Maahantulo

MAAHANTULO

Kertomus Unkarilaisten maanvalloituksen ajoilta

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

I.

Hevoslauma oli laitumella joen toisella puolella. Sieltä alkoi aro.

Joki oli leveä ja sen rannat matalat. Oikeanpuoleinen, metsäinen ranta oli vain hiukan korkeampi. Paimenet ratsastelivat verkalleen edestakaisin. Toisinaan joku niistä pysähtyi, läpsäytti piiskalla pitkävartisia saappaitaan ja tähysteli arolle kuin jotakin odottaen.

Mies seisoi rannassa katsellen tuota värikästä näytelmää — soturi, magyar-soturi, yllä loistavanvärinen dolmaani ja kädessä fokos — eli kuten siihen aikaan, 10. vuosisadalla, sanottiin fukus [lyömäase]. Edestakaisin kirmaavat hevoset välkähdyttelivät kylkiään laskevan auringon valossa. Se oli kaunista. Siellä oli myös Csillag, hänen ratsunsa. Mies kuuli, kuinka se hirnui. Se hirnui kuin taistelun edellä.

Hän oli omituisen näköinen mies: puolittain uneksija, joka saattoi pitkät hetket seisoa mietteissään ja tuijottaa yhteen kohtaan, puolittain toiminnan mies, joka näytti vain odottavan ratsuaan päästäkseen hyppäämään sen selkään. Näitä molempia.

Hän tarkasteli paimenia. Ne käyttelivät hevosiaan verkalleen. Silloin tällöin kantautui joen yli yksinäinen, matalaääninen huudahdus. Se tuntui tulevan syvältä, kuin jostakin hyvin etäisestä alkulähteestä — niiltä ajoin, jolloin ihmisääni ensi kertaa alkoi muodostua. Tuntui kuin olisi puhujassa ollut monta ihmistä sisäkkäin ja se ensimmäinen niistä olisi kuuluttanut ilmoille tahtonsa.

Miehen vieressä seisoi orjapoika, pieksäen kepakolla veden kalvoa. Se oli petšeneegipoika, viime sotaretkeltä saatu, tunkeileva, hävytön veitikka. Mies sanoi sitä Patkány’iksi, mikä merkitsee rottaa.

Yht’äkkiä poika keskeytti leikkinsä ja huudahti:

— Herra! Veneitä tulee!

Mies katsahti pojan osoittamaan suuntaan. Sieltä sauvoi jokea ylös viisi venettä, joissa istui koreapukuisia muukalaisia. Rantaa pitkin ratsasti saattojoukko vierasta väkeä. Komeasti varustetut hevoset olivat suuria — mies huomasi sen heti. Etumaisena ajoi johtaja, kypäräpäinen ylimys. Kypärässä liehui keltainen töyhtö. Leirin yläpää oli myös huomannut heidät ja juoksi huutaen rantaan. Mies vilkaisi ruhtinaan telttaan päin. Sen edustalla ei näkynyt ketään. Fintor-setä, vanha juoppo, istui vain sen edessä. — Mies käski Rotan juosta ilmoittamaan.

Veneet laskivat rantaan. Sauvojat olivat suistolaisia — mies tunsi heidät. Pienillä, tihruisilla silmillään he uteliaina tirkistelivät ympärilleen. Vieraat nousivat seisomaan. He olivat pieniä, tukevia miehiä, silkkiin ja kultaan pukeutuneet. Yksi oli sileäksi ajeltu, mutta toiset parrakkaita. Heidän hartioillaan oli paksut huopapeitteet.

Sillä välin oli saattojoukkokin saapunut paikalle. Johtaja tarkasteli miestämme kopeasti. Hänellä oli bysanttilainen haarniska. Kasvot olivat leveät, poskipäät pystyt ja nenä nykerö. Kypärän silmikon alta katseli kaksi tummaa sinisilmää. Hänellä oli nenän juuressa sodanjumalan merkki: pari tuimaa viirua. Mies tiesi, että sellaiset hankitaan taisteluista.

Hänen seuralaisensa olivat kookkaita, vaaleapartaisia ja sinisilmäisiä, kuten päällikkökin. Mutta heidän kasvonsa olivat soikeat, iho harvinaisen vaalea. Tuulen ahavan ja päivän polttaman ruskean alta se paistoi selvästi. Heilläkin oli panssarit — rengashaarniskat — ja kädessä oli pitkät keihäät. Mies tunsi ne bysanttilaisiksi keihäiksi. Sotakirves riippui heidän vasemmalla kupeellaan. Sekin oli bysanttilaista mallia. Mies tiesi, että sen nimi oli rompaia.

— Puhutko kreikkaa? — kysyi päällikkö häneltä.

Magyar osasi tuota kieltä. Hän oli oppinut sitä ympäri kuljeskelevilta kauppiailta. Kun hän ei heti vastannut, kiivastui johtaja ja tiuskaisi:

— Etkö ymmärrä vastata, moukka?

Mies tunsi itsensä loukatuksi. Moukka! Niinkö puhutteli muukalainen magyaria, jonka kannatuksen varassa oli koko kasaarien valtakunta! Olihan hän Szemény Botondinpoika, jaloa verta.

Hän aikoi jo vastata fokoksellansa, mutta silloin lähestyi häntä muuan veneissä olleista herroista, jotka sillä välin olivat nousseet maihin. Rantaan kerääntynyt väkijoukko oli saartanut heidät. Siinä oli vaimoja, lapsia ja koiria, jotka kaikki kilvan tunkeilivat muukalaisten ympärillä. Cseperka, Fintorin akka, soitti suutaan vimmatusti:

— Mitä ovat nämä hempukat? Ovatko uroita vai naaraita?

Sileäksiajeltu muukalainen, joka oli lähestynyt Szemény’iä, punastui kiukusta. Hän ei ymmärtänyt Cseperkan pärpätystä, mutta häntä hermostutti joukon tunkeilevaisuus.

— Herra! Näinkö skyyttien maassa vastaanotetaan keisarin lähettiläät? — hän kysyi.

Szemény antoi kädellänsä merkin, ja joukko hajaantui. Samassa löntysti Fintor-setä paikalle.

— Árpád, herramme, käskee kysyä, keitä nämä vieraat ovat.

Szemény selitti hänelle. Fintor-setä löntysti takaisin.

Sillä välin kuin tämä viipyi ruhtinaan teltassa, puhui Szemény muukalaisille:

— Olen Szemény Botondinpoika. Olen alapäällikkö. Ruhtinas, isämme Árpád, lähettää heti sanansa. Olkaa tervetulleet Etelköziin, hungaarien maahan. Magyar ei ole moukka.

Ja näin sanoessaan hän heitti ylpeän katseen saattojoukon johtajaan, käänsi hänelle selkänsä ja läksi. Mennessään hän kuuli päällikön sanovan:

— Kautta Pyhän Palatsin! Nämä ovat koppavaa kansaa!

Szemény ei kuullut, mitä hänen toverinsa vastasivat. Hän ei välittänyt. Hän halveksi heitä.

Tällä välin oli tullut pimeä. Gönczölin vaunut [Otava] vilkkuivat taivaalla viluisen näköisinä. Tulet loistivat telttojen oviaukoista. Ruhtinaan valtavan, nelikulmaisen teltan viereen olivat muukalaiset ruvenneet pystyttämään omiaan. Leiri surisi kuin suuri mehiläispesä.

Szemény souti toiselle puolen, rantaan paimenten luo. Hän istuskeli heidän tulillaan, kuunnellen vanhoja kertomuksia. Täältä, vastapäiseltä rannalta, näytti leiri komealta. Joka suunnalla tulia ja pimeässä häämöttäviä telttoja. Niiden ristiin rastiin sojottavat seipäät piirtyivät lännen taivasta vasten.

Mutta nyt hänen ei annettu rauhassa katsella. Joka suunnalta sateli kysymyksiä: keitä vieraita oli tullut? Lähdettäisiinkö pian liikkeelle? Szemény tyydytti heidän uteliaisuutensa parhaansa mukaan.

Sitten hän vihelsi Csillagia, ratsuaan. Se tuli, Szemény taputteli sen päätä ja silitteli harjaa. Hän suuteli sen silkinhienoa turpaa. Se hirnui niinkuin hirnuvat hevoset taistelun edellä.

II.

Vasta myöhällä palasi Szemény telttaansa. Se sijaitsi leirin keskustassa, komea, vaaleanpunainen asumus. Sieltä loisti tuli. Hän astui sisään. Teltta oli verholla jaettu kahteen osaan. Suuri, koreaksi kirjottu kirstu oli perällä, väliverhon edessä. Siinä hän säilytti kalleuksiansa.

Vanha, harmaahapsinen vaimo, ylväsryhtinen, istui kirstun kannella ja jutteli nuoren, viehättävän naisen kanssa, jolla oli harmaansiniset silmät ja taipuisa, joustava kaula. Hartioilla hänellä oli turkkilainen shaali. Hän lämmitteli käsiään tulen loisteessa. Noita kätösiä Szemény rakasti.

Ne olivat hänen äitinsä, Csodáló, ja morsiamensa Szépa Torontálintytär. Hänen sisarensa Győnyörű puuhaili väliverhon takana.

Szemény teki syvän kumarruksen, oikea käsi rintaa vasten painettuna ja vasen miekan kahvalla.

— Joko tulit?

— Jo, äiti. Leiri surisee kuin ampiaispesä. Se on lähdön merkki.

He huomasivat hänen huolestuneen ilmeensä. Szépa kysyi:

— Sinua vaivaa jokin?

Szemény kertoi kohtauksestaan bysanttilaisen päällikön kanssa. Szépa vilkastui:

— Haastat hänet taisteluun! Hän on solvannut magyaria!

Ja hän katsoi sulhastaan pitkään, kädet lanteilla.

Äiti kohotti päänsä pystyyn. Hänen suonikas kaulansa oikeni. Silmistä loisti menneitten sukupolvien sitkeys. Hän oli aikeissa sanoa jotakin, kun Győnyörű huusi väliverhon takaa terhakasti:

— Tapella sinun pitää, Szemény! Sitä mieltä olen minäkin.

— Niin! — sanoi äiti painokkaasti.

Szemény’iä hermostutti heidän touhunsa. Tietysti hän tappelisi. Mutta nyt hänen oli nälkä.

Hän istahti tulen ääreen ja murjotti. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö hänen pitäisi tapella. Olihan hän alapäällikkö, jaloa verta. Mutta — nyt hän halusi syödä.

He laittoivat hänelle ruokaa, molemmat... äiti ja Szépa. Viimeksimainittu varsinkin osoittautui palvelevaiseksi. Szemény tunsi sydämensä lämpenevän. Hän rakasti Szépaa.

— Minkänäköinen mies se on? Sekö, jolla oli keltainen sulka?

— Niin.

Äiti sanoi:

— Sillähän on hevosen luut. Luuletko voittavasi hänet?

Ahaa! Hän jo pelkäsi! Sellaisia olivat äidit! Szemény rauhoitti häntä.

Se oli totta. Muukalainen oli suuri ja roteva, romuluinen. Mutta — Szemény ei nyt ajatellut sitä. Häntä painoi toinen asia. Noiden muukalaisten mukana oli tullut tuho... minkälainen, sitä hän ei vielä osannut selittää. Mutta — hän tunsi sen. Hänen oli vaikea olla.

Hän kertoi äidille arveluistaan, mutta tämä vain nauroi.

— Sinussa on jotakin pehmeää, — sanoi hän.

Ja Szépa jatkoi:

— Sopisit regő'siksi.

Szemény’ia harmitti, että Szépa vertasi häntä Hősiin, leirilaulajaan. Tämä oli ontuva, iloinen velikulta, joka teki lauluja kaikista — eläimistä ja ihmisistä. Szemény’ista ja Szépastakin oli sepittänyt laulun — se hirtehinen.

Samassa hän höristi korviansa. Ulkoa, jostakin läheltä, kuului laulua, jota laut säesti. [Pakanuuden aikainen lyyran mallinen soittokone.]

    — Szépa halus nähdä maailmaa,
    souti virran yli.
    Rannalla toisella jo aukeaa
    Szemény'in syli...

— Őrdőg [Perkele!] — pääsi Szemény’iltä. Hän nousi ja astui ovelle. Siellä, viereisessä teltassa, istui Hős ja lauloi. Oviverho oli ylhäällä, Szemény näki hänet. Tulen loimu punasi laulajan jo ennestään punakan naaman. Hiukset riippuivat suurina kiehkuroina olkapäille. Päässä hänellä oli kreikkalainen lakki.

Laulajan kurkussa kulahteli... aivan kuin olisi nauru heittänyt kuperkeikkaa ennen esiinpuhkeamistaan. Sitten se räsähti:

— Eikös se käynyt juuri niin, Fintor-bácsi?

Fintor-setä rämähti nauruun, ja toiset hohottivat sekaan. Bysanttilainenkin oli siellä. Millä välin hän oli tehnyt tuttavuutta noiden kanssa...? Hän seisoi kädet ristissä rinnalla ja virnisteli, vaikk’ei hän todennäköisesti ymmärtänyt sanaakaan miesten puheista.

Heidän telttojensa ovet olivat aivan vastakkain. Szemény’iä kiukutti.

— Hős, senkin p—kele! Jollet heitä, niin...

He huomasivat hänet. Ja nytkös he oikein innostuivat. Fintor-setä, joka jo oli päissään, heilutti kumissileiliään [kumissi, happamesta tammanmaidosta valmistettua päihdyttävää juomaa] ja huusi:

— Éljen Szemény! Éljen! Kuule... anna runoilijan rimputella!

Ja Hős rimputteli — senkin vietävän otus:

    — Szépa tyytyi siihen maailmaan,
    souti virran yli.
    Rannalla toisella jo kaihoaa
    Szemény’in syliin...

Szemény, houkka, seisoi oviaukossa ja antoi laulun tulvia sisään. Szépa nauraa kikatti.

— Kuule, Itiliinkö se Szépa silloin oli matkalla? — Hős huusi, kurkistellen Szemény’in sivuitse hänen telttaansa.

— Itiliin! [kasaarien pääkaupunki, nyk. Astrakan]

Szemény pyörähti ympäri. Szépa oli huutanut vastauksen.

— Mutta Szemény olikin odottamassa hopeapajun juurella.

— Niin oli!

— Johan minä sanoin!

Uusi naurun räjähdys, joka kiukutti Szemény’iä vallan suunnattomasti. Hän katseli bysanttilaista, mutta tämä ei näyttänyt hänestä välittävän.

— Tule pois! — torui äiti, — mitäs siinä seisot?

Szemény sulki oviaukon ja istahti jälleen tulen ääreen. Hänen oli omituinen olo. Hän tunsi arvovaltansa loukatuksi.

— Siihen se loppui Szépan matka! — kuuli hän miesten nauravan naapuriteltassa. Szemény katsahti tyttöön. Aikoiko tämä vieläkin vuoropuhelua jatkaa — läpi seinien?

Mutta — Szépa ei ollut kuulevinaan.

— Milloin aiot vaatia hyvitystä? — hän kysyi.

— Heti kun olen syönyt.

Ja Szemény jatkoi rauhassa syöntiään. Sen kestäessä keskusteltiin lähestyvästä muutosta. Ruhtinas Árpád oli päättänyt johtaa magyarit uuteen maahan. He olivat täällä liiaksi petšeneegien hyökkäyksille alttiina. Nämä eivät antaneet heille hetkenkään rauhaa. Olivat alituisesti kimpussa... Ryöstivät hevosia, varastivat vaimoja — yleensä käyttäytyivät kuin rosvot. Magyarit vihasivat heitä koko sydämestään.

— Mikä on sen uuden maan nimi? — Szépa kysyi.

— Pannonia.

Siellähän olivat heikäläiset käyneet jo kaksi kertaa aikaisemmin — keisaria auttamassa. Mutta se ei ollut Bysantin keisari?

Ei — se oli frankkien. Ja nyt mentiin myötyriksi.

Petšeneegipoika livahti telttaan. Hän luimisteli kulmainsa alta kuin kettu liesustaan. Hän oli todellakin viekkauden perikuva.

— Ähäh... jokos tulit, kurpitsapää?

Pojan pää oli sileäksiajeltu — paljas kuin muna.

— Herra, me lähdemme! — hän huudahti. — Roviota rakennetaan, huomenna on juhla.

— Kuka on kertonut?

— Miehet kertoivat. Buta jutteli, että valloitetaan Bysantti, mutta Haragos sanoi, että frankkien maa. Kummassa on hauskempi, herra?

— Bysantissa. Siellä sinut kullataan ja pannaan patsaan nokkaan!

— En minä sitten sinne lähde.

— Sinä lähdet minne viedään. Sinä olet orjanpentu!

Poika ei vastannut mitään, painoi vain päänsä alas. Szemény tiesi hänen hautovan kostoa. Hän oli sellainen, että olisi ollut valmis työntämään veitsen isäntänsä kurkkuun, jos olisi kyennyt. Mutta hän oli liian pieni vielä.

— Tuota saat vielä varoa, — sanoi äiti.

Szemény myönsi hänen olevan oikeassa, mutta ei vastannut.

Naapuriteltasta kuului taas Hősin laulu:

    — Fintor-bácsi
    kumaaneita vastaan
    tappeli, huiteli.
    Ainoastaan
    nenä lyttyyn lyötiin.
    Ei muuta...

Rotta pärähti nauramaan.

— Mitä hirnut? — kiivastui Szemény.

Poika pidätti nauruaan, mutta hänen koko ruumiinsa hytki.

    — Fintor-bácsi
    leiliä vastaan
    tappeli, huiteli.
    Ainoastaan
    mies maahan lyötiin.
    Ei muuta.

Uusi naurunpärähdys... äskeistä voimakkaampi. Szemény heitti herjaa luulla.

— En voi mitään, että minua naurattaa, — uikutti Rotta. Ja sitten hän yht’äkkiä rupesi itkemään.

Szemény’iä oli tämä kaikki ylenmäärin ärsyttänyt... bysanttilaisen solvaus, Hősin laulu, Szépan sekaantuminen miesten keskusteluun, äidintorunta — ja nyt viimeksi petšeneegipojan nauru, joka päättyi itkuun. Hän nousi kiireesti ja tempasi miekkansa.

— Mitä ulvot! — hän huusi Rotalle ja potkaisi poikaa. Sitten hän syöksyi ulos.

Mutta — bysanttilaista ei enää ollut naapuriteltassa. Sanoivat hänen menneen muukalaisten telttaan. Szemény riensi sinne, mutta ei rohjennut astua sisään. Sieltä kuului matalaäänistä keskustelua, josta hän tuon tuostakin erotti päällikön äänen. Se vain kiihoitti häntä yhä enemmän. Hän oli nyt valmis halkaisemaan bysanttilaisen kallon — välittämättä mistään. Mutta — keskustelu vain jatkui, eikä Szemény viitsinyt mennä tarpeeksi lähelle kuullakseen mistä puhuttiin. Hän huomasi, että heimopäälliköt olivat saapuneet leiriin. Oli siis neuvottelu.

Keskustelu jatkui yhä. Szemény mietti jo heittää kaiken sikseen, kun bysanttilainen samassa astui ulos.

Herra! — huudahti hän ja syöksähti muukalaisen eteen. — Sinun on taisteltava kanssani!

Bysanttilainen veti miekkansa tyynesti. Szemény ihmetteli hänen rauhallisuuttaan. Ympärille kerääntyi väkeä. He huutelivat kehoitussanoja. Toiset kiivailivat, ettei leirissä saanut toimeenpanna kaksintaisteluja. Mutta — Szemény oli ihan sokea ja kuuro raivosta. Hän ei välittänyt mistään.

— Antaa niiden huhkia! Noin — ja noin!

— Lyö paremmin, sinä liikkuva linnoitus!

— Kas niin, Szemény! Mistä teille tuli riita?

— Jo perääntyy, perääntyy!

— Siinä on telttasi ovi! Pujahda sisään!

— Őrdőg!

Bysanttilainen seisoi huohottaen, kalpeana. Szemény oli iskenyt miekan hänen kourastaan.

— Éljen! Szemény on poikaa!

— Näittekö, miten hän löi sapelin tuon liikkuvan tornin kourasta!

— P—u vieköön!

Bysanttilaisen taakse, oviaukkoon, oli ilmestynyt kreikkalainen herra. Hän näytti hämmästyneeltä.

— Mitä tämä merkitsee? — hän kysyi juhlallisesti.

Szemény ei jäänyt selittämään. Puhukoon bysanttilainen, jos katsoi tarpeelliseksi.

Oman telttansa edustalla hän tapasi Szépan ja kertoi tälle taistelun tuloksen. Tyttö riemastui. Szemény tunsi päässeensä tasapainoon. Nyt sai Hős taas laulaa niin paljon kuin halutti.

He kävelivät rantaan. Taivas oli tähtiä täynnä. Mutta — Szemény ei nyt katsellut niitä. Hän katseli Szépan silmiä ja puheli helliä sanoja. Takana surisi leiri kuin suuri ampiaispesä.

Ranta oli täynnä lempiviä pareja. Siellä istuivat myös Kelem ja Ené Kartalintytär. Szépa tyrkkäsi sulhoaan kylkeen:

— Katsopas noita!

He ymmärsivät, sillä he rakastivat itsekin.

III.

Seuraavana päivänä otti Árpád vastaan Bysantin lähettiläät. Katson selässä istuen hän heimopäälliköiden kanssa vartoi heidän tuloaan.

Ruhtinas oli noin neljänkymmenen kersassa, tummaverinen, mustakulmainen mies. Poskipäät olivat ulkonevat, silmät syvällä, otsa korkea, taaksepäin kallistuva. Komea haukansiipi sojotti kypärän vasemmalla puolen. Kypärä on kullattu.

Kätten yllään eli punainen dolmaani, kultapunoksin koristeltu. Pantterin talja riippui selässä, hiukan viistossa. Sen etukäpälät yltivät harteiden yli, ja pää lepäsi oikealla olkapäällä — kuin olisi eläin syleillyt omistajaansa ja siihen nukahtanut. Takajalat kiertyivät ruhtinaan kupeiden ympäri. Ne oli hihnalla vedetty yhteen. Etukäpäliä kiinnitti toisiinsa kultainen solki.

Pitkä, täplikäs häntä roikkui satulan sivua pitkin ja katosi hopealla silatun nuolikontin ja käyrähuotraisen sapelin väliin.

Melkein yhtä loistavalta näytti hänen seurueensakin — heimopäälliköt. Huba piteli koholla hevosen häntälippua ruhtinaan vieressä. Szemény tunsi heidät kaikki.

Upeita, parrakkaita miehiä tuuheine kulmakarvoineen ja pitkine, roikkuvine viiksineen. Huba muistutti turkkilaista pashaa... pulleaposkinen, raikasverinen mies, jolla oli pitkä, jo harmahtava leukaparta. Hän keinui raudikkonsa selässä edestakaisin, hiljaa hytkähdellen, sillä hevonen oli levoton. Se liikahteli, nosteli malttamattomana jalkojaan, kuopi maata ja puistahutti tuon tuostakin kaarevaa kaulaansa. Silloin helähtivät aina pienet kulkuset, joita oli päitsissä kymmeniä.

Hänen lakkinsa oli turbaanin mallinen, kiveräreunainen, kärpännahalla päärmätty. Sen etupuolella komeili kaksi töyhtöä — sininen ja valkoinen. Nuolikontti riippui selässä. Harteita peitti kirjava vaippa.

Szemény seisoi miesjoukossa ja katseli. Hänen rintansa paisui ylpeydestä. Komeita, ylhäisiä kuin kuninkaat olivat heidän johtajansa. Siinä he keinuivat kaikki ratsujensa selässä — Előd, Kund, Ond, Tas ja Tűhűtűm — hiljaa, ylhäisesti.

Árpádin hevonen oli valkoinen, täysverinen arapialainen. Se oli virkku ja hermostunut eläin. Kuopien maata etukavioillaan se näytti kuin tuskastuneen pitkään odotukseen. Ruhtinaskin näytti kärsimättömältä.

— Missä ne viipyvät? — kuultiin hänen murahtavan.

Samassa huomio kiintyi muukalaisten suurimpaan telttaan. Sieltä astui nyt ulos senaattorien kulkue. Kantaen lippua edellä marssi saattojoukon päällikkö juhlallisena magyareita kohti. Szemény’in sydänalaa hipaisi ylpeys: tuon miehen hän oli eilen illalla voittanut.

Senaattorit tekivät kovin avuttoman vaikutuksen — huolimatta loistavista puvuistaan. Heidän olisi pitänyt esiintyä ratsain. Nyt he näyttivät orjilta — alamaisilta, jotka saapuivat hallitsijaansa tervehtimään. Szemény siitä nautti.

Orjat kantoivat lahjoja. Niitä oli paljon, ja ne kimaltelivat auringon paisteessa... värikkäät matot, silkit ja emaljikorut. Yhdellä oli samettityynyllä kultakahvainen sapeli. Szemény arvasi, että se oli keisarin mieskohtainen lahja.

Ympärillä oleva joukko katseli ahnaasti kalleuksia. Saaliinhimo loisti heidän silmistään. Joku maiskutti suutaan. Szemény’ikin oli kiihtynyt.

Joen toiselta rannalta kuului hirnuntaa ja paimenten huutoja. Tuntui kuin olisi sielläkin arvattu jotakin erikoisempaa olevan tekeillä. Sellainen äänten paljous täytti aron. Tämä ympärillä kihisevä joukko tiesi sen jo: oli päätetty lähteä. Mutta — mihin suuntaan, pohjoiseenko vai eteläänkö, siitä ei vielä oltu selvillä.

Fokokset, csákány’it ja buzogány’it [csákány = sotakirves, buzogány = sotanuija] heiluivat ilmassa. Kuului huutoja: csápd! vágd! [Iske, lyö!] Kauanpa oltiinkin jo oltu toimettomina...

— Éljen Árpád, ruhtinaamme! — kajahti äkkiä kuin yhdestä suusta.

— Anna merkki! Olemme valmiit!

Sileäkasvoinen senaattori viittasi muutamalle sotilaalle, joka seisoi hänen takanaan. Tämä astui esiin, mutta kompastui. Kypärä lensi hänen päästään.

Magyarit nauroivat. Heistä se näytti niin hassunkuriselta. Huono enne! Mutta — yht’äkkiä vaihtui nauru uhkaavaksi murinaksi, joka puhkesi ilmoille villeinä huutoina.

— Petšeneegi!

Szemény katseli miestä ja ymmärsi heti: mies oli petšeneegi. Hän tunsi tämän siitä tavasta, millä hän oli palmikkonsa solminut. Väkijoukko ympärillä raivosi:

— Jyrisevä salama iskeköön häneen!

Fokokset ja csákány’it kohosivat uhkaavina, kun Árpád hillitsi melun.

— Petšeneegikö edessämme seisoo?

Senaattori ryhtyi selittämään.

— Suo anteeksi, herra... tulkkimme hukkui...

— Mitä vanha mies sanoo?

Szemény astui esiin ja selitti, kun huomasi, ettei tulkiksi määrätty petšeneegi saanut sanaa suustaan.

— Ole sinä tulkkina, — Árpád tokaisi. — Petšeneegi menköön matkaansa!

Tämä hiipi nolona senaattorien selän taa.

— Sano asiasi! — kehoitti nyt ruhtinas senaattoria.

Tämä puhui, ja Szemény tulkitsi. Leo VI, kaikkein pyhin roomalainen basileus oli lähettänyt orjansa, Skleros Niketaan, hungaarien kuninkaan luo pyytämään apua bulgaareja vastaan, jotka hävittivät pyhän basileuksen maita.

— Olemme kuulleet, — Árpád keskeytti, — bulgaarilainen on mies!

— Onko se miehen työtä... maksaa hyvä pahalla?

Mitä hyvää oli Bysantti sitten tehnyt?

— Tuonut kristinuskon maahan... meidän pyhän Vapahtajamme, Herran Jeesuksen Kristuksen opin.

Ja bysanttilaiset ristivät hartaina silmänsä.

Szemény’istä siinä oli jotakin kaunista... jotakin, joka salaperäisyydellään viehätti.

— Hyvä on, — naurahti ruhtinas, — ja tuon hyvän työn vuoksi pitää bulgaarien nyt maksaa korkeita tullimaksuja tavaroistaan! Eikö keisarisi ole siirtänyt heidän kauppaansa Tessalonikaan?

Szemény huomasi, kuinka senaattori hätkähti — tuo sileäksiajeltu, pikkuinen, tanakka mies. Ruhtinas oli iskenyt häntä sangen arkaan kohtaan.

— Se on totta, — hän änkytti.

Tämä vastaus ilmeisesti miellytti Árpádia, sillä hän vihasi valhetta ja julmistui äärimmilleen, jos sai jonkun petoksesta kiinni.

— Jatka! — hän kehoitti.

Senaattori selosti tarkemmin asiaa. Bulgaarit olivat tunkeutuneet aina Epeirokseen asti, ja nyt tarvitsi Bysantin kaikkein pyhin basileus välttämättä apua.

— Mitä keisarisi tarjoaa palkinnoksi?

— Minun herrani on äärettömän mahtava, — aloitti senaattori, mutta Huba keskeytti hänet:

— Ei tunnu siltä, koska ei pysty pitämään bulgaareja kurissa!

Senaattori närkästyi. Hän ei ollut ymmärtänyt Huban sanoja, mutta arvasi niiden sisällön. Hän vaikeni hammasta purren.

— Puhu! — kehoitti Árpád. — Ja sinä, Huba, kita kiinni!

— Minun herrani, keisari, tarjoaa sinulle, ruhtinas, liittolaisuutta...

— En tarvitse! Olen matkalla pohjoiseen...

— ... kuninkaallisen arvonimen Caesar...

— En huoli! Olen suurempi herra! Olen itsenäinen fejedelem [ruhtinas].

— Éljen! — huusi väkijoukko ympärillä.

— Tuhat armeenialaista ratsua... täysin satuloituina...

— Se kuuluu joltakin.

— ... kankaita, silkkiä, mattoja, silkkitelttoja. Tässä on jo näyte herrani, keisarin, anteliaisuudesta.

Ja senaattori viittasi kantajille, jotka hitaasti astuivat Árpádin eteen ja polvistuivat.

Ruhtinas viittasi palvelijoitaan ottamaan vastaan lahjat. Vain sapeli näytti erikoisemmin kiinnostavan häntä. Hän ojennutti sen itselleen, veti säilän tupesta, koetti partaansa vasten sen terää ja murahti:

— Omani on parempi. Kiitä kuitenkin, Szemény.

Tämä esitti ruhtinaan kiitokset.

— Entäs vielä, vanhus, ei riitä? Sotaretki maksaa monen magyarin hengen.

Senaattori lisäsi vielä erinäisiä ehtoja, m.m. että keisari tarjoutui lunastamaan kaikki sotavangit kullalla. Magyarit saisivat vapaasti ryöstää bulgaarien maata, ottaa saalista. Mutta — kreikkalaisia asukkaita oli suojeltava.

Se täytti mitan. Unkarilaiset olivat jo vanhastaan käyneet kauppaa orjilla. Gerrhokseen, Krimiin, olivat he kuljettaneet suuret joukot sotavankeja — mikäli eivät itse niitä tarvinneet. Szemény’ikin oli ollut monta kertaa mukana sellaisella retkellä.

Mutta — vielä oli yksi ehto, petšeneegit, unkarilaisten veriviholliset, saattoivat sillä aikaa kuin sotajoukko oli poissa, hyökätä Etelkőziin ja hävittää sen. Siitä, miten keisari suhtautui tähän kysymykseen, riippui nyt sopimuksen synty. Senvuoksi tiedusteli Árpád, mitä keisari aikoi tehdä petšeneegeille.

Szemény tulkitsi tämän kysymyksen, ja senaattori vastasi:

— Herrani takaa, että petšeneegit pysyvät alallaan.

— Vannotkos kahtia lyödyn koiran kautta?

— Vannon!

Se oli kaikkein pyhin vannomistapa magyareilla. Koira asetettiin kaivettuun kuoppaan. Kaksi miestä piteli sitä kiinni — toinen etu-, toinen takajaloista. Kolmas seisoi kuopan partaalla sapeli kädessä, valmiina iskemään. Kun valantekijät olivat päässeet sanoihin: »käyköön minulle niinkuin tälle koiralle», hän heilautti kerran sapeliaan ja iski eläimen keskeltä poikki.

Ruhtinas viittasi kädellään. Ruvettiin kaivamaan kuoppaa.

IV.

Päätös oli tehty, vala vannottu. Nyt alkoi touhu ja hälinä.

Torvet soivat, patarummut rämisivät, tavaroita ruvettiin kuormaamaan. Lehel, heimopäällikkö Tas’in poika, kaiutti pasuunaansa. Karja ajettiin kokoon arolta, hevosia satuloitiin. Sanansaattajat lennättivät toisten heimojen luo. Ei kulunut kuin pari päivää, niin jo alkoi aro täyttyä ratsastajista. Niin pitkälle kuin silmä kantoi yhtä jonoa vain — hevosia, vankkureita, sarvikarjaa, paimenia... Koko magyarien kansa oli liikkeellä.

Mutta — Árpád ja heimopäälliköt olivat tehneet päätöksen: Levente, ruhtinaan poika, lähtee joukkoineen Bysanttia auttamaan, pääjoukko samoaa pohjoiseen, Kiovaa kohti. Nyt kun oli taattu petšeneegien liikkumattomuus, oli hyvä muuttaa. Toinen päätös vahvisti toista. Olihan jo pitemmän aikaa suunniteltu siirtymistä uuteen isänmaahan.

Osa heimoista jäisi jäljelle karjaa paimentamaan ja syyssatoa korjaamaan. Sitäpaitsi lähestyi talvikalastuksen aika. Senvuoksi: kaikki ne perhekunnat, jotka oli määrätty jäämään, menkööt takaisin asuinpaikoilleen.

Jälleen pauhasi Lehelin torvi, niin että aro raikui. Alkoi yleinen riita ja rähinä. Jokainen olisi tahtonut lähteä, mikä etelään, mikä pohjoiseen. Mutta — Levente, josta nyt oli tullut hadnagy [sotapäällikkö] komensi rajattomalla vallalla. Pian oli hänen joukkonsa koossa, ja hän lähti matkaan.

Sitä ennen pidettiin suuret juhlat, syötiin, juotiin ja laulettiin. Miehet ampuivat pilkkaan jousilla ja linkosivat kiviä. Pikkupojatkin olivat matkassa linkoineen. Suuri remu ja ilo oli vallannut koko kansan. Tosin toiset murisivatkin, mutta sittenkin taivuttiin. Árpád, Álmoksen poika, oli kaikkien heimojen herra.

Juhlallisuuksien huippukohdan muodosti uhri. Valkoinen hevonen teurastettiin ja uhrattiin magyarien jumalalle. Hän oli sodan herra. Táltos [tietäjä] vanha Látó, suoritti uhrimenot toisten uhripappien avulla. Rovion ympärillä tanssittiin ja laulettiin aamusta iltaan. Nuoret neitoset leikkivät pyhien, esi-isiltä perittyjen juhlamenojen mukaan.

Szépa oli mukana, ja Szemény katseli häntä. Hänestä tuntui, että Szépa oli kauniimpi kuin koskaan aikaisemmin. Tytön liikkeet olivat keveät ja sulavat. Juhlatoimitukseen kuuluva väljä puku hulmusi hänen ympärillään. Hän kuului siihen joukkoon, joka oli määrätty jäämään.

Szemény’iä ahdisti. Tuntui kuin olisi Szépa tanssinut omaa kuolintanssiaan. Szemény ei ymmärtänyt, mistä oli sellaisia ajatuksia saanut. Hän tarjoutui menemään ruhtinaan luo ja rukoilemaan, että Szépa saisi lähteä. Mutta tyttö kielsi.

— Ruhtinaan päätös on järkähtämätön, — hän sanoi. — Minä jään. Tulenhan sitten perässä toisten kanssa.

Ja hän hymyili sulholleen kyyneltensä läpi. Sinä hetkenä hän oli Szemény’ille kalliimpi kaikkea muuta maan päällä.

Niinhän se oli. Szépa oli oikeassa. Mutta — sittenkin Szemény oli levoton. Hän saatteli tyttöä tämän telttaan, Szépa oli väsynyt.

Szemény kuljeskeli ympäri leiriä alakuloisena.

V.

Hősillä, laulajalla, oli hommaa. Hän sai laulaa pidoissa ja ruhtinaan teltassa, sillä juhlia kesti monta päivää. Kysyttiin lauluvarastoa. Mutta sitä oli Hősillä. Kun yhdet laulut loppuivat, hän sepitti uusia. Sehän oli hänen virkansa.

Hänestä oli tullut hyvä ystävä bysanttilaisen kanssa. He veljeilivät jo täyttä päätä. Hős, jonka mieltä kiinnosti kaikki uusi ja outo, näytti viihtyvän hyvin muukalaisen seurassa. Sitäpaitsi hänkin osasi kreikkaa. Sitä hän oli oppinut ympäri kuljeskellessaan.

Sitäpaitsi — bysanttilainen näkyi tottuneen juomaan. Hänelle kelpasi kumissi. Eikä Hőskään suinkaan ollut raitis. Kiertävänä igric'inä [laulaja] hän oli istunut niin monenkaltaisten ihmisten parissa, että oli oppinut taidon. Magyarit sitä halveksivat. He eivät kannattaneet juopottelua. Sotaretkillä varsinkin oli kumissin käyttö ankarasti kielletty. Vain aniharvat uskalsivat kieltoa rikkoa — ja hekin salaa. Fintor-setä oli näistä kuuluisin. Nyt hän oli liittynyt Hősin ja bysanttilaisen seuraan.

Tämä kolmikko kuljeskeli ympäri leiriä aamusta iltaan. Missä vain oli jotakin hauskaa — siellä nähtiin nämä miehet. Tai — toisin sanoen — missä nämä miehet nähtiin, siellä syntyi aina jotakin hauskaa.

Niinpä he eräänäkin iltana istuivat Hősin teltassa. Sattumalta Szemény’ikin joutui sinne. Siellä kyykötti myös vanha Haragos, jolla oli suu täynnä haavoja. Hänen äitinsä oli ennen pojan syntymää nähnyt yölepakon. Siitä tämä vika.

Hős oli hyvällä tuulella, bysanttilainen samoin. Fintor-bácsista sitä ei tarvitse mainitakaan.

Puhuttiin Leventen retkestä ja lähestyvästä muutosta. Joku piti vuodenaikaa myöhäisenä. Heinä loppuisi aroilta, ja tulisi talvi.

— Ei tule vielä lunta kolmeen kuukauteen, — intti Hős. — Siihen mennessä olemme jo perillä. Ja onhan heinää mukana.

Se oli kyllä totta, mutta sittenkin arvelutti toisia — varsinkin vanhaa Haragosta. Hän oli arpinaamainen soturi, monella retkellä mukana ollut.

— Levente se kyllä tulee toimeen, mutta entäs me?

Toimeen tultiin — muutkin. Isä Árpád ymmärsi asiat. Ei oltu häntä turhan vuoksi kilvelle kohotettu!

— Jokohan näkevät pojat Bysantin kultaiset tornit?

Haragos olisi mielellään lähtenyt sen joukon mukana, mutta toisin oli päätetty.

— Näkevät, näkevät... ja kylläpä silloin silmä repeävät. Hei, bysanttilainen, kerro kultakaupungista... minkälainen on.

Komesta [vastaa suunnilleen kapteenia] — sen arvoinen mies tämä oli — ei tarvinnut kahdesti kehoittaa. Hänellä oli taipumusta kerskailuun. Szemény oli kyllä sen jo aikoja merkille pannut.

Komes kertoi:

Se se oli kaupunki! Kirkkoja yhtä monta kuin vuodessa päiviä... toinen toistaan komeampia. Mutta — kaikkein komein oli pääkirkko — Hagia Sofia.

— Hagia Sofia, — mutisivat miehet. Oli kuultu nimi. Armeenialaiset kauppiaat, jotka olivat kristiaaneja, olivat kertoneet. Oliko perää siinä, että tulta satoi katosta alas ja että kultaurut soivat aamusta iltaan?

Oli, oli — miksei olisi ollut. Tietty — Bysantti, ihmeitten kaupunki! Mutta — kaikkein juhlallisinta oli se, kun enkelit astuivat taivaasta alas auttamaan pappeja pyhän messu-uhrin suorittamisessa. Se oli jotakin!

Vanha Haragos hölmistyi. Enkelit — mitä ne olivat?

Jumalan lähettiläitä... näkymättömiä olentoja, jotka toisinaan ilmestyivät näkyväisessä muodossa.

— Oletko nähnyt itse?

Komes huitaisi kädellään. Voi, veikkoset, montakin kertaa! Olipa hän välistä ollut kannattamassa niiden vaipanliepeitäkin.

Minkä näköisiä olivat?

Ihmisen näköisiä... kauniiden tyttöjen — mutta niillä oli selässä siivet.

— Vedenneitoja, — murahti Haragos. — Niilläkin on jaloissa suomut.

Ja vanha Haragos rupesi kertomaan vedenneidoista. Ne nousivat toisinaan maalle ja menivät naimisiin ihmisten lasten kanssa. Mutta — se ei tavallisesti tietänyt hyvää — onnettomuudeksi oli...

Ihmeitä oli maailma täynnä, mutta suurimmat ihmeet tuntuivat sittenkin löytyvän Bysantista — kultakaupungista. Keisarinpalatsi, Magnoria, oli kuulemma kaikkein ihmeellisin. Kaksi kultaista leijonaa vartioi hallitsijan valtaistuinta. Kun vierasten maiden lähettiläät saapuivat basileusta tervehtimään, kohosivat eläimet makuultaan, pieksivät hännällä kupeitaan ja karjuivat...

Szemény keskeytti kertojan. Heidän välillään oli närää.

— Sanoitko kaksi kullasta tehtyä leijonaa —?

— Sanoin.

— Ja ettäkö nousevat makuultaan ja karjuvat —?

— Niin!

— Nyt valehtelet!

Komes kimmastui. Kaula poikki, jollei se ollut siten! Niin juuri: kaula poikki!

— Mutta — kuinkas ne voivat liikkua?

— Niin... katsokaahan — ne on niin laitettu... sellainen kone sisässä — mēkhanē.

— Liikkuuhan lehmänsontakin, jos sittiäinen on kaivautunut sen sisään.

Se oli voimakas todistus komeksen puolesta. Hän silmäsi kiitollisena Haragosta. Niinpä niin! Liikkuipa kuin liikkuikin. Mutta — Konstantinopolissa ne liikkuivat koneiden avulla.

— Lehmänläjätkö? — kysyi Szemény ja tunsi saaneensa hyvitystä.

— Ei... vaan kultaiset linnut.

Hän ei ollut paha suuttumaan — Szemény huomasi sen. Komes kertoi miehille noista linnuista.

Erityisten koneiden avulla ne saatiin laulamaan ja lentelemään valtaistuimen ympärillä. Vierasmaalaisten lähettilästen käydessä ne tavallisesti esiintyivät.

— Ainoastaanko silloin, kun vieraiden maiden lähettiläät käyvät hovissa?

Komes loi Szemény’iin halveksivan katseen.

— Niin... ja muulloinkin. Silloinkin kun minä käyn... ne lentelevät...

Vai vielä —! Kyllä Szemény hänet tunsi! Uskotelkoon poikasille juttujaan!

Hän ei kuitenkaan sanonut sitä, kohautti vain halveksivasti olkapäitään. Mutta — toiset tuntuivat nielevän bysanttilaisen sadut täydestä — varsinkin Hős. Mutta — hän olikin runoilija.

— Ihmeitä niitä on... maailma täynnä. Ja tosia ne ovat! — hän touhusi. — Meilläkin muuttuvat muutamat susiksi joka helmikuu... välistä aikaisemminkin. Tuo Haragoskin esimerkiksi.

Nyt oli komeksen vuoro hämmästyä. Niinkö? Oikeinko totta?

— Niin on, — vastasi Haragos nöyrästi. — Se tulee päälleni kuin henki.

Hän imeskeli kieltään, hänellä oli taas haavoja suussa.

— Ja sinä ulvot? — komes ihmetteli.

— Kyllä.

— Ja haukut kuin koira?

— Niin on.

Haragos katseli kuuta. Hänestä tämä keskustelu oli ikävää.

Hős oli ruvennut näppäilemään soitintaan. Haragos havahtui.

— Niin, laula, Hős... laulu karkoittaa pahat ajatukset.

— Mitäpä laulaisin?

— Laula Kiovan herttuasta!

Hős lauloi:

    — Kiovan herttua
    näin vastas magyareille:
     »En avaa hiekkakirpuille,
    en kärpäsille aron.»

    Mut silloin Álmos huus,
    hei herttualle vastaan:
    »Yli muurin hyppää kirput nuo,
    ja kärpäset saat suuhusi»

    Ja hetken päästä, hei!
    jo lentää nuppi herttuan
    kuin pallo pöydäst’ toisehen.
    »Hei, éljen hiekkakirput!»

Magyarit yhtyivät viimeiseen säkeistöön, kalistelivat sapeleitaan ja lauloivat:

    magyar huutaa: huj, hujrá! on mailma mullin mallin.

— Éljen! — karjaisivat he sitten kuorossa, villisti, rajusti.

Mutta — vanhassa Haragoossa tapahtui äkkiä kummallinen muutos. Hänen leukapielensä loksahtivat alas, ja omituinen kalpeus levisi kasvoille. Koko ruumis vapisi kuin horkassa. Hän ähkyi ja väänteli itseään. Sitten kajahti hänen suustaan yhtäkkiä suden ulvontaa muistuttava huuto:

— Uooo-aa!

Kylmä väristys kulki miesten läpi. He etääntyivät Haragoosta. Tämä kömpi pystyyn ja lähti hoippuen ulos.

— Uooo-aa! — kuului hänen ulvontansa.

— Se tapasi sen taas, — virkkoi Fintor ja hengitti tiheään. — Joskus se tapaa sen aikaisemmin. Ei olisi pitänyt mainita siitä. Kuka se sanoikaan sen?

Hőshän se oli ollut — tietty runoilija, jonka piti kaikella kerskata.

Asianomainen tuijotti tuleen kiusaantuneen, näköisenä.

— En minä arvannut, että se sen niin äkkiä tapaa, — hän puolusteli itseään.

— Luulisipa sinun tietävän, ettei susikerjäläisille kestä puhua heidän viastaan! — nuhteli Szemény.

Istuttiin vaieten.

Pimeästä kuului Haragoon ulvonta. Se oli kamalaa. Koirat, jotka olivat heränneet, olivat ruvenneet haukkumaan. Haukkuminen muuttui vähitellen ulvonnaksi, joka kaikui joka taholta. Koko leiri oli täynnä ulinaa.

— Auttakoon magyarien jumala! — sanoi Fintor-setä. Hän oli selvinnyt paljaasta säikähdyksestä.

— Kyrie eleison! [Herra armahda!] — kuiskasi komes ja teki ristinmerkin.

Ja taas Szemény totesi, että se teki häneen oudon, salaperäisen vaikutuksen.

Mutta joen rannalla, hopeapajun juurella istuivat Kelem ja Ené, Kartalintytär. He eivät hievahtaneetkaan. Haragoon huuto ja koirien ulvonta ei näyttänyt heitä häiritsevän.

Szemény katseli heitä menomatkalla Szépan luo. Joelta kuului villijoutsenten kirkuna.

VI.

Vähitellen siitä selviydyttiin matkaan. Levente oli jo viikko sitten painunut etelää kohti. Hänen seurassaan oli matkannut yksi senaattoreista — Stefanos niminen — ja kymmenkunta miestä bysanttilaisen alipäällikön johdolla. He toimivat oppaina. Árpád pääjoukon kanssa marssi nyt pohjoiseen — heimojen jäännösten jäädessä kotiin, niiden joukossa Szcmény’in äiti ja morsian. He tulisivat perästäpäin.

Aro kumisi tämän suunnattoman joukon samotessa eteenpäin. Sadat härkävaljakot ja vankkurit täyttivät sen. Tammipyörät vinkuivat. Ne oli tehty yhdestä puusta — puuakselilla.

Ruoskat viuhuivat. Mölähtäen painoivat härät niskansa alas ja vetivät. Paksut puuvaljaat kolisivat. Suippolakkinen, pitkäviiksinen ajaja istui vankkurien nokalla ja kiljui:

— Gyű hó! [tavallinen ajajien kehoitushuuto]

Mutta — tässä kaikessa, tämän suuren, monituhatpäisen lauman eteenpäin rynnistyksessä oli jotakin levotonta, jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Sanoin selittämätön pelko oli vallannut ihmiset ja — siltä näytti — eläimetkin. Ne laukkasivat häntä suorana, silmissä hurja, säikähtynyt ilme. Paimenten oli vaikea pitää niitä koossa. Niidenkin ratsut säikkyivät, kavahtivat takajaloilleen, vikuroivat ja tempoivat. Tällaista ei oltu ennen koettu.

— Susikerjäläiset sen aikaansaavat, — sanoivat miehet.

Susikerjäläisiä olikin ilmaantunut paljon sitten viime päivien. Kun Haragos oli saanut kohtauksen, oli tauti tarttunut toisiinkin. Nyt ulvoi tusinoittain noita onnettomia öisin leirin ympärillä.

Asiaa pilasi vielä se, että oli täydenkuun aika. Tällaisina öinä ne oikein vimmaantuivat. Koirien kanssa sekaisin ne kiertelivät aroa. Hurtat kauhistuivat niitä, mutta kävivät vimmastuneina kimppuun. Ulisten, takapuolet rikkiraadeltuina ryömivät onnettomat aamulla leiriin, valjuina kuin vainajat. Niiden kurkkuja kuivasi, ja ne huusivat vettä tai kumissia. Se oli hirveää.

Päivällä oli helpompi. Silloin makasivat nuo kurjat joissakin vankkureissa. Monta oli jäänyt jäljelle ja harhaili nyt autiolla arolla ulvoen, kalpea naama kuuta kohti. Ne eivät ikinä palanneet.

Szemény katseli aroa. Se oli täynnä ihmisiä ja eläimiä. Hevos-, lehmä-, lammas- ja sikalaumat karkasivat eteenpäin. Aro kumisi vain. Muonaa tarvittiin, sillä kaksisataatuhatta aseistettua miestä istui ratsujen selässä.

— Tämä on kansainvaellus — uuden Israelin kulku Kanaaninmaata kohti, — virkkoi komes. Hän oli sattumalta joutunut ratsastamaan Szemény’in kanssa rinnakkain, mutta kumpikin karttoi keskustelua. Szemény Botondinpoika vain mietti, mitä komes Israelilla ja Kanaaninmaalla tarkoitti.

Hän ratsasti Csillagillaan. Bysanttilainen ihmetteli magyarien hevosia. Ne olivat pieniä ja takkuisia, mongoolirotuisia. Niillä oli suuri pää ja tuuheakarvaiset vuohiset. Lyhyin askelin ne juosta kipittivät aroa pitkin — nopeasti, hyvin nopeasti. Ne olivat kuuluja kestävyydestään.

Ainoastaan ylimyksillä oli jalorotuiset ratsut, peräisin Persiasta tai Arapiasta. Turkkilaisten naapuriensa välittäminä olivat unkarilaiset niitä hankkineet. Koko kansan elämässä ilmeni muuten paljon turkkilaista... puvuissa, tavoissa, vieläpä kielessäkin.

Mutta — silti erotti selvästi sen erikoiset rotupiirteet. Ylimykset tunnettiin korkeista poskipäistään, syvällä olevista silmistään, korkeasta, hiukan taaksepäin kallistuvasta otsastaan ja tuuheista kulmakarvoistaan. Sellainen oli Árpád — sellaisia heimopäälliköt. Vain kabaarit, eräs kasaariheimo, joka Etelkőzissä oli liittynyt heidän matkaansa, olivat toisennäköisiä. Heillä oli mantelinmuotoiset silmät, ja he olivat tummia, harvinaisen tummia. Mutta — magyarien kieltä hekin puhuivat hyvin.

