[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-493JxmDLEoOLzONSMqROLeSj6BamQOBdibAmZyoqcA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3489,"Orvon onni","Meriläinen, Heikki",1847,1939,"3489-merilainen-heikki-orvon-onni","3489__Meriläinen_Heikki__Orvon_onni",null,"romaani",[],[],"fi",1925,19134,115517,false,76259,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Orvon onni\" by Heikki Meriläinen is a novel written in the early 20th century. It portrays Finnish rural life through the trials of an orphaned girl, Mimmi (later Minna), after sudden family tragedy. As she passes from a humble homestead to a pastor’s household and then into service with a neighboring gentry family, the story centers on loss, charity, social rank, and a young woman’s resilience.  The opening follows a hardworking couple, Pekka and Kerttu, who carve out a lakeside home where their small daughter Mimmi is the joy of the household. During haymaking, a storm breaks and lightning kills Pekka, leaving Kerttu shattered; soon after, illness takes her too, and Mimmi is found and sheltered by Timolan mummo. The child is then taken to the pastor Pilvensalo’s home, where the kindly couple accept her, cherishing even her tear-stained primer as a symbol of her ordeal. As years pass, Minna proves gifted with animals and is sent to work for the Hövelin family, where a young master’s flirtation turns to teasing and the household boys mock her as “Minka.” The section closes with a cruel snowballing on Christmas Eve that injures her eye, underscoring her vulnerability amid classed households and hard fortunes. (This is an automatically generated summary.)",[],243,"Pekka ja Kerttu perustavat oman pientilan Teerijärven rannalle pitkän palvelusajan jälkeen. Romaani kuvaa uutisasukkaiden työteliästä arkea, lapsen kasvua ja elämää Kainuun korpien keskellä.","Heikki Meriläisen 'Orvon onni' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3489.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ORVON ONNI\n\nKirj.\n\nHeikki Meriläinen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nKaukana puolen päivän suunnalla, monien kuusikkokumpujen,\nkorpirotkelmien, noroisten notkojen, mäntyisten mäkien ja haapaisten\nrinteitten takana — siellä laskeutui maa viimein koivikkolehtoisena\nloivana vietteenä suuren Teerijärven kaislikkoiseen rantaan. Sinne asti\nulottuivat ison Timolan tilukset. Tänne Teerijärven rannalle oli nyt\nTimolan isäntä luvannut talonpaikan viisitoista vuotta palvelleelle\nrengilleen Pekalle. Tämä oli nimittäin mennyt kihloihin talossa\nkaksikymmentä vuotta palvelleen Kertun kanssa ja tahtoi nyt päästä\nomiin leipiinsä. Pekka oli tänä kesänä vielä renkinä Timolassa, mutta\nisäntä antoi hänen yhden päivän viikossa talon ruualla olla omalla\nrakennuksellaan. Pekka pyysi aina lauantaipäivän vapaapäiväkseen ja jo\nperjantain ja lauantain välisinä öinä kuuluivat Teerijärven rinteeltä\nPekan kirveen tuimat iskut. Eikä kauankaan kestänyt kun kulloinkin\nrysähti maahan valtainen puu, jolle vaarojen rinteet soittivat\nkuolinlaulua. Niinpä juhannuksena olikin korkeametsäisen Lummeniemen\nkainalossa kivisen rannan töyräällä valmiina hohtavaseinäinen pirtti,\njonka tiilisestä piipusta hieno savun hailuva hiljalleen kohosi\njuhannuspäivän helteiseen ilmaan kertoen soutajille asukasten jo\nolevan talossa. Kerttu olikin jo tullut myötyriksi uuteen kotiinsa.\nOlipa Timolan vanha emäntä vielä toimittanut niin, että Kerttu pitkän\npalvelusaikansa muistoksi sai talosta Pulmikki nimisen nuoren lehmän.\nPulmikkinsa kanssa Kerttu nyt alkoi saloa asua tehden talvikontua\nlehmälle, milloin taittaen lehtiä metsästä, milloin sirpillä leikaten\njärvestä lumpeita, kaihiloita ja ryöheitä ryötien latvoja, niin että\ntalviruokaa ilmestyi rannalle suova suovan perästä. Mutta Pekka se aina\njo perjantain ja lauantain välisenä yönä nähtiin talonsa vaiheella\nkuokkimassa peltoa. Hattunsa hän oli jättänyt juurikon sarveen,\nmärkä paita oli tarttunut hikiseen selkään ja korkealle kohosi Pekan\nsuuri kuokka uhmaten maan pensaista kamaraa. Lauantai-iltana olikin\naina kaukana jälessä se paikka, mistä kuokkija edellisenä iltana oli\nlähtenyt.\n\nVuosi vuodelta vainiot suurenivat, metsänrinta pakeni ja joka\nkevät lainehti vainiolla sankka touko. Ilmestyipä vielä pihamaalle\njuoksentelemaan kirkassilmäinen pienokainen, jonka punaposkinen,\nsuurisilmäinen muoto usein näkyi akkunastakin, milloin katsomassa\njärvellä liikkuvia kalastajia, milloin vainiolla liikkuvaa isää ja\näitiä, milloin taas karjaa kotiin tulevaksi odottamassa. Tämä karjan\nkotiin paluu se olikin hänelle päivän suurin tapaus. Akkunasta hän\nnäki, kuinka Pulmikki kimakkaäänisine kelloineen etumaisena tulla\nkeikutteli ja kartanon lähelle päästyään suurella äänellä ammua\nrönkäisi juuri kuin sanoakseen terveiset päivän matkalta. Kun äiti oli\nsaanut lehmät sidotuiksi navettaan, silloin Mimmikin tuli sinne pientä\nIlokukkaansa puhuttelemaan ja hyväilemään.\n\nOli heinänteon aika. Pekka oli talonpaikkansa mukana saanut Timolalta\nPehkosennevan niityn, josta joka kesä saatiin enemmän kuin yhden lehmän\nheinät. Pehkosennevasta lähti metsien läpi heinärantainen Pehkosenpuro\nlaskemaan Teerijärveen. Tälle puron varrelle oli Pekka myös raivannut\nniittyä, joka kasvoi niin monenlaista ja hyvätuoksuista heinää, ett'ei\nmikään tavallinen vainio semmoista kasva.\n\nTälle niitylle oli nyt lähdettävä heinään. Mimmi ei kuitenkaan omilla\njaloillaan voinut sitä kolmen kilometrin pituista tietöntä erämaan\ntaivalta kulkea, ja tuollainen kolmivuotinen tytön pampula olisi ollut\nraskas kantaakin, kun vielä eväät sekä viikatteet ja haravat olivat\nniitylle selässä vietävä.\n\nKun Kerttu ei silti tahtonut jäädä niityltä pois, pyysi hän Timolan\nmummon kotimieheksi ja Mimmin kumppaniksi päivän ajaksi.\n\nOli kaunis maanantaiaamu, niin kaunis kuin heinäkuun aamu suinkin voi\nolla. Sinertävä lämpimän autere lepäsi vaarojen rinteillä ja järven\nulapallakin. Koko luonto oli kuin läpinäkyvän harson peittämä. Jo\nvarhain auringon noustessa olivat Pekka ja Kerttu eväskonttineen,\nviikatteineen ja haravoineen matkalla Pehkosennavan niitylle.\n\nPehkosennevan niitty oli pitkin aukean suon laitaa, joka kasvoi pitkää\nsaraheinää. Kun tämä sara tässä aukean, äärettömän suon rantamalla\noli varttuneempaa kuin puron, varrella kasvava heinä, ryhtyi Pekka\nsitä ensiksi niittämään. Päivän kuluessa puolille rupesi se sinertävä\nautere, joka aamusta alkaen oli peittänyt vaarojen rinteet, selkenemään\nhienoksi sumuksi ja etelästä alkoi kuulua ukkosen jyrähtelyjä. Pekka\nsanoi silloin Kertulle: Alapas kanniskella noita ensimmäisiä niitoksia\nruolle, ukkonen kuulostaa siirtyvän tänne päin. Voi tulla suurikin\nsade. — Kerttu rupesikin kiireimmän kautta suoltamaan heiniä kokoon, ja\nruko toisensa perästä syntyi kahisevista, puolikuivista heinistä.\n\nPekka näki, että Kerttu yksinäänkin sai kuivimmat heinät kokoon, eikä\nlähtenytkään hänelle avuksi kuten ensin oli ajatellut. Hän niitti vain\nja ajatteli, että jos nämä vastaniitetyt heinät kastuvatkin, niin\ntottapa kerran kuivuvat..\n\nUkkonen likeni kerta kerralta. Etelän taivaalta alkoi hienon autereen\nläpi näkyä musta pilven jänkä ikäänkuin talon seinä; se tuli\nselvästikin aivan kohti, vierimättä kumpaankaan puoleen. Niityllä\nheinämaan keskellä, oli vähäinen kuiva kumpu. Tällä kumpareella kasvoi\niso satavuotinen aarniokuusi, jonka alimmat oksat ulottuivat maahan\nasti. Sitä kuusta olivat heinämiehet ilmoiset ikänsä pitäneet majanaan,\nja siksipä oli oksia karsittu vain yhdeltä puolelta juuri kuin oveksi\nhavumajaan.\n\nSalamat leimahtelivat jo aivan lähellä, ja kovasti räjähteli ukkonen.\nPilven mukana kulkeva tuuli humisi metsässä, humahteli niityllekin ja\nlennätteli heinätukkoja ilmaan. Jo rupesi kohinakin kuulumaan lehtoisen\nvaaran rinteeltä. Silloin Pekka heitti viikatteensa niitoksen laitaan\nja lähti juoksemaan tuttuun oksamajaan päin. Kun Kerttu sen näki,\nviskasi hänkin haravansa heinärukoa vasten ja lähti myös kuusta kohti,\njonne Pekka oli jo ennen häntä kerinnyt. Kesken juoksuaan Kerttu\nkuitenkin muisti, että oli kaulaliinansa jättänyt tuon ensimmäisen\nrukonsa päälle ja lähti niin juosta hilpaisemaan pelastaakseen sen\nkastumasta. Ei hän kuitenkaan ollut ehtinyt sataakaan askelta, kun\näkkiä humahti koko läheinen maailma yhdeksi ainoaksi tuleksi, ja\nsamassa silmänräpäyksessä räjähti niin voimakkaasti, että maa aaltoili\njalkojen alla. Säikähtyneenä Kerttu pysähtyi juoksussaan ja lähti\npalaamaan kuusen luokse. Täällä hän heti näki, että salama oli lyönyt\npuuhun. Eväskontit se oli viskannut kauas, ja kolmisen syltä kuusesta\nmakasi Pekka suullaan kädet ja jalat harallaan juuri kuin ilmasta\nviskatulla. Kauhistuneena tarttui Kerttu Pekan hervottomaan käteen ja\nalkoi siitä repiä sanoen: Kuule, kuule! Säikähditkö sinä niin kovin?\n— Kuule, toinnu nyt, minä olen aivan terve. — Kuule, toinnu nyt toki!\nÄlä Jumalan tähden nyt kuole siihen. — Toinnu nyt! — Kuule, sano nyt\njotakin! Mihin koskee?\n\nKerttu käänsi nyt Pekan selälleen ja näki silloin hänen auki olevat\nsilmänsä elottomina ja kasvot melkein mustina. Silloin tulvahtivat\nKertun silmiin kyynelet ja tuskainen hätä täytti sydämen. Ei hän\nkuitenkaan vielä uskonut asian niin olevan kuin se oli. Hän suuteli\nPekkaa ja pyysi yhä: Toinnu nyt toki! Sano nyt, mitä minä tekisin.\nToinnu nyt viimeinkin!\n\nPekka ei tointunut. Vähitellen alkoivat jäsenet kangistua. Pääkin, jota\nKerttu suuteli ja hyväili, kävi kylmäksi ja jäykäksi.\n\nKerttu hätääntyi yhä enemmän. Ei hän vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä\ntämä kaikki oli. Tuntui kuin olisi pahaa unta nähnyt. Ei hän huomannut\nsadettakaan, vaikka sitä tuli kuin saavista kaataen. Siinä hän yhä vain\nsuuteli Pekan sateen valamia jäykkiä huulia ja käsillään rintojaan\npainaen itki ja siunasi.\n\nSade meni viimein ohi ja puhdistuneelta taivaalta alkoi taas paistaa\naurinko synnyttäen pakenevan pilven rinteelle kaksi niin heleää kaarta,\nettei Kerttu muistanut sellaista ennen koskaan nähneensä. Se oli kuin\nsanoma taivaan autuaasta puhtaudesta.\n\nKerttukin jaksoi nyt vähitellen ruveta ymmärtämään tapahtuneeksi sen,\nmitä todella oli tapahtunut. Ei hän osannut muuta tehdä kuin lähteä\nkotiin. Hän riisui kengät jalastaan ja lähti juosta huurottamaan.\nMatkan teko oli kuin unissa kulkemista. Risut repivät nilkkoja ja\nsäärivarsia, niin että veri juoksi, mutta siitä hän ei tiennyt, juoksi\nvain eteenpäin aivan kuin vihollista pakoon, ja katkeamatta kuului\nsuusta tuskainen: Voi, voi, voi.\n\nKun koti oli tullut näkyviin, koetti hän tyyntyä, etteivät kotona\nolijat kovin säikähtäisi. Hän hiljensi menonsa kävelyksi, mutta\nväkisinkin pyrki jalka ottamaan juoksuaskelia.\n\nMimmi oli akkunassa. Nähdessään äitinsä tulevan alkoi hän käsiään\nräpyttäen iloisesti huutaa: äiti tulee! äiti tulee!\n\nKertun hyvät yritykset salata kyynelensä ja sisäisen tuskansa\nkotoväeltä menivät aivan hukkaan, kun hän näki Mimmin ikkunassa ja\nkuuli lapsen sydämmelliset ihastuksen huudot. Väkisin tulvahtivat\nkyyneleet esiin. Ennenkuin pirtin oven aukaisi, pyyhki hän ne kuitenkin\npaitansa hihalla pois.\n\nMummo istui pirtissä Mimmin kehdossa ja kutoi sukkaa. Kun Kerttu\naukaisi oven, putosi mummon käsistä sukankudelma ja säikähtyneenä hän\nmelkein huudahtaen kysyi:\n\n— Mitä siellä nyt on tapahtunut?\n\nMimmikin hämmästyi nähdessään äitinsä oudon ilmeen ja kuullessaan\nmummon hätäisen kysymyksen. Hän tyrmistyi mummon luokse kehdon päähän\nseisomaan ja katseli pyörein silmin sormi suussa äitiä.\n\nKerttu ei oikein tiennyt, miten vastaisi mummon kysymykseen, istui\nvain penkille ja koetti hillitä purkautuvaa itkuaan. Lopulta hän sai\nsanotuksi:\n\n— Pekka jäi sinne.\n\nSekin sana oli kuitenkin liikaa. Kerttu parahti hillittömänä huutavaan\nitkuun.\n\n— No ei kai Pekka sentään kuollut ole? sai mummo kysytyksi.\n\nKun Kerttu itkun tieltä sai puhalletuksi ulos sydämmensä pohjalta\npakotta vimman palan, nielaisi hän kurkustaan alas tyhjän nielaisun ja\nsanoi:\n\n— Ukkonen löi... Ei se tointunut... Minä pudistelin sitä, mutta se ei\ntointunut... Sinne jäi.\n\nMummo löi käsiään yhteen ja seisaalleen hypähtäen huudahti tuskaisesti:\n\n— Hyvä Isä kaikkivaltias hyvästi siunatkoon! Minun täytyy lähteä heti\nkotiin ja toimittaa miehet noutamaan sitä sieltä meille, kun meille on\nsieltä tiekin.\n\nMummo näin puhuessaan kääri hameen vyötäisiinsä, niin että helma tuli\npolvien tasalle, ja lähti. Mennessään hän vain sanoi:\n\n— Pysy sinä täällä kotona Mimmin kanssa. Kohtahan ne tulevat lehmätkin,\näsken jo kuului Pulmikin kello tuolta niemen tyveltä. — Mummon mentyä\nKerttu antoi kyyneltensä vuotaa valtoinaan. Hän vaipui istumaan kehtoon\nja Mimmi kiipesi hänen syliinsä. Puristaen Mimmiä rintaansa vasten ja\nsuudellen hänen pellavaista päätänsä sai Kerttu sanotuksi:\n\n— Sinunko tähtesi suuri kaikkivaltias Jumala varjeli minut...? Vai mitä\nmuuta saattoi Jumala tarkoittaa sillä, että vielä olen tässä... Hän\nyksin tietää...\n\nKaksin käsin Mimmi vain kääriytyi äitinsä kaulaan ja kysyi:\n\n— Milloin te itä tulee?\n\nKerttu ei oikein tiennyt, mitä hänen oli lapselle vastattava ja hän\nvirkkoi vain, että mummohan se juuri meni isää hakemaan. Kyllä kai se\nmummon kanssa tulee.\n\nSitten Mimmi kädellään pyyhki äidin kasvoilta yhä valuvia kyyneliä ja\nkysyi:\n\n— Mitä te äiti itkee?\n\n— Sitä kun on paha mieli. Sitähän se Mimmi kultasenikin aina itkee, kun\non paha mieli, sanoi äiti ja suuteli taas Mimmiä.\n\n— Eipä minulla ole nyt paha mieli, sanoi Mimmi ja nojasi kasvonsa\näitinsä kasvoihin, niinkuin olisi halunnut osansa äidin kyynelistä.\n\nHyväillen yhä Mimmiä sanoi Kerttu:\n\n— Lapsi kulta... Jumalan kiitos et toki tiedä, mitä minä tiedän.\n\nSamassa helähti jo Pulmikin kello kujalla. Totuttuun tapaansa työnsi\nkellokas päänsä kujan aidan päälle ja ammui nyt ammumistaan, niinkuin\nolisi silläkin ollut tieto tapahtuneesta.\n\nHuokaisten nousi Kerttu ottamaan lehmiä navettaan. Mimmi jäi pirtin\nakkunasta katsomaan, milloin hänen Ilokukkansa joutuu navettaan, se\nkun tuolla muita paljon jäljempänä tulla kyötysti. Kun hän sitten\nnäki sen saapuneen, niin samaan tapaan kuin joka ilta ennenkin juosta\nkirmaisi sitä puhuttelemaan. Isoja lehmiä Mimmi pelkäsi eikä tohtinut\nniitä puhutella, eikä Ilokukkaakaan ennenkuin isot lehmät oli kytketty\nparsiinsa.\n\nKun lehmät oli lypsetty ja ne olivat saaneet kuivaa allensa, palasi\nKerttu tyttönsä kanssa tupaan. Mutta Kerttu ei saanut täällä aikaansa\nmillään keinolla kulumaan. Ei auttanut muu kuin lähteä Mimmin kanssa\nTimolaan. Kun tie oli huonoa, piti Mimmiä pitkät matkat kantaa, mutta\nsiellä, missä polku kulki tasaisia maita, sai Mimmi juosta kipittää\nomillakin jaloillaan, kunnes taas tuli pahempi matka, jolloin äidin\ntäytyi ottaa lapsi syliinsä.\n\nSamalla hetkellä kuin Kerttu Mimmin kanssa pääsi Timolan pihaan, tuli\ntoisesta portista kaksi Timolan nuorta miestä korennolla kantaen\nPekan ruumista. Mummolta asian kuultuansa olivat he jo kotoa ottaneet\nmatkaansa talvireen liisteet, joille olivat panneet ruumiin, sitoen\nliisteet köydellä vahvaan korentotankoon. Kartanolla miehet nyt\nlaskivat maahan raskaan kantamuksensa ja päästelivät köydet irti, niin\nettä liisteet oikenivat ja ruumis jäi siihen selälleen. Suurimmasta\npienimpään keräytyi nyt koko Timolan väki ruumiin ympärille. Mutta kun\nMimmi näki isänsä siinä makaavan, ihastui hän kovin, huusi: itä, itä,\nitä! ja meni sitten hiljaa silittämään vainajan partaisia kasvoja yhä\nhokien: itä, itä.\n\nKaikkien silmät vettyivät, kun he näkivät nyt Pekan rotevan ruumiin\nkylmänä ja jäykkänä ja kuolon tuimasta iskusta mustuneina ne kasvot,\njotka aina olivat ilmaisseet iloa ja rohkeutta. Timolan vanhan\nisännänkin kurttuisille kasvoille vierivät vedet hänen lausuessaan.\n\n— Tosi on, kun sanotaan: ei syntyvä sijaa katso eikä kuoleva maita\nvalitse... Sijan tietää kuhun syntyi, vaan ei tiedä kuhun kuoleman\npitää.\n\nOttaen Mimmiä Kädestä sanoi mummo:\n\n— Annetaan nyt isän nukkua ja lähdetään me minun kamariini. Minulla on\nsinulle hyvää antamista.\n\nMimmi lähtikin mummon mukaan tämän kamariin, missä mummo hänelle haki\nkaikenlaisia kuvia katseltaviksi ja viivytteli häntä siksi, kunnes\nPekan ruumis oli viety riiheen odottamaan kirstua. Talon isäntä lupasi\nsen hankkia ja sanoi ensi keskiviikkoaamuksi toimittavansa pienet\npeijaiset hyvän renkinsä kunniaksi.\n\nNiin lähtivät Kerttu ja mummo kotiin vuorotellen Mimmiä kantaen.\nMatkalla Mimmi vähänväliä jälkeensä pälyten kyseli:\n\n— Milloin te itä tulee? Onko te itä jo mennyt kotiin?\n\nMutta kotiin tullessa ei isää näkynyt, eivät äidin silmät kuivuneet\nkyynelistä eikä mummokaan ollut niin iloinen kuin tavallisesti. Kaikki\ntämä oli Mimmistä käsittämätöntä. Hänenkin mielensä kävi vakavaksi, ja\nhän alkoi yhä hartaammin kysellä:\n\n— Milloin te itä tulee? Mimmin on ikävä itää.\n\nKun mummo ja Kerttu eivät voineet antaa hänelle sellaista vastausta,\njonka olisi oikeaksi vastaukseksi ymmärtänyt, niin tyttösenkin mieli\nmurtui. Kyynelet alkoivat vuotaa ja hän valitti valittamistaan:\n\n— Mimmin on ikävä itää.\n\nIltasen syönnistä ei kenelläkään tahtonut tulla mitään — ei\nMimmilläkään, niin oli hänen mielensä apea. Heti illallisen jälkeen\nlaittoi mummo itselleen vuoteen ja kehotti Mimmiäkin tulemaan sinne:\n\n— Ruvetaanhan nyt nukkumaan. Ehkäpä se isäkin unenaikana tulee, kun saa\nkyllikseen nukkua siellä Timolan sängyssä.\n\nSiihen Mimmi tyytyikin ja nukkui kohta. Mutta mummon ja Kertun silmät\npysyivät valveilla vielä kauan. Nyt Kerttukin, saatuaan tarpeeksi\nitkeä, kykeni puhelemaan ja kertomaan, miten kaikki aamulla oikeastaan\noli tapahtunut ja miten hän pelastui juuri viime tingassa: muisti\nkaulaliinansa jääneen heinäruon päälle ja näki kerkiävänsä vielä ennen\nsadetta sen sieltä noutaa. Nyt Kerttu vasta huomasi, kuinka hänen\nnilkkojaan ja säärivarsiaan kihelmöi, kun risut olivat viiltäneet\nniihin pitkiä, verta vuotavia haavoja. Hän nousi ylös ja haki kermaa,\njolla voiteli pahimpia paikkoja ja sai vaivan asettumaan. Kun\nmummoakaan ei tuntunut nukuttavan, niin Kerttu teki hellaan tulen\nja keitti kahvia. Kahvilla olikin vanha hyvä voimansa; se lauhdutti\nraskasta mieltä ja irroitti kielet tuttavalliseen puheluun.