[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwtlTKDc4UGRCPkkhBtdIOY_QmGlkCAySjxUZdHTxcfc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3492,"Pyhä Yrjänä eli Runous, rakkaus ja raha","Haarla, Lauri",1890,1944,"3492-haarla-lauri-pyha-yrjana","3492__Haarla_Lauri__Pyhä_Yrjänä","Kolminäytöksinen huvinäytelmä","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1926,null,14053,86834,false,76271,[24],"Finnish drama -- 20th century",[26,27],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Pyhä Yrjänä, eli Runous, rakkaus ja raha: kolminäytöksinen huvinäytelmä\" by Haarla is a three-act comedy play written in the early 20th century. It’s a sharp, metatheatrical satire where a penniless writer engineers a charity staging of the Saint George legend to pit poetry, love, and money against one another in a small-city milieu. The comedy revolves around the ambitious actor Eevert Urpia, the powerful mayor Adam Bilde, Bilde’s captivated wife Ruth, the exacting critic Ihanelma Palmu, and the barber–balladeer Polle, as desire and finance clash on and off the stage. Expect playful irreverence about cultural authority, sly plotting, and romantic entanglements that threaten public respectability.  The opening of the play sets the scene in the mayor’s grand home, where the impoverished playwright Hans Korp spars with a vain actor, a cautious theater director, and a self-important critic, while secretly ferrying a note from Ruth to the actor Urpia. Spotting a chance to turn life into drama, Korp rewrites the pious Saint George pageant into a bolder love-and-revolt piece: during rehearsal the crowd (egged on by Lill’ Margit) cries down the “king,” Urpia’s Saint George openly woos Ruth-as-princess, and the enraged mayor storms in, vowing to fire Urpia. At the start of the second act in the “Nubia” restaurant, Polle pines for Lill’ Margit, Selma pleads and is rebuffed by Urpia, and Ruth arrives, determined to choose love; Korp insists they need cunning, not blunt confession, to outwit the mayor. He then stage-manages a farcical trap with Lill’ Margit on a sofa and Bilde arriving alone, a setup poised to compromise the mayor just as other guests begin to enter. (This is an automatically generated summary.)",[],260,"Kolminäytöksinen huvinäytelmä käsittelee taiteen, tunteiden ja taloudellisen menestyksen suhdetta. Pormestarin taloon sijoittuvassa tarinassa kohtaavat köyhä kirjailija, teatteriväki ja seurapiirit.","Lauri Haarlan 'Pyhä Yrjänä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3492.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PYHÄ YRJÄNÄ ELI RUNOUS, RAKKAUS JA RAHA\n\nKolminäytöksinen huvinäytelmä\n\n\nKirj.\n\nLAURI HAARLA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nADAM BILDE, pormestari.\nRUTH, hänen vaimonsa.\nEEVERT URPIA, näyttelijä.\nSELMA, hänen vaimonsa.\nHANS KORP, kirjailija.\nLEOPOLD VAKAA eli POLLE, parturi.\nIHANELMA PALMU, arvostelija.\nLENNART RAIKO, näyttelijä.\nTOHTORI HÖÖK, teatterinjohtaja.\nLILL' MARGIT, tarjoilijatar.\nAATAMI, vahtimestari.\n\n\n\n\nI NÄYTÖS.\n\n\nNÄYTTÄMÖ.\n\nEteishalli pormestari Bilden talossa. Oikealla seinämällä loisteliaasti\nkoristettu uuni ja tämän lähettyvillä, etualalla, pieni pöytä\ntuoleineen. Vasemmalla siro sohva pöytineen ja lähettyvillä seinällä\nkorkea peili. — Taka-ala päättyy pariin koko näyttämön leveydeltä\nkulkevaan porrasaskelmaan. Alimmalla askelmalla kaksi pilaria, jotka\njakavat taka-alan kolmeen osaan. Pilarien välissä ovat kirkasväriset,\nnyt koossa-olevat verhot. Vasemmalle ja oikealle vievät ovet siten,\nettä pilareitten editse on suora kulku ovesta oveen. Takaseinän\nmuodostavat korkeat kaariakkunat, joista tulvii sisään voimakas,\nkeltainen iltapäivän valaistus.\n\n\nI KOHTAUS.\n\nHans Korp, kalpea nuori mies, istuu oikealla pöydän luona. Hän on\npuettu kuluneeseen pukuun, istuu epävapaasti, vaivautuneena ja\npainaa jalkapohjiaan visusti permantoon, jotta pahasti rikkinäiset\nkengänpohjat eivät näkyisi. Eräs hienosti puettu pari tulee vasemmalla.\nOikeanpuolisesta ovesta tulee Ruth vieraita kohti, ottaa heidät\nhymyillen vastaan ja ohjaa vasemmalle; seuratessaan vieraita hän\nkatsahtaa Korpiin ikäänkuin aikoen lähestyä, mutta näyttää äkkiä\nkäyvän epävarmaksi ja katoo oikealle. Hans Korp on tällöin katsahtanut\nhermostuneena taakseen ja vetäissyt taskustaan käsikirjoituspinkan,\njonka marginaaliin alkaa tehdä merkintöjä, kiireisenä, välillä\ntukkaansa pörröttäen.\n\nLennart Raiko, puettuna Sokean pukuun, mutta kasvoilta vielä\nnaamioimatta, tulee oikealta yhdessä vielä vierailupuvussa olevan\nSelman kanssa. He vetäytyvät pilarin suojaan ja aikovat suudella, mutta\nKorp yskähtää merkitsevästi, jolloin rakastuneet kavahtavat erilleen.\n\nSELMA (hämillään). Niin, se jäi tänne — käsilaukkuni.\n\nRAIKO (keikarimaisen kohteliaasti). Etsin oitis. (Siirtyy vasemmalle\npöydän luo, täältä Hans Korpin eteen, joka ei ole häntä huomaavinansa;\nKorpille.) Anteeksi — käsilaukku?\n\nKORP (tehden yhä merkintöjään). Ei ole tarpeen.\n\nRAIKO (nenäkkäästi). Mikä ei ole tarpeen?\n\nKORP. Käsilaukku.\n\nRAIKO. Suvainnette kuitenkin siirtyä etsiäkseni.\n\nKORP. Ei ole syytä.\n\nRAIKO (tulistuen). Herra hävyttömyys.\n\nKORP. Vain välttämättömyys.\n\nRAIKO. Tolvana, koivet syrjään!\n\nKORP (koroittaen ääntään). Ei ole syytä!\n\nRAIKO (suunniltaan). Syytä, syytä! Miksi ei ole syytä, saanko kysyä?\n\nKORP. Kengänpohjani nauraisivat teille (viitaten Selmaan) ja tälle\nrouvalle päin naamaa ja syystä. Kas näin! (Nostaa nauraen jalkansa\nkorkealle, jotta rikkinäinen kengänpohja paistaa.)\n\nRAIKO. Hullu!\n\nKORP. Tai ihme Hyperboreassa. (Nostaa molemmat jalkansa.) Runoilija\nammattikengissään! (Räjähtää nauramaan.)\n\nRAIKO. Kuinka? Tekijäkö?\n\nKORP (nousten). Aistiviallisten kunniaksi! Ja tullut tuomiolle.\n\nRAIKO (kohteliaasti). Harjoituksiin vain, tietääkseni — —\n\nKORP. Ei, syytettyjen penkille, kokemaan, miten mahdotonta on kuurojen\nja sokeitten ihastua näytelmään.\n\nRAIKO (liioitellun kohteliaasti). Tarkoitatteko, että\nHyväntekeväisyysseura Aistiviallisten Huoltoa Varten voisi jättää\nlegendanne juhlasta pois? Mahdotonta —\n\nKORP. Oivallista! Te ainakin tulette loistamaan näytelmän sokeana\nkerjäläisenä: Sokkosilla pilareitten takana, liian sokea löytämään\nkadonnutta laukkua ja älyssä— (Istuutuu jälleen; ryhtyy selailemaan\nkäsikirjoitusta.)\n\nRAIKO (hämmentyy; syvään kumartaen). Herra kirjailija — niin,\npormestarin, johtokuntamme puheenjohtajan, erikoisesta pyynnöstä\nolen ottanut Sokean tehtävän. Ja kun alkuperäinen osajako oli ollut\nkirjailijan, olen sitäkin kiitollisempi. (Viitaten taka-alalle.) Ja\nymmärrättehän, näin taiteilijamaailmassa —\n\nKORP (keskeyttäen, äkkiä). Kuitenkin: (sormella osoittaen) naamio\npuuttuu vielä ja harjoitus alkaa. Näkemiin. (Puoliksi Selmalle.)\nSill'aikaa löydän kyllä rouva Urpian kanssa sen onnettoman laukun.\n\nRAIKO (kääntyen Selman puoleen). Kuinka — tunnetteko?\n\nSELMA (lähestyen). Herra Korp on mieheni parhain toveri. (Korpille;\nhätäisenä.) Tahtoisin puhella — kahden kesken.\n\nRAIKO. Ahaa, ymmärrän, ettei herra kirjailija niin ollen ole voinut\nsälyttää minun harteilleni Pyhän Yrjänän ritariviittaa, vaan sokean\nstatistin riekaleet — — Eevert Urpia —\n\nKORP (nousee; huvittavasti hermostuneena). Herran jumala, mies! Te\nsyötte minun hermojani kuin nauta niityllä heinää. Menkää! Silmät\nmaalilla tukkoon, karvasmanteleita nenäkittiin, ja aistiviallisen oikea\nillusioni on valmis. Hiiteen täältä!\n\nRAIKO (kumartaen; myrkyllisesti). Oi maestro, olen harjoittava\nuskollisesti aina ensi-iltaskandaaliin saakka, mikäli ei herra\npormestari havaitse sitä ennen legendaanne yliaistillisen\naistivialliseksi. (Poistuu oikealle.)\n\nSELMA (ottaen Korpia pyytävästi kädestä; vieden hänet pöydän luo\nvasemmalle).\n\nKuulkaa minua, tulkaa tänne — istumaan. (Istuutuu; hämillään.)\nLupaattehan minulle jotain? Se oli tyhmän tyhmää kaikki —\n\nKORP (on jäänyt seisomaan; keskeyttäen). Vai niin. Siitä suudelmasta\njäi, nään ma, synnintunnon maku?\n\nSELMA (hädässä, rukoilevasti). Eevertille ei sanaakaan — Luvatkaa! Ei\npienintäkään vihjausta hänelle.\n\nKORP (sujuvassa keskustelusävyssä). Tiedättekö, miksi sanotaan\nsellaista jumalanluomaa, joka pitää kukosta enemmän kuin leijonasta?\n\nSELMA. Ei pilkkaa, ei leikkiä nyt. Tehän tunnette hänet. Hän on\nmustasukkainen ja julma. Hän ei tunne sääliä.\n\nKORP. Ettekö tiedä? Se otus on nimeltään kana.\n\nSELMA. Jos hän suuttuisi minulle, tulisin onnettomaksi koko elämäni\najaksi. Sillä — kaikesta huolimatta — mitä ovat muut hänen rinnallaan?\n\nKORP. Entäs te, joka kiemailette kukkopoikia \"hänen rinnallaan\", hänen,\nleijonan ja Pyhän Yrjänän? Entäs te?\n\nSELMA. Entäs, entäs — — kana, tyhmä hanhi, hullu! Se on totta kaikki.\nMutta myöskin nainen, nainen! — Eevert on kuuma ja kylmä, kaunis ja\npeloittava — —\n\nKORP (keskeyttäen; äkkiä). Miksi hän on mielestänne peloittava?\n\nSELMA (epäröiden; etsien sanoja). Niin, miksi — - jospa tietäisin — —\nMinusta tuntuu usein kuin hän astuisi tietänsä liian suoraan —\n\nKORP. Vallihautaan ja muuria päin, juuri niin. Ja siksi on hän minun\nveljeni. Hänen sydämensä on kokonainen, se palaa ja riemuitsee vain\nvaikeimman edessä.\n\nSELMA (kiihkeästi; syyttävästi). Mutta se sydän ei ole koskaan minun\nvallassani. Saan kierrellä häntä kuin mitätön perhonen kaunista petoa.\nJa ihailla ja jumaloida, niin että pyörryttää! Ymmärrättekö? Väliin\ntekee mieli lentää vaikka marakattien seuraan, jossa minäkin saan\nhieman ihailua ja nöyriä sanoja. — Ei kukaan nainen jaksa olla orjatar\naina.\n\nKORP (lyöden leikiksi). Eihän toki, mutta jumalatar, vaikka paviaanien\njoukossa. Muistuu melkein mieleen se vanha Simonides Amorgoslainen,\njoka väitti naisen lyhytkaulaisimman apinan _turhamaisimmaksi_\ntyttäreksi.\n\nSELMA (nousten; tulistuen). Miten häjy te olette!\n\nKORP (iloisesti; kuin sovittaen). Minä tarkoitan: jumalattarenlaista on\nkuunnella kaunista naista!\n\nSELMA (surullistuen). Teidän älynne ei minun hätääni riitä. Rakastan\nhäntä, enkä yhtäkään noista — tuolla. Siksi juuri hänen vihansa minua\nkauhistaa. Mutta olkoon. Sydämeni on vain ruokaa rakkaimmalle pedolle.\nHän matoparan tallatkoonkin. Menen ja ripitän itseni hänelle. Te\nette ymmärrä, että naisella voi olla perhosen siivet, mutta samalla\nkaipuu — joutua rakkaimpansa jalkojen tallattavaksi. (Kääntyy, kulkee\noikeanpuolista ovea kohti.)\n\nKORP (pysähdyttäen). Seis! Niin kaunis rippi saa aina synninpäästön\nmulta.\n\nSELMA jää epäröiden seisomaan.\n\nKORP. Kuinka saatoitte sellaista ajatellakaan! Hyveellisessä\ndemokratiassakaan eivät kaikki kansalaiset sentään ole ilmiantajia.\nVakuutan: olen puolueeton ja mykkä. Turha meidän on tulivuoreen\nheittää kekälettä, (muuttautuen melkein pahaa ennustavaksi; terävästi)\nvarsinkin kun se on viime aikoina käynyt perin levottomaksi.\n(Tarkoituksellisesti painostaen.) Sen rinteillä kasvava viinirypäle saa\ntänä vuonna kukoistaa kuin — armosta.\n\nSELMA (miettivästi; huoahtaen). Olen tuntenut sen.\n\nKORP. Kas noin — hieman melankoolinen — — Se sopii tämän illan\nhurskaaseen legendasävyyn. Mutta nopsaan, pukeutumaan — airuen puku\nylle, pojaksi muuttukaa ja naisen murheet pois.\n\n\nII KOHTAUS.\n\nViimeisten sanojen aikana tulee vasemmalta tohtori Höök,\nteatterinjohtaja.\n\nSELMA (Hans Korpille; iloisesti; sydämellisesti). Näkemiin, te julma\nilveniekka. (Poistuu oikealle.)\n\nKORP (tervehtien Höökiä). Olen odottanut teitä, herra tohtori,\nsaadakseni kuulla, oletteko hyväksynyt \"Pyhän Yrjänän\" teatterinne\nohjelmistoon.\n\nHÖÖK (hyvin kohteliaasti). Niin, olen sen lukenut, niin — tuskin\nuskallan vaikutelmaani siitä ilmaistakaan sellaisin mainesanoin\nkuin sen herättämä tunnelma —? miten sanoisin — aivan kategorisena\nimperatiivina minua käskisi lausumaan. Pelkään melkein herättäväni\nitserakkauden pahanhengen nuoressa kirjailijassa. — Mutta en voi olla\nsanomatta, että omasta puolestani ei minulla voi olla mitään sitä\nvastaan — —\n\nKORP (iloisesti). Eikö?\n\nHÖÖK (yhä kohteliaasti). Tosin on meidän kuultava ennen kaikkea\nIhanelma Palmun käsitys — hän on suvainnut luvata — vaivautua tänne\nharjoituksiin. Katsokaahan — huomattavan julkaisun edustajana on hänen\nmakunsa — kuinka sanoisinkaan — oraakkelinarvoinen runoilijoille,\njoiden tulisi osoittaa hänelle mitä suurinta huomaavaisuutta — — (yhä\ninnostuen) kuin papittarelle.\n\nKORP (hämmästyen; melkein huudahtaen). Niinkö?\n\nHÖÖK. Ja toisekseen — tai oikeammin viimeiseksi en voi jättää\nmainitsematta —\n\nKORP (kohottaen hermostuneena käsiään; kääntyen katsomoon). Kirjallista\ninkvisitsionia!\n\n\nIII KOHTAUS.\n\nRuth seurassaan eräs nuori neito tulevat oikealta. Ensinmainittu\non tummahko nainen. Silmien ilmeikkyys on voimakas. Ne katsovat\nmilloin unisen hiljaisina, milloin totisesti ja avomielisesti. Hän on\nloistavassa ja aistikkaassa puvussa.\n\nNaisten kulkiessa vasemmanpuolista ovea kohti pyrähtää nuori neito\nkiirehtien edelle ja huudahtaa välittömästi Korpin repliikin jälkeen:\nIhanelma, Ihanelma! Katoavat vasemmalle, josta alkaa kuulua iloista\näänten sorinaa.\n\nHÖÖK (seuraten Korpia etualalle). Niin, en voi jättää mainitsematta,\nettä korkein — sanoisinko — instanssi, elävä voima ja mahti, jota ilman\nrunous menettäisi välittömän kosketuksensa ankaraan elämään, se on —\nsanon suoraan — pankki, kapitaali ja luotto —\n\n\nIV KOHTAUS.\n\nIhanelma Palmu ja äskeiset naiset tulevat vasemmalta ja jäävät\nkeskustelemaan taka-alalle. Ensinmainittu on lyhytkasvuinen, hieman\nkummallisesti puettu nainen. Kasvot ovat kalpeahkot ja haaveelliset, ja\nniissä näkyy varhaisen vanhuuden juonteita.\n\nHÖÖK (kumartaa naisille näiden tullessa).\n\nKORP (yksin; kuin vasta itsekin äkäten mistä on kysymys). Nämä taitavat\nolla niitä kulissientakaisia koettelemuksia!\n\nHÖÖK (kääntyen jälleen Korpin puoleen). Näen kasvoillanne hämmästystä?\nMyönnätte — se on kokemattomuutta. Vaatimaton ajatukseni on\nilahduttava totuus. Sen symbooli on vekseli: logiikan, järjestyksen\nja yhteiskunnallisen oikeuden vakuuskirja. Sanalla sanoen: Vekselin\nasettaja on vuosisatamme teatterin itseoikeutettu herra.\n\nKORP (kääntyen ivalliseksi). Ymmärrän — ihan historiallisesti.\n\nHÖÖK. Tarkoitatteko?