[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fINbPMv3BTPlzCuK52idzXVRJDbj5AlzDmp-Iaf_2ivA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3490,"Lahjoitusmailla","Ivalo, Santeri",1866,1937,"3490-ivalo-santeri-lahjoisusmailla","3490__Ivalo_Santeri__Lahjoisusmailla","Historiallinen näytelmä. Neljä näytöstä kuutena kuvaelmana","naytelma",[],[],"fi",1900,null,28814,169995,false,76405,[23,24],"Finnish drama -- 19th century","Historical drama",[26],"Plays/Films/Dramas","\"Lahjoitusmailla : Historiallinen näytelmä\" by Santeri Ivalo is a historical play written in the early 20th century. Set in 1830s Valkjärvi, it portrays peasants caught between conscience, law, and power as the Veikkola manor enforces “donation land” contracts and a disputed church build stalls. The drama centers on the hard-edged steward Hukka, an aging pastor who refuses to bend, the advocate Koironen, the forthright Harsia and Holttinen, the wavering Kyllästinen family (with Kaija and their daughter Siljo), and the upward-striving Laihanen.  The opening of the play unfolds on the church hill: the old pastor mourns the halted construction and declines to sign a lease for his tiny plot despite Hukka’s pressure. Villagers arrive with shingles to roof the half-built church, while Kyllästinen’s household wavers over Siljo’s marriage—breaking with Laihanen, who has signed the manor’s contract, and circling toward Holttinen’s Antti. Koironen, a crafty local advocate, claims to hold documents proving long-held peasant ownership, urges tact—yield in small things, refuse the lease—and collects funds to appeal. Manor officials interrupt, order the men to the estate, and threaten force; the community resolves to appear but not sign, tempers flare in the tavern, and reports come back that the men endured beatings rather than put their marks to the contracts, as private jealousies (Laihanen, Siljo, Antti) and Marketta’s ominous chant darken the mood. (This is an automatically generated summary.)",[],299,"Historiallinen näytelmä sijoittuu vuoden 1837 Valkjärvelle Karjalaan. Teos kuvaa talonpoikien ja virkamiesten välisiä kiistoja lahjoitusmaista ja omistusoikeuksista. Tapahtumat käsittelevät maanhallintaa ja uusien sopimusten allekirjoittamista, mikä uhkaa viljelijöiden perinteistä asemaa.","Santeri Ivalon 'Lahjoitusmailla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3490.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LAHJOITUSMAILLA\n\nHistoriallinen näytelmä. Neljä näytöstä kuutena kuvaelmana\n\n\nKirj.\n\nSANTERI INGMAN [Santeri Ivalo]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT\n\n HUKKA, ruununvouti ja Veikkolan hovin hoitaja.\n HUKAN PUOLISO.\n POSSE, hovin vouti.\n LOUKKOLA, Valkjärven v.t. nimismies.\n SILTAVOUTI.\n JAHTIVOUTI.\n LAIHANEN, lautamies.\n KIRKKOHERRA.\n HARSIA,      |\n HOLTTINEN,   |  talonpoikia.\n KYLLÄSTINEN, |\n JUVA,        |\n KAIJA, Kyllästisen vaimo.\n SILJO, Kyllästisen tytär.\n ANTTI, Holttisen poika.\n MARI, Juvan vaimo.\n HELENA, Holttisen palvelijatar.\n KOIRONEN, talonpoikain asianajaja.\n MARKETTA, vähämielinen akka, noita ja hieroja, Laihasen täti.\n VIINAKURRI, hovin kapakan hoitaja.\n TALONPOIKIA ja SOTAMIEHIÄ.\n\nToiminta tapahtuu Valkjärven pitäjässä kesällä 1837. Ensimmäinen ja\nneljäs näytös kirkolla, toinen ja kolmas Nurmjärven syrjäkylässä.\nEnsimmäisen ja viimeisen näytöksen väliaika on kolmatta kuukautta.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nEnsimmäinen kuvaelma.\n\nValkjärven Kirkonmäellä v. 1837. Vasemmalla näkyy keskentekoinen kirkon\nsalvos, jonka seinustalla on rakennustelineitä. Aukinaiseen ovenläpeen,\njosta näkyy telineitä ja tikapuita, johtaa maasta kolme lankkua. Kirkon\nseinustalla ja edustalla on perustuskiviä ja hirsiä. Perällä näkyy\nmäntyjen lävitse kaunis järvimaisema. Oikealla on puita ja niiden\nlomitse kuumottaa rakennus, kapakka. Tie menee kapakkaan päin, toinen\nkirkon kupeitse vasemmalle, jossa on maantie.\n\nEsiripun noustessa seisoo kirkon edustalla vanha, valkeapäinen\nkirkkoherra, katsellen keskentekoista kehää.\n\nKIRKKOHERRA. Näin on siis Herra heittänyt alttarinsakin pois, ja\npyhyytensä alttiiksi antanut, ja hyljännyt hänen huoneensa muurit\nvihollisen käsiin.\n\n    (Istuu kivelle.)\n\nHUKKA (Saapuu ratsastuspuvussa rouvansa seurassa vasemmalta). Olipa\nhyvä, että tapasin kirkkoherran täällä. Hyvää iltaa.\n\nKIRKKOHERRA (Kääntyy päin, nousee). Jumala antakoon hyvää iltaa,\n(tervehtää rouvaa), Jumala antakoon, armollinen rouva. Kirkon\nsalvostako hovin herrasväkikin tuli katsomaan?\n\nHUKKA. Vaimollani on täällä kirkolla muutamia köyhiä hoidokkaita, ja\nminullakin oli tänne asiaa, olipa kirkkoherrallekin.\n\nKIRKKOHERRA. Vai niin, saanen siis kutsua pappilaan?\n\nHUKKA. Ei kiitos. Olen vain kutsuttanut Veikkolan hovin alustalaisia\ntäksi illaksi hoviin kontrahdin tekoon, ja koska tapasin kirkkoherran\ntäällä...\n\nKIRKKOHERRA. Niin, minä kävellä kuupitan joka päivä sauvani varassa\ntänne kirkon rakennukselle, edemmäs en enää jaksa, ja murehdin tässä\nkeskenjääneen kirkkomme kohtaloa.\n\nROUVA (Huoahtaen). Niin, sehän on niin ikävä asia!\n\nKIRKKOHERRA (Katsahtaen Hukkaan). Eikö totta olekin?\n\nHUKKA. Kuten tiedätte, on rakennustyö keskeytetty senvuoksi, että\nkirkonkokous tätä kirkkoa rakennuttaessaan on pahasti poikennut\npiirustuksista. Vaan sehän on vanha asia, — toisesta aijoin puhua\ntänäpäivänä.\n\nKIRKKOHERRA. Ja minulla on vain joka päivä sama huokaus: koskahan\nvalmistunee tämä huone!\n\nHUKKA. Tämä huone tässä ei valmistune koskaan. Vaan asiaan. Teillä\non, kirkkoherra, teilläkin, hallussanne tila, joka kuuluu Veikkolan\nlahjoitusmaahan. (Rouva istahtaa syrjään.)\n\nKIRKKOHERRA. On konnunpahanen minulla, jonka sain perinnöksi äidiltäni\nja jonka leskelleni asunnoksi aijon jättää.\n\nHUKKA. Sen suhteen teette miten tahdotte. Vaan, kuten tiedätte,\nkuuluvat kaikki tilat näissä kylissä Veikkolan lahjoitusmaahan ja\nlahjoitusmaita koskeva uusi asetus astuu nyt voimaan.\n\nKIRKKOHERRA. Niin, huomenna on Juhannus!\n\nHUKKA. Tarkoitukseni ei suinkaan ole häätää teitä tilaltanne huomenna,\neikä koskaan, ei, asiat jäävät täällä aivan ennalleen. Vaan koska ne\nkymmenen vuotta, jotka olivat määrätyt valmistautumisajaksi uutta\nasetusta varten, nyt ovat loppuunkuluneet, on lahjoitustilain haltijain\nnyt tehtävä kirjalliset kontrahdit eli liittokirjat lahjoitusherrain\nkanssa, jos mieli edelleen asua tilojaan.\n\nKIRKKOHERRA. Edelleen asua, — tuo pieni tila on ollut meidän suvussa jo\nparisataa vuotta.\n\nHUKKA. Sen tiedän. Vaan uusi asetus lahjoitusmaista on nyt voimaan\npantava, sitä ei voi yksityistapauksissakaan kiertää, ei parhaalla\ntahdollakaan.\n\nKIRKKOHERRA. En pyydä itselleni mitään etuoikeuksia.\n\nHUKKA. Sen ymmärrän, ja itsessäänhän on asia sitäpaitse vähäpätöinen.\nVaan periaatteen kannalta on kumminkin tärkeää, että juuri te,\nkirkkoherra, osotatte muille hyvää esimerkkiä, se on tärkeää\nlainkuuliaisuuden kannalta. Tiedän, että oppimattomassa väessä\nvastustamishalu tässä kohden on suuri, ja voihan sen ehkä ymmärtääkin.\nAsetus on heille epäedullinen. Vaan se vastarinta on heille turmioksi.\n(Hakee paperin taskustaan.) Kuvernööri kirjoittaa viimeisessäkin\nkiertokirjeessään: (Lukee)... \"Muutto- ja sopimusajan kuluttua on maa\nasetuksen mukaan vuodelta 1826 lahjoitusherrain täydessä vallassa, ja\nken ei tee kontrahtia, se karkotetaan tilaltaan...\"\n\nKIRKKOHERRA. Minä uskon. Olen vanha, ei ole minusta asetusten\ntulkitsijaksi. Siis ottakaa tuo tila, ehkä tulee leskeni ilmankin\ntoimeen... jos laki niin määrää.\n\nHUKKA. Te myönnytte siis, no, se on järkevää. Käymme siis kohta\nallekirjoittamaan, siitä tulee talonpojille erinomaisen hyvä esimerkki,\nkun he tänä iltana hoviin saapuvat, (Ottaa paperin ja kynän esille.)\n\nKIRKKOHERRA. Allekirjoittamaan? Pitäisikö minun vielä allekirjoittaa?\n\nHUKKA. Tietysti, vuokrakontrahti.\n\nKIRKKOHERRA. Mutta minä en voi tehdä kontrahtia siitä, mikä minun\nvakaumukseni mukaan on minun omani.\n\nHUKKA. Vaikka asetus nimenomaan määrää...?\n\nKIRKKOHERRA. Jos asetus määrää, että tilani voidaan multa riistää,\nniin minä alistun, minä olen liian vanha ruvetakseni niskottelemaan.\nMutta asetus ei voi pakottaa minun kättäni allekirjoittamaan jotakin\nsellaista, joka minusta on väärin.\n\nHUKKA. Oletteko te taikka minä oikea mies niissä ratkaisemaan, onko\nlaki oikea vai väärä? Mutta muistakaa: tämä koskee kaikkia, ei yksin\nteitä. Teille on uhka verrattain pieni, jos tilanne peruutetaan\nemätaloon, vaan ajatelkaa toki niitä satoja talonpoikia, jotka, jos\nesimerkkiänne seuraavat, joutuvat kodeistaan maantielle, mierolle. Te\njohdatte heidät turmioon, se on raskas edesvastuu! Ajatelkaa heitä ja\nallekirjoittakaa!\n\nKIRKKOHERRA (Nousee). Juuri heitä tässä ajattelenkin. Minä tiedän,\nettä he ovat perineet maansa, niinkuin minäkin, että ne siis ovat\nheidän omat. Minä en voi kehottaa heitä luopumaan isäinsä ja lastensa\nomaisuudesta.\n\nHUKKA. Vaan ettekö ymmärrä, te villitsette tätä kansaa?\n\nKIRKKOHERRA. En. Minä olen rauhan mies, en kehota ketään vääryyttä\ntekemään. Mutta jos heidän oikeudentuntonsa on sama kuin minun, niin\nminä en voi sitä tahallani sokaista. Minä olen kuullut siitä, mikä\ntulossa on. Mutta minä en voi käsittää, että valistunut lainlaatija\ntekisi sellaisen siveellisen rikoksen, että riistäisi talonpojalta\nhänen maansa ja tekisi hänestä lampuodin, — ei, tässä täytyy olla joku\nväärinkäsitys, joka vielä korjautuu.\n\nHUKKA. Te käsitätte sen ehkä vasta silloin, kun talonpojat ovat\nmierolla! Laki on toimeenpantava, onko se ankara, se ei ole minun\narvosteltava, minun on se vain täytettävä. Vielä kerran: ettekö\nallekirjoita?\n\nKIRKKOHERRA. En voi.\n\nHUKKA. Sitä pelkäsin ja siksi sen mahdollisuuden jo olin ottanut\nlaskuun. Te ette voi villitä kansaa, kirkkoherra, siitä on huolta\npidetty. (Rouvalleen.) Me lähdemme. (Kirkkoherralle.) Hyvästi. Minun\nvelvollisuuteni on selvittää täällä asiat kaikesta huolimatta, ja minä\nsen teen.\n\nKIRKKOHERRA. Hyvästi, hyvästi armollinen rouva. Te menette köyhienne\nluokse?\n\nROUVA. Niin, pieniä almuja vien hovin köyhille alustalaisille.\n\nKIRKKOHERRA. Se on kaunista. Mutta jos nuo alustalaiset voisivat saada\noikeutta, niin he eivät tarvitsisi almujakaan.\n\nHUKKA. Heille tarjotaan nyt juuri lain määräämää oikeutta, sen olette\nkerran huomaava. Hyvästi.\n\n    (Hukka rouvineen menee.)\n\nKIRKKOHERRA (Yksin). Laki sanoo toista, omatunto toista. Raskaan\nedesvastuun vedän päälleni, sanoi hän. Vaan minä en muuta voinut.\n(Rukoillen.) Oi, neuvo minua sinä, joka olet korkein oikeus, tee se\ntämän sorretun kansan vuoksi. Ilmaise meille tahtosi, elä jätä meitä\nepäilykseen uppoamaan. Ilmaise tahtosi tässä temppelissä, anna sen\nkohota alennuksestaan sinulle kunniaksi ja meille lohdutukseksi,\nsilloin tahtosi ymmärrämme ja sitä tottelemme.\n\n    (Kyllästinen, Kaija ja Siljo saapuvat rannasta päin\n    ja pysähtyvät papin\n    taa.)\n\nKAIJA. Hyvää iltaa, kirkkoherra, (Kirkkoherra ei heitä huomaa.)\n\nKYLLÄSTINEN. Hiljaa, hän rukoilee.\n\nKAIJA. Sinä elä huolehdi, minä asiasta vastaan. (Lähemmäs.) Kirkkoherra\nlepää tässä, helle tuleekin kävellessä.\n\nKIRKKOHERRA (Kääntyy päin). Iltaa, ka, Kyllästilän väkeähän siinä on\nkulkemassa. Mitäpä nyt teidän kylille kuuluu?\n\nKYLLÄSTINEN. Vähäthän ne ovat salokyläin kuulumiset. Lähdimme täällä\nkirkolla käymään, olisi meillä ollut vähän niinkuin erityistäkin asiaa.\n\nKAIJA. Eihän sillä nyt niin kiirettä ole.\n\nKYLLÄSTINEN. No ei niin kiirettä. (Käy vähän neuvottomaksi, katselee\nympärilleen.) Kesken vain on tämä kirkonkin salvos, ei ole tainnut\nvieläkään rakennuslupaa tulla?\n\nKIRKKOHERRA. Ei ole lupaa tullut.\n\nKYLLÄSTINEN. Vaikka toistakymmentä vuotta on kirkotta oltu. Siihen nyt\nkehä lahoo, — ei ole kattoakaan.\n\nKIRKKOHERRA. Eikä huonetta, missä jumalanpalvelusta pitää.\n\nKYLLÄSTINEN. Ei ainakaan meissä talonpojissa olisi ollut vastusta. Kun\ntätä salvosta rakentamaan ruvettiin, niin aivan kilvanhan tähän joka\ntalosta hirsiä vedätettiin ja ilmaisia työpäiviä tehtiin. Ja väleen se\ntätä myöten kohosi.\n\nKIRKKOHERRA. Niin, se oli kaunista innostusta se. Mutta seurakunta\npäätti sitten poiketa alkuperäisistä piirustuksista...\n\nKYLLÄSTINEN. Kun siitä muuten olisi tullut liian ahdas. Vaan itsehän me\nsen olisimme maksaneet.\n\nKIRKKOHERRA. Siitä sai kumminkin hovin herra aiheen tehdä valituksia ja\nsiitä pitäin ne riidat ja vaikeudet ovat jatkuneet.\n\nKAIJA. Olisi rakennettu vain!\n\nKIRKKOHERRA. Tuli kielto kuvernööristä: ei saa rakentaa, ennenkuin\ntarkastetaan.\n\nKYLLÄSTINEN. Mutta onhan sitä jo tarkastettu.\n\nKIRKKOHERRA. Moneenkin kertaan. Mutta on valitettu uudelleen,\nlausuntoja annettu, lykätty... Nyt riippuu asia tuomiokapitulin\nratkaisusta, sinne olen koettanut selittää asian. Ja parasta toivon.\nVaan hovin puolesta on myöskin selitetty, — ei tiedä miten käy.\n\nKYLLÄSTINEN. Hovin herra on mahtava — me olemme hänen käsissään aina\nkuin umpimutkassa.\n\nKAIJA. Ja aina sama Hukka mutkana!\n\nKYLLÄSTINEN (Oikasten). Sama hovin herra. (Selittäen kirkkoherralle.)\nKansan kesken häntä näet Hukaksi sanotaan...\n\nKIRKKOHERRA. Niin, kansa ei häntä rakasta. (Nousee.) Mutta toivokaamme\nvielä parasta. Oliko teillä jotakin erityistä asiaa minulle?\n\nKAIJA. Eikö mitä! — sen kun vain tätä Juhoa vähän hupsuttaa.\n\nKIRKKOHERRA (Leikkisästi). Mitä — tyttö on mukana —, taidanpa jo\narvata. Onko aikomus tulla kuulutuskirjan ottoon. Ja kenen kanssa?\n\nKAIJA. Höpsistä, ei niistä mitään tule!\n\nKIRKKOHERRA. Vai ollaan eri mieltä. Mitä sanoo Siljo itse, — ahaa,\nhän on oikein savakon puvussa, aikoo ehkä mennä jollekin savakolle\nemännäksi.\n\nKYLLÄSTINEN (Vakavasti). On oltu vähän epäilevällä kannalla ja siksi\njuuri tultiin kirkkoherralta ensiksi ikäänkuin neuvoja kysymään. Nämä\najatkin kun ovat kaikin puolin niin epävarmat ja yhä uutta uhataan,\n— ei tiedä minä päivänä staarostat tulevat talosta häätämään, niillä\nkuuluu pian olevan siihen valta.\n\nKIRKKOHERRA. Niin, niin, vaikeat ovat ajat. Mutta mitä tämä nyt Siljon\nnaimahommiin kuuluu?\n\nKAIJA. Niin, mitä se siihen kuuluu, Juho vain viisastelee!\n\nKYLLÄSTINEN. Kuuluu se vähän. Kosijat kävivät tässä viime viikolla\nmeillä ja kertoivat samalla, että nyt hoviin vaaditaan liittokirjan\ntekoon. Huomenna on Juhannus, — jos tuumista mitään on tullakseen,\nolisi kuulutuskirja jo tänä iltana teetettävä.\n\nKIRKKOHERRA. Ja kenen kanssa?\n\nKYLLÄSTINEN. Laihanenhan se meillä kävi, se on käynyt jo ennenkin.\n\nKIRKKOHERRA. Yhyy, minä alan ymmärtää. Laihasella on nyt Lemmityn maa\nja hän on tainnut sen puolesta jo liittokirjan tehdä.\n\nKAIJA. Ainoa kuuluu olevan koko pitäjässä, sellainen häntyri.\n\nKYLLÄSTINEN. Elä sano, hyvin on Laihanen asiansa hoitanut, orpopojasta\nja renkimiehestä on hän noussut isännäksi. Eikä se ole paha mies,\nhyvänä se pitää vanhaa heikkomielistä tätiäänkin, hyvänä se Siljonkin\npitäisi. Liittokirjan se on tehnyt, vaan mikäs auttoi, ainoastaan siten\nhän sai maan, — oma etunsahan se on kullakin.\n\nKIRKKOHERRA. Vaan Kyllästinen se ei ole vielä puumerkkiään antanut?\n\nKAIJA. No johan nyt vielä, — kuka se sillä tavalla maansa heittäisi!\n\nKYLLÄSTINEN. En ole puumerkkiäni pannut, vaan kovat kuuluvat nyt\ntulevan uhat talonpojille. Ja jos silloin olisi suvussa joku, joka\nkykenisi puolta pitämään, niin olisipa se onni.\n\nKIRKKOHERRA. Ja Laihanen se on hovin suosiossa?\n\nKYLLÄSTINEN. Niin on.\n\nKIRKKOHERRA. Ja puolittain kuin palveluksessa?\n\nKYLLÄSTINEN (Tuskalla). Vaan henkihän se on meissäkin. Lapsia on pirtti\ntäynnä, vanhin on tämä tässä, kolkkoa on, jos maantielle joudut. Mitä\narveleisi tästä kirkkoherra?\n\nKIRKKOHERRA. En ole lakimies, en osaa tässä neuvoa. Kun itseäni äsken\nvaadittiin liittokirjan tekoon, niin kieltäysin, en voinut muuta, vaan\ntoisia en ota neuvoakseni. Ja mitä tähän naimiskauppaan tulee, niin se\non vähän eri asia. Mitä sanot sinä Siljo siitä, — vai sinä tässä jo\nolet morsiamen kirjoissa! Onko hauskaa?\n\nSILJO. Enhän ole vielä morsian.\n\nKIRKKOHERRA. Vaan toivot pääseväsi, — niin, niin, silmät ne tytössä\nvastaavat. No, no, eihän se kummaa ole, Laihanen on pulska, nuori mies.\n\nKAIJA. Ja eihän se lapsi ymmärrä arvostella, mikä se muuten on\nmiehiään. Kyllästisen suku on täällä ennen ollut kunniassa, nytkö\nherettäisiin toisten pilkaksi!\n\nKYLLÄSTINEN. Kukahan se täällä lopuksikin pilkan saanee, sitä ei vielä\ntiedä.\n\nKAIJA. Tietysti sinä, jos Laihaselle tyttösi annat. Ja vielä lisäksi\nrikot vanhan sopimuksen, Siljohan on jo aikoja sitten luvattu\nHolttiseen.\n\nKIRKKOHERRA. Niin, eikö siitä ole ollut puhetta, muistelen kuulleeni.\n\nKYLLÄSTINEN. Kaijan puheita, Holttiseen häntä ei ole vielä pyydettykään.\n\nKAIJA. Vastahan se Antti on kotiin palannut, maltahan nyt vähän.\n\nKYLLÄSTINEN. Eipä olisi aikaa nyt, tänään olisi mentävä pappilaan, jos\nmennään. Laihanen sitä vaatii.\n\nKIRKKOHERRA. No niin, pappilaan voitte tulla vielä illemmallakin,\nkunhan päätöksen olette tehneet. Vaan mikäs miesjoukko tuolta rannasta\nnousee?\n\n    (Harsia, Holttinen, Juva ja Mari tulevat\n    rannasta, työaseita mukanaan.)\n\nKAIJA. Nehän ovat Nurmjärven miehiä, (Kyllästiselle) ne sulle varmemman\nneuvon antavat.\n\nHARSIA. Iltaa kirkkoherra.\n\nKIRKKOHERRA. Iltaa Harsia. Lähtivätpä äyrämöiset joukolla kirkolle.\nTerve, Holttinen, enpä ole sinua nähnytkään, sittenkuin vaimosi\nmaahanpanijaisissa. Niin, niin, taitaa olla nyt autiota emännättömässä\ntalossa?\n\nHOLTTINEN. Onhan sitä meidän taloa nyt koeteltu, — kuoli vanhin poika,\nkuoli vaimo. Vaan kestettäväthän ne ovat.\n\nKIRKKOHERRA. Oikein, taittua ei saa. Päivää, Juva ja Mari, teillä\ntaitaa nyt sitävastoin olla elämä kuin silkkiä näin ensi kesänä häitten\njälkeen. Joko sinne kohta ristiäisiin käsketään, — hä?\n\nMARI (Kainostellen). Eihän toki niin kiirettä ole.\n\nKIRKKOHERRA. No ei vielä, mutta pian. Vaan eikö Juhannuskokkoa tänä\nvuonna poltetakaan Nurmjärvellä, kun miehet näin joukolla liikkeelle\nläksivät.\n\nKYLLÄSTINEN. Niin, mihin te tällaisella joukolla kuljette?\n\nHARSIA. Ei joudettu nyt kokkoa polttamaan. (Kyllästiselle.) Etkö sinä\ntiedä, että täksi illaksi on talonpoikia kutsuttu hoviin liittokirjan\ntekoon?\n\nKYLLÄSTINEN (Vilkastuen). Sitäkö varten läksitte? Todellako, panetteko\npuumerkkinne siihen?\n\nKAIJA (Miehelleen). Jo taisit uskoa — hölmö!\n\nKIRKKOHERRA. Tunteehan sen veitikan silmänluonnista, Harsia on vanha\nleikinlaskija.\n\nHOLTTINEN. Viimeksi ne äyrämöiset maansa luovuttavat, — antanevat ehkä\nsavakot. Ei me olla hoviin menossa.\n\nHARSIA (Kyllästiselle). Ja omiksemmehan olemme maamme hakeneet,\nniinkuin sinäkin, — eläähän se laki. Toimme vain tänne venheellisen\nkattopäreitä, niitä tässä tarvitaan.\n\nKIRKKOHERRA. Kirkon kattoa vartenko, minä ymmärrän, te ette ole\narkalaisia te metsäkyläläiset!\n\nHARSIA. Eikö hitto, märkäneväthän siihen hyvät hirret.\n\nKYLLÄSTINEN. Vaan —, vaan eihän kuulu rakennuslupaa vielä tulleen?\n\nJUVA. Vaikkei lie tullut, — miks'emme saisi omia päreitämme tuoda.\nTänä yönä täällä jo kirveet kalskaa ja vasarat naksaa ja katto lähtee\nsyntymään.\n\nKIRKKOHERRA. Mistä teihin tämä tuuma nyt lensi?\n\nHARSIA. On jo monasti ollut puhetta, että siihen taitaa toiseksi\nkesäksi jäädä lahomaan hyvä salvos. Niin päätettiin viime pyhänä täältä\nkotiin soudettaessa, että, tuli mikä tuli, vesikaton me siihen panemme\nomin uhin ja omin varoin, — kerranhan se kumminkin lupakin joutuu.\n\nKYLLÄSTINEN. Mutta mitä sanoo se vihanen Hukka?\n\nHARSIA. Sanokoon, — saihan tuo itse rakentaa viinapolttimon ja kapakan\ntuohon kirkonmäelle, saanemme me katon panna valmiiseen kehään.\n\nKIRKKOHERRA. Kaunis teillä on aije, — koettakaa! (Menee, istuu syrjään\nnaisten luo.)\n\nKYLLÄSTINEN. Minua epäilyttää... Ja hoviin ette siis aijo mennä, vaikka\nkäsketty on?\n\nHARSIA. Käsketty kyllä on. Hovin voudit kävivät meilläkin asiasta\ntehden haastamassa puumerkin panoon, muuten muka tulee tiukka. Vaan\nonhan sitä oltu tiukalla ennenkin.\n\nKYLLÄSTINEN. Vaan nyt ne eivät kuulu siihen heittävän, vakuutti\nLaihanen meillä, huomispäivästä heittää meidät laki hovin valtaan.\nPistät puumerkkisi, saat jäädä taloosi, et pistä, astu maantielle.\n\nJUVA. Usko sinä Laihasen uhkauksia, hän on hovin palveluksessa! Minkäpä\nne meille koko kylän väelle tekevät, ajavatko kaikki maantielle?\n\nKYLLÄSTINEN. On niillä keinonsa.\n\nHARSIA. Sinä se aina hätäilet. Onko se kirkkoherrakaan tehnyt\nliittokirjaa?\n\nKIRKKOHERRA. En ole tehnyt.\n\nHARSIA. No siinä kuulet, pitäisikö meidän ensiksi antaa maamme!\nEi, — tule katon panoon, eläkä siinä suotta sure. Eihän tässä\njäniksen selässä olla. Mihin se Antti jäi, joka lupasi ruveta tässä\nrakennusmestariksi.\n\nJUVA. Antti souti Helenan kanssa hovin kautta, sillehän tulee sinne\npostissa se Sananlennättäjä.\n\nHARSIA. Niin, Antti on maailmalla ollut ja oppia saanut, hän lukee\nsanomalehtiäkin. Vaan tuoltahan tuo jo tulee. (Antti ja Helena\ntulevat.) No, mitä hoviin kuuluu?\n\nANTTI. Terveisiä laittoivat ja käskivät käydä talossa, vaan minä\nkiittelin, että onhan täällä käytykin, mies talosta joka viikko\npäivätöissä. (Tervehtii kirkkoherraa.) ja tuomisiakin laittoivat.\n(Antaa kirjeen.)\n\nKIRKKOHERRA. Iltaa, Antti, sinustahan on kasvanut pitkä mies,\nsittenkuin viimeksi tavattiin. (Sovittaa rillejä nenälleen.) Mitä\ntuomisia sinulla minullekin on?\n\nANTTI. Otin pappilan postin samalla, kun olin tänne kirkolle tulossa.\n\nKIRKKOHERRA. Kiitos, poikani. (Rupee verkalleen postiaan avaamaan.)\n\nKYLLÄSTINEN (Antille). Tapasitko hovissa itse pääherran?\n\nANTTI. En, mutta pikkuherroja useampia. Ja itse Posse tuli minua\nmaslakkana puhuttelemaan. \"Sinä kun asioita ymmärrät, kun kirjamieskin\nolet, sanoi, neuvo sinä noita tuhmia talonpoikia, että tulevat\npuumerkin panoon. Häviökseen niskottelevat, sanoi, eivät ymmärrä\nasetusta.\"\n\nHARSIA. Paras ymmärtäjä hänkin! Entä sinä, mitä vastasit?\n\nANTTI. Minä selitin, että talonpojat kainostelevat sitä puumerkin\npanoa, vasta aikovat suostua liittokirjaan, kun oikein nimensä osaavat\nkirjoittaa.\n\nJUVA. No aikoiko ruveta sitä odottamaan?\n\nANTTI. Uhkaamaan vain kävi, hovilla kuuluu nyt olevan julmat tuumat.\nAikovat aseisiin ryhtyä, jos eivät muuten nimiä saa. (Synkemmin.) Ja\nsen käsityksen sain minäkin, kun siellä pitempään puhuttiin, ettei\ntässä lopuksikaan auta muu kuin tupen rapina.\n\nHARSIA. Siihen taitaa toki vielä kulua kappale aikaa, onhan se maassa\nlaki ja Koironen se sen ymmärtää.\n\nANTTI (Reippaammin). No niin, mitäs niistä, nyt on vain käytävä työhön.\nMiehet katolle, harjan nostantaan, naiset apumiehiksi, kaikki touhuun\nnyt!\n\n    (Menee kirkkoon. Miehet perässä.)\n\nJUVA. Ja muut surut vastaseksi, se on oikein!\n\n    (Kirkkoon.)\n\nHARSIA (Kyllästiselle, joka viipyy). Entä sinä? Etkö uskalla?\n\nKYLLÄSTINEN. Uskalla... en tuota tiedä. Minussa on sellainen\nepätietoisuuden tuska. Tuleeko siitä Koirosen vetoomisesta lakiin\nmitään hyvää, saammeko maamme ruununmaiksi, tietääkö tässä ruveta\nsiihen luottaen elämään?\n\nHARSIA. Ka, mikä siinä auttaa, elettävähän sitä on, ja kuuluuhan\nKoirosella olevan selvät paperit ja todistukset, maanantaina sen on\njätettävä ne kuvernööriin; sitten ei auta meidän muuta kuin odottaa ja\nkestää.\n\nKYLLÄSTINEN. Kun sen tietäisi! Koironen on kyllä taitava käräjämies,\nmutta juoppo, ja herras-sekalia! Kulunkimaksuja se on saanut, mutta\nmitään näkyvää ei ole syntynyt.\n\nHARSIA. No eihän nyt vielä ole aikakaan, juoppo hän on, vaan hän on\ntäällä sittenkin ainoa, joka ne lakimetkut ymmärtää, ja puuhassahan\nse on ollut. — Sinä miksi noin tuskittelet, mikäpä se sinulla on sen\nsuurempi uhka kuin meillä muillakaan?\n\nKYLLÄSTINEN. Minulla ovat asiat nyt sellaiset, että nyt se pitäisi\ntietää, minkä tekee, juuri nyt. Tuolla kapakassa vain rähmää se\nasiamies, näet, sieltä tulee nytkin. (Koironen ja Laihanen tulevat.)\n\nHARSIA. Niinpä näkyy, Laihasen kanssa. Otetaanpa häneltä tarkka selko\nasioista.\n\nKYLLÄSTINEN. Laihanenkin, voi hitto kun nyt tietäisi! (Hätääntyy,\nhuutaa kirkkoon.) Kaija hoi, nyt se jo tulee, tuleppas tänne.\n\nKAIJA (Tulee). Kuka tulee — vai Laihanen. Jopahan minun apua tarvitsit.\n\nKOIRONEN. Mikäs mökä täältä kuuluu —, miestä on kuin Viron sutta. Ahaa,\nkirkkoon kattoa pannaan, kyllä ymmärrän; varokaa vain, että ette sitä\ntaas purkamaan saa ruveta, — silloin ei työ lopu.\n\nHARSIA. Eihän toki valmista pureta. Tulkaa työhön tekin — vai eikö se\nLaihanen uskalla, kun on hovin väkeä?\n\nLAIHANEN. Omia olen miehiäni, vaan olen nyt toisilla asioilla.\nKuuleppas Kyllästinen...\n\nKOIRONEN. Niin, tässä taidetaan nyt saada kuuliaisryypyt. Vai mitä\nsanoo appi ja anoppi?\n\nKAIJA. Niistä ryypyistä ei mitään tule, hakekaa muualta ryypättäväänne.\n\nKOIRONEN. Ka, en minä kosiomies ole, en muori kulta, kuokkijaksi\najattelin vain tulla. Vaan kun ei niin ei, — tule pois Laihanen.\n\nLAIHANEN (Kyllästiselle). Lähdetäänkö nyt pappilaan?\n\nKYLLÄSTINEN. Jos mietittäisiin vielä sitä asiaa.\n\nLAIHANEN. Mitä mietittäisiin, täksi illaksihan se oli sovittu ja johan\nte olette täällä kirkolla sitä varten.\n\nANTTI (Tulee kirkosta Juvan kanssa). Tuleppas Siljo avuksi tuota hirttä\nolalleni nostamaan.\n\nSILJO (Juoksee kirkosta). Niin tuotako? (Huomaa Laihasen, pysähtyy.)\nLaihanen!\n\nLAIHANEN. Iltaa Siljo! No, nyt on meidän lähdettävä, tule.\n\nANTTI (Työstään). Siljo ei jouda nyt sinne. Ja kuka se meidän tyttöjä\ntulee työstä viettelemään.\n\nLAIHANEN. Se ei ole teidän tyttöjä. Tule Siljo, ilta käy myöhäksi.\n\nANTTI. Hä, mahtailetko siinä. Tartu hirteen, Siljo, me on ennenkin\nyksiä taakkoja kannettu. (Siljo seisoo epävarmana, katsoo äitiinsä.)\n\nLAIHANEN. Mitäs tämä on? Kyllästinen, miksi viivyt? Kaikkihan on\nreilassa, pappilassa vain käytävä.\n\nKAIJA. Se on sitä, että minä en ole suostunut enkä suostu. Minä en\nlähde pappilaan, eikä Siljo myöskään.\n\nKYLLÄSTINEN. Niin, kun tuo Kaijakin vastaan hankaa. Jos mietittäisiin\nvielä vähän, eihän sillä niin kiirettä ole.\n\nKOIRONEN. Tuossa on siis morsian ja tuossa sulhanen.\n\nLAIHANEN. Teettekö te pilkkaa minusta? Mietitty on jo kylliksi. Siljo,\nkuule, kävellään me edeltä pois tästä joukosta.\n\nANTTI (Kyllästiselle). Tuolleko olet aikonut tyttäresi antaa, miehelle,\njoka on pannut nimensä hovin papereihin. Oletko hovin miehiä sinäkin?\n\nHARSIA. Onko teillä todellakin naimishommat tekeillä Laihasen kanssa?\n\nKAIJA. Olenhan jo sanonut, ettei siitä mitään tule. Siljo ei lähde\nmihinkään.\n\nLAIHANEN. Sepä nähdään.' Vaan minä huomaan, että nämä ovat tuon\nmaailmankiertäjän vehkeitä (viittaa Anttiin), vaan niistä teen minä\nlopun. Suotta en anna itseäni härnätä, en ole niitä miehiä.\n\nKYLLÄSTINEN. No elähän nyt kiivastu, maltahan vielä, harkitaan.\n\nKOIRONEN (Laihaselle). Kuule, eihän sinun kuuliaisistasi näy\ntulevankaan mitään, petkutithan minua kihlajaisryypyistä puhuessasi.\n\nLAIHANEN. Kihloista oli jo sovittu. Minä vedän asian käräjiin.\n\nKOIRONEN. Ei tässä taida käräjät auttaa, kun ei kuulutuskirjaa ole.\n\nANTTI. Siljo, tule pois hirttä nostamaan, ei sinua kumminkaan tuolle\nviedä. (Siljo ei liikahda).\n\nANTTI ja JUVA (vievät nauraen hirren). Tuo mies saa käydä muualta\nkosimassa.\n\nLAIHANEN. Elä ilku, se voi omaan nilkkaasi kolahtaa. — Vai näin\nminua täällä kohdellaan, rikotaan puheet, häpäistään — vai niin!\nSen minä pistän hampaankoloon! Te nauratte, te olette Kyllästisen\nusuttaneet minua vastaan, — naurakaa sitten, kun mailtanne lähdette!