\n\nMummo oli tuokion ääneti ja näkyi miettivän jotakin vakavaa. Viimein\nhän sanoi:\n\n— Niin on kuin vanha sananlasku sanoo:\n\n\"Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon.\" Ehkä lienee\nminun ruvettava tässä tämän kotisi silmäksi ja Mimmille huviksi, niin\nsinä rupeat yksinäsi tekemään heinää. Meidän miehet sanoivat siellä\nPehkosenpuron raiviolla olevan tavattoman hyvät heinikot, ihan miestä\nvyötäisille; sieltähän sinä helpostikin kokoat ainakin kahden lehmän\nheinät. Kolmas lehmä joutaakin nyt myytäväksi.\n\nKerttu tarttui kaksin käsin mummon käteen ja sanoi:\n\n— Voi kuinka olette hyvä, jos näin rupeatte meille avuksi! Eihän tässä\ntodellakaan saata menneen jäljessä mennä, mutta mitä minä yksin voisin,\nkun Mimmi ei kykene mukaani eikä ole rahaa millä palkata heinämiestä...\nLähden ihan huomenna hajoittamaan niitä rukoja ja korjaamaan heiniä\nsuovaan.\n\nSuovan minä kyllä osaan tehdä niinkuin miehetkin. Ja ehkäpä työkin\nosaltaan haihduttaa tätä mielen painoa... Keskiviikkoaamuna menen\nkatsomaan lähtijää ja menisin kirkollekin kun jaksaisin.\n\nViimeisten sanojen mukana hyrskähti itku jälleen ilmoille.\n\nTuokion perästä pyyhki hän taas kasvonsa esiliinaansa ja sanoi vakavana:\n\n— Mutta miten tehdään Mimmille? Annetaanko hänen vielä nähdä isää vai\nei?\n\n— Mielestäni on parasta, ettei näytetä, sanoi mummo. Sinä\nkeskiviikkoaamuna jo Mimmin nukkuessa menet meille ja minä jään tänne\nkotia hoitamaan. Kaipa minä lehmistäkin sentään maidon saanen.\n\n— Sehän tässä lienee parasta, myönsi Kerttu.\n\nPäivä jo rupesi valkenemaan, kun Kerttu ja mummo alkoivat kähennellä\nvuoteelleen, missä Mimmi aivan henkihieverinä nukkua sihotti. Sen\nnähdessään sanoi Kerttu surumielisesti hymyillen:\n\n— Lapsi kulta... Jumala lienee orpojen isä minkä sinunkin.\n\nSilloin tulvahtivat uudet kyynelet. Niitä pyyhkien Kerttu laskeutui\nMimmin viereen ja mummo asettui lapsen toiselle puolen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nSeuraavina päivinä ja viikkoinakin Mimmi aina tuon tuostakin pillahti\nitkemään ja sanoi:\n\n— Kun ei tule te itä.\n\nMummo pyyhki kyynelet, hyvitteli tyttöstä ja sai sen taas miten kuten\nviihtymään. Niin Mimmiltä vähitellen viikkojen vieriessä kokonaan\nunohtui isän ikävä, ja sitä myöten kirkastuivat Kertunkin kasvot\neloisammiksi ja työn teko alkoi taas käydä reippaasti entiseen tapaan.\n\nHeinän sai Kerttu tehdyksi yksinään, mutta viljan korjuussa piti\nTimolan miesten käydä auttamassa. Tämän korvaukseksi Kerttu talven\ntultua kehräsi Timolan emännälle villoja ja pellavia ja kevätpuoleen,\nkun päivä alkoi jatkua, kutoi kankaita. Timolan emännät taas antoivat\nKertulle, mitä tiesivät tämän tarvitsevan, niin että oltiin vähin kuin\nyhtä perhettä.\n\nSiten kului talvi ja kevät.\n\nKertun koti oli aina hauska ja tämän kodin auringonpaisteena ja ilona\noli pieni Mimmi tyttö.\n\nTänä kesänä alkoi Kerttu kuitenkin tuntea jotakin sisäistä vaivaa,\njoka päivä päivältä ja viikko viikolta yhä paheni. Tämä huolestutti\nhäntä itseään kovin, mutta ei hän siitä silti kenellekään ollut mitään\npuhunut.\n\nNyt juuri tuntui se pahemmalta kuin milloinkaan ennen. Siinä\nrukkinsa takana istuessaan hänen täytyi käsillään painaa pakoittavaa\nsydänalaansa. Silloinpa juuri ilmestyi siihen Timolan mummo, eikä\nKerttu voinut olla hänelle sanomatta:\n\n— Kuolon kellot ne taitavat minullekin jo soida. On kauan aikaa täällä\nsydänalassani tuntunut vaiva, joka yhä vain näyttää pahenevan.\n\nMimmi oli tapansa mukaan tullut mummon viereen istumaan. Nyt hän\näitinsä sanat kuullessaan painoi päänsä mummon kylkeen. Mummo hyväili\nlasta ja sanoi:\n\n— Eihän sitä ole rautaa rinnassa kenelläkään, eikä surmaa ole\nnimetöntä, kuten sanotaan. Mutta ehkäpä sitä vaivaa nyt ei sentään\nvielä voi pitää kuoleman sanantuojana. Tunnen minäkin aika-ajoin ja\nmonena vuonna jo olen tuntenut sydänalassani väänteitä ja kouristuksia,\nja kirkasta vettä kuohuu ylös, mutta kun se aikansa on ollut, niin\nviikkokausia saa taas olla rauhassa.\n\n— Parempihan tuo toki niin olisi, sanoi Kerttu. Tuokin Mimmi parka\njäisi vieläkin orvommaksi.\n\nKertun silmiin tulvahtivat vedet. Mummo puristi Mimmiä kainaloonsa\nlujemmin ja sanoi:\n\n— Mimmi jäisi minun tytökseni. Rupeaisithan sinä minun tytökseni?\n\n— Mihin se äiti sitten aikoo mennä? kysyi Mimmi itku kurkussa.\n\nMummo silitti Mimmin päätä ja ajatteli jo sanoa, että äiti aikoo mennä\nisän luokse taivaaseen, mutta kun hän pelkäsi mainita Mimmille isän\nnimeä, niin hän sanoi vain: — Ei äiti minnekään aio mennä. Mimmin\nkanssa hoitaa karjaa ja väliin aina kehrää lankaa. Ja kun äiti tuo\nlankoja meille, niin me annamme sieltä äidille aina tuomisia.\n\nSiihen tyytyi Mimmi, ja Kerttukin rupesi kehräämään näyttääkseen\nlapselle, ettei hän ollut kipeä. Hän kehräsi kehräämistään, kiirehti\nvalmiiksi Timolan mummon tuomia uusia kehruuksia niin uutterasti,\nettä nukkui vain yösydännä muutamia tunteja. Eipä siinä joutanut\nkipujaankaan ajattelemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli marraskuinen poutapäivä. Lumi peitti maan, ja lukemattomat pienet\nkiilut säteilivät puitten huurteisissa oksissa ja lumen pinnalla valjun\nauringon paistaessa. Kerttu oli juuri aamulla saanut mummon viimeksi\ntuomat kehruukset langalle ja lähti nyt viemään niitä Timolaan.\nMimmille hän neuvoi tuvan seinällä olevaa kelloa, että kun tuo lyhyempi\nviisari kiertää tähän, niin silloin äiti tulee kotiin.\n\nKerttu tulikin Timolasta jo vähän ennemmin kuin oli luvannut ja toi\nsuuren kontillisen tuomisia. Siinä oli makkaroita, lihatönkkiä, leipiä,\nlihakukkoja ja Mimmille uudet kengät ja kaulaliina.\n\nMimmi kaiken tämän nähdessään taputti ilosta käsiään, ja virkkoi:\n\n— Ennenpähän tulittekin — eipähän tuo viisari päässytkään sinne, mihin\nsanoitte.\n\n— Niin tulin, että sinun ei kerkiäisi tulla ikävä, sanoi Kerttu\npyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulastaan. Hän oli väsynyt raskasta\nkonttia kantaessaan.\n\nSitten hän lähti hoitamaan karjaansa, mutta siellä rupesi häntä niin\nankarasti viluttamaan, että kun hän tuokion perästä palasi, värisi koko\nruumis kuin kaisla virrassa.\n\nKerttu keitti kahvia ja joi sitä, mutta siitä ei ollut apua; yhä vaan\nvilutti.\n\nHän hoiti karjansa tavallista aikaisemmin päästäkseen vuoteeseen.\nEhkäpä vuoteessa lämpenee, ajatteli hän, ja hautautui moninkertaisien\npeitteitten alle. Mutta kauan sielläkin vielä vilu ruumista tärisytti.\n\nViimein se kuitenkin lakkasi ja tuli yhtäkkiä niin lämmin, että\nvaatteet kastuivat hiestä märjiksi. Se tuntui Kertusta hyvältä, ja hän\nnukkui levollisin mielin. Mutta aamusella ylös noustessa oli pää kipeä,\nsiinä tuntui viimailua ja eilinen vilu palasi jälleen. Hän pukeutui nyt\nmoninkertaisiin vaatteisiin ennenkuin lähti karjaa hoitamaan. Mutta\nsiitä ei ollut apua; vilu vain yltyi ja tuntui muuttuvan taudiksi.\n\nKun ei muuten luullut tästä pääsevänsä, niin lämmitti saunan ja aikoi\nkylpeä niin kuumassa, että koko ruumis ainakin lämpiäisi. Vaikka saunan\nlöyly tuntui pyörryttävän, koetti hän väkisinkin kylpeä. Mutta silloin\nrupesi taju himmenemään, hän pelkäsi jo jäävänsä saunaan kuolemaan,\nkääräisi nopeasti vaatetta ympärilleen ja lähti pyrkimään pirttiin.\nSinne hän pääsikin, mutta ennenkuin ehti sänkyyn, humahti maailma\nmustaksi silmissä ja hän kaatui lattialle.\n\nMimmi hätääntyi: \"Äiti, äiti, nouskaa sänkyyn, nouskaa tänne sänkyyn,\nminä peitän.\"\n\nHetken perästä valkenikin Kertun silmissä maailma, hän pääsi sänkyyn,\nmihin Mimmi parhaansa mukaan hänet monilla peitteillä kattoi. Siinä\nkuitenkin rupesi rinnan vasenta puolta niin pistämään että henki oli\nsalpautua. Hätä täytti Kertun mielen ja hän sanoi itsekseen: \"Herra\ntaivaan Jumala hyvästi siunatkoon, nyt tulee kuolema.\" Sydän hytkähti,\nkun hän muisti Mimmiä. Kasvot vääntyivät tuskasta ja koko ruumis rupesi\ntutisemaan, niin että peitteet värisivät.\n\nKertun tauti muuttui vakavaksi taudiksi ja koveni päivä päivältä. Sekin\nlisäsi Kertun hätää, ettei heillä sattunut käymään ketään ihmistä eikä\npäässyt Timolaan. Kuolemme kaikki yhteen kasaan, elukat ja ihmiset, hän\najatteli ja pelkäsi.\n\nTauti tiukkeni päivä päivältä. Yön aikana Kerttu houraili ja oli\npitkät ajat tiedottomana, mutta päivän aikana tointui tajulleen\nja Mimmin avulla hoiti karjaakin. Kolmantena päivänä iltapäivällä\nnavetasta palatessaan hän kaatui navetan ja pirtin välille ja pyörtyi\nsiihen tajuttomaksi. Hän jaksoi vain höpistä sekavia houresanoja.\nKuului siunauksia ja raamatunlauseita, virsien säkeitä ja väliin\nhöpinää lehmien lypsystä, juuston keitosta ja kaikesta sekaisin.\nSilmät pysyivät kauan liikkumattomina, kun Mimmi itkien rukoili äitiä\nnousemaan pois ja lähtemään pirttiin. Viimein sairas kuitenkin heräsi\nkuin unestaan ja huomattuaan asemansa kokosi kaikki voimansa, lähti\nryömien konttaamaan pirttiin, ja pääsi siellä sänkyyn. Huulilta kuului\nhelpoittava huokaus: \"Jumala, rakas isä, meitä armahtakoon.\" Tuokion\nperästä hän pyyhki kyynelet silmistään ja pyysi Mimmiä ojentamaan\nhänelle uudentestamentin. Kirja vapisi kuitenkin sairaan käsissä niin\nettei lukemisesta mitään tullut. Hänen täytyi laskea auki oleva kirja\nrinnoilleen ja tavoitella ulkomuistista joitakin lauseita.\n\nKun Mimmi näki äidin lopettaneen lukunsa, tuli hän luokse ja sanoi\npyytävällä äänellä: \"Mitäs nyt äiti iltaseksi keittää? Emmehän me ole\nvielä syöneet päivällistäkään, ja mun on nälkä.\"\n\nKyyneltulva rupesi pursuamaan sairaan silmistä ja hän sanoi: — Voi\nlapsikulta... Minä olen kipeä... En jaksa nousta keittämään... Onhan\nsiellä voita pytyssä ja leipää hyllyllä... Kun ei tule mummokaan\nkäymään täällä!... No, Jumala se kuitenkin lähettää enkelinsä meitä\npelastamaan kuten lähetti Danielia pelastamaan jalopeurain luolasta ja\nJoonasta valaskalan vatsasta. Sen sanottuaan Kerttu vaipui hourailuun\neikä kuullut, kun Mimmi kysyi: \"Minkälainen se Jumalan enkeli on. Onko\näiti nähnyt milloinkaan Jumalan enkeliä?\"\n\nKoko yön hourittuaan Kerttu tointui päivän valjetessa tajuihinsa. Mutta\nhän kärsi sanomattomia tuskia. Koko ruumis vääntyili kouristuksissa,\nkasvotkin olivat muodottomat. Mutta hammasta purren Kerttu koetti\nMimmiltä salata tuskansa eikä valittanut ääneen, siunaili vain milloin\ntuskalta sai sen tehdyksi. Kun nouseva aurinko valaisi huoneen, niin\nKertun tuskat rupesivat taukoamaan. Ruumis vain tuntui olevan voimaton,\noli kuin kaikki jäsenet olisivat olleet sidotut sängyn pohjaan.\nLehmien ammunnan kuuluessa navetasta Kerttu sanoi Mimmille: \"Koitappas\nauttaa minua ylös. Nosta päätäni ensin... Sillä lailla... Työnnä nyt\nhartioitani avuksi, minä koetan käsilläni.\"\n\nKerttu pääsi nyt istualleen, mutta samassa maailma musteni silmissä\nja hän kaatui sänkyyn. Hän sai vain sanotuksi tuskaiset, toivottomat\nsanat: \"Jumala rakas isä, siunaa meitä. Ei tule minusta mitään.\"\nKädetkin olivat voimattomat ja niin kankeat, ettei voinut pyyhkiä\nsilmäkuopistaan kosteutta, tuokion kuluessa se kasvojen kuumuudesta\nkuivui itsestään. Ei hän voinut enää ottaa kirjaa lukeakseen, vaan\nkuiskasi heikolla äänellä: \"Mimmi rakas... Ota se pieni kirjasi... Tule\ntähän likelle ja lue siitä minulle.\"\n\nMimmi haki punakantisen aapisensa, siirsi tuolin äitinsä sängyn\nviereen, laski kirjan tuolille, laskeutui lattialle polvilleen ja\nsanoi: \"Mitä minä tästä lukisin?\"\n\n— Isä meidän, vastasi Kerttu heikosti, ja kasvot vaalenivat.\n\nMimmi ymmärsi äitinsä taudin vakavaksi. Kirjan lehdet kastuivat\nkyynelistä, eikä hän tahtonut päästä alkuun. Viimein hän kuitenkin\npyyhki silmänsä ja kuivaa kurkkuaan nieleskellen rupesi harvakseen\nlukemaan. Sairaan huulet liikkuivat Mimmin sanojen mukaan.\n\nTyttö sai vaivoin sanotuksi: \"Tapahtukoon sinun tahtosi\". Hänen oli\nvaikea jatkaa, sillä silmät kostuivat ja näkö himmeni kyynelten\ntulviessa.\n\nKertun rinnasta kuului nyt korskahdus ja voimakas hengähdys.\nMimmi luuli äidin nukkuvan ja pyyhki kyynelensä. Hän ei tahtonut\nlukemisellaan häiritä äidin unta, vaan jätti kirjan tuolille, hiipi\näidin taakse sänkyyn ja painautui pitkäkseen. Kun navetasta kuului\nmyötäänsä lehmien haikea ammunta, niin Mimmi tuokion perästä alkoi\nhiljalleen nykiä äitiä ja pyydellä: \"Voi kun Ilokukka ja Mansikki\nammuvat! Eikö äiti jo jaksaisi nousta, lähtisimme navettaan?... Johan\näiti nyt on saanut nukkua... Nouskaa nyt toki jo.\"\n\nUlkoa rupesi kuulumaan askeleita. Mimmi hyppäsi pystyyn ja meni ovelle\nkuin lentämällä. Oven avattuaan hän käsiään räpyttäen alkoi hokea:\n\"Mummu rakas, mummu rakas, kun tulitte. Äiti on ollut kipeä, se nukkuu\nnyt eikä ole herännyt, vaikka minä olen herätellyt lehmiä hoitamaan.\"\n\nMummo ei puhunut Mimmille mitään. Outo aavistus povessaan kiirehti hän\nsängyn luo ja tarkasti nukkujaa. Silloin hänen kasvonsa vaalenivat,\nhän liitti kätensä ristiin ja sanoi syvällä äänellä: Rakas Jumala,\nkaikkivaltias isä, hyvästi siunatkoon. Mummo luki hiljaa isämeidän ja\nherransiunauksen.\n\nSitten vasta kysyi Mimmiltä: \"Onko se äiti jo kauankin nukkunut?\"\n\n— Aurinko nousi juuri ja paistoi tästä akkunasta tuohon seinään.\n\nKun navetasta kuului myötäänsä lehmien ammunta, niin mummo pyyhki\nesiliinallaan kasvonsa ja sanoi: \"Lähdetään nyt, Mimmi rakas, hoitamaan\nlehmiä. Annetaan äidin nukkua, että paranee, kun on ollut kipeä.\"\n\nKun navetan ovi avautui, rupesivat lehmät hätäisinä ja palavin silmin\nriekkumaan, ilmoittaen tuskaisaa ikäväänsä, jonka veroista ne eivät\nolleet ikänään tunteneet. Mummo antoi lehmille ensiksi vettä, mutta ei\nniin paljon kuin ne olisivat juoneet. Sitten ne saivat heiniä ja vähän\najan perästä lisää vettä. Haettuaan lypsyastiat mummo rupesi lypsämään.\nMutta lypsäessä eivät lehmät malttaneet syödä vihkojaan, ne vain\nkiitollisina nuolla lupsuttivat mummon kuvetta.\n\nMummo kuuli Mimmiltä, ettei äiti ollut eilen jaksanut lehmiä lypsää\neikä kahteen päivään keittänyt mitään ruokaa. Hän keitti nyt juustoa ja\nsöi sitä Mimmin kanssa. Syödessä Mimmi sanoi: \"Minä herätän äidinkin\nsyömään, se on ollut monta monituista päivää syömättä, sen on nälkä.\"\n\n— Älä mene herättämään. Annetaan sen nukkua, sanoi mummo tyynesti.\n\nSiihen tyytyi Mimmikin, pisteli ahnaasti juustoa ja sanoi: \"Äiti aina\nteitä ikävöi tulevaksi. Nyt te tulitte, mutta äiti ei herää.\"\n\n— Annetaanhan sen nukkua, vakuutteli yhä mummo.\n\nSyömästä päästyä mummo sanoi: \"Lähdetään nyt meille, Mimmi. Onpa\nteillä sievä kelkka, otetaan se mukaan; jos sinä uuvut lumista tietä\ntarpoessasi, niin minä vedän sinua kelkalla.\"\n\n— Kyllä minä jaksan kävelläkin, sanoi Mimmi iloisesti ja laittautui\nlähtöön.\n\nTimolan väki kummasteli, kun mummo tuli Mimmin kanssa. Muutenkin mummon\nkasvoissa väikkyi jotakin outoa. Nuori emäntä kiirehti kysymään: \"Mitä\nsitä nyt Lummelahdesta kuuluu?\"\n\n— Sieltä kuuluu kummia, sanoi mummo syvästi huoahtaen.\n\n— Mitä kummia? Onko kuoltu vai mitä? kiirehti emäntä kysymään.\n\nMummo katsahti Mimmiin ja viittasi emäntää kädellään, mistä emäntä\nja kaikki muutkin ymmärsivät kiertää Mimmiä. Sitten mummo rupesi\nkertomaan viimeöistä untaan. Hän oli nähnyt samanlaista unta kuin\nPekka vainajankin kuoleman edellä. Reellä vedettiin jotakin outoa, ja\nihmisjoukko seurasi perässä. Ja meille oli tehty uusi sievä huone,\noikein sievä ja valoisa. Se tietää minulle aina kuolemaa, kun uuden\nhuoneen näen. Tänä aamuna herättyäni en saanut tunnonrauhaa, vaan piti\npäästä lähtemään sinne, missä minua tarvittiin. Oli aivan Jumalan\njohdatus.\n\n— Vai semmoista kuuluu, vai semmoista kuuluu! toistelivat ihmiset.\n\nSitten mummo sanoi mietteissään: \"Kun olisi joku joka lähtisi Pienelään\nja pyytäisi Ingan tulemaan tänne. Lähtisimme Ingan kanssa pesemään ja\nkorjaamaan ja hoitamaan elukoita.\"\n\nPalvelustyttö Liina lähti Pienelään, ja kohta olikin kirkassilmäinen\nreipas Inga Timolassa valmiina lähtemään. Mutta isäntä sanoi, että\non paras mennä hevosella ja tuoda ruumis tänne riiheen odottamaan\nviimeistä lähtöä.\n\n— Sehän on viisain tuuma, sanoi Ingakin. Ehkä olisi parasta täältä\nottaa lautakin, jos sieltä emme löytäisi.\n\n— Sitähän minä juuri ajattelen, että pannaan tuolta riihen luota Pekka\nvainaan lauta rekeen, niin siellä ei tarvitse hapuilla, sanoi isäntä ja\nlähti valjastamaan hevosta.\n\nKun mummo rupesi lähtemään, niin pyrki Mimmi mukaan, mutta mummo sanoi\nvakavasti: \"Minä menen tuon Ingan kotona käymään, olehan sinä täällä\nniin kauan.\" Siihen tyytyi Mimmi ja jäi sormi suussa ja vesikiehteet\nsilmissä katsomaan lähtijöitä.\n\nIlta jo hämärsi, kun mummo ja Inga tulivat. Mimmi oli itkemässä: kun ei\ntule se mummo, että lähdettäisiin äidin luo kotiin. Emäntä koetti häntä\nparhaansa mukaan tyynnyttää ja hyvitellä.\n\nMummo rupesi myös puhelemaan: \"Antaa äidin nukkua, jotta tulee\nterveeksi. Lähdetään huomenna.\" Siihen Mimmi tyytyi, istui mummon\nviereen ja painoi päänsä hänen kylkeensä juuri kuin olisi siinä ainoan\nturvansa vaistonnut.\n\nHuomenis lähdettiin noutamaan Timolaan lehmät ja kaikki talon tavarat.\nMummo otti nyt Mimmin mukaan, ja kun tämä ei löytänyt äitiä, niin mummo\nsanoi: \"Äiti on mennyt Jumalan luokse; siellä se tulee terveeksi; ei\ntuntenut muuten paranevansa.\"\n\nSormea suussaan pyöritellen kysyi Mimmi suruissaan: \"Milloinka se äiti\nsieltä Jumalan luota tulee?\"\n\n— Eihän sitä tiedä, milloin se sieltä joutuu, mutta me lähdetään meille\nja viedään sinne meidän navettaan Ilokukka ja Mansikkikin. Siellä\nme yhdessä niitä hoidamme. Sitten ei tulekaan äitiä ikävä, jos se\nviipyykin.\n\nMimmi otti punakantisen aapisensa poveensa ja yhtä ja toista kysellen\nlähti mummon kanssa Timolaan. Siellä hän riisui päällysvaatteet\nyltään, kuin ainakin kotonaan, mutta aapistaan piti käsissään ja sanoi\npyytävällä äänellä mummolle: \"Missä minä pitäisin tätä kirjaani, ettei\nPauli ja Hannes saisi sitä repiäkseen?\"\n\nMummo otti kirjan ja sanoi: \"Pidetään täällä minun kirjojeni\njoukossa... Eihän toki sinun kirjaasi kenenkään repiä anneta.\"\n\nMummo pani kirjan omaan kirjahyllyynsä toisten väliin, istui sitten\npenkille Mimmin lähelle ja silittäen lapsen pellavaista päätä sanoi\nraskaasti:\n\n— Lapsi parka.\n\nMimmi ei tuota äänensävyä ymmärtänyt, painautui vain lähemmäksi mummoa.