\n\nKORP. Hän käskee — tarkoitan — ja kultavaa'alla mittaa runon arvot\nkuin — kuin ennen Borgiat ja Sforzat myrkyllä ja miekalla. Siis:\nmakutuomareista korkein?\n\nHÖÖK. Aivan oikein! Me olemme vain tunnustajia. Näin ollen — pormestari\nmäärää \"Pyhästä Yrjänästä\". Haen hänet tänne. (Aikoo poistua; kääntyy\nlähellä ovea.) Hänhän tuntee legendanne?\n\nKORP. Luultavasti! Hän näyttelee siinä luontaisella varmuudella\nHanumaanian höperöä kuningasta.\n\nHÖÖK. Grossartig! Menestys on taattu! Hän tulee oitis. (Poistuu\noikealle.)\n\nKORP (kävelee hurjasti edestakaisin etualalla). Tuhannentuhatta\nrietasta marakattia! (Oikealla soi kello. Korp sävähtää; melkein\nkarjaisten). Soittakaa kolmas kerta! (Taka-alalla olevat naiset\nkatsovat häntä kumissaan. Korp heittäytyen tuolille oikealle). Tjaa,\nnyt tultiin labyrinttiin, joka on pankkiholveja täynnä. Lähettäkää\ntänne kaunis Ariadne, kerä hamppunuoraa myötä. Takaan, että tepsii!\n(Jää tuijottamaan.)\n\non viitannut vieraitaan astumaan sisään. Ihanelma ja nuori neito\nkatoavat oikealle, ja Ruth seuraa heitä ovelle saakka, mutta kääntyy\nsitten äkkiä takaisin ja lähestyy Korpia.\n\nRUTH (koskettaen Korpia olkapäähän ja kumartuen hänen puoleensa;\nkiihkeästi, kuiskaten). Te yksin voitte meitä auttaa.\n\nKORP (kuin heräten pahasta unesta). Rouva Bilde! Mitä nyt?\n\nRUTH. Hänen katseensa oli toivoton. Niin ei saa olla. En jaksa torjua\nenää. (Ojentaen kirjettä.) Tämä on hänelle. Antakaa se niin pian kuin\nsuinkin. Luvatkaa. —\n\nKORP (vilkastuen). Älkääs, samalla tunnilla kaksi todistusta\nluomiskertomusta vastaan!\n\nRUTH (katsoen hätäisesti oikealle). En voi viipyä kauan —\n\nKORP. Mutta täytyyhän teidän toki myöntää, että Eeva on ennen Aatamia\nluotu. Kuinka hän muuten olisi voinut esiintyä paratiisinäyttämöllä\nniin kypsänä viettelijänä ja saman lahjan jättää vielä perinnöksi\ntyttärilleen?\n\nRUTH (suloisen pyytävästi; tarjoten yhä kirjelappua). Pian, ottakaa!\n\nKORP (nousten; ottaen kirjeen). No, vekseli se voi olla tämäkin, vaikka\nlankeemispäivä epävarma.\n\nRUTH. Lupaattehan — varmasti.\n\nKORP. Lupaan ja vannon.\n\nRUTH (poistuu oikealle).\n\nKORP (yksin, istuutuen, lukien kirjettä).\n\nEevert Urpia — (Puoliksi itsekseen, puoliksi kuin keskustellen yleisön\nkanssa.) Enkös sanonutkin: ei tulivuoreen ole tarpeen kekälettä.\nKuitenkin? Moraalini taitaa olla satimessa? Aatteles, poika. Toisten\nsynnit salaat ja toiset syntiin autat, mikä homma — vanhalta nimeltään\n— lie paritusta. Olen uskottoman rouva Urpian syntisäkki ja syntiin\nvalmiin pormestarin rouvan rippi-isä. Petetyn aviomiehen autan\npettämään petollista rouva Urpiaa. Ja petetyn pormestarin — joka\nmuistaakseni puolestaan rakastelee Nubia-ravintolan tarjoilijatarta —\nsekä hänen uskottoman vaimonsa kunnia ja maine on hallussani. — Jos\nolisin juutalainen tai vähittäiskauppias, tekisin rahaa. Tai pappi?\nSaarnaisin nämä vuohet lammassieluisina kaidalle tielle. Mutta —\nseikkoja näitä runoniekkana punnita? (Hetken vaitiolo; äkkiä.) Annapas\nolla — — Eipä hullumpaa! Tämä runolta ja elämältä tuoksahtaa. (Jälleen\nmiettivästi.) On sekaisin rikasta ja köyhää, viisasta, tyhmää — ja\nlemmen tähden viisainkin vialla päästään — (Nousten; riemuissaan.)\nNyt ymmärrän! Heidän tuskassaan ja riemussaan lävitseni virtaa elämä,\nja virran suunnan määrään minä. Vai paritusta? Ei sinne päinkään.\nRunonvirkaa on juuri tämä. Tehdä näytelmää näin keskellä elämää.\n(Kävelee kiivaasti edestakaisin, pörröttäen kiihkoissaan hiuksiaan;\npysähtyen.) Oiva aatos! Runoniekka alkaa improvisoida! (Kello soi\ntoisen kerran.) Luulen — he soittavat oman näytelmänsä alkamaan. (Menee\nlähelle oikeanpuolista ovea; viitaten.) Polle! Polle! (Palaa takaisin\nkeskinäyttämölle.)\n\n\nV KOHTAUS.\n\nIhanelma almu tulee oikealta.\n\nIHANELMA PALMU. Herra kirjailija, hauska tavata.\n\nKORP (käännähtäen ympäri). Hauskako?\n\nIHANELMA PALMU. Totta kai. Persoonallinen kosketus tekijän kanssa näin\nennen näytelmää, se lähentää ja — —\n\nKORP (iloisesti). Haluatteko rikostoveriksi? Kai myönnätte, että\nse entinen suomalainen laiskuus jatkuu nykyisessä tasavallassa\nlyyrillis-eepillisenä sivistyksenä, ja näytelmäkirjoitus on rikos?\n\nIHANELMA PALMU (kohteliaasti). Mikä affektabiliteetti. —\n\nKORP (ärtyneenä; nostaen käsiään). Mikä irritabiliteetti.\n\n\nVI KOHTAUS.\n\nPOLLE, puettuna ja naamioituna näytelmää varten Rammaksi, tulee\noikealta.\n\nKORP (Pollelle). Polle, näyttämö kuntoon.\n\nPOLLE. Ka, se sassiin käy, veli Korppi. (Vetää seuraavan keskustelun\naikana pilariverhot kiinni, jolloin valo muuttuu punertavaksi ja\nfantastiseksi. Menee tämän jälkeen oikealle pöydän luo, siirtää iätä\nhieman ja lopulta istuu pöydälle, puolittain selin yleisöön, koko ajan\nkuunnellen toisella korvalla keskustelua.)\n\nIHANELMA PALMU (heti Korpin repliikin jälkeen). Mutta, herra\nkirjailija, näin leikin ohella hieman asiaakin. Herra pormestari pyysi\nminua ilmoittamaan teille, että hän puolestaan jättää legendanne\nlopullisen hyväksymisen riippumaan minun arvostelustani. (Viitaten\nKorpia istumaan.) Ette siis kieltäytyne keskustelemasta hieman sen\nsyntyhistoriasta, katsokaas — —\n\nKORP. Ahaa, vekseli siirrettiin ja syntyi naisellinen pakkovalta.\n(Kumartaen.) Alistun. (Istuutuu tuolille.)\n\nIHANELMA PALMU. Niin, en voi sille mitään, että sukulaishenget —\nesikuvat merkitsevät arvostelijalle yhtä paljon kuin kirjailijallekin.\nEttekö tahtoisi mainita joitakin nimiä, edelläkävijöitä, jotka olisivat\nolleet — niin sanoakseni — kummeina teidän kirjallisessa kasteessanne\nja etenkin Pyhälle Yrjänälle —\n\nKORP. Nimiä? Lieneehän niitä. Ensiksikin tuo kuuluisa kirkkoherra\nNaogeorgus — —\n\nIHANELMA PALMU (hämmästyen). Miten kummallista?\n\nKORP. Ja sitten: (laskien nimet nopealla vauhdilla) Ischyrius,\nMacropedius, Placentius, Marabaeus, Araldo, Bibbiena, ja entäs, Joachim\nde Coignac, Rivaudeau, Jean de La Taille — siinä kummeja melkein tusina.\n\nIHANELMA PALMU. En tunne lähemmin noita nimiä —\n\nKORP (merkitsevästi; hävyttömästi). En minäkään.\n\nIHANELMA PALMU (nousee; suuttuneena; kylmästi). Te käyttäydytte\nkummallisesti!\n\nKORP. No, kukas nyt voisi olla lähemmin tuttava kummiensa kanssa?\n\nIHANELMA PALMU. Käsittänette, että luottamukseni teihin runoilijana on\nkadonnut. (Kääntyy, menee oikealle.)\n\nKORP (hänen jälkeensä). En siedä sitä kantakirja-estetiikkaa!\n\nPOLLE (hyppää pöydällä ja lähestyy Korpia takaapäin; innostuneesti;\nsalaperäisesti). Lill' Margit on täällä.\n\nKORP (ärtyneenä). Mikä hemmetin Lilli?\n\nPOLLE. \"Nubian\" Lill' Margit, oman kapakkamme kaunein tyttö — älä\nynseile, poika, kylläs sen muistat.\n\nKORP. Ahaa, se pormestarin rakastajatar.\n\nPOLLE. Valhe! (Nolostuen.) Tai — jos joskus liekin ollut, nyt on minun\nvain, minun laulujeni aihe. (Haaveellisesti.) Kun päivin ihmislasten\npäitä haukkiloin ja kerin, vain häntä muistin. Jos illoin ryyppäsin,\nLill' Margit lemmetön oli ryypyn syy. (Proosallisesti selittäen.)\n\"Lill' Margit Lemmetön!\" Se on erään lauluni nimi. (Melkein kiukusta\nitkien.) Kuinka paljon olenkaan värkännyt lauluja hänelle! Hyviä\nlauluja — eikös olekin?\n\nKORP (taputtaen Pollea olalle; nauraen). Hyviä tietenkin, ei niissä\nainakaan ole tomuista akatemiaa.\n\nPOLLE (innostuen). Ja aatteles, se pakanan tyttö pakkas ne lukematta.\n\nKORP. Kas, pormestarin seteleissä taisi olla selvempi teksti. Ja\nsitäpaitsi, meillä on yhteiskohtalo: sinulta hän riistää lemmen\nsetelillä ja vekselillä mulle runomaineen mittaa. Mutta ei surra,\npoika. Huvinäytelmään se herra pannaan leikariksi.\n\nPOLLE (kekkavan iloisesti). Mitäs surra, kun tyttö on minun. (Nopeasti\nkertoen.) Hän tahtoi päästä palatsiin. Pormestari pyysi minun\nhankkimaan näytelmään kansaa. Toin hänet kansalaiseksi tänne. Ja mitäs\nsain? Kaikki runot hän vannoi lukevansa. Ja jos ei runovoima naista\nvoita, ei taivaass' enää ole jumaloita! Eiks' niin? (Hykertelee ja\nelehtii iloisena.) Mutta kuule, annapas kansalaisillekin yks' repliikki\n— semmoinen Lill' Margitin huulille sopiva. Hän tahtoo esiintyä, nääs —\nsillä tytöllä on vasta plastiikkaa! Kelmi olet, jos kiellät.\n\nKORP (puoliksi itsekseen). Se sopii kyllä. Sain aatoksen lisää. Saat\nkilpailla pormestarin kanssa ja sotkea herralta pelin. En ketään teistä\nvihaa, vaan ohjaan, autan. Vain kehno konnuus ja suurten mahtiaikeet\njääkööt apuani vaille. Ne piruiltansa saakoot keinot. Mutta teille,\nkuumasti rakastuneille, teistä jokaiselle avun annan kunkin rukouksen\nmukaan. Onko selvä?\n\nPOLLE (täysin ymmällä). Taiat sinä jotain meinata.\n\n\nVII KOHTAUS\n\nEevert Urpia, naamioituna ja puettuna keskiaikaiseen, mutta ei\npanssaroituun, Pyhän Yrjänän pukuun; tulee oikealta.\n\nURPIA (jo ovelta). Nyt taivaaseen tai hautaan, veljet! (Tullen\nKorpin luo; intohimoisesti.) Nyt tiedän sen, hän ei pelkää enää. Hän\ntietää rakastavansa. Sen näin hänen katseestansa. Se heräsi unisesta\nrauhastaan, ja aukeni päilyvä meri, ikuinen ja hukuttava meri. (Syvästi\nliikutettuna.) Päivä päivältä yhä selvemmin on elämäni hajonnut kuin\nriekaleiksi hauras vaate. Nyt tuli elämän armo!\n\nKORP. Ja avioriita kai?\n\nURPIA (tulistuen). Älä pilkkaa, mies! Sinun täytyy auttaa minua.\n\nKORP (ojentaen kirjeen). Tämä auttaa kai aluksi.\n\nURPIA (avaa kirjeen; luettuaan). Sen tiesinhän — mihin kutsunenkin,\nhän saapuu. Ja minä hullu, hullu! Arkailin ja vapisin kuin koulupoika.\nTänään vielä — minun täytyy sanoa hänelle — tahdon kuulla kahden\nkesken. — Miten tyhmän kirjoititkaan näytelmän! Kuin houkko Pyhä\nYrjö pelastaa toisen kihlaaman prinsessan ja taluttaa isän suojaan\nporoporvarin tapaan. Ei hetkeäkään kahden kesken, ei kulissien takana,\nei näyttämöllä. Sankarin pitää rakastua.\n\nKORP (räjähtää nauramaan). Tottakin, liian hurskasta koko roska!\n\nURPIA. Älä koiku, Korppi, keksi keino. Taikka tänä iltana tapahtuu\nskandaali.\n\nKORP. Se tapahtuu, nähtävästi, joka tapauksessa. Mutta minä tahdon\nolla siinä mukana. Ja keksin myöskin keinot. (Vetäen taskustaan\nkäsikirjoituspinkan.) Kuulkaa, pojat, tämä näytelmä muutetaan!\n\nPOLLE (innostuen mukaan). Heh — siitäpäs tulee —\n\nKORP (kirjoittaessaan pöydän luona). Pyhästä legendasta tehdään\nryöstö-, kauhunäytelmä. Hurskain repliikeistä poistetaan hm, tjaa — ja\nsijaan lyödään Orlando furioso ja lemmen myrsky. (Kirjoittaa hetken.)\n\nPOLLE (Korpin kirjoittaessa). Lill' Margitille myöskin pari sanaa.\n\nKORP (ojentaa käsikirjoituksesta pari lehteä Urpialle). Siinä saat.\nPänttää päähäsi. Sen kun lasket, sekoo samalla kuningas osassaan, ja\nsitten: hoida koko sekamelska.\n\nURPIA poistuu repliikkiä lukien taka-alan verhojen taakse.\n\nKORP (Pollelle). Ja Margitille mene opettamaan seuraavat sanat:\nKuningas poistukoon, sen tahtoo sankari ja kansa.\n\nPOLLE (ilostuen). Kyllä opetan ja — jetsulleen.\n\nKORP. Ja kansa huutakoon myötä.\n\nPOLLE. Jaha, jaha — — (Menee vasemmanpuolista ovea kohti, hokien.)\n\"Kuningas poistukoon, sen —\" (Kääntyy ovelta takaisin.) Mutta milläs\npaikalla se sanotaan?\n\nKORP. Naisen ymmärrys sen kyllä keksii. (Retkahtaa nauraen tuolillaan;\nkello soi kolmannen kerran.)\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\nIhanelma Palmu ja tohtori Höök tulevat oikealta, menevät istumaan\nvasemmalle.\n\nHÖÖK (kulkiessaan näyttämön yli; Korpille). No, herra kirjailija,\nnäytelmä alkaa.\n\nKORP (yhä istuen huolettomasti). Eikö mitä. Se _jatkuu_. (Nousten.)\nTosin toistaiseksi on meidän mentävä pakoon ajan ja paikan vankilasta\nHanumaanian valtakuntaan. Katsokaas, tämä muuri tässä on palatsi,\njosta tulee kuningas ja prinsessa. Tuolla verhojen takana on linnan\nportaat, kaupunki ja synkät muurit. (Viitaten vasemmalle.) Mutta täältä\ntulee linnaan valtatie ja sitä myöten parhaillaan kaksi veijaria,\ntoinen lurjus, toinen houkko, tai — nykykieleen tulkittuna — toinen\nkapitalisti, toinen proletaari. (Lyöden käsiään yhteen.) Rampa ja\nSokea, laukatkaa! (Siirtyy melkein näkymättömiin oikealle.)\n\n\nIX KOHTAUS.\n\nSokea ja Rampa, naamioituina täysin osansa mukaisesti, tulevat\nvasemmalta siten, että Sokea kantaa selässään Rampaa. Rammalla on\nolalla pieni kaupustelutaukku, Sokealla keppi.\n\nRAMPA (pitäen Sokean korvista kiinni). Sinä paariakoira, etkös käänny!\n(Kääntyvät etualaa kohti.)\n\nSOKEA. Älä väännä.\n\nRAMPA. Ptruu — —\n\nSOKEA kompastelee, joten rampa putoo selästä maahan.\n\nRAMPA (pääsemättä ylös; karjuen). Sinä myysialainen aasi! Pyhä Tekla\nkäänsi leijonan kristityksi, mutta noista korvista on turha kääntää. —\nSokko, tuo keppini tänne, että pääsen pystyyn.\n\nSOKEA. Vaaku siinä, senkin lynkkäkoipi varis. Seitsemää kuolemansyntiäs\nhuutele auttamaan. Karkaan.\n\nRAMPA (mielistelevästi). Noo, veli sokko, jokos tehtiin rauha? Nääpäs\n— yhteisten etujemme napanuora lujempi meillä on kuin kaksoisilla.\nSinä taidat tietä talsia ja rampaa kaverias kantaa. Mutta kompastut ja\npääsi seinään lyöt, jos en lautasillas istu ja askeleitas ohjaa. Kas,\npuolikkaita ollaan kumpikin. Lyöpäs keppi kouraan.\n\nSOKEA (salaisella riemulla). Sokeatpas tulevat näkeviksi, kun saapuu\nPyhä Yrjö — sorrettujen ritari. (Ilkkuvasti.) Mitäs sitten teet? Saat\nnelinkontin ryömiä.\n\nRAMPA (kilistäen rahamassinsa rahoja). Kuulepas, veli sokko. Saat\nlantin Hanumaanian käypää rahaa. (Ottaa lantin hyppysiinsä.) Jos\net olis sokko, hyppäisit kuin oinas. Tulenkeltainen leijonanpää on\nkoreasti lyöty vaskeen. Noo, kaveri, saat kepistä lantin.\n\nSOKEA (ihastuneena). Annatkos — (Ojentaa haparoiden kepin Rammalle.)\n\nRAMPA (kiskaistuaan kepin itselleen nousee, astuu vaivalloisesti\npari askelta ja tarttuu lujasti Sokean käsivarteen). Äläh, vai\nleijonamynttiä mangut? Eikös käpälä riitä, häh? Totteletkos?\n\nSOKEA (surkeana). Käske, herra, laukkaan tahtosi mukaan.\n\nRAMPA (leppyneenä). Naa—nii — taas oltiin kaverukset. Mutta saitkos\ntapauksesta tästä viisautta älliis? Katsos, sinut peijasin ja siksi\njuuri olen herras. Mull' on kaupuslaukku ja tavaraa. Tääll' on\nsiilinnahkaa pala ja kollikissan myös. Sanon markkinoilla: jos tällä\npäätäs sivelet, saat haituvia kaljamakalloos. Jos tällä vilhusilmä\nakkaas unessa hivelet, käy uskolliseksi. He uskovat, kas min'en\naasin varjosta käy sanaharkkaan. Entäs tämä? Mull' on pärskäjuurta,\nseesam-öljyä ja neilikkaa. Kun niistä taikinan teen ja vielä\nsinapilla voitaan, käy ansaan joka sorkka. Yhdelle sanon: korvaas\npistä, kuulet enkeleitten laulun, ja toiselle hoen: kuules, veli\nveikkonen, täss' on ihmesalvaa, tällä juuri voiteli Kristuksen haavat\nJoosef Arimatialainen. Ja kauppa käy. Kas, minä osaan ketunnahalla\nleijonanvuotaa jatkaa. — Mutta sinä, ruipelo parka, et saanut ketulta\nmitään. Ja siks' olet orja.