[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAhOAR8YxbVfiQ2rTVcjQhsw98zWldUR3_Kladj4NQ_4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3491,"Runoja","Hellaakoski, Aaro",1893,1952,"3491-hellaakoski-aaro-runoja","3491__Hellaakoski_Aaro__Runoja",null,"runous",[],[],"fi",1916,3102,18939,false,13099,[22],"Finnish poetry -- 20th century",[24],"Poetry","\"Runoja\" by Aaro Hellaakoski is a collection of poems written in the early 20th century, specifically in 1916. This literary work encapsulates various themes related to nature, love, and human emotions, often intertwining personal reflections with broader existential musings. The collection showcases Hellaakoski's mastery in using vivid imagery and expressive language, a hallmark of early modernist poetry.  The poems in \"Runoja\" delve into a range of experiences and sentiments, featuring motifs of longing, the passage of seasons, and the complexity of human relationships. For instance, the poem \"Kaipuumme\" expresses a deep sense of yearning, comparing it to various natural forces, while \"Tuhlaajapoika\" reflects on the theme of squandering one's life in pursuit of freedom rather than material wealth. Through recurring symbols such as the moon, the changing seasons, and elements of Finnish nature, Hellaakoski invites readers to explore both personal and collective experiences, resonating with feelings of nostalgia and existential contemplation. The collection is rich in lyrical beauty and emotional depth, making it a significant contribution to Finnish literature. (This is an automatically generated summary.)",[],556,"Hellaakosken esikoiskokoelma sisältää viiteen osaan jaettuja runoja, joiden aihepiirit vaihtelevat luonnonkuvauksista ja vuodenajoista inhimillisiin tuntoihin ja kansanomaisiin tarinoihin. Runoissa esiintyy voimakkaita tunnelmia, kaipuuta ja pohjoisen luonnon voimaa.","Aaro Hellaakosken 'Runoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3491.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sami Sieranoja ja Projekti Lönnrot.","RUNOJA\n\nKirj.\n\nAaro Hellaakoski\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI\n\nKaipuumme\nMarssi lakeuksilta\nTalven tullessa\nKuu\nTakatalvi\nMurha\nKevätmyrsky\nKevättä katsomassa\nTuhlaajapoika\nKaksi\nConceptio artis\nSairaalassa\n\nII\n\nMetsäkissa\nTunnoton\nKuu-ukko\nNocturno\nPirut tanssahtavat\nViinamäen miehet\nMaalarit\nMaan toivot\n\nIII\n\nSalakuljettaja\nKyntäjä\nKahvisaunassa\nYöjalassa\nJahvetin rakastuminen\nJahvetin kosinta\nKorpikylän janne\n\nIV\n\nPoroporvarien laulu\nPaan\nMaallinen onni\nEihän sitä älyä puutu\nHärjän kosto\nOode kynäveitselle\nPyllymylly\nKoiranpennut\nLiian paha sappi\nHäpyä vailla\nVoi kun oisi sarvet mulla--\nLucifer\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nKAIPUUMME\n\n\n    Ei olko kaipuumme kuin haave naisen\n    tai sairaan näky, houre humalaisen.\n    Se olkoon merkki hengen voimakkaan\n    ja kruunu luomakunnan kuninkaan.\n\n    Se olkoon niinkuin kymin laaja uoma,\n    tuo monen puron yhteisvoimin luoma.\n    Näin hurjat voimat intohimojen\n    ne saakoot uoman, määrän yhteisen.\n\n\n\n\nMARSSI LAKEUKSILTA\n\n\n    Sa laakeihin rantoihin kuohuvan näät\n    meren korkeat, hurjat vaahtopäät.\n    Sa kosken kuulet kuin ukkosen\n    ja haukan kirkunan kaukaisen.\n\n    Nuo äänet on kuorona rinnassas.\n    Ja villi on leimaus katseessas.--\n    Peru päiviltä muinaisilta se lie\n    kun käytiin katkera kostontie.\n\n    Kas viuhuen tuorehet tuulet käy.\n    Ei katseenkantaman ääriä näy.\n    Lyö iskusi uksihin rautaisiin!\n    Ken paljon vaati, se palkittiin.\n\n\n\n\nTALVEN TULLESSA\n\n\n    Riemuin tunnet\n    talven tekevän raivaustyötään.\n    Kaiken mi silmää,\n    ruumista, henkeä äsken\n    painoi, vievät jäätävät viimat myötään.