[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-McHP_tFIPYF_fa2EastQWSQaPfvH0Ki9fEiqicZjaE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3496,"Hilja, maitotyttö","Linnankoski, Johannes (oik. Peltonen, Vihtori)",1869,1913,"3496-linnankoski-johannes-hilja-maitotytto","3496__Linnankoski_Johannes__Hilja_maitotyttö","Ynnä muita sirpaleita","muistelmat",[],[],"fi",1920,null,6453,38748,false,76258,[23,24],"Finnish fiction","Short stories, Finnish",[26,27],"Essays, Letters & Speeches","Short Stories","\"Hilja, maitotyttö :  ynnä muita sirpaleita by Johannes Linnankoski\" is a collection of short stories and lyrical-essay fragments written in the early 20th century. The book traces themes of rural life, moral awakening, love, and the fragile purity of feeling when it meets the world’s coarseness.  The opening story follows Hilja, a dairymaid in a manor’s orbit, who is preyed upon by the brutal foreman Niia but slowly reclaims her self-respect through the quiet, respectful attention of a summer visitor, Eino Yrjä; their daily exchanges—glances, brief words—help her resist Niia’s hold, yet the visitor departs with autumn, leaving Hilja both steadied and desolate. Hymy is a vignette at a railway station: a serving girl’s spontaneous, generous smile lights the room, only to be “killed” when a cyclist tries to tip her, showing how money can tarnish pure kindness. Suudelma tells of a man who, during a separation, seeks license to kiss others; years later he begs one last kiss from his first love and finds the magic gone, learning that the unique rapture he squandered cannot be recovered. Nuoruudelle is a hymn to youth, rejoicing in early strength, first love, and the world’s newness, while a reflective voice accepts aging and gives thanks for having been young. (This is an automatically generated summary.)",[],306,"Postuumisti julkaistu kokoelma sisältää Linnankosken tunnetun pienoisromaanin sekä muita lyhyitä kirjoituksia ja tunnelmapaloja. Nimikkokertomus kuvaa nuoren maitotytön elämää, heräävää rakkautta ja traagisia käänteitä kartanomiljöössä.","Johannes Linnankosken 'Hilja, maitotyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3496. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","HILJA, MAITOTYTTÖ\n\nynnä muita sirpaleita\n\n\nKirj.\n\nJOHANNES LINNANKOSKI\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHilja, maitotyttö\nHymy\nSuudelma\nNuoruudelle\n\n\n\n\nHILJA, MAITOTYTTÖ\n\n\nKartanon ruokakello soi juuri aamiaiselle, kun Hilja, maitotyttö, oli\nennättänyt kuormineen portista ulos. Se soi pitkään ja juhlallisesti,\nikäänkuin oman talonsa ylemmyyttä ympäröiville talonpoikaistaloille\njulistaen.\n\nVarsinkin Hiljan, maitotytön, elämässä tällä kellolla oli olennainen\nosa. Kuinka iloisesti se kutsuikaan ruualle ja kuinka se illalla\ntyöstä soittaessaan ikäänkuin taputteli lohdutellen nuorelle hennolle\nolkapäälle. Aamiaisaikana sillä oli vieläkin tärkeämpi sija. Sillä yhtä\nvarmaan kuin hän, maitotyttö, lähti täsmälleen kahdeksalta asemalle,\nyhtä varmaan ruokakello juuri silloin heläytti iloisen kutsunsa ja\nikäänkuin antoi hänelle hyvää vauhtia loivaa rinnettä alas purosillalle.\n\nTänä aamuna kello viivähti. Hän oli ajanut jo portin läpi, jopa hyvän\nmatkan siitä alaspäin, eikä vieläkään kuulunut tuttua kilahdusta. Hän\nalkoi tuntea outoa levottomuutta, ikäänkuin hän juuri tänä aamuna olisi\nerityisesti kaivannut kellon tyynnyttävää ääntä.\n\nSilloin se helähti! Hilja tunsi sydämensä sykähtävän: aivankuin kelloa\nolisi uhannut suuri vaara ja se nyt olisi siitä pelastunut. Vanha\nruunakin höristi korviaan ja läksi juosta hölkkäsemään purosiltaa\nkohti. Ja niin vierivät hevoset ja kärryt, ja maidot ja tytöt\nraikkaasti-kumahtavalle purosillalle.\n\nMutta juuri sillan yli päästyä, sen vastakkaista pikkutörmää noustessa\nHiljan valtasi uudelleen levottomuus. Taannoin hän oli tuntenut sen\nvain epämääräisenä pahantuntemuksena, nyt kaikki selvisi yhtenä apean\nmielen vavahduksena.\n\nNäin hänelle kävi aina tällaisina aamuina: juuri tässä törmässä se\nhänet saavutti, katsoen silmästä silmään, eikä hänellä ollut muuta\nneuvoa kuin painaa päänsä alas.\n\nJa se uudistui aina samanlaisena: niinkuin auringossa olisi istunut\npieni säteilevä enkeli, joka oli juuri herännyt unestaan ja istui\nnyt paitasillaan, iloisesti jalkojaan heilutellen ja katsoen ihmisiä\nkirkkaasti silmiin. Hänelle oli jäänyt omasta lapsuudestaan juuri\ntällainen kuva mieleen: kuinka hän istui sisarensa kanssa paitasillaan\nsängynlaidalla, auringon valautuessa kirkkaana kultasateena ikkunan\nläpi heidän jaloilleen, kaulalleen ja hiuksilleen, ja heidän oli niin\näärettömän hyvä olla. Nyt istui auringossa enkeli ja katsoi häntä\nsilmiin. Silloin hänelle aina valahti kuumat vedet luomien alle ja\nhänen täytyi kääntää päänsä toisaanne.\n\nJos joku olisi vuosi takaperin hänelle sanonut että hänestä oli\nsellainen tuleva, niin se ei olisi edes loukannut, niin mahdoton tuo\najatus silloin oli. Mutta siten oli kuitenkin käynyt. Vielä syksyllä\nvapaa, iloinen tyttönen — nyt kartanonpiika, joka ei kolmena neljänä\naamuna viikossa voinut katsoa aurinkoa silmiin. — Hänet valtasi\nsellainen apeus, että täyteisien luomien alta vierähtivät kuumat\nkyyneleet.\n\nHe olivat saapuneet peltotien päähän ja kääntyivät nyt asemalle\nvievälle valtatielle. Siellä hänelle taas avautui kartano kaikkineen\nsilmiensä eteen. Hän miltei säpsähti. Juuri saman ahdistavan\nvaikutuksen se oli tehnyt häneen syksyllä hänen palvelukseen\ntullessaankin, saman puristavan ja itseensä nielevän valtavine\nrakennusryhmineen ja pitkine ikkunarivineen.\n\nJa hän ajatteli taas kohtaloaan hevosen kivutessa hiljalleen pitkää\nylämäkeä.\n\nKyllä hän sen ymmärsi, ettei äiti olisi tahtonut häntä päästää\nkartanonpiiaksi. Mutta kun ei ollut muitakaan sopivia paikkoja tarjolla\nja kun hän sai ikäänkuin eri toimen maitotyttönä ja keittiöapulaisena,\nniin... Mutta sen hän oli heti ensi päivästä huomannut, että hän oli\njoutunut aivankuin toiseen maailmaan, alastomaan ja arkailemattomaan\nniin puheiden kuin tekojen suhteen. Niinkuin ei mitään häpyä\nmaailmassa olisikaan ja niinkuin miesten kanssa öisin eläminen olisi\nkartanonpiikain erityinen lohdutus ja ilo raskaan raadannan lomassa.