[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTn-bXI5PgQ22kUUmhO6rXFLDKEuUvBffcxaAraohIio":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3488,"Ooperin Epo","Visanko, Viku (oik. Ahlqvist, Viktor)",1868,1931,"3488-visanko-viku-ooperin-epo","3488__Visanko_Viku__Ooperin_Epo",null,"romaani",[14],"huumori",[],"fi",1928,20576,132198,false,76230,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25,26],"Humour","Novels","Ooperin Epo by Viktor Ahlqvist is a novel written in the early 20th century. It’s a comic picaresque and social satire centered on the famed beggar Efraim “Ooperin Epo” Lehtinen in the broad parish of Moromäki, charting his schemes, friendships, and skirmishes with local authority and manners. His loud, showy friend Vistin Ville, stern clergy and officials, and women like Anna-Liisa and the bright Aina Alinen shape his fortunes. Expect earthy humor, rural color, and pointed jabs at petty power.  The opening of the novel frames the tale through a narrator who settles in Moromäki, works for (and marries) the widow Partasuu, then introduces the parish’s marvel: the cunning beggar Epo. We get Epo’s origins in a poor hut, his inherited trade, his reputation, and a sweeping, humorous panorama of Moromäki’s rapakivi fields, forests, lakes, and legends, including a fabulous giant fish he supposedly shot. School and church episodes lampoon village pedagogy and clergy, while quick comic scenes with the doctor and apothecary set the tone. Vistin Ville—a globe-trotting singer and braggart—enters as Epo’s ally and foil, his household a shabby “hotel,” his side hustle as an “advocate” feeding into a farcical paternity suit where, coached by Ville, Epo dodges child support. The narrator notes the bitter outcome for Anna-Liisa and the child even as Epo’s local fame rises. Epo’s seasonal grain “collections” meet the new rationing regime, he hides and sells grain on the sly, gets raided, loses his ration card, and in despair stages a botched suicide before Ville cuts him down. He then drafts a pleading letter to the governor, is comforted by Aina over coffee, and, buoyed by her practical advice and affection, dreams of climbing to local power. (This is an automatically generated summary.)",[],201,"Humoristinen teos seuraa päähenkilön vaiheita Moromäen pitäjässä, jossa hän päätyy kauppa-apulaiseksi ja lopulta naimisiin kauppiaan lesken kanssa. Tarina keskittyy erityisesti omalaatuisen Ooperin Epon sattumuksiin ja matkoihin eri puolilla Varsinais-Suomea ja Turkua.","Viku Visangon 'Ooperin Epo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3488.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.","OOPERIN EPO\n\nKirj.\n\nViku Visanko [Viktor Ahlqvist]\n\n\n\n\n\nUusikaupunki:\nKodin lehti,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nEpo ja lavea Moromäki\nEpo ja hänen ystävänsä Vistin Ville\nVistin Ville taloineen jossa Epo usein vieraili\nEpon myötä- ja vastoinkäymiset\nKohtaus Ainan kanssa\nEpo on kekseliäs ja koittaa onneaan\nEpon mutkat ja matkat Myllypitäjässä\nEpon seikkailut Himmeljoen pitäjässä\nEpo matkustaa Turkuun\nEpon käynti kuvernöörin luona\nEpon parta palaa ja käynti elävissäkuvissa\nEpon mainen matka päätttyy\n\n\n\n\n\nEPO JA LAVEA MOROMÄKI.\n\n\nNoin kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, eräänä kauniina talvipäivän\naamuna, jätin kotini, vanhempani ja rakkaan syntymäseutuni Vakka-Suomen\npääkaupungin, lähteäkseni työnhakuun kuten niin monta muutakin miestä\non ennen minua lähtenyt, tolppa autolla talsimaan maantietä myöten\nkauvas, kauvas... Ja kun olin sivuuttanut monta kymmentä punaista\nvirstanpylvästä, tulin lopulta väsyneenä ja nälkiintyneenä laveaan ja\nleveään Moromäen pitäjään missä satuin saamaan asunnon ja sen lisäksi\nvielä työtäkin vierasvaraisen, hyväntahtoisen ja aina iloisella\ntuulella olevan, tunnetun leskirouva Partasuun luona, jonka mies\nmuutama vuosi sitten oli autuaasti kuollut. Hän tarjosi minulle nyt\navoinna olevaa kauppa-apulaisen paikkaa jonka suostuinkin ilolla\nvastaanottamaan hänen liikkeessään. Se oli sekatavarakauppa jota hän\nyhdessä miesvainajansa kanssa oli hyvällä menestyksellä hoitanut useita\nvuosikymmeniä tällä paikkakunnalla. Nyttemmin kasvattipojan, ylioppilas\nTuhlurin alituisen juopottelun kautta oli liike kuitenkin joutunut\nrappiotilaan, luotto ja rahat olivat lopussa, joten siis kokeneena\ntiskimiehenä olin sangen tervetullut apu auttamaan leskeä hänen\ntukalassa asemassaan. Meistä tuli ennenpitkää hyvät toverit, hyvät\nystävät ja loppujen lopuksi mentiin vielä kristillisiin naimisiinkin,\nniin että oikein mäiskähti, vaikka hän oli lähes kaksikymmentä vuotta\nminua vanhempi eikä suinkaan mikään kaunotar, vaan päinvastoin kantoi\nharmaan arkipäiväistä, tylsällä työkirveellä veistettyä naamarustinkia.\nOli muutenkin jalostamaton ja kehittymätön maalaistyyppi, mutta\nsilti koko kelpo emäntä ja mukiin menevä, jonka kanssa vietin\nonnellista avioelämää kokonaista kaksitoista vuotta, kunnes eräänä\nkauniina tammikuisena päivänä sai aivohalvauksen ja pudota tipahti\nkiikkutuolilta lattialle, sanaakaan sen jälkeen sanomatta.\n\nTäällä Moromäellä tulin muitten muassa tutustumaan erääseen\nviheliäisiin ryysyihin puettuun — pienehkökokoiseen kerjäläisukkeliin,\njolla oli takkuinen tukka, haalistunut huopahattu päässä, kuluneet\npuukengät ja leuassa tavallista pitempi punainen pukinparta. Katse oli\nterävä kuin haukalla, ollen sopusoinnussa hänen ammattinsa kanssa,\nkoska se herätti jonkinlaista sekavaa pelontunnetta. Mutta kaikesta\ntästä huolimatta ei kerjäläisistä koko suuressa Turun ja Porin läänissä\nollut kukaan niin kuuluisa, niin ovela ja samalla suosittu kuin hän.\n\nTämän ukkelin elämäkertaan kuuluvat kaikki jännittävät seikkailut,\nkummalliset mutkat ja matkat, ovelat ongelmat ja temput, tahdon\ntässä kaikessa yksinkertaisuudessa vaatimattomasti lukijoille kuvata\nluonnollisina ja totuuden mukaisina, kaikki sellaisina kun hänet olin\ntullut tuntemaan ja lisäksi muilta kuullut.\n\nHän oli syntynyt eräänä kauniina helkyttelevän helmikuun 13 päivänä\n1866 lavean ja leveän Moromäen pitäjän suuressa Noitalan kylässä Lalla\nnimisen talon takamailla sijaitsevassa köyhässä, kurjassa ja matalassa\nmajassa. Köyhä sisältä niinkuin ulkoapäinkin katsottuna. Ainoastaan\nkaksi pientä pihlajapuuta kasvoi tämän harmaan ja ränsistyneen mökin\nporstuan lähettyvillä, joitten oksilla varpuset ja muut pienet\nlinnut aina kevätaamuina iloisesti visertelivät. Vähän etäämpänä oli\nperunakellari, pienen pieni tonttimaa-alue, perunain viljelystä varten\nja aitaus sen ympärillä ynnä polku paikallistielle. Irtaimistosta\nmainittakoon pata ja pannu piisissä, pieni pöytä laatikkoineen ja\npenkki tuvan ainoaa ikkunaa vasten, nurkassa tuoli ja toisessa sänky\nsekä pari käsirattaita vajassa. Siinä kaikki. Hänen isävainajansa oli\nniinikään ollut kuuluisa ammattikerjäläinen josta johtui että hän\njo nuorena poikakloppina ollessaan sai kulkea isänsä mukana monilla\nkerjuumatkoilla, lähellä ja kaukana, tuulessa ja tuiskussa. Hän oli jo\nennen isänsä kuolemaa täysin perehtynyt tähän ammattiin jota hän sitten\nomaperäisesti suurella antaumuksella ja taidolla jatkoi kuolemaansa\nasti. Efraim Lehtinen oli hänen oikea nimensä, kansan keskuudessa\ntunnettiin hän parhaiten nimellä »Ooperin Epo».\n\nLavea Moromäen pitäjä taasen oli tunnettu suhteettoman suuresta\nrapakivimäärästään, jota tapasi kaikkialla, kenties enemmän kuin\nmissään muualla koko maassa. Kaikki kalliot ja kivet halkeilivat\nja olivat lahoamistilassa muuttuen aikojen kuluessa moroksi. Tätä\nmoroa käytettiin vuosittain suuret määrät paikkakunnan paikallis- ja\nvaltateitten kunnosapitoon, joten siitä siis oli hyötyäkin yleiselle\nliikenteelle. Moromäen tiet olivatkin aina erinomaisessa kunnossa.\nMutta toisaalta oli näistä kivistä suurta haittaakin maanviljelykelle.\nSiitä olivat paikkakuntalaiset ahkerasti suurella innostuksella\npoisraivanneet jo useita vuosikymmeniä ja tähän tarkoitukseen\nkäyttäneet ei ainoastaan paljon työvoimaa vaan myöskin tuhansia\nkiloja räjähdysaineita. Ja kuitenkin lojui niitä vielä sangen paljon\nviljelysmailla kaikkialla nousevan sukupolven poisvietäväksi.\n\nMaisemista mainittakoon paikkakunnan silloiset äärettömän laajat,\njylhät ja kauniit metsäalueet, missä ikivanhat hongat olivat kautta\nvuossatain, aina aikojen aamusta alkaen humisseet ja ojennelleet\ntoinen toisilleen kättään. Näissä korpien kohduissa kasvoi ennen\nmuinoin jättiläispuita joista valmistettiin suurien laivojen emä-\nja mastopuita. Täällä asuskeli metsän kruunupää hirvi perheineen\nkaikessa rauhassa. Tapiolan linnanpihat olivat täpö täynnä kaikenlaista\nmetsänriistaa. Täällä kauneina kevätaamuina metsot soittelivat, teeret\nkuhertelivat, pikkulinnut aina iloisina visertelivät, oravat oksilla\nhyppivät ja pesänsä ikkunoista usein tirkistelivät. Kulkivat kurjet ja\nkuovit joilla missä mättäät karpaloista notkuivat. Metsän sinipiiat ja\nkeijukaiset tanssivat auringon kultaisissa säteissä. Kaikki on niin\nihmeen ihanaa, hurmaavaa ja lumoavaa, ainoastaan tikan yksitoikkoinen\nkirkuna ja naksutus puissa silloin tällöin häiritsivät tätä juhlallista\nkevättunnelmaa, mikä herätti eloon kaiken elollisuuden, antoi kaikille\nuuden uskon, toivon ja rakkauden alun ja oli kaikkien toiveitten kohde,\nkaikkien siunausten siunaus. Se oli kevät ylistysvirttä kun koko luonto\nviritti kaikkialla.\n\nNäitten metsämaitten tuotteista oli paikkakuntalaiset saaneet\nensimäisen tulolähteensä ja rikkautensa koonneet. Mutta myöhemmällä\najalla, kahden sahalaitoksen valmistuttua, ovat metsät samoinkuin\nmetsäriistakin huomattavasti harventuneet ja järkiperäinen maanviljelys\nja karjanhoito astuneet tilalle.\n\nSiintäviä sisäjärviä löytyi useampia joitten päilyvien vesien pinnalla\nsuven suloinen lämmin tuuli nostatti lainehia, tuuditti rantamilla\nkasvavia kauniita kaisloja, rannan ruohikkoa ja pajupensaita.\nLehatteli lehdet lehtipuissa, hivellen ja hyväillen koko luomakuntaa.\nNäitten sulojärvien ihanilla rantamilla hanhet ja sorsat joka ainoa\nkevät pesivät. Näitten välkkyvien vesien kalvoissa samat linnut\npoikiensa kera aina soutelivat kaikessa rauhassa. Liitelivät ilmassa\nkalalokit ja tiirat nuolen nopeudella, silloin tällöin hyökäten veteen\nsaaliinsa kimppuun. Loiskivat vedessä leveät lahnat, hauit, säynät ja\nkyrmyniskaiset ahvenet. Telmivät kalanpoikaset äsken puhjenneitten\nlumpeenkukkien vieressä. Soutelivat rakastuneet vaappuvissa veneissä\nsaaresta saareen ja rannasta rantaan. Laulelivat lemmen laulujaan ja\nsuutelivat tuhannet tuliset suukkoset tuuheitten katajikkojen suojassa.\n\nTäällä oli Epokin nuoruuspäivinään useasti istunut yhdessä lemmittynsä\nAnna-Liisan kanssa, rannalla kasvavien leppien leppoisessa varjossa ja\nsiellä leperrellyt lemmen lepertelyään, tarttunut hellästi vyötäröiltä,\npuristanut rintaansa vasten ja maiskutellut polttavia huuliaan\nsuukkosten suloisesta vaikutuksesta. Näissä järvien vesistöissä oli hän\nmyöskin useasti käynyt onkimassa ja uistinta uittamassa, aina hyvällä\nmenestyksellä.\n\nSyvimmissä ja suuremmissa järvissä asuskeli järvipetoja eli monneja.\nNiin ainakin kaikki paikkakunnan silloiset kalastajat ovat kertoneet,\nmitä he omin silmin ovat nähneet ja saaneet kokea. Useasti olivat\nmonnit pahanpäiväisesti repineet kaikki heidän kalanpyydyksensä,\ntuottaen täten suurta vahinkoa köyhille kalastajille, ja sattuipa\njoskus niinkin että tämä peto oli terävillä hampaillaan tarttunut\nruuheen tai airoon. Vain muutama vuosi sitten oli tämän kirjoittajalla\ntilaisuus omin silmin nähdä monnin rumat ja syvät hampaan jäljet erään\nhyvin tunnetun kalastajan omistaman ruuhen airossa. Jäljet olivat aivan\nvereksiä edelliseltä päivältä.\n\nSellaisen hirviön oli Epokin eräänä kauniina kesäpäivän iltana\njälkeen auringonlaskun ampunut isävainajansa vanhalla ruotsalaisella\nsänkpannutussarilla Lahnajärvestä, niin ainakin luotettava kansantaru\nkertoo. Ja oli muinaistieteen tutkija, tohtori Kaikkitietävä\nlähettänyt sen yliopiston tieteellisiin kokoelmiin säilytettäväksi.\nSen kokonaispaino kuului olleen 250 kiloa. Päässä kolme sarvea, kuten\nmanalan mustalla haukulla ja silmät ainakin yhtä suuret kuin nykyajan\nauton etulyhdyt. Väriltään oli se ollut musta ja pyrstö karvainen.\nKuuleman mukaan oli kymmenen miestä ollut sitä kiskomassa rannalle ja\nyksi härkäpari vetämässä kuivalla maalla. Kiitollisuuden osoitukseksi\nolivat kaikki paikkakunnan kalastajat lahjoittaneet Epolle keräämänsä\nsata markkaa tapporahaksi. Sen jälkeen pidettiin Epoa, vaikkakin oli\nkerjäläinen, sangen suuren urotyön tekijä yhteiskunnassa.\n\nHänen koulunkäynnistään mainittakoon että noin kymmenen vuoden\nvanhana laittoivat vanhemmat pikku Eposensa pikkulasten kouluun\noppimaan aakkosia, lukemaan ja kirjoittamaan kunnioitettavan opettajan\näreän vanhanpiian Klupu-Anna-Stiinan luo, joka omisti pienen mökin,\nmelkeinpä samanlaisen ulko- ja sisäpuolelta kuin Epon vanhemmillakin,\npaitsi että tämän hökkelin ikkunan alla kasvoi viinimarjapensaita ja\nkolme kirsikkapuuta. Koulusali oli ylen pieni ja matala, sen lattian\npinta-ala ainoastaan 3,2 neliömetriä. Tästä voi helposti huomata\nkuinka äärettömän huonoa ja pilaantunutta ilmaa on täytynyt noin 10—15\npienokaisen päiväkaudet hengittää, ja entä sitten opettajan itse?\nEhdottomasti on se ollut terveydelle sangen vahingollinen, eikä siis\nole ollenkaan ihme ja kumma että opettaja oli ennenaikaa vanhentunut,\nkäynyt käyräksi ja ryppyiseksi Tämän lisäksi oli oikeanpuoliseen\notsakulmaan kasvanut lihaskasvi (kuhmu eli klupu). Tästä kasvannaisesta\nkaikki oppilaat samoin kuin paikkakuntalaisetkin olivat antaneet\nhänelle liikanimen ”Klupu-Anna-Stiina». Kumminkin oli hän arvossa\npidetty ja vaatimaton kaikissa elämän tavoissaan. Pienessä, nurkassa\nsijaitsevassa tulipesässä (kakluunissa) hän keitti jokapäiväisen\nkeittonsa, paisti pannukakkunsa jouluna ja mittumaariana, mutta kahvi\nkorpun kera oli kuitenkin hänen lempiruokansa.\n\nYhtä vaatimaton oli Anna-Stiina myöskin palkoissaan. Milloin lasten\nvanhemmat lähettivät hänelle lämpimän limpun, milloin lihaa, kalaa\nja polttopuita. Tämän lisäksi sai hän joskus jonkun lantinkin,\nkaikkien oman vapaan harkinnan mukaan. Siinä kaikki. Lukukausi kesti\nkoko vuoden ympäri (lomat olivat silloin vielä tuntemattomat) yhtenä\npäivänä kävivät pojat ja toisena taasen tytöt. Kesäaikoina saivat\nuppiniskaiset ja tottelemattomat oppilaat, niin pojat kuin tytöt,\ntuntea takalistossaan rehevien nokkosten polttavat iskut. Muina vuoden\naikoina särveerattiin »koivunrieskaa» ja rottinkia, jotka riippuivat\nseinällä oppilaitten kauhuksi ja varoitukseksi, eikä niin montakaan\n»kommervenkkiä» tarvinnut tehdä ennenkuin ne otettiin alas ja pantiin\npaukkumaan.\n\nEpokin oli useasti saanut maistaa niitten kirvelevät iskut selässään\nkun ei hän oikein ottanut edistyäkseen koulussa, eikä koskaan\nkunnolleen oppinut lausumaan »r» kirjainta oikein, vaan solkkasi ja\nsolkotti sitä aina ja alituisesti »l»:äksi. Epo nimittäin puhui enempi\nnenästään kuin suustaan eli siis »honotti». Tästä johtui myöskin\nettä Epo koulussa joutui jokapäiväisen pilkan ja ivan esineeksi\nmuilta oppilailta. Kumminkin hän loppujen lopuksi, kovalla työllä ja\ntuskalla, läpäsi koulunkäyntinsä ja osasi nyt välttävästi lukea ja\nkirjoittaa, josta kaikesta hänen tuli kiittää opettaja Anna-Stiinan\nkärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä hänen kanssaan.\n\nOpettaja Anna-Stiina oli vakava, kristillismielinen, siveyttä rakastava\nja ennenkaikkea ankara koulukurin ja järjestyksen ylläpitäjä, jommoista\nei enään nähdä meidän päivinämme. Hänen elämäntyönsä oli siis ollut\nkaunista ja pelkkää uhrautuvaisuutta ohjata pieniä ihmistaimia\nensimmäiselle opin polulle. Varmasti moni vielä elossa oleva oppilas\nkaihomielin muistelee poismennyttä Anna- Stiinaa.\n\nMuuten olivat kaikki paikkakuntalaiset, paitsi Epo, ehdottomasti\nensiluokan maanviljelijöitä, karjan-, kana- ja metsänhoitajia.\nSen tosiseikan tulin heti näkemään tänne tultuani, katsellessani\nheidän voimaperäisiä viljelyksiään, tuulessa aaltoilevia täyteläitä\ntähkäpäitä, juuria rehu- ja viljavarastojaan, yleistä hyvinvointia ja\nvarallisuutta. He olivat kaikki kohteliaita, ahkeria ja säästeliäitä\npikku viljelijöitä, jotka vähästäkin tarmon ja tahdon voimalla,\ntekivät paljon ja saivat suurta aikaan. Aivan mainiosti he olivat\nhoitaneet heille uskotun leiviskänsä. Tyytyväisyyden hymy loisti heidän\nkasvoillaan. Kunnia siis heille.\n\nKuuluisia olivat heidän emä- eli Mikaelinkirkkonsa sisämaalaukset,\nlukuisat hiidenkiukaansa, tuhannet tuulimyllynsä ja ikivanha\npuukenkäteollisuutensa. Suuremmoinen ja komea oli Osuusmeijeri,\nMunala, Osuuskauppa, Osuuskassat ja Säästöpankki, kunnantupa,\nkansakoulut, apteekki, elokuvat, nuorten- ja työväenyhdistyksen\ntalot, rukous-, ruisku- ja ruumiinleikkuuhuoneet, käräjätalo,\nvankikoppi ja köyhäinjyväaitta, puhumattakaan pappilasta joka suuri\nja hyvin viljelty. Heillä oli oma äänenkannattajansa »Moromäen\nSanomat», lääkärinsä, kätilönsä, postinhoitajansa - y.m. niinkuin\nollakin sopii suuressa ja väkirikkaassa pitäjässä, joka aikojen\nkuluessa oli varustautunut suurien järvien vesijättömailla joita\nedelleen kuivataan. Ollen sillä siis vieläkin sangen suuret ja\nvaloisat kehittymismahdollisuudet tulevaisuudessa. Liike-elämä olikin\ntäällä vilkasta joka alalla ja osoitti nopeaa nousukautta. Rakennus\nrakennuksen viereen kohosi tuossa tuokiossa. Autoja pörräili sadottain\nmaanteillä vuorokaudessa, kuljettaen tavaraa ja henkilöitä. Kaikki oli\nmuuten täydellistä, mutta rautatie puuttui ja se oli sinne rakennettava\nheti ensi tilassa valtion, kunnan ja yksityisten varoilla.\n\nMainitsemisen arvoisia ovat myöskin yksityiskauppiaat Heikki Hanhinen,\nKalle Knafti, K. Äkäpussi ja Tassu-Kustu sekä leipurit Sämpylä ja K.\nKringelin. He olivat kaikki talonomistajia ja hyvin voipia.\n\nAivan niinkuin Epokin olivat paikkakuntalaiset ahkeria\nsananviljelijöitä ja kirkossa kävijöitä, oikein hurskasta väkeä, mikäli\nulkomuodosta voi päätellä. Eikä siis ollut mikään ihme ja kumma kun\nesimerkiksi rippi emä- eli Mikaelinkirkossa toimitettiin, nähdä penkit\nja käytävät täpö täynnä nuoria ja vanhoja, kaikilla vanhat virsikirjat\nkäsissä. Seurakunnan sielunpaimenena oli siihen aikaan vanha\nharmaahapsinen, pitkä laihanpuolinen, hieman yksitoikkoinen kirkkoherra\nHoikkanen, jolla oli täysi leukaparta ja ruosteen syömät hampaat\nsuussa, musta leveäliepeinen haalistunut hattu, päässä kultasankaiset\nkakkulat nenällä ja kävelykeppi kädessä. Ollen piintynyt tupakkamies,\ntuprutteli hän aina ja alituisesti ainoastaan Borgströmin tehtaan\n»Kaukasia» savukkeita, joita paikkakuntalaiset silloin ja vielä nytkin\nkutsuivat »kirkkoherroiksi». Hän oli muuten mukiinmenevä, ellei hänestä\nolisi ollut yksi ikävä puoli, tai oikeastaan ruma tapa saarnatuolissa\nsaarnansa aikana yskiä ja rykiä pahanpäiväisesti, jotakuinkin tähän\ntapaan: »Tämän päivän evankeliumi puhuu meille — öhöh, öhöh, öhöh —\npuhuu meille — öhöh, öhöh, öhöh, j.n.e.» loppumattomiin kunnes se\nvähitellen alkoi väsyttää ja tuudittaa sanankuulijoita syvään uneen,\nniin että kovaa kuorsausta kuului joka penkistä.\n\nNähdessään tämän, närkästyi kirkkoherra Hoikkanen silmittömästi\nja alkoi saarnassaan käyttämään enemmän tai vähemmän miellyttäviä\nvoimasanoja, saadakseen lampaansa heräämään, niinkuin hän itse tapasi\nsanoa: »saastaisesta synnin unesta”.\n\nLuonteeltaan hän oli ruti vanhoillinen ja suvaitsematon. Kaikki\nuudistustyö, nuorten pyrinnöt, nuorisoseura, urheiluseura,\nraittiusseura y.m. olivat hänen mielestään »pelkkää mätää” ja kirkon\noppia vastaan sotivia. Paikkakuntalaiset ja niitten joukossa myöskin\nEpo eivät ensinkään pitäneet hänestä, vaan väittivät että hän oli aivan\nerehdyksestä tullut pyydetyksi ja valituksi tänne, paikkakunnan oman\npojan »maisteri Kryypqwistin» jääden tykkänään pois. Tämä kirkkoherran\nvaalitaistelu oli ollut kiivain mitä koskaan on käyty ja tunnettu\nMoromäen historiassa. Siitä käräjöitiin vielä pitkät ajat jälkeenpäin\nSeraatissa ja Tuomiokapitulissa. Siitä on myöskin eräs kirkkoherra\nHoikkasen virkaveli kyhännyt kirjasen otsakkeella: »Kuinka kirkkoherraa\nKettuniemelle valittiin».