Hős liittyi seuraan kolmanneksi. Nämä kaksi miestä, bysanttilainen ja laulaja, oleskelivat yhä enemmän toistensa parissa. Hős opetti komekselle magyarien kieltä. Tämän mielestä se kuulemma oli merkillisesti hänen oman äidinkielensä kaltaista.

Missä sinun sotamiehesi ovat? — kysyi Hős, kun he olivat pitkän aikaa ratsastaneet ääneti.

En tiedä... jossakin tuolla...

Ja komes viittasi arolle.

Minkä kansan miehiä ne olivat?

Varangien... asuivat pohjoisessa, meren takana. Niitä palveli paljon Bysantissa.

— Oletko itse samasta maasta?

— En... naapurimaasta. Suomesta. Sekin on kaukana.

Ja komes katseli mietteissään aroa, joka häipyi näköpiirin taa.

Szemény ei ollut siitä maasta kuullut. Komes kertoi:

Siellä oli suuria, humisevia metsiä ja paljon järviä ja jokia. Kesällä oli yö valoisa, mutta talvella jaksoi aurinko tuskin kohota taivaanrannan takaa. Se oli yön ja päivän maa.

Se oli ihmeellistä. Szemény muisti vanhempiensa kertoneen sellaisesta maasta. Kauan aikaa sitten olivat magyarit käyneet siellä. Hänen, piti juuri ruveta juttelemaan tästä, kun huomio kiintyi Kelemiin, joka kuljetti muassaan vankia.

Se oli petšeneegi.

— Joko taas saitte yhden? — huusi Szemény hänelle.

— Jo! Näitä hurttia parveileekin nyt ympärillämme tavallista enemmän.

Szemény katseli häntä, tuntien pientä kateutta. Niin iloisena ja reippaana Kelem ratsasti. Hänen hevosensa tanssi.

»Onnenpoika!» ajatteli hän. Kelem oli saanut Enén mukaansa. Uudessa kotimaassa he aikoivat viettää häitään.

Szemény’in ajatukset lensivät Szépan luo. Miksi hänen oli pitänyt jäädä? Mikseivät hekin, Szemény ja Szépa, olisi voineet viettää häitään uudessa kotimaassa?

Näistä suloisista mietteistä tempasi hänet komeksen huudahdus:

— Siinähän Haragos meneekin!

Aivan oikein. Muutamissa vankkureissa makasi Haragos kalpeana, kuorman päälle köytettynä. Futás-niminen soturi ajoi sitä.

— Mies tästä vielä tulee! — hän huusi. — Mutta — illalla sitä ei pidätä p—ukaan! Puree vaikka köydet poikki.

Ja Futás löi hevosia selkään ja antoi mennä, niin että aro raikui.

— Minkä vuoksi ovat nuo ihmiset tuollaisiksi muuttuneet? — kysäisi komes, hänen katseensa seuratessa noita surullisia vankkureita.

Szemény selitti. Ne olivat väärän valan kautta joutuneet kärsimään. Joku oli väärin vannomalla riistänyt heiltä heidän omaisuutensa. Niin oli esim. Haragos kerran kadottanut suuren saaliin, jonka toinen oli vannomalla omakseen vakuuttanut.

— Ja kuoleman jälkeen ne muuttuvat susiksi, voidakseen kostaa onnettomuutensa aiheuttajille, — lisäsi Hős totisena.

Magyareilla oli tällaisia uskomuksia — kaikenmoisia. Painajaisen tavoin ne ahdistivat heitä, heidän voimatta niistä vapautua. He pelkäsivät pahoja henkiä, ruttotautia, kaikenlaisia selittämättömiä vaivoja. Unissaan he kamppailivat salaperäisten eläinten kanssa — tai juoksivat pakoon pilveä, joka uhkaavana levittäysi aron taivaalle. Se oli Hagy, paha henki, joka sai aikaan ruton. Se saattoi toisinaan pukeutua sellaisiin muotoihin. Alastomat pikkulapset pyrkivät heidän vankkureihinsa tai satulan taakse istumaan. He hätistelivät niitä pois, kasvot kauhun vääristäminä. Silläkin tavoin pyrki rutto majoittumaan heidän keskuuteensa.

Tällaisia asioita mietiskellen ratsasti Szemény bysanttilaisen rinnalla. Tämäkin oli herennyt äänettömäksi. Ehkäpä hän muisteli valantekotilaisuutta. Jos Bysantin basileus pettäisi magyarit, tulisivat nämä susilauman tavoin vainoamaan häntä aina... aina.

Szemény katseli etäisyyteen. Niin kauas kuin silmä kantoi, ulottui aro. Tuolla... kaukana näkyi sinervä pilvi, jonka auer oli synnyttänyt. Siellä jo ratsastivat unkarilaiset. Jossakin siellä... noiden lukemattomien laumojen keskellä oli myös Árpád, ruhtinas, heimopäälliköiden ympäröimänä. Szemény ei ollut heitä päiväkausiin nähnyt. Ja takanapäin... äärettömissä, näkyi samanlaisia auerpilviä, joiden sisältä, lähempää, välkähteli telttakuomun tupsuja, telttaseipäiden päissä heilahtelevia häränkalloja, aseita ja jos jotakin.

»Totisesti»... ajatteli Szemény, »tämä on niinkuin mahtava, pauhaava virta.» —

Illalla leiriydyttiin. Jokaisen oli nälkä ja jano. Karja ajettiin muutamalle lammikolle juomaan. Ne joivat sen kuiviin. Janoisimmat työnsivät turpansa liejuun, puistelivat päitään ja mölähtelivät surkeasti. Hevoset pureksivat heinää rauhattomina. Ne nostivat päitään, keskeyttivät syöntinsä ja kuuntelivat, korviaan liikutellen. Sitten ne rauhattomina jatkoivat syöntiään. Miehet laittelivat tulia voidakseen paistaa lihaa. Mutta — heidänkin kätensä vavahtelivat, sillä tuli ei ottanut syttyäkseen. Naiset, hiljaiset, äänettömät naiset, kaivoivat esiin eväitä... levottomina kuten miehetkin. Lapset itkivät, ja koirat haukahtelivat, kulkien karvat pystyssä vankkureilta toisille kuin jotakin vaaraa vainuten. Takajalat kankeina ne kuopivat maata — ikäänkuin purkaen kiukkuaan sille, kirotulle, joka ei antanut niille turvaa, ei ruokaa eikä juomaa. Tuntui kolkolta. Täysikuu purjehti taivaalla kelmeänä, valaen aavemaista hohdettaan aavikolle.

Mutta — Hős oli tempautunut irti tästä kuolemankaltaisesta tunnelmasta. Ei se kävellyt, että roikutettiin päätä ja näytettiin aaveilta. Muuten olisi pian koko aro täynnä ulvovia magyaroja.

Hän sieppasi soittokoneensa ja rupesi laulamaan:

    — Petšeneegi hevosia varastaa,
    miesten seuraa muuten aina arastaa.
    Petšeneegi, kuule, ryöstä hepo vain!
    Minä mittaan selkäs miekallain!

Jännitys laukesi jonkin verran. Miehet naurahtelivat, naiset keskeyttivät puuhansa ja rupesivat kuuntelemaan. Kyllä he tiesivät, etteivät petšeneegit pelänneet miesten seuraa... urhoollisia, pelkäämättömiä sotureita kun olivat. Se kun vain Hős oli laulunsa niin laatinut.

Tämä huusi:

— Seuraava säkeistö kuuluu naisille. Hei, naiset, laulakaa!

    — Petšeneegi naisia myös varastaa,
    naisten seuraa muuten aina arastaa.
    Petšeneegi, kuule, ryöstä tyttö vain!
    Minä peitän pääsi — hameellain!

Jo uskalsi yksi ja toinen nauraa. Komeskin, joka oli yhyttänyt Szemény’in sisaren, Győnyörűn, tarttui tätä kädestä ja pyörähti pari askelta ympäri, vaikka ei ymmärtänytkään laulun sanoja. Hős innostui. Hänen sormensa hyppelivät lant’in kielillä. Ja kirkkaana kajahti ilmoille laulu, johon nyt sekä miehet että naiset olivat yhtyneet:

    — Sitten yhdess’ Adon kanssa ajan karkuhun.
    Petšeneegein leiri herää suureen parkuhun.
    Urho uljas loikoo halkaistuna pää.
    Koskematta neitsyys mulle jää.

Miehet lauloivat viime säkeistössä »mulle»-sanan asemesta »sulle» ja kumarsivat naisille, veitikka suupielissä. Naiset niiasivat, pyörähtäen pari kertaa ympäri. Kaikki nauroivat.

— Hohhoijaa! Iloista on elämä! — huudahti Hős hengästyksissään. — Mitä me susikerjäläisistä! Antaa niiden ulvoa vain! Laululla me vastaamme niiden ulinaan.

Ja hän katseli täysikuuta ja heristeli sille kulunutta kukkaroansa. Siinä kilahteli muutama kolikko.

— Rikkaaksi minä haluan tulla, rikkaaksi! — huuteli hän, ja hänen kurkustaan purkautui tuo kutkuttava nauru, jonka jokainen niin hyvin tunsi.

Mutta — arolla, pienen, kuivaksi-imetyn lammikon partaalla, istuivat Kelem ja Ené — niinkuin jok’ikinen ilta. Heidän varjonsa leikkautuivat selvästi kuun valaisemasta maisemasta.

Hős näppäili:

    — Kuu-setä kulkee vaan,
    taivaltaa taivaltaan,
    heittääpi hopeitaan
    ylitse maan.

    Ei kiinnä lempivää,
    hopeat, kullat nää.
    Sydän vain sylkähtää,
    raukeepi vaan...

VII.

Kiova kaarrettiin kaukaa.

Ei haluttu johtaa saaliinhimoisia magyareita tuon kaupungin läheisyyteen. Sitäpaitsi vallitsi Kiovan herttuan ja unkarilaisten kesken jonkinlainen aselepo. Kumaanit kuuluivat Kiovan herttuan liittoon. Ei tahdottu yllyttää näitä, aron parveilevia paimentolaisia, magyarien kimppuun.

Nämä olivat tuttuja seutuja unkarilaisille. Álmoksen, Árpádin isän, johdolla he olivat täällä takavuosina retkeilleet. Vanhat soturit heräsivät kertomaan muistojansa. Voi magyarien Jumala! Suurella joukolla olivat slaavit rynnistäneet heitä vastaan. Mutta Álmos, Ügyekinpoika, oli sanonut: »Koiria he ovat, eivät ihmisiä!» Ja sitten hän oli kertonut, kuinka skyytit, magyarien esi-isät, olivat lyöneet pakoon persilaiskuninkaan. »Ei ole urhoollisuus lukumäärässä, vaan hengen voimassa!» — oli vanha ruhtinas sanonut. Ja he olivat lyöneet vihollisensa.

Szemény uskoi komekselle salaisuuden. Vanha ruhtinas oli kuollut — surmattu — jotta hänen viisautensa siirtyisi perinnöksi pojalle. Ja se oli totta: viisautta tarvitsikin nyt Árpád, kun oli johdettava kansa uuteen maahan.

Vaikka komes oli tottunut kuulemaan ja näkemään paljon, hirvitti häntä nähtävästi Szemény’in kertomus. Mutta tämä rauhoitti häntä: se oli unkarilaisten tapa. Mitäpä pystyi vanhus enää toimittaillaan maan päällä — haittana oli. Parempi siis, että sai siirtyä Tuonelaan. Siellä hänen oli hyvä olla — toisten vanhusten parissa. Sieltä käsin ei käynyt vaivaksi seurata kansansa kulkua ja vaiheita. Sieltä käsin hän saattoi taas johtaa... olla fejedelem. Mutta täällä, maan päällä, hän oli vain vaivainen vanhus.

Ja Szemény lisäsi:

— Kun itse kerran tulen vanhaksi, tahdon kaatua taistelussa. Ah, silloin olen vapaa! Ei sovi magyarin päättää päiviään leirissä, sarvaantaljalla. Taistelussa, miekka kourassa — se on oikea kuolintapa!

— Niinkuin spartalaisilla! — huudahti komes. Keitä olivat spartalaiset?

Eräs kreikkalainen heimo, joka aikoinaan oli asunut Kreikanmaassa. Nyt kuului niiden maa Bysantille. Mutta vielä laulettiin ja kerrottiin niistä Konstantinopolissa.

Szemény’iäkin oli Bysantti vähitellen ruvennut kiinnostamaan. Hän kysyi:

— Kuule, minkälainen on oikeastaan se Konstantinopoli? Onko sellainen kuin Kiova tai kuin Itil, kasaarien kaupunki?

Siellä hän oli kerran käynyt ja nähnyt kirkon.

Kumpaakaan viimeksimainittua ei komes ollut nähnyt, mutta hän epäili vahvasti. Bysantti oli kaupunkien kuningatar... niinkuin hallitsija, joka on alamaistensa yläpuolella. Koko maailman katseet kääntyvät sen puoleen, ja se herätti pakanoissa ihmettelyä ja pelkoa. Leirinuotioidensa ympärillä nukkuvat barbaarit heittelehtivät levottomina uneksiessaan siitä. He vuoroin karjahtelivat, vuoroin huokasivat syvään kuin lapset: he olisivat tahtoneet valloittaa sen ja hekumoida sen rikkauksilla. Mutta — se oli Jumalan suojaama kaupunki, johon heidän saaliinhimoiset kyntensä eivät ulottuneet.

— Mutta — huudahti Szemény kiihoittuneena muukalaisen kuvauksesta — jos Bysantti on sellainen kuin kerrot, niin miksi se turvautuu pakanoiden apuun? Miksi piti Leventen lähteä?

Se oli hänen mielestään niin sitova vastaväite, että hän pysäytti ratsunsa ja katseli komesta voitonriemuisena.

Tämä ei heti kyennyt vastaamaan. Niin — miksi todellakin? Hänkin oli monta kertaa samaa kysymystä miettinyt.

— Katsopas, — hän vastasi viimein, — se, jolla on rahaa ja mahtia, ei viitsi itse työtä tehdä. Vai teroittaako Árpád itse miekkansa? Eikö hän anna sitä palvelijoiden tehtäväksi?

Szemény närkästyi. Tarkoittiko komes, että magyarit olivat Bysantin palvelijoita?

Ei — ei hän nyt juuri sitäkään...

— Me emme palvele ketään! — huudahti Szemény. — Olemme vapaita miehiä, yhtä vapaita kuin aron sarvas.

Niinpä niin — komes oli sen huomannut: aroelämä oli ihanaa... omalla tavallaan. Mutta — sittenkin hän omasta puolestaan olisi mieluummin oleskellut Bysantissa.

Hänen mielestään se tuntui nyt hyvin kaukaiselta. Oli omituista ajatella — tämä myrskyn lailla eteenpäin rynnistävä kansanpaljous silmäin edessä — että yleensä löytyi maailmassa sellainen paikka kuin Konstantinopoli... upea, loistava, vanhoilla muureilla varustettu kaupunki, joka seisoi kuin kallio meressä, uhmaten aikojen myrskyjä. Mutta — se olikin Kristuksen pyhä kaupunki — erikoisesti hänen nimikkonsa ja silmäteränsä.

Kristuksen nimi sai Szemény’in tarkkaavaiseksi. Hän oli kuullut siitä. Leirissäkin oli käynyt lähetyssaarnaajia, mutta magyarit olivat kuunnelleet heitä kylminä. Heillä oli omat jumalansa.

Mutta — komes oli kristiaani, Szemény oli huomannut sen. Vapahtajansa nimeä toistellen hän matkasi eteenpäin. Kun pysähdyttiin, hän lausui puoliääneen: »Kristus, sinulle kiitos!» — ja kun lähdettiin jatkamaan matkaa, hän kuiskasi: »Kristus ja patriarkka Iisak, teidän suojaanne sulkeudun!» Komes kertoi, että tuo viimeksimainittu oli hänen suojeluspyhimyksensä. Hän oli saanut nimensäkin sen mukaan.

— Niin... mikä onkaan nimesi? — kysyi Szemény.

— Iisak... Iisak Tarkka. Mutta itse olen lyhentänyt sen Iikaksi. Ennen kastetta olin Tarkka Uskalinpoika.

Kasteesta oli Szemény kuullut. Kristiaanit antoivat kuulemma sillä tavalla nimen lapsilleen.

Magyarien tapa oli pidellä niitä pyhän tulen yläpuolella ja leikata veitsellä lovi leukaan.

Sitä komes ihmetteli — niinkuin sitäkin, että sodassa olevan vanhemman veljen vaimoa pitivät kotiinjääneet nuoremmat veljet vaimonaan.

Hän katseli Szemény’iä silmät renkaina. Tämä luki hänen katseestaan jotakin hassunkurista.

— Niin oli meidän tapamme, ja sitä seurataan, — vastasi hän lujasti — kuin torjuakseen toisen epähienoja ajatuksia. — Muuten kuolisi heimomme sukupuuttoon.

— Omituinen tapa, — naurahti komes.

— Paljon teilläkin on outoja tapoja, — vastasi Szemény.

Olihan niitä... Konstantinopoli oli sellainen maailmankaupunki.

Ja komes pääsi taas juttelemaan Szemény’ille tästä — mieliaiheestaan. Hän kertoi kaiken, mitä tiesi. Kuin kuljettaen Szemény’iä ympäri katselemassa hän näytti tälle kaikki merkillisimmät paikat: suuret torit, pylväskäytävät, holvikaarten kattamat kujat, ylimysten palatsit. Jos maailmassa sanottiin olevan seitsemän ihmettä, niin Konstantinopolissa olivat nuo ihmeet itsessään — Pyhän Viisauden kirkko ja keisarillinen palatsi, Teodosiuksen pylväs j.n.e. Mutta — merkillisimpiä kaikista oli Mangan, asevarikko, joka sijaitsi Kultaisen sarven rannalla, Akropoliin juurella.

Ja hän kertoi toverilleen tästä, yhdestä Bysantin seitsemästä ihmeestä. Se oli kuuluisa rakennus, täynnä mitä merkillisimpiä sotakoneita. Siellä oli myös kirjasto, jossa säilytettiin sotataitoa käsittelevää kirjallisuutta.

— Kirjoistako te sotataidon opitte? — kysäisi Szemény.

Niin — oppineet niitä tutkivat — sellaiset, jotka osasivat lukea...

— Meillä se on veressä! — sanoi Szemény.

Ja nyt hän pääsi vuorostaan kertomaan komekselle magyarien sotataidosta. Heillä ei ollut asevarastoja — jokainen mies hankki itse aseensa ja piti ne kunnossa: csákány’it, fokokset, keihäät ja buzogány’it. Mutta — sotia he osasivat, oi, taivahinen! Jokainen tiesi, miten oli rynnättävä, miten puolustauduttava. Pikku pojasta alkaen oli magyar mukana taisteluissa — ratsasti ilman satulaa... pää hevosen kaulan suojassa, pitäen harjasta kiinni.

— Niinkuin tuo tuossa!

Ja Szemény osoitti ohitselennättävää poikasta, joka pää hevosen kaulan suojassa lasketti menemään huutaen ja kiljuen.

— Mutta... sehän on Rotta, kurpitsapää! — huudahti hän sitten ja hihkaisi:

— Hei, vintiö! Mistä olet hevosen saanut?

Poika ajoi nauraen hänen luokseen.

— Olin kahakassa, — hän kertoi, — tapoin ratsastajan...

— Oman maanmiehesi tapoit?

Poika virnisti.

— Niin... halusin hevosen. Kelem sanoi, että jos isken miehen kuoliaaksi, saan. Ja minä iskin!

Ja hän näytti veristä tikaria, joka hänellä oli vyössään.

— No... mutta kuinka ihmeessä —?

Poika nauroi, niin että hampaat loistivat.

— Heitin suopungilla miehen satulasta ja sitten —. Hän näytti, miten oli menetellyt.

Szemény vihelsi.

— Vahinko, ettet ole magyar! — sanoi hän ihastuksissaan.

— Voinhan olla... koetteeksi...

Ja hän asettui herransa taakse ja ajoi tasakäyntiä tämän kanssa.

Szemény kertoi komekselle pojan tarinan. Petšeneegi oli — velikulta, elävä kuin tulenliekki. Mutta — tuota hän ei olisi osannut uskoa.

— Eivätkö petšeneegit ole unkarilaisten heimolaisia? — komes kysyi.

— En tiedä... pirulaisia ovat —juuri samanlaisia kuin tuo poika...

Ja Szemény kertoi hänelle petšeneegeistä. Niitä oli monta eri heimoa —... mustia ja suuria petšeneegejä. Viimeksimainitut olivat kaikkein julmimmat. Ne eivät pelänneet mitään... ja voi sitä, ken niiden kynsiin joutui. Henki pois — armotta!

Heidän naapureinaan olivat näihin saakka asuneet kasaarit — Tanais-virran suupuolella. Useita satoja vuosia he olivat eläneet toistensa lähellä. Sitten siellä oli uzeja, zikhejä ja alaaneja... kaikki urhoollisia, sotaisia heimoja. Itil-virran varsilla asuivat mustat bulgaarit. Heidänkin kanssansa olivat magyarit olleet kosketuksissa aikaisemmin.

— Niin... kansoja on paljon, — sanoi komes. — Niin on...

Matka jatkui. Aurinko paistaa helotti vielä verraten kuumasti. Toisinaan sataa rapsahutti, ja he näkivät kauniin sateenkaaren. Hevoset ja miehet hikosivat. Maa höyrysi. Aro alkoi paikotellen viheriöidä. Se oli uusi nurmi, joka pisti päätään esille kesän jälkeen.

— Jollei vain pian tule lunta, niin tuosta syö karja kauan, — virkahti Szemény, osoittaen vaaleanvihertäviä nurmenlaikkoja.

Illalla he hakkasivat suurta raitaa pienen joen varressa.

— Lyö tyveen! — hihkaisi Szemény komekselle magyariksi, eikä innostuksissaan muistanut, ettei tämä osannut hänen kieltään. Ja sitten hän näytti mihin kohtaan piti lyödä.

Komes oli pysähtynyt hämmästyneenä.

— Puhutko suomea? — kysyi hän kreikaksi.

Szemény ei ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti. Hän nauroi vain ja osoitti aloitettua puuta.

— Tövü, tövü! — kehoitti hän.

Mutta — komes keskeytti työnsä ja rupesi selittämään. Szemény’in sana oli kuulostanut melkein samanlaiselta kuin suomalainen sana »tyvi». Ja lyömistä merkitsevä käskykin oli kajahtanut kuin hänen isänsä komento ennen kotimaassa.

Ja hän kertoi lapsuudestaan. Salskeapetäjäisellä järvenrannalla heilui piikkopaitainen mies kirveineen. Mies hakkasi edellä ja hän, kolme-, nelitoistavuotias poika, tuli perässä. Piti vain pitää silmät auki, ettei isän hakkaama petäjä kaatunut niskaan... »Lyö tyveen!» huudahti isä, kun näki, kuinka hän nykersi puunrunkoa tavallista ylempää. »Tyveen... ettei jää pitkä kanto...» Hän oli ruvennut hakkaamaan alempaa — ja hetken päästä oli puu kaatunut. »Roiskis!» oli isä sanonut... »näin sitä kaskea kaadetaan...»

Siitä oli jo kauan — äärettömän kauan — hänen laskunsa mukaan 25 vuotta. Vuonna 870 jälkeen Vapahtajan lihaksitulemisen hän oli tullut Konstantinopoliin. Sitä hän ei ollut kotoa lähtiessään tiennyt — heillä elettiin siellä kokonaan oman ajanlaskun mukaan... pakanamaassa. Mutta Bysantissa hän sen oli kuullut — ja kauan oli aikaa mennyt, ennenkuin hän oli ymmärtänyt, mitä se merkitsi... Nyt kirjoitettiin vuosi 896 jälkeen Vapahtajan lihaksitulemisen...

Szemény’istä tuo aikamääräys kuulosti juhlalliselta. Hän kysyi:

— Sanotteko aina niin?

Kyllä he sanoivat. He laskivat aikansa Kristuksen syntymästä.

Szemény’in ajatukset hipaisivat taas tuota heidän jumalaansa. Mutta — komeksen juttelu häivytti sen.

— Ihmeellistä, — hän puheli, — kuinka nuo äskeiset sanat toivat kodin lähelle. Hän lämpeni yhä enemmän ja hänen silmiinsä syttyi loiste, jota Szemény ei niissä ennemmin ollut havainnut. — Ihmeellistä! Nuo sanat loihtivat kodin yht’äkkiä esiin... järvenrannalla sijaitsevan, matalakattoisen talon, jota paaluaita ympäröi. Räppänästä nousee savu ilmaan, ja luukulla peitettävästä ikkuna-aukosta katselee kalpeahko nainen. Se on äitini... hiljainen, sairaalloinen olento, joka välittelee poikkimenneitä kupeitaan. Koti oli varakas — sen tiesin — puute ei suinkaan minua maailmalle ajanut — ei. Se oli vain senikäisten tavallista seikkailunhalua.

»Tövü, tövü», ajatteli Szemény’ikin. Omituista! Jo ennenkin oli komes kertonut kuulleensa tuttuja sanoja, jotka nostattivat hänen mieleensä kotoisia kuvia. Pari päivää sitten oli Ené, Kelemin morsian, tiukannut kuomustaan: »Neljä?» Hän oli paljoksunut juutalaisen hintaa, kun tämä oli kaupannut hänelle kaulakoristetta, jossa oli arapialaisia dirhemrahoja. Juutalainen oli liittynyt matkaan Kiovan tuolla puolen. Ja eilen oli eräs äiti lohdutellut itkevää lastaan ja toistanut useamman kerran: »hodonu». Sehän kuulosti melkein samanlaiselta kuin suomalainen sana »kotona».

— Eikö ole merkillistä, — komes virkkoi, — jollen tietäisi olevani skyyttien maassa, voisin luulla olevani kotona.

Niin — merkillistä se oli Szemény’istäkin.

VIII.

Näiden viime päivien kokemukset olivat vaikuttaneet komekseen niin voimakkaasti, ettei hän — omien sanojensa mukaan — voinut niitä mielestänsä karkoittaa. Eikä halunnutkaan. Pitkästä aikaa hän oli nyt vaipunut muistelemaan kotiaan ja menneisyyttään.

Hän kertoi Szemény’ille siitä.

Kaksikymmentäviisi vuotta hän oli ollut kotoa poissa. Se aika oli kulunut Bysantissa. Tuona aikana oli tapahtunut niin paljon, että se tuntui melkein sadulta.

Viisitoistavuotiaana hän oli karannut kotoa — lyöttäytynyt yhteen muutaman laivurin kanssa, joka oli purjehtinut Itämeren yli, Merenpihkarannikolle. Sieltä purjehti toisinaan laivoja Suomeen — hämäläisten satamaan, ja yhteen sellaiseen hän oli astuillut. Pieni seikkailu vain — nähdä hiukan maailmaa ja palata sitten kotiin kertomaan. Mutta — hän oli jäänytkin sille matkalle ja tässä hän nyt oli.

Komes korjasi tulta, jonka ääressä he loikoilivat. Selkä oli kipeytynyt viimeisestä urakasta. He olivat hakanneet puita paljon. Siitä oli kauan, kun hän oli tavallista kirvestä heiluttanut.

Ylimykset kuluttivat aikaansa metsästyksellä. Seutu olikin rikasta riistasta. Puhvelihärkiä, hirviä, kauriita — kaikkia oli runsaasti. Harva se ilta vedettiin leiriin suuret määrät tapettua riistaa.

Hős juopotteli Fintor-sedän kanssa. Komes ei ollut häntä pariin päivään nähnyt. Hän oli kuulemma sepittänyt uuden laulun, ja sitä piti nyt kiertää laulamassa ympäri heimoja.

Komes jatkoi kertomustaan. Meren yli oli tultu... myrskyävän meren, ja hän oli maannut keulassa yhdessä käppyrässä ja voihkinut. Hän oli jo luullut kuolevansa. Mutta — sitten oli vihdoin saavutettu rannikko. Se oli ollut suuren virran suu entisessä eestien maassa.

Siellä hän oli ruvennut kyselemään toista laivaa, joka olisi ollut lähdössä Suomeen. Mutta — huihai! — sellaista ei ollut löytynyt. Kukaan ei ollut tiennyt, milloin sinne taas purjehdittaisiin. Mikä neuvoksi? Hän oli kuljeskellut kauppiaitten mukana paikasta toiseen, kunnes oli tavannut varangeja, jotka olivat olleet matkalla Bysanttiin.

»Lähde mukaan, poika!» olivat jättiläismäiset varangit huudelleet. »Pääset näkemään maailmaa!» Hän oli lähtenyt, ja niin oli moniviikkoisen purjehduksen jälkeen saavuttu Konstantinopoliin.

Silloin vasta vaikeudet olivat alkaneet. Varangit olivat jättäneet hänet — ei hänestä kuulemma vielä ollut sotapalvelukseen. Liian pieni oli. Hän oli siis saanut selviytyä omin päinsä.

Ensimmäisen yönsä hän oli maannut muutaman kirkon portailla. Ei hän ollut silloin sen nimeä tiennyt. Jälkeenpäin hän oli kuullut, että se oli Pyhän Irenen kirkko.

Siitä oli muuan armeenialainen kauppias tavannut hänet aamulla ja vienyt asuntoonsa Mesen basaarien taa. (Se oli sen niminen katu.) Oli alkanut orjana olo.

Vuoden päivät hän oli sitä hurskautta teeskentelevää äijää palvellut. Se rukoili ainakin viisitoista kertaa päivässä ja joka välissä pieksätti häntä. »Kyrie eleison! [Herra, armahda meitä!] Antakaa varangille keppiä!» Siihen oli tavallisesti hänen rukouksensa päättynyt. Eräänä päivänä hän oli iskenyt yhden pahimmista kiusanhengistään kuoliaaksi ja karannut. Hänen siipensä olivat alkaneet kasvaa.

— Oikein teit! — huudahti Szemény, sillä kertomus kiihoitti häntä.

Uusi turvapaikka, jonka hän oli löytänyt, ei ollut ollut juuri entistä parempi. Kapakoitsija, nimeltä Neophrastos, oli ottanut hänet palvelukseensa. Hänen piti täyttää vierasten maljoja ja valvoa usein yöt läpeensä.

Mutta jos armeenialaisen luona oli rääkätty ruumista, niin täällä oli rääkätty sielua. Ne keskustelut, joita hän kapakassa kuuli, eivät olleet kirjaan pantavia. Hyvänen aika! Hän oli oppinut kreikkaa, mutta sillä sanavarastolla, joka hänellä silloin oli ollut, ei olisi saanut leipää leipurilta tai lipillistä vettä vesikauppiaalta. Ne olivat olleet vain pelkkiä rivouksia.

Vanha neekeriakka oli häntä alussa paimentanut, mutta huomattuaan, että juomanlaskija aina palasi, lopulta jättänyt hänet rauhaan. Mihinkäpä hän olisi mennyt? Joka päivä sai pelätä, että entinen omistaja löytäisi. Ja siinä tapauksessa hän olisi ollut myyty mies: kaleereille.

Muutamana iltana — juuri kun iltamessu oli päättynyt Hagia Sofiassa, — hän oli kirkon luona tavannut yhden varangitovereistaan. Bysantti oli pukenut miehen uusiin höyheniin: haarniska yllä ja sotakirves kupeella oli mies käyskennellyt kopeana kuin keisari. Hädintuskin oli tuntenut.

»Khaire!» (Kreikkaa oli solkannut — mokomakin epeli!) »Terve, terve!» Ja sitten oli kerrottu kuulumiset.

Tuota... missä sitä nyt oikein oltiin? Muutaman kapakoitsijan luona. Ohhoh — olipa veli saanut paikan! Ja kuin ihastuen siitä, että hän oli osannut aloittaa oikeasta päästä, oli varangi huudahtanut: »Tule kaartiin!»

Joko sinne nyt kelpasi? Niin — hän oli kasvanut — täytti mitan varmasti. »Kyllä... sinne otetaan aina riuskoja poikia! Sano, että Thoremund, varangi, suosittelee sinua. Me olemme maineessa!»

Hän oli lähtenyt. Ensin kasarmiin, josta oli annettu käteen tuntemattomia koukeroita täynnä oleva paperi. Se oli pitänyt viedä barbaaritoimistoon.

(Szemény’ille oli hänen kertomuksessaan monta outoa asiaa, mutta hän ei huolinut keskeyttää.)

Kirjuri oli katsellut häntä pitkään. Fennia — sellaisesta maastapa hän ei ollut ennen kuullut. Oliko se jossakin Dacian takana? Sielläpäin — vaikk’ei vallan vieressä. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, missäpäin Dacia sijaitsi.

(Ei ollut Szemény’illäkään, mutta hän ei sanonut mitään, kuunteli vain.)

No niin — sitten olivat seuranneet tavalliset kysymykset: kuinka vanha, minkälaisen miehen poika? Hän oli jo oppinut, pari vuotta Bysantissa pyöriskeltyään. »Kuninkaan!» oli hän vastannut silmää räpäyttämättä.

Osasitpas! — huudahti Szemény ja nauroi.

Joo... se oli mennyt täydestä. Bysantissa oleskeli aina barbaarikuninkaitten poikia, ettei yhden uuden ilmestyminen aiheuttanut sen suurempia lisäselvityksiä — mitä syntyperään tuli. Mutta — sitten oli ruvettu kyselemään hänen kotimaastaan. Minkälaiset olivat sen maan tavat? Hän oli kertonut... laskenut tulemaan tuulta ja taivasta. Mikä oli pääjumalan nimi? Ukko. Entä — oliko muita jumalia? Oli kyllä... kokonainen joukko: Tapio, Mielikki, metsänemäntä, Ilmatar... Hän oli luetellut ne kaikki totuudenmukaisesti, sillä jumalista ei sopinut leikkiä laskea. (»Ei», — ajatteli Szemény.) Mistä piti eniten sen suuren ja mahtavan maan, hallitsija? Kullastako? Ei, hyvät ihmiset! Kultaa heillä oli riittävästi... kultaa kujaset täynnä, hopeoita holvit kaikki. No... mistä hän sitten piti? Lämpimästä — mutta sitäkin hän sai kyllin saunassa joka lauantai-ilta ja heinänteko aikana kuudesti viikossa. Mitä hän mahtaisi arvella senaattorin arvonimestä? Miks’ei — vaikka arvonimiäkin hänellä oli riittävästi: Uskali, urosten urho — miesi muita mainiompi. Mitä hän mahtaisi arvella Bysantin liittolaisen arvosta? Symmakhos — sitä havittelivat kaikki barbaariruhtinaat. Kaipa hän sen ottaisi vastaan, vaikk’ei häneltä auttajiakaan puuttunut: solmi liiton Lemmon kanssa, Kaikki valtaankin varasi...

Merkitsikö kirjuri kaikki hänen juttunsa muistiin —sitä hänen oli mahdoton arvata. Mutta — pääasia: hän pääsi kaartiin — (Hetairia oli sen nimi.) — ja välttyi rangaistuksesta, vaikkapa hänen entiset omistajansa olisivat hänet löytäneetkin.

Niin hän oli palvellut yli kaksikymmentä vuotta ja nyt hän oli komes. Sen arvon hän oli saanut keisari Basileios I:ltä, kun oli kerran pelastanut tämän hengen.

Keisari oli ollut metsästämässä. Aivan ajon lopussa oli suuri hirvi hyökännyt hänen kimppuunsa. Jo oli luultu lopun tulleen suurelle hallitsijalle, kun hän, komes, oli yht’äkkiä syössyt esiin ja hyvin tähdätyllä keihäänpistolla surmannut raivostuneen eläimen. Hallitsija oli pelastunut, mutta muutaman päivän kuluttua kuollut haavoihinsa.

Sellainen oli hänen tarinansa. He tuijottivat molemmat tuleen. Szemény’in mieltymys tätä miestä kohtaan kasvoi. Hän oli paljon kokenut. Szemény ajatteli hänen ihmeellisiä seikkailujaan, kun Hősin tulo keskeytti hänen mietteensä.

Laulaja oli reippaalla päällä. Hän hyräili itsekseen.

— Olen kiertänyt... kiertänyt. Tuolla kaukana, aron toisessa laidassa olen käynyt.

Jaa... komes kohottautui ryntäilleen. Hänen selkäänsä koski.

— Olen esittänyt uusimman lauluni, — Hős jatkoi — ja se on nostattanut joukot intoon: he haluavat löytää Bendeguzin kultamaljan!

Szemény räpytteli silmiään. Mitähän se Hős taas ... parantumaton koiranleuka? Bendeguzin kultamaljan —? Jo hän ymmärsi.

Mutta — komekselle se oli outo juttu. Hän kysyi:

— Mikä tarina se on?

— Etkö ole kuullut? No... mistäpä sinä —. Kuulehan... minä kerron.

Ja Hős kertoi:

Oli kerran oiva soturi, Ákos nimeltään. Hän asui täällä, Susdalin maassa, ja retkeili ympäri vaatimassa valtiaita kaksinkamppailuun. Niin hän tuli kerran Bendeguzin, Attilan isän, leiriin, ja vaati ruhtinasta otteluun. Tämä suostui.

»Mikä pannaan palkinnoksi voittajalle?» kysyi Bendeguz, sillä hän oli varma voitostaan. »Tämän haukan saat, jos minut nujerrat!» vastasi Ákos ja näytti komeaa jahtihaukkaa. Mutta hän ei maininnut mitään siitä, että lintu oli silmäpuoli.

»Hyvä on!» vastasi Bendeguz. »Ja jos sinä voitat minut, saat kuuluisan kultamaljani!» Hän oli varma, ettei Ákos pystyisi häntä voittamaan. Tämä oli kuullut, että Bendeguzin kultamalja oli loihdittu. Vanha táltos oli sen taikonut. Jolla se oli, se valloittaisi maailman. Sitäpä Ákos juuri halusikin.

He rupesivat kamppailemaan, ja ennen pitkää lensi Bendeguzin sapeli helähtäen heinikkoon. »Hyvä on!» hän sanoi. »Lupaukseni pidän. Menen hakemaan maljaani!»

Mutta — hän ei tiennyt maljansa taikavoimaa — muuten hän tuskin olisi sitä antanut. Nyt hän sen toi ja ojensi Ákokselle.

Tämä lähti iloisena, että oli päässyt tuon kuuluisan kultamaljan omistajaksi. Niin hän tuli kotiinsa. Siellä hän kertoi tapauksen vaimolleen ja tyttärelleen. Mutta — hän ei maininnut mitään maljan ihmeitätekevästä voimasta. Tytär mieltyi siihen, varasti sen ja pakeni sulhonsa kanssa. Hänen nimensä oli Boldog. Niin he lähtivät yhdessä päivänlaskua kohti.

Jälkeenpäin Bendeguz sai kuulla, minkälaisen taikavoiman malja oli omistanut. Hän yritti länteen, mutta kuoli ennemmin. Hän kertoi tarinan pojallensa Attilalle. Tämä lähti länteen... samosi kauas aina frankkien maahan, mutta joutui tappiolle. Kaikki, jotka ovat kuulleet Bendeguzin kultamaljasta, pyrkivät länteen. Sillä he haluavat valloittaa maailman.

— Nyt on meidän vuoromme, — lopetti Hős. — Mekin painumme päivänlaskua kohti. Mutta — löydämmekö Bendeguzin kultamaljaa — se on toinen kysymys.

Ja hän näppäili lant'iaan:

    — Bendeguzin kultamaljan
    ken vain omistaa,
    pukee päälleen kultataljan
    mailman valloittaa —.

Niin he joutuivat vanhojen tarinain alueelle. Hősillä oli niitä verraton varasto. Hän jutteli komekselle heimonsa menneisyydestä — kertoi, kuinka magyarit olivat aikoinaan asuneet Aasiassa ja muodostaneet suuren kansan. Sitten he olivat lähteneet samoamaan länttä kohti ja jakaantuneet: toiset olivat kääntyneet pohjoiseen, toiset etelään. Viimeksimainitut olivat asettuneet aluksi Hyrkanian meren [Kaspian meri] rannoille, siirtyneet sieltä länteen päin, ohi Mustanmeren, yli virtojen, kunnes olivat pysähtyneet Etelköziin. Mutta — veljistään, jotka lähtivät pohjoiseen, he eivät olleet senjälkeen kuulleet.

Komes räpytteli silmiään. Mitä? Tämähän oli samaa, mitä hänen isänsä oli kertonut suomalaisten tulosta. Hän oli jutellut talvipuhteina pitkät jutut heidän menneisyydestään. Aasiasta hekin olivat tulleet — halki Susdalin maan ja pysähtyneet suuren veden partaalle. Se oli Suomenlahti.

— Kuule, — kuiskasi hän poskien innostuksesta punehtuessa — me olemme sukulaisia! — Meidän kielemmekin ovat samankaltaisia!

Ja hän kertoi, mitä oli kuullut isältään ja omista, viime päivinä tekemistään havainnoista.

He innostuivat. Totta totisesti — sehän oli ihmeellistä! Kuinka saattoi kaksi kieltä muistuttaa niin toisiaan, jollei niillä olisi ollut yhteinen alkuperä. »Hodonu» — »kotona»... sehän oli päivän selvä! Ja nyt Szemény’ille kirkastui se, mitä oli hakkuuiltana miettinyt.

He lämpenivät kaikki kolme, niin etteivät huomanneet työstä palaavia miehiä. He olivat niin omassa maailmassaan. Leiritulet kirkastuivat, taivas meni tähteen, arolla soitteli paimen ruokopilliään. Ruhtinaan seurue palasi metsältä — suuri saalis muassaan. Laulettiin ja riemuittiin. Fintor-setä pörräsi päissään, kuten tavallisesti. Varangisoturit naurattivat magyartyttöjä — varovasti, varovasti vain. Ja mustasukkaiset magyarpojat pitivät heitä silmällä, katse kiiluen. Yksi varangi, joka oli muita julkeampi, lyötiin kuoliaaksi. Mutta — mitään tästä kaikesta eivät nuo kolme huomanneet. Siinä määrin oli oman heimon menneisyys heidät lumonnut.

Vihdoin kuiskasi komes kiihkeästi:

— Sanokaapa »mennä»... mitä se on magyarien kielellä?

— Menni, — sanoi Szemény.

— Katsokaapas... ei siinä ole suurtakaan eroa! Voi, taivahinen!

Ja sitten oli paljon muuta. Silmä oli magyarien kielellä szem, pää oli fő, suu oli szá, käsi oli kéz, voi oli voj.

— Kuulkaahan, mitä »veri» on? Komes ei enää malttanut istua. Hän nousi seisomaan.

— Vér, — sanoi Szemény ja nousi myös seisomaan. Hőskin oli kömpinyt pystyyn.

Ihmeellistä! Ihan sama sana!

He seisoivat siinä ja katselivat toisiaan kuin vasta rakastuneet, ja heidän katseensa puhuivat paljon. Hős ihan humaltui pelkästä innostuksesta. Szemény’in piti kääntyä poispäin ja katsella leiriä, joka värikkäänä eli siinä hänen edessään. Hän ajatteli: »Nuo kaikki... nuo päivänpaahtamat miehet ja nuo kirkassilmäiset naiset ovat omia heimolaisiani, ylhäiset ja alhaiset... Árpád ja heimopäälliköt... soturit ja paimenet... Ja ne ovat myöskin bysanttilaisen heimolaisia. Totisesti! Olemme veljiä!»

He katselivat toisiaan eivätkä puhuneet mitään pitkään aikaan.

Szemény’ille selveni nyt, minkä vuoksi hän viime aikoina oli tuntenut vetäymystä komeksen puoleen. Hän oli sitä ihmetellyt, mutta nyt hän ymmärsi: Se oli veren ääni, yhteenkuuluvaisuuden, sukulaisuuden tunne.

— Meidän ensimmäinen kohtaamisemme oli hassunkurinen! — sanoi hän viimein, kun he olivat hyvän aikaa vaienneet. — Sinä olit korskea kuin keisari.

Hän painoi leukaansa rintaa vasten ja katseli komesta alta kulmain.

— Ja sinä kävit kimppuuni kuin ampiainen, — sanoi tämä.

He nauroivat vedet silmissä.

— Mutta — nyt sitä ei muistella! — Hős huudahti. — Ei muistella...

Siitä kulki miehiä heidän ohitseen, niiden joukossa Ijjas, iloinen, huima soturi. Hős ei jaksanut hillitä itseään, vaan huudahti:

— Hei, miehet! Tiedättekö, kuka tämä on? Miehet pysähtyivät.

— Tottahan tunnemme bysanttilaisen...

Hős kääntyi kiihkeänä komeksen puoleen.

— Sano »eleven hal»!

— Elävä kala, — kertasi tämä, kuin olisi ollut kone.

— Kuuletteko... »elävä kala»! — matki Hős.

Mutta Ijjas nauroi:

— Ovatpa äijät litkineet kumissia eri lailla!

Ja hohottaen hän kääntyi heistä ja jatkoi matkaansa toisten kanssa.

IX.

Siitä lähtien liittyi Szemény komeksen ja Hősin seuraan. He olivat yhdessä joka päivä.

Matkaa jatkettiin. Vankkurit lotisivat taas ruohoisella arolla, härät puuskuttivat, piiskat vinkuivat. Hitaasti, hyvin hitaasti sujui matka. Tuli vastaan jokia, joiden yli oli päästävä. Se vei aikaa.

Vauhti parani huomattavasti, kun päästiin vesiesteistä. Oli taas edessä tasankoa silmänkantamattomiin. Lännen rantaa reunusti kapean-kapea, tumma, mutkikas viiva. Se oli kuin kaukaa nouseva ukonpilvi. Mutta vuodenaika oli siksi myöhäinen, ettei nyt enää voinut ukkosta odottaa. Kuta lähemmäksi tultiin, sitä suuremmaksi kasvoi pilvi. Nyt se jo päivällä hehkui erivärisenä, riippuen siitä, oliko ilta vai aamu... sinisenä, sinipunervana, — vuoroin peittyen usvaan, vuoroin välkähtäen esiin koko loistossaan. Tuhanten äänten sorina täytti aron: Vuoristo! Havas! [Karpaatit!]

Se oli Havas, mutta sinne oli vielä matkaa. Näytti kuin olisi tuo väriään ja muotoaan muutteleva ketju paennut heidän tieltään — sitä mukaa kuin he rynnistivät eteenpäin. Sillä nyt he taas todella rynnistivät. Salaperäinen voima ajoi heitä eteenpäin — ei, paremmin sanoen: veti. Tuon kimmeltävän vuoriketjun takana oli maa, uusi, ihmeellinen maa. Sieltä löytyisi Bendeguzin kultamalja!

Ja niinkuin jokin viikko takaperin sanomaton kauhu oli heitä ahdistanut, niin nyt oli kaikki muuttunut. Ihmiset olivat iloisia, onnellisia. He istuivat vankkureissaan ja hyräilivät Hősin sepittämää uutta laulua. Äidit nukuttivat sillä lapsensa uneen, miehet lauleskelivat sitä tyytyväisinä, hiukan raukein mielin. Ratsujoukot, jotka parveilivat pitkin lakeutta, rupesivat sitä yhtäkkiä veisaamaan täysin rinnoin — kuin olisi joku näkymätön antanut heille merkin:

    — Bendeguzin kultamaljan
    ken vain omistaa,
    pukee päälleen kultataljan,
    mailman valloittaa...

Ja sitten kajahti yht’äkkiä:

— Huj, huj, hujrá!

Se oli magyarien vanha sotahuuto.

Susikerjäläiset olivat hävinneet. Tauti oli huvennut kuin sumu auringon tieltä. Ne, jotka olivat jaksaneet seurata mukana, olivat taas terveitä. Haragoskin hyräili haavoja täynnä olevalla suullaan:

    — Bendeguzin kultamaljan,
    ken vain omistaa...

Hänen äitinsä oli nähnyt yölepakon, mutta nyt siitäkään ei tuntunut olevan haittaa.

Korppiparvet lensivät etelää kohti. Mutta — nekään eivät ketään hermostuttaneet. Eivät ne nyt merkinneet ruttoa eivätkä kuolemaa, vaan lähestyvää talvea ja varhaista kevättä.

Ja talvi tuli, lievä, leuto talvi: vain hiukan sateli lunta... märkiä, suuria hiutaleita. Parahiksi kostuttivat ja tuoreuttivat maan. Karjalla oli ruokaa.

Varpusetkin visertelivät taajoissa parvissa. Sekin oli hyvä merkki. Vanhat sanoivat:

— Suojailmoja riittää.

Ja niitä riitti.

Mutta — jopa tammikuulla merkit muuttuivat. Varpuset rupesivat nykimään heinänkorsia kuormista ja kantamaan pois. Vanhat sanoivat:

— Pakkasia tulee.

Ja tulikin — oikeita tulipalopakkasia. Ne kestivät useita viikkoja. Aro jäätyi. Vaikeaa oli karjan elämä. Lehmät ja hevoset laihtuivat tavattomasti. Osa kuoli. Magyarit retkeilivät lähellä olevissa kylissä, hakien rehua. He ottivat, mitä irti saivat. Alkuasukkaat vapisivat heidän edessään. Heitä ei ollut hyvä vastustaa.

Helmikuun alussa yhtäkkiä hellitti. Ilmat lauhtuivat huomattavasti. Arolle alkoi ilmaantua lammikolta. Vanhat sanoivat:

— Korpit sittenkin tiesivät toden. Tulee varhain kevät.

Ja niin tulikin. Kun kansa oli Karpaattien juurella, valmiina menemään yli, solisi ja poreili jo kaikkialla. Vuoripurot syöksyivät alas louhikkoisia rinteitä. Niiden vesi oli omituisen viheriää, valkovaahtoista.

— Häitä saadaan kohta! — huutelivat nuoret miehet, ja heidän silmissään paloi lemmen tuli. He muistelivat Etelköziin jääneitä morsiamiaan.

Mutta — huiput olivat lumen peitossa. Siellä säteili keskipäivällä silmiäpistävä kirkkaus. Oli kuin olisivat näkymättömät sotajoukot ampuneet säihkyviä nuolia eri tahoille korkeutta kohti.

— Vuorenhaltija — hegyszellem — heittelee sädenuoliaan, ilmoittaen tulostamme, — sanoivat vanhat. Mutta — Hősillä, komeksella ja Szemény’illä oli omat puuhansa. Hekin huomasivat kyllä, mitä ympärillä tapahtui — vaihtelevat säät ja saapuvan kevään merkit. Hekin tarkastelivat edessä kohoavia, jyhkeitä rinteitä. Ne näyttivät hipovan pilviä. Mutta he olivat kiipeämässä toisenlaisille rinteille: mielikuvituksen kultaamille kukkuloille, joita komes loihti heidän silmäinsä eteen.

He istuivat Hősin teltassa, ja komes jutteli Bysantista.

Olivatko veljet kuulleet, että Bysantin keisari, Basileios I, oli ennen, ollut talonpoika — tavallinen renkimies?

Ei oltu kuultu. Mitäs hänestä sitten?

Ei sen kummempaa, kuin että hän oli saapastellut Bysanttiin kerjuupussi olalla ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua pukenut purppuran ylleen.

Ohoh! Sehän oli tapaus! Sellaisen muistoksi olisi jo kannattanut maistaa, mutta — kumissi, oli lopussa.