\n\nIHANELMA PALMU (ponnahtaen suuttuneena pystyyn; kauhistuneena).\nSietämätöntä! (Höökille.) Kuuletteko? Hän pääomaa pilkkaa. Ja miten\nsirkusmaista! Hänen henkilöillään on klovnien vaatteet.\n\nKORP (kumartaen). Mutta aivoissa, hyvä neiti, vain terveet\nliikeperiaatteet. (Näyttelijöille.) Jatkakaa.\n\n\n\n\n\n        Ihanelma Palmu istuutuu suutuksissaan, keskustelee\n        tuohtuneena Höökin kanssa, joka kumarrellen myöntelee.\n\nSOKEA. Ketut pakenevat luoliinsa ja rosvo Jarbas saa surmansa, kun\nsaapuu Pyhä Yrjö pelastamaan prinsessaamme —\n\nRAMPA. Pyhä, pyhä — — eipäs ole tullut. Jo vuottaa rosvo Jarbas\nporttien edessä saalistansa. Tänään, tän'aamuna juuri tuli aurinko\nLeijonan merkkiin. Ja tänään Jarbas veronsa vaatii. Prinsessasta\nihan saa se makupalan, sillä häneen tänä vuonna arpa lankes. Mikäs\nauttaa? Jos ei kenkään Jarbasta tasapäätappelussa surmaa, on verivelka\nmaksettava, tai polttaa rosvo kaupunkimme. Häh, onkos tullut yhtään\nsankaria?\n\nSOKEA. Tulee vielä. Hätäviesti vietiin kuninkaalta. Alas vuoriltansa\nsankari astuu ja valistaa sokeat —\n\nRAMPA. Pöh, mitäs auttais, vaikka näkisitkin. Ei silti aivos riitä\nkaupanpeliin. Ei, poika, nöyrry säätyjakoon. Paratiisissa sen on\nalkujuuri. Nääs — niin kertoo pyhä tarina — kun Aatamin ja Eevan\nluokse tuli vieraisille Jehova, kas panipas siinä illansuussa Aapelit,\nKainit ja muutkin pojat noppasille. Ja mikäs oli tulos? Ken rivakasti\nriiteli, tuli kuninkaaksi tai ritariksi. Ken juksas taitavimmin, pääsi\nkauppiaaksi taikka prelaatiksi. Mutta keneltä nyrkki sekä sukkeluutta\npuuttui, orjaksi säättiin. Onkos selvä?\n\nSOKEA. Kuulen askeleita. Vastaan haparoin. (Aikoo kääntyä taka-alalle.)\n\nRAMPA (vetäen Sokean vasemmalle etualalle). So-soo, ei kiirettä, poika.\n\nIHANELMA PALMU (nousee, siirtyy keskinäyttämölle). Minun hermoilleni\nliikaa. Te tarkoitatte halventaa syntiinlankeemusta —\n\nKORP. No, tottakai — Ylistäisinkö lihan hairahdusta?\n\nIHANELMA PALMU (Höökille). Ihmettelen herra pormestarin\npitkämielisyyttä. Eikö hän havaitse, että tämä \"kirjallinen tapaus\" on\nvain vaarallista mauttomuutta?\n\nKORP. Katsokaas, sananvapaus! Se sietää vertauskuvallisuutta — toki\nmeidänkin maassa.\n\nIHANELMA PALMU. Ush — virvokkeita! (Poistuu oikealle.)\n\nHÖÖK, joka on jo aikaisemmin noussut, seuraa myös oikealle.\n\nKORP. Hyvin sekoo langat! Käy esiin airut ja puhalla torveen!\n\n\nX KOHTAUS.\n\nPyhän Yrjänän airut tulee vasemmalta.\n\nAIRUT (puhallettuaan vielä näkymättömissä ollen torveen; tullen\nkeskinäyttämölle). Sanoma Hanumaanian kuninkaalle Pyhältä Yrjänältä!\n\n\nXI KOHTAUS.\n\nHanumaanian kuningas, puettuna kuninkaan mantteliin, mutta ei osansa\nmukaisesti naamioituna, tulee oikealta.\n\nKUNINGAS. Tuotko pelastuksen? Taisteleeko hän?\n\nAIRUT. Hän surmaa Jarbaan, jos täytät hänen ehtonsa.\n\nKUNINGAS. Sano vain, ne täytän kaikki. (Ottaen vyöltään avaimen.) Tässä\non avain aarrekammiooni. Se ritarille vie.\n\nAIRUT. Pyhä Yrjänä ei sankaruutta myöskentele.\n\nKUNINGAS. Mielisikö prinsessaa? Ja puolet valtakuntaa? Niinkö?\n\nAIRUT. Ei tahdo pyhä ritari muuta kuin pelastamaltaan prinsessalta\nmielen muuttaa, hänen sielunsa voittaa omalle totuudelleen. Mitä\nvastaat, kuningas?\n\nKUNINGAS (hieroen käsiään; hyvillään). Jos näin mitättömästä hinnasta\ntuo rosvon pään hän mulle, mielin kielin suon hänelle tyttäreni sielun.\n\nAIRUT. Hän tulee oitis. (Kääntyy poistuakseen verhojen taakse.)\n\nKUNINGAS katoo oikealle.\n\nSOKEA (airuelle). Miltä ilmalta sankari saapuu? Vastaa, että löydän\nhänet.\n\nAIRUT (viitaten verhoja kohti). Täältä — etelästä. (Poistuu taka-alan\nverhojen taakse.)\n\nSOKEA aikoo poistua samaa tietä.\n\n0153484848482323235348532348904823485323232353534848\n\nRAMPA (tarttuu häneen, vetää etualalle). Äläs, poika, vie kaveris\nmyötä. Kukaties vielä minunkin koipeni paikkaa.\n\nSOKEA (köyristäen selkänsä). Istu sitten vielä kerran, mokoma. (Lähtee\nkantamaan Rampaa kohti taka-alaa.)\n\nRAMPA (taka-alalla; viekkaasti). So-soo, ei sinnepäin. Siellä on\nlännenpuoli. (Osoittaen vasemmalle; kääntäen Sokeaa korvista.) Tuoll'\non etelä! (Poistuvat vasemmalle Ramman nauraa hohottaessa.)\n\n\nXII KOHTAUS.\n\nPyhä Yrjänä tulee verhojen takaa. Rhea ja Kuningas tulevat vastaan\noikealta. Rhea on puettu loistavaan pukuun, mutta hänen kasvojaan\npeittää laaja harmaa huntu.\n\nP. YRJÄNÄ. Prinsessa Rhea, tulin pelastamaan sinun ruumiisi häpeästä,\njotta tahrattomana saattaisit rukoilla tämän kurjan kaupungin puolesta.\nOletko valmis?\n\nRHEA. Opeta minua, ritari.\n\nP. YRJÄNÄ. Olen vuoriltani katsonut tänne laaksoon alas, ja heidän\nelämänsä on ollut kuin verolle pantujen koirain elämä. Kreetalaiset\nja illyyrialaiset paimenkoirat, ruskeat paariakoirat ja molossilaiset\nvahtikoirat, kaikki ne näyttävät ottaneen ihmisten hahmon ja tappelevan\nkeltaisista luista, joita he sanovat rahaksi. Mutta yöllä he syövät\nja särpivät kuin maltalaiset piskit hetairain sylissä. Onko ihme,\nkuningas, ettei yhtäkään sankaria ole alamaisistasi noussut pelastamaan\ntytärtäsi häpeästä?\n\nKUNINGAS (aivan ärtyen vihaan). Niin, aatella sitä: kolme kertaa on\nairut julistanut palkinnon Jarbaan surmaajalle, ja joka kerralta on\nsumma suurennettu.\n\nP. YRJÄNÄ. On aika lähteä. Jarbas on saanut haasteeni ja seisoo\nporttien edessä. Sinut, prinsessa Rhea, vihin kieltäymykseen. Vielä\ntänään olet lähtevä matkalle erämaan laitaan ja kolkuttava luostarin\nporttiin.\n\nRHEA (siirtäen pois huntunsa; säteilevästi, rakastuneena). Tuletko\nmatkalle mua saattamaan? Sinun kanssas lähden kyllä. Jos pitkän pitkä\non matka sinne, saan seitsemän iloa Neitsyt Maarialta. (Viettelevästi.)\nJos liian on se lyhyt, hitaasti kuljemme — —\n\nP. YRJÄNÄ (kuin sokaistuneena prinsessan kauneudesta; saaden\nsanoihinsa mitä välittömintä ihastusta ja hehkua). Mitä näen minä?\nKuin aamuauringossa sininen lootus. (Etääntyen; kuin muistellen.)\nSinut pilvestä nähnyt olen, sinun äänesi olen kuullut, kun laakson\nliepeellä tamariski kastehelmistä paistoi. (Lähestyen, polvistuen\nprinsessan eteen.) Sinun kauneutesi tappaa ja virvoittaa. Kun kerran\nkatson, voitan erämaitten rosvot (nousten ja katsahtaen Kuninkaaseen;\nmerkitsevästi) ja valtakuntien kuninkaat. (Tervehtien kädellään.)\nNopeasti palaan! (Aikoo kääntyä.)\n\nRHEA. Ylläni harmaa kaapu ja vyölläni karkea nuora — niinkö vuotan\nsinua?\n\nP. YRJÄNÄ (kuin sekaisin riemusta). En tiedä, en tiedä — (Poistuu\nverhojen taakse.)\n\nKUNINGAS (epäilevästi; ärtyneenä). Mitäs tämä? Hän puhui puuta ja\nheinää.\n\nRHEA (puoliksi itsekseen). Kun palaa, prinsessa Rhean ryöstää hän.\n(Poistuu oikealle.)\n\nKUNINGAS katsahtaa epäillen Korpiin ja poistuu oikealle.\n\nKORP (kuninkaan mennessä). Väliaika! (Retkahtaen tuolille oikealle;\nkatsomoon.) Näittekö! Hän näytteli rakastunutta paremmin kuin\npyhimystä. Ja vastoin tehtäväänsä kuningas synkistyi. Se oli loistava\ntemppu! (Miettivästi.) Ja kuitenkin: miten käy rakastuneitten? Minä\nannoin heille kauas juoksevat loimet, he tarttuivat niihin väräjöivin\nkäsin kuin lapset punalankaan, eivätkä muista, että toiset kuteita\npunovat. (Nousten; reippaasti.) Nyt selviksi aivot — —\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\nPOLLE, yhä rammaksi puettuna, tulee kiireesti vasemmalta.\n\nPOLLE. Kuule, selvä on, kuin raivotar Lill' Margit laskee repliikkinsä.\n\nKORP. Antaa tulla vaan. Nyt on hirsipuuhuumori myötä!\n\nPOLLE katoo nauraa hekottaen vasemmalle.\n\nKORP. Pyhä Yrjänä ja rahvas esiin!\n\n\nXIV KOHTAUS.\n\nVerhojen takaa alkaa kuulua rahvaan äänten sorina.\n\nÄÄNET. Jarbas on kuollut! Sankari tulee! Eläköön!\n\n    P. Yrjänä astuu sisään rahvaan seuratessa, jonka etunenässä\n    on koreaksi puettu Lill' Margit.\n\n    Rhea, Kuningas seurassaan, tulee oikealta.\n\nP. YRJÄNÄ (Rhealle). Työ on täytetty. Sinä olet voittoni seppel.\nTule lähemmäksi — - (Vetäen lähestyvän Rhean luokseen; kuiskaavalla\näänellä.) Sinut ryöstän itselleni ja suloisen palkan otan. (Kääntyy\nmuiden puoleen.) Meidät jättäkää.\n\nKUNINGAS (sopertaen). Muistatte väärin — —\n\nP. YRJÄNÄ. Kuningas poistukoon.\n\nKUNINGAS (ärtyneenä). Vakuutan, herra Urpia, muistatte repliikkinne\nväärin! Sitäpaitsi: näytelmässä ei ritari taivu prinsessan viettelyyn.\n\n    Lill' Margit ja rahvas käyvät levottomaksi.\n\n    P. YRJÄNÄ (Korpille). Olenko oikeassa?\n\n    LILL' MARGIT. Kuningas poistukoon, sen vaatii sankari ja kansa!\n\n    KUNINGAS (lähtien vimmastuneena Korpia kohti). Vetoan tekijään.\n\n    LILL' MARGIT (.seuraten etualalle, ihan kuninkaan eteen). Kuningas saa\n    poistua, niin se on repliikki.\n\n    KUNINGAS (hämmästyen). Mitä? Kuka te olette? Häh?\n\n    LILL' MARGIT (vetäen kuninkaan luokseen; veikeästi kuiskaten). Lill'\n    Margit \"Nubiasta\". (Räikeästi.) Terve.\n\n    KUNINGAS (säikähtyneenä).\n    Hiljaa. Tulen huomenna — nyt ole hiljaa. (Lähtien oikealle; Korpille.)\n    Tämän muistatte vielä. (Poistuu oikealle.)\n\n    KORP. Rahvas poistuu. (Rahvas vasemmalle.)\n\n    LILL' MARGIT. Sainpas näytellä! (Poistuu vasemmalle rahvaan mukana.)\n\n    Korp kiirehtii oikeanpuoliselle ovelle.\n\n    P. Yrjänä johtaa Rhean etualalle.\n\n    Rhea vaipuu sanaa sanomatta P. Yrjänän syliin. Suutelevat.\n\nP. YRJÄNÄ. Nyt tunnen sen — Ruth, olet ainaiseksi minun. (Suudellen\njälleen.) Sinut herätän — —\n\nRHEA (kuin unessa). En tahdo herätä. Olen ikävöinyt päivät ja yöt.\n\nKORP (ovelia). Herrajumala! Joku voi tulla — (Rhea kavahtaa\nsäikähtyneenä erilleen.)\n\nP. YRJÄNÄ. Älä pelkää. Sinut taistelen itselleni. Uskallatko?\n\nRHEA. Uskallan — —\n\nKORP (lähestyen). Verhon taakse, se kuuluu näytelmään!\n\n    P. Yrjänä vetää Rhean lähelleen; poistuvat verhojen taakse.\n\nKORP (tulee etualalle vilkuen taakseen; sivellen kurkkuaan). Tuntuu\ntäällä — aataminomenan puolla kuin henkeä vietäis —\n\n\nXV KOHTAUS.\n\nAdam Bilde, heittäneenä pois kuningasviitan, tulee oikealta.\n\nBILDE (vimmastuneena). Missä on vaimoni?\n\nKORP (nokkelasti). Hän näyttelee. Tuota kohtausta täytyi hieman\nmuuttaa. — —\n\nBILDE. Kyllä minä teidät muutan — (Kävelee vimmastuneena\nvasemmanpuoliselle ovelle ja sieltä takaisin; tuimasti.) Missä hän on?\n\nKORP. Nyt ei ole kuninkaalla enää muuta tehtävää kuin lähettää\nhenkivartijansa ajamaan pakolaisia takaa. Siihen päättyy toinen näytös.\n\nBILDE (katsottuaan hetken epätietoisena). Pässinpää! (Kääntyy\npoispäin.) Ahaa! (Rientää verhojen luo ja kiskaisee keskimmäisen\nsyrjään. Rhea ja P. Yrjänä keskustelevat korokkeella lähekkäin seisoen,\ntoisiaan katsoen rakastunein ilmein.)\n\nBILDE (kylmän purevasti). Hyvä rouva, teidän osanne on, kuulemma,\njo näytelty loppuun. Saanko saattaa? (Osoittaa kädellään tuimasti\nrouvaansa poistumaan.)\n\n    Rhea poistuu oikealle.\n\nBILDE. Samoin teidän, herra Urpia.\n\n    (Urpia siirtyy vasemmalle.)\n\n    Korp menee hänen luokseen, keskustelevat.\n\n\nXVI KOHTAUS.\n\nIhanelma Palmu ja tohtori Höök ovat tulleet oikeanpuoliselle ovelle.\n\nIHANELMA PALMU (tärkeänä). Jos arvostelu jotain merkitsee — —\n\nBILDE (keskeyttäen). Neiti Palmu, voitteko ehdottaa meille jonkin\ntoisen juhlanäytelmäksi sopivamman —\n\nIHANELMA PALMU. Mielihyvin — sen löydän kyllä. (Siirtyen oikealle\netualalle.) Hieman mietin vain —\n\nBILDE (Höökille). Herra johtaja, olette kummallisen kauan sietänyt\nteatterissamme erästä näyttelijää, jonka moraaliton luonne on sille\nhäpeäksi. Tarkoitan herra Urpiaa. Hänet on erotettava heti.\n\nHÖÖK kumartaa.\n\nURPIA (peitetty uhka äänessään). Herra pormestari, olen kyllä\nnäyttelevä edelleen. (Poistuu vasemmalle.)\n\nBILDE (hänen jälkeensä; ivallisesti). Laitakaupungilla kai?\n\nKORP (vieden käden korvalliselle; nöyrästi). Alku aina hankala, se\nmyöntää täytyy. Mutta, herra kuningas — olen jatkava näytelmää.\n(Poistuu vasemmalle.)\n\nIHANELMA PALMU. Erinomaista! (Herrojen puoleen kääntyen.) Hyvät herrat,\neräs näytelmä seitsemänkymmenluvulta — tosin käännös — mutta mitä\nhartain ja aidoin topeliaaninen henki huokuu sen henkilöistä. \"Enkelten\nsuojassa\" on se nimeltään.\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nII NÄYTÖS.\n\n\nNÄYTTÄMÖ.\n\nRavintola \"Nuhian\" yksityishuone. Oikealla taka-alalla laajahko koroke,\njolla on pöytä sohvineen ja tuoleineen. Vasemmalla etualalla leposohva.\nOikealla pieni pöytä ja tuoli. Takaseinän laajahkossa syvennyksessä\nolevaa akkunaa peittävät keltaiset verhot. Vasemmasta takanurkkauksesta\nvie korkeahkolla oleva verhottu ovi ravintolan puolelle. Oikealta\netualalta vie kapea ovi sivuhuoneeseen. Ja oven lähettyvillä on\nsuurehko peili. Vasemmalla puoleksi avatun verhon takana huoneen\nalkoovi (niin laaja kuin suinkin näyttämö myöntää). Koko huone on\npohjaväriltään sininen ja koristukset keltaiset.\n\n\nI KOHTAUS.\n\nOikeanpuolisen pöydän sivulla istuu Polle, edessään loppumaisillaan\noleva whiskylasi. Leposohvalla lepää Eevert Urpia.\n\nPOLLE (nojaa päätään pöydän reunaa vasten, kohottautuu, hyräilee\nsurkeana, tuhertaen itkua säkeen lopussa).\n\n    Lill' Margit lemmetön\n    oli ryypyn syy.\n    Ja silmät vettyy, kyyneltyy-y-hyy.\n\n\nII KOHTAUS.\n\nVasen nurkkaovi avataan, kuuluu huimatahtinen soitto ja tamburiinin\nhelinä ja pauke. Lill' Margit tuo lautasia ja pikareita ja järjestää\nniitä pöydälle. Polle seuraa ihailevin katsein hänen liikkeitään.\n\nLILL' MARGIT (katsahtaen Urpiaan). Nukkuuko se? (Rientää ovelle ja\nsulkee sen, jolloin soitto lakkaa kuulumasta. Menee tämän jälkeen\navaamaan akkunan, josta näkyy musta pimeys ja tulvahtaa sisään\nsyksyinen viima ja myrskyn henki.)\n\nPOLLE (Margitin hommatessa; jatkaa lauluaan).\n\n    Lill' Margit lemmetön\n    oli ryypyn syy.\n    Ja Pollen malja tyhjentyy.\n\nLill' Margit (akkunan luota). Siinä se on sitten yks' naukumamman poika.\n\nPOLLE (nousee, menee korokkeen luo; syvästi loukattuna, koomillista\nuhmaa paisuttaen).\n\n    Lill' Margit lemmetön\n    oli kuolon syy.\n    Mato, liero, käärme, kyy!