\nMummon silmät katsoivat kosteina suoraan eteensä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nTimolan mummo piti Mimmistä hyvää huolta, mutta kun talossa oli paljon\nlapsia, niin näytti Mimmi olevan liikaa talon isäntäväen mielestä.\nSen tiesivät talon lapsetkin, minkä vuoksi lapsijoukossa syntyi usein\nriita, johon Mimmi oli syytön, mutta sai kuitenkin ensimmäiseksi\nkorvilleen ja kiitti kun itku kurkussa pääsi mummon turviin. Siten aika\nkului tulevaan kesään.\n\nTänä keväänä oli tähän Hailikannan seurakuntaan tullut uusi\nkappalaispappi Uuno Pilvensalo. Pastori Pilvensaloa sanottiin hyväksi\nihmiseksi ja myöskin hänen komeaa rouvaansa kiitettiin. Pastorin\nrouvasta tiedettiin myös \"ettei hän työtä tee eikä kehrää\". Kun\nei pastori Pilvensalolla ollut lapsia, lähti Timolan mummo nyt\njuhannuskirkkoon Mimmin kanssa siinä toivossa, että pastori Pilvensalon\nherrasväki ehkä ottaa Mimmin hoiviinsa. Timolasta oli kirkolle\nkolmen penikulman matka, minkä vuoksi mummo lähti kolme päivää ennen\njuhannusta. Kaikki kielsivät häntä ottamasta Mimmiä mukaansa, mutta\nmummo ei kieltoa kuunnellut. Hän varusti eväskontin, ja kun aamuaurinko\ntuona päivänä oli ehtinyt puitten latvoille, nähtiin mummon ja Mimmin\nvainioitten takana painuvan tien aukon kohdassa näkymättömiin, Mimmin\niloisena hyppiessä ja sinne tänne juoksennellessa.\n\nEnnen puoltapäivää juhannusaattona olivatkin matkalaiset jo istumassa\npappilan korkeilla kattopäällisillä portailla. Hetken vain olivat\nsiinä odotelleet, kun pastori Pilvensalo rouvineen palasi kävelyltä.\nEivät olleet näkevinäänkään istujia eivätkä vastanneet edes mummon\nhyväänpäivään siitä sisälle mennessään. Mutta pienen hetken perästä,\nsaatuaan riisutuksi kävelytakkinsa, harsonsa ja hattunsa tuli rouva\nystävällisesti tervehtimään mummoa, istui vastapäätä toiselle penkille\nja alkoi kysellä, mistä kaukaa oltiin, oliko hänellä iso koti, paljonko\noli ihmisiä, paljonko lehmiä ja muuta sellaista.\n\nViimein rouva kysyi, oliko tämä tyttö talon lapsia.\n\nMimmiltä meni sormi suuhun, ja hän painoi päänsä mummon kylkeen, kun\nkuuli hänestä ruvettavan puhumaan.\n\nMummo hieman rykäisi ja silitti laihalla suonikkaalla kädellään Mimmin\npäälakea ja sanoi vakavasti:\n\n— Ei ole talon lapsia. Tämä on täysi orpo, ei ole isää eikä äitiä,\ntäällä makaavat haudassa kumpainenkin.\n\n— Orpo... kaunis lapsi... Kuinka vanha hän on? sanoi rouva\nosaaottavalla äänellä.\n\n— Tulevassa kuussa Jaakon päivänä täyttää kuusi vuotta.\n\n— Orpo-raukka. Milloin hän jo jäi orvoksi?\n\n— Tämä oli täyttämässä kolmannen ikävuotensa kun heinäkuussa\nheinäniityllä ollessa ukkonen surmasi isän. Sitten äiti asui tämän\ntyttönsä kanssa mökissään, mutta taisi liian paljosta työstä saada\nsairauden. Viime marraskuussa kuoli äiti.\n\n— Orporaukka... Kovasti on Jumala koetellut... Siitä saakkako lapsi on\nollut teillä?\n\n— Siitä saakka. Olin ensimmäinen näkijä, kun tapasin tämän kuolleen\näitinsä luota mökin pirtissä.\n\n— Voi, voi... Vai sillä lailla tapasitte... Mutta Jumala kuitenkin\nlaittoi niin, että lapsi pääsi turviin. Hän saanee olla teidän\nturvissanne edelleen, ettei tarvitse joutua kunnan huutolaiseksi.\n\n— Kyllä kai sitä olisi ruokaa hänellekin, mutta yksi asia minua\nsurettaa. Talossa, miniälläni, joka hoitaa talouden ja on emäntänä,\non paljon lapsia, joten aina näkyy, että tämä on liikaa. Sen tietävät\nlapsetkin, että tämän kohdalla on aina matala aita. Jos mitä\nlapsijoukossa tapahtuu, niin tämä saa syyn ja kurituksen toisten\npäästessä syyttömiksi.\n\nRouvan kasvot saivat kärsivän ilmeen. Pudistaen korkeatukkaista päätään\nhän virkkoi: \"Voi, voi.\"\n\nMummo katsahti Mimmiin, mutta kääntyi samassa rouvaan ja sanoi;\n\n— Minä olen kuullut, että teillä ei ole lapsia, ja siksi otin tämän\ntytön mukaani näyttääkseni teille, ottaisitteko ehkä te sen hoiviinne,\nettei todellakaan joutuisi kunnan huutolaiseksi.\n\n— Oh-hoh, oh-hoh, virkkoi rouva päätään pudistaen.\n\nSamassa tuli pastori sisältä ja istui rouvan lähelle penkille. Rouva\nkääntyi silloin pastoriin ja sanoi:\n\n— Kuulepas sinä, Uuno, tuo lapsi on orvoista orvoin. Hän oli\nkolmivuotias, kun salama löi isän kuoliaaksi, ja viime marraskuussa on\näiti kuollut mökkiinsä, josta tämä Timolan vanha emäntä on kuolleen\näidin luota pelastanut tämän tytön. Ja kun Timolassa kuuluu olevan\npaljon lapsia, joten tämä tuntuu siellä liialta, niin emäntä on tuonut\ntytön tänne ja kysyy ottaisimmeko me hänet hoiviimme... Ja eiköhän\notetakin.\n\nPastori mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:\n\n— Sinä saat päättää.\n\nRouvan punakat kasvot, muuttuivat iloisiksi ja suurista silmistä\nleimahti ihastus, kun hän ojensi kumpaisenkin kätensä tyttöä kohti ja\nsanoi iloisesti: — Jumala on orpojen isä. Tule nyt tänne minun syliini!\n\nMimmiä ihastuttivat monet sormukset, joita kiilui rouvan kuultavan\npuhtaissa sormissa. Hän meni hymysuin rouvan luokse. Tämä otti hänet\nsyliinsä, istutti polvelleen, puristi kaksin käsin pulleaa rintaansa\nvasten ja kysyi:\n\n— Mikä sinun on nimesi?\n\n— Mimmi.\n\n— Vai Mimmi sinä olet. Rupeatko sinä minun tytökseni?\n\nMimmin sormi meni jälleen suuhun. Hän painoi korvallistaan lujemmin\nrouvan pehmeään rintaan ja virkkoi kuiskaten: — Rupean.\n\nRouva silitti nyt Mimmin otsaa, missä vaskelle vivahtava pellavatukka\noli yli pään kammattu, ja sanoi painokkaasti:\n\n— Jumala on orpojen isä. Nyt et sinä enää ole orpo, lapsikulta.\n\nSitten rouva kääntyi mummoon päin ja sanoi:\n\n— Älkää olko enää Mimmistä huolissanne. Mieheni ja minä pidämme nyt\nhäntä ihan omana lapsenamme.\n\n— Jumalalle kiitos! virkkoi mummo ja kyynelet rupesivat pyrkimään\nsilmäkulmiin.\n\nPastori istui selkä porrasten kaidetta vasten, nosti suorana sojottavan\njalkansa toisen päälle, ja sanoi miettivästi:\n\n— Ei emännän kuitenkaan tarvitse luulla, että tyttö miksikään\nkorkea-arvoiseksi neidiksi täällä paisuu. Kun tyttö on alhaisen kansan\nlapsia, niin on hänelle onnellisinta pysyä omassa säädyssään. Mutta\nvaikka hänestä tuleekin vain kunnon karjakko, niin silloinkaan hän ei\nole tyhjään elänyt.\n\nNyökytellen lihavaa päätään pastori jatkoi:\n\n— Me puolestamme kyllä teemme parastamme, siitä saatte olla vakuutettu.\n\n— Se on jo paljon. Enempää minä en uskalla toivoakaan — sanoi mummo.\n— Minä olen ikäni koettanut olla armelias köyhille ja köyhien\nturvattomille lapsille. Mutta tämä Mimmi on erityisesti minun\nsydämelläni senkin vuoksi, että hänen isänsä oli meillä viisitoista\nvuotta renkinä eikä kertaakaan tehnyt toisin kuin oli toivottu. Monesti\nhän teki paremminkin. Ja hänen äitinsä oli kaksikymmentä vuotta meillä,\nensin ruotilaisena, jouduttuaan kolmivuotiaana orvoksi ja sitten\npalvelijana, kunnes tämän isän kanssa tuli naimisiin, eikä sillä ajalla\nkertaakaan mieltäni pahoittanut. Sitten, heidän mentyä naimisiin, me\nannoimme maata, jotta he saisivat tehdä mökin. Annoimme valmiin niityn,\njosta he joka kesä saivat enemmän kuin yhden lehmän heinät. Se niittypä\nkuitenkin oli surman paikka Pekka-vainajalle. Siellähän se oli se iso\nkuusi, jonka juurelta salama hänet surmasi. Siinä meni roteva mies.\n\n— Tämän Mimmin äitikinkö oli teille joutunut orpona? — keskeytti rouva\nmummon kertomuksen.\n\n— Niin. Hänen äitinsä, Mimmin äidin äiti, oli tavattoman kaunis ihminen\nja hän joutui erään merikapteenin kanssa kihloihin. Kapteenille hän\nsynnytti tytön ja tytön ollessa kolmivuotias sai hän tietää sulhasensa\nmerionnettomuudessa hukkuneen. Se tieto koski niin, että hän sai\nhalvauksen ja kuoli samana päivänä.\n\n— Merikapteeni... Mimmi ei siis olekaan aivan talonpoikaista perää,\nvaan hänessä on muutakin verta, sanoi rouva, katsoi hymyillen Mimmin\nkirkkaisiin suuriin silmiin ja silitti päätä.\n\n— Sinun äitisi äiti, isoäitisi, kuuluu olleen tavattoman kaunis. Kun\nsinulla ei ole muutakaan perintöä, niin perinet sen isoäitisi kauneuden\nlapsikulta...\n\nSen sanottuaan rouva suuteli tyttöä ja vieläkin hellemmin puristi\ntyttöä rintaansa vasten.\n\nTuokion perästä hän kuitenkin hellitti, nousi ja sanoi hymyillen:\n\n— Lähdepäs nyt täältä sisästäkin päin näkemään tätä uutta kotiasi.\n\nSamalla hän nyökäytti mummolle päätään ja sanoi:\n\n— Emäntä on hyvä ja tulee myös.\n\nTultiin saliin, jossa oli kattoon saakka ulottuvia kasveja. Mummo ei\nollut nähnyt tällaista kauneutta ja siksi hän huudahti:\n\n— Hyvä Jumala, millaisen kodin Mimmi saakaan. Mutta osaatkohan sinä\nalussa olla niin, ettet tekisi pahaa noille kasveille.\n\n— No älkää huoliko, kyllä me Mimmin kanssa tulemme toisemme\nymmärtämään, sanoi rouva, istutti mummon kukitetulla vaatteella\nverhottuun keinutuoliin ja poistui sitten keittiöön.\n\nHetken päästä palvelija toi kahvia ja rouva viittasi tarjoamaan sitä\nensin mummolle. Mummon ottaessa kahvia ja leivoksia tarjottimelta rouva\ntaputti Mimmiä kasvoille ja iloisesti hymyillen sanoi:\n\n— Tietääkö Signe, että tässä on tämän talon ainoa lapsi, näin isona\nsyntynyt esikoinen.\n\n— Onneapa olkoon vastasyntyneelle! virkkoi palvelija hiukan\nhämmästyneen näköisenä.\n\nRouvan ottaessa kahvia palvelija katsoi Mimmiin ja sanoi:\n\n— Sievä lapsi. Kyllä siinä ei teon vikoja ole.\n\n— Ei olekaan, Jumalan kiitos, sanoi rouvakin ja katseli Mimmiin, joka\nvaistomaisesti lähenteli mummon tuolia.\n\nSitten rouva haki Mimmillekin kahvia, kaatoi toiset puolet kermaa,\nsekoitti siihen sokeria, pani lautaselle monenlaiset leivokset ja\nopasti Mimmin matalammalta pöydältä niitä nauttimaan.\n\nJuotuaan toisen kuppinsa mummo kaivoi povestaan aapisen ja sanoi:\n\n— Kirjoineen se Mimmi taloon tulee. Tässä on sen kirja, jota se meillä\non huolitellut, ettei joutuisi talon pienten poikain revittäväksi,\nja hukassa se ehkä olisikin, jos minä en olisi tallettanut. Tämä on\nmerkillinen kirja. Katsokaahan rouva! Tässä kirjan ensimmäisellä\nlehdellä näkyy orvon kyynelet. Se on kastunut Mimmin kyynelistä hänen\nlukiessaan tätä lukua kuolevan äitinsä vuoteen ääressä. Sen tähden se\non noin kurttuiseksi kuivunut. Näkyy ihan pisaroitten sijat.\n\n— Ihmeellistä! — huudahti rouva... Todella ihmeellistä... Tämä on\nniin merkillinen ja arvokas kirja, että Mimmin pitäisi kaikin mokomin\nymmärtää säilyttää se elämänsä halki... Minun täytyy näyttää Uunolle.\n\nSen sanottuaan rouva mennä lehahti kansliaan, missä pastori oli\nasiakkaiden kanssa toimessaan.\n\nHetken perästä tuli sitten pastorikin saliin aukinainen aapinen\nkädessään ja kasvot loistaen sanoi:\n\n— Tämä on merkillinen kirja. Me säilytämme sen tallessa, kunnes Mimmi\nehtii siihen ikään, että osaa antaa sille oikean arvonsa... Orvon\nkyynelet.\n\nSitten pastori näytti kirjaa Mimmille ja kysyi:\n\n— Luitko sinä tästä kirjasta äidillesi hänen kuollessaan.\n\nMimmi osoitti hienolla valkoisella sormellaan paikkaa ja sanoi:\n\n— Luin vain tuohon asti, en nähnyt enempää... Eikä äiti tahtonutkaan\nenempää, huokasi vain raskaasti ja nukkui.\n\nPastori silitti Mimmin päätä ja sanoi mummolle:\n\n— Ajatelkaas minkälaista lääkettä oli kuolevan äidin sydämelle kuulla\nJumalan pyhimmät sanat viattoman lapsen äänellä. Ja nuo kyynelet\ntuossa paperilla ovat meille juuri kuin Jumalan sormilla kirjoitetut\nkäskysanat... Mooseksen taululla.\n\nPastori lupasi panna kirjan talteen. Hän lähti se kädessä omaan\nkamariinsa.\n\nMimmin mieli nyrvähti pahaksi, kun hän näki kirjaansa vietävän. Hän\ntuli mummon luokse ja sanoi nureksien:\n\n— Minun kirjani...\n\nKun rouva huomasi sen, hypähti hän hyllyvältä istuimeltaan ja sanoi:\n\n— Lapsikulta, älä sure kirjaasi. Onhan meillä kirjoja. Hän otti\nnenäliinansa, jolla pyyhki Mimmin kasvoja, ja pyyhkiessään hoki\nsuopeasti:\n\n— Orvon kyynelet... Toivottavasti voin kuitenkin, Jumalan kiitos,\npyyhkiä sinun kyyneleesi... Nyt ne lapsen silmät kirkastuivat entistä\nkirkkaimmiksi ja kasvotkin tulivat punaisiksi kuin mansikka.\n\nSitten rouva toi kuvalehden, levitti sen matalalle pöydälle ja sanoi:\n\n— Katsopas tätä... Katsopas, tuossa isä ja äiti ajaa köröttävät\njoulukirkkoon ja pieni tyttönen istuu välissä. Ehkä senkin nimi on\nMimmi. Hevonen juosta lönköttää, ja tuolta näkyy kirkko.\n\nMimmi alkoi selailla kuvalehden sivuja ja näkyi unohtaneen oman\nkirjasurunsa. Rouva istahti tuoliinsa ja kysyi mummolta:\n\n— Onko Mimmi papin antama nimi vai onko jokin lyhennys.\n\nMummo hieman rykäsi ja sanoi:\n\n— Papin antama nimi on Vilhelmiina. Äitinsä äidiltä on hän sen perinyt.\nMutta äiti ja isä alkoivat kutsua Mimmiksi, ja siksi me kaikki muutkin\nolemme kutsuneet.\n\n— Aika soma nimi lapselle, mutta kun hän kasvaa isoksi, niin me\nrupeamme kutsumaan Minnaksi, sanoi rouva tuntien jo oikeutensa\ntällaiseen nimenmuuttoon. Mummo hykähti ja sanoi hymyillen: — Sehän\nmenee sitten niinkuin luotua latua. Hän on iso-äidiltään perinyt\nnimensä ja tätä juuri kutsuttiin Minnaksi.\n\nRouva ei kerinnyt siihen jatkaa. Palvelija ilmestyi ovelle\nilmoittamaan, että päivällinen oli pöydässä.\n\nRouva nousi ja sanoi:\n\n— Lähdetäänpäs sitten päivälliselle... Emäntä, olkaa hyvä.\n\nPäivällispöydässä rouva istutti mummon vierelleen ja sanoi:\n\n— Emäntä johtaa nyt tällä kerralla vielä Mimmin syöntiä. Sitten emännän\nmentyä koetamme tulla toimeen omin väkimme.\n\nLapsen silmät rupesivat pyörimään ja hän virkkoi tuskin kuuluvasti:\n\n— Mihinkä se mummo menee? Mummo kiirehti sanomaan:\n\n— Minä lähden vielä käymään Timolassa Hanneksen, Paulin, Hiljan, Liinan\nja Lemmen luona.\n\n— Tuottehan te sieltä minun kuppini? kuului Mimmin suusta harras pyyntö.\n\nKaikki purskahtivat nauramaan, mutta mummo ehätti sanomaan:\n\n— Tuonhan minä toki. Mitenkäs minä sen jättäisin tuomatta, isäsi\ntekemän maalatun pahkakuppisi.\n\nSiihen tyytyi Mimmi ja söi hyvällä halulla rasvaista lihapullaa ja\nvoileipää ryypäten aina maitoa pienestä kupista, johon rouva kaasi\nlisää, kun näki entisen vähenevän.\n\nPäästiin jälkiruokaan. Palvelija kantoi kullekin suuret vadilliset\nkermavaahtoa, johon oli sekoitettu sokerikakkua ja siroteltu\nvaarainhilloa. Mimmin silmät pälyilivät toisiin, mutta kun kaikki\nkävivät jälkiruokaan käsiksi, niin Mimmikin rupesi kirkkaalla\nlusikallaan nostelemaan suuhunsa pehmyttä ruokaa. Rouva kääntyi mummoon\nja kysyi:\n\n— Tietääkö emäntä, mikä tämän ruuan nimi on?\n\nMummo hymähti ja vastasi:\n\n— Lienee tämän nimikin \"Makea\", kun on itsekin niin makeaa. Kaikkihan\nne ovat nimensä kaltaisia.\n\nRouva selitti hymysuin:\n\n— Tämän nimi on \"Pappilan hätävaraa\".\n\n— Ettäkö tällaiseen pappilassa varaudutaan silloin kun hätä on. Kyllä\nminun mielestäni tälle vaan sopisi paremmin nimeksi \"Makea\", sanoi\nmummo ja aikoi lopettaa syöntinsä, vaikka vati oli vasta puolillaan.\n\n— Meillä oli ennen tapana sanoa, että ennen lukkari pois kirkosta\nennenkuin kiisseli mahasta.\n\nRouva ja mummo hyrähtivät makeaan nauruun, ja kun rouva näytti hyvää\nrohkaisevaa esimerkkiä, uskalsi mummokin pistellä vatinsa tyhjäksi. Hän\nkääntyi sitten Mimmin puoleen ja sanoi:\n\n— Sinä lapsirukka taidat haljeta tämän makean ääreen. Heitä nyt jo pois.\n\nMimmi totteli ja laski lusikkansa vadin laidalle. Ja kun tytön\nsuupielistä näkyi, mitä hän oli viimeksi syönyt, pyyhki mummo\nesiliinallaan nuo liiat jätteet.\n\nSyömästä päästyä mentiin taas saliin, ja siellä Mimmin silmät ennen\npitkää rupesivat vierähtelemään kiinni. Näkyi tulevan uni.\n\nRouva saattoi lapsen omaan kamariinsa ja hetken perästä palattuaan\nsanoi hymyillen:\n\n— Makeatapa oli Mimmille tämän talon uni. Heti kun pääsi pehmeään\nvuoteeseen, vierähtivät silmät umpeen.\n\nMummo nousi istuimeltaan.\n\n— Taitaa olla viisainta, että jätän Mimmin nukkumaan ja lähden tuonne\nisoon pappilaan tervehtimään vanhaa rovastinnaa. Se on aina minulle\nniin hyväntahtoinen... Olen siellä yötä, huomenna käyn kirkossa ja\nsitten lähden rientämään kotiin.\n\nMummo ojensi rouvalle kätensä hyvästelläkseen ja sanoi:\n\n— Olen kovin iloinen Mimmin kohtalosta.\n\nRouva tarttui mummoa käteen, vei hänet kamariinsa, missä Mimmi oli\nnukkumassa, ja sanoi:\n\n— Lähdetään nyt vielä katsomaan Mimmiä, vaikka hän nukkuukin.\n\nMimmi nukkui hyllyvällä sohvalla kukitetun kevyen peitteen alla niin\nettä kasvot vain näkyivät. Luultavasti hän näki unta, koska huulet\nliikkuivat, suupielet vetäytyivät mieluiseen hymyyn ja koko ruumis\nhieman vavahteli.\n\nMummo ja rouva katsoivat sitä hetkisen. Molemmat olivat puhumatta,\nettei Mimmi heräisi. Viimein kuitenkin mummon kädet menivät\nvaistomaisesti ristiin ja hän sanoi liikutettuna:\n\n— Tosi on, kuten sanotaan, että on se osa orvollakin, vaivaisellakin\nJumala.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nPastori Pilvensalon perheeseen syntyi lapsi, sitten toinen ja\nkolmaskin. Mimmiä koetettiin taivuttaa lasten hoitoon, mutta rouvan\nmielestä ei hänestä siihen ollut, ei komentamalla eikä opilla millään.\n\nElukkain hoitoon oli hänellä luontaisempi taipumus kuin ihmislasten\nvalvojaksi. Karjanhoitoon hän aina vaan pyrki ja navetasta hän aina\ntoi uutisia, miten mikin lehmä häntä nuoli ja hyväili, kun harjasi\nselkää ja kaulaa. Ja miten ne alkavat parsissaan kiekkua, kun hänet\nnäkevät harja kädessä, ja jokainen toivoo joutuvansa ensimmäisenä hänen\nharjattavakseen.\n\nIsommaksi tultuaan Mimmi saikin yksinomaiseksi tehtäväkseen karjan\nhoitamisen. Ja sitten ei Mimmiä enää kutsuttu Mimmiksi, vaan Minnaksi.\n\nMinna oli nyt tänä kesänä täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja\nalkoi kuulua, että taloon syksystä otetaan koulunkäynyt karjakko ja\nettä Minna sitten tulee auttelemaan karjakkoa ja sisäkköä. Minnaa\nhuolestutti tämä kohtalon käänne. Joskus nähtiin hänet surullisissa\nmietteissä, mutta kukaan ei siitä välittänyt.\n\nInsinööri Hövelinin perhe ja pastori Pilvensalon perhe olivat keskenään\nhyviä naapureita ja etenkin rouvat kävivät usein toisissaan. Tänäkin\nsyyskuun iltana rouva Hövelin tuli rouva Pilvensalon vieraaksi. Mutta\ntänä iltana eivät rouvat olleet kuten ennen salissa, vaan rouvan\nkamarissa; näytti siltä, että heillä oli jotakin kahdenkeskistä\npuhuttavaa. Sinne kutsuttiin nyt Minna kolmanneksi.\n\nMinnan kasvot olivat entistä punakammat, kun hän istahti ovenpieleen.\nMitähän tämä nyt on, kun näyttävät niin asiallisilta, hän ajatteli.