ja\nhuutaa tuntikauden jokaisen syönnin jälkeen. Mutta lihavarastokin\nkäytettiin loppuun. Ainoana elinkipenenä se oli ollutkin... Eihän\nrospuuton aikana oltu kertaakaan uskallettu mennä maihin. Epäluulojen\nherääminen ja tuntemattomat syyt pahoittivat olemaan paikoillaan.\nNuuskinnan matkaansaattaminen pysyi tuiki tietämättömyydessä.\nEllei siinä olisi alotetta ollut, niin eihän tyhjältä näyttävästä\nsaaresta pitänyt mitään vainuilemista oleman. Saattoi hyvinkin olla\nmahdollista että \"suojelijain\" sunnuntaimetsästely oli enemmän huvin\nja urheilun kuin periaatteellisen tarkotuksen kannalta järjestetty.\nTäydellisesti ei tätä piileksijöille henkeä salpaavan ahtaissa\noloissa ollut mahdollisuus punnita. Alinomainen jännityksen hehkuva\nhiilusta kuumensi ja korpesi. Kärsivät saivat tuntea sanomattomia\ntuskia... Aika-ajoittain vetäytyi jokainen heistä entistä ahtaampaan\nkalliohalkeamaan odotellen vapistuksella ilmitulemisen yllätystä.\n\nEtsinnän edellisiltana kantoivat miehet ukon majalta löytyneen\nsuolakalasaavin. Astia oli iso ja aivan täynnä suolattuja särkiä...\nKurppala oli ennemmin kaikin mokomin kieltänyt majalle menemästä...\nMitä mies sillä tarkotti ei tullut kenenkään ajatuksissa ratkaistuksi.\n\n— — —\n\nKaiken sen jälkeen mitä mökissä tapahtui käveli Arvid kuin unissa...\nPaljon ei hän kiinnittänyt ympärillensä huomiota. Tapahtui mitä tahansa\ntahi oli tapahtumatta, se oli hänelle yhdentekevää. Synkkämielinen ja\njuro mielenlaatu voitti. Katarina tapasi Arvidin usein tällaisessa\nmielentilassa. Vartiovuoroillansa vietteli hän ajat yksin istuskellen\nkunnaiden kivillä. Tuijotteli uneksuen tovit pitkätkin pääksytysten.\nSelkäveden yli oli katse aina samaan kaukaiseen kohtaan suunnattuna.\nRiutuvilla illanruskoilla kareili hänen katseensa kauemmin... Kentiesi\netsi Katarina mielellään hänen seuraansa. Tuntuihan aijemmin varsin\nviihtyisältä oleskelu sivistyneen henkilön läheisyydessä... Mikä\nlie syynä, mutta mies mykkeni. Hän oli pikemminkin nyt synkkä ja\nsulkeutunut ihminen, pelkäsi ja kartteli kaikkia. Koskaan ei hän enää\nkertoilemaankaan antautunut, eikä ajatuksen vikkelyyttä viskannut.\nMuiden huviksi ei halkisanoja lausahtanut... Sentähden vaihtoivatkin\nmuut hänestä katseita mietelmäänsä toki julki tuomatta.\n\nVeli ja sisko haastoivat kaiken keskenään avomielisesti.\n\nKatarina toi huomionsa Robertille julki seuraavaan tapaan;\n\n— Hänestä voi näissä olosuhteissa kohta tulla arveluttava vastus.\nPerämies loikoili vuoteellansa kalpeana. Hän kuunteli, sitten pudisteli\nhuolestuneena päätänsä ja tiedusti:\n\n— Olisiko hänellä ollut suhteita kenties... Entisyys palaa\nyksinäisyydessä kirkkaampana kuin sitä on huomattu eläessä.\n\nKatarina vastasi:\n\n— En voi suinkaan sanoa. Toki Martasta jotakin tiedän. Hänestä piti\nmies paljon... Robert laskeusi takaisin vuoteelle mistä oli noussut\nryntäille. Hän kuunteli tarkkaavaisena kaikkea sitä mitä Katarina\nnyt siskon suhteista arveli sekä tiesi. Oskarilta kuului jotakin\nkalakatiskalta. Pojalta oli näet mies vasta eilen leikin vuoksi\nkysynyt: \"Uskoiko tämä, että kuolleet kummittelevat?\" Hänenlaiseltaan\nmieheltä tällainen kuullostaa poikkeukselliselta. Ja sitäpaitsi\nuskon, ettei hän yhtenäkään yönä ole unta vuoteellansa ottanut. Ei\nhän myöskään ole levollisena pitkään aikaan enää istunut... Vaitiolon\njälkeen sanoi Robert:\n\n— Ei ole ollut, ei... Olen itse hänen huomannut vuoteellaan\npaiskelehtivan ja valvovan kuin uneksuisi. Hän puhelee kuiskaillen\nikäänkuin jonkun kanssa keskustelisi. Kerrankin kuulin hänen sanovan:\n\"Ehkä jo tänä yönä saapuu!... Ehkä saapuu... Ehkä on jo saapunut.\" Niin\nhän sanoi. Tämän sanottuansa riensi hän luolasta ulos. Oskari sanoi\nhänen asustavan aina saaren eteläisellä suunnalla.\n\n— Ja mitä tästä ajattelisimme?...\n\n— Ehkä on poloinen nähnyt harhanäyn...\n\n— Tahi mielikuvituksensa kiihkeydessä yhäkin käyskentelee järkyttävissä\ntapahtumissa...\n\n— Mitään hyvää ei siitä suinkaan voida odottaa...\n\nSiinä keskustelun kulkiessa saapui Oskari ulkoa hätäisenä ilmoittamaan:\n\n— Rantahaavikon luona on vene!... Veneessä onkii mies...\n\n— Ja sitten?\n\n— Arvid kävelee vartiopaikallansa vallan rauhassa mitään miehestä\ntuolla tietämättä...\n\n— Arvid vartiopaikalla mitään tietämättä!... Sitäkö sinä sanoit?\n\nKaikki kertasivat kysymyksen. Tämä tiedonanto hämmästytti. Sairas\nRobert sai selvimmän ajatuksen:\n\nNyt olemme kaikki ilmi... Ja minä olen päälle päätteeksi pakoon ja\npuolustukseen kykenemätön... Mene nyt hyvä Oskari ulos... Hiivi liki.\nAnna jollakin tavalla tietää... Kutsu hänet heti pois...\n\nKatarinakin joutui yhteen matkaan. Ulkonahan vaikenivat hänellä\nkuusikossa vasta pestyt pyykit. Kiireimmiten kaahi hän niitä talteen...\n\nMutta mitä ollakaan?\n\nOnkimies oli itse nostanut uppinsa ylös ja tuuli kantoi alusta jo\nkaukana ulapalla... Kukatiesi... Hyvinkin taisi huomata kaihessa olevat\npuuhat.\n\n— — —\n\nIllalla sitten samana päivänä oli Katarinan ja Oskarin pakko viedä\nAapolle apua, joka pelottomana oli alkanut paikkailla kalaukko vainaan\nhinskaantuneita, lahonneita rysiä... Olihan liha kokonaan loppunut...\nSaavutetun suolaisen särjen nojissa elinvaatimukset kirkuivat liian\nkovaäänisesti. Särkisaavin tutkimisesta oli tullut ankara jano ja\njanoa seurasi juominen, mistä taasen vonkui suden nälkä ja kurisi joka\nsuolen mutkassa. Paljon veden juominen heikensi sydämen toimintaa.\nJalat, jotka muutoinkin olivat pitkät aikaa olleet pöhötyksissä, olivat\ntoisilla haavoissa. Haavoja oli ilmaantunut sisäpuolelle poskiin ja\nhuuliin. Liikunta oli tullut vaikeatakin vaikeammaksi.\n\nJäidenlähdön aikana, kovana myrsky-yönä oli vedessäolevista rysistäkin\nkaksi hävinnyt... Kolmas ja ainoa löydettiin lysmyisenä ja vanteet\nkappaleille katkenneina. Ennenkuin tästä vastoinkäymisestä oli\ntaasen selviydytty vaati se ponnisteluja. Parselankain puutteessa\npurettiin kalaukkovainaan käpästä löydetty Saksan myllyn säkki.\nKuteita ja loimia purkamalla oli saatu lankaa... Robert ahersi\ntässä toimessa. Purkaessansa lankoja keksi hän säkissä saksalaisia\nleimoja. Kirjoituksen suomensi ja sanoi, että siinä oli sisällä ollut\nruiskuorijauhoa, Stettinissä jauhettua ja pakattua. Jauholaaduista\nselosti Robert luolan asujamille varsin huvittavassa muodossa,\nmikä enemmän kuului sadulta. Kuinka paljon nimittäin maailmansodan\naikana Saksa jauhaa koivu jauhoa ja selluloosalisäkkeitä leipään. Ja\nsaksalaiset professorit eivät katso sen olevan ihmisruumiille vaaraksi.\nVielä hän kertoi raatokärpästen siitoslaitoksista, minkä kautta voitiin\nsaada rasvaa. Ja kuinka saksalaiset professorit valmistautuivat\njuur'ikään suurisuuntaiseen Englannin kansan kokonaisuudessaan\nmurhaamiseen. Tuli kunnostaa valtava ilmalaivaeskadeeri kuormitettuna\nintialaisen ruton basilleilla, jotka lasketaan purkkimannien maahan\npurkitettuna. Mutta kun ne joutuvat maan pinnalle hajoavat ne\nmiljooniin alkutekijöihin. Ranskaan tullaan samoin kylvämään kylliksi\npaljon mustansurman sikiöitä. Ja täten todistetaan vihollismaissa\nfyysillisen tuhon aikaansaamisen olevan varmimman ja tehoisamman.\nPariisin viinitarhojen maa, sekä Pohjanmeren \"lammassaari\" jäisivät\ntäten saksalaiselle vapaaseen nautintoon ja käyttöön...\n\nNo miksi sitten ei aijetta ole toimeenpantu? Se on johtunut tuhmien\npässinpäiden jarrutuksesta. He nimittäin ratsastavat \"ihmisyydellä.\" Ja\ntämän taakse asettuneiden lukumäärä on näihin asti ollut enemmistönä.\n\n— — —\n\nIllalla saatettiin rysät veteen paitsi kentälle nostettua isointa ja\nrikkeintä. Tämän kimppuun olivat Katarina ja Oskari ryhtyneet.\n\nJa vaikka myrsky parhaillaan oli sateen kanssa yltymässä, houkutteli\nhauinkutuaika nälkäisiä ihmisiä moninverroin tähdelliseen ponnisteluun.\nUlkoa aina uhkana olevasta vaarasta ei nyt myrskyllä ollut lukua.\nSaaren suojissa saattoi kalamies kokeilla. Tähysteleminenkin uskottiin\nhuolettomasti hajamielisen Arvidin osalle. Ja lakitta päin tämä\nmiesrukka harppi ja harhaili saarenselänteellä.\n\nKivikkorannoilla jo kuohuivat aallot.\n\nUseat niistä vyöryivät vihaisina vaahtopäillä ja sinkosivat\npirstaleiksi, kunnes tyrskien, hajanaisina ja huokaavina vuorotellen\ntasaantuivat rantaa vasten. Mutta kivikoille vyöryi uusi, korkeammalle\nentistänsä uusi ja taasen uusi laine ulapalta tänne toinen toisensa\ntakaa-ajamana.\n\n\n\n\n28.\n\nROBERT NORDESSEN.\n\nOlosuhteiden tuskastuttamina, vaihtelun kaipuun halussa, elintarpeiden\npuutteen vuoksi kyti jokaisessa heistä yhä kovemmaksi virinnyt\npoispääsemisen toivo... Eihän tämä elämä näin voi jatkua... Ja\nvaikka mihin muualle hyvänsä, kunhan ei vain näin tarvitse asua\nkallioluolassa. Mikä pilmeys, kosteus ja kylmyys!\n\nVaikein kaikista tässä oli ollut Robertin kohtalo.\n\nOlihan hänen jalkansa kokonaan kuivettunut. Liikuntokyvytön mies\nhoidettavana ja ruokittavana. Mitä sitten jos muut vielä omin nokkinsa\nnojissa ryömiskelivätkin. Ja kuka olisi hennonut häntä tänne heittää?!\nAapo jos olisi lähtenyt niin mitä olisi se merkinnyt toisille?\n\nSairas tästä tietoisena oli päivä päivältä tullut kalpeammaksi. Jopa\noli menettänyt kokonaan ruokahalunsakin. Sydämen lyönti heikkoni\ntuntuvasti. Aika-ajottain kohosi kuume arveluttavasti. Ja vaikka oltiin\nyritetty keinoja lääkkeiden hankinnaksi, oli tämä yritys kokonaan joka\nkerta rauennut tyhjiin. Valvoen vuoteen äärellä vuodatti sisko monet\nkalliit kyyneleet.\n\n— — —\n\nKirkkaana aurinkoisena aamuna aikaisin palasi Aapo ulkoa. Hän astui\nluolaan tapansa mukaan kalaraksin kanssa... Toiset nukkuivat vielä.\nMutta mitä ihmettä... Robert makasi kasvot kellastuneina, nenä entistä\nterävämpänä, supisuorana kalliopaadellansa... Uskollinen hoitaja, joka\noli kaiken yötä valvonut, uinui nyt tuossa sikeydessä veikon vierellä...\n\nKohtalon ratkaiseva käsi oli tässä vieraana käynyt.\n\nKauan ja äänettömänä katsoi Aapo tätä. Kärsimysten ja kivun uhri oli\nsaanut rauhan... Vasta eilen hän muisti Robertin itsensä sanoneen:\n\n— Meidän on tässä hankittava matkaan... itse kunkin. Emmehän kumminkaan\nnäinkään yhdessä voi ylen kauan elellä... Te, toverit, soutakaa tuonne\nitäiselle rannalle ja etsikää pahaista polkua. Eentykää vapaille\nmaille, missä on elämää ja siihen mahdollisuutta...\n\nSairaan silmissä oli asunut omituinen kiilto ja kosteus oli käynyt\nkatteeksi tuikkavan terän. Tähän harvakseen lausuttuun ajatukseen ei\nkenkään ollut lisännyt mitään. Jokaisen ajatusaitta oli ollut köyhä,\ntyhjä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä etsi Aapo liiterikuusen luota pahaisen lapion. Varsi oli\nsiitä käyttämättömyydessä ulkosalla taivastunut. Terän oli ruskea\nruoste purrut... Tällä lapiolla kalvoivat pakolaiset vuoron perään\nsoraisen kallion halkeamaan miehen mittaisen matalan haudan...\nSinne laskettiin sanattomasti rakas Robert... Katarina vuodatti\nsisarkyyneleet kuumat ja vuolaat.\n\nPieni piileksijäin parvi oli taaskin antanut uhrin lisää. Valkoisen\nhukan purennasta peri kalvava kuolema osansa... Pääkallomyllärien\nkurkkuun viskattiin vaatimatoin ja pienoinen nuppi.\n\nMutta kun kaikki oli valmista, hakkasi Arvid halkeaman kiviseinään\nkummun kohdalle sanat:\n\n    Tää maa on äitisi valkoinen,\n    sitä kuumana kaihosit noin.\n    Tää maa on musta ja lausumaton,\n    ei unelmies' koillinen koi...\n    Kätky santainen, yö peitteinen,\n    ikimustoinen, ei armainen.\n\nEihän tämä nuori mies milloinkaan ollut unohtanut isänmaata.\n\nLapsuuskevään tulipunerva aamu kangasteli lakkaamatta. Tavat vieraat\neivät voineet riistää pois henkistä perintöä. Pohjolassa kumotti\nkoillinen koi. Vuosikymmenten takaa vuotteli turhaan odottava äiti,\nkotitanhut ja muistojen tanner... Ja kun se päivä vihdoin oli koittanut\ntulikin vastaan pettymysten ja yksilöpyyteiden vihan valkea. Uskotun\nisänmaan asemasta kohosi raakuuden ja intohimon onneton kukka. Täällä\nhän kohtasi yhtäaikaa ryöstäjän sekä ryöstetyn. Näki myrkyllisen\nkamppauksen ja kauhun. Oikeuden edestä taisteluun asettuneita ajettiin\notuksina ja raadeltiin. Tilaa oli heille tuskin soran alla kovan\nkamaran halkeamassa kallionkupeen luona...\n\nNiin lohdutoin oli poloiselle maan kylmä povi.\n\n\n\n\n29.\n\nSAUNALAHDEN RANNALLA.\n\nSilloin kun Suomen vallankumouspalot loimusivat, saapui siitä voimakas\nja kiihkeä kutsu Saunalahden sopukkaan saakka.\n\nTämä kutsu vei Konstan mukanaan. Veipä vallankumous vielä koko\nkulmakunnan nuoret miehet, vei monet metsänkävijät mainiot. Rintamille\nkäytiin karskisti kohti kohtalokkaita taisteluita ja tuoksinaa. Ja\nryske ja humina kuuluikin kohta kahakoista Kontukorpeen saakka. Ja jopa\nsitten kerran Kiiskilän töllin tanhuillakin tapeltiin. Tapeltiin tuima\ntemmellys tuholaista vastaan tuliaisottelussa...\n\nTämän temmellyksen jälkeen oli ennenmainittuna yönä Konsta viimeisen\nja ainoan kerran rampana ja haavoissansa hiihtänyt kotikartanolle.\nKuinka silloin tuollaisen kuutamoisen pakkasyön muistoissa säilytämme.\nHajanpirstaleina mökki ja maja. Ikkunat ja ovet silvottuina säpäleiksi.\nTantereella temmellyksen moninainen merkki ja maine... Kuinka sitten\nkaiken jälkeen savuttuneen uksen otsan alatse uros astui saunaan.\nSiellä oli toki pimeässä korsussa vielä Henna, sekä vanhus vakaa ja\nvapisematoin harmaissansa...\n\nTämän sodan varhaisajan metelin ja myrskyn jälkeen tuli tölliin\ntakaisin erämaan rauha... Mutta monet ajat kaikuili vanhukselle\nkorvissa kohina ja pauke Pajavuoren kiviseinäisestä jyrkänteestä...\nKuolemankulon humina karkasi korpeen, samosi sieltä ylös ylängöille ja\nsammui vaarojen taakse...\n\nTämän erän perästä ei Konsta ollut kotona.\n\nHarvoin sitä Hennakaan saattoi aloillansa olla... Yhdessäolo katkesi\nja kaikkoni... Rakkaudelle, kaihoille ja kyynelille oli tässä tilaa\nkaikkein vähimmän. Nyt elettiin aikaa jonka moista ei oltu ennen\nnähty... Inhimilliset ominaisuudet ja arvot astuivat itse kussakin\nuusina muotoina esiin. Ilmilieskaan syttyi jalous sydämessä.\nTahto tehdä jotakin hyvää valtasi sydämet. Riemullinen läikähteli\nlieska siitä, että meitä odotti edessä jokin sanomattoman suuri ja\ntajuamatoin. Mittaamattomia kärsimyksiäkin saatettiin kestää hymyillen\nja tyyneydellä. Ihmiset asettuivat kukin odottamaan kohtalon käden\nkosketusta. Kaiken katoavaisen kuilu ammotti ja sen äärimäisellä\näärellä saatettiin käydä vallan varomatta. Ihmiselämän olemassaolon\nlopun ja alun kanssa oli yhdentekevää. Povet hehkuilivat vallan uutta,\nvallan yli kaiken arkiaatosten ja murehien... Matalat asiat saivat\njäädä syrjään.\n\nNäyttipä tässä roihussa kaikkinainen kuona palavan puhtaaksi. Ja\nettä puhdas, kultainen ihminen vapautuu yksilöpyyteidensä katalista\nkahleista... Henkisten hiillustain hehkut kuvastuivat nuorison\nkatseissa. Se kajosti povilta poskipäille. Salamat tulivat silmiin...\nInnostus hehkui otsilla ja tykytti ohimoilla.\n\n— — —\n\nAlkuaikoina, ensimäisen eron jälkeen ajatteli Henna alinomaa lähteä\nKonstan mukaan... Mutta Kiiskilän tölli oli kumminkin rakas. Se oli\nainoa kohta tässä onnettomuudessa missä viihtyi. Polut ja pielukset\npyysivät häntä jäämään. Eläimet toki tarvitsivat askartajansa... Ja\nvaikka vanhus tiesi tässä hoivaa tarvittavan, kehoitteli hän tapansa\ntaukeeseen toviin:\n\n— Te nuoret..., aika ja aate kutsuu teitä. Koetan tulla toimeen\nturvattanne.\n\nHenna Itsekin kaihosi ajoittain pois.\n\nYksin piti ikävissä istuskella ja tuijotella ulos ikkunasta iltahämärät\ntielle päin. Aatteen ja maineen sankaria hän odotteli sieltä saapuvaksi.\n\nSeurasi sitten aika että hänet vietiin väkivalloin pois.\n\nKuukausien kuluessa teki vankileirin elämä hänestä toisen ihmisen.\nJa nyt kun hän taasen tässä vapaana vietteli aikaansa, ei hän enää\nuinaillut esi-isänmaallista unta, minkä lumoissa oli tähän maahan\nsaapunut. Ei hän enää uskonut siihen kuviteltuun taikavoimaan, mikä\nkiehtoeli ja loihtieli tämän maan osakkaiden omistajilla. Hänen tajunsa\ntavotteli lopuksi lepoa ja rauhaa...\n\nHänestä riitti jo Kalevan kankahilla eläminen ja asuminen. Tämä\n\"onnellisuus\" oli tullut kuoleman varjon maaksi. Valkoisen ja verisen\nSuomen saaristoissa kiiriskelivät nyt kalman karjut paljon kiihkeämmin\nkuin ennen. Paljon kiihkeämmin halasi hän nyt sen vuoksi pois.\nHeimohuumeiden henkevyys hupeni tyyten...\n\nYksi ajatus piti hentoa elämäntoivetta vireessä.\n\nSalainen toive oli hänessä kätkeytynyt sysimustan surun alle\nsydämeen... Hän uskoi Konstan elävän... Aikaa voittaen alkoi hänen\nuskonsa tyyten horjua. Synkkämielisyyden sijaan muutti epätoivo...\nEpätoivo käski tekoihin joita ei saanut harkita... Salaiset toiveet\neivät enää palanneet sydämeen, ne asuivat syksyn mailla. Iloisuus pysyi\npoissa. Toivottomuus asusti koleissa kuolinliinoissansa. Ystäväksi\nasettui yksinäisyys. Siellä ehtyilivät iskut sykkivän sydämen. Siellä\npikemmin sammui polttava lieska kyynelten kosteuteen.\n\n— — —\n\nEräänä kesäiltana oli taivas pilvessä.\n\nKosteus norahteli ikkunoissa. Yön tullen lepäili Henna aitassansa\npuhtoisella vuoteellansa. Unta ei tullut. Korvissa kuului\nkattotuohusten tasainen rapina. Ja kun hienoinen sade sitten lakkasi,\nniin tuntuipa siltä kuin hänen sydämensäkin seisahtuisi sykkimästä...\nSilloin karkasi Henna ylös vuoteeltansa ja häipyi syyskesän yön\nhämärään.\n\nMutta vanhus imi verkkaan pirtissänsä piippua. Hänkin valvoi\nhuokaillen... Hän oli miniänsä unettomuuden usein kuullut öisin... Nyt\nhän kuuli viiltävän haikean valituksen kuin uneen häipyneen. Siksi\nhänkin riensi ulos selvän saadakseen...\n\nMutta uikutukseen ratkennut suru ei saanut laantumusta. Pellon\npiennarta pitkin tuonne asteli yksinäinen elämä... Valituksin eteni\nnuori nainen niinkuin haavoitettu otus... Ukko ei voinut pelastuksen\neikä lohdun sanaa keksiä. Huoahtaen ja päätänsä puistellen hän palasi\ntakaisin tupaan rahillensa.\n\nKaiken kukkuraksi tuotiin muutaman päivän perästä Kaskurilta sanoma.\nKiiskilään kurotti murheen katkera kukko. Paljon parempi jos ei tätä\nsanaa ikinä olisi saatettu perille. Emäntä itse luki esiliinallaan\npitäen tamperelaista vitivalkeata sanomalehteä. Luki palstamäärin\nkaatunehista, tämän paikan kuollehista. Luki \"otuksista\", jotka\npiirityksessä pääsivät pakoon, mutta pian sitten saivat saman tuomion\nLahdessa. \"Pahantekijöille\" oli maksettu ansiosta...\n\nLopuksi kirjoitus päättyi: \"Katso herra on vanhurskas... Ja kumminkin,\nkuinka paljon hän kärsi ennenkuin synnin tekemiselle asetti esteen.\nMutta kun he eivät jumalan puoleen hädässänsä kääntyneet, jätti herra\nheidät yksin. Korvaansa ei ylhäinen kallistanut avunhuudoille, sillä\nkahdestoista hetki oli jo lyönyt. Ovi pysyi suljettuna.\"\n\nLuettelosta kävi sitten selville kymmenittäin paikallisten punakaartin\nmiesten kohtaloita. Tuttujen nimien joukossa luettiin Konsta\nKiiskiläkin. Suku ja syntymävuosi. Ja että hän oli ollut: \"Suuri\nryöväri ja konna. Murhamies ja itsepäinen kansanvillitsijä.\" Tuomittu\nammuttavaksi ja heti tullut teloitetuksi. Luettelon rinnalla sanottiin\ntoisella puolen: \"Järkevin ja viisain aines (sosialidemokratista)\ntyöväestöä on osoittautunut erinomaisen avuliaaksi valtiolliselle\npoliisille. Vallan vaikea olisikaan muutoin ollut kaikkien rikosten\nylös etsiminen ja ilmisaaminen. Sen tähden tämä olkoon iloinen ilmiö\nsiitä, että rakkaan isänmaamme parhaat työläiset tahtovat torjua pois\npäältään historiallisen häpeän ja saastan (!). Ovathan ryöväreiksi\nremahtaneet holshevikien roskajoukot meilläkin aikaansaaneet\nennen kuulumattoman kapinan. 'Kansanjohtajia!'... 'Juutalaisten\nkuninkaita!'... 'Vapahtajia!'... 'Hallelujaa seuran jäseniä' kai\nuskoivat olevansa. Herra paratkoon ja armahtakoon heitä!\"\n\nHennalta vaipuivat kädet helmaan. Ne eivät voineet kannattaa tätä\nvalkoisen suden aamu-ulvahdusta. Ja kuinka monta lahtarien lehteä\nolikaan ulvonut samoin?!... Valkoiset sudet ulvoivat tyydytyksellä,\nriemullisina ja kylläisinä. Ne olivat yhdestä luusta ja yhdestä suusta.\nKelpasihan sitä lipoa karvaisia hukanhuuliansa.\n\nRauhallisena kesti Henna tämän verisen ja väärän syytöksen. Hänhän\ntiesi, että Konsta ei ollut murhamies, ryöväri eikä roskajoukon\njohtaja. Tyynesti ja selkeästi asettuivat ajatukset myrkylliseen\nvastarintaan.\n\nJa niinpä sanantuoja saikin vastoin odotustansa poistua Kiiskilästä\nvähemmän kohteliaalla osanotolla. Lohdutuksen ilmaista anelua ei\nkaivattu.\n\n— — —\n\nNavettatyön ja lypsyn jälkeen pukeutui Henna vielä samana iltana\nmustiin... Vaarin vakaaseen tiedusteluun hän vastasi vain verkkovedelle\nlähtevänsä... Ja vaikka vanha Antti jotakin mainitsi veden\nlämpöisyydestä, ei toinen sitä kuullut. Ulos työntyi vain mitään\nvastaamatta.\n\nSalmisaaren kallion alle meloi nainen ruuhellansa. Ja kun oli päässyt\nyli ulapan, nosti hän airon vedestä ja antoi aluksen itse liukua\nhitaasti kaislikon ja sitten kortteikon läpi rantaruohostoon.\n\nSanattomana, liikahtamatta, tuntikausia tuijotteli hän mustan kallion\nkaihtamaan vedenvarjoon. Hänen ajatuspiirinsä himmentyivät. Hetki\nhetkeltä ympäröitsi hänen aatostansa yksi ainoa asia. Mustimmankin\nsurun alta, hänen syvimmästä sielunsa kätköstä oli sammutettu kaikista\nsalaisinkin toivon kuulakka kipinä... Tästä elämästään ei hän löytänyt\nminkäänlaista poispääsyä. Kaikki säikeet kutoutuivat kadotetun Konstan\nuudelleen ilmestymiseen. Vaikkapa se olisi ollut kaikki mielikuvituksen\nromantiikkaa, kun sitä vain ei olisi noin julkeasti häneltä riistetty...\n\nMutta sitäkään ei vain sallittu. Rohkeittenkaan ajatelmien rakentelu\nei enää alkanut käydä päinsä. Mieli masentui täysin... Ennen oli suru\naina purkautunut kuumina ja vuolaina kyynelinä. Tasaisesti juoksivat\nsilmistä vedet. Ei koskaan tuskaisina ja nyyhkyttävinä... Mutta nyt\nei niitä tullut. Ei vettynyt silmä... Aatos valui vain vaikeasti ja\nhitaasti niinkuin kohmettunut lyijy. Koko ajatusten summa vääntyi\nyhteen ja samaan kaltevaan suuntaan. Ja kun kärsimysten valinkauha\noli kukkuroillaan ja täpärälle kallistettu putosi se mustaan\npohjattomuuteen.\n\nKatsettakaan kääntämättä toimivat naisen kädet.\n\nHiljaa työntyi ruuhi tuonne jyrkänteen alle. Kalliokärjen mustaan\nvarjoon kalpasi hän paikalle niissä hän oli kerran Konstan kanssa\nongella istunut, siihen missä oli syvin kohta ja missä kaikkein synkin\nvarjo asusti... Siinä oli hän kerran tarkoin kuunnellut kaukaista\nkertomusta. Sen mukaan oli tällä kohdalla teräspaitainen, ylväs\nFleming-herran ritari ammoin suistunut alas vuorelta.\n\nJo ulontui alus tuon kammoisan ja kolkon kertomuksen tapahtumapaikalle.\n\nYhtäkkiä nousi musta varjo aluksesta. Se nousi soutulaudalle seisomaan.\nTovin tuumi, jopa toisen. Kädet ojentuivat ylös kuin olisi ollut\naikomus uimaan sukeltautua. Naisen ääni kuului yksinäisessä yössä ja\nsanat vastasivat takaisin vuoren seinämästä:\n\n— Luokses armahin!... Mun sallios kuolemassa... vaikka en elossa ja\ntaistelossa sua seurata saanut... Saat kätkeä, syvyys, kohtaloni...\nTaakan ja tuomion valkoinen vastatkoon... Se olkoon voittajan vaimee,\nmusta muisto tästä... Hurtta, joka otti häneltä hengen, otti sen\nmyöskin minulta.\n\nVäipähti varjo... Alas katosi aaltoihin ihminen. Soutajatta solui ruuhi\nviime ponnahduksen paikalta...\n\n\n\n\n30.\n\nÖINEN TAPAHTUMA.\n\nRuohikon takana rannalla seisoi ihminen.\n\nHän oli hiiviskelijä yön pimeydessä. Kuin villin metsänotuksen\noli hänellä ulkomuoto ja takkuinen karva oli niin kasvoilla kuin\ntukkakin... Erämaassa uumaili täälläkin oma salaperäisyytensä.\nPiileskeli peikko, joka ei saanut sietää kenenkään katsetta, ei\nilmestyä päivän valossa... Hänen tuli hiiviskellä näkymättömissä. Aamun\nja illan hämärässä väistyili vaaran alta ja edestä. Kuin varjon tuli\nhänen asua, hävitä ja ilmestyä yön siipien suojassa, muutoin olisi\ntullut otuksena ammutuksi...\n\nSen tähden olivat henkipaton silmät ja korvat kehittyneet erinomaisen\ntarkoiksi ja teräviksi. Hänelle kasvoi koirankuonolaisen vaisto, jonka\nkulttuuri \"vapaalta\" ihmiseltä oli typistänyt. Taukoamaton hiljaisuus\nkehitti herkkäkuuloisuutta. Tuulien suhina, puiden humina, laineiden\nloiske, tahi kaikuvan korven erilaiset äänet nostivat hänen kasvoilleen\ntyytyväisyyden ilmeen. Mutta ihmisääni ja pauke, astunta ja tömy saivat\nhänet jähmettymään kauhusta...\n\nMistä kuuluivatkaan erakon korvaan noin lausutut sanat?!...\n\nKallion päälle sinne saattoi tuskin tapahtumaa nähdä. Mutta limikon\nlatvain yli se kumminkin yhtäkaikki selventyi. Yhtäkkiä hypähti\nhän ja juoksi pitkillä loikkauksilla sinne salmen monimutkaista\nkalliorannikkoa, josta keksi tämän havainnon. Ja kun hän saapui siihen,\nmistä ruuhi loittoni ja ulontui yksin tuonne aaltoloille syöksyi hän\nveteen kadonnutta etsimään. Pian saattoi kajastavan kalvon keskellä\nnähdä ihmisen pään nopeasti etenevän. Uimari saapui oivasti ruuhelle,\nmikä keinuili mustan kallion alla ulapalla. Aluksesta hän tähyili\naavistamaansa kadonnutta kaikkialta... Ja mitä ihmettä!... Valkoinen\nkäsi kohoutui varsin lähellä tuolla. Hitaasti kohosi, hitaasti taasen\ntakaisin vajosi enempää enää nousematta. Silloin syöksyi pelastaja\npäättävästi päistikkaa syvyyteen kadonneen käden jäljessä...\n\nOli hiljaista. Loiskahtaneet laineet asettuivat. Mainingit etenivät\nja tyventyivät, keinuttivat korteikon kaartamaa rannikon ranssia ja\nruohostoa... Öinen henkäys puhalsi lehvespensaikoissa. Ruuhen laita\nloiskutteli laitalaineita ja alus kantausi kauas sivuun... Mutta\nsilloinpas nousi kuin nousikin ahtolasta ylös miehen pää. Ja kuin\nkoira, joka raastaa saalista hampaissansa ui mieskin voimakkaasti maata\nkohden.\n\nPuoliksi alaston erakko nousi maalle.\n\nPelastetun asetti pengermälle. Huohotti täysin keuhkoin haletakseen.\nPuoliksi taintuneena kakoi, oksensi ja aivasteli. Olihan se urhous\nvähällä vaivuttaa hänetkin ainiaaksi... Mutta kun hän oli toipunut,\nalkoi hän pian, taidokkaasti ja asiantuntemuksella hukuttautunutta\ntekohengityksellä henkiin virotella. Henna oli ja pysyi kokonaan\nhengettömänä.\n\nKesti tiiman ja toisenkin, mutta mies jatkoi herkeämättä ja sitä\ninnokkaammin pelastustyötä. Jo pulpahtivat pyseet suusta... Se oli\nmerkkinä hengen palaamisesta...\n\nKummallinen pelastaja aikoi viedä saaliinsa kalliokielekkeen alle,\nmutta muutti sitten suunnitelmansa, läksi kantamaan sitä läpi metsien\nja saapui maatuneelle ladolle. Täällä pimeässä oli lehdesvuode\nheinäpeitteineen. Hökkelin edessä oli hidusta, josta päättäen tämä\nkorsa tässä tiheikössä saattoi olla jonkinlainen erakon asunto.