Szemény ei välittänyt kumissista. Hänen rinnassaan läikähteli kevät, ja Szépan kuva väikkyi kauniina hänen mielessään. Tästä onnen tunteesta johtui, että hän suhtautui ympäristöönsä mahdollisimman myötämielisesti. Hänen oli helppo eläytyä toisten iloon.

Joo... köyhänä oli saapastellut Konstantinopolin Kultaisesta portista sisään Basileios... muutamana sunnuntai-iltana ja pannut kirkonportaille maata. (Huomaa, Szemény, kirkon portaille!) Siinä loikoo kaikessa rauhassa, kun igumeni oraassa sellissään valmistautuu levolle...

Igumeni? Mikä se oli?

Komes heilautti kättään — tietämättömiä olivat nämä magyarveikot. Se oli luostarin esimies.

Jahah — tiettiin, tiettiin! Oli kuultu. Eteenpäin!

Niin. Igumeni nukkuu kaikessa rauhassa... nukkuu niinkuin vain hurskas mies voi maata — kädet ristissä rinnan päällä (komes näytti) — kun yht’äkkiä kajahtaa yössä ääni: »Nouse aukaisemaan keisarille!»

— Olikos sieltä sitten keisari tulossa? — kysyi Fintor-setä.

— Älähän höpise, Fintor-bácsi, vaan kuuntele.

— Igumeni lähtee avaamaan ja tulee portille, mutta ei siellä ketään näy. Kerjäläinen vain loikoo kirkon rappusilla.

Silloin hän palaa takaisin, luullen erehtyneensä. Mutta tuskin hän oli päässyt vuoteeseensa, kun uudelleen huudettiin: »Nouse aukaisemaan keisarille.»

Miehet kuuntelivat jännittyneinä. Sehän koko kummitusjuttu oli!

— Igumeni menee portille toisen kerran, mutta ei siellä nytkään ketään näkynyt: kerjäläinen vain veteli unia kirkon portailla. Silloin hän ihmettelee, että mitäs tämä oikein on... ja palaa takaisin selliinsä. Mutta — tuskin hän oli päässyt pitkäkseen, kun sama ääni huutaa kolmannen kerran: »Nouse aukaisemaan keisarille.»

— No? — sanoi Fintor-setä äärimmäisen jännittyneenä.

Komes jatkoi:

— Mitäs siinä! Igumeni lähti kolmannen kerran, sillä hänelle oli salaisuus selvinnyt: keisari oli tuo kirkon portailla nukkuva kerjäläinen.

— Ahaa! — sanoi Fintor-setä. — No... mitenkäs kävi?

Komes:

— Igumeni herätti miehen, johti luostariin, syötti ja juotti sekä tervehti keisarinaan.

— Mitäs kerjäläinen sanoi?

Komes heilautti kättään:

— Sitä ei kerrota — arvattavasti ihmetteli ja kätki muistiinsa. Mutta — kahdenkymmenen vuoden kuluttua mies oli keisari.

Se oli ihmeellinen historia — se täytyi myöntää. Eihän komes vain täten tähtäillyt, että hänkin kerran —? Szemény kysyi varovaisesti:

— Ethän vain tarkoita, että itse kerran könötät Basileuksen paikalla?

— Jaa, — sanoi Hőskin. — Sitä ei tiedä, mitä tuon liha- ja luuvuoren huipulla pohditaan.

— Jaa, että mitä?

Fintor-setä ei ollut ymmärtänyt.

— Ei mitään, — sanoi komes ja näytti salaperäiseltä.

Győnyörű, Szemény’in sisar, tuli heitä katsomaan. Veli oli huomannut, että sisar hyvin mielellään viihtyi suomalaisen seurassa.

— Mitä iloa te täällä pidätte? — hymyili tyttö.

— Kruunaamme tätä komesta parastaikaa keisariksi.

— Pyh! — sanoi Győnyörű.

— Ja sinä tulit kuin tilauksesta, — nauroi Hős, — sillä meiltä puuttui vain — keisarinna.

Győnyörű irvisti ja näytti hänelle kieltänsä.

— Mikäs viikonpäivä nyt on? — kysyi Fintor-setä äkkiä.

— Maanantai.

— Ai, ai... — sanoi hän, nousi ja lähti kiireesti köpittämään teltalleen.

— Eihän tämä ole onnettomuuden päivä! − huusi Szemény hänen jälkeensä. — Sehän on tiistai.

Mutta — vanhus pudisti kättänsä ja mennä köpitti vain.

Aamupuolella näki Szemény unta: hän oli olevinaan kerjäläinen, joka nukkui kirkon portailla. Häntä käytiin vuoronperään kurkistamassa. Välistä se oli Győnyörű, välistä joku hänen tovereistaan... Fintor-setä, Hős tai komes. Mutta lopuksi tuli Szépa. Hän oli hätääntyneen näköinen ja johdatti Szemény’in sisään oudonnäköiseen, suureen huoneeseen. Siellä oli kylmä. Szemény’iä puistatti, ja toverit katselivat häntä säälien. »Missä Szépa on?» — hän kysyi. »Ei hän ole täällä», vastasi Fintor-setä. »Hän oli... mutta ei ole enää.» »Mitäs tämä on?» — huudahti Szemény, ja samassa hän heräsi.

Häntä puistatti vilu. Tuli oli sammunut. Pää tuntui raskaalta. Szemény katsahti savuaukkoon. Taivas näytti omituisen kelmeältä. Hän sytytti nuotion ja heittäysi jälleen pitkäkseen. Jostakin etäältä kuului hakkuuta ja kaatuvien puiden rytinää. Siellä unkarilaiset valkoisten horvaattien avulla raivasivat tietä solaan, jota pitkin heidän piti tunkeutua vuoristoon.

X.

Usein he juttelivat vieraista kansoista. Ne kiinnostivat heitä. Komes oli nähnyt niitä paljon. Ei tarvinnut muuta kuin mennä Kultaisen sarven rannalle tai Propontikseen, niin jo näki!

Szemény’ille olivat nuo paikat vielä hämäriä, kuin usvan ympäröimiä, mutta hän arvasi komeksen tarkoittavan Konstantinopolia.

Mitäpä muuta — siellähän se ihmiskunta kihisi yhdessä kasassa kuin kalat sammiossa.

Ja hän kertoi. Se oli jonkinlaista ruokaa hänen suuruusunelmilleen. (Szemény epäili häntä sellaisista.) Oliko joku tovereista koskaan nähnyt satamaa? Gerrhoksessa — niin, ne olivat pikkupaikkoja. Mutta — Bysantin satama oli toista. Joka askelella siellä kohtasi oudon äijän... aasialaisia, suuria kyömynenäisiä miehiä, joilla oli mantelinmuotoiset silmät, suippoparrat ja tuuheat kulmakarvat. Mutta — bulgaarit olivat sileiksiajeltuja.

Niin — eri kansat noudattivat erilaisia tapoja. Szemény’ikin innostui.

— Mutta — se on kumma, kun eri ihmiset tuntee silmistä — jutteli komes, — venäläiset esimerkiksi. Niiden silmät ovat vihertävänharmaat.

— Silmistä sen näkee, minkäluontoinen mies on. Ryssät ovat viekkaita.

Niin he joutuivat arvostelemaan eri kansallisuuksia. Eräällä ystävyyden asteella halutaan kolata läpi koko maailma kuin tahdottaisiin vakuuttautua, ettei sieltä vain löytyisi mitään, josta oltaisiin eri mieltä.

Niin he kolasivat nyt, komes ja Szemény, läpi eri kansakunnat. He arvostelivat heidän kieltään ja tapojaan — sen mukaan kuin he niitä tunsivat. He totesivat, että monia kansoja kutsuttiin monilla eri nimillä — niinkuin magyarienkin kansaa. Toiset nimittivät heitä turkkilaisiksi, toiset skyyteiksi tai hungaareiksi. Mutta itse he olivat ruvenneet kutsumaan itseään magyareiksi pääheimon mukaan, johon ruhtinas Árpád kuului.

— Ettekö sitten ole skyyttejä? — kysyi komes.

— Emme... tai skyytit olivat esi-isiämme niinkuin hunnitkin.

— Sitten ne ovat myös minun esi-isiäni, — sanoi komes.

Tietysti, koska kerran oltiin yhtä kansaa.

He lämpenivät taas ja seuloivat eri kansoja. Merkillistä — ei niistä yksikään vetänyt vertoja heidän omalle rodulleen. He lajittelivat niitä kuin vihanneskauppias tavaroitaan. Silläaikaa kuin gulyas [lihaliemi] kiehui, he ehtivät jo tehdä selvän useimmista. Juutalaiset, armeenialaiset ja kreikkalaiset ripustettiin yhteen kimppuun, koska olivat viekkaita ja harjoittivat kauppaa. Bulgaarit, traakialaiset ja yleensä slaavit saivat osakseen halveksumisen, koska viljelivät maata. Ainoastaan vapaa mies kävi sotaa ja käytti ratsua. Hänet oli jumala luonut hevosen selkään.

Niin se oli. Mutta — komesta ei oikein miellyttänyt viimeksimainittu selitys. Hänen heimolaisensa, suomalaiset, viljelivät myös maata. Olivatko he siis orjia?

— Itsekö teette työn? — kysyi Szemény.

Ei... orjat sen suorittivat.

— No, sitten olette vapaita! — huudahti Szemény. Asia oli selvä.

— Niin... ja ratsastaa meilläkin osaa joka mies.

Selvä oli. He olivat vapaan kansan poikia kumpikin — siitä ei ollut epäilystä. Mutta — bulgaarit! Szemény ei voinut ymmärtää, kuinka sellainenkin kansa oli luotu.

— Ne käyttävät rautavitjoja vyön asemesta — sanoi komes. Ei niiden mahaa nahkahihna pitänyt koossa.

Szemény kirosi:

— Jyrisevä salama iskeköön heihin! Ratsumiehen maha oli hoikka kuin koiran.

Niin oli. Slaavit söivät ja makasivat. Jumala oli varmaankin ollut pahalla päällä heidät luodessaan. Ja lättänenäisiäkin ne vielä olivat ja likaisia — vietävän likaisia. Täitä kuhisi tukka ja parta täynnä. Mutta — kummako se — täit olikin paholainen luonut, paholaisen sikiöitä olivat slaavitkin. Oma omansa löysi.

— Mutta — kirput on luonut Jumala, — sanoi Szemény vakaumuksellisesti.

Selvä! Ratsumies oli aina toista kuin jalkamies. Kirppu olikin hieno otus — musta ja kiiltävä kuin ritari teräspanssarissaan. Ja entä ne loikkaukset!

Keskustelu kääntyi ritareihin. Siinä gulyás'ia hörppiessä oli hyvä tehdä niistäkin selvä.

— Ritareita ei ole muilla kuin germaaneilla ja genualaisilla, — selitti komes, joka tunsi asiat. Mutta ne olivat niitä vihoviimeisiä! Varsinkin genualaiset. Ne osasivat pojat etuilla. Konstantinopolissakin niillä oli oma kaupunginosansa, jossa asuivat, omat kirkot ja kapakat. Eivät sinne saaneet muut syntiset mennä.

— Juoppoja ovat kuulemma, — sanoi Szemény.

— Ja laiskoja, — lisäsi komes.

— Katsopas noita minun varangejani. Mitä rotua luulet niiden olevan? Ritarisakkia ovat... sen näkee jo kaikista niiden metkuista. Naisten kanssa pelehtivät (varokaa te naisianne!) ylpeilevät ja kopeilevat. Niille riittää, kun on vain komea panssari... helyjä ja kulkusia. Ne ovat lapsellista kansaa.

Mutta Szemény puolusteli heitä. Helyjä ja koristuksia kantoivat muutkin. Heilläkin, magyareilla, oli niitä paljon... dirhem-rahoja hatuissa ja vaatteiden liepeissä.

— Niin — sanoi komes — mutta se riippuu siitä, miten niitä kantaa. Varangien kulkuset soittivat vain Skandinaviaa — Konstantinopolissakin... Götan ja Svean poikia ollaan! — Katsokaapa vain heidän naamojaan. Niissä on pohjoismainen terveys... vieno punerrus kuin hyvässä sianlihassa. Peijakas! Minua harmittaa, että ne tahtovat toiset nimellänsä peittää — niinkuin eivät suomalaiset muka olisi ihmisiä.

Ja komes kertoi, kuinka Konstantinopolin barbaaritoimistossakin kaikki pohjoismaista tulleet merkittiin varangien ryhmään — hänetkin. Sellaista ääntä ne pitivät. Ja niiden veljet, germaanit, olivat samanlaisia.

Komes oli tuohtunut.

— Se niitä harmittaa, että minä niitä komennan — virkkoi hän hetken kuluttua. — Ja minä komennan! Kyllä ne kurissa tietävät olevansa.

Szemény’iä nauratti. Komeksen komento oli vähän niin ja näin. Varangisoturit kuljeskelivat ympäriinsä. Ei heistä päiväkausiin nähty ainoatakaan. Unkarilaisten avulla sai komes illalla telttansakin pystyyn.

Mutta — Szemény ei virkkanut mitään. Oli vain hauska kuulla toverin juttelevan.

— Enkä minä ymmärrä, — toimesi tämä — minkävuoksi meidän pitää salata kansallisuutemme. Bysantissa palvelee drungarios [amiraali] Johannes Gurgen, mutta — päästäkseen paremmin ylenemään hän ilmoittautui armeenialaiseksi, koska sieltä päin on monta keisaria tullut. Ja kuitenkin on mies suomalainen Kurki — Hämeestä kotoisin. Se on sitä politiikkaa.

— Kai sinunkin olisi ollut sanottava itsesi muuksi, — tuumi Szemény. — Kukaties olisit jo senaattori.

— Ei, — kiivaili komes, — vaikka sitten maa allani vajoaisi! Suomalaisena elän ja suomalaisena kuolen! Jollen kelpaa Bysantille suomalaisena, niin saan olla kelpaamatta. En minä ole yhden valtakunnan vaivainen.

Niinpä niin — maailmaa oli muuallakin. Mikäpäs komeksella nyt oli ollessa, kun oli kerta heimolaiseksi huomattu. Sukulaisten oli hyvä elää magyarien keskuudessa.

Szemény sanoi sen vakaumuksellisesti, eikä komeksella ollut sitä vastaan muistuttamista.

— Mutta voi sentään, kun olisi hauska huhkia Bysantissa! — jutteli hän haltioissaan. — Tekisin magyarien kanssa ikuisen liiton. Yhdessä sitten Árpádin kanssa panisimme tämän maailman kohdalleen. Unkarilaisten ruhtinas saisi pitää kurissa pakanat, minä pitäisin huolen kristityistä. Paavilta ensi töikseni ottaisin vallan pois. Mennä lisäämään pyhien synodien päätöksiin: Fili okve. [Tarkoittaa roomalaiskatolilaisten nikealais-konstantinopolilaiseen uskontunnustukseen tekemää lisäystä Spiritus Sanctus exiit Patre (Filioque) = P. Henki lähtee ulos Isästä (ja Pojasta).] Se oli jo enemmän kuin hävytöntä.

— Mikä se sellainen on — fili okve?

Komes näytti salaperäiseltä:

— Sitäpä sinä et ymmärrä... vaikka oletkin olevinasi viisas. Fili okve! Se se vasta jotakin on.

Hän istui kauan mietteissään. Szemény antoi hänen olla.

Kun hän teki lähtöä, katsoi komes häneen salaperäisenä ja samalla kauhean päättäväisen näköisenä.

— Kuule... jos joskus tapaat niitä, jotka sanovat »fili okve», niin kaula poikki vain! Teet Jumalalle palveluksen.

— Mitä ne sitten ovat? — kysyi Szemény uteliaana.

Komes oli kauhean totisen näköinen.

— Harhaoppisia, — kuiskasi hän ja teki ristinmerkin...

XI.

Kerskuri hän oli — koko komes. Szemény sai Hősin kanssa vähitellen selville, että hän todellakin hautoi keisariunelmia.

Kumissi hellitti hänen kielensä, ja hän kertoi heille kaikki.

Ei ollut yhtään vaikea saavuttaa sellaista päämäärää, jos oli vain pää oikeassa varressa.

Szemény iski Hősille silmää. Varressa ei ollut vikaa... mutta miten mahtoi olla pään laita?

— Ettekö usko? Sehän käy kuin leikki! Vallataan Konstantinopoli, pannaan entinen keisari viralta ja suljetaan luostariin. Sitten —

—... sitten painat keisarillisen diadeemin otsallesi sinä.

— Nii-in!

Komes oli kauhean varma.

— Mutta... pystytkö hallitsemaan?

Hän käski heidän tunnustella käsivartensa lihaksia. Ne olivat kovat kuin rauta.

— Jaa-ah! — sanoi hän tyytyväisenä. − Ja sotia minä osaan ja komentaa! Linnoituksista minä selviän. Osaan rakentaa sellaisia piirityskoneita, ettette ole unissannekaan nähneet.

— Mutta... osaatko muuten... tuota noin... olla hallitsijana? — kysyi Fintor-setä.

— Mitä tarkoitat? Sitäkö, että osaanko lukea ja kirjoittaa? Hm. Osaakos teidän Árpádinne sitten?

Se oli totta. Mutta — magyarien ruhtinas ei tarvinnutkaan sellaisia taitoja. Hän piirteli miekallaan.

— Sen minäkin osaan! — huudahti komes. — Mutta sitäpaitsi... tulkaahan ulos!

He seurasivat häntä. Komes katseli sopivaa paikkaa, missä olisi härmä rikkumaton, veti sapelin tupestaan ja piirusti seuraavanlaiset koukerot:

    IΣAAK TAPKA BAΣILEYΣ!
    [Iisak Tarkka, keisari]

Unkarilaiset katselivat ihmetellen outoja kiekuroita. Tuoko oli kirjoitusta? Szemény ei ollut ennen nähnyt. Hän kävi totiseksi, eikä tilannetta yhtään pelastanut Fintor-sedän huomautus:

— Niin on kuin olisi metsäkana siinä tepastellut.

Komes sujahutti ylpeänä miekan tuppeensa.

— Saattaa siltä näyttää, — hän sanoi, — mutta tuon lukee kuka kreikkalainen tahansa.

Sattui siihen kävelylle vanha senaattori Skleros Niketas. Szemény huusi häntä tulemaan paikalle.

Mutta — sen kuultuaan pyyhkäisi komes viimeisen sanan pois.

— Mitä toivotte? — kysyi senaattori päästyään paikalle.

Hős osoitti hänelle kirjoitusta. Mitä siinä oli?

Senaattori katseli koukerolta kulmakarvat koholla, ylhäisen näköisenä. Sitten hän hymähti:

— Siinä on nimi... komeksen nimi — »Isaak Tarka», — sanoi hän.

— Mutta — siinä oli vielä jotakin, joka pyyhittiin pois, — huomautti Szemény.

Senaattori katseli heitä tutkivasti.

— Mitä siinä oli? — hän kysyi.

— Ei mitään, — vastasi komes ja näytti synkeällä kuin ukkospilvi.

He hajaantuivat kukin taholleen. Komes sotki nimikirjoituksensa.

XII.

Illalla pujahti Szemény senaattorin telttaan. Hän halusi keskustella tämän kanssa.

Häntä oli Bysantti vähitellen ruvennut kiinnostamaan — erikoisesti sen uskonnollinen elämä. Komekselta hän oli kuullut yhtä ja toista, mutta yleensä hän oli tehnyt sen havainnon, että tämän tiedot olivat kovin pintapuolisia. Hän halusi siis kuulla oikealta bysanttilaiselta.

Mutta — senaattori ei ollut halukas niistä asioista juttelemaan. Hän puheli kyllä, mutta aivan muusta.

Ensinnäkin hän jutteli terveydestään. Mitä Szemény’iin hänen terveytensä kuului! Ei hän voinut häntä auttaa. Vanhuksen oli kuulemma vaikea ratsastaa.

Szemény oli huomannut sen. Senaattori loikoilikin tavallisesti vankkureissaan, paksuihin lammasnahkaturkkeihin kääriytyneenä. Hänen vanha ruumiinsa ei oikein tahtonut enää tällaisia matkoja kestää.

— Mikset pyydä ruhtinaalta lupaa matkustaa pois? Hän varmasti suostuisi.

— En voi... olen antanut sanani. Toisten kohtalosta en mene määräilemään. Mutta itse pysyn täällä — siksi kunnes keisari, herrani, täyttää hyvitysehdot.

Se häntä nykyisin huolestuttikin. Hän oli antanut Stefanoksen, virkaveljensä, tehtäväksi kiirehtiä näiden ehtojen täyttämistä. Mutta mitään ei ollut kuulunut. Stefanoksen oli pitänyt toimia min, että teltat, ratsut ja yleensä kaikki, mistä sopimusta tehtäessä oli ollut puhe, tuotaisiin magyarien leiriin — olipa tämä missä tahansa. Unkarilaisten ruhtinaan piti nähdä, että basileus piti sanansa.

— On pitkä matka Konstantinopolista tänne, — huomautti Szemény.

Niin oli. Skleros Niketas huokasi ja katseli kynsiään. Ei täällä voinut pitää itseään puhtaana... tällaisessa paimentolaiselämässä. Hän hymyili kuin anteeksipyytäen. Alituista leirin purkamista ja pystyttämistä — joka aamu, joka ilta. Ja sitten päivän matka — milloin ratsun selässä, milloin lotisevissa vankkureissa, jotka heittelivät niin vimmatusti, että sisälmykset tahtoivat mennä sekaisin. Mutta — oma viehätyksensä tällaisella matkalla sittenkin oli.

Ja hän innostui kuvaamaan vaikutelmiaan. Hän tuli oikein kaunopuheiseksi. Szemény oli kuullut, että Bysantissa pantiin suuri paino puheen sirouteen — oli kuulemma puhetaidon opettajiakin. Omasta puolestaan hän ei paljon sellaisesta ymmärtänyt — eikä välittänytkään. Heille, magyareille, ei kukaan ollut puhetaitoa opettanut, ja he puhuivat joka mies ja vaimo, lapsetkin virheettömästi — paitsi vanha Haragos, jolla oli haavoja suussa. Mutta — hänen äitinsä oli nähnytkin yölepakon.

Niin — tämä magyarien elämä? Ettäkö oli hauskaa? Itse he kyllä sitä ihailivat eivätkä olisi sitä vaihtaneet. Jumala oli luonut magyarin vaeltajaksi. Mutta — jos vieras rupesi sitä kiittämään, he näkivät vain sen varjopuolet.

— Älä puhu... sateessa, tuulessa ja pakkasessa — aina vain hevosen selässä ja arolla — ei ole hauskaa.

Mutta — senaattori ei antanut perään. Hän yltyi vain Szemény’in vastaväitteistä. Ja tämän täytyi tunnustaa, että häntä miellytti, kun senaattori »maalasi» hänelle eri kohtia heidän elämästään.

Avara aro... eteenpäin kiitävä, villi joukko, joka huusi ja kiljui... kurkut toisinaan niin käheinä, että ääni pihisi vain: honfoglalás! [maanvalloitus!]

Vieras sai suoda anteeksi, että hän käytti niin väkeviä sanoja. Szemény katsahti häntä ihmeissään. Mitä, kauniita, hyviä sanoja. Hän oli jo hengessään mukana tuossa villissä joukossa, joka huusi ja kiljui. Ja hänen äänensä oli myös käheä.

— Nyt on köhä kaikilla, — sanoi hän.

Niin — mutta tuo sana... tuo yksi sana: honfoglalás. Se oli kaunis sana! Sen oli senaattori oppinut. Se kaikui hänen korvissaan villinä — erämaan riemua täynnä... vuoroin alakuloisena kuin aron henkäys. »Teikäläiset ovat herkästi syttyviä... saattavat yht’äkkiä leimahtaa. Ja silloin kumpuaa kurkuistanne sanoja kuin rakeita.» Ne kalskahtelivat, vinkuivat ja helähtelivät, kuin olisivat jousenjänteet soineet — tai kuin olisi koko leiri... suunnaton, avara leiri yht’aikaa kapsahtanut jalkeille. Honfoglalás — se oli komea sana — kuin sotatorven puhallus.

— Niin... se on magyarien kieltä, — sanoi Szemény ja äänsi hiljaa: honfoglalás. Hänestä se ei muistuttanut sotatorven puhallusta.

Entäs miesten römeät, matalat äänet ja naisten kiihkeät, intohimoisen läpitunkevat huudot, joihin sekaantui lasten itkua, koirien haukuntaa ja hevosten hirnuntaa. Hän, Skleros, oli toisinaan kuunnellut niitä tuntikausia vankkureissa maatessaan. Ja sitten... kesken kaiken saattoi — pienen tauon sattuessa kuulla pari kohteliasta ääntä: mies, sointuvaääninen, jutteli naisen kanssa jossakin hänen vankkuriensa läheisyydessä, ja syvä, tumma naisen ääni vastasi: »Igen!» [Kyllä!] Se soi kuin harpun helähdys.

— Igen, — sanoi Szemény’ikin, sillä hän oli vasten tahtoaan viehättynyt senaattorin kuvauksesta. — Tiedätkö, keitä ne ovat? Kelem ja Ené. Olen nähnyt heidät usein sinun vankkureittesi katveessa.

— Se on hyvin mahdollista, — naurahti Skleros, — nuoria ne joka tapauksessa olivat.

— Mutta ilta minusta sittenkin on kaikkein mielenkiintoisin, kun leiri on rakennettu, — jutteli senaattori edelleen. — Kuuluu vain surinaa kuin suuresta ampiaispesästä. Teikäläiset istuskelevat nuotioiden ääressä, pitkät viikset roikkuen ja »köröttävät»...

Senaattori nauroi. Hänen väsyneeseen katseeseensa syttyi eloa. Szemény’inkin piti nauraa.

— Sellaiselta saattaa vieraan korvissa kielemme kuulostaa.

Niin — mutta honjoglalás — se oli komea sana. Senaattori oli kuullut sen jok’ainoa päivä. Vuoroin sitä huutelivat miehet... vuoroin naiset äännähtivät sen hiljaisemmin — kuin olisivat lausuneet toisilleen jonkin kohteliaisuuden. Lapsetkin sopertelivat sitä... jokeltelivat ja nauroivat. Se oli merkillinen sana, sillä se tuntui muodostavan ytimen kaikessa, minkä hyväksi magyarit puuhasivat.

— Niin, se on nyt meidän päämäärämme, — huomautti Szemény. — Sitä varten olemme matkalla...

Aivan niin — Skleros tiesi sen — mutta hän tahtoi vielä huomauttaa magyarien kohteliaisuudesta ja vieraanvaraisuudesta. Hän oli saanut sitä runsaasti nauttia. Tuollainen leveä, roima ritarillisuus! Eikä hän uskonut, että unkarilaiset olivat julmia. Se oli parjausta.

Mihin hän oikeastaan pyrki? Ei senaattorilla ollut häneltä, Szemény’iltä, mitään voitettavissa. Viimeksimainittu lausahti:

— Niin...joka magyarille on ystävällinen, sille tämä antaa mekkonsa yltään, mutta —

Szemény ei jatkanut, hän ei tahtonut loukata vanhusta. Tämä tuli levottomaksi ja kysyi:

— Mitä tarkoitat?

— Sitä, että joka meidät pettää, sitä kohtaa hirveä kosto.

Kai hän oli kuullut magyarien verikostosta? Eikö? No niin — heillä oli käytännössä sellainen — vérdij — ja he sovelluttivat sitä armotta.

Senaattorin toveri tuli telttaan, pieni, pullea mies, jolla oli paltsasilmät ja pitkä, rinnalle valuva parta. Skleros vilkastui.

— Kas, Kosma, mitä sinulle kuuluu?

— Eipä mitään. Kurja matka!

Hän oli kärsimättömän näköinen.

— Kuule, tämä vieraani haluaa kuulla uskonnostamme, selitä sinä hänelle. Olethan pappi.

Sitä ei Szemény ollut tiennytkään. Pappi?

Tuollainenko oli kristitty pappi... tuollainen ihravatsa. Heidän Látónsa oli laiha kuin luuranko.

Hän tarkasteli Szemény’iä ylenkatseellisesti. Ei miehen tarvinnut ruveta häntä opettamaan... ei Szemény ollut sitä varten tullut. Hän oli vain halunnut kuulla muutaman selityksen, koska ei komeksen puheista saanut tolkkua.

— Mitä haluat? — hän kysyi töykeästi.

Szemény tiedusteli, mitä olivat harhaoppiset.

Pappi nauroi leveästi, römäkästi. Szemény’istä se oli vastenmielistä.

— Harhaoppiset, — sanoi hän, — ovat niitä, jotka eivät usko ainoaan autuaaksitekevään kirkkoon.

Mikä oli sitten ainoa autuaaksitekevä kirkko?

Kosma piti käsiään tulen yläpuolella ja katseli Szemény’iä pää hiukan kallellaan.

— Se on Bysantin kirkko.

Hän sanoi sen aivan samalla tavoin, kuin jos olisi sanonut: »Nyt on kylmä».

— Ja mistä heidät tunnetaan — harhaoppiset... siitäkö, että sanovat: fili okve?

Nyt hän vasta nauroi, tuo pappi, nauroi, niin että poltti kätensä.

— Katsos p—ua! — hän sanoi. — Joo... siitä heidät tunnetaan... ja monesta muusta.

Ja hän luetteli pitkän liudan sanoja, jotka olivat toinen toistaan vaikeampia. Szemény ei käsittänyt yhtään mitään.

— Nämä kaikki menevät siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä! — lopetti Kosma sitten juhlallisesti. — Toisin sanoen: helvettiin.

Szemény tiedusteli arasti, mikä sellainen paikka oli. Hän ei ollut siitä ennen kuullut.

— Se on paikka, jossa on vielä kuumempi kuin tuossa! — Kosma viittasi tuleen. — Sata kertaa kuumempi, tuhat kertaa, kymmenentuhatta kertaa! Ja mikä ihmeellisempää — siellä ei ihminen pala, vaan käryää aamusta iltaan, viikosta toiseen, kuukaudesta kuukauteen, vuosien ympäri — iankaikkisesti!

Szemény’iä värisytti. Mutta Sklerosta olikin yht’äkkiä keskustelu ruvennut kiinnostamaan. Hän kysyi, keneltä Szemény oli nuo salaperäiset sanat kuullut.

— Komekselta, — vastasi hän.

Vanhuksen silmät siristyivät.

— Mikä oli se sana, jonka komes pyyhki pois? — kysyi hän kuiskaten.

Szemény ei osannut sanoa. Hän ei ollut lukutaitoinen. Hän oli ihmeissään.

— Oliko se tämä sana? — kysyi Skleros ja piirsi tuhkaan:

    BAΣILEYΣ

— Oli! — huudahti Szemény, sillä hän tunsi nuo koukerot. Siksi selvästi ne olivat hänen muistiinsa painuneet.

Kummallisten mietteiden vallassa läksi Szemény teltasta.

Asia ei ollutkaan niin joutavanpäiväinen kuin minä Szemény Hősin kanssa oli sitä pitänyt. Skleros Niketaan käytös muuttui kuin taikaiskusta. Hän suhtautui komekseen ja tämän tovereihin kuin salaliittolaisiin, kyräili ja mullisteli. Nyt hän yht’äkkiä ilmaisi halunsa lähteä pois magyarien luota. Mutta Árpád ei suostunut siihen.

Hän rupesi suunnittelemaan pakoa, mutta hänen aikeensa saatiin selville. Häntä käskettiin vartioida tarkkaan.

Szemény oli ymmällä. Hän huomasi varomattomalla kysymyksellään aiheuttaneensa asiain kulun, jonka lopullisista syistä hän ei ollut selvillä. Siksi hän oli hermostunut ja levoton. Mitä ihmeen juonia punottiin heidän selkänsä takana? Hän rupesi jo epäilemään komestakin.

Mutta — tämä oli levollinen — juoda tillaili vain Hősin ja Fintor-sedän kanssa. Ainoastaan silloin, kun hän sai tietää, että Skleros oli päässyt hänen suunnitelmiensa perille, hän raivostui.

— Ja sinä menit kertomaan! — hän ärjyi Szemény’ille.

Tätä suututti. Hän ei ollut kielinyt. Vanha senaattori oli itse arvannut asian.

— Millä tavoin?

Szemény kertoi hänelle koko jutun.

— Hän on viisas mies, — sanoi komes ja vaipui syviin mietteisiin. Hän näytti pinnistävän järkeänsä kuin päästäkseen jonkin vaikean arvoituksen perille.

— Mikä sana se sitten oli? — tiukkasi Szemény.

— »Basileus»... ei sen kummempi. Mutta — niinkuin näet, niin sillä taholla sitä ei pidetä leikkinä.

Ja hän näytti voitonriemuiselta.

Näissä sekavissa tunteissa he menivät yli Havaksen ja sen takana olevan reunavuoriston.

XIII.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi, levisi edessä alamaa, tasanko, kuin nuoruuttaan viheriöivänä. Tulvavesi peitti osan siitä, mutta siellä täällä tulva-alueen keskellä, korkeammilla paikoilla, kävi karja laitumella. Pieniä, ohuita savukiehkuroita kohosi ilmaan. Ne nousivat slaavilaismökeistä, jotka muurahaismättäiden lailla olivat painautuneet vuoren kupeeseen kiinni. Kauempana tasangolla, muutamalla kummulla sijaitsi paaluvarustus. Sen saattoi parahiksi paljaalla silmällä nähdä.

Ilma oli kaunis, taivas pilvetön. Korkealla ilman sinessä lauloi leivo. Kepeät huurut kohosivat maasta. Suuret vesilammikot paistoivat kuin kultaiset peilit.

Etäällä — horisontissa hukkui maisema usviin. Mutta — sielläkin välkkyi ja leimahteli. Oli kuin olisi tuo edessälainehtiva, nuoruuttaan viheriöitsevä tasanko vasta Luojan kädestä lähtenyt. Niin elinvoimaa uhkuvalta se näytti.

Se oli Unkari, magyarien uusi isänmaa.

Árpád istui ratsunsa selässä muutamalla kallion kielekkeellä heimopäälliköiden kanssa. Parahiksi he mahtuivat siihen. Vuoren rinteillä levähtelevistä miehistä näytti, kuin olisi jokin näkymätön suuri käsi heidät siihen työntänyt kaiken kansan nähtäviksi ja ihailtaviksi. Ruhtinaan valkoinen ratsukin loisti. Joka kerta kun se liikahti, välkähtivät päivänsäteistä sen kiiltävät kupeet, kulta- ja hopeahelyt.

Ruhtinaalla itsellään oli kullattu kypärä päässä. Sekin säikkyi ja sädehti. Uljaissa varusteissa olivat myös heimopäälliköt. Punainen viiri liehui heidän päittensä päällä.

Vuoren rinne soi ja surisi kuin suuri mehiläispesä. Oli soma nähdä noita edestakaisin liikkuvia, värikkäitä joukkoja. Toiset makailivat marjakuusten juurella. Niitä kasvoi täällä, vuoren alemmilla rinteillä, paljon. Ne olivat kuin tummankiiltäviä läikkiä vaaleanviheriässä, himmeässä pinnassa, jonka kuusten ja mäntyjen jonot muodostivat.

Muutamat vankkurit olivat pysähtyneet puolimäkeen, alaviistoon. Niiden toisen takapyörän oli pysähdyttänyt suuri kivi. Tukeva keskiaisa sojotti suorana ilmassa kuin muurinmurrin. Siitä riippuivat valjaat... raskaat, puiset valjaat hiukan kallellaan. Näytti kuin olisivat härät livistäneet niistä läpi. Mutta — ne pureksivat rauhassa ruohoa pienen matkan päässä, ja pitkäviiksinen, roimahousuinen mies piti niitä silmällä.

Szemény katseli tuota kirjavaa vilinää. Hän istui kivellä äskenmainituiden vankkurien läheisyydessä. Tuntui ihmeelliseltä, että oltiin jo täällä... tämän uuden, salaperäisen maan kynnyksellä.

Paljon oli tapahtunut viime viikkojen kuluessa. Yksi osa sotajoukosta oli lähetetty lounaista kohti — tunkeutumaan maahan n.s. Transsilvanian kautta. Leventeltä oli saapunut sanoma, että hän oli lyönyt bulgaarit, valloittanut heidän pääkaupunkinsa, saanut runsaasti saalista ja vankeja. Hän oli saanut käskyn tunkeutua maahan etelästä käsin... pitkin Tonavan laaksoa. Rautaportin kautta... Trajanuksen, roomalaiskeisarin, vanhaa sotatietä myöten. Hän oli kai jo lähtenyt liikkeelle. Kosma senaattori oli matkustanut sananviejien mukana ja loput varangeista. Árpád oli heidät jalomielisesti laskenut menemään. Mutta Skleros Niketas oli edelleenkin unkarilaisten joukossa.

Transsilvaniasta oli saapunut sanoma, että sikäläiset asukkaat olivat ottaneet magyarit riemulla vastaan. He polveutuivat hunneista. Kun nämä Katalaunisten taistelun jälkeen olivat joutuneet perääntymään takaisin Susdalin maahan, olivat he jättäneet vartioston Transsilvaniaan. Näiden jälkeläisiä olivat nykyiset asukkaat.

Szemény oli kuullut näistä Transsilvanian asukkaista. Urhoollisesti he olivat puolustaneet maatansa. Kun kateelliset naapurit olivat käyneet heidän kimppuunsa, he olivat lähettäneet sanan Susdalin maahan ja pyytäneet apua veljiltään. Silloin oli saapunut apuun Csaba, vanha päällikkö, joka oli johtanut hunneja frankkien maassa, ja lyönyt viholliset. Vuoden kuluttua hän oli tullut uudelleen samalla seurauksella. Sen hän oli tehnyt monilukuiset kerrat. Mutta — sitten oli kulunut pitkiä vuosia, toiset syntyivät, toiset kuolivat rajan molemmin puolin. Vihdoin nousivat kateelliset naapurit uudelleen lyödäkseen székely'it — sillä sen nimen olivat hunnit tuossa uudessa maassa saaneet. Taas kulki avunpyyntö itää kohti, mutta — ketään ei kuulunut, ei sanan viejääkään. Jo luulivat székely’it tuhonsa tulleen, kun vihdoin kuului humua idästä. Aseet kalskuivat, hevosten ravi pani taivaan kannen jyrisemään. Tulta iskivät ratsujen kaviot. Se oli Csaba, joka miehineen oli noussut haudasta veljiään auttamaan. Vihollinen lyötiin verisesti. Ja sen jälkeen he eivät enää olleet uskaltaneet hyökätä.

Mutta — niin voimakas oli ollut Csaban rynnäkkö, niin lujaan olivat aaveratsut iskeneet kavionsa taivaan kupuun, että siihen oli jäänyt lähtemätön jälki: idästä länteen ulottuva lukemattomien tähtien vyö. Sitä kutsuttiin »Sotajoukkojen tieksi».

Szemény katsahti taivaalle. »Sotajoukkojen tietä» ei nyt näkynyt. Mutta — yöllä se loisti ja välkehti, ja suunta oli idästä länteen, niinkuin heidänkin...

Hän havahtui mietteistään. Ympärillä kajahtelivat villit huudot: honfoglalás! honfoglalás! Szemény muisti, mitä bysanttilainen senaattori oli siitä sanasta sanonut. Vuoren rinteet, joita päivä kultasi, olivat ruvenneet elämään. Siellä helisi, kohisi ja korskahteli. Hevosia satuloitiin, härkiä valjastettiin. Ympäristö kaikui miesten huudoista, lasten itkusta ja ruoskien läiskinästä. Ratsuväen osasto, pitkät keihäät tanassa, järjestäytyi parhaillaan vuoren alimmalle rinteelle. Se oli etujoukko.

Árpád ratsasti sen rintamaa pitkin ja puhui. Szemény oli siksi etäällä, ettei erottanut sanoja. Mutta Hős istui korkean kallion kielekkeellä, lant polvellaan. Hänen ala- ja yläpuolellaan lainehti koko magyarien kansa.

Hei, Árpád, anna merkki! Olemme valmiit!

Se oli Huba, yksi heimopäälliköistä, joka niin huusi. Mutta — nyt viittasi Árpád kädellään. Syntyi hiljaisuus. Kallionkielekkeeltä kajahti Hősin laulu:

    — On eessä laajat laidunmaat,
    hei, Árpád, merkki anna!
    Ja tuokiossa nähdä saat:
    vaikk’ eivät muita kanna
    nuo suot ja rimmet, liettehet,
    niin magyarin ne kantaa.
    Sa huomist’ ennen huitelet
    haa, pitkin lännen rantaa!

    Näin huutaa Huba ratsultaan,
    ja joukon mieli palaa.
    He kuiskuttavat kalpojaan,
    he rynnäkköön jo halaa.
    Käy äänten pauhu, rinne soi
    kuin myrskyn myllertäissä.
    Ja raisut ratsut riehakoi,
    ja helyt helskyy päissä.

       *       *       *       *       *

— Éljen! — kajahti pitkin vuoren rinteitä kuin ukkosen vyöry.

Hős jatkoi:

    Nyt viittaa Árpád ratsultaan:
    Siis eespäin! Säilät soimaan!
    Yks tuokio, niin tuiskunaan
    käy ratsut ryntöön roimaan.
    Hei, veikkoset, honfoglalás,
    se on nyt meidän työmme!
    Saa slaavilaumat päihin taas.
    Me murskaks heidät lyömme!

— Éljen, éljen! — kajahti äskeistä voimakkaammin.

Vankat käsivarret riistivät Hősin kalliolta alas ja kantoivat éljen-huutojen kaikuessa ympäri riemuitsevien soturien keskellä.

Niihin sekaantuivat alempaa hui, hui, hujrá-huudot. Vuoren rinne tömisi, sapelit säihkyivät, ratsut karkasivat kaulat ojona alangolle. Koko leiri lähti rymisten liikkeelle.

Szemény hyppäsi ratsunsa selkään ja liittyi miestensä joukkoon. Tuulena he laskettivat tasangolle.

XIV.

Persialainen lamppu riippui teltan katossa, valaen vienoa hohdetta ympärilleen. Sen valossa säteilivät ylimysten varusteet ja teltan upea sisustus. Bysanttilaisia mattoja oli levitetty lattialle. Seinillä riippui aseita, monenkaltaisia. Siinä oli miekkoja, csákány’eja, fokoksia ja buzogány’eja. Mutta ne olivat tavallista upeampia, loistavampia, monin tavoin koristeltuja.

Se oli Árpádin, ruhtinaan, teltta.

Szemény oli kutsuttu sinne komeksen kanssa. Ruhtinas oli saanut kuulla, että viimeksimainittu ymmärsi linnojen piiritystä, osasi rakentaa piirityskoneitakin. Siitä hän nyt tahtoi neuvotella.

Ruhtinas istui keskellä telttaa totisen näköisenä. Szemény oli lähellä häntä... noin hevosen mitan päässä. Mutta — ei koskaan aikaisemmin Árpád ollut tuntunut hänestä niin etäiseltä kuin nyt. Häntä ympäröi salaperäisyyden verho.

He istuivat maassa, jalat allaan, turkkilaiseen tapaan. Se oli magyarien tavallinen istuma-asento. Szemény piti syrjästä käsin silmällä ruhtinasta. Tämä katseli tuleen, ja hänen mustat silmänsä välkähtivät toisinaan kuin hiilet. Sitten hän räpäytti silmiään ja näytti vaipuvan surullisiin mietiskelyihin.

Teltassa vallitsi hiljaisuus. Tämä oli neuvotteluteltta. Ruhtinas asui vieressä puolisoineen ja lapsineen. Szemény tunsi hänen puolisonsa, vaikk’ei tämä ollut koskaan häntä puhutellut. Ruhtinaan puoliso oli syntyisin kasaarilaisruhtinatar ja uskonnoltaan juutalainen.

Heimopäälliköt istuivat laidoilla juhlallisina ja äänettöminä niinkuin heidän herransakin. Ei sopinut puhua ennen kuin ruhtinas antaisi merkin. Niin suuresti häntä kunnioitettiin.

Szemény’iä hiukan peloitti — hän tunsi herransa luonteen. Tämä epäili kaikkia muukalaisia, oli äärimmäisen varovainen. Kukaties hän joutuisi tämän asian vuoksi hänen epäsuosioonsa?

Vihdoin Árpád kohotti päätään ja katsoi Szemény’iä tutkivasti. Väristys kävi hänen lävitseen.

— Sanotaan, että tämä bysanttilainen on — heimolaisemme? — ruhtinas virkkoi.

Hänen äänessään soi epäilys — Szemény kuuli sen. Hän ei tiennyt, mitä vastata.

— Puhu, Szemény Botondinpoika. Me kuuntelemme.

Ei auttanut — Szemény’in täytyi puhua, kertoa, mitä tiesi... ja mitä hän itsekin uskoi: mies oli heimolainen. Hän mainitsi magyarien keskuudessa tunnetuista kertomuksista — kuinka esi-isät olivat käyneet pohjolassa, päivän ja yön maassa. Hän kertoi komeksen ja magyarien kielten yhtäläisyydestä.

Kun hän oli lopettanut, katsahti ruhtinas heimopäällikköihin. Szemény’istä näytti, kuin olisi hän hymyillyt.

— Oletko sukulainen? — kysyi hän sitten kääntyen komeksen puoleen.

Tämä säpsähti äänen tiukkaa sävyä ja katseen terävyyttä.

— Olen! — vastasi hän sitten lujasti kuin tuomarin edessä. — Esi-isämme ovat ennen asuneet yhdessä — kauan sitten.

Szemény huomasi heimopäälliköiden vilkastuvan. He juttelivat puoliääneen keskenään.

— Niin... isämme, — lausui Árpád kuin muista maailmoista.

Herra... jos sallit, niin huomautan, että nyt lausuit suomalaisen sanan.

He katsoivat kaikki komekseen. Olipa tämä rohkea. Magyarit puhuttelivat ruhtinasta »suurherraksi». Kenellekään toiselle he eivät sitä arvonimeä antaneet.

— Kuinka niin?

— Etkö sanonut isemuk?

— Sanoin.

— Se on minun kielelläni »isämme».

Kävi humahdus läpi teltan — kuin olisi komes lausunut jonkin ihmeellisen taikasanan. Heimopäälliköt rupesivat puhua pajattamaan.

— Yhtä kieltä on! On totisesti!

He rupesivat vuoronperään kyselemään:

— Sanopas mitä on tél.

— Talvi.

— Viz?

— Vesi.

— Szarv?

— Sarvi.

— Kautta magyarien Jumalan! Yhtä kieltä on!

Huba heilutti buzogány’inan. Hän oli haltioissaan.

— Mikäs tämä on?

— Nuija.

He hämmästyivät. Ei ollutkaan sama sana.

— Se on turkkia, — nauroi Árpád. — Olemme lainanneet sen turkeilta.

Siitä ei ollut enää epäilystä. Komes oli loistavasti todistanut kielten sukulaisuuden. Szemény’ikin innostui niinkuin ensi kerrallakin. Hän kertoi komeksen elämänvaiheet.

Hänestä tuntui kuin olisi hän tuonut esiin jotakin ennen kuulumatonta... jotakin, jonka hän itse oli keksinyt. Pelon asemesta, joka häntä alussa oli vaivannut, hänet nyt valtasi kunnianhimo: ruhtinaan piti nähdä, kuinka hän huolehti heimonsa menestyksestä. Tämä mies, tämä suomalainen, auttaisi heitä maan valloituksessa. Ilman hänen apuaan jäisivät linnoitukset saamatta.

Ruhtinas hymyili:

— Eivät ne nyt valloittamatta jää... vaan voitamme aikaa, jos on asianymmärtävä mies piiritystä johtamassa.

— Niin se on! — innostui komeskin — »asianymmärtävä»...

Ja hän piti ruhtinaalle ja heimopäälliköille pitkät esitykset Konstantinopolin asevarikosta... katapulteista, ballistoista, hyökkäyssilloista ja »skorpioneista».

— Ja hyvin sinä puhut jo meidän kieltämmekin — lausui Árpád tyytyväisenä.

Komes teeskenteli vaatimattomuutta. Kyllähän hän... auttavasti jo...

— Hyvin puhut! — Tas todisti ja siihen yhtyi Tühütüm.

Mikä on nimesi?

— Iisak Tarkka.

Se oli vaikea nimi, varsinkin ensimmäinen... eivät tunteneet magyarit sellaista. Kund ehdotti, että ristittäisiin heimon uusi tulokas Párkány’iksi, koska tämä paaluvarustuksen valtauksessa oli tehokkaasti auttanut unkarilaisia.

— Vallihaudan reunalla tappeli kuin peto ja seivästi slaaveja tusinoittain. Kautta »Küncsini» kavion — minä näin!

Küncs oli Kundin hevosen nimi.

Kundin ehdotus otettiin riemulla vastaan. Előd huusi:

— Éljen Párkány, uusi heimomme jäsen!

— Olkoon hänen nimensä Tárkány, — julisti Árpád. — Se sopii paremmin ja muistuttaa hänen entistä nimeään.

Niinpä niin — sillä oli asia ratkaistu, ja Szemény oli tyytyväinen. Keskustelu oli saanut suotuisan päätöksen. He nousivat lähteäkseen, mutta ruhtinas kehoitti heitä jäämään. Hän esitti naurussa suin, ettei Tárkány ollut vielä valinnut, mihin heimoon hän halusi liittyä. Hän huomautti, että monen eri kansan jäseniä oli otettu magyarien joukkoon, koska kerran olivat tehneet heille palveluksia. Niin olivat nyt mukana kabaarilaiset Kadocsa ja Boyta, kiukkuinen, pippurisilmäinen Borsu, ynnä monta muuta. He taistelivat magyarien riveissä kuin aito magyarit, olivat yhtä heimoa ja kansaa.

Komes ei oikein tiennyt. Hänestä se oli samantekevä. Mutta — jos se kerta oli ratkaistava, niin hän halusi liittyä samaan heimoon, johon Szemény’ikin kuului.

Se hyväksyttiin. Kellään ei ollut mitään sitä vastaan.

Ruvettiin keskustelemaan Leventestä ja hänen retkikunnastaan. Kummaa oli, kun ei ollut kuulunut sanomia. Pitäisi jo piakkoin lähettää sanansaattaja Etelköziin kehoittamaan sinne jääneitä lähtemään.

Árpád oli sitä mieltä, että Leventen kanssa piti ottaa yhteys, samoin Erdély’hin, Transsilvaaniaan. Järjestelmällisesti oli maa vallattava. Asukkaille ei tehtäisi pahaa, pantaisiin vain työhön. Magyareille, jotka olivat sotilaita, ei sopinut pellon muokkaus. Jo Etelközissä heillä oli ollut viljelyksiä, mutta orjilla he olivat teettäneet työn.

— Paljonko vankeja on saatu? — Huba kysyi.

— Lähes tuhannen.

— Ne jaetaan huomenna heimojen kesken, — julisti Árpád.

Levente, Levente... häneen palasivat aina isän ajatukset. Naittaa pitäisi poika, kunhan palaisi. Elődillä oli tytär, Kisid. Häntä Árpád toivoi pojalleen.

Keskustelu siirtyi perheasioihin. Ruhtinas tiedusteli, suostuisiko Elod naimiskauppaan.

Kyllä... jos Levente palaa.

— Leventekö ei palaisi! Pötyä!

Palaa varmasti ja tuo suuren saaliin tullessaan.

Sitten vietämme häät! — Árpád huusi. — Onko sovittu?

— On!

— Éljen, éljen!

Omassa kuului kiihkeitä ääniä teltan ulkopuolelta. Árpád kohotti päätään:

— Keitä siellä?

Oviverho vedettiin syrjään, ja Ijjas, vanha soturi kurkisti sisään. Hänen kasvonsa olivat hämmentyneet.

— Mitä... joko Levente on palannut? — huusi monta ääntä yht’aikaa.

