Maahantulo

MAAHANTULO

Kertomus Unkarilaisten maanvalloituksen ajoilta

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1931.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

I.

Hevoslauma oli laitumella joen toisella puolella. Sieltä alkoi aro.

Joki oli leveä ja sen rannat matalat. Oikeanpuoleinen, metsäinen
ranta oli vain hiukan korkeampi. Paimenet ratsastelivat verkalleen
edestakaisin. Toisinaan joku niistä pysähtyi, läpsäytti piiskalla
pitkävartisia saappaitaan ja tähysteli arolle kuin jotakin odottaen.

Mies seisoi rannassa katsellen tuota värikästä näytelmää — soturi,
magyar-soturi, yllä loistavanvärinen dolmaani ja kädessä fokos — eli
kuten siihen aikaan, 10. vuosisadalla, sanottiin fukus [lyömäase].
Edestakaisin kirmaavat hevoset välkähdyttelivät kylkiään laskevan
auringon valossa. Se oli kaunista. Siellä oli myös Csillag, hänen
ratsunsa. Mies kuuli, kuinka se hirnui. Se hirnui kuin taistelun edellä.

Hän oli omituisen näköinen mies: puolittain uneksija, joka saattoi
pitkät hetket seisoa mietteissään ja tuijottaa yhteen kohtaan,
puolittain toiminnan mies, joka näytti vain odottavan ratsuaan
päästäkseen hyppäämään sen selkään. Näitä molempia.

Hän tarkasteli paimenia. Ne käyttelivät hevosiaan verkalleen. Silloin
tällöin kantautui joen yli yksinäinen, matalaääninen huudahdus. Se
tuntui tulevan syvältä, kuin jostakin hyvin etäisestä alkulähteestä —
niiltä ajoin, jolloin ihmisääni ensi kertaa alkoi muodostua. Tuntui
kuin olisi puhujassa ollut monta ihmistä sisäkkäin ja se ensimmäinen
niistä olisi kuuluttanut ilmoille tahtonsa.

Miehen vieressä seisoi orjapoika, pieksäen kepakolla veden kalvoa. Se
oli petšeneegipoika, viime sotaretkeltä saatu, tunkeileva, hävytön
veitikka. Mies sanoi sitä Patkány’iksi, mikä merkitsee rottaa.

Yht’äkkiä poika keskeytti leikkinsä ja huudahti:

— Herra! Veneitä tulee!

Mies katsahti pojan osoittamaan suuntaan. Sieltä sauvoi jokea ylös
viisi venettä, joissa istui koreapukuisia muukalaisia. Rantaa pitkin
ratsasti saattojoukko vierasta väkeä. Komeasti varustetut hevoset
olivat suuria — mies huomasi sen heti. Etumaisena ajoi johtaja,
kypäräpäinen ylimys. Kypärässä liehui keltainen töyhtö. Leirin yläpää
oli myös huomannut heidät ja juoksi huutaen rantaan. Mies vilkaisi
ruhtinaan telttaan päin. Sen edustalla ei näkynyt ketään. Fintor-setä,
vanha juoppo, istui vain sen edessä. — Mies käski Rotan juosta
ilmoittamaan.

Veneet laskivat rantaan. Sauvojat olivat suistolaisia — mies tunsi
heidät. Pienillä, tihruisilla silmillään he uteliaina tirkistelivät
ympärilleen. Vieraat nousivat seisomaan. He olivat pieniä, tukevia
miehiä, silkkiin ja kultaan pukeutuneet. Yksi oli sileäksi ajeltu,
mutta toiset parrakkaita. Heidän hartioillaan oli paksut huopapeitteet.

Sillä välin oli saattojoukkokin saapunut paikalle. Johtaja tarkasteli
miestämme kopeasti. Hänellä oli bysanttilainen haarniska. Kasvot olivat
leveät, poskipäät pystyt ja nenä nykerö. Kypärän silmikon alta katseli
kaksi tummaa sinisilmää. Hänellä oli nenän juuressa sodanjumalan
merkki: pari tuimaa viirua. Mies tiesi, että sellaiset hankitaan
taisteluista.

