[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNjYzj_LwCMc_JxjzaAXsYRjvfQjJ6-a6Lvj3Rifb9sg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},349,"Minna von Barnhelm","Lessing, Gotthold Ephraim",1729,1781,"349-lessing-gotthold-ephraim-minna-von-barnhelm","349__Lessing_Gotthold_Ephraim__Minna_von_Barnhelm","Viisinäytöksinen huvinäytelmä","naytelma",[],[15,16],"saksalainen","klassikot","fi",1767,1921,23309,133058,false,22389,[25],"Comedy plays",[27,28,29],"German Literature","Plays/Films/Dramas","Harvard Classics","\"Minna von Barnhelm\" by Gotthold Ephraim Lessing is a comedy completed in 1767. Set during the final days of the Seven Years' War, the play follows a betrothed couple separated by the chaos of conflict. When Minna tracks down her fiancé Tellheim in Berlin, she discovers he has been dishonored and refuses to marry her. Determined to win him back, she devises an elaborate deception that leads to unexpected complications for everyone involved. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Lahdensuo, Jalmari",374,"Saksalaisen valistusajan klassikkonäytelmä sijoittuu seitsenvuotisen sodan jälkeiseen Berliiniin. Kunniakäsityksiinsä takertuva majuri von Tellheim kieltäytyy avioliitosta Minna von Barnhelmin kanssa varattomuutensa vuoksi, mutta Minna päättää voittaa sulhasensa takaisin nokkelien juonien avulla.","Gotthold Lessingin 'Minna von Barnhelm' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 349. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenberg Europen DP oikolukijat.","MINNA VON BARNHELM\n\nViisinäytöksinen huvinäytelmä\n\n\nKirj.\n\nGOTTHOLD EPHRAIM LESSING\n\n\nSaksankielestä suomentanut Jalmari Lahdensuo\n\n\n\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hämeenlinna, 1921.\n\n\n\n\n\n\n                  Suomennoksen on teettänyt\n        \"Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston\"\n                varoilla rahaston toimikunnan\n                   kaunokirjallinen osasto\n\n\n\n\nMINNA VON BARNHELM\n\nELI\n\nSOTILASONNI\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n_Majuri von Tellheim_, eronsaanut.\n_Minna von Barnhelm_.\n_Kreivi von Bruchsall_, hänen enonsa.\n_Franziska_, hänen kamarineitsyensä.\n_Just_, majurin palvelija.\n_Paul Werner,_ majurin entinen varusmestari.\n_Isäntä_.\n_Surupukuinen nainen_.\n_Kenttäjääkäri_\n_Riccaut de la Marliniere_.\n\nTapahtumapaikka vuorotellen ravintolan salissa ja sen viereisessä\nhuoneessa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\nJUST (istuu nurkassa, torkkuu ja puhuu unissaan). Isäntä lurjus! Sinä,\nmeidät? -- Kas niin, veikko! -- Lyö, lyö, veikko! (Ojentaa kätensä\nlyöntiin ja herää tähän liikkeeseen.) Ohhoh, joko taas? Tuskin ummistan\nsilmäni, kun jo olen täydessä tappelussa hänen kanssaan. Kunpa hän olisi\nsaanut edes puolet kaikista lyönneistäni! -- -- Mutta kas, on jo päivä!\nMinun on nyt heti lähdettävä etsimään herra parkaani. Jos minun tahtoani\nnoudatettaisiin, ei hän enää pistäisi jalkaansa tähän kirottuun taloon.\nMissähän hän lienee viettänytkin yönsä?\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Isäntä. Just.\n\nISÄNTÄ. Hyvää huomenta, herra Just, hyvää huomenta! Kas, jo näin varhain\njalkeilla? Vai pitäisikö sanoa: vielä näin myöhään valveilla?\n\nJUST. Sanokoon hän mitä tahtoo.\n\nISÄNTÄ. En sano muuta kuin hyvää huomenta; ja voinen kai odottaa, että\nherra Just sanoo siihen: paljon kiitoksia?\n\nJUST. Paljon kiitoksia!\n\nISÄNTÄ. Taidetaan olla nyrpeissään, kun ei ole saatu tarpeeksi levätä.\nSenkövuoksi, ettei herra majuri ole saapunut kotiin ja on täytynyt olla\ntäällä häntä vaanimassa?\n\nJUST. Kaikkea tuo mies arvaakin!\n\nISÄNTÄ. Minä otaksun, minä otaksun.\n\nJUST (kääntyy ja aikoo lähteä). Hänen palvelijansa!\n\nISÄNTÄ (pidättää häntä). Eihän toki, herra Just!\n\nJUST. No hyvä; ei hänen palvelijansa!\n\nISÄNTÄ. Noo, herra Just! Toivoakseni hän ei enää ole äkeissään\neilisestä, herra Just? Kuka nyt yön yli jaksaa vihaansa kantaa?\n\nJUST. Minä; ja aion jaksaa yhä edelleenkin.\n\nISÄNTÄ. Onko tuo nyt kristillistä?\n\nJUST. Yhtä kristillistä kuin se, että rehellinen mies, joka ei heti voi\nmaksaa, ajetaan talosta, työnnetään kadulle.\n\nISÄNTÄ. Hyi, kuka saattaisi olla niin jumalaton?\n\nJUST. Eräs kristillinen ravintolanisäntä. -- Minun herrani! moisen\nmiehen! moisen upseerin!\n\nISÄNTÄ. Hänetkö minä muka olen ajanut talosta? työntänyt kadulle? Sitä\ntehdäkseni tunnen aivan liian suurta kunnioitusta upseeria kohtaan ja\naivan liian suurta sääliä eronsaanutta kohtaan! Minun oli pakko laittaa\nhäntä varten toiset huoneet kuntoon. -- Älköön hän enää ajatelko sitä,\nherra Just. (Huutaa ulos näyttämöltä.) Hoi! -- Olen valmis hyvittämään\nsen toisella tavalla. (Eräs poika tulee.) Tuoppas lasi; herra Justin\npitää saada ryyppy ja se oikein hyvää!\n\nJUST. Älköön hän suotta vaivatko itseään, herra isäntä. Muuttukoon\nmyrkyksi se pisara, jonka -- Mutta en sentään vanno; vielä on pääni\nselvä.\n\nISÄNTÄ (pojalle, joka tuo likööripullon ja lasin). Anna tänne; mene! --\nNo, herra Just; tässä on jotakin oikein erinomaista; väkevää, suloista,\nterveellistä. (Täyttää lasin ja ojentaa sen hänelle.) Se saa ylenmäärin\nvalvoneen vatsankin jälleen kuntoon!\n\nJUST. Eihän minun oikeastaan pitäisi! -- Mutta miksi antaisin terveyteni\nkärsiä hänen hävyttömyytensä tähden?\n\n    (Ottaa lasin ja juo.)\n\nISÄNTÄ. Terveydeksi, herra Just!\n\nJUST (antaessaan lasin takaisin). Ei ole hullumpaa! -- Mutta, herra\nisäntä, ryökäle hän on sittenkin.\n\nISÄNTÄ. Ei toki, ei toki! -- Joutaa vielä toisellekin jalalle. Kaksi\npysyy orrella.\n\nJUST (juotuaan). Täytyy tunnustaa: hyvää on, oikein hyvää! --\nKotitekoistako, herra isäntä? --\n\nISÄNTÄ. Varjelkoon! aito danzigilaista! oikeata, kahdesti tislattua\nkultavettä!\n\nJUST. Näkeekös herra isäntä, jos osaisin teeskennellä, niin tällaisen\nvuoksi teeskentelisin; mutta minä en osaa; sanon kuin sanonkin: ryökäle\nhän on sittenkin -- herra isäntä.\n\nISÄNTÄ. Ei elämässäni ole kukaan vielä tuota minulle sanonut. -- Vielä\nyksi, herra Just; ei kaksi kolmannetta!\n\nJUST. Olkoon menneeksi! (Juo.) Hyvää tavaraa, totisesti hyvää! -- Mutta\nmyöskin totuus on hyvä olemassa. Herra isäntä, ryökäle hän on sittenkin!\n\nISÄNTÄ. Jos se olisin, niin kuuntelisinko tässä rauhassa siksi itseäni\nsanottavan?\n\nJUST. Kylläpä vain; sillä harvoin on ryökäleillä sappea.\n\nISÄNTÄ. Eikö vielä yhtä, herra Just? Nelisäinen nuora kestävintä.\n\nJUST. Ei, liika on liikaa! Ja mitäpä hyötyä siitä hänelle olisi, herra\nisäntä? Pullon viimeiseen pisaraan asti minä pysyisin sanassani. Hyi,\nherra isäntä, noin hyvää danzigilaista ja kuitenkin niin huonot tavat!\n-- Mieheltä sellaiselta kuin minun herrani, joka on asunut täällä vuoden\nja päivän, jolta täällä jo monet kirkkaat taalerit on siepattu, joka\neläissään ei ole jäänyt kenellekään ropoakaan velkaa; kun hän nyt ei\ntäsmälleen maksa parilta kuukaudelta, kun hän ei enää yhtä paljon\nrahojaan tuhlaa, -- viedä nyt häneltä huone hänen poissaollessaan!\n\nISÄNTÄ. Mutta kun tuota huonetta välttämättä tarvitsin? kun ennakolta\ntiesin, että herra majuri itse olisi sen hyväntahtoisesti luovuttanut,\njos vain olisimme kyllin kauan voineet odottaa hänen paluutaan? Olisiko\nminun siis pitänyt taas käännyttää sellainen vieras herrasväki oveltani?\nOlisiko minun pitänyt tahallani työntää sellainen ansio toisen isännän\nkitaan? Enkä minä edes usko, että hän olisi saanut yösijaa mistään\nmuualta. Kaikki ravintolat ovat tähän aikaan aivan tulvillaan. Olisiko\ntuollaisen nuoren, kauniin, rakastettavan naisen pitänyt jäädä kadulle?\nSitä ei herra majuri kohteliaana miehenä mitenkään olisi sallinut. Ja\nmitä hän siinä sitten menettää? Enkö ole luovuttanut hänelle toista\nhuonetta sijaan?\n\nJUST. Pihan perällä kyyhkyslakan vieressä, näköala naapurin palomuurien\nlomitse -- --\n\nISÄNTÄ. Olihan näköala hyvin kaunis, ennenkuin naapuri vietävä sen\nrakennuksillaan turmeli. Onhan huone muuten pulska ja paperoitu --\n\nJUST. On ollut!\n\nISÄNTÄ. Ei toki, yksi seinä on vieläkin. Ja herra Justin kamari siinä\nvieressä, mitäs siitä puuttuu? Siinä on uuni, joka tosin talvisin vähän\nsavuaa ----\n\nJUST. Mutta kesäisin se näyttää aika sievältä. -- Herra, luulenpa\nmelkein, että hän vielä kaiken hyvän lisäksi tekee meistä pilaa? --\n\nISÄNTÄ. No, no, herra Just, herra Just --\n\nJUST. Älköön hän saattako herra Justia tulistumaan, taikka --\n\nISÄNTÄ. Minäkö muka saattaisin hänet tulistumaan? Se danzigilainen sen\ntekee! --\n\nJUST. Sellaisesta upseerista kuin minun herrani! Vai luuleeko hän, ettei\neronsaaneessa upseerissa ole miestä taittamaan hänen niskansa? Miksikä\nsitten sodan aikana olitte niin notkeita, te herrat isännät? Miksikä\nsilloin kaikki upseerit olivat arvokkaita miehiä ja kaikki sotilaat\nrehellisiä, kelpo poikia? Joko tämä hiukkanen rauhaa on saanut teidät\nniin koppaviksi?\n\nISÄNTÄ. Mitäs hän nyt noin kiivastuu, herra Just? --\n\nJUST. Minä tahdon kiivastua. -- --\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    v. Tellheim. Isäntä. Just.\n\nv. TELLHEIM (sisään astuessaan). Just!\n\nJUST (luullen isännän nimeään mainitsevan). Just? -- Olemmeko jo niin\ntutut? --\n\nv. TELLHEIM. Just!\n\nJUST. Luulisinpa vielä olevani herra Just hänelle!\n\nISÄNTÄ (joka huomaa majurin). St! st! Herra, herra, herra Just, --\nkatsokoon hän toki taakseen; hänen herransa -- --\n\nv. TELLHEIM. Just, luulenpa, että riitelet? Mitä olen sinun käskenyt\ntekemään?\n\nISÄNTÄ. Oo, teidän armonne, mekö riitelisimme? Jumala siitä varjelkoon!\nTeidän alamaisin palvelijanneko rohkenisi ruveta riitelemään miehen\nkanssa, jolla on onni kuulua teidän väkeenne?\n\nJUST. Kunpa saisin pehmittää hänen köyryä kissanselkäänsä! -- --\n\nISÄNTÄ. Tosin herra Just puhuu herransa puolesta, ja hiukan kiivaasti.\nMutta siinä hän tekee oikein; sitä enemmän häntä kunnioitan; pidän\nhänestä sen takia. --\n\nJUST. Voi etten saa iskeä hampaita hänen suustaan!\n\nISÄNTÄ. Vahinko vain, että hän kiivastuu aivan turhasta. Sillä olen\naivan vakuutettu siitä, etten ole menettänyt teidän armonne suosiota,\nvaikka -- hädissäni -- minun oli pakko --\n\nv. TELLHEIM. Jo riittää, hyvä herra! Olen teille velkaa; te tyhjennätte\nhuoneeni minun poissaollessani; teidän täytyy saada rahanne; minun\ntäytyy koettaa hakea suojaa jostakin muualta. Onhan se luonnollista!\n\nISÄNTÄ. Jostakin muualta? Aiotte muuttaa, armollinen herra? Minä\nonneton, kovan onnen kolhima mies! Ei, ei koskaan! Pikemminkin on tuon\nnaisen jälleen luovuttava huoneestaan. Herra majuri ei voi, ei tahdo\nluovuttaa hänelle huonettaan; huone on majurin; tuon naisen on\nlähdettävä; en voi häntä auttaa. -- Minä menen, armollinen herra -- --\n\nv. TELLHEIM. Ystävä, ei enää toista tyhmyyttä entisen lisäksi! Tuon\nnaisen täytyy saada pitää huoneensa. -- --\n\nISÄNTÄ. Ja teidän armonne uskoo, että minä muka epäluottamuksesta, muka\nhuolissani maksusta -- --? Ikäänkuin en tietäisi, että teidän armonne\nvoi minulle maksaa, milloin vain haluaa. -- -- Sinetöity kukkaro\n-- viisisataa taaleria louisdoria on siihen kirjoitettu, -- -- jota\nteidän armonne on pitänyt kirjoituspulpetissaan, -- -- on hyvässä\nsäilössä. --\n\nv. TELLHEIM. Toivokaamme niin; samoin kuin muutkin tavarani. -- Just\nottakoon ne huostaansa, kun hän on maksanut teille laskunne. -- --\n\nISÄNTÄ. Totisesti, minä oikein pelästyin, kun löysin kukkaron. -- Olen\naina pitänyt teidän armoanne säännöllisenä ja varovaisena miehenä, joka\nei koskaan luovu viimeisestä pennistään. Mutta sittenkin -- -- jos\nolisin arvannut puhdasta rahaa olevan kirjoituspulpetissa -- --\n\nv. TELLHEIM. Niin olisitte menetellyt kohteliaammin minua kohtaan.\nYmmärrän. --Menkää nyt vain, hyvä herra; jättäkää meidät; minulla on\npuhuttavaa palvelijalleni. -- --\n\nISÄNTÄ. Mutta, armollinen herra -- --\n\nv. TELLHEIM. Tule, Just, tämä herra ei suvaitse, että minä hänen\ntalossaan sinulle sanon, mitä sinun on tehtävä -- --\n\nISÄNTÄ. Minähän jo menen, armollinen herra! -- Koko taloni on teidän\nkäytettävänänne.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    v. Tellheim. Just.\n\nJUST (joka polkaisee jalkaansa ja sylkee isännän jälkeen). Hyi!\n\nv. TELLHEIM. Mitä nyt?\n\nJUST. Olen pakahtua kiukkuuni.\n\nv. TELLHEIM. Tahi paremminkin puhdasverisyyteesi.\n\nJUST. Ja te, -- teitä en enää tunne, herrani. Vaikka kuolisin tähän\nteidän silmienne eteen, niin te olette tuon julkean, kovasydämisen\nroiston suojelusenkeli! Hirsipuun ja mestauskirveen ja teilauspyörän\nuhallakin olisin minä hänet -- olisin tahtonut kuristaa hänet näillä\nkourillani, repiä hänet palasiksi näillä hampaillani. --\n\nv. TELLHEIM. Peto.\n\nJUST. Mieluummin peto kuin tuollainen ihminen!\n\nv. TELLHEIM. Mutta mitä sinä tahdot?\n\nJUST. Minä tahdon, että te käsittäisitte, kuinka kovasti teitä\nloukataan.\n\nv. TELLHEIM. Entä sitten?\n\nJUST. Että te kostaisitte, -- ei, tuo mies on siihen liian halpa --\n\nv. TELLHEIM. Vaan että minä antaisin sinun tehtäväksesi kostaa minun\npuolestani? Se on alun pitäen ollut ajatukseni, Minun ei enää olisi\npitänyt näyttäytyä hänelle. Hän olisi joutanut saada maksunsa sinun\nkäsistäsi. Tiedän, että osaat paiskata pöytään kourallisen rahaa\njokseenkin halveksuvin ilmein. --\n\nJUST. Vai niin? erinomainen kosto! --\n\nv. TELLHEIM. Mutta se meidän täytyy vielä siirtää tuonnemmaksi. Minulla\nei ole enää ropoakaan käteistä rahaa! enkä saa mistään kokoon\nhaalituksi.\n\nJUST. Ei käteistä rahaa? Ja mikäs se on sitten se kukkaro, jossa oli\nviisisataa taaleria louisdoreissa ja jonka isäntä löysi\nkirjoituspulpetistanne?\n\nv. TELLHEIM. Se on rahaa, joka on annettu minun talletettavakseni.\n\nJUST. Ei suinkaan vain ne sata pistoolia, jotka entinen varusmestarinne\ntoi teille neljä viisi viikkoa sitten?\n\nv. TELLHEIM. Juuri ne, Paul Wernerin tuomat. Miksikäs ei?\n\nJUST. Niitä ette siis vielä ole käyttänyt? Herrani, niitä voitte käyttää\nmihin vain tahdotte. Minun vastuullani --\n\nv. TELLHEIM. Todellakin?\n\nJUST. Werner sai minulta kuulla, kuinka kauan pää-sotarahasto\nviivyttelee saatavienne maksamista. Hän sai kuulla --\n\nv. TELLHEIM. Että minusta varmaankin tulee keppikerjäläinen, ellen jo\nole. -- Olen sinulle erittäin kiitollinen, Just. -- Ja tämä ilmoitus sai\nWernerin luovuttamaan minulle vähäiset roponsa. Olipa toki hyvä, että\narvasin sen. Kuule, Just, kirjoita minulle samalla omakin laskusi;\nmeistä on tullut ero. -- --\n\nJUST. Kuinka? mitä?\n\nv. TELLHEIM. Ei sanaakaan enää; tuolta tulee joku. --\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Eräs surupukuinen nainen, v. Tellheim. Just.\n\nNAINEN. Pyydän anteeksi, hyvä herra! --\n\nv. TELLHEIM. Ketä etsitte, madame? --\n\nNAINEN. Juuri sitä arvoisaa herraa, jota minulla on kunnia puhutella. Te\nette tunne minua enää? Olen entisen aliratsumestarinne leski --\n\nv. TELLHEIM. Taivaan tähden, armollinen rouva! mikä muutos! --\n\nNAINEN. Olen juuri noussut sairasvuoteelta, johon mieheni kuoltua\ntuskani minut heitti. Minun täytyy vaivata teitä jo näin varhain, herra\nmajuri. Aion matkustaa maalle, jossa eräs hyvänsydäminen, kenties yhtä\nonneton ystäväni on nyt ensi aluksi tarjonnut minulle turvapaikan.\n\nv. TELLHEIM (Justille). Mene, jätä meidät yksin.\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Nainen, von Tellheim.\n\nv. TELLHEIM. Puhukaa vapaasti, armollinen rouva! Minun edessäni ei\nteidän tarvitse onnettomuuttanne hävetä. Voinko jotenkin teitä palvella?\n\nNAINEN. Hyvä herra majuri --\n\nv. TELLHEIM. Surkuttelen teitä, armollinen rouva! Miten voisin teitä\npalvella? Tiedätte, että puolisonne oli ystäväni; ystäväni, sanon; olen\naina säästellen käyttänyt tätä nimitystä.\n\nNAINEN. Kukapa tietäisi paremmin kuin minä, kuinka suuresti te\nansaitsitte hänen ystävyytensä ja hän teidän? Te olisitte ollut hänen\nviimeinen ajatuksensa, teidän nimenne olisi ollut viimeinen ääni hänen\nkuolevilla huulillaan, jollei väkevämpi luonto olisi vaatinut tätä\nmurheellista etuoikeutta hänen onnettoman poikansa, hänen onnettoman\npuolisonsa osalle --\n\nv. TELLHEIM. Lopettakaa, madame! Tahtoisin mielelläni itkeä kanssanne,\nmutta tänään minulla ei ole kyyneliä. Säästäkää minua! Te tapaatte minut\nhetkellä, jolloin helposti saattaisin eksyä napisemaan kohtaloani\nvastaan. -- Oi, sinä oikeamielinen Marloff! Joutuun, armollinen rouva,\nmitä suvaitsette käskeä? Jos kykenen teitä palvelemaan, jos kykenen --\n\nNAINEN. En saa lähteä matkalle täyttämättä hänen viimeistä tahtoaan. Hän\nmuisti vähää ennen loppuaan kuolevansa teidän velkamiehenänne ja\nvannotti minun suorittamaan tämän velan ensi käteisellä rahallani. Olen\nmyynyt hänen kenttävarustuksensa ja tulen nyt lunastamaan hänen\nvelkakirjansa. --\n\nv. TELLHEIM. Kuinka, armollinen rouva? senkö vuoksi tulette?\n\nNAINEN. Sen vuoksi. Sallikaa minun laskea rahat.\n\nv. TELLHEIM. Ei suinkaan, madame! Marloffko minulle velkaa? se on tuskin\nluultavaa. Sallikaa minun katsoa. (Ottaa taskukirjansa esiin ja etsii.)\nEn löydä mitään.\n\nNAINEN. Olette kaiketi hukannut velkakirjan, eikä velkakirja muuta\nasiaa. --Sallikaa --\n\nv. TELLHEIM. Ei, madame! minulla ei ole tapana hukata papereitani. Jos\nvelkakirjaa ei minulla ole, niin se todistaa, ettei minulla sitä koskaan\nole ollutkaan, tahi että se on suoritettu ja minä jo olen antanut sen\ntakaisin.\n\nNAINEN. Herra majuri!\n\nv. TELLHEIM. Aivan varmaan, armollinen rouva. Marloff ei ole jäänyt\nminulle mitään velkaa. Enkä minä myöskään jaksa muistaa hänen\nmilloinkaan olleen minulle mitään velkaa. Niin se on, madame;\npikemminkin olen minä jäänyt hänen velallisekseen. En ole koskaan voinut\ntehdä mitään kiitollisuuteni osoitukseksi hänelle, joka kuuden vuoden\najan on seisonut rinnallani onnen ja onnettomuuden, kunnian ja vaaran\npäivinä. En ole unohtava, että hän jättää jälkeensä pojan. Hän on oleva\nminun poikani, kohta kun kykenen olemaan hänelle isänä. Tämä epävarma\ntila, johon nyt itse olen joutunut --\n\nNAINEN. Jalomielinen mies! Mutta älkää tekään ajatelko minusta liian\nhalpaa. Ottakaa rahat, herra majuri; niin olen ainakin rauhallisella\nmielellä. --\n\nv. TELLHEIM. Mitäpä muuta te tarvitsette rauhoittuaksenne kuin minun\nvakuutukseni, ettei nämä rahat kuulu minulle? Vai tahdotteko, että minun\npitää ryöstää ne ystäväni orvoksi jääneeltä pojalta? Ryöstää, madame;\nsitä se olisi sanan varsinaisessa merkityksessä. Rahat ovat hänen,\ntallettakaa ne häntä varten. --\n\nNAINEN. Minä ymmärrän teidät; suonette vain anteeksi, jollen vielä\noikein tiedä, miten ottaa hyviä töitä vastaan. Mutta mistäpä\ntietäisitte, että äiti tekee poikansa hyväksi enemmän kuin hän tekisi\noman elämänsä hyväksi? Minä lähden --\n\nv. TELLHEIM. Lähtekää, madame, lähtekää! Onnea matkalle! En pyydä teitä\nantamaan tietoja itsestänne. Ne voisivat saapua sellaiseen aikaan,\njolloin en voisi olla miksikään hyödyksi. Mutta vielä eräs asia,\narmollinen rouva; olinpa vähällä unohtaa kaikkein tärkeimmän.\nMarloffilla on vielä saatavia entisen rykmenttimme rahastosta. Hänen\nsaatavansa ovat yhtä oikeutettuja kuin minunkin. Jos minulle maksetaan,\non hänellekin maksettava. Sen takaan. --\n\nNAINEN. Oi! hyvä herra -- Mutta minä vaikenen mieluummin. -- Kun tuolla\ntavalla tulevia hyviä tekojaan valmistaa, on kuin olisi ne taivaan\nnähden jo tehnyt. Palkitkoon teitä taivas ja minun kyyneleeni!\n\n    (Poistuu.)\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\nv. TELLHEIM. Kelpo vaimo parka! Täytyy hävittää nämät joutavuudet, niin\nkauvan kun muistaa. (Ottaa taskukirjastaan papereita, jotka repii\npalasiksi.) Ken takaa, ettei oma puute vielä joskus saattaisi viekotella\nminua käyttämään niitä hyödykseni?\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Just. v. Tellheim.\n\nv. TELLHEIM. Sinäkö siellä olet?\n\nJUST (pyyhkien silmiään.) Niin!\n\nv. TELLHEIM. Olet itkenyt?\n\nJUST. Kirjoitin laskuni keittiössä, ja keittiö on täynnä savua. Tässä se\non, hyvä herra!\n\nv. TELLHEIM. Anna tänne.\n\nJUST. Armahtakaa minua, hyvä herra. Tiedän varsin hyvin, etteivät\nihmiset armahda teitä; mutta --\n\nv. TELLHEIM. Mitä tahdot?\n\nJUST. Olisin pikemmin luullut kuolevani kuin saavani eron.\n\nv. TELLHEIM. En tarvitse sinua enää; minun täytyy oppia tulemaan toimeen\nilman palvelijaa. (Avaa laskun ja lukee.) \"Mitä herra majuri on minulle\nvelkaa: Kolmen ja puolen kuukauden palkka, 6 taaleria kuukaudessa, tekee\n21 taaleria. Tämän kuun ensi päivästä maksanut yhtä ja toista 1 taaleri\n8 groschenia 9 pfennigiä. Summa summarum 22 taaleria 7 gr. 9 pf.\"\n-- Hyvä, ja kohtuullista on, että maksan sinulle tämän kuluvan kuukauden\nkokonaan.\n\nJUST. Toinen sivu, herra majuri --\n\nv. TELLHEIM. Vieläkö lisää? (Lukee.) \"Mitä herra majurille minä olen\nvelkaa: Välskärille minun puolestani maksettu 25 taaleria. Hoidosta ja\nhoivasta toipumiseni aikana minun puolestani maksettu 39 taaleria.\nIsälleni, jolta kaikki on poltettu ja ryöstetty, maksettu pyynnöstäni\netukäteen, lukuunottamatta niitä kahta saaliiksi saatua hevosta, jotka\nhän sai lahjaksi, 50 taaleria. Summa summarum 114 taaleria. Siitä\npoisvedetty edellämainitut 22 tl. 7 gr. 9 p., jään herra majurille\nvelkaa 91 tlr. 16 gr. 3 pf.\" -- Mies, sinä olet hullu! --\n\nJUST. Uskon kyllä, että olen tullut maksamaan teille paljon enemmänkin.\nMutta turha on kuluttaa mustetta sellaiseen. Minä en voi sitä teille\nmaksaa, en vaikka ottaisitte minulta palvelijanpukunikin, jota en\nmyöskään vielä ole saanut työlläni ansaituksi, -- niinpä olisin\nmieluummin tahtonut, että olisitte jättänyt minut sairaalaan loppuani\nodottamaan.\n\nv. TELLHEIM. Minä sinä minua pidät? Sinä et ole minulle mitään velkaa,\nja minä aion suositella sinua eräälle tuttavalleni, jonka palveluksessa\ntulet paremmin toimeen kuin minua palvellen.\n\nJUST. Minä en ole teille mitään velkaa, ja kuitenkin aiotte hyljätä\nminut?\n\nv. TELLHEIM. Koska en tahdo joutua sinulle mitään velkaan.