\n(Kyllästiselle ja Kaijalle.) Hä, todellako aijotte purkaa naimiskaupat?\n\nKYLLÄSTINEN. Niin, suo siellä, vetelä täällä...\n\nKAIJA. Todella me aijomme ne purkaa, — vielähän kysyt, kun tässä uhata\nkehtaat. Kyllästilän mainetta ei pilata.\n\nLAIHANEN. Vaan kihlarahat jo otitte, ne olen maksanut.\n\nKYLLÄSTINEN. Tulihan ne otetuksi, vaan eihän se vielä niin varmaa ollut.\n\nKAIJA (Tempaa kukkaron miehensä povelta). Tuossa rahasi, nyt ollaan\nkuitit. (Naurua.)\n\nLAIHANEN (Menossa). Tämä maksaa teille vielä enemmänkin.\n\nKOIRONEN. Elä napise, tyydy kohtaloosi. (Saattaa Laihasta.) Et ottanut\nminua puhemieheksi, hullusti kävi nyt. (Laihanen pois.)\n\nKYLLÄSTINEN. Hullusti kävi nyt. Se suuttui ja sydäntyi.\n\nHARSIA. Anna suuttua, minkäpä hän sinulle tekee, kissoillaanko sinua\npotkittaa!\n\nKYLLÄSTINEN. Elä sano, kun kissa karhuksi rupee, niin silloin katso\nkarjaasi. Hän on tuittuinen mies.\n\nHARSIA. Mitäs hänen kanssaan kauppoihin kävitkään.\n\nKAIJA. Sitähän minä aina sanoin. Vaan nyt toki ollaan irti siitä\nmiehestä. (Kirkkoherra astuu esiin takalistolta, kirje kädessään.) No,\nmeillä ei tullutkaan lähtöä pappilaan, kirkkoherra.\n\nKIRKKOHERRA. Vai niin kävi, Siljo saa odottaa vielä. Eikä teillä muuten\nenää pappilaan minulle olekaan asiaa.\n\nKOIRONEN. Kuinka niin?\n\nHARSIA. Te näytätte surulliselta, kirkkoherra. Ja meillä on mieli\niloinen, kun vihdoinkin kirkkoon katto saadaan, — sen alla pian teidän\näänenne kaikuu.\n\nKIRKKOHERRA. Ei minun ääneni, Harsia, ei minun ääneni. Minä en ole enää\nteidän pappinne.\n\nKAIJA. Ettekö enää ole pappimme. Miksette?\n\nHARSIA. Onko tuossa kirjeessä jotakin sellaista?\n\nKOIRONEN. Mistä on tuo kirje?\n\nKIRKKOHERRA. Tuomiokapitulista. Se riistää viran minulta. Mutta, mikä\npahempi, se riistää myöskin meidän toiveemme kirkon valmistumisesta.\n\nKOIRONEN. Millä perustuksella tapahtuu tämä kaikki? Kuinka se on\nmahdollista?\n\nKIRKKOHERRA. Niin on nyt vain asia ratkaistu, vahvistettuja\npiirustuksia on tarkoin noudatettava, sanotaan tässä.\n\nKYLLÄSTINEN. Taitavat joutaa nyt miehet kaikkikin alas katolta.\n\nHOLTTINEN. Eivät jouda. Vesikaton me siihen sittenkin panemme.\n\nHARSIA. Kovin surkeaapa tämä on. Vaan voihan kirkkoherra vielä selittää\npiispalle, että kehä jo on valmis...\n\nKIRKKOHERRA. Ei hyvä ystävä, minä en voi enää selittää mitään.\nKuudettakymmentä vuotta olen ollut tämän seurakunnan paimenena. Vaan\nnyt on tullut tietyksi, — niin sanotaan tässä kirjeessä, että olen\nyllyttänyt kansaa uppiniskaisuuteen tässä kirkon asiassa ja muissakin.\nValituksia on tehty. Ja siksi käsketään minun nyt pysyä erilläni\nvirastani, kunnes asiani tutkitaan. Ei, pappinanne en enää saa koskaan\nolla, siksi olen jo liian vanha.\n\nKOIRONEN. Nämä ovat hovin väen vehkeitä nämäkin. Hukka on tehnyt\nvalituksen ja kuvernööri häntä kannattaa tässä niinkuin kaikessa.\n\nHARSIA. Mutta jos me emme teitä heitä?\n\nKIRKKOHERRA. Ei, elkäärnme niskotelko, alistukaamme. Vaikeaa se on\nminullekin, olisin tahtonut seurakuntaani vielä palvella, varsinkin\nnyt, jolloin näen koettelemuksen ajan sille koittavan. Mutta vähät\nminusta. Tämän huoneen kohtalo kirvelee sydäntäni. Sen kohtalo on\nminusta jo kauvan ollut kuin yhtä talonpoikain, meidän kaikkien,\nkohtalon kanssa.\n\nHARSIA. Ja nyt tuomitaan kirkko revittäväksi?\n\nKYLLÄSTINEN. Mutta eihän tuo tuomio toki meitä koske?\n\nKIRKKOHERRA. Ehkä ei koske, minusta vain niin tuntuu. Kun joka päivä\nolen kävellyt tänne kehälle yksin miettimään, on mielessäni ollut se\nuhka, jonka olen tiennyt tämän seudun kansalla olevan odotettavissa. Ja\nminä olen hartaasti rukoillut, että Jumala meitä hyvin auttaisi noiden\nvaikeiden aikojen ohi. Olen rukoillut, että hän antaisi tämän temppelin\nkohota alennuksestaan merkiksi siitä, että hän meitä auttaa tahtoo.\nLuotin niin varmasti tuon hartaan toivoni toteutumiseen, luotin siihen,\nettä kirkko saadaan rakentaa... Rukoukseni on ollut turha. Mutta minä\nalistun nöyryydellä.\n\nKOIRONEN. Se oli kova tuomio. Mutta ehkä ei tässä sentään vielä kaikki\nkeinot ole ummessa. Nähkääs, laki on hyvin konstikas kapine, siinä on\nniin monta mutkaa ja neuvoa, vielä se tässäkin sopukka löytyy. Vielä ei\nole syytä toivottomuuteen.\n\nKIRKKOHERRA. Koettakaa mitä voitte, minä en voi enää mitään. Hyvästi\nnyt hyvät ystävät, minä lähden riisumaan pois papillisen pukuni.\nHyvästi Siljo; kun sinut vihitään, on jo toinen vihkimässä. Hyvästi\nHarsia, sinä tarmon mies, ja sinä Holttinen, Vanha tervaskanto, te\nkoettakaa kestää, mitä vain tulleekin, minä pääsen nyt rauhaan. (Menee.)\n\nKYLLÄSTINEN (Hetken äänettömyyden perästä). Hullusti käypi nyt kaikki.\nMenee pappi, menee kirkko, kohta taitavat mennä maatkin, kuten\nkirkkoherra ennusti.\n\nHARSIA (Koiroselle). Mitä on tässä nyt tehtävä?\n\nKOIRONEN. Valitus tietysti, vedottava on korkeampaan paikkaan, on\nniitä vielä piispojakin korkeampia. Tässä on tosin alkujaan virhe\ntapahtunut, ei ole noudatettu vahvistettuja piirustuksia. Ja sitten\non asiaa tyhmästi ajettu, seurakunta ei antanut asiaa ajoissa minun\najettavakseni. Mutta kyllä tässä sittenkin vielä keinot keksitään, —\neihän valmista salvosta auta hyljätä.\n\nHARSIA. Ei mitenkään. Pitää tehdä valitus vielä.\n\nKYLLÄSTINEN. Ja onko siitä sitten hyötyä? Kirkkoherra oli toivoton.\nVieläkö ne rakentaa nuo miehet?\n\nKOIRONEN. Antaa heidän rakentaa. Kirkkoherra katsoi asiaa kovin\njuhlalliselta kannalta, — ei tässä taikausko auta. Mutta minä jo\nsanoin, vielä on rakoja laissa. Jos tahdotte, niin otan minä tämänkin\nasian ajettavakseni.\n\nHARSIA. Ota, ota, hyvä mies. Ja kyllä me koetamme maksaa.\n\nKYLLÄSTINEN. Ja mikä niistä kaikista valituksista sitten syntyy? Kovin\ntuntuu kolkolta. Viedään maatkin lopuksi.\n\nHARSIA (Koiroselle). Niin, miten nyt maittemme käypi? Hoviin\nahdistetaan kontrahin tekoon, täällä tulee kireät ajat. Millä kannalla\nsinun juttusi on?\n\nKOIRONEN. Hyvällä, yhdellä sanalla hyvällä. Se on vaikea juttu ja\nsuuri juttu; monta juttua olen aikoinani ajanut, vaan en yhtään näin\nsuurta enkä mutkikasta, tässä täytyy jututa asetusta vastaan, jossa\nei näytä olevan enää yhtään läpipääsyreikää. Mutta juuri siksi minä\nsen jutun ajankin ja ajan perille, — olkaa huoletta! Tässä ei ole nyt\nkysymyksessä ainoastaan teidän maat, vaan minunkin nimeni ja maineeni,\nsiksi minä siitä teen semmoisen asian, että Hukka sappeensa halkeaa.\n\nKYLLÄSTINEN. On sinussa ainakin kehujaa, vaan miten kävi Simppasen\nmaan, — menetit jutun, ajoit miehen mierolle. Ehkä käy samaten meille.\n\nHARSIA. Niin, ethän vain hutiloi. Suuret asiat ovat meillä tässä\nkysymyksessä, mutta laki täytyy olla puolellamme. Maathan ovat meidän,\neihän ruunu ole voinut lahjoittaa pois mitään sellaista, jota sillä ei\nole ollut. Verot se on lahjoittanut; ja ne me hoviin maksamme. Se asia\nselviää kyllä lain edessä, kunhan sinä sen huolella ajat.\n\nKOIRONEN. Minä sen teen. Pahimmat vaikeudet olen jo voittanut (lyö\npovelleen), täällä ovat ne paperit, jotka pystyvät. Ei tosin asia\ntoisekseen ole niinkään yksinkertainen kuin Harsia selitti, se on paljo\nmutkikkaampi. Lain mukaan ovat todellakin teidän maat lahjoitetut\npois, — te ette olleet valvomassa oikeuksianne silloin, kun sitä\nlakia tehtiin. Mutta, kuten sanoin, (lyö rintaansa) täällä ovat\npaperit, jotka tepsivät. Sen se laki toki on sallinut, että talonpojat\nsaavat näyttää toteen vanhan omistusoikeutensa, ja sen olemme me\nnäyttäneet toteen. Lujissa on ollut minun hankkia kaikki teidän vanhat\nperintökirjanne ja muut parinsadan vuoden vanhat maakirjanne Ruotsin\nvallan ajoilta talteen, mutta minä olen ne hankkinut. (Ottaa esille\nlompakkonsa.) Ne ovat täällä ja ne kestävät.\n\nKYLLÄSTINEN. Vaan etpä ole niitä vielä perille toimittanut. Huomenna on\nJuhannus...\n\nKOIRONEN. Huomenna ne viedäänkin Viipuriin.\n\nKYLLÄSTINEN. Eikö niitä tänne voi jättää?\n\nKOIRONEN. Tänne, kenelle? Hukalleko? Ei, niin tyhmiä me ei olla. Sitten\nne eivät nämä paperit olisi kopeekan arvoiset, — ei, ne ovat liian\nkalliit joutuakseen huonoille jälille, liian suurella vaivalla ovat ne\nsaadut!\n\nHARSIA. Tuo puheesi meitä rauhottaa, tuli mikä tuli. Ja sinuun voimme\nsiis luottaa?\n\nKOIRONEN. Tietysti. Mutta ne tulivat vähän kalliimmiksi nuo todistukset\nkuin luulin, nytkin tarvitseisin vähän rahaa karttamerkkeihin ja matkaa\nvarten...\n\nKYLLÄSTINEN. Rahaa, rahaa, aina vain rahaa ja tuleeko niistä rahoista\nsitten koskaan mitään korvausta?\n\nKOIRONEN. Ka, tee tahtosi, anna rupla tahi maasi!\n\nHARSIA. Rahaa täytyy antaa — tuossa on, ota — kunhan vain huolella\nasiamme ajat. Tasataan sitten kulungit miesten kesken. Suuriksihan ne\nnousevat kulungit, vaan suuret meillä ovat tässä asiatkin kysymyksessä,\ntäytyy uhrata nyt, jotta sitten saataisiin omalla konnulla elää.\n\nKYLLÄSTINEN. No niin, annetaan viimeiset kopeekat, vähemmin on painoa\nsitten, jos tulee mierolle lähtö.\n\nHARSIA. Sitäpä tässä nyt olisi varottava, että ei tulisi mierolle\nlähtö, siitä voi vaikka viimeisen kopeekkansa antaa. (Koiroselle.)\nKoeta sinä konstisi kaikki, kyllä me koetamme kulusi korvata. Ja\ntoivottomuuteen me ei heretä, niinkauan kuin on laki maassa. — No, nyt\nlähdetään Kyllästinen mekin työhön.\n\nKYLLÄSTINEN (Ovella). Alashan tuolta toisetkin tulevat. (Antti näkyy\nikkunassa.) No, joko sait kyliäsi työstä?\n\nANTTI. Päreitä lähdin hakemaan. Mutta mitäs väkeä tuolta maantieltä\ntulee? Sehän on hovin joukkoa.\n\nKYLLÄSTINEN. Onko hovin roikka tulossa? Niille vei Laihanen sanan. Nyt\nollaan kiikissä, miehet!\n\nHARSIA. Missä kiikissä? Pysytään alallamme vain.\n\nKOIRONEN. Niin, elkää hätäilkö, olkaa varmat, asianne oikeaa vielä,\nvaikka ulvoisi Hukka. Mutta minä pistäydyn tuonne sisään; jos he minut\nnäkevät täällä, niin he arvaavat hankkeeni, ja sitä he eivät saa tehdä.\n(Menee kirkkoon.)\n\nANTTI. Taisivat asiamiehen housut ensiksi vapista. (Vie pärekuorman\nylös.) Vaan me ei hätäillä, nyt ruvetaan kattoa naulaamaan, tuli kuka\ntahansa.\n\n    (.Näyttämön takaa kuuluu huuto.)\n\nPOSSE. Alas sieltä katolta! (Posse, Siltavouti ja Jahtivouti astuvat\nnäyttämölle.) Kenen luvalla tähän kehään on koskettu? Se on revittävä!\n\nANTTI (Ikkuna-aukossa). Kunhan me ensiksi siihen vesikaton panemme.\n\nPOSSE. Ettekö ymmärrä, — alas! — tuomio on langennut, te rikotte\nesivallan käskyn. Kuka täällä on päämiehenä?\n\nANTTI (Katsoo ylös). Kuka siellä lienee nyt päällimmäisenä.\n\nPOSSE. Elä viisastele, tämä ei ole leikin paikka. Kenen tämä on tointa,\nvastatkaa?\n\nHARSIA. Se on meidän yhteistä, tahdoimme säilyttää valmiita hirsiä\nmärkänemästä. Me kuulimme kyllä, että tuomiokapituli jo on antanut\npäätöksensä, vaan me aijomme valittaa. Ja sitäpaitsehan ovat hirret\nmeidän, meille tulee vahinko jos ne märkänevät. Eikä tästä katonpanosta\ntule kellekän mitään vahinkoa, kun me emme vaadi keltään korvausta\npäreistämme emmekä työpäivistämme.\n\nPOSSE. Alas sieltä, nopeammin, sanon minä. Tämä salvos on revittävä,\nsiinä kaikki. Teidän muka hirret! — teillä ei ole yhtään hirttä, ei\nyhtään närettä, metsä on hovin ja te haaskaatte tässä hovin tavaraa.\nJa mitä puhut sinä työpäivistä, teillä ei ole omia työpäiviä, te vain\nvarastatte hovin aikaa täällä virnailemalla.\n\nSILTAVOUTI (Huutaa kirkon ovelta). Laskeutukaa vikkelämmin alas, hovin\nherra tulee. (Väkeä laskeupi alas ja ulos.) Näkyvät olevan Nurmjärven\näyrämöisiä kaikki, kas, vaimojakin joukossa.\n\nPOSSE. Nuo metsäkyläläisethän ne ovat täällä itsepäisimmät, niillä ei\nole aavistustakaan laista. (Hukka ja Loukkola saapuvat. Posse ilmoittaa\nheille:) Olivat todellakin nämä miehet itsepäisyydessään ruvenneet\nkirkkoon kattoa panemaan, mutta minä keskeytin sen työn. Sanovat\nolevansa kaikki myötäsyyllisiä.\n\nHUKKA. Hyvä on. (Talonpojille.) Teitä on täksi illaksi kutsuttu\nhoviin tekemään emätilan kanssa kirjallista kontrahtia maistanne,\nniinkuin asetus määrää. Parempi, kuin että täällä uppiniskaisesti\nrikotti tuomiokapitulin kiellon, on, että saavutte hoviin täyttämään\nvelvollisuutenne, joka muuten on oma etunnekin. Niinkuin teille\non asianomaisessa järjestyksessä ilmoitettu, ovat Veikkolan\nlahjoitusmaan alustilat nyt lopullisesti langenneet hovin omiksi, vaan\nte saatte kaikki jäädä entisille asuinpaikoillenne, kunhan teette\nlampuotikontrahdin. Joku talonpoika onkin jo, järkevästi kyllä, tehnyt\nliittokirjan.\n\nPOSSE. Kaikkien muiden on se nyt tehtävä jos mieli tiloilleen jäädä,\nkontrahti kymmeneksi vuodeksi.\n\nHUKKA. Silloin jäävät olot täällä aivan entiselleen, saatte rauhassa\nmaitanne asua ja viljellä. (Miehet seisovat liikahtamatta. Kyllästinen\nempii.)\n\nKYLLÄSTINEN. Armollinen herra, saisko tuhma talonpoika kysyä, että\nkymmenen vuoden perästä miten käy silloin?\n\nPOSSE. Silloin se on uusi juttu, vuokra-aika kestää kymmenen vuotta,\njos nyt panette liittokirjaan puumerkin.\n\nHUKKA. Sitten arvattavasti uudistetaan kontrahti.\n\nPOSSE. Jos olette hyvin käyttäytyneet, uudistetaan se taas kymmeneksi\nvuodeksi, ja saatte senkin ajan konnuillanne elää.\n\nHARSIA. Perityillä, omilla konnuillamme!\n\nPOSSE. Ei, ei, etkö käsitä, ne ovat lahjoitusmaita.\n\nSILTAVOUTI. Niin, nähkääs, teidän maat ovat poislahjoitetut, ja kun\njoku kerran on lahjan saanut, niin hän sen pitää. Ymmärrättekö, siksi\npitää nyt hovi teidän maat.\n\nPOSSE. Vaan antaa teidän kumminkin edelleen niillä asua\n\nKYLLÄSTINEN. Mutta minun maani, Kyllästilä, on minun omani, puolet\nsiitä perin, toiset ostin.\n\nSILTAVOUTI. Niin, se oli sinun omasi, oli, vaan sitten se lahjoitettiin\npois.\n\nPOSSE. Elä selittele, et ymmärrä asiaa itsekään. Eikä heidän muuten\ntarvitse tietää, miksi se niin on, emme sitä tarvitse tietää mekään,\nmutta asia on nyt niin ja siksi täytyy kaikkien totella.\n\nHARSIA. Kyllä me ymmärrämme, että nämä ovat lahjoitusmaita, emme siitä\nkiistä. Mutta eihän ruunu ole voinut lahjoittaa pois muuta, kuin mitä\nsillä on ollut. Se on lahjoittanut pois verot, ja ne me koetamme\neteenkinpäin hoviin maksaa niinkuin voimme, ei me siitä niskotella,\nmutta itse maat ovat meidän.\n\nHUKKA. Se elää siis teissä vielä tuo vanha harhaluulo. Mutta siitä\non teidän nyt kerrassaan luovuttava, kuten sanoin, oman etunne\nvuoksi. Olettehan lukeneet asetuksen, se on naulattu käräjätalon\nseinälle. Maat ovat lahjoitusherrain omat. Tätä omistusoikeutta on\ntutkinut valiokunta, jossa on ollut viisaita miehiä ja korkeita\nherroja, ja selville on saatu, että ruunu on näiden kylien maat\ntodellakin lahjoittanut pois täydellä omistusoikeudella Veikkolan\nhovin omistajalle, joka on ylhäinen herra Blandoff. Asetus on selvä,\nme emme voi sitä muuttaa. Meidät on määrätty tänne tätä asetusta\ntoimeenpanemaan ja meidän täytyy ankaruudella vaatia, että sitä\ntotellaan.\n\nKYLLÄSTINEN. Mitä on tässä tehtävä?\n\nHOLTTINEN. Maat ovat meidän, sen vaan tiedän, sanoipa asetus mitä\nhyvänsä. Kuka voi lahjoittaa pois minun maani?\n\nPOSSE. Aijotteko niskoitella selvää lakia vastaan? Silloin te olette\nkapinoitsijoita ja tiedättekö, miten niille käy?\n\nHARSIA. Vaan me valitamme, vetoomme juuri lakiin.\n\nHUKKA. Tässä ei ole enää tilaisuutta valittaa. Minä käsken esivallan\nnimessä teidät hoviin ja te tiedätte, että minä en puhu leikkiä.\n(Loukkolalle.) Tämä juttu on tehtävä lyhyeksi. Sinä pidät huolta, että\nnämä kaikki saapuvat tänä iltana hoviin; toivon, että he tekevät sen\nmielisuosiolla, muuten... (Talonpojille.) Niin, te tiedätte sen nyt.\nTänä iltana! (Menee).\n\nKYLLÄSTINEN (Posselle.) Saisiko vielä kysyä, että onhan se laki\nsemmoinen, että kuka tahtoo, saa tehdä liittokirjan, kuka ei...\n\nPOSSE. Ei, se on pakosta kaikille. Joka niskottelee; se rikkoo lain, ja\nrangaistaan.\n\nKYLLÄSTINEN. Vaan tätä en ymmärrä, onhan sopimus kahdenpuolinen.\n\nPOSSE. Kyllä on keinoja olemassa, jotka opettavat ymmärtämään. Tuotamme\ntänne osaston sotaväkeä.\n\nANTTI. Ja alotamme sodan, no, se on selvää peliä! Ei tästä kumminkaan\ntule lopuksi muu kuin tupen rapina.\n\nSILTAVOUTI. Sillä äänellä elä puhu, Antti...\n\nPOSSE. Eläkä sinä siinä jaarittele, tee tehtäväsi vain! Nuo päreet\novat ensiksi tuosta hävitettävät, polttakaa ne pois. Ja sitten teette\nvelvollisuutenne.\n\n    (Menossa. Loukkola ja voudit kirkon taa).\n\nKYLLÄSTINEN. Minä vielä kysyisin, saammeko mekin puolestamme määrätä\nehtoja liittokirjaan?\n\nPOSSE. Teillä ei ole muita ehtoja kuin totella.\n\nKYLLÄSTINEN. Mutta se on vääryys, sellainen ei voi laki olla.\n\nPOSSE (Huiskuttaa ratsupiiskaansa). Tuossa on lakinne! Tulkaa kuulemaan\nsitä hoviin. (Menee).\n\nANTTI (Kyllästiselle). Pääsitkö käsitykseen asiasta nyt? Tunsitko lain?\nEikö totta, Harsia, luottakaamme siihen!\n\nHARSIA. Siihen luotan minä sittenkin. Mutta mihin se meni Koironen?\nLaki ei ole mikään ratsupiiska, sen me näytämme.\n\nANTTI. Ei, se on Koirosen keppihevonen, ajakaa sillä.\n\nKOIRONEN (Tulee kirkosta). Erehdytte. Minä sanon, mikä laki on. Se on\ntuhman kädessä joutava paperi, mutta taitavan kädessä se on noitakone,\njolla voi tehdä ihmeitä. Kuulitteko, Hukka vakuutti, että asetus on\nselvä, että nyt ei enää saa valittaa. Vaan siinä hän pahasti pettyy.\nMinä näytän, että sen asetuksen nojalla voi tehdä vielä paljo.\n\nKYLLÄSTINEN. Mutta mitä pitää meidän tehdä? Tässä on kiire edessä.\nHoviinko pitää lähteä liittokirjan tekoon vaiko lähteä taipaleelle?\n\nHARSIA. Niin, siitä on nyt todellakin neuvoteltava. Ankaran uhan meille\nhovin herra pani. Mitä arvelet sinä Koironen, joka lain metkut tunnet?\n\nKOIRONEN. Hän uhkailee, hän tahtoo pakottaa talonpojat tekemään pian\nkontrahdin, jotta sitten kaikki olisi selvää ja valitustenkin teko\ntehotonta, viekkaat ovat hänen aikeensa. Mutta ei niin. Tässä on nyt\noltava notkeita kuin vesa, ettei hän pääse pakotuskeinoja käyttämään,\nmutta samalla viekkaita kuin käärmeet.\n\nKYLLÄSTINEN. Lyhyeksi taitaa meidän viekkaus käydä Hukan viekkauden ja\nvallan rinnalla. Eikö liene sittenkin tästä paras lähteä hoviin?\n\nKOIRONEN. Niin, hoviin teidän on mentäväkin, tottelevasti niinkuin\nainakin. Te olette hovin alustalaisia nyt vielä, hovin herra on\nisäntänne; jos hän korottaa veroja ja päivätöitä, niin on teidän\nalistuttava ja kestettävä, — peräydyttävä on joka paikassa, ettei hän\nteihin pääse kiinni ennen aikojaan. Sitten, kun minun tehtäväni on\npäättynyt, olette te yhtäläisiä isäntiä kuin hänkin.\n\nHARSIA. Hoviin siis on mentävä.\n\nKYLLÄSTINEN. Vaan kun siellä pannaan liittokirja eteen: Kirjota!\nMihinkä sinä siitä luovit? Maantiellekö?\n\nMARI (Miehelleen). Ei, Matti, sinä elä ainakaan siellä rupea\nniskottelemaan. Mitäs se haittaa, jos liittokirjan teet, kunhan sitten\nsaamme rauhassa tilallamme elää, ja mitä tässä vastarinta auttaa, se\nvain meidän onnemme särkisi?\n\nJUVA. Mutta pitäähän minun toki olla miesten mukana.\n\nKYLLÄSTINEN. Vaan mitä tässä todellakaan vastarinta auttaa. Koirosen\nvalitukset joutuvat, milloin joutuvat, siihen kurki kuolee kuin suo\nsulaa. Taisi olla meidän sittenkin liittokirja tehtävä.\n\nHOLTTINEN. Mitä puhetta kuulen tässä miesjoukossa? Pelkäättekö? Onko\nhätä tämän näköinen? Ensi kertaako tässä ollaan hovin kanssa riidassa?\nEikö täällä ole kärsitty ennenkin ja koettu sitä kaikkein pahinta,\nkun pajarit ovat täällä mellastaneet? Vaan ovatko meidän isät panneet\npuumerkkinsä hovin papereihin, ovatko he luovuttaneet hetken rauhan\nvuoksi perillisiltään pois omistusoikeuden maihinsa? Miehiä olette\nolevinanne te ruikuttajat, vaan kohta kun uhkaus kuuluu, mietitte te\nväistyä ja luovuttaa maat ja mannut käsistänne, antaa pois hoville,\nennenkuin niitä tullaan ottamaankaan. Mutta muistakaa, maa myöpi\nmyöjänsä, huonon rauhan te sillä hinnalla ostaisitte. Meitä voidaan\nuhata, meitä voidaan kiusata, vaan oikeuttamme ei meiltä voida riistää,\nellemme itse siitä luovu. Ja oikeudestaan luopuu se, joka puumerkkinsä\nantaa.\n\nKYLLÄSTINEN. Kyllähän se on totta tuokin, mutta...\n\nHOLTTINEN. Mutta mitä? Heitä talosi, rupea kymmeneksi vuodeksi\nviljelemään omalla maallasi vierasta peltoa, pane puumerkkisi\nliittokirjaan, minä ainakaan en sitä tee.\n\nKAIJA (Miehelleen.) Sinä et vedä piiruakaan hovin papereihin, siitä\nminä vastaan.\n\nJUVA. En vedä piirua minäkään, Mari.\n\nHARSIA. Holttinen on oikeassa, oikeudestamme emme saa luopua,\nliittokirjaa emme saa tehdä. Eikähän tämä vielä niin toivotonta ole,\npahempaa oli silloin pajarien aikana, nyt on toki maassa Suomen\nlaki, josta täytyy löytyä oikeus. Koironen ajaa huolella asiamme,\nluottakaamme lakiin.\n\nANTTI. Jota Hukka ja Posse täällä kehuivat valvovansa!\n\nHOLTTINEN. En luota liikoja minä lakiin, se voi olla kiero sekin, onhan\nse nähty. Vaan siitä meidän on pidettävä kiinni, minkä itse oikeaksi\nja oikeudeksemme tunnemme. Ja maat ovat meidän, niistä emme voi mitään\nkontrahteja tehdä.\n\nKYLLÄSTINEN. Etteikö sitten hoviin mentäisikään, vaikka käsketty on?\n\nKOIRONEN. Mentävä on, ei se auta. Holttinen puhui kuin järkimies,\nliittokirjaa ei saa tehdä kukaan, vaan tyhmää olisi myöskin itse pistää\npäänsä silmukkaan, ja sen teette, jos aivan niskottelemaan rupeatte.\nEi, tässä on taidolla luovittava. Teidän on hoviin mentävä, selitettävä\nkantanne, suostuttava mihin voitte, — liittokirjaan vain ei.\n\nHARSIA. Se tuntuu minustakin viisaalta. Peräydytään pikkuasioissa, ei\närsytetä herroja, mutta maita ei hellitetä, ne me kyllä lain voimalla\npidämme.\n\nANTTI. Peräytykää, kunnes umpimutkassa olette, sinne sitä kumminkin\njoudutaan, sen jo näen.\n\nHOLTTINEN. Ei, poikani, umpimutkassa ei olla koskaan, ellei vain\noikeudestamme luovuta. Koettakaa te, Koironen ja Harsia, minkä\nlaki tehoo, menkäämme hoviin puhumaan, sama se, kunhan vain ei\nliittokirjoihin ruveta.\n\nHARSIA. (Loukkola tulee kirkon takaa). Se olkoon päätöksemme. Muutahan\nemme voikaan tehdä, tuossa ovat ruunun miehet.\n\nLOUKKOLA. Teitä käskettiin hoviin. On jo aika lähteä.\n\nHARSIA. Me lähdemme. Tulkaa miehet! (Menossa.)\n\nKYLLÄSTINEN. Mikähän tästä lopuksi tulee?\n\nANTTI. Orjuus, niinkuin Inkerissä. Annat sormen pirulle, se vie käden,\nvie miehet ja maat.\n\nKYLLÄSTINEN. Voi se viedä puumerkinkin.\n\nKAIJA (Tarttuu mieheensä). Sitä sinä et anna. Minä lähdenkin mukaan\nhoviin näkemään, että et tee tyhmyyksiä. (Menevät.)\n\n    (Antti ja Koironen jäävät näyttämölle. Tytöt istuvat syrjässä).\n\nANTTI. No, sinä et lähtenyt hoviin päämiestesi puolesta puhumaan,\nvaikka usutit heidät lähtemään.\n\nKOIRONEN. Minä, — en. Minä ajan asioita oikeudessa, en hovissa. Vai\nminä hoviin, — jos siellä Hukka suuttuu, niin hän voi turvautua\npatukkaansa!\n\nANTTI. Ja sinun nahkasi on liian hieno sen alla.\n\nKOIRONEN. Minä en aja näitä asioita nahallani, vaan päälläni. Katsos,\nsiinä se on erotus. Mutta sinä, et mennyt sinäkään?\n\nANTTI. Minä en ole mikään isäntämies, vaan en lähtisi muutenkaan.\nVäärän tien sinä heille neuvoit — he saavat selkäänsä ja sittenkin\nmenevät maat. Muu peli tästä kumminkin lopuksi tulee, muu rymäkkä.\n(Nousee. Voudit tulevat kirkon takaa.) Mitä te siellä meidän\npärekasassa teette?\n\nJAHTIVOUTI. Tulen teimme, niinkuin käskettiin.\n\nANTTI. Mutta olettehan te järkimiehiä, näettehän, että päreet ovat\nehyet ja hyvät. Ja ne ovat meidän päreitä.\n\nJAHTIVOUTI. Teidän ne voivat olla, vaan polttaa käskettiin.\n\nSILTAVOUTI (Selittää.) Näetkö, tätä kirkkoa ei saa rakentaa, siksi ovat\nkattopäreet poltettavat. Ja ne kuuluvatkin olevan hovin päreitä, siksi\nne ovat poltettavat.\n\nANTTI. Siksi! Vaan jos minä sammutan teidän tulenne?\n\nJAHTIVOUTI. Se ei kuulu meihin. Me olemme tehneet, mitä käskettiin, ja\nnyt me lähdemme. (Menevät.)\n\nANTTI. Tytöt, tulkaa sammuttamaan tuli, muuten syttyy vielä kirkko\npalamaan. Joudu, Helena!\n\n    (Antti ja Helena menevät.)\n\nKOIRONEN (Itsekseen). Rymäkkä täällä todella on syntymässä, sen näen.\nMutta minä olen läpi katsonut sinut, sinä mahtava mies, minä teen\nerehdyksen sinun laskuihisi. Ja sen päälle otetaan ryyppy.\n\n    (Koironen kävelee kapakkaan. Siljo jää yksin.\n    Laihanen hiipii hänen luokseen.)\n\nLAIHANEN. Kuule Siljo, miksi kävi tämä näin? Olihan meidän tuumamme\nyhteinen, molemmat siitä olimme innostuneet. Olimme aikoneet\nonnellisina elää uudella tilallani. Sinäkin siitä niin riemuitsit miksi\nnyt peräydyt, Siljo?\n\nSILJO. Enhän minä... Näithän, isä ja äiti sen päättivät.\n\nLAIHANEN. Mutta miksi? Kaikkihan oli jo valmista.\n\nSILJO. Niin, vaan siihen tulivat sitten nuo jutut väliin.\n\nLAIHANEN. Jutut, mitkä jutut?\n\nSILJO. Liittokirjat ja puumerkit ja muut, — en niitä ymmärrä, vaan\nnaapuritkin tekivät niistä pilkkaa.\n\nLAIHANEN. Liittokirjat, puumerkit, mitä ne tähän kuuluvat? Ja\nsinun tähtesihän minä liittokirjan tein, Siljo, etkä sitä ymmärrä.\nEnhän olisi voinut saada taloa, jos en olisi kirjoittanut nimeäni\nliittokirjaan, ja talotta taas, enhän minä, köyhä renkimies, olisi\nkoskaan saanut sinua. Sinun vuoksesi panin puumerkin, — oliko se\nsinusta niin paha?\n\nSILJO. Ei minusta, vaan isästä ja äidistä, äidistä varsinkin,\nhän ei sinua nyt vävykseen huoli, kaikki muutkin sinua vierovat,\nNurmjärveläisetkin...\n\nLAIHANEN. Mitä sinä heistä huolit, mitä ihmisten pilkasta? He\nkadehtivat minua ja siksi muka vierovat... Vai mitä...? Välitätkö sinä\nheistä niin paljon? Siellä on Holttisen Antti, hänenkö vuoksi kihlamme\npurettiin, sano, Siljo?\n\nSILJO. Hänen? Kuinka niin? Sitä en ymmärrä.\n\nLAIHANEN. Mutta äitisi ymmärtää, — minä asian arvaan! Se on tuo\nmaankiertäjä, tuo uusi tulokas, joka meidän väliimme on tunkeunut.\nSiljo, sano, onko se hän? Onko hän sinut muuttanut?\n\nSILJO. Minä en ole muuttunut.\n\nLAIHANEN. No, hyvä, sitten sinä et välitä kenenkään puheista, vaan\nlähdet minun mukanani pappilaan. Otetaan kuulutus.\n\nSILJO. Vastoin äidin lupaa, ei, en uskalla. Ei, ei, siitä ei tule\nkoskaan mitään, se on lopussa.\n\nLAIHANEN. Lopussa! Minä ymmärrän, se on sittenkin hän. Hän on sinut\nhurmannut sievillä puheillaan, kyllä käsitän, sinä toivot pääseväsi\nHolttiseen emännäksi, se on suuri ja vauras talo. Mutta elä nuolase,\nennenkuin tipahtaa, et sinä vielä ole Holttisen emäntä.\n\nSILJO. Enkä siksi taida tullakaan.\n\nLAIHANEN. Et tulekaan, vaikka toivot, siitä minä vastaan. Näinhän\näsken, kuinka siellä kuherrettiin, näenhän sen nyt. No, hyvä, nythän\nminä sen tiedän. Nyt tiedän minkä teen, ja minä sen teen, nyt sen\nteen...\n\nMARKETTA (Tulee maantieltä päin seuloineen). Sinäkö täällä, poikani,\nvihoissasi riehut? Se on oikein, siitä näkyy, että sinussa miestä\non. Ja tuoko tuossa, sekö sinun morsiamesi on; hieno on hipeä vaan\nsurulliset silmät.\n\nLAIHANEN. Täti, hän _oli_ morsiameni. Ei, Siljo, eihän...?\n\nMARKETTA. Vaan hänet menetit nyt, niinkö? Se on sukusi onni; äitisi\nmenetti myös omansa. Riehu, riehu nyt ja palaa sitten minun kanssani\nyksin elämään. Toivosi on lopussa. (Istuu taikomaan).\n\nLAIHANEN (Tulistuu). Ei, se ei saa olla lopussa, sen minä näytän.\n(Antti ja Helena tulevat kirkon takaa.) Tuolta tulee se viettelijä. Me\ntavataan vielä, Siljo, muist se. (Ryntää pois).\n\nHELENA. Sammui se ainakin tällä kertaa. (Siljolle.) Mitä sinä täällä\nyksin istut, Siljo? Hä — suruissasiko muka olet?\n\nANTTI. Sitäkö suret, kun ei kuuliaisistasi mitään tullut? Ja mokomalle\nmiehellekö olisit mennyt?\n\nHELENA. Ka miksei? Laihanen on varoissaan oleva mies, komea mies ja\nmahtava mies.\n\nANTTI. Mutta hovin kätyri, heittiö. (Siljolle.) Ei, Siljo, sitä miestä\nei sinun kannata muistella. Sinunlaisella tytöllä on vara valita poikia\nparempia ja reilumpia, — sen kun otat vain.\n\nHELENA (Pisteliäästi). Taitaisipa siinäkin olla tarjokas.\n\nANTTI. Miksikä ei, meillä onkin jo Annin kanssa vanhemmat puheet, eikö\nolekin?\n\nHELENA. No, sittenhän se on selvä juttu.