\n\n    Puhurin poika,\n    reippaasti rintojen rihkamat peitä\n    liian rakkaat!\n    Toivomme talvelta taasen\n    laajoja hankia, järviä jähmenneitä.\n\n    Toivoo inehmo:\n    Pakkasenkorkeat tähdet taivahalla\n    vihreä kuuan\n    lumisten metsien yllä;\n    elämä rinnassa uinuen kinosten alla.\n\n\n\n\nKUU\n\n\n    Kuu mykkä kumottaa,\n    tutkii, uinuuko hurja maa.\n\n    Kuin silmä äityen\n    poikaansa sairasta katsellen:\n\n    Laskeeko lepohon yölläkään\n    raskaan, kuumehoureisen pään?\n\n    Herääkö äkkiä parkaisuun,\n    painajaiseen ja sadatteluun?\n\n\n\n\nTAKATALVI\n\n\n    Pohjoinen huokuu katkerin, kolein tuulin.\n    --On toukokuu.\n    Arkana astuu ihminen katujen viertä\n    katse maassa, sinisin huulin\n      ja rinnassa arki.\n\n    Auringon kylmät säteet lankee viistoon.\n    --On toukokuu.\n    Kelmeät varjot. Ah, minä väsynyt niist' oon:\n    uhaten niinkuin siniset aaveet\n      ne hiipien käyvät.\n\n    Laulajat tyhjillä oksilla värisevät.\n    --On toukokuu.\n    Perhonen maassa, siivet paleltuneina.\n    Uhrinsa raskaan vaatii kevät.\n      Ja kurjet huutaa.\n\n    Kevähän hallat paljon toukoja löivät.\n    --On toukokuu.\n    Kiviset pellot harvoin ne heilimöivät.\n    Pohjoistuulet tuutivat niitä,\n      ne sammalta kasvaa.\n\n\n\n\nMURHA\n\n\n    Julman murhan näin kerta,\n    raitin hulvehillaan verta.\n    Lapsi olin. Siit' on monta\n    vierryt vuotta armotonta.\n\n    Vielä nytkin unestani\n    herätä voin kauhuissani.----\n    Takanani juostavaksi\n    kuulen. Näen miestä kaksi.\n\n    Takimmainen juostessansa\n    hakkaa toista puukollansa.\n    Aivan luona jalkojeni\n    pakenijan henki meni.\n\n    Horjui, heilahutti kättä,\n    kaatui ääntä päästämättä.\n    Toinen puukon maahan nakkas,\n    hyppäs niskaan, puri, hakkas.\n\n\n\n\nKEVÄTMYRSKY\n\n\n    Kylmä tuuli soi.\n    Hiekkapilvet piehtaroi.\n    Puitten tyhjät oksat rapisevat.\n    Mustat lehdet entiskesän\n    maassa karkelevat.\n\n    Taakkaa kantaen\n    astuu vaivoin poikanen.\n    Polvet notkuu. Selkä kumarainen.\n    Hiekka ruoskii huulet veriin.\n    Liehuu puku repaleinen.\n\n\n\n\nKEVÄTTÄ KATSOMASSA\n\n\n    Hei humise kevähän tuuli\n    nyt halki hankien maan.\n    Jo korvani kiurun kuuli.\n    Käyn kevättä katsomaan.\n\n    Voin sukset jo aittaan kantaa.\n    Nyt pieksuni voitelen\n    ja kohti ulapan rantaa\n    käyn hiljaa, kurkkien.\n\n    Jo kaukaa äänet kuulen\n    nuo hurjat keväiset.\n    Kun rannalle ehdin, luulen\n    kaikk' irti on aavehet.\n\n    Kuin intohimot hullut\n    sydämissämme siitetyt\n    vapahaks olis äkkiä tullut\n    ja hyppelis hihkuen nyt.\n\n    Ja ilmassa vinkuu ja soipi\n    ja tuhannet siivet lyö.\n    Keväthenget ne karkeloipi\n    kevätlintujen siivet lyö.\n\n    Kun hiihtelin viikko sitten\n    ja tähysin seljälle päin,\n    helyn kuulin jäähilsehitten,\n    lumiaavikon aution näin.\n\n    Nyt jäätiköt sihisevät,\n    lepän norkot on puhjenneet.\n    Se saapui se toivottu kevät.\n    Ja kohisten käyvät veet.\n\n    Mut pälvillä, lammikoissa\n    on hilpeät, tuliset häät.\n    On arkainkin arkuus poissa:\n    kevättaistelut kuulet, näät.\n\n    Kun suokulaisurosta kaksi\n    noin naaraasta taistelee,\n    voit päästä todistajaksi\n    miten rakkaus villitsee.\n\n    Voit astua kohti niitä--\n    ne eivät sinua nää.\n    Vain hiukkasen siirtyvät siitä,\n    taas alkavat temmeltää.\n\n    Niin korvissa soipi ja helää.\n    Niin hanget höyryävät.\n    Niin jokainen mätäs elää.\n    Puut tuulessa hymisevät.\n\n\n\n\nTUHLAAJAPOIKA\n\n\n    Moni kallista aikaansa tuhlaa\n    mua neuvoen, opastaen\n    ja viitaten vanhempiini\n    ja töihin taattojen.\n\n    Se totta on, vanhempaini\n    ilo suurin on tarmo ja työ,\n    he paljoon vedota voivat\n    kun tuomionkello lyö.