\n\n— — —\n\nHenkipatto hiipi pois.\n\nHenna pyristeli, hengitti lyhyesti ja kauan, sitten raskaasti ja\npitkään... Hänelle palautui tajunta. Hän saattoi sekä kuulla että\nnähdä. Mutta hänen ympärillänsä oli pimeätä. Lehdet kahisivat, metsä\nhumisi ja huokaili. Toisinaan rapisivat puista putoilevat pisarat\nkatolle ja tuohuksiin...\n\nHenna ajatteli olevansa aitassansa. Kiiskilässä kuleksivat hänen\naatoksensa... Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti jotakin kauheata.\nHän muisti lähteneensä jonnekin. Muisti mustan pukunsa. Muisti\npukeutumisen, muisti ukon kysymyksen... Muisti sitten matkansa ja\naluksessa olemisen... Nyt ei hän enää uskaltanut ajatella. Hänen\nsormensa hapuilivat peitettä. Se oli heinäinen. Hän aatosti:\n\n— Varmaankin lepään tuonelassa. Täällä järven pohjallako sitten\nvuoteeni on?...\n\nSitten kului kauan aikaa... Se oli Hennasta määräämätön ajanjakso.\nAskeleet kuuluivat hiljaiset ja hiiviskelevät. Tajunta heräsi jälleen.\nJonkinlaisessa hämärässä loisteessa katseli hän edessään kauheasti\nparroittunutta miestä. Pelottomasti lausui hän raukeasti ja silmät\nsuljettuina:\n\n— Onko tämä kuolema?...\n\n— Ei kuolema, vaan elämä...\n\nHenna käsitti tarkoituksen olevan henkimaailmasta ja vaikeni, kunnes\nuskalsi: — Kuolema tämä on... Tuonela...\n\n— Elämä tämä on... Olette pelastettu.\n\nJa kun mies tarjosi lämmintä juomaa otti Henna ja joi, virkistyi\nvieläkin enemmän ja tiedusti sitten:\n\n— Missä minä sitten olen?...\n\n— Turvassa ja onnellisesti pelastunut... Metsäihmisen, henkipaton\nvieraana olette...\n\n— Ihminenkö te sitten?...\n\n— Ihminen olen, vaikka höyhenistä ette lintua tunne. Pelastin teidät\nvastikään tuolta lahdelta...\n\n— Se ei voi olla mahdollista!... Aaltojen alta.. i syvyydestä... Se\nei voi olla mahdollista. Hän muisti siinä samassa missä Konsta kertoi\nolleen Hiidenkirnun ja että siellä pohjalla seisoo rautainen ritari,\nmies kypäripäinen, kiiltolakki... Mihin Konsta sitten joutui?...\nVastahan ruuhessa yksissä soutelimme...\n\nHenna sai hysteerisen vilunväristyksen. Jalat ja kädet vapisivat.\nPelko ja mielenmaltti muuttui. Uudet liikutukset, heltymykset, olivat\nvakavasti vaikuttaneet. Kyyneleet alkoivat taasen virtailla hänen\nkalpeilta poskiltansa. Suonenvedon tapainen kouristus otti hänet\njälleen kynsiinsä. Koko ruumis jännittyi ja kovettui kuin terästanko.\nKarvanaamainen mies kävi levottomaksi, Hennan jäsenet olivat kylmät ja\nkankeat kauttaaltaan. Sydän uhkasi eroittua elämästä.\n\n— — —\n\nVasta aamun valjetessa heräsi pelastettu.\n\nTällä aikaa oli metsäihminen tehnyt parhaansa... Pelastustyön aikana\nteki henkipatto erään ihmeellisen havainnon. Hän alkoi aavistaa kuka\ntämä nainen oli... Olivathan he vasta viime syksynä neljin keskin\nKalliosaarelta käsin eräänä pimeänä yönä yrittäneet läpi korpipolkujen\nkulkea Kiiskilään... Ja olivathan Henna ja Konsta olleet kaukaisen\nmatkan tuttavia. Houreissa lausuttu Konsta-nimi varmensi miehelle\naavistuksen, vaikkakin hänen kasvonsa olivat perinpohjin muuttuneet,\nlaihtuneet ja kalvistuneet. Henna raukka oli surrut sanomattomasti\nmiestään, joka sodan syliin suistui takaisin palaamattomiin.\n\nKun sitten tämä kivikauden asukas oli itsensä rohkaissut, saanut\nitsensä jollakin tavoin ilmoitetuksi, alkoi jo Hennakin uskoa\nodottamattoman tapauksen todeksi. Hänen voimansa palautuivat ja hän\njaksoi kuunnella tätä merkillistä miestä. Tämän täytyi perin perältäkin\nolla sama Aisakki Metsä, Amerikan ajoilta. Kummallista kyllä, kuta\nenemmän noita karvaisia kasvoja katseli, sitä enemmän sieltä takaa\nalkoivat paistaa entisen Aisakin silmät.\n\nKarva ihminen kertoi nyt Hennalle koko seikkailunsa Suomen\nluokkasodan mukana. Kertoi miten oli elellyt vasta muutamia viikkoja\ntässä ympäristössä, koska oli sen havainnut sangen rauhalliseksi.\nKertoi yöllisistä ja rohkeista uintimatkoistaan yli järven. Kertoi\nkalastajista, jotka hänet olivat yllättäneet. Sanoi asuneensa saarissa\nja kareilla. Sanoi \"varastelleensa\" elintarpeita yhdeltä yhtä,\ntoiselta toista. Ja kumminkaan ei ollut kertaakaan uskaltanut itseänsä\nilmottaa. Ja kun sitten monivaiheinen kertomus, erittäin kiintoinen,\noli muutamilla piirteillä puhuttu niin muistipa jo Hennakin kuinka\nhäneltäkin leivät ja lahtanat itse aikojaan olivat porstuan kaapista\nhuvenneet.\n\nTiesikö Aisakki olevansa Kiiskilän läheisyydessä, sitä tämä ei osannut\nsanoa. Ohrana ja \"suojelija\" olivat aina urkintansa asettaneet niin\nhyvin, että harvoin karannut vanki siitä verkosta vapauteen suoriaikse.\n\nSeuraavan päivän iltapuoleen Henna jo alkoi ajatella kotiin palaamista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlihan jo aika joutua takaisin yölliseltä seikkailuretkeltä.\n\nOlihan Kiiskilän vanha Antti tullut sangen levottomaksi. Pitkin\npihatanhuita hän käyskenteli, tähysteli rantaa ja ulapalle. Kiersi\nlahdelman ja pajavuoren alustankin, mutta vanhaan silmään ei ollut\nmerkkiäkään Hennasta jäänyt. Kaikesta huolimatta lypseli ukko\nrauhallisesti lehmät. Laski raitin suu veräjän solkispuut ales ja\najoi elukat sen ulkopuolelle. Kepotteli karjan perässä ajoikseen\nlaitumella... Ja kun hän parahiksi askarteli emälampaan ympärillä, niin\njopa keresti kiinni karju pihassa kahta viikon vanhaa kassoskarkkosta.\nEi ukko tiennyt tarkoin olivatko ne uukkosia vaiko pässipuolia\nmolemmat. Siinä se tärkein kysymys olikin, minkä vuoksi hän niitä alkoi\nahdistaa sikolätin salvaan...\n\nTässä toimekkaassa touhussa oli mukana ja apuna Musti... Ja kun\nsitten asian perille ajaminen oli onnistunut, saapui siihen veräjälle\nHennakin. Ukko sirkasi häntä hetken, mutta huomasi iloisemmaksi, vaikka\npaljonkin kalpeammaksi entistänsä. Vanhus aikoi muutamalla sanalla\nnuhdella, mutta jätti sentään. Kyseli kumminkin yhtä ja toista. Niihin\nei saattanut Henna vastata. Hän käveli vain horjuvin askelin portaille,\njoita pitkin nousi rakkaaseen kotipirttiin.\n\nMusti jäi keskelle pihaa katsomaan emäntänsä jälkeen. Kuono pystyssä\nse nuuski ja ihmetteli. Koiran häntä laskeutui kerältä loipalleen...\nHetken perästä piski pyörsi pihalle ja kipasi siitä raittiveräjälle\nkarjan jälkeen, missä sillä oli kaikkein parhainta ja hauskinta.\n\n— — —\n\nVanha Antti huomasi Hennan usein iltasin astelevan rantaan, mistä\nverkkoineen sousi Pajavuoren alle... Tuumi silloin ukko itselleen:\n\n— Vaikka yrittää kalaa, on tulos tyhjä.\n\n\n\n\n31.\n\nTAISTELIJAN TIE.\n\nSodassa kulki Konsta kuumilla teillä.\n\nAlunpitäen oli hän tämänkin \"työn\" ottanut perinpohjaisella asiaan\nantaumuksella, samoin kuin kunnolliseksi tunnetun miehen muutkin\nyritykset.\n\nApealta tuntui kuitenkin kesäöillä yksin yöpyä kuusikoissa ja katsella\nkuulakan sinitaivaan lakeutta. Avaruuden pilvet pylvästyivät ja\nkasaantuivat röykkyinä kuparikallioina ilman pielustoille. Katselijalla\noli aikaa yksin aprikoida ja miettien rakentaa kauniiden aatosten\njylhiä pilviportteja, mistä kautta tiehyt saattoi rakentua taivaan\nesikartanoihin. Selkosten selällään tiheimmässä viitakoivistossa\nmesimättään kauniilla karhunsammaleella maatessa sai katse\nmielinmäärin harhailla vihreiden lehvästen peitosta ihanan avaruuden\nmittaamattomuudessa... Toisinaan sukeusi tuolla mäkirinteen takana\nhavuisella vuoteella loikoessa mieleen vasta äsken eletty elämäntaival.\nOlisihan Hennan herttainen katse ja hellä käsivarsi kaulan ympäri\nkiedottuna vasta oikea elämän ilo ja sen täydellisyys.\n\nPikainen ja perinpohjainen voitto vihollisesta oli siinä välillä\nesteenä ja ehdottomasti oikean aatteen ja ihanteen toteutumisen\nehtona... Vasta tämän kaiken suoritettuaan saattoi hän ajatella\ntakaisin rauhaisaan Saunalahden Kiiskilään palaamista. Vasta sitten\nolisi rauhaa rakkaudelle, ruumiilliselle työlle, sekä henkiselle\nuurastukselle. Taistelleen, ikuisesta vihollisestaan voiton saaneen\nSuomen proletariaatin kanssa vasta tuntui riemukevään sykähtelevä\nsoitto todelliseksi muuttuvan... Kuinka kultainen ja loistelias\nolisikaan silloin tästä hetkestä alkava historian kehto. Aikakausi\ntuudittaisi uupuneet urohot viimeiseen lepoon... Kalevainen kansa\nastuisi taaskin kerran omaa, mutta uutta uraansa, astuisi uusiin\nmaailmoihin. Nouseville polville olisi eväänä tulevaisuuden toivo.\nVapaus aukeaisi kerrankin osattomille sorron saatanallisesta ikeestä.\nLeskien ja orpojen apetta ei karmentaisi kyynel ja tuska, ei koston\nkylvö, ei kirous musta, ei veljesmurha. Ei kuuluisi hammasten kiristys,\nei koston korren karkea purenta... Ei!... Huomen, kultainen huomen\nsilloin sarastaisi... Tuhansienkin päivien takaa aavistuisi uumo.\nUudelleen ja yhä uudelleen saapuisi silloin raatajakansalle siunaus\neikä suru... Aamut olisivat ihanat... Elämät ylväät ja näitten onnen\naikojen arvoisat...\n\nVoitonvarma Konsta joutui näissä mietteissänsä ajastaan edelle. Hän\njoutui näkemään miten joukot horjuivat... Miten köyhimys kavalsi toista\nköyhää... Kuinka tietämättömyys asui osattoman kiireellä. Pettäjät\nkuiskivat lakkaamatta kavalaa käärmeenkieltä. Rikkaiden rakkien usuna\nalistui monikin maineen miesi... Selvän syyn takia lyötiin joukot\nhajalle. Perinpohjin tuhottiin ne Vilppulan ja Tampereen taisteluissa...\n\nMutta Lahden luona seisoi hän vieläkin tykistöpatterillansa. Kokeneena\nja harjaantuneena hän jo siinä työskenteli ja touhusi. Unettomana\nja väsymättömänä olisi hän kohdaltansa saattanut taistelua jatkaa\nkuin mies... Johan osattiin kanuunien matkanmittarit ja kulmatkin\nottaa huomioon. Punnitukset selventyivät päivä päivältä miehistölle.\nTähtäin vakiintui. Pommit alkoivat putoilla niille paikoille minne\nne oli tarkoitettukin. Mutta milloin panokset tykistä puuttuivat,\nlähetti Konsta kuulaa kivääristä. Mies valmistui kaikissa olosuhteissa\ntaistelemaan kaikilla aseilla. Sen aatteen elähyttämänä hän teki\ntyötä minkä oli itseensä hengittänyt. Amerikan hikihelvetit olivat\nhänelle aikoinaan opettaneet tervettä tietoisuutta. Hänen oikea\narvostelukykynsä kehittyi. Kunkin asian osasi hän asettaa omaan\nuurnaansa. Amerikalaisen proletaarin rinnalla oli hän kämpillä ja\nkaivoksissa, rautavalimoissa ja tehtaissa oppinut tietoisuutta, jonka\nedessä sosialidemokratiset kettuilemiset kilpistyivät... Olihan Konsta\ntämän aatteensa elähyttämänä vetäytynyt korven kätköjen hiljaisuuteen.\nAikoinaan hänkin kuvitteli \"oman kodin\" onnesta ja yksinäisyydestä.\nItselleen ja Hennalleen oli tykkänään tuuminut antautua... Mutta kumous\nkutsui miehen. Vartiopaikka oli suuressa tehtävässä hänelle varattu.\n\n— — —\n\nViipurin linnoituksen vallihaudoilla, tykkipatterien vierellä katkesi\nKonstan taistelun tie. Tästä kantoivat toverit urohon punasiskojen\nsuojiin... Kun valkoiset ottivat Viipurin, virui Konsta heikkona\nhaavoitettuna sairasvuoteellansa. Hänelle ei häviön perinpohjaisuus\nkumminkään paljastunut. Ja kun kuume oli ohi, havaitsi hän sairaalan\nhenkilökunnan muuttuneeksi...\n\nIhmetellen ympäristöään teki hän vielä sen huomion, että häntä\nkatseltiin kieroon ja kohdeltiin altakulmain...\n\nSitten kului aikoja.\n\nKerran heräsi hän horrosunesta siihen kun kopeat sotilaat\nkorkosaappaissa ja kannuksissa astelivat sairaalan kaikuvilla\nlattioilla. Muutamat heistä katselivat kiihkeästi kilpiä sairassänkyjen\njalkapäässä. Jokaisen nimen tarkistelun jälkeen katselivat käsillä\nolevaa luetteloa... Huone oli pitkä ja avara ja varustettuna korkeilla\nikkunoilla... Sängyltä sängylle kulki tarkistelu... Konstankin\nvuoteen vuoro saapui. Silloin viittasi valkonauhainen \"asiantuntija.\"\nKomennettu ymmärsi, kirjotti nimen ja numeron kirjaansa.\n\nTarkistus jatkui edelleen. Viereisessä vuoteessa kamppaili\nkuolinkouristuksissa keltakasvoinen mies... Konstan katse kiintyi\nnäihin kahteen edellämainittuun ilmiöön. Häntä puistatti... Hän tahtoi\nkääntää katseensa pois kuolevasta... Ja ennenkuin tarkastusjoukkue\noli tullut vuoderivin toiseen päähän ponnisti kuoleva viimeiset\nvoimansa. Tuonen viikatemies vanui luisin käsin kurkkuun. Viimeinen ote\nkamppauksessa alkoi. Peite lennähti pois. Koko ruumis ojentui ja vapisi\nsuonenvedon värisemisessä. Lyhyt piehtaroiminen herätti muissakin\nhuomiota. Kuului pitkä ja vaikea murina. Kuoleva kiristi hampaansa,\nposkilihakset värähtelivät. Rauhallisuus astui vuoteen vierelle...\n\nValkoinen mies asteli heti luokse.\n\nTätä katsoi kuollut avoimilla, elottomilla silmillänsä.\n\nJähmettynyt katse ei enää räpähtänyt... Huomiota vähääkään lainaamatta\nastelivat lahtarit heti seuraavalle ja seuraavalle vuoteelle.\n\nKaiken keskellä kajahti ankara ääni:\n\n— No!... Ei muuta kun ajakaa ulos!... Ylös ja ulos!...\n\nSuotta ei ollut Konsta levoton. Vaistomaisesti hapuili hän vuoteen\nlaitaa vetääkseen siitä itsensä istualleen. Mutta hänen siinä\nhätäillessä saapui valkovaatteinen sairaanhoitajatar vyöliinassa ja\nmyssyssä. Rauhoittavasti laski hän käden Konstan otsalle ja painoi\npään takaisin tyynyyn. Poistuessaan vaihtoi hoitajatar vuodejalkainten\nnimikilvet Konstan ja kuolleen naapurin kesken. Naisellinen\nhienotunteisuus lumosi ja peitti kaiken. Tuskin tätä muut huomasivat\nkuin Konsta itse. Joku valkoryssän vimmoissa kutenut pohjalainen\npöyhkeilijä ja merentakainen rosvo hapuili suuhunsa Suomen sanoja ja\nuhosi mörkömäisellä äänellä:\n\n— Ajeke, ajeke ulos kaike lehme!... Tehte nyt punalehme lihu!... Ja kun\nrivo joukko oli jonkun aikaa häärinyt, ajanut osan vuoteilla olleista\nulos, tarkasti pahapuheinen päällikkö listaansa ja sanoi:\n\n— Teste kirja merkkis veelä yks' Konsti Kiiskekala! Konsti Kiiskela!...\nJoku suomenkielinen tarkasti listaa ja oikaisi:\n\n— Kuka se on Konsta Kiiskilä?... Nouskaa ylös kuka on Konsta\nKiiskilä!...\n\nKomennosta huolimatta ei yhtään päätä noussut. Kamala tilanne\noli Konstalle kokonaan yllättävä. Kumminkin makasi hän hiljaa\nhievahtamatta... Ja vaikka huudot uusiutuivatkin, ei siitä ollut apua.\nJopa kovistettiin hoitajattarilta:\n\n— No missä hän sitten on?! Joku kerkisi jo vainajan nimeä ja\nnumerotaulua tarkastelemaan:\n\n— Hyvät herrat!... Hänhän on kuollut!...\n\n— Ah vot! Ka koi ni Kiiskekala jo kuollut!...\n\nPäihtynyt, pärsäävä komentaja kulki kilven luokse jalkojaan laahaten,\npani nokkansa kirjoitukseen kiinni ja likinäköinen kun oli, luki vielä\nkertaalleen saman nimen.\n\n— Hente viekkä!... Viekkä! Ventta liitte! Sattana... Mite henele\nsilmäreikke tervis aukki pitte!... Hene on yks' suuri peijoni elemesse!\nYks' kettukoira ja kuono... Kandage henet lehmekarja...\n\nVirkaintoihinsa viinan voimalla äityneet havuhattuiset \"voittajat\"\nvetivät kuolleen miehen koivista latana lattiaa pitkin mukaansa.\nKuolleen pääkallo kolisi kynnyksissä ja askelmissa... Kirous ja remakka\nröhötys kajahteli miesten mukana \"mureväessä.\" Pihamaalta asti kuului\nilkamoiva nauru...\n\n— — —\n\nRosa Raita oli toiminut valkoisella alueella.\n\nVaarallinen oli se toimi jota tämä nainen täytti. Kielentaitoisuus\nsekä sivistys asetti onnistuneesti valittuna Rosan sinne. Sentähden\ntaisi käydä laatuun yksi ja toinen tuuma. Valkoisessa ambulanssissa oli\ntämä saanut paikan. Kumminkin oli Riihimäellä eräs hänen uskallettu\nyrityksensä punaisten hyväksi saattanut hänen nauttimansa luottamuksen\nhorjumaan. Silloin piti vähältä ettei tullut paljastetuksi.\nKielitaitoisuus ja oveluus astuivat silloin avuksi... Hän vapautti\nnäet neljä vastavakoilusta epäiltyä urkkijaa. Tässä vankien\nvapauttamistouhussa taisi kesken kaiken tulla yllätetyksi... Eipä\nsiinä aikaa menetetty. Pikatuomiokin jo lankesi, mutta peruutus sitä\nseurasi heti. Pääsipä vielä entiseen toimeensakin... Olivathan suuret\nisänmaalliset voitot riemastuttaneet ylipäälliköltä... Kumminkin jatkui\nsilmälläpito.\n\nVastoinkäymisistään huolimatta tunkeutuivat kaikkialla valkoiset joukot\neteenpäin. Rosa piti mahdollisuuksia silmällä. Tämä hänen rohkeutensa\nheikensi epäilijöitä, jopa hankki hänelle pikemmin luottamusta ja\nkunniaa.\n\nAina siitä hetkestä alkaen etsi hän vangittujen joukosta miestään...\nKentillä, juoksuhaudoissa ja sairaaloissa liikkui hän lakkaamatta...\nVillinä aaveena kiisi hän kaikkialla väsymättä. Samalla jatkoi hän\napuansa haavoissa kärsiville piehtaroiville vihollisille. Missä taasen\nneuvokkuutta ylettyi, siellä auttoi vankeja vapauteen... Tietoja sopi\ntuskin enää etelään antaa. Tuskin niistä enää apua olikaan. Lähetykset\njäivät kumminkin punaisten luokse tulematta.\n\nPietarilaisilta haavoittuneilta punakaartilaisilta, jotka jäivät\nvalkoisten jalkoihin ja jotka osuivat hänen eteensä sai Rosa kuulla\nAisakista outoja sanomia. Tämä oli joutunut vangiksi Toijalassa\nja saman tien tullut telotetuksi. Se ilmoitus oli ainoa, mutta\nvahvistamaton. Mitään muuta ei kenkään maininnut. Ja vaikka Toijalasta\ntiedusteltiin, jäi kysymys vaille vastausta.\n\nTämän tapauksen jälkeen kypsyi Rosassa kauaskantoisa koston tuuma.\nAisakin kuolema tuli tavalla tahi toisella maksaa kaksin kerroin\ntakaisin. Hän etsiskeli juuri tätä tilaisuutta kun yhtäkkiä Konsta\nilmestyi kaiken keskelle. Tässä pisti Rosalle heti päähän uusi tuuma...\nMaksoi näet yrittää. Konsta oli pelastettava vaikka se tapahtuisi\nuhrautumisen uhallakin, taikka sitten taistella ja kaatua tämän vuoteen\nvieressä. Sentähden hän kantoi kuoleman asetta. Sentähden hän seurasi\npäättäväisyydellä äsken tapahtuneiden raakalaisten touhuja... Kaikeksi\nonneksi yritys oli käynyt laatuun toisella tavalla. Tämä tyydytti sekä\ntyynnytti Rosaa.\n\nPyynnöstänsä sai hoitajatar jäädä tähän sairaalaan.\n\n— — —\n\nKului kuukausi... jopa toinenkin.\n\nTällä aikaa oli Konsta toipunut. Nyt puuttui vain uskallusta poistua\nkadulle ja karata kotiin. Tästä kaikesta ehkäisivät ne jokapäiväiset\nviestit joita suusta suuhun, lehdestä lehteen ja päivästä päivään\nkerrottiin... Ennen kuulumattomia pöyristyttäviä viestejä toi\ntullessaan jokainen ilmansuunta ja henkäys... Konstan kotipaikoilta\nsaapuivat viestit rajuina valkoisen terrorin ukkossäinä... Hän\nmietiskeli tapaa, millä olisi kiitollisuuttaan elämänsä pelastajalle\nosottanut. Rosa liikuskeli sillä aikaa lakkaamatta läheisyydessä ja\nkulutti aikansa omilla teillänsä.\n\nEräänä päivänä toi hänen hoitajattarensa Konstalle tiedon, että tie on\nauki itään. Suuri Venäjä oli avannut sylinsä. Vapaus siellä vuotteli\npoloista poikaansa. Mutta kolo jonka kautta sinne tuli kulkea saattoi\nolla yhden ura, kentiesi kahden korkeintaan. Jossakin rantapensaikossa\nvenheineen yön siimeksessä sanatoin mies. Kalastaja puvulta ja\ntamineiltansa. Uskallettu seikkailu odotti.\n\nSilloin hävisi sairaalasta kaksi miestä, samoin hävisi\nsairaanhoitajatarkin.\n\n\n\n\n32.\n\nKODIN KAIPUU.\n\nViipurista painoi Konsta rajan itäiselle puolen.\n\nMutta heti rajan yli astuessaan tuntui hänestä tyhjältä. Tuntui kuin\njotakin olisi jäänyt... Vastustamatoin palaamisen halu yllätti hänet\njokaisella askelmalla. Hän ei voinut millään mielestään unohtaa\nkotia. Vaikkapa hetkenkin jälleennäkeminen olisi tuonut tunnonrauhan.\nOlispa hän yhden ainoan silmäyksen perästä ollut valmis unohtamaan\nikipäiviksi pois syntymäseudun ja Saunalahden... Siellä rakkaassa\nsopukassa oli ypöyksin orpona Henna. Kenties! valkoiset häntä\nvainosivat? Ehkä kiusasi isänmaan hurtta isää vankeudessa?... Mies\nkatui pian syvästi sitä, ettei ollut käynyt kotona ilmaisemassa itsensä\nelämäntoverillensa. Rauhaa ei saanut.\n\nEi ollut kulunut kauan aikaa kun Konsta oli tehnyt uuden päätöksen.\n\nVaarallisen seikkailun hän valitsi uhallakin, vaikka se päättyisi\nkuinka lyhyeen. Lahtarien ja ohranoiden esteet olivat pienet sen tuskan\nja kaipauksen rinnalla mitä hän sydämessänsä tunsi. Saunalahti ja\nKiiskilä oli nähtävä maksoi mitä maksoi.\n\n— — —\n\nMies kulki eteenpäin yötä päivää. Äärettömiä ponnisteluja ja vastuksia\nkestämään oli miehen ruumis ja henki karaistunut. Väsymättömänä ja\njalan juosten hän astui valkoisen jalopeuran maanrajaa kohden. Mutta\nkuinkas kävikään? Joutui kiinni. Tuotiin punaisten esikuntaan...\nTutkittiin... Joutui Spalernajaan. Istui vankeudessa kuun, istui\nkaksi... Pääsi irti. Yritti uudelleen, onnistui.\n\nKuin nälkäinen susi hiiviskeli hän yöt iltahämärästä aamukajastukselle\nsaakka. Ihmisten ilmoille puuttumatta hän samosi metsiä ja korpia.\nSilpoi suorin matkoin erätaipaleita. Missä tien tapasi tahi polun\npoikitse pistäikse oli siitä sivuun mentävä. Kaipauksen ikävä koi\nkalvoi povella. Toisinaan riensi hän kuin peto takaa-ajettuna,\nläähättävänä, aivan joutumaisillaan hurtan otukseksi ja ansaan.\nHän loikki pitkäjalkaisena ilveksenä havumetsien halki. Pehmeät\nnevat kahloi kaartelematta... Hänen jalkineensa hajosivat. Vuorten\nteräväsyrjäiset paadet viiltelivät pohjat ja päälliset. Risut repivät\nhousut lahkeista halki. Reuskat leuhahtelivat paljaissa polvissa.\n\nHänen vastaansa saapuneet ihmiset hämmästyivät. Naiset peljästyivät\npahanpäiväisesti. Huutaen pötkivät lapset häntä pakoon. Mutta toisinaan\nhaalattiin miessakki kokoon kiireessä. Suojelijat läksivät usuina\n\"ryövärin\" perään voimalla ja väellä, kiinniottamaan tahi ampumaan\notus... Takaa-ajo osottautui kumminkin tehottomaksi. Otus koipelsi\nkorpiin korvan kuulumattomiin...\n\nToisinaan ei hän tiennyt matkansa suunnasta mitään. Aurinko oli hänelle\nainoa osviitta. Länttä ja lounasta kohden hän viittoi. Hämettä kohden\nhänellä oli tässä mitta ja määrä.\n\nHänen yhtäjaksoinen juoksunsa koski sitkeimpäänkin mieheen.\n\nToisinaan oli kiertäen ja kaartaen kulottava kyliä ja kartettava\nkaupunkeja... Yhdeksän päivän perästä ilmestyi hänen eteensä suuren\nja siintävän Puulaveden ulappa. Ihmisiltä ei hän mitään kysynyt.\nEhtoohämy oli käsillä. Metsätaipaleen takana tuolla kohtasi rajamerkin.\nValkoiseen viisariin oli punaisen paalun nokassa maalattuina sanat:\n\"Hirvensalmi—Hartola.\"\n\n\n\n\n33.\n\nMAKKARA JAUHOPUSSI.\n\nVesireitin vahvassa putouksessa pyöri jalkamylly.\n\nKonsta katseli myllyä metsästä jokiäyräältä missä hän oli törmän\npäällä... Hän mietiskeli hetken. Äkkiä huomasi hän vasemmalla tien,\nmistä kuulosti kuorman ja lossirattaan loksuttelua. Hän kuulosti sekä\nkatsoi. Hepo kuormineen seisahtui. Ylen ahneesti väjyi repaleinen,\nnälkiintynyt mies myllyä. Nälkä kuroi hänen suolensa sitte saranalle,\nettä kivetkin jo alkoivat silmissä leivälle paistaa. Tässä tilassa oli\nmyllyn tapaaminen ja jauhetuksen jyry korvissa odottamatoin ilmestys.\nHänellä oli tuska, polttava tuska.\n\nIlman muuta asteli hän alas pensaiden peittämää vieremää. Konsta kulki\nkuin palukan perässä asteleva vuohi kaula kurkulla, katse yhteen\nainoaan kohtaan kiintyneenä. Kuola ja kino valahteli kurkussa. Aavistus\nja vaisto elinkipenestä ohjasivat miestä. Järjen kanssa tässä ei ollut\nmitään tekemistä.\n\nHän saapui portaalle, hiipi muutamalla askeleella aukean kopin\nkynnykselle. Myllyn ovesta astui isäntä ulos ja nousi suoraa päätä\nputkiruuhelle. Mutta pyörivien myllynkivien alta hivahti viimeinen\njumalanviljan hetale. Ja kun jauhoterät iskivät yhteen ja viskasivat\nkäryä ja kipinöitä, päästi isäntä parahiksi vinttapuunvarresta\nvitsajukon ja ruuhen kurkkuun jysähti mahtavan paksu lankkuinen lata.\nSilloin kuohahti vesi ja halkesi heti kauaksi ruuhen kahta puolta.\nVanhat ja sammaltuneet solkispuut vapisivat ja uhosivat veden voimaa ja\nvaltaa...\n\nMutta silloinpas oli Konstan hetkikin lyönyt. Nälkimykselle koitti\notollinen aika. Sutena hän hyökkäsi kiinni makkarapussiin jauhotorven\nalla. Saaliinsa sai ja ryykäsi ulos ovessa vastaantulevaa isäntää,\njoka töytäyksestä tuupertui koivet pystyyn koivunkuorilaatikkoon.\nMutta makkarajauhopussin kanssa painoi pelottava peto suoraa päätä\npetäjikköön.\n\nEnnenkuin ällistyneet myllärit oikein vääntyivät pystyynkään ja\nennenkuin heissä saattoi nousta edes suuttumuksen kuhiseva kiukku,\nhuomasivat he vasta ajan perästä, että tässähän oli ihan ilmeinen\npunikki ja metsärosvo alkanut elostella! Vallan selvä voro! Karvainen\nnaama, karvaiset, paljaat kintut ja roiston, ihan ilmeet roiston\nreidet... Tämähän oli jo sentään liikaa itsellensä pitäjän suurimmalle\nsuojelijapohatalle!\n\nJykevä jauhoseikäinen isäntä ähisi. Paremman aseen puutteessa hän\ntaittoi siitä viereltä perunavarsihaasian pisimmän ja paksuimman\ntyviriu'un. Karkea kiroilu katkesi yhtärintaa aidaksen kanssa sanoiksi:\n\n— Ryytimaan p—le!... Nythän ei ole enää millään väliä!\n\n— Mikä!?... Kuka se oli!?...\n\n— Tuhannen tuhatta nelijalkaista! Keskellä herran kirkkopyhää\nhyppelevät punikit silmille!...\n\n— Punikkiko!?...\n\n— Sorkkineen ja koipineen punikki! Minä arvaan niitä kiitelevän täällä\nmetsissä...\n\nEnnättämättä enempää jaaritella juoksivat myllärit metsään sinne\nhävinneen suuntaan. Limikossa husutti isä poikaansa:\n\n— Paina! Paina Justus!... Kanakvyöristä älä hellitä!... Ammu\nkelvotonta!... Ukko itse alkoi heti ähistä, jäi jälkeen ja haapparoi\nkiroten sinne tänne. Justus ei hellittänyt! Hän juoksi ja juoksi,\nlaukoi tyhjäksi taskuaseensa. Sen kuulat lentelivät oikeaan ja\nvasempaan.\n\n— — —\n\nTaajan kuusimetsän sisässä asui tumma hämäryys.\n\nAurinko pääsi heittämään korkeaan näreikköön kapean säikeen säteistään.\nPuolenpäivän aikana valo vain hetken väipähti ja peittyi sitten taasen\npois. Nämä säteet kurkistivat syvälle hiljaisuuden peittoon, missä\nmaatui matala lahonnut sysisauna.\n\nRänstyneen mökin murentuneet nurkat irvistivät avoimilla salvoimilla\nkuin hampaattomat ikeneet. Vihreä sammal varjosti ammoin ihmisasuntona\nolleen kojun kokonaan huomaamattomaksi. Ainoastaan musta oviaukko\nammotti aarniokuusen kupeella. Katolla, kurkihirren toisella puolen\nkasvoi vehertävä koivu, mutta toinen puoli vesikatosta olikin pudonnut\nalas ja aukosta kohosi ulos ilmoille upea tukkipuu. Sen latvus huojui\nkunnioitettavassa korkeudessa ja pudisteli silloin tällöin neulasia\nmiilukojuvanhuksen harteille.\n\nKuinka lieneekin Konstan polkuun yhyttänyt tämä autio tupa.\n\nIllan hämäryys muuttui mustaksi syyskesän yöksi. mikä aamupuolille\nasti pysyi kuuttomana, valaisemattomana. Perin väsynyt matkamies\nhorjui tähän tupaan. Kipeiksi paisuneet jalat olivat aivan haavoissa.\nRisut repivät naarmuja. Viidakko oli häneltä muut verhot riepoittanut\nja vienyt. Läähättävänä koirana oikaisi hän suoraa päätä mullan ja\nsammaleen sekaan. Hetken aikaan kun siinä huohotti ja makasi tuntui\nsydän toki tasoittuvan. Rinta aaltoili voimakkaasti. Pitkän matkan\njuoksu ja ponnistelu elämän ja hengen edestä ajoi ihmistä kaikkia\nmahdottomuuksia vastaan. Niin oli hän viillättänyt kuin vuorikauris.