\nEikä hänen kauan tarvinnutkaan siinä istua, kun oma rouva kääntyi\nhäneen päin ja sanoi ystävällisesti:\n\n— Kuulepas sinä Minna hyvä, tämä naapurin rouva on tullut kysymään,\nsaisiko hän sinut tulevaksi vuodeksi karjakokseen. Meille tulee tänä\nsyksynä koulunkäynyt karjakko, mutta minä en silti käske sinua luotani\npois, vaan sinä saat jäädä sisäkön ja sen tulevan karjakon apulaiseksi,\njos niin tahdot. Mutta jos mieluummin tahdot lähteä tämän hyvän\nnaapurimme palvelijaksi, niin en kiellä.\n\nMinna mietti pitkään. Korvanlehdetkin kävivät tulipunaisiksi. Viimein\nhän sanoi:\n\n— Kyllä minä en ikinä rupea kahden palvelijan käskettäväksi. Ennemmin\nlähden Timolaan. Ehkäpä antavat minulle työtä ja ruokaa... Mitäpä tästä\nelämästä muuta onkaan, kunhan päivä menee toinen tulee.\n\nRouva Hövelin tekeytyi nyt hartaaksi pyytäjäksi. Hän virkkoi:\n\n— Kyllä minä sen uskallan taata, ettei meillä ole pahempi kuin\ntässäkään talossa. Meillä on yhtä hyvä navetta kuin täälläkin eikä\nmuukaan ole pahemmin. Ja meidän nuori väki on iloista väkeä, niin ettei\nmeillä ikävä ainakaan tule vaivaamaan. Meidän nuoret remuavat, niin\netteivät harakatkaan uskalla olla katolla.\n\n— Orvolla ei ole iloja, sanoi Minna ja nosti esiliinaa silmiinsä päin.\n\nTalon rouva sanoi nyt ystävällisesti:\n\n— En minä sentään Minnana lähtisi Timolaan, kun on niin hyvä\npalveluspaikka tiedossa... Sinä olet kasvanut ihmisten ilmoilla, miten\nsinä lähtisit sinne erämaan kätköön, Jumalan selän taakse. Pitäisin\nsinua vedessä juotavana, jos nyt lähtisit sinne.\n\nMinnasta tuntui oudolta ajatella menoa Hövelinien perheeseen, mutta ei\ntahtonut tehdä kuitenkaan toisin kuin hänen suuri hyväntekijänsä toivoi\nja kehoitti: — No, jospa häntä sitten koetan, virkkoi hän. — Tottapahan\ntaivaan alus on auki, jos ei minussa ole paikkani täyttäjää.\n\nRouva Hövelin tarttui Minnan käteen ja sanoi iloisesti;\n\n— No, tuohon käteen. Minä olen sitten siinä varassa. Mutta puhutaanpa\nvielä palkasta. Mitä sinä meinaat vuodelta?\n\n— Saatte maksaa mitä näette minun ansaitsevan, sanoi Minna ja lähti\nulos asioilleen.\n\nMutta Minnan mentyä talon rouva sanoi:\n\n— Joutaapahan Minna tulla tuntemaan muutakin kuin mitä meillä on\ntuntenut. On kasvatettu kuin kukkaa kämmenellä. Toivoin siitä saavani\nlapsenhoitajan, mutta sitä siitä ei tullut. Muuhun hänellä ei ole\ntaipumusta kuin elukkain hoitoon. Luultavasti teillä, missä karja ei\nole niin suuri, tulee menestymään hyvinkin. — Eipä häntä meillä muualle\nkäsketäkään, kunhan vaan karjansa hoitaa, sanoi rouva Hövelin ja nousi\nlähtemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tullut marraskuun ensimmäinen päivä, jolloin Minnan oli lähdettävä\nuuteen palveluspaikkaansa.\n\nJuuri kun Minna kyynelsilmin jätteli hyvästiä talonväelle, tuli pastori\nPilvensalo juhlallinen pyhyys leveissä kasvoissaan ja toi Minnalle\ntalteen panemansa vanhan aapisen ja sanoi: — Nyt sinun lähtiessäsi\npahaan maailmaan, jossa ei ole sinun kohtalosi huoltajaa, annan minä\ntämän merkillisen aapisesi edes vähäiseksi oppaaksi elosi tiellä. Ja\nsuokoon Jumala, että tämä kallis muisto pysyisi sinulla varjelevana\nkilpenä kaikkea maailman elämän saastaa vastaan, ettei sinun tarvitsisi\nvuodattaa riettauden eikä synnillisen elämän tuottamia kyyneleitä.\n\nSen sanottuaan pastori antoi kirjan Minnalle, joka kyynelsilmin kiitti\nkaikesta. Puristaessaan vielä Minnan kättä pastori sanoi painokkaasti:\n\n— Toivon, että muistat sanani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nInsinööri Hövelinillä oli kuusi poikaa, joista vanhin Benjami oli\njo ylioppilas ja kuului lukevan tuomariksi. Se rupesi salaisesti\nhyväilemään Minnaa taivuttaakseen tämän uskomaan hänestä hyvää.\n\nTähän asti oli Benjami lähennellyt sisäpiikaa Mantaa ja Manta alkoi\nuskoakin Benjamia tulevaksi miehekseen. Nyt Minnan tultua taloon Mantan\nterävä ja kaikkea seuraava silmä huomasikin Benjamin mieltymyksen\nMinnaan. Eräänä marraskuun päivänä Manta tuli navettaan Minnan ollessa\nsiellä karjaa hoitamassa ja sanoi:\n\n— Kuulepas sinä Minna, minä en saa mielestäni erästä asiaa enkä malta\nolla siitä sinulle ilmoittamatta, kun täällä nyt ei näy olevan muita\nkorvia kuulemassa kuin lehmien.\n\nMinna seisahtui naurahtaen Mantan luokse ja sanoi iloisesti:\n\n— No, kun ei useampia asioita ole niin sano pois.\n\n— Elähän naura. Ei se ole naurun asia, sanoi Manta tosissaan.\n\n— Eipähän tässä nyt vielä itkeäkään osaa, vastasi Minna yhä nauraen.\n\nManta tekeytyi yhä totisemmaksi ja sanoi:\n\n— Minä olen huomannut, että tuo Benjami on ruvennut sinua hyväilemään,\nja olen siksi ajatellut sanoa sinulle, että älä usko liikoja.\nHerraspoikiin ei ole luottamista.\n\nManta ei kerinnyt sanoa enempää, kun Minna jo vastasi:\n\n— Hopsista pussiin ja pussin suu auki. Älä virka viheliäinen, älä\nvaivainen valita. Minulla on toki yhtä suuret silmät päässäni kuin\nsinullakin näkemään, mitä missäkin on. Vai minä nyt tuon vedessä\njuotavan haikaran hyväilemisiä jonakin pitäisin. Hyh! Kyllä minä toki\ntiedän linnuksi tiaisen. Kyllä siltä huolelta saat yösi nukkua niin\nmakeasti kuin muuten osaat.\n\n— Niin... Minä vain sanoin hyvän hyvyyttäni, kun sinä olet ollut\nvähemmin täällä maailman jaloissa kuin minä. Kun sinä olet kaunis ja\nsorja, niin voisi ehkä luulla sentähden herraspoikien sinusta pitävän.\n\n— Kaunis... Hui-hai... jopa olet lapsekas. Vehnäkakku on kaunis enkä\nminä. Mutta sijaani minä vältän. Nämä kulipäät eivät välitäkään\nkauneudesta, kunhan vaan saavat hyvää hoitoa, sanoi Minna hieman\nylpeästi ja rupesi toimiinsa.\n\nNähtyään Minnan hyväilemisen turhaksi, Benjami rupesi tekemään hänelle\nkaikenmoista kiusaa ja pilaa. Kun hän sai Minnan itkemään, niin heti\nnauraa hohotti niin pirullisesti kuin taisi. Eikä Benjami nyt enää\nkutsunut häntä Minnaksi vaan Minkaksi. Kaikki muutkin rupesivat\nkäyttämään samaa nimitystä. Marraskuun lopulla ei Minna enää kuullut\nkeltään oikeata nimeään. Minkasta vain puhuttiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jouluaatto. Kaikki pojat olivat nyt koulusta kotona ja kerran he\nBenjamin kehoituksesta lähtivät Minkkaa kiusottelemaan ja yllättivätkin\nhänet karjakartanolla, kun tämä juuri oli tuomassa heiniä vajasta\nnavettaan. Oli lauha ilma. Viimeyönä satanut lumi oli niin nuoskaa,\nettä puristui käsissä palloksi.\n\nNyt pojat rupesivat kilpaa yksissä tuumin syytämään tyttöä vastaan\nsuuria kovia lumipalloja. Kun Minna tiesi, että armon pyytäminen niitä\nvain yllyttäisi, koetti hän heinäsylyksineen rientää navettaan. Mutta\nsamassa sattui kova pallo silmään, Minnalta putosi heinäsylyys ja\nkaksin käsin silmäänsä tapaillen hän parahti: \"Voi, Voi! Älkää Jumalan\nluomat tappako!\"\n\nSilmäänsä painellen ja voivotellen Minna sokeana meni navettaan. Mutta\npojat vain nauraen pommittivat minkä kerkesivät. Vasta kun Minna pääsi\nnavettaan ja sai oven vedetyksi kiinni, lähtivät kiusanhenget iloisesti\nnauraen sisälle.\n\nMinnan silmää rupesi pakottamaan. Hän koetti hautoa sitä kylmällä\nkääreellä, mutta siitä ei ollut apua. Aikansa navetassa oltuaan Minna\ntuli väen pirttiin ja pieneen kuvastimeensa katsoessaan näki, että\nsilmää ympäröi musta kuollut veri, joka silmän alapuolella oli levinnyt\nlaajemmalle. Silmävalkuainenkin oli kuin verikappale. Lisäksi tuli\nkatkera itku. Hän pelkäsi silmän iäksi jäävän sen näköiseksi kuin se\nnyt oli.\n\nSitten hän laittoi silmälleen pehmeän kääreen ja lähti silmäpuolena\nhoitamaan karjaa. Hän tuli navetasta väenpirttiin vasta iltamyöhällä,\nkun sisällä jo paloi joulukuusi ja koko suuri rakennus näytti olevan\npaljasta valoa.\n\nRouva Hövelin tuli nyt käskemään Minnaa joulukuuselle sanoen kaikkien\ntoisten jo siellä olevan. Renki Topiaskin oli muka jo saapunut.\n\nMinna hymähti ja sanoi surullisesti:\n\n— Sinnekös minä tämmöisellä silmälläni menisin!... Minä olen saanut\njoululahjan iäkseni — Tätä sanoessa pyrki katkeruus taas purkautumaan\nitkuksi. Rouva tekeytyi nyt ystävälliseksi ja sanoi:\n\n— Minna rakas, älä sitä nyt niin pahaksi usko. Minustakin oli ilkeätä,\nettä ne pojat, ylimielet, sillä lailla olivat menneet lumittamaan\nja Santerin pallo kuului sattuneen silmään. Mutta kyllä se paranee,\nkun aika kuluu. Minä toruin Santeria, mutta eihän se tehty sillä\ntekemättömäksi tule. Lähdehän nyt kuitenkin sille kuuselle.\n\n— En lähde... Vai sinne lisää pilkattavaksi! Minusta tämä jo riittää!\nsanoi Minna jäykästi ja painoi otsansa kämmeneensä. Kyynäspää oli\npöydällä, missä pieni lamppu palaa tuikutti.\n\nRouva meni nyt ulos, mutta hetken perästä toi Manta tarjottimella ison\nvadillisen monenlaisia leivoksia ja teekannun ja sokeriastian, joita\nantimia Minna sai mielensä mukaan viljellä. Jätettyään tarjottimen\ntäysineen pöydälle Manta sanoi: \"Rouva käski kysyä, tahtoisitko sinä\nhuomenaamuna mennä kirkkoon. Topias kyyditsisi hevosella, kun tuo tie\non niin luminen, että jalan on pimeällä tukala kävellä.\"\n\nMinnan sydän hiukan lientyi tästä ystävällisyydestä, ja hän sanoi\ntyytyväisesti: \"Kyllä minä menisin kirkkoon. Voinhan lehmät hoitaa sen\nverran aikaisemmin.\"\n\nHuomenaamuna olikin kartanolla valmiina kirkkoreki. Sen pohjalla\noli niin suuri hirventalja että pää riippui perän takana ja koivet\nlaidoilla ja peitteenä oli komea rekipeite.\n\nKun kirkolta kuului ensimmäinen kellon helähdys, nähtiin Topiaksen\njuoksevan talliin noutamaan hevosta. Manta ilmestyi iloisin kasvoin\npirtin ovelle ja sanoi:\n\n\"Topias valjastaa jo hevosta, joudutko rekeen?\"\n\n— Valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu olen jo ollut tuosta herran\nhetkestä, sanoi Minna, koppasi lapaset käsiinsä ja lähti ulos, missä\ntodellakin näki Topiaksen olevan hevosta valjastamassa. Vanhimmat\npojatkin Benjami ja Santeri häärivät apuna.\n\nMinna istui rekeen toiseen laitaan jättäen sijaa Topiaksellekin ja\nvetäisi peitteen aivan kaulaansa asti. Somalta tuntui päästä kirkkoon\ntällaisella kyydillä.\n\nKun hevonen oli valjastettu ja Topias oikaissut ohjakset, ei hän\ntullutkaan reenperään, vaan hyppäsi kuskipukille ja nykäisi hevosta\nlähtemään. Mutta samassa romahti aisassa suuri pahaääninen lehmänkello.\nPojat juuri hevosen lähtiessä liikkeelle nykäisivät kellosta tukon ja\nkellon rämähtäessä päästivät pilkallisen naurun rähähdyksen.\n\n— Tämäkö se vielä puuttui... Mitähän pahaa minä lienen tässä talossa\ntehnyt, että minua tällä lailla pilkataan... Jaksaneeko hänessä\nluitaankaan terveinä sälyttää... Silmäni söivät eilen kuin korpit\npuolikuolleelta hevoselta, eikä sekään vielä riittänyt.\n\nTopias ei ollut Minnan puheita kuulevinaankaan. Hän istui kuskipukilla\nkuin puujumala, ajoi niin että maa vilisi reen vieressä ja kello\nrönkötti aisassa kuin paholaisen hätärumpu.\n\nKirkon luokse tultua Topias sitoi hevosensa puuhun, päästeli kellon\naisasta, tukki sen heinillä ja pani rekeen. Sitten meni Topiaskin\nkirkkoon ja istui lähinnä oven suuta olevaan penkkiin, josta voi nähdä,\nmilloin Minna lähtee kirkosta.\n\nSaarnan loputtua Minna lähti kirkosta ja aikoi mennä jalkasin kotiin,\nmutta Topias sanoi hänelle kirkon edessä: \"Kyllä me nyt päästään\nkellottakin. Minä riisuin sen jo pois aisasta.\" Minna taipui ja istui\nrekeen. Joutuihan näin pikemmin hoitamaan elukoita.\n\nNyt Topiaskin istui reenperään hänen viereensä ja hevosen juosta\nhölkötellessä sanoi:\n\n— Tämä meidän talo on semmoinen talo, että siinä pitää aina olla yksi\npilkattava. Näyttää siltä, että ne eivät pysy terveinä ilman. Minulla\non tässä jo toinen vuosi oltavana ja siksi minä sen tiedän. Kun toissa\nsyksynä tähän tulin, niin rupesivat minusta tekemään leikkikalua, mutta\nsiinä erehtyivät enemmän kuin puoleksi. Minulta kuulivat teräväpäisiä\nja minä sanoin: Jos ette tätä usko, niin minä näytän, miten kallista\nlystiä se on. Tämä Benjamin vinkula ei sitä uskonut, mutta se saikin\nmaistaa mitä se oli. Se oli minun nukkuessani kerran tervannut minun\ntukkani takaapäin. Mutta kun minä sain tietää, kuka sen oli tehnyt,\nniin vetäisin tällä talonpoikaisella nyrkilläni herraspoikaan sen\nverran, että armaat rukoukset heltisivät miehestä. Miehellä oli monta\npäivää poski kuin leilin puolikas eikä muussakaan ruumiissa tainnut\npaikat olla aivan syntymäjäleltä. Ja se tepsi. Sen erän jälkeen ei\nminun kanssani ole vanha eikä nuori ruvennut ilveilemään. Ja se kaikki\nlähtee tuosta ukosta. Kaikkein ilkeimmällekin pilalle se nauraa\nhörhöttää kuin vanha rahtikoni apetta tehdessä. Rouva kyllä on hyvä\nihminen, mutta sillä ei ole valtaa enempää kuin mökin Maijalla. Kiittää\nkun itse saa silmänsä auki.\n\n— Ja tuommoiseen taloon sitten Pilvensalon rouva minut hommasi... Voi\ntätä maailmaa pahennusten tähden!\n\nTopias rykäisi ja sanoi:\n\n— Kyllä rouva Pilvensalo on tiennyt, että kolme karjapiikaa viime\nvuonnakin lähti, eikä sittenkään kekriin päästessä ollut yhtään.\nTämän Mallan saivat viimeisiksi viikoiksi hoitamaan karjaa. Ja kaikki\nlähtivät juuri tuon ilveilyn takia. Ja sen sanon, että ei se ole\nsinunkaan häpeäsi, jos pujotat liinasukat jalkoihisi ja lähdet.\n\n— Sitä en pikkukummasta tee, kun kerran rouva Pilvensalo on minut tänne\ntoimittanut.\n\n— No älä sitten tee. En ainakaan minä käske. Ja kyllä minä tulenkin\naikaan eikä paha olekaan, mutta minun nokkani alle niiden ei olekaan\ntuloa sateen pitoon.\n\nNyt loppui matka. Kartanossa ei näkynyt liikkeellä ketään. Heti reestä\npäästyään Minna juoksi pirttiin, heitti sinne päällysvaatteensa ja\nkiirehti navettaan.\n\nSilmä onneksi parani. Muutamassa viikossa häipyi musta kiehkura\naivan jäljettömiin, mutta alituinen hieno pila kumminkin piti mielen\nraskaana. Asioillakin liikkuessa oli Minnan päähuivi usein silmäin yli\nlaskettuna. Ja kun iltahetkinä karjalta päästyä ei useinkaan maistunut\nkäsityö, niin hän huvikseen katseli aapistaan. Manta oli tullut sen\nhuomanneeksi ja kertonut sisällä, että sillä höperöllä on vanha\niänikuinen aapinen, jota se käsityön sijasta iltakaudet lukee.\n\nTänä iltanakin oli Minna keittiön loukossa omia aikojaan huvikseen\nkatselemassa sitä aapistaan. Manta keittiössä käydessään näki sen.\nPienen tuokion perästä syöksähti Benjami keittiöön ja kysyi kiireesti:\n\n— Mihin se on Manta mennyt?\n\n— En minä tiedä. Vasta ikään tuo tästä pyörähti, sanoi Minna kohottaen\npäänsä.\n\nBenjami kurkisti katsomaan Minnan kirjaa ja sanoi:\n\n— Mitä kirjaa sinä luet?\n\n— Parempiko kysymä kuin näkemä, vastasi Minna, mutta ei osannut pitää\nvaraansa, sillä Benjami sieppasi silmänräpäyksessä Minnan edestä\nkirjan, repäisi sen kahdeksi, viskasi palaset palavaan hellan uuniin ja\nilkeästi nauraen juoksi ulos.\n\nVihasta ja harmista sävähtäen Minna hyökkäsi kaksin käsin uunista\npelastamaan kirjansa palasia ja saikin aapisen alkupuoliskon jotenkin\neheänä, vaikka senkin muutamat lehdet roihusivat jo liekeissä.\n\nVarsinainen muistolehti kuitenkin pelastui aivan eheänä paksun\nkansilehden turvissa, joka ei kerinnyt syttyä. Minnan sydäntä\nkarvasteli, mutta nyt hän ei kuitenkaan itkenyt. Tulinen viha vain\nkiehui povessa.\n\nBenjami oli sisällä kertonut ilkityön, minkä vuoksi Manta keittiöön\ntullessaan luuli tapaavansa Minnan itkemästä. Mutta Minna istui vain\nkorvanlehdetkin punaisina vihasta.\n\nManta tekeytyi nyt osanottavan näköiseksi ja kysyi.\n\n— Mikä muisto sinulla oli siinä vanhassa aapisessa, jonka Benjami\nkuului repineen ja viskanneen palamaan. Rouva torui siitä Benjamia,\nmutta Benjami vain nauroi.\n\nMinna keikautti tuimasti päätään ja sanoi suu vihasta irvissä:\n\n— Annetaan päivän mennä, toisen tulla, kyllä se nauru vielä lähtee.\nTaitaa se variksen pelätti luulla, että minä olen paljas tervatallukka\nhänen pilkattavakseen. Raskin minäkin sille koiran hierimelle\nlahjoittaa toiseen poskeen samanlaisen leilinpuolikkaan kuin Topias oli\nmennä talvena laittanut toiseen.\n\nManta uudisti kysymyksensä:\n\n— Totta kai sinulla oli siinä kirjassa jokin erityinen muisto, kun sinä\nsen menettämisen niin pahana pidät. Etkö sinä nyt voi sanoa, miksi se\nkirja on sinulle niin kallis?\n\nMutta Minna vaan murahti, ettei toinen sillä tiedolla mitään tee.\n\nManta tunsi, että sieltä ei lähde lisää. Siksi hän jätti kyselynsä ja\nkertoi sisälle mentyään kaikki Minnan sanat. Ja kun oli kuultu, että\nTopias on Minkalle kertonut semmoisesta kuin Benjamin leiliposkista,\nniin päätettiin, että Minka on Topiaksen kanssa hyvissä väleissä.\nArveltiin Topiaksen olevan Minkalla varamiehenä, minkä vuoksi hän\nuskalsi uhkailla.\n\nHuomenaamuna oli Topias aamiaisen jälkeen, annettuaan hevoselle apetta\ntullut pirttiin tupakoimaan. Piippuaan vedellen hän köllötti penkillä\nkynkkämöisillään. Minna oli panemassa uunia lämmitä, kun Benjami saapui\npirttiin ja heti ovesta tultuaan kysyi:\n\n— Mitä sitä nyt tänne kuuluu?\n\n— Mitäs sitä koiran hierimelle kuuluu? kuului Minnan suusta vihasta\nsähisevät sanat.\n\nBenjami luuli, että nyt tahdotaan ärsyttää häntä riitaan, eikä siksi\nollut kuulevinaan. Hän istui vaan Topiaksen luo penkille ja alkoi\nhyvässä ystävyydessä kysellä Topiaksen ajoista ja minkälainen nyt oli\nkeli.\n\nHetken siinä Topiaksen luona oltuaan Benjami lähti ulos ja kun hän oven\nluona katsoi veikeän näköisesti Minnaan ja nyökäytti lyhyttukkaista\npäätään, sanoi Minna tuikeasti: \"Koiran hierin\".\n\nBenjamilla oli jo toinen käsi ovenkahvassa. Hän nyökäytti taas päätään\nja sanoi: \"Topiaksen muija, Topiaksen muija.\"\n\n— Koiran hierin, koiran hierin.\n\n— Topiaksen muija, Topiaksen muija.\n\nTätä sananvaihtoa olisi kai kestänyt vaikka koko päiväksi, mutta\nBenjami näki hyväksi luikkia tiehensä, paiskaten oven jälkeensä kiinni,\nniin että lasit seinillä helähtivät. Kun ovi kuitenkin ponnahti hieman\nraolleen, niin Benjami seisahtui ulkopuolelle kuuntelemaan.\n\nBenjamin mentyä Topias virkahti jäykkään tapaansa:\n\n— Taisit antaa miehelle nimen, joka iäksi riittää. Olisi sietänyt\nkolmisen kertaa nostaa vettäkin päähän.\n\n— Sen ennättää tehdä vastakin. Kyllä minä ainakin hänen nimensä\nsäilytän missä ikinä nähnenkin, sanoi Minna tahallaan kovalla ja\nuhkaavalla äänellä, että Benjami sen kuulisi. Hän kyllä näki Benjamin\nseisovan portailla.\n\nTopias nousi nyt lähtemään ja mutisi itsekseen: \"Koiran hierin, koiran\nhierin. Se sille kyllä sopiikin nimeksi. Tuo läpikuultava raukka...\nKoiran hierin, koiran hierin...\" Topias meni kartanolle kääntämään\nrekeään tien suunnalle ja valjastamaan hevosta, Benjami nauraa räkätti\nivallisesti ja sanoi: \"Minkan Topias ja Topiaksen Minkka niinkuin\npappilassakin Ellin Kalle ja Kallen Elli.