\n\nJUST. Senkötähden? vain senkötähden? -- Niin varmasti kuin olen teille\nvelkaa, niin varmasti kuin te ette voi joutua minulle mitään velkaan,\nniin varmasti te ette nyt saa minua hyljätä. -- Tehkää mitä tahdotte,\nherra majuri, minä jään luoksenne; minun täytyy jäädä teidän\nluoksenne. --\n\nv. TELLHEIM. Ja sinun uppiniskaisuutesi, sinun uhmailusi, sinun raju,\nhillitön menettelysi kaikkia niitä kohtaan, joilla ei mielestäsi ole\nmitään sanomista sinulle, sinun juonikas vahingonilosi, sinun\nkostonhimosi ----\n\nJUST. Tehkää minusta niin huono kuin tahdotte, minä en kuitenkaan ole\nmielestäni koiraani huonompi. Viime talvena kuljeskelin hämärissä\nkanavan varrella ja kuulin jotakin vikisemistä. Laskeusin alas ja\nkurotin käteni ääntä kohden ja luulin pelastavani lapsen ja vedinkin\nvedestä villakoiran. Hyvä niinkin, ajattelin. Villakoira kulki\nperässäni, mutta minä en juuri pidä villakoirista. Minä ajoin sen pois,\nturhaan, minä pieksin sitä, turhaan. Minä en yöllä päästänyt sitä\nhuoneeseeni; se jäi oven eteen kynnykselle. Kun se liiaksi lähenteli\nminua, annoin sille potkun; se älähti, katsoi minuun ja heilutti\nhäntäänsä. Se ei ole vielä saanut leipäpalaa minun kädestäni, ja\nkuitenkin minä olen ainoa, jota se tottelee ja joka siihen saa koskea.\nSe on ruma villakoira, mutta liiankin hyvä koiraksi. Jos se jatkaa sitä\npeliään, niin minä lopultakin lakkaan olemasta vihainen villakoiralle.\n\nv. TELLHEIM (syrjään). Niinkuin minäkin tuolle! Ei, ei ole täysiä\nihmispetoja! -- Just, me pysymme yhdessä.\n\nJUST. Aivan varmasti! -- Tekö muka tulisitte toimeen ilman palvelijaa?\nTe unohdatte haavanne ja että voitte käyttää vain toista kättänne.\nEttehän te voi yksin pukeutua. Minä olen teille tuiki tarpeellinen ja\nolen -- -- kehaisematta itseäni, herra majuri -- ja olen palvelija, joka\n-- jos pahoista pahin tapahtuisi -- on valmis herransa edestä vaikka\nkerjäämään ja varastamaan.\n\nv. TELLHEIM. Just, me emme pysy yhdessä.\n\nJUST. Hyvä on!\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    Eräs palvelija. v. Tellheim. Just.\n\nPALVELIJA. Pst! Kumppani!\n\nJUST. Mikä on hätänä?\n\nPALVELIJA. Eikö hän voisi osoittaa minua sen upseerin pakeille, joka\nvielä eilen asui (viittaa erääseen huoneeseen sillä puolella, josta\nsaapui) tuossa huoneessa?\n\nJUST. Voinpa hyvinkin. Mitä hänellä on upseerille tuomista?\n\nPALVELIJA. Sitä mitä aina tuomme, kun emme tuo mitään: komplimentin.\nArvoisa emäntäni on saanut kuulla, että hänen on täytynyt väistyä meidän\ntieltämme. Arvoisa emäntäni tietää, mikä sopii, ja sen johdosta on minun\nnyt pyydettävä häneltä anteeksi.\n\nJUST. No, pyytäköön hän siis häneltä anteeksi: tuossa hän on.\n\nPALVELIJA. Mikä hän on miehiään? Miksi häntä mainitaan?\n\nv. TELLHEIM. Ystäväni, olen jo kuullut asianne. Se on liikaa\nkohteliaisuutta arvoisan emäntänne puolelta, ja minä annan sille sen\narvon kuin tuleekin. Lausukaa hänelle kunnioittava tervehdykseni. --\nMikä on arvoisan emäntänne nimi?\n\nPALVELIJA. Mikäkö on hänen nimensä? Häntä puhutellaan armolliseksi\nneidiksi.\n\nv. TELLHEIM. Ja hänen sukunimensä?\n\nPALVELIJA. Sitä en ole vielä sattunut kuulemaan, ja minun asiani ei ole\nsitä kysyä. Minä järjestän asiani niin, että minulla enimmäkseen aina\nkuuden viikon kuluttua on uusi isäntäväki. Hitto heidän kaikkien nimiä\nmuistakoon!\n\nJUST. Bravo, kumppani!\n\nPALVELIJA. Tämän palvelukseen tulin vasta muutama päivä sitten\nDresdenissä. Hän etsii, luullakseni, täällä sulhastaan. --\n\nv. TELLHEIM. Riittää, ystäväni. Halusin tietää arvoisan emäntänne nimen,\nen hänen salaisuuksiaan. Menkää jo!\n\nPALVELIJA. Kumppani, tuosta ei olisi herraksi minulle!\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    v. Tellheim. Just.\n\nv. TELLHEIM. Pidä huolta, Just, että pian pääsemme pois tästä talosta!\nTuon vieraan naisen kohteliaisuus tuntuu minusta tukalammalta kuin\nisännän julkeus. Kas tässä, ota tämä sormus, ainoa kalleus, mikä minulla\nvielä on jälellä. En koskaan olisi luullut sitä tarvitsevani käyttää\ntällaiseen tarkoitukseen! -- Panttaa se! vaadi siitä kahdeksankymmentä\nfriedrichsdoria; isännän lasku ei voi nousta kolmeakymmentä\nkorkeammalle. Maksa hänelle ja vie minun tavarani täältä. -- Niin,\nmihin? -- Mihin tahdot. Halvin ravintola paras. Tapaat minut tuolla\nviereisessä kahvilassa. Minä lähden, toimita asiasi hyvin.\n\nJUST. Olkaa huoleti, herra majuri! --\n\nv. TELLHEIM (tulee jälleen takaisin). Ennen kaikkea, älä unohda\npistoolejani, jotka riippuivat seinällä vuoteeni takana.\n\nJUST. Minä en unohda mitään.\n\nv. TELLHEIM (tulee vielä kerran takaisin). Vielä yksi asia: ota myös\nvillakoirasi mukaan; kuuletko, Just! --\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\nJUST. Villakoira ei tänne jää. Siitä pitäköön koira itse huolen. -- Hm!\nvai oli herralla vielä tämä kallisarvoinen sormuskin? ja piti sitä\ntaskussaan eikä sormessaan? -- Isäntä hyvä, me emme vielä ole niin\nputipuhtaat kuin miltä näyttää. Hänelle, juuri hänelle minä sinut\npanttaan, kaunis pikku sormus! Tiedän, että häntä harmittaa, kun sinua\nei hänen talossaan kokonaan panna likoon! -- Aah --\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Paul Werner. Just.\n\nJUST. Katsohan, Werner! hyvää päivää, Werner! tervetuloa kaupunkiin!\n\nWERNER. Kirottu kylä! En millään ilveellä tahdo siihen tottua jälleen.\nHauskaa, lapset, hauskaa; minä tuon uutta rahaa! Missä majuri on?\n\nJUST. Eikö hän tullut vastaasi? Hän lähti juuri äsken rappusia alas.\n\nWERNER. Minä tulin takaportaita. No, miten hän jaksaa? Olisin jo viime\nviikolla ollut täällä luonanne, mutta --\n\nJUST. No? mikäs esti? --\n\nWERNER. Just, -- oletko kuullut puhuttavan prinssi Herakliuksesta?\n\nJUST. Herakliuksesta? Enpä tietääkseni.\n\nWERNER. Etkö sinä tunne itämaiden suurta sankaria?\n\nJUST. Tietäjät itäiseltä maalta tunnen hyvinkin, ne, jotka uuden vuoden\ntienoilla juoksentelevat tähdet käsissään -- --\n\nWERNER. Ihminen, luulenpa, että luet sanomalehtiä yhtä vähän kuin\nraamattua? -- Sinä et tiedä mitään prinssi Herakliuksesta, et mitään\ntuosta urhoollisesta miehestä, joka on siepannut Persian ja nyt\nlähipäivinä murskaa maahan ottomaanien portin? Jumalan kiitos, että\njossakin maailman kolkassa vielä tapellaan! Olen jo tarpeeksi kauvan\ntoivonut, että täällä taas pamahtaisi. Mutta täällä ne vain vetelehtivät\nja parantelevat nahkaansa. Ei, sotilas minä olin, sotilaaksi täytyy\nminun jälleen tulla! Lyhyesti -- (katsellen arkana ympärilleen, onko\nkukaan kuuntelemassa) näin meidän kesken, Just, minä vaellan Persiaan\ntehdäkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa prinssi Herakliuksen\njohdolla pari sotaretkeä turkkilaisia vastaan.\n\nJUST. Sinä?\n\nWERNER. Minä, sellaisena kuin minut tässä näet! Meidän esi-isämme\nkävivät uutterasti sotaa turkkilaisia vastaan, ja niin pitäisi meidän\ntehdä yhä vieläkin, jos olisimme rehellisiä miehiä ja hyviä kristityitä.\nTosin käsitän varsin hyvin, ettei sotaretki turkkilaisia vastaan voi\nolla puoleksikaan niin hupainen kuin sotaretki ranskalaisia vastaan;\nmutta sitä ansiokkaampi se lienee niin tässä kuin tulevassakin elämässä.\nTurkkilaisilla on kaikilla sapelit, timanteilla kirjaillut --\n\nJUST. Antaakseni sellaisella sapelilla iskeä pääni halki en matkustaisi\nyhtä ainoata peninkulmaa. Et suinkaan ole niin mieletön, että jätät\nkauniin kylävouti-tilasi? --\n\nWERNER. Oo, sen otan mukaani! -- Etkö huomaa? -- Tila on myyty -- --\n\nJUST. Myyty?\n\nWERNER. St! -- tässä on sata tukaattia, jotka eilen sain käsirahoina; ne\nminä tuon majurille --\n\nJUST. Ja mitäs hän niillä?\n\nWERNER. Mitäkö hän niillä? Hänen on ne kulutettava, pelattava, juotava\n-- miten vain haluttaa. Se mies tarvitsee rahaa, ja surkeata on, että\nhäntä ei tahdota päästää edes omiinsa käsiksi! Mutta minäpä tietäisin,\nmitä tekisin, jos olisin hänen asemassaan! Minä arvelisin: \"Hitto\nperiköön täällä teidät kaikki\", ja lähtisin Paul Wernerin kera Persiaan!\n-- Tuli ja leimaus! -- prinssi Heraklius lienee toki kuullut puhuttavan\nmajuri Tellheimistä, vaikkapa hän ei tunnekaan hänen entistä\nvarusmestariaan Paul Werneriä. Meidän ottelumme Katzenbergin luona --\n\nJUST. Werner, sinulla on herttaisen hyvä tarkoitus; mutta me emme kaipaa\nsinun rahojasi. Pidä tukaattisi, ja sata pistoliasi voit myös saada\nkoskemattomina takaisin, niin pian kuin vain tahdot. --\n\nWERNER. Vai niin? Onko siis majurilla vielä rahaa?\n\nJUST. Ei.\n\nWERNER. Onko hän jostakin saanut lainaksi?\n\nJUST. Ei.\n\nWERNER. Ja mistä te sitten elätte?\n\nJUST. Me annamme merkitä laskuun, ja kun ei enää haluta mitään merkitä\nja meidät heitetään ulos ovesta, niin me panttaamme, mitä meillä on, ja\nsiirrymme muuanne. Kuulehan, Paul, tälle isännälle meidän täytyy tehdä\njokin kepponen.\n\nWERNER. Onko hän tuottanut majurille ikävyyksiä? -- Minä suostun! --\n\nJUST. Mitähän, jos me illalla, kun hän tulee tupakkahuoneesta,\nväijyisimme häntä ja antaisimme hänelle aimo selkäsaunan? --\n\nWERNER. Illalla? -- väijyisimme häntä? -- kaksi yhtä vastaan? -- Se ei\nkelpaa. --\n\nJUST. Tahi jos pistäisimme hänen nurkkansa tuleen? --\n\nWERNER. Polttoa ja hävitystä? -- Mies, kuulee hyvin, että sinä olet\nollut kuormarenki etkä sotilas, -- hyi!\n\nJUST. Tahi jos tekisimme hänen tyttärestään porton? Hän on tosin\nperhanan ruma -- --\n\nWERNER. No, silloin hän lienee jo aikoja sitten siksi tullut? Etkä sinä\nsiihenkään ketään apulaista tarvitsisi. Mutta mikä sinun on? Mitä on\ntapahtunut?\n\nJUST. Tule, niin saat kuulla kummia!\n\nWERNER. Niinpä on täällä sitten kai itse piru irti?\n\nJUST. Niin on, tule pois!\n\nWERNER. Sitä parempi! Persiaan siis, Persiaan!\n\n    (Ensi näytöksen loppu.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n    (Tapahtuu neidin huoneessa.)\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Minna von Barnhelm. Franziska.\n\nNEITI (aamupuvussa, katsoen kelloansa). Franziska, me olemmekin nousseet\nhyvin varhain. Aika käy meille pitkäksi.\n\nFRANZISKA. Kukapa saisi unta näissä vietävän suurissa kaupungeissa?\nVaunuja, yövartijoita, rumpuja, kissoja, korpraaleja -- ei koskaan\nlakkaa jyrisemästä, huutamasta, pärisemästä, naukumasta, kiroilemasta;\naivan kuin yö olisi kaikkea muuta kuin lepoa varten. -- Kuppi teetä,\narmollinen neiti?\n\nNEITI. Tee ei minulle maistu. --\n\nFRANZISKA. Minä keitätän omaa suklaatamme.\n\nNEITI. Keitätä, itsellesi!\n\nFRANZISKA. Itselleni? Yhtä mielelläni itsekseni lörpöttelisin kuin\nitsekseni joisin. -- Tosin käy aika tällä tavalla niin pitkäksi. --\nMeidän täytynee aikamme kuluksi somistaa itsemme ja koettaa pukua, jossa\naiomme tehdä ensi rynnäkkömme.\n\nNEITI. Miksi puhut rynnäköistä, kun olen tullut tänne vain vaatiakseni\nantautumisen voimassapitämistä?\n\nFRANZISKA. Ja tuo herra upseeri, jonka me karkoitimme, ja jolle me sen\njohdosta lähetimme kunnioittavan tervehdyksemme: eipä liene hänkään\ntottunut hienoimpiin elämäntapoihin! Olisihan hän muutoin pyytänyt saada\nkunniaa käydä meitä tervehtimässä.\n\nNEITI. Kaikki upseerit eivät ole Tellheimejä. Totta puhuen minä\nlähetinkin hänelle tervehdykseni vain senvuoksi, että saisin tilaisuuden\ntiedustella häneltä jotakin Tellheimistä. -- Franziska, sydämeni sanoo,\nettä matkani on oleva onnellinen, että olen löytävä hänet. --\n\nFRANZISKA. Sydämmenne, armollinen neiti? Sydämeen ei ole liiaksi\nuskottava. Sydän puhuu äärettömän mielellään sitä mitä suukin. Jos suu\nolisi yhtä taipuvainen puhumaan sydämen mukaan, niin olisi jo aikoja\nsitten tullut muotiin pitää suut lukossa.\n\nNEITI. Ha! Ha! suut lukossa! Sepä muoti olisi minusta aivan paikallaan!\n\nFRANZISKA. Mieluummin jääkööt kauneimmatkin hampaat näyttämättä kuin\nettä alinomaa päästää sydämen sitä tietä valloilleen!\n\nNEITI. Mitä? Oletko sinä niin pidättyväinen? --\n\nFRANZISKA. En, armollinen neiti, mutta olisin mielelläni\npidättyvämpikin. Harvoin puhutaan hyveestä, jonka itse omistaa; mutta\nsitä useammin siitä, joka itseltä puuttuu.\n\nNEITI. Näetkös, Franziska? Nytpä teit erittäin hyvän huomautuksen.\n\nFRANZISKA. Tein? Onko siinäkin tekemistä, mikä noin vain juolahtaa\nmieleen? --\n\nNEITI. Ja tiedätkö, miksi oikeastaan pidän tuota huomautusta niin\nhyvänä? Se soveltuu monessa suhteessa minun Tellheimiini.\n\nFRANZISKA. Mitäpä te ette saisi soveltumaan häneen?\n\nNEITI. Ystävät ja vihamiehet sanovat, että hän on maailman urhoollisin\nmies. Mutta kuka on koskaan kuullut hänen puhuvan urhoollisuudesta?\nHänellä on mitä oikeamielisin sydän, mutta oikeamielisyys ja\njalomielisyys ovat sanoja, joita ei koskaan kuule hänen huuliltaan.\n\nFRANZISKA. Mistä hyveistä hän sitten puhuu?\n\nNEITI. Ei mistään; sillä häneltä ei puutu mitään.\n\nFRANZISKA. Tuota vain tahdoinkin kuulla.\n\nNEITI. Odotahan, Franziska, nyt muistan. Hän puhuu hyvin usein\nsäästäväisyydestä. Näin meidän kesken, Franziska, luulenpa, että tuo\nmies on tuhlaaja.\n\nFRANZISKA. Vielä eräs seikka, armollinen neiti. Minä olen hyvin usein\nkuullut hänen mainitsevan myös horjumatonta uskollisuuttaan teitä\nkohtaan. Mitäpä, jos tuo herra olisi huikentelevainenkin?\n\nNEITI. Sinua onnetonta! -- Mutta tarkoitatko täyttä totta, Franziska?\n\nFRANZISKA. Kuinka kauvan hän onkaan jo ollut teille kirjoittamatta?\n\nNEITI. Ah! rauhanteon jälkeen on hän kirjoittanut minulle vain yhden\nainoan kerran.\n\nFRANZISKA. Vai huokaus rauhaakin vastaan! Ihmeellistä! Rauhan pitäisi\nvain korjata kaikki se paha, minkä sota on saanut aikaan, mutta se\nturmelee sen hyvänkin, mitä tämä, sen riitaveli, kenties on aiheuttanut.\nRauha ei saisi olla niin itsepäinen! -- Ja kuinka kauvan onkaan jo\nrauhaa kestänyt? Aika käy äärettömän pitkäksi, kun tapahtuu niin vähän\nuutta. -- Turhaan posti taas kulkee säännöllisesti, ei kukaan kirjoita;\nsillä kellään ei ole mitään kirjoitettavaa.\n\nNEITI. \"Nyt on rauha\", kirjoitti hän minulle, \"ja minä lähenen\ntoiveitteni täyttymistä\". Mutta että hän on kirjoittanut tästä minulle\nainoastaan kerran, vain yhden ainoan kerran --\n\nFRANZISKA. Että hän pakottaa meidät itse rientämään tätä toiveitten\ntäyttymistä kohti: jos vain löydämme hänet, niin saa hän tämän maksaa!\n-- Kunpa tuo mies tällävälin ei vain jo olisi täyttänyt toiveitaan ja me\nsaisi täällä tietää --\n\nNEITI (tuskaisesti ja kiivaasti). Että hän on kuollut?\n\nFRANZISKA. Teidän tähtenne, armollinen neiti; jonkun toisen sylissä. --\n\nNEITI. Sinä kiusanhenki! Odota, Franziska, kyllä tämän vielä edestäsi\nlöydät! -- Mutta pakise vain; muutoin nukahdamme uudelleen. -- Hänen\nrykmenttinsä hajoitettiin heti rauhanteon jälkeen. Kukapa tietää,\nminkälaiseen laskujen ja todisteitten sekamelskaan hän siten on\njoutunut? Kukapa tietää, mihin toiseen rykmenttiin, mihin kaukaiseen\nmaakuntaan hänet on siirretty? Kukapa tietää, mitkä seikat -- Joku\nkoputtaa.\n\nFRANZISKA. Sisään!\n\n\nTOINEN KOHTAUS\n\n    Isäntä. Edelliset.\n\nISÄNTÄ (pistäen päänsä esiin). Sallitaanko, armollinen herrasväki? --\n\nFRANZISKA. Herra isäntämmekö? -- Sisään vain kokonaan.\n\nISÄNTÄ (kynä korvan takana, kädessä paperilehti ja kirjoituskojeet).\nMinä tulen, armollinen neiti, toivottamaan teille nöyrimmästi hyvää\nhuomenta, -- (Franziskalle) ja myöskin teille, kaunis lapseni --\n\nFRANZISKA. Kohtelias mies!\n\nNEITI. Me kiitämme.\n\nFRANZISKA. Ja toivotamme teillekin hyvää huomenta.\n\nISÄNTÄ. Rohkenenko kysyä, miten teidän armonne on levännyt ensimäisen\nyönsä minun kehnon kattoni alla? --\n\nFRANZISKA. Katto ei ole niinkään kehno, herra isäntä, mutta vuoteet\nolisivat voineet olla paremmat.\n\nISÄNTÄ. Mitä kuulen? Huonostiko nukuttu? Kenties ylenpalttinen väsymys\nmatkan jälkeen --\n\nNEITI. Mahdollista kyllä.\n\nISÄNTÄ. Tietysti! tietysti! sillä muuten -- -- jos kuitenkin jokin\nseikka ei olisi täysin vastannut teidän armonne vaatimuksia, niin\nsuvaitkoon teidän armonne vain käskeä.\n\nFRANZISKA. Hyvä, herra isäntä, hyvä! Emme me kursastelekaan, ja kaikkein\nvähimmin käy ravintolassa kitsasteleminen. Kylläpähän sanomme, mitä\nhaluamme.\n\nISÄNTÄ. Tämän lisäksi tulen samalla -- (vetäen kynän esiin korvan\ntakaa).\n\nFRANZISKA. No? --\n\nISÄNTÄ. Epäilemättä teidän armonne jo tuntee poliisilaitoksemme viisaat\nmääräykset --\n\nNEITI. En laisinkaan, herra isäntä --\n\nISÄNTÄ. Meitä isäntiä on kielletty antamasta asuntoa neljääkolmatta\ntuntia kauvemmaksi kenellekään vieraalle, mitä säätyä ja sukua hän\nlieneekin, jättämättä asianomaiseen paikkaan kirjallista ilmoitusta\nhänen nimestään, kotipaikastaan, arvostaan ja siitä, missä asioissa ja\nkuinka kauvan hän täällä aikoo viipyä, ja niin edespäin.\n\nNEITI. Hyvä on.\n\nISÄNTÄ. Teidän armonne suvainnee siis -- (astuen erään pöydän luo ja\nvalmistautuen kirjoittamaan).\n\nNEITI. Varsin mielelläni. -- Nimeni on --\n\nISÄNTÄ. Lyhyt silmänräpäys kärsivällisyyttä! (Kirjoittaa.) \"Dato, 22:s\np. elokuuta a. c. tänne Espanjan Kuninkaaseen saapunut\" -- Nyt teidän\nnimenne, armollinen neiti?\n\nNEITI. Neiti von Barnhelm.\n\nISÄNTÄ (kirjoittaa) \"von Barnhelm\" -- Saapuen? mistä, armollinen neiti?\n\nNEITI. Tiluksiltani Saksista.\n\nISÄNTÄ (kirjoittaa) \"Tiluksilta Saksista\" -- Saksista! Kas, kas,\nSaksista, armollinen neiti? Saksista?\n\nFRANZISKA. No? miksikäs ei? Ei kai tässä maassa pidetä syntinä, että on\nSaksista kotoisin?\n\nISÄNTÄ. Syntinä! Varjelkoon! sehän olisi sitten aivan uuden uutukainen\nsynti! -- Saksista siis? Kas, kas, Saksista! Se rakas Saksi! -- Saksi ei\nole pieni, vaan on siellä useita -- kuinka sanoisin? -- alueita,\nmaakuntia. -- Poliisilaitoksemme on tuiki tarkka, armollinen neiti. --\n\nNEITI. Ymmärrän: siis tiluksiltani Thüringistä.\n\nISÄNTÄ. Thüringistä! Niin, se on parempi, armollinen neiti, se on\ntäsmällisempää. (Lukee ja kirjoittaa) \"Neiti von Barnhelm, saapuen\ntiluksiltaan Thüringistä, ynnä kamarirouva ja kaksi palvelijaa\" --\n\nFRANZISKA. Kamarirouva? se olen kai minä?\n\nISÄNTÄ. Niin, kaunis lapseni.\n\nFRANZISKA. No, herra isäntä, niinpä pankaa siis kamarirouvan asemasta\nkamarineitsyt -- Kuulin, että poliisilaitos on tuiki tarkka; siitä voisi\nsyntyä väärinkäsitys, josta minua kuulutuksiin pantaessa saattaisi vielä\nkoitua ikävyyksiä. Sillä minä olen todellakin vielä neitsyt ja nimeni on\nFranziska; sukunimeltä Willig; Franziska Willig. Minäkin olen\nThüringistä. Isäni oli mylläri eräällä armollisen neidin maatilalla. Sen\nnimi on Klein-Rammsdorf. Mylly on nyt veljelläni. Minä tulin hyvin\nnuorena kartanoon ja minut kasvatettiin yhdessä armollisen neidin\nkanssa. Me olemme samanikäiset, ensi kynttilänmessunpäivänä\nyhdenkolmatta vuoden vanhoja. Minä olen oppinut kaiken mitä armollinen\nneitikin on oppinut. Minua ilahduttaa, jos poliisilaitos tuntee minut\nperinpohjin.\n\nISÄNTÄ. Hyvä, kaunis lapseni, panen tuon muistiini lähempien kyselyjen\nvaralta -- Mutta sitten, armollinen neiti, tehtävänne täällä? --\n\nNEITI. Tehtäväni?\n\nISÄNTÄ. Anooko teidän armonne jotakin hänen kuninkaalliselta\nmajesteetiltaan?\n\nNEITI. Oi en!\n\nISÄNTÄ. Tahi meidän ylimmiltä oikeusvirastoiltamme?\n\nNEITI. En niiltäkään.\n\nISÄNTÄ. Tahi --\n\nNEITI. En, en Olen täällä yksinomaan omissa asioissani.\n\nISÄNTÄ. Aivan niin, armollinen neiti, mutta millä nimellä käyvät nämä\nomat asianne?\n\nNEITI. Niitä sanotaan -- Franziska, luulenpa, että meitä kuulustellaan.\n\nFRANZISKA. Herra isäntä, ei suinkaan poliisilaitos voi vaatia tietoonsa\nnaisen salaisuuksia?\n\nISÄNTÄ. Totta kai, kaunis lapseni; poliisilaitos tahtoo tietää kaikki ja\nerittäinkin juuri salaisuudet.\n\nFRANZISKA. No niin, armollinen neiti, mitä on tehtävä? -- Kuulkaa siis,\nherra isäntä -- mutta jääköön tämä kaikin mokomin vain meidän ja\npoliisin tiedoksi! --\n\nNEITI. Mitähän tuo hupakko nyt hänelle sanoo?\n\nFRANZISKA. Me olemme tulleet kaapataksemme kuninkaalta erään upseerin --\n\nISÄNTÄ. Mitä? kuinka? Lapsi! lapsi!\n\nFRANZISKA. Tahi salliaksemme tuon upseerin kaapata meidät. Kumpikin\nvetää yksiin.\n\nNEITI. Franziska, oletko mieletön? -- Herra isäntä, tämä nenäkäs olento\npitää teitä pilkkanaan. --\n\nISÄNTÄ. Älkäähän toki! Minun vähäpätöisyydestäni saa hän tosin laskea\nleikkiä niin paljon kuin haluaa, mutta korkeasta poliisilaitoksesta --\n\nNEITI. Tiedättekö mitä, herra isäntä? -- Minä en tiedä, miten menetellä\ntässä asiassa. Ehkäpä voisitte jättää koko kirjoittamisen, kunnes enoni\nsaapuu. Sanoin teille jo eilen, minkätähden hän ei tullut yhtä matkaa\nminun kanssani. Hänen vaununsa joutuivat epäkuntoon kahden peninkulman\npäässä täältä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että tämä sattuma veisi\nminulta yhden yön levon. Minun täytyi siis rientää edeltä. Hän voi\nsaapua tänne viimeistään vuorokautta myöhemmin.\n\nISÄNTÄ. No niin, armollinen neiti, odottakaamme siis häntä.\n\nNEITI. Hän osannee paremmin vastata kysymyksiinne. Hän tietänee, kenelle\nja mihin määrin hänen on paljastettava itsensä; mitä hänen on\nilmoitettava asioistaan ja mitä hän niistä saa vaikenemalla sivuuttaa.\n\nISÄNTÄ. Sitä parempi! Totisesti, totisesti ei voi nuorelta tytöltä\n(katsoen merkitsevästi Franziskaan) vaatia, että hän vakavaa asiaa\nvakavien ihmisten kanssa vakavasti käsittelisi --\n\nNEITI. Ja enoni huoneet kai ovat jo kunnossa, herra isäntä?\n\nISÄNTÄ. Täydellisesti, armollinen neiti, täydellisesti, paitsi yksi --\n\nFRANZISKA. Josta teidän kenties taas täytyy häätää joku kunnon mies?\n\nISÄNTÄ. Saksilaiset kamarineitsyet, armollinen neiti, ovat kaiketi hyvin\nsääliväisiä.\n\nNEITI. Niinpä niin, herra isäntä, siinä ette tehnyt kauniisti.\nMieluummin olisitte voinut olla ottamatta meitä vastaan.\n\nISÄNTÄ. Kuinka niin, armollinen neiti, kuinka niin?\n\nNEITI. Olen kuullut, että se upseeri, joka meidän tähtemme häädettiin --\n\nISÄNTÄ. Onkin vain eronsaanut upseeri armollinen neiti.\n\nNEITI. Vaikkapa vain!\n\nISÄNTÄ. Joka vetelee viimeisiä virsiään. --\n\nNEITI. Sitä pahempi! Hän kuuluu olevan hyvin ansiokas mies.\n\nISÄNTÄ. Sanoinhan jo, että hän on saanut eron.\n\nNEITI. Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä.\n\nISÄNTÄ. Aivan varmaan, hän tuntee ne, hän tuntee ne kaikki. --\n\nNEITI. Sitten hän ei voi kaikkia heitä palkita.