\n\nSeurakunnan rukoushuone oli punaiseksi maalattu ja sijaitsi\nkorkeanpuolisen tuulimyllymäen töyrällä, missä vuosittain, keväisin\nja syksyisin pidettiin rippikoulua. Täällä oli Epokin rippikoulunsa\nkäynyt silloisen, jo aikoja sitten manalle mennein, vanhan jykevän\nrovastin Halleniuksen aikana, jonka rintakuva vieläkin koristaa kirkon\nsakariston seinää. Täälläkin joutui Epo kehnon taitonsa, kummallisen\nkäytöksensä ja puhetapansa takia muitten oppilaitten kujeitten ja\npilkan esineeksi. Erään kerran oli rovasti tehnyt Epolle seuraavan\nkysymyksen: »noh, tietääkö Lehtinen millä tavalla Vapahtajamme\nkuoli?» Epo tuijotti tyhmän näköisenä vuoroin rovastia, vuoroin\nmuita oppilaita, kunnes eräs hänen vieressään istuva velhonnäköinen\npoikaviikari yhtäkkiä kuiskasi Epon korvaan: »sano vaan että se hirtti\nitsensä.” Silloin Epon silmät kirkastuivat ja samalla oli myöskin\nvastaus valmis. Hän nousi istuimeltaan ja lausui aivan vakavalla\näänellä: »kyllä minä luulen että se hiltti itsensä.» Tämä odottamaton\nvastaus saattoi sekä rovastin että kaikki muut oppilaat nauramaan ja\nsamalla myöskin surkuttelemaan Epon tietämättömyyttä. Tämän yhteydessä\ntahdon tässä mainita että täällä oli myöskin silloisella lukkarilla\ntapana omaksi huvikseen tehdä tyttölapsille seuraavva kiusallinen\nkysymys: »noh, mikäs on sitten se panna eli pannaan paneminen josta\npyhässä kirjassa puhutaan?” astuen samalla kysyttävän tytön varpaille\nja mulkoillen veitikkamaisesti ruskeanharmaita silmiään. Tästä\nkysymyksestä kaikki tytöt tulivat hämilleen, eivätkä osanneet siihen\nmitään vastata.\n\nMuista virkamiehistä mainittakoon silloinen paljon pidetty ja suosittu\nkunnanlääkäri Moromäki, joka erinomaisella taidollaan paranteli ja\npaikkaili sairaita. Hänen luonaan oli Epokin erään kerran käynyt\nvalittamassa pahanpäiväistä, hivuttavaa hinkuyskäänsä.\n\n»Noh, mitenkä teidän »tarpeenne» laita on» kysyi lääkäri Epolta\n\n»Voi, voi sentään, minulla vasta kaikenlaisia tarpeita on, kun ei edes\nvaatteistakaan ole mitään tietoa. Eiköhän hella tohtoli voisi antaa\nminulle vanhan käytetyn puvun», tokasi Epo.\n\n»Ei, ei, minä ainoastaan tarkoitin 'ulostustanne'».\n\n«Jassoo, jassoo, mutta minulta ei ole moneen päivään tullut muuta kuin\nvaahtoa», vastasi Epo.\n\nTämän keskustelun jälkeen kirjoitti lääkäri Epolle reseptin, jonka hän\nheti vei herttaisen rohtolan ruhtinaan Pyöriäisen putiikkiin, missä\nlääke valmistettiin vajassa puolessa tunnissa.\n\nEpo tunnettiin täällä jo entuudestaan, kun hän erään kerran keskiyön\naikana oli ollut soittamassa apteekin ovikelloa ja vaatimassa\nsisäänpääsyä.\n\n»Noh, mikäs helkkarin hätä teillä nyt on näin yöaikana, onko henki\nvaarassa» tiedusteli apteekkari Epolta.\n\n«Kyllä totisesti tässä on monenkin henki vaarassa”, vastasi Epo aivan\ntyyneesti. »En ole hitustakaan saanut unta silmiini, kun nuo peevelin\nlutikat sängyssäni pulevat ja polttavat minua, pyätäisin saada teiltä\noikein extla pliima lutikan pulvelia, joka varmasti tappaa nuo itikat».\n\n»Vai niin, vai niin», sanoi hyväntahtoinen apteekkari, purskahtaen\nsamalla kovaan nauruun Epon kekseliäiyydestä, mutta antoi sentään\nmuitta mutkitta hänelle pyydetyn pulverin, jonka Epo lupasi\nkunniasanallaan käydä seuraavana päivänä maksamassa”.\n\n\n\n\nEPO JA HÄNEN YSTÄVÄNSÄ VISTIN VILLE.\n\n\nPaitsi Epoa, etevänä kerjurina, löytyi Moromäellä myöskin todellisia\nhummeri ja humumiehiä, kuten esimerkiksi maan kuuluksi tullut\nsilmäpuoli laulajapoika Vistin Ville, kotoisin kalakylän kaupungista,\npuhdasrotuisen poroporvarin poika, joka jo nuorena merimiehenä oli\npurjehtinut ensin puurovedessä ja sitten aavalla Atlannilla ja\nTyynellä valtamerellä. Asunut ajastaikoja ulkomailla yhdessä villien\nneekerityttöjen kanssa, siinä maassa, missä tomaatit, banaanit ja\nviikunat viihtyvät, papukaijat pauhavat, mustat joutsenet joissa\njoikuvat ja missä on ikuinen kesä, pimeät illat ja valottomat yöt.\nMaassa sellaisessa, missä katovaisen ajan mittari käy 11 tuntia edellä\ntai 13 tuntia jälessä Helsingin Horisonttia.\n\nTäällä mustien murjaanien ja isopussisten kengurujen kotimaassa,\nAustraaliassa oli Ville oppinut ei ainoastaan maan uutta virallista\nkieltä englantia, vaan myöskin mustilta tytöiltä ihmeellistä\nalkuasukkaitten kieltä, ainakin niitä sanoja jotka olivat\nvälttämättömiä heidän keskinäisessä seurustelussaan. Näitten mustien\nlehtimajoissa oli hän heidän julkisissa »korobberi» juhlissaan usein\nlaulanut: »tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tei, ne neekeritytöt on niin\nkuumia hei».\n\nHän oli Epon paras ystävä ja kaikilta hyvin tunnettu iloisen ja\nilveilijä luonteensa vuoksi. Kaikki olivat kuulleet hänen mahtavan\npassoäänensä, mikä penikulman päähän kuului. Ainakin oli se aikoinaan\nollut yhtä »syvä» kuin hyvän talon hyvin syötetyn siitossonnin.\n\nOmaperäisillä »ilolauluillaan” hän ilahuttanut ei ainoastaan\nmoromäkiläisiä, vaan myöskin muita muilla paikkakunnilla.\nSuosionosoitukset olivatkin olleet aina myrskyisät. Kukkia ja\nkukkavihkoja oli oikein sateillut. Olipa erään kerran saunavihtakin\nlaululavalle viskattu. Parhaat ja mehevimmät tähän astiset hänen\ntuotteensa ovat olleet: »Järveen uppominen», Tiku, tiku, teija», »Nati,\nnatnat, naa“, »Eukon halvaus», »Kosinta» ja »Merimieslaulut». Mutta\nniinkuin kaikilla taiteilijoilla on omat vaivat ja vastuksensa, niin\noli hänelläkin. Juuri kun hän oli nousemaisillaan onnen kukkuloille,\nniin yht'äkkiä hänen tähtensä himmeni ja tämä surkuteltava tragedia\ntapahtui vielä hänen omalla syntymäseudullaan, missä pilkkaajat ja\nhuligaanit olivat virittäneet viheliäisen ansansa häntä varten sekä\nripustaneet vanhan hautaseppeleen hänen kaulaansa.\n\nTästä ikävästä ilmiöstä olivat lehdet levittäneet huomiota herättäviä\nuutisia kautta maan. Olipa itse maan kuuluisa rajasuutari Tiituskin\nHelsingistä honaissut ja onkeensa ottanut tämän. Asettanut aivan\nmainiosti lestille, kuten vanhan kengänrajan konsanaan, naputtanut\nvasaralla ja sylkäissyt koko mällin mehun sen päälle. Neulonut\nomatekoisella pikilangalla leveän ja lavean mustan nahkalapun saumojen\nsiteeksi ja loppujen lopuksi vielä kiillottanut Viikingillä, niin että\nsiitä tuli kaunista, kiiltävää ja kestävää työtä.\n\nTätä Tiituksen tiitutusta, taituruutta ja edesottamista oli koko kansa\nnauraa röhöttänyt samalla kertaa kun Vistin Ville puri hammastaan,\nkiroili ja toivoi tämän rajasuutarin heitettäväksi helvetin\ntulikattilaan, keitettäväksi nahkoineen, karvoineen päivineen.\n\n»Olivatpa ne sentään, hitto vieköön mokomatkin kalakyläläiset,\nlievemmin sanottu, hävyttömiä, vaikka esitin heille yleishyödyllisen\npuheenkin 'laulujen merkityksestä fyysillisessä ja siveellisessä\nsuhteessa', jommoista ei kukaan muu ole ennen eikä jälkeen esittänyt»,\nhuokaili Visti, joka ei ensinkään ollut ottanut lukuun sitä seikkaa\nettei kukaan ole profeetta omalla maallaan.\n\nHän oli koko pienen ikänsä tehnyt pieniä tuhmuuksia ja kukapa niitä\nei olisi elämässään tehnyt. Eikä hän suinkaan ollut mikään onnellinen\nihmisolento tämän matoisen maailman markkinoilla, vaan päinvastoin.\nErittäinkin naimiskaupoissa oli hän kokonaan epäonnistunut. Ensimmäinen\nvaimonsa Ida Partasuun kuoltua, oli hänelle jäänyt murheelliseksi\nmuistoksi ijän ikuinen ja visainen riitajuttu — olemattomasta\nperinnöstä — perillisten kesken. Ja mennessään toisen kerran naimisiin\nsen hyvin tunnetun »Tirisen Tiltun» kanssa Turun tullista, oli hän\nkylläkin siinä kaupassa saanut kauniin, nuoren hemasevan ja hyvin\nhepenöidyn ulkokuoren, mutta sisikunta oli ollut piki musta ja\npäävärkki täynnä pehkua. Sitäpaitsi oli tämä »ihana mööpeli» ollut\nvähän niinkuin sanota venskaksi: »lite lätt på foten”. Siitä ikävästä\nilmiöstä ja usein uudistuneista perheskandaaleista oli Vistin Ville\nvalittanut ystävälleen Epolle tähän tapaan:\n\n»Tieräks mitä surkkia minull on sanottavaa. Ko se meijä ämmä haask on\ntaas ruvenu pitämä yht sen kaupparatsu ja keimailija »kauni Mauku»\nkans. Avanu akkuna yöll ja päästän se pahukse kolli sisäll sänkkamari\nsillaikka ko mnä ole ollu pois. Nii ja nyy ne pelava ja laulava yhres:\n»tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tuu, tämä avioliitto vaati vaihtelu\njuu». Sitt ne viheliäise ova käyny pappila katavpuskis pussamas keskell\npäivä ja ihmise ova nähn, siunan ja kläpän sitä peli, enk mnä voi siihe\nmittä, vaikk ole talo isänt», selitteli Visti.\n\n»Älä helkkalis, vai pitävä ne semmost kamala peli. Ei semne\nhemmettiinkä kelpp, ko kakala kattova pääll. Vaikk kyll mnä ite pienen\npoikan näi ko Otto veli synnys ja häne silmäs kiilsi», vastasi Epo.\n\n»Nii, kyll mnä ole kaikk konsti koettan käsittä heit pois talost, mutt\nei mikkä aut. Katos meijä äm on nii läpi liipatt ja pirult riivatt,\nete se vanh fallu Mäkipääkä siit selvä saanu. Eik oll viel pitkä aikka\nkulunu ko mnä oikke omi silmi näi apteekar Pipparmynti makkavas ämmä\nkans mnu sänkysän, kaks eri kertta. Sillo mnä suutusi ja sanosi sill\napteekarill, ett tull ny pahus vie pois sielt, kyll mnuunki vuoron jo\ntullu oo».\n\n»Siunakko ja valjelkko taivas, ei Molomäell sentä semmost oll enne\nkuultu eik nähty vaikk kyll kaupungeis kyll tämmöst peli pelata joka\ntoises huusollis ja oikke fiinemis paikois. Se oo sitä siunattu\nsivistyst ja koulutettu hullut. Mutt olikos se sama apteekal ko kauppas\nstä vedel plantattu ilolientäs ja kiskos siitä kolm kymppi 'nopost'\nhäh?»\n\n»Kyll se sama hursksas hunsvott oll», vastas Visti.\n\n»Mnä olisi snu sijasas ampon ilma almot molema, taikk hakenu ämmästän\nelo koht paikall», tokasi Epo.\n\n»Nii, se oo pia sanott, mutt ei olekka nii pia tehty. Eik niit nii vaa\nuskall amppu ko snä sano, kyll siit sit tiilenpäit sais lukki pitkä\naja, jollei oss ittiäs hulluks tehr ja pääst Lapinlahte selittämä\nkorppi valkoseks tohtorette ette. Enk mnä tier mitä merkilist hyötty\nsiit erostakka mahras olla, ko sanota et nykyaja nuore naise ova kaikk\nvähä köykässi ja yht maat ko maalari housu. Se näke jo niitte päältäki,\nei niill mittä kunnjallissi vaatteitakka enä oll, ko joku hametyvi\ntaikka sliit yläpuol polve ja kyll maar kaiket seki pia krapisteta\npois. Eik tukast kans ol pali mittä tietto enä. Kaikk kauni palmiko ova\nkaapat ja raakat juuri myäre. Nii, ja en mnä siihe mittä voi äm pitä\nstä suuren kunnian saar maat, hauttu ja pehtaroit apteekarin kans ja\nlaulell: tuli, tuu, tillan, tuu tillan tei, se rakkaus meit tähä — — hy\nvei» selittel Visti.\n\n»En mnä kans tiel tähä enä mittä muut sannu ko se ett kyll snul äi\npalall vaa listi ja kälsimyst siit ämmästäs oo».\n\n»Kyll se soo oma syy kaikk. Piruk käsk muu semmose kamala kaakottavaise\nkana peräs karata ja tehr kylmi kaupppoi. Eiköst muute olis pasanu\npelata ja laulat 'tuli, tuu, tillan, tei'. Nii, kyll mnä tämä\nkaikk viel voisi sulatta, mutt ko se ämmä pahus oo mookanu moksu\nsemse pitkoippise sotaherra 'Kirpise' kans, sillo ko se asus meijä\nperäkamaris ja ne pelasi yhres stä teerenpeliäs mnu vanha soffan pääll\nett oikke fereli kritisi ja vitisi, nii ete mnää saanu nukkukka lainka.\nSe pakka hiuk harmittama.»\n\n»Siit alka ain vaa tulla kamalamppa ja fliskata ko Helpeli Hessu jano.\nKyll mnä se hella heppuli tunnenki. Se oo se sama ko naise haukkuva\n'Lasputiiniks'. Mutt mitä snu ämmäs täst asiast sano?» tiedusteli Epo.\n\n»Mitä semmone sano, kote mittä häpp eik pelk, ja koht se kaikk\nlöylylyömä ja kaakottavaise kanase puolelles saa, puolustama pahoi\ntöitäs. Katos se mookel panna vaa väkisi olsma vähä niinku mnu\nmuotosen, vaikk hulluki ero näke selväst, se silmist, suust ja\nsieramist, tukast ja nokast. Nii, ja sitt äm puhele ja lohduttele\nittiäs sill, ett kyll siit vaa kovaste viisas laps tule, ko isäki oll\noo, ja kaikki puolikeitety kanase puheleva peräs samal taval. Ei mnu\naut mikkä muu ko oll niinko oleteta, syättä, juatta, lullat ja laolat\nniinko omatan. Siin on kaikk.»\n\nMuuten tiesi Epo kertoa, että kaikki nämät arvoisat ja kunnioitettavat\nherrat »Maukut», »Pepparmyntit» ja »Kirpiset» olivat suloiseen\nsiunattuun ja pyhään avioliittoon solmittuja juupeleita. ”Nauttien\ntäydellisesti omassa kodissaan, kukin heistä, avioliiton salatun verhon\nalla kätkettyjä kalliita aarteita. Olivatpa, jeeveli vieköön omilta\neukoiltaan hyvin hemmoteltuja, viattomia ja puhtaita kullanmuruja.\nOvelasti kukin heistä osasi eukolleen visertää salaperäisistä\npoissaoloistaan. Milloin he olivat olleet yhdessä Vistin kanssa\npitkillä metsästys-, kalastus- ja kravutusmatkoilla, milloin taasen\ntapaamassa Vistiä tärkeissä neuvotteluissa »Mustan katin» y.m.\nperustamisesta paikkakunnalle. Mutta kun tuli kiusallinen kysymys\nVistin hemasevasta eukosta niin nämä herrat eivät olleet nähneet muuta\nkuin korkeintaan pienen vilahduksen. Siinä kaikki, ja tämä hätävalte\nmeni täydestä aivan »kuin väärä raha.»\n\nErään herran oli apteehkarin rouva Pipparmynt mustasukkaisuuden taudin\ntuskissaan tiedustellut mieheltään hänen kahden viime vuorokauden\nyhtämittaista poissauloaan seureavaan tapaan:\n\n»Mutta rakas ukkoseni, missä ihmeessä sinä olet taasen viipynyt niin\nkauvan, antanut minun ja lasteni kuolla ihan ikävään?»\n\n»Niin, rakkaani, aamuaurinkoni ja illalla kirkas tähtöseni, tiedäthän\nsinä, etten koskaan harha-askelta astu, enkä vääriä polkuja polje.\nOlimme yhdessä Vistin kanssa lahnakudussa kaukana Lahnajärvellä, emmekä\nmalttaneet lähteä kotiin aikaisemmin», selitti apteekkari Pipparmynt.\n\n»Saitteko mitään?» kysyi rouva hermostuneena.\n\n»Kyllä ainakin minä sain yhden suuren leveän lahnan”.\n\n»Noh, missä se on sitten?»\n\n»Tja, se jäi kun jäikin minulta huomaamatta Vistin huushollin.»\n\n»Mikset tuonut sitä sitten kotiin?»\n\n»En katsonut sitä sen arvoiseksi — yhtä lahnaa”, murahti apteekkari\nkärsimättömästi, poistuen.\n\n\n\n\nVISTIN VILLE TALOINEEN JOSSA EPO USEIN VIERAILI\n\n\nVillen talo sijaitsi keskuksessa, valtamaantien varrella jonka\ntonttimaalla pitäjän torikin sijaitsi. Rakennukset olivat vanhat,\nhaalistuneet ja ränsistyneet, muistuttaen siinä suhteessa Ooperin Epon\nhökkeliä. Eriskummallinen ja kirjavan näköinen oli päärakennuksen\nkattokin. Se kun oli valmistettu ensin päreistä, sitten päällystetty\nasfaltilla ja nyt oli vain rippeitä kummastakin näkyvissä. Tietysti\nsiinä oli näin ollen myöskin suurempia ja pienempiä reikiä, joita\najan hammas ja taivaan tuulet aina muodostelevat ja joista vesi pääsi\nvuolaana virtaamaan Villen niskaan, häiriten siten hänen yöllistä\nuntaan. Tämän talon ijästä ei ole tarkkoja tietoja olemassa, mutta\nluotettavien kansan tarujen mukaan pitäisi sen olla jo puolen\nvuosituhannen ikäinen vanhus, koska uskonpuhdistuksen aikana tiedetään\nsiinä ensimmäisen kirkkoherran asuneen.\n\nSivumennen tulkoon mainituksi, että pappilaa hallitsi vielä\nitsepintaisesti siihen aikaan katolilainen pappismies, pitkäpartainen\nPaavali Messunius joka monella tavalla häiritsi ja painosti uuden opin\ntuojaa, lutherilaista kirkkoherraa toimissaan.\n\nMyöhemmällä ajalla on manalle mennyt kauppias Antonen perustanut tähän\ntaloon ensimmäisen maakauppaliikkeen Turun ja Porin läänissä ja on\nsiinä sitten yhtämittaa harjoitettu kauppaliikettä, niin että koko talo\ntonttineen on saanut Kauppasten palstatilan nimen. Käräjätalona on se\nollut yli kolmen kymmenen vuoden, jossa ainakin viisikymmentä tuomaria\non istunut lakimääräisiä ja välikäräjiä, toistatuhatta riitajuttua\nratkaistu ja lukuunottamatta lukemattomia oikeita valoja, on siinä\ntalossa tehty ainakin sata ja yksi väärää valaa, eniten viina-,\nvelka- ja lapsenelatusasioissa. Tätä vääränvalan kirjaa, niinkuin\nuseita muitakin oikeuden pöytäkirjoja, on talon isäntä, vähä vitinä\npidetty Vistin Ville, tuomarien pyynnöstä pitänyt, joten ne siis omat\nkaikinpuolin luotettavia.\n\nOlihan Vistin Ville myöskin maankuulu itseoppinut asianajaja eli\nadvokaatti, jonka näin kuuluma ilmoitus komeili »Moromäen Sanomain»\netusivulla:\n\n        »Asianajaja Vistin Ville.\n    Selvät asiat sotketaan ja sotkuiset\n         selviksi saatetaan.»\n\nSamanlainen ilmoituskilpi koristi myöskin hänen konttorinsa ovea,\nvetäen puoleensa lukemattomia uhreja Vistin Villen kynittäväksi ei\nainoastaan käräjäaikoina, vaan muulloinkin kaikenkarvaisissa asioissa.\n\nTässä esitettäköön eräs tyypillinen näyte Villen oveluudesta\n»advokaattina», kun hänen paras ystävänsä Ooperin Epo esiintyi\nvastaajana omassa lapsenelatusjutussa, Vistin antamien oivallisten\nohjeitten mukaan.\n\nSiitä on vähän yli kolmekymmentä vuotta vierinyt ajan aallokkoon, kun\ntämä asia oli ollut esillä Moromäen lakimääräisillä syyskäräjillä.\nIstuvana tuomarina oli vanha kunnianarvoisa laamanni Carl Carlsson,\njoka muuten kylläkin oli viisas ja mukiin menevä. Mutta hänen\nsuomenkielen taitonsa oli heikko ja horjuva, niinkuin yleensä sen ajan\nkaikilla virkamiehillä.\n\nTämä kuuluisa Ooperin Epon lapsenelatusjuttu oli juttujaossa tullut\njaetuksi ensimäiseksi oikeudenkäynti- eli maanantaipäiväksi ja oli\njuttulistalla merkitty viimeiseksi. Se oli koonnut koko käräjätalon\npihamaan ja eteisen täpö täyteen uteliasta yleisöä kuuntelemaan\nsuurella jännityksellä tämän erikoisjutun kulkua. Kun kaikki muut jutut\nolivat sinä päivänä loppuun käsiteltyjä, käski laamanni oven pielessä\ntorkkuvaa poliisikonstaapeli Tyrrästä huutamaan sisään asialliset\nOoperin Epon ja Anna-Liisa Antintyttären, Noitalan kylästä, jotka\nkumpikin itsekohdastaan samalla saapuivat käräjäsaliin lakipoydän\nääreen. Anna-Liisa Antintyttärellä oli sylissään kuuden kuukauden vanha\npojan vekara.\n\n»No, mite se Anna-Liisa Andersdotter nyy oikke tahto tesä måålissa\n(jutussa) peellekantta ja mite se kuulu?» kysyi laamanni.\n\nAnna-Liisa niiasi nätisti oikeudelle, vuoroin tuomarille ja vuoroin\nlautakunnalle, sekä lausui sen jälkeen seuraavaa: »Niin ko tuo surkki\nja viheljäine kerjäläine oo saanu mnu vaivase syntise narratuks oikken\nkamalan kerra, ko mnä hoiti häne huushollias. Puhel ensiks ko enkel ja\nlupas kaikkilai kauniste antta ja viel nairakki mnuu. Mutt juu-peruni,\nei mittä ol kuulun kuure kuukaure sisäll, taikk se jälkke ko hän\nmookkas mull tämä mookeli ja nyy mnä ole ko vanh ulosmarsittu ryssä\nsaapas hylykassa keitetty. Eik hän mein mittä siit lystist maksa ja\nelättä mukulatas.»\n\n»Noh, noh, ei teellä saa puhella nii paljo strunt (turhaa)» keskeytti\ntuomari. »On heti sanottava mite te vaati», laamanni Anna-Liisa\nAntintyttärelle.\n\n»Nii, mä vaari ett korkki laki ja oikkeus pakotta hänt siihe\nparakraaffi jälkke. Ja kyll mnä vähä näit käräjä hääkustannuksi olisi\nottanu, ko ole pitkä matka trampanu ja kantan kakara kainalosan. Sitt\nmnä vaarisi ett tätä mookeli syynätäs, jost se oo isäs näköne, kosk Epo\noo sen kehtan kielttäkki ja viäl ihmiste eres.»\n\n»Jaa, jaa, mutta oikeus ei voi syynete lasta ilman karttamerkki joka\non stellättävä keskelle otsa ja se maksa yks marko. Sen peel on minull\ntuleva spottpengari (sylkiraha) 25 penni,» lausui laamanni.\n\n»Mutt muuul ei ol raha fölis yhtän penni, maksakko Epo,» vastasi\nAnna-Liisa.\n\n»Kyll mnä talvitte lahan palemppi paikohi, ko mukula otta,» ärjäsi Epo.\n\n»Pitekke suu kiinni siksi ett teilt jotain kysyte,» huomautti laamanni\nEpolle.\n\nHetken kuluttua, kun kaikki oli pöytäkirjaan pantuna, lainasi itse\npöytäkirjan Vistin Ville Anna-Liisalle vaaditun maksun, minkä jälkeen\nkysymyksessä olevan lapsen tarkastus tapahtui. Vanha laamanni sovitteli\nkaksinkertaiset kakkulat, katseli lasta edestä ja takaa sekä kääntyi\nherastuomari Naukku-Matin puoleen ja kysyi häneltä: »eikö lapsi\nhänenkin mielestä ollut Epon näköinen, ainakin nenän päästä katsottuna?»\n\n»Kyllä, kyllä, herra tuomari,» vastasi herastuomari Naukku-Matti\nvanhaan totuttuun tapaan, vaikkei hän asiasta mitään tietänyt, koska\nhän oli nukkunut koko ajan kun juttua käsiteltiin ja oli vielä unen\npöpperössä.\n\n»Noh, mite Efraim Lehtinen nyt vasta tehe kanteesen?» tiedusteli\nlaamanni.\n\n»Mitä mnä semse vanha h...a vaalevi valhehi vasta, ko kielän kaikk,\npyytä kumo vaa ja kului oikke lunssaste.»\n\nTämän jälkeen kutsuttiin sisään todistajiksi mainitut henkilöt:\nitsellisnainen Hanna Hämysilmä ja renki Ville Vinttula, molemmat\nNoitalan kylästä, jotka vannotettiin ja erikseen kuultuina kertoivat:\n\nHanna Hämysilmä: Oli erään kerran iltapimeässä käynyt Epon asunnossa,\njossa kantaja Anna-Liisa oli ollut huushollerskana ja asiallisten jo\nmaatessa yhdessä ja samassa sängyssä, kuullut outoa jytinää ja plätinää\nseka ähkimistä; muuta ei.\n\nVille Vinttula: Ei muuta, kuin että hän erään kerran oli käynyt Epon\nmökissä ja silloin nähnyt Epon hartaasti halavan Anna-Liisaa niin että\npunainen pukinparta oli tärissyt.\n\nNäitten todistajien kertomusten johdosta tiedusteli tuomari mitä hän\nnyt sanoo.\n\n»Nii, kyll mä se nyy jo myönnänki, ett me ole pelatt yhdes» tuli, tuu,\ntillan, tuu, tillan, tei, sillon ko mnä häne siihe sänkkyhy vei. Mutt\nen mnä vaa rupp mukula elättämä, ilma ete mnä saa mamma kans siihe yhte\nja sama kauppaha,» vastasi Epo.