\n\n    Mut vaikea monelle lienee\n    ero maisesta tavarastaan\n    kun Neulansilmänportin\n    on kysymys vastassaan.\n\n    Muut kootkoon kultia, heille\n    se nautinto suotakoon.\n    Ei kateus mieltäni paina,\n    minä Tuhlaajapoika oon.\n\n    Minä riemuin kujilla tuhlaan,\n    minä kaikkeni annan pois.\n    Ei paina mammonan taakka\n    jos huomenna kuoltava ois.\n\n    Mikä määrä on elämällä,\n    mikä minulla, Herra ties!\n    Minä tahdon rikasna elää\n    ja kuolla kuin köyhä mies.\n\n    Ja tuomiokellot kun soittaa,\n    tilipäivä kun tullut on,\n    käyn etehen tuomareitten\n    ja mieli on pelvoton.\n\n    Minä käteni tyhjät näytän.\n    \"Tässä, Herra, on leiviskäs;\n    pois lahjasi kaikki annoin,\n    olen köyhänä edessäs.\"\n\n\n\n\nKAKSI\n\n\n    Kaks miestä lähti kilvan\n    nyt neittä kosimaan.\n    Mut tietä matkallansa\n    ei tiennyt kumpikaan.\n\n    He astui puoli päivää\n    niin haaraantui jo tie.\n    Nyt kumpikohan niistä\n    se neidon luoksi vie?\n\n    Se toinen miesi istui\n    ja ratkes itkemään.\n    Se toinen astui eespäin\n    ja lauloi mennessään.\n\n    Niin sattumalta kulki\n    hän tietä oikeaa.\n    Jo ennen iltapäivää\n    hän neidon saavuttaa.\n\n    Näin itkeehän ne toiset\n    ja toiset laulelee.\n    Näin toiset tietä käyvät\n    kun toiset arvelee.\n\n\n\n\nCONCEPTIO ARTIS\n\n\n    Vaikka petyin. Vaikka petyin,\n    silmin tiukkaan jännitetyin\n    aijon käydä näin\n    yhä eteenpäin.\n\n    Irti pääsit. Hetaleita\n    vanhoja ja vaalenneita\n    jäi vain kourihin\n    kun sua kahmasin.\n\n    Oothan ylen kirjavissa\n    helyissä ja rihkamissa\n    joit' on koonnehet\n    vuodet tuhannet.\n\n    Kerta vielä rautavöihin\n    joudut näihin käpälöihin\n    vaikk' ois auttajas\n    kaikki apunas.\n\n    Silloin sormin raatelevin\n    riemumiellä päältäs revin\n    vuosisatojen\n    luoman peittehen.\n\n    Sinut tahdon alastonna,\n    helmetönnä, maalitonna\n    vailla rihkamaa\n    muitten antamaa.\n\n    Näytän muotos maailmalle,\n    huudan joka kuulijalle\n    niinkuin _minä_ näin\n    sinut edessäin.\n\n\n\n\nSAIRAALASSA\n\n\n    1\n\n    Matkani polkenut oon\n    pitkään tiettömään hankeen.\n    Nousemattani lankeen\n    yöhön autioon.\n\n    Innoin kuumeisin\n    etsin. Ja löysin tieni.\n    Vaikk' oli voimani pieni,\n    yksin ponnistin.\n\n    Onko etsijän syy\n    jos hän astuu harhaan?\n    Jos hän liian varhaan\n    hankeen kylmettyy?\n\n\n    2\n\n    Minä tunnen, on vihdoin hetkeni tullut.\n    En kysele mitään.\n    Mut kuitenkin sammuvin silmin\n    yhä katson itään.\n\n    En armoa ano. En syytä ketään.\n    Syyn itse pidän.\n    Mut ihmettä varroten katson\n    yhä puoleen idän.\n\n\n    3 Yö sairaalassa\n\n    Tuuli ulvoo. Nurkat soi.\n    Ruutuhun vihmoo vettä.\n    Ken veisi polton otsaltain,\n    kuivaisi kyynelettä.\n\n    Kiviset seinät kaikuvat\n    kuolevain valitusta.\n    Miksi on päivä niin lyhkäinen\n    yö niin pitkä ja musta?\n\n    Takaa seinän kuuluu taas\n    voihketta tuskaisata.\n    Naapuri nyt. Minä huomenna.\n    Sehän on elämän rata.\n\n\n    4\n\n    Mennyt mies. Mennyt mies.\n    Näinkö sun loppui ties?\n    Ken olis uskonut eilettäin\n    kohtalon päättyvän näin.\n\n    Käyköön niin. Käyköön näin.\n    Kuulen jo viereltäin\n    kalkkehen tahdikkaan.\n    Viikate terotetaan.\n\n\n    5 Syysaurinko\n\n    Ah aurinko kallis syksyinen,\n    näin ihmeitä aikaansaat sa!\n    Veren lämmität äsken hyytynehen\n    ja kullalla hivelet maat sa.\n\n    Ja ma kulkevani uneksun\n    satumaassa kaukaisessa\n    mun tarhani tarkoin vaalitun\n    salarauhassa, katvehessa.\n\n    Nyt korjuupäivä on viinies,\n    väki nuori laulaen töissä.\n    Hei kypsynyt terttu huulilles\n    ja kulmasi seppelöi sä!