\n\nISÄNTÄ. Kyllä he kaikki tulisivat palkituiksi, jos olisivat sen mukaan\neläneet. Mutta niinpä nuo herrat elivät sodan aikana, kuin kestäisi\nsotaa ikuisesti; ikäänkuin ei enää koskaan tultaisi pitämään väliä\nsillä, mikä on minun ja mikä on sinun. Nyt ovat kaikki ravintolat ja\nmajatalot heitä täpötäynnä, ja isännän on pidettävä varansa heihin\nnähden. Tämän kanssa olen vielä jotakuinkin tullut toimeen. Vaikka\nhänellä tosin ei ollutkaan enää rahaa, niin oli hänellä kuitenkin vielä\nrahanarvoista, ja pari kolme kuukautta olisin varsin hyvin vielä\nsaattanut antaa hänen täällä majailla. Mutta parempi vara kuin vahinko.\n-- _Apropos_, armollinen neiti; te ymmärrätte kaiketi kalleuksien\narvoa? --\n\nNEITI. En erityisesti.\n\nISÄNTÄ. Mitäpä ei teidän armonne ymmärtäisi? -- Minäpä näytän teille\nerään sormuksen, erään kallisarvoisen sormuksen. Armollisella neidillä\non tosin itselläänkin hyvin kaunis omassa sormessaan, ja kuta enemmän\nsitä katson, sitä enemmän joudun ihmetyksiini, kun se on niin\nsamanlainen kuin minun sormukseni. -- Oo! katsokaa, katsokaa toki!\n(Ottaessaan sormuksen kotelosta ja ojentaessaan sen neidille.) Mikä\nhehku, tuo keskimmäinen jalokivi yksin painaa jo kuudetta karaattia.\n\nNEITI (katsellen sormusta). Missä olen? Mitä näen? Tämä sormus --\n\nISÄNTÄ. On viidentoistasadan taalerin arvoinen jo tutunkaupassakin.\n\nNEITI. Franziska! -- Katsohan!\n\nISÄNTÄ. Minä en ole hetkeäkään epäillyt lainata sitä vastaan\nkahdeksankymmentä pistolia.\n\nNEITI. Etkö tunne sitä, Franziska?\n\nFRANZISKA. Aivan sama! -- Herra isäntä, mistä te olette saanut tämän\nsormuksen? --\n\nISÄNTÄ. No, lapseni? Hänellä ei kai ole mitään oikeutta siihen?\n\nFRANZISKA. Meilläkö ei mitään oikeutta tähän sormukseen? Juotoksen\nreunaan lienee kaiverrettu neidin nimikirjaimet. -- Näyttäkäähän, neiti.\n\nNEITI. Se se on, se se on! -- Kuinka on tämä sormus joutunut teidän\nkäsiinne, herra isäntä?\n\nISÄNTÄ. Minun käsiini? maailman rehellisimmällä tavalla. -- Armollinen\nneiti, armollinen neiti, ette suinkaan mieline saattaa minua vahinkoon\nja turmioon? Kuinkapa minä tietäisin, mistä sormus oikeastaan on\nkotoisin? Sodan aikana on moni kapine hyvinkin usein joutunut vaihtamaan\nomistajaa, joko tämän tieten tahi tietämättä. Ja sota oli sotaa.\nSaksista lienee saapunut rajan yli sormuksia enemmänkin. -- Antakaa se\nminulle takaisin, armollinen neiti, antakaa se minulle takaisin!\n\nFRANZISKA. Ensin on vastattava: keneltä olette sen saanut?\n\nISÄNTÄ. Mieheltä, josta en uskoisi sellaisia, eräältä muuten varsin\nhyvältä mieheltä --\n\nNEITI. Parhaalta mieheltä auringon alla, jos olette saanut sen suoraan\nsen omistajalta. -- Pian tuokaa tänne se mies! Hän se on, hän itse, tahi\nainakin täytyy hänen tuntea hänet.\n\nISÄNTÄ. Kuka sitten? kenen sitten, armollinen neiti?\n\nFRANZISKA. Ettekö te sitten kuule? meidän majurimme.\n\nISÄNTÄ. Majurinko? Aivan oikein, hän on majuri, ja hän asui tässä\nhuoneessa ennen teitä, ja häneltä minä sen sain.\n\nNEITI. Majuri von Tellheimkö?\n\nISÄNTÄ. Von Tellheim, niin! Tunnetteko te hänet?\n\nNEITI. Tunnenko minä hänet? Onko hän täällä? Tellheim on täällä? Hän on\nasunut tässä huoneessa? Hän, hän on pantannut teille tämän sormuksen?\nKuinka on se mies joutunut sellaiseen pulaan? Missä hän on? Onko hän\nteille velkaa? Franziska, lipas tänne! Avaa! (Franziskan asettaessa\nlipasta pöydälle ja sitä avatessa) Mitä hän on teille velkaa? Kenelle\nhän vielä on velkaa? Tuokaa tänne kaikki hänen velkansa. Tässä on rahaa.\nTässä on vekseleitä! Kaikki on hänen!\n\nISÄNTÄ. Mitä minä kuulen?\n\nNEITI. Missä hän on? missä hän on?\n\nISÄNTÄ. Vielä tunti sitten hän oli täällä.\n\nNEITI. Kamala mies, kuinka saatoitte olla häntä kohtaan niin\nepäystävällinen, niin kova, niin julma?\n\nISÄNTÄ. Teidän armonne suonee anteeksi --\n\nNEITI. Pian, pian, toimittakaa hänet tänne heti paikalla.\n\nISÄNTÄ. Hänen palvelijansa on kenties vielä täällä. Tahtooko teidän\narmonne, että hänen on etsittävä hänet?\n\nNEITI. Tahdonko minä? Rientäkää, juoskaa; yksin tämän palveluksenne\ntakia tahdon unohtaa, kuinka häijysti te olette häntä kohdellut. --\n\nFRANZISKA. Nopeasti, herra isäntä, rivakasti, pois, pois!\n\n    (Työntää hänet ulos.)\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Neiti. Franziska.\n\nNEITI. Nyt hän on jälleen luonani, Franziska! Näetkös, nyt hän on\njälleen luonani! En tiedä missä olen, pelkästä ilosta! Iloitse toki\nsinäkin, rakas Franziska. Vaan miksipä sinä iloitsisit? Mutta sinun\ntäytyy, sinun pitää kanssani iloita. Tule, rakas, minä lahjon sinut,\njotta voisit kanssani iloita. Sano, Franziska, mitä sinulle antaisin?\nMikä tavaroistani sinua miellyttää? Mitä tekisi mielesi? Ota, mitä\nhaluat, kunhan vain iloitset. Näen hyvin, ettet ota mitään. Odota! (Hän\npistää kätensä lippaaseen.) Tuossa, rakas Franziska (ja antaa hänelle\nrahaa), osta itsellesi mitä haluat. Vaadi enemmän, ellei se riitä.\nKunhan vain iloitset kanssani. On niin murheellista iloita yksin. No,\notahan toki --\n\nFRANZISKA. Mutta silloinhan minä varastan ne teiltä, neiti; te olette\njuopunut, riemusta juopunut. --\n\nNEITI. Tyttö, minä olen juopuessani toraisa, ota tahi -- (hän tyrkyttää\nhänelle rahat käteen) ja varo, ettet enää estele. -- Odota; hyvä, että\ntulin sitä ajatelleeksi. (Hän kahmaisee vielä kerran rahaa lippaasta.)\nKas tässä, rakas, tässä, rakas Franziska, pistä tämä syrjään,\nensimmäistä haavoittunutta sotilas-parkaa varten, joka kääntyy meidän\npuoleemme. --\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Isäntä. Neiti. Franziska.\n\nNEITI. No? tuleeko hän?\n\nISÄNTÄ. Se inhottava, sivistymätön mies!\n\nNEITI. Kuka?\n\nISÄNTÄ. Hänen palvelijansa. Hän kieltäytyy lähtemästä majuria hakemaan.\n\nFRANZISKA. Tuokaa se roisto tänne. -- Tunnenhan minä kaikki majurin\npalvelijat. Kuka se lienee?\n\nNEITI. Noutakaa hänet nopeasti tänne. Kun hän näkee meidät, lähtee hän\nkyllä.\n\n    (Isäntä poistuu.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Neiti. Franziska.\n\nNEITI. En jaksa odottaa sitä hetkeä. Mutta, Franziska, sinä olet yhä\nvielä niin kylmä? Etkö vieläkään tahdo iloita kanssani?\n\nFRANZISKA. Tahtoisin niin sydämeni pohjasta, jos vain --\n\nNEITI. Jos vain?\n\nFRANZISKA. Me olemme jälleen löytäneet tuon miehen, mutta miten olemme\nhänet löytäneet? Kaikesta päättäen, mitä hänestä olemme saaneet kuulla,\non hänen käynyt hullusti. Hän lienee onneton. Minun käy häntä sääliksi.\n\nNEITI. Käy sääliksi? -- Salli minun syleillä sinua, rakkahin\nleikkitoverini! Tätä en unohda koskaan! -- Minä olen vain rakastunut, ja\nsinä olet hyvä. --\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Isäntä. Just. Edelliset.\n\nISÄNTÄ. Töin tuskin sain hänet tuoduksi.\n\nFRANZISKA. Vieraat kasvot, en tunne häntä.\n\nNEITI. Ystäväni, onko hän majuri von Tellheimin palveluksessa?\n\nJUST. Olen.\n\nNEITI. Missä on hänen herransa?\n\nJUST. Ei täällä.\n\nNEITI. Mutta hän tietää, mistä majuri on löydettävissä?\n\nJUST. Tiedän.\n\nNEITI. Eikö hän tahtoisi nyt heti noutaa majuria tänne?\n\nJUST. En.\n\nNEITI. Hän tekisi siinä minulle mieliksi --\n\nJUST. Kas vain!\n\nNEITI. Ja herralleen palveluksen --\n\nJUST. Tokkopahan. --\n\nNEITI. Mistä hän sen päättää?\n\nJUST. Olettehan te sitä vierasta herrasväkeä, joka tänä aamuna lähetti\nhänelle terveisensä?\n\nNEITI. Kyllä.\n\nJUST. Niinpä olen siis oikeassa.\n\nNEITI. Tietääkö hänen herransa minun nimeni?\n\nJUST. Ei, mutta hän ei voi sietää liian kohteliaita naisia yhtä vähän\nkuin liian töykeitä isäntiäkään.\n\nISÄNTÄ. Tuo kai taas tähtää minuun?\n\nJUST. Juuri niin.\n\nISÄNTÄ. Älköön hän siis antako vihanne kohdistua armolliseen neitiin,\nvaan noutakoon herra majurin pian tänne.\n\nNEITI (Franziskalle). Franziska, anna hänelle jotakin --\n\nFRANZISKA (joka aikoo työntää rahaa Justin käteen). Me emme hänen\npalvelustaan vaadi ilmaiseksi.\n\nJUST. Enkä minä teidän rahaanne ilman palvelustani.\n\nFRANZISKA. Toinen toisesta.\n\nJUST. Minä en voi. Herrani käski minun koota tavaramme. Sitä teen\nparaikaa ja pyydän senvuoksi, ettei minua häirittäisi. Kun olen valmis,\nniin saatan kyllä hänelle sanoa, että hän voi pistäytyä täällä. Hän on\ntuolla viereisessä kahvilassa, ja ellei hänellä ole parempaakin\ntekemistä, niin kaipa hän tulee.\n\n    (Aikoo poistua.)\n\nFRANZISKA. Odottakoon hän nyt toki. -- Armollinen neiti on herra majurin\n-- sisar. --\n\nJUST. Sen tietänen minä parhaiten, ettei majurilla ole sisarta. Puolen\nvuoden kuluessa on hän lähettänyt minut kaksi kertaa omaistensa luo\nKuurinmaalle -- Onhan niitä tosin monenlaisia sisaria --\n\nFRANZISKA. Häpeemätön!\n\nJUST. Miksi en olisi, kun en muutoin pääse irti?\n\n    (Poistuu.)\n\nFRANZISKA. Senkin heittiö!\n\nISÄNTÄ. Johan sen sanoin. Mutta jättäkää hänet rauhaan! Nythän minä\ntiedän missä hänen herransa on. Lähden itse häntä heti noutamaan. --\nMutta, armollinen neiti, minä pyydän vain nöyrimmästi, että sitten\nkaikin mokomin pyytäisitte puolestani majurilta anteeksi, kun olen ollut\nniin onneton, että vastoin tahtoani olen niin ansiokkaan miehen --\n\nNEITI. Menkää nyt vain pian, herra isäntä. Kyllä minä pidän huolta, että\nkaikesta sovitaan. (Isäntä poistuu ja heti senjälkeen:) Franziska,\njuokse hänen jälkeensä: älköön hän mainitko majurille minun nimeäni!\n\n    (Franziska rientää isännän jälkeen.)\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Neiti ja senjälkeen Franziska.\n\nNEITI. Hän on jälleen luonani! -- Olenko yksin? -- En tahdo turhaan Olla\nyksin. (Panee kätensä ristiin.) Enkä minä olekaan yksin! (Hän katsoo\nylöspäin.) Yksi ainoa kiitollinen ajatus taivasta kohden on täydellinen\nrukous! --hän on luonani, hän on luonani! (Levitetyin käsin.) Olen\nonnellinen! ja iloinen! Mitäpä tahtoisi Luoja mieluummin nähdä kuin\niloisen luomansa! -- (Franziska tulee.) Joko tulit, Franziska? --\nSäälitkö sinä häntä? Minä en häntä sääli. Onnettomuuskin on hyväksi.\nEhkäpä taivas otti häneltä kaikki antaakseen hänelle kaikki minun\nkauttani takaisin!\n\nFRANZISKA. Hän voi olla täällä tuossa tuokiossa. Te olette vielä\naamupuvussa, armollinen neiti. Mitäpä, jos kiireesti pukeutuisitte?\n\nNEITI. Johan nyt! Tästälähin nähnee hän minut useammin näin kuin\nkoristettuna.\n\nFRANZISKA. Oi, te tunnette itsenne, neiti.\n\nNEITI (lyhyen miettimisen jälkeen). Totisesti, tyttö, osasitpa kerran\ntaas oikeaan.\n\nFRANZISKA. Kun on kaunis, on koristeitta kaunein.\n\nNEITI. Onko siis oltava kaunis? -- mutta oli kai välttämätöntä, että\nluulemme itseämme kauniiksi. -- Ei, kunhan vain hänelle, hänelle vain\nolen kaunis! -- Franziska, jos kaikki tytöt ovat sellaisia kuin miksi\nitseni nyt tunnen, niin me olemme -- kummallisia kapineita. -- Helliä ja\nylpeitä, siveitä ja turhamaisia, intohimoisia ja hurskaita. -- Sinä et\nkai ymmärrä minua. En kai itsekään ymmärrä itseäni. -- Ilo huumaa,\nhurmaa.\n\nFRANZISKA. Koettakaa rauhoittua neiti; kuulen tultavan --\n\nNEITI. Rauhoittuako? Minunko pitäisi ottaa hänet vastaan rauhallisena?\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    v. Tellheim. Isäntä. Edelliset.\n\nv. TELLHEIM (astuu sisään ja nähdessään Minnan rientää häntä kohden).\nAh! oma Minnani! --\n\nNEITI (rientäen häntä vastaan). Ah! oma Tellheimini!\n\nv. TELLHEIM (hätkähtää yhtäkkiä ja peräytyy jälleen). Suokaa anteeksi,\narmollinen neiti, -- neiti von Barnhelm täällä --\n\nNEITI. Se ei liene teille niin kovin odottamatonta? -- (Lähetessään v.\nTellheimiä, jolloin tämä peräytyy.) Minunko on teille suotava anteeksi,\nettä vielä olen teidän Minnanne? Suokoon taivas teille anteeksi, että\nvielä olen neiti von Barnhelm!\n\nv. TELLHEIM. Armollinen neiti! --\n\n    (Katsoo jäykästi isäntään ja kohauttaa olkapäitään.)\n\nNEITI (huomaa isännän ja viittaa Franziskalle) Hyvä herra --\n\nv. TELLHEIM. Ellemme molemmin puolin liene erehtyneet --\n\nFRANZISKA. Jee, herra isäntä, kenen te tuottekaan tänne? Pian, pian,\ntulkaa, lähtekäämme etsimään sitä oikeaa.\n\nISÄNTÄ. Eikö hän olekaan se oikea? Onhan toki!\n\nFRANZISKA. Eihän toki! Pian, pian, tulkaa, minä en ole vielä sanonut\nhyvää huomenta teidän tyttärellenne.\n\nISÄNTÄ. Oo, mikä kunnia --\n\n    (Liikahtamatta paikaltaan.)\n\nFRANZISKA (käy häneen käsiksi). Tulkaa, lähtekäämme valmistamaan\nruokalistaa. -- Saatte näyttää, mitä teillä on annettavana --\n\nISÄNTÄ. Te saatte, ensiksikin --\n\nFRANZISKA. Hiljaa, hiljaa! Jos neiti nyt jo saa kuulla, mitä hänen on\nsyötävä päivälliseksi, on hänen ruokahalunsa mennyttä kalua. Tulkaa, sen\nsaatte sanoa yksin minulle.\n\n    (Vie hänet väkisin.)\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    v. Tellheim. Neiti.\n\nNEITI. No? Olemmeko vieläkin erehdyksissämme?\n\nv. TELLHEIM. Jospa taivas sen soisi! -- Mutta on olemassa ainoastaan\n_yksi_, ja te se olette. --\n\nNEITI. Joutavia kursasteluja! Mitä meillä on toisillemme sanottavaa, sen\nvoi kuulla kuka tahansa.\n\nv. TELLHEIM. Te täällä? Mitä te täältä etsitte, armollinen neiti?\n\nNEITI. En etsi mitään enää. (Lähestyen häntä avosylin.) Kaikki mitä\netsin olen löytänyt.\n\nv. TELLHEIM (perääntyen). Te etsitte onnellista, teidän rakkautenne\narvoista miestä, ja löydätte -- kurjan raukan.\n\nNEITI. Siispä ette rakasta minua enää? -- ja rakastatte jotakuta toista?\n\nv. TELLHEIM. Ah! ken teidän jälkeenne voi ketään toista rakastaa, neiti\nhyvä, hän ei ole teitä koskaan rakastanut.\n\nNEITI. Te tempaatte vain toisen okaan sielustani. -- Jos olen kadottanut\nsydämenne, niin mitäpä huolin siitä, onko välinpitämättömyys vai jokin\nvoimakkaampi tenho sen minulta riistänyt? -- Te ette enää rakasta minua\nettekä rakasta ketään toistakaan? -- Onneton mies, jollette ollenkaan\nrakasta! --\n\nv. TELLHEIM. Oikein, armollinen neiti, onnettoman ei ollenkaan pitäisi\nrakastaa. Hän ansaitsee onnettomuutensa, jollei hän kykene saamaan tätä\nvoittoa itsestään; jos hän voi suostua siihen, että ne, joita hän\nrakastaa, saavat ottaa osaa hänen onnettomuuteensa. -- Kuinka vaikea\nonkaan tämä voitto! -- Aina siitä saakka kun järki ja pakko ovat minua\nkäskeneet unhoittamaan Minna von Barnhelmin: mitä vaivaa olenkaan siitä\nnähnyt! Aloin juuri toivoa, ettei tämä vaivannäkö olisi ikuisesti\nturhaa: -- ja silloin te ilmestytte, hyvä neiti! --\n\nNEITI. Ymmärränkö teitä oikein? -- Pysähtykää, hyvä herra, katsokaamme,\nmissä olemme, ennenkuin eksymme kauemmaksi! -- Tahdotteko vastata\nminulle yhteen ainoaan kysymykseen?\n\nv. TELLHEIM. Kaikkiin, hyvä neiti --\n\nNEITI. Tahdotteko myös vastata kiertelemättä, kaartelematta? Ei muuten\nkuin kuivasti myöntäen tai kieltäen?\n\nv. TELLHEIM. Tahdon, -- jos voin.\n\nNEITI. Te voitte. -- Hyvä: välittämättä siitä vaivasta jota olette\nnähnyt minut unhoittaaksenne, -- rakastatteko vielä minua, Tellheim?\n\nv. TELLHEIM. Hyvä neiti, tämä kysymys --\n\nNEITI. Te lupasitte vastata ainoastaan myöntäen tai kieltäen.\n\nv. TELLHEIM. Ja lisäsin: jos voin.\n\nNEITI. Te voitte. Teidän täytyy tietää, mitä sydämessänne tapahtuu.\n-- Rakastatteko minua vielä. Tellheim? -- Myöntäkää tai kieltäkää.\n\nv. TELLHEIM. Jos sydämeni --\n\nNEITI. Myöntäkää tai kieltäkää!\n\nv. TELLHEIM. No niin, rakastan!\n\nNEITI. Rakastatte?\n\nv. TELLHEIM. Rakastan, rakastan! -- Mutta --\n\nNEITI. Malttakaa! -- Te rakastatte minua vielä: se riittää minulle.\n-- Minkälaiseen äänilajiin olenkaan teidän kanssanne puhuessani\nhairahtunut! Tympäisevään, alakuloiseen puheensävyyn, joka helposti\nnäyttää tarttuvan! -- Minäpä palaan taas omaan sävyyni. -- No, rakas\nmies parka, te rakastatte minua yhä ja teillä on Minnanne yhä ja te\nolette onneton? Kuulkaahan, mikä tyhmä hupakko teidän Minnanne oli,\n-- on. Hän saattoi, saattaa uneksia olevansa teidän koko onnenne.\n-- Purkakaa sukkelaan onneton sydämenne. Minna koettakoon, kuinka paljon\nhän painaa vaa'assa onnettomuutenne rinnalla. -- No?\n\nv. TELLHEIM. Hyvä neiti, en ole tottunut valittamaan.\n\nNEITI. Hyvä on. Enpä todella tiedä, mikä minuakaan sotilaassa, paitsi\nkerskumista, vähemmän miellyttäisi kuin valittaminen. Mutta voidaanpa\nmyös kylmästi ja välinpitämättömästi puhua omasta urhoollisuudestaan ja\nonnettomuudestaan --\n\nv. TELLHEIM. Mikä pohjaltaan sekin on kerskumista ja valittamista.\n\nNEITI. Oi, te viisastelija, niinpä ei teidän ollenkaan olisi pitänyt\nsanoa itseänne onnettomaksi. -- Joko kokonaan vaiti tahi kokonaan suu\npuhtaaksi. -- Järki ja pakkoko käskisivät teidän unohtaa minut? -- Minua\njärki miellyttää kovasti, minä pidän pakkoa erittäin korkeassa arvossa.\n-- Mutta antakaa kuulla kuinka järkevää tuo pakko on.\n\nv. TELLHEIM. No hyvä, kuulkaa siis, hyvä neiti. -- Puhuttelette minua\nTellheimiksi: se nimi on kyllä oikea. -- Mutta te luulette, että minä\nolen se Tellheim, jonka tunsitte isänmaassanne, kukoistava mies täynnä\nvaatimuksia, täynnä kunnianhimoa, mies, jolla oli koko ruumiinsa, koko\nsielunsa hallussaan, jolle kunnian ja onnen telkeet olivat avatut, joka\nsai toivoa joka päivä tulevansa arvoisemmaksi omistamaan teidän kätenne\nja sydämenne, koskapa hän ei vielä ollut teidän arvoisenne. -- Tämä\nTellheim olen yhtä vähän kuin olen oma isäni. Kumpaakaan ei enää ole.\n-- Minä olen Tellheim, eronsaanut, solvaistu raajarikko, kerjäläinen.\n-- Tuolle entiselle, hyvä neiti, te lupauduitte: pysyttekö sanassanne\ntälle nykyisellekin?\n\nNEITI. Tuo kuuluu hyvin traagilliselta! -- Mutta, hyvä herra, kunnes\nlöydän tuon entisen jälleen, -- minä nyt kerran olen hullaantunut\nTellheimeihin, -- täytynee tämän nykyisen päästää minut pälkähästä.\n-- Kätesi, rakas kerjäläinen!\n\n    (Tarttuen hänen käteensä.)\n\nv. TELLHEIM (nostaa toisen kätensä hattuineen kasvoillensa ja kääntyy\npoispäin). Tämä on liikaa! -- Missä minä olen? -- Päästäkää minut,\nneiti! -- Teidän hyvyytenne kiduttaa minua! -- Päästäkää minut.\n\nNEITI. Mikä teidän on? Mihin aiotte lähteä?\n\nv. TELLHEIM. Pois teidän luotanne! --\n\nNEITI. Pois minun luotani? (Vetäen hänen kätensä povelleen.) Uneksija!\n\nv. TELLHEIM. Epätoivo surmaa minut teidän jalkojenne juureen.\n\nNEITI. Minun luotani?\n\nv. TELLHEIM. Teidän luotanne. -- En enää koskaan, koskaan teitä\nnähdäkseni. -- Tahi ainakin varmasti, lujasti päättäneenä, -- etten tee\nmitään halpamaista, -- etten salli teidän tehdä mitään ajattelematonta.\n-- Päästäkää minut, Minna!\n\n    (Riistää itsensä irti ja poistuu.)\n\nNEITI (seuraten häntä). Minnako sinut päästäisi? Tellheim! Tellheim!\n\n    (Toisen näytöksen loppu.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    (Tapahtumapaikka sali.)\n\nJUST (kirje kädessään.) Täytyykö minun kumminkin vielä kerran tulla\ntähän kirottuun taloon! -- Kirjelappu herraltani armolliselle neidille,\njoka mukamas on hänen sisarensa. -- Kunpa siitä vain ei mitään enempää\nkoituisi! -- Muutoin ei tästä kirjeenkannosta tule loppua. -- Mielelläni\nhaluaisin tästä päästä, mutta enpä oikein halusta menisi tuonne\nhuoneeseenkaan. -- Naisväki kyselee niin paljon, ja minä en ole kärkäs\nvastaamaan! -- Haa, ovi aukenee. Kuin käsketty! Kamarikissa!\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Franziska. Just.\n\nFRANZISKA (puhuen ovella huoneeseen, josta saapuu). Älkää olko\nhuolissanne; minä kyllä pidän varani. -- Kas! (huomatessaan Justin)\ntuossahan jo heti tuokin sattuu tielleni. Mutta mokomasta elukasta ei\nhelpolla saa selvää.\n\nJUST. Hänen palvelijansa --\n\nFRANZISKA. Minä en tuollaista palvelijaa huolisi --\n\nJUST. No, no, antakoon hän anteeksi tämän puheenparren! Tässä minä tuon\nkirjelapun herraltani hänen herrasväelleen, armolliselle neiti\n-- sisarelle. Niinhän se oli? Sisar.\n\nFRANZISKA. Antakoon hän sen tänne!\n\n    (Tempaa kirjeen hänen kädestään.)\n\nJUST. Olkoon hän niin hyvä, pyytää herrani, ja vieköön sen perille.\nTämän jälkeen olkoon hän niin hyvä, pyytää herrani -- älköön hän\nsuinkaan luulko, että minä mitään pyytäisin!\n\nFRANZISKA. No mitä sitten?\n\nJUST. Kyllä minun herrani yskän ymmärtää. Hän tietää, että tie neitien\nluo käy kamarineitosten kautta: minä vain otaksun! Neitsyt olkoon siis\nniin hyvä, -- pyytää herrani, -- ja lähettäköön hänelle tiedon, voisiko\nhän saada ilon puhutella neitsyttä neljännestunnin ajan.\n\nFRANZISKA. Minua?\n\nJUST. Antakoon hän anteeksi, jos puhuttelen häntä väärällä arvonimellä.\n-- Niin, häntä! -- Vain neljännestunnin ajan, mutta yksin, aivan yksin,\nsalaisesti, kahden kesken. Hänellä olisi jotakin hyvin tähdellistä\npuhuttavaa.\n\nFRANZISKA. Hyvä! minullakin on hänelle yhtä ja toista puhuttavaa. --\nTulkoon hän vain, minä olen hänen käskettävänään.\n\nJUST. Mutta, milloin hän voi tulla? Milloin hänelle parhaiten sopisi,\nneitsyt? Hämärissä ehkä?\n\nFRANZISKA. Mitä hän tarkoittaa? -- Hänen herransa tulkoon milloin\nhaluaa, -- ja nyt pötkiköön hän tiehensä!\n\nJUST. No, niin mielelläni!\n\n    (Aikoo poistua.)\n\nFRANZISKA. Kuulkoon hän toki! vielä sananen. Missä ovat sitten majurin\nmuut palvelijat?\n\nJUST. Muutko? Mikä missäkin.\n\nFRANZISKA. Missä on Wilhelm?\n\nJUST. Kamaripalvelija? hänet on majuri laskenut matkoille.\n\nFRANZISKA. Vai niin? Entä Philipp, missäs hän on?\n\nJUST. Se jääkäri? hänet on herra toimittanut parempaan hoivaan.\n\nFRANZISKA. Koska hän ei nyt jouda metsästelemään, tietysti. -- Entäs\nMartin?\n\nJUST. Kuskiko? hän on ratsastamassa.\n\nFRANZISKA. Ja Fritz?\n\nJUST. Se juoksija? hän on päässyt ylenemään.\n\nFRANZISKA. Missäs hän sitten oli, kun majuri talvehti luonamme\nThüringissä? Ei suinkaan hän silloin vielä ollut majurin palveluksessa?\n\nJUST. Totta kai, minä olin hänen ratsupalvelijansa, mutta makasin\nsilloin sairaalassa.\n\nFRANZISKA. Ratsupalvelija? ja mikäs hän nyt on?\n\nJUST. Kaikki kaikessa; kamaripalvelija ja jääkäri, juoksija ja\nratsupalvelija.\n\nFRANZISKA. Jopa nyt jotakin! Päästää luotaan niin monta hyvää kelpo\nmiestä ja jättää juuri kaikista kehnoin jälelle! Haluaisinpa tietää,\nmitä hyvää hänen herransa on hänessä löytänyt!\n\nJUST. Ehkäpä minä hänen mielestään olen rehellinen mies.\n\nFRANZISKA. Oo, se on vielä surkean vähäpätöistä, jos ei ole enempää kuin\nrehellinen. -- Toista oli Wilhelm! -- Matkoilleko on majuri hänet\nlaskenut?\n\nJUST. Niin, laski, -- kun ei voinut estää.\n\nFRANZISKA. Kuinka niin?\n\nJUST. Oo, Wilhelmin kyllä kelpaa matkustella. Hänellä on mukanaan herran\nkoko vaatevarasto.\n\nFRANZISKA. Mitä? ei suinkaan hän niitä näpistellyt?