\n\nANTTI. On se. (Heilauttaa Helenaa.) Vai käypikö kateeksi? Olisi teitä\ntyttöjä täällä valita asti, kun vaan tänne elämään jäisin, vaan kovin\novat täällä miehetkin akkamaisia, pehmeitä ja veteliä, orjuuteen\nkypsiä. Tämä poika taitaakin lähteä sinne maailmalle takasin, mistä\ntuleekin, vapaammille oloille, huonommat miehet täällä ruoskan alla\nraatakoot. Ja silloin jäävät tytöt suremaan, niin yksi kuin toinenkin.\n(Nousee.) Vaan tulkaa veneelle, täällä ei ole enää mitään tekemistä;\nmitättömiin menivät retkemme ja aikeemme ja niin menee täällä kaikki!\nTulkaa! (Menee rantaan päin.)\n\nHELENA (Itsekseen). Luulitko, etten päässyt jälillesi. (Siljolle.) Sinä\nitket. Minäpä tiedän, mikä sinua surettaa.\n\nSILJO. Tiedätkö, kun en tiedä itsekään.\n\nHELENA. Et sinä Laihasta sure, älä uskottelekaan. Silmäsi ovat\niltakauden Anttia tähystelleet, hänen rinnallaan olet pyörinyt. Vaan\nelä pelkää, ei hän täältä pois lähde, vaikka uhkaa.\n\nSILJO. Anttiko, hän laski kai leikkiä vain.\n\nHELENA. Vai leikkiä! Äitisi kuuluu jo lapsena sinut hänelle luvanneen,\nsen sinä kyllä tiedät. Nyt se Antti on kotona.\n\nSILJO. On tainnut olla äidin ja Holttisen välillä piloillaan puhetta,\nmutta minä vakuutan...\n\nHELENA. Minä vakuutan myöskin, että häntä et sinä koskaan saa,\nkuuletko, et koskaan, vaikka minkä koettaisit!\n\nSILJO. Mutta Helena, enhän ole ajatellutkaan...\n\nHELENA. Olet sinä ajatellut ja ajattelet nytkin. Mutta vaikka minä\nolen köyhä huutolaistyttö ja sinä talon tytär, niin häntä sinä et saa.\n(Nauraa.) Hei, ollaan iloiset nyt, — tule rantaan. (Menee.)\n\nSILJO (Itsekseen). En ymmärrä häntä enkä muitakaan, en itsenikään\nymmärrä. Kaikki sanovat, että oli parasta purkaa... että ei kannata\nsitä surra, mutta suru valtaa sittenkin mieleni. Se on siis lopussa, —\nenkä saisi itkeäkään.\n\nMARKETTA (Tulee lähemmäs Siljoa). Itke, itke, se on minulle mieleen. Voi\nvarpusta, sinustako piti tulla meille emäntä. Näytäppäs, minkälainen\nsurusi on, se on silmässä, vaan onko se sydämmessäkin, — näytä.\nOn, sydämmessäkin on suru, sitten olet minun väkeäni. Nojaa pääsi\npolvelleni, pulmuseni, koska surullinen olet. Jos ilonen olisit, niin\nsinua vihaisin, sillä minä vihaan iloa.\n\nSILJO. Miksi, Marketta, vihaatte iloa?\n\nMARKETTA. Siksi, että se on petollinen ystävä. Kun sen parhaallaan\nluulet omistavasi ja siihen toivosi asetat, muuttuu se irvistäväksi\npilaksi. Siksi vihaan minä iloa, siksi vain murheellisten parissa\nviihdyn, ja siksi vain suruja ennustan ihmisille. Siksi on surujen\nseula tämä — jos iloja toivot, silloin karta minua.\n\nSILJO. Loihtikaa siis tässä suruja, Marketta.\n\n    (Aurinko laskee punertavana.)\n\nMARKETTA. Että nekö sinun murhettasi viihdyttäisivät? Sen teen, vaan\niloa et siitä saa. (Ottaa seulansa.) Soi seulani, kilise tiukuni,\nloihtu tehoo parhaiten kirkonmäellä. Kas, kun punertaa taivaankin ranta.\n\nSILJO. Se on juhannusaaton aurinko, joka laskee.\n\nMARKETTA. Se tietää tulta ja verta. Vaan mitä tiedät sinä seulani,\nniin, se on oikein, heilu mustia vakoja myöten, kilise tiukuni murhetta\nja vihaa.\n\n(Heiluttaa seulaansa, jossa pieni tiuku soipi, ja hyräilee:)\n\n    Soi murheen musta kello soi, oi soi,\n    Soi turmiota, tuskaa ennustellen.\n    Sun vihan, vainon soittajaksi loi\n    Mun musta henken' itkein, valitellen.\n\n    Soi kolkko kärsimysten ääni, soi!\n    Soi lohdutus ja armo etähälle.\n    Nyt kostos koitti, sulle voiman toi,\n    Vaan kärsimysten ajat maalle tälle.\n\n    Soi vihan tiuku, vainon kello, soi!\n    Ja sydämmiä säre, kosto musta.\n    Et armahtaa, et surkutella voi;\n    Soi tänne verta, tuskaa, valitusta!\n\n\nToinen kuvaelma.\n\nHovin kapakka kirkonmäellä. Pöydän ääressä istuu muutamia miehiä\ntupakoiden ja viinaa juoden, niiden joukossa Koironen, joka on\nhumalassa, ja Laihanen, sekä Antti ja Juva. Viinakurri kantelee vähän\nväliä suurta pulloaan vasemmalla olevasta sivuhuoneesta ja täyttää\npyydettäessä laseja. Ovi ulos on perällä.\n\nKOIRONEN. Hyvä juttu. Niin, sinähän olit siellä mukana, Juva. Eikä siis\nkukaan pannut puumerkkiään, vaikka patistettiin? Ei Kyllästinenkään?\n\nJUVA. Kyllästinen kyllä epäili, kynsi korvallistaan moneen kertaan,\neikä sitä tiedä, minkä se olisi tehnyt, ellei sillä olisi ollut akkansa\nmukanaan. Vaan akka piteli hiasta ja sanoi: et mene.\n\nKOIRONEN. Se on mainio se akka, erinomainen akka, nimittäin kun se on\ntoisen miehen akka, omakseni sitä en tahtoisi — ehei, Jumala meitä\nvarjelkoon! Vaan Kaijan malja, — Viinakurri, pullosi! (Juvalle) No,\nentä Hukka itse ja Posse, mitä ne sanoivat?\n\nJUVA. Posse siinä hääri kuin kärppä, selitti ja uhkaili, kantoi\npaperinsa jokaisen nenän eteen, tarjosi hanhensulkaa ja huusi:\nkirjotatteko vai maantiellekö lähdette? Ja Hukka itse polki jalkaa ja\nkomensi: Puumerkki taikka patukka, valitkaa!\n\nKOIRONEN. Ja te valitsitte patukan, se oli järkevää. Juuri siksi en\nminä sinne lähtenytkään. Siis selkään tuli?\n\nJUVA. Niin, ne huusivat heitukkansa siihen ja letit otettiin seinältä.\n\nKOIRONEN. Ja annettiin miehille yksitellen, se on niiden vanha temppu,\nkyllä tiedän. Lyöden lapset rakkahammat, arvelee Hukka.\n\nANTTI. Ja te otitte selkäänne, — koko miesjoukko? Sitäkö varten sinne\nmenittekin?\n\nJUVA. Vaan eipä heilahtanut sittenkään hanhensulka.\n\nANTTI. Vaan patukka heilui — kymmenkunta karhua ottaa siivosti\nselkäänsä! On teissä miehuutta! — vielä te sitten muka vastaan\nhankaatte, kun kumminkin ruoskan alle käytte. Ei, niistä ei ole vaikea\norjia tehdä, jotka jo ovat orjia.\n\nKOIRONEN. Sinä et ymmärrä tätä, Antti, sinä katsot asiaa tappelun\nkannalta. Ei, viisaasti menettelivät talonpojat, aivan niinkuin minä\nneuvoin. Terveeksi — tämä käy kaikki hyvin, niinkuin rasvattuna. Ei\ntässä härkäpäisyys auta, mitäs valtioviisautta se olisi että lyötäisiin\npää seinään, — siinä sitä sitten oltaisiin.\n\nJUVA. Ja minkäpä olisit sinä Antti tehnyt, jos olisit hovissa ollut?\n\nANTTI. Lyökööt minua kerran, niin sanon sitten. Enkö minä ole vapaa\nmies? Jos minua ken lyöpi, kuka hitto voi minua kieltää lyömästä\ntakasin, niin että paukkuu. Te luulette, että kumarrettua kaulaa ei\nleikata, vaan siinä se on juuri erehdys: — ensin pieksetään ja sitten\nleikataan. Hyi hitto teitä, limannuoliaisia, — tules tänne, Juva, että\nannan sulle korvatillikan!\n\nJUVA. Totta on, että minunkin vereni kuohahti, ja moni koura siellä jo\noli nyrkissä. Vaan Harsia varotti, että pysytään alallaan, vedotaan\nsitten lakiin.\n\nANTTI. Miesten laki olkoon isku iskusta ja kaksi parhaasta.\n\nKOIRONEN. Ei, poikaseni, ei sillä tavalla Hukkaa kukisteta; vaan\ntoisella, liukkaammalla. Viinakurri, kallista puteliasi! Lyödään\nviisaudella, se tepsii. Siinä hän on pieni minun rinnalla. Hän oli\nvirkaheitto luutnantti silloin, kun minä istuin tuomarina ja jaoin\noikeutta. Minulle kävi hullusti sitten, meni virka, meni tavara, no,\nmitäpäs siitä, ryypätään pojat, hei! — Niin, se oli juuri hän, joka\nminulta viran vei, joka minut tähän sorti. Mutta lopputili ei ole siitä\nvielä tehty, ei hetikään, — minä hänet vuorostani vielä nujerran,\noli kuinka mahtava tahansa, (ottaa lompakkonsa), täällä on se pieni\nkaatovipu, johon mies keikahtaa kuin höyhen. Ei, älkää te hätäilkö,\nmiehet, tässä lompakossa juuri ovat teidän maat ja Hukan kujeet, kaikki\ntässä, ja minä pidän niistä kristillisen jaon. Kukin on saapa osansa ja\nansionsa mukaan, kunhan ei hätäillä eikä päätä seinään isketä. Kaikki\nkäy kuin rasvatuilla rattailla, kun minä asianne ajan... sumpparei,\nsumpparei...\n\nANTTI. Sinä ajat sumpparei... sen olet näkönenkin. Siihen, joka\nsuullaan soittaa, ei ole paljo luottamista. (Viinakurrille, joka taas\nkaataa Koiroselle.) Eiköhän sen miehen mitta ole täysi jo?\n\nVIINAKURRI. Minulla ei ole muuta mittaa, kun minkäverran kopeekkoja\nkullakin on. Sitä myöten kaadan.\n\nKOIRONEN. Ole huoletta, vielä täällä kilisee. (Selvempänä Antille.)\nSinä luulet Antti, etten minä asioitani hoida, vaikka pienen humalan\notan. Täällä ovat paperit, tänään vien ne Viipuriin ja hankin\ntalonpojille heidän maansa. Tallella ovat paperit, tallessa on\njärki, elä sure sitä, Antti. On tässä oltu jo yhdessä jos toisessa\nennenkin. Olen minä juonut herrainkin pöydässä ja hienossa seurassa\nulkomaan viinejä, vaan minä halveksin niitä hienouksia nyt ja ryyppään\ntalonpoikain tavalla ja ajan nyt talonpoikain asioita ja ajan ne\nperille. Terve sen päälle! Sumpparei... Juo sinäkin Laihanen, niinhän\nsinä mökötät siinä happamena, kuin paha omatunto, vai mahaako sinulla\npuree? Ota rohtoa!\n\nANTTI. Sillä taitaa purra sydäntä, kun morsian eilen työnsi\nvasikannahat kouraan. Siitä syystä se mahtaneekin nyt lohdutusryyppyjä\nottaa.\n\nKOIRONEN. Niin, helkkarissa, ne kihlajaisryypyt! ne taisivat olla\nsinulle kovin karvaat. Mutta (laulaa) \"surevaiselle sydämmelle on\npaloviina paras lääke.\" Ei, vaan vakavasti puhuen, mitenkä hiidessä\nsinun niin hullusti kävi?\n\nANTTI. Hullusti kävi, kun lähti mies töhrimään nimensä hovin\npapereihin. Siitä meni sillä ensiksikin maa ja sitten meni maine ja\nlopuksi meni morsian. Olisit ensiksi kuuluuttanut ja sitten kirjoittanut.\n\nLAIHANEN (Viinakurrille). Kallista leiliäsi, mies. (Ilkkuen toisille.)\nVielä tässä kuuluutetaankin, sinä tässä lopuksikin saat näppiäsi\nnuolla! Mutta ne sinun elkeesi minä muistan vielä tuonnempanakin.\n\nANTTI. Mahtanet muistaa, koska yksin elelet emännättömässä talossa,\njoka muuten ei olekaan sinun, vaan hovin.\n\nLAIHANEN. Minulla on talo ja hyvä onkin, vaan te tässä pian jäätte\nkulkemaan talotonta taivalta. Elkää luulko, että te sillä eilisellä\nselkäsaunalla pääsitte. Taitaa tuntua nahassa nyt voiteen tarvis, vaan\ntoiselta se tuntuu, kun häätämään tullaan.\n\nJUVA. Onpas hovi rengeilleenkin suuta antanut.\n\nKOIRONEN. Mutta ne suuret sanat eivät suuta halkase. Sinä puhut,\nLaihanen, sen, minkä sulle on hovista syötetty. Näet, minulla ne\novat nyt käsissäni nämä maat, enkä minä niitä hoville anna, ei, ne\nherrat saavat jäädä lehdellä soittamaan. Ja sinä, Laihanen, jäät hovin\nainoaksi lampuotiksi, kun liittokirjan teit. Soittelet sitten yksin\nherrain pilliä, että sumpparei...\n\nANTTI. Ja silloin sulle orjan merkki poltetaan otsaan, vai korvatko\nkolotaan, niinkuin lampailta. Kumman tekevät?\n\nLAIHANEN. Perästä kuuluu, kummin käy. Kyllä se nähdään.\n\nJUVA. Hovin orja olet nyt jo kaikessa tapauksessa. Vielä rohkenet\nsitten tulla vapaitten ja tilallisten tyttöjä kosimaan. (Nauravat.)\n\nLAIHANEN (Suuttuu). Sen tytön minä vielä otan, otan vaikka väkisin,\nvaikka pakolla, harmissanikin otan. Sen te näette. Enkä riitarahoja\nminä maksa, muut ne maksavat. Vielä tässä nähdään, kuka viimeksi\nnauraa. Hei, viinaa, Kurri! Ehkä naurattaa minuakin tässä pian.\n\nANTTI. Ka, naurattanee, kun omia rukkasiasi juot. Morsiamen malja!\n\nKOIRONEN. Niin, tytön malja, vei tuon kumpi hyvänsä. Sumpparei...\n\nHOLTTINEN (Tulee ulkoa viluisena). Vai täällä ne miehet kirkonaikaansa\nviettävät, täällä humussa ja rähinässä. Täällä Juva ja Anttikin!\nSiihenkö on teistä tämä juhannuspäivä sopiva? Ei ole pappi;\nseurakunnassa, ei kirkkoa, vaan kapakka on kirkonmäellä, hovin kapakka,\njoka on rakennettu tähän sitä varten, jotta talonpojat täällä joisivat\nrahansa ja miehuutensa, — ja tännepähän keräytyvätkin tämän kylän\nmiehet ja vielä Nurmjärveläisetkin. Täällä soi ääni kovemmin kuin\nkirkossa.\n\nANTTI. Pois lähdemme, Juva, isä on oikeassa.\n\nJUVA. Lähtöä odoteltaessahan tänne vain pistäydyttiinkin.\n\nKOIRONEN (Yhä enemmän humalassa). Lähtöhommissa pistäysin minäkin.\nEikähän se pieni humala miestä kaada.\n\nHOLTTINEN. Sinusta tuo näkyy. Alasin raudan, viina miehen koettelee, ja\nsinä olet jo pehmeä.\n\nKOIRONEN. Mi-minäkö pehmeä, minä, joka olen teidän ainoa turva. Ilman\nminua te olisitte kuin taivaan linnut... Mutta minä teidät pelastan,\nminä ajan Viipuriin ja juttunne ajan...\n\nHOLTTINEN. Sinä ajat nurin, sen jo arvaan. Vaan me lähtekäämme\nkotikylään raatamaan ja maitamme hoitamaan, siten vain me itsemme ja\nmaamme pelastamme. Täällä rähmikööt juopot ja häntyrit, meidän työmaa\non siellä. (Antti, Juva ja Holttinen menevät.)\n\nKOIRONEN. Se sanoi juopot ja häntyrit. Kuule, juopolla se kai tarkotti\nminua.\n\nLAIHANEN. Arvattavasti.\n\nKOIRONEN. Mutta häntyriksi... häntyriksi se sanoi sinua. Mutta mitäs me\nsiitä, hei...\n\nLAIHANEN (Nousee). Anna sanoa, kyllä se kestetään ja muistetaan myös.\n(Ikkunassa.) Tuolta tulee hovin herra, livistivätpä liian aikusin\ntiehensä, olisi minua huvittanut kuulla, kun hän heille olisi pari\nsanaa sanonut.\n\nKOIRONEN. Kuka tulee, Hu-hu-hukkako? Saakeli, — ploiskis! se olisi\nvähän liian mieleistä hänelle, jos hän minut täällä tapaisi. (Toisille\nmiehille.) Kuulkaa, me pistäydymme Viinakurrin luo lautapeliä\nlyömään... Sumpparei, sumpparei... (Menee vasemmalle kahden muun miehen\nkanssa.)\n\nLAIHANEN. Hänen kätyrikseen ja orjakseen sanoivat minua, — kolotaanko\nkorvat, kysyivät. No, oli menneeksi, kunniani multa veivät, morsiameni\nveivät, oli menneeksi hänen kätyrikseen.\n\nHUKKA (Tulee ulkoa). Kas, onko kapakka tyhjä keskellä juhlapäivää, mitä\nsiivoa se on?\n\nLAIHANEN. Juuri läksi täältä joukko Nurmjärveläisiä.\n\nHUKKA. Ähäs! vai jo ne visapäät äyrämöisetkin tänne osaavat. Hyvä,\nsitten ne kyllä vähitellen notkistuvat ja taipuvat nekin. — Tiedätkö,\nLaihanen, mitä varten olen tämän kapakan perustanut tänne kirkonmäelle,\nteiden risteykseen?\n\nLAIHANEN. Taitaa se tuottaa sievät rahat.\n\nHUKKA. Tuottaa se, kun olen kieltänyt lahjoitustalonpoikia itsiään\nviinaa polttamasta. Vaan paljo suurempi asia on se, että juuri tämä\nkapakka pitää kansan täällä kurissa ja nöyränä, — siksi pistäydyn\nsilloin tällöin tätä taloani tarkastamassa, ja mieleni menee aina\nhyväksi. Kun talonpojat ovat varoissaan, ovat he jäykkäniskaiset ja\nvastahankaiset, vaan kun he tässä kapakassa ovat juoneet viimeiset\nkopeekkansa ja tuppivyönsä ja hinkalonsa tyhjiksi, silloin ovat he\nlakeat kuin lampaat ja taipuisat kuin taikina. Nyt onkin siten suurin\nosa pitäjää jo valloissani, nuo Nurmjärven ja Kahkalan metsäiset\näyrämöiset ne vain omillaan elävät ja minua vastaan hankaavat...\nNiinkuin tässä liittokirja-asiassa... eilen viimeksi, ei auta enää\npatukkakaan. Vaan hyvät on merkit, jos hekin jo tänne osaavat.\n\nLAIHANEN. Tässä olivat nuoremmat miehet, vaan ankarana se Holttisen\nukko komensi heidät täältä pois.\n\nHUKKA. Ne nujuuttavat vastaan, visapäät moukat! Mitä ne eilen puhuivat\nvielä aikeestaan valittaa?\n\nLAIHANEN. Siitähän niillä on suuret tuumat tekeillä. Kehuivat äskenkin,\nettä minä jään hovin ainoaksi lampuodiksi, muut riitelevät itsensä\nitsenäisiksi.\n\nHUKKA. Itsenäisiksi, — kuulitko lähemmin, mitä ne oikeastaan aikovat\ntehdä, minkälaiset heidän tuumansa ovat?\n\nLAIHANEN. Maansa he aikovat hakea hovin alta pois ruunun alle, paperit\nkuuluvat olevan heillä jo menossa Viipuriin.\n\nHUKKA (Hätääntyen). Viipuriin — mitä sanot! Vai sinne suoraan, minun\nohi! Mistä niillä ne tuumat on?\n\nLAIHANEN. Koironen niitä kai on neuvonut, hän niiden asiamiehenä\nainakin on. Ja varmasti hän kehuu jutun voittavansa, hänellä kuuluu\nolevan paperit, jotka pitävät. Tänään hän aikoo matkustaa niiden kanssa\nViipuriin.\n\nHUKKA. Tänään, — hän tietää määräajat, se vanha käräjäpukari! Ja\nasetuksen hän myös osaa tulkita, — huh, huh! sepä olisi muksaus!\n\nLAIHANEN. Voisivatko ne sitten todellakin saada tilansa omikseen?\n\nHUKKA. Kuka siitä menee takuuseen, — se riippuu siitä, minkälaisia\nvanhoja maakirjoja niillä voi olla, Koironen ne kyllä on hakenut. En\nsitä kumminkaan usko, se olisi vasten asetuksen henkeä ja tarkotusta.\nMutta sittenkin, jos he kerran valituksen tekisivät, niin se jo\nsemmoisenaan viivyttäisi meidän asiaa, sotkisi sen, saataisiin täällä\nvuosikausia odottaa päätöstä ja hitto tiesi miten lopuksi kävisi. Ei...\n\nLAIHANEN. Hovilta taitaisi mennä tuloja hukkaan?\n\nHUKKA. Sekään tässä vielä ei olisi pahinta. Mutta tämän Veikkolan\nhovin asiat ovat sekavammat kuin muitten lahjoitusmaitten senvuoksi,\nettä sen omistaa lapsi, joka ei itse kykene puoliaan pitämään. Meidän\non nyt velvollisuus säilyttää hänelle hänen tilansa. Jos asia joutuu\nriidanalaiseksi, voi nousta kysymys koko omistusoikeudesta ja kuka\ntänne sitten lopuksi jää isännäksi: talonpojatko vaiko...? Ei, siitä\ntulisi sotkua ja harmia. Nyt on meidän taottava, kun asetus on veres!\nMeidän täytyy saada talonpojat täällä alistumaan vaikka millä ilveellä.\n\nLAIHANEN. Vaan ei se Koironen luovu jutustaan.\n\nHUKKA. Koironen, — hän ei siis vielä ole lähtenyt Viipuriin?\n\nLAIHANEN. Vielä se äsken oli juuri täällä kapakassa.\n\nHUKKA. Hän ei saa lähteäkään Viipuriin, ei, siitä ei saa tulla mitään.\n— Vai niin, hän oli täällä?\n\nLAIHANEN. Täällä rähmi hyvässä höyryssä.\n\nHUKKA. Se toki on onni. Minä aavistin jotakin sellaista olevan\ntekeillä, siksi liikkeelle lähdinkin. Vaan tämä kapakka se sentään\nmonta kertaa helpottaa minun vaikeaa virkaani. Hän on täällä, hyvä,\nmeidän on pidettävä huoli, ett'ei hän tänään lähdekään täältä\nmihinkään. (Miettii.) Tiedätkö, Laihanen, että minä tänään kirjoitin\nsinusta kuvernööriin?\n\nLAIHANEN. Minusta?\n\nHUKKA. Elä säikähdä, hyväksi se sulle on. Kerroin maaherralle, että\nsinä täällä olet ensimmäinen ja ainoa, joka olet pannut liittokirjaan\nnimesi ja siten ajoissa totellut lakia ja muille hyvää esimerkkiä\nnäyttänyt, jota ei edes pappi ole tehnyt. Ehdotin senvuoksi, että\nsinua siitä julkisesti mainittaisiin — esimerkin vuoksi näet, jotta\ntoiset huomaisivat, että se on maaherrankin tahto, — ja että sinulle\nsiitä annettaisiin kunniaraha. Toivon, että sellainen näkyvä osotus\nuppiniskaisimpiinkin vaikuttaa.\n\nLAIHANEN. Tekisiköhän sen, — jos eivät yhä äityisi minua vastaan, ne jo\nnyt minua vihaavat. Ja heillä ne on perityt maat, minulla...\n\nHUKKA. Kaikki ovat lahjoitusmaita. Eläkä sinä omasta puolestasi pelkää,\nsinä olet hovin turvissa ja minä olen täällä mahtava. Näet, minulle on\nhallitus antanut täyden menettelyvapauden pannakseni täytäntöön uuden\nlain määräykset. Ja sen me teemme, elä epäile voitosta ollenkaan, me\nmasennamme nuo lakia vastaan niskottelevat äyrämöiset. Ja sitten, kyllä\ntalttuu heidän vihansa sinuakin kohtaan.\n\nLAIHANEN. Se siis Koironen turhia uhkaili.\n\nHUKKA. Joutavia, — mutta tahtosinpa kumminkin nähdä ne hänen paperinsa,\nne voivat sekottaa asian. Meidän on tässä keksittävä joku keino.\n\nLAIHANEN. Ei se Koironen meille papereitaan näytä, se on liian liukas.\n\nHUKKA. Mutta juoppo. Se oli hyvällä virkauralla aikoinaan, vaan joi\nitsensä kumoon. Ja monet jutut hän on senkinjälkeen juonut. Meidän\non koetettava, minkäverran hän tällä kertaa kestää. Olethan sinäkin\nLaihanen suulas mies, koeta selittää hänelle, että hän pääsee\nvähemmällä, jos jättää hakemuksensa minulle, ruununvoudille, jolle ne\novat oikeastaan jätettävätkin, — säästää matkan, säästää aikaa.\n\nLAIHANEN. Auttaisivatkohan minun puheeni, hän on vielä humalassakin.\n\nHUKKA. Juuri siksi, sitä helpompi. Ja olethan sinä liukas mies sinäkin,\n— jutellessa voisit tarjota hänelle ryyppyjä ja vaikka setelirahankin,\n— tuossa, ota taskuusi siltä varalta...\n\nLAIHANEN (Raha kourassa). Ettäkö... miten?\n\nHUKKA. Katsos, minä tunnen Koirosen jo kymmeniä vuosia sitten. Hän\noli hieno herra, vaan joi itsensä rentuksi, kuten kerroin. Hänen\nvaelluksensa varrella on sittemmin tapahtunut yhtä ja toista, hyvinkin\nkirjavaa; hän ei ole tottumaton siihen, että hänelle näinikään\nkahdenkesken pistetään pieni lahja kouraan, josta hän sitten jotakin\ntekee tai on tekemättä. Arvelen, että hän nytkin voisi huomata oman\netunsa, — samahan se hänelle on — sinä ymmärrät.\n\nLAIHANEN. Ky-kyllä...\n\nHUKKA. Hyvä, — mutta nyt on toimittava nopeasti. Ryyppyjä elä säästä.\nKoeta saada häneltä nuo joutavat valitukset pois, tuodaksesi ne\nminulle. Täällä on taas lautamiehen paikkakin auki ja olen usein\najatellut, että sinä, järkevä, pulska, kirjoitustaitoinen mies olet\nkuin luotu lautamieheksi, — ne toiset ovat sellaisia vetelyksiä. Niin,\nheittäydy nyt Koirosen ystäväksi.\n\nLAIHANEN. Hän on varovainen mies. Ja hän voisi häväistäkin minut.\n\nHUKKA. Humalassa ei ole kukaan varovainen. Ja tietysti tulee sinun\npuhua hänelle ilman vieraitamiehiä — itsesi ja hänenkin vuoksi. Siitä\non siis sovittu, vai miten? Aika rientää.\n\nLAIHANEN. Niin... sovittu... Vaan miten se on niiden paperien laita,\ntalonpojilla ovat niissä maat kysymyksessä.\n\nHUKKA. Jotka ovat Veikkolan hovin maita, tiedäthän sinä sen. Onhan\nasetus selvä, onhan sinun maasikin samanlainen lahjoitusmaa. Tässä on\nvain kysymys siitä, pitääkö vielä rettelöidä vai päästäänkö heti noita\nkovakorvaisia taltuttamaan — pieni muotoasia vain. — Hyvästi siis, tule\nsitten heti hoviin.\n\nLAIHANEN (Verkalleen). Hyvästi.\n\nHUKKA (Menossa. Palaa). Mutta asia on tietysti meidän keskeinen, elä\nhiisku siitä kellekään, elä henkesi kaupalla.\n\nLAIHANEN. Eihän siitä saisi julkista tulla.\n\nHUKKA. Ei millään ehdolla, niin, tietysti sinä sen käsität. Hyvästi.\n(Menee.)\n\nLAIHANEN (Yksin. Katsoo rahoja, miettii). Tietysti sen käsitän: tässä\non tukku ruplia, Koirosen taskussa ovat paperit, — minä käsitän. Mutta\ntämä ei ole rehellistä peliä, konnan työhön hän minua viettelee...\n\"Tahtoo nähdä ne paperit\"... sille tielle ne jäisivät ja talonpojilta\nmenisi viimeinen toivo saada maansa... Jos pistäsin rahat taskuuni\nja lähtisin kävelemään... Menisi maat, vaan eihän se olisi sen\npahempi juttu kuin oma kohtaloni. Ja miksi heitä oikeastaan säälisin?\nMinkäverran he ovat minua säälineet? Huutolaisena ovat potkineet pitkin\npitäjää pienuudestani asti. Ja nyt, kun vihdoin vähän varmistumaan\npääsin, nyt multa kunniani vievät ja morsiameni.. Siljo olisi lähtenyt\nminulle eikä Kyllästinen olisi peräytynyt, vaan toiset usuttivat...\nMutta... miten? Menisikö maa Kyllästiseltäkin, Siljokinko joutuisi\nmierolle ja minun vuokseni, ostetun miehen, hovin kätyrin...! Mutta\nsiksi ne jo minua haukkuvat, miksi en sitä olisi... Menkööt maat,\nsiitäpä heillä ehkä sisu pehmenee... vielä tulee Kyllästinenkin ehkä\ntytärtään tarjoamaankin lautamiehelle. (Ovella.) Kuuleppas Viinakurri.\n\nVIINAKURRI (Katsoo arasti ovelta). Joko se meni. Hu—, herra, hovin\nherra?\n\nLAIHANEN. Sehän pistäysi vain.\n\nVIINAKURRI. Mikähän sillä taas oli mielessä? Se ei koskaan hyviksi\nilmoiksi liiku.\n\nLAIHANEN. Et tuonut mulle viinaa, vaikka pyysin äsken. Tuo koko pullo\nja parastasi. (Viinakurri menossa.) Ja käske Koironen tänne, en viitsi\nyksin juoda. (Viinakurri menee.) Saahan tuota puhutella, koska tuli\nluvatuksi, eihän se niin hullu ole, että papereistaan heltiäisi.\n(Viinakurri tuo viinaa; Koironen saapuu.)\n\nKOIRONEN. No voi kanan villat kun toista ruplaa nylkivät lautapelillä\nja sitten jalkoihinsa lappelivat. Joka kerran korjasivat puljan.\n\nLAIHANEN. Vaan jos ne sulle vääryyttä tekivät, sinua petkuttivat?\n\nKOIRONEN. Olisiko mulla silmät katsoneet niin kieroon...? (Laskee\nrahojaan.) Näet, ei ole enää kuin kymmenen... viisikolmatta kopeekkaa,\nillalla oli kolme ruplaa.\n\nLAIHANEN. No, elä ole milläsikään, saat tuosta ryypyn.\n\nKOIRONEN. En minä ryyppyjen vuoksi pahoile. (Katsoo epäillen.) Vaan\nsama se. Sinä olet Laihanen, kyllä tunnen, vaan sama se, ryyppy kuin\nryyppy... (Juo.) Mutta nylkivät kehnot multa matkarahani, jalan täytyy\nnyt tästä Viipuriin lähteä.\n\nLAIHANEN. On siinä taivalta tarpoa.\n\nKOIRONEN. On, vaan täytyy, asiat vaativat. Olisin hyvin päässyt ajamaan.\n\nLAIHANEN. Ota talonpojilta lisää, heidänhän se on asia.\n\nKOIRONEN. Ei, talonpoikain puheille en mene enää, en. Minun pitäisi\nolla jo taipaleella... he luulevat minun olevan, vaan kihahti päähäni\ntuossa äsken, se on vielä se öinen humala. No, ei auta. (Katsoo\nkukkaroaan.) Karttamerkit täällä on, eväittä on kepeämpi astua, ei nyt\nmuuta kuin jalat alle ja marssi!\n\nLAIHANEN. No ota toki matkaryyppy. Ja mitä se oikeastaan hyödyttää se\nsinun Viipuriin lähtösi, voithan toimittaa asiasi täälläkin.\n\nKOIRONEN. Ettäkö supliikkini Hukalle jättäisin, ei, siitä ei tullut\nmitään. Silloin olisi sama, jos viskaisin lompakkoni tuonne uuniin,\nvaan nyt se sisältää monen kylän maat.\n\nLAIHANEN. Kun niin lie iso erotus, niin kävele sitten.\n\nKOIRONEN. Niin teenkin. Kyllä minä sinut, Laihanen, tunnen, ei\nsitä niinkään miestä petetä. (Haukottelee.) Mutta niin raukasee\nilkeimmilleen, tuli juopotelluksi koko yö. No, kippis, ehkäpä sitä\ntaipaleella vielä jonkun kärryyn pääsee.\n\nLAIHANEN. Pääsisit minun kärryyni, minulla on illalla lähtö Viipuriin.\n\nKOIRONEN. Mutta sinäpä mies olet, tuohon käteen...!\n\nLAIHANEN. Vaan et taida mahtua vankkureille, kuormaa on paljo.\n\nKOIRONEN. Ota pois, minkä minä painan, näin nätti mies, ota, ei nyt\ntunnu tulevan kävelystä mitään.\n\nLAIHANEN. Ei sovi kuormalle, mulla on saviastioita, kaupan vietäviksi,\nei sovi. Mutta ehkä voisin siellä perillä sinun asiasi toimittaa, jos\nne eivät ole kovin vaikeat.\n\nKOIRONEN. On ne vaikeat... Sinäkö, Laihanen... ei, ei menty siihen\nsatimeen. Tiedätkö, mitä tuossa lompakossa on, — siinä on Holttisen ja\nHarsian ja Juvan ja monen muun maat... Kyllä käsitän, ne pistelivät\nsinua äsken, nuo pojat, kysyivät, milloin korvasi kolotaan... ehei,\nsinä viskaisit järveen heidän paperit ja maat... näetkös, maat...\n\nLAIHANEN. Enpä tungettele asiamieheksesi, vie itse.\n\nKOIRONEN. Niin vienkin. (Nousee.) Nyt sitä lähdetään, missä lakkini,\nViinakurri, lakkini, nyt lähdetään, että sumpparei... (Nojaa seinään.)\nKehnosti tein, kun nyt juomaan ratkesin... olisin juonut muulloin,\nnyt vain en. (Puoleksi itkien.) Minä olen heittiö, renttu... olin\naikonut ihmistyä taas ja ruveta mieheksi, mulla on niin suuri asia,\nsuuri tehtävä, oma ja talonpoikain asia. Nyt sen menetän, menetän\nkunnian ja maat... (Terästyy.) E-ei. (Lähtee taas) Tästä täytyy päästä\ntaipaleelle. (Horjuu, kaatuu istumaan penkille.) Ei nyt kule jalat...\nKuule Laihanen, lähdetkö sinä todella Viipuriin, vai leikkiäkö puhut?\n\nLAIHANEN. Ensi yönä sinne ajan, johan sen sanoin. Siellä siis tavataan\nterve!\n\nKOIRONEN. Siellä... Kuule, ota vankkureillesi, maksan minä sitten...\nEi, sinulle niitä en sittenkään usko, en luota sinuun, lähden itse.\n\nLAIHANEN (Nousee). Pitää joutua kuorman tekoon. (Menossa.)\n\nKOIRONEN. Maltahan, viivy hetki. Menetkö, jätätkö minut? Sinä olit\nennen hyvä mies, Laihanen. (Humaltuu.)\n\nLAIHANEN. Vaan kun en nyt voi sinua ottaa kärryilleni.\n\nKOIRONEN. Kuule, tuossa on lompakko, ota koko lompakko, ota, vie...\nVietkö...? Mutta käpäläsi, anna käpäläsi.\n\nLAIHANEN. Viemättä ne paperit toki sulta jäisivätkin. Vaan vanhan\ntuttavuuden vuoksi, voinhan nuo ottaa.\n\nKOIRONEN. Ja vie... vie perille, kuvernööriin... Sinä olet Laihanen, —\nei, anna pois! (Nojautuu pöytään.) Ah, lompakkoni. Se menee nyt, kaikki\non mennyttä. Viina vei järjen, hei, viinaa! (Juo.) Heittiöitä me ollaan\nmolemmat, eikö niin, sano, sumpparei. (Väsyy, vaipuu.)\n\nLAIHANEN. Heittiöitä molemmat! Nuku sinä, minä olen valpas.\n\nKOIRONEN. Vanno... että viet oikeaan paikkaan, että viet... (Vaipuu.)\n\nLAIHANEN. Vien, vien! Ja oikeaan paikkaan. (Katsoo lompakkoa, miettii.)\nHoviin siis, sainhan niistä maksun. Hyi, tämä on roiston työtä, mies\navuton tuossa, minä varastan hänen tavaransa. (Istuu.) Vaan kuka minua\nkiittää, jos jätän lompakon tuohon, — hän nukkuu siinä kumminkin\nhuomiseen. Ja miksi en sitä Hukalle veisi? Ketä säälin? Minua potkii\nmaailma. En tunne isääni, äitiäni tuskin muistan, vieraat minua aina\novat viskelleet. Halusin rehellisenä elää, onnellisena Siljon kanssa...