\n\nURPIA. Vaikene, Polle!\n\n        Lill' Margit nauraa ilkkuvasti Pollelle; poistuu nurlckaovesta,\n        josta kuuluu tamburiinin loppuhelkähdykset ja alkavat applodit.\n\n    POLLE (Urpialle, sydämystyneenä).\n    Jestas, poika! Eikös olekin vaieta helppo, sinä kuorsaavan maailman\n    virkaheitto Romeo? Kylläpäs kelpaa maata, kun on rakkaus valmis —\n    salassa, kulissien takana.\n\n    URPIA (kohoten ryntäilleen; huvitettuna).\n    Mitäs sinä, Polle, pöriset? (Ärtyneenä.) Hiivatin kylmä, pane akkuna\n    kiinni.\n\n    POLLE.\n\n    Enpäs pane. (Mennen ikkunan luo.) Tuulet tekevät hyvää kuumalle päälle.\n    (Nojautuen ikkunasta katselemaan.)\n\n    URPIA (hyräilee, yhä pitkällään sohvalla).\n\n    Lill' Margit lemmetön\n    oli kuolon syy — —\n\nPOLLE (palaa keskinäyttämölle; puoliksi itsekseen). Katu on tyhjä kuin\nhautausmaa. Ei poliisia eikä edes haudankaivajaa.\n\nURPIA (katsoo äkkiä, kuin jännittyneenä, kelloansa). Kello on kohta\nkaksitoista. (Pollelle.) Lakkaa juomasta, lurjus, ja painu siitä\nkotomurjuun.\n\nPOLLE (mennen päättävästi oikealle ja istuutuen tuolille). Enpäs lähde.\nOletko nähnyt mihin tyhjyyteen se meidän katu päänsä puskee? Polle sen\ntietää, kun on polttanut aivojansa kolmatta päivää lemmen alttarilla ja\nunohduksen roviolla.\n\nURPIA (nousee istumaan). Oletko hullu? Hän tulee tänne, hän, Ruth Bilde\n— — Mars matkaan, poika.\n\nPOLLE (perin synkkänä). Menen sitten hirteen. Katsos, kun siitä\nviimeisestä kulmasta kääntyy, alkaa polvilumpioita ilkeästi kuumottaa,\nruumis on tyhjä ja aivot seisovat päässä. Mutta sydän — se vasta\nhelläksi käy ja ruikuttaa—\n\nURPIA (hermostuneesti, suuttuneena). No, ruikuta sitten — — (Kääntyy\nikkunaan päin; nousten.) Mutta kiinni tuo kyklooppisilmä! (Menee,\nsulkee nopeasti ikkunan, vetämättä verhoja eteen, ja jää taka-alalle,\ntuijottaa synkkänä eteensä.)\n\nPOLLE (yhä hurjistuen; puoliksi itsekseen). Ja ne lyhtytolpat ne\ntörröttää kuin hangot ja hauturin lapiot! Halaapas niitä! Se se\nvasta on sielulle leikki. (Katsahtaa Urpiaan ja huomaa hänen synkän\nilmeensä.) Mitäs luimistelet? Jokos tuli onnenpoikaankin vesikauhu? Nyt\nsopisi onnettoman Pollenkin sanoa: ruikuta, poika, pese itkulla joka yö\ntämän elämän viheliäistä naamaa—\n\nURPIA (tullen Pollen luo; laskien kätensä hänen olalleen; kuin\nmuuttuneena). Olet oikeassa, veli. Rakkauteni on vienyt minut tuskaan\nja hätään. (Nopeasti, kiihkeästi.) Hän on minun, hän on sanoin ja\nsuudelmin sen vannonut. Hänen vaatteittensa liehunnassa, hänen\nkasvojensa ympärillä on maailma autuasta ilmaa, jota vailla en voi\nelämätä hengittää. Mutta — vuorenpeikkoja on vieläkin olemassa. Vain\nlyhyen hetken saan hänet tavata, joskus viimaisessa puistossa, joskus\ntäällä, riettaassa talossa. Takanani on uskoton vaimo, joka ei tajua\nomaa syyllisyyttään, sillä maailman silmissä olen syyllinen minä.\nJa edessäni? — Kuin vuoren seinä ja syvällä sen uumenissa vangitun\nprinsessan luola. Tällä roviolla en kestä enää. Jotain on tehtävä —\n\nPOLLE. Äläs mitä, lyö Jarbas maahan ja nitistä koko kuningas. Pyhä\nYrjänä voittaa aina.\n\nURPIA. Ei riitä teräksinen miekka — tähän maailman aikaan. (Heittäytyy\nleposohvalle.)\n\nPOLLE. Kuules, Korppi sen saa selvittää. Se se meitä usutti ja heitti\ntähän peevelin liemeen. Pannaanpas koville se runokokki. Saadaan nähdä,\npaniko valhetta sekaan. Hei, poika, surut säkkiin ja lystiks ilta. Haen\nKorpin tänne. (Lähtee nurkkaovea kohti.)\n\n\nIII KOHTAUS.\n\nLill' Margit tulee ovesta vastaan kantaen voileipätarjotinta ja\nviinipulloa, jotka vie pöydälle.\n\nPOLLE (seuraten Lill' Margitia). Enkös sanonut, herkut se kantaa ja\nlaskuun antaa — köyhille lurjuksille. (Maiskutellen ja osoitellen\nasetteja.) Lukulliset herkut! Rokfoorit ja kaviaarit — Kyllä ne\nparturin sällille riittää.\n\nLILL' MARGIT (kimakalla äänellä). Älä sorki siinä.\n\nPOLLE. Ka, mitäs nyösit, kun on koko mieles hellä kuin taivaan herkku.\nEi sitä tyhjästä tämmöistä —\n\nLILL' MARGIT. Ei ne ole sulle eikä sun sakilles. Et silakan päätä enää\nlaskuun saa, jollet entistä maksa.\n\nPOLLE. So-soo, onpahan maksettu ja jaksettu kanss'. Mutta kun on\nkaverit pulassa ja murhe pakkaa. — — Se toivoton rakkaus, se se vasta\ntyyriiks tulee.\n\nLILL' MARGIT (itkunsekaisella äänellä). Milläs minä, köyhä ihminen,\nsemmoiset riitat maksan. Minun kontollani ne on kassassa, ni-ii. — Ei\nse ole mies, jolla ei ole rahaa.\n\nPOLLE. Ketäs tänne sitten tulee?\n\nLILL' MARGIT (vältellen). Tulee herroja — niin.\n\nPOLLE (mustasukkaisena). Ahaa, pormestari!\n\nURPIA kavahtaa istumaan.\n\nLILL' MARGIT. Tulee kun tulee.\n\nPOLLE. Ho-hoo, Jarbas on porttien eessä. Korppi tänne! (Ryntää\nnurkkaovesta ulos.)\n\nURPIA on noussut, kävelee kiivaasti edestakaisin.\n\nLILL' MARGIT (lähestyen). Ei herran tartte olla levoton. Kyllä meillä\npysyy reilassa asiat. Mutta onkos rouvalta — siltä omalta rouvalta —\nsalattava, että herra on meillä?\n\nURPIA. Onko — onko hän täällä?\n\nLILL' MARGIT. Istuu salissa yks komeljantti mukana. Kyseli kovasti ja —\n\nURPIA. Hyvä, pyytäkää tänne.\n\n    Lill' Margit poistuu nurkkaovesta.\n\n\nIV KOHTAUS. Selma tulee nurkkaovesta.\n\nSELMA (oven luota; hetken hiljaisuuden jälkeen). Minun täytyy\nurkkimalla löytää tie sinun luoksesi — tulla kuin varas.\n\nURPIA. Sinulla ei ole oikeutta minuun!\n\nSELMA. En voi unohtaa sinua.\n\nURPIA (katkeran ivallisesti). Tätä \"ensimmäistä rakastajaa\".\n\nSELMA (hädässä). Sinua ilman tunnen vajoavani jonnekin alemmaksi.\n(Lähestyen.) Minua peloittaa.\n\nURPIA. Elit turhanlyhyitä suudelmia varten. Vain hetki tarvittiin ja\nperhonen kuoli. (Kovasti.) Ei hautaa tarvis — kyllä tuulet kuljettavat\nöisiä katuja pitkin.\n\nSELMA. Tunnen tuon julman äänen, joka on luotu tuomitsemaan muita, ei\nitseä. Narkissos parka.\n\nURPIA. Narkissos?\n\nSELMA. Niin juuri. Etkö tiedä, että on vaarallista tuijottaa oman\nsydämensä lähteeseen? Niin olet sinä tehnyt aina. Naisessakin sinä\npeilailet vain itseäsi. Ja jos lähde sumenee, sinä julmenet ja sydämesi\nkylmenee. Niin on minulle käynyt. En jaksanut heijastaa kyllin koreana\nsinun kuvaasi — silmiesi nautinnoksi.\n\nURPIA. Puhut totta, etkä ymmärrä kuitenkaan. (Äkkiä.) Olenko mielestäsi\nhuono näyttelijä?\n\nSELMA (ihastuneena). Sinua näyttämöllä, sankarina — sitä juuri en jaksa\nunohtaa. En jaksa, Eevert!\n\nURPIA. Mistä olen luonut nuo sankarit? Mistä onnenpojat ja\nmarttyyrikasvot? Oman itseni korkeammasta kuvasta, siitä, jota\nlähteestä katson ja haen, siitä, joka tahdon olla ja joka myös\nluomishetkenä olen. Ja juuri sen, tuon Narkissoksen ylimmän kauneuden\nolen minä nyt toteuttava uudessa elämässä. En tahdo olla pappi, joka\nsaarnaa toista kuin on hänen elämänsä. Taistelen ihmeestä: Luovien\nhetkien kauneudella on koroitettava myös tämä jokapäiväinen, matala\nelämä. Sinä hajoitit sielusi turhuuteen etkä jaksanut nöyrtyä totuutta\nminun rinnallani tavoittamaan.\n\nSELMA. En jaksanut aina — —\n\nURPIA. Jaksoit harvoin. Et ymmärtänyt, että miehenä ja naisena me\nolemme vastavoimia ja että sinun osasi olisi ollut sulautua minun,\nvoimakkaamman, uskoon. Sillä naisen onni? Se on tappiossa. Eikö maa ole\nitsessänsä ihana, vaikka auringon nuolet syöksyvät tuhansin kärjin sen\nrintoihin ja uumiin? Jokainen hedelmä syntyy tappiosta, jonka kärsii\nnainen, maa. Siihen taisteluun olit sinä sydämeltä liian pieni.\n\nSELMA (hiljaisesti, pyytävästi). Entä, jos muuttuisi se — mitätön sydän?\n\nURPIA. En usko siihen. Se on tärvelty jo! Liian monet huulet samentavat\nlähteen — kelvottomaksi. Turha jatkaa. Mene.\n\nSELMA katsoo toivottomana, kohauttaa äkkiä uhmaavasti olkapäitään ja\nmenee ovea kohti.\n\n\nV KOHTAUS.\n\nRUTH, puettuna loistavaan tanssiaispukuun ja laaja harsoliina pään\nympäri kiedottuna, tulee kiireesti oikealta.\n\nRUTH (kiirehtäen syli avoinna Urpiaa kohti; kiihkeästi). Eevert —\n(Mutta huomaa Selman ja jää hämmentyneenä seisomaan.)\n\nSELMA (on kääntynyt oven luona; hetken vaitiolon jälkeen). Ruth Bilde,\nälä hämmenny. Sinullahan on varaa leikkiä, sekä rahalla että miehen\nelämällä.\n\nURPIA (viitattuaan Ruthin istumaan leposohvaan). Solvaukset ovat turhia.\n\nSELMA (lähestyen). Vielä sana, Ruth Bilde. Tiedätkö sinä mitä on\nköyhyys?\n\nRUTH (kääntyen katsomoon; puoliksi itsekseen). Köyhyys?\n\nSELMA. Sellainen köyhyys, jossa juhla-ateria syödään automaatissa,\njossa pelätään ovikellon soittoa ja hävetään rikkinäisiä kenkiä?\n\nURPIA siirtyy taka-alalle, sytyttää hermostuneena savukkeen.\n\nSELMA (istuutuu Ruthin viereen). Hänellä ei ole yhtäkään niistä\nriemuista, joita saadaan rahalla. Etkö pelkää?\n\nRUTH. En osaa pelätä. Sydämen ilot varmaan riittävät sille, joka on\naina saanut huoata niitä vailla.\n\nSELMA. Enpä luule, että olet tottunut hymyilemään rikkinäisen peilin\nedessä ja näyttelemään kuningatarta kaasukeittiön ääressä —\n\nURPIA heittää kiukustuneena savukkeen maahan ja alkaa kävellä\ntaka-alalla.\n\n\nVI KOHTAUS.\n\nKorp ja Polle tulevat nurkkaovesta ja jäävät keskustelemaan kiihkein\nelein Urpian kanssa taka-alalle.\n\nRUTH. Leikkiäkö lasket?\n\nSELMA. Yhtä totta kuin on minun elämäni haaksirikko.\n\nRUTH (kavahtaen Selman katsetta: nousten). Uskoani häneen et voi\nmyrkyttää. (Menee kuin suojaa etsien Urpian luo.)\n\nSELMA (nousten). Sen kaiken hän kuitenkin vaatii. (Kaikille.) Vai\nettekö usko? (Osoittaen Urpiaa). Tämä herra esittää hyvin julmuutta,\nsekä näyttämöllä että elämässä.\n\nKORP. Sallikaa, rouva, eräs tarina: Kun alipiru Belgephor joutui kerran\n— sattumalta — maan päällä naimisiin, muuttui hän kymmenessä vuodessa\nenkeliksi. Mutta hänen vaimonsa täytti saman ajan kuluttua hänen\npaikkansa helvetissä. Katsokaas, rouva, vaimon harjoittama aviomoraali\nrumensi hänen oman sielunsa valmiiksi alimmaiseen kattilaan.\n\nSELMA. Leikitte kuivalla älyllä, herra kirjailija.\n\nKORP. Tjaa, jokainen totuus on ruutikuiva, jotta se räjähtäisi.\n\nURPIA. Tämä keskustelu riittää. Nyt on edestäpäin lyötävä elämä auki.\n(Selmalle.) Hyvästi.\n\nSELMA. Hyvästi, Eevert. Taistelin sinusta turhaan. Mutta — turhaan en\nnyt sinun puolestasi pelkää. (Poistuu nurkkaovesta.)\n\nURPIA (Korpille). No, niin. Tämän näytelmän tekijän lienee syytä\ntietää, että tänä iltana menettää pormestari vaimonsa virkaheitolle\nnäyttelijälle.\n\nKORP. Ja millä tavalla? Eeroksen ei ole tapana surmata pormestareita.\n(Menee ja istuutuu leposohvalle.)\n\nURPIA. Jos hän on sivistynyt mies, hän tietää, että naisella täytyy\nolla oikeus valita. (Vetäen Ruthin luokseen.) Sinä ilmoitat tänään\nhänelle, että olet minun — uskallatko?\n\nRUTH. Minun täytyy se uskaltaa. En siedä hänen kätensä kosketusta.\nVapisen joka päivä — meidän salaisuutemme on kuin alinomaista valhetta —\n\nKORP. Kummallista. Kun mies rakastuu, saa hän leijonalta sydämen ja\naasilta aivot.\n\nPOLLE (lyöden rintoihinsa). Se on totta se! (Hämmästyen.) Ainakin mitä\nsydämeen tulee —\n\nURPIA (Korpille; tuimasti). Mitä tarkoitat?\n\nKORP. Että setä Lutherin oli helpompi ryöstää luostarista Katharina\nkuin sinun rakastettusi pormestarin palatsista. (Nousten.) Luuletko\nsinä, että hän antaa naisen valita? Pääoma huolehtii kyllä\nomistusoikeudesta! Ei, poika, tässä tarvitaan juoni. (Kävellen;\npuoliksi itsekseen.) Niin juuri — raha on lyötävä älyllä.\n\nURPIA (kärsimättömästi). Juonittelu ei ole tarpeen. Me teemme kuten\nsanoin.\n\nKORP. Oi, lempiväiset, mikä vimma teillä on tehdä murhenäytelmää?\nMinulla on käynnissä huvinäytelmä, jossa \"he saavat toisensa\".\nKoetetaan. (Urpialle.) Kun pormestari on heitättänyt sinut\nvahtimestareilla ja kyyppareilla ulos, missä rytäkässä joudut muuten\nnäpsästi putkaan, — rakastunut mies käy helposti humalaisesta — ja\nrouva on viety koreasti talteen, mitäs sitten?\n\nURPIA. Eron saamista ei voi estää mikään.\n\nKORP. Ei mikään, jos on rahaa, sillä se tulee paljon kalliimmaksi kuin\nnaimisiin meno. Ja onko sinulla halua heittää oma naisesi kilpailijasi\nvaltaan? Ei, hyvä veli, huvinäytelmässä tarvitaan juoni ja äly,\nmurhenäytelmässä puskekoot tunteelliset sarvet.\n\nPOLLE. Antaa Korpkin koettaa.\n\nKORP. Suostutko, Eevert?\n\nURPIA. Voi olla, jos et estä meitä ilmoittamasta suoraan —\n\nKORP. En lainkaan. Vain yksi ehto: teette sen vain minun määräämälläni\nhetkellä. Onko selvä?\n\nRUTH (Urpialle). Suostu, Eevert — —\n\nURPIA. Olkoon.\n\nPOLLE (Korpille; innostuneena). Minkäs osan annat mulle?\n\n\nVII KOHTAUS.\n\nLill' Margit pistää päänsä esiin nurkkaovesta.\n\nLILL' MARGIT. Nyt se tulee. Telefoneeras justiin. (Tullen sisälle.)\nHerra jestas, täälläkös sitä ollaankin koko herrasväki? Rouva ei tykkää\npahaa, mutta jos on niinkuin jotain kaihettavaa, sopis mennä tonne\npatruuna Joonaksen kapinettiin.\n\nKORP (innostuneena). Siinä ollaan! Juoni juoksee itsestään, kun elämän\nhämähäkki saalistaa. (Urpialle ja Ruthille; hommaten innokkaasti.)\nMenkää, menkää. Kukin ajallaan omassa kohtauksessaan.\n\nRUTH ja URPIA poistuvat oikealle.\n\nKORP. Ja tilanne on melkein selvä — — (Lähestyen taka-alan pöytää.)\nNeljälle tilattu —\n\nLILL' MARGIT. Niin se tilas, mutta itse tulee ennen muita.\n\nKORP (äkkiä). Miksi ennen muita?\n\nLILL' MARGIT (kainostellen, elehtien keikailevasti). Sill' on semmonen\nmukava tapa — sillä pormestarilla —\n\nKORP. (nikaten silmää Lill' Margitille). Vai tapa — Ei puutu mitään.\nJa osat jaetaan seuraavasti. (Lill' Margitille.) Sinä avioparatiisin\nvälttämätön perhonen, sinä saat olla sen suuren hämähäkin syötti ja\nsaalis.\n\nLILL' MARGIT. En minä vaan meinaa olla mikään mato enkä liero enkä\nsyötti — —\n\nKORP. Sst — hiljaa. Myöhemmin pääset pormestarinnaksi.\n\nLILL' MARGIT. Höh —? (Jää seisomaan täysin ymmällään.)\n\nPOLLE (pohdittuaan ankarasti itsekseen; äkkiä, äänekkäästi). Nyt sen\näkkäsin! Päinvastoin kuin elämässä. Anna onnellisen rakastajan osa\n(yrittäen vetää Lill' Margitia lähelleen; laitattaen) Lill' Margitin\nrinnalla!\n\nKORP (sukkelasti). Oikeastaan niin, mutta toistaiseksi päinvastoin kuin\narvelet olevan tuon päinvastoinolemisen.\n\nPOLLE (yrittäen ymmärtää).\n\nPäinvastoin kuin näyttäis päinvastoin ollenkaan — nii-i — Mutta —\n\nKORP (nopeasti). Katsos, Polle, jos tänään olet toista kuin tahtoisit\nja huomenna juuri sitä mitä tänään tahdoit olla, niin eikös ole\nviisasta olla juuri tänään sitä mitä et millään ilveellä tahtoisi olla?