\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\n METSÄKISSA\n\n\n    Kuin pystypäisnä ma tulinkaan\n    ja kuin mun säiläni säkenöivät!\n    Ma tiesin kuinka Ne Suuret löivät.\n    Ma olin saapunut voittamaan.\n\n    Näin astuin karkelon askelissa\n    ja säilää kirkasta säihkyttäin.\n    Mut silloin äkkiä edessäin\n    oli metsäläinen--yks villikissa.\n\n    Ja nopeammin kuin ajatus\n    se kiljuin karkasi käteheni\n    ja sieppas valmihin aseheni,\n    pois viskas. Kuolo ja kirous!\n\n    Ja sitten kynsi tuo vainolainen,\n    näin vuoroin kidutti, ilkamoi.\n    Mies asehitta hän mitä voi--\n    joko nöyrtyy taikka lyö leikiks vainen.\n\n    Ma nöyrryn etehen polvies\n    ja pyydän--armoa, älä kosta.\n    Mut kerran säiläni viidakosta\n    jos löydän----tuossa on sydämes!\n\n\n\n\nTUNNOTON\n\n\n    Yks suukko silmään\n    ja toinen suulle!\n    Ma sua lemmin,\n    jo etkö kuule?\n\n    Kuin hepo laiska\n    mi torkkuu työssä\n    jos revi kuinka\n    tai puulla lyö sä!\n\n    Niin kylmä oot sa,\n    et liikahdakkaan----\n    Jo herää, armas,\n    ma puulla hakkaan!\n\n\n\n\nKUU-UKKO\n\n\n    Sa muistatko kun me kahden\n    hämyhetkinä soudeltiin\n    yöhiljaista pintaa lahden\n    ja kuuta katseltiin?\n\n    Oli suuri persokesti\n    tuo turpeaposki kuu.\n    Se pilviä hirmuisesti\n    söi--mut eipä kelpaa muu.\n\n    Se kiipesi kautta taivaan\n    kovin ähkyen, puuskuttaen\n    ja jos pilven se kiinni sai vaan,\n    söi poskeensa raukan sen.\n\n    Niinpä viimein syöneheksi\n    sai itsensä uuvuksiin.\n    Sai naamansa rasvaiseksi\n    ja sormensa sokeriin.\n\n    Niin huuli lerpallansa\n    se hymysi meille kuin\n    ois halunnut vatsahansa\n    syödä meidätkin yksin suin.\n\n    Niin silloin. Nyt katsoppa kuuta,\n    se näyttääkö hymyyvän!\n    Jumalaut, eipä paljon muuta,\n    minä luulen sen itkevän.\n\n    Se sai sen rangaistuksen\n    min ahmatit aina saa,\n    vuoskautisen katumuksen\n    kun vatsaa jomottaa.\n\n\n\n\nNOCTURNO\n\n\n    Ma ruorissani torkun. Itsekseen\n    käy pursi. Purjeet riippuu yli veen.\n    Mua kyllästyttää taivaan kirkkaus.\n    Ma värisen. Ei tunnu tuulahdus.--\n\n    Niin, torkun minkä kylmältäni saan\n    ja mietin mikä kumma kuhertaan\n    tuon _teiren_ panee öisin. Mulle nyt\n    on pieni perhedraama selvinnyt.\n\n    Kas teiri, sehän emäntäinen on\n    mi vartoo saapumista puolison\n    ja sängyss' itseksensä mouruaa\n    ja pohtii saarnan juonta ankaraa.\n\n    Nyt _käki_--sehän tietysti on mies--\n    hän mistä saapuneekin, herraties,\n    mut maireasti \"kukkuu kukkuu\". Kas\n    tuo eikö osannutkin peijakas!\n\n    Tuo vanha juopporatti tietää sen\n    mi parhain vaimolle on mielehen.\n    Kai luovaa hän kuin laiva, kallistuu,\n    mut \"kukkuu kukkuu\" senkin simasuu.\n\n    Ja vaimo, vähitellen leppyy hän\n    ja tuntee sydämensä heltyvän.\n    Mut vielä, kuinkas muuten, ärisee\n    ja kukkujalle todet tulkitsee:\n\n    \"Ne kukkuvathan muutkin toisinaan\n    saa viina viisahankin kukkumaan.\n    Sa kukut yötä päivää, kelvoton.\n    --Kuin käki, päissään--sananparsi on.\"\n\n    Mut kun jo aikaansaatiin sovinnot\n    ja toistaan syleilivät aviot,\n    kun metsän hiljaisuuden rikkoi vain\n    yörastaan laulu takaa kukkulain,\n\n    niin silloin suloisimmat tuntehet\n    nyt tärvää lapsukaisen tyrskehet.\n    Kas vanha tuttu onhan lapsikin,\n    sen pieneks _paarmalinnuks_ luulisin.\n\n    Tää liikaa on, sen naapurikin ties,\n    tuo vanha, hermostunut poikamies.\n    Hän karjasee \"kraak kraak\" ja nokallaan\n    lyö puuhun tulkitakseen raivoaan.\n\n    Yöpuultaan suoraan hyppää siivilleen\n    tuo lemmon vanhapoika; väsyneen\n    \"kraak kraak\" taas ärjyy lentäin eteenpäin,\n    näin koko metsän väen herättäin.\n\n    Voi sua, hermostunut poikamies!