\n\nJUST. Sitä ei juuri voi sanoa; mutta kun me lähdimme Nürnbergistä, ei\nhän tuonut niitä perässämme.\n\nFRANZISKA. Sitä roistoa!\n\nJUST. Siinä se vasta mies oli! Hän osasi friseerata ja fraseerata ja\nparleerata -- sharmeerata. -- Eikö niin?\n\nFRANZISKA. Niinpä en olisikaan luopunut jääkäristä, jos olisin ollut\nmajurin sijassa. Vaikkapa hänestä ei ollutkaan sanottavaa hyötyä\njääkärinä, niin oli hän kuitenkin muuten reima poika. -- Kenen hoivaan\nhänet toimitettiin?\n\nJUST. Spandaun päällikön.\n\nFRANZISKA. Linnoitukseen? Ei sielläkään linnan valleilla liene kovinkaan\npaljon metsästeltävää.\n\nJUST. Oo, ei Philipp siellä metsästäkään.\n\nFRANZISKA. Mitä hän sitten tekee?\n\nJUST. Hän työntää kärryjä.\n\nFRANZISKA. Työntää kärryjä?\n\nJUST. Mutta ainoastaan kolmisen vuotta. Hän teki pienen komplotin\nherransa komppaniassa ja yritti viedä kuusi miestä etuvartioston\nlävitse.\n\nFRANZISKA. Ihme ja kumma! Sitä konnaa!\n\nJUST. Oo, hän on reima mies! jääkäri, joka viidenkymmenen peninkulman\nalalla tuntee kaikki polut ja salatiet kautta metsien ja soiden. Ja\nampua hän osaa!\n\nFRANZISKA. Hyvä, että majurilla on vielä ainakin kunnon kuskinsa!\n\nJUST. Vieläkös hän on jälellä?\n\nFRANZISKA. Luulin kuulleeni hänen sanovan, että Martin on ratsastamassa?\nPalannee kai hän takaisin?\n\nJUST. Niinkö hän luulee?\n\nFRANZISKA. Mihin hän siis on lähtenyt?\n\nJUST. Siitä on jo kymmenettä viikkoa, kun hän lähti herransa ainoata ja\nviimeistä ratsua -- uittamaan.\n\nFRANZISKA. Eikä vieläkään ole palannut? Voi sitä hirtehistä!\n\nJUST. Ehkäpä on tuo kunnon kuski uittanut itsensä upoksiin! -- Se olikin\noikein oiva kuski! Hän oli ajellut Wienissä kymmenisen vuotta. Sellaista\nei herra enää saa mistään. Kun hevoset juoksivat täyttä laukkaa,\ntarvitsi hänen vain sanoa: \"Purr!\", ja ne seisahtuivat kuin seinään. Sen\nlisäksi oli hän täysinoppinut hevoslääkärikin!\n\nFRANZISKA. Minua jo arveluttaa juoksijan yleneminen.\n\nJUST. Ei, ei, kyllä siinä on perää. Hänestä tehtiin rummunlyöjä erääseen\nvarusväkirykmenttiin.\n\nFRANZISKA. Enkös arvannutkin!\n\nJUST. Fritz takertui erääseen kevytkenkäiseen olentoon, ei öisin koskaan\nsaapunut kotia, teki kaikkialla velkoja herransa nimeen ja tuhansia\nhävyttömiä kolttosia. Lyhyesti, majuri näki, että hän kaikin mokomin\nhalusi ylenemään: (matkien hirttämistä mykin elein) hän siis auttoi\nhänet oikealle tielle.\n\nFRANZISKA. Voi sitä vekaraa!\n\nJUST. Mutta tosi juoksija hän on, se on varma. Kun herra antoi hänelle\nviidenkymmenen askeleen etumatkan, niin ei hän parhaalla ratsullaankaan\nhäntä enää kiinni saanut. Fritz sitävastoin saattaa myöntää hirsipuulle\ntuhannenkin askeleen etumatkan, ja siitä panen vaikka pääni pantiksi,\ntavoittaa sen sittenkin. Ne kaikki olivat kaiketi hänen hyviä ystäviään,\nneitsyt? Wilhelm ja Philipp, Martin ja Fritz? -- No, Just sulkeutuu\nhänen suosioonsa!\n\n    (Poistuu.)\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Franziska ja sittemmin isäntä.\n\nFRANZISKA (joka totisena katsoo hänen jälkeensä). Ansaitsinpa tuon\npistoksen! -- Kiitän kunniasta. Just. Minä arvioin rehellisyyden liian\nvähäpätöiseksi. Otanpa opetuksen onkeen. -- Ah! Sitä mies parkaa!\n\n    (Kääntyy mennäkseen neidin huoneeseen, kun isäntä tulee.)\n\nISÄNTÄ. Odottakoon hän toki, kaunis lapseni.\n\nFRANZISKA. Minulla ei nyt ole aikaa --\n\nISÄNTÄ. Vain lyhyt tuokio! -- Eikö vieläkään ole tullut tarkempia\ntietoja herra majurista? Eihän hän suinkaan sillä tavalla sanonut\njäähyväisiään!\n\nFRANZISKA. Millä tavalla?\n\nISÄNTÄ. Eikö armollinen neiti ole siitä kertonut? Jätettyäni hänet,\nkaunis lapseni, alas keittiöön, tulin sattumalta takaisin tänne\nsaliin --\n\nFRANZISKA. Sattumalta vähän kuunnellaksenne.\n\nISÄNTÄ. Voi, lapsi kulta, kuinka hän voi minusta sellaista ajatella?\nIsännälle ei mikään sovellu huonommin kuin uteliaisuus. -- Tuskin olin\npäässyt tänne, kun armollisen neidin ovi äkkiä lensi auki. Majuri\nsyöksyi ulos, neiti hänen jälessään, kummankin liikkeet, katseet, asemat\n-- sellaista ei voi sanoin kuvata. Neiti tarttui majuriin, tämä\nriistäytyi irti, neiti tarttui jälleen. \"Tellheim!\" -- \"Neiti! päästäkää\nminut!\" -- \"Minne?\" -- Näin veti majuri neidin portaille saakka. Minua jo\npelotti, että hän tempaisi hänet mukanaan alas. Mutta majuri\nriistäytyikin irti. Neiti pysähtyi ylimmälle portaalle, katsoi hänen\njälkeensä, huusi hänen jälkeensä, väänteli käsiään. Yhtäkkiä hän\nkääntyi, juoksi ikkunaan, ikkunasta takaisin portaille, ja sitten täällä\nsalissa edestakaisin. Tässä minä seisoin, tässä hän kulki kolmasti\nohitseni näkemättä minua. Vihdoin näytti siltä kuin olisi hän huomannut\nminut, mutta Jumala meitä auttakoon! luulenpa, että neiti piti minua\nhänenä, lapsikulta. \"Franziska\", huusi hän, silmät minuun kääntyneinä,\n\"olenko nyt onnellinen?\" Sitten hän tuijotti kattoon ja taas: \"Olenko\nnyt onnellinen?\" Sitten hän pyyhki kyyneleitä silmistään ja hymyili ja\nkysyi taas minulta: \"Franziska, olenko nyt onnellinen?\" -- Totisesti, en\ntiennyt, kuinka oli laitani. Kunnes hän juoksi ovelleen ja vielä kerran\nkääntyi minuun päin: \"Tulehan toki, Franziska; kuka sinun nyt käy\nsääliksesi?\" -- Ja samalla puikahti pois.\n\nFRANZISKA. Voi, herra isäntä, nyt olette nähnyt unta.\n\nISÄNTÄ. Nähnyt unta? Ei, kaunis lapseni, niin perusteellisesti ei unia\nnähdä. -- Niin, minä antaisin mitä tahansa, -- minä en ole utelias, --\nmutta minä antaisin mitä tahansa, jos löytäisin avaimen tähän kaikkeen.\n\nFRANZISKA. Avaimen? meidän oveemmeko? Herra isäntä, se on tuolla\nsisäpuolella; me otimme sen pois yöksi: meitä pelottaa.\n\nISÄNTÄ. Ei sellaista avainta; minä tarkoitan, kaunis lapseni, ikäänkuin\navainta tai selitystä tai varsinaista yhteenvetoa kaikesta siitä, mitä\nnäin. --\n\nFRANZISKA. Vai niin! -- No, hyvästi, herra isäntä. Joko pian saadaan\nsyödä, herra isäntä?\n\nISÄNTÄ. Kaunis lapseni, olinpa miltei unohtaa, mikä oikeastaan oli\nasiani.\n\nFRANZISKA. No? mutta aivan lyhyesti --\n\nISÄNTÄ. Armollisella neidillä on vielä minun sormukseni: minä sanon sitä\nomakseni --\n\nFRANZISKA. Sen ei pidä teiltä hukkaan joutuman.\n\nISÄNTÄ. En olekaan sen vuoksi huolissani; tahdoin vain siitä muistuttaa.\nNäkeekös lapsi, minä en edes tahdo sitä takaisin. Se on nyt selvää kuin\nviisi sormea mistä hän sormuksen tunsi, ja minkätähden se oli niin hänen\nsormuksensa näköinen. Sormus on hänen huostassaan parhaassa tallessa.\nMinä en sitä enää ollenkaan halua ja panen toistaiseksi ne sata\npistolia, jotka sitä vastaan annoin, armollisen neidin laskuun. Käyhän\nse päinsä, kaunis lapseni?\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Paul Werner. Isäntä. Franziska.\n\nWERNER. Tuossa hän onkin!\n\nFRANZISKA. Sata pistolia? Minä luulin, että sitä oli vain\nkahdeksankymmentä.\n\nISÄNTÄ. Aivan oikein, vain yhdeksänkymmentä, vain yhdeksänkymmentä. Sen\nteen, kaunis lapseni, sen teen.\n\nFRANZISKA. Kaikki tuo kyllä selviää, herra isäntä.\n\nWERNER (joka lähestyy heitä takaapäin ja yhtäkkiä taputtaa Franziskaa\nolalle). Neitokainen! Neitokainen!\n\nFRANZISKA (pelästyy). Huh!\n\nWERNER. Älköön hän pelästykö! -- Neitokainen, neitokainen, näen, että\nhän on sievä ja vielä ventovieras. -- Ja sieviä vieraita ihmisiä täytyy\nvaroittaa. -- Neitokainen, neitokainen, varokoon hän tuota miestä!\n\n    (Osoittaen isäntää.)\n\nISÄNTÄ. Kas, mikä odottamaton ilo! Herra Paul Werner! Tervetuloa meille,\ntervetuloa! -- Ah, yhä vielä kai sama hilpeä, leikkisä, rehellinen\nWerner kuin ennenkin! Tämänkö kauniin lapsen pitäisi varoa minua! Ha, ha\nha!\n\nWERNER. Karttakoon hän kaikkialla tuota miestä!\n\nISÄNTÄ. Minua! minua! -- Olenko minä sitten niin vaarallinen? -- Ha, ha,\nha! -- Kuulkoon hän toki, kaunis lapseni! Kuinka häntä miellyttää\ntuollainen leikinlasku?\n\nWERNER. Hänenkaltaisensa selittävätkin aina leikiksi sen, kun heille\nsanotaan suora totuus.\n\nISÄNTÄ. Totuus! ha, ha, ha! -- Yhä parempaa, kaunis lapseni, eikö niin?\nEikös osaakin ilvehtiä! Minäkö vaarallinen? -- minä? -- Parisenkymmentä\nvuotta sitten oli tuossa vielä vähän perää. Niin, niin, kaunis lapseni,\nsilloin minä olin vaarallinen; silloin siitä tiesi yksi ja toinen; mutta\nnyt --\n\nWERNER. Voi tuota vanhaa narria!\n\nISÄNTÄ. Siinäpä se! Kun vanhenemme, ei meistä enää ole vaaraa. Ei\nhänenkään käy paremmin, herra Werner!\n\nWERNER. Hitto vieköön, hän on ja pysyy hupsuna! -- Neitokainen, uskonee\nkai hän minulla olevan vielä sen verran älyä, etten nyt puhu siitä\nvaarallisuudesta. Se yksi perkele on hänestä lähtenyt ulos, mutta\nseitsemän muuta on häneen mennyt sen sijaan.\n\nISÄNTÄ. Oo, kuulkoon hän nyt taas! Mitenkä hän osaakaan kaikki väännellä\nja käännellä! -- Ilveestä ilveeseen ja yhä uutta ja uutta! Oo, hän on\nerinomainen mies, tuo herra Paul Werner! -- (Franziskalle ikäänkuin\nkorvaan.) Hyvinvoipa mies ja vielä naimaton. Kolmen kilometrin päässä\ntäältä hänellä on komea kylätuomarintila. Hänellä sitä vasta on saalista\nsodasta! -- Ja on ollut varusmestarina herra majurin väessä. Oo, hän on\nsitten meidän herra majurimme hyvä ystävä! Hän on sitten hyvä ystävä,\njoka antaisi lyödä itsensä kuoliaaksi hänen tähtensä! --\n\nWERNER. Niin! ja tuo on sitten minun majurini hyvä ystävä! Tuo on sitten\nhyvä ystävä, joka majurin pitäisi antaa piestä kuoliaaksi.\n\nISÄNTÄ. Mitä? kuinka? -- Ei, herra Werner, tuo ei enää ole sopivaa\nleikkiä. -- Minäkö en olisi herra majurin ystävä? -- Ei, tuota leikkiä\nminä en ymmärrä.\n\nWERNER. Just on kertonut minulle kauniita juttuja.\n\nISÄNTÄ. Just? Sitäpä jo arvelinkin, että Just tässä puhuu teidän\nsuullanne! Just on häijy, törkeä ihminen. Mutta tässähän on tämä kaunis\nlapsi saapuvilla; hän puhukoon: sanokoon hän, enkö ole herra majurin\nystävä? Enkö ole tehnyt hänelle palveluksia? Ja miksi en minä olisi\nhänen ystävänsä? Eikö hän ole ansiokas mies? Totta on, että hänelle on\nsattunut kova onni joutua virkaheitoksi, mutta mitä se tekee? Kuningas\nei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä, ja vaikka hän kaikki heidät\ntuntisikin, niin hän ei voi kaikkia heitä palkita.\n\nWERNER. Nuo sanat toi Jumala hänen suuhunsa! -- Mutta Just -- tosin ei\nJustissakaan ole juuri mitään erikoista, mutta valehtelija Just ei ole:\nja jos se on totta, mitä hän on minulle kertonut --\n\nISÄNTÄ. Minä en halua kuulla sanaakaan koko Justista! Kuten sanottu:\npuhukoon tämä kaunis lapsi! (Hänelle korvaan.) Tietääkös lapsi kulta\nsiitä sormuksesta! -- Kertokoon hän siitä herra Wernerille. Silloin hän\noppii minut paremmin tuntemaan. Ja ettei tuntuisi siltä, että hän puhuu\nvain minun mielikseni, niin en edes halua olla saapuvilla. Minä en halua\nolla saapuvilla, minä lähden; mutta vielä te itsekin näette, herra\nWerner, vielä te itsekin näette, eikö Just ole törkeä herjaaja.\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Paul Werner. Franziska.\n\nWERNER. Neitokainen, tunteeko hän siis minun majurini?\n\nFRANZISKA. Majuri von Tellheiminkö? Tietysti minä tunnen sen kelpo\nmiehen.\n\nWERNER. Eikö hän olekin kunnon mies? Pitääkös hän siitä miehestä? --\n\nFRANZISKA. Sydämeni pohjasta.\n\nWERNER. Todellako? Näkeekös neitokainen, nyt hän näyttää minusta\nentistäkin kauniimmalta. -- Mutta mitä palveluksia tuo isäntä sanoo\nmajurille tehneensä?\n\nFRANZISKA. Enpä tosiaankaan tiedä; jollei hän mieline lukea sitä\nansiokseen, mikä kaikeksi onneksi sai alkunsa hänen roistomaisesta\nmenettelystään.\n\nWERNER. Olisiko se siis totta, mitä Just minulle kertoi? -- (Kääntyen\nsinnepäin, mihin isäntä poistui.) Mikä onni, että livistit tiehesi! --\nonko hän todellakin karkoittanut majurin huoneestaan? -- Tehdä\nsellaiselle miehelle sellaiset kolttoset, kun tuo aasinpää arvelee,\nettei miehellä muka enää ole rahaa! Majurilla ei muka rahaa?\n\nFRANZISKA. Niinkö? Vai on majurilla rahaa?\n\nWERNER. Kuin heinää! Hän ei edes tiedä, kuinka paljon hänellä on. Hän ei\ntiedä, kuka hänelle on velkaa. Minä olen itsekin hänelle velkaa ja olen\nnyt tuomassa siitä vähäisen jäännöksen. Näkeekös neitokainen, tässä\nkukkarossa (jonka hän ottaa taskustaan) on sata louisdoria ja tässä\nkäärössä (jonka hän ottaa toisesta taskustaan) sata tukaattia. Kaikki\nhänen rahojaan!\n\nFRANZISKA. Todellako? Mutta miksi majuri sitten panttaa tavaroitaan?\nHänhän on pantannut erään sormuksen --\n\nWERNER. Pantannut! Älköön hän uskoko sellaisia. Ehkäpä hän on halunnut\npäästä erilleen tuosta joutavasta kapineesta.\n\nFRANZISKA. Se ei olekaan mikään joutava kapine! Se on hyvin\nkallisarvoinen sormus, taitaapa vielä olla rakkaan käden antama.\n\nWERNER. Sepä se. Rakkailta kätösiltä! niin, niin! Tuollainen tuo usein\nmieleen, mitä ei juuri mielellään muistelisi. Senpävuoksi se\ntoimitetaankin pois silmistä.\n\nFRANZISKA. Mitä?\n\nWERNER. Talvimajoissa tapahtuu sotilaalle ihmeitä. Silloin hänellä ei\nole mitään tekemistä, hän hoitelee terveyttään ja solmii aikansa kuluksi\ntuttavuuksia, omasta mielestään vain talvikaudeksi, mutta se\nhyväsydäminen hupakko, jonka kanssa hän liittojaan solmii, pitää näitä\nelinaikaisina. Yks kaks on sitten pieni sormus sujahutettu sormeen; hän\nei itsekään tiedä miten se siihen joutui. Ja useinpa hän luopuisi vaikka\nsormestaankin, kunhan samalla vain pääsisi eroon sormuksesta.\n\nFRANZISKA. Kas vain! ja niinköhän lie majurinkin käynyt?\n\nWERNER. Aivan varmaan. Varsinkin Saksissa; vaikka hänellä olisi ollut\nkymmenen sormea kummassakin kädessä, hän olisi ne kaikki kaksikymmentä\nsaanut sormuksia täyteen.\n\nFRANZISKA (syrjään). Tuohan kuuluu varsin merkilliseltä ja siitä sietää\nottaa selko. -- Herra kylätuomari vai herra varusmestari --\n\nWERNER. Neitokainen, jollei hänellä ole mitään sitä vastaan: herra\nvarusmestari on minusta paremmin mieleen.\n\nFRANZISKA. No, herra varusmestari, tässä on minulla kirje herra\nmajurilta emännälleni. Vien sen kiireesti sisään ja tulen kohta\ntakaisin. Tahtooko hän ehkä olla niin hyvä ja odottaa täällä sen aikaa?\nHaluaisin kovin mielelläni jutella hänen kanssaan enemmänkin.\n\nWERNER. Jutteleeko hän mielellään, neitokainen? No miksi ei: menköön hän\nvain; minä juttelen myös mielelläni; kyllä minä odotan.\n\nFRANZISKA. Oi, odottakoon hän siis!\n\n    (Poistuu.)\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Paul Werner.\n\nWERNER. Tuo ei ollutkaan mikään hullumpi neitokainen! Mutta minun ei\nkuitenkaan olisi pitänyt luvata häntä odottaa. -- Sillä tärkeintä kai\nolisi, että hakisin majurin käsiini. -- Hän ei huoli rahoistani ja\npanttaa mieluummin tavaroitaan? -- Tuostapa hänet tunnen. Johtuu\nmieleeni hauska kepponen. -- Käydessäni kaksi viikkoa sitten kaupungissa\npistäysin tervehtimässä ratsumestarinrouva Marloffia. Tuo vaimo parka\nmakasi sairaana ja valitti miehensä jääneen majurille velkaa neljäsataa\ntaaleria, eikä hän tietänyt, miten saada ne maksetuksi. Tänään aioin\ntaas käydä hänen puheillaan; -- aioin sanoa hänelle, että voisin lainata\nhänelle viisisataa taaleria, kunhan saisin maksun pikku tilastani.\n-- Sillä täytyyhän minun toimittaa siitä edes jonkin verran varmoihin\nkäsiin, tai muuten se joutuu Persiaan. -- Mutta hän oli jo muilla\nmailla. Ja varmaankaan hän ei ole saanut majurille maksetuksi. -- No,\nniin minä teen: ja mitä pikemmin, sitä parempi. -- Älköön neitokainen\npanko pahakseen; minä en voi odottaa.\n\n    (Lähtee ajatuksissaan pois ja on törmäämäisillään yhteen\n    majurin kanssa, joka tulee häntä vastaan.)\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    von Tellheim. Paul Werner.\n\nv. TELLHEIM. Niin ajatuksissasi, Werner?\n\nWERNER. Siinähän te olette; olin juuri lähdössä teitä tervehtimään\nuudessa asunnossanne, herra majuri.\n\nv. TELLHEIM. Sadatellaksesi minulle entisen asuntoni isäntää silmät\nkorvat täyteen. Jätä minut häneltä rauhaan.\n\nWERNER. Sen olisin tehnyt muun ohessa, aivan niin. Mutta oikeastaan\naioin vain teitä kiittää, kun hyväntahtoisesti otitte ne sata louisdoria\ntalletettavaksenne. Just jätti ne minulle takaisin. Olisin tosin suonut,\nettä yhä edelleenkin niitä tallettaisitte. Mutta te olette muuttanut\nuuteen asuntoon, jota emme tunne kumpainenkaan. Kukapa tietää,\nminkälaista siellä on. Siellä ne voitaisiin teiltä varastaa ja teidän\nolisi ne minulle korvattava; siinä ei auttaisi mikään. En siis\ntodellakaan voi teitä kehoittaa niitä ottamaan.\n\nv. TELLHEIM (hymyillen). Milloin olet käynyt noin varovaiseksi, Werner?\n\nWERNER. Oppiihan sitä. Näihin aikoihin ei rahoihinsa nähden voi olla\nkyllin varovainen. -- Sitten oli minulla teille vähän muutakin asiaa,\nherra majuri, ratsumestarinrouva Marloffin puolesta; olen juuri tulossa\nhänen luotaan. Hänen miehensähän on jäänyt teille velkaa neljäsataa\ntaaleria; tässä lähettää hän teille lyhennykseksi sata tukaattia.\nJäännöksen lupaa hän lähettää ensi viikolla. Olen ehkä itsekin osaltani\nsyypää siihen, ettei hän nyt lähettänyt täyttä summaa. Sillä hän oli\nminullekin velkaa noin kahdeksankymmentä taaleria, ja kun hän arveli,\nettä olin tullut häntä karhuamaan, -- mikä kyllä olikin totta, -- niin\nhän suoritti minulle ne ja antoi ne siitä kääröstä, jonka hän jo oli\nvarannut teitä varten. -- Teidän käy paremmin päinsä odottaa sataa\ntaalerianne viikon verran kuin minun muutamaa ropoani. -- Tuossa on,\nOttakaa!\n\n    (Ojentaa hänelle tukaattikäärön.)\n\nv. TELLHEIM. Werner!\n\nWERNER. Mikä teitä vaivaa? Mistä olette harmistunut?\n\nv. TELLHEIM (katkerasti lyöden otsaansa ja polkien jalkaa). Siitä, että\net tuonut täyttä neljääsataa taaleria!\n\nWERNER. No, no, herra majuri! Ettekö siis ole minua ymmärtänyt?\n\nv. TELLHEIM. Juuri siksi, että olen sinut ymmärtänyt! Minkätähden juuri\nparhaat ihmiset minua tänään eniten kiduttavat!\n\nWERNER. Mitä te sanotte?\n\nv. TELLHEIM. Se kuuluu sinuun vain puolittain! -- Mene, Werner!\n\n    (Työntäen takaisin käden, jolla Werner ojentaa hänelle tukaatit.)\n\nWERNER. Kohta, kun olen päässyt näistä eroon!\n\nv. TELLHEIM. Werner, entä kun nyt saat kuulla, että Marloffin leski itse\noli tänään anivarhain minun luonani?\n\nWERNER. Niinkö?\n\nv. TELLHEIM. Ettei hän enää ole minulle mitään velkaa?\n\nWERNER. Todellako?\n\nv. TELLHEIM. Että hän on maksanut minulle joka pennin: mitäpä silloin\nsanot?\n\nWERNER (joka miettii hetkisen). Minä sanon, että olen valehdellut, ja\nettä tämä valehteleminen on oikeata koiran virkaa, koskapa siinä voi\njoutua kiikkiin.\n\nv. TELLHEIM. Ja häpeetkös?\n\nWERNER. Entäs sen, joka minut pakottaa sillä tavalla valehtelemaan? Eikö\nhänenkin pitäisi hävetä? Katsokaas, herra majuri, jos sanoisin, ettei\nteidän menettelynne minua suututa, niin valehtelisin vielä kerran, mutta\nminä en halua enää valehdella. --\n\nv. TELLHEIM. Älä vihastu, Werner! Minä tunnen sydämesi ja rakkautesi\nminua kohtaan. Mutta minä en tarvitse rahojasi.\n\nWERNER. Ette tarvitse? Vaan myytte mieluummin ja panttaatte mieluummin\nja annatte mieluummin aihetta ihmisten juoruihin?\n\nv. TELLHEIM. Ihmiset joutavat tietää, ettei minulla enää ole mitään. Ei\npidä tekeytyä rikkaammaksi kuin on.\n\nWERNER. Mutta miksi sitten köyhemmäksikään? -- Meillä on niin kauvan kun\nystävällämme on.\n\nv. TELLHEIM. Minun ei sovi olla sinun velallisesi.\n\nWERNER. Ei sovi? -- Jos jonakin helteisenä päivänä, kun sekä aurinko\nettä vihollinen ahdisti, teidän ratsupalvelijanne oli kadonnut\nkenttäeväineen ja te tulitte luokseni ja sanoitte: \"Werner, eikö sinulla\nole mitään juotavaa?\" ja minä ojensin teille kenttäpulloni, niin te\notitte sen ja joitte, eikö niin? Sopiko se? Kautta kurjan sieluni, eikö\nkulaus mätää vettä silloin usein ollut suurempiarvoinen kuin kaikki tuo\nroska! (Vetäen esille kukkaronkin täynnä louisdoreja ja tarjoten hänelle\nkumpaistakin.) Ottakaa, rakas majuri! Kuvitelkaa, että tämä on vettä.\nTämänkin on Luoja luonut kaikkia varten.\n\nv. TELLHEIM. Sinä kidutat minua; kuulithan jo, etten halua olla\nvelallisesi.\n\nWERNER. Ensin se ei sopinut; nyt te ette tahdo? Niin, se on toista.\n(Hiukan harmistuneesti.) Te ette tahdo olla minun velalliseni? Mutta\nentäpä jos jo olisitte, herra majuri? Vai ettekö ole mitään velkaa sille\nmiehelle, joka kerran torjui iskun joka oli halkaista teidän päänne, ja\ntoisen kerran iski irti käsivarren joka juuri oli laukaisemassa ja\nlähettämässä kuulan rintaanne? -- Mitä enempää voitte joutua sille\nmiehelle velkaan? Vai merkitseekö kaulani vähemmän kuin kukkaroni? --\nJos tuo on ylhäisesti ajateltua, kautta kurjan sieluni, niin on se\nmyöskin hyvin tympäisevää!\n\nv. TELLHEIM. Kenen kanssa puhut noin, Werner? Me olemme yksin, nyt voin\nsen siis sanoa; jos joku kolmas meitä kuulisi, olisi se pelkkää tuulen\npieksemistä. Tunnustan mielihyvällä, että minun on kaksi kertaa sinua\nhengestäni kiittäminen. Mutta, ystävä, mikä olisi minua estänyt\ntilaisuuden tullen tekemästä puolestasi yhtä paljon? Hä!\n\nWERNER. Vain se, ettei teillä ole ollut siihen tilaisuutta! Kuka sitä on\nepäillyt, herra majuri? Olenhan nähnyt teidän satoja kertoja panevan\nalttiiksi henkenne halvimman sotilaan puolesta, jos häntä ahdisteltiin!\n\nv. TELLHEIM. Sepä se!\n\nWERNER. Mutta --\n\nv. TELLHEIM. Miksi et ymmärrä minua oikein? Minä sanon: ei sovi, että\nminä olen velallisesi; minä en tahdo olla velallisesi. Niissä\nolosuhteissa nimittäin, joissa nyt olen.\n\nWERNER. Vai sillä tavalla! Säästätte sen parempiin aikoihin; te haluatte\nlainata minulta rahoja joskus toiste, kun ette niitä tarvitse, kun\nteillä itsellänne on ja minulla kenties ei ole.\n\nv. TELLHEIM. Ei pidä lainata, jollei tiedä voivansa maksaa takaisin.\n\nWERNER. Teidäntapaisenne miehen taskut eivät iän kaiken tyhjinä pysy.\n\nv. TELLHEIM. Sinähän tunnet maailman! -- Ainakaan ei pidä ruveta\nlainaamaan sellaiselta, joka itse tarvitsee rahansa.\n\nWERNER. Aivan niin, ja sellainen mies muka olen minä! Mihin minä sitä\ntarvitsisin? -- -- Missä varusmestaria tarvitaan, sieltä hän saa\nelatuksensakin.\n\nv. TELLHEIM. Sinä tarvitset rahasi voidaksesi päästä ylemmäksi kuin\nvarusmestari, päästäksesi eteenpäin uralla, jolla rahattomana\nansiokkainkin jää takapajulle.\n\nWERNER. Ylemmäksi kuin varusmestari? Sellaisia en ajattele. Olen hyvä\nvarusmestari, vaan minusta saattaisi helposti tulla huono ratsumestari\nja varmasti vielä huonompi kenraali. Kokemuksesta sen tietää.