\"\n\nTopias näytti nyt tavattoman suurta nyrkkiään ja suutaan hieman\nkuristaen ärjäsi: \"Pidähän kiinni se leipäreikäsi, äläkä meinaa minusta\nruveta mieltäsi hakemaan. Täällä on vielä joku annos jälellä sitä hyvää\nja terveellistä ainetta, jota sinä jo ennen olet kerran saanut. Ja jos\net tätä usko, niin tulet saamaan ja hyvällä mitalla, sen takaan.\"\n\nBenjami ei virkkanut enää mitään, meni vain isolle portaalle katsomaan,\nkun Topias valjasti hevosensa, istui reen penkille ja lähti ajamaan\nmetsään.\n\nMinna tuli nyt pihamaan toiselta puolen olevasta työväen pirtistä\neikä ollut näkevinäänkään Benjamia, meni vain karjakartanoon, jossa\nitsekseen rupesi laulamaan.\n\nManta tuli sisältä, seisahtui Benjamin luokse portaalle kuulemaan\nlaulua ja sanoi:\n\n— En ole kuullut Minkan vielä ennen laulavan. Mutta tavattoman kaunis\nääni sillä on.\n\n— On. Sietäisi olla paremmassa kaulassa.\n\n— Mikäs siinä kaulassa on. Kyllähän se sijansa välttää ja hyvä on\nväittämäänkin.\n\n— Miksei. Kyllähän se Topiakselle välttää, sanoi Benjami ja lähti\nsisälle.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nHövelinin perheessä alettiin uskoa, että Minna ja Topias ovat\nkihloissa. Topias oli hyvä ja uskollinen työntekijä. Hänestä pidettiin\npaljon eikä häntä uskallettu suututtaa, sillä pelättiin, että hän menee\npois talosta ja vie Minnan mukanaan. Näin Minnakin pääsi nyt rauhaan.\nManta kumminkin kyseli Minnalta, milloin ne kuuliaiset tulee, ja sai\naina vastauksen: \"Odota, vaan älä pitkästy.\" Kun Topias oli saanut\nkaikki pelkonsa alle ja kun hän oli Minnalle suojamuurina, niin meni\nkoko kevätpuoli talvea ja kesääkin aina juhannukseen asti onnellisesti.\nMinna sai olla jokseenkin rauhassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oltiin juhannusaatossa. Oli vielä aamupuoli päivää, kun kaukaa\nmereltä rupesi sormen korkuisena pillinä näkyä törröttämään laivan\nsavu, joka myötäänsä suureni. Kohta rupesi pellavan siemenen kokoisena\nnäkymään laivakin. Silloin Benjami kiikari mukanaan kiipesi rakennuksen\nharjalle, ja hetken perästä iloisesti huudahti: \"Tähdenlento... se\non Tähdenlento... Nyt tuleekin pastori Pilvensalolle vieraita, kun\nTähdenlennon kapteeni on rouvan veli... Ettei se nyt näy Pilvensalon\nkotiin, jotta tietäisivät tulla vastaan... Sanokaa isälle, että se\nsoittaa Pilvensalolle. Laiva tulla tohkaisee ihan tätä kohti, se tulee\naivan tähän meidän rantaan... kas sitä, jo töräytti tervehdyksen... Ja\ntoisen... Ja kolmannen... Ai, ai, miten on komea laiva ja suuri. Se on\nEtelä-Amerikasta tuonut kaupungin kauppiaille lastia, ja nyt päällikkö\npoikkeaa tänne sisarensa luokse. Aivan tulee kuin ammuttu tätä kohti.\"\n\nKaikki keräytyivät rannan töyräälle katsomaan tulijaa. Ukkokin vanha\nteatterikiikari kädessään tuli joukkoon ja tähystettyään laivaa sanoi:\n\"Kyllä se taitaa olla Tähdenlento\".\n\n— Jopa nyt sattui hyvin, kun kapteeni tapaa täällä äitinsäkin, virkkoi\nrouva ihastuneena.\n\n— Kuuluu toissa iltana tulleen tänne tyttärensä luokse. En ole joutanut\nkäydä tervehtimässä; arvelin huomenna käydä. Sekin kai tulee tänne\nvastaan, kun sinne soitettiin.\n\nLaiva töräytti taas jymisevän tervehdyksen. Alkoi kuulua heikkoa\nkohinaakin, kun sen uhkea keula halkaisi viheriää vettä. Nyt se jo\nrupesi hiljentämään. Ei näkynyt uskaltavan tulla laituriin, missä\npienemmät merilaivatkin kävivät, vaan jäi ankkuriin kauemmas rannasta.\n\nPian saapuivatkin Pilvensalon vaunut Hövelinin laivalaiturille. Siinä\ntulivat laivan kapteenin äiti ja sisar, ja pastori Pilvensalo istui\nitse kuskipukilla. Kapteeni katsoi kiikarillaan rantaan ja tunnettuaan\näitinsä ja sisarensa tempasi rintataskustaan vihreän silkkisen\nnenäliinansa ja rupesi pitkällä kädellään sitä huiskuttamaan. Rouva\nPilvensalo tähysti kiikarillaan hetkisen huiskuttajaa ja huudahti:\n\"Veljeni, veljeni\". Nyt huiskutti hän äitineen kapteenille, ja samoin\nteki pastori Pilvensalo. Mutta Hövelinin pojat ja työmiehet lähtivät\nviidellä soutuveneellä kiirehtimään laivalle kilpaa. Kuka ehtisi\nensinnä perille, saisi kapteenin veneeseensä. Topias oli paras soutaja,\nhänen venheensä tuli ensiksi laivan kylkeen. Laivasta laskettiin\nportaat, ja kapteeni rouvineen ja palvelijoineen tuli veneeseen.\n\nTopias rupesi hartiainsa voimasta soutamaan venettä rantaa kohti varsin\nnäyttääkseen kaukovieraille, mihin pohjolan poika kykenee. Ja kovasti\nkohisikin venheen keula.\n\nRannalle päästyä kapteeni suudellen tervehti äitiään ja sisartaan ja\nsamoin teki kapteenin rouva. Sitten he nousivat vaunuihin, pastori\nnousi itse kuskipukille ohjaamaan komeaa, kiiltokarvaista harmaata\norittaan. Vaunut lähtivät liikkeelle ja etenivät kuin tuulispään\najamina, oriin ryöheä liinanvalkea harja vain leimusi ja näkyi vaunujen\nja vaunuissa istujien yli.\n\nLaivamiehet rupesivat nyt Hövelinin metsästä veneellä kuljettamaan\ntuuhealehtisiä koivuja, joita pystyttivät laivan kannelle sitoen ne\nkaiteisiin. Iltapäivällä laiva näytti lehtimetsäiseltä meren saarelta.\n\nKun tuli tieto, että laivapojat laittavat tulevaksi yöksi laivan\nkannelle tanssit, niin Hövelinissä lämmitettiin sauna tavallista\naikaisemmin, että jouduttaisiin hyvissä ajoin laivalle.\n\nMinnalla oli tapana kylpeä vasta sitten kun kaikki muut olivat olleet\nsaunassa ja niin hän teki nytkin. Laivapojatkin olivat käyneet maissa\nottamassa suomalaisen kylvyn. Kun Hövelinissä kaikki tiesivät, että\nMinnakin haluaa lähteä näkemään laivaa, niin Hövelinin pojat arvasivat,\nettä Minna oli heittänyt vaatteensa saunan etuhuoneeseen. Benjamin\nkehoituksesta Santeri hiipi salaa ja varasti Minnan vaatteet ja juoksi\nkauas meren rannalle, joten Minna jäi alastomaksi saunaan. Pojat\ntiesivät, että Minna ei alasti lähde sieltä mihinkään ennenkuin sattuu\nkulkemaan ohi joku, jota voi pyytää tuomaan vaatteita, ja että silloin\non rannasta kaikki veneet viety laivalle, joten täytyy olla kotona\npääsemättä toisten iloon.\n\nTästä kepposesta ei Topiaskaan tiennyt ennenkuin laivalla pojat\nrupesivat toisilleen nauraa tirskumaan ja puhumaan kissanlinnasta.\nTästä Topias arvasi, kuka kissanlinnaan oli jäänyt. Hän oli ensin\nluullut Minnan muuten jääneen kotiin.\n\nKun pojat yhä siitä tirskuivat, ei Topias ollut tietävinään, ajatteli\nvain, että se on liian aikaista iloa.\n\nEräs Wilhelm-niminen nuori laivamies osasi hyvästi suomea. Topias teki\ntuttavuutta miehen kanssa ja pyysi päästä kahdenkeskiseen paikkaan.\nWilhelm veikin Topiaksen omaan hyttiinsä. Siellä Topias kertoi\nHövelinin ihmisten elämän tavoista ja talon palvelijalle tehdystä\nkepposesta. Nuo pojat olivat tytön kylpiessä koiruuksisaan varastaneet\nsaunan etuhuoneesta tämän vaatteet, ettei tyttö pääsisi laivalle.\n\nKuuma verinen Wilhelm tuli kasvoiltaan punaiseksi, hänen sisällään\nkiehahti suuttumus. Tummat silmät näyttivät vajoavan syvempään. Hän\nhyppäsi istuimeltaan ja kysyi innoissaan saisiko ne pojat tänne?\nJumal’avita, niitten pitää kuolevassa ruumiissaan tuntea mitä koiruus\nmaksaa.\n\n— Kyllä ne saadaan tänne ja helposti saadaankin, mutta minulla on\nmielessä toisenlainen juoni, virkkoi Topias. — Tyttö on kaikin puolin\nkelpo tyttö ja komea ulkopuoleltakin nähden. — Voisikohan se juosta\nkarkaamaan tähän laivaan? Minä sitten koettaisin tehdä uskottavaksi,\nettä hän on harmissaan hukuttautunut mereen tai hirttänyt itsensä\nmetsään. Hakevat sitten ainakin yhden viikon merestä ja metsästä.\nJollei tämä käy päinsä, niin annetaan poikain tuntea, että kuritus ei\ntee pahaa, kun se sattuu paikalleen.\n\nWilhelm pyörähti kantapäillään ja sanoi: Odotappas minä käsken Huugon\ntänne. Wilhelm poistui pariksi minuutiksi ja sitten palasi iloisen\nnäköisen pojan kanssa, jolle oli kertonut asian. Toveri tulistui ja\nvirkkoi: \"Kyllä tyttö varastetaan laivaan. Mutta mitä tehdään ensiksi\nniille ilkimyksille... Jollei muuta, niin on meilläkin kissanlinna.\nHaalataan ne tuonne rangaistushyttiin.\"\n\nNiin tosiaankin! Se me tehdään. Hae pojat tänne, sanoi Wilhelm\nTopiaalle.\n\nTopias meni kannelle, missä tanssi oli parhaillaan, ja sanoi iloisin\nkasvoin Benjamille: \"Sinä ja Santeri lähtekää tänne meripoikien\nhyttiin, siellä on hienoa viiniä, jommoista täällä ei saa\". Benjami ja\nSanteri luulivat meripoikain juottavan heille viiniä siitä hyvästä,\nettä saivat heidän metsästään koivuja. Topias antoi poikain mennä\nedellä hyttiin ja jäi itse ovelle. Yhtäkkiä Wilhelm kivahti pojille:\n— Kumpi teistä on se, joka varasti tytöltä vaatteet, niin ettei hän\npäässyt laivalle?\n\nPojat eivät kerinneet sanoa mitään, kun Topias murahti: — kumpainenkin,\nyksissä tuumin. Silloin tarttui Wilhelm Benjamia ja Huugo Santeria\nkaulukseen komentaen: \"Käykää tänne.\" Benjami ja Santeri eivät\nyrittäneetkään vastustella. He tiesivät mitä miehiä Topias on ja\nhokivat siksi vain hädissään: \"Me haemme tytön tänne. Älkää tehkö\nmeille mitään, me haemme tytön tänne.\"\n\nMeripojat eivät heitä kuunnelleet, työnsivät vain pimeään\nrangaistuskoppiin.\n\nTopias huomautti nyt laivapojille ettei juonta saada muuten\nuskottavaksi kuin että tytölle toimitetaan vaatteet täältä, joten hän\nsaa jättää kaikki omansa sinne.\n\n— Aivan oikein. Me toimitamme vaatteet ja vähän muutakin, sanoi Huugo\nja pyörähti samassa ulos.\n\nTuokion kuluttua Huugo toi säkin, johon oli sullonut vaatteita kengistä\nja sukista lähtien ja suuren käärön hedelmiä ja ruokatarpeita, ja sanoi:\n\n— Tässä on vaatteita ja ruokaa siksi kunnes saadaan laivaan. Pidä nyt\nvain huoli siitä, että tyttö saadaan tänne, kun kaikki tämä väki on\nlähtenyt ja viimeisetkin täällä ruvenneet nukkumaan — ehkä kello kolmen\naikaan aamusella. Me olemme tuolla kannella vahdissa.\n\nLaivan kannella vinkuivat viulut ja tanssi jytisi. Kukaan ei huomannut,\nkun Topias pudotti säkkinsä veneeseen, johon pojat laskivat Topiaksen,\neikä sitäkään, että Topias lähti soutaa riipomaan rannalle.\n\nTopias souti veneensä saunan kohdalle rantaan, meni sitten\nsaunanseinälle, koputti akkunaan ja kysyi: \"Onko Minna siellä?\"\n\n— On. Kuka Jumalan luoma siellä? kuului hieman säikähtynyt ääni.\n\n— Topias on täällä. Toin sinulle vaatteita. Tuon sen vaatesäkin tänne\netuhuoneeseen. Kun saat yllesi niin tulen sinne puhumaan sinulle\nmerkillisiä asioita.\n\nKun Minna oli pukeutunut, meni Topias saunaan ja kertoi juonen. Minna\nihastui, nauroi katketakseen ja sanoi: \"Mitä hyvää osannenkaan tehdä\nsinulle?\"\n\n— Älä puhu siitä, lähde vain kiireen kaupalla liikkeelle ja tässä\nrantatöyrään suojassa mene myttyinesi tuonne tuon niemen taakse\nniittylatoon. Odota siellä siksi kunnes tulen veneellä hakemaan ja vien\nlaivaan.\n\nMinna aukaisi kuitenkin eväsmyttynsä ennenkuin lähti. Siitä otti\nTopiaskin hedelmiä ja lähti mennäkseen laivaan, mutta seisahtui ovelle\nkun Minna sanoi:\n\n— Kuule Topias, minä en heittäisi sitä aapisen puoliskoa. Ota sinä se\nsieltä minun tavarakopastani ja tuo se minulle.\n\n— Kyllä, kyllä, virkkoi Topias ja lähti veneensä luokse. Sitten Topias\njälleen lähti soutaa nyhtelemään laivalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nManta oli huomannut Topiaksen ja ihmetteli, kun tämä tuli yksinään.\nTopiaksen ilmestyttyä laivan yläkannelle Manta kiiruhti kysymään: \"Eikö\nMinkka lähtenytkään?\"\n\n— Ei ole lähtenyt ja missä taivaan ilossa lienee koko ihminen. Ei sitä\nvaan sieltä talosta löytynyt.\n\n— No hyvänen aika... Kävitkö saunassakin?\n\n— Kävin saunassa ja puurrin navettakartanon ja ison rakennuksen\nvinninkin niin tarkkaan, että neulankin olisin löytänyt, mutta ei\nnäkynyt jälkeäkään.\n\n— No jotakin sitä... Mihinkähän aidan rakoon tuo sitten pisti päänsä?\njahkaili Manta.\n\nManta ihmetteli myöskin missä Benjami ja Santeri ovat, kun hän ei ollut\nnähnyt heitä melkein koko yönä.\n\n— Ne kyllä ovat tallessa ja löytyvät aikanaan, sanoi Topias\nvälinpitämättömästi.\n\nMantan kasvot sävähtivät punaisiksi.\n\n— Missä ne sitten ovat? kysyi hän.\n\n— Ne ovat katumassa illallista syntiään. Tuolla laivan pimeässä\nrangaistuskopissa seisovat nokka nokkaa vasten. Olivat siksi tyhmiä,\nettä laivapoikain kuullen kehuivat tekoaan. Ja sen sanon, että\nBenjami ja Santeri saavat kiittää minua siitä, että pääsevät täältä\ntervein luin. Laivapojilla oli aikomuksena antaa oikein isän kädestä\npitkin selkämunia ja takapakaroita, mutta minä ehdotin kissanlinnaa\nrangaistukseksi. Pojat joutuivat paikkaan, missä ei juhannusyön valo\nhäikäise silmiä eikä ilon pauhu särje korvia. Laulakoot siellä \"Sen\nsuven suloisuutta.\"\n\nManta sanoi: \"Hyi... vai siellä ne ovat Benjami ja Santeri... Etkö sinä\nsentään pyytäisi laivapoikia niitä vapauttamaan. Olisi jo lähdettävä\npois. Siellä kotona kohta herra ja rouva alkavat nousta, pitäisi päästä\nniille kahvia keittämään.\"\n\nTopias pudisti tuimasti päätään ja sanoi: \"En Kyllä tietää se päästää,\njoka on sitonutkin.\"\n\nNyt viulutkin lakkasivat soimasta ja tanssi taukosi. Ja kun aamuaurinko\njo paistoi korennon korkuiselta, niin kaikki alkoivat kiirehtiä\nlaivasta kotiinsa. Ilmestyivätpä jo kannelle Benjami ja Santerikin.\nTopias alkoi hommata lähtöä, ja Topiaksen veneeseen laskeutui Manta ja\nHövelinin nuoremmat pojat. Benjami ja Santeri eivät kuitenkaan tulleet,\nuhkaavan näköisinä vain muljahtelivat tummat silmät. Mutta yhtä\nuhkaavasti välkähtivät Topiaksenkin tuhkanharmaat silmät, ja hän sanoi\nivan hymy huulissaan: \"Rikos ja rangaistus. Rangaistus ja rikos, ne\nkulkevat käsi kädessä. Ettekös sitä tiedä?\" Sen sanottuaan lähti Topias\njuuri kuin vihassa soutamaan rantaan.\n\nKotiin päästyä Topias meni suoraa päätä väen pirttiin ja kaivoi Minnan\ntavarakopasta aapisen puoliskon ja pisti poveensa.\n\nTuokion perästä tuli Topias keittiöön, missä Manta oli keittämässä\nkahvia, ja huolestuneena, hieman värähtävällä äänellä sanoi:\n\n— Kyllä se ihminen ei ole kunnian teillä. Sitä ei näy missään, ja\nkaikki vaatteet ovat tallessa. Tuolla pirtin vaatekaapissa ovat\nsen kaikki työvaatteet kenkineen ja sukkineen ja tuolla rannalla\nretkottavat ne vaatteet, jotka pojat ovat saunasta varastaneet. Ei\nsuinkaan se alasti ole ihmisten ilmoille mennyt.\n\nManta löi käsiään yhteen. Kauhun ilme levisi kasvoihin, kun hän sanoi:\n\"Hyvänen aika sentään... näitä ilkimyksiä. Kyllä sen tietää, ettei\nsiitä hyville mielin olisi kukaan tullut, jos vaikka kenelle olisi se\ntehty.\"\n\nManta sai kahvin valmiiksi, vei sisälle ja kertoi siellä asian. Sisällä\nsyntyi hälinä. Benjami ja Santerikin olivat jo tulleet sinne. Rouva\nyönuttu yllään kauhistunein kasvoin tuli keittiöön ja sanoi hätäisesti:\n\"Hyvä Jumala. Eikö tiedetä missä Minna on? Hyvä Jumala sentään\".\n\nSamassa tuli ukkokin keittiöön pitkä yöviitta yllään, tohvelit\njaloissaan ja nokka punaisena. Hän sanoi kauhistuneena: \"Niin Minkkaako\nei näy missään?\"\n\n— Ei sitä näy. Ja tuskinpa se on kunnian teillä, koska sen vaatteet\nkaikki ovat kotona liikuttamatta, sanoi Topias tyynesti ja hieman\nsyyttävästi.\n\n— Oletko katsonut saunakaivoon, jos se höperö on sinne pudonnut? sanoi\nukko silmät levottomina.\n\n— Olen katsonut kaivoonkin.\n\n— Ota sinä nyt tuo pitkävartinen palokoukku ja haraa se kaivo.\n\nTopias polkaisi vihaisesti jalkaansa lattiaan ja tiuskasi:\n\n— En lähde. Menkööt harailemaan ne, jotka ovat asian tälle kannalle\nlaittaneet.\n\nSen uskoi ukko ja lähti astua läpsyttämään sisälle. Rouva yhä vaikeroi\nja pyysi, että hengenpelastuksessa toki unohdettaisiin kaikki muu.\nMutta Topias sanoi yhä kovemmalla äänellä:\n\n— Minä en lähde, menkööt ne, joitten on asia.\n\nSiihen tyytyi rouvakin. Hän meni sisälle, ja kohta nähtiinkin ukon\npoikineen pitkävartinen palokoukku olallaan menevän saunakaivolle.\n\nTopiaksen povessa nytkähti somasti, mutta ei hän voinut kenellekään\nsanoa, millä tolalla asia oli. Sitten hän meni pirtin akkunasta\nkatselemaan, kun haraajat nostivat kaivon pohjaan hukkuneita sankoja\nja vettyneitä kekäleitä. Kun kaivo vihdoin oli huomattu tyhjäksi,\nmenivät kaikki pojat meren rantaan ja soutelivat hiljaa edestakaisin.\nYksi souti venettä, ja kaikkien muitten päät olivat veneen laidalla\nkatsomassa, näkyisikö pohjassa ihmisen alastonta ruumista. Mutta\ntuloksetonta oli tämä silmien ponnistelu.\n\nRouva tuli taas keittiöön ja tuskitteli Mantalle:\n\n— Voi, voi, että tuon nyt piti tapahtua Pilvensalon vierasten aikana.\nEi saata mennä edes rouva Pilvensalolle sanomaan... Voi, voi!\n\nSoutelijat tulivat sieltä viimein rantaan ja noloina, kuten ainakin\nsaaliittomat, he lyhyin askelin verkalleen kävelivät rannasta taloon.\nKaikki he olivat kuin pieksetyt koirat.\n\nTopias lähti nyt soutelemaan merelle hänkin. Mutkitellen sinne tänne\nsoutaessaan oli hän kurkottavinaan yli veneen laidan veteen. Siten\nhän mutkia soudellen kulkeutui niemen taakse, Sieltä taas sinne tänne\nsoudellen kulkeutui laivan luokse mennen laivan suojaan. Minna oli\ntähän tullessa maannut veneen pohjassa: rannalta katsoja ei huomannut\nvenheessä olevan muuta kuin Topiaksen.\n\nLaivalla oli vain Huugo kannella. Hän oli vahdissa. Kaikki muut olivat\nnukkumassa.\n\nHuugo laski portaat ja otti hyvillä mielin tulijat vastaan. Hän\nvei heidät sitten hyttiinsä, ja haki suuren vadillisen monenlaisia\nhedelmiä. Syödessä Huugo kertoi Tyynen meren saaristoista ja niiden\nseutujen monista antimista. Hän kertoi Italiassakin saatavan aivan\nhedelmistä suoraan puristettua n.k. rypäleviiniä niin paljon kuin vain\njaksaa juoda. Ämpärillä sitä tuodaan meidänkin ruokapöytään ja kauhalla\nammennetaan juomalasiin, kuten Suomessa maitoa. Ja on sitä meidän\npöydässä maitoakin. Meillä on laivassa kaksi suurta lehmää, joista\nmaitoa valuu kuin koskesta vettä.\n\n— Lehmiä laivassa! huudahti Minna. No sittenhän minulle aukeaa entinen\ntyömaa... Kunpahan nyt pääsisi livahtamaan, etteivät saisi tietää.\nVoivat laittaa poliisit niskaani.\n\n— Älä pelkää. Kun me kerran otamme huoleksemme, niin saavat täällä\nsanoa, että mato meni rasvoineen... Laiva menee nyt Tukholmaan suoraa\npäätä. Tukholmassa pitää vielä olla vähän varuillaan, ne kun saattavat\nsinne sähköttää. Sitten siitä kun lähdetään, niin saavat haistella\njälkiä.\n\n— Vai lehmiä laivassa! keskeytti Minna uudelleen. Niitten hoitajaksi\nkai pääsen paikalla.\n\n— Minä luulen, että sinä pääset hyvinkin pian rouvan apulaiseksi.\nKapteeni on kiivas suomalainen eikä perheessä puhuisi muuta kun suomea.