[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fora5VFx5hEMZgn5MF1tiy-inSzgPxPe9L_wYvK-A350":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3495,"»Kansantuhooja»","Helanen, Vilho",1899,1952,"3495-helanen-vilho-kansantuhooja","3495__Helanen_Vilho__»Kansantuhooja»","Salapoliisiromaani","romaani",[],[],"fi",1951,null,54206,349020,true,[],[],[],"Salapoliisiromaanissa varatuomari Kaarlo Rauta selvittää teatterin ensi-illassa tapahtunutta äkillistä kuolemaa. Tutkimukset johtavat helsinkiläisen taiteilijamaailman varjoihin ja sodanjälkeisen huumeiden salakaupan jäljille.","Vilho Helasen '»Kansantuhooja»' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3495.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","»KANSANTUHOOJA»\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nVILHO HELANEN\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1951.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n 1. Kotimainen ensi-ilta.\n 2. »Sääli sitä, joka tänä iltana suorittaisi murhan.»\n 3. »Loo-Ruhama — ei armahdettu».\n 4. Sydänhalvausko?\n 5. Myrkkyä!\n 6. Vieras Pohjanlahden takaa.\n 7. Vuorineuvos Saloisen kutsut.\n 8. Tyttö, joka ei ollut pelastettavissa.\n 9. Johtaja Kekrilä astuu esiin.\n10. Nuori meripoika Oiva.\n11. Margit heittäytyy peliin.\n12. Lehti alkaa kääntyä.\n13. Oili Sormaalan panos.\n14. »Minä tahdoinkin olla kansantuhooja!».\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nKOTIMAINEN ENSI-ILTA.\n\n\n— Anteeksi, että häiritsemme sinua, isä.\n\nVaratuomari Kaarlo Rauta työnsi takaisin hyllyyn kirjan, jota hän juuri\noli ollut selailemassa, ja kääntyi.\n\nHänen molemmat lapsensa seisoivat työhuoneen kynnyksellä. Harteikkaan\nja rotevan Martin rinnalla Marja vaikutti kovin pieneltä ja hennolta.\nLyseolaisen — vaikkapa vain ensiluokkalaisen — ylimielisyys loisti\nMartin pyöreillä kasvoilla, kun hän hymyili sisarelleen.\n\n— Näetkös nyt? _Minä_ olin oikeassa. Tietysti. He lähtevät juhlimaan.\nSaat tyytyä siihen, että Mari panee sinut nukkumaan. Minähän sanoin\nsinulle.\n\nSinimekkoinen pikku tyttö katsoi hellittämättä komeaa, frakkipukuista\nisäänsä. Hänkin ymmärsi, mitä tuo puku merkitsi.\n\n— Isi ehkä lähtee, hän myönsi vastahakoisesti, — mutta äiti ei.\n\n— Pyh, poika väitti, — tietysti äitikin. Kuulinhan minä omin korvin\nMarin äsken sanovan, että joka ilta he ovat menossa. Eikä isä mene\nkoskaan teatteriin ilman äitiä.\n\n— Mistä oikeastaan on kysymys? Rauta tiedusti.\n\nMartti oli heti valmis selittämään:\n\n— Marja kinaa aina vastaan. Pikku tytöt ovat kai sellaisia. Eivät ota\nuskoakseen selvää asiaa, jos se on heidän mieltänsä vastaan. Ainakin\nMarja on sellainen hoopo. Nytkin hän halusi lyödä vetoa kanssani. Minä\nen viitsinyt, kun tiesin hänen olevan väärässä.\n\nSisar ojensi häntä kohden kättään.\n\n— Minä olen varma, hän julisti. — Äiti ei lähde. Lyödään vetoa. Tuhat\nmarkkaa!\n\nRauta puraisi huultaan. Tyttö oli hyvin tosissaan. Pienet kasvot olivat\npunehtuneet, ja alaleuka työntyi itsepäisesti eteenpäin. Eräs Inkerin\nojennus muistui isän mieleen. »Sinun ei pitäisi olla niin kärkäs aina\nehdottamaan vedonlyöntiä», vaimo oli sanonut, »tuo huono tapa voi\ntarttua lapsiin.» Ilmeisesti varoitus oli aiheellinen — harmillisen\naiheellinen.\n\n— Minä en välitä sinun olemattomasta tuhatmarkkasestasi, Martti hymähti\nylväästi. — On selvää, että äitikin lähtee.\n\n— Eipäs, Marja mutisi. Mutta ääni ei ollut enää yhtä varma kuin äsken.\nHänen huulensa alkoivat vavista, ja harmaat silmät tähysivät vetoavasti\nisään.\n\nRauta nosti tyttösen syliinsä ja siveli hellästi hänen kullankeltaisia\nkiharoitaan.\n\n— Älä ole pahoillasi, vaikka Martti on tällä kertaa oikeassa, hän\ntyynnytteli lasta. — Mistä sait päähäsi, että äiti jäisi kotiin?\n\n— Minä _näin_. Äiti riisuutui, ihan äsken. Aivan paitaa myöten.\n\nMartti naurahti ivallisesti.\n\n— Marja on aika vauva. Hän ei tiedä elämästä mitään, hän pilkkasi.\nSitten hän lisäsi opettavaisesti: — Pukeutuessaan juhliin hieno nainen\nriisuutuu. Silloin ei monta rihmaa jää hameen alle.\n\nTyttö tuijotti suurin, kysyvin silmin isäänsä. Tämä myönsi:\n\n— Niinhän se on, suunnilleen.\n\nHetken Marja pohti kuulemaansa. Sitten hänen huomionsa kiintyi eräisiin\nveljen sanoihin. Hän tiedusti:\n\n— Onko äiti hieno nainen?\n\n— Varmasti on, Rauta vahvisti.\n\nTyytyväinen hymy kirkasti lapsen kasvot. Se häipyi kuitenkin saman\ntien. Hän puristautui isäänsä vastaan valittaen:\n\n— Täytyykö teidän molempien mennä? Koko illaksi?\n\n— Täytyy. Menemme ensin teatteriin. Siellä on ensi-ilta. Esitetään\nnäytelmä, jonka muuan isän tuttava on kirjoittanut. Sen jälkeen meidät\non kutsuttu illallisille erään vuorineuvoksen luo. Tulemme myöhään\nkotiin. Mutta ethän sinä, isän iso tyttö, sitä murehdi.\n\nMartti tuhahti ivallisesti:\n\n— Vai ei! Kohta se liipaa.\n\nRauta kääntyi poikaansa.\n\n— Liipaa? hän toisti kysyvästi.\n\n— Niin, itkee, Martti selitti. — »Iso tyttö» — pyh. Vinkuva vauva.\n\nSe oli liikaa pikku siskolle. Hän huusi kiivaasti:\n\n— Enpäs! Marja ei itke!\n\nVeli tiukkeni:\n\n— Vai et? Muistatko, isä, kun viime keväänä lähdit äidin kanssa\njoihinkin suuriin juhliin? Äiti riisui Marjan, ja sinä luit hänen\nkanssaan iltarukouksen ja peittelit hänet. Mutta kolmeen kertaan tyttö\njuoksi yläkerrasta tänne alas peräänne itkien ja kiljuen, että hänelle\noli sanottava hyvää yötä.\n\nRautaa hymyilytti. Hän muisti, hyvinkin. Mutta hän tunsi pienen, hennon\nolennon jäykistyvän sylissään. Niinpä hän pidättäytyi sanomasta mitään.\n\nPoika jatkoi:\n\n— Kolmeen kertaan äidin oli hyväiltävä ja suudeltava Marjaa. Kolmeen\nkertaan sinä, isä, sait kantaa tytön yläkertaan takaisin ja peitellä\nhänet vuoteeseen. Töin tuskin saitte sitten ulko-oven perässänne\nkiinni, kun tuo itkuliisa oli jo riuhtomassa ovenkahvaa. »He menivät,\nhe menivät», hän ulvoi, »eivätkä sanoneet hyvää yötä! Miten he\nsaattoivat... saattoivat mennä niin?» Oli siinä Marilla hyssyttelemistä\nja lellimistä. Vieressä seisoessani minua ihan inhotti. Mutta vähällä\npiti, etten tukkapöllyä saanut. »Martti, kultapoika», Mari ähkyi,\n»miten voit irvistellä? Etkö näe, että pikku enkelillä on sydän surusta\npakahtumaisillaan?» »Enkelillä» — pyh!\n\nIsän sylissä oleva tyttönen ei yrittänyt puolustautua. Vienosti hän\nvain kuiskasi:\n\n— Marja oli niin pieni silloin. Ei Marja enää itke.\n\n— Eipä tietenkään, Rauta hyväksyi. — Tuosta itkusta on jo kauan.\n\nMartti hymähti pilkallisesti. Mutta huomautus, joka pyöri hänen\nkielellään, jäi lausumatta. Hänen huomionsa kiintyi äitiin, joka\nsamassa tuli näkyviin. Hän huudahti välittömästi:\n\n— Äiti, sinä olet kaunis kuin prinsessa!\n\nMarja päästi huudahduksen, jossa helähti ihastus. Rautakin pani\ntyytyväisenä merkille, että vaimo oli tyylikäs ilmestys.\n\nInkerillä oli yllään uusi iltapukunsa. Olkapäät ja käsivarret olivat\npaljaat. Vaaleansininen pitsikangas korosti poven tyttömäisyyttä ja\nvyötärön hoikkuutta laajeten sitten pitkäksi, hulmuavahelmaiseksi\nhameeksi. Käsissä hänellä oli kyynärpäihin asti ulottuvat mustat\nhansikkaat, ja sormissa hän riiputti kärpännahkaviittaansa. Kun hän\npyörähti veikistellen ympäri, mies havaitsi, että vaalea tukka oli\nkiedottu niskaan taidokkaaksi kreikkalaiskampaukseksi, jossa oli pari\nvälkkyvää, kukkamaista koristetta.\n\n— Mistä olet keksinyt nuo kehäkukat?\n\nVaimo naurahti.\n\n— Ne ovat strasseja, kultaseni. Halpoja koruja, mutta nyt korkeinta\nmuotia. Kelpaanko minä näin?\n\nMartti oli tuijottanut häntä sinisilmät säihkyen. Nyt hän huoahti\nmoittivasti:\n\n— Äiti...\n\nInkeri suuteli häntä kevyesti.\n\n— Tiedän, miten kauniisti sinä ajattelet, poikani. Ja kiitos siitä.\nMutta isäsi on hirmuisen vaatelias. Hän ei ole yhtä sokea kuin sinä\nminuun nähden, ei enää.\n\nRauta laski Marjan sylistään.\n\n— Olet liiankin upea ensi-iltaan, hän virkkoi.\n\n— Niin kuin sinä myös, vaimo huomautti. — Smokki olisi riittänyt\nensi-iltaan. Mutta minkäpä kumpikaan sille voimme, että jälkeenpäin\novat Saloisten iltakutsut? Mietin kauan, pitäisikö minun ottaa jokin\nkaulakoru.\n\nMies pudisti päätään.\n\n— Ei. Kaulasi on kaunein noin.\n\nMarin äkeä ääni kajahti saliin vievän oven kynnykseltä: — Turhuuden\nmarkkinoille sitä taas mennään. Koristautuneina kuin riikinkukot.\nSen minä vain sanon, että pitkälle mennään, kun koreissa höyhenissä\nkeikistellään viattomien lasten silmien edessä.\n\nRaskaasti hengittäen lihava palvelijatar laahusti huoneeseen.\n\nVanhan hoitajattaren tuikea katse sai Inkerin punastumaan. Aivan\nkuin koulutyttönä ennen vanhaan, kun Mari moitti minua jostakin, hän\najatteli harmistuneena. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan heitti\nkärppäviitan paljaiden olkapäittensä peitoksi.\n\nRauta nauroi. Se äkämystytti iäkästä palvelijatarta entistä enemmän.\nHän nosti tytön syliinsä ja tarttui poikaa kädestä muristen:\n\n— Minä vien lapset pois, ennen kuin saavat korjaamattoman vahingon\nsielullensa.\n\nMartti tyytyi irvistämään ja heilauttamaan kättään vanhemmilleen\nhyvästiksi. Mutta pikku Marja ilmoitti kirkkaalla äänellä:\n\n— Äiti on kaunis. Isona Marja tahtoo tuollaisen leningin. Mutta ei\nrihmaakaan hameen alle.\n\nVanha hoitajatar loi isäntäväkeensä kiukkua kiehuvan katseen.\n\n— Sen minä sanon, hän mutisi, — että huonot esimerkit voivat viedä\npienet enkelitkin harhateille. Onnekseen lehtori ja lehtorska —\nsiunatut olkoot muistossa — eivät ole enää katsomassa ja kuulemassa.\nJohan...\n\nRauta keskeytti hänen purkauksensa:\n\n— Tietääkö Mari mitään Moilasesta?\n\nIäkäs palvelijatar sinkautti olkansa ylitse vastaukseksi:\n\n— Jo neljännestunti sitten talonmies ajoi auton portin eteen. Niin että\nsen puolesta ei herrasväen tarvitse täällä toistensa hepeniä ihastella.\n\nAuton kääntyessä Nervanderinkadulta kirkkaasti valaistulle\nMannerheimintielle Inkeri virkkoi:\n\n— Viime päivinä olen tuskin ehtinyt vilkaista sanomalehtiä. Tästäkin\nteatterissa käynnistä tiedän vain, että menemme kotimaiseen\nensi-iltaan. Mikä se on?\n\n— »Leijona on noussut tiheiköstänsä...»\n\nInkeri vilkaisi epäilevästi mieheensä.\n\n— »Leijona on noussut...», hän toisti. — Tarkoitatko, että...\n\n— Se on näytelmän nimi. Otettu Raamatusta, tarkemmin sanoen profeetta\nJeremian kirjasta. Näytelmän mottona on koko lause: »Leijona on noussut\ntiheiköstänsä, kansan tuhooja on lähtenyt liikkeelle, tekemään sinun\nmaasi autioksi: sinun kaupunkisi hävitetään asujattomiksi.»\n\nVaimo huokaisi.\n\n— Ei kuulosta valoisalta. Minä luulin, että kysymyksessä olisi\nhuvinäytelmä.\n\n— Miksi niin?\n\nInkeri oli valmis selittämään:\n\n— Eiväthän kotimaisista näytelmistä menesty muut kuin komediat ja\nfarssit. Teatterit eivät huoli, niin ainakin kirjailijat valittavat,\nohjelmistoonsa vakavaa kotimaista näytelmää muuta kuin korkeintaan\nkevään viimeisenä. Sillä — he väittävät — halutaan todistaa yleisön\nviittaavan kintaalla kotimaiselle draamalle, vaikka siihen vuoden\naikaan teatterisalit ammottaisivat joka tapauksessa tyhjyyttään. Mutta\nnyt on syksy ja paras näytäntökausi alkamassa, joten en ymmärrä...\n\nRauta hymähti.\n\n— Teatterinjohtajat ovat varmasti myös kuulleet noita puheita, hän\nsanoi, — ja päättäneet osoittaa, että suomalainen yleisö ei välitä\nkotimaisesta murhenäytelmästä edes syksyllä. Minun ennakkotieto\njeni mukaan »Leijona on noussut tiheiköstänsä» soveltuu mainiosti\ntuollaiseksi havaintoesimerkiksi. Tuskinpa se kolmanteen esityskertaan\njaksaa päästä.\n\n— Kaarlo, vaimo valitti, — sinä saat minut jo etukäteen haukottelemaan.\n\nRuneberginkadun kulmauksessa he joutuivat autoruuhkaan, jossa oli\nkymmeniä linja- ja henkilövaunuja. Ainoastaan keskikaupungilta\nTaka-Töölöön tulevat raitiovaunut jatkoivat kulkuaan. Muut linjat\nolivat tukkeessa. Katuvierellä seisoi sankka uteliaiden parvi.\n\nCadillacin kuljettaja palasi tiedustelumatkaltaan ilmoittaen:\n\n— Pikku juttu, herra kapteeni. Ykkösen raitiovaunu on ajanut erään\nhenkilöauton takaosan nuusaksi. Ei kuolleita eikä haavoittuneita.\nPoliisin ilmoituksen mukaan reitti on parin minuutin kuluttua selvä.\n\n— Hyvä on, Moilanen. Meillä ei ole kiirettä.\n\nInkeri jatkoi äskeistä keskustelua:\n\n— Sinähän tunnet tämäniltaisen näytelmän tekijän. Millainen hän on?\n\nRauta vastasi kevyesti:\n\n— Erik Ore? En usko, että sinä pitäisit hänestä. Miehen alkuperäinen\nnimi oli Uuno Erola. Hän muutti sen ryhtyessään kirjailijaksi.\n\n— Se tuskin riittää syyksi olla pitämättä hänestä, vaimo huomautti.\n\n— Ei. Mutta hänen ammattitoverinsa sanovat hänen valinneen uuden\nnimen tulevaa maailmankuuluisuuttaan silmällä pitäen. Hän kyllästyi,\nkerrotaan, jo kouluaikana olemaan aina vain Uuno. Kirjailijanimensä hän\nlienee löytänyt englannin sanakirjasta luottaen julistuksensa kerran\nkaikuvan yli maailman kuin metalli ainakin.\n\nLiikennepoliisi ei ollut liioitellut. Hämmästyttävän nopeasti purkautui\nruuhka, joka oli näyttänyt pahalta.\n\nCadillac läheni nopeasti ja äänettömästi keskikaupunkia, jonka yllä\nsyysillan taivas näytti kaikissa sateenkaaren väreissä hehkuvien\nvalomainosten repimältä. Katseltuaan niitä hetken Inkeri virkahti:\n\n— Itseluottamusta ei tuolta Oreelta ainakaan tunnu puuttuvan.\n\n— Ei, Rauta vahvisti. — Alkuun hän kokeili romaanien kirjoittajana.\nKerran hän vei kustannusyhtiöön romaanitrilogian käsikirjoituksen,\ntasaluvuin 2.000 sivua. Kaksi viikkoa myöhemmin hän sai\nhengentuotteensa takaisin hylättynä. Onnettomuudekseni satuin\nseuraavana päivänä hänen kanssaan vastakkain Suurtorilla. Hän kirosi\nsynkeästi sitä professoria, jonka lausuntoon hylkäys perustui.\n»Menin sen hyypiön puheille», hän kertoi, »ja kuunnellessani hänen\nänkytyksiään tajusin, että Suomen kirjallisuuden historia toistuu.\nSiinä istui uusi August Ahlqvist lukemassa anateemaansa uuden Aleksis\nKiven 'Seitsemän veljeksen ylitse!»\n\nInkeri purskahti iloiseen nauruun.\n\n— Tosissaanko hän vertasi itseään Aleksis Kiveen?\n\n— Ihan tosissaan.\n\nAuto kaarsi raitiovaunun editse ja kiersi Kolmen sepän patsaan\npysähtyen teatterin eteen. Tukeva kuljettaja oli ihmeen ketterästi\nmaassa ja avaamassa takaovea.\n\n— Tehkää hyvin, herra kapteeni ja rouva. Ellen toisenlaista\npuhelinmääräystä saa, vaunu on tässä jälleen kello 22,45 Rauta silmäsi\nhäneen kysyvästi.\n\n— Soitin päivällä teatterin kassaan, kuljettaja selitti.\n\n— Sieltä ilmoitettiin ensi-illan päättyvän silloin.\n\n— Hienoa, Moilanen. Näkemiin!\n\nKun he nousivat portaita, Inkeri sanoi:\n\n— Eikö sinun olisi jo puhuteltava häntä herra Moilaseksi? On\nkahdeksan vuotta siitä, kun hän oli pataljoonan komentajan lähetti\n»tuohipataljoonassasi» Syvärillä.\n\nRauta torjui:\n\n— Aseveljeydessä vuodet eivät merkitse mitään. Moilanen varmasti\nluulisi minun suuttuneen häneen, jos rupeaisin herroittelemaan häntä.\nItsepäisesti hänkin pitää kiinni »herra kapteenistaan». Luullakseni te\nnaiset ette voi ymmärtää, miten lujia ne siteet ovat.\n\n— Ehkäpä emme, vaimo hymähti. — Mutta on toki onni sinulle, ettei\nlottia palvellut sotien aikana alaisinasi. Muuten ei kai toimistossasi\nolisi muita naisapulaisia, olisivatpa he kuinka vanhoja tahansa.\nMinulle se tietysti olisi helpotus. Pääsisin kuulemasta sääliväisiä\nhuokauksia siitä, kuinka vaikeaa lienee olla sellaisen miehen vaimo,\njolle vain kaupungin kauneimmat tytöt kelpaavat toimistoapulaisiksi.\n\nMies nauroi avatessaan oven hänelle.\n\n— Sinäpä sen tiennet, kaikin puolin. Itse olit tuossa kaupungin\nkauneimpien tyttöjen sarjassa ensimmäinen.\n\nTeatterin eteisaula oli tungokseen asti täynnä väkeä.\nSeinäsyvennyksessä vastapäätä ulko-ovea oleva, kauniisti valaistu\nreliefi maan vapauden puolesta kaatuneiden ylioppilaiden muistoksi\nvaikutti oudon unohdetulta. Silmäänpistävä kirjavuus vallitsi sekä\nnaisten että herrojen vaatetuksessa, kuten aina tämän teatterin\nensi-illoissa. Arki- ja juhlapukuja näytti olevan jokseenkin yhtä\npaljon. Naiset piirittivät kärsimättöminä joukkoina korkeita\nseinäpeilejä päästäkseen niiden ääreen parantamaan _make up’_iaan ja\nkohentamaan hiuslaitteitaan.\n\n— Jätä tässä minulle päällysvaatteesi, Rauta virkahti vaimolleen. —\nYritän päästä tuon hullunmyllyn lävitse vaatesäiliön luo.\n\nHän kumartui aukaisemaan Inkerin päällyskenkiä. Samassa huvittunut ääni\nvierestä julisti:\n\n— Voima polvistuu kauneuden edessä. Maalauksellista, kieltämättä.\n\nRauta ojentautui.\n\n— Kas, kankaantuhrija. Mikä sinut on saanut tänne kumartamaan sinulle\nvallan vierasta jumalatarta, Thalia-rouvaa? Inkeri, muistat kai maalari\nHornian, joka pitää itseään suurena taiteilijana?\n\nTumma, hintelä mies irvisti happamesti.\n\n— Sinä et ole juuri kohtelias, Rauta. _Tietysti_ vaimosi muistaa minut.\nMutta ymmärrän mielialasi. Raskaasti kuormatulta muulilta ei voi\nodottaa oikeudenmukaista arvostusta. Aiotko päästä tuon vaatevuoren\nkanssa jonnekin?\n\n— Varmasti. Varsinkin, jos sinä käyt edelläni aukoen tietä.\n\nMaalari pudisti päätään ja vilkaisi erään peilin ääressä tungeksivaan\nnaisjoukkoon.\n\n— Ei vetele, veli hopea. Margit voi tulla tuossa tuokiossa.\n\nRauta hymähti.\n\n— Margit? Onko hän palannut luoksesi? Muistaakseni molemmat vannoitte\nviimeksi kuukausi sitten erotessanne, ettette ikipäivinä alentuisi edes\ntoisianne kadulla tuntemaan.\n\nHornia vaikutti peräti kiusaantuneelta.\n\n— Hän palasi tänä aamuna.\n\n— Ahaa, Rauta ilvehti, — siksi sinulla siis on laastarilappu oikeassa\nohimossasi. Sekä ateljeesi että pääsi on taas pyyhkäisty puhtaaksi\nmuista naishahmoista. Et kai enää uskalla pitempään aikaan ajatella\nedes vaimoni muotokuvan maalaamista, josta oli puhe?\n\n— Tuohon voisi sanoa paljonkin, maalari yritti puolustautua. — Mutta\nkaipa te, rouva, olette vuosien mittaan tutustunut miehenne huumorin\nomituiseen laatuun.\n\nInkeri ei ollut kuunnellut miesten sananvaihtoa, mutta nyökkäsi.\nHänen huomionsa oli kiintynyt naiseen, joka oli kauimmaisen peilin\nluota kääntynyt tarkkaamaan heitä. Tämä oli pitkä ja uljasryhtinen,\nkasvonpiirteet klassillisen säännölliset. Mutta mustat silmät\nvälähtelivät vihaisesti. Hän muisti nuo ylpeät, miltei etelämaiset\npiirteet eräistä tauluista. »Margit.»\n\nJoku takaa tuleva töytäisi Inkeriä, niin että hän horjahti. Mies mutisi\njotakin epämääräistä. Rauta katkaisi häneltä tien.\n\n— Ei kiirettä, Lentoila. Kellot ovat soineet vasta ensimmäisen kerran.\nEhdit hyvin sanoa päivää.\n\nNukkavieru, pyylevä tulija pyyhkäisi likinäköisiä silmiään.\n\n— Oh, sinähän siinä olet, Rauta, ja ihastuttava vaimosi. Pyydän\ntuhannesti anteeksi, rouva.\n\nInkeri soi hänelle lämpimän hymyn.\n\n— Ei minuun sattunut. Hauska nähdä teitä taas, kirjailija Lentoila.\n\nPuhuteltu kumarsi.\n\n— On melkein järkyttävää, että joku voi olla samalla kertaa niin kaunis\nja niin hyvä kuin te, rouva. Mutta pelkäsin todella myöhästyväni. Se\nolisi ollut vahinko. Minä nähkääs olen lukenut näytelmän.\n\n— Vahinko? Rauta kysäisi epäilevästi. — Onko Oreen tekele niin hyvä,\nettä ammattivelikin on lämmennyt?\n\nLentoila naurahti.\n\n— En ymmärtänyt siitä tuon täätistä. Kysyin Oreelta, mitä hän sillä\ntarkoittaa. »En tiedä», hän sanoi, »miksi minun pitäisi tietääkään?\nKun 'Cocktailkutsuja' on esitetty vuosi Broadwaylla täydellisenä\nnaurumenestyksenä, ja täällä pohjoismaissa se on kauan vetänyt täysiä\nhuoneita syvällisenä aatedraamana, niin teatterinjohtajat ratkaiskoot\nkerran, mitä muuan kotimainenkin kirjailija näytelmällään tarkoittaa.»\n\nPidätetty nauru nyki lihavissa kasvoissa.\n\n— Mitä sanot siitä. Rauta? Kiintoisaa, hiton kiintoisaa, vai?\n\nKellot soivat toisen kerran. Kirjailija heilautti kättään ja ryntäsi\nvastausta odottamatta kohti vaatesäiliöitä.\n\nHintelä maalari silmäili vihaisesti hänen jälkeensä.\n\n— On tuokin tyyppi, hän mutisi. — En miljoonastakaan markasta ottaisi\nmaalatakseni moista pöhöttynyttä naamaa.\n\nRauta virkkoi kiusoitellen:\n\n— Elleivät vanhat merkit petä, saatkin lähikuukausina hankkia taas\nelatuksesi maalaamalla asetelmia ja kukkia.\n\nHornia puuskahti harmistuneena:\n\n— Osaan minä senkin taidon.\n\n— Epäilemättä, veli mestari. Mutta vielä et ole kertonut, mikä on\nsaanut sinut Margitin kanssa tulemaan teatteriin.\n\nMaalari vilkaisi varovaisesti taakseen ja kuiskasi sitten:\n\n— Margitin intohimo on olla läsnä siellä, missä fiasko tapahtuu.\n\n— Tapahtuuko tänä iltana fiasko?\n\n— Vuorenvarmasti, Hornia vahvisti. — Minä tiedän, mitä puhun. Olin\nnäet näytelmän kenraaliharjoituksissa. Harmaassa menneisyydessä istuin\nmuutaman vuoden lyseossa samalla luokalla kuin Ore. Vanhan kaveruuden\nvuoksi hän kutsui minut eiliseen spektaakkeliin. Minä, houna, tein\nhänelle mieliksi. Sen uhraukseni seurauksia on, muuten, tämäkin.\n\nHän kosketti sormenpäillään oikeaa ohimoaan.\n\n— Margit oli jostakin saanut tietoonsa tuon käyntini, hän jatkoi,\n— ja ryntäsi luokseni tänään kukonlaulun aikaan. Hän on, tietysti,\nsuurenmoinen nainen. Mutta hänen mustasukkaisuudenpuuskansa ovat —\nno jaa — melko villit. Hän kuvitteli teatterin primadonnan ihanuuden\nvetäneen minut eilen tänne. Sopu palasi vasta, kun kerroin, miltä\nminusta oli kenraaliharjoituksissa tuntunut. Käsiään taputtaen hän\nnauroi: »Sitä fiaskoa katsomaan saat viedä minut!» Niin että turhaan\nsinä, Rauta, epäilit minun oma-aloitteisesti tulleen nyt kumartamaan\nThaliaa.\n\n— Mauno!\n\nÄäni, joka nimen lausui, oli matala ja hillitty. Mutta se tyrehdytti\nheti maalarin puhetulvan. Hän kumarsi kiireisen kömpelösti Raudoille.\nNämä kuulivat hänen loitotessaan upean, mustatukkaisen ystävättärensä\nrinnalla selittävän tälle:\n\n— Ihanaa, että tulit jo, Margit, rakkaani. Juttelin vain erään\nupporikkaan pariskunnan kanssa, joka tyrkytti minulle erästä tilausta.\nEn tiedä, viitsinkö ottaa sen vastaan. Kieloja ja ruusuja, onko se muka\nminun arvoiseni aihe? Eräillä on rahaa, mutta surkean banaali maku!\n\nTungos eteisaulassa oli helpottunut. Suurin osa yleisöstä oli jo\nsiirtynyt katsomoon. Rauta lähti kantamuksineen kohti vaatesäiliöitä.\nInkeri seurasi häntä hitaasti. Hän ei huomannut pilariin nojailevaa\nlyhyttä ja tanakkaa herraa, ennen kuin tämä molemmat kädet ojossa\nkatkaisi hänen tiensä.\n\n— Hei, Inkku! Onpa sinulla sievä kolttu ylläsi.\n\nRouva Rauta pysähtyi säpsähtäen. Ensi hetkessä hän ei tuntenut miestä,\njolla oli kalju pää ja turpeat kasvot. Sitten äkisti hän muisti. Hän\ntajusi torjuvan ja tutkivan katseensa voineen loukata toista. Siksi hän\nlämpimästi puristi ojennettua kättä.\n\n— Oh, sinä, Risto! Suo anteeksi, etten heti tuntenut sinua. Siitä on\nvuosia...\n\n— ... kun viimeksi penkinpainajaisissa tavattiin, mies täydensi. —\nMe kaksi olemme elävä todistus siitä, miten väärässä ne ovat, jotka\nväittävät Helsinkiä pieneksi. Samassa kaupungissa olemme eläneet\nsattumatta yksiin sen koommin, kun koulun lopetimme. Olen monesti\nvuorineuvos Saloisen kutsuilla toivonut tapaavani sinut, Inkku. Mutta\nherrasväki Rauta ei ole eksynyt samalla kertaa sinne, vaikka tiedän\nteidän seurustelevan Saloisten kanssa. No, välipä sillä nyt enää. Tässä\nminä olen, toimitusjohtaja Liuste omassa ylväässä persoonassaan.\n\nInkeri ei vastannut hänen puhetulvaansa. Hän tyytyi hymyilemään viileän\nkohteliaasti.\n\n— Puvustasi päättäen meillä on vihdoin tänään yhteinen jatko-ohjelma,\nLiuste jatkoi kohentaen frakkiaan. — Minulla ei kuitenkaan liene niin\nhyvää onnea, että saisin viedä sinut täältä Saloisten palatsiin.\nMiehesi on mukana, vai?\n\n— On. Ja sinulla tietysti vaimosi.\n\nMies naurahti hieman katkerasti.\n\n— Vaimoni? Oletko sinä, Inkku, ainoa »muukalainen Jerusalemissa»? Vai\nolenko perusteellisesti erehtynyt kuvitellessani meidänkin kuuluneen\nHelsingin seurapiireihin? Sinulla ei näy olevan aavistustakaan siitä,\nettä arvoisa donna jätti minut jo puolisen vuotta sitten. Hänen\nsielunsa ja kehonsa kaihosivat Erik Oreen luo.\n\nInkeri kiirehti sanomaan:\n\n— En tiennyt sitä, Risto. Olen pahoillani...\n\nToimitusjohtaja Liuste huitaisi ilmaa pullealla kädellään.\n\n— Älä välitä, Inkku. Menetykseni ei ollut suuri. Minua\nsuorastaan naurattaa ajatellessani, että Aira valitsi juuri\nOreen. Suuri kirjailija, muka! Se pöhkö ei ikinä pääse eteenpäin\nrummunlyöjän-asteelta. Mutta veijari osaa hyötyä Airasta. Tytöllä on\nvaikutusvaltaa tässä teatterissa. Ilman häntä Ore ei olisi saanut\nroskakappalettaan hyväksytyksi pienimpäänkään maaseututeatteriin...\nKas, muhkea miehesi tulee, joten minun on paras häipyä. Näkemiin!\n\nTultuaan vaimonsa luo Rauta kysyi:\n\n— Kuka tuo tyyppi oli?\n\n— Saat tutustua häneen tänään vuorineuvos Saloisen luona. Hän on\ntoimitusjohtaja Risto Liuste. Entinen luokkatoverini.\n\n— Ahaa, Aira Muroleen hylkäämä aviomies. No, on siinä ollutkin\nepäsuhtainen pari... Kello soi kolmannen kerran. Mennään saliin.\n\nHarmaahapsinen, miellyttävä ovenvartijatar tervehti heitä valoisasti\nhymyillen ojentaessaan ohjelmavihkosen.\n\n— Tervetuloa! Hauska nähdä herrasväkeä jälleen täällä.\n\n— Kiitoksia, rouva Aikki, Rauta vastasi. — Te jaksatte olla aina yhtä\nherttainen. Saisiko näin ennakkoon tietää, mikä on teidän arvostelunne\ntämäniltaisesta näytelmästä? Olitte kai kenraaliharjoituksissa.\n\n— Olin, ovenvartijatar myönsi hiljaisesti. Hän pudisti alakuloisena\npäätään. Sitten hän virkkoi: — Odotan jännittyneenä, mitä tuomari ja\nrouva pitävät siitä.\n\nRaudat riensivät natisevaa käytävää pitkin kohti ensimmäistä\ntuoliriviä. He pääsivät paikoilleen juuri, kun valot katsomossa\nsammuivat. Takana tuolit paukkuivat ja vingahtelivat vielä esiripun\nnoustessa.\n\nInkeri kuiskasi miehelleen:\n\n— Miten luulet tämän kotimaisen ensi-illan käyvän?\n\n— Huonosti.\n\n— Luotatko niin suuresti taiteilija Hornian arvosteluun?\n\n— En yhtään, Rauta vastasi. — Mutta sen sijaan rouva Aikin makuun sitä\nenemmän.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n»SÄÄLI SITÄ, JOKA TÄNÄ ILTANA SUORITTAISI MURHAN.»\n\n\nRauta oli paikoilleen astellessaan silmäillyt ohjelmalehtistä. Hänen\nkatseensa oli silloin sattunut riveihin, joilla tämän illan näytelmän\ntapahtuma-ajasta ja -paikasta ilmoitettiin epämääräisesti: »esim.\nennen ajanlaskumme alkua vaikkapa Jerusalemissa». Kirjailija Ore\ntuntui tosiaan itsekin odottavan, mitä ohjaaja ja lavastaja hänen\nnäytelmästään tekisivät. Nämä puolestaan näyttivät katsoneen parhaaksi\nainakin ulkonaisesti pitää kiinni Oreen vihjaisemasta »esimerkistä».\nEnsimmäisen näytöksen lavastus esitti rohkeasti tyylitellyin vedoin\nvanhan ajan kaupungin katukuvaa.\n\nRauta oli varsin haluttomasti lähtenyt tänä iltana teatteriin. Häntä\noli viime päivinä askarruttanut kysymys, mitä tietä maahan oli alkanut\nvirrata huumausaineita, jotka tekivät tuhoisaa jälkeä eri ikäpolvien\nkeskuudessa. Viranomaistenkin oli pakko myöntää, että jokin tunnoton,\ntaitavasti johdettu rikolliskopla oli ilmeisesti kaiken takana.\nMutta kaikkiin yksityiskohtia koskeviin kysymyksiinsä hän oli saanut\nheiltä epämääräisiä tai hermostuneen vältteleviä vastauksia. Poliisi\nei ollut päässyt huumausaineliigan jäljille. Rauta ei liioin omia\nteitään ollut edistynyt tutkimuksissa. Hänellä ei ollut vielä ollut\nmitään ilmoittamista yli-insinööri Paatsamalle, joka oli pyytänyt\nhäntä vaivoja ja kuluja säästämättä paljastamaan hänen ainoan\npoikansa, heroiinin uhrina itsemurhaan päätyneen nuoren ylioppilaan,\ntuhoojat. Rautaa hermostutti jutun liikkumattomuus. Hänen päähänsä\nei olisi pälkähtänyt tulla ensi-iltaan, ellei Ore olisi esittäessään\nkutsunsa ollut niin hellyttävä ja poikkeuksellisen nöyrä. »Pistäydy\nensimmäisellä väliajalla tapaamassa minua», kirjailija oli sanonut,\n»haluaisin jutella hieman kanssasi.» Hajamielisenä Rauta seurasi\nnäytelmän alkua. Muutamat miehet keskustelivat katujen kulmauksessa\nkiihtynein äänin. Heitä todellisemmalta tuntui hänestä nuori Paavo\nPaatsama, joka varhaisena elokuun aamuna oli ampunut itsensä Hesperian\npuiston penkillä. Tämä piinaava kuva väikkyi hänen silmissään öin ja\npäivin. Mutta sitten jokin partaan ylitse singottu vuorosana kiinnitti\nhänen huomiotaan. Näyttämöllä väiteltiin vanhuksesta, jota toiset\nkiittivät Herran profeetaksi, mutta jonka kotielämästä toiset esittivät\npelottavia välähdyksiä.\n\nHoosea... Hänhän oli lukenut Hoosean kirjan. Se oli tehnyt häneen\nsynkän, hämmentävän vaikutuksen. Eräs rivi siitä palautui äkisti hänen\nmieleensä: »Mene, ota itsellesi haureellinen vaimo...» Se — Jumalan\nkäskynä profeetalleen — oli käsittämättömyydessään kiusannut häntä.\nHän oli tiukannut selitystä eräältä osakuntatoveriltaan, joka oli\njumaluusopin ylioppilas. Mutta tämä ei ollut osannut muuta kuin viitata\nsiihen, että kuvaus koski Israelin ja Juudan luopumista Herrasta.\n\nNäyttämöllä syntyi hälyä miesjoukossa. Taustalla oleville portaille oli\nilmestynyt räikeäpukuinen ja julkeailmeinen nainen. »Goomer, Hoosean\nvaimo, kaupunkimme häpeä ja kauhistus!» joku huusi, ja miesjoukko\nväistyi inhoten sivummalle.\n\nNiinpä niin, Rauta muisteli, Goomer Diblaimin tytär oli se, jonka\nHoosea otti vaimokseen. Kummallista, hän tuumi, miten sellainenkin\nmitätön yksityiskohta, kuin se, kenen tytär Hoosean vaimon mainitaan\nolleen, saattoi putkahtaa muistin lokeroista esiin.\n\nNainen kääntyi taakseen huutamaan: »Jisreel! Loo-Ammi! Tulkaa äidin\nluo!» Kaksi kaunista, valoisakasvoista nuorukaista ilmestyi näkyviin.\n»Tulkaa, poikani», nainen lausui, »minä opastan teitä. Saatte rakastaa\nnaisia, joita heidän puolisonsa rakastavat, mutta jotka rikkovat\nteidän kanssanne avionsa.» Sen sanottuaan hän kääntyi menemään. Pojat\nkatsoivat hämillään toisiaan. »Se oli tietysti vain äitimme keksimä\npila», toinen heistä virkkoi. Toinen tuijotti synkkänä miesjoukkoa,\njoka nyrkkiä puiden heitti sadatuksia Goomerin jälkeen. »Entäpä sitten,\nvaikkei olisikaan?» hän sanoi veljelleen. »Tuo roskajoukko ei ansaitse,\nettä heidän vaimonsa pitäisivät avionsa kunniassa. He vihaavat sekä\nisäämme että äitiämme ja meitä. Minä olen ja tahdon olla Goomerin\npoika. Tule!» Nuorukaiset riensivät pois.\n\nAlku ei ole hullumpi, Rauta totesi. Mutta oliko Ore jaksanut puhaltaa\nnäytelmään sellaisen hengen, joka synkästä aiheesta huolimatta saisi\nyleisön elämään mukana? Se tuntui tuskin uskottavalta.\n\nNäyttämöllä liikehtivästä miesjoukosta kuului suuttumuksen\nhuudahduksia. Ne hiljenivät äkisti, kun nuori ja hyvin kaunis tyttö\ntuli Hoosean talosta ja alkoi laskeutua portaita heidän luokseen.\nHänen viehkeytensä ja herttainen hymynsä saivat mielialan tuokiossa\nmuuttumaan. Häntä tervehdittiin innokkaasti: »Loo-Ruhama, kaupunkimme\nkunnia ja kaunistus!» Muuan vanhus yritti vetää poikansa mukaansa.\n»Pakene häntä», ukko rukoili, »pakene Goomerin tytärtä! Mitä voit\nodottaa porton tyttärestä? Herra itse on hänet jo syntymässä leimannut.\nEikö hän käskenyt Hooseaa antamaan tytölle nimeksi Loo-Ruhama? Käski\nkyllä, ja se merkitsee: 'Ei armahdettu'. Pakene häntä! Onnettomuutta\nja häpeää hän mukanaan tuo!» Mutta poika riuhtaisi itsensä irti isän\notteesta ja ryntäsi miesjoukkoon, joka liehitellen ympäröi tyttöä.\n\nTakaansa Rauta kuuli naisen kiukkuisen kuiskauksen:\n\n— Vai »kaupungin kunniaa ja kaunistusta» tuon pitäisi esittää!\nTiedätkö, että he asuvat julkeasti yhdessä? Sellainen häpeä!\n\nMatala miehen ääni mutisi:\n\n— Ketkä asuvat yhdessä?\n\n— Tuo Aira Murole ja kirjailija Ore. Ajattele...!\n\n— Mitä se meihin kuuluu? mies murahti. — Näytelmää kai tänne tultiin\nkatsomaan.\n\nHuomautus vaiensi naisen. Raudan ajatukset harhautuivat irti\nnäytelmästä. Aira Murole ja Erik Ore... Hän oli jo kauan sitten kuullut\nnäyttelijätär Muroleen jättäneen miehensä, toimitusjohtaja Liusteen.\nHän oli vasta tänä iltana nähnyt viimeksi mainitun. Ei ollut ihme, että\nAira-rouva oli saanut kyllikseen tästä. Miehellä kuului kyllä olevan\nvaroja. Hänen agentuuriliikkeensä oli keskittynyt nahkojen tuontiin,\nja sillä sanottiin olevan hyvät suhteet nimenomaan Australiaan. Mutta\nmiellyttävä tyyppi hän ei ollut. Kaikenlaisia entisiä luokkatovereita\nInkerilläkin oli...\n\nRauta yritti ryhtyä jälleen seuraamaan näytelmää. Hän oli kuitenkin\nmenettänyt otteensa siihen. Aira Murole on kaunis nainen, hän totesi.\nKumma, että hän oli jaksanut vuosikausia sietää miestä, jolla ei\nollut hitustakaan ainakaan ulkonaista viehätysvoimaa. Toista oli\nsentään Erik Ore, atleettityyppi. Jos hän ja Aira olivat lyöttäytyneet\nyksiin, niin se selitti kenties, millä voimalla »Leijona on noussut\ntiheiköstänsä...» oli päässyt tässä teatterissa parrasvaloihin.\n\nMutta toisaalta: niin ollen olisi luullut rouva Muroleen tänä iltana\npanevan parastaan viedäkseen rakastettunsa esikoisnäytelmän voittoon.\nHänen näyttelemisensä vaikutti kuitenkin peräti innottomalta.\nTaiteilija Hornia oli eilisen kenraaliharjoituksen perusteella\nväittänyt illasta muodostuvan fiaskon. Aira-rouva oli siksi suuri\nnäyttelijätär, että jos hän todella tahtoi, niin hän kykeni pelastamaan\nnäytelmän, olipa se miten heikko tahansa. Miksi siis...?\n\nRauta kohautti harmistuneena hartioitaan. Minä voin sanoa, hän tuumi,\nkuten takana istuva mies: mitä se minuun kuuluu! Oreen ja rouva\nMuroleen pulmat eivät todellakaan liikuttaneet häntä. Mutta hän tiesi,\nmiksi oli hetken pohdiskellut niitä. Yksinkertaisesti saadakseen\nvähäksi aikaa karkoitetuksi mielestään Paavo Paatsaman ja hänen\nepätoivoisen isänsä. Eikä se kuitenkaan onnistunut kuin tuokioksi.\n\nTuntui helpotukselta, kun esirippu sulkeutui ensimmäisen näytöksen\npäättyessä ja valot syttyivät katsomoon. Yleisö istui äänettömänä.\nKukaan ei taputtanut käsiään. Inkeri loi mieheensä katseen, joka oli\nhämmennystä tulvillaan.\n\n— Mitä Ore tarkoittaa tällä?\n\nRauta hymähti.\n\n— Minä ajattelin koko ajan muita asioita. Mutta etkö muista, mitä\nkirjailija Lentoila kertoi Oreen vastanneen tuohon kysymykseen? Ettei\nhän itsekään tiedä, mitä tarkoittaa!\n\nEnsimmäisiltä tuoliriveiltä alettiin nousta. Hetkistä myöhemmin tuolit\npaukkuivat kautta salin. Yleisö lähti liikkeelle kohti kahvihuoneita.\n\nKun Raudat nousivat paikoiltaan, tuli heidän luokseen vuorineuvos\nSaloinen tyttärineen. Molemmin puolin tervehdittiin sydämellisesti,\nAikoinaan dramaattisissa olosuhteissa solmiutunut tuttavuus oli vuosien\nmittaan syventynyt lämpimäksi ystävyydeksi.\n\nMuhkea, suoraryhtinen vuorineuvos ja hänen tumma, hoikka tyttärensä\nolivat kaunis pari. Laura olisi ollut pääkaupungin tavoitelluimpia\nkaunottaria, vaikkei olisi ollutkaan maan suurimman yksityisen\nteollisuuskonsernin pääjohtajan ainoa tytär. Inkeri pani ihastuneena\nmerkille hänen mustan, pitkän iltapukunsa hienon leikkauksen.\nRauta sen sijaan rypisti kulmiaan sekä puvun värille että sille\nsurumielisyydelle, joka ei ottanut väistyäkseen tytön kasvoilta.\nRunoilija Onni Piirron järkyttävästä kuolemasta, filmitalon\nmurhenäytelmästä, oli jo neljättä vuotta. Laura oli rakastanut\nrunoilijaansa syvästi. Mutta sittenkin...\n\n— Kummallinen näytelmä, vuorineuvos virkahti matalasti ja lisäsi\nsitten kevyemmin: — Laura kuitenkin väittää, etten minä ymmärrä sen\nsuurenmoisuutta.\n\nHymy kohosi tytön suuriin, hyvin sinisiin silmiin.\n\n— Minähän pyysin vain, ettet langettaisi tuomiotasi vain ensimmäisen\nnäytöksen perusteella, isä. Kun luin käsikirjoituksen...\n\nInkeri kysyi kiinnostuneena:\n\n— Oletko sinä lukenut?\n\n— Tietysti, Saloinen hymähti. — Kirjailija Ore kuuluu Lauran\nsuojatteihin.\n\n— Eipä, tytär torjui. — Hän on kummallinen ja itserakas mies, joka\nei kenenkään suojelusta huolisikaan. Se ei silti estä, että hän on\nsattunut luomaan näytelmän, jolla on jotakin sanottavaa nykyajalle.\n\n— Jos niin on, Rauta tokaisi, — niin silloin Ore on tosiaan ainoastaan\n»sattunut» luomaan sen.\n\nInkeri tiedusti totisena:\n\n— Tarkoitatko, että tällä näytelmällä on jotakin sanottavaa?\n\nLaura nyökkäsi.\n\n— Aihe on Vanhasta testamentista. Silti näytelmän voi katsoa kuvastavan\njuuri meidän aikaamme. Hoosean pojat Jisreel ja Loo-Ammi sekä tytär\nLoo-Ruhama suorastaan säteilevät puhtautta ja viattomuutta. Heissä\nei itsessään ole pahuutta. Mutta heidän lohduton tragiikkansa on\nsiinä, että heidät on jo ennen syntymäänsä tuomittu synnin ja rikosten\nvälikappaleiksi eikä heillä ole voimaa nousta kohtaloaan vastaan. Ennen\nmuita Loo-Ruhama, joka on näytelmän päähenkilö, on nykyisen ihmiskunnan\nparhaiden yksilöjen edustaja. Hän symbolisoi kaikkia hyviä, lahjakkaita\nja parasta tarkoittavia, mutta silti onnettomia ja maailmamme\nlopullista tuhoa kiirehtiviä voimia.\n\nVuorineuvos hymähti.\n\n— Tyttärelläni on sangen valoisa käsitys siitä, mihin maailmamme\najautuu.\n\nInkeri vilkaisi mieheensä merkitsevästi ja kysyi tytöltä:\n\n— Noinko kirjailija Ore selitti sinulle näytelmänsä aatesisältöä?\n\n— Ei, Laura vastasi. — Hän ei selittänyt ylipäänsä mitään. Hän vain\nkerskui luoneensa »vuosisadan draaman». En ollut aluksi lainkaan\nhalukas lukemaan hänen näytelmäänsä. Mutta näytös näytökseltä minulle\nvalkeni, miten se on käsitettävä. Oikein esitettynä se pakottaisi\nkatsojat vakavasti pohtimaan, mihin voimiin elämässä itsekukin kuuluu\nja mitä haluaa tukea.\n\n— Niin ollen on vahinko, Inkeri sanoi, — ettet sinä ole tämän teatterin\njohtaja. Minusta ei se ohjaus, minkä esitys nyt on saanut, herätä\nkatsojassa mitään muuta kuin hämmennystä ja vastenmielisyyttä.\n\nLaura ei ehtinyt vastata. Tuomari Ahvenisto työntyi seuraan.\n\n— Pyydän anteeksi, että näin arkiasussa rohkenen rikkoa loistavan\nneliapilaanne, hän puhkui pyyhkien kädellä lihavia, punakoita\nkasvojaan. — Kun näin teidät yhdessä, en malttanut olla tulematta\ntervehtimään.\n\nIso, paksu rikospoliisin päällikkö kätteli iloisena heitä. Hän asettui\nselkä näyttämöön päin molempien naisten keskelle ja pakisi:\n\n— Taulu on mittava, mutta ei muuten mistään kotoisin. Puitteet ovat\nsitten sitä ihanammat. Onpa onni, että eukkoni tapasi jonkun tuttavan\nja lähti hänen kanssaan kahville. Muuten saisin illalla toria tästä\nkeikailusta kahden kaunottaren välissä.\n\nKun Inkeri ja Laura nauroivat, hän jatkoi:\n\n— Ettekö usko, lapset? Minä olen samanlainen kuin muutkin tuikeat\nvirastopäälliköt. Alaiseni vapisevat edessäni. Mutta minä karjun siellä\nvain siksi, ettei minulla ole kotona mitään sanomista. Voi sininen,\npunainen ja musta sentään, miten nöyrä olen eukkoni edessä. Sellaista\non ihmiselo.\n\nRauta hymähti. Pieni, pyöreä rouva Ahvenisto ei varmaan ollut\nmilloinkaan sanonut arvostelevaa, saati moittivaa sanaa miehelleen.\nMitä enemmän tämä hälisi ja touhusi, sitä ihailevammin silmin\nvaimo seurasi hänen liikkeitään. Mutta totta oli, että virassaan\nrikospoliisin päällikkö oli vaativa ja kovaääninen herra.\n\n— Toivottavasti tapaamme tänään vielä rouva Ahveniston, Inkeri virkkoi.\n\n— Enpä usko, rikospoliisin päällikkö vastasi. — Hänellä on arkihynttyyt\nyllä. Tiedäthän itsestäsi, millaisia naiset ovat. Esimerkiksi minulla\nei ollut minkäänlaisia estoja tulla tässä asussa teidän juhlapukuiseen\njoukkoonne. Eukkoani ette sen sijaan saisi suurin surminkaan tekemään\nsamaa temppua.\n\nLaura vaihtoi puheenaihetta:\n\n— Teitte kiltisti, kun tulitte. Jos isä ja minä olisimme tienneet\nteidän harrastavan teatteria...\n\n— Erehdys, kaunis neiti, Ahvenisto keskeytti hänet. — Minä _en_\nharrasta teatteria. Mutta tuo nuori kerskuri Uuno Erola, joka nimittää\nnyt itseään Erik Oreeksi, on eukkoni serkun poika. Mitäkö siitä seuraa?\nPoika kai tiesi katsomon jäävän tänä iltana melko vajanaiseksi. Siksi\nhän lähetti eukolleni kaksi pääsylippua. Hän kai arvasi, etten minä\nikinä olisi pannut markkojani likoon hänen vuokseen. No, kuinkas\nkävi? Tultuani raskaasta työstä kotiin sain jyrkän määräyksen lähteä\nteatteriin. Siinä koko juttu.\n\nRauta virkkoi kevyesti:\n\n— Hyvä, että sinut edes pakolla saadaan nauttimaan teatteritaiteesta.\n\nRikospoliisin päällikön paksut huulet kaartuivat ivalliseen hymyyn.\n\n— Taiteesta? hän väheksyi. — Olipa kappale vaikkapa itsensä\nShakespearen, niin kuvitteletko tämän salin seitsemännellä tuolirivillä\nvoitavan nauttia taiteesta? Kaksi kolmasosaa vuorosanoista menee\nohitse. Ei edes tiedä, haastetaanko sodasta vai rakkaudesta. Tässä\ntapauksessa se on tietysti pelkäksi onneksi, mutta muuten... Jos\nkerran näytellä pitää, niin rakentaisivat tälle laitokselle edes oman,\nkunnollisen teatteritalon.\n\nVuorineuvos Saloinen puutui puheeseen:\n\n— Aivan. Nykytilanne on pääkaupungille häpeäksi. Olemme kutsuneet tänä\niltana luoksemme herra Oreen, näyttelijät ja joukon teatterin ystäviä.\nSe on Lauran idea. Hän uskoo, että yksityisin aloittein voidaan\ntalohanke saada edistymään.\n\n— Tulkaa tekin, tuomari! tytär huudahti lämpimästi.\n\nAhvenisto torjui kauhistusta näytellen:\n\n— Ei, ei, älkää käyttäkö, lapsikulta, väärin sitä vaikutusvaltaa, mitä\ntiedätte suurilla, kauniilla silmillänne olevan minuun. Minulla ei ole\nmitään tekemistä tuossa uljaassa seurassa. En ole herra Ore, onneksi.\nEn liioin komeljanttari, onnekseni sekin. En myöskään teatterin\nystävä. Hienolle ideallenne annan moraalisen kannatukseni ajatellen\nniitä onnettomia, jotka tulevina iltoina joutuvat istumaan tämän\nsalin seitsemännellä tuolirivillä ja tahtoisivat nauttia taiteesta.\nMutta siinä onkin kaikki, mitä voin tehdä. Elleivät mainitsemani syyt\nmielestänne riitä, voin luetella lisää. Arkipukuisena vaikuttaisin\nkeskellänne kynityltä vanhalta kukolta. Sitä paitsi vaikka saisittekin\nminut unohtamaan pukuni, ette onnistuisi siinä eukkooni nähden. Kaiken\nkukkuraksi minun pitää olla huomisaamuna varhain työssäni. Eikä vetele,\nettä rikospoliisin päälliköllä olisi työtunteina pää valvotun yön\njälkeen raskaana.\n\nRauta kysäisi kiinnostuneena:\n\n— Kuuluuko...?\n\n— Ei, Ahvenisto keskeytti. — Sinä toivoit tietysti\nhuumausainerintamalle kuuluvan jotakin uutta. Hän, tämä muhkea ja\ninnokas ystävämme, havahtui kuin sotaratsu luullen torven soivan.\nPajupilli se vain oli, veli hyvä. Eräs arkinen murto on tutkittavanamme.\n\nRauta sanoi:\n\n— Niinpä ei ole mitään syytä minun jäädä kuuntelemaan sanavuolauttasi\npitempään. Olen luvannut pistäytyä tällä väliajalla tapaamaan\nsukulaistasi kirjailija Oretta.\n\nRikospoliisin päällikön valoisat kasvot synkkenivät.\n\n— Älä sano häntä minun sukulaisekseni, hän mutisi.\n\n— No, sukulaissieluasi sitten, Rauta sutkaisi, — jos se miellyttää\nsinua enemmän. Hänkin puhuu joskus niin, etteivät muut saa suun vuoroa.\n\nHän lähti harppomaan näyttämöaukon vieressä olevalle pienelle ovelle\njohtavia portaita.\n\nNäyttämöllä oli kiirettä ja touhua. Toisen näytöksen kulisseja\nsijoitettiin paikoilleen. Kapeassa käytävässä hän oli kompastua\nlattialla lojuviin sähköjohtoihin. Alhaalta, näyttelijöiden lämpiön\nvirkaa tekevästä eteisestä, kuului äänten sorinaa. Muuan vanha\nnäyttelijä pitkässä kauhtanassa tuli häntä vastaan.\n\n— Missähän tapaisin tekijän?\n\nNäyttelijä teki juhlavan kädenliikkeen tulijan selän taa.\n\n— Johtajan huoneen yksinäisyydessä itkee, hän lausui traagillisin\näänenpainoin.\n\nOveen kiinnitettyyn paperiin oli tuhruisesti kirjoitettu:\n»Häiritseminen ehdottomasti kielletty!» Huone, johon Rauta astui, oli\nsekavasti kalustettu. Oven pielessä olevalla kauniilla, korkealla\npeilillä ei ollut mitään yhteistä muiden huonekalujen kanssa. Molempien\npihamaalle antavien ikkunoiden ääressä oleva kulunut kirjoituspöytä\noli kukkuroillaan käsikirjoituksia. Ilmeisesti ne olivat teatterille\ntarjottuja näytelmiä. Suomen kansa on kirjoitustaitoista väkeä, Rauta\ntuumi, eikä kotimaisen näytelmän heikoksi mainittu taso ainakaan riipu\nyrittämisen puutteesta. Huoneen taustalla hän pani merkille nahkalla\npäällystetyn sohva- ja tuoliryhmän, joka oli kauan sitten nähnyt\nparhaat päivänsä.\n\nNojatuoliin vajonnut mies muistutti varsin vähän tavallisesti niin\nitsetietoista kirjailija Oretta. Hän kyyhötti paitahihasillaan;\nhännystakki oli huolimattomasti heitetty sohvalle. Kuluneen\nsadetakkinsa hän oli tullessaan malttanut ripustaa peilin vieressä\nolevaan naulaan.\n\nKun ovi kävi, ruskeat silmät välähtivät raivosta.\n\n— Kuka hei...? hän ärjäisi, mutta muutti sitten äkisti sävyä: — Ah sinä.\n\nRauta istahti vastapäiseen tuoliin.\n\nHän pani merkille, että Ore oli haronut mustan tukkansa sekaisin.\nTummat kasvot olivat hiestä märät ja riutuneet. Hän oli kiskaissut\nvalkoisen solmukkeen ja kauluksen auki. Tuhkakupissa lojuvien puoleksi\npoltettujen savukkeiden määrä juorusi hermostuneesta ketjupolttamisesta.\n\n— Katso vain, kirjailija mutisi. — Näin kurja minä olen.\n\n— Ei sinun kannata ujostella minua, Rauta sanoi. — Olen nähnyt monien\nkirjailijoiden ensi-illoissaan kärsivän samanlaisia Tantaloksen tuskia.\nMuuankin myönsi olevansa aina ensimmäisen näytöksen alusta viimeisen\nloppuun kuin horkassa, ja hän on kuitenkin menestyksellisimpiä\nnäytelmäkirjailijoitamme.\n\nOre ähkäisi tuskallisesti.\n\n— Mutta tästä ei tule menestystä! hän valitti. — Ei tästä eikä mistään,\nmitä yritän. Kyllä minä kuulin sen äänettömyyden, mikä katsomossa\nvallitsi esiripun sulkeutuessa. Tuo äänettömyys oli niin huumaava,\nettä se oli halkaista pääni! Olen jakanut kymmenittäin vapaalippuja\nihmisille, joita kuvittelin ystävikseni. Mutta ainoakaan heistä ei edes\nyrittänyt taputtaa käsiään... Onko sinulla savukkeita?\n\nRauta ojensi hänelle »Lucky Strike» pakkauksen. Kirjailija sytytti\nahneesti savukkeen ja työnsi pakkauksen housuntaskuunsa.\n\n— Sinä tyrmäsit yleisön ensimmäisellä näytöksellä, vieras sanoi\nrauhoittavasti. — Se on pikemmin hyvä kuin huono enne. Laura Saloinen\nkertoi lukeneensa näytelmäsi ja oli siihen ihastunut. Odota ja koeta\npysyä tyynenä.\n\nOre pudisti toivottomana päätään.\n\n— Ei ole mitään odottamista, enää, hän lausui raskaasti. — Koko\nnäytelmä on ennakkoon tuomittu.\n\n— Siis niin kuin Hoosean pojat ja Loo-Ruhama, Rauta virkkoi jotakin\nsanoakseen.\n\nHänen huomautuksellaan oli odottamaton vaikutus. Kirjailijan kasvot\nvääristyivät, ja ruskeat silmät iskivät tulta.\n\n— Sinä sen sanoit! hän huudahti. — Loo-Ruhama...\n\nOvi avautui samassa. Nuori, vaaleatukkainen tyttö ilmestyi kynnykselle.\nHän oli ilmeisesti juossut portaat ylös, sillä hän hengitti kiivaasti.\n\n— Minähän sanoin sinulle etukäteen, Erik! Aira turmelee tahallaan\nnäytelmäsi. Se on hänen kostonsa meille.\n\nOre rykäisi kiusaantuneena. Vasta silloin pieni, hento tyttö huomasi\nvieraan.\n\n— Anteeksi... hän änkytti. — En tiennyt...\n\nRauta nousi kumartamaan hänelle. Tyttö oli hyvin sievä. Hänellä\noli yllään yksinkertainen, harmaa viitta. Hän esitti kaiketi\npalvelijattaren osaa näytelmässä.\n\nKirjailija oli mennyt hänen luokseen. Hänen äänensä oli hellä ja\nsuostutteleva, kun hän puhui:\n\n— Ei haittaa, Oili. Mene viemään Airalle kuppi kahvia ja koeta puhua\nhänelle järkeä. Minut nähdessään hän vain raivostuisi. Sinua hän ehkä\nkuuntelee. Joka tapauksessa se on minun viimeinen mahdollisuuteni.\n\nNuorten kasvojen ilme kiristyi. Hän aikoi sanoa jotakin. Mutta sitten\nhän nyökkäsi ja riensi pois.\n\nKiusallinen äänettömyys laskeutui huoneeseen hänen mentyään. Ore\nkatkaisi sen viimein mutisten:\n\n— Kirotut naiset...\n\nRauta virkkoi:\n\n— Luulin sinulla olevan sydämelläsi jotakin, josta halusit välttämättä\nkeskustella kanssani. Sain sen käsityksen puhelinsoitostasi.\n\nKirjailija pyyhki molemmin kourin märkiä kasvojaan. Sitten hän painui\nistumaan entiselle paikalleen. Katsomatta vieraaseensa hän sanoi:\n\n— Niin minulla olikin, silloin. Tunsin joutuneeni kahden tulen väliin.\nToivoin sinun voivan auttaa minua. Se toivo on kuitenkin jo mennyttä.\nOn myöhäistä pohtia. Millään ei ole enää mitään väliä. Tämä on loppu.\n\nHän retkahti tuolin selkää vastaan. Jotakin nyyhkytyksen tapaista\npurkautui hänen huuliltaan.\n\n— Painu hiiteen! hän sähähti.\n\nOvelta Rauta kääntyi vielä katsomaan Oretta. Tämä tuijotti\nliikkumattomana kattoon. Oli turha koettaa puhua järkeä hänelle.\n\nLaskeutuessaan portaita takaisin katsomoon hän havaitsi osan yleisöstä\njo palanneen paikoilleen. Mieliala vaikutti tympeentyneeltä. Keskustelu\noli laimeaa. Haukottelevia kasvoja näkyi siellä täällä. Jotkut\nsilmäilivät tyytymättöminä kelloonsa. Jos Oiliksi kutsuttu tyttö.\nRauta tuumi, onnistuu »puhumaan järkeä» Aira Muroleelle ja saa hänet\nkohentamaan näyttelemistään, niin primadonnalla on kuitenkin aikamoinen\nurakka temmatakseen nämä ihmiset irti välinpitämättömyydestä.\n\nInkeriä, Saloisia ja Ahvenistoa ei näkynyt. Ilmeisesti he olivat vielä\nkahvihuoneessa.\n\nRauta harppoi sivukäytävää pitkin. Oili-tyttö oli väittänyt Aira\nMuroleen tahallaan turmelevan näytelmän. Hän oli lisännyt, että se on\nhänen kostonsa »meille». Ore tuntui sotkeneen pahasti asiansa. Hän oli\njoutunut kahden naisen väliin sangen kiperänä ajankohtana.\n\nEteiseen vievän oven suussa Rauta oli törmätä taiteilija Horniaan. Tämä\nveti hänet sivummalle.\n\n— Ei sinulla ole mitään kiirettä. Vaimosi on hyvässä turvassa.\nKapitalismin huiput tarjoavat hänelle kahvia, ja esivallan miekka\nsuojelee häntä. Voit hyvin pysähtyä juttelemaan minun kanssani.\n\n— Onko sinulla aikaa jutella? Rauta kiusoitteli. — Missä Margit sitten\non?\n\n— Hän meni juuri naistenhuoneeseen, taiteilija vastasi totisena ja\nvaihtoi nopeasti puheenaihetta: — Se oli komea näky, jonka te äsken\ntarjositte.\n\n— Ketkä?\n\n— Te siellä edessä väliajan alkaessa. En tarkoita naisianne enkä\nvuorineuvos Saloista, niin koristeellisia kuin he olivatkin. Mutta\ntuomari Ahvenisto ja sinä olitte kuin mahtava, varoittava »memento».\n\nHento maalari hytkyi naurusta, niin että pitkä, tumma tukka valahti\nkasvoille. Hän haroi sen huolettomasti paikoilleen ja mitteli kookasta\nkeskustelutoveriaan uteliaana. Kun tämä ei sanonut mitään, hän jatkoi\nilkamoivaan sävyyn:\n\n— Minä kuiskasin Margitille: »Katsopas noita. Kaksi vaarallista\nverikoiraa yhdessä.» Ja tiedätkö, mitä hän vastasi?\n\n— En.\n\n— Tytöllä on hienot hermot, Hornia kehui. — Hän lausui: »Sääli sitä,\njoka tänä iltana suorittaisi murhan.» Siinä hän muovasi sanoiksi juuri\nsen, mitä minäkin ajattelin.\n\nRauta naurahti.\n\n— Mistä saatte tuollaisia mielettömyyksiä päähänne? hän kysyi.\n\nTaiteilija ei välittänyt hänen ivallisesta huomautuksestaan, vaan\njatkoi:\n\n— Kuvittele miestä — tai naista — joka on päättänyt suorittaa tänä\niltana murhan. Kaikki valmistelut on tehty. Hän on ottanut huomioon\njokaisen yksityiskohdan. Hän on vakuuttunut pystyvänsä suorittamaan\n»täydellisen rikoksen» jättämättä jälkeäkään itsestään. Ja sitten?\nMitä hän näkee ensimmäisellä väliajalla? Pääkaupungin rikospoliisin\npäällikön keskustelemassa tunnetuimman yksityisen rikollisten\nmetsästäjämme kanssa! Sen on täytynyt olla hänelle aikamoinen\nsielullinen järkytys.\n\n— Kiitoksia kohteliaisuudesta, Rauta virkkoi rypistäen kulmiaan. —\nMutta muuten: roskaa, mies. Vai oletko niin kyllästynyt Margitiin tai\nhän sinuun? Siinäkin tapauksessa valitsette toivottavasti jonkin toisen\npaikan veristä välienselvittelyänne varten.\n\nMaalari nojautui salin takaseinää vastaan ja pudisti päätään. Hänen\nkalpeat kasvonsa olivat oudon totiset.\n\n— Typerää leikkiä, tuo, hän torjui. — Etkö siis lainkaan tunne,\nmitä on ilmassa? Minä en ihmettelisi, vaikka Aira-rouva kolmannessa\nnäytöksessä, jolloin hän osansa mukaisesti käy palvelijattarensa\nkurkkuun, kuristaisi tuon Oili Sormaalan. Tai ampuisi Oreen jollakin\nväliajalla. Siinä naisessa on sisua, ja hän on raivoissaan jouduttuaan\nsyrjäytetyksi. Hänellä on samanlainen temperamentti kuin Margitilla.\nJos minä saisin joskus päähäni hylätä hänet lopullisesti, minun\nolisi paras laittautua vuosikausiksi vankilan muurien sisäpuolelle,\nsuojaan... Nojaa, ehkä tuomari Ahvenisto vainuaa ilmassa olevan\nrikoksen paremmin kuin sinä. Miksi hän muuten olisi täällä?\n\nRauta oli hetken kuunnellut kiinnostuneena taiteilijaa. Nyt hän hymähti.\n\n— Ahvenisto on täällä siksi, että hänen onnettomuudekseen Ore on hänen\nvaimonsa serkun poika.\n\nHornia mietti hetken kuulemaansa. Sitten hän kohautti hartioitaan ja\nvirkkoi:\n\n— Ehkä Margitiin ja minuun vaikuttaa se, mitä tapahtui eilisissä\nkenraaliharjoituksissa. Te ette kumpikaan ole ilmeisesti kuullut siitä.\n\nRauta säpsähti. Eikö mies siis puhunut vain tappaakseen odotusaikaansa?\n\n— Mitä siellä tapahtui?\n\nMaalari irvisti.\n\n— Ahaa, sinä heräät viimeinkin. Olet kuvitellut, etten minä _tiedä_\nmitään. Mutta minäpä tiedän tuon välikohtauksen. Näin sen itse ja\nkuulin omin korvin. Kun kerroin siitä Margitille, hän sanoi heti:\n»Siitä haiskahtaa veri.» Viisas, herkkä tyttö. Hän tuntee elämän, ja\nhänen hermonsa ovat kuin antenni.\n\n— Onko sinulla jotakin kerrottavaa vai ei? Rauta kysyi kireästi.\n\n— On. Tässä teatterissa ei varmasti ole ollut toista samanlaista\nkenraaliharjoitusta. Istuin Oreen takana, joten näin hänen\nkiemurtelevan kuin kissa pistoksissa ja kuulin hänen huokailunsa ja\nhiljaiset kirouksensa pitkin iltaa.\n\n— Siinä nyt ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, Rauta väheksyi.\n— Olen kuullut näytelmäkirjailijain kertovan hikoilleensa miltei\nverta kenraaliharjoituksissa havaitessaan, miten väärin ohjaaja ja\nnäyttelijät ovat käsittäneet heidän hengentuotteensa.\n\n— Ehkäpä niin, taiteilija myönsi. — Mutta viimeisen näytöksen alussa\nOreen mitta oli täysi. Hän hyppäsi pystyyn kesken »Loo-Ruhaman»\nyksinpuhelun ja karjui: »Murole pilaa tieten tahtoen näytelmäni!»\nHurja sanasota syttyi heidän kesken. Ore raivosi katsomosta vaatien\nensi-iltaa lykättäväksi näytäntökauden loppuun. Aira-rouva huusi\nnäyttämöltä: »Suusi kiinni, typerys!» Sitten hän purskahti nauruun,\neikä sitä ollut hauska kuulla. Ohjaaja yritti rauhoittaa heitä.\nKumpikaan ei välittänyt hänestä. Ore syöksyi näyttämön partaan luo\npuiden nyrkkiään ja ulvoen jotakin. Aira-rouva sylkäisi häneen päin ja\nkirkui: »Vai lykättävä? Tämän roskan esitystä? Kyllä minä ymmärrän!\nTahtoisit, että Oilisi saisi minun osani! Mutta vaikka nyt makaatkin\nhänen kanssaan, niin...!» Silloin väliverho vedettiin eteen, ja siitä\nkai primadonna ällistyi niin, että lause jäi kesken. Ore ryntäsi\nulos salista ja saman tien koko talosta. Harjoitusta jatkettiin\nneljännestunnin keskeytyksen jälkeen. Se tapahtui varsin merkillisen\ntunnelman vallitessa. Ohjaaja ei puuttunut enää lainkaan esitykseen.\nKaiketi näyttelijätkin vaistosivat, ettei tuota viimeistä näytöstä\nmilloinkaan esitetä.\n\nRauta oli kulmat rypyssä kuunnellut pitkää selostusta. Sen päätyttyä\nhän virkahti:\n\n— Ikävä juttu.\n\nHornia intoutui:\n\n— Vai »juttu»? Skandaali se oli, valtava skandaali. Salissa oli sentään\nmuutamia kymmeniä ihmisiä. Puoli kaupunkia puhui siitä aamulla. Kas,\nkun se ei ole kantautunut sinun korviisi päivän mittaan. Mutta ehkäpä\ntuomari Ahvenisto on kuullut siitä ja siksi on täällä?\n\n— Ei ole, Rauta vastasi. — Hänellä ei ole suhteita teatteripiireihin.