\n    Sa risti oot ja vaiva naapuries.\n    Enemmän mangunnallas häiritset\n    kuin pienet perheriidat kymmenet.\n\n    Niin nytkin herää metsän asukkaat.\n    Nyt _varis_ haukutaan. Ja raivokkaat\n    soi manaukset korvissani mun.\n    Pien perhedraama hukkuu meluhun.\n\n    Jo tuuli herää. Purjeet pullistuu\n    ja pursi nytkähtää ja ulkoutuu.\n    Taa jääpi niemi kuusimetsineen\n    ja käki toraisine rouvineen.\n\n\n\n\nPIRUT TANSSAHTAVAT\n\n\n    Viekkahin vekkuli olla voipi\n    kesä, vaikk' olis sateinenkin.\n    Näin käy.--Sataa ja ikkunat soipi.\n    Nukkujat täyttää jok'ainoan penkin.\n\n    Silloin heräät. Kas, aurinko paahtaa\n    vasten kasvojas pilkallisesti.\n    Juokset ulos--se olla mahtaa\n    ihme joka vain hetkisen kesti.----\n\n    Seisot tuhmana kartanolla,\n    ihmeissäs unta silmistäs hierot.\n    Tuumit--taidat unissas olla\n    taikka on silmäsi turkasen kierot.\n\n    Ei, tämä totta on! Katsothan lonkaan\n    viimeiseen jok' on kaukana tuolla.\n    Mutta--juupelit mitä ne onkaan,\n    pienet, karvaiset, koipies puolla.\n\n    Vääräsääriä peijakkaita\n    piirissä ympärilläsi hyppää.\n    Kas, ei ne karta ihmismaita!\n    Yksi jo takkisi helmasta nyppää.\n\n    Tulivat tänne metsistänsä.\n    Pitkää nenää näyttävät. Tiehen\n    juoksevat huiskien hännällänsä.\n    --Nauraa täytyy sun, vakavan miehen.\n\n\n\n\nVIINAMÄEN MIEHET\n\n\n    Rakkaat veljet Bakkuksessa,\n    laulu laulakaa.\n    Vaipassansa kukkaisessa\n    kutsuu viinamaa.\n\n    Pieni mettiäinen maassa\n    maaten kellittää,\n    humalassa autuaassa\n    hiljaa pöräjää.\n\n    Sinne käykää kärsiväiset\n    viinamäkehen\n    jossa pienet mettiäiset\n    potkii pöristen.\n\n    Vaipassansa kukkaisessa\n    kutsuu viinamaa.\n    Rakkaat veljet Bakkuksessa,\n    laulu laulakaa.\n\n\n\n\nMAALARIT\n\n\n    Osasi ne ennen pienet poijat\n    pitkän ryypyn ottaa.\n    Sanoppas vaari ja sanoppas taatto\n    eikö se ole totta.\n\n    Eikä sitä ennen moitittu\n    sitä ryypyn ottajata\n    eikä sitä silmille syljetty\n    eikä viety kunniata.\n\n    Nyt ne kulkevat piimäparrat\n    kimröökitörppö vyöllä\n    eikä ne meitä mustaamatta\n    jätä päivällä eikä yöllä.\n\n    Meitä ne maalaa ollakseen\n    sitä puhtahammat itte.\n    Mustan rinnalla harmajakin\n    on valkiampi sitte.\n\n\n\n\nMAAN TOIVOT\n\n\n    1 Keltanokat\n\n    Nyt nostakaatte jalkaa\n    ja askel astukaa.\n    Kas nythän matka alkaa\n    tiet' mutkittelevaa.\n\n    Meit' aina tähän asti\n    on takaa työnnetty.\n    Me aina liukkahasti\n    on muille myönnetty.\n\n    Nyt askel astukaamme\n    vaikk' takaperinkin.\n    Siit' ehkä naurua saamme\n    --oma oli se kuitenkin.\n\n\n    2 Karhunpoika\n\n    Hän ei kuule, hän ei nää.\n    Hän kävellä lääpöstää.\n    Ja suuret kengät katuhun lyövät.\n      Katuhun lyövät.\n\n    Miks on karhumme karvaisen\n    niin katsanto murheinen?\n    Mikä onkaan mieheltä luonnon vienyt?\n      Luonnon vienyt.\n\n    Rohvesoorilta repposet?\n    Vai neiolta rukkaset?\n    Niin kesyttää maalima karhunpoikaa.\n      Karhunpoikaa.\n\n\n    3 Kohmelo\n\n    Satehinen aamuyö.\n    Jossain kello kuutta lyö.\n    Astun kotiin juomingeista.\n    Käydä voin mut en voi seista.\n\n    Harvat on ne kulkijat\n    jotka vastaan sattuvat:\n    Konstaapeli. Lantakuski.\n    Kuuluu auton ammahduski.\n\n    Rientää kiirein askelin\n    työhön proletaarikin.\n    Hetkeks seisomahan jääpi.\n    Kulmiansa rypistääpi.\n\n    Aatteleepi tietysti:\n    \"Perrkelehen porrvari,\n    kansan hiki taas on sille\n    mennyt päähän, mässärille.\"\n\n    Mutta kummempaakin nään.\n    Ovest' ulos heitetään\n    nainen, kasvot sinelmissä,\n    toinen kenkä hyppysissä.\n\n    Ah, ma arvaan, onhan taas\n    joku nuori Toivo Maas\n    porton rahat varastanut,\n    kiitokseksi kurittanut.