\n\n»Mutt mnä en vaa voi tommose keriläise kans yhres elätä, ei vaikk\nperhan olis,» tokasi Anna-Liisa.\n\nAsialliset, joilla ei enään ollut muuta lisättävää, saivat käskyn\npoistua lakituvasta, kunnes oikeudessa oli tehty seuraava\n\n Päätös:\n\n Kihlakunnanoikeus on ottanut tämän asian lopullisesti tutkiaksensa\n ja katsoo ei ainoastaan vastaajan oman myönnytyksen, vaan myöskin\n asiassa kuultujen todistajien kertomusten kautta selville käyneen,\n että vastaaja Efraim Lehtinen, kutsuttuna Ooperin Epo, on lapsen\n avlamisaikana harjoittanut haureutta kantajan kanssa ja siis on\n katsottava kysymyksessä olevan lapsen faariksi (isäksi) mutta koska\n kantaja ei ole suostunut vastaajan tekemään ehdotukseen, minkä\n oikeus pitää aivan kohtuullisena ja välttämättömänäkin, niin kanne\n aiheettomana hyljätään ja saavat asialliset kumpikin, asian näin\n päättyessä, itse kärsiä kulunsa. Julistettiin.\n\nTätä päätöstä julistettaessa oli käräjäsaliin saapunut sankka\nväkijoukko uteliaita kuulijoita. Heti sen jälkeen kaikui huutoja ja\nröhönaurua pihamaalla Epon kunniaksi. Olihan Epo loistavasti voittanut\nsellaisen jutun, jota vain harvat onnistuvat voittamaan. Tästä\npäivästä lähtien Epon maine kohosi korkealle. Hänestä tuli tuossa\ntuokiossa mainio juristi. Olipa itse istuva tuomarikin onnitellut\nEpoa, lyönyt kättä ennen poislähtöä sekä tarjonut kupin kuumaa kahvia\nvehnäpullan kera. Mutta Anna-Liisa Antintytär hiipi hiljalleen pois\nväkijoukosta, kenenkään huomaamatta, vedet silmissä, kulkemaan mieron\ntietä. Kukaan ei edes ollut ajatellut hänen kohtalonsa kovuutta ja\nsitä veristä vääryyttä, jota hänelle oli tapahtunut. Laki oli ollut\nhänelle jääkylmä ja tunnoton. Näin ollen joutui lapsi Moromäen kunnan\nköyhäinhoitolautakunnan huostaan. Siitä tuli huutolapsl, jota yksi ja\ntoinen maksua vastaan hoiteli kodissaan, kohdellen sitä kuten orpoa\nja hyljättyä ainakin. Kuuleman mukaan oli se sitten kuollut tulirokon\nuhrina.\n\nViimeisenä oikeudenkäyntipäivänä, heti istunnon jälkeen, oli istuvalla\ntuomarilla aina tapana toimeenpanna talossa lopettajaiskemut,\njoissa itseoikeutettuina vieraina olivat käräjien toimihenkilöt ja\nkutsuvieraina advokaatit, nimismiehet ynnä poliisit, sekä tietysti\nmyöskin talon villi ja iloinen isäntä Vistin Ville ja hänen\njuomanlaskijansa Ooperin Epo.\n\nSoiton ja tanssin hurmaamassa tahdissa, kekkerien alkupuolella,\nletkuivat ja notkuivat piikalutkien ja Tirisen Tiltun hemasevat,\nkauniit ja sirot sääret, kunnes yleinen huumaus ja uupumus vähitellen\nsai seurueen valtoihinsa, mutta sitä intohimoisemmin jatkuivat\nhiljaiset hyväilyt talon monilukuisissa huoneista, joista varsinkin\nsivuhuoneet tulivat yhä enemmän käytäntöön. Ja aamulla oli kaikki niin\nsuloisessa sekasotkussa, että arvohenkilöiden oli enää vaikea löytää\nitsensä.\n\nEpopon tietämän mukaan oli Vistin taloa aikoinaan nimitetty myöskin\n»hotelliksi”, jossa trahtamenttia hoiti apteekkari »Pipparmyntti».\nVakinaisina vieraina olivat »hirttämätön Salon Kyöri», »Taidemaalari\nMartin Wappu”, sanaseppä »Kalle Kustaa”, pankkimies »Mäkipää»,\nkauppiaat Tulivuori ja Hansin Sukka», piikana palvelivat «Palpan\nKilli», »Halitulin Hanna», »Morjens Manda» ja »Kippis Alma». Useasti\nsiellä vietettiin repäiseviä kemuja, erittäinkin Vistin muijan nimi\nja syntymäpäivinä ynnä piikojen kunniaksi pantiin toimeen erityisiä\niltakutsuja, joissa tilaisuuksissa laulu aina korkealle kohosi, sen\nmukaan kun tunnelma nousi tukkaan.\n\n\n\n\nEPON MYÖTÄ- JA VASTOINKÄYMISET\n\n\nNiinkuin jo kertomukseni alussa mainitsin, olivat moromäkiläiset kaikki\ntoimeliaita, ahkeria ja työtätekeviä. Poikkeuksen kuitenkin tästä teki\ntämän romaanin pääsankari Ooperin Epo, joka oli mukavuutta rakastava\nja ruti laiska, minkä vuoksi hän olikin aina järjestänyt kerjuunsa\nsyyspuoleksi vuotta, joten hän sai keskitalven jo keskikesän vetelehtiä\nkotonaan kokoon haalimainsa ruokavarojen keskellä.\n\nJoka vuosi elonleikkuun jälkeen hänen varsinainen ammattinsa alkoi\njyvästyksellä, eli niinkuin hän itse sitä kutsui »ylöskannoilla». Ja\nomien laskelmiensa mukaan kuului hänelle joka talosta ja torpasta yksi\nlitra rukiita ja suuremmista kokonainen kappa ynnä vapaa ylläpito,\nsekä kaikilta kauppiailta ilmaiset kahvit, sokurit ja tupakat. Hänen\nylöskantonsa olivat säännöllisiä, niinkuin muittenkin virkamiesten.\nMutta varjelkoon taivas sitä taloa tai kauppaa, joka ei täyttänyt hänen\nyksinkertaista pyyntöään tai taipunut hänen vaatimuksiinsa.\n\nSillä vaikkakaan ei häntä pidetty oikein normaalina, osasi hän\nkuitenkin piikittää, panetella ja letkauttaa ketä tahansa aivan\nmainiosti. Ja saattoi sattua väliin niinkin, että hän seurasi perästä\nkintereillä haukkuen kuin kiukkuinen rakki, eikä hän suinkaan hevillä\nuhriansa hellittänyt, ennenkuin oli saanut mitä hän vaikeroi.\n\nNäin ja tällä tavalla oli hän häiritsemättä saanut vuosikymmeniä käydä\n»ylöskannoilla» omassa piirissään. Kanto alettiin omasta kunnasta\nja lopetettiin naapurikuntiin. Jokaisesta matkasta kertyi monta\nsäkillistä ruisviljaa, mitä parasta laatua, sillä huonosti kuivattua ja\npuhdistettua hän ei ensinkään suostunut vastaanottamaan. Täysinäiset ja\nhyvin kiinnineulotut säkit lähetti hän aina kyläkuntain maitokuskien\nmukana kirkonkylän Poukalan taloon, makasiiniin pantavaksi ja\ntalletettavaksi siksi kunnes hän itse saapuisi niitä sieltä noutamaan\nja rahaksi muuttamaan. Mainitun talon isännän erikoissuosioon oli Epo\npäässyt jo pikkupoikana, pelastaen Poukalan pikkupojan hukkumasta\nMustajärveen.\n\nKaikki meni säännöllistä menoaan, kunnes tuli pahanpäiväinen pulakausi\nja elintarvelaki astui voimaan, jolloin leipäkorttijärjestelmä otettiin\nkäytäntöön, mistä ajasta alkaen Epon vaivat ja vastukset alkoivat.\n\nEnsin hän kylläkin suhtautui tähän suopeasti. Olipa jeeveli vieköön\nniin innostunut leipäkortti-järjestelmään, että hän heti ensimmäisenä\nmiehenä kiirehti silloisen elintarvelautakunnan puheenjohtajan,\nkamreeri Kaikkivaltiaan kansliaan hakemaan leipäkorttia, siitä\nhuolimatta, vaikka hänellä kotona ja muualla oli kymmeniä säkkejä\nruisviljaa kätkössä.\n\nNäistä kätköistä ei hän ensinkään uskaltanut myydä paikkakuntalaisille,\nkoska se olisi herättänyt huomiota ja ennenpitkää johtunut ilmiantoon\nsekä lopulta viljan menettämiseen. Kaikki kaupat täytyi siis tapahtua\nsalassa, hissun kissun ja suurella varovaisuudella. Ainoastaan\nrikkaille kaupunkilaisille ja viinankeittäjille Epo yöaikaan korkeasta\nhinnasta möi viljaa. Ei siis sovi ihmetellä, että hänen ystäväpiirinsä\nnäin pulakautena kasvoi päivä päivältä.\n\nEräänäkin varhaisena talviaamuna ajoi mökin pihamaalle parivaljakko,\njossa istui kaksi ijänikuisesta _»jaarituskaupungista»_ kotoisin olevaa\nherran heppulia, jotka Epo heti ensi silmäyksestä hyvin tunsi.\n\n»Bäevä, bäevä, Ebo, ongost snull mittä leevänbuolt myyd, meill oo nii\nkova nälg, et oikge suale vinguva ja giljuva sisigunnas», huusi vanha\nmerikarhu Myrskylä, ennenkuin oli kunnolleen ehtinyt astumaan yli\nkynnyksen, työntäen samalla kertaa Epon taskuun pullon Skottswiskyä.\n\n»Noh, oomal stä sentä ain semmosil helloill kute laha lopu», vastasi\nEpo ja otti pullosta tuikun. Näi hyvä ja fiini tloppi en oll pitkän\naikan nähnytkä, stä vähemä vanha suuhun saanu. Se vast maistu ja\nlämmittä, kieltä ja kaakelia koko vatas.»\n\n»Mitäs snä gilolt ruppe gisgoma meill, jos me ottassi niingo gogo\nguarma», kysyi vuorostaan mukana ollut kauppias Kalle Killinen.\n\n»Ei sunkka stä sentä nii vaa uskall velotta kunnialissi ihmissi, mutt\njost stä nyy otas kympi kilolt lukkist ja leivist kokstoist malkka».\n\n»Nii, mitäs däsä miggä dinkkamine »ja bränkgämine autta, ko makseta\nkondant koht vaa, ko säki ova täyn rugkit ja leippi ja däsä oo raha\nrägnätty reeda, ota bois boik vaa», virkkoi Myrskylä, ojentaen Epolle\nsuuren setelikäärön ja kun oli tehty pari kahviplöröä, poistuivat\nmainitut herrat, heiluttaen hattujaan ja huutaen: „good bai, good bai».\n\nEpo heilutti niinikään isävainajansa vanhaa lakkiräsyä sekä huusi\nheille: »telve meno vaa ja telve tuloa toisellakkin keltta». Hän oli\nerittäin tyytyväinen sekä elämäänsä että elintarvelakiin. Kaikki\noli pelkkää auringonpaistetta, koko elämä hymyili hänelle, kun vaan\nkestäisi tätä pulakautta ja pitkää ikää, toivoi Epo.\n\nMutta miten olikaan, kylällä alkoi kierrellä juttuja, muun muassa\nsellaisia, että Epo muka olisi kätkenyt viljaa ja myynyt sitä salassa\nkorkeasta hinnasta vieraspaikkakuntalaisille, eikä luovuttanut sitä\nelintarvelautakunnalle, kuten olisi pitänyt. Tämä huhu yltyi päivä\npäivältä niinkuin vihainen vihuri, kunnes se sai siivet sivuunsa ja\nmatkasi kirkonkylään elintarvepomon kamreeri Kaikkivaltiaan korviin ja\nasia oli sitä myöten valmis.\n\nSaman päivän illalla lähtivät elintarvelautakunnan pomot ja poliisi\npiirittämään Epon asuntoa ja pitämään tarkastusta.\n\nEpo oli jo lukinnut ovet ja ehtinyt makuulle, kun äkkiarvaamatta\nkoputettiin ikkunaan.\n\n»Kuka saakeli soikko siäll oo?», huusi Epo säikähtyneenä.\n\n»Se on poliisi, joka virkansa puolesta ja korkean kruunun nimessä\nvaatii oven auki».\n\n»Mitä pahukse asia polisill oo yöaikan mnull?» tiedusteli Epo\nvihastuneena ja haki pöytälaatikosta esille isävainajansa vanhan\nrevolverin.\n\n»Me ollaan elintarvelautakunnan asioilla», vastasi poliisi, koettaen\nsamalla rauhoittaa Epoa.\n\n»Mitä pilkulet viäkkö se minu liikutta, senki kluunu lakki, lähtekkä\nlaputtama ja koht paikall», sanoi Epo.\n\n»Niin, niin, mutta nähkääs, me tullaan vaan tiedustelemaan, olisiko\nteillä mahdollisesti elintarpeitten puutetta?»\n\n»Jassoo, jassoo, se muuttaki asia kokonas toisellaiseks, se onki valla\nmelkilist, mnä olenki koko päevä kälsiny nälkkä ja taeta teil olla\njotta luan-appu annettavan», virkkoi Epo veitikkamaisesti ja aukaisi\noven.\n\nSisään päästyään ilmoitti poliisi Epolle heti että hän ja koko hänen\njoukkonsa olivat tulleet hakemaan ilmiannettuja viljakätköjä.\n\n»Siunakko ja valjelkko» sanoi Epo aivan kalpeana, mutta rohkaisi\nitsensä sentään heti sekä väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole yhtään\njyvää kätkössä.\n\nNoin tunnin kuluttua kun kaikki nurkat oli nuuskittu, löydettiin kaksi\nsäkillistä rukiita, jotka heti kannettiin rekeen sekä talutettiin Epo\nmukana ja pantiin säkkien päälle istumaan. Näin lähdettiin matkaamaan\npäin kirkonkylää. Epon koko ajon kirotessa ja sadatellessa miehiä sekä\nelintarvelautakuntaa. Sillä tämä oli ylen arka asia hänelle. Hän kun\nmelkeinpä olisi henkensä antanut ennenkuin jyvät. Näin tuotiin viljat\nelintarvelautakunnan varastoon ja Epo pantiin yöksi putkaan.\n\nSeuraavana aamuna talutti pollari Epoa putkasta elintarvelautakunnan\nkansliaan tutkittavaksi. Puheenjohtaja alkoi ankarasti nuhdella ja\nripittää Epoa sekä teki hänelle seuraavan kysymyksen:\n\n»Onko totta, että Lehtinen on kätkenyt viljaa ja antanut määriä tietoja\nelintarvelautakunnalle?»\n\n»Eh, — eh, — ei. Sen tietä ite Jumalakin taevas, eten mnä ol salanu\nmittä, emmös kätkeny vilja», vastasi Epo aivan rauhallisesti, niinkuin\nei mitään olisi tapahtunut.\n\n»Niin, niin, mutta kun Teiltä nyt kerta on löydetty kaksi säkillistä\nrukiita», jatkoi puheenjohtaja.\n\n»Jaa, nii oikke», sanoi Epo, »mutt kukast takka, vaikk joku pahasuap\nnaapul olis mnun tietämättän tuonu jyvä mnu asuntton ja tehny kätkö\nsinä aikan, ko mnä ole ollu vilkmatkoillan».\n\nSitten kutsuttiin poliisi ja todistajat sisään ja puheenjohtaja\nmerkitsi todistajien kertomukset pöytäkirjaan, mutta Epo ei jaksanut\nkuunnella todistajien kertomuksia rauhassa, vaan jurnutti ja janksutti\nkoko ajan vastaan sekä väitti todistajien valehtelevan; minkä vuoksi\npuheenjohtaja antoi määräyksen taluttaa hänet ulos etehiseen.\n\nLopulta kutsuttiin Epo sisään ja vähän ajan harkittuaan\nelintarvelautakunta antoi asiassa seuraavansisältöisen päätöksen:\n\n Koska toteennäytetyksi on tullut, että Efraim Lehtinen on tänä\n pulakautena tehnyt itsensä syypääksi viljan kätkemiseen ja niin\n muodoin törkeästi rikkonut elintarvelakia vastaan, niin ja samalla\n kun hän nyt lasketaan vapaalle jalalle, tuomitaan hän menettämään,\n ei ainoastaan viljansa valtiolle, vaan myöskin leipäkorttinsa\n kolmenkymmenen päivän ajaksi, tästä päivästä lukien. Julistettiin ja\n annettiin Epolle tiedoksi, ettei tähän päätökseen saa muutosta hakea,\n joten se astuu heti voimaan.\n\nMatkalla kotiin häntä harmitti, motkotti ja kotkotti koko\nsydänalastaan. Mitä hän nyt tekisi tämän elintarvelautakunnan\nmenettelyn johdosta. Koko hänen elämänsä oli hukassa ja kotiintultua\nei hänelle monena päivänä maistunut ruoka, juoma eikä uni. Kaikki oli\nmennyttä kalua. Hän tunsi itsensä aivan murtuneeksi ja onnettomaksi\nihmiseksi ilman suojaa ja turvaa missään. Hän oli vähällä menettää\njärkensä. Synkkänä ja alakuloisena ajatteli Epo nyt päättää päivänsä\nhirttämällä. Hänen jo ennestäänkin himmeä järjenvalonsa himmenemistään\nhimmeni. Epo alkoi tarkastella nuoravarastoaan ja löysi viimein\nisävainajansa vanhan vesikelkan pestin puuliiteristä. Tämän hän\nhavaitsi kyllin vahvaksi ja sitoi sen heti uumilleen, haki tikapuut ja\nasetti ne pihapihlajansa runkoa vastaan sekä kiipesi niitä myöten ylös.\nSitten sitoi hän nuoran toisen pään puun oksaan kiinni ja heittäytyi\nroikkumaan, pää kallellaan.\n\nNoin parin tunnin kuluttua saapui sattumalta paikalle laulajapoika\nVistin Ville ja sanoi ihmetellen: »Noh, hitto vieköön, mitä\nkoirankonsteja sinulla lurjuksella taasen on, kun sillä tavalla roikut?»\n\n»Älä Ville kult enä puhu kuleist ja konsteist, täsä oo leikk kaukan,\nmnä ole hilttäny itten», sanoi Epo.\n\n»Et sinä ikinä sillä tavalla hengestäsi pääse senkin lammasnahka ja\nperhanan pelkuri. Olisit pannut nuoran kaulaasi, kuten kuuluu, niin et\nenää tietäisi mitään tämän matoisen maailman menosta”, selitti Ville.\n\nTähän Epo valittaen vastasi: »kyll mnä ole stäki vähä ylittäny, mutt ko\nse satus nii jumalattomaste».\n\n»Kyllä kai ensin, mutta muista, että alku aina hankala. Olisitpa vain\njatkanut edelleen, kyllä siihen pian olisit tottunut, niin ettet\nlopulta olisi sitä tuntenut ollenkaan», lohdutteli Ville, joka hyvin\ntiesi Epolta puuttuvan sisua todelliseen hirttäytymiseen.\n\nNälkäisenä ja nääntyneenä Epo lopulta rukoili Villeä katkaisemaan\nnuoran, koska hän ei omin avuin siitä enää selviytynyt.\n\nKotvan aikaa vielä Epoa kiusoteltuaan katkaisikin Ville pohjalaisella\ntuppipuukollaan nuoran ja rentona pudota rapsahti Epo maahan, josta ei\nensin tahtonut päästä ollenkaan liikkeelle.\n\nVähitellen hän tointui kumminkin ja katui katkerasti koko\nhirttäytymispuuhiaan, sekä alkoi hautoa kostoa elintarvelautakunnalle\nja mietti päivät ja yöt sopivaa tilaisuutta siihen, kunnes hänen\npäähänsä pälkähti tehdä ensin asiasta kantelu läänin kuvernöörille.\nNäissä ajatuksissa hän istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kyhäsi\nseuraavansisältöisen kantelukirjelmän:\n\n »Armollinen ja korkkia herr kupernöor.\n\n Kun moromäkeläiste elintarppe pomo ja poroporvari syövä ja mässävä\n kolm kertta päiväs, enk ittekä oll enä pitki aikkohi uskaltan syörä\n ko kerra päeväs, ko pelkkä, ett mnu vähä viljavaran vähitelle vähene\n ja loppuva, eik uusist oll mittä tietto, nii ja ko elintarppelaki\n kieltä liikka syömäst, kote korttiparakraaffis pauhata. Ja ko joku häi\n naapur ol heill ilmi antan, et mnul oo joku jyvä yli oma tarppe nii ko\n huomist päevä vartt varattu, nii auta armias Isä, ko nämä julmettunu\n tuliva minu kimppun nii ko suure sure ja muljasiva ja köljäsivä koko\n töhjö ja vintti väärin puoli ja lattia alusta ja löysivä siält semssi\n jyvi ko mnä olin kunniallisest kerjän ja suurell vaevall ja tuskall\n saanu hyvilt ihmisilt. Ja onk tämä sitt kristillist ja lakiparakraaffi\n mukast, ett mnu pitä kerjätä laiskoill moromäkiläisill vilja ja heit\n pahuksi elättämä? Eik siin oll kyll ko saa omanki heiko henkes eres\n vieryks? Mutt tämä ei ol viäll mittä, ko sitt ko he saiva viljan\n pois, nii nämä jumalattoma veivä minu putka ja kiusasi minu vaevast\n syntist siell ilma ruokka, juoma ja tupakki, eik oll viäläkä viljatan\n takasi tuonu. Nii et mnä vaari nöörimäst et korkki ja armolline herr\n kupemöör tutki oikke juuri myöre tämä tärkkeä asia. Ja nuo Jumalottoma\n elintarppette Jehuse panna pois viralt juur koht ja potkita huut\n hiitte ja mnä panna tilall, nii kyll mnä se tierä ett kyll toine ään\n kellon tulis ja kyll jukraviti mnä opetaisi heiä vähemä syömä ja\n mässämä nii ko oikke elintarppe ja leipäkortette parakraffi määrävä.\n Mnä jää nyssitt orottama lähemppi tutkimuksi ja tuloksi ja piirä\n kaikell kunnioituksell ja alamaisuurell\n\n Nöörimäst\n\n Efraim Lehtinen.»\n\n\n\n\nKOHTAUS AINAN KANSSA.\n\n\nSaatuaan sepustuksensa valmiiksi, alkoi hän lukea sitä kovalla\näänellä, ponnella ja paatoksella. Ja mitä enemmän hän luki ja tutki,\nsitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi voitostaan. Mikään ei hänen\nmielestään saattanut estää sitä, kunhan vaan kirjelmä saapuisi perille,\nkuvernöörin omaan käteen. Olihan hän ennenkin monet kerrat voittanut\nkäräjäjuttunsa, joita hänellä oli eläissään ollut kymmenittäin,\njoukossa paljon vaikeampiakin laadultaan ja luonteeltaan kuin tämä nyt\nkysymyksessä oleva elintarveasia. Aina olivat tuomarit, vallesmannit ja\nlautamiehet suhtautuneet häneen suopeasti. Miksei sitten kuvernööri?\ntuumaili Epo.\n\nHän tunsi itsensä nyt koko lailla rauhoittuneeksi. Viime päivien\ntapahtumien aiheuttamat synkät ajatukset alkoivat vähitellen häipyä\nja ruoka, juoma ja uni taasen maistua kuten ennenkin. Hänen silmänsä\nkirkastuivat nähdessään ikkunastaan naapurin sinisilmäisen ja\npunaposkisen tytön Aina Alisen iloisena kuin kevätperhosen lähestyvän\nhänen asuntoaan. Varmasti hän oli saanut tietää kaikki, päätteli Epo,\ntullen nyt lohduttamaan ja ilahduttamaan häntä. Hän kun niin monet\nkerrat ennenkin oli paremmin kuin kukaan muu ymmärtänyt hänet ja\njakanut hänen kanssaan kaikki ilot ja surut aina lapsuusajasta alkaen.\n— Hänen lemmittynsä ja sydänkäpysensä.\n\n»Hyvää ehtopuolta Efraim. Tulin sinuakin tervehtimään», ojentaen\nsamalla kättään. »Olen lukenut ikäviä uutisia sanomalehdistä,\noikein mieltäjärkyttäviä juttuja sinusta. Sellaisia nimittäin, että\nelintarvelautakunta on ollut tunnoton sinua kohtaan. Onko tämä totta\nkaikki, Efraim rakas?»\n\n»Oo se tott» vastasi Epo. »Kööhi ain ahristeta ja vaivassi vainota,\nmutt minkäs sill mahta? Panestas ny pannu pankon klääkin nokka ja keit\nkaffet. Se vilvotta meit molemppi”.\n\nAina teki työtä käskettyä, hakien pöytälaatikosta kahvit, sokurit ynnä\nmuut vehkeet esille. Tällöin hänen silmänsä äkkiarvaamatta sattuivat\nnäkemään Epon äskenkyhätyn kirjelmän.\n\n»Mikä tämä on?» kysyi hän.\n\n»Lue niin pääset pikemmin selville», vastasi Epo aivan tyyneesti.\n\n»Ettäkö oikein kuvemöörille osoitettu kirjelmä. — Mitä sillä tarkoitat,\noletko tullut hupsuksi»? huudahti Aina.\n\n»Niin, asioitte ajamine oo ain ylhäit päi aljettava, jos miel teke\njotta aikka saar. Olen kuullu ett meijä kuvelnööl oo leheline ja\nhyväsylämine mies, ja totuule vaali punnitte kaikk asia. Hänen puales\nmnä tahlo kääntty, oikkeutt saalaksen täsä vakavass asiass ja viljan\ntakasi», vastasi Epo.\n\n»Mene ja tiedä, vaikka suunnitelmasi toteutuisi ennen pitkää. Katson\nomasta puolestani sinun kaikinpuolin sopivammaksi elintarvelautakunnan\npääpomoksi kuin kenenkään muun tässä pitäjässä. Olet koko ikäsi osannut\nolla säästäväinen ja säästäväisyys sen viran hoidossa onkin pääasia»,\ntuumaili Aina.\n\n»Kyll totisest kaikk ylönpaltise syämise, juamise ja mässämise loppuva\ntäsä pitäjäs jos mnä määlätä elintalvepomoks ja stä em mnä taas lainka\neppäl, eten pääsis, kosk mnuul oo kaikk elu pualelan, ei mittä muut\nkon tätä ulkokualt oo vaa vähä koljattava, ett palemi saisi kansan\nkannatukse ja kunjotukse puolellen, mutt sanostas lakas Aina, mist mnä\nsaisi palema vaatte päällen, silkkplännalin päähän ja köpin kätten ilma\nostamatt».\n\nHetken mietittyään valkeni Ainalle vastaus.\n\n»Paras olisi sinun kääntyä pitäjämme vanaan ja kunnia-arvoisan\nvallesmannin Mäkipään puoleen. Hän on aina ennenkin auttanut köyhiä\nja ollut armelias. Hänellä on kyllä vanhoja vaatteita, käytetty\nkävelykeppi ja silkkipyttykin. Ehkäpä hän suostuisi luovuttamaan ne\nsinulle ja vastapalvelukseksi voisit sinä luovuttaa hänelle vähän\nelintarpeita, noustessasi kunniankukkuloille.»\n\n»Totisest sentä, näist snu neuvoistas mnä ole ijankaikkisest snull\nkiitollisule velas. Annetast aja kielttä, päevä mennä ja toisen tulla,\nko mnu valtakuntan polti aukentuva, nii kyll mnä muista snu ensmäiseks\nautta ja snul oo suul toev päästä mnu slouaksen», tarttuen samalla\nkaksinkäsin kiinni Ainaan ja vetäen häntä vyötäisiltä lähemmäksi, niin\nettä heidän huulensa koskettelivat toinen toisiaan, jolloin Epo alkoi\nsuutelemaan kuin villi.