\n\nMutta kuinka hän itse oli voinut painua samaan joukkoon, se oli\nhänen omasta mielestäänkin kuin arvoitus. Sen vain hän ymmärsi että\nNiia, vouti, oli vähitellen aivankuin tietämättä sukeltautunut hänen\najatuksiinsa. Aluksi niin, että hän kuuli toisten piikain joka päivä\nhänestä puhuvan ja ymmärsi että he kukin vuorostaan olivat olleet hänen\nnimissään ja olivat siitä toisilleen kateellisia.\n\nKummallinen mies se Niia! Ei suinkaan kaunis, ja kuitenkin jokainen\npiti kunnianaan kuulua hänelle. Vain sentähden, että hän oli suuri ja\nväkevä, ja kova ja häijysisuinen, niin että häntä totteli melkein kuin\nmetsärosvoa. Oli hänellä sentään muutakin: kummalliset nauravat silmät,\njoita katsellessa oli näkevinään kissan piehtaroivan auringonpaisteessa\nja viekottelevan poikasiaan luokseen. Ja niin kävi, että hän, Hilja,\nkevättalvella siirtyi Niian nimiin, melkein vain kuin toisten kiusaksi,\nettä hän, 18-vuotias — — —\n\n»Hyvää huomenta!»\n\nHilja oli vaipunut niin mietteisiinsä, että hän päästi hiljaisen\nhuudahduksen kuullessaan oudon äänen vieressään. Ja hän hämmästyi\nvielä enemmän huomatessaan puhujan nuoreksi herrasmieheksi, jolla oli\nylioppilaslakki päässä.\n\nNuori mies hymyili kuin anteeksipyytäen nähdessään hänen hämmästyksensä.\n\n»Ettekös te ole Vierumäen maitotyttö?» kysyi hän.\n\n»Kyl-lä...»\n\n»Minä olen kesävieraita ja tulen asumaan tuolla Paatelassa kuukauden,\nehkä parikin. Ja siellä minua neuvottiin kysymään, olisitteko te niin\nystävällinen ja veisitte silloin tällöin minun kirjeitäni postiin. Mitä\nluulette: käykö se laatuun?»\n\n»Kyllä... kyllä vaan...»\n\n»No sitten on kaikki hyvin», virkahti vieras reippaasti, ojentaen\nsamalla muutamia kirjeitä. —\n\n»Kas, teillä on oikein postilaukku!» huudahti hän sitten sellaisella\ntarttuvalla iloisuudella, että Hiljan hämmästyksestään huolimatta\ntäytyi hymyillä.\n\nSamassa valkea lakki jo heilahti ja vieras meni menojaan.\n\n* * *\n\nHilja oli yhä hämmentynyt ajaessaan kuormineen eteenpäin. Tuo vieras\noli ilmestynyt kuin pilvistä pudoten hänen kärryjensä viereen. Ei\nollut ennättänyt häntä edes oikein nähdä, vain sen verran, että hän\noli pitkä, uljas mies. Ja hänellä oli erityinen hyvä sävy äänessään.\nNiinkuin sekin lause: »Kas, teillä on oikein postilaukku!»\n\nKenenkään muun ihmisen hän ei ollut kuullut sillälailla puhuvan.\nMelkein kuin olisi ollut jo lapsuudesta asti hänen tuttavansa ja\nkuitenkin niin outo, ettei voisi koskaan hänelle kättä ojentaa.\n\nHiljan oli temmannut omituinen, vauhdikas mielenvire. Niinkuin veri\nolisi virrannut nopeammin ja hänen olisi pitänyt rientää melkoista\nkiivaammin eteenpäin. Hän heilautti ohjia, hän hoputti hevosta, hän\ntavoitti tasapainoa verensä vireälle kululle.\n\nJa kun hän palasi takaisin, niin juuri siinä, missä hän oli vieraan\nkohdannut, hänet valtasi joku polttava tunne. Niinkuin hän ei olisi\nollut ainoastaan sisällisesti epäpuhdas, vaan siihen olisi liittynyt\nulkonaistakin puhtauden puutetta, ruumiin ja vaatteiden mikä kaikki\npainoi hänen mielensä entistä apeammaksi.\n\n* * *\n\nEino Yrjä, kesävieras, kulki ripein askelin metsäistä sivutietä\nPaatelaa kohti. Jumala! ajatteli hän. En ikinä ole nähnyt sellaista\ntytönkuvaa, en sivistyneitten enkä sivistymättömäin joukossa.\nMistä maailman meriltä tuo jalohelmi on ajautunut tänne etäiseen\nmaalaiskylään?\n\nJa Eino Yrjän runoilijasielu leimahti täyteen liekkiin, niinkuin se\naina leimahti kaiken kauniin edessä ja niinkuin se erityisesti värähti,\nkun oli nuoresta tytöstä kysymys. Sillä »nuori tyttö» oli hänen\nsielunsa pyhin ja alkuperäisin kauneusvaisto, ikuinen nuoruus, ikuinen\nkauneus, ikuinen puhtaus — kaiken ruman, kuihtuvan ja kaatuvan keskellä.\n\nHän poikkesi pienelle sivupolulle, sillä hän ymmärsi olevansa taas\nsiinä vireessä, jolloinka oikea suomalainen ei tee työtä eikä kehrää,\nvaan antaa mielikuvituksensa lintujen liitää vapaina avaruudessa.\n\nMiten paljon kaunista hän olikaan tuona lyhyenä hetkenä nähnyt! Mitkä\nvartalon viivat, mitkä kasvojen kaaret! Nuo voimakkaan soikeat, mutta\nsamalla lapsellisen pehmeät, tuo kaitainen leuka, hentonen ja pirteän\nkulmikas, ja sitten itse ihmeitten ihme: silmät. Hän ei ennättänyt\nsaada niitä täysin tajuunsa, mutta niiden syvä säteily oli tosiasia,\nluomien miltei läpinäkyvä kuulakkuus oli tosiasia, ja tytön tapa\nkatsella: ei suoraan — vaan kuin siivilöiden pitkien ripsien alitse oli\ntosiasia ja kauneusoikku, jonka laatuista hän ei ollut ennen tavannut.\n\nJa Eino Yrjä alkoi kiihkeästi miettiä missä hän oli sellaiset silmät\nnähnyt. Ei kenelläkään kuolevaisella, se oli varmaa! Ja kuitenkin hän\noli ne nähnyt, tai niiden tapaiset. Ja hän antoi silmiensä editse\nkiitää kaikkien vanhojen ja uusien mestarien taulut, mitkä suinkin\nmuisti. Ennen kaikkea nuo sataiset madonnat, nuo kaikkien aikojen ja\nmaiden naisellisen kauneuden pyhät ikuistumat.\n\nMutta ei kenelläkään ollut juuri sellaisia silmiä, niin ihmeellisen\nsalaperäisiä.\n\n«Hiljan ajatukset askaroisivat kaiken päivää valkotakkisessa vieraassa.\nHän tunsi ensin tarvetta kertoa muille perinjuurin näkemänsä. Mutta\nkun hän saapui kotiin, niin tuo halu ikäänkuin raukesi. Ja niin hän ei\nvirkkanut sanaakaan ennenkuin vasta päivällispöydässä, silloinkin vain\nkuin ohimennen, että Paatelaan on tullut kesäasukas.\n\n»Oho!» sanoivat toiset, »vai kesävieras?» Ja he alkoivat kysellä kilvan\nkaikenlaista.\n\n»Olikos pulska poika kans?» huusi Liina sellaiselta hävyttömällä\näänenpainolta kuin tulokas olisi ollut uusi lisä niihin miehiin, joiden\noli tapana käydä öisin kartanossa.\n\nHilja tunsi poskiensa kuumenevan. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää,\nettei tuo vieras sopinut tämän seuran puheisiin.\n\nJa illalla makuulle ruvetessaan hän tunsi hämärästi niinkuin hänen\nolisi tehnyt mieli lukita ovi, saadakseen rauhassa ajatella noita\nlukuisia uusia ajatuksia. Mutta kun hän ei ollut enää viikkomääriin\nsitä muulloinkaan lukinnut, niin se jäi nytkin tekemättä.\n\n* * *\n\nKun hän seuraavana aamuna ajoi purotörmää ylös, niin hän tunsi aivan\nselvästi, että hänen olisi pitänyt se sittenkin lukita. Hän ei ollut\nkoskaan ennen hävennyt aurinkoa niin kuin tänä aamuna, ei koskaan\nsydänalassaan tuntenut sellaista apeutta.\n\nHetkisen ajettuaan hänet valtasi uusi yllättävä ajatus: voiko tuo\nvieraskin huomata sen hänen kasvoistaan? Sanotaan että voipi, kuka osaa\nkatsoa. Osaako tämä? Hän hätääntyi yhä enemmän tuntiessaan kasvonsa\nkankeiksi ja silmäluomensa raskaiksi — kaiketi niistä voi hyvinkin\nnähdä.