\nSitä paitsi hän tutkii nykyisin erästä murtoa, joka on tapahtunut\ntosiasia eikä mikään antennisanoma tulevista, tuskin todennäköisistä\ntapahtumista.\n\nMaalari synkkeni.\n\n— Sinä siis viittaat kintaalla sille, mitä kerroin? hän mutisi.\n\n— En lainkaan. Juttu oli kiintoisa. Kertomastasi päätellen kukaan ei\nkuitenkaan ole uhannut tappaa toista. Tuollaisesta uhkauksestakin,\nvarsinkin taiteilijain kesken, on pitkä matka verityöhön. Käsitykseni\nmukaan sinä ja Margit olette päästäneet mielikuvituksenne vauhkoutumaan\nvainutessanne tuon skandaalin johtavan murhaan.\n\nHornia ei antanut periksi. Hän jupisi:\n\n— Saadaanpa nähdä.\n\nSitten hän katsoi puhekumppaniaan suoraan silmiin ja virkkoi hymähtäen:\n\n— Mistä minä tiedän, kuka ottaa hengiltä kenet? Kaiken järjen nimessä\nOreella olisi aihetta, hänelläkin. Aira-rouva näyttelee osansa\nsikamaisen huonosti. Hän onkin pirunmoinen nainen. Eikä Oreella ollut\npaljoa järkeä, kun hylkäsi hänet juuri tässä vaiheessa. Ja kenen\nvuoksi? Onhan hän sievä, tuo Oili Sormaala, ja kai parikymmentä vuotta\nAira-rouvaa nuorempi. Mutta muuten? No, ehkä hänestä vuosikymmenen\nharjoittelun jälkeen tulee näyttelijätär. Minä...\n\nRaudalta jäi kuulematta, mitä maalari aikoi sanoa itsestään. Margitin\nupea hahmo ilmestyi salin ovelle. Hornia jätti lauseensa muitta\nmutkitta kesken ja riensi hänen luokseen.\n\nKellot soivat väliajan päättymisen merkiksi.\n\nKatsomoon virtaavan yleisön lävitse Rauta raivasi itselleen tietä. Hän\nlöysi Inkerin vasta kahvihuoneesta. Siellä tämä istui juttelemassa\nkaikessa rauhassa rikospoliisin päällikön kanssa. Pöytä oli täynnä\nkäytettyjä kuppeja.\n\n— Hyvä herrasväki, näytelmä jatkuu.\n\nInkeri nousi hymyillen miehelleen.\n\n— Olisit voinut viipyä vielä vähän kauemmin, hän tunnusti. — Pääsimme\njuuri kiintoisan keskustelun alkuun.\n\nAhvenisto seurasi haluttomasti hänen esimerkkiään puhkuen:\n\n— Siinä sen kuulit, Kaarlo. Emme lainkaan kaivanneet sinua. Minä\nkaikkein vähiten. Inkerin seura on aivan toista kuin Hoosean\nperhetragedian katsominen. Vast’ikään pääsimme irti Saloisista ja\nLaura-neidin uudesta ihailijasta. Ja nyt sinä tulla tömistät siihen.\nOlisit mennyt nuuskimaan, mihin minun eukkoni on ystävättärineen\nkadonnut.\n\nRauta naurahti.\n\n— Vaimosi istui jo ajat sitten kiltisti paikoillaan, hän ilmoitti. —\nSinä mainitsit jotakin Lauran uudesta ihailijasta. Kuka hän on?\n\nInkeri sanoi kujeillen:\n\n— Et osuisi oikeaan, vaikka kuinka arvailisit. Risto Liuste!\n\n— No, siitä valloituksesta ei kannata onnitella Lauraa.\n\n— Ei minustakaan, rikospoliisin päällikkö yhtyi. — Mutta minkä meistä\nkukaan sille taisi, että tuo palleroinen kaljupää työntyi tänne\npöytäämme. Tuntui olevan hyvä tuttu vuorineuvoksen kanssa. Ei miekkonen\nmeitä muita nähnyt kuin Laura-neidin. Tuhannenmoinen »Don Juliana»\nhän on. Tämän vuoden alussa hän maksoi rouvalleen miljoonan pöytään\nsaadakseen hänet ulos talosta. Pitkä, mustatukkainen myyjätär ei tosin\nvaatinut vihille pääsyä, mutta ei liioin suostunut leikkiin naimisissa\nolevan miehen kanssa. Ja nyt? Missä on tuo hehkuva rakkaus? Mies\nkurottaa kättään vuorineuvoksen tytärtä kohden.\n\nTarjoilupöydän takaa luotiin merkitseviä silmäyksiä noihin kolmeen,\njotka yhä viipyivät muuten tyhjentyneessä kahvihuoneessa. Ovia\nsuljettiin jo katsomoon.\n\n— Laura ei ikinä ole niin typerä, että välittäisi hänestä, Inkeri\nväitti.\n\n— Ei vielä, Ahvenisto myönsi myhäillen. — Hän vaikutti yksinomaan\nkiusaantuneelta äsken. Liuste on kuitenkin tunnetusti itsepäinen ja\nsitkeä herra. Siitä muistuu mieleeni...\n\nRauta keskeytti hänet:\n\n— Meidän on aika lähteä. Ovenvartijarouvakin kävi jo kurkistamassa,\nemmekö vihdoinkin tule.\n\nRikospoliisin päällikkö oli pahastuvinaan.\n\n— Älä katko hyvää juttua. Kerkiämme me tuota surkeutta katsomaan ihan\nkyllästymiseen asti.\n\nInkeri hymyili hänelle herttaisesti.\n\n— Niin, mitä muistui mieleesi? hän kysyi. — Kerro toki.\n\nAhvenisto säteili.\n\n— Kiitos taivaan taaton, minulla on siis ainakin yksi uskollinen\nkuuntelija. Kaarlo on siinä suhteessa yhtä kehno kuin oma eukkoni.\nKummallekin tulee aina kiire kesken kaiken jonnekin... No, siihen\naikaan, kun maleksin Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa,\nnaapuritalon poika oli lukuhommissa vielä minuakin hidastahtisempi.\nSitä hanakampi hän oli juoksemaan osakuntamme sievimmän tytön perässä.\nSenkin kaunottaren nimi oli Laura. Kerran meidän molempien isäukot\ntulivat pääkaupunkiin ottamaan selvää, miten poikien opinnot luistivat.\nMinä olin silloin juuri onnen kaupalla selvinnyt viimeisestä tentistä.\nUkko ei tietenkään malttanut olla mahtailematta naapuri-isännälle\n»pojallaan tuomarilla». Lopulta hän kysyi, miten tämän vesan laita\noli. »Se sanoo,» isäntä myhäili, »pikapuoliin kyllä selviytyvänsä\n'lauratuuristaan'.» Eikä se tyhjää puhetta pojalta ollutkaan. Tentit\nhäneltä kyllä jäivät suorittamatta. Mutta tuuria hänellä Lauraansa\nnähden oli. Hänen itsepäisyytensä tuli palkituksi. Hän sai tytön ja\nkelpo emännän hänestä saikin.\n\nInkeri nauroi heleästi.\n\n— Niin että mene tiedä, paksu poliisipäällikkö lisäsi, — mitä Liuste\nvoi nyt vuorollaan saada hellittämättömyydellään aikaan.\n\nKun he tulivat katsomoon, valot oli sammutettu. Esirippu avautui juuri.\n\nRauta pidätti ammattiveljeään ja kuiskasi hänelle:\n\n— Minulle vihjaistiin, että täällä voi tapahtua rikos. Ahvenisto\npysähtyi. Sitten hän puuskahti puoliääneen: — Taskuvarkaus vai?\n\n— Varmaan se oli turha hälytys. Mutta kertojani vainusi murhaa.\n\nRikospoliisin päällikkö hörähti.\n\n— Täällä? hän ivasi. — Loruja! Tuolla lorullasi sait kuitenkin aikaan\nsen, mihin näytelmä ei pystyisi. Pysyn hereillä.\n\nRauta kiirehti Inkerin jälkeen.\n\nHänen oli pakko myöntää itselleen, että Ahveniston suhtautuminen\nilmoitukseen oli aivan luonnollinen. Ivallisesti hän itsekin oli\nkuunnellut Hornian puheita. Se, mitä hän oli kuullut tämän ensi-illan\ntaustasta, oli sitten kuitenkin tehnyt hänet levottomaksi. Tapahtuisiko\ntäällä tosiaan rikos?\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n»LOO-RUHAMA — EI ARMAHDETTU!»\n\n\nKuva nuoresta Paavo Paatsamasta vilahti jälleen Raudan mielessä, kun\nhän istahti vaimonsa viereen. Mutta hän karkoitti sen. Nyt ei ollut\naika miettiä tuota murhenäytelmää. Hän keskittyi tarkkaamaan näyttämöä,\njoka esitti juutalaisen rabbin lukusuojaa.\n\nTapahtuisiko tuolla, vain muutamien metrien päässä hänestä, näyttämöllä\ntai sen takana, tänä iltana rikos? Ajatus tuntui mielettömältä. Ja\nkuitenkin... Määrätyn tyyppistä murhaajaa saattoi otaksua houkuttelevan\najatuksen sijoittaa todellinen tragedia keskelle murhenäytelmää, jonka\nmotossa olivat sanat: »Leijona on noussut tiheiköstänsä, kansan tuhooja\non lähtenyt liikkeelle, tekemään sinun maasi autioksi...» Mutta kuka\näsken paljastuneen »kaksi naista, yksi mies»-draaman henkilöistä olisi\nsitä tyyppiä?\n\nMaalari Hornia oli vihjaillut Aira Muroleen voivan kolmannessa\nnäytöksessä kuristaa Oili Sormaalan tai jollakin väliajalla\nampua Erik Oreen. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään järkeä. Olipa\nAira-rouvan temperamentti millainen hyvänsä ja vihansa jouduttuaan\nhylätyksi miten silmitön tahansa, niin hän oli valinnut itselleen\npaljon vaarattomamman ja silti tehokkaan keinon kostaakseen noille\nkahdelle. Hän yksinkertaisesti tuhosi näytelmän, jolle hän aikoinaan\noli raivannut tien teatterin ohjelmistoon. Ei ollut uskottavaa, että\nOili-tyttönen olisi onnistunut viimeisessä vetoomuksessa ja saanut\nprimadonnan luopumaan suunnitelmastaan. Miten nuo kaksi suhtautuisivat\nväistämättömältä näyttävään fiaskoon? Olisiko jomman kumman aivoissa\nsyntynyt ajatus, että ellei pääosan esittäjätärtä saataisi järkiinsä,\ntämäniltainen esitys katkaistaisiin alkuunsa? Näytelmän kohtalo jäisi\nsilloin avoimeksi ja se voisi myöhemmin päästä uusin voimin esitetyksi.\nSe olisi mielikuvituksellinen, epätoivoinen yritys. Mutta niinpä Ore\noli väkivaltainen, laskematon luonne.\n\nRauta hymähti tulokselle, johon oli päätynyt. Ilmeisesti olen saanut\ntartunnan Horniasta, hän totesi samalla kuin tarkkaan seurasi toisen\nnäytöksen alkua.\n\nVanha mies, jolla oli hopeanhohtoinen, pitkä parta ja kärsivät kasvot,\nistui tutkimassa papyruskääröjä. Ilmeisesti hän oli profeetta Hoosea.\nHän ei näyttänyt kuulevan viereisestä huoneesta räikeänä kantautuvaa\nmelua ja hoilotusta.\n\nÄkisti vetäistiin vasemmalla oleva seinäverho auki. Juhlapukuinen\nLoo-Ruhama syöksyi naurunremahdusten saattamana isänsä jalkojen\njuureen. Pelko ja inho kuvastuivat hänen kasvoiltaan. Tarttuen vanhan\nmiehen käsiin hän rukoili: »Isä, armahda minua ja pelasta minut noilta\npedoilta!»\n\nInkeri kääntyi miehensä puoleen ja kysyi kuiskaten: — Miksi\nhuokasit? Siksikö, että tuo lumoojatar on niin lähellä ja kuitenkin\nsaavuttamattomissa?\n\nRauta hymähti.\n\n— Hän on kaunis, tyttömäisen hoikka lisäksi.\n\n— Pyh, vaimo väheksyi hiljaisella äänellä, — Murole on yli\nneljänkymmenen.\n\nMies siveli hänen kättään hyväillen. Hän oli äsken, Aira-rouvan\nilmestyessä lavalle, tuntenut suurta helpotusta. Ne ajatukset, jotka\nolivat vaivanneet häntä, olivat haihtuneet. Häntä hieman harmittikin.\nKaikenlaisilla turhilla huolilla tuli aivojaan rasitetuksi! Tämä oli\ntavallinen ensi-ilta ja päättyisi niin kuin muutkin.\n\nHoosea irrottautui tyttärensä otteesta. Hän ei katsonut tähän\nvastatessaan: »Pelasta — keneltä? Etkö ollut äitisi ja hänen ystäviensä\nseurassa?» Tyttö tuijotti järkyttyneenä vanhaan mieheen. Inhoten hän\nhuusi: »Ystäviensä? Oi, isäni, etkö käsitä, millaisia ystäviä nuo\nmiehet ja naiset ovat?» Rauta rypisti kulmiaan. Rouva Murole seurasi\nvarmaan käsikirjoitusta. Mutta hän liikehti ja lausuili vuorosanansa\nilmeisesti parodioiden. Tämä oli pahempaa kuin ensimmäisessä\nnäytöksessä. Jos Aira-rouva noudatti samaa linjaa kautta koko\nnäytelmän, ei ollut ihme, että Oreen hermot olivat kenraaliharjoituksen\nviimeisessä näytöksessä pettäneet.\n\nHoosean osan esittäjä sen sijaan pani parastaan. Hänen äänessään\nvärisi tuskallinen häpeä, kun hän lausui: »Enkö minä käsittäisi?\nMinä, jolle vihastunut Herramme on ilmoittanut, millaisia ovat tämän\neksyneen kansan vaimot, niin äitisi kuin muutkin! Näin heistä kukin\nkerskaa: 'Minä kuljen rakastajaini perässä, jotka antavat minulle\nleipäni ja veteni, villani ja pellavani, öljyni ja juomani,' Tyttö,\nniin juoksee sinun äitisikin rakastajainsa perässä katsoen korskasti\nylen sen, että kaiken tuon minäkin voisin hänelle antaa.» Vanhan\nmiehen läpitunkevan ja järkyttävän äänen rinnalla tuntui värittömältä\nja välinpitämättömältä se sävy, millä Loo-Ruhama esitti vuorosanansa.\n»Mutta tiedätkö myös, isäni, että äitini ystävineen ja ystävättärineen\nharjoittamien syntien luku on suurempi ja laatu hirveämpi?» Eteensä\ntuijottaen vanhus vastasi paisuvin äänin: »Herra on ottanut armonsa\nyltämme baalien päivien tähden, joina naisemme niille polttivat uhreja,\nkoristivat itsensä renkaillaan ja kaulakäädyillään. Voi tätä tuhoon\ntuomittua kansaa! Vannotaan ja valhetellaan, murhataan, varastetaan ja\nrikotaan aviot, murtaudutaan taloihin, ja verityö verityötä seuraa.»\n\nRauta totesi Oreen tekstin seuraavan väliin sanatarkasti Raamattua. Koe\noli uskalias, mutta jylhä kohtalonomaisuus sillä saavutettiin.\n\nLoo-Ruhama huudahti: »Mutta, isäni, miksi et ojenna pelastavaa kättäsi\nmeille nuorille, jotka emme tahdo uhrata baalien päivinä ja jotka\nsynnin saartamina vielä etsimme puhtauden tietä?» Profeetan vastaus\nkaikui kumeana: »Miksi? Siksi, että Herra, jonka käsi lepää raskaana\nja rankaisevana tämän kansan yllä, on julistanut: 'Älköön vain kukaan\nnuhdelko, älköön kukaan ojentako.’»\n\nToiselta tuoliriviltä kuului sähisevä naisen ääni;\n\n— Että tuo Murole kehtaakin! Vai puhtauden tietä hän mukamas etsii?\nKyllä häntä sietäisi sekä nuhdella että ojentaa, niin että kerrankin\ntuntisi!\n\nMatalaääninen mies komensi:\n\n— Ole sekoittamatta.\n\nRauta havaitsi Loo-Ruhaman kurkottuvan Hooseaa kohden ja kuiskaavan\njotakin. Sanat eivät kuitenkaan kantaneet katsomoon. Vanhan miehen\nkatse menetti tuokioksi tuijottavan ilmeensä. Hän silmäsi polvillaan\nolevaan naiseen hätääntyneenä. Näytti kuin molemmat olisivat eksyneet\nosistaan. Mutta seuraavassa hetkessä he jo jatkoivat näyttelemistään.\n\nSeinäverho riuhtaistiin jälleen sivuun, ja kokonainen seurue nauravia,\njuopuneita naisia ja miehiä tunkeutui huoneeseen. Huutaen he kutsuivat\nLoo-Ruhamaa joukkoonsa. Muuan keski-ikäinen mies joka pysyi pystyssä\nvain Jisreelin ja Loo-Ammin kannattelemana, ärjyi: »Miksi sinä\nkarkasit sylistäni, tyttö? Minä ostin sinut äidiltäsi viidellätoista\nsekelillä hopeata ynnä hoomer-mitalla ja letek-mitalla ohria!»\nVäristen Loo-Ruhama turvautui isäänsä. Mutta tämän katse oli kiintynyt\nräikeäpukuiseen Goomeriin, joka kädet kahden nuorukaisen kaulalla\nnauraa hohotti, Hoosean ääni kaikui jylisevänä: »Riitele äitisi\nkanssa, riitele, sillä ei hän ole minun vaimoni!» Samalla hän töytäisi\ntyttärensä luotaan. Loo-Ruhama sinkoutui taapäin humalaisen seurueen\nivanaurun kajahdellessa. Tyttö jäi surkeana myttynä makaamaan.\n\nNäyttämölle tuli äkisti hiljaista.\n\nNäyttelijät olivat jähmettyneet paikoilleen tuijottaen makaajaan. —\nHuolimatta ihomaalista ja tekoparroista heidän kasvonsa vaikuttivat\nomituisen paljailta. Heidän hämmästyksensä näytti olevan kasvamassa\nhätääntymiseksi.\n\nKirkas naisääni katkaisi sitten katsomosta käsin äänettömyyden:\n\n— Lääkäri! Siellä tarvitaan lääkäriä.\n\nRauta tunsi äänen, se oli Laura Saloisen. Tyttö oli kertonut lukeneensa\nnäytelmän. Hän siis tiesi, että esitys oli katkennut.\n\nEnsimmäisellä tuolirivillä istunut pieni mies lähti lyhyin\njuoksuaskelin rientämään kohti kulissien taa vievää ovea.\n\nRauta ei saanut katsettaan irti näyttämöllä makaavasta naisesta.\nTämä ei liikkunut, ei pienintäkään elonmerkkiä näkynyt. Nyt se on\ntapahtunut, _se_! iski hänen mieleensä. Se, mitä taiteilija Hornia\noli ennustanut. Tuossa, vain muutaman metrin päässä, hänen silmiensä\nedessä! Eikä hän ollut havainnut mitään. Ei muuta kuin vähäisen\nvälikohtauksen Hoosean ja Loo-Ruhaman osien esittäjien kesken. Eikä\nse ollut muuta kuin hiljainen kuiskaus toisen huulilta ja toisen\nhätääntynyt katse. Hornian puheet olivat ennakoineet murhaa. Tuntui\nmahdottomalta, että sellainen olisi voitu suorittaa näissä oloissa.\nMutta miksei Aira-rouva liikauttanut edes vasenta kättään, joka sormet\nharalla oli retkahtanut katsomoa kohden?\n\nJähmettyneisyys näyttämöllä oli päättynyt. Näyttelijät olivat\nkerääntyneet makaajan ympärille kiihkeästi kuiskuttelevina ryhminä.\nPieni lääkäri ilmestyi näkyviin ja raivasi itselleen tietä heidän\nvälitseen. Esirippu sulkeutui. Valot salissa syttyivät.\n\nProfeetta Hoosean osan esittäjä ilmestyi näyttämöpartaan luo. Koettaen\nvaikuttaa tyyneltä hän julisti:\n\n— Rouva Murole on vahingoittunut. Toivomme kysymyksessä olevan vain\nohimenevän pyörtymiskohtauksen. Yleisöä pyydetään pysymään levollisesti\npaikoillaan, kunnes lääkäri saa selville, voidaanko näytäntöä jatkaa.\n\nHermostunut puheen sorina täytti katsomon.\n\nToisella tuolirivillä istuva nainen oli heti äänessä:\n\n— On tuon nyt aika valitella. Olisi käsitellyt naista varovammin. Mutta\nsellaisia te miehet olette. Sinä niin kuin muutkin. Ihme, että sinun\nkäsissäsi eivät kaikki jäseneni ole katkeilleet.\n\nMatalaääninen mies murisi:\n\n— Miksi nyt säälit näyttelijätärtä? Vasta äskenhän toivoit jonkun\nojentavan häntä niin, että kerrankin tuntisi. Sellaisia te naiset\nolette. Yhtenä hetkenä sähisette yhtä, toisena toista.\n\nInkeri kuiskasi valittaen:\n\n— Kaarlo, luuletko rouva Muroleelle tapahtuneen jotakin vakavaa?\n\nRauta ei vastannut. Hän tunsi omituisen lamaannuksen painuneen ylleen.\nSitten hän kuuli tutut, raskaat askelet sivukäytävältä. Ahvenisto oli\nlähtenyt liikkeelle. Päästyään näyttämölle vievien portaiden luo tämä\nviittasi hänelle. Aivan oikein, tietysti... Jos Aira-rouva oli kuollut,\nse ei ollut voinut johtua hänen kaatumisestaan.\n\n— Inkeri, hän kumartui sanomaan puoliääneen vaimolleen, — näytäntö ei\ntule jatkumaan. Soita Moilaselle ja pyydä hänet hakemaan sinut autolla\nkotiin. Minun täytyy mennä.\n\nInkerin sinisilmät olivat laajentuneet äkillisestä säikähdyksestä.\nMutta hän ei kysynyt mitään. Katse miehen lujiksi ja sulkeutuneiksi\nmuuttuneisiin kasvoihin riitti hänelle. Hän vain nyökkäsi hyvästiksi,\nkun tämä harppoi rikospoliisin päällikön jälkeen.\n\nHoosean osan esittäjä työntyi heidän tielleen.\n\n— Ettekö kuulleet, hän tiukkasi hermostuneesti, — että yleisön on\npysyttävä paikoillaan? Sivullisia ei päästetä näyttämölle.\n\nAhvenisto muljautti häneen vihaisesti.\n\n— Me emme ole sivullisia, hän murahti. — Poliiseja.\n\nNäyttelijä hätkähti ja avasi kumartaen oven.\n\n— En tiennyt... hän puolustautui.\n\nToverukset eivät jääneet kuuntelemaan hänen puolustelujaan. Vanhan\nrabbin lukukammio oli tyhjä. Sitä enemmän väkeä oli näyttämön\ntakaosassa. Teatterin johtaja, ohjaaja, näyttelijät, kulissimiehet\nja puvuston ja tarpeiston hoitajat seisoivat liikkumattomana ja\näänettömänä muurina odottaen, mitä lääkäri sanoisi. Tämä oli\nkumartuneena rouva Muroleen puoleen, joka oli kannettu kuluneelle,\npölyiselle sohvalle. Hän ojentautui juuri, kapeilla, värittömillä\nkasvoillaan murheellinen ilme. Samassa hänen huomionsa kiintyi\nAhvenistoon, joka tulla tömisti häntä kohden.\n\n— Kuka te olette?\n\n— Rikospoliisin päällikkö!\n\nOli kuin humaus olisi käynyt läpi hiljaisena seisovan ihmisjoukon.\n\nLääkäri rypisti otsaansa.\n\n— En käsitä, mitä tekemistä teillä on täällä, hän virkkoi ohuella\näänellä. — Mutta saatte minun puolestani kuulla sen, minkä muutkin.\nRouva Murole on kuollut!\n\nUseat naiset purskahtivat itkuun. Rauta pani merkille, että Oili\nSormaala erottautui joukosta ja juoksi johtajan huoneen suuntaan.\n\nAhvenisto otti johdon käsiinsä.\n\n— Kuka te olette? hän tiukkasi lääkäriltä.\n\nTämä vastasi jäykästi:\n\n— Olen tohtori Tiira. Rouva Murole oli vanhoja potilaitani.\n\n— Tahdon keskustella teidän kanssanne, tohtori Tiira, nyt heti, lihava\nmies komensi. — Kai täältä jokin yksinäinen nurkka löytyy.\n\nPuhuteltu ei pitänyt hänen komentavasta sävystään. Hän nyökkäsi\nkuitenkin armollisesti.\n\n— Ja te, rouva Imari, rikospoliisin päällikkö jatkoi, — olette\ntietääkseni tämän teatterin johtaja. Pitäkää huoli siitä, ettei kukaan\ntällä puolella taloa oleva poistu ilman minun lupaani. Se pukuhuone,\nmitä rouva Murole käytti, on suljettava eikä kukaan saa mennä sinne.\nOletteko ymmärtänyt?\n\nPitkä, komearyhtinen nainen vastasi tyynesti:\n\n— Hyvä on. Minulle jätetään siis sentään eräänlainen käskyvalta\nteatterissani.\n\nAhvenisto tajusi tuossa matalassa, kauniissa äänessä värisevän ivan.\nSiitä piittaamatta hän käänsi johtajalle leveän selkänsä ja viitaten\nRautaa seuraamaan lähti huohottaen liikkeelle. Pieni lääkäri oli\npysähtynyt kuuntelemaan kiivaita ääniä johtajan huoneesta.\n\n— Varattu, hän huokasi. — No, mennään konttorin puolelle.\n\nHe laskeutuivat ahtaita portaita näyttelijäin lämpiöön. Sen takana\noleva huone oli tyhjä. Tohtori Tiira sulki oven ja tiuskaisi:\n\n— No, mitä haluatte minusta?\n\nRikospoliisin päällikkö ei pitänyt kiirettä vastaamisella Hän sijoitti\ntukevan ruhonsa kirjoituspöytätuoliin ja huokasi. Sitten hän riuhtaisi\nsolmion ja kauluksen irti ja avasi liivin ja paidan napit.\n\n— Puh, hän äännähti. — Kylläpä helpottaa.\n\nLääkäri oli seurannut kiukkuisin katsein hänen puuhiaan. Nyt hän ärähti:\n\n— Kuoleman syyn olisin voinut yhtä hyvin ilmoittaa kaikkien kuullen. Se\noli sydänhalvaus.\n\nAhveniston silmät kapenivat pelkiksi viiruiksi, kun hän tirkisteli\npikku miestä.\n\n— Oletteko siitä aivan varma?\n\n— Varma. Miksi en olisi?\n\nRikospoliisin päällikkö pyyhki lihavia kasvojaan kämmenellä ja virkahti\nsitten hiljaisesti:\n\n— Entäpä, jos se olikin _murha_?\n\nTohtori Tiira hätkähti. Seuraavassa hetkessä sanat alkoivat pulputa\nhänen verettömiltä huuliltaan:\n\n— Mikä järjetön ajatus! Mutta ymmärrän teidän, joka päivästä päivään\nkahlaatte rikoksissa, uumoilevan jokaisessa kuolemantapauksessa jotakin\nhämärää. Se kuuluu teidän roskaiseen ammattiinne. Tässä valitettavassa\ntapahtumassa teillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. Mitä te\ntiedätte rouva Muroleesta?\n\nAhvenisto myönsi sopuisasti:\n\n— En muuta kuin että hän oli näyttelijätär ja kuoli kesken ensi-illan.\nMiten hän kuoli, sen haluaisin tietää.\n\nLääkäri kiihtyi kiihtymistään.\n\n— Johan sen sanoin! hän huusi. — Eikö teillä ole korvia? Rouva\nMurole kuoli sydänhalvaukseen. Minä olen vuosikausia hoitanut häntä.\nSydämen vuoksi, ymmärrättekö? Hänellä todettiin jo viitisen vuotta\nsitten sepelvaltimon tukkeuma, jota te maallikot sanotte veritulpaksi\nsydämessä. Sillä kertaa hän selvisi. Mutta minä olen aina yhä uudelleen\nkehoittanut häntä säästämään itseään. Sellainen sydän voi milloin\ntahansa tehdä tenän, ellei sitä säästetä. Rouva Murole ei säästänyt\nitseään. Näyttämö oli hänen maailmansa. Hän oli suuri näyttelijätär.\nLoppu oli kuitenkin väistämättä tämä: sydänhalvaus.\n\nLihava mies pöydän takana nyökkäili.\n\n— Puheestanne kuulee, hän totesi hyväntahtoisesti, — että te\nharrastatte teatteria. Esityksessänne on dramaattista lentoa.\nViivähtäkäämme kuitenkin vielä tuokio minun esittämässäni\nmahdollisuudessa. Rouva Muroleella oli siis heikko sydän. Se on\nnyt selvää. Saattoi odottaa sydänhalvauksen ennemmin tai myöhemmin\nkatkaisevan hänen elämänsä. Mutta entäpä, jos murhaaja ehätti tuon\nodotettavissa olevan edelle? Kieltäytyykö teidän lääketieteellinen\nasiantuntemuksenne hyväksymästä edes teoriassa tällaista mahdollisuutta?\n\nTohtori Tiira puraisi huultaan.\n\n— Ei tietenkään.\n\n— No, hyvä, rikospoliisin päällikkö ihastui, — nyt pääsemme aivan\nsovussa eteenpäin. Te tutkitte ruumiin. Eikö mikään siinä viitannut\nväkivaltaiseen kuolemaan?\n\n— Ei, lääkäri vastasi tiukasti. Sitten hän jatkoi ivallisesti: — En\nlöytänyt mitään luodin reikää tai tikarin haavaa. En liioin pääkallon\nmurtumaa tai kuristamisen kaulaan jättämiä merkkejä.\n\nAhvenisto ei piitannut hänen äkäilystään. Hiljaisesti hän huomautti:\n\n— Myrkky ei jätä ulkonaisia jälkiä.\n\nPieni mies tuijotti häneen tyytymättömänä.\n\n— Mitään mantelin hajua en tuntenut, jos siihen tähtäätte, hän\npuuskahti. — Ylipäänsä toimitin niin tarkan tutkimuksen kuin muutamina\nminuutteina suorittaa voi. Enkä havainnut mitään, mikä antaisi aihetta\nepäillä jotakin muuta kuolemansyytä kuin sydänhalvaus.\n\nRikospoliisin päällikkö huokasi.\n\n— Juttu on siis teidän osaltanne selvä. Mutta mitä sanotte siihen, että\nminä aion kaikesta huolimatta toimituttaa ruumiinavauksen?\n\nLääkärin otsa hulmahti punaiseksi. Hän hillitsi kuitenkin itsensä.\nJäätävän kylmästi hän virkkoi:\n\n— Turha vaiva. Sanon sen, koska mieltäni kysytte. Tietysti teette\nniin kuin tahdotte. Tietänette ne muodollisuudet, joita teidän on\nnoudatettava.\n\nAhvenisto hymähti.\n\n— Tiedän. Siitä voitte olla huoleti. Nyt en tahdo pidättää teitä enää\nkauemmin täällä. Hyvää yötä, tohtori Tiira, ja nukkukaa hyvin, kuten\nainakin kelpo päivätyön jälkeen.\n\nPieni mies nykäisi niskansa jäykäksi, kääntyi ja tepasteli huoneesta.\n\nRikospoliisin päällikkö nauroi leveästi. Sitten hän silmäsi\nfrakkipukuiseen ammattiveljeensä, joka seisoi ikkunan luona.\n\n— Osaatpa sinä, Kaarlo, joskus olla ääneti pitkään. Se on hyve, sekin.\nMinulla on sinulta paljon kysyttävää. Se saa kuitenkin jäädä huomiseen.\nSinähän et karkaa.\n\n— En, Rauta myönsi. — Enkä liioin syyttä suotta ärsytä ihmisiä vastaani.\n\nAhveniston otsa painui ryppyihin.\n\n— Ymmärrän yskän, hän murisi. — Et pitänyt tyylistä, millä keskustelin\nlääkärin kanssa. No, kukin laillaan, kukin laillaan, veliseni. Sitä\npaitsi tuo itserakas kääppänä ärsytti minua. Mutta unohtakaamme hänet.\nTule mukaan!\n\nHän oli ketterästi pystyssä ja ryntäsi puuskuttaen huoneesta.\n\nJoukko näyttelijöitä oli lämpiössä. Toiset istuivat äänettöminä ja\nmurheellisina pitkän, vanhan pöydän ääressä. Toiset seisoivat pienissä\nryhmissä vaihtaen silloin tällöin sanan keskenään.\n\nRouva Imari tuli vieraita vastaan.\n\n— Pitääkö meidän kaikkien tosiaan jäädä tänne? hän kysyi. — Eikö riitä,\nettä saatte luettelon täällä olevista? Voittehan sen perusteella\nmyöhemmin kuulustella vaikka jokaista meistä, jos se on tarpeen.\n\nRikospoliisin päällikkö oli ottanut varteen ammattitoverinsa äskeisen\nojennuksen. Hän vastasi säyseästi, jopa melkein kohteliaasti:\n\n— Luettelon laatiminen on hyvä teko, rouva johtaja. Minun on kuitenkin\njo tänä iltana saatava eräitä seikkoja selville. En tiedä vielä,\nkeneltä minun on kysyttävä niitä. Siksi kaikkien täytyy toistaiseksi\npysyä talossa. Koetan pitää kiirettä, jottei odotus veny pitkäksi.\nEhkäpä te itse ystävällisesti nyt opastatte meidät rouva Muroleen\npukuhuoneeseen.\n\nJohtaja nyökkäsi ja lähti edeltä. He tulivat ahtaaseen suojaan. Sen\njäykkien, yksinkertaisten pöytien yläpuolella oli muutamia peilejä ja\nniiden alla pulloja ja purkkeja. Keskimmäisen tuolin selustalla oli\nsiihen huolimattomasti heitetty kampausviitta. Nurkassa näkyi joitakin\nvärikkäitä naisten pukuja.\n\nAhvenisto pärskyi ylenkatseellisesti luodessaan arvostelevan silmäyksen\nympärilleen.\n\n— Huh, millainen murju, hän mutisi. — Minä luulin Aira Muroletta tämän\nteatterin primadonnaksi.\n\nRouva Imarin ilmeikkäät kasvot tummuivat.\n\n— Entä sitten? Tämä on paras pukuhuoneemme. Tätä taloa ei ole alun\nperin rakennettu teatteriksi. Saamme tyytyä niihin suojiin, mitä on\nvoitu järjestää.\n\nHän viittasi keskimmäiseen peiliin.\n\n— Rouva Muroleen paikka oli tuossa.\n\nRikospoliisin päällikkö astui osoitetun tuolin luo. Leveä irvistys\nlihavilla kasvoillaan hän kumartui katsomaan esiin vedettyjä purkkeja\nja rasioita, joista osa oli auki. Siinä oli myös kupillinen jäähtynyttä\nkahvia. Niiden keskellä oli tuhkakuppi puolillaan savukkeen pätkiä.\n\n— »Bostonia», hän mutisi. Sitten hän käännähti johtajaan: — Ketkä muut\nnäyttelijättäret pukeutuivat tänään täällä?\n\n— Ei kukaan. Ne naiset, jotka jakavat tämän pukuhuoneen rouva Muroleen\nkanssa, eivät olleet mukana tässä näytelmässä.\n\n— Mihin aikaan Aira-rouva tuli tänä iltana teatteriin?\n\n— Siitä minulla ei ole aavistusta, johtaja vastasi. — Mutta sen tiennee\nrouva Eippo, joka auttoi häntä pukeutumisessa.\n\n— Kutsukaa siis hänet tänne. Haluan keskustella tuon tietorikkaan\nnaisihmisen kanssa.\n\nRouva Imari poistui.\n\nAhvenisto istahti kauimmaiseen tuoliin ja kaivoi esiin piippunsa. Hän\nryhtyi latailemaan sitä ähkien.\n\n— Se pieni lääkäriukkeli vikisi jotakin minun »roskaisesta»\nammatistani, hän mutisi. — Mutta enpä totisesti vaihtaisi kenenkään\ntämän teatterin näyttelijän kanssa osia. Kuulitko, Kaarlo, tämä kämppä\non heidän »paras» pukuhuoneensa? Millaisia luolia muut sitten lienevät?\nTäällä haiseekin niin kummalta.\n\nRauta hymähti vastaamatta.\n\nRikospoliisin päällikkö sai vedetyksi ensimmäiset nautinnolliset haiut\npiipustaan, ennen kuin johtaja palasi. Hänellä oli mukanaan lihava,\nharmaatukkainen nainen. Tällä oli ystävälliset kasvot ja lempeät, itkun\njäljiltä vielä niiskeät silmät.\n\n— Iltaa, rouva Eippo, Ahvenisto tervehti häntä. — Teillä on mukava,\nhauska nimi. Toivottavasti te ette karsastele minua, vaikka olenkin\nrikospoliisin päällikkö.\n\nJohtaja nyrpisti nenäänsä. Mutta vanha nainen hymyili niiatessaan.\n\n— Enhän toki, herra tuomari. Oma ukkoni oli eläessään poliisi, ja kelpo\nmies hän olikin.\n\nValtava savupilvi pöllähti piipusta.\n\n— Sillä lailla! Ilmankos minä heti tunsin, että me kaksi tulemme hyvin\ntoimeen keskenämme. Eivätkö arvoisat naiset painaisi puuta?\n\nRouva Imari istuutui jäykkänä oven lähettyville. Poliisin leski jäi\nkunnioittavasti seisomaan. Hänelle Ahvenisto suuntasi kysymyksensä:\n\n— Milloin Aira-rouva tuli tänään teatteriin?\n\n— Heti kello 6:n — tai nyt pitänee sanoa 18:n — jälkeen.\n\n— Oliko hän hermostunut tai huonolla tuulella?\n\nRouva Eippo empi hetken. Hän arasteli hieman johtajaa. Sitten\ntietoisuus hetken tärkeydestä voitti epäröinnin. Kääntyen selin oveen\npäin hän vastasi:\n\n— Vähän hermostunut hän oli aina. Hänhän oli suuri taiteilijatar. Mutta\nhuonolla tuulella? Ei! Hän lauleskeli ja vihelteli.\n\nRauta puuttui odottamatta puheeseen kysyen:\n\n— Sanoiko hän teille jotakin tämäniltaisesta näytelmästä?\n\n— Ei, ei siitä.\n\n— Entä kirjailija Oreesta?\n\n— Ei. Hän jutteli vain ilmasta. Yyteristä, jossa hän oli ollut kesällä.\nVaatteista. Ja sen semmoisesta.\n\nRikospoliisin päällikkö odotti hetken, jatkaisiko Rauta kysymyksiään,\njoiden merkitystä hän ei tajunnut. Mutta kun toinen vaikeni, hän otti\ntaas sananvuoron:\n\n— Tehän piditte rouva Muroleesta, ettekö pitänytkin? Vanhan naisen ääni\nvapisi, kun hän vastasi:\n\n— Oi, pidin. Minä jumaloin häntä!\n\n— Niinpä toivon teidän ajattelevan tarkoin, hyvin tarkoin, ennen kuin\nvastaatte seuraavaan kysymykseeni. Valittiko hän tänään sydäntään?\n\nVastaus tuli empimättä ja vuolaana:\n\n— Ei sitten yhtään! Kyllä minä tiedän hänen vanhan vikansa. Viisi\nja puoli vuotta sitten... Antakaas, kun muistelen... Niin, se oli\nhelmikuun viimeisinä päivinä. Silloin hän sai sen kauhean kohtauksen.\nSairaalaan hän joutui, ja ihan tipalla hänen henkensä oli. Minä kävin\nhäntä katsomassa aina, kun vain lääkäreiltä luvan sain. Voi, miten\nheikko hän oli! Ei kättäkään jaksanut liikuttaa. Aivan kuolevalta\nnäytti, raukka... Monesti minä kadulle tultuani itkeä niiskutin. Mutta\nsitten keväällä hän matkusti Ranskaan ja Italiaan ja oli puoli vuotta\nsillä tiellä, hoidettavana. Palattuaan hän oli iloinen kuin peipponen.\n»Minä olen terve nyt, Liisa!» hän sanoi minulle. No, tietysti hänen\nsydämestään on ollut puhetta jälkeenkin päin, joskus oikein paljon.\nMinä kuitenkin luulen, että se oli enimmäkseen sellaista, puhetta vain.\nMuistan, kun minulla ennen pakkasi asiat menemään noinikään solmuun\nMattini kanssa eikä muuten alkanut selvää tulla, niin jopa muistin\nvalittaa _angina pecioristani_. Sellainen on hyvä olemassa varoiksi. Ja\naina se auttoi.\n\nAhvenisto oli unohtanut piippunsa. Pienet, vihreät silmät välkkyen hän\noli kuunnellut puvustonhoitajattaren vuodatusta.\n\nRouva Imari sanoi kireästi oven suusta:\n\n— Tohtori Tiira ilmoitti kuolemansyyksi sydänhalvauksen.\n\nVanha nainen silmäsi pelästyneenä häneen. Hän nieleskeli vaikeasti,\nennen kuin pääsi jälleen ääneen:\n\n— No, se oli sitten se vanha vaiva. Kun sydän on kerran mennyt\nrikki, niin rikki se on, eikä kukaan pysty uutta tilalle tekemään.\nVai sydänhalvaus... Ilmankos olen kuullut, että se on sellainen,\nsalakavala. Ei vuosikausiin juuri mitään tunnu. Sitten yhtäkkiä,\nvaroituksetta, kaataa ihmisen.\n\nRikospoliisin päällikkö hymyili hänelle rauhoittavasti.\n\n— Niinpä kai, hän myönteli. — Mutta rouva Murole ei siis koko iltana\nmaininnut teille, että hänellä oli kipuja sydämen seutuvilla?\n\n— Ei.\n\n— Keitä täällä kävi häntä tapaamassa? Ennen ensi-illan alkua tai\nensimmäisellä väliajalla.\n\n— Ennen alkua ei tänne tullut kukaan. Eikä ensimmäisellä väliajallakaan\nkäynyt muita kuin neiti Sormaala.\n\n— Olitteko te koko ajan täällä?\n\n— Olin silloin, kun Aira-rouvakin oli. Jaa, kun neiti Sormaala tuli,\nhän pyysi saada keskustella neljän silmän alla. Silloin minä menin\nlämpiöön.\n\n— Mistä he keskustelivat ja kauanko?\n\n— Mistä, sitä en tiedä. Eikä se kestänyt paria, kolmea minuuttia\nkauempaa. Neiti Sormaala toi tullessaan kupin kahvia. Tuon tuolla,\nmelkein koskemattoman. Rouva Murole maistoi sitä, ennen kuin poistuin,\nja sylkäisi kahvin suustaan. »Inhottavaa!» kuulin hänen sanovan ennen\nlähtöäni.\n\n— Mitä hän sanoi palatessanne?\n\nRouva Eippo muisteli tarkkaan.\n\n— »Tuo pieni hanhi!» Niin hän virkkoi. Luultavasti hän tarkoitti neiti\nSormaalaa.\n\nAhvenisto kääntyi sanomaan teatterin johtajalle:\n\n— Kutsukaapa tuo neitonen tänne.\n\nRouva Imari nousi ja palasi hetken kuluttua vaaleatukkaisen tytön kera.\nRikospoliisin päällikkö puhutteli uutta uhriaan setämäisen suojelevasti:\n\n— Teidän omatuntonne on puhdas, eikö olekin?\n\nNuori näyttelijätär katsoi häneen uhmaten.\n\n— On. Miksei olisi?\n\n— Niinpä niin, miksikäs ei? Ahvenisto hyrräsi. — Te toitte rouva\nMuroleelle tänne kupin kahvia, ettekö tunnutkin?\n\n— Kyllä, ensimmäisellä väliajalla.\n\n— Mistä saitte tuon kofeiinijumalattaren juoman?\n\n— Yleisestä kahvipöydästä.\n\nTeatterin johtaja katsoi asialliseksi selittää:\n\n— Me juomme yhdessä kahvia ensi-iltojen väliajoilla. Teatteriväki ja\nystävämme.\n\nRikospoliisin päällikkö oli jälleen sytyttänyt rakkaan piippunsa. Sen\nsauhujen suojasta hän puhui:\n\n— Hyvä tapa, aivan erinomainen tapa. No, pikku neiti, mitä panitte\ntuohon kahvikuppiin?\n\nVaaleaverinen tyttö hermostui.\n\n— Mitä panin? Sokeria tietysti, kaksi palaa, ja hiukkasen kermaa.\n\n— Ettekö muuta?\n\n— En tietenkään!\n\n— No, sen seikan kemistit saavat tarkistaa. He ovat nokkelia poikia,\nhe. Pelkkää rutiinityötä... Mistä te halusitte keskustella rouva\nMuroleen kanssa »neljän silmän alla»?\n\nOili Sormaala vilkaisi sivussa seisovaan Rautaan. Tämän kasvot eivät\nilmaisseet mitään.\n\n— Loo-Ruhaman osasta, tyttö virkkoi uhmaten.\n\n— Soo, rikospoliisin päällikkö äännähti. — Ette ehkä pitänyt rouva\nMuroleen esiintymistä ensimmäisessä näytöksessä onnistuneena?\n\n— En!\n\n— Sanoitteko sen täällä hänelle?\n\n— Sanoin.\n\n— Mitä hän vastasi?\n\n— Hän nauroi vasten kasvojani.\n\n— Ette tainnut yleensä pitää rouva Muroleesta?\n\n— En!\n\nTyttö näytti aikovan sanoa vielä jotakin, mutta muutti sitten mieltään\nja puristi huulensa tiukasti yhteen.\n\nAhvenisto tarkkasi häntä pää kallellaan. Hetken äänettömyyden jälkeen\nhän virkahti:\n\n— Ei sitten muuta tähän erään, neiti Sormaala.\n\nTyttö nyökkäsi jäykästi ja poistui.\n\n— Kova, moderni tyyppi, rikospoliisin päällikkö mutisi itsekseen. —\nMutta suorapuheinen, kaiken uhalla.\n\nHän kääntyi johtajaan.\n\n— Mahtoiko kukaan näyttelijätovereista tavata rouva Muroletta juuri\nennen kuin hän astui toisessa näytöksessä esiin?\n\nRouva Imari kiirehti vastaamaan:\n\n— Minä. Seisoin kulissien välissä, kun hän tuli. Täältä alhaalta,\nluullakseni. Nyt jälkeen päin ajatellessani muistan hänen vaikuttaneen\nsairaalta, kuin häneen olisi koskenut. Kysyinkin häneltä, voiko hän\npahoin. Hän pudisti vain päätään sanomatta mitään.\n\n— Ketkä tulivat hänen lähelleen tai puhuttelivat häntä, kun hän seisoi\nodottamassa näyttämölle astumistaan?\n\n— Ei kukaan puhutellut häntä paitsi minä. Ketään ei liioin ollut\nlähettyvillä.\n\nAhvenisto murahteli. Hän sai suurella vaivalla taskustaan esiin\nnenäliinan ja kuivasi sillä kasvonsa ja kaulansa. Hän pärskyi ja\npuuskutti pitkään, ennen kuin jatkoi:\n\n— No, entä te, rouva Eippo? Palasitteko te rouva Muroleen luo, kun\nneiti Sormaala oli poistunut täältä?\n\n— Kyllä, herra tuomari. Silloin hän nimittikin tyttöä hanheksi.\nHuomautin, ettei hänen toki kannattanut välittää mokomasta heilakasta.\nMeille tuli sitten kiire saada hänen ylleen hieno juhlapuku, josta\ntaloudenhoitajan kanssa oli sellainen sota, ennen kuin se saatiin. Minä\nhänet saatoin myös kellojen soitua ylösvievien portaiden juureen. Puvun\nlaskoksissa oli jotakin mielestäni korjattavaa ihan viime hetkessä.\n\n— Te olitte siis hänen kanssaan melkein koko ajan, kun hän oli täällä\nalhaalla. Teidän täytyy niin ollen tietää, mitä hän nautti, söi tai\njoi, ennen kuolemaansa.\n\nRikospoliisin päällikön ääni oli muuttunut tiukaksi. Vanha nainen\nkatsoi häneen kummissaan.\n\n— Mitä hän nautti? hän toisti. — Savukkeita hän poltti tapansa mukaan\ntiheään. Tuosta kahvikupista hän otti vain kulauksen. Niin, ja sitten\nhän nautti tietysti vermuttiryyppynsä.\n\n— Vermuttia? En näe lasia missään.\n\nRouva Eippo naurahti.\n\n— Ei hän lasia käyttänyt, hän torjui. — Hänellä oli vermutti aina\nsellaisessa kummallisessa, litteässä pullossa. Hän kertoi saaneensa\npullon lahjaksi ollessaan Unkarissa vierailemassa. Sellainen\npunakirjava, pieni pullo se on. Se oli aina hänen mukanaan. Ja\nesiintyessään hän otti siitä väliajoilla kulauksen tai pari. Hän sanoi\nsen tuottavan onnea.\n\nAhvenisto vääntäytyi seisomaan.\n\n— Missä tuo pullo nyt on? hän tiukkasi.\n\n— Tuolla kaapissa kai, hänen käsilaukussaan. Siellä hän sitä säilytti.\n\n— Näyttäkää minulla käsilaukkua.\n\nVanha nainen kumartui ottamaan pukeutumispöydän alla olevasta kaapista\nmustan, boksinahkaisen käsilaukun. Mutta kun hän oli avannut sen, hänen\nsuunsa loksahti auki.\n\n— Pulloa ei ole täällä! hän huudahti. — Näin itse, miten hän neiti\nSormaalan lähdettyä otti pullonsa täältä. Muistan, miten hän naurussa\nsuin sanoi: »Olinpa vallan unohtaa tänään ottaa onnenryyppyni. Se olisi\nmerkinnyt huonoa onnea, Liisa.»\n\nRikospoliisin päällikkö virkkoi hyvin vakavana:\n\n— Etsikää minulle tuo pullo! Pankaa vaikka koko talo ylösalaisin, mutta\npullon pitää löytyä. Nyt en halua vaivata arvoisia naisia tällä kertaa\nenempää.\n\nLihava rouva Eippo niiasi pitäessään ovea auki johtajalle.\n\nJäätyään kahden kesken ammattitoverinsa kanssa Ahvenisto tömisteli\npitkään edestakaisin lattialla.\n\n— Käsitätkö, Kaarlo? hän tiedusti viimein. — Ellei kahvissa ole\nmyrkkyä, niin sitä oli vermutissa. Minun täytyy hälyttää tänne\napuvoimia osastoltamme. Sillä aikaa kun minä olen puhelimessa, sinä\nvoit tutkia käsilaukun. Sinullahan on tapana aina löytää jotakin\nerikoista.\n\nPalatessaan pukuhuoneeseen hän näki Raudan tuijottavan tyhjää\nkäsilaukkua. Pöydällä hänen edessään olivat siinä olleet tavarat.\nSiinä oli lompakko, jossa setelit olivat huolellisesti laskostettuina\nsuuruusjärjestyksessä, pitsireunainen nenäliina, kultainen savukeko\ntelo, puuterirasia, huulipuikko, kampa ja Abloy-lukon avain.\n\n— Voi tuhannen sinistä, punaista ja mustaa! rikospoliisin\npäällikkö ähkäisi. — Tuossako kaikki? Ja häntä kehuttiin suureksi\ntaiteilijattareksi. Eikös puhuta boheemien huolimattomuudesta? Tuo ei\nainakaan todista sitä. Toista on esimerkiksi minun eukkoni käsilaukku.\nIhan toista!\n\nMuistot saivat hänet huokailemaan raskaasti.\n\n— Harvoinkos olen joutunut etsimään hänen silmälasejaan! Niiden\nkätkemisessä hän on likellä maailmanmestaria. Sitten hän hätäilee, että\nmissä, missä. Monesti olen löytänyt ne hänen omasta käsilaukustaan.\nMutta minkä kaiken keskeltä! Siellä on kokonainen pienoismaailma.\nSeteleitä hujan hajan, niin että olen tajunnut, miksi talousrahat\naina niin nopeasti loppuvat. Vanhoja, maksettuja laskuja tukuttain.\nStockmannin, HOK:n ja Elannon kuitteja useilta vuosilta. Hiusverkkoja\nja tukkaneuloja kokonaiselle naispataljoonalle. Tyhjiä ja täysiä\nmuistiinpanovihkoja. Valokuvia lapsistamme melkein heidän syntymästään\nalkaen. Tusinan verran suuria ja pieniä avaimia, joista ainoakaan\nei kuulu meidän nykyiseen talouteemme. Pohjalastina muutama\nkourallinen meidän arvottomia metallikolikoitamme ja joukko Ruotsin\nkuparisia 5-äyrisiä, jotka olivat jääneet sinne toissavuotiselta\nulkomaanmatkaltamme. Huippujen huipuksi kaksi nuorimman vesamme\nmaitohammasta, toistakymmentä vuotta sitten leukapielistä irronneita.\nMitä muuta lie ollut, mutta paljon rojua siellä aina on. Minä olisin\nerinäiset kerrat nauranut sille. Viime hetkessä olen kuitenkin tullut\najatelleeksi, että ihmisellä, joka vuodesta vuoteen ja aamusta iltaan\nkanneksii moista painoa, täytyy olla pelottavat käsivoimat. Niinpä olen\npysynyt viisaasti vaiti.\n\nRauta oli kärsivällisesti kuunnellut värikästä kuvausta. Sen päätyttyä\nhän sanoi:\n\n— Löysin rouva Muroleen lompakosta Kruununhaan apteekin vastamerkin.\nOnko sinulla mitään sitä vastaan, että otan sen? Kävisin vilkaisemassa,\nmitä lääkettä Aira-rouva on sieltä tilannut.\n\nAhvenisto huitaisi pullealla kädellään.\n\n— Ota, ota ja käy rohtoherrojen puheilla, hän hyväksyi. — Sillä\nmyrkyllä, mikä vielä on apteekissa, häntä ei ainakaan tapettu. Etkö\nlöytänyt mitään muuta mieleistäsi?\n\n— Katso tuota savukekoteloa.\n\nRikospoliisin päällikkö otti sen kouraansa. Kultaiseen pintaan oli\nupotettu rubiineja kirjaimiksi AM.\n\n— Sievä, pieni lahja joltakin mieheltä, arvaan, hän mutisi. —\nIlmaiseeko tämä ehkä sinulle jotakin?\n\n— Ei kuori, mutta sisällys.\n\nAhvenisto avasi kotelon.\n\n— »Bostoneja», hän totesi välinpitämättömästi. — Onko sinulla kovinkin\nhuikaiseva tupakan nälkä, koska näitä himoitset?\n\nRauta ei välittänyt hänen yrityksestään laskea leikkiä. Hän oli hyvin\nvakava.\n\n— Jos katsot vähän tarkemmin, huomaat yhden poikkeavan muista. Se on\n_marijuana_-savuke.\n\n— Voi sininen, punainen ja musta sentään! rikospoliisin päällikkö\nnoitui. — Niinpä onkin. Mutta se voi olla vanha muisto samalta herralta\nkuin kotelokin.\n\n— Ei. Rouva Murole ehti tänä iltana jo polttaa yhden marijuanan. Se\nnäkyy tuhkakupista.\n\nMiehet katsoivat toisiinsa vaieten pitkään. Viimein Ahvenisto ärähti:\n\n— Mitä sinä haudot, Kaarlo?\n\n— Ajattelen huumausaineiden salakuljettajia ja nuorta Paavo Paatsamaa.\n\nRikospoliisin päällikkö ähkäisi tuskaisesti:\n\n— Oh, painu nyt...! Meillä on tällä hetkellä enemmän kuin kylliksi\ntekemistä rouva Muroleen kuoleman selvittelyssä.\n\n— Niin sinulla, Rauta myönsi. — Minä taidan lähteä kotiin. Tuolta oven\ntakaa kuuluvista äänistä päätellen miehesi ovat jo tulleet.\n\n— Mene vain, Ahvenisto hyväksyi, — ja vie nuo uudet ajatukset\nmennessäsi. En tosiaan kaipaa niitä hämäämään mieltäni. Muuten, sano\nlämpimät, ihailevat terveiseni Inkerille.\n\nRauta nyökkäsi ja lähti. Odottamiseen kyllästyneet näyttelijät\nsilmäsivät häneen toivorikkaina. Mutta kun hän asteli lämpiön lävitse\nsyvissä mietteissä heistä piittaamatta, he huokasivat pettyneinä.\n\nHän nousi näyttämölle. Johtajan huoneesta tuli ulos joku, joka\nhämärissä vilahti kiireisesti hänen ohitseen. Oili Sormaala, hän\ntotesi. Tyttö oli kai ollut kertomassa Oreelle rikospoliisin päällikön\nhänelle tekemistä kysymyksistä ja palasi nyt tähystyspaikalle. Rauta\nrypisti kulmiaan, »Nuo kaksi olisivat tänä yönä helisemässä», hän\ntuumi, »jos Ahvenisto tietäisi jo nyt heistä yhtä paljon kuin minä.»\n\nKoputtamatta hän astui sisään. Savu leijaili huoneessa kuin sumu.\nKirjailija istua kyyhötti samassa tuolissa kuin aikaisemminkin imien\nahnaasti savuketta. Hänen isot, ylpeät kasvonsa vaikuttivat peräti,\nriutuneilta. Kun tulija istahti häntä vastapäätä, hän kivahti käheästi:\n\n— Minä en häntä tappanut, mikäli sitä kysymään tulit!\n\n— Älähän riuhdo, Rauta tyynnytti häntä. — Jutellaan.\n\nOre tiuskaisi:\n\n— Kyllä minä sinun juttelusi tiedän! Samaa joukkoa olet kuin tuo paksu,\npuuskuttava virtahepo, rikospoliisin päällikkö.\n\n— Hän on taitava ja perusteellinen herra. Paina se mieleesi. Unohdetaan\nnyt kuitenkin hänet ja keskustelu, johon joudut hänen kanssaan.\nPoltatko sinä marijuanasavukkeita?\n\n— En, kirjailija torjui. — Ensinnäkään minulla ei ole varaa sellaiseen\nylellisyyteen. Toisekseen en halua sammuttaa aivojani. Minulla on vielä\ntehtävää tässä maailmassa.\n\nRauta nyökkäsi. Pojan itseluottamus näytti jälleen havahtuneen.\n\n— Entä polttiko Aira niitä?\n\n— Ei ainakaan minun tietääkseni.\n\n— Asuiko hän sinun luonasi?\n\nOre naurahti pilkallisesti.\n\n— Minulla on Keski-Töölön erään synkän vuokrakasarmin ensimmäisessä\nkerroksessa huone ja keittokomero. Hänen armonsako olisi alentunut\nasumaan sellaisessa luolassa? E-hei, siihen hän oli aivan liian suuri\ndiiva. Saatuaan eron Liusteesta hän osti itselleen kahden huoneen\nja keittiön osakkeen Pohjoisrannan uusimmasta talosta. Avaruutta\nja kauneutta ja näköala viidennestä kerroksesta merelle, sitä hän\nvähintään vaati. Ja jos kysyt minulta, miksi lopulta panin hanttiin,\nniin selitys on yksinkertainen: minä en ole mikään sylikoira!\n\nRauta ei puuttunut heidän ilmeisesti myrskyiseen yhdyselämäänsä. Sen\nsijaan hän kysyi:\n\n— Milloin sinä näit Airan viimeksi, elossa?\n\n— Hän tuli tänne heti sen jälkeen, kun kellot soivat toisen näytöksen\nalkamisen merkiksi. Se oli minulle yllätys. En odottanut hänen\nkäyntiään. Oili oli jo pistäytynyt kertomassa, ettei Aira ollut\nlepytettävissä. Sen jälkeen minulla ei ollut mitään sanomista\nhänelle. Mutta hänellä oli. Hänellä oli samanlainen vastenmielinen\ntapa kuin sinulla, Rauta, hiipiä koputtamatta sisään. Hän tuli aivan\ntuohon pöydän ääreen. Suuret, vihertävät silmät säihkyen hän julisti\ndramaattiseen tapaansa: »Teit virheen, rakkaani, lähettäessäsi tuon\nletukan luokseni. Tiedät ehtoni: joko vannot palaavasi luokseni tai...\nMinä en tee kompromissia. Nyt sinulla on viimeinen tilaisuus pelastaa\nnäytelmäsi.» Minä hyppäsin raivoissani pystyyn ja käänsin hänelle\nselkäni. Hän kääntyi menemään, mutta pysähtyi vielä kynnyksellä.\nSilloin räjähdin: »Painu helvettiin! Minä voin kirjoittaa uusia\nnäytelmiä, kun olen vapaa sinun orjuudestasi! Minun puolestani saat\ntehdä Loo-Ruhamalle, mitä mielit!» Pyörähdin oveen päin. Olin valmis\nlyömään häntä. Mutta silloin hän oli jo poissa... No, nyt tiedät\nsenkin, Rauta. Juokse kertomaan tämä poliisiystävällesi, jos sinua\nhuvittaa!\n\nRauta virkkoi rauhallisesti:\n\n— Sinulla on edessäsi monta vaikeaa hetkeä, Ore. Koeta hillitä itsesi,\nkun joudut tuomari Ahveniston kanssa vastakkain. Ja nyt: hyvää yötä.\n\nKun hän laskeutui katsomoon, valot yhä paloivat tyhjässä salissa.\nEteiseen tullessaan hän tapasi vain harmaahapsisen ovenvartijattaren.\nTämä ojensi hänelle päällystakin ja silinterin.\n\n— Kiitoksia, rouva Aikki. Teidän ei olisi pitänyt jäädä odottamaan\nminua.\n\nNainen hymyili hänelle surullisesti.\n\n— Miten murheellinen ilta, herra tuomari, hän valitti. — Se oli\njärkyttävää, tuo »Loo-Ruhama — ei armahdettu». Rouva Muroletta ei\ntotisesti armahdettu!\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nSYDÄNHALVAUSKO?\n\n\nSeuraavana aamuna Rauta heräsi varhain. Inkeri nukkui viereisessä\nvuoteessa rauhallisesti. Hän oli heittelehtinyt unissaan, koska peitto\nja päällyslakana olivat valahtaneet sivuun. Vaaleat kiharat olivat\nsotkuksissa pieluksella. Miten nuorelta hän yhä näyttää, melkein\nlapselta, mies ajat teli vetäessään peiton varovaisesti vaimonsa ylle.\nSaman tien hän sammutti himmeän yölampun.\n\nHän nousi hiljaa ja sai jalkoihinsa tohvelit. Kuulumattomin askelin\nhän jätti huoneen. Tuokioksi hän pysähtyi lasten oven taa. Sieltä ei\nerottunut vielä ääntäkään. Tyytyväisenä hän laskeutui alakerrokseen,\nhaki eteisen lattialta aamulehtien pinon ja istahti työhuoneensa\nlaiskanlinnaan tutkimaan niitä. Sähkövalo täytyi sytyttää, koska\naurinko ei ollut vielä noussut.\n\nHän sivuutti poliittiset uutiset, niin huomattavin otsikoin kuin\nsanomalehdet kertoivatkin suurvaltaryhmien välien kiristymisestä.\nHäntä kiinnosti nyt vain se, mitä pääkaupungin lehdillä oli\nsanottavana eilisestä traagillisesti katkenneesta ensi-illasta. Kaikki\nkirjoittivat siitä, ja useimmissa oli rouva Muroleen kuva Loo-Ruhaman\nroolipuvussa. Muuan näppärä reportteri oli onnistunut saamaan tohtori\nTiiran haastateltavakseen. Lääkäri oli monisanaisesti esittänyt\nkäsityksensä kuolemansyystä ja selostanut, miten kauan hän oli\nhoitanut näyttelijätärtä sydänvian vuoksi. Muutkin lehdet mainitsivat\nuutisessaan sydänhalvauksen kuoleman aiheuttajaksi. Parissa oli pitkä,\nyksityiskohtainen kuvaus Aira Muroleen loistavasta taiteilijanurasta.\nMuut tyytyivät valittamaan sitä suurta tappiota, mikä teatteria\noli kohdannut ihaillun primadonnan odottamattoman ja aivan liian\naikaisen poismenon kautta. Eräässä uutisessa mainittiin ohimennen\nnäytelmästä, jonka ensi-ilta oli näin järkyttävällä tavalla katkennut\njo toisen näytöksen alussa. Siinä sanottiin, että »Leijona on noussut\ntiheiköstänsä» oli alusta päätellen kiintoisa ja toistaiseksi vain\nvähän tunnetun kirjailijan esikoisnäytelmäksi kunnioitusta herättävän\nvalmiilta tuntuva draama. Lisäksi lausuttiin toivomus, että näytelmä\nsaataisiin vielä samana näytäntökautena nähdä kokonaisuudessaan.\n\nRauta hymähti. Ilmeisesti Erik Oreella oli joku ystävä tuon lehden\ntoimituksessa.\n\nHän oli ryhtymäisillään uudelleen ja äskeistä tarkemmin lukemaan\nselostuksia, kun Inkeri tuli aamutakkisillaan huoneeseen. Hän kantoi\nrunsaasti lastattua kahvitarjotinta. Kattaessaan pöytää hän virkkoi\nhymyillen:\n\n— Sinulla oli parempi tahto kuin kyky peittää minut, niin etten\nheräisi. Minua nauratti nähdessäni sinun huolekkaat ilmeesi. Vai oliko\nse näyttelemistä? Ehkä tarkoituksesi olikin herättää minut keittämään\naamukahvia.\n\n— Samantekevää, mies vastasi. — Kahvi tulee joka tapauksessa sopivaan\naikaan.\n\nKun kaksi kupillista oli juotu, vaimo kysäisi:\n\n— Otatko vielä juustovoileivän vai ehkä kinkkua?\n\n— En kumpaakaan, kiitos vain. Nyt on savukkeen vuoro.\n\nInkeri sytytti sen hänelle.\n\n— Taiteilija Hornia ja hänen Margitinsa, hän huomautti, — saivat\nrunsain mitoin sen, mitä eilisestä ensi-illasta odottivat. Kerro, mitä\noikeastaan tapahtui.\n\nRauta asettui mukavaan asentoon ja ryhtyi selostamaan illan\nkokemuksiaan. Hän aloitti ensimmäisestä käynnistään teatterin\njohtajan huoneessa. Inkeri kuunteli nyt, kuten aina, herpautumattoman\nkiinnostuneena. Suuret, siniset silmät kuvastivat väliin hämmästystä,\nmutta hän ei keskeyttänyt miehensä kertomusta. Kun tämä viimein\nlopetti, hän tiedusti:\n\n— Mitä lehdet lausuvat Aira-rouvan kuolemasta?\n\n— Että se johtui sydänhalvauksesta.\n\n— Sehän on mahdollista, eikö olekin?\n\n— Epäilemättä.\n\nVaimo mietti tuokion. Sitten hän sanoi:\n\n— Entä, jos lopullisesti selviää, että niin oli? Silloin Ahvenisto\njoutuu aika ikävään tilanteeseen, eikö joudukin? Jo hänen eiliset\ntutkimuksensa teatterissa...\n\n— Niin, mies myönsi laimeasti, — jos.\n\n— Sinä et siis usko siihen?\n\n— En. Käsitykseni mukaan Aira-rouva myrkytettiin ensimmäisellä\nväliajalla.\n\nInkerin herkät kasvot alkoivat värähdellä.\n\n— Voi, Kaarlo, se tuntuu hirveältä. Hirveältä myös se, mitä minä sanoin\nsinulle toisen näytöksen alkaessa hänestä. Muistatko...?\n\n— Älä anna sen painaa mieltäsi. Rauta rauhoitti. — Se ei missään\ntapauksessa voinut vahingoittaa häntä.\n\n— Ei, mutta mistä sainkin päähäni pistellä sinua sillä, että tuo\nlumoojatar oli sinulle saavuttamattomissa? Jos sinä ja Ahvenisto olette\noikeassa, hänellä oli jo silloin myrkky sisälmyksissään ja hän kaiken\ninhimillisen avun saavuttamattomissa.\n\nMies käänsi hänen ajatuksensa arkisiin askareihin:\n\n— Kaadapa minulle lisää kahvia. Sitä paitsi voisit käydä panemassa\nvähän puuteria nenänpäähäsi. Se kiiltää.\n\nInkeri hypähti tuolista. Hän palasi hetken kuluttua taistelunhaluisena.\n\n— Eihän se kiiltänyt!\n\nSitten hymy kirkasti hänen kasvonsa.\n\n— Ah, nyt ymmärrän. Sinä pelkäsit minun äsken päätyvän kyyneliin. No,\npuhellaan taas järkevästi. Ketä epäilet syylliseksi? Erik Ore ja Oili\nSormaala ovat kai ensimmäisinä listalla. Vaistoni sanoo kuitenkin, että\nhe ovat syyttömiä.\n\nRauta virkkoi:\n\n— Epäilemättä Ahvenisto tulee iskemään kyntensä heihin, kun kerron\nhänelle tietoni noista kahdesta.\n\n— Onko se välttämätöntä?\n\n— On. Minä olen aina pelannut Ahveniston kanssa avoimin kortein.\nHäneltä voisi viedä päiviä, ennen kuin hän pääsisi tuon kolmoisdraaman\njäljille. Sanoipa sinun vaistosi sitä paitsi mitä tahansa, niin\ntällä kertaa se ilmeisesti on hakoteillä, niin monesti kuin se onkin\nosunut oikeaan. Mistä tämä äkillinen myötätunto Oretta kohtaan? Pikku\nSormaalasta et tienne mitään.\n\nVaimo punastui.\n\n— Laura kertoi minulle Erik Oreesta, hän selitti. — Pojalla on ollut\nsurullinen lapsuus ja kova nuoruus. Hän on saanut tehdä lujasti työtä\npäästäkseen siihen, missä on. Se selittää, miksi hän on sellainen kuin\non.\n\n— Niin, itsepäinen ja itsekäs hän on, vuorenvarma omasta suuresta\nkutsumuksestaan. Juuri sellainen tyyppi, jonka voi otaksua\nhäikäilemättä raivaavan tieltään jokaisen esteen. Esi., entisen\nrakastajattarensa myrkyllä. Ellei Oili Sormaalan tuomasta kahvikupista\nlöydy myrkkyä, paksu ystävämme panee maat ja taivaat sekaisin\nsaadakseen käsiinsä Aira-rouvan unkarilaisen pullon.\n\n— Sen kohtalo ei tunnu kiinnostavan sinua, Inkeri totesi. — Miksi ei?\n\nRauta sytytti uuden savukkeen, ennen kuin vastasi:\n\n— Rouva Muroleen kuoleman tutkiminen on Ahveniston heiniä. Tietysti\nkerron hänelle jutusta kaiken, minkä olen saanut tietää. Mutta muuten\nhän pärjää hyvin yksinään, ainakin toistaiseksi. Minua kiinnostaa\nainoastaan eräs esiin tullut yksityiskohta.\n\n— Mikä?\n\n— Yli-insinööri Paatsama antoi tehtäväkseni koettaa päästä selville\nniistä huumausainekauppiaista, joiden uhrina hänen poikansa kuoli.\nTähän asti en ole päässyt askeltakaan edemmäksi. Sekä tulli-\nettä poliisiviranomaiset myöntävät — tosin hyvin haluttomasti —\nhuumausaineiden salakuljetuksen maahamme kasvaneen. Yli maailman\nulottuvan rikolliskoplan uskon olevan sen takana. Ainoankaan täällä\ntoimivan asiamiehen jäljille ei kuitenkaan ole vielä osuttu.\n\nInkeri oli kuunnellut jännittyneenä.\n\n— Mutta sehän on aivan toinen juttu kuin Aira Muroleen kuolema, hän\nhuomautti.\n\n— Niin on ja mittasuhteiltaan ja merkitykseltään paljon suurempi, mies\nsanoi. — Eilen löysin uuden jäljen, jota aion seurata.\n\n— Minkä?\n\n— Aira-rouvan marijuanasavukkeet. Toisen hän oli polttanut\npukuhuoneessaan, toinen löytyi hänen kultaisesta savukekotelostaan.\n\nVaimo silmäsi häneen järkyttyneenä.\n\n— Mutta silloinhan...\n\nMari ilmestyi kynnykselle yhtä ankarana ja tuittupäisenä kuin\ntavallisesti.\n\n— Jassoo, hän murisi, — täällä sitä ollaan. Ei sopinut herättää minua\neikä Hilmaa keittämään kahvia, Tahdotaan kai meidän tuntevan itsemme\noikein tarpeettomiksi. Sen minä vain sanon...\n\nRauta hypähti seisaalleen ja keskeytti vanhan hoitajattaren alkamassa\nolevan sanatulvan:\n\n— Marin ei tarvitse tuntea itseään lainkaan tarpeettomaksi. Pöytä sopii\nkorjata.\n\nTuntia myöhemmin hän istui autossaan matkalla kohti keskikaupunkia. Hän\najoi Snellmanin- ja Kirkkokatujen kulmaukseen. Apteekissa oli paljon\nväkeä. Jäämättä odottamaan vuoroaan hän kysyi toisten takaa:\n\n— Onko apteekkari itse tavattavissa?\n\nFarmaseuttineitonen, jolle hän sanansa osoitti, oli juuri kumartuneena\ntutkimaan erästä lääkemääräystä. Hän silmäsi häiritsijään paheksuvasti.\nTämän valloittava hymy riisui hänet kuitenkin aseista. Paljon\nystävällisemmin kuin oli aikonut hän vastasi:\n\n— Ei. Mutta proviisori on.\n\nHän lähti jopa näyttämään vieraalle tietä takahuoneeseen. Proviisori\nVoura osoittautui kaljupäiseksi, ystävälliseksi herraksi. Rauta\nesittäytyi ja ojensi hänelle apteekin vastamerkin.\n\n— Tuntuu ehkä tarpeettomalta, että vaivaan teitä. Mutta haluaisin\nluottamuksellisesti tietää, mitä lääkettä tällä oli tarkoitus saada.\n\n— Olen lukenut teistä, tuomari, proviisori vastasi kohteliaasti. —\nMinulle on kunnia, että käännyitte puoleeni. Hetkinen vain.