\n\n»Hellitä helkkaris, minun täytyy lähteä kotiin, kun on lehmätkin vielä\nlypsämättä ja sitä paitsi äitini odottaa ja ihmettelee missä ihmeessä\nnäin kauan olen viipynyt. Hyvää yötä ja Jumalan haltuun rakas Efraim.»\n\nEpo maiskutteli vielä huuliaan äskeisten suukkosten jälkeen ja jäi nyt\nitsekseen ajattelemaan asiaansa. Hänen mielikuvituksensa vilkastui\nvilkastumistaan, kunnes se ennen makuulle menoa oli huipustaan. —\nMielihyvillään hän alkoi hyräillä näin:\n\n    »Kohta ma istun ja kohta ma astun\n    kunnian kukkuloille. —\n    kerjurikeppini heitän pois\n    ja annan sen kernaasti muille.\n    Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan\n    ja annan sen kernaasti muille.\n\n    Kohta ma kostan ja kohta ma nostan\n    Ainani emännäksi, —\n    Kun pomot poijes potkitaan\n    ja minä tulen määrääjäksi.\n    Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan\n    ja minä tulen määrääjäksi.\n\n    Kohta ma laulan ja kohta ma kaulaan\n    Ainaani ainaisesti, —\n    Kun kansliapöydän ääressä\n    ma istuukin ikuisesti.\n    Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan\n    ja istunkin ikuisesti».\n\nUnissa hän näki suurenmoisia näkyjä ja toiveensa kaikki toteutuneena.\nNyt vasta oli hänen aikansa tullut kostaa kaikki ja kaikesta.\nElintarvelautakunnan pääpomolta kamreeri Kaikkivaltiaalta hän ilman\nmuuta ottaisi leipäkortin pois kuuden kuukauden ajaksi. Ja kaikki ne,\njotka olivat olleet kitsaita ja ilkeitä häntä vastaan kerjuumatkoilla,\nsaisivat paljon pienemmän leipäannoksen kuin ne, jotka olivat olleet\nanteliaita.\n\nSeuraavana aamuna Epo heräsi suloisiin tunteisiin. Olihan hän koko yön,\nvaikkakin unissa häärännyt elintarvelautakunnan pääpomona ja kaikki\nolivat saaneet tanssia hänen pillinsä mukaan. Hän oli erittäin iloinen\nja hyvällä tuulella, kenties paremmalla kuin koskaan ennen. Senpätähden\nhän haki esille parhaat tupakkansa Jaakobstaadin »viisipoikaa», jota\nhänellä oli vielä tallella runsas puoli kirstullista ja jota hän ei\nollut uskaltanut tähän mennessä itse polttaa, vaan ainoastaan omaa\n»pressua».\n\nHän oli myynyt tätä tupakkaa yhdeksän markkaa kartuusi ja ansainnut\nsillä tupakkapulakautena koko nätin summan. Lisäksi oli hänellä jälellä\nmyöskin kaksi kiloa suutupakkaa, johon hän ei ollut malttanut koskea\ntätä ennen. Mutta nyt hän päätti ottaa sitä suuhunsa pienen mällin,\nennenkuin lähtisi landerskan mamman huusholliin hakemaan puoli litraa\naamumaitoa ja nisupullan.\n\nMutta samassa saapui pihamaalle hevosineen ja ajopeleineen kaksi\npaikkakunnalla hyvin tunnettua viinankeittäjää, jotka tiesivät Epolla\nolevan viljakätköjä muuallakin kuin kotona. Näille hän aina möi\nmielellään viljaa, koska he maksoivat korkeimman hinnan ja sitä paitsi\ntoivat lahjaksi aina pienen »napanterin».\n\nEpolta jäi siis tällä kerralla käynti Helanderskan luona ja hän alkoi\nhieroa viljakauppoja viinankeittäjien kanssa, maisteltuaan ensin heidän\nkanssaan pari kahvipunssia sekä pelattuaan muutaman „turakan» ja\nlaulettuaan lempilauluansa »Palpan kiliä».\n\nHeti tämän jälkeen Epo lähti viivyttelemättä kirkonkylään\npostitoimistoon. Hikihelmet otsalla hän pyrki sisään, ojensi luukusta\npaperilappunsa silloiselle postinhoitajalle Tyrväselle, sekä pyysi\npanemaan sen kirjekuoreen ja kirjoittamaan osoitteen.\n\n»Niin, niin, mutta nähkääs tämä paperi on niin onnettoman likainen\nja käsiala huonoa, tokkopa tällaista törkyä uskaltaa edes mihinkään\nlähettää»?\n\n»Mnä siit vasta eik kukka muu», murahti Epo närkästyneenä.\n\n»Aivan oikein, eikä se sitäpaitsi minulle kuulukaan tutkia.\nLähetetään menemään vaan, koska kerran vastaatte seurauksista», sanoi\npostinhoitaja, ottaen esille erään vanhan käytetyn kirjekuoren, jonka\nkäänsi ja kirjoitti siihen osoitteen.\n\nMutta Epo epäili kaikkia ja siis myöskin postinhoitajaa, jonka vuoksi\nhän pyysi, että kirje välttämättömästi sisäänkirjoitettaisiin.\n\nPostinhoitaja teki työtä käskettyä, otti maksun ja jätti Epolle kuitin,\nminkä jälkeen Epo lähti tyytyväisenä astelemaan kotiin, höpisten\nmennessään: »nyy ne pelhana pomo saava pia nähdä ja kuulla miks kati se\nnaha lepivä».\n\nMuuten oli Epo kotioloistaan aina iloinen ja hauska, miltei\nmiellyttävä, sekä harrasti suurella antaumuksella kyläkunnan nuorten\npyrintöjä. Usein hän antoikin heille luvan pitkinä ja pimeinä\ntalvi-iltoina asunnossaan leikkiä ja karkeloida. Näissä tilaisuuksissa\nhän huvitti läsnäolevia, kertomalla heille monenmoisia kaskuja,\nomia ja muitten sepittämiä. Ja jos joku joukosta joskus uskalsi\nhäiritä järjestystä, niin auta armias, silloin hän otti esille suuren\nnahkaremminsä ja antoi sen paukkua poikien takapuoliin. Ellei tämäkään\ntemppu tepsinyt, veti hän esille isävainajansa vanhan revolverin,\njolloin kaikki vaikenivat.\n\nMyöskin oli Epo syvästi uskonnollismielinen, ahkera kirkonkävijä ja\nraamatuntutkija. Eikä siis ollut ihme että hän joskus saattoi joutua\nkinasteluun uskonasioista naapuriensa kanssa, kun nämät kannattivat\nvain vanhaa virsikirjaa ja Epo taasen uutta. Mutta tästä johtui\nmyöskin, että Epolla oli omat vakavat ajatuksensa ja omalaatuinen\njärkähtämätön käsityskanta kieltolaista. Hän nimittäin uskoi aivan\nsamalla tavalla, kuin tämän kansan valtava enemmistökin uskoo vielä\ntänäkin päivänä kun on kulumassa, raamatun ikivanhoihin totuuksiin ja\nennenkaikkea profeetta Syyrakin lausumiin sanoihin: »mikä on se elämä,\nkussa ei viinaa ole» ja viinaa on sitä varten luotu, että sen pitää\niloittaman ihmisiä» sekä »kohtuudella nautittuna pidentää ihmisen ikää».\n\nHän tiesi aivan hyvin, niinkuin kaikki muutkin tietävät, että näitten\nikitotuuksien edessä kieltolaki, kaikkine mahdollisine ja mahdottomine\njärjestelmineen, kalpenee ja kohtaa voittamattomia esteitä, ei\nainoastaan meidän, vaan myöskin muissa maissa ympäri maapalloa.\n\nEpon mielestä oli siis kaikki valtion palkkaamat, niinkutsutut\n»hengenhaistajat ja kaalimaan vahdit» pelkkää järjetöntä hommaa,\nkoska heillä kaikilla oli sama haju- ja makuaisti kuin muillakin\nkanssaihmisillä ja sama heikkous syntiin lankeemiseen kiusauksen\nhetkellä. Sama mieliteko ja samat tunteet päästä osallisiksi\nkiellettyihin juomingeihin. Eikä jokin harva poikkeus suinkaan voinut\nmuuttaa tätä yleistä sääntöä. Kaikki kiristystoimenpiteet, kovennetut\nrangaistukset y.m. olivat tyhjää ja turhaa valtiovarain tuhlailemista.\nSiinä kaikki, sanoi Epo ja hänen mieleensä juolahti Vistin Villen\nsepittämä valitus-virsi, jonka olen pannut tähän peräkaneetiksi:\n\n    »Mun muistuu mieleen muistot vanhan ajan\n    ja vanhan tavan vapaat vaellukset.\n    Oll elo reilumpaa ja toisenlaista\n    kun nykypäivän kierot olot on.\n    Ei pakkopaitaa kansa päällään kaulan\n    kun ilonpitoon lähti iltaisin,\n    ei pukit koskaan kaalimaita vahtin,\n    ja pirun hypyt siellä hyppineet.\n    Ei toinen koira toisen häntää polken,\n    eik korppi korpinsilmää puhkaissut.\n    Kyll syntiäkin silloin paljon tehtiin\n    mutt onko pahuus pakosalla nyt?\n    Onko kaikki niinkuin olla pitää\n    ja huulta myöten mennyt, niin?\n    ma kysyn vaan, enk vastausta vaadi\n    kun vapaa ilo meiltä mennyt on.\n    ja järki kaikki järveen heitettynä:\n    vain mielivalta massa vallitsee.\n\n\n\n\nEPO ON KEKSELIÄS JA KOITTAA ONNEAAN.\n\n\nEpolla oli erittäin hyvä huumorin tajunta, joka ilmeni monina metkuina\nja hänelle tehtyihin kysymyksiin annettuina monisolmuisina ja vanhan\nviisaina vastauksina. Niinpä hän kerrankin sitoi sileän, keltaisen\nhuhtanauriin leveisiin ja huomiota herättäviin vanhanaikaisiin\nnikkelivitjoihin, pisti nauriin liivintaskuunsa ja vitjat kulkemaan\nylitse vatsan toiseen liivintaskuun. Näin varustettuna hän lähti\nastelemaan, pussi selässä ja keppi kädessä pitkin kylätietä. Tuli\nsitten vastaan muuan samankylän isäntämies. Huomattuaan Epon vatsalla\nheiluvat leveät kiiltävät vitjat, pälkähti hänen päähänsä kysyä jotta\n»mitäst Epon kell oo»?\n\nEpo veti vakavasti ja arvokkaasti nauriin taskustaan, katsoi hetken ja\nvastasi «valttia vaille».\n\nNoin nimesi, työnsi nauriin takaisin taskuunsa ja lähti taakseen\nkatsomatta vakaana jatkamaan matkaa, toivossa, että kunpa vielä joku\ntoinenkin olisi ajantiedon tarpeessa.\n\nMutta Eposta oli vähitellen alkanut tämä alituinen ja pitkävetinen\njyvästys eli ylöskanto maistua puulta ja kyllästyttää, kuten sikaa\nyksitoikkoinen ruoka. Viljan kantaminen ja ressuttaminen pussissa\ntalosta taloon ja kylästä kylään oli raskasta ja ikävää työtä. Nain\nollen hän päätti koettaa jotain muuta keveämpää, tuottavampaa ja\nhelpompaa elinkeinoa. Rahaa ja taasen rahaa, se oli hänen, niinkuin\nkaikkien muittenkin ihmisten toimintaohjelman ensimmäinen ja viimeinen\nnumero. Mutta millä tavalla päästä käsiksi tähän jaloon metalliin\nilman työtä ja rikosta — siinäpäs onkin kysymys, joka ei ole niinkään\nhelposti ratkaistavissa yhdessä kädenkäänteessä, tuumaili Epo.\n\nPienet ovelat temput ja narraamiset eivät hänen mielestään olleet juuri\nmitään, koska narri on ainoastaan se, joka antaa itsensä narrata,\neikä se, joka narraa. Ja olihan tämän maailman meno muutenkin kieroa\nja katalaa aivan joka kantilta sekä elämän edellytykset epätasaisesti\njaettu. Toisilla oli yltäkylläisesti ja toisilla ei mitään. Viisaat\nelivät tuhmien narraamisella. Veli petti veljeään, sisar sisartaan ja\nloppujen lopuksi oli koko yhteiskunta niinkuin suuren talon lypsykarja,\njota valtio ja kunnat aina ja alituisesti lypsivät —. Niin että mitä\npahaa siinä olisi, vaikkapa hänkin omasta puolestaan ja omaan laskuunsa\nkoettaisi onneaan, »iskemällä suonta» yhdeltä ja toiselta.\n\nJo pitemmän aikaa oli tämä kysymys ollut hautumassa Epon\naivojenahjossa, kunnes eräänä päivänä hänen päähänsä pälkähti yrittää\nheti toimeenpanna maakunnassa jonkinlaista julkista rahankeräystä\nomaksi hyödykseen. Ja olihan isävainajakin jo ennen häntä käyttänyt\ntätä temppua hyvällä menestyksellä. Milloin hän haki vahingonapua\nolemattomasta kuolleesta hevosestaan ja milloin taasen lehmästään.\n\nMiksei sitten hän voisi menetellä samalla tavalla. Voisihan hän hakea\nvaikka tulipalonvahingonapua koko mökilleen. — Kuka siitä viitsisi edes\nselvän ottaa, oliko yhden kerjäläisen mökki palanut tai ei. Ja vähätpä\nsiitä, vaikka jotkut kateudenhenkiset selän takana häntä soimaisivatkin\nkeinottelusta. Liike kuin liike, ajatteli Epo. Ja mitä enemmän hän sitä\najatteli, sitä enemmän hän alkoi uskoa ja varmistua menestyksestään.\nJos ei juuri omassa ja naapurikylissä, niin ainakin loitompana ja\nennenkaikkea kaupungeissa, missä rikkaat röhkivät ja vetelehtivät.\n\nSe oli siis ajateltu ja päätetty asia, hän haki heti esille\nkirjoitusvehkeensä, se on tupakkakartuusin käärepaperin ja timpermannin\nkynän, jonka hän oli kerran kerjuumatkoillaan löytänyt maantieltä ja\nsitten reilusti tallettanut. Sen jälkeen hän istui pöytänsä ääreen,\ntarttui kynään ja kyhäsi seuraavan sisältöisen anomuskirjelmän:\n\n »Noyrä tulibalon avunbyyntö\n\n Ku hirvittävä ja gauhia tulibalo boltti mnu ainua asuno oikke\n maatasall vilme viigoll berjanta vasta yöl, nii et gaikk balo, ett ei\n jääny mittä muut gu mitä bääl oo nyy ja jokane näke. Nii mnä byyrä\n nöyräst et gaikk ku kristity nimi kantava ja Jumala belkkävä annasi\n armost minul raha et mnä saisi osta taikk rakentta ittellen uure\n asuno, et ei mnu vaevase syntise tarvittis talvise taeva all jäärä\n vilu kärsimä ja guolema.\n\n Nöörimäst\n\n Efraim Lehtinen».\n\nEpo päästi nyt helpotuksen huokauksen, saatuaan supliikkinsa vihdoin\nviimein kovien ponnistelujen jälkeen valmiiksi. Ellei tämä vetele,\nniin ei sitten mikään, ajatteli hän. Näin ja tällä tavalla se ilman\npäiväystä pysyy voimassa ja kestää ikuisesti, se on siis aina ja\nalituisesti oleva viime viikolla perjantaita vasten yöllä kun se\nhirvittävä tulipalo tapahtui ja n.e.p. — Aivan mainio keksintö ja\nvetoplaastari, huudahti Epo.\n\nKohta saisi hän lähteä reisuun kiertämään maakuntaa sekä koettamaan\ntaidokkaasti laaditun avunpyyntönsä voimaa ja vaikutusta. Mutta sitä\nennen tuli hänen hieman harjoitella esiintymistä alakuloisena, pää\nkallellaan ja kädet ristissä.\n\nTätä temppuilemista kesti pari päivää ennenkuin hän katsoi itsensä\ntäysin kompetentiksi ilveilyssään. Sen jälkeen hän eräänä kauniina\nkesäkuun päivänä, uudet puukengät jalassa lähti astelemaan kohti\nnaapuripitäjää.\n\nJa voi ihmettä, kuinka kaikki luisti kuin rasvattu salama. Hänen\nsaavutuksensa oli suurenmoinen. Joka asunnossa, mihin hän poikkesi, sai\nhän kaikkien jakamattoman osanoton ja säälin tunteen osakseen. Joka\ntöllistä tuli viitonen, joka talosta kirposi kymppi ja suuremmista aina\nviiteenkymmeneen markkaan asti. Myöskin päätti hän käydä pappilassa,\nkoska siellä oli aina paremmat sapuskat tarjolla kuin muualla.\n\nVanha kunnia-arvoisa rovasti Hannes Halleluija oli omassa persoonassaan\novella vastasta päivittelemässä ja tiedustelemassa, millä asioilla Epo\nnyt niin alakuloisena liikkui.\n\n»Tulipalo avustust tulin pyytämä hell plovastilt, jos olis mahdolist\nsaada», selitti Epo sekä jätti samalla paperilappusensa rovastin käteen.\n\n»Sepä vasta kummallista, viime viikolla perjantaina tapahtunut\ntulipalo», mutisi rovasti, »eikä paikkakunnan sanomalehdissä ole\nuutisosastossa näkynyt yhtään halkaistua sanaa siitä. Ja minullekin\ntulee sekä »Jaaritussanomat» että »Ämpärporin Sanomat» sanoi rovasti\nHalleluija aivan hämmästyneenä.\n\n»Nii nähkäst, hyvä hell plovasti, se o ain nii, ete vaevaste vaevoist\nja kööhitte kuljulest ol ennenkä suult äänt piletty», vastasi Epo aivan\nrauhallisesti.\n\n«Taitaa niinkin olla, mutta mitenkä se tulipalo sitten asunnossanne\nirti pääsi», tiedusteli rovasti Epolta.\n\n»Alvattavaste vintinpäält, sielt fyllitte alt. Kipen oli alvatenki\nvanhast ja halkkenust muulist päässy sammalihi ja jääny sinn kytemä\nja ajan kans leimattanu ilmliekkihi. Muut en tiel, ko ett plätinä\naikan heläsi kauhia paukkina ja plätinä, ko välikato putos alas. Juul\nviimeses hetkes hyppäsi sänkystän, sieppasi vaatten kainalohon ja\njuoksi kaltanol paljall paidallan, tämä jakkusi kelkes siin tulipaloss\nkälventty pahanpäeväsest, niinkö hell plovast ny itteki voi täsä nähdä.\n\n»Voi, voi, sentään, minua niin säälittää. Kuinka olette ensinkään\njaksaneet kestää tämän kovan kohtalonne?» kysyi rovasti.\n\n»Nii, Jumala avull on se sentä menny päeväst toisse. Ole hänelt\nlukkollu ja saanu appu heikkouttehen», sanoi Epo vakavalla äänellä.\n\n»Menkää nyt keittiön puolelle pyytämään ruustinnalta ruokaa ja juomaa\nja tässä olisi teille herramme nimessä sata markkaa uuden asunnon\nsaantia varten».\n\nEpo kiitteli ja kätteli nyt kunnia-arvoista rovastia oikein sydämensä\nsyvimmästä pohjasta sekä otti jäähyväiset vedet silmissä.\n\nKeittiön puolelle tultuaan, tapasi hän vanhan vakavan näköisen ja\npulleavatsaisen ruustinnan, joka kattoi poydän täpö täyteen kaikilla\npappilan parhailla rääteillä sekä kehotti Epoa syömään itsensä\nkylläiseksi; minkä jälkeen hän poistui saliin jatkamaan kesken jäänyttä\nkoruompelutyötään.\n\nEpo istui nyt pappilan poydän ääreen syömään ja mässäilemään pappilan\nkaikista hyvistä antimista, joista ei mitään muuta uupunut kuin hyvä\nruokaryyppy. Hän oli nyt kahdenkesken pappilan pyylevän, punaposkisen\nja sinisilmäisen keittäjättären Amalian kanssa, jolle Epo aina vähän\nväliä iski silmää sekä alkoi lähennellä häntä. Heidän suhteensa kasvoi\nhetki hetkeltä, kunnes se vähän ajan kuluttua oli noussut huippuunsa\nja Epo oli juuri kädet kiedottuna Amalian kaulan ympärillä nauttimassa\nonnellista ja autuasta hetkeä, jolloin heidän huulensa koskivat\ntoisiinsa, kun äkkiarvaamatta keittiön ovi ponnahti auki ja samassa\nsisään astui ruustinna Katri Halleluija, aivan säikähtyneenä.\n\n»Mitä teerenpellä te täällä pidätte minun selkäni takana. Hävetkää\nmolemmat silmänne täyteen. Olen aina ajatuksissani tähän asti pitänyt\nAmaliaa kunnollisena ja siveänä tyttönä, mutta nyt?»\n\n»Noh, eihän tässä juuri mitään sen kummallisempaa ole tapahtunut, kun\njos ruustinna suutelisi omaa miestään, jota olen tottunut näkemään joka\npäivä», päivitteli Amalia.\n\n»Niin, niin, mutta minä olenkin naimisissa oleva nainen», huomautti\nruustinna.\n\n»Aivan oikein. Ja minä olen taasen naimaton sekä teiltä saanut\noppia suutelemiseen ja hyväilemiseen. Onko siis ihme, että seuraan\nesimerkkiä»?\n\n»Oli miten oli, on se sentään sellaista syntistä menoa ja joka\ntapauksessa sopimatonta peliä tuolloisen vanhan ja kurjan\nkerjäläisukkelin kanssa», tuumaili ruustinna Halleluija.\n\n»Ei lakkaus ikkä, laha tai likkaut kysy», virkkoi Epo.\n\n»Lähtekää nyt heti paikalla laputtamaan täältä», sanoi ruustinna,\n»taikka minä annan teille särpimeksi koivunrieskaa».\n\nEpo lähti portaita myöten alas. Ilta oli jo myöhäinen ja hän päätti\nkäydä pappilan heinälatoon lepäämään siksi aikaa, kunnes valot\npappilasta sammuivat ja kaikki ovat menneet makuulle. Sen jälkeen hän\nhiljaa, hissun kissun hiipi keittiön ikkunan alle koputtamaan, jolloin\nAmalia päästi hänet sisään.\n\nTäällä he sitten saivat kaikessa rauhasta jatkaa lemmenleikkiänsä,\nkunnes he väsyneenä torkahtivat sitkeään uneen. Eikä Amalia herännyt,\nkuten tavallista oli, kello seitsemän aikaan aamulla keittämään kahvia\nja viemään sitä sisälle sänkykamariin.\n\nRuustinna oli jo pitkän ajan ollut hereillä sekä käynyt levottomaksi\nkun ei aamukahvia kuulunut. Lopulta hän hermostui ja päätti\nyöpaidallaan käydä keittiössä katsomassa syytä Amalian viipymiseen.\n\nTäällä kohtasi häntä hämmästyttävä näky, kun sekä Epo että Amalia\nnukkuivat vielä sitkeässä unessa. Tästä raivostuneena haki ruustinna\nkeittiön nurkasta pitkävartisen lattialuudan, jolla hän alkoi oikein\nolan takaa ruoskimaan näitä kahta rakastelevaista sillä seurauksella,\nettä Epo ponnahti nuolena ylös ja lähti käpälämäkeen.\n\n»Kyllä se oli oikea nauta ja juuri hunsvotti se moromäkiläinen\nkerjäläisukkeli. Eipä tyytynyt pelkkään ruokaan ja rahaan, vaan vielä\npäällepäätteeksi viekotteli meidän Amaliankin epäsiveellisyyteen, hyi,\nhyi, sentään», sanoi ruustinna Halleluija miehelleen.\n\n»Niin, niin, minä olen koko ajan sitä sanonut, että mitä enemmän\nAmalia lyhentää tukkaansa ja hameitaan, sekä käyttää hajuvesia ja\nkorkeakorkoisia kenkiä, sitä syntisemmäksi ja kevytmielisemmäksi hän\nkäy päivä päivältä», vastasi rovasti tuskastuneena.\n\n»Siinä sinä oletkin aivan oikeassa. Ja kun se hävytön lutka kehtasi\nvielä pilkata pyhää avioliittoammekin ja vertailla sitä haureuden\npesäksi, niin sepä vasta kauheata on. Tällaista puhetta en ikinä ole\nennen kuullut.»\n\n»Kyllä totisesti tämä papinvirka alkaa tympäistä minua, kun maailma\naina vaan pahenee. Ihmiset paatuvat ja suorastaan kylpevät synnissä,\nKaikki kylvö menee hukkaan ja rikkaruohot yksin rehoittavat\nhengenvainioilla».\n\n»Tosiaankin on se lohdutonta ja toivotonta työtä, hoh, hoh, ja, ja»,\nhuokaili ruustinna Halleluija.\n\nEpolta oli kaikki kepposet menneet tähän asti kuin rasvattu. Hän oli\npäässyt siunattuun alkuun. Ennenpitkää alkoi hän itsekin vähitellen\nuskoa mökkinsä todellakin palaneen poroksi, koska rovasti Halleluijakin\noli sen uskonut.\n\nKyllä varmasti kaikki Jaarituskaupungissa, aina poliisimestari\nJestanpoosta alkaen, uskoisivat häneen ja hänen tulipalojuttuunsa,\nsitä ei hän enään ensinkään epäillyt. Ja sitä paitsi tunsi hän useat\njuristit samassa kaupungissa aivan hyvin, koska he olivat olleet\nasioita ajamassa Moromäen käräjillä sekä kuuntelemassa, kun hänen\nmonimutkainen lapsenelatus- ja tonttiriitajuttunsa olivat olleet esillä.\n\nNyt alkoi ankaran tarkka rahojen laskeminen. Ja katso, kahdesta\nnaapuripitäjästä oli hän saanut kokoon kokonaista 1,200: — mk.\nSiikapitäjästä 700: — ja Silakkapitäjästä 500 markkaa.\n\nTähän tulokseen olisi luullut hänen olevan täysin tyytyväinen. Mutta\nmitä hulluja vielä. Niinkuin ruokahalu kasvaa syödessä, kasvoi myöskin\nEpon rahaa himo. Hän päätti heti paikalla lähteä Jaarituskaupunkiin ja\nsuoraa päätä astella poliisimestari Jestaanpään asuntoon.\n\nPoliisimestari Jeremias Jestaanpää tuli juuri Raastuvanoikeuden\nistunnosta salkku kainalossa ja he tapasivat toisensa poliisikamarin\nrappusilla.\n\n»Noh, mitä se Efraim Lehtinen nyt täällä päin noin alakuloisena\nliikkuu», tiedusteli poliislmestari, joka aina oli tunnettu erittäin\nystävälliseksi, iloiseksi ja vieraanvaraiseksi.\n\n»Tulipalo vahinko appu tuli anoma hell polismestolilt, jos o mahloloist\nsaada», sekä jätti papepipalasensa poiiisimestarin käteen.