\n\nSamassa hän näki vieraan jo tulevan ja päätti: en katso ensinkään ylös!\n\nVieras tervehti reippaaseen tapaansa: »Minä taaskin pyytäisin teitä\nvaivata.»\n\nHilja työnsi kirjeet kiireesti laukkuun — hän halusi suoriutua nopeasti\neteenpäin. Mutta hän tunsi vieraan katseet yhä yllään ja kuuli samassa\näänenkin.\n\n»Mikäs teidän nimenne onkaan?»\n\n»Hilja.»\n\n»Ja se toinenkin nimi?» kysyi hän nauraen.\n\n»Metsäpelto.»\n\n»Minun nimeni on Yrjä», puhui vieras taas ja jatkoi kuin leikiten: »Ja\nmaitomatkat ovat hauskoja?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Niinkuin pieniä huvimatkoja vain, aamun kunniaksi!» Hiljan oli\nmahdotonta olla häneen katsomatta, sillä se oli tuota samaa tartuttavaa\nleikkiä kuin eilenkin.\n\n»Niin», sanoi hän katsahtaen puhujaa silmiin, mutta painoi kohta\nkatseensa alas, huomatessaan hänen silmiensä tutkivan ilmeen.\n\nJa hän tunsi kuin kaukaista kaihoa, sillä tuo ääni, tuo hilpeys ja\nleikki oli kuin kaikua jostain toisesta maailmasta, jossa hän ei ollut\nkoskaan ollut.\n\n* * *\n\nNyt Eino Yrjä sen varmasti tiesi, että hänen maitotyttönsä oli löytö.\nHän kyllä muisti että nuori mies, varsinkin jos hän on kirjailija tai\ntaiteilija, tekee tällaisia löytöjä useamman kuin yhden elämässään.\nMutta tämä oli joka tapauksessa poikkeus.\n\nHän oli nyt tarkemmin katsellut noita silmiä ja selvitellyt itselleen\nniiden tenhon salaisuutta. Hän tosin tajusi vasta puolittain, mutta\nmuutamat piirteet olivat jo varmat. Ensiksi noiden silmien tavaton\nsäteileväisyys: kuin sysimustien hiilien, jotka olivat itseensä imeneet\nkaiken auringonloiston. Hän ymmärsi kuin luonnon pakoksi, että tuota\nvaloaarretta vartioitsevien luomien piti levätä niin salaperäisinä,\npäästäen säteitä vain kaltaisesta raosta, nekin pitkien ripsien\nhimmentäminä, etteivät liiaksi häikäisisi.\n\n* * *\n\nMutta Hilja, maitotyttö, ajoi alakuloisena kotiinsa. Ja\nPaatelan tienristeystä lähetessään hänet yllätti taas tuo sama\nepäpuhtaudentunne. Niinkuin hän ei olisi viikkokausiin muuttanut\nvaatteita, viikkokausiin kylpenyt eikä peseytynyt. Kaikki oli likaista\nja tahraista.\n\nHän oli masentunut koko päivän. Ja niin tapahtui illalla, ennen\nmaatapanoa, että hän otti kuumaa vettä, pesi kasvonsa, korvansa,\nkaulansa ja käsivartensa — pesi ja pyyhkieli tarkoin — kampasi ja\nletitti tukkansa — tunsi puhtauden paisuttavaa iloa ruumiissaan —\njuoksi ovelle ja lukitsi sen päättävästi — painoi vuoteessa peitteen\nmolemmin käsin korvilleen — ja nukkui keventynein mielin.\n\n* * *\n\nVasta aamulla hän oikein selvästi tunsi miten onnellisesti hän oli\ntehnyt. Kuin kiitäen riensivät jalat, ilma hiveli raittiisti kasvoja ja\nsilmäluomet olivat niin kevyet, että ne tuntuivat hyppelehtivän kuin\nkaritsat keväisellä nurmella. Purotörmä yhä lisäsi hänen iloaan: hän\noli aivan näkevinään kuinka enkeli auringossa vilautti hänelle kättään.\n\nTuleekohan vieras tänäkin aamuna? ajatteli hän, ja tunsi pettyvänsä,\nellei niin kävisi.\n\nVieras tuli. Hän tosin ei puhunut tällä kertaa mitään, ainoastaan\ntervehti ja hyvästeli. Mutta ääni oli tuo entinen, reipas ja ilauttava,\nniin että Hilja katsahti häntä miltei rohkeasti silmiin. Ja hän näki\nedessään miehekkäät, avonaiset kasvot ja katseen, joka oli samalla\nkertaa sekä tutkiva että ystävällinen.\n\nTietääköhän se? välähti hänen mieleensä. Ja hän tunsi itsensä niin\nsanomattoman onnelliseksi, että tämä päivä oli juuri sellainen kuin se\noli.\n\n* * *\n\nNäin kului useita päiviä. Maitomatkat muuttuivat Hiljalle\njokapäiväisiksi ilon aiheiksi. Niinkuin hän olisi tällä tiellä tavannut\njotakin puhdasta ja hyvää, josta riitti koko päiväksi mielenvirikettä\nja hyviä unia aina seuraavaan aamuun asti.\n\nEivätkä nuo matkat olleet Eino Yrjöllekään vähemmän mieluisia.\nJoka päivä hän teki uusia huomioita, joka päivä hän löysi uusia\nkauneusarvoja, milloin huulten hymyssä, milloin leuan viivoissa\ntai hymykuoppasten väreilyssä, milloin missäkin noista sadoista\npikkuasioista, jotka muodostavat nuoren, alati uusissa välähdyksissä\nsäteilevän kauneuden. Hän etsimällä etsi virheitä, mutta ei löytänyt.\n\nEräänä päivänä hänen ihastuksensa nousi huippuunsa. Eino Yrjä ei olisi\nollut suomalainen, ellei hän heti ensi päivänä olisi kirjoittanut\nveljelleen: lähetä ensi postissa kaikki minun taidejäljennös-korttini\ntänne. Nyt ne tulivat, ja aivan oikein: sieltä ne löytynyt ne\nihmeelliset silmätkin, joita hän oli muistellut!\n\nAh sinä Bernardino Luini, sinä Milanon mestari! huudahti hän\najatuksissaan. Ihana on sinun »Neitsyt» taulusi malli ollut, sen kyllä\nnäen, mutta jos minäkin olisin siveltimen hallitsija, niin tulisivatpa\nerään suomalaistytön silmät ja hymy kiistämään kunniapaikasta sinun\nneitsyesi kanssa jälkimaailman edessä. Sinun neitsyelläsi tosin on\npisara ylhäisön verta, mutta minun neitsyelläni olisi kaksi pisaraa\nkukkeinta nuoruutta!\n\nSiitä hetkestä alkaen hän kutsui häntä ajatuksissaan »Neitsyeksi».\n\n* * *\n\nMutta sitten muutamana päivänä tapahtui tavatonta. Eino Yrjä tarinoi\nkuten tavallisesti Paatelan isäntä-ukon kanssa, ja niin vierähti puhe\nmiesten ja naisten välisiin suhteisiin paikkakunnalla.\n\n»Kehnoiksi ne ovat muuttuneet joka paikassa, kartanoissa ovat olleet\naina kurjat», sanoi isäntä.\n\n»No siellä Vierumäessä on ainakin yksi kovin siisti tyttö — se\nmaitotyttö!»\n\n»Siisti? Kyllä, niin kauan kuin oli äitinsä luona, vaan sen mukaan mitä\nnyt kerrotaan — — —»\n\nEino Yrjä sai tuskin henkeä vedetyksi kuunnellessaan mitä Paatelan\nisäntä tiesi hänen »neitsyestään».\n\n»Semmoista se on kartanoitten elämä aina ollut, eikä paremmasta\ntoivoakaan», lopetti ukko.»Synti että päästivät nuoren tytön sellaiseen\npesään.»\n\nEino Yrjä joutui niin raivoihinsa, että hän olisi ensi kiihdyksissään\nollut valmis tekemään mitä hyvänsä sekä tytölle että tuolle\nvouti-roikaleelle. Hän ei ollut vielä yhteenkään naiseen liittänyt\nniin monia nuoruus-, kauneus- ja puhtausarvoja; siksi tämä kaikki oli\nkuin persoonallinen loukkaus häntä itseään ja hänen sielunsa parahinta\nkohtaan.\n\nSeuraavana aamuna hän ei vienyt kirjeitä. Hänen oli mahdotonta tavata\ntyynesti tuota tyttöä, joka oli niin syvästi hänen herkkää mieltään\nhaavoittanut.