\nSiljon, kuinka kehtaisin nyt häntä silmiin katsoa, — ei, minä en tähän\npuutu, en. (Huutaa Koiroselle.) Herää mies, ota lompakkosi, en siitä\nhuoli. (Ravistaa.) Herää, muuten tulee tuho ja turmio, kuuletko, hoida\npaperisi, miten voit!\n\nKOIRONEN (Unissaan). Lyö ruoskalla hevosta... aika täperä... Viipuriin.\n\nLAIHANEN. Ei, hän ei herää. Minä olen yksin, yksin tekoni teen, yksin\nsiitä vastaan. Yksin, kuin luodolla lokki. Eipähän ole mulla ystävää\nneuvomassa!... No niin, minä olen, missä olen, eipähän se muuksi muutu.\n(Ottaa lompakon.) Tässä se nyt menee. (Pistää taskuunsa.) Tekoni olen\ntehnyt, nyt se ei miettimällä parane. (Ovi vasemmalta aukee.) Ja nyt on\nmyöhästä katua.\n\nVIINAKURRI (Astuu sisään). Joko se vihdoin Koironen nukahti, se onkin\ntäällä juopotellut koko yön ja valvottanut muita.\n\nLAIHANEN. Ei kestänyt mies enää, siihen uupui. (Huomaa kourassaan Hukan\nrahat.) Ja tuossa ovat sen rahat (antaa Viinakurrille Hukalta saamansa\nsetelit), hän pudotti nekin, pistä hänen taskuunsa. Minä en niitä rupee\nsäilyttämään, en...\n\nVIINAKURRI. Vai on sillä vielä seteleitä. Vaan poisko se jo Laihanen\nlähtee — pullohan on vasta alulla?\n\nLAIHANEN. En huoli enää, juo itse ja juota tuolle, kun herää, minulla\non jo kylliksi. (Poistuu.)\n\nVIINAKURRI (Jää katsomaan). Vähästäpä se sai kyliänsä, oli kalpea jo ja\nhorjui. Huonoja miehiä! (Kaataa, juo.) No, kyllä minä!\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nHolttisen tupa. Tavallinen, karjalaiseen tapaan sisustettu pirtti.\nÄyrämöispukuja seinillä.\n\nEsiripun noustessa astuvat tupaan Holttinen ja Antti, jälkimmäisellä\nviikate kädessään.\n\nHOLTTINEN. Murkinan aika on, se tuntuu vatsassakin, eikä ole vielä\npataa tulella eikä tultakaan liedessä.\n\nANTTI (Ruveten viikatteeseen uutta terää panemaan). Sitä se on\nemännättömässä talossa, isä. Helenakin jäi vielä luokoja hajottamaan.\n\nHOLTTINEN. Kyllähän se siellä tarvitaankin, tällä säällä heinät\nkuivavat ja vähissä on väki talosta, kun nyt jo kaksi henkeä pitää\nhovissa olla. Heinät pitäisi saada suovaan, elonkorjuuseen olisi\nkiireimmän kautta jouduttava, jotta saataisiin edes leipä talveksi\ntalteen.\n\nANTTI. Vähennetään päivätöitä.\n\nHOLTTINEN. Mitä, vähennetään? Vastahan niitä taas on lisätty.\n\nANTTI. Heretään tekemästä. Ei tässä kohta kumminkaan jakseta hovin\nvaatimuksia täyttää. Vuoroin korotetaan aprakkaa, vuoroin lisätään\nropotteja, kuka sen täyttymättömän täyttää?\n\nHOLTTINEN. Ei niin, verot ovat maksettavat, ropotit tehtävät, vaikka\nniillä koettaisivatkin meitä näännyttää. Lujilla on oltu ennenkin, vaan\ntehty ne on ja tehdään nytkin.\n\nANTTI. Ka, ollaan sitten murkinatta.\n\nHOLTTINEN. Vaikkapa niinkin, kunhan velvollisuutemme täytämme. Sitähän\nse Hukka vain vaanii, että meiltä jäisivät verot suorittamatta, mutta\nei! — Vaan pakkoko on pitää taloa emännättä? (Huutaa ovesta ulos.)\nHelena, tule sisään murkinaa laittamaan. (Antille.) Eihän tässä auta\nnälkäisenä raataa; nurinpuoliseksi se käypi elämä emännättömässä\ntalossa.\n\nHELENA (Tulee, ja kuulee viimeiset sanat). Pitäisi isännän mennä uusiin\nnaimisiin, vielähän se on terve ja roteva.\n\nHOLTTINEN. Ei ole minusta enää, Antin se nyt on tehtävä. Sitävartenhan\nminä hänet tänne kotiin kutsuinkin, että hän ottaisi sekä isännyyden\nettä emännyyden haltuunsa.\n\nANTTI. Ne virat taitavat tästäkin talosta pian siirtyä pois hoviin.\n\nHOLTTINEN. Ei tullut mitään siitä. Talo on minun enkä siitä lähde, —\njos et sinä sitä kuoltuani hyljänne.\n\nANTTI. En hovin lampuotiksi rupea. Mutta olisi meidän ehkä sittenkin\ntähän jo ajoissa hankittava toinen talonhoitaja.\n\nHOLTTINEN. Toinen — kuinka niin?\n\nANTTI. Se minun jääminen tänne on vielä hyvin epätietoista. Olen elänyt\ntoisissa, vapaammissa oloissa, pelkään, ettei taivu minun niskani\nsiihen komentoon, johon täällä pitäisi ja johon toisten taipuu. En osaa\nraukkana herroja kumarrella, mutta kumartamatta täällä ei menesty.\nTänne jos kerta peretyn, olen kiinni niinkuin kaikki muut ja saan\nijestä kantaa, mutta siihen minusta ei ole. Maailmaa on muuallakin,\nmissä voi mies vapaana elää, tarvitsematta olla toisen lypsykkäänä.\n\nHOLTTINEN. Kevyttä on tuo puheesi ja lyhyttä, Antti. Vai heti, kun\nvaikeuksia tulee, heittäisit sinä maan ja pötkisit helpommille\npäiville. Miksikähän ei isäni tehnyt samoin, kun täällä pajarit\nraastoivat, miksikähän ei minulle tuo viisaus lentänyt päähän? Tyhmiä\ntaittiin olla, kun tänne jäätiin, täällä peretyttiin, raadettiin ja\ntaloa pystyssä pidettiin tukalissa oloissa. Sinä kehut olevasi miehevä\nmies ja syytät toisia raukoiksi; mutta siltä sitä vasta miehuutta\nkysytään, joka ei vaikeuksia pakoon juokse, vaan uskaltaa ruveta\nraatamaan ja perhettä elättämään tällaisissakin oloissa. Hae sinä vain\nemäntä taloon ja pidä taloa pystössä!\n\nANTTI (Leikkisästi). Niinhän tuo Helena hyörii siinä kuin paras emäntä,\nmitä siihen muuta tarvitaan.\n\nHELENA. Emäntä, hyväkin, kun armosta eläjä huutolaistyttö.\n\nHOLTTINEN. Sitä elä sano. Vaan eihän sitä tiedä, kauanko Helenakaan\ntalossa pysyy. Emännän kun ottaa, niin se jää taloon.\n\nANTTI. Aijotko sinä meiltä pois lähteä, Helena?\n\nHELENA. Mikä sen takaa, on sitä minullekin maailmaa muualla, ompa\ntarjonakin.\n\nANTTI. Soo, ehkäpä emännän paikka jossakin?\n\nHOLTTINEN. Voihan se Helenasta tuntua palkkakin meillä pieneltä ja\nkorotettavahan sitä olisi, kun tässä ajat vähänkään korjautuisivat.\nVaan vaikka hän jäisikin, kuten toivon, tarvitaan taloon emäntä.\n\nHELENA. Niin tarvitaan. Ja onhan niitä saatavissa, — ottaa pois.\n\nANTTI. Sitäkö soisit, Helena?\n\nHOLTTINEN. Kuka sitä ei soisi, näkeehän tämän. Rupea sinä ajoissa vain\nAntti toispuolista katselemaan. Kyllästiseenkin jäi nyt tyttö vapaaksi.\n\nANTTI. Taisipa jäädä sinnekin.\n\nHOLTTINEN. Niin, tässä on tosi tehtävä. Jos et itse puheisiin rupea,\nkäyn minä sinun puolestasi puhumassa, — siitä on ollut jo ennenkin\npuhetta. Ensi pyhän tienoissa käyn, ei tästä tällä tavalla tule mitään.\n\nANTTI. Tokko tullenee siitäkään. Eipä nämä ajatkaan ole oikein\nnaimiskauppoihin sopivat.\n\nHOLTTINEN (Nousee). Kaikki ajat ovat siihen sopivat, — naimaton mies on\nkuin hännätön koira, isäntämiehen ei varsinkaan sovi yksin jättäytyä\neikä ahtaina aikoina semminkään. (Kurkistaa pataan.) Noin, ei kiehu\nvesikään vielä, lähden tästä siksi ajaksi edes tuota aitaa korjaamaan.\n(Menee ulos.)\n\nANTTI. Todellako sinä Helena meiltä pois aijot? Hä? Naimisiinko? vai\nlähdetkö hoviin palvelukseen?\n\nHELENA. En tiedä minne enkä tiedä mihin toimeen. Se nyt on melkein\nyhdentekevää, missä minä raadan, mutta näillä kourillani en koskaan\nhätään joudu. En minä maailmaa säikähdä.\n\nANTTI. Olet tainnut suuttua jostakin?\n\nHELENA. Vähätpä minun suuttumisistani. Vaan kun tänne emäntä tulee,\nniin eihän sitä tiedä jos se minusta huoliikaan.\n\nANTTI. Emäntä tulee, — isä uneksii mahdottomia.\n\nHELENA. Elä kainostele, Siljoa sinä mietit itsekin, näkyihän tuo jo\njuhannuksena kirkonmäellä.\n\nANTTI. Laihaselle tein silloin kiusaa. Ei, Helena, en ollut silloin\nainakaan aikonut tänne perettyä.\n\nHELENA. No niin, jos isännät taas talon hylkäävät, eihän tänne silloin\npalkollisiakaan tarvita, mitäs teen täällä silloin minäkään. (Tuokion\näänettömyys.)\n\nANTTI. Vaan entäpä jos ennallaan elettäisiin. Totta tosiaan, pois minun\ntäältä olisi lähdettävä, onnettomuudekseni tänne jään, jos jään. Vaan\nsittenkin...\n\nHELENA. Mitä?\n\nANTTI. Pelkään, että minulta ei tule täältä lähdetyksi.\n\nHELENA. Isä vanha, talo tarvitsee miestä.\n\nANTTI. Ja muutenkin. Mitähän jos jäätäisiin taloon molemmat, jos ei\nlähdettäisikään maailmalle?\n\nHELENA. Siis kumminkin naimisiin aijot, tiesinhän sen. Mutta minä\nkatsastan ja päätän sitten. (Käy porstuasta astioita.) Sinunhan ei näy\ntarvitsevan lähteä toispuolista hakemaankaan, itse tarjolle tullaan,\noikein juoksujalassa tullaan.\n\nANTTI. Ketä tulee? (Ikkunassa.) Ka, Kyllästisen väkeä, ja todellakin\nmelkein juoksujalassa ja kontit seljässä. Mitähän lie tapahtunut,\noikeinpäin eivät ole asiat.\n\nHELENA. Miks'ei, ainahan sitä sattuu asiaa ativotaloon.\n\nANTTI. Siellä on nyt Kahkalassa sattunut muutakin. (Juoksee ulos.)\n\nHELENA (Yksin.) Niin, kiirehdi nyt sinne, eipähän sinua huutolaistyttö\npidätelle. (Ikkunassa.) Ja oleppas nyt Siljo siinä punakkana ja\nmaslakkana, vaan häntä et sinä kumminkaan saa, et saa, minussa on tulta\nja voimaa, minä en häntä käsistäni päästä!\n\nKAIJA (Tulee Siljon kanssa sisään. Puhuu poltteissaan.) No nyt se\nratkesi, nyt ei ole enää maailmanloppu kaukana!\n\nHELENA. Päivää muori. Vai jo on sellaiset enteet?\n\nKAIJA. On ne nyt, vielä sekin piti nähdä ennen kuolemaansa.\n\nSILJO. Kun omasta pirtistä ajetaan ulos.\n\nKAIJA. Ei muuta kuin maantielle, kiireen kautta pois koko konnulta.\nTulevat voudit ja voutirengit ja särkevät uunit ja ikkunat pirtistä,\novet saranoilta vääntävät, maidot kaadetaan pihalle ja astiat puhutaan;\nja piikkimiehet seisovat veräjällä valmiina pistämään, jos et muuten\ntalostasi lähde. Se se oli siivoa! — en ehtinyt vaatteitanikaan korjata\nja sinne jäivät piirakkaatkin, vasta leivotut, uuniin — sehän minua\npahimmin kaivelee.\n\nHELENA. Te olette siis pakomatkalla.\n\nSILJO. Poikkimaisin juostiin tänne Nurmjärville pakoon.\n\nKAIJA. Vaan uskalletaanko sitä jäädä edes tännekään, osaavat ne\nraastajat tännekin. Ne ovat Antikristuksen aikoja nämä, lähdeppäs\nsalolle pirtistäsi ja piikkimies niskassa! — Vaan mihin se jäi Juho, se\nvetelys, nyt pitää päätettämän, mitä tehdään. Hovin roikka on kulussa\nnäissä kylissä, ei se meitä täälläkään säästä. (Ulos.)\n\nHELENA (Siljolle). Vai pakomatkalla, — ja tänne oli turvallisin paeta.\n\nSILJO. Niin, että täällä toisten kanssa neuvotellaan. Se oli kamala\ntapaus.\n\nHELENA. Mutta et sinä Siljo näytä niinkään kauhistuneelta kuin äitisi,\nsinä hymyilit tuolla pihalla tullessasi.\n\nSILJO. Ei kulkenut henkeni, kun kodista lähdettiin ja kun voutien\nhuuto vielä kuului seljän takaa. Vaan sitten korpea käveltäessä vähän\nrauhoittui mieleni.\n\nHELENA (Hellänä). Sinä ajattelit jotain iloista, joka sinua lohdutti, —\neikö niin?\n\nSILJO. Ei olleet iloiset ajatukseni, näin vielä nuo miehet, kuinka\nriehuivat, Laihanen ylimpänä, vihan kiilto silmässä.\n\nHELENA. Vaan te riensitte tänne, niin, niin, täällähän niitä on\nlapsuuden tuttaviakin. (Tuokion kuluttua.) Tiedätkö Siljo, täällä\ntuvassa puhuttiin äsken juuri sinusta.\n\nSILJO. Minusta? Kuka? Mitä?\n\nHELENA, Isäntä ja Antti puhuivat. Ne aikovat sinusta emäntää tänne\nHolttiseen, — tiennet tuon itse.\n\nSILJO. En tiedä mitään, oi Helena, eihän, sinä lasket leikkiä.\n\nHELENA. Leikkiä laskenkin. Olisinpa minä sinun sijassasi, kylläpä\ntietäisin, minkä tekisin. Vaan sinä olet liian hempeä, niin, niin,\nSiljo, se on hyvä, että olet niin hempeä.\n\nSILJO. Mitä he puhuivat minusta, sano. Aikoivatko siitä äidille puhua,\n— eihän toki nyt?\n\nHELENA. Ähäs, kun tartuit! Vaan kysele heiltä itseltään, jos tietää\ntahdot, tuollahan nuo tulevat.\n\n    (Kyllästinen, Holttinen ja Kaija tulevat sisään.)\n\nHOLTTINEN. Vai sellaiset hommat — häätämään tulevat! Me emme ole Antin\nkanssa niistä tienneet mitään, arvelimme juuri tulla teille muilla\nasioilla, vaan saa ne asiat nyt jäädä. Vai sotaväkeäkin! Ja teille ne\nensiksi hyökkäsivät?\n\nKYLLÄSTINEN. Niin, Laihanen on näet roikan etunenässä, hän on lautamies\nnyt. Ja meitä se vihaa, naurunalaseksi kun meidän vuoksi joutui, ilkkui\ntullessaan, että nyt sitä tullaan appelaan ativoihin.\n\nHOLTTINEN. Kamalastipa kosti, en olisi häntä uskonut sellaiseksi\nheittiöksi. Vaan entä hovin herra, millä oikeudella hän sinut omasta\ntalostasi ajoi? Etkö kysynyt?\n\nKYLLÄSTINEN. Hovin on muka maa ja tupakin muka hovin, hovin hirsistä\ntehty, vaikka on omalta salolta salvamani. Ja viljakin on kuulemma\nhovin, vaikka omalla siemenelläni olen peltoni kylvänyt.\n\nHOLTTINEN. Viljakin, vaatiko ne viljankin?\n\nKYLLÄSTINEN. Siitähän se suuri riita tuli. Kun viime pyhänä kirkolla\nkuulin sotaväen tulosta, ja sieltä kotiin astuessani katselin, että\nruis jo halmeella oli kypsi, niin pisti päähäni, että nyt se on heti\nleikattava, vaikkei ole vielä heinäntekokaan lopussa. Tehtiin työtä\npitkät rupeamat ja eilen löin minä kuhilaat venheisiin ja soudin ne\nMäkisaloon.\n\nKAIJA. Viimeisiä oltiin tänä aamuna leikkaamassa, kun Simppasesta tuli\nviesti, että sotaväkeä saapuu. Siinäkös hätä tuli. Lapset laitettiin\nkiireen vilkkaa metsämökille ja käytiin tavaroita korjaamaan. Vaan\neihän siinä mitä ehditty, ennenkun roikka oli pihalla, — sinne jäivät\npiirakkaatkin arinalle.\n\nKYLLÄSTINEN. Posse huusi jo kaukaa, että panetko puumerkkisi\nliittokirjaan, vai talostasiko lähdet, ja ennenkuin ehdin paljo\nvastaamaankaan, oli Laihanen jo ovia repimässä. Mutta sitten tuli Hukka\nitse tiukkaamaan, että mihin on viety vilja pellolta, uhkasi rautoihin\npanna, ellen sanoisi.\n\nKAIJA. Ja silloin minä, kun sen silmä vältti, tartuin Juhoa kainalosta\nja Siljoa käsivarresta ja poikki kesannon viiletettiin metsään, —\npiikit vain kiilsivät, kun ahon laidassa taakseni katsoin.\n\nHOLTTINEN. Ja tässä te nyt olette kotia vailla.\n\nKYLLÄSTINEN. Tässä. Vaan pian se voi hovin roikka täälläkin olla.\n\nHOLTTINEN. Tulkoon, minä en lähde talostani juoksemaan. Maa on minun,\ntupa ja vilja samoin, sen tiedän, enkä hievahdakaan.\n\nKAIJA. Vaan jospa piikkimiehet hievahduttavat.\n\nHOLTTINEN. Tässä istun. Tähän voivat pistää, tappelemaan en rupea,\nvaan eläissäni he eivät multa maatani vie. (Harsia, Koironen ja Antti\ntulevat tupaan.) Ja oikeuteni säilyy kuoltuanikin, se menee silloin\nperintönä pojalleni.\n\nANTTI. Ei, isä kulta, siitä taida isoa perintöä enää minulle jäädä,\nkoska tällaisia kuuluu. No, Harsia, sinä luotit lakiin, selitä nyt lain\nkannalta tämä kaikki.\n\nHARSIA. Luotan vieläkin. Mutta on tämä merkillistä, kun tulevat\nhäätämään, vaikka omistusoikeus vielä on ratkaisematta, vaikka asia on\nvalituksen alainen. (Koiroselle.) Olemmehan todistaneet maat omiksemme?\n\nKOIRONEN. Todistukset olivat ainakin minun käsittääkseni aivan sitovat.\nMutta tiesipä ne heidän käsitykset.\n\nHARSIA. Mikä käsitys siinä enää auttaa, kun lie paperit selvät. Sinä\nveithän ne ajoissa oikeaan paikkaan? Olit ollut humalassa silloin...\n\nKOIRONEN. Perille ne on toimitettu, kuinka eivät olisi...? Vielä niistä\nHukka vastata saa.\n\nHOLTTINEN. No kuinka uskaltaa Hukka sitten nyt jo tulla häätämään?\n\nKOIRONEN. Sillä kuuluu olevan nyt sellaiset mahtavat valtuudet, ettei\nhän välitä mistään valituksista. Hän on yhtaikaa ruununvouti ja\nhovinhoitaja, maaherra uskoo häntä kaikessa, häneen ei pääse kiinni. Ja\nne virastojen kiireet ovat niin hitaat.\n\nKYLLÄSTINEN. Jo kohta kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun hakemus\ntehtiin. Ei tainnut olla siitä mitään hyötyä, — sitä jo silloin\npelkäsin. Nyt ollaan häädetyt talosta...\n\nHARSIA. Täytyy olla hyötyä, kun lie maassa oikeus. Mutta todellakin:\nsiihen kurki kuolee, kuin suo sulaa.\n\nKOIRONEN. Niin, asia näkyy viipyvän. Mutta siksi olenkin nyt keksinyt\nuudet mutkat, päästäkseni nopeammin ja varmemmin Hukkaan käsiksi.\nMeidän täytyy pysäyttää hänet, panna hänet lujille. Ja siihen onneksi\nlöytyy keinoja, itse hän on meille aseet antanut. Minä leikkaan hänen\nsiipensä.\n\nANTTI. Ovatko keritsimesi tarpeeksi terävät?\n\nKOIRONEN. Ovat. (Ottaa lompakkonsa esiin.) Täällä ovat keritsimet,\nvaikka paperista ovatkin. Niitä varten lähdin nyt liikkeelle, niihin\ntarvitaan teidän puumerkit.\n\nANTTI. Aina sulla on lompakko tiine, mutta hidas se on synnyttämään.\nVaan näytäs, sehän onkin nyt uusi, — ja oikein remelillä takissa kiinni!\n\nKOIRONEN (Hämillään). Niin, sattuneesta syystä, varastivat pirut multa\ntuonaan lompakon.\n\nANTTI. Ja nytkö ne pirut eivät voi viedä koko takkia ja koko miestä! —\nVaan mitä hyvää sulla siellä taas on?\n\nHARSIA. Niin, selitä aikeesi.\n\nKOIRONEN. Nähkääs, minä tulen juuri Viipurista, olen toista kuukautta\ntaas näillä asioilla matkustellut. Mutta apajan vedinkin. Tässä on\nmulla todistus siitä, että Veikkolan hovin nykyinen isäntä ei olekaan\nsen laillinen perijä. Hän on äpärä. Mutta koska hän ei ole laillinen\nperijä, niin ei hän eikä hänen käskyläisensä tietysti voi täällä\nisännöidä, sen vähemmin häätää talonpoikia mailtaan.\n\nKYLLÄSTINEN. Sehän on selvää.\n\nHARSIA. Entä sitten?\n\nKOIRONEN. Sitten ei muuta, kuin me kirjoitamme valituksen, te panette\npuumerkit alle ja siitä täytyy tulla tutkimus. Mutta sillaikaa ei Hukka\ntietysti voi täällä kansaa rääkätä.\n\nHARSIA. Ja sillävälin ehdimme me saada perintökirjamme. Se on\ntodellakin viisas mutka.\n\nKOIRONEN (Osottaa päätään). Se on syntynyt täällä, siis se on viisas.\nPiirrä puumerkkisi tuohon.\n\nKYLLÄSTINEN. Vaan jos hovin herra ei ole lahjoitusmaan omistaja, niin\nkenen se on?\n\nKOIRONEN.' Siinäpä se onkin seuraava mutka. Kenen? Tietysti ruunun,\ntietysti teidän. Puumerkkisi, Kyllästinen.\n\nANTTI. Puumerkit ja puumerkit! Sinä taistelet variksen sakaroilla, kun\ntoinen pistää piikillä, on sekin ottelua.\n\nHARSIA. Mutta täytyyhän kaikki lailliset keinot koettaa, meillä on\ntässä eläminen kysymyksessä.\n\nKOIRONEN. Ja sellainen sakara voi merkitä enemmän kuin sata piikkiä.\n(Kaivaa lompakkoaan.) Tässä on toinen supliikki. Me haastamme Hukan\nkihlakunnanoikeuteen, kun hän on lyönyt vapaita talonpoikia, niinkuin\njuhannusaattona. Hän menettää virkansa.\n\nKYLLÄSTINEN. Sen teemme, — nahkaani kirveli vietävästi. Tuohonko\npuumerkki...? (Pysähtyy.) Mutta nyt ei ole mulla rahaa millä maksaa\nenää.\n\nKOIRONEN. Ei tarvitakaan, mulla on entisiä, nyt ajan nämä asiat omin\nvaroini. Enkä enää viinaa juo, — en! (Ottaa paperin lompakosta.) Ja\nsitten vielä tämä kirkon asia. Senkin ajan perille.\n\nHARSIA. Mutta Hukka on kuuluttanut pitäjän miehet purkamaan koko\nnykysen salvoksen?\n\nKOIRONEN. Niin on tehnyt, mutta ei sitä ole vielä purettu, — ehkä ei\npuretakaan, maltetaanhan vähän. Täällä on pyydykset vireillä.\n\nKYLLÄSTINEN (Piirtää). Kyllä sulla näkyy rautoja vireillä olevan,\nkiitoksella se on mainittava, mitä heistä sitten syntyneekin.\n\nANTTI. Ei mitään muuta kuin paperin haaskausta.\n\nHARSIA. Sinä Antti olet nuorin mies joukossa, mutta toivottomin\nkaikista. \"Paperin haaskausta!\" — pitäähän toki koettaa, kun kerta laki\non maassa. Mitäpä sinä sitten tekisit?\n\nANTTI. Sitä tässä juuri mietin. Kävin äsken Sakkolassa. Siellä ovat\njutut samat kuin meillä, vähän edellä vain ovat meistä. Muutamia\nviikkoja sitten pistätti siellä nimismies kuoliaaksi kaksi talonpoikaa,\nisän ja pojan, jotka rauhassa raatoivat kaalimaallaan eivätkä pahaa\nsanaa sanoneet. Olivat muka niskottelijoita... Naisia siellä hovin\nheitukat pieksävät tainnoksiin, purkavat talonpoikain pirttejä... ja\nkaiken sen tekevät onnekseen, ei heitä laki hätyytä. Vedottu on kyllä\nlakiin sielläkin, vaan turhaan. Täällä on kohta sama peli, — eletään\nkuin sodan jaloissa. Minkä tehoovat silloin puumerkit?\n\nKOIRONEN. Se on totta, Antti, hullusti ovat nyt asiat Karjalassa. Vaan\nsiksipä juuri niitä ei saa semmoisikseen jättää, siksi juuri tarvitaan\npuumerkit.\n\nANTTI. Minkäs niillä teet? Itse kerroit äsken, miten Hukka tänne\nsotaväkeä sai. Siltavouti löysi jossakin mökissä naulan ruutia, —\njota on kielletty pitämästä, ja vei sen hoviin. Hukka kirjoittaa\nkuvernööriin, että täällä on alustalaisten joukossa kapina tekeillä. Ja\nkuvernööri lähettää piikkimiehet ja käskee ruununvoudin, Hukan, auttaa\nhovin hoitajaa, samaa Hukkaa, talonpoikia vastaan. Virkavalta polkee\noikeuden minkäs teet silloin?\n\nKYLLÄSTINEN. Tätä menoa jos mennään, on pian Karjala autiona.\n\nKOIRONEN. Niin, se on totta, tämä on virkamiesten luvattu maa. Mutta\nsiksi he juuri ovat masennettavat, siksi juuri on joka kohdassa kierous\npaljastettava.\n\nHARSIA. Ja mikäpä muu olisi meillä neuvona. Sinä Antti kuvaat,\nkuinka hullusti ovat asiat, vaan minkä teet sinä, kun sotaväki on\nkintereilläsi?\n\nANTTI. Paljoko on sitä sotaväkeä?\n\nKYLLÄSTINEN. Viisikymmentä kasakkaa.\n\nANTTI. Ja montako on talonpoikaista miestä Valkjärvellä?\n\nHOLTTINEN. Ei, poikani, sitä elä rupea laskemaan, lyhyemmälle puolelle\njäisit sittenkin lopuksi. Ei ole meidän käytävä vastarintaan, ei\nkapinaan, niin ei ennenkään tehty, mutta ei myöskään ole pakoon\njuostava eikä maita myötävä. Pysytään alallamme, tehdään työtä, muusta\nei olko puhettakaan.\n\nHARSIA. Ja jos meidän täytyykin ahtaalla raataa nyt jonkun aikaa, niin\nonhan meidän alistuttava, luovittava, kunnes maamme omiksemme saamme,\nsen Koironen neuvoi ja se on viisas neuvo. Tulee se vielä meidänkin\nvuoro, — jos mies väärä on, on laki suora.\n\nKOIRONEN. Ja kerran täyttyy Hukankin mitta, minä sen täytän.\n\nHARSIA. Toivotaan ainakin vielä. Mutta koeta sinä kiirehtiä niitä\nmaakirjoja, muuten täällä luottamus lakiin ja oikeuteen loppuu.\n\nHOLTTINEN. Niin, koeta parastasi. Ja jos laki pettää, niin ei petä\noikeus. Ne kaksi ovat väliin eri asioita. Virkamiesten laki on venyvä\nja väljä, vaan se oikeus, jonka tunnossani tunnen, on kova. Siksi\ntalossani pysyn ja työni teen, tuli mikä tuli.\n\nANTTI. Tuolta taitaa jo jotakin tullakin, vai mitä se Siljo sieltä\nkujalta näkee? (Menee Siljon luo ikkunan ääreen.)\n\nSILJO (Hypähtää). Ne samat piikkimiehet ovat nyt tännekin tulossa,\näiti, katso...\n\nKAIJA. Nyt metsään kiireen vilkkaa! Roikka on tulossa taloon, — ota\nkonttisi Juho ja joudu.\n\nKYLLÄSTINEN (Epäillen). Entä nämä muut?\n\nHOLTTINEN. Minä en paikaltani liikahda.\n\nKAIJA (Tarttuu mieheensä). Mutta me liikumme, muistappa viljaamme! (On\nmenossa ovella, kun Posse, Laihanen, Loukkola, Silta- ja Jahtivouti\ntulevat.)\n\nPOSSE. Seis mies, asetu akka!\n\nLAIHANEN. Siinähän ne ovat jyvän varkaatkin. Pysykää tuvassa!\n\nLOUKKOLA (Tyyneesti). Terve taloon!\n\nHOLTTINEN. Terve tuloa, kun oikeilla asioilla kulkenette.\n\nLAIHANEN. Arvannet asiamme.\n\nPOSSE. Me olemme lain määräämää toimitusta suorittamassa. Teille\non moneen kertaan ilmotettu: jos liittokirjan teette hovin kanssa\ntiloistanne, niin saatte niitä entisillä ehdoilla asua, mutta joka\nniskottelee, se häädetään ilman lähtöpäivää. Osasto sotaväkeä on\npihalla.\n\nHOLTTINEN. Te aijotte siis häätää minut pois omasta talostani?\n\nLAIHANEN. Eipä me ensi taloa tyhjennetä. Eikä me pitkään virnailla.\n\nKOIRONEN. Malttakaahan vähän, minäkin tunnen hieman sen asetuksen. Jos\npuhuttaisiin asiasta vähän ensiksi.\n\nPOSSE. Puheita pitämään tänne ei ole tultu. Ja mitä tämä sinuun kuuluu?\n\nKOIRONEN. Ei kuulu, vaan pyytäisin kumminkin näyttää muutamia asiaan\nkuuluvia papereita.\n\nLOUKKOLA. Jos asiaan kuuluvat, niin katsotaan.\n\n    (Keskustelevat syrjässä.)\n\nHARSIA (Silta- ja Jahtivoudille). Puuta painakaa sen aikaa. (Tervehtii\nJahtivoutia.) Terve Pekka, vai olet sinä jo palannut Pietarin\nmatkaltasi. Sultahan oli sillä matkalla viety hevonen; miten sinä\nhevosesi menetit?\n\nJAHTIVOUTI. Ryöstivät, katalat. Maantiellä tulee vastaani kolme\nmiestä; käyvät ohjaksiin käsiksi, minua kärryistä rupeavat tyrkkimään.\nMinä hölmistyn, kiellän, huudan, ei apua, vievät hevosen valjaineen,\nkärryineen, minut maantielle jättävät, roistot!\n\nHARSIA. Ja se oli sinusta vääryyttä?\n\nJAHTIVOUTI. Hä, — oliko vääryyttä, joka oli ryöväystä!\n\nHARSIA. Ka niin. Vaan jos nuo vielä olisivat taloosi tulleet ja vieneet\nmaasi ja ajaneet sinut maantielle sieltäkin...\n\nJAHTIVOUTI. Talostanikinko...? Kuule Harsia, sinä viisastelet. Tämähän\non toki toista, kuvernööri kun käskee ajaa talosta pois.\n\nHARSIA. Samalta se maistuu, käskipä kuka tahansa, kun kerran maantielle\njoudut. Eikö tämä ole sama juttu?\n\nJAHTIVOUTI. Sama juttu, niin, mutta on se sentään erotus. Näetsen...\n\nSILTAVOUTI (Jahtivoudille). Sinä Pekka elä rupee selittämään, ei se\nsulta käy, älyä ei näet puntarilla panna. (Harsialle.) Vaan katsos,\nnämä tilat kun ovat poislahjoitetut...\n\nHARSIA. Kuka voi lahjoittaa pois Pekan hevosen taikka minun maani?\n\nSILTAVOUTI. Niin ettäkö hevosen... ja sitten maan...?\n\nLAIHANEN. Elkää selitelkö siinä kumpanenkaan, tässä ei tarvita\nselittää, toimia vain. (Menee pöydän luo.) No, tokko se rupee\npuumerkkiään panemaan?\n\nKOIRONEN. Tässä ovatkin toiset puumerkit nyt kysymyksessä. Elkää\nhäätäkö, ennenkuin se juttu on selvä, minä vain varotan. Asetus ei ole\ntätä tapausta edellyttänyt.\n\nPOSSE. Asetus on kenraalien ja korkeiden herrojen tekemä, se käsittää\nkaikki tapaukset.\n\nLOUKKOLA. Mutta jos todellakin omistusoikeus on epäiltävä? Mihin se jäi\nhovin herra, annetaan hänen ratkaista asia.\n\nPOSSE. Hän jäi ulos sotaväen luo, kutsukaamme hänet sisään. (Posse ja\nLoukkola ulos.)\n\nLAIHANEN. Turhaa viivytystä vain! (Koiroselle, joka tarttuu hänen\nhihaansa.) Hä, mitä sinä minusta?\n\nKOIRONEN (Syrjässä. Intohimoisesti). Kuule Laihanen, veitkö sinä\nViipuriin sen lompakon...? Elä kieltele, kyllä sinä asian tiedät.\nVeitkö?\n\nLAIHANEN. Pidä itse huoli lompakoistasi, en ole vartiasi.\n\nKOIRONEN (Uhkaavasti). Sinä otit sen, minä muistan kyllä, vaikka\nhumalassa olinkin. Muisteleppas juhannusta kapakassa! Sinä otit\npaperit, ja niiden arvon tiesit. Sano mies, minkä olet tehnyt, sano\nsuoraan!\n\nLAIHANEN. Unia olet humalassa nähnyt.\n\nKOIRONEN. Sinä työnsit rahojakin taskuuni. Miksi? Se on selvä\ntodistus sinua vastaan. Vaan kerro totuus, niin sinut jätän rauhaan.\n(Rukoillen.) Sano, veitkö ne oikeaan paikkaan, muuta en tahdo tietää,\nsano hyvä mies se?\n\nLAIHANEN (Ilkkuen). Oikeaan paikkaan tietysti! — Ei, minä en tiedä\nmitä sinä ruikutat siinä, mene tiehesi! (Ääneensä.) Tässä alkavat nyt\ntotisemmat toimet.\n\nKOIRONEN (Raivostuu). Katala mies! Katala!\n\nLAIHANEN. Haukkukaa vain, itseänne se haukku haavoittaa.\n\nHARSIA. Sinä olit, Laihanen, ennen siivo mies, et kellekään pahaa\ntehnyt. Miksi nyt noin reuhaat?\n\nANTTI. Se on lautamies nyt, — siitä on selänpito ja ääni. Mahtava ja\nrikas (viittaa Laihasen kunniarahaan), näette, rahoja jo takkinsa\nkaulustallakin kantaa.\n\nLAIHANEN. Se on kunniaraha, niitä ei ole joka miehellä.\n\nHARSIA. Niin, löyhässä sinun kunniasi todella on, kun häädät toisia\ntaloistaan mierolle. Puhuu kunniastaan mies, joka ajaa entisen\nmorsiamensakin maantielle!\n\nKAIJA. Julmuri hän on, sydämmetön.\n\nLAIHANEN. Vai sydämmetön! Ja kenen on syy, jos niin olen? (Lähemmäs\nSiljoa.) Niin, Siljo, tämä olisi voinut olla toisin. Te härnäsitte\nminua! Vaan tuon minä sinut maantieltä poiskin, jos itse haluat, jos\npyörrätte silloiset sananne.\n\nKAIJA. Vielä kehtaat vävyksi tarjoutua, hyi!\n\nLAIHANEN. Ka miks'en. Vai yhä on akka sydämmikkö, no, kyllä se siitä\nnöyrtyy, tämä on vasta alkua. Vielä tulette lautamiestä vävyksi\nrukoilemaan! — Kyllä minä juonenne älysin, te aijoitte tehdä Siljosta\nHolttiseen emännän, siksi puritte kihlani. Ehkäpä toivotte sitä vielä?\n(Nauraa.) Vaan se on turhaa. Ei tähän taloon nyt enää emäntää tarvita,\nsiitä nyt juuri huoli pidetään. Tuolta jo tulevat herrat, — nyt sitä\naletaan!\n\nKAIJA. Kehu sinä herrain suosiolla, vaan vielä se sinutkin kaataa.\nSillä ijäti ei konnuus ja koiruus isännöi maailmassa... (Hukka, Posse\nja Loukkola tulevat.)\n\nPOSSE (Huutaa). Tukkikaa suu akalta. (Loukkolalle.) Tähän ovelle\nasetetaan sotaväkeä. (Holttiselle.) Sinäkö täällä uutta aitaa olet\npannut?\n\nHOLTTINEN. Tottapa aidat ovat korjattavat, etteivät pääse elukat\npeltoon.\n\nPOSSE. Hovin maalla ei tarvita mitään aitoja. (Hukalle.) Ja hän\nniskottelee puumerkin panossa, vetoo tiesi mihin todistuksiin ja\npapereihin.