\n\n    \"Ihmisyyden ihanteet.\"\n    \"Isänmaa.\" Ja \"aattehet\".\n    Paljon tunnen kaunehia\n    sanoja ja lauselmia.\n\n    Tulee aamu illasta.\n    Vitkaan haihtuu humala.\n    Tunnen päässä pakotuksen,\n    vatsassani kuvotuksen.\n\n    Sepät riehkat saapuvat.\n    Koputtavat vasarat\n    ensin harvaan, yksitellen.\n    Nopeammin--vähitellen.\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\nSALAKULJETTAJA\n\n\n    Hei kopukka,\n    nostele koipias vinhempään.\n    Meillä on matka\n    ylitse vonkuvan jään.\n\n    Hei kopukka,\n    kaksiöistä jäätä on ties.\n    Rannalla ampuu\n    noituen kruununmies.\n\n    Hei kopukka.\n    Jäät ne murtuvat ulvoen.--\n    Taisitpa juosta\n    laukkasi viimeisen.\n\n\n\n\nKYNTÄJÄ\n\n\n    Nääh! Nää,\n    senkin pässinpää.\n    Ruoska ohjatkoon\n    taas sun vakohon.\n\n    Vaihtuvat\n    vuodet katkerat.\n    Korven raatajain\n    työ ei vaihdu vain.\n\n    Liitä näin\n    hyvin, huonoin säin\n    vako vakohon\n    saakka kuolohon.\n\n\n\n\nKAHVISAUNASSA\n\n\n    Kahvipannuja joukko lörpöttää\n    pihisten, poristen kuumalla kiukahalla.\n    Mikäs on pannujen lörpöttäissä nyt\n    kun on lämmin, valtava roihu alla.\n\n    Ämmät piirissä suuta pieksävät\n    maristen, peukalot pyörien, lerpalla huuli.\n    Hätäkös ämmien pöristä kyllin kun\n    kiukaalta lempeän, lämpimän pihinän kuuli.\n\n    Sielläpä kiehuu kahvikultaa taas,\n    vanhalle sydämelle roppia oivaa.\n    Miesten katseilta piilossa parhaalla\n    tuohella ämmät pannujen liekkiä hoivaa.\n\n    Piiput suuhun ja nuuskaa nokkahan!\n    Sillä se toipuu syntinen ämmäluuska.\n    Mikä ois hätänä kun on tarjona näin\n    suulas kumppali, kahvi ja piippu ja nuuska.\n\n\n\n\nYÖJALASSA\n\n\n    Kilikali kilikali pom pom pom.\n    Poikia matkalla on on on.\n    Nouseppa tyttö naapurin.\n    Aiai naapurin.\n    Tule minun kanssani tansseihin.\n    Tansseihin.\n\n    Heinäsäkki ja kaalinpää.\n    Aiai kaalinpää\n    sänkyhys koita peitellä.\n    Peitellä.\n    Sitte kun saapuu sulhanen.\n    Aiai sulhanen\n    löytää morsion hiljaisen.\n    Hiljaisen.\n\n    Lintunen sylihin istumaan.\n    Aiai istumaan.\n    Polle, juoksuhun reippaampaan.\n    Reippaampaan.\n    Kilikali kilikali pom pom pom.\n    Poikia matkalla on on on.\n\n\n\n\nJAHVETIN RAKASTUMINEN\n\n\n    Passaa siinä miehen kelliskellä,\n    luojan viisautta ihmetellä.\n    Hiirenkorvalla jo ovat puut.\n    Aurinkoinen kaivonvintin nenään\n    laskeutuupi paistain kesäisenään\n    jotta hautuu ihmislapsen luut.\n\n    Jahvetti hän pihanurmikolla\n    makaa, herttaisella nautinnolla\n    tuntein kevään polton seljässänsä.\n    Puree ruohonkortta. Painaa päänsä\n    nuoreen ruohokkoon ja katselee\n    kuinka itikat niin monenlaiset\n    siellä hyörii. Pörrää ampiaiset----\n    uinahtaapi mies ja hymyilee.\n\n           *   *   *\n\n    Herää hirmuisehen meteliin.\n    Lehmät ammuu, vasikat kuin villit\n    hyppii. Piiat, rengit juoksee niin\n    kuin ois tulipalo. Pajupillit\n    kimeästi kaiken yli soivat.\n\n    Huomaa Jahvettikin--piiat nyt\n    karjan ensi kertaa ulos toivat.\n    Uni silmistä on hälvennyt\n    ja hän katsoo kuinka häviääpi\n    juosten karja metsään. Pihaan jääpi\n    piika Maija vain. Ja kaukaa soivat\n    paimenien pajupillit oivat.\n\n    Jahvetti hän jääpi tuijottamaan\n    pitkäks aikaa mielikuvaan samaan:\n    Piika Maija kuinka rivakasti\n    liikkui karjan kesken, hääräten\n    paljain pohkein, aina polviin asti\n    nostettuna hame raitainen!\n\n    Nyt hän seisoo tuossa portahalla\n    punaposkisena. Rinta huohottaa\n    hihattoman piikkopaidan alla.