\n\nv. TELLHEIM. Älä tee mitään sellaista, että minun täytyy ajatella\nsinusta sopimattomia, Werner! En ole tullut juuri hyvilleni siitä, mitä\nJust minulle kertoi. Olet myynyt tilasi ja aiot taas lähteä\nkiertelemään. Älä saata minua uskomaan, että rakastat sekä tuota tointa\nettä myöskin sitä rajua, kevytmielistä elämistapaa, joka valitettavasti\non siihen yhdistetty. Sotilaana on oltava maansa puolesta tahi\nrakkaudesta siihen asiaan, jonka puolesta taistellaan. Palvella\ntarkoituksetta tänään täällä, huomenna tuolla on samaa kuin matkustella\nniinkuin teurastajarenki, ei enempää.\n\nWERNER. No niin, herra majuri, minä seuraan siis teitä. Te tiedätte\nparemmin, mikä sopii. Minä jään teidän luoksenne. -- Mutta, rakas\nmajuri, ottakaa toki toistaiseksi rahani. Tänään tai huomenna on asianne\nratkaistu. Te voitte saada rahoja koko joukon. Teidän täytyy sitten\nantaa ne korkoineen takaisin. Minähän teen sen vain korkojen takia.\n\nv. TELLHEIM. Vaiti siitä!\n\nWERNER. Kautta kurjan sieluni, minä teen sen vain korkojen takia! -- Kun\ntoisinaan ajattelin: Miten käy sinun, kun vanhuus saapuu? kun olet\nisketty pataluhaksi? kun sinulla ei ole enää mitään? kun sinun on\nlähdettävä kerjuulle? -- niin ajattelin taas: Ei, sinä et lähde\nkerjuulle; sinä menet majuri Tellheimin luokse; hän on jakava kanssasi\nviimeisen penninsä; hän elättää sinut kuolemaan asti; hänen luonansa\nsaatat kuolla rehellisenä miehenä.\n\nv. TELLHEIM (tarttuen Wernerin käteen). Ja, toveri, niinkö et enää\najattele?\n\nWERNER. En, niin en enää ajattele. -- Ken ei minulta mitään huoli, kun\nhän tarvitsee ja minulla on, hän ei minulle mitään annakaan, kun hänellä\non ja minä tarvitsen. -- Hyvä on!\n\n    (Aikoo lähteä.)\n\nv. TELLHEIM. Ihminen, älä saata minua raivoihini! Mihin lähdet?\n(Pidättää häntä.) Jos nyt kunniani kautta vakuutan, että minulla vielä\non rahaa; jos kunniani kautta lupaan, että sinulle ilmoitan, kun ei\nminulla enää ole; että sinä olet ensimäinen ja ainoa, jolta mitään\nlainaan: -- oletko silloin tyytyväinen?\n\nWERNER. Täytyyhän minun! -- Antakaa kätenne, herra majuri.\n\nv. TELLHEIM. Tässä, Paul! -- Ja nyt ei siitä sen enempää. -- Tulin tänne\npuhutellakseni erästä tyttöä --\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Franziska (neidin huoneesta). v. Tellheim. Paul Werner.\n\nFRANZISKA (astuessaan sisään). Oletteko vielä täällä, herra\nvarusmestari? -- (Huomatessaan Tellheimin.) Ja tekin olette täällä,\nherra majuri? -- Tuossa tuokiossa olen käskettävänänne.\n\n    (Menee nopeasti takaisin huoneeseen.)\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    v. Tellheim. Paul Werner.\n\nv. TELLHEIM. Siinä hän oli! -- Mutta sinähän tunnet hänet?\n\nWERNER. Niin, minä tunnen tuon neitokaisen. --\n\nv. TELLHEIM. Mutta ethän sinä, jos oikein muistan, ollut luonani, kun\nminulla oli talvimajani Thüringissä?\n\nWERNER. En ollut, silloin olin Leipzigissä hankkimassa vaatevarastoja.\n\nv. TELLHEIM. Mistä siis hänet tunnet?\n\nWERNER. Tuttavuutemme on vastasyntynyt. Se alkoi tänään. Mutta nuori\ntuttavuus on lämmintä.\n\nv. TELLHEIM. Siis olet kai jo nähnyt hänen neitinsäkin?\n\nWERNER. Neitikö siis on hänen arvoisa emäntänsä? Hän sanoi minulle\nteidän tuntevan hänen herrasväkensä.\n\nv. TELLHEIM. Johan sen kuulit! Thüringin ajoilta.\n\nWERNER. Onko se neiti nuori?\n\nv. TELLHEIM. On.\n\nWERNER. Ja kaunis?\n\nv. TELLHEIM. Hyvin kaunis.\n\nWERNER. Rikas?\n\nv. TELLHEIM. Hyvin rikas.\n\nWERNER. Pidättekö te neidistä yhtä paljon kuin tytöstäkin? Sehän olisi\nerinomaista!\n\nv. TELLHEIM. Mitä tarkoitat?\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    Franziska (saapuu jälleen kirje kädessä). v. Tellheim. Paul Werner.\n\nFRANZISKA. Herra majuri --\n\nv. TELLHEIM. Rakas Franziska, en ole edes ehtinyt vielä lausua sinua\ntervetulleeksi.\n\nFRANZISKA. Ajatuksissanne lienette sen jo kumminkin tehnyt. Tiedän, että\npidätte minusta. Niin minäkin teistä. Mutta siinä ette tee ollenkaan\nkiltisti, että te saatatte ihmiset, jotka teistä pitävät, niin\nlevottomiksi.\n\nWERNER (itsekseen). Haa, nyt huomaan. Oikeassa ollaan!\n\nv. TELLHEIM. Se on kohtaloni, Franziska! -- Annoitko hänelle kirjeeni?\n\nFRANZISKA. Annoin, ja tässä minä tuon teille --\n\n    (Ojentaa hänelle kirjeen.)\n\nv. TELLHEIM. Vastauksenko?\n\nFRANZISKA. Ei, vaan oman kirjeenne takaisin.\n\nv. TELLHEIM. Mitä? Eikö hän halua sitä lukea?\n\nFRANZISKA. Kyllä kai hän haluaisi, -- mutta -- me emme oikein osaa lukea\nkirjoitettua.\n\nv. TELLHEIM. Kujeilija!\n\nFRANZISKA. Ja me arvelemme, ettei kirjeitten kirjoittaminen ole keksitty\nniitä varten, jotka voivat suullisesti seurustella keskenänsä, jos vain\nhaluavat.\n\nv. TELLHEIM. Mikä tekosyy! Hänen täytyy se lukea. Se sisältää\npuolustukseni, -- kaikki syyt ja perusteet --\n\nFRANZISKA. Ne tahtoo neiti kuulla teiltä itseltänne, ei lukea.\n\nv. TELLHEIM. Kuulla minulta itseltäni? Jottako jokainen hänen sanansa,\njokainen hänen ilmeensä minut saisi hämilleni: jottako minä jokaisessa\nhänen katseessaan tuntisin tappioni koko suuruuden? --\n\nFRANZISKA. Ilman armoa! -- Ottakaa! (Antaa hänelle kirjeen.) Hän odottaa\nteitä kello kolmen ajoissa. Hän aikoo lähteä ajelemaan ja kaupunkia\nkatselemaan. Teidän on lähdettävä hänen kanssaan.\n\nv. TELLHEIM. Ajelemaanko?\n\nFRANZISKA. Ja mitäs annatte, jos päästän teidät lähtemään kahden kesken?\nMinä jään kotia.\n\nv. TELLHEIM. Kahden kesken?\n\nFRANZISKA. Komeissa, suljetuissa vaunuissa.\n\nv. TELLHEIM. Mahdotonta!\n\nFRANZISKA. Niin, niin! Vaunuissa on herra majurin kestettävä kiipelinsä!\nsieltä ei pääse livistämään. Siksipä tapahtuukin näin. -- Lyhyesti, te\ntulette, herra majuri, ja täsmälleen kello kolme. -- No? Tehän halusitte\nminuakin puhutella kahden kesken. Mitä teillä siis on sanottavaa? -- Vai\nniin, me emme ole kahden kesken.\n\n    (Katsellen Werneriä.)\n\nv. TELLHEIM. Olemme, Franziska, me olemme kahden kesken. Mutta koska\nneiti ei ole lukenut kirjettä, niin ei minulla ole sinulle enää mitään\nsanottavaa.\n\nFRANZISKA. Vai niin? Olemme siis sittenkin kahden kesken? Teillä siis ei\nole herra varusmestarilta mitään salattavaa?\n\nv. TELLHEIM. Ei, ei mitään.\n\nFRANZISKA. Minusta tuntuu kumminkin, että pitäisi olla jotakin.\n\nv. TELLHEIM. Kuinka niin?\n\nWERNER. Miksi niin, neitokainen?\n\nFRANZISKA. Varsinkin eräänlaatuiset salaisuudet. -- Kaikki\nkaksikymmentä, herra varusmestari? --\n\n    (Kohottaen molemmat kätensä hajalla sormin.)\n\nWERNER. St! st! Neitokainen, neitokainen!\n\nv. TELLHEIM. Mitä se merkitsee?\n\nFRANZISKA. Yks kaks se sujahtaa sormeen, herra varusmestari?\n\n    (Ikäänkuin pistäisi sormuksen nopeasti sormeen.)\n\nv. TELLHEIM. Mikä teillä on?\n\nWERNER. Neitokainen, neitokainen, ymmärtänee hän kai leikkiä?\n\nv. TELLHEIM. Werner, et suinkaan lie unohtanut, mitä olen sinulle usein\nmuistuttanut, että on eräs asia, josta ei koskaan pidä laskea leikkiä\nnaisten kanssa?\n\nWERNER. Kautta kurjan sieluni, minä olen tainnut sen unohtaa! --\nNeitokainen, minä pyydän --\n\nFRANZISKA. No, jos se oli leikkiä; tällä kertaa voin sen antaa anteeksi.\n\nv. TELLHEIM. Jos minun siis välttämättä on tultava, Franziska: niin\ntoimita kuitenkin siten, että neiti vielä sitä ennen lukee kirjeen. Se\nsäästäisi minulta kiusan ajatella vielä kerran ja puhua vielä kerran\nasioista, jotka niin mielelläni haluaisin unohtaa. Tuossa on, anna se\nhänelle! (Kääntäessään kirjeen toisinpäin ja aikoessaan sen ojentaa\nhänelle huomaa hän, että se on avattu.) Mutta näenkö oikein? Kirjehän on\navattu, Franziska.\n\nFRANZISKA. Taitaapa olla. (Tarkastaa sitä.) Totisesti, se on avattu.\nKukahan sen sitte lienee avannut? Mutta lukeneet me emme sitä\ntodellakaan ole, herra majuri, emme todellakaan. Emmekä me sitä\nhaluakaan lukea; sillä sen kirjoittaja saapuu itse. Tulettehan te, ja\ntiedättekö mitä, herra majuri? Älkää tulko tuollaisena kuin nyt olette:\nsaappaissa, tukka tuskin käherrettynä. Teille täytyy suoda anteeksi, te\ntuskin saatoitte aavistaa tapaavanne meitä. Tulkaa solkikengissä, ja\nkäherryttäkää tukkanne. -- Tuolla tavalla te näytätte minusta liian\nurhoolliselta, liian preussiläiseltä.\n\nv. TELLHEIM. Minä kiitän sinua, Franziska.\n\nFRANZISKA. Te näytätte siltä kuin olisitte viime yön ollut\ntaistelukentällä.\n\nv. TELLHEIM. Ehkäpä olet oikeassa.\n\nFRANZISKA. Mekin pukeudumme aivan kohta ja sitten syömme. Me pyytäisimme\nmielellämme teitä syömään kanssamme, mutta läsnäolonne saattaisi olla\nesteenä syömisellemme, ja katsokaas, niin kovin rakastuneita me emme\nole, ettei meidän olisi nälkä.\n\nv. TELLHEIM. Minä lähden! Franziska, valmista sinä häntä vähäisen\ntällävälin, ettei minun tarvitsisi joutua halveksittavaksi hänen\nsilmissään eikä omissakaan silmissäni. -- Tule, Werner, sinun on syötävä\nkanssani.\n\nWERNER. Tämänkö talon pöydässä? Silloin en saisi suustani alas\npalaakaan.\n\nv. TELLHEIM. Minun omassa huoneessani.\n\nWERNER. No, sitten seuraan teitä heti. Vielä vain sananen tälle\nneitokaiselle.\n\nv. TELLHEIM. Ei ole hullumpaa!\n\n    (Poistuu.)\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Paul Werner. Franziska.\n\nFRANZISKA. No, herra varusmestari? --\n\nWERNER. Neitokainen, kun minä palaan, onko minunkin tultava\nsiistitympänä?\n\nFRANZISKA. Tulkoon hän miten haluaa, herra varusmestari; minun\nsilmilläni ei ole mitään häntä vastaan. Mutta sitä enemmän on korvieni\npidettävä varansa häneen nähden. -- Kaksikymmentä sormea, kaikki\nsormuksia täynnä! Ai, ai, herra varusmestari!\n\nWERNER. Ei, neitokainen, juuri siitä minun olikin vielä puhuttava: minä\nvain ilvehdin ilman aikojani! Ei siinä ole vähääkään perää. Kyllähän\n_yksikin_ sormi riittää. Ja monet sadat kerrat olen minä majurin kuullut\nsanovan: \"Se on roisto sotilaaksi, joka saattaa pettää tyttölapsen!\"\n-- Sillä tavalla ajattelen minäkin, neitokainen. Luottakoon hän siihen!\n-- Minun täytyy tästä rientää majurin jälkeen. -- Maistukoon ruokanne,\nneitokainen!\n\n    (Poistuu.)\n\nFRANZISKA. Samaten, herra varusmestari! -- Luulenpa, että tuo mies\nmiellyttää minua!\n\n    (Hänen aikoessaan lähteä huoneeseen tulee neiti häntä vastaan.)\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Neiti. Franziska.\n\nNEITI. Joko majuri taas on poissa? -- Franziska, luulen nyt jälleen\nolevani kyllin rauhallinen, että olisin voinut pidättää hänet täällä.\n\nFRANZISKA. Ja minä saatan teidät vieläkin rauhallisemmaksi.\n\nNEITI. Sitä parempi! Hänen kirjeensä, oi, hänen kirjeensä! Jokaiselta\nriviltä puhui rehellinen, jalo mies. Kaikki hänen estelynsä omistaa\nminua omakseen vakuutti minulle hänen rakkauttaan. -- Hän lienee\nhuomannut, että olimme lukeneet kirjeen. -- Olkoon huomannut, jos hän\nvain tulee. Tuleehan hän aivan varmasti? -- Vain hiukan liian ylpeältä,\nFranziska, näyttää minusta hänen menettelynsä. Sillä ylpeyttä,\nanteeksiantamatonta ylpeyttä on, kun ei halua rakastetulleenkaan olla\nonnestaan kiitoksen velassa! Jos hän antaa minun tuntea tämän liian\nselvästi, Franziska --\n\nFRANZISKA. Niin aiotte hänestä luopua?\n\nNEITI. Kas vain! Joko hän jälleen käy sääliksesi? Ei, rakas hupakko,\nyhden ainoan vian tähden ei miehestä luovuta. Ei, mutta mieleeni on\njuolahtanut kepponen, kiusata häntä hiukan tämän ylpeytensä tähden\nsamanlaisella ylpeydellä.\n\nFRANZISKA. No, sittenhän te jo olettekin erittäin rauhallinen, neiti\nhyvä, kun mielenne jo taas on kepposissa.\n\nNEITI. Niin olenkin; tulehan. Sinullakin on siinä oraa osasi.\n\n    (Lähtevät huoneeseensa.)\n\n    (Kolmannen näytöksen loppu.)\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    (Näyttämö: neidin huone.)\n\n    Neiti (täydellisesti ja rikkaasti, mutta aistikkaasti puettuna).\n    Franziska. (Nousevat pöydästä, josta palvelija korjaa astiat.)\n\nFRANZISKA. Te ette mitenkään vielä liene syönyt kylläksenne, armollinen\nneiti.\n\nNEITI. Niinkö luulet, Franziska? Ehkäpä en ollut nälissäni pöytään\nistuutuessanikaan.\n\nFRANZISKA. Olimme sopineet siitä, ettei häntä aterian aikana\nmainittaisi. Mutta meidän olisi pitänyt päättää olla häntä\najattelemattakin.\n\nNEITI. Todellakin, minä en ole ajatellut muuta kuin häntä.\n\nFRANZISKA. Sen kyllä huomasin. Minä yritin puhella sadoista seikoista,\nja te vastasitte aina hullusti. (Eräs toinen palvelija tuo kahvia.)\nTässä tulee ravintoa, jonka ääressä pikemminkin käy antautuminen\nhaaveilujen valtaan. Armas, kaihomielinen kahvikulta!\n\nNEITI. Haaveilujen? Minä en haaveile. Mietin vain sitä läksytystä, jonka\nhänelle annan. Oletko minut oikein käsittänyt, Franziska?\n\nFRANZISKA. Olen toki; mutta parasta olisi, että hän säästäisi meiltä sen\nvaivan.\n\nNEITI. Saatpa nähdä, että tunnen hänet perinpohjin. Tuo mies, joka minua\nnyt kaikkine rikkauksilleni hyljeksii, on taisteleva minusta koko\nmaailmaa vastaan saatuaan kuulla, että olen onneton ja hyljätty.\n\nFRANZISKA (hyvin vakavasti). Ja tuo tuollainen kutkuttanee äärettömästi\nmitä hienostuneinta itserakkautta.\n\nNEITI. Tapaintuomari! Katsoppas vain! Äsken sai hän minut kiinni\nturhamaisuudesta, nyt itserakkaudesta. -- No, anna minun olla, rakas\nFranziska. Sinähän saat tehdä varusmestarillesi, mitä haluat.\n\nFRANZISKA. Minun varusmestarilleni?\n\nNEITI. Niin, jos sen vielä lisäksi kiellät, niin on kaikki kuin ollakin\npitää. -- En ole vielä häntä nähnyt, mutta joka sanasta, minkä hänestä\nolet puhunut, ennustan sinulle hänestä miestä.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Riccaut de la Marliniere. Neiti Franziska.\n\nRICCAUT (vielä oven ulkopuolella). Est-il permis, monsieur le major?\n\nFRANZISKA. Mitä se on? Aikooko tuo tänne?\n\n    (Lähestyen ovea.)\n\nRICCAUT. Parbleu! Mine on veerin. -- Mais non. -- Mine ei on veerin. --\nC'est sa chambre --\n\nFRANZISKA. Armollinen neiti, tämä herra varmaankin luulee vielä\ntapaavansa majuri von Tellheimin täällä.\n\nRICCAUT. Niin on! -- Le major de Tellheim; juste, ma belle enfant,\nc'est lui que je cherche. Où est-il?\n\nFRANZISKA. Hän ei enää asu täällä.\n\nRICCAUT. Comment? viele sitten nelikolmatta tunti teele asu? Ja ei ene\nteele asu? Misse asu hen siis?\n\nNEITI (lähestyy häntä). Hyvä herra, --\n\nRICCAUT. Ah, madame, -- mademoiselle -- teiden armo, anta anteks --\n\nNEITI. Hyvä herra, teidän erehdyksenne on varsin hyvin ymmärrettävissä\nja ihmettelynne on aivan luonnollista. Herra majuri on hyväntahtoisesti\nluovuttanut huoneensa minulle, jonka täällä vieraana oli vaikea löytää\nkattoa päänsä päälle.\n\nRICCAUT. Ah voilà de ses politesses! C'est un très -- galant-homme que\nce major!\n\nNEITI. Mutta mihin hän on muuttanut, -- sitä en, häpeä kyllä,\ntodellakaan tiedä.\n\nRICCAUT. Teiden armo ei tietä? C'est dommage; j'en suis fâché.\n\nNEITI. Minun olisi todellakin pitänyt ottaa siitä selko. Hänen ystävänsä\nkäynevät vielä häntä täältä etsimässä.\n\nRICCAUT. Mine on hyvin henen ysteve, teiden armo --\n\nNEITI. Franziska, etkö sinä tiedä?\n\nFRANZISKA. En, armollinen neiti.\n\nRICCAUT. Mine henelle puhua hyvin terkki. Mine henelle tuo yks nouvelle,\nmiste hen saa hyvin lysti.\n\nNEITI. Sitä enemmän olen pahoillani. -- Mutta toivon saavani häntä pian\npuhutella. Jos on yhdentekevää, kenen suusta hän saa kuulla tuon hyvän\nuutisen, niin tarjoudun minä, hyvä herra --\n\nRICCAUT. Mine ymmere. -- Mademoiselle parle françois? Mais sans doute;\ntelle que je la vois! -- La demande etoit bien impolie; vous me\npardonnerés, mademoiselle --\n\nNEITI. Hyvä herra --\n\nRICCAUT. Ei? Te ei puhuta franska, teiden armo.\n\nNEITI. Hyvä herra, Ranskassa yrittäisin sitä puhua. Mutta miksi täällä?\nMinähän kuulen, että te minua ymmärrätte, hyvä herra. Ja minä, hyvä\nherra, ymmärtänen teitä kai myöskin; puhukaa mitä haluatte.\n\nRICCAUT. Hyve, hyve! Mine voin myös selvite teten. -- Sachés donc,\nmademoiselle. -- Teiden armo pite siis tiete, että mine tule ministeri\npöideste -- se ministeri -- se ministeri -- mike ole se ministeri, kun\nasu siell -- pitke katu? -- suuri tori? --\n\nNEITI. Olen täällä vielä aivan vieras.\n\nRICCAUT. No, sota-asiain ministeri. -- Siell mine söi peivellinen; --\nmine syö à l'ordinaire henne luona, -- ja siell me tuli puhe majori\nTellheim; et le ministre m'a dit en confidence, car Son Excellence est\nde mes amis, et il n'y a point de mystères entre nous. -- Henen\nylheisyys, mine tahto sano, on minulle usko, että meiden majorin asia on\npika loppumas ja hyvi loppumas. Hen on laitta yks rapport kuningan tykö,\nja kuningas on teke peetös tout-à-fait en faveur du major. -- Monsieur,\nm'a dit Son Excellence, vous comprenés bien, que tout depend de la\nmaniere, dont on fait en visager les choses au Roi, et vous me\nconnoissés. Cela fait un très-joli garçon que ce Tellheim, et ne sais-je\npas que vous l'aimés? Les amis de mes amis sont aussi les miens. Il\ncoute un peu cher au Roi ce Tellheim, mais est-ce que l'on sert les Rois\npour rien? Il faut s'entr'aider en ce monde; et quand il s'agit de\npertes, que ce soit le Roi, qui en fasse, et non pas un honnêt-homme de\nnous autres. Voilà le principe, dont je ne me depars jamais. -- Mite\nteide armo sano teste? Eikö totta, se ole kilti mies? Ah que Son\nExcellence a le coeur bien placé! Hen on au reste minule vakutta, jos\nmajori ei jo sai une lettre de la main -- yks kuninkallinen käsikirje,\nettä hen on saa se tenepeive infailliblement.\n\nNEITI. Tietysti, hyvä herra, tämä tieto suuresti ilahduttaa majuri von\nTellheimiä. Haluaisin vain samalla mainita hänelle sen ystävän nimen,\njoka niin hartaasti ottaa osaa hänen onneensa --\n\nRICCAUT. Minu nimi toivo teiden armo? -- Vous voyés en moi -- teiden\narmo nehde minussa le chevalier Riccaut de la Marliniere, seigneur de\nPret-au-val, de la branche de Prensd'or. -- Teiden armo joutu ihmetys,\nkun huoma minun olla niin suuri, suuri pärhe, qui est veritablement du\nsang royal. -- Il faut le dire; je suis sans doute le cadet le plus\navantureux, que la maison a jamais eu. -- Mine on palvella minun\nykstoistas ikevuosi asti. Yks affaire d'honneur sai minun lehti pako.\nSitte mine palvella henen paavillinen pyhyys, San Marinon republik,\nPuolan kruunu ja Staaten-General, siihen asti kun mine lopulta joutu\ntennen. Ah, mademoiselle, que je voudrois n'avoir jamais vu ce pais-la!\nJos mine sai jeede palvella Staaten-General, niin mine nyt pites olla\nainakin eversti. Mut teele mine aina vain olla capitaine, ja sitten\nviele olla pois pantu capitaine --\n\nNEITI. Se on kovin murheellista.\n\nRICCAUT. Oui, mademoiselle, me voilà reformé, et par-là mis sur le pavé!\n\nNEITI. Minä valitan suuresti.\n\nRICCAUT. Vous êtes bien bonne, mademoiselle. -- Ei, teede ei tunte oma\narvo. He tahto minunlainen mies reformir! -- Mies, joka viele liseks\ntesse palvelussa on itsen rouinir! -- Mine on itse anta lise enempi kun\nkaksikymmentuhat livres. Mite minula nyt on? Tranchons le mot; je n'ai\npas le sou, et me voilà exactement vis-à-vis du rien.\n\nNEITI. Säälin teitä sanomattomasti.\n\nRICCAUT. Vous êtes bien bonne, mademoiselle. Mut niin kun on tapa sano:\npaha onni laaha mukanas henen veli; qu'un malheur ne vient jamais seul:\nniin kevi minun kans. Minkelaisi yks honnêt-homme kuin on minun\nextraction, voi keytte muu resource kun peli? Nyt mine on aina pelata\nonnen kans, kun mine ei onni kaipanut. Nyt kun mine sen kaipan,\nmademoiselle, je joue avec un guignon, qui surpasse toute croyance. Nyt\nviisitoista peivene ei on kulunut yks ainoa, ettei he on otta pois\nkaikki. Viele eilen he otta minult pois kaikki kolme kerta. Je sais\nbien, qu'il y avoit quelque chose de plus que le jeu. Car parmi mes\npontes se trouvoient certaines dames -- Mine ei tahto sano enempi. Teyty\nolla galant naiset kans. He onkin tene peive minu invitir anta revanche,\nmais ... vous m'entendés, mademoiselle. -- Teyty ensin tiete miste\neletä, ennenkun saa, miste pelata --\n\nNEITI. Toivottavasti ette, hyvä herra --\n\nRICCAUT. Vous êtes bien bonne, mademoiselle --\n\nNEITI (vie Franziskan syrjään). Franziska, tuota miestä tulee todellakin\nsääli. Pahastuisikohan hän, jos tarjoisin hänelle vähän?\n\nFRANZISKA. Eipä hän juuri siltä näytä.\n\nNEITI. Hyvä! -- Hyvä herra, kuulin, -- että pelaatte, että häviätte;\nepäilemättä paikoissa, joissa jotakin voisi voittaakin. Minun täytyy\ntunnustaa, että minä itsekin -- pelaan hyvin mielelläni --\n\nRICCAUT. Tant mieux, mademoiselle, tant mieux! Tous les gens d'esprit\naiment le jeu à la fureur.\n\nNEITI. Että voitan hyvin mielelläni; hyvin mielelläni jätän rahani\nmiehen huostaan, joka -- osaa pelata. -- Olisitteko, hyvä herra,\ntaipuvainen ottamaan minut osalliseksi peliin? suomaan minulle osan\npanoksestanne?\n\nRICCAUT. Comment, mademoiselle, vous voulés être de moitié avec moi? De\ntout mon coeur.\n\nNEITI. Ensi aluksi vain vähäpätöisellä summalla --\n\n    (Menee ottamaan rahaa lippaasta.)\n\nRICCAUT. Ah, mademoiselle, que vous êtes charmante! --\n\nNEITI. Tässä on, minkä äskettäin voitin, ainoastaan kymmenen pistolia --\nhäpeä kyllä vain näin vähän --\n\nRICCAUT. Donnés toujours, mademoiselle, donnés.\n\n    (Ottaa rahan.)\n\nNEITI. Teidän panoksenne on epäilemättä varsin tuntuva, hyvä herra --\n\nRICCAUT. Niin, oikken tuntuva. Kymene pistoli? Teiden armo pite olla\ninteressir minun panos kolme osa, pour le tiers. Kolme osa kyll olla --\nvehen enempi. Mut kauniin naisen kans ei pide olla niin tarkka. Mine\ntoivotan itselle onni, kun telle tavalla joutu liaison teiden armo kans,\net de ce moment je recommence à bien augurer de ma fortune.\n\nNEITI. Mutta minä en voi olla läsnä, kun pelaatte, hyvä herra.\n\nRICCAUT. Miks teiden armo pite olla lesne? Me muut pelajat olla\nreheliset ihmiset toinen toisten kans.\n\nNEITI. Jos meitä onnestaa, hyvä herra, niin tuotte kai minulle oman\nosani. Mutta jollei meitä onnesta --\n\nRICCAUT. Niin mine tule nouta rekryytit. Eikö totta, teiden armo?\n\nNEITI. Pitkän päälle saattaisivat rekryytit loppua. Puolustakaa siis\nrahojamme hyvin, hyvä herra.\n\nRICCAUT. Mine teiden armo minun pite? yks moukka? yks tyhme piru?