\n\n»Noh, voi jestaanpoo», sanoi poliisimestari Jestaanpää. »Onko teidän\nasuntonne palanut? Emmekä me täällä tiedä yhtään mitään. Niinhän me\nelämme kuin jossain Egyptin pimeydessä. Vaikka koko Moromäen pitäjä\nolisi yhtenä tulimerenä ja tuhkoläjänä. Onpa se vasta kummallista,\nkun ei niinkään valveutunut lehti kuin »Jaaritus-Sanomat» ole siitä\nkihankahausta tietänyt. Eivätkä ne lukuisat kirjeenvaihtajatkaan ole\nmitään tänne tiedoittaneet. Virkani puolesta tulen kyllä antamaan\nherroille toimittajille juuri tämän tapauksen johdosta pienen\nmuistutuksen tärkeän uutisen pois jättämisesta. Mutta asiasta toiseen.\nOnko tiellä edes pidetty poliisitutkintoa tapahtuman johdosta»?\ntiedusteli poliisimestar.\n\n»Kyll se Molomäe pitäjä vanh vallesmann ja häne apulaises siell kävi\nnulkki nuuskimas. Ei he siält muut löytäny ko tuhkläjä ja sitäki oll\ntaevantuul jo keljeny ottama osas ja hajottama maelman tuulihi»,\nselitti Epo.\n\n»Vai niin, vai niin», virkkoi poliisimestari Jestaanpää sekä sysäsi\nEpolle satosen ja häipyi kiireellisesti tiehensä, niin ettei Epo\nehtinyt edes kunnollisesti kiittää.\n\nTämän jälkeen kävi hän kaikissa taloissa ja kauppapuodeissa hyvällä\nmenestyksellä. Niinpä esimerkiksi Hauenkuonon iloiselta Iisakilta ja\nJaarituskujan Jaskalta, oli hän saanut lämpimästä kädestä kokonaisen\nsatosen kummaltakin. Poliisimestari Jestaanpään asunnon keittiön\nuuninpäällä hän nukkui hyvin koko yön, ja herätessään aamulla\nlähti vielä unen pöppörössä astelemaan päin kauppaneuvos Massisen\nkauppaliikettä, odottamaan kanppaneuvoksen tuloa sinne.\n\nSalaperäisenä ja ympärilleen vilkuillen istui hän konttorin oven edessä\nolevan sillitynnyrin päällä, kärsivällisesti odottaen kaupponeuvoksen\nilmestymistä. Vihdoin tämän saapuessa hyppäsi Epo alas, kaivoi\ntakataskustaan likaisen paperilappusensa esille ja isävainajansa\nvanha lakkiräsy kainalossa, teki hänelle epätavallisen, kerrassaan\nainutlaatuisen syvän kumarruksen.\n\nTästä epätavallisesta nöyryydestä melkein liikutettuna, alkoi\nkauppaneuvos tiedustella Epolta hänen asiatansa ja myöskin kotipaikkaa.\n\n»Nii, almolline kauppaneuvos, tuli tulipalo avustust teil pyytämä, jos\nolis mahdolist», työntäen samalla paperilapun hänen käteensä. «Ole\nmuuto syntysi ja kotosi siit kuulusast Mololomäen kunnast, kon kive\nja kallio mäläntyvä, sia syödä nahkones ja pienet polsaat kalvones,\npäivines», vastasi Epo lojaalisesti ja vakuuttavasti.\n\nEpo käskettiin nyt oikein konttorin puolelle, jossa he kotvan ajan\nkeskustelivat useista asioista. Eposta alkoi olo tuntua hyvin\nkodikkaalta. Sen lisäksi, että kauppaneuvos oli antanut hänelle\nviisisatosen, pyysi hän Epoa vielä käymään kaupan puolelle katsomassa,\njos siellä mahdollisesti olisi jotain hänelle sopivaa taloustavaraa.\n\nEpon astellessa itsetietoisena kauppaneuvoksen rinnalla, paksu sikari\nsuussaan kauppaan, kohtasi häntä siellä ikävä ja lamauttava yllätys.\n\nPäivää sanomatta karjasi täydellä kurkulla siellä hänen naapurinsa\nUudenkartanon vanha muori:\n\n»Tääläkös sinä, peeveli vieköön, senkin ovela maankiertäjä olet? Kotoa\nlähtiessäsi olit jättänyt porstuasi oven auki, niin että Lallalan\ntalon lammaslauma meni sisään ja kaatoi porstuasta kokonaista kolme\nruisviljasäkkiä, syöden sen lisäksi kaikki sinun kerjätyt leipäsi. Koko\nlauma on nyt sairaana ja puolet kuuleman mukaan kuolleet. Nyt vasta\nsinuile, saakeli soikoon, tulikin kallis kalaasi, kun joudut maksamaan\nLallalan lampaat.»\n\nSilloin Epo lyyhistymistään lyyhistyi ja pukinparta leuassa alkoi\ntäristä arveluttavasti, ja huomattuaan, että kauppaneuvoksen viha\njulmistumistaan julmistui, vilkasi hän muutaman kerran kohti ovea,\ntuntiessaan samalla kauppaneuvoksen kovan kouran takkuisessa tukassaan,\nlivisti hän vikkelästi ulos kauppaliikkeestä. Torilla häipyi hän\nväkijoukkoon. Kylmät renkaat pyörivät hänen takalistossaan, kuullessaan\nkauppaneuvoksen itse poliisimestarille huutavan: »ottakaa tuo roisto\nkiinni».\n\nTällöin paransi Epo vauhtiaan, suunnaten matkaasa päin myllytullia,\nmutta sattui hänelle semmoinen ikävä vahinko, että toinen puukenkä\nhalkesi. Taakseen katsomatta sieppasi hän sen käteensä ja vasta tullin\nulkopuolella vilkaisi vihaisesti taaksensa. Väsymyksestä huolimatta\nei hän sentään vieläkään pysähtynyt, vaan läähättäen juosta jölkytti,\nkädessään halkinainen puukenkä.\n\n\n\n\nEPON MUTKAT JA MATKAT MYLLYPITÄJÄSSÄ.\n\n\nOoperin Epo juoksi nyt kuin maratonjuoksija itsensä aivan näännyksiin,\neikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt Myllypitäjän osuuskauppaan, mistä\nhän lainasi vasaran ja pyysi johtajalta muutamia nauloja paikatakseen\nhaljenneen puukenkänsä. Sen tehtyään hän ensinnäkin kiitteli sitä\nseikkaa, että oli ollut jalat kuin jäniksellä sekä toiseksi sitä,\nettei häntä poliisikoirat takaa ajaneet. Muuten oli hän jonkun verran\nkuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Sisikuntaa särki ja päätä\npakoitti.\n\nHän muisti nyt, että hän oli Myllypitäjän majataloon viime kerralla\npaikkakunnalla ollessaan jättänyt rihkamakorinsa, jossa vielä oli\npaljon myymättä olevaa tavaraa, muun muassa Lapin sepän valmistamia\nperunapuukkoja.\n\nNäin ollen hän lähti tallustelemaan majataloon, jossa hän yöpyisi\nja lepäisi koko illan ja mahdollisesti vielä seuraavankin päivän,\nsaadakseen jännittyneet hermonsa jonkun verran rauhoittumaan.\n\nEpon astuttua sisälle, kysyi isäntä Matti Maatiainen häneltä: »Mitä\nMoromäellä päin kuuluu?»\n\n»Huono kuulu, tolppanikin on palanu jämt poloks ja ole juul matkoill\nhakemaa tulipalo avustust hyvilt ihmisilt». Samalla pisti Epo\npaperilappusen isännän käteen.\n\n»Kuka tämän on kirjoittanut», tiedusteli isäntä.\n\n»Ite kaike, ei sunkka mnull ol valoi palkat muit stä tekemä», huomautti\nEpo.\n\n»Niin, niin, mutta teillä ei ole edes minkäänlaista todistusta siitä,\nettä asuntonne todellakin olisi palanut», tiuskasi isäntä.\n\n»Täytyk semmonenki papell viel olla? Eik lehelist ihmist muuto uskot?\nUskos se Siikpitäjä plovast Halleluijakin ja Jaalituskaupunkin\npoliisimestal Jestaanpoo. Luulist mnä sentä Myllpitäjä keskevaali\nisänänki uskova», urahti Epo itsetietoisena.\n\n»Vai uskoivat —, mutta katsokaas, nykyään kiertelee ja kaartelee\nkaikenkarvaisia äijiä maakunnassa kaikenmoisilla avunpyynnöillä. Kuka\nheitä kaikkia tuntee ja tietää, vaikka petkuttaisivat herkkäuskoisia,\nainakin näin maaseudulla», väitteli isäntä.\n\n»Nii oikke, täyty stä olla valovaine ja tutki, kenell pennis anta,\nko hiell ja kovall työl oo kootuks saanu,» vastasi Epo aivankuin\nosaaottavaisena.\n\n»Mutt mitenkä se tuli sitten oli asunnossanne irti päässyt ja saanut\nalkunsa?»\n\n»Mnä luule et se oll mnu viholisten työt, yhle viinankeittäjä, joll mnä\nmuutam päev enne tulipalo en myynn vilja näne viinankeittoas valte»,\nselitteli Epo joka tiesi isännän olevan ankaran raittiusmiehen.\n\n»Vai niin, se olikin oikein ja kauniisti tehty, ei sellaisille\nlainrikkojille ja hunsvoteille saa koskaan myydä jumalan viljaa. Kyllä\nminäkin puolestani nyt avustan teitä juuri tämän takia uuden asunnon\nsaamista varten. Tässä olisi viisikymmentä markkaa. Lisäksi saatte\ntalosta illallista ja on teillä vuodekin valmiiksi laitettu tuohon\nkamariin, johon voitte käydä makuulle».\n\nEpo kiitteli ja kätteli isäntää sekä toivoi hänelle kaikista antimista\nJumalan siunausta.\n\nIllallista syötyään kävi Epo makuulle, mutta ihme kyllä, uni ei vaan\ntahtonut tulla. Hän ajatteli edellisen päivän harmillista tapahtumaa\nsiellä Massisen liikkeessä.\n\nMikä hitto vieköön sen Uudenkartanon talon vanhan muorin oli sinne\nlennättänyt saattamaan hänen asemansa kriitilliseksi juuri sillä\nhetkellä, kun hänen asiansa jo oli miltei loppuun saatettu sen\nkauppaneuvoksen kanssa. Senkin mokoma lammasjutun lavertaja ja\nlivertäjä. Oikein koiranleuka tuo vanha vaari. Miksei hän saanut\nsanotuksi sitä minulle kahdenkesken joko ennen tai jälkeen tätä\nkohtausta kauppaneuvoksen kanssa? Oliko tämä sallimus minun kovaksi\nkohtalokseni määrätty. Mene ja tiedä. Kaikki oli kuitenkin siihen asti\nmennyt hänen laskelmiensa mukaan, kunnes synkkä pilvi ilmestyi hänen\nonnensa taivaalle, iskien salaman nopeudella alas. Mutta hän lohdutteli\nitseään sillä seikalla, että hänen olisi voinut käydä siinä tilanteessa\npaljon hullumminkin, jos hän olisi joutunut kiinni jo poliisien haltuun.\n\nNyt hän ei enää milloinkaan uskaltaisi ajatella lähtöä\nJaarituskaupunkiin kerjäämään almuja, ei ainakaan niinkauan kun\nkauppaneuvos Massinen asui siellä. Ja niin monta muuta tuttua\npaikkaa kun jäi sentään tällä kerralla käymättä. Hän muisteli nyt\nkaikki asianajotoimistot. Varmasti hän olisi jokaiselta heiltä\nsaanut ainakin satosen ilman vähintäkään epäilystä. Mainittujen\ntoimistojen omistajat näet tunsivat hänet hyvin käydessään Moromäen\nkäräjillä, jossa he olivat kuunnelleet hänen huomiota herättävää\ntonttiriitajuttuansa Näräsuun kanssa, joka oli hänen naapurinsa.\nIhmetelleet olivat herrat hänen metkaa vastinettaan tässä, samoinkuin\nhänen lapsen-elatusjutussaan Anna-Liisan kanssa. He olivat nauraneet ja\nnauttineet hänen loistavasta voitostaan ilman advokaattia.\n\nKuten jo aikaisemmin olemme nähneet, oli Epo verraton käräjäpukari,\njoka aivan vähäpätöistenkin asioiden selvittelyn siirsi lakitupaan.\nSentähden hänen sananpartensa oli: »mene sinä lahapussis kans elell,\nmä tule kelipussin kans peläss ja käläjöitte vaikk keisali ast». Ja\nomasta mielestään hän oli myoskin erinomainen lakiasiain tuntija,\nselvitellen mielellään kaikille, jotka vaan halusivat kuunnella, sen\npykäliä ja momentteja. Tämän johdosta olikin erään kerran kuuluisa\nlaulajapoika Vistin Ville, jolla sattui olemaan vireillä erikoisen\nvisainen oikeusjuttu, pyytämään Epoa asiamiehekseen. Epo oli sentään\nsiksi älykäs, että huomasi tähän pyyntöön olevan »koiran kuopattuna» ja\nantoi näinollen siihen seuraavan valtioviisaan vastauksen:\n\n»En sunkka mnä sentä lupp snu alvokaatikses, ko ei mnull ol soltuutti,\nmutt kyll mnä snull supliikin kiljota».\n\nEpolle alkoi nyt vähitellen tulla koti-ikävä ja Ainaansa hän muisteli\nalituisesti. Mitä Aina sanoisi, jos hän tietäisi edes puolet siitä\nmitä hänelle nyt oli tapahtunut ja millä asioilla hän oikeastaan\nliikkui maakunnasta, Varmasti hän ei rehellisellä luonteellaan tulisi\nkoskaan hyväksymään hänen keksittyä tulipalonavustusliikettään, mikä\noli ilmeinen rikos luonteeltaan ja laadultaan. Ja jos joku häntä tästä\nsyyttäisi, joutuisi hän vielä loppujen lopuksi lukemaan tiilenpäitä\nKakolassa, ajatteli Epo.\n\nEi, ja tuhannen kertaa ei, Ainan ei koskaan pidä saamaan siitä mitään\ntietoa. Kaikki tapahtumat hän pitää omana salaisuutenaan ikuisesti.\nMutta tämä kalvava lammasjuttu. Millä hiton tavalla päästä perille\nsiitä, oliko Lallalan talon lammaslauma todellakin käynyt hänen\nasunnossaan ja tehnyt siellä pahaa. Parasta hänen mielestään oli\nheti kirjoittaa siitä Ainalle ja tiedustella asian oikeata laitaa.\nMutta millä tavalla hän alottaisi ja lopettaisi kirjeen? Totuutta ei\nhän siinä uskaltaisi ilmituoda. Hänen täytyy esittää asiat kokonaan\nväärässä valossa. Kyllä Aina sen aina uskoisi, kuten ennenkin.\nHän luulee minun koko ajan kulkevan kunnollisena kulkukauppiaana\nmaakunnassa ja kerjäävän siinä sivussa almuja.\n\nOli miten oli, selvä oli joka tapauksessa asiasta otettava ja heti\npaikalla. Hän hyppäsi ylös vuoteeltaan, haki taskustaan timpermannin\nkynän ja tupakkakartuusin käärepaperin sekä alkoi kirjoittaa Ainalle\nseuraavan sisältöistä kirjettä:\n\n »Oma kultan Aina.\n\n Ko mnä ole nähny nii kamala ja gauhia unt, et se Lallalan talo häi ja\n pahanpäeväne päss oll pukkan mnun porstuvan oven pihtpiäle rikk, ko se\n ol vanh jo perstantunnu ja kaikk lamppa oli päässy syömä mnu parhama\n leipän ja raarima rukkin, nii mnä pyyrä, et snä menisi sinn kauppmies\n Knastti puoti byytämä pari rautnaula ja naulassi sen porsto-oven kii\n ja panisl vahvan tönkö taaha, ete ne perhana lamppa ja se pahukse päss\n sinn enä pääs.\n\n Raumall mnun käve hiukan kalpate, ku se Uurenkartano faarin koer ol\n siell Massisen kartanol ja se pahus tuns mnu ja rupes pakkama pääl ku\n sarvipää saakel ja mnun täyry karata erell nii ete se saanu purruks\n ja juur siin portinpiäles mnä kompastusi yhten kamala molkokivehe ja\n oikkia jala puukenk menn halk.\n\n Kyll mnu krääm kauppan oo menny paremmi ku olis luullukka. Se\n nätinnäköne Pormestarinna Kyssapoo ost mnult koko krossi kalssonkin\n knapei ja kauppmies Venttaliite monttalai kräämä ja himpp hamppu 100\n marka erest. Nii ja kyll se kapten Tublok kans ost kaks pari vahvoi\n henkslei, ku hän valitt, ett häne housus pakkava puttoma ja olema\n kintuis ain. Mutt tämä ei oll viel mittä, ku sitt se kauppaneuvos\n Messine krosass koko korilise niitt Lapi sepän takomi perunpuukossi ja\n makso summas 500 markka.\n\n Mnä ole nyy tääll nälkkäses Myllpitäjäs, ko lutte pureva yöll ja\n kärväse päeväll, enk oll viell kunniallist ruokryyppykä saan mistä, ko\n jottan paljast plassu ja korutettu kuusen kyynelt kittahan kitanu. —\n Jokost sielt kuvetnöör Hoosiannapossilt oo mittän tietto tullu siihe\n breivi ku mnä läheti. Jollei vaa mittä rupp kuuluma, nii mnä lähre\n Turkku ite se ryssän kans pomiloittema ja reerama se elindarppe asian\n klaariks. Kirjott juur koht vastaus ja lähett preiv tulema Himmeljoe\n lukkarill, ett mnä saa se sinn päästesän.\n\n Bane täsä kaikk pantavan, kute mnuull vaevaisell muut oll et lähettä\n ku tuhanen turkast, lämmint ja maukast pusut oikke omalt ja uskoliselt\n Efraimi hehkuvilt huulilt.\n\n Oma Efraim».\n\nTämän kyhäyksen jälkeen Epo väsyneenä rauhallisesti nukkui koko yön\neikä herännyt ennenkuin vasta aamulla, jolloin majatalon ahkera\nemäntä Manda Maatiainen toi hänelle kahvia leivän kera. Sen jälkeen\nhän pukeutui ja lähti ulos aamukävelylle, viedäkseen samalla\npostitoimistoon äskenkirjoittamansa Ainan kirjeen. Sitten hän päätti\nmennä pappilaan aamiaiselle.\n\nVanha kunnianarvoisa rovasti Ryppylä istui työpöytänsä ääressä\nkansliassa, selaillen vanhoja ja uusia kirkonkirjojaan eikä ollut\nhuomaavinaan hänen tuloaan.\n\nPitkän odotuksen jälkeen alkoi Epo rykiä kovalla äänellä, jolloin\nrovasti nosti päätään ja alkoi silmäillä häntä silmälasiensa alta.\n\n»Mitä asiaa on vieraalla»? kysyi hän aivan kylmäkiskoisesti.\n\n»Tulipalo avustust olsi nöörimäst anonu» vastasi Epo, jättäen samalla\npaperilappusen rovastin käteen.\n\n»Vai niin, vai niin, otti ja tuota. Te olette jo kolmas kerjäläinen ja\navustuksen hakija tällä viikolla ja vasta on tiistai päivä kulumassa.\nTulisin aivan köyhäksi mieheksi, jos kaikille järjestään antaisin\nmitä he pyytävät. Tämä rovastin virka ja koko pappilan tulot ei totta\ntotisesti kestä tätä peliä kauemmin. Tästä täytyy tehdä pikainen\nloppu tavalla tai toisella. Olen juuri tilannut itselleni vihaisen\nvahtikoiran vahtimaan pappilan portissa ja ajamaan pois kaikki\nkerjäläiset. Mutta asiasta toiseen, olen huvitettu kumminkin kuulemaan\nmillä tavalla se teidän tulipalonne tapahtui. Olette erittäin ovelan\nnäköinen ja läpiliipattu ukkeli. Oikein tottunut ja vanha veteraani\nsepittämään susijuttuja, sen huomaan kyllä jo kasvojenne piirteistäkin,\nniin että antaa tulla vaan, kyllä minä kuuntelen», vastasi rovasti.\n\nEpoa jonkun verran hämmästytti rovastin vastaus. Mutta kun Epokaan\nei ollut mikään »eilisen teerenpoika», eikä häntä voinut noin vain\npelotella pelkillä jutuilla, kuten variksen poikasia, alkoi hän hetken\nmietittyään ja mälliä poskelta toiselle pyöriteltyään, selittää aiven\ntyyneesti:\n\n»Nii, nähkäst, hyvä plovast ja kilkoisä, se oll mnun huushollelskan, ko\najattelemattamuulesas näi suvikuumall ol luvenu leipoma keskell päevä\nja uuni lämmityksen käyltäny kuivi ja plätiseväissi kuusei, niist sitt\noll kipen saupiipu kaut lentäny vanha ja sammaltunuhu pälekattoho,\nja se sytys koht palama. Ja tosapaikas ol tolp ilmliäkiss. Kyläläise\nkyll tuliva appu, mutt tuli ol saanu jo nii suule valla, ett kaikk\nsamotusmeininki oli tulha.\n\n»Tämä teidän selityksenne onkin sentään kokolailla uskottavampi ja\nluotettavampi kuin sen eilisen mustalaisen juttu hevosensa kuolemasta,\ntuumaili rovasti Ryppylä, ja antoi Epolle satamarkkasen, sekä käski\nhänet aamiaiselle pappilan keittiöön.\n\nKeittiössä hän tapasi ruustinnan, joka oli erittäin iloinen, herttainen\nja vieraanvarainen nainen, aivan rovastin vasta kohta. Hänen hyvistä\nantimistaan oli Epo niin monta kertaa ennenkin nauttinut ja syönyt\nitsensä kylläiseksi, ei nytkään viipynyt kauan ennenkuin pappilan pöytä\noikein notkui kaikenlaisista herkuista.\n\nRuustinna tiesi, että Epo oli suursyömäri, miltei ensimäinen koko\nläänissä, samalla kun hän myöskin oli suurin, ovelin ja peloittavin\nkerjäläinen koko maassa.\n\nPöydällä oli nyt sian- ja lampaanpaistia, munia, juustoa, voita\ny.m. pehmeätä sekä kovaa leipää ja vielä päällepäätteeksi hyvää\nrusinasoppaa sekä hyytelöä, joita Epo nyt siinä pöydän ääressä istuen\nhyvällä ruokahalulla pisti liiveihinsä, miltei henkäisemättä. Epo söi\nitsensä kylläiseksi ja puhdisti pöydän niin tyystin, ettei yhdessäkään\nlautasessa murenakaan ollut. Mitä ei hän jaksanut syödä, sen hän\npisteli ruustinnan huomaamatta taskuihinsa, minkä jälkeen hän kiitteli\nja kätteli ruustinnaa ja toivoi hänelle Jumalan siunausta sekä pitkää\nikää sekä poistui samalla.\n\nNyt hän tunsi ensi kerran tällä matkallaan vatsansa oikein\ntäyteläiseksi. Hän ei jaksanut enään kunnollisesti kävellä, vaan ähkyen\nja puhkuen, kuten liikaa kuormitettu veturi. Hänen täytyi paneutua\nmaata pappilan lähellä olevalle nurmikolle.\n\nHetken kuluttua heräsi hän kammottavaan ääneen. Hän oli kuulevinaan\nkuin kaukaisen ukkosen jyrinää omassa ruumiistaan. Ensi\nhämmästyksestään toinnuttuaan, huomasi Epo ettei hän ollutkaan enään\noman syyllisen ruumiinsa herra, vaan se oli vatsa, joka oli vienyt\nisäntävallan ja sokaissut hänen tahtonsa ja puhtauskäsitteensä. Koko\nympäristö tuntui ilkeän niljakkaalta ja löyhkäävältä. Epo vähäsen\nkummasteli, minkä tähden eräs ohikulkeva naishenkilö, nenäänsä\ntarttuen, teki pitkän kaarroksen, sillä mielestään hän ei ollut mikään\nnaisvihaaja, eikä niitten pelätin.\n\nTilanteen tuntien ja tietäen, ettei hänellä ollut varavaatteita,\nasteli Epo ankarien vatsanväänteiden vääristämanä sillan viereen\nyläpuolelle koskea, huomaten paikan rauhalliseksi, johon heinäkuun\nhempeä aurinko heloitti täydellä terällä, riisui hän päältään,\ntarttui housujensa lahkeisiin ja virutteli niitä kohisevassa\nkoskessa. Mutta vastoinkäyminen seurasi vastoinkaymistä. Hänen\nalumaisensa, kotieläintensä laidunmaan, vei kiehuva virta mukanaan.\nEpon tavoitellessa niitä, luiskahti hän niljaiselta kiveltä itsekin\nkoskeen. Kaikeksi onneksi oli hän ennen putoamistaan saanut tärkeimmät\nvaatekappaleensa rantakiville kuivumaan.\n\nSiellä huusi ja sätkytteli hän koipiaan, kaulaa myöten vedessä.\nKylä oli kuitenkin kuin kuollut. Aikaisemmilla teoillaan oli Epo\nnäet laittanut aivan kuin katusulun tärkeimpään liikekeskukseen.\nLopuksi huomasi hänet tamineitaan korjaileva mylläri, joka riensi\npaikalle ja armeliaasti tarttui hänen tutisevaan pukin partaansa\nja takkuiseen tukkaansa ja suurella vaivalla veti Epon rannalle,\njohon hän kiitosta sanomatta nukahti. Vähän ajan kuluttua heräsi hän\nkauheaan rankkasateeseen. Ja siinä hän nyt viluissaan värjötti, ainoat\nhousut käsissä ja nekin märkinä, kuten hän itsekin. Päälleen hän ei\nvoinut niitä vetää, vaan tyytyväisenä kiersi hän ne kainaloonsa ja\ntuntien itsensä väsyneeksi ja vilustuneeksi, lähti hän hiljalleen\nalastomana illan hämärässä tallustelemaan kohti Himmeljoen pitäjää,\nlevähdyspaikkanaan Kuoleman kylän Perttulan talo.\n\n\n\n\nEPON SEIKKAILUT HIMMELJOEN PITÄJÄSSÄ.\n\n\nHeleänä heinäkuun päivänä heräsi Ooperin Epo Perttulan talon väen tuvan\npenkillä laitetulla vuoteella, kun väki tuli työstään päivällisille.\n\nNyt alkoi Epo tehdä tiliä retkistään ja hän kertoi, että koko\nMyllypitäjässä ovat pahat henget valloillaan, äärimmäinen nälänhätä\nnäyttää uhkaavan täälläkin ja se on yksistään noitten kirottujen\nelintarvepomojen ansiota. Pappilassakin syötettiin häntä kaiken\nmaailman sotkuilla, niin että hän nyt on auttamattomasti sairaana.\nJa siinä samassa hätääntynyt ilme kasvoilla nähtiin Epon juosta\nvilkaisevan vauhdilla kohti takapihaa, josta hän palasi vasta\nkun väkikin tuli työstään illalla. Hänen kertomuksensa jatkui:\ntässä taudissani olin pakoitettu poikkeamaan ainakin kaksi kertaa\nkilometrillä tienviereen, jonne lopulta nukahdin. Ja koska aina\nolen tunnettu siisteyttä harrastavaksi, enkä tahtoisi jälkeläisiä\nitsestäni jättää, niin Kaukulan kylässä aloin pestä alusvaatteitani,\nmutta pahanilkiset pojat veivät ne sillä aikaa kun olin asioillani\nja nyt olen sairas ja tässä viheliäisessä tilassa, ilman ruokaa\nja rahaa. Samalla kourasi hän hätäisesti paitansa sisäpuolelle\nneulomaansa taskua, joka kolmella hakaneulalla oli lukittu. Sillä hän\ntiesi siellä löytyvän vähän yli viisituhatta markkaa setelirahoja.