\n\nPOLLE (ihmetellen, ihastuneena). Herrankiesus! Sulla se on äly ja\nkonsti. Liipata hamara ja terällä ajaa — — justiin nii —\n\nLILL' MARGIT (on seisonut taempana itsekseen pohtien). Mutta mitäs se\nsillä — että pormestarinnaksi?\n\nPOLLE (Lill' Margitille). Ettäs kehtaat! (Korpille; uhkaavasti.) Jaa,\nmitäs sinä Korppi meinaat?\n\nKORP (Pollelle; tyynnyttävästi selittäen). Sinä taistelet pormestaria\nvastaan kuin Jago Othelloa vastaan. Ja näyttelet hiljaista marttyyria,\nvaikka näet, kuinka hän kohta hakkailee ja halailee Lill' Margitia.\nSiitä hommasta pannaan mies kiikkiin. Sinä todistat ja minä myöskin. Ja\nrouva Ruth saa silloin eron. (Lill' Margitille vihjaisten.) Pormestari\non silloin kuin poikamies ja sinä — melkein kuin pormestarinna. Kukas\ntietää?\n\nLILL' MARGIT käännähtelee ja myhäilee hyvillään; siirtyy oikealle\npeilin eteen peilailemaan.\n\nPOLLE (kyräilevästi). Tolkuta mitä tolkutat — ei meitä petetä.\n\nKORP. Ei meitä, vaan toiset. (Vetää Pollen erikseen etualalle.) Jos\nmies menettää vaimonsa, hylkää hän myös rakastajattarensa, sillä\nsalalempi maistuu vain aviossa. Luvallisesta ja luvattomasta, näet, on\nkierretty koko aviojärjestelmämme punainen lanka. Jos toinen ratkee,\nkatkee koko lanka—usko pois, Margit saa matkapassin —\n\nPOLLE (päättävästi). Kii'on!\n\nKORP. Ja silloin tuo tyttö sinua vasta rakastaa!\n\nPOLLE (kääntyen Lill' Margitin puoleen). Rakastatkos — ihanko rakastat?\n\nLILL' MARGIT (yhä peilaillen; huolimattomasti). Miks'enkäs rakastaisi?\nMikäs mua sitten estäis —?\n\nPOLLE (yhä innostuen; deklamoiden). Ja rakkaus kun kestäis!\n\nLILL' MARGIT (innostuen mukaan, lähestyen Pollea ja tökäten häntä\nkylkeen). Ja laskut kuitti — rouva maksais —\n\nPOLLE (melkein tanssittaen Lill' Margitia; iskien silmää Korpille). Ja\näijänkääkkänä, mitäpä jaksais? Lill' Margit Pollea rakastaa! (Aikoo\nsuudella.)\n\nLILL' MARGIT (huitaisten Pollea korvalle). Hyi, et saa! Ei rouvan\nsyliin juosta päätäpahkaa. (Polkien jalkaa.) Tolvana siinä!\n\nPOLLE (notkistaen toisen polvensa). Kavaljeeri! Etees lankean ja runon\nuljahan — —\n\nKORP (on hypännyt nauraen tuolille; hullutellen, käsillä tahtia lyöden).\n\nJa Desdemona lempii Jagoa, Othellon tappaa julma kuolema! — Päinvastoin\nkuin on murhenäytelmässä —\n\nPOLLE (on noussut; jatkaen vikkelästi rimmaten). Huvinäytelmässä käy\nnyt tässä. (Kuuluu räikeä ovikellon soitto.)\n\nKORP (hypäten tuolilta; kuiskaten, mutta kiihkeästi). Asemiin! Polle\nverhon taakse. (Pollen kiirehtiessä vasemmalle.) Verhot kiinni!\n\nPOLLE katoo vasemmalle alkooviin, vetäen verhot tiukasti kiinni.\n\nKORP (ällistyneelle Lill' Margitille). Sohvalle siitä. (Lill' Margitin\ntullessa sohvan luo.) Pitkin pituuttasi (Lähestyen.) Loju siinä,\nraukeana oinistele — niinkuin ikävissäs huokailisit. — Ja valaistus\nsopivaksi. (Sammuttaa nurkkaoven luona sähkövalot huomattavan\nhämäriksi.) Hämähäkin nystyrät tapaavat kehrätä hämärissä — (Katoo\nalkooviin.)\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\nAdam Bilde tulee nurkkaovesta, puettuna frakkiin ja vihellellen iloista\nsäveltä.\n\nBILDE (katsellen ympärilleen). Ahaa — täällä on käynyt enkeli ja\nhämärtänyt maailman. (Lähestyy Lill' Margitia hiipien.) Lilli — miksis\nlymyät, Eeva? (Kumartuen Lill' Margitin puoleen.) Herää, sinä orgian\njumalatar.\n\nLILL' MARGIT (viettelevän moittivasti). Tässä saa ootella ja oinistella\n— —\n\nBILDE. Järjestys ja maku: ensin julkinen moraali, sitten uhri\nkauneudelle ja ylönsyöminen viimeiseksi vasta. — No nopsasti, Lilli.\nAika on rahaa — — No-noo, esiin ne näppärät sormet.\n\nLILL' MARGIT. Enpä mä niin vaan —\n\nBILDE (nauraen). Onko muutettu tapoja? Korujako lisää? Sano, Lilli, älä\nkainostele. (Karkeahkosti nauraen.) Kaikki lempi kääntyy ostoavioksi\nsitä ei voi välttää. Mutta nopsasti, Lilli — —\n\nLILL' MARGIT. Senkin juutas siinä —\n\nBILDE. Niinkö — liianko aviollista? Sinun makusi hienostuu ilta\nillalta. Tottakin: rakastajan velvollisuudet ovat suloisia. (Polvistuu\nsohvan luo siten, että joutuu kääntymään selin alkoovin verhoihin;\naikoo avata Lill' Margitin puseroa. Samassa alkaa kuulua liikettä\nvasemmalta.)\n\nPOLLE ryntää verhojen takaa esiin aikoen tarrata Bilden kaulukseen.\n\nKORP tarttuu nopeasti takaapäin Pollen kaulukseen ja vetää hänet\njälleen näkymättömiin verhojen taakse.\n\nBILDE (nousten). Mitä nyt?\n\nLILL' MARGIT on samassa hypännyt sohvalta pois ja siirtyy helakasti\nnauraen oikealle.\n\nBILDE. Mitä peevelin peliä? Valoa! (Rientää nurkkaoven luo, josta\nvääntää täydet valot palamaan. Katsoo yhä kysyvänä Lill' Margitiin.\nSilloin alkaa kuulua naurua ja keskustelua eteisestä ja vieraille\navataan ovi.)\n\n\nIX KOHTAUS.\n\nIhanelma Palmu ja Lennart Raiko tulevat nurkkaovesta iloisesti\nkeskustellen. Heillä on tullessaan vielä päällysvaatteet yllä. Heidän\nriisuuduttuaan havaitaan, että he ovat puettuina naamiopukuihin,\nedellinen haaveelliseen rokokomalliseen pukuun, jälkimmäinen commedia\ndell'arte-tyyliseen capitanoon, \"espanjalaisen kapteenin\" pukuun\nlevätteineen ja polvihousuineen. Aatami, vahtimestari, seuraa heitä.\n\nBILDE (selviten hämmennyksestään). Tervetuloa, neiti Palmu. (Kumartaa\nsamalla Raikolle, auttaa neiti Palmun yltä ja ojentaa takin Aatamille,\njoka on saanut myös Raikon päällysvaatteet; Aatamille.) Kun tohtori\nHöök saapuu, ohjaa hänet tänne.\n\n    Aatami poistuu kumartaen.\n\nIHANELMA PALMU\n\nMissä viipyy tohtori Höök?\n\nBILDE.\n\nHän on tiedustamassa vaimoni vointia, nukuttamassa hänet — niin\nsanoakseni — maskeradivaivojen jälkeen. (Nauraen.) Se vanhapoika ja\nnaisvihaaja saa rangaistuksekseen vapauttaa minut näin tärkeänä iltana\naviollisista velvollisuuksista. (Viitaten pöytään.) Mutta siihen\nmennessä — pöydän ääreen (Ihanelma ja Bilde istuvat pöytään), jollette\npelkää kummituksia —\n\n    Lill' Margit, joka on ennättänyt jo hetkisen veikistellä\n    Raikon kanssa, poistuu nurkkaovesta.\n\n    Raiko siirtyy myös pöytään.\n\nIHANELMA PALMU. Ooh, kummituksia, 1600-lukua, minun rokoko-pukuni\ntaitaa olla sata vuotta edellä ajastaan. (Raikolle.) Espanjalainen\nkapteenimme valitsi oikein. Puolustakaa toki minua, Don Juan, jos ne\novat rumia.\n\nRAIKO kumartaa hymyillen.\n\nBILDE (täyttäen laseja). Ei hätää, ne näyttävät metelöivän vain\nhämärässä. Nyt olemme \"enkelten suojassa\" koko yön ja juomme kritiikin\nkaksiteräisen miekan (kumartaa neiti Palmulle) ja herra Raikon\narkkienkelisäilän kunniaksi. (Juovat maljan.) Iltamme herätti piireissä\nsuurta ihastusta.\n\nIHANELMA PALMU\n\nNiin, se oli moraalinen voitto nykypäivien kirjallisesta anarkiasta ja\nbarbariasta! — Herra Raiko ei tule olemaan tyytymätön arvosteluuni.\n\nBILDE (rehevästi). Niinpä niin — Mutta nyt olemme tulleet taiteen\nverhotusta aistillisuudesta —\n\nIHANELMA PALMU (keskeyttäen). Kauneudesta, sanoisin minä —\n\nBILDE. Luuletteko, että katsojaa miellyttää Judith katumuspuvussa\ntai Jakobin nälänhätävalitus? Ei, vaan Holoferneen lempimä Judith ja\nemäntä Potifarin viettelys. Siispä pysyn väitteessäni: verhotusta\naistillisuudesta olemme tulleet verhottomaan siveettömyyteen, jossa\nrunous pääsee tasapainoon oikean todellisuuden kanssa.\n\nIHANELMA PALMU. Nurinpäin käännettyä Schilleriä!\n\nHAIKO. Nerokas ajatus.\n\nBILDE. Vapaasti tulkittua Schilleriä. — Minulla on, nähkääs, aimo annos\nitselläni tätä elämän estetiikkaa, semmoinen kokeneen ja suvaitsevan\nkalastajan nuotta, joka kaikenlaisia kokoo —\n\nRAIKO (mielistellen). He-he, ja tänä yönä se vedetään rannalle?\n\nBILDE. Ja rymyjuhlat pystyyn, oikea orgia! Katsokaas, taide on orgian\nnäyttämökelpoinen muoto. Köyhät ja ihannemaakarit saavat tyytyä\ntaiteeseen, meillä rikkailla on lisäksi kulissientakaiset juhlat.\nOrgian malja! (Juo maljasta, samoin Raiko.)\n\nIHANELMA PALMU. Siitäpä nuotasta tulee peloittavia kaloja.\n\nBILDE (tarjoten neiti Palmulle). Sigaretti?\n\nRAIKO sytyttää.\n\nBILDE. Tämä on vasta särvinkalaa. Orgian jälkeen tullaan kauniisiin\nnaisiin —\n\nIHANELMA PALMU. Ai, ai, herra pormestari, jos rouva Bilde olisi\nseurassa, ette puhuisi noin rohkeasti.\n\nBILDE. Enpä tietenkään. Avio on lemmen salonkikelpoinen muoto. Täällä\nolemme sen epävirallisella puolella, Lill' Margitin paratiisissa. Se on\naviovaimoilta suljettu maailma. Ei mitään skandaalia! Se on peloittavin\nasia maailmassa, ainoa, mitä ainakin minä pelkään.\n\nIHANELMA PALMU (siveellisesti suutahtaen). Jo sellaisenaan on teidän\najatuksenne skandaali ja sitäpaitsi vanha —\n\nBILDE (kyynillisesti). Epäilemättä. Sekä ajatuksena että teossa ainakin\nkolmetuhatta vuotta vanha — yhtä vanha kuin kurtisaanilaitos.\n\nIHANELMA PALMU (yhä innostuen). Niin, se vanha virsi: vaimo uskollinen\nolento, koristeltu nukke tai keittiö- ja kuurausautomaatti ja miehillä\noikeus kaksinaiseen moraaliin —\n\nBILDE (Raikolle). Mitähän varten naiset puhuvat naisesta aina ikävästi\nja saarnaavalla nuotilla?\n\nRAIKO (nokkelasti). Kuinka he voisivat toisistaan — miellyttävästi\ninnostua? Ha-ha-ha.\n\nIHANELMA PALMU (nousee, todella suuttuneena). Minua ette voi loukata,\nminä olen vapaaehtoisesti vihkiytynyt aviottomuuden ylevään tehtävään.\nMutta koko naissuvun puolesta —\n\n\nX KOHTAUS.\n\nTohtori Höök, puettuna frakkiin, tulee nurkkaovesta.\n\nBILDE (nousten ottamaan Höökiä vastaan). Apuun, tohtori Höök — Neiti\nPalmu horjuttaa koko lutherilaisen aviojärjestelmän rikkomalla sen\ntoisen vaakakupin pyhällä vihalla. Millä enää punnita aviovaimon\nkauneutta ja arvoa?\n\nIHANELMA PALMU siirtyy seuraavan repliikin aikana istumaan leposohvalle.\n\nHÖÖK. Minä asetun neiti Palmun puolelle. Luther riisti aviosta\nsakramentin ja jätti kahleet. Järkevä mies olisi tehnyt päinvastoin.\n(Istuutuu oikealle etualalle pöydän luo; neiti Palmulle, kohteliaasti\nhymyillen.) Hän ei näytä olleen selvillä asiasta, muuta kuin Katharina\nvon Boraan nähden.\n\nIHANELMA PALMU (yhtyen leikkiin). Olen aina kuullut, että lakimiesten\non mahdoton päästä taivaaseen. Nyt kuulen ensi kerran, että\nteatterimiehet ovat heidän seuraansa kypsiä. Herra Bilde puolustaa\nkaksinaismoraalia ja te, tohtori, höllää moraalia.\n\nHÖÖK. Meillä ei, ikävä kyllä, ole olemassa mitään sukupuolimoraalia,\nhyvä neiti, jollemme sellaiseksi katso hyppäystä kanonisesta oikeudesta\nnykyiseen valhemoraaliin, jolla on pöydällä katkismus ja pöydän alla —\n\"La vie parisienne\".\n\nBILDE. So-soo, veli, unohdat, että tämä yhteiskunta — kaikista\nyhteiskunnista paras — perustuu yksityisomistukseen. Ja sen moraali\ntaas, se on kirkas kuin kulta! Naisen uskottomuus on loukkaus miehen\nomaisuudelle, se voi tuoda salaa vieraan perillisen pesään. Mutta mies\nei. Hänellä on siis oikeus niin moneen naiseen kuin hänen kapitaalinsa\nriittää. (Neiti Palmulle.) Katsokaas, neiti, sen nuotan perässä oli\nkultakala, ja se määrää koko saaliin, sekä arvon että määrän. (Kävellen\nrehevästi, tullen Höökin eteen; mielihyvästä nauraen.) Siinä on sulle\nmoraalia, juupeli! (Seisoen leveänä keskinäyttämöllä.) Mulla on vaimo,\nkaunis ja nöyrä, mulla on Liisat ja Lillit, ja tahtoisinpa nähdä, kuka\nne multa ottaa, kun on takanani raha ja laki — he-he —\n\nHÖÖK katsoo vaivautuneena neiti Palmuun.\n\nIHANELMA PALMU (yhteisymmärryksessä). Sigaretti olisi paikallaan, herra\ntohtori.\n\nHÖÖK rientää näyttämön yli, tarjoo sekä sytyttää.\n\nBILDE (oudoksuen syntynyttä mielialaa). Niin, niin, tänä iltana ollaan\nrehellisiä eikä kainostella.\n\nHÖÖK. A propos — rouva Bilde ei ollut vielä kotona.\n\nBILDE (saamatta aluksi sanaakaan suustaan). Mitäh?\n\nHÖÖK. Niin, hän ei ollut vielä palannut.\n\nBILDE (tolkuttomana hämmästyksestä). Palannut? — Minä itse — saatoin\nhänet autoon ja käskin ajamaan suoraan kotiin. (Kävelee vinhasti\nedestakaisin, pysähtyy synkkänä etualalle; puoliksi itsekseen.) Olisiko\nse sittenkin totta? (Ryntää kiireesti nurkkaovesta.)\n\nIHANELMA PALMU (huvitettuna). Jännittävää —\n\nRAIKO. Tohtori taisi heittää myrkkyä maljaan.\n\n\nXI KOHTAUS.\n\nHans Korp tulee vasemmalta verhon takaa.\n\nKORP. Ei hätää. Hän saa sen juoda pohjaan siitä huolimatta.\n\nHÖÖK (nousten hämmästyneenä). Herra kirjailija, taivaastako vai —?\n\nKORP. Katsomosta vain. Siellä tuli ikävä. Pormestariuden hirmuvalta\nteki herrasväen periaatteellisen väittelyn kovin yksipuoliseksi. Minä\ntulen tuomaan todellista riitaa ja vihaa. Katsokaas, näytelmä, jota\nharjoiteltiin pormestarin luona, jatkuu tänä yönä (kumartaen neiti\nPalmulle, joka nousee loukkautuneen näköisenä ja siirtyy yli näyttämön\noikealle pöydän luo istumaan:) — \"enkelten suojassa\".\n\n\nXII KOHTAUS.\n\nAdam Bilde palaa nurkkaovesta.\n\nBILDE (tuohtuneena). Ei ollut vieläkään kotona. (Huomaa Korpin;\nällistyneenä, uhkaavasti.) Mitäs tämä on?\n\nKORP (kuivan kohteliaasti). Vain harkittua sattumaa.\n\nBILDE liikehtii kiivaasti seinän luo ja painaa soittokelloa, jolloin\nAatami tulee sisään.\n\nBILDE (Aatamille). Heitä tuo mies ulos!\n\nKORP. Älä tee, Aatami, huonoa palvelusta kaimallesi, herra\npormestarille. (Bildelle.) Skandaali on peloittavin asia maailmassa.\nEikö niin? - Minä vain voin sen taitavasti järjestää.\n\nBILDE viittaa Aatamia poistumaan, tämä katoo nurkkaovesta.\n\nKORP viittaa kohteliaasti läsnäolevia istumaan, jolloin Bilde istuutuu\ntaka-alalle, Höök jää oikealle seisomaan.\n\nKORP (istuutuen huolettomasti leposohvaan). Niin, jos kanojen\nmaailmassa sattuisi syntymään kukkojen ylituotantoa, taipuu kaksi\nkukkoa — mikäli eivät saa toisiaan höyhennetyksi — mielistelemään\nyhtä kanaa erinomaisessa sovussa. Jos on yhtä monta kiekujaa kuin\nkaakottajaa, syntyy austraalialainen ryhmäavio tai — yksiavioisuus.\nMutta jos on kukkoja yksi, vallitsee moniavioisuus, jossa kanat ovat\nkaiken kurituksen tarpeessa.\n\nBILDE (ivallisesti). Tämäkö oli se taitavasti järjestetty skandaali?\n\nKORP. Ei, tässä oli vain kansantajuisessa muodossa aviojärjestelmiä,\njoista herra pormestari äsken puolusti erittäin voimallisesti\nviimeksimainittua. Vieläpä olen teidän kanssanne samaa mieltä siitä,\nettä korea heltta ja jyväkasa, jotka teidän kielessänne merkitsevät\nkultaa ja rahaa, ovat erinomaisia suosituksia omistajalleen —\n\nBILDE. Aiotteko te todella ilveillä meidän kanssamme?