\n\nHän poistui kumartaen. Kymmenisen minuutin kuluttua hän palasi otsa\nhuolekkaissa rypyissä.\n\n— Anteeksi kysymykseni, tuomari. Työskentelettekö nyt yhteistoiminnassa\npoliisin kanssa? Katsokaahan, tuo lääkemääräys... Se oli kirjoitettu\nrouva Aira Muroleelle, ja... ja... lehtien kertoman mukaan hän kuoli\neilen illalla...\n\nMiesparka näytti kovin järkyttyneeltä. Rauta puolestaan ei halunnut\nvastata suoraan hänelle esitettyyn kysymykseen. Sen vuoksi hän sanoi\nponnekkaasti:\n\n— Minä olin tuomari Ahveniston — rikospoliisin päällikön, tiedättehän\n— kanssa eilisessä ensi-illassa ja näin läheltä näyttelijättären\nkuoleman. Lehdet mainitsevat syyksi sydänhalvauksen, ja niin se\ntodennäköisesti olikin. Tuollainen äkillinen kuolema aiheuttaa\nkuitenkin aina huhuja, usein täysin aiheettomia. Siksi suoritetaan\nsellaisen johdosta tutkimuksia, kaikessa hiljaisuudessa, kuten\nymmärrätte. Teille antamani vastamerkki löytyi rouva Muroleen\nkäsilaukusta. Tuomari Ahvenisto pyysi minua ottamaan selvää, kuka\nlääkemääräyksen on antanut ja mitä se sisältää.\n\nHäntä itseään harmitti mahtipontinen selityksensä, joka ei ihan\ntarkalleen pitänyt yhtä totuuden kanssa. Sillä oli kuitenkin\ntarkoitettu vaikutuksensa. Proviisori Voura muuttui innokkaaksi.\n\n— Lääkemääräyksen oli antanut tohtori Tiira, hän ilmoitti, — ja se\nsisälsi heroiinia.\n\nRaudan kasvot eivät ilmaisseet, miten suunnattoman tärkeä hänelle tämä\ntieto oli. Hän oli odottanut juuri sitä.\n\n— Muistatteko, hän kysyi, — onko rouva Murole ehkä aikaisemmin saanut\ntäältä heroiinia tai morfiinia?\n\n— On, heroiinia viime toukokuussa, proviisori vastasi suoralta\nkädeltä. — Silloinkin tohtori Tiira oli määrännyt sitä hänelle. WHO,\nmaailman terveysjärjestö, joka on perinyt entisen kansainliiton\nhuumausainekomitean manttelin, on viime aikoina pitänyt melua heroiinin\nliiasta käytöstä lääkkeisiin meidän maassamme. Siksi apteekit ovat\nsaaneet käskyn pitää varansa. Niinpä kun rouva Muroleen edellisestä\nheroiiniannoksesta ei ollut kulunut pitempää aikaa, ja onhan\nkaupungissa apteekkeja vaikka millä mitalla...\n\nKesken kaiken Voura hämmentyi.\n\n— Minun ei ehkä pitäisi... Mutta työskentelettehän te, tuomari,\nviranomaisten kanssa käsi kädessä.\n\n— Voitte puhua minulle täysin vapaasti, Rauta virkkoi. — Minun täytyy\nsaada tietää kaikki, yksityiskohtia myöten.\n\nProviisori nyökkäsi keventyneenä.\n\n— No niin, minä soitin tohtori Tiiralle todetakseni lääkemääräyksen\noikeaksi, proviisori kertoi. — Hän ei malttanut kuunnella minua\nedes loppuun. »Jos siinä kerran minun nimeni on, niin mitä tyhjiä\nsoittelette!» hän vihoitteli ja paiskasi puhelimen kiinni. Minä en\nkuitenkaan ollut vakuuttunut, en aivan riittävästi vakuuttunut.\n\n— Miksi ette?\n\n— Keskellä reseptiä H-kirjain oli toisenlainen kuin Tiira\ntavallisesti kirjoittaa, Voura selitti ilmeisen ihastuneena omaan\ntarkkanäköisyyteensä. — Rouva Murole oli sanonut tulevansa noutamaan\nlääkkeen tänään iltapäivällä. Niinpä minulla oli hyvää aikaa lähettää\nlääkemääräys rikostutkimuskeskuksen tarkastettavaksi. Puolenpäivän\nmaissa saan sieltä lausunnon.\n\n— Erinomaista! Rauta kehui. — Niinpä en vaivaa teitä tähän erään\nenempää. Sydämelliset kiitokset teille, proviisori!\n\nHän kiirehti jälleen autoonsa. Tällä kertaa matka suuntautui\nFredrikinkadun alkupäähän. Hän ei viitsinyt häiritä\nrikostutkimuskeskuksen päällikköä, vaan haki käsiinsä maisteri\nLaaksosen, pitkän, tumman nuoren miehen.\n\nTämä katsahti työstään tulijaan ja ilahtui.\n\n— Hei, Rauta! Mistäs sinä siihen tulla tupsahdit?\n\n— Suorinta tietä Kruununhaan apteekista.\n\nMaisteri Laaksonen vihelsi.\n\n— Odota silmänräpäys, hän virkkoi hypähtäessään pystyyn.\n\nHän palasi tosiaan melkein saman tien.\n\n— Arvaan tämän kiinnostavan sinua.\n\nHän ojensi vieraalleen valokuvan. Se oli otettu lääkemääräyksestä.\nTeksti oli selvää:\n\n    »Rouva Aira Murole.\n    Rec.\n    Tabl. Heroin 20x0,005\n        d. in tub. orig. N:o IS.\n    tabl. tarvittaessa kielelle.»\n\nAlla oli päiväys ja tohtori Tiiran allekirjoitus.\n\nRauta silmäsi kysyvästi nuoreen mieheen. Tämä iski hänelle silmää ja\npisti hänen käteensä toisen valokuvan.\n\nSiinä oli sama kirjoitus kuin edellisessä, mutta heroiinin kohdalla\nnäkyi myös alkuperäinen lääkemääräys, joka koski nitroglyseriiniä.\n\nMaisteri Laaksonen heittäytyi puheliaaksi.\n\n— Samasta reseptistä molemmat valokuvat ovat, hän sanoi. — Apteekkiin\njätetty oli taitava väärennys. Viaton nitromääräys on varovaisesti\npoistettu raapevedellä ja heroiini kirjoitettu tilalle. Meidän\nlaboratoriossamme on kuitenkin sellaista hokkuspokkus-väkeä, ettei\nsitä jymäytetä. Hieman rodanivetyhöyrytystä vain, niin alkuperäinen\nkirjoitus tuli punaisena esiin. Silloin oli sentään pidettävä kiirettä\nvalokuvauksella, sillä tuo teksti häipyy. Tämä on ihan selvä tapaus.\nVahinko, ettei väärentäjää saatane kiinni. Ken lieneekin ollut se, joka\non käyttänyt rouva Muroleen nimeä, niin hän on tietysti jo lukenut\nnäyttelijättären kuolemasta ja varoo menemästä Kruununhaan apteekkiin\nhakemaan »lääkettään».\n\nRauta ei ryhtynyt oikomaan hänen erehdystään. Istahtaessaan jälleen\nCadillacinsa ohjauspyörän taa hän totesi maisterin olleen eräässä\nsuhteessa oikeassa loppumietteissään. Lääkemääräyksen väärentäjää ei\nsaataisi kiinni.\n\nHän ajoi korttelin ympäri ja lähti palaamaan kohti kotia. Niin pitkälle\nrouva Murole oli siis sortunut huumausainehimossaan, että oli ryhtynyt\nväärentäjäksi. Marijuanasavukkeet, joilla monet Amerikassa aloittivat\nsynkästi päättyvän »urheilunsa», olivat ilmeisesti olleet hänelle\nkorvike heroiinin puutteessa. Milloin hän oli mahtanut aloittaa\nhuumausaineiden käytön?\n\nEräs ajatus iskeytyi Raudan mieleen. Hän pysäytti auton ensimmäisen\nvastaansattuvan puhelinkioskin eteen. Tohtori Tiiran numerosta töykeä\nnaisääni tiukkasi:\n\n— Koskeeko asianne aikatilausta? Siinä tapauksessa...\n\nMies keskeytti nopeasti:\n\n— Ei koske. Olen viranomainen.\n\nSe tehosi. Lääkäri tuli puhelimeen. Kuultuaan, kuka soittaja oli, hän\nkiivastui.\n\n— Te ette ole mikään viranomainen!\n\n— En, mutta sellaiseksi esittäytyminen oli ilmeisesti ainoa keino saada\nteidät langan päähän. Minun on välttämättä tavattava teidät heti.\n\nTiira empi. Sitten hän kuitenkin sanoi armollisesti:\n\n— Voin uhrata teille viisi minuuttia. Olen lähdössä ulos. Pitäkää\nkiirettä. Osoitteeni näette luettelosta.\n\n— Tarvitsen noista viidestä minuutista vain kaksi, Rauta sinkosi\nvastaan ja sulki puhelimen.\n\nTohtori Tiira asui vanhassa, mustuneessa kivitalossa Kalevankadun\nloppupäässä. Hissiä ei talossa ollut. Porraskäytävässä oli\nvastenmielinen sipulin ja paistetun rasvan haju. Ympäristö on\nvähin samanlainen kuin mieskin, Rauta tuumi harppoessaan portaita.\nAmmattiveljiensä keskuudessa Tiira ei nauttinut minkäänlaista\narvonantoa. Häntä pidettiin lahjattomana, ja seurustelua hänen kanssaan\nkartettiin. Hänen potilaspiirinsä ei liioin saattanut olla suuri.\n\nTiira otti vieraansa vastaan tuskin nyökäten pienen työpöytänsä takaa.\n\n— Tulette tietysti utelemaan rouva Muroleesta, hän tiuskaisi\nheti alkuun. — Tiedättekö ylipäänsä sellaisesta kuin lääkärin\nvaitiolovelvollisuudesta? Minä voisin ajaa teidät ulos. Te olette\nkuitenkin sellaista väkeä, ettei teistä pääse vähällä irti. Tulisitte\nuudelleen, varustettuna miten korkein valtuuksin tahansa. Siksi olen\nottanut esiin Aira-rouvan potilaskortin. Se on tässä edessäni. Mitä\ntahdotte tietää?\n\nRauta ei kiinnittänyt huomiota hänen töykeään käytökseensä. Tyynesti\nhän kysyi:\n\n— Milloin hän ensimmäisen kerran turvautui potilaana teihin?\n\n— Helmikuun 25 päivänä —46.\n\n— Tutkimuksenne tuloksena oli silloin sepelvaltimon tukkeuma, niinkö?\n\n— Niin. Hyvin vaikea tapaus.\n\n— Hän toipui kuitenkin Etelä-Eurooppaan tekemällään virkistysmatkalla,\nmikäli olen kuullut. Milloin hän seuraavan kerran tuli luoksenne?\n\n— Viime maaliskuun 12 päivänä.\n\n— Ei sillä välin lainkaan?\n\n— Ei.\n\n— Mikä häntä vaivasi maaliskuussa?\n\nLääkäri tuijotti vihaisesti vieraaseensa vastatessaan:\n\n— Hän halusi heroiinia. Minä kirjoitin sitä hänelle pienen,\ntavanmukaisen annoksen. Hänen hermonsa olivat kuin viulunkielet. Hän\noli teatterissa aina tulessa, opereteista tragedioihin asti. Sellainen\nkuluttaa, olipa ihmisellä vaikka härän terveys.\n\n— Ymmärrän teidät. Oletteko myöhemmin kirjoittanut hänelle heroiinia?\n\n— Kaksi kertaa. Viimeksi viime heinäkuun 16 päivänä.\n\n— Eikö hän sen jälkeen käynyt samalla asialla luonanne?\n\n— Kävi. Viime maanantaina. Mutta minä pidin silloin hänelle luennon\nhuumausaineiden vaarallisuudesta, jos niihin totuttautuu. Hän lähti\ntäältä vihoissaan, kun määräsin hänelle vain nitroa ja kehoitin häntä\nvaromaan sydäntään.\n\nRauta nyökkäsi. Tiiran ilmoitus piti yhtä hänen näkemänsä\nlääkemääräyksen kanssa. Proviisori Voura taas oli ilmoittanut rouva\nMuroleen hakeneen heroiinia Kruununhaan apteekista viime toukokuussa.\nSilloin hän siis oli saanut Tiiralta keskimmäisen lääkemääräyksen.\n\nHän nousi hyvästelemään.\n\n— Siinäkö kaikki? lääkäri kysyi hämmästyneenä.\n\n— Siinä.\n\nHesperiankatujen välissä Rauta pysäytti jälleen autonsa ja lähti\npuistoon kävelemään. Pitkin Runeberginkatua liikenne pauhasi arkisen\ntouhukkaana. Puistokäytävällä sen sijaan oli autiota. Sivummalla muuan\nvanha puistotäti paimensi parin kolmen vuoden ikäisiä poikaa ja tyttöä,\nilmeisesti kaksosia. Kuivat lehdet kahisivat kävelijän jaloissa.\nPilvet matoivat alhaalla lokakuisella taivaalla. Kylmä viima kävi\nTöölönlahdelta. Kesä on taas tähän erään auttamattomasti ohitse, hän\ntotesi. Mutta hänen ajatuksensa jauhoivat Aira Muroleen arvoitusta.\n\nTullessaan kotiin hän tapasi rikospoliisin päällikön istumassa\ntyöhuoneen laiskanlinnassa piippuaan poltellen.\n\n— Onko Inkeri kotona?\n\n— Silloin en olisi sinua kaivannut, niin kuin nyt olen. Vaimosi on\nkaupungilla. Olen puolisen tuntia keskustellut loistavan Marinne\nkanssa. Hänellä on erinomainen maku. Hän jumaloi emäntäänsä, vaikka\nhänen on ollut pakko todeta tämän muuttuneen avioliitossa epäedukseen.\nTiedätkö, hän pelkää sinua!\n\n— Eihän.\n\n— Ihan totta.\n\nRauta nauroi.\n\n— Silloin minä puolestani, hän virkkoi, — olen toistakymmentä vuotta\naivan suotta pelännyt häntä. Missä tuo aarre nyt sitten on?\n\n— Hän on keittämässä minulle kahvia.\n\nHetken kuluttua iäkäs palvelijatar saapui kahvitarjottimineen. Hän\nhätkähti hieman havaitessaan isäntänsä.\n\n— Jassoo, meidän tuomari on jo kotona, hän mutisi hämillään. — Täytynee\nsitten tuoda toisetkin kupit.\n\nSaatuaan ne pöytään hän katosi itsekseen jupisten näkyvistä.\n\n— Otatko lasin konjakkia? isäntä kysyi.\n\n— Kiitoksia, mielelläni. Marilta en olisi uskaltanut pyytää. Hän tuntuu\nolevan ankara raittiusihminen. Senkään vuoksi hän ei edes parhaalla\ntahdollaan voi sydämessään hyväksyä sinua.\n\n— Entä sinut sitten? Nytkin saat naukata yksin. Minä aion tänään vielä\nohjata autoa.\n\nAhvenisto hymähti.\n\n— Oikein, poikaseni. Pysy aina erilläsi väkevistä aineista. Minä,\nkatsos, minä osaan olla viisaasti vaiti oikeilla kohdilla. En\nhiiskahtanut Marille yksinomaan hyvän konjakkiryypyn tähden toivovani\nsinun kotiutuvan pian. Tunnen tarvitsevani sellaisen. Tulin tänne\nnäet suoraan oikeuslääketieteelliseltä laitokselta. Milloin sinä olet\nviimeksi käynyt tuossa kuoleman talossa?\n\n— On siitä jo jonkin aikaa.\n\n— Menin sinne kuullakseni, mitä ne ovat löytäneet ruumiinavauksessa.\nEn kuitenkaan tavannut etsimääni lääkäriä. Sain sellaisen\npainajaisajatuksen, että Aira Muroleen ruumis oli joutunut hakoteille\neikä ollut lainkaan siellä. Kysyin vahtimestarilta. Tuon ukonkäppyrän\nnaama oli ihan luku sinään. En minäkään mikään Adonis ole, Luoja\nparatkoon. Mutta tällä oli pärstä kuin homeessa. Ripsittömät silmät\ntuijottivat elottomina eteensä. »Jaa, Murole, nainen,» hän sopotti\nvastaukseksi kysymykseeni, »jaa, taitaa minulla sellainen kappale\nvarastossa olla.» Huh! Kun minua kuolema kohtaa, toivon sen tulevan\nvanhan, kunniallisen keuhkokuumeen muodossa, jotta maallinen majani ei\njoudu tuon äijän »varastoon».\n\n— Ei keuhkokuumeeseen enää kuolla, Rauta huomautti, — ei yleensä.\nPenisilliinillä lääkärit pelastavat sinut siitä.\n\nRikospoliisin päällikkö pudisteli pahoitellen päätään.\n\n— Tuhannenmoinen hoppu minulle nyt sieltä tuli, kun vielä omilla\nkoivillani pääsin, hän huokaili. — Jätin vain sanan, että etsimäni\nlääkäri soittaisi minulle tänne palattuaan kolkkoon virkapaikkaansa.\n\nHän muutti leveän, pakinoivan sävynsä kuivan asialliseksi ja virkkoi:\n\n— Tulin kuullakseni, mitä sinulla on eilisillasta kerrottavaa.\n\nRauta antoi hänelle yksityiskohtaisen selostuksen kuulemastaan ja\nhavainnoistaan. Kuuntelija ähkyi ja puhkui moneen kertaan. Hänen\nonnistui kuitenkin pidättäytyä keskeyttämästä. Lopulta hän nousi\nmittelemään vihaisin askelin huonetta. Kun isäntä päätti kuvauksensa\ntoiseen keskusteluunsa kirjailija Oreen kanssa, hän räjähti:\n\n— Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! Etkä tuosta kaikesta\nvinkaissut minulle eilisiltana! Taisit vielä nauttia katseessasi\nsivusta, miten minä harhailin pimeässä?\n\n— Missä vaiheessa sinulla olisi eilen ollut aikaa kuunnella minua?\nRauta tiedusti rauhallisesti.\n\n— No, sinua ei taida voida syyttää, Ahvenisto myöntyi. — Mutta\nonpa minulla nyt urakkaa. Kunhan se lääkäri palaisi lounaaltaan\noikeuslääketieteelliselle laitokselle ja kilauttaisi tänne, mitä\nmyrkkyä ovat löytäneet!\n\n— Miten oli neiti Sormaalan tuoman kahvin laita? isäntä kysyi. — Se on\nkai jo tutkittu?\n\n— On. Siinä oli kahvia, halvinta Rioa, sokeria ja kermaa. Ei muuta.\nMyrkyn on täytynyt olla vermutissa.\n\n— Eikö unkarilaista pulloa ole vielä löytynyt?\n\n— Ei. Aira-rouva on piilottanut sen tuhannenmoisen taitavasti. Tai\nsitten murhaaja on tavalla tai toisella saanut sen kouriinsa ja\ntietenkin hävittänyt. Mutta se löytyy kyllä, kun pääsen käsiksi tuohon\nOreeseen ja hänen Oili-tyttöönsä. Sitä ennen minun on haasteltava\npitkään mainitsemasi kankaantuhrija Hornian kanssa. Ehkä hän tietää\nenemmän kuin tuli sinulle kertoneeksi. On kai sitä paitsi syytä\npistäytyä tiedusteluretkellä myös toimitusjohtaja Liusteen luona.\nOlihan hän sentään vielä vajaa vuosi sitten Airan aviomies.\n\nPuhelin soi. Rikospoliisin päällikkö oli parilla harppauksella pöydän\nääressä.\n\n— Haloo... Minä olen.\n\nHän peitti torven mahtavalla kourallaan ja pienet, vihreät silmät\niloisesti välkkyen sanoi ammattiveljelleen:\n\n— Sytytä sinä vain rauhassa savukkeesi. Tämä on minun odottamani puhelu.\n\nÄkkiä hän jäykistyi.\n\n— Mitä? Mitäs tohtori nyt höpsii?... Oletteko varma, ihan\nvuorenvarma?... Vai niin. Kiitoksia. Hyvästi.\n\nRaskaasti hän istahti kirjoituspöytätuoliin, joka natisi hänen painonsa\nalla. Hän pyyhkäisi kämmenellään otsalle nousseen hien ja valitti:\n\n— Ei, en mene Liusteen enkä Hornian luo. Ore ja hänen tyttönsä saavat\nmyös olla minulta rauhassa. Mitä kaikkia munauksia lienen eilisillasta\nalkaen tehnyt?\n\n— Mistä tämä äkillinen jeremiadi?\n\n— Mistä? Ahvenisto valitti. — Ruumiinavauksessa ei ole löydetty mitään\ntappavaa myrkkyä. Kuuletko? Ei mitään! Minä vihjaisin noille pojille\netukäteen, että jotakin sellaista löytyisi, Siksi he ovat tehneet\nerikoisen tarkkaa työtä. Ja tulos? Ei mitään! He ovat samaa mieltä kuin\nse kiittämätön Tiira. Sydänhalvaus. Loppu.\n\nRauta painoi hämmästyneenä savukkeensa tuhkakuppiin. Hänkin oli\nodottanut aivan toisenlaista tulosta tutkimuksesta.\n\nPaksu poliisimies ponnahti pystyyn ja huusi:\n\n— Minä seison tässä lyötynä! Jokainen pojankloppi voi nauraa minulle!\nJa kenen syytä se on? Sinun! Sinä se harhautit ajatukseni näille\nhulluille raiteille! Etkö kuiskannut minulle teatterisalin pimeydessä,\nettä tapahtuisi rikos? Murha! sinä sanoit.\n\n— Kerroin vain minulle vihjaistun mahdollisesti tapahtuvasta\nrikoksesta. Lisäsinpä vielä, että kai hälytys oli väärä, mutta että\nkertojani oli vainunnut murhaa. Siinä kaikki.\n\nAhvenisto ei ottanut niin vain rauhoittuakseen. Hän oli järkyttynyt\nkuulemastaan tutkimustuloksesta ja huitoi ympärilleen kuin sokea.\n\n— Kaikki? Voi taivaan vallat! Kun vain muistan, mitä kaikkea minä\nyömyöhälle asti touhusin näyttämön takana, minua yököttää. En ikinä\nastu jalallani enää siihen teatteriin enkä kulje edes sen ohi. Nuo\nkomeljanttarit näyttäisivät minulle varmasti pitkää nenää.\n\n— Kuka sinun käski tallustella siellä kuin elefantti lasikaapissa? En\nainakaan minä.\n\nRikospoliisin päällikkö ähkäisi. Hän tuijotti pitkään ammattiveljeään.\nSitten hän nyökkäsi ja myönsi lauhkeasti:\n\n— Et, et sinä.\n\nHän asteli raskaasti tupakkapöydän luo ja kaasi konjakkia lasiinsa.\nYhdellä siemauksella hän tyhjensi sen ja vajosi väsyneenä ja\ntympeytyneenä laiskanlinnaan.\n\nPikku Marja tepasteli huoneeseen ja tuli hänen luokseen. Toivorikas\nilme oli tyttösen harmaissa silmissä. Hän odotti kummisedän nostavan\nhänet niskaansa ja saavansa taas ratsastaa tuossa mukavassa,\npehmeässä satulassa ympäri alakerran huoneita. Mutta setä vain\nsilitti hajamielisesti hänen kutrejaan eikä edes sanonut hänelle\nmitään. Tyttönen vetäytyi lähemmäksi isää. Kun tämäkään ei näyttänyt\nkiinnittävän häneen mitään huomiota, hän lähti huoneesta pikku suu\nväristen. Saliin päästyään hän paiskasi oven perässään kiinni, niin\nettä raikui. Isot ihmiset ovat typeriä ja käsittämättömiä, hän päätteli.\n\nViimein Rauta katkaisi hiljaisuuden:\n\n— Kuulehan nyt, hyvä veli. Lyön kanssasi vaikka vetoa...\n\nAhvenisto nosti riipuksissa olleen päänsä.\n\n— Minä en lyö sinun kanssasi vetoja! Olen luvannut Inkerille auttaa\nhäntä sinun kasvattamisessasi irti tuosta pahasta tavasta.\n\n— Leikki sikseen, isäntä virkkoi. — Haluan puhua kanssasi Muroleen\ntapauksesta.\n\n— Minä en halua! En koskaan enää. Loppu. Slut. Schluss. Finis.\nKäsitätkö?\n\n— En. Olen kaikesta huolimatta vakuuttunut siitä, että Aira Murole\nmurhattiin.\n\nRikospoliisin päällikkö huitaisi välinpitämättömästi kädellään.\n\n— Älä yritä herättää ammuttua karhua eloon, hän mutisi. — Se on tyhjä\nvaiva. Lääkärit ovat langettaneet lopullisen tuomion. Sydänhalvaus.\n\nRauta ei tuhlannut häneen enempiä sanoja. Hän etsi puhelinluettelosta\nteatterin numeron ja soitti sinne. Väsynyt naisääni vastasi:\n\n— Näyttelijäin lämpiössä.\n\n— Onko taiteilija Aarne Harjava siellä?\n\n— Ei. Jos teillä on hänelle jotakin asiaa, tavoittanette hänet\nAla-Helsingistä grogilasin äärestä.\n\n— Kiitoksia paljon.\n\nAhvenisto ei ollut välittänyt kuunnella. Hän oli kaatamassa itselleen\nlisää kahvia, kun isäntä kysyi:\n\n— Tuletko mukaan?\n\n— Minne, muka?\n\n— Tapaamaan näyttelijä Harjavaa. Hän esitti Hoosean osaa. Mieleeni\nmuistui äsken, että vähän ennen kuolemaansa Aira-rouva kurottautui\nhäntä kohden ja kuiskasi jotakin. Haluan tietää, mitä se oli. Harjava\nistuu nyt hotelli Helsingin alaravintolassa.\n\n— Mitä sillä on väliä, mitä näyttelijätär kuiskasi? Nyt enää!\nLuultavasti hän ilmoitti äijän parran olevan vinossa. Minä en sitä\npaitsi huomannut mitään tuollaista ylimääräistä kuiskuttelua. Saatan\nsilti lähteä mukaasi. Sieltä on lyhyempi matka rikospoliisiosastoon.\nJa voi taivaan vallat, siellä puhutaan lujaa, elleivät pojat vielä ole\nsaaneet selväksi sitä kirottua murtovarkautta!\n\nMolemmat pysyttelivät ääneti koko automatkan halki kaupungin.\nKömmittyään vaivalloisesti ulos autosta Hallituskadulla lihava\npoliisimies sanoi empien:\n\n— Enpä tiedä, viitsinkö tulla enää kanssasi. Tai olkoon menneeksi,\nvanhan ystävyytemme vuoksi.\n\nHe löysivät helposti Harjavan. Tämä istui ypöyksin suuren, pyöreän\npöydän ääressä. Hänessä ei ollut nyt mitään profeetallista arvokkuutta.\nHarmaatukkainen pää kumarassa hän kyyhötti tuijottaen puolillaan olevaa\nlasia edessään. Poskille kohonnut puna juorusi hänen juoneen jo eräitä\nlasillisia. Kun toverukset istahtivat hänen pöytäänsä, hän silmäsi\ntulijoihin ensin välinpitämättömästi, mutta säpsähti samassa.\n\nEsittäydyttyään Rauta kävi suoraan asiaan:\n\n— Meillä on jotakin kysyttävää teiltä eilisestä ensi-illasta. Vähän\nennen kun Goomerin humalainen seurue tunkeutui näyttämölle, rouva\nMurole kuiskasi teille jotakin. Se ei ilmeisesti kuulunut hänen\nosaansa, koska te silmäsitte häneen hätääntyneenä. Haluamme tietää,\nmitä hän sanoi teille.\n\nNäyttelijän vanhat, ryppyiset kasvot olivat alkaneet vavahdella. Hän\nnyökytteli päätään ja lipoi huuliaan, ennen kuin vastasi. Ahvenistolle\nhän osoitti sanansa:\n\n— Niinpä niin. Arvelinkin tässä juuri, pitäisikö minun lähteä teille\nkertomaan siitä. Viime yönä se jotenkin jäi minulta silloin, kun\ntiedustitte kaikenlaista. Koetinhan minä vastata suoraan. Mutta kun te\nette kysynyt nimenomaan tätä, niin...\n\nHän katsoi räpyttelevin silmin pyytävästi rikospoliisin päällikköön.\nTämä vastasi hänen sanattomaan rukoukseensa hyväntahtoisesti:\n\n— Eipä sillä väliä. Taisin tulla muutenkin vaivanneeksi teitä\nenemmän kuin tarpeeksi. Voin kertoa teille, että tämänpäiväisessä\nruumiinavauksessa ei ilmennyt mitään epäiltävää. Lääkärien yhteinen\nloppupäätelmä on: sydänhalvaus.\n\n— Ah, Luojan kiitos!\n\nÄäretön huojennus kuvastui Harjavan koko olennossa. Hänen ryhtinsäkin\nkohentui.\n\n— Luojan kiitos! hän toisti. — Se oli siis vain Airan tuttua\nluulotautia.\n\n— Mitä hän kuiskasi teille? Rauta tiukkasi.\n\nNäyttelijä silmäsi häneen kuin tungettelevaan sivulliseen. Hän taipui\nsentään vastaamaan:\n\n— Nyt voin jo hymyillä noille hänen sanoilleen. Mutta silloin ne\ntäyttivät minut kauhulla. Hän huohotti: »Hän on myrkyttänyt minut.\nKäsiäni pistelee oudosti ja sisälläni polttaa.»\n\nPoliisimies havahtui hetkeksi jälleen Ahvenistossa. Hän tiedusti:\n\n— Jos kerran pelästyitte noista sanoista, niin miksette keskeyttänyt\nnäyttelemistä? Päinvastoin työnsitte hänet hetkistä myöhemmin niin\nrajusti luotanne, että tavalliselta ihmiseltä olisi katkennut ainakin\npari raajaa, ellei selkärankakin.\n\nHarjava katsoi häneen ällistyneenä.\n\n— Keskeyttänyt? Ei sellaista näyttämöllä niin vain tehdä. Sitä paitsi\nAira itse palasi seuraavassa hetkessä osaansa. Enkä minä työntänyt\nhäntä rajusti, kuten väitätte. Tuskin kämmenelläni koskin häneen. Aira\nitse heittäytyi selälleen.\n\nRikospoliisin päällikkö nyökkäsi. Tuollaisesta tempusta hän oli\nedellisenä iltayönä kuullut monilta näyttelijöiltä.\n\nRauta puuttui taas puheeseen:\n\n— Mitä tarkoititte äskeisillä sanoillanne, että »se oli siis vain Airan\ntuttua luulotautia»? Onko hän ennenkin väittänyt tai vihjaissut jonkun\naikovan myrkyttää hänet?\n\n— Ei, Harjava torjui, — ei sitä. Mutta muuten hän oli aika luulevainen.\nMilloin hän valitti ompelijattarien tahallaan leikanneen hänen pukunsa\nväärin, jottei hänen kaunis vartalonsa pääsisi täysiin oikeuksiinsa.\nMilloin hän kuiskutteli jokaiselle vastaantulijalle sen tai tämän\nnäyttelijättären himoitsevan sitä tai tätä hänen osaansa ja vehkeilevän\nhäntä vastaan, Jos jossakin lehtiarvostelussa ei suitsutettu hänelle\nkylliksi, hänellä oli heti selitys valmiina: arvostelija kantoi hänelle\nmuka kaunaa siitä, ettei hän viime kutsuissa ollut suvainnut vastata\ntämän tervehdykseen. Ja sen sellaista. Minä puolestani pidin Airasta ja\ntulin hänen kanssaan hyvin toimeen. Mutta myönnän hänen joskus käyneen\nhermoille.\n\n— Onko teillä aavistusta, Rauta kysyi vielä, — ketä rouva Murole olisi\nsaattanut tarkoittaa sanoillaan: »Hän on myrkyttänyt minut»?\n\n— Ei, ei edes kaukaisinta. Sehän oli sitä paitsi pelkkä kauhea\nkuvitelma Airan puolelta, koska hän — kuten nyt tiedetään — kuoli\nsydänhalvaukseen... Luulenpa pelkästä helpotuksesta ottavani vielä\nyhden grogin. Tekevätkö herrat minulle seuraa?\n\nToverukset kieltäytyivät. Kun he jättivät näyttelijän lasin ääreen,\ntämä oli paljon paremmalla tuulella kuin heidän tullessaan.\n\nKadulla Rauta virkkoi:\n\n— Vien sinut perille asti.\n\nHän ei kuitenkaan käynnistänyt autoa heti, vaan tiukkasi:\n\n— Mitä nyt sanot?\n\nAhvenisto huokasi raskaasti.\n\n— En mitään sen sokin jälkeen, minkä puhelimessa sain, hän murisi. —\nSydänhalvaus! Vähältä piti, etten itse päässyt silloin samasta onnesta\nosalliseksi.\n\n— Et siis anna mitään arvoa rouva Muroleen viimeisille sanoille?\n\n— Kuulithan Harjavan lausunnon hänestä. Luulosairas!\n\nRauta pani auton käyntiin. Kun he pyörsivät Kluuvikadulle, hän ilmoitti:\n\n— Niinpä minä jatkan yksin.\n\n— Sinä! Mitä tekemistä sinulla on ylipäänsä koko asian kanssa?\n\n— Rouva Murole oli pinttynyt heroinisti. Siinä on perustetta minulle\nkyllin. Toivon tätä tietä pääseväni huumausaineliigan jäljille.\n\nKäännyttiin Aleksanterinkadulle. Rikospoliisin päällikkö naurahti\nvälinpitämättömästi.\n\n— Sinä kuvitelminesi suurestakin apajasta! Mutta jatka sinä vain. Voin\navustaa lähettämällä sinulle postissa ja kauniisti pumpuliin käärittynä\nsen marijuanasavukkeen, jonka löysit näyttelijättären käsilaukusta.\nSaatat pyöritellä sitä etsiessäsi syntyjä syviä tuon luulosairaan\nnaisihmisen sanoista: »Hän on myrkyttänyt minut.» Minulla oli, muuten,\nkaukaisessa nuoruudessani suomen kielen opettaja, joka valitti\nrikkaaksi kehutussa äidinkielessämme erästä köyhyyden osoitusta.\n\nHe joutuivat Unioninkadun kulmauksessa odottamaan raitiovaunujen\nvuoksi. Sörnäisistä tulossa oleva ykkönen oli juuri kääntymässä\nKauppatorille päin. Aleksanterinkatua pitkin saapunut kolmonen työntyi\nheti sen jälkeen. Ahvenisto jatkoi rauhassa:\n\n— Ruotsalaisilla, joiden kieltä ei totisesti voi sanoa rikkaaksi,\non sentään varastossaan »ham ja »hom, niin opettajamme marisi.\nEnglantilaisilla on »As» ja »she». Saksalaisilla »er» ja »sie». Et\ncetera, käyttääkseni vieressä olevan vanhan yliopistomme kunniaksi\nmuinaisten roomalaisten jaloa kieltä. Lehtorimme mieliajatus oli, että\nsuomessa »hän» rajoitettaisiin vain miessukupuolta tarkoittavaksi ja\nnaisesta sanottaisiin »hön».\n\nCadillac pääsi lähtemään liikkeelle. Hän pakisi edelleen:\n\n— Jos tosiaan aiot ruveta penkomaan juttua tuosta hassahtaneen\nnaisen yhdestä lauseesta lähtien, niin puolesta urakasta säästyisit,\nmikäli kielimiestemme johtajat — nuo suomen kielen vaikeaksi\ntekemisen teknikot — olisivat ajaneet lävitse lehtorimme suuren\nuudistusajatuksen. Silloin voisit, murhaajaa etsiessäsi, keskittyä\nvain joko Aira-rouvan lukuisiin kadehtijattariin taikka häneen\nkyllästyneisiin rakastajiin.\n\nRikospoliisin päällikkö oli tapansa mukaan ihastunut omaan\ntarinointiinsa. Tyytyväisenä hän hörähteli vääntäytyessään autosta.\nKäsi ojossa hän kysäisi sentään vielä:\n\n— Onko salaisuus, minne tuulimyllyritarimme nyt suuntaa tiensä?\n\nRauta vastasi tyynesti:\n\n— Farmakologisen laitoksen prefektin luo.\n\n— Hyvä, ettet vaadi minua mukaasi, saamaan toistamiseen nokalleni,\nAhvenisto hymähti. — Mutta tule vasta aamulla kertomaan minulle. Tänä\niltana aion painua aikaisin pehkuihin. Hyvin nukutun yön jälkeen olen\nvalmis sulkemaan lämpimään ja lohduttavaan sedän syliini sinut, kun\nsaavut nyyhkien: Se oli sydänhalvaus!\n\n\n\n\nViides luku.\n\nMYRKKYÄ!\n\n\nProfessori Kärhämä katsoi työpöytänsä takaa kiinnostuneena vieraaseensa.\n\n— Vai niin, Rauta, sinä olet siis jälleen sotapolulla, niin sanoakseni.\nMe täällä farmakologisella laitoksellakin olemme saaneet viralliselta\ntaholta määräyksen antaa sinulle apua, jos sitä tarvitset. Suuret\nherrat tuntuvat olevan kovin suopeita sinua kohtaan. Et suinkaan ole\nheittäytynyt poliittiseen peliin?\n\n— En toki, en ainakaan nykyisten suhdanteiden vallitessa, vieras\nnaurahti. — Niskani on syntymästäni saakka ollut huolestuttavan\njäykkä kumartamiseen. Mutta viranomaisetkin alkavat olla huolissaan\nhuumausainekauppiaiden toiminnan ulottumisesta maahamme. Minä\npuolestani tutkin sitä erään yksityisen laskuun. Siinä koko salaisuus.\n\nKärhämä nyökkäili. Hänellä oli vaikuttava pää, jota ei helposti\nunohtanut sen kerran nähtyään. Lempeäilmeiset, siniset silmät olivat\nsyvällä, tuuheiden, yhteenkasvaneiden kulmakarvojen varjostamina.\nHienosti kaartuva nenä ja herkkä suu jäivät jollakin tavoin leveän\nja harvinaisen korkean otsan varjoon. Vähän väliä hän haroi kapealla\nkädellään mustaa, tuuheaa tukkaansa.\n\n— Sinä et ole siis tyytyväinen ruumiinavauksen tulokseen, hän hymähti.\n— Oikeuslääketieteellisen laitoksen pojat ovat taitavia. Et kai epäile\nsitä?\n\nRauta liikahti hermostuneesti tuolissaan.\n\n— En aseta lainkaan heidän pätevyyttään ammatissaan epäilyksen\nalaiseksi, hän virkkoi. — Pelkkä ruumiinavaus ei kuitenkaan voi\nilmaista kaikkea. Täytyy olla myrkkyjä, tappaviakin, jotka eivät tule\nilmi sillä. Vaikka olen pelkkä maallikko, olen lukenut yhtä ja toista.\n\nProfessori myönsi lauhkeasti:\n\n— Sellaisia myrkkyjä on. Siinä olet oikeassa.\n\nHän vajosi mietteisiinsä. Sitten hän äkisti nosti päätään ja kysäisi:\n\n— Mitä kerroitkaan tuon naisen sanoneen viimeksi?\n\n— »Hän on myrkyttänyt minut.»\n\nKärhämä hymähti.\n\n— Ymmärrän, että ne sanat olivat sinulle tärkeimmät. Minulle lääkärinä\nne sen sijaan eivät ilmaise mitään. Mutta hän jatkoi vielä, ellen\nmuista aivan väärin selostustasi.\n\n— Hän lisäsi: »Käsiäni pistelee oudosti ja sisälläni polttaa.»\n\nProfessori tuijotti hetken ulos ikkunasta.\n\n— »Sisälläni polttaa», hän toisti puoliääneen. — Miten surkean\nepämääräisesti ihmiset tavallisesti kuvaavat kipujaan! Lääkärien\ntoiminta olisi paljon helpompaa, jos potilaat olisivat täsmällisempiä.\n\nHän hymyili avoimesti vieraansa kärsimättömälle ilmeelle.\n\n— Se seikka ei tällä hetkellä jaksane kiinnostaa sinua, hän jatkoi.\n— »Käsiäni pistelee oudosti,» niinhän kerroit hänen myös sanoneen.\nSe on mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista. Se antaa aihetta\najattelemiseen. Ehkäpä et sittenkään ole lähtenyt taisteluun pelkkiä\ntuulimyllyjä vastaan, vai miten tuo poliisiystäväsi vihjaisi. Etkö\nmaininnut epäileväsi, että myrkky oli sekoitettu vermuttiin?\n\nRauta myönsi innokkaasti:\n\n— Kyllä. Esiintymisiltoinaan rouva Muroleella oli tapana väliajoilla\nottaa kulaus tai pari vermuttia.\n\nKärhämä nousi seisomaan.\n\n— Hyvä, hän virkkoi painokkaasti, — teemme siis biologisen kokeen,\n\n— Sinä otat järjestääksesi sen?\n\n— Otan.\n\n— Mitä luulet...?\n\nProfessorin oikeassa ohimossa suoni paisui. Mutta hän hillitsi itsensä\nsuurenmoisesti. Ääni ei muuttanut väriään, kun hän keskeytti:\n\n— Hyvä veli, minä en _luule_ mitään. Puhun vasta sitten, kun _tiedän_\njotakin.\n\nVieras piti läksytyksen hyvänään. Hänkin oli noussut. Hän kysyi sentään\nvielä:\n\n— Milloin saan tietää tuloksen?\n\n— Sanokaamme huomenna näihin aikoihin.\n\n— Eikö ennemmin?\n\nKärhämä ei voinut olla naurahtamatta.\n\n— Vaaditko meitä työskentelemään korkeapaineen alaisina? No,\nymmärrän asian kiireisyyden. Sinä haluat päästä eteenpäin tästä\nyksityiskohdasta. Hyvä, vanhan toveruutemme vuoksi teen parhaani. Palaa\njoskus illalla. Mitä myöhemmin tulet, sitä vähemmän joudut odottamaan.\nTapaus on kiintoisa, minullekin. Näkemiin.\n\nRauta hakeutui Aleksanterinkadun Colombiaan.\n\nPitkä kahvilasali oli melkein täynnä väkeä hänen tullessaan. Enin osa\noli nuoria ylioppilaita, tyttöjä ja poikia.\n\nAikansa kuluksi hän seurasi hyörinää ympärillään. Kevyin, joustavin\nliikkein sievät tarjoilijattaret liikkuivat lähelle toisiaan ahdettujen\npöytien välitse korjaten tarjottimilleen käytetyt astiat ja ottaen\nvastaan yhä uusia tilauksia. Asiakkaat vaihtuivat nopeasti.\n\nPari huolimattomasti pukeutunutta miestä tuli kahvilan takahuoneesta.\nHornia seurasi heidän kantapäillään.\n\n— Kas, kankaantuhrija, Rauta virkahti. — Paina puuta.\n\nTaiteilija pysähtyi, mutta pudisti päätä.\n\n— En ehdi nyt. Minulla on noiden tovereitteni kanssa eräs liikeasia\nhoidettavana.\n\nHän näytti hyvin tärkeältä, hieman jännittyneeltäkin.\n\n— Vahinko. Olisin vaihtanut pari sanaa kanssasi Oreen ensi-illasta.\n\n— Kamala tapaus, se eilinen.\n\n— Margit sai ainakin sensaatiohalunsa tyydytetyksi. Maalari pudisti\npäätään.\n\n— Se oli liikaa hänelle. Hän odotti saavansa nauraa. Nyt siitä tuli\nitku. Hän on huonolla tuulella tänään.\n\n— Siksi sinä olet siis paennut miesseuraan.\n\nHornia vilkaisi hermostuneena tovereihinsa. Nämä olivat pysähtyneet\npyöröoven luo ja tuijottivat kärsimättöminä häneen.\n\n— Kuule, minun täytyy mennä, hän selitti. — Palaan tuokion kuluttua.\n\nHänen »tuokionsa» osoittautui puolituntiseksi. Mutta sitten hän tuli\nkasvot tyytyväisyydestä loistaen. Rennosti hän istuutui vastapäätä\nRautaa.\n\n— Ei, ei kahvia minulle, hän torjui. — Menen kohta parempien\nliemiruokien ääreen. Pojat painuivat jo edeltä. On taas mukava olla,\nkun ei ole köyhä eikä kipeä.\n\n— Äsken näytitkin sekä köyhältä että kipeältä, toinen huomautti\nhymähtäen.\n\n— Niin, katsos, taiteilija selitti, — tapasin nuo vanhat toverini ihan\nsattumoisin. Totesimme itsekunkin olevan »auki». Kaivamalla oikein\ntarkkaan taskumme pohjia saimme yhteisesti kokoon niin paljon, että\nvoimme tulla tyhjentämään pikku kupit ja lasin ilmaista vettä.\n\n— Aika murheellinen tilanne, Rauta totesi.\n\n— Murheellisia poikia me olimmekin. Siinä surressamme maailman\nkylmyyttä ja kovuutta joku onneksi hoksasi, että onhan vastapäätä suuri\npankki. Siellä on rahaa, ja senhän on määrä kiertää. Niin sitten äsken\npainuimme pankkiin ja teimme aikamoisen vekselin. Mitäs, toverini ovat\ntunnettuja kuvanveistäjiä, ja on minullakin nimeä. Rahat tulivat kuin\nhyllyltä ottaen. Suuntaamme nyt kurssimme erään maalaripariskunnan luo,\njoka on sattumalta pennitön, mutta muuten loistoväkeä. Toinen pojista\nlähti alkoholiliikkeeseen. Toinen meni halliin hankkimaan muonapuolta.\nMinun on määrä pistäytyä tupakkakauppaan.\n\nRauta nauroi.\n\n— Entä Margit? hän kysyi.\n\nHornia kohautti huolettomasti hartioitaan.\n\n— Odottakoon. Tai jos hän lähipäivinä rauhoittuu, niin kaipa hänkin\nlöytää tiensä sinne. Siellä tulee olemaan väkeä enemmälti ja ilo\nkatossa, niin kauan kuin rahat riittävät... Kuule, aikani on nyt\ntavallista kalliimpaa. Oliko sinulla jotakin kysyttävää minulta?\n\n— Juttelit eilen Aira-rouvasta, Oreesta ja Oili-tyttösestä. Tiedätkö\nheistä lisää?\n\nOhimenevä varjo lehahti maalarin tummien kasvojen ylitse.\n\n— En, kunniasanalla, hän vakuutti. — Pumppasin eilisiltana itseni aivan\ntyhjäksi niistä tiedoista. En edes tunne heitä kunnolla. He kuuluvat\nkirjailija- ja näyttelijämaailmoihin, joiden tähtiradat kulkevat\nkaukana meistä. Se, mitä kerroin, oli vain kuulemaani kulkupuhetta.\n\nViime sanoja lausuessaan hän oli jo noussut ja häipyi saman tien.\n\nRauta seurasi mietteliäänä hänen kiireistä lähtöään. Ehkäpä mies ei\ntosiaan tiennyt enempää. Mutta mahdotonta ei ollut sekään, että hän\nsalasi jotakin.\n\nHän totesi harmistuneena, miten vähän aikaa oli loppujen lopuksi\nkulunut. Oli vielä pitkälti iltaan. Hieman haluttomasti hän ajatteli\nläheistä lakiasiaintoimistoaan. Siellä saan sentään muutaman tunnin\nkulumaan, hän ajatteli.\n\nEteistytön kasvot kirkastuivat, kun hän tuli sinne.\n\n— Päivää, pikku Ulla. Kuuluuko tänne uutta?\n\n— Hyvää vain, tuomari. Neiti Meronen on kysellyt tuomaria. Saanko\nilmoittaa hänelle, että tuomari on tullut?\n\n— Sopii mainiosti.\n\nPäästyään omaan huoneeseensa Rauta jäi tuijottamaan kirjoituspöytänsä\nkiiltävää pintaa. Toimettomuus kiusasi häntä. Minä olen huono\nodottamaan, hän totesi, eikä nyt voi muuta kuin odottaa ristissä käsin\nKärhämän kokeiden tulosta.\n\nPitkä, solakka sihteeri ilmestyi pöydän viereen kädessään kirjepinkka.\n\n— Olemme saaneet joukon uusia asioita hoidettavaksi, hän ilmoitti.\n\n— Neiti hyvä, älkää vain vaatiko minua tutkimaan niitä. Jakakaa ne\nvalistuneen harkintanne mukaan tuomaripojillemme. Eikä silläkään ole\nniin kiirettä, ettette ehtisi polttaa savuketta kanssani.\n\nNeiti Meronen istahti hymyillen kirjoituspöydän toisella puolella\nolevaan nojatuoliin. Päällikkö oli siis _sillä_ tuulella. Kiittäen hän\notti vastaan savukkeen.\n\n— Onko yli-insinööri Paatsama soittanut tänne?\n\n— Ei, tyttö ilmoitti. — Eikö tuomaria kiinnosta nyt mikään muu?\n\n— Kyllä vain. Panen mielihyvin merkille, että teillä on uusi kellervä\npusero. Väri sopii mainiosti yhteen punaisen tukkanne kanssa.\n\nVaalea hipiä punehtui hiukan.\n\n— En tarkoittanut sitä.\n\n— Tietysti tarkoititte. Lyön vaikka vetoa, että harkitsitte tarkkaan\nväriyhdistelmää, ennen kuin ostitte tuon puseron.\n\n— Tarkoitin tuomaria ja teidän kiinnostuksenne kohdetta, sihteeri\noikaisi puolittain harmistuneena, puolittain huvittuneena. — Oletteko\npäässyt eteenpäin huumausainejutussa?\n\n— Vain kukonaskelen verran. Aira Murole oli heroinisti.\n\nSihteerin mielessä pyöri kymmenittäin kysymyksiä. Mutta hän tunsi\npäällikkönsä. Tältä ei kannattanut udella. Hän jäi odottamaan esimiehen\njatkavan.\n\n— Itsehillinnästänne ansaitsette täyden kympin, Rauta virkahti.\n— Yhdeksän kymmenestä viehättävän sukupuolenne edustajasta olisi\nhuudahtanut: »Ah!», »Voi!» tai »Onko se mahdollista?» Tunnetteko te\nketään hänen läheisestä seurapiiristään?\n\n— En. Onko tuon suuren näyttelijättären kuolemassa sitten jotakin\nmystillistä? Sanomalehdet mainitsevat hänen saaneen sydänhalvauksen.\n\n— Olen kuullut tuon sanan eilisillasta lähtien niin monesti, että\nse tekee minut melkein sairaaksi. Nuori Paavo Paatsama oli myös\nheroinisti. Huumausaineiden orjat kuolevat joko oman kätensä tai — kuten\nMuroleen tapauksessa kuvittelen — toisen käden kautta.\n\nPaula Merosen vihertävissä silmissä välähti.\n\n— Älkää päästäkö mielikuvitustanne nelistämään, neiti. Toistaiseksi\nminä vain _kuvittelen_ sellaista. Kannattaisikohan kysyä loistavilta\njuristiapulaisiltani, tuntevatko he ketään Aira-rouvan ystävistä?\nTai ei, se olisi turha vaiva. Naimisiin jouduttuaan heidän sekä\nharrastuksensa että seurustelupiirinsä on surkuteltavasti kutistunut.\nMinkä opin siitä saatte, neiti?\n\nSihteeri hymähti.\n\n— Kutistuminen kohtaa ehkä vain miehiä, hän sanoi kevyesti.\n\nRauta rypisti kulmiaan. Hän oli viime aikoina alkanut pelätä\nmenettävänsä mainion sihteerinsä. Hän varoi kuitenkin koskettelemasta\ntuota tulenarkaa asiaa. Sen sijaan hän kysyi:\n\n— Tunnetteko näyttelijätär Sormaalan tai kirjailija Oreen?\n\n— Olen vain lukenut Erik Oreen erään kirjan. Oili Sormaalan sen sijan\ntunnen. Hän oli samalla luokalla koulussa. Hän on nyt toista vuotta\nsiinä teatterissa, minkä tunnustettu primadonna rouva Murole oli. Ei\nkai noilla kahdella voi olla sen kummempaa kosketusta keskenään?\n\n— He rakastivat samaa miestä. Kirjailija Oretta. Luokkatoverinne voitti\nsiinä kilpailussa. Sellaista se on, nuoruus on voitokas.\n\nNeiti Merosen ääni vapisi hieman, kun hän tiedusti:\n\n— Tuomari, ettehän luule Oililla olleen mitään osuutta rouva Muroleen\nkuolemaan?\n\nRauta sivuutti tuon kysymyksen ja virkkoi:\n\n— Tekisitte minulle suuren palveluksen, neiti, jos menisitte tapaamaan\nhäntä. En pyydä teiltä muuta kuin tiedon, millä mielellä hän on.\n\nSihteeri vilkaisi merkitsevästi kädessään olevaan kirjepinkkaan.\n\n— Nuo voitte jakaa käden käänteessä, mies huomautti. — Sitten teillä on\naikaa keskittyä neiti Sormaalan tavoittamiseen. Ellei hän ole kotonaan\ntai teatterissa, niin yrittäkää Oreen luota.\n\nPaula Meronen nyökkäsi ja nousi. Hänen kauniit kasvonsa olivat hyvin\ntotiset.\n\nPäivällisellä Rauta oli äänetön ja sulkeutunut. Lasten iloinen\nrupattelu tyrehtyi vähitellen. He katsoivat kysyvästi äitiinsä. Inkeri\npudisti heille varoittavasti päätään.\n\nYlhäällä lastenhuoneessa pikku Marja kysyi peitellessään nukkeaan:\n\n— Mikä isiä vaivaa?\n\nMartti silmäsi häneen läksykirjastaan vastatessaan:\n\n— Hänhän on tuollainen, mahdoton, kun hänen on pakko toimetonna odottaa\ntietoja.\n\n— Mitä tietoja?\n\n— Joku on kai taas tappanut jonkun, iso veli selitti mahdikkaasti. —\nÄlä sinä kysele niitä asioita. Olet vielä liian pieni ymmärtääksesi.\n\nSamaan aikaan Inkeri tuli kahvitarjottimineen työhuoneeseen, jota hänen\nmiehensä mitteli rauhattomana.\n\n— Saako olla? Tämä on varmasti riittävän väkevää. Keitin sen itse.\n\nRaudan otsa silisi. Hän laski jopa leikkiä:\n\n— Oletko varma, ettei Mari nähnyt, miten paljon jauhoja panit pannuun?\nMuuten hän ryntää pian tänne pitämään saarnaansa tuhlauksesta. Mehän\nelämme hänen mielestään niin, että minulta jää lapsille ainoastaan\nknalli ja kävelykeppi perinnöksi.\n\nKun ensimmäiset kupilliset oli juotu, vaimo virkahti:\n\n— Kerrohan nyt, mitä uutta.\n\n— Sitä on vähän. Ehdin mainiosti ottaa vielä tilkkasen kahvia, mies\nsanoi. — Se on todella ensiluokkaista.\n\nSitten hän aloitti päivän tapausten kuvaamisen. Lopetettuaan hän lisäsi:\n\n— Toivottavasti et pane pahaksesi, että kotiin tultuani olin niin\nlyhytsanainen.\n\nInkeri nauroi helakasti.\n\n— Sinä iso, tyhmä poika! Jo siihen aikaan, kun minä muodostin\naloittelevan lakiasiaintoimistosi koko henkilökunnan, opin vaistoamaan\nmielesi liikkeet. Enkä sen jälkeen ole aivan turhaan ollut alun\ntoistakymmentä vuotta naimisissa kanssasi. Tiedän tarkalleen, mitä\nnytkin ajattelet. Maksaisit paljon, jos olisi jo iltamyöhä ja voisit\nhuristaa professori Kärhämän luo.\n\n— Aika paljon, Rauta myönsi.\n\nHitaasti matavat tunnit kuluvat sentään. Kello oli 22, kun Cadillac\npysähtyi farmakologisen laitoksen eteen.\n\nMuuan assistentti opasti vieraan professorin huoneeseen ja ilmoitti\ntämän saapuvan ennen pitkää.\n\nRauta ehti kuitenkin tutkia pari lääketieteellistä aikakauskirjaa\nkannesta kanteen odotusaikanaan. Viimein Kärhämä tuli. Hän vaikutti\nrasittuneelta, mutta hyväntuuliselta.\n\n— Tätä voinee sanoa kelpo työpäiväksi, hän totesi vilkaistessaan\nkelloon ja painuessaan työpöytänsä ääreen.\n\nKun vieras pysyi vaiti, professori jatkoi:\n\n— Sinä et ole juttutuulella. Ymmärrän. Mennään siis asiaan. Jätän\nsyrjään tutkimusvaikeutemme, koska ne eivät kiinnosta nyt sinua.\nLopputulos on selvä: Aira Murole _on_ saanut tai ottanut myrkkyä.\n\nRauta kuohahti syvään. Mutta hän ei sanonut mitään. Nyt voin\nkärsivällisesti odottaa jatkoa, hän tuumi.\n\n— Se on ehdottoman varmaa, Kärhämä vahvisti haroen mustaa tukkaansa. —\nSuorittamassamme sammakkokokeessa ilmeni, että ruumiissa on runsaasti\n_tinctura aconitia_.\n\nHämmästyneenä vieras toisti:\n\n— _Tinctura aconitia_! Onko se jotakin syöpäläismyrkkyä?\n\n— Ei, vaan muinaisina aikoina käytettyä nuolimyrkkyä, professori\nvastasi. — Se on vallan klassillinen tappokeino; sillä väitetään m.m.\nAgrippinan myrkyttäneen puolisonsa, keisari Claudiuksen... Meillä sitä\non sekoitettu linjamentteihin ja yskänlääkkeisiinkin, mutta ei enää,\nkoska se on erittäin vaarallista myrkkyä.\n\n— Miksi sanoit, että Aira-rouva on saanut tai _ottanut_ myrkkyä?\nItsemurha on tässä tapauksessa kaiken uskottavuuden ulkopuolella!\n\nKärhämä hymyili.\n\n— Älä kiihdy, veli hyvä. Minä en kuvittele mitään. Olen todennut\nruumiissa tappavan annoksen _tinctura aconitia_. Se on voinut joutua\nsinne ainoastaan siten, että joko asianomainen itse tahi joku muu\non, vahingossa tai tarkoituksellisesti, sekoittanut myrkyn juomaan.\nMikä näistä neljästä mahdollisuudesta lopulta on oikea, se on sinun\ntai jonkun muun — mutta ei missään tapauksessa minun — asia saada\nselvitetyksi.\n\n— Siinä olet aivan oikeassa, Rauta virkkoi lauhkeasti. — Olen sinulle\nsuuressa kiitollisuuden velassa. Mutta minun on vielä vaivattava sinua\nhieman. Onko tuo kirottu myrkky siis niin hajutonta ja mautonta, ettei\nrouva Murole juodessaan voinut havaita mitään epäilyttävää?\n\n— Jos joku kaataa lasiisi puolet vermuttia ja puolet _tinctura\naconitia_, saat olla varsin epäluuloinen huomataksesi mitään, ennen\nkuin tappava myrkky aloittaa, työnsä sisälläsi.\n\n— Onneksi en milloinkaan juo vermuttia. Onko tuollainen kuolema hyvin\ntuskallinen?\n\nProfessori kohautti epämääräisesti hartioitaan.\n\n— Kuolinkamppailu on joka tapauksessa lyhyt, hän lausui. — Tunnet ensin\npistelyä käsissäsi. Ihmettelet sitä tai ehkä säikähdätkin. Mutta teitpä\nkumpaa tahansa, vähemmässä kuin puolessa tunnissa olet ruumis.\n\nRauta kuittasi murahduksella tuon kuvitelman.\n\n— Eikö mainitsemaasi nuolimyrkkyä voida todeta ruumiinavauksessa?\n\n— Ei. Sinun on turha epäillä oikeuslääketieteellisellä laitoksella\nhutiloidun. Ellet olisi saanut päähäsi tulla minun luokseni, myrkky\nolisi jäänyt löytymättä.\n\n— Pyydän sinua antamaan minulle tutkimuksistasi ja niiden\nlopputuloksesta kirjallisen todistuksen. Niin laadittuna, että\ntavallinen poliisimieskin ymmärtää sen.\n\n— _Niin_ olen puhunut nytkin, Kärhämä huomautti hymähtäen. — Lähetän\nlausunnon sinulle huomenna.\n\nIstuessaan jälleen autonsa ohjauspyörän ääressä ja ajaessaan hiljalleen\nkohti Taka-Töölöä Rauta ajatteli murhaajaa. Mistä tuo mies — tai\nnainen — oli mahtanut keksiä _tinctura aconitin_? Tavallisesti\nmyrkytysmurhissa käytetään arsenikkia, se kun on melkein hajuton ja\nmauton. Sen olisi luullut kelpaavan nytkin, koska murhaaja saattoi\notaksua Aira Muroleen yleisesti tiedossa olleen sydänvian vuoksi\nepäilyksiä hänen kuolemansa yhteydessä tuskin heräävän. Hän oli\nkuitenkin ollut peräti varovainen ja valinnut sellaisen myrkyn, jota\nhänen laskelmissa mukaan ottamassaan pahimmassakaan tapauksessa —\nruumiinavauksessa — ei pystyttäisi toteamaan. Hän oli ollut ovela ja\nuskoi tekonsa jäävän ainaisesti salaan. Ehkäpä hän oli jo kuullut\nAhveniston aikaansaamasta tutkimuksesta ja sen kielteisestä tuloksesta,\njolle hän oli kai tyytyväisenä nauranut. Rauta puolestaan oli\nvarmistautunut farmakologisella laitoksella suoritettujen kokeiden\nehdottomasta salassapysymisestä.\n\nOli jo paljon ohi puolenyön, kun hän pysäytti Cadillacin talonsa\nedustalle. Hän harppoi pihamaan poikki ja nousi kiireesti portaat.\nTyöhuoneen kaikki valot paloivat. Se oli merkki, että jotakin oli\ntapahtunut.\n\nKuultuaan ulko-oven avautuvan Inkeri juoksi miestään vastaan eteiseen.\n\n— Neiti Sormaala on jo kahdesti soittanut. Hän tuntui olevan hyvin\nhädissään. Asiaansa hän ei suostunut minulle ilmoittamaan. Hän pyysi\nsinua ottamaan yhteyden Oreen kotiin.\n\nRauta riensi puhelimeen.\n\nNyyhkyttäen tyttö sai sanotuksi:\n\n— Voi, tuomari! Tulkaa tänne!\n\n— Olen muutaman minuutin kuluttua talon edustalla.\n\nInkeriin kääntyen mies määräsi:\n\n— Heitä takki yllesi ja lähde mukaan! Siellä on ilmeisesti piru\nmerrassa.\n\nKun auto porhalsi vauhtiin, vaimo kysyi:\n\n— Mitä professori Kärhämä sanoi?\n\n— Että Aira Murole tapettiin samalla myrkyllä kuin keisari Claudius\npari vuosituhatta sitten.\n\nInkeriltä pääsi valittava huudahdus.\n\nKojelaudasta heijastuvassa valossa hän näki miehen otsan olevan syvissä\nrypyissä.\n\n— Vieläkö muuta? hän tiedusti huolestuneena.\n\n— Tämä Sormaalan soitto on enemmän kuin yllättävä. Kuulosti siltä kuin\ntyttö olisi aivan raiteiltaan.\n\nEnempää ei puhuttu koko matkalla. Rauta ajoi tavallista lujempaa\nvauhtia. Kadut sillä puolen kaupunkia olivat tyhjät sekä ajoneuvoista\nettä jalankulkijoista.\n\nTemppeliaukion sivuutettuaan Rauta pysäytti auton.\n\nVarjomainen olento oli odottamassa heitä kadulla.\n\nPorraskäytävän valaistuksessa häntä oli vaikea tuntea näyttelijätär\nOili Sormaalaksi. Kasvot olivat itkusta paisuneet.\n\nHän kopeloi kuin sokea erästä ensimmäisen kerroksen ovea löytämättä\nlukkoa.\n\n— Minä... minä halusin hälyttää lääkärin, kun... kun se alkoi, hän\nänkytti. — Mutta... Erik sanoi: »Soita tuomari Rauta tänne,» Ja nyt...\nnyt kaikki on... myöhäistä.\n\nHän purskahti rajuun itkuun ja olisi kaatunut, ellei Inkeri olisi\nkiirehtinyt tukemaan häntä.\n\nRauta otti avaimen tytön hervottomasta kädestä ja avasi oven. Hän\nharppusi ahtaan eteisen poikki huoneeseen ja saman tien leposohvan luo.\n\nKirjailija Ore makasi siinä täysissä pukeissa. Oili Sormaala oli\nväittänyt, että kaikki oli myöhäistä. Silmäys makaajaan riitti\ntodistamaan tytön olleen oikeassa. Ore oli kuollut.\n\nRauta istahti raskaasti pienen pöydän ääreen, jolla oli kirjoituskone\nja pinoittain paperiliuskoja. Vanha Smith Premier, hän totesi\nkoneellisesti ajatusten jauhaessa aivan muuta.\n\nInkeri ilmestyi kynnykselle. Tekemättä turhia kysymyksiä hän virkkoi\nasiallisesti:\n\n— Oili rupesi voimaan pahoin. Talutin hänet pesuhuoneeseen.\n\nMies nyökkäsi.\n\n— Koeta saada hänet virkistymään. Haluan kuulla häneltä, mitä täällä on\ntapahtunut. Sitten sinä saat viedä hänet kotiinsa autolla.\n\nJälleen yksin jäätyään hän antoi katseensa kiertää huonetta.\nKertoessaan asunnostaan Ore oli eilen torjunut pilkallisesti ajatuksen,\nettä Aira Murole olisi suostunut asumaan tässä »luolassa». Köyhältä ja\nsynkältä huone näyttikin. Leposohva oli ainoa mukava istuinpaikka. Sen\npääpuolessa oli matala jakkara ja sillä lasi ja pullo.\n\nTuon pullon Rauta oli huomannut heti. Hän tuijotti siihen synkkänä.\nSe oli selvästi unkarilaista perua. Rouva Eippo oli kertonut Aira\nMuroleen punakirjavasta, litteästä pullosta, josta hän esiintyessään\notti väliajoilla kulauksen tai pari vermuttia. Murhenäytelmän jälkeen\nAhvenisto oli tehnyt kaikkensa löytääkseen unkarilaispullon. Tuossa se\nnyt oli, arvattavasti Oreen tyhjentämänä, ja hänkin oli kuollut!\n\nRauta pudisti päätään. Ei kannattanut pohtia, oliko tällä kertaa\nkysymyksessä murha, onnettomuus vai itsemurha. Ne olivat kaikki yhtä\nmahdolliset. Onneksi Oili Sormaala oli ollut täällä. Tytön kertomus\noli nyt erinomaisen tärkeä. Jos Ore olisi ollut yksin ja hänet olisi\naamulla löydetty ruumiina leposohvaltaan, olisi ollut mahdotonta\nselvittää, mitä täällä oli tapahtunut.\n\nInkeri ja Oili tulivat huoneeseen. Tytössä oli tänä lyhyenä väliaikana\ntapahtunut suuri muutos. Hän ei muistuttanut enää paljoakaan sitä\nluhistumaisillaan olevaa ihmisparkaa, joka oli odottanut heitä kadulla.\nHän ei ole turhan vuoksi näyttelijätär, Rauta totesi. Tuokioksi hänen\nmieleensä nousi epäilys, kumpi hahmo oli aito ja kumpi näytelty:\näskeinen epätoivoinen tyttö vai tämä hillitty nainen. Hän karkoitti\nkuitenkin saman tien epäilyksen turhana. Neiti Sormaala oli peseytynyt\nja kammannut hiuksensa. Hänen kasvonsa olivat puuteroidut, huulten\npunaa oli parannettu. Hän istahti suorana ja ulkonaisesti tyynenä\nlähimmälle tuolille. Mutta ruskeat silmät olivat yhä itkusta punaiset\nja sylissä olevat kädet niin lujasti nyrkkiin puristetut, että rystyset\nhohtivat valkeina.\n\n— Kertokaahan nyt, neiti. Kaikki.\n\nTyttö nyökkäsi. Yksitoikkoisella, pingotetulla äänellä hän alkoi:\n\n— Lähdin teatterista kello 14. Tämänpäiväinen lukuharjoitus oli\nperuutettu. Tunnelma oli siellä kauhea. Ei kukaan puhunut juuri mitään.\nIstuttiin vain. Sana »murha» tuntui leijailevan ilmassa. Kaikki\nepäilivät kai toisiaan osallisuudesta siihen. Vihdoin Aarne Harjava\ntuli sinne. Hän nauroi leveästi meidän murjotuksellemme. Hän kerskui\ntavanneensa Ala-Helsingissä rikospoliisin päällikön ja teidät, tuomari.\nUutinen ruumiinavauksen tuloksesta laukaisi tunnelman. Kaikki alkoivat\npuhua yhteen ääneen. Pelkästä helpotuksesta näytti unohtuvan sekin,\nettä Aira Murole oli joka tapauksessa kuollut. Naurettiinkin. Minä\nlähdin sieltä. Kiirehdin tänne kertomaan Erikille suuren uutisen.\n\nKun hän keskeytti, Rauta tiedusti:\n\n— Miten hän suhtautui siihen?\n\n— Hän vain nyökkäsi välinpitämättömästi kirjoituskoneensa äärestä.\nSeuraavassa hetkessä hän oli unohtanut kai minun läsnäolonikin.\nHän on viime viikkoina kirjoittanut yöt läpeensä suurta romaaniaan\nnuijasodasta. Minä hiivin varpaisillani keittokomeroon ja ryhdyin\ntutkimaan, mitä voisin valmistaa päivälliseksi. Juoksin välillä parissa\nmyymälässä. Kello 17 sain houkutelluksi Erikin ruokapöytään. Silloin\nhän kysyi, mitä olin »touhottanut» Airasta. Kerroin sen uudelleen. »Se\non aika pettymys Raudalle,» hän hymähti. Sitten hän rupesi vuolaasti\npuhumaan Jaakko Ilkasta ja muista nuijapäälliköistä. Kuten tavallista,\nhän ei paljoa perustanut keittämästäni ruoasta. Äkisti hän syöksähti\npöydästä kirjoituskoneensa ääreen ja alkoi kiivaasti naputtaa.\n\nAitoa Oretta, kuunteleva mies tuumi. Juuri noin saattoi otaksua hänen\nkäyttäytyneen. Hänen välinpitämättömyytensä tytön kertomaa uutista\nkohtaan tuntui osoittavan, ettei hänellä ollut mitään tekemistä\nentisen rakastajattarensa murhan kanssa. Mies, jolla oli Oreen hermot,\nei syyllisenä olisi parhaalla tahdollakaan osannut näytellä niin\nvälinpitämätöntä.\n\nOili Sormaala vilkaisi kuulustelijaansa ja kysäisi:\n\n— Ehkä minä kerron liian yksityiskohtaisesti?\n\n— Ette lainkaan. Jatkakaa samaan tapaan.\n\n— Pesin astiat niin hiljaa kuin suinkin. Sitten istahdin leposohvalle\nparsimaan Erikin sukkia. Äkkiä puhelin soi. »Kuka hitto?» Erik\nkarjaisi ja syöksyi vastaamaan. Ojentaessaan myrtyneenä kuulotorven\nminulle hän sähisi: »Joko Helsingin puhelinlaitoskin tietää sinun\nmajailevan täällä?» Soittaja oli muuan entinen luokkatoverini, jota\nen ole tavannut ainakaan pariin vuoteen. Koetin lopettaa puhelun\nniin lyhyeen kuin suinkin. Mutta Erikin työtuuli näytti kaikonneen.\n»Kuka se penteleen akkaihminen oli ja mitä hän sinusta tahtoi?» hän\nkiukutteli. Kerroin Paula Merosen, lapsuusaikaisen ystävättäreni,\nsoittaneen ja luvanneeni tavata hänet Fazerilla. »Entäs minun kahvini?»\nhän muistutti. »En voi kirjoittaa enää tavuakaan, ellen saa kahvia.»\nSelitin sen olevan valmista ja odottavan vain häntä. »Mene sitten,\nmene!» hän kivahti. »Mutta älä viivy koko iäisyyttä!» Minä lähdin.\nMutta... älkää luulko, tuomari, meillä aina olleen samanlaista. Erik\noli väliin hurmaavan hyväntuulinen. Silloin hän nauroi ja laski leikkiä.\n\nRauta nyökkäsi. Itsekseen hän kuitenkin ajatteli noiden hyväntuulen\nja leikinlaskun hetkien olleen kai harvoja. Se kuva, minkä hän oli\nnyt saanut yhdyselämästä tässä asumuksessa, sopi hyvin yhteen hänen\nkäsityksensä kanssa Oreen luonteesta. Kumma, että Aira Murole ja hänen\njälkeensä Oili Sormaala olivat voineet kiihkeästi rakastaa moista\nitsekeskeistä tyrannia. Mutta sellainen naissydän on, hän päätteli.\n\nNeiti Meronen oli siis tavoittanut Oilin, ja tytöt olivat istuneet\nyhdessä iltaa. Muistaessaan tyylikkään sihteerinsä Rauta ei voinut olla\nhymähtämättä kirjailijan tästä käyttämälle »akkaihminen»-nimitykselle.\n\n— Palasin tänne vasta kello 23:n maissa, näyttelijätär jatkoi.\n— Erik oli pahimmalla tuulellaan. Hän ravasi edestakaisin kuin\nhäkkiin suljettu villieläin. Minun iloiset kasvoni lisäsivät hänen\närtymystään. Hän työnsi minut rajusti luotaan ja huusi: »Missä sinä\nolet viivytellyt? Täällä minä olen saanut olla yksikseni ja odottaa\niltakahviani! Sinä olet pilannut minulta koko työpäivän!» Tarjouduin\nkeittämään heti kahvia. Hän torjui sen kiroten. »Vai kahvia? Itse olet\ntyttöystäväsi kanssa juonut tietysti viiniä ja likööriä! Minä tahdon\nviinaa! Mene ostamaan sitä! Mene, mene! Kyllä joltakin kadulta trokarin\nlöydät!» Kieltäydyin jyrkästi lähtemästä keskellä yötä sellaiselle\nasialle. Voi, miksi kieltäydyinkään! Jos olisin totellut häntä, tätä\nkaikkea kauheaa ei olisi tapahtunut.