\nRouva osaa hyvin huonosti suomea. Hän on näet syntyjään englantilainen.\nUskon sinun pääsevän rouvalle suomenkielen opettajaksi... Mutta tulkoon\npaikka mikä tahansa, niin sen takaan, että tämän talon isäntäväki ei\nnauti toisen ihmisen kärsimisestä. Päinvastoin koetetaan täällä pitää\njokainen tyytyväisenä ja hyvällä tuulella.\n\nTopias nousi nyt lähtemään ja sanoi:\n\n— Minun täytyy lähteä, ettei mitään epäluuloja syntyisi. Mutta samassa\nhän muisti jotakin, löi kädellään rintaansa, kaivoi povestaan aapisen\npuoliskon ja sanoi: \"Täähän yritti unohtua minun hyväkseni.\"\n\nMinna tempasi kaksin käsin kirjan repaleeseen ja huudahti: \"Voi toki.\nSe olisi ollut ensimmäinen itkuni, jos se olisi jäänyt tänne hukkaan.\"\n\nTopias puristi Minnan kättä ja sanoi: \"En mahtane nähdä enää.\"\n\nHuugo saattoi Topiaksen veneeseen ja palasi sitten Minnan luokse\nhyttiin, missä rupesivat yhdessä katselemaan laidoista kärventynyttä\naapisen puoliskoa. Minna kertoi tarkoin, mikä muisto hänellä siinä oli.\n\nPäivällisen jälkeen Topias lähti kylälle juuri kuin pahaa mieltään\nhaihduttamaan. Hän pistäytyi Pilvensalon keittiöönkin, missä palvelija\npuhdisti päivällisastioita. Mutta ei palvelija kerinnyt puhua Topiaksen\nkanssa kolmeakaan sanaa, kun rouva tuli keittiöön ja nähtyään Topiaksen\nsanoi: \"Mitä sitä nyt Höveliniin kuuluu? Oltiinko sieltä kirkossa? Minä\nen ainakaan vanhempaa väkeä huomannut.\"\n\nTopias rykäisi ja sanoi verkalleen alakuloisesti: \"Ei oltu kirkossa\neikä niitten kenenkään mieli ole ollut kirkossa kiinni. Siellä tapahtui\nmenneen yön aikana ikävyyttä, joka on vetänyt mielet puoleensa.\"\n\nRouvan kasvot hulmahtivat punaisiksi, hän sanoi kiinteästi Topiaksen\nsilmiin katsoen: \"Herran nimessä, mitä ikävyyttä siellä on tapahtunut?\"\n\nTopias rykäisi ja virkkoi matalalla äänellä: \"Minna se katosi viimeyönä\nteille tietymättömille. Sitä ei löydetä mistään. Ja ihmisten ilmoissa\nse ei ole, koska vaatteet ovat kaikki kotona.\"\n\n— Minna-kulta! huudahti rouva kesken Topiaksen kertomuksen ja sanoi:\n\"Herran tähden, tule tänne sisälle kertomaan, että kaikki kuulemme.\"\n\nSisälle tultua rouva istutti Topiaksen melkein keskelle salia, ja\nkaikki keräytyivät ympärille kuulemaan.\n\nTopiaksen kertoessa kapteenin kasvot tulistuivat. Hän aina väliin\npudisti päätään. \"Olivatko ne roistot viime yönä laivalla?\" kysyi hän\nTopiaksen lopetettua.\n\n— Olivat.\n\n— No tokko meidän pojat saivat tietää tapahtumasta.\n\n— Saivathan ne tietää, kun ilkityön tehneet kehuivat tytön olevan\nkissanlinnassa.\n\n— No eivätkö pojat niille tehneet mitään?\n\n— Lienevätkö muutakin tehneet, sen minä vain näin, että pimeään pieneen\nkoppiin ne työnsivät seisomaan, ja siellä saivat pojat olla yönsä.\n\nKapteenilta puhkesi sydämellinen nauru ja hän sanoi: \"Jo ajattelinkin.\nEiväthän meidän pojat ole niin saamattomia, etteivät asian aikana\njotain keksisi.\" Sitten kapteeni kääntyi toisiin ja makeasti hymyillen\nsanoi: \"Se rangaistuskoppi on niin pieni, että tuskin tavallinen mies\nsopii yksissä jalkainsa sijoissa seisomaan. Siihen kun on pantu kaksi,\nniin suolaa olisivat saaneet väliin panna.\"\n\nSitten talon rouva kertoi Minnan tarinan siitä lähtien kuin hän\npappilan kuistilla tyttösen ensi kerran syliinsä otti. Tuommoinenko nyt\nloppu! \"Voi, voi kun tulin puolustaneeksi Minnan menoa Höveliniin\",\nhuokaili hän raskaasti.\n\nTopias rykäisi ja sanoi alakuloisesti: \"Kyllä minäkin sen sanon, ettei\nrouvan olisi tarvinnut auttaa Minnaa sinne joutumasta. Höveliini on\nsemmoinen talo, ettei siinä pitää aina olla yksi pilkattavana, ja\nse kaikki lähtee siitä ukosta. Vaikka pojat tekisivät kuinka ilkeää\npilaa, niin ukko nauraa hörhöttää kuin rahtihepo apetta tehdessä.\nRouva kyllä on hyvä ihminen, hän ei sellaista sallisi, mutta hänellä\nei ole enempää valtaa kuin Hannuksen kissalla. Niistä keskimmäisistä\npojista Jalmarista, Teutorista ja Tuuresta taitaa toki tulla äitiinsä\nkelpo ihmisiä, mutta vanhimmat, Benjami ja Santeri, ovat isän poikia.\nNuorimmasta kuusivuotisesta Artturista nyt ei vielä tiedä, lintuko on\nvai kala. Vihainen tulisukka tuo näkyy nyt jo olevan. Ehkäpä sekin\nsukuun eikä sikaan...\n\n\"Minusta ne toissa syksynä rupesivat tekemään pilansa esinettä, mutta\nminä heti ensi kerralla laitoin ne terveellisen pelon alaisiksi ja\ntulen nyt aikaan.\"\n\nRouva keskeytti nyt Topiaksen kertomuksen ja sanoi: — Onko sitä Minnaa\nsitten haettu kaikista mahdollisista paikoista?\n\n— On sitä haettu maalta, merestä ja kaivojen pohjistakin, mutta ei ole\nlöydetty. Minun ymmärtääkseni ei muu ole mahdollista kuin että hän on\nainakin osaksi menettänyt järkensä ja joko alasti juossut metsään ja\nhirttänyt itsensä tai hukuttautunut mereen, jossa laineen laikka on\nkuljettanut syvyyteen. Matalikolta sitä kyllä on haettu.\n\nRouva huokasi taas syvään ja virkkoi: — Voi, voi... Minnalla todellakin\noli taipumusta raskasmielisyyteen. Hän nyrvähti aina niin vähästä\nitkemään. Mutta varma on, että jos Minna olisi vieläkin meillä, niin\neivät asiat näin olisi.\n\n— Sen minäkin sanon, että toisin olisivat silloin asiat. Siksi hyvä\nmuisto sillä oli tämän talon isäntäväestä, sanoi Topias ja nousi\nlähtemään.\n\nSeuraavana aamuna lähti laiva. Pilvensalon perheestä olivat kaikki\nsaattamassa vieraita. Ukko Hövelinkin rouvineen saattoi aivan laivalle\nasti. Laivan luokse tullessa ukko näki laivan keulassa englantilaisen\nnimen ja alkoi itsekseen hokea: \"Falling-Star, Falling-Star\". Sitten\nhän kääntyi kapteeniin ja sanoi:\n\n— Jo ajattelinkin, että miten englantilaisessa laivassa olisi\nsuomalainen nimi... Eihän suomea tunneta muussa maailmassa kuin tässä\nrähjässä.\n\nKapteeni kuuli, että ukko Hövelinin henkeä ahdistaa suomen kieli ja\nvirkkoi tyynesti:\n\n— Tämä laiva on alkujaan suomalainen, mutta myyty sitten\nenglantilaiselle laivayhtiölle. Sentähden tällä on suomalainen nimi,\neikä sitä hävitetä niin kauan kuin minä olen tämän päällikkönä.\n\nSen sanottuaan hän kääntyi puhelemaan venheessä olevien rouvien kanssa,\nkunnes päästiin laivan kylkeen ja laivapojat laskivat portaat veneeseen.\n\nLaivapojat olivat laivan kannelta päästelleet kaikki juhannuskoivut ja\nsyytäneet mereen, ja höyrypannut tohisivat lähtöön valmiina. Kapteeni\npiti talon puolesta saattoväelle pienet kekkerit tarjoten etelän\nviinejä ja hedelmiä.\n\nKekkerit eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Saattajat laskeutuivat\nveneeseen ja laivan potkuritkin parahtivat ja rupesivat kuohuttamaan\nsinisen vihreätä vettä valkeaksi vaahdoksi. Liinojaan heiluttaen\nlähtivät saattajat kotiinsa päin, ja liinojaan heilutti laivan kannella\nseisoen kauan kapteeninkin perhe.\n\nHövelinin rantaan tultua kaikki saattomiehet seisoivat rannan\ntöyräällä katsoen laivaa, joka näkyi vain kärpäsen kokoisena\nmereltä. Ja kiikarilla nähtiin, että kapteenikin perheineen oli jo\nlaskeutunut kannelta. Pilven salon saattoväki palasi taloon puhellen\njuhannusyönä sattuneesta surullisesta tapahtumasta. Päätettiin ruveta\nhakemaan Minnan ruumista metsästä ja merestä. Pastori Pilvensalokin\naikoi lähettää siihen puuhaan renkinsä ja kaksi muuta työmiestä ja\nHövelinistä aiottiin panna viisi miestä etsimishommaan.\n\nTänä päivänä piti haettaman maalta ja metsästä ja jollei ruumista\nlöytyisi, niin huomenna ruvettaisiin merellä naaraustöihin. Ukko\nHövelin määräsi Topiaksenkin etsijäksi, mutta Topias sanoi lujasti:\n\n— Minä en lähde. Hakekoot ne, jotka ovat asian alkaneet.\n\nUkon silmät säihkyivät tulta ja hän sävähti:\n\n— Yhtä talon työtähän se on, vaikka minä tuota meren vettä lipillä\nkannattaisin.\n\nTopias ärähti vieläkin kovemmin:\n\n— Se on talon työtä, kun lähden kyntämään. Sen sanottuaan lähti\nvaljastamaan hevosta auran eteen ruvetakseen kyntämään rukiiksi tulevaa\nkesantopeltoa ja mennessään porisi:\n\n— Niissä ei ole kyntäjää, jotka kykenevät vain kiusaa toiselle tekemään.\n\nSeitsemän miehen voimalla etsittiin Minnaa metsästä, likeltä ja kaukaa,\nja niin tultiin varmuuteen siitä, että hän on meressä.\n\nUkko Hövelinin toimesta teetettiin nyt kymmenen haraa, ja huomenissa\nnähtiin merellä kymmenen venettä ristiin rastiin soutelemassa, mikä\nlikellä mikä kaukana, kaksi miestä kussakin veneessä.\n\nBenjami ja Santeri olivat samassa veneessä. Santeri oli soutamassa,\nja Benjami perässä istuen piteli haraköyttä. Olivat nyt soutelemassa\nniillä seuduin, missä laiva oli ollut ankkurissa. Jopa tarttuikin jokin\nraskas esine haraan. Benjami kiljahti hätäisesti: \"Nyt se on kiinni.\nTule sinäkin vetämään.\" Santeri meni Benjamin avuksi. Kumpaisellakin\noli kasvot vaaleina ja silmät pyöreinä, kun he odottivat mitä\nsieltä nousisi. Ja tulihan sieltä kuin tulikin saalis, mutta se oli\nlaivapoikien juhannuskoivu. Hyöteä mahlakoivu oli painunut pohjaan.\n\nBenjamin ja Santerin mielestä olikin hyvä, että se oli koivu. He eivät\nolisi ollenkaan toivoneet naruunsa Minnan ruumista, vaikka heidän\ntäytyi ukon pakoittamana olla siellä muitten mukana haraamassa.\n\nIlta oli jo myöhä kun vene toisensa perästä alkoi tulla rantaan.\nKaikilla oli nyt se usko, että kun se hukkunut on alaston, ilman\nvähintäkään vaatteen riekaletta, niin se ei tartu haraan, turha on\nyrittääkin.\n\nSiihen päätökseen tyytyi pastori Pilvensalo ja ukko Hövelinkin. Jäätiin\nodottamaan, että se mätänemistilassa ollessaan nousee veden pinnalle ja\naalto ajaa rannalle, josta joku sitten löytää.\n\nTänä yönä ei rouva surun takia saanut unta. Ajatukset viihtyivät vain\nsamoilla poluilla. Vaistomaisesti menivät kädet ristiin ja hän sanoi\nsyvästi huokaisten: \"Minna-parka! Minun Mimmi-kultaseni! Orvoista\norvoin... Taivaassa lienee hänellä isä.\"\n\nPäivän valjetessa hän kuitenkin nukkui ja unissaan näki Minnan\nkallisarvoisissa vaatteissa, kauniina kuin taivaan enkeli, tulevan\npitkältä matkalta kotiin. Rouva ihastui tästä niin, että heräsi\nunestaan ennenkuin ehti tervehtiäkään. Mielensä hän nyt kuitenkin tunsi\nkeveämmäksi. Se unikuva jäikin ainaiseksi rouvan mieleen. Muistipa hän\nMinnan milloin tahansa, tuntui kuin tuon unikuvan suuret herttaiset\nsilmät olisivat katsoneet häneen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nNeljä vuotta oli kulunut.\n\nRouva Pilvensalo oli eräänä toukokuun ruskoisena yönä unissaan nähnyt\nMinnan samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin haraaminen merestä oli\nlopetettu. Rouva ei saanut sitä unta mielestään. Aamiaispöydässä hän\nalkoi pastorille puhua:\n\n— Mitähän merkinnee se, että taas viime yönä unissani näin Minnan\nsamanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin hakeminen jätettiin.\n\n— Hm... Unet ovat öitä myöten ja näkijät unien jälissä. Sinä ajattelet\nvalveilla ja mielessäsi kuvittelet Minnan siellä Tuonelan valtakunnassa\nniin puhtaaksi ja ihanaksi, siinä kaikki, sanoi pastori hieman\nylenkatseellisesti, leikkeli lihakappaletta lautasellaan ja nosteli\npaloja suuhunsa.\n\nKun rouva näki, että pastoria ei haluttanut kuunnella, ryhtyi hänkin\näänetönnä syömään, mutta oli tuskin kerinnyt leikata yhtään palaa,\nkun ovi aukeni ja postinkantaja tuli sisään. Hän jätti sanomalehdet\novensuussa olevalle pöydälle, mutta kun rouvalle tulevassa kirjeessä\noli ulkomaalainen postimerkki, vei hän sen rouvan ojennettuun käteen.\n\nRouva aivan hypähti ilosta, kun näki kirjeen: — Elisen käsialaa ja\nBrasiliassa kirjoitettu.\n\nSitten rouva iloisin kasvoin luki kirjettään ja taputti toisen\nkätensä sormilla pöydän laitaan. Luettuaan kirjeen loppuun, hän sanoi\niloissaan: — Tähdenlento tuo taaskin juhannuskesällä täkäläisille\nkauppiaille lastia ja veljeni aikoo käydä täällä. Mutta Elise\nkirjoittaa, että minun pitäisi hommata täältä hänelle suomalainen\npalvelijaneiti, kun hänen nykyinen palvelijansa aikoo jäädä tänne\nSuomeen. Niin, mistä se nyt kopataan? Juhannukseen ei ole enää neljää\nviikkoakaan. Meidän täytyy luovuttaa Liina... Vai mitä sanot, Uuno?\n\nPastorin kasvot levisivät hymyyn ja hän virkkoi leikillisesti:\n\n— En sano mitään, syön vaan.\n\n— Niin, mutta kyllä meidän täytyy kuitenkin hommata, sanoi rouva\npäättävästi.\n\n— No ei se nyt kovin vaikea kysymys liene. Kumpahan tulevat tänne, niin\nsittenpähän nähdään, mikä verkko se peräksi pannaan, sanoi pastori ja\nnosti uutta lihakimpaletta lautaselleen.\n\nRouvakin siirsi kirjeen pöydän toiseen päähän ja jatkoi syöntiään.\nSiinä hän ajatteli: — Koska Uuno on niin välinpitämätön, niin annetaan\nLiina ja otetaan itselle sitten kuka saadaan. Mutta yöllisestä unestaan\nei rouva päässyt sittenkään, vaan ajatteli, mitä yhteyttä tuolla unella\nsaattoi olla kirjeen kanssa... Ehkä ei mitään...\n\nKun Pilvensalon kotiin ei näkynyt merta siltä suunnalta mistä laivan\ntiedettiin tulevan, oli Hövelinin talosta ilmoitettava pappilaan laivan\ntulosta.\n\nJuhannus olikin vielä kahden päivän takana, kun Hövelinistä soitettiin,\nettä \"Tähdenlento\" näkyy kaukana merellä ja tulee täydellä höyryllä\ntänne päin. Nyt valjastettiin iso harmi vaunujen eteen ja pastori\nrouvineen lähti ajamaan rantaan. Kaukaa mereltä kuului vielä laivan\njymisevä ilmoitushuuto. Ei tarvinnut rannalla kuitenkaan kauan odottaa,\nkun laivakin oli entisellä paikallaan ja ankkuri hurautettiin pohjaan.\nPastori Pilvensalolla oli nyt rannassa oma soutuvene, jolla hän lähti\nrouvineen laivalle. Pastorin soutaessa alettiin laivalla huiskuttaa\nnenäliinoja, mihin rouva Pilvensalo omasta veneestään vastasi.\n\nPastorin tultua laivan luo ei kapteenin perhe tullutkaan veneeseen,\nvaan pastori rouvineen kutsuttiin laivaan, missä iloisesti\ntervehdittiin tulijoita.\n\nKapteenin rouva viittasi veikeä hymy kasvoissaan hieman taampana\nseisovaan Minnaan ja sanoi:\n\n— Tokko sinä tunnet tätä meidän palvelijaa?\n\nRouva teroitti nyt silmänsä Minnaan ja huudahti: \"Herra Jumala! Minna,\nMinna!\"\n\nMinna painautui rouvan syliin, ja tämä suuteli häntä kaulasta\npuristaen. Minnalla oli kallisarvoinen vaalea kesäpuku yllään ja\nhieno hattu päässään. Kun Minna lisäksi oli lihonut ja kaunistunut\nmatkallaan, oli hän nyt tuossa aivan saman näköinen kuin rouva\nPilvensalon unessa näkemä kuva. Yllätys sai aikaan iloisen hälinän.\nRouva Pilvensalon täytyi saada juurtajaksain tietää, miten ihmeen\ntavalla Minna oli päässyt laivaan. Viimein jo laskeuduttiin venheeseen.\nSiihen tultua Minna katsoi Hövelinin taloa kohden ja kysyi: \"Miten sitä\nnyt tuossa talossa jaksetaan?\"\n\nRouva huokasi ja sanoi: \"Huonot ovat jaksamiset... Koko talossa\nei ole muuta kuin unta ja nälkää. Ukko on kuollut jo kolme vuotta\nsitten. Santeri on mielisairaana Waejakan hourusairaalassa, Benjami\nhovioikeudessa päätään elättämässä, ja nuorimpien poikiensa kanssa\nrouva palkkaväen avulla hoitaa retuuttaa taloa. Hänellä kun on huono\nterveys, päivän elää, toisen kuolee. Sanalla sanoen, eletään niinkuin\nmärkä palaa.\"\n\n— Vai niin likellä sen ylpeyden laita oli, sanoi Minna. Niitä muita\nei minun ole sääli, vaikka näkisin aidan vitsaksina, mutta sitä\nrouvaparkaa on sääli. Se siinä talossa oli ihmistä, muut kaikki olivat\nvain kaksijalkaisia hurttia.\n\nPilvensalon kotonakin vielä kesti tarinaa siitä, miten ovelasti\nse karkaaminen oli käynyt. Tuli kerrotuksi Hövelinin poikain\nputkassaolokin juhannusyönä, kun muut pitivät suurta riemua laivan\nkannella. Koko joukko nauroi sille kepposelle. Rouva Pilvensalo kääntyi\nMinnaan ja sanoi:\n\n— Nauru hyvällä, nauru pahalla, kuten sananlasku sanoo. Nythän sille\njo saattaa nauraakin. Kyllä olenkin monta kyyneltä sekä salaa että\njulki vuodattanut. Omatuntoni on ollut aivan sairas, kun tulin sinut\ntoimittaneeksi Höveliniin. Se on ollut kuitenkin suuri kevennys, että\nunissani näin aina sinut onnellisena, juuri samannäköisenä kuin nyt\nnäen ilmissä. Mitähän yhteyttä sinulla oli sen Elisen kirjeen kanssa,\njoka oli Brasiliasta lähetetty, kun näin sinut unessa juuri sitä päivää\nvasten, jolloin sain kirjeen.\n\n— Olihan sillä yhteyttä. Silloin juuri sain kapteenilta kuulla, että\nkeskikesällä viedään taas lastia Suomeen siihen tuttuun kaupunkiin asti\nja käydään Hailikannassakin. Silloin minä sanoin, että jäänkin Suomeen,\nja rouva samalla kirjoitti teille.\n\n— Aivan oikein, siksihän se kai sitten kummittelikin, sanoi rouva.\n\n— No niinkö se Topias jaksoi pitää täällä suunsa kiinni, ettei\nkenellekään ole virkkanut siitä minun karkaamisestani?\n\n— Tottapa se on pitänyt. Jos se olisi yhdellekin sanonut, niin tämä\nolisi sanonut toiselle ja kolmas koko kylälle.\n\n— Missähän täällä nyt Topias lienee?\n\n— Niin Topias? Se on tuolla kylän takalistolla pienessä sievässä\nmökissä. Sillä on vaimo ja yksi lapsi, oikein sievä pojan pallero.\nTopias oli liian kiireinen emännän ottoon. Tottapa se ei uskonut sinun\nenää palaavan.\n\n— Miten niin? Mitä te sillä tarkoitatte?\n\n— Sitä, että eikös hän sinua kosinut ja toivonut itselleen?\n\n— Hui, hai! Oletteko tekin sellaista uskonut?\n\n— No kun kaikki muutkin luulivat ja uskoivat, niin miksi en minä?\n\nMinna otti nyt vakavan muodon ja sanoi:\n\n— Topias ei ole minua kosinut enkä minä Topiasta, ei hiiskaustakaan\nsinnepäin. Ja olisikos Topias toimittanut minut lähtemään maailman\ntoiseen ääreen, jos hänellä olisi ollut kosintamieli. Topias on vain\nniitä, jotka eivät nauti toisen ihmisen kärsimisestä, ja siksi hän ei\nsietänyt sitä, että minua pilkattiin. Kun hän puolusti minua, niin\njuorumuijat tekivät siitä ajohevosen — mihin asti sillä kyydillä\nlienevät sitten päässeet.\n\nEräs kysymys oli Minnan saatava tehdyksi:\n\n— Oletteko sattuneet kuulemaan Timolasta mitään? Ei suinkaan siellä se\nvanha mummo, isännän äiti, ole enää elossa.\n\nPastori kuuli Mimmin kysymyksen ja sanoi:\n\n— Kyllä hän vielä elää, mutta on muuten jo heikko ja vanhuuttaan\nhourailee, ei muista toista kättäänkään. Minä viikko sitten kävin hänen\nluonansa. Saatuaan ehtoollisen hän tuli iloiseksi kuin pieni lapsi.\n\nMinna hypähti istuimeltaan ja huudahti: \"Voi voi. Minun täytyy päästä\nheti häntä näkemään. Lähden aivan paikalla.\" Mutta rouva tarttui\nMinnan käteen ja sanoi vakavasti: \"Ei nyt ainakaan tänä iltana. Olehan\nnyt tämä ensimmäinen ilta minun seuranani.\" Pastorikin puolestaan\nkehoitteli: — Olehan nyt pyhään asti täällä, ehkä tulevat hevosella\nkirkkoon. Sinne on nyt maantiekin ihan Suttasen kylään asti. Ehkä\ntulevat hevosella kirkkoon, niin pääset kieseillä.