\n\nHUKKA. Rauhotu, Posse. (Holttiselle.) Sinä Holttinen olet järkevä mies,\nhyvin olet taloutesi hoitanut, elä ajattele nytkään lyhyeen. Asetus\nkäskee tehdä liittokirjan, mitä auttaa vastarinta?\n\nHOLTTINEN. Eihän se ole pitkä talonpojan ajatus. Mutta se on selvä: jos\npanen liittokirjaan nimeni, silloin tunnustan, että taloni ei ole minun.\n\nPOSSE. Vaan jos et pane, lähdet heti talosta, — ei se ole sinun\nsilloinkaan.\n\nHOLTTINEN. Te voitte tehdä väkivaltaa, minä näen piikkejä porstuasta.\nMutta oikeuteni säilyy kumminkin.\n\nHUKKA. Kyllä minä teidät tottelemaan saan, siitä ei ole kysymys, mutta\nviimeisiin asti tahtoisin sen rauhallisesti tapahtuvan. Vielä kerran:\n(Levittäen paperin.) Kirjotatko tuohon puumerkkisi?\n\nLAIHANEN. Ei se kirjoita, turhaa on tässä vätystää.\n\nHOLTTINEN. Ei se kirjoitakaan. (Työntää paperin pois.) Ei!\n\nHUKKA (Miehilleen kylmästi). Siis te teette velvollisuutenne.\n\nPOSSE. Teette velvollisuutenne. Ovi irti, arina puhki, johan te sen\ntiedätte!\n\nLOUKKOLA (Lukee). Talosta häädetyt saavat viedä mukanaan: vaatteensa,\nkenkänsä, ruoka-astiat, värttinät ja mitä muuta on pienempää työkalua.\nMuu kaikki jää kartanon omaksi. (Voudit ja Laihanen tyhjentävät pirtin.)\n\nHOLTTINEN (Vihassa Laihaselle, joka ovea repii). Ei niin kiirettä!\nKotonaan on kurjinkin kuningas. Elä koske siihen oveen.\n\nPOSSE. Hä, niskotteletko esivaltaa vastaan?\n\nHARSIA. Tämä on laitonta häätämistä. Koironen, esitä paperisi.\n\nKOIRONEN. Niin, tässä on meillä virallinen todistus, että Veikkolan\nhovin omistaja, nuori Blandoff, ei ole sen laillinen perillinen.\n\nHARSIA. Siis on ruunun tila ja maat ovat meidän.\n\nHUKKA (Kylmäverisesti). Näytäppäs sitä paperia. (Silmäilee, repäsee.)\nTuossa on sinun virallinen todistuksesi. Viitsit puijata täällä tuhmia\ntalonpoikia! Herkeä jo pois siitä ajoissa!\n\nKOIRONEN. Katsokaa vieraatmiehet päältä, hän repi viraston sinetin.\n\nHUKKA (Repäsee ja viskaa paperit pois). Katsokaa! (Miehilleen, jotka\novat pysähtyneet.) Tehkää velvollisuutenne!\n\nPOSSE (Kiirehtii Laihasta). No, arina puhki, liiku liukkaammin.\n\nLAIHANEN (Touhussa). Entä tuo pata, — se on ruokaa täysi?\n\nPOSSE. Viskaa pihalle!\n\nHELENA (Pitää padan sangasta). Elä koske, siinä on perheen murkina.\n\nLAIHANEN (Tempaa padan, vie ulos). Tässä pirtissä ei ole enää perhettä.\n(Viskaa ulos.) Siinä murkina!\n\nKAIJA. Jumalanviljaa pihalle viskataan, eikö ole mitään ihmisyyttä enää\njälellä. Nämä ovat Antikristuksen aikoja.\n\nANTTI. Se tapahtuu kaikki lain nimessä, muori, — Ja me sen kärsimme!\n\nPOSSE. Kaikki tapahtuu säädetyssä järjestyksessä, — syyttäkää itseänne!\n\nHUKKA. Eikö ruveta jo tästä talosta selviämään? Vikkelämmin!\n\nLAIHANEN. Väki ulos tuvasta nyt, sitten se on valmista. (Nykii\nHolttista.)\n\nHOLTTINEN. Tämä on isännän paikka, minä en tästä liikahda.\n\nPOSSE. Kyllä täällä on auttajia. (Hukalle.) Komennetaanko nämäkin\nmiehet kirkonsalvosta purkamaan?\n\nHUKKA. Niinhän oli päätetty. Elkää kyselkö, toimikaa!\n\nLAIHANEN (Yhä nykien Holttista). No, ala joutua taipaleelle,\nkirkonkylään.\n\nANTTI (Viskaa Laihasen isänsä kimpusta). Elä koske siihen vanhukseen.\n(Tulistuu.) Ja eikö täällä enää ole yhtään miestä talonpoikain\njoukossa? Kärsimmekö tätä, eikö ole vankeus ja kuolema parempi? Onko\nsellaista heittiötä Nurmjärven miehissä, joka lähtee kirkon salvosta\npurkamaan.\n\nHARSIA. Ei ole. Päivätyömme teemme, mutta ilkitöihin ei meitä velvoita\nlaki. (Koiroselle.) Me valitamme, Koironen...\n\nPOSSE (Hukalle.) Ne tekevät vastarintaa, eivät lähde tuvasta.\n\nHUKKA (Viittaa Loukkolalle Anttia.) Tuo mies kiinni ja kaksikymmentä\nlettiä selkään.\n\nKOIRONEN. Minä pyydän huomauttaa, että pieksäminen ilman lain\ntuomiota...\n\nHUKKA. Kaksikymmentä lettiä sanon minä. Ja heti! (Laihanen ja\nSiltavouti taluttavat Anttia porstuaan.)\n\nKOIRONEN. Tästä on tehtävä uusi juttu. Me valitamme...\n\nANTTI. Valitatte! (Seuraa taluttajia.) Minä tulen, koska sen sietävät\noman kylän miehet.\n\nSILJO (Rynnäten Laihasen käsivarteen). Elä ole julma, ethän ollut ennen.\n\nLAIHANEN. Hä, koskeeko sinuun niin kipeästi, kun Antti saa lettiä? Vai\nse sinua säälittää, Siljo!\n\nSILJO. Elä ole peto, mikä sinut noin muutti, en tunne sinua enää.\n\nLAIHANEN. Mikä! Kysyppäs itseltäsi. (Pysähtyy, miettii.) Mutta oli\nmenneeksi (Kuiskaa), pääsköön Antti, jos sanot, mihin isäsi on elonsa\nvienyt pelloltaan.\n\nSILJO (Tuskissaan). Mutta ne ovat meidän elot.\n\nLAIHANEN. Sanotko? (Silta- ja Jahtivouti vievät Antin.) Nyt tulee\npatukkaa.\n\nSILJO. Oi... Mäkisaloon se vei. Laske nyt Antti, muuten tulee tuho.\n\nLAIHANEN. Vai sinne, hyvä! Antin selkä sietää siltä kyllä saatavansa.\n(Menee, kuiskaa Posselle.)\n\nPOSSE. No, nyt tupa tyhjäksi. Nimismies vie sotaväen avulla nämä miehet\nkirkkoa purkamaan. Me muut jatkamme toimitustamme, mutta ensiksi käymme\nkorjaamassa hovin viljat Mäkisalosta.\n\nKYLLÄSTINEN (Hypähtäen). Mäkisalosta, ne on meidän elot, meidän leipä!\nKuka niille sanoi?\n\nLAIHANEN (Ilkkuen). Tyttäresi, — sulholleen kertoi.\n\nKAIJA. Siljo, minkä teit! Lasten leipä, — ei koskaan! (Menossa ulos.)\n\nPOSSE. Pysy alallasi akka.\n\nKYLLÄSTINEN. Mierolla jo ollaan, ei ole asuntoa, ja nyt viedään leipä\nlapsilta, talven vara. (Juoksee ulospäin.) Ei, sen toki pelastan.\n\nHUKKA. Pysäyttäkää se mies. (Kyllästinen tempautuu irti Laihasen\nkädestä.)\n\nLAIHANEN. Se karkaa.\n\nHUKKA. Sotamiehet, piikit esiin! (Ovelle asetetut sotamiehet pistävät\nporstuaan. Kyllästinen kaatuu porstuassa.)\n\nKAIJA (Ryntää sinne). Tappoivat mieheni, murhaajat, murhaajat!\n\nPOSSE (Hätääntyneenä). Verta juoksee, mitä nyt on tehtävä?\n\nHUKKA. Kuoliko se mies? (Peräytyy.) Hyi, verta!\n\nLOUKKOLA. Taisivat pistää liian syvälle. Tästä voi tulla ikävä juttu.\n\nKOIRONEN. Tahallinen murha. Onpa täällä näkijöitä.\n\nHUKKA (Kylmäverisesti). Kaikki on tapahtunut laillisessa\njärjestyksessä. Mies koetti vastustaa esivaltaa. No, nyt olemme valmiit\nlähtemään. Lautamies, raivaa tietä siellä.\n\nLAIHANEN (Tuijottaa yhteen kohti). Murhattu! Ja se on Siljon isä. Ja\nminä ilmoitin viljat.\n\nHUKKA (Pyrkii ulos). Tehkää tietä siellä, pois ovelta!\n\nKAIJA (Asettuu hänen eteensä). Itse raivaa tiesi, kulje minunkin\nruumiini yli, niinkuin mieheni. Pistä, pistä, juo verta, tuossa sitä\non, juo verikoira! Tappakaa meidät kaikki, teurastakaa lapsemmekin...\n\nHUKKA (Miehilleen). Pois, hoviin nyt kaikki, suoraa päätä. (Ryntää\nulos, kiertää kaatuneen.) Hyi, verta! (Muu roikka perässä.)\n\nKOIRONEN. Miehet, tulkaa tähän nyt kaikki pöydän ympärille. Tästä\ntehdään pöytäkirja heti, asia ilmoitetaan suoraan senaattiin. (Antti,\nHelena ja Siljo kantavat Kyllästisen, joka vielä elää, vuoteelle.) Minä\nkirjotan, te panette puumerkkinne alle...\n\nANTTI. Kirjota, kirjota, taistele puumerkeillä nyt, paperithan tässä\nauttavat! Miehet, tämä on sotaa! Mitä teette nyt?\n\nHARSIA. Niin, tämä on sotaa. Niinkuin sodan aikana ainakin on meidän\nnyt paettava metsiin, pakopirtteihin. (Naiset sitovat Kyllästisen\nhaavaa.) Sieltä on taisteltava.\n\nHOLTTINEN. Talooni minä ainakin jään. Ja tänne jääköön Kyllästinenkin,\nkoska hengissä vielä näkyy olevan.\n\nKOIRONEN. Jos pakenette tai jäätte, menetelkää maltilla ja järjellä. Te\nolette nyt hyvällä puolella. Keihäs pistää syvälle, vaan uskokaa pois,\nkynä pistää syvemmälle.\n\nANTTI. Uskokaa, uskokaa vielä!\n\nKOIRONEN. Niin, uskokaa. Minä lähden nyt matkoille taas. Vaan miten on\nsinun laitasi, Antti? Joko ne sinua ennättivät lyödä, sinun haahmosi on\nmuuttunut.\n\nANTTI. Löivät kerran, vaan siinä on jo kylliksi. Miehet, siinä on\nkylliksi.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nHarsian pelto. Oikealla metsän rinta. Viistoon yli näyttämön käy\nmatala aita, jossa on puoleksi avonainen puolaveräjä. Aidan takaa\nnäkyy kuhilaita; sen vierustalla näyttämön puolella on eväskontteja\nja leilejä, nuotiopaikka ja pata. Polku käy metsään oikealle. Toinen\nkulkee aitoviertä pitkin vasemmalle.\n\nEsiripun noustessa kuuluu etäämmältä pellolta leikkaajain laulua.\nHarsia seisoo aidan takana pystyttämässä kuhilaita. Juva saapuu parin\nhenkilön seuraamana metsäpolkua näyttämölle; sirpit olalla. Juva\ntervehtää Harsiaa sekä pysähtyy veräjän luo.\n\nJUVA. Terve leikkuuväelle. Niinhän täällä sirpit heiluu, että terä\nvälkkyy päiväpaisteessa, ja laulu kajahtaa aholle asti.\n\nHARSIA. No toki, — iltaa Juva! Onhan leipä talven varaksi talteen\nsaatava. Joko teillä leikkuu loppui?\n\nJUVA. Jo, vaikka vielä kuhilaat pellolle jäivät. Vaan me lähdettiin\nkatsomaan, tarvittaisiinko täällä naapurissa apuväkeä.\n\nHARSIA. Kyllä väkeä tarvitaan, käykää pellolle vain, kellä sirppiä lie.\nJa vaikk'eivät Harsian leikkuutalkoot nyt olekaan entisen veroiset,\nniin saadaan toki tässä pientareella palakin haukata, taloon ei ole\nlupa mennä. (Juvan seuralaiset menevät pellolle.) Mihinkä sinä Marin\njätit?\n\nJUVA. Eihän se pääse pienokaiseltaan. Vaan minä lähdin, nykyisin on\nhyvä saada vilja talteen ajoissa.\n\nHARSIA. Ja se saadaan, kun näin yhdessä korjataan. Huomenna mennään\nTereskan pellolle, sitten Timosen...\n\nJUVA. Ja salolle sitten kiireen kautta koko kylän viljat. Kalliollapa\nne siellä puitanee.\n\nHARSIA (Tulee aidan toiselle puolelle). Siellä missä eletäänkin.\n(Istuu, kaataa leilistä haarikkaan olutta, juo.) Vari tuli, saappas\ntuosta siemaus sinäkin. — Niin, tämmöistä elämää tämä nyt on,\nmetsäläisen elämää. Eipä luulisi elettävän laillisessa yhteiskunnassa\nkeskellä syvintä rauhaa. Tuolla järven rannalla ovat talot autiot ja\ntyhjät: sillat puhotut, uunit säretyt, ovi- ja ikkunareijät ammottavat\nauki, eikä uskalla asukkaat mennä pirtteihinsä sateensuojaakaan\nhakemaan.\n\nJUVA. Joko teillä on mökkinne salolla valmis?\n\nHARSIA. Saunapahanen on veistettynä sinne louhikkoon, siksi juuri,\nettä on suojaa herranilmoilta. Siinäköhän lie nyt talvikin asuttava\nlapsineen, kaikkineen. Mutta se minusta sittenkin katkerinta on, että\ntässä täytyy omaa kylvämäänsä ruista käydä kuin varkain saloltapäin\nleikkaamassa, hiipiä kuin pahantekijä karjapolkuja pitkin ja metsän\npuolelta avata veräjä — omalle pellolleen.\n\nJUVA. Ja sittenkin täytyy tehdä työtä sydän kurkkuperässä, — ei tiedä\nminä hetkenä sotaväki saapuu tappelua haastamaan. Kyllä ne herrat\nmeille asetuksen rakensivat!\n\nHARSIA. Niin, kun vielä uskottelevat, että tämä on esivallan tahto.\nVaan ovathan ne hovin herrat toki vähän asettuneet sen jälkeen, kun\nnäkivät verta Holttisen porstuassa, ne vähän hätäysivät siitä.\n\nJUVA. Hätäysivät, kun luulivat Kyllästisestä hengen lähteneen. Vaan\nsitten ne ovat taas äityneet, — jo se on ollut Hukka taas väkineen\nliikkeellä, ajanut talonpoikia pois pelloltaan leikkaamasta ja\nkuljettanut kuhilaat hoviin.\n\nHARSIA (Nousee). Kun saisi yöksi kaikki leikatuksi, jotta aamulla\nvedätettäisiin viljat salolle. (Menossa aidan taa. Kaija ja Siljo\ntulevat vasemmalta). Kas, siinähän tulee Kyllästisenkin emäntä.\n\nKAIJA. Emäntä, hyväkin, Suosalon emäntä, Nälkälän emäntä! Mutta hyvää\niltaa siltä.\n\nHARSIA. Jumala antakoon. Vai salolla elätte jo tekin.\n\nKAIJA. Eivät antaneet Juhon potea haavojaan Holttisessa, korpeen oli\nkannettava. Mutta se eläminen salolla on hyvin helppoa: ei työtä,\nei ruokaa! Lapset juoksevat siellä kuin villit ja syövät marjoja\nviljammekin ne korjasivat pois Mäkisalosta. Tehän täällä toki näytte\nleipänne saavan, siksi Iähdimmekin Siljon kanssa tarjolle työhön,\nelettävähän se on. Otatteko ruokapalkoilla leikkaamaan?\n\nHARSIA. Niinkauan kuin meistä yhdellä leipää on, pitää olla\ntoisellakin. Ja vielä minä uskon näiden asiain korjautuvankin. Käräjät\nalkavat pian...\n\nKAIJA. Ei auta käräjänkäynti, kun meidät Jumala lie hyljännyt.\n\nHARSIA. Ei ole hyljännyt, elä epäile. Näetkö, kuinka kauniin viljan\nhän on pellolle kypsyttänyt, näetkö, kuinka koreina siellä kuhilaat\nkohoavat, vielä hän meille kotimmekin antaa ja rauhan.\n\nKAIJA. Mieliipä toivottomuus voittamaan. Vaan tule, Siljo, pellolle.\n(Menevät.)\n\nHARSIA. Siinä on nyt rikkaan Kyllästilän emäntä! (Juva nousee aidalle.)\nMitä sinä sieltä aidalta näet?\n\nJUVA. Minusta kumu kuuluu, — niin, sieltä tuleekin väkeä.\n\nHARSIA. Mitä sanot? Olisiko jo Hukka vouteineen ja piikkimiehineen\nkulussa?\n\nJUVA. On niillä piikit, vaan ei se ole hovin roikkaa. Ei, sehän on\nHolttisen leikkuuväkeä.\n\nHARSIA (Aidan luona). Niinpä on, Antti ensimmäisenä, seiväs seljässä.\n(Kävelee vastaan.) Miehet hoi, mikä hulluus teitä huimaa, kun seipäät\nolalla kyliä kuljette? (Antti, Holttinen, Helena ja muita leikkuumiehiä\nsaapuu.) Ja ukko Holttinenkin siellä on aseellisten joukossa.\n\nHOLTTINEN. Hulluuttahan tämä on pitkin matkaa, tämä nykyinen elämä.\n(Väelleen.) Pannaanpa seipäät siihen ja otetaan sirpit käteen. Niinhän\ntäällä nyt täytyy aseellisena raataa kuin ennen Israelin lapset\nJerusalemin muureja rakentaessaan.\n\nHARSIA. Onko teitä siis jo käyty työn aikana hätyyttämässä?\n\nANTTI. On käyty, vaan vähät ne meistä hyötyivät. Puolensataa kasakkaa\noli ruispeltoamme piirittämässä, vaan eivät yhtään lyhdettä ne saaneet\nHolttisen ruista.\n\nHARSIA. Hä, nousitteko vastarintaan, ajoitteko hovin roikan tiehensä?\n\nHOLTTINEN. Ei liikautettu kättäkään, vaikka Antti siihen jo seipäät\nvarasi.\n\nJUVA. No mitenkä sitten?\n\nANTTI. Me tulimme nyt teillekin opettamaan sen saman tempun, sitä kyllä\npian täälläkin tarvitaan, nappiherrat ovat tulossa. Mutta ole huoletta,\nHarsia, ei ne täältä kuhilastakaan vie, jos teette niinkuin me.\n\nHARSIA. Miten? Pitääkö keskeyttää työ?\n\nHOLTTINEN. Ei, päinvastoin tulemme mekin työhön. Meillä tapahtui kaikki\naivan luonnollisesti. Me emme ole talostamme lähteneet, vaikka ovet ja\nuunit ovatkin rikki, ja niinkuin ainakin ryhdyimme elonkorjuuseenkin,\nkolmatta sarkaa oli vain päivällä leikkaamatta. Silloin ilmestyy\nyhtäkkiä hovin roikka veräjälle, Posse käy huutamaan, että väki pois\npellolta, eloa ei saa korjata, se on muka hovin.\n\nJUVA. Entä te?\n\nANTTI. Mekö? Me tietysti leikattiin ja tehtiin kuhilaita minkä\nkerettiin, olihan paras rupeama.\n\nHARSIA. Ja hovin väki katseli aidan takaa?\n\nHOLTTINEN. Sitä katseli kotvan aikaa, vaan jo komensi Hukka\npiikkimiehet pellolle. Kolmisenkymmentä ratsumiestä ajaa karautti sinne\nja taisipa sykähtää monen leikkaajan sydän. Vaan minä käskin kaikkien\npysyä paikoillaan, — me leikattiin vain.\n\nANTTI. Sappi kuohahti ja koura tapaili seivästä, mutta rauhassa\nleikattiin.\n\nJUVA. Entä ratsumiehet, minkä tekivät?\n\nHOLTTINEN. Minkäpä tekivät? Ajoivat kohti, muka työntääkseen meidät\nhevosillaan pois, vaan ei lähdetty, — eihän se hevonen ihmistä polje\nvaikka käskisi.\n\nANTTI. Jos käsiksi olisivat käyneet, silloin olisimme mekin jo\nliikahtaneet. Mutta nyt kaatoivat vain muutamia kuhilaita, tarpoivat\nvähän peltoa ja ajoivat pois.\n\nJUVA. Ja siihenkö tyytyivät Hukka ja Posse?\n\nHOLTTINEN. Ei ne vielä. Posse tuli uhkaamaan, että me lakia rikomme,\nhullusti muka käy. Ja kun ei siitä toteltu, niin komensivat\ntoiseen kertaan ratsumiehet pellolle. Vaan selvästi näkyi, että\nvastenmielisesti ne nyt sinne tulivat, päällikkökin mukisi vastaan ja\najoi ainoastaan näön vuoksi pienen mutkan pellolle kehenkään koskematta.\n\nHARSIA. Ka, arvaahan sen, ihmisiähän ovat hekin, hävettää kai\nahdistella työssään olevia elonkorjaajia. Mutta entäpä hovin herrat?\n\nANTTI. Kalpea oli Hukka, kun näin tyhjin toimin täytyi meidän veräjältä\nlähteä, ja Posse murti mustaa haventa. Vaan toiset nauraa virnottivat,\nsen näin.\n\nHARSIA. Viisaasti teitte, kun mielenne maltoitte, kiitos neuvosta. Jos\ntänne meille tulevat, niin minä vastaan, että kun tuominnee oikeus\nmulta viljan, niin vietäköön, mutta siihen asti se on minun.\n\nANTTI. Ja jos tiukalle ottaa, niin on sitä oikeutta seipäässäkin. Minä\nvain odotin, että ne olisivat patukkaan tarttuneet... ne ovat minua\nkerran lyöneet... silloin olisi juttu ollut selvä. Mutta nyt pellolle\nleikkaamaan!\n\nHARSIA. Niin, heilukoot nyt sirpit; tällä väellä nyt ehkä vilja\nsaadaankin yöksi korjuuseen hovin hallan alta. Leikattua saadaan tässä\npalakin purasta. (Väki pellolle.)\n\nHELENA. Ja sitten talkoojuhlia viettämään!\n\nANTTI (Nostaen Helenan alas aidalta). Oikein, Helena, tässä ei olla\nköyhiä eikä kipeitä. Hei, tämä se on iloista, tämä mustalaisen elämä!\n\nHELENA. Et taida nyt lähteä käpälämäkeen sinäkään.\n\nANTTI. Tänne jään nyt, koska toisetkin ovat miehiksi ruvenneet. Ja\npaikoillesipa jäät sinäkin, Helena, et tarvitse nyt Holttisesta lähteä\nemäntää pakoon. Täällä eletään nyt niinkuin taivaan linnut, — ei ole\nisäntää, ei emäntää eikä palkollisia, kaikki ollaan yksiä metsäläisiä,\nyhtä suurta perhettä. Tämä se on vapautta!\n\nHELENA. Heläytetäänpä lauluksi siis, laulaen työ huokeampi.\n\nANTTI. Ka heläytä!\n\nHELENA (Laulaa ensi sanat aidan luona. Lähtevät sitten Antin kanssa\npellolle. Viimeiset säkeet kuuluvat näyttämön takaa).\n\n    Leikkaa, leikkaa, joukko joutusaan,\n    kirkkaat sirpit kilvan heilumaan,\n    milloin ilmassa ja maassa!\n    Kisakiirein meillä luistaa työ,\n    sido sievään, lyhteet kasaan lyö,\n    sirkkain sirkuttaissa haassa.\n\nHARSIA (Holttisen kanssa kahden näyttämöllä). Ei noita surut paina.\nMutta mikä tulee tästä lopuksi?\n\nHOLTTINEN. Sanoppas se. Minä vastaan niinkuin entinen mies, jolta\nkysyttiin, mitä tulee sanoa kaikesta siitä pahasta, jota maailmassa\ntapahtuu.\n\nHARSIA. No?\n\nHOLTTINEN. Hän vastasi: Parasta on olla vaiti. — Niin, parasta on antaa\nasiain mennä menoaan, mutta pysyä oikeudessaan kiinni. — Onko niistä\nteidän monista valituksistanne lakiin kuulunut sen enempää?\n\nHARSIA. Ei mitään vielä. Juhannuksena jo jätti Koironen ne paperit,\njoissa haimme maamme hovin alta pois ruunun tiloiksi, Viipuriin.\nNiihinkään ei ole vielä tullut vastausta sitä eikä tätä.\n\nHOLTTINEN. Kovin on hidasta oikeuden saanti sieltä päin. Ja sekin\nKoironen, kunhan ei olisi koiranen, — se on herra sekin.\n\nHARSIA. Vaan herrain joukosta pois sysätty, ja siksi hän juuri heitä\nvihaa. Puuhassa se ainakin on, matkoilla myötään. Ja jos ne hänen muut\nyrityksensä pettäisivätkin, niin tuo ensimmäinen ja tärkein ei voi\npettää, siksi olivat todistuksemme liian lujat.\n\nHOLTTINEN. Ja sinun uskosi on luja.\n\nHARSIA. Niin, no täytyyhän tässä joku ratkaisu tapahtua. Kyläkunnittain\novat nyt asukkaat ajetut metsiin, taikka muuttaneet tavaroineen\nulkopitäjiin. Mutta eihän se voi olla esivallan tarkoitus, eihän se voi\nsallia, että maakunta joutuu autioksi, että pellot jäävät kylvämättä ja\ntalot kylmille. Ja jos niinkin kävisi, että nämä maat jäisivät hovin\nomiksi, niin mitä hovikaan tekee autiomailla?\n\nHOLTTINEN. Esivallan edustajat kai toivovat, että kyllä routa porsaat\nkotiin ajaa, kyllä hätä talven tullen nöyryyttää talonpojat. Siksi\nmeidän täytyykin olla niin sitkeitä ja lujia.\n\nHARSIA. Kunpa kestettäisiin siksi, kunnes laki avuksemme ehtii, mutta\nkyllä meiltä pitkämielisyyttä vaaditaan.\n\nHOLTTINEN. Kärsivällisyyttä ja sitkeyttä meiltä ennen kaikkia kysytään;\njos velttous mielet voittaisi taikka maltti loppuisi, silloin olisi\nkaikki hukassa. Mutta sinulle, Harsia, ei minun ole tarvis sitä\nvarottaa.\n\nHARSIA. En minä lain kannalta poikkea. Ja ehkäpä se vielä joutuu\najoissa apu. — No niin, tehdään siis talkoita, niinkuin ei ukkonen\nuhkaileisikaan. Mutta pitäähän talkooväen jo saada jotakin suuhunsakin.\n(Huutaa pellolle.) Tytöt, tulkaa te tänne illallista laittamaan!\n\nHOLTTINEN. Ja me käymme pellolle.\n\nHARSIA. Sinä olet vanha mies, jää sinä tänne tulia tekemään. Minä käyn\ntekemään kuhilaita. (Menee.)\n\nHOLTTINEN (Nuotion luo, istahtaa). No niin, eihän ole minusta enää\nsuurta hyötyä pellolla.\n\nHELENA (Saapuu Siljon kanssa). Saadaanko sitten, vaari, kun viimeinen\nsarka on leikattu, pistää talkootanssiksi täällä pientareella?\n\nSILJO. Tanssiksiko nyt täällä?\n\nHELENA. Niin, tänään minua niin hyppyyttää. Ja miksei täällä?\nTanssiihan se reipas tyttö vaikka tantereella.\n\nHOLTTINEN. Niin, miksette pistäisi talkootansseiksi. Meidän on elettävä\nkuin ennenkin, ei päästettävä luontoa lamaan. Repäsevä mieli vain ja\nilonen luonto!\n\nSILJO. Kun voisi olla nyt iloinen!\n\nHELENA. Olen ainakin minä, ilonen kuin varsa, ole sinäkin Siljo. Heitä\npois tuo hapan naama, ei nyt tarvitse kenenkään ajatella sulhojaan eikä\nikävöidä häitään, — niitä ei nyt tarvita, eletään päiväseltään vain!\n\nSILJO. En tiedä, miksi rintaani ahdistaa tuska.\n\nHOLTTINEN. Pois ne tuskat, ei saa antaa surulleen valtaa. (Nousee tulen\nteosta.) Siinä on tuli, valmistakaa nyt keitto ja syötyä teidän pitää\nsaada tanssia ruistalkoita niinkuin aina ennenkin, sen minä lupaan.\nItse käyn viuluni hakemassa. Toivossa pitää täällä nuoren väen kasvaa,\nmuuten ollaan hukassa. (Menee.)\n\nSILJO. Toivossa, kun uskaltaisi toivoa! (Marketta astuu aitoviertä.)\nTuolta tulee Marketta muori, annetaanko hänen arpoa meille, hän arpoo\nusein tosia.\n\nHELENA. Annetaan, arvotetaan kumpanenkin tulevaisuuttamme. Muori hoi,\ntulkaapa tänne. (Laittaa vettä pataan.)\n\nMARKETTA (Katsoo Helenaa). Hä, tyttö, sinä kannat iloa mielessäsi,\nrikollista riemua, mene pois luotani taikka heitä ilosi, heitä pois.\n\nSILJO. Mutta minua, muori, ei ilo hurmaa, arpokaa minulle\ntulevaisuuttani.\n\nMARKETTA. Sinut, tyttö, olen ennenkin nähnyt, tuon saman surun olen\nsilmässäsi nähnyt. Vai sinusta se piti tulla Laihaseen emäntä, — voi\npulmusta! — mutta eipä tullutkaan. Hullusti kävi. Vaan näytäs, taidat\nvielä surusi seassa kantaa toivetta sinäkin mielessäsi. Se on turhaa,\nturhaa lapseni!\n\nHELENA. Onhan teillä seulanne mukana ja virsikirja myös, arpokaa nyt\nmeille heti!\n\nMARKETTA. Ilonneko pois ja toivonne, sen teen. (Siljolle, ojentaen\nhihnasta riippuvan virsikirjan.) Pidä kiinni avaimesta, pidä tasasesti,\nse sulle salaisuutesi aitat aukasee. Pyhä on seulani sanoma: hiilet\ntähän, risti syntyköön, savi tuohon, poikkipuolin. Mikä on hiilestä, se\non maasta, mikä on savesta, se on vedestä. (Lukee.)\n\n    Ala heilua avaimen\n    Pyöriä pyhäinen kirja!\n    Kerro syntyjä syviä,\n    Sano salatut sanasi\n    Tuntemattomat, tulevat!\n    Heilu lännestä itähän\n    Lounaisesta koillisehen\n    Heilu poikin, heilu päin\n    Hiljene ja seiso näin.\n\n(Tarkastelee suuntaa, katselee kirjaansa.)\n\nSILJO. Mitä sanoo kirjasi, Marketta?\n\nMARKETTA. Se on turhaa, tyttö, kaikki, surusi turhaa, toivosi turhaa.\nSynkkä mies sinun ohitsesi heiluu, se on turhaa, hän on poissa. Ilosi\noli lyhyt.\n\nSILJO. Lyhyt oli iloni, se päättyi jo alkuunsa.\n\nHELENA (Tarttuu hihnaan). Entäpä minun onneni, miltä se näyttää?\n\nMARKETTA. Tyttö sinä, rajusti heiluu kädessäsi kirja, sinä olet\nintohimoinen ja kova, sinuun ei taikani pysty. Vaan mistä on kotosin\ntuo rintasi raivoisa riemu, ilosi syytä en voi nähdä. Huimasti syökset\neteenpäin hiilen mustia juovia myöten, turmioosi syökset sittenkin.\n\nHELENA. Sama se, mutta saavutanko onneni?\n\nMARKETTA (Lähdössä). Ota se, jos sen onneksesi käsität, nauti, jos\nsiinä mitään nauttimista lie. (Köpittää ohi.)\n\nHELENA. Kunhan sen saavutan, muusta en välitä. Ja minä sen saavutan,\nSiljo, kuuletko, köyhä huutolaistyttö se sittenkin sulta voiton vie.\n\nSILJO. Voiton multa?\n\nHELENA. Niin, hän on jo minulla ja minä hänet pidän.\n\nSILJO. Ei, Helena, sinä olet erehtynyt, tiemme eivät ole käyneet\nristiin.\n\nHELENA. Hä, etkö ole pyrkinyt emännäksi Holttiseen, etkö ole Antin\nsuosiota tavotellut, etkö tielläni ollut?\n\nSILJO. En Helena. Marketta puhui totta, iloni oli lyhyt, — se oli\ntoisaalla, se on jo mennyt. Kummissasi katsot, Helena, niin, muutkin\nminua pilkkasivat, vaan minulle se iloni oli niin täyteläinen ja\nkirkas. Vaan alkoivat sitten nämä kauhun ajat, niihin särkyi onneni ja\nhautautui ijäksi. Se usko, Helena!\n\nHELENA. Sinä olet liian hempeä viekastellaksesi, siksi sinua uskon. Vai\nsiinä oli sittenkin Siljon onni — Laihasessa! (Nauraa.) Ei, tosiaan\nolen sinua väärin syyttänyt, Siljo kulta.\n\nSILJO. Sinä surulleni naurat.\n\nHELENA. Kuule, sitä surua ei kannata kantaa, se mies on syljettävä\nheittiö, sitä onnesi hautaa ei maksa itkeä. Höpsis, — tule valmistamaan\nillalliskeitto, Marketta ei sulle pahoja puhunut.\n\nSILJO (Avaten kontteja.) Minä en siis saisi surrakaan.\n\nHELENA. Et Laihasta, hän ei sitä ansaitse. Olkaamme iloset!\n(Leikkuulaulun säveleitä kuuluu pellolta.) Sieltä kaikuu laulu,\nlauletaan mekin. (Laulaa.)\n\n    Kyntömiehen kylki kangistuu\n    selkä katkee, kämmen kovettuu,\n    leipää, leipää hän näin raivaa;\n    kannot kaataa, kivet kiskasee,\n    peltokultaa kyntää, karhitsee,\n    lannoittaa ja ojat kaivaa.\n\n    Mut' on palkka raatajallakin:\n    Laiho nousee, kasvaa kukkihin,\n    taivaan kaste sitä juottaa.\n    Pouta viljan teriin kypsyttää,\n    voi, kuin miehen mieltä virkistää,\n    kun hän hyvään vuoteen luottaa.\n\n    Kuule kuinka korret helähtää,\n    sirpit laulaa, sinkoo tähkäpää,\n    nyt on talonpoika vainiollaan.\n    Hauskat talkoot on, näin leikataan.\n    Sitten illan suussa tanssimaan,\n    saran päässä kun vaan ollaan!\n\nHELENA. No, nyt rupee jo keittokin valmistumaan, pian saisivat tulla\nsyömään, kunhan leikkuu loppuisi. (Katsoo aidalta.) Kas niin, siellä\nonkin jo viimeinen sarka käsissä — sitten saadaan tanssia, hei! Vaan\nketäs tuolta tulee, — hyi, sehän on se riiviö!\n\nSILJO. Kuka?\n\nHELENA, Laihanen, ja hänellä on tietysti koko hovin roikka perässään.\n(Nostaa padan tulelta ja vie sen aidan taa.) Nyt ainakin korjaan padan\npois, etteivät pääse meidän talkookeittoa maahan kaatamaan. (Vie\nkontteja aidan taa.) Kiireesti, Siljo, nosta leilit aidan taa talteen,\nmitä viivyt? Ja sitten pellolle! Nyt täällä alkaa sama leikki kuin\näsken meidän pellolla, sen arvaan. (Menossa.) Tule, Siljo, joudu!\n\nSILJO (Vitkastellen); Tulenhan minä. (Helena menee.) Se on hän! (Rupee\nmenemään.)\n\nLAIHANEN (Saapuu, vasemmalta). Siljo, pakenetko minua! Olen juosten\nkiirehtinyt tänne edelle, saadakseni puhutella juuri sinua, kuulin\nsinun tänne talkoihin tulleen.\n\nSILJO. Mitä sinä nyt vielä minusta?\n\nLAIHANEN. Niin, sinulla on syytä minua karttaa, paljo on tapahtunut sen\njälkeen, kuin me viimeksi puhelimme. Mutta sano vain yksi asia: Oletko\nAntin morsian?\n\nSILJO. Hän ei ole minua koskaan pyytänytkään, — vaan mitäpä sillä\nmuuten on väliä.\n\nLAIHANEN. Paljo, Siljo, silloin voivat kaikki asiat korjautua. Sinä\nminua melkein kauhulla katsot. Niin, minä hurjistuin, kun näin, että\nkaikki yhdessä voimin kävivät kimppuuni ja ryhtyivät sinua minulta\nryöstämään. Luontoni nousi raivoon, vihani oli kiivas, halusin kostaa...\n\nSILJO. Minun vuokseniko rupesit pedoksi?\n\nLAIHANEN. Sitä olen jo katunut... ne härnäsivät minua, annoin\nharmilleni vallan, pedoksi rupesin, se on totta. Vaan näin seuraukset,\nnäin isäsi verissään makaavan Holttisen porstuassa, — minä olen\nkatunut. Enkä toivoisi nyt muuta, kuin päästä kokonaan erilleni näistä\nrettelöistä, näistä hirmutöistä, joihin olen sotkeutunut. Ja minä\nrepäsen itseni niistä irti, jos sinä mulle anteeksi annat ja minun\nmukaani lähdet. Kaikki voi silloin vielä korjaantua.\n\nSILJO. Sinun mukaasi, nytkö?\n\nLAIHANEN. Nyt juuri. Hovin roikka on tulossa tänne Harsian viljaa\nviemään, täällä alkaa taas riita ja raasto. Minä tahdon paeta pois\nsiitä koko joukosta, tahdon ruveta taas rauhan miehenä kodissani\nelämään, jos sinut omakseni saan. Tule, livistäkäämme tuosta\nmetsän polkua pitkin pois koko näiltä mailta; tänne jos jäämme,\nkäy onnettomasti molemmille, vaan jos ajoissa pakenemme, voimine\nvielä alkaa uuden elämän, onnessa ja rauhassa, niinkuin sen ennen\nsuunnittelimme, — muistatko, Siljo? Haetaan sitten vanhuksesi\nluoksemme, minä koetan hankkia heille heidän maansa takasin, koetan\nmuutenkin korjata pahat tekoni ja naapurieni kunnioituksen vielä\nsaavutan. Elämä alkaa alusta. Tule, Siljo, sinä et minua vihaa.