\n\nKyynelet ryöstäytyivät jälleen esiin. Hän käännähti puolittain poispäin\nja nyyhkytti rajusti.\n\nInkeri riensi hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen vavahtelevien\nolkapäittensä ympäri.\n\n— Älkää syyttäkö itseänne, neiti, hän kuiskasi rauhoittavasti. — Teillä\nei ole mitään aihetta surra kieltäytymistänne. Tuo vaatimushan oli\nraaka. Koettakaa tyyntyä, tyyntyä...\n\nHän puheli kuin lapselle, joka itkee ensimmäistä suurta suruaan.\nVähitellen tytön nyyhkytykset harvenivat ja lakkasivat. Hän otti\nvastaan Inkerin tarjoaman nenäliinan ja pyyhki silmiään ja poskiaan.\nKesti kuitenkin vielä pitkän tovin, ennen kuin hän luotti ääneensä niin\npaljon, että uskaltautui puhumaan.\n\n— Suokaa anteeksi, tuomari.\n\n— Ymmärrän teidät hyvin, Rauta virkkoi hiljaa.\n\nKiitollinen, valju hymy vilahti tytön huulilla kadotakseen heti. Hän\nkaivoi käsilaukustaan peilin ja puuterin ja sipaisi huiskulla poskiaan.\n\n— Erik oli raivoissaan minulle. Hetken pelkäsin hänen heittävän\nminut ovesta ulos. Hän ryhtyi kaivelemaan laatikoltaan ja kaikkia\nnurkkia täällä. »Tässä luolassa täytyy olla tilkka viinaa minulle,»\nhän murisi vihaisesti. »Missä kirotussa se voi olla?» Minä seurasin\nikkunanpieleen painautuneena hänen hurjaa riehumistaan. Ensimmäisen\nkerran kammosin häntä. En uskaltanut hiiskahtaa. Eteisestä kuulin hänen\nriemunkiljahduksensa. Hän tuli sieltä kädessään tuo pullo.\n\nNäyttelijätär viittasi jakkaralla olevaan unkarilaispulloon.\n\n— »Makeaa viiniä itse täynnä sinä et soisi minulle ryyppyäkään,» hän\npauhasi, »mutta hän antaa minulle tämän!» Sain kysytyksi, kuka hän.\n»Aira!» hän huusi. »Hänellä oli parempi sydän kuin sinulla! Sitä\npaitsi hän osasi rakastaa! Sinä olet hänen rinnallaan kuin tietämätön\nalakoululainen, tietämätön ja kylmä!»\n\nOili Sormaalan ääni värisi, kun hän toisti nuo solvaavat sanat. Hänen\nonnistui kuitenkin voittaa mielenliikutuksensa. Matalalla, väliin\nhieman katkeilevalla äänellä hän jatkoi:\n\n— Utelin, mistä hän tiesi pullon Airan omaksi. Hän nauroi remakasti\nvastatessaan: »Enkö sitä tuntisi? Kuinka hitonmoinen häly oli aikoinaan\nmonesti meidän kesken tuosta pullosta! Sen piti olla täynnä, ennen\nkuin hän lähti illalla teatteriin. Täynnä vermuttia. Muuten hänellä ei\nolisi muka ollut onnea matkassaan. Se oli hänen hassuuttaan, ihanaa\nhassuuttaan!» Äkkiä hän pysähtyi miettimään. »Kuinka pirussa tämä on\njoutunut minun sadetakkini taskuun?» hän mutisi. »Takki oli viimeksi\nylläni eilen... Ah, nyt käsitän. Airalla oli unkarilaispullo kädessä\npistäytyessään vähän ennen kuolemaansa johtajan huoneeseen. Ehkä hän\noli aikonut tarjota minulle ryypyn, jos sovinto olisi syntynyt. Kun\nminä käskin hänen painua helvettiin, hän ennen lavalle lähtöään pisti\npullon sadetakkini taskuun. Niin kai se on tapahtunut... Oli miten\ntahansa, niin nyt minä tuon 'sovintoryypyn’ naukkaan!»\n\nEnsimmäisen kerran Rauta keskeytti hänet kysymällä: — Eikö kukaan\nmaininnut teille eilen tuomari Ahveniston kiihkeästi etsineen\nAira-rouvan unkarilaispulloa?\n\nTytön ruskeat silmät olivat kummastusta tulvillaan.\n\n— Ei. Kuulin tuosta pullosta ensimmäisen kerran Erikiltä, kun hän\nheilutti sitä riemastuneena kädessään.\n\nMies nyökkäsi synkkänä. Kokonainen sarja sattumia oli julmasti\nsekaantunut peliin. Niiden ansiosta murhenäytelmä oli paisunut\nkaksinkertaiseksi. Hän arvasi suunnilleen, miten tapahtumat olivat\nedelleen kehittyneet. Mutta oli paras antaa Oilin kertoa loppuun.\n\n— Erik avasi pullon ja haisteli sitä. »Vanhaa kunnon vermuttia!»\nhän ihasteli. »Tyhjennänpä sen Airan muistoksi.» Hän heittäytyi\nselälleen leposohvalle ja nauroi. Minua kauhistutti. Jollakin tavoin\nkaikki oli minusta niin hirvittävää. Rukoilin häntä jättämään\nvermutin. Hän kohottautui kyynärpäittensä varaan ja hohotti. »Sinä\nolet mustasukkainen,» hän huusi, »mustasukkainen kuolleelle! Vai\nkuvitteletko, että tässä on pullotettu sydänhalvaus? Lasi tänne, likka,\nja äkkiä!» Lasi tuli melkein täyteen. Hän siemaisi sen yhdellä kertaa.\nVain pohjanpeitto jäi, kuten näette. Käsitin hänen tahtovan kiusoitella\nminua. Silti minua vihlaisi, kun hän silmänsä ummistaen muisteli: »Hän\nosasi rakastaa, Aira. Ei hän suotta ollut valtion stipendeillä Euroopan\nsuurimmissa taiteen ja elämänilon pesissä!» Samaan tyyliin hän jatkoi\nkauan. Sitten hän alkoi äkisti valittaa: »Käsiäni pistelee, ja minulla\non outo tunne. Tämä on loppu, varmasti loppu!» Silloin hätäännyin ja\njuoksin hänen luokseen. Nähdessäni hänellä olevan tuskia ehdotin, että\nkutsuisin lääkärin. Hän pudisti päätään ja vääntäytyi kyljelleen.\nRahilla olevaan pulloon tuijottaen hän kähisi: »Kutsu Rauta tänne.\nKutsu Rauta. Minä tiedän nyt, miksi Aira kuoli. Soita Raudalle.» Minä\nyritin hälyttää teidät, tuomari. Kahteen kertaan yritin... Ennen kuin\nte viimein soititte tänne, tiesin, että Erik oli kuollut... Voitteko\nte, tuomari, sanoa, miksi hän kuoli?\n\nNäyttelijätär tuijotti kuivin, kysyvin silmin edessään olevaan mieheen.\n\nRauta tiedusti:\n\n— Osaatteko te säilyttää salaisuuden, niin ettette hiisku siitä\nkenellekään?\n\nOili Sormaala nyökkäsi.\n\n— Varmasti.\n\n— He kuolivat molemmat, Aira-rouva ja Erik Ore, siksi että tuo vermutti\non myrkytettyä. Lääkärien erehdys on todettu. Rouva Murole _ei_ kuollut\nsydänhalvaukseen. Vermutissa on puolet myrkkyä. Minä en lepää, ennen\nkuin tuon tuhoisan juoman sekoittaja on paljastettu. Tahdotteko auttaa\nminua siinä, neiti?\n\nNuori näyttelijätär vastasi intohimoisesti:\n\n— Voitte luottaa minuun, tuomari! Ymmärrän, että murhaajaa ei saa\nhälyttää varuilleen. Osaan vaieta. Ja jos on jotakin, millä voin auttaa\nteitä, olen valmis. Mihin tahansa!\n\nÄkkiä hänen itsehillintänsä petti. Hän painoi kädet kasvoilleen ja\npurskahti hillittömään itkuun.\n\nRauta antoi merkin vaimolleen. Inkeri sai autetuksi tytön jaloilleen.\n\n— Minä vien teidät kotiin, hän kuiskasi. — Tarvitsette unta, lapsiparka.\n\nYksin jäätyään Rauta soitti Ahveniston kotiin. Puhelin kilisi pitkään,\nennen kuin tuttu ääni vastasi vihaisena:\n\n— Onko se poliisikomentaja vai ylipoliisipäällikkö?\n\n— Ei, ei liioin sisäasiainministeri eikä tasavallan presidentti. Minä\nvain.\n\n— Sinä, Rauta! Saatpa kiittää likipitäen hengestäsi sitä, että olet\nkätteni ulottuvilta! Enkö sanonut sinulle haluavani tänä yönä nukkua?\nSinä sait luvan häiritä minua vasta aamulla!\n\n— Muistan sen, Ahvenisto. Nyt on kuitenkin tapahtunut kaksi käännettä,\njotka pakottivat minut ajamaan sinut lämpöisestä vuoteestasi\nkesken aamuöisten uniesi. Ensinnäkin: farmakologisella laitoksella\nsuoritettujen kokeiden tuloksena on, että Aira Murole murhattiin.\n_Tinctura aconitilla_, tarkemmin sanoen.\n\n— Älä valehtele! rikospoliisin päällikkö kiivastui, mutta hänen äänensä\noli äkisti muuttanut sävyä.\n\n— Sitä se joka tapauksessa oli. Saat huomenna nähdä professori Kärhämän\nantaman todistuksen siitä. Tuon uutisen olisin kuitenkin voinut säästää\nhuomiseen, aamukahvisi höysteeksi. Mutta minulla on myös toinen\ntiedoitus.\n\n— Anna tulla. Painuin jo äskeisestä istumaan, joten kaatumisestani ei\nole pelkoa.\n\nRauta lausui harvakseen:\n\n— Olen löytänyt Aira-rouvan unkarilaispullon.\n\nLangan päässä tuli hiljaista.\n\n— Oletko vielä siellä, Ahvenisto?\n\n— Kyllä vain. Nyt sinä tyrmäsit minut. Mistä löysit pullon?\n\n— Kirjailija Oreen luota. Olen hänen asunnossaan parastaikaa.\n\nRikospoliisin päällikkö ähkäisi. Sitten hän tuntui jälleen saavuttavan\ntasapainonsa ja ärjäisi:\n\n— Pysy siellä! Tulen sinne miehineni, niin pian kuin saamme housut\njalkaan. Tuliaisiksi tuomme sellaiset kihlat, että ne rauhoittavat tuon\nmiehen.\n\n— Se on tarpeetonta, Ahvenisto. Erik Ore on kuollut otettuaan\n»sovintoryypyn» samaisesta pullosta.\n\nSen sanottuaan Rauta sulki puhelimen.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nVIERAS POHJANLAHDEN TAKAA.\n\n\nInkeri oli ompelukoneen ääressä istuen juuri lopettanut uskonnon läksyn\nkuulustelemisen Martilta. Rauta tuli kylpyhuoneesta poskipäät kiiltäen\nparranajon jäljiltä ja ryhtyi pukeutumaan smokkiin.\n\n— Sanoinhan sinulle, äiti, osaavani sen kuin vettä, poika huomautti\nhymyillen.\n\n— Mutta minusta se tuntui uskomattomalta, Inkeri selitti. — Koko\niltapäivän olet ollut ulkona pelaamassa pesäpalloa.\n\n— Sitä ennen vilkaisin kuitenkin läksyt lävitse, Martti sanoi. —\nKauankos niihin menee?\n\nÄiti katsoi hellästi leveäharteista, avokatseista poikaansa. Hänen\nolisi tehnyt mieli sulkea hänet syliinsä. Mutta hän pidättäytyi. Pojat\ntuossa iässä olivat olevinaan miehiä jo ja arastelivat hellyyden\nosoituksia. Hän tukahdutti huokauksen. Se aika oli auttamattomasti\nohitse, jolloin »Pikku Jättiläinen» oli hakenut turvaa häneltä.\nOikeastaan vain lapsiensa kasvamisesta huomasi vuosien kulumisen. No,\nMarja oli pieni vielä, ja tyttöä oli muutenkin helpompi ymmärtää.\n»Pienet lapset — pienet huolet», välähti hänen mieleensä. Eipä silti,\nMartti ei varmaan isonakaan tuottaisi huolia. Hän oli lahjakas ja\nluonteeltaan avoin. Tuntui vain hieman kipeältä havaita, että pojalla\nalkoi jo olla oma maailmansa, johon äidillä oli perin vähän osuutta.\n\nMartti seurasi ovenpielestä isänsä pukeutumista. Äkkiä hän kysyi:\n\n— Isä, mitä kuuluu huumausaineisiin?\n\nInkeri huudahti säikähtyneenä:\n\n— Mistä saat päähäsi udella sellaista?\n\n— Isä jutteli pari päivää sitten sinulle jotakin noiden aineiden\nkauppiaista. Ymmärsin niiden olevan jonkinlaisia rikollisia.\n\n— Seisoitko sinä kuuntelemassa?\n\nPojan sinisilmät välähtivät.\n\n— En! hän vastasi loukkaantuneena. — Kuljin vain salin poikki, ja ovi\nisän huoneeseen oli auki. En tiennyt, että minun olisi pitänyt sulkea\nkorvani.\n\nÄiti oli ojentamaisillaan häntä viime lauseen nenäkkyyden vuoksi. Rauta\nehätti sanomaan:\n\n— Anna olla, Inkeri. Martti on tällä kertaa oikeassa. Sitä paitsi on\naina hyvä pitää korvansa ja silmänsä auki. Kysyit huumausaineista,\npoika. Tunnetuimmat niistä ovat heroiini, morfiini, kokaiini ja\noopiumi. Ne ovat tarpeellisia lääkeaineita. Mutta jotkut käyttävät\nväärin noita myrkkyjä ja joutuvat niiden orjiksi. Niiden kauppa\non tarkoin säännöstelty ja valvottu. Eräät tunnottomat voimat\ntuottavat niitä kuitenkin salateitse meidänkin maahamme ja myyvät ne\nkiskurihintaan laittomaan kauppaan. Sen, joka on kerran totuttautunut\nhuumausaineisiin, on melkein mahdoton enää vapautua niistä. Hänen\nelämänsä tuhoutuu ja monesti päättyy itsemurhaan.\n\nMartti oli jännittyneenä kuunnellut isäänsä.\n\n— Ymmärrän, hän virkahti. — Entä mitä on »dulla»? Rauta rypisti\nkulmiaan.\n\n— Missä tuo sana on kantautunut korviisi?\n\n— Eilen koulun käymälässä. Siellä oli joitakin yläluokkalaisia.\nKuulin heidän kuiskuttelevan keskenään jotakin »dullasta». He\nolivat niin salamyhkäisiä, että mieleeni muistui sinun mainintasi\nhuumausainekauppiaista. Ajattelin »dullan» olevan jotakin\nsalakuljetustavaraa.\n\nIsä jätti mustan solmukkeensa sitomisen kesken ja tuli poikansa luo.\nHän laski kätensä tämän harteille ja sanoi lämpimästi:\n\n— Sinä olet viisas poika, Martti. Heroiinin nuuskaajat käyttävät siitä\nnimitystä »dulla».\n\nHänen harmaisiin silmiinsä ilmestyi levottomuutta.\n\n— Huomasivatko nuo yläluokkalaiset sinut?\n\n— Mitäs ne minusta! Korkeintaan he panivat merkille jonkun halveksitun\n»nahkan» olevan siinä lähellä. Miksi niin?\n\nRauta seisoi mietteissään. Viimein hän virkkoi:\n\n— Siksi, että aion uskoa sinulle erään tehtävän.\n\nInkeri oli levottomana seurannut isän ja pojan keskustelua. Hän ei\nvoinut kauempaa pysytellä äänettömänä, vaan esitti vastalauseensa:\n\n— Kaarlo, et voi...\n\nHän jätti lauseensa kesken. Nuo kaksi eivät näyttäneet kuulevan eivätkä\nhuomaavan häntä.\n\nSilmät säteillen Martti kysäisi:\n\n— Tehtävän?\n\n— Niin. Tunnetko jonkun noista yläluokkalaisista? Vaikkapa vain\nulkomuodolta.\n\n— Melkein kaikki.\n\n— Koeta hankkiutua jonkun kanssa juttusille. Se ei ehkä ole helppoa,\nkoska olet vasta ensimmäisellä luokalla. Mutta yritä keksiä jokin keino.\n\nPoika nyökkäsi totisena.\n\n— Kyllä se joten kuten onnistuu. Sitten otan selvän, kerskuivatko he\nvain vai onko heillä todella yhteyksiä huumausainekauppiaihin. Niinhän?\n\nRauta hymyili hieman.\n\n— Jätä sinä kauppiaat rauhaan, poika. Kysymyksessä on laaja\nrikollisjärjestö, jota vastaan viranomaiset kaikissa maissa käyvät\nhellittämätöntä kamppailua. Siinä taistelussa ei kummaltakaan\npuolelta kaihdeta mitään keinoja. Ota se huomioon. Sinun tehtäväsi\nrajoittuu ainoastaan tarkkailuun, olisiko huumausainepahe jo ulottunut\nkoululaispiireihimme. Ensimmäinen ja tärkein ohje tällaisessa puuhassa\non: ole varovainen puheissa ja teoissa. Etkä saa ryhtyä mihinkään,\nennen kuin olet neuvotellut minun kanssani. Käsitätkö: et mihinkään?\n\nPojan silmät olivat hyvin kirkkaat, kun hän vastasi:\n\n— Ymmärrän, isä. Kiitoksia, isä!\n\nHyvin onnellisena hän jätti huoneen. Äitiinsä hän ei vilkaissutkaan.\n\nRauta palasi peilin ääreen sitomaan solmukettaan.\n\n— Kaarlo, Inkeri moitti, — et tehnyt kauniisti asettuessasi Martin\npuolelle minua vastaan. Minä alan muutenkin olla pelkkää ilmaa hänelle.\n\n— Suo anteeksi. Mutta tässä tapauksessa en voinut muuta. Käsitykseni\nmukaan moitit poikaa suotta. Hän ei ole mikään salakuuntelua. Muuten,\neikö hän tottele sinua?\n\n— Kyllä, tavallaan, vaimo myönsi. — Onhan hän kohteliaskin. Hänen\nkäytöstään en voi valittaa. Hän on vain jotenkin niin etääntynyt.\n\nMies hymähti.\n\n— Miten noin älykäs nainen kuin sinä suree sitä, ettei hänen\nyksitoistavuotias poikansa enää riipu äitinsä hameenhelmoissa? Martti\non aivan normaali poika.\n\n— Hyvä, että itse mainitsit pojan iän, Inkeri sanoi. — Onko sinun\nmielestäsi oikein sekoittaa semmoinen lapsi taisteluun, jossa\nmyönsit käytettävän kaikkia keinoja? Etkö lainkaan ajattele minun\näidinsydäntäni? Minusta on enemmän kuin tarpeeksi, että vapisen sinun\npuolestasi ja vuoksesi. Tässä talossa ei tarvita kahta elämällä ja\nkuolemalla leikkivää salapoliisia!\n\nRauta tuli suutelemaan häntä.\n\n— Älä ole huolissasi. Varjelen poikaa kuin silmäterääni. Hänessä on\ntotisesti ainesta.\n\nVaimo hymähti surullisesti.\n\n— Olen kuullut, hän huokasi, — että kanta-apteekin omistajan pojasta\ntulee tavallisesti myös apteekkari. Mutta en ole ikinä kuvitellut oman\npoikani havittelevan sinun vaaralliselle urallesi.\n\nMies vetäisi smokin takin ylleen.\n\n— Etköhän nyt murehdi liian aikaisin? hän kysäisi kevyesti. — Sitä\npaitsi tuo vaara sinun olisi pitänyt huomioida, ennen kuin menit\nnaimisiin minun kanssani.\n\nSe auttoi. Inkerin hymy muuttui valoisaksi. Seuratessaan miestään\nalakertaan hän ilvehti:\n\n— Muistaakseni sinä et silloin jättänyt minulle aikaa huomata mitään\nmuuta kuin sinut... Pitääkö sinun jo lähteä?\n\n— Ei, ehdin hyvin juoda kanssasi pari kupillista kahvia.\n\nKun he istuivat vastakkain työhuoneen mukavissa nojatuoleissa, vaimo\nvirkahti:\n\n— Et kai ehtinyt tänään lainkaan pistäytyä toimistossasi.\n\n— En edes salamavierailulla. Neiti Meronen ja pojat hoitavat sen\nmainiosti minuttakin.\n\n— Kävitkö neiti Sormaalan kotona?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Siinä tytössä on enemmän sisua kuin luulinkaan. Kun esitin hänelle\nmuuttoa rouva Muroleen tyhjäksi jääneeseen huoneistoon, hän oli heti\nvalmis. Hän on jo asettunutkin sinne.\n\n— Miksi halusit sitä?\n\n— Ehkäpä rouva Murole ei ollut ainoastaan itse heroiinin käyttäjä,\nvaan myös jonkunlainen välikäsi taiteilijamaailmaan. Siinä tapauksessa\nhuumausaineasiamiehet voivat kenties tarttua koukkuun havaitessaan\ntoisen näyttelijättären asuvan samassa paikassa nyt.\n\n— Tokkopa rouva Murole saattoi olla välikäsi. Ei kai hän olisi\nsilloin heroiinin puutteessa häätynyt väärentämään tohtori Tiiran\nlääkemääräystä.\n\n— Huomautuksesi on aivan oikea, mies myönsi. — Mahdollista kuitenkin\non, että hän rahan puutteessa ei ollut kyennyt maksamaan jo saamiaan\neriä. Teatterin taloudenhoitajan ilmoituksen mukaan hän on Liusteesta\nerottuaan aina ollut norkumassa ennakkoa palkastaan. Viime aikoina\naivan erikoisesti... Neiti Sormaala pääsi perheestään irti sen\nenemmittä vaikeuksitta. Hän yksinkertaisesti selitti saavansa\nteatterissa uuden, suuren osan, johon hänen on päästävä rauhassa\nsyventymään.\n\nInkeri kaatoi uudelleen miehensä kupin täyteen kahvia. Sitten hän\ntiedusti:\n\n— Ahvenistoko järjesti niin, etteivät lehdet kertoneet tänään mitään\nkirjailija Oreen kuolemasta?\n\n— Niin. Lehtimiehet ovat nokkelaa väkeä. Kaksi tällaista\nkuolemantapausta perättäin voisi hyvinkin saada jonkun heistä\njulistamaan, että »leijona on noussut tiheiköstänsä», ihan tosissaan\nnoussut.\n\nVaimo värähti. Hänen pieni poikansakin oli nyt vedetty mukaan tuohon\ntaisteluun »leijonaa» vastaan. Hän ei kuitenkaan enää, halunnut\nvalittaa sitä. Sen sijaan hän kysyi:\n\n— Kirjailija Oreen tyhjentämän lasin pohjassa ollut aine on kai\ntutkittu?\n\n— Sekä se että unkarilaispullossa olleet tilkat. Molemmat sisälsivät\n_tinctura aconitia_.\n\nInkeri vaihtoi puheen aihetta:\n\n— Ministeri Patsolla on siis tänä iltana herrakutsut?\n\nRauta sytytti savukkeen, ennen kuin vastasi:\n\n— Herrakutsut, tavallaan. Tukholmalainen tohtori Göransson on\nkunniavieras. Hän on jonkunlainen pamppu Ruotsin oikeusministeriössä.\nSiksi hän on joutunut oikeusministerimme harteille. Itse asiassa hän on\nsen komitean puheenjohtaja, joka siellä on asetettu tutkimaan laitonta\nhuumausainekauppaa. Hän haluaa neuvotella meikäläisten viranomaisten\nkanssa. Molempien maiden hallitukset yrittävät verhota tuon neuvottelun\nmahdollisimman viattomalta näyttäväksi. Siksi on järjestetty\nillalliskutsut, joilla on läsnä vain muutamia henkilöitä. Minut on kai\nmeidän puoleltamme katsottu asiantuntijaksi.\n\n— Onko myös Ahvenisto mukana?\n\n— Ei, ei edes maan ylipoliisipäällikköä ole kutsuttu. Halutaan kaikin\nmokomin välttää huomion herättämistä. Minusta ylipoliisipäällikkö\nolisi ollut parempi kuin sisäasiainministeri. Mutta viimeksimainittua\nei kuulemma, voitu sivuuttaa. Hän tulee tässä neuvottelussa olemaan\ntapansa mukaan nolla.\n\nVaimo hymähti.\n\n— Et tunnu antavan suurta arvoa ministeri Rymmille, hän huomautti.\n\n— Kuulisitpa, mitä ystävämme Ahvenisto sanoo tuosta korkeasta\nesimiehestään! Hänen arvostelunsa mukaan maassamme ei ole ollut\nkehnompaa sisäasiainministeriä kahteen vuosikymmeneen... Mutta nyt\nminun on aika lähteä. Luullakseni Moilanen istuu jo autossa odottamassa.\n\n— Soitat kai hänet myös hakemaan sinut?\n\n— Varmasti. En toivottavasti viivy kauan.\n\nMinisteri Patson koti Kaivopuistossa oli kaunis ja hyvin\nuudenaikaisesti sisustettu. Viidentenä oli pöydässä talon emäntä,\nvaratuomari hänkin, kaunis tummaverikkö, jolla oli säännölliset\npiirteet ja mustissa silmissä älykäs katse.\n\nHänen oikealla puolellaan istuva tohtori Göransson oli hyvin pitkä ja\nlaiha keski-ikäinen herra. Sangattomien silmälasien takaa hän tutki\nlikinäköisillä, pistävillä silmillään arvostelevasti pöydän lukuisia\nherkkuja.\n\n— Tästä muistuu mieleeni se joulu, jolloin liha oli meillä vielä\nkortilla, hän puhkesi puhumaan tukholmalaiskorostuksin. — Minäkin sain\nsilloin lahjapakettina täältä Suomesta kinkun. Ajatellen kahta äsken\nkäymäänne raskasta sotaa me lahjojen saajat olimme, paitsi tietysti\nkiitollisia, aika noloja.\n\nVaaleatukkainen ministeri Rymmi, jossa kaikki oli silmistä lähtien\nmerkillisen väritöntä, kerskui kovaäänisesti:\n\n— Tämä maa maksaakin velkansa! Maksaa kaikkiin suuntiin!\n\nTumma, pyylevä oikeusministeri rykäisi kiusaantuneena. Hän virkahti\nkevyeen sävyyn:\n\n— Noiden kinkkujen lähettäjät nauttivat paketteja tehdessään varmaan\nenemmän kuin saajat avatessaan niitä. Köyhä on ylpeä, sanotaan.\n\nKiusallinen tunnelma häipyi. Hetkinen keskusteltiin tavalliseen\nseurustelutyyliin. Sitten ministeri Patso lausui:\n\n— Voimme jo nyt käydä siihen asiaan, jonka vuoksi olemme yhteen\ntulleet. Vaimoni tuntee sen paremminkin kuin minä.\n\nRuotsalainen kumarsi kunnioittavasti talon emännälle ja aloitti:\n\n— Me olemme huolestuneita Pohjanlahden ylitse tapahtuvasta\nsalakuljetuksesta. Pohjoisella maarajalla kuljetetaan tänne salaa\nsuuret määrät kahvia. No, se ei ole kovin vaarallista. Eikä se liikuta\nminua. Pahempi meille on se liikenne, joka suuntautuu täältä pääasiassa\nMerenkurkun ja Selkämeren ylitse. Niissä moottoriveneissä tulee\nmorfiinia, heroiinia ja ooppiumiakin.\n\nRouva Patso tiedusti:\n\n— Oletteko saaneet salakuljettajia kiinni?\n\n— Emme ainoaakaan, tohtori Göransson valitti. — Olemme vain kolmannen\ntai neljännen käden tiedoista päätelleet olevan niin kuin sanoin.\nTietysti maahamme virtaa huumausaineita muitakin teitä, etelästä\nja lännestä. Mutta kun tuo vilkas liikenne Suomesta käsin on aivan\näskettäin alkanut, ajattelimme ehkä mahdolliseksi katkaista se\nsuomalaisten viranomaisten toimin.\n\nOikeusministeri sanoi:\n\n— Läsnä oleva sisäasiainministeri voinee pitää huolen siitä, että\npoliisivoimia, tullimiehiä ja merivartiolaitosta pitkin Pohjanlahden\nrannikkoa kehoitetaan terästämään valppauttaan.\n\nMinisteri Rymmi lausui suu ruokaa täynnä:\n\n— Tietysti. Huomispäivänä lähetytän hälytyksen.\n\nRouva Patso kysyi:\n\n— Miten on selitettävissä, että tuo salakuljetus Pohjanlahden ylitse\ntapahtuu idästä länteen? Onko meillä havaittu noita myrkkyjä entistä\nenemmän liikkeellä?\n\n— Ei ainakaan rikostutkimuskeskuksen ilmoituksen mukaan,\nsisäasiainministeri kiirehti vastaamaan. — Siellä on kortisto\nhuumausaineiden tunnetuista käyttäjistä. Se sisältää ainoastaan\nsatakunta nimeä. Eivätkä ne ole nyt osoittaneet lisääntymisen merkkejä.\n\n— Tuomari Rauta on kuitenkin toista mieltä, Patso huomautti hymähtäen.\n\n— Niin, niinpä tietysti, hän! Rymmi tuhahti. — Se kuuluu hänen\nammattiinsa. Hän metsästää kuviteltuja rikollisia, silloin kun\ntodellisia ei löydy.\n\nHän päästi hohotuksen. Mutta huomatessaan, ettei kukaan yhtynyt hänen\nnauruunsa, hän nolostuneena vaikeni.\n\nHuolehtivaisena emäntänä rouva Patso kääntyi kohteliaasti kolmannen\nvieraansa puoleen tiedustaen:\n\n— Missä laajuudessa laitonta huumausaineiden kauppaa meillä\nharjoitetaan, tuomari? Olen mieheltäni kuullut teidän viime aikoina\ntutkineen sitä.\n\n— »Tutkinut» on liian paljon sanottu, Rauta huomautti. — Olen\nvain joutunut toteamaan eräitä väkivaltaisia kuolemantapauksia,\njotka on vietävä heroiinin väärinkäytön tilille. Luullakseni jokin\nrikollisjoukkio on aloittanut tällä alalla toimintansa maassamme. Sen\njäljille on kuitenkin hyvin vaikea päästä. Enkä ole ennen tätä iltaa\nkuvitellut niskoillamme olevan jonkun uuden Lucky Lucianon.\n\nKiinnostuneena rouva Patso huudahti:\n\n— Lucky Luciano? Kuulen sen nimen ensimmäisen kerran.\n\n— Tarkoitin, etten olisi kuvitellut meikäläisten huumausainekauppiaiden\npaisuttaneen toimintaansa yli kaikkien äyräiden.\n\nTohtori Göransson odotti hänen jatkavan selostustaan. Mutta kun toinen\nvaikeni, hän ryhtyi täydentämään:\n\n— Kaikki, jotka joutuvat mukaan narkoottisten aineiden laitonta\nkauppaa vastaan käytävään taisteluun kautta maailman, tuntevat nimeltä\nLucky Lucianon. Hän oli aikoinaan mahtava mies New Yorkissa. Kuin\nruhtinas hän asusti Waldorf-Astoriassa ympärillään asianajajansa ja\nhenkikaartinsa. Eikä hän kuitenkaan ollut muuta kuin rikollinen,\nsuunnattoman bordelli- ja huumausaineyhtymän kaikkivaltias johtaja.\nHänen kerrotaan olleen New Yorkin alamaailman Caesar, jonka langettamat\nkuolemantuomiot pantiin heti täytäntöön.\n\n— Kuulostaa jännittävältä, emäntä virkkoi. — Miten hänen on käynyt?\n\nTukholmalainen hymyili vastatessaan:\n\n— Niin kuin kaikille rikollisille toivottavasti lopulta käy.\nLuckyllakaan ei ollut onnea määrättömiin. Nuorena syyttäjänä Thomas\nDewey sai hänen imperiuminsa räjäytetyksi ja hänet itsensä rautoihin.\nLuciano tuomittiin 30 vuodeksi ja suljettiin Sing Singiin.\n\n— Elääkö hän vielä?\n\n— Kuulemma elää, tohtori Göransson kertoi. — Ainakin hän eli vielä\nsilloin, kun hänestä viimeksi maailman lehdistössä mainittiin.\nIstuttuaan 15 vuotta hänet vapautettiin Sing Singistä ja karkoitettiin\nYhdysvalloista. Hän asettui asumaan Sisiliaan. Hänen omaisuutensa\non arvioitu 300 miljoonaksi kruunuksi, ja se on kuulemma sijoitettu\nmaailman varmimpiin arvopapereihin.\n\nSisäasiainministeri puuskahti:\n\n— Tuollaista Lucianoa ei voi olla meidän maassamme.\n\n— Ei, Rauta myönsi sävyisästi, — ei lähestulkoon samoja mittoja\ntäyttävää. Mutta jonkun täytyy olla täälläkin johdossa. Niin on\njokaisessa maassa, mihin yleismaailmallinen huumausaineliiga lonkeronsa\nulottaa. Jos tuollaisen päämyrkyttäjän jäljille päästään, hän\nvalitettavasti yleensä saa jotakin tietä ennakkovaroituksen ja katoaa\nkuin maa olisi niellyt hänet.\n\nRuotsalainen nyökkäili kuivaillessaan silmälasejaan.\n\n— Me löysimme vuosi sitten erään suurkauppiaan pesän, hän sanoi. — Mies\neleli Gööteporissa loistohuvilassaan. Kun poliisit tunkeutuivat taloon,\nhän ampui itsensä.\n\nHiljaisuus laskeutui huoneeseen. Rouva Patso katkaisi sen kehoittaen\nherroja nauttimaan esillä olevista pöydän antimista, enempää ei\ntarjottaisi. Kun kaikki kiittäen kieltäytyivät, hän virkkoi:\n\n— Niinpä siirrymme mieheni työhuoneeseen. Kahvi on katettu sinne. Tuon\npannun sinne hetken kuluttua.\n\nKeskustelu palasi äskeiseen aiheeseen vasta, kun emäntä liittyi miesten\nseuraan.\n\nOikeusministeri kysäisi:\n\n— Mihin piireihin huumausaineiden käyttö on naapurimaassa eniten\nlevinnyt?\n\n— Toistaiseksi se on rajoittunut miltei yksinomaan suuriin\nkaupunkeihimme, tohtori Göransson vastasi. — Pitkiin aikoihin siitä\nperustettiin yhtä vähän kuin teidän kolleganne, sisäasiainministeri, on\nvalmis siihen nyt huomiota kiinnittämään.\n\nRymmin kasvot valahtivat omituisen harmaiksi.\n\nHänestä piittaamatta tukholmalainen jatkoi korottaen hieman ääntään:\n\n— Sitten havaittiin Tukholman villiintyneen nuorison, joka väliin panee\ntoimeen katumellakoita vain paremman ajanvietteen puutteessa, saaneen\ntartunnan. Niistä piireistä kulkutauti on levinnyt kouluihin...\n\nRouva Patso huudahti hämmästyneenä:\n\n— Kouluihin! Onko se mahdollista?\n\nTohtori Göranssonin jäykät kasvot värähtivät.\n\n— Valitettavasti on, rouva. Kouluihin ja ylioppilaiden keskuuteen. Sitä\npaitsi taiteilijapiireissä on sattunut joukko mitä valitettavimpia\ntapauksia, joita tutkittaessa on skandaalien alkusyyksi havaittu\nhuumausaineet. Sadoittain ihmisiä on pidätetty yksityisasunnoissa\nkesken pelottavien orgioiden. Mutta lukuunottamatta joitakin aivan\ntoisarvoisia myrkkykauppiaiden välikäsiä ei hankkijoita eikä\nmaahantuottajia ole saatu vangituksi. Heitä ei näy missään, ja\nkuitenkin morfiinia, kokaiinia, heroiinia ja oopiumia valuu yhä\nlaajemmalle. Pian ei ole kai ainoaakaan yhteiskuntaluokkaa, johon\nsaastutus ei olisi päässyt ainakin jossakin määrin tunkeutumaan.\nVäitetään taistelua tätä ruttoa vastaan jopa toivottomaksikin, koska\nhuumausainekauppiailla on suojelijoita eriasteisten viranomaisten\nkeskuudessa.\n\nSisäasiainministeri tuhahti:\n\n— Tuollaista voi olla teillä. Meidän kansamme on terve.\n\nRuotsalainen tuijotti häneen hetken likinäköisin silmin äkäisesti.\nSitten hän kohautti kapeita hartioitaan.\n\nRauta puuttui puheeseen:\n\n— Älä ole niin varma siitä, Rymmi. Äskettäin nuori Paavo Paatsama ampui\nitsensä, koska ei nähnyt muuta keinoa päästä irti huumausaineiden\norjuudesta. Hän oli hyvän perheen poika ja sitä paitsi ylioppilas.\nSanot tähän ehkä, että tämä yksityistapaus ei todista mitään.\nEi paljoa, sen myönnän. Juuri tänään kuitenkin kuulin erään\nhelsinkiläiskoulun yläluokkalaisten keskenään kuiskailleen heroiinin\nostamisesta. Rutto — kuten tohtori Göransson sitä kutsuu — on ehkä\nvasta _tulossa_ Suomeen. Mutta se on jo tulossa. Tämän tosiasian\nvalossa on edesvastuutonta suojautua sen fraasin varjoon, että\nme olemme — muka — terve kansa. Se »Mannerheimin linja» ei kestä\nhyökkäystä, joka on jo käynnissä.\n\nRouva Patso oli kuunnellut häntä mustissa silmissään syvää\nhuolestumista. Lämpimästi hän sanoi:\n\n— Minusta tuomari Rauta on oikeassa.\n\nOikeusministeri yhtyi nyökäten vaimoonsa.\n\nRymmi koetti parantaa:\n\n— Tietysti on tehtävä kaikki mitä voidaan. Suomen puolesta lisätään\nPohjanlahden vartiointia, se on sovittu. Mutta ei liioin pidä\nliioitella vaaraa.\n\nTukholmalainen oli mielihyvin pannut merkille keskustelun saaman\nkäänteen. Mutta jotakin puuttui vielä. Miettiväisenä hän sormeili\ntäysinäistä konjakkilasiaan. Viimein hän huolellisesti valikoiden\nsanojaan lausui:\n\nHallitukseni on kiitollisuudella ottava vastaan tiedon nyt luvatuista\ntoimenpiteistä. Tällaista ymmärtämystä katsoimme voivamme odottaakin\nitäisen naapurimme taholta. Mutta minulle annettiin tehtäväksi\nmyös pyytää, että Suomessa kaikin tavoin tehostettaisiin taistelua\nsitä huumausaineliigaa vastaan, joka täältä käsin on valinnut\npäämarkkinoikseen Ruotsin.\n\nSisäasiainministerin kelmeät kasvot punehtuivat. Kiivas ja pureva\nvastaus pyöri hänen huulillaan. Ministeri Patso ehätti hänen edelleen\nja virkkoi tyynesti:\n\n— Voin vakuuttaa Suomen hallituksen puolesta, että kaikkia\nvalvontaviranomaisia kehoitetaan entistä paljon suurempaan valppauteen.\nSitä paitsi me kiinnitämme suuret toiveet tuomari Raudan tutkimuksiin.\nHän on ennenkin onnistunut siinä, missä toiset ovat epäonnistuneet.\nVarmaan hän voisi jo nyt kertoa eräistä saavuttamistaan tuloksista.\nMutta kuulemani mukaan hänen viehättävä vaimonsa on ainoa, jolle hän\nkertoo tutkimuksistaan niiden ollessa kesken.\n\nHän kumarsi hymyillen Raudalle. Sitten hän kysäisi:\n\n— Oletteko viime aikoina tavannut hyvän ystävänne ja kaupunkimme\nmittavan rikospoliisin päällikön, tuomari Ahveniston?\n\n— Muutamia tunteja sitten.\n\n— Mainiota. Mikäli kamppailussanne otaksuttua rikollisliigaa vastaan\ntarvitsette apua, saatte sitä hänen lisäkseen kaikilta muiltakin\nviranomaisilta.\n\n— Kiitoksia.\n\nMinisteri Rymmi räpytteli värittömiä silmiään. Vinosti hymyillen hän\nlausahti:\n\n— Eikö tämä maineikas salapoliisimme ole itse kehunut olevansa\nsellainen »yksinäinen susi», joka saalista ajaessaan juoksee yksin?\nMitäpä hän siis apua tarvitsisi?\n\nRauta ei viitsinyt vastata hänelle. Mutta oikeusministeri lausui\njyrkästi:\n\n— Minä sanoinkin, että _mikäli_.\n\nRouva Patso kiirehti kääntämään keskustelun toisaalle:\n\n— Tiedättekö te, tohtori Göransson, mistä tämä ruttomainen sairaus\njohtuu? Tietääkseni huumausaineiden väärinkäyttöä on viime vuosina\ntodettu laajassa mitassa eri puolilla maailmaa. Amerikassa, Ranskassa\nja Saksassa siitä on kirjoitettu paljon.\n\nTukholmalainen pudisteli huolestuneena päätään.\n\n— Hirvittävästi leviämässä se on. Saksalaiset, ovat laskeneet, että\nseitsemän viimeksi kuluneen vuoden aikana narkoottisten aineiden\nkäyttäjien luku on seitsenkertaistunut. Mutta vaikea on sanoa, mistä\nse johtuu. Hermoista kai. Uusien, ennen kokemattomien sensaatioiden\nnälästä. Ehkä myös sodasta, joka raastoi rikki sekä kaupungit että\nihmiset.\n\nSisäasiainministeri huomautti ivallisesti:\n\n— Teidän kansanne ei ole sotinut puoleentoistasataan vuoteen.\n\nTohtori Göranssonin ääni vavahteli, kun hän vastasi: — Tarkoitin\nmaailmaa yleensä. Siitähän nyt puhe oli. Emäntä loi avoimesti\npaheksuvan katseen Rymmiin. Tämä ryiskeli nolostuneena ja yritti\npehmentää:\n\n— Minä puolestani totean vain Ruotsin nuorison keskuudessa olevan\npaljon enemmän tätä sairautta kuin meillä. Sodan tilille sitä on\nsiis turha viedä. Enkä minä tällä syömisellä usko meidän pienestä\nHelsingistämme löytyvän mitään edes taskukokoista Lucianoa ja hänen\nhuumausainevarastoaan.\n\nRauta virkkoi rauhallisesti:\n\n— Linzin kaupunki ei liioin kuulu maailman metropoleihin. Ja kuitenkin\nsiellä suoritettiin vuosi tai pari sitten suuri kaappaus. Poliisi\ntakavarikoi Linzissä 200 kiloa morfiinia, 500 kiloa oopiumia ja 600\nkiloa kokaiinia.\n\n— Hirveää! rouva Patso huoahti.\n\nTukholmalainen oli jäänyt tuijottamaan sisäasiainministeriin. Tiukasti\nhän kysyi:\n\n— Onko minun ymmärrettävä teidän äskeinen lausuntonne siten, ettei\nministeri Patson mainitsemista toimenpiteistä tule mitään? Tietääkseni\npoliisi, tulli ja merivartiolaitos ovat teidän alaisianne.\n\nRymmi hätääntyi:\n\n— Ei, ei. Minä lausuin vain oman henkilökohtaisen käsitykseni,\njoka on valoisampi kuin tuomari Raudan täkäläisestä tilanteesta\nesittämä. Kaikkiin luvattuihin toimenpiteisiin ryhdytään, tietysti,\nkiireellisesti.\n\nTohtori Göransson kumarsi hänelle jäykästi. Noustessaan hän virkkoi:\n\n— Niinpä voin olla täysin tyytyväinen tähän neuvotteluumme.\n\nYlitsevuotavin kohteliaisuuksin hän kiitteli isäntäväkeä ja lausui\nlopuksi:\n\n— Rouva ei panne pahaksi, jos pyydän saada tyhjentää lasini\ntuomari Raudan menestykseksi ja toivottaa hänelle parhainta onnea\nponnistuksissaan. Me Pohjanlahden takana kiinnitämme niihin mitä\nsuurimmat toiveet.\n\nRouva ja ministeri Patso yhtyivät lämpimästi maljaan. Rymmi jätti\nnyrpeänä lasinsa koskematta, mutta tyhjensi sen vähän myöhemmin\nahneesti.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nVUORINEUVOS SALOISEN KUTSUT.\n\n\nSaloinen on itsepäinen herra, Rauta tuumi tarkatessaan suurta\nvierasjoukkoa, joka iltapukuisena lainehti Kulosaaressa sijaitsevan\nmuhkean talon alakerrassa. Vuorineuvoksen suunnitelma oli ajautunut\nkarille kolme päivää sitten Aira Muroleen odottamattoman kuoleman\nvuoksi. Mutta hän ei ollut antanut periksi. Silloista suuremmassa\nmittakaavassa hän oli järjestänyt kutsunsa nyt perjantai-iltana. Tai\nLaura täisikin olla kaiken takana. Mustassa pitsipuvussaan tyttö\nliikkui ympäri huoneita tyylikkäänä ja kohteliaan hymyilevänä emäntänä.\n\nIllallinen oli ollut erinomainen, kuten odottaa sopi. Pöydät\nolivat notkuneet erilaisten herkkujen painosta. Syönnin jälkeen\nvuorineuvos oli ottanut sananvuoron. Selkeällä, kantavalla äänellään\nhän oli selostanut, mitä hänellä oli ollut sydämellään kutsuessaan\nystävänsä ja tuttavansa täksi illaksi luokseen. Pääkaupunkiin oli\nsaatava, hän oli korostanut, uusi teatteritalo, tyyssija tähän asti\nkodittomalle, ensiluokkaiselle taidelaitokselle. Hän oli päätynyt\nsiihen, että oli perustettava uusi osakeyhtiö ajamaan talohanketta\nvihdoinkin onnelliseen päätökseen. Hyvin muovailtu puhe oli otettu\nvastaan raikuvin kättentaputuksin. Vierasjoukossa kiertämään\npantuun osakkeiden ennakkomerkintälistaan oli saatu sitoumuksia\npitkälti toistakymmentä miljoonaa markkaa. Se oli kuitenkin vasta\nalku, Saloinen oli huomauttanut. Kaikille läsnäoleville herroille\njaettaisiin merkintälistat, jotka oli palautettava kuukauden kuluessa.\nAlle kahdensadan miljoonan ei osakepääoma saisi jäädä. Sen ylitse\ntarvittavat rakennusrahat puristettaisiin aikanaan valtiolta ja\nkaupungilta.\n\nEi ollut ihme, että rouva Imari säteili. Hänen johtamalleen teatterille\nnäytti vihdoinkin olevan koittamassa parempi aika. Impulsiivisesti\nhän oli syleillyt vuorineuvos Saloista. Hänellä olikin täysi syy olla\nkiitollinen. Oli tosiaan tarvittu suurliikemies panemaan vauhtia\nhankkeeseen, jota tyhjätaskuiset idealistit olivat turhaan hautoneet\nvuosikymmeniä.\n\nSuuressa salissa tanssittiin. Sivuhuoneisiin oli järjestetty\nbaaripöytiä, joilta sai kahvia tai mitä juomaa kukin tahtoi. Ilmojen\nhaltiakin oli suosinut kutsuja. Harvoin oli Helsingissä niin kirkasta\nja leppoisaa iltaa lokakuussa kuin tänä iltana. Suurella, hämyisellä\nparvekkeella kaikki pöydät olivat sen vuoksi varatut. Syksyinen\ntähtitaivas oli upea. Talon ympärillä leviävä puisto oli alaston, mutta\nsitä ei pimeässä erottanut.\n\nPalatessaan parvekkeen portailta sisään Rauta joutui vastakkain\nvaimonsa kanssa, jota muuan nuori näyttelijä saatteli salista. »Sinä\nolet kaunis kuin prinsessa», mies muisti Martin lausuneen nähdessään\näitinsä tuossa asussa. Se ei ollut hullummin sanottu, hän tuumi.\n\n— Anteeksi, vain hetkinen, Inkeri virkahti tanssitoverilleen ja\nviittasi miestään syrjemmälle.\n\n— Oletko keskustellut Lauran kanssa? hän kysyi sitten kuiskaten.\n\n— En. Miksi niin?\n\n— Hän on hermostunut Liusteen vuoksi. Hän kertoi miehen pommittavan\nhäntä kukkalähetyksillä ja ravintolakutsuilla.\n\nRauta hymähti.\n\n— Ei kai siinä ole mitään pahaa, että toimitusjohtaja on tulessa. Hän\non vapaa mies ja entinenkin vaimo jo haudattu.\n\n— Ajattele nyt Risto Liustetta Lauran rinnalla!\n\n— Epäsuhtainen pari, kieltämättä, mies myönsi kevyesti. — Mitä\ntahtoisit minun tässä tilanteessa tekevän?\n\n— Ainakin voisit jutella Lauran kanssa. Onhan hän meidän ystävämme.\n\n— Sen teen mielelläni, vaikkei siitä voi hänelle mitään apua lähteä.\nMutta nyt sinun on paras kiireen vilkkaa palata uuden valloituksesi\nluo. Poika silmäilee ovenpielestä minuun jo ylen äkäisesti. Tanssiiko\nhän, muuten, hyvin?\n\nInkeri hymyili vastatessaan:\n\n— Taivaallisesti! Hänen käsivarsillaan vallan unohdin olevani kahden\nlapsen äiti.\n\nRauta seurasi hyväksyvin katsein ovesta katoavaa siroa, vaaleansinistä\nolentoa. Kas vain, hän totesi, parveke ei ollut kyllin hyvä noille\nkahdelle, vaan he sukeltautuivat puistoon. No, Inkeri pitäisi pojan\nsielläkin aisoissa.\n\nHitain askelin hän suuntasi kulkunsa sivuhuoneisiin. Vähän väliä\ntuttavia tuli vastaan. Hän vaihtoi muutaman sanan ja jatkoi matkaansa.\n\nHarmaatukkainen, lihava rouva Kulo, vuorineuvoksen sisar, tavoitti\nhänet veljensä huoneessa. Hänen pulleat kasvonsa alkoivat loistaa.\n\n— Voi, tuomari, siitä on iäisyys, kun viimeksi olitte täällä!\n\n— Kaksi viikkoa ei ole mikään iäisyys, Rauta korjasi hymyillen.\n\nVanhan rouvan sydämellisyys oli aitoa. Siitä vuosien taa jääneestä\npäivästä lähtien, joka oli alkanut Lauralle kohtalokkaasti, mutta\npäättynyt onnellisesti, Raudalla ei ollut uskollisempaa ystävää kuin\nJohanna-täti. Nytkin hän kiirehti huolehtimaan:\n\n— Onko tuomari edes saanut mitään suuhunsa? Minä tuon heti jotakin\njuotavaa. Saako olla esimerkiksi grogi?\n\n— Kiitoksia paljon, mutta olen saanut kaikkea yllin kyllin.\n\nMiehen mieleen muistui, miten yllättynyt Laura oli ollut, kun ankaran\nperiaatteellinen täti oli tuonut hänelle grogin hänen ollessaan\nensimmäistä kertaa tässä talossa.\n\n— Etsittekö te, tuomari, ehkä vaimoanne? rouva Kulo jatkoi. — Näin\nhänet puolisen tuntia sitten tanssisalissa.\n\n— Hän on hyvässä tallessa. Tapasin hänet juuri. Hänellä oli muuan\nkaunis näyttelijänuorukainen paasinaan. Katselin tässä vain, missä\nLaura mahtaa olla. En ole vielä päässyt vaihtamaan hänen kanssaan\nsanaakaan.\n\nVarjo kulki vanhan rouvan lihavien kasvojen ylitse.\n\n— Hän on keltaisessa salongissa, hän ilmoitti. — Menkääkin sinne\npelastamaan tyttöparka pinteestä. Muuan kaljupäinen, pikku mies ei\npäästä häntä minnekään.\n\nRauta nauroi.\n\n— Tuo pikku mies on toimitusjohtaja Risto Liuste, arvaan, hän virkkoi.\n\n— Oh, hänkö? Johanna-täti tuhahti. — Noin mitätönkö se kukkien\nlähettäjä onkin?\n\n— Ei hän ole niinkään mitätön, mies korjasi. — Hän on menestyvä\nliikemies. Olen kuullut sanottavan, että hän on miljoonien arvoinen.\nHänen omistamansa liike, kaikin puolin kunnioitettava nahkojen\ntuontifirma, tuottaa hyvin. Mies on lisäksi nuori, Inkerin ikätoveri.\n\nRouva Kulon nyrpeä ilme ei kuitenkaan ottanut lauhtuakseen.\n\n— Tietysti minä toivoisin Lauran palaavan oikein elämään, hän\nkuiskutti. — On sekin nyt laitaa, ettei kosijoiden piirittämä tyttö\nota ketään heistä vakavalta kannalta. Montako vuotta siitä jo onkaan,\nneljättä varmaan, tuon runoilija Piirron kuolemasta. Suotta häntä\non koko elämää surra! Naimisiin Lauran pitäisi joutua. Se on minun\nmielipiteeni. Tuomarille sen voin sanoa. Mutta tuo pieni kaljupää? Ei!\nMies on kaiken lisäksi ruma.\n\nRauta virkahti kevyesti:\n\n— No, Laurassa on kauneutta kahdenkin edestä.\n\nKun vanhan rouvan katse tummeni, hän lisäsi:\n\n— Eipä silti, en minä Lauraa tuolle miehelle soisi. Sellaista vaaraa ei\ntoki liekään. Tytön terve, hyvä maku varjelee hänet siitä. Lähden nyt\njoka tapauksessa tukemaan häntä.\n\nKeltaiseen salonkiin tultuaan hän totesi, ettei rouva Kulo ollut suotta\npuhunut Lauran pinteestä. Toimitusjohtaja Liuste oli saanut hänet\nsaarretuksi erääseen nurkkaukseen ja vilkkaasti elehtien sulki häneltä\npakotien.\n\nRauta asteli heidän luokseen piittaamatta Liusteen häneen luomista\nkarsaista katseista. Nuori emäntä tervehti häntä ilmeisen suurta\nhelpotusta tuntien. Hän esitti herrat toisilleen ja kiiruhti lisäämään:\n\n— Minun täytyy pistäytyä valvomaan, ettei mistään ole puutetta. Herrat\nsuonevat anteeksi.\n\nToimitusjohtajankin oli pakko kumartaa ja antaa tietä. Hän ilmaisi\nkuitenkin samalla närkästyksensä:\n\n— Minä olin juuri pääsemässä australialaisseikkailuni jännittävimpään\nkohtaan. No, ehkä se ei kiinnostanut neitiä lainkaan.\n\nLaura hymyili kohteliaasti vastatessaan:\n\n— Tottahan toki. Tehän olette erinomainen kertoja. Mutta minun täytyy\nvalitettavasti pitää huolta myös emännän velvollisuuksistani.\n\nLiuste tuijotti nälkäisin katsein häntä, kun hän poistui heidän luotaan.\n\n— Oli hauska tutustua, Rauta virkkoi jotakin sanoakseen. — Emme ole\nsattuneetkaan aikaisemmin yksiin.\n\n— Emme. Liikumme niin eri piireissä. Teidän harrastuksennehan kohdistuu\nenemmän tai vähemmän hämäriin tyyppeihin. Minun mielenkiintoni sen\nsijaan kohdistuu nahkoihin.\n\nKas, kas, Rauta tuumi, pikku mies osaa pistellä. Hän omaksui saman\nsävyn vastatessaan:\n\n— Te harrastatte sentään myös kauniita naisia, ellen erehdy. Aira\nMurolekin oli hieno ilmestys.\n\nTanakka mies sanoi töykeästi:\n\n— Minusta ette ole kovin hienotunteinen muistuttaessanne\nepäonnistuneesta avioliitostani. Vai haluatteko ehdottomasti\nkeskustella näyttelijätär Muroleesta?\n\n— En, Rauta vastasi kylmästi, — en lainkaan.\n\nToimitusjohtaja ponnistautui voittamaan pienen miehen vaistomaisen\nvastenmielisyytensä kookasta, maskuliinisen valloittavaa puhetoveria\nkohtaan. Hän heittäytyi äkisti toverillisen avomieliseksi:\n\n— Kun naisista kerran tuli puhe, niin pistäytykääpä jonakin iltana\nkotonani, tuomari. En väitä siellä nyt emännyyttä hoitelevaa tyttöä\nsukupuolensa kaikkein tavoiteltavimmaksi. Mutta upea ilmestys hän on.\nSitä paitsi hän voi helposti hankkia jonkun toverinsa mukaan, jos\nniin kuin joskus pidettäisiin yhteiset pirskeet. Eikä Inkerin korviin\ntule hiiskahdustakaan, siitä voitte olla varma. En tiedä, mitä siitä\najattelette. Mutta minun tunnuslauseeni näissä asioissa on: _variatio\ndeleciat_.\n\nRauta virkahti sopuisasti:\n\n— Kuulostaa houkuttelevalta. Ehkä pistäydynkin joskus luonanne.\n\nLiuste hymyili tyytyväisenä.\n\n— Soittakaa ennakkoon, hän kehoitti. — No niin, kaipa tapaamme vielä\nillan mittaan. Näkemiin, tuomari. Täytyy tässä laittautua katsomaan,\nnielikö maa neiti Saloisen.\n\nTällä kertaa Raudalla oli kuitenkin parempi onni. Laura tuli häntä\nvastaan.\n\n— Onko sinulla yhä kovasti kiire?\n\n— Jos sinusta on kysymys, tyttö sanoi, — niin ei vähääkään. Mieleni\ntekisi kiivetä hetkeksi yläkertaan omaan huoneeseeni.\n\n— Niinpä menemme sinne tarinoimaan.\n\nJuhlan humu kantautui heidän korviinsa yhä vaimeampana. Lauran\nhuoneeseen sitä ei kuulunut lainkaan. Huonekaluja myöten kaikki kuvasti\nsiellä omistajattaren persoonallisuutta. Hienoa ja hillittyä. Sirolla\nkirjoituspöydällä mies pani merkille Onni Piirron valokuvan.\n\nTyttö irrotti kenkänsä ja vaipui sohvan nurkkaukseen vetäen jalat\nalleen.\n\n— Tuntuu ihanalta saada rentoutua näin, hän huoahti. — Ei ole pakko\nedes hymyillä, ellei hymyilytä.\n\n— Tuo oli aika epäilyttävä kohteliaisuus minulle, Rauta sanoi.\n\n— Päähäni ei pälkähdä lausua kohteliaisuuksia sinulle. Olet minulle\nrakas, turvallinen isoveli, josta olen kohtalolle ikuisesti\nkiitollinen. Nytkin aion keventää sinulle huoliani.\n\n— Onko tuon huolen nimi Risto Liuste?\n\nLaura nyökkäsi.\n\n— Antaisitko minulle savukkeen? hän pyysi.\n\nTarjotessaan hänelle pitkän Pall Mallin ja siihen tulta mies virkkoi:\n\n— Olet enkeli vapauttaessasi minut kysymästä, saako tässä pyhätössä\npolttaa.\n\nTyttö naurahti.\n\n— Minäkin sauhuttelen täällä usein, hän tunnusti, — jos tiedän\nJohanna-tädin olevan kaukana.\n\nHe polttelivat tuokion ääneti. Sitten Laura puuskahti:\n\n— Tädistä puheen ollen pelkään hänen intoutuneen Liusteen tunkeilevista\nhuomaavaisuuden osoituksista suunnittelemaan minulle jo häitä! Hän\ntassuttelee ympärilläni ja katsoo minua uteliaasti pää kallellaan,\nmutta ei puhu mitään.\n\n— Tuosta huolesta voin sinut vapauttaa. Johanna-täti ei pidä lainkaan\nsanotusta herrasta eikä hänen lähentelyistään.\n\nTyttö ilahtui.\n\n— Eikö? Ihanko todella? Onko hän sanonut sen sinulle?\n\n— On. Vieläpä aivan äsken ja sangen ponnekkaasti. Hänen nimenomaisesta\npyynnöstään minä riensin tuolla alhaalla pelastamaan sinut\npiirityksestä.\n\n— Sait kiven putoamaan sydämeltäni, Laura sanoi. — — Mutta vielä on\njäljellä isä.\n\n— Vuorineuvos itse?\n\n— Niin, isän suurin suru on, että minä olen tyttö, vieläpä ainoa. Sitä\nlähinnä suurin on se, etten ole mennyt naimisiin. Meillä on ollut\nmuutamia kuumia yhteenottoja tuon pöydälläni olevan valokuvan vuoksi.\n\nRauta käveli sinne. Pitkään hän katsoi kuolleen ystävänsä kuvaa. Sitten\nhän kääntyi sohvaan päin.\n\n— Laura, olen pahoillani, mutta minun täytyy tunnustaa olevani siinä\nkohdin samaa mieltä vuorineuvoksen kanssa.\n\nTytön suuret, siniset silmät välähtivät taistelunhaluisesti.\n\n— Menetkö myös yhtä pitkälle kuin isä? Hän olisi valmis hyväksymään\nmiehekseni melkein kenet tahansa. Vaikkapa Risto Liusteen!\n\n— En, en sentään. Toivottavasti et ota häntä. Halusin vain huomauttaa\nsinulle, että kauneinkin muisto on vain muisto. Elävien on elettävä.\n\nLauran vastaus tuli nopeasti ja terävästi:\n\n— Enkö minä muka elä? Teen työtä yhtä paljon kuin kuka muu tahansa.\nMinusta tuli viime kuun vaihteessa konttoripäällikkö. Eikä se johdu\nsiitä, että olen vuorineuvos Saloisen tytär. Uskallapa vain epäillä\nsitä!\n\n— Ei pälkähdä päähänikään epäillä. Minulla on sangen korkea käsitys\nsiitä, mihin sinä pystyt. Siksi olen iloinen siitä, ettei Liusteella\nole mahdollisuuksia sinuun nähden. Ja kuitenkin...\n\nMiehen äkisti muuttunut sävy sai tytön kiinnostuneena utelemaan:\n\n— Ja kuitenkin...? Kun et yleensä arastele puhua minulle, niin miksi\nteet niin nyt?\n\n— Ei ole helppoa esittää pyyntöä, jonka luultavasti hylkäät.\n\nLauran ääni oli hyvin lämmin, kun hän huudahti:\n\n— Hylkäisinkö minä sinun pyyntösi? Se saisi olla varsin merkillinen!\n\n— Se on merkillinen, Rauta tunnusti, — varsinkin kaiken sen valossa,\nmitä juuri olemme jutelleet.\n\n— Anna kuulua.\n\n— Tekisit minulle palveluksen, jos et karkottaisi Liustetta, vaan\ntarpeen vaatiessa vähän rohkaisisitkin häntä puhumaan.\n\n— Oh!\n\nTyttö tuijotti ihmeissään mieheen. Sitten hänen katseensa kävi\nmiettiväiseksi.\n\n— Kiinnostaako hän jostakin syystä sinua? hän kysyi.\n\n— Ei hän, mutta hänen entinen vaimonsa.\n\n— Aira Murole! En käsitä, mitä Aira näki hänessä.\n\nRauta hymähti.\n\n— Kai miehen rikkauden. Airan ensimmäinen mies oli yhtä köyhä kuin hän\nitsekin.\n\n— Liuste oli häntä paljon nuorempikin.\n\n— Entä sitten? Olen kuullut naisten niinsanottuun kypsään ikään\nehdittyään mieltyvän vielä nuorempiin.\n\n— Nyt sinä olet ilkeä. Kumpi heistä, muuten, mahtoi kyllästyä?\n\n— Toimitusjohtaja, sanotaan. Hän pani alulle avioeron, ja Aira sai\nmiljoonan, jolla hän osti osakehuoneiston Pohjoisrannalta.\n\n— Sinähän tiedät heistä paljon, Laura virkkoi. — Eikö se riitä?\n\n— Ei. Äsken Liusteen kanssa keskustellessani yritin johtaa puheen hänen\nentiseen vaimoonsa. Mutta hän katkaisi sen alkuunsa. Siksi ajattelin,\nettä sinä ehkä voisit saada hänet avomielisemmäksi.\n\n— Mitä haluaisit saada Aira Muroleesta selville?\n\n— Ennen kaikkea sen, oliko hän jo Liusteen kanssa naimisissa ollessaan\nheroinisti.\n\nHämmästyneenä tyttö tiedusti:\n\n— Oliko hän sitä sitten myöhemmin?\n\n— Varmasti oli. Minun olisi myös päästävä perille siitä, millaista\nväkeä rouvan luona kotona kävi. Sitä lankaa kerien saattaisin ehkä\ntavoittaa ne, joilta hän myrkkynsä osti.\n\nLaura ojentautui ja sujautti kengät jalkoihinsa.\n\n— Selvä on. Mennään takaisin alas. Toivottavasti Risto-poika ei keksi\nruveta epäilemään koiruutta äkillisen suopeuteni takana.\n\nRauta sanoi:\n\n— Lyön vaikka vetoa, että ei. Hänen tyyppisensä itserakas herra on\nluullakseni alusta alkaen ollut varma kyvystään saada sinut lopulta\nlämpenemään. Kiitoksia, Laura. Sinä olet loistotoveri!\n\nTyttö huomautti ovelta olkansa ylitse:\n\n— Älä unohda työntää ikkunaa auki. Johanna-täti voi saada päähänsä\npistäytyä tänne nuuhkimaan.\n\nPortaiden alapäässä he erosivat. Salin kynnykseltä Rauta havaitsi\nInkerin kavaljeerin vaihtuneen. Nyt hän tanssi valssia talon isännän\nkanssa. Heillä näytti olevan hyvin hauskaa yhdessä. Äskeistä\nnäyttelijänuorukaista Rauta haki turhaan katseillaan.\n\nHän käännähti, kun joku laski kätensä hänen olkapäälleen.\n\n— Kas, taiteilija Harjava. Hyvää iltaa!\n\nValkohapsisen näyttelijän ryppyiset kasvot juorusivat, että hän oli\nnauttinut hieman liikaa baaripöytien hyviä juomia.\n\n— Suuri ilta tämä meille, hän puheli. — Niin kaikki ainakin sanovat.\nIhmeellinen mies tuo vuorineuvos. Hän puhaltaa pasuunaan, ja\nteatteritalon seinät alkavat nousta. Vaikka en minä sitä usko, ennen\nkuin näen. Tuletteko ottamaan ryypyn kanssani, tuomari?\n\nRauta nyökkäsi. He lähtivät yhdessä isännän huoneeseen. Näyttelijä\npiti yhä puhumisesta huolen. Huuliaan lipoen hän virkkoi pöydän takana\nseisovalle neitoselle:\n\n— Kuulepa, sinä keltatukka. Kaada kaksi viskigrogia sedille. Aitoa\nskotlantilaista, muista. Näytä ensin pulloa. Jaha, vanhaa Mustaa\nJoutsenta. Kelpo juomaa sekin. Paljon viskiä ja vähän vettä.\n\n— Minulle päinvastoin, Rauta kiirehti sanomaan.\n\nHarjava katsoi räpyttelevin silmin kummissaan häneen.\n\n— No, makunsa kullakin eikä siitä kiistellä, hän myönsi sopuisasti. —\nOnpa tähän huoneeseen tullut hiljaista. Ei kai vain niin hullusti ole,\nettä muut ovat jo saaneet janonsa sammutetuksi. No, välipä heistä.\nMennään me kaksi tuon nurkkapöydän ääreen Siellä on mukava istua ja\nturista.\n\nRauta seurasi häntä.\n\n— Kuuluuko mitään uutta meidän suuresta murhenäytelmästämme? näyttelijä\nkysyi äkisti.\n\nHänen tavallisesti niin väsyneet silmänsä vaikuttivat oudon kirkkailta\nja teräviltä.\n\n— Mistä murhenäytelmästä?\n\n— Aira Muroleen kuolemasta, tietysti.\n\nRauta silmäsi häneen tutkivasti. Sitten hän virkkoi venyttäen:\n\n— Kuulittehan ruumiinavauksen tuloksen. Muuten, tiesittekö te rouva\nMuroleen käyttävän huumausaineita?\n\nVanha näyttelijä otti pitkän kulauksen lasistaan. Hymähtäen hän vastasi:\n\n— Meillä on itse kullakin omat heikkoutemme. Yhdellä yksi ja toisella\ntoinen. Mitä sitä paitsi kenellekään ulkopuoliselle kuuluu, mistä\nhaemme lohtua suruumme, kunhan vain täytämme tehtävämme. Ja Aira-tyttö\ntäytti omansa loppuun asti. Hän oli meidän teatterissamme aivan omaa\nluokkaansa. Suuri taiteilija ja hyvä ihminen. Ottakaamme kulaus hänen\nmuistokseen.\n\nRauta noudatti kehoitusta. Laskettuaan lasin takaisin pöydälle hän\nhuomautti:\n\n— Voisitte kuitenkin vastata kysymykseeni.\n\nHarjava myönsi:\n\n— Miksi en voisikin? Aira ei siitä sen pienemmäksi muutu. Minulla\noli joskus aihetta otaksua, että hän viime aikoinaan käytti jotakin\npiristyksekseen.\n\n— Aihetta otaksua? Ette siis itse suoraan todennut sitä?\n\nNäyttelijä vastasi hieman pilkallisesti:\n\n— En. En edes pyrkinyt toteamaan.\n\nSitten hän lisäsi:\n\n— Minun vaalilauseeni on: Elää ja antaa toistenkin elää. En ole\nmilloinkaan sietänyt sitä, että minun elintapaani puututaan ulkoapäin.\nSiksi en vakoile liioin muita.\n\nHän maisteli lasistaan pienin, nautinnollisin siemauksin.\n\n— Mainiota juomaa, tämä, hän totesi. — Mahtaisiko keltatukka pitää\nminua kovin persona, jos menisin anomaan häneltä vielä tilkkasen tätä\njumalten juomaa?\n\n— Eipä kai.\n\nHarjava lähti ryppyiset kasvot ystävällisessä virneessä. Tyytyväisenä\nhän palasi täysinäisin lasein.\n\n— Minä en käytä muita myrkkyjä kuin tätä, hän myhäili istuutuessaan. —\nValitettavasti laji ei vain aina ole yhtä korkealuokkaista.\n\n— Tehän tunnette näyttelijämaailman, Rauta virkahti.\n\n— Kaikki, jotka sen arvon ansaitsevat. Minä olen vanhaa kaartia, minä.\n\n— Voisitteko vihjata, mistä teatterimaailmaan virtaa huumausaineita?\n\nVanha mies vilkaisi häneen alta kulmien.\n\n— Tepä olette itsepäinen mies, tuomari! hän murahti. — Jos olisin\nsen tiennyt, olisin valinnut jonkun toisen juttelutoverin. »Virtaa»,\nsanoitte. Huumausaineita ei virtaa mistään meidän maailmaamme. Olen\nkuullut niiden tekevän nauttijansa uniseksi ja veteläksi, kauan\nennen kuin vievät hengen. Sellainen ei vetele meidän ammatissamme.\nMeidän näyttelijöiden keskuudesta tapaatte, jos tutkimaan rupeatte,\naika levinneinä melkein kaikki muut inhimilliset heikkoudet ja\npaheet. Olemme oikukkaita, kiivaita ja ilkeitä yksityisihmisinä.\nYleensä olemme moniavioisia, niin naiset kuin miehetkin. Eräät ovat\nalkoholisteja, kuten esimerkiksi minä. Seksuaalisia luonnottomuuksia\nvoitte myös löytää, vaikka minä henkilökohtaisesti pidän niitä\nmauttomina. Huumausaineiden käyttäjiä saatte sen sijaan lamppu kädessä\netsiä meikäläisten parista. Aira Murole oli tapaus sinään. Hän oli\nkyllin suuri ja kyllin rutinoitu kestääkseen myrkyn, niin kauan kuin\nkesti. Mutta hän oli saanut tuon sairauden jostakin muualta. Mistä,\nsitä en tiedä. Vahinko, hänen kuolemansa oli vahinko koko Suomen\nteatteritaiteelle. Vaikka... on niitäkin, jotka eivät itke hänen\npoismenoaan, kaukana siitä. Keitä he ovat, sitä saatte kuitenkin kysyä\njoltakin muulta. Minä näen yhtä ja toista, ehkä enemmänkin kuin kuulen.\nMutta osaan pitää sen kaiken hampaitteni takana.\n\nRauta ei yrittänyt houkutella häntä puhumaan enempää. Ääneti he\ntyhjensivät lasinsa. Harjava lähti hänen luotaan joustavin askelin\nvaikuttaen selvemmältä kuin heidän tavatessaan.\n\nOllessaan jo lähdössä Raudat tapasivat eteisessä tohtori Surjan.\nTämä hoikka, hillitty herra, jonka mustassa tukassa ei kuudesta\nvuosikymmenestä huolimatta ollut vielä lainkaan hopeaa, tervehti heitä\nsydämellisesti:\n\n— Vihdoinkin kaksi tuttavaa! Olen koko illan ollut kuin vieraaseen\nmaailmaan eksynyt. Tällainen vanha peruukki sopii huonosti raha-aatelin\nja taiteilijain loisteliaaseen seuraan.\n\nInkeri hymyili hänelle lämpimästi.\n\n— En ole kuvitellut, hän huomautti, — suuren pääkaupunkilaiskoulun\nrehtorin tuntevan itseään missään maailmassa eksyneeksi. Jos tohtori on\npäättänyt jo lähteä, saanemme tarjota tilaa autossamme.\n\nSurja meni hämilleen. Häntä kadutti jo äskeinen ivallinen\nhuomautuksensa »raha-aatelista». Inkeri ratkaisi tilanteen pistämällä\nkätensä hänen kainaloonsa.