Hänen seuralaisensa olivat kookkaita, vaaleapartaisia ja sinisilmäisiä,
kuten päällikkökin. Mutta heidän kasvonsa olivat soikeat, iho
harvinaisen vaalea. Tuulen ahavan ja päivän polttaman ruskean alta
se paistoi selvästi. Heilläkin oli panssarit — rengashaarniskat
— ja kädessä oli pitkät keihäät. Mies tunsi ne bysanttilaisiksi
keihäiksi. Sotakirves riippui heidän vasemmalla kupeellaan. Sekin oli
bysanttilaista mallia. Mies tiesi, että sen nimi oli rompaia.

— Puhutko kreikkaa? — kysyi päällikkö häneltä.

Magyar osasi tuota kieltä. Hän oli oppinut sitä ympäri kuljeskelevilta
kauppiailta. Kun hän ei heti vastannut, kiivastui johtaja ja tiuskaisi:

— Etkö ymmärrä vastata, moukka?

Mies tunsi itsensä loukatuksi. Moukka! Niinkö puhutteli muukalainen
magyaria, jonka kannatuksen varassa oli koko kasaarien valtakunta!
Olihan hän Szemény Botondinpoika, jaloa verta.

Hän aikoi jo vastata fokoksellansa, mutta silloin lähestyi häntä
muuan veneissä olleista herroista, jotka sillä välin olivat nousseet
maihin. Rantaan kerääntynyt väkijoukko oli saartanut heidät. Siinä oli
vaimoja, lapsia ja koiria, jotka kaikki kilvan tunkeilivat muukalaisten
ympärillä. Cseperka, Fintorin akka, soitti suutaan vimmatusti:

— Mitä ovat nämä hempukat? Ovatko uroita vai naaraita?

Sileäksiajeltu muukalainen, joka oli lähestynyt Szemény’iä, punastui
kiukusta. Hän ei ymmärtänyt Cseperkan pärpätystä, mutta häntä
hermostutti joukon tunkeilevaisuus.

— Herra! Näinkö skyyttien maassa vastaanotetaan keisarin lähettiläät? —
hän kysyi.

Szemény antoi kädellänsä merkin, ja joukko hajaantui. Samassa löntysti
Fintor-setä paikalle.

— Árpád, herramme, käskee kysyä, keitä nämä vieraat ovat.

Szemény selitti hänelle. Fintor-setä löntysti takaisin.

Sillä välin kuin tämä viipyi ruhtinaan teltassa, puhui Szemény
muukalaisille:

— Olen Szemény Botondinpoika. Olen alapäällikkö. Ruhtinas, isämme
Árpád, lähettää heti sanansa. Olkaa tervetulleet Etelköziin, hungaarien
maahan. Magyar ei ole moukka.

Ja näin sanoessaan hän heitti ylpeän katseen saattojoukon johtajaan,
käänsi hänelle selkänsä ja läksi. Mennessään hän kuuli päällikön
sanovan:

— Kautta Pyhän Palatsin! Nämä ovat koppavaa kansaa!

Szemény ei kuullut, mitä hänen toverinsa vastasivat. Hän ei välittänyt.
Hän halveksi heitä.

Tällä välin oli tullut pimeä. Gönczölin vaunut [Otava] vilkkuivat
taivaalla viluisen näköisinä. Tulet loistivat telttojen oviaukoista.
Ruhtinaan valtavan, nelikulmaisen teltan viereen olivat muukalaiset
ruvenneet pystyttämään omiaan. Leiri surisi kuin suuri mehiläispesä.