\n\n* * *\n\nKartanossakin oli tällävälin tapahtunut jotain. Kun Niia sen yön\njälkeen, jolloin Hilja ensi kertaa sulki ovensa, tapasi hänet pihalla\nja kysyi mitä se semmoinen merkitsi, niin Hilja tunsi tarvetta väistää\neikä vastannut mitään.\n\nSeuraavalla kerralla hän sanoi: »Minä olin niin väsynyt!» ja hänen\näänessään värisi pyyntö: jätä minut rauhaan!\n\nKolmantena päivänä Niia hymähti jo kaukaa: »Sinä olit tietysti taaskin\nväsynyt!» Ja hänen huulillaan asui paha hymy.\n\nNeljäntenä ei Niia puhunut mitään. Mutta aivan illansuussa, Hiljan\nkohdatessaan, hän sanoi: »Minä tulen tänä iltana, ettet reistaile\nturhanpäiten oven kanssa!» Hänen äänessään ja hymyssään oli sellainen\nhäijysisuisuus, että Hiljaa pelotti.\n\nOven hän joka tapauksessa sulki. Mutta hän tunsi olevansa alakuloinen\nja neuvoton, sillä tämä oli tuo sama päivä, jolloin Eino Yrjää ei\nollutkaan näkynyt. Niinkuin ei maailmassa olisi ketään, joka häntä\nrohkaisisi, eikä mitään, jonka vuoksi kannattaisi ponnistaa.\n\nJa niin kävi, että kun Niian käsi yöllä itsepintaisesti lepäsi oven\nkahvalla ja siinä hiljaa jytyytti, niin hän hätääntyi ja lopulta\nhellitti lukon miltei itku kurkussa.\n\n* * *\n\nMutta hän sai sitä katkerasti katua. Ei koskaan ennen hän ollut elänyt\nnäin apeata aamua. Ja mitä enemmän hän läheni Paatelan risteystä,\nsitä onnettomammaksi hän itsensä tunsi. Jos hän olisi tämän tietänyt,\nniin hän olisi vaikkapa tekeytynyt sairaaksi. Eikä ollut edes mitään\ntoiveita ettei vieras tänään tulisi, kun eilen oli jäänyt pois.\n\nSiellä hän näytti tulevankin, kävelevän kuin mietteissään tyttöä\nvastaan.\n\nKyllä se tiesi! Jo tervehdyksen äänestä Hilja ymmärsi, ettei vieras\nollut entisellään. Se ääni oli miehekäs kuten ennenkin, mutta siinä\noli samalla joku terävä, miltei harmista kuohuva värähdys. Kaiken\nonnettomuudeksi hänellä oli tällä kertaa kirjoihin merkittävä kirje.\nHän puhui siitä — hän antoi rahaa — ja taas hän sanoi siitä jotain\n— kaiken niin hitaasti kuin olisi ollut tarkoituskin häntä piinata\nja polttaa noilla hellittämättömillä katseilla. Hilja ei kohottanut\nkertaakaan silmiään, ja kun vieras kirjeet annettuaankin näytti yhä\nlävistävän häntä katseillaan, niin hän tunsi kuuman poltteen äkkiä\nleviävän kasvojensa yli, nykäsi kiivaasti ohjaksista ja ajoi eteenpäin\nniin huumautuneena, ettei kuullut sanoiko vieras hyvästiä vai ei.\n\n* * *\n\nEino Yrjä oli heidän tapaamiseensa tyytyväinen. Vielä tytön lähetessä\nhän oli aikonut sanoa jotain, purkaa harminsa muutamalla kuohuvalla\nsanalla. Mutta kun tyttö saapui lähemmäksi, kalpeana ja syyllisin\nkasvoin, niin hän ymmärsi että kaikki sanat olisivat tyhmyyttä. Mutta\nhän tahtoi joka tapauksessa ilmaista mistä oli kysymys. Ja niin\nhän päätti polttaa häntä katseillaan, yhtä selvillä kuin selvimmät\nsanat. Ja hän poltti. Hän näki että tyttö sen ymmärsi, että hänen\nkatseensa tunkeutuivat noiden kuultavien luomien läpi, vaikkei hänen\nonnistunutkaan saada tytön silmiä kertaakaan kohoamaan. Hän näki\nvihdoin tytön punastuvan hiusmartoa myöten.\n\nNyt on meidän välimme selvä!» ajatteli hän katsellessaan\nkiireestiajavan tytön jälkeen.\n\n* * *\n\nKun Hilja palasi asemalta, niin hän ymmärsi että näin ei voinut\nkauemmin jatkua. Mikä pahuuden voima olikaan taas saanut hänet\npainetuksi tuohon entiseen? Oma mielihaluko? Ei, se elämä oli jo\nmelkein kokonaan kadottanut viehätyksensä. Sijaan oli jäänyt vain\nväsymys, alhaisen ja synnillisen tunto, ja yhä suurempi vastenmielisyys\nNiian omavaltaisuutta vastaan. Miksi monen asian, joka ennen\naavistuksissa kuvautui kauniilta ja hyvältä, piti muuttua näin\nalastomaksi ja inhottavaksi?\n\nJa sitten se uusi tunne, jota hän oli viime aikoina tuntenut.\nNiinkuin se mitä ennen sanottiin synniksi, olisi nyt vasta hänelle\nselviytynyt, olisi ollut tahmeata, tarttuvaa likaa, joka tahri hänet\nruumiillisestikin. Ja kun hän muisti äitiään, kotiaan ja siskojaan,\nniin hän itki pitkän aikaa haikeasti, tuntien ettei häntä edes\nhävettäisi, vaikkapa joku sattuisi tiellä vastaan.\n\nIllalla hän sulki päättävästi oven, eikä avannut.\n\n* * *\n\nKun hän seuraavana aamuna läheni Paatelan risteystä, niin hän tosin oli\narka, mutta ei samalla tavalla kuin eilen. Häntä kyllä hävetti entinen\nja hän tunsi ääretöntä mielipahaa että hän oli tuota hyvää vierasta\nniin pahasti loukannut, mutta hänellä oli samalla joku alkava puhtauden\nja varmistumisen tunto olemuksessaan.\n\nVieras odotti paikallaan. Hilja tunsi jo kaukaa hänen katseittensa\nkiinteän otteen ja kuuli että ääni oli sama kylmä ja tarkastava kuin\neilenkin. Ja kun nuo katseet yhä polttivat hänen kasvojaan hänen\nasetellessaan kirjeitä laukkuun, niin hän tunsi tarvista selittää ja\npuolustaa itseään. Ja niin hän yhtäkkiä katsahti vierasta suoraan\nsilmiin ikäänkuin sanoen: tänään olen syytön! Ja painoi kohta sen\njälkeen katseensa alas.\n\nHän ennätti kuitenkin nähdä, että vieras ymmärsi mitä hän katseillaan\nsanoi, sillä hän näytti ikäänkuin ilahtuvan ja avaavan suunsa kuin\njotain sanoakseen sitten Hilja ei nähnyt enempää.\n\nVaan vieras ei sanonutkaan muuta kuin ainoastaan nopeasti hyvästi.\nMutta ääni oli taas tuo entinen, ystävällinen ja rohkaiseva. Hilja\nymmärsi että ellei hän vielä ollut saanut kaikkea anteeksi, niin\nainakaan vieras ei ollut enää hänelle vihainen.\n\n* * *\n\nNiia oli sydäntynyt. Saman päivän iltapäivällä hän kysyi Hiljalta\nlujalla äänellä mitä tämä kaikki oikein oli merkitsevinään.\n»Se merkitsee sitä», vastasi Hilja ja hänen sanoissaan värähti\nsuuttumus,»että minä en enää tahdo en en koskaan enää!»\n\nNiia katseli ihmeissään: mistä tyttö oli tuon äänen saanut?\n\n»Minä tulen illalla tavalliseen aikaan», sanoi hän, hymyillen kuin\noikulliselle lapselle.\n\nMutta minä en tahdo, se on nyt sanottu!»\n\n* * *\n\nNiia piti sanansa, mutta Hilja piti myöskin: ovi ei avautunut. Niian\nsydämessä alkoivat kuohua mustat veret: joko nyt tapahtui se ihme, että\ntyttö jätti hänet eikä hän tyttöä? Ja kenen hyväkkään tähden?\n\nHän kyyristyi kuin kissa puiston ruohikkoon, sellaiseen kohtaan, josta\nsaattoi pitää silmällä keittiön sekä ovea että molempia ikkunoita. Ja\nhän istui siinä aina aamusoittoon saakka, mutta ketään ei näkynyt.\n\n»Ensi yönä!» kirahti hän hampaittensa välitse. »Ei minun tielleni ole\nennenkään mies ilokseen astunut!»