\n\nNEITI. Suokaa anteeksi --\n\nRICCAUT. Je suis des bons, mademoiselle. Savés-vous ce que cela veut\ndire? Mine ole ulosoppinut --\n\nNEITI. Mutta ettehän, hyvä herra --\n\nRICCAUT. Je sais monter un coup --\n\nNEITI (ihmetellen). Todellako?\n\nRICCAUT. Je file la carte avec une adresse --\n\nNEITI. Älkää nyt!\n\nRICCAUT. Je fais sauter la coupe avec une dexterité --\n\nNEITI. Ette suinkaan te, hyvä herra --?\n\nRICCAUT. Mite ei? Teiden armo, mite ei? Donnés-moi un pigeonneau à\nplumer, et --\n\nNEITI. Pelaatte väärin? petätte?\n\nRICCAUT. Comment, mademoiselle? Vous appellés cela petette? Corriger la\nfortune, l'enchainer sous ses doigts, être sûr de son fait, site te\nsaksalainen sano pette? Pette? Oo, mike se teiden kieli on köihe kieli!\nmike paksu kieli!\n\nNEITI. Ei, hyvä herra, jos niin arvelette --\n\nRICCAUT. Laissés-moi faire, mademoiselle, ja ole te rauhalinen. Mite\nse teile kuulu, kuinka mine pela? -- Jo riitte, huomena teiden armo\nneke minun sata pistoli kans tai ei ensinkä neke minu. -- Votre\ntrés-humble --\n\n    (Poistuu kiireesti.)\n\nNEITI (katsoo hänen jälkeensä hämmästyneenä ja inhoten). Toivon\njälkimmäistä, hyvä herra, jälkimmäistä!\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Neiti. Franziska.\n\nFRANZISKA (harmistuneena). Saanko enää sanaa suustani? Kaunista!\nkaunista!\n\nNEITI. Ivaa vain; minä ansaitsen ivasi. (Hetkisen mietittyään,\ntyyntyneemmin.) Älä ivaa, Franziska; en sitä ansaitse.\n\nFRANZISKA. Erinomaista! Nyt te menettelitte mitä herttaisimmin, autoitte\ntuon veijarin jälleen jaloilleen.\n\nNEITI. Tarkoitukseni oli auttaa onnetonta.\n\nFRANZISKA. Ja mikä parasta: tuo mies pitää teitä vertaisenaan. Oo, minä\nriennän hänen jälkeensä ja otan häneltä rahat takaisin.\n\n    (Aikoo lähteä.)\n\nNEITI. Franziska, älä anna kahvin aivan jäähtyä, kaada kuppeihin.\n\nFRANZISKA. Hänen täytyy antaa teidän rahanne takaisin; te olette\npäättänyt toisin; te ette halua pelata hänen toverinaan. Kymmenen\npistolia! Kuulittehan te, neiti, että hän oli kerjäläinen! (Neiti kaataa\nitse tällävälin kahvin kuppeihin.) Kuka antaisi kerjäläiselle niin\npaljon? Ja vielä koettaisi säästää häneltä nöyryytyksen saada ne\nkerjäämällä? Ja tuon armeliaan, joka jalomielisyydestä haluaa olla\ntuntematta häntä kerjäläiseksi, tuntee tuo kerjäläinen vuorostaan\nväärin. Pitäkää hyvänänne, neiti, jos hän katsoo lahjanne kukaties miksi\n-- (Neiti ojentaa Franziskalle kupin.) Tahdotteko saattaa vereni vielä\nenemmän kuohuksiin? Minä en voi juoda. (Neiti laskee kupin jälleen\nkädestään.) -- \"Parbleu, teiden armo, teelle ei tunte oma arvo.\"\n(Ranskalaisen äänellä.) Eipä todellakaan, jos sallitaan heittiöiden\ntuolla tavoin hirttämättä kuljeskella.\n\nNEITI (kylmästi ja miettien kahvia juodessaan). Tyttö, sinä ymmärrät\nniin mainiosti hyviä ihmisiä, mutta milloin opit sietämään huonoja? --\nJa hekin ovat kuitenkin ihmisiä. -- Ja useinkaan eivät läheskään niin\nhuonoja ihmisiä kuin miltä näyttävät. -- On vain etsittävä esiin heidän\nhyvät puolensa. -- Minä kuvittelen, että tuo ranskalainen on vain\nturhamainen. Pelkästä turhamaisuudesta tekeytyy hän väärinpelaajaksi;\nhän ei halua näyttää olevansa minulle kiitollisuuden velassa; hän tahtoo\nsäästyä kiittämästä. Ehkäpä hän nyt käy maksamassa pienet velkansa, elää\njäännöksellä, mikäli sitä riittää, hiljaisesti ja säästävästi eikä\najattelekaan pelaamista. Jos niin on, rakas Franziska, niin käyköön hän\nnoutamassa rekryyttejä, jos häntä haluttaa. -- (Antaa hänelle kupin.)\nTuossa on, vie pois! -- Mutta, sanohan, eikö Tellheimin pitäisi jo olla\ntäällä?\n\nFRANZISKA. Ei, armollinen neiti, kumpaakaan en voi, en etsiä huonosta\nihmisestä hyviä enkä hyvästä ihmisestä huonoja puolia.\n\nNEITI. Kai hän tulee aivan varmasti? --\n\nFRANZISKA. Saisi olla tulematta! -- Te olette huomannut hänessä,\nhänessä, miesten parhaassa, hitusen ylpeyttä, ja sen vuoksi haluatte\nhäntä kiusata niin julmasti?\n\nNEITI. Siihenkö taas jouduit? -- Vaikene, minä tahdon nyt kerran niin.\nKoetappas turmella minulta tämä huvi, koetappas olla sanomatta ja\ntekemättä kaikkea, mistä olemme sopineet! -- Minäpä jätän sinut yksin\nhänen kanssaan, ja sitten -- -- Nyt hän kai tulee.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Paul Werner (joka astuu sisään jäykkänä, ikäänkuin palveluksessa\n    ollen). Neiti. Franziska.\n\nFRANZISKA. Ei, se on vain hänen rakas varusmestarinsa.\n\nNEITI. Rakas varusmestarinsa? Ketä tuo rakas tarkoittaa?\n\nFRANZISKA. Armollinen neiti, älkää saattako miestä hämilleen. -- Teidän\npalvelijanne, herra varusmestari, mitä teillä on asiaa?\n\nWERNER (lähestyy neitiä, välittämättä Franziskasta). Majuri von Tellheim\nlähettää armolliselle neiti von Barnhelmille minun, varusmestari\nWernerin kautta alamaisen tervehdyksensä ja ilmoittaa saapuvansa tänne.\n\nNEITI. Missä hän sitten viipyy?\n\nWERNER. Teidän armonne suokoon anteeksi, me lähdimme jo vähää ennen\nkolmea asunnostamme, mutta sitten kohtasi hänet tänne tullessa\nsotavarainhoitaja, ja koska sellaisten herrojen puheesta ei useinkaan\ntule loppua, niin antoi hän minulle vihjauksen tulla tekemään\nilmoituksen asiasta armolliselle neidille.\n\nNEITI. Hyvä on, herra varusmestari. Toivoakseni sotavarainhoitajalla on\nmajurille hauskaa puhuttavaa.\n\nWERNER. Sellaisilla herroilla on harvoin upseereille hauskaa sanottavaa.\n-- Onko teidän armollanne mitään käskettävää?\n\n    (On aikeissa jälleen lähteä.)\n\nFRANZISKA. No, mihin niin kiire, herra varusmestari? Eikö meillä siis\nolisi mitään pakisemista keskenämme?\n\nWERNER (hiljaa Franziskalle, ja vakavasti). Ei, täällä ei, neitokainen.\nSe on vastoin kunnioitusta, vastoin alamaista kuuliaisuutta. --\nArmollinen neiti --\n\nNEITI. Kiitän vaivannäöstä, herra varusmestari. -- Minusta on ollut\nhauskaa tutustua häneen. Franziska on kertonut minulle hänestä paljon\nhyvää.\n\n    (Werner kumartaa jäykästi ja poistuu.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Neiti. Franziska.\n\nNEITI. Tuoko on sinun varusmestarisi, Franziska?\n\nFRANZISKA. Ivallisen äänensävynne tähden en ehdi toistamiseen evätä\ntuota sanaanne: _sinun_. -- Niin, armollinen neiti, se on minun\nvarusmestarini. Pidätte epäilemättä häntä hiukan jäykkänä ja puisevana.\nMelkeinpä hän nyt tuntui minustakin sellaiselta. Mutta minä huomasin\nvarsin hyvin, että hän luuli tarpeelliseksi esiintyä teidän edessänne\nniinkuin paraatissa. Ja kun sotilaat käyvät paraatiin, -- niin\nmuistuttavat ne totisesti enemmän sorvattuja nukkeja kuin miehiä. Mutta\nnäkisittepäs hänet ja kuulisittepas häntä, kun hän on omissa oloissaan.\n\nNEITI. Niinpä kai pitäisi!\n\nFRANZISKA. Hän lienee vielä salissa. Enkö saa mennä vähän juttelemaan\nhänen kanssaan?\n\nNEITI. En mielelläni tahtoisi kieltää sinulta tätä huvia. Mutta sinun\ntäytyy jäädä tänne, Franziska. Sinun täytyy olla läsnä keskustelumme\naikana. -- Johtuu vielä jotakin mieleeni. (Vetää sormuksen sormestaan.)\nKas tässä, ota tämä sormukseni, pane se talteen ja anna minulle sen\nsijaan majurin sormus.\n\nFRANZISKA. Miksi niin?\n\nNEITI (Franziskan noutaessa toista sormusta). En oikein tiedä sitä\nitsekään, mutta minusta tuntuu kuin aavistaisin, että se vielä on\ntarpeen. -- Koputetaan. -- Anna tänne pian! (Pistää sormuksen sormeensa.)\nSe on hän!\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    v. Tellheim (entisessä puvussaan, mutta muuten sellaisena kuin\n    Franziska oli toivonut). Neiti. Franziska.\n\nv. TELLHEIM. Armollinen neiti, suonette anteeksi viipymiseni --\n\nNEITI. Oi, herra majuri, noin kovin sotilaallisesti ei ole tarvis\ntoisiimme suhtautua. Olettehan jo täällä! Ja kun hauskaa odottaa, on\nodottaminenkin hauskaa. -- No? (katsoen häntä hymyillen) rakas Tellheim,\nemmekö olleetkin lapsia äsken?\n\nv. TELLHEIM. Niin, lapsia, armollinen neiti, lapsia, jotka panevat\nvastaan, vaikka heidän pitäisi kiltisti totella.\n\nNEITI. Me lähdemme ajelemaan, rakas majuri, -- katselemaan vähän\nkaupunkia, -- ja sitten enoani vastaan.\n\nv. TELLHEIM. Mitä sanotte?\n\nNEITI. Siinä nyt näette, emme edes tärkeintä ole vielä ehtineet sanoa\ntoisillemme. Niin, hän saapuu tänne vielä tänään. Vain sattuma on syynä\nsiihen, että tulin päivää varemmin ilman häntä.\n\nv. TELLHEIM. Kreivi von Bruchsallko? Onko hän jo palannut?\n\nNEITI. Sodan rauhattomuudet karkoittivat hänet Italiaan: rauha on tuonut\nhänet jälleen takaisin. -- Älkää kuvitelko turhia, Tellheim. Olemmehan\nme jo aikoja sitten poistaneet liittomme vahvimman esteen hänen\npuoleltaan --\n\nv. TELLHEIM. Liittomme?\n\nNEITI. Hän on ystävänne. Hän on kuullut liian monilta liian paljon hyvää\nteistä voidakseen olla muuta. Hän palaa halusta tutustua kasvoista\nkasvoihin siihen mieheen, jonka hänen ainoa perijättärensä on valinnut\nomakseen. Hän tulee enona, holhoojana, isänä jättääkseen minut teille.\n\nv. TELLHEIM. Ah, neiti, miksi ette lukenut kirjettäni? Miksi ette\ntahtonut sitä lukea?\n\nNEITI. Teidän kirjettännekö? Niin, nyt muistan, lähetittehän te minulle\nkirjeen. Mitenkä olikaan tuon kirjeen laita, Franziska? Olemmeko sen\nlukeneet vai emmekö ole sitä lukeneet? Mitä te sitten minulle\nkirjoititte, rakas Tellheim? --\n\nv. TELLHEIM. Ei muuta kuin mitä kunnia käskee.\n\nNEITI. Se on, olemaan jättämättä yksin kunniallista tyttöä, joka teitä\nrakastaa. Täytyyhän kunnian siihen velvoittaa. Tietysti minun olisi\npitänyt lukea tuo kirje. Mutta mitä en ole lukenut, senhän saan nyt\nkuulla.\n\nv. TELLHEIM. Niin, teidän täytyy se nyt kuulla --\n\nNEITI. Ei, minun ei tarvitse sitä kuulla. Se on itsestään selvää. Tekö\nvoisitte tehdä niin ruman kolttosen, että nyt ette huolisi minusta?\nTiedättekö, että siten tulisin koko eliniäkseni häväistyksi? Kotipuoleni\nnaiset osoittaisivat minua sormellaan. -- \"Siinä hän on\", sanottaisiin,\n\"siinä on neiti von Barnhelm, joka luulotteli, rikas kun oli, saavansa\nkelpo Tellheimin omakseen: juurikuin kelpo miehet olisivat rahalla\nsaatavissa!\" Näin sanottaisiin: sillä kaikki kotiseutuni naiset\nkadehtivat minua. Sitä he eivät voi kieltää, että olen rikas, mutta\nsiitä he eivät halua kuulla puhuttavankaan, että muutenkin olen jotenkin\nhyvä tyttö, joka on miehensä arvoinen. Eikö niin, Tellheim?\n\nv. TELLHEIM. Niin, niin, armollinen neiti, siitä tunnen kotiseutunne\nnaiset. Syytäpä heillä onkin kadehtia teiltä virkaheittoa, solvaistua\nupseeria, raajarikkoa kerjäläistä.\n\nNEITI. Ja tuotako kaikkea te muka olette? Ellen erehdy, kuulin jotakin\nsentapaista jo tänään aamupäivällä. Siinä on sekaisin hyvää ja pahaa.\nValaiskaamme siis kumpaakin lähemmin. -- Te olette siis saanut eronne?\nNiin olen kuullut. Luulin, että rykmenttinne oli vain yhdistetty\ntoisiin. Mistä johtui, että noin ansiokasta miestä ei pidetty\ntoimessaan?\n\nv. TELLHEIM. Se johtui siitä, mistä johtua pitikin. Suuret ovat tulleet\nvakuutetuiksi siitä, että sotilas tekee heidän hyväkseen omasta\nhalustaan varsin vähän, velvollisuudesta ei paljoakaan enempää, mutta\nkaikki oman kunniansa tähden. Mitäpä he siis luulisivat olevansa häntä\nkohtaan velkapäät? Rauha on tehnyt useat meikäläiset heille\ntarpeettomiksi, ja lopultakaan ei kukaan ole heille korvaamaton.\n\nNEITI. Te puhutte niinkuin tuleekin miehen puhua, joka vuorostaan voi\nvarsin hyvin tulla toimeen ilman noita suuriakin. Ja nyt enemmän kuin\nkoskaan ennen. Sanon noille suurille suuren kiitokseni siitä, että he\novat luopuneet miehestä, jonka varsin vastahakoisesti olisin tahtonut\njakaa heidän kanssaan. -- Minä olen teidän käskijänne, Tellheim, te ette\ntarvitse muuta herraa. -- Kohdata teidät eronsaaneena, sitä onnea olisin\ntuskin uskaltanut uneksia! -- Mutta te ette ole ainoastaan eronsaanut:\nte olette vielä enemmänkin. Mitäs te olettekaan vielä lisäksi?\nRaajarikko: sanoitte? No, (katsellen häntä ylhäältä alas asti) se\nraajarikko on kuitenkin vielä jotenkin eheä ja ryhdikäs; näyttää yhä\nvielä jotenkin terveeltä ja voimakkaalta. Rakas Tellheim, jos te\nterveitten jäsentenne menettämisen perusteella aiotte lähteä kerjuulle,\nniin ennustan teille jo etukäteen, että ani harvojen ihmisten ovilla\nmitään saatte, lukuunottamatta sellaisten hyväsydämisten tyttöjen ovia\nkuin minä olen.\n\nv. TELLHEIM. Tuossa kaikessa kuulen vain ilkamoivan tytön puhetta, rakas\nMinna.\n\nNEITI. Ja minä kuulen moitteessanne vain tuon \"rakas Minna\". -- Nyt en\nenää aio ilkamoida; sillä mieleeni johtuu, että te sittenkin olette\npikku raajarikko. Pyssynluodista on oikea käsivartenne hiukan\nhalvaantunut. Mutta tarkoin harkiten ei sekään ole erittäin paha. Sitä\nparemmassa turvassa olen lyönneiltänne.\n\nv. TELLHEIM. Neiti!\n\nNEITI. Tarkoitatte: mutta te sitä huonommassa turvassa minun\nlyönneiltäni. No, no rakas Tellheim, toivoakseni ette päästä asioita\nniin pitkälle.\n\nv. TELLHEIM. Teitä naurattaa, hyvä neiti. Valitan, etten voi nauraa\nteidän kanssanne.\n\nNEITI. Miksi ei? Mitä teillä sitten on naurua vastaan? Eikö nauraenkin\nvoi olla hyvin vakava? Rakas majuri, nauru saa meidät pysymään\njärkevämpinä kuin paha tuuli. Todistus on tässä silminnähtävänä. Teidän\nnaurava ystävänne arvioi olosuhteitanne monin verroin oikeammin kuin te\nitse. Kun olette saanut eronne, te sanotte itseänne häväistyksi; kun\nolette saanut kuulan käsivarteenne, te tekeydytte raajarikoksi! Onko se\noikein? Eikö se ole liioittelua? Ja olenko minä järjestänyt asiat siten,\nettä kaikki liioittelu niin helposti joutuu naurunalaiseksi? Lyön vetoa,\nettä jos nyt käyn käsiksi tuohon teidän kerjäläiseenne, niin ei sen\nlaita ole vähääkään parempi. Te lienette kerran pari menettänyt\nkenttävarustuksenne; joitakin sen tai tuon pankkiirin hallussa olevia\npääomia joutunee nyt menemään samaa tietä; teillä ei kenties ole\ntoivoa saada takaisin joitakin palveluksenne aikana suorittamianne\nennakkomaksuja: mutta oletteko silti mikään kerjäläinen? Vaikkapa\nteille ei olisikaan jäänyt mitään muuta kuin se, mitä enoni teille\ntuo mukanaan --\n\nv. TELLHEIM. Enonne, armollinen neiti, ei tuo minulle mitään.\n\nNEITI. Ei muuta kuin ne kaksituhatta pistolia, jotka te niin\njalomielisesti annoitte etukäteen säätyjemme käytettäväksi.\n\nv. TELLHEIM. Jospa vain olisitte lukenut kirjeeni, armollinen neiti!\n\nNEITI. No niin, minä olen sen lukenut. Mutta mitä siinä kirjoititte\ntästä asiasta, jää minulle täydeksi arvoitukseksi. On aivan mahdotonta,\nettä jalo tekonne tahdottaisiin lukea teille rikokseksi. -- Selittäkää\ntoki, rakas majuri.\n\nv. TELLHEIM. Muistatte kai, armollinen neiti, että olin saanut\nmääräyksen mitä ankarimmin kerätä sotaveroa puhtaassa rahassa\nkotiseutunne piirikunnista. Päästäkseni tuota ankaruutta käyttämästä\nminä maksoin puuttuvan summan etukäteen.\n\nNEITI. Muistanpa tietenkin. Rakastin teitä tuon tekonne tähden, vaikka\nen vielä ollut teitä nähnytkään.\n\nv. TELLHEIM. Säädyt antoivat minulle tunnusteensa, ja sen minä aioin\nrauhaa solmittaessa liittää hyväksyttyjen saatavien joukkoon. Tunnuste\nkatsottiin täysin sitovaksi, mutta minun omistusoikeuteni siihen\nasetettiin kiistanalaiseksi. Hymyiltiin ivallisesti, kun vakuutin\nmaksaneeni sen sisällön käteisellä rahalla. Se selitettiin säätyjen\nminulle antamiksi lahjuksiksi tai hyvitykseksi siitä, että niin pian\nolin sopinut heidän kanssaan alimmasta määrästä, johon olin valtuutettu\nsuostumaan vain äärimmäisessä hätätilassa. Niin joutui tunnuste minun\nkäsistäni, ja jos se maksetaan, niin ei sitä varmaankaan makseta\nminulle. -- Tällä, hyvä neiti, katson kunniaani loukatun, enkä saamani\neron takia, jota olisin vaatinut, ellen olisi sitä saanut. -- Te olette\nvakava, hyvä neiti? Miksi ette naura? Ha, ha, ha! Minähän nauran.\n\nNEITI. Oi, tukahuttakaa tuo nauru, Tellheim! Minä rukoilen! Se on\nihmisvihan hirveätä naurua! Ei, te ette ole se mies, joka voi katua\nhyvää tekoaan sen vuoksi, että siitä on hänelle huonot seuraukset. Ei,\nnoita huonoja seurauksia ei mitenkään voi kestää kauan! Totuuden täytyy\ntulla ilmi. Enoni, kaikki säätymme voivat todistaa --\n\nv. TELLHEIM. Enonne! Teidän säätynne! Ha, ha, ha!\n\nNEITI. Teidän naurunne surmaa minut, Tellheim! Jos uskotte hyveisiin ja\nkaitselmukseen, Tellheim, niin älkää naurako tuolla tavalla! En ole\nkoskaan kuullut pelottavammin kirottavan, kuin te nauratte. -- Ja\notaksukaamme pahinta! Jos teidät täällä kaikin mokomin tahdotaan tuomita\nväärin, niin ei teitä siellä meillä voida väärin tuomita. Ei, me emme\nvoi, me emme tahdo teitä tuomita väärin, Tellheim. Ja jos meidän\nsäädyillämme on vähintäkään kunniantuntoa, niin tiedän, mitä niiden on\ntehtävä. Mutta johan nyt joutavia: miksipä se olisi tarpeellista?\nKuvitelkaa, Tellheim, että olisitte menettänyt nuo kaksituhatta pistolia\njonakin rajuna iltana. Kuningas oli teille onneton kortti: rouva\n(osoittaen itseään) on teille sitä suosiollisempi. -- Kaitselmus,\nuskokaa minua, suojelee aina rehellistä miestä vahingoilta ja useimmiten\njo etukäteen. Tuo teko, joka kerran sai teidät menettämään kaksituhatta\npistolia, saattoi minut teidän omaksenne. Ilman tuota tekoa minua ei\nkoskaan olisi haluttanut päästä teitä tuntemaan. Tiedättehän, että tulin\nkutsumattomana ensi kerran seuraan, jossa luulin teidät tapaavani. Tulin\nsinne ainoastaan teidän tähtenne. Tullessani sinne olin varmasti jo\npäättänyt teitä rakastaa -- minä jo rakastinkin teitä! -- olin varmasti\npäättänyt saada teidät omakseni, vaikka olisinkin huomannut teidät yhtä\nmustaksi ja rumaksi kuin Venetian maurilaisen. Te ette ole niin musta ja\nruma; ettekä liene niin mustasukkainenkaan. Mutta, Tellheim, Tellheim,\nte muistutatte häntä kuitenkin niin monessa suhteessa! Voi noita rajuja,\njärkkymättömiä miehiä, jotka alati vain kunnian kummitukseen tuijottavat\nja kaikki muut tunteensa paaduttavat! -- Katsokaa minuun! minuun,\nTellheim! (v. Tellheim on tällävälin kaiken aikaa miettivänä ja\nliikahtamatta tuijottanut yhteen paikkaan.) Mitä te ajattelette? Te ette\nkuuntele?\n\nv. TELLHEIM (hajamielisenä). Kuuntelen toki! Mutta sanokaahan, hyvä\nneiti, kuinka joutui mauri Venetian palvelukseen? Eikö maurilla ollut\nisänmaata? Minkätähden vuokrasi hän käsivartensa ja verensä vieraalle\nvaltiolle?\n\nNEITI (pelästyneenä). Missä te olette, Tellheim? -- Nyt on aika\nkeskeyttää. -- Tulkaa! (Tarttuen hänen käteensä.) -- Franziska, käske\najaa vaunut esiin.\n\nv. TELLHEIM (tempautuu irti neidistä ja rientää Franziskan jälkeen). Ei,\nFranziska, minulla ei voi olla kunniaa seurata neitiä ajelulle. -- Hyvä\nneiti, suokaa minun vielä tänään pitää terve järkeni, ja sallikaa minun\npoistua. Olen jo sen menettämäisilläni teidän tähtenne. Ponnistan\nvastaan, minkä voin. -- Mutta koska vielä olen täydellä järjellä, niin\nkuulkaa, hyvä neiti, minä olen lujasti päättänyt, mistä ei mikään mahti\nmaailmassa saa minua luopumaan. -- Jollei peliini enää satu onnellista\nheittoa, jollei lehti kokonaan käänny, jollei --\n\nNEITI. Minun täytyy keskeyttää teidät, herra majuri. -- Meidän olisi\nheti pitänyt puhua hänelle siitä, Franziska. Etkä sinäkään muistuta\nminua mistään. -- Puhelumme olisi käynyt aivan toisenlaiseksi, jos heti\naluksi olisin maininnut sen hyvän uutisen, jota chevalier de la\nMarliniere juuri äsken kävi teille tuomassa.\n\nv. TELLHEIM. Chevalier de la Marliniere? Kuka se on?\n\nFRANZISKA. Hän lienee jotenkin kelpo mies, herra majuri, paitsi mitä --\n\nNEITI. Vaikene, Franziska! -- Myöskin eräs eronsaanut upseeri, joka\nAlankomaitten palveluksesta --\n\nv. TELLHEIM. Haa! luutnantti Riccaut!\n\nNEITI. Hän vakuutti olevansa teidän ystävänne.\n\nv. TELLHEIM. Minä vakuutan, etten minä ole hänen ystävänsä.\n\nNEITI. Ja että hänelle oli en tiedä mikä ministeri ilmaissut, että\nteidän asianne on lähellä mitä onnellisinta ratkaisua, jokin\nkuninkaallinen käsikirje kuuluu olevan tulossa teille. --\n\nv. TELLHEIM. Kuinka olisi Riccaut päässyt ministerin seuraan? --\nJotakin tosin lienee asiassani tapahtunut; sillä vastikään selitti\nsotavarainhoitaja minulle, että kuningas on kumonnut kaiken, mitä minua\nvastaan on esilletuotu, ja että minä nyt voisin peruuttaa kirjallisesti\nantamani kunniasanan, jolla olin luvannut olla täältä poistumatta\nennenkuin minut on huomattu täysin syyttömäksi. -- Mutta siinä lieneekin\nkaikki. Minun tahdotaan antaa livistää tieheni. Mutta siinä he\nerehtyvät; minä en pakene. Ennemmin vaikka näännyn äärimmäiseen\nkurjuuteen solvaajieni silmien edessä --\n\nNEITI. Uppiniskainen mies!\n\nv. TELLHEIM. Minä en tarvitse armoa, minä tahdon oikeutta. Kunniani --\n\nNEITI. Sellaisen miehen kunnia kuin teidän --\n\nv. TELLHEIM. (kiivaasti). Ei, hyvä neiti, te voinette varsin hyvin\narvostella kaikkia muita asioita, mutta tätä ette. Kunnia ei ole\nomantuntomme ääni, ei muutamien oikeamielisten todistus --\n\nNEITI. Ei, ei, tiedän sen kyllä. -- Kunnia on -- kunnia.\n\nv. TELLHEIM. Lyhyesti, hyvä neiti, -- te ette antanut minun puhua\nloppuun, -- tahdoin sanoa: jos se, mikä on omani, minulta niin\nhäpeällisesti pidätetään, jos ei kunnialleni anneta mitä täydellisintä\nhyvitystä, niin minä en, hyvä neiti, voi olla teidän omanne; sillä\nmaailman silmissä en ole sen arvoinen. Neiti von Barnhelm ansaitsee\ntahrattoman miehen. Arvotonta on se rakkaus, joka arvelematta saattaa\nasettaa sen, johon se kohdistuu, ylenkatseelle alttiiksi. Arvoton on se\nmies, joka julkeaa ottaa koko onnensa vastaan naiselta, jonka sokea\nhellyys --\n\nNEITI. Ja onko tämä täyttä totta, herra majuri? -- (Kääntyen häneen\näkkiä selin.) Franziska!\n\nv. TELLHEIM. Älkää suuttuko, hyvä neiti --\n\nNEITI (syrjään Franziskalle). Nyt on aika! Mitä arvelet, Franziska? --\n\nFRANZISKA. En osaa arvella mitään. Mutta kyllä hän menee vähän liian\npitkälle --\n\nv. TELLHEIM (joka tulee keskeyttämään). Te olette suuttunut,\nhyvä neiti --\n\nNEITI (pilkallisesti). Minäkö? en vähääkään.\n\nv. TELLHEIM. Jos rakastaisin teitä vähemmän, hyvä neiti --\n\nNEITI (vielä samaan sävyyn). Niin tietysti, se olisi onnettomuuteni --\nja katsokaa, herra majuri, en minäkään halua teidän onnettomuuttanne.\n-- Rakkauden täytyy olla aivan epäitsekäs. -- Hyväpä oli, etten ole ollut\navosydämisempi! Kenties olisi saalinne suonut minulle sen, minkä\nrakkautenne minulta kielsi. --\n\n    (Vetäen sormuksen hitaasti sormestaan.)