\nJuoksi illat, juoksi aamut, juoksi yön puolestakin yli. Nytpä tässä\nsai toki tuokion levon. Rentona hän heitteleikse ja piehtaroitsi suden\npitkällä sammaleella. Selkosten selällään katseli avoimen kattoaukon\nkautta yötaivasta. Korkealla siellä oli syttynyt yksi ainoa tähtönen...\n\nKahden viimeisen vuorokauden paasto kurniskeli jo taasen suolistoa.\nVielä kerta nuoleskeli hän kauttaaltan makkarajauhopussin turut,\nmietiskeli sitä sanomatonta tuskaa, mitä oli vasta kärsinyt\nankarasta vatsapoltosta, minkä äkillinen suurus suolistossa oli\nsaanut aikaan. Tyyten taasen nälkiintyneenä hän tuli miettineeksi\nravinnonhankintakeinoja... Siinä kuului hänen korviinsa jostakin\nlaineiden läheistä loisketta. Hän aikoi nousta ottamaan selvää, mutta\njäsenet eivät mitenkään totelleet... Useamman yrityksen jälkeen sai hän\nkumminkin noustuksi ja laahautui rannalle.\n\nHän uskoi keksineensä viisaankin tuuman. Hatullaan hän kävi vinttaamaan\nvettä, jolla liuotti jauhointuneen säkin. Sen jälkeen hän kiersi sen\nkäsin ruuville kuin pyyätyn paidan. Säkistä norahtanut vesi valui\nhattuun. Hän toisti saman työn tyystin ja tarkkaan puolikymmentä\nkertaa. Jopa jauhopussi silloin oli puhdas ja vapaa kaikesta\nkylläisestä... Yhtämittaa ja erittäin himokkaasti hän joi haalistuneen\njauhoveden suuhunsa. Lopulta ei vatsa tahtonut kaikkea vetää, mutta\nhetkisen väliajat ja vuottelemiset tekivät tilaa. Yltyvä nälkä jaksatti\nkinnastelua. Maha killittikin kuin koirasteeren kivispiira kovana ja\ntäyteisenä. Kireenä ja isona se kurahteli ja kurnaili omia aikojaan.\n\nHetken hän kuunteli taukoamatonta ruuansulatuksen toimintaa, viskasi\nvalahtaneen säkin katajapensaan päälle. Jaksamatta pitemmältä vastustaa\nunta hän kuori kalliolta kuivan sammalturkin syliinsä, palasi takaisin\nkuusikon kojuun, asettui sen alle, taisteli vatsanpolttoja vastaan\nkunnes siihen nukkui.\n\n— — —\n\nKonsta uneksui olevansa Kiiskilän pihalla.\n\nHän oli siihen tullut pakkapuhtaissa, kahisevissa kalsonkihousuissa.\nKuuman ja suloisen kylvyn jälkeen oli hän vilvoittelun aikana saunan\nseinustalla vetänyt ne päälleen. Hänen aikomuksenaan oli olevinaan\nlähteä pitkälle ja vaivaloiselle matkalle. Monimutkaisena ojentui\nelon unkea ulappa... Hänen äitinsä hääri siinä vanhan ja maatuneen\npirtin vaiheilla pojan matkaeväiden valmistelupuuhissa. Evästeli\nemo ainuttansa neuvoilla nietostielle: \"Poikani ainoo, kulje miesnä\nmaailmalla... Palaa kerran kartanooni lehväin alle...\" Vuoroin oli\nhänen apea ja altis mielensä valmis nousemaan kuumille kihuloille.\nVuoroin emo unohti poikansa ikävät. Vanha nainen pyyhkieli sairaita\nsilmiänsä kirjavan liinan kulmiin.\n\nSitten ikäänkuin monien vierineitten vuosien takaa kumotti Kiiskilän\nuusi ja upea pirtin pääty... Vene odotti rantamalla valmiina\nsantaisella paljakalla puoliksi veden varaan työnnettynä. Paattiin\nkantoi Konstan äiti suolaisen siniäispytyn. Amerikan evääksi emo\ntätä tarkotti. Lisäksi otti kaksitoista reikäleipää alas aitan\norsivaikkanalta ja solautti ne säkkiin. Puhtoisen piikkopussin\nturuloihin pujotti vanha vaimo punennaisviinekkeet ja Konsta heitti\npussin niistä riippumaan oikean olkansa yli... Isäkin ilmaantui\nsiihen rihlapyssyineen ja rensseleineen. Kehoitteli poikaansa\nampumaan \"mustan joutsenen\" salmisaaren selältä. Öisin kuului joiku\nyksin uiskentelevalta linnulta sen keinuessa tummalla veden kalvolla\nVaarakalllon alla.\n\nUnisena katseli Konsta kaunista untansa, vaikka silmät olivat\nselkoselällään. Ahmattina hamusi hän kiinni rapeaksi kuivanneen\nreikäleivän irtaimeen kannikkaan. Alakea siniäispytty piti nappulasta\navattaman. Piti hiukapalaksi ja maistiaisiksi kesken kaiken himossa\nhitkaista. Ilmehikkään eläväksi loi katse kaiken... Ja kun uneksija\njo istuallaan ollen etsi sivultansa siniäispyttyä ja kopeloi koppelin\nkaikilta puolin, hälveni ihana uni ja todellisuus ja onnettomuus\nympäröitsi häntä...\n\nKuumat olivat kyyneleet yksinäisen erakon poskipäillä. Ikävä ja\nkaihoisa kaipaus apeutti ja partaleukainen mies nyyhki kuin lapsi,\nkunnes uupui uudelleen uneen.\n\nVetten kalvolla kimalteli aikaisen aamun kultainen kirkkaus. Lahdelman\nläikkyvä päily kuvasteli tuuheiden oksain alatse pensaikkoon. Hämärässä\nmajassa nukkuvan miehen silmät raottuivat. Ulkoinen valo häikäisi\nhirveästi. Hän oli nukkunut perinpohjaisesti, liikkumatta levännyt\nmaassa kuin lattoinen lauta, nukkunut vuorokauden, kenties! kaksi.\nKuinka paikat tuntuivatkin piristyneiltä.\n\nHänen korvissansa kuului airojen loiske, sitten risujen rahinaa ja\nastunnan alla katkeilemista. Hiljainen, etäinen onkimiesten mumina.\nYritys nousemiseen ilmaisi pään lyijynraskaaksi. Hän vaipui alas uuteen\nuneen. Hän oli nyt olevinaan Saunalahden selällä. Siellä souteli\nVellamon neitosia leikiten laineiden vaahtopäillä kuohuilla. Ne\najelivat aaltojen vyöryvillä varsoilla... Konsta katsoi sitä ruuhesta\nja onki.\n\nJopa yksi vedetär uskalsi uida hänen vierellensä. Ihan ruuhen reunalle\nsaapui. Sen hiukset valuivat valtoimina. Kuplista sekä kaijakoista oli\nsillä seppele kulmilla ja kaulassansa. Konsta katsoi neittä kauan. Hän\nkatsoi sitä kivettynein kasvoin ja oudostelevin ilmein... Ilmi elävä\nHenna!? Jopa todella Henna!... Silloin hän tahtoi sulkea syliinsä\nainokaisen aurinkoisessa maailmassa. Mutta tämä väistyi hiljaa,\nhitaasti käden koskemattomille. Väistyi vain, vaikka toinen häntä\nkuinka tahtoi ja vihitteli. Hymyili vain taukeasti, suruisasti. Sitten\nheitti hänet laine kevyesti loitommalle ulapalle...\n\n— — —\n\nKonsta kohosi sammalpeiton alta, syöksyi suin päin ja sokeana ovelle ja\nulos. Hän haparoitsi puita, koetteli maata. Varmuuden vuoksi hän tahtoi\ntietää oliko hän todella kuivalla maalla.\n\nTajunta tuli takaisin. Mies löysi itsensä istumassa erakkosaunan\nlahonneella kynnyksellä. Ruumiiltansa oli pakolainen kipeänä, kankeana,\npettyneenä, alas painettuna, nääntyneenä ja vainottuna.\n\nPuolireisiin paljastuivat jalat, karvaiset sääret ja polvet. Kuinka\nmonta haavaa niissä olikaan. Oikeassa jalkapohjassa kivisti katkennut\nteikki. Hän vetäisi ulos pistävän tervaksentikun, mutta haavan pohjalla\nsiellä mojuili pahasti santa ja sora. Pikkuvarpaat olivat kummatkin\nilman kynsiä. Räsytukot tollottivat niissä. Pahoin olivat \"ulommaiset\netanat\" saaneet iskuja. Turvonneina pilkistivät ja ulontuivat ne omaan\nitsepäiseen suuntaansa.\n\n— — —\n\nAuringonpaisteinen veden kalvo kumotti.\n\nAava ulappa läikkyili. Sen tausta oli etäinen, siintävä ja sininen.\nVuoret uppoutuivat rinteiden taa, tahi kohottivat kunnaitaan\ntaiteellisina kaarina.\n\nVainottu pääsi tavalla tahi toisella selville siitä, että hänen untansa\noli kestänyt kaksi yötä ja päivää. Vähin erin ilostui hän tarpeeseen\ntulleesta levosta. Unen tuottama onni ympäröitsi hänet... Suoritetun\nmatkan tyydyttävä tunne toi tiedon jälleennäkemisen toivosta. Konsta\nkiiskotteli ja oikoili jäytyneitä kinttujänteitänsä. Vihdoin hän nousi\nylös, asteli rannalle, riisui reuhkaiset ketineet päältään ja heittäysi\nveden viekoitelevaan helmaan, mikä ei päästänyt poloista puhtaaksi\npeseytymättä. Hikinen, liassa hautunut ruumis olikin jo aikoja sitten\nkylpyä vaatinut.\n\nVirkistynein mielin hän nyt äidin muistoa mietiskeli. Miten kaunis ja\nihana oli hänen unensa ollut. Se oli yhtä kaunis kuin se päivä, jona\nhän paatin rantapaljakalta pois työnsi ja isän kanssa Amerikan matkan\nalkuvaiheisiin eteni. Sinne oli äiti ainiaaksi jäänyt rantamalle.\nHänen sanansa, jotka hän viime syleilyssä oli lausunut, kaikuivat\nkorvissa vuosien varsilla ainaisesti: 'Suo hetki mulle viimeisen!! Kun\npalaat mailta kaukaisilta kartanooni syleillä mua voit, vaikka onkin\nkumpu syltäinen rinnoillani. Suudelmasi kalmiston kukkiin paina, ne\nkastehelmet ovat ilokyyneleeni.'\n\nPoika muisti laiminlyöneensä äidin kutsun. Maailma ja turha juoksu oli\nkaiken ajan ottanut.\n\nSiinä mietteissänsä huomasi hän veneen kölin kyntämän vaon rannan\nhietikossa. Huomasipa vielä ihmis jäljet, sekä merkit äskenolleesta\nnuotiosta pengermän päällä. Tämä kaikki oli lähellä maatunutta majaa\nkallion alla, kuusikon taustalla. Silloin päätteli Konsta:\n\n— Lahtareita... ma arvaan. Mua etsiskelevät itsepäisen ilkeästi.\n\nElanneilta siitä löysi suolaista lahnaa liuskan, löysi ruodon sekä\npään. Mikä onni! Mikä siunattu särvin, hiukapala ennenkuulumaton!...\nOlipa siinä vierellä sudensammalmättähällä vielä naisen kampa. Konsta\nkatseli kapinetta. Käänsi puolin ja toisin. Lopulta otti esineen\nkäteensä. Kuinka kummallista. Kuttaperkaiseen pintaan oli piirretty\n\"Henna.\"\n\nMitä tämä merkitsi? Konsta luki ja luki sanaa kumminkaan ymmärtämättä.\nPian selkeni hänelle aavistus: Kampa ei voinut olla kenenkään muun kuin\nHennan oma. Ken ja mistä? Kysy: ken ja mistä?\n\nTurhaan hän tuhannet kerrat vainusi vastausta. Hän kyseli itseltänsä.\nTurhaan kyseli, turhaan vastaili tähän merkillisyyteen. Hän kierteli\nsitten ympäristön. Kaarteli tuolta ja täältä. Sitten huudahti, jopa\nhuikkasikin, vaan vastausta ei tullut.\n\nNyt hän vaipui epätoivoon ja synkkiin mietelmiin. Turhaan ja tuloksetta\nhän ulapan yli tähyili. Jossain ylempänä oli ainoa todistus tyynessä\nerämaassa. Yksinäisyydessä äsken palaneen nuotion sinervä savu\nhienoisena siltana kiehtoili. Lähellä puiden latvuksia, vaikenevassa\ntyvenessä yleni utuisa usva... Mutta itsepintaisesti kajahtivat sanat\nja hoihkasu:\n\n— Henna!... Henna! Huuto toistuin yhäkin yltiöpäisemmin. Huutaja pian\njoutui kiihtymään, jopa raivosi:\n\n— Henna!... Henna!... Henna!... Henna!...\n\nHuutoihin vastasi kaiku:\n\n— Henna!... Henna!...\n\n— — —\n\nMies herkesi vasta iltapäivällä etsinnästä. Sitten painui päättäväisenä\nuudelle taipaleelle. Polttavan kaipuun ja kyselyn tukahduttavaan\nvastaamattomuuteen ja mykkyyteen ei kirvonnut mistään vastauksen\nkaikua. Johtopäätelmät olivat hänellä tavattoman ristiriitaiset...\nOlihan hänelle ilmestynyt esine, Hennan kampa ja kenenkään muun kuin\nhänen se ei ollut. Konsta muisti itse kenkäkaupan, lautakäytävän,\npunamultaiset kaivantotiet. Ironwoodin ajoilta elämä yhtäkkiä esiin\nloihtui. Ilmielävänä se ilta astui esille kun kihloja yhdessä\nosteltiin. Kerran sitten hän itse kesällä, Watersmeetin metsässä tuohon\nkampaan päivän ja hetken piirsi...\n\nNiin selvä ja perinpohjainen kokemus, kaiho, kaipaus kirvelsi miehellä\nmieltä.\n\n— — —\n\nMitä olikaan myllyllä tapahtunut seikkailu saanut aikaan?\n\nHuima prosessi siitä sikiysi. Makkarapussin ryöväyksestä syntyi äimeä\näläkkä... Sillä pussin omistaja oli pitäjän paras suojelija. Pohatta,\nporho ja päällikkö itse omassa persoonassaan.\n\nIsän ja pojan punikin perään ponnistelut olivat turhia. Varas meni\nmatkoihinsa. Tästä riensivät kimpaantuneet kotiin, kuuluttivat kaikki\nsakilaiset koolle. (\"Sinkerin konekauppiaat\", joiksi työläiset\nsuojeluskuntalaisia kutsuivat hihassa olevan S. kirjaimen mukaisesti.)\n\nJa kun joukko oli koossa, karmaisi pösö jokaiselle saapuneelle:\n\n— Polsevikit ja punikit laumoina ravaavat meidän kylän metsissä...\nMennessään ovat ryövänneet myllykuormat ja kuulemma muutamia\nerämaan taloja tyhjentäneet... Poika joka kuunteli puhetta tiesi\npapan kyllä \"lohkasevan.\" Mutta ihmisyyden ja isänmaan puolesta\noli kaikki luvallista. Innostus hurmasi ja kiihotti. Joka talon\n\"russakkapintellit\" pärpättivät. Lankojen päässä pököttivät koko\npitäjän pyylevät. Emännät innostuivat. Punaposkisina ne panivat\nasialle siivet sivuun. Välttämättä tuli tarve tiedottaa. Ihmeellinen\nsekasotku syntyi tästä. Asia turposi ja paisui joka hetki. Ja ei\nkauaa kulunut kun huhu huikee jo kulona uiteli naapuripitäjissä:\n\"Aseelliset punikkilaumat liikehtimässä!\" Ja paria kolmea tuntia\nmyöhemmin: \"Punaiset vallottaneet Karjalan. Ryssän punikit ryöstävät\nrajaseudulla...\" Seuraavana aamuna tuotiin kylän sepälle sana:\n\"Koko pohjois-Suomi palanut. Kulo kulkee väkevästi ja voimakkaasti\nlounais-Suomea kohden ja että tämän Rantasalmen pitäjän kohtalo on\nlopulleen luettu ja on herran kädessä. Koko tämä paikkakunta on jäänyt\nsaareen. Kulo kiertää ympäri kahta puolta...\"\n\nJa mitä tästä seurasi?\n\nKautta kolmen pitäjän työntyi vartiastoja tiheesti tiehaaroihin.\nMistä ennen hollikuskit kulkivat, siellä nyt moottorit pukkina\npyrskyttivät. Lahtarit lennättelivät vollit suorina. Kuka astui jalan,\nken polkupyörällä kehräsi. Kulkuneuvo sovellutettiin tielle ja polulle\nmahdollisuuden mukaisesti. Entäs \"haavurit\" sitten. Jäljissä olivat\njo lottalaumat valmiina sonnustettuina siteillä ja käärinliinoilla.\nLepikoissa lepertelivät ne laukkuineen ja laastaroineen. Ja kuinka\nolivatkaan piimäiset lepät ihailtavia, lihavia. Siimekset tuoksuivat\nja hurmasivat. Pussipöksyt vilkehtivät, touhusivat. Jokaista jälkeä\ntarkastettiin ja kyykyssä katsottiin. Teki oikein mieli nuuskaista\nnenästä pitäen ja sitten ruopaista maata, ottaa ilmaa sisäänsä pitkän\nja huikean henkäyksen suunnan saamiseksi ja sitten lähteä.\n\nÄksiisiä tehtiin ja annettiin. Se oli \"viimeistä pistoo kuin Heinisuon\npässillä.\" Olipa sitten \"suojelija\" tahi ei, jokaisen tuli lähteä.\n\nKunnantuvalla sitä komentosanat kajahtelivat. Seurojen taloilla\nkapsahtivat korot ja kannukset. Yhteen iskettiin kantapäitä. Ratsuilla,\njopa luuskillakin lennätettiin. Edes takaisin kävi äksiisi. Hirmuisen\nsotaisalta tuli tässä näyttää esivallan. Ryssiltä kahmitut sapelit,\npistimet ja tussarit, mauseri-mikot ja revollipyssyt tuoksahtelivat...\nJa eikä ihmekään, nythän oli vaara uhkaamassa. Makkarapussin varas\nuhkasi isänmaata julmettuneesti! Sanan ja kuvainmukaisesti, siten kuten\nkirjoissa oltiin nähty, harjoiteltiin viiltävillä ihmislihapuukoilla.\nVöistä temmaistiin ne kasakkain malliin ja huseerattiin.\n\nLahtarien ja noskien lehdet kilvan julmistelivat kansaa. Korkeat\notsikot tiesivät kertoa tykistöstä ja ruiskuista. Lakaisu\nperinpohjainen saattaa tapahtua missä kohdassa maata tahansa...\nMetsämökkiläisten asunnot ja asemat nuuskittiin. Ne vainottiin ja\nnuohottiin kuten polttorovioiden aikakaudella noituutta. Jokaisesta\nnurkasta honastiin nokkaan, ulotettiin tuntosarvia. Vangitsemisia\npantiin toimeen. Vangitsemisia ja vankien \"vahingonlaukauksia.\"\nVanginkuljettajat \"kompastelivat\" ja kuolettavan kuulan töllinmieheen\ntämmäsivät. \"Kuppaukset\" juontuivat jokapäiväisiksi. Eloon jätetyt\nlaitettiin leireille. Kunnanhuoneen ja \"korkeaoikeuden\" kautta kukin\nkuletettiin. Hakalahtarit itse tuomitsivat leukavina.\n\nMutta makkarapussin varasta vaan ei löytynyt...\n\nSen sijaan saapui piiritystilan kolmantena päivänä yksi \"uskottu\"\nrevityin vaattein, aseettomana ja pahanpäiväisesti selkäänsä\nsaaneena. Tältä mieheltä todella olivat kasvot ja kurkut kynsittyinä.\n\"Ponssarille\" teki tämä seuraavan hämmästyttävän raportin:\n\n— Me olimme kulettamassa Saunalahden Kiiskilän vanhaa Anttia tänne\nesikuntaan tutkinnoille. Mutta kun tämä itsepintainen juutas\nei suostunut hevin sanomaan poikavainaansa lesken, sen narssun\nolinpaikkaa, jonka lutkan te joka yksi hyvin tunnette. Sama nainenhan\non ensimäinen hyyssäri, \"punikkien patja\" ja syynalaisin tulla\ntutkintojen eteen... Mutta mitäs ollakaan!... Tiellä yhtäkkiä ukko\ntekikin tulisen tenän. Ei ottanut pahahenki kuleksiakseen. Ei eljellä\neikä millään. Tämän syyn takia olimme alkaneet ukkoa luimiskella.\nAnnoimme aluksi ahterille, sitten kintuille ja korvillekin. Mutta\nkun olimme parahiksi saapuneet Ronttikorpeen, siihen Korpin hierimän\nnikamalle, kääntyi mokoma päin kuin pässi. Otti yhtäkkiä puukon\nAasikkasaaren Eemelin suolilta ja ei muuta kuin ala liuhtoa kun piru...\nSain hädin tuskin lykätyksi kuulan s—nan selkään, jopa marjaista pari\ntakapuolellekin. Aattelin antaa aikaa ja kysyä: Mitäs tykkäät tästä,\nmutta tiedättekös mikä siitä sitten seurasi?! Sitten itse hitto heidät\nhaltuunsa otti! Rienaaja ilmestyi... Aatelkaas että emäperkele hyökkäsi\npuskasta Konstavainaan haamussa meitä salvistamaan!... Sellainen\npartajesse jumal'auta jolla jaloissa oli Aatamin apostolin siivet. Se\noli kuin se ilmeinen siipiorava joka toissatalvena lensi Alatomäen\nkuusesta Roukkulan Epran hakokuormaan...\n\nTämä oli housuton raaki, joka siinä samassa listi tavilla päät meiltä\nkaikilta halki. Ja kun toiset kuusi makasivat katajikossa, vanui tämä\nminua laulupillistä, repi ja kruuvasi pahan kerran. Jopa henkeni\nalkoi pyrkiä pyllyn kautta etsimään uloskäytäviä. Mustalta paistoi\nmaailma silmissäni. Kumminkin, mikä liene villityn tullut että herkesi\nja heitti. Käin sen vain, että ukko oli maassa noussut ryntäilleen.\nTyönnyin potkaistuna pää kolmantena kanervikkoon. Kivet antoivat iskun\nja minä juovuin tunnottomuuden taipaleelle. Tuntui kuin keinuisin ylös\nja alas mustassa pohjattomassa iankaikkisuudessa... Vihdoin henkeni\npalautui takaisin vanhaan ruumiiseen... Tässä minä nyt seison...\n\nRaporttia kuuntelivat kaikki pöyristyksellä.\n\nSanattomina ja tosina seistiin... Ensi ähkäilystä päästyä lahtarit\nalkoivat ihmetellä:\n\n— Kuinka se voipi olla mahdollista. Seitsemän aseilla varustettua\nmiestä listii yksi ainoo punikki?\n\nTähän vastasi haaverissa ollut:\n\n— Malttakaahan hieman...\n\n— Ja miksi ette asetta käyttäneet... ampuneet... tarkoitamme?\n\n— Ammuttiinhan sitä!... Juu-uupelih!... Me ammuimme kuin sodassa.\n\n— Mutta ette osanneet?\n\n— Miksi emme olisi osanneet, jos nyt kerta kapineen tuntee. Ja jos\non aikaa kääntää suun suoraan otukseen. Mutta siinäpä se olikin!\nAikaa ei ollut. Ja jos teillä on ollenkaan aavistusta ja käsitystä\npahastahengestä, sillä eihän tässä ollut kysymyksessä tavallinen\nkuolevainen, niin että jos ymmärrätte tilannetta ahtaalla aholla,\nkivikkoisella tiellä, niin pitäkää sitten suunne kiinni. Ajatelkaas\nettä sellaista ilvettä saapi seipäällä sekoitella, eikä siinä sen\nsakeampaa ole... Tyhjä ilma on aina tyhjää ilmaa.\n\n— Noinkohan tuo olisi?...\n\n— Höpsis!... Turhia taikauskoja.\n\n— Minä sen voin todistaa... Olin kerran mettäksen sannnissa\nSäämiskä-Antin kanssa. Se oli sillä viisiin, että illalla rakensimme\nhyttimme aamukatveen varoiksi entisille uhrikunnaille Silleenkankaan\nMooseksen töllin takana... Moosu itse hallitsi paikkaa. Muita\nsaaliinhimoissa julmisteli. Sanoi muka juhlaöinä riettaan itsensä\nistuvan siinä puussa. Kelohonka se oli ja oksillansa oli ammoin\nkannatellut karhunpäitä ja taialle taljoja uhrattuja. Mepä vain\nasetimme kuvat kekkakupuiset paikoilleen riukuloihin ylös... Mutta\nmitäs ollakaan. Kuohahtipa siihen teeriä musta ja sakea parvi. Pilvenä\nasettuivat istumaan ympärysoksille... Suuria aloimme siekailematta\nheti lusimaan. Kilpaa tipauttelimme kekkakauloja. Ja kun viimeinen\noli ammuttu, katsoimme parhaaksi koota saaliin talteen havutelttaan.\nMutta kuinkas oli? Emmehän sieltä puun juurelta uinuvaa untuvaa edes\nlöytäneet, saatikka sitten höyheniä ja teerikopraa...\n\n— Saman tien kerron tässä toisen mokomaisen jutun, josta tosiperää\nei puutu. Se tapahtui Vuorren-Hartulla, Kankaankylässä, Yröhjoella.\nPihakoivuun näet eräänä sumuisena syysriihiaamuna lensi \"meriteeri.\"\nHarttu itse sen nähneensä kertoi. Sanoi Nummen poikien kanssa sitä\nmiesmahdilla ammuskelleensa kokonaisen aamukauden. Niin suuri se oli\nlintu, ettei sitä oltu ennen nähty. Vihdoin vanha mies tiesi sen\ntuhoja tuovan ja vaaroja ja varamia ennustavan. Siksi se oli pois\npaakiloitava. Puilla ja kepaleilla viskelimme. Siinä se vietävä istui.\nNokki kuulat kupeeltansa, kepaleet kahmi ja vastaanotti kun sitomet\nsaunan parsille. Aikansa istui, lensi pois... Mitäs siitä sanotte?\n\n— Pyh!... Se nyt ei yhtään mitään...\n\n— Vai ei yhtään mitään? Tietäkää, että samana talvena kuoli\nKanto-Heikki vainaa tukkipuun alle...\n\n— Puuta heinää... Parempi kun selitätte sitä taistelun vaihetta. Mitä\narvelette selvemmin sanoen?\n\n— Jaa-ah! Sitä minä arvelen, että liikaa on tullut jo sitäkin työtä\ntehneeksi...\n\n— Jaa mitä työtä?\n\n— Tappamista...\n\nPöydän takaa nousi pappilan agronomi, pilkkasi ukkojen\nyksinkertaisuutta. Puhui kiivaasti ja kauan. Määräsi sitten illaksi\nolemaan valmiina kolmekymmentä miestä sille suunnalle mokomaa hirviötä\nkiinni ottamaan.\n\nJoku uskalsi uhota:\n\n— Parempi lienee haroa pappilan agronomin agorodia, ellei tahdo joutua\ntaivaan yrttitarhuriksi.\n\n\n\n\n34.\n\nKOTI KAIHOTTU — KAMMOTTU.\n\nTuolla piirtyivät Kiiskilän töllin tanhuat esille.\n\nAlenevat vehmaat kuvastuivat kotoisina. Halmeet ja tienoo oli oudon\nyksinäinen ja sulettu. Seutu oli autiompi sitä kuutamoista, kalpeeta\ntalvi-iltaa minkä mies viimeiseltä kerralta muisti... Nyt hän istui\nkäsi poskella ylhäällä lepikko ahon kivikkorinteellä ja katseli\nVanhan-Antin ikuista askelten päättymisen kohtaa... Siihen poika isänsä\nvasta ahon alapäästä kantoi. Kantoi poloisen piestynä, valkohurtan\npintehestä päässeenä. Koivikkorasin liepeellä käytiin kamppaus kuoleman\nja elämän eestä. Saalis oli kallis, mutta kallispa myöskin hinta. Sen\nosasi täysin takseerata uros ja miehevä mies. Täyden koron ja kurssin\nkanssa oli tässä verivelka maksettu. Tuohon koloon kätki nuorukainen\nvanhan miehen. Hellästi peitteli raiskan. Lehväkset taitteli lepistä,\nsitten laitti risuja koholle. Sammalta oli kantanut kyllin paljon,\nkunnes kivistä latoi koperon kiukaaksi ja muodosti muiston mataavalle.\n\nKun työ oli tehty, herposi jäntevä käsi, varsi vapisi, hysteerinen\nherpoisuus asettui olemukseen. Olihan hän taistelusta taisteluun\nuurtanut uransa ja askel askeleelta edennyt. Mikä sitten tulikaan\nolemaan kaiken loppu, kaiken katkeruuden viimeinen pohjasakka?... Hänen\nkorvissansa soivat ijäisyyden kaukaiset kulkuset... Mykkänä seisoi\nsolakka metsä, mykkänä maakivet ja kivikkokamara, mutta mykempänä vielä\nmietti mies tätä elonsa tuskaisaa, tukalata matkaa.\n\nAutio ja apea mieli. Apea ympäristö. Autiompi oli tämä päivä kuin se\nöinen kuutamokenttä. Pimeämpi aurinko kuin se nokimusta nurkka saunan\nlaipeen alla... Kuinka saattoikaan ymmärtää, että taistelut yhäkin\njatkuivat, taistelut metsien kätköissä äänettömät ja mykistyvät.\nSalaiset kostovainot, salamat ja välkkyvän teräaseen, veitsen verisen.\nVainosi valkoinen susi kalpeata kyyristelijää, kurja halasi murhaa.\nKuinka hellittämättä otusta ajoi! Kuinka läkähdykseen ja näännyksiin\nhalasi hengenoton hetken.\n\n— — —\n\nPirttinsä partaalla hän pysähtyi lakean paaden päälle ja katsoi\nvaroen ympäri. Kohtalon kamalaa ja veristä kouraa hän vainusi täällä\ntapaavansa... Kun kumminkaan ei ollut kuuluvilla kyttää, niin hän\nkatseli raukeesti lepikkoaholle, jonne isä oli jäänyt. Eihän hän voinut\nkaikkea tätä käsittää, ei kauheutta, ei kuolemata. Vilauksen vain oli\nnähnyt ja se oli kylliksi. Isällä poltti liian kuumasti katse. Se oli\nkuin hehkuva rauta vieläkin hänen sielussansa. Sanat oli hän lausunut:\n\"Poikani!... Poikani!... Noutamaanko? Valmis olen... Lähtekäämme...\"\n\nTätä aatosta ei yksin ollen saattanut kestää. Murtunut, vuoteltu,\nkärsinyt salpausi... Henki ahtautui ja Konstan kasvot kalpenivat. Mies\nhorjui pihanurmikolle alas, huokui henkeä nurmen nukkaa. Pettymyksen\nja katkeruuden astuminen avautui eteensä. Syvä ihmishalveksuminen\nraateli syyttömän tunnon ympärillä taukoamatta. Eipä ilmestynyt yhtään\nsorretun puoltajaa. Tämä koiran osa oli kestänyt liian kauan. Nyt sitä\nei jaksanut enempää. Viimeinen toivo: _isä_ ja _Henna_ olivat poissa.\nMitä oli nyt millään merkitystä!... Ajetun ihmisen harteet liikahtivat\nhiljaa. Hän painoi kasvonsa maata vastaan ja nyyhki:\n\n— Henna... Henna... Kultainen Henna...! Missä olet? Missä viivyt?...\nPoissako?...! Mitä varten ja missä? Henkipattonako raukka kuleksit\nkuten minäkin? Ajettuna elukkanako juokset valkoisen verihurtan eessä?\nOi onnettomuutta! Kalman ja kirouksen alttarille... roistojoukon.\nMikä onkaan heillä aate? Mikä on heillä määrä?... Mikä hinta isänmaan\npelastuksen. Isäin maa! Isäin maa! Minun isäni askelten tanner on\ntässä. Mutta sinä isäni! Loven louhoksessa olet nyt löytänyt. Koirana\nkurjana sinut kuoliaaksi kurikoivat. Isä, sinun puolestasi olen\nkostanut. Niin olen iskenyt kuin Kullervo kanervaisen kankahan...\n\nHän kohosi sitten ryntäillensä. Katsoi syntymäkodin kaikkia kohtia.\n\nPihanurmi ja juhannuskukka oli niitetty, kuivattu ja korjattu\nhaudeaitan lauteelle kuten oli tapana. Vieras vene oli kumollaan\nrantapaljakalla. Oman ruuhen ohella kumpaisenkin... Karjakodan\npikimustista, pyöreistä ja savuttuneista seinähirsistä oli epävarma\nkäsi vasta pälhinyt sytykesälöjä. Olihan hän niitä siitä samoista\nhirsistä veistänyt pilttisenä poikana Konstakin, vaikka isä oli useasti\nkieltänyt. Hän oli niitä piilunnut tärkeimpään tarpeeseen sittenkin.\nOli ukko kerran jo saarnankin siitä pitänyt: \"Poltatte nelisnurkkaset\ntervaksina kartanolta, vaikka kantoja ahonalusta täynnä.\" Sitten oli\nKiiskilän isä-Antti kertonut iltapuhteella pitkän jutun siitä, miten\nAlikkolan saunan oli käynyt samoin. Näet vetolaiskat veljekset söpöllä\nja hoikolla makasivat kaiket talvet akkain harmina kiukaan kupeella.\nMilloin tuli kiireellinen kodan lämmitys, tahi saunan löylyn tarve ja\nuunin sytytys ohentelivat ukot paksuja tyvihonkia seinämiltä niin kauan\nkummaltakin puolelta kunnes päivä varoilta pilkisteli.\n\nMiehen ajatukset pyrkivät tantereella loikoissansa mielin määrin\npakenemaan poikuusvuosille. Mikkolan veljeksien vaiheilla viihtyivät.\nTuntuipa siltä kuin hänen ruotonsakin vaatisi leppoista lepuutusta.\nSelkänikamilta poltti luiden jokaista solmua. Jalat olivat\nahavoittuneet ja hänen kantapäänsä olivat siertyneet halkeimille ja\nruuduille ristiin rastiin.\n\nTies kuinka kauan oli mies loikonut maassa kunnes kavahti ja hyppäsi\npystyyn. Joku liikutti ovea, ehkä ikkunata. Siitä paikasta etsi ja\nhuuteli ja kalpasi vastausta. Mutta autio tölli vaikeni kaijuttomana.\nPirtti ja kammari olivat typötyhjät. Vuoteet olivat laitetut ja\npeitellyt. Niitä ei oltu käsin koskettu. Sekä lakanat että uutimet\nolivat sileinä ja puhtaina.\n\nIsän vuode yksin oli pöyhimättä, peittämättä. Tästä johtui ajatus:\nHenna on ollut poissa viimeisimmät vuorokaudet... Penkit, tuolit,\nikkunaiset, patakaappi ja astiahylly tervehtivät tulijata. Lavitsa\nliukas, kiiltopinta pyysi pitkän päivän poissa ollutta istahtamaan.