\n\n* * *\n\nEino Yrjä ei olisi ollut runoilija, ellei hän olisi taas innostunut\nkohdatessaan tästedes maitotyttönsä päivä päivältä reipastuvana ja\nvarmistuvana. Hän näki että tyttö aivankuin rukoili hänen katsettaan,\nhänen hymyään, hänen äänensä hyvää säveltä. Kuinka hän voisi niitä\nkieltää? Ja noiden ihmeellisten silmien sädekimput muuttuivat\nvähitellen hänelle itselleenkin välttämättömyydeksi. Jos hän jonakin\npäivänä ei niitä nähnyt, niin hän heti muuttui levottomaksi ja\nepävarmaksi, eikä työ tahtonut luistaa. Hänen täytyi jokainoa aamu\nkysyä: hyvinkö? — ja saada tuo vakuuttava vastaus: hyvin, eikä voi enää\nhuonosti ollakkaan!\n\n* * *\n\nMutta Niia oli ymmällä. Hän oli vaaninut viikon, kohta kaksi, eikä\nketään näkynyt. Hän oli udellut kaartoteisin toisiltakin, mutta kaikki\nturhaan. Hiljalta itseltään ei kannattanut mitään urkkia, sillä hän\nnäytti miltei vihaavan Niiaa.\n\nMutta sitten eräänä päivänä hänelle yhtäkkiä setvisi: se on se Paatelan\nherranretkale! Jumala, nyt ei mies paljon paina!\n\nHän sovitti aamutyöt niin, että saattoi itse muiden huomiota\nherättämättä hiipiä Paatelan risteyksen kohdalle metsään vaanimaan. Hän\noli tuskin kolmen sylen päässä, ja siis näki ja kuuli tarkoin kaikki.\n\nMutta ei mitään — hiukan katseita ja hymyä, siinä kaikki.\n\nJa hän hiipi monena aamuna, tuo väkeväharteinen mies, hiljaa\nja kyyryksissä kuin metsäkissa, mustasukkaisuuden poltto\nhillitsemättömässä povessaan. Mutta tulos oli aina sama, aina vain\nhiukan hymyä, korkeintaan joku joutava sana.\n\nHän ei tiennyt mitä uskoa. Hän joka tapauksessa tunsi vaistomaisesti\nvihaavansa tuota valkotakkista tyhjäntoimittajaa. Sillä hänen omalle\nosalleen ei tullut edes hymyä.\n\n* * *\n\nEino Yrjän ja hänen maitotyttönsä aamuiset kohtaukset muuttuivat\nvähitellen molemmille kuin hiljaisiksi pyhiinvaellusretkiksi,\njoilta he palasivat iloisina ja virkistyneinä. Hiljasta oli aivan\nsamantekevää oliko Niia hänelle vihainen vai syyti solvauksia, se ei\nhäntä enää liikuttanut. Hän oli vain onnellinen, että oli vapautunut\npainajaisestaan, tuntien nyt ruumiin ja sielun riemuittavaa puhtautta\nja tietäen että maailmassa oli ainakin yksi ihminen, joka oli siitä\nhäneen tyytyväinen. Eino Yrjä puolestaan ymmärsi, että tämä kesä\noli hänen kaikkein onnellisimpiaan. Hänellä oli edessään avoinna\nihmiskasvojen kirja kaikissa nuoren mielen herkästivaihtelevissa\nvärähdyksissä, murheesta aina pulppuavaan riemuun saakka. Ja lisäksi se\ntieto, että hänellä oli joku osuus siinä hiljaisessa kiistassa, josta\ntuskin tiesi muut kuin hän ja joku kolmas.\n\n* * *\n\nHe tapasivat toisensa, hän ja tuo kolmas, vasta syyspuolella,\nelotalkoissa. Ja kun Eino Yrjä näki tuon suuriharteisen jättiläisen,\nleveälanteisen, karhukämmenisen, piehtaroivasilmäisen, niin hänet\nvaltasi niin äkillinen ja syvä vihan puuska, että hän tunsi\nvapisevansa. Tuoko se nyt oli Vierumäen naisten itseoikeutettu\nhallitsija ja hänenkin hennon kauneuskuvansa tahrija?!\n\nEikä Niiakaan ollut hänestä tietämätön, päinvastoin hän näytti koko\najan pitävän vierasta kuin salavihkaa silmällä. Sitten ruokapöydässä\nhän päästi kuin pahaenteisen varotuksen. »Herrat ja mee!» sanoi hän\nkilistäen kiertävää ruokaryyppylasia toverinsa kanssa ja ryäisten\nmerkitsevästi. Kaikki, jotka tunsivat Niian salavihaisen luonnon,\nymmärsivät että sen rykäyksen alla hautui mitähän hautui. Eino Yrjä\ntunsi onnettomuuden vaanivan lähistöllä. Hän tunsi kuin sukupolvien\ntakaista verivihaa tuota miestä kohtaan, kiihtymystä niin ankaraa,\nettä jos hän kuulisi vielä toisen kerran tuon rykäyksen, niin hän ei\ntakaisi mitä tapahtuisi. Ja niin hän poistui hiljaisesti heti aterian\npäätyttyä, vaikka se olikin hänelle hyvin vaikeata.\n\nEnsimäinen, mitä hän aamulla noustuaan kuuli, oli että talkoot olivat\npäättyneet hurjaan käsirymyyn ja että Niia oli maksanut kaksisataa\nmarkkaa sovintoja siitä, että hän oli viskannut erään nuorukaisen niin\nrajusti aitaa vasten, että tältä oli murtunut jalka!\n\n* * *\n\nNiin kului kesä, tuo kirkas ja onnellinen, jota ei enää mikään sen\njälkeen häirinnyt. Niinkuin luonto joskus lahjoittaa ihmisille suven,\njoka valonsa, lämpönsä ja iloittavan sulonsa vuoksi jää kokonaisen\nsukupolven mieleen muita kirkkaammaksi, niin kohtalokin toisinaan\nlahjoittaa onnen aurinkoisia päiviä, joiden vertaisia ei enää\nmyöhemmin uudistu. Ja onnensuhteet, jotka elävät ainoastaan katseissa\nja hymyissä, ovat kaikkein ihanimmat, sillä niiden yllä himertää\nkoskemattomuuden sädekehä.\n\n* * *\n\nYhden ainoan kerran Eino Yrjä kuitenkin kävi ankarasti hämilleen.\nPaatelan isäntä näet kertoi, että se Niia kuuluukin mustasukkaisuudesta\ntuon jalan murtaneen. Lisäksi viattoman poikasen jalan, sillä ei\nainakaan hän kuulu Niialta Hiljaa riistäneen — jos lienee riistänyt\nkukaan, onhan tyttö voinut muuten muuttaa tapojaan.\n\nEino Yrjä ei tiennyt mitä vastata. »Vai niin», sanoi hän ainoastaan,\ntarkaten kulmainsa alta isäntää: oliko tällä mitään sivuajatusta\njutussaan.\n\nEi ollut, isäntä oli vakaa kuin seinäkello. Mutta kesti kauan ennenkuin\nEino Yrjä sai mielestään tuon murretun jalan ja kohtalon oikukkaan\ntavan leikkiä ihmislasten kanssa, heidän itse mitään tietämättä ja\naavistamatta missä kohti langat milloinkin kiristyvät.\n\n* * *\n\nSyksy oli tullut. Sen kuuli jokainen sinä sumuisena aamuna, jolloin\nkartanoiden höyrypuimarit jyskyttivät, talojen hevoskierrot ratisivat\nja isäin käsivarsia kolkkasi torppien luvissa ensimäisiä kolkkauksiaan.\n\nHilja tunsi tänä aamuna asemalle ajaessaan omituista levottomuutta,\nikäänkuin jotain odottamatonta olisi tulossa. Mutta hän huomasi pian\npilvien sateen-uhkan ja ymmärsi alakuloisuutensa siitä johtuvaksi.\n\nSittenkin oli jotain tapahtunut tai tapahtumaisillaan, sen näki hän jo\nkaukaa vieraan kasvoista. Ja pian hän sen myös kuuli.\n\n»Tiedättekös, Hilja», puheli vieras, »kun tämä taitaa olla meidän\nviimeinen kirjepostimme...»\n\nHilja katsahti häneen kauhistuneena. Tiesihän hän että eräänä aamuna\noli näin käyvä, mutta se tuli kuitenkin nyt kuin yllätyksenä.\n\nVieras aikoi puhua reippaasti, aivankuin sekä tyttöä että itseään\nlohduttaakseen. Hän lähtee iltajunassa, ja jo huomenaamuna hän on\nHelsingissä. Ja sitten hän kiitti häntä kaikista kesäisistä vaivoistaan\nja ojensi jotakin, josta Hilja päättävästi kieltäytyi.