\n\nKORP. Rauhoittukaa, rouvanne terveiset tuon kohta julki. — Niin — mutta\nteidän elämänkatsomuksessanne on eräs aukko. Te ette ole tähän saakka\nhuomannut, että jollakin kukolla on niin hurmaava lauluääni, että se\nvoi korvata sekä jyvähankinnan että korean ylellisyyden.\n\nIHANELMA PALMU (nousee). Minun hermoilleni liikaa. (Raikolle ja\nHöökille.) Eivätkö herrat tahtoisi saattaa minua kotiin?\n\nRAIKO ja HÖÖK nousevat ja seuraavat neiti Palmua nurkkaovesta.\n\nKORP (on noussut toisten lähtiessä). Kuten näette, ette voi moittia\nminua epäkohteliaaksi.\n\nBILDE (joka on myös noussut ja lähestynyt Korpia; uhkaavasti). En\ntodellakaan. Vain häpeämättömyys on oikea sana.\n\nKORP. Tilanteen hallinta on tässä tapauksessa vielä tarkempi käsite.\nÄrsytin neiti Palmun kainot hermot, voidakseni ilmoittaa teille\nsuoraan, että eräs virkaheitto näyttelijä on voittanut teidän rouvanne\nsuosion. Teidän on siis suostuttava eroon.\n\nBILDE. Missä minun rouvani on?\n\nKORP. Hän ei ole toistaiseksi tavattavissa.\n\nBILDE (tullen yhä lähemmäksi; harkitsevan ivallisesti). Noo, herra\nasianajaja, koska tilanne pakottaa minut keskustelemaan kanssanne,\nsaanen kysyä, millä te aiotte pakottaa minut eroamaan vaimostani.\n\nKORP. Silminnäkijöillä.\n\nBILDE (säikähtyneenä). Mitäh? — Nähtykö? (Hilliten itseään.) No, jaa\n— vai niin, kirjailija taitaa tässä parhaillaan sommitella jotain\nnäytelmää —\n\nKORP. Aivan oikein, ja te näyttelette myöskin tässä parhaillaan —\naviorikkojaa.\n\nBILDE (suuttuneena). Ette taida havaita, että väitteenne on solvaus?\n\nKORP. Joka todistetaan. Ja sitäpaitsi: neiti Lill' Margit on puolestaan\nylpeydellä tunnustava ja omaksuva sen kunnian, mikä teidän puoleltanne\non tullut hänen osakseen sekä lemmessä että rahassa. Onpa hän ilolla\nvielä ojentava teille kätensä säädylliseen avioon, joka on lohduttava\n— —\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\nPolle syöksyy verhojen takaa.\n\nPOLLE (tarttuu Korpia hihaan, hätäisenä). E-e-een minä suostu —\nettä sinä Margitia vielä tyrkytät tolle, ottaa sen vielä vaikka —\nilkeyksissään!\n\nKORP. Sallikaa esitellä: Leopold Vakaa, teatteriparturi, Eevert Urpian\nja Hans Korpin nykyinen mesenaatti, Lill' Margitin toinen rakastaja,\ntoinen silminnäkijöistä ja pahin — kummittelijoista. (Menee oikealle ja\nkoputtaa oveen.)\n\nBILDE (hätäisesti). Tietääkö hän —?\n\nKORP. Niin raadollista sydäntä kuin teidän emme ole voineet paljastaa\nsäädylliselle naiselle. Mutta jos te ette anna hänen vapaasti\nratkaista, kenelle hän kuuluu, olen minä lateleva sydämestänne maalle\nsekä lierot että sammakot, ja te menetätte kaiken toivon vaimoonne\nnähden. Jos myönnytte, emme paljasta äskeistä hämäräidylliä. Onko selvä?\n\nBILDE. On, selvää kiristystä.\n\nKORP. Niinkö? Sanotaanko älyn voittoa lakikielessä kiristykseksi?\n\nBILDE (masentuneena). Odotan vaimoani.\n\nKORP poistuu oikealle.\n\nPOLLE (siirtyy nurkkaoven luo; täällä kääntyy, ylimielisesti). Ja\nDesdemona lempii Jagoa, Othellon tappaa julma kuolema! (Poistuu\nnurkkaovesta.)\n\nBILDE (yksin; etunäyttämöllä). Mikä häpeä — — mikä häpeä. (Sisäiseen\nhätään joutuen.) Mihin olen joutunut? Minäkö likaisempi muita? —\nVoimakkaampi! (Siirtyy vasemmalle, katsoen odottavana oikeanpuoliseen\noveen.) He saavat sen kokea —\n\n\nXIV KOHTAUS.\n\nRuth tulee oikealta.\n\nRUTH (lähestyen Bildeä; tapaillen sanoja). Minun täytyy — en voinut\nvaieta enää, valhe on ollut katkeraa. Sinun täytyy päästää minut\nvapaaksi.\n\nBILDE (vieden Ruthin leposohvalle istumaan). Rauhoitu, Ruth — — En\nymmärrä sinua. Enkö ole aina ollut sinulle hyvä?\n\nRUTH. Sinun luonasi en ole tietänyt rakkaudesta mitään. Nyt on minulla\nsydämessä uusi elämä, suloiset ihmeet ja suloiset tuskat. (Hurmaantuen\nkokonaan; kuin itsekseen.) Ilta viimaisessa puistossa on hehkuva ja\nkuuma. Lokakuun vihmova räntä hyväilee kasvojani, ne janoavat myrskyä\njok'ainoa hetki. Ja lehdet putoilevat maahan—kuin turvalliseen syliin —\n\nBILDE (keskeyttäen). Puhut kuin sairas — —\n\nRUTH (yhä omassa tunnelmassaan). En kaipaa aurinkoa enää — pienoista\npiilopaikkaa vain — — lehvien alla — (Nousee kuin unessa, etenee\noikealle.) Tahdon pois täältä — (Kuin selviten, tarmokkaasti.) Sinun\nluotasi pois! Meidän täytyy erota.\n\nBILDE (on noussut myös). Ruth, me emme saa erota. Meidän\nyhteiskunnallinen asemamme —\n\nRUTH. Vankilamme, jossa olin jo unohtaa, että minäkin olin luotu\nelämään, hukkumaan, synnyttämään ja suloisesti kuolemaan.\n\nBILDE. Ruth parka, noista kuvitelmista on sinun julma herätä. Minussa\non sinulle elämän turva. Kuinka voisit sinä elää parturituvassa tai\nkiertävässä komeljanttiseurueessa? Lähtekäämme kotiin —\n\nRUTH. Tiedän olevani oikeassa. — Sinun luonasi olen aina ajatellut\nkauhistuen kuoleman tuloa. Olen värissyt — kuin syyllinen ja tahrattu\njoka kerta kun se on johtunut mieleen. Ja nyt? Se on kuin suloista\nraukenemista paahtavan päivän jälkeen, kuin puhdas, yksinäinen vuode ja\nelokuun illan raukeneva paiste —\n\nBILDE (joutuen hätään; lysähtäen istumaan; ojentaen toivottomana\nkäsiään). Ruth! Minä näen — Olet sanoilleni kuuro. Ja minä — en löydä\nsanoja. Ruth, usko minua — katumus salpaa minun hengitykseni. Nyt vasta\nymmärrän — liianko myöhään? — että olet minulle kallis, kalliimpi kuin\nmikään muu. (Rauhallisemmin.) Kummallista: elää miehuuden ikään saakka,\neikä koskaan havaita, missä sykki ja virtasi koko elämäni pohjasuoni\n— Ja nyt? Kun on sortumassa kaikki, mitä olen koonnut ja rakentanut,\nsilloin — sokea tulee näkeväksi ja näkee — vain eksyneen itsensä,\neksyneen koko elämänsä ajan. (Lähestyen, tahtoen hyväillä.) Sinua\nkoristaakseni olen kerännyt arvoa ja rahaa. Paljossa olen ollut vajaa,\nmutta paljosta tyhjästä — niin, todellakin tyhjästä — olen luopuva, jos\njäät luokseni, Ruth, en voi sinua päästää! Vaadi minulta nöyrtymystä,\nvaadi tekoja, ihmeitä mitä tahansa, olen ne suorittava — —\n\nRUTH. Suren sinun vuoksesi. Mutta — elämä ei näytä sietävän taapäin\nkulkua. Tunnen: jos jäisin luoksesi, tekisin sielussani kuolemansynnin\n— — kuin surmaisin yksiöisen, viattoman lapsen — Ymmärrätkö sellaista?\n\nBILDE (väkivaltaisesti). Vain yhden ymmärrän: en päästä sinua!\n\nRUTH (kylmeten; ratkaisevasti.) En tiedä muotoja enkä pykäliä. Mutta\nsen ymmärrän, että nyt lähden rakastamani miehen luo. (Melkein\nriemuitsevasti.) Etkä sinä silloin tahdo etkä voi ottaa takaisin —\naviorikkojaa.\n\nBILDE (tuijottaa hetken kuin lyötynä, kuin saaden onnellisen\najatuksen). Entäpä, jos sittenkin voin? Olen löytänyt teon, itse\nsen minulle sanoit. (Hellästi.) Kuuletkos, nyt on minulla se teko,\njota ei voi sydämesi vastustaa. Sitä varten olen kokoava kaikki\nvoimani ja älyni. En ole säästävä mitään enkä ketään. — — (Mennessään\noikeanpuoliselle ovelle.) Saatpa kuulla. (Kutsuu sisähuoneessa olevia\nsisään; palatessaan.) Taistelemaan sinusta kykenen vieläkin.\n\nRUTH istuutuu odottamaan leposohvalle.\n\n\nXV KOHTAUS.\n\nEevert Urpia ja hänen jäljessänsä Hans Korp tulevat oikealta.\n\nBILDE (joka on istuutunut taka-alalle pöydän ääreen; herroille). Hyvät\nherrat, rouva Bilde on valinnut. Hän saa vapaasti lähteä. Minä en ole\noikea mies vaimoani tuomitsemaan. Mutta muistakaa kuitenkin, että kun\nköyhyys ja puute on nääntänyt hänet huoleen ja hätään, ehkä sairauteen,\non minun kotini oleva hänelle avoinna. Hänen palatessaan olen minä\nantava hänelle anteeksi kaiken.\n\nURPIA. Olette tehnyt oikein. Elämän murhenäytelmässä nainen maksaa\nonnesta kalleimman hinnan, siksi on hän saapa vapaasti valita. Jos hän\nkatuu tätä iltaa hetkenkään ajan, en ole paneva edes rukousta esteeksi\nhänen matkalleen.\n\nKORP. Mutta asiaan, jalot ritarit. Tämä herra pormestarin\nanteeksiantava jalomielisyys tekee mahdottomaksi laillisen avioeron,\nsillä systeemin mukaan eivät hyveelliset pääse aviosta eroon.\nTäytyy olla rikos, josta syytetään. Luulen, että tämä harvinainen\nritarillisuus pakottaa jatkamaan tätä näytelmää.\n\nBILDE (kylmästi). Olen samaa mieltä.\n\nURPIA (jyrkästi). Toistan vielä, että kunnioitan herra Bilden ajatusta.\n(Katsoen Ruthiin.) En pelkää mitään. Lähtekäämme. (Poistuu nurkkaovesta\nRuthia ohjaten Bilden tuijottaessa katsomoon.)\n\nKORP (lähtiessään; ovelta). Jos teitä, herra pormestari, joku tästä\nlähtien väittäisi tyhmäksi, paljastaa väittäjä ilmeisesti oman\naasiutensa. Otan nöyrästi maasta teidän heittämänne hansikkaan.\n(Poistuu nurkkaovesta.)\n\n\nXVI KOHTAUS.\n\nLill' Margit tulee nurkkaovesta.\n\nLILL' MARGIT (lähestyen Bildeä takaapäin, tökäten kylkeen\nmielistelevästi). No, ollaankos sitä nyt elävän leskenä vai —.\n\nBILDE (kääntyen, vieden kätensä povitaskuun, kylmästi). Saanko laskun?\n\n    Väliverho.\n\nIII NÄYTÖS.\n\n\nNÄYTTÄMÖ.\n\nKöyhästi kalustettu parturihuone, joka sijaitsee kellarikerroksessa,\njoten valo huoneeseen tulee viistosti ylhäältä ja ainoastaan\nvasemmalta. Sillä ainoa akkuna ja lasiakkunainen ovi ovat vasemmalla\nseinällä. Oikealta vie ovi sivuhuoneeseen. Takaseinällä on portaat\nja näiden päätteessä kapea mutta luja, raudoitettu ovi, joka näyttää\navautuvan pimeähköön kammioon. Oikealla etualalla on seinäpeili\nja kehno parturipöytä tuoleineen. Vasemmalla etualalla laajahko\npöytä, jolla on pari lehteä ja huomattavan suuri kukkalaite.\nOikealla taka-alan nurkassa pieni pöytä monine pulloineen ja muine\nparturivälineineen. Seinillä on räikeänvärikkäitä reklaamiplakaatteja,\nnaisaiheisia painokuvia sekä näkyvimmällä paikalla iso paperi, johon on\ntökeröin kirjaimin maalailu sanat: Ei juomarahoja! Inga drickspengar!\nJa näiden alla suurin kirjaimin: Leopold Vakaa. Teatteri Parturi.\nTaiteilia.\n\n\nI KOHTAUS.\n\nAdam Bilde istuu parturituolissa käärittynä parturilakanaan, valmiina\nparturin käsiteltäväksi. Polle on taka-alalla nurkkapöydän luona selin\nkatsomoon ja sekoittaa touhukkaana partakuppia.\n\nBILDE (istuu alussa pää kenossa taaksepäin, poltellen sikaria, katsoo\nsitten hermostuneena peiliin ja tämän jälkeen ympärilleen huoneessa.\nJää tuijottamaan hämmästyneenä pöydällä olevaa kukkalaiteita;\nPollelle). Miksi minun lähettämäni kukkalaite on täällä?\n\nPOLLE (käännähtää ympäri ja lähestyy kuppia sekoittaen; tärkeän\nnäköisenä). Jaha, jaha — — Kaikki on valmista — — olkaa ystävällinen.\n(Asettaen teatraalisin elein Bilden pään oikeaan asentoon.) Noin, kas\nnoin —\n\nBILDE (ärtyneenä). Minä kysyin —\n\nPOLLE (lyö samassa saippuaa Bilden leukaan, niin että häneltä jää lause\nkesken; mielistelevästi). Minä sydämellisesti iloitsen kunniasta,\nettä herra pormestari on tullut oman teatterimme parturiin. Se tulee\ntekemään loistavan efektin —\n\nBILDE (työntää Pollen kiukustuneena syrjään). Fiasko tästä tulee, jos\net osaa vastata! Miksi rouva Bildelle tänä aamuna tulleet kukat ovat\ntäällä eikä — (Viittaa oikealle.)\n\nPOLLE (viattomasti). Niitä kun ei ole vielä ennätetty lähettää\neteenpäin —\n\nBILDE (hämmästyneenä). Mitäs sinä, mies, tarkoitat?\n\nPOLLE. Ne kun on käsketty heittää takapihalle. — Aatelkaas, mikä rikos\nkauneutta vastaan! Mutta minä olen järjestänyt asian: Joka toinen päivä\nsaa Lill' Margit Pollelta kukalla höystetyn runon ja joka toinen päivä\nrunolla kaunistetun kukan. - Anteeksi, saa kai raakata taas?\n\nBILDE alistuu kohtaloonsa, mutta ilmaisee harmistumisensa\ntuprahuttelemalla ankaria savupilviä Pollen silmille.\n\nPOLLE (työskenneltyään hetken, iloisesti). Niin me täällä vaan elämme\nkuin riippuvien puutarhojen keskellä — sulttaanin kaupungissa, ruusut\ntuoksuvat ja kesäkärpäset tulevat. (Saa työnsä valmiiksi.) Noin, kas\nnoin — olkaa hyvä.\n\nBILDE (jääden yhä istumaan; hetken vaitiolon jälkeen). Noo, mitenkäs se\non sitten sen Margitin ja Pollen rakkauden laita?\n\nPOLLE. Pollen rakkaus on aina ollut kuin näytelmää, jossa he eivät saa\ntoisiansa. Minut petettiin katalasti. Nainen petti, Korppi petti, koko\nmaailma petti.\n\nBILDE (innostuen). Kirjailija Korp?\n\nPOLLE. Juuri se sama. Ensin sai minut pelaamaan statistia siinä\nsuuressa \"Nubian\" kalapaliikissa, kun väitti Margitin suostuvan minuun\n(kumartaen) senjälkeen nimittäin, kun asia olisi herra pormestarille\nikäänkuin — voitettu kanta. Mutta suostuikos? Suuttui mulle ja koko\nmaailmalle. Ja Korppikos nauroi — päin naamaa hohotti, rimmas ja\nhoilas. Kyllä se sapettaa.\n\nBILDE nousee, maksaa suurehkolla setelillä.\n\nPOLLE (hämmentyneenä). Eikös sattuisi olemaan jämttiä rahaa?\n\nBILDE. Noo, juomarahoiksi loput.\n\nPOLLE (viitaten tärkeänä seinällä olevaan tauluun). Ei juomarahoja,\ninga drickspengar.\n\nBILDE. So-soo — (Antaa pienemmän setelin liivinlaskustaan.) Mutta,\nPolle — suostupas minun kanssani kauppoihin, niin Korppi korvennetaan\nja saat kaupanpäällisiksi Lill' Margitin omaksesi, ihan omaksi\nrouvaksesi.\n\nPOLLE (huoaten). Jaa, jaa, mutta sakset ja liipingit ei riitä siihen\nkauppaan kapitaaliksi. Se on kallis tyttö.\n\nBILDE (käyden vasemmalle, istuutuen). Minä kustannan sinulle ensiluokan\nliikkeen keskikaupungilta ja samalla hinnalla suostutan sinuun\nMargitin, jos teet eräitä palveluksia.\n\nPOLLE (ensin hölmistyen, sitten riemastuen). Nyt se tuli! Tuli\nkaipuusta rakkaus ja avioliiton ensimmäinen päivä. — No, se nyt on\nvissi, että se ensiluokan rouvaksi rupee. Ja mitäs sitten sais olla —\nniitä palveluksia?\n\nBILDE. Näytät vain Korpille, että tekijä se olet sinäkin tässä\nnäytelmässä, runoniekka yhtä hyvä kuin hänkin.\n\nPOLLE (innostuen). Jaa, jaa, niinkuin sen runot tekis kauppansa sen\nparemmin kuin minunkaan.\n\nBILDE. Vihjaise rouva Ruthille, että tuo huikentelevainen näyttelijä\non väsynyt tähän seikkailuun ja kaipaa salaa rouva Urpiaa — että vain\nkunniantunto pakottaa hänet jatkamaan toivotonta taistelua keskellä\nköyhyyttä, katsos, pieni väärinkäsitys —\n\nPOLLE (keskeyttäen). Eipäs se olekaan enää köyhä, rikas se on\nEevert-herra. Se kun palkkas kokonaisen kiertueen ja koko talven on\npelannut sitä Korpin näytelmää, niin että — Ja sanomissa on ollut\npaljasta kiitosta —\n\nBILDE. Minulla on tarkat tiedot. Yleisöä on ollut vähemmän kuin\nkynäniekkojen ylistystä. Näyttelijät ovat rettelöineet, sillä mukana\non eräs minun miehistäni. Primadonnista kaksi on lähtenyt toisensa\njälkeen ulkomaille — opintomatkalle. Se herra on kyllä kokenut, mitä\nsaadaan aikaan rahalla. Kiertäköön vain tuo näyttämön lemmikki maineen\ntöyhtö hatussaan. Hän on palaava sittenkin kotiin epätoivossa, olen\nsen itselleni vannonut. Näin ollen, Polle, teet viisaasti, jos lakkaat\nhukkaamasta niukkoja ansioitasi liian toverillisesti noille herroille\ntaiteilijoille.