\nTakan tantari ja avainkoukut kiiltävine kivertyneinä muistuttivat pojan\npahaisen paitaressun kujekonsteja, kiikkumisia ja muita mielimuistoja.\nNämä asetti matalaisesta majasta uuteen pirttiin, mutta entiseen asuun\nmies itse. Tällä hetkellä elävöityi kukin kohta kirkkaana. Lakilaudat\nja lattiakin tunsivat tässä liitostensa laittajan. Pöytä pyysi, pyysi\npihtipielus, lusikkalauta ja näverinaula. Hymysi lintureppu. Lukoton\nluodikko monta kertomusta isoisän maineesta, salokorven samoojan\nkarhunkaadannasta.\n\nTämä mies ei enää ollut entinen isäntä. Ryhti, asento ja aikomus ei\nenää ollut sama. Hän ei enää ollut rohkea, päättäväinen liikunnaltaan.\nNyt oli hän kyyryinen, repaleissa, pikemmin arka ja salaperäinen\nmierolainen, joka vaani vaaraa katsein sekä aistimuksin. Parroittunut,\npäältä nähden ränsistynyt Konsta kammoksui nyt kaihottua kotia pikemmin\nkuin sen avosylin vastaan otti. Samana päivänä jo matkaa poistuaksensa\nmietti. Tämä koti kultainen ei enää ollut häntä varten. Maailma suuri\nja avara vuotti omaansa... Koska muuta mietteensä kohtaa ei löynnyt,\nniin otti uunilta aitan avaimen ja astui äänettä ulos. Silloin hän\nmuisti jotakin:\n\n— Missä Musti?... Katse etsi vastausta. Askelta kunnekkaan ottamatta\nhän aatosti: Kuinka hankkiutua ja minne? Mitä ottaisi matkaan?...\nTuska pursui taasen sydämessä. Tuntui kuin surun musta kuolinhuntu\nkietoutuisi takaisin tänne, niissä ajatusten mieliaskarrus virkeänä\nviipyili. Menneiden aikain ja tapausten suloinen sarja oli hänellä\nmietelmissä. Hiveli silmään sulous vaateaitan vaiheilla. Sama unelmain\nuntuisa asunta. Olihan hän tässä aitassa lapsuuden ihanimmat unet\nuinahdellut. Oli nukkunut kultaisen lapsikauden kesäyöhyeet valoisat.\nÄidin ja isän yhtymillä oli tepastellut... Heräsi vasta aamuin kun\naurinko jo riihituomen takaa kiertyi aitan ovelle ja katsoi katin\nlävestä ja huikaisi nokimustan nurkan ja pojan katseen. Silloin piti\nhieroskella, itkeskellä, ja jos ei heti tultu ovea avaamaan niin jopa\noli tullut juottovasikkana äännähdeltyä. Ellei sittenkään oltu tultu\nniin oli hän kirkaissut kiukun perästä että tölli tärisi. Silloin kuuli\näiti aina keittiöön kun kalapataa liedeltä nosti ja juoksi junkkarille\navaamaan... Siihen hätiin sitä isäkin oli jo kiirehtänyt. Aamuniitolta\ntuli, viikate ollen kasin kastelemana ja heinän helpeissä. Sen asetti\ntikaportaan orrelle. Ja kun pöytään kukin kerkisi, sai poika olla\npolvella. Kupin kantoi emo kullekin. Kissalle ensimäisenä, sitte\nMustille, pojalle polvenkorkuiselle antoi kouran kokoisen kupin, missä\noli hauen maksa makia suuta suppuista varten. Isä itse asetti kolhoista\nsuurimman eteensä...\n\nMiksei nytkin? Miksei voisi talosille asetella? Sauna tuolla. Kylpy\nhehkeä ja herttainen. Olishan aitan orressa paita pellavainen äidin\narmahan ajalta. Ja hellän hentoisen Hennan lumivalkeat lakanat.\nPyykki tuoksui puhtoiselta. Siinä oli alla vaateorsien vuode hempein,\nhellin ja pehmein, \"kevään tulolle tehty.\" Lumivalkealla tyynyllä\noli kielonkukka karrenkuiva. Seinähirren halkeamassa tuomen tertut,\npihlajan marjaiset oksat kauneimmilta kausilta. Kasa virpoja lattialla.\nPihkalehtiä aikaiselta keväältä. Varvuista oli puolet hampain purtu,\nkuoret puhtaiksi silvottu. Kopero vispilöitä. Mustikanvarsikimppuja\nkatkaistuja, tasattuja oli padan pesua varten.\n\nMistä lienee kissa tullut metsästysmatkoiltansa, hiiri suussa.\nAitan ovelle juoksi, köyristeli ja kieppui. Katilla oli kaulassansa\nruususolmu. Selänsilityksen sai ansiosta.\n\nPoislähtöä pikaista teki mies taasen.\n\nAika ja outous kutsui ja käski. Vaaran vento vaisu varoitti. Aikoi\nensin venevalkamaan. Sitten katsoi jalkapatikan parhaaksi. Valitsi\nPajavuoren kukkulan ja suunnan.\n\n— — —\n\nlittiläisten mansikkainen ahon rinne kallistui etelään Koukkukorven\nja kolun puoleen... Ahon alareunasta, sanajalkojen seasta kohotti\nkellokaula emälehmä kuononsa korkealle. Pari kertaa puhahti, katsoi\nrinteelle kipuavan Konstan kulkua, lakkasi ruohonpurennasta, märepalan\npainoi pakolla alas kurkkunieluun. Kirjuke ja Lähtöinä astelivat tähän\ntaaempaa rinnalle. Mutta keväällinen juottoporsas tonki totisena mustan\nviinimarjapensaan juurimultia ja mutia. Ja kun ruuvikuono oli löytänyt\nmakoisen matosen, massutteli ja tonki uudestansa. Jotakin tömyä kuului\nloppakorvaisen maankyntäjän korvaan. Se kuunteli, oudosteli, puhahti\nja tonkasi turpeen ylösalaisin ja röhähti sitten karhuna lepikköön\nja kuunteli sieltä takakyntynen ja kimppa koholla... Mutta Musti! Se\nvinkui ja hyppi hullaantuneena ja haukkui. Tämä vikisevä karjapaimen\npisti pusun partasuulle, kolmen kyynärän korkuiselle uroolle. Silloin\nkahinasi mieskin oivan ystävänsä sylirysyssä rintaansa vastaan...\nOlihan Kiiskilän Musti paimenena kesät pitkät karjan perässä käynyt.\nUskollinen kaitsija se olikin ollut... Aamusta varakasta asti yhdellä\nvatsalla jaksoi. Ja illan tullen tunnilleen kuskaili karjan kotiin.\nJa palkkioksi kukkurainen kulhu talkkunata takan luona valmiiksi\nlaitettuna... Ei aina kuitenkaan tämä riittänyt. Metsässä missä\nkulkeissaan jänön jäljet löysi, niin jopa ajoon antausi. Varsinkin jos\npitkäkorva vasta siitä oli sivuun köykkinyt. Kas silloin sattui sekin\nseikka, että karja sai olla oman onnensa nojissa.\n\nNyt tapasi Konsta tässä ystävän äkkimältä. Pitkän taipaleen takaa\ntultua oli se ainoa jota saattoi helliä. Musti ulvoi ja itki ilosta. Se\nhyppeli lakkaamatta ja karkasi hulluna isännän ympärillä.\n\nHeltyipä siitä tulien turtama mieskin. Ahon kivelle istuikse. Koira\nkieli pitkällä vohotti ja mielisteli... Kaukaa kurkkivat jo lehmätkin\nkaulojansa puhistellen, tunnustellen. Ja emälehmä tunsi tulijan,\nastahti lähemmäksi. Kerran kaksi nuolasi kyynärvartta karkealla\nkielellänsä.\n\nKonsta kiikutti vuoroon koiraa tahi halasi kaulasta kellokasta,\ntaputteli hiehon lihavata kitkoselkää, pyyrysteli virmaa vasikkaa.\nPuheli lehmäkarjallensa rakkahalle tähän tapaan:\n\n— Ohhoh, sitä lempparia kellokaulaa... Ja sinä pimpulani. Suvi onkin\nsukinut teidät... Sanokaapas missä on Henna?... Sinä lipakieli,\nsanoppas sinä se... Konsta leikki vuoroon koiran kanssa, tiedusteli\ntältä lampaita. Musti ymmärsi puheen, loikkasi ahon jalkaan, kyöräsi\nsieltä kulkuskaulaisen emälampaan. Pässi pökötteli perässä, kolme\nkarkkosta kipakoilla kintereillä. Vihaisena pokkasi pässi, lipoi\nhuuliansa, jopa pyrki koiraa puskemaan. Mutta Musti väisti ja läähätti\nkuumassa turkissansa. Lampaita ei oltu koko kesänä keritty. Kenties oli\nkeväälläkin villa yksiin unohtunut. Vanukkeisina roikkuivat kyljet.\nViita oli villoista osan vienyt. Mies puheli siinä ystävilleen:\n\n— Pyky... Kuru suolaa... Kalvoi sitten nahkaisesta repustansa aitan\norresta otetun reikäleivän, tasasi tämän eläinten kesken. Mutta\nsuurimman palukan sai Musti. Karitsat olivat metsittyneitä. Mutta saipa\nkuin saikin hän yhden kiinni jalasta. Sitä hyväili sylissänsä koiran\nkateeksi...\n\n— — —\n\nAina iltapäivään asti loikoili Konsta ahon kivellä lampaan vuona rinnan\npäällä... Kellolehmä, musti ja mullikka ihmettelivät ympärillä. Ruohon\npurentaan ei kellään näyttänyt olevan halua... Ruskealla kuonollansa\nnuuski koira ilmaa. Saukkosuolle katsoi ja pörhisteli. Hiidenkorven\nkuusien latvuksilla punotti lännessä lienteä syksyn ruso. Jynkeänä\npaistoi myöhästynyt ukkospilvi. Sadeilmakuuron kaukainen kajo suontui\nvinottain kalseana, autioittavana.\n\nSalo lepäsi vuoden vaiheen vanhuudessa... Palokärki leuhutteli lentoon,\nharvaan ja vaivaisesti yli ahon. Rinteen niskalla tuolla korkean metsän\nseassa sai leposijan itselleen musta lintu. Harmaan kelon kylkeen\nkoputti. Ontto puu komisi rupuna ja kumisi... Pitkänokka kopahutti\nsieltä, toisen täältä, pillahutti kertaa kolme, viskausi viistoon ales\nmaassa makaavalle rontolle. Huuteli hetken tapiolan vasikoita.\n\nKonstasta itsestä tämä kotieläinten tapaaminen ja jälleennäkeminen\noli ollut äärettömän hupaista... Unohtuihan edes hetkiseksi ajatus\nja muisto noille maille. Unohtui tänne poikavuosien polkuloille.\nEräreissuillansa, monta pitkää vuotta sitten oli hän istunut tässä\nlaakalla. Silloin oli ollut tämäkin aho uudempi. Olipa silloin ollut\nahon alkuperäinen aitakin näkyvissä tuolla alhaalla. Siellähän se\nteloista tehty aidan nurkka oli mustana ja miiluisena, aidakset\nhiiltyneinä. Hän muisti kuinka kesakko-orava mielellään riukujen\nselässä ravasi. Ja jospa tarkemmin katsoi niin nytkin siellä tuoreessa\nviitakoivussa kujeili löllöhäntäinen metsän härkä... Kyllä sen Musti\nkuuli, mutta oli unessa olevinansa. Antoi sen pihkanokan siellä\ntirskutella. Parempi tässä nyt on paimennus.\n\nIhminen ymmärsi, eläimet ymmärsivät. Katse ja yhyntä kertoi kaiken.\nHän nuoletti suolarakeita rukkaselta. Ja kun pässi rohkeusi, otti tämä\nmuruista suurimman, purasi, näykki, irvisti ja lipoi villisti kieltään.\nOlihan tässä littiläisen ahon kivisellä kiireellä koko Kiiskilän\ntöllin karja. Sitä Konsta nyt katsoi ankein mielin ja ilmein... Niinpä\nitselleen iloksi ja eläimille haaskasi lyhyen ajan. Kuin hyvästiksi\ntässä tuokion vietti ja keskellä ihmiselämän suurinta surkeutta\nmielistelivät maine, kohtaus ja sattuma.\n\nMutta missä Henna?... Kuka lypsi kellokasta?... Ukkoko oli sen tehnyt?\nSiitä paikasta ponnahti ylös, asteli ahon yläseen laitaan, viilsi\nveitsellä valkoisen tuohen mäkikoivun kupeelta, lyhytsilmäisen,\nsitkeän. Pihlajasta pisti sälyset. Teki tuohuksen pitkän ja soikion...\nOudosteli emälehmä aluksi sitä miksi metsässä lypsylle. Mutta kun\nKonsta raapi kuvetta ja kopeloitsi nisiä, kuunteli kellokaula leuhkat\nkorvat lepässä. Lehmää kehui ja kaunisteli lypsäjä. Täyden ropeen\nryyppäsi suoraa partoihinsa pyyhkimättä. Sitten lypsi toisen. Tämän\nlitki Musti loppuun. Karkkosenkin kuono kastettiin, pärski, päristeli,\npani vastaan--. Silloinpas koira urahti, niskakarvat siirtona tinkasi\nkohta korkeimmalle ahon kivelle, kuunteli ja vainusi vainolaista...\n\nNyt kaapaisi Konsta reppunsa ja loikki suoraa päätä metsään. Ja kun\nkuunteli, selvisivät kumisevan rinnepolun askeleet. Kaatunut juurakko\nkaihti, mutta kun katsoja kumartui tiuhan juurinäreikön alatse,\nhuomasikin hän miesten varoillen astelevan siltä suunnalta aukealle.\nHurtat hiiviskelivät, kantoivat kivääriä, himoitsivat ihmisammuntaa.\n\nYli viitaisen kunnaan, yli louhikoisen vieremän, alatse havutiheikön\nkipasi nyt Konsta karkuun. Juoksi ja juoksi lakkaamatta, painoi\npakosalle kuin säikytetty peura. Matalana ja jäntteränä sukelsi hän\npensaitten lomitse. Kokemus ja kauhu kannusti. Hän matkaili milloin\noikeaan, milloin vasempaan etsijöitään eksyttäen... Olihan jokainen\nkohta perin tuttu. Tutut linnustusinaat ja metsät, tieto teistä ja\naukeamista, joiden vaiheita väisteli.\n\nHikisellä ja huohottavana päätti hän nyt paeta pois ikipäiviksi näiltä\nmain. Kotoisilla kankahilla paloivat varpaat. Kaikkialla täällä\nkarkeloi kuolema ja kammo. Veli veljeä verihurttana metsästeli.\nNuoruuden mailla, missä iloiten riistaa otusti, sai nyt itse\nammuttavana, ajettuna maanustella.\n\nTuntikausia jatkui juoksenta.\n\nNyt hän pysähtyi... Edestä kuului jyry, luja ja voimakas ropina...\nMetsoparvet nousivat ryöppynä lentoon, hakkasivat siipiä ja asettuivat\nsuoraa päätä ylimmille oksille.\n\nMusti juoksi salaa miehen jälessä. Se oli käynyt isäntäänsä\ntakaa-ajamaan ja nyt vasta ilmaisi itsensä. Entiseen tapaan oli\npoikueen etsinyt, eheän ja ampumattoman lintuparven. Pakolainen\ntuumaili: Viisas koira...\n\nEnnenkuin Konsta kerkisi ihailemaan otuksia puissa, paukahti laukaus\nvasemmalta viistoon ylös ja metso jytkähti tantereelle. Ampuja juoksi\nottamaan saalistansa. Ja kuka se oli?... Ohrakasken Aleksi, Konstan\nkasvinkumppali, mainio metsästäjä, asteli onnen ohjaamana eteen. Ja kun\nAleksi oli vihdoinkin selvinnyt hämmästyksistänsä ja alkoi uskomaan\nkumppanusta todellakin ihmiseksi, eikä metsän kummaksi peikoksi, syntyi\nsiinä vähin erin tuuma pitkien kyselyiden ja vastausten perästä.\nJa mitä edemmäksi Aleksin kertomus ehti, sitä alakuloisemmaksi\nmuuttui kuulijan katse. Kauheita asioita juonsi toveri tämän paikan\ntapahtumista. Terrorin, valkoisen raivon valloillaan kuuli... Aleksi\nitsekin kuikkaili luotipyssyineen koko kesän metsien peitossa ja\nhenkikipinää kituvaa raijasi päivästä päivään. Huolimatta siitä,\nettä peltoliuskoilla kärysi elonkuiva korsi ja ruis ja ohra peltoon\nputoili...\n\nKuunnellessa ystävän puhetta, muisti Konsta Kiiskilän kaurapellon\npunervan kuivaksi, helut valkoisiksi. Muisti saunatien kahden puolen\nruispellon leikkaamattomaksi. Tähkissä karrittivat okaat. Varpusparvet\nrapistivat jyvät mustiin juurimultiin.\n\n— — —\n\nYstävykset oivalsivat todellakin Kiiskilän koiran karjapaimenesta\npoistuneeksi. Syyksi taisivat arvella sen, että lahtarit ottivat\nlehmät. Sentähden karkasi koira isäntänsä jäljessä. Aleksi arveli\nmyöskin Hennan häviämisestä yhtä ja toista, joka seikka lohdutti ja\nliensi jossakin määrin Konstaa. Ukko itse kuului olleen alinomaisen\nsilmälläpidon alaisena... Aleksin kerronnan mukaan oli Kiiskilässä\nvietetty kalseita päiviä viime aikoina...\n\nMielipiteiden edelleen vaihtuillessa jyrisi kuusikko ukkosena.\n\nUusi mettäksien parvi nousi nyt puihin. Hakuhimoihin herännyt\nmetsäkoira innostui, äityi entiselleen. Ja pienireikäinen suusta\nladattava luodikko kohosi. Milloin tipahti mainio mustamotko rytinällä\nalas laakson lukitussa lumpeessa. Suppean metsän sisästä luksahtelivat\nrihlapyssyn pienet panokset kauaksi kantamatta.\n\nMutta koska oli jo aivan myöhä, siirtyivät miehet lintutaakkoineen\nAleksin yöteloille melkoisen matkan päähän Hallakorven taakse.\nKarpalosuon kainalossa, Lumpiokurun pohjukassa, jyrkän kallioseinän\nluona louhosrinteessä oli mainittu paikka. Ja heti kun toveri mainitsi\npaikan, hymähti Konsta hyväksyvästi. Eihän tämän parempaa paikkaa ollut\nnäillä mailla. Notkelman pohja rakentui mullikkakivistä. Niiden välit\nsaattoivat maanpinnan alla olla veden onteloitsemat, mutta kamaran\npeitti paksu rynkö ja sammal.\n\nTänne kontuun uurtuivat ketun ja karhun ammoiset pesäpaikat... Ja\nmetsäsika siellä vieläkin joka syksy rakentaa polkuloita ja monet\nerämiehet mietiskelivät tänne reissua.\n\nHämärän jo ollessa pilkkosen pimeänä astelivat ystävykset ilon tunne\nsykkivänä siitä, että olivat tavanneet toisensa. Mustikin otti\ntorumisen onkeensa, oli tyyten haukkumatta ja saaliista tyytyväinen. Se\ntiesi että makusa iitamojakka on odotettavissa. Koira astui laiskasti\nhäntä lojossa askelesta askelmaan miesten jäljissä. Kumminkin oli\nhaukulla mieli muree siitä, miksi vangita ja rajoittaa sekä asettaa\nesteitä vapaalle vaistonnalle?...\n\n\n\n\n35.\n\nHALLASUON LUMPIOSSA.\n\nVuoriperäisen maan rannat päättyivät vetelään Hallasuohon.\n\nNäiden rimpien yli eivät edes lehmät kesäkuivillakaan kahlanneet. Asiaa\nei ollut kenelläkään tänne kesän aikana. Metsäyhtiön miehet milloin\nlienevätkään käyneet ostoja aikoessaan. Lintumies ja kyttä toisinaan\nurkki läpi mennäkseen, tahi päiväkauden kiersi saaliin ajossa.\n\nHiljainen ja hyljätty oli tämä seutu, mutta sitäkin hiljaisemmaksi\nse tuli suven suussa. Vasta kun lehvät kellastuivat ja syksyn haapa\npunertui ja kun viidakko otti värivaipan itselleen, alkoi sieltä kuulua\npyyn pilli valoisan keskiyön pimetessä. Aamun ja illan hämärä viipyi\npimentoina Hallasuon lumpiossa. Polut peitti pudonneiden lehvästen\nmoninainen matto.\n\nVarsinaiseen asuntoonsa ei Aleksi ystäväänsä ohjannut. Nousi vain\nylös pengermäisen kivikolikon kurkkuun, missä aarnikuuset uneksivina,\nylhäisinä ja ylinnä muista yötuulten huminassa huojuivat erottautuen\nmuusta metsästä. Kas tässä oli hänellä tiuha, läpinäkymätöin hakohytti.\nKodan keskellä oli tulisija, jossa erakko verekset keitokset\nkypsensi... Kuivista kelon karahkoista tekaistiin nytkin rätisevä\nja räiskyvä lekko... Ennen ammuttuja, höyhennettyjä ja savustettuja\nlintuja kirisi piankin paistinvartaassa. Ohrakasken Aleksi ei yöpynyt\nensikertaa saloilla. Oli se tämä mies eniät kerrat yökunnissa rauhankin\naikana uurnastellut... Olipa yhyttänyt tämänkin ystävän täällä poikuus\nvuosilla. Osasi se poika iltaset ja appeet makupaloiksi kärvennellä...\nEikä tämän touhun aikana montaa sanaa mainittu. Ääneti oltiin. Jos\njotakin lausuttiinkin, niin se sanottiin kuiskaillen. Koppelon kuvusta\nlemahteli muheva mehu. Mettäksen rasvainen reisi kirisi tuohuksella.\nOlihan tämä metsien asukas asetellut einettä säästöön. Oli sitä osa\nkillumassa kuusen kuivilla karahkoilla tiuhan rungon kupeella, toinen\nosa kivikolon syvimmän jääkylmän hoilon perässä.\n\nJa kun iltanen nyt oli valmis ei hän kehotusta antanut, eikä toinen\nsitä liioin odotellut. Luonto itse herätteli himot ja pani nälkäisen\nsuun syljeskelemään. Linnun kimppa toisensa jälkeen sitä siinä\npuraistiin. Konstan aittakuiva kannikka jauhatteli ilman isompia\ntoimintoja. Syönti pantiin pikkuhiljaa alulle, mutta entäpikaa se\nkapasi virmaan vauhtiin. Leukahampaat tekivät työtä niinkuin tekee\njämerin eto ihminen himon makiassa hurmossa. Puremattomat pihiset luut\nviskattiin Mustille sivusilmäyksettä. Ja kun kaikki eteen asetettu\noli syöty, pyyhkäistiin parrat. Roimasti käytetty suola vaati hetken\nperästä lähteelle menemään. Ryypättiin vettä, vaikka Musti olikin\netukäteen laidalta litkinyt ja janonsa sammuttanut.\n\n— — —\n\nLepäsi yöuntansa luomakunta. Linnutkin kyyröttivät leposijoillansa\ntiheikön oksilla. Toiset niistä noudattelivat kesällistä parvea ja\npoikuetta. Sentähden asettuivat emän rinnalle riviin rassin päälle.\nToiset taasen olivat hakeneet parinsa ja kahden kylkikyljessä\nkaipasivat likitysten lämmintä. Muutama oleili ypöyksinään huoletoinna\nja rauhaisana pää siiven alla... Pikkulinnut, tiainen ja peukaloinen\nolivat alimmalla varvullansa. Viimeisinä ne myöhempään kuin toiset\nillan askarrusta huushollasivat. Nekin asettuivat lopulta aloillensa,\nkykertyivät vetäen päänsä höyhenien sisään haaveksien ennen iltaunta\nhyönteisistä ja hyttysistä...\n\nMutta kodassa lieden luona jatkoi mies hiljaista, outoa, julmaa\nkerrontaansa sanoin ja kuiskauksin. Pöyree oli aika, pöyreet siitä\nmyöskin maininnat ja mielikuvat. Aleksi kertoli kotitienovilta\ntapahtumia... Hän kertoili sitä mitä Konsta ei ollut koskaan\nkuullut, ei ajatellut, eikä uskonut. Manttaalipösöjen alhaisuudelle\nja raakuudelle ei hän tiennyt vertoja... Ja hän joka tuota kertoi\noli mies, jolla katsantokannat muinoin olivat olleet aivan\ntoisenlaiset. Eihän Aleksi ollut osallistunut veljeislyöntiin, tuimaan\nsisällissotaan. Paljon muuksi kuin herrain häntyriksi ei häntä ennen\ntiennyt. Vaan kokemus oli hänelle tuonut toista tullessansa. Hän nyt\nistui tuossa himmeällä hiilustalla paossa valkoista vainolaista.\n\nKonsta kuunteli lausumatta mitään. Syltäisen kuusen ikityvellä nojui,\nvaan ei saanut unta. Ja kun kerronnan välit pitenivät väsymykseen,\nhimmeni hiilustakin. Varjot mustenivat, valopiiri pieneni, kertojan\nkieli alkoi sammaltaa ja lopulta hän nukahti. Pää kallistui pehmeälle\nkarhunsammaleiselle mättäälle. Tämän pani Konsta merkille, ei unisena,\nvaan virkeänä. Hän kuunteli vielä kauan luomakunnan tunnun tauontaa...\nSyvältä hänen sielustansa kohoilivat kaihon kaukaiset surusoinnut.\nSammuneet sävelet, ammoin jo vaimenneet kumpusivat uudelleen\nkuuluville. Kenties esi-isäin aikainen ajatus ilmestyi hänelle\nperintönä muinaisuudesta. Kenties Kalevan kankahilla tästä kerran ajeli\nja tässä yöpyi samoin jahdattuina ja sisäisesti surmattuna inehmo.\nKenties oli monikin kaukaisuudessa käyty kova kamppaus tapahtunut\ntässä eräjärven partahilla. Kenellä elon etsintä on kalsean kalvan\nkärjessä, sillä myöskin kärsintä myötä... Mutta kohtasi kovaosaistakin\ntoisinaan onni. Riista osui ripaan, otus etehen asettui. Kas silloin\noli kodassa iloinen iltapuhde, kasku kalevainen kerrottiin ja kannelkin\nkenties soinnahteli. Vaan silloin olikin toinen aika kuin nyt. Henki\nsuuri hallitsi silloin maita ja kansan mieltä. Uhritulten ympärillä,\nlietten hehkuisten luona luettiin taunoiset taiat... Maatuneet, ammoin\nunehtuneet ja multihin menneet herätettiin ilmoille. Manattiin henget\nesille. Ikeettömän heimon itkua ei konsaan kuultu. Jos suruista\nkudottua ongelmaa luonnonlapsi joskus liensi, niin se oli ratkontaa\nmiettehien ja maineen miesten.\n\nRakkaus, syvä rakkaus ja sokea viha raivosivat tällä kertaa.\n\nTätä kansaa raiskasivat nyt upporikkaat hurmon hurtat. Vääryyden\nja ihmisyyden pilkantekijät seoksen sotkivat. Rienaus tallasi\nylemmyyden ja jalouden lokaan... Kamasaksain kätyrit ja palkkasakki\nlahtasivat työläiskansaa. Verileijonan liput liehuivat. Orjaikeen\nkirokangas hulmahteli. Isäin kamaralla metsästettiin vapaata miestä.\nVarjaagirosvot toivat tänne salavuoteuden ja saastaisen sikiön\nraatajakansan keskuuteen. Nimi porvari ja kapitaali kantaa tuon inhon\naina myötä. Yhteisaarteet ovat nyt yksityisten anastamina. Mahtuisiko\nmaan ja taivaan välille toista ja suurempaa konnaa? Kansani, onko\nlietesi luona konsaan yöpynyt moista hurmanhurttaa joka kaiken saaliin\nryösti?... Eipä ole hämärillä historian mailla tällaista julmista\njulmimpaa tekoa kohdallesi koskettanut kuin verikevään viestin kuulu\nkairaan sana... Kuinka mustana juopana katkaisee rikos kaiken, rikos\nmittaamatoin!...\n\nKuluu aika.\n\nNousee päivä... Oikeus käy uuteen taukoamattomaan taisteluun. Polvi\ntyön ja toimen sekä vastaisuuden kohoo... Vapaa mies käy taasen\nastuntaan. Voimia varttuu. Jouset ja entistä ehommat lintupyssyt\ntulevat taasen esille... kunhan tietoisuuden tuliroihut loimuavat...\nKas työn Suomi silloin on suuri ja vapaa! Yhteinen Sampo jauhaa taasen\nkansalle... Runous ja kanteloiden taitoniekat astuvat taasen esille\nja Väinön lapset palaavat kaukomailta... On silloin kevät!... Sulaa\npohjolasta jää. Paisuvat silloin virrat ja ihmisrinnat. Laine laulaa\nloiskien tuhatjärvillä:\n\nSuomi on vapaa!...\n\nSuomi on vapaa!...\n\n— — —\n\nMolemmat olivat nukkuneet ihanaan uneen.\n\n\n\n\n36.\n\nVERIENKELIT.\n\nValkeat julmurit vartioivat onnettomien elämäntietä, sillä Kiiskilän\nkulmalta kuului kauheita... Sana sanalta saapui sellaista, joka sai\n\"suojelijat\" liikkeelle. Rajavuorella sanottiin punaisten hallitsevan\nHiidenkorpea ja Hallasuota... Kuka nyt olisi uskonut, että vasta\npuoli vuotta jälkeenpäin punikit kummittelevat. Johan nyt haudatutkin\nunholaan uskottiin jäävän. Johan nyt jokaisen työläisen piti tuntea\nja tulla järkiinsä ja jättää inhoittavien ryssien aate ja sen kanssa\nseurustelu. Pitihän nyt toki kansallisen velvollisuudentunnon sentään\npäästä voitolle ja oikeuksiin työläisissäkin. Tottakai heidän\nsuomalaisina sentään täytyi tunnustaa tää maa omakseen ja rakkauden\nsiteillä tähän yhdistyä. Vai eivätkö he ollenkaan kunnioita esi-isäin\naatteita?!... Eivätkö he omista sitä, mitä menneet polvet olivat\nmeille rakentaneet perinnöksi? Kuinka voipi olla mahdollista, että\nsaman kansan lapsissa on juudaksia, jotka karkeasti sysäävät luotaan\nkaiken sen, mikä toisille on kauneinta ja ihaninta?... Isänmaa!... Oi\nmikä kaiku!... Mikä sointu ja mahtavuus!... Mikä rakkaus ja jumalainen\ntuntu? Eikö olisi kaunista elää yhdessä kauniin kodin kurkihirren alla?\nEikö uskollisuus ja kuuliaisuus ole kutsuna kultaisena kaikille? Eikö\nse lepyttäisi kaunan ja katkeruuden? Mutta ei! Punikki on punikki...\nAjappas järkeä sen sarvien väliin.\n\n— — —\n\nPappilan agronomi ja Leppälahden halkopotressikka panivat nyt\nparastaan. Jahti tuima ja tulinen panna toimeen piti... Kesän kiireet,\nelonkorjuun aika huusivat kyllä vastaan, mutta suuriäänisimpänä kaikui\nisänmaan apu ja hätä. Ja suojelija kuin suojelija, astu esiin, lähde\nliikkeelle koska kutsun kuulet. Toista se on taistelu tämän maan ja\nkansan puolesta, kuin ravistuneen jyvätähkän peltoon tiputtaminen.\nEihän mitenkään voinut sietää, että tuholainen kykkii vainioaidan\ntakana... Eipä suinkaan! Ajamaan sitä, hiivatissa, on sääret\nsuorittava. Nujuun lujaan ja lyömiseen annettiin lähtökäsky.\n\n— — —\n\nVain pieniä kierroksia tekivät Ohrakasken Aleksi ja Konsta.\n\nEnimmät ajat pysyttelivät aloillaan. Karjalokurkun takalistolla\nvetäytyivät yhä syrjäisemmille ja salaisemmille metsästysmaille.\n\nJuontuipa sitten Konstalle kutsumus mieleen. Miksi ei ollut ottanut\nelukkaa mukaan. Olisikohan kenties! oman karjan voinut tänne hyvinkin\nkuskata. Olisi niissä elämisen apua hetkiseksi kahdelle miehelle\nollut... Siinä mielessä sitä miehet päivän parin kuluttua hiiviskelivät\nKiiskilän ilmoille... Mutta kuinkas kävikään? Vainolaisen ketju\nkiersi auttamattomasti eräänä iltana lymypaikan. Metsäveikkojen\njänöpaistipuuha pysähtyi.\n\nMikäpäs siinä auttoi. Kaikki pakoyritykset olivat turlat.\n\nTaistelu kymmentä ojettua asetta vastaan on urhoista urhoisimmallekin\nturhuus.\n\nKuoleman tahtoivat tuomitsematta, tutkimatta panna oimeen. Sitä varten\nkiskaistiin männynoksain alle hirttonuorat. Kielto ankara, ehdoton,\nsaapui silloin kylästä. Kiinni saatuja tahdottiin tutkinnoille. Tämä\nmuutos toi hetkellisen helpoituksen.\n\n— — —\n\nMuutamia päiviä myöhemmin olivat Konsta ja Aleksi asetetut\nvankileirille. Vaarallisimpain karsinassa heitä nyt kiusattiin.\nTutkimusten tulokset eivät olleet tiedossa. Tuomio lankesi.\nToimeenpanopäivät avautui huomenna.\n\nPaljon olivat nämä miehet nähneet.\n\nKuolema puhutteli heitä suoraan suusta suuhun. Luiset kasvot kertoivat\ntapahtumia. Elämä oli ilkeätä unta... Vangit horjuivat nälässä. Huulet\nliikkuivat ohuina lakkaamatta. Ne kuiskivat sanoja, kuulumattomia\najatuksia. Kuolemantapaukset vaivasivat vastasaapuneita, mikä seikka ei\nenää liikuttanut talossa ennen olleita ollenkaan.\n\nKello kymmenen aikaan illalla päästettiin heiltä nilkkaraudat irti\nja heidät työnnettiin molemmat kuolemankoppiin, joka oli pihamaan\nseinustalla. Muut vaikenivat, sillä ne tiesivät tämän olevan lähtöä.\nSaapuivathan yöllä noutajat...\n\nTämä oli kamala aavistus. Kylmä hiki virtaili kumnankin ohimoilta.\nHetket hupenivat hitaasti. Vartijain jokainen askel sorahti hietaan ja\nleikkasi sairasta sydäntä.\n\nPuolenyön jälkeen saapuivat teloittajat.