Vanha soturi, yltäpäältä kurassa, pyyhiskeli silmiään.

— Suurherrani, — nyyhkytti hän, — poikasi on kuollut.

Mitä? Mitä? Kaikki kavahtivat pystyyn ja piirittivät Ijjaksen.

— Kerro, kerro!

Ijjas kertoi. Bulgaarialaissodan jälkeen oli Levente miehineen palannut Etelköziin, koska sieltä oli ruvennut kuulumaan kummia sanomia. Keisari oli, nähtyään magyarien menestyksen, ruvennut pelkäämään näiden kasvavaa valtaa. Hän oli tehnyt rauhan. Yhdessä petšeneegien kanssa olivat bulgaarit sitten hyökänneet Etelköziin — keisarin kehoituksesta — ja hävittäneet sen perinpohjin. Siinä verilöylyssä oli Levente kaatunut — kotimaata puolustaessaan, ja suurin osa hänen sotajoukostaan. Vain kourallisen miehiä oli Ijjas johtanut tänne. Äsken juuri olivat tulleet.

Seurasi haudan hiljaisuus. Ainoa, joka häiritsi sitä, oli komes. Hänen miekkansa kahva kalahti panssarin kylkeä vasten.

Vihdoin puhui Árpád:

— Iankaikkisesti kirottu olkoon Bysantin basileus, joka on syönyt sanansa kuin koira! Käyköön hänen niinkuin kävi koiran vannomishetkenä. Kahtia mies!

Ruhtinas oli peloittavan näköinen. Szemény’iä värisytti.

— Kahtia mies! — kajahti teltassa, ja seitsemän sapelia lensi huotrastaan kuin vihkiytyäkseen- kostoon.

— Kahtia mies! — huusi Szemény’ikin. Hän tiesi, ketä tarkoitti.

Hänen päässään pyöri kaikki sekavana. Hän ei ollut alussa tajunnut, mistä oikeastaan oli kysymys — olihan vain käsittänyt Ijjaksen kertomuksen kuin ulkokohtaisesti. Mutta sen kauheus alkoi nyt vasta hänelle selvitä.

— Entä äitini? — huusi hän suunniltaan ja tarttui Ijjasta rintapielistä.

Vanha soturi itki. Kuollut oli.

Szemény ei uskaltanut tehdä seuraavaa kysymystä. Mutta — Ijjas nyökäytti päätään. Szemény ymmärsi: Szépakin!

— Voi magyarien Jumala! — parkaisi hän ihan suunniltaan. — Kostoa, kostoa!

— Kostoa! — huusi koko teltta kuorossa.

— Bysanttia vastaan! — huudahti komes, joka nyt vasta oli ehtinyt mukaan. Szemény vilkaisi häneen ja huomasi oudon väikkeen hänen silmissään — sellaisen, jota ei ollut koskaan ennen niissä havainnut kuin ehkä kerran, pari. Hänen päässänsä vilahti jotakin — kahden asian yhdistelmä. Mutta — hän ei ehtinyt ajatella ajatusta loppuun, sillä samassa syöksähti taitos, vanha Látó, telttaan.

Hän oli hirveän näköinen, kasvot kalpeat kuin vainajalla. Silmissä paloi outo, peloittava tuli. Pitkä, takkuinen tukka oli pieniä palmikkoja täynnä. Hän repi niitä vimmoissaan, älähteli kuin haavoitettu eläin. Sitten hän kaatui rojahtaen maahan, pitkin pituuttaan.

Läsnäolijat tuijottivat häntä. Mykkä kauhu oli vallannut heidät. Tietäjä makasi valjuna, suljetuin silmin. Hampaat purivat vimmatusti toisiaan vasten. Vaahto kumpusi huulten välistä.

— Se lankesi loveen, — kuiskasi joku.

Hiiskahtamaton hiljaisuus vallitsi. Szemény tiesi, ettei tietäjän loveen langetessa saanut liikahtaakaan. He seisoivat siis hiljaa ja katselivat vanhusta.

Tämän kasvoilla kävi omituinen väreily. Käytti kuin olisi joku sisältäpäin nykinyt lihaksia, muutellut niiden asentoja edestakaisin — edestakaisin. Kädet ja jalat tempoivat, sormet olivat koukussa kuin petolinnun kynnet.

— Auttakaamme hänen paluutaan, — Árpád kuiskasi.

He rupesivat hiljaa hymisemään loitsua, verkkaan, hyvin verkkaan. Vain parissa, kolmessa kohdassa kiihtyi tahti, kuin nykäistäkseen sävelen nopeampaan juoksuun. Sitten muuttui se taasen verkkaiseksi, hyvin verkkaiseksi.

Nyt avasi tietäjä silmänsä ja nousi istumaan. Hän katseli läsnäolijoita kuin ei olisi näitä tuntenut. Sitten hän räpäytti pari kertaa ja kiinnitti katseensa komekseen.

— Et lähde Bysanttiin, — puhui hän, ja ääni tuli kuin haudasta, — ei lähde kukaan vielä. Niin sanoivat isien henget.

— Miespolven kuluttua tulee mies, joka lyö rikki Bysantin vaskiset portit. Hänellä on isäsi nimi.

Ja táltos katsoi Szemény’iin. Komes oli hyökännyt teltasta ulos.

Szemény seurasi häntä.

He juoksivat rinnatusten kuin kaksi kilpailijaa. Sekavassa mielentilassaan ehti Szemény vain havaita, että koko leiri oli kuohuksissa. Kuului itkua ja valitusta. Joku huusi: »Jumalan nuoli lävistäköön hänet!» »Niin» — ajatteli Szemény — »se on oikein!» Sitä hänkin halusi.

Szépan kuva häivähti hänen mielessään sellaisena kuin hän oli tämän viimeksi nähnyt. Tyttö pyöri uhrialttarin ympärillä toisten magyarneitojen kanssa, ja hänen pukunsa hulmusi hänen vartalonsa ympärillä. Ah, Szemény oli tuntenut epämääräistä pelkoa — selittämätöntä, painostavaa. Se oli vaivannut häntä koko matkan. Tätä se oli siis merkinnyt! Szépa! Szépa!

Hän ei ajatellut, että komes juoksi hänen rinnallaan. Mitäpä kostettavaa tällä oli? Tai ehkä sentään. Kosma, senaattori, oli lähtenyt ja hän kukaties... Szemény ei ehtinyt ajatella ajatusta loppuun, sillä siinä olikin jo senaattorin teltta.

Heihin oli liittynyt muitakin. Suuri joukko aseistettuja miehiä ja naisia oli kerääntynyt teltan edustalle.

He syöksyivät sisään. Senaattori seisoi keskellä telttaa täysissä varustuksissa. Hän oli kalpea. Orja, hänen palvelijansa, oli polvillaan hänen edessään. Joku, hätäinen, iski tätä sapelilla päähän. Mies vaipui maahan ääntä päästämättä.

— Mitä tämä merkitsee?

Szemény huusi:

— Missä ovat nyt sata armeenialaista ratsua ja silkkiteltat, jotka lupasit herrasi puolesta?

— Missä ovat? — huusi raivostunut joukko hänen takanaan.

— Eivät ole vielä tulleet...

— Haa, eivät ole vielä tulleet! Mutta minä sanon, etteivät tulekaan — paremmin kuin nekään, jotka jäivät Etelközin maahan.

Szemény heristi sapelia senaattorin kasvojen edessä.

— Missä ovat äitini ja morsiameni? Sanotko: »eivät ole vielä tulleet»? Haa, sinä petturi, sinä sanasi syöjä! Missä ovat meidän omaisemme? — Missä on isäni, missä poikani? — huudettiin.

— Anna heidät takaisin!

Ja muutamat naisista heittäytyivät senaattorin jalkain juureen itkien ja käsiään väännellen.

— En tiedä, mitä on tapahtunut.

— Et tiedä! — huusi Szemény. — Sinun herrasi on hyökännyt Etelköziin ja lyönyt omaisemme kuoliaaksi... surmannut karjamme, hävittänyt peltomme. Et tiedä? Haa, me opetamme nyt sinut tietämään!

Ja samassa hän kävi bysanttilaisen kimppuun.

Tämä koetti puolustautua, mutta ei kauan kestänyt. Yks’ kaks’ lensi hänen miekkansa helähtäen nurkkaan, ja siinä hän nyt seisoi raivoavien magyarien edessä horjuvin polvin.

— Komes! — ärjyi hän. — Puolusta herraasi!

Mutta tämä nauroi:

— En ole enää Bysantin palveluksessa. Senaattorin silmät säkenöivät.

— Sinä petturi! — huusi hän, — koetat näiden avulla...

Mutta — hänen sanansa hukkuivat yleiseen kiljuntaan.

Hänet köytettiin ja kannettiin ulos. Szemény tiesi, mitä oli tehtävä. Senaattori oli kerran vannonut valan kahtia lyödyn koiran kautta. Nyt hän saisi kokea, mitä se merkitsi.

Ympärillä kihisevä väkijoukko yritti pistää häntä, mutta Szemény huusi:

— Hän on minun!

Sillä välin olivat miehet jo pystyttäneet kaksi paalua. Niiden väliin pingoitettiin nyt vanki. Nahkahihnat puristivat hänen käsiään ja jalkojaan. Hän oli alasti.

Koirat! -Minä olen roomalainen senaattori! — karjui hän.

Mutta — Szemény Botondinpoika nauroi:

— Haukkuu vielä! Mutta odottakoonpahan!

Ympärillä olijat seisoivat ja katselivat. Senaattorin ruumis venyi sen mukaan kuin miehet molemmissa päissä kiristivät hihnoja. Szemény ihmetteli hänen ihonsa valkeutta. Muutkin olivat huomanneet sen, ja Szemény kuuli yksityisiä huomautuksia: »Valkoinen kuin marmori! Millä hän on pessyt?» »Ai, ai, jopa sinkuu! Kuulkaa, nyt rusahti!»

Senaattorin kasvot olivat jo siniset. Kalvoset ja nilkat olivat tavattomasti venyneet.

Joku huomautti:

— Tuleepa ukkeliin pituutta!

Mutta muutamat, heikkoveriset, rupesivat valittelemaan: »Tappakaa jo! Älkää kiduttako!» Szemény raivostui:

— Akat pois!

Mutta Cseperka, Fintorin vaimo töykkäsi häntä kylkeen ja huusi:

— Minä kyllä kestän katsoa, kun yhtä miestä singutetaan!

Szemény työnsi hänet syrjään. Hänen verensä kiehui. Kääntyen tulisoihtuja pitelevien miesten puoleen hän huusi:

— Magyarien miehet! Kun Etelközistä lähdimme, vannottiin vala kahtia lyödyn koiran kautta! Tämä mies... tämä bysanttilainen vannoi keisarinsa nimessä: Niin totta kuin puhun totta, lyötäköön minut kahtia kuin koira, jos herrani rikkoo lupauksensa! Nyt on Bysantin basileus pettänyt meidät! Hänen kehotuksestaan ovat bulgaarit ja petšeneegit hyökänneet Etelköziin, hävittäneet ja polttaneet sen. Meidän vanhempamme on surmattu, veljemme teurastettu. He odottivat kutsua päästäkseen lähtemään uuteen isänmaahan. Mutta — he eivät päässeetkään.

Hänen äänensä petti. Kuumat kyynelet kihosivat silmiin. Ponnistaen viimeiset voimansa hän jatkoi:

— Mutta...jotta tapahtuisi vanhurskas tuomio, kysyn vielä: Onko Etelköz hävitetty?

— Hävitetty on, — kuului vastaukseksi kuin kaiku.

— Ovatko omaisemme surmatut?

— Surmatut ovat! Voi magyarien Jumala! Naiset rupesivat voivottelemaan.

— Mitä siis on tehtävä?

— Kahtia mies! — kajahti kuorossa, ja joku yksinäinen ääni jatkoi:

— Iske, Szemény!

Tämä kääntyi vangin puoleen.

— Kuuletko? — huusi hän.

— Aaa! — pääsi vain senaattorin huulilta.

— Anna minä huitaisen! — kuuli Szemény äkkiä äänen sivultaan. Komes, heimolainen, seisoi siinä.

Hänen joka jäsenensä vapisi, joka suoni takoi. Veri nousi päähän, kohisten kuin koski.

− Siis kahtia mies! — huusi hän käheästi ja valmistautui lyömään.

Porfyria! — kuului vangin huulilta valittaen ja pitkään.

Szemény’in miekka putosi. Hän ei halunnut katsoa seurauksia. Kuin vilahdukselta vain hän näki kaksi hihnoista riippuvaa ihmisruumiin puolikasta ja harmaantuneen pään, joka seipäiden lailla pystyssä sojottavien käsivarsien välistä hiljaa painui alaspäin...

Hän käveli komeksen kanssa pois. Häntä vapisutti ja inhotti. Pitkään aikaan hän ei puhunut mitään. Vihdoin, kun he jo olivat tulleet telttojensa luo, hän kysyi:

— Mitä se sanoi?

Komes haristeli ympärilleen kuin tolkuton.

— Huusi... hempukkansa nimeä.

— Niinkö? Szemény säpsähti. Mikä sen nimi oli?

— Porfyria.

He seisoivat siinä tuokion ja katselivat levotonta leiriä. Tulet lepattivat omituisesti... aivan kuin olisivat nekin olleet huolissaan jostakin. Vai — näyttikö Szemény’istä vain siltä? Ylt’yleensä kuului itkua ja valitusta. Magyarit itkivät surmatuita omaisiaan.

Yksi asia vaivasi häntä: oliko komes tiennyt tästä? Hänhän oli ollut niin innokas lähtemään Bysanttia vastaan. Szemény ilmaisi hänelle epäilyksensä.

Komes hämmästyi.

— Minäkö? — huudahti hän. — Jos olisin tiennyt, luuletko, että hän olisi kutsunut minua petturiksi.

— Siksipä juuri! — huudahti Szemény.

Komes ei näyttänyt käsittävän — siis hänen täytyi selittää.

— Niin... olosuhteet ovat minua vastaan, — sanoi hän vihdoin. — Mutta Kristuksen viiden haavan nimessä vannon, että se oli minullekin yllätys. Luulin vain hetkisen kohtalon niin järjestäneen, että... — hän ei lopettanut lausettaan. — Mutta nyt huomaankin, että se oli vain haave, hullu haave.

Tähti lensi poikki taivaan ja piirsi kauniin, hopeaisen juovan. Sitten se sammui.

— Näitkös? — sanoi komes. — Tuollainen oli haaveeni... ja sellaisia ne yleensä ovat kaikki. Nyt ei ole jäljellä muuta kuin kosto!

Kosto? Szemény ei ymmärtänyt häntä. Mitä kostamista komeksella oli?

Seuraa vana iltana pidettiin peijaat — Etelközissä surmansasaaneiden muistoksi. Kaikki slaavilaisvangit surmattiin. Mutta se, joka kaikkein intohimoisimmin riehui, oli komes, Tárkány — niinkuin magyarit nyt olivat ruvenneet häntä kutsumaan. Szemény ihaili häntä yhtäältä, mutta toisaalta kauhistui. Kosto? Komes oli puhunut kostosta. Szemény ymmärsi. Bysanttilainen kosti kunnianhimoisten toiveidensa raukeamisen.

Mutta Előd huusi:

— Hän on meikäläinen!

Szemény tapasi Ijjaksen ja kysyi tältä:

— Mikä viikon päivä se oli?

— Tiistai.

Niin — Szemény muisti unensa ja istahti maahan. Ääretön epätoivo valtasi hänet...

Hän lähti kävelylle... leirin ulkopuolelle ja kohtasi Kelemin ja Enén. He istuivat maassa ja kuiskivat toisilleen. Szemény’in sydämeen pisti ja hän kääntyi pois.

Sellaista oli rakkaus! Ei sitä toisten onnettomuuskaan häirinnyt. Mitäpä se siitä! Sille riitti vain, että se itse oli ja eli. Kaikki ulkopuolinen oli sille täysin vierasta.

TOINEN KIRJA.

I.

Avarana kuin meren selkä avautui aro unkarilaisten eteen. Kevät oli jo pitkälle ehtinyt. Ruoho kasvoi. Moniväriset kukat pilkistivät esiin sieltä täältä, niiden joukossa punainen unikko. Ne näyttivät tervehtivän tätä kirjavaa joukkoa, joka tulvan kaltaisena vyöryi aroa pitkin.

Väriä ja loistoa oli siinäkin. Punaiset ja keltaiset dolmaanit, vihreällä reunustetut, punapäällyksiset lakit, joissa viipotti erivärisiä sulkia, tupsupäiset, virkut hevoset — niin pitkälle kuin silmä kantoi näytti aro työntäneen niitä esiin — puhumattakaan vankkureista, lehmä- ja lammaslaumoista. Mistä ne olivat tulleet? Maan asukkaat kyselivät sitä toisiltaan, mutta kukaan ei voinut varmuudella sanoa. Verecke-sola oli purkanut ne tasangolle — purkanut kuin tulva virran.

Avara oli aro — mittaamaton. Se oli näky, josta magyarin silmä nautti. Ruohoa runsaasti, mehukasta, vihreää ruohoa, ja vettä riittävästi.

Maa oli herännyt. Vielä viikko sitten se oli suurilla lampisilmillään katsellut tätä outoa näkyä, kuin puolittain uneliaana. Mikä oli tämä matkue, tämä pauhaava ihmisvirta? Olivatko hunnit jälleen ryntäämässä länttä kohti? Maa vavahti. Se muisti villit laumat puoliviidettä sataa vuotta sitten. Silloin oli aroheinä saanut kyytinsä! Sen jälkeen sillä ei ollut ollut suurtakaan vaivaa. Avaarien jälkeläisten ja slaavien laumat se oli leikiten elättänyt. Mutta — nyt näytti taas toiselta.

Kuin villisti riemuiten siitä, että taas polkivat maata tuhatpäiset hevos- ja karjalaumat, työnsi aro heinää kuin tuskassa. Se kasvoi ihan silmissä! Viikko sitten olivat magyarit nähneet tasangon vienosti vihertävän. Nyt oli jo heinä korttelin korkuista. Aro tervehti tällä tavoin uusien omistajien tuloa. Olipa heitä odotettukin.

Mieliala tässä eteenpäin samoavassa joukossa oli iloinen. Mikä oli hätänä, kun oli tällainen maa! Säälitti, kun vankkurien tammipyörät uurtivat vakoja tuohon pehmeään nurmeen. Suututti, kun täytyi antaa tuhansien hevoskavioiden ja lehmänsorkkien tallata sitä määrättömästi. Ruoho oli kaunista, niin että silmää hiveli. Mutta — muu ei auttanut. Magyarien oli päästävä eteenpäin.

— Eteenpäin! — hihkuivat ajajat kuormiensa kummuilta. Eteenpäin! Kasvoi heinä ensi vuonnakin, jos nyt vähän sotkeutuikin. Syötäväksi sitä kuitenkin jäi riittävästi. Siitä piti huolen unkarilaisten Jumala.

Viikon verran olivat magyarit täten matkanneet viimeisen pitemmän levähdysajan jälkeen. Ungvárin linna oli jätetty — se oli tuo edellisessä mainittu paaluvarustus. Munkács oli perustettu — ja molempiin asianmukaiset vartiostot järjestetty. Slaavit olivat joukoin rientäneet vastaanottamaan valloittajaa. He tunsivat verissään, että niin oli tehtävä. Ylen mahtava oli Árpád, unkarilaisten ruhtinas. Lahjoja tuoden he olivat langenneet polvilleen — heimojen päälliköt, kastellaanit, läheisten kaupunkien porvarit. Ja kaikille oli luvattu suojelusta. Ei magyar ollut rosvo, vaikka niin sanottiin. Rauhallisesti käyttäytyvä sai rauhan. Mutta — joka ase kädessä vastusti Attilan perinnön perijöitä, hänestä tehtiin orja. Se oli oikeus ja kohtuus.

Sellainen orjalauma kulki nytkin joukon edellä, miehiä, naisia ja lapsia. Ei heille hevosia riittänyt — tai: ei ollut säädyllistä, että orja ratsasti. Vain vapaat miehet oli unkarilaisten Jumala luonut hevosen selkään. Orjalle kuului marssi.

Joukko samosi eteenpäin, hevoset hirnuivat, miehet huutelivat toisilleen, vankkurien pyörät vikisivät, puuakselit lotisivat. Mutta — ne lotisivat nyt hillitymmin, kun oli pyörän alla pehmeä ruohomatto. Ja alla aro aaltoili vain kuin mielihyvillään.

— Puszta! — huutelivat ajajat. Tämä oli puszta.

Niin oli. Ensi kertaa kuuli aro uuden nimensä ja tyytyi siihen. Puszta — se oli hyvä nimi. Roomalaisten paimenet ja avaarien ratsastajat olivat kutsuneet sitä toisin. Silloinkin se oli tyytynyt, vaikka napisten. Mutta — puszta! Se oli erinomainen nimi. Ja kuin hyvillään siitä puhalsi tuuli nimen pitkin aroa — kukasta kukkaan, heinänkorresta toiseen. Ja kaikkialla suhisi aro tyytyväisenä: puszta!

Ja kuin kiitokseksi siitä, että oli saanut uuden nimen, näytti puszta tulijoille ihmeitänsä. Se innostui velhoilemaan.

Edessäpäin kohosi yhtäkkiä esiin pieni kaupunki tai kylä vaatimattomine kirkkoineen. Karjalaumat käyskelivät laitumella, jokaisella lehmällä selkä alaspäin ja häntä ylöspäin. Talojen olkikatot olivat maata kohti, samoin kirkon matala torni. Ihmiset käyskentelivät pää alaspäin, jalat taivasta kohti.

Magyarit olivat pysähtyneet kuin yhdestä sanasta. Mitäs tämä oli? Mitäs velhontemppuja täällä näytettiin? Kylä ui kuin ilmassa, ja karja käveli koholla maasta, ohuen usvaverhon ympäröimänä. Niin todella! Maasta nousi kevyttä auerta... mutta pakkoko oli lehmien silti koikkelehtia ketarat taivasta kohti.

— Ördög! — pääsi Fintor-bácsilta, joka epäili olevansa ainoa tämän ihmenäyn näkijä eikä nyt uskaltanut laskeutua hevosen selästä, vaikka huomasi maassa yskäruohoja. Vanhus oli saanut köhän.

— Näkevätkö muut, mitä minun silmäni? — hän kysyi. Hän ei ollut edes päissään.

Kyllä se nähtiin, eikä se ollut mitään uutta. Oli sitä nähty Susdalin maassakin... keväisin.

— Kangastus! — pääsi kuin yhdestä suusta, ja ihmetys laukesi vapauttavaan nauruun.

Se oli kangastus, aromaailman tavallinen ilmiö. Mutta — täällä uudessa maassa, missä kaikkeen suhtauduttiin kuin olisi se vasta nyt ensi kertaa nähty, ei kangastustakaan oltu heti tunnettu.

— Katso peijakasta! — Fintor-setä murahteli ja hieroi silmiään. — Mutta yhtään kumissileiliä en minä näe.

— Vai vielä siihen kumissit... kangastukseenkin! nauroivat naapurit.

Se oli ihmeellinen näky, ja se herätti monenkaltaisia ajatuksia ja toiveita. Jokainen luki siitä jotakin, niinkuin luettiin luonnon kirjasta. Eivätkähän magyarit muuta kirjaa osanneetkaan lukea.

Tárkány katseli kangastusta ja mitähän lie ajatellut. Hän oli heittänyt yli laidan kaiken entisyytensä. Hänestä oli tullut mies, jonka mieltä kiihoitti vain ryöstö ja surmaaminen. Unkarilaiset ihailivat häntä. Ja kunnon mies hän olikin. Szemény vain tiesi tähän äkkinäiseen muutokseen syvemmät syyt.

Hänen itsensä laita oli niin ja näin. Koston ensi huumauksen ohimentyä hän oli tuntenut menetyksen vielä raskaammaksi. Ei sitä lievittänyt senaattorin kuolema. Päinvastoin se tuntui vain kiihoittavan hänen tuskaansa ja epätoivoansa. Päiväkaudet hän saattoi ratsastaa äänettömänä, kivistävin silmin. Olisi ollut helpompi, jos hän olisi voinut itkeä. Mutta — hänen silmiinsä ei kihonnut yhtään kyynelpisaraa. Niitä poltti ja kivisti vain. Ratsastaen vaieten hän silloin tällöin vain heitti katseen sivullensa. Jokainen ruohonkorsi, joka tuulessa nyökkäili, tuntui kuiskivan: »Kuollut on Szépa, Torontálin tytär!» Szemény’in kasvot vääristyivät, ja epätoivoissaan hän kirskutti hampaitaan.

Mutta — vähitellen tämä tuska helpotti, vaihtuen vienoon surumielisyyteen. Ja nyt löytyivät kyynelten lähteet. Jokainen muiston hipaisu, joka kosketti kuollutta, sai vedet hänen silmiinsä. Hän häpesi sitä, mutta ei voinut sille mitään.

Tässä herkässä mielentilassa muistuivat hänen mieleensä Tárkány’in kertomukset. Toveri oli jutellut paljon Bysantin Jumalasta. Se oli lempeä ja auttoi kaikkia murheellisia. Ennen kaikkea muistui Szeniény’in mieleen Jumalan äiti, pyhä Neitsyt Maria. Hänen oli pitänyt katsella poikansa ristiinnaulitsemista. »Olemme samankaltaisessa tilassa», puheli hän itsekseen. »Lohduta minua... sinä, joka tunnet surun.» Szemény suhtautui Jumalan äitiin niinkuin naapuriteltan vaimoon, jolta oli poika kaatunut. Hän ei ymmärtänyt enempää.

Ja ihmeellistä — hänestä tuntui kuin olisi tuollainen kuiskaus auttanut. Jumalansynnyttäjä otti hänet hoiviinsa. Hän lohdutti. Mutta — samalla hän asetti ehdon: »Autan sinua, mutta sinun on siirryttävä minun puolelleni.»

Se oli Szemény’in mielestä oikeus ja kohtuus. Tietysti ei vieras jumala ruvennut auttamaan, jollei hän siirtyisi tämän puolelle. Se oli aivan luonnollista. Mutta — kuinka se tapahtuisi — siitä ei hänellä vielä ollut aavistustakaan.

Näin hän siis matkasi toisten mukana hämärine mietteinensä. Hänestä tuntui toisinaan, että tulevaisuudessa odotti häntä joku tai jokin. Oliko se Szépa, Torontálin tytär? Ei! Hänethän hän tapaisi kuoleman jälkeen. Se oli varmaankin Jumalan äiti, jota hän joka päivä rukoili. Tämä oli nähtävästi astunut hänen oman äitinsä paikalle, ja Szemény tunsi itsensä tyytyväiseksi sen vuoksi.

Nyt hän istui ratsunsa selässä ja katseli vähitellen häviävää kangastusta. Hänelle tuo ilmiö tuntui puhuvan tulevaisuudesta: kirkko, nurinpäin kääntynyt, oli kuin vertauskuva siitä, mitä hänen sielunsa hapuili. Hän käsitti sen hämärästi. Sielläkin olivat vielä kaikki nuo oudot asiat ylösalaisin, mutta kerran ne ehkä kohoaisivat kohdalleen — ja silloin hän olisi toinen mies.

Tätä hän ei vielä näin selvästi käsittänyt. Hän näki vain kangastuksen — oli nähnyt ennenkin — ja sen häipyvät kuvat herättivät vain hänen sielussaan hämäriä, aavistelevia vaistoja. Hitaasti käyskentelevä karja näytti kovin rauhalliselta. Pienet talot ja kirkko niiden keskellä toivat mieleen toisen, suuremman kaupungin, jonka hän vain Tárkány’in kertomuksista tunsi: Bysantin, kultaisen Konstantinopolin. Näin he molemmat miehet ajattelivat Kultaisen Sarven rannalla sijaitsevaa ihmispesää, mutta aivan eri mielellä. Sillä että Tárkány’kin sitä ajatteli — siitä oli Szemény varma.

Kangastus oli hävinnyt, ja joukot lähtivät jälleen liikkeelle. Nyt, kun lumous oli haihtunut, pääsi keskustelu taas vauhtiin.

Ijjas, joka yhdessä Buta-nimisen soturin kanssa oli ottanut osaa Leventen retkeen, kertoi kummia bulgaarien maasta. Ihmeitä oli siellä, jos täälläkin. Uskoiko kukaan, että kivinen patsas saattoi muuttua eläväksi?

Vaikeapa sitä oli uskoa.

— Mutta minä olen omin silmin nähnyt! — kiivaili Ijjas, joka helposti suuttui.

Ja hän rupesi kertomaan, kuinka he Preslavissa, bulgaarien pääkaupungissa, olivat Budan kanssa menneet kirkkoa ryöstämään. Se oli tapahtunut kaupungin valtauksen aikana.

Szemény höristi korviaan kuullessaan, että Ijjas kertoi kirkon ryöstöstä.

— No... miten tuossa kävi?

— Joo, veikkoset... sepä oli tapaus! — innostui Ijjas. — Pappi messusi alttarilla... rukoili jumalaansa suuressa hädässä. Kirkko oli tyhjä... ei muita kuin pappi yksinään. Pyhimysten kuvat vain katselivat tolppiensa nenästä. Mutta — mitäs me kuvista! Kivi ei elä. Mutta... äläpäs huoli — kun Buta oli kolkannut papin ja me rupesimme ryöstämään, niin jopahan tuli eloa... kiveen. Pyhimysten kuvat hyppäsivät tolppiensa nenästä alas, ja meille tuli Budan kanssa lähtö!

Ijjas katseli silmät renkaina ympärilleen, että minkä vaikutuksen tuo teki. Mutta miehet vain nauroivat.

— Päissänne olitte! — huudettiin.

— No... ei niin tilkkaakaan oltu maistettu kumpikaan. Todista sanani, Buta!

Toissilmäinen soturi, joka ei ollut niitä kaikkein nerokkaimpia, vastasi:

— Totta puhuu Ijjas. Minä en kirkkoihin kajoa.

— Enkä minä, — Ijjas vahvisti.

— Mutta minä, poika, kajoan! — huudahti Kelem, alipäällikkö. — Teki jo mieleni tuo tuolta riipaista... tuo, joka pilvissä keikkui.

— Otapas se!

— Otan, kunhan laskeutuu maajalkaan. Niin otan kuin minkä tahansa!

Ja miesten kesken syntyi väittely, seurasiko — niinkuin oli sanottu — kirkkojen ryöstöstä kosto. Enemmistö ei sitä uskonut. Olihan ryöstetty muutama kirkko Meotis-järvenkin [Asovan meri] rannalla, eikä mitään ollut Asovan meri. tapahtunut. Pötyä ne olivat semmoiset puheet.

— Vai mitä sanoo Szemény?

Tämä muisti, mitä Tárkány oli hänelle jutellut, ja kertoi, kuinka Konstantinos V, Bysantin basileus, bulgaarien piirittäessä kaupunkia oli noussut haudastaan, hypännyt sotaratsunsa selkään ja lyönyt viholliset niinkuin ennen eläessään. Sellainen oli kerran tapahtunut.

— Satuja ne ovat sellaiset jutut! — kiivaili Kelem, ja hänen katseensa oli kiukkuinen kuin haikaran. Mutta Haragos sanoi:

— Eivät ne ole satuja. Minun äitini näki yölepakon...

— Haista! — sanoi Kelem. — Jos kuolleet heräisivät henkiin, niin olisipa meillä sitten tekemistä bulgaarien ja petšeneegien kanssa.

Naurettiin — Haragos se aina siitä äitinsä yölepakosta...

Illalla kun oli leiriydytty, kun tulet loimottivat ja vankkurien tumma jono ympäröi leirin, vilkastui Szemény jonkin verran. Hän kulki teltasta toiseen, kuunnellen miesten juttuja.

Muutamassa teltassa, jossa tulen ympärillä istuivat m.m. Buta ja Ijjas, nuo eroamattomat ystävykset, muistui hänen mieleensä päivällinen keskustelu. Siitähän Hős voisi tehdä laulun! Hän huomautti siitä laulajalle, joka myös oli läsnä.

— Niin, Hős, siitä sinun pitää laittaa laulu, — toisetkin kannattivat.

Laulaja hymyili. Laulun aiheita oli maailma täynnä. Mutta — saattaisihan koettaa.

Ja kuin vahingossa hän näpäytti pari tuttua tahtia, jotka saivat veren syöksähtämään Szemény’in sydämeen.

Hän katsoi laulajaa, ja tämä luki hänen katseestaan varoituksen: ensi kerran, kun hän siihen säveleeseen kajoaisi, hän olisi kuoleman oma.

Kuin selvittääkseen kiusallista ja jännittynyttä tunnelmaa hän kysyi:

— Eikö teillä, pojat, ole kumissia?

Oli kumissia, oli toki. No — laulajalle tietysti! Jollei hän saanut kastaa kaulaa, ei hän tainnut laulaa. Kumissileili työnnettiin Hősille.

Tämä ryyppäsi. Väkevää oli. Se mennä kihahti äkkiä päähän... eikä mies tiennytkään, ennenkuin oli jo hyvässä humalassa. Niin kävi Hősin.

Ennen pitkää alkoi laut helistä. Tulivat kaikki entiset tutut laulut Kiovan ruhtinaasta, Árpádista ja petšeneegisodista. Ja lopuksi innoitti humala hänet laulamaan päivällä kuulemastaan Ijjaksen ja Budan seikkailusta.

— Hei, kuulkaa! — huusivat miehet. — Ijjas, pidä korvasi auki!

Hős lauloi täyttä päätä:

    — Preslav kun vallattu oli,
    me kirkkoa ryöstämään
    Buta-veikon kanssa kahden
    nyt riensimme ripeään.
    Pääalttarin luona siellä,
    hei, messua laulettiin.
    Buta-veikon kanssa kahden
    tuota hetkinen kuunneltiin.

— Kas niin! Sillä lailla! — miehet huutelivat. — Anna tulla vain, Hős! Ijjaksen korvat kasvavat kuin kaalin lehdet.

Hős jatkoi:

    — Buta-veikko hiljaa hupi
    ja kolkkasi papin. — No,
    se on selvä: messukin loppui,
    tuli hiljainen tuokio.
    Mutta sitten, kun piti ryöstöön,
    näet, ryhtyä — kuulkaas — niin me
    vanhat magyariveikot
    jopa jouduimme kiipeliin.

— No nyt rupeavat patsaat hyppimään! — nauroi Haragos, joka myös oli pienessä hutikassa.

Hős räpäytti silmiään kuin paremmin nähdäkseen, vetäisi henkeä huultensa välistä ja pyyhkäisi suutaan.

    Pyhimysten patsaat astui
    alas tolppien nenästä — hei!
    ja marssivat alttarille.
    Meilt’ tarmon jo pelko vei.
    Läpi kirkon jälleen kaikui
    pyhä messu. Me karkaamaan
    ulos kirkosta kiireen vilkkaa,
    satulaan, pois laukottamaan!

— Éljen! — hihkaisivat miehet kuorossa, Ijjas ja Butakin, vaikk’ei laulu ollut heille suinkaan mairitteleva.

— Anna tulla lisää! Hős... se on laulaja!

Hőskin oli huumaantunut. Nautittu kumissi ja laulun reipas tahti kiihoittivat häntä. Samoin miesten huudot.

Hän jatkoi:

    — Preslavissa näin kävi meille,
    minä Ijjas vannon sen!
    Ja jollei joku tätä usko,
    puhukoon Buta-veikkonen.
    Minä bulgaareita kyllä
    hei, tallaan tanteresen!
    Mut henkiä vastaan auta
    ei mies eikä hevonen.

— Siinä oli laulu! Voi taivahinen! »Henkiä vastaan auta...» Mitäs sanot, Ijjas?

— Hm, — pani tämä, — totta se on... »henkiä vastaan auta...»

Mutta Szemény’in valtasi taas yht’äkkiä sellainen tuska, että oli mahdoton istua yhdessä kohden. Piti nousta ja lähteä kulkemaan. Sydäntä repi ja raateli. Toisten ilonpito toi mieleen oman, surullisen kohtalon. Hänen piti purra hammasta, ettei olisi huutanut. Mutta samassa hän muisti, mitä tällaisina hetkinä oli tehtävä. Hän rupesi hokemaan:

— Olemme samankaltaisessa tilassa. Auta sinä minua, joka tunnet surun. Auta sinä minua, joka tunnet surun...

Mutta mihin hän vain meni, niin aina hän kohtasi Kelemin ja Enén. He olivat hänen tiellään kuin kohtalo itse. Ennen oli heidän näkemisensä tuottanut Szemény’ille iloa. Nyt ei. Hänestä tuntui kuin olisi heidän rakkautensa pilkannut häntä, osattomaksi jäänyttä. Hän pyörsi ja meni Fintur-sedän telttaan.

II.

Siellä paloi tuli. Vanhus istui sen ääressä ja kalusi lampaan lapaa.

Szemény istahti maahan ja katseli pimeään kääriytynyttä pusztaa. (Teltan oviaukko oli sinnepäin.) Yksinäinen tähti vilkutti taivaanrannalla. Se välkähti vuoroin punaisena, vuoroin kirkkaan sinisenä. Välillä vilahti keltaista, pistävän keltaista. Mitä olivat nuo värit?

Ihmiselämän erilaisia vaihteluita.

Vihreä valo tuikutti kaukaa. Se näytti kuin nousevan maasta. Se hypähteli ja näytti toisinaan sammuvan. Sitten se paloi taas kirkkaammin, levottomasti lepattaen.

126

— Lidercz, — sanoi Fintor-setä. — Siellä on aarre.

Niin — se oli lidercz — virvatuli. Niitä oli puszta toisinaan täynnä. Mutta — jos lähti sitä tavoittamaan, se yht’äkkiä hävisikin. Kunnes alkoi tuikkia toisesta kohtaa. Turhaa oli sen perässä juosta.

Yht’äkkiä jysähti Szemény’in mieleen ajatus. Elämä, koko ihmiselämä oli lidercz — haihtuva virvatuli.

He ajelivat sitä takaa täällä — he, ihmiset. Rauhattomina he retkeilivät paikasta toiseen. Yhtä kannusti yksi, toista toinen haave. Tárkány oli uneksinut basileuksen kultaisesta valtaistuimesta. Se oli rauennut. Itse hän oli haaveksinut onnellisesta elämästä Szépa Torontálintyttären kanssa. Se oli rauennut. Nyt haaveksivat he uudesta maasta, suuresta, mahtavasta valtakunnasta. Osoittautuisiko sekin kerran haaveeksi — virvatulen kaltaiseksi?

Fintor-setä oli ruvennut neulomaan ratkennutta saapastaan. Jännerihmalla hän veteli ratkeamaa kiinni. Hänen nenänsä tuhisi kuin palje.

— Missä Cseperka on? — kysyi Szemény.

Fintor-setä ilostui.

— Pärisemässä toisten akkain kanssa. Se on ainoa hyvä puoli siinä eukossa.

Kuinka niin?

— No ka... kun minä heittäydyn hiljaiseksi, hän lähtee viuhtomaan, ja minä saan olla rauhassa. Hän ei elä ilman suunpieksäntää.

Kesken surullisten mietteidensä piti Szemény’in hymähtää. Oli tämä elämä kummallista...

Fintor-setä kuroi, ja nenä tuhisi. Szemény kysyi:

— Luuletkos tämän uuden valtakunnan pysyvän koossa?

Jaa... tämän uuden isänmaanko?

— Niinpä niin.

Vanhus kynsi niskaansa.

— Enpä tiedä... eiköhän pysyne. Ja jos ratkeaa, niin pitää kuroa uudelleen. Kas niin — nyt on reikä ummessa!

Hän näytti saapastaan.

Szemény naurahti ja läksi. Häntä huvitti Fintorin selitys.

III.

Maan valloitus jatkui. Joukot etenivät hiljalleen. Vastarinta oli yleensä heikkoa, sillä maan asukkaat pelkäsivät magyareita. Vain muutamissa seuduissa otti tiukemmalle — varsinkin siellä, missä oli linnoitettuja paikkoja. Mutta Tárkány’in tultua piiritysjoukkojen päälliköksi varustus varustuksen perästä lohkesi. Näin oli vallattu Borsova kolmessa päivässä, saatu paljon vankeja ja saalista. Bulgaarialainen linnaväki oli lähetetty kahleissa Ungváriin.

Pakolaiset toivat näistä tapahtumista tietoja Salánille, bulgaarien ruhtinaalle. Ylpeänä tämä vaati Árpádia vetäytymään takaisin sinne, mistä oli tullutkin — Susdalin aroille. Muussa tapauksessa hän uhkasi hirveällä kostolla. Lähettiläät kulkivat edestakaisin molempien leirien väliä. Árpád otti ne ystävällisesti vastaan. Attilan perillisenä kuuluivat hänelle nämä maat — sitä varten hän oli tullut. Hän oli saapunut vain omaansa perimään. Turhaan Salán uhkaili bulgaarialaisilla ja kreikkalaisilla apujoukoilla. Unkarilaiset tunsivat vanhastaan heidän edesottamisensa: ne eivät kyenneet muuhun kuin selän takana toimimaan. Kyllä he muistivat Etelközin! Mutta — ruhtinas ei aikonut kostaa heille heidän ansionsa mukaan — jos hänen pyyntöönsä suostuttiin: pieni pala maata Sajo-virran varrelta, pari leilillistä Tonavan vettä ja kourallinen ruohoa Alpár-pusztalta — se oli kaikki, mitä hän vaati. Hän halusi nim. koettaa, oliko se yhtä hyvää kuin Susdalin heinä. Vastakkaisessa tapauksessa hän saattaisi lähteäkin.

Mutta — se oli vain veruke, sotajuoni — ei Árpád ollut niin tyhmä. Hän sovellutti vain käytäntöön, mitä oli oppinut bysanttilaisilta. Tuli luvata... mutta lupauksen pitäminen oli toinen asia. Hän oli viisastunut. Toista kertaa ei häntä vedettäisi nenästä — niinkuin oli vedetty Etelközissä. Päinvastoin — hän se nyt aikoi vetää nenästä muita.

Hän lähetti komeita lahjoja Salánille: kaksitoista valkoista ratsua täysin satuloituina. Bulgaari ihastui: siinäpä vasta mies! Ottakoon nyt vain vähän maata itselleen — ja mitä muuta tarvitsi.

Mutta — Árpádin tarkoitus oli voittaa aikaa. Hän valloitteli linnan toisensa jälkeen, siirsi leiriään yhä etelämmäs pitkin Tisza-joen vartta. Sopisipa täällä hiukan laajemmaltikin katsella ympärilleen.

Bulgaarialaisten lähettilästen käydessä oli hänen leirinsä sijainnut Tiszan ja Bodrogin yhtymäkohdassa. Sen jälkeen hän muutti sen Szarvas-vuoren yli. (Myöhemmin näillä seuduin kasvoi Unkarin jaloin viini — ja kasvaa vieläkin.) Magyarit etenivät kuin hiljaa nouseva tulva. Szerencs-vuorten laaksoon he erikoisesti mieltyivät. Siellä, Taktaveden rannalla, ruhtinas jakeli maata paikallisille asukkaille. Hän otti kuin omastaan. Ei hänellä ollut aikomustakaan lähteä pois.

Sillä välin kuin hän näin lepäili ja huomaamatta siirtyi paikasta toiseen, hän antoi alipäällikköjensä varustaa selkäpuolta. Kabaarilainen Borsu sai tehtäväkseen rakentaa linnan Boldvan rannalle. Sama mies samosi vuoristot ristiin rastiin, löi rajapaalut Puolaa vastaan, valloitti varustuksia ja toi vankeja sekä saalista leiriin. Hyvä! Asiat kehittyivät kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta — miehet tiesivät, että ennen pitkää nousisi myrsky. Tämä oli vain tyyntä rajuilman edellä. Ja se nousikin.

Árpád oli lähettänyt bulgaarialaisruhtinaalle uuden pyynnön: hän oli mieltynyt Zagyva-joen varteen. Eiköhän sieltäkin annettaisi pieni kappale laidunmaata? Pieni kappale! Salán ymmärsi jo: hänen mielestään ne unkarilaisten »pienet kappaleet» olivat aimo lohkareita. Mutta — hän suostui... hänkin halusi voittaa aikaa.

Tätä myrskyä odottaessaan oli Szemény’illä ja Tárkány’illa hyvää aikaa muuhun. He kulkivat metsällä ja kalassa. Tárkány innokkaana kalamiehenä oli saanut Szemény’in mukaansa. He tuulastivat Tisza-joella.

Tárkány seisoi ruuhen perässä, työnnellen verkalleen sauvoimella. Kokassa paloi tuli rautakourussa. Szemény istui keulassa, atrain kädessä, tarkaten veden mustaa pintaa.

Hän muisteli Szerencsin laaksoa ja siellä vietettyä aikaa. Ihanaa seutua se oli. Kahta puolta kohosivat pyökkiä kasvavat vaarat. Nyt, syksyllä, ne hohtivat värikylläisinä. Sitä värien paljoutta oli mahdoton luetella.

Hänen mielensä oli avoin luonnon kauneudelle. Päiväkaudet hän saattoi istua maassa ja ihailla pusztaa. Siihen vaikutti tosin toinenkin seikka: hän mietiskeli.

Hän mietiskeli elämänsä kulkua. Jotakin oli hänessä muuttunut. Hän ei enää ollut sama Szemény kuin ennen. Hän oli toinen.

Ulkonaisen elämän tapahtumat eivät liukuneet hänen ohitsensa huomaamatta. Hän seurasi jännittyneenä maanvaltauksen kehitystä. Mutta siinä sivussa hänen sielunsa valtasi myös maita... uusia, outoja maita.

Hän oli tullut hiljaiseksi, tavattoman hiljaiseksi. Ei hän aikaisemminkaan ollut kovin puhelias ollut. Mutta sittenkin — ihmeteltiin: kuinka se oli mahdollista? Szemény, entinen, iloinen Szemény Botondinpoika. Mikä oli miehelle tullut? Häntä ei ymmärretty.

Senpä vuoksi hän hakikin yksinäisyyttä. Puszta oli hänen mielipaikkojaan. Istua hopeapajun juurella, fokos vieressään, ja katsella kaukaisuuden rantaa, — siinä hänen päivänsä kuluivat.

Hän ei osannut sitä itsellensä selittää. Puszta... Jumalan maan päälle laskema suuri ruohomatto, jolle ihminen polvistui. Hän oli jo muutaman kerran niin tehnytkin — salaa: rukoillut sitä tuntematonta Jumalaa, joka asui Bysantissa, suuressa temppelissä. Sen katto oli kuulemma yhtä korkealla kuin taivaan sinertävä kupu. Se oli tuon äärettömän ruohomeren takana.

Sellaiseksi hän oli muuttunut. Tárkány’in kertomukset olivat sen lähinnä aikaansaaneet. Mutta... sisimmässä, hänen sydämessään, oli jotakin, joka sitä vaati...

Siis yksinäisyys rauhoitti häntä. Siellä hän saattoi vaipua siihen tunnelmaan, joka ei ollut kipua eikä kivuttomuutta. Se oli vain kuin uiskentelemista... ajelehtimista — jolloin muisto joskus kuin kolahti johonkin kovaan. Mitä se oli — sitä hän ei osannut sanoa. Istuen arolla hän tuijotti kaukaisuuteen. Hänestä tuntui, että siellä oli se lääke, joka hänen henkensä parantaisi.

Hän rakasti siis pusztaa aivan toisin kuin muut. Hän upotti siihen sielunsa. Muut magyarit — niin hän arveli — löysivät sen sieltä. Siksi he niin raisuina ratsastelivat sitä ristiin rastiin...

Szemény ajatteli pusztaa. Hän tunsi siten helpotusta.

Kaunis se oli — mahtava mittaamattomuudessaan! Se nielaisi kaikki kipeät ajatukset... teki hänet turtuneeksi. Pusztalla istuessaan tai ratsastaessaan hän oli itseltään hukassa... siltä osalta itseään, jota hän pelkäsi. Avaruus ympäröi hänet kuin raskas, alakuloinen laulu. Siellä hän saattoi toisinaan hyräilläkin. Mutta niitä säveleitä eivät magyarit olisi ymmärtäneet. Ne olivat alakuloisia kuin puszta... tai mittaamattomia — niillä ei ollut alkua eikä loppua. Mutta niissä sävelissä hänen sielunsa viihtyi. Hän toivoi, että Hős olisi ne kuullut.

Hän kertoi tälle... koetti selittää, mitä hän ajatteli ja tunsi. Hős tuli tavattoman totiseksi. »Voisihan koettaa.» Eräänä iltana hän lauloi. Keskustelu katkesi, ja kaikki kuuntelivat.

Hős lauloi tuoreesta, ruskeasta mullasta, jota magyar otti kouraansa tuntien omituista liikutusta. Miksi oli tämä ruskea multa niin rakas? Siksi, että se ostettiin verellä ja kärsimyksillä. Tulevaiset sukupolvet pitäisivät sitä yhtä liikutettuina kädessään.

Magyarit kuuntelivat henkeään pidättäen. Mitä tämä oli? Uutta — kokonaan uutta. He vaativat lisää, ja Hős lauloi.

Hän lauloi Szercncsin laaksosta ja sitä ympäröivistä vuorista. Mutta — sekin oli surunvoittoinen laulu. Hän lauloi viheriästä, joka alempana... vuorten rinteillä oli paksua... tahmeaa, niin että se näytti valuvan alaspäin, pitkin vuoren kuvetta, kunnes se ylempänä vaaleni vaalenemistaan — lopuksi heloittaen niin heikkona, että tuntui melkein sulautuvan ilmaan. Se oli toivo, joka joskus melkein kokonaan sammui... mutta virisi taas uudelleen.

Sellaisia lauluja Hős nykyisin lauleskeli. Ne eivät aluksi muutamia miellyttäneet, mutta vähitellen hekin rupesivat kuuntelemaan. Laulaja kylvi maamiestensä sydämiin ikuisen ikävän ja rajattoman riemun. Se riemu johtui päämäärän saavuttamisesta. Mutta hän sekoitti ne niin, että riemua aina seurasi uusi, väkevämpi kaipaus ja päinvastoin. Szemény’iltä hän oli nuo ajatukset saanut. Mutta tämä ei olisi pystynyt niitä lauluiksi laittamaan.

Szemény tarkkasi veden kalvoa. Hänestä oli rauhoittavaa tämä tällainen pyynti. (Nykyisin hän aina etsi sellaista, mikä rauhoitti.) Kuului vain heikko pulahdus, kuu Tárkány’in sauvoin nousi vedestä. Ruuhi liukui eteenpäin tasaisesti. Kala toisensa jälkeen nousi ja mätkähti ruuhen pohjalle. Kaislikko huojui hiljaa kahisten... pitkä, miehen korkuinen kaislikko. Sen sisästä kuului katkonaista sirahtelua ja jokin yksinäinen uikahdus. Linnut siellä äännähtelivät toisilleen, kuin huomauttaakseen tuosta mustasta kummituksesta, joka liukui kaislikon ohi. Mikä oli tuo kammottava romotus sen kokassa? Linnut painautuivat kokoon, seuraten kaislojen välisiä outoa kuvajaista... kunnes se häipyi näkymättömiin.

— Eipä näe hukan naamaa täällä... — Tárkány lausahti, kun Szemény taas keihästi kalan.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun kaksi kiiluvaa silmää tuikahti kaislikosta, ja suippo kuono veripunaisine kielineen vilahti ohi. Kuului rytyä, kun iso eläin loikahti maalle ja hävisi arolle.

— Olipa! — innostui toveri. — Se on kumma, kun se kuuhkii kaislikossa niinkuin vesieläin.

Ei ollut rannan puolella vettä juuri nimeksikään. Kuivalla kasvoi siellä kaislikko.