\n\n— Nyt mennään, hän sanoi. — Muuten aiheutamme vieraiden yleisen lähdön.\nEikä se olisi emäntämme mieleen.\n\nVielä autossakin tohtori pysytteli hiljaisena.\n\n— Mitä uutta kuuluu koulumaailmaan? Inkeri kysyi saadakseen keskustelun\nkäyntiin.\n\nSurja havahtui mietteistään.\n\n— Uutta? Mitäpä uutta sinne? Ei ainakaan mitään hyvää. Ei minun\ntietääkseni.\n\nHän huomasi itsekin vastauksensa kömpelyyden. Siksi hän kiirehti\nlisäämään:\n\n— Suokaa toki anteeksi hajamielisyyteni. Katsokaas, minä noudatin\nvuorineuvos Saloisen kutsua päästäkseni hetkeksi irti piinaavista\najatuksista. Se oli kuitenkin turha yritys. Ne seurasivat minua.\nViikko, pari sitten olisin osannut antaa arvoa tällaiselle illalle.\nMutta en nyt.\n\nRauta kysäisi:\n\n— Huolia oppilaista, niinkö?\n\nCadillac oli ylittänyt Kulosaaren sillan ja nousi parastaikaa kevyesti\nHämeentielle kohoavaa mäkeä.\n\n— Niin, tohtori myönsi empien. — Tai ehkä minä vain kuvittelen\nasian pahemmaksi kuin se on... Totta puhuen, äsken juuri mietin,\nvoisinko keventää mieltäni teille, tuomari. Tunnen tarvitsevani nyt\nteidänlaisenne miehen neuvoa. Ehkä saan huomenna pistäytyä luonanne?\n\n— Vaimoni pedagogiset kyvyt ovat huomattavasti suuremmat kuin minun,\nRauta virkkoi kevyesti. — Niinpä voitte puhua nyt.\n\nSurja hämmästeli:\n\n— Nytkö? Autossa?\n\nHän vilkaisi merkitsevästi vantteraan kuljettajaan.\n\n— Oh, Moilanen on vanha sotilas, Rauta naurahti. — Häneltä ei kukaan\nole onnistunut onkimaan edes sotasalaisuuksia, saati sitten pienempiä.\nVai kuinka, Moilanen?\n\nOhjauspyörän ääressä istuva mies murahti:\n\n— Aivan, herra kapteeni.\n\nTohtori ryiskeli hämmentyneenä. Viimein hän aloitti:\n\n— En voi käsittää, mikä abiturientteihimme on mennyt. Varsinkin eräs\ntyttö, viimeiselle luokalle priimuksena päässyt, huolestuttaa minua.\nUseat opettajat ovat tehneet hänestä ja parista hänen luokkatoveristaan\nvalituksia. Heidän on kerrottu saapuvan kerran tai pari viikossa\nkouluun aamuisin kummasti pullottavin silmin ja lasimaisin katsein\ntaikka aivan apaattisina. Mainitsemani tyttö on joskus ollut niinkin\nhermostunut, että opettaja on lähettänyt hänet kesken ensimmäisen\ntunnin kotiin. Tai kotiahan tuolla lapsiparalla ei täällä ole. Hän on\nerään lohjalaisen tilanomistajan ainoa tytär ja asuu isänsä ostamassa\nyksiössä. Vaarallinen järjestely sekin... Kenties minä kuvittelen\nturhia ja paisuttelen asian pahemmaksi kuin se on.\n\nRauta oli ennakkoon suhtautunut melko välinpitämättömästi rehtorin\nhuoliin. Mutta tämän kuvaus koulunsa ylimmän luokan tytöistä oli pian\nhavahduttanut hänen mielenkiintonsa.\n\nInkeri puristi hänen käsivarttaan.\n\n— Kaarlo, hän kuiskasi, — muistatko, mitä Martti kertoi lyseon\nyläluokkalaisista?\n\n— Kyllä. Ajattelin juuri sitä.\n\nSurja silmäili huolestuneena toisesta toiseen.\n\n— Tiedättekö siis, hän kysyi, — mikä noita tyttöjä vaivaa? Onko se\nvaarallista.\n\n— Hyvinkin, Rauta korosti. — Jopa siinä määrin, että teidän sijassanne\nkutsuisin kaikki nuo tytöt rehtorin kansliaan kuultaviksi. Siinä\nkeskustelussa minä sitä paitsi olisin mielelläni läsnä. Sopiiko teille\nhuomisaamuna kello 9?\n\nHänen vakava sävynsä ja nopea vauhtinsa hermostuttivat tohtoria. Hieman\nänkyttäen hän vastasi:\n\n— Sopii. Tietysti sopii. Mutta mistä noiden tyttöjen kohdalla on\nkysymys?\n\n— Ennen kaikkea siitä, mistä he ovat saaneet huumausaineita.\nKuvauksestanne päätellen he ovat joutumassa niiden orjiksi.\n\n— Hyvä Luoja, Surja äännähti järkyttyneenä. — Huumausaineiden orjiksi!\nVoisivatko he olla niin pitkällä? Ja kuitenkin... Jotakin sellaista\nolen aavistellut. Lapsiraukat!\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nTYTTÖ, JOKA EI OLLUT PELASTETTAVISSA.\n\n\nSeuraavana aamuna täsmälleen kello 9 Rauta koputti yhteislyseon\nrehtorinkanslian oveen. Jonkinlainen murahdus kuului sisältä.\n\nTohtori Surja oli juhlallisesti asettunut seisomaan ison pöytänsä\ntaakse. Tuntiessaan tulijan hänen ankara ilmeensä suli valjuksi\nhymyksi. Laihat kasvot olivat tavallista uurteisemmat. Tervehdittyään\nhän kiirehti selittämään:\n\n— En ole saanut silmäntäyttä unta viimeöisen keskustelumme jälkeen.\nTeidän mainintanne huumausaineista järkytti minut perinjuurin.\nKuvittelin jo koko oppilaskuntamme saaneen tartunnan. Tänä aamuna\nikävät yllätykset ovat sitä paitsi jatkuneet. Esteri Tarjava,\nmainitsemani tilanomistajan tytär, ei ole saapunut lainkaan kouluun, ei\nainakaan ensimmäiselle tunnille.\n\nRauta kysyi:\n\n— Entä ne pari hänen toveriaan, joista mainitsitte?\n\n— He ovat koulussa ja tulevat tänne tuossa tuokiossa.\n\nSen sanottuaan tohtori viittasi vierasta asettumaan sivummalla olevalle\nepämukavalle tuolille. Itse hän istahti pöytänsä ääreen. Hermostuneena\nhän haroi mustaa tukkaansa.\n\n— Tilanne on kiusallinen, hän valitti. — En tiedä, miten pääsisin\ntyttöjen kanssa alkuun.\n\n— Kysykää, polttavatko he tupakkaa.\n\n— Se kuulostaa naiivilta, Surja vastusti. — He tietävät itse...\n\n— ... ettei se ole heiltä kiellettyä, Rauta täydensi. — Aivan niin.\nMutta sitten minä esitän heille seuraavan kysymyksen. Se koskee\npolttamista, sekin.\n\nTohtori silmäsi häneen epäluuloisesti. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt\nenää aikaa enempään ajatusten vaihtoon vieraansa kanssa. Arka koputus\nilmaisi kutsuttujen olevan tulossa.\n\n— Sisään!\n\nEnsimmäinen tyttö oli pitkä ja solakka. Rauta pani hyväksyen merkille\nhänen tyylikkään, harmahtavanvihreän pukunsa. Musta tukka oli kammattu\nkeskeltä päälakea jakaukselle. Tummat kasvot olisivat olleet hyvin\nkauniit, ellei suu olisi ollut luonnottoman pieni ja huulet tiukasti\nyhteenpuristetut. Hänen perässään huoneeseen livahtanut tyttö oli\nvaalea lyllerö, jolla oli punakat kasvot ja nykerönenä. Hänelle kai\nsopivat, huomioitsija päätteli, kaikki vaatteet yhtä huonosti kuin\nhänen yllään nyt olevat punaraitainen pusero ja musta hame. Mutta\nkumpikin vaikutti virkeältä, ja heidän silmänsä olivat kirkkaat.\n\nRehtori nyökkäsi pöytänsä edessä oleviin kahteen korkeaselkäiseen\ntuoliin ja virkahti tiukkaan sävyyn:\n\n— Istukaa!\n\nAbiturientit vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa ja asettuivat tuolien\nlaidalle.\n\n— Arvannette, Surja jatkoi hetken kuluttua, — miksi olen kutsunut\nteidät luokseni.\n\nTummaverikkö vastasi rauhallisesti:\n\n— Rehtori suonee anteeksi tietämättömyytemme. Meillä ei ole aavistusta\ntämän käynnin aiheesta.\n\n— Eikö? Eikö todellakaan?\n\n— Ei.\n\nSurja koputteli sormenpäillään pöytää.\n\n— Tiedättekö, miksi Esteri Tarjava ei ole tänään koulussa?\n\nVaalean tytön kasvot lehahtivat entistä punaisemmiksi. Mutta hänen\ntoverinsa ilmoitti tyynesti:\n\n— Emme. Näimme hänet viimeksi eilen.\n\n— Illallako?\n\n— Ei, vaan koulusta päästyämme.\n\nTohtori ei pitänyt hänen varmasta, itsetietoisesta sävystään. Hän\npuuskahti kiukkuisesti:\n\n— Tänä aamuna neiti Tarjava ei ole suvainnut näyttäytyä täällä. Teidän\non turha vihjaista siihen mahdollisuuteen, että hän olisi sairastunut.\nMinun pyynnöstäni luokanvalvoja soitti hänen asuntoonsa puoli tuntia\nsitten. Kukaan ei tullut vastaamaan.\n\nTummaveriköllä oli toinen selitys esitettävänä:\n\n— Esteri mainitsi eilen jonkun maalla asuvan tätinsä sairastumisesta.\nHän sanoi, että hänen oli pakko pistäytyä katsomassa tätä.\n\nSurja tiukkasi:\n\n— Missä tuo täti asuu?\n\n— Sitä en tiedä. Palatessaan kouluun Esteri tietysti selittää itse\npoissaolonsa syyn.\n\nSiihen rehtori ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän olisi voinut suoralta\nkädeltä väittää jutun sairastuneesta tädistä juur'ikään ilmasta\nsiepatuksi. Mutta mitä se olisi auttanut? Hän tunsi tämän neidin. Tyttö\nolisi kohottanut kulmakarvojaan ja viattomin silmin sysännyt selitykset\nEsteri Tarjavan aikoinaan annettaviksi. Harmillista! Poikien ja pikku\ntyttöjen kanssa tuli aina toimeen, olivatpa he millaisia tahansa. Nämä\nnaisiksi kehkeytymässä olevat olivat sen sijaan vaikeasti käsiteltäviä.\nHämillään Surja ryhtyi tarkastamaan kynsiään.\n\nRauta oli kiinnostuneena kuunnellut rehtorin ja oppilaan keskustelua.\nHän tajusi Surjan pulman. Samalla hän tunsi suurta helpotusta. Niin\nerilaisia kuin tytöt olivatkin, molemmat olivat ilmeisesti vielä\naivan terveitä. Jos he jossakin vaiheessa olivat eksyneet käyttämään\nhuumausaineita, niin niiden orjuudesta he olivat kaukana.\n\nTohtori oli päättänyt noudattaa vieraansa ohjetta. Sittenpä hän olisi\nsuorittanut oman osansa tästä kiusallisesta kuulustelusta!\n\nHänen vakava katseensa hermostutti tyttöjä. Vaivautuneina nämä\nliikahtelivat tuoleillaan odottaen, mitä nyt tulisi.\n\n— Poltatteko te kumpikin?\n\nVapautunut hymy levisi tummaverikön kasvoille. Kevyesti hän vastasi:\n\n— Molemmat poltamme. Vanhempamme tietävät sen, eikä heillä ole mitään\nsitä vastaan.\n\nRauta kysäisi sivusta:\n\n— Hyväksyvätkö he myös marijuanasavukkeiden polttamisen?\n\nTytöt käännähtivät säikähtyneinä häneen. Vaalean suu oli loksahtanut\nauki. Hänen toverinsa oli aivan kalpea.\n\nRehtori havaitsi yliotteen äkisti siirtyneen. Antamatta oppilailleen\naikaa selvitä hämmennyksestään hän selitti jyrkästi:\n\n— Teidän on aivan turha kieltää tuota surullista tosiasiaa. Useat\nopettajat ovat panneet merkille viimeaikaisen apaattisuutenne\nnimenomaan aamutunneilla. Pullistuneissa silmissänne on ollut\nlasimainen katse. Ne ovat selviä merkkejä huumausaineiden\nkäyttämisestä. Nyt haluan tietää, mihin olette sortuneet. Heroiiniin,\nkokaiiniin vai...\n\nVaalea tyttö purskahti itkuun. Tummaverikkö kohtasi sen sijaan uhmaten\nSurjan katseen. Sitten hän kääntyi silmäilemään sivulla istuvaa\nvierasta. Suoritettuaan nopean arvioinnin hän osoitti tälle sanansa:\n\n— Emme ole koskeneet mihinkään sellaisiin.\n\nLyhyt lyllerö virkkoin nyyhkytystensä välistä:\n\n— Emme. Se on ihan totta. Emme koskeneet, vaikka Esteri tyrkytti meille\nheroiinia.\n\nTumma tyttö töytäisi häntä kyynärpäällä kylkeen. Mutta toinen yltyi\nsiitä vain. Niiskuttaen hän julisti:\n\n— Mitä meidän kannattaa sitä enää salata? Muistat varmasti itsekin,\nmiten hän houkutteli meitä nuuskaamaan tuota valkoista ainetta.\nMyöhemmin tulisi, niin hän kehui, hänen luokseen poikia. Silloin\nsaisimme kokea sellaista, mistä emme ole uneksineetkaan. Ja...\n\nToverin julmistunut katse vaiensi hänet kesken kiihkeän kuvauksen. Hän\npainoi päänsä alas ja alkoi taas itkeä.\n\nKiivas huomautus pyöri rehtorin huulilla. Rauta kiirehti hänen edelleen\nlausumalla tyynesti tummalle tytölle:\n\n— Te ette olisi halunnut, että tätä olisi kerrottu?\n\nTummat siimat säkenöivät.\n\n— En!\n\n— Ja kuitenkin totuuden täytyy, teidän itsenne vuoksi, tulla esiin. Me,\nrehtorinne ja minä, emme tahdo muuta kuin pysähdyttää teidät tiellä,\njolla jatkaessanne tuhoaisitte varmasti itsenne.\n\nRauta puhui niin lämpimän vakuuttavasti, että tummaverikön katse\npehmeni ja muuttui epävarmaksi.\n\n— Haluatteko nyt vastata kysymyksiini, neiti?\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n— Teidän ainoa tuttavuutenne huumausaineiden kanssa supistuu siis\nmarijuanasavukkeisiin?\n\n— Niin.\n\n— Neiti Tarjavako houkutteli teidät polttamaan niitä?\n\n— Niin.\n\n— Asunnossaanko?\n\n— Niin. Kahtena iltana. Tietysti olimme kuulleet niistä aikaisemminkin.\nNiistä ja niiden tuottamasta nautinnosta. Hänen ei niin ollen tarvinnut\npaljoa houkutella meitä. Olimme uteliaita, molemmat.\n\nVaalea tyttö kohentautui panemaan vastaan:\n\n— Minä en! Suostuin vasta pitkän taivuttelun jälkeen yrittämään.\n\nTummaverikkö hymähti halveksivasti ja sanoi:\n\n— Minä ainakin olin utelias, ja molemmat poltimme.\n\n— Miltä ne maistuivat?\n\n— Ensimmäiset inhottavilta. Mutta niistä johtuva huumaus oli ihana.\nSeuraava yö oli sen sijaan kammottava.\n\nRauta hymyili hänen kuvaukselleen. Sitten hän jälleen vakavaksi käyden\njatkoi kyselyään:\n\n— Kertoiko neiti Tarjava, mistä hän oli marijuanasavukkeet ja heroiinin\nhankkinut?\n\n— Joltakin lähellä asuvalta näyttelijättäreltä. Nimeä hän ei maininnut.\n\n— Tiedättekö, keitä neiti Tarjavan luokseen odottamat pojat olivat?\n\n— Hän mainitsi vain joitakin ylioppilaita tulevan.\n\n— Mistään nimistä ei ollut puhe?\n\n— Ei.\n\n— Te ette kuitenkaan jääneet odottamaan noiden nuorukaisten tuloa?\n\n— Emme.\n\n— Teitä ei siis houkutellut lupaus saada kokea sellaista, mistä ette\nole edes uneksineet?\n\nTumma tyttö punehtui hieman. Jäykästi hän vastasi: — Ei. Minusta se\nkuulosti vastenmieliseltä. Suorastaan likaiselta!\n\nTohtori Surja oli tyydytyksellä seurannut keskustelua. Hänen kouluaan\nuhkaava vaara osoittautui mittasuhteiltaan pienemmäksi kuin hän oli\npelännyt. Mutta ankaraksi tekeytyen hän virkkoi:\n\n— Minun velvollisuuteni on kai ilmoittaa vahemmillenne, mille teille\nolette joutuneet.\n\nLyhyt lyllerö purskahti jälleen itkuun. Tummaverikkökin värähti. Hän\nhuudahti:\n\n— Älkää tehkö sitä, rehtori! Jos jätätte heidät sivuun tästä, lupaamme\nolla enää antamatta aihetta mihinkään huomautuksiin.\n\n— Nii-in, vaalea tyttökin nyyhkäisi.\n\n— No, Surja lausui sovinnollisesti, — siinä tapauksessa jääköön tämä\nkeskustelu meidän neljän väliseksi. Mutta te ette liioin saa mainita\nsiitä kenellekään. Ette edes Esteri Tarjavalle.\n\nTummaverikön huulet puristuivat entistä tiukemmin yhteen. Hampaittensa\nvälistä hän suhautti:\n\n— Emme tietenkään.\n\nRauta sanoi:\n\n— Teillä on aihetta olla kiitolliset rehtorillenne siitä, että hän\npuuttui ajoissa asiaan. Huumausaineet ovat leikkitovereiksi paljon\nvaarallisemmat kuin tuli. Ei ole vielä monta viikkoa siitä, kun eräs\nnuori, lahjakas ylioppilas, rikkaan miehen poika, ampui itsensä, koska\nei löytänyt muuta tietä huumausaineiden orjuudesta pääsemiseksi. Hänkin\naluksi vain leikki marijuanasavukkeilla.\n\nTytöt olivat nousseet. Tummaverikkö kääntyi lausumaan vieraalle:\n\n— Kiitoksia siitä, että kerroitte tuosta ylioppilaasta. En unohda sitä!\n\nOven sulkeuduttua heidän jälkeensä tohtori kysäisi:\n\n— Entä nyt?\n\n— Teidän sijassanne ottaisin heti kiireellisen puhelun tilanomistaja\nTarjavalle, Rauta vastasi, — ja kutsuisin hänet tänne. Hänen tyttärensä\ntuntuu olevan hyvin vaarallisessa vaiheessa. Noista kahdesta muusta ei\nole enää huolta.\n\nSurja nyökkäsi huokaisten. Kun puhelu viimein saatiin, tilanomistajan\nilmoitettiin olevan rouvineen ulkomailla.\n\n— Niinpä minun on tavoitettava tyttö asunnostaan, tohtori päätti. —\nToivottavasti tulette mukaani.\n\nRauta oli valmis.\n\nAuto pysähtyi Meritullinkadun mäellä. Tumman toverinsa kertoman mukaan\nEsteri Tarjava oli saanut marijuanasavukkeet ja heroiinin lähellä\nasuvalta näyttelijättäreltä. Pohjoisranta oli viereinen katu, ja Aira\nMuroleen huoneisto oli sen varrella. Kaikesta päättäen Aira-rouva ei\nollut ainoastaan ollut itse huumausaineiden orja, vaan myös niiden\nvälittäjä.\n\nHerrat nousivat hissillä viidenteen kerrokseen. He soittivat suotta\novikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Eikä pikku huoneistosta kuulunut\nhiiskahdustakaan.\n\nSen sijaan viereinen ovi avautui. Lihava, kaljupäinen mies, jonka\nmahtava alahuuli lipoi yhtämittaa ylähuulen viiksiryteikköä, tuli\nporraskäytävään.\n\n— Pyrkivätkö herrat Tarjavan tytön luo? hän mörisi viinabassollaan. —\nTurha vaiva. Tähän aikaan vuorokaudesta siellä on tyhjää. Iltamyöhällä\nvasta hilut alkavat. Sitten ne jatkuvatkin aamutunneille asti.\nYhtämittaa kuuluu miesten hoilotusta ja naisten kirkaisuja. Enkö minä\ntietäisi? Minä, jonka unta nuo kirotut hullut häiritsevät! Viimeksi\ntänään kysyin isännöitsijältä, millaisen ilotyttöpesän hän on seinäni\ntaakse järjestänyt. Painukaa te kaksi hiiteen! Olette puoli vuorokautta\naikataulusta jäljessä tai edellä.\n\nPäästyään kiukkuisen vuodatuksensa loppuun lihava mies vetäytyi\ntakaisin omaan koloonsa ja paiskasi oven kiinni.\n\nTohtori Surja pysytteli hississä hiljaa. Hänen kasvonsa olivat kireät\nja kalpeat. Ulos päästyään hän virkkoi:\n\n— Varmasti tuo vanha juopporatti liioitteli. Esteri Tarjavan laita ei\nvoi olla niin hullusti. Kaljupään oma henki haiskahti viimeöisille\nviinoille.\n\nKun Rauta ei sanonut mitään, hän jatkoi hetken kuluttua:\n\n— Ehkäpä tyttö on tosiaan lähtenyt viikonlopuksi maalle sukulaisiin.\nTänään on lauantai ja huomenna sunnuntai. Kaipa hän maanantaina on\ntaas koulussa. Silloin panen hänet lujille. Nyt emme saata tehdä tämän\nenempää.\n\n— Siltä tuntuu, Rauta myönsi. — Vien teidät autollani takaisin kouluun.\nMinunkaan ei maksa vaivaa vartioida tyhjää pesää. Painun kotiin\nodottamaan — muun tärkeämmän puutteessa — lounasta.\n\nSitä päätöstään hänellä oli vielä ennen iltaa aihetta katua.\n\nPuolenpäivän jälkeen Martti-poika istui yksinään Primulan kahvilassa.\nHitaasti ja haluttomasti hän söi kaurapuuroa huuhdellen jokaisen\nlusikallisen maidolla alas. Kotoinen lounas herkkuineen pyrki\nhoukuttelevana mieleen. Häntä vaivasi lisäksi se, ettei ollut\npysytellyt täysin totuudessa soittaessaan äsken kotiin. Hän oli\nilmoittanut äidille syövänsä ulkona erään toverinsa kanssa. Muutakaan\nhän ei ollut osannut sanoa.\n\nJotakin oli tapahtumassa lyseon teinikunnassa. Sen puheenjohtaja\nja sihteeri istuivat parin käden mitan päässä hänestä.\nSeitsemäsluokkalaiset keskustelivat kahvikupin ääressä aivan hiljaa.\nHän arvasi kuitenkin, mistä he puhuivat. Hän oli kuullut koulussa\nkuiskailtavan teinikunnan rahastonhoitajan käyttäneen yhteisiä varoja\nomiin tarkoituksiinsa. Puheenjohtajan ja sihteerin oli kerrottu\npäättäneen tarttua lujin kourin asiaan. Heidän alkusanoistaan\npäätellen he odottivat nyt rahastonhoitajan tuloa pöytäänsä. Tämän\ntaas, Sitro-nimisen kuudesluokkalaisen, Martti oli nähnyt »dullasta»\nkuiskuttelevassa poikajoukossa. Siksi hän istui nyt täällä. Hänkin\nodotti.\n\nJos Sitro oli lähtenyt leikkimään huumausaineilla, niin köyhiltä\nvanhemmiltaan hän ei ollut ainakaan voinut saada rahaa niihin. Mutta\nhänen hallussaan oli teinikunnan kassa. Houkutus oli ehkä käynyt\nhänelle ylivoimaiseksi, ja sitten...\n\nMartti oli peräti tyytyväinen päätelmiinsä. Hänestä tuntui, ettei edes\nisä olisi saattanut parempia tehdä.\n\nKun vaalea, hoikka Sitro sivuutti hänen pöytänsä, hän painoi päänsä\nsyvään puurolautasen puoleen.\n\nÄsken tullut kuului tilaavan tarjoilijattarelta kupin kahvia.\n\nTeinikunnan puheenjohtaja lausui terävästi:\n\n— Tuomarila ja minä olemme jo lähdössä. Meillä ei ole sinulle muuta\nsanottavaa kuin se, että maanantaina suoritetaan tiliesi ylimääräinen\ntarkastus. Sen tapahduttua voimme jatkaa keskusteluja. So long!\n\nKaksi tuolia työnnettiin rajusti taapäin. Molemmat nuorukaiset lähtivät\nkahvilasta juhlallisina ja ympärilleen katsomatta.\n\nMartti odotti, kunnes Sitro oli saanut tilaamansa kahvin. Sitten hän\nsiirtyi yksin jääneen pöytään.\n\nTämä hämmensi kahvia tuijottaen eteensä. Herkät, hienopiirteiset kasvot\nolivat harmahtavan kalpeat. Toverin harvat sanat olivat ilmeisesti\njärkyttyneet häntä. Tajutessaan vieraan pikku pojan istahtaneen\nvastapäätä hän kivahti:\n\n— Mitä hittoa sinä haluat?\n\n— Tahtoisin auttaa sinua.\n\nSitro väheksyi:\n\n— Sinä!\n\nSitten hän havahtui tiukkaamaan:\n\n— Kuka sinä ylipäänsä olet?\n\n— Olen koulutoverisi, vaikka vain »nahka». Sinä olit kerran hyvä\nminulle, vaikket tietysti itse muista sellaista pikku juttua. Minulle\nse kuitenkin oli suuri.\n\nVaalea nuorukainen kohautti hartioitaan.\n\n— En muista edes naamaasi, hän mutisi. — Sitä paitsi sinun kaltaisesi\nnappula ei pysty minua nyt auttamaan. Ne taas, jotka voisivat, eivät\nhalua. Olen ollut hölmö, oikein kirottu hölmö. Olen pilannut koko\nelämän. Vaikka mene tiedä... tekisin kai samoin uudelleen. Niin\nhullusti pihkassa siihen tyttöön olen...\n\nHänen kasvoilleen oli ilmestynyt väriä ja hymyntapainenkin. Ne\nkatosivat kuitenkin saman tien.\n\n— Mikä piru minua riivaa puhumaan tuollaiselle lapselle! Vai\nkykenetkö sinä vippaamaan minulle tuntemattomaan tulevaisuuteen asti\nkaksitoistatuhatta markkaa?\n\nHän naurahti oman kysymyksensä mielettömyydelle. Mutta Martti vastasi\ntyynesti:\n\n— Ehkä, jos kerrot, mihin tarvitset rahat.\n\nSitro jäykistyi tuijottamaan häneen. Hänen oli vaikea uskoa kuulleensa\noikein.\n\n— Puhutko tosissasi?\n\n— Tietysti.\n\nVanhempi poika silmäili ympärilleen. Ketään ei ollut kuulomatkan\npäässä. Kukaan ei liioin näyttänyt kiinnittävän huomiota heihin.\n\n— Saattaisitko nyt heti antaa kaksi tuhatta ja huomenna loput?\n\nPoikanen kaivoi lompakostaan kaksi tuhannen markan seteliä ja työnsi ne\npöydän ylitse.\n\nSitron kasvot alkoivat äkisti loistaa. Hän sieppasi rahat ja pisti ne\ntaskuunsa.\n\n— En ikinä unohda minulle tekemääsi suurta palvelusta! Meidän\nmaailmassamme en olisi uskonut sellaista mahdolliseksi. Mikä sinun\nnimesi on?\n\n— Martti Rauta. Olen vasta ensimmäisellä luokalla.\n\nKuudesluokkalainen puristi hänen kättään.\n\n— Olitpa millä tahansa, niin minun ystävyyteeni ja apuuni voit\nluottaa... Maanantaipäivä ei minua enää pelota. Pojat luulevat saavansa\nminut kiinni kassanvajauksesta. Kymmenen tuhatta markkaa sieltä\npuuttuukin. Sen paljastuminen olisi tehnyt lopun koulunkäynnistäni ja\nkoko elämästäni! Nyt se kuitenkin järjestyy. Eikö järjestykin?\n\nPoikanen vahvisti:\n\n— Varmasti. Mutta sinä sanoit tarvitsevasi kaksitoista tuhatta.\n\n— Aivan, Sitro myönsi. — Minähän mainitsin, että on olemassa muuan\ntyttö... Hänelle olen viime viikkoina lainaillut kassastamme rahaa,\nmilloin tuhannen, milloin pari. Hän soitti tänä aamuna ja pyytämällä\npyysi vielä kaksi tuhatlappusta. Heti saatuaan kuukausirahan kotoaan\nhän maksaa. Niin hän on luvannut. Tuo tyttö on sellainen, että...! No,\nsinä olet vielä liian pieni käsittääksesi näitä asioita. Tänään hän\non ensimmäisen kerran kutsunut minut kotiinsa... Hän on hyvä ja hieno\ntyttö. Älä uskalla kuvitella muuta. Tule tervehtimään häntä, niin\nsittenpä näet!\n\nMartti salasi hymynsä. Itsekseen hän ajatteli, että hänen uusi\nystävänsä innossaan kehua ihailunsa kohdetta puhui ristiin. Äsken hän\noli sanonut tarvitsevansa vipin aina »tuntemattomaan tulevaisuuteen\nasti».\n\n— Tiedätkö, mihin hän kuluttaa rahasi? poikanen kysyi varovaisesti.\n\n— En, Sitro torjui. — Ei sellaista sovi tytöltä kysyä.\n\n— Entä, jos hän käyttää huumausaineita?\n\nKuudesluokkalainen silmäsi pieneen toveriinsa tuikeasti.\n\n— Onko joku ehtinyt vihjailla hänestä jo sinullekin sellaista? Se on\nkatalaa, alhaista panettelua! Minä tiedän sen!\n\nMartti pidättäytyi sanomasta, ettei kukaan ollut vihjaillut hänelle\nmitään sen suuntaista. Nyt vastahan hän oli kuullut tytöstä, jonka\nkäsiin Sitron teinikunnan kassasta kevytmielisesti ottamat rahat olivat\nluisuneet.\n\nHiljaisesti hän tiedusti:\n\n— Oletko sinä kokeillut huumausaineilla?\n\n— En. Kerran olin mukana, kun joukolla yritettiin metsästää »dullaa»\neräistä Kasarminkadun pikkukahviloista. Siitä ei kuitenkaan tullut\nmitään. Nuo aineet ovat sitä paitsi liian kallista huvia minulle. Kai\nse on hyväksi vain. Sanotaan, että niihin on helppo tottua, mutta\nvaikea niistä vapautua.\n\nHän maksoi kahvinsa ja tuhahti:\n\n— Kaikenlaista sinä kyseletkin! Kun minä olin sinun ikäisesi,\ntuollaiset myrkyt olivat autuaallisesti tietopiirini ulkopuolella. Tule\nnyt!\n\nPojat nousivat Ylioppilastalon luota viidennen linjan raitiovaunuun.\nRitaripuistikon kohdalla he laskeutuivat kävelemään. Vanhan Meritullin\nluona oli hiljaista. Moottori venelaiturit olivat syksyisen tyhjät.\nÄänettöminä he nousivat Meritullinkatua.\n\nHississä Sitro virkkoi:\n\n— Esteri voi ihmetellä sinun mukana oloasi. Esitän sinut veljekseni.\n\nYlhäällä hän selitti:\n\n— Tämä ovi ei niin vain aukeakaan. Kaksi lyhyttä soittoa, yksi pitkä\nja kolme lyhyttä sekä raapaisu päälle. Muuten et sisään pääse.\nJännittävää, eikö totta?\n\nMartti ei vastannut.\n\nOven raosta he pääsivät livahtamaan eteiseen ja sieltä puolihämärään\nhuoneeseen. Pehmeä, punainen matto peitti koko lattian. Huonekaluina\noli vihreällä päällystettyjä nojatuoleja, lipasto ja keskellä huonetta\nleveä leposohva. Ilma oli raskas tupakansavusta.\n\n— Saanko avata hetkeksi ikkunan? Sitro kysyi.\n\nNilkkoihin asti ulottuvassa mustassa aamutakissa hyvin pitkältä\nnäyttävä tyttö heittäytyi nauraen leposohvalle.\n\n— Sinä olet tämän salongin vieraista ensimmäinen, joka kaipaa raitista\nilmaa, hän pilkkasi. — Mutta kaikin mokomin, ole hyvä.\n\nHänellä oli matala ääni, ja hän venytti sanoja teennäisesti.\n\n— Minun on oudon kuuma, nuorukainen puolustautui.\n\nTyttö hymähti merkitsevästi.\n\n— _Darling_, eiköhän se johdu minun läheisyydestäni eikä ilmasta?\n\nSitro käännähti ja meni työntämään toisen punaisista samettiverhoista\nsyrjään. Samalla hän raotti ikkunaa.\n\nHuoneeseen hulmahtaneessa päivän valossa Martti Rauta oven suusta\ntarkkasi leposohvalla lojujaa. Tämä oli aivan nuori tyttö. Kasvot\nolivat kapeat ja hyvin kalpeat. Kiiltävän musta tukka oli vahvasti\nkäherretty ja sitaistu huolimattomasti niskasta. Nypittyjen\nkulmakarvojen alla ruskeat silmät vaikuttivat unisilta. Suu hehkui\nverenpunaisena kuin avoin haava.\n\nNyt vasta tyttö pani merkille toisen vieraansa.\n\n— Rakkaani, hän kysyi ilvehtien, — mikä kummallinen pikkumies sinulla\non mukanasi? Jos hän olisi vielä pienempi ja alasti ja olalla jousi\nja nuolikimppu, voisi luulla sinun ottaneen Amorin itsensä mukaasi\nvarmistamaan sinulle kunnon lemmenkohtauksen.\n\nNuorukainen lehahti punaiseksi. Jäykästi hän vastasi:\n\n— Hän on minun veljeni. Hän hankki haluamasi rahat. Minä en mistään\nenää saanut irti. Ei hän meitä häiritse.\n\nTyttö loi poikaseen tutkivan katseen.\n\n— Vai tuo nappula hankki? hän mutisi. — Keneltä lie pihistänyt? No, se\nei liikuta minua. Anna rahat tänne, Uolevi.\n\nSitro ojensi hänelle setelit. Ne katosivat leposohvan alla olevaan\nkäsilaukkuun. Tyttö nousi veltoin liikkein seisomaan.\n\n— Nyt Esteri-täti vie pikku veljen keittiöön, hän ilvehti. — Tästä saat\nvalokuva-albumin katseltavaksesi. Löydät sieltä kirjojakin. Saat niillä\ntappaa aikasi, sillä välin kun täti keskustelee ison veljen kanssa. Ei\nkai liika uteliaisuus vaivaa sinua?\n\nSeuratessaan häntä Martti murahti:\n\n— Ei!\n\nTäydellinen sekasotku vallitsi ahtaassa keittiössä. Pesemättömiä laseja\nja tyhjiä pulloja oli joka puolella.\n\nPoikanen nosti tuolin aivan oven eteen. Tyydytyksekseen hän totesi\näänien huoneesta kuuluvan hyvin. Samalla hän välinpitämättömästi\nselaili albumia, jonka tyttö oli työntänyt hänen käteensä.\n\nNuori emäntä heittäytyi jälleen leposohvalle pitkäkseen.\n\n— _Darling_, tule istumaan viereeni. Vaikuttaa siltä kuin pelkäisit\nminua. Ehkä pelkäätkin?\n\nSitron ääni oli vähän käheä hänen vastatessaan:\n\n— En. Sinä olet vain niin erilainen kuin tavallisesti.\n\n— Nainen ei ole koskaan tänään sama kuin eilen, tyttö ilkkui. —\nMinulla oli ihana yö! Täällä oli miehiä ja naisia. Pidimme hauskaa.\nJospa koulussa tietäisivät...! Koulusta puheen ollen, ne soittivat\nluullakseni sieltä puoli yhdeksän aikaan tänä aamuna ja katkaisivat\nalkuunsa uneni.\n\n— Nyt puhut pötyä, Esteri! nuorukainen huudahti kiivaasti. — Kerskailet\nvain kiusataksesi minua.\n\nTyttö nauroi.\n\n— Ehkä... Pari tuntia myöhemmin itse rehtori vaivautui jonkun herran\nkanssa rimputtamaan ovikelloani.\n\nKatselin heidän varjojaan eteisen pimennosta. Viereisen huoneiston\nukonkäppyrä työntyi rappukäytävään ja haukkui minut heille oikein\nlahjakkaasti... Mutta ehkä sekin oli vain unta... Tule suutelemaan\nminua!\n\nHetkistä myöhemmin hän julisti:\n\n— Mikä arkalainen! Mutta minä opetan sinut suutelemaan niin, että\nlapsuus jää sinulta taakse ja taivaan ja helvetin portit aukenevat!\n\nMartti Raudan katse oli nauliutunut kahteen valokuvaan. Toinen esitti\nnaista, jonka kuvia hän oli nähnyt. Näyttelijätär Aira Murole oli\nkirjoittanut vähän horjuvalla käsialalla omistuksen: »Nuorimmalle\nsiskolleni Morpheuksen papitarten parvessa.» Viereinen valokuva oli\nnuoresta, kuivakkaasta meripojasta, ja siinä oli allekirjoitus:\n»Unohtumattoman hetken muistoksi Unen posteljoonilta.»\n\nPoikanen mietti tuokion. Sitten hän irrotti kuvat albumista ja sujautti\nne povitaskuunsa.\n\nSitron raju huudahdus havahdutti hänet mietteistä:\n\n— Esteri! Sinä et ole sellainen tyttö kuin olen luullut!\n\nNuori emäntä purskahti nauruun. Vasta hetken kuluttua hän sai sanotuksi:\n\n— Voi poikarukka! Ensimmäisen kerranko sinä nyt näet naisen paljaan\npoven? Ja siitä tuollainen parahdus. Saat kernaasti tutkia minut vaikka\nkokonaan. Tiedän olevani kaunis. No, ellet tahdo, niin ei. Olen aivan\nkiltisti. Kiedon aamutakin oikein tiukasti ympärilleni ihan leukaan\nasti. Onko poju nyt tyytyväinen?\n\nNuorukainen murahti epämääräisesti.\n\nTovin äänettömyyden jälkeen Esteri jatkoi lempeästi:\n\n— En ole tiennyt, että sinä, iso poika, olet tuollainen lapsi. Ei, en\nminä tahdo sinua loukata. Minusta sinä olet liikuttava. Luulin sinun\nrakastavan minua.\n\nSitro myönsi kömpelösti:\n\n— Niin minäkin luulin.\n\nTyttö naurahti.\n\n— Osoita se sitten, _my sweetheart_! hän kiusoitteli. Sitten hän muutti\näänensä suostuttelevaksi — Tai odota. Poltetaan ensin savukkeet.\nMinulla on viime yöstä jäljellä enää vain kaksi. Mutta toinenkin niistä\nriittää muuttamaan suoniesi veden tuleksi.\n\nPoika tiukkasi epäluuloisena:\n\n— Mikä savuke tämä on?\n\n— Ei sen kummempi kuin aivan tavallinen marijuana. Kaikki paremmat\naineet ovat lopussa. Mutta ensikertalaisena saat tästäkin sellaisen\npohjan, että osaat rakastaa kuin kivikauden mies. On oikeastaan ihanaa\nsaada viereensä poika, joka ei ole ennen naista syleillyt. Ethän sinä\nole?\n\n— En.\n\n— Oh! tyttö huudahti. — Miksi puhalsit tikun sammuksiin?\n\n— Minä en polta tuota kirottua savuketta. Pyydän sinua: heitä sinäkin\npois.\n\nEsteri purskahti ivanauruun.\n\n— Sinä olet hullunkurinen! Ilmeesikin on samanlainen kuin rehtorilla\nhänen pitäessään nuhdesaarnojaan. Marijuana on lasten leikkiä paljon\nmuun rinnalla. Minä tiedän, mitä on oopiumi. Olen tottunut heroiiniin\nja maistanut morfiinia ja kokaiinia. Ja sitten sinä tulet nyyhkimään,\nettä minun pitäisi luopua marijuanasavukkeista. Naurettavaa!\n\nHuoneeseen tuli hiljaista. Viimein nuorukainen kysyi: — Etkö voi enää\nolla niitä ilman?\n\nTyttö vastasi ärtyneesti:\n\n— En. Enkä tahdokaan!\n\n— Siihenkö sinä olet käyttänyt minulta saamasi rahat?\n\n— Ne ja paljon muuta! Luuletko sinun muutamien vaivaisten\ntuhatlappustesi riittäneen pitkälle? Minulla on toki melkoiset\nkuukausirahat kotoa. Vaikkei isä uusiin naimisiin mentyään minusta\nenää välitä, niin rahaa sentään saan. Sitä paitsi on muitakin miehiä,\nrikkaampia kuin sinä, poikaraiska. Tänään vain kaikki paremmat\nrahanreiät olivat sattumalta tukossa. Siksi soitin sinulle. No, nyt\ntiedät, millainen minä olen!\n\nSitro sanoi avuttomasti:\n\n— Ethän sinä vielä viime talvena ollut sellainen.\n\n— En. Isä otti uuden vaimon vasta keväällä. Hyvään aikaan tutustuin\nnäyttelijätär Muroleeseen. Olin juuri riidellyt äitipuoleni kanssa\nja paiskannut kodin oven viimeisen kerran kiinni. Olin totisesti\nvirkistyksen tarpeessa. Aira oli oikein avulias. Kun hänellä itsellään\nei ollut aineita, sain hänen kauttaan yhteyden erääseen meripoikaan.\nOiva hän oli nimeltään. Oivallinen hän olikin, kaikin puolin.\n\nEsteri sähisi viimeiset sanat. Sitten hän kiivastui:\n\n— Anna se toinen savuke tänne! Hermoni huutavat sitä. Itse saat painua\nhiiteen taikka äitisi hameen helmoihin. Muista ottaa tuo pikku apina\nkeittiöstä mukaasi. En halua nähdä teitä kumpaakaan. En koskaan! Ulos,\nnarri!\n\nKun Martti Rauta livahti huoneeseen, tyttö makasi suullaan leposohvalla\nja itki rajusti.\n\nEteisestä Sitro poikkesi kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään.\nMartti kuuli hänen antavan ylen.\n\nKadulla he pysyivät kauan ääneti. Sitro kulki pää pystyssä ja huulet\ntiukasti yhteen puristettuina. Hän oli kalman kalpea ja vaikutti\nsairaalta.\n\nKun hän ojensi jäykästi kätensä hyvästiksi, poikanen virkahti:\n\n— Jos tulet huomenna puolenpäivän aikaan Primulaan, saat loput rahat.\n\n— En tiedä, välitänkö niistä enää.\n\n— Tietysti, Martti tokaisi. — Sehän on ihan eri juttu. Eikä sinun\nkannata surra tuollaista tyttöä.\n\nVanhempi poika vältti hänen katsettaan kysyessään:\n\n— Kuulitko sinä kaiken?\n\n— Enemmän kuin tarpeeksi. Älä ajattele häntä enää. Sinä olit reilu, kun\npysyit lujana.\n\nSitro hymyili valjusti. Kättään heilauttaen hän lähti Pitkääsiltaa\nkohden.\n\nMartti koetti pysäyttää ohiajavia vuokra-autoja. Mutta vasta kolmannen\nkuljettaja otti vakavasti pikkumiehen merkin. Poikanen tunsi itsensä\nhyvin tärkeäksi noustessaan vaunuun. Kylläpä isän ja äidin silmät\nleviävät, hän ajatteli, kun pääsen kertomaan heille.\n\nHän ei erehtynytkään siinä.\n\nHänen selostuksensa aikana Inkeri vilkaisi usein mieheensä. Rauta ei\nkuitenkaan näyttänyt huomaavan vaimoaan lainkaan. Jännittyneenä hän\nkuunteli poikansa kuvausta.\n\n— Hyvä, Martti! hän lausui tämän lopetettua. — Tällä kertaa sinä olet\nollut minun parhain apulaiseni.\n\nPojan sinisilmät säteilivät.\n\nInkeri puuttui puheeseen:\n\n— Nyt hänen osansa tässä jutussa on myös lopussa. Äitinä minä en salli\nhänen enää joutuvan kuulemaan ja näkemään sellaista likaa... Saat mennä\nMarin puheille. Hän on pitänyt ruokaa sinulle lämpimänä.\n\nMartti totesi äidin olevan ihan tosissaan. Siksi hän ei pannut vastaan.\nIsälle hänen olisi tehnyt mieli iskeä silmää. Tämä oli kuitenkin mennyt\njo puhelimeen ja keskusteli Ahveniston kanssa. Ohi mennessään poikanen\notti povitaskustaan valokuvat ja työnsi ne isälle.\n\n— Pihistin nämä sieltä. Arvelin niiden kiinnostavan sinua.\n\nRauta ajoi autolla Ahveniston asunnolle. Sieltä he jatkoivat yhdessä\nmatkaa Meritullinkadulle.\n\nRikospoliisin päällikön arvovalta sai talon isännöitsijän nopeasti\njalkeille. Hänen avaimellaan he tunkeutuivat kolmisin Tarjavan\nhuoneistoon.\n\nHiiskumaton hiljaisuus tervehti heitä. Tuuli leyhytti hiljaa\nasuinhuoneen samettisia ikkunaverhoja.\n\nAhvenisto murahteli:\n\n— Lintu on lentänyt tiehensä. Mutta kaipa se joskus palaa. Onhan meillä\ntässä mukavat istuinpaikat. Minä olen sitä mieltä, että odotamme tyttöä\nvaikka aamuun asti.\n\nHeidän ei tarvinnut kuitenkaan jäädä odottamaan. Rauta löysi Esteri\nTarjavan. Tyttö makasi vettä täynnä olevassa kylpyammeessa. Hän oli\nviiltänyt ranteensa auki parranajoterällä.\n\nKatsoessaan alastonta tytönruumista rikospoliisin päällikkö pureskeli\npaksuja huuliaan mutisten:\n\n— Soo, vai noin kovalle otti tavata puhdas poika. Eipä silti,\npelastettavissa tämä lapsiparka olisi tuskin ollut, vaikka olisimme\ntulleet ajoissa.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nJOHTAJA KEKRILÄ ASTUU ESIIN.\n\n\nTuomari Ahvenisto pöllähdytti laiskanlinnan syvyyksistä savupilven\nrakkaasta piipustaan ja murisi:\n\n— Minun olisi pitänyt arvata tässä olevan jotakin mätää. Kahvikutsut\nkeskellä maanantaista päivää! Se haiskahti jo etukäteen minun nokkaani\nenemmän maanantaille kuin kutsuille. Läsnä olevat kauniit naiset\nsuonevat minulle, vanhalle karhulle, anteeksi nämä katkerahkot mietteet.\n\nHän kumarsi Inkerille ja Laura Saloiselle, jotka istuivat tupakkapöydän\ntoisilla sivustoilla maistellen hiljaisina kahviaan. Leveään tapaansa\nhän jatkoi:\n\n— Huonosti palkatun virkamiehen tapaan minä vihaan ja epäilen aivan\nerikoisesti viikon arkipäivistä arkisinta, maanantaita. Se kantaa\nhelmassaan monia epämiellyttäviä mahdollisuuksia. En kuitenkaan osannut\npitää varaani tänä aamuna. Hyvänen aika, hälyttäjähän oli Kaarlo,\nsuureen maailmaan kuuluva ystäväni. Inkeri haluaisi, hän ilmoitti,\nnähdä minut tänään päiväkutsuissaan. Siksi minä sonnustauduin näihin\npyhäkamppeisiini. Ei ollut herkkua istua aamupäivä virassa kirotut,\npuristavat valkolänget kaulassa, ja sen alaiseni saivat tuta,\nihmisparat! Ihan suotta olen kärsinyt, minäkin. Maanantaita tämä on,\nvieläpä pahinta lajia. Kutsut — pah! Isäntä ravaa huonettaan pitkin\nkuin lautapäähärkä ympärilleen mulkoillen. Uskaltanen sentään pyytää\nvalistusta: onko vai ei tämä tilaisuus tarkoitettu iloisiksi kutsuiksi?\n\n— Ei.\n\n— Miksi sitten olemme koolla?\n\n— Neuvotellaksemme.\n\nRikospoliisin päällikkö huoahti helpotuksesta.\n\n— Niinpä läsnäolijat sallinevat minun päästää kaulani puristuksesta\nja myös hiukkasen löyhentää kengännauhojani, hän puhkui antaen\ntekojen seurata sanoja. — Ei kai kukaan pane pahakseen näitä minun\nhengenpelastuspuuhiani?\n\nInkeri naurahti:\n\n— Laura ja minä tunnemme sinut kyllin hyvin suodaksemme sinulle kaikki\nviihtymystäsi lisäävät vapaudet.\n\nRauta virkahti sivusta kuivasti:\n\n— Ei sentään _kaikkia_, pyydän.\n\nAhvenisto muljautti häneen äkeästi.\n\n— Tuo oli ilkeä vihjaus, hän tokaisi. — Nielaisen sen kuitenkin.\nOsoitathan sillä — vaikka kömpelösti — vihdoinkin jonkinlaista\nkiinnostusta meidän inhimillistä yhteisöämme kohtaan. Ehkä\npuheliaisuuden puuskasi jatkuu ja ilmaiset meille, _mistä_\nneuvottelemaan olet kutsunut meidät tänne.\n\nPuhelin työpöydällä soi.\n\nRauta riensi vastaamaan. Keskustelu päättyi lyhyeen. Laskettuaan\nkuulokkeen paikoilleen hän jäi synkkänä tuijottamaan eteensä. Hän\nnäytti tyyten unohtaneen muut huoneessa olijat.\n\nLaura Saloinen kumartui tupakkapöydän ylitse selittämään puoliääneen:\n\n— Minä tulin ennen teitä tänne, tuomari. Se, mitä minulla oli\nkerrottavana, oli Kaarlolle pettymys.\n\nRikospoliisin päällikkö ei malttanut olla pistämättä väliin:\n\n— Miten se on mahdollista, rakas lapsi? Jos te vaivautuisitte joskus\nkertomaan minulle mitä tahansa, niin pelkästä tulostanne olisin\nkokonaisen viikon iloinen kuin peipponen. No jaa, ystävämme on elämän\nja kauniiden naisten hemmottelema...\n\nTumma tyttö kohautti olkapäitään hieman kärsimättömästi ja lisäsi:\n\n— Hän toivoi minun onnistuvan kuulemaan johtaja Liusteelta jotakin Aira\nMuroleesta.\n\nAhvenisto päästi tuskaisan ähkäisyn:\n\n— Käskikö hän teidän ruveta juttusille tuon tyhmän, ruman murmelin\nkanssa?\n\n— Hän pyysi, Laura oikaisi.\n\n— Samantekevää! Minä en ole mikään esteetikko, Luoja paratkoon.\nMutta sen ainoan kerran, minkä olen nähnyt sanotun pullukan pyörivän\nympärillänne, voin suorastaan pahoin. Minusta se oli kauneuden\nhäpäisemistä, ei yhtään vähempää. Sitä paitsi teillä ei ole mitään\ntekemistä Aira Muroleen kanssa. Niinpä...\n\nRikospoliisin päällikkö näytti olevan tällä kertaa vakavissaan. Inkeri\nkatsoi asialliseksi puuttua puheeseen:\n\n— Minusta Lauran käyttäminen tiedustelijana ei ollut ajatuksena\nlainkaan hullumpi. Tietysti on jatkuvien tutkimusten kannalta...\n\nAhvenisto huitaisi kädellään väheksyvästi. Inkeri ei kuitenkaan\nluovuttanut puheenvuoroa hänelle, vaan jatkoi:\n\n— ... erittäin tärkeää saada selville, oliko Aira Murole jo Liusteen\nrouvana ollessaan paatunut heroinisti ja — myönteisessä tapauksessa —\nkeitä hänen luonaan niihin aikoihin kävi. Noita kävijöitä seulomalla\nvoitaisiin ehkä päästä myrkyn myyjien jäljille.\n\n— Tuollaiset seikat, rikospoliisin päällikkö huomautti purevasti, —\novat tietysti niitä, jotka mies uudelle ihastukselleen ensimmäiseksi\nlatelee. Kysy sinä — minä vastaan; vanha, hupaisa leikki.\n\n— Ei, Inkeri torjui, — ei ihan niin. Vanha, hupaisa leikki kyllä, jos\nniin haluat. Mutta ei sellaisin pelisäännöin kuin mainitsit, rakas\nystävä. Pyydystäessään itselleen uutta naista mies on yleensä valmis\npaisutellenkin kertomaan hänen edeltäjänsä varjopuolista. Niitä\nei tarvitse udella. Antaa miehelle tilaisuus tuon valitusvirtensä\nlaulamiseen, se riittää.\n\nAhvenisto kai voi taskusta suuren, kirjavan nenäliinan ja kuivasi sillä\nkasvojaan. Siinä välissä hän puuskutti:\n\n— Varjelkoon! Onko Kaarlo kertonut sinulle meistä miehistä tuollaisia?\nOnpa hän sitten aikamoinen maskuliinisen sielun synkkien syvyyksien\ntuntija! Onneksi minulla ei ole minkäänlaista aikomusta pyydystää\nitselleni uutta naista. Tarkkaan ottaen en muista, kumpi meistä —\neukkoni vai minä — toisensa pyydysti. Hänessä on joka tapauksessa\nminulle naista ihan riittämiin sekä tätä että tulevaista elämää varten.\n\nInkeri nauroi iloisesti hänen sanatulvalleen. Mieliala tupakkapöydän\nympärillä keveni.\n\nRauta virkkoi työpöytänsä takaa kireästi:\n\n— Teillä tuntuu olevan hauskaa. Se ei kuitenkaan auta meitä umpikujasta.\n\nRikospoliisin päällikkö käänsi vaivalloisesti punakat kasvonsa häntä\nkohden.\n\n— Hei, hän ihastui, — joko taas muistat meidän olemassaolomme? Voit\nsiis itse kertoa, mitä tuloksia viekkaista laskelmistasi oli.\n\n— Käytännöllisesti ottaen ei mitään.\n\nAhvenisto oli ällistyvinään.\n\n— Kuinka? Ei mitään? Tottahan jo tiedät, missä laskuvirhe oli. Eikö\nLiuste ole siis pyydystämässä itselleen uutta naista? Vai eikö Aira\nMuroleessa mitään varjopuolia ollut?\n\nRauta jätti hänen ivalliset kysymyksensä vastaamatta. Raskaasti hän\nsanoi:\n\n— Oili Sormaala soitti äsken.\n\nInkeri vilkaisi häneen huolestuneena.\n\nRikospoliisin päällikkö tiedusti:\n\n— Meitä metsälle lähettämiäsi ajokoiria hänkin, niinkö? Mikä hänen\ntehtävänsä on?\n\n— Sijoitin hänet asumaan Aira Muroleen kaksioon Pohjoisrannalle.\nHuumausaineasiamiehet ottaisivat kenties, niin ajattelin, tottumuksen\nvoimasta yhteyden huoneiston uuteenkin näyttelijätärasukkaaseen.\n\n— Mutta Oili-tyttö ilmoitti, Ahvenisto arvaili, — luonaan toistaiseksi\nkäyneen vain yhden kengännauhojen myyjän ja yhden joululehtien\ntilaushankkijan.\n\n— Suunnilleen.\n\nLihava poliisimies liikahteli vaivautuneesti tuolissaan.\n\nSitten hän kysäisi:\n\n— Onko sinulla vielä muita vartiotorneja?\n\n— On, Rauta myönsi. — Useita. Ilmeisesti ei kuitenkaan kylliksi.\nEdistymme tutkimuksissamme etanan vauhtia. Aira Muroleen kuolemasta\ntiedämme tuskin enempää kuin traagillisena ensi-iltana.\n\nInkeri esitti hänen kuuntelijoillensa yhteisen vastalauseen:\n\n— Tuo on sentään vahvaa liioittelua, Kaarlo.\n\n— Sanoinkin, että tuskin enempää... Hänen asunnostaan löytyi iso\npullo vermuttia suunnilleen puolillaan. Julion vieressä keittokomeron\npesupöydällä oli pieni suppilo, jota hän ilmeisesti oli käyttänyt\nkaataessaan juuri sinä iltapäivänä vermuttia koristeelliseen\nunkarilaispulloonsa. Mutta koko tuosta huoneistosta ei ollut\nlöydettävissä hiukkastakaan _tinctura aconitia_. Se on tullut\nunkarilaispulloon jossakin muualla. Missä, se on meidän tärkein\nkysymyksemme.\n\nRikospoliisin päällikkö murahti:\n\n— Tottahan sinä jo aavistat, mistä myrkky tuli?\n\n— En, Rauta torjui. — Entä sinä?\n\nAhvenisto pärskyi:\n\n— Minä? Minun vähäpätöisyyteni on ihan tavallinen palkkapoliisi.\nKehtoni ääressä ei seisonut kokonaista parvea haltiattaria tuomassa\nkumminlahjoikseen moninaisia yliluonnollisia taitoja ja kykyjä. Liekö\nollut yhdenyhtä? Aavistaminen ei rikostutkimuksissa ole minun avujani.\nTarvitsen tosiasioita, kuivia ja kouraantuntuvia tosiasioita.\n\nRauta kysyi hiljaisesti:\n\n— Eikö se ole tosiasia, että Aira Murole murhattiin hänen rakkaaseen\nvermuttiinsa sekoitetulla _tinctura aconitilla_?\n\n— On kyllä. Mutta...\n\n— No niin, meidän selvitettäväksemme jää, kuka, milloin ja missä\nsekoitti tappavan myrkyn hänen juomaansa. Toistaiseksi kykenemme\nvastaamaan näistä kysymyksistä ainoastaan keskimmäiseen.\n\nRikospoliisin päällikkö kohautti tuuheita kulmakarvojaan ja tiedusti:\n\n— Kykenemmekö?\n\n— Kyllä, osapuilleen. Teatterin puvustonhoitajatar rouva Eippo kertoi\nAira Muroleen saapuneen pukuhuoneeseensa heti kello 18:n jälkeen.\nJos on uskomista sanotun puheliaan poliisinlesken sanoihin, myrkky\noli silloin jo pullossa. Teatterin johtaja rouva Imari on puolestaan\nmaininnut soittaneensa Aira Muroleelle samana päivänä kello 16.30:n\nmaissa. Näyttelijätär oli silloin kotosalla. Mutta hän oli lopettanut\nkeskustelun lyhyeen. Hänen oli, hän oli selittänyt, suoritettava\neräs tärkeä käynti ennen teatterille tuloaan. Noiden kahden\nkellonmäärän välissä joku pääsi jossakin käsittelemään vapaasti hänen\nunkarilaispulloaan.\n\nTummat silmät loistaen Laura Saloinen huudahti:\n\n— Silloinhan...\n\nHän jätti kuitenkin lauseensa kesken ja puraisi huultaan. — Mitä aioit\nsanoa?\n\nTyttö pudisti hämillään päätään.\n\n— Eräs ajatus pälkähti vain päähäni. Mutta suotta minun on puuttua\npuheeseen. Te muut olette ammatti-ihmisiä rikostutkimuksissa, Inkerikin\ntavallaan.\n\nAhvenisto hörähti:\n\n— Älkää pitäkö tuollaisia puolustuspuheita, rakas lapsi. Ystävämme\nKaarlo asettaa naisellisen intuition paljon korkeammalle kuin esim.\nminun monikymmenvuotisen poliisikoirakokemukseni.\n\n— Enkä syyttä. Rauta vahvisti. — Monesti kun sinä ja minä olemme\nhaukkuneet vallan väärää puuta, Inkerin vaisto on viittonut oikeille\njäljille.\n\n— Voi, ei tässä ole mistään sellaisesta kysymys, Laura selitti. — Tulin\nvain ajatelleeksi, mitä itse olisin tehnyt Airan asemessa. Jos minulla\nolisi kiire ja tärkeä käynti suoritettavana ennen ensi-iltaa, tilaisin\nvarmasti puhelimitse auton lähimmältä asemalta.\n\nRikospoliisin päällikkö pisti väliin:\n\n— Entä, jos käynti oli lähimmässä naapuristossa?\n\nTyttö myönsi hämmentyneenä:\n\n— Sitä mahdollisuutta en ottanut huomioon. Siinä näette...\n\nRauta ojensi ystäväänsä:\n\n— Tuo välihuomautus on kuvaava sinun passiiviselle luonteellesi,\nvanha veikko. Tietysti on pienoinen mahdollisuus, ettei Aira-rouva\nkäyntiinsä tarvinnut autoa. Mutta paljon todennäköisemmin hän tarvitsi.\nSiitä huolimatta sinä tietysti jättäisit suorittamatta ne pitkät ja\nvaivalloiset tiedustelut lähimmillä autoasemilla, jotka väikkyivät\nLauran mielessä.\n\nAhvenisto muljautti häneen kiukkuisesti alta kulmien.\n\n— Etkö sinä ole sitten jättänyt niitä? hän murisi.\n\n— En.\n\nMiehet mittelivät hetken ääneti katseillaan toisiaan. Sitten\nlaiskanlinnassa lojuja rupesi äkäisenä tarkastamaan kynsiään.\n\nLaura Saloinen kysyi:\n\n— Tarvitseeko noiden tiedustelujen muodostua pitkiksi ja\nvaivalloisiksi? Kun tiedetään päivä ja melko tarkka kellonmääräkin,\nniin eikö helposti saada selville, tilattiinko joltakin autoasemalta\nvaunu Aira Muroleen asuintalon eteen?\n\nInkeri kiirehti selittämään:\n\n— Vuokra-autoilijoilla ei Helsingissä enää ole vakinaisia asemia, kuten\nennen. Bensiiniköyhinä vuosina heillä oli määrä ajon päätyttyä mennä\nlähimpään pirssiin, ja sitä noudatettaneen edelleen.\n\n— Ah! Sittenhän minun ajatukseni oli aivan mahdoton.\n\nRauta virkkoi:\n\n— Ei lainkaan. Sen toteuttaminen vain on mutkallisempi ja vaatii\nenemmän aikaa.\n\nRikospoliisin päällikkö ryhtyi latailemaan uudelleen piippuaan. Siinä\nsivussa hän sanoi kuivasti:\n\n— Ystävällämme on ilmeisesti tiedustelijansa Mariankadun, Kirkkokadun\nja Kauppatorin autoasemilla. Enpä kadehdi noiden poikien puuhaa. He\njoutuvat seulomaan pääkaupungin monipäistä vuokra-autoilijalaumaa\nja etsimään erään mahdollisesti suoritetun ajon tekijää. Huh! Kaipa\nsinulla on sitä paitsi tuntosarvet niissä hämäräperäisissä kahviloissa\nja kuppiloissa, joissa kuvittelemasi suuren huumausaineliigan\nasiamiehet harjoittavat kauppaansa.\n\nAhveniston tämänkertainen asenne oli alusta pitäen ärsyttänyt Inkeriä.\nHänen oli pitänyt muistuttaa itselleen, ettei emännän sopinut kivahtaa\nvieraalleen. Mutta nyt mitta oli täysi. Ääni hieman väristen hän\nvirkkoi terävästi:\n\n— Suo anteeksi, vanha ystävä. En ymmärrä lainkaan, miksi suhtaudut noin\nironisesti Kaarlon tutkimuksiin.\n\nHänen sävynsä hätkähdytti Ahvenistoa. Hymy häipyi isoilta vereviltä\nkasvoilta, ja ne lehahtivat entistä punaisemmiksi. Hän nuolaisi paksuja\nhuuliaan, jotka äkisti tuntuivat kovin kuivilta. Kuin apua anoen hän\nsilmäsi työpöydän takana istujaan.\n\nRauta naurahti.\n\n— Älkää, hyvät naiset, käsittäkö väärin rikospoliisimme mainion\npäällikön asennetta, hän sanoi sopuisasti. — Hänen mielestään minä\nriuhdon asiassa, joka on enemmittä hosumisitta jo selvä.\n\nAhvenisto murahti:\n\n— En käsitä, miksei yksinkertainen ja selvä ratkaisu riitä sinulle.\nMiksi hitossa nuuskit ja pakotat meidät muutkin mukanasi nuuskimaan\narvoitusta sellaisessa, missä ei mitään hämärää enää ole?\n\n— Tuolla hän tahtoo sanoa, Rauta selitti, — ettei mitään Aira Muroleen\nkuoleman arvoitusta hänen käsityksensä mukaan ole.\n\nInkeri ja Laura huudahtivat yhteen ääneen:\n\n— Eikö ole?\n\nRikospoliisin päällikkö ryiskeli vaivautuneena. Viimein hän sai\naloitetuksi:\n\n— Minun on tässä seurassa melko toivotonta ruveta puolustamaan omaa\nsangen arkista ja yksiviivaista näkemystäni. Kaarlon on onnistunut\nsuggeroida valtakunnan mahtiherratkin uskomaan yleismaailmallisen\nhuumausaineliigan sijoittaneen jonkun suurasiamiehensä meidän maahamme.\nSeurauksena on, että kun hän suvaitsee viheltää, myös minun on juostava\nhänen osoittamilleen jäljille. Eikä päähäni edes pälkähdä pullikoida\nvastaan. Minä olen pelkkä palkkarenki ja noudatan esimiesteni\nkäskyjä. Mutta kukaan ei pysty kieltämään minua olemasta siinä\nsivussa itsetykönäni sitä mieltä, että koko tämä tohina on turha...\nMikä paholainen johtikaan Erik Oreen, eukkoni surkean sukulaispojan,\nkirjoittamaan näytelmänsä »Leijona on noussut tiheiköstänsä...»? Toinen\nvielä ilkeämpi pikku piru ohjasi sitten sinun askelesi, Kaarlo, sen\nensi-iltaan.\n\nKulmat rypyssä Rauta tiedusti:\n\n— Mihin tuolla vihjailulla tähtäät?\n\n— Ore-paran alkuunsa katkenneen näytelmän nimi tuntuu leimahduttaneen\ntäyteen paloon sinun suuret dramaatikon lahjasi. Sinä näet ja haluat\npakottaa muutkin näkemään todella tiheiköstänsä nousseen leijonan\nja maata autioittamaan liikkeelle lähteneen kansan tuhoojan:\nhuumausaineliigan.\n\nAhvenisto säesti paatoksella lausuttuja sanojaan mahtavin\nkädenliikkein. Laura nauroi. Inkerikään ei voinut olla hymyilemättä.\n\nRauta virkahti:\n\n— Etköhän unohda, että Paavo Paatsama oli jo sitä ennen päätynyt\nitsemurhaan?\n\n— En, rikospoliisin päällikkö torjui. — Enkä sitäkään, että Esteri\nTarjava sittemmin teki saman ratkaisun. Ne ovat niitä uhreja, joita\nvalitettavasti joudutaan nuorelle epätoivolle tavalla tai toisella\nja syystä tai toisesta suorittamaan. Maailma muuttuu, mutta nuoruus\nei menetä ominaisuuttaan kantaa itsessään riemujen ilotulitusta ja\nepätoivon yötä. Kuka meistä ei olisi — tarvitsematta lainkaan olla\nhuumausaineiden tai minkään muunkaan orja — nuoruudessaan ollut ainakin\nkerran vain kukonaskelen päässä itsemurhasta?\n\nInkeri väitti vastaan:\n\n— Minä en ole vielä tähän ikään ajatellut sellaista!\n\nLaura yhtyi häneen:\n\n— En liioin minä.\n\nRauta hymähti.\n\n— Veli hyvä, hän sanoi, — probleemimme yksinkertaistamisyritykselläsi\nei tunnu olevan oikein onnea. Vaikea minun on kuvitella sinua\nitseäsikään huumorintajuttomana maailmantuskan potijana.\n\nAhvenisto murahteli:\n\n— Sinä et tuntenut minua laihana, pitkäkoipisena abiturienttina.\nMinulla ei niihin aikoihin ollut huumorintajua tippaakaan.\nMaailmantuskaa sen sijaan toisillekin jaettavaksi.\n\n— Suojellaksesi »sangen arkista ja yksiviivaista näkemystäsi» olet\nkaiken lisäksi pyyhkäissyt olemattomiin tohtori Göranssonin.\n\nRikospoliisin päällikkö oli heti valmis vastaiskuun:\n\n— Tukholmalaisen avunpyytäjän? En suinkaan. Mutta en anna hänelle\nsen enempää arvoa kuin hän ansaitsee. Hän kävi täällä hallituksensa\npuolesta itkemässä, että Merenkurkun ja Selkämeren ylitse saapuu\nSuomesta muka moottoriveneissä huumausaineita. Mistä he sen tietävät?\nOh, heillä on oman ilmoituksensa mukaan kolmannen tai neljännen käden\ntietoja tuosta salakuljetuksesta. Roskaa! Samanlaista hysteriaa kuin se\nsotapsykoosi, joka on raivonnut läntisessä naapurimaassa jo vuosikausia.\n\nRauta virkahti viileästi:\n\n— Sinun sekä asenteesi että sanasi muistuttavat liikuttavasti korkeaa\nesimiestäsi, sisäasiainministeri Rymmiä. On kuin kuulisin hänen itsensä\npuhuvan. Niinpä niin, kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.\n\nAhvenisto karahti tummanpunaiseksi. Hän teki vaivalloisen yrityksen\nponnistautua pystyyn. Ähkäisten hän painui kuitenkin takaisin.\nTuskaisesti hän sai puhistuksi:\n\n— Puhunko minä samaa kuin tuo konjunktuuriratsu?\n\n— Kyllä!\n\n— Silloin olen varmasti väärässä, rikospoliisin päällikkö huokasi, —\nalusta loppuun väärässä. Sillä Rymmi on sitä aina.\n\nInkeri nauroi hänen järkyttyneen murheelliselle ilmeelleen. Hän oli jo\nunohtanut äskeisen närkästyksensä. Uteliaana hän kysyi:\n\n— Mikä on sinun löytämäsi Aira Muroleen kuoleman ratkaisu? Sanoit sitä\nyksinkertaiseksi ja selväksi.\n\nAhvenisto kohautti irvistäen hartioitaan ja pysyi ääneti.\n\n— Hänen käsityksensä mukaan, Rauta selitti, — nuori Erik Ore\nmurhasi entisen rakastajattarensa ja otti sitten hengen itseltään.\nSe on tosiaan »yksiviivainen» näkemys. Sitä paitsi se olisi\npoliisiviranomaisille varsin mukava. Jos se otettaisiin täydestä,\nmitään lisätutkimuksia ei enää tarvittaisi.\n\nHallista kuuluva melu vapautti rikospoliisin päällikön vastaamasta.\nRaivoisana räiskyvä miehenääni vaiensi Marin kiukkuiset vastalauseet\njyristessään:\n\n— Ja minä sanon teille, vanha noita, ettei mikään mahti maailmassa\nvoi estää minua tavoittamasta tämän talon herraa! Minkä värinen hän\nnaamaltaan ja ruumiiltaan tapaamisemme jälkeen on, se jää nähtäväksi!\n\nSamalla temmattiin työhuoneen ovi auki. Roteva nuorehko mies, jonka\nkarheissa kasvoissa huomio kiintyi ennen kaikkea mustina hehkuviin\nsilmiin ja harjasmaiseen tukkaan, ilmestyi kynnykselle. Hän heitti\nohimennen väheksyvän silmäyksen tupakkapöydän ääressä istuvaan ryhmään\nja työntyi sadetakin liepeet liehuen keskelle huonetta.\n\n— Haluanpa alkajaisiksi hieman syynätä sitä hirttämätöntä nuuskijaa!\nhän ärisi.\n\nRauta oli ojentautunut täyteen pituuteensa ja astahti askelen tulijaa\nkohden.\n\n— Minä olen tämän talon isäntä. Mutta kuka te olette? Mitä pikemmin\nsanotte sen ja asianne, sitä parempi teille.\n\nVieras puuskahti:\n\n— Kerskuri!\n\nInkeri ja Laura olivat säikähtyneinä käännähtäneet häiritsijään\npäin. Mari seisoi kynnyksellä kädet puuskassa lihavilla lanteilla ja\nkasvoilla ällistynyt, epävarma ilme.\n\nNaurahtaen Ahvenisto julisti:\n\n— Arvoisat naiset voivat olla aivan rauhassa. Minä julistaudun tämän\nimprovisoidun nyrkkeilyottelun kehätuomariksi. En viitsi edes nousta\nseisomaan, koska kamppailusta tulee pelkkä salamaottelu, Mari siellä\novella saa suorittaa köysien virkaa ja ottaa vastaan mustapäisen\nhaastajan, kun hän kohta lentää tyrmättynä sinne. No, Kaarlo, näytä\nnyt hallitsevasi vielä oikean koukkusi, joka aikoinaan oli erinäisissä\neurooppalaisissa nyrkkeilyhalleissa ammattilaistenkin kauhu... Mitä?\nJoko mustapäistä vierastamme rupeaa arveluttamaan syyhymättä saunaan\nryntäys? Ehkäpä hän sittenkin pitää parempana ilmoittaa nimensä ja\nasiansa.\n\nRoteva mies empi. Raudan jäinen tyyneys vaikutti häneen enemmänkin kuin\npaksun miehen pilkka. Häntä vaivasivat myös nuorten naisten kylmän\npaheksuvat katseet. Hänen äänensä värisi sekä hämmennyksestä että\nvihasta, kun hän kähisi:\n\n— Minä olen johtaja Kekrilä. Toimitusjohtaja Kekrilä!