\n\nKopin ovi avattiin. Pihalla liikuskeli nauravia miehiä. Ilakoiminen\nja kuiva kakaktus kuului kuin perkeleen kurkusta. Ihmisen nauru tässä\nhornassa huimasi päätä. Hiukset nousivat pystyyn siitä julkeudesta jota\nlausuttiin... Pihan perältä astui esiin onnettomia uhreja. Komentosanat\nkajahtelivat korkeissa kiviseinissä. Konstankin kopin ovi avattiin\nmunalukosta. Se oli entinen vankilan kanala. Avaajan huutoa tuli heti\nnoudattaa. Tavallisesti tulivat vangit heti ilman enempiä käskyjä\nkopista.\n\nMolemmat onnettomat seisoivat seinustalla tiuhan piikkilanka-aidan\nvierellä. Tässä jalan alla tuntui olevan lastukasa. Sen olivat he\nmolemmat jo päivällä panneet merkille. Hälinän aikana ja uusien\nmatkamiesten ulosottamisessa viipyi telottajien huomio muualla.\nKonsta kaapaisi rohkeasti lastuja aidan alta, nosti voimiensa takaa\nlangan ylös. Aleksi oli valmis matelemaan alitse. Tämä tapahtui\nsilmänräpäyksessä toisten takana. Mutta kun toisen oli vuoro lankaa\nkannattaa, eivät hänen hermonsa kestäneet. Suin päin painoi pimeyteen.\n\nUlkona huomasivat vartijat pakenijan ja alottivat ammunnan. Tämä\nkiihotti pihalla jokaista. Avoimesta ovesta karahti valmiina oleva\nratsu pakenijan perään. Yhden miehen kautta puhkesi sota. Juopuneet\nmurhaajat saivat himollensa vauhtia.\n\nHuudon ja elämän keskellä ei Konsta ymmärtänyt eikä muistanut mitä\nsitten tapahtui. Häntä iskettiin päähän. Nyt liikkui ajatus kuin\nilmassa. Puhe ja hälinä kuului kaukaa hänen korvissansa. Se loittoni\nyhä. Pistoolit paukkuivat. Tulet leimahtelivat puolipimeässä elokuun\nyössä... Olihan linnan pihalle saapunut kolme naarasleijonaa, jotka\naseet käsissä metsästelivät häkissä kiusattuja punikkeja. Mutta miesten\nhohonauru rähähteli juopuneiden kirouksien keralla.\n\nValkoinen verienkeli ajeerasi naisen haamussa.\n\n— — —\n\nKun Konsta tuli tajuihinsa painoi päätä lyijyn raskas taakka. Mikään\njäsen ei liikahtanut. Vihreät lehdet liikkuivat. Lepikko kohosi\nympärillä. Aamupäivän aurinko paistoi... Linnut lauloivat... Taivas\nsiintyi syvänä ja sinisenä... Sitten se hämärtyi taasen... Muta vaippa\nvetäytyi kaiken ylle.\n\n\n\n\n37.\n\nKAHDEN MATKA.\n\nAisakki teki päätöksen.\n\nHänen tuli kiireemmiten poistua paikkakunnalta ennen talven tuloa...\nValkoisten alinomainen vaino uhkasi tarkkaakin miestä. Henkiset ja\nruumiilliset voimat kuluivat, sentähden tuli hänen hyvästellä Hennaa ja\ntotisesti poisua kiitollisena ja koskemattomana. Saunalahden seutu ja\nsalmis-salmi olivat hänet kätkeneet aikansa.\n\nMäärätty lähtöpäivä läheni.\n\nApinaihminen ajatteli muuttaa muotoansa. Parta tuli saada poikki.\nHän oli sitä aijemmin yrittänyt katkoa lasinpalasella, minkä\nrannikon sannasta löysi. Ruskean olutpullon vinottainen viillos\nkykeni leikkaamaan, jos vain jaksoi kärsiä. Mutta tämä kysyi kamalia\nponnisteluja. Äänekäs vaikeroiminen olisi saattanut lähimailla\nsattumalta olleet höristämään korviansa. Ajan kanssa, yksi karva\nkerrallaan jyrsien jatkuu työ hitaasti.\n\nTässä parran katkaisemispuuhassa viertyi jo kolmatta päivää, eikä\nvieläkään ollut enempää kuin puolet poskea ylhäältä ajettu. Kaikesta\npäättäen tuli yritys ottamaan kahden viikon ajan, ehkä enemmänkin,\nsillä leukaparta oli tuntuvasti paksumpaa ja pani vastaan. Sitäpaitsi\ntuli \"veistä\" hijoa. Se tapahtui siten, että lasin syrjää lohkotiin\ntaitavasti. Tuliterältä katkesi välkkyyn muutaman karvan. Loppujen\nlopuksi ei työstä täten näyttänyt tulevan mitään. Ajeltu ala vuosi\nverta ja siihen viilletyt pitkät haavat kirvelivät... Mutta koska\nihmisten ilmoillekaan ei sopinut mokomana kerpoleukana mennä, täytyi\nkeksiä jotakin. Täytyi edes puoliarshinaista partaa lyhentää.\n\nKauan mietittyänsä hän keksi eräänä yönä keinon, jota päätti aamun\nvaljetessa heti yrittää. Aisakki etsi läheltä mustat piikiven palaset,\nistui tarkkaan ja hikiseen työhön. Hän asetti särmikkään kiven kulmia\nvastakkain ja naputti käsikaupalla. Ja ennenkuin ilta ehti, oli\nmusta kerpo miehen leuasta hävinnyt. Nyt siinä tosin törötti vielä\ntuumanmittainen käryävä kannikko, mutta tämäkin oli sentään paljon\nsiistimpi entistänsä.\n\nJa kun Henna eräänä päivänä saapui tapaamispaikalle, hämmästyi tämä\nsuunniltaan. Niin tavattomasti oli erakko muuttunut. Kaiken ikävän\nasian keskellä ei tämä lopuksi voinut olla nauramatta, lupasipa tuoda\nsakset kanniston tasaamiseksi.\n\nJo koko kesän oli Henna hautonut ajatusta palata takaisin Amerikaan.\nMichigan kummitteli alinomaa hänen mielessänsä. Miten monta\nkertaa olikaan hän yltynyt itkemään ja kaipaamaan vanhempiansa ja\nWatersmeetiä. Olipa hän yrittänyt virkamiehiltä passejakin poistuakseen\nmaasta, mutta kaikki yritykset raukesivat tyhjiin. Eilen saapui hänen\nlopullisen toivonsa romahdus siitä, sillä vallesmanni ilmotti jyrkästi\npoismuuttamiskiellon, epäsi passit \"kaikilta maan kansalaisilta.\"\n\nTätä surusanomaa oli hän saapunut tuomaan ainoalle uskotullensa\nmetsään. Nyt oli Aisakkakin vuorostaan korviansa myöden säikähtynyt,\nkoska Henna kaikin mokomin halusi heti mukaan Venäjälle.\n\nHetken mietittyänsä ei mies tähän anomukseen vastannut sitä eikä tätä.\nMonien vaarojen ja vastuksien eteen astumista vain mietti. Kuinka voipi\nheikko nainen kestää yönsä taivasalla, rankkasateessa ja vilussa, mihin\ntässä oli opittu ja vastaisuudessa vieläkin enemmän antauduttava? Mutta\nhuomautuksistakaan tähän suuntaan ei Henna halunnut kuulla. Sanoi\njaksavansa... kärsivänsä. Eikä siinä auttanut muu kuin painua yhdessä\nmatkaan.\n\n— — —\n\nAluksi tuntui öillä tiettömässä metsässä jalan kulkien matkan teko\nhankalalta.\n\nTeitä kun tuli visusti karttaa, sekausi pilvisinä päivinä suunta.\nToisinaan, milloin itään oli aikomus, astuivatkin kohti länttä.\nEtelä-Suomeen mennä ei ollut kysymyskään. Pohjoinen pikemmin saattoi\nolla lupaava. Sinne sitä pyrkiä piti. Rajavartion valppaus Karjalan\nkannaksella oli Aisakille kyllin tiedossa. Olipa vielä toinenkin syy,\nmikä veti miestä pohjolaan. Hänen mieleensä muistui monien kuluneiden\nja kaukaisien vuosien takaa eräs himmeä ajatus. Se kaihoili sieltä\nAmerikan ajoilta asti. Se oli seuraavanlainen:\n\nSuperiorjärven rannikkometsissä, Marquettesta Munisingiin kulki\nrautatie. Tämä ratalinja halkaisi hämärän aarniopyökkimetsän. Radan\nvarrelle oli kertynyt muutamia vasta avatuita halkokämppiä. Yksi\nsellainen oli Rumley, toinen Damling. Täällä Damlingissa oli Aisakki\ntullut tuntemaan Kaula-Kanasen. Tämän kotoperä oli jostakin Oulunjärven\nympärillä olevista pitäjistä. Miehen puheiden mukaan hänellä piti olla\nmaatila. Kaula-Kananen ei pitänyt manttaaleja itse tietoinansa vaan\nkuulutti sen ulos julki sekä salaa. Jokainen kämpiköllä käväissyt\ntiesi tarkalleen, miten monta lehmää oli Ketara-Kaulassa ollut,\nmontako rahtikuormaa Kaulan pihan läpi kuletettiin talvisin Kajaanista\nOuluun; miten monta Vienan laukkuryssää sai kyydin kotipaikoilleen ja\nmontako patteria \"pellonvoidetta\" muhi Kaulan kaikilla vainioilla.\nMyöskin kuinka monta syltä talon tupa oli toisin ja toisin päin; miten\nsolakkana seisoi tallin takana miesmuistiin kaatamaton silpomännikkö;\nmiten se siinä seisoi välkkynä ja salaperäisenä poronkelloa kaijuttaen\nkumeana kuutamoyönä. Se metsä se siinä jymysi ja jynkeili talon änkeätä\nasua... Hongikko kohisi oman talon maalla, kohisi omassa takana kuin\nparas kruununpuisto. Ja omasta metsästä sai rakentaa pytinkejä vaikka\nkymmensylisiä. Punahonkaa sitä oli oksatointa ja silkoista patsaita\nja penkkejä, lauteita ja lavoja vaikka yksipuisia olisi pykäillyt.\nNiin sitä oli puuta, jotta köyhää hirvitti. Jouhipetäjien suilevaa,\nkynttiläoikosta runkoo seisoi kuin parasta juustoa. Itsensä keisarin\nsanotaankin sanoneen: \"Että Puolangalla imaistavat hongistot, joista\nRooman pyhä isä aikoo rakentaa Kittilään oman tuomiokirkon...\" Niin oli\nKaulan kuuluisa Kananen koko Danlingin kämpiköllä kuuluttanut... Tämä\nmennyt aika ja ajatus välähteli Aisakin mielessä.\n\nKaula oli sitten matkustanut vuosien kuluessa kotimaahansa... Sentähden\njohtui eräs vissi tuuma tässä hänen mieleensä. Tosin ei Aisakki\nkoskaan ryyppysakissa puolustanut Kaulaa, jota muut aina yksissä\nneuvoin höyhensivät. Mutta toiselta puolen ei Aisakki ollut ottanut\npilkantekoonkaan osaa. Juomingissa kehuivat toiset, toiset panivat\nvastaan. Se riippui vallan siitä miltä puolelta ryyppy kullakin kertaa\nkallistettiin. Imartelijoille, jotka lipakielin lähentelivät ja jouhen\nja rikan takilta nyppäsivät, osti Kaulan isäntä rennosti olutta ja\nviskyä.\n\n— — —\n\nJa kun aika joutui niin tie lyheni.\n\nEräänä talvisena tuiskupäivänä saapui kaksi ihmistä Kaulan talon\nkartanolle. Eivätkä Amerikan muistot ensi silmäyksillä olleetkaan\nihan perättömiä... Tuossapa se huojui varteva petäjikkö. Tuossa\njymyseinäinen pirttirakennus.\n\nEnnakkolaskelmissaan oli Aisakki sattunut ottamaan oikeaan osuvan\nsuunnan. Tiesihän hän entuudestaan mistä nuorasta tässä nyt oli\nvedettävä. Ensi silmäys osotti että hänen edessänsä oli kuin olikin\naimo erämaan linna.\n\nNo entinen amerikalainen halkojätkä, joka on ollut sentään\nproletaaristen kämmenten välissä hierottavana ei ole mikään turilas,\neikä paksunahkainen piikkisikakaan. Isäntä näet otti harvinaisen\nvieraansa vastaan hörönaurulla. Hurmaavalla ja sydämellisellä riemulla\nhän tervehti tulijoita. Päällepäätteeksi, ennenkuin asioita alettiin\nkuihailla puoleen tahi toiseen, ilmoitti Kaulan ukko, \"ettei hän ole\nmikään 'lahtari', vaikka hounat sitä huutavat.\"\n\nMaitaan ja mantujaan kehuskellen ja näytellen entiseen tapaansa hän\njutusteli:\n\n— Köhjäkkeitä ovat nämä vanhanmaan isännät oikein maailmanmiehen\nrinnalla... Olen sen heille aikaa sanonut, että katsokaa raukat\nsääriänne!... Se on sillä lailla Junnan Kukkoo, että jos lapikasvarret\nkaikki nousevat tässä pohjanperällä ja tikkaavat yhtä jalkaa niin\nkissalta pääsee paha marina, jos kerta tavallinen mies \"rokasta\" kiinni\ntarttuu ja hännän nyrkille kietoo! Niin että sotakouluun sitä heidänkin\npäästä pitäisi jääkärin mallin mukaisesti...\n\nTähän tapaan haasteli rehti isäntä odottamatta ilmestyneille\nkaukaisille matkatuttaville. Ja todellakin pitkästä aikaa saattoivat\nAisakki ja Henna huolista huuahtaa... Hetkessä hengittivät he hieman\nvapaammin.\n\nRuokapöydässä kun ihastelivat sai Aisakki aiheen puhua:\n\n— Me Amerikan suomalaiset olemme omaa lahkoamme... Meitä toiset kenties\neivät ymmärrä. Maailmankatsomus on meillä väkisinkin laajentunut.\nAhdas, liian ahdas on vanhan Suomen ajatus...\n\nKaulan isäntä katkaisi:\n\n— Sitä samaa sanon minäkin ja arvelen että jos Suur-Suomi, se\ntahtoo sanoa suomalaiset, virolaiset, inkerikot, karjalaiset,\nulapantakalaiset, tsuhnat, kurkunleikkaajat, tverit, ituihmiset y.m.\nsullottaisiin samaan huhmariin, syntyisi siitä eri kihinä... Voisiko\nsitä sanoa Kalevan kansaksi?... Kyllä se voisi Väinön heimoa olla,\nmutta aatteet uudet ja vaikutteet luokkataistelun aikakaudella...\n\nKun oli jo myöhä ja vierassalin ikkunasta aikoja sitten tuli oli\nlakannut loistamasta, puhelivat Aisakki ja Kananen kauan kumpainenkin\neri sängyistä toisillensa...\n\n— — —\n\nMuutamaa päivää myöhemmin eräänä yönä läksi Kaulan pihasta kolme poroa\npulkat perässä viillättämään petäjikön halki itää kohden.\n\nAjaja istui kussakin kotissa. Niistä oli yksi nainen...\n\n\n\n\n38.\n\nRAATARI JA RUNTTE.\n\nSe käsinväännettävä rullasukkula-ompelukone, joka oli syksyseltään\nPaakkolan peräkamarin pöydällä, sai nyt seistä ja ruostua... Sodan\naikana se eniät sarkapakat kokoon kuroi. Pussihuosujen aika oli silloin\ntulinen ja tärkki. Mutta sittemmin oli mestari sen viran heittänyt\nhiiteen... Ilman kiusallista ompelutyötäkin eleli raatari. Eikä se\nvirka koskaan niin kaksinen ja kehuttava ollutkaan. Eläminen neulan\nreijästä on samaa kuin inua mahon mullin poikimista. Toisinaan oli\nsilitysrauta kuuma, silloin oli einettä ja apetta pöydällä. Mutta\nmilloin liesi jäähtyi, jäähtyi puuropatakin... Muutoinkin eleli hän\npaljonkin huokeammasti. Kaikenlaista keinoa ja kaikenlaista serpaa\nsaattoi sota-aikana kerääntyä, kun el kädet taskussa kulkenut.\nTalolliset erittäinkin höyssähtelivät. Ja miten mukavia emännät sentään\naina olivatkaan olleet. Ja paljonkos tämä yksinäinen leskipoikamies\nsitten sujutti. Vaikka kyllä sitä yhteenkin suuhun omaisuutta uppoaa,\njos on upotakseen. Saattaa sitä mennä, jos on mennäkseen. Raatari tiesi\nmiten monen isäntämiehen kurkkuun ovat uineet kokonaiset puulaakien\nperämetsät. Niin ovat huilanneet alas, etteivät oksat edes kurkkua\nraapineet... Ja suoraan puhuen olivat mestarin menot sitä mukaa\netukulossa, että harva se talo, jossa hänelle ei mahastaan kiinni\nolisi oltu... Oli sitä Paakkulastakin saatavaa, herra tiesi kuinka\nmonilta vuosilta. Ja siksi se kone olikin etsittävä pois, mikä sinne\nneulomusretkillä syksyn suussa oli jäänyt.\n\nTätä konetta sitä raatari hakemassa olikin.\n\nTehden talosta poislähtöä istui hän jo Runtten rattahilla...\nJuontuivatpa silloin muistiin ne juhlalliset sotapuheet, joita yön\naikaan pappilan agronomi vastavietetyissä iltahuveissa puhui. Oikein\nse nostatti uudestaan mieltä. Väkisinkin pani kertaamaan kuulemansa\npuhujan voimasanat:\n\nSaksa on mahtava!... Saksa on suuri!\n\nSaksassa Suomen suuren on muuri!\n\n— — —\n\nSaksa voittaa... Saksa kaataa!...\n\nKalevan karjut sodasta palaa...\n\n— — —\n\nMestari väänsi tahallaan sanan \"sankarit\" karjuiksi, koska se hänen\nmielestään oli mojuvampi ja runomittaan sukevampi sana... Edelleen\nlausuili hän Kalevaisista kankahista ja kunnahista. Hänen pontevat\nsanansa kaikuiat todellakin kuivan kankaan välkyssä männistössä. Ja\nkun rattaat lotisivat rasvatussa akselissaan kuoppaisella tiellä eteni\najaja läpi metsän. Tämä hänen sanojensa pontevuus ja paatostaminen\nnostatti miehessä isien tunnelman... Ryhtinsä ylevyyttä asetellessaan\nsiinä vilposkäryillä istuessaan tahtoi hän sekä sanoin että elein olla\nyhtäläinen kuin agronomikin. Hän paisutti ääntään ja muisteli samoja\nlauseita.\n\n— Ystävät nyt isänmaalle saapuu!... Saksalaiset nousseet\nSuomessa maihin... Viisikymmentä sotalaivaa akkuroipi Hangossa.\nViisitoistatuhatta teräskypärää keikkuu kulttuurin ja kunniamme\npuolesta... Oi von der Goltz!... Oi sinä huhtikuun kolmas päivä! Oi\nte baijerilaiset!... Terve Tillyn päiviltä, terve! Stålhandsken ja\nHakkapelitan nimi on teille tuttu. Iskimmehän etelässä nekin ammoin.\nIskimme Kustaan suuren ja jumalan puolesta. Pohjolan leijona polki\nylpeän isänmaanne anekauppiaat. Ja kussa kulkikaan suomalainen\nkeihäsmies kirveineen, siellä matala valakka ja tamma kavioita iski.\nKuolemata kintereillä kuskasivat...\n\nSinäkin Runtte, puheli raatari hevoselleen, sinäkin Runtte olet sukua\nsotaista ja suurta, olet suomalaista! Sinä kolmikymmenvuotisen sodan\nsotaorhien polvesta olet lähtenyt ja varsoista viskattu... Ei sinussa\nole ryssän rotua lyhkäistä... Jaa'ah, ryssän et ole hajua, et hanketta.\nMe olemme suomalaista sukua ja juurta!\n\nAgronomin paatostamaa juhlapuhetta tapaillen hän jatkoi:\n\n— Saksassa sivistys suuri! Kulttuuri kuulu!... Saksa on rautaa!...\nSaksa on rautaa!... Mikäs oli suurempi? Mikä oikeutetumpi? Mikä\nylväämpi? Mikä isänmaallisempi?... Mikä oli onnellisempi Suomen\nvalkoista ritaria?... Veli veljeä auttaa. Herra herran puolesta\nkäy. Puolustaahan meitä Saksa... Rautainen Saksa! (Omiaan lisäten):\nYlimystö Suomessa hihkui ja hurras, penikat piirti sanoja santaan:\nSaksa on rautaa! Saksa on rautaa!... Saksalaista kuka ylväämpi\noisi, jääkärin mainetta mahtavampi? Käsillä heitä kannetaan. Heille\nhurrataan, lauletaan. Heille ulvotaan, imarrellaan, kuiskutellaan,\nkutkutellaan, raaputellaan, maanitellaan ja nuoleskellaan... Lipettiä\nlasketaan. Ah, palturia ja pötyä... Liköörija konjakkilekkerit,\npunssit ja sampanjat... Salakätköistä kaikki tyyni esiin vain... Entäs\nkilkkavat ja kalliit kuparit. Aina pässin kaulakulkusesta kahvipannuun,\novenriparenkaasta kirkonkelloon, kolmen komppanian kattilaan ja\nruutisarveen saakka kootaan nyt Suomesta ryönä. Kokoutuuhan siinä\nsaalista, sukeutuu ihan summittain kuin ennen Perman ja Aunuksen\nkalmistoryöstöillä. Kamaa siirretään laivanlastittain Saksaan. Eikä\nihme, sillä olivathan nämä pesorkaajat samoja kamasaksoja, samoja\nviikinkejä, sukupuuttoon kuolemattomia merirosvoja. Heidän äpäränsä\novat tänne muniutuneet. Olihan rikos ja huoruus hautunut poikaan. Ja\ntästä itiöstä kekistyi kansan piiskuri, kotimainen konna. Veti veri\nmuinaisen sivistyksen aateluuteen, jalosukuisuuteen. Ja tapahtui että\nkodin pyhyys poljettiin. Herrasperheen kunnia, äidin ja tyttären\nkainous riisuttiin. Ruhrik ja Romanov sukujen malliin aviovuoteet\nannettiin upseereille. Leijonalippu-roturoikan muinaiset vastalahjat\navattiin \"peräkamariin\" saakka. Suomen porvarin kodissa avautuivat\nvuodekamareiden ovet avuntuojille... Hengen, miekan ja lihan kylvö toi\ntarkotuksella tullessaan uutta virikettä veijareille. Potivathan Suomen\njalosukuiset verenheikkoutta ja pääluvun pienuutta... Lupa oli mässätä,\nlupa rienastella, hummata ja huolia.\n\nYksinäinen ajelija muisteli ja teki omia kummallisia johtopäätelmiänsä.\nKerran oli hän Kiiskilän Konstan kuullut kovalla äänellä lukeneen\nlehteä Kekäleojan pihalla. Se oli ollut erittäin mieleenpainuva juotti.\nSanomalehdessä seisoi jotenkin tähän tapaan:\n\n\"Siveelliset siteet ovat porvaristolla häilyväiset. Entinen\njalosukuisuus kilpailee sotarosvojen häikäilemättömyyden kanssa.\nAijemmin rehdiksi tunnettu, monikin vakaa isäntämies saattoi\nmuuttua tylyksi, jopa kokonaan kavalaksikin ihmiseksi työläisiä\nkohtaan. Lupaukset ovat tulleet pettäviksi, kohtaukset ja puhuttelut\närtyisiksi.\" Ja niin totisesti se onkin. Ryssiltä peritty suunnatoin\nsotasaalis kiehtoi raatokärpäset kimppuunsa. Kapitalisteilta kansalle\npalautettu omaisuus joutui punakaartin haltuun, mutta häviön tultua\nlankesi valkoisille. Ja kun sitten metelin tauottua puhkesi halu\njonkinlaiseen inventeeraukseen, varastojen valtiolle ottamiseen,\nhuomattiinkin pesorkkaajien hummanneen tuntemattomat määrät omaisuutta.\nMutta valtion hallussa eivät sotasaaliit olleet ollenkaan paremmassa\ntallessa. Salakähmäisyys ja kähvellykset astuivat päiväjärjestykseen.\nJos valko-ryssät totisesti ennen ryöväsivät punaisten aikana ja\nlahtarit valkoisen valloituksen jälkeen avustivat kamasaksain ja\nmerirosvojen apuna kansallisrikkauksien pesorkkaamista ja siinä olivat\nyksityisien omaisuuksien imemisessä ajeeranneet, niin nyt, nyt se vasta\nnousi huikea hivutus.\n\nRaatari myönteli itselleen: Hanttapulien sakki se parhaillaan hamuaa\njulki ja salaa. Ei pysty lain kirjain kulasseihin. Asetakki ja\npussihousut riittää. Heillä kun on univormu ja terästä suolilla, niin\näläpäs mene lähelle, tahi kynnet rävähtää. Katsele vain kauniisti siinä\nsivulla, katsele kuinka pala painuu pedon kurkkuun toinen toistaan\nsuurempana. Kyllä luulisi jo Paakkulan rusthollarinkin näkevän mistä\nsitä isänmaata leikataan... Ja mitämaks, jos tässä taasen punikiksi\nmielipiteensä muuttaisi ja ajattelisi Rajavaaran tapaan näin: Jospa\npakanat puliveivaavat. Jospa nuljuttavat selvään silmään keskellä\npäivää niin kauan että tässä jääpi isänmaasta ruoto rukkaseen. Ja\nentäs nämä sota-ajan nousukkaat sitten? Äkkilihavat änkyrät ja\nlököpöksyt, mahakkaat rahtyärit! Miehet, joita sattuma on siunannut\ntuhatkertaisesti ovat sikamaisuudella markat miljooniksi muuttaneet.\nTunturimaisilla mahoilla luhmastelijat, hamlaaminen on kaiken kesää\nkäynyt isänmaan kavaltajien takaa-ajon kanssa. Työläiset ja punikit\nlymyilevät erämaissa. Musta kuolema ja murhavimma vinkuu nurkissa.\nAloite maassa ja taivaissa on vain valkoisilla. Ylpeys, intohimot ja\nirstaisuus ovat ihmisruokana. Myötään mennyt aika ja vastaisuus kuiskii\nja suhisee siivekkäistä valkoisista. Surut ja murehet maailmasta\nastukoon kerrankin ikimuistoisaa aikaa.\n\nRaatari syventyi äänettömäksi. Hän muisti Mikon-Rinteen lukukinkerien\nruutuja. Silloin sitä Huikurin keisarin (Huikurin talo Kuorevedellä,\njossa 1850 vaiheilla isäntää kutsuttiin \"keisariksi.\") huikeasta\njuomingista oli kansa kertonut. Tästä johtui ajatus itsepintaiseen\nhuutoon, joka kerskui Suomen kuninkaasta. Herrat hihkuivat:\n\"Hallitsija sitä omasta takaa pitää säätämän! Meneväthän päätökset\npäin istumapattereita, jos niitä kaksisataa ammattihaukkujaa siehtoo\nja seuloo. Valtiopäiviä ei tarvita. Kansalta ovat vain päiväpalkkoja\nkynimässä ja nylkemässä vuosikaupalla. Velhot siellä suutaan ruukaavat.\nJos yksi on hyvä, on toinen kahta parempi. Monta kertaa hyväkin\nasia sorvautuu pirunkaulalle. Kitaläpiurheilijat pieksävät kieltä.\nSosialistienkin suusta tulee jo mitä hyvänsä ja milloin hyvänsä.\nKilpahaukuntaa se on kuin koirain kirkonmenossa...\"\n\nJuurakkoniemi kuvitteli huvikseen edessään olevan kaksi sataa\nkoiraa. Koirista olivat toiset rotukoiria, toiset pystykorvia\nsydänmaan lintupiskejä. Oravakoirat olivat kipparahäntäisiä, korvesta\ntulleita luimistelijoita. Mutta annappas olla, ei sitä karvaan ole\nkatsomista. Sisua sitä löytyy. Tuokin valkoinen massatehtaan patruunan\naristokraatti Mänttästä, joka käpälät kankeina kävelee köyhää\nihmistäkin vastaan, saatikka sitten toista koiraa, jonka kanssa ei\nkävele saman tolpan juureen, ei nosta käpälää eikä haista. Ja sitten\njos ne vuoron perään haukkuisivat...\n\nEi, mutta kuinkas se asia oikein menikään keisarista koiriin. Se\noli kysymyksessä näet se Suomen monarkia, se yksinvalta. Se on niin\nettä kun yksi mies sanoo että asia on niin, niin se sitten onkin.\nJa jos yksi mies sanoisi että asia ei ole niin, niin se ei sitten\nsaisi olla niin. Ja koko kansa tottelisi mitä hän sanoisi. Monet\nturhat juonittelut ja asian haaskaus säästyisi. Valtiokin vapautuisi\nmaksamasta mokomia lainlaatijain palkkoja. Ja elämä kulkisi paljonkin\nvähemmällä funtieraamisella. Ja mitäs sen kansan sitten tarvitsee\ntietää? Ei muuta kuin tee työtä, syö ja makaa, ole rauhassa, äläkä\nvimmastele... \"Jalosukuisuus ja ritarius heräisi uudestaan henkiin\"\noli Paakkulan rusthollari sanonut. Nykyaikaisuus onkin yksitoikkoista,\näärettömän tyhmää ja riitaista. Puoluekinat ja kukkotappelut\nkaikkialla. Jokainen kuluu kannollansa seisoessaan onteloksi ja\ntyhjäksi kuin ontto puu... Mitäpäs siinä, kuningas vähintäin, ellei\nkeisari olla pitää. Komea sana se on _keisari_... Aikakirjat näyttävät\nettä Roomassa pitivät valtikkaa keisarit. Ja mitä loisteliaimmin siellä\njumalanpojan elinaikana jytästettiin. Koko maailman hollikangessa\nhuiteli sama jässi! Ja entäs Napoleon? Mikäs muu hän sitten oli ellei\nkeisari. Kansa vapisi vyyhtenä hänen varpaittensa alla. Ja mihin\nmaahan vain se huima mies viitsi sylkäistä, seurasi siitä ankara\nprosessi. Ryssät!... Kukas näitä partajessikoita, aron virsujalkaisia\nvantkoja olisi aisoittaa voinut, ellei keisari? Tuhannet miljoonat\novat heidän edessänsä tomussa ryömineet. Keisarin sanahan se painoi,\ntahi muutoin viuhuili solmuruoska ja pamppu. Hirttohirret könöttivät\ntantereilla. Onnettomat ihmiskaritsat, jotka vain vastaan harasivat,\nniin ne tuulessa kuivattiin. Vaivanpaikoissa kävi kitinä ja kätinä.\nPäitä räätiköitiin ja vastaanpanijoista luhmittiin \"lankunkantajia.\"\nPiinapenkki ja pölkky seisoi kaikilla toreilla kansan kurina ja\nkauhuna ylenaikaa... Keisaria huutavat herrat: \"Se Suomelle pitää\nsaaman\" ne sanovat. Saksa! Mikä olisikaan vaivainen Saksa ilman\nkeisaria? Ilman Wilhelmiä se olisi viheliäinen nurkka. Berlin olis\nranskalaisten frakkirakkarien, muotimampsellien perukki ja pitsitehdas.\nHarjoittaisivat alushametriminausta neljännentoista Ludvigin malliin.\nKeisari... mikä uljas nimi. Eipäs ihme että kukkoa sanotaan keisariksi.\nOikea vertauskuvallinen astunta ja liikenteet ovat sillä kuin\nkeisarilla. Turhaan eivät kuoreveteläiset vanhaa Kulkuria sanoneet\nkeisariksi, Kulkurin keisariksi.\n\n— — —\n\nJuurakkoniemi oli päässyt hevosineen ahteen päälle.\n\nHän ajoi alamäkeä varovasti, koska käsinväännettävä \"ompelukone\"\nkeijotti käyttämättömänä siinä hänen edessänsä... Jykevä männikkö ja\nyksinäisyys irtautti aatokset lentoon. Mielikuvittelut kiipesivät sinne\nminne ne parhaiten halasivat. Mietelmiänsä hän jatkoi tähän tapaan:\nHuhu sittenkin kai päättyy jonnekin. Saksan Villen pojasta voi vääntyä\nmeille hallitsija... Ja kyllä se niin onkin. Maalaisrotuinen ei tule\nkysymykseenkään. Sellaisia ei kannata ottaa laskuihin. Historian\ntaivalhan sen todistaa. Onko majesteetti milloinkaan innostunut\nvalkoruusuttareihin tahi pohjanneitoihin tässä maassa? Ei ole. Eikä\nlöydy tarkoitusta vastaavaa kantakirjaakaan. Kuninkaallisen veren\nvirtausta ei voida suomalaisen suonissa todistaa olevan, ellei nyt\noteta sattumoiksi tapahtuneita karhun ja hirven metsästysreissuja\nhuomioon. Niinä aikoina on kyllä kannetointa vakkaa alitse\nirtoneulaisen kuusikon kannettu... Raatari mietiskeli lihallisia\nasioita, oli erittäin hyvällä tuulella ja hurautti kuninkaallisen\nkehtolaulun:\n\n    Mälar järven rantoja ma sousin.\n    Oi Mälar, Mälar, kätke minut oi!\n\nManskiven rokkomampselli ajeli raataria vastaan.\n\nTällä oli kyytihevonen, koska kierteli pitäjällä kevätkautena taasen\nrokonistutushommissa. Hän oli juuri kääntymäisillään Kiiskilän kulman\ntielle kun kuuli loilotuksen. Kyytipoika tunsi kaukaa Runtten ja\nraatarimestarin. Tämäkin tunsi heidät. Mestari ihastui, sillä hän\nihaili erittäin mykevävatsaista rokkomampsellia. Monet kerrat oli hän\nistunut hänen kanssansa aterioimassa Paakkulassa... Mampselli kuunteli\nmielellään ja suvaitsi tuota höyliä, matlakkaa miestä. Mestarin\nsilmäniskut ja taputtelemiset veivät hänen suunsa siirapille. Silloin\nkiertyivät räätälimestarin mieleen paratiisin kielletyt hedelmät.\nJuurakkoniemi laskeusi vilposilta alas tervehtimään:\n\n— Mikä mainio sattuma!...\n\n— Mistä te sellaiseksi runolliseksi... Oikeenhan se mestari\naatelislauluja...\n\n— Kuninkaasta nyt puhutaan, ajatellaan ja lauletaan.\n\n— Mistä kuninkaasta?\n\n— Suomen kuninkaasta...\n\n— Suomen?...\n\n— Suomen keisarista... piti sanoakseni.\n\n— Ah!... Siitä saksalaisesta prinssistäkö?...\n\nRaatari innostui: «\n\n— Saksalainen keisari Suomessa on ennen kuulumatoin. Maailmata se\nmullistelee... Tietääkö mampselli, että silloin on Rooma pohjolassa.\nAugustus ja Rooma! Perikles ja Atena!... Aasia ja Aleksander! Ludvig\nja Versailles... Ajatelkaas meidän leijonata, jolla on rautainen\nliittolainen. Ryssät silloin ruimitaan edemmäs omille aroille. Ja eikö\nse ole historian laki, että niin tapahtuu? Vuosisatainen kehityksen\npainopiste kulkee kiertävätä rataansa niinkuin sen Suottalan vaari\nsanoi, joka koulut korkeat kävi, mutta jonka kirjat viina vei kaivoon.