\nPerttulassa pidettiin hänestä äärettömän hyvää huolta sekä sielun\nettä ruumiin puolesta. Kun hänen käyntinsä takapihalle, vaikkakin ne\nolivat teeskenneltyjä, eivät vähentyneet ja hän ihmisten mielestä aina\nheikkenemistään heikkeni, vaikka päinvastoin hän itse tunsi itsensä\nvirkeämmäksi ja terveemmäksi kuin koskaan ennen ja huomasi hyvin\nviihtyvänsä siellä, vieläpä hautoi suuria ajatuksia päässään, rohkeni\nlopulta Perttulan vanha vaari kysyä, hänen noin viikon ajan talossa\noltuaan, tahtoisiko hän vielä rovastin kanssa puhua asioistaan, koska\nrovasti muutenkin tuli naapuriin sairaan luo käymään.\n\nKauhusta kalpeni nyt Epo. Hän ei tahtonut millään ehdolla tulla\ntekemisiin rovasti Ryppylän kanssa ja niinmuodoin uudelleen joutua\nsatimeen. Hän sanoi nyt voivansa paljon paremmin kuin eilen ja pyysi\nvielä keittämään yhden padallisen kauraryynipuuroa jonka syötyään\nhän lupasi yrittää kotiinpäin. Nyt kuten ennenkin sai hän määrätä\nitse ruokansa, ja suunnaton oli se määrä, jonka hän ahtoi sisäänsä.\nTalonväkeä vähän ihmetytti, mistä tämä nopea parantuminen johtui. Mutta\nenempää asiasta puhumatta Epo vain kätteli heitä sydämellisesti, kiitti\ntalonväkeä kaikesta huolenpidosta sekä lähti tasaisesti tallustelemaan\nHimmeljoen pitäjää kohti. Ennenpitkää nähtiin hänen vielä kiireesti\npoikkeavan metsään. Sillä kertaa tahtoi hän nukkua ja pitää tapansa\nmukaisen herraskaisen ruokalevon.\n\nHetken levättyään jatkoi hän kuitenkin matkaansa eteenpäin koko ajan\nhöpisten itsekseen seuraavaan tapaan: olipa se sentään kitsasta väkeä\nkauttaaltaan aina rovastista alkaen. Olen kulkenut koko pitäjän pitkin\nja poikin, poikkenut joka taloon ja tölliin, enkä saanut muuta kokoon\nkuin kaikenkaikkiaan vaivaiset kolmesataa markkaa. Tuskin on siinä\njalkavaivoiksi jäänyt juuri mitään, lukuunottamatta Ruonan kylän\nKirstolan ja Sukkulan kylän Isontalon antimia, joilta kumpaiseltakin\nsain kaksikymmentä markkaa sekä eräältä rakennusmestari Toivontähdeltä\nviisitoista markkaa. Muista taloista ja tölleistä ei näkynyt\nriittävän markkaa tai kahta enempää. Mutta annappas olla, kun pääsen\nrikkaaseen Himmeljoen pitäjään, niin kyllä siellä avunpyyntöni otetaan\nparemmin huomioon. Anteliaisuus on aina ollut siellä runsaampi kuin\nMyllypitäjässä. Sen olen niin monta kertaa ennenkin kokenut. Silloinkin\nkun niitä pilaantuneita silliä kävin kaupittelemassa, ne olivat\nniitä samoja, jotka olin saanut ilmaiseksi kauppias Venttaliiteltä\nJaarituskaupungista. Himmeljokilaiset ostivat niitä paljon paremmin\nkuin naapuripitäjäläiset. Ja uskalsinpa korottaa hintaakin ennenkuin\nloppui koko tynnyri.\n\nSiinä samassa häämöitti edessä koko kaunis Himmeljoen kirkonkylä\ntaloineen ja tölleineen sekä maisemineen. Erikoisesti pisti silmään\nkorkealla kummulla oleva punaiseksi maalattu pappila ja lukkari\nLauri Laulavaisen asunto ja ulkohuoneet. Lähemmäksi tultuaan hän\nnäki vilahduksen lukkarin vaimosta, joka tuli navetasta ja riensi\njuoksujalkaa asuntoonsa.\n\n— Mitä tehdä? Päästetäänkö tuo ovela moromäkiläinen kerjäläinen sisään\nvai ei? tiedusteli lukkarin eukko hätäisesti mieheltään.\n\n— Oletko nähnyt sen hylkiön taas kulkevan näillä mailla? kysyi lukkari.\n\n— Käy nyt heti tänne ikkunan luo katsomaan niin näet itse. Tuolta\nse tulla ressuttaa ulkohuoneittemme lähettäviltä —, vastasi vaimo\nsäikähtyneenä.\n\n— Peijakasvie, pane nyt heti ovi hakaan ja ota avain pois, sanoi\nlukkari vaimolleen. Ja tuskin oli hän ennättänet tekemään tämän tempun\nkun Epo jo kolkutti ovella useampia kertoja oikein kovasti, mutta\nmitään ääntä tai vastausta ei kuulunut ja Epoa sekä harmitti että\nsapetti. Hän tiesi lukkarin kyllä olevan kotonaan, koska oli harmaa,\narkinen päiväkin eikä lukkareilla yleensä mitään tehtävää ole muulloin\nkuin sunnuntaisin. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta\nkun lukkarilurjukset ovensa lukitsivat häneltä. Mutta annappas olla\nja illan tulla. Kun lypsy on toimitettava, niin kyllä sitten ovikin\naukeaa, ellei jo sitä ennen. Hän meni nyt erään lähellä olevan talon\npuutarhan aidan taakse väijyksiin.\n\n— Olipa onni sentään mukana että saatiin ovi hyvissä ajoissa kiinni ja\nme säästyimme ainakin tällä kerralla syöttämästä ja juottamasta tuota\nryökälettä, sanoi lukkari iloissaan.\n\n— Aivan oikein. Se kun söisi ja joisi mökkimme putipuhtaaksi, eikä\nse yksistään siihenkään tyytyisi, vaan vaatisi rahoja ja Jumala ties\nmitä kaikkea avunpyyntöjä sillä veitikalla taas on mielessä. Ja ellei\nhänelle anna hyvällä kaikkia mitä hän pyytää, niin sitten hän alkaa\nsoimata ja letkautella senkin seitsemällä tavalla sekä kantaa vihan\nkaunaa vuosikausia sydämessään. Sen olen niin monta kertaa tullut\ntuntemaan, vastasi vaimo.\n\n— Niin, pelkästä pelosta kaikki hänelle antavat, eivätkä hyvästä\nsydämestä ja säälin tunteesta kukaan. Muistan vielä aivan hyvin, kun\nhän muutama vuosi takaperin, käsirattaita perässään vetäen, kävi näillä\nmailla ja naapuripitäjässäkin kaupittelemassa haisevia silliä. Ja\nniitäkin täytyi jokaisen pakosta ostaa häneltä. Minäkin maksoin kilosta\nviisi markkaa, vaikken ottanutkaan silliä vastaan. Niitä se viheliäinen\nkehui extra priimaksi ja kukapa muu olisi voinut myydä sellaista\npilaantunutta tavaraa, jollei juuri hän. Ja tuskin oli hän niistä ikinä\npenniäkään kellenkään maksanut, tuumaili lukkari.\n\nKello löi nyt seitsemän. Iltalypsy oli alkanut joka talossa ja töllissä\nja luonnollisesti myöskin lukkarilla oli aika tullut eukolle lähteä\nnavettaan. Sitä ennen vilkaisi hän ikkunasta ulos pihamaalle ja sanoi\nlukkarille: »Taisi se Ooperin Epo jo mennä menojaan, uskallan toki\nlähteä lypsylle, vai kuinka?»\n\nTämän sanottuaan hän otti kiulun käteensä, aukaisi oven, jätti avaimen\nlukkoon ja lähti navettaan suoraapäätä, katsomatta edes taakseen.\n\nEpo oli suurella jännityksellä odottanut tätä hetkeä. Nyt se oli\ntullut. Hän nousi ylös piilopaikastaan ja lähti kävelemään kohti\nlukkarin asuntoa ja oli juuri astumaisillaan rappusia myöten yläs, kun\nhän kuuli lukkarin mutisevan itsekseen: »Nyt se hittovieköön tulee\nkuin tuleekin. Senkin ovela hulttio, läpiliipattu veijari ja vanha\nkettu. Tietysti hän on ollut jossain lähitienoilta vaanimassa tätä\ntilaisuutta».\n\n— Hyvä ehtot, tuli snuaki telvettimä näi matkoill ollesan, sanoi Epo\nheti sisäänpäästyään.\n\n— Sepä oikein ja hauskaakin saada nähdä sinunkin vielä kerran näillä\nmailla liikuskelevan. Mitenkäs asiat nyt oikein hurisevat sinun\nkanssasi siellä Moromäen pitäjässä? kysyi lukkari Laulavainen.\n\n— En mnä oll siell ollu kuukaude päivin, ko olen kieltän maakuntia\nhakemas tulipalo avustust, vastasi Epo aivan tyyneesti.\n\n— Siunaa ja varjele, mitä kauheita sinä jutteletkaan. Onko asuntosi\npalanut? Muistan vielä aivan hyvin, kun noin neljäkymmentä vuotta\ntakaperin rakensit sen ja kerjäsit ahkerasti siihen tarvittavat\nhirret ja lattialankut täältäkinpäin. Ja olivat muutamat talolliset\nKorpikylästä olleet armeliaita ja avuliaita sinulle sekä kuljettaneet\nne talvisaikana paikalle. Mutta asiaan. Millä tavalla se tuli sitten\noli irtipäässyt ja koska se tapahtui? tiedusteli lukkari.\n\n— Nii, se oli noi viis viikko sitt peljantat vasta yöl, ko ukkone löi\nalas kolstenist ja siin silmäläpäykses ol kaikk ilmliäkis. Itteki\npeljästysi ja meni tainoksi. Vähemäs ko tiimas palo lakenus jämt\npoloks, eimös eles koko kylä väki pluuttanes ja ämpälenes voinu estä\nstä meno ja samotta valkkia.\n\n— Sepä kauheata, tulipa siinä suuri vahinko köyhälle miehelle. Täytyy\nminunkin pienen pienestä palkastani koettaa auttaa sinua saamaan\nuuden asunnon ja katon pääsi päälle vastasi lukkari säälien ja\nosaaottavaisena.\n\n— Mutt kesken kaike, onk mnu osottellan tullu kiljett tänn snu\nhuostas? kysyi Epo.\n\n— On kyllä. Taitaa olla morsiameltasi tai emännöitstjältäsi, kuinka\nsitä nyt oikein karahteeraisin, sanoi lukkari veitikkamaisesti, antaen\nsamalla kirjeen Epon käteen.\n\nHätäisesti repäisi Epo kuoren auki ja alkoi tutkia kirjettä, joka\nkuului näin.\n\n »Moromäki, heinäkuun 15 pnä 1916.\n\n Rakas Eposeni.\n\n Olen sanomattomasti iloinen ja kiitollinen kirjeestäsi, jota olin\n odottanut monet pitkät päivät ja yöt ja olin melkeinpä kuolla ikävään.\n Mutta ne sinun lähettämäsi lämpimät lentosuukkosesi, vaikka tulivatkin\n pitkin pitkää, santaista, mäkistä ja mutkaista maantietä, halki ilman\n ja yli metsien, maitten ja soitten, lohduttelivat pientä ja kärsinyttä\n sydäntäni. Joka kerta, kun suutelen sinun kirjettäsi tulen niin ihmeen\n — kuinka nyt sanoisin, hullaantuneeksi ja villiintyneeksi. Sellainen\n voima sillä on, ja kun muistelen kaikkia niitä lemmentarinoita, kuin\n meillä on ollut, kaikki menneet muistot ja muiskut, niin toivoisin,\n että sinä nytkin olisit luonani juuri tällä hetkellä, ilahuttamassa\n ja lohduttamassa minua, sinä oma armaani ja auttajani, pikku Eposeni.\n Sinä kyllä ymmärrät ja tiedät, että me heikot naiset vaadimme miehiltä\n hellimistä ja lellittelemistä, hakkailemista ja halailemista, niin\n — ja sitä oikein paljon, muuten kuolemme me kaikki ikuiseen ikävään\n sekä suureen suruun. Paras on siis sinunkin joutua kotiin järjestämään\n järkevästi rakkaussuhteitamme siihen sorttiin, että pääsemme pian\n onnellisiin naimisiin, koska sinulla on talo ja tavaraa; lämmin ja\n lempeä sydän.\n\n Muuten huomaan kirjeestäsi, että sinä olet hieman hermostunut ja\n näät paljon pahoja unia. Aivan turhasta olet tuskastunut, Eposeni.\n Sillä olen kuullut että se Uudenkartanon vaari on tullut päästään\n pehmoiseksi ja puhuu sekavia, joissa ei ole mitään päätä eikä\n perää. Kukaan ei vielä tähän mennessä ole jalallaan astunut niihin\n sahalastuihin, joita ovesi eteen asetit poislähtiessäsi. Kaikki\n asunnossasi on entisellään, niin ovet kuin muutkin, eikä kuvernööriltä\n ole mitään vastinetta saapunut. Ole siis rauhassa ja voi hvvin\n näkemiin asti.\n\n Oma Ainasi»\n\nKirje, varsinkin sen keskiosa hämmästytti Epoa. Aina ne naiset vaativat\nnaimisia ja naimisiin menoa. Minulla on ikävät kokemukset siitä jo\nennestään. Muistan vielä hyvin miten äkäisesti ja karskisti se Moromäen\nkirkkoherra Hoikkanen siellä kotona nuhteli minua siitä seikasta, että\nolin sieltä Turun takamailta tuonut asuntooni emännöitsijäksi sen\nAnna-Liisan, jonka kanssa piti mennä naimisiin. Koko kirkkolaki, sanoi\nhän, oli sitä vastaan. Ei yhdessäkään parakraafissa myönnetty sitä,\nettä kerjäläinen saisi naida tai mennä naimisiin. Siitä voisi koitua\nikäviä seurauksia, varsinkin seurakunnalle, jos lapsia syntyisi ja\nkukapa ne sitten elättäisi. Kerjäläisiä oli pitäjässä aivan tarpeeksi,\njoten ei niitten lukua ollut tarpeellista lisätä, selitti kirkkohena\nHoikkanen.\n\nEikä se Anna-Liisa saanut rauhassa elää ja olla kanssani muuta kuin\nkorkeintaan pari kuukautta, kun poliisi viranomaisten määräyksestä\njo hätyytti hänet asunnostani. »Kerjäläinen ei saa lempiä», sanoi\nkonstaapeli Tyrvänen jyrkästi ja kylmäkiskoisesti. Ja siihen se rakkaus\npäättyi sillä kertaa, niin ja nyt olisi taasen uutta syntymässä. — Ei,\nja tuhannen kertaa ei. Se ei saa tapahtua, ajatteli Epo itsekseen ja\nlauleli seuraavan sepittämänsä laulun:\n\n    »Ei kerjuripoika riiata saa\n    eikä heiliä kotiin tuoda;\n    Ei iskeä silmää, ei kaulatakaan\n    Oma kultaa ei hälle suoda.\n\n    Ei lemmen tunteita ollenkaan\n    saisi kerjuripojalla olla.\n    Kohta kirkonisä kiroisi\n    ja raatinsa kutsuisi koolla.\n\n    Kaikki hellut ja heilat kuskataan\n    kruunun piiskalla, halituli tullan.\n    Näin veivät ne julmat multa pois\n    oman Anna-Liisani kullan.»\n\nTätä laulua, joka oli Epon lempilaulu, lauloi hän nyt lukkarillakin,\nmikä saattoi kaikki läsnäolijat nauramaan. Sitten kutsuttiin Epo\nillalliselle ja oli vuodekin valmiiksi laitettiin lukkarin kamariin.\n\nSeuraavana päivänä aamiaisen jälkeen lähti Epo matkaamaan päin\nmajataloa, jossa hän tapasi Kalakylän kaupungista katoisin olevat\nherrat merikapteenit Iisusen ja Mallisen, jotka olivat Laivaveistämön\nasioilla olleet Kivisaaren kylän kruununpuustellissa ostomassa emä-\nja mastopuita. Epo selitti heille tulipaloavustuspaperinsa, jota\nmainitut herrat lukivat ja nauroivet Epon kehnoa käsialaa sekä paperin\nlikaisuutta, mutta antoivat sentään kumpainenkin viisikymmentä\nmarkkaa uuden asunnon hankkimista varten Myöskin vieraanvarainen ja\nhyväntahtoinen majatalon isäntä Laupiainen antoi Epolle kaksikymmentä\nmarkkaa. Sen jälkeen lähti hän talsimaan pitäjää pitkin ja poikin,\ntalosta taloon töllistä tölliin paljon paremmalla menestyksellä kuin\nMyllypitäjässä.\n\nNoin viikon kuluttua otti hän vihdoin jäähyväiset Himmeljoen pitäjästä,\nlähteäkseen kotipitäjäänsä. Ja ennen pitkää oli hän ehtinyt Pakkalan\ntaloon Suonperän kylässä.\n\n\n\n\nEPO MATKUSTAA TURKUUN, MUTTA JOUTUU POLIISIN KANSSA TEKEMISIIN SIELLÄ.\n\n\nOoperin Epo oli myöskin luonnon ihailija ja ennenkaikkea kultaisen\nkotiseutunsa laulaja. Senpätähden hän ennen pitäjän rajapylvään ohitse\npäästyään ja Pakkalan taloon saavuttuaan, alkoi kotiseututunnelman\nlumoissa laulella itse tekemänsä laulua:\n\n    »Oi sa kultainen kotiseutu\n    ma nään sinut kerran taas;\n    ja sieluni silmillä katson\n    ihanuuttasi joka haas.\n\n    Kuinka päivä päällesi paistaa\n    ja aurinko armias on;\n    kuinka kohisten kohoo korsi\n    ja tähkä on verraton.\n\n     Sun helmassas heelmät huokuu\n    ja antimet runsahat vaan;\n    sua hallitsee Taatto taivaan\n    jolle kunnia kuuluu vaan.\n\n    Kohta kaatuu heleä heinä\n    ja elonleikkuu alkaa maas;\n    kohta katkaisee koneet korret,\n    vilja aumatkin nähdään taas.\n\n    Meni menojaan keskikesä\n    ja suven juuri sunnuntai;\n    vain vienoja muistoja elää\n    mun rintani riemuun sai.\n\n    Kuinka tutulta tuntuu taasen\n    joka polku, pensas ja muut;\n    kaikki kivet, kalliot, kannot\n    ja mun pihani pihlajapuut.\n\n    Kaikki syliini sulkea tahdon\n    ja suullani suudella vaan;\n    missä seisoo töllini kallis\n    jonka vertaist ei löydä vaan.\n\n    Sulle sykkii sydän ja suoni\n    ja kantelo kauniisti soi;\n    sulle elän ja kuolen aina\n    sa kultainen kotini oi.»\n\nNyt ei minun sovi enään täällä kotipitäjässäni hiiskua halkaistua\nsanaa siitä tulipalosta, eikä anoa avustusta, sillä se voisi herättää\nikävää huomiota, koska kaikki tietävät ettei se ole totta. Ja mätäkuun\nuutiseksi se olisi liian karkea. Paras on siis koettaa «jyvästellä»\nniin ahkeraan kuin mahdollista, sekä lähettää kootut viljat säkeissä\nkyläkuntain maitokuskeilla kirkonkylän Poukolan talon makasiiniin,\nkuten ennenkin. Kyllä talonväki niistä huolehtii, siksi kunnes itse\nennätän niitä noutamaan ja saan ne kaupatuksi hyvästä hinnasta\nviinankeittäjille tai nälkäisille kaupunkilaisille, tuumaili Epo.\n\n»Terve, terve, sanoi Pakkalan talon isäntä, kohta kun Epo oli astunut\nkynnyksen yli, missä se Lehtinen nyt on oleillut, kun ei meillekään ole\npitkään aikaan ennättänyt? Olisihan toki laulumieskin talossa joskus\nollut tarpeen ilahuttamassa tätä harmaata arkipäiväistä elämää ja\nsaattamassa sitä hieman valoisemmaksi, vaikkapa vaan hetkiseksikin».\n\n»Maailmall avalall on tämmöse leisumiehen ja keljäläise ain vaa oltava\nnäljän pakotuksest. Ei täsä muute henk luumiss kauva pysy, eimos\nmakkavan kati suuhu mittän tull», vastasi Epo.\n\nTämän keskustelun jälkeen käskettiin Epo illalliselle muun talon\nväen kanssa saman pöydan ääreen. Ja kun kaikki olivat aterioineet,\npyysi isäntä, joka aina oli leikillinen ja hauskalla tuulella, Epoa\nlaulamaan koko talonväen kuullen suuressa ja avarassa tuvassa, luvaten\nhänelle palkkioksi jokaisesta lauletusta laulusta yhden litran\nruisviljaa. Tähän pyyntöön Epo suostuikin mainitulla ehdolla. Ensin\nhän lauloi lemmenlauluaan, jota ei kukaan läsnäolleista ollut koskaan\nennen kuullut, mikä saattoi koko talonväen nauraa höröttämään ja\niloiselle tuulelle. Epo sai nyt toistella tätä laulua moneen kertaan,\nmyrskyisillä kättentaputuksilla. Mutta tätä ennen oli hän ottanut\nlieden tuvasta itselleen hiilen kappaleen, minkä kanssa piirsi tuvan\nseinään joka lauletun laulun jälkeen mustan viivan, jotta hän lopuksi\npääsisi selville siitä montako litraa talonisäntä oli hänelle velkaa.\n\nNäin hän jatkoi laulamistaan aina puoliyöhön asti, jolloin hänen\näänensä oli aivan käheä sekä talonväki väsyksissä pelkästä\nnauramisesta. Epolla ei ollut todellisuudessa minkäänlaista lauluääntä\neikä korvaa. Kumminkin kaikki yksimielisesti antoivat Epolle\ntunnustuksensa lauluistaan.\n\n»Ja niinkuin nyt kuulitte, oli se jotain toista ja parempaa kuin sen\nHelperin Hessun ruokottomat laulut», sanoi iloinen isäntä, jatkaen\n«enkä minä koko miestä sietäisi talostani, koska kuuluu olevan vielä\npolsseviikkikin».\n\n»Se on totta mitä isäntä sanoo», vakuutti talonväki yhdestä suusta.\n\nSen jälkeen menivät kaikki makuulle ja Epo pääsi isännän kamariin\nlaitetulle vuoteelle lepäämään, mikä olikin tarpeen, koska hän oli\nlaulanut enemmän kuin koskaan ennen ja oli nyt perin väsyksissä.\n\nAamulla kun kaikki olivat hereillä ja talon ehtoisa emäntä oli kantanut\nkahvit sisälle, alkoi isäntä jutella Epolle suunnittelemastaan Turun\nmatkastaan. Hänen täytyi käydä siellä ostamassa itselleen uusi\nniittokone Forseliuksen liikkeestä, edelllsenä päivänä rikkimenneen\ntilalle. Epo voisi hyvinkin seurata mukana katsomaan ensi kertaa Turun\nkaupunkia ja kaikkia sen nähtävyyksiä, jos muuten haluaisi, sanoi\nisäntä.\n\n»Kyll mnä vaa mieleläs tle, jos vaa fölin pääse. Ja oo mnuullakin\ntärkkiöi asioit toimitettavan siell kuvelnööli vilastos, jos pääsis se\nmaanisä puheill», vastosi Epo.\n\n»Sitten sitä lähdetään heti Suonperän automobiilissä ja minä kyllä\nmaksan kyydin», virkkoi isäntä.\n\nEpo oli pukeutunut vähän ennen kuin isäntä ja muisti nyt eilen illalla\npiirtämänsä viivat tuvan seinässä sekä lähti heti niitä laskemaan.\nViivoja ei ollut enempää eikä vähempää kuin täysi sata.\n\nNäin ollen hänen ylöskantoluetteloonsa eli verotukseensa ja\ntakseeraukseensa oli tullut yksi hehtolitra lisään. Mutta Pakkalan\nisännällä ei ollutkaan varaa maksaa verojaan heti, eikä liioin ollut\nhaluakaan siihen, sillä hän oli pitänyt koko asian ja laulun pelkkänä\nleikkinä. Tästä närkästyi Epo. Kuitenkin lupasi isäntä suorittaa\nviljan syksyllä jos sattuu saamaan hyvän vuoden tulon. Tällä kerralla\nmaksaisi hän ainoastaan Epon kyydin Turkuun. Tästä riemastuneena\nlähti Epo mukaan edes aamiaista maistamatta. Se kyllä motkotti häntä\nkoko ajan, kun hän ähkien ja puhkuen kiipesi isännän perässä jyrkkää\n»Punajan» mäkeä ylös kohti autoasemaa. Siellä oli jo vaunu miltei\ntäynnä. Kun sinne vielä tuli elintarvelautakunnan pomo, tuo hirttämätön\nSalon Kyöri, nousivat Epon karvat pystyyn. Hän ryntäsl pois autosta,\nheristeli nyrkkiään, hakkasi puukenkiään ja haukkui sanomattomasti\nhänen kerjättyjen viljojensa syömisestä, uhkasipa jäädä pois vaunusta,\nsillä kunniallisena ihmisenä ei hän lähde sellaisen henkilön kanssa\nyhdessä matkustelemaan mihinkään. Ja vähällä oli, ettei hän jäänytkin\npois vaunusta, sillä Myllypitäjässä naulaamansa toinen puukenkä oli\nsiinä täristellessä mennyt ihan sirpaleiksi.\n\nNyt tuli Epolle hätä ja aivankuin armosta laski hän Salon Kyörin\nvaunuun, kun tämä ensin oli käynyt Tinku Jussin muijalta lainaamassa\nvastatervatut puukengät.\n\nNyt oli Epossa miestä, kun hän sai nöyryyttää elintarvepomoa. Hän ei\nollenkaan huomannut koska vaunu lähti liikkeelle. Vasta sitten kun\njo mentiin täyttä vauhtia Ullanmäestä alas, huomasi Epo, miten asiat\novat ja silloin alkoi kylmiä väreitä kiertää hänen sisikunnassaan.