\n\nRikospoliisin päällikkö piti toiselta puolelta huolen puhumisesta:\n\n— Aivan erinomaisen hauska tutustua, johtaja... anteeksi,\ntoimitusjohtaja Kekrilä. Millä voimme palvella teitä?\n\nVieras käännähti häneen ja sähisi:\n\n— Suu kiinni, niin sukkela kuin kenties kuvittelettekin olevanne!\n\nHän pyörsi jälleen talon isäntään ja huusi:\n\n— Ja te! Pitäkää te näppinne irti minun firmastani! Luulitte\nkai olevanne hyvinkin ovela toimittaessanne nuuskijanne minun\nsihteerikseni. Mutta minä en ole mikään eilisen teeren poika.\nYllätin hänet itse teossa, kun ensin olin saanut selville, että tuo\nmonitaitoinen neitokainen onkin teidän palveluksessanne. Hän oli\n_liian_ monitaitoinen minun vaatimattomaan kuljetusliikkeeseeni —\nsiinä teidän erehdyksenne, herra päänuuskija! Potkut? Varmasti hän sai\npotkut. Eikä seuraava nuuskijanne, jos sellaisen vielä vaivoikseni\ntoimitatte, selviä ehjin kylkiluin. Ettekä te itse liioin! Sen vannon!\nSitä sanomaan teille tänne tulin. Hyvästi!\n\nHän ryntäsi ovelle. Mari ehti hädin tuskin väistyä tieltä. Seuraavassa\nhetkessä ulko-ovi paukahti kiinni.\n\nVanha palvelijatar oli järkyttynyt. Hän nojautui aivan voimattomana\nseinään. Inkerin piti taluttaa hänet lepäämään omaan huoneeseensa.\nPalattuaan toisten seuraan hän kysyi tiukkaan sävyyn:\n\n— Kaarlo, kuka tuo mies oli?\n\nVälikohtaus näytti palauttaneen Raudan hyväntuulen. Nauraen hän vastasi:\n\n— Olisi luullut sinun kuulevan sen. Hän oli johtaja Kekrilä.\n\n— Missä olet tutustunut tuohon kauheaan tyyppiin?\n\n— Tässä huoneessa ja äsken.\n\n— Johtaja Kekrilän esiin astuminen oli aika vaikuttava, Ahvenisto\nmyhähteli. — Me kolme täällä sivussa olimme ensi hätään\nhölmistyneitä. Sitten näytelmä tempasi ainakin minut mukaansa. Te\nkaksi siellä keskilattialla olitte kuin vastakkain seisovat rotevat\nbarbaarigladiaattorit Rooman muinaisella Colosseumilla. Kumpi tahansa\nteistä olisi iskenyt toisen tantereeseen, minun peukaloni olisi armotta\nosoittanut alaspäin.\n\nLaura nauroi.\n\n— Sinä, Kaarlo, tiedät kuitenkin varmasti, hän virkkoi, — miksi tuo\nvihainen mies tuli tänne.\n\nRauta nyökkäsi. Samassa puhelin soi. Hän meni vastaamaan.\n\n— Päivää, neiti Meronen. Hauska kuulla, että äänenne on noinkin\nheleä... Tiedän. Johtaja Kekrilä suoritti äsken pikavierailun tänne.\nVoin niin ollen hyvin kuvitella, millainen loppuselvitys teillä oli\nhänen kanssaan. Toivottavasti kaikki jäsenenne ovat ehjät... Mainiota.\nJutellaan lähemmin iltapäivällä, kun tulen toimistoon. Näkemiin, neiti!\n\nLaskettuaan kuulokkeen paikoilleen hän kääntyi vaimoonsa.\n\n— Kaadapa kupillinen kahvia minullekin. Nyt se maistuu.\n\nJuotuaan kahvin ja sytytettyään savukkeen hän nojautui mukavasti\nnojatuolin selustaan ja ryhtyi selittämään:\n\n— On totta, että minäkin näin äsken johtaja Kekrilän ensimmäisen\nkerran. Mutta Laura oli myös oikeassa olettaessaan minun tietävän\ntuosta miekkosesta yhtä ja toista. Hänen vierailunsa oli kuitenkin\nminulle täydellinen yllätys.\n\nRikospoliisin päällikkö pisti väliin:\n\n— Äkisti säteileväksi käyneestä tuulestasi päättäen se ei ollut sinulle\nepämieluisa.\n\n— Ei, Rauta myönsi. — Tietysti olisi ollut eduksi, jos neiti Meronen\nolisi saanut aikaa perehtyä enemmän Kekrilän liikeasioihin.\n\nInkeri virkkoi hymähtäen:\n\n— Äskeisen vihaisen herran syytöksissä sinua vastaan oli siis jonkin\nverran perää. Ilmeisesti sinä olit toimittanut »nuuskijasi» hänen\nsihteerikseen.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Mutta miksi? Ahvenisto uteli. — Kaupungissa on satoja\nkuljetusliikkeitä, tunnetumpia kuin Kekrilän.\n\n— Hänen autonsa ovat viime kesästä alkaen liikennöineet ahkerasti\ntäältä Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan rannikolle. Mies on sitä paitsi\naivan äkkiä alkanut rikastua.\n\n— Sinä tunnut tietävän Kekrilästä paljon, rikospoliisin päällikkö\nlausui ihaillen. Sitten hän palasi tavalliseen sävyynsä lisäten: —\nOnneksi minulla ei ole yhtäkään autoa ja olen nyt vielä köyhempi kuin\nkeväällä. Muuten kai sinun verkostosi rupeasi syynäilemään, olisinko\nminäkin mukana huumausaineiden salakuljetuksessa länteen. Vakuutan\nsaman tien, ettei minulla ole moottorivenettä Pohjanlahdella.\n\nLaura kysyi jännittyneenä:\n\n— Luuletko Kekrilän sekaantuneen...?\n\n— En tiennyt ennakkoon miehestä enempää kuin äsken mainitsin, Rauta\nvastasi. — Näin sitten tuon liikkeen ilmoituksen, jossa haettiin\njohtajalle sihteeriä. Taivutin neiti Merosen hakemaan paikkaa ja\npitämään siellä silmänsä auki. Nyt luulen tietäväni johtaja Kekrilästä\nvähän enemmän.\n\nAhvenisto huomautti:\n\n— Jos miehen omatunto olisi puhdas, hän ei olisi noin pillastunut pikku\njutusta. Se on minusta selvää. Varo sentään tekemästä siitä liian\npitkälle meneviä päätelmiä.\n\n— Koetan pitää mielikuvitukseni kurissa, Rauta lupasi hymyillen. —\nMutta kun johtaja Kekrilä kerran on astunut esiin, sietää häntä tutkia\nlähemmin. Muuten, joko sinun miehesi ovat saaneet selville, mikä on\nmiehiään se nuori meripoika Oiva, »Unen posteljooni», jonka valokuvan\nluovutin sinulle toissailtana?\n\nVäri kaikkosi rikospoliisin päällikön pulleilta kasvoilta.\n\n— Voi tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! Sen veijarin olen\nkokonaan unohtanut!\n\n— Unohtanut? Inkeri ihmetteli. — Mitä luulet Martti-pojan, uskollisista\nuskollisimman ystäväsi, sanovan kuultuaan sinun yksinkertaisesti\nunohtaneen hänen suurseikkailunsa päätuloksen?\n\nRauta ei sanonut mitään, mutta hän oli käynyt hyvin vakavaksi.\n\n— Rakkaat ystävät, Ahvenisto rukoili, — älkää hiiskuko hänelle\nmitään onnettomasta laiminlyönnistäni. Lupaan heti tänä iltapäivänä\npanna pyörät lujasti pyörimään vetääksemme tuon varjon päivänvaloon.\nOn totta, että sinä, Kaarlo, annoit minulle meripojan valokuvan\ntoissailtana. Mutta eilen oli sunnuntai. Se on lepopäivä. Tänään,\ntänään... Nähdessänne katumukseni syvyyden auttanette vaikenemisellanne\nminua säilyttämään sen viimeisen nuoren ihailun hivenen, mikä minulle\non maailman kovuuden keskellä jäänyt. Lupaattehan?\n\nHe lupasivat. Rikospoliisin päällikkö puolestaan laittautui lähtöön.\nHänen tuuheat kulmakarvaansa olivat kurtussa. Saattoi aavistaa hänen\nalaisilleen koituvan työteliään iltapäivän.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nNUORI MERIPOIKA OIVA.\n\n\nPalatessaan virkahuoneeseensa Ahvenisto oli huonolla tuulella.\nHän oli tyytymätön ennen kaikkea itseensä. Hän tiesi skeptillisen\nasenteensa ja passiivisuutensa tehneen epäedullisen vaikutuksen\nmolempiin läsnäolleisiin naisiin. Inkeri oli kaiken lisäksi ollut\nvähällä tosissaan suuttua häneen. Mutta minkä hän toisaalta luonnolleen\nvoi? Tietysti hänen oli myönnettävä, että Rauta oli tämänkin jutun\nvaiheissa ollut erinäiset kerrat oikeassa ja hän väärässä. Hän oli\noikeuslääketieteellisen laitoksen lausunnon saatuaan ollut valmis\nheittämään Aira Muroleen kuoleman pöyhimisen kokonaan sikseen. Raudan\nteoria mahtavan huumausaineliigan toiminnan ulottumisesta maahan oli\nkuitenkin liian mielikuvituksellinen hänen sulatettavakseen. Suurissa\nmaissa saattoi sellainen olla mahdollista. Mutta Suomi oli — tässä\ntapauksessa onnekseen — pieni, köyhä ja syrjäinen.\n\nNolointa hänelle oli Oivan, nuoren meripojan, unohtaminen. Rauta ei\nkyllä ollut sanonut hänelle siitä mitään. Mutta harmaiden silmien katse\noli ollut sekä hämmästynyt että moittiva. Eikä suotta. Martti-pojan\nsaalis — sekä hänen kuulemansa Esteri Tarjavan sanat tuosta »Unen\nposteljoonista» että hänen sieppaamansa nuoren merimiehen valokuva —\noli ollut kyllin arvokas aiheuttaakseen viipymättömiä lisätutkimuksia.\nSen hautautuminen lauantai-illan skruuvipelin alle harmitti Ahvenistoa\nnyt kaikkein eniten.\n\nHänen alaisensa saivat tuta, että päällikkö oli tiukimmalla tuulellaan.\nSe tarttui myös heihin. Sillä mielellä he hajautuivat suorittamaan\ntiedusteluja kaupungin eri puolilla olevissa hämärissä kuppiloissa\nja syrjäisissä kahviloissa. Tavallista äkäisemmin he vaativat niiden\nhenkilökunnilta tietoja. Haravoinnin tulos muodostui yleensä laihaksi.\nHarvoissa paikoissa myönnettiin edes tunnettavan heidän kuvaamaansa\nmeripoikaa. Niissäkin väitettiin, ettei Oivaa ollut näkynyt viime\nkesäkuun jälkeen ja ettei tiedetty hänestä muuta kuin etunimi.\n\nEräällä etsivällä oli sentään onnea. Hän oli esittänyt\nkysymyksensä Punavuorenkadulla sijaitsevan pikku kahvilan ainoalle\ntarjoilijattarelle. Vaikkei ketään muuta ollut huoneessa, ruma tyttö\nvilkaisi varovaisesti ympärilleen. Sitten hän sähähti:\n\n— Mitäs te enää Oivasta?\n\nPoliisimies kiinnostui.\n\n— Kuinka niin enää?\n\n— Johan te kesäkuussa saitte tuon poikaparan kynsiinne! tarjoilijatar\ntiuskaisi ja käänsi vieraalle selkänsä.\n\nTämä ei liioin kysellyt enempää. Hän näet muisti. Oiva? Oiva Alatti!\nKumma, ettei tuomari itse eikä kukaan hänen luonaan olleista ollut\ntullut yhdistäneeksi noita nimiä.\n\nNuorta konstaapelia jo hieman naurattikin. Rikospoliisista oli\nlähetetty kokonainen parvi miehiä kaupungille ottamaan selvää miehestä,\njoka parastaikaa istui — kuritushuoneessa!\n\n— Saanko käyttää puhelintanne? hän tiedusti kohteliaasti.\n\nHäneen kääntymättä tyttö kivahti:\n\n— Ette! Meillä ei ole puhelinta.\n\nEtsivä tallusteli tyynesti ulos. Lähimmästä puhelinkioskista hän\nsoitti rikospoliisiosastoon. Sieltä ilmoitettiin kuitenkin, että\nsisäasiainministeri oli kutsunut päällikön luokseen ja ettei tämä enää\ntänään palaisi virkahuoneeseensa.\n\nNo, välipä sillä! nuori konstaapeli tuumi itsekseen. Etsittäväksi\nmäärätty poika pysyisi tallessa hyvinkin huomiseen. Hieman tuumittuaan\nhän päätti mennä kotiin. Siten hän välttyisi houkutukselta kertoa\netukäteen virkaveljille suuresta keksinnöstään. Huomenissa hän saisi\nraporttitilaisuudessa loistaa tiedoillaan.\n\nMutta suunnilleen samaan aikaan eräässä Korkeavuorenkadun\nkahvila-ruokalassa kassanhoitajatar jätti paikkansa. Väsynein askelin\nhän sivuutti harvojen asiakkaiden pöydät. Eräästä niistä huudettiin\nhänelle:\n\n— Hei punapää! Eikö sinulle tänään enää raha kelpaa?\n\nKalpea nainen sinkautti olkansa ylitse:\n\n— Kyllä minä teidän vähät setelinne vielä ehdin kerätä.\n\nHän laskeutui ruokalan varastoon ja väänsi oven perässään lukkoon.\nEräältä etäiseltä hyllyltä hän työnsi syrjään kasan vanhoja, tyhjiä\nsäkkejä. Seinälaudoitus liukui sivuun. Hän nosti kuulokkeen ja painoi\nhälytysnappia.\n\nRömeä miehen ääni vastasi:\n\n— Kuulen.\n\n— Päällikkökö?\n\n— Tietysti.\n\nNainen huohotti puhelimeen:\n\n— Numero 23 täällä. Jepari kävi.\n\n— Mitä varten?\n\n— Hän kyseli kaikenlaista Oivasta, meripojasta.\n\nMies naurahti koleasti.\n\n— Sepä hupaisaa. Eivätkö he tiedä, missä poika on?\n\n— Eivät. He eivät tunnu muistavan hänestä mitään. Jostakin syystä\nheille olisi ilmeisesti hyvin tärkeää tavoittaa hänet nopeasti.\n\n— Hm.\n\nNainen keräsi kaiken rohkeutensa uskaltautuakseen jatkamaan. Ääni\nvavisten hän sai sanotuksi:\n\n— Päällikkö...\n\n— Mitä vielä?\n\n— Enkö voisi saada hieman lisää rahaa? Minun on hyvin vaikea tulla\ntoimeen...\n\nMies keskeytti hänet raa'asti:\n\n— Sinä tuhlaavainen, vanha haaska! Älä kuvittele tämänpäiväisen\ntiedoituksesi olevan penninkään arvoinen. Loppu!\n\nNainen vapisi kiireestä kantapäähän laskiessaan kuulokkeen paikoilleen\nja peittäessään puhelimen. Päällikkö oli kuulostanut vihaiselta. Miksi\nhän, hullu, oli mennyt puhumaan rahasta? Ties, mitä ikävyyksiä siitä\nhänelle koituisi.\n\nRömeä-ääninen mies ei kuitenkaan ajatellut häntä. Mietteissään hän\ntuijotti pienoispuhelimeen, joka oli taitavasti kätketty työpöydän\nalimpaan laatikkoon heitetyn vanhan liikehakemiston kansien sisään.\nViimein hän painoi hälytysnappia. Nyt oli hänen vuoronsa melko nöyrästi\nkysyä:\n\n— Päällikkö?\n\n— Niin.\n\n— Muistathan Oiva Alatin?\n\n— Oiva Alatti?... Jaha, selvä. Mitä hänestä?\n\n— Viimekertaiset toimenpiteemme häneen nähden ovat osoittautuneet\nriittämättömiksi. Olen juuri saanut kolme tiedoitusta, että poliisit\netsivät ja kyselevät häntä eri puolilla kaupunkia.\n\n— Etsivät ja kyselevät! Miten se on selitettävissä? Olisiko se meille\nviritetty ansa?\n\n— Tuskin, päällikkö. Luulisin pikemminkin joltakin taholta vaadittavan\nAlattia heti löydettäväksi. Siinä kiireessä ystävämme ovat unohtaneet\nomien kirjojensa katselun. Sitä paitsi hänen juttunsa hoidettiin\nnopeasti ja sangen vähin äänin. Rikospoliisille se ei tuottanut\njuuri mitään vaivaa. Sanomalehdet puolestaan vaikenivat sellaisesta\nmitättömyydestä.\n\nToinen oli ääneti tuokion. Sitten hän lausui:\n\n— Voi olla niin kuin arvelet. Silloin tuomari Rauta on tämän hälyn\ntakana. Hän _ei saa_ tavata Oiva Alattia!\n\n— Annat siis minulle valtuudet...?\n\n— Saat _käskyn_ pitää kiirettä!\n\nSiihen puhelu päättyi, ja sillä lopullisesti sinetöitiin erään nuoren\nmiehen kohtalo.\n\nInkeri oli sinä päivänä tavanmukaisella maanantaikäynnillään\nUnioninkadun toisessa sisätautisairaalassa. Jo vuosia sitten,\nLotta Svärd -järjestössä, hän oli ystävystynyt vanhan sairaalan\nylihoitajattaren neiti Siiravan kanssa ja häneltä kuullut monista\nunohdetuista potilaista. Siitä pitäen hän oli säännöllisin väliajoin\ntuonut sairaalaan kukkia, hedelmiä ja makeisia. Hänen tuomisensa ja\njuttelunsa olivat piristäneet monia yksinäisiä sairaita.\n\nHän oli juuri äsken tullut ja havainnut kahvipöydän herkkuineen\nodottavan neiti Siiravan huoneessa, kuten aina ennenkin.\nYlihoitajattaren itsensä oli täytynyt pistäytyä kansliaan\nneuvottelemaan professorin kanssa siitä, mistä ahtaassa\nsairaalarakennuksessa saataisiin vielä lisätilaa paisumistaan\npaisuvalle laboratoriolle. »Minä kuvittelin,» hän oli lähtiessään\nsanonut nauraen, »hänen tyytyvän jo, kun hänen koehiirilleen ja\nmursuilleen tyhjennettiin kokonainen varastohuone. Mutta eipäs!»\n\nIkkunasta näkyi avaran pihan kaunis puisto. Sen vanhat puut olivat\njo miltei lehdettömät, ja näkymä oli syksyisen alakuloinen.\nIkkunalaudoilla ja pöydällä olevat kukat ja seinillä riippuvat monet\ntaulut, jotka olivat kuuluisan Lapin-maalarin käsialaa, loivat sen\nsijaan huoneeseen väri-iloa. Mukavine, kauniine huonekaluineen\nkokonaisuus muistutti neiti Siiravaa itseään: hieno ja samalla kotoisen\nlämmin.\n\nHarmaatukkainen, komearyhtinen ylihoitajatar palasi. Hänellä oli\nmukanaan nuori, valkopukuinen hoitajatar. Tämä oli vaalea, kaunis tyttö.\n\n— Sinä, Inkeri, et taida vielä tuntea osastonhoitajatar Peurlaa.\nHänellä on hoidossaan miesosastomme.\n\nKaataessaan kahvia kolmeen kuppiin neiti Siirava jatkoi:\n\n— Kuullessaan sinun olevan täällä Peurla halusi päästä seuraan.\nTietysti hän, kuten koko muukin talo, tietää minun leiponeen yhtä ja\ntoista sinun tulosi kunniaksi.\n\nLievä puna kohosi osastonhoitajattaren kasvoille. Mutta ennen kuin hän\nehti sanoa mitään, ylihoitajatar lisäsi:\n\n— Totta puhuen hänellä on sitä paitsi muitakin itsekkäitä laskelmia.\n\nNeiti Peurla pani heikosti vastaan:\n\n— Ei juuri itsekkäitä...\n\nHarmaatukkainen nainen hymyili hänelle äidillisesti.\n\n— No, ei aivan henkilökohtaisesti, hän myönsi. — Asia on nimittäin\nniin, että Peurlalla on potilaittensa joukossa muuan erikoissuojatti.\nTuo nuori poika on hyvin yksinäinen ja hylätty.\n\n— Hänen luonaan ei milloinkaan käy ketään, osastonhoitajatar kiirehti\nsanomaan. — Me hoitajattaret ja oppilaat teemme voitavamme hänen\nhyväkseen. Mutta ilmeisesti hän kärsii kuullessaan ja nähdessään, miten\ntoisenlaisessa asemassa hän on kuin muut potilaat. Tapaus on muutenkin\nvaikea. Hänellä on mahahaava ja...\n\nYlihoitajat keskeytti hänen selityksensä:\n\n— ... ja Peurla on saanut päähänsä, että poika virkistyisi jos sinä\npistäytyisit hänen luonaan.\n\nInkeri virkahti:\n\n— Mielelläni. Minulle jää sen jälkeen aikaa käydä tervehtimässä\nmummojanikin.\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän lähti osastonhoitajattaren kanssa. Kun he\nnousivat portaita toiseen kerrokseen, neiti Peurla pysähtyi. Todettuaan\nheidän olevan kahden hän kuiskasi:\n\n— Rouva Rauta, minun on kai sanottava teille ennakkoon, että tämä nuori\nmerimies — me kutsumme kaikki häntä vain Oivaksi — on vanki. Siksi hän\nmakaa eristettynä muista potilaistamme.\n\nInkeri oli säpsähtänyt. Nuori merimies, Oiva nimeltään... Ei kai hän\nsaattanut olla sama, josta Martti-poika oli kuullut. Ja kuitenkin!\nNimi ja ammatti olivat joka tapauksessa samat. Johtaisiko sattuma\nnyt hänet sen nuoren miehen luo, jota Ahveniston miehet olivat\nparastaikaa etsimässä? Mutta osastonhoitajatar oli maininnut, että\nhänen suojattinsa oli vanki. Niinpä hän ei voinut olla tuo »Unen\nposteljooni». Ei valitettavasti.\n\nNeiti Peurla oli pannut merkille ilmeiden vaihtelun vierailijan\nkasvoilla. Hiljaisesti hän kysyi:\n\n— Ehkä ette halua tavata häntä kuultuanne, mikä hän on?\n\nInkeri sanoi kiireesti:\n\n— Tietysti haluan, jos se vain on sallittua.\n\n— Hän on saanut jo tuomionsa, osastonhoitajatar selitti. — Sellaisilla\nei täällä sairaalassa ole vartijoita.\n\n— Mistä hänet on tuomittu?\n\n— Hän tappoi kaksi miestä. Mikään tavallinen murhamies hän ei silti\nole. Poikaparka, hänen tarinansa on hyvin surullinen. Hän kertoo\nsen varmaan teillekin. Hänellä on polttava uskoutumisen tarve. Me\nhoitajattaret olemme kuulleet hänen kertomuksensa jo moneen kertaan.\nSuostutte siis juttelemaan hänen kanssaan?\n\n— Mielelläni.\n\nNeiti Peurla huokasi helpotuksesta ja lähti jatkamaan matkaa.\n\nPitkän, kaikuvan käytävän toisessa päässä näkyi naispotilaita\nkeskustelemassa kävijöiden kanssa tai odottelemassa vierailijoita.\nInkeri nyökkäsi ystävällisesti eräille vanhoille naisille, jotka hän\ntunsi edellisiltä käynneiltään.\n\n— Onko hän ollut täällä jo kauan? hän tiedusti.\n\n— Kuukauden päivät. Koetamme kaikin mokomin välttää leikkausta.\nPoloisen sydänkin on huonossa kunnossa.\n\nSeinustalla seisovista miespotilaiden ryhmistä tervehdittiin\nosastonhoitajatarta valoisin hymyin. Näkyi selvästi, että hän oli\nhoidokkiensa suosiossa. Muuan mies virkahti puoliääneen:\n\n— Onpa meidän Peurlalla tyylikäs tyttö mukanaan.\n\nMiltei käytävän päässä osastonhoitajatar avasi vasemmalla olevan oven\nja astui edellä sisään.\n\n— Nyt Oiva saa vieraan, hän ilmoitti.\n\nHuone oli melko iso ja valoisa. Ovenpuoleinen sänky oli tyhjä. Kadulle\nantavan ikkunan lähellä olevasta vuoteesta kiharatukkainen pää kääntyi\ntulijoihin.\n\nMiten nuori hän on! välähti Inkerin mielessä. Poika oli kai muutaman\nvuoden yli kahdenkymmenen. Mutta pitkät, kalpeat kasvot vaikuttivat\nmelkein lapsellisen haurailta. Ruskeiden silmien katse oli avuton ja\nkostea.\n\nNeiti Peurla nosti vierailijalle tuolin ikkunan luo potilaan pääpuoleen.\n\n— Toin teille pienen suklaarasian, Inkeri sanoi. — Tässä on myös\nmuutamia neilikoita. Ehkä ne ilahduttavat teitä.\n\n— Minä haen niille sievän maljakon, osastonhoitajatar ilmoitti\njättäessään huoneen.\n\nSairas seurasi häntä katseellaan. Kun ovi sulkeutui, hän lausahti:\n\n— Hän on hyvä. Kaikki ovat täällä ihmeen hyviä. Hän on kuitenkin paras.\nHän kai pyysi teitä tulemaan. Niinhän?\n\nRuskeat silmät suuntautuivat kysyvinä vieraaseen.\n\n— Niin.\n\nPoika hymähti.\n\n— Tietysti. Ettehän te muuten olisi tiennyt minun olemassaoloanikaan.\n\nNeiti Peurla toi maljakon ja asetti neilikkakimpun potilaan yöpöydälle.\n\n— Minun on nyt mentävä, hän virkkoi. — Varmasti Oiva viihtyy vieraansa\nseurassa.\n\nHänen poistuttuaan huoneessa oli tovin äänetöntä. Poika katsoi kostein\nsilmin kukkiin.\n\n— Ette voi aavistaa, rouva, miten suuren hyväntyön teitte, hän sanoi\nmatalasti. — Te olette minun ensimmäinen vieraani.\n\n— Eikö teillä ole sukulaisia Helsingissä? Inkeri kysyi.\n\nHuovalla lepäävät valkoiset, voimattomat kädet puristuivat nyrkkiin.\n\n— On. Olen tämän kaupungin poikia.\n\nOiva sanoi sen paksulla äänellä. Sitten hän alkoi puhua kiihkeästi:\n\n— Minä olen hylky. Tietysti olen. En ansaitse lainkaan, että\nteidänlaisenne hieno rouva on vaivautunut vuoteeni ääreen. Mutta...\n\nKun hän keskeytti, Inkeri virkahti pehmeästi:\n\n— Älkää sanoko niin. Minullakin on poika.\n\n— Hänellä on turvanaan hyvä äiti!\n\n— Ja hyvä isä.\n\n— Sittenpä hän on rikas! potilas huudahti. — Minäkin synnyin kunnon\nperheen pojaksi. Molemmat veljeni ja sisareni ovat ylioppilaita ja\nviroissa. He ehtivät pois kotoa, ennen kuin isä ratkesi juomaan. Minä,\nmyöhään syntynyt nuorin, jäin junan alle — minä ja äiti, jonka isä\non täysin masentanut. Tullessaan päissään illalla kotiin hän pieksi\nmeidät molemmat. Hän kai nautti siitä. Kerran hän iski äitiä nyrkillä\nkasvoihin niin, että tämä vaipui tajuttomana lattialle. Sitten hän\ntavoitti minua kourineen. Pääsin kuitenkin livahtamaan ovesta ulos. Sen\nkoommin en ole kotona käynyt. Siihen myös koulunkäyntini jäi. Karkasin\nmerille. Olin silloin 15-vuotias.\n\n— Poloinen pieni poika...\n\nAlakuloinen hymy vilahti kalpeiden kasvojen ylitse.\n\n— Sanokaa vain, rouva, jos pitkästytän teitä jutuillani.\n\n— Ette lainkaan.\n\n— Täällä yksin maatessa tulee ajatelluksi paljon, Oiva selitti. —\nKaikkea, mitä on ollut ja millaista elämä olisi voinut olla. Eikä ole\nketään, jolle puhuisi. Niin, tietysti hoitajattaret ovat suurenmoisia.\nHeillä on kuitenkin aina kiire. Täällä on paljon potilaita... Ehkä\nteilläkin, rouva, on jo kiire pois.\n\n— Ei ole, Inkeri torjui.\n\nPoika katsoi häneen mietteliäästi. Sitten hän virkahti hiljaa:\n\n— Teillä on niin lempeät ja kauniit silmät... Älkää pahastuko, rouva.\nKatsokaahan, te olette aivan minun unieni toiveäidin näköinen. Hassua\nsanoa näin, mutta niin on.\n\nInkeriä liikutti pojan hämmennys. Lämpimästi hän hymyili vuoteessa\nmakaajalle.\n\nHetken kuluttua potilas jatkoi:\n\n— Missä minä olinkaan? Niin, merillä. Se oli kovaa elämää. Liian kovaa\nminulle, joka en ole milloinkaan ollut vahva. Tämän vuoden alussa\npalasin vasta kotimaahan. Enkä silloin enää ollut hyvä ja viaton\npoika, niin kuin lähtiessäni. Yhteen paheeseen minua ei sentään ole\nmilloinkaan saatu lankeamaan: juomaan. Ehkäpä isän pelottava esimerkki\non varjellut minut siitä.\n\n— Kai silloin, palatessanne, otitte yhteyden äitiinne?\n\n— Kirjoitin hänelle. Mutta hän vastasi, ettei isän vuoksi uskaltanut\ntulla minua tapaamaan...\n\nOivan ääni katkesi. Hän pyyhkäisi kämmenselällä poskipäitään. Tuo\nkokemus oli ilmeisesti ollut hänen nuoren elämänsä katkerimpia.\n\nHän ryki äänensä selväksi ja tiukkasi äkisti:\n\n— Tiedättekö, rouva, että minut on tuomittu 10 vuodeksi\nkuritushuoneeseen?\n\nInkeri kohtasi tyynesti hänen katseensa vastatessaan:\n\n— Kuulen sen vasta nyt. Se on hirmuinen tuomio. — Ettekö kauhistuneena\nkaikkoa tästä huoneesta?\n\n— En. En osaa kuvitella teitä murhamieheksi.\n\nPotilas ponnistautui nousemaan kyynärpäittensä varaan. Silmissä\nvälähteli, kun hän julisti:\n\n— Minä tapoin kaksi miestä!\n\nSitten hän vaipui takaisin pielusten varaan ja jatkoi tyynemmin:\n\n— Oikeudessa naurettiin, kun väitin sen tapahtuneen itsepuolustukseksi.\nKuitenkin olen valmis kuolemaani asti vannomaan, että niin se oli.\nJaksatteko vielä kuulla, miten kaikki kävi?\n\n— Tietysti jaksan.\n\n— Tuona kesäkuun iltana tapasin sattumalta kadulla nuo kaksi miestä. He\nolivat tuttaviani, tavallaan. Olimme vähin olleet samoissa hämärissä\npuuhissa. Minua koko juttu oli alkanut inhottaa ja olin sanoutunut\nsiitä irti. Hiukkasen minua oli sitten onnistanutkin: olin saanut\nvarastomiehen paikan. Lyöttäytyessään seuraani kaverukset väittivät\nminun joskus luvanneen tarjota heille oluet. En muistanut sellaista\npuhetta olleen. Mutta en halunnut kinata. Niin menimme tuttuun\nkahvilaan. Siellä he alkoivat tyrkyttää minulle viinaa. Siitä riita\nalkoi. Kiivastuneena riuhtaisin itseni irti heidän kouristaan ja\njuoksin ulos. He seurasivat. Pimeässä porttikäytävässä, johon pakenin,\nlähin mies löi puukon selkääni. Siihen on jäänyt pitkä, kamala arpi.\nTahdotteko nähdä sen, rouva?\n\nInkeri pudisti päätään.\n\n— No, ei se kaunis nähtävä olekaan, Alatti sanoi. — Tuntiessani\nhurjan kivun hartioissani minä sieppasin tikarin. Kerran Marseillessa\nostettuani sen olen aina kantanut sitä — tuohon iltaan asti. Pistin\nvain kerran, ja mies lyyhistyi jalkoihini. Samassa toinen oli jo\nkimpussani. Huitaisin häntäkin hädissäni. Sitten tuli hiljaisuus.\nKumarruin katsomaan ja totesin tappaneeni molemmat ahdistajani.\nSe tuntui hyvin oudolta, kuin pahalta unelta. Säikähdyksestä ja\nverenvuodosta heikkona minä horjuin lähimmän poliisin luo ilmoittamaan,\nmitä olin tehnyt. Sillä asia oli selvä.\n\nInkerin henkeä salpasi. Hän oli valmis uskomaan pojan kertomuksen\ntodenmukaiseksi. Noin äkisti ja tarkoituksettomasti nuoren ihmisen\nelämä, saattoi siis tuhoutua.\n\n— Siitä teidät tuomittiin sitten 10 vuodeksi kuritushuoneeseen, hän\nvirkahti tukahtuneesti.\n\n— Niin.\n\n— Ettekö valittanut tuomiosta?\n\n— En. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Ei kuritushuoneessa ole lainkaan\nhullumpaa.\n\nVieras huudahti:\n\n— Miten voitte niin sanoa?\n\nOiva hymyili hänelle valjusti.\n\n— Joskus minusta siellä ollessani tuntui, ettei muurien sisällä ole\nsen pahempia ihmisiä kuin niiden ulkopuolella, hän huomautti. — Tai\non sentään, muutamia. Kuritushuoneessakin oli jokunen himomurhaaja\nja eräitä lastenraiskaajia. Mutta he ovat luokka sinään. Monien\nmuiden kohdalla sen sijaan tuli mietityksi — rouva saa suoda anteeksi\nsanontani — että yhteiskunnassa pikkurikolliset suljetaan selleihin ja\nsuuret saavat kukkoilla vapaudessa.\n\nInkeri ei väittänyt vastaan. Hän muisti miehensä joskus lausuneen\nsamansuuntaisia mietelmiä.\n\nPoika teki omat johtopäätöksensä hänen vaikenemisestaan. Ilmeisesti\nrouva hyvänhyvyyttään oli moittimatta hänen yhteiskunnanvastaisia\najatuksiaan. Päästäkseen vaarattomille vesille hän ryhtyi kertomaan:\n\n— Ruoka siellä on hyvää ja oikeastaan kohtelukin. Erästä seikkaa\nvain en ymmärrä lainkaan. Olen kertonut siellä sekä pastorille että\nopettajalle halustani saada vapaa-aikoina opiskella. Minulla on näet\nsellainen haave, että saisin näinä vuosina luetuksi kyllin voidakseni\nvapaaksi päästyäni suorittaa ylioppilastutkinnon. Minulle ei kuitenkaan\nole kaikista pyynnöistäni huolimatta annettu koulukirjoja. Olin siellä\nsamassa sellissä kahden ammattimurtovarkaan kanssa. Tahdoinpa tai\nen, minun oli pakko kuulla heidän juttujaan. Olen jo aika pitkällä\nkehittymässä täysinoppineeksi murtovarkaaksi. Senlaatuista opiskelua\nvastaan kuritushuoneen johdolla ei tunnu olevan.\n\nInkeri oli hetkisen sanaton hämmästyksestä. Sitten hän lausui jyrkästi:\n\n— Tuo on mieletöntä!\n\nOiva nyökkäsi. Hymähtäen hän virkkoi;\n\n— Anteeksi vain, rouva, mutta yhteiskunnassa on paljon mieletöntä.\n\nHetkeksi harmi valtasi Inkerin mielen. Tilanne on varsin omalaatuinen,\nhän tuumi, kuritushuonevanki — kahden miehen surmaaja — lausuilee\ntuossa jyrkkiä arvosteluja yhteiskunnasta ja minä kuuntelen panematta\nvastaan. Mutta samalla hän tajusi harminsa oikeastaan kohdistuvan pojan\nkuvaamaan epäkohtaan.\n\n— Minä en puhu pötyä lukuhalustani, potilas ryhtyi selittämään. —\nVoitte kysyä vaikkapa osastonhoitajattarelta. Luen täällä viidennen\nluokan kurssia, joka silloin aikoinaan jäi minulta kesken. Kaksi nuorta\ntohtoria auttaa minua, toinen kielissä ja toinen matematiikassa.\n\nInkeri ei osannut sanoa muuta kuin:\n\n— Sehän on hauska kuulla. Toivottavasti saatte olla täällä kyllin\nkauan päästäksenne kunnolla alkuun. Luullakseni esteet opintojanne\njatkumisenkin tieltä voidaan aikanaan raivata pois.\n\nRuskeiden silmien katse kävi epäluuloiseksi.\n\n— Onko teillä suhteita vankilaviranomaisiin? poika tiedusti.\n\n— Ei minkäänlaisia. Sen sijaan kyllä moniin oikeamielisiin ja tavallaan\nmyös vaikutusvaltaisiin piireihin. Aion osoittaa teille, ettei\nyhteiskuntamme ole niin mieletön kuin katkeruudessanne arvioitte.\n\nInkeri mietiskeli hermostuneena, miten saisi puheen johdetuksi hänen\nmieltään polttavaan kysymykseen. Poika oli maininnut olleensa viime\nkesäkuuhun asti joissakin »hämärissä puuhissa», jotka hän oli sitten\ninhoten heittänyt. Silloin vierailijassa oli jälleen havahtunut\nse toive, minkä hän oli liian mielikuvituksellisena jo hylännyt.\nOlisiko potilas loppujen lopuksikin se meripoika Oiva, johon Esteri\nTarjava oli saanut yhteyden näyttelijätär Muroleen välityksellä? Jo\ntämä mahdollisuus antaisi Kaarlolle aiheen panna nuorukainen suorin\nkysymyksin tiukalle. Mutta niiden eteen joutuneena Oiva kieltäisi ehkä\nkaiken. Jos poika on tuo »Unen posteljooni», Inkeri päätteli, niin\nminä taas saatan pilata koko asiani vihjaisemalla tietäväni hänen\n»unohtumattomasta hetkestään» Esteri-tyttösen luona. Miten siis...?\n\nHänen pulmansa ratkesi itsestään. Tietämättään hän oli osunut\nvalitsemaan sanan, joka laukaisi tilanteen.\n\n— Katkeruudessani, niinhän sanoitte, rouva, Oiva virkkoi. — Minä en ole\nkatkera. Minulla ei näet ole oikeutta siihen. Olen joskus maannut öisin\nvalveilla miettien, miten paljon pahaa olen saanut aikaan. En tarkoita\ntällä niiden kahden miehen tappamista. He olivat läpeensä kunnottomia\nroistoja. Mutta minä olen tehnyt sellaista pahaa, mistä en ole tuomiota\nsaanut.\n\nHän kohottautui vaivalloisesti istumaan.\n\n— Ette saa ponnistella, Inkeri moitti. — Teidän on määrä maata hiljaa.\n\nPoika ei ollut kuulevinaan. Hän nosti sormen huulilleen. Sitten hän\nkuiskasi:\n\n— Kerron teille jotakin, mistä en ole hiiskunut täällä kenellekään.\nKerron siksi, että te olette unieni toiveäidin näköinen.\n\nPotilas silmäili varovaisesti ympärilleen varmistautuakseen, että he\nolivat kahden huoneessa.\n\n— Minä olen välittänyt ja myynyt huumausaineita, hän tunnusti melkein\nliikkumattomin huulin. — Heroiinia, kokaiinia ja sen sellaisia, —\ntiedättehän. Nautin niitä joskus itsekin. Mutta pidin varani. Tiesin,\nmillaisia myrkkyjä ne ovat.\n\nInkerin oli hyvin vaikea pysyä tyynenä. Pakottamalla pakottaen hän sai\näänensä kuulostamaan vain lempeän moittivalta lausuessaan:\n\n— Kun kerran sen tiesitte, niin miten saatoitte houkutella muita niitä\nostamaan?\n\n— En minä ketään houkutellut, Oiva puolustautui. — Sitä paitsi olin\nkotimaahan palattuani pari kuukautta työtön. Sukulaiseni eivät\nhalunneet tietää minusta mitään. Luisuin lujaa vauhtia alamäkeen. Siinä\nvaiheessa minut oli helppo saada mihin vain. Huumausaineidenvälitys oli\nhelppoa ja tuottavaa hommaa.\n\n— Keneltä saitte noita myrkkyjä? vieras uskaltautui tiedustamaan.\n\nMeripoika pudisti päätään.\n\n— Ei, rouva, älkää kysykö, hän varoitti. — Siinä puuhassa ovat\nsellaiset voimat liikkeellä, että mitä vähemmän niiden asioista tietää,\nsen parempi. Joka yrittää päästä niistä selville hivenenkään verran,\npelaa jo elämällään.\n\nOiva oli tosissaan. Pelko puristi Inkerin sydäntä. Hänen miehensä oli\nottanut johtaakseen kamppailua noita voimia vastaan. Siihen taisteluun\nhänen pikku poikansakin oli jo ehtinyt osallistua.\n\n— Sanon teille, rouva, oman salaisimman käsitykseni siitä, miksi minun\non käynyt niin kuin on käynyt, potilas kuiskutti. — Ne kaksi miestä\neivät sattumalta tulleet haastamaan minua mukaansa vanhaan kirottuun\nluolaamme, Tähti-kahvilaan Korkeavuorenkadulle. Heidät oli lähetetty\nvaientamaan minut, koska olin eronnut »Unen posteljoonin» virasta ja\njyrkästi kieltäytynyt palaamasta siihen. Heidän oli määrä tappaa minut.\nTosin kävi toisinpäin. Mutta pomo oli kai varma, että eläväkin ruumis\nvaikenee. Enkä tätä ennen ole uskaltanut kenellekään puhua näistä\nasioista. Katsokaas, rouva, kaikki me, jotka olemme tai olemme olleet\nniissä puuhissa, pelkäämme hirveästi. Siinä joukossa on vain yksi ainoa\nrangaistus lavertelijalle. Kuolema.\n\nÄkisti kauhu näytti saavan hänessä vallan.\n\n— Menkää, rouva, hän pyysi kiihkeästi, — ja unohtakaa kaikki, mitä nyt\nolen kertonut teille!\n\nHän sai ankaran yskänkohtauksen. Hätääntyneenä Inkeri painoi\nsoittokellon nappia.\n\nMuuan hoitajatar tuli huoneeseen. Rauhallisesti hän kaatoi lasiin\njotakin lääkettä ja sai potilaan nielaisemaan sen. Auttaessaan tätä\npitkälleen hän virkahti olkansa ylitse:\n\n— Ylihoitajatar pyysi rouva Rautaa pistäytymään vielä hänen luonaan.\n\nInkeri olisi mielellään hyvästellyt meripoikaa. Mutta Oiva oli sulkenut\nsilmänsä ja hengitti raskaasti.\n\nNeiti Siirava odotti vierastaan portaiden alapäässä.\n\n— Toivottavasti kutsuni ei keskeyttänyt pahasti keskusteluasi, hän\nlausui hymyillen. — Pelkään vain mummojesi kyllästyvän odotukseen. Vai\netkö aiokaan pistäytyä katsomassa heitä?\n\nÄkisti hänen äänensä muuttui äidillisen huolehtivaiseksi.\n\n— Mikä sinun on, rakas ystävä? Kasvosi ovat aivan kalpeat. Eivätkä\nkyynelet ole kaukana, huomaan. Tule juomaan lasi raikasta vettä.\n\nInkeri nyökkäsi ja antoi harmaahapsisen ystävättärensä taluttaa hänet\nrauhaisan huoneen mukavimpaan tuoliin.\n\nVieraan juodessa ylihoitajatar puheli:\n\n— Meripoika Oivan tarina näyttää käyneen hermoillesi. Rakas lapsi, älä\nota sitä noin raskaasti. Epäilen, muuten, tokko hänen elämänsä on ollut\nihan sellainen kuin hän kertoo. Aika lailla liioittelua ja runoilua\nsiinä saattaa olla mukana.\n\nInkeri nyökkäsi. Itsekseen hän ajatteli, että mahdollisen liioittelun\nja runoilun alle jäi joka tapauksessa järkyttävän paljon totta ja\nkarkeaa elämää.\n\nNeiti Siiravan lempeät silmät tarkkasivat yhä nojatuolissa istujaa. Hän\npudisteli huolestuneena päätään.\n\n— Ei, hän päätteli, — nyt sinun asiasi eivät ole hyvin. Mummot saavat\njäädä tällä kertaa vaille virkistävää rupatteluasi. Minä toimitan\nheille sinun tuomisesi ja terveisesi. Sinulle itsellesi tilaan auton,\njotta pääset kunnolla kotiin.\n\nInkeri oli siihen ratkaisuun hyvin tyytyväinen.\n\nTuntia myöhemmin Rauta soitti sisätautisairaalaan. Saatuaan miesosaston\nlääkärin puhelimeen ja esittäydyttyään hän ilmoitti:\n\n— Halusin ainoastaan varmistautua siitä, että tapaan tohtorin siellä.\nOlen neljännestunnissa perillä.\n\nSovittuun aikaan hän astuikin sairaalan kansliaan. Lääkäri oli\nodottamassa häntä.\n\nTohtori Pirsta oli nuori, tumma mies, suunnilleen Raudan mittainen.\nHänen huulillaan väikkyi pysyvästi ivallinen hymy, joka heijastui\nmyös silmälasien takaa välkähtelevistä tummista silmistä. Tarkkaajan\noli kuitenkin helppo huomata, että tuo ivallisuus oli vain hänen ylen\nherkän ja myötäelävän sydämensä suojamuuri.\n\nKäteltyään tulijaa hän puhkesi puhumaan:\n\n— En tiedä, minkä ammatin miehiä tuomari on. Joka tapauksessa me\nlääkärit olemme suuria materialisteja. Minulla oli nälkä jo teidän\nsoittaessanne. Ellette olisi tullut neljännestunnissa, olisin antanut\nteille palttua ja lähtenyt itse syömään palttua tai mitä ruokaa nyt\ntarjottaneen.\n\nHänen hälisevän selittelynsä takaa Rauta vaistosi, että mies oli\njostakin järkyttynyt.\n\n— Koetan pitää kiirettä, hän lupasi. — Asiani on tärkeä. Pyydän teiltä\nlupaa saada kuulustella muuatta osastonne potilasta. Jos jonkun\nlääkärin läsnäolo on tarpeen, tohtori määrännee jonkun nuoren apulaisen\nseurakseni.\n\nPirstan asenne muuttui kylmän torjuvaksi.\n\n— Enpä tiedä, hän sanoi empien. — No, kenet haluaisitte uhriksenne?\n\n— Hänen nimensä on Oiva Alatti.\n\nLääkäri hätkähti.\n\n— Alatti! hän huudahti. — Mahdotonta!\n\nRauta rypisti kulmiaan.\n\n— Mahdotonta? hän tiukkasi. — Miksi se olisi mahdotonta?\n\nPirsta räjähti:\n\n— Johan nyt piru on merrassa! Täällä me olemme hoidelleet tuota\nmeripoikaa kaikessa rauhassa kuukauden päivät ja koettaneet saada\nhänestä taas eläjää. Ja sitten yhtenä ainoana päivänä...!\n\nHän alkoi harppoa kiivaasti huonetta pitkin ja poikin. Samalla sanat\nvaluivat vuolaina hänen suustaan:\n\n— Minä olen kerinnyt viimeisen tunnin aikana noitua koko yhteiskuntamme\nalimpaan hornaan. On sekin järjestystä! Ensin kuritushuone lähettää\ntänne parannettavaksi erään nuoren asukkinsa. Me emme katso sitä,\nkuka tai mistä potilaamme on. Teemme parhaamme. Sitten kesken hoidon\n— hoidon kriitillisessä vaiheessa — tänne töytää kaksi harmaapukuista\nmiestä ja kiskaisee hänet käsistämme...\n\nRauta säpsähti. Hän keskeytti jyrkästi lääkärin vuodatuksen:\n\n— Kiskaisee hänet käsistänne? Puhutteko Oiva Alatista?\n\n— Tietysti! Pirsta sinkautti vastaan kiukkuisesti. — Kenestä muusta\ntässä oli juttua?\n\n— Missä hän nyt sitten on?\n\n— Missä? Kysykää sitä kuritushuoneesta! Sinne hänet vaadittiin suoraan\nvuoteesta! Liekö siellä suurikin puute yövieraista? Harmaapukuisilla\nnoutajilla oli ihan selvät paperit, joissa sanottiin, että Oiva Alatti\nja heti. Alla oli leimoja ja nimikirjoitus, jonka töhertäjän rinnalla\nme lääkärit olemme suorastaan kaunokirjoittajia! Tuskin tuo kuumeinen\npoika on saatu laahatuksi heidän kirottuun autorumilukseensa, kun te jo\nputoatte pilvistä tänne ja haluatte kuulustella samaista Oiva Alattia!\nLiikuittepa millä asioilla tahansa, niin tässä vaiheessa minä sanon jo,\nettä painukaa hiiteen!\n\nLääkäri ei ilmeisesti uskonut vieraan ottavan täydestä hänen viime\nsanojaan. Jäykästi nyökäten hän pyörähti kannoillaan ja marssi\nhuoneesta.\n\nYksin jäätyään Rauta meni puhelimeen.\n\nRikospoliisin päällikkö oli kotosalla. Hän oli juuri noussut\npäivällispöydästä. Hän tuntui hyvin tyytyväiseltä sekä itseensä että\nmaailmaan.\n\nRaudan tilanneselostus räjäytti pirstaleiksi hänen tyytyväisyytensä.\nToisen lopetettua hän pyysi nöyrästi:\n\n— Kuule, veli hyvä. Sano tuo kaikki uudelleen ja hitaasti. En\nkäsittänyt siitä puoliakaan. Toinen puoli taas — se käsittämän? — oli\nniin uskomatonta, että olen varmasti kuullut väärin.\n\n— Ei nyt ole aikaa toistoihin. Laittaudu lähtemään kanssani Sörnäisten\nherrojen puheille. Hetken kuluttua olen autoineni asuntosi edustalla.\n\nKun Cadillac sitten suhahti Pitkänsillan ylitse, Ahvenisto virkahti\nohjauspyörän ääressä istujalle:\n\n— Juttu kuulostaa kummalta. Jokin luonnollinen selitys siihen täytyy\nkuitenkin olla. Vankilaviranomaiset eivät suotta syyttä menettele noin.\n\nKun Rauta ei vastannut, hän kysäisi:\n\n— Uskalsiko se lääkäri tosiaan jäähyväisiksi kehoittaa sinua painumaan\nhiiteen?\n\n— Kyllä vain. Enkä kanna hänelle siitä kaunaa. Jos minä olisin hänen\nhousuissaan ja joku ulkopuolinen tulisi kyselemään minulta potilasta,\njoka vastikään on järjettömän virkavaltaisuuden voimalla kiskaistu pois\nhoidostani, niin tuskinpa malttaisin tyytyä sanoihin. Taitaisin heittää\nutelijan ikkunasta ulos, ehtimättä tutkia, monennessako kerroksessa\nollaan. Minä ymmärrän hyvin lääkärin kannan. Sinä sen sijaan tunnut\nlahjoittavan ymmärtämyksesi vankilaviranomaisille. No, makunsa kullakin.\n\nRikospoliisin päällikkö ei yrittänyt vastata samalla mitalla. Hän oli\nmielissään, kun ystävä antautui jo edes jonkinlaiseen leikinlaskuun.\n\nPalatessaan pari tuntia myöhemmin samaa tietä, nyt iltavalaistuksessa\nkylpeviä katuja pitkin, molemmat olivat synkän äänettömiä.\n\nVasta kun poikettiin Hämeenkadun alkupäästä Eläintarhan tielle, Rauta\nsähähti hampaittensa välistä:\n\n— Niin päättyi siis nuoren meripojan Oivan taru. Joko sinä nyt uskot,\nettä kokonainen liiga on kaikkien näiden rikosten takana?\n\nAhvenisto murahti:\n\n— Jo!\n\n— No, eihän tuo poika sitten ihan suotta kuollut, Rauta sanoi\nkatkerasti.\n\nHe vaikenivat jälleen hetkeksi. Sitten rikospoliisin päällikkö aloitti\nmatalasti:\n\n— Kiellän sinua, Kaarlo, hautomasta hiljaisessa mielessäsi sellaista\npakanallista ajatusta, että tuo liiga olisi saanut ulotetuksi\nlonkeronsa jo korkeihin viranomaisiimme.\n\n— Vai kiellät?\n\n— Kyllä. Kuritushuoneen apulaisjohtaja on tässä asiassa toiminut\nhyvässä uskossa. Se, joka antoi hänelle puhelinmääräyksen Oiva Alatin\nsiirtämisestä vielä tänään takaisin vankilaan, ilmoitti puhuvansa\noikeusministeriön vankeinhoito-osastosta. Hän sanoi olevansa tuomari\nJaakki, ja apulaisjohtaja oli tuntevinaan hänen äänensäkin. Kun\nministeriöstä tulee sellainen käsky ja lähempiä määräyksiä ja ohjeita\nluvataan huomenissa, niin mitäpä vähäinen apulaisjohtaja muutakaan voi\nkuin...\n\nRauta virkahti:\n\n— Sepä se. Ainakin niin saattaa sanoa.\n\nAhvenisto kiirehti jatkamaan:\n\n— Sinä ja minä tiedämme, että Oiva Alatti murhattiin. Kenties minun\nmiesteni tämänpäiväiset toimenpiteet kiinnittivät liigan huomion\njälleen tuohon entiseen palvelijaansa. Siksi hänet vaiennettiin\nlopullisesti. Mutta näithän, miten ehdottoman vakuuttuneita\nkuritushuoneen kaikki johtajat, jopa pastorit, opettajat ja lääkäritkin\nolivat siitä, että pojan kuolema oli pelkkä tapaturma.\n\n— Tietysti he! Rauta hymähti. — Se miekkonen, joka meitä vastapäätä,\nšakkilaudan toisella puolella, pelaa mustilla nappuloilla tätä peliä\nkanssamme, näyttää olevan ylen taitava ja onnekas herra. Nämä siirtonsa\nhän hoiti loistavasti. Meidän pelimme heikkoutena taas on se, että\nsiirroista pääsevät määräilemään milloin minkinlaiset apulaisjohtajat.\n\nRikospoliisin päällikkö pudisteli päätään. Häntä huolestutti ystävänsä\nmieliala. Puoliääneen hän mutisi:\n\n— Minä käsitän kuritushuoneen herrojen kannan...\n\nRauta keskeytti hänet ivallisesti:\n\n— Niin minäkin. Mutta aivan toisesta näkökulmasta. Ahvenisto kiivastui:\n\n— Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! Etkö voi antaa minun\npuhua loppuun? Hehän eivät tiedä, mikä Oiva Alatti oli oikein miehiään.\nSen huomioon ottaen heidän käsityksensä hänen kuolemastaan on täysin\nymmärrettävissä... Vankivaunu oli jo puolillaan, kun poika poimittiin\nsiihen sisätautisairaalasta.\n\n— Vankien ohella siinä oli kuusi vartijaa.\n\nRikospoliisin päällikkö ärähti:\n\n— Yritätkö tuolla vihjaista, että joku heistä olisi...?\n\n— En vihjaile mitään, Rauta sanoi kylmästi. — Mainitsin vain tosiasian,\njota ei liioin saa unohtaa. Heidän olisi pitänyt voida estää tuollainen\n»tapaturma».\n\nAhvenisto murahti tyytymättömänä. Hän ei kuitenkaan halunnut antautua\nväittelyyn, vaan jatkoi:\n\n— Perille tultaessa syntyi pimeässä vankivaunussa hirmuinen tungos.\nSiinä Alatti kompastui. Kaatuessaan hän löi ohimonsa johonkin rautaan.\nSe riitti tuottamaan äkkikuoleman.\n\n— Niin, ja vaientamaan todistajan, joka olisi meille ollut\nensiluokkaisen tärkeä.\n\nRikospoliisin päällikkö menetti taas malttinsa. Katkerasti hän kiivaili:\n\n— Et kai sentään epäile minun tahtoani selvittää tätä kirottua\nvyyhteä? Huomisaamuna panen parhaat mieheni tutkimaan, mistä tuo väärä\npuhelinmääräys tuli ja miten Alatti oikeastaan kuoli.\n\nRauta sanoi tyynesti:\n\n— Sinä teet tietysti parhaasi, hyvä veli. Mutta lyön vaikka vetoa,\nettei mitään uutta tule ilmi. Kas niin, tässä on jo kotisi. Hyvää yötä!\n\nJatkaessaan yksin matkaansa hän muisteli, millaisella lämmöllä Inkeri\noli kertonut nuoren meripojan Oivan tarinaa. Sinisilmät olivat olleet\nkosteat myötätunnosta.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nMARGIT HEITTÄYTYY PELIIN.\n\n\nRikospoliisin päälliköstä erottuaan Rauta ajoi hetken kotiin päin\nTaka-Töölöä kohden. Mutta sitten hän käänsi takaisin keskikaupungille.\nEtelä-Esplanadilta hän poikkesi Korkeavuorenkadulle.\n\nCadillac sivuutti hitaasti Tähti-kahvilan. Sen molemmat kadunpuoleiset\nikkunat vanhan kivitalon alakerroksessa olivat pimeät. Se oli täksi\npäiväksi sulkenut jo ovensa. Varsin vaatimaton tähti Helsingin\nravintoloiden joukossa se näytti olevan.\n\nRauta kiersi Tehtaankadun kautta. Fredrikinkadulle päästyään hän\nhidasti jälleen vaistomaisesti vauhtia. Ajatus kotiin tulosta ja uuden\ntappion kertomisesta Inkerille vaivasi häntä. Koko juttu tuntui tällä\nhetkellä toivottomalta.\n\nÄkkiä hän muisti, ettei ollut tänään syönyt päivällistä. Hän käänsi\nPohjois-Rautatienkadulle ja pysäköi autonsa Konservatorion kohdalle.\nEi ole haitaksi, hän tuumi, vaikka aterioidessani mietin kaikessa\nyksinäisyydessä, missä asti nyt ollaan.\n\nRavintolasalin ovelta hän oli kuitenkin jo pyörtää takaisin. Pienen,\nviihtyisän salin useimmat pöydät olivat vielä tyhjät. Mutta erään\nääressä, kasvot oveen päin, istui runsaan aterian ääressä tuttu pari:\nsamettitakkinen, tumma ja hintelä mies ja etelämaisen kaunis, pitkä\nnainen. Peräytyminen oli kuitenkin myöhäistä. Taiteilija Hornia oli jo\ntuntenut tulijan. Hän ryntäsi paikoiltaan ja oli tuulispäänä ovella.\n\n— Rakas ystävä, miten iloinen yllätys!\n\n— Kas vain, kankaantuhrija, Rauta tervehti viileästi. — Lyhyeen\njoukkojuhlintaan sinun ja taiteilijatovereittesi vekselirahat näyttävät\nriittäneen.\n\nMaalari huitaisi ilmaa kädellään. Mutta hänen äänensä oli hyvin\nhiljainen, kun hän kiireesti selitti:\n\n— Margit löysi sinne jo samana iltana. Siihen se ilo minulta päättyi.\nPahinta oli, että rahat jäivät kavereille.\n\n— ... ja sinunkin nimesi vekseliin, joka lankeaa kerran maksettavaksi,\nkookas tulija lisäsi pilaillen.\n\n— Unohdetaan se, hintelä mies esitti. — Nyt sinä tulet pöytäämme.\n\nHän tarttui molemmin kourin toisen käsivarteen ja talutti hänet\npöytänsä luo.\n\n— Margit, rakkaani, tässä on tuomari Rauta, jonka muistanet\nOre-vainajan ensi-illasta, hän esitteli. — Kaarlo, paina puuta.\nTarjoamani seura on taatusti paras, minkä tänä iltana löydät täältä.\n\nUljasryhtisen naisen mustat silmät arvioivat vierasta. Sitten hymy\nilmestyi pehmentämään tummia, ylpeitä piirteitä.\n\n— Tervetuloa pöytäämme, tuomari, hän virkahti pehmeästi.\n\nHieman haikein mielin Rauta ajatteli suunnittelemaansa yksinäistä\nateriaa. Hän tyytyi kuitenkin kohtaloonsa, kumarsi kohteliaasti ja\nistahti vastapäätä naista.\n\nTarjoilijatar ilmestyi nopeasti ottamaan vastaan tilausta. Kun ruoka\ntuli pöytään, Hornia purskahti välittömään nauruun.\n\n— Fortuna-rouva ei hylkää vähäpätöistä palvojaansa! hän riemuitsi. —\nAjattele nyt, Kaarlo veikkoseni. Tänään iltapäivällä minun työintoni,\njoka muuten ei ollutkaan luonnollinen, vaan Margitin esiin puhaltama,\nlopahti kuin veitsellä leikaten. Totesimme yhdessä, ettei kurjassa\nateljeessani ollut muuta juotavaa kuin »huberia». Sitä taas minä\ninhoan. Niinpä lähdimme Mottiin.\n\nNainen huomautti sivusta:\n\n— Minä varoitin sinua.\n\n— Tietysti, kuten aina. Katsohan, Kaarlo, Margit on perhetyttö. Hän on\nimenyt jo äidinmaidossa itseensä sellaisen porvarillisen käsityksen,\nettei ravintolaan sovi mennä pennittömänä. Hän ei varmaan opi\nboheemitavoille, ennen kuin se on myöhäistä: harmaahapsisena mummona.\n\nNainen naurahti ylimielisesti. Hän iski merkitsevästi silmää vastapäätä\nistuvalle miehelle.\n\nRauta muisti ennenkin ohimennen miettineensä Margitin arvoitusta. Mikä\nkumma sai tuon komean ja kauniin naisen pysyttelemään Hornian luona?\nHän ei ollut mikään haaveellinen nuori tyttö, jonka olisi saattanut\notaksua palavasta rakkaudesta lahjakkaaseen maalariin olevan valmis\nmillaisiin kieltäymyksiin tahansa. Hän oli joskus käynyt Hornian\nateljeessa ja todennut sen tarjoamat askeettiset elämänehdot. Nuo kaksi\neivät olleet naimisissa. Mutta niin rajuja kuin heidän yhteenottonsa\nvälistä olivatkin, kerta kerran jälkeen he palasivat jatkamaan\nyhdyselämäänsä. Margitilla, joka oli nuori ja kaunis, olisi luullut\nolevan monia parempia vaihtoehtoja valittavanaan.\n\nTaiteilija jatkoi hilpeästi:\n\n— Juuri nyt sinä, Kaarlo, et ajattele kovin ystävällisesti minusta.\nOdota sentään. Vielä parempaa tulee. Me menimme siis alkajaisiksi\nMottiin. Eikä meillä ollut, kuten olet kai jo ymmärtänyt,\npenninpyörylää taskussa. Tyhjennettyämme kahdet jaloviinagrogit\nilmoitimme edeskäyvälle ja hänen hälyttämälleen hovimestarille, että ne\npannaan isännän laskuun.\n\n— Sinä ilmoitit, nainen korjasi.\n\n— Tietysti, rakkaani. Minähän olen kavaljeeri. Vähän rähinää siitä\nsyntyi. Mutta kun meillä ei kerran ollut rahaa, niin sovinto tuli.\nPäivällistä ne eivät kuitenkaan suostuneet samaan kauppaan tarjoamaan.\nEnkä minä sitä niille pikkusieluille kovin suureksi viaksi lukenut.\nSanoin vain Margitille, että nyt mennään.\n\n— Minä en tiennyt, minne sinä aioit, nainen pisti väliin.\n\nHornia hymyili hänelle aurinkoisesti.\n\n— Et, rakkaani. Kuule, Kaarlo. Tämä tyttö on niin päähänsä aikoinaan\npäntättyjen sopivaisuussääntöjen orja, että tämän ravintolan ovella\nhän yritti panna hanttiin. Minä ilmoitin olevani hyvän illallisen\ntarpeessa ja kysyin, eikö hän ollut. Hänen oli pakko myöntää, koska\npelkästä maalinhajusta vatsa ei sentään hänelläkään täyty. Vain jonkin\npalan hän, raukka, on siitä huolimatta saanut niellyksi. Olen jutellut\nhänelle kaikki kauneimmat taruni mahtavasta suojelijattarestani,\nFortuna-rouvasta. Hän ei, niin olen toistamistani toistellut, nytkään\njätä halpaa palvojaansa pulaan. Enkö olekin vakuuttanut sitä sinulle,\nrakkaani?\n\nMargit kohautti olkapäitään ja myönsi:\n\n— Olet kyllä.\n\n— Sanoin ennakkoon senkin, että ennen kuin ehdimme kahviin ja\nkonjakkiin, Fortuna-rouva lennättää tänne jonkun hyvän veikon, jolla\non pari ylimääräistä tuhatlappusta lompakossaan. Juuri sitä olin\nvakuuttamassa tälle epäuskoiselle opetuslapselleni, kun sinä, Kaarlo,\nastuit tuosta ovesta sisään. Totta puhuen, hetkeksi häkellyin itsekin.\nSilmänräpäyksen ajan luulin jo olevani uusi Aladdin, jonka tarvitsee\nvain hieraista taikalamppuaan saadakseen toiveensa täytetyiksi.\n\nRauta nauroi.\n\nHintelä maalari hieraisi tyytyväisenä käsiään.\n\n— Katso, rakkaani, tuo esiin loihtimani mahtava henki nauraa iloisesti,\nhän ihasteli. — Se merkitsee, ellen pahoin erehdy, tämänhetkisten\nhuoliemme kaikkoamista.\n\nNaisen tutkiva katse alkoi vaivata Rautaa.\n\n— Mitäpä selvästä asiasta enää? hän hymähti. — Puhutaan muusta.\n\nHornia yhtyi innokkaasti:\n\n— »Puhutaan muusta.» Se on rehdin miehen sana. Alan vähitellen uskoa,\nettei kirotussa yhteiskunnassamme varallisuus ole kaikilta kohdilta\neksynyt aivan vääriin käsiin. Olet ihan oikeassa, Kaarlo. Raha on\nkaikkein ikävimpiä ja yksitoikkoisimpia keskustelun aiheita. Varsinkin\nsilloin, kun sitä on.\n\nMargit ei katsonut Rautaan kysyessään:\n\n— Joko Aira Muroleen murhaaja on vangittu?\n\n— Ei.\n\nTaiteilija hirnahti.\n\n— Siinäpä vasta mainio keskustelun aihe! hän irvaili. — Kyllä ruoka\nmaistuu, kun sitä näin maustetaan. Noudattakaamme kuitenkin naisen\nmieltä. Verikoirilla ei siis — tarkoitan sinua, Kaarlo, ja mittavaa\nrikospoliisimme päällikköä — ole ollut onnea matkassaan. Me taisimme,\nMargit ja minä, ensi-illan ainoalla väliajalla yliarvioida teidän\ntaitonne. Tuo tyttöhän muovaili ennakkoon yhteisen ajatuksemme muotoon:\n»Sääli sitä, joka tänä iltana suorittaisi murhan.» En tiedä nyt, ketä\npitäisi sääliä.\n\nRauta virkahti kevyesti:\n\n— Ajokoirien juoksu muodostuu joskus pitkäksi. Mutta lopuksi ne\nkuitenkin saavuttavat saaliin.\n\nNainen kumartui häntä kohden kiinnostuneena.\n\n— Oletteko varma siitä, tuomari? Tälläkin kerralla?\n\nMaalari puisti päätään, niin että tumma tukka valahti otsalle. Hän\npyyhkäisi sen paikoilleen sanoessaan teennäisen juhlallisesti:\n\n— Älä ole niin utelias, rakkaani. Muuten ystävämme voi ruveta\nepäilemään meidän omantuntomme puhtautta tuohon murhaan nähden. Minä\nolen jo nähnyt pahoja unia siihen suuntaan sen vuoksi, että etukäteen\ntulimme ennustaneeksi hänelle, mitä sinä iltana tapahtuisi.\n\nRauta vastasi naiselle:\n\n— Miksi en olisi varma? Tälläkin kerralla. Mauno luottaa\nFortuna-rouvaan. Niin myös minä omassa työssäni.\n\n— Oletteko päässyt jo rikollisen jäljille? Margit tiedusti.\n\nHornia kohotti lasinsa.\n\n— Maljasi, veli Kaarlo! Vapautan sinut vastaamasta tuohon kysymykseen.\nEtkö sinä, rakkaani, ymmärrä, että tämä ystävämme, niin tuomari kuin\nonkin, on myös taiteilija, tavallaan. En minäkään halua näyttää\nsivullisille keskeneräisiä taulujani.\n\nMaalariveikko on, Rauta tuumi, tainnut tänään tyhjentää monia laseja.\nSiitä kai oli peräisin hänen rohkea, hieman ylimielinen sävynsä\npuhutellessaan ystävätärtään, jonka edessä hän tavallisesti melkein\nnöyristeli. Tai sitten hänellä on, tarkkailija päätteli, harvinaisuuden\nvuoksi puhdas omatunto.\n\n— Aira Muroleesta puheen ollen, hintelä taiteilija virkkoi, — oletko\nviime aikoina nähnyt hänen entistä miestään?\n\n— Joitakin päiviä sitten. Miksi niin?\n\n— Siinä sitten on tympeä tyyppi! maalari puuskahti. — Jos minun olisi\nvastattava kysymykseen, mitä minulla on tätä yhteiskuntaa vastaan,\nkiskaisisin tuon heppulin lyhyestä niskastaan lavalle ja huutaisin:\nYhteiskunta, jonka pylväitä tällaiset herrat ovat, ei saata olla muuta\nkuin mätä! Onko hän kenties sinun ystäviäsi, Kaarlo?\n\n— Ei. Olen keskustellut hänen kanssaan yhden ainoan kerran.\n\n— Siinäkin on kerta liikaa, Hornia kiivaili.\n\n— Mitä sinulla on häntä vastaan? Rauta kysyi.\n\n— No, sen saat heti kuulla!\n\nMargit lausui varoittavasti:\n\n— Mauno, pyydän...\n\nTaiteilija oli kuitenkin jo vauhdissa.\n\n— Jätä pyytämättä, rakkaani. Silloin minä säästyn siltä sydäntuskalta,\nettä minun on hylättävä rukouksesi. Juttu on kokonaisuudessaan hyvä.\nEnkä minä ole päässyt vielä kertomaan sitä kenellekään. Otetaan\nkuitenkin ensin kulaus viiniä. Ah, pullo on jo tyhjä. Kai tilaamme\nuuden, Kaarlo?\n\nRauta nyökkäsi.\n\nKun uudesta pullosta oli maistettu, maalari aloitti:\n\n— Kuvittele nyt, veli hyvä. Me istuimme täällä eilen, Margit ja minä.\nSilloin meillä oli vielä rahaa kahviin ja konjakkiin. Olimme kuin\nkujertava kyyhkyspari. Eikä kumpikaan meistä aavistanut käärmeen\nluikertaneen jo paratiisiimme.\n\nMargitin huulet kaartuivat pilkalliseen hymyyn.\n\n— Muistaakseni mielialamme ei ollut kovinkaan paratiisillinen, hän\nmuistutti.\n\n— No niin, Hornia myönsi, — taisimme hiukkasen väitellä. Kuka\ntietää, eivätkö kyyhkysetkin, kujertaessaan joskus väittele. Missään\ntapauksessa tuolla kaljupäällä ei ollut oikeutta lähettää sinulle\nkirjelappua!\n\nRauta hämmästeli:\n\n— Lähettikö hän? Johtaja Liuste?\n\nTaiteilija vahvisti:\n\n— Juuri samainen haisunäätä! Hän oli — varmasti isolla setelillä\n— lahjonut tarjoilijattaren tuomaan sen Margitille. Muistan ulkoa\nlappusen tekstin: »Kaunis neiti! Pitäisin suurena kunniana, jos\nsuvaitsisitte aterioida kanssani. Syvä ihailuni Teitä kohtaan pakottaa\nminut lausumaan julki, että samettitakkinen pitkätukka on tuskin Teidän\narvoistanne seuraa. Kunnioittaen Risto Liuste, Tuontiliike Nahka Oy:n\ntoimitusjohtaja.»\n\n— Tuota minä sanon suoraksi rintamahyökkäykseksi, Rauta ilmoitti.\n\n— Nimitä sitä miksi tahdot! maalari kiivaili. — Minä puolestani pakotin\nMargitin tunnustamaan...\n\nMustat silmät välähtivät. Nainen keskeytti:\n\n— Minulla ei ollut mitään tunnustamista.\n\nHornia ei piitannut hänen oikaisustaan, vaan jatkoi:\n\n— ... jo pitemmän aikaa havainneensa pullean, kaljupäisen herran\ntuijottavan häneen selkäni takana olevalta seinustalta.\n\n— Muistat kai, ettei minulla ollut aikomusta vastata tuohon hävyttömään\nehdotukseen? Margit tiukkasi.\n\nMaalari nyökkäsi. Leveä hymy ilmestyi hänen kasvoilleen.\n\n— Mutta minä käskin sinun vastata, hän kehui. — Ajattelin, että\nannetaanpa kerran tuollaisen öykkärin saada, mitä hänelle kuuluu.\nSuunnitelma syntyi siinä tuokiossa aivoissani. Arvaapa, Kaarlo,\nmillainen se oli!