\n\nv. TELLHEIM. Mitä te sillä tarkoitatte, neiti?\n\nNEITI. Ei, älköön kumpikaan saattako toistansa onnellisemmaksi tahi\nonnettomammaksi. Niin vaalii tosi rakkaus! Uskon teitä, herra majuri, ja\nteillä on liian paljon kunniaa voidaksenne käsittää väärin rakkautta.\n\nv. TELLHEIM. Ivaatteko, hyvä neiti?\n\nNEITI. Kas tässä! Ottakaa takaisin sormus, jonka annoitte minulle\nuskollisuuden merkiksi. (Ojentaa hänelle sormuksen.) Olkoon se mennyttä!\nOlkaamme kuin emme olisi tunteneet toisiamme!\n\nv. TELLHEIM. Mitä kuulen?\n\nNEITI. Ihmetyttääkö se teitä? -- Ottakaa, hyvä herra. -- Ette kai ole\nvain teeskennellyt?\n\nv. TELLHEIM (ottaen sormuksen hänen kädestään). Jumala! ja näin voi\nMinna puhua! --\n\nNEITI. Te ette voi olla omani tuossa _yhdessä_ tapauksessa: minä en voi\nolla teidän omanne missään tapauksessa. Teidän onnettomuutenne on\nluultava; minun on varma. -- Jääkää hyvästi!\n\n    (Aikoo poistua.)\n\nv. TELLHEIM. Mihin nyt, rakkahin Minna? --\n\nNEITI. Hyvä herra, te solvaatte minua nyt tuolla tuttavallisella\nnimityksellänne.\n\nv. TELLHEIM. Mikä teidän on, hyvä neiti? Mihin menette?\n\nNEITI. Päästäkää. -- Salaamaan teiltä kyyneleeni, petturi!\n\n    (Poistuu.)\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    von Tellheim. Franziska.\n\nv. TELLHEIM. Kyyneleet? Ja minäkö jättäisin hänet?\n\n    (Aikoo rientää jälkeen.)\n\nFRANZISKA (joka estää häntä puhumasta). Ei toki, herra majuri! Ette\nsuinkaan aio seurata häntä hänen makuuhuoneeseensa?\n\nv. TELLHEIM. Hänen onnettomuutensa? Eikö hän puhunut onnettomuudesta?\n\nFRANZISKA. Puhuipa kyllä! onnettomuudesta kadottaa teidät, sitten kun --\n\nv. TELLHEIM. Sitten kun? mitä sitten kun? Tuon takana piilee enemmänkin.\nMitä se on, Franziska? Puhu, sano!\n\nFRANZISKA. Sitten kun hän, aioin sanoa, -- on teidän tähtenne uhrannut\nniin paljon.\n\nv. TELLHEIM. Uhrannut minun tähteni?\n\nFRANZISKA. Kuulkaa siis aivan lyhyesti. -- Oli oikein, hyvä herra\nmajuri, että te tällä tavalla hänestä vapauduitte. Miksipä en sitä\nteille sanoisi? Eihän se kuitenkaan voi kauemmin pysyä salassa. --\nMe olemme paenneet! -- Kreivi von Bruchsall on tehnyt neidin\nperinnöttömäksi, kun tämä ei suostunut ottamaan ketään miestä hänen\nkädestään. Kaikki jätti, kaikki hylkäsi hän tämän jälkeen. Mitä oli\nmeidän tekeminen? Me päätimme lähteä etsimään häntä, jolle me --\n\nv. TELLHEIM. Jo riittää. -- Tule, minun täytyy heittäytyä hänen\njalkoihinsa.\n\nFRANZISKA. Mitä te ajattelette? Lähtekää toki ja kiittäkää hyvää\nonneanne --\n\nv. TELLHEIM. Kurja raukka! sellaisena minua pidät? -- Ei, rakas\nFranziska, tuo neuvo ei tullut sydämestäsi. Anna anteeksi kiivastukseni!\n\nFRANZISKA. Älkää enää pidättäkö minua. Minun täytyy rientää katsomaan,\nmitä hän tekee. Kuinka helposti olisi saattanut jotakin tapahtua. --\nMenkää! Tulkaa mieluummin takaisin sitte kun teitä haluttaa tulla\ntakaisin.\n\n    (Rientää neidin jälkeen.)\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\nv. TELLHEIM. Mutta, Franziska! -- Oo, minä odotan teitä täällä -- Ei, se\non tärkeämpää! -- Kun hän näkee, että minulla on tosi mielessä, ei hän\nvoi olla antamatta anteeksi. -- Nyt minä tarvitsen sinua, kunnon Werner!\n-- Ei, Minna, minä en ole petturi!\n\n    (Kiiruhtaa pois.)\n\n    (Neljännen näytöksen loppu.)\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    (Näyttämö: sali.)\n\n    von Tellheim toiselta ja Werner toiselta sivulta.\n\nv. TELLHEIM. Haa, Werner! olen etsinyt sinua kaikkialta. Missä olet\npiileskellyt?\n\nWERNER. Ja minä olen etsinyt teitä, herra majuri; niin käy aina, kun\nrupeaa etsimään. -- Tuon teille hyvän uutisen.\n\nv. TELLHEIM. Ah, en tarvitse nyt sinun uutisiasi: tarvitsen rahojasi.\nPian nyt, Werner, anna minulle kaikki, mitä sinulla on, ja sitten koeta\nsaada kokoon niin paljon kuin voit.\n\nWERNER. Herra majuri? -- No, kautta kurjan sieluni, enkös sitä jo\nsanonut, että silloin hän lainaa minulta rahaa, kun hänellä itselläänkin\non toisille lainata.\n\nv. TELLHEIM. Ethän vain tee verukkeita?\n\nWERNER. Ettei minun vain kävisi häntä mistään moittiminen, ottaa hän\nminulta oikealla kädellään ja antaa takaisin vasemmalla.\n\nv. TELLHEIM. Älä viivytä minua, Werner! -- Aikomukseni on antaa ne\nsinulle takaisin, mutta milloin ja millä tavalla? -- Herra sen tiennee!\n\nWERNER. Te ette siis vielä tiedä, että hovikassa on saanut määräyksen\nmaksaa teille rahanne takaisin? Vastikään sain sen tietää tuolla --\n\nv. TELLHEIM. Mitä sinä höpiset? Kaikkea sinut saavatkin uskomaan? Etkö\nsitten käsitä, että jos se olisi totta, minun toki ensin olisi pitänyt\nsaada se tietooni? -- Lyhyesti, Werner, rahaa. Rahaa!\n\nWERNER. No niin, ilomielin! tässä on vähän! -- Tässä on ne sata\nlouisdoria ja tässä ne sata tukaattia. --\n\n    (Antaa hänelle kummatkin.)\n\nv. TELLHEIM. Nuo sata louisdoria saat viedä Justille. Hänen on heti\njälleen lunastettava se sormus, jonka hän tänä aamuna on pantannut. --\nMutta mistä saat lisää, Werner? -- Tarvitsen paljon enemmän.\n\nWERNER. Jättäkää se minun huolekseni. -- Se mies, joka osti tilani, asuu\ntäällä kaupungissa. Maksupäivä olisi tosin vasta kahden viikon kuluttua,\nmutta rahat ovat jo valmiina odottamassa, ja joku puolen prosentin\nlyhennys --\n\nv. TELLHEIM. No niin, rakas Werner! -- Näethän, että sinä olet ainoa\nturvani? -- Minun täytyykin uskoa sinulle kaikki. Tuo neiti tuolla, --\nolethan nähnyt hänet, -- on onneton --\n\nWERNER. Voi surkeutta!\n\nv. TELLHEIM. Mutta huomenna hän on vaimoni --\n\nWERNER. Oi riemua!\n\nv. TELLHEIM. Ja ylihuomenna vien hänet pois. Minä saan lähteä, minä\ntahdon lähteä. Käyköön täällä kaiken miten käy! Kenpä tietää, missä\nminua muualla onni odottaa. Jos tahdot, Werner, niin tule mukaan.\nAstukaamme jälleen palvelukseen.\n\nWERNER. Todellako? -- Mutta kaiketi siellä, missä soditaan, herra\nmajuri?\n\nv. TELLHEIM. Missä sitten? -- Mene, rakas Werner, puhumme tästä vielä\ntarkemmin.\n\nWERNER. Voi majuri kulta! -- Ylihuomenna? Miksi ei yhtä hyvin jo\nhuomenna? -- Kyllä minä hommaan kaikki, mitä tarvitaan. -- Persiassa,\nherra majuri, soditaan kelpo lailla; mitäs arvelette?\n\nv. TELLHEIM. Pohtikaamme asiaa; lähde nyt vain, Werner!\n\nWERNER. Helei! eläköön prinssi Heraklius!\n\n    (Poistuu.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\nv. TELLHEIM. Mikä minun on? -- Koko sieluni on uudessa vireessä. Oma\nonnettomuuteni masensi minut -- sai minut harmistuneeksi,\nlyhytnäköiseksi, ujoksi, veltoksi; hänen onnettomuutensa kohottaa minut\nkorkealle, minä katselen jälleen vapaasti ympärilleni ja tunnen itseni\nreippaaksi ja voimakkaaksi ryhtymään hänen puolestaan kaikkeen -- mihin\ntahansa --. Miksi viivyttelen?\n\n    (Aikoo lähteä neidin huoneeseen, josta Franziska tulee\n    häntä vastaan.)\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Franziska. v. Tellheim.\n\nFRANZISKA. Tekö se olitte sittenkin? -- Olin kuulevinani teidän äänenne.\n-- Mitä haluatte, herra majuri?\n\nv. TELLHEIM. Mitäkö haluan? -- Mitä neitisi tekee? -- Tule!\n\nFRANZISKA. Hän on juuri lähdössä ajelemaan.\n\nv. TELLHEIM. Yksinkö? ilman minua? mihin?\n\nFRANZISKA. Oletteko unohtanut, herra majuri?\n\nv. TELLHEIM. Hulluko sinä olet, Franziska? -- Minä ärsytin häntä, ja hän\nloukkaantui: nyt pyydän häneltä anteeksi, ja kyllä hän antaa.\n\nFRANZISKA. Mitä? -- Senkin jälkeen kun otitte sormuksen takaisin, herra\nmajuri?\n\nv. TELLHEIM. Haa! -- silloin olin aivan sekaisin. -- Nyt vasta ehdin\ntaas sormusta ajattelemaan. -- Mihin sen pistinkään? -- (Hän etsii\nsitä.) Tässä se on.\n\nFRANZISKA. Sekö se on? (Hänen pistäessään sen jälleen taskuunsa,\nsyrjään.) Kunpa hän ymmärtäisi katsoa sitä tarkemmin!\n\nv. TELLHEIM. Hän pakotti minut sen ottamaan katkerin mielin. -- Olen jo\nunohtanut sen katkeruuden. Täysi sydän ei sanoja punnitse. -- Mutta hän\nei myöskään hetkeäkään epäröi ottamasta sormusta jälleen. -- Ja onhan\nminulla vielä hänen sormuksensa.\n\nFRANZISKA. Sitä hän odottaa omansa sijaan takaisin. -- Missä se sitten\non, herra majuri? Näyttäkäähän toki sitä minulle.\n\nv. TELLHEIM. (vähän hämillään). Olen -- unohtanut -- pistää sen\nsormeeni. -- Just -- Just tuo sen minulle tuossa tuokiossa.\n\nFRANZISKA. Toinen on kai jotenkin toisensa näköinen; näyttäkäähän sitä;\nkatselen sellaisia kovin mielelläni.\n\nv. TELLHEIM. Joskus toiste, Franziska. Tule nyt\n\nFRANZISKA (syrjään). Hän ei näy mitenkään haluavan päästä\nerehdyksestään.\n\nv. TELLHEIM. Mitä sanot? Erehdyksestäkö?\n\nFRANZISKA. Se on erehdys, sanon minä, jos luulette, että ottaessanne\nneidin yhä vielä tekisitte hyvän kaupan. Hänen oma omaisuutensa ei ole\nkovinkaan suuri; vähänkin itsekkäitten laskujen johdosta voi se\nholhoojien käsissä hävitä kuin tuhka tuuleen. Hän odotti kaikkea hyvää\nenoltaan, mutta tuo julma eno --\n\nv. TELLHEIM. Mitä hänestä! -- Eikö minussa ole miestä kerran korvaamaan\nhänelle kaikki? --\n\nFRANZISKA. Kuuletteko? Hän soittaa; minun täytyy mennä sinne.\n\nv. TELLHEIM. Minä tulen sinun kanssasi.\n\nFRANZISKA. Taivas varjelkoon! Hän on nimenomaan kieltänyt minua\npuhelemasta teidän kanssanne. Tulkaa edes Vähän jälkeenpäin. --\n\n    (Menee huoneeseen.)\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\nv. TELLHEIM (huutaa hänen jälkeensä). Ilmoita minut hänelle! -- Puhu\nminun puolestani, Franziska! -- Seuraan heti perässäsi! -- Mitä hänelle\nsanoisin? -- Kun sydän saa puhua, ei tarvita mitään valmistuksia.\n-- Ainoa, mikä voisi vaatia harkittua sanankäännettä, on hänen estelynsä,\nhänen epäröintinsä heittäytyä onnettomana minun syliini, hänen\nteeskennelty ponnistuksensa kuvitella minulle onnea, jonka hän minun\ntähteni on kadottanut. Tämä epäluottamus minun kunniaani ja omaan\narvoonsa on hänen saatava anteeksi omalta itseltään, omalta itseltään.\n-- Minä olen sen jo anteeksi antanut! -- Haa! tuolla hän tulee. --\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Neiti. Franziska. v. Tellheim.\n\nNEITI (tullessaan huoneestaan, ikäänkuin ei huomaisikaan majuria).\nVaunut kai ovat jo oven edessä, Franziska? -- Viuhkani! --\n\nv. TELLHEIM (lähestyen häntä). Mihin lähdette, hyvä neiti?\n\nNEITI (teeskennellyn kylmästi). Ulos, herra majuri. -- Arvaan, miksi\nvielä kerran olette vaivautunut tänne: antaaksenne tekin minulle\nsormukseni takaisin. -- Hyvä, herra majuri; olkaa siis hyvä ja jättäkää\nse Franziskan huostaan -- Franziska, ota majurilta sormus! -- Minulla ei\nole aikaa hukata.\n\n    (Aikoo poistua.)\n\nv. TELLHEIM (astuu hänen eteensä). Hyvä neiti! -- Ah, mitä olenkaan\nsaanut kuulla, hyvä neiti! En ole ansainnut niin suurta rakkautta.\n\nNEITI. Vai niin, Franziska? Sinä olet siis herra majurille -- --\n\nFRANZISKA. Ilmaissut kaikki.\n\nv. TELLHEIM. Älkää suuttuko minuun, hyvä neiti. Minä en ole petturi. Te\nolette maailman silmissä menettänyt minun tähteni paljon, mutta ette\nminun silmissäni. Minun silmissäni te olette tällä tappiollanne\näärettömästi voittanut. Se oli teille vielä liian uutta; te pelkäsitte,\nettä se ehkä tekisi minuun liian epäedullisen vaikutuksen; te halusitte\nsen minulta aluksi salata. Minä en moiti teitä tämän epäluottamuksenne\nvuoksi. Se johtui halusta saada omistaa minut. Tämä halu on minun\nylpeyteni! Te kohtasitte minut itsenikin onnettomana ettekä tahtonut\nkasata onnettomuutta onnettomuuden päälle. Te ette osannut aavistaa,\nettä teidän onnettomuutenne saisi minut kokonaan unohtamaan omani.\n\nNEITI. Kaikki tuo on varsin hyvä, herra majuri! Mutta se on nyt kerran\ntapahtunut. Minä olen vapauttanut teidät sitoutumuksestanne; te olette\nottaessanne sormuksen takaisin --\n\nv. TELLHEIM. En ole suostunut mihinkään! -- Pidän itseäni pikemminkin\nnyt sidotumpana kuin koskaan. -- Te olette omani, Minna, ikuisesti\nomani. (Ottaa sormuksen esiin.) Kas tässä, ottakaa se toisen kerran\nuskollisuuteni merkiksi --\n\nNEITI. Minäkö ottaisin tämän sormuksen takaisin? tämän sormuksen?\n\nv. TELLHEIM. Niin, rakkain Minna, niin!\n\nNEITI. Mitä te minusta ajattelette? tämän sormuksen?\n\nv. TELLHEIM. Tämän sormuksen te otitte ensi kerran kädestäni, kun\nkummankin meidän olosuhteemme olivat yhtäläiset ja onnelliset. Ne eivät\nenää ole onnelliset, mutta taaskin yhtäläiset. Yhtäläisyys on aina\nrakkauden vahvin side. -- Sallitteko, rakkahin Minna! --\n\n    (Tarttuu hänen käteensä pistääkseen siihen sormuksen.)\n\nNEITI. Mitä? väkivalloinko, herra majuri? -- Ei, ei ole mitään mahtia\nmaailmassa, joka pakottaisi minut ottamaan takaisin tämän sormuksen!\n-- Luuletteko, että olen sormusta vailla? -- Oo, näettehän toki (näyttäen\nsormustaan), että minulla on tässä vielä yksi, joka varsin hyvin vetää\nvertoja teidän sormuksellenne? --\n\nFRANZISKA. Eikö hän nyt vieläkään huomaa! --\n\nv. TELLHEIM (päästäen irti neidin käden). Mitä tämä on? -- Näen neiti\nvon Barnhelmin, mutta en kuule hänen ääntänsä. Te teeskentelette, hyvä\nneiti. -- Suokaa anteeksi, että käytän teidän omaa sanaanne.\n\nNEITI (todellisella äänensävyllään). Loukkasiko tuo sana teitä, herra\nmajuri?\n\nv. TELLHEIM. Se koski minuun kipeästi.\n\nNEITI (liikutettuna). Se ei ollut tarkoitukseni, Tellheim. -- Antakaa\nanteeksi, Tellheim.\n\nv. TELLHEIM. Haa, tämä tuttavallinen äänensävy sanoo minulle, että\njälleen tulette entisellenne, hyvä neiti, että yhä vielä rakastatte\nminua, Minna. --\n\nFRANZISKA (tokaisten). Pila olisikin helposti saattanut mennä liian\npitkälle. --\n\nNEITI (käskevästi). Ole sekaantumatta peliimme, Franziska, tee hyvin! --\n\nv. TELLHEIM (syrjään ja loukattuna). Eikö vieläkään riitä?\n\nNEITI. Niin, hyvä herra, naisellisen turhamaista olisi tekeytyä kylmäksi\nja pilkalliseksi. Pois se! Te ansaitsette saada nähdä minut yhtä\ntodellisena kuin itsekin olette. -- Rakastan teitä vielä, Tellheim,\nrakastan teitä vielä, mutta siitä huolimatta --\n\nv. TELLHEIM. Ei enempää, rakkahin Minna, ei enempää!\n\n    (Tarttuu vielä kerran hänen käteensä pistääkseen sormuksen\n    hänen sormeensa.)\n\nNEITI (joka vetää kätensä pois). Siitä huolimatta, -- sitä suuremmalla\nsyyllä en enää koskaan salli sen toistuvan; en koskaan! -- Minne aiotte\nlähteä, herra majuri? -- Luulin teidän saavan tarpeeksenne omasta\nonnettomuudestanne. -- Teidän täytyy jäädä tänne; kaikkein täydellisintä\nhyvitystä teidän täytyy -- uhmaten vaatia. Tässä hädässä en keksi\nmuutakaan sanaa. -- Uhmaten vaatia, -- vaikkapa äärimmäinen kurjuus\nteidät solvaajienne silmien edessä runtelisi!\n\nv. TELLHEIM. Niin ajattelin, niin puhuin, kun en tiennyt, mitä ajattelin\nja puhuin. Harmi ja salainen suuttumus olivat sumentaneet koko sieluni;\nei edes rakkaus onnen kirkkaimmassa loistossa voinut luoda siihen\npäivänvaloa. Mutta sepä lähettääkin tyttärensä, säälin, joka paremmin\ntuntien synkän tuskan, hälventää sumut ja jälleen avaa sieluni kaikki\nkulkutiet hellyyden vaikutteille. Itsesäilytysvaisto herää, kun\nsäilytettävänä on jotakin kallisarvoisempaa kuin oma itsensä ja se on\ntehtävä omin voimin. Älkää, hyvä neiti, loukkaantuko tästä\nsääli-sanasta. Kovan onnemme viattomalta aiheuttajalta voimme kuulla sen\ntuntematta nöyryytystä. Minä olen tuo aiheuttaja; minun tähteni, Minna,\nte kadotitte ystävänne ja sukulaisenne, omaisuutenne ja isänmaanne.\nMinun kauttani, minussa on teidän kaikki tämä jälleen löydettävä;\nmuutoin jää tunnolleni rakastettavimman naisen turmio. Älkää saattako\nminua ajattelemaan tulevaisuuttani sellaiseksi, että minun täytyisi\nvihata itseäni. -- Ei, ei mikään saa minua pidättää täällä kauempaa.\nTästä hetkestä alkaen asetan ainoastaan halveksumiseni kaikkea sitä\nvääryyttä vastaan, jota täällä saan osakseni. Onko tämä maa koko\nmaailma? Täälläkö yksin aurinko nousee? Enkö saa mennä, minne haluan?\nKukapa kieltäytyisi ottamasta vastaan palvelustani? Ja vaikka minun\ntäytyisi lähteä sitä tarjoamaan maailman ääriin: seuratkaa minua\nturvallisesti, rakkahin Minna; meiltä ei ole mitään puuttuva. -- Minulla\non ystävä, joka minua mielellään tukee. --\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Eräs jääkäri, v. Tellheim. Neiti. Franziska.\n\nFRANZISKA (huomatessaan jääkärin). St! Herra majuri --\n\nv. TELLHEIM (lähestyen jääkäriä). Ketä haette?\n\nJÄÄKÄRI. Minä etsin majuri von Tellheimiä. -- Ah, tehän se olettekin.\nHyvä herra majuri, tämä kuninkaallinen käsikirje (ottaa sen\nkirjelaukustaan) on minun jätettävä teille.\n\nv. TELLHEIM. Minulle?\n\nJÄÄKÄRI. Osoitteesta päättäen --\n\nNEITI. Franziska, kuuletko? -- Chevalier puhui sittenkin totta!\n\nJÄÄKÄRI (Tellheimin ottaessa kirjeen). Pyydän anteeksi, herra majuri;\nteidän olisi tullut saada se jo eilen, mutta minun on ollut mahdoton\npäästä selville asunnostanne. Vasta tänään sain sen tietää paraatissa\nluutnantti Riccaut'lta.\n\nFRANZISKA. Armollinen neiti, kuulitteko? -- Tuossa nyt on se\nchevalier'n ministeri. -- \"Mike ole sen ministerin nimi, kun asu\nsiell suuri tori?\" --\n\nv. TELLHEIM. Olen teille vaivoistanne hyvin kiitollinen.\n\nJÄÄKÄRI. Teen vain velvollisuuteni, herra majuri.\n\n    (Poistuu.)\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    von Tellheim. Neiti. Franziska.\n\nv. TELLHEIM. Ah, neiti hyvä, mitähän tässä on? Mitä sisältää tämä kirje?\n\nNEITI. Minulla ei ole oikeutta ulottaa uteliaisuuttani niin pitkälle.\n\nv. TELLHEIM. Mitä? Vieläkö eroitatte minun kohtaloni omastanne? -- Mutta\nmiksi epäröin sitä avata? -- Se ei voi saattaa minua onnettomammaksi\nkuin olen; ei, rakkahin Minna, se ei voi saattaa meitä onnettomammiksi,\n-- mutta kyllä onnellisemmiksi! -- Sallitteko, neiti hyvä!\n\n    (Avaa ja lukee kirjeen, samalla kun isäntä tulee hiipien esiin.)\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Isäntä. Edelliset.\n\nISÄNTÄ (läheten Franziskaa). Pst! kaunis lapseni! sana vain!\n\nFRANZISKA (lähestyy häntä). Herra isäntä? -- Totisesti, me emme itsekään\nvielä tiedä, mitä kirje sisältää.\n\nISÄNTÄ. Mitäpä minä kirjeestä? -- Tulin sormusta hakemaan. Armollisen\nneidin täytyy antaa se minulle heti. Just on tuolla, hänen on\nlunastettava se takaisin.\n\nNEITI (joka tällävälin samaten on lähestynyt isäntää). Sanokaa te vain\nJustille, että se jo on lunastettu, ja sanokaa hänelle kuka sen lunasti,\nettä minä sen tein.\n\nISÄNTÄ. Mutta --\n\nNEITI. Minä vastaan kaikesta, menkää nyt vain!\n\n    (Isäntä poistuu.)\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    v. Tellheim. Neiti Franziska.\n\nFRANZISKA. Ja nyt, armollinen neiti, riittäköön tämä jo majuri-paralle.\n\nNEITI. Vai puhut sinä hänen puolestaan! Ikäänkuin ei solmu kohta jo\nitsestäänkin aukenisi.\n\nv. TELLHEIM (luettuaan, mitä voimakkaimman liikutuksen vallassa). Haa!\ntässäkin hän on oma itsensä! -- Oi, hyvä neiti, mikä oikeamielisyys! --\nmikä armo! -- Tämä on enemmän kuin olen odottanut! -- Enemmän kuin\nansaitsen! -- Onneni, kunniani, kaikki on ennallaan! -- Enhän vain näe\nunta? (Katsahtaen taas kirjeeseen ikäänkuin vielä kerran tullakseen\nvakuutetuksi.) Ei, tämä ei ole omien toiveitteni harhanäköä! -- Lukekaa\nitse, hyvä neiti, lukekaa itse!\n\nNEITI. En ole niin vaatelias, herra majuri.\n\nv. TELLHEIM. Vaatelias? Kirje on osoitettu minulle, Tellheimillenne,\nMinna. Se sisältää, -- mitä teiltä ei enonnekaan enää voi ottaa. Teidän\ntäytyy se lukea, lukekaa toki!\n\nNEITI. Jos sillä teen mieliksenne, herra majuri. --\n\n    (Ottaa kirjeen ja lukee.)\n\n  \"_Rakas majuri von Tellheim!_\n\n  \"Minä teen Teille tiettäväksi, että asia, joka sai minut\n  huolehtimaan kunniastanne, on selvinnyt Teidän eduksenne.\n  Veljelleni on siitä tehty lähemmin selkoa, ja hänen\n  todistuksestaan on käynyt ilmi, että Te olette enemmän kuin\n  syytön. Hovikassalle on annettu määräys palauttaa Teille\n  puheenaoleva tunnuste ja maksaa suorittamanne ennakkomaksut;\n  myöskin olen käskenyt, että kaikki se, mitä sotakassoilla on\n  esilletuotavaa Teidän laskujanne vastaan, on jätettävä\n  huomioonottamatta. Ilmoittakaa minulle, salliiko terveytenne\n  Teidän jälleen astua palvelukseeni. Minä en mielelläni tahtoisi\n  olla vailla miestä, jolla on Teidän urheutenne ja ajatustapanne.\n  Olen Teille alati suosiollinen Kuningas j. n. e.\"\n\nv. TELLHEIM. No, mitä sanotte tästä, neiti hyvä?\n\nNEITI (kääriessään kirjeen jälleen kokoon ja antaen sen takaisin).\nMinäkö? en mitään.\n\nv. TELLHEIM. Ette mitään?\n\nNEITI. Niin, tosiaan: että kuninkaanne, joka on suuri mies, lienee\nmyöskin hyvä mies. -- Mutta mitäpä se minuun kuuluu? Hän ei ole minun\nkuninkaani.\n\nv. TELLHEIM. Ja mitään muutako ette sano? Ette mitään meihin itseemme\nnähden?\n\nNEITI. Te astutte jälleen hänen palvelukseensa; majurista tulee\neverstiluutnantti, kenties eversti. Toivotan sydämestäni onnea.\n\nv. TELLHEIM. Ja te ette tunne minua paremmin? -- Ei, kun onni antaa\nminulle niin paljon takaisin, kuin on tarpeen tyydyttääkseen järkevän\nmiehen toiveita, niin riippukoon yksinomaan Minnastani, tuleeko minun\ntaas kuulua vielä jollekin toisellekin kuin hänelle. Yksin hänen\npalvelukseensa olkoon koko elämäni omistettu! Suurten palveleminen on\nvaarallista eikä palkitse sitä vaivaa, pakkoa ja nöyryytystä, jonka se\nmaksaa. Minna ei ole niitä turhamaisia naisia, jotka eivät rakasta\nmiehissään muuta kuin arvonimeä ja kunniapaikkaa. Hän on rakastava minua\noman itseni tähden, ja minä unohdan hänen tähtensä koko maailman.\nMinusta tuli sotilas puoluesyistä, en edes itse tiedä minkälaisten\npoliittisten periaatteitten takia, ja koska luulottelin, että jokaisen\nkunnon miehen olisi hyvä tässä säädyssä jonkun aikaa koettaa tutustua\nkaikkeen, mitä vaaraksi sanotaan, ja opetella kylmäverisyyttä ja\npäättäväisyyttä. Ainoastaan äärimmäinen hätä olisi voinut pakottaa minut\nmuodostamaan tästä kokeesta elämäntehtävän, tekemään tästä tilapäisestä\ntoimesta ammattia. Mutta nyt, kun minua ei mikään enää pakota, nyt on\ntaas koko kunnianhimoni yksinomaan siinä, että saan olla rauhallinen ja\ntyytyväinen ihminen. Se minusta varmasti tulee teidän kanssanne,\nrakkahin Minna; sellaisena pysyn muuttumattomasti teidän seurassanne.