Szemény souti toiselle puolen, rantaan paimenten luo. Hän istuskeli
heidän tulillaan, kuunnellen vanhoja kertomuksia. Täältä, vastapäiseltä
rannalta, näytti leiri komealta. Joka suunnalla tulia ja pimeässä
häämöttäviä telttoja. Niiden ristiin rastiin sojottavat seipäät
piirtyivät lännen taivasta vasten.

Mutta nyt hänen ei annettu rauhassa katsella. Joka suunnalta sateli
kysymyksiä: keitä vieraita oli tullut? Lähdettäisiinkö pian liikkeelle?
Szemény tyydytti heidän uteliaisuutensa parhaansa mukaan.

Sitten hän vihelsi Csillagia, ratsuaan. Se tuli, Szemény taputteli sen
päätä ja silitteli harjaa. Hän suuteli sen silkinhienoa turpaa. Se
hirnui niinkuin hirnuvat hevoset taistelun edellä.

II.

Vasta myöhällä palasi Szemény telttaansa. Se sijaitsi leirin
keskustassa, komea, vaaleanpunainen asumus. Sieltä loisti tuli. Hän
astui sisään. Teltta oli verholla jaettu kahteen osaan. Suuri, koreaksi
kirjottu kirstu oli perällä, väliverhon edessä. Siinä hän säilytti
kalleuksiansa.

Vanha, harmaahapsinen vaimo, ylväsryhtinen, istui kirstun kannella ja
jutteli nuoren, viehättävän naisen kanssa, jolla oli harmaansiniset
silmät ja taipuisa, joustava kaula. Hartioilla hänellä oli turkkilainen
shaali. Hän lämmitteli käsiään tulen loisteessa. Noita kätösiä Szemény
rakasti.

Ne olivat hänen äitinsä, Csodáló, ja morsiamensa Szépa Torontálintytär.
Hänen sisarensa Győnyörű puuhaili väliverhon takana.

Szemény teki syvän kumarruksen, oikea käsi rintaa vasten painettuna ja
vasen miekan kahvalla.

— Joko tulit?

— Jo, äiti. Leiri surisee kuin ampiaispesä. Se on lähdön merkki.

He huomasivat hänen huolestuneen ilmeensä. Szépa kysyi:

— Sinua vaivaa jokin?

Szemény kertoi kohtauksestaan bysanttilaisen päällikön kanssa. Szépa
vilkastui:

— Haastat hänet taisteluun! Hän on solvannut magyaria!

Ja hän katsoi sulhastaan pitkään, kädet lanteilla.

Äiti kohotti päänsä pystyyn. Hänen suonikas kaulansa oikeni. Silmistä
loisti menneitten sukupolvien sitkeys. Hän oli aikeissa sanoa jotakin,
kun Győnyörű huusi väliverhon takaa terhakasti:

— Tapella sinun pitää, Szemény! Sitä mieltä olen minäkin.

— Niin! — sanoi äiti painokkaasti.

Szemény’iä hermostutti heidän touhunsa. Tietysti hän tappelisi. Mutta
nyt hänen oli nälkä.

Hän istahti tulen ääreen ja murjotti. Hän ei epäillyt hetkeäkään,
etteikö hänen pitäisi tapella. Olihan hän alapäällikkö, jaloa verta.
Mutta — nyt hän halusi syödä.

He laittoivat hänelle ruokaa, molemmat... äiti ja Szépa.
Viimeksimainittu varsinkin osoittautui palvelevaiseksi. Szemény tunsi
sydämensä lämpenevän. Hän rakasti Szépaa.

— Minkänäköinen mies se on? Sekö, jolla oli keltainen sulka?

— Niin.

Äiti sanoi:

— Sillähän on hevosen luut. Luuletko voittavasi hänet?

Ahaa! Hän jo pelkäsi! Sellaisia olivat äidit! Szemény rauhoitti häntä.