\n\n— En edes yritä, Rauta torjui.\n\n— Parasta onkin, taiteilija hyväksyi. — Minä pistäydyin käymälään.\nSillä aikaa Margit kyhäsi vastauksen ja lähetti sen tarjoilijattaren\nmukana tuolle läskinaamalle. Siinä hän ilmoitti ottavansa kutsun\nvastaan ja esitti tapaamispaikaksi ja -ajaksi Tornin yläravintolaa\neilisiltana kello 18. Minä palasin saliin juuri, kun tuo pökkelö\noli kumartelemassa tytölleni. Minut äkätessään hän keskeytti\nvoimisteluliikkeensä ja laittautui huomattavan nopeasti ulos.\n\nRauta kysyi kiinnostuneena naiselta:\n\n— Menittekö Torniin?\n\nHornia ehättäytyi vastaamaan:\n\n— Tietysti hän meni. Siihenhän kostosuunnitelmani rakentui. Oikeastaan\nminulla olisi täysi oikeus käydä karhuamassa Tornin herroilta pientä\nprovisiota siitä loistopäivällisestä, jonka Margit ruokalistoista\nja niiden ulkopuolelta valikoi. Kyllä hän osaa, kun niikseen tulee.\nOikeastaan hän on, kuten koko tyypistä huomaat, Kaarlo, syntynyt\nylellisyysnaiseksi.\n\nMargit virkahti harmistuneena:\n\n— Jospa jättäisit minun tyyppini erittelemisen.\n\nSitten hän hymähtäen jatkoi:\n\n— Joka tapauksessa se osa eilisiltaa oli hauska. Tiesin olevani hyvin\npukeutunut...\n\nMaalari jouduttautui selittämään:\n\n— Kaivoimme kotona esiin kaikki hänen pukujätteensä. Niistä\nminä sommittelin hänelle varsin viehättävän ja rohkean\nsilkki-samettiyhdistelmän. Arvaan nahkaherran hänet Tornin aulassa\nnähdessään liponeen toisenkin kerran irstaita huuliaan.\n\nNainen kohautti olkapäitään ja jatkoi omaa kertomustaan:\n\n— Oli hauska olla kerran kuningatar ravintolassa. Tarjoilijat ja itse\nhovimestari olivat niin nopealiikkeisiä, että sitä oli ilo katsella. He\nkumarsivat sitä syvempään, mitä pitemmälle ateriamme ehti.\n\nTaiteilija pisti väliin:\n\n— Kaljupää taisi kalveta sitä mukaa.\n\n— Enpä tiedä, Margit sanoi kevyesti. — Hieman hän joskus näytti\nhermostuvan, kun keksin yhä uusia herkkuja. Samppanjasta meille oli\nlopuksi tulla kiistaa. Johtaja Liuste väitti, että samasta pullosta voi\nhyvin juoda enemmän kuin yhdet lasilliset.\n\nHornia hirnahteli:\n\n— Ja sinä vastasit minun ohjeitteni mukaan, että ehkä hän voi, mutta\nsinä et. Olisi totisesti ollut mukava sisältäpäin nähdä, miten hänen\nkauppiassielunsa kärsi ja itki laskiessaan, mitä ne hilut tulisivat\nmaksamaan.\n\nMargit hymyili.\n\n— Joka tapauksessa hän koetti saada jotakin myös tulopuolelle. Hänen\nsilmänsä olivat jo alkuillasta olleet avomielisen puhuvat. Samppanjaa\njuodessamme hän ilmoitti suoraan haluavansa minut rakastajattarekseen.\n\nMaalari laski lasinsa pöydälle niin rajusti, että viini roiskui\npöytäliinalle. Tulipunaisena naamaltaan hän huusi:\n\n— Uskalsiko se sika tehdä sinulle sellaisen häpäisevän ehdotuksen? Sitä\net eilen kertonut minulle!\n\n— En, nainen myönsi viileästi. — Säästin sen siksi, kunnes joku kolmas\nolisi seurassa. Toivoin sinun silloin pystyvän paremmin pitämään\nkurissa mustasukkaisuutesi.\n\nTaiteilija pakottautui nauramaan.\n\n— Mustasukkaisuuteni? hän tiukkasi. — Olenko minä muka mustasukkainen?\nSinusta! Oh-hoh!\n\n— Olet. Hirveän mustasukkainen. Se näkyy nytkin.\n\n— Sinäpäs se olet mustasukkainen! Hornia kiivaili. — Sairaalloisen\nmustasukkainen! Puoli maailmaa nauraa sitä, etten minä sinua peläten\nuskalla katsoakaan muita naisia, en edes vanhoja mummoja.\n\nHeidän väittelynsä tuntui olevan vasta hyvässä alussa. He eivät\nantaneet toisilleen kunnon suunvuoroa, vaan pyrkivät puhumaan\nyht'aikaa. Kummallakin näytti olevan vielä paljon sanottavaa.\n\nRauta laski rauhoittavasti kouransa molempien käsille.\n\n— Mitenkähän olisi, jos siirtyisimme jo kahviin ja konjakkiin?\n\nMargit lehahti tummanpunaiseksi. Hän oli tuokioksi unohtanut vieraan\nläsnäolon. Hintelä maalari oli sen sijaan heti valmis siirtymään uuteen\ntunnelmaan.\n\n— Hyvä ehdotus, hän virkahti kevyesti. — Toivottavasti konjakkimerkki\non yhtä hyvää lajia.\n\nMargit pyysi anteeksi poistumistaan hetkeksi. Taiteilija seurasi häntä\nkohteliaasti eteiseen.\n\nKun he palasivat saliin, kahvi oli jo katettu pöytään. Maistettuaan\ntuntijan ilmein konjakkia Hornia nyökkäsi tyytyväisenä.\n\n— Melko juotavaa tavaraa, hän kiitti.\n\n— Olisin utelias kuulemaan, Rauta lausui, — miten eilinen päivällinen\npäättyi.\n\nNauraen maalari vastasi:\n\n— Minun ohjaukseni mukaisesti. Kun Margit oli avauttanut kyllin monta\nsamppanjapulloa, hänen seurasta vetäytymisensä tapahtui yhtä luontevin\nanteeksipyynnöin kuin äsken tästä pöydästä. Erona oli se, ettei hän\neilen lainkaan palannut. Hän tuli sen tien suoraan minun luokseni.\nMahdettiin Tornissa eilen hymyillä, kun tuo hyypiö kaipaili kallista\nateriatoveriaan. Hänen lähtönsä sieltä ei varmasti ollut mikään\ntriumfi. Mutta äijä on nyt ainakin niin nolo, että muistaa pitää\nnäppinsä erossa minun tytöstäni.\n\nRauta hymyili. Tilanne ravintolassa oli tosiaan saattanut olla aika\nomalaatuinen.\n\n— Sikäli kuin olen kuullut, hän sanoi, — toimitusjohtaja Liuste on\nsekä paksunahkainen että itserakas. Hän on varmaan jo keksinyt kauniin\npäivällisvieraansa katoamiselle selityksen, joka on hänelle itselleen\nvähemmän nolo.\n\nPahanmielen varjo kulki taiteilijan otsan ylitse.\n\n— Vai sellainen hän on, hän jupisi. — No, kalliiksi tuon eilisen\nkirjelapun lähettäminen hänelle kuitenkin kävi.\n\n— Niin, kai se kirveli hetken, Rauta myönsi. — Mutta Liuste on rikas.\nSitä paitsi hänen kerrotaan olevan hyvin sitkeän piirittäessään naista,\njonka tahtoo omakseen.\n\nHornia sähähti:\n\n— Uskaltakoonpa vielä kerran lähestyä...!\n\nRauta pani merkille, että Margit oli jättäytynyt syrjään keskustelusta.\nMustien silmien omituisen verhoutunut katse tähtäsi hänen pöydällä\nlepääviin valkoisiin, hyvinmuodostuneisiin käsiinsä. Vastapäätä istuva\nmies aprikoi, mahtoiko nainen itse ajatella samaa kuin hän. Kultainen\nrannerengas ja muutama suurikivinen sormus olisivat korostaneet nyt\nkaikkia koruja vailla olevia ranteita ja hoikkia sormia. Huulilla\nväikkyvästä salamyhkäisestä hymystä päätellen ei kaikki se, mitä\njohtaja Liuste oli hänelle kuiskuttanut, ollut suinkaan ollut naiselle\nvastenmielistä.\n\nMargit silmäsi ylös ja kohtasi hänen katseensa.\n\n— Mitä te, tuomari...?\n\nHän jätti kuitenkin lauseensa kesken. Mustat ja harmaat silmät\nkatsoivat avoimesti toisiinsa.\n\nHento maalari puuttui puheeseen:\n\n— Niin, mitä sinä, Kaarlo, oikeastaan haudot? Sinulla on jotakin\nmielessäsi. Miksi te sitä paitsi tuijotatte toisiinne tuolla tavoin?\n\n— Minä koetan vain arvailla, Rauta vastasi, — miten ystävättäresi\nsuhtautuisi ajatukseen, joka välähti mieleeni. Sinun äsken niin\nelävästi kuvailemasi »ohjaustyö» on ilmeisesti inspiroinut minunkin\nmielikuvitukseni liikkeelle. Mitä sanoisitte siitä, jos eilisiä\nnaamiaisia jatkettaisiin?\n\n— Jatkettaisiin? taiteilija kysyi. — Miten?\n\nNainen pysyi ääneti. Mutta hänen katseensa oli hyvin valpas.\n\n— Voisin soittaa johtaja Liusteelle, Rauta esitti, — ja kertoa, että\nmeidän iloinen seurueemme tarjoutuisi jatkolle hänen luokseen.\n\nHornia muuttui äkisti epäluuloiseksi. Tiukasti hän tiedusti:\n\n— Oletko sinä niin hyvä kaveri hänen kanssaan? Muistaakseni sanoit...\n\n— ... tavanneeni hänet vain kerran. Niin kuin olenkin. Mutta silloin\nhän ehti jo esittää, että pitäisimme hänen luonaan joskus yhteiset\n»pirskeet». Kello ei ole vielä 22:ta, joten aika on sopiva. Ellei hän\nole kotona tai ellei hänelle tänään sovi, niin onhan muita päiviä.\n\nHento maalari haroi tummaa tukkaansa hermostunein liikkein.\n\n— Entä sitten, kun olisimme siellä? hän kysyi.\n\nRauta hymähti.\n\n— Naamiaiset jatkuisivat, hän vastasi. — Käsittääkseni sinun\nmielihalusi oli perusteellisesti polttaa Liusteen näpit, joilla hän on\ntavoittanut sinun tyttöäsi.\n\n— Niin, mutta...\n\n— Ystävättäresi osaisi varmasti hoitaa lyhyessä ajassa asiat niin, että\ntämä seikkailu kävisi Liusteelle todella kalliiksi. Niiden summien\nrinnalla eilinen ravintolalasku olisi vain vähäinen alkusoitto.\n\nMustat silmät välkkyivät. Ylpeille huulille oli kohonnut hymy, joka oli\nitsetietoinen ja kova.\n\nTaiteilija sen sijaan äkäili:\n\n— Sinun ohjaussuunnitelmassasi on eräs pirunmoinen vika. Minä jäisin\nlehdellä soittamaan.\n\nRauta virkkoi tyynesti:\n\n— Minulla ei ole mitään halua puuttua teidän asioihinne. En kuitenkaan\nluulisi teille kummallekaan olevan haitaksi, vaikka ottaisitte muutaman\npäivän loman toisistanne.\n\nHornia purskahti välittömään nauruun.\n\n— Kas, kas, millainen psykologinen syväluotaaja! hän pilaili. — Mutta\nennen kuin peliin lähdetään, niin kerropa hieman omista laskelmistasi.\nMiksi sinä olet kiinnostunut siitä, että tuon hyypiön rasvaista\nporvarissydäntä kutitettaisiin puukolla.\n\n— Sanon sen teille molemmille suoraan, luottamuksellisesti, Rauta\nlausui vakavana. — Olen koettanut saada eri teitä selville sitä, oliko\nAira Murole jo Liusteen kanssa naimisissa ollessaan huumausaineiden\nkäyttäjä. Myönteisessä tapauksessa haluaisin päästä perille, keitä\nhänen luonaan silloin kävi. Se voisi luoda valoa hänen kuolemansa\narvoitukseen. Kaikki yritykseni onkia noita tietoja Liusteelta ovat\nkuitenkin tähän asti epäonnistuneet.\n\nMaalari myhäili tyytyväisenä.\n\n— Arvasin oman lehmäsikin olevan joten kuten ojassa, hän irvaili. —\nEikä juttu tunnu muuten hullummalta. Margit on sellainen tyttö, joka\nkykenee kärventämään miestä kuin miestä, jos sen urakakseen ottaa. Mitä\nsanot, rakkaani? Oletko valmis heittäytymään peliin?\n\nNainen ei vastannut hänelle. Hän sormeili mietteliäänä täyttä lasiaan.\nSitten hän katsoi suoraan vastapäätä istujan silmiin.\n\n— Pitäisikö minun hankkia teille nuo mainitsemanne tiedot, tuomari?\n\n— Sitä toivon.\n\n— Ovatko ne teidän tutkimuksillenne tärkeät?\n\n— Ovat.\n\nHymy kirkasti kauniit kasvot.\n\n— Niinpä asia on minun puolestani selvä. Olen valmis — miten\nsanoitkaan, Mauno? — heittäytymään peliin.\n\nRauta lähti puhelimeen. Toimitusjohtaja Liuste oli kotosalla. Mutta hän\nei ollut lainkaan innostunut kuultuaan, mistä oli kysymys.\n\n— Minähän kehoitin teitä soittamaan ennakkoon, hän muistutti tympeästi.\n\n— Mieleeni ei olisi juolahtanutkaan ottaa nyt yhteyttä teihin, Rauta\nvastasi, — ellei muuan seurueen naisista olisi sitä erikoisesti\npyytänyt. Kuiskaten hän kertoi minulle olleensa teidän kanssanne eilen\nihastuttavilla päivällisillä, mutta joutuneensa jättämään ravintolan\nsaamatta edes kiittää teitä. Hän mainitsi pistäytyneensä vain naisten\nhuoneeseen. Sen ovella hänen mustasukkainen maalariystävänsä oli\ntavoittanut hänet ja pakottanut hänet saman tien lähtemään mukaansa.\n\nLiusteen mieliala muuttui heti.\n\n— Jotakin sen suuntaista arvelinkin, hän virkkoi säteillen. — Hän on\nkomea ja ihastuttava nainen.\n\n— Niin on.\n\n— Onko se maalarinretku nyt seurassa?\n\n— On, mutta...\n\n— No, tuosta nukkavierusta samettitakista viis, toimitusjohtaja\nkeskeytti. — Onko teillä itsellänne joku nainen mukananne?\n\nRauta vastasi empien:\n\n— On.\n\n— Ei kai vain Inkeri?\n\n— Ei.\n\nLiuste purskahti mäkättävään nauruun.\n\n— Älkää panko pahaksi, tuomari, hän selitti sitten hilpeästi. — Tuli\ntässä mieleeni, että samanlaisia ollaan. Minähän kerroin teille jo\ntaannoin tunnuslauseeni näissä asioissa olevan: _variatio delectat_.\nOlette sydämellisesti tervetulleita. Sanommeko: tunnin kuluttua? Siis\nillallinen kuudelle.\n\n— Olemme juuri syöneet.\n\n— Niinpä, toimitusjohtaja ratkaisi, — samppanjaa kuudelle. Näkemiin,\nrakas ystävä!\n\nRauta irvisti laskiessaan kuulokkeen paikoilleen. Hän soitti kotiinsa.\nVanha Mari oli puhelimessa. Kun hän oli ilmoittanut tulevansa myöhään\nkotiin, palvelijatar murahti:\n\n— Siis aamulla. Eikä se ole ensimmäinen kerta. No, minä ilmoitan\nrouvaraukalle. Hyvästi!\n\nKolmas puhelu sujui vaivattomimmin. Oili Sormaalan ääni oli aluksi\nuninen. Hän virkistyi kuitenkin heti tuntiessaan soittajan.\n\n— Olisiko teillä mitään pieniä samppanjakutsuja vastaan tänä iltana?\nRauta kysyi.\n\n— Voi, ei toki, tuomari.\n\n— Niinpä sukaiskaa päällenne kaunis kolttu. Jos laittaudutte\nulko-ovellenne 50 minuutin päästä, olette oikein kiltti.\n\nNuori näyttelijätär visersi ihastuneena:\n\n— Olen varmasti täsmällinen. En osannut kuvitella näin ihastuttavaa\nloppua harmaalle maanantaille. Näkemiin, tuomari!\n\nPuoli tuntia myöhemmin Rauta joutui Hornian luona taas mietiskelemään,\nmistä Margit mahtoi olla peräisin. Puvut, joiden »jätteistä» taiteilija\noli kehunut sommitelleensa ystävättärensä iltaleningin, oli selvästikin\nneulottu aikoinaan parhaista sametti- ja silkkikankaista. Varmasti\nniitä ei ollut teetätetty köyhän maalarin varoilla. Rohkea punamusta\npuku teki täyttä oikeutta naisen komealle vartalolle ja korosti hänen\ntummaa kauneuttaan.\n\nKun Margit pyörähteli itsetietoisena heidän edessään taustanaan\nateljeen alastomuus, Hornia huudahti:\n\n— Jos sillä hyypiöllä joitakin salaisuuksia on, niin tuo noita pystyy\npoimimaan sinulle, Kaarlo, ne kastanjat vaikka tulesta!\n\nRauta virkkoi:\n\n— Te tiedätte sen tietysti itse, mutta en voi olla sanomatta, että te\nolette hyvin kaunis.\n\nNainen teki hänelle hymyillen syvän hoviniiauksen.\n\n— Annan täyden arvon teidän kohteliaisuudellenne, tuomari.\n\nJo puolenyön maissa juhla toimitusjohtaja Liusteen komeasti\nkalustetussa huoneistossa Arkadiankadun varrella oli täydessä menossa.\nAvaran salin huonekalut oli siirretty seinustoille ja matot kääritty\nsivuun tanssitilaa varten. Isäntä itse oli loistavimmalla tuulellaan.\nSurkeilematta hän ruokahuoneessa, jonka pyöreän pöydän ääressä seurue\nistui, avasi samppanjapullon toisensa jälkeen. Nauraen hän selitti:\n\n— Margitin hemmoteltu maku ei hyväksy samppanjaa muuta kuin juuri\navatusta pullosta.\n\nInnostuneena hän kohotti lasinsa esittäen:\n\n— Juhlamme kuningattaren malja!\n\nMaalari joi sen muiden mukana. Poika ei ole niinkään tyhmä, Liuste\ntuumi tyytyväisenä, hän tajuaa, milloin peli on menetetty.\n\nRautakin oli pannut merkille, että Hornia suhtautui tilanteeseen\nodotettua levollisemmin. Vain joskus, kun toimitusjohtaja pyrki ylen\ninnokkaasti suutelemaan Margitin käsiä, synkkä pilvi vilahti hänen\notsallaan. Yleensä hän koetti olla näkemättä ystävätärtään ja etsi\nkorvausta Oili Sormaalan seurasta. Vaalea pikku näyttelijätär oli\ntyttömäisen viehkeä ruiskukansinisessä iltapuvussaan. Hänen ruskeat\nsilmänsä loistivat sitä kirkkaammin, mitä selvemmin taiteilija\nlyöttäytyi hänen kavaljeerikseen.\n\nSeuran kuudes jäsen ei ollut eikä yrittänytkään olla juhlatuulella.\nPitkä, mustatukkainen tyttö, joka Liusteen kodissa emännyyttä piti,\noli alun alkaen suhtautunut kylmän torjuvasti illan vieraisiin.\n»Upea ilmestys hän on», Rauta muisti toimitusjohtajan kehuneen\nrakastajatartaan. Ehkä tyttö toisissa olosuhteissa olisi tehnyt\nedullisen vaikutuksen. Mutta nyt hän jäi kilpailussa auttamatta\nalakynteen. Oilin sirous sai hänet näyttämään raskasliikkeiseltä ja\nkömpelöltä. Margitin etelämaisen uhkean kauneuden rinnalla hänen\nkasvonsa taas vaikuttivat leveiltä ja kulmikkailta ja koko olemus\nharmaata silkkipukua myöten rahvaanomaiselta.\n\nRauta seurasi kiinnostuneena sitä tuntien mittaan yhä avoimemmaksi\nkäyvää vihamielisyyttä, mitä Maire osoitti Margitille. Tämä puolestaan\nei ollut huomaavinaan tytön katseita eikä kuulevinaan hänen tahallisia\nilkeyksiään. Ne yllyttivät hänet vain entistä riehakkaamman iloiseksi.\nLiuste taas puhutteli rakastajatartaan kuin armosta herrasväen seuraan\npäästettyä palvelustyttöä.\n\nSalissa tanssittiin. Isäntä ei päästänyt muita miehiä uuden\nihastuksensa lähellekään. Rauta ja Hornia pyysivät kohteliaisuudesta\nMairea tanssiin, mutta tämä kieltäytyi syyttäen väsymystään.\n\nKesken tangoa Rauta kysäisi Oililta:\n\n— Miltä ilta tuntuu?\n\n— Hurmaavalta. Mutta tuomari...\n\n— Mikä hätänä?\n\nTyttö pudisti päätään ja kuiskasi:\n\n— Ei, en voi sitä sanoa.\n\nRauta tarkkasi ylöspäin kääntyneitä, punehtuneita kasvoja. Sitten hän\nhymyillen virkkoi:\n\n— Minäpä tiedän. Haluaisitte takaisin lupauksenne olla minun daamini\ntässä pikku juhlassa.\n\nNuori näyttelijätär lehahti entistä punaisemmaksi. Hän väitti kuitenkin\nurheasti:\n\n— Ei, ei, en minä sitä... Te, tuomari, tanssitte paljon paremmin kuin\nMauno.\n\nMies naurahti.\n\n— Mutta Erikin kuoleman jälkeen olen niin hirveän yksin, tyttö selitti\nkiireisesti, — Mauno on myös yksin, nyt...\n\n— ... ja yksinäisyyden tunne vetää teitä vastustamattomasti toistenne\nseuraan, Rauta täydensi hyväntahtoisesti. — Rakas lapsi, voitte\nkokonaan unohtaa minut. Saatte häipyä täältä, milloin itse haluatte.\nYhden ehdon kuitenkin asetan.\n\nOili vältti katsomasta häneen tiedustaessaan matalasti:\n\n— Se on?\n\n— Että ette ota Horniaa liian vakavalta kannalta. Hän ja Margit\novat monesti eronneet toisistaan vihassa. Ennen pitkää he kuitenkin\nhakeutuvat jälleen yhteen, aina.\n\nTyttö nyökkäsi. Mutta samalla hän hymyili.\n\nHe palasivat ruokasaliin samanaikaisesti kuin Liuste ja hänen\ntanssitoverinsa. Hento maalari riensi heitä vastaan.\n\n— Arvasin minun vuoroni nyt tulevan. Siunattu radiogramofoni, joka\nvaihtoi tangon Raudan inhoamaksi sambaksi. Tule, Oili!\n\nKuin kaksi iloista lasta he riensivät käsikkäin saliin.\n\nMaire oli myös noussut pöydän äärestä. Kireästi hän sanoi:\n\n— Tule työhuoneeseen, Risto! Tahdon heti puhua kanssasi!\n\nHänen käskevä äänensävynsä häkellytti toimitusjohtajan. Tämä seurasi\nmuutaman askelen tahdottomana tyttöä, joka oli vihaisesti kiepsahtanut\nkannoillaan kohti eteiseen vievää ovea. Kynnykseltä Liuste käännähti\nkuitenkin sanomaan:\n\n— Anteeksi, hyvät vieraani, hetkinen. Tämä ei kestä kauan.\n\nMaire tarttui määräävästi hänen käsivarteensa. Tuokioksi molempien\nnaisten katseet yhtyivät. Sitten Margit purskahti iloiseen nauruun ja\nheittäytyi huolettomasti istumaan pöydän ääreen. Maire valahti kalman\nkalpeaksi ja kiskaisi tanakan toimitusjohtajan mukaansa.\n\n— Nyt samppanjaa, tuomari!\n\nRauta täytti Margitin lasin. Hiljaisesti hän kysyi:\n\n— Miksi ihmeessä te nauroitte äsken?\n\nTulipunaiset huulet kaartuivat kovaan hymyyn.\n\n— Koska halusin saattaa hänet lopullisesti tasapainosta. Mikään ei\nloukkaa häviölle joutunutta naista niin kuin vasten kasvoja viskattu\nvoittajan nauru.\n\n— Oletteko siis jo varma voitostanne?\n\nNainen kohautti kulmakarvojaan.\n\n— Hyvänen aika, tuomari, hän hämmästeli, — mihin te luulette minun\nkäyttäneen nämä tunnit?\n\nKiivasta väittelyä alkoi kuulua kaksien suljettujen ovien takaa. Naisen\nkimeä ja miehen karkea ääni kävivät yhä kiihkeämmiksi.\n\n— Tuo on ainoastaan välttämätön loppuselvittely, Margit virkkoi\ntyynesti maistellen samppanjaa. — Risto lupasi ajaa tytön tänä yönä\ntiehensä. Minä jään tänne.\n\nHänen katseensa kiersi arvostelevana huonetta.\n\n— Oikeastaan tunnen viihtyväni täällä. Huoneisto on mukava ja kaunis.\nSiivoojatar tulee joka aamu ja hoitaa kaiken lounaaseen asti. Sitä\npaitsi Risto on luvannut, ettei minulta tule mitään puuttumaan. On\nhauska taas saada kunnollisia vaatteita ja koruja! Aikanaanhan Mauno\nkantaa ne yksitellen panttilainakonttoriin. Mutta se on sen ajan murhe.\nHuomenna siunataan jo monessa liikkeessä minun ostovimmaani.\n\nHän naurahti huolettomasti.\n\n— Missä Mauno ja hänen uusi vaalea ihastuksensa ovat? hän kysäisi. —\nTanssivatko he yhä?\n\nRauta pistäytyi salin ovella. Ketään ei ollut siellä. Samassa\nradiogramofonikin lopetti musiikin.\n\nHän palasi ilmoittamaan:\n\n— Ilmeisesti he ovat lähteneet.\n\nMargit sanoi levollisesti:\n\n— Arvasin sen. Sittenpä olemme tällä kertaa tasoissa... Juotteko\nkanssani vielä lasillisen, tuomari?\n\nRauta nyökkäsi ja kaatoi samppanjaa kummallekin.\n\nNainen nousi seisomaan ja kohotti lasinsa. Hän oli kaunis valojen\nkimallellessa ylpeästi pystyssä olevan pään sysimustassa tukassa ja\nsuurissa, tutkimattomissa silmissä. Vaarallisen kaunis, Rauta totesi.\nHiljaisessa mielessään hän lisäsi: Risto Liuste parka!\n\n— Näkemiin, tuomari!\n\nKun mies oli vetämässä päällystakkia ylleen, Mairen hillitön nyyhkytys\nkantautui eteiseen. Sen keskeytti toimitusjohtajan ärjyntä:\n\n— Ole ulisematta! Ellei tämä sekki sinetöi suutasi, niin saat jotakin\nvallan muuta! 50.000 markassa on sinulle kipurahoja enemmän kuin\nkyllin, senkin lutka!\n\nMargit kuiskasi:\n\n— Minä en petä teitä, tuomari, enkä toiveitanne!\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nLEHTI ALKAA KÄÄNTYÄ.\n\n\nLounaan jälkeen Rauta istui työhuoneessaan Inkerin kanssa kahden kahvia\nmaistellen. Hän oli lopettanut selostuksensa jutun uusimmista vaiheista\nja sytytteli savukettaan.\n\n— Minusta tuntuu, vaimo virkkoi hiljaisesti, — ettemme tällä kertaa\nedisty lainkaan. Vai tiedätkö sinä ehkä jo, kuka vastassa on?\n\n— En.\n\n— Niinpä en käsitä, miten voit olla hyvällä tuulella, Inkeri huomautti.\n— Olet ollut päiväkausia synkkä kuin myrskyn merkki. Mutta tänään sen\nkuin vain viheltelet. Luulin sinun jo ratkaisseen koko arvoituksen.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi hieman pisteliäästi:\n\n— Vai oliko sinulla viime yönä Risto Liusteen luona niin hupaisaa, että\nse hymyilyttää sinua vielä?\n\nRauta hymähti.\n\n— Ei erityisemmin, hän torjui. — Mutta jos herttainen vaimoni aikoo\njatkuvasti hapantua tuohon suuntaan, niin kenties vähitellen rupean\nkatsomaan maailmaa toisin silmin.\n\nInkeri hypähti hänen syliinsä ja pörrötti hänen tukkaansa.\n\n— Uskallapa vain, sinä iso, tuhma mies. Tai oikeastaan... Eräs toinen\noli tuhma nyt. Pitääkö minun pyytää anteeksi?\n\n— Ei. Olen, muuten, ajatellut tilata ensi lauantaiksi meille molemmille\nlentoliput Tukholmaan. Voisimme jättää lapset ja kodin viikoksi Marin\nhoiviin ja huvitella hieman kaiken tämän roskan päälle.\n\nVaimo suuteli häntä.\n\n— Ensi lauantaiksi? Ihanaa. Mutta, Kaarlo, sanoithan juuri äsken, ettet\ntiedä...\n\n— En tiedäkään vielä. Minulla on kuitenkin nahoissani sellainen tunne,\nettä lehti alkaa jo kääntyä.\n\nSamassa puhelin pärähti soimaan.\n\n— Rauta.\n\n— Ahvenisto täällä.\n\nRikospoliisin päällikön ääni oli reipas. Innostuneesti hän jatkoi:\n\n— Sinun pikku ystävättäresi Pohjoisrannalla on näppärä tyttö. Oli\nhieno veto sinun puoleltasi sijoittaa hänet Aira Muroleen huoneistoon.\nSinulla taitaa sittenkin olla parempi tunto sormenpäissäsi kuin meillä\ntavallisilla poliisihurtilla. Älä kuitenkaan tästä ylpisty. On, näes,\nmonta asiaa...\n\nRauta keskeytti hänet kärsimättömästi:\n\n— Onko odotettu »Unen kaupparatsu» eksynyt sinne?\n\n— Eksynytpä hyvinkin, Ahvenisto naureskeli leveästi. — Uiskenteli\nrauhallisesti kuin hauki rysään. Kuinka lie tyttönen leperrellyt hänen\nkanssaan? Joka tapauksessa hän sai miehen istahtamaan siksi aikaa, kun\nitse hakisi naapurinrouvalta rahaa. Sieltä hän soitti suoraan meille.\nSievästi hoidettu juttu. Palatessaan hän osti myrkkykauppiaalta kolme\npakkausta marijuanasavukkeita. Ne sinä saat, muuten, maksaa. Valtiolla\nei ole varoja sellaiseen ylellisyyteen... He sopivat keskenään jo\nisommistakin kaupoista, kunhan Sormaala hankkisi rahaa enemmälti.\nNiiden menojen vuoksi sinun ei sentään tarvitse saada harmaita hiuksia.\nSiltä vaaralta minä olen suojellut sinut. Tuo miekkonen ei vähiin\naikoihin kauppaa mitään. Mieheni sieppasivat hänet samaisen talon\nporraskäytävässä.\n\n— Tapaus on kai selvä?\n\n— Selvä kuin päivä! rikospoliisin päällikkö ihasteli. — Pidätetylle\nei jätetty mitään mahdollisuutta vapautua taskuissaan vielä olevista\nmarijuanasavukkeista. Lisäksi häneltä löytyi aikamoinen määrä\npurukumia. Käytätkö sinä sitä?\n\n— En. Sen sijaan olen joskus havainnut Martti-pojan jauhavan suussaan\ntuota moskaa.\n\nAhvenisto myhähteli.\n\n— No, hänelle en voi näitä hienoja amerikkalaisia purukumipakkauksia\nlähettää, hän selitti. — Hän on minun pieni, uskollinen ystäväni,\nvarmasti hartaampi ystävä kuin sinä, Kaarlo. Noista pakkauksista lienee\nsyytä mainita, että ne sisälsivät kaikki heroiinia ja kokaiinia.\n\n— Hieno kaappaus, Rauta totesi. — Joko olet kuulustellut myrkyn\nlevittäjää?\n\n— En. Kävin ainoastaan ohimennen toteamassa, millainen lintu hän on.\nTäydellinen ihmisraunio. Lähinnä hän muistutti likaista, kapista\nkoiraa. Annan täyden arvon pikku Sormaalan urheudelle. Melkeinpä\nnainen kuin nainen olisi inhoten vetänyt oven kiinni tuollaisen tyypin\nnenän edestä. Entinen ylioppilas tuo renttu kuuluu olevan, mutta siitä\nentisyydestä on varmasti kauan.\n\n— Entinen ylioppilas, Rauta toisti. — Kuulustellessasi häntä älä unohda\nkysyä, tunsiko hän Paavo Paatsaman.\n\n— Selvä, rikospoliisin päällikkö lupasi. — Hän saa luvan puhua minulle\npaljon!\n\n— Älä ole liian varma. Vai ovatko miehesi onnistuneet kuritushuoneessa\nkirvoittamaan jonkun kielenkannat Oiva Alatin kuolemansyystä?\n\nAhveniston hyvätuuli sai pahan kolauksen. Hän ryiskeli kiusaantuneesti.\n\n— Eivät, eivät vielä, hän myönsi. Saman tien hän vaihtoi puheen\naihetta: — Muuten, kyllä naissydän on kumma kapine. Miehinen mies ei\nopi sitä kai milloinkaan ymmärtämään.\n\n— Mistä tämä syvämietteinen ajatelma? Rauta kysyi pilaillen.\n\n— No, minä otin auton ja ajoin Pohjoisrannalle. Halusin omakohtaisesti\nkäydä onnittelemassa pikku Sormaalaa hänen loistosuorituksensa\njohdosta. Luulin löytäväni hänet riemullisella mielellä. Mitä vielä!\nHän istui — itkemässä. Käsitätkö sinä mokomaa?\n\nRauta jätti hänen kysymyksensä vastaamatta.\n\n— Annetaan hänen itkeä itkunsa, hän sanoi. — Minä lähden tästä\ntoimistooni. Saatuasi kuulustelun suoritetuksi soita sinne.\n\nKuultuaan uutisen Inkeri huudahti säteillen:\n\n— Sinä aavistit siis oikein! Lehti alkaa kääntyä.\n\nMies virkkoi vakavasti:\n\n— Tämä lanka ei auttane meitä pitkälle. Luullakseni liigan johtaja\ntietää jo Pohjoisrannalla tapahtuneesta pidätyksestä.\n\nVaimo säpsähti.\n\n— Pelkäätkö tuota entistä ylioppilasta odottavan saman kohtalon kuin\nnuorta meripoikaamme? hän tiedusti hermostuneesti. — Kun kerran Oiva\nAlatti saatiin vanginvartijain keskellä vaiennetuksi, niin...\n\nHän jätti lauseensa kesken. Rauta rauhoitti häntä:\n\n— Sitä vaaraa ei ole. Olen sopinut Ahveniston kanssa kaikista\ntarpeellisista varokeinoista. Liiga, jota vastaan kamppailemme, on\nkyllä mahtava. Mutta se puree hampaansa poikki, jos yrittää näihin\npidätysselleihin. Enemmän olen huolissani Oili Sormaalan vuoksi. Hänet\non paras toimittaa muutamiksi päiviksi turvaan.\n\nKun Rauta tuli toimistoonsa, pieni eteistyttö tervehti häntä\nriemastuneena:\n\n— Voi, miten hauskaa, että tuomari tuli jo!\n\n— Kiitoksia, pikku Ulla. Oletko sinä ehtinyt kaivata minua?\n\nTyttönen lehahti punaiseksi.\n\n— Minä? Tietysti minäkin. Mutta myös muut. Neiti Meronen ja tuomarit.\nLisäksi täällä on eräs vieras...\n\nHän vitkasteli hetken, ennen kuin täydensi:\n\n— ... herra.\n\n— Mainiota, pikku Ulla. Niinpä minulle ei kerkiä ensi hätään tulla\nikävä.\n\nTuskin Rauta oli ehtinyt istahtaa työpöytänsä ääreen, kun solakka,\npunatukkainen sihteeri astui huoneeseen.\n\n— Uutisia, neiti?\n\n— Paljon. Tänään tuomarilla ei ole aihetta moittia meitä siitä, ettei\nmeillä ole mitään kerrottavaa.\n\n— Erinomaista. Istukaa ja pankaa tupakaksi.\n\n— Kiitoksia, tuomari. Mutta kenties minun olisi paras luovuttaa\nvastaanottolippu numero 1 sille hermostuneelle herralle, joka on\ntuntikauden istunut huoneessani. Hän on ehtinyt jo kymmenesti vannoa\npainuvansa tiehensä, kun teitä ei kuulunut. Hänellä on kuulemma kiire\nsyömään ystävättärensä kanssa.\n\n— Kuka on tuo onnenpoika?\n\n— Taiteilija Hornia.\n\nRauta vihelsi.\n\n— Lyhentäkäämme siis hänen piinaansa. Antakaa hänen tulla.\n\nHento maalari ryntäsi sisään kiukkuisena. Katsoessaan hänen pitkänä\nheiluvaa tukkaansa ja kulunutta samettitakkiaan pöydän ääressä istuja\nkäsitti, miksi pieni eteistyttö oli epäröinyt nimittää tätä vierasta\nherraksi.\n\n— Missä hitossa sinä oikein päiväsi maleksit, Kaarlo? Eikö sinulla ole\nmitään virka-aikaa?\n\nIsäntä tarjosi taiteilijalle savukkeen ja kysäisi:\n\n— Onko sinulla?\n\nHornia kohautti ylenkatseellisesti hartioitaan. Hän heitti pöydälle\nlaskostetun paperin.\n\n— Mikä tuo on? Rauta tiedusti. — Laskuko, jonka kuvittelet minun\nmaksavan?\n\n— Margitin tiedoitus sinulle.\n\n— Oletko tavannut hänet?\n\nMaalari nauroi toisen hämmästykselle.\n\n— Tietysti olen. Sovimme etukäteen, että tapaisimme joka päivä kello\n12:lta Konservatoriossa väliaikatiedoituksia vaihtaaksemme. Voi,\nveljeni, olisitpa nähnyt, millaisiin hienoihin hepeniin se tyttö oli\nehtinyt laittautua! Vaikea minun oli tuota hienon maailman naista\nomakseni tuntea. Et sinä suotta ennustanut, että Tornin ravintolalasku\njäisi vain vähäiseksi alkusoitoksi. Margit on jo aloittanut vallan\nvimmatunmoisen tuhlausoopperan säveltämisen ja makua hänellä on.\n\nRauta tuskin kuuli hänen ylistelyjään. Hän tutki paperilapulle\nkiireisesti viskattua sanomaa:\n\n »R. on vaikeampi tapaus kuin luulinkaan. Minun oli annettava hänelle\n periksi enemmän kuin olin aikonut — tosin vain vähän enemmän —\n ennen kuin sain hänestä mitään irti. Sopivassa tilanteessa sanoin\n tarvitsevani kokaiinia tai jotakin muuta samanlaista virkistystä.\n Silloin hän räjähti. Hän käski minun panna huoneiston vaikka\n ylösalaisin, mutta mitään huumausaineita en löytäisi. Hirmuisesti\n sadatellen hän ärjyi: »Johan nyt on kirottua, että sinäkin...! Entisen\n vaimoni, tuon kaikkien myrkkyjen orjan, heitin siitä hyvästä ovesta\n jo ulos, ja nyt sinä...!» Minä katsoin asialliseksi antaa hänelle\n korvapuustin ja kivahtaa: »Uskallapa verrata minua vielä kerran\n häneen.» Sovintohan siitä sitten syntyi, vähitellen... Luullakseni\n olette nyt saanut vastauksen toiseen kysymykseenne. Toiseen toivon\n voivani pian palata.\n\n M.»\n\nTaiteilija kysäisi:\n\n— Onko tiedoituksella arvoa?\n\n— Jonkin verran, Rauta myönsi. — En kuitenkaan oikein usko sinun\nodottaneen minua täällä tämän paperin vuoksi. Olisit voinut jättää sen\nsihteerilleni. Sinulla on ehkä muutakin asiaa.\n\nHornia pureskeli huuliaan. Sitten hän myönsi vastahakoisesti:\n\n— Onhan sitä, vähin. Olen, näes, luvannut viedä Oilin syömään. Näin\nalkuun hän ehkä kauhistuisi pennittömän miehen taktiikkaa. Ajattelin\nvipata sinulta, noin ikään tulevaisuuden laskuun.\n\nRauta naurahti.\n\n— Uumoilin jotakin sen suuntaista.\n\nHän otti lompakostaan kaksi suurta seteliä.\n\n— Saat nämä, mutta et lainaksi. Sinun on vedettävä Oili Pohjoisrannalta\nateljeehesi ja pidettävä häntä muutamia päiviä piilossa. Tämä ei ole\nmikään ehdotus, vaan käsky. Sano se hänelle.\n\nHento maalari pisti setelit liivintaskuunsa.\n\n— Pienemmänkin rahan voimalla olisin hyväksynyt niin mieluisan käskyn.\nNäkemiin, Kroisos!\n\nHyräillen hän jätti huoneen.\n\nSoittokellon kutsumana tyylikäs sihteeri ilmestyi näkyviin. Tarjottuaan\nsavukkeen ja siihen tulta päällikkö kysyi:\n\n— Miten, ompelijattaren luona käyntinne sujui? Odotan siitä paljon.\n\nNeiti Meronen pudisti valittaen päätään.\n\n— Silloin petytte, tuomari. Sain kyllä ompelijattaren pään ohjeittenne\nmukaisilla tilauksilla pyörälle. Venyttämällä keskustelua malleista\npääsin laskelmien mukaan myös siihen, että hän kutsui minut välillä\nkahville vieressä olevaan asuinhuoneeseensa. Siellä tapasin hänen\nsisarensa.\n\n— Liusteen entisen rakastajattaren.\n\nSihteeri nyökkäsi. Hän näytti olevan ymmällä.\n\nRauta pyrki auttamaan häntä tiedustelemalla:\n\n— Mikä teitä askarruttaa?\n\n— Olen nähnyt toimitusjohtaja Liusteen. En oikein käsitä, miksi tuosta\ntytöstä on tullut »entinen». Hänhän on tavallaan hyvin komea. Luulisi\nhäntä pikemmin liiankin hyväksi...\n\n— Mutta te _ette_ ole nähnyt Margitia, mies huomautti. — Pääsittekö\nlainkaan juttusille Mairen kanssa?\n\n— Hyvin vähän. Hän säikkyi jokaista hänelle osoittamaani sanaa.\nOmpelijatar selitti sisarensa juuri menettäneen toisten kataluuden\nvuoksi hyvän paikan. Maire itse vaikutti katkeralta ja siltä kuin\nhän pelkäisi jotakin. Muuta en saanut hänestä irti. Olen pahoillani,\ntuomari...\n\nRauta nyökkäsi tytölle rohkaisevasti.\n\n— Älkää suotta murehtiko, neiti. Tulos se on, pienikin. Onko\nsuurenmoisilla juristiapulaisillanikin jotakin ilmoitettavaa?\n\nSihteeri ilmoitti nousten:\n\n— On, kummallakin.\n\n— He ovat varmasti pitäneet kiirettä päästäkseen irti heille\nantamistani ja heille vastenmielisistä urakoista, Rauta virkkoi\nviivytellen. — Talvisodasta on kauan, eikö olekin, neiti?\n\nPaula Meronen nyökkäsi. Hän oli epävarma siitä, mihin päällikkö\nodottamattomalla hyppäyksellään tähtäsi.\n\n— Niinpä loistavat apulaisen! voisivat vähitellen unohtaa, että he\nsattuivat silloin, vuosia sitten, minun kanssani yksiin. He ovat,\nkumpikin ällällään, asiantuntijoita. Sitä paitsi he likipitäen\nrakastavat omia rauhallisia juttujaan. Miksi ihmeessä he eivät perusta\nomia asianajotoimistoja saadakseen, kokonaan omistautua niille?\nVoitteko te, neiti, vastata siihen kysymykseen?\n\nSihteeri hymyili.\n\n— Kyllä, hän sanoi. — Tuomari itse vastasi siihen jo. Talvisota, sen\nsiteet eivät katkea.\n\nRauta pyyhkäisi kämmenellä otsansa ylitse.\n\n— Kaikki punatukkaiset ovat romantikkoja, hän väitti. — Se ei ole\nlainkaan hullumpaa. Ei punainen tukka. Eikä romantiikka. No, aloitetaan\nRajasesta. Hän on joka tapauksessa noista kahdesta herrasta vähemmän\nhermoille käyvä.\n\nTukeva, vaaleatukkainen tuomari myhäili tullessaan:\n\n— Tännehän on tänään oikein jonotettava. Se siitä tulee, kun päällikkö\nnäyttäytyy ainoastaan kerran viikossa. Puhelinmääräyksiä sinä sen\nsijaan osaat kyllä tiheään tiputella.\n\n— Häiritsinkö sinua ehkä liiaksi tänä aamuna soittaessani?\n\nRajanen silmäsi hieman levottomana vanhaan toveriinsa.\n\n— Leikkiähän minä vain yritin laskea, hän puolustautui. — Et kai pannut\npahaksesi?\n\n— En. Paina puuta ja ota savuke.\n\nTukeva mies hakeutui nojatuoliin. Hänen oli vaikea saada jäykälle\noikealle jalalleen mukavaa asentoa. Näin syksyisin tuo vuosien takainen\nsodassa saatu vamma tuntui tavallista ilkeämmin.\n\n— Olen viettänyt tänään tuntikausia Tähti-kahvilassa, hän aloitti. —\nMistä lienevätkin keksineet sellaisen nimen tuolle Korkeavuorenkadun\nkuppilalle? Se tuntui suorastaan irvokkaalta silloin, kun pureskelin\nsiellä kaurapuuroa. Tällaiset yksityiskohdat eivät kuitenkaan\nkiinnostane sinua?\n\n— Eivät erityisemmin, Rauta myönsi.\n\nRajanen huokasi.\n\n— Lopulta pääsin kahdenkeskiseen jutteluun kassanhoitajattaren kanssa,\nhän jatkoi. — Sain selville ainoastaan kaksi seikkaa. Ensinnäkin eukko\non rahavaikeuksissa. Toisekseen hän pelkää kauheasti jotakin. En\npäässyt selville siitä, ketä tai mitä.\n\nRauta punnitsi kuulemaansa. Sitten hän virkkoi:\n\n— Ne olivat tärkeitä tietoja. Kiitokset sinulle vaivannäöstäsi!\n\nKun toinen huojentuneena yritti jo nousta, hän virkkoi:\n\n— Hetkinen vielä, ennen kuin palaat omiin töihisi. Millainen\nTähti-kahvilan henkilökunta on?\n\n— Kassanhoitajattaren lisäksi vain kaksi nuhruista tarjoilijatarta.\n\n— Ei mitään eteismikkoa ottamassa päällysvaatteita vastaan?\n\n— Ei.\n\n— Sattuiko asiakkaissa olemaan siellä viipyessäsi kiintoisia tyyppejä?\n\n— Ei. Tai oli sentään eräs. Nimittäin minä.\n\nHe nauroivat molemmat.\n\n— Painu tiehesi, sinä »kiintoisa tyyppi». Pyydä Niinistöä tänne.\n\nTulija oli hintelä ja kalvakka mies. Kehoittamatta hän heittäytyi\nvastapäätä päällikköään ja nappasi pöydältä savukkeen suuhunsa.\n\n— Terve, sinä rikollisten ja palkkaorjiesi kauhu! hän tervehti\nirvistellen.\n\n— Kuuluuko uutta?\n\nTuomari Niinistö hymähti.\n\n— En minä muuten olisi sinun puheillesi ilmoittautunut, hän sanoi\npurevasti. — Sinä olet aivan liian pulska ja hyväntuulinen, jotta\ntällainen käsipuoli kurjimus erikoisesti kaihoaisi päästä peilailemaan\nsinua vastaan omaa surkeuttaan.\n\n— Hapan sinä olet aina ollut, Rauta huomautti. — Mutta jos alat suistua\nitsesääliin, niin se on jo lopun alkua. Minun täytynee varoittaa\nvaimoasi.\n\nKalvakka mies tulistui:\n\n— Jätä sinä Annikki rauhaan! Vaikka hän kerran olikin sihteerisi, niin\nenää hän ei ole holhouksesi tarpeessa. Miksi hitolla et voi pysytellä\npelkissä virka-asioissa?\n\nPäällikkö kehoitti levollisesti:\n\n— Jospa itse koettaisit keskittyä niihin.\n\n— Enkö minä muka sitä sitten tee? Niinistö tuhahti. — Nytkin odotan\nvain tilaisuutta päästäkseni ojentamaan tämän lapun »teidän armollenne».\n\nPaperissa oli nimi: Matti Urkela.\n\n— Tuo äijä on etsityttämäsi vuokra-autoilija. Nykyinen osoite on\nKatajanokka, lääninvankila.\n\nRauta lausui lämpimästi:\n\n— Hienoa, erinomainen tulos!\n\nToinen torjui happamesti:\n\n— Älä kuvittele sitä minun saavuttamakseni. Muuan pestaamistani\nkolmesta juristiylioppilaasta tavoitti eilisiltana autonkuljettajan,\njoka kysymyksessä olevaan aikaan oli ollut Mariankadun pirssissä.\nPoika pääsi hyvin juttuun hänen kanssaan. Ainoastaan kaksi vaunua\noli äijän kertoman mukaan ollut tuona iltapäivänä kello 17:n maissa\nautoasemalla. Kuljettajat olivat jutelleet keskenään, kun puhelin\nsoi. Urkela oli mennyt vastaamaan. »Olipa sillä tytöllä kaunis ääni,»\nhän oli huomauttanut toverilleen. »Noudatko hänet kaukaa?» tämä oli\nudellut. »Aivan läheltä, Pohjoisrannalta,» Urkela oli vastannut. Tuo\n»kaunisääninen tyttö» Pohjoisrannalta oli ilmeisesti Aira Murole.\n\n— Niinpä niin, Rauta yhtyi. — Tiesikö kertoja, minkä vuoksi Matti\nUrkela on joutunut vankilaan?\n\n— Ei. Ukko oli vain vakuuttanut: »Mistä ne Mattia syyttänevätkin, niin\nvaletta se on. Hän on raitis ja rehellinen mies.»\n\nYksin jäätyään Rauta mietti vain tuokion. Sitten hän tarttui puhelimeen.\n\n— Onko vankilanpastori Saana tavattavissa?\n\nKesti kotvan, ennen kuin hiljainen ääni kuului:\n\n— Saana puhelimessa.\n\n— Kaarlo Rauta täällä. Muistatko vielä nimen?\n\n— Oh, sinä... Onpa siitä vuosia...\n\n— Voinko tulla heti tapaamaan sinua?\n\n— Tietysti. Tervetuloa.\n\nRauta jätti Cadillacin toimistonsa eteen ja ajoi vuokra-autolla\nKatajanokalle.\n\nPastori ei ollut huoneessaan. Hänen ilmoitettiin kuitenkin tulevan\npian. Vieras astui ikkunan ääreen ja katseli kivettyä pihamaata ja\ntaustalla olevaa korkeaa, punaista tiilimuuria. Tuon muurin portti oli\näsken kohteliaasti avattu hänelle, ja yhtä vaivattomasti hän hetken\nkuluttua pääsisi siitä ulos. Mutta niille puolelletuhannelle miehelle\nja naiselle, joiden sellien kalteri-ikkunoista vain vähäinen osa näkyi\ntähän, kolmikerroksinen kolkko talo merkitsi harmaata, ahdasta ja\nmasentavaa elämänpiiriä ties kuinka moneksi vuodeksi. Miten paljon\nhenkistä hätää, katkeruutta ja kapinallisia ajatuksia mahtoikaan olla\nraskauttamassa sen pienoismaailman ilmapiiriä, jonka armottomana\nuloimpana rajana tiilimuuri oli.\n\nHänen mietteensä keskeytti kynnykseltä kuuluva hiljainen ääni:\n\n— Sinäpä et vitkastellut. Niin, olen kuullut, että sinusta on tullut\nentistä nopeampi käänteissäsi.\n\nRauta kätteli sydämellisesti pientä, laihaa pastoria. Tämän tummat,\naskeettiset kasvot olivat ystävällisessä hymyssä. Silmälasien takaa\nvälkkyvä katse oli hyvin lempeä.\n\n— Teillä on täällä autonkuljettaja Matti Urkela. Voisitko nyt heti\nhuomiota herättämättä kutsuttaa hänet tänne? Minulla on kaikki\ntarpeelliset valtakirjat taskussa.\n\nSaana nyökkäsi.\n\n— Sen uskon. Odota nyt sentään hiukan. Autonkuljettaja Matti Urkela...\nNiinpä tosiaan. Hän on tutkintovanki. Hiljainen, kiltti mies... Käyn\nitse noutamassa hänet.\n\nPappi palasi neljännestunnin kuluttua seurassaan keski-ikäinen tanakka\nmies. Tämän leveät, avoimet kasvot olivat huolekkaissa rypyissä.\n\n— Minulla on tässä töitä, pastori mutisi ja vaipui pöytänsä ääreen\ntutkimaan kirjepinkkoja.\n\nRauta viittasi autoilijaa istahtamaan viereensä sohvalle. Miehet\nmittelivät katseillaan tovin ääneti toisiaan.\n\n— Te siis haluatte auttaa minua, tutkintovanki virkkoi. — En käsitä,\nmiksi. Mutta luotan teihin. Apua minä sitä paitsi nyt tarvitsen.\nMinulla on nuori vaimo ja lapsi, joista olen huolissani. Olen ajanut\nautoa parikymmentä vuotta. En ikinä ennen ole joutunut poliisin kanssa\ntekemisiin. Vuosi sitten sain ostetuksi oman auton. Nyt sanovat\nminun kaiken muun lisäksi menettävän ajokorttini. Enkä kuitenkaan\ntiedä tehneeni mitään väärää. Olen tullut ajatelleeksi noiden kahden\noudon tapauksen solmiutuvan yhteen. Oikeastaan se oli kelloseppä,\njoka kuultuaan tarinani sanoi, että minä olen kai polkenut jonkun\nmahtimiehen varpaille.\n\n— Kelloseppä?\n\nUrkela nyökkäsi.\n\n— Niin, hän on tämän talon melkein vakinaista väkeä, hän hymähti. —\nMuuten mukava mies. Päiväkävelyillä olen tutustunut häneen pihamaalla.\nVapaaksi päästyään hän ei malta olla juomatta. Niin hän päätyy aina\nuudelleen tänne. Ammatissaan hän on taitava. Lähettävät tännekin\nhänelle suuret määrät kelloja korjattaviksi... Mutta minä taidan\npitkästyttää puheillani teitä, tuomari. Täällä tulee vain kumma halu\npuhua, kun kerran tapaa jonkun...\n\n— Minulla on hyvää aikaa, Rauta lausui.\n\nHän tarjosi tutkintovangille savuketta. Päätä pudistaen tämä torjui:\n\n— Minä en polta. Kiitoksia vain... On sellaisia nuoria miehiä, jotka\nmyös palaavat tänne aina. Jos he ovat kolme tai neljä kuukautta\npoissa, toiset jo ihmettelevät. Eikä heissä kuitenkaan pohjaltaan ole\nvikaa. He ovat vain jo lapsina jääneet vanhemmistaan ja joutuneet\naloittamaan kasvatuslaitoksessa. Sen jälkeen heillä on kuin Kainin\nmerkki. Mitä yhteiskunta voisi vaatia noilta ammattitaitoa vaille\njääneiltä leimattuaan itse heidät hylyiksi? Surkea oli myös sen\nnuoren tytön kohtalo, joka irtolaisuudesta tuomittuna joutui tänne.\nHän, raukka, vähän päälle kahdenkymmenen, pyysi päästä ensimmäisenä\niltana eristyskoppiin saadakseen olla yksin. Seuraavana aamuna hänet\nlöydettiin siellä hirttäytyneenä. Hänen »irtolaisuutensa» kerrottiin\nolleen siinä, että hän erääseen herraseuraan jouduttuaan oli\npilkallisesti kieltäytynyt antautumasta näiden leikkikaluksi. Kaiken\ntämän valossa minustakin on alkanut tuntua turhalta potkia tutkainta\nvastaan. Kai minun ja perheeni on määrä tuhoutua. Syytä ja tarkoitusta\nen siihen kyllä käsitä.\n\nPastori Saana kohotti päänsä ja katsoi Rautaa silmiin. Sitten hän\npainoi kädet korvilleen ja syventyi jälleen lukemaan kirjeitä.\n\n— Minä aion pitää huolen siitä, että te ette tuhoudu, Urkela, Rauta\nsanoi. — Kertokaa nyt noista kahdesta teille sattuneesta oudosta\ntapauksesta.\n\nToivon kipinä oli syttynyt autonkuljettajan silmiin. Hän ei itse\nkäsittänyt, miksi hän luotti niin ehdottomasti tähän kookkaaseen,\nrauhalliseen herraan. Innokkaasti hän aloitti:\n\n— Eräänä iltana viime viikolla havaitsin autoni koneen reistailevan.\nAjoin korjauspajalle. Siellä totesimme vian suuremmaksi kuin\nolin luullut. Minulla olisi ollut kiire kotiin. Oli näet vaimoni\nsyntymäpäivä ja olin luvannut palata ajoissa ehtiäkseni mukaan\nsukulaiskekkereihin. Muuan tuttu kuljettaja lupasi laittaa autoni\nkuntoon, jos minä puolestani veisin hänen kuormavaununsa meillä päin\nolevaan garaasiin. Mutta taidan kuluttaa liiaksi tuomarin aikaa näillä\nyksityiskohdilla?\n\n— Ette lainkaan. Jatkakaa.\n\n— Niin lähdin ajamaan. Satoi kuin saavista kaataen. Sörkän perukoilla\nkaksi ihmishahmoa viittilöi keskellä katua minulle epätoivoisesti.\nMinun kävi sääli tuota likomärkää pariskuntaa. Siksi pysäytin\nkuullakseni, minne päin heillä oli matka. Kun se ei merkinnyt minulle\nmutkaa, otin heidät kyytiin. Nuori nainen istahti viereeni ja mies\noven puolelle. He olivat hieman iloisella tuulella. Nainen otti esiin\npullon ja rupesi tyrkyttämään sitä minulle. Välttääkseni kinastelua\nolin ryyppäävinäni vuoroin heidän kanssaan, mutta pidin peukalon pullon\nsuulla. Niin tultiin heidän ilmoittamansa talon luo, ja he hyppäsivät\nalas. Siihen minäkin jäin. Kuinka lie kone päässyt sammumaan, enkä\nsaanut sitä sytyttämään. Kun olin kumartuneena tutkimaan, missä vika\nvoisi olla, pariskunta palasi mukanaan — poliisi!\n\nKertoja keskeytti nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä käänne kuulijaan\nteki. Rauta virkahti:\n\n— Jotakin sellaista odotin. Tuo pariskunta, jonka hyvänhyvyyttänne\npoimitte kadulta viereenne, ei varmasti ollut niin märkä kuin\notaksuitte. Luullakseni se oli ollut jäljillänne jo ennen\nkorjauspajalle menoanne ja ajoi sitten autollaan edellenne.\n\nUrkela pudisteli kummastuneena päätään.\n\n— Teitä ei taida hämmästyttää liioin se, mikä seurasi. Pariskunta\nsyytti minua juopuneena ajamisesta. Poliisi ei ottanut uskoakseen\nminun vastaväitteitäni. Heitähän oli kaksi, ja he olivat hienosti\npukeutuneita. Poliisipiiriin lähtö siitä tuli. Konstaapelin kanssa\nastelin edellä, ja pariskunta seurasi kannoillamme.\n\n— Perille tullessanne tuo kaunis pari oli kuitenkin häipynyt.\n\n— Mistä te senkin arvasitte? autonkuljettaja ällisteli. — Häipynyt,\nniin. Mutta iltayö meni, ennen kuin sain poliisipiirin herrat\nvakuuttuneiksi siitä, etten ollut ryypännyt sinä iltana, yhtä vähän\nkuin ennenkään.\n\n— Se oli siis tapaus numero 1, Rauta totesi.\n\n— Niin, toinen oli sitten sitä pahempi. Se sattui jo seuraavana\niltana. Olin päättänyt olla ajossa koko yön. Kello 2:n maissa muuan\nlihava herra työntyi autooni. Hän oli kai ollut paremmanpuoleisilla\nillallisilla, koska oli melkoisen humaltunut. Käskettyään ensin ajaa\nSeurahuoneelle hän äkisti kysyi, tietäisinkö, mistä saisi tyttöjä.\nNo, sellaista sattuu. Yöajossa joutuu väliin kokemaan kaikenlaista.\nVastasin kohteliaasti, etten tiennyt. Hän komensi ajamaan Bulevardille\nja pysäyttämään Yrjönkadun kulmaan. Siellä hän kompuroi ulos autosta\nja katosi sumuun. Hetken kuluttua hän tuli takaisin kahden naisen\nkanssa, joiden väliin hän sijoittautui istumaan. Minä sain määräyksen\najaa Kaivopuiston ympäri. Peilistä näin seurueen naukkailevan\nahkerasti. Herra nukahti välillä. Naiset kutittivat hänet hereille,\nja silloinkos siellä mekastus syntyi. Minua rupesi inhottamaan ja\naioin jo käskeä koko joukon autostani ulos. Mutta juuri silloin herra\npyysi pysähdyttämään, jotta tytöt pääsisivät kotiin. Se tapahtui\nTehtaankadulla. Kun en muuta ohjetta saanut, päätin ajaa kyydittäväni\nSeurahuoneelle, kuten alun perin oli ollut puhe. Jo puolimatkassa\nhän alkoi kuorsata. Perillä minulla oli suuri vaiva ravistella hänet\nhereille. Kun vaadin ajomaksua, herra nosti hirmuisen metelin. Hänen\nlompakkonsa oli poissa, samoin kultakello!\n\n— Syyttikö hän heti teitä varkaaksi?\n\n— Syytti! Minä olin muka kähveltänyt hänen nukkuessaan hänen kellonsa\nja rahansa. Kun asiaa poliisilaitoksella selviteltiin, hän oli jopa\ntuntevinaan minulla olevat kaksi viisituhatmarkkasta omikseen. Olivat\nkuulemma laskostetut juuri niin kuin hänellä oli tapana. Hän väitti\nminun pitäneen rahat ja heittäneen hänen lompakkonsa kadulle. Poliisit\nuskoivat alun perin häntä enemmän kuin minua. Hän oli iso tekijä, joku\nturkulainen tehtailija. Kaiken kukkuraksi hänen kultakellonsa löytyi\nautoni etuistuimen alta. Se sinetöi lopullisesti kohtaloni. Minä voin\nkuitenkin vaikka vannoa...\n\nRauta keskeytti:\n\n— Teidän ei tarvitse. Joko juttunne on ollut esillä oikeudessa?\n\n— Kerran. Se lykättiin, kun asianomistaja ei ollut saapuvilla.\n\nKova hymy nousi Raudan huulille.\n\n— Selvä. Palattuanne selliin pankaa tavaranne kokoon. Teidät\nsiirretään. Muutaman päivän kuluttua olette vapaa. Mutta, Urkela, älkää\nkenellekään hiiskuko mitään minusta tai tästä keskustelusta. Muuten\nvihollisenne iskevät teitä paljon lujemmin kuin tähän asti.\n\nIlmeet olivat nopeasti vaihdelleet leveillä, avoimilla kasvoilla.\nEpäusko, ilo ja ällistys olivat seuranneet toisiaan.\n\n— Onko minulla vihollisia? autonkuljettaja kummastui.\n\n— On. Päivää ennen kuvailemaanne sateista iltaa teidät tilattiin\nMariankadun autoasemalta Pohjoisrannalle. Muistatteko?\n\nTanakka tutkintovanki mietti vain tuokion.\n\n— Totta tosiaan, hän ihasteli. — Kyydittäväni oli hyvin kaunis nainen,\n\n— Panitteko merkille, millä mielellä hän oli?\n\n— Iloinen, kovasti iloinen. Hän hyräili operettisäveliä melkein koko\nmatkan.\n\n— Minne veitte hänet?\n\n— Fredrikinkadun 62:een.\n\n— Oletteko varma?\n\n— Tietysti... Olisiko sillä ajolla jotakin yhteistä minua kohdanneitten\nonnettomuuksien kanssa? Se tuntuu...\n\nRauta katkaisi autoilijan tuumiskelun:\n\n— Älkää mietiskelkö sitä, Urkela. Unohtakaa tämän jälkeen koko tuo\nkyyti. Turvallisuudellenne se on ehdottomasti parasta.\n\nJäätyään papin kanssa kahden Rauta tiedusteli:\n\n— Kuka täällä antaa määräykset vankien siirroista?\n\n— Toinen apulaisjohtaja.\n\n— Vie minut hänen puheilleen.\n\nSaana epäröi tuokion. Sitten hän hymähtäen nyökkäsi. Mutta koputettuaan\nkäytävän toisella puolella olevaan oveen hän vetäytyi omaan\nhuoneeseensa.\n\nTumma, koleannäköinen mies nousi pöytänsä takaa tervehtimään tulijaa.\nTämä esittäytyi:\n\n— Olen tuomari Rauta.\n\n— Minäkin olen juristi, toinen sanoa töksäytti.\n\n— Haluan, että tutkintovanki Matti Urkela siirretään rikospoliisin\nhuostaan. Voinette järjestää sen heti.\n\nApulaisjohtaja murahti tyytymättömänä:\n\n— Oho! Ei täällä sellaista kiirettä pidetä.\n\nNähdessään vieraan rypistävän kulmiaan hän kiirehti lisäämään:\n\n— Te ette ehkä tiedä, miten vakava häntä vastaan nostettu syyte on.\nSitä paitsi hänet on oikeuden päätöksellä nimenomaan passitettu tänne\nodottamaan jutun jatkokäsittelyä.\n\nRauta vastasi kylmästi:\n\n— Turkulainen tehtailija, joka teki ilmiannon, ei ilmestynyt\nraastuvanoikeuden ensimmäiseen istuntoon. Hän varoo tulemasta esiin\nmyöhemminkään. Mutta olipa sen asian laita miten tahansa, pysyn\nvaatimuksessani. Tämä valtakirja riittänee tukemaan sitä.\n\nApulaisjohtaja luki hänelle ojennetun paperin hyvin tarkkaan. Päästyään\nloppuun hän hämmentyneenä kumarsi.\n\n— Anteeksi, tuomari, hän pyysi nöyrästi. — Näissä oloissa tietysti...\nHetkinen vain...\n\nKun Rauta palasi pastorin huoneeseen, tämä otti hänet ilahtuneena\nvastaan.\n\n— Hauska, että pistäydyit tänne vielä, Saana sanoi. — Vasten\ntahtoanikin kuulin, mitä Urkela jutteli sinulle. Siksi halusin\nvaroittaa sinua. Älä ota täydestä vankien juttuja. Niiden mukaan he\novat kaikki syyttömiä ja yhteiskunta ainoa oikea syyllinen.\n\nKookas vieras tarttui laihaa pastoria molemmin kourin hartioista.\n\n— Hyvä veli, hän virkkoi lämpimästi, — sinulla on kultainen sydän,\nja sinä olet Suuren Opettajan uskollinen seuraaja. Mutta älä anna\nvankilaviranomaisten ammattitaudin — jokaisella ammatilla on näet\nomansa — samentaa kirkasta lähimmäisrakkauttasi. Kuvittelen joskus\nnäkeväni ihmisen sydämeen. Siksi uskon — muuan muassa — Matti\nUrkelaan... Onko sinulla täällä, muuten, puhelinluettelo?\n\nSaanan uurteiset kasvot olivat punehtuneet. Vanhan toverin kysymys\nyllätti hänet. Hieman änkyttäen hän myönsi:\n\n— On, on... Kas tässä.\n\nRauta jupisi itsekseen:\n\n— Urkela vei Aira Muroleen Fredrikinkadun 62:een... Tahdonpa totisesti\nnähdä, missä nainen myrkyn sisäänsä sai...\n\nHän kumartui tutkimaan puhelinluetteloa K-kirjaimen kohdalta.\nPysähdyttyään tuttuun nimeen hän jähmettyi.\n\n— Siis sittenkin! hän mutisi lyöden luettelon kiinni. — Hän julkesi\ntulla reuhaamaan minun luokseni... Se ei ollutkaan häneltä hullumpi\nveto. Sillä hän harhaannutti minut jättämään hänet laskuista pois...\n\nPappi tiedusti hiljaisesti:\n\n— Mitä sanot?\n\n— Puhun vain itsekseni, Rauta virkkoi. — Pidän nuhdesaarnaa itselleni.\nOlen ollut aika yksinkertainen. Kuuluneeko se sitten minun alani\nammattitauteihin?\n\nKaikesta huolimatta hän hymyili tyytyväisenä.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nOILI SORMAALAN PANOS.\n\n\nRikospoliisin päällikkö tuijotti virkahuoneensa pöydällä olevaan\nkelloon, jonka viisarit lähenivät kuutta. Ulkona oli jo pimennyt, ja\nkatulamput oli sytytetty.\n\nHän kääntyi nojatuolissa savuketta polttelevaan ystäväänsä.\n\n— Voimme kohta lähteä, Kaarlo. Pojat ovat varmasti ehtineet jo\nTähti-kahvilaan ja pidättäneet tarjoilijattaret ja mahdolliset\nasiakkaat. Sinähän sanoit kassanhoitajatartädin laittautuvan täksi\najaksi kellariin ja päästävän meidät toista kautta sisään. Uskotko\nhänen pitävän sanansa?\n\nRauta vastasi ykskantaan:\n\n— Luotan tässä tapauksessa rahan voimaan.\n\nAhvenisto hörähteli:\n\n— Sitä paitsi eukolla ei ole paljon valitsemisen varaa. Hän on kuin\nhiiri loukussa. Ellei hän pysty uuninpiipusta ratsastamaan luudalla\nilmaan, niin pakoa yrittäessään hän juoksee joka tapauksessa miesteni\nsyliin. Tuhannen sinistä, punaista ja mustaa, veliseni, koituupa tästä\nsaalis! Miten oikeastaan pääsit Tähti-kahvilan salaisuudesta selville?\n\nNojatuolissa istuja sivuutti hänen kysymyksensä. Sen sijaan hän itse\ntiedusti:\n\n— Mitä sait irti Pohjoisrannalla pidätetystä »Unen posteljoonista»? Et\nsoittanut siitä toimistooni, vaikka niin sovittiin.\n\nLihava poliisimies ähki:\n\n— Ei ollut mitään soittamista. Tuo ihmisraunio myönsi tunteneensa\nPaavo Paatsaman. Hän kertoi toimittaneensa tälle puolen vuoden ajan\nhuumausaineita. Mutta pitemmälle en päässyt. Hän irvisteli minulle\nvasten naamaa: »Jos sellainen ihme tapahtuisi, että saisitte pomon\nkiinni, niin minunkin kieleni kantimet heltiäisivät. Siihen asti: nix!\nHuono minun henkikultani on, mutta se on ainoani.»\n\n— Aika ymmärrettävä kanta, Rauta myönsi. Painaen savukkeen tuhkakuppiin\nsammuksiin hän lisäsi: — Lähdetään!\n\nPoliisiauto kiidätti heidät nopeasti Korkeavuorenkadulle. Pihamaan\npimeydessä rikospoliisin päällikkö kuiskasi:\n\n— Kuten huomaat, talo on hyvin vartioitu.\n\nHe koputtivat matalaan oveen. Se avautui melkein heti. Pienen, hennon\nolennon perässä he työntyivät kellarikäytävään. Ikkunattomaan,\nkirkkaasti valaistuun varastohuoneeseen tultuaan he tarkkasivat\nopastaan. Tämä oli kalpea, kulunut nainen, jonka punaruskeaksi värjätyn\ntukan juuret hohtivat valkeilta.\n\nKäheällä äänellä hän kysyi kiihkeästi:\n\n— Onko teillä rahat?\n\nAhvenisto tulistui:\n\n— Vai siitä päästä...?\n\nRauta keskeytti hänet:\n\n— Tämän asian hoidan minä.\n\nHän latoi pöydälle pinkan 1.000 markan seteleitä.\n\nSormiaan nuollen nainen ryhtyi laskemaan niitä. Loppuun päästyään hän\nsujautti rahanipun poveensa.\n\n— Ihan niin kuin sen ensimmäisen herran kanssa puhe oli, hän kujersi\nhyvillään.\n\nRäikeästi punatut huulet vetäytyivät rumaan hymyyn, ja hän mutisi\nitsekseen:\n\n— Tuo iänikuinen kitupiikki kehtasi haukkua minua »vanhaksi haaskaksi».\nKäypä se hänelle kalliiksi. En pyytänyt häneltä muuta kuin vähän lisää\nrahaa.\n\nÄkisti vavahtaen hän tiukkasi:\n\n— Onko aivan varmaa, että tehtyäni niin kuin tahdotte pääsen turvaan?\n\n— On, Rauta vakuutti. — Täältähän on yhteys liigan johtajaan?\n\n— En tiedä, onko hän johtaja, nainen huomautti. — Mutta puhelinyhteys\non.\n\nMiesten seuraamana hän meni syvemmälle varastoon. Kasa vanhoja\nsäkkiriepuja lensi lattialle. Työnnettyään seinälaudoituksen syrjään\nhän viittasi takana olevaan puhelinkojeeseen.\n\nAhvenisto puhkui:\n\n— Onpa niillä vehkeet!\n\n— Nyt soitatte johtajallenne ja ilmoitatte hänelle Tähden sulkemisesta,\nRauta määräsi.