\n-- Huomenna liittäköön meidät toisiimme pyhin side, ja sitten\nkatselkaamme ympärillemme ja etsikäämme koko avarasta asutusta\nmaailmasta hiljaisin, hilpein, hymyilevin soppi, jolta ei paratiisiksi\nmuuttuakseen puutu muuta kuin onnellinen ihmispari. Siellä asukaamme;\nsiellä jokainen päivämme --. Mikä teidän on hyvä neiti?\n\n    (Neiti kääntyilee levottomana puoleen ja toiseen ja koettaa\n    salata liikutustaan.)\n\nNEITI (toipuen). Te olette kovin julma, Tellheim, kun minulle niin\nviehättäväksi kuvailette onnea, josta minun täytyy kieltäytyä.\nTappioni --\n\nv. TELLHEIM. Tappionne? -- Mitä te sanotte tappioksenne? Kaikki se,\nminkä Minna saattoi menettää, ei vielä ole Minna. Te olette vielä\nsuloisin, viehkein, rakastettavin, parhain olento auringon alla, pelkkää\nhyvyyttä ja jalomielisyyttä, pelkkää viattomuutta ja riemua! -- Silloin\ntällöin pientä kujeilua; siellä täällä hiukan itsepäisyyttä. -- Sitä\nparempi! Minna olisi muutoin enkeli, jota minun täytyisi vavisten\nkunnioittaa, jota en voisi rakastaa.\n\n    (Tarttuu hänen käteensä, sitä suudellakseen.)\n\nNEITI (vetää pois kätensä). Ei niin, hyvä herra! -- Mistä tämä äkillinen\nmuutos? -- Tämäkö imarteleva, kiihkoisa rakastaja on tuo kylmä Tellheim?\n-- Vain hänen palaava onnensako sai hänessä syttymään tämän tulen?\n-- Sallikoon hän, että minä hänen lennokkaasti hehkuessaan harkitsen\nkummankin meidän puolestamme. -- Kun hän itse vielä kykeni harkitsemaan,\nkuulin hänen sanovan arvottomaksi sellaista rakkautta, joka ei epäröi\nasettaa rakastettuaan halveksumiselle alttiiksi. -- Oikein, mutta minun\npyrkimyksenäni on yhtä puhdas ja jalo rakkaus kuin hänenkin. -- Nyt, kun\nkunnia häntä kutsuu, kun suuri hallitsija häntä kutsuu palvelukseensa,\ntäytyisikö minun nyt suostua siihen, että hän heittäytyisi kanssani\narmaisiin haaveiluihin? että mainehikas soturi muuttuisi liehakoivaksi\npaimeneksi? -- Ei, herra majuri, seuratkaa paremman kohtalonne\nviittausta. --\n\nv. TELLHEIM. No hyvä! Jos teitä suuri maailma enemmän viehättää, Minna\n-- hyvä! jääkäämme siis suureen maailmaan! -- Kuinka pieni, kuinka kurja\nonkaan tuo suuri maailma! -- Te tunnette sen vasta korealta\nulkokuoreltaan. -- Mutta totisesti, Minna, tekin vielä. Olkoon menneeksi!\nSiihen asti, hyvä! Teidän suloiltanne ei ole puuttuva ihailijoita eikä\nminun onneltani kadehtijoita.\n\nNEITI. Ei, Tellheim, sitä en tarkoittanut! Minä neuvon teitä menemään\ntakaisin suureen maailmaan, kunnian uralle, mutta en itse aio seurata\nteitä sinne!  -- Siellä Tellheim tarvitsee tahrattoman puolison!\nSaksilainen karannut neitonen, joka on heittäynyt hänen vastuksikseen --\n\nv. TELLHEIM (hypähtäen ja katsoen rajusti ympärilleen). Kuka uskaltaa\npuhua sellaista? -- Ah, Minna, minä peljästyn itseäni, kun kuvittelen,\nettä jokin toinen kuin te olisi tuon sanonut. Raivoni häntä kohtaan\nolisi rajaton.\n\nNEITI. Siinäpä se! Sitä juuri pelkään. Te ette sietäisi pienintäkään\npilkkapuhetta minusta, ja joka päivä saisitte, kuitenkin niellä mitä\nkatkerimpia. -- Lyhyesti, kuulkaa siis, Tellheim, mitä lujasti olen\npäättänyt, mistä ei mikään mahti maailmassa saa minua luopumaan --\n\nv. TELLHEIM. Ennenkuin puhutte loppuun, neiti, -- rukoilen teitä, Minna!\n-- harkitkaa vielä hetkinen, että nyt julistatte tuomion elämästäni ja\nkuolemastani!\n\nNEITI. Ilman pitempiä harkitsemisia! -- Niin totta kuin olen antanut\nteille takaisin sen sormuksen, jonka kautta kerran minulle\nuskollisuuttanne vannoitte, niin totta kuin olette ottanut takaisin tuon\nsaman sormuksen: niin totta ei onneton Barnhelm koskaan ole tuleva häntä\nonnellisemman Tellheimin puolisoksi!\n\nv. TELLHEIM. Ja tälläkö on tuomio julistettu, neiti?\n\nNEITI. Ainoastaan yhtäläisyys on rakkauden luja side. -- Onnellinen\nBarnhelm toivoi saavansa elää vain onnellisen Tellheimin hyväksi.\nMyöskin onneton Minna olisi lopulta mukautunut joko lisäämään tahi\nlievittämään ystävänsä onnettomuutta. -- Huomasittehan varsin hyvin,\nennenkuin saapui tuo kirje, joka jälleen tekee tyhjäksi kaiken\nyhtäläisyyden välillämme, kuinka enää kieltäydyin vain näön vuoksi.\n\nv. TELLHEIM. Onko se totta, hyvä neiti? -- Minä kiitän teitä, Minna,\nettette vielä julistanut tuomiotanne. -- Teille kelpaa vain onneton\nTellheim? Hän on saatavissa. (Kylmästi.) Nyt tunnenkin, että minun on\nsopimatonta suostua tähän näin myöhään saamaani hyvitykseen, että on\nparasta olla kokonaan vaatimatta takaisin sitä, mitä on tahrattu niin\nhäpeällisellä epäluulolla. -- Niin, olen kuin en olisi saanut koko\nkirjettä. Siinä kaikki, mitä siihen vastaan ja teen!\n\n    (Aikoo repiä kirjeen.)\n\nNEITI (tarttuu hänen käteensä). Mitä aiotte, Tellheim?\n\nv. TELLHEIM. Saada teidät omakseni.\n\nNEITI. Pysähtykää!\n\nv. TELLHEIM. Neiti, se on auttamattomasti revitty, jollette pian peruuta\nsanojanne. -- Sittenpähän saamme nähdä, mitä teillä vielä on minua\nvastaan!\n\nNEITI. Mitä? tuollako äänellä? -- Täytyykö minun siis muuttua\nhalveksittavaksi omissa silmissäni? Ei koskaan! Arvoton on se olento,\njoka ei häpee ottaa kaikkea onneaan vastaan miehen sokealta hellyydeltä!\n\nv. TELLHEIM. Väärin, perin väärin!\n\nNEITI. Rohkenetteko soimata omia sanojanne minun suussani?\n\nv. TELLHEIM. Viisastelija! -- Häpäiseekö siis heikomman sukupuolen\nkunniaa kaikki se, mikä ei sovellu vahvemmalle? Onko siis miehen\nsallittava itselleen kaikki se, mikä vaimolle soveltuu? Kummanko määräsi\nluonto toisen tueksi?\n\nNEITI. Rauhoittukaa, Tellheim! -- En silti jääne aivan turvattomaksi,\nvaikka minun täytyykin kieltäytyä teidän tarjoamanne turvan kunniasta.\nNiin paljon minulle aina kuitenkin jäänee, että toimeen tulen. Olen\nilmoittautunut lähettiläällemme. Vielä tänään pääsen hänen puheilleen.\nToivottavasti ottaa hän huolehtiakseen minusta. Aika rientää.\nSallitteko, herra majuri --\n\nv. TELLHEIM. Minä seuraan teitä, armollinen neiti --\n\nNEITI. Älkää toki, herra majuri, jättäkää minut\n\nv. TELLHEIM. Ennemmin jättää teidät oma varjonne! Tulkaa vain, neiti\nhyvä, minne tahdotte, kenen luo tahdotte. Kaikkialla, tutuille ja\ntuntemattomille, tahdon kertoa, teidän läsnäollessanne sata kertaa\npäivässä kertoa, mitkä siteet teidät minuun sitovat, minkä julman\nitsepäisyyden tähden te tahdotte nämät siteet katkoa --\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    Just. Edelliset.\n\nJUST (kiivaasti). Herra majuri! Herra majuri. --\n\nv. TELLHEIM. No?\n\nJUST. Tulkaa toki joutuun, joutuun!\n\nv. TELLHEIM. Mitä sinä minusta? Tule tänne! Puhu, mikä on hätänä?\n\nJUST. Kuulkaahan vain --\n\n    (Puhuu salaisesti hänen korvaansa.)\n\nNEITI (tällävälin syrjään Franziskalle). Huomaatkos, Franziska?\n\nFRANZISKA. Voi teitä kovasydämistä! Olen seisonut tässä kuin hiilillä!\n\nv. TELLHEIM (Justille). Mitä sanot? -- Se ei ole mahdollista! -- Te?\n(Katsoen neitiin rajusti.) -- Sano se ääneen; sano se hänelle, vasten\nkasvoja! Kuulkaa siis, neiti hyvä! --\n\nJUST. Isäntä sanoi, että neiti von Barnhelm oli ottanut itselleen sen\nsormuksen, jonka minä hänelle panttasin; että neiti oli tuntenut sen\nomakseen eikä halunnut antaa sitä takaisin. --\n\nv. TELLHEIM. Onko tämä totta, neiti hyvä? -- Ei, se ei voi olla totta!\n\nNEITI (hymyillen). Ja miksi ei. Tellheim? -- Miksi se ei voi olla totta?\n\nv. TELLHEIM (kiivaasti). No, olkoon se siis totta! -- Mikä hirveä totuus\nonkaan minulle yhtäkkiä selvinnyt! -- Nyt tunnen teidät, petollisen,\nuskottoman!\n\nNEITI (pelästyneenä). Kuka? kuka on uskoton?\n\nv. TELLHEIM. Te, jonka nimeä en enää tahdo mainita!\n\nNEITI. Tellheim!\n\nv. TELLHEIM. Unohtakaa nimeni! -- Te saavuitte tänne purkaaksenne\nliittomme. Se on selvä! -- Kuinka mielellään tuleekaan sattuma\nuskottoman avuksi! Se toi käsiinne minulle antamanne sormuksen. Ja\nviekkautenne osasi toimittaa teille antamani minulle takaisin.\n\nNEITI. Tellheim, mitä aaveita näettekään! Tyyntykää toki, ja kuulkaa\nminua.\n\nFRANZISKA (itsekseen). Joutipa hänkin saada osansa!\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Werner (kukkaro kultarahoja kädessään). v. Tellheim. Neiti.\n    Franziska. Just.\n\nWERNER. Tässä minä jo olen, herra majuri! --\n\nv. TELLHEIM (katsahtamatta häneen). Mitä minä sinusta?\n\nWERNER. Tässä on rahaa! tuhat pistolia!\n\nv. TELLHEIM. Minä en niitä huoli!\n\nWERNER. Huomenna saatte, herra majuri, saman verran lisää.\n\nv. TELLHEIM. Pidä rahasi!\n\nWERNER. Nehän on teidän rahojanne, herra majuri. -- Luulenpa, ettette\nhuomaa, kenen kanssa puhutte?\n\nv. TELLHEIM. Vie ne pois! sanon minä.\n\nWERNER. Mikä teitä vaivaa? -- Minä olen Werner.\n\nv. TELLHEIM. Kaikki hyvyys on vilppiä, kaikki alttius petosta.\n\nWERNER. Minuako tarkoitatte?\n\nv. TELLHEIM. Miten haluat!\n\nWERNER. Minähän olen vain täyttänyt käskynne --\n\nv. TELLHEIM. Täytä siis tämäkin ja mene matkaasi!\n\nWERNER. Herra majuri! (harmistuneena) minä olen ihminen --\n\nv. TELLHEIM. No, sehän on jotakin se!\n\nWERNER. Jolla on sappeakin --\n\nv. TELLHEIM. Hyvä! Sappi onkin parasta, mitä meillä on.\n\nWERNER. Minä pyydän teitä, herra majuri --\n\nv. TELLHEIM. Kuinka monta kertaa minun pitää se sanoa? Minä en tarvitse\nrahojasi!\n\nWERNER (suuttuneena). No tarvitkoon niitä sitten kuka tahansa!\n\n    (Heittää kukkaron hänen jalkojensa eteen ja menee syrjään.)\n\nNEITI (Franziskalle). Ah, rakas Franziska, minun olisi pitänyt totella\nsinua. Olen pitkittänyt pilaa liian kauvan -- Mutta hänenhän tarvitsisi\nvain kuulla, mitä minulla --\n\n    (Lähestyen häntä.)\n\nFRANZISKA (vastaamatta neidille lähestyy Werneriä). Herra varusmestari!\n\nWERNER (äreästi). Menköön hän tiehensä! --\n\nFRANZISKA. Huu! Minkälaisia miehiä!\n\nNEITI. Tellheim! -- Tellheim! (Tämä puree vimmoissaan kynsiään, kääntyy\npoispäin eikä kuule mitään.) Ei, tämä menee jo liian pitkälle! -- Kuulkaa\nminua toki! -- Te erehdytte! -- Pelkkä väärinkäsitys, -- Tellheim! --\nEttekö tahdo kuunnella omaa Minnaanne? -- Kuinka sellaista saatatte\nepäilläkään? -- Minäkö haluaisin päästä teistä eroon? -- Minäkö olisin\ntullut tänne sitä varten? -- Tellheim!\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Kaksi palvelijaa, eri puolilta poikki salin juosten. Edelliset.\n\nENSIMÄINEN PALVELIJA. Armollinen neiti, hänen ylhäisyytensä, kreivi! --\n\nTOINEN PALVELIJA. Hän saapuu, armollinen neiti! --\n\nFRANZISKA (on rientänyt ikkunaan). Hän se on! hän se on!\n\nNEITI. Onko se hän? -- Oi, nyt pian, pian, Tellheim --\n\nv. TELLHEIM (yhtäkkiä tointuen). Kuka? kuka tulee? Enonneko, neiti? tuo\njulma eno? -- Antakaa hänen tulla, antakaa hänen tulla! -- Älkää\npelätkö! Hän ei saa solvata teitä ainoallakaan katseella! Hän joutuu\ntekemisiin minun kanssani. -- Tosin te ette sitä ansaitse --\n\nNEITI. Syleilkää minua pian, Tellheim, ja unohtakaa kaikki --\n\nv. TELLHEIM. Haa, jospa tietäisin, että osaatte katua! --\n\nNEITI. Ei, minä en voi katua sitä, että olen päässyt näkemään koko\nteidän sydämenne! -- Ah, minkälainen mies te olettekaan! -- Syleilkää\nMinnaanne, onnellista Minnaanne! mutta juuri teidän kauttanne\nonnellista! (Vaipuu hänen syliinsä.) Ja nyt häntä vastaan! --\n\nv. TELLHEIM. Ketä vastaan?\n\nNEITI. Parhainta tuntemattomista ystävistänne.\n\nv. TELLHEIM. Mitä?\n\nNEITI. Kreiviä, enoani, isääni, teidän isäänne -- -- Minun pakoni, hänen\nsuuttumuksensa, minun perinnöttömäksi tekemiseni; -- ettekö kuule, että\nkaikki on vain keksittyä? Herkkäuskoinen ritari!\n\nv. TELLHEIM. Keksittyä? Mutta sormus? sormus?\n\nNEITI. Missä teillä on se sormus, jonka annoin teille takaisin?\n\nv. TELLHEIM. Te otatte sen jälleen? -- Oi, sitten olen onnellinen! --\nKas tässä, Minna! --\n\n    (Vetää sen esiin.)\n\nNEITI. Katsokaahan sitä toki ensin! -- Voi niitä sokeita, jotka eivät\ntahdo mitään nähdä! -- Mikä sormus se sitten on? Sekö, jonka sain\nteiltä, vai se, jonka te saitte minulta? -- Eikö se ole juuri se, jota\nen tahtonut jättää isännän huostaan?\n\nv. TELLHEIM. Hyvä jumala! mitä näen? mitä kuulen?\n\nNEITI. Täytyykö minun nyt taas se ottaa? täytyykö? -- (Tempaa sen hänen\nkädestään ja pistää sen omaan sormeensa.) No? onko kaikki nyt hyvin?\n\nv. TELLHEIM. Missä olen? -- (Suudellen hänen käsiään.) Oi, te paha\nenkeli! -- kiduttaa minua sillä tavalla!\n\nNEITI. Tämä näytteeksi siitä, rakas puolisoni, ettei teidän koskaan pidä\ntehdä minulle kepposta, jollette tahdo, että heti maksan takaisin\nsamalla mitalla. -- Ettekö muka tekin ole minua kiduttanut?\n\nv. TELLHEIM. Voi teitä ilveilijöitä, olisihan minun pitänyt tuntea\nteidät!\n\nFRANZISKA. Ei, totisesti; minusta ei ole ilveilijäksi. Olen vavissut ja\ntutissut ja minun on täytynyt kädelläni pitää suutani tukossa.\n\nNEITI. Ei ole omakaan osani ollut helppoa. Mutta tulkaahan toki!\n\nv. TELLHEIM. En osaa vielä oikein tointua. -- Kuinka hyvältä, kuinka\npelottavalta minusta tuntuu! On kuin äkkiä heräisi hirvittävästä unesta!\n\nNEITI. Me vitkastelemme. -- Kuulen hänen jo tulevan.\n\n\nKOLMASTOISTA KOHTAUS.\n\n    Kreivi v. Bruchsall, jota isäntä ja jotkut palvelijat seuraavat.\n    Edelliset.\n\nKREIVI (sisään astuessaan). Hän saapui kai onnellisesti perille? --\n\nNEITI (joka hypähtää häntä vastaan). Ah, isäni!\n\nKREIVI. Tässä olen, rakas Minna! (Syleillen häntä.) Mutta mitä, tyttö?\n(Huomatessaan Tellheimin.) Tuskin olet ollut täällä täyttä vuorokautta\nja sinulla on jo tuttuja ja seuranpitäjiä?\n\nNEITI. Arvatkaa, kuka hän on?\n\nKREIVI. Eihän vain sinun Tellheimisi?\n\nNEITI. Kukapa muu kuin hän? -- Tulkaa, Tellheim!\n\n    (Vie hänet kreivin luo.)\n\nKREIVI. Hyvä herra, emme ole koskaan nähneet toisiamme, mutta jo ensi\nsilmäyksellä olin teidät tuntevinani. Toivoin arvanneeni oikein.\n-- Syleilkää minua. -- Olette saavuttanut täyden kunnioitukseni. Pyydän\nystävyyttänne. -- Sisareni tytär, tyttäreni rakastaa teitä. --\n\nNEITI. Sen te tiedätte, isäni! -- Ja onko se sokea, minun rakkauteni?\n\nKREIVI. Ei, Minna, rakkautesi ei ole sokea, mutta rakastettusi on --\nmykkä.\n\nv. TELLHEIM (heittäytyen hänen syliinsä). Suokaa minulle aikaa\ntointuakseni, isäni! --\n\nKREIVI. Hyvä näinkin, poikani! Kuulen, että vaikka suusi ei osaakaan\npakista, niin osaa sydämesi kuitenkin puhua. -- Minä en muuten juuri\npidä tuonvärisistä upseereista. (Viitaten Tellheimin univormuun.) Mutta\nte olette rehellinen mies, Tellheim, ja olipa rehellisellä miehellä\nmillainen puku tahansa, häntä ei voi olla rakastamatta.\n\nNEITI. Oi, jospa tietäisitte kaikki! --\n\nKREIVI. Mikäpä minua estää saamasta tietää kaikkea? -- Missä ovat\nhuoneeni, herra isäntä?\n\nISÄNTÄ. Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon vain astua tänne sisään.\n\nKREIVI. Tule, Minna! Tulkaa, herra majuri!\n\n    (Poistuu isännän ja palvelijoitten seuraamana.)\n\nNEITI. Tulkaa, Tellheim!\n\nv. TELLHEIM. Seuraan teitä tuossa tuokiossa, hyvä neiti. Vielä vain\nsananen tälle miehelle!\n\n    (Kääntyen Wernerin puoleen.)\n\nNEITI. Ja se oikein ystävällinen! Minusta näyttää, että se on tarpeen.\n-- Franziska, eikö niin?\n\n    (Seuraa kreiviä.)\n\n\nNELJÄSTOISTA KOHTAUS.\n\n    von Tellheim. Werner. Just. Franziska.\n\nv. TELLHEIM (osoittaen kukkaroa, jonka Werner on heittänyt maahan). Kas\ntuossa, Just! -- nosta kukkaro maasta ja vie se kotiin. Mene! --\n\n    (Just poistuu.)\n\nWERNER (joka yhä vielä on seisonut nurkassa murjottaen eikä ole\nnäyttänyt ottavan osaa mihinkään, tämän kuultuaan). No niin!\n\nv. TELLHEIM (lähestyen häntä tuttavallisesti). Werner, milloin voin\nsaada ne toiset tuhat pistolia?\n\nWERNER (yhtäkkiä jälleen hyvällä tuulellaan). Huomenna, herra majuri!\nhuomenna. --\n\nv. TELLHEIM. Minun ei tarvitse joutua velalliseksesi, mutta tahdon\nruveta varojesi hoitajaksi. Kaikille teille hyväsydämisille ihmisille\npitäisi asettaa holhooja. Te olette jonkinlaisia tuhlaajia. -- Sinä\nsuutuit minuun äsken, Werner! --\n\nWERNER. Kautta kurjan sieluni, suutuin! -- Mutta minun ei sittenkään\nolisi pitänyt olla sellainen tolvana. Nyt käsitän sen varsin hyvin. Minä\nansaitsisin saada sata patukan iskua. Käskekää pois vain antaa ne\nminulle; mutta nyt ei enää mitään kaunaa, rakas majuri! --\n\nv. TELLHEIM. Kaunaa? -- (Puristaen hänen kättään.) Lue silmistäni kaikki\nse, mitä en osaa sinulle sanoa! -- Haa! haluaisinpa nähdä sen, jolla\nolisi parempi tyttö ja vilpittömämpi ystävä kuin minulla! -- Franziska,\neikö niin? --\n\n    (Poistuu.)\n\n\nVIIDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Werner. Franziska.\n\nFRANZISKA (itsekseen). Niin, totisesti, hän on perin hyvä mies! --\nSellaista en tapaa toista. -- Se täytyy tulla sanotuksi! (Lähestyen\nWerneriä ujona ja häpeissään.) Herra varusmestari --\n\nWERNER (joka pyyhkii silmiään). No?\n\nFRANZISKA. Herra varusmestari --\n\nWERNER. Mitä nyt sitten, neitokainen?\n\nFRANZISKA. Katsahtakoon hän minuun, herra varusmestari --\n\nWERNER. En vielä saata; en tiedä, mikä silmiini on tullut.\n\nFRANZISKA. Katsokoon hän minua toki!\n\nWERNER. Pelkäänpä, että olen katsonut häntä jo liiaksikin, neitokainen!\n-- No, nythän jo näen hänet! Mikä on hätänä?\n\nFRANZISKA. Herra varusmestari -- -- eikö hän tarvitsisi varusmestarin\nrouvaa?\n\nWERNER. Puhuuko hän totta, neitokainen?\n\nFRANZISKA. Täyttä totta!\n\nWERNER. Lähtisikö hän vaikka Persiaankin?\n\nFRANZISKA. Mihin varusmestari vain haluaa!\n\nWERNER. Oikeinko totta? -- Hoi! Herra majuri! ei pidä suurennella! Nyt\non minulla ainakin yhtä hyvä tyttö ja yhtä vilpitön ystävä kuin\nteilläkin! -- Antakoon hän minulle kätensä, neitokainen! Top! --\nKymmenen vuoden kuluttua hän on kenraalin rouva tai leski!\n\n\n\n\nSELITYKSIÄ:\n\n\nNeljännen näytöksen toisen kohtauksen ranskankieliset lauseet\nmerkitsevät suomeksi:\n\n_Est-il permis_ j. n. e. Saanko luvan, herra majuri?\n\n_Parbleu!_ -- _Mais non_ -- j. n. e. Hitto vieköön! -- Mutta ei -- tämä\non hänen huoneensa --\n\n_Le Major de Tellheim;_ j. n. e. Majuri von Tellheim; aivan oikein,\nkaunis lapseni, häntä minä etsin. Missä hän on?\n\n_Comment?_ -- Mitä?\n\n_Ah, Madame, -- Mademoiselle_ -- Ah, rouva, neiti.\n\n_Ah voilà de ses politesses!_ j. n. e. Ah, se on hänen kohteliaita\ntapojaan! Hän on erittäin siro ja hieno mies, tuo majuri!\n\n_C'est dommage;_ j. n. e. Sepä on vahinko; olen siitä pahoillani.\n\n_Nouvelle_ -- uutinen.\n\n_Mademoiselle parle françois?_ j. n. e. Puhuuko neiti ranskaa? Mutta\nsehän on selvää; näkeehän sen! -- Kysymykseni oli varsin epäkohtelias;\nsuonette anteeksi, neiti. --\n\n_Sachés donc, Mademoiselle_ -- Tietäkää siis, neiti --\n\n_á l'ordinaire_ -- tavallisesti.\n\n_et le Ministre m'a dit_ j. n. e. -- ja ministeri sanoi minulle noin\nmeidän kesken, sillä hänen ylhäisyytensä on minun ystäviäni, ja meidän\nvälillämme ei ole mitään salaisuuksia.\n\n_rapport_ -- selostus.\n\n_tout à fait en faveur_ j. n. e. kokonaan majurin eduksi. -- Herra,\nsanoi minulle hänen ylhäisyytensä, te ymmärtänette, että kaikki riippuu\nsiitä tavasta, millä asiat esitetään kuninkaalle, ja te tunnette minut.\nTuo Tellheim on erittäin kelpo poika, ja tiedänhän minä, että te pidätte\nhänestä. Ystävieni ystävät ovat minunkin ystäviäni. Tuo Tellheim tulee\nkuninkaalle maksamaan koko tavalla, mutta palvellaanko kuninkaita\nilmaiseksi? Tässä maailmassa täytyy tukea toisiaan molemmin puolin; ja\njos jonkun on jotakin menetettävä, niin olkoon se kuningas eikä meidän\nlaatuisemme kunnon mies. Tästä periaatteesta en poikkea milloinkaan.\n\n_Ah que son Excellence_ j. n. e. Ah, hänen ylhäisyydellään on sydän\noikealla paikallaan!\n\n_au reste_ -- muuten.\n\n_une lettre de la main_ -- käsikirje.\n\n_infailliblement_ -- aivan varmaan.\n\n_Vous voyés en moi_ j. n. e. Te näette minussa ritari Riccaut de la\nMarlinieren, Pitkän Kynnen herran, Kullanhaalijain sukuhaaraa.\n\n_qui est veritablement_ j. n. e. jossa todellakin on kuninkaallista\nverta. -- Täytyy tunnustaa, että minä olen epäilemättä koko suvun\nkaikkein seikkailurikkain vesa.\n\n_affaire d'honneur_ -- kunnia-asia.\n\n_Ah, Mademoiselle, que je voudrois_ j. n. e. Ah, neiti, kunpa en olisi\nkoskaan nähnyt tätä maata!\n\n_Capitaine_ -- kapteeni.\n\n_Oui, Mademoiselle, me voilá reforme_ j. n. e. Aivan niin, neiti, olen\nsaanut eroni ja sen johdosta joutunut keppikerjäläiseksi.\n\n_Vous êtes bien bonne,_ j. n. e. Te olette kovin hyvä, neiti.\n\n_reformir_ -- erottaa virasta.\n\n_rouinir_ -- joutua puille paljaille.\n\n_Tranchons le mot;_ j. n. e. Suoraan sanoen, minulla ei ole ropoakaan,\nja nyt minua todellakin odottaa täydellinen tyhjyys.\n\n_qu'un malheur ne vient jamais seul_ -- ettei onnettomuus koskaan tule\nyksin.\n\n_extraction_, syntyperä.\n\n_resource_ -- keino.\n\n_honnêt-homme_ -- kunnon mies.\n\n_Mademoiselle, je joue avec un guignon_ j. n. e. neiti, minä pelaan\nuskomattoman huonolla onnella.\n\n_Je sais bien, qu'il y avoit_ j. n. e. Tiedän varsin hyvin, että\nkysymyksessä oli muutakin kuin peli. Siliä vastapelaajieni joukossa oli\njoitakin naisia.\n\n_invitir_ -- kutsua.\n\n_revanche, mais_ -- j. n. e. korvausta, mutta -- te ymmärrätte, neiti --\n\n_Tatit mieux, Mademoiselle,_ j. n. e. Sitä parempi, neiti, sitä parempi!\nKaikki henkevät ihmiset pitävät pelaamisesta intohimoisesti.\n\n_Comment, Mademoiselle, vous poulés_ j. n. e. Mitä, neiti, te haluatte\nolla minun osakkaani? Kaikesta sydämestäni.\n\n_Ah, Mademoiselle, que_ j. n. e. Ah, neiti, kuinka rakastettava te\nolette! --\n\n_Donnés toujours,_ j. n. e. Antakaa pois vain, neiti, antakaa.\n\n_interessir_ -- olla osallisena.\n\n_pour le tiers_ -- kolmannella osalla.\n\n_liaison_ -- suhde.\n\n_et de ce moment_ j. n. e. ja tästä hetkestä alkaen alan minä toivoa\nparasta onneeni nähden.\n\n_Je suis des Bons,_ j. n. e. Minä kuulun noihin taitaviin, neiti,\nTiedättekö, mitä se merkitsee?\n\n_Je sais monter un coup_ -- Minä osaan tehdä tempun.\n\n_Je file la carte_ j. n. e. Minä sujautan kortin hyvin taitavasti --\n\n_Je fais sauter la coupe_ j. n. e. Minä pistän nostetun pinkan\nentiselleen erittäin etevästi --\n\n_Donnés moi un pigeonneau_ j. n. e. Antakaa minulle vain kyyhkysenpoika\nkynittäväksi, ja --\n\n_Comment, Mademoiselle?_ j. n. e. Mitä, neiti? Te nimitätte sitä\n\"petette\"? Korjata onnensa kulkua, käydä siihen lujasti käsiksi, olla\nvarma asiastaan --\n\n_Laissés-moi faire, Mademoiselle_ -- Jättäkää se minun huolekseni,\nneiti --\n\n_Votre très-humble_ -- Teidän nöyrin palvelijanne --\n\n\n\n"]