\n\n— En minä pyhään asti ole, pyhään on vielä kaksi kokonaista päivää.\nHuomenaamuna minä ainakin ihan kukon laulaessa lähden.\n\n— Asiasta toiseen, virkkoi rouva. — Mitä nyt meinaat, kun aikonet\nSuomeen jäädä. Ehkäpä ruvennet meille vielä kerran palvelijaksi.\n\n— En tiedä sanoa mitään ennenkuin käyn Timolassa. Jos tapaan mummon\nhengissä, niin jään sinne. Minun täytyy koettaa maksaa mummolle\nvelkani. Koetan tehdä mummon viimeiset päivät niin viihtyisiksi kuin\nvoin. Ja kovasti olisinkin iloinen jos saisin painaa mummon silmät\nkiinni viimeiseen lepoon. Mutta sitten vieköön taas kohtalo minne vie.\nOnnihan se on taivaan alus.\n\nRouva tahtoi pitää oman päänsä ja sanoi:\n\n— Viivy sinä nyt täällä siksi kunnes nämä vieraat menevät. Uuno ja\nminä kyyditsemme sinut sitten vaunuilla. Minäkin haluaisin nähdä vielä\nkerran sitä mummoa.\n\nMinna pudisti päätään ja sanoi:\n\n— Ei, ei... Orpona minä lähdin Timolasta avojaloin maailmalle juuri\nkuin varpunen taivaan alla ja yhtä orpona tahdon palata. Mutta\nmielelläni minä kyllä näkisin teidät siellä Timolassa, jos todellakin\ntulisitte katsomaan mummoa.\n\n— Minä tulen varmasti ensi viikolla. On opettavaista nähdä erämaan\nihmisiä, sanoi rouva päättävästi.\n\nKapteenin rouva sekaantui nyt talon rouvan ja Minnan puheeseen ja sanoi\nsuu naurussa:\n\n— Mutta jospa Minna käy huomenna Timolassa katsomassa mummoa ja\nylihuomenna tulee tänne ja sitten lähdemme taas sinne etelän maailmaan,\nkuten muuttolinnut. Lähdet vielä opettamaan minulle suomenkielen\nviimeisiä rippeitä. Minna on näet opettanut minulle suomenkieltä ja\nminä olen hänelle opettanut englantia. Tiedättekö, että Minna osaa\nenglantia melkein yhtä hyvin kuin minäkin syntyperäinen englantilainen.\nJa hupaisia nämä vuodet ovat olleetkin. On siinä sana ja toinenkin\nvaihdettu. En todellakaan mitenkään tahtoisi erota Minnasta.\n\nAjateltuaan asiaa Minna virkkoi pienen tuokion kuluttua:\n\n— Totta totisesti olen valmis tulemaan, jos en tapaa Timolan mummoa\nhengissä, ja silloin ei taas minun maailmallani ole aitaa eikä laitaa.\nSe ainoa kiinnekohta sitoo minut tänne. Hänestä erottaa meidät tuoni ja\nkirkon kirves, kuten sanotaan.\n\nPastori ja kapteeni puhelivat hilpeästi toisella puolen salia.\nRouvat kääntyivät kuuntelemaan ja Minna lähti ulos katselemaan talon\nkasvitarhaa, millaisessa kunnossa se nykyisin on.\n\nIlta oli jo myöhä, mutta kesäkuun punainen aurinko paistoi kuitenkin\nvielä vainion takana kasvavien petäjien latvoissa, kun Minna illallisen\njälkeen sanoi:\n\n— Nyt minä lähden Timolaan.\n\nHän rupesi ottamaan arkustaan kapineitaan pieneen käsilaukkuunsa.\nOttaessaan sieltä aapisen puolikkaankin hän sanoi: \"Kirjaani minä en\nunohda.\"\n\nTalon rouva löi käsiään yhteen ja huudahti ihastuneena:\n\n— Tosiaanko sinulla on vielä tallessa se aapisesi.\n\n— Onpahan se tulesta pelastettu kappale. Hövelinin Benjamihan tämän\njouluillan kunniaksi repi kappaleiksi ja viskasi palavaan hellanuuniin.\nSieltä pelastin tämän kappaleen.\n\nRouva otti aapisen palasen Minnan kädestä ja nähtyään sen alkulehden\nvahingoittumattomana huudahti ihmetellen: \"Ihme ja kumma. Tosi on,\nkuten sanotaan, että Jumalan sana ei pala tulessakaan. Kansilehti on\nkärventynyt, mutta tämä tärkeä muistolehti on aivan vahingoittumaton.\"\n\nPastorikin tuli katselemaan kirjaa ja ihmetteli hänkin.\n\nMinna kääri kirjan paperiin ja pani laukkuunsa. Kapteenin rouva antoi\nkäärön etelän hedelmiä tulijaisiksi, ja Minna pani nekin laukkuunsa.\nHän oli nyt lähtöön valmis. Kapteenikin nousi seisoalleen häntä\nhyvästelemään. Minnan silmiin kihahti kyynelet ja kapteenin kättä\npuristaessaan hän sanoi: \"Te olette ollut minulle isänä ja rouva on\nollut äitinä neljä vuotta. Teitä en unohda. En voi unohtaa.\"\n\nKapteenin rouva hyvästeli Minnaa suudellen ja kapteeni kysyi hieman\nhuolestuneena: \"Aivan yksinkö sinä lähdet niin pitkälle taipaleelle?\"\n— Yksin lähden. Pohjolan kesäyöstä nautin taas neljän vuoden perästä,\nsiinä on minulla puhtain toveri, sanoi Minna ottaessaan laukkua\nkäteensä.\n\nKaikki saattoivat Minnaa portaille ja jäivät hymyssä suin katsomaan,\nkun Minna lähti kävellä viuhkaisemaan.\n\nMinnan kadottua tien aukkoon kaikki istuivat kuistin penkille.\nAurinko vaipui suurena veripunaisena pyöränä korkeiden aarniohonkien\nvälistä näkyvien loivien meren laineitten hellään syliin, ja käki\nkukahteli kesäyön kauneutta. Taivaalla leijailevat pilven lempareetkin\npunertuivat mailleen menneen auringon kunniaksi. Luonnossa oli\njuhlahetki.\n\nKapteeni viimein sanoi: — Etelämaissa luonto antaa lukemattomia\nherkkuja, mutta ei tämmöistä. Tämä on ihanampaa kuin mikään muu.\n\n— Illat ovatkin siellä runottomat, pimeä saapuu aina niin äkkiä, sanoi\nkapteenin rouva.\n\n— Ei olekaan sellaista maata eikä paikkaa, missä ei olisi minkään\npuutetta, sanoi pastori, ja senpätähden kaikki paikat saavatkin asujia.\nTämä Suomi ei ole mikään herkkumaa, mutta ruuassa täällä sentään\npysytään päivästä toiseen ja omansa se on itsekustakin hyvä.\n\nNyt rupesi yön viileä henki tuntumaan. Rouvat alkoivat vetäytyä\nsisälle, ja sinne lähtivät pastori ja kapteenikin, jättäen käen\njatkamaan kukuntaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomenna oli päivä puolen rinnassa, kun Minna pääsi Timolaan. Kaikki\nväki oli ulkotöissään, emäntä vain yksinään leipomassa pirtin isolla\npöydällä. Uuni lämpisi humisten. Minna aikoi tulla tuntemattomana\nvieraana taloon ja sanoi vain kainosti hyvänpäivän. Mutta emännän\ntarkka korva tunsi äänen, vaikka hän ei ollut kuullut sitä sen jälkeen\nkuin Minna lähti Pilvensalolta. Emäntä teroitti nyt silmänsä tulijaan,\nmutta samassa jo löi jauhoisia käsiään yhteen ja huudahti: \"Minna!\nVoi sun ihmettä! Onko tämän auringon alla kaksi samanlaista?\" — Minna\nhyppäsi nyt tervehtimään emäntää ja sanoi: \"Kylläpä teillä on tarkka\nsilmä. Minna minä olen. Mutta miten on mummon laita, vieläkö hän on\nelävien maassa?\"\n\n— Kyllä hän elää, mutta hän on jo vanha ja hourailee. Hän on täällä\nkamarissa, sanoi emäntä ja lähti opastamaan. Mutta kun hänellä oli\nleipomisen kiire, niin hän vain aukaisi oven kamariin, missä mummo\nsängyssään istui ja luisilla! sormillaan oikoi valkeita hapsiaan,\njotka maatessa olivat harittuneet korvien taakse. Minna sanoi mummolle\niloisesti ja liikutettuna: \"Hyvää päivää, mummo!\"\n\nMummo hämmästyi kuitenkin vieraan nähtyään niin, ettei tullut\nvastanneeksi hyvään päivään. Syvään painuneet sameat silmät vain\ntuijottivat tulijaan. Minna kysyi heti: \"Muistaako mummo Mimmiä?\"\n\nMuorin silmät tuijottivat rävähtämättä tulijaan ja hän virkkoi:\n\"Mimmi... Mimmi... Mimmiparka... Silmäni olen itkenyt sokeiksi sen\nonnettoman kuoleman tähden.\" Hänen äänensä värisi ja kasvoille tulvahti\nkyyneleitä. Kyyneleet kihahtivat Minnankin silmien nurkkiin. Hän\notti taskustaan silkkisen nenäliinansa ja sanoi: \"Älkää rakas mummo,\nnyt itkekö Mimmin tähden. Se on teidän Mimminne, joka nyt pyyhkii\nkyyneleitä kasvoiltanne.\" Minna suuteli mummoa ja sanoi: \"Jumalan\nkiitos, että saan teitä vielä nähdä.\"\n\n— Oletko sinä sitten Mimmi? Lienetkö Jumalan enkeli, sanoi mummo.\n\n— Uskokaa nyt, rakas mummo, että minä olen teidän entinen Mimminne.\n\n— No etkö sinä sitten olekaan hukkunut mereen?\n\n— En, Jumalan kiitos, ole hukkunut.\n\n— No kaikki ne kuollutta nykkivät, kuten sanotaan. Minua vanhaa ovat\nnarranneet, että sinä olet hukkunut mereen eikä ole löydetty, ei\nluunsirumaa.\n\n— Ei mummoa ole yksinään narrattu, on narrattu muitakin, sillä minä\nkarkasin Hövelinistä laivaan ja menin ulkomaille.\n\nNyt mummo vasta oikein uskoi ja koko hänen ruumiinsa nytkähteli ilosta.\nKesken kyyneltensä hän osoitti tahtovansa syleillä Minnaa. Minna\npusertui hellästi mummoa vasten, joka syvästi liikutettuna suuteli\nhäntä kauan.\n\nSitten Minna istui mummon vieressä sängyssä ja pyyhki mummon\nkurttuisilta kasvoilta yhä valuvia kyyneleitä. Viimein hän nousi\nlähteäkseen pirtistä noutamaan pientä laukkuaan antaakseen mummolle\ntuomisiaan. Mutta mummo hätääntyi kuin pieni lapsi ja sanoi: \"Nytkö\nsinä taas menet? Ole nyt edes tämä päivä minun luonani.\"\n\n— En, rakas mummo, mene mihinkään, pistäydyn vain täällä pirtissä.\n\nAlkoi tulla päivällisen aika, talon väki saapui ulkotöistään aterialle.\nKukaan ei tuntenut Minnaa, ennenkuin emäntä iloisesti nauraen sanoi:\n\"Siinä se on se kadonnut ja taas löydetty Minna, jonka on tiedetty\nHövelinissä ollessaan hukkuneen tai oikeammin hukuttautuneen mereen.\"\nNyt syntyi iloinen hälinä, ihmettelyt ja kyselyt. Sydämellinen ilo\ntäytti koko väen, kun talossa oli semmoinen vieras.\n\nKun kuulijat olivat tutustuneet Minnan tarinaan ja saaneet tietää\n\"Tähdenlennon\" kapteenin rouvineen olevan Pilvensalon vieraana,\nuskoivat he Minnan tulleen vain käymään ja sitten taas seuraavan\nkapteenin herrasväkeä. Emäntä sanoi nyt puoleksi leikillään: \"Ehkäpä\njäänetkin tänne? Johan tuota olet nähnyt maailmaakin, kun hänessä neljä\nvuotta olet ollut.\"\n\nMinna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi:\n\n— Totta puhuen, jos saan tässä teillä olla, niin tuon mummon tähden\njään. Minun täytyy mummolle saada maksaa velkani. Olen niin sydämestäni\niloinen, kun vielä sain nähdä hänet hengissä.\n\nKaikkien suusta kuului ilon ilmaus ja kasvoissa näkyi ihastus. — \"No,\nsitten minä jään kun aikonette antaa työtä ja ruokaa\", sanoi Minna\niloisesti hymyillen. — Sananlasku tosin sanoo: \"Joka pyrkimällä työhön,\nse lusikatta syömään.\"\n\nMinna kiiruhti takaisin mummon kamariin ja sanoi siellä: \"Minä jään\ntähän taloon niin kauaksi kuin te elätte. Ja nukun täällä luonanne joka\nyö.\"\n\nMummon rinta hytkähti ilosta ja hän kiitti hartaasti Jumalaa\nodottamattomasta onnestaan.\n\nTieto, että \"Tähdenlento\" on kirkonkylän edustalla vielä huomenna,\nviritti Timolan nuoren väen uteliaiksi. Melkein kaikki lähtivät\nkatsomaan laivaa, ja olivat sillä tiellään juhannuskirkossakin,\njoten nuortaväkeä juhannuspäivänä oli Timolassa vain Minnaa pari\nvuotta vanhempi talon poika Pauli. Minna kyseli Paulilta, kuka hänen\nsyntymäkodissaan nyt asui, hän kun aikoi lähteä sitä katsomaan.\n\n— Ei siellä asu ketään, virkkoi Pauli. — Isä ei ole antanut sitä\nkenellekään. Itse on siitä niitetty heinää ja heinäsuojina on pidetty\nkaikkia huoneitakin.\n\n— Mutta minä lähden kuitenkin katsomaan, sanoi Minna ja pyörähti\nlähteinään.\n\n— Minä lähden oppaaksi, sanoi Pauli, koppasi lakin päähänsä ja lähti\nmukaan.\n\n— Lähdepä todellakin. Kuka tietää, osaisinko sinne enää.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nMelkein heti ensi hetkestä, kun Minna saapui Timolaan, oli Paulin katse\nkiintynyt häneen. Oli niinkuin hän olisi jo vuosia vain tämän ihmisen\ntuloa odotellut. Missä ikänä Minna tulikaan hänen lähettyvilleen,\nnäytti hän vain odottavan tilaisuutta saada puhua Minnalle jostain\ntärkeästä asiasta, joka hänen mielensä täytti.\n\nMinna oli kyllä tämän huomannut, eikä se hänestä alun pitäenkään\ntuntunut vastenmieliseltä. Pauli oli komea nuorukainen, kasvot\nviehättävän puhtaat ja äänikin miellyttävä. Niinpä nytkin heidän\nyhdessä matkatessa Minnan syntymäsijoille päin oli somaa kertoa\nPaulille maailmanmatkoistaan ja kuulla häneltä kotipuolen asioista.\n\nSyntymäkotinsa kartanolle tultuaan Minna seisahtui ja sanoi\nalakuloisesti: \"Kaikki on kuollutta.\" Hän meni pirttiin, missä\nheinäntörky peitti lattian, ja sekin akkuna, jonka edessä oli ollut\näidin sänky, oli kokonaan poissa. Akkuna-aukkoa oli pidetty heinäovena,\njosta kesällä heinänkorjuuaikana oli ahdettu heiniä sisään ja talvella\npois vietäessä luotu ulos. Minna istui penkille lähelle äitinsä sängyn\npaikkaa ja pitkän äänettömyyden perästä sanoi: \"Poissa on äiti tuon\nhellan luota. Kylmä on hiillos...\"\n\nPauli istui äänetönnä penkillä lähellä Minnaa. Pitkän tuokion perästä\nMinna pyyhkäisi hiukan kasvojaan, kääntyi Pauliin ja sanoi: \"Kunpa\nantaisitte minulle tämän paikan, niin rupeaisin tässä asumaan sitten,\nkun mummosta aika jättää.\"\n\nPaulin kasvoille levisi puna, kun hän hieman arkaillen sanoi:\n\"Rupeaisimme sitten tässä yhdessä asumaan?\"\n\n— Minäkö ja sinä ja sinäkö ja minä?\n\n— Niin juuri.\n\n— Leikkiä kaiketi.\n\n— Kaukana on minun puolestani leikki, sanoi Pauli ja kohautti leveitä\nhartioitaan.\n\n— Todellako sinä ajattelet, että tehtäisiin tähän yhteinen talo?\n\n— Kyllä se on totta. Ei mikään minun puolestani ole todempaa kuin se,\nsanoi Pauli ja katsoi Minnaan avoimin katsein.\n\nMinna pudisti päätään ja sanoi:\n\n— Kyllä minun täytyy sanoa, että sinä olet lapsellinen, jos todella\najattelet semmoista. Minuun, maailman kiertolaiseen, köyhään orpoonko\nsinä suuren Timolan vaihtaisit? Hevosetkinhan sitä nauraisivat.\n\n— Maailmankiertolaisuus, köyhyys ja orpous eivät ole asioita, jotka\nkuuluvat tähän. Sinun köyhyytesi ei meistä saa niin köyhää, ettemme\nkykene tähän tekemään taloa itsellemme. Timolan tila on kolmen ja\npuolen manttaalin tila, ja yhtiöt tarjoavat tästä tilasta kolme\nmiljoonaa markkaa, mutta isä ei ole päätäänkään kääntänyt. Vaikka tuo\nkolmen ja puolen manttaalin tila jaettaneen isän kuoltua yhdeksäänkin\nosaan meidän sisarien ja veljien kesken, lohkeaa sittenkin tähän meille\nniin suuri ala, että on metsää sekä myytäväksi että kotitarpeiksi.\n\nMinna oli kauan ääneti, mutta viimein sanoi: \"Jos lieneekin sinulla\ntosi mielessä, niin älä kuitenkaan sillä ajatuksella rupea päätäsi\nvaivaamaan, sillä minä olen kiinni yhdessä ainoassa enkä missään\nmuussa. Se on mummo. Hänet kun jättää aika, niin silloin seison kahden\nvaltatien haarassa. Jos silloin lähtenen merelle, niin sieltä en tule\nheti takaisin, tai jos silloin jään tänne, niin jään iäkseni, mikä\nsitten lieneekään kohtaloni.\"\n\nMinna nousi ja lähti oppaansa kanssa Timolaa kohden.\n\nPauli käveli rinnalla ja yhä puhui, miten tästä Lummelahden tilasta\ntulee suuri tila, kun tuokin Pehkosenpuron varsi raivataan tänne\nTeerijärveen asti niityksi ja tuo ääretön kurkisuo, joka on maailman\nparasta viljelysmaata, tuolla järven rannalla, ojitetaan ja laitetaan\nviljelykseen, ja tälle rinteelle saadaan maapeltoa melkein äärettömiin\nasti.\n\nMinna ei ollut kuulevinaan näitä suunnitelmia.\n\nPäivä oli jo iltaan kallistumassa, kun Minna ja Pauli tulivat kotiin ja\nistahtivat kuistin penkille. Kun isäntä ja emäntä tulivat myös tänne,\nsanoi Minna miettiväisesti: \"Kylmät olivat siellä tulet, vaikka muistot\nlämmittivät mieltä. Tulin ajatelleeksi, että kun tuon mummon jättää\naika, niin antanette silloin minulle sen talon paikan kuten aikanaan\nisälle ja äidille.\"\n\n— Kenelle annetaan, jollei sinulle, sanoi emäntä iloisesti.\n\n— Sittenpähän sekin nähdään, kunhan mennään ensinnä sinne asti, sanoi\nisäntä.\n\n— Minä kyllä mummon kuoltua olen tienhaarassa, lähteäkö vielä sen hyvän\nkapteeni Hinderlingin palvelukseen merelle vaiko jäädä tänne. Pelkään,\nettä erämaan rauha vetää niin voimakkaasti puoleensa, että se voittaa,\nsillä merellä ei ole rauhaa. Siellä on muuta tuhannenkinlaista huvia,\nmutta rauhan kaipuu peittää ja kuihduttaa niitten lystien jäljet ja\nmieli jää tyhjäksi, usein mustaksikin.\n\n— Niinhän sitä sanotaankin, että siellä on hyvä olla, missä ei meitä,\nsanoi isäntä hartioitaan kohauttaen.\n\n— Oma maa mansikka, muu maa mustikka, huomautti emäntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt rupesi laitumelta päin kilahtelemaan kotiin palaavan karjan\nkellot. Minna kääntyi emäntään ja sanoi: \"Jospa emäntä antaisi minulle\njokapäiväisiä vaatteita, lähtisin teille avuksi lypsämään lehmiä.\"\n\n— Kyllä niitä on vaatteita, vaikka kymmenet panisit päällekkäin.\nMuorillakin on monta ortta tuolla luhdissa ihan lengollaan vaatteitten\npainosta, joita hän ei enää tarvitse, sanoi emäntä ja nousi hakemaan.\nMutta hän seisahtui kuitenkin näpillään tunnustelemaan Minnan pukua ja\nsanoi: \"Mitä vaatetta se on tämä sinun pukusi, kun tämä on niin ihmeen\nkaunista? Onko tämä silkkiä vai muuta?\"\n\n— Tämä on parempaa kun silkkiä. Rouva Hinderling pitää tämmöistä\nkesällä ja lahjoitti minullekin tämän kesäpuvun.\n\n— Vai niin oli rouva ystävällinen että tämmöisen lahjoitti, sanoi\nemäntä yhä hypistellessään Minnan pukua.\n\n— Oli hän ystävällinen. Hän oli minulle kuin äiti ja kapteeni kuin\nisä. En olisi heistä eronnut, jos olisin Pilvensalolla kuullut mummon\nkuolleeksi.\n\n— Nytpä saimme sinut tänne ja kiinni pidämme, sanoi emäntä naurahtaen\nja lähti antamaan vaatteita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTimolan mummo eli vain tulevaan kesään, mutta tällä aikaa olivat\nTimolan kaikki, erittäinkin vanhukset, mielistyneet Minnaan, eivätkä\ntahtoneet kuullakaan Minnan lähtöaikeista.\n\nPaulikin oli myötään yhä vaan tuumannut Minnan kanssa yhdessä ruveta\ntekemään sitä taloa, josta silloin ensi retkellä oli puhunut. Minna ei\nollut antanut Paulille selvää vastausta ennenkuin mummo oli saatettu\nHallikannan hautausmaahan.\n\nOltiin Minnan syntymäkodin vainiolla niittämässä heinää. Pauli ja\nMinna olivat erillään toisista. Silloin Minna Paulin taas uudistaessa\nkysymyksensä sanoi: \"Vanhan sana on, että ensin on talli tehtävä ja\nsitten vasta hevonen ostettava. Tee sinä tähän talo ja hanki isältäsi\nomistusoikeus. Ota siihen sitten minut tai joku muu minua parempi —\nminä voin kyllä taas tyytyä tähän orvon osaankin. Se on ehto minun\npuolestani.\"\n\nPaulin kasvot loistivat ja hän virkkoi iloisesti \"Se ehto ei\nole mahdoton. Ei tuo ole munan solmulle vetämistä eikä hiuksen\nhalkaisemista veitsellä kärettömällä. Mutta saanko sitten uskoa mitä\ntoivon.\"\n\n— Kun sinä minuun luotat, niin minä luotan sinuun. Laita vain niin,\nettä ensi kesänä ollaan tässä omalla niityllä niittämässä heinää, sanoi\nMinna niin vakavasti, että Paulin täytyi uskoa.\n\nPaulin sydän sykähteli ja hän rupesi juuri kuin uudella innolla\nniittämään sankkaa heinää. Valtainen heinäaalto kasautui lakoisen\nsivulle. Minna rupesi sitä levittämään luo'olle helteisen heinäkuun\nauringon paisteessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPauli sai isänsä taipumaan siihen, että hänelle ruvettiin tekemään\nuutta taloa Minnan syntymäpaikalle. Syystalvella vedettiin hirret\npaikalle ja annettiin asuinrakennuksen teko urakkamiehelle, jonka tuli\nsaada tulevaksi juhannukseksi rakennus asuttavaan kuntoon. Sen hän\nsaikin jo toukokuussa. Navettakartano oli tehty omissa miehin, joten\ntalo vähitellen ei ollut muuta vailla kuin asukkaita.