\n\n»Sitten ei minulle jää muuta neuvoksi kuin ainoastaan kiittää teitä ja\ntoivottaa onnellista syksyä!»\n\nHiljalle tulvahtivat äkkiä kyyneleet silmiin. Hänen olisi tehnyt mieli\nsanoa: ei vielä — ei tänään — ei huomenna — ei koskaan...\n\nLähtijä ei puhunut muutamaan silmänräpäykseen mitään. Sitten hän ojensi\näkkiä kätensä ja sanoi ainoastaan: »Voikaa hyvin — _oikein hyvin!_»\n\nMutta ne sanat sisälsivätkin kokonaisen maailman. Tuo ensimäinen oli\nkuin onnentoivotus, toiseen liittyi kaikki, mitä tänä merkillisenä\nkesänä oli heidän välillään ollut — kuin kaiken summana, sanattoman\nlupauksen vaatimuksena.\n\nHilja tahtoi sen lupauksen antaa: hän kohotti rohkeasti kyyneleiset\nsilmänsä ylös, aikoi sanoa: kyllä, kiitoksia — tai jotain sentapaista —\nmutta hämmentyi ja ainoastaan puristi hätäisesti tuota lujaa, kaltaista\nkättä — ja lähti ajamaan.\n\n* * *\n\nHilja palasi asemalta itkettynein kasvoin. Hänen oli vaikea käsittää\nmitä oikein oli tapahtunut ja kuinka syvältä se oli koskeva hänen\nvastaiseen elämäänsä.\n\nPilvinen taivas oli sillävälin lientynyt hiljaiseksi vihmasateeksi.\nHilja katsahti tien vierellä kulkeviin puhelinlankoihin kuin neuvoa\nkysyen. Ne olivat vanhat tuttavat nuo langat, sillä ne olivat monena\nonnellisena aamuna nähneet hänen ilonsa ja tervehtineet häntä\nkirkkaasti-kimaltelevin kastehelmin. Nyt niissä riippui raskaita\nsadepisaroita, jotka kulkivat pitkissä perättäisissä jonoissa\nalaspäin-viettäviä lankarivejä eteenpäin. Tuo näky täytti hänen\nmielensä äärettömällä haikeudella: niinkuin hän itse olisi ollut\ntuollainen yksinäinen pisara ja liukunut jonnekin tuntemattomaan\netäisyyteen...\n\nKun hän saapui kotipihalle, laskivat miehet paraillaan uusia\nvesijohtoputkia. Niia piteli suurta rautaputkea käsissään, toisten\nkatsellessa tätä voimannäytettä. Hän näytti olevan jollain erityisellä\ntuulella: piteli yhä putkea, kohotti sen sitten rintansa tasalle ja\nheitti yhtäkkiä jymähtäen maahan juuri kun Hilja kulki kärryineen\nsivutse. Ja nauroi samalla pahaa naurua.\n\nHiljan valtasi yhä musertavampi apeus. Hän jätti hevosen tallipojalle\nja riensi toisten tyttöjen huoneeseen pikkurakennukseen. Siellä hän\nheittäytyi suin päin vuoteeseen ja itki niin, että sänky tärisi hänen\nallaan.\n\nNiinkuin hän nyt olisi ollut ypöyksin maailmassa ja kartanon\nraskaat rakennusryhmät pelottavine ikkunarivineen hänen päälleen\nkaatumaisillaan, vihaisten miesten ilkeästi nauraessa...\n\n\n\n\nHYMY\n\n\nEi ole elämässä mitään ihanampaa kuin nuoren naisen hymy. Varsinkin\nnuoren tytön hymy nuorelle miehelle. Siinä on kevätsadetta ja\nkoivunlehden puhjentaa, auringon paistaessa putoavien pisarain läpi ja\nsateenkaaren helottaessa seitsenvärisenä taivaalla.\n\nMutta se hymy on arka kuin kevään kukka. Henkäys pohjoisesta tai\nidästä, ja se sulkeutuu jälleen.\n\n* * *\n\nSatuin kerran matkallani odottelemaan junaa eräällä asemalla.\n\nSe oli suuri, vilkasliikkeinen asema, vaan tällä erää, keskellä\nheinäaikaa, hiljainen kuin kirkko.\n\nAstuin aikani kuluksi kolmannen luokan odotussaliin.\n\nSiellä oli ennestään muuan upseeri rouvineen, joku vanha ukko, pari\ntalonpoikaa ja eräällä penkillä kolme keski-ikäistä naista. Siihen\nlisäksi tarjoilijaneiti pöytänsä takana.\n\nHuomioni kiintyi viimemainittuun, sillä hän ei ollut tavallinen\ntarjoilijatar, vaan aivan nuori tyttö. Ei mitään kouhotettuja\nkiharoita, kaavamaista hymyä, tai yliolkaista nenänvarsikatsetta.\nKaikki oli nuorta, raitista ja välitöntä — kutoipa hän neulettaan\npöytänsä takana tai ojensi meille kainosti kuppia.\n\nOlimme istuneet jo kotvan, juoneet kahvimme ja vaipuneet taas\nhiljaisiin mietelmiimme.\n\nSilloin ovi avautui — sisään astui uusi tulokas.\n\nHän ei ollut enää nuorukainen, mutta nuoreksi mieheksi häntä kyllä\nvoi sanoa. Mies pyöräilijän puvussa, koko olemuksessa vielä ilmaa ja\nvauhtia, mutta jalan koskennassa jo luja maan tuntu.\n\nUljas! ajattelimme me varmaan kaikin.\n\nTulija korjasi kaulanauhaansa, pyysi neitoselta kahvia ja sen juotuaan\nistahti omaan kolkkaansa.\n\nHuoneessa oli jälleen kuin kirkossa.\n\nSilloin nuori mies nousi ja seisoi hetkisen kuin epäröiden\nikkunan luona. Sitten hän tarkasteli kenkiään ja sääryksiään niin\nmerkitsevästi, että jokainen saattoi huomata niiden olevan pölyssä ja\ntuon kaiken häntä kiusaavan.\n\nNuori mies kulki tarjoilupöytää kohti.\n\n»Eihän teillä, neiti, sattune olemaan vaateharjaa?» kysyi hän niin\nhiljaa, että me muut tuskin kuulimme.\n\n»Ei ole», vastasi neitonen. »Mutta» — hänen katseensa kiisi huolekkaan\ntutkivasti kysyjän sääryksille ja kengille — »sisällä on.»\n\nHän päätti ajatuksensa siihen ja katsoi kuin tutkien nuorta miestä\nsilmiin.\n\nTämä näytti neuvottomalta. »Ette suinkaan te..?» alotti hän epäröiden.\n\n»Kyllä — minä haen heti!» ehätti neitonen ja hänen kasvoilleen kohosi\nsen avuliaan, toverillisen hymyn alku, jonka me miehet niin hyvin\ntunnemme.\n\nNuori mies jäi miltei maltittomassa mielenvireessä odottamaan.\nMe muutkin olimme käyneet uteliaiksi, niinkuin olisimme kuulleet\njännittävän sadun ensi lauselman: oli kerran nuorukainen ja neito...\n\nNeitonen viipyi hetkisen, sitten hän tuli. Hän tuli rientävin askelin\nja hänen kasvoillaan väikehti nuori, ujostelematon ilo siitä, että hän\nvoi auttaa ja palvella.\n\nSitten hän ojensi harjan. Ja silloin me sen näimme — nuoren tytön\nhymyn! Tuon joka on kuin kastepisarainen kevät-aamu, mutta jossa\nkuitenkin jo väikkyy kaikki, mitä naisessa on: ystävä, toveri,\nrakastaja, äiti, kanssamme vesien syvyyksiin syöksyjä, rinnallamme\nrevolverin luotien punaisen polun astuja.\n\nTuo silmänräpäyksen hymy oli valaissut koko huoneen. Nuori mies kulki\nripein, riemullisin askelin pihanpuoleiselle kuistille. Vanhus hymyili\nvuosikymmenien takaista poikavuosihymyään. Naisten kesken virisi vilkas\nsupatus, yksin hiljaisten hämäläistalonpoikienkin jurot kasvot olivat\nlientyneet hyväntahtoiseen mareeseen. Ainoastaan upseeri ja hänen\nrouvansa olivat pysyneet tämän kaiken ulkopuolella.\n\nMeidän katseemme siirtyivät vaistomaisesti kuistille.\n\nSiellä harja kiisi riemukkaasti nuoren miehen kädessä.\n\nJo oli kaikki valmiina. Onnellinen hymy huulillaan vilkasi nuori mies\ntomuttomia vaatteitaan ja kirkkaita kenkiään. Mutta sitten hänen\nkasvoilleen kohosi neuvoton ilme — me näimme hänen kätensä hiipivän\nvitkalleen kukkarotaskuun. Ja yhä viipyvän taskussa, kasvoilla\nristiriitainen häive.