\n\nVanha kassanhoitajatar alkoi vavista. Hän kalvoi kuluneesta\nkäsilaukustaan savukkeen. Muutamia syviä rintahaikuja vedettyään hän\nnosti kuulokkeen ja paino! hälytysnappia.\n\nRömeä-ääninen mies ilmoitti:\n\n— Kuulen.\n\n— Päällikkö?\n\n— Tietysti!\n\n— Numero 23 täällä. Poliisiratsia. Paikka suljettu.\n\n— Sain tiedoituksen toisaalta jo 10 minuuttia sitten. Miksi sinä olet\nviivytellyt?\n\n— En uskaltanut ottaa puhelinta esiin, ennen kuin talo hiljeni.\n\nSelitys meni täydestä. Mitään vastaväitteitä ei kuulunut.\n\n— Ketkä olivat ne kaksi poikaa, jotka tarjoilijattarien lisäksi\npistettiin Mustaan Maijaan?\n\n— Kurt ja Alfred.\n\n— Miten itse vältit loukun?\n\n— Olin juuri tulossa täältä alhaalta. Yläoven lävitse kuulin jeparien\naiheuttaman rähinän. He eivät säästäneet äänivarojaan. Pakenin tänne\nvaraston takaosaan ja vedin varaseinän eteen. Jonkin ajan kuluttua he\ntulivat tutkimaan etuvarastoa. Mitään he eivät kuitenkaan löytäneet.\n\n— Hyvä. Odota siellä ohjeita. Soitan hetken kuluttua.\n\nKassanhoitajatar sulki puhelimen. Hän pyyhkäisi hiestä märkää otsaansa.\n\n— Nyt ryyppy olisi tarpeen, hän huokasi.\n\nMiehet eivät olleet kuulevinaan.\n\nKun nainen oli kertonut kuulemansa, rikospoliisin päällikkö kuiskasi\nystävälleen:\n\n— Tiedoituksen vastaanottaja ei tunnu olevan liigan johtaja. Nyt hän\nvarmaan antaa tilanneselostusta ylemmälleen ja saa määräyksensä.\n\nRauta nyökkäsi ääneti.\n\nPuhelin kilahti.\n\n— Numero 23.\n\n— Kuuntele tarkkaan. Mitään laiminlyöntiä ei saa tapahtua. Vedä johdot\nirti, niin ettei niistä jää jälkeäkään. Ne ja koneen otat mukaasi\nvarmistuttuasi huomaamattomasta pääsystä kadulle. Kuljet Länsisatamaan\nja hallin kiertäen rautatiesillalle. Siellä pudotat kantamuksesi\nmereen. Asuntoosi et saa mennä. Kai sinulla jokin turvallinen paikka on\ntiedossa?\n\n— On, päällikkö.\n\n— Painu sinne sitten. Siellä pysyt huomisiltaan asti. Kello 17,50 olet\nMannerheimintie 81:n edustalla. Musta henkilöauto seisahtuu silloin\nsiihen sammuttaen kahdesti etuvalonsa. Sinä hyppäät takaistuimelle.\nOnko selvä?\n\n— On, päällikkö. Mutta...\n\n— Ei muuta. Saat kiittää tämäniltaista toimeliaisuuttasi siitä, että\nnäemme vuoksesi näin paljon vaivaa. Pääset tähän erään viimeisen suuren\nlastimme mukana maasta. Tavara jää Ruotsiin. Itse jatkamme Gdanskiin.\nLoppu!\n\nToistettuaan vieressä seisoville miehille saamansa määräykset kalpea\nnainen kysyi vavisten:\n\n— Mitä minä nyt teen?\n\n— Tarkalleen niin kuin teitä käskettiin, Rauta vastasi. — Johtajanne\nlähettää varmasti tänne miehet toteamaan, mihin kuntoon olette varaston\njättänyt. Toiset tulevat varjostamaan teitä, kunnes olette heittänyt\npuhelinkojeen mereen.\n\n— Mutta sitten, sitten...? kassanhoitajatar tuskaili.\n\n— Jatkatte rauhallisesti torin ylitse Pohjois-Esplanadin puolelle,\nRauta neuvoi. — Mariankadun kulmassa tai viimeistään Katajanokan\nsillalla ensimmäisen luokan vuokra-auto tulee hiljaa ajaen vastaanne.\nPysähdytätte sen ja nousette siihen. Vaunu kiertää koko Kruununhaan ja\npäätyy pääpoliisiaseman pihamaalle.\n\nHän käännähti Ahvenistoon ja kysäisi:\n\n— Kai tuollainen auto on järjestettävissä?\n\nTämä murahti:\n\n— On, mikäli katsot maksavan vaivan pelehtiä noin!\n\nNaisen haaleat silmät olivat revähtäneet säikähdyksestä levälleen.\n\n— Tarkoitatteko, että minut viedään poliisiasemalle? hän tiedusti ääni\nkatkeillen.\n\n— Vieraaksi, Rauta tyynnytteli häntä. — Se on ainoa paikka, missä\nolette lähiaikoina turvassa.\n\nKun ystävykset palasivat pilkkopimeälle pihamaalle, rikospoliisin\npäällikkö alkoi purkaa tyytymättömyyttään:\n\n— Miksi hitossa sallit sen akan repiä puhelimen irti ja pakata sen ja\njohdot salkkuunsa...?\n\n— Se oli radiopuhelin. Huomasit kai sen?\n\nAhvenisto murahti jotakin epämääräistä.\n\nToinen jatkoi:\n\n— Insinööriystäväni saivat ennakkoon ilmoituksen, mistä puhelu tuli.\nHe sanoivat voivansa peilata sen avulla toisen keskustelijan paikan,\nainakin likimäärin. He kuuntelivat sitä paitsi koko vuoropuhelun.\nHeidän muistiinpanoistaan saatan todeta, pysyikö naisen selostus\nkirjaimellisesti totuudessa.\n\nRikospoliisin päällikkö äkäili edelleen:\n\n— Minusta tämä ajojahti olisi voinut päättyä paremminkin.\n\nRauta hymähti.\n\n— Tuskinpa, hän väitti hyväntuulisesti. — Olemme hyvää vauhtia\nlähestymässä loppuratkaisua.\n\nSamana iltana hän kertoi vaimolleen jutun uusimmat vaiheet. Kun hän\nehti loppuun, Inkeri huudahti sinisilmät säteillen:\n\n— Miten ihmeellistä, Kaarlo! Kun tänä aamuna kerroit tuntevasi, että\nlehti alkaa kääntyä, en jaksanut vielä uskoa sitä. Nyt sen sijaan...!\n\nMies kysäisi:\n\n— Nyt sen sijaan...?\n\nVaimo naurahti.\n\n— Huomisaamuna alan katsella, mitä pukuja otan mukaani Tukholmaan.\n\nÄkkiä hän vakavoitui.\n\n— Mutta, Kaarlo...\n\n— Mitä niin?\n\n— Mitä tapahtuu, kun huomisiltana ketään naista ei nouse mustaan\nhenkilöautoon Mannerheimintie 81:n edustalta?\n\n— Ei sen kummempaa. Ahveniston miehet sieppaavat vaunun kuljettajineen\nja matkustajilleen. Toivottavasti sieltä löytyy sekin herra, joka\ntänään jakeli käskyjä kassanhoitajattarelle.\n\nInkeri pudisti päätään.\n\n— En usko, hän ilmoitti. — Jos hän on jonkunlainen tekijä, niin hän\nei tämän maan pinnalla turhanpäiten antaudu alaistensa katseltavaksi.\nMikäli hän lähtee tuolle Ruotsin ja Gdanskin matkalle, hän varmaan ajaa\ntoisella autolla lähtösatamaan.\n\nRauta nyökkäsi. Vaimo saattoi olla oikeassa.\n\n— Minusta mustan henkilövaunun sieppaaminen, tämä jatkoi yhä\ninnokkaammin, — on kokonaisuudessaan epäonnistunut ajatus.\n\n— Hyvä, ettei ystävämme Ahvenisto ole kuulemassa arvosteluasi. Ajatus\noli hänen suuri keksintönsä äskeisessä neuvottelussamme. Hän oli siitä\noikein ylpeä. Eikä suunnitelma liioin minusta tuntunut hullummalta.\nLiigan autolle täytyy toki tehdä jotakin.\n\n— Ei noin tökerön yksinkertaista!\n\nMies tiedusti leikkisästi:\n\n— Onko sinulla parempi ehdotus?\n\nInkerin vaalea hipiä punehtui hiukkasen. Taistelunhaluisesti hän\nvastasi:\n\n— On! Olisi sääli jättää näin loistava tilaisuus käyttämättä. Kaarlo,\noletko unohtanut sen, mitä kasssanhoitajattarelle luvattiin? Hän\npääsisi _tähän erään viimeisen suuren lastin_ mukana Ruotsiin! Lasti\nsisältää tietysti huumausaineita. Jos sallit Ahveniston siepata auton\nMannerheimintie 81:n edustalta, et ikinä saa tietää, minne sen oli\nmäärä ajaa ja mistä tuo kallisarvoinen lasti lähtee Pohjanlahden ylitse.\n\nRauta ryhtyi puolustautumaan:\n\n— Olen muistanut lastin. Sekä Suomen että Ruotsin rannikkoviranomaisia\non varoitettu, ja hälytys on siellä suoritettu.\n\nVaimo tuhahti väheksivästi.\n\n— Niin, mies myönsi, — se verkko on hatara. Mutta mitä muuta voisimme?\nJos panemme toisen auton tai moottoripyörän seuraamaan mustaa vaunua,\nedellä ajavat havaitsevat illan mittaan olevansa takaa-ajettuja.\nEt liioin saattane ajatella, että pakottaisimme Tähti-kahvilan\ntarjoilijattaren meidän tiedustelijanamme tuolle matkalle. Hän makaa\nnyt poliisilaitoksen suojissa ja vapisee silti pelosta kuin pahimmassa\nhorkassa.\n\nSuuret sinisilmät loistaen Inkeri sanoi:\n\n— Hän on tietysti laskuista poissa. Mutta _joku toinen nainen_ voisi\nhänen asemastaan olla huomenna kello 17,50 Mannerheimintie 81:n\nedustalla! Jos hän on kyllin nokkela, hän pystyy varmaan toimittamaan\nsalakuljettajat lasteineen tulli- tai merivartiomiesten käsiin tällä\ntai tuolla puolen Pohjanlahden.\n\nRauta virkkoi innostuneena:\n\n— Ajatus on hurjan hieno. Kerrassaan loistava, mutta samalla uhkarohkea.\n\nHän nousi mittelemään levottomasti työhuonettaan. Viimein hän istahti\njälleen vastapäätä vaimoaan. Hän sytytti savukkeen ja totesi huokaisten:\n\n— Valitan, Inkeri. Suurenmoinen ajatuksesi ei ole toteutettavissa.\n\n— Miksi ei?\n\n— Olen käynyt mielessäni läpi kaikki tämän kaupungin naisetsivät.\nKukaan heistä ei sovi tuohon osaan. Jos joku olisikin kyllin älykäs\nsiihen, hän on aivan toista tyyppiä kuin Tähti-kahvilan punapää.\nVoidaksemme edes toivoa menestystä nainen pitäisi saada sentään\nnaamioiduksi kassanhoitajatarta muistuttavaksi, sillä kai joku\njoukosta on tämän ennen nähnyt.\n\nVaimo kysäisi hiljaisesti:\n\n— Eikö tuo nainen ole minun mittaiseni?\n\n— Yhtä pieni, suunnilleen.\n\n— Sanoit häntä hennoksi. Ei ole kauan siitä, kun mairittelit minua\nsamalla sanalla.\n\n— Hän on suorastaan laiha, mies muisteli. — Onneksi sinä et ole sitä.\n\n— Mutta me olemme sentään samaa tyyppiä.\n\nInkeri poistui hetkeksi.\n\n— Käväisin katsomassa peilistä hiuksiani, hän selitti palatessaan. —\nHieman sääli niitä on värjätä punaruskeiksi.\n\nRauta tuijotti häneen kysyvästi. Sitten hän puuskahti: — Mitä\noikeastaan tarkoitat?\n\nVaimo seisahtui hänen eteensä ja ilmoitti hymyillen:\n\n— _Minä_ olen se nainen, jota et kauempaa löytänyt. Mies naurahti.\n\n— Etkä ole, hän torjui jyrkästi.\n\n— Olenpa! Ajatus oli minun, ja minä sen toteutan.\n\nRauta tulistui:\n\n— Mielettömyyksiä! Tuolle matkalle lähtevä nainen leikkisi\nkuolemalla. Aira Murole ja Oiva Alatti murhattiin, koska he olivat\nhuumausaineliigan tiellä. Aira-rouvakaan ei kuitenkaan saattanut olla\nkovin vaarallinen noiden herrojen turvallisuudelle. En ikinä salli\nsinun syöksyä suin päin samaan kohtaloon! Itse ilmoitit muutamia päiviä\nsitten, ettei tässä talossa tarvita kahta elämällä ja kuolemalla\nleikkivää salapoliisia.\n\nInkeri yritti muistuttaa:\n\n— Silloin oli kysymys Martti-pojasta, joka on vielä lapsi.\n\n— Hänen urakkansakin oli lapsen leikkiä tähän verrattuna, mies julisti.\n— Sitä paitsi nyt on kysymys äidistä, jolla on kaksi pientä lasta.\nEllet heitä tuota hullua ajatusta kauniista päästäsi, yllytän sekä\nMartin että Marjan riippumaan kaulassasi, niin ettet pääse liikahtamaan\ntästä talosta. Toistan sen, mitä äsken sanoin. Suurenmoinen\nsuunnitelmasi ei ole toteutettavissa. Eikä siitä puhuta enää sanaakaan!\n\nHän nousi nojatuolista ja asteli työpöytänsä ääreen syventyen tutkimaan\nsillä olevia papereita.\n\nVaimo katsoi hänen jyrkkäpiirteistä profiiliaan. Tarmokas leuka\nvaikutti tavallistakin jyhkeämmältä. Oli turha koettaa suostutella\nKaarloa.\n\nHuokaisten hän kohautti olkapäitään. Hän hiipi miehensä korkeaselkäisen\ntuolin taa ja silitti hyväillen tämän tukkaa.\n\n— Olkoon sitten, hän kuiskasi alistuvasti. — Asialle on kuitenkin\nvahingoksi, etten ole vain sinun sihteerisi. Loistava Paula Meronen ei\ntyypiltään sovi tämänkertaiseen osaan.\n\n— Ei, mies myönsi. — Mutta sinä sovit minun vaimoni osaan.\n\nHymyillen hän veti Inkerin syliinsä ja lohdutti kuin lasta:\n\n— Älä sure, tyttöseni. Pääset kyllä Pohjanlahden taa. Mutta\nturvallisesti lentokoneessa ja minun vieressäni, Seuraavana aamuna\nRauta vietti pari tuntia rikospoliisin päällikön virkahuoneessa. Kun\nhän palasi, vaimo riensi eteiseen häntä vastaan ilmoittaen:\n\n— Neiti Sormaala on täällä. Hän on jo tuntikauden odotellut sinua.\n\n— Oletko jutellut hänen kanssaan?\n\nInkeri ei katsonut häneen vastatessaan:\n\n— Vähän.\n\n— Mitä asiaa hänellä mahtanee olla?\n\n— Pianpa kuulet. Minun on mentävä Marjan luo.\n\nIstahtaessaan vastapäätä pientä, vaaleaa näyttelijätärtä mies pani\nmerkille hänen kasvojensa kalpeuden ja suurten, ilmehikkäiden silmien\nlevottomuuden. Hän tarjosi tytölle savukkeen. Sytyttäessään omaansa hän\naloitti:\n\n— Pyysin taiteilija Horniaa sijoittamaan teidät ateljeehensa ja\npitämään teidät siellä muutamia päiviä. Tarkoitukseni oli, ettette\ntoistaiseksi liikkuisi sieltä.\n\nOili hymyili valjusti.\n\n— Minä olinkin siellä. Mauno kertoi myös ne terveisenne, ettei se ollut\nteiltä ainoastaan ehdotus, vaan käsky.\n\nNuoren näyttelijättären hieman ilkamoiva sävy ärsytti talon isäntää.\nJäykästi hän sanoi:\n\n— Entisen ylioppilaan pidätys välittömästi teidän luonanne käynnin\njälkeen on saattanut kiinnittää huumausaineherrojen huomion teihin.\nOlin levoton turvallisuudestanne. Nyt olen sitä vielä enemmän. Ne\nvoimat, joita vastaan taistelemme, tietävät jo varmasti teidän tulleen\nminun luokseni.\n\n— Olen kiitollinen tuomarin huolenpidosta, tyttö virkkoi.\n\nSitten hän puuskahti äkisti:\n\n— Mutta se on turhaa! Minä en välitä enää mistään! Hermostuneesti hän\nkiersi hansikkaita sormiensa ympäri. Silmät olivat tulvahtaneet täyteen\nkyyneliä.\n\n— Koettakaa ymmärtää minua, tuomari. Ensimmäinen päivä Aira Muroleen\nhuoneistossa meni hyvin. Jaksoin tehdä työtäkin teatterissa. Minua piti\nyllä jännittynyt odotus, milloin joku noista inhottavista miehistä\ntulisi luokseni. Sitten tuo renttu saapui. Kaikki oli tuokiossa ohitse.\nMinulla ei ollut enää mitään tehtävää. Tyhjyys ammotti edessäni.\n\nTytön valitus liikutti Rautaa. Lämpimästi hän sanoi:\n\n— Te hoiditte oman osanne loistavasti. Sitä paitsi olin panevinani\nmerkille, ettei taiteilija Hornia ollut teille tyhjää ilmaa. Olitte\ntoissailtana hyvin iloinen.\n\nOili hymähti alakuloisesti.\n\n— Se oli ennen sitä, kun minun osani loppui, hän huomautti. — Aivan\nsuotta te varoititte minua ottamasta Maunoa liian vakavalta kannalta.\nKoko juttu oli molemmin puolin epätoivoinen, surkea yritys unohtaa\nsellaista, mitä ei voi unohtaa. Kumpikin meistä koetti kyllä urheasti.\nMutta Mauno ei pystynyt hetkeksikään pyyhkimään mielestään Margitia\nenkä minä — Erikiä. Tänä aamuna tunnustimme sen toisillemme suoraan.\nTeistä tämä kuulostanee hassulta. Teidän vaimonne sen sijaan ymmärsi\nminut. Minulle ei ole jäänyt mitään. Ajatus näyttelemisestäkin, joka on\nkauan ollut suuri haaveeni, tympäisee minua.\n\nRauta poltteli ääneti. Mitäpä hän olisi osannut sanoa? Ei olisi\nkannattanut viitata tytön nuoruuteen ja vuosien kykyyn arpeuttaa haavat.\n\n— Te kai ihmettelette, tuomari, näyttelijätär jatkoi, — miksi tulin nyt\nluoksenne.\n\nMies jäi odottavalle kannalle.\n\n— En toki saapunut vain itkemään teille sydämeni hulluutta. Sellaisen\nkuunteluun tiedän teidän aikanne liian kalliiksi. Tulin pyytämään\nteiltä uutta tehtävää.\n\n— Tehtävää?\n\n— Ette ehkä muista, tuomari, mitä lupasin teille sinä iltana, jolloin\nErik kuoli. Minä sanoin, että jos on jotakin, millä voin auttaa teitä,\nolen valmis. Valmis mihin tahansa! Tarkoitin sillä täyttä totta jo\nsilloin. Vielä täydemmin nyt. Myös Erik kuoli huumausaineliigan uhrina.\nEhkä se ei ollut tarkoitettua, mutta joka tapauksessa hän kuoli.\nAntakaa minulle tilaisuus kostaa hänen kuolemansa!\n\nTytön vetoomuksen intohimoisuus yllätti Raudan. Hän ei ollut kuvitellut\ntuon pienen vaaleaverikön pystyvän noin rajuun tunteeseen. Epäröiden\nhän virkahti:\n\n— Jos vain tietäisin...\n\nOili kumartui häntä kohden ja kuiskasi kiihkeästi:\n\n— Sallikaa minun olla se nainen, joka tänään nousee Mannerheimintieltä\nnoiden roistojen autoon!\n\nNähdessään miehen säpsähtävän hän lisäsi kiireesti:\n\n— Voi, tuomari, ette saa olla vihainen siitä, että vaimonne mainitsi\nminulle tuosta tehtävästä. Hän käsitti minun tilani. Tuo tehtävä olisi\nparas lääke minun sairauteeni.\n\nRauta ymmärsi nyt, miksi Inkeri oli vaikuttanut hermostuneelta\nottaessaan hänet äsken vastaan ja miksi hän oli niin kiireisesti\npoistunut eteisestä. Itsepäinen pikku nainen, mies tuumi. Vaimon\nillalla esittämä suunnitelma oli puolen yötä pyörinyt hänen\nomassakin päässään. Mutta löytämättä ketään osaan sopivaa hän oli\nlopulta mielipahakseen jälleen päätynyt siihen, ettei ajatus ollut\ntoteutettavissa.\n\n— Leikkisitte silloin kuolemalla, hän virkahti mietteliäästi.\n\n— Mitä sillä on väliä? tyttö huudahti. — Sitä paitsi minä sovin\nsiihen osaan. Olen näyttelijätär. Jos päästätte minut yksiin sen\nhenkilön kanssa, jota tulisin esittämään, opin puolessa tunnissa hänen\nliikkeensä ja äänensä. Voin värjätä tukkani minkäväriseksi tahansa.\nItse pystyn myös maskeeraamaan itseni.\n\nMies myönsi:\n\n— Tuo kaikki kuulostaa hyvältä. Mutta...\n\nNuori nainen havaitsi hänen alkavan horjua. Rukoillen hän keskeytti:\n\n— Älkää tehkö enää vastaväitteitä, tuomari! Minä selviän varmasti\ntehtävästä. Isäni opetti minua pikku tytöstä asti radistiksi. Hän\ntoivoi minun antautuvan sille alalle. Osaan käyttää niitä kojeita.\nJos te voitte hankkia minulle sifferit ja laitteen, jonka voin\npiilottaa matkalaukkuun, niin minä pystyn lähettämään tarpeelliset\nhälytyssähkeet. Kai salakuljetusaluksessa jokin puinen masto on, jonka\nkiinnitysvaijeria saanen käytetyksi antennina.\n\nRauta sanoi painokkaasti:\n\n— Hyvä on sitten. Te sovitte tuohon vaativaan, vaaralliseen osaan\ntodella ihmeellisesti. Sallikaa minun sanoa, että olette hyvin rohkea\ntyttö.\n\n— Te siis suostutte! näyttelijätär riemuitsi.\n\nHän hypähti innoissaan paikoiltaan ja suuteli miestä.\n\n— Olette hurjan kiltti! Nyt kannattaa taas elää!\n\nRauta nousi.\n\n— Tulkaa!\n\nOili sujautti hansikkaat käteensä ja kysyi reippaasti: — Minne lähdemme?\n\n— Pääpoliisiasemalle. Siellä olette turvassa tämän päivän. Samalla\nsaatte tilaisuuden tarkkailla sitä naista, jonka osaa joudutte\nnäyttelemään.\n\nSeuraavan aamuyön tunnit Rauta ja Ahvenisto viettivät Ruotsin\nlähetystötalon eräässä syrjäisessä huoneessa. Varovaisuuden vuoksi oli\nsovittu, että rannikkoviranomaiset kummaltakin puolen Pohjanlahtea\nlähettäisivät ilmoituksensa sinne.\n\nUudestakaupungista Vaasaan asti oli tasaisin väliajoin saapunut pelkkiä\nkielteisiä tiedoituksia. Rannikolla ei ollut havaittu epäilyttävää\nliikettä. Mitään radiosanomia ei sinne liioin ollut saapunut. Pitkä\nhiljaisuus seurasi näiden ilmoitusten jälkeen.\n\nRauta oli vajonnut syvään nojatuoliin ja poltti savukkeen toisensa\njälkeen. Ahvenisto oli tapansa mukaan riisunut kauluksensa ja\nsolmionsa. Rinta paljaana hän kulki puhkuen huoneessa sinne tänne.\nOdotus kävi ylenmäärin hänen hermoilleen.\n\nRauhattomalla vaelluksellaan hän pysähtyi äkkiä ystävänsä eteen ja\ntiukkasi:\n\n— Entä, jos tuo tyttö on vetänyt sinua huulesta?\n\nRauta raotti vain toista silmäänsä ja kysyi:\n\n— Kuka?\n\n— Sormaalan tyttö, tietysti!\n\n— Kaikkea päähäsi pälkähtää.\n\nRikospoliisin päällikkö ähki:\n\n— Ennen kuin tämä kirottu yö on lopussa, voin päätyä\nkummallisempiinkiin ajatuksiin.\n\n— Uskon sen. Sinun mahdollisuutesi siihen suuntaan ovat rajattomat.\n\nAhvenisto tuijotti nojatuolin syvyyksiin kasvot kiukusta punaisina.\nNielaisten huulille pyrkivät katkerat sanat hän pyörsi raskaasti ympäri\nja jatkoi kävelyään.\n\nNeljännestunnin kuluttua Rauta uteli hyväntahtoisesti:\n\n— Harjoitteletko ehkä ensi kesän olympiankisojen maratonia varten?\n\nHän saavutti toivomansa tuloksen. Lihava poliisimies lopetti\nravaamisensa. Äkäisesti tuhahtaen hän vaipui läheiseen nojatuoliin.\nPiippu ja tupakkakukkaro ilmestyivät esiin. Hartaasti hän ryhtyi\nlatauspuuhiin. Imaistuaan ensimmäiset nautinnolliset sauhut hän\npuolestaan tiedusti:\n\n— Onko Hornian heila antanut elonmerkkejä?\n\n— Lapasin hänet viimeksi tänään puolenpäivän aikaan.\n\n— Eikö Inkerillä ole mitään muistuttamista vilkasta seurusteluasi\nvastaan sanotun hurmaajattaren kanssa?\n\n— Ei.\n\nRikospoliisin päällikkö murahti.\n\n— Sepä kumma, hän huomautti. — Minulle on kerrottu tuon tumman\nkaunottaren hakkailevan sinua häikäilemättömästi.\n\nRauta naurahti.\n\n— Kas, kun minä en ole havainnut sitä, hän vastasi kevyesti. — Koetan\nottaa tilaisuudesta paremmin vaarin tavatessani hänet huomenissa\njälleen puolenpäivän aikaan.\n\nAhvenisto kirosi puoliääneen.\n\nSen jälkeen molemmat vaikenivat.\n\nÄkisti puhelin pärähti soimaan. Rauta harppasi pöydän luo. Linja surisi\npitkään. Vihdoin ääni kuului:\n\n— Onko tuomari Rauta tavattavissa?\n\n— Puhelimessa.\n\n— Tohtori Göransson täällä. Hyvää iltaa tai paremminkin hyvää huomenta!\n\n— Huomenta! Mistä soitatte?\n\n— Söderhamnista.\n\n— Kuuluuko uutta?\n\n— Uutta? Kyllä. Täydellinen voitto!\n\nRauta hengähti syvään.\n\n— Kertokaa.\n\n— Saimme ensimmäisen radiohälytyksen, kun salakuljetusalus oli\nvielä kaukana avomerellä, ruotsalainen aloitti. — Ilmoituksen\nperusteella saatoimme keskittää vartioinnin Strömsbron — Norrsundetin\n— Söderhamnin — Hudiksvallin kaistalle. Myöhemmin saapunut sähke\nteki moottoritorpeedoveneillemme mahdolliseksi supistaa nuotanperää.\nSalakuljettajat näyttivät ajavan siihen täyttä vauhtia ja mitään\naavistamatta. Sitten he kuitenkin äkisti muuttivat suuntaa ja lähtivät\npyrkimään kohti pohjoista. Siitä kertova radiotiedoitus katkesi kesken.\n\n— Katkesi kesken? Salakuljettajat keksivät siis neiti Sormaalan.\n\nTohtori Göransson myönsi:\n\n— Aivan. Äkkikäännös pohjoiseen yllätti hänet täydelleen. Peläten\nkaiken olevan hukassa hän ryhtyi sähköttämään noudattamatta enää\naikaisempaa varovaisuuttaan. Joku joukkion jäsenistä yllätti hänet\nsiinä puuhassa. Hurja meteli syntyi. Äänet kantautuivat lähellä oleviin\nlaivoihimme. Ratkaisu tuli nopeasti meidän voimatta puuttua siihen.\nSalakuljettajien päällikkö ampui tyttöä kahdesti, ja hänet heitettiin\nmereen.\n\nÄäni hieman käheänä Rauta kysyi:\n\n— Hukkuiko neiti Sormaala?\n\n— Ei toki! Hänet nostettiin lähinnä olleeseen veneeseemme. Kun kävi\nilmi, että tämä pikku neiti oli yön suurin sankari, lähetettiin nopein\nlaiva kiidättämään häntä rannikolle, sairaalaan. Toinen luodeista\non puhkaissut keuhkon, toinen taas viiltänyt lihashaavan hänen\nkäsivarteensa. Tavallaan hänelle oli onneksi joutua jo siinä vaiheessa\nilmi.\n\n— Teillä on hiukkasen omalaatuinen käsitys onnesta, Rauta huomautti\nnaurahtaen. — Jos minut heitettäisiin tuossa kunnossa keskellä yötä\njääkylmään veteen, en tuntisi itseäni lainkaan onnelliseksi.\n\nRuotsalainen sanoi jäykästi:\n\n— Tarkoitin sitä, että salakuljetusalukseen jääneenä hänen olisi\nsaattanut käydä vielä hullummin luotisateessa.\n\n— Syntyi siis tulitaistelu?\n\n— Kaiken lisäksi hyvin katkera, tohtori Göransson vahvisti. —\nKun saartorenkaamme arvioitiin kyllin kiinteäksi, valonheittimet\nsytytettiin ja salakuljettajia kehoitettiin antautumaan. Hetkisen he\npyörivät kannella kuin sokeat. Mutta he olivat parkkiintuneita ja —\nmiksen sitä myöntäisi? — urheita veijareita. Äkisti alus syöksähti\nkohti etelää, ja sillä oli totisesti voimakkaat koneet. Väliin se pääsi\npujahtamaan valonheittimiltämme piiloon. Havaitessaan etelästä tulossa\nolevat kaksi torpeedovenettämme he yrittivät itään. Samalla heidän\nkaksi konekivääriään ja kolme konepistooliaan alkoivat syöstä tulta. He\naikoivat murtautua, maksoi mitä maksoi, saartoketjun lävitse. Ajojahtia\nja tulitaistelua jatkui toista tuntia, kunnes vihdoin viimeinenkin\nase vaikeni heidän puolellaan. Vertavuotava ruorimies nosti valkoisen\nlipun ja pysähdytti koneet. Neljä miestä oli pahoin haavoittunut,\nheidän joukossaan salakuljettajien päällikkö. Kaksi oli kuollut.\nAluksesta löytyi suurin määrä huumausaineita, mitä meidän maassamme on\nmilloinkaan takavarikoitu.\n\n— Onnittelen!\n\nRuotsalainen vastasi hyvin kohteliaasti:\n\n— Onnittelut kuuluvat teille, tuomari Rauta. Saamme kiittää teitä\nsiitä, että vihdoinkin olemme saavuttaneet huomattavan voiton\ntaistelussa huumausaineiden salakuljetusta vastaan.\n\n— Ei minua niinkään paljon kuin neiti Sormaalaa.\n\n— Osaamme osoittaa kiitollisuuttamme myös hänelle. Siitä voitte olla\nvakuuttunut. Iltapäivällä mainitsitte tulevanne pian Tukholmaan.\nMilloin saavutte?\n\n— Ensi lauantaina. Silloin kerron teille lisää uutisia. Mutta vielä\neräs kysymys, ennen kuin lopetamme tämän keskustelun. Onko saatu jo\nselville, mikä on salakuljettajien haavoittuneen päällikön nimi.\n\n— Heikki Kekrilä.\n\nRauta vihelsi. Tällaista käännettä hän ei ollut odottanut.\n\nTohtori Göransson kysäisi:\n\n— Oliko se teille yllätys?\n\n— Aikamoinen.\n\n— Tunnette siis miehen?\n\n— Luulen tuntevani. Siinä kaikki, tähän erään.\n\n— Hetkinen vielä, ruotsalainen kiirehti sanomaan. — Täällä on eräs,\njoka haluaa vaihtaa kanssanne muutaman sanan. Siirrän puhelun toiseen\nhuoneeseen.\n\nTuokion kuluttua heikko naisen ääni kuului:\n\n— Tuomari...\n\n— Te, neiti Sormaala! Miten teidän sallitaan...?\n\nNäyttelijätär naurahti pehmeästi.\n\n— Älkää nyt heti toruko, tuomari. Vai luuletteko minun karanneen\nvuoteesta? En pystyisi siihen, vaikka tahtoisinkin. Sitä paitsi\nhuoneeni on aivan liian täynnä ihania kukkia kaivatakseni pois\nviileiden lakanoiden välistä. Kuvitelkaa: kukkia! Eikä vielä ole edes\naamu. Tuntuu uskomattomalta, että sellaista voidaan järjestää keskellä\nyötä. Ihmiset täällä ovat kultaisia. Kun oikein kiihkeästi halusin\npuhua kanssanne, sekin toive toteutui.\n\n— Kiltti, urhea tyttö! Tulen muutaman päivän kuluttua vaimoni kanssa\nkatsomaan teitä.\n\n— Ihanaa! Nyt lääkäri antaa merkkejä, että minun olisi jo lopetettava.\nMutta, tuomari...\n\n— Mitä aioitte sanoa?\n\n— Eikö minusta ollutkin teille hiukkasen apua?\n\n— Hiukkasen! Teidän panoksenne oli paljon suurempi kuin itse osaatte\nedes kuvitella.\n\nTytön naurahdus oli onnea tulvillaan.\n\n— Kiitoksia, tuomari! Näkemiin!\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n»MINÄ TAHDOINKIN OLLA KANSANTUHOOJA!»\n\n\nHelsingin keskikaupunkikin oli jo hyvin hiljainen, kun Rauta ystävineen\ntyöntyi ulos rikospoliisiosastosta. Ravintolat olivat tunti sitten\nsulkeneet ovensa. Koko Aleksanterinkadun mitalla vain pari autoa\nvilahti ohitse. Jokunen myöhäinen kulkija sivuutti heidät hieman\nhorjahtelevin askelin.\n\nKun he kääntyivät Ylioppilastalon nurkkauksesta Mannerheimintielle,\nAhvenisto ei jaksanut enää pysyä ääneti, vaan murahti tyytymättömänä:\n\n— Emmekö olisi voineet ottaa autoa?\n\n— Emme.\n\n— Tiedäthän, miten raskaasti tällainen pitkä kävely käy minun\nvoimilleni.\n\n— Se on vain terveellistä sinun pursuileville muodoillesi.\n\nRikospoliisin päällikkö ähkäisi.\n\n— Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! hän noitui hiljaa. —\nJospa tietäisit, miten minä inhoan sinun työskentelytapojasi. Viime yön\nvalvotit minua jo Ruotsin lähetystötalossa. Ja nyt taas!\n\nRauta naurahti matalasti.\n\n— Tämän jälkeen en pitkään aikaan ryöstä sinulta kallisarvoista\nyöuntasi, hän lupasi.\n\n— Mikäli eivät huumausaineherrat poraa meihin kumpaankin sellaisia\nreikiä, että saamme pitkän unen!\n\n— Jos sinua pelottaa, niin painu rauhaisiin pehkuihisi. Mutta\nkun illalla esitin lähteväni yksin liikkeelle, sinä pidit sitä\nhenkilökohtaisena loukkauksena.\n\nAhvenisto huomautti kiivaasti:\n\n— Tietysti haluan olla mukana siinä, mitä sinä sanoit viimeiseksi\nnäytökseksi.\n\n— No niinpä...\n\nÄäneti he jatkoivat Pohjois-Rautatienkadulle. He olivat ainoat kulkijat\nsillä. Sumun verhoamat katulyhdyt valaisivat ympäristöä surkean\nheikosti.\n\nLihava poliisimies pysähtyi kuivaamaan hikeä kasvoiltaan.\n\n— Oletko varma edes siitä, hän tiukkasi, — ettei Margit petä meitä?\nJa vaikkei niinkään olisi, niin jokin seikka on voinut tai voi mennä\nvinoon kenenkään pystymättä lähettämään meille ennakkovaroitusta...\n\n— Tässä maailmassa on hyvin vähän ehdottoman varmaa.\n\n— Jos tuo on olevinaan filosofointia, niin se on sangen halpahintaista,\nAhvenisto puhisi. — Sinun strategiaasi en sitä paitsi ymmärrä\nollenkaan. Minä olisin ympäröinyt vaikka koko korttelin miehilläni.\nSuora hyökkäys pesään olisi sitten tuottanut varman voiton.\n\n— Niinköhän? Rauta epäili. — Emme tunne huumausaineherrojen päämajan\nrakennetta. Sinun suoran hyökkäyksesi tulos saattaisi jäädä varsin\nlaihaksi. Pesä olisi silloin ehkä jotakin tietä tyhjentynyt. Unohdat\nlisäksi erään seikan. Yleismaailmallisessa taistelussa tuota liigaa\nvastaan on viime vuosina joskus saatu joku tärkeäkin herra kiikkiin.\nMutta ainoaakaan ei ole onnistuttu pyydystämään elävänä. Auttamatta\nsaarroksiin joutuneina he ovat ehättäneet oikeuden edelle ja tehneet\nitsemurhan. Minun suunnitelmani mukaan ei mitään sellaista tänä yönä\npääse tapahtumaan. Onko sinulla reikärauta mukana?\n\n— Tietysti. Entä sinulla?\n\n— Aivan yhtä tietysti: ei. Tuletko mukaan vai?\n\nRikospoliisin päällikkö murisi:\n\n— Minun henkeni ei ole paljon kalliimpi kuin sinun. Joskus sen\nkuitenkin menetän sinun hullunrohkeissa tempauksissasi. Eukkoni\nvaivainen leskeneläke ei siitä suurene eikä pienene, vaikka se\ntapahtuisikin jo tänä yönä.\n\n— Jos seuraat, niin nyt suu poikki!\n\nYstävykset lähtivät ääneti jatkamaan matkaansa. Poikettuaan\nFredrikinkadulle he pysähtyivät seuraavassa kulmauksessa tuokioksi\ntarkkaamaan taloa, joka oli heidän määränpäänsä.\n\nRauta virkahti puoliääneen:\n\n— Tuopa kummaa.\n\n— Mikä sitten? Ahvenisto uteli kuiskaten.\n\n— Kuljetusliikkeen erään ikkunan verhojen lävitse kuultaa valoa. Jokin\non nyt hullusti. Siellä ei pitäisi olla ketään.\n\n— Kaikesta päättäen siellä on. Jätetäänkö toiseen kertaan?\n\n— Ei. Kuka hän liekin, meidän on ensi töiksemme tehtävä hänet\nvaarattomaksi. Selkäpuolen täytyy olla turvattu. Tule.\n\nYlittäessään kadun he tähysivät molempiin suuntiin. Ketään ei näkynyt.\n\nRauta aukaisi avaimella alaoven. Himmennetyn taskulampun valossa he\nalkoivat nousta portaita.\n\nMuutaman askelen otettuaan rikospoliisin päällikkö pysähdytti ystävänsä\nja kysyi hiljaa:\n\n— Entä konttorin ovi? Sen avainta et kai osannut varata mukaan.\n\n— En. Aion tiirikoida sen auki.\n\nÄäntään hilliten Ahvenisto hörähti.\n\n— Ammattiani ajatellen minun on hyvä tietää, että olet taitava tiirikan\nkäyttäjä. Jos joskus menetät omaisuutesi ja murtovarkaudet alkavat\nkaupungissa samaan aikaan lisääntyä, niin syyllinen löytyy ehkä\nhelposti.\n\n— Hillitse nyt kerrankin jaaritteluhaluasi. Pidä reikärautasi esillä,\nkun tulemme sisään.\n\nToisessa kerroksessa he näkivät kilven: Kekrilän kuljetusliikkeen\nkonttori. Hetken kuluttua ovi aukesi äänettömästi.\n\nPimeästä eteisestä he hiipivät toimistohuoneeseen. Siellä oli\nkaksi pöytää laskukoneineen, kaksi kirjoituskonetta ja hyllyillä\nkirjekansioita. Taustalla olevan oven kynnysraosta näkyi valoviiru.\n\n— Nyt minä otan johdon; rikospoliisin päällikkö kuiskasi.\n\nHän lennähdytti oven auki ja komensi:\n\n— Kädet ylös!\n\nRoteva, nuorehko mies, jonka harjasmainen tukka oli sotkuksissa,\nhypähti kirjoituspöytänsä takaa pystyyn. Hän nosti kätensä, mutta laski\nne samassa. Suu vääntyi rumaan hymyyn.\n\n— Toimitusjohtaja Kekrilä! Ahvenisto ähkäisi.\n\nMyös Rauta, joka oli sulkenut oven takanaan, tuijotti hämmästyneenä\nvastassa seisovaan mieheen.\n\nTämä ikään kuin sylkäisi hänelle vasten naamaa sanat:\n\n— Te hirttämätön nuuskija! Minähän käskin teidän pitää näppinne irti\nminun firmastani. Ilmoitin jo silloin, että jos jatkatte, ette selviä\nminun kynsistäni ehjin nahoin. Tämän uuden hävyttömyytenne saatte\nmaksaa kalliisti! Eikä teitä auta tuon paksun ukon, jonka olen kerran\nennen nähnyt, mutta jonka inhaa nimeä en tiedä, pistoolin heiluttelu.\nHän ei kuitenkaan uskalla ampua.\n\n— Minä olen tämän kaupungin rikospoliisin päällikkö! Ahvenisto julisti\ntuohtuneena.\n\nJohtaja Kekrilä purskahti ivalliseen nauruun.\n\n— Tökerö valhe! Rikospoliisin päällikkö ei tunkeudu keskellä yötä\nmurtovarkaan tavoin lainkuuliaisen kansalaisen luo ase kädessä ja\nkarjuen: Kädet ylös!\n\nToinenkin päästi remakan kohotuksen.\n\n— Vai »lainkuuliaisen kansalaisen» luo? Sitä seikkaa sopii tosiaan\nsyynätä. Taidatte olla oikea taikuri, kun olette päässyt pakenemaan\nRuotsin Söderhamnista ja näytätte jälleen aika eheältä.\n\nÄllistynyt ilme tuli mustiin silmiin.\n\n— Söderhamnista? En ole milloinkaan käynyt siellä.\n\n— Kiellätte kai saman tien sen, että olette toiminut huumausaineiden\nsalakuljettajien päällikkönä?\n\n— Ehdottomasti, Minä olen kunniallisen kuljetusliikkeen\ntoimitusjohtaja. Minkään roskaisten asioiden kanssa minulla ei ole\ntekemistä.\n\nRikospoliisin päällikkö huusi:\n\n— Siihen vastaan äskeisillä omilla sanoillanne: tökerö valhe!\n\nRauta tarttui hilliten ystävänsä käsivarteen.\n\n— Odotahan, hän virkkoi. — Tässä on jokin sekaannus.\n\nMies on ehkä oikeassa. Missään tapauksessa ei se, joka pidätettiin\nSöderhamnissa, nyt voi olla täällä.\n\nHän meni pöydän luo.\n\n— Vilkaiskaapa tätä minun valtakirjaani, johtaja Kekrilä. Sen jälkeen\nvoinemme jatkaa keskustelua toisessa sävyssä.\n\nKarheakasvoinen mies otti kyräten vastaan paperin. Lukiessa hänen\nilmeensä muuttui. Loppuun päästyään hän sanoi aivan ymmällään:\n\n— En käsitä...\n\n— Ehkä nyt uskotte myös, että ystäväni on tämän kaupungin rikospoliisin\npäällikkö?\n\n— Kyllä, mutta... Herrat ovat hyvät ja painavat puuta.\n\nToiset seurasivat kehoitusta. Tunnelma oli huoneessa muuttunut.\n\n— Kenties kerrotte hyväntahtoisesti, Rauta kehoitti tyynesti, — mitä\nolette puuhannut tänään.\n\nJohtaja Kekrilä vastasi auliisti:\n\n— Olen kello 9:stä asti istunut täällä konttorissa. Kello 12 menin\ntapani mukaan ravintola Espilään syömään lounasta. Tuntia myöhemmin\npalasin tänne. Sen jälkeen en ole liikahtanut tästä huoneesta.\n\nAhvenisto tiukkasi:\n\n— Vaatiiko kuljetusliikkeen hoito toimitusjohtajaa työskentelemään yöt\nläpeensä?\n\nRoteva mies empi tuokion. Sitten hän päätti puhua avoimesti.\n\n— Ei. Mutta en voinut lähteä edes päivälliselle kotiin. Veljeni lupasi\nvarmasti soittaa tänne tänään. Soittoa ei ole vieläkään tullut. Suoraan\nsanoen olen hänestä erikoisen levoton siksi, että hän sai minulta rahat\nuuden kuorma-auton ostoa varten liikkeelleni.\n\n— Onko veljenne nimi Heikki Kekrilä? Rauta kysyi.\n\n— On.\n\n— Niinpä meidän on kerrottava teille valitettavan huonoja uutisia.\n\nToimitusjohtajan karheat kasvot kalpenivat.\n\n— Veljestänikö?\n\n— Niin. Huumausaineiden salakuljettajien päällikkönä hän joutui viime\nyönä haavoittuneena Ruotsin viranomaisten käsiin.\n\nKekrilä hypähti pystyyn raivoten:\n\n— Onko tuo nulikka minun selkäni takana...? Epäluotettava hulttio hän\noli jo koulupoikana. Mutta kuvittelin, että hän minun valvonnassani...!\nHuumausaineiden salakuljettaja — kaunista! Olisipa hän nyt minun\nkynsissäni!\n\nRikospoliisin päällikkö ilmoitti:\n\n— Hänellä ei ollut aikomustakaan palata. Hänen tarkoituksensa oli\njatkaa Ruotsista Gdanskiin.\n\n— Minulta varastamansa rahat mukanaan! Minun olisi pitänyt epäillä\npahinta, kun hän kerskui saavansa ostetuksi tuliterän loistovaunun\nerikoisen edullisesti.\n\nRauta oli valmis uskomaan raivoavan miehen vilpittömyyteen.\n\n— Otaksun veljenne tehneen selkänne takana muutakin, hän virkkoi. —\nHänen järjestämänään kai tämän talon alla olevasta kuljetusliikkeenne\nautotallista tuli huumausaineiden täkäläinen päävarasto.\n\nToimitusjohtaja istua jysähti pöydän ääreen ja painoi kasvot kouriinsa.\n\n— Häpeälläni ei tunnu olevan mitään rajoja, hän valitti.\n\nÄkisti hän kohotti päänsä ja katsoi Rautaa suoraan silmiin.\n\n— Siksikö te toimititte sen tytön minun sihteerikseni ja nuuskimaan\nliikkeeni papereita?\n\n— Silloin vasta epäilin sitä, minkä nyt tiedän todeksi. Kekrilä nousi.\n\n— En tiedä, kelpaako teille minun kourani. Mutta ottakaa ainakin\nvastaan anteeksipyyntöni.\n\nRauta puristi sovinnollisesti hänen kättään.\n\n— Luullakseni ne, jotka houkuttelivat veljenne turmion tielle, hän\nsanoi, — ovat parastaikaa teidän autotallissanne.\n\n— Minun autotallissani!\n\n— Niin. Me aiomme tutkia sen.\n\nToimitusjohtaja pyörsi takaisin pöytänsä ääreen. Sen laatikosta hän\notti esiin raskaan sotilaspistoolin.\n\n— Antakaa tuon olla, Rauta torjui. — Jos lähdette mukaamme, niin olkoon\nainoastaan rikospoliisin päälliköllä tuliase.\n\nKekrilä luopui pistoolista ilmeisen vastahakoisesti.\n\n— No, jos te luotatte enemmän nyrkkeihinne kuin tulivoimaan, niin kai\nminä voin tehdä samoin.\n\nHän kumarsi lihavalle poliisimiehelle ja selitti:\n\n— Pyydän teiltäkin anteeksi äskeistä töykeyttäni.\n\nAhvenisto hörähti:\n\n— Tämä ennustaa hyvää. Yleinen veljellinen anteeksianto ennen\ntaisteluun lähtöä!\n\nToimitusjohtaja silmäili häntä alta kulmien.\n\n— Teissä on se vika, hän tuumaili, — että olette liian lempeäluonteinen\nampuaksenne. Veijarit tuolla alhaalla saavat varmaan porata meidät\nseuloiksi, ennen kuin te karskiinnutte vastaamaan tuleen.\n\nRikospoliisin päällikkö murahti vihaisesti. Rauta ehätti kuitenkin\nhänen vastalauseittensa myrskyn edelle ilmoittamalla:\n\n— Nyt lähdemme, mutta ääneti.\n\nKekrilä asettui johtoon. Porraskäytävän ala-aulassa hän ilmoitti hiljaa:\n\n— Tästä vie sivuovi liikkeeni autotalliin.\n\nToiset seurasivat hänen perässään, kun hän alkoi laskeutua ahtaita\nportaita.\n\nAlhaalla oleva rautaovi avautui vinkuen. Pimeys tulvahti heitä vastaan.\n\n— Täällä ei näytä olevan ketään, toimitusjohtaja kuiskasi huokaisten\nhelpotuksesta.\n\nHän väänsi oven vieressä olevaa katkaisijaa. Sähkövalot eivät syttyneet.\n\n— Mitä kirottua? hän mutisi.\n\nSeuraavan yrityksen tulos jäi yhtä laihaksi.\n\nRauta sytytti taskulamppunsa. Sen kelmeässä valossa he lähtivät\netenemään ja pujottelivat kuorma-autojen välitse keskilattialle.\n\nÄkisti ovi heidän takanaan sulkeutui rämähtäen. Samassa koko autotalli\njo kylpi valossa.\n\nHäikäistyneinä he silmäilivät ympärilleen koettaen saada käsityksen\ntilanteesta.\n\nSekä heidän käyttämänsä sivuoven että leveiden pariovien edessä\nseisoi kaksi naamioitua konepistoolimiestä aseet uhkaavasti heihin\nsuunnattuina.\n\nKumea ääni jylisi jostakin ylhäältä:\n\n— Kädet ylös, kaikki kolme! Te, Ahvenisto, pudottakaa leikkiaseenne\nlattialle ja potkaiskaa se suuren oven luona oleville miehilleni!\nVälitön kuolema on seurauksena jo vitkastelustakin.\n\nKun käskyt oli täytetty, ääni jatkoi pilkaten:\n\n— Olettepa kaunis kolmikko siinä. Hauska, että sinäkin jouduttauduit\nmukaan, Kekrilä. Se helpottaa meidän jälkeemme jäävän kuvaelman\njärjestämistä. Arvaatte kai loppunne. Yksikään teistä ei pääse\ntäältä hengissä. Kun viehättävä keskustelumme on lopussa, ammutan\nteidät, eivätkä laukaukset kuulu. Sinun jäykistyvään kouraasi,\nKekrilä, painetaan se pistooli, jolla teidät kaikki on ammuttu.\nOlen jo näkevinäni teistä kolmesta otetun kauhukuvan sanomalehtien\npalstoilla ja alla tekstin: »Huumausaineliigan johtajan jäljillä olleet\npoliisimiehet takaa-ajamansa surmaamina; etualalla murhaaja, jonka\nainoa pääsytie oli itsemurha.»\n\nRaaka nauru tuntui täyttävän koko laajan kellarin.\n\nSitten sävy muuttui jälleen.\n\n— Rakkaani, pelkään vieraittemme väsyvän. On aika epämukavaa sojottaa\nkäsiään kauan ylöspäin. Miksemme soisi heille viime hetkikseen hieman\nhelpotusta? Ehkä he sitten jaksavat osallistua keskusteluumme. Mene\npistämään heille teräskihlat ranteisiin.\n\nJohtaja Kekrilä tuijotti ällistyneenä tukevaksi muuriksi luulemaansa\nseinään. Oviaukko ilmestyi siihen paljastaen takana olevat portaat.\nUljasryhtinen nainen, jolla oli yllään musta, kehonmyötäinen\nsamettipuku ja kaulassa raskas kultakääty, laskeutui niitä myöten\nautotalliin.\n\nEpäröiden hän pysähtyi muutamien askelien päähän miehistä.\n\n— Älä pelkää heitä, rakkaani, ääni lausui. — He ovat kyllin älykkäitä\ntajutakseen sinun tekevän heille vain hyvää. Lisäksi he ovat sitä\npehmeää mieslajia, joka ei saisi itseään pakotetuksi lyömään naista.\n\nAhvenisto joutui viimeisenä ojentamaan kätensä Margitia, kohden. Hän\nyritti tavoittaa tämän katsetta. Mutta nainen painoi päänsä alas.\nSamassa lihava poliisimies tunsi käsirautojen kylmän puristuksen\nranteissaan. Hän liikutti varovaisesti käsiään. Teräs painui entistä\nvihlovammin lihaan. No, johan nyt on, hän tuumi, kai tämä on pahaa\nunta. Hän teki uuden kokeen. Tulos pysyi samana. Leikki oli kaukana!\nRaivo sai hänessä äkillisen vallan. Hurjana hän huusi poistumassa\nolevan naisen perään:\n\n— Senkin petollinen narttu!\n\nMargit jähmettyi paikoilleen, mutta ei kääntynyt.\n\nÄäni puhui:\n\n— Älä välitä tuosta liikkuvasta lihakasasta, rakkaani. Akateemisesta\npintasilauksesta huolimatta moukka pysyy moukkana... Minä varoitan\nteitä, Ahvenisto. Ellette paremmin hillitse tunteitanne, lähetytän\nteidät airuena helvettiin ilmoittamaan ennakolta ystävienne\nsaapumisesta.\n\nNainen päästi ilkkuvan naurahduksen ja lähti nousemaan portaita. Seinä\nnäytti jälleen yhtenäisen kiinteältä sillä sivustalla.\n\nRikospoliisin päällikkö murahti ystävälleen:\n\n— Siinä näet, minkä verran luottamista Margitiin oli. Kaikki on nyt\nvinossa.\n\nÄäni pilkkasi heitä:\n\n— Vai luottivat herrat Margitiin, minun Margitiini? Sepä hullunkurista.\nIlmankos herrojen asiat ovat — lievimmin sanoen — vinossa!\n\nAhvenisto oli otaksunut sanojensa kantavan ainoastaan Raudan korviin.\nÄllistyneenä hän nyt tuijotti kattoon.\n\n— Hillitkää sentään hiukan ilmeitänne, paksulainen! ääni ivasi.\n— Mieleni käy murheelliseksi todetessani, miten hölmön näköinen\npääkaupunkimme rikospoliisin korkea päällikkö on. Alan käsittää,\nmiksi täällä pääsee tapahtumaan yhtä ja toista... Tässä autovajassa\non sellaiset laitteet, että minä kuulen jokaisen risahduksen,\nmelkeinpä ajatuksennekin... Te, Rauta, voisitte jo vähän reivata\nitsetietoisuutenne purjeita. Teidän ei tosiaan kannata ylpeillä tästä\npäivästä.\n\n— Minä pääsin kuitenkin teidän jäljillenne.\n\n— Niin pääsitte. Minä myönnän sen aikamoiseksi saavutukseksi. Sen\nvuoksi päätinkin lopettaa toimintani täällä ja siirtyä muualle. Mutta\nkuultuani teidän hullunrohkeasta päätöksestänne tunkeutua tänne\nilman apuvoimia minä en voinut vastustaa kiusausta viivähtää vielä\nsaadakseni lopputilin tehdyksi teidän kanssanne. Minunlaistani miestä\nei rangaistuksetta hätyytetä!\n\n— Puhuitte äsken itsetietoisuuden purjeiden reivaamisesta, Rauta\nmuistutti.\n\n— Te olette ajanut karille, en minä! ääni karjui. — Miten nauroinkaan\nsaadessani selostuksen teidän rikospoliisiosastossa esittämästänne\nsotasuunnitelmasta. Kenenkään muun kuin Ahveniston ette sallinut\ntietävän, minne pyrkisitte. Kellään ei ollut lupa edes seurata\nteidän kahden jäljissä. Tavoittamaanne lintua ei näet saanut millään\nsäikyttää lentoon. Kuten huomaatte, minulla on silmä ja korva\nrikospoliisissakin, vaikkette sitä olisi luullut. Sitä paitsi minun\nomat mieheni ilmoittivat tulostanne heti, kun äsken käännyitte\nPohjos-Rautatienkadulta Fredrikinkadulle. He hälyttävät myös, jos\nepäilyttävää liikettä ilmestyy lähiympäristöön. Silloin annan\nheti likvidoida teidät kolme, ja me katoamme kuin savu ilmaan.\nMatkatavaramme ovat jo odottamassa meitä. Siksi minulla on nyt\naikaa pakista teidän kanssanne, Rauta. Odotin tätä tilaisuutta\nmelkoisin toivein. Mutta te olette tuottanut minulle pettymyksen.\nNo, ehkä tilanne on epäedullinen teidän loistavaksi kehutun älynne\nilotulitukselle. Olisi kuitenkin hauska saada näyte siitä, ettei pelko\nole sitä tyyten sammuttanut.\n\nRauta hymähti viileästi.\n\n— Tuntuu melko typerältä keskustella miehen kanssa, josta ei näy\nvilahdustakaan, hän huomautti.\n\n— Ehkä minulla on syyni...\n\n— ... piileksiä! Rauta täydensi. — Aika omalaatuinen asenne\nviisaudellaan ja voitollisuudellaan kerskailevalle.\n\n— Minun viisauteni on siinä, ääni ylvästeli, — että osaan käyttää\nihmisten — sekä miesten että naisten — lukuisia heikkouksia ja vähiä\nhyveitä hyödykseni ja käsitellä heitä oikealla tavalla. Siksi minä\ntänään voitin, ja siksi te, Rauta, hävisitte pelin.\n\n— Voitonhurmassannekaan ette uskalla tulla näkyviin. Mitä oikeastaan\npelkäätte? Meillä kolmella on käsiraudat. Sitä paitsi neljä\nheitukkaanne uhkaa meitä ovilta konepistooleillaan. Luulisi noiden\nturvallisuustoimenpiteiden riittävän teidänkin kaltaisellenne.\n\nNäkymättömissä pysyttelevä mies purskahti mäkättävään nauruun.\n\n— Te koetatte ärsyttää minua tulemaan esiin. Turha vaiva. Olen kuullut\nyhtä ja toista siitä, mihin joskus olette pystynyt, Rauta. Te olette\nnyt kyllä hävinnyt ja hyvin lähellä kuolemaa oleva mies. Mutta varmuus\non aina varmuus. Sen vuoksi on paras, ettette elävänä pääse selville\nminun henkilöllisyydestäni.\n\n— Kuvitteletteko, etten sitä tiedä? Rauta sinkosi vastaan. — Olin\nperillä siitä jo ennen kuin kuulin äänenne, jota nyt paisuttelette\nkaiuttimen avulla.\n\nMiehet hänen kummallakin sivullaan päästivät hämmästyneen ähkäisyn.\n\nÄäni jylisi kiukkuisena:\n\n— Valehtelette!\n\n— Tiedän teistä paljon, Rauta jatkoi kylmästi. — Jo tämän jutun\nalkuvaiheissa huomioni kiintyi parin viime vuoden aikana tekemiinne\nlukuisiin ulkomaanmatkoihin. Oli varomattomuus teidän puoleltanne\npistäytyä niin usein siinä kaupungissa, jossa tunnetusti ei mitään\nnahkakauppoja ole tehtävissä, mutta joka sen sijaan on Euroopan\nhuumausaineliigan keskus. Sitä paitsi se paljastava keskustelu,\nmikä apurillanne Heikki Kekrilällä oli viimeksi Tähti-kahvilan\nkassanhoitajattaren kanssa, peilattiin näiltä main tulevaksi.\nNäyttelijätär Aira Murole taas suoritti viimeisen automatkansa samalle\novelle, josta me tulimme tänään sisään, ja sai tässä talossa tappavan\nmyrkyn. Kesti kyllä vähän aikaa, myönnän sen, ennen kuin tulin\najatelleeksi, että Fredrikinkatu 62:lla on numero myös Arkadiankadun\npuolella. Mutta sen jälkeen ei tarvittukaan paljon tietoja teidän\nhuumausaineherrojen tavasta varustaa pesänne kaikenlaisilla salaovilla\nja -käytävillä. Ehkä olen puhunut jo kyllin, jotta huomaatte\ntarpeettomaksi jatkaa tätä naurettavaa piilosilla oloa. Ette tee mitään\npaljastusta, vaikka tulettekin esiin, johtaja Liuste!\n\nKun hän lopetti, syvä, hiiskumaton hiljaisuus seurasi.\n\nSitten seinässä oleva ovi avautui. Margit ilmestyi portaiden alapäähän.\nLyhyt, kaljupäinen mies seisoi muutamaa askelmaa ylempänä. Julma\nirvistys rumensi turpeita kasvoja.\n\n— Kas vain, Rauta, ette siis olekaan niin yksinkertainen ja tyhmä kuin\ntässä välillä jo — suureksi pettymyksekseni — arvelin olevani pakotettu\notaksumaan. Sitä suurempaa mielihyvää olen tunteva nähdessäni teidät\npian ruumiina. Voitto älykkäästä miehestä on kaksinkertainen ilo.\n\n— Iloista teillä ei liene viime vuosina ollut muutenkaan puutetta,\nRauta virkkoi ivallisesti. — Teidän kaltaisenne vahinkoeläin on\nluullakseni nauttinut levittäessään myrkkyä maahamme.\n\nRisto Liuste purskahti raakaan nauruun. Sitten hän puuskahti\nintohimoisesti:\n\n— Varmasti! Olen tuntenut kuninkaallista nautintoa! Koko lapsuuteni\nsain kärsiä pilkkaa ja naurua ulkomuotoni tähden. Minua syrjittiin.\nKukaan ei halunnut ottaa minua lukuun. Silloin vannoin, että isona\nminusta tulee rikas. Minusta tulikin. Asemani parani, mutta ei kyllin.\nTahdoin valtaa ja tahdoin tulla suureksi tekijäksi! Pienuus ei ole\nennenkään estänyt lujatahtoisia miehiä saavuttamasta kunnianhimoisia\npäämääriään!\n\nRauta pisti väliin:\n\n— Niin, Napoleon ei tainnut olla teitä pitempi.\n\nSuuruudenhulluus välkkyi pienissä, pistävissä silmissä, kun Liuste\nkarjui:\n\n— Napoleon, niinpä niin!\n\nPakottautuen rauhallisemmaksi hän jatkoi:\n\n— Mainitsitte entisen vaimoni, Aira Muroleen. Hän tuli antaneeksi\nminulle ensimmäisen vihjeen, mille alalle minun kannatti antautua. Hän\noli morfinisti ja heroinisti jo ennen naimisiin menoamme. Ollessani\nvielä naurettavan rakastunut häneen toin ulkomailta tuliaisiksi\nhänen kaipaamiaan myrkkyjä. Sitten silmäni avautuivat näkemään,\nmillainen räähkä hän oli. Hän tekaisi pukulaskuja saadakseen minulta\nrahaa heroiiniin. Lopulta hän öisin pyrki tyhjentämään lompakkoni.\nHavaitessani, mihin kaikkeen huumausaineiden orjat ovat valmiit\ntyydyttääkseen himoaan, minä aloin vakavasti tuumia matkoillani minulle\ntehtyjä tarjouksia. Tie ihmeelliseen valtaan ihmisten ylitse viittoi\nminulle... Tässä vaiheessa ei enää haittaa, vaikka täten saattekin\ntietää, miten minusta tuli huumausaineruhtinas!\n\nKopeana hän pöyhisteli rintaansa. Näky oli samalla kertaa naurettava ja\njärkyttävä. Vauhtiin päästyään hän kertoi edelleen:\n\n— Aikanaan tuo nuori, kömpelö jättiläinen, Erik Ore, ilmestyi kotiini.\nTiesin hänet Airan uudeksi löydöksi ja rakastajaksi. En kuitenkaan\nperustanut siitä. Minun sensuuntaiset harrastukseni olivat toisaalla.\nUsein kuuntelin nautinnokseni, mitä nuo kaksi puuhailivat vaimoni\nhuoneessa. Oli ollut helppo piilottaa sinne mikrofoni. Pöyhkeä\nkukonpoikanen saattoi tuntikausia astella edestakaisin ja jaaritella\nAiralle »suuresta» näytelmästään, jonka hän kirjoittaisi. Nauroin,\nkun hän mahtipontisesti lausuili Raamatusta varastamaansa mottoa:\n»Leijona on noussut tiheiköstänsä, kansan tuhooja on lähtenyt\nliikkeelle, tekemään sinun maasi autioksi: sinun kaupunkisi hävitetään\nasumattomiksi.» Minusta se oli verraton pila. Minä, heidän väheksimänsä\naviomies, olin silloin jo tiheiköstä noussut leijona!\n\nRauta huomautti:\n\n— Te olitte aika pitkällä kehittymässä kansantuhoojaksi.\n\n— Pidän tuota kohteliaisuutena, johtaja Liuste ilkkui. — Minä\ntahdoinkin olla kansantuhooja! Tahdoin tehdä tämän vihatun maan\nautioksi! Tahdoin hävittää sen vihatut ihmiset!\n\nÄänettömyys seurasi hänen rajua purkaustaan.\n\nSitten Rauta kysyi:\n\n— Miksi murhasitte Aira Muroleen?\n\n— Minä en eronnut hänestä hänen rakastajiensa vuoksi. En tehnyt sitä\nennen enkä silloinkaan, koska halusin välttää skandaalia. Mutta Erik\nOreen pyydystettyään hän heitti kaiken ulkonaisenkin säädyllisyyden yli\nlaidan. Kuulin siellä ja täällä minua pilkattavan aisankannattajaksi.\nMinä en ole koskaan sietänyt, että minulle nauretaan. Niin järjestin\navioeron ja maksoin siitä kalliisti. Airalta vaadin vain yhtä:\nehdotonta vaikenemista siitä, mitä hän tiesi minusta.\n\n— Hän tiesi siis jotakin?\n\n— Liian paljon. Hän vannoi pitävänsä suunsa kiinni. En luullut\nmilloinkaan enää tapaavani häntä. Tuona iltapäivänä hän kuitenkin\nilmestyi salatietä työhuoneeseeni. Vaatimalla hän vaati minulta\nmyrkkyjään. Hän oli riehakkaan itsetietoisella tuulella. Hän julkesi\nuhata minua! Ellen auttaisi häntä, kuten hän sitä siivosti nimitti,\nhän menisi suoraan poliisin puheille. Silloin päätin, että hänen oli\nkuoltava. Mikä hän, tuo räähkä, oli minun rinnallani! Annoin hänelle\nrauhoitukseksi muutamia marijuanasavukkeita. Hän sytytti heti ahneesti\nyhden niistä ja pisti muut koteloonsa. Mutta hän vaati vahvempaa.\nUsutin hänet Mairen kimppuun. Laskelmieni mukaan hän ryntäsikin\nhuoneesta ja jätti käsilaukkunsa pöydälle. Minulle oli hetken työ\nsiepata hänen unkarilaispullonsa, kaataa puolet vermutista pois ja\nkorvata se _tinctura aconitilla_. Aira palasi entistä hurjempana. Maire\noli ollut hänelle hävytön, niin hän kertoi. Sain hänet rauhoittumaan\nkehoittamalla häntä palaamaan, näytännön jälkeen hakemaan heroiinia...\nNyt tiedätte senkin, miksi Aira kuoli. Minusta sopi mainiosti yksiin,\nettä hän heitti henkensä näytellessään rakastajansa roskakappaletta\n»Leijona on noussut tiheiköstänsä...»\n\nLiuste oli peräti tyytyväinen itseensä. Hän vilkaisi rannekelloonsa ja\nmutisi:\n\n— Aika rientää. Niinpä...\n\nHän laskeutui korokkeeltaan ja tuli muutaman askelen päähän\nvangeistaan. Julma, ilkkuva hymy väikkyi turpeilla kasvoilla.\n\nHän asetti kätensä napoleonimaiseen asentoon. Ilmeisesti hän kuitenkin\ntajusi itsekin vaikuttavansa naurettavalta ja veti kätensä selkänsä taa.\n\n— Nyt tämä keskustelu saa riittää! hän julisti.\n\nRauta yhtyi:\n\n— Niin minustakin.\n\nLiuste purskahti ilkeään nauruun.\n\n— Tosiaanko? hän hohotti. — No niin, olettehan saanut vastauksen\nkaikkiin kysymyksiinne. Ehkäpä se tuottaa teille tyydytystä suuren\nrajan takana, johon nyt siirrytte!\n\nMargit oli lähestynyt häntä. Äkkiä teräs kilahti.\n\nKaljupäinen mies kiljaisi ja pyörähti häneen.\n\n— Mitä hittoa! Mitä huonoa pilaa tämä on?\n\nHän yritti raivoissaan kiskoa käsiään irti. Mutta ne olivat ja pysyivät\nselän takana käsirautojen kahlitsemina.\n\nMustapukuinen nainen vältti hänen potkunsa ja juoksi Raudan turviin.\nKookkaana ja tyynenä tämä katsoi kiemurtelevaa miestä. Vähäisellä\nliikkeellä hän pudotti käsiraudat ranteistaan lattialle.\n\n— Voi, tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! paksu poliisimies\nähkäisi hänen vieressään. — Tätä voi sanoa äkilliseksi tilanteen\nmuutokseksi.\n\nJohtaja Liuste karjui käheästi:\n\n— Petosta! Pojat, ampukaa! Ampukaa nuo neljä!\n\nHänen odottamiaan laukauksia ei kuitenkaan kuulunut. Toinen sivuovella\nseisoneista naamioiduista miehistä juoksi katkaisemaan hänen\nyrityksensä päästä salaovelle. Uhkaava konepistooli pakotti hänet\nperäytymään takaisin.\n\nRauta virkkoi jäätävästi:\n\n— Tällainen oli teidän »voittonne», johtaja Liuste. Täällä ei ole\nainoaakaan teidän palkkalaistanne. Teitte lopun meille oikeastaan\nhyvin helpoksi harrastamalla naamioituja konepistoolimiehiä. Teidän\n»poikanne» ovat olleet jo tuntikausia varmassa tallessa. Tuomari\nAhveniston parhaat rikosetsivät kantavat nyt heidän aseitaan. Kadulla\nolevat vartiomiehenne on myös kaikessa hiljaisuudessa pidätetty. Se\nrikospoliisiosaston mies, jonka palkkasitte urkkijaksenne, ei taas\nollut niin perso rahalle kuin otaksuitte. Hän ilmoitti heti meille\nteidän tyrkyttämästänne pestistä. Minä sanelin hänelle sen tiedoituksen\ntämäniltaisista suunnitelmistamme, jonka saitte. Kuten näette,\ntappionne on täydellinen.\n\nRisto Liuste kirosi karkeasti.\n\n— Teillä on tosiaan aihetta sadatella, Rauta myönsi. — Se suuri\nhuumausainelasti, josta saatujen rahojen piti siirtyä Sveitsiin\nsievoiseksi pääomanne lisäksi, takavarikoitiin viime yönä Ruotsin\nrannikolla... Liiankin kauan te olette saanut niin kuin vähän aikaa\nsitten kerskailitte, käyttää hyväksenne miesten ja naisten lukuisia\nheikkouksia ja vähiä hyveitä. Mutta, päinvastoin kuin väititte, teiltä\non tyyten puuttunut taitoa käsitellä heitä oikealla tavalla. Juuri\nsiksi hävisitte lopuksi pelin. Minä taas voitin lähinnä sen avulla,\nettä luotin teidän halveksimienne naisten järkeen ja oikeamieliseen\nsydämeen.\n\nRikospoliisin päällikkö lisäsi kuiskaten ystävänsä korvaan:\n\n— ... ja eräiden rahanahneuteen. Kyllä ainakin Mairen tiedot maksoivat\npaljon.\n\nVasta aamun hämärtäessä Rauta puristi hyvästiksi Ahveniston kättä hänen\nvirkahuoneessaan.\n\n— Silmänräpäys vielä, rikospoliisin päällikkö sanoi pidätellen häntä. —\nYhtä seikkaa en vielä ymmärrä. Miksi hitossa Margit väänsi käsiraudat\nlukkoon minun ranteisiini? Silloin minä, totta vie, otaksuin hänen\npettäneen meidät ja kaiken olevan auttamattomasti hukassa.\n\nRauta hymähti.\n\n— Se oli tarkoituskin. Sinun väkivaltainen reaktiosi oli siinä\nvaiheessa tarpeen. Ellet olisi luullut joutuneesi kiikkiin, et ikinä\nolisi pystynyt näyttelemään niin luontevan vakuuttavasti... Ensi\ntilassa sinun on, muuten, pyydettävä Margitilta anteeksi hänestä\nsilloin lausumiasi hävyttömyyksiä.\n\nAhvenisto kyräili tyytymättömänä ystäväänsä.\n\n— Enpä tiedä... hän mutisi. — Minä kärsin siellä autotallissa oikeita\npahimman paikan piinoja. Ehdin jo laskeskella, montako seppelettä\nminun haudalleni lasketaan. Niitä kertyi nöyryyttävän vähän...\nKuvittelin myös alaisteni nyreitä kasvoja, kun heidän olisi valtion\npalkkalaisilleen maksamista vähäisistä, kurjista kuukausipenningeistä\npakko merkitä ainakin maitolitran hinta täällä kiertelevään\nseppelelistaan... Hyvähän sinun oli siellä olla tomeraa poikaa, itse\npidellessäsi käsirautoja koossa. Epäilenpä sinun suorastaan nauttineen\nnähdessäsi tuskan hien helmeilevän minun otsallani. Sellainen kelmi\nsinä olet — mokoma ystävä!\n\n\n\n"]