\nNiin hän sanoi että Egypti, Assyyria, Babylonia, Kreikka ja Rooma,\nKartago ja Gallia, Anglosaksia ensin, sitten Skandinavia... Ja sitten...\n\n— Suomi!...\n\n— Ihan paikalle sanottu! Suomi!\n\n— Sittenkö seuraa ryssä? Mutta eikös ryssän aika ole ollut ja mennyt?\n\n— Saapi se minunkin puolestani, mutta en sitä tarkottanut.\n\nRokkomämpselli intti kiusalla:\n\n— Mutta eikös se suomalainen kulttuuri juuri kohonnutkin Ruotsin\nloistoaikoina ja yhdessäolossa ryssän kanssa?...\n\nTätä puhetta ei toinen tahtonut kuullakaan, vaan alkoi kuvitella uutta\nja mahtavaa hallitsijaa tähän tapaan:\n\n— Ja sitten kun tämä uusi ponssari alkaa täällä katsella ympärilleen,\nnäkee hän oikeaan ja vasempaan, Skandinaviaan ja Kuolaan, Vienaan\nja Karjalaan, Aunuksen, Inkerin ja Arhanskelin aika on tullut ja\nItämeren pottutarhureitten. Kas nämä ne leijonamaata pulskistavat ja\npaisuttavat... Onko mampselli koskaan lukenut sitä Tolstoin ennustusta,\njonka tämä ylen viisas ihminen näki hengen silmillänsä? Ihmiskunnan\ntulevaisuuden ikkunasta hän tarkasteli ja sanoi: Suomessa nousee kerran\nhallitus, joka on julmaan verenkarvaiseen petoon Bibliassa verrattava.\nTämä käy kamalasti perkkaamaan parrakkaita. Ottaa ja anastaa itselleen\nkoko kaalimaat. Eikä sipulin oraskeittoa syödä sen koommin tällä puolen\nTonavan. Kansat ja kaupungit hakataan maan suolaksi. Valloitetaan\nVenäjä ja Muskoo. Potsottajat ajetaan Baktrian mäille, Kaspian taakse\nkarjapaimeniksi, tahi pannaan ankaraan orjantyöhön rakentamaan\nsuomalaista kulttuuria ja valtaa Väinön avartuvalle aholle. Ja eikä\nsen erän perästä paitaa nähdä pöksyjen päällä... Sarkatakki ja lapikas\nliituaa tien suomensukuisille. Syrjäänien orvoille antaa kerrankin oman\nosansa. Oman kansan perintöosan...\n\nRokkomampselli kuunteli ja katseli hämmästyksellä tätä tiellä\ntapahtunutta esitelmää. Hän ihmetteli sen lennokkuutta ja\nkostikkaisuutta. Hän katsoi pitkään raatarin arvokasta olemusta, jossa\nsaattaa olla tämänkaltainen historian tuntemus. Jopa hänkin huudahti\nenemmän toiveessa kuin täytenä totena:\n\n— Tosiaankin!... Kuinka huimaava ajatus! Jospa se puoliksikin\ntoteutuisi... Ja kuka onkaan tämän oivallisen ohjelman laatinut?\n\n— Jaa!... Varjaagien veriheimoa on sen täytynyt olla! Siinä se on\nyhtäkaikki aate. Sen korkeus raapii vanhan taivaan sinistä lakeutta.\nSiinä on ei enempää eikä vähempää kuin suur-Suomen levereeraus. Siinä\non \"läämäältään pohja\" yhtä tarkasti kuin Mustanniemen Akustin saunan\nperustuksella Muhujärven rantamalla.\n\n[Mustanniemen Akustin älykkäisyys oli aikanaan huudossa kautta\nlähipitäjäin. Kauaksi kuultu mies mestaroitsi puusta ja raudasta mitä\nmaan kyntäjä kulloinkin tarvitsi. Rakensi myllyt monet, rusnaili\nrattaat ja separaattorit. Ratkaisi vastoinkäymiset sellaiset, joista\nmuut miehet saivat olla syrjässä. Töllinsä sijaitsi Muhujärven\nkivikkoniemessä kaukana Hämeen takamaassa. Henki oli sanonut hänelle:\nRakenna saunasi perustus ja pohja kymmentä syltä syvälle aaltojen\nalle ja sinä olet perivä ajallisen onnen ja autuuden. Akusti rakensi,\nperkoi ja pöyhi kiviravit ja rauniot pelloksi. Kivikasat kuletti ja\nkäänteli niemen nokalle, minkä äkkijyrkästä huilasi kymmensyliseen\nselkäveden pohjattomuuteen. Ajan kanssa edistyi työ. Pelloista kuokitut\nkivet kohousivat vuosissa pinnan peitoksi. Saunan perustus valmistui\nsuunnitelman mukaisesti. Kylpy rakentui uutena ja uhkeana aaltojen\npäälle. Ja kansa tietää, että ajallinen onni asettui tähän tölliin.\nAkusti oli rakentanut hikihelmien ikuisen muistomerkin itsestänsä.\nAherrus ja orjantyö uppoamattomana kurkoittuu ylös ilmoille ulapan\nylle. Se nousee yhtä onsiokkaana kuin egyptiläisten pyramiidit Afrikan\nhiekasta. Mustanniemen Akusti elää.]\n\n— Kyllä, kyllä. Silloin se kansallinen sauna lämpiää leviämmästi.\nAina itäisille aroille asti leviää sen suloinen tuoksu ja tuntu...\nSuur-Suomen vasta huiskuu kaikilla lauteilla ja kaikissa karsinoissa.\nJa raitilla lauletahan poikaan nuatilla. Kuppihela hiljallensa huiskuu\ntasaisessa tahdissa. Kaikkien kansain silmät vartioitsevat meitä. Kyllä\nse kolmimiljoonainenkin kansa, vanha Suomen suku, mantsujen malliin,\nvoipi vuorostaan vallan maanpiirin tällä tanhuulla ottaa. Oikeastaan\nliian paljon on annettu naapurin leventyä ja lemuta. Liian paljon on\nnuuskattu ryssäläistä jumalan suurusta... Minä en epäile ollenkaan,\netteikö kerta koita aika, että tuhannet ja miljoonat matelevat\njalkaimme juuressa. Kyllä ne vielä lahjuksia mailta kaukaisilta tuovat.\nTyrkyttämällä tyrkyttävät kalliit mattonsa ja kultansa kuninkaamme\njalkain juureen. Ja prinssit naivat meille miniöitä Tiipetin\ntyttäristä...\n\n— Kuinka se mestari voipi näin kaikki hyvin lipelaarata? Kuinka\nihmisjärki tämän voipi kaiken käsittää? Te olette, huomaan minä,\nsyvästi oppinut... Mikä ylevä aate! Mikä suuri kansallinen aate! Ja\nkaiken tuon voisimme saavuttaa jos vain olisimme yksimielisiä...\n\n— Totta mampselli!... Totta mitä sanoitte. Kyllä se on ihmeellistä.\nOlen ajatellut, miten viisaan mielikuvain siivillä saapi körötellä\nkorkeuksiin ja kummallisiin maailmoihin. Halki arkipäiväisyyden voipi\nvuosisatoja eellehen katsella kansamme tulevaisuutta.\n\nKeväinen isänmaan aurinko paistoi.\n\nYstävykset kulkivat samaan suuntaan.\n\n\n\n\n39.\n\nEPÄILYTTÄVIÄ ASIOITA.\n\nHaapaniemen kahakoimisten jälkeen tuomari välitti viisi\nsotatoiminnoista. Hänelle ei enää ollut isänmaallisuus yhtä\nmielenkiintoista kuin Vilppulan rintaman taisteluiden aikoina.\nToiminta-alueekseen tämä mies otti Tampereen ympäristön. Hämeen\nsisämaissa pani väsymättä toimeen kotitarkastuksia... Holhotin\nkatoaminen saattoi hänelle raivoisia kohtauksia. Joskus ajoi\nhän vihansa perinpohjin syyttömään ihmiseen... Ja vaikka toiset\nriemuitsivat Tampereen valloituksesta, hukuttivat ikävänsä hurjiin\njuominkeihin, ei tuomarilla siihen ollut aikaa. Juhlimiset ja\njuhlapuheet olivat samantekevät. Tällä kertaa oli tuomarilla työnä\nkäydä kyttineen sydänmaissa töllistä tölliin. Kadonneita lampaita\netsittiin. Jopa kun kerta ylemmältä taholta haluttiin miehelle antaa\nmainetta ja tunnustusta, niin tämä vastasi kuivasti ja lyhyesti:\n\n— Olen saanut kyllikseni.\n\nTämä vastaus synnytti pisteliästä ivapuhetta. Takana naurettiinkin.\nYleisesti oli näet tiedossa Haapaniemen isännän antama pöksynmitta...\nKumminkaan ei tuomaria pian kukaan kaivannut. Ei kukaan häntä\ntarvinnut. Eipä kenellekään juontunut päähän tarjota valkoisen ruusun\nritarinmerkkejä. Muutamat lahtareistakin alkoivat häntä kohdella\nkylmäkiskoisesti. Kohtauksia, katseita ja keskusteluja vältettiin tuon\nverisen miehen kanssa. Vapaamielisemmät jo sanoivat: Tuomari on kolkko\nkaveri! Epämieluisat maineet menneiltä ajoilta vyöryteltiin mieluummin\ntuomarin niskoille. Syntisen miehen sanottiin \"liian kirjaimellisesti\nperustuslakeja noudattaneen.\" \"Siveellisissä\" seuroissa puhuttiin\n\"verikoiran edesottamisista.\" Toiset toki lohduttivat: sota on sotaa.\nTaisteluissa tapahtuu kaikkea... Ase tekee tehtävänsä. Kuolemahan on\nkapinoitsijan palkka...\n\n— — —\n\nSalametsästys jatkui.\n\nOlihan punaista riistaa viljalti. Metsissä samoilivat valkoiset,\nkerestivät kokoon pirstotun punakaartin rippeitä. Kodeista pakosalla\nolivat nekin, kutka tuskin olivat osaa ottaneet. Suin päin vain\nkauhu kaikkia ajoi. Antoivathan silminnähdyt tapahtumat osviittoja\nkovakouraisesti kaikille. Taisteluiden jälkeen, rauhan jo palattua,\noli alettu miehiä nyppiä kotoa sieltä ja täältä. Periaatteen ja\nmielipiteenkin pohjalla vangittiin. Kapinallisille myötätuntoiset\njoutuivat ahtaalle. Yö vuoteille astui valkoinen mies. Vangitsi\nköyhän mökin miehen. Isän otti lasten keskuudesta. Perheen parkuvan\nkeskestä raasti turvan. Metsään, suoraa päätä korven laiteelle kävi tie\nkoirakuopalle. Kevätyö katsoi kauhuissaan ihmisteurastusta.\n\nEpämääräisyys ja synkeys jatkui koko kevään. Seuraava kesä kuulutti\nonnettomuutta. Suojeluskuntain sunnuntaimetsästykset tulivat ihmisten\najossa tavallisiksi. Otuksia ilmeni eri paikoilla summat. Toisinaan\nniistä oli puute. Silloin täytyi tehdä syyllinen. Oman kylän työmies\notettiin murhattavaksi. Kaikessa hiljaisuudessa kuljetettiin pois...\n\n— — —\n\nMonta tuulesta temmattua juttua tuotiin mielistelyn vuoksi valkoiseen\nesikuntaan... Kalliosaarellakin muutamat kalastajat kertoivat\nliikkeistä... Juttua kertoi koiranleuaksi tunnettu Kurppalan\ntervanpolttaja. Hän oli sitä kuullut Kekäleojan akkain kuiskivan...\nHänen vilkas mielikuvituksensa loi sille siivet sivuun. Pitkäsiipinen\nankka lentää leuhutteli maailmalle. Kerrottiin että muka kalaukon\nhaamu rapusaksineen liikkui rannan kallioilla. Toisinaan kiiteli ilmi\nelävä Vilppo kirves kainalossa korpien rymeiköissä. Että kuulluksi\ntulleen noidan kämpässä rantakallion alla lahden pohjukassa kiiluilee\nkahdentoista aikoina öillä kummallinen tuli... Että rauhaton sielu\nsaamatta lepoa mittailee manalan mailta takaisin maailman tanhuille.\nEttä pakko kuuluu olevan ukolla pyrkiä päälle maan haluttuja\nkalastuskeinojansa harjoittamaan. Vissinä puheena tiesivät ruuhen\nlaidat rantahaavistossa yökasin kastelemiksi. Aluksen laidat sanottiin\nlaineissakin kastuneen... Verkkoja huiskautteli tuuli teikkiseipäissä.\nKatiskalle sanotaan kokijan yön usvissa ilmestyneen.\n\nJoku toi tämän tarun suojeluskunnan kansliaan, kansakoulunopettajan\nperäkamariin. Päällikkö sattui olemaan taikauskoinen. Eipä hetikään\nmielinyt mokomaan saareen mennä. Tulipa kertomus toinen ja kolmas.\nJopa oikein ylempää annettiin osviitta... Ja ilmestyipä itse tuomari\nvaatimuksin, jota kumminkaan suojelija ei tuntenut. Hän kiikutteli\nkammarinsa keinutuolissa ja rauhallisena katseli kaljupäistä miestä.\nTällä liikkuivat pitkät ja luiset sormet levottomina, hermostuneina,\nkunnes alotti:\n\n— Sallikaa minun saada muutamia miehiä kanssani, Asemiehiä tarkoitan,\ntutkimaan saarta, missä piileksii muutamia poliittisia vankeja. Vangit\novat karkuteillä ja syytteessä moninaisiin valkoisten murhiin...\n\n— Sitäkö saarta, jossa... jossa suinkaan ei voi olla yhtään mitään...\n\n— Sanotte liian vakuuttavasti.\n\n— Mutta minä vakuutan ja vastaan... niin totta kuin istun tässä teidän\nedessänne.\n\n— Ettekö sitten tiedä edes julkisistakaan puheista?\n\n— Olen niiden juttujen takia liian paljon vaivautunut. Kahtena\nsunnuntaina olen samonnut kaikkialla kumminkaan mitään löytämättä.\nEi merkkiä edes huomattu... Ja siksi toiseksi, olisko se oikein\nsuotavakaan... Tarkoitan, sehän oli ukkovainaan yksityinen rauhoitettu\nalue ja kansa vielä nytkin vähemmällä syyllä sinne haluaa.\n\n— Juu, minä vaadin. Katsokaa tämä korttini, olkaa hyvä. Toinen otti ja\ntarkasti lappua, johon oli kirjoitettu: \"Suomen valtiollinen poliisi.\"\n\n— Jahah, jahah. Nöyrimmästi täytän arvoisan anomuksenne. Siinä\nsuhteessa minä olen heti valmis... Kumminkin, pelkäänpä Kurppalan\ntervanpolttajan eksyttäneen teitä. Hän nimittäin kuuluu kalastelevan\nnykyisin niillä ukon pyydyksillä.\n\n— Omat silmäni eivät suinkaan petä...\n\n— Teidän omat silmänne?... Tekin siis olette ottaneet siitä selvää?\n\n— Kyllä, kuten sanoin.\n\nMolemmat miehet sopivat mieskohtaisesti illan tullen ottavansa asian\nomakseen.\n\n— — —\n\nKevätyö pimeni hitaasti.\n\nTaivas kumminkin vetäytyi kello kymmenen aikana pilviseksi. Idästä\nalkoi tuulla rajusti. Puhuri nostatti sadetta. Ukkonenkin kaukana\nhiljaisesti jymisteli. Tuulen yltyissä eivät he voineet suoraa\npäätä saarelle soutaa. Tuli karttaa korkeita laineita. Tuli kahlata\nrantapengermillä ja pensaikoissa. He saapuivat vihdoin sille puolen\nsaarta, mikä oli tuulelta suojattu. Tuulen alta mielivät molemmat\nkorkeissakin laineissa uskaltaa ulapalle. Talven kahleista vapautuneet\naallot loiskahtelivat valtoimina ja vallattomina. Vihuri puhalteli\npuissa ja rantapensaikossa. Synkkä havumetsikkö henkäili pitkään ja\nyhtäjaksoisesti. Toisinaan se pelotti, toisinaan rauhotti. Kalpea ja\nlaiha mies vapisi. Olosuhteita ei ollut monia oppinut näkemään tässä\ntilanteessa. Soutaminen oli hänelle kokonaan tuntematon taito, jopa\ntuulella mahdoton. Suojelija kehoitteli hoikkaa miestä istumaan venheen\nperälle. Itse oli airoilla peränpitäjälle suunnan asettaminen vaikeata.\nTuli pitää perää, että sopii soutaa alahangalla. Alinomainen taakse\nkatseleminen kiskoi niskaa ja vaikeutti ponnisteluja. Suojelija sanoi\nsilloin:\n\n— Emme kenties lähteneet oikealla aikaa.\n\n— Ja miksi emme? — Uskoinpa ilman yön päälle yltyvän... Salamat siellä\nvain leimahtelevat...\n\n— Toivokaamme päästävän. Määräni oli ratkaista asian selvyys tänä yönä.\nHinnalla millä hyvänsä on meidän nyt saatava asiasta selvä.\n\n— Tehkäämme parhaamme. Minua kumminkin surettaa lopputulos.\nRaukeavathan yrityksemme tyhjiin. Johan yksistään jo sekin on selvää,\nkuinka talvesta saakka pakoilijat voisivat piileksiä juuri täällä\navoimen ulapan keskellä, sillä niitä karanneita kai se herra tarkottaa,\njoiden sanottiin kirkon taistelusta...\n\n— Jaa, paljon on tehty työtä näiden veijarien takia. Juuri heidän\non alote ja juoni, joita kiinni tavoitamme. Heistä riippuu monen\nasian ajo... Onhan pidätetystä kirjeestä saatu selville juonen ja\nsäikeen alkuvaihe. Itse olen minä sen jäljessä viikottain näillä\nmailla samoillut. Jo talvesta asti olen ollut asiasta vakuutettu...\nHämeessä piilee yhäkin pahin vihollinen valtoimena... Talonpojat ovat\nepäluotettavia.\n\nSiinä puhellessa käänsi tuulenpuuska venettä äkkiä laitaselle ja\nluiskasi vettä sisään. Vene vapisi vihurissa. Peränpitäjä pelästyi\nkokonaan. Veti melankin pois ja istui kokonaan paatin pohjakaarelle.\nSoutajakin jo hätäysi ajamaan äyskärillä vettä ja sanoi:\n\n— Ettekö näe miten käänsitte?...\n\nTottumaton melankäyttäjä hämmästyi kokonaan. Ei hän osannut tehdä\nmitään, sillä kaatumisen pelko tarttui häneen. Jopa nyt kiellettiin\nliikkumisensakin. Siksi istuikin hän aluksen pohjalle...\n\nVaikeiden ponnistelujen voittona saapui vene saaren suojaan. Päivän\nhämäryys oli jo aikoja sitten lakannut tuntumasta. Kiihtyvältä sateelta\netsivät he rantapiistä suojaa kaaristuvien kuusten alta, minne vene\nvedettiin. Sakeimpainkin puiden oksien alatse solisi vesi puolta\nsuurimpina pisaroina putoillen ja putkahdellen ja kuplia tehden. Oli\nyhtä jos oli paljaan taivaan alla taikka suojassa.\n\nSoutajan oli pakko työntyä etsimään uutta ja parempaa paikkaa. Hän\nseisoi aluksessa ja työnteli sitä airolla hitaasti ja varovasti.\nMainingit huojuttivat suojaisaa, tyventä lahdelmaa. Molemmat katsoivat\nkohtaa rannan tiheiköistä. Laineiden alla lepäsivät ammoin kaatuneet\nhongat jurmuisella hietikolla. Paatin pohja juuttui usein likomärkään\nliekoon. Soutajalla oli tällöin työtä päästä yli. Tuli nousta kokasta\nja potkaista paatti pieksun avulla väljille vesille.\n\nSiihen asettui taasenkin eteen ahtolasta oleva jykevä honka. Mahtavan\npuun latvaharkit nousivat kaukana tuolla jyrkän syrjällä pinnan päälle.\nKoska kaatunut lieko oli veneen pohjan tasalla, tuli kiertää latvuksen\nympäri, tahi kiskoa alus rupurungon yli. Suojelija asettui jo tässä\ntarkotuksessa puun päälle, kun siinä samassa molemmat huomasivat veden\nkalvon valossa venheen. Äänetön solina selkesi rannikon yli ulontuvan\npensaikon takaa. Aluksessa saattoi olla kaksi olentoa. Toinen heistä\nkinnasteli kiinteelle vastapainetun rysän aitaseivästä. Soutajan takana\nnousi seisomaan kalpeakasvoinen mies. Iski luiset kyntensä kiihkeällä\nvaistolla toisen käsivarteen, hoki, huohitti, tärisi:\n\n— Johan minä sen sanoin... Johan minä sanoin... Katsokaa tuonne...\ntuolla... Siinähän hän on. Siinä, siinä. Kas sitä minä täältä juuri\nhaenkin... Kuiva mies kihisti kurkustaan kummallisia sanoja. Toisti\ntaukoamatta samallaisia suhjauksia kuin \"sulho\" kuumimmassa kiihkossa:\n\n— Siinä hän on... Siinä hän on.\n\nSoutaja ajatteli: pöllö hän on.\n\nMutta toinen sopotti korvaan läheltä, kuuma hengitys kiusasi, iletti ja\ninhotti. Kärsimättömänä hän sanoi:\n\n— Kuulee tuon nyt vähemmälläkin vohotuksella... Kyläläisiähän he,\nkalastajia, eikä suinkaan muita...\n\n— Myrskylläkö... pimeälläkö?... Kas tuopa ei olekaan talonpoika.\nTahdotteko tietää kuka hän on? Vedetään vene ensin maihin. Ja\nhuolimatta siitä, että veneen vieressä oli vettä yläpuolelle polven,\nlaskeusi tuomari ennestään jo likomärkänä kiskomaan alusta rannalle...\nJopa saivat sen pajupehkon suojiin. Alkoivat odottaa noiden kahden\nmaihin tuloa.\n\n— — —\n\nLuolaihmiset olivat tulleet ilmi.\n\nHeiltä oli riistetty oikeus elämään.\n\n\n\n\n40.\n\nHAAKSIRIKKO.\n\nViluinen metsä varisti vettä hurteiltansa.\n\nMaassa rapisivat pisarat pudonneihin lehtiin. Syksyn sade oli ne\nriisunut ja yli talveinen aika haalistanut... Männikkö kohahteli\ntaaskin salaperäisesti kalliovuorella. Nuori näreikkö riehui tuulen\ntaivuttamana. Vanhat hongat seisoivat yksin kankeina, itsepintaisina\npaikallaan jöröttivät.\n\nKatarina halusi tietää Oskarin keinoja rapujen saksiamisessa. Siitä\nasti kun sakset oli saanut, tämä joka aamu ja ilta urkki kalalokkina\nrannikoilla. Ja paljon poika niitä olikin saanut, sillä \"saksijaakot\"\nkipusivat heti jäiden jälessä katsomaan maailmaa ja kevättaivasta...\nMuutaman päivän perästä olivat ne kuitenkin tipotiessään. Turhaan Osku\nniitä haki, kunnes kyllääntyi ja meni Katarinan kera kalastustouhuun.\n\n— — —\n\nTänään olivat illan tullen muut lähteneet luolasta paitsi\nviimemainitut. He parsivat kuntoon jäiden murtamaa pyydystä, kunnes se\nvalmistui ja kyytivät sen sitten veteen. Tuuli tempoili venettä, mutta\npoika tahtoi olla miehevä. Ei antanut airoja \"akoille\", tempasi uhalla\nulommaksi.\n\nSuojeluskyttä ja tuomari näkivät otuksen ulontuvan ja juuri kun\nOskari käänsi katseensa rannikolle, huomasi hän vieraan venheen\nkallistuneen kuusen alle. Poika lakkasi soutamasta, nosti airon ja\nosotti äänettömästi kohtaa. Katarina huomasi heti jotakin outoa ja\nmuitta mutkitta karkasi töyrään takaa kaksi olentoa alas äyrään alle,\nmissä mainingit keinuttelivät outoa alusta. Katarina jaksoi kestää.\nKirkaisu ei tullut kuuluville asti... Säikähdyksestä suoriutui poika ja\nsousi tuulen suuntaan. Vene ryöstäysi karien kaiheesta yhä tuulevalle\naavalle. Laineet kuohuivat vaahtopäinä. Vene keinui. Katarina voi\nvaivoin tulla tasapainoonsa. Joka hetki oli hän säikähdyksestä\nsyöksymäisillään yli laidan. Aavistuksensa sanoi kohta kuka urkkija\noli. Soutaja mahtoi alukselle tuskin mitään. Peränpitäjälle hän sanoi:\n\n— Kääntäkää!... Melokaa!... Muutoin laitainen voittaa... Ja pian sousi\nperässä istuja kaikin voimin.\n\nRannalta suorivat kytät myöskin jälkeen:\n\nToinen seisoi airo kourassa. Toinen käänsi venettä.\n\nSiellä huudettiin ja hätäiltiin:\n\n— Jos vain pakenette ammumme... paikalla ammumme!...\n\nOskari arkaili ja katsoi kysyvästi, mutta Katarina sanoi:\n\n— Eivät ammu... Souda!... Ja ampukoot, saman tekevä. Pois, pois!\nPakoon, jumalan tähden...\n\n— Mutta täti laskee liiaksi ulapalle... Soutakaa syvän puolelta.\n\n— Vaikka mihin kun vain pääsemme!...\n\n— Ei, ei!... Myrsky on kova! Kaadumme! Maalle meidän on päästävä!\n\n— Maalle!... Hukassa kai me sielläkin olemme!... Oi meitä onnettomia...\n\nSaaren nenäkkeet jäivät taakse. Valtoin laineikko ryösti aluksen yhäkin\nulommaksi. Lastuna vaivaisena keinuili vene. Aaltojen harjat nousivat\nja laskivat lakkaamatta.\n\nMutta roistot ajoivat takaa ja huusivat:\n\n— Älkää soutako!... Älkää soutako!... Palatkaa! Palatkaa!...\n\nSeisoallaan oleva hosui ja huitoi soutajalle:\n\n— Oikeaan!... Oikeaan kääntäkää!... Vasemmalle!... Enemmän\nvasemmalle!... Taas oikealle! Oikealle, oikealle, jyrkästi oikealle!...\nKuuletko sinä pöllö, jumaliste?... Enemmän oikealle!\n\nKarjuva mies keikahti veneen laidalle istumaan ja veteen. Olipa vähällä\nvajota, avunhuudot pulputtivat suun selittämättömänä. Työläästi kiskoi\ntoinen kaatuneen ylös alukseen. Viskasivat sisäänloiskuneen veden\npois. \"Peränpitäjä\" asettui polvilleen pelokkaana paatin pohjalle ja\nlakittomin päin hosui ja huusi:\n\n— Käännä velikulta vasemmalle... Käännä oikealle! Soutaja oli voimakas\nmies. Hän teki tuomarin tahdon mukaan. Punnisteli ja pinnisteli\npaatin kaaripuusta tasajalkaa jäntevillä säärillänsä. Mutta aina kun\nedellä pyrkiviä oli päästy lähelle, heitti vastalaine holtittoman,\nperääpitämättömän veneen takaisin laitalaineelle ja tuuli väänsi sen\npoikkiteloin. Olihan väkevän soutajan pakko hankapeukaloiden puutteessa\nistua ainoalla \"alasella\", soutotuhdolla. Airon vintrausvoima oli\nsangen vähäinen. Pitkä veneen köli heitteli tukipisteen takana ja\nedessä tuulessa sinne tänne. Kontallaan oleva kaljupää huomasi kölin\nolevan yhtämittaa pois suunnasta. Se pyöri perin itsepintaisesti\nkuten magnettineula... Sotapäälliköksi tottunut, mutta venettä tuiki\ntuntematon konttoripäällikkö komensi nyt kutistuneen armeijansa\nainoata miestä. Äänen ärtyisyys todisti tämän yrityksen onnistumisesta\nriippuvan koko elämän olemassaolon. Yhtämittainen oikealle, vasemmalle\nhuuto kuului veden kuohinassakin. Soutajan oli pakko kaksin käsin\ntarttua milloin toiseen, milloin toiseen airoon, ja kisko sinnikkäästi\nyhtä puolta siksi kunnes köli taasen kääntyi ja laine viskasi sen\nvastatuulessa vasemmalle. Pakoon pyrkijöillä, vaikka heillä olikin\nheikommat voimat, oli se yhdenmukaista kummankin soutajan kesken. Pieni\nvene saattoi nuottapaattia pakoon puikkia iltikseen aallon harjalta\ntoiselle... Ja jo puhelikin poika miehevänä:\n\n— Pitävät huutamalla perää. Siitäpä on meille etua.\n\nKatarina vastasi:\n\n— Pidämme viistoon vastalainetta. Siitä saattaa olla etua. Molemmat\nalukset kantautuivat myrskyn mukana saaren pitkinpäistä sivua,\npääsemättä kumminkaan paljonkaan paikaltaan tarkoitettuun suuntaan.\n\nÄänet ja huudahdukset olivat kuuluneet ylös ja saivat hereille\nhajamielisen Arvidin. Tapansa mukaan tämä piti vahtia sateesta\nja myrskystä huolimatta. Minkä takia mies seisoi siellä saaren\ntöyränteellä oli itsesulkeutuneelle yksin selvillä... Keväisessä yössä\nvaaleni toisinaan taivas. Toisinaan ilma kantausi humisevaan huppuun.\nRaskaasti satavat pilvet kulkivat pauhaavan ulapan yli. Kaukaisella\nrannalla kuului kohina. Saaren puut huokailivat ja hoippuilivat harvoin\nkuten tällä kerralla.\n\nMutta tähystysmännyn kupeelta hypähti vartija kuin vauhko vuohi.\nSanomattakin hän aavisti mistä oli kysymys. Tajunnassaan tunsi hän\nmerkin. Ulkoasusta aavisti toisen veneessä olijan. Itsekseen hän huusi:\n\n— Ihmispeto!... Kirottu peto!...\n\nKeksimättä mitään pelastuksen neuvoa juoksi hän rannalle, hääri ja\nhuusi sinne tänne. Hän katseli silmillänsä maalla olematointa alusta.\nNoitui, repi tukkaansa. Alus oli tosin toinenkin, vaan ei tässä. Sillä\noltiin saaren vastaisella taholla. Ja mitäpäs apua matalalaitaisesta\nlotjasta, jonka ensimäinen aalto viskaa nurin. Ei muuta kuin hän yltyi\nhuutamaan, antamaan neuvoja kumppaneille:\n\n— Hoi sinne!... Käännä Katarina saareen! Käännä saareen!\n\nVainolainen hosui:\n\n— Vasemmalle! Vasemmalle! Kuuletko sinä? Vasemmalle... Näethän että\nedessä on kallio ja kari!... Nyt se törmää...\n\nSoutaja pinnisti viimeiset voimat, riipaisi yhtärintaa airolla\noikealle, joka katkesi eriään poikki. Katkennut kaista kantautui\npois... Nyt yritti perämieskin avustaa, haparoitsi airoansa, mutta\nsitäkään ei ollut veneessä. Melakin oli jo mennyt. Nyt painoi tuuli\nkumminkin veneet lähekkäin. Olipa tuomari vimmoissaan vähältä saada\nkokasta kiinni. Mutta Katarina kerkisi ennen ja iski yrittäjää\nkynsille. Tästäkös tuo ihmispeto raivostui ja hapuili ampuma-asettansa.\nMutta vaikka hän sen löysikin, niin laukaisematta hän sen kumminkin\nantoi olla. Hän huusi hulluna soutajalle:\n\n— Hei rinnalle! Rinnalle sanon minä! Maan puolelle pitää päästä!\nPääsevät saarelle ja siellä on heillä koko punikkiarmeija...\n\nTätä taistelua katsottiin rannalta päin.\n\nKilpasoutaminen kovassa myrskyssä ja hengen uhassa näytti tehottomalta\npaikallaan pysymiseltä. Eikä saareen saatettu kunnolleen nähdä oliko\nkaikki jo ratkaistu. Joko pakenijat antautuivat. Ja että menetys tässä\njokatapauksessa oli esillä. Pakeneminen oli kokonaan turhaa. Kumminkin\nhuudettiin saarelta yhäkin:\n\n— Tulkaa rantaan!... Tulkaa tänne!... Vaikka mitään turvaa siellä\nenää tuskin saattoi olla. Eihän tässä aseellisille vainolaisille\nvastaanpantavata ollut. He näkivät miten laineet kantoivat kuohuina\nveneitä. Uusiutuvat saderyöpöt saapuivat yhä toistaan vihurimpina.\nMiehevät Oskarin kädet väsyivät. Katarinakin oli läkähtymäisillään,\nhiukset hajalla tuulen piestävinä ja likomärkänä. Hänen poskensa\npaloivat ylimääräisistä ponnisteluista ja kauhusta. Hiki virtaili\nkummankin ruumiista. He molemmat panivat parhaansa liikkeelle.\n\nToisairoinen soutaja seisoi nyt. Rohkeana ja päättävänä meloi hän\nkahtapuolta ja villinä pyrki Oskarin aluksen rinnalle. Tuomari tarroi\nlaitaan, mutta iskuja satoi uudelleen. Nyt teki kalpea mies viimeisen\nyrityksen. Hän viskautui suoraa päätä pakenijain alukseen. Soutajat\nmenettivät tasapainonsa. Paatti kaatui. Toinen kumoutui karinkiviä\nvastaan ja kaikki olivat veden varassa. Rannalla katselijat voivat vain\nnähdä hukkuvat vaikerrellen kykenemättömyyttä, joka heitä ei apuun\npäästä.\n\nSilloinpa nähtiin karilla mies. Hän koetteli pysytellä kiinni kallion\ntylsässä hampaassa. Laineet olivat korkeat. Ne loiskivat yli kivikon\nja miehen. Molemmat alukset kelluivat kyljittäin pois. Tuokion näkyi\ntoisella niistä kaksi ihmispäätä. Sitten ne loittonivat näköpiiristä\nyön märkään myrskyyn ja pimeyteen. Taistelu kahden joukon kesken\noli loppunut. Laineikko kuohui pitkinpäin soikion saaren rannikon\nravia. Arvid juoksi siihen suuntaan, mutta vyöryvät vaahdot saivat\nuutta virikettä lännestä ja kiisivät kumotulta aluksia harteillansa.\nRankkasade pieksi laineita ja rannikon raakkuista leppämetsää. Vellamon\nvalkoiset varsat ärtyivät, urisivat, nostivat harjojansa...\n\n— — —\n\nArvid tunsi jääneensä yksin.\n\nOrpous osatovereista autiutti. Ilotoin yksinäisyys astui synkimpänä\nhänen vierellensä. Avoimien tunnelmien ajatelmat eksyivät surun syliin.\nPää painui alas ja kirkas kyynelkarpalo kiilui hänen ripsillänsä.\n\n\n\n\n41.\n\nLIIAN MYÖHÄÄN.