\n\nPOLLE. Enpä mä ole ihmeempiä kuullut.\n\nBILDE (puoliksi itsekseen). Lisäksi ei tarvita muuta kuin tuo mitätön\nerehdys ja epäluulo. (Pollelle.) Siinä \"korkeassa\" lemmessä on pienikin\nväärinkäsitys koko hulluuden hauta —\n\nPOLLE. Ni-nii, niin se on kaikilla, Romeolla ja Julialla ja Margitilla\n— —\n\nBILDE. Sinun ja Selma-rouvan on saatava aikaan tuo väärinkäsitys. Menen\ntäältä hänen luokseen — - Suostutko?\n\nPOLLE. Mutta ymmärtääkös se Margit tänä päivänä vielä minun sydämeni\nhuolestuttavan tilan?\n\nBILDE. Sen takaan ja rahat myös.\n\n\nII KOHTAUS.\n\nHans Korp tulee ulko-ovesta, niin että ovikello kilahtaa.\n\nPOLLE siirtyy nurkkapöydän luo ja ryhtyy sitä järjestelemään.\n\nKORP (heiluttaen papereita kädessään). Sapuskan nälkä, tupakan nälkä,\nelämän nälkä, koko sen nälkäkuurin ruumiillistuma on tässä, mutta\neipäs osta tämä toimitussihteerikulttuuri, ei niin runonpätkää.\nKäskevät kirjoittamaan hienosta käytöksestä. Tjaa — — (Bildelle.) Vai\nolisiko niin, että jokaisen kansalaisen rinnassa jönkii nykypäivinä\npienen pieni pormestari-sielu, kuten kerran oli jokainen ranskalainen\nsydämeltään pieni Napoleon?\n\nBILDE (nousten; ivallisesti). Katkera mieli synnyttää huonoja runoja.\n\nKORP. Mutta viha on runouden juhlaruokaa, rakkaus vain sen viinimalja.\n\nBILDE. Siinä tapauksessa olen valmis suomaan teille täyden\ntunnustuksen. —\n\nKORP. Toivottavasti ei kuitenkaan runoilleni — menettäisin koko\nitseluottamukseni.\n\nBILDE. Ainakin aivoillenne. (Synketen.) Te toitte minulle enemmän\nhäpeätä kuin yksikään on tähän mennessä kyennyt ja teitte sen\npennittömänä kerjurina. — Löitte älykkäästi, sen tunnustan.\n\nKORP. Katsokaas, sydämellä ei teitä voinut lyödä, se kuuluu tämän\nnäytelmän toisille henkilöille. Mutta lyönti sattui kyllä sydämeen, vai\nkuinka?\n\nBILDE. Voi olla. Mutta ymmärtäkää ajoissa, että teidän aivojenne houre\njostain ihmeellisestä poikkeustapauksesta, aviosta, joka riistäytyisi\nirti yhteiskunnallisesta asemasta, rahasta ja luonnollisista siteistä,\nei tule onnistumaan. Teillä ei ole elämänkokemusta, nuori mies.\n\nKORP. Teissä on ollut kylliksi sangen kokemusperäistä raaka-ainesta.\nTunnen jo liikkuvani tässä inhimillisten erehdysten labyrintissa eli\naviomaailmassa kuin kotonani.\n\nBILDE. Jos kerran tunnustatte inhimillisen erehtyväisyyden, pitäisi\nteidän muistaa joskus Schopenhauerin suvaitsevaisia sanoja — — (Koettaa\nturhaan ponnistaa muistiansa.) Kuinkas ne nyt tuota — —\n\nKORP. \"Missä ovat todelliset yksiavioiset? Me elämme kaikki ainakin\najan, mutta enimmäkseen aina, moniavioisuudessa.\" Siihen viisauteen kai\naiotte pistää päänne kuin jänis pensaaseen vai kuinka?\n\nBILDE (nolostuen). Niin, tarkoitin sanoa — —\n\nKORP (ilakoivasti; viitaten Bildeen). Schopenhauer parka, näkisitpä\nopetuslapsesi!\n\nBILDE (suuttuneena; purevasti). Hyvä, herra kirjailija, mutta\nmuistakaa, että minä olen hankkiva hyvityksen. Te olette tahtomattanne\nopettanut minut ymmärtämään, että minun on taisteltava vaimostani kuin\nelämästäni, niin, ja vieläkin enemmästä: miehisestä kunniastani. —\nJärkeni ja voimani on antava hänet minulle takaisin. (Kulkee ulko-ovea\nkohti.)\n\nKORP (jäljitellen kolportöörisävyä). Mutta tappio — luulen minä — olisi\nteidän sielullenne hyväksi.\n\nBILDE (kääntyen ovella; röyhkeästi). Jos jatkatte peliänne, sulkevat\nminun tuttavuussuhteeni teiltä jokaisen oven. (Poistuu ulko-ovesta\novikellon hurjasti kilistessä.)\n\nKORP (Pollelle; nauraen). Näitkös, Polle, ahvenkin tarttuu ärsytettynä\nparhaiten koukkuun. — Onko rouva Ruth kotona?\n\nPOLLE. Ei ole. Kaiket iltapäivät se on kaupungilla. (Kierosti.) Taitaa\nolla toiset hommat — taikka ne entiset.\n\nKORP. Huono vitsi. Mutta — annas rahaa.\n\nPOLLE. Olenkos minä mikä lypsylehmä?\n\nKORP. Lehmä. Kamelinkarvainen, kirahvikaulainen vuohi parka,\nehtymäisillään joka päivä. Ettäs kehtaat! Ja juuri oli sinulla ilo ja\nonni rääkätä tylsällä puukolla kilpailijaasi, vieläpä maksusta. (Laskee\nsormillaan.) Rääkkäys, aluna, eau de Golognet, puuderit — — tjaa,\nsuunnilleen kymppi. (Ojentaa kätensä.) Tarvitsen sen kaikki. Eevert\ntulee seuraavassa junassa, siihen mennessä juhla-ateria pystyyn. No?\n\nPOLLE (ylpeästi). Turhaan kärkyt. Enpä mä olekaan enää se taputeltu ja\npotkittu Polle.\n\nKORP (tutkivasti). Ahaa — tärppääkös tässä ahvenen perästä vielä\nsalakka ja särki? —\n\nPOLLE (ilkeästi). Nykii ja näppää, mutt'ei tartu.\n\nKORP. Mutta tunnin vippi! Kyllä me maksamme, kun Eevert tulee. Se poika\non näytellyt rahaa ja mulle mainetta ja prosentteja että paukkaa.\n\nPOLLE kääntyy parturipöytään päin naurahtaen vähäksyvästi.\n\n\nIII KOHTAUS.\n\nRuth tulee oikealta verhojen takaa kädessä sanomalehti.\n\nRUTH (ihastuneena). Viimeinen näytäntö — ollut ja mennyt, kuule, Korppi.\n\nKORP. Pyhä Yrjänä on voittanut.\n\nRUTH (ojentaa lehden Korpille). Ja katso. Mitäs tämä merkitsee?\n\nKORP (silmäillen lehteä). Hoh-hoo — itsensä Ihanelman nimimerkki!\nMyötämielinen kirjoitus koko kiertueesta. (Nauraen.) Katsos, arvostelu\non hienoa, jos se ensin vastustaa kynsin hampain ja sitten muuttaa\ntappionsa armeliaaksi suosioksi.\n\nRUTH. Eevert tulee — meidän täytyy siistiä. (Ryhtyy järjestelemään;\nPollelle.) Hyvä Polle, tuo kukka on vietävä pois.\n\nPOLLE menee kuin syyllinen ottamaan kukkalaitetta ja ryhtyy kantamaan\noikeanpuolista ovea kohti.\n\nKORP tökkää Pollen mennessä häntä kylkeen, niin että kukka putoaa\nmaahan ja ruukku menee rikki.\n\nPOLLE jää onnettomana seisomaan.\n\nRUTH. Häitä se tietää!\n\nKORP (tökäten uudestaan Pollea; Ruthilta salaa). Anna raha tänne.\n(Heristää lopulta nyrkkiä, toinen käsi ojolla.)\n\nPOLLE (työntää, nyt jo perinpohjin suuttuneena, rahan Korpin kouraan).\n\nKORP (huoahtaen helpotuksesta). Murheellista, miten paljon neroutta\ntäytyy tuhlata yhteen kymppiin. (Pollelle.) Korjaa roskat pois.\n(Mennessään.) Ja sitten tee juhlaruno, minä korjaan.\n\nPOLLE (Korpin jälkeen; kyräten).\n\nKuulemas pitää. (Keräilee hetken ruukunpalasia, katsahtaa alta kulmain\nRuthiin; yhä polvillaan lattialla, lipevästi.) Jaa, jaa, kun kovalle\nottaa, niin — tuota — laihtuu sitä pulskakin mies.\n\nRUTH katsahtaa ohimennen Polleen, istahtaa vasemmalle; jää hymyillen\ntuijottamaan katsomoon.\n\nPOLLE. Herra pormestaria tarkoitan, se kun nyt on meidän liikkeen\nkundi. (Vaitiolo.) Eipäs sattunut rouva olemaan kotosalla. Kaksi asiaa\nkai sillä oli, kun niin suruansa valitti ja rakastavan näytti, ettei\nmuuta kuin rouva armon antaa, niin kyllä ovat ovet auki pormestarin\ntalossa.\n\nRUTH (kääntyen katsomoon; iloisesti). Mutta mitäs se Polle siellä vielä\nvitkastelee? Nyt on kiire.\n\nPOLLE (nousee, lähestyy; tuttavallisesti). Ovatkos siihen rouvaan\nherrat aina rakastuneet, kun on vaan vinkki annettu?\n\nRUTH (hymyillen). En tiedä, Polle.\n\nPOLLE. Niin mutta — mitäs sitten, jos se toinen tulisi kylmäksi eikä\nkehtais sitä sanoa suoraan?\n\nRUTH. Lill' Margitko se yhä saattaa Pollen noin mietteliääksi?\n\nPOLLE. Ei tässä ole Margitista kysymys, vaan Eevert-herrasta. Se kuuluu\ntaas joutuneen sen Selma-rouvan pauloihin, mutta miehellä kun on\ntoisaalle vannotut valat ja kunniat, niin —\n\nRUTH nousee, kävelee hitaasti kohti oikeanpuolista ovea. Samassa\nkilahtaa ovikello, ja hän kääntyy katsomaan.\n\n\nIV KOHTAUS.\n\nSelma tulee vasemmalta.\n\nSELMA (jo ovelta). Ruth! (Rientää syleilemään jäykkänä seisovaa Ruthia,\nvetää tämän etualalle.)\n\nPOLLE korjaa hätäisesti ruukunsirpaleita pois.\n\nSELMA (painaen Ruthinkin istumaan lähellensä). Ruth parka -tai\nennemminkin onnellinen Ruth. Minkäs sille tekee, ne miehet kun nyt ovat\nniin kummallisia. Näinhän onkin parempi - eikö niin? Kullakin omansa —\nminä annan kaiken, kaiken sinulle anteeksi.\n\nRUTH (kuin turtunein kasvoin). Mitä sinä olet tullut minulle anteeksi\nantamaan?\n\nSELMA. No, että vähän niinkuin lainasit sitä minun \"ensimmäistä\nrakastajaani\". Nyt se tulee takaisin kuin pelastuksen enkeli. Maineeni\noli joutuakin melkein kuin hunningolle.\n\nRUTH (nousee; halveksuen, melkein kauhistuen). Ja sinunko luoksesi\npalaisi Eevert?\n\nSELMA (nousten; riitelevästi). Niin, juuri minun, huikentelevaisen\nSelma Urpian luo. Profeetat ovat aina pitäneet lopultakin juuri\nsyntisistä vaimoista. — Nöyrät lähetti mies parka terveiset. Niin tulee\nkuin järkiinsä tullut tuhlaajapoika.\n\nRUTH siirtyy oikeanpuolista ovea kohti.\n\nSELMA (seuraten taka-alalle). Ei siinä auta nenän nyrpistykset eikä\nylevät plastiikat. Hyvän hyvyyttäni tulin sinua valmistamaan, ettet\nturhaan joutuisi miehen edessä näyttämään sitä \"särjettyä sydäntä\". Se\nei meitä enää paljonkaan tähän maailman aikaan korista. — (Vaitiolo.)\nNo, jos ei, niin ei! Siemaise sitten koko pikari kerrallaan.\n(Katkerasti.) Ovat tässä muut saaneet juoda viheliäisen elämän rutaa ja\nsakkaakin. (Poistuu ulko-ovesta.)\n\nRUTH astuu tuskasta värisevänä, epätietoisena pari askelta etualaa\nkohti.\n\nPOLLE (joka on välillä ollut näkymättömissä oikealla, lähestyy nyt\nRuthia; hädissään). Voi, voi, rouva, eihän sitä pitäisi nyt noin — —\nJoka poikahan sitä helposti lupaa syödä viinimarjoja joka päivä, mutta\nhampaat kun huoltuvat, niin ei se ole taivaskaan enää paratiisia — —\n\n\nV KOHTAUS.\n\nHans Korp tulee ulko-ovesta, mukana ruoka-aineita.\n\nKORP (ryhtyen järjestämään tuomisiaan vasemmanpuoliselle pöydälle).\nHei, pojat, tässä on makkaraa ja tässä olutta puolikas — — ja tässä\non toista makkaraa, ja kun se pannaan kahtia, on meillä kolmea lajia\nasetteja.\n\nRUTH on Korpin ensi sanojen aikana poistunut hiljaa oikealle.\n\nKORP (Pollelle). Menepäs kirjailija Korpin viinikellariin, jossa monena\nyönä olen nähnyt veljeni, kyynikko Diogeneen haamun istuvan tynnyrissä,\nmutta en koskaan täysinäistä viinitynnyriä enkä hekumoitsevaa\nAleksanteria, vielä vähemmän kärpäsiä ja auringonpaistetta — — Siellä\non — sen neitseellisen lavitsani pääpuolessa limppu kuin elämän leipä.\nTuo se tänne.\n\nPOLLE menee peräovesta ja jättää auki oven, josta näkyy pimeänpuoleinen\nkomero.\n\n\nVI KOHTAUS.\n\nEevert Urpia tulee pieni matkalaukku kädessä ulko-ovesta.\n\nKORP (leikillisesti). Ave Caesar imperator!\n\nURPIA (menee, silmättyään näyttämölle, oikealle aikoen avata ovea;\nhuomattuaan tämän olevan lukossa). Miksi ovi on lukossa?\n\nKORP. Paratiisin portilla on aina ollut se ylhäinen ominaisuus. Mutta\nkäypäs pöytään. (Viitaten pöytään.) \"Pyhän Yrjänän\" tekijä tarjoo\nylösnousseelle Leijonalle shampanjaa, flamingon kieltä, riikinkukon\naivoja ja hanhen maksaa. Istu, poika.\n\nURPIA (istuutuu väsyneesti; lyhyen vaitiolon jälkeen, jännittyneenä).\nOnko Ruth kotona?\n\nKORP. Tottakai — taitaa paistaa satakielen paistia — — ankeriaan\nmaidossa.\n\nPOLLE tulee takaisin mukanaan leipää, jonka asettaa pöydälle.\n\nKORP (osoittaen Pollea; Urpialle). Kas, tuossa on se meidän mesenaatti,\njoka muuttui tänä päivänä äkkiä saituriksi. Häntä on rangaistava.\nMaksetaan sille Juutakselle koko talven vipit. (Pollelle.) Mutta\nosaakin sitten hävetä.\n\nPOLLE. Kyllähän me — kun vaan tässä kaikki saavat toisensa, niin ei\ntässä maksuista piitata.\n\nKORP. Äläs, poika, kaikki prosenttini latelen sulle kuin herran kädestä\nja juuri nyt. (Urpialle.) Anna ne Pollelle. Minulle riittää maine ja\napplodit.\n\nURPIA (katkerana). Muuta ei meillä olekaan.\n\nKORP. Se koettelee meitä. Arvostelut ja — —\n\nURPIA. Lehdet eivät määrää mitään vaan yleisö. Sitä oli monin paikoin\nvähän. Mutta pahinta oli, että onnettomuudet: rettelöt, eroamiset ja\nsairastumiset ajoivat minua takaa kuin painajaisten laumaa. Olin tulla\nhulluksi. No, niin. Kun maksoin näyttelijäin palkat, jäi tyhjä käteen.\nEn voi maksaa sinulle vielä edes tekijäprosentteja.\n\nPOLLE (hieroen käsiään; salaperäisesti). Jaha, jaha —\n\nKORP (Pollelle). Hiiteen siitä jahattamasta!\n\nPOLLE siirtyy taka-alalle, sulkee auki jääneen peräoven ja jää\nnurkkapöydän luo, josta näyttää seuraavan toisten keskustelua.\n\nKORP (yhä iloisella mielellä). Vai sillä tavalla? Mitähän varten\npuhtaat sydämet eivät miellytä herra Mammonaa? Se taitaa olla niitä\nikuisia totuuksia, joita maailma on puolillaan. Mutta olkoot. Runous\njää meille ja — rakkaus lisäksi. Ei surra pienistä, pojat.\n\nURPIA (on noussut \"rakkaus\" sanan kuullessaan; puoliksi itsekseen,\ntukahtuneesti). Tunnen olevani kaksinkerroin kunniaton mies. (Kääntyen\ntoisten puoleen.) Tällä matkalla heitin vaakalaudalle koko elämäni,\npunnitsin itseni. Minun piti ensiksikin hankkia hyvitys sinulle\nnäytelmäsi kärsimästä tappiosta, johon alunperin juuri minä olin syypää\n— —\n\nKORP (keskeyttäen; innostuen). Mikä hurskas valhe! Alkusyynä oli\nminun aivojeni ajatus lyödä teidät kaikki oman sydämenne roviolle,\nsytyttää, polttaa ja korventaa, nähdäkseni, lentääkö roviolta pilviin\npurppuralintu vai kultainen epäjumala. Tähän saakka on Mammona joutunut\ntappiolle joka ottelussa.\n\nURPIA (intohimoisesti). Mutta rakkauteni edessä olen tehnyt suurimman\npetoksen. Minun piti pelastaa viimeinkin Ruth tästä vaivaisesta\nkellarista. Minulla ei ole oikeutta alentaa häntä. Olen tuntenut,\nkuinka köyhyyden likaiset sormet riistävät meiltä suloisen rauhan —\nne tahraavat puhtaimmankin mielen. Katkeruuden myrkky työntyy päivä\npäivältä syvemmälle sydämeen, se kutistuu joka valvottu yö ja tulee\npelkuriksi — (Lyyhistyy istumaan.)\n\nKORP. Väärä sana! Se näyttää tulevan poroporvarillisemmaksi päivä\npäivältä. Sitä syö vanhojen ennakkoluulojen syöpä. Iso mies! Etkö osaa\nylistää köyhyyttämme? Millä muulla me mittaisimme tämän yhteiskunnan\ntyhmyyttä ellei juuri omalla köyhyydellämme?\n\nURPIA. Ruth ei ole tottunut tällaiseen elämään. Hän kärsii tästä\nihmisenä, kuuletko, ihmisenä!\n\nKORP. Mutta riemuitsee naisena. Se on enemmän kuin se moralistien\nylistämä ihmisenkeli, jonka tekosiipiä saa korjailla joka toinen päivä.\nSinä et tiedä vielä, kuinka paljon eräät naiset kykenevät uhraamaan\nrakkauden tähden. He kykenevät iloitsemaan kärsimyksestä enemmän kuin\nme nautinnosta.\n\nURPIA. Uskotko, että hän ilostuisi minun tulostani, vaikka kuulisi —\n\nKORP (lyöden Urpiaa olalle). Sinä heikkouskoinen.