Se oli totta. Muukalainen oli suuri ja roteva, romuluinen. Mutta
— Szemény ei nyt ajatellut sitä. Häntä painoi toinen asia. Noiden
muukalaisten mukana oli tullut tuho... minkälainen, sitä hän ei vielä
osannut selittää. Mutta — hän tunsi sen. Hänen oli vaikea olla.

Hän kertoi äidille arveluistaan, mutta tämä vain nauroi.

— Sinussa on jotakin pehmeää, — sanoi hän.

Ja Szépa jatkoi:

— Sopisit regő'siksi.

Szemény’ia harmitti, että Szépa vertasi häntä Hősiin, leirilaulajaan.
Tämä oli ontuva, iloinen velikulta, joka teki lauluja kaikista —
eläimistä ja ihmisistä. Szemény’ista ja Szépastakin oli sepittänyt
laulun — se hirtehinen.

Samassa hän höristi korviansa. Ulkoa, jostakin läheltä, kuului laulua,
jota laut säesti. [Pakanuuden aikainen lyyran mallinen soittokone.]

    — Szépa halus nähdä maailmaa,
    souti virran yli.
    Rannalla toisella jo aukeaa
    Szemény'in syli...

— Őrdőg [Perkele!] — pääsi Szemény’iltä. Hän nousi ja astui ovelle.
Siellä, viereisessä teltassa, istui Hős ja lauloi. Oviverho oli
ylhäällä, Szemény näki hänet. Tulen loimu punasi laulajan jo ennestään
punakan naaman. Hiukset riippuivat suurina kiehkuroina olkapäille.
Päässä hänellä oli kreikkalainen lakki.

Laulajan kurkussa kulahteli... aivan kuin olisi nauru heittänyt
kuperkeikkaa ennen esiinpuhkeamistaan. Sitten se räsähti:

— Eikös se käynyt juuri niin, Fintor-bácsi?

Fintor-setä rämähti nauruun, ja toiset hohottivat sekaan.
Bysanttilainenkin oli siellä. Millä välin hän oli tehnyt tuttavuutta
noiden kanssa...? Hän seisoi kädet ristissä rinnalla ja virnisteli,
vaikk’ei hän todennäköisesti ymmärtänyt sanaakaan miesten puheista.

Heidän telttojensa ovet olivat aivan vastakkain. Szemény’iä kiukutti.

— Hős, senkin p—kele! Jollet heitä, niin...

He huomasivat hänet. Ja nytkös he oikein innostuivat. Fintor-setä,
joka jo oli päissään, heilutti kumissileiliään [kumissi, happamesta
tammanmaidosta valmistettua päihdyttävää juomaa] ja huusi:

— Éljen Szemény! Éljen! Kuule... anna runoilijan rimputella!

Ja Hős rimputteli — senkin vietävän otus:

    — Szépa tyytyi siihen maailmaan,
    souti virran yli.
    Rannalla toisella jo kaihoaa
    Szemény’in syliin...

Szemény, houkka, seisoi oviaukossa ja antoi laulun tulvia sisään. Szépa
nauraa kikatti.

— Kuule, Itiliinkö se Szépa silloin oli matkalla? — Hős huusi,
kurkistellen Szemény’in sivuitse hänen telttaansa.

— Itiliin! [kasaarien pääkaupunki, nyk. Astrakan]

Szemény pyörähti ympäri. Szépa oli huutanut vastauksen.

— Mutta Szemény olikin odottamassa hopeapajun juurella.

— Niin oli!

— Johan minä sanoin!

Uusi naurun räjähdys, joka kiukutti Szemény’iä vallan suunnattomasti.
Hän katseli bysanttilaista, mutta tämä ei näyttänyt hänestä välittävän.

— Tule pois! — torui äiti, — mitäs siinä seisot?

Szemény sulki oviaukon ja istahti jälleen tulen ääreen. Hänen oli
omituinen olo. Hän tunsi arvovaltansa loukatuksi.