\n\nMe näimme kuin kuulakan veden läpi hänen ristiriitansa pohjavirrat.\nVoinko antaa naiselle, joka noin hymyilee? Mutta on tapana — voinko\nolla antamatta?\n\nHänen tuskansa tarttui meihin muihin. Vaan silloin hänen omille\nkasvoilleen jo levisi rauhallinen tyytyväisyyden ilme — niinkuin hän\nolisi löytänyt oikean ratkaisun. Hän avasi kukkaron ja otti sieltä\nhopealantin.\n\nMe olimme kaikin jännittyneitä, kun hän astui sisään. Neitonen nousi\nneuleensa luota. Huonetta valaisi kirkas, onnellinen hymy — että hän,\nneitonen, oli voinut olla avuksi tuntemattomalle, kaunistaa maailmaa —\nihmistä — miestä!\n\nNuori mies oli ennättänyt pöydän luo. Jo ojentui käsi, jo laskeutui\nharja. Tapahtuiko muutakin, sitä emme nähneet — me vain kuulimme hänen\nkiittävän äänensä värähtävän, niinkuin ainoastaan nuoren miehen ääni\nvärähtää nuorelle naiselle.\n\nMutta jo samassa silmänräpäyksessä me näimme, että oli tapahtunut\nmuutakin. Hätäinen, miltei tajuton ilme kasvoilla katsahti neitonen\nnuoreen mieheen. »Ei... ei olisi...» tapaili hän — etsi sanoja —\nhämmentyi — otti harjan — hämmentyi yhä enemmän — tapasi hätäisesti\njotain pöydältä — kassalaatikossa kilahti — ja syvälle neuleensa yli\nvaipui hiusmartoa myöten punaiseksi karahtanut tyttö.\n\nOnnettomuus oli tapahtunut, se täytti painostuksellaan huoneen joka\nloukon. Nuori mies seisoi katuvana. Vanhus pudisteli kuin paheksuvasti\nvoivotellen päätään. Naisten kasvoilla näkyi sekava, osanottoinen\nilme. Hämäläistalonpojat tuijottivat vakavan hämmästyneinä toisiinsa\nja meihin — he kaikesta päättäen eivät olleet tajunneet mitä oli\ntapahtunut, ainoastaan sen että hymy oli kuollut!\n\nHiljaa, masentuneena hiipi nuori mies ovea kohti.\n\nHymy on kuollut! kumahtivat hänen askeleensa huoneen permantoon.\n\nHymy on kuollut! tömähtivät hänen perässään liikkaavan vanhuksen\nsauvaniskut raskaasti.\n\nHymy on kuollut! huoahti paksu tammiovi omien apeitten askelieni\njälkeen.\n\n\n\n\nSUUDELMA\n\n\nNuori mies rakasti nuorta neitoa. Ja sen nuoren neidon silmät\nvälähtivät ja hänen sydämensä sykähti, kun hän vastasi sen nuoren\nmiehen katseeseen.\n\nSitten se nuori mies suuteli sitä nuorta neitoa — niinkuin ainoastaan\nse voi suudella, jonka suutelossa punottaa nuoren veren tulipunainen\nhehku. Ja se nuori neito vastasi sen nuoren miehen suuteloon niinkuin\nainoastaan nuori neito voi vastata silloin kun hän ei enää kainostele,\nvaan antautuu rakkaudellensa kokonaan.\n\nJa kun he suutelivat toisiaan ja nuori mies kesken suutelon huumaavaa\nautuutta katseli nuoren neidon ohimosuonen riemullista tykintää, niin\nhän sanoi:»En ikänä olisi voinut uskoa suuteloa sellaiseksi: että\nihminen voi siihen hukkua!»\n\nJa se nuori neito, jonka silmäripset olivat laskeutuneet niin alas,\nettä kaikki hänen ympärillään näytti hämärtävän punertavalta, vastasi:\n»En minäkään, mutta minä en osaa edes sanoa millaista se on...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tapahtui kerran, kun he olivat juuri suudelleet toisiaan, että\nse nuori mies sanoi sille nuorelle neidolle: »Kun meidän nyt täytyy\njoksikin aikaa erota, niin —»\n\n»Niin mitä —?!» huudahti nuori neito henkeään pidättäen, sillä hän\nei ollut koskaan ennen kuullut sen nuoren miehen puhuvan sellaisella\näänellä.\n\n»Minä vaan pyytäisin sinulta lupaa saada tänä aikana suudella muitakin\nnuoria neitoja. Sillä minä tiedän ettei kukaan osaa suudella niinkuin\nsinä, mutta niin kauan kuin ei minulla ole siitä varmuutta, ei minun\nole hyvä olla.» Nuori neito katsoi häneen hämmästyneenä, sitten hän\ntuijotti vaieten eteensä.\n\nSilloin se nuori mies puhui kiihkeästi: »Sinä olet lapsellinen, Helvi!\nMinähän tulen takaisin sinun luoksesi, ja noita muita minä suutelen\nainoastaan leikillä, mutta sinua ainoata niin, että ihminen hukkuu.»\n\nMutta se nuori neito tuijotti yhä eteensä. Vihdoin hänen silmäripsensä\nolivat laskeutuneet niin että kaikki hänen ympärillään näytti hämärän\nvihreältä, ja hän vastasi:\n\n»Miksi kysyt semmoista, joka on omassa vallassasi...»\n\n* * *\n\nJa se nuori mies suuteli monta nuorta neitoa ja sanoi itsekseen:\n»En ikinä olisi uskonut, että elämä on niin rikas: ettei ole kahta\nsamanlaista suudelmaakaan!»\n\nJa hän suuteli suutelemasta päästyään, eikä muistanut enää ensinkään\nsitä nuorta neitoa. Kun hän suuteli, niin hän sanoi: »En ole\nketään rakastanut niinkuin sinua!» Toiselle hän sanoi: »Ainoani!»,\nkolmannelle: »Ikuisesti omani!» ja hän sanoi jokaiselle heistä jotain\nkaunista, niin ettei hän enää lopulta muistanut mitä oli kullekin\nheille sanonut.\n\n* * *\n\nJa tapahtui, kymmenen vuotta myöhemmin, että se entinen nuori mies tuli\nkerran entistä synnyinkaupunkiaan katsomaan.\n\nJa hän istui kauniina kevätpäivänä kotikaupunkinsa puistossa lehtivien\nvaahterain siimeksessä ja muisteli menneitä päiviä.\n\nSilloin hän muisti sen entisen nuoren neidonkin ja ajatteli: »Olisipa\nhauska tietää missä hänkin nyt on!»\n\nMutta samalla kun hän näin ajatteli, hän huomasi jonkun tulevan pitkin\nvarjoista käytävää — ja katso: se oli se entinen nuori neitonen!\n\nHän oli laihtunut ja vähän vanhentunutkin, mutta hänen käyntinsä oli\nvielä notkea ja jalkansa nousu kevyt. Silloin sen entisen nuoren\nmiehen rinnassa sykähti ja hän tunsi veren syöksyvän suonissaan kuin\nkeväisen tulvan. Ja kun se entinen nuori neitonen oli ennättänyt hänen\nkohdalleen, niin hän ei voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi\nvärähtävällä äänellä: »Helvi!»\n\nSe entinen nuori neitonen säpsähti ja sanoi: »Ah!»\n\nSilloin se entinen nuori mies puhui rukoilevalla äänellä: »Etkö\nistahtaisi viereeni, Helvi — muutamiksi sekunneiksi vain?»\n\nNiin se entinen nuori neitonen istahti.\n\nJa se entinen nuori mies jatkoi: »Helvi! Nyt minä sen tiedän.» »Niin\nminkä —?» ihmetteli se entinen nuori neitonen.\n\n»Sen, jota en vielä silloin tietänyt, kun viimeksi puhuimme toistemme\nkanssa.»\n\n»Vieläkö sinä sitä muistelet?» ihmetteli toinen yhä.\n\nNiin se entinen nuori mies tarttui kiihkeästi hänen käteensä:\n\n»Senkö unohtaisin? En koskaan! Ja nyt sen tiedän. Olen saanut satoja\nsuudelmia. Yksi on ollut kuin auringon nousu, toinen kuin kesäinen\nsydänpäivä tulessaan, kolmas kuin iltaruskon punerrus, neljäs kuin\nkesäyön huokaus veden väreilevällä kalvolla, viides — niin, niin, mutta\nei ainoakaan semmoinen, johon ihminen olisi voinut hukkua! Ja niin olen\njo vuosia takaperin kuollut niille kaikille.»