Suden näkeminen herätti Tárkány’issa saalistamisvaistot. Liikkeelle pitäisi päästä... yksitoikkoiseksi tuli tämä joutenolo. Vielä oli kuulemma linnoja jäljellä... Bihar, Marót-ruhtinaan linna ennen muita. Sen linnan kimppuun kun hän pääsisi, hän näyttäisi taas, mitä sotakoneet aikaansaivat.

Hän oli rakentanut sellaisia... ballistoja, katapultteja ja skorpioneja. Nyt niitä kuljetettiin kuormastossa kuin kalleuksia. Ja kalleuksiahan ne tavallaan olivatkin.

Mutta — toiselta puolen häntä miellytti tämä tällainen kuljeskeleminen taistelujen väliajoilla. Szemény’in seurassa oli hauska olla... vaikka Tárkány olikin huomannut toverissa tapahtuneen muutoksen. Hän ei sillä kuitenkaan päätänsä vaivannut. Kerranko se ihminen tuppisuuksi herkesi — oli hänkin toisinaan, kun oli sattunut muistelemaan entisiä haaveitaan.

— Niin... sinä ajattelit keisariksi pääsyä?

— Kissa! — sähähti Tárkány. — Kaikkea sitä ihminen havitteleekin!

Szemény mietti tuota, kun hän samassa näki suuren, välkkyvän kalan lähestyvän ruuhen kokkaa. »Gyöngyörü» — ajatteli hän — »Tárkány on nainut sisareni ja on tyytyväinen.» Samassa hän kohotti atraimensa ja iski. Alkoi hurja kamppailu.

— Pidätä, pidätä! — huusi Tárkány, mutta Szemény ei vastannut. Hän vain ponnisteli ja ähkyi. Ruuhi heilahteli arveluttavasti. Szemény’istä näytti kuin olisi oudonnäköinen otus ollut nainen, ihana, nuori nainen.

Samassa hän hellitti atraimesta. Polskahdus vain, ja se oli hävinnyt.

Kauhistuneina he katselivat toisiaan. Mikä se oli? Sehän kumma, kun ei mies pystynyt kalaa nostamaan... olipa tämä sitten vaikka minkälainen rumilas! Mikä se oli?

He laskivat rantaan ja tekivät tulen. Ruuhi kiskaistiin maalle. Szemény oli kalpea eikä puhunut mitään. Tárkány’ikin oli levoton.

He paistoivat kalaa ja aterioivat äänettöminä. Pusztalla kohisi pahaenteisesti. Kuulosti, kuin olisi myrsky siellä myllertänyt, vaikk’ei tuulta tuntunut.

— Mikä se oli? — kysyi Tárkány vihdoin, kun he olivat lopettaneet syöntinsä.

— Se oli se, — vastasi Szemény viimein.

Toveri vilkastui. Veden hiisikö?

— Niin... tai oikeastaan se oli nainen... valkoihoinen, kaunis nainen.

He vaikenivat. Vedenneitoja oli... siitä ei ollut epäilystä. Mutta — että se atraimeen antautui... se oli ihmeellisempää.

— Ei se antautunutkaan... se piti varresta kiinni ja koetti tempaista minua mukaansa.

Jaa... kerta vuodessa vaati vedenneito uhrin... halusi miehen — tai jos ei sellaista saanut — vei lapsen. Se oli tunnettu asia. Joskus se nousi maallekin... ja silloin se oli erikoisen vaarallinen. Se ilmestyi kauniin naisen hahmossa ja sai miehen rakastumaan. Sitten se houkutteli tämän veden partaalle ja vei muassaan. Sen linna oli syvällä, joen pohjalla. Joskus sieltä näkyi tulia ja kuului laulua.

— Jokohan tuo oli sinuun iskenyt silmänsä? — tuumi Tárkány.

Tiesi hänet... mutta vedenneito se oli ollut.

— Se merkitsee jotakin... —jatkoi Szemény. — Saatpa nähdä vain. Aamulla on jotakin tiedossamme.

He istuivat vaieten, kuunnellen tuulen itkua. Se valitti kuin ihminen... vinkuen jossakin... jonkin vanhan raidan halkeamassa. Szemény sanoi:

— Attilan tapetut orjat valittavat herransa kuolemaa...

Kun he päivän valjetessa saapuivat leiriin, oli se jo jalkeilla. Torvet soivat. Ruhtinaan teltan luona kävi vilkas tohina. Naiset huutelivat ja hätäilivät. Miehet satuloivat ratsujaan.

Árpád tuli teltasta ulos kalpeana. Hän hyppäsi ratsunsa selkään, sanoen Elődille:

— Ei ole minun pojillani onnea. Jo toinen!

— Mitä on tapahtunut? — uteli Szemény.

— Tarhos, ruhtinaan poika, löydettiin aamulla joesta...

Hän katsahti Tárkány’iin. Johan hän oli sanonut!

Miestä se halusi. Nyt vietettiin häitä vedenneidon linnassa — ja ruhtinaan poika oli sulhasena.

He liittyivät joukkoon, joka rupesi liikkumaan jokivartta alas. Oli tullut sana, että bulgaarialaiset suuren kreikkalaisen apujoukon kanssa marssivat unkarilaisia vastaan.

IV.

Ruhtinaalla oli kaikkiaan viisi poikaa: Levente, Tarhos, Üllő, Jutas ja Solt. Nyt oli kaksi ensiksimainittua kuollut. Oli enää jäljellä vain kolme. Üllő ja Jutas olivat aikamiehiä, Solt vasta poikanen. Nyt ratsasti kaksi ensiksimainittua isänsä rinnalla.

Szemény tarkasteli heitä. He näyttivät alakuloisilta. Üllő oli pitkä ja tumina. Hänellä oli kyömynenä. »Kotkanpoika!» ajatteli Szemény itseksensä.

Jutas oli lyhytkasvuinen, vankka jässikkä. Hänen lihavat poskensa olivat pyöreät. Ne kiiltelivät tumman himmeinä. Otsa oli matala, nenä leveä ja paksu. »Nuori puhveli!» ajatteli Szemény itseksensä.

Solt, nuorin, ei ollut matkassa... Szemény ei ainakaan häntä nähnyt. Ehkä hän kulki kuormaston mukana.

Nyt ratsastettiin taisteluun.

Vakoojat olivat tuoneet tiedon, että Salán kokosi suuria joukkoja Tiszan varteen. Bulgaarialainen oli siis päättänyt ryhtyä vastarintaan. Aamulla ennen lähtöä oli toimitettu tavanmukainen uhri. Látó oli ennustanut uhrieläimen luista. Tuleen heitelty teuraseläimen lapaluu oli haljennut kauniisti... ihan keskeltä: suotuisa enne. Sopi siis ryhtyä rynnäkköön.

Joukot ratsastivat säännöllisissä riveissä. Kuului vain tasainen kavion kapse ja silloin tällöin hirnahdus. Miehet juttelivat matalalla äänellä. Hekin olivat panneet merkille ruhtinaan alakuloisuuden.

Tárkány ratsasti Szemény’in ja kahden muun päällikön rinnalla. Niiden nimet olivat Szoárd ja Kadocsa — ensiksimainittu ruhtinaan serkku.

Szoárd oli iloinen velikulta — aina valmis leikinlaskuun. Hän piti erityisesti Tárkány’ista. Samoin kuin tämäkin oli hän vannonut ikuista kostoa bysanttilaisille. Ilokseen hän oli kuullut, että Salán oli kutsunut suuren kreikkalaisjoukon avukseen. Siitä hän nautti.

— Kuuluu tulevan bysanttilaisia meidän kanssamme okkosille, — hän sanoi Tárkány’in puoleen kääntyen.

Tämä kohosi satulassaan, iso, romuluinen mies, ja maiskautti suullaan.

— No sitten! Meille tuleekin kuulemma herkullinen päivä.

Kadocsa nauroi:

— Tárkány’in leuat loksahtivat kuin hukan, joka vainuaa saalista. Kuinka sinä, entinen keisarin upseeri, noin hirveästi vihaat vanhoja aseveljiäsi?

Puhuteltu pureskeli viiksiensä päitä. Jospa hän paukahuttaisi näille magyarveikoille!

— Katsokaahan... entinen keisari, jonka hyvä ystävä olin, lupasi tehdä minut hallitsijakumppanikseen. Ja olisi tehnytkin... mutta sattui kuolemaan. Tämä nykyinen, joka nyt on ohjaksissa, tiesi sen, mutta kuinkas menetteli? Riisti itselleen koko valtakunnan ja jätti minut kynsiä nuolemaan.

Hän katseli ympärilleen synkästi kuin vakuuttaakseen sanojensa totuudesta. Helposti useimmat sen uskoivatkin.

— Senkövuoksi liityit meihin?

— Sen! Mitä minä siellä tein... vanhan ryyppytoverini kenkiä suutelemassa.

Se oli selvä! Suurempi herra hän aina oli täällä.

— Vaikka... et sinä täälläkään voi jakaa valtaa Árpádin kanssa.

Tárkány pyörähti äkisti päin. Kuka hirtehinen siellä taas nakkeli? Boyta, kabaarilainen!

Tárkány ei voinut kärsiä Boytaa. Jo tämän ulkomuoto oli hänestä vastenmielinen. Pää paljaaksi ajeltu — vain kolme saparoa keskellä. Kuinkahan magyarit saattoivat sietää tuollaisia olioita? Vaikka — Boyta oli mainio soturi.

— Pidä sinä, kurpitsapää, suusi kiinni... tai minä listin nuo saparot nuppisi nokasta...

Boyta naureskeli. Suomalainen oli tunnettu jättiläiseksi voimiltaan. Se oli useamman kuin yhden kerran nähty. Häntä ei ollut hyvä suututtaa.

— Älkäähän riidelkö, veljekset, — kehoitti Szemény.

Tárkány kimpastui.

— Veljekset! En ikinä ole veli sellaisen kanssa, jonka pää ei tarjoa täille suojaa!

Naurettiin. Heimoveli oli suorasukainen.

− Saat luvan olla, — Szoárd hohotti. — Ei auta.

Vaiettiin. Suomalaisen sappi näytti kiehuvan. Tuon kurpitsapään hän vielä möyhentäisi. Hän ei voinut sietää sitä miestä. Sen keltaiset silmänvalkuaiset välkkyivät sulasta ilkeydestä, — niin hän arveli. Olkoonpa vain, että oli hyvä soturi ja vielä päällikkö — mutta päällikkö se oli hänkin.

Ruhtinas oli korottanut Tárkány’in päällikön arvoon. Hänellä oli oma iskujoukko, jolla hän tavallisesti kävi kimppuun ratkaisevana hetkenä. Szemény oli hänen alaisensa.

Nyt huomautti joku, että Árpád jutteli Tühütümin kanssa. Hän viittoi oikealle ja eteenpäin, missä joki muodosti laajan kaaren. Maisema näytti soiselta. Heidän piti nähtävästi kiertää.

Niin kävikin. Joukot kääntyivät äkkiä jyrkästi oikeaan. Siitä tuli pitkä kaarros. Matalien kumpujen välistä kiemurrellen ja tiheitä tammimetsiköitä kierrätellen he iltapäivällä verraten myöhään saapuivat paikalle, josta aro taas avautui silmän kantamattomiin.

Joki mutkitteli monissa kiemuroissa korkeaa, hopeapajua ja raitaa kasvavien rantojen välissä. Sen molemmilla puolin leveni tiheä kaislikko, joka osaksi kasvoi kuivalla. Saattoi heti huomata, että tuo osa oli tulvan aikana veden alla. Silloin oli joki laaja kuin järvi.

Pysähdyttiin pienelle kummulle. Joki mutkitteli siinä heidän edessään. Kaislikosta nousi yhtäkkiä ilmoille suuri lintuparvi. Hirveää räminää pitäen ne lentää kaahottivat jokivartta alas.

— Kurkia! — huudahti joku.

Niin... ne olivat kurkia, magyarien pyhiä lintuja. Szemény seurasi niiden lentoa. Ne kaarsivat kaukaa korkean vallituksen, joka kohosi suoraan edessä. Sen sivuitse näkyi kaislikkoa pitkälti. Kurjet laskeutuivat vallituksen taa, mutta — hetken päästä kohosivat uudelleen lentoon, pitäen samanlaista räminää kuin äskenkin. Sielläkin siis oli häiritsijöitä.

— Mikä tuo on? — kysyi Boyta, osoittaen vallitusta.

— On siinäkin sotamies, kun ei linnaa tunne.

Boyta katsahti kiukkuisesti Tárkány’iin. Kyllä kai hän linnoituksen tunsi, mutta — hän tarkoitti sen nimeä.

— Mene kysymään bulgaareilta, veisteli toinen.

Naurettiin. Kylläpä sen nimi saataisiin tietää, kun se kerran oli omien miesten käsissä.

Tárkány ratsasti ruhtinaan luo saamaan tarkempia määräyksiä. Palatessaan hän näytti tuohtuneelta.

— No... mitä sanottiin?

— Totella käskettiin — ei muuta.

Miehiä nauratti. Suomalaiselle teki hyvää saada joskus hiukan nenälleen. Mutta — mistä nyt sitten oli mahtanut olla kysymys?

Illalla se selvisi. Juuri kun oltiin telttoja pystyttämässä tuli sana, että piti perääntyä. Tárkány ei ollut uskoa korviaan. Perääntyä? Mitä kummaa se tarkoitti?

— Ruhtinaan käsky! — vastasi sanantuoja rauhallisesti. Ja sitten hän antoi tarkemmat ohjeet.

Tárkány’in oli joukkoinensa marssittava takaisin, pohjoista kohti. Sen ja sennimisen paikan kohdalla oli pysähdyttävä ja odotettava lähempiä määräyksiä.

— Mutta... mitä ihmettä tämä kaikki merkitsee?

Lähetti kertoi:

Ruhtinaan luo oli saapunut sana Salánilta, bulgaarien hallitsijalta, että magyarien piti poistua paikalta.

— Ja mitä ruhtinas vastasi?

— »Minä poistun.»

— Őrdőg! — pääsi Tárkány’ilta. Hän kiroili jo täyttä päätä unkariksi.

V.

Ratsastettiin pohjoista kohti. Yö oli kolea ja sateinen. Miehet hytisivät hevosen selässä. Yleinen tyytymättömyys ja murina vallitsi heidän keskuudessaan.

Kaikkein kiukkuisimmalla päällä oli kuitenkin päällikkö itse. Hän kiroili suomeksi, unkariksi ja kreikaksi. Laskettelipa tulemaan turkiksi ja arapiaksikin. Hän ei ymmärtänyt yhtään näitä magyareita.

Szemény koetti selittää, että oli yksinkertaisesti luovuttu yrityksestä. Vihollisia oli liian paljon.

— Paljon? — kirosi hänen lankonsa. — Vaikka olisi niin paljon kuin tästä pyökkimetsästä Bysanttiin, niin minä tallaisin ne jalkoihini sittenkin!

Ei Szemény’ikään sitä epäillyt. Mielellään olisi hänkin »tallannut». Mutta — kun käskettiin perääntyä, oli peräännyttävä. Se oli sotakuria.

— Sotakuria! — tuhisi Tárkány. — Kyllä minä sotakurit tiedän. Tämä ei ole muuta kuin päättömyyttä!

Mutta — vaikka hän näin kerskui, niin tosi asia kuitenkin oli, että kuri oli hänen heikoin puolensa. Palveltuaan melkein neljännesvuosisadan Bysantissa hän oli päinvastoin tottunut kurittomuuteen. Keisarillisessa kaartissa olivat sotilaskapinat olleet tavallisia, melkein jokapäiväisiä ilmiöitä, ja Tárkány oli ottanut osaa useampaan kuin yhteen.

— Jos meitä olisi kohdeltu näin Bysantissa... silloin kuin meillä oli halu rynnätä — niin olisimme näyttäneet keisarille huutia!

Niinpä niin... mutta nyt ei oltukaan Bysantissa, vaan magyarien maassa. Ja täällä vallitsi toinen tapa.

Olipa lankomies nyt koppava... vaikka hän oli päällikkö.

— Kuule, sinä unohdat, että puhut esimiehesi kanssa.

Szemény’iä nauratti. Lanko oli kovin arka tästä esimiehen arvostaan.

— Nyt ei ole kysymys esimiehyydestä, vaan siitä, että totellaan! — vastasi hän närkästyneenä.

— Pirskatti! — sanoi toinen. Muuta hän ei nähtävästi osannut sanoa.

Marssittiin eteenpäin pimeässä ja sateessa. Ratsut kompastelivat. Miehet rupesivat torkkumaan satulassa. Lopulta torkahti Szemény’ikin ja näki unta:

Hän oli olevinaan Havasin metsässä ja kulkevinaan Tárkány’in kanssa metsällä. Molemmilla oli jousipyssy, mutta he eivät ampuneet... kulkivat vain ja katselivat. Oravia oli mahdottoman paljon... joka puussa, joka oksalla. Ne hyppelivät heidän edellään puusta toiseen... ottivat toisinaan sellaisia loikkauksia, että ihan ihme. Szemény rupesi heittelemään niitä kävyillä, mutta Tárkány sanoi: »Älä heittele. Palaa telttasi poroksi!» Vai niin... mutta miksi he eivät ampuneet? Ampuneet? Niin... se oli toinen asia. Ja Tárkány viritti jousensa. Kyllä — ampua kyllä sai, mutta ei heitellä. Ja hän lennätti vasamansa. Se sattui. Orava tipahti alas kuin kinnas. Muksahti vain niin mukavasti maassa. Szemény’ikiu jännitti jousensa ja asetti vasaman paikoilleen. Mutta — Tárkány kielsi: »Katsele sinä vain, kun minä kolkkaan.» Szemény ei voinut sitä käsittää. Miksei hän saanut ampua? Mutta — toinen ei sallinut. Hänen piti vain katsoa päältä, kun toveri tiputteli. Joka laukauksella niitä putosi... Tárkány sanoi: »Kimppua ne.» Szemény rupesi kimppuamaan... mutta niitä oli niin mahdottoman paljon, ettei hän tullut niiden kanssa aikaan. Piti laittaa kymmenen kimppua... kaksikymmentä kimppua, kolmekymmentä kimppua. Lopuksi oli niitä satoja kimppuja. Hän hätääntyi: »Mitä me... kuule... näin paljolla oravilla?» Mutta — toveri ei muuta kuin iski vain silmää: »Kylläpähän näet!» —

Hän heräsi ja katseli ympärilleen: Pimeä oli, säkkipimeä. Mitä ne oravat —? Olipa niitä ollut paljon.

— Hohooi! Missä ollaan? — hän huusi.

Tárkány ratsasti hänen luokseen. Kohta oltaisiin perillä — määräpaikassa. Joki, jonka luona heidän piti pysähtyä, oli edessä.

Miehet heräilivät vähitellen. Vilu puistatti heitä. Olipa tämä koko retki! Ei yhtään vihollista.

Mutta — hetken päästä saapui Szoárd, ruhtinaan serkku. Hän oli ratsastanut idempää. Hänen tehtävänään oli ollut tutkia, ettei siltä suunnalta vain uhannut mitään yllätystä. Nyt piti poiketa suoraan länteen ja sitten komeassa kaaressa kohti etelää.

— Minkä vuoksi? — kysyi Szemény.

— No... me kierrämme. Aamulla on rynnäkkö.

Jo selveni Szemény’ille. Árpád, se valtioviisas mies, oli käyttänyt sotajuonta. Hän oli luvannut lähteä paikalta, mutta ei ollut puhunutkaan mitään siitä, että saapuisi sinne uudestaan — toiselta suunnalta vain — lännestä käsin. Viholliset eivät arvaisi odottaa mitään. He luulisivat unkarilaisten todellakin perääntyneen.

— Éljen! — hihkaisivat lähimmät miehet, jotka olivat kuulleet Szoárdin selityksen.

— Éljen! — jorahti Szemény’ikin. — Minä näinkin sellaisen määrän oravia — unissani, etten milloinkaan...

— Oravat tietävät onnea, — sanoi Tárkány.

Niinpä niin. He olivat taas kaikki hyvällä tuulella. Lyhyen levähdyksen jälkeen lähdettiin liikkeelle Szoárdin neuvomaan suuntaan. Nyt kopisivat hevosten kaviot toisella tapaa.

VI.

Unkarilaiset käyttivät erikoista taistelujärjestystä. He eivät koskaan umpimähkään rynnänneet. Turkkilaisilta oppimaansa sotataitoa he olivat sitten omaperäisesti kehittäneet. Heidän taistelujärjestyksensä oli seuraavanlainen:

(Vahvempia joukko-osastoja, kahden nuolenkantaman päässä edellisistä.)

147

(Pääjoukot.)

(Kevyt kuormasto.)

(Raskas kuormasto.)

Tämän mukaan he olivat nytkin järjestäytyneet. Árpád oli antanut selvät määräykset. Niiden mukaisesti olivat kuormastot jo päivällä kaartaneet kauas arolle — sille suunnalle, missä nykyisin sijaitsee Kecskemét. Siellä niillä oli vapaat liikkuma-alat. Samoin oli pääjoukko marssinut ensin pohjoiseen, poikennut sitten länteen ja sieltäkäsin ottaen yhteyden kuormastojen kanssa lähtenyt etenemään Alpária kohti. Tárkány’in osasto oli määräyksen mukaisesti tehnyt pienemmän kaarroksen tarkoituksella liittyä etenevän pääarmeijan kärkeen. Samalla hänen piti — samoin kuin Szoárdin — tutkia, ettei vihollinen seurannut heitä. Merkkiäkään hän ei ollut siitä huomannut — paremmin kuin Szoárdkaan. Aamupuoleen yötä olivat unkarilaiset uusissa asemissa — koko taistelurintama käännettynä pohjois-eteläsuuntaan. Mitä osaa kukin joukko-osasto näytteli — selvisi jäljestäpäin.

Aamu rupesi vähitellen valkenemaan. Idän suunnalta alkoi taivaanranta ruskottaa. Se punertui punertumistaan — kunnes yks’kaks’ aron yli lennähti kultainen, vipajava valo. Aurinko oli noussut.

Oli jotakin juhlallista tuollaisessa auringonnousussa. Miehetkin, jotka kyllä olivat sellaisen monta kertaa nähneet, kävivät hiljaisiksi. Aurinko iskeytyi sumumassoihin kuin koetellakseen tulinuoltensa tehokkuutta. Sumukielekkeet heiluivat ja horjahtelivat. Niiden oli pakko irtaantua maasta, jonka pintaa päivän säteet nyt pyyhiskelivät. Ruoho kiilsi kosteana. Oli ollut voimakas yökaste. Suloinen vilun väristys puistatti miehiä ja hevosia. He ravistivat yltään yön unteluuden. Hevosten sieraimet olivat nopeassa liikkeessä. Ne haistelivat aamutuulta, joka pani puiden lehdet hiljaa värisemään. Tuossa värinässä oli jotakin aavistuksellista... kuin olisi kuolema puhaltanut henkäyksensä tuolta... hopeapajua ja raitaa kasvavan joenrannan toiselta puolen. Siellä ei näkynyt vihollista.

Korppiparvi lähti lentoon saaren kohdalta, joka oli alempana, keskellä jokea. Se sijaitsi miehistä oikealle. Haragos sanoi:

— Hyvä tulee! Tuo on meille onneksi.

Saattoi olla... sellainen oli ainakin taika. Mutta — Szemény ei ajatellut korppeja — hän katseli vain saarta.

Sen saattoi hyvin nähdä... matala, tiheää pensaikkoa kasvava saari. Siellä liikehti jotakin... kuin olisi miesjoukko ryöminyt pensasten suojassa. Mutta se saattoi olla erehdyskin. Silmä niin helposti petti.

Mutta sen sijaan ei silmä pettänyt lähempänä. Bulgaarien leiri, joka oli linnoituksen ympärillä, oli joutunut levottomaan liikkeeseen. Siellä pauhasi torvi ja vaskirumpu. Kummannäköisiä turkkeihin puettuja miehiä juoksi, hyppeli ja lainehti edestakaisin. Ne näyttivät suurilta karvakeriltä, joita jokin näkymätön voima heitteli toisiaan vastaan. Sen sijaan kreikkalaisten leirissä vallitsi parempi järjestys.

Lippuja kannettiin läpi leirin — monenvärisiä, kullalta ja hopealta kimaltavia lippuja. Toimitettiin jumalanpalvelusta. Kultaiseen kauhtanaan puettu pappi, päässä korkea musta hattu, siunasi liput. Sitten kaikui hiljainen sävel kuin turilasparven lentäessä. Metsikön reunassa vaanivat magyarit kuuntelivat sitä uteliaina. He kurkistelivat puiden välistä, ja silmät kiiluivat. Ah, kultaa ja hopeaa... saalista paljon!

Kreikkalaiset eivät näyttäneet huomaavan heitä. Sen sijaan he katselivat kiinteästi jokivartta alaspäin.

Sieltä, alhaalta päin, lähestyi suuri sotajoukko kuin heinäsirkkaparvi. Sielläkin loisti ja välkähteli. Pienet, punaiset viirit liehuivat keihäsmetsän keskellä. Valkoisella hevosella ratsastava kultakypäräinen mies ajoi etumaisena. Kuin humahdus kävi läpi unkarilaisten rivien:

— Ruhtinas!

Se oli Árpád. Hän oli toisen pääjoukon kanssa kiertänyt siltä suunnalta. Nyt hän lähestyi sieltä valioväkineen. Hän oli huomannut maan hyväksi, veden makeaksi ja Alpár-pusztan heinän hersyväksi. Siksi hän ei ollut lähtenytkään pois, vaikka oli luvannut. Oli luvannut! Se oli ollut vain sotajuoni.

Aro kumisi tuon kymmentuhatpäisen joukon samotessa eteenpäin. Se oli mahtava näky. Aseet loistivat, nahkapanssarien helyt kimaltelivat. Näytti, kuin olisi tuhansittain tulipisteitä leijaillut joukkojen keskellä.

Bulgaarialaisten leirissä jatkui levoton hälinä. Vaskirumpu jylisi nyt hermostuneessa tahdissa. Linnoituksen muurille kohosi lippu. Torvensoittaja ilmaantui valleille. Hän puhalsi puhvelin sarveen niin että räikkyi... joka suunnalle, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen — etupäässä länteen. Se oli merkki bulgaareille, että piti olla varuillaan.

Loistavavarusteinen uros astui laskusiltaa myöden leiriin. Häntä seurasi muutamia miehiä. Loistavavarusteinen kulki läpi leirin, ja innostuneet huudot tervehtivät häntä.

»Luultavasti heidän päällikkönsä», — ajatteli Szemény.

Hän saapui leirin laitaan... parinsadan askelen päähän unkarilaisten etujoukosta. Ahaa — heidät oli siis huomattu! kuuluttaja seurasi häntä lippu kädessä ja käyrätorvi kainalossa. Hän huusi:

— Mitä väkeä siellä on?

— Mitä hiiden sotkua se puhuu? — kysyi Tárkány. Se ei ollut magyaria eikä kreikkaa.

— Mitä höliset? — hän huusi kreikaksi.

Se vaikutti. Päällikön viittauksesta juoksi muutamia miehiä hänen luokseen. Yksi niistä huusi:

— Oletteko kreikkalaisia?

— Kyllä, — vastasi Tárkány, jota huvitti kujeilla vihollisen kanssa.

— Tulkaa sitten tänne!

— Kyllä tulemmekin.

— Mitä varten siellä seisoskelette?

— Emme voi sietää teidän hajuanne.

Siihen loppui sananvaihto, sillä nyt huomasivat miehet joen yläjuoksulta päin lähestyvän joukon. Nekin olivat magyareita. Szoárd sieltä saapui Kadocsan ja Boytan kanssa. Hän oli joella eronnut Tárkány’in joukosta syrjään ja palannut entisille jäljilleen.

Villi huuto täytti bulgaarien leirin. »Skyytit tulevat!» kuului selvästi. Jo olivat kreikkalaisetkin huomanneet tämän uuden vihollisjoukon. Messu ja pyhänsavun suitsutus lakkasi siinä paikassa. Pappi juosta lyllersi kullatussa kauhtanassaan muutamaan telttaan.

— Parasta onkin, että menet vaihtamaan pukua, — tuumi Tárkány — sillä tuossa et voi edes juosta pakoon.

Hän oli malttamaton. Szoárd oli käskenyt hänen odottaa sovittua merkkiä. Kun kajahti sotahuuto Árpádin joukosta, silloin piti hänenkin rynnätä esiin.

Jopa kuuluikin... tuttu: huj, huj, hujra! Unkarilaiset päästivät ratsunsa laukkaan. Ohjakset höllällä he laskettivat eteenpäin, sapelit ilmassa. Ruhtinas seurueineen oli poikennut syrjään. Hän seurasi muutamalta matalalta kummulta tapahtumien kehitystä.

— Huj, huj, hujra! — hihkaisi nyt Tárkány’ikin, ja silmänräpäyksessä purki metsikkö kohdustaan miestä kuin heinää. Hänen teki mieli rynnätä kreikkalaisten leiriä vastaan, mutta Árpád oli käskenyt hänet ensin bulgaarien kimppuun. Heidän takanansa kumisi tanner tuhanten ratsujen kavioista. Sieltä painui pääjoukon toinen puoli heidän perässään. Kymmenen tuhatta sapelia heilui ilmassa. Ne välkähtelivät kuin salamat. Aurinko oli päässyt parahiksi korkealle katsellakseen magyarien metsästystä. Pohjoisen suunnalta syöksyi Szoárd miehineen. Se oli huima rynnäkkö. Joka taholta saarrettuina pakkasivat bulgaarit yhteen ja koettivat pelastautua linnoituksen turviin. Mutta se oli jo ennestään miestä täynnä — liiankin täynnä. Sinne ei mahtunut.

Laskusillan ääressä, vallikaivannon partaalla, syntyi hirveä käsirysy. Ei tarvittu vitsakimppuja. Kaivanto täyttyi bulgaarien omista ruumiista. He pyörivät kuin pökkelöt syrjänteeltä alas ja loiskahtelivat veteen. »Etelköz! Etelköz!» kaikuivat hyökkääjien huudot, ja yhä uusia bulgaareja kieri kaivantoon. Siellä kihisi, ulvoi ja pulikoi miestä karvalakkista kuin turilasta. He koettivat pyrkiä pois, mutta toisia pyöri heidän päälleen, mikä halkaistuin päin, mikä muuten toisten työntämänä. »Etelköz! Etelköz!» Veri punasi vallihaudan reunat.

Mutta — nyt rupesi linnasta satelemaan nuolia, kiviä ja keihäitä. Unkarilaiset hätkähtivät. Oliko tuo harakanpesä vielä pystyssä?

— Linnaan sisälle! — huusi Tárkány, ja parikymmentä miestä seurasi häntä, Szemény muiden mukana.

He olivat hypänneet alas ratsuiltaan ja raivasivat nyt tietä sapeleillansa. Hei, se oli eri menoa! Tárkány’in kauhea lyömämiekka teki hirmuista jälkeä. Jokainen, joka vain kynnelle kykeni, pakeni tuon jättiläismäisen miehen tieltä. Sillä — missä tämän miekka iski alas, siinä mätkähti mies kenttään kuin säkki. Ei ääntäkään hän päästänyt.

Linnassa vallitsi hirvittävä tungos ja sekasorto. Kun bulgaarit näkivät vihollisen syöksyvän sisään, he jo puolikuoliaina kauhusta rupesivat huutamaan armoa. Joku kiljui kreikaksi: »Säästäkää, säästäkää!» Mutta — se oli sama, kuin olisi tuo asianomainen sitä kiihkeämmin halunnut kuolla. Tárkány’in sapeli välähti vain kerran, ja heti makasi huutaja koivet taivasta kohti. Tuho näytti bulgaareille koittaneen.

— Siinä on teille Etelközin puolesta! — kiljui Szeménykin, yltäpäätä veren vallassa. Hirveässä tungoksessa oli joku iskenyt häntä tikarilla päähän. Mutta — se ei ollut edes huumannut häntä. Kerran vain hän oli huitaissut miekallaan, ja alaa oli taas ollut hänen ympärillään.

Linnoitus vallattiin. Se ei kestänyt kauan. Kun Tárkány'in miehet palasivat leiriin, oli siellä Szoárd jo hakannut suurimman osan vihollisia maahan. Loput pakenivat eri suunnille kuin akanat.

— Nyt kreikkalaisten kimppuun! — huusi Tárkány Szoárdille. Tämä oli lähettänyt pienen joukon ajamaan pakenevia bulgaareja takaa ja liittyi joukkoineen Tárkány’in miehiin.

Mutta — siellä ei enää heidän apuansa tarvittu. Huba oli iskenyt bysanttilaisten kimppuun kuin kotka saaliiseensa. Sitäpaitsi oli joen toiselta puolen tullut apujoukko. Kelem sieltä oli rynnännyt. Niin taitavasti oli Árpád huolehtinut kokonaisuudesta, että oli sinnekin yhden osaston lähettänyt. Vaikka kreikkalaisia oli ollut paljon, oli magyareita vielä enemmän. Joka taholta ympäröityinä he alkoivat rukoilla armoa.

Mutta — unkarilaiset muistivat keisarin ja iskivät kahta lujemmin. Bysanttilaiset eivät olleet koskaan taistelleet sellaisen vastustajan kanssa. Eivät edes saraseenit, jotka olivat kuuluja urhoollisuudestaan, vetäneet vertoja näille. Magyarien paljas läsnäolo jo poltti... hävitti kuin tulen lieska. Se oli hirmuista. Jumalaa ja kaikkia kirkon pyhimyksiä avuksi huutaen kreikkalaiset pakenivat joka suunnalle.

Tárkányn osasto oli karahuttanut muutaman joukon jälkeen. Nyt alkoi kilparatsastus. Kreikkalaisilla oli hyvät hevoset, mutta eivät olleet huonommat unkarilaistenkaan. Välimatka lyheni lyhenemistään.

Szemény’istä tämä oli hurmaavaa. Tällaisessa taistelun melskeessä unohtui sydämen kipukin. Se turtui ja heitti pakottamasta. Hän iski Csillagia ruoskalla.

Häntä kiihoitti tuo sokean pelon ja kauhun vallassa pakeneva joukko. Sulkatöyhdöt viilettivät tuulessa, hevosten lautaset keinuivat... jo meni tuossa yksi nurin, hevonen oli kompastunut. Heti paikalla oli unkarilainen sen kimpussa, ja ah! — kurkku puhki vain! Bysanttilaiset saivat nähdä, että magyarit osasivat kostaa.

Pian saavutettiin viholliset, ja nyt alkoi hirveä teurastus. Joka taholla meni miestä kenttään, niin että mätkähteli. Käsivarret levällään he kaatuivat satulassa taaksepäin... kuin valmistautuakseen vastaanottamaan taivaan ihanuuden, jonka heidän uskontonsa heille tässä tapauksessa tarjosi. Magyarien mielestä he joutivat sinne — etteivät olleet tiellä täällä maan päällä. Huj, huj! He iskivät riemuiten.

Vain pari, kolme miestä, joiden hevoset olivat kaatuneet, juoksi jokea kohti. Szcmcny’istä yksi näytti tutulta. Oliko se pappi? Mies oli aivan sen näköinen. Olkoon... tuon vertaiset saivat päästäkin...

Oli niin kuuma, että hän oli pakahtumaisillaan. Mutta — olihan tehtykin rivakka aamutyö. Tuskin kahta tuntia oli kulunut... ja nyt makasi suurin osaa vihollisen armeijaa tuolla... pitkin jokirantaa ja ympärillä olevaa aroa. Vain harvat olivat pelastuneet.

Leiristä päin kuului huutoja ja hurraamista. Linnoitus paloi. Suunnattomat magyarilaumat peittivät paikan. Tárkány’in miehet katselivat viiksiään pureskelleu vuoroin leiriä, vuoroin päällikköään.

— Herra... jäämme ilman... ryöstävät jo.

Tárkány nauroi.

— Ahaa — en huomannutkaan! No... menkää!

Ja ottakaa minullekin.

Sitten hän kääntyi Szemény’in puoleen:

— Ehkä sinäkin haluat mennä?

Tämä ei välittänyt. Hänet oli jälleen vallannut entinen tyhjyyden tunne.

Illalla hän kysyi Kelemiltä:

— Miten olet tuollainen hurjapää? Etkö ajattele Enétä?

— Siksipä juuri! — vastasi tämä.— Minä olen onnellinen ja siksi isken — isken olkani takaa!

Ja hän nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat.

VII.

Hős jutteli illalla leiritulen ääressä:

— Oletteko koskaan oikein tarkanneet virran yli uivaa ratsujoukkoa? Se on mahtava näky.

Hän oli maannut saarella, keskellä jokea ja katsellut, kuinka Kelem uitti osastonsa yli.

— Se on tavattoman mielenkiintoista, — hän jatkoi. — Miehet pakottavat ratsunsa veteen... hiljaa, vain matalaäänisesti niitä suostutellen. Eläimet haraavat vastaan — niiden sieraimet pyöristyvät renkaiksi. Ne tuhahtelevat ja korskahtelevat... virta on niiden mielestä liian vuolteinen. Vesi, harmaa, liejuinen vesi näyttää petolliselta. Mutta miehet pakottavat. He tempaisevat ohjaksista ja takovat kantapäillä hevosten kupeita...

Niin se oli. Jokaiselle läsnäolijalle oli tuo hyvin tuttua. He olivat uittaneet ratsunsa satojen virtojen yli.

Hős jatkoi:

— Hevonen polskuttaa aluksi liian kovasti... kuin olisi se yht’äkkiä menettänyt tajuntansa. Silmät pelkoa täynnä se astuu yhä syvemmälle... sen etujalat putoavat yhtäkkiä. Se kauhistuu... yrittää perääntyä, mutta selässä istuva kiukkuinen mies ei anna jälkeen. Sen täytyy mennä...

Miehet näkivät tuon kaiken silmissään. Niin se oli. Hős osasi sen elävästi kuvata.

— Jo on joki täynnä uivia ratsuja, — jatkoi laulaja, joka itsekin innostui kuvauksestansa. — Ne viilettävät viistoon poikki virran... pää korkealla veden pinnan yläpuolella. Ratsumies on vajonnut vyötäisiään myöten. Mutta — hän pysyy rauhallisena... ohjaten vain hevostaan, aivan kuten arolla. Toiset seisovat selässä, pitäen ohjaksista kiinni, mutta toiset eivät viitsi ruveta tätä temppua suorittamaan. He istuvat satulassa... ja vieno veden viri leikkaa virtaa hevosen kaulan ja miehen jalan kohdalta. Eikö ole niin? Oletteko, veljet, huomanneet? Kaksi tuollaista somaa viirua.

Kyllä, kyllä. Joku kohensi nuotiota.

— Sitten on aivan hiljaista — jatkoi Hős, alentaen ääntään, — ei kuulu muuta kuin hevosten raskas hengitys, kun ne puuskuttavat, ja joku yksinäinen maiskahdus, kun mies kehoittaa ratsuaan eteenpäin...

Niin, niin. Miesten jännitys kasvoi. Oli kuin olisivat he itse parastaikaa uittaneet ratsujaan Tiszan yli.

— Joku kantautuu kauemmas — Hős piti pienen välipään —... mutta — nyt pohjaavat ensimmäisen ratsun kaviot. Se oli Kelem, joka ensimmäisenä pääsi rantaan.

— Niin — se olin minä, joka ensimmäisenä pääsin rantaan, — virkahti Kelem onnellisena.

Hős jutteli edelleen. Hän kuvasi, kuinka polskutus alkoi uudelleen... samanlainen kuin veteen laskeuduttaessakin. Hevoset puistelivat, päristelivät, ja miehet väänsivät vettä saappaistaan. Hei, piiloon joka sorkka!

— Hei, piiloon joka sorkka!

Miehet huojuttelivat yläruumista ja katselivat toisiaan hymyssä suin.

Entä sitten?

Kelem miehineen oli maannut piilossa, kunnes rannalta oli kajahtanut tuttu sotahuuto: Huj, huj, hujrá! Yks’ kaks’ oli Kelem hypännyt pystyyn ja antanut määräyksensä. Ja tuokion kuluttua olivat he uineet toisen virran haaran yli. Hän, Hős, oli jäänyt saarelle odottamaan.

Melusta ja huudosta päättäen hän oli osapuilleen saattanut seurata taistelun kulkua. Bulgaarien vaskirummun ääni oli ennustanut tuhoa. Se oli soinut kiireesti... epätasaisesti, niin että hän oli arvannut hädän olevan käsissä. Árpádin osasto oli rynnännyt rantaa pitkin... ja ylempää oli myös kuulunut unkarilaisten tuttuja huutoja: »Üsd! Vágd! Hakkaa päälle.»

Niinpä niin! Üsd! Vágd! Hakkaa päälle. Miehet elivät hengessään uudelleen aamullisen taistelun.

Taistelu ei ollut kestänyt kauan, ennen kuin vastarannalla oli porskahtanut. Hän, Hős, oli kavahtanut istumaan: suuri joukko bysanttilaisia oli syöksähtänyt rantaan. Ne olivat hyökänneet virtaan kuin susi saaliin kimppuun... rähisevänä, sekasortoisena laumana, ja lähteneet uimaan saarta kohti.

— No? — kuului terävästi usealta taholta — aivan kuin olisi jousenjänne naksahtanut.

— Silloin koitti minulle jännittävä hetki! — jatkoi Hős, silmissä salaperäinen hehku. — Mitä tehdä? Siellä tuli vihollista kuin sumua, ja minä olin yksin. Ajatuskin vastarinnasta tuntui naurettavalta. Olin jo tarttunut ohjaksiin, valmiina pakenemaan, kun jäinkin paikoilleni seisomaan kuin naulittuna.

Taas uusi, entistä uteliaampi: no?

— Ratsu toisensa perästä alkoi vajota. Ei auttanut miehen huuto eikä karjunta. Eläimet olivat uupuneet. Ne olivat kaksi tuntia kantaneet raskasaseista ratsumiestä taistelun tiimellyksessä. Nyt ne eivät enää jaksaneet.

Se oli selvä! Oikein oli laulaja päätellyt.

Silmät kauhua täynnä ne olivat vähitellen vajonneet. Hősin oli vaikea sanoa, kumpi oli ollut mielenkiintoisempi: hukkuva hevonenko vai hukkuva ratsumies. Hősistä oli tuntunut, että hevonen. Se vajosi hitaasti, mutta kuitenkin tyynesti. Millään tavalla se ei näyttänyt taistelevan kohtaloansa vastaan. Vain silmistä saattoi lukea, mitä se tunsi...

— Mutta mies on kurja, hän hätääntyy! — huudahti Hős. — Ainakin bysanttilainen! Useimmat rupesivat huitomaan merkillisen järjettömästi. Jos se ei olisi ollut niin surullista, olisi se suorastaan naurattanut. Muutamat uikuttivat kuin lapset, joiden pitää astua kylmään veteen. Ui, ui, ui! Miehet, jotka äsken taistelussa olivat karjuneet kuin leijonat! Voitteko ajatella! Toiset katselivat hätääntyneinä ympärilleen, tarrautuivat hevosensa harjaan... korviin... kunnes eläimen painuttua tekivät muutaman polskivan liikkeen ja upposivat kuin kivet. Ah, kuinka he mahtoivat vihata panssareitaan ja miekkojaan — noita samoja, joita hetki sitten olivat rakastaneet. Voitteko ajatella! Nyt ne tuhosivat heidät... äsken vielä pelastettuaan heidän henkensä. He heittivät miekkansa pois, linkosivat kilpensä kauas. Muutamat riisuivat teräskypäränsäkin jo ennen kuin oli mitään hätää. Mutta — se ei auttanut, panssari painoi, ja sen painosta heidän oli sorruttava.

Miehiä hirvitti. Hős oli osannut kertoa tuon niin elävästi, että kylmä karsi heidän selkäpiitään.

— No... mitenkä kävi? — Buta kysyi.

Toisia nauratti. Tietysti he hukkuivat — sehän oli selvä!

— Niin... tietysti he hukkuivat, — sanoi Hőskin, — joka sorkka. Rupesi kuulumaan meikäläisten kiljuntaa. Ah! Hyvän saaliin saavat! ajattelin.

— Niinkuin saimmekin, — sanoi Buta.

— Mutta... voitteko ajatella, — Hős jatkoi, — ratsuja minun kävi sääli... ratsuja. Miehistä en välittänyt.

— Noo... vihollisia olivat...

— Vaikkapa olisivat olleet omiakin miehiä niin — en tiedä — ratsuja olisin säälinyt... ratsuja. Voitteko ajatella?

Szemény ymmärsi häntä. Niin totisesti! Magyar rakasti ratsuaan kuin omaa veljeään. Hevonen oli enemmän kuin veli. Se oli ystävä, rakastettu, uskottu. Szépan kuoleman jälkeen Szemény oli käsittänyt sen.

Hän katseli Csillagiaan. Se seisoi siinä, lähellä, satuloituna ja syödä rouskutteli kaikessa rauhassa. Sen karva kiilteli tulen loisteessa.

Niin jalosti taipui sen kaula... ja solakka ruumis keinahteli. Siinä oli voimaa ja siinä oli suloa. Korvat liikahtelivat hiljaa. Se kuunteli ympäristön ääniä... se oli valpas ja varovainen. Välistä se nosti päätään, ja sen sieraimet liikkuivat herkästi. Noissa sieraimissa oli sen sielu... kaikki se herkkyys, joka siinä asui. Ja silmissä... ennen kaikkea silmissä.

Szemény oli pakana ja Szemény oli magyar. Hän uskoi, että hevonenkin kuolemansa jälkeen heräsi henkiin Tuonelan virran toisella puolen. Siellä se käyskentelisi ja söisi sinistä ruohoa. Miksi juuri sinistä? Szemény’istä vain tuntui, että se oli sinistä. Se oli niin kaunis väri. Vihreä kuului tänne... tähän elämään, mutta sininen sinne — haudan toiselle puolen...

Hän oli taas sellaisen omituisen mielialan vallassa, jolloin tällaiset ajatukset aivoja askarruttivat. Miehet istuivat hiljaa mietteisiinsä vaipuneina. Hős näppäili soitintaan. Tuli paloi heidän keskellään, ja varjot heilahtelivat pitkinä ja muodottomina.

Niin... Tuonela. Siellä esi-isät istuivat leirinuotioiden ympärillä ja tarinoivat. Mutta he juttelivat hiljaa, matalalla äänellä... sillä siellä ei kukaan huutanut. Yhteisestä sopimuksesta siellä puhuttiin hiljaa, koska siellä kerran vallitsi rauha. Tulikin tarinoi äänettömästi, se ei räiskähdellyt niinkuin tuli tuossa heidän edessään. Savu nousi kohtisuoraan ylöspäin... niinkuin joskus syksyllä, kun oli kirkas ja kuulakka ilma. Niin — siellä olikin kaikki kirkasta ja kuulakasta...

Entäs kun magyarit ja bysanttilaiset ratsuineen saapuivat sinne... mitenkä he suhtautuivat toisiinsa?

Nousivatko hevostensa selkään ja iskivät uudelleen yhteen?

Hauska olisi ollut ajatella niin... mutta — toinen oli heimon käsitys: voitetut viholliset palvelivat voittajia orjina. Mutta — toisinaan pitkinä puhteina — samantapaisina kuin oli heillä nyt tässä, loimottavan leirinuotion ympärillä, jolloin jokaisen kasvoista kuvastui menneen hiljainen muistelu, he keskustelivat toistensa kanssa — voittajat ja voitetut:

»Miksi jouduimme häviölle?» — kysyisivät bysanttilaiset.

»No niin — katsokaahan... te tulitte estämään meitä omistamasta sitä, mikä meille oli määrätty. Sehän oli selvä!»

»Mutta jos te, magyarit, lähdette retkille toisten maihin... omistamaan niitä itsellenne, niin voitatteko te?»

Magyarit katsahtaisivat miettien toisiaan.

»Emme... jos toisten omaa anastamme. Mutta — jos otamme sen, mikä meille kuuluu, silloin voitamme.»

Ja vanha Álmos, Ügyckin poika, Árpádin isä, rupeaisi selittämään bysanttilaisille, bulgaareille ja Petšeneegeille, että Unkarinmaa oli unkarilaisten — kokonaan, Havas-metsää myöten. Se oli heille määrätty, sillä he osasivat asuttaa ja viljellä sen. Bysanttilaiset ja bulgaarit kuuntelisivat tarkkaavaisina, ja lopulta eräs heistä virkkaisi:

»Nyt ymmärrämme... meidän ei olisi pitänyt lähteä.»

»Ei», sanoisi Álmos Ügyekinpoika,— »teidän ei olisi pitänyt lähteä. Sen vuoksi te hävisitte. Ja aina kaikkina maailman aikoina, jos lähdette anastamaan sitä, mikä magyarin on, te häviätte. Jos ehkä tilapäisesti voittaisittekin magyarien maan, niin nämä ottavat sen takaisin.»

»Kuka on sen niin säätänyt?»

»Magyarien Jumala.»

»Mutta — mitä meidän jumalamme sanoo?»

»Se ei sano mitään... sillä se on sama.»

Szemény oli taas päässyt mieliaiheeseensa, jota oli viime viikkojen kuluessa miettinyt. Magyarien Jumala — se oli sama kuin Bysantin Jumala. Ihmiset vain eivät tienneet sitä. Mutta — hänelle se oli selvinnyt näin.

Siitä ei ollut hyvä mennä puhumaan — sitä ei olisi ymmärretty. Mutta — hauskaa sitä oli itsekseen hautoa — niinkuin nytkin.

— Paras minulta kuitenkin on vielä kertomatta, — katkaisi Hős yhtäkkiä hiljaisuuden. — Sain vanginkin.

Jokainen höristi korviaan. No —?

— Joo... siinä maatessani kantautui yht’äkkiä korviini omituinen puuskutus ja veden loiske. Mutta — en nähnyt mitään. Rannalta kuului vain meikäläisten huuto ja melu. Mitä se oli? Oliko vizitündér [vedenhaltija] nousemassa maalle?

— Yht’äkkiä suoristauduin ja huomasin miehen, jonka pää silloin tällöin kohosi veden pinnalle, painuakseen tuokion kuluttua uudelleen umpisukkeloon. En erottanut, oliko se unkarilainen vai vihollinen. Mutta — kuitenkin nousin ja menin rantaan.

— »Olkoonpa vaikka bysanttilainenkin», — ajattelin ja tarkkasin sitä kohtaa, niissä viimeksi olin miehen pään nähnyt.

— Äkkiä kohosi käsi vedestä... valkoinen, hieno käsi. Siinä oli sormuksia useita kappaleita. »Olkoonpa vaikka bysanttilainenkin» — ajattelin, tartuin käteen ja vedin äijän maalle.

— Ahaa! Sormuksia teki mielesi! — huudahti Fintor-setä.

Mutta — Hős ei vastannut, vaan jatkoi yhtä rauhallisesti:

— Se oli bysanttilainen... lihava, vanhanpuoleinen mies. Tukka oli jo harmahtava, samoin parta. Vaatteet eivät olleet sotilaan, eikä hänellä näkynyt minkäänlaista asetta.

— Kuka se oli? — kysyivät kaikki yhteen ääneen.

— Älkäähän vielä! Piirteet tuntuivat minusta tutuilta. Missä olin miehen ennen nähnyt? Skleros Niketaan kuva vilahti mielessäni... Niin — Skleros Niketaan teltassa.

Kuulijat oli vallannut äärimmäinen jännitys.

— Kuka se oli? Sano pian!

— Kosma... senaattori Kosma.

Tárkány oli hypännyt pystyyn.

— Katso p—ua!