— Siihen se loppui Szépan matka! — kuuli hän miesten nauravan
naapuriteltassa. Szemény katsahti tyttöön. Aikoiko tämä vieläkin
vuoropuhelua jatkaa — läpi seinien?

Mutta — Szépa ei ollut kuulevinaan.

— Milloin aiot vaatia hyvitystä? — hän kysyi.

— Heti kun olen syönyt.

Ja Szemény jatkoi rauhassa syöntiään. Sen kestäessä keskusteltiin
lähestyvästä muutosta. Ruhtinas Árpád oli päättänyt johtaa magyarit
uuteen maahan. He olivat täällä liiaksi petšeneegien hyökkäyksille
alttiina. Nämä eivät antaneet heille hetkenkään rauhaa. Olivat
alituisesti kimpussa... Ryöstivät hevosia, varastivat vaimoja — yleensä
käyttäytyivät kuin rosvot. Magyarit vihasivat heitä koko sydämestään.

— Mikä on sen uuden maan nimi? — Szépa kysyi.

— Pannonia.

Siellähän olivat heikäläiset käyneet jo kaksi kertaa aikaisemmin —
keisaria auttamassa. Mutta se ei ollut Bysantin keisari?

Ei — se oli frankkien. Ja nyt mentiin myötyriksi.

Petšeneegipoika livahti telttaan. Hän luimisteli kulmainsa alta kuin
kettu liesustaan. Hän oli todellakin viekkauden perikuva.

— Ähäh... jokos tulit, kurpitsapää?

Pojan pää oli sileäksiajeltu — paljas kuin muna.

— Herra, me lähdemme! — hän huudahti. — Roviota rakennetaan, huomenna
on juhla.

— Kuka on kertonut?

— Miehet kertoivat. Buta jutteli, että valloitetaan Bysantti, mutta
Haragos sanoi, että frankkien maa. Kummassa on hauskempi, herra?

— Bysantissa. Siellä sinut kullataan ja pannaan patsaan nokkaan!

— En minä sitten sinne lähde.

— Sinä lähdet minne viedään. Sinä olet orjanpentu!

Poika ei vastannut mitään, painoi vain päänsä alas. Szemény tiesi hänen
hautovan kostoa. Hän oli sellainen, että olisi ollut valmis työntämään
veitsen isäntänsä kurkkuun, jos olisi kyennyt. Mutta hän oli liian
pieni vielä.

— Tuota saat vielä varoa, — sanoi äiti.

Szemény myönsi hänen olevan oikeassa, mutta ei vastannut.

Naapuriteltasta kuului taas Hősin laulu:

    — Fintor-bácsi
    kumaaneita vastaan
    tappeli, huiteli.
    Ainoastaan
    nenä lyttyyn lyötiin.
    Ei muuta...

Rotta pärähti nauramaan.

— Mitä hirnut? — kiivastui Szemény.

Poika pidätti nauruaan, mutta hänen koko ruumiinsa hytki.

    — Fintor-bácsi
    leiliä vastaan
    tappeli, huiteli.
    Ainoastaan
    mies maahan lyötiin.
    Ei muuta.

Uusi naurunpärähdys... äskeistä voimakkaampi. Szemény heitti herjaa
luulla.

— En voi mitään, että minua naurattaa, — uikutti Rotta. Ja sitten hän
yht’äkkiä rupesi itkemään.

Szemény’iä oli tämä kaikki ylenmäärin ärsyttänyt... bysanttilaisen
solvaus, Hősin laulu, Szépan sekaantuminen miesten keskusteluun,
äidintorunta — ja nyt viimeksi petšeneegipojan nauru, joka päättyi
itkuun. Hän nousi kiireesti ja tempasi miekkansa.

— Mitä ulvot! — hän huusi Rotalle ja potkaisi poikaa. Sitten hän
syöksyi ulos.