\n\nKun hän nosti katseensa aution saaren yksinäisessä päässä kuului hänen\nkorviinsa jotakin käsittämätöntä. Tuulen seassa se selkeni ja oli\nvihlovaa avunhuutoa. Toisinaan huuto katkesi, toisinaan se kuulosti\nsuoraan koiran ulvonnalta. Arvid käveli siihen suuntaan saarta. Jopa\nkuuluivat sanatkin:\n\n— Oi auttakaa!... Kuolen!... Minä kuolen!...\n\nKuka se huutaa?... Tästä oli saatava selvä.\n\nLähimmälle rannan paadelle asti hän asteli sille puolen missä kari oli.\nJa mitä siellä näkyi?... Siellähän se olento oli vedenalaisen karin\nkupeella. Hänen molemmat kätensä ulottuivat tuskin pinnan päälle...\nLaineet loiskuivat yli olkain. Ihminen riippui kiinni elämässä...\nHyökylaineet vyöryivät säännöllisesti. Niiden väliajat olivat tarkoin\nsaman mittaiset. Ne peittivät karin ja keskeytymättä vyöryi kuohu\nhyrskyen paljakan sannikkoon...\n\nLuonto itse oli kohtalon koston valmistanut. Kivi tuolla ei ollut\ntosin kaukana rannasta, vaan uimataitoiselle saavutettavan matkan\npäässä. Arvid tunsi tuomarin. Tuhanten muiden joukosta sen silmä\nolisi keksinyt. Piirteet nuo olivat kaukaakin omansa tuomaan kauhun\ntunteen... Kenenkään muun pää ei noin luihuna aalloista esiin olisi\nylentynyt. Ilmeinen ihmiskoira oli uponnut auttamattomaan kuiluun,\nkuiluun jota oli muille kaivanut... Mutta kun hukkuva huomasi ihmisen,\nkorosti hän yhäkin ääntään:\n\n— Apua, apua herra-jumala!... Tuokaa jotakin. Kuolenhan minä!... Te\nnäette... kuolen! Kuolen, kuolen!... Taivaan ja maan autuuden kautta,\nauttakaa... a-u-t-t-a-k-a-a...\n\nViimeinen sana sammui kauhuun ja läkähdykseen...\n\nHetken ajan kuluttua näytti siltä kuin laineet rauhoittuisivat ja\nhukkuva saavutti taasen tasapainonsa. Nyt hän katsoi sanattomana.\nÄänettä hän odotti jotakin. Hän oksensi vettä suustaan, oihki ja\nvoivotti. Hietikolla katselija lausui silloin ääneensä:\n\n— Minulla ei ole mitään alusta... Luoksesi en saata tulla. Sinun\nkohtalosi on saapunut. Ympärilläsi on rakas isänmaasi. Tuhatjärvien\nsini sinua nyt suutelee. Sinua pestään nyt valkoiseksi, perin\nvalkoiseksi, ettäs karitsan häihin kutsuvieraaksi tulisit. Rauhoitu\nveliseni!... Anna aatteellesi ja maallesi otollinen uhri, jota se sinun\npersoonassasi vaatii. Ei milloinkaan sinunlaistasi ennen ole tarittu.\n\nTuomari toipui ja sai sanotuksi:\n\n— Jaa... sinä siis pilkkaat!... Miksi ei. Sinä tiedät nyt olevasi\nverikoiranm hautajaisissa. Nauti nyt!... Mutta kuule, vihollinen...\nsinä Katarinan ryöstäjä... Sinä luulit saaneesi... Sinä huomasit hänen\nmenneen manalle jo äsken ennen minua... Sinä...\n\n— En ole sinun Katarinaasi koskaan meinannut. Enkä erikoisesti\niloitse verikoiran hautajaisissakaan. Suren sitä, että lähtösi ei ole\nansioittesi arvoinen. Maalliset työsi vaatisivat paljonkin toisenlaisen\npalkan. Omien tuomioistuimiesi eteen sinut pitäisi viedä ja laihin\nsinulla osasi. Peto sinä olet ollut!... Kirous, katkeruus ja kyyneleet\nviimeiseen maljaasi täytteeksi olisi pitänyt tulla... — Sanasi\nlohduttavat... Mutta auta kuolemasta!\n\nMananmatkaajan pyyntöön ei tullut vastausta. Kuohupäinen laine\nluiskahti yli hänen päänsä. Suu ja sieraimet upeltuivat. Viluinen\nvesi puudutti. Kynnet tuskin kallion päärmeessä pysyivät. Jäntereet\njäykistyivät ruumiissa, jossa tulinen elonliekki taisteli kaiken\nepätoivon keskellä... Arvidille hänen luonteensa hellyys toi tullessaan\nsäälin. Pilkalliset sanat jäivät huutamatta. Kylmän ja valtavan sateen\nvaikutuksesta värisi hänkin.\n\nKarilla taisteleva ei lakannut hetkeksikään anomasta apua.\n\nYhtämittaiset pyynnöt, kiihkeä soimaus ja mitä syvällisin nöyryys\nvuorottelivat. Sysimustan sielun pohjamudissa kumpuili koko tuo rietas\nelementti. Tälle henkiselle ulostukselle ja moninaisuudelle ei Arvid\nikinä ollut vertaansa kuullut, ei tiennyt. Katumus, onnettomuus,\nsurkeus, vaikerrus, valitus ja voimatoin voihkinta pursui vuolaasti\nkuuluville. Kaiken loppusointuna oli kuolemasta pelastumisen toivo.\nTapauksen todistaja aavisti:\n\n— Mitä onkaan saattanut matkaan tuo mies! Kauhistusta ja kuolemaa.\nMitkä ovatkaan hänen rikoksensa elämässä olleet! Henki hiipuu ja\nkärventyy sielun tuskaan, joka oli elävänä leikatun kalan värinää...\n\nItsestään kehkiintyi ajatus askarteluun: Ruuhiko, lauttako tässä?...\nUisiko tuon koiran maihin? Ja sitten... sitten asettaisi samaan\nkiusaukseen kuin me?... Enempää ajattelematta kirmasi viluinen mies\nkallioita ylös. Ensi töikseen aikoi kirveellä piestä rantapetäjän\nmaahan, kyhätä kopukan... Mutta onnettomuudeksi onkalon ensi osassa ei\nkirvestä ollut. Oskari oli sen illalla ottanut rysänvanteiden veistoon.\n\n— — —\n\nAamuyön hämärissä harhaili Arvid ukon mökille.\n\nLiiterikuusi kohisi korkeana myrskyn käsissä... Mutta mitä olikaan\ntuolla kuusen alla?\n\nIhminen!...\n\nIhminen joka raahasi... Askeltakaan enempää ottamatta aavisti hän\npahinta. Puikkiakseen pakoon nousi rannasta kaksi naista. Likomärät\nhameet olivat reisiin liistautuneet ja vuotivat vieläkin vettä... Ketä\nnämä?... Katarina ja Mandi sekä Oskari. Ja kuka tuo yksi?... Sitä\nviimeistä ei hän voinut kylliksi katsoa, ei katsetta hänestä pois\nkääntää...\n\nJa kuka se yksi oli?...\n\nSiinä oli se, jonka tähden elämä oli Arvidille olemassa. Kaivattu ja\nkaihottu, ammoin kadotettu. Se samahan oli siinä, joka vain hänen\nmuistoissaan eli, säilyi ja oli kätkettynä. Hänen puhtoisimman\nrakkautensa päämäärä. Hänen aatostensa alle, sinne syvälle kaivettu\naarre... Hän se siinä seisoi...\n\nAatos loihti hänet esiin selvempänä kuin konsaan ennen. Muistot,\nyksinäisyys kannusti häntä hengen erämaahan uhritulten äärelle...\nSyöksyäkö suin päin tuonne sekaan? Syleillä, huutaa riemunsa rikkauden\nkuuluville. Tästä estyi hän ihan viime tipassa. Hänelle muistui musta\nmaja ja yöllinen ilmestys mieleen. Jokin salainen voima tarttui häneen\nja hän sanoi:\n\n— Martta on kuollut!... Martta on kuollut.\"..\n\nHän peräytyi taka-askelin metsään, sulki korvansa käsin ja puristi\npolttavia ohimoltansa... Päässä takoi jokin sanomatoin ahdistus ja\ntuska... Hän muisti luolassa yöllä kuulleensa toisten keskustelun:\n\"Arvid on hermostunut. Hän on henkisesti ja ruumiillisesti sairas.\nHänen suhteensa on oltava varuillaan.\"\n\nNiin he olivat sanoneet. Siis se tahtoo sanoa samaa kuin hullu, tahi\nainakin hulluksi tulossa... Olenko todellakin jo niin pitkällä?... Tätä\nkysymystä ei hän jaksanut ratkaista. Pakoon koko ajatuksiansa tahtoi\nhän juosta suin päin asumasijoillensa luolaan. Ja niinpä Kalliosaaren\nonkalon syvimpään soppeen pakeni mies... Mies jonka vasta äsken piti\nantaa apua ikuisesti pois painuvalle valkoiselle veljelle.\n\nPakenijalla oli mukana samalla ilon, riemun että surun ristiriita.\n\nTämähän oli toinen tapahtuma, joka täällä oli ilmestynyt. Tämä oli\ntapahtuma, jota tuiki tyystin tuli jumaloida, ja elää tästä ainoasta\nnäkemyksestänsä... Kaikkihan kävi käden käänteessä. Selityksille ei\nminkäänlaisille ollut aikaa, eikä haluakaan hämmästynyttä yllätystä\nunelmista muuksi muuttaa.\n\n— Tuskin sai Arvid selväksi oliko hän unessa vaiko ilmissä.\nKuolleitako, vaiko eläviä ne olennot kaikki? Tapahtuiko täällä yleensä\nmitään normaalista. Oliko järjen rajain sisällä mitään ymmärrettävää?\nToisarvoistako kaikki tyyni.\n\n— — —\n\nLaineet laantuivat.\n\nMyrsky asettui. Mainingit vyöryivät hitaasti. Taivas seestyi. Sade\nlakkasi valumasta... Karien kivillä vielä kuohahteli. Peitossa piilevä\nrako ja särmä saattoi panna vastaan ja katkaista laineen harjannetta.\n\n— Oskari tähyili pitkin rannikkoa. Viluisena hän tärisi ja värisi.\nKylmä kylpy ja tuuli märkiin vaatereuhkoihin lisäsi pöyristävää\npuistatusta. Lämpösikseen juoksenteli hän siellä ja täällä. Hän haki\nluolasta jotakin ja palasi takaisin. Hän katseli karia, jossa oli\nponnistellut pari tuntia sitten... Poika huomasi kiven korkeimman\nrajassa ihmiskasvot, leuka ja luiset sormet pistivät pinnan päälle...\nPoika kauhistui tätä ja katosi suin päin saaren sisään.\n\nHetken kuluttua tuli kolme ihmistä näkyviin. Pelokkaina, puiden\nvarjoissa näyttäysivät naiset. Mutta poika asteli likimmäiselle\nrantakivelle ja huudahteli jotakin. Vastauksena kajottivat kuolevan\nkasvot ja kankeus... Uudistettuihinkaan kyselyihin ei tullut\ntulkintaa... Kun toisetkin uskalsivat tulla ulommaiselle kohdalle karin\nrannikkoa, liikahteli uppoava olento. Jotakin katkonaista kuului.\nKaikki olivat vaiti ja hiljaa ja sieltä selittäytyi matala, taukee\nlausunta:\n\n— Vai siihen te saavutte?... Vai siihen tulette pirut, punikit ja\npirut... Antakaahan kuolla toki rauhassa. Ei tässä apuanne tarvita.\nOsataan tässä lähteä kun aika tulee... Ansainnutko?... Eihän toki. En\nole rikollinen! Tapoin teitä. Tapoin kuin sääskiä... Enemmän olisi\ntappaa tarvinnut!... Enemmän vain!... Eikä koskaan kylliksi määräni\nolisi tullut. Tuhat kertaa enemmän olisi pitänyt tappaa!... Poloinen\ntein toki parhaani, myöntänette onnekseni tällä lopun hetkellä?\nKirouksenne lohduttaisi... Vihanne minulle otollinen olisi...\nKatumukseni on ainoa: enemmän kiduttaa!... Enemmän kostaa!... Enemmän\ntuhota, turmaan syöstä, jotta henkeni olisi pelastunut... Luuletteko...\nluuletteko armoja anelevan! jumal'auta!... Tyhjä toivo!... Vasta\nsilloin mun määräni täysi, jos maailma mukanani menisi!...\n\nAlakuloisuus ja äänettömyys loikkasi.\n\nKuka oli se kuoleva!?... Kuka nuo sanat lausuili? Karilta ei kumminkaan\nsaatu muuta selväksi, eikä haluttu. Niin hitaasti kuin hiuksen vahvuus\nkerrallaan vajosi verinen mies. Tuiki pieni maailma pieneni, pieneni.\nPalaamattomuus puristui vasten silmäteriä... Mihin omistui elämä?...\nMikä merkitys matkaanlähtijän?... Kussa kuljettu polku ja porras? Missä\ntaivas ja helvetti?\n\nKuolema!... Kuhun kätket konnat, kuhun roistot, kuhun epäinhimilliset\noliot? Sun peittosi on salaisista salaisin... Ijäisyyden\nmittaamattomuus on musta!\n\n— — —\n\nKatsoi kohtaa rannikon metsä, katsoi kalliovuori, katsoi naista\nkaksi... Katarina horjui. Hän olisi tahtonut juosta pois, mutta katse\nviipyi irtipääsemättömästi kalliokarilla. Siellä harvenivat sekunnit\najanmittarissa.\n\nRuuhi lähestyi, tuskin liikkui.\n\nMartta seisoi aluksessa... Sammakon silmäpari vedenrajalla katsoi ja\nkauhistui... Kuuluivat pulinan seasta sanat:\n\n— Te ammutut... etsimään tulette...\n\nPyreili vesi. Pää painui pinnan alle. Kynnet pysyivät kiinni, mutta\nkohta heltyivät, vajosivat.\n\nVarisi vettä rannikon puista. Kohahti kuusikko, laantui laine.\n\nKaikki myöhään...\n\n\n\n\n42.\n\nKAKSI IHMISTÄ.\n\nTosiasia oli että kaikki tapahtui pakolaisten onneksi.\n\nPuutteita pakoon saarelta saanut ryhmä edentyi äsken kerrotusta. Mutta\nmiten joutuivat Mandi ja Martta aluksineen avuksi uppoavalle?... Emme\nkerro siitä, emme myöskään kohtauksesta Marttan ja Arvidin kesken.\nKummallekin ja kaikille heistä oli se liiaksi uskomatonta. Jokainenhan\noli elänyt läpi hetkiä, joiden tuomat tunteet tasoittivat liiallisen\nonnen ja riemastuksen. Toiselta puolen ei suurinkaan suru kohdannut\nketään ylen onnettomana. Kokemuksen kallis koulu karkaisi, tavatonkin\nnäytti tavalliselta. Tyrehtyyhän toivon taikakin jos se tapaa\ntaukoomuksen.\n\nVasta seuraavan päivän iltapuoleen kykeni kukin ajattelemaan.\n\nLepo virkisti. Jopa toivehikas vastaisuuskin tavotti...\nJälleennäkemisen onni toi uskomattomia voimia mukanaan... Mandi kykeni\nnyt toimeen. Terhakkana hän monia neuvoja ja suunnitelmia ehdotteli.\nToiset kiintyivät heti, mutta kaksi ei joutanut kuulemaan. Huomaamatta\nhiipivät he ulos, hakivat toisensa kalaukon koppelin takaa kuusikosta.\n\nArvid ei tahtonut ollenkaan uskoa että tämä oli todellista totta. Hänen\nunelmansa olivat aina ennen rauenneet. Oltiinhan hänestä lausuttu\nsanoja, jotka koskivat kipeästi tuohon itseensä sulkeutuneeseen\nmieheen. Kuinka nyt voisi kaikki lientyä leppeäksi todellisuudeksi?\n\nTuossa hän nyt kuitenkin oli edessä, ihan edessä hän oli. Arvid saattoi\nkoskettaa, hyväillä häntä, painaa pienoista vartaloa luoksensa. Hän\nsaattoi kuunnella hajamielisenä kertomusta siitä kuinka tuomari oli\ntyttöä ampunut Pylväistöllä kun tämä yritti ryöstää revolveria...\nJa että tämä kahakka tapahtui juuri silloin kun Arvid oli lähtenyt\nkotoansa. Hän kertoi kuulleensa kuiskauksia kellotornissa, sekä siitä,\nmitenkä pimeä kylmä autius kumisi hänelle manalan mustassa yössä... Hän\noli tajannut, vaan toimintavoimat olivat puuttuneet.\n\nKumpikin kertoi vielä pitkän ja monivaiheisen kertomuksen kokemuksista\nja kärsimyksistä. Arvid kuunteli rauhallisesti siihen asti kunnes\nkertomus kerkisi Martan äskeiseen käyntiin kalaukon majalla. Sanojensa\nmukaan ei tyttö saanut rauhaa ellei ollut nähnyt sitä huonetta, jossa\najatukset alituiseen elävöityivät. Merkillisyyttä ihmeteltiin yhdessä,\nhämmästeltiin ja kummasteltiin. Vaiherikkaus, minkä läpi piileksijöiden\noli elettävä, ankara varovaisuus, kartteleminen, pelko ja epätoivo,\ntekivät aistimukset epämääräisiksi. Ei ollut voinut terveesti asioita\naprikoida ja ajatella.\n\nKirkonvartijan töllissä oli tyttö säilynyt kevään ja kesän. Pakolaisten\najometsästys saarella vaivasi ja kiusasi Marttaa. Olipa hänessä\nsyntynyt jokin utuinen toivo. Itselleen sanoin selittämätöin kiihko\nkannusti. Myrskyyönä jätti piilopaikkansa ja uskalsi kokeiluihin...\n\n— — —\n\nArvid kuunteli. Martta jatkoi:\n\n— Tarkoitus oli tulla ukon majalle yksinäisyyden syliin... kunnes\naavalla yllätti meidät eteemme osunut kumottu alus. Kiinni ne siinä\nriippuvat ja vaikeudella ylös pelastimme... Molemmat nousivat.\n\nKäsikädessä astelivat alas rannikon hietikolle. Laineet liikuttelivat\nmustaa vaatetta. He ottivat tämän ylös. Se oli tumma takki. Taskussa\noli lionnut muistikirja ja lehdellä sanat:\n\n\"Jos sotareissulle kuolen, tulee sinun tietää haaksirikosta Valkean\nKiven satamassa sentähden, että minä se olin, joka painolastin mereen\najoin. Sandbergien vene kaatui, koska niin edellytys oli... (lionnut\npaikka)... niin kauan olen sinua tavoitellut. Rikkaudesta ja sinusta en\nsuuntaa muuttanut. Päämäärääni päin astuin aina. Mutta kaiken väliin\ntulivat tapahtumat... Sen tähden... kuollessani... Katarina.\"\n\nKirje heille oli käsittämätöin.\n\n— — —\n\nMartta katsoi Arvidia, Arvid Marttaa. Poski painui poskeen. Syleillen\nunohtui uupumus. Sanattomuus puhui kuulumatointa kieltä. Kosketus,\nläheisyys, katsanto, kaikki oli unelmaa. Unelmaa... Elon päämäärä,\npyhyys, jalous, puhtaus, usko ja toivo astuivat esiin. Kaksi ihmistä\nkatseli sanattomina toisiansa, ihailivat jokaista kohtaa toisensa\nolemuksesta, katsoivat, lakkaamatta katsoivat. Alikä olikaan silmien\nsinen kirkkaus! Mikä huulten hymy!... Aaltoilut rakensivat nyt rinnan\nrauhaa ja tyventyivät. Kahden oma oli elämä. Kahden onnellinen oli\nkaikkeus.\n\n\n\n\n43.\n\nKALMAN KARIN TARINA.\n\nTuli räiskyi nuotiossa.\n\nKuusipuut lennättelivät poukkia pimeyteen. Onkalon kaikilla seinillä\nseisoi synkkä hämärä. Ainoastaan yksi varjo liikkui lieden luona.\nKalapata kiehui kivellä kunnes Mandi sen sovitti sivuun, käänsi\nnuoralla roikkuvat vaatteet niin että ne tulen loisteessa höyrysivät.\nLäheisellä paadella lojuivat Oskari ja Arvid...\n\nVallitsi sanattomuus ja taukea rauha. Kaikilla oli enemmän\najattelemista kuin sanomista. Katarina oli lukenut lehden\nmuistikirjasta ja tullut sanattomaksi... Väsyneet mietelmät ärsyttivät.\nHänen korvissansa kuului alinomaa; \"Te kaikki ammutut olette tulleet!\"\nAjatusaistien ohi väipähteli alituiseen kalpean miehen kalju pää. Koko\nolemus vavahteli toisinaan. Ei hetkenkään kunnollinen lepo asettunut\nvierelle. Kiusallinen ajatus kiertyi vieraaksi.\n\nMartta ymmärsi siskon heikontuneeksi. Pitkäaikaiset kärsimykset olivat\nliian läheisiä. Ja nytkin kun tämä tuleen tuijotti, hiipi nuorin\nilmaisemaan ajatuksensa. Pata nostettiin lattialle. Aapon kauhalla\nammennettiin itsekullekin osansa. Pakolaiset eivät koskaan syöneet\ntarpeekseen. He pelkäsivät kuluttavansa toisen osaa... Emäntä vakuutti:\n\n— Haukea saimme paljon. Voitte syödä. Kukin särppi vastaamatta kipponsa\nlaidasta. Kiehuva liemi kuumitti. Oskarin vatsa täyttyi ensimäisenä.\nOsuutensa tämä oli saanut suureen ruuhiäyskärin puolikkaaseen. Kulhon\nlaidasta hörppäsi poika viimeisen litkan, pyyhki suunsa ja sanoi:\n\n— Arvidin tulee kertoa kesken jäänyt tarina kalman karista. Hetkeen\naikaan ei tämä vastannut mitään. Mutta kun poika yhä inui, honotti\ntoinen vastaukseksi syödessänsä pitkään karamellipurkkiin:\n\n— Tämä saapasvarsi tulee tyhjentää...\n\nPoika kiusasi:\n\n— Hieno serviisi sedällä...\n\nToinen jatkoi:\n\n— Kuten näet on \"Coffee de Brasilie\" kirjotus tuossa sivussa. Mutta\ntuo sisältö on tällä erää minusta paljonkin arvokkaampi. Purkin pelti\npolttaa, hiivatti.\n\nKatarina sanoi:\n\nPuhukaa pikemmin ulkomaan matkoistanne... Robertin kera aina\nkeskustelimme niistä.\n\nVeikkovainajata mainitessa kiertyivät kyyneleet Martan silmiin.\n\nKatarina jatkoi:\n\n— Englannista ja Lontoosta hän usein kertoili...\n\n— Suurkaupunki... maailmankaupunki...\n\n— \"Early breakfastia, 46 Wellington Road St.\"\n\n— Mitä?... institute Y.W.C.A.\n\n— Oikein... Kristillisten naisten... ja mistä ihmeestä?...\n\n— Merimiehelle ei ole mikään mahdotonta.\n\nOskari keskeytti:\n\n— Te lähdette Lontooseen... Pikemmin pysykää kalliosaaren luolaihmisten\nluona täällä Hämeessä herran vuonna 1918. Mieluummin kuulisin sen\nkeskeneräisen tarinan, jonka kaksikymmentä kolme vuotta sitten\nkuulitte. Marttakin ilostui Oskarin esitykseen ja puolsi pyyntöä.\n\nKatarina tarjosi Martalle lopun liemikeittoa ja tämä sanoi:\n\n— Jos todella toiset sallivat. En muista aikaa kylläisestä ateriasta.\nJokainen heistä näki mielihyvällä tytön tarttuvan syöntinsä päälle\nkulhoon. Arvid kokosi nuppulat tuleen ja siirsi viimeiset kepaleet\nliekkiin. Luola hämärtyi. Muut vaikenivat. Arvid alotti:\n\n— Kuulijoina olivat tässä keväällä toiset. Onkalon kylmyys ja kosteus\noli kerallamme. En tarkoin muista kertomusta yöstä, jota en kertaa.\nMyrskyä se vain oli. Kertomukset kulkivat kirjoittamattomina polvista\npolviin. Vuosisadoista vuosisatoihin mateli maininta. Saarella tällä\nsanotaan eläneen Tiena-lappalaisen. Sitä todistavat kivikodat tuolla.\nRikkaiden kalavesien keskellä huoletta elivät. Metsän synkkyys ja\nsalojen puhkeamaton syli oli kaikilla rannoilla. Ansat, lutsakkeet,\nonget ja katajakoukut ketreinä. Lähdöt ja loukut urkkivat otuksia\nosmolassa. Saukkoja, majavia ja kettuja ei puuttunut. Saaren kalliolla\nkyykötti aitta korkeajalkaisena, auringon kärheemää kapakalaa täynnä.\nElinosuutta oli heillä yltäkyllin...\n\nMutta kuinkas kävi? Rauha ei rakentunut elinaikaiseksi... Eräänä\nkeväänä suvipäivän sumuisena säänä lepäsi harmaa usva tiuhasti saaren\nkaikilla kanteilla. Silloin aikoivat Tienan koirat tuikan räyhän...\nUlvonnasta ja ärhentelystä sai tällä erää selville että outoja oli\ntulossa. Pahimmoiksi oli lappalainen tyttärinensä kahden kotona. Mitään\npelkäämättä hän riensi keihäillensä. Tiesi hän Tiena etteivät \"omaa\nkoirat ulvo.\" Dai, seitsentoista vuotias ainoa tyttö, perkoi kaloja\nkodan seinustalla. Pian huomasi isän tuiman toimen. Länkisääri ontui\naseineen rantaan. Tyttökin antausi hajahapsin apuun. Jousen haki,\nnuolikimpun tempoi. Tyttö tämä oli aina ollut isän oikea käsi. Hän\nsiulasi nuolen aina sinne minne sen kulloinkin halusi... Ja monissa\nmittelöissä oli otson kaadannassa ollut apuna. Hän ennätti nuolellaan\nlinnun lentäväisen, liidätti luisen kärjen loikkivan jänön jälkeen.\nOravankin oksalta tarkkasi ja tuikkasi saaliin sieltä, toisen täältä.\nEipä säikkymään käynyt nytkään, vaan valmiiksi asettui viitatielle\npehkoon, rantakoivun kupeella kurkki.\n\nÄrhentelivät yhä äkeämmin koirat. Jo kuului loiske sumun seasta.\nLuulipa lapin ukki ilokseen hirvitapunan uimassa olevan ja saarta\nsentähden etsimään käyneen... Mutta ei, hirvilauma se ei ollut vaan\ntuhon tuoja sousi kotissa kolmessa rinnatusten. Meloivat tuolla tukevat\nmiehet leveälapaisilla luukeihäillänsä. Nyt vaipui Tienalta tarmo.\nVarmuus vakaan miehen tyrtyi kolmeen tuimaan kiroon:\n\n— Thui! Tsuhna saina surmantuoja!... Nyt majani multa murtui. Tuoni\ntässä poikkiteloin tielle asettui. Ja kun astui maihin ventovieras\nmies, kaatoi tämän Tienan keihäs. Mutta toisessa jo vastuun otti\nvimmainen urho. Iskun antoi ja kedolle kellahti matala mies... Sujahti\npehkosta luinen lintu. Isän kaatajan kaulaan koski. Murhan mitalla\nsamaisella maksoi tytär... Mutta pianpa raukesivat voimat. Antautua\npiti ilman muuta... Kaiken veivät. Majavan, näädän, saukon, revon\nja hukan nahkoilla ahdetun aitan tyhjensivät. Saalista sulloivat\nomat alukset ja Tienan ruuhet täyteen. Kaiken kukkuraksi sai venettä\nsoutamaan käydä Dai. \"Saaliista sukevin oli tyttö\", niin oli joukon\nmielipide ja tuuma. Samaan matkaan sousivat kaikki alukset ulapalle.\n\nMutta kuinkas kävi? Matkallapa tuli saaren väki vastaan. Syksyn\nsaloilta saalistamasta palasi miessakki selkosilmäinen ja tuikee...\nVenekunnassa oli heinäkengän koko heimo ja kunto... Ehti siinä\nmetelissä turma monelle tulla. Kuukahteli kopukka ja kotti kumoon\ntoinen toisensa takaa. Pian sitten olivat kaikki veden varassa. Dai\nyksin säilyi ja omansa pelastukseen toi.\n\nKaksi muukalaista vietiin saareen. Uhreja eivät rääkänneet. Voimin\nja väin vain vartioitsivat ja haavat sitoivat. Uskoivat tsuhnat\nhengen säästöön, mutta luulo oli turha. Käräjät ja kosto tuli kuin\ntulikin. Tuomio: \"kalmankarille\" elon osuus tämä... Nyt karien kiville\nsiirrettiin vangit tuolle samalle, missä eilen päättyi hurtan taival.\nHeille ei viety elinkiventä... Mutta kuinka sitten kävi? Jaksoivat\nsittenkin olla elossa. Kalmankalliolla istuivat vangit.\n\nKerronnan keskeytti Oskari:\n\n— Ja millä ne elivät?\n\nToinen jatkoi tarinata:\n\nPäivät pääksytysten istuivat miehet tai ehkä seisoivat veden alta\nnousevan vuoren nuppulalla pysyäkseen... Ala oli ahdas, tila soukka.\nMilloin tuuli, silloin loiskutteli laine joka ahavoitti hapset ja\nihon. Halkeili tuulen tohussa orvaskesi. Huulet kävivät haavoille.\nYlen rohtui ihon pinta. Kuinka miehet elivät, sitä ihmetteli jo saaren\nsukukin. Kuinka saattoi käsittää. Suuri noituusko oli auttamassa? Joka\npäivä katsoi ihmeissänsä joukko maalta. Telkkäparvi uipi usein ulos\nkortteikosta. Littanokka varoi karia kohti laskemasta. Maitotyvenenä\nlauantaina naukuivat sinipinnan päällä iltasella kilvan kaakot. Kahta\npoikasta pari uitti. Laiskat kalalokit leyhyttelivät liki. Mutta\nkarilla istui yhäkin kaksi karripäätä. Kesyinä lähentelivät linnut.\nEnsimäiset päivät elivät tuomitut nälkäkuoleman mailla päiväinsä\npäätöstä vuottain. Syvyyksistä sieltä hohti valkoluita. Jos noita\nlähemmin tutkisteli, selviysi summa. Luurankoja kuulsi kaukaa. Kirkas\npoutapäivä kumotti kolmenkin sylen syvyydellä. Siellä oli röykkiö\nrintakehiä ja ihmispäitten kalloja. Aavistus oli siitä, että tässä\noli verettömän kuoleman paikka... Ja vaikka nälkä poltti, jaksoi,\njos päivän ajattelematta istui. Mutta kuolinkärsimysten keskellä\ntekivät tuomitut huomion, että syvyydestä nousivat illan hämärillä\nkarikallioiden kupeille veden pintaan \"saksi-jaakot\" ennenaikaista\nosaansa ottamaan. Taasenhan istui siinä saalis kuten ennen. Puuttui\nvain ahtolaan uppoamista. Monet kaiharikynnet ulontuivat, kurkottelivat\nja tuntosarvet huiskuivat joka kantilla ja haravoivat miesten varpaita.\nKuinka heitä puistattikaan! Jyrsijät kun elävinä jo ahmia tahtoivat.\nTässä oli metsäläisten oman sekä vieraan tuholaisten tuomion paikka.\nPäivänsä olivat monet päättäneet tässä. Erämaassa oli lakina tämä:\n\"Älä toisen osaa ota!\" Nälkä ja vaisto käski kourin käymään äyriäistä\nkiinni. Raaka rapu, ruumiitten jyrsijä, sai vuorostaan elinkipeneksi\nkäydä. Ja vaikka kuuta kaksi jo kului ummelleen, elivät miehet yhä.\nTämä seikka oli saarelaisille suuri kumma ja ennen näkemätöin ihme...\n\nSilloin saapui apu. Tienan tytär toi armon. Itse sousi ruuhellansa\nluoksi ja saarelle asumaan otti. Ehdot asetti, että suorasääri, sorja\npoika tulee ainiaaksi tänne härkämaille jäämään. Lauhtuivat leppeäksi.\nUros näille appeille yhyttääpi... Tarjoukseen suostuivat tsuhnat.\n\nJa ennenkuin tämä ikimuistoisa taru taukoaa, kertoo se luolan olleen\nturvapaikan täällä. Taisteluiden aikana lapset ja naiset sekä lunnaat\nlikimmäiset lymyyn toivat... Rodun uuden ja omaperäisen sanotaan\nsiinneen. Lukkoina olivat olleet ne miehet monet ajat ja aikakaudet\nvainolaista vastaan... Aikaa omaa me eleämme. Ikuinen taistelu oikean\nja väärän eestä iskee. Osattoman ja heikon olkoon nousu. Vähäväkisten\nvoittoon käyköön tie. Jaloimman aatteen eestä kohti kuolemaa...\n\nPunerva tuhka hehkui hiillustassa.\n\n\n\n\n44.\n\nPÄIVIÄ MYÖHEMMIN.\n\nHiirenkorvalla vihersi viidakon päivänpuoleinen rinne.\n\nRannikot raitoi värien viriävä verho. Vihreys varjosti niemet, reunusti\npoukamat pensastoineen... Jopa pihkalehtikin paisui täysiteräiseksi.\nHalapajut kutoivat höytysinä kontuina keltaista kukkaa. Siellä ja\ntäällä putoili jo siitepöly hiljaisina hiutuisina lahdelman tyvenelle.\nYöhyen hentoinen henkäisy vei värit suikaleiksi... Rannan korteikko\nkurottui, pilkisti piikin sieltä, toisen täältä. Mutta vanhan kaislikon\nrinnassa tuolla parveilivat salakat ja ahvenparvet. Syvältä saapuivat\nmyöhästyneet kutukalat. Ne laskivat maitinsa mustiin pohjasammaleihin.\nSiellä ja täällä tyvenen alla saattoi selveytyä oivakin kalain kihelma.\nPitkän poukaman perästä, läheltä ukkivainaan venevalkamaa kukahti käki.\nSalmen takana, helokoivussa haavan latvassa istui haukka... Virstojen\ntakaa kantausi iltatyvenellä kaukainen kaihoisa naisen laulu:\n\n— Trui vassuni, trui... trui... trui...\n\nSitten selkeni emälehmän ja vasikan yhtaikainen ammunta... Vasemmalla\ntuolla kolisivat airot. Alusta aseteltiin kuntoon. Nuottatalaiden\ntykönä kitisi valkeenkuiva kynnyspuu paatin pohjaan... Haukiniemellä\ntuolla poikettiin nuottaa. Sieltä saapui kohu epäselvänä kahden\nkokonaisen virstan päästä... Uistinta soutelevia herrasmiehiä kierteli\nmaalatuissa venheissä pitkin rannikoilla. Petokorven kainaloon\nkurottautuivat illan viimeiset säteet. Loisti auringon laskeva kajo\nkunnahille... Maalatun venheen kolmihenkinen kuoro lauloi:\n\n    Ja muuttunut hän oli\n    täl' erää paljonkin.\n    Soturin ryhti jalo\n    ukossa nähtihin...\n\n— Trui vassuni, trui...\n\nKymmenes tunti oli illalla.\n\nSuvinen lauantai hankkiutui morsiuspukuisena levolle.