\n\nSILJO (Verkalleen). En vihaa... vaan minä pelkään. Minä en ymmärrä\nniitä liittokirjoja, joiden vuoksi sinua toiset halveksivat ja\nhylkivät... en peljännyt sinua silloin, kun kirkonmäellä vihoissasi\nriehuit, luulin, että minua rakastit silloin. Vaan sinä muutuit\nhirviöksi, sinä pieksit ja särit ja ajoit mierolle, — sinulla ei ole\nsydäntä, siksi sinua nyt pelkään.\n\nLAIHANEN. Minulla on sydän, sen saat nähdä, minä palkitsen ne kaikki\npahat tekoni moninkertaisella hyvyydellä, elä pelkää minua, elä epäile.\nTule, pelasta itsesi ja omaisesi, pelasta minut, sinä sen voit. Haluan\nhovin liitosta pois, yhdyn talonpoikiin ja autan niitä, vaan yksin,\nilman sinua, ei ole minulla tarmoa eikä toivoa. (Kuuluu ääniä etäältä.)\nTuolta kuuluu jo kavion kopsetta, Siljo, hovin joukko saapuu, tule,\npaetkaamme pois sen jaloista, paetaan heti.\n\nSILJO. Sinun kanssasi? en uskalla, en, en voi sinuun luottaa.\n\nLAIHANEN. Mutta minä näytän, että voit, ei, elä pelkää minua, tule!\n\nSILJO. Jos pillomuksesi korjaat, en sinua enää pelkää, mutta rohkeuteni\npettää, en voi sinua seurata. (Ääniä kuulun lähempää. Siljo pellolle.)\n\nLAIHANEN. Hänen rakkautensa ei enää kestänyt, itse olen sen\nheikontanut, itse onneni mestannut. (Miettii.) Siis yksin taas, — mitä\nse hyödyttäisi, jos pakeneisinkin täältä pois. Ja minne? Korjaamaanko\npillomuksiani? Sitäkään en enää voi. Vaikka kaikki muu korjautuisikin,\nsitä työtä, jonka juhannuksena tein kapakassa, en saa tekemättömäksi.\nItse menin mertaan, irti en enää pääse... No niin, mitäpä siinä on\nmuuta, kuin käydä virkaansa toimittamaan, vaikka se ilettää ja tuntokin\nsoimaa, itsehän olen osani valinnut.\n\nMARKETTA (Hiipii metsästä). Kenen kanssa tarinoit täällä, poikani, en\nnäe ketään, vai itseksesikö käräjiä käyt?\n\nLAIHANEN. Mitä kuljet sinä täällä, täti vanha, miksi kotoa liikkeelle\nlähdit näin kauas?\n\nMARKETTA. Tiedäthän, että minun täytyy olla kaikkialla, missä\nonnettomuutta tapahtuu ja täällä sitä jo vainuan. Vaan sinä, poika,\nmiksi on katseesi synkkä, annas kun sieluusi katson.\n\nLAIHANEN. Se on musta, täti, se on sairas. Eipähän sitä hellyys lie\nkoskaan hoidellut, eikä rakkaus liekutellut. Oi täti, minä olen väsynyt!\n\nMARKETTA (Tutkii). Vielä on sydäntä kipene jälellä, rahtunen omaatuntoa\non, ja surua ja katumusta on kylliksi. Vaan riittääkö sitä mieheksi\nasti, se nyt itsestäsi riippuu — sieltä saapuvat viettelijät. (Menee.)\n\nPOSSE (Saapuu Loukkolan kanssa). Täällähän on jo lautamies? Mitä tänne\nnäkyy?\n\nLAIHANEN (Väsyneesti). En tiedä, en ole vielä nähnyt mitään, enkä\nvälitä nähdäkään.\n\nLOUKKOLA. Olet tainnut jo kyllästyä tähän sinäkin. (Istuu, panee\ntupakan.) Ikävä onkin se toimitus, jota tässä taas pitäisi alkaa.\n\nPOSSE. Vaan se on toimitettava ja pian, ei siinä muu auta. Ehkäpä siitä\nnyt täällä päästäänkin vähän vähemmällä. (Istuu hänkin) käykäähän te,\nnimismies ja lautamies, nyt heti talonpoikia puhuttelemaan.\n\nLOUKKOLA. Minä en käy mihinkään, minä olen ruunun virkamies, tämä ei\nkuulu minuun. On oikeastaan nurinpuolista, että minua täällä pitäjällä\nkesäkausi näissä asioissa juoksutetaan, hoitakoon hovi itse asiansa!\n\nPOSSE. Vaan ruununmiehetpä ovat käsketyt auttamaan hovia ja masentamaan\ntalonpoikia.\n\nLOUKKOLA. Niin on käsketty, mutta tämä menee jo mielestäni liian\npitkälle. Viikkokausia täällä nyt on sotaväen kanssa kierrelty pitäjää,\najettu talonpoikia metsiin ja heidän tupiaan revitty ja peltojaan\ntallattu, — en usko, että se kaikki voi olla ruunun tarkoitus. Jos\nolisin vakinainen virassani, lähtisin tästä omin päini astumaan\npoikkimaisin kotiini.\n\nPOSSE. Mutta hovin herra on sinun esimiehesi, niinkuin minunkin, hän\nvoi erottaa sinut minä päivänä tahansa.\n\nLOUKKOLA. Sepä se onkin kirottua. No, tehkää te, mitä asianne vaatii,\nminä istun tässä ja tupakoin.\n\nPOSSE (Nousee vastenmielisesti). Täytyy kai ryhtyä toimeen. (Katsoo\npellolle.) Siellähän on kansaa pellolla enemmältäkin. Ehkä Laihanen käy\nniille ilmoittamassa, että viljaa ei saa leikata, se kun on katsottava\nhovin omaksi.\n\nLAIHANEN (Havahtuen mietteistään). Minäkö, eihän se minulle kuulu, olen\nvain lautamies.\n\nLOUKKOLA (Nauraa). Ei kenenkään tee mieli ottaa asiata omakseen.\n\nPOSSE (Kiivastuu). Mutta mitä tästä sitten tulee? Hovin herra saapuu\nkohta ja silloin pitäisi meillä olla työ tehtynä. Mihin ne jäivät\nSiltavouti ja Jahtivouti?\n\nLAIHANEN (Katsoo syrjään). Tuolla makaavat pensaikossa tupakoiden.\n\nPOSSE. Mikä hemmetin makuuaika nyt on, mikä tupakkatunti kaikilla!\nEi tämä kelpaa, vikkelään ylös miehet sieltä ruohikosta ja työhön ja\ntoimeen nyt!\n\nSILTAVOUTI (Juoksee esiin. Jahtivouti perässä). Heti paikalla, mitä\nvain käsketään. Vaan nuo talonpojat, ei ne tottele minua.\n\nJAHTIVOUTI (Selittäen). Niin, asianlaita on se, että ne nauravat tälle\nPekalle, se kun ei ole liialla ymmärryksellä pilattu.\n\nPOSSE. No, mene sinä sitten pellolle.\n\nJAHTIVOUTI. Mi-minäkö? Ei, tuota noin, ne nauravat minullekin.\n(Loukkolalle, joka nauraa.) Niin, sen ne tekevät.\n\nLOUKKOLA. Veitikat! Mutta minä luulen, että ne nauraa meille kaikille,\nniin tekivät ainakin Holttisen pellolla.\n\nSILTAVOUTI (Katsoo pellolle). Ja Holttisenkin väki on nyt jo täällä.\n\nPOSSE. Mutta jotakinhan on tehtävä, ymmärrättehän te sen. (Ei kukaan\nliikahda.) No, sama se minulle on, saatan se minäkin panna maata,\nraukasee se toki minuakin. (Pilkalleen.) Sama se, nukutaan sitten tässä!\n\nLOUKKOLA. Nukutaan pois ja annetaan talonpoikain tehdä työtä.\n\nHUKKA (Saapuu hiestyneenä). Huh, huh, kun tulee kuuma tätä metsätietä\ntarpoessa, ja milloin tästä työstä loppu tulee? (Huomaa lepääjät.) Mitä\nte siinä? Missä on Harsian ruispelto?\n\nPOSSE (Nousten). Tuossa se on.\n\nHUKKA. Eikö siellä sitten väkeä ole (katsoo), onhan mustanaan. Miksei\nole niille tulostamme ja asiastamme tietoa annettu?\n\nPOSSE (Hölmistyen). Sitähän minä tässä juuri sanoin, että miksi ei ole\nannettu. Mutta ne ovat kaikki nyt niin haluttomia ja arkoja. (Silta- ja\nJahtivoudille.) Kiirehtikää ilmoittamaan, niinkuin käskin.\n\nJAHTIVOUTI (Astuu veräjälle. Sanoo Laihaselle). Sinä lautamies käy\nhuutamassa, sulla on kovempi ääni.\n\nHUKKA. Se on viipymättä tehtävä, ilta on käsissä.\n\nLAIHANEN (Itsekseen). Niin, minun tehtäväksi ne sen aina työntävät.\n(Menee pellolle, huutaa.) Ei ole lupa leikata sitä ruista, se on hovin\nruista. Täällä on sotaväkeä.\n\nJAHTIVOUTI. Arvasinhan sen, ei ne kuuntelekaan.\n\nSILTAVOUTI. Leikkaavat vain, se on sama juttu kuin Holttisessa.\n\nPOSSE (Intoilee). Mutta sepä ei saa olla sama juttu, täällä on kuri\nsaatava toimeen tavalla taikka toisella. Mutta millä tavalla, sitä minä\ntodellakaan en keksi. (Silta- ja Jahtivoudille). Siinä tekin seisotte\nneuvottomina kuin aasit, menkää kieltämään, huutamaan avuksi. (Silta-\nja Jahtivouti menevät pellolle.)\n\nHUKKA (Nimismiehelle). Niiden toimet eivät tepsi. Käy sinä, nimismies,\nselittämään talonpojille, minkä edesvastuun he vetävät päälleen, jos\nniskottelevat esivaltaa vastaan.\n\nLOUKKOLA. Minä käsitän velvollisuuteni nimismiehenä olevan ylläpitää\ntäällä järjestystä. He eivät ole sitä rikkoneet.\n\nHUKKA. Velvollisuutesi on täytäntöönpanna laki, niinkuin meidän\nkaikkien, totella esivallan määräystä.\n\nLOUKKOLA. Vaan minä olen epävarma lain ja esivallan tarkotuksesta tässä\nkohden. Olen ruvennut epäilemään tätä kaikkea.\n\nHUKKA. Edesvastuu on minun, sinä vain tottelet!\n\nLOUKKOLA. Sen teen, mutta vastenmielisesti.\n\n    (Menee pellolle.)\n\nHUKKA (Posselle). Mihin sotaväki jäi?\n\nPOSSE. Se jäi tuonne kujalle.\n\nHUKKA. Mene, käske sen olla valmiina hyökkäämään. Mutta tarmokkaammin\nja vaikuttavammin kuin äsken. (Posse menossa.) Odota! llmota\npäällikölle, että jos väki ei muuten ota poistuakseen pellolta, tulee\nhänen käyttää aseitaan.\n\nPOSSE (Peljästyen). Aseita! Pistimiäkö elonkorjaajia kohtaan? Ei\nsuinkaan?\n\nHUKKA (Tulistuu). Tee, niinkuin käsken. Minä näen, että teissä\nkaikissa joku uppiniskaisuuden henki vallitsee. Minä erotan virastaan\nheti jokaisen, joka vastaan mukisee. Mene! (Posse menee. Hukka\nistuu, pyyhkii hikeä.) Vai haluttomia ollaan! No, oikeastaan sitä\nen ihmettelekään, jo olisin tähän tympeytynyt minäkin, ellei olisi\noma pelto kasvamassa. Mutta ei, tämä on korkeaa peliä, minun täytyy\npakottaa talonpojat lampuodeiksi, keinolla millä hyvänsä. Vaan nyt minä\nhuomaan, että tässä on rutosti toimittava, nopeasti ja päättäväisesti,\nmuuten luistaa valta käsistäni. Apumieheni niskottelevat, talonpojat\nvalittavat ja pysyvät taipumattomina, ennen pitkää voi peli olla\nhukassa. Ei, jotakin repäsevää täytyy tapahtua, talonpojat ovat\npelotettavat nöyriksi.\n\nLOUKKOLA (Palaa pellolta. Laihanen, Silta- ja Jahtivouti jälessä.) He\neivät suostu lähtemään työstään.\n\nHUKKA. Suostu! Etkö ilmoittanut heille, mikä edesvastuu heitä kohtaa.\n\nLOUKKOLA. En tunne sitä edesvastuuta, he eivät tee mitään pahaa, he\nraatavat vain rauhassa pellollaan.\n\nHUKKA (Kiivastuu). Mutta he eivät saa raataa rauhassa. (Tyyntyy.) Niin,\nminä tarkotan, että he tekevät pahaa juuri senkautta, että koskevat\nviljaan, joka nyt, sen jälkeen kuin he ovat häädetyt tiloiltaan,\non hovin. Meidän on pakko olla johdonmukaisia. Nuo ihmiset ovat\nhäädetyt syystä, että he eivät suostu tekemään asetuksen määräämää\nlampuotikontrahtia emätilan kanssa. Tästä laittomuuden tilasta on\ntehtävä loppu, tässä ei enää hempeys eikä vetelyys kelpaa, tässä\ntarvitaan rautakouria. (Posse palaa.) Vaan onhan meillä keinoja\nsaadaksemme heidät taipumaan. (Posselle.) No?\n\nPOSSE. Ratsuväen päällikkö kieltäytyy käyttämästä aseita.\n\nHUKKA. Kieltäytyy! Siis sielläkin! Etkö sanonut, että minä käsken?\n\nPOSSE. Sanoin, vaan hän vastasi, ettei hän voi sitä tehdä, niinkauan\nkuin ei mitään levottomuutta tapahdu.\n\nHUKKA. Vai niin, hän ei tiedä minkälaiset valtuudet meillä on. Vai\nniin, niinkauan kuin ei mitään levottomuutta tapahdu, — siis täytyy\ntapahtua jotakin levottomuutta. (Miettii.) Nimismies, käy lautamiehen\nkanssa vangitsemassa Harsia tuolta pellolta!\n\nLOUKKOLA. En voi, — hän ei ole mitään rikosta tehnyt.\n\nHUKKA. No totta jumaliste heidän sitten täytyy tehdä rikoksia! Nyt\npuutun minä asiaan.\n\nLOUKKOLA. Sitäkö varten me siis olemmekin täällä?\n\nHUKKA. Sitä. — Lautamies, käy, kutsu talonpojat neuvottelemaan tänne\nminun kanssani. Tähän veräjälle sovinnolliseen neuvotteluun vain.\n(Laihanen menee.)\n\nLOUKKOLA. Se on pirullinen yritys.\n\nHUKKA. Se on minun asiani, täällä on tehtävä nopea suoritus.\n(Voudeille.) Pysykää tässä käskyjäni totellaksenne ja auta armias sitä,\njoka niskottelee. — No, he saapuvat toki, tästä kyllä selvä tulee, sen\nminä vastaan. (Jahtivoudille.) Avaa tuo veräjä. (Talonpojille, jotka\nsaapuvat.) Kas niin, tulkaahan nyt neuvottelemaan, miehet! (Talonpojat\npysähtyvät veräjälle.)\n\nHARSIA. Sen aina uskallamme tehdä, tulemme kernaasti, kun sovinnon\nasioista lie puhe.\n\nHUKKA. Se on oikein, tulkaahan lähemmäs. Puhuenhan asiat selvenevät ja\ntäällä on yhtä, toista selvitettävää.\n\nANTTI. Paljo ei taida puhe auttaa. Elä mene, Harsia, liian lähelle.\n\nHUKKA. Sinähän Harsia olet ymmärtäväinen mies, sinä tietysti käsität,\nettä tällainen hajaannuksen tila, kuin nykyjään Valkjärvellä, on ajan\nmittaan mahdoton. Kaikki järjestyshän on yhteiskunnasta poissa.\n\nHARSIA. Niin on, valitettavasti.\n\nJUVA. Mutta se ei liene meidän syy.\n\nHUKKA (Jatkaa). Joku muutos täytyy siis tapahtua, sen ymmärrätte, eihän\ntällaista sotakantaa voi kauan kestää. Siis olemme nyt asiassa kiinni.\nOlojen täytyy täällä parantua ja asettua.\n\nHARSIA (Innostuu, käy lähemmäs). Niin, se on totta. Me talonpojat\npuolestamme emme mitään sen hartaammin toivo, kuin olojen asettumista.\nMe emme pyydä muuta, kuin että saisimme rauhassa tilojamme asua ja\nviljellä niinkuin ennenkin.\n\nHUKKA. Muu ei ole tietysti hovinkaan toivo, sehän ei voi tulla toimeen\nilman työväkeä.\n\nHARSIA. Eipä luulisi.\n\nHUKKA. Siinä nyt näette: molemminpuolinen etuhan meillä on\nkysymyksessä. Sovinto ei siis voi olla mahdoton, vai miten?\n\nHARSIA. Ei meidän puolesta ainakaan mahdoton. Kaikki talonpojat\nhaluaisivat elää sovinnossa.\n\nANTTI (Harsialle, joka yhä lähestyy). Mutta liian lähelle elä mene.\n\nJUVA. Mitä meiltä siis vaaditaan?\n\nHUKKA. Sen te tiedätte.\n\nHARSIA. Ei, sitä juuri emme tiedä. Miksi meitä näin ahdistellaan ja\nraastetaan, jos hovinkin etu sovintoa vaatinee? Sitä emme käsitä.\n\nHUKKA. Käsitätte hyvin: Pankaa puumerkkinne liittokirjaan!\n\nHARSIA. Sitä ainoata emme voi.\n\nJUVA (Ja muut). Ei koskaan, ei puumerkkiä!\n\nHARSIA. Tiloistamme emme voi luopua, omistusoikeuttamme me emme voi\nluovuttaa...\n\nHUKKA (Karjasten). Siis te olette kapinoitsijoita! (Posselle.) Kiinni\ntuo mies, kahleisiin! (Posse ja Jahtivouti käyvät Harsiaan käsiksi.)\n\nANTTI. Sitä jo arvasin. (Lähemmäs.) Mutta siitä ei tule mitään. Irti se\nmies!\n\nHUKKA. Kiinni tuo myöskin. (Viittaa Anttia Laihaselle ja Siltavoudille.\nLaihanen vitkastelee). Kiinni esivallan nimessä! (Miehet käyvät Anttiin\nkäsiksi.) Välemmin! Linnassa saavat sitten miettiä liittokirjan tekoa.\nMinä neuvottelen lyhyesti, mutta varmasti.\n\nHARSIA. Se oli kavala temppu! Siitä itse vastatkaa!\n\nANTTI. Minua ei kiinni panna. Missä ovat Nurmjärven miehet?\n\nHUKKA (Nimismiehelle). Tuokaa käsiraudat.\n\nJUVA (Etenee uhkaavana). Raudat pois, taikka tässä tulee rapina.\n\nHUKKA. Kapinoitteko, onnettomat!\n\nANTTI. Ovatko todellakin miehet kaikki akkoja?\n\nHELENA (Tempaa Laihasen Antin kimpusta). Silloin olkoot akat miehiä.\nKäytä käsiäsi, Antti!\n\nANTTI. Niin käytänkin. (Ottaa seipään.) Nyt luontoni elää!\n\nLOUKKOLA. Asettukaa, talonpojat, ajatelkaa seurauksia!\n\nANTTI. Nyt ei ole ajatusta aidaksella. (Lyö Harsian pitelijöitä.)\n\nHUKKA. Kapina! Sotaväki esiin ja se ampukoon! (Peräytyy.)\n\nANTTI (Ahdistelee häntä ja muita hovin miehiä). Ampukoon, mutta ensin\nheilukoon seiväs! Eteenpäin, miehet! (Toisetkin talonpojat tarttuvat\nseipäisiin ja ajavat hovin väen vasemmalle.)\n\nKAIJA (Heristää Laihasta). Saas tuosta, anopin kourasta! (Hovin miehet\nväistyvät vasemmalle, talonpojat perässä. Huutoja kuuluu. Siltavouti\nsaa näyttämöllä Juvalta kolauksen ja kaatuu. Harsia, joka on kaatunut,\nkun Posse häntä piteli, jää yksin näyttämölle, ja nousee.)\n\nHARSIA. Nyt tuli rutto, pääsi vihan sappi halkeamaan!\n\nHOLTTINEN (Tulee viulu kädessä metsätieltä). Mitä on tapahtunut?\n\nHARSIA. Kavalat olivat sen elkeet, me jouduttiin satimeen. (Huutaa.)\nTakasin miehet pellolle, Nurmjärven miehet hoi, takasin taivaan tähden!\n\nHOLTTINEN. Minä ymmärrän, te menetitte malttinne, mieli asettui\nseipääseen. (Huomaa Siltavoudin.) Nyt ollaan hukassa, vasta nyt!\n(Leikkuuväki palaa vasemmalta. Naiset ensiksi.)\n\nKAIJA. Minä takaan, että Laihasessa lämpiää tänä iltana sauna.\n\nANTTI. Nyt sitä voidaan taas mennä vaikka pellollekin työtä jatkamaan.\n\nJUVA. Se on sentään hyvä tapa tappelussa: Lyö ken kerkiää. Nyt ei\nsyyhytä enää Hukan hartioita.\n\nHARSIA. Ei kestä sitä työtä kehua, nyt jouduttiin vasta rysän pohjalle.\nLöittekö onnettomat vielä sirpeilläkin?\n\nHELENA. Löin ainakin minä, — oliko siinä aikaa asetta katsoa!\n\nHOLTTINEN. Ei näy olleen aikaa katsoa. Miten päästit, Harsia, kiukun\nnoin pitkälle? Menitkö itse viisaskin vipuhun?\n\nHARSIA. Tulistuin itsekin, kun petoksen näin, en ehtinyt ajoissa\nvarottaa muita.\n\nANTTI. Ja näin se oli käyvä, isä, ei siinä mikään auttanut. Rupesivat\nyksitellen meitä vangitsemaan, sitä eivät voineet sallia toiset.\nNykiihän se kalakin ongessa, me emme voineet olla vapautemme puolesta\nnykimättä. Se on tehty, nyt leikkaamaan niinkuin äsken. (Menee\npellolle.)\n\nHARSIA. Vaan nyt ollaan ulkopuolella lain. Vasta siitä, mihin laki\nloppuu, siitä vaivaisuus alkaa. Nyt hirtimme itsemme! (Kaikki menevät\npellolle.)\n\nHUKKA (Ääni kuuluu vasemmalta), Sotaväki esiin, se ympäröiköön pellon\njoka suunnalta ja vartioikoon, ettei kukaan pääse pakoon.\n\nJAHTIVOUTI (Tulee). Ne on jo menneet pellolle. Vimmatusti löivät, —\nkas, siinä makaa Pekka kepertyneenä. (Rupee kantamaan Siltavoutia\nsyrjään.)\n\nPOSSE (Tulee varovasti ontuen). Mihin sinä häntä viet?\n\nJAHTIVOUTI (Kuiskaa). Tuonne siimekseen, kyllä se siitä virkoo! Mutta\ntämä voi merkitä Siperiaa Nurmjärveläisille, jos hänet hovin herra\ntuossa näkee.\n\nPOSSE. Anna olla. Oma syynsä, miksi löivät niin rajusti.\n\nJAHTIVOUTI. Petoksella heitä kiusattiin, eikä sodassa silmiä katsota.\n\nHUKKA (Tulee Laihasen taluttamana). No, nyt ollaan perillä. (Sotaväkeä\nasettuu veräjälle.) Seisokaa siinä ja vartioikaa. Nyt on kaikki hyvin!\n\nPOSSE. Hyvin? Nehän löivät vimmatusti... (Laihaselle.) Koetappas vetää\ntuota saapasta jalastani... ei, elä helvetissä. Olipa ne pieksäjäisiä!\n\nHUKKA. Löivät ruunun väkeä, se oli mainiota!\n\nPOSSE. Kun ne olisivat edes kohtuudella lyöneet, vaan löivät\nriivatusti. Kas tuossa Siltavoutikin!\n\nHUKKA. Se on hyvä.\n\nLAIHANEN. Hyvä?\n\nHUKKA. Niin, senkautta nyt on saatu tämä pitkä juttu ratkaistuksi,\ntalonpojat sen itse ratkaisivat. Nyt tilataan tänne vain viipymättä\nlisää sotaväkeä ja sitten hoitakoon se jäännöksen, me olemme näistä\njutuista vapaat.\n\nLAIHANEN. Mitenkähän noille raukoille käy?\n\nPOSSE. Ensiksi Viipurin linnaan ja sitten Siperiaan, — rupesivat\nkapinaan esivaltaa vastaan ja löivät ruunun miehiä. (Hukalle.) Mutta\nkuka täällä sitten kyntää pellot ja maksaa verot?\n\nHUKKA. Siitä vähät, talonpojat ovat tehneet kapinan ja menettäneet\nkaikki näennäisetkin oikeutensa, se on pääasia. Nyt he eivät enää\nkykene vikuroimaan eikä valittamaan eikä meitä syyttämään, nyt saamme\nvihdoin asiat täällä järjestetyiksi, ja se on suuri voitto!\n\nLAIHANEN (Jännittyneenä). Siperiaan, koko kyläkö Siperiaan?\n\nHUKKA. Sen ratkaisee oikeus, vaan vähemmällä he tuskin pääsevät. Missä\non nimismies?\n\nLOUKKOLA (Tulee sitoen kättään). Täällä.\n\nHUKKA. No, nyt sinäkin voinet toimittaa virkasi, nyt talonpojat\nainakin ovat tehneet rikoksen. Sinä laadit luettelon kaikista pellolla\nolijoista, kirjoitat heidän nimensä.\n\nLOUKKOLA. Sain käteeni pienen haavan, en voi kirjoittaa.\n\nHUKKA. He ovat haavottaneet ruunun virkamiehiä, — yhä parempi!\nLautamies siis kirjoittaa nimet. Me joudumme jo lähtemään kotiin.\n\nLAIHANEN. Minäkö, minunko pitäisi vielä kirjoittaa...?\n\nPOSSE. Tietysti, ja tarkoin kaikki! No, miksi et jo ryhdy työhön? Paavo\nHarsia ensiksi.\n\nLAIHANEN (Kynä ja paperi kädessä). Mutta hänhän ei tapellut, makasi\npientareella.\n\nPOSSE. Sama se, hän on johtaja, saa mennä Siperiaan. Kirjoita!\n\nLAIHANEN. Siperiaan, ja minun on se kirjoitettava. (Hukka käy\nkärsimättömäksi.) Ky-kyllä. (Kirjoittaa aidan luona.) Paavo Harsia...\nAntti Holttinen... Matti Juva. (Pysähtyy.) Mattikinko Siperiaan,\nhänellä on nuori vaimo ja kolmiviikkoinen poika... eihän toki...?\n\nPOSSE. Kaikki järjestään, kirjoita sinä vain. (Hukalle, joka tekee\nlähtöä.) Entä nämä viljat, tuodaanko ne hoviin vai miten?\n\nHUKKA. Voi kuin olet typerä! Viisi me viljasta, emme me sen vuoksi\nole olleet liikkeellä, se tulee kyllä sekin kaupan päälle. Suurempi\ntyö on nyt suoritettu. (Tarttuu Loukkolan käsivarteen.) No, nyt me\nvoimme lähteä. Sotaväki vartioi kyllä vangit yön tässä, nyt on jo\nmyöhä, huomenna sinä haet heidät täältä käräjätaloon. Työmme on hyvin\nsuoritettu. (Menevät.)\n\nLAIHANEN (Kirjoittaa). Matti Juvakin... voi Mari parkaa!\n\nMARKETTA (Tulee). Miksi kihoo hiki päähäsi, poikani, miksi on tuska\nkasvoissasi? Vai onko jo onnettomuus tapahtunut? Koskeeko se sinuakin?\n\nLAIHANEN. Koskee, liian läheltä! Voi täti, se onnettomuus oli liian\nsuuri, — Siperiaan!\n\nPOSSE (Laihaselle). Kirjoita, että pääsemme mekin täältä pois.\n\nLAIHANEN (Kirjoittaa). Matti Juva, Heikki Lemmitty, Aappo Simonen,\nHelena Tereska, — naisiakin, pitääkö minun kirjoittaa naisiakin,\ntämähän on pyövelin työtä!\n\nSiLTAVOUTi (Herää, nousee). En ole pyöveli, elkää lyökö minua,\nolettehan kaikki tuttuja miehiä... Vaan... vaan missä ovat leikkaajat\nseipäineen?\n\nJAHTIVOUTI. Ne ovat tuomitut Siperiaan, kun sinut tainnoksiin löivät.\n\nSILTAVOUTI. Ei se mitään tee, en heille vaadi edesvastuuta, elä\nkirjoita ketään paperiisi, Laihanen.\n\nPOSSE. Tässä ei ole enää armoa, — kirjoita!\n\nLAIHANEN. Helena Tereska... Kaija Kyllästinen ja Siljo... Siljokinko\nSiperiaan? (Peräytyy, heittää pois paperin.) Silmiltäni putoovat\nsuomukset, nyt vasta tekoni mitan näen. He voisivat kaikki olla\nrauhallisia talokkaita, onnellisia ihmisiä, ilman minua! Mutta nyt...!\n\nMARKETTA (Sivussa). Nyt ymmärrän, se koskee sinua liian läheltä. Vaan\nehkä siitä luontosi kasvaa.\n\nPOSSE (Laihaselle). Mitä mutiset, mitä mietit, miksi paperisi pois\nviskaat, miks'et kirjoita? Ota paperisi ja kirjoita loppuun. Vai\npehmeneekö luontosi nyt, — nyt se on myöhää!\n\nLAIHANEN. Se on myöhää, sen näen nyt itsekin.\n\nPOSSE. Siis kirjota kiltisti kaikki pellolta, ja pian!\n\nLAIHANEN (Ojentaupi suoraksi). Minä en kirjoita enää mitään. Minun\ntyöni on tässä virassa jo täyttynyt, sitä on ollutkin jo kylliksi ja\nliiaksi. Minua kauhistuttavat tekoni, pois minä niitä nyt pakenen.\nMinne? En tiedä. Mutta ainakin täältä pois, — toisiin toimiin käy nyt\nminun tieni. (Juoksee metsään.)\n\nMARKETTA. Hänessä on miehuutta sittenkin vielä ja sydäntä myös, vielä\nvoi hänestä jotakin tulla.\n\n    (Lähtee jälestä.)\n\nPOSSE. Mikä siihen Laihaseen lensi, tuliko se sairaaksi, vai hulluksiko\nse tuli? — jätti työnsä ja juoksi kuin riivattu!\n\nJAHTIVOUTI. En tiedä, vaan pois lähden täältä minäkin, tämä tympäsee\nluontoani!\n\nSILTAVOUTI. Siperiaan! — odota, minä tulen mukaan — täällä haisee kuin\nkalma. (Menevät.)\n\nPOSSE. Ne menivät kaikki. Ja minäkö tänne yksin jäisin? (Kerää\nkiireesti paperit.) En, en mistään hinnasta! (Kiirehtii pois.)\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nEnsimmäinen kuvaelma.\n\nIsännöitsijän konttorihuone Veikkolan hovissa. Muhkeasti kalustettu\nhuone. Suuri kirjoituspöytä, jossa on papereita ja asetuksia.\nKirjakaappi vieressä. Seinillä aseita ja eläintennahkoja ja\nsolmuruoskia. Ovi vasemmalla vie sivuhuoneeseen, perällä ulos.\n\nEsiripun noustessa istuu rouva sohvassa käsityötä tehden. Sisään astuu\nLoukkola matkatamineissa.\n\nLOUKKOLA. Hyvää päivää, armollinen rouva. Eikö herra olekaan\nkonttorissaan?\n\nROUVA. Häntä hierotaan parastaikaa, vaan ehkä hän pian joutuu. Ne\nsydämmettömät ihmiset korottivat raakuudessaan kätensä häntäkin vastaan.\n\nLOUKKOLA. Niin, löivät isäntäänsä ja esivallan edustajaa, se tulee\nniille raukoille kalliiksi. Palaan juuri tuomasta vangit käräjätaloon,\n— se ei ollut mikään huvimatka, armollinen rouva.\n\nROUVA. Sen arvaan, tuskin olen minäkään saanut nukkua, tuota kaikkea\nkauhua ajatellessani. He menettivät mielensä kokonaan, muuttuivat\npedoiksi! Miltä näyttävät he nyt, katuvatko edes?\n\nLOUKKOLA. En tiedä katuvatko, mutta kurjuutta olen tällä matkallani\nnähnyt liiaksi. Käsitteeni ovat menneet sekasin, en osaa päätellä, kuka\ntäällä on suurin rikollinen.\n\nROUVA. Kuinka niin? Mitä olette nähnyt?\n\nLOUKKOLA. Olen saattanut vankilaan monta kymmentä ihmistä, jotka eivät\nolisi muuta sen hartaammin toivoneet, kuin saada rauhassa ja sovinnossa\nkodeissaan raataa. Olen saattanut heidät autioiden talojen ohi, jotka\novat olleet heidän kotinsa, mutta joissa nyt ovi- ja ikkunareijät\nammottavat auki, ja peltojen ohi, joista vilja on puoleksi leikattu.\nNäin taipaleella veräjänsuissa lapsia, jotka nyt orvoiksi jäävät, jotka\nitkivät ja parkuivat ja paitasillaan juoksivat virstamääriä vankijoukon\njälessä, huutaen vanhempainsa nimiä... Ja sanomatonta tuskaa ja\nepätoivoa näin niiden kasvoissa, joita noin vankilaan kuljetin.\n\nROUVA. Se on hirmuista, sellaisen kurjuuden he itselleen valmistivat,\nnuo ihmiset, raukat! Vaan sanokaa, nimismies, tuleeko täällä nyt edes\nrauha, kun pahantekijät viedään vankilaan?\n\nLOUKKOLA. Tulee kai, vaikka se on haudan rauhaa. Kalliisti se on\nollut ostettava, — kolmisenkymmentä henkeä, hovin alustalaista, on\nlähetettävä Siperiaan!\n\nROUVA. Onko se välttämätöntä, eikö sitä mitenkään voida ehkäistä...?\nNiin, sitä ei voi, he ovat tehneet kapinan, heitä ei voitane armahtaa.\n\nLOUKKOLA. Paljo riippuu teidän miehestänne, siitäkin tahdon hänen\nkanssaan puhua. Mitä arvelee hän?\n\nROUVA. En tiedä, hän on niin suljettu. Eilen, kotiin palatessaan, oli\nhän hyvällä mielellä voitosta, vaan sen jälkeen on hän taas ollut niin\numpinainen, hän kai on niin väsynytkin. Käyn katsomassa, joko hän\njoutuu. (Menee vasemmalle.)\n\nLOUKKOLA (Yksin, huoahtaa). Väsynyt olen minäkin, — kun pääsisin irti\nkoko asiasta! Vaan mihinkä siitä pääsen, virkani on leipäni.\n\nKOIRONEN (Hyökkää sisään). Saanko tavata hovin herran, nyt heti?\n\nLOUKKOLA. Koironen! Mistä sinä nyt tulet kuin ammuttuna, etpä ollut\neilen täällä päämiehiäsi neuvomassa.\n\nKOIRONEN. Sano, onko hovin herra kotona, asiani on kiireellinen?\n\nLOUKKOLA. Hän kuuluu tulevan pian. Lähditkö armoa rukoilemaan\ntalonpojille?\n\nKOIRONEN. En armoa, sitä ei minun tarvitse rukoilla, asiamme on nyt\nsiksi lujalla kannalla. Mutta sopimukseen olen siltä vielä taipuvainen.\n\nLOUKKOLA. Aikapa nyt sopia, kun on toinen riitapuoli raudoissa!\n\nKOIRONEN. Raudoissa, — mitä höpiset?\n\nLOUKKOLA. Oletko sinä ainoa muukalainen, joka et tiedä, mitä täällä on\ntapahtunut. Mistä tulet?\n\nKOIRONEN. Suoraan matkoilta, Viipurista viimeksi. Mitä on täällä sitten\ntapahtunut?\n\nLOUKKOLA. Talonpojat, joiden asiaa ajat, ovat tehneet kapina-yrityksen\nja joutuneet vangeiksi.\n\nKOIRONEN. Vangeiksi, — olisivatko onnettomat menneet satimeen! Kerro!\n\nLOUKKOLA. Siinä se on jo kerrottu kaikki. Harsian pellolla eilen\nnousivat talonpojat kapinaan, löivät seipäillä ruunun virkamiehiä, — he\novat nyt tallessa käräjätalossa, sinne toin heidät äsken Nurmjärveltä.\n\nKOIRONEN (Vaipuu istumaan). Rientää koetin, tulinko sittenkin liian\nmyöhään!\n\nLOUKKOLA. Olisiko sinusta sitten apua ollut?\n\nKOIRONEN. Heidän paperinsa viipyivät, heidän kärsivällisyytensä loppui,\n— voi minua, miestä poloista, se on minun vikani! — Kahleissa! Juuri\nkun minä tulin niin varmoilla toiveilla voidakseni pelastaa heille\nheidän maansa ja oikeutensa ja samalla puhdistaa itseni. Mitä, onko\ntämä totta?\n\nLOUKKOLA. Käy katsomassa käräjätalossa. Vaan mikä hätä siinä sinulla\non, ryyppäät harmisi alas, niinkuin tavallisesti, ja rupeat ajamaan\nkiitollisempia asioita. Eihän sinun ole tapa juttujasi surra, vaikka\nnurin menisivätkin.\n\nKOIRONEN. Tässä on erotus, tässä on ihmisyyteni kysymyksessä. (Nousee,\nmiettii.) Mitä on minun nyt tehtävä, — selvene toki ajatus! Tavatako\nhovin herra? Niin, vaan ensiksi täytyy minun tavata Laihanen, hän ainoa\nvoi minua auttaa.\n\nLOUKKOLA. Suurta apua et saane häneltä, hän harhailee kuin päättömänä\nteitä pitkin eikä puhu mitään.\n\nKOIRONEN. Vangittuina, sanot...? Tässä on kiire tarpeeseen. (Menee.)\n\nLOUKKOLA (Itsekseen). Enpä ole tuskassa ennen nähnyt sitä hilpeää\nmiestä. Vaan tämä aika kyllä pöyristyttää kylmimmätkin. (Hukka\nrouvineen tulee vasemmalta.)\n\nHUKKA (Istuu yönutussa nojatuoliinsa). Päivää, Loukkola. No, ne ovat\nsiis tallessa nyt?\n\nLOUKKOLA. Ovat käräjätalossa. Vaan kahleemme eivät riitä kaikille.\n\nHUKKA. Sitokaa nuorilla viimeiset. (Puoleksi hämillään.) Vai eivät\nriitä kahleet, teimmekö sellaisen apajan! — Noh, heidän on oma syynsä,\nsilloinpa heistä olemme päässeet. Huomenna sinä lähdet saattamaan\nvankeja Viipuriin.