\n    Hymyten hän suorii uhkeaa\n    tukkaa, auvennutta kahakassa\n    Tulee siihen, selkä kippurassa,\n    talon kissa, hankaa kylkeään\n    Maijan pohkeesehen pyöreään pyöreään----\n\n           *   *   *\n\n    Näky tuo se Jahvettihin sytti\n    oudon himon. Ranttehelle hän\n    astui, ähkyin hirren pisimmän\n    nosti ja sen maahan jymähytti.\n\n\n\n\nJAHVETIN KOSINTA\n\n\n    Koivun oksalla pikkuinen lintu\n    koriasti laulaa rimputtaa.\n    Jahvetti puristaa Maijan kättä\n    muttei sanoja suustaan saa.\n\n    Vartoo se Maija pitkän kotvan,\n    vartoo ja viimein juoksee pois.\n    Jahvetti katsoa töllöttääpi,\n    ölähtää niinkuin epatto ois.\n\n    Itkua nielee ja kivellä paiskaa\n    koivuhun kohti laulajaa.\n    \"Hiivatin hottinen, yhä se siinä\n    oksalla tirskuu ja rimputtaa.\"\n\n\n\n\nKORPIKYLÄN JANNE\n\n\n    Hampparikuningas kuulu\n    kautta Pohjanmaan,\n    Etelän-Hessu. Hän saapui\n    keväällä Korpelaan.\n\n    Pyhäisnä iltana Seuran\n    talolla pirtua möi.\n    Riehui ja rehenteli,\n    poikia puukolla löi.\n\n    Kauhistui kylän naiset.\n    Miehet hymähtivät--\n    monet on höyhennetty\n    sankarit ylväämmät.\n\n    Olipa tanssit taasen.\n    Hessu temmelsi taas,\n    pyörähti kantapäillään,\n    karjuen miehiä kaas.\n\n    Hätkähti penkillä Janne\n    harmajapartainen.\n    Yhdellä hyppäyksellä\n    hampparin etehen\n\n    loikkasi, paukautti yhteen\n    suuret kouransa hän\n    edessä Hessun nenän\n    äkkiä kelmenevän;\n\n    kämmenensä oman\n    puukolla halkaisi,\n    korvalle kuningasta\n    sitten läimäytti.\n\n    Pudotti puukkonsa Hessu,\n    hiipi porstuaan\n    verinen kämmenenjälki\n    paistaen poskessaan.\n\n\n\n\n\nIV\n\n\n\n\nPOROPORVARIEN LAULU\n\n\n    Meitä varten on luotu maa.\n    Meitä Jumala rakastaa.\n    Aikaamme emme himossa vietä,\n    kuljemme kultaista keskitietä.\n\n    Varovasti ja harkiten\n    saamme parahan tuloksen.\n    Olkaamme kitsaat ja tunnontarkat\n    niin on taskussa monet markat.\n\n    Siviät oomme ja hurskahat,\n    siksi riettahat nurisevat.\n    Mutta me heidät kukistamme,\n    täytämme maailman lapsillamme.\n\n    Luonnonlaki on muuttumaton:\n    lampahan lapsi lammas on.\n    Alussa miks ei jo luotu, miksi\n    kaikki ihmiset lampahiksi!\n\n\n\n\nPAAN\n\n\n    Luin paljon runoutta siihen aikaan\n    ja tutkin Kreikan mytologiaa.\n    Mielkuvitus kuin lennokkaaksi saikaan!\n    Kuin satua ja unta oli maa.\n\n    Ma kuljin lieväss' runohumalassa,\n    Dryadein, Paanein metsät kansoitin.\n    Ja kotikoivun iltahuminassa\n    soi lyyran helke kirkkaan antikin.\n\n    Ah, kerran luulin Paanin nähneheni\n    ja juoksin katsomahan otusta.\n    Mut mitä näin? Mies repalainen meni\n    ja noitui, kiskoi sarvist'--pukkia.\n\n\n\n\nMAALLINEN ONNI\n\n\n    Eihän se maallinen onni,\n    eihän se saavu näin\n    että me rakastelemme\n    yöllä, avopäin.\n\n    Vilustuahan voisit.\n    Tauti äkkiä vois\n    kesken nuoruutesi\n    korjata sinut pois.\n\n    Saapuisit tuomiolle\n    jumalten etehen.\n    Tulisi tuosta ilmi\n    kuolemas tahallinen.\n\n    Jumalat harmajaparrat\n    otsaansa rypistäis.\n    Tuomio ankara sulle\n    tällaiseksi jäis:\n\n    \"Yöllä ken haaveksiessa\n    viluhun kuollut on,\n    haavehittensa vanki\n    ijäti olkohon.\n\n    Runoilijaksi Suomeen\n    heti hän pantakoon\n    itkemään kaihojansa\n    yöhön ja kuutamoon.\"\n\n    Niin sulle taivahan portit\n    sulkeutuis rämähtäin.\n    Joutuisit takaisin joukkoon\n    ihmisten ilkeäin.\n\n    Kulkisit täällä niinkuin\n    monikin kummitus.\n    Huulilla sonetti sairas,\n    rinnassa haikeus.\n\n\n\n\nEIHÄN SITÄ ÄLYÄ PUUTU\n\n\n    Kas niin.\n    Näin, näin sitä lennettiin!\n    Rapakossa istullaan\n    nyt laulaa saan.\n\n    Hyh-hyy\n    Se on kengänkorkoin syy.\n    Ne kun on niin liukkahat\n    ja viekkahat.\n\n    Apu ois:\n    lyön kengänkorkoni pois!\n    Mikäs sitten, hahhah--haa,\n    mikäs luiskahtaa?