Mutta Szemény kysyi kiihkeänä:

— Tapoitko hänet?

— En. Virvoittelin vain henkiin.

— Missä hän nyt on? — kysyivät molemmat yhtä aikaa — Tárkány ja Szemény.

Hős nauroi:

— Sepä taitaa ollakin harvinaisempi otus!

— Leirissä — toisten vankien joukossa, — hän vastasi sitten.

— Hän on minun! — Tárkány kirosi.

— Ei kuin minun! — huusi Szemény.

Mutta Fintor-setä rauhoitti heitä:

— Toisen tavarasta riitelette. Vanki on Hősin.

Se oli totta. He menivät molemmat noloiksi.

— Myy hänet minulle! — Tárkány sanoi.

— Ei... myy minulle! — sanoi Szemény.

— Paljonko annatte? — naureskeli Hős.

He tarjosivat molemmat — tarjosivat runsaasti.

— Mitä Tárkány tekee miehellä?

— Leikittelen vähän hänen kanssaan.

Hänen kasvonsa olivat kamalan näköiset.

— Entä sinä? — kysyi Hős Szemény'ilta.

— Teen orjakseni.

Rotta, petšeneegipoika, oli näet häneltä karannut.

— Olkoon menneeksi. Szemény saa ukkelin.

Näin joutui Kosma-senaattori Szemény’in telttaan.

VIII.

Alpárin taistelun jälkeen oli Árpád joukkoineen mennyt Tiszan yli ja lähettänyt Tárkány’in Biharia piirittämään. Se oli bulgaarialaisruhtinaan Marótin linna.

Szemény oli jäänyt Alpáriin. Ete, Kürtgyarmatheimon päällikön, Ondin, poika, oli ruvennut rakennuttamaan linnaa sille kohtaa, josta ruhtinas oli vienyt joukkonsa yli. Szemény oli liittynyt Eten miehiin. Hänestä oli nykyisin saman tekevää, olipa hän missä vain. Ei häntä kukaan kysynyt.

Merkillistä! Silloin kuin vielä oltiin Susdalin maassa, oli hän ollut henkilö, jota tarvittiin. Vähän väliä hänet oli lähetetty johonkin — partioille tai muille asioille. Niinpä hän oli kerran käynyt Itilissäkin, kasaarien pääkaupungissa.

Mutta — nyt kun oli saavuttu tänne... uuteen maahan, ei häntä enää kukaan kysynyt. Hänellä ei ollut paikkaa. Jos hän iltaisin istahti tulen ääreen, ei kukaan häntä puhutellut. Häntä tuskin huomattiin. Miehillä oli niin paljon juttua taisteluista, sotasaaliista, maasta ja laidunpaikoista. He riitelivät jo siitä, mitä kukin saisi.

Eikä tämä eripuraisuus ilmennyt ainoastaan miehistön keskuudessa, vaan päällikötkin riitelivät. Ond, Eten isä, sanoi: »Jyrisevä salama iskeköön siihen, joka minulta riistää maat Tiszan keskijuoksun ympäriltä!» Kund sanoi samaa, ja näiden kahden mahtimiehen kesken vallitsi ilmi vihamielisyys.

Szemény suri sitä vilpittömästi. Hän rakasti kansaansa... olisi suonut sille kaikkea mahdollista onnea, mutta nyt näytti siltä, että keskinäiset riitaisuudet turmelivat hyvän työn. »Älähän sure», lohdutteli vanha Fintor häntä, — »kun taas päästään rauhoittumaan ja kukin asettumaan alalleen, on jälleen hyvä. Jokainen menee niin kauas, ettei koiran haukku kuulu. Mutta — muutaman vuoden perästä rupeaa yksi ja toinen kaipaamaan, että kunpa tulisi sota ja saataisiin taas nähdä vähän toisiaan. Huba sanoo: »Mitähän se Ondin joukko puuhaa?» Ja Kund kyselee: »Mitähän se Huba siellä hulluttelee?» Kabaarit kaipaavat Kundia ja Árpádit Elődin poikia. Ja sitten lähdetään yhdessä taas!»

Fintor-setä saattoi olla oikeassa, mutta — sittenkin surettivat Szemény’iä nämä riitaisuudet. Ete tuossa rakensi linnaa kuin itselleen — tai isälleen. Eiköhän tuo varustus ollut tarkoitettu koko maata varten? Niin hän ajatteli. Mutta — toisin näytti olevan.

Hadnagy’eilla oli myös liian suuri valta. Ne tappelivat kuin itsenäiset pikkuruhtinaat, välittämättä Árpádista tuon taivaallista. Jokainen halusi olla käskijä — Tárkány’kin, joka nyt oli koroitettu hadnagy’iksi. Vedoten linnoitus- ja piiritystaitoonsa hän toisinaan melkein komenteli ruhtinastakin. Oliko heidän heimonsa, rotunsa, yleinen piirre tämä mahtavuus, tämä koppavuus... tämä yhteisen edun unohtaminen ja omien yksityisten ja oman perheen etujen valvominen? Vanha Látó oli toisinaan varoittanut: ei pitäisi riidellä. Esi-isien henget olivat levottomat heimolaistensa vuoksi. Riita rikkoi, rauha rakensi. Mutta Kelem oli ylimielisyydessään vastustanut vanhusta... Kelem, alipäällikkö, josta nyt oli tullut niin tavattoman mahtava viimeisen Alpárin luona osoittamansa urotyön vuoksi. Mies väitti, ettei ilman häntä taistelusta olisi tullut mitään. Selkäänsä olisi saanut Árpád ja heimopäälliköt! Mutta — kun hän, poika... niin — kyllähän tuon tiesi. Siellä oli nyt Kelem Biharin luona Tárkány’in komennossa... ja Enén hän oli vienyt mukanaan.

Szemény istui joen rannalla, korkealla törmällä. Oli jo syksy, ja puut pudottelivat lehtiään. Mutta — keskipäivän aikana paistoi aurinko vielä verraten lämpöisesti.

Siinä virtasi joki hänen edessään... leveä, mahtava virta. Sen vesi oli harmaata, saven väristä. Vaaleankeltaisena paistoi vastakkainen törmä. Sekin oli korkea... monta miehenmittaa. Mutta keväisin kohosi vesi yli näiden äyräiden ja levittäysi arolle. Silloin oli seutu suuren järven kaltainen.

Linnoituksesta käsin, hänen selkänsä takaa, kuului monenkaltaisia ääniä. Siellä sotavangit lauloivat yksitoikkoisesti kärrätessään kiviä ja hiekkaa rakennukselle. Kuulaassa syysilmassa kantautui niiden laulu kauas... Tiszan toiselle puolen. Sieltä vastasi kaiku, kerraten joka sanan... kuin olisivat sotavankien esi-isät sieltä huudelleet jälkeläisilleen.

Kaiku — se olikin ihmeellinen tässä uudessa maassa. Szemény oli sen pannut merkille. Monessa paikassa sai sanansa takaisin monenkertaisina, jos vain kovemmin huusi. Árpád olikin kerran sanonut: »Ei täällä sovi salaisuuksista ääneen puhua. Kaiku kantaa suunnitelmamme viholliselle!» Ja se oli totta.

    — Miehet, kärrätkää!
    Vielä teille lepoaikaa
    keskiyöstä jää...

— Keskiyöstä jää... — kertasi kaiku.

Se tuli kuin ilkkuen — tuolta Tiszan toiselta puolen.

Aurinko oli laskenut, ja kuu teki nousuaan. Joesta rupesi kohoamaan usvaa. Szemény oli istunut kauan, mutta hän ei vielä halunnut lähteä. Hän halusi nähdä, tulisiko kaunis Ilona, keijujen kuningatar neitosineen uimaan.

Hän veti turkkia tiukemmin hartioilleen ja istui. Kuu kohosi korkeammalle. Se valaisi joen pinnan. Kirkas hopeajuova, jota usvakerrokset jonkin verran kaihtivat, ulottui viistoon poikki virran...

Vangit olivat kertoneet, että linnan pohjakerrokseen oli asettunut asumaan haltiatar, ihmeen kaunis nainen, joka siellä öisin lauloi. Se oli bulgaarialaisruhtinaan puoliso, joka täten tahtoi osoittaa, että alue kuului hänelle ja että unkarilaiset olivat tulleet oman käden oikeudella ryöstämään sen itselleen. He olivat jo antaneet linnalle nimenkin, vaikk’ei se lähimainkaan ollut valmis. Csernigrádiksi olivat sen nimittäneet. Se tulisi olemaan kirottu paikka niiden kärsimysten vuoksi, joiden alaisiksi bulgaarit olivat magyarien vuoksi joutuneet.

Szemény oli kuullut noita juttuja. Ete, Ondin poika, pieksätti bulgaareja niiden vuoksi. »Vai Mustalinna!» Hän oli raivonnut kauheasti. Mutta — siitä huolimalta tarina ei ottanut kuollakseen, vaan eli yhä sitkeämpänä.

Szemény tarkkasi veden kalvoa. Hopeajuovan kohdalla kimalteli ja välkehti omituisesti. Sotavankien laulu oli lakannut. Vallitsi syvä hiljaisuus. Nyt... kohta niiden pitäisi tulla.

Häntä puistatti. Oliko terveellistä jäädä katselemaan keijujen karkeloa? Saattoi vielä joutua niiden lumoihin. Saattoivat kuljettaa maahansa, Tündérországiin, joka oli kaikkien keijujen kotimaa. Sitä hallitsi Furuzsina jumalatar, ja se sijaitsi kaukaisen meren takana. Sinne mentiin kuparisia, hopeisia ja kultaisia virtoja pitkin, kuparisten, hopeisten ja kultaisten siltojen yli. Rajattomalla tasangolla sijaitsi siellä keijujen kaupunki ihmeellisine puutarhoineen. Kultaa vuotivat lähteet, satumaisen ihanat kukat kasvoivat puissa, joista riippui kultaisia omenia. Jos sinne kerran joutui, ei enää koskaan päässyt pois.

Hän katseli veden kalvoa. Se väreili yhä samalla salaperäisellä tavalla. Usvaverho peitti sitä jonkin verran, mutta sen läpi kiilsi tuo hopeinen silta...

Jopahan ilmestyi sille olento... kaunis, harvinaisen kaunis nainen. Se seisoi Szemény’iin selin, kädet lanteilla, ja katseli jalkojaan. Solakka se oli... vartalo kaunis ja kiehtova. Se hyppi hopeisella sillalla... aivan kuin koetellakseen sen kestänyttä.

Sitä seurasi toisia... nuoria tyttöjä, jotka juoksivat siltaa pitkin kevein askelin. Niiden varpaat tuskin koskivat veden kalvoon... niin keveästi ne liikkuivat. Nekin olivat alastomat niinkuin nainenkin, ja nyt ne rupesivat karkeloimaan.

Ne karkeloivat kauan, ja kuu valaisi niiden solakat, neitseelliset ruumiit. Sitten ne yksitellen laskeutuivat jokeen ja rupesivat uimaan. Mutta — ne eivät uineet kauas... ne pysyttelivät vain tuon hopeasillan luona — usvaverhon sisässä. Niiden päiden ympärillä säteili, ja vesi kimalteli kuin olisi se ollut sulatettua hopeaa...

Szemény’in valtasi yht’äkkiä suuri murhe. Ehkä oli Szépa noiden joukossa? Ehkä se oli tuo, joka keveästi ui häntä kohti... hiukset hajallaan? Veden pinta kareili sen molemmin puolin. Szemény ojensi kätensä.

— Szépa! — kuiskasi hän. — Oletko se sinä? Hän räpäytti silmiään. Keijut olivat kadonneet. Szemény nousi alakuloisena ja palasi leiriin. Siellä Hős näppäili soitintaan (hänkin oli jäänyt heidän joukkoonsa):

    — Ken Tiszan vettä kerran juo,
    hän aina kaipaa Tiszan luo...

Olikohan niin —?

IX.

Biliar oli valloitettu. Tárkány oli jälleen saavuttanut loistavan voiton. Tühütüm, Tas ja Szabolcs, Elődin poika, olivat häntä avustaneet.

Magyarit olivat kokoontuneet pusztalle, Tiszan oikealle rannalle. Oli tehtävä vérszerzõdés — verisopimus.

Kaikki magyarien seitsemän heimoa olivat koolla. Avara aro oli telttoja täynnä. Oli yläkuun aika. Eläinten vasikoita ja tyttölapsia vieroitettiin parast’aikaa. Äidit sanoivat: »Tulkoon tyttösestäni pyöreä kuin kuu, kun kerran joutuu miehelään!»

Päivä paistoi kauniisti, ja tiklit lauleskelivat lähelläolevassa metsikössä. Niitä oli paljon — sen kuuli niiden sirkutuksesta. Mutta parhaalla tahdollakaan ei niitä pystynyt näkemään.

Oli jälleen kesä. Neidot tekivät rakkaustaikojaan. Nurmi vihannoi, niin että silmää hiveli. Telttojen välissä käyskentelivät hevoset. Ne oli sidottu etujaloistaan, etteivät pääsisi karkaamaan. Laulu ja soitto kajahteli joka taholta.

Muutaman teltan edustalla istui miehiä maassa. Tuli paloi heidän keskellään. Magyar ei voinut elää ilman tulta. Se oli pyhä.

Kerta vuodessa se sammutettiin ja sitten sytytettiin uusi pyhin menoin. Táltos siunasi sen. Se oli magyarien tapa.

Szemény katseli miehiä. Ne olivat mustia, päivänpolttamia. Fintor-setä istui joukossa ja vanha Haragos. Vanhuksella oli taas suu haavoja täynnä.

Hős, laulaja, istui myös siellä. Hän oli entisensä kaltainen, yhtä raisu ja iloinen. Szemény tunsi pientä kateutta povessaan: kunpa hänkin voisi olla Hősin kaltainen!

Hős lauloi lantin säestämänä. Hänellä oli taas uusi laulu. Attilan kuolemaa kuului käsittelevän.

    — Attila, kuulu kuningas
    piti pitoja linnassaan.
    Vieraina idän ja lännen herrat
    (tään kuulin tarun ma monet kerrat).
    Vuos viini virtoinaan.

Sävel oli kaunis, surunvoittoinen. Oli kuin olisi laulaja siinä jo etukäteen valittanut tarinansa surullista päätöstä.

    Attila kuulu kuningas
    hääjuhlia vietti nyt.
    Oli neito ruugien maasta tuotu
    kuvaksi kaunokin, liljan luotu.
    Mut mustia mietti nyt.

    Vierahat jälkeen puolen yön
    kun nähtiin lähteneen,
    kävi Ildiko morsiushuoneeseensa,
    ja kätki tikarin pielukseensa.
    Näin heittäys vuoteelleen...

Szemény läksi kävelemään. Laulu toi hänen mieleensä murheellisia muistoja. Hän ei halunnut kuunnella.

Kansa oli juhla-asussa, miehet, vaimot ja lapset. Jokainen oli pannut parasta päälleen. Dirhem-rahat kimaltelivat miesten lakin partaissa ja nutun liepeissä. Naisilla oli kirjavia liinoja ja helyjä vyötäisillä. Koko puszta näytti kasvavan punaista mätästä. Sellaisen mielikuvan herättivät miesten punaiset lakinpäällykset.

Metsikköön, joka alkoi aron laidasta, oli raivattu avara, ympyränmuotoinen ala. Sen keskellä oli kivialttari, jota peitti tiikerintalja. Valanteon jälkeen piti uhrieläin teurastettaman ja uhrattaman magyarien jumalan kunniaksi.

Väkeä tunkeili joka puolella. Kiovan juutalainen oli pystyttänyt kojunsa ihan aukeaman reunaan. Hän möi kaikenlaista korua ja tavaraa... lasihelmiä, kaulanauhoja, haukansiipiä, somia bysanttilaisia kukkaroita.

— Hei, haukansiipi hattuun! Nyt on juhla! — hän huuteli.

Szemény’illä oli huono, vanha sulka. Hänen teki mielensä ostaa, mutta hän ei viitsinyt. Äijä teki vastenmielisen vaikutuksen. Hän matki magyarien puhetapaa, oli sulava, aulis ja ennenkaikkea kansallinen. Omaan lakkiinsa hän oli pistänyt kolme siipeä.

Szemény katseli väkijoukon vilinää. Pari kertaa hän näki Tárkány’inkin vilahdukselta. Hadnagy kulki korskeana väkijoukossa. Hänellä oli kaksi siipeä hatussaan.

Szemény’iä hymyilytti. »Se on kummaa», — ajatteli hän, — »kuinka vierasmaalaiset esiintyvät varmoina magyarien keskuudessa... Tárkánykin.» Vaikka — hänhän ei nyt tavallaan ollut vieras, vaan sukulainen... ja sitäpaitsi lanko. Mutta joka tapauksessa — häntä askarrutti tämä ajatus.

Ylhäistä vankia kuljetettiin ohi. Slaavilaisruhtinas, halpa, yksinkertainen kaapu yllä asteli ohi muutamien soturien saattamana. Se oli Marót, jonka linnan Tárkány oli valloittanut.

Szemény katseli hänen surullisia kasvojaan. Hän ymmärsi miestä. Tämä oli menettänyt kaikkensa niinkuin hänkin. Szemény tunsi osanottoa häntä kohtaan.

Tiklit lauloivat puissa. Niiden ääni helähteli hopeankirkkaana. Oli kuin olisi pieniä kelloja soitettu.

Nyt syntyi liikettä. Oikealta lähestyi juhlallinen kulkue, ruhtinas etunenässä, valkoisen hevosen selässä. Häntä seurasivat heimopäälliköt — kaikki ratsain. Liput liehuivat heidän yläpuolellaan. Heidän jäljessään ratsasti nuori, toisellakymmenellä oleva poika ja nuori tyttö. Kummankin hevosta talutti juhlapukuinen ylimys.

Yhtäkkiä parahti tyttö. Hän oli tuntenut väkijoukosta tutut kasvot. Käsiään ojentaen hän puhui jotakin vieraalla kielellä.

— Kuka se on? — väkijoukko kyseli ympärillä. — Itkee... voi, pientä raukkaa...

— Eihän sitä uhrata vain —?

— Eikö mitä... naitetaan. Siinähän ratsastaa sulhanen rinnalla.

Se oli ruhtinas Marótin alaikäinen tytär, ja poika oli Árpádin nuorin, Solt-niminen. Hän oli nyt ainoa elossaoleva Árpádin pojista.

Ruhtinas ja heimopäälliköt ryhmittyivät alttarin ympärille. Sille oli asetettu metallinen malja. Ruhtinaan palvelija ojensi herralleen veitsen. Väkijoukon sorina vaikeni.

Árpád loikkasi haavan ranteeseensa. Siitä ruiskahti hieno verisuihku. Hän piti kättään maljan yläpuolella. Veri virtasi maljaan.

Samalla tavalla tekivät heimopäälliköt. Jokainen vuorostaan leikkasi rannettaan ja antoi veren virrata maljaan. Siinä he seisoivat kaikki: Előd, Huha, Ond, Kund, Tas ja Tühütüm.

Alttarin vastapäätä, aukean toisella laidalla, istui ruhtinaan puoliso telttakatoksen alla. Auringon valo siivilöityi sen punaisen kankaan läpi. Siinä valaistuksessa hän näytti yliluonnolliselta... kuin jumalattarelta, joka verhoutui aamuruskoon. Hänen rinnallaan seisoi kookas ritari, rengaspanssari päällä. Szemény tiesi, että se oli Ostmarkin rajakreivi Luitpold. Hän oli tullut tänne frankkien kuninkaan Arnulfin lähettiläänä. Oli neuvoteltava yhteisestä sotaretkestä Suur-Moravian hallitsijaa Svatoplukia vastaan.

Nyt puhui vanha Látó. Hänen äänensä rämähteli vanhuuttaan. Mutta silti hän lausui sopimuksen eri kohdat kuuluvasti:

— Niinkauan kuin teidän ja jälkeläistenne elämä kestää, olkoon johtajanne aina Árpádin, Álmoksen pojan, suvusta.

— Vannomme! — lausuivat heimopäälliköt yhteen ääneen.

— Siitä hyvästä, mitä taistelussa ansaitsette, älköön kukaan teistä osattomaksi jääkö.

— Vannomme!

— Ruhtinaita, jotka vapaasta tahdostaan ovat valinneet Árpádin herrakseen, älköön koskaan — samoinkuin heidän poikiaan — suljettako pois ruhtinaan neuvostosta ja valtakunnan johdosta.

— Vannomme!

— Jos jälkeläistenne joukosta joku tulisi uskottomaksi ruhtinasta kohtaan ja kylväisi epäsopua hänen ja hänen sukulaistensa välille, vuotakoon syyllisen veri, niinkuin teidän verenne nyt on vuotanut.

— Vannomme! Niin käyköön!

Kansanjoukon oli vahannut kiihko. Se tunkeili aukean keskustaa kohti, missä ratsumiehet pidättivät sitä.

Látó jatkoi:

— Jos joku ruhtinas Árpádin jälkeläisistä tai muista ruhtinaista rikkoo tämän valan, olkoon hän iankaikkisesti kirottu.

— Niin olkoon! Vannomme! Totisesti!

Ruhtinas kohotti maljan huulilleen ja maistoi siitä. Sitten hän ojensi sen Elődille. Vuoron perään maistoi siitä jokainen heimopäällikkö... tyynesti, juhlallisesti.

— Ukkopohár, — kuiskasi väkijoukko ympärillä.

Niin — se oli ukkopohár — Ukon, ylijumalan malja. Se juotiin vain juhlatilaisuuksissa. Tavallisesti se sisälsi viiniä.

Árpád astui puolisonsa luo ja kumarsi hänen edessään. Nyt soi torvi. Kuuluttaja puhalsi häränsarveen.

Ruhtinas oli asettunut istumaan telttakatoksen alle ruhtinattaren viereen. Hän oli majesteetillisen näköinen. Kansajoukko puhkesi innostuneisiin éljen-huutoihin.

Niistä ei tahtonut loppua tullakaan. Szemény’ikin huusi kurkkunsa käheäksi.

Árpád viittasi, ja vangittu slaavilaisruhtinas talutettiin hänen eteensä. Väkijoukko tungeksi yhä villimpänä. Se odotti jännittävää näytelmää.

Mutta ruhtinas käski irroittaa vangin kahleet. Se suoritettiin silmänräpäyksessä. Marót ojensi vartaloaan ja puistahutti päätään niinkuin maltiton ratsu.

— Voimakas slaavi! Katsokaa, katsokaa! — suhisi väkijoukko ympärillä.

Oli kysymys siitä, että Marót antaisi tyttärensä Árpádin pojalle vaimoksi. Mikäpäs auttoi: slaavilaisruhtinaan oli pakko suostua. Vihollinen oli valloittanut hänen maansa. Siinä tapauksessa hän saisi pitää linnansa, Biharin, kuolemaansa asti.

Seurasi juhlallinen kihlaus, jossa oli monta kysymystä ja vastausta. Tyttö itki koko ajan, ja isä koetti häntä lohduttaa.

Mutta — vielä oli viimeinen juhlallinen toimitus. Árpád nousi, otti poikaansa kädestä ja seisoen niin heimopäälliköiden ja koko magyarkansan edessä, kehoitti heitä vannomaan, että hallituksen hänen jälkeensä perisi hänen poikansa Solt.

Mutta — nyt syntyi liikettä heimopäälliköiden joukossa. He eivät olleetkaan niin halukkaita vannomaan.

Jännitys kasvoi. Mitähän tästä tulisi?

Előd katkaisi äänettömyyden:

— Suurherrani! Turkkilaisen tavan mukaan, jota aina olemme seuranneet...

Mutta — Árpád keskeytti hänet:

— Emme seuraa enää turkkilaista tapaa. Olette äsken vannoneet.

Szemény huomasi, kuinka Ostmarkin rajakreivi kierteli viiksiään. Häntä tämä loppukohtaus huvitti.

— Olemme vannoneet, suurherrani — jatkoi Előd, — että sinun suvustasi on hallitsija oleva. Mutta — turkkilaisen tavan mukaan...

Szemény tiesi, mitä hän tarkoitti. Turkkilaisen tavan mukaan piti vanhimman suvun jäsenen periä valta. Tässä tapauksessa olisi siis lähinnä tullut kysymykseen Előd itse tai hänen poikansa Szabolcs.

Ruhtinas oli hermostunut. Lopussa näytti hänen suunnitelmaansa kohtaavan voittamaton este.

— Mitä sanovat muut?

Huba huudahti:

— Eläköön Solt!

— Eläköön! — yhtyivät toisetkin.

Előd oli hävinnyt. Heimopäälliköt vannoivat juhlallisesti kohottavansa kilvelle Soltin hänen isänsä jälkeen — Előd muiden mukana.

Ikävä välikohtaus oli onnellisesti sivuutettu. Mutta — väkijoukosta kuului murinaa.

— Oikeassa oli Előd! — touhusi muuan parrakas soturi. — Turkkilaisen tavan mukaan kuuluisi valta hänelle.

— Mutta... nythän oli vannottu!

— Hm. Voihan hätäpäätöksen purkaa...

»Vai niin te ajattelette», — tuumi Szemény itsekseen. »Ei tule mitään. Vala on vala.» Ja hän liittyi muutamien miesten joukkoon, jotka lähtivät leirille päin. Ei hän viitsinyt jäädä katselemaan uhritoimitusta.

Mennessä kertoi hänelle muuan, mitä Ostmarkin rajakreivi oli sanonut Elődille: »Nopeasti täällä kruunu voitetaan ja menetetään.» Mitä Előd oli vastannut, sitä ei kerrottu.

Miksi Szemény’istä tuntui, että tuo saksalainen oli sattunut tänne sangen sopimattomaan aikaan? Hän voi vielä aiheuttaa heille monta yllätystä.

Yleinen iloisuus vallitsi leirissä, sillä ennemerkit olivat olleet hyvät. Mutta — Szemény’iä ei tuo ilo vakuuttanut.

Attilan kuolema muistui hänen mieleensä. Eikö häntäkin ollut uhannut surma juuri ilon ylimmillään ollessa.

Hős lauloikin siitä — aivankuin tilauksesta:

    — Attila, kuulu kuningas,
    läks puolisonsa luo.
    Hän kauan katseli kaunokaistaan
    ei toista mailmassa hänen laistaan:
    Oli toinen Libussa tuo...

Libussa oli ollut Attilan lempipuoliso. Szemény tiesi sen.

    — Laskihe herra hunnien
    häävuoteellensa nyt.
    Mut minkämoiseks se hääyö muuttuu
    tarun kangaspuista se loimi puuttuu,
    se on yöhön peittynyt.

Väkijoukko kuunteli hartaana. Laulu oli kaunis, vienon surullinen.

    — Punasi päivä pusztan taas,
    sana kuultiin kumma jo:
    lepäs Attila tikari rinnassansa.
    Nyt kerskuu korska germaanein kansa:
    sen iski Ildiko!

Ostmarkin rajakreivi kulki ohitse Elődin seurassa. Kreivin tulkki oli kolmantena. He pysähtyivät kuuntelemaan. Sadat silmäparit tarkkasivat kreiviä. Mutta — hän ei ymmärtänyt magyarien kieltä. Hős jatkoi:

    — Attila, kuulu kuningas
    näin kuoli kurjasti.
    Mut missä magyarin ratsu ravaa
    se aina Attilan tietä avaa.
    Kavahda, germaani!

— Mitä tuo mies laulaa Attilasta? — kuuli Szemény tulkin kysyvän.

Hän ei kuullut, mitä Előd vastasi. Mutta — rajakreivi huitaisi kädellään, sanoi jotakin omalla kielellään ja jatkoi matkaansa.

— Niin se on pojat, — puhui Hős, — että jos joku meidät pettää, sille kostamme kymmenkertaisesti.

Szemény katsahti ihmeissään laulajaa. Tämä oli puhunut kuin hänen suullaan.

Mutta — vanha Haragos, joka myös istui tulen ääressä, virkkoi:

— Kuulittehan, että jokainen, joka taistelussa jotakin ansaitsee, saa pitää saaliinsa? Minulta ryösti toveri kaikki. Väärin vannoi!

Hän huojutteli yläruumistaan. Toverit pelkäsivät jo hänen saavan kohtauksen ja tarkkasivat häntä jännittyneinä. Mutta — vanha soturi väänteli vain huuliaan ja mutisi:

— Minun äitini näki yölepakon...

Huoattiin helpotuksesta. Ei ollut hätää.

Muistoksi päivän juhlallisuuksista sai paikka, missä majailtiin, nimen Pusztaszér.

X.

Körös-virran varrelle oli Árpád rakentanut leirinsä. Se oli ihana virta, santa kuin kultahiekkaa. Ei ihme, että vanhat olivat nimittäneet sen »Chrysiukseksi», mikä merkitsee »kultainen».

Leiriin virtasi saalista Marótin maasta. Sitä toivat Tühütüm, Tas ja Szabolcs, Elődin poika. Sitä kuljetti Tárkány kuormavankkureilla. Sadat härkävaljakot vetivät - sitä.. Marót oli ollut mahdottoman rikas. Nyt magyarit sen vasta huomasivat. Osan saaliista antoi Árpád Marótin tyttärelle. Hän veisi sen myötäjäisinä Soltille, ruhtinaan pojalle.

Ruhtinas katseli sotasaaliskuormia. Hän kulki vankkureilta toisille ja tarkasteli. Miehet huutelivat:

— Hyvän antoi sinulle nimen, äitisi, suurherramme! Olet Árpád, osanen. Sinun nimesi voimasta tämä kaikki meille lankeaa! [Nimi tulee todennäköisesti turkkil. sanasta arpa = ohra. Siis: ohranen. Tässä se on yhdistetty suomal. sanaan arpa = osa.]

Ruhtinas hymyili. Hän oli iloisella päällä. Hän vastasi:

— Magyarien käsivarret ovat tämän meille hankkineet.

Uusia retkiä oli tiedossa. Gladin, slaavilaisruhtinaan, maa oli vielä valloittamatta. Se sijaitsi Marótin valtakunnan eteläpuolella, ulottuen Marosjoen vasemmalta rannalta Tonavaan. Szoárd, Boyta ja Kadocsa olivat saaneet sen tehtäväkseen. Tárkány oli liittynyt mukaan piirityskoneineen. Szemény oli seurannut häntä.

He olivat menneet yli Tiszan ja valloittaneet jo suurimman osan vihollisen maata. Glad oli paennut unkarilaisten edellä. Nyt hän oli asettunut lujaan leiriin Temes-virran toiselle puolen. Hänellä oli apuväkenä valakkeja, bulgaareja ja petšeneegejä. Magyarit majailivat Began soissa.

Szemény ihmetteli, kuka oli valinnut tämän soisen seudun heidän olinpaikakseen. Häntä se ei miellyttänyt. Tiheä viidakko peitti sen. Siellä oli vaikea liikkua. Porraspuita pitkin oli hevosiakin talutettava, ja se oli sanomattoman vaivalloista. Tárkány murisi. Mutta — Boyta selitti, että näin oli magyarien sotajoukon nielaissut maa: heitä oli mahdoton löytää ja vielä mahdottomampi lähestyä.

— Kunpa olisi maa nielaissut sinut, olisimme säästyneet tästä vaivasta! — Tárkány pauhasi. Täällähän oltiin alttiina petšeneegien hyökkäyksille, sillä tämähän oli jo heidän maataan. Mutta — Boyta vain naureskeli. Ei ollut pelkoa petšeneegeistä. He olivat kaikki Temesin toisella puolen.

Miehet palasivat pois vartiosta — keskellä päivää. Se oli ennen kuulumatonta. Mitä se merkitsi?

He olivat nähneet rämesilmäisiä rouvia. Ja silloin heitä ei saanut jäämään itse ruhtinaskaan.

Kylmä väristys kulki miesten lävitse. Rämesilmäisiä rouvia! He ymmärsivät. Sellaisia oli... suuria, kauhistuttavan näköisiä naisia, joiden kulmakarvat olivat kuin rämeen palaset, petolliset, upottavat. Pitkospuiden hakkaajatkin olivat niitä nähneet — aikaisemmin. Ja hekin olivat heittäneet työnsä ja palanneet leiriin kesken päivin.

Pohdittiin tilannetta. Mitä piti tehdä? Miehistön oli vallannut kauhu. Täällä, heitä ympäröivällä pusztalla asui jättiläisiä, jotka ratsastivat taitoshevosilla [jättiläisten saduissa käyttämä ratsu.] Välistä molskahti valtavasti. Mitä se oli? Jättiläinen heitti sotanuijansa menemään. Se lensi kaukaa... melkein päivänmatkan päästä ja upposi suohon. Siitä paikasta juoksi aina veres lähteensilmä. Kilpikonnia mateli joka taholla. Miehet tappoivat niitä ja paistoivat tulella.

Mutta — kun Tárkány kertoi, että ne olivat juutalaisakkoja, jotka Jeesus oli sellaisiksi loihtinut, niin moni oksensi ja tuli sairaaksi. Vieläpä muutama kuolikin.

Miehistö nurkui. Se ei halunnut viipyä kauemmin täällä, missä pistävät itikat vaivasivat päivällä ja yöllä. Soista nousi myrkyllisiä höyryjä, huumaavia, tukahduttavia. Jättiläiset hengittivät ympärillä, hiiden hengityksen saattoi yöllä kuulla. Jónézõ (hyvä näkijä) oli siirtynyt tänne. Hän istuskeli tavallisesti korkealla vuorella ja valitti, ettei hänellä enää ollut mitään katselemista. Hänhän näki koko maailman. Nyt hän oli ryöminyt tänne, ja hänen näkemishalunsa oli tarttunut miehistöön: he halusivat pois.

Niin — ne olivat kaikki täällä — paitsi Nagyfázó (suurpalelija). Hän ei täällä viihtynyt — sillä täällä oli lämmin, tukehduttavan lämmin. Mutta — Jófutó (hyvä juoksija) ja Jóhajitó (hyvä linkooja) olivat tulleet ja tartuttaneet miehiin levottomuutensa: he halusivat juosta ja lingota. — Mutta nyt ei muuta kuin maattiin. Täällä ei voinut nopeasti liikkua, eikä täällä olisi voinut taistella, jos vihollinen olisi yllättänyt. Joka taholla suota ja viidakkoa. Mutta — Boyta vain vakuutteli, ettei vihollinen tiennyt heidän olemassaolostaan mitään. Maa oli heidät niellyt.

— Kunpa olisi maa niellyt sinut, — Tárkány jurnutti. — Täällähän ei voi kuljettaa piirityskoneitakaan.

Häneenkin oli tarttunut Jóhajitón levottomuus. Mutta — syönti kävi — ja samoin juonti. Miehet uupuivat alituisesta rämpimisestä. Ja heitä vaivasi hirveä jano. Fintor-setä sanoi:

— Nagyehetö ja Nagyiható [Suursyömäri ja Suurjuomari] teettävät meillä työtä, varsinkin Nagyiható. Mutta — täällähän haiseekin kuin haikaran pesän juurella. — Minä olen juonut kolme leiliä kumissia ja yhä vain janottaa.

Se oli hirveää. Miehet intoutuivat juopottelemaan, mikä oli harvinaista magyarien keskuudessa. Ei auttanut kielto eikä rangaistus. Aamusta iltaan märkinä he väittivät, että ihminen vaatii kostuketta sisäänsäkin. He joivat kuin sienet.

Ja silloin he vasta juttelivat. Nähden kaikki asiat suurina, moninkertaisina, he osoittelivat toisiaan ja murisivat kuin sudet. Fintor-setä oli heidän mielestään ihan ilmetty Nagyiható.

— Se minä olenkin, — vanha soturi vastasi. — Haluaisin juoda kuiviin jokaisen suosilmäkkeen. Mutta niissä on vain vettä.

— Kyllä vedestäkin juopuu, — Ijjas huudahti.

Ja hän kertoi, kuinka he edellisenä päivänä olivat Butan kanssa rähmineet jossakin alempana Began varressa, ja toveri oli pehmennyt yht’äkkiä. Oli vain juonut hetteestä ja hetken päästä ollut päissään kuin käki. Kukkunut oli koko ajan.

Humalaiset miehet katselivat toisiaan samein silmin. Totisesti — tämä paikka oli kirottu.

Ja he rupesivat yhä pontevammin vaatimaan poislähtöä.

— Sääsketkin täällä ovat suuria kuin varpuset ja ihan valkeita, — Haragos väitti.

Niin olivat — kadotuksen pesä.

Onneksi tuli sana, että aamulla lähdettäisiin. Miehet heittivät kumissileilit syrjään, sylkivät ja kiroilivat. Kaikkea ihminen kiskoikin nahkaansa! Hyi olkoon! Mutta — Fintor-setä huusi:

— Antakaa minulle, pojat! Minua janottaa!

Ja hän joi niin, että makasi hetken päästä kuin tukki. Sääsket pitivät kemujaan hänen ryppyisellä, hikisellä naamallaan.

Szemény makasi teltassaan. Se oli pystytetty laajalle, hyllyvälle mättäälle, joka oli kuin pienoinen saari. Oli yö, ja hän valvoi, kuunnellen erilaisia pimeästä kuuluvia ääniä.

Joki ei ollut vallan kaukana. Tiheä, pajua kasvava ryteikkö erotti sen hänen teltastaan. Jossakin, verraten lähellä piukahteli omituisesti. Szemény höristi korviaan — mitä se oli? Hän oli tullut yhtä hermostuneeksi kuin toisetkin.

Piukahtelua jatkui. Oli kuin olisi pienen pieniä nuolia ammuttu pienellä jousella. Samassa hän rauhoittui. »Vesilintuja» — ajatteli hän, ja hänet valtasi turvallisuuden tunne.

Taivas oli pilvessä. Ei yhtään tähteä näkynyt. Kuuma, tukehduttava yö... kostea ja märkä. Suosta nousi tukehduttavia huuruja. Lukemattomat kasvit mätänivät siellä... kasvit ja hevosen raadot. He olivat menettäneet monta hevosta.

Yht’äkkiä suhisi ilmassa. Kuului tiheitä siivenlyöntejä. Hanhiparvi — arvatenkin — lensi hänen telttansa yli, kuuluvasti konkottaen. Mikähän lintuja hermostutti? Tietysti — he olivat lähellä vihollista... ja sitä paitsi — oman puolen kuulovartiotkin häiritsivät niitä.

Szemény yritti nukkua, mutta uni ei tullut. Hän kadehti Kosmaa, joka veteli »hirsiä» teltan toisella laidalla. Itikat kiusasivat ukkoa, mutta siitä huolimatta tämä nukkui. Szemény kohensi tulta. Hän ei uskaltanut heittää uutta puuta — tuli saattaisi näkyä. Hän oli ripustanut paksun huovan sille suunnalle, missä joki oli. Mutta — hän arveli — tarkkavainuiset petšeneegit ottaisivat kyllä heistä selvän.

Aamulla lähdettiin — vihdoinkin. Kadocsa oli löytänyt kahlauspaikan ja vei joukkonsa yli. Hän hyökkäsi vihollisen selkään. Szoárd ja Boyta ryntäsivät edestäpäin. Taistelu ei kestänyt kauan. Magyareilta kaatui vain muutama mies. Mutta vihollinen jätti tantereelle kaksi ylhäistä petšeneegipäällikköä ja kolme slaavilaista kujas’ia [slaavil. ruhtinas]. Ruhtinas Glad pakeni. Häntä suosi jälleen onni. Unkarilaiset ajoivat häntä takaa ja leiriytyivät Pancsovan edustalle. Glad oli sulkeutunut Kőv-nimiseen linnaansa.

Boyta sanoi Tárkánylle:

— No nyt saat taas laittaa häkkyräsi kuntoon.

XI.

Tárkány'ia ei tarvinnut kahdesti kehoittaa. Hän oli heti valmis..

Kőv-linnan edustalla hän oikein näytti taitoaan. Tuota pikaa olivat katapultit ja ballistat pystyssä, ja suuria kivenlohkareita alkoi lennellä Gladin linnaan. Se oli kuin kotkanpesä korkealla kalliolla. Mutta sinne lensivät Tárkány’in »limput» kuin ei mitään. Hämmästys valtasi vihollisen.

Tárkány oli haltioissaan. Nyt hän taas tunsi olevansa omassa elementissään. Asettaen suurta, miehen mittaista nuolta »skorpionin» kynälle, hän kehaisi:

— Ovat nämä sellaisia häkkyröitä, että jäisivät Boytalta laittamatta.

Ja hän liikautti liipasinta. Jättiläisnuoli lensi suhisten tiehensä. Se puhkaisi muutaman olkikaton linnan muurin takana. Koko rakennus heilahti kuin olisi ollut kaisloista kyhätty.

— Sanon minä... että kun tuollainen tipahtaa miesparven keskelle, niin heidän käsityksensä meistä koko lailla muuttuu.

Vihollinen vastasi nuoli- ja keihässateella. Mutta se ei tehnyt minkäänlaista vahinkoa. Magyarit nim. olivat heidän nuoltensa kantomatkan ulkopuolella. He vain keräsivät aseet talteen ja siten kartuttivat varastojaan.

Kolme päivää tuota pommitusta kesti. Sen jälkeen valloitettiin linna. Unkarilaiset saivat paljon vankeja, ylhäisiäkin. Mutta Glad oli jälleen pelastanut nahkansa. Hän pakeni Bysantin alueelle.

Tárkány’ia se harmitti. Hän kynsi päätänsä ja katseli joen yli vastakkaista rantaa.

— Tästä ei olisi kuin kukon askel Konstantinopoliin. Jokohan käymme keisaria tervehtimässä?

Mutta — Boytalla oli kiire ruhtinaan leiriin. Hän halusi näyttää saaliitaan.

— Hyvähän sinun on toisen tavaralla rehennellä. — Tárkány sanoi.

— Kuinka niin — toisen tavaralla?

— No... et sinä ilman minua olisi saanut tuota karjaa.

Ja hän osoitti vankijoukkoa, joka kädet selän taakse köytettyinä seisoi jonkin matkan päässä.

Kabaarin ja suomalaisen välit kiristyivät päivä päivältä.

— Mutta jos kävisimme Konstantinopolissa katselemassa, niin eri tavalla olisi möönää matkassamme — hän kehaisi lopuksi.

Szemény’ikin ajatteli Konstantinopolia. Tuntui somalta, että se oli tuossa... melkein käden ulottuvilla — muutaman päivämatkan päässä. Mutta — hän ei ajatellut saalista, vaan niitä monia kirkkoja, joita kaupungissa kuului olevan.

Hänestä oli hyvä, ettei lähdetty. Ei hän olisi halunnut nähdä lankoansa kirkkoja ryöstämässä. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän oli muuttunut sellaiseksi... pehmeäksi — aivan toisenlaiseksi kuin muut magyarit.

Tárkány huomauttikin hänelle:

— Mihin on teräs sinusta hävinnyt? Sinähän olet kuin meltoa rautaa.

Niin saattoi olla. Mutta hän ei voinut sille mitään. Hän kärsi siitä.

Szoárd ja Kadocsa olivat tällä välin valloittaneet Orsovan. Nyt ulottui unkarilaisten alue Olt-joen suuhun saakka. Tonava oli rajana. Mutta — ihmeellistä — miksi ei Szemény’in rinta riemastunut tästä menestyksestä? Joukot olivat iloissaan. Runsaasti saaliilla kuormattuina he matkasivat pohjoista kohti. He lauloivat ja nauroivat. Heistä oli tämä maa ihana. Täällä kasvoi heinä ja vilja, täällä oli riistaa metsissä ja joissa, jalometalleja vuorissa. Transsilvaniasta palanneet kertoivat löytäneensä hopeaa. Rikas oli tämä maa... tämä uusi isänmaa, jonka magyarien Jumala oli heille antanut. Szemény’ikin tunsi ja ymmärsi tuon kaiken, mutta samalla tavalla iloita hän ei voinut.

Hän oli kadottanut omaisensa — ennen kaikkea morsiamensa. Szépa Torentálintyttären muisto painoi hänen mieltään. Tárkány kysyi:

— Miksi olet alakuloinen?

Szemény selitti.

— Mutta... ethän sinä ole ainoa. Monihan on menettänyt omaisiaan.

Niin kyllä. Mutta — sekään ei häntä lohduttanut. Mitä hän, Tárkány, itse ajattelisi, jos Győnyörű äkkiä riistettäisiin häneltä?

Niin — vaikeapa sitä taitaisi olla sulattaa.

Hän tiesi, että Győnyörű odotti lasta. Usein olivat ajatukset viime päivien kuluessa hipaisseet sisarta. Győnyörű oli kaikesta päättäen onnellinen tuon romuluisen Tárkány’in kanssa. Hän ei ollut itsekään mikään nukke. Totisesti heidän lapsistaan tulisi vahvoja.

Tuo ajatus, että hänestä piakkoin tulisi eno, sykähdytti häntä tuokioisen. Mutta sitten hän taas vaipui entiseen alakuloisuuteensa ja tunsi tympeytymistä kaikkeen. Hiljaksin matkattiin pohjoiseen. Magyarit saattoivat käyttää hyväkseen sitä sotatietä, jonka roomalaiset aikoinaan olivat rakentaneet ja joka johti Pannoniaan. Se osa maasta ei vielä kuulunut heille. Oli kuulunut, ettei Árpád halunnut sitä vallata, koska oli kerran liitossa frankkien kuninkaan kanssa. Alue kuului hänelle. Unkarilaisten piti piakkoin aloittaa sotaretki pohjoiseen päin: Suur-Moraviaa vastaan. Sen hallitsija Svatopluk ei ollut heille suosiollinen.

Szemény ratsasti vaieten Tárkány’in rinnalla. Heiltä oli mennyt koko kesä ja syksy täällä – Tonavan varressa. Nyt oli lokakuu. Niin kauas kuin silmä kantoi, levittäysi aro heidän edessään ja sivuillaan. Suohaukka leijaili silloin tällöin heidän ylitseen, päästäen omituisen kirkuvan äänen. Szemény’iä painosti.

Hiljainen alakuloinen puszta. Kuinka hyvin se sopi hänen mielialaansa. Välistä heidän leiriytyessään arolle he tapasivat hylätyn -cserény’in karja-aitauksen. Tuossa aitauksessa oli slaavilaispaimen istuskellut ja miettinyt heimonsa menneisyyttä. He olivat tulleet tänne siirtolaisina. Ruhtinas Salánin pojanpoika oli tuottanut heitä suuret joukot Traakiasta. Nyt juttelivat magyarit noissa hylätyissä karja-aitauksissa tulen iloisesti palaessa. Mutta — he juttelivat tulevaisuudesta.

— Tällaisessa istuskelee vielä moni poika meidän jälkeemme ja muistelee tyttöään, joka on lähimmässä kylässä, — puheli Kelem naureskellen ja kohentaen 'tulta.

Hänen tyttönsä oli leirissä Körösin varrella.

Joku rupesi laulamaan. Se oli tuollainen tavallinen paimensävel, tuttu vanhasta kotimaasta. Se sopi tänne... uuteen ympäristöön. Cserény’in seiniä kahisutti yö tuuli. Oli kuin olisivat ne värisseet sanoinselittämättömästä ikävästä.

Niin — näillä mailla olivat risteilleet monet kansat — keltit, roomalaiset, jazygit ja sarmaatit. Mitä he lienevät kaikki ajatelleet ja miettineet? Puszta, hiljainen, yöhön kääriytynyt puszta säilytti heidän salaisuutensa.

Pohjoisempana he tapasivat Eten, Kürtgyarmat-heimon päällikön pojan. Hän oli valloitellut alueita Tiszan itäpuolella, Maros-virran varsilla. Hän kertoi kummia sen seudun alkuasukkaista.

Ne asuivat suurten soiden keskellä, melkein luoksepääsemättömissä paikoissa. Siellä oli monta suurta kylää... majavista rikkaassa seudussa. Mutta kaikkein ihmeellisintä oli, että he puhuivat magyarien kieltä... jotakin vanhaa murretta. Eten miehet olivat heitä ymmärtäneet.

— Kuinka he ovat sinne joutuneet? — kysyi Szemény.

— Attilan aikoina ovat jo asettuneet sinne. Viljelevät maata ja pyytävät majavia.

Mikä sen paikan nimi oli?

— Majavakenttä.

Se oli mielenkiintoista. Nuo alkuasukkaat eivät koskaan olleet tunnustaneet kenenkään valtaa.

— Miten ottivat teidät vastaan?

— Hyvin. Niinkuin veljet ainakin. Sanoivat, että nyt pidetään yhtä, kun on kerran heimolaisia tullut. Hauskaa meillä siellä oli.

Se oli Ösbö, Eten alipäällikkö, joka näin jutteli. Häntä säesti Velek, toinen alipäällikkö.

— Sinne minä muutan, kun saadaan tämä urakka loppuun, — hän sanoi. — Zarándin seutu on minulle jo puolittain luvattu.

Eikö tämä alkanutkin jo olla kohta lopussa?

— Ei veikkonen... vielä on Pannonia ja Suur-Moravia ja ruhtinas Braslavin maa. Se oli Drávan ja Szávan välissä. Vihollisista piti tehdä selvä, ennen kuin lepoon asetuttiin.

— Italia on meitä lähellä! — huudahti Fintor-setä.

— Siellä kuuluu olevan hyvää viiniä.

Fintor-setä se vain niistä juomisista. Hänelle ei muu merkinnyt mitään.

— Jos kaikki olisivat sinun laisiasi, niin valloittamatta jäisi maailma! — Ijjas tokaisi.

— Ei tarvitse olla! — pauhasi Fintor-setä. — Jokainen on laisensa. Mutta — pääasia on, että ollaan magyareita! Laula, Hős!

Hősiä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän sieppasi soittimensa ja alkoi:

    — Fintor-bácsi
    kumaaneita vastaan
    taisteli, huiteli.
    Ainoastaan
    nenä lyttyyn lyötiin.
    Ei muuta.

— Ei muuta! — huusi Fintor. — Anna olla lopun laulamatta!

Miehet nauroivat. He olisivat halunneet kuulla toisenkin säkeistön. Mutta — Hős ei laulanut. Hän ei tahtonut ärsyttää vanhusta.

— Cseperka haukkuu minua, — Fintor ärisi. — Se riittää. — Mutta — kuulkaapa, miehet. Onko se oikein, että akka haukkuu?

— Anna sille selkään! — huudettiin.

— Jaa, — sanoi Fintor, aivan kuin olisi jokin uusi asia hänelle nyt vasta kirkastunut. — Jaa-a!

— Ei sinusta, pappa, ole kenellekään selkään antajaksi.

— Minustako? — kiivastui ukko. — Kumaaneita minä olen rökittänyt eri lailla!

Niin — kumaaneita. Mutta — ne olivatkin toista maata kuin Cseperka...

Vanhus ei puhunut mitään. Hänen päänsä roikkui ja heilahteli.

— Jaa-a, sanoi hän vain.

Miehet kääriytyivät huopiinsa ja rupesivat nukkumaan. Vankijoukossa vain joku lauleskeli hiljaa, surullista, alakuloista säveltä...

Seuraavana päivänä he kohtasivat ruhtinaan. Hän oli pääjoukkoineen lähtenyt heitä vastaan. Leiri sijaitsi Tiszan oikealla rannalla, lähellä Majavakenttää. Kun päästiin perille, pudotteli jo ensimmäisiä lumia.

— Már tél van, — sanoi Árpád — on jo talvi.

Niin — talvi oli tullut.

KOLMAS KIRJA.

I.

Oli ehditty vuoteen 907 jälkeen Vapahtajan lihaksi tulemisen — niinkuin Tárkány olisi sanonut, jos olisi ollut entisellään. Mutta — hän ei ollut. Hän oli muuttunut täysin magyariksi — pakanaksi. Konstantinopolissa vietetty aika oli enää vain kaukainen muisto.