\n\nOli kaunis toukokuun sunnuntai. Lenseä etelätuuli huojutteli ryöheitä\ntäysilehtisiä rinteen koivuja. Poutahaukat laikailivat korkeudessaan,\nniin että tuskin silmä eroitti. Pauli lähti nyt Minnan kanssa katsomaan\nuutta taloaan. Asuinrakennuksessa oli seitsemän tilavaa ja valoisaa\nhuonetta. Iso pirtti, sali, salin perässä kaksi kamaria, eteinen,\nperässä keittiö ja sen sivulla ruokahuone. Kaikkia niitä katsellessa\nPaulin kasvot pysyivät yhtämittaisessa iloisessa hymyssä. Mutta\nMinnan kasvot sitävastoin pysyivät salaperäisinä, väliin näkyi niillä\nvärehtivän arka punastuksin. Kun kaikki oli katseltu, istui Minna\npirtin leveälle honkaiselle penkille ja varasi kyynäspäänsä akkunan\nkamaraan. Aurinko paistoi lattialle, jossa näkyi rakentajain lastujen\nrippeitä. Pauli istui toisen akkunan pieleen ja näytti odottavan, eikö\nMinna nyt jotakin virkkaisi. Minna näki, että Pauli ihmetteli hänen\npuhumattomuuttaan ja odotti häneltä sanaa. Lopulta hän virkkoi kasvot\nvakavina: \"Hyvä on talo, liiankin hyvä, kun vaan olisi oma.\"\n\n— Kyllä tämä on meidän oma, sanoi Pauli vakavasti, mutta kasvoihin\nlevisi kuitenkin salaperäinen punastus.\n\n— Niin tämä on meidän oma. Tämä on koko Timolan oma. Tämä ei ole sinun\nja minun, meidän kahden oma.\n\n— Kyllä isä on varmasti luvannut tämän meille, ja meitä varten tämä on\ntehtykin eikä ketään muita varten. Kyllä me saamme olla varmoja, isä on\nse mies, joka ei viittä puhu.\n\n— Voi olla niin, mutta voi olla toisinkin, sanoi Minna. — Minun\nmieleeni kantautuu mahdollisuuksia. Ja ajattelehan sinäkin, että\nveljesi Hannes on kihloissa Valkolan Henriikan, miljoonatalon tytön\nkanssa. Kun hän tulee taloon, niin hän ei tule yksin, hän tuo myöskin\ntointa tullessaan. Saattaa sattua, että hänen mielensä rupeaa tekemään\ntähän komeaan taloon, ja silloin minä joudun miniän paikalle, mistä\nJumala varjelkoon. Harvoin orjaa kiitetään, miniää ei milloinkaan...\nMinä joutuisin jokaisen jalkaportaaksi siksi, että olen orpo ja köyhä.\nKaikki ihmiset pitäisivät suurena armona, että tuo köyhä orpo on\npäässyt miniäksi suureen Timolaan. Minä itse en kuitenkaan osaisi niin\nolla, vaikka hyvin tiedänkin, että olen orpo ja köyhä tyttö. Ja siitä\nsyystä minä en tahtoisi lentää ylemmäksi kuin siivet kantavat. Olisin\ntyytyväinen, jos tuo isäni ja äitini rakentama pirtti laitettaisiin\nasuttavaksi ja siinä viihtyisi sama onnellisuus ja rauha, mikä oli\nisällä ja äidillä. Hyvä on pirtti pikkuinen, kota kolmisoppinenkin, kun\nse on omasta takaa. Olkoon meillä vaikka kuinka vähän, mutta sen täytyy\nolla omaa; muuten meistä ei tule yhtä perhettä. Senhän olen sinulle jo\naikaisemmin ehdoksi pannut.\n\nViimeisen lauseensa Minna sanoi alakuloisesti, nykäisi suurikirjaista,\nvaaleapohjaista päähuivia alemmaksi otsalleen ja näkyi jäävän\nodottamaan, mitä Pauli vastaa.\n\nPauli rykäisi kolmasti, nojasi hartioitaan seinään, nosti toisen\njalkansa toisen päälle ja siinä niitä heilutteli pienen hetken. Hän\nnäytti miettivän. Sitten hän alkoi harvakseen puhua:\n\n— Kyllä minä sen tiedän, että ei Hannes eikä hänen Henriikansa pyri\ntänne. Minä uskon, että Hannes Henriikoineen hautoo mielessään ottaa\nisän ja äidin eläkkeelle; muu perikunta erotetaan määräosalle ja\nValkolasta tuoduilla sadoillatuhansilla maksetaan perillisten osat.\nMutta lapsellistahan toki on ajatella muutamilla sadoilla tuhansilla\nsaada tämä kolmen miljoonan arvoinen yhdeksän perillisen Timola\nomakseen. Sitäpaitsi tahtoo isä olla isäntä kotonaan eikä rupea\npitämään toisen perillisen puolta enemmän kuin toisenkaan. Ja äiti\npitää sinusta niin paljon, että Valkolan Henriika ei tule ikinä\nsaavuttamaan äidin mielessä sitä paikkaa, minkä sinä olet saavuttanut.\nKoko ajan tätä taloa tehtäessä on hän minulle sanonut, ettei hän\npäästäisi Minnaa luotaan. Minna hymähti ja sanoi hymysuin:\n\n— Kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Nythän olet sinäkin jo\nsiinä, mitä minä tässä sanoin. Jos äitisi pitää minusta enemmän kuin\nHenriikasta, minkä minäkin uskon, niin se rikas Henriika pääsee tänne\nja minun köyhän ja orvon on jäätävä miniäksi taloon. Mutta minusta ei\ntule miniää ei tekemälläkään... Minun maailmani on avara.\n\nKun Pauli huomasi Minnan pysyvän taipumattomana päätöksessään, jollei\nhänellä ole täydellisesti omaa taloa, niin hän hetken mietittyään sanoi:\n\n— Lienee selvintä, että minä perintöosuutenani otan tämän talon. Isä\nantakoon tämän talon mukana metsää ja tilusteitä ja muutakin irtainta\nminkä hyväksi näkee. Äiti kyllä on sanonut, että viisi aikuista lehmää\nja kuusi tai seitsemän lammasta annetaan meille, ja antaa kai se isä\nhevosenkin, ehkäpä sen laukkiruunan. Se onkin torma työhevonen, ja\njoutuu sillä matkakin.\n\n— On parasta, että teet kirjallisen eron vanhempiesi kanssa, sanoi\nMinna. — Silloin ei jää riidan syitä vastaiseksikaan veljien ja\nsisarien välille. Ei mikään ole ihmiselämässä kauniimpaa kuin hyvä sopu\nja rakkaus.\n\n— Niinpä niin. Minä rupean jo tänä iltana tuumimaan isän kanssa, sanoi\nPauli ja nousi lähtemään. Samassa nousi Minnakin ja tarttui Paulin\nkäteen, joten he käsistään toisiaan pidellen lähtivät rinnakkain\nhiljalleen astua nyhtelemään Timolaan vievää tietä.\n\nMatkalla Minna sanoi:\n\n— Yhtä minä en voi olla sinulta kysymättä. Eikö sinusta joskus tunnu\naivan kunniattomalta ajatella minua elämäsi kumppaniksi, kun toisella\nveljellä on kihloissa miljoonatalon tyttö eikä suinkaan mikään estäisi\nsinua kosimasta vaikkapa Henriikan nuorempaa siskoa.\n\nPauli naurahti veitikkamaisesti, puristi Minnan kättä sanojensa tueksi\nja virkkoi: \"Apostolihan sanoo, että vaimo on miehen kunnia. Sittenhän\nminä vasta olen kunniallinen, kun sinut saan. Ilman sinua olen kolmen\nmarkan mies.\"\n\n— Älähän pilaile, sanoi Minna vuorostaan puristaen Paulin kättä. Jos\ntulet minun tähteni tekemään uhrauksia, joita ikäsi joudut katumaan,\nniin se ei ole ilo minullekaan. Toivoisin, että ajattelisit aikanaan\nennenkuin on myöhäistä.\n\nPauli kävi nyt totiseksi, puristi yhäkin lujemmin Minnan kättä ja sanoi\nliikutettuna: — Sinun tähtesi mitä uhrannenkin, en sitä koskaan kadu,\nkun vaan sinut omakseni saan.\n\n— Nuo ovat suuria sanoja. Onko minussa mitään noita sanoja vastaavaa?\nvirkkoi Minna vakavana.\n\nPauli puristi yhä hänen kättään, ja se oli vakuuttavampi vastaus kuin\nmitkään sanat. Silloin rupesi matkakin loppumaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nOli kulunut kolme päivää. Minna oli vainiolla asettelemassa pesutuvasta\ntuotuja märkiä vaatteita pylväitten väliin nuorille kuivamaan. Pauli\nnähdessään Minnan olevan siellä yksin, meni luokse ja sanoi loistavin\nkasvoin: \"Eipähän ne sinun ehtosi olleet munan solmulle vetämistä, eikä\nhiuksen halkaisemista. Nyt meillä on kirja.\"\n\nHän otti povestaan kirjan, meni vaatteitten taakse, jottei näkyisi\ntalon akkunoihin ja sanoi: \"Katsoppas sinäkin tätä kirjaa.\" Minna\nkuivasi kätensä esiliinaansa, otti paperin käsiinsä ja kuuma punastus\nkasvoissaan rupesi lukemaan. Mutta kun hän oli lukenut kirjan loppuun,\nilmestyi kasvoihin tyytyväinen hymy ja hän sanoi: \"Hyvä kirja... Kaikki\ntuo Pajunevan ja Pehkosennevan ja Pehkosenpuron niitty meille ja kolme\nsataa hehtaaria metsämaata! Lummelahden uusi talo vaimoineen, irtainta\nviisi aikuista lehmää, kaksi hiehoa, kahdeksan lammasta, laukkiruuna\nhevonen talvi- ja kesä-ajokaluineen ja viisikymmentä hehtoa viljaa...\nkyllä kai tuota näkyy alkuun pääsevän, kun sitten Jumala suonee\nmyötäkäymistä jatkamaan... — Hyvä on kirja.\"\n\nPauli otti kirjan ja sitä taittaessaan kokoon ja työntäessään poveensa\nsanoi:\n\n— Johan minä olen sanonut, ettei isä ole mikään kitupiikki eikä sanansa\nsyöjä... Mutta milloin sitä lähdetään papin pakinoille?\n\nPauli katsoi kiinteästi Minnan silmiin nähdäkseen, mikä vaikutus näillä\nsanoilla olisi. Mutta Minnan kasvoissa ei ilme Paulin kysymyksestä\nmuuttunut. Hän sanoi vain vakavasti:\n\n\"Se jää nyt sinun valtaasi. Olen valmis lähtemään milloin vain haluat.\"\n\n— Tapahtukoon se sitten ensi pyhänä.\n\n— Milloin vaan... Mutta minä lähden sinne talollemme puhdistamaan\nkartanon seutua rakennusjätteistä, kun vaan saan nämä vaatteet\nkuivamaan. Etkö sinäkin lähde sinne?\n\n— Minä en pääse. Isä käski meidän poikien mennä kyntämään. Mutta mene\nsinä, kun pääset, sanoi Pauli ja pyörähti lähtemään, sillä kartanosta\nkuului ääniä. Toiset kyntömiehet olivat jo menossa.\n\nMinna rupesi nyt kiireesti levittämään vaatteita nuorille, missä lievä\ntoukokuun tuuli niitä hulmutteli ja kohta olivatkin kymmenet nuorat\ntäynnä vaatteita ja Minna matkalla uudelle talolleen päin.\n\nSeuraavana lauantaina oli aurinko jo kallistumassa iltaan kun Minna\nja Pauli saapuivat pastori Pilvensalolle saadakseen kuulutuskirjan\nhuomiseksi kirkkoon. Minna ei Timolassa ollessaan ollut pitänyt rouva\nHinderlingin antamaa kesäpukua ollenkaan, mutta nyt hänellä oli se taas\nyllään, kun hän meni rouva Pilvensaloa tervehtimään. Kahdenkymmenen\nneljän vuoden vanhan Minnan iloiset kasvot uhkuivat nuoruuden\nkukkeutta, joka yhdessä puvun kanssa loi häneen aivan harvinaisen\nviehätyksen.\n\nNähdessään Minnan rouva Pilvensalokin kiirehti tervehtimään ja kädestä\ntaluttaessaan saliinsa sanoi: \"Olen oikein iloinen kun sain sinut\nvieraakseni. En ole sitten Timolan mummovainaan hautajaisten sinua\nnähnytkään.\"\n\nSitten rouva vei Minnan keinutuoliinsa. Istuutui itse rinnalle ja alkoi\nkysellä hänen jaksamisestaan ja aikeistaan.\n\nMinna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi: \"Tänä päivänä juuri\nratkeaa kysymys mitä teen. Jätän ikuisen hyvästini avaralle\nmaailmalle. Olen täällä Timolan Pauli-nimisen pojan kanssa ottamassa\navioliittokuulutusta.\"\n\n— Niinkö! huudahti rouva tarttuen kaksin käsin Minnan käteen. — Jumala\nsuokoon runsaan siunauksensa. Onko sulhasesi täällä?\n\n— Luulen hänen olevan pastorin luona kansliassa.\n\nRouva hulmahti sinne ja palasi samassa pastorin ja Paulin kanssa.\n\nPastorikin kasvot iloisina tervehti Minnaa ja sanoi: \"Olen erittäin\niloinen kuullessani sinun onnesi ohjat. Ei mikään ole mieluisempaa\nkuulla, kuin että olet menemässä avioliittoon tämän Timolan nuorukaisen\nkanssa.\"\n\nRouva pani nyt Paulin istumaan vastapäätä Minnaa ja pastorikin otti\nitselleen tuolin ja rupesi kyselemään Timolan talon oloista. Hän sai\nkuulla, että Minnalla ja Paulilla on oma uusi talo, mihin siirrytään\nheti kun heidät on vihitty ja että Hanneksella, Paulin veljellä, on\nkihloissa Valkolan Henriikka. Hekin luultavasti tulevat lähiaikoina\nkuulutusta ottamaan.\n\n— Vai niin, vai niin, sanoi pastori ja näkyi vähän miettivän,\nmitä sanoisi. Olihan vähän omituista, että toisella veljellä oli\nmiljoonatalon tyttö kihloissa ja toisella köyhä orpo.\n\nSamanlainen ajatus syntyi rouvankin mielessä, mutta kun ei sitä asiaa\nvoinut kosketella, kääntyi hän Minnaan päin ja sanoi: \"Mutta jopa\nsinulla on pulska sulhanen, vaikka eipä tuota ole itsessäsikään vikaa.\"\n\n— Kala kansaistaan, verkko silmäistään. — Enhän minä nyt aivan\ntuhkimukseen olisi mieltäni vaihtanut, virkkoi Minna veikeästi.\n\n— Mutta minun täytyy saada nähdä se teidän uusi talonne. Uuno, sinun\npitää vihkiä nämä siellä. Silloin tulee talokin vihityksi.\n\n— Sitä ajattelen itsekin, että kun kolmannen kerran on kirkossa\njulistettu, niin tulemme sinne aivan omilla silmillämme näkemään teidän\nkotinne, sanoi pastori päättävästi.\n\n— Sen me teemme. Mikäs kumma sinne on tullessa, kun pääsee maantietä,\nihasteli rouva.\n\n— Se meille onkin suuri ilo, kun te olette ensimmäiset vieraat uudessa\ntalossamme.\n\nSitten Minna kääntyi pastoriin päin ja sanoi: \"Haluaisiko pastori nähdä\nmeidän talon kirjoja. Paulilla lienee mukana.\"\n\n— Hyvin mielelläni.\n\nPauli kaivoi povestaan, paperin ja ojensi pastorille. Pastori luki\nsen ääneen, että rouvakin kuulisi. Luettuaan pastori näpisti huulensa\ntiukkaan yhteen ja salaperäisin kasvoin hieman kallisteli päätään.\nTuokion perästä hän sanoi: — Näyttää siltä, kuin ukko olisi tätä\nkirjaa tehdessään ajatellut semmoista, mitä ei vielä ole kenellekään\nsanonut. Niin minä luulisin, että viisaasti olette tehneet, kun\nolette hankkineet itsellenne tällaisen omistuskirjan. Ajattelin äsken\nkuullessani miljoonatalon tytön olevan tulossa miniäksi taloon, että\nvoi siitä selkkauksiakin vielä syntyä. Eiköhän ukko tätä kirjaa\ntehdessään liene ajatellut, että hän voi, jos hyväksi näkee, kerran\nsiirtyä luoksenne sinne uuteen taloon.\n\n— Olkoon hän tervetullut, sanoi Minna.\n\n— Tervetuloa vaan mitä pikemmin, sillä jos hän tulee, ei hän tule\ntyhjin käsin, sanoi Paulikin iloisesti hymyillen.\n\nSitten pastori ojensi paperin Paulille ja sanoi vakavasti: — Olkoon se\npuoli asiasta miten olkoon, siitä vaan saatte olla iloiset, että teillä\non talon yhdeksäntenä perillisenä tämmöinen omistuskirja.\n\nPalvelija ilmestyi ovelle ja rouvan silmiin katsoen ilmoitti\npäivällisen olevan pöydässä.\n\nRouva pyysi nyt vieraansakin päivälliselle. Päivällispöydässä yhä\njatkettiin keskustelua mahdollisuuksista, joita voi sattua ennenkuin\nkaikilla perikunnan jäsenillä on osansa käsissään, ja siitä, miten\nkaikkien kohtaloitten kaitsija on Minnalle hyvän osan antanut.\n\nAterialta päästyä rouva meni suoraa päätä ison palmun luo ja sanoi\nMinnaan kääntyen:\n\n— Kun sinulla on uusi talo ja muutenkin vasta panet kotia pystyyn,\nniin minä annan sinulle morsiuslahjaksi tämän kaikkein komeimman ja\nsuurimman palmun ja tuon suurimman Arabiankuusen... Ja ehkäpä keksin\nvielä muutakin sopivaa.\n\nMinnan sydän lämpeni, hän tarttui molemmin käsin rouvan käteen ja sanoi:\n\n— Sanoilla en voi kylliksi kiittää teitä lahjoistanne. Mitään\nsuuriarvoisempaa lahjaa ette olisi voinut antaa. Nämä ovat jokapäivä\nedessäni, ja milloin näihin silmäni sattunevatkin, muistan teitä\nja teidän hyvyyttänne. Ja sen takaan, että hoitoa näiltä ei tule\npuuttumaan.\n\nHövelinin Benjami oli tullut kansliaan pastorin luo ja pastori oli\nkehoittanut Benjamia menemään toivottamaan Minnalle onnea. Benjami\nkiiruhtikin saliin ja sanoi iloisesti: \"Päivää, Minna\". Hänen pitkä\nkätensä oli jo kaukaa Minnaa kohti. — \"Toivotan onnea, kun pastorilta\nkuulin, että olet kihloissa\". — Mutta Minna käänsi hänelle selkänsä\neikä virkkanut mitään.\n\nBenjami kääntyi nolona takaisin kansliaan mutisten jotain mennessään.\n\nBenjamin mentyä rouva kehoitti Minnaa ja Paulia istumaan ja naurahti:\n\n— Siitäpä näppärästi päästiin.\n\n— Niin päästiin. Moinen lurjus vielä muka onnea toivottamaan! virkkoi\nMinna tyynesti, mutta mielessään hän tunsi, että äskeinen iloisuus oli\npoissa.\n\nRouva alkoi taas puhua huonekasveista, miten ne parhaiten saataisiin\nnuorten uuteen kotiin. Pauli sanoi aikovansa tehdä kiskotuista päreistä\nniin korkeat kopat, että kasvit sopivat niihin pystyyn, ja köyttää ne\nsitten kärryjen lava-aisoille pystyyn; siten ne eivät pääse kaatumaan\nja sillä lailla ne menevät. Rouva myönsi Paulin keksinnön hyväksi ja\nkehoitti noutamaan Aasvit hyvissä ajoin, joka tapauksessa ennen häitä.\n\nMinnan mielestä häipyi vähitellen Benjamin tuoma varjo, ja kielikin\ntaipui taas puhelemaan kaikenlaisista asioista, joista hän tunsi rouvan\nhaluavan kuulla ja puhella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme viikkoa kului ja tänä aikana Minnan ja Paulin uusi talo\nlaitettiin kaikin puolin sekä sisältä että ulkoa asuttavaksi. Pauli oli\nkäynyt hevosella hakemassa lahjaksi saadut kasvit. Rouva Pilvensalo oli\nantanut paljon kasveja palmun ja Arabiankuusen lisäksi. Ne oli Minna\nlaittanut saliinsa hyvään järjestykseen. Muistoksi äidin kuolinhetkestä\nhän laitatti puusepällä kaunispuitteisen umpinaisen taulun, jonka\nsisälle pantiin Minnalle rakas aapisen lehti. Tämän taulun Minna asetti\nsalin peräseinälle. Se näkyi nyt lattialla seisovan Arabian kuusen ja\npalmun välistä.\n\nPastori Pilvensalo oli lähettänyt Minnalle ja Paulille sanan, että hän\nensi pyhänä jättää kirkon yksinään rovastille ja hänen apulaiselleen ja\ntulee Lummelahden uuteen taloon vihkimään Minnan ja Paulin.\n\nTämän sunnuntain edellisenä päivänä oli uuteen taloon kuljetettu\nkaikkea, mitä uudet asukkaat tulivat tarvitsemaan. Ruokatarpeita\noli kuljetettu runsaasti siltäkin varalta, että voidaan tarjota\nhääpäivälliset koko Timolan väelle.\n\nPastori oli rouvineen lähtenyt niin aikaisin sunnuntaiaamuna, että oli\nTimolassa jo puolenpäivän aikaan. Mutta Timolaan täytyi jättää vaunut\nja hevonen ja lähteä jalkasin Lummelahdelle, joten puolenpäivän aika\noli jo kaukana pastorin ja rouvan tullessa Lummelahdelle. Pastori ei\nollut aikonut viipyä yötä vaan päättänyt palata vaikkapa läpiöiseen\ntakaisin. Siksi hän hetkisen istuttuaan, ihailtuaan taloa ja juotuaan\nkupin kahvia alkoi kiirehtiä vihkimistä.\n\nVihkimäpaikka laitettiin saliin Pilvensalon rouvalta saatujen suurten\nkasvien väliin. Seinällä riippuva kultapuitteinen taulu näkyi\nvihittävän parin päiden yli.\n\nHääjoukossa oli Valkolan Henriikkakin. Hän pysyi kuitenkin\numpimielisenä. Hän näytti olevan selvillä siitä, että Hanneksesta ja\nhänestä ei laittamallakaan saada niin komeaa paria kuin Minna ja Pauli\nnyt ovat, eikä ympäristöäkään saada näin juhlalliseksi ja kauniiksi.\n\nVihkimästä päästyään piti pastori pienen raamatunselityksen talon\nvihkimiseksi. Hartaushetken hän lopetti syvämielisellä rukouksella,\njoka liikutti kovimmatkin kuulijat.\n\nPäivällisen jälkeen alkoi aurinko painua iltaan. Pastori kiirehti\nkotimatkalle ja hänen mukanaan lähti Timolan väkikin. Minna ja Pauli\nmenivät saattamaan pastoria ja hänen rouvaansa, mutta puolimatkassa\nTimolan ja Lummelahden välillä he sanoivat hyvästit.\n\nPalattuaan saattamasta Minna ja Pauli istuivat rinnatusten salin pöydän\ntaakse. Minnan kädet menivät vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi: \"Isä,\näiti ja koti ovat kalliita nimiä. Jumalalle kiitos, että kuitenkin\nviimeinen niistä on käsissämme.\"\n\nAurinko laskeutui Teerijärven metsän suojaan. Rannan puut kuvastuivat\ntyyneen järven kalvoon. Mailleen painuvan auringon kultainen hohde\ntäytti koko luonnon, täytti hohtoseinäiset huoneet ja kultasi seinällä\nriippuvan taulun, näkyvän muiston orvon kyynelistä.\n\n\n\n"]