\n\nSen entisen nuoren neitosen silmäripset laskeutuivat syvempään, mutta\nhän ei vastannut mitään.\n\nSilloin se entinen nuori mies katsoi noiden pitkien ripsien alle\ntulisesti ja jatkoi: »Jos saisin vielä kerran hukkua, niin tahtoisin\nhukkua ainaisesti, ja sitten unohtaa kaikki!»\n\nSen entisen nuoren neidon silmäripset painuivat yhä syvempään, mutta\nhän ei sanonut vielä mitään.\n\n»Olen naimisissa — mutta olisiko se senvuoksi mahdotonta —? jatkoi\ntoinen yhä kiihkeämmin. Sen entisen nuoren naisen silmäripset painuivat\naivan alas. »En tiedä...» vastasi hän hiljaa.\n\n»Muistella hetkiä, joita ei koskaan saa takaisin — autuutta, jonka\nporttia emme enää tämän jälkeen voi kolkuttaa. Helvi —?»\n\nSen entisen nuoren naisen rinnassa kuohui niin, että hänen oli vaikea\nhengittää. Mutta hän tyyntyi heti ja vastasi hillitysti: »Miksikäs et\nvoisi vielä kerran — viimeisen kerran.»\n\n»Jumalani!» Se entinen nuori mies tarttui sen entisen nuoren neidon\nolkapäihin ja painoi kiihkeästi huulensa hänen huuliaan vasten. Mutta\nnuo ennen niin lämpimät huulet pusertuivat nyt ohuina ja viileinä kuin\nhallan puremat. Hän katsahti hätääntyneenä ohimosuoneen: se ei enää\ntykkinyt. Hän tunsi olevansa kuin varas, joka oli yllätetty itse teossa\n— ja irtausi hiljalleen.\n\n»No —?» kysyi se entinen nuori neito ihmetellen.\n\nSe entinen nuori mies katseli hämillään käytävän hiekkaan. »Me emme ole\nenää nuoria...» huokasi hän.\n\n»Aivan tarpeeksi nuoria — mutta — — »\n\n»Mutta —?»\n\nNainen oli noussut seisoalleen ja katsoi häntä terävästi silmiin:\n\n»Sinä hukuit viimeisen kerran — jo kymmenen vuotta takaperin! Tiesin\nsen jo silloin, ja että sen itsekin tietäisit ja aina muistaisit,\nannoin sinun leikkiä hukkuvaa. — Hyvästi, viimeisen kerran!»\n\n\n\n\nNUORUUDELLE\n\n\nTeille, ah teille te nuoruuden kultaiset vuodet, minä tahdon virteni\nvirittää. Sillä teidän on elämä, teidän on maa, ja teidän on taivas.\n\nKuin eilisen päivän muistan sen, jolloinka teidän tenhonne ensi kertaa\nsielussani tunsin.\n\nLapsi olin silloin. Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten\nastuin kotini ovesta ulos.\n\nSilloin, ah silloin te elämän kultaiset vallat, minä tunsin ensi kertaa\nteidän huultenne kosketuksen otsallani. Auringon tunsin armaan sylin.\nTunsin sadat tuoksut: maan tuoksut, yrttien tuoksut, kuivan puunkin\nkummat tuoksut. Kuulin tuhannet äänet: metsän äänet, ilman äänet,\nruohonkorren huojunnankin vienot äänet.\n\nPysähdyin ja kohotin pienet käteni ihastellen ilmaan.\n\nSilloin metsän siimeksestä sävel helähtää. »Kukkuu, kukkuu!» maa ja\nmetsä ympärilläni kajahti.\n\nTartuin kiihkeästi äitini käteen: »Lintu! Se lintu anna minulle, äiti!»\n\n»Hiljaa, lapsi!» minun äitini kuiskasi. »Lue kukunnat — ne ovat elämäsi\nkultaiset vuodet!» Vaikenin ja laskin: yksi, kaksi, kolme, neljä,\nviisi... Ah, jo minulta pienoiselta luvut loppuivat, ja yhä kukkui\nkultainen käkeni.\n\n»Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» käkeni kanssa kilvan metsään huhuin.\n\n» Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» maa, metsä, ilma kaikkialta vastaan\nkaikui.\n\n* * *\n\nSiitä hetkestä, te nuoruuden kultaiset vallat, minä olin teidän.\n\nAh ihanainen, ihanainen oli se aika! Kuinka ihmeelliset sen keväät —\nkesät kuinka suloiset — syksyt ja talvet kuin ainaista pyhää!\n\nJa yhä ihanammaksi elämä varttui, kun minä teiltä, te nuoruuden\nkultaiset vallat, sain yhä uusia lahjoja. Ei rinnettä, jota en juossut;\nei puuta, johon en noussut; joka järven sousin, joka salmen uin; tuli\nsuihki suksen tiestä, vaarojen rinteet kyselivät: jumalienko tuo on\nlapsi vai ihmisten?\n\nSilloin, te elämän kultaiset vallat, minä tunsin itseni _teidän_\npojaksenne ja ravistin riemuiten nuoria kiharoitani.\n\nIhana on elämä, kun jokainen suoni on terveyden hehkua tulvillaan!\nKun koko maailma on edessä avoinna — kun uni ei vaadi velkaansa — kun\nruualla ei väliä — kun vastukset murtuvat kuin palaneet langat — kun\nnuori voima iskee korven kimppuun kuin jättiläinen, hymy huulilla ja\nsielu lannistumatonta uskoa täynnä.\n\nAh nuoruus, nuoruus! Ei ole sinun vertaistasil!\n\n* * *\n\nJa vielä, te nuoruuden kultaiset vuodet, vielä minä muistan yhden.\n\nKuin suloisen unelman muistan sen hetken, jolloinka te elämän kultaiset\nvallat näytitte minulle ihanimman ihmeenne.\n\nAh kuiskaten, kuiskaten puhukaa siitä minun huuleni.\n\nOliko silloin aamu vai ilta, päiväkö paistoi vai pilvet taivaan\npeittivät, en tiedä. Vain yhden näin — _neidon_ ensi kertaa edessäni\nnäin!\n\nTaivaan ihanuus! Oi suurin sulo, ah ankarin tuska — kun kieli ei\nkirvonnut, vain sydän sykki ja katse puhui.\n\nSilloin, elämän kultaiset vallat, silloin minä teidän ihanimman\nihmeenne edessäni näin, teidän ikuisen tulenne itsessäni tunsin.\n\nNäin näkymättömiä — tunsin tapahtumattomia — näin vuossadat — aavistin\nsukupolvet — tunsin iäisyyden silmänräpäykseen sulavan.\n\n* * *\n\nVuosia on vierinyt. Istun majani kynnyksellä ja katselen kuinka illan\naurinko painuu metsien taakse.\n\nEn ole nuori, en ole vanha, en ole iloinen, en surullinen; leipää\nminulla on kyllin ja laakerit kaunistavat majani seiniä.\n\nJa kuitenkin minä tunnen vavistuksella: vanhuus lähenee kuin talven\nviima!\n\n»Vanhuus ja viisaus», sanovat ihmiset. Ja he puhuvat totta, sillä\nvanhuus on viisaampi ja jalompi kuin nuoruus ja sen otsalla asuu\ntyytymyksen tyyneys. Ja kuitenkin minä sanon: kaiken kunniani, kaikki\nvanhuuteni rauhalliset päivät minä antaisin, jos saisin yhden ainoan\nelämän verevän nuoruuteni vuoden takaisin!\n\nSillä mitä minua hyödyttää viisaus, ja rauha, ja kunnia, kun elohopea\nsuonissani alkaa lyijyksi jähmettyä — kun askel lyhenee — kun uni\npitenee — kun vaistojeni kirkkaus valuu pisara pisaralta hiekkaan, ja\nminä jo tunnen vanhuuden sormenpäitten kosketuksen olkapäilläni.\n\nAh nuoruus, nuoruus! En saa minä sinua takaisin, vaikka polvillani\nrukoilisin. Enkä rukoile minä edes, sillä minun otsallani asuu\nvanhuuden tyytymys.\n\nMutta minä kiitän teitä, te elämäni kultaiset vallat, että minä olen\nkerran ollut nuori! Ja kahdesti kiitän minä teitä, ettei nuoruus sammu\nmeidän kanssamme, vaan yhäti elää — rohkeana, verevänä, onnentäytenä\nkuin elämä itse!\n\n\n\n"]