\n\n\n\n\nHÄRJÄN KOSTO\n\n\n    Älä ärsytä härkää mi vertasi janoo!\n    \"On härjällä äly\"--Joel Lehtonen sanoo.\n    Voi olla--äly kuin eläimillä.\n    Mut järkeä suurempi viha on sillä.\n\n    Ja vihalla jota siis äly ei ohjaa,\n    ei ääriä sill' ole, laitaa, ei pohjaa.\n    Kies varjele hulluilta härjiltä meitä.\n    Ne vihaansa ei edes haudassa heitä.\n\n    Ties mistä se moinen houkkio touvaa\n    ja mitä sen päähän milloinkin pouvaa.\n    Se murskaa sun ja sun sukukuntas,\n    ei rauhassa anna sun nukkua untas.\n\n    Se tahaltaan ketunmyrkkyä syöpi!\n    Jos lahtari lihat sun rouvalles myöpi,\n    saat hyvästit ottaa maailmasta.\n    Se härjän kosto on kamala vasta.\n\n\n\n\nOODE KYNÄVEITSELLE\n\n\n    Siin' on puukko pöydälläni.\n    Tekasenpa laulun tuosta.\n    Usein täytyy laulajalla\n    tyhjemmästä jutun juosta.\n\n    Jutun juosta, innon palaa,\n    sauhun nousta taivahalle.\n    Sauhun, niin sen nousta täytyy\n    vaikk' ei oiskaan tulta alle.\n\n    Niinkuin kerran Aabelilla,\n    niin nyt nouskoon sauhu musta,\n    julistakoon kynäveitsen\n    korkeata kutsumusta.\n\n    Jos sun kynäs tylsyneepi,\n    älä tuota huoli surra--\n    äkkiä se terotetaan\n    kun on puukko millä purra.\n\n    Terotetaan niinkuin moni\n    tylsä miesi viinaksilla.\n    Yksi vain on vika pieni\n    auttajilla molemmilla:\n\n    Lyhemmäksi kynä käypi\n    joka lastun vuolennalta,\n    lyheneepi lyhyt mieli\n    joka viinapisaralta.\n\n\n\n\nPYLLYMYLLY\n\n\n    Osuit päähän taikka nilkkaan,\n    pitää saamas pilkka pilkkaan.\n    Suokoon taivas että pyllyyn\n    kasvais sulle häntä pisin.\n    Joutuisitpa aika myllyyn\n    siitä kun ma puistelisin!\n\n\n\n\nKOIRANPENNUT\n\n\n    Jos koiranpennut puree saapastani,\n    on parhain kun sen kiskon jalkahani.\n    Kun sitten peijakkaita potkasen,\n    saa saappahani rauhan--luulen sen.\n\n\n\n\nLIIAN PAHA SAPPI\n\n\n    Voi kun sisua kirveltää\n    kun täytyy olla hiljaa.\n    Jos mun tahtoni täyttyisi,\n    sais hauankaivaja viljaa.\n\n    Pantu on pienelle poijalle\n    se liian paha sappi.\n    Ei tätä sisua sammuttaa\n    vois lumisinkaan Lappi.\n\n\n\n\nHÄPYÄ VAILLA\n\n\n    Kyllähän sen kaikki tietävät,\n    minä paha olen puremahan.\n    Mulla on terävät hampahat\n    ja purasen haavan pahan.\n\n    Pientä minä purasen ja suurempaa,\n    en heikompaakaan säästä.\n    Jos en eestä uskalla\n    niin purasen kantapäästä.\n\n    Ennen oli hävyllä pitkä häntä\n    kun en ollut minä mailla.\n    Heti kun minä sain hampahat,\n    oli häpykin häntää vailla.\n\n    Rinnassa on mulla merkkinä\n    nyt hävyn häntätupsu:\n    Siinä se seista törröttää\n    eikä arkana alas lupsu.\n\n    Kyllähän sen kaikki tietävät,\n    mua ei piä liki tulla.\n    Terävät hampaat ja törkiä suu\n    on aina ollunna mulla.\n\n\n\n\nVOI KUN OISI SARVET MULLA----\n\n\n    Voi kun oisi sarvet mulla\n    pienet käyräpäiset,\n    tukan alta piilostansa\n    tuskin näkyväiset.\n\n    Sarvet niinkuin Saatanalla\n    oli olemassa\n    kun ma kuvaraamattua\n    tutkiskelin lassa.\n\n    Hattu nykyään on päässä\n    joka kulkijalla.\n    Kenpä tietää mit' on minkin\n    silkkihatun alla.\n\n    Pökkääjäksi oisi mulla\n    lahjat synnynnäiset.\n    Voi kun saisin sarvet pienet,\n    pienet käppyräiset.\n\n\n\n\nLUCIFER\n\n\n    Lucifer, Lucifer,\n    mistä sait sa kylmän sydämes?\n    Mistä myrkyn kielelles?\n    Mistä halun leikittelyyn julmaan\n    mutta klovnin naurun silmäkulmaan?\n\n    Lucifer, Lucifer,\n    isä älyn, henki vapauden,\n    miss' on voimas entinen!\n    Miksi naurat ilkkuin itsellesi?\n    Purasitko omaan kielehesi?\n\n    Lucifer, Lucifer,\n    kaikki opetukses vakavat\n    ilmaa täyteen puhallat.\n    Teetät niillä pienen lentoretken.\n    Naurat, naurat makeasti hetken.\n\n\n\n"]