\n\nLOUKKOLA. Tarkotukseni oli juuri ehdottaa, että siitä toimesta\npääsisin, minua se rasittaa.\n\nHUKKA. Kuinka niin?\n\nLOUKKOLA. Minusta tämä toimitus ei ole oikein hauskaa, oikein\nihmisellistä.\n\nHUKKA. Epäiletkö vielä?\n\nLOUKKOLA. Suoraan sanoen, minä epäilen nyt enemmän kuin ennen. En itse\nasetusta, tunnenhan minä sen, vaan sen käytäntöönpanoa, sen tarkotusta\n— se matkaansaa liian paljo kurjuutta.\n\nHUKKA. Sinä olet väsynyt ja kyllästynyt tähän kaikkeen ja viime\nmatkaasi varsinkin, sen ymmärrän. (Rouvalleen.) Tuo meille lasi viiniä,\n(Loukkolalle) sinä tarvitset jotakin virkistyäksesi, ja melkein tuntuu\nsiltä, kuin tarvitseisin minäkin, sillä tympeynyt olen minäkin. (Rouva\nmenee ulos.) Mutta ajatellaan asiaa todellisuuden kannalta: Mitä me\nolemme? Lain toimeenpanijoita, ei muuta. Meiltä ei kysytä, mitä me\nasetuksesta arvelemme, meidän käsketään se vain panna täytäntöön. Sen\nme voimme tehdä hyvin taikka huonosti, — minun käsittääkseni me olemme\nsen tässä tapauksessa tehneet hyvin.\n\nLOUKKOLA. Lienee siis koko järjestelmä vinossa, — jotakin tässä nyt\nkaikissa tapauksissa vinossa on.\n\nHUKKA. Tässä lahjoitusmaakysymyksessä on aikojen kuluessa ollut paljo\nvinoa, hajanaista ja epävarmaa. Ennen Vanhan Suomen yhdistämistä uuteen\noli täällä kymmeniä järjestelmiä, keskenään ristiriitaisia, lakiin\nperustumattomia. Piti siis saada oloille oikeudellinen pohja. Oli\nluotava varma järjestelmä, lakimiehet ja hallintomiehet sitä olivat\nluomassa, selvittivät isäntäin ja talonpoikain väliset oikeudet...\n\nLOUKKOLA. Ja riistivät talonpojilta kaikki oikeudet.\n\nHUKKA. Siitä en väittele. (Rouva tuo viiniä, kaataa laseihin. He\nmaistavat.) Vastainen tutkimus saa riidellä siitä, eikö asetetussa\nlahjoitusmaakomiteassa talonpoikain etuja valvottu yhtä tarkoin kuin\nlahjoitusherran. Isännät olivat kai mahtavammat, heillä oli keinonsa\nmillä vaikuttaa, ehkä tuli monessa yksityistapauksessa kanta-asukkaan,\ntalonpojan, vanhempi oikeus uhratuksi. Mutta järjestelmä luotiin,\nasetus säädettiin, laki tuomitsi maat isännille.\n\nLOUKKOLA. Elleivät talonpojat voineet todistaa omistusoikeuttaan.\n\nHUKKA. Sitä he, kuten tiedät, eivät ole voineet. Me olemme nyt saaneet\ntehtäväksemme toteuttaa käytännössä tuon järjestelmän. Se on aina\nvaikea tehtävä, tällaisina murroskausina sortuu aina ihmisiä, jotka\neivät tahdo tunnustaa olevia oloja. Talonpojat eivät ole tahtoneet sitä\ntehdä.\n\nROUVA. Niin, senvuoksi siis on täytynyt käyttää kovuutta?\n\nHUKKA. Meille annettiin valta ja käsky panna järjestelmä viipymättä\ntoimeen, oli se sitten ankara taikka lempeä.\n\nLOUKKOLA (Huoahtaa). Niin se kai on. Ja virkamies ei saa tuntea sääliä\neikä armahtaa, vaikka huomaisi ilmeistä vääryyttä tapahtuvan?\n\nHUKKA. Tuntea saa, vaan ketä se hyödyttää? Ja oletko sinä vai olenko\nminä oikea mies arvostelemaan, missä tällaisessa monimutkaisessa\njutussa on oikeuden ja vääryyden raja? Onko meidän ollenkaan mentävä\narvostelemaan noudatettuja oikeusperiaatteita, lain pyhyyttä? Ei,\nmeidän asia ei ole käsitellä kysymystä miltään yleiseltä kannalta.\nMutta on meille sentään tässä asiassa jätetty yksi yleiseltäkin\nkannalta sangen tärkeä tehtävä: Palauttaa järjestys ja lainkuuliaisuus\nKarjalaan, tehdä loppu näistä sekavista, metelisistä oloista, jotka\nehkäisevät maakunnan kehitystä. Sinä tiedät, kuinka usein maaherra on\nkäskenyt meidän ankaruudella palauttaa järjestys. Me olemme täyttäneet\ntämän velvollisuuden. Jos ne, jotka eivät ole tahtoneet taipua, lopuksi\novat joutuneet rikollisiksi, niin se ei voi olla meidän syy.\n\nLOUKKOLA (Vielä epäillen). Me lienemme siis tehneet ainoastaan\nvelvollisuutemme.\n\nHUKKA. Ainoastaan, jos sitäkään tarpeeksi. Mutta mitä emme vielä ole\ntehneet, sen teemme nyt, kun olot tasottuvat. (Maistavat.) Käy sinä\nrauhallisella omallatunnolla matkalle valmistautumaan, saattaaksesi\nvangit huomenna Viipuriin, käy täyttämään virkasi!\n\nLOUKKOLA. Ja yksityinen oikeudentuntoni saa vaijeta.\n\nHUKKA (Ottaa asetuksen pöydältä). Tuossa on meidän oikeudentuntomme, —\nvahvistettu asetus, muuta ei meiltä kysytä.\n\nLOUKKOLA. No niin, mikäpä olisin minä, joka lakia epäileisin. Minä siis\nlähden hyvällä omallatunnolla, — hyvästi armollinen rouva. (Menee.)\n\nHUKKA. Hyvästi. (Juo viiniä verkalleen, nauraa.) Mene nyt raudoittamaan\nvangit, mene hyvällä omallatunnolla!\n\nROUVA. Niin, sanasi vakuuttivat hänet, sinä esititkin asian niin\nselvästi ja todistavasti.\n\nHUKKA. Oh, tämä väsyttää minua, tämä on kaikki niin tyhmää!\n\nROUVA. Kuinka niin? Minäkin oikein rauhoituin teidän keskustelustanne,\nsillä todellakin tuo ankaruus talonpoikia kohtaan oli säälittänyt\nminuakin. Nyt vasta pääsin oikein asian perille.\n\nHUKKA. Perille, — voi, mikä harakka olet sinäkin!\n\nROUVA. Kuinka niin, Ulrik, eikö asia sitten niin olekaan, kuin selitit?\n\nHUKKA. Tietysti, — onhan se selvää kuin aurinko.\n\nROUVA. Miksi siis ilkut minun uskolleni?\n\nHUKKA (Nousee). Siksi, että se on tyhmä. Luuletko sinä todellakin, että\nminä viitsisin kesäkauden tarpoa täällä pitkin pitäjää ja riidellä\ntalonpoikain kanssa ja raastaa heitä taloistaan ja saada selkääni\njonkun yleisen järjestelmän vuoksi, jota... jota ei kukaan voi pitää\noikeana? Kuka voisi minut sellaiseen kauheaan virka-intoon usuttaa —\nolethan höperö!\n\nROUVA. Vaan sinä olet samalla hovin hoitaja ja valvot isäntäsi\noikeutta, ymmärrän minä senkin.\n\nHUKKA (Viskaupi sohvalle). Kenen oikeutta? Kuka on isäntäni? Tuoko\nkymmenvuotias äpäräpoika, joka sairastaa siellä jossakin Venäjällä\nja jolla tuskin on Veikkolan lahjoitusmaahan mitään oikeuksia. Jos\ntalonpojat tekevät valituksen hänen perintöoikeuttaan vastaan, on hän\nhyvin kaukana isännyydestä. Olisipa se hyvin hämärän isännyyden sokeaa\npuolustamista!\n\nROUVA. Mutta mitä varten olet sitten, Ulrik, tahtonut masentaa\ntalonpojat ja antautua noihin ikävyyksiin?\n\nHUKKA (Nauraa). Huvikseni ehkä, saadakseni liikettä! — (Vakavammin.)\nEi, jos minulla ei olisi omia kiinnityksiä tähän tilaan, niin olisinpa\ntässä rauhallisna kesäni maannut ja antanut asiain kehittyä.\n\nROUVA. Ne kiinnitykset tiedän kyllä, vaan eihän ne ole vaarassa,\nsaammehan me ne.\n\nHUKKA. Keneltä? Tuoltako kymmenvuotiselta pojalta, jonka perintö\non velkoina? Vaiko talonpojilta, jos he saisivat maat omikseen\nriidellyiksi? Ei, maasta on minun pidettävä kiinni. (Nousee.) Omastaan\ntäytyy jokaisen olla arka ja tämä maa on minun, ymmärrätkö, minun.\nSiksi täytyy talonpoikain taipua.\n\nROUVA (Pettyneenä). Ja senvuoksi siis kaikki tämä julmuus, häätämiset\nja kahleet! No, nyt olet siis saavuttanut, mitä olet tahtonut, nyt ovat\nsiis maat varmasti käsissäsi!\n\nHUKKA (Tuskastuu). Ei, sehän tässä juuri onkin kirottua! Etkö ymmärrä?\nTalonpojat ovat masennetut, vaan mitä se oikeastaan hyödyttää minua?\nMinulle ei ole niin tärkeää saada heidät kahleisiin, kuin saada\nheidän kätensä piirtämään puumerkin liittokirjan alle. Silloin vasta\nolen tarkotukseni saavuttanut. Mutta he eivät vielä ole suostuneet\nliittokirjaan, he ovat itsepäiset, — sehän minut hurjistaa! Vaan sitä\nsinä et tietysti ymmärrä. Heidän puumerkkinsä minä tarvitsen!\n\nROUVA. Voi Ulrik, eikö me olisi selvitty tästä vähemmällä, kaksi vanhaa\nihmistä?\n\nHUKKA. Ei, minä tahdon Veikkolan lahjoitusmaan omakseni, minun täytyy\nsaada talonpojat kontrahtiin. Ja ole varma, minä ne puumerkit vielä\nhankin. Joko kirjoittavat talonpojat liittokirjaan nimensä, taikka\npyyhkäistään heidän nimensä näiltä mailta pois.\n\nROUVA. Vieläkin uhkaat noita raukkoja! Mutta kenen hyväksi sinä noin\nreuhdot, kidutat itseäsi ja kansaa? Joskin vihdoin saat heidän nimensä,\nsaat tämän tilan omaksesi, mitä sinulla on siitä iloa, kenen hyväksi\ntämän vaikean taistelun käyt?\n\nHUKKA (Nolostuu). Kenen hyväksi, niin, sanoppas se! Mitä varten\nponnistelen? Et antanut minulle poikaa, jonka hyväksi ponnistella,\njolle tilani perintönä jättäisin, joka täällä jälestäni mahtavana\nisännöisi ja isäänsä kiittäisi.\n\nROUVA. Ei ole suotu meille lasta. Mutta juuri senvuoksi voisimme\nrauhallisemmin elää. (Marketta tulee vasemmalta.)\n\nHUKKA. Mitäpä hyötyä tästä elämästä? Se on totta. Ponnistukseni olivat\nturhat, et antanut mulle lasta, teit turhiksi kaikki työni. Voi, jos\nolisi minulla poika...! (Rouva tulee häntä hyväilemään.) Ei, mene,\nolit edeltäpäin rangaistukseni, työni kirous! (Työntää.) Mene! (Rouva\npoistuu nyyhkien). Oih, kuinka tämä kaikki minua ilettää, niin autiota\nja toivotonta on kaikki. (Sohvalle.)\n\nMARKETTA. Siksikö on armollisesta herrasta autiota, kun ei ole poikaa,\njoka sukua jatkaisi.\n\nHUKKA (Kääntyy). Mitä se sinuun kuuluu? Etkö saanut maksoa\nhieromisesta? (Antaa hänelle rahan.) Tuossa, ota ja mene!\n\nMARKETTA. Eihän se minuun kuulu, vaan kun kuulin herran sitä\nvalittavan... ja kun tiedän, että armollisella herralla on poika.\n\nHUKKA. Mene, sinä olet höperö!\n\nMARKETTA. Niin sanovat ihmiset, vaan vielä minä siltä omista\nsukulaisistani jaksan selon pitää.\n\nHUKKA. Sukulaisistasi — houkkio! Jospa olisikin minulla poika. — Mitä\nviivyt? Saithan hierontapalkkasi.\n\nMARKETTA (Kuiskaa). Se kaunis Elina-neiti, joka palveli hovissa siihen\naikaan kuin armollinen herra tänne muutti, se oli minun sisareni.\n\nHUKKA (Nousee istumaan). Elina, — mitä puhut lähes kolmenkymmenen\nvuoden vanhoista asioista. Vai hä... tarkotatko... eipä ole hullumpaa!\n\nMARKETTA (Kuiskaa). Elinalla oli poika, jonka isästä ei moni tiennyt,\nvaan minä tiesin.\n\nHUKKA (Nauraa.) On sulla sukkela keino kerjätä! Tuossa saat vielä\nkolikan. (Laskee rahan pöydälle). — Tuo ihminen, josta puhut, vaikka\nliekin ollut sisaresi, on ollut kuollut jo parikymmentä vuotta, ei hän\nenää apua tarvitse.\n\nMARKETTA (Kiivaammin.) Ei hän tarvitse, ei hän sitä saanutkaan koskaan,\nmierolle hän kuoli ulkopitäjiin. Eikä apua tarvitse hänen poikansakaan,\njoka häneltä jäi.\n\nHUKKA (Vilkastuu.) Jäi! Nehän hävisivät molemmat, ei ole heistä\nsenjälkeen hiiskahdustakaan kuulunut. Sinä puhut juttuja.\n\nMARKETTA. Pojan elätin minä, kunnes hän joutui ruodulle. Ja nyt elättää\nhän minua, tätiään.\n\nHUKKA. Kuka? Kuka sinua elättää? Akka, onko puheissasi mitään perää?\nJäikö Elinalta poika?\n\nMARKETTA. Jäi, ja pulska jäikin.\n\nHUKKA. Hupsit kai — kenen luona sinä elät nyt?\n\nMARKETTA. Laihasen, tunnethan hänet, hän on sisareni poika ja...\n\nHUKKA (Nauraa). Et sinä niin tyhmästi kokoonpane juttuja. Vaan luuletko\nminun niitä uskovan? Höpsistä! Miksei olisi Laihanen siitä ennen\nilmoittanut, miksi olisit sen sinä näihin asti salannut. Olet höperö!\n\nMARKETTA. Poika ei tiedä isästään vieläkään, vaan nyt saakoon isä sen\ntietää, nyt hänen poikansa on mies, nyt on koston aika käsissä.\n\nHUKKA. Koston — puhut sekasin, siitä näkyy, minkäverran on puheissasi\nperää. Mene täältä höpisemästä. Jos Elinalta olisikin jäänyt poika,\nkuka sen takaa, että se olisi minun?\n\nMARKETTA. Se on armollisen herran, eikö se ole ilosanoma? Mutta minä\nmenen, kun käsketään.\n\nHUKKA. Malta, aijotko tuota juttua muillekin levittää...? (Miettii.)\nMinulla olisi poika, terve ja vankka, jonka voisin omakseni ottaa, joka\nsaisi työni tulokset... Ei, se on hulluutta... Mene, levitä juttuasi,\njos tahdot, hullun juttua, ei sitä kukaan usko... mitä viivyttelet,\nmene!\n\nMARKETTA. Hyvästi, armollinen herra. (Menee.)\n\nHUKKA (Yksin). Elinan lapsi eläisi... minulla olisi poika, joka\nVeikkolan perisi, — tämä on kuin unta. — Ei, tämä on juttua, satua,\nkaikki hassutuksetpa nyt yhteen sattuvat. (Menee kirjoituspöytänsä\nluo.) Ei, todellisuuteen käsiksi nyt! Nämä paperit eivät ole satua.\nNyt kirje kuvernöörille valmiiksi. (Rupee kirjoittamaan ja sanelee.)\n\"Talonpoikain keskuudessa syntyneen vaarallisen kapinan olen nyt,\njoskaan en vaivatta, saanut asettumaan...\" (Koironen ryntää sisälle.)\nKuka sieltä sellaisella ryskeellä uskaltaa tulla?\n\nKOIRONEN. Minun täytyy nyt heti saada puhua kanssasi eräästä hyvin\ntärkeästä asiasta.\n\nHUKKA. Sinun täytyy! Minä varotin sinua ajoissa kiihottamasta kansaa\ntyhmyyksiin, vaan sinä et totellut. Vastaa nyt teoistasi!\n\nKOIRONEN. Talonpoikain hairahduksesta olen kuullut, vaan en tullut\nsiitä puhumaan. Minulla on tehtävänä eräs käytännöllinen ehdotus, jolla\nvielä voidaan muuttaa kaikki, mitä on tapahtunut, ja joka on sekä\nsinulle että talonpojille edullisin. Tulen juuri suoraan matkoilta.\n\nHUKKA. Mies parka, turhaan sinä touhuat ja matkustat.\n\nKOIRONEN. Tällä kertaa ei ollut matkani turha.\n\nHUKKA. Aivan turha, minä sen vakuutan. Sinä olet nyt kerran joutunut\nhuonommalle puolelle maailmassa, ja siinä pysyt. Oma syysi! Olit\nhyvällä virka-uralla, pääsi ei ollut huono, sinusta olisi voinut\ntulla jotakin, vaan iskit aina harhaan, sitten menetit luontosi ja\njoit! Harhateille olet nytkin joutunut, kun antausit talonpoikain\nasiamieheksi selvää asetusta vastaan. Heittäisit sen ajoissa pois,\nrupeaisit käyttämään jälellä olevan kykysi kiitollisempiin asioihin,\nehkä sinusta vielä jotakin tulisi. Nyt potkit tutkainta vastaan.\n\nKOIRONEN. Tutkain voi taittua, kaiken \"jälelläolevan kykyni\" käytän sen\ntaittamiseen, ole siitä varma. Vähät se merkitsee, mikä minusta tulee,\nvaan vielä minusta voi jotakin tullakin, jos tämän lahjoitusmaa-asian\nsaan sen kierolta uralta oikealle. Ulrik, me ollaan tutut vanhastaan,\nmonasti me on vastakkain seisty, vaan tällä kertaa me pelaamme korkeaa\npeliä molemmat, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä.\n\nHUKKA. Viitsit pettää itsesi ja vielä talonpojatkin! Et tahdo ottaa\nhuomioon tosi-asioita. Laskeppas, kuinka monet hyökkäykset sinä jo olet\nminua vastaan tehnyt, vaan kaikki ne ovat kilpistyneet takasin, — näet,\njärjestelmä ei muutu. No niin, taistele vain, jos se sinua huvittaa, —\nmutta minkä siitä voitat?\n\nKOIRONEN. Minulla on tässä paljo voitettavaa, — kunniani, tunnon\nrauhan, vanhojen rikosten sovituksen, sinä tiedät sen. Tämä ei ole\nminulle pelkkä ansiojuttu, tässä ovat korkeammat tarkotusperät\nkysymyksessä, siksi sitä niin intohimoisesti ajan.\n\nHUKKA (Nauraa). Puhu oudommille, — kyllä minä sinun tarkoitusperäsi\ntiedän. — - No, no, ei puhuta siitä sen enempää. Sinä arvattavasti\nkoetat pakottaa minua joihinkin myönnytyksiin, vaan käsitäthän, että se\nainakin nyt on myöhää.\n\nKOIRONEN. Niin, myöhään palasin, onnettomuus ennätti tapahtua. Vaan\nkenties ei se ole sittenkään aivan liian myöhää. Oma etusi edellyttää,\nettei se ole liian myöhää.\n\nHUKKA. Minun etuni, elä veikkonen siitä viitsi huolehtia. Ja jos tässä\nylimalkaan edusta voisi olla puhe, niin olisi kai se valtion tai\nlahjoitusherran.\n\nKOIRONEN. Elä koeta pimittää minua, — minä tunnen sinun pohjimmaiset\nvaikuttimesi, olen sinut läpikatsonut.\n\nHUKKA. Ka, kun tunnet, niin näytä ne toteen.\n\nKOIRONEN. Se on ehkä tarpeetonta. Puhukaamme suoraan: Sinulla on suuret\nkiinnitykset Veikkolan hoviin, — miten ne olet saanut, se ei kuulu\nasiaan.\n\nHUKKA. Ei niinkään suuret.\n\nKOIRONEN. Ei toki liiaksi, se siinä onkin hyvä puoli. Toivosi on,\nsittenkuin talonpojat ovat menettäneet oikeutensa ja isäntäsi tehnyt\nvararikon, saada tämä lahjoitusmaa omaksesi... ei, elä sitä kieltele,\neihän se tuhman tuumia ole. Mutta saatavasi tulee moneen kertaan\nkorvatuksi, jos saat emätilan ilman lahjoitustalonpoikain tiloja.\n\nHUKKA. Ja jos niinkin olisi, luuletko minua nyt niin tyhmäksi, että\ntyytyisin osaan, kun olen nähnyt vaivaa hankkiakseni itselleni\nsen kokonaan. Tuumasi älyän: tarkotat, että minun pitäisi päästää\ntalonpojat ruunun alle, — se on todellakin lapsellista!\n\nKOIRONEN. Heidän tilansa eivät ole vielä sinun käsissäsi, he eivät\nole tehneet lampuotikontrahtia. Enkä pyydä sinua heille lahjoittamaan\ntilojaan, ehdotan ainoastaan, että annat asian mennä laillista menoaan,\nannat oikeuden ratkaista, kenen tilat ovat.\n\nHUKKA. Oikeuden — etkö tunne asetusta?\n\nKOIRONEN. Tunnen, se juuri myöntää talonpojille tilaisuuden todistaa\nvanhemman omistusoikeutensa.\n\nHUKKA. Jota he eivät määräaikana ole tehneet.\n\nKOIRONEN. Jonka he ovat määräaikana tehneet, — niin, sinä naurat,\nsinä tunnet asian, minä olen sen tehnyt heidän puolestaan kaikesta\nhuolimatta. Käytin vuosia, kerätäkseni noita vanhoja perintökirjoja\nja todistuskappaleita ja minä sain ne kokoon. Ne ovat ajoissa jätetyt\nkihlakunnan ruununvoudille.\n\nHUKKA. Ka, jos niin on, niin tottapa sinulla on jättämistodistus.\n\nKOIRONEN (Uhaten). Se tapaus, jonka kautta paperit sinun haltuusi\njoutuivat, voi tulla todistetuksi. Vaan se on ehkä tarpeetonta, ehkä\nhauskempaakin meidän molempainkin puolesta, — kunhan sinä vain nyt\nviipymättä lähetät paperit edelleen ja annat oikeuden ratkaista, mihin\nne tehoovat.\n\nHUKKA. Miksi sen tekisin, jos nuo paperit hallussani olisivatkin?\nMiksi, jos niillä olisi sellainen merkitys kuin luulet?\n\nKOIRONEN. Siksi, että olet pakotettu sen tekemään!\n\nHUKKA. Pakotettu? Sinäkö pakotat? (Nauraa).\n\nKOIRONEN. Niin, — minä en ole suotta matkoilla ollut. Sinä tunnet\nVeikkolan tilan omistajan perintö-oikeuden, siitä voin tehdä lopun minä\npäivänä tahansa.\n\nHUKKA. Se olisi minulle mieluista, minulla on kiinnitykseni vanhalta\nomistajalta.\n\nKOIRONEN. Mutta jos se asia ratkaistaan ennenkuin talonpoikain maat\novat käsissäsi, voit jäädä niistä ijäksi kuitiksi. Sitäpaitse on\ntaipaleesi varrelle jäänyt yhtä ja toista sellaista, joka voi tehdä\nlaskusi tyhjäksi. On todistettavissa, miten olet laittomasti vapaita\ntalonpoikia pieksättänyt ja haavoittanut, miten heidän maakirjat olet\nvääryydellä vienyt...\n\nHUKKA. Ahaa, sinun on tarkotus kiristää minulta joku hyväntekijäinen.\nUhkauksesi eivät tosin merkitse mitään; olethan nähnyt, minkäverran\narvoa on pantu tähänastisiin valituksiin minua vastaan ja sitäpaitse\net syytöksiäsi voi todistaa. Mutta annas kuulua tarjouksesi ja\nvaatimuksesi!\n\nKOIRONEN. Se on lyhyt ja selvä: Minä jätän valitukseni sikseen, sinä\nistut alas ja kirjotat todistuksen, että talonpoikain paperit ovat\nsinulle ajoissa jätetyt, ja annat ne, ynnä todistuksen, minulle.\n\nHUKKA. Ja mikä hyöty olisi sinulle tai vangituille talonpojille tuosta\nkaikesta?\n\nKOIRONEN. Talonpojilla, vaikka nyt ovatkin maltittomuudestaan joutuneet\noikeuden käsiin, olisi kumminkin se lohdutus, että voisivat saada\nmaansa itselleen tai omaisilleen. Ja sitäpaitse, — kun kerran riidan\nsyy olisi syrjäytetty, olisi helpompaa lieventää sen seurauksiakin.\n\nHUKKA. Mielikuvitusta! Ja mitä hyötyisit siitä itse?\n\nKOIRONEN. Minä korvaisin sen, mitä olen rikkonut, silloin olisin tehnyt\nmitä olen voinut hankkiakseni talonpojille heidän isiltä perityt\nmaansa, silloin olisin oikean asian perille ajanut ja voittaisin\nlakasin sen kunnioituksen itseäni kohtaan, jonka olen menettänyt, — se\nolisi minulle moninkertainen voitto, ja minun täytyy se voittaa!\n\nHUKKA. Mies parka, huonosti ovat asiasi. Olet sommitellut kokonaisen\npitkän juonen. Se ei olisi ehkä niinkään neroton, ellei se perustuisi\npelkkään mielikuvitukseen. Todista väitteesi ja syytöksesi ja\nuhkauksesi, joihin laskusi perustat! Sinä et sitä voi. Miksi rupeaisin\nsiis sinun kanssasi kauppoihin, ei, aja asiasi, miten voit, pelasta\ntalonpojat, korjaa kunniasi, miten voit, minuun se ei kuulu.\n\nKOIRONEN. Sinä kieltäydyt siis luovuttamasta minulle noita papereita?\n\nHUKKA. Mitä papereita? Todista, että minä niitä koskaan olen nähnyt,\n(Laihanen astuu sisään) että minulle koskaan on jätetty mitään pap...\n(Huomaa Laihasen.)\n\nKOIRONEN. Tuossa tulee juuri mies, joka sen todistaa. (Käy Laihasta\nvastaan.) Sinua olen hakenut joka paikasta. Onneksi sinut nyt täällä\ntapaan. Jos olet rehellinen mies...\n\nLAIHANEN (Vakavana). En ole rehellinen mies, en, Koironen. Vaan nyt\nkoskee asiani armollista herraa. Pyytäsi n...\n\nHUKKA. Sinäkö se olet, Laihanen, päivää päivää. Mitä nyt sinulle kuuluu?\n\nLAIHANEN. Ei kuulu hyviä, siitä juuri tulin puhumaan. Vasta eilen sen\ntulin näkemään...\n\nHUKKA. Istuhan... Niin, sinähän kuulut lähteneen kesken pois eilen\nsieltä Harsian pellolta. Taisi ruveta ilettämään sinua se toimitus, —\ntotta puhuakseni ei se ollut hauskaa minullekaan, vaan minkäpä siinä\ntekee, kun laki käskee.\n\nLAIHANEN. Kova oli se laki eilen. Mutta eräästä erityisestä asiasta\nlähdin nyt puhumaan. Tuntoni ei saa rauhaa enää...\n\nHUKKA (Katsoo Laihasta tutkivasti). Istuhan, — niin, minä katson\nsinua pitkään, sinä olet muuttunut eilisestä asti... (Itsekseen.)\nSe olisi siis hän! (Ääneen.) No niin, jos tuntosi ei salli sinun\nlautamiehenvirkaasi toimittaa, niin voinhan minä vapauttaakin sinut\nsiitä, voit vetäytyä syrjään, kotona rauhassa elämään.\n\nLAIHANEN. En saa enää rauhaa. Vasta eilen pääsin oikein ymmärtämään,\nmitä olin tehnyt...\n\nHUKKA. Mitä sinä nyt turhia jaarittelet, Laihanen, puhutaan niistä\nsitten kahdenkesken, ehdimmehän me vielä, mulla olisi vähän muutakin\npuhuttavaa sinulle.\n\nLAIHANEN. Minä tähtösin saada heti varmuutta. Ja saatan minä sen asian\npuhua Koirosenkin kuullen, se koskee häntäkin.\n\nKOIRONEN (Hukalle). Siinä näet, eikö ole todistajaa. (Laihaselle.) Sinä\naijot puhua niistä talonpoikain maakirjoista, eikö niin?\n\nLAIHANEN. Niistä juuri. Tahdon vain kysyä armolliselta herralta...\n\nHUKKA. Ole hupsimatta, Laihanen. (Katsoo.) Sinä olet suorastaan\nkiittämätön. Minun avullani talosi sait, minä sinusta lautamiehen\ntein ja sulle kunniarahan hankin... Hm, se on oikeastaan ihmeellistä!\nVaan minä voin ehkä vieläkin tehdä jotakin sinun hyväksesi, jos\njärkikannalle asetut.\n\nKOIRONEN. Mitä tuntosi siitä sanoo?\n\nHUKKA. Sinun asiasi, Koironen, ei ole tähän sekaantua. (Laihasen luo,\nhellästi.) Siitä, mitä on tapahtunut, ei edesvastuu kohtaa sinua.\n\nLAIHANEN. Raskaasti se kohtaa. Ei sillä hyvä, että olen ollut mukana\nraastamassa talonpoikia heidän taloistaan, vaan pahinta on se, että\nolen heiltä heidän kirjansa riistänyt.\n\nKOIRONEN. Siinä kuulet todistuksen!\n\nHUKKA (Laihaselle.) Kirjansa! Kuule, minä voin ajaa sinut täältä ulos\nruikuttamasta. (Talttuu.) Ei, en voi sulle nyt suuttua, tule toisen\nkerran puhumaan asiasta, nyt mene kotiisi nukkumaan.\n\nLAIHANEN. Sitä en voi, ennenkuin saan tietää niiden paperien kohtalon.\nMinä ne otin Koiroselta, se on totta, ja toin ne tänne, ne talonpoikain\nperintökirjat.\n\nHUKKA (Ankarana.) Minä kiellän sinua sillä tavoin puhumasta,\nsekottamasta minua juttuihinne.\n\nKOIRONEN. Nyt ne jutut selviää, onhan sinun sitä turhaa koettaa kieltää\ntai peitellä. Laihanen otti paperit multa ja toi ne tänne. Ne ovat siis\ntäällä.\n\nLAIHANEN. Tänne ne toin. Niiden kohtaloa nyt kyselisin.\n\nKOIRONEN. Meitä on nyt kaksi tilin vaatijaa, ja me emme jätä sitä\nvähälle. Etkö vieläkään suostu ehdotukseeni, etkö jo etuasi huomaa?\n\nHUKKA (Itsekseen.) Se olisi siis hän, poikani, tuo. Ei, se on lorua.\nJa vaikka olisi tottakin ei auta! (Ääneen.) Teillä on olevinaan joku\nsalajuoni minua vastaan. Mutta minä varotan teitä, elkää ärsyttäkö\nminua liian kauan.\n\nLAIHANEN. En tahdo ärsyttää, en uhata, kauniisti kysyn: Ne paperit,\nmissä ne ovat? Ovatko ne tallella vielä? Muuta en pyydä, — tahdon vain\nvarmuutta, rikokseni minua painaa.\n\nHUKKA. Olen pitänyt sinusta, Laihanen, olisin tahtonet sinua\nlempeydellä kohdella. Minulla olisi ehkä ollut sinulle puhuttavaa\nsellaistakin, joka olisi sinulle tärkeämpää kuin nämä jaaritukset...\n\nLAIHANEN. Varmuutta rukoilen, muu ei ole minulle nyt tärkeää.\n\nKOIRONEN (Hukalle). Nyt on mahdoton koukutella, näethän sen. Meitä on\nnyt kaksi asianomaista täällä samalla asialla ja me emme täältä lähde,\nennenkuin tarkotuksemme voitamme. Anna meille ne paperit, niin voimme\nkaikki olla tyytyväiset.\n\nHUKKA (On istunut ja katsellut Laihasta. Nousee). No, hyvä, sinun pitää\nsaada varmuutta. (Avaa lukitun kaapin, selailee sieltä papereita.)\nMaltahan hetkinen, hetkinen vain.\n\nLAIHANEN (Innostuu). Ovatko ne siellä — tallessa siis? Siis voin\nsittenkin vielä tehdä jotakin.\n\nHUKKA (Ottaa papereita). Te koetatte kiristää minua, no! (Menossa\nsisähuoneeseen, pysähtyy.) Olisiko se mahdollista, ei, se on houretta,\nunta! (Ääneen.) Odota hetkinen! (Menee sisään.)\n\nLAIHANEN. Tuopikohan se sieltä ne talonpoikain paperit? Silloin ehkä\nkorjautuisi vielä ruma työni...\n\nKOIRONEN. Sitä nyt elkäämme muistelko, nyt on meidän asiamme yhteinen.\nMitä on aikomuksesi tehdä?\n\nLAIHANEN. En ole siitä vielä selvillä. Vaan kun saisin edes varman\ntiedon, että talonpoikain paperit vielä ovat tallella, niin tekisin\nkaiken mahdollisen. Matkustaisin Viipurit, Helsingit, kävisin\nkorkeimpain herrojen puheella ja kertoisin heille suoraan, miten asia\non, kertoisin, minkä olen tehnyt, ja vaatisin tutkimista. Eiköhän siitä\nsiten vielä selvä tulisi, oikeus voittaisi!\n\nKOIRONEN. Tuohon käteen! — me toimimme yhdessä, me pelastamme\ntalonpojille heidän maansa ja itsellemme kunniamme. Mulla on tuumani\nmullakin, me hänet pakotamme taipumaan.\n\nLAIHANEN. Sitä varten olen valmis uhraamaan kaiken omaisuuteni. Kun nyt\nvain saisin sen tiedon.\n\nKOIRONEN. Pelkällä tiedolla me emme tule toimeen, me tarvitsemme itse\npaperit. Ja ne me saamme... (Säpsähtää.) Kun vain ei, kun vain ei...\nOh, mikä mieletön ajatus iski päähäni.\n\nLAIHANEN. Kun vain ei — mitä? Sano, mitä pelkäät.\n\nKOIRONEN. Minä pelkään, minä pelkään! (Rientää sisähuoneen ovea kohden.\nHukka tulee vastaan.) Mitä teit sinä siellä?\n\nHUKKA (Nauraen). Sehän on minun asiani. No, nyt voitte hakea varmuutta\nmistä saatte.\n\nLAIHANEN. Ne paperit, missä ne siis ovat?\n\nHUKKA (Avaa oven. Näkyy uuni ja siinä hiilos). Tuolla, mene, kaiva\ntuhasta. (Koiroselle.) Eikö totta, sinä pakotit minut ne luovuttamaan!\n\nKOIRONEN. Sinä poltit ne juuri nyt! Talonpoikain vanhat perintökirjat,\nverokirjat, maakirjat, — poltit!\n\nHUKKA. Mitä höpiset, minulla ei ole sellaisia papereita koskaan\nollut. Poltin vain joukon joutavia papereita, tehdäkseni pilaa teidän\nuhkauksistanne.\n\nLAIHANEN. Eikö ole koskaan ollut? Enkö tuonut niitä tänne?\n\nKOIRONEN. Se on vaarallista peliä tuo. Meitä on kaksi todistajaa.\n\nHUKKA. Teistä ei kelpaa todistajiksi kumpanenkaan, itse lienette\nrikollisia, minulla ei ole kanssanne mitään tekemistä.\n\nLAIHANEN. Poltetutko, ovatko poltetut, hävitetyt?\n\nKOIRONEN. Sinä olet uskaltanut sen tehdä!\n\nHUKKA. Te lapset, — luulitteko, että minä niin vähällä luovun\nohjelmastani, jota olen vuosikausia ajanut? Tässä täytyy vihdoinkin\ntulla loppu näistä ikuisista valituksista ja selkkauksista. Minä olen\npitänyt huolen, että te ette voi niitä enää sekottaa. Talonpojat\nviedään huomenna Viipuriin, he ovat lain kourissa nyt. Ja olot täällä\nrauhotan minä. Muuten en tiedä koko teidän puuhistanne mitään.\n\nLAIHANEN. Minä en siis voinut korjata tekojani, en saada tunnolleni\nrauhaa. Oi, raskasta on kantaa sovittamatonta rikosta. (Tekee lähtöä.)\nRauhatonna täytyy minun nyt harhailla ja kantaa tunnollani läpi elämän\nmustan työni.\n\nHUKKA. Olethan meltomielinen raukka, Laihanen — heitä se hiiteen...!\n\nLAIHANEN. Ei, minä en jaksa sitä salaisuutenani kantaa! (Menee.)\n\nKOIRONEN. Tässä asiassa ei ole vielä viimeinen sana sanottu. (Menee.)\n\nHUKKA. (Yksin). No, nyt on siis sekin juttu selvä! (Miettii.) Olisiko\ntämä voinut olla toisin? Hän olisi poikani, minä hänen isänsä... Minä\nolisin luopunut suunnitelmastani hänen hyväkseen, hänet pojakseni\njulistanut ja antanut hänen keventää sydämmensä... Ei, se on hulluutta,\ntarua... (Menee kirjoituspöytänsä luo.) Poikani, — vaikka olisikin,\nse on myöhää nyt! (Kirjoittaa.) \"Ja kun talonpojat eivät ole voineet\ntodistaa omistusoikeuttaan maihinsa...