Kesä tuli tänä vuonna varhain. Jo maaliskuun lopulla muutamat kylvivät. Unkarilaiset tervehtivät ensimmäistä pääskyä, jonka näkivät. He huusivat: »Tervetuloa!» Pantiin merkille, että kottaraisetkin pesivät aikaisin. Sekin oli hyvä enne.

Tárkány eleli Győnyörűn kanssa. Heillä oli jo kolme poikaa. Heimon tavan mukaan ne olivat saaneet nimensä. Lasta pidettiin tulen yllä — niin että se potki ja kiemurteli — ja sitten leikattiin leukaan veitsellä lovi. Niin oli Tárkány’in pojat merkitty magyarien heimoon kuuluviksi — aivan kuin hevosen varsat. Vanhimman nimi oli Tivan (jalohaukka), keskimmäistä kutsuttiin Turuliksi (kotkaksi). Mutta nuorin tenava oli saanut nimekseen Teke, mikä merkitsee pässiä. Se olikin elävä ihmisen alku... särki ja puski rikki kaikki mikä lähettyville sattui.

— Ennenhän se pitkäpartainen pappi Konstantinopolissa kasteli näitä... ihmisen vesoja, — oli Tárkány naureskellut. — Mutta... tuli on tehokkaampi vettä ja — puukko. Lovi leukaan vain!

Szemény huomautti hänelle, että olisihan Kosma saattanut pojat kastaa — hänhän oli pappi. Mutta Tárkány kiivastui.

— Vai orjasi panisit minun poikiani kastamaan! Ei!

Hän ei saattanut unohtaa, että Szemény oli Kosman isäntä.

Niin — Kosma. Senaattori oli tehnyt orjan työt herransa teltassa. Nöyrä hän oli... harvinaisen nöyrä. Hävinnyt oli hänen entinen mahtavuutensa. Ei hän olisi enää uskaltanut puhua isännällensä helvetistä. Viime aikoina olikin uskonnollisten asioiden harrastus Szemény’issä laimennut. Ei hän kysellyt enää — tai jos kyseli, niin pelkästä uteliaisuudesta vain. Niin oli hän m.m. saanut selityksen Skleros Niketaan käytöksen äkkinäiseen muutokseen. Vanha senaattori oli pelännyt, että Tárkány unkarilaisten avulla valloittaisi Konstantinopolin.

Konstantinopolin?

Niin, — hän, Kosma, oli saanut tehtäväkseen viedä siitä tiedon Bysanttiin. Mutta — hän oli jäänyt välille. Salánin avuksi marssineet kreikkalaiset olivat ottaneet hänet matkaansa, ja niin hän oli uudelleen joutunut tänne.

Szemény vihelsi. Olipa siinä todella ollut lähellä keisarin otsanauha! Lankomies ei ollut turhia höpissyt. Mutta — nyt hän sai tyytyä siihen valtakuntaan, jonka oli naimisen kautta saanut t.s. niihin maa-alueisiin, jotka maanjaossa olivat hänen osakseen langenneet.

Häntä huvitti tämä juttu tavattomasti. Toisinaan hän kiusasi Tárkány’ia.

— Komea keisari sinusta olisi tullut.

— Ole vaiti, — lanko tavallisesti murahti.

— Eikä olisi Győnyörűkään ollut hullumpi keisarinna.

Sisar näytti hänelle hampaitaan kuin naarassusi. Hän oli komea, roteva ihminen.

Siellä täällä he olivat tavanneet kristiaanejakin — etupäässä Bysantin uskoisia. Niiden kanssa Tárkány toisinaan jutteli theotokoksesta ja mistä sattui. Mutta — siinä ei ollut sydän mukana. Mies urheili vain näyttääkseen, että oli kyllä selvillä noistakin asioista — vaikk’ei enää niistä välittänytkään. Szemény kysyi häneltä, kuka oli theotokos.

Jumalan synnyttäjä — Neitsyt Maria, ettäs tiedät!

Aivan niin — Szemény oli jo unohtanut. Häntähän hän oli rukoillut, kun etisyyden muisto häntä liiaksi kalvoi. Nyt hän ei rukoillut enää.

Toisinaan taas he tapasivat Rooman kirkon ihmisiä. Niitä asui varsinkin Pannonian länsi- ja pohjoisosissa. Viimeksimainitun maakunnan olivat magyarit valloittaneet heti Arnulfin kuoleman jälkeen. Hänen eläessään he eivät olleet siihen kajonneet. Mutta nyt kun frankkien hallitsija oli kuollut, he eivät katsoneet valan enää itseään sitovan. Niin valloitettiin maa.

Kahdeksan vuotta aikaisemmin oli myös tehty retkiä Italiaan ja käyty lähellä Venetsiaa. Brenta-joen luona oli tapahtunut suuri taistelu. Lombardian kuningas Berengarius oli hyökännyt unkarilaisten kimppuun. Mutta — he olivat lyöneet hänet verisesti. Niin tarkasti olivat magyarit ampuneet, että nuolet olivat naulinneet lihapalat vihollisten kurkkuihin. He olivat olleet parastaikaa syömässä, kun hyökkäys tapahtui. Miehet sitä vieläkin muistelivat. Tárkány’in oli tapana sanoa, kun joku hänen pojistaan hokelsi syödessään:

— Älä sillä tavoin syö! Tarttuvat lihapalat kurkkuun kuin lombardialaisilla Brentan luona.

Tárkány’ikin oli ollut retkellä mukana.

Toisinaan he tapasivat avaarien rengasmuureja. Ne olivat laajoja, korkeilla multavalleilla varustettuja asuinpaikkoja. Pitkä, ympyränmuotoinen käytävä johti keskustaa kohti. Siellä, monen renkaan sisäpuolella he olivat säilyttäneet sotasaalistaan.

Tárkány katseli niitä ja murahti:

— Niin on kuin myyränpesä. Ei ole kumma, että hävisivät.

Kun Szemény ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, hän kysyi.

— No selvähän se on, — vastasi Tárkány, — tällaisessa kolossa varmimmin kohtaa kuoleman.

Mitenkäs hän niin... linnoitusmestari?

— No etkö ymmärrä? Täytyy olla vapaa näköala ... näköala.

Hän piirsi kaaren pitkällä käsivarrellaan kuin näyttääkseen, että noin!

Saattoi olla hyvinkin mahdollista. Mutta — henkisessä suhteessa hänellä ei ollut näköalaa. Hän oli liiaksi ahdas, ennakkoluuloinen. Vaikk’ei hänen olisi tarvinnut olla. Olisi ollut niinkuin muutkin — välinpitämätön. Mutta — hän ei voinut — varsinkaan, jos joutui tekemisiin Rooman uskoisten kanssa.

Sen tunnustajat olivat valppaita, väittelynhaluisia ja kiivaita. He tuomitsivat jyrkästi Bysantin opin. Mutta — Tárkány’in kanssa he eivät kestäneet. Jollei hän heitä sanasodassa voittanut, hän halkaisi vastustajaltaan kallon. Yksinkertaisesti. Niin oli moni munkki iäksi heittänyt väittelyn.

Hänellä oli yksi ajatus, jota hän ei saanut päästänsä pois: fili okve. Mitä se tarkoitti — sitä hän ei koskaan kyennyt kunnolla selittämään. Mutta hänen hahmonsa muuttui, kun hän tapasi »filiokvelaisen>>. Silloin oli vastustajan henki löyhässä.

— Miksi heitä niin vihaat? — kysyi Szemény häneltä kerran.

— Siksi, että he ovat filiokvelaisia!

Mitä se sitten merkitsi?

— Mitäkö?

Hän katseli lankoaan kuin olisi aikonut käydä tätä kurkkuun.

— He ovat niitä kaikkein pahimpia... niitä vihoviimeisiä...

Ja hän kiristeli hampaitaan.

— Vieläkö pahempia kuin slaavit?

— Voi veikkonen! Slaavit ovat enkeleitä niiden rinnalla!

Szemény ei ymmärtänyt häntä. Hän ajatteli, että »fili okve» oli jokin kapinallisten tunnussana, jonka avulla he tunsivat toisensa. Olivat ehkä aikoinaan mellastaneet Bysantissa ja sitten voitettuina paenneet tänne. Paremmin hän ei osannut asiaa selittää.

Kosma selitti sen hänelle. Fili okve tarkoitti Paavilaisten uskontunnustukseen tekemää lisäystä. Spiritus Sanctus exiit Patre — se oli Bysantin kirkon kanta. Siihen olivat roomalaiset lisänneet: filoqve — ja pojasta. Siitä kiista.

— Onko se kauhean vaarallinen juttu? — kysyi Szemény.

— On, — sanoi Kosma, — se on kauhean vaarallinen.

Szemény’ia huvitti... Hän ei ymmärtänyt, mikä siinä oli vaarallista — yksi ainoa sana.

Kun he siis tapasivat lähetyssaarnaajia — ja he tapasivat niitä usein — oli Szemény’in ensimmäinen tehtävä varoittaa heitä. Älkööt he ruvetko puolustamaan tuota fili okve-juttua — jos tahtoivat henkensä säilyttää. Useimmat eivät häntä ymmärtäneet. Mutta toiset sanoivat: hyvä on! Ja he säilyttivät henkensä säännöllisesti.

Szemény ei halunnut, että lanko olisi heidät yhden typerän sanan vuoksi tappanut.

Näin olivat vuodet vierineet. Maa oli valloitettu ja alueet itse kullekin heimolle jaettu. Szemény asui Tárkány’in kanssa Kaposvárissa. Se osa maata oli jaossa tullut Botondin heimolle — alueet Tonavan ja Oravan yhtymäkohdassa. Heidän naapureinaan idässä asui Tühütümin heimo ja pohjoisessa Árpádit. Ruhtinas oli rakennuttanut itselleen linnan Noeen. Nyt hän oli kuollut.

Magyareita hallitsi Solt, hänen poikansa, joka asui Noessa.

Vértes-vuoristossa isännöi Előd Csákvár-nimisessä linnassaan. Hänen ja ruhtinaan välit olivat viime vuosina suuresti kylmenneet. Siihen oli vaikuttanut tuo Pusztaszérissä sattunut kohtaus, kun Előd oli vastustanut Soltin valitsemista. Tárkány tiukkasi Szemény’iltä toisinaan näitä asioita — ikäänkuin olisi hänellä ollut aikomus ruveta riitelemään kruununperimyksestä. Mutta — Szemény ei ruvennut selittämään hänelle. Lankomies silloin tavallisesti leventeli:

— S—keli soikoon! Olisipa pitänyt valita Elődin heimo, niin kukaties tässä vielä olisi —.

— Mitä? — kysyi Győnyörű.

— Ei mitään! Neulohan sinä vain pojille kaatioita.

He kalastelivat ja metsästelivät — tekivät väliin pitkiäkin matkoja. Tárkány kiroili rauhan tilaa. Se oli hänen mielestään ikävää. Mies lihoi ja tuli kankeaksi. Mutta Szemény rakasti tätä hiljaista, rauhallista oloa. Lanko kiivastui:

— Sinusta, Szemény, on hävinnyt sotamies tyyten ja tarkkaan! Etköhän hanki lantia ja rupea laulajaksi?

Tuo sana vihlaisi pahasti. Szemény muisti, että Szépa oli kerran samalla tavalla häntä piikittänyt.

Hän asui lankonsa luona. Hänestä oli tullut vanhapoika, joka leikki sisarensa poikien kanssa. Hän teki heille aseita — kaikenlaisia. Hekin kiljuivat, että sota saisi tulla.

— No... mitä te siellä — tuollaiset nulikat? — Szemény kysyi.

— Tappaisimme filiokvelaisia! — huudahti nuorin, Teke, joka hädin tuskin osasi lausua s:n.

Hős, laulaja, poikkesi toisinaan heidän luokseen. Szemény arveli, että hänkin oli rakastanut Szépaa — ei hän tosin ollut siitä varma. Mutta — toisinaan, kun he juttelivat vainajasta, kävi Hős yhtäkkiä äänettömäksi ja huokaili vain pitkään.

Hän oli kiertänyt koko maan — székely’iden vuoria myöten. Hänellä oli ihmeellisiä tarinoita. Siellä oli linnoja, joissa asui keijuja, kauniita kuin unennäöt. Samoin järviä, joissa vedenneidot ilakoivat vedenalaisissa asunnoissaan.

— Onhan meilläkin Fertőssä, — keskeytti hänet Szemény. — Siellä on seitsemän uponnutta kaupunkia järven pohjalla, ja niissä asuu vesikansa. Niiden laulun voi kuulla yöllä.

Oli Hős sielläkin ollut. Missäpä hän ei olisi ollut! Oh — kaikkialla.

Győnyörű huomauttikin:

— Sinun äitisi jätti sinulta kynnet leikkaamatta. Siksi sinusta on tullut kulkuri.

Hős katseli häntä kulmainsa alta.

— Mutta... eipä ole tullut varasta!

— Kuka tuon tiennee!

Szemény haki sisartaan. Se naisväki oli sellaista!

Mutta — laulaja vain nauroi:

— Ei haittaa! Antaa akkojen pauhata.

Niin... missä oltiinkaan? Aha — Fertőssä! Niinpä niin. Avaareja asui vieläkin sen järven rannoilla. Joka seitsemäs vuosi kohosivat vedenalaisten linnojen tornit vedenpinnan yläpuolelle, ja silloin nousi vesikansa maihin. Viime viikolla viimeksi.

He katselivat Hősiä jännittyneinä kaikki kolme. Viime viikolla viimeksi?

— Niin — sanoi tämä.

— Sota tulee! — huudahti Tárkány. — Sitä se tietää!

Saattoi tulla. Oli kuulunut sanomia, että saksalaiset suunnittelivat jotakin. Ne olivat kavalaa kansaa. Aikoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun heitä hallitsi poikanen.

— Hadnagy’eilla nyt on valta! — huudahti Tárkány, joka itsekin oli hadnagy. — Lähdenpä huomenna Csákváriin ottamaan asioista selvää!

Toisilla ei ollut mitään sitä vastaan. Hős oli kulkenut muittenkin heimojen alueella, mutta — ei siellä vielä mitään tiedetty.

Hän lähti. Tárkány’in väki kuuli hänen luikkaavan mennessään:

    — Uj hold nézlek, nézlek,
    adj Adónak szerelmet!
    Hogy szeressen engemet,
    el is vegyen, ha lehet!

    [Uusi kuu, minä katson sinua,
    anna Adólle rakkautta,
    jotta hän rakastaisi minua
    ja naisi minut, jos voi niin olla!]

— Miksikänän sekin mies on jäänet naimattomaksi? — virkahti Győnyörű.

— Mistä niitä akkoja kaikille, — urahti Tárkány.

— Voi hyvänen aika! Tyttöjä on maailma täynnä! Szemény’iäkin katselevat vesi suussa: ei ota... vaikka kuinka tarjolle tulisi. Ei ota... yhtä suree...

Asianomainen nousi ja läksi ulos. Häntä vaivasi tuollainen puhe. Nauttikoot onnestaan, mutta antakoot hänen olla rauhassa.

Táltos, vanha Látó, tuli heille. Hän oli käynyt kumaraksi, mutta silmistä tuikehti vieläkin entinen tuli. Sitkeässä oli hänessä henki. Tiedusteltiin, tiesikö hän mitään uudesta sodasta.

— Tiedän, vastasi vanhus. — Suurta sotajoukkoa kokoaa kuningas parastaikaa. Mutta — se on hyvä! Magyarien täytyy pitää vuoristo hallussaan. Vain sillä tavalla he saattavat säilyttää maansa. Puhuin ruhtinas-vainajalle, mutta hän ei kuunnellut.

— Mitä hän sanoi?

»Olen syntynyt arolla. En rakasta korkeita paikkoja.»

Sen saattoi kyllä ymmärtää. Szemény ainakin ymmärsi sen erinomaisen hyvin. Oliko todellakin vuoriseutujen valtaus niin tärkeää?

Vanha tietäjä katsoi häntä kiinteästi.

— Et ymmärrä!—puhui hän ja kiivastui puhuessaan. — Vuoret vallitsevat valtakuntaa. Jos magyar ei kiipeä sinne, kiipeää toinen... vieras mies. Ja mitä teet?

Mutta — magyar oli luotu paimentolaiseksi.

— Magyar on luotu miksi vain. Hän pystyy kaikkeen! On vain mukavuuden rakkautta tuo paimentolaiselämässä pysyminen.

Szemény ei uskaltanut väittää vastaan. Látó oli peloittava mies. Hän ennusti toisinaan niin kamaloita asioita, että tukka nousi pystyyn.

»Houraat jo!» — sanoivat heimopäälliköt.

Mutta Látó vastasi:

»Minun houraukseni on todempaa kuin teidän n.s. selvä järkenne!»

Saattoi niin olla — kukapa tuon tiesi. Szemény’in valtasi yhtäkkiä syvä huoli isänmaan kohtalosta. Hän ei ymmärtänyt, mikä sen aiheutti. Mutta — hän tiesi, että vanhus puhui totta — hän oli sen useamman kuin yhden kerran merkille pannut.

— Sano minulle, vanhus, kestääkö tämä magyarien valtakunta, — kysyi hän.

Látó mittasi häntä kiireestä kantapäähän, kuin päästäkseen selville, oliko mies mitan täyttävä.

— Koska kysyt noin vilpittömästi, niin vastaan: magyarien valtakunta kestää. Se seisoo silloinkin, kun toiset kaatuvat. Mutta — suuria onnettomuuksia se saa kokea — ole varma.

Szemény tiesi hänen puhuvan totta, hän uskoi häntä. Mutta — hän halusi tietää vielä lisää. Sen vuoksi hän kysyi:

— Miten minun käy? Sano, vanhus! Kestän kuulla totuuden, olkoonpa se millainen tahansa.

Látó räpytti silmiään ja veti henkeä syvään. He seisoivat kukkulalla, ja alla aukeni vihertävä kenttä. Siellä käveli muutamia hevosia laitumella. Metsästä, heidän selkäpuoleltaan, kuului palokärjen hakkuu. Sen nakutus tuntui kuin varoittavan jostakin.

— Ijjaksen tulevaisuuden ennustin, — puhui Látó matalalla äänellä. — Hän häipyi. Jäi Brentan retkelle. Vain kerran hän on vilahtanut silmissäni... suuressa purressa, joka kirjavin purjein laskettaa kuohuvaa merta. Siinä laivassa oli lohikäärmekeula.

Hän piti pienen välipään ja katsoi Szemény’iä kirkkaasti silmiin.

— Sinäkin häivyt, Szemény...

Tämä säpsähti. Tarkoittiko vanhus, että hän häipyisi tuonne? Hän viittasi pohjoista kohti.

— Et.

Szemény viittasi etelää kohti.

— Et sinnekään... taikka kukaties...

— Kuinka sitten? Sano, vanhus!

— Sinä häivyt itseltäsi...

Hän kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi ja lisäsi ... — löytääksesi itsesi jälleen...

Szemény jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hän seisoi siinä samassa asennossa kauan.

Sitten hän silmäsi niitylle. Csillag, hänen ratsunsa, asteli siellä. Se tunsi isäntänsä ja hirnui. Palokärjen nakutus oli lakannut, mutta — hetken päästä se alkoi uudelleen.

II.

»Sinä häivyt itseltäsi.» Mitä Látó sillä tarkoitti?

Szemény istahti kummulle ja jäi miettimään. Ennustiko tietäjä hänen kuolemaansa?

Hänen oli vaikea olla, hän ei ymmärtänyt, mikä häntä vaivasi. Hän oli terve, ruoka maistui. Hän ratsasti mielellään, osasi tapella, ei ollut pelkuri. Mutta — yhtä kaikki: elämä ei häntä kiinnostanut.

Järki sanoi, että oli turha surra. Eikä hän surrutkaan. Aikoja sitten oli Szépan kuva kalvennut hänen mielessään. Elävä ei voinut pitää kuolleista kiinni. Mutta — sittenkin — jokin häntä painoi... selittämätön tuska ja levottomuus.

Johtuiko se rauhan tilasta?

Hän tiesi, ettei se siitä johtunut. Olihan hän tuntenut samaa sodan melskeessäkin. Aluksi hän oli luullut, että se oli epätoivoa. Mutta ei se ollut sitäkään. Se oli vain tuollaista selittämätöntä oloa, jonka olisi voinut tulkita sanoilla: on ikävä.

Tuossa kummulla istuessaan hän taas tutkisteli itseään. Edessä oli alava niitty, takana tammimetsikkö. Heidän telttansa oli tuon metsikön katveessa. Szemény erotti Tárkány’in matalaäänisen murinan ja poikien villit huudot. Győnyörű toruskeli joukkoon.

Tässä oli tämä maa... tämä uusi isänmaa: Unkari. Rakastiko hän sitä?

Kyllä. Hän saattoi vastata täysin vilpittömästi. Magyarien lailla hän rakasti maata ja vettä... ruskeaa, tuoksuvaa multaa ja virtaavia vesiä. Hän oli käynyt Balatonilla. Se oli suuri järvi jonkin matkan päässä heistä. Se oli kuin meri... vesi niin korean sinistä ja läpikuultavaa — kirkasta kuin kristalli. Sen länsipäässä asuivat nyt bulcsut, urhean hadnagy Bulcsun heimo. He olivat saaneet sen osan maanjaossa. Hän oli kuljeskellut siellä ja katsellut. Kaunis oli maa.

Hän saattoi siis sanoa, että maa häntä tyydytti. Mutta — sittenkään se ei riittänyt. Jotakin piti vielä olla lisäksi. Mutta — mitä? Siitäpä juuri johtui tämä kiusallinen pulma.

Sota?

Se oli hyvää. Ei hänellä ollut mitään sotaa vastaan. Kuinkapa olisi voinut ollakaan. Olihan hän kasvanut sodissa. Alituisesti oli magyarkansa ollut sodan jaloissa. Sota oli heidän ammattinsa — sota ja ryöstö.

Magyarit halveksivat pehmeitä miehiä, joilla oli lampaan luonto. Szemény’ikin halveksi itseään. Sudenluonto, joka oli yhteistä hänen veljilleen, oli hänestä hävinnyt —: ainakin hyvin suureksi osaksi. Siinä suhteessa oli Bulcsu ihannemies — koko magyarkansan ruumiillistuma.

Mutta — se ei kuitenkaan estänyt häntä täyttämästä velvollisuuttaan soturina. Hän iski ja tappeli, mutta... ei siinä ollut entistä voimaa. Tappamisen ilo oli hävinnyt. Sen tyrmistyttävän havainnon hän oli tehnyt.

Tästä kai ehkä johtui, että hän horjui kuin kahden maailman välillä: se maailma, josta Tárkány ja Kosma olivat kertoneet, miellytti hänen lampaanluontoaan, tämä oma, kotoinen elämä sotineen ja ryöstöineen taas toista.

Aurinko painui alemmas. Taivaanrannalla rupesi ruskottamaan. Näytti kuin olisi se maailmankolkka ollut tulen vallassa. Tuota ilmansuuntaa rakastivat magyarit — erikoisesti Bulcsu. Hän vihasi Länttä, sillä siellä oli germaanien maa, frankkilaiskuninkaan valtakunta. Siellä oli komeita linnoja ja suuria kaupungeita... Bulcsu palasi noilta retkiltään hohtaen verestä.

Kaupunki! Miksikä tuo sana nyt taas jysähdytti häntä niin omituisesti? Ei senvuoksi, että hän olisi halunnut ottaa osaa Bulcsun retkiin — ei. Vaan senvuoksi, että siellä hallitsi se salaperäinen maailma, jota sanottiin kirkoksi. Mutta — silloin häntä ei vetänyt, puoleensa länsi vaan etelä: Konstantinopoli!

Hän muisti toisenkin kaupungin — vaikka osa siitä nyt oli raunioina. Buda, entinen Aquincum, vanha roomalaiskaupunki, sijaitsi Tonavan oikealla rannalla. Päiväkappaleen oli Szemény kuljeskellut sen raunioiden keskellä, jotka maa jo suureksi osaksi peitti. Eräältä paikalliselta porvarilta hän oli kuullut, minkälainen se muinoin oli ollut: komeita rakennuksia, temppeleitä ja kylpylöitä, marmorisia pylväskäytäviä ja toreja. Mithra-jumalan temppeli oli ollut mahtava. Nyt ei siitä enää ollut näkyvissä mitään.

Näinkö hävisi kaikki vanha, jota ihmiset olivat rakastaneet... heidänkin uskontonsa ja vanhat tapansa? Olivatko he tulleet tänne... uuteen maahan muuttuakseen toisiksi — niin etteivät tuhannen vuoden päästä heidän jälkeläisensä heitä enää tuntisi?

Se tuntui kauhean raskaalta. Szemény’in rintaa ahdisti, ja hän sulki silmänsä, sillä niitä oli jälleen alkanut kummasti kivistää. Päässä vilahtelivat oudot näyt. Hän näki magyarien muuttuvan... ottavan vastaan uuden uskon. Vieraista maista saapuneet miehet lannistaisivat tämän kansan. Unkarilaispojista koulutettaisiin pappeja. Sen sijaan, että he ennen ratsastivat pitkin pusztaa kajahuttaen villin huj-huutonsa, he nyt veisaisivat: »Rauha olkoon teidän kanssanne.» Sopiko se magyareille?

Hänen oli kumma olo. Yksi osa hänen olemustaan pani sitä vastaan voimakkaasti... koko hänen intohimoisen pakanallisen magyarluonteensa voimalla. Mutta toista puolta se viehätti, kutsui ja houkutteli. Se oli kuin lidércz — virvatuli ja se sanoi: »Tule, täällä on aarre! Tule etsimään!» Yhtäältä hän halusi, toisaalta vastusti. Hänen sielunsa oli jännitetty kahden patsaan väliin — niinkuin kerran Skleros Niketaan ruumis. Sekin venyi — tavallaan... ja se tuotti tuskaa. Eikä hän löytänyt sitä miekkaa, joka sen olisi katkaissut...

Yht’äkkiä Szemény tunsi, että joku hypisteli häntä olkapäästä. Hän katsahti ylös.

Csillag, hänen ratsunsa, oli hiljaa lähestynyt häntä ja tapaili kiinni olkapäästä.

Hän kavahti pystyyn ja rupesi taputtelemaan hevosensa päätä, silittelemään sen kaulaa ja silkinhienoa turpaa. Se hörähteli ja hieroi otsaansa hänen rintaansa vasten — aivankuin olisi ymmärtänyt, että isäntä oli onneton.

— Csillag, sota saisi tulla, — puheli Szemény sille, ja häntä liikutti eläimen uskollisuus. Sota saisi tulla... sillä täällä me pehmenemme velttoudessa ja joutilaisuudessa... kaikenlaisten ristiriitaisten ajatusten ja mietteiden kynsissä...

Hevonen kohotti päänsä ja nuuski ilmaa kuin tunnustellakseen, eikö missään haissut sodalta. Sen sieraimet värisivät herkästi. Sitten se heilautti pontevasti päätään, huiskautti häntäänsä ja kuopaisi takakaviolla maata. Szemény ymmärsi sitä.

— Niinpä niin, Csillag... kärsivällisyyttä vain. Ehkäpä se jotenkuten siitä taas selvenee... tämä elämä... tämä sotkuinen elämä...

Ja hän painoi poskensa hevosen turpaa vasten ja puheli:

— Sudenluontoa meillä pitää olla. Csillag... sudenluontoa...

III.

Sota tuli, ja Szemény sanoi: »Kiitetty olkoon magyarien Jumala!» Hän ei olisi enää kestänyt.

Saksalaiset olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, kun Unkaria hallitsi poikanen. He tahtoivat karkoittaa uudet tulokkaat takaisin itään ja anastaa maan, jonka nämä juuri olivat valloittaneet. Sitä varten oli kuningas Ludvik koonnut suuren sotajoukon ja oli nyt tulossa unkarilaisia vastaan.

Jo aikaisemmin olivat magyarien päälliköt retkeilleet Tonavan pohjoispuolella olevissa seuduissa. Szoárd, Kadocsa ja Huba olivat Zagyvan laaksosta käsin vallanneet Gömörin, kulkeneet Balog-vuoriston yli rehevään Riman laaksoon ja niin Nógrádiin. Ipolyn laakson vallattuaan he olivat samonneet metsäisten vuorten yli Zsitva-joelle. Sieltä käsin he pian olivat saavuttaneet Nyitran ja Vágin rannat, ottaneet väkirynnäköllä siellä sijaitsevat lujat linnat ja miehittäneet ne. Pian lainehtivat unkarilaisten voitokkaat joukot Morvanlaaksossa. Tämä oli tapahtunut kuningas Arnulfin eläessä. Yhteisvoimin hänen kanssaan olivat sitten magyarit tehneet lopun Svatoplukin suur-moravialaisesta valtakunnasta.

Heimot olivat jo sijoittuneet sinne kaikessa rauhassa asumaan. Ketel, kabaarien päällikkö, oli valinnut asuinpaikakseen Vágjoen suupuolen, Lehel saman joen yläjuoksun varrella olevat seudut. Siellä elelivät magyarit pienissä kylissä metsästellen ja kalastellen. Heillä oli pieniä peltoja, joita orjat viljelivät. Lehelin sotatorvi riippui naulassa.

Oli elokuu, kuuma aika. Aurinko paistoi jokien laaksoihin kuin kattilan pohjaan. Hevoset ja miehet hikosivat tavattomasti. Szemény oli joutunut Bulcsun osastoon. Hadnagy suhtautui häneen ystävällisesti. »Teemme sinusta miehen!» — sanoi hän. Niin — nyt kun oltiin taas menossa taisteluun, tunsi Szemény elämänhalun jälleen palanneen.

Kosma-senaattorin hän oli ottanut mukaansa. Ei hän halunnut jättää vanhusta yksin. Hänen sisarensa olisi ehkä liiaksi kiusannut häntä. Ukon oli vaikea ratsastaa, mutta jotenkuten hän silti pysyi matkassa.

He marssivat Tonavan eteläpuolta. Helle oli hirvittävä. Kosma kertoi, että näissä samoissa seuduissa Tonavan pohjoispuolella, Garamjoen laaksossa oli Kooman keisari Marcus Aurelius sotiessaan gepidejä vastaan kerran kärsinyt tavattomasta kuumuudesta. Joet olivat kokonaan kuivuneet, ei löydetty mistään vettä. Silloin oli keisari rukoillut Juppiter Pluviusta, ja heti oli ruvennut satamaan.

— Mutta, — kysyi Szemény, — kuinka saattoi pakanajumala auttaa? Sinähän sanot, että ainoastaan Bysantin jumala on oikea. Kuinka se on mahdollista?

Kosma naurahti:

— Bysantin jumala häntä auttoikin, vaikka roomalaiset kutsuivat häntä Juppiteriksi. Hän auttaa joskus pakanoitakin, vaikkeivät nämä sitä tiedä.

Szemény tuli äärimmäisen tarkkaavaiseksi. Hän oli itse joskus ajatellut juuri noin. Mutta — hän halusi vielä varmistautua ja siksi hän kysyi:

— Mutta — sittenhän on unkarilaisten jumalakin sama kuin Bysantin jumala?

— Niin on.

— Mutta — eikö silloin ole samantekevä, jos me pysymme omassa uskossamme ja te omassanne?

Kosma vilkastui:

— Ei ollenkaan! Teiltä puuttuu Kristus, Vapahtaja ja Pyhä Henki. Kristus on ilmoittanut meille, minkälainen Jumala on.

Niin — se oli totta. He eivät tienneet mitään Kristuksesta eivätkä Pyhästä Hengestä. Szemény kysyi:

— Mutta — eikö siten synny kolme jumalaa yhden asemesta?

— Ei, sillä tämä on oikea, yhteinen, kristillinen usko, että me yhtä Jumalaa kolminaisuudessa, ja kolminaisuutta yhdessä Jumalassa kunnioitamme.

Szemény’in oli sitä vaikea käsittää. Mutta Kosma valaisi kysymystä esimerkeillä.

— Katsohan, suurherrani, — hän puhui. — Vihollinen marssii vastaamme kolmessa joukossa: yksi tulee Tonavan oikeaa, toinen vasenta rantaa. Itse virtaa alas purjehtii kuninkaan laivasto. Eikä kuitenkaan ole kolmea vihollista, vaan yksi: saksalainen.

Se oli selvä ja sitova todistus. Szemény alkoi käsittää.

— Ja vielä — jatkoi Kosma, — oikeaa rantaa etenevässä joukossa on kolme piispaa: Salzburgin arkkipiispa Dietmar, piispat Otto Fruxinensis ja Zacharias Sabonensis — kolme kirkon edustajaa. Eikä kuitenkaan ole kysymys kolmesta eri kirkosta, vaan yhdestä: Rooman.

Selvä oli! Kyllä Szemény jo käsitti. Hän huudahti innostuksissaan:

— Me siis marssimme kahta vihollista vastaan: saksalaista ja paavia! Eikö ole niin?

— Niin on, — vastasi Kosma.

Häntä kiinnostivat nuo vihollisen armeijassa olevat korkeat herrat. Vakoojien kautta he olivat saaneet niistä tiedon. Salzburgin arkkipiispan joukko-osastossa oli monta hengellistä herraa: apotit Gumpold, Hartwich ja Helmprecht, jotka jokainen komensivat omaa joukkoaan niinkuin piispatkin. Ylipäällikkönä oli arkkipiispa Dietmar. Tonavan vasenta rantaa etenevää joukko-osastoa komensi Luitpold, Ostmarkin rajakreivi, vanha tuttava, joka kerran oli käynyt unkarilaisten leirissä Pusztaszérissä. Kuninkaallisen laivaston päällikkönä oli herttua Sieghart, kuninkaan sukulainen. Muina päällikköinä toimivat baijerilaiset sotaherrat Rathold, Hatto. Meinhard ja Eisengrin. Kuningas itse kuului varaväkineen oleskelevan Ennsburgissa piispa Burghardin ja kreivi Aribon kanssa. Ylhäisiä herroja- joita vastaan magyareilla oli heimopäälliköt. Ruhtinasta he eivät ottaneet huomioon, sillä hän oli alaikäinen.

He marssivat ohi Posoniunoin. Se oli vanha varustus roomalaisajalta. nyt unkarilaisten hallussa. Muutamia torneja ja vallituksia näkyi leveän joen toiselta puolen. Sankassa pyökkimetsässä, jossa siellä täällä näkyi myös valkopyökin kampurarunkoja, he hiljaa etenivät.

Illalla pysähdyttiin. Vakoojat toivat sanan, että Salzburgin arkkipiispan leiri oli aivan heidän edessään - jonkin matkan päässä, Rajakreivi Luitpoldin joukko-osasto oli vielä jossakin ylempänä, samoin laivasto.

Bulcsu sanoi:

— Tuon me huomenna syömme!

Hän viittasi arkkipiispan leiriä kohti.

IV.

Bulcsu erehtyi. Eivät magyarit vielä heitä syöneet. Hänkin, vanha hukka, loksautti liian aikaisin leukojaan.

He yrittivät rynnäkköä, mutta epäonnistuivat.

Saksalainen oli rakentanut leirinsä niin lujaksi, etteivät he voineet sille mitään. Unkarilaiset hyökkäsivät, kaikkien heimojen miehet, hurjain hujrá-huutojen kaikuessa, mutta leiri kesti. He saivat sellaisen nuoli- ja keihässateen silmilleen, että menettivät monta miestä.

Mutta hirmuista jälkeä tekivät unkarilaistenkin nuolet. Sadekuuron lailla ne lensivät vihollisen leiriin. Moni mies kepertyi kuoliaana maahan. Szemény kuuli, että ne olivat baijerilaisia jalkamiehiä, kömpelöitä, raskaasti aseistettuja sotureita. Heidän ei ollut vielä yrittämistäkään niiden lähelle. Mutta — eivät vihollisetkaan poistuneet linnoitetusta leiristään. Hirveästi karjuen kuin karhut he seisoivat leirin etuvarustuksilla, ottaen vastaan magyarien rynnäköt. He eivät väistyneet askeltakaan. Szemény ihaili heidän uljuuttaan. Keskellä taistelun tuoksinaa hän näki kookkaan, mustaan panssariin pukeutuneen ritarin ratsastavan edestakaisin pitkin vankkurijonoa ja riehuvan siellä, missä taistelu oli tulisin. Hänellä oli musta ratsu, kiiltävän musta, ja hänen kypärässään liehui valkoinen töyhtö. Kultainen risti kimalteli hänen rinnallaan. Se heilui kultaisissa ketjuissa, kun hän karkuutti edestakaisin.

Mahtoiko se olla ylipäällikkö itse, arkkipiispa Dietmar? Ainakin se oli hengellinen, koska kerran oli risti rinnalla.

Muitakin hengellisiä herroja hän näki — kaikilla ristit rinnalla. Eräs ratsasti hiirakolla... lyhyt, paksu mies, jolla oli rengashaarniska ja bysanttilaismallinen kypärä. Kun palattiin rynnäköstä, kysäisi hän Tárkány’iltä, joka sattumalta ratsasti hänen ohitseen, oliko tämä nähnyt paksua, rengashaarniskaista miestä. Mutta — lankomies katsahti vain häneen nopeasti ja lasketti menemään. Hänellä oli hirmuinen kiire.

Nälissään heittäytyivät miehet maahan ja rupesivat hetken päästä laittamaan ruokaa. Hős, laulaja, lauloi leiritulella:

    — Mut missä magyarin ratsu ravaa,
    se aina Attilan tietä avaa.
    Kavahda, germaani!

— Eipä avannut vielä, — lausahti vanha Haragos. Hänkin oli tapellut monta tuntia ja jyrsi nyt tulella käristettyä, kuivattua lehmänkonttia.

Buta oli haavoittunut ranteeseen. Hän otti satulansa alta palan tuoretta lihaa, levitti sitä haavalle ja sitoi heinänkorrella kiinni.

— Germaanit sanovat meidän syövän raakaa lihaa, — hän nauroi. — Mutta siinä ne erehtyvät. En ole eläessäni vielä syönyt paistamatta tai keittämättä. Mutta — verekseen haavaan se on mainio lääke.

— Nuoliko raapaisi? — kysyi Szemény.

— Nuoli. Saksalaisen pahus ampua viuhautti... mutta kyllä hän sai hyvästi takaisin.

— Kolkkasitko?

— En... kun karahutin ihan heidän keihästensä alle ja pistin mahan puhki. Kyllä se huusi.

Huutamaanpa taisi panna, kun sai suolet syliinsä.

— Joo... nyt se saa lähteä hyppäämään takaisin kotimaahansa ja näyttämään, että tällaisia makkaroita Unkarista annettiin...

— Vaikka sanovat meidän nälkäämme huutavan...

Saksalaiset olivat kertoneet unkarilaisten rynnätessään huutavan: »Hungrig! hungrig» (nälkäinen, nälkäinen) ja siitä naapurien ruvenneen kutsumaan heitä hungaareiksi, unkarilaisiksi.

Lepoaika ei tullut pitkäksi. Vielä samana päivänä uudistettiin rynnäkkö. Mutta — nyt eivät unkarilaiset yrittäneetkään murtaa vihollisen raskaita rivejä, vaan karahuttivat lähelle, ampuivat nuolisateen silmille ja laskettivat takaisin — vielä hevosen selästä taaksepäin kääntyneinä lähettäen nuolen jälkiterveisiksi. Tätä he jatkoivat koko illan, koko yön, koko seuraavan päivän herkeämättä — antamatta viholliselle hetkenkään lepoa. Itse he lepäsivät vuoroittain, mutta aina oli rynnäkkö käynnissä. Leiriin kuului vain hyökkääjien iloinen luikkaus, kun he karkasivat arkkipiispan leiriä vastaan, ja sitten nopea ravi, joka yhä koveni, läheten hetki hetkeltä. Kunnes hetken päästä kajahti: »Magyarit, takaisin — huj!» ja parvi pyörähti ympäri, uudistaen rynnäkön. Itse oli Szemény ollut mukana — hän ei muistanut, kuinka monessa. Mutta — viimeisillä kerroilla he huomasivat, että vihollinen oli uupunut.

Bulcsu sanoi:

— Nyt ainakin syömme heidät! He ovat kypsiä!

Ja nyt hän loksautti leukojaan toden takaa. Hän oli taistelujen lomassa torkahdettuaan nähnyt unia susista. Se merkitsi hyvää.

V.

Uliin hämärtyessä oli taas joka sorkka satulassa. Bulcsu, joka johti joukkoa, oli nyt päättänyt vallata arkkipiispan leirin.

Lähdettiin liikkeelle. Ilta oli kaunis, aivan tyyni ja hiljainen. Veden solahtelua kantautui joskus korvaan, kun satuttiin joutumaan lähemmäs joen rantaa. Magyarit tunkeutuivat hiljaa metsää myöten eteenpäin. Oksa rasahti silloin tällöin, kun he taluttivat ratsujaan. Metsän laidassa he nousivat satulaan.

Yksinäinen tähti tuikki taivaalla. Sen valo kuvastui vedenpintaan. Vihollisen leiri oli jonkin matkan päässä. Magyarit tunsivat sen jo. Siellä paloivat tulet, mutta muuten sieltä ei kuulunut minkäänlaista ääntä.

Arkkipiispa oli asettanut vartioita metsikön ja leirin välille ilmoittamaan vihollisen tulosta. He olivat nähtävästi siinä uskossa, etteivät unkarilaiset enää tänä iltana yrittäisi. Yksi yllätettiin nukkumasta pajupensaan juurelta. Hän ehti parahiksi parkaista: »Jeesus Maria!» kun unkarilainen keihäs naulitsisi hänet maahan.

Se riitti kuitenkin. Heidät oli huomattu. Hirveästi huutaen juoksivat toiset vartijat leiriä kohti. »Hungaren kommen!» Mutta — magyaritkin olivat jo kintereillä.

Arvelu osoittautui oikeaksi. Heitä ei oltu sinä iltana odotettu. Saksalaiset olivat liiaksi väsyneet monia vuorokautta kestäneestä valvomisesta. He olivat panneet maata. Mutta nyt — vihollisen rynnätessä he juoksivat joka taholta kokoon keihäät tanassa. »Jeesus Maria!» kajahtelivat heidän huutonsa. Mutta kovempana kuin ukkosen pauhu purkautui unkarilaisten kurkuista: »Huj, huj, hujra!» Se nielaisi koko leirin.

Siitä ei muodostunut mitään varsinaista taistelua — vihollinen oli liiaksi uupunut. Baijerilaiset keihäsmiehet kaatuivat maahan kuin pölkyt. Ritarit tuskin ehtivät ratsujensa selkään. Joka taholta esiinsyöksyvät magyarit sananmukaisesti hautasivat heidät alleen. Miekat kalisivat, keihäänvarret menivät rusahtaen poikki. Hevoset korskuivat ja kävivät toistensa kimppuun irvillä ikenin. Szemény’in Csillag pureutui paksun ja tanakan ratsumiehen hevosen niskaan. Se yritti nousta takajaloilleen pudistaakseen ahdistajansa pois. Yleisessä sekamelskassa ja taisteluhuutojen pauhinassa kuuli Szemény terhakan äänen:

— In nomine Jesu Christi! [Jeesuksen Kristuksen nimessä!]

Ja miekka välähti ilmassa.

Se oli ristirintainen ritari, jolla oli rengashaarniska. Szemény huusi hänelle:

— Antaudu!

Mutta — hän ei ymmärtänyt unkaria. Szemény huusi kreikaksi. Ritari hölmistyi vähän ja pidätti iskuaan. Mutta — seuraavassa silmänräpäyksessä kävi hän kahta kiukkuisemmin Szemény’in kimppuun.

— In nomine Jesu Christi!

Kaksi viimeistä sanaa Szemény ymmärsi. Ritari huuteli vapahtajaansa. Mutta — Szemény’inkin veret olivat taistelun temmellyksessä lämmenneet. Hän iski kaulan kohdalle, tietäen kokemuksesta, että siinä oli heikko paikka. Ratsastaja kaatui eteenpäin pitkin hevosen selkää ja kierähti maahan.

— Jesus Maria! Bischof von Sáben ist gefallen! [Sábenin piispa on kaatunut!] — kuuli Szemény ympärillään huudettavan. Mutta — hän ei ymmärtänyt. Hän arvasi vain, että se oli joku korkea herra. »Gefallen!» soi hänen aivoissaan. Kummallista kieltä nämä puhuivat. Szemény lasketti huohottaen eteenpäin, pisti pari muuta kuoliaaksi... noin vain — kuin käden käänteessä. Veri kuohui, hänen päässänsä humisi. »Gefallen!» Perin hauskasti niiden kieli muljahteli... muistuttaen veden solahtelua vuoripurossa. »Gefallen!» Szemény’iä kiihoitti tuo sana. Hoputtaen Csillagiaan hän syöksähti vihollisen sakeimpaan parveen.

Siellä huiteli Kelem, alipäällikkö. Niin niitti kuin heinää. Hänen rinnallaan taistelivat Sula ja Fintor-setä. Szemény silmäsi nopeasti vanhusta.

Tämän rinta läähätti kuin palje, mutta varmana liikkui käsi.

— Éljen! — huudahti hän huomattuaan Szemény’in.

— Éljen! — hihkaisivat toisetkin, ja miestä vieri kenttään kuin pökkelöä. Eivät nämä vantterat uroot ikinä kotipeltojansa näkisi.

Haragoskin tappeli siinä. Vanhuksella oli suu haavoja täynnä — Szemény tiesi sen. Mutta — ei hän nyt joutanut muistamaan äitivainajataan eikä hänen näkemäänsä yölepakkoa. Hän iski vimmatusti.

— Oikealle, suoraan eteenpäin! — kajahti ukkosen jylinän lailla yli taistelun melun.

Bulcsu! Komeana kuin sodanjumala hän sukelsi esiin — yltäpäältä veressä. Hän pyyhkäisi miekkaansa dolmaaninsa hihaan. Kasvot vääristyneinä, silmissä suden saaliinhimo hän karahuni oikealle. Toiset perässä.

Siellä — muutaman teltan edessä riehui tulinen käsikahakka. Mustahaarniskainen, ristirintainen ritari taisteli muutamien valiomiestensä kanssa, puolustaen telttaansa. Kelem hyökkäsi joukkoon, mutta sai sapelista kalloonsa. »Jokohan kaatui?» välähti Szemény'n aivoissa, mutta — hän ei joutanut auttamaan.

— In nomine Jesu Christi! — huusi mustahaarniskainen. — Pereant pagani! [Hävitkööt pakanat!]

Szemény kävi hänen kimppuunsa. Olihan hän jo yhden ristirintaisen maahan lyönyt ja halusi lyödä tämänkin. Mutta — vastustaja olikin taitavampi miekkailija kuin hän oli aavistanut.

Säilät säkenöivät vastakkain. Miehet väistyivät ympäriltä. Mustahaarniskaisen toverit oli jo hakattu maahan. Nyt ottelivat vain nuo kaksi.

Mutta Szemény’in vastustaja oli harvinaisen väkevä mies. Hän käytteli miekkaa uljaasti. Tehden väistöjä hän sai Szemény’in toisinaan huitaisemaan ilmaa. Tämä rupesi jo uupumaan.

Ehtien häthätää vilkaista sivullensa hän huomasi, että siellä toiset jo tyhjensivät telttaa. Mattoja, arkkuja, aseita kantoivat miehet ulos, huutaen ja riidellen. Szemény’iä kiihoitti saaliin näkeminen. Haluten päästä osalliseksi siitä mahdollisimman pian hän siis kävi jättiläismäisen vastustajansa kimppuun yhä kiihkeämmin.

Mutta — mustahaarniskainen taisteli kuin leijona. Szemény rupesi jo perääntymään. Hänen toverinsa huutelivat jo pilkkasanoja. »Szemény... hän perääntyy!» Mustahaarniskainen vilkaisi sinnepäin, mistä huudot kuuluivat. Tätä silmänräpäystä hyväkseen käyttäen Szemény nykäisi ratsuaan, sieppasi fokoksensa ja hujautti sillä vastustajaansa päähän. Tämä kaatui.

Mutta — hän ei ollut kuollut, pyörtynyt vain. Eräs magyar otti kiinni hänen hevosensa. Szemény huusi:

— Älä vie! Se on minun!

Mutta — mies ei kuullut tai ei välittänyt. Hevonen hävisi. Raivoissaan hyppäsi Szemény satulasta ja pisti vastustajaansa kaulataipeeseen. Hän korahti vain pari kertaa.

Szemény riisui ristin hänen rinnaltaan ja ripusti kaulaansa. Sitten hän hyppäsi hevosensa selkään.

— Nyt tuli Szemény’istä munkki! — huusivat miehet hänen jälkeensä.

Taistelu oli lopussa. Osa vihollisista pääsi pakenemaan, osa antautui. Mutta — suurin osa makasi kuolleina tappotantereella. Vangiksisaatujen baijerilaisten avulla tarkastettiin kuolleet. Niiden joukossa oli monta ylhäistä herraa. Kaatuneet olivat kaikki kolme piispaa, kaikki apotit. Kultaisia ristejä oli magyareilla kolme kappaletta ja kolme hopeista. Mutta — Szemény’in oli kaikista komein. Hän sai tietää, että oli kaatanut kaksi kirkkoruhtinasta, Sábenin piispan ja itse arkkipiispa Dietmarin. Mutta — Sábenin piispan ristin oli joku toinen anastanut.

Saalista saatiin paljon, äärettömän paljon. Szemény oli varma, että saisi pitää ristinsä. Ja niin kävikin. Bulcsu määräsi sen hänelle. Yltäpäältä veressä hän istahti uupuneena tulen ääreen ja kaivoi eväät esille.

Hikiset, veriset, repaleiset miehet aterioivat aluksi äänettöminä. Mutta — kun pahin nälkä oli tyydytetty, virisi keskustelu kuin itsestään.

— Hohhoi! Se oli urakka! — lausahti Fintor-setä ja oikaisi itsensä pitkäkseen. Oli vaikea tietää, tarkoittiko hän syöntiä vai taistelua.

— Niin... mikä? — kysyi vanha Haragos.

— No — tappelu.

— Minä luulin, että sinä syöntiä...

Haragoolta kävi syönti vaikeasti noiden alituisten suuhaavain vuoksi.

— Syönti myös,— virkkoi Fintor-setä. — Mutta... tappeleekin sitä mies... kun saa päälle hyvin syödä.

— Taikka päinvastoin, — tokaisi Buta.

Mutta nyt nousi monta ääntä vastustamaan.

Ei ollut ratsumiehen hyvä täydellä vatsalla lähteä taisteluun. Nälkäinen hukka oli aina raivokkaampi kuin kylläinen. Hoikkana, hoikkana oli hyvä huitoa.

— Vai mitä sanoo haduagy?

Fintor-setä kysyi Tárkány’ilta, joka oli tullut paikalle.

— Niin mistä?

— Siitä, että kumpiko on parempi: vatsa täynnä tappeluun vai päinvastoin?

— Täydellä mahalla minä aina mieluummin huhdon.

— Kuulkaapas! Niinpähän on! — huudettiin.

Mutta ei Fintor-bácsi antanut jälkeen. Hän oli aito magyar. Hän puolusti hoikkaa vatsaa. Täydellä hengästyi.

— Mutta... kyllä noilla saksalaisilla on eri aseet, — huusi muuan, kalpeakasvoinen, hintelä mies. — Tuollainen varsi!

Hän näytti hillebardia, jonka oli ottanut kaatuneelta.

— Sehän on karhukeihäs! Näytäpäs.

Ja hillebardi kulki kädestä käteen. Fintor-bácsi tarkasteli sen terää.

— Terävä on, — sanoi hän. — Jokohan puraisi montakin magyaria?

Oi, voi, olipa tietysti purrut. Mutta — olivat heikäläistenkin miekat.