\n\nKalliosaaren isännällä, kuolleena kuhisevan kaislikon sisässä seisoi\nviimeinen alus poislähtövalmiina. Kysymys oli tässä verkonlaskijain\nyöpuulle asettumisesta. Mutta vuotteleminen tänä yönä näytti turhalta.\nKaikkialla valvottiin. Saattoivat olla ylhäällä aamunkoitteen nousulle\nja nostaa liinat lämpimästä vedestä leikkaantumasta. Saattoihan\ntarttunut kala liivastua.\n\nOli pitänyt vähältä ettei viimeisten pakolaisten poistunut vene eilen\niltana ollut joutunut kiikkiin. Saattaja palasi kumminkin. Sinne\nvastaisen rannan viidakoihin olivat hävinneet.\n\n— — —\n\nMyllykosken kohina kantautui kaukaa pohjaisesta. Siellä saattoi olla\ntuulen ylhäinen henki. Yötaivaskin siellä tummentui tuokioksi. Kosken\nkohina kumminkin pauhasi yhtäjaksoisena. Se saattoi olla selvän ja\njatkuvan sään merkkinä. Karjan myöhäiset hakijat etsivät laitumen\nperillä eksyneitä mullikoita ja huutelivat:\n\n— Trui vassuni, trui... trui...\n\nJuopuneen bassoäänistä laulua kuului:\n\n— Mut' muuttunut hän oli täl' erää paljonkin...\n\nKoko kesäistä saloyön maisemaa häiritsivät äkkiä kiväärin räikyvät\nlaukaukset. Rannikoilta rannikoille kuului kimakka kaiku. Se repi\nrauhaa, ratkoi luonnon unista apajaa. Punikkimetsästäjät teuhasivat.\nIsänmaan unnunta aavisti valkoisen viileyden lienteän sylin.\n\nTaajan leppämetsän läpi saattoi Oskari huomata saarelle saapuvan\nsoutuveneen. Täydessä lastissa siellä loilottivat. Juopuneet suojelijat\nampuivat ilokseen... Veneessä nousi Mandi hitaasti kurkistamaan\nkaislikon yli joko siimanlaskijat loittonivat. Oskari juoksi alukseen.\nJa he molemmat työntyivät viimeisinä saarelta, jossa viipyivät ja\nvuottivat tietoja Kiiskilästä. Mutta niitäpä ei kuulunut. Kello oli jo\ntunnin yli määräajasta eikä vieläkään Kustaan merkkiä näkynyt.\n\nRantahaavikko seisoi juhlapuvussa tiheänä ja läpinäkymättömänä. Ukon\nmökki upposi suven syliin. Liiterikuusen murheellinen tauoilta tiesi\nyksin kaiken tuttavuuden tässä suojateiltaan loppuvan. Tiesi autio\ntanhut, että totiset tavat täällä takaisin toistuvat. Ja hämärä,\nsalaperäinen onkalo kätkeytyi tyystin tulevaisuudelta. Sorahaudassa,\nkalliohalkeaman kätkössä kuivuvat Robertin luut. Siellä on ihmeellinen\nsalaperäisyys säilymässä...\n\nKuulumattomat aironvedot loittonivat.\n\n\n\n\n45.\n\nPYLVÄISTÖN PIHALLA.\n\nPunervankeltaiset säteet paistoivat vaakasuorasti maanpintaa pitkin\nmultakunnaan ja metsäpihan yli. Kastehelmet kihoilivat jo katveissa\njuhannuskukkien latvoilla. Pisteaidan yli puutarhaan satoi sumua.\nAidanseipäissä siellä ja täällä häilyivät kinolangat. Karjapihassa\nputosivat tyhjän sinkkisangon pohjaan ensilypsyn pisarat. Kellolehmä\nkatseli kylläisenä pihaveräjän yli ja alotti ensimäisen märepalansa. Se\noli teräväsarvisin ja muista voiton saanut Mansikki. Nuoremmat punaiset\nsaivat pelätä mokoman kaiharin puskuja. Monetkin vanhat rutaleet, jotka\naikansa karjassa olivat jehuna kunniassa keikkuneet saivat nyt aina\nolla kylkimyreessä ja pelonkaaressa pakosilla.\n\n— — —\n\nNaapurin riihikalliolla päkätti pukki.\n\nPujoparta olikin ainoa vuohensukuinen elukka koko kuuluvilla. Mutta\npaimenpoika kertoi sen köröttelevän lammaslaumassa. Isäntävainaja\noli tämän koiruuksissaan jättänyt eloon. Vuohet olivat laissa\n\"kavaluutensa\" takia kielletyt laitumilla kuljeksimasta. Sentähden\nolikin tämä pukki kymmenen vuotta kaiket talvet kytkimessä heinän\nkolmuja kuninut. Piioilta pyysi aina parhaat palat. Kymmenen lyhyttä\nkesää sen kyntynen kapsui kaatran perässä. Sarvenkoikaleet olivat\nsille kasvaneet keisarimaisiksi. Eikä sitä aitaa ollut jonka yli\npukki ei päässyt jos se mennäkseen oli. Se ahtoi sisäänsä olervat ja\ntähkät, mutta kun siinä oli vain yksi suu, ei se suuria vahinkoja\nsaanut aikaan. Toisinaan sekin toki harmitti. Ja lampaankeritsijäeukot\npuhelivat aina sen villan liiallisesta karkeudesta. Ne sanoivat:\n\"Pitäisi hävittää koko pakana!\" Mutta sille uhalle se asia aina\nkuitenkin jäi.\n\nEmäntärouva asteli suola-aitan poikkiportaita ylös, aukaisi ovet\nja painui aittaan. Pukki kuuli puusaranan narinan ja laukkoi sinne\nsuoraapäätä perässä. Sitäpikaa ryöstäysi se räälissäkille. Ja kun pukki\nvihdoin pakeni korkean kynnyksen yli ulos, oli sillä silmät ja sarvet\njauhoissa. Emäntärouva roinusi ovella äyskäri kädessä:\n\n— Tuonanen hylky!... Ei tuotakaan konia tullut tuosta\nelintarvelautakunnan lihatiinuun suolattua...\n\nSanat kuuli Juurakkoniemi, joka pahimmoiksi ajoi siitä Runttella\nmaantietä pitkin ja puuttui ohikulkiessaan riemuun:\n\n— Ka!... Pukki pakana poskee jauhot! Vuoraa rieskalla\ntakapieluksensa!... Myykää minulle tuo pökö! Minä voin siitä hyvästä\nmiehille neuloskella neljät housuparit talon kankaasta. Annan vaikka\nvielä nahkankin takaisin.\n\nHämillään myhäili aitan portaille tullut emäntä:\n\n— Eipä tässä tiedä... Ei taida tarvita housuja kun ei ole housun\npitäjiäkään. Ei ole miehiä talossa omasta takaa. Ilman muuta käänsi\nraatari hevosen pään aitan edustalle, laskeusi vilposilta alas ja tuli\ntervehtimään:\n\n— Luojan rauhaa teille!... Ainako se tämä emäntä peräsimessä jaksaa?\n\n— Täytyyhän sitä...\n\n— Valkosiksi ovat hiuksenne huuhtoneet...\n\n— Vähemmästäkin murheesta...\n\n— Ikävästä!... Tietäähän sen, hyvänenaika, kun molemmat pojat sotaan\nhäviävät.\n\nPukkia taputellen hän lisäsi:\n\n— Monta, monta on mahdottomuutta tämän kevään kuluessa tapahtunut.\nOlettekos kuullut siitä Hulipas Konstan mökistä mitään?\n\n— Enhän minä mitä...\n\n— Se Toivo ja Eemeli poika olivat vävyn kera kuikkailleet kotosalla\nnäihin asti. Navetan vinnillä asuivat, nahkaansa naittamatta\nsäilyttivät. Mutta akka, jolla oli yksi pojista jääkäri antoi ilmi...\n\n— Äiti antoi ilmi?...\n\n— Äiti itse... Tunnen minä tämän akan. Sitähän se on kuoreveteläisten\nruskeasilmäistä sukujuurta. Enkä ollenkaan ihmettele. Sinne Seinäjoelle\npojat vietiin. Toiset kuuluvat olevan Lylynkankaassa... Nuorimmasta,\nsiitä jääkäristä saa akka eläkkeen. Se taisteli ja kaatui Rautussa.\nRuumis kuulutaan juhlasaatossa tuodun kotikirkolle. Haudalle panevat\npystyyn huikean tornin. Tornin nokkaan nostetaan marmorinen miehen\nrutales ilkosten aatamina. Eikä kävyn peitoksi kuuluta katettaman\nkarvaakaan. Se on sivistys Suomessa kuulemma nyt mennyt siihen\njunttiin, että eevojen suku siitä saa riitingit laatia ja vapauden\npatsaiden rakennus alkaa heti sodan loputtua. Ja mitäs minun piti\nvielä kertoa kengännauhoista. Sehän oli toinen juttu josta Vileniuksen\nemäntäkin hulluksi tuli.\n\n— Ja mikäs kengännauha juttu se on?\n\n— Se Lehtisen Manu, se joka oli elänyt kaikista kauimmin niistä\nNälkäkankaalle ammutuista kuudestakymmenestä. Saarisen sanoivat käyneen\nampumispäivän huomenissa katsomassa paikkaa, ja Manu oli siellä\nistumassa...\n\n— Istumassa?...\n\n— Istumassa, vaikka oli jo eilen ammuttu. Kenkiänsä oli nauhoittanut.\n\n— Hyvä isä siunatkoon!\n\n— Katsojan sanotaan sanoneen, että oli pakko finistellä (viimeistellä).\nOli sanonut, ettei siltä ihmistä kumminkaan enää olisi tullut.\n\nTämä julma kertomus puistatti emäntää. Hän kiersi aitanoven lukkoon\nmielenliikutusta peittääkseen. Mutta raatari oli puhetuulella. Hän\nantoi uutisen tulla toisensa perään yhteen lykkyyn:\n\n— Emäntä ei tiedä kai sitä kevättalvellista kuoppausta kirkolla.\nTalvella kun ampuivat Korkeakoskella seitsemänkymmentä punikkia, niin\npohatan pojat otettiin kuolleita ajamaan kirkolle \"saapaspalkalla.\"\nJa kun kaikkien jaloista ei kenkä hevin lähtenyt, sulatettiin niitä\nroviolla. Eihän niistä kuulunut pitotavaraa tulevan, koska loisteessa\nsaattoi nahka palaa, housuja jos vielä... Eikä se mikään ihme, sillä\neihän jalkinetta olla vuosiin kunnollista saatu. Niitä piti koettaa\nkeinoja. Kopsamon järven takana tekivät isontalon pojat urakalla sitä\ntyötä. Joukkohautaa sulloivat hevosten kanssa. Jäätyneen maan kaivaus\nmaksoi munaa. Ja kansa kertoo, että siitä pitäen se Turhalainen on\nsairastellut. Kyykäärmeen suomuksia sanotaan pinnan kesivän ja kasvavan.\n\nPerunakuopan Anni saapui siihen pussineen ja oikasi raatarin puhetta;\n\n— Eipäs se niin ollut!... Oikeita kalansuomuja sen selkä kasvaa. Ja\npuukon kanssa perkovat niitä pois...\n\nRaatari otti suunvuoron ja sanoi:\n\n— Sehän on nyt se sama onko se kyykäärmeen nahkaa, vaiko kalan\nsuomusta, kunhan vain jotakin... Hitto häntä funtieratkoon...\n\n— Piru sitä juuri kasvattaakin. Ihmeitä ne tappajat kuulemma\nsaavat silmissään nähdä. Kertovat kaikkien emälahtarien nyt myyvän\nhynttyynsä ja pakenevan pois koko paikkakunnalta. Murhapaikkain ohi\nkulku kuuluu olevan kamala asia. Hulippaan kylänkin ainoa isäntä kun\najoi sorakuoppien sivu yöllä, niin Lahden Hermanssonni, se Antti,\nhyppäsi suitsipieleen kiinni, pidätti hevosen ja oli alkanut puhella\nkirvestyöpalkoistaan, joita oli tullut tehneeksi...\n\n— Vai se Antti, joka keväällä ammuttiin?\n\n— Sama Antti!... Ja kun isäntä oli kauhistunut ja riipaissut hevosta\nohjaksista, oli elukka vain hypännyt pystyyn. Päättömiä punikkeja oli\npilvenään kiekkunut ympärillä. Kukin heistä oli erikseen halunnut\nisäntää haastatella. Hallanurminen, pisin mies muista, oli sanonut,\nettä lasketaan menemään sillä on sillä yksi hyväkin työ elämässään\nollut. Hartun Einarikin siellä oli mustan tuonelan joukon johtajana\nollut lapinlakki päässä. Tämä oli selvimmin sanonut, että on\nsiellä minulla viisi potraa poikaa ylenemässä, palaavat ne kerran\nJuupajoelle...\n\nPuhetta kuuntelivat toiset pöyristyksellä, mutta raatari jatkoi:\n\n— Olisin minä tiennyt toisenkin konstin kuolleita vastaan, jos ei olisi\nsattunut vainajien joukossa olemaan Halla-Nurmista. Isävainajan kera\najoimme kerran yöllä Tammelan kivikirkon ja hautuumaan ohi Mustialasta\nForssaan. Siinä seisoi hevonen pääportin kohdalla kuin tukki. Se\nseisoi justiinsa sille paikalle, josta ruumiita oli yli tien enimmän\nsinne suoraa kappelista kannettu. Ja vaikka isä räippäsi ohjan perillä\nja yritti Virmaa liikkeelle, ei se pekanuus könnähtänytkään, vapisi\nvain joka jäseneltänsä. Ja tietäkää, että silloin oli synkin ja syvin\nsysimusta syysyö. Kirkonviiri ja tapulinkukko kirahteli korkeuksissa,\nmutta taivaasta ei näkynyt häivääkään. Se oli sama katsoi sitten ylös\ntahi alas, piti silmiänsä auki tahi kiinni, kaikki oli yhden tekevää.\nJopa minä poloinen silloin ajattelin; Tässä sitä nyt ollaan pyöreen\nasian edessä... Mutta silloin kuuli isä vikisevän äänen kiviaidan\ntakaa: \"Kummi! Kummi!... Kääntäkää vasemmalle, avatkaa hevoselta\nrinnustin ja katsokaa valjaiden ja kaulan välistä!\" Toista käskyä ei\nsiinä tarvittu. Ja kun nämä temput olivat tehdyt, vyörähti hevosen\netujalkain edestä maantienojaan kaksi mustaa kertasäkkiä. Ja siitä\npaikasta kirmasi Virma pillinä kahdeksan virstaa kauppalaan saakka.\nMatkalla kertoi isäni minulle kuinka hän kerta neulomusretkillänsä\nkastoi hätäkasteeseen kuolevan lapsen. Se oli tapahtunut saman pitäjän\nKaukilan kylässä.\n\nPuhetta jatkoi Perunakuopan Anni;\n\n— Aatelkaas Einari Peltosta, joka siellä kuolleiden joukossa johtoa oli\npitänyt. Hänellä oli viisi pientä ja vakainen vaimo... Armahtamista\noli pienoisten puolesta miehelle pyytäneet. Kittilästä olivat vasta\nsaapuneet. Eivät Hämeessä kenellekään pahaa tehneet. Mutta tätäpä\npuhetta eivät valkeat kuulleet. Löivät miehen Jokelan jyväkuormaan,\njota juuri ryöstivät ja sanoivat: \"Tarvitaan sitä pojat jumalavita\nlihaa kun on leipääkin! Ajetaan vain koko morstokka Lylyyn!\" Retrika\nvaimo tyrehtyi kyyneliin. Ei jaksanut seurata miestään telotuspaikalle.\nMutta Einarin pojat juoksivat kauan kuormien perässä ja pyysivät:\nLaskekaa sedät isä kotiin!... Laskekaa isä... Eivät laskeneet. Keväällä\nsitten kun normarkkulainen isäntämies palasi sodasta jalkapatikassa,\nniin kertoi että kotipitäjänsä miehet ne olivat. Ja että eräs isännistä\nsairastui, tuli heikoksi ja tunnusti vaimolleen kuinka alinomaa\nhänen korvansa kuulevat poikain huudot: Laskekaa isä kotiin! Mies\noli toipunut tunnustuksensa jälkeen ja toivoi helpotusta, mutta pian\npalautui epäluulo ja tuska. Eräänä aamuna ei vaimo ollutkaan löytänyt\nmiestään yövuoteelta. Pöydällä oli kirjoitus: \"Minua ei mikään auta.\nIsä on laskettava kotiin.\" Ja olkiladon orressa isäntä sitten aamulla\nkiikkui.\n\nRaatari jatkoi juttua:\n\n— Entäs Albert Korpi!... Miehen polttivat vankileirillä. Tunnustuttivat\nasiata, josta oli kokonaan tiedoton. Tutkivat kahden juupalaisen\nisännän murhajuttua, joista toisen sanotaan syyttömästi punaisen\nterrorin uhriksi joutuneen. Eipä ole salaisen asian näkijää\nPirttisaaren talossa. Punaiset olivat viljaa omin aloitteinsa tulleet\nottamaan. Kamarissa istuivat isäntämiehet. Heitä vartioitsi Mäkelän\nrenki, joka siellä sisällä tuntemattomalla tavalla tuli murhatuksi.\nIsännät selittivät tapahtuman vahingonlaukaukseksi, että panos olisi\nlauennut vartiosotilaan haulikosta varomattomasti omaan rintaan.\nKuohuksissa oleva punakaarti käsitti tapahtuman kamarissa taisteluksi,\njossa ase oli lauennut. Tapahtuman johdosta ei tutkintoja, esikuntia\ntai johtajia kuultu; aika, taistelun laki teki tehtävänsä...\n\n— Mutta seuraukset siitä olivat pahat. Satakertainen valkoinen kosto.\n\"Sata päätä yhdestä päästä.\" Se oli lahtareiden kosto päästessään\nvieraan vallan avulla tilanteen herroiksi.\n\nEmäntä meni avain kourassa aitan portailta pirttikartanolle, mutta Anni\nja raatari jatkoivat puhelua monista sodan kauhuista. Jämsäläisistä\npakistiin pitkä puhe. Ison-Lukkarin, Rummin-Jussin, Sippolan ja\nSaaren-Jallun urotyöt tiettiin. Kirkon kellotapulin kivijalka oli\nhikinen kuoleman kuilu. Rahikaisen Arttu ja aatteensa kannattajat\nkaikki kuulemma siellä teurastettiin. Anni oli kiertänyt pitäjiä, tiesi\ntunnonvaivoista, jotka raakimuksia nyt raastoivat. Sitten kääntyi puhe\nPylväistön asioihin: — Poissa ovat tämänkin talon pojat. Kuu ei heitä\nkuule, ei päivä näe. Sille tielleen Waasaan se Kassu herrakin hävisi...\nStiina tuossa kakara kainalossa... Vesittelee herralle koska piika on\npatjaa parempi ollut!... Jo minä sitä syksyllä kuulin kun päällikkö\nSaksasta saapui. Karjakeittiössä kahdenkesken huomautin lätkälle, ettei\npassaa pistellä paljasta rokkaa kauhanvarrella. Mutta mitä vielä,\nrokalle ei tyytynyt, makialle mieli teki.\n\n— — —\n\nPukki oli kiivennyt raatarin kuormalle.\n\nRauhallisesti kuni auki nahkaisen selkärepun soljet. Työnsi partaisen\nturpansa sisälle reppuun, tutki jokaisen puodista ostetun käärön.\nEtsi kahvivientelin, nisu jauhokilon, rusinapussin, ropeeraritupakan.\nViimeksi puljutteli sokeripalapaketin. Kyljet repi kaikista\npaketeista auki. Etuhampailla tempoi. Pohjimmaisena nielasi kymmenen\npennin \"rässijästin.\" Sitten se alkoi lipoa jokaista ostosta\nerikseen. Yhdelle suupalalle se haukkasi rusinoita, jauhoa, sokeria\nja tupakkaa... Mestari ja Anni seisoivat selin Runtten kuormaan\npäin ja keskustelivat erittäin innokkaasti Jämsän herranhuoneen\nverikellarista ja kauheuksista. Vuorotelivat ajatuksia, uskoivat\ntoinen toisellensa montakin salaisinta ajatusta. Anni puhui pitkät\nvirret jäsenkirjoista, rautanauloista, avantoon hyppäyttämisistä,\npieksäjäisistä, puhui ruumiskasoista N:n vainion takana. Puhui puoliksi\ntapetuista raajarikoista. Näkyjä sanoi ilmestyneen öisin kaikista\nverisimpien saunain ja riihien vaiheille. Ja että viime yön uni oli\nollut kaikista kauhein. Näet itse piru oli tullut majaan missä Anni\nmakasi ja naulasi ikkunanpieleen kaikki ne neljä takonaulaa, jotka\nolivat olleet Kristuksen ristiin iskettynä Golgatalla. Oli sitten\nsanonut: \"Kahdenkymmenen vuoden kuluessa hirtetään tähän kaikki Europan\nimperialistit!\"... Tätä raatari kuunteli aikansa, mutta otti sitten\nhuutamalla suunvuoron, jota väkisinkään ei varttomalla suupaltti nainen\nolisi antanut:\n\n— Olemme tähän maailmaan syntyneet \"nenän leikkauksen aikaan.\" Minä\nammattimiehenä en pidä suden, en vuohen puolta. Minun on tehtävä takki\ntyömiehen ja herran selkään ja siitä elettävä. Mutta sen vain sanon,\nettä hyvin ovat piilununeet... Murhatun veri vinkuu nurkissa käänsi\nkatseen mihin käänsi. Se on samallaista kitinää ja kätinää, porua\nja parkua kuin siantappajaisissa Taipaleen tallissa. Minä kammoksun\nasetta...\n\n— Mutta sanotaanhan mestarin syksyn suussa...\n\n— Paakkulahan se siihen vimmaan vikitteli... Ja enemmän minä neulalla\nolen työtä tehnyt kuin pistimellä... Tappanut totisesti en ole torakkaa\nsuurempaa, vaikka piru tästä paikasta nielisi... Anni tirhensi vastaan:\n\n— Mitämaks' se tussaroiminen teiltä, jos ei isänmaan puolustamista. Ja\narmeijassa...\n\n— Pussihousuja pistelemässä... Tietä näyttelin... Vahtina olin.\n\n— Tietä punaisten luo osviittasitte. Vihjailitte kauheat lahtarit\nköyhään tölliin... Saapuivatko Kiiskilään kutsumatta? Sanokaapas kuka\nne Kiiskilään opasti...\n\nRaatari huomasi pukin Runtten rattailla ja pahanteossa:\n\n— Johan nyt vietävä riivaa! Hyväkäs! Annappas olla kun minä tempasen!\nIhan helvetin koni! Ihan on liponut makoonsa koko repun, riivattu!\nTuonasen hylky! Ja mihin mahaan tuo kaikki on mahtunut?! Voi sun hyvä\nhylky! Vartoopas sinä halvattu! Herja sun pakanan perii! Ja voin ja\nrässijästin ja kalamaksarasvankin imenyt, jonka piti tuleman sille\nsuutari Salmisen vääräsääriselle Alabrektille! On lupsuttanut korkin\npois pullosta, liponut vatsavoiteen... Äläpäs huoli, paholainen!...\nRaamatussa sanotaankin: \"Saatana asustaa mielellään sarvia kantavassa,\njopa kangistaa ihmisten ja elukoiden hännät.\" Vuohissa se piru aina\non mielellään asunut. Jos puolenpäivän aikana katsot määkin silmää,\non se silloin soikio kuin leppään veistetty poikalorvin puumerkki. Ja\nkevätpälveellä karjanlaskun aikaan, kun kuuset punervina kukkivat,\nkerttuset laulavat, käy luomakunnassa eri kutina. Nelijalkaisesta\nkaksijalkaiseen kanaan saakka viillättää sua piru...\n\nPauhatessaan ja säkkiä kuniessaan etsiskeli raatari kättä pitempää\ntuolta ja täältä, jolla olisi antanut elukkaa saparoon. Sai siitä\nkäteensä raatarin linjapuun, ja ei muuta kuin sen kuin kintut kantoivat\npukin jälkeen. Viisas elukka ymmärsi hyvin syömisen ylimääräiset\nseuraukset. Sentähden sen kyntyset rapisivat jo aittakalliolla.\n\nAnni hyrskähti vahingoniloisesti, mutta kumminkaan nauramatta.\n\nHetkisen ajan kuluttua saapuivat kumpainenkin, pukki ja mestari\nläähättäen suoraa päätä portaiden edustalle. Hengästyneenä ilmaisi\nraatari tavaralaskut ja kuittaukset pukin pahoista töistä...\n\nMitä emäntä lienee sanonut kuistilta, sitä ei Annille asti kuulunut.\nHetken päästä köytteli raatari kumminkin pukkia Runtten rattaille ja\nvihelteli. Hän sijoitteli ryykiraudan, linjapuun ja suuret maasepän\ntekemät sakarakanta sakset takaisin nahkaiseen laukkuun, laittoi\nrepun vilposlaudan nokkaan killumaan. Anni avusteli papujen kentältä\nkeräämistä, jolloin toinen hymähti hyvillään:\n\n— Sinä saat pitää ne loput pöönät jotka maasta huomaat.\n\nEukkokin silloin ilostui:\n\n— Yksinkö se raatari yhä leskenä?\n\n— Yksillänihän minä.\n\n— Löytyyhän niitä mielitiettyjä teille.\n\n— Löytyyhän niitä, jos niilleen asiat ornieraillaan. Emäntiä\nniitä minulle tunkee yhtenään. Yötisaikoina kun kuulevat kotiin\nsaapuneeksi... Sekin Kiiskilän Henna, uumalta heikko, on keväästä asti\nihtiään kaupannut...\n\n— Vai on!... Kas kas kun Konstavainaan eläessä keimaili. Muita miehiäkö\nmuutteesta mieli... Ja mestari sitä onkin kiintynyt niihin Amerikan\nleskiin.\n\n— Kyllä... kyllä se oli hoikka varrelta ja käsivarsi kiertyi siltä\nsomasti kupeelle, jos on kiertyäkseen senkin akan ympärille. Mutta\nujous tahtoo pakkautua...\n\n— Vai kietaantuu... Vai ujous... — Kapinan aikaan keväällä kun kuulin\nKonstan kaatuneen, kiertelin töllin tienovilla... Ja mikä tiesi vaikka\nkaupat olisivat syntyneetkin, mutta mistä lienee yrmistynyt. Ja kerta\nkosasinkin, vaikka se oli tuhkapisto.\n\n— Ei olisi pitänyt niin kuoleman kuumilta...\n\n— Vanha Anttikin oli käärmeen näköinen... Ja leski on niuha kapine.\nAjattelin, että maltetaan, maltetaan. Aika parantaa asiat ja arvet.\nMutta jos se Anni on peräkulmalle menossa, niin tässä sitä sopisi istua\nRuntten rattailla. Pitäisit tuon pukin pakanan päätä, se kun rimpuilee\nhyväkäs. Kipin kapin nousi Anni rattaille. Pyörät ratisivat soraisella\nmaantiellä.\n\nPukin mäkätys kuului karjuahteelle.\n\n\n\n\n\n46.\n\nTUVASSA TUMMAISESSA.\n\nKiikkui kätkyt.\n\nEmäntärouva liekutti yksin lasta. Piian poikaa sousi haltija. Kukaan\nei keltään kysynyt tai mitään virkannut vauvasta vanhuksen kuullen.\nSiitä asiasta oltiin vaiti. Ei keskusteltu pikkuasioista. Suuret ne nyt\nsijansa saivat.\n\n— — —\n\nHistorian lehti toisensa jälkeen täyttyi. Sanat ja aatelmat piirtyivät\nvoimakkaina. Elämä uurtui ihmismieliinkin. Merkit uppoutuivat\nikipäiviksi ja puurtautuivat poislähtemättömiksi miespolviin. Kansan\nsieluun iskeytyivät arvet.\n\nVäikkyi vapauden aamun kohtalo ja koitto... Väikkyi Suomen kansan\nvastaisuuden ranteella kultainen kajo... Uuden ajan lento ja siipien\nsuhina jo kuului. Kirkkaan aamupilven reunamalla helotti veripunainen\nvapaus. Idästä se aate läksi uljaana, läksi päivänpaiste ja pälve.\nMutta vastaan huokui lännessä valkoinen kuoleman valta. Teräksinen\nimperialismin halla loikkasi nuoret vallankumouksen puhtaat ruususet.\nPöyrryttävän korkea oli kansan vapauden suunta. Hengen tunteen ja\nsielun viinivirrat pulppusivat ihmisrinnoissa ja sydämissä. Uusien,\ntuntemattomien lähteiden kristallipurot uhosivat puhkeilla ihmiskunnan\nalttarille... Mutta kuinkas kävi?... \"Lännen kulttuuri\" laahasi kaiken\nlokaan, survoi rauta-anturan alle. Kykäinen kavio ja korko kävi kaiken\nyli. Vuossatain yöstä viskautuivat vastaan kirkon kamalat varjot.\nMustat papit kävivät sanan voimalla veritöihin... Yksityisomistus ei\nmuodostunut mahoksi. Ehtymättömänä se ilmaisi myrkyllisen manauksensa...\n\nKiihkeät joukot, tuliterät oli vanha nainen nähnyt. Uhrautuvaisuuden,\nurhokkuuden mittaamatoin määrä selventyi ilmeiseksi. Sanomaton\nsankaruus puhkesi kukkaansa. Vakaa työmies, vakaa talonpoika käsitti\ntuskin selvästi... Vaan ainoa tieto oli: \"taisteluun viimeisimpään\",\nkuten huuto kuului. Toiset taivalsivat iloiten tietä, jolta eivät\npalanneet. Toiset ottivat asian tuokiotyön tavalla. Toiset kulkivat\ntietoisina taukoomuksen maille.\n\n— — —\n\nKätkyt kiikkui, tupa tummui.\n\nMietelmiä jatkoi eellehen harmaahapsi. Tähän taisteluun olivat\neentyneet äitien pojat... Olivatpa kysymyksessä aikamiehet ja\npartasuut, niin kaikkien niitten silmäin suloloisto oli sama. Sama\nniillä sydämen hellyys kuin äidin sylissä lepäävällä lapsella.\n\nApeus tuli tupaseen. Yksinäisyys palautti aina mielenrauhan. Aatelmat\nsaivat aloilleen. Hetken sointu ja sopusuhde pääsi tiloilleen...\nSilloin kohoutui aina kaukaisten toivojen takaa tumman hämyn hälve:\nMitä jos punaiset saapuvat!... Mitä jos vuosien viertyessä aate virii\nuudelleen ja saapi jalansijaa? Mitä jos miesten mielet muuttuvat?...\nElämä ja kevät koittaa uudelleen!... Toivojen taivas kirkastuu silloin.\nSynkeät pilvilinnat lientyvät... Ah, jospa uskaltaisi ajatella!\n\nTuudinta hiljeni tuvassa. Ehtoon ulontuvat äänet hiljenivät ja\nhimmenivät. Yksinäinen emo sai olla rauhan rattona. Arvidin luoksi\nkaukaisille maille kiiri aatos. Uneksunta samoili uudesta ajasta ja\nvoimasta. Se teki retkiä, kuulumattomia kyselyjä ja haastoi. Uudet\nihmiset ja uusi into ilmestyi silmäin eteen... Jopa vanhuskin sai\nhiljallensa ryhdin jakkaralla istuen osansa. Rinta nousi ja vartalo\nsuortui. Mielen reippaus tarttui kaihonnan areenalle...\n\n— Poika tikahti tuutuessa, ilmaisi isänsä emolle olemassaolonsa.\nSykähti vanha sydän. Ilosta riemastui rakkaus. Hän muisteli nuoruutensa\ntyttölaulua. Sen lauleskeli hyräellen, sitten toisen ja kolmannenkin\nlaulun. Tätä tarkkasi poika äänettömänä. Jopa silloin vanhus sepitti\nsävelmään uudet sanat. Sommitteli sinne ja tänne kunnes sai ne kokoon\nja lauloi lenteästi:\n\n    Sulosaarelle sampoa soudan,\n    punaseppoa takojaa.\n    Aatteille urosta noudan\n    uutta päivälle nousevaa.\n\n    Tuuditan turvoa emolle,\n    elomatkalle varmempaa.\n    Tuutu immelle uinuvalle\n    kaunokutria kiikuttaa.\n\n    Soudanpa Suomelle suloa,\n    punapoikaani Pohjolaan.\n    Idän ääreltä laulun kuulen,\n    loimot ahjolle hulmahtaa.\n\n    Tuudinpa tauonnan tulta,\n    mi' sannassa uinahtaa.\n    Sorahaudassa suku on sulta,\n    häpy Härmään himmentää.\n\n    Veripellon kyisen kynti\n    \"veli\" valkea miekallaan.\n    Punaorpoin kyyneleet kylvi\n    kirolaihoksi kasvamaan.\n\n    Soudan sukua suurta,\n    punapoikaa Pohjolaan.\n    Soudanpa sankarin suuren,\n    valkovaltikan voittajaa.\n\n— — —\n\nLaulu sammui, nukkui lapsi... Kehdon käynti hiljeni hitaasti.\n\nHämäryys hiiviskeli ikkunoilla, tiuheni penkeillä ja pieluksilla...\nPylväistön pirtin patriarkallinen asu ei vuosisadoissa liikahtanut.\nSavuttuneet orret, parrut ja laipiolaudat kuuntelivat, katsoivat,\nhämmästelivät haltijan laadunomaista laulantaa... Asuihan tyhjyys ja\nikävä talossa ja viipyi siinä kutsumattomana vieraana. Toiveet olivat\ntäältä kaikki kadonneet.\n\nPalaneen ihmissydämen sopukassa selkeni himmeä hiven kummallista\ntulevaisuutta. Keskellä raisun rauhan, ikävöidyn iltatunnelman virisi\nvieno viihdyke. Vaiennan viimeinen tyyneys ja pakopaikka oli puhjennut.\n\nVanha katse kohosi hitaasti ikkunalle, tähyili ulos ja edentyi\nilmanpieluksille. Mutta siellä pysyi mustanpuhuva pilvi. Hämärästä\nautereesta kuontui pimeä Piilainvuori ja kallioiden kunnas. Ruso\nlankesi ja raukesi länteen. Metsämaisema tummeni kuin tuonelan taus ja\ntaulu, tummeni laakso, tummeni järvi.\n\n— — —\n\nMennyt päivä pyyhki näytelmän poistuneeksi.\n\n— — —\n\nKuului kummallinen, kaukainen kumina hiljaisena ja tuskin\nhuomattavana... Aatelmien erämaassa kumahteli vaimeasti mahtavien\nkellojen kumu. Iäisyyden tuomion taonta se siellä kajahteli.\nTulevaisuuden tuntemattomille äärille ulontui aavikko. Sieltä siinti\nsarastus mannermien ja merien takaa...\n\nEmäntärouvasta tuntui ovi äänettömästi avautuvan. Yli kynnyksen astui\nmieron matkalainen... Mies outo vaaniskeli ympärystä, varoi, otti\naskeleen emännän luokse. Sanoi tervehdyksen suljetuin suin. Sitten\nkalvoi poveltansa kirjeen ja ojensi sen äidille. Sen jälkeen häipyi\nmies hämyyn hyvästiä heittämättä...\n\nKirje alkoi:\n\n\"SSSR, syyskuulla, 1918.\n\n\"Äiti, äiti! Olemme pelastetut! Suuri Venäjä syleilee meitä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirje loppui:\n\nRakas äiti — Kajaavat tuomiokellot...\n\n\n\n"]