\" (Kynä pysähtyy.) Vaan jos tämä\nsittenkin olisi voinut olla toisin...\n\n\nToinen kuvaelma.\n\nNäyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Luonto vara syksyinen..\n\nKIRKKOHERRA (Vanhentuneen näköinen. Tulee puhkuen kirkonmäelle).\nHoh, hoh! vaikeaksi käypi tämä kävely, joka päivä yhä vaikeammaksi.\nEnkä kumminkaan hennoisi heretä näistä iltakävelyistäni, ennenkuin\ntietäisin, että kirkkomme saa kohota alennuksestaan. (Istuu, katsoo\nympärilleen.) Niin, niin, nyt on käsissä syksy, — oi isä korkein,\nlähetätkö palvelijasi lepoon, ennenkuin totuutesi näen täytettynä!\n\nKYLLÄSTINEN (Raihnaisen näköinen, saapuu rannasta Siljon käsivarteen\nnojaten). Levätään vähän, tyttäreni, kylkeeni pistää, en jaksa yhteen\notteeseen astua.\n\nSILJO. Siinähän on kirkkoherrakin.\n\nKYLLÄSTINEN (Huomaa kirkkoherran). Hiljaa, hän rukoilee! (Kirkkoherra\nkääntyy päin.) Hyvää päivää, kirkkoherra, istahdin tähän lepäämään.\n\nKIRKKOHERRA. Päivää päivää, levätäkseni tässä olen minäkin. Ja\njotainhan joutilas tekee, istuu ja ajattelee. Päivää, Siljo. Mutta\nhuonoksipa olet käynyt, Kyllästinen.\n\nKYLLÄSTINEN. Niin, tämä haava kyljessäni tekee vielä kiusaa.\n\nKIRKKOHERRA. Olen kuullut, olen kuullut, tämä on ollut meille kaikille\nkova kesä. Mutta mihinkä se nyt Kyllästinen vielä noin vaivaisena\nvaeltaa?\n\nKYLLÄSTINEN. Täytyy vaeltaa, ja tyttäreni varassa pääsen sentään näin\nverkalleen liikkumaan. Lähdimme aamulla salomökiltämme, ja nyt olemme\njo täällä!\n\nKIRKKOHERRA. Vai salolle on täytynyt teidänkin muuttaa vauraasta\ntalostanne.\n\nKYLLÄSTINEN. Salolle, sairaana ja leivätönnä. Vaan ainahan sitä senkin\nvielä kestäisi, kun ei olisi tullut tätä viimeistä muksausta. Mutta se\nhuoli se huonoksi tekee.\n\nKIRKKOHERRA. Nimittäin... mikä?\n\nSILJO. Äiti viedään tänään vankina täältä kirkolta.\n\nKIRKKOHERRA. Vai emäntäkin, hänkin oli siis mukana siellä Harsian\npellolla. Niin, niin, tänäänhän ne kuulutaan vietävän Nurmjärven vangit\nViipuriin.\n\nKYLLÄSTINEN. Ja sieltä edemmäs. Pitihän minun toki, vaikka raihnainen\nolenkin, vielä viimeisen kerran nähdä eukkoni. Pitkä elämä on yhdessä\neletty, — kuka olisi uskonut, että sen näin piti loppua!\n\nKIRKKOHERRA. Siis vangittiin siellä vaimojakin?\n\nKYLLÄSTINEN. Kuuluuhan niitä vaimoja muitakin olevan kahleissa, —\nsiellä olivat yhdessä rytäkässä. Ja meidän Kaija, se on aina ollut\nvähän suulas ja topakka, ei se häikäillyt luudanvarteen tarttua ennen\nkotonakaan, totta se on nytkin antanut luontonsa loiskia. Tämä Siljo\nsieltä toki irti pääsi, lapseksi lienevät katsoneet.\n\nKIRKKOHERRA (Siljolle, joka nyyhkii). Lapsi parka! Entä pienemmät\nlapset, raukat, kuinka nyt heille käy?\n\nKYLLÄSTINEN. Sinne jäivät yksin salolle, äidittömiksi ne nyt jäävät.\n\nKIRKKOHERRA. Se oli viimeinen kolaus rääkätylle kansalle. — Vaan kuinka\nsiellä sellainen kahakka oikeastaan pääsi syttymään?\n\nKYLLÄSTINEN. Syttyi kun sytytettiin. Mielet olivat ärtyneet, toisia\nmiehiä ruvettiin panemaan kiinni, toiset löivät vastaan...\n\nKIRKKOHERRA. Löivät esivallan edustajia, niin, se oli vaikea rikos, se\nei muuksi muutu. Kansa eksyi pois lain ja luvallisuuden tieltä, sitä\nsen ei olisi pitänyt tehdä.\n\nKYLLÄSTINEN. Eksyi, eksyi! Koetettiinhan sitä turvautua lakiinkin,\nvaan minkäverran se laki on näihin asti meitä puolustanut? Valitettiin\nja vedottiin, vaan sillävälin jouduttiin kuin mustalaisten kirjoihin,\nkuin sodan jalkoihin. Meiltä meni koti ja leipä, loppui usko ja\nkärsivällisyys.\n\nKIRKKOHERRA. En tuomitse minä tätä kansaa, sen tunteet ymmärrän ja\nteotkin. Sitä asteettain kiusattiin: ensiksi veroilla ja päivätöillä;\nsitten Iiittokirjoilla ja pieksäjäisillä; senjälkeen häätämisillä; ja\nvihdoin vietiin vilja pellolta... Ihminen, joka lain nimessä joutuu\nkodittomaksi ja leivättömäksi, jolta riistetään kaikki, minkä hän\noikeudekseen katsoo, hän voi heretä luottamasta lakiinkin. Ei, minä sen\nymmärrän, jospa saisin nyt sitä sen tuskassa edes lohduttaakaan!\n\nKYLLÄSTINEN. Tulkaa, kirkkoherra, käräjätalolle, puhukaa lohdutuksen\nsana kansalle.\n\nKIRKKOHERRA. Ei, hyvä ystävä, minä en saa.\n\nKYLLÄSTINEN. Eikö ole tullut vielä mitään selvitystä sieltä\ntuomiokapitulistakaan?\n\nKIRKKOHERRA. Ei mitään. Mutta minä kallistunkin jo hautaan, minusta ei\nole väliä. Vaan ei ole tullut tietoa tästä kirkostakaan, ja sitä enin\nsuren, sillä siihen se nyt sittenkin lahoo ja muuttuu raunioksi.\n\nKYLLÄSTINEN. Ei saanut kattoa sekään, kaikki täällä muuttuu raunioksi.\n(Ukko Holttinen ja Mari tulevat rannasta.) Ränstynytpä on jo\nHolttinenkin, vaikka visainen olitkin. Poikaasiko lähdit hyvästelemään?\n\nHOLTTINEN (Tervehtii). Murtuu se visakin, ja minä olen jo vanha.\n\nKIRKKOHERRA. Vaan Mari, sinä olet kovin oudon näkönen. Viedäänkö\nsultakin joku omainen?\n\nHOLTTINEN. Meitä on nyt tässä kaksi avutonta. Multa menee viimeinen\npoikani, vanhuuteni vara, ja Marilta miehensä, perheensä elättäjä.\n\nMARI. Eihän mene, kirkkoherra, ne uhkaavat vain, niinhän, eihän ne sitä\nsentään tee, minä en voi sitä uskoa. Sehän olisi mahdotonta; meillä on\nkolmiviikkoinen lapsi, itse olen heikko, eiväthän ne voi häntä riistää.\n\nKIRKKOHERRA. Mari raukka, kunpa toteutuisi toivosi!\n\nMARI. Kuinka ei se toteutuisi, minä käyn Mattini sieltä pois, joutukaa\nvaari! (Tarttuu Holttiseen.)\n\nHOLTTINEN. Sinä kiirehdit, — jottako pikemmin toivostasi pääsisit! Vaan\nlähdetään, — tottapahan sitten miero vaivaisensa vaalii. (Holttinen ja\nMari menevät.)\n\nKYLLÄSTINEN (Siljolle). Entä me, aika kuluu, ehkä jaksan nyt taas.\nMatka pitkä, maa kivinen, auttaja vähäväkinen. (Laihanen saapuu\noikealta. Siljo pysähtyy häntä katsomaan.) Miksi viivyt, lapseni, auta\nminua.\n\nSILJO. Isä, hän on niin muuttunut.\n\nKYLLÄSTINEN. Kuka? Sehän on Laihanen, kävellään pois, tyttäreni.\n\nLAIHANEN. Tekin kartatte minua, niin, sen olen ansainnut.\n\nKYLLÄSTINEN (Kirkkoherralle). Teeskenteleekö hän katuvaista?\n\nKIRKKOHERRA. Ehkä hän katuukin, elä tuomitse.\n\nKYLLÄSTINEN. Nöyrtynyt olen pitkässä taudissani, kirkkoherra, olen\nkuolemaa puhutellut ja koettanut sydämmessäni sopia vihamiesteni\nkanssa; paljo olen ottanut ja antanut anteeksi. Mutta juuri tämä mies\non ruhjonut elämäni näin autioksi.\n\nKIRKKOHERRA. Sinä annoit vihallesi vallan, Laihanen, katkeroita ja\nraskaita ovat vihan hedelmät.\n\nLAIHANEN. Raskaampia kuin luulette. Kun rupesin kostamaan särettyä\nonneani ja sortamaan sortajiani, en nähnyt tekojeni seurauksia, en\najatellut tuloksia. Nyt ne näen, enkä töitäni korjata voi!\n\nKIRKKOHERRA. Vaikeata tämä on muille, sinulle tuntuu kumminkin olevan\nvaikeinta. Käräjätaloonko kuljet nyt?\n\nLAIHANEN. Sinne vetää tieni, vaikka se on vaikea kulkea.\n\nKIRKKOHERRA. No auta sitten sinne kulkevaa vaivaista. (Viittaa\nKyllästiseen.)\n\nLAIHANEN. Sen tekisin...\n\nSILJO. Isä, hän auttaisi...\n\nKYLLÄSTINEN (Tarttuu Siljon käsivarteen). Olenko sinulle liian raskas?\nKävellään, lapseni. Hyvästi, kirkkoherra. (Menevät.)\n\nLAIHANEN. Mestannut olen muitten onnen samalla kuin omani. Mitä\nvoinkaan nyt tässä tuskassani tehdä?\n\nKIRKKOHERRA. Mene, tuntosi sen sinulle sanoo. Tee velvollisuutesi!\n(Laihanen menossa vasemmalle. Posse ja Jahtivouti saapuvat oikealta.\nKirkkoherra istuu syrjään.)\n\nPOSSE. Laihanen hoi, elä mene, lautamies hoi, sinua tässä olen\npäiväkauden hakenut kuin hyvääkin.\n\nLAIHANEN. Mitä te minusta?\n\nPOSSE. Hä? Mitä ilvettä se on, että et tule hoviin, kun sinua sinne\nkutsutaan?\n\nLAIHANEN. Ei ole minulla siellä enää mitään tekemistä.\n\nPOSSE. Mi-mitä hittoja! Oletko vielä päästäsi vinossa? Väleen nyt lähde\nmukaamme!\n\nJAHTIVOUTI. Vankiroikka on juuri lähdössä käräjätalosta.\n\nPOSSE. Ja passitukset ovat vielä kesken. Puuttuu sinun todistuksesi\nkahakasta Harsian pellolla.\n\nLAIHANEN. Ei ole minusta todistajaksi.\n\nPOSSE (Ivaten). Kuule, siitäkö hätäysit, kun jutusta tuli tuima tosi ja\nNurmjärveläiset joutuivat kahleisiin?\n\nLAIHANEN. Pahempia rikollisia olemme me kuin Nurmjärveläiset.\n\nJAHTIVOUTI. Mekö? Mehän emme ole muuta tehneet, kuin totelleet.\n\nPOSSE. Joudu kirjoittamaan, toteltava on nytkin.\n\nLAIHANEN. Toteltava — ketä, mitä? (Kuuluu kalsketta ja ääniä etäältä.)\nMikä, mikä on tuo kolina?\n\nJAHTIVOUTI. Ne ovat kahleita. Vangit tekevät lähtöä käräjätalosta.\n\nPOSSE. Hovin herra on siis myös jo tulossa, rientäkäämme häntä vastaan.\nLaihanen, elä ole hölmö, tule! (Poistuvat oikealle.)\n\nLAIHANEN. Kahleita! Heitä lähdetään siis viemään. Ja minä olen vielä\ntässä!\n\nKOIRONEN (Tulee rannasta päin. Laihaselle). No, mitä mietit, toteutatko\neiliset tuumasi, vai? (Väsynyt, istuu).\n\nLAIHANEN. Neuvo minua! Hetki on täperä.\n\nKOIRONEN. Jos Hukan kolttoset paljastat, silloin ilmaset samalla oman\nrikollisuutesi ja minun... Talonpojilta menee viimeinen toivo eikä asia\nsiitään parane.\n\nLAIHANEN. Vaan minä en jaksa tätä taakkaa kantaa.\n\nKOIRONEN. Hukka julistaa väitteesi valheeksi, ehkäpä syyttää sinua\nesivallan häväisemisestä.\n\nLAIHANEN. Syyttäköön, kunhan sen saan sanotuksi, kunhan saan tuntoni\npuretuksi!\n\nKOIRONEN. No niin, jos sinussa on miestä, tule ja puhu suusi puhtaaksi.\nSe on minunkin tuomioni, vaan en tahdo sitä välttää minäkään. (Puoleksi\nitsekseen.) Oikullinen on kohtalon leikki! Pitkin elämäni taivalta olen\nkompastellut ja retustellut, vaan luontoni hilpeyttä en menettänyt ole\nja kompastuksestani olen aina kohonnut. Nyt, kun kerran luulin varmana\nkulkevani ja suuren asian puolesta, nyt kaaduin siihen itse ja kaadoin\nmuut ja hilpeän luontoni menetin. (Laihaselle.) Puhu puhtaaksi suusi, —\nompa se vielä kolmaskin, joka siinä likoon joutuu, eikä se ole hauska\nhetki hänellekään, ei hitto soi olekaan! (Kahleita kuuluu.)\n\nLAIHANEN. Kahleita kuuluu, roikka on jo liikkeellä.\n\nKOIRONEN. Siis lähtekäämme sitä vastaan. (Menevät vasemmalle.)\n\nKIRKKOHERRA (Itsekseen). Kahleita kuuluu kirkonmäelleni. Toisen äänen\nolin täällä toivonut kuulevani elämäni iltamyöhällä, kirkonkellon\nsovintoon kutsuvan soiton.\n\n    (Hukka rouvineen ja Posse tulevat oikealta keskustellen.)\n\nHUKKA (Posselle). Tässä odotan vankijoukkoa, ilmoita nimismiehelle,\nettä hän sen tähän pysäyttää. (Istuu.)\n\nROUVA. Aijotko heille vielä puhua, aijotko armahtaa...?\n\nHUKKA. Aijon katsoa, eivätkö he nytkään ole kypset tottelemaan\nesivaltaa ja alistumaan lain määräyksiin. (Posselle.) He lähestyvät,\nkaikki on siis järjestyksessä?\n\nPOSSE. Kaikki, paitsi lautamiehen nimeä, joka vielä puuttuu kahakkaa\nkoskevasta kertomuksesta.\n\nHUKKA. Lautamiehen... Laihasen, vai niin, antakaamme hänen olla. Mene,\nlaita sinä paperit kuntoon, piirrä oma nimesi todistajaksi.\n\nPOSSE. Minäkö? Enkö ole polkeenalainen, hovin vouti kun olen?\n\nHUKKA. Ei se mitään tee, se on vain muodon vuoksi.\n\nPOSSE. Mutta — en tunne kaikkia rikoksentekijöitäkään.\n\nHUKKA. Mene ja kirjoita! Ja jouduta sitten paperit tänne!\n\nPOSSE. Ky-kyllä, heti. (Menee.)\n\nROUVA. Tässä voin siis minäkin jakaa kirjaseni noille onnettomille\nvankiraukoille.\n\nHUKKA. Voithan sen tehdä, vaan on se sangen epäkiitollista\nhyväntekeväisyyttä, minkä luulet kirjaisi heihin tepsivän?\n\nROUVA. Mutta onhan niillä toki kuolematon sielu, noilla raukoilla,\npitäähän sitä edes koettaa pelastaa. (Kirkkoherralle, joka tulee\nlähemmäs ja tervehtii.) Hyvää päivää, kirkkoherra. Eikö totta, jos\nhe nyt ovatkin paatuneita, niin heidän sydämmensä voi vielä sulaa ja\nnöyrtyä. (Hukka kävelee syrjään.)\n\nKIRKKOHERRA. Teidän sydämmenne, armollinen rouva, on siis heltynyt\nnoita kärsiviä talonpoikia kohtaan?\n\nROUVA. Kuinka ei olisi, ovathan he alamaisiani. Heitä säälin enin\nsiksi, että he ymmärtämättömyydessään, tuntematta lakia, ovat ruvenneet\nkapinoimaan yhteiskuntaa vastaan. Siksi tahtoisin heitä edes lohduttaa.\n\nKIRKKOHERRA. Oi, tehkää se jalosti! Vielä on aikaa, taivuttakaa armoon\nmiehenne; te voitte ymmärtää nuo kiusautuneet talonpojat, he eivät\nole niin pahat eikä paatuneet, he ovat vain erehtyneet... (Hukalle,\njoka lähenee.) Eikö voi laki joskus muuttua laupeudeksi, ja sittenkin\ntapahtua oikeus?\n\nHUKKA. Oikeus heille on tapahtunut ja tapahtuu. Minä olen koettanut\ntehdä kaikki, mitä olen voinut, heidän hyväkseen. Se on ollut turhaa,\nheidän itsepäisyydelleen en voi mitään. Mutta tuolta jo joukko saapuu.\n(Loukkola saapuu, sitten Siltavouti ja Jahtivouti, johtaen vangittua\njoukkoa, jossa ovat Harsia, Antti, Helena, Kaija, Juva ja muita, kaikki\nkahleissa.) Päivää nimismies. Tässä laumasi siis nyt on?\n\nLOUKKOLA. Tässä osa, toiset ovat jo taipaleella sotaväen saattamina.\n(Vangittujen omaisia, kuten Holttinen, Kyllästinen, Mari, Siljo,\nMarketta y.m., saapuu kahlehditun joukon jälestä.) Vaan täällä on\nvielä joukko vangittujen omaisia, jotka pyytävät saada näitä lähteviä\nhyvästellä.\n\nHUKKA. Tehkööt sen, kunnes Posse papereineen palaa, (kovemmin) tahdon\nvielä sen edun heille suoda. (Vangeille.) Saatte puhutella omaisianne.\n(Rouvalleen, joka jakelee kirjasiaan, joista vangit eivät kumminkaan\nvälitä, he kun rientävät omaistensa luo.) Tule pois, näet nyt heidän\nkiittämättömyytensä!\n\nROUVA. Heidän sydämmensä ovat liian kovat, he eivät voi arvostella\nhyvyyttäkään! (Menevät syrjään takalistoon.)\n\nKIRKKOHERRA (Tervehtii vankeja). Tuliko siis sinustakin, Harsia,\nlainrikkoja, sinusta, joka niin järkähtämättä luotit lakiin?\n\nHARSIA. Se kai olikin suurin rikokseni. Siksi saan nyt kärsiä, ja\nkärsiä syystä. Sillä minä kehotin muitakin luottamaan semmoiseen, joka\nei kestänyt, lakia, johon luotin, ei voitu täyttää.\n\nKIRKKOHERRA. Ja nyt et luota enää?\n\nHARSIA. Uskoni on taittunut. Käyn kohti kohtaloani, toivomatta enää\nmitään.\n\nKIRKKOHERRA. Se on kolkointa kaikesta. (Kääntyy Holttisen puoleen.)\nEntä sinä, vanha tervaskanto, joko meni sinunkin luja uskosi?\n\nHOLTTINEN. En ole koskaan luottanut lakiin sillä tavoin kuin Harsia, en\nmihinkään ulkonaiseen oikeuteen, joka on ihmisten säätämä, ja siksi ei\nkukaan multa voi uskoani viedäkään. Minulla on oikeus omassatunnossani,\nja se ei minua petä, sen juuret eivät heltiä, — meidänkin jälestä\nkasvaa täällä sukupolvi.\n\nKIRKKOHERRA. Sinä et taitu! jospa voisit toisiinkin uskosi valaa! Ja\nkumminkin (Viittaa Anttiin, joka on kahleissa), viimeinen poikasi on\ntuossa!\n\nANTTI. Niin, minulle tuli kumminkin lähtö täältä, vaikka minua\npidättelit, isä. Ei ollut minusta tänne eläjäksi.\n\nHOLTTINEN. Minä sinua pidättelin. Maata ajattelin, maan pitäisi elää,\nvaikka miehet kaatukootkin. Hullusti nyt kävi.\n\nANTTI. Minua elä sure, isä, minä olin maailmalle menevä, eikä minusta\nolisi ollut maankaan pitäjää. Näin se oli menevä, — me ajausimme nuotan\nperälle, nyt vedetään apaja. (Helenalle.) Näin se oli käypä, Helena,\nyhteiselle matkalle me olimme määrätyt, yhdessä me nyt nousemme nuotan\nmukana.\n\nHELENA. Yhteinen on taival nyt edessä, enkä sitä taivalta minä sure,\nAntti! Eipä jääne multa tänne ketään itkijää eikä kaipaajaa. Siksi\nminulla onkin mieli reipas, vaikka laulun heläyttäisin, ellei noiden\ntoisten suru (viittaa Kyllästisen perheeseen) minua siitä pidättäisi.\n\nKAIJA (Syleilee miestään, nyyhkii). Ei ole niillä herroilla sydäntä.\nSinähän et tule täällä toimeen, Juho, ilman minua, sinä kuolet kuin\ntorakka pakkaseen. Kolmattakymmentä vuotta olen sinua hoitanut ja\njohtanut...\n\nKYLLÄSTINEN (Nyyhkien). Ainahan sen henkivähäsensä saanee säilytetyksi,\nkun vapaa on. Vaan sitä en tahdo kestää nähdä, että sinä olet\nkahleissa, — vanha vaimonpuoli raudoissa, mieheltähän tuo nyt vielä\nmenisi.\n\nKAIJA. Kannan minä nämä kahleet kuin mieskin, ja paremmin kuin huono\nmies, miehen työt minulla ovat aina olleet. (Rohkaisten.) Elähän\nnyt enää vetistele siinä sinäkään, eihän tämä nyt siitään parane ja\nhengissähän tässä vielä ollaan.\n\nKIRKKOHERRA. Oikein, Kaija, koeta rohkaista oman mielesi ja omaistesi.\n\nKYLLÄSTINEN. Eihän se muu niinkään olisi, vaan kun jäävät lapset sinne\nsalolle.\n\nKAIJA (Tuskalla). Niin, lapseni...! Ei, ei niillä ole sydäntä. (Hukka\nrouvineen ja nimismies astuvat lähemmäs.) Tapatte pienet lapsetkin...!\n\nHUKKA (Jahtivoudille). Eikö ole Posse palannut, näkyisi olevan jo aika\nnoiden erota.\n\nMARI (On levännyt ääneti miehensä rinnalla). Erota, nytkö erota, ei,\nei, se on mahdotonta. Matti, Matti, sinä et voi meitä avuttomiksi\njättää, lastasi ja minua, oi, et...\n\nJUVA. En tahtoisi, Mari, en. Voi pientä peippoani, siellä kotona,\njota en edes hyvästellä saanut, joka nyt orvoksi jää. Tämä on kolkkoa\nkaikki! Mutta ei ole enää armoa.\n\nMARI. On, Matti, minä en muuta vieläkään usko, tämä ei voi olla totta,\nniin lyhyt ei onnemme voinut olla. En laske sinua, kaulassasi riipun...\n\nJUVA. Oi kahleeni, ne ovat niin raskaat (Ravistaa käsiään.) Käteni,\nkäteni, minä järkeni menetän! (Kaikki kääntyvät katsomaan näitä kahta.)\n\nKIRKKOHERRA. Jo särkyy vihdoinkin vanha sydämmeni. Eikö todellakaan\nmitään armon tietä enää ole olemassa? (Hukalle.) Teillä on tässä\nvalta, armollinen herra, teillä voisi vielä olla armo. Te näette tämän\nepätoivon, tämän tuskan, nämä kyyneleet. On sydän teidänkin povessa, se\nei voi nyt olla vaiti. Totelkaa sitä! Vielä on aikaa: armahtakaa!\n\nMARI (Ryntää Hukan luo). Armahtakaa, säälikää meidän nuoruutta, meidän\nviatonta lasta. Sille hänen isänsä antakaa. Oi, eikö teillä ole\nlasta...?\n\nROUVA. Ulrik, voimmeko vielä tehdä jotakin heidän hyväkseen? Jos\nvoimme, tehkäämme!\n\nHUKKA. He ovat itse kahleensa hankkineet. Laki ei voi sallia, että sitä\nrikotaan, eikä esivalta, että sitä loukataan. Me emme voi katkasta\noikeuden menoa.\n\nLOUKKOLA. Mutta asiasta ei ole vielä ilmoitusta tehty ylemmille\nviranomaisille, me voisimme tapahtuman selittää...\n\nROUVA. Mitä hyödymme siitä, jos nämä joutuvat kurjuuteen!\n\nHUKKA. Ei ole kysymys meistä. (Miettii.) Mutta vielä voisi olla\nyksi mahdollisuus... ainakin muutamille, sinun vuoksesi voisin sitä\nkoettaa... (Kansalle.) Te teitte kapinan, nostitte kätenne esivaltaa\nvastaan. Vaan sittenkin minä tahdon tehdä hyväksenne enemmän kuin\nolen oikeutettu. Tämä niskottelu ja rikollisuus on alkujaan johtunut\nsiitä, että te, hovin lampuodit, olette kieltäytyneet tekemästä lain\nmääräämää vuokrasopimusta päätilan kanssa. Te, kirkkoherra, olette itse\nesimerkillänne kehottanut talonpoikia kieltäytymään tuon velvollisuuden\ntäyttämisestä...\n\nKIRKKOHERRA. Oikeudentuntoni kielsi minua. Vaan minä uhraan sen, minä\nsuostun, armollinen herra, minä kirjoitan nimeni, minä teen mitä\nvaaditte, jos vain tätä kurjuutta lieventää voin.\n\nMARI. Matti, Matti, vielä löytyy pelastuksen tie!\n\nHUKKA. Oikeastaan se on jo myöhää. Vaan oli menneeksi. Siis ne\ntalonpojat, jotka täyttävät tuon ensimmäisen velvollisuutensa,\njotka tässä paikassa piirtävät nimensä liittokirjan alle, kaikki ne\nvoivat väkensä kanssa päästä vapaiksi, enin rikollisten syyllisyys\ntutkittakoon sitten kihlakunnan oikeudessa.\n\nMARI. Matti, tiesinhän sen, se oli vain pahaa unta. Me palaamme yhdessä\npienokaisemme luo, Matti, sinä pääset vapaaksi!\n\nMATTI. Niin, Mari kulta. Ja sitten elämme taas onnellisina. — Vaan...\nvaan mitä sanovat muut?\n\nHUKKA (Levittää paperin). Tässä on liittokirja, tuossa kynä, tämän\nhirsikasan päällä voitte puumerkkinne piirtää.\n\nKYLLÄSTINEN (Epäillen). Kaija, sinun kahleesi heltiävät, jos\npuumerkkini panen.\n\nLOUKKOLA. Mielettömät, vieläkö epäilette?\n\nKIRKKOHERRA. Ymmärrättekö, teillä on vielä tilaisuus pelastaa vaimonne\nja lapsenne ja itsenne. Tehkää se!\n\nHARSIA. Kyllä me ymmärrämme... Luontoni horjuu. Holttinen, minä pelkään\nettä kirjoitan. Mitä sanot sinä? Vapauteni on minulle kallis.\n\nHOLTTINEN. Entä oikeutesi?\n\nHUKKA. Miettimisaikaa ei ole enää. Te voitte nyt kirjoittaa taikka olla\nkirjoittamatta, mutta ainoastaan nyt.\n\nJUVA. Vaari, vaari, mitä sanotte te?\n\nHOLTTINEN. Siinä menee viimeinen poikani Siperiaan. (Ojentaupi\nsuoraksi.) Vaan en, minä en kirjoita. En myö sukuni oikeutta.\nMaani olen perinyt ja minun täytyy se jättää jälkeeni ehyenä ja\nloukkaamattomin oikeuksin. Vielä meidänkin haudoilla polvi kasvaa, sitä\non meidän muistaminen. Minut on voitu mierolle ajaa, poikani kytkeä\nkahleisiin. Vaan maa on heimon, oikeudet ovat sukukunnan, niitä en voi\nomain etujeni hinnasta myödä. Ja jos taas ei kestäne oikeuteni, ei auta\nsekään, jos itse oikeudestani luovun.\n\nMARI. Vaari kulta, te muserratte toivoni!\n\nHOLTTINEN. Tuskasi näen, Mari, vaan se ei saa minua voittaa. Te muut,\ntehkää, minkä tahdotte. Poikani, sinä voit syyttää minua, että sinut\nuhraan. Vaan minä en kirjoita.\n\nANTTI. Isä, minä kannan kahleeni ylpeydellä.\n\nKAIJA. Se oli miesten puhetta, sen sanon, vaikka olenkin vangittu akka.\nJuho, sinä et pane puumerkkiäsi sinäkään.\n\nHARSIA. Hetkinen horjahti luontoni. Luottamukseni lakiin loppui.\nVaan sinä minut opastit oikeaan, Holttinen, me emme saa luovuttaa\noikeuttamme. (Hukalle.) En kirjoita minäkään.\n\nHUKKA (Nolostuneena). Te ette kirjoita — ette nytkään! Kirkkoherra,\nminä tarjoon heille viimeisiin asti armoa, he hylkäävät sen\npäättömästi. Puhukaa heille, neuvokaa!\n\nKIRKKOHERRA. Heidän oikeutensa on heille liian kallis, heidän uskonsa\nliian luja. Mikä olisin minä, joka sen riistäisin.\n\nMARI. Sammuuko sittenkin viimeinen toivoni? Matti, Matti, tuossa on\npaperi, sinulla on poika!\n\nJUVA. Avuton vesa! Mutta ei, Mari, me emme saa siihen paperiin kajota.\nHänelle, pojallemme, on meidän juuri säilytettävä hänen oikeutensa.\n\n    (Koironen ja Laihanen saapuvat ja jäävät syrjään seisomaan.)\n\nHARSIA. Oikein, Juva. Ja sinusta, Mari, kyllä naapurisi huolen pitävät.\nToivomasta elkäämme heretkö, kyllä aika vielä muuttuu ja sitkeytemme\ntulee palkituksi. Liian aikaseen lakkasin minäkin lakiin luottamasta.\nSe näytti niin tehottomalta, kaikki näytti niin mustalta. Mutta vielä\nelää laki, vielä siitä apu tulee.\n\nHOLTTINEN. Ja jos ei laki kylliksi kova ole, niin on oikeus kova.\n(Posse saapuu.)\n\nHUKKA. Tuolta tulee Posse. (Kansalle.) Tässä on paperi vielä. Ettekö\nkirjoita? (Ei kukaan liikahda.) Useammin ei tilaisuutta tarjota. (Ei\nliikahdusta. Hukka ottaa paperin.) No niin, se oli siis turhaa sekin.\nItse armonne hylkäsitte!\n\nHARSIA. Ottakaa pois paperi, me luotamme lakiin ja oikeuteemme, sen\ntäytyy olla puolellamme. Me olemme lakiin vedonneet, hakeneet maat\nomiksemme, maakirjamme saapuvat kyllä kerran, vaikka kauan ovatkin\nviipyneet, ja silloin ovat maat meidän, sukumme, omat.\n\nLAIHANEN (Astuu esiin). Maakirjanne! Niiden kohtalon tunnen minä, —\nteidät on petetty! Niin, se on teidän kuultava, jos ette tahtoisikaan,\nminä en voi sitä enää salata.\n\nHUKKA (Laihaselle). Mitä? Mikä on tarkotuksesi?\n\nHARSIA. Mitä hän puhuu? Siinähän on Koironenkin. Tule esiin mies sieltä\nja kerro! Oletko saanut maakirjat hankituksi, ovatko ne vihdoinkin\nvalmiit? Vai mitä, mikset vastaa? Missä ovat meidän paperit?\n\nLAIHANEN. Paperit ovat poltetut.\n\nHARSIA (Ja muut). Poltetut? Kuka? Missä?\n\nHUKKA (Voudeilleen, viitaten Laihaseen). Tukkikaa suu tuolta mieheltä!\n\nHARSIA. Poltetut! (Koiroselle.) Vaan sinullahan ne olivat, sinähän veit\nne Viipuriin, sinähän ne kokosit ja hoidit...\n\nANTTI. Vai olit sittenkin koiranen! Sinä ne möit!\n\nLAIHANEN. Ei, vika on minun, minua syyttäkää!\n\nHARSIA. Sinun? Sinäkö ne poltit?\n\nLAIHANEN. Minä Koirosen humalaan juotin ja otin häneltä paperit,\nlupasin viedä ne Viipuriin. Vein ne hovin herralle, — hänen käskystään\nsen tein.\n\nHUKKA. Hän valehtelee, heittiö. Todistappas!\n\nLAIHANEN. Itse tunnustan ilkityöni, Koironen sen todistaa myös. Se on\nvalitettavasti totta.\n\nHARSIA (Koiroselle). Miksi vaikenet, miksi et todista Laihasta\nhulluksi? Vai onko se totta?\n\nKOIRONEN. Se on totta. En voi kieltää rikollisuuttani minäkään, en\ntahdo sitä enää salata. Olin humalassa, olin juonut rahanne, en voinut\nasiaanne ajoissa hoitaa. Jätin paperit Laihaselle, hän ne lupasi viedä\nViipuriin.\n\nLAIHANEN. Vein hoviin, kuten sanoin, olin herran kätyri. Eilen illalla\nne paloivat, hän ne poltti, kun niitä kyselin.\n\nHUKKA (Viittaa Laihasta). Kiinni tuo mies, kahleisiin, hän solvaa\nesivaltaa!\n\nHARSIA. Sinne meni siis sekin toivo. Mitä on nyt jälellä?\n\nHOLTTINEN. Oikeus, Harsia, oikeus. Sitä ei polteta.\n\nLOUKKOLA (Kysyen Hukalta). Onko todellakin tarkotus viedä Laihanen\nvankien mukana?\n\nLAIHANEN. Tuossa käteni, nimismies! Ja tuossa kunniaraha, se ei ole\nmulle ollut kunniaksi.\n\nHUKKA. Kahleisiin välemmin, hän häpäsee esivallan edustajat ja sen\nkunniamerkit, kahleisiin hän!\n\n    (Laihanen pannaan kahleisiin.)\n\nLAIHANEN (Kirkkoherralle). Näin on minun parempi olla, nyt on tuntoni\nkeveämpi, jos en rikostani voikaan sovittaa.\n\nMARKETTA (Kahleen kiinnittäjille). Vääntäkää lujalle, viekää vankilaan\nse mies, siitä sydämmeni riemuitsee. (Tarttuu Hukan käteen.) Katso\ntuota tuossa, katso tarkoin, se on pulska poika! Katso! (Nauraa.)\n\nHUKKA (Peräytyy). Hullu, mene luotani!\n\nMARKETTA. Paneta vielä toiset kahleet ja katso sitten, se on kelpo isän\npulska poika. (Nauraa.) Nyt nauttii kosto!\n\nHUKKA (Rouvan luo). Lähtekäämme! Hyi, tuo nauru!\n\nROUVA. Sinä olet kalpea, sinä vapiset! Mitä hän puhui, tuo akka?\n\nHUKKA. Hän on mieletön, en tunne häntä. (Kerää malttiinsa.) Meillä ei\nole täällä enää mitään tekemistä, nämä rettelöt ovat nyt vihdoinkin\nlopussa.\n\nKOIRONEN (Hukalle.) Tarkotuksesi on siis saavutettu? Niinkö? Vaan entä\npuumerkit liittokirjaan? Oikeus maihin jää sittenkin talonpojille.\n\nHUKKA. Oikeus? Maat? Puumerkit?- Tämä olisi siis kaikki ollut\nturhuutta, kaikki hyödytöntä! (Huokaa.) Niin, niin se on ollut!\n(Rouvalleen.) Me lähdemme. (Posselle ja Loukkolalle.) Tehkää\nvelvollisuutenne, minä olen tästä saanut kylliksi! (Rouvalleen.) Tule!\n(Kiirehtivät pois.)\n\nPOSSE (Loukkolalle). Tässä ovat passitukset valmiina. Taipaleelle nyt\nroikka! Vangit riviin, asiaankuulumattomat pois! (Voudit järjestävät,\nerottelevat omaisia.) Nyt on myöhää vetistellä, nyt pannaan laki\ntäytäntöön.\n\nKIRKKOHERRA (Rukoilee). Taivas korkea, minä näen, että hylkäsit meidät.\nEn ansainnut, että olisit rukoukseni kuullut, en ansainnut nähdä\nlohdutuksen saapuvan kansalle, en kirkon kohoavan armosi merkiksi, —\nlaske minut rauhaan!\n\nKOIRONEN. Kirkostako puhutte, kirkkoherra? Se tosin merkitsee vähän\nkaiken tämän kurjuuden rinnalla, mutta sille olen nyt kumminkin\nrakennusluvan saanut — se on täällä.\n\nKIRKKOHERRA. Puhutko totta, Koironen? Uskoisinko?\n\nKOIRONEN. Tässä on lupakirja kirkon rakentamiseen, sitä ei enää kumota.\nSiinä asiassa voitimme. Mutta se olikin ainoa ja pienin.\n\nKIRKKOHERRA. Siis sittenkin armon merkki, toivon välähdys. Temppeli saa\nkohota alennuksestaan.\n\nKOIRONEN (Viittaa vankeihin). Mutta seurakuntaa se ei nyt enää paljoa\nhyödytä.\n\nKYLLÄSTINEN. Vai kirkko tähän sittenkin saadaan. Hartaasti oli sitä\ntoivottu, vaan vähän nyt enää sekään meitä lohduttaa!\n\nKIRKKOHERRA (Nousee). Paljo, Kyllästinen, paljo. (Puhuu kansalle.)\nSurunne ja tuskanne keskelle ilmestyy tämä lupa nyt kuin nouseva valo\nyön pimeyteen, — se on toivon valo. Herra, anna minulle anteeksi,\nettä epäilin, sinä et ole hyljännyt tätä kansaa, sinä sitä sen\nkurjuudessakin vaalit. Elkää epäilkö, te kärsivä joukko, kestäkää\ntoivossa, luottakaa edelleen oikeuteenne, pelastuksenne aika joutuu.\nMinä olin heikko, minä olin valmis luopumaan uskostani oikeuteen,\npysykää te lujina, vaikka kuljettekin pimeää tietä, sillä meille on se\nilmoitettu, ijankaikkinen oikeus elää.\n\n(Päät paljastuvat. Vankijoukko lähtee matkalle.)\n\n    (Esirippu ja loppu.)\n\n\n\n"]