\nKamalalta tuntui se keinutus ja pärinä, varsinkln kun hän illalla\noli syönyt papusoppaa. Kun oli päästy »Virstantolpan» mäkeen, alkoi\nhänen koko olemuksensa vavista perustuksiaan myöten ja hän tunsi\nolevansa perin löyhällä pohjalla, vaikka pitikin Pakkalan isännän takin\nliepeestä kaksin käsin kiinni. »Kakosuon mäestä» alas laskettaessa\nalkoi vaunu haista niinkuin talvista sikokarsinaa olisi tyhjennetty\nja mukana olevat muijat kokoilivat saaliensa liepeitä. Epo oli kalpea\nkuin joppijuusto. Sanattomana tuijotti hän eteensä, laskien aina aika\najoin suustaan kamalalta haisevan suihkun. Loppumatkalla hän voi jo\nvähän paremmin, mutta harmitti kuitenkin tuo ruumiinsa ravistuminen ja\nPakkalan isännän ja Salon Kyörin piikittelyt elintarvelain rikkomisesta\nja sopimattomasta kalliin ruuan tuhlaamisesta. Asia paheni yhä kun auto\npysähtyi kirkonkylään ja Salon-Kyöri sekä kaikki elintarvepomot tulivat\nkiusaamaan häntä, kun hän joutui puhdistamaan vaunun ennenkuin matkaa\njatkettiin. Epo kiroili ja hikoili, pyyhki ja putsasi sekä kantoi\nsaavikaupalla vettä nimismiehen kaivosta. Kun vaunu oli puhdas, asettui\nhän hiljalleen istumaan paikalleen samoinkuin muutkin matkustavaiset ja\nvasta kun vaunu lähti liikkeelle, pui hän nyrkkiään elintarvepomoille,\nja kamalasti melusi hän aina Jästiin asti ja vannoi, että hän on\ntakaisin tullessaan elintarveherrojen herra ja pääpomo. Jästin kylässä\nvasta hän huomasi, että vaunussa oli myöskin laulajapoika Vistin\nVillekin. Epolla oli syvä kunnioitus häntä kohtaan, sillä hän oli\nainoa, joka korttipelissä oli pystynyt Epon voittamaan. Ahkerasti\nhe aina olivatkin käräjätalossa aikansa kuluksi korttia pelanneet,\nEpon laskiessa sukkeluuksia. Vilkas keskustelu jatkui nyt heidän\nvälillään kunnes auto yhtäkkiä pysähtyi Turun torille ja Epo lensi\nläpi tuulilasin erään maalaisen munakariin. Samalla ilmestyi paikalle\npollari, joka heti tiedusteli kuljettajalta, oliko vaunussa juoppoja.\n\n»Ei ole juoppoja, mutta kylläkin pari vähän pehmeäpäistä äijän rähjää.\nToinen on se ovela moromäkiläinen kerjuri Ooperin Epo ja toinen taasen\nlaulajapoika Vistin Ville», virkkoi autonkuljettaja.\n\n»Ooperin Epo. Annappas olla kun ajattelen — — Onko se, ottia\ntuota, se sama hurskas hunsvotti, joka on pettänyt koko\nmaakunnan, vieläpä pappiparat ja lukkarilurjuksetkin, tekaistulla\ntulipalonavustuspyynnöllään, kulasseerannut Jumalan viljalla ja\ntupakalla tässä pulakautena sekä pakoittonut kunnollisia ihmisiä\nostamaan pilaantuneita ja haisevia sillejä?» tiedusteli pollari.\n\n»Kyllä se on juuri sama saakelin junkkari, jolle ei edes poliisikaan\nmahda mitään», vastasi autonkuljettaja.\n\nPakkalan isäntä joutui nyt suorittamaan Epon edestä auton tuulilasin\nsadalla, ja särkyneet munat 50 markalla. Sitten he kaikki poistuivat\nautosta ja Epo jäi keskelle toria suu auki seisomaan töllistelemään.\nHän alkoi nyt laskemaan kaikkien rakennusten savupiippuja, kuten hänen\nseuratoverinsa olivat häntä neuvoneet tekemään.\n\nÄkkiarvaamatta tyrkkäsi poliisi häntä kesken sydämellisen haukottelun,\nniin että Epo oli mennä aivan silmilleen. Poliisi huomautti ettei saa\nseisoa ajotiellä, ja olla hölmistynyt, koska saattoi tulla yliajetuksi\nmillä hetkellä tahansa. Tästä Epon kasvot kirkastuivat, sillä nyt, kun\nhän oli virkamatkoilla, ajatteli hän, ettei sovikaan puhutella muita\nkuin virkamiehiä. Ja niin hän kysäsikin:\n\n»Tietäköst hell konstunpaapel, misä se meijä kupelnööl Hoosiannapoff\npitä vistiäs?»\n\n»Mitä?»\n\n»Nii, mnä vaa tielustele, misä se Hoosiannapoff asu?»\n\nSilloin poliisi tarttui häntä niskasta kiinni ja vastustelemisista\nhuolimatta vei mukanaan, luvaten osoittaa virkavallan herjaajalle,\nsellaiselle kerjäläisraukalle, mitä maksaa kunnianloukkaus herra\nkuvernööriä kohtaan. Ja näin vietiin Epo armotta putkaan, jossa hän\nsai virua seuraavaan aamuun asti, kunnes hän tuotiin kuulusteltavaksi.\nSiellä häntä ihmetytti suuri joukko kiiltävänappisia herroja,\npistimillä varustettuja ryssän sotilaita ynnä saastaisia santarmeja.\nEnnenkuin häneltä mitään kysyttiin, ehti Epo tiedustella, olivatko\nnämä hänen henkivartijoitaan ja terävillä haukansilmillään hän\ntarkasteli sotilaita, mutta tämän kysymyksen päälle paukahti nuija\npöytään ja hänet käskettiin vaikenemaan siksi aikaa kunnes häneltä\njotain kysytään. Silloin alkoi Epon pukinparta täristä ja hikihelmet\nkihoilivat Epon otsalle, kun häneltä kysyttiin, oliko hän loukannut\nkorkia-arvoisen kuvernöörin kunniaa, hänen nimeään vääristelemällä.\n\n»En mnä oll sen kylkken käyny» sanoi Epo ja tullen perin puheliaalle\ntuulelle, selitti hän melkein yhteen henkäykseen koko asiansa aina sitä\nmyöten kun hän putkaan vietiin.\n\n»No, kuka sitten käski teidät sanomaan meidän armollisen kuvernöörimme\nHoosiannapoffiksi»?\n\n»Visti Ville, ko tull samass piiliss» vastasi Epo, »emmös mnä oll koska\nenne kuullu stä nimi».\n\n»Vai niin, osaatteko sitten sanoa Hosianoff se on hänen oikea nimensä?»\nEpo risti kätensä ja ankarasti suutaan vääristellen ja silmiään\nmulkoillen sanoi komisarion perässä: »Hoosimannapoff». Silloin räjähti\nkoko korkea oikeus nauramaan, Epon vääristellessä tuskasta. Nyt sanoi\nkomisarius: »sanokaa minun perässäni muutamia nimiä». Näin jatkui\nvuoropuhelu komisariuksen ja Epon kesken. Komisarius: »Krapotkin»,\nEpo: »Patapotkin», komisarius: »Terepanoff», Epo: »Telefaanoff»,\nkomisarius: »Hosianoff», Epo:»Hopisianoff». Silloin löysi Epo itsensä\nkeskeltä pihaa, kiroillen ja uhkaillen osakseen tullutta kohtelua\nvirkamatkoillan, pyysi hän pihaa puhdistelevan muijan viemään hänet\nkuvernöörin puheille.\n\n\n\n\nEPON KÄYNTI KUVERNÖÖRIN LUONA.\n\n\nPoliisikamarin talonmiehen vanha ja pulleavatsainen vaimo siivosi\nparhaillaan pihaa, Epon pyytäessä häntä opastamaan itseään kuvernöörin\nasuntoon. Tämä ei kuitenkaan katsonut voivansa pyyntöön suostua,\nkoska hän ei muka voinut jättää pihan siivoamista kesken. Syy oli\nkuitenkin todellisuudessa siinä, ettei hän kehdannut kulkea tuollaisen\nviheliäisen ryysykerjäläisen kanssa Turun kaupungin kaduilla keskellä\npäivää. Epo sai tyytyä vain neuvomiseen ja talon portista tuomiokirkkoa\nkohti johtavan suoran kadun viittailemiseen. Siellä se kuvernööri ja\nhänen virastonsa ovat, siellä kirkon takana, sanoi talonmiehen muija\nEpolle.\n\nEpo lähti tallustelemaan pitkin harmaata kivikatua. Hänellä oli\nnyt kova nälkä, eikä ihmekään, olihan hän ollut kokonaista kaksi\nvuorokautta syömättä. Vatsa oli käynyt aivan pieneksi ja tyhjäksi ja\noli täynnä laskoksia kuten tyhjä matkalaukku. Kuitenkin oli hän usein\nennenkin olosuhteiden pakoittamana, joutunut olemaan ilman ruokaa\nkolmekin päivää. Tämä kävi kyllä laatuun, kun hän kerran vaan sitä\nennen sai yhden kunnollisen ruoka-aterian, se on kaksi kukullista vatia\nperunia, kolme reikäleipää ja pari kiloa lihaa tai silakoita sekä viisi\nlitraa piimää tai sen puutteessa puhdasta vettä. Hän ei ollut mikään\nherkkusuu, mutta kylläkin runsas ruokainen.\n\nNyt hän näki ensi kerran elämästään raitiovaunun täynnä väkeä hiljaista\nja tasaista vauhtia kulkevan ohitse keskellä katua. Tämä ihmetytti\nsuuresti Epoa. Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan sitä sekä ajattelemaan\nitsekseen: mikähän lie sekin näkymätön voima, joka tuollaisen suuren\nvaunun eteenpäin vie, eikä se sellaista pärinää ja pörinää pidä kun se\nmoromäkilaisen automopiili.\n\nNäissä ajatuksissa kulki Epo edelleen pitkin katua ja tuli nyt Braahen\npuistoon, jossa hän istui penkille kuuntelemaan puiston puissa\nliverteleviä pieniä lintusia. Myöskin ihmetyttivät häntä puiston\nkauniit kukkais-istutukset. Kaikki oli niin ihmeen viehättävää eikä\nhän tällaista luonnon lumoamaa ihanuutta ollut koskaan ennen nähnyt\nkotipitäjässään eikä muuallakaan, lukuunottamatta hautausmaata, missä\nhänenkin isävainajansa lepäsi ilman, että ei edes puuristiä ollut\ntullut hommatuksi haudalle, hoh, hoh, ja ja jao, huokaili Epo.\n\nSamassa hänen silmänsä sattuivat keskellä puistoa seisomaan patsaaseen.\nMitähän tuokin äijä tuossa papereineen odottelee. Kuvernöörin puheille\npääsyä kai, koskapa sinne päin katseleekin. Se on hyvin paljon\nisävainajani näköinen. Luulisi senkin käyvän ikäväksi, että päivät\npitkät tuossa seisoa, vaikkapa vaan patsaanakin. Mitä merkillistä mies\nlienee eläissään toimittanut? Kenties hänkin on kerran elänyt muilta\nihmisiltä saamillaan almuilla ja ollut kerjäläinen kuten minäkin,\najatteli Epo. Mene ja tiedä, vaikka ne minutkin jälkeen kuolemani\nasettaisivat ikuisesti seisomaan johonkin patsaan päälle sinne Noitalan\nkylän harjulle. Ja jos nyt pääsen vielä elintarvepomoksi sinne\nMoromäelle ja hankin köyhille ja tarvitseville leipää, niin ei ole\nensinkään sanottu, vaikka patsaaksi laittavat.\n\nNoustuaan penkiltä asteli hän suoraa päätä kohti kuvernöörin asuntoa,\nhakien keittiön ovea. Äkäinen vanhapiika Volodna Grumoff toimi\nkuvernöörin keittäjättärenä, ja josta hapankaalin haju tunkeutui\nvoimakkaasti Epon sieramiin.\n\n»Hyvä päivä», sanoi Epo, »olsi nöylimäst pyytäny teilt vähä niinku\nlua-appu, ka ole pitkämatkane kulkki ja sentähle luppe nälkäki vaevama».\n\n»Ei kupernaattori mittä suimit kerjäläisill antamaks, menkkä pois heti\npaikalla», tiuskasi tämä äkäpussi.\n\n»Emmal lählekkä, en snun käskystäs ainaka, kosk mnuull an tälkkiä asia\nhell kuvelnöölill ja pyylän päästä hänen puhelles.»\n\n»Ei kupernööri sinu vasta otta, sen saat nähdä», vastasi Volodna\nvihastuneena.\n\nSamassa ilmestyi keittiöön myöskin kuvernöörin rouva, joka puhui suomea\nauttavasti ja näytti olevan erittäin herttainen ja hyväntahtoinen\nnainen.\n\n»Mitä asiaa teillä on, voiko minäkin jotain toimittaa edestänne»? kysyi\nhän Epolta.\n\n»Nii, mnu nimen oo Eflaim Lehtine ja ole Molomäe pitäjäst kotosi ja\nolis mnull tälkkiä asiat hell kuvalnöölill. Pyytäsin päästä hänen\npuhelles koht, jos se vaa olis mahlollist», virkkoi Epo hieman\nharmistuneena.\n\nKuvernöörin rouvaa otaksui nyt, että hän oli tekemisissä jonkin\nerittäin tärkeän urkkija-ukkelin kanssa. Ja kuka tietää, ajatteli hän,\nvaikka tällä olisi jotain seikkaperäisiä poliittisia salaisuuksia\nilmoitettavana. Paras on kutsua hänet heti odotushuoneeseen odottamaan\nsiksl aikaa, kun käyn ilmoittamassa kuvernöörille hänen nimensä ja\ntulonsa.\n\nEpo istuutui tuolille odotushuoneeseen, jossa hän näki paljon\nharmaatakkisia ja kiiltävänappisia herroja liikkuvan edes takaisin\nhuoneesta huoneeseen. Täälläkin oli havaittavissa sama ryssän haju kuin\npoliisikamarissakin.\n\nSamassa aukeni ovi kuvernöörin virka- ja vastaanottohuoneeseen ja Epo\nkäskettiin sisälle. Kuvernööri Hosianoff oli itse omassa persoonassaan\novessa häntä vastassa.\n\n»Naa, hjuva päivä Efraim Lehtinen, vot, vot, minu dutkimaks sinu asia\ngamalast ja gaua. Olemaks baljo grongeli ja baha asia se elindarppe\nasia. Dämä suome laki olemaks paljo invealattu. Ei minu oikke\njummartamaks sitä. Venähäll ei tiggareilt mittä davara oteta pois,\nkaikki saamaks bittä nii ku omaks ja tehrä mitä daktomaks», selitteli\nkuvernööri juhlallisesti.\n\nTämä vastine hämmästytti Epoa siinä määrin, että hän kysyi\nkuvernööriltä:\n\n»Eiköst stä asia sitt voilas latkaista ilma tikali»?\n\nTähän kuvernööri vastasi, että Epo oli kokonaan väärin ymmärtänyt häntä\nja että se johtui hänen huonosta suomenkielen taidostaan. Hänellä ei\nollut tarkoitus puhua mistään aseista tässä asiassa.\n\nTämän jälkeen rummutettiin kuvernööri päivälliselle. Mennessään hän\nkysyi Epolta, oliko hänellä nälkä sekä tahtoisiko hän olla niin\nystävällinen ja seurata mukana.\n\n»Kyll miäleläs», vastasi Epo ja kumarsi syvästi, samalla lisäämällä,\nettei hän ollut kahteen päivään syönyt mitään.\n\n»Naa, vot, vot, harassjoo, tulemaks suimima». Ja sitten sitä mentiin\nruokasaliin, missä suuren suuri katettu pöytä notkui kaiken maailman\nrääteillö, joita Epo ei ollut ikinä tätä ennen nähnyt. Epo söi ja ahmi\nnyt yhden vadillisen toisensa perästä. Kaikki leikkeleet anjovitsit,\nsardiinit, sillit, kaviaarit ja hummerit hän hotkasi tuossa tuokiossa\njoka lautaselta, niin että kuvernöörin oli soitettava kelloa ja\npyydettävä uutta ruokaa tilalle.\n\n»Olemaks oikke hjuva ruokalysti»? kysyi kuvernööri Epolta, samalla\nnauraen ja nauttien Epon hyvästä ruokahalusta, jommoista hän ei ollut\nkoskaan ennen nähnyt. Nyt hän tarjosi Epolle vielä ruokaryypyn hyvää\nvotkaa ja otti itsekin ennenkuin alettiin syömään hanhenpaistia ja\nlohta piparuuttikastikkeella höystettynä. Sitten he ottivat vielä\ntoisen ja kolmannenkin ruokaryypyn, kuvernöörin koko ajan ihaillessa\nEpon punaista pukinpartaa, koska se oli niin yhdennäköinen hänen oman\npartansa kanssa. Lopulta hän alkoi silitellä sitä ja sanoi: »minu niin\ntykkämäks sinust, ku sinu olemaks sjamanlainen barta kuin minull». Sekä\ntiedusteli Epolta, eikö hänellä maddollisesti olisi hieman ryssän verta\nsuonissaan.\n\n«Ei lainka», kuului vastaus, »mnä ole puhlaslotune suomlaine ja\nmolomäkiläine keliläine, siin kaikk», tuumaili Epo.\n\n»Naa, vot, vot», vastasi kuvernööri ja osoitti sormellaan edessään\nolevaan suureen tauluun, joka riippui seinällä. »Tietämäks Lehtinen,\nmikä mies tuo kuva olemaks?»\n\n»En tiel, mutt kyll se paljo oo pappavainaja velje, Tauno Taulapää\nnäköne».\n\n»Ole vait. Se olemaks meijä sjuuri ja armolline keisari ja\nsjuuriruhtinas Nikolai».\n\n»Vai oikken keisali kuva, mutt mikäst tuo flikan kuva sitt on tuoll\nnulkas, ko lamp ain pala»? tahtoi Epo tietää taas vuorostaan.\n\n»Njaa, vot, se olemaks minu jumalan mamman kuva».\n\n»Noh, miksei stä sitt otet pois nulkast ja panna keskell lattija. Ja\neik se tull tyyliks poltta öljy sen kuvan all päevä pitkä?»\n\nKuvernööri ei vastannut siihen mitään, vaan kasvon ilmeistä saattoi\nsanoa, että hän surkutteli Epon tietämättömyyttä.\n\nKun päivällinen oli syöty ja noustu pöydästä, pyrki lääninsihteeri,\nryssän kätyri, tuomari Tammefaan kuvernöörin puheille. Epo tunsi hänet\nulkomuodoltaan, vaikkakaan hän ei enää muistanut nimeä. Usein hän oli\nnähnyt tämän herran Moromäen käräjillä asioita ajamassa.\n\n»Päivää, päivää Epo», huusi sihteeri Tammefaan kovalla äänellä, »onpa\nhauskaa nähdä teidätkin täällä».\n\n»Minun nimeni on Efraim Lehtine, eimös mikkä Epo», huomautti Epo\näkäisesti.\n\n»Aivan oikein, minä olinkin unuhtanut teidät ja teidän arvovaltanne.\nMutta herra kuvernööri on nyt kumminkin pyytänyt minua selittämään\nteille teidän juttuanne, jota olen ahkerasti tutkinut yöt ja päivät.\nSe on kylläkin kummallista ja samalla myöskin surullista se jyvien\npoisottaminen. Lain henki ja periaate ei missään tapauksessa tarkota\nsitä, mutta kun elintarvelaki siinä kohdassa juuri on perin epäselvä\nja jättää niin paljon tulkinnan varaan, niin ei elintarvelautakunta,\nasian näin ollen, ole oikeastaan voinut muulla tavalla menetellä,\neikä sitä nyt enään voida auttaa, eikä elintarvelautakuntaa syyttää\nmistään rikoksesta tai virkavirheestä. Mutta vastaisuuden varalta ja\njuuri tämän tapauksen johdosta on herra kuvernoöri jättänyt uuden\nehdotuksen eduskunnalle, että tämä pykälä joko kokonaan pyyhitään pois\ntai muutetaan sen sananmuoto toisin kuuluvaksi. Kaikessa tapauksessa on\nteidän ammattinne vapaa ja ulkopuolella lainpykälien, sen voin tässä\nteille vakuuttaa.\n\nMitä sitten siihen elintarvepomon virkaan tulee, niin siitä\nhuolimatta, vaikka herra kuvernööri olisikin teidän kanssanne samaa\nmieltä ja katsoisi omasta puolestaan teidät siihen sopivaksi, ei hän\nkuitenkaan voi sekaantua paikallisten viranomaisten tehtäviin ja\nsuorastaan nimittää teitä siihen. Paikallisviranomaiset parhaiten\ntuntevat siellä olevat olot ja henkilöt, ja saavat itse järjestää\ntämän asian oman tahtonsa mukaisesti. Mutta herra kuvernoöri olisi\nnyt kylläkin tilaisuudessa tarjomaan teille kokonaan toisenlaisen ja\nparempipalkkaisen viran kuin kysymyksessäolevan, jos haluatte sen\nvastaanottaa», sanoi sihteeri.\n\n»No mikä se semmone pilemp ja palemp vilk sitt olis?» tiedusteli Epo\nhämmästyneenä sihteeri Tammefaanilta.\n\n»Tjaa, — katsokaas, se on oikeastaan — kuinka nyt sanoisin, urkkijan\nvirka, jota teille tässä nyt tarjotaan ja joka minun mielestäni sopii\nteille aivan mainiosti. Teidän ei koskaan enää tarvitse kerjätä\neikä kurjana kulkurina kulkea maita mantereita, vaan ainoastaan\nkorvat tarkkana ottaa selvää kaikista poliittisesti epäluotettavista\nhenkilöistä siellä kotipitäjässänne ja muuallakin. Ja kun sellaisen\nsattuisitte tapaamaan, joko puheessa tai teossa, kun kuulisitte\njonkun pilkkaaman keisaria tai kenraalikuvernööri Seyniä, niin tulisi\nteidän ilmoittaa siitä heti seikkaperäisesti tänne kuvernöörille\ntai santarmiseuralle Turussa ja lähettää, mikäli mahdollista, tämän\nhenkilön valokuva mukana. Tässä olisi koko tehtävä ja palkkanne\nlähetetään pyytämättä postitse joka kuukauden lopusta täältä teille\nsuoraan, siinä kaikki».\n\nHetken mietittyään vastosi Epo:\n\n»En sunka mnä sentä voi suostu semmosse koska. Mnä ole syntyn\nkeljäläisäks ja tahlo semmosen kuolla, niin tott ko mnu nimen oo Efraim\nLehtine. Isämaan pettuliks en mnä koska lup, ei siit tull ko ikune\nhäppi. Ajatelkkast, aja ja olo voiva maas muuttu kokonas toiselaiseks\nku ny. Ja kuka sitt antais mnull luokka ja juoma, jos mnä semmossi\nkatali konnantöit tekisi ja eles antassi kunnollisi ihmissi laha\nedest. Ei ja tuhanen keltta ei. Stä vilkka en koska vasta ot, emmäs\nkeliläisenkä mainett tahi kulahan tlampat, kosk se olis sama ko myylä\nsialus pelkelell.\n\n»Niin, kuinka vaan itse haluatte, ei teitä siihen pakoteta», sanoi\nsihteeri Tammefaan sekä kääntyi kuvernöörin puoleen, ilmoittamalla\nhänelle, ettei Lehtinen suostunut millään ehdolla vastaanottamaan\ntarjottua tointa.\n\nHetken aikaa siinä keskusteltuaan kuvernöörin kanssa venäjän kielellä,\nvirkkoi sihteeri Epolle: »herra kuvernööri ihailee ja kunnioittaa teitä\nja teidän miehekkyyttänne sekä taipumattomuuttanne. Se on kaunein\npiirre, mitä hän koskaan ennen on nähnyt yhdessäkään kerjäläisessä.\nTätä esimerkkiä olisi kaikkien kansalaisten seurattava ja tämä\nhalpmainen ja kurja urkinta loppuisi maasta».\n\nHe jäivät nyt kahdenkesken ja kuvernööri ihastui nyt Epoon siinä\nmäärin, että hän pyysi häntä laulamaan jonkun suomalaisen laulun,\njota pyyntöä Epo noudattikin ja alkoi samassa laulamaan muutamia\nomia laulujaan, joita kuvernööri suurella mielenkiinnolla kuunteli,\nvaikkei hän laulujen sisällöstä paljoakaan ymmärtänyt. Sisään astut nyt\nkuvernöörin rouva palvelijan kera, joka tarjosi kahvia ja leivoksia.\nKuvernööri haki esille hienot havannasikaarit ja munkkilikööripullonsa\nsekä pikarinsa. Otti itse ensin ja tarjosi sitten Epolle, rouvan\nalkaessa laulamaan venäläisiä lauluja, joista Epo tunsi ainakin kauniin\n»Sonja» laulun, minkä hän oli kuullut Porissa laulettavan sotilaitten\nkasarmilla, käydessään siellä tapansa mukaan joka vuosi ruokastamassa.\n\nKuvernöörin rouva oli erittäin musikaallinen ja oli hänellä hieno,\nhiottu ja miellyttävä laulunääni. Kun Epo nyt tunsi itsensä\nsanomattoman onnelliseksi ja näki rouvan kanteleen pöydällä, pyysi hän\narmollista rouvaa kaiuttamaan vähäsen kanneltaan. Itse lauloi Epo ensin:\n\n    »Oi, kaijuta kanneltas mulle,\n    ilovirttäsi viritä vaan,\n    et soittosi hurmaava tahti\n    ja tenho mun valtaansa saa;\n    mun hyljätyn, köyhän ja kurjan\n    satulinnaan se nostattaa.\n\n    Oi kaijuta kanneltas kauan\n    sa ystävä armias ain.\n    ett kaikkoisi surut ja murheet\n    elon synkeät hetket vain;\n    kun syöntäni kalvaa ja vaivaa,\n    arkihuolet et unhoittuis vain.\n\n    Oi kaijuta, kaijuta koska\n    elo nuolena kiitävi pois\n    ja vuosien mustat varjot\n    sun säveltis hukkua vois.\n    Unholaan unhoittuu kaikki,\n    kuin unelma eloni ois».\n\nTästä laulusta olivat he molemmat syvästi liikutettuja ja ilonkyyneleet\nalkoivat vieriä rouvan silmistä. Molemmat kiittelivät ja kättelivät\nEpoa ja kuvernööri antoi omasta lämpimästä kädestään Epolle kokonaisen\nsatojen, ettei Epon tarvitsisi jalan lähteä kotiin. Sitäpaitsi oli\narmollinen rouva vielä laittanut Epolle suuren eväspussin valmiiksi,\nmikä annettiin hänelle keittiössä poislähtiessä. Epo otti sydämelliset\njäähyväiset sekä kuvernööriltä että rouvalta ja kiitteli heitä\nrunsaasta vieraanvaraisuudesta.\n\nNäin oli audienssi päättynyt.\n\n\n\n\nEPON PARTA PALAA JA KÄYNTI ELÄVISSÄKUVISSA\n\n\nEpon tultua kuvernöörin portaista kadulle, oli ilma muuttunut synkäksi\nja painostavaksi. Koko taivaan kantta ja ilman peiliä peittivät\npimeät pilvet, jotka hetimiten alkoivat pudottaa vettä. Epon teki\nnyt mieli päästä vielä tänäpäivänä lähtemään kotiin. Sen vuoksi hän\nriensi kiirein askelin kohti kaupungin kauppatoria, nähdäkseen tiellä\nmahdollisesti jonkun moromäkiläisen auton odottamassa matkustavaisia.\nMutta niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Tori oli aivan tyhjänä\nja kaikki autot täksi päiväksi menneet menojaan. Hän oli siis\nmyöhästynyt ja pettynyt laskelmissaan ainakin tällä kerralla. Myöskin\nkauppaliikkeitä alettiin sulkea. Epon teki mieli ostaa itselleen\nuusi linkkuveitsi vanhan ja kadonneen tilalle ja pistäytyi siinä\ntarkoituksessa torin kulmassa sijaitsevaan Wiklund'in myymälään.\n\nSisälle päästyään alkoivat liikkeen apulaiset ilveillä Epon kanssa.\nHeitä ihmetytti Epon ryysyinen puku, omituinen käytös ja puhetapa sekä\nennenkaikkea hänen punainen pukinpartansa. He päättivät nyt hinnalla\nmillä hyvänsä polttaa parran pois, tarjoamalla Epolle suuren ja paksun\nsikarin, jonka Epo otti mielihyvällä vastaan ja pisti suuhunsa. Mutta\nsen sijaan, että he olisivat sytyttäneet suussa olevan sikarin,\nsytyttivätkin he Epon parran, joka tuossa tuokiossa oli ilmi liekistä\nja paloi poroksi juuriaan myöten yhdessä silmänräpäyksessä, niinkuin\nkuivat rohtimet, eikä muuta jäänyt jälelle kuin musta kärventynyt\nparran sänki.