\n\nURPIA. Suurta onnea on syytä epäillä aina. Minä tunnen, että se juuri\nsaa kuoleman-kuumeen pienimmästäkin haavasta. Koko matkan ajan olen\nollut uneton ja levoton - olen pelännyt — Sinä tunnet minut: kaikki tai\nei mitään.\n\nKORP (menee oikeanpuoliselle ovelle; koputtaa). Ruth, Jarbas on\nporttien edessä ja Pyhä Yrjänä pelkää — (Urpialle; iloisesti nauraen.)\nOlen aina huomannut, että näyttelijäammattiin kuuluu kaunis sydän,\nmutta heikonpuoleiset aivot.\n\nURPIA (nousee). Olkoon niin, mutta vannon sinulle: jos kärsimäni tappio\nsumentaa nyt pisarankin meidän jälleennäkemisemme ilosta, olen hautaava\nitseni ikuisesti, eikä minua silloin enää mikään herätä. En jaksa\naloittaa enää kolmatta elämää. — Ja sinua kiellän silloin sekaantumasta\nkohtalooni. Lupaatko sen, kuin miehelle mies?\n\nKORP. Avun annan kunkin rukouksen mukaan. (Vetäytyy taka-alalle, josta\nRuthin tultua poistuu Pollen kanssa oikealle.)\n\n\nVII KOHTAUS.\n\nRuth tulee vakavana, epäröivänä oikealta.\n\nURPIA (hetken vaitiolon jälkeen levittää käsivartensa, lähestyy\nja sulkee Ruthin syliinsä, suutelee; kuin heräten peloittavaan\ntodellisuuteen). Huulesi ovat kylmät.\n\nRUTH (katkerasti). Kylmätkö?\n\nURPIA (äkkiä; arasti). Iloitsetko tulostani?\n\nRUTH (eroten, siirtyen vasemmalle pöydän luo; katsoen poispäin).\nIloitsisin, jos — uskaltaisin — — (Hetken vaitiolon jälkeen; kuin\nsyyttäen.) Ja sinä itse?\n\nURPIA (hämmentyen). En tiedä miten selittäisin —\n\nRUTH (ääni pidätetystä tuskasta värähtäen). Onko se vaikeaa?\n\nURPIA. Jos tietäisit, kuinka minä häpeän. Kun lähdin matkalle,\nnäyttelemään, olin mieleltäni todellakin kuin Pyhä Yrjö, sorrettujen\nritari. Lähdin takomaan miekkaa, päästäkseni taistelemaan kaukaisen\nmaan vaaraan joutuneen prinsessan puolesta. Olin enemmänkin kuin\nritari. En ollut lähtenyt häntä pelastamaan vain kuolemasta, vaan myös\nköyhyydestä ja kurjuudesta. — Ja minä luotin itseeni. En ole koskaan\nsen palavammin näytellyt kuin tällä matkalla —\n\nRUTH (elostuen). En ymmärrä — missä on sitten sen häpeän syy?\n\nURPIA. Tappiossa, nääntävässä, katkeroittavassa tappiossa. En\nonnistunut miekkani takomisessa, sillä se piti takoa kullasta. Ja koko\nminun uskoni sortui.\n\nRUTH. Tappio ei ole häpeäksi. Se syntyy vain alhaisesta aikeesta ja\nteosta, petoksesta — —\n\nURPIA. Tunnen itseni mitättömäksi sinun rinnallasi. Minulla ei ole\noikeutta tuottaa sinulle tätä viheliäistä kärsimystä —\n\nRUTH (tuskalla). Eevert, nyt et puhu suoraan. (Katkerasti.) Minä häpeän\nsinun puolestasi.\n\nURPIA. Häpeät? (Masentuen kokonaan.) Tottakin: on syytäkin hävetä.\n\nRUTH (surullisen vakavasti). Syyllisyys tuijottaa sinun silmistäsi.\n\nURPIA. Niin, sinä saat tuomita tai päästää.\n\nRUTH (poistuu oikealle, tulee nopeasti takaisin hattu päässä ja\nviitta yllä, pysähtyen keskinäyttämölle). Muistatko sanoneesi: \"Jos\nhän katuu hetkenkään ajan, en ole paneva edes rukousta esteeksi hänen\nmatkalleen!\" Muistatko?\n\nURPIA. Sen muistan kyllä.\n\nRUTH. Minä en ole katunut enkä tuomitsekaan. Mutta — minä päästän sinut\nmielesi mukaan. Sinun on helpompi toteuttaa aikeesi — minun ollessani\npoissa.\n\nURPIA (tukahtuneesti). Minne lähdet?\n\nRUTH. Suremaan — (Poistuu ulko-ovesta.)\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\nHans Korp ja hänen jäljessään Polle tulevat oikealta.\n\nKORP. Minne hän läksi?\n\nURPIA (kuin unessa). Pormestari Bilden luo — kotiinsa.\n\nKORP. Tjaa, nainen ei siis lakkaa valitsemasta.\n\nURPIA. Hän ei kestänyt tätä naurettavaa köyhyyttä. (Synkästi; puoliksi\nitsekseen). Enkä sitä kestä enää minäkään. (Menee tarmokkaasti\ntaka-alalle ja poistuu peräovesta, jonka avain vääntyy rasahtaen\nlukkoon.)\n\nKORP. Nyt on tainnut sittenkin tulla jokin laskuvirhe — (Pollelle; kuin\nsuuttuen itselleen.) Herranjumala, Polle, eikö siis ilman rahaa saa\nkestämään rakkautta edes muutamaa kuukautta?\n\nPOLLE (asiallisen kärkkäästi). Ei sitä saa. (Viisaasti.) Nääpäs, se on\nse raha arvon mitta, ihan kaikelle, tavaralle ja runolle ja — muullekin\nhellyydelle. Jos mitä vähän lie siinä seassa ilmaistakin, tykkäämistä\nnimittäin, niin kyllä se on ostettava, jos kokonaan ja omakseen tahtoo.\nUsko pois, ei ne naakelit kestä, jos ei typläys ole hyvä!\n\nKORP (on miettinyt ankarasti). Nyt, Korppi, seuraa sydämen logiikkaa,\nälä järjen. — Nämä sydämet eivät ole lakanneet toisilleen sykkimästä —\nsen tunnen elävästi. Ei, heissä en ole voinut erehtyä. Jossain muualla\non vika — — (Menee peräovelle ja koputtaa oveen.) Eevert — tule tänne.\n(Hetken odotus; koputtaa jälleen.) Eevert — (Kiihkeämpiä koputuksia;\nPollelle.) Hän ei vastaa. (Siirtyy etualaa kohti.) Nyt se hautoo siellä\ntietysti itsemurhaa, ja kohta paukahtaa.\n\nPOLLE (kauhistuu, hätääntyy). Hyvät ihmiset — eihän se ole syyllinen\nrouva eikä Eevert-herra. Vieläkös tulis tässä viattoman ihmisen kuolema\n—? (Juoksee peräovelle; koputtaa voimakkaasti.) Hän ei kuule enää — —\n(Oveen päin.) Kyllä se rouva rakastaa — kovasti rakastaa —\n\nKORP (puoliksi itsekseen). Tuossa se laskuvirhe taitaa pyöriä —\npäästään vialla.\n\nPOLLE (yhä hätäisemmin; oveen päin). Eevert-herra, avatkaa, ei turhaan\nsaa tappaa, kun se — kerran — rakastaa —\n\nKORP (tarttuen Pollea takaapäin kauluksesta). Juudas Iskariot! (Tuo\nPollen, yhä niskasta pidellen, etualalle.) Nyt sinä menet kiltisti\nhirteen.\n\nPOLLE. Mitäs se nyt enää auttaa. Se on kuollut jo.\n\nKORP. Tunnusta! Muuten et saa haudassakaan rauhaa.\n\nPOLLE. En minä mitään ole ihan suoraan valehdellut. Mutta kun minä\nmelkein uskoin, että —\n\n\nIX KOHTAUS.\n\nLill' Margit tulee ulko-ovesta sangen koreaksi puettuna.\n\nLILL' MARGIT (sekaantuu tiuskeasti asiaan). Top tykkänään, Korppi, älä\nretuuta minun sulhastani! Pois sormet! Se on nyt tirehtööri, ni-nii, ja\nminä olen tirehtöörskä.\n\nKORP (Pollelle). Juokse heti, jos henkesi on sinulle kallis, etsi rouva\nja tunnusta valehdelleesi. Se riittää.\n\nLILL' MARGIT. He-hei, se on kotonaan jo. Minä kun vahtasin siinä\nhotellin ikkunassa, niin siitä ohi se rouva käveli. Ja kun minä\ntelefoneerasin pormestarille, että tulossa oli rouva taloon, niin —\n\nKORP (Pollelle). Aja autolla ja tee mitä käskin. Ilman hänen ääntänsä\nei tuo ovi aukene.\n\nPOLLE. Menen, menenhän minä. (Poistuu ulko-ovesta.)\n\nLILL' MARGIT (epäluuloisena). Mitäs meininkiä se Korppi taas veivaa?\n\nKORP. Menikö rouva Ruth varmasti pormestarin asunnolle?\n\nLILL' MARGIT. No mihinkäs sillä muualle menemistä, jos kerran täällä\nteki erojaiset — rahaton ihminen. Ja siitä ilosta se pormestari sanoi:\n\"Ota Polle vaan, kyllä tulevat rahat.\" Kyllä se on oikea herra —\nsanansa pitävä mies.\n\nKORP. Vai sillä tavalla.\n\nLILL' MARGIT (istuutuen). Joo, ja kun ne tästä tirehtöörskästä\nelämäkerran kirjoittavat, on siinä rappuset aina ylöspäin menossa.\nMoksin järven rannalla on tyttörievun syntymämökki. Mutta tultiinpas\npunaverisen hantlankarin mukana kaupunkiin, piiaksi vaan, mutta pian\nsiitä hotellin steeteskaksi ylettiin ja jo vuosia on sipsuteltu\nkoreissa kengissä parkettilattiaa. Ja tässä on nyt sitten tirehtöörskä\nvalmis. — Mutta ylemmäksi en enää näitä säätytikkaita kiipee, sehän\nolisi Jumalan kiusaamista.\n\nKORP (on lähestynyt; istuutuen läheiselle tuolille). Eevert-herra on\nkuollut.\n\nLILL' MARGIT. Jessus!\n\nKORP. Se otti ensin myrkkyä ja pisti sitten tikarilla rintaan.\n\nLILL' MARGIT. Jestas sentään — surustakos se sen teki?\n\nKORP. Tottakai, kun kavalsitte häneltä rakastetun.\n\nLILL' MARGIT. Hur så? Kyllä mull' on semmoinen materiaalinen moraali,\nettei kristitystä aviosta saa naisihminen erota, kun kerran on sen\nristin päällensä ottanut. Herrat viftatkoot ja pitäkööt peliänsä. Mutta\nmeillä rouvilla on kullakin sääty ja siveys. Jos sen rikkoo, niin\nkärsimistä siitä tulee. Viaton tässä minä olen. (Nousten.) Vai tässä\nvielä! (Siirtyen oikealle.) Mutta Pollen minä otan vaikka itkettäisiin.\nMenen tänne ja avioliittoon asti kökötän paikallani. (Katoo oikealle.)\n\nKORP (tulee peräoven luo; hiljaisella äänellä, mutta kiihkeästi.)\nEevert, avaa — — sano yksi ainoa sana. (Kuuntelee, palaa ovelta.)\nMutta — jos sittenkin tuo onneton hulluus veisi kuolemaan? Jokaisessa\nlemmessä uhmataan manalaa, ja kuolema uhkaa vastaan. (Istuutuu\naivan etualalle; puoliksi yleisölle.) Tjaa, olen pulmassa taas.\n— Muistatteko? Tämän näytelmän alussa minä näin heidän sydämensä\npalavan pyhällä roviolla. Ne vuodattivat punaisimman pisaransa minun\nkämmenelleni. Ja minä tahdoin luoda kuin loi Jehova kämmenestänsä.\n— Penseille ja elottomille heidän piti todistaa, että täällä,\nkeskellä rihkamaa ja rahaa, keskellä rikkauden vääryyttä, köyhyyden\nkiirastulessa, täällä, riettauden ja narriuden ympäröimänäkin\nelonkeraiset ihmiset ovat onnen ruhtinaita — he yksin, eivätkä ketkään\nmuut. — Heitä suojasin älyllä, autoin pulasta, näytin eteenpäin tietä.\nJa nyt? He ovat nousseet päätäni ylemmäksi. En yllä heidän kohtaloonsa\nenää. Se on sattuman tai suurempain jumalten käsissä. Minua itseäni\npeloittaa — — (nousten) kuin kulkisin varhaistalven tummaa kumisevaa\njäätä pitkin — (Proosallisemmin.) Ja mikä sokaisi minun silmäni? En\nnähnyt, että luomistani houkoin oli tullut Juudakseksi. (Liikehtii\nikkunan luo.) Ennättikö tuo Juudas ajoissa? Jos ennätti, palaako hän?\n— Jos palaa, palaako ajoissa? (Itsellensä perinpohjin suuttuneena.)\nNaurettavaa!\n\n\nX KOHTAUS.\n\nIhanelma Palmu tulee ulko-ovesta.\n\nIHANELMA PALMU (hyvin ystävällisesti). Tulin onnittelemaan teitä, herra\nkirjailija, suuresta menestyksestä.\n\nKORP. Oho!\n\nIHANELMA PALMU. Ja molempia päivänsankareita tulin haastattelemaan.\n\nKORP. Niin, katsokaas, teidän tyyliänne ei pelasta enää mikään muu kuin\narmeliaisuus, sillä oikeutta on meille jo jakanut se arvostelijoitakin\nmahtavampi hirviö, jota sanotaan yleisöksi.\n\nIHANELMA PALMU. Niin, en voi kieltää — erehtyneeni, mutta sisäistä\nrehellisyyttäni ette voine epäillä—\n\nKORP. Credo quia absurdum — rehellisyys pysyy, vain konjunktuurit\nmuuttuvat. Mutta luulen, että pormestari oli kiitollisempi teidän\nerehtyväisestä rehellisyydestänne kuin tästä erehtymättömästä. (Kuuluu\nautotorven törähdys; ylpeästi.) Täällä on haastattelijain odotushuone.\nUhri saapuu kuolleena tai elävänä.\n\n    Ihanelma Palmu poistuu oikealle.\n\n\nXI KOHTAUS.\n\nRuth ja hänen jäljessänsä Polle tulevat samassa ulko-ovesta.\n\nRUTH kiirehtii suoraan peräoven luo.\n\nKORP osoittaa Pollea poistumaan; molemmat oikealle.\n\nRUTH (tuskallisella, hiljaisella äänellä, kuin peläten toisten\nkuulevan). Eevert — täällä on Ruth — olen palannut, Eevert. (Hetken\nhiljaisuus, avain kääntyy lukossa; jälleen lyhyt hiljaisuus, jonka\nkuluessa Ruth perääntyy edemmäksi ovesta; vaimennetuin äänin, mutia\nsuuresti riemuissaan.) Hän elää, hän tulee!\n\nURPIA (tulee pimeästä, astuu kuin sokaistunut, joka karttaa aurinkoa,\ntoinen käsi otsalla; kuin sammaltaen). Mitä kuulin minä —\n\nRUTH (lähestyy, seuraa Urpiaa etunäyttämölle ja painautuu hänen\npuoleensa; kuiskaten). Rakas, murheet pois, ei ole erehdystä enää.\nUskoin mitätöntä valhetta. Minussa oli syy. Suutele pois se katala syy.\n\nURPIA. Missä olit?\n\nRUTH. Meidän tulevassa asunnossamme. Minulla oli iloinen salaisuus,\nmutta —\n\nURPIA (keskeyttäen; riemussa). Et aikonutkaan siis palata — sinne?\n(Onnellisena). Tämä riemu väsyttää. (Istuutuu Ruthin hyväillessä hänen\nhiuksiaan.)\n\n\nXII KOHTAUS.\n\nHans Korp kurkistaa oikealta.\n\nKORP (lähestyen). Siitäpä näyttää — se taivaallinen sattuma oli jälleen\nsekapäisten puolella.\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\nLill' Margit tulee oikealta vetäen Pollea käsikynkästä.\n\nLILL' MARGIT. Mitäs siinä intät vastaan. Ensin haikailee vuoskaupalla\nkuin pukki saaressa ja sitten haraa vastaan — senkin jääräpää, etten\nparemmin sano. (Huomaa Ruthin; ällistyneenä.) Jassoo, va' de' så?\nYmmärräks' tätä?\n\nPOLLE. Se taitaa olla sitä, ettei minusta tule tirehtööriä eikä tuon\ntaivaallista. Polle jää Polleksi vaan.\n\nLILL' MARGIT. En minä peritä sittenkään, käy tässä kitvanlaiseksi\nkoko miehen saanti. On mulla passausrahoja juoksevalla tilillä, jotta\njuokset niillä vaikka tirehtööriksi asti. Tu' pois nyt.\n\nPOLLE (hätääntyen, viattomasti). Korppi — nainen valitsi nyt minut!\n\nKORP. Miltäs tuntuu?\n\nPOLLE (ihmetellen). On se soma tuo ihmisen kaipuu — ei se nyt tunnu\nmiltään.\n\nLILL' MARGIT. Mikäs sinua viistottaa? (Tiukasti.) Pa' päähäs hattu!\n\nPOLLE. Enkä pane. Kun ei se kerta miltään tunnu, ei se tainnut ollakaan\nmitään muuta kuin sitä kaipausta.\n\nLILL' MARGIT. Hö — vai kaipausta? Se nyt ei ainakaan riitä tälle\ntytölle. Terve. (Poistuu ulko-ovesta.)\n\nKORP (Pollea olalle lyöden). Nyt saat, Polle, anteeksi veriruskeat\nsyntisi, sillä näytitpä meille ensimmäisen järjenkipinän koko\npollemaisen elämäsi aikana.\n\nPOLLE (yhä iloisemmin; ylpeillen). Polle jää Polleksi vaan!\n\nKORP (on mennyt oikeanpuoliselle ovelle; neiti Palmulle). Neiti Palmu!\n\n\nXIV KOHTAUS.\n\nIhanelma Palmu oikealta.\n\nKORP. Ja nyt me suomme sen haastattelun. Katsokaa, nyt on tapahtunut\nylenyleisestä säännöstä poikkeus: Rakkaus on kestänyt, raha on joutunut\ntappiolle, riettaus on paennut ja narrius on viisastunut. — Sopisipa\nsanoa: Copula carnalis on tullut sakramentiksi. Homo sapiens on taas\nkerran tullut ihmiseksi! Tällä en tarkoita olentoa, joka eroo elukasta\npystyssä-käymisen tähden tai joka olisi ylempi apinaa punaisten huulten\ntai kielevän kielensä vuoksi. Minä tarkoitan miestä ja naista, jotka\ntarjoovat lemmelle uhriksi koko elämän ja voittavat suloisen onnen.\nSiinä on elonkeraisten kauneus!\n\nIHANELMA PALMU. En voi enää hillitä uteliaisuuttani — Mikä sitten on\nrunous, herra kirjailija?\n\nKORP. Se on elonkeraisten laulu juuri senkaltaisesta rakkaudesta, eikä\nmitään muuta. Ja kapitaali hiiteen! Se näivettää nämä elämän arimmat ja\nkauneimmat lapset.\n\nRUTH (hymyillen). Kyllä sitä sentään hieman tarvitaan, Korppi. Minäpäs\nansaitsin soitto- ja kielitunneilla talven aikana — niin salaa, ettet\ntietänyt mitään sitä samaista rahaa, ja nyt on meillä uusi asunto\nvuokrattuna. Mitäs siihen sanot?\n\nKORP. No, jaa, jos on kysymyksessä se siunattu perhe — — (Ihanelmalle.)\nSiinä tapauksessa pantakoon päätökseksi seuraava lause: Me vaadimme!\nRovastin palkoista puolet tai kymmenykset pormestarin tuloista. — Onko\nliikaa?\n\n    Väliverho.\n\n\n\n"]