Buta ihmetteli, ettei tuollaista rautaista miestä käsitellessään aluksi tiennyt, mihin olisi iskenyt. Sapeli siinä silkasi vain.

— Csákány’illa pitää iskeä... csákány’illa, — selitti Fintor-setä.

— Buzogány on parempi. Sillä kun kumahuttaa teräskypärään, niin —.

— Älkää höpiskö, — sanoi Szemény. — Fokos on paras.

Ja hän kertoi, kuinka oli kellistänyt arkkipiispan.

Yksi ja toinen tuli hänen luokseen ja halusi katsella ristiä. Siinä riippui Kristus ristinpuussa. Hiukan pelokkaina miehet sormeilivat kapinetta... pelokkaina ja samalla uteliaina.

— Tuo se on niitten jumala, — sanoi Haragos ja väänteli suutaan.

— Heiveröinen on miehekseen, — tuumi toinen. — Miksikähän ne sen ristille...?

— No... syntien tähden.

— Hm.

— Onko siinä perää, kun kerrotaan, että se käytti aasia ratsunaan?

— On siinä! — huusi Fintor-setä. — Etelközissä kerran jutteli muuan munkki, että se ajoi aasilla Hiero —. Mikähän sen kylän nimi taas olikaan?

— Hierosolmu, — auttoi Buta.

— Ei se ollut kuin Hieromasolmu.

— Olkaa vaiti! — ärjyi Tárkány. — Ei se ollut kuin Jerusalemi.

Hadnagypa sen tiesi! Hänhän oli ennen kuulunut kristiaaneihin.

— Huono on jumalaksi! — sanoi viimein Haragos, joka piteli ristiä kädessään. — Kun ei ole miehellä kunnon ratsua!

Siitä he olivat yhtä mieltä. Ei hän magyareille kelvannut. Szemény ripusti ristin kaulaansa ja sanoi:

— Siinäpä lekkaskoon! On se tyhjää parempi.

Hänet oli vallannut entinen iloisuus ja hän oli karistanut päältään lampaanluonnon. Ei hän halunnut olla sellainen. Hän halusi olla susi, hukka, joka käy vohlan kimppuun... päättäväinen, voimakas — sellainen, joka ei turhia aprikoinut. Kohottaen ristiä korkealle hän huusi:

— Pojat, tämä tekee meistä lampaanluontoisia! Saamme selkäämme kuin saksalaiset!

— Niin on! — huusivat miehet vastaan.

Fintor-setä talutti nuorasta tukevaa naista, jonka oli käynyt noutamassa vankien joukosta. Miehet kerääntyivät sen ympärille.

Se oli noin neljänkymmenen ikäinen, lihava muori, puettu saksalaisten tapaan. Unkarilaiset olivat nähneet niitä lännen kylissä. Vaimon kädet oli nuoralla selän taakse sidottu. Köysi oli kaulassa, ja siitä Fintor-setä sitä kuljetti... Eukko-paha vapisi kuin haavan lehti. Hän kai luuli, että hänet tapettaisiin.

— Mistäs tuon lehmän olet saanut? — kyselivät miehet.

— Leiristä... arkkipiispan leiristä, — jutteli Fintor-setä. — Olin jo nitistää, mutta sitten muistin, että Cseperka tarvitsee puunsärkijää.

— Tuohan jo hakkaakin...

— Ja katsokaapa sen hampaita! — Fintor-setä avasi eukon suun. — Noilla kun se jännerihmoja kiskoo, niin jo lähti.

Hyvät olivat hampaat. Vanki pälyili miehiä arasti, silmät kyynelissä.

— Erbarmen! [Armoa!] — sanoi hän, sillä hän ei ymmärtänyt miesten keskustelua.

Samassa tuli joku kuormastosta käsin ja ilmoitti: — Kelem lähti.

»Kelem?» ajatteli Szemény. Niin... hänhän oli haavoittunut.

— Kuoliko hän? — kysyi monta ääntä yht’aikaa.

— Kuoli. Kun saa germaanin miekasta päähänsä, niin kuolema siitä tulee.

Samassa soi torvi. Miesten oli oltava valmiit. Muutaman hetken päästä lähdettäisiin liikkeelle rajakreivi Luitpoldin leiriä vastaan.

Itsekukin hajaantui taholleen kokoamaan aseitaan ja tavaroitaan. Tuokion kuluttua istuivat kaikki ratsun selässä. Bulcsu ratsasti rivistön eteen.

— Käymäjalkaa... virralle!

Lähdettiin liikkeelle ja uitettiin ratsut Tonavan yli Posoniumin varustuksen yläpuolella.

VI.

Täysikuu paistoi. Szemény seisoi virran rannalla ja katseli, kuinka ratsut uivat yli.

Tämä oli Tonava, jolle magyarit olivat antaneet nimen Duna. Se virtasi monen maan halki. Tämä ajatus häiritsi Szemény’iä.

Hänestä tuntui, että siinä oli jotakin vierasta, heille vihamielistä. Sen vuolteessa viiletti germaanien viha. Hän tunsi sen katsellessaan, kuinka pienet ratsuhevoset kamppailivat ylipäästäkseen. Tisza oli toisenlainen, kokonaan unkarilaisten. Eikö joku rajankävijöistä ollut sanonutkin, että se oli ainoa suurempi joki, joka syntyi ja kuoli uuden isänmaan alueella.

Tuossa rannalla seisoessaan hän tunsi, että tulevat polvet rakastaisivat enemmän Tiszaa kuin Tonavaa.

Kymmenkunta ratsumiestä oli jo painunut. Szemény muisti Kosin kertomusta bysattilaisten hukkumisesta Tiszaan. »Siellä he... täällä me», ajatteli hän. Mutta — ne olivat vain aniharvoja, jotka eivät päässeet yli.

Viimeisenä polskutteli rannalle Fintor-setä. Hänen ratsunsa oli uupunut.

— Huhhuh! Olipa se urakka! — hän nauroi. — Luulin jo painuvani.

Szemény kysyi, oliko hän huomannut, että moni oli hukkunut.

Kyllä... kyllä hän sen oli nähnyt. Sääli hevosia.

Hevosia Szemény’ikin sääli. — Niin kai teki jokainen unkarilainen.

He ratsastivat kuutamoista maisemaa pitkin. Tiheissä metsiköissä oli vaikea liikkua. Kuten varjot he etenivät hiljaa. Szemény oli joutunut ratsastamaan Fintor-sedän kanssa.

Hän muisteli Kelemiä. Siellä tämä nyt makasi valjuna, pää halki. Se ratkaisisi myös Enén kohtalon.

Magyarien tavan mukaan hänet istutettaisiin hevosen selkään,- kaatuneen sulhonsa taakse ja ammuttaisiin nuolilla kuoliaaksi.

Szemény katseli hajamielisenä ympärilleen. Häntä ahdisti oudosti. Aukealla näytti heidän joukkonsa aavemaiselta. Ratsun ja miehen kuva kuvastui selvänä tummaan nurmikkoon. Aseet kiiltelivät. Hillitty töminä kajahti miesten korviin.

Yht’äkkiä kohosi eteen korkea linna. Se oli kuin kotkanpesä kalliolla. Vahtisotilas käveli sen muureilla. Sen keihään kärki kimalteli kuutamossa kuin tähti. Szemény säpsähti.

— Miks’ei hän hälytä? — kuiskasi hän.

— Sehän on meikäläinen, — vastasi Fintor-setä.

— Svatoplukin entinen linna.

Nyt Szemény heräsi. Todellakin! Heikäläisethän olivat tämänkin linnan vallanneet. Sehän oli heidän äärimmäinen varustuksensa länttä vastaan. Szemény ei muistanut. Hän ei ollut ottanut osaa tämän seudun valtaukseen.

Vahtisoturi katseli menijöitä.

— Onnea matkalle, veljet!

— Kiitos!

He kiersivät linnan ja tulivat joen varteen. Se oli Morva. He ratsastivat sen vasenta rantaa ylöspäin. Heidän oli määrä tehdä kiertoliike — kaartaa Luitpoldin leiri oikealta.

Szemény asettui joukko-osastonsa etunenään. Hänen miehistään oli viisi hukkunut. Kelemin osasto seurasi heitä. Hiljaista käyntiä ajaen he etenivät jokivartta ylös.

Nyt oltiin vuoren katveessa. Sen varjo peitti heidät täydellisesti. Vastakkaisella rannalla kimaltelivat hopeapajun lehdet himmeinä. Fintor-setä kuiskasi:

— Tuo on jo Ostmarkin rajakreivin maata.

Szemény tiesi sen. Hän oli kuullut, että Morva muodosti rajan heidän ja rajakreivin alueenvälille. Lähellä se oli. Vain kiven heiton päässä.

Kaislikosta kohahti vesilintu lentoon. Se änkätti tiheään, ja sen ääni loikkasi ilkeästi yön hiljaisuutta. Fintor-setä katseli sen suuntaa. Se lensi jokea alaspäin.

— Tavi p—u antaa pian ilmi koko suunnitelmamme! — kirosi hän.

Ratsastettuaan tunnin verran he pysähtyivät. Näiltä paikoin heidän oli yritettävä yli.

— Gyü hő! — kehoittelivat miehet hevosiaan hiljaisessa yössä. Ne olivat vastahakoisia uituaan äsken leveän Tonavan yli. Mutta — niiden oli mentävä, ei auttanut.

Joki oli matala. Vain yhdessä kohti joutui Csillag uimasilleen. Szemény taputteli sen kaulaa ja suostutteli menemään. Se pärskähteli ja tuhahteli kuin vainuten vaaraa. Mutta — minkäänlaista vaaraa ei vielä ollut.

Hetken päästä he olivat yli märkinä ja kiiltelevinä. Vesi lotisi saappaissa. Mutta heillä ei ollut aikaa vetää niitä jalasta. Niin he tunkeutuivat rantapensaikkoon.

Aamuhämärässä olivat unkarilaiset joka taholta ympäröineet Luitpoldin leirin. Se oli kuin suuren renkaan sisässä.

Szemény ihmetteli germaanien valppauden puutetta. Ei minkäänlaista vartijaa leirin ulkopuolella. Vain pari kuljeskelevaa sotamiestä he olivat tavanneet. Ne oli äänettömästi napattu, ja niiltä oli saatu tietää, että unkarilaisten luultiin olevan penikulmien päässä.

Szemény makasi miehineen tiheän pensaikon kätkössä ja tarkasteli leiriä. Se oli suuri, vankkurien ympäröimä. Siellä täällä näkyi telttoja, mutta yleensä näyttivät sotamiehet viettäneen yönsä taivasalla. Riutuvia nuotioita savusi joka taholla.

Sotamiehet nousivat juuri makuultaan. Ne olivat pieniä, tanakoita miehiä kuten arkkipiispan miehetkin. Mitä kirjavimpia asepukuja siellä vilisi. Muutamilla oli nahkahaarniska niinkuin monella magyareistakin. Mutta — niissä ei ollut luulevyjä niinkuin näiden haarniskoissa.

Szemény’iä säälitti ja suututti noiden ihmisten huolimattomuus. Ympärilläolevat metsät olivat täynnä heikäläisiä, eivätkä nuo edes aavistaneet sitä. Heidän hevosensa näyttivät olevan paremmin varuillaan. Ne nostivat tavantakaa päätään ja katselivat unkarilaisiin päin. Niiden korvat liikkuivat vikkelästi edestakaisin.

Yht’äkkiä rupesi kello soimaan. Szemény koetti katsoa, mistä päin sen ääni kuului. Leirin keskellä sijaitsevan teltan luona oli matala teline, josta riippui kello. Mustakaapuinen mies veteli sitä narusta.

— Syömään soittavat, — tuumi Fintor-setä, joka makasi hänen vieressään.

Niin Szemény'ikin luuli. Mutta — ei se merkinnyt sitä. Sotamiehet kyllä kerääntyivät kellotelineen luo. Sen eteen oli kannettu jonkinlainen pöytä, jolle nyt levitettiin valkoinen liina. Koreakaapuinen mies astui pöydän eteen, selkä sotamiehiin päin. Kuului laulua.

— Jumalanpalvelus! — kuiskasi Szemény. Ja tahtomattaan hän viehättyi seuraamaan tuota outoa näytelmää.

Hän muisti aamumessun Alpárin leirissä. Mutta tämä oli toisenlainen. Siellä oli ollut monta pappia ... tässä vain yksi. Tämä oli paljain päin. Kreikkalaisilla papeilla oli ollut korkeat, mustat hatut. Mutta — samalla tavalla... yhtä kauniisti laulettiin täälläkin.

Pappi luki yksitoikkoisella äänellä, kumarteli ja polvisteli. Tehden ristinmerkkejä hän nopeasti sopotti rukouksia sotamiesten samalla tapaa kumarrellessa ja polvistellessa. Ylhäisiä herroja näkyi myös joukossa. Niiden eriväriset sulkatöyhdöt huojuivat aamutuulessa.

Nyt soitettiin pienemmällä kellolla. Sen ääni kuulosti kirkkaalta, hopeanheleältä. Sotamiehet polvistuivat, ja pappi aloitti juhlallisen laulun. Sen sävel vaikutti Szemény’iin omituisesti. Tuntui kuin olisivat näkymättömät henkiolennot laulaneet ilmassa, metsässä, joka paikassa. Miehet kuuntelivat hengitystä pidättäen.

— Kauniisti luikkaavat! — sanoi Fintor-setä.

Szemény käristi häntä. Saksalaiset olivat vuoron perään käyneet papin luona, saaneet jotakin suuhunsa ja palasivat paikoilleen riviin leukojaan liikutellen. Nyt kohotti pappi kultaisen maljan huulilleen ja joi siitä pitkin siemauksin.

— Ähhäh! Jopas pääsi äijä ryyppäämään! — sanoi Fintor-setä ja maiskutti suutaan.

Samassa kahahti ympärillä olevassa metsässä. Peinsaat heilahtelivat. Kuului läpitunkeva torven puhallus ja sitä seurasi tuhansista kurkuista villi: huj!

Leirissä syntyi tavaton sekasorto. Sielläkin alkoivat torvet räikkyä, ja miehet juoksivat eri tahoille kuin päättömät lampaat.

— Ratsuille! — komensi Szemény. Hetken päästä hyökkäsivät unkarilaiset esiin hurjasti huutaen. Koko leiri oli yhtenä sekamelskana.

Szemény karahutti miehineen sinnepäin, mihin oli nähnyt papin juoksevan. Yleisessä sekasorrossa tämä oli etsinyt suojaa ison teltan ja sen seinustalle ladotun tavarakuorman muodostamasta nurkkauksesta. Silmät kauhua täynnä hän katseli unkarilaisia eikä tehnyt vastarinnan yritystäkään. Kohottaen kasvojensa suojaksi kätensä, jossa vieläkin kimalteli Luo merkillisen näköinen malja, hän näytti odottavan kuoliniskua.

— Anna tänne! — karjaisi Szemény hänelle.

Multa pappi ei ymmärtänyt. Yhä enemmän kyyryyn painuen hän vain suojeli kädellä kasvojaan.

— Lyö! — sanoi Fintor-setä.

Szemény hujautti vain kerran. Enempää ei tarvittu. Pappi lyyhistyi kasaan, ja kultamalja kirposi hänen kädestään.

Szemény käski erään miehistään ojentamaan sen hänelle. Se oli kaunis malja, harvinaisen kaunis. Jalkaan oli kuvattu palloa hartioillaan kantava jättiläinen. Pallon päälle oli malja kiinnitetty.

— Bendeguzin kultamalja! — kuiskasi Szemény itsekseen, pisti maljan poveensa ja karahutti taistelun tulisimpaan tuoksinaan.

Illalla hän sai määräyksen ratsastaa leiriin huolehtimaan kuormaston kuljetuksesta. Sen piti seurata pääjoukkoa Tonavan vartta ylös. Ennen lähtöä istutettiin Ené ratsun selkään, kaatuneen sulhonsa taakse. Hän oli kalpea mutta iloinen. Hän tiesi kohtalonsa. Szemény’iä säälitti tuo kaunis, sinisilmäinen tyttö. Tämä oli hiukan Szépan näköinen — vai tuntuiko Szemény’istä vain siltä? Tytön kädet köytettiin selän taa ja jalat yhteen hevosen vatsan alitse. Kuollut Kelem nojasi hänen rintaansa vasten.

— Hyvä on! — hän sanoi. — Iskekää hevosta ruoskalla!

Miehet iskivät. Ratsu kavahti laukkaan. Fiu! — suhisivat miesten nuolet.

Ensimmäinen sattui Enetä hartioihin, toinen hevosta kaulaan. Pian oli koko kolmikko nuolten peitossa.

— Niin lähtee magyarin morsian! — sanoi Fintor-setä ja huokasi.

— Niin, — sanoi Szemény. — Kuolemassa he ovat yhtä...

Kuu valaisi autiota kenttää, missä kuollut hevonen makasi kantamuksineen. Szemény muisti Hősin laulun:

    »Ei kiinnä lempivää,
    hopeat, kullat nää.
    Sydän vain sylkähtää,
    raukeepi vaan...»

VII.

Luitpoldin leirin valtauksen jälkeen tuli kuninkaan laivaston vuoro. Sen yllättivät unkarilaiset seuraavana yönä ja hakkasivat maahan sen miehistön. Kolme ylhäistä germaanilaista herraa sai siinä surmansa: Rathold, Hatto ja Meinhard. Laivaston komentaja, herttua Sieghardt, kuningas Ludvikin sukulainen, pääsi pakoon.

Nyt he olivat marssimassa itse kuningasta vastaan, josta pian tiesivät saavansa vastuksen, kunhan pakoon päässeet sotajoukkojen rippeet ehtisivät hänen leiriinsä.

Szemény samosi etujoukon kanssa Tonavan oikeaa rantaa ylös. Heidän oli määrä vallata St. Pöltenin luostari.

Aamuvarhaisella he saavuttivat määräpaikan. Aurinko nousi juuri etäisten kukkulain takaa, kun magyarit karahuttivat luostarin portista sisään. Ihmeellistä kyllä — se oli auki.

Säikähtyneitä munkkeja juoksi kädet koholla pakoon. Szemény huusi heille, että he rauhoittuisivat. Mutta — he hävisivät yhtä nopeasti kuin aaveet. Ovet vain paukkuivat heidän jäljissään.

Tornilla varustetusta päärakennuksesta kuului veisuuta. Szemény arvasi sen kirkoksi. Hän laskeutui satulasta, asetti vartijat molemmille porteille ja käskien miesten pysyä koossa astui Fintor-sedän kanssa kirkkoon.

Se oli pieni, mutta kodikas. Kaari-ikkunat olivat himmeää lasia. Vaivoin pääsi niistä päivänsäde sisälle tunkeutumaan. Kostea, omituisen ummehtunut ilma tulvahti vastaan. Alttarilla paloivat kynttilät. Sen yläpuolella ristillä riippuvan Kristuksen yläruumis jäi hämyyn. Szemény’istä näytti kuin se olisi nauranut.

Kuorissa, korkeaselkäisissä tuoleissa istui mustakaapuisia miehiä. Yhden kaulassa riippui kultainen risti. Pappi, messupukuinen, seisoi selin, alttariin päin kääntyneenä. Sen selässä oli leveä, hopeinen risti, joka vienosti kimalteli. Hurskaat isät olivat niin rukoukseen vaipuneet, etteivät huomanneet tulijoita.

Szemény'iä aristutti, mutta Fintor-setä kävellä tassutteli perälle, kiipesi kuoria erottavalle rauta-aidalle istumaan, nyökytteli päätään ja sanoi papin luvun väliin:

— Igen!

Kuului hämmästyksen huudahdus. Munkit karkasivat pystyyn, mutta retkahtivat heti takaisin istualleen. Alttaripappi pudotti kirjan kädestään ja tuijotti kauhistuneena tuota rauta-aidalla istuvaa likaista ukkelia.

— Domine, miserere nostri! [Herra, armahda meitä!] — hän parkaisi.

— Igen! — nyökäytti Fintor-bácsi siihen kuin aameneksi.

Sillä välin oli Szemény’ikin ehtinyt paikalle ja puhutteli munkkeja kreikaksi. Mutta — he eivät näyttäneet käsittävän. »Miserere nostri!» [Herra, armahda meitä!] kuului vain heidän kalpeilta huuliltaan.

Käden viittauksella sai Szemény heidät ymmärtämään, että heidän oli nälkä. Eivät he tarkoittaneet pahaa. Antakoot he vain ruokaa ja juomaa, niin he jatkaisivat matkaansa.

Viimein rohkaisi ristirintainen itsensä ja astui Szemény’in luokse. Hän oli kookas, mustatukkainen mies, sileäksi ajeltu. Silmät olivat ruskeat ja nenä suora. Ryhti teki käskijän vaikutuksen, mutta nyt hän oli pelosta kalpea.

— Hungrig? [Nälkäinen?] — kysyi hän.

— Niin! — sanoi Szemény ja osoitti suutaan.

Heidät vietiin luostarin ruokasaliin.

Siellä kannettiin pöytään mitä parasta oli: savustettua siankinkkua, leipää, voita, kuivatulta viikunoita ja viiniä. Tietysti viiniä. Szemény oli kutsunut Haragoon kolmanneksi.

Munkit olivat jonkin verran rauhoittuneet. He olivat nähneet, etteivät muukalaiset tehneet heille pahaa. Miehet olivat laittaneet tulen luostarin pihalle, ja siellä heille tarjottiin olutta.

Szemény kielsi miehiä juomasta. Heillä oli tärkeä ja vastuunalainen matka. Nämä lupasivat pysyä kohtuudessa.

— Sen kuin vain vähän kurkkujamme kostutamme, — he sanoivat.

Hän palasi ruokasaliin ja istui syöntiään jatkamaan. Fintor-setä oli jo tehnyt tuttavuutta luostarin viinin kanssa. Hän oli pörinäpäällä.

— Katsohan, Szemény, mukavasti nämä elävät, — pörräsi hän, — on ruokaa ja juomaa — ennen kaikkea juomaa.

Ja hän otti aimo kulauksen ruukusta. Tyytyväisenä hän sitten pyyhki pitkiä viiksiään.

Munkit olivat hakeneet muutaman noviisin, joka osasi jonkinlaista saksan, tšekin ja unkarinkielen sekoitusta.

— Mistäs sinä olet? — kysyi Szemény häneltä.

— Suurherra, — sipitti munkki, lausuen s-äänteet hyvin pehmeästi. — Olen Savariasta, leipuri Lamprechtin poika. Olen noviisi ja vain kuukauden oleskellut näiden hurskasten isien luona. Käsketkö mitään, suurherrani?

— En käske! Istu tuohon ja juttele. — Szemény osoitti hänelle penkin päätä. — Onko pakolaisia kulkenut ohi?

— Pakolaisia? — sipsutti tulkki. — On kyllä mennyt pakolaisia.

— Mitä ne ovat kertoneet?

— Kertoneet? Suurherrani... eivät ne ole mitään kertoneet.

— Älä valehtele! — ärjäisi Szemény. — Ovathan ne kertoneet, että me olemme tulossa?

— Ovat kertoneet, suurherrani... että olette tulossa.

— No niin! Miksette sitten lähteneet lipettiin?

Noviisi ei ymmärtänyt. Szemény näytti hänelle, pannen sormensa juoksemaan pitkin pöydän reunaa.

— Fugare? [Paeta?] — sanoi ristirintainen, katsoen kysyvästi noita kolmea miestä. Hän oli luostarin apotti.

— Futkáros! — sanoi Fintor-setä. Juoksennellapa täällä saa. Mutta... annahan vielä ruukku viiniä, pappaseni.

— Älä juo liikaa, Fintor-bácsi! — varoitteli Szemény. — Tässä kohdakkoin käsivartta heilutetaan.

— Jaa tässäkö? Minä olen valmis.

— Ei tässä, vaan taistelussa. Kuningas lähestyy meitä.

— Noo... minä juon vain hänen terveydeksensä, — sanoi Fintor-setä ja uitti viiksiään viiniruukussa.

Szemény’ikin oli maistanut jonkin verran. Viini kierteli hänen kulmissaan. Hän tuli iloiselle päälle.

— Hei, risti se on minullakin! — nauroi hän ja osoitti sotasaalistaan. Munkit olivat sitä koko ajan uteliaina silmäilleet.

Apotti taivutti päätänsä ja teki ristinmerkin.

— Laudetur Jesus Christus! [Kiitetty olkoon J. K.!] — sanoi hän. — Mitä aiotte meille tehdä?

Noviisi tulkitsi hänen kysymyksensä.

— Emme mitään, — vastasi Szemény ja laski käsivarret ristiin rinnalleen. — Me olemme hyviä poikia.

— Laudetur Jesus Christus! — sanoi apotti uudelleen ja kumarsi.

Munkit olivat tulleet rohkeammiksi. He uskalsivat jo hypistellä Szemény’in ristiä. Tämä irroitti sen ja ripusti muutaman kalpean, pitkänenäisen nuoren miehen kaulaan.

— Archiepiscopus! [Arkkipiispa] — sanoi hän ja näytti, miten oli kalleuden käsittänyt.

Munkit tulivat levottomiksi ja perääntyivät pari askelta. Pitkänenäinen antoi nopeasti ristin takaisin.

— Oletko surmannut arkkipiispan? — kysyi noviisi.

— Olen... kaksikin. Toinen taisi sentään olla tavallinen piispa.

He rupesivat tekemään ristinmerkkejä ja lukemaan rukouksia. Kuului vain yhtä sopotusta ympäri ruokasalia. Szemény sai osakseen kauhistuneita katseita.

— Älkäähän olko millännekään, — lohdutteli hän heitä. — He kaatuivat rehellisessä tappelussa. Yhtä hyvin saattaisi arkkipiispa Dietmar istua tässä ja kertoa surmanneensa minut.

Tuon tuostakin oli eräs munkeista juossut ulos ja palanut takaisin kertomaan jotakin apotille. Pihalta kuului humalaisten laulua. Miehet, senkin vintiöt, olivat juoneet itsensä päihin. Szemény aikoi jo nousta ja lähteä heitä asettamaan, kun sama munkki taas tuli ulkoa ja hätääntyneenä supatti jotakin apotin korvaan.

— Mikä on? — kysyi Fintor-setä.

— Ratsujoukkoja tulee, — vastasi tulkki.

Kaikki kolme hypähtivät pystyyn.

— Mistä päin?

Noviisi viittasi joen alajuoksulle käsin.

— Selvä on! Ne ovat meikäläisiä! — lausui Szemény rauhoittuneena ja istahti paikalleen. Hän lähetti Haragoon asettamaan miehiä.

Hetken päästä kuului ratsujen töminää. Niitä tuntui olevan koko piha ja luostarin ympäristö täynnä. Szemény oli juuri nousemassa mennäkseen ikkunaan, kun samassa ruokasalin ovi temmattiin auki ja Tárkány seisoi kynnyksellä Bulcsun kanssa.

— Fili okve! — huusi ensiksimainittu ja katseli läsnäolijoita kuin tuomari.

VIII.

Nyt alkoi uusi näytös.

Tárkány asteli keskelle ruokasalia, katseli ympärilleen kuin keisari ja lausui uudelleen.

— Fili okve!

Szemény tiesi, mitä hän tarkoitti. Hän oli nyt löytänyt harhaoppisia. Juhlallisena kuin jumala tarkasteli Tárkány heitä, ja hänen viiksensä kärjet liikkuivat vikkelästi. Hän teki hassunkurisen vaikutuksen.

— Ja Szemény istuu täällä kaikessa rauhassa ja syö! Lampaan luonto sinulla on!

Hän kohotti halveksivasti olkapäitään. Szemény’iä harmitti.

— Jaa-ha! Tämäkö on isäntä? (Hän astui apotin luo.)

— Sanopas, lähteekö Pyhä Henki Pojasta.

Apottiparka ei käsittänyt hänen unkarinkielistä puhettaan. Noviisi ehätti senvuoksi tulkitsemaan.

— Suurherra kysyy Pyhästä Hengestä.

Apotti oli ihmeissään. Mitä Pyhä Henki tähän kuului? Todennäköisesti hän olisi toivonut kaikkien jumaluuden persoonien nyt olevan läsnä puolustamassa tätä paikkaa, jonka rauhaa nämä uudet tulokkaat näin hirveästi häiritsivät.

— Mitäs sinä, Tárkány, nyt tyhjiä? — koetti Szemény rauhoittaa lankoaan. Mutta — Bulcsu, joka oli löytänyt viiniruukun, tokaisi:

— Puhu sinä vain uskosta, Tárkány!

Szemény halveksi häntä. Tuollainenko hän olikin! Mitä uskolla oli sodan kanssa tekemistä? Tuo oli sitä tavallista Tárkány’in rentoilua.

Tämä oli paljastanut miekkansa. Seisoen uhkaavana keskellä ruokasalia hän karjui:

— Lähteekö Pyhä Henki Pojasta? Eikö ala kuulua?

Hän tarttui apottia rintapieliin. Tämä koetti vastustaa, mutta Tárkány retuutti häntä kuin kinnasta.

— Jesus Maria! — pääsi luostarin esimiehen huulilta.

— Lähteekö Pyhä Henki Pojasta, sinä kirottu syöttiläs?

Noviisi oli sillä välin selittänyt hätääntyneelle apotille tilanteen. Tämä sopotti:

— Lähtee, lähtee... lähteepä tietenkin...

Se oli hassunkurista, mutta samalla peloittavaa. Szemény’ikin rupesi tajuamaan, että nyt panee Tárkány sapelin heilumaan.

Ja hän panikin. Kauheana kasvoiltaan hän hyppäsi tasakäpälää ja karjaisi niin, että ruokasali kajahti:

— Johan minä arvasin! Täällä haisi harhaoppi jo porstuassa!

Ja samassa hän iski lähinnä seisovaa munkkia päähän. Tämä kaatui, ja verivirta punasi ruokasalin lattian.

— Kas niin! Joko selvisi juttu? Hyvä! Bulcsu nousi pöydästä. Hän oli aivan tyyni. Seuraava, joka joutui Tárkány’in miekan purtavaksi, oli apotti itse. Hänkin sai iskun ja kaatui.

Munkit koettivat paeta — mikä minnekin. Penkit ja pöydät menivät kumoon siinä yleisessä sekamelskassa, joka nyt syntyi.

Huutaen: »Herra armahda!» juoksivat munkit ympäri ruokasalia kuin kanat kanatarhassa, jonka keskelle haukka on iskenyt. Tárkány ajeli heitä takaa ja surmasi armotta, kenen kiinni sai. Noviisi, joka oli toiminut tulkkina, pakeni ikkunasta. Lattia oli täynnä verta ja särkyneen ruukun palasia. Viini sekoittui vereen.

— Palamaan koko pesä! — huusi Bulcsu ja syöksyi ulos. Miehet seurasivat häntä. Hetken päästä roihusi luostari ilmitulossa — sitten kuin oli ensin ryöstetty kirkko ja muut huoneet. Szemény’in miehet seisoivat läheisellä kukkulalla katsellen peloittavaa paloa.

— Ei olisi pitänyt vierasvaraisuutta näin palkita, — tuumi Fintor-setä. — Siellä palaa nyt viinikellarikin, ja jalo tavara juoksee hukkaan. Lähteekö paha henki pahasta!

Mutta — Fintor-sedän manaukset eivät enää asiaa auttaneet. Luostari paloi kallisarvoisina kirjastoineen ynnä muine merkillisyyksineen. Mutta — viinitynnyrit pelastuivat, niinkuin myöhemmin saatiin huomata.

— Ja kaikki vain yhden ainoan sanan takia, — murisi Fintor-setä ja veteli pitkiä viiksiään.

— Hulluja on monenlaisia...

IX.

Szemény’iä vaivasi kauan aika St. Pöltenin luostarin hävitys. Se oli ollut aivan tarkoitukseton. Munkit olivat kohdelleet heitä ystävällisesti, syöttäneet ja juottaneet. Minkävuoksi siis tuollainen hävitys?

Vaikka hän oli pakana, hän käsitti hyvin, ettei verenvuodatus aina ollut paikallaan. Taistelussa — se oli toista... mies miestä vastaan. Mutta — rauhallisten ihmisten teurastus, — ihmisten, jotka eivät olleet tehneet minkäänlaista pahaa, oli inhoittavaa. Szemény tunsi sen, ja se vaivasi häntä.

Se oli ehkä lampaanluontoa, mutta hän ei voinut sille mitään.

He olivat riidelleet siitä Tárkány’in kanssa, ja Szemény oli sanonut, että Bulcsu oli häväissyt magyarien nimen. Magyar ei ollut mikään rosvo eikä murhapolttaja. Jos oli pakko polttaa, niin he polttivat kirkkaasti... ilman pienintäkään omantunnon soimausta — polttivat ja surmasivat — niinkuin toisinaan tehtiin vanhuksille, joita ei enää voitu käyttää. Mutta — tarpeeton verenvuodatus oli epäviisasta. Se vain yllytti naapureita unkarilaisia vastaan. Miksi turhan takia hankkia itselleen vihamiehiä? Niitä oli tarpeeksi asti ennestäänkin.

Tárkány piti häntä pehmeänä. Szemény'istä oli kehittymässä epämiehekäs olento.

— Kuinkas sinä jättäisit sellaisen paikan ryöstämättä? — kysyi hän suutuksissaan.

Ryöstämättä sitä ei suinkaan silti tarvinnut jättää. Sen saattoi tyhjentää samalla tavalla kuin tyhjennettiin rysä. Eihän rysääkään rikottu.

Kalastaminen oli nyt toista kuin sodankäynti. Sitäpaitsi — hän ei ollut antanut käskyä polttamiseen.

— Etpä suinkaan! — kiivaili Szemény. — Mutta — sinä tapoit munkit!

Tárkány ei voinut sitä kieltää. Hän ratsasti vaieten toisen rinnalla.

Oltiin paluumatkalla. Lyötyään kuningas Ludvikin perinpohjaisesti olivat magyarit saattaneet sodan onnelliseen loppuun. Hädin tuskin oli kuningas päässyt pakenemaan. Niin kauhistunut hän kuulemma oli ollut, ettei ollut uskaltanut pysähtyä ennenkuin Passaun kaupungissa — jossakin kaukana germaanien maassa. Suurin osa hänen armeijaansa oli hakattu maahan. Yhdeksäntoista kreiviä ja suuri joukko hengellisiä herroja oli jäänyt taistelutanterille. Unkarilaiset saattoivat sanoa tuhonneensa Baijerin aateliston. Pitkään aikaan eivät nämä uskaltaisi heidän kimppuunsa käydä. Magyarit olivat hankkineet itselleen pelätyn nimen.

Mutta — tätä pelättävyyttä ei olisi tarvinnut lisätä vastuuttomilla teoilla. Szemény’iä harmitti, että vieraissa maissa heitä pidettiin raakalaisina. Sellaista mainetta vahvisti St. Pöltenin luostarin poltto.

He olivat leiriytyneet Balatonjärven pohjoisrannalle, korkealle, kauas järveen pistävälle kallioniemekkeelle. Sen nimi oli Tihany. Heitä oli suunnilleen parituhatta miestä, ja seuraavana päivänä heidän piti jatkaa matkaa, toisten itää, toisien länttä kohti. Kürtgyarmat-heimon miehet olivat tähän saakka seuranneet Bulcsun joukkoa. Aamulla he eroaisivat itään päin, omille asuma-alueilleen.

Sadat nuotiotulet paloivat pitkin niemekkeen syrjää ja heittivät loimunsa kauas mustalle järvelle. Miehet olivat iloisia, että retki oli onnistunut. Ylistettiin päälliköitä — ennen kaikkea Bulcsua, joka niin loistavasti oli johtanut miehiään taistelusta toiseen.

Se kävi Kürtgyarmalin miesten kateeksi ja he rupesivat ylistämään Ondia, omaa päällikköään, ja hänen poikaansa Eteä.

— Kalánit ne poikia ovat! — kehui Velek, joka oli ollut matkassa silloin kuin palattiin Gladin maasta. — Ne ovat parhaat päälliköt kaikissa seitsemässä heimossa.

Syntyi riita ja rähinä. Kukin kiitti omaansa.

St. Pöltenista saadut viinitynnyritkin olivat tehneet tehtävänsä. Nyt kun sota oli lopussa, sai väsynyt mies itseään virkistää vapaasti — arveltiin. Muutamat hurjapäisimmät tempasivat jo miekkansa, valmiina käymään vastustajan kimppuun. Oli syntymässä ilmi tappelu.

Silloin tapahtui jotakin. Jostakin — kukaan ei aluksi ymmärtänyt mistä — rupesi kuulumaan kellonsoittoa. Se tuntui kaikuvan järven toiselta puolen — sillä siellä pämpätti nyt monta kelloa. Magyarit katselivat ihmeissään sinnepäin. Mitä tämä oli?

Mutta — sitten he huomasivat. Fintor-setä oli ripustanut kellon pyökin oksaan ja veteli nyt sen kielestä, niin että ympäristö raikui. Se oli sama kello, jota oli soitettu kreivi Luitpoldiu leirissä taistelupäivän aamuna. Bulcsun miehet olivat tuoneet sen muassa sotasaaliina.

— Mitäs sinä sitä kelloa rääkkäät! — huudettiin. — Heitä pois!

Fintor-setä heitti soittamasta ja nauroi.

Vihollinen? Mitä ukko höpisi?

— Niin — vihollinenpa juuri, — intti vanhus. — Ettekö jo seisoneet sapelit kourassa, valmiina käymään toistenne kimppuun? Hävetkää, magyarien miehet! Riita on pahin vihollisemme!

He ymmärsivät vanhuksen puhuvan totta ja häpesivät. Tosiaankin. Tässä oli ollut syntymässä tappelu... tällä kaikuvalla kallioniemekkeellä. Voittajina palaavat veljet ja heimolaiset olivat olleet iskemäisillään yhteen.

— Oikeassa olet, Fintor-bácsi. Me olemme kuin kukkopoikia, valmiina höyhentämään toisiamme. Niin ei saa olla magyarien kesken.

Se oli Velek, joka niin puhui.

— Ei! — huusivat kaikki. — Riita pois, ja sopu ja rauha vallitkoon!

— Olkaa hiljaa! — huudettiin toisaalta. — Látó on langennut loveen.

Kaikki vaikenivat samassa. Hiljaa hiipien keräännyttiin tietäjän ympärille. Vanhus makasi maassa, silmät ummessa. Harmaa parta hapsotti rinnalla. Kädet olivat nyrkissä ja suupielissä vaahtoa.

— Miten se niin? — kuiskasi joku.

— Tuo kellonsoitto, — sanoi toinen. — Se ei kestänyt sitä.

— Hiljaa, hiljaa. Nyt hän herää.

Látó avasi silmänsä ja nousi istumaan. Pari kertaa hän pyyhkäisi otsaansa ja katseli jokaista hyvin tarkkaavasti.

— Magyarien miehet, — sanoi hän syvällä, kumealla äänellä. — Minulla on sana isien hengiltä.

— Hiljaa, kuulkaa! Látólla on sanomia!

Vanha tietäjä nousi seisomaan. Pari nuorta miestä tuki häntä. Hän viittasi kädellään. Hän halusi puhua. Kaikki olivat kerääntyneet hänen ympärilleen.

— Magyarien miehet! — lausui hän, mutta ääni ei vielä kantanut kauas. Vain lähinnä seisovat kuulivat sen. — Minulla on sana esi-isien hengiltä. He ovat huolissaan heimonsa kohtalosta.

Miehet huokasivat kuin syynalaiset. Kuului kiihkeää hengitystä.

— He ovat huolissaan heimonsa kohtalosta, — jatkoi Látó, ja nyt kasvoi hänen äänensä voima. Etäämmälläkin seisovat kuulivat sen.

— He näkevät tämän magyarien kansan tulevaisuuden... ja se on synkkä...

— Synkkä? — huokasivat miehet, ja ääretön paino laskeutui heidän sydämelleen.

— He näkevät tämän keskinäisen kateuden ja riidan ja he sanovat: se merkitsee magyareille pahaa.

— ... pahaa! — kertasi kaiku.

— Vieraan kansan miehet, toista rotua kuin me, tulevat tänne ja hyväkseen käyttäen keskinäistä eripuraisuuttamme tuovat meille uuden uskon.

— ... uuden uskon! — vastasi kaiku.

— Tällekin paikalle, jossa nyt seisomme, kohoaa luostari... mahtava ja suuri ja teidän jälkeläisenne kulkevat täällä, lukien latinalaisia rukouksia.

Magyarit valtasi omituinen kauhu. He katselivat ympärilleen kuin nähdäkseen noita heimonsa muuttuneita jälkeläisiä ja luostaria. Mutta he eivät nähneet muuta kuin palavat nuotiotulet, joiden liekin ja savun tuuli painoi itää kohti. Järveltä kuului kumeaa kohinaa aivan kuin olisi ollut nousemassa myrsky. Szemény muisti, että oli kerran — ennen tälle retkelle lähtöä — nähnyt samanlaisen näyn.

— Mutta — se ei ole vielä pahinta, — jatkoi Látó yhä kasvavalla innostuksella. — Tulee toinen usko lännestä, raju kuin kevätmyrsky, ja se rikkoo taas sovun magyarien keskuudessa. Kaksi asetoveria, jotka nukkuvat saman nuotion ääressä, sanovat toisilleen: »Sinä kirottu!»

— Voi magyarien jumala! — kuiskasi joku joukosta ja läähätti kuin hukkuva.

— Mutta... ei sekään ole vielä pahinta, vaan tulee suuri sota, jossa magyarien valtakunta pirstotaan. Árpádin perinnön riistävät muukalaiset, ja paikalla, missä tänään äiti sanoi ääneen pojalleen: »Sinä olet unkarilainen!» hän huomenna sen kuiskaa kuin rikollisen sanan. Voi magyarien kansaa!

»Voi magyarien kansaa!» — kertasi kaiku.

Kuulijoita rupesi hirvittämään. Vanhan tietäjän pauhaava ääni, hänen vääntyneet kasvonsa, hänen nykivät poskilihaksensa ja silmät, jotka toisinaan näyttivät vääntyvän nurin, — kaiun uskollinen pahanenteinen toisto... kaikki vaikutti heihin kammottavasti. He puristautuivat toisiinsa kiinni... kuin toisiaan tukeakseen. Ja heistä tuntui, että kohta romahtaa itse taivas heidän päällensä.

— Mutta... vielä kerran, — huusi Látó — niin sanovat isien henget, ottaa magyar takaisin vanhat maansa. Árpádin perintö, joka on vierasten käsissä, temmataan heiltä pois. Siellä, missä äsken lyötiin germaanit, lyödään uudet sortajat. Pohjoisessa, etelässä ja idässä raivoaa sota, ja moni magyaräiti itkee poikaansa. Mutta — meikäläiset palaavat voittajina, ja rajat, jotka kävi Borsu, Huba, Lehel ja muut, ovat jälleen ennallaan...

»... jälleen ennallaan!» — kertasi kaiku harvinaisen selvästi ja voimakkaasti.

— Mutta — sitä ennen — kuulkaa, magyarien miehet — sitä ennen ja sen jälkeen... on suuri ja väkevä yksimielisyys tarpeen! Sanokaa se lapsillenne!

— Éljen! — huusivat kaikki niin paljon kuin rinnoista lähti. »Éljen, éljen!» kertasi kaiku kolminkertaisesti. Keiteltiin lakkeja ilmaan, kalisteltiin sapeleita, huudettiin ja riemuittiin. Väkevät käsivarret nostivat vanhan Látón ylös ja kantoivat juhlasaatossa ympäri leiriä. Riita oli vaihtunut riemuun ja suureen sovintoon.

Hős viritti Iant’insa ja alkoi laulaa vanhaa, tuttua laulua:

    — On eessä laajat laidunmaat,
    hei, Árpád, merkki anna!
    Ja hetken päästä nähdä saat:
    vaikk’ eivät muita kanna
    nuo suot ja rimmet, liettehet,
    niin magyarin ne kantaa.
    Sa huomist’ ennen huitelet
    haa, pitkin lännen rantaa!

    Näin huutaa Huba ratsultaan,
    ja joukon mieli palaa.
    He kalskuttavat kalpojaan,
    he rynnäkköön jo halaa.
    Käy äänten pauhu, rinne soi
    kuin myrskyn myllertäissä.
    Ja raisut ratsut riehakoi,
    ja helyt helskyy päissä!

    Nyt viittaa Árpád ratsultaan:
    Siis eespäin! Säilät soimaan!
    Yks tuokio, niin tuiskunaan
    käy ratsut ryntöön roimaan.
    Hei, veikkoset, honfoglalás,
    se taas on meidän työmme!
    Saa serbit, tšekit päihin taas!
    Me murskaks heidät lyömme!

— Mistä sinä ne serbit ja tšekit siihen sait? — kysyi Szemény Hősiltä, kun he makasivat vierekkäin tulen ääressä.

— En tiedä, — haukotteli tämä, — miten nuo sattuivat tulemaan. Mutta — lisäsi hän sitten — ei tiedä, mikä vastus meillä niistäkin vielä on. Tšekit pohjoisessa, serbit etelässä. Niiden päähän saattaa pistää koettaa meitä hirttää. Mutta... no — me olemme valmiit.

— Me olemme valmiit, — sanoi Szemény'ikin ja toivotti toverilleen hyvää yötä.

Järveltä kuului haikaran huuto: »Kräik! kräik!».

Jälkikirjoitus.

Parikymmentä vuotta edelläkerrottujen tapausten jälkeen ilmestyi Konstantinopoliin, Amastrionin hevostorille munkki, joka oli erikoisen huvitettu hevosista. Hän istui joka päivä erään pylvään juuressa ja seurasi hevoskauppaa. Kukaan ei puhutellut häntä, eikä hän puolestaan vaivannut ketään keskustelulla. Hän istui vain ja katseli, kun hevosia vaihdettiin ja myytiin. Hänellä oli pitkä ja hiukan harmahtava parta, mutia katse oli vielä nuorekas ja vilkas.

Yleisö tottui häneen vuosien varrella niin, että arveltiin hurskaan isän sairastuneen, kun hän muutamana päivänä ei istunutkaan paikallaan. Jokainen sen havaitsi, mutta kukaan ei kuitenkaan puhunut mitään. Mutta kun viikko ja toinen kului munkkia näkymättä, ruvettiin siitä jo keskustelemaan. Eräs traakialainen hevoskauppias huudahti:

— No — missäs meidän munkkimme on, kun ei näy? Ennen luistivat kaupat hyvin, kun hän istui tuossa.

Ja hän osoitti pylvään juurella olevaa tyhjää paatta.

— Onko hän kuollut? — kysyi toinen.

Siihen ei kukaan osannut antaa vastausta. Mutta - isä Semenios — sillä se hän oli — meidän vanha tuttavamme Szemény Botondinpoika — ei ollut kuollut. Eikä hän ollut edes sairaskaan. Hän oli vain järkyttynyt eräästä rippitoimituksesta, joka hänelle oli sattunut sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli jäänyt pois vanhalta paikaltaan Amastrionin hevostorilta.

Hänen luoksensa oli tullut nainen, noin 40-ikäinen, surupukua kantava nainen. Sen verran kuin hänen hunnun verhoamia kasvojaan erotti, oli hän vielä kaunis, vaikka hyvin kalpea. Isä Semenios oli kehoittanut häntä puhumaan.

— Isäni, — oli surupukuinen puhunut. — Minulla on surua ja minä olen syntiä tehnyt.

Ja hän oli kertonut elämänsä tarinan. Kaksikymmentä vuotta sitten hän oli ollut muutaman ylhäisen herran rakastajattarena. Sehän oli tietysti synti, mutta — kun hänen herransa oli kuollut — olisi hän pitänyt paremmin hänen muistoansa kunnioittaa eikä antautua suhteisiin toisten kanssa... Nyt oli tämä kaikki tullut hänelle synniksi. Senvuoksi hän tahtoi ripittäytyä, sillä hän aikoi ottaa hunnun ja mennä luostariin.

— Missä herrasi kuoli?

— Kaukana täältä... pakanoitten maassa.

— Mikä hänen nimensä oli? — Skleros Niketas, senaattori. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen. Isä Semenios katsoi naista pitkään, tarttui harmahtavaan partaansa, kuin olisi jokin vanha muisto yhtäkkiä vallannut hänet ja kysyi sitten käheästi:

— Mikä sinun nimesi on, tyttäreni?

— Porfyria.

Isä Semenios vaipui mietteisiinsä ja istui kauan liikahtamatta. Sitten hän nousi hitaasti ja polvistui Jumalan Äidin kuvan eteen, jääden siihen asentoon liikkumattomaksi. Surupukuinen nainen odotti aikansa, mutta kun ei hurskas isä liikahtanut paikaltaan, hän poistui hiljaa ja kääntyi toisen rippi-isän puoleen, joka paremmin hoiti hänen asiansa.

Muuta emme Szemény Botondinpojasta tiedä — emme edes hänen kuolinvuottansa. Sillä siinä pienessä hautakivessä, joka on luostarin hurskasten isien hautausmaassa, ovat ainoastaan nämä kreikankieliset sanat:

    Πατƞρ Σεμηνιος τοίσπερμα επι την
    γην την καλƞν πεσον.

      (Isä S., hyvään maahan pudonnut siemen.)

Niin oli siis Szemény Botondinpojan kohdalle tapahtunut viimeinen ja lopullinen »maahantulo» tässä elämässä.

Mitä Tarkan Iikasta eli Tárkány’ista tuli, siitä emme tiedä mitään. Eräs tarina johtuu vain mieleemme häntä muistellessamme.

Háromszekin komitaatissa Furus-veden rannalla on kylä nimeltä Ikafalva. (Sen voisi kääntää Iikankylä.) Tarinan mukaan eräs sankari johdatti sinne väkensä Furuzsina-jumalattaren nimessä. Urho kaatui, mutta hänen verestään muodostui puro, jonka läheisyyteen sotilaat rakensivat kylän ja nimittivät puron jumalattaren nimellä. Veden nimi on tänäkin päivänä vérvíz (verivesi), ja se kuuluu antavan asukkaille suuret ruumiilliset voimat. Sen vuoksi sanotaankin sen kylän miehistä, kun tulee heidän voimistaan kysymys: »Ei ole kumma, sillä hän on kasvanut Furus-veden partaalla.»

Olisivatko ne Tarkan Iikan eli Tárkány’n jälkeläisiä?

Tisza-joessa, lähellä Alpárpusztaa, on saari, jota kutsutaan Kelemin saareksi. Tarina kertoo, että juuri tuon saaren kautta olisi Kelem johtanut joukkonsa Alpárin taistelussa. Se tuskin on mahdollista, sillä joki on monta kertaa muuttanut uomaansa niiltä ajoin, jolloin unkarilaiset sen ensi kerran näkivät.

Mutta — somaa on ajatella niin. Olen itse tuon saaren nähnyt, ja se ynnä monet muut paikat Unkarissa ovat antaneet aiheen tähän kertomukseen, jossa on mielikuvitusta ja totta.

LUKIJALLE.

Unkarilaisia nimiä ja sanoja lausuttaessa on otettava huomioon seuraavat seikat: cs = tš, esim. bácsi (baatši); gy = dj, esim. magyar (madjar); ly=j, esim, székely (seekäj); ny=ń, esim. Szemény (Sämeeń): s=š, esim. Sajó (Šajoo). sz=s, esim. Szépa (Seepa); z=z (pehmeä s), esim. Zagyva. Lyhyistä ja pitkistä vokaaleista on huomattava: á on pitkä, mutta a lyhyt (ääntyy puolittain kuin o); é on pitkä, mutta e lyhyt (ääntyy kuin e): ő on pitkä, esim. Hős (Höös), mutta ö lyhyt; ü on pitkä, multa ű lyhyt.