\n\nMutta tätä ilkityötä ei heidän olisi pitänyt tehdä, sillä siitä Epo\nnärkästyi silmittömästi ja riensi heti ulos ovesta kadulle huutamaan\navukseen torinkulmassa seisovaa passipoliisia, jolle hän ilmoitti\nasiansa ja samalla myöskin ilkityön tekijän, liikeapulaisen Hessu\nHeiskasen. Sitten sitä lähdettiin suoraa päätä poliisikamariin\nselvittämään tapahtunutta rikosta, liikeapulainen Heiskanen mukana.\n\nPoliisikamarin kanslian pöydän ääressä istui komisarius Iwan Molotkin,\nhyvin tärkeän ja äreän näköinen venäläinen herrasmies, joka tunsi Epon\nentuudestaan jo edelliseltä päivältä.\n\nKääntäen nopeasti katseensa tulijoihin tiukkasi hän: »Naa, mitä sinu\nsakramenskade kanalja rikeeramaks taas tääll Turus, eik sinu meina\nantamaks ihmise olla rauhas, häh.»\n\n»Hm, ko vaa muu annasiva mnu olla lauhass. Stä pait mnä olen täll\nkeltta jämt syytön», vakuutti Epo.\n\n»Naaa vot, vot, sinu rakkari ei koska syytön, kyll minu tuntemaks\nlurjukse».\n\nKonstaapeli Jussi Jöröjukka puuttui nyt asiaan sekä selitti\nkomisariukselle koko parran polttamisjutun alusta loppuun ja ilmoitti\nsiinä suhteessa pidättäneensä liikeapulaisen Hessu Heiskasen tätä\nkuulustelua varten.\n\nEpo ei malttanut tyynenä kuulustella konstaapelin kertomusta alusta\nloppuun asti, vaan tokasi siihen: »mnun paltan oo vast kallis palt. Se\navull yksistäs mnä olen päässy kuvelnöölin puheilekki ja suossioho. Stä\non kuvelnöölikki ihaillu, ihmetelly ja silitelly tiim kaupall luakpöylä\nviäles. Se ol stä paits jämt sama näköne säliltäs ja muololtas ko\nkuvelnööli omakin palt ja mnä en millä ehloll suost enemppä eimös\nvähemppä vahinkonkolvauksehe koko satta malkka, jos Heiskane sen koht\nmaksa, muus tapaukses mnä nosta siit kantte laastuvanoikeules ja vaali\nvastajall lankastust luvattomast ja tölkkiäsi pallan polttamisest\nlikoslain kaikki kovima palaklaafi jälkke».\n\n»Jahah, jahah. Tämä olemaks oikke paha ja kronkeli asia, polttamaks\nparta pois tältä mieheltä». Ja kääntyen Heiskasta päin hän sanoi\nkarskisti: »sinu olemaks sjuuri rakkari ja lurjus, maksamaks heti tämä\npartta taikk minu panemaks sinu butka».\n\nHätääntyneenä suostui Heiskanen heti suorittamaan vaaditun\nvahingonkorvauksen sekä työnsi samalla satosen Epon käteen. Mutta\nkomisarius tahtoi myöskin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vaatia tästä\ntutkimuksen toimittamisesta »natsaijata» eli juomarahaa viisikymmentä\nmarkkaa, minkä summan Heiskanen niinikään pelosta suoritti. Tämän\njälkeen saivat kaikki käskystä poistua poliisikamarista ja Epo oli\nerittäin tyytyväinen juttunsa voittamisesta.\n\nUlos kaupungin harmaille kivikaduille tultuaan, näki Epo elokuun\nkuulakkaassa kuutamoillassa suuria ilmoitus- ja reklaamitauluja\neläväinkuvainteatterista. — Esimerkiksi Metropol-teatterin\nilmoitustaulussa oli seuraavanlainen ilmoitus:\n\n»Tänä iltana klo 7:stä alkaen näytellään täällä ensi kertaa suuri ja\nhuomiota herättävä kotimainen filmi »Ryysykerjäläiset ja katutytöt».\nLippujen hinnat 5 markkaa.\n\nSilmäiltyään ilmoituksessa olevia kuvia ja luettuaan tekstin useampaan\nkertaan, alkoi se häntä vähitellen miellyttää, niin että hän alkoi\nepäillä, mennäkö tai ei mennä. Kiusaus oli ylen suuri. Missä hitossa\nhän sitten tämän pitkän iltansa kuluttaisi muuallakaan? Ja olihan se\nensimäistä kertaa hänen elämässään, kun hän oli etsimässä jonkinlaista\nhuvia ja vaihtelua yksitoikkoiseen arkielämäänsä. Eikä se nyt\npaljoakaan kukkaron päälle kustantaisi, vain vaivaiset viisi markkaa,\ntuumaili Epo, ja olihan hän näinä kahtena päivänä peräkkäin ansainnut\nnoin vaan ilman muuta kokonaista kaksi sataa markkaa. Hän teki rohkean\npäätöksen: osti lipun luukulta ja meni saliin istumaan.\n\nFilmi oli juuri alkanut kierroksensa ja valkoiselle kankaalle\nilmestyi suuri joukko eri kaupunkien laitaosissa asuskelevia\nryysykerjäläisukkoja ja akkoja, vanhoja ja keski-ikäisiä. Yhdellä oli\npuujalka, toisella taasen tekokäsi, kolmas silmäpuoli j.n.e. Kaikki\nolivat kalpeita, likaisia, rääsyisiä ja nälkiintyneen näköisiä.\nMuutamat heistä kantoivat säkkiä selässään, toiset koria kainalossaan.\nMuutamilla oli kontti selässä tai retustelivat he jonkinlaista reppua.\nMyöskin oli usemmalla mukana monen moisia nöyriä anomuspapereita,\njoita he aina tavantakaa esittivät varakkaille kaupungin asukkaille.\nKaikilla oli omat syyt ja selitykset köyhyytensä ja kurjuutensa tueksi.\nKaikki he ahkerasti ahdistelivat talonomistajia ja kauppiaita rahasta,\nruuasta ja tupakasta. Heidän asuntonsa olivat matalat ja huonot sekä\nruokajärjestelmänsä niin ja näin, kuten Epollakin koko elämänsä ajalla.\n\nEpo tunsi kalakylän kaupungista kotoisin olevat kerjäläiset:\n»Orivon Aapon», »Messing Antin», »Pörö Kustan», »Trahi Vikin» ja\n»Tölölölö Löngqvistin», jotka kaikki olivat entisiä merimiehiä,\nmutta alituisen juopottelun kautta joutuneet tähän tilaan. He olivat\nheikkoja olentoja sekä sielun että ruumiin puolesta ja yhteiskunnan\npohjasakkaan vajonneita vaivaisia, mistä sakasta eivät enää jaksaneet\nkohota pinnalle ilman tuonen viikatemiehen apua. Orivon Aapo oli\naikoinaan ollut talonpoika sekä saanut perinnöksi osan Postin talosta\nOrin kylässä, Mäyhelän pitäjässä, mutta kaiken oli viinan jumala\nnielaissut häneltä. Messing Antti oli erään kerran varastanut konsuli\nKräkin omistamasta kuunarilaiva Krakon kajuutasta yhden messinkisen\nmorttelin ja tästä saanut liikanimen »messing». Tölölölö Löngqvist\ntaasen oli tullut sokeaksi ja soitteli posetiivia kaupungilla henkensä\nylläpitämiseksi. Vähät pojat, jotka taluttivat häntä talosta taloon,\nlauloivat usein posetiivin tahdin mukaan pilkallisesti tähän tapaan:\n\n     »Tölölölö, lön, lön, lön, qvist, qvist\n    ja pahukse pränk, pränk, vist, vist».\n\nja tästä syntyi hänelle liikanimi »Tölölölö».\n\nKellään heistä ei ollut omaa asuntoa, kuten Epolla ja sentähden heidän\ntäytyi useasti viettää yönsä ulkosalla, missä milloinkin sattui,\nväliin maakuopista, kellarihalseissa, suuleissa, vajoissa ja muissa\nulkohuoneissa. Tällaisissa kodeista saivat he värjöttää vilussa ja olla\nsyöpäläisten syötävänä ja nälän ahdistamina. Puhtaita vaatteita ja\nsaunaa he saivat vain joskus hyviltä ihmisiltä.\n\nEipä siis ollut ihme, että he kaikki olivat kauhean keuhkotaudin\nsaastuttamia sairaita, niinkuin Epokin, joka kerran eräänä pimeänä\niltana vajosi heikkoihin jäihin ja sen kautta sai ankaran vilustumisen,\nmikä ensin muuttui kuumeeksi, sitten yskäksi ja lopulta »suluksi».\nSilloin hän oli likellä joutua tekemään lähempää tuttavuutta ahventen\nkanssa, juomaan suorastaan sinä maljan, ellei Vistin Ville, joka oli\nkuullut hätähuudon, olisi rientänyt häntä auttamaan. Ja yhdessä sitten\neräässä Noitalan kylän talon lämmitetyssä saunassa kuivasivat Epon\nmärät vaatteet sekä Epon taskussa kastuneet setelirahat ja rahakukkaron.\n\nNyt oli kymmenen minuutin väliaika, minkä jälkeen näyteltiin toinen\nohjelmassa mainittu näytelmä »Katutytöt eli yöelämä suurkaupungissa».\n\nKankaalle ilmestyi nyt suuri ja kirjava joukko ilotyttöjä, joukossa\nmonta nuorta sinisilmäistä ja kaunistakin neitosta — ehkäpä oikein\nkaunotartakin, riippuen siitä, millä silmällä kukin heitä katseli.\nMuutamilla oli päällään hieno silkkinen puku lyhyine hameineen ja\nsilkkiset sukat enemmän tai vähemmän siroissa säärissä sekä jalassa\nlakerikengät, varustetut vähintäin kahdeksan senttiä korkeilla\nkoroilla. Hattu oli muutamilla suuri ja leveäliepeinen, peittäen\nkasvot, niin että ainoastaan nenännipukka oli näkyvissä, toisilla\ntaasen oli pienempi hattu tai lakki päässään. Kaikki kantoivat\nkäsilaukkua, mikä sisälsi nenäliinan, peilin, kamman ja hajuvesipullon\nsekä puuteriaskin. Enemmistöllä oli shinglattu tukka, toisilla taasen\nkäherretty ja pitkä, vanhanaikainen, silkkinauhoilla koristettu letti.\n\nKuva oli otettu vilkasliikkeiseltä keskikaupungin kadulta kellon\nollessa noin kymmenen tienoissa illalla. — Siinäkös sitten molemmat\nsukupuolet vllkutteliwat silmää, päivittelivät, kuiskuttelivat ja\nvenskasivat »Mjukaste tjenare min egen sötnos, min lilla raring, får\njag låv att följa fröken hem, eller skall vi gå på kase, eller åka ut i\nbil»? Miespuolista olivat eniten edustettuina meri sekä sotaväki sekä\nupseerit. Kauppoja rotsittiin vilkkaasti ja kaikki vapaana olevat autot\nvislattiin kyytiin, kuljettamaan herrasväkeä kohti kaupungin laitaosia,\nkiila- ja höyläpenkkikaduille, missä nämät lintuset asuskelivat samoin\nkuin muukin roskaväki.\n\nEpo oli tuntevinaan muutamia näistä ilotytöistä, kuten\n»Halituli-Hannan», »Morjens-Mandan», »Kippis-Alman ja »Tirisen Tiltun»,\njoka viimeksimainittu omisti oman kodin, jossa oli kaksi huonetta,\nkamari ja keittiö sekä sitä paitsi oman liikkeen, kuten näkyi kyltistä\noven päällä. «Herrain tärkkäys ja silitysliike». Ovessa oli myöskin\nlasiluukku, kuten postikonttoreissa, mistä oli mukava kiikaroida\nasuntoon pyrkiviä kundeja ennen sisäänlaskemista.\n\nMutta nyt tuli Epon oma entinen lemmitty ja hellitty elämänsulostuttaja\nAnna-Liisa esille iloisena ja herttaisena, kuten aina. Hänellä oli\nsinglattu tukka ja punainen silkkipuku päällä sekä lakerikengät jalassa\nja käsilaukku kädessä. Epolle muistuivat nyt mieleen kaikki vanhat\nmuistot ja muiskut sekä lemmentarinat. Monen monet ilonhetket kun he\nolivat viettäneet yhdessä Epon matalassa majassa. Anna-Liisa asui\nyhdessä nuoremman siskonsa Susannan kanssa. Ja oli heilläkin oma liike,\njonka rekisteerattu nimi kuului: »Herrain hierontaa ja voimistelua».\nHeillä oli nyt yövieraita, pari nuorta herran heppulia hakkailemassa\nsisaruksia ja viettämästä vaatimatonta liirum, laarum ja piirum\nhumuelämää.\n\nMutta Epo ei tästä näytöksestä ensinkään pitänyt vaan tuli hirveän\nmustasukkaiseksi. Hänen verensä alkoi kiehua ja poreilla, niin että\nhän aivan vihan vimmasta vapisi, eikä voinut enään kauemmin itseään\nhillitä, vaan nousi istuimeltaan yhtäkkiä ja astui päin kangasta,\nmolemmat kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen aikomuksensa oli antaa\naimo isku kummallekin herralle, mutta paikalle tullut järjestysmies,\njoka oli huomannut Epon aikeet, esti hänet siitä, tarttumalla vihaista\nmiestä takinkaulukseen ja työntäen hänet ulos ovesta.\n\nNämä ilotytöt laulelivat lauluja ja oli heillä kaikilla yhteinen\nniinkutsuttu puolustuslaulu, joka niinikään kuvien aikana esitettiin\nkankaalla ja on Epon muistiinpanojen mukaan näin kuuluva:\n\n    »Ah, sä siveä siskoni pieni\n    kun kuulutat kunniatas ain;\n    ja ylistät ystävät yksin\n    mutta tuomitset minua vain.\n\n    Itse langeta usein sa voisit,\n    ilman äitisi varjelust vaan;\n    kuten kaikki katujen lapset\n    kun on saastassa elää saan.\n\n    Samat tunteet on sulla kuin mulla\n    sama polttava halu oi;\n    saada salassa rakastella\n    missä kukaan ei nähdä voi.\n\n    Niin, ja silkissä kahista tahdot\n    ja lakerikengissä ain;\n    Ja sama on vaatimus mulla\n    ma katujen lapsi vain.\n\n    Myös miehen ja vangiksi vaadit\n    elinijäks ja hallita ain;\n    mutta minä kun kerran hellyn\n    otan köyhänä palkkani vain.\n\n    Me olemme luonnon lapset\n    vaikk' eri on elomme tie;\n    yhdell' on onni; mutt toisen\n    se hornan kitahan vie.\n\n    Tomuksi molemmat tullaan\n    ja unholaan unhoittuu kaikk',\n    kun ajan mylly meit myllää\n    se on totta ja totinen paikk».\n\n\nKadulle jouduttuaan lähti Epo majataloon hakemaan yökortteeria ja\nsaikin siellä keittiön penkillä viettää yönsä kaikessa rauhassa\nainakin talon puolesta. Mutta nukkumisesta ei tahtonut tulla juuri\nmitään, alituisesti hänen ajatuksensa askartelivat elävissäkuvissa\nja Anna-Liisassa. Minkätähden hänet ajettiin pois sieltä, koska hän\nei kerran ollut kellenkään pahaa tehnyt, ajatteli Epo. Tuskinpa hän\nenää koskaan soisi nähdä oman Anna-Liisansa niin ilmielävänä ja\nherttaisen näköisenä kuin tänä iltana. Oliko se sallimus tai hänen kova\nkohtalonsa? Miksi näin tapahtui sitä ei Epo voinut ymmärtää. Ja kaikki\nhänen muutkin asiansa olivat menneet vinoon. Pettymys pettymyksen\njälkeen, siinä hänen kohtalonsa.\n\nElintarvelautakunnan pomoksi hän ei siis päässyt. Sen oli hän selvästi\nymmärtänyt kuvernöörin puheista. Nyt häntä hävetti ja harmitti juuri\ntämä seikka siitä syystä, että oli puhunut ja kerskunut niin paljon\ntästä asiasta ja ollut vakuutettu lopullisesta voitostaan. Kuinka\nnolona hän kulkisikaan siellä kotipitäjässään ihmisten pilkan ja ivan\nesineenä. Ja entäs hänen ruisviljansa takaisin saanti. Sekin näytti\nmahdottomalta. Millä voimalla sen enään takaisin saisi, kun se kerran\noli häneltä pois otettu, jauhoiksi jauhettu ja leiviksi leivottu sekä\naikoja sitten jaettu leipäkorteilla pitäjäläisille.\n\nVoi voi sentään, huokaili Epo itsekseen. Kuinka kylmä ja kurja onkaan\nmaailma hänen kohdaltaan. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä\nsynkemmiltä asiat näyttivät. Kaikki hänen loistavat suunnitelmansa\nolivat nyt menneet myttyyn. Hän oli siis rakentanut tuulentupia ja\nhaaveillut tulevaisuudestaan, niinkuin moni muukin oli tehnyt ennen\nhäntä. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi kuin haavan lehti.\nHän tunsi itsensä murtuneeksi, sairaaksi ja sekapäiseksi. Näissä\nmietteistään hän lopulta nukahti.\n\n\n\n\nEPON MAINEN MATKA PÄÄTTYY.\n\n\nOoperin Epo heräsi vasta kello kymmenen aikaan aamulla ja tunsi itsensä\npaljon virkeämmäksi kuin eilen illalla. Lämmin ja suloinen suvituuli\noli avoimesta ikkunasta hivellyt hänen hiuksiaan ja kasvojaan.\nAamuauringon kultaiset säteet olivat vaikuttaneet häneen ja saattaneet\nmielialan iloiseksi. Vielä vuoteellaan ollessaan hän alkoi hyräillä\ntähän tapaan:\n\n    »Mitä minä itken ja mitä minä suren\n    ja valitan vaivojani;\n    kun mulla on suoja ja mulla on Luoja\n    ja anteeksiantajani.\n\n    vähätpä siitä, vaikk onneni taivaan\n    pilvet synkät peitti;\n    kun mulla on Ainani ainainen\n    kun kahvit kodissa keitti.\n\n    Onni voi olla ja onni voi tulla\n    ja onni voi usein pettää,\n    mutt kerjurikeppiin kun tartun taas\n    ei kukaan voi sitä estää.\n\n    Ma kohtalon kohlut kannan vain\n    pää pystyssä polkuuni poljen;\n    kun kylästä kylään ja talosta taloon\n    ma keppini kanssa kuljen».\n\nKaikki viimeiset tapahtumat olivat olleet kuin pahaa unen näköä.\nSillä mitäpä sillä oikeastaan väliä oli, vaikkei hän päässytkään\nelintarvelautakunnan pomoksi. Olihan hänellä aina vanha ja varma\nvirkansa varalla. Kun kaikki muu loppuu, niin «kerjuu se on kun\nkestää». Ei mikään kunta tai valtio koskaan verottanut häntä, kuten\nmuita ihmisiä. Olihan hänellä oma mökkinsä ja kyllin tarpeeksi\npihamaata sekä rahoja kotona kirstun pohjalla ja mukana paitaan\nommeltuna muutamia tuhansia markkoja. Eikä niistä kahdesta menetetystä\nruisviljasäkistä kannattanut paljon porata tai suurta melua pitää.\nSe vahinko oli niin pienen pieni kuin pisara meren pohjassa.\nAinoastaan pieni murto osa hänen omaisuudestaan. Olihan hänellä vielä\ntallella useampia täysinäisiä säkkejä Jumalan viljaa, joista eivät\nelintarvelautakunnan pomot tietäneet mitään, eivätkä koskaan tulisi\ntietämäänkään.\n\nItseään hän saattoi syyttää viljansa menettämisestä eikä ketään muita.\nSen seikan oli hän selvästi tullut huomaamaan elintarvelautakunnan\npuheenjohtajan puheista ja viittauksista. Kuka käski minua myymään\nviljaa niille viinankeittäjille —, siinäpä juuri se paha piilee ja vika\nmakaa.\n\nEikä niistä saadut rahat suinkaan mitään siunausta koskaan tuota.\nPäinvastoin karvajalkainen paholainen aina vie mukanaan mitä se on\ntuonutkin, tuumaili Epo ja lähti ulos kaupungille hakemaan aamiaista\njostain ruokalan keittiöstä sekä katsomaan kauppatorille, olisiko\nmahdollisesti Moromäelle päin menevää autoa.\n\nTäällä hän tapasikin autonkuljettajan Kustaa Kilokarin, joka silloin\nkuljetti Osuuskaupan autoa.\n\n»Noh, voi sappermentti, olekkos snääkin tääll ja tuleks kottippäi, kyll\nmnä su vie täsä kuorman pääll nii et krapise vaa, eik se mittä maks ja\nlähretä puolen tiiman takka», sanoi Kilokari iloisesti.\n\n»Kiitoksi vaa, kyll se hyvin passa mnull. Onki jo koto-ikäv tullu, kon\ntääll niin kauva ole joutun asioillan viipymä», virkkoi Epo.\n\n«Mitä pahukse asioit snull on tääll. Flikoi tietyste ole friianu ja\nviina vattas kitanu — ja siin on kaikk snuu asias —, eiks nii oll Epo —\nhäh.\n\n— Kyll siinäkin puheess paljon pelä on. Ja tieläks, — ko se mnu vanh\nAnna-Liisan asu tääll Tuluss Höölpenkikalull 60. Se o se sama nainen,\nkon poliis kirkkolaatin toimest kuskas mnu asunnostan pois».\n\n»Vai nii, vai nii,» hymyili Kilokari, mutt lait nyy ittes pia valmiks,\nkoht lähretän täält».\n\nEpo ehti sentään syömään aamiaisensa ja tuli juuri kreivin aikaan\nautoasemalle, kun Kilokari oli ehtinyt panemaan koneen pörräämään.\n\n»Ist ny toho mnu vierehen, ett saaran praakata vähä muinassiakki reisun\npääll» sanoi Kilokari.\n\nSitten sitä lähdettiin ja Epo ryhtyi kertomaan kaikista seikkailuistaan\nTurussa, mitkä ihmetyttivät ja naurattivat Kilokaria sanomattomasti.\nNäin kului aika myöskin rattoisasti, kunnes ennen pitkää oltiin\nOsuuskaupan myymälän edessä.\n\nEpo kiitti hyvästä kyydistä ja lähti suoraa päätä Poukalan taloon,\njossa talonväki otti hänet ystävällisesti vastaan, tarjoten hyvää\nkahvia leivän kera. Sitten hän pyysi makasiinin avainta, päästäkseen\nkatsomaan viljavarastoaan, mikä hänelle myöskin annettiin. Ja katso,\nkaikki oli erinomaisen hyvässä kunnossa, ei edes hiirikään ollut niihin\nkoskenut.\n\nNyt oli Epon hyvä olla ja kun päivä oli mennyt mailleen ja ilta alkanut\nhämärtää, päätti hän vielä käydä naapuritalossa Piipussa, missä\nvieraanvarainen ja hyvätahtoinen emäntä tarjosi hänelle illallisen\ntalon pöydän ääressä. Kun kaikki olivat menneet makuulle ja tuvassa\nvallitsi syvä hiljaisuus, paneutui Epokin pitkäkseen tuvan penkille ja\nnukahti aivan rauhallisesti sitkeään uneen, kunnes hän aamupuolella\nyötä, selittämättömällä tavalla oli pudonnut penkiltä lattialle ja\nsiinä pudotessa loukannut toisen kylkensä teräviin, puolivalmiisiin\nsaavinvöihin, joita rengit puhdetöinä olivat valmistaneet ja jättäneet\nlattialle lojumaan juuri siihen paikkaan, mihin Epo putosi.\n\nSisikuntaa alkoi nyt polttaa kovasti ja yleinen pahoinvointi tuntui\nkoko ruumiissa. Aamulla hän valitteli ja voivotteli sairauttaan\ntalonväelle ja kävi vielä viimeisen kerran Toukolallakin kertomassa\ntapahtumasta sekä poikkesi sisälle erään lankakauppiaan luo pyytämään\njotain juotavaa.\n\nSenjälkeen hän lähti hiljalleen ja hoiperrellen hiipimään kotiinsa,\nminne päästyään hän heti heitti itsensä pitkäksi omalle vuoteelleen,\nsekä pyysi oman Ainansa tulemaan häntä hoitamaan, mikä tapahtuikin.\n\nMurheellisena ja alakuloisena katseli Aina omaa rakasta Epoaan silmästä\nsilmään, kun hän siinä tautivuoteellaan makasi yskässään ja tuskastaan,\naina vähän väliä tuijottaen Ainaan, ikäänkuin rukoillen lohtua ja\nanteeksiantoa. Usein Aina lukikin Epon edessä raamattua sekä veisasi\nvirsikirjasta kauniita virsiä. Sukulaiset olivat myöskin saaneet vihiä\nEpon sairaudesta ja tulivat nyt tervehtimään häntä. Keuhkotauti alkoi\nnyt tehdä tehtäviään. Ruumis riutui päivä päivältä.\n\nSynkkä syksy oli tullut ja kylmät viimat puhaltelivat ulkona. Kohti\nsyksyä painui myöskin Epon elämä. Hän oli käynyt aivan kalpeaksi ja\nhenkisesti tylsäksi. Elämän usko ja ilo olivat poissa. Ruumiin voimat\nheikkenivät heikkenemistään, niin ettei hän enään jaksanut kunnolleen\npäätään kohottaa vuoteeltaan. Hänen mainen matkansa oli kohta\npäättymässä, tuntilasinsa hiekka loppuun juoksemassa.\n\nJoulukuun 7 pnä 1920 hän ummisti silmänsä ikuiseen uneen uskossa\nVapahtajaansa ja lähti kohti suurta tuntematonta, mistä ei mikään elämä\nolento vielä ole palanut.\n\nHänen maalliset jäännöksensä kätkettiin kaikessa hiljaisuudessa\nkirkonkylän hautausmaahan isävainajan viimeisen leposijan viereen,\nvaikkakin hänellä olisi ollut raatoja juhlallisempaankin hautaukseen,\nkoska hän jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden perillisten kesken\ntasattavaksi.\n\nPaitsi tätä, jätti hän myöskin jälkeensä kauniin muiston isänmaan\nrakkaudestaan, jommoista vain aniharvat kerjäläiset jättävät Varmasti\nmoni hänen ystävistään vielä kaihomielin häntä muistelivat Omaperäisenä\nluonteena, huippuna kerjäläisten kirjavassa joukosta tullaan Epoa\nmuistamaan pitkät ajat ja kaskut hänestä elävät pitkiä aikoja kansan\nsuussa.\n\n\n\n"]