Mutta — bysanttilaista ei enää ollut naapuriteltassa. Sanoivat hänen
menneen muukalaisten telttaan. Szemény riensi sinne, mutta ei rohjennut
astua sisään. Sieltä kuului matalaäänistä keskustelua, josta hän tuon
tuostakin erotti päällikön äänen. Se vain kiihoitti häntä yhä enemmän.
Hän oli nyt valmis halkaisemaan bysanttilaisen kallon — välittämättä
mistään. Mutta — keskustelu vain jatkui, eikä Szemény viitsinyt mennä
tarpeeksi lähelle kuullakseen mistä puhuttiin. Hän huomasi, että
heimopäälliköt olivat saapuneet leiriin. Oli siis neuvottelu.

Keskustelu jatkui yhä. Szemény mietti jo heittää kaiken sikseen, kun
bysanttilainen samassa astui ulos.

Herra! — huudahti hän ja syöksähti muukalaisen eteen. — Sinun on
taisteltava kanssani!

Bysanttilainen veti miekkansa tyynesti. Szemény ihmetteli hänen
rauhallisuuttaan. Ympärille kerääntyi väkeä. He huutelivat
kehoitussanoja. Toiset kiivailivat, ettei leirissä saanut toimeenpanna
kaksintaisteluja. Mutta — Szemény oli ihan sokea ja kuuro raivosta. Hän
ei välittänyt mistään.

— Antaa niiden huhkia! Noin — ja noin!

— Lyö paremmin, sinä liikkuva linnoitus!

— Kas niin, Szemény! Mistä teille tuli riita?

— Jo perääntyy, perääntyy!

— Siinä on telttasi ovi! Pujahda sisään!

— Őrdőg!

Bysanttilainen seisoi huohottaen, kalpeana. Szemény oli iskenyt miekan
hänen kourastaan.

— Éljen! Szemény on poikaa!

— Näittekö, miten hän löi sapelin tuon liikkuvan tornin kourasta!

— P—u vieköön!

Bysanttilaisen taakse, oviaukkoon, oli ilmestynyt kreikkalainen herra.
Hän näytti hämmästyneeltä.

— Mitä tämä merkitsee? — hän kysyi juhlallisesti.

Szemény ei jäänyt selittämään. Puhukoon bysanttilainen, jos katsoi
tarpeelliseksi.

Oman telttansa edustalla hän tapasi Szépan ja kertoi tälle taistelun
tuloksen. Tyttö riemastui. Szemény tunsi päässeensä tasapainoon. Nyt
sai Hős taas laulaa niin paljon kuin halutti.

He kävelivät rantaan. Taivas oli tähtiä täynnä. Mutta — Szemény ei nyt
katsellut niitä. Hän katseli Szépan silmiä ja puheli helliä sanoja.
Takana surisi leiri kuin suuri ampiaispesä.

Ranta oli täynnä lempiviä pareja. Siellä istuivat myös Kelem ja Ené
Kartalintytär. Szépa tyrkkäsi sulhoaan kylkeen:

— Katsopas noita!

He ymmärsivät, sillä he rakastivat itsekin.

III.

Seuraavana päivänä otti Árpád vastaan Bysantin lähettiläät. Katson
selässä istuen hän heimopäälliköiden kanssa vartoi heidän tuloaan.

Ruhtinas oli noin neljänkymmenen kersassa, tummaverinen, mustakulmainen
mies. Poskipäät olivat ulkonevat, silmät syvällä, otsa korkea,
taaksepäin kallistuva. Komea haukansiipi sojotti kypärän vasemmalla
puolen. Kypärä on kullattu.

Kätten yllään eli punainen dolmaani, kultapunoksin koristeltu.
Pantterin talja riippui selässä, hiukan viistossa. Sen etukäpälät
yltivät harteiden yli, ja pää lepäsi oikealla olkapäällä — kuin olisi
eläin syleillyt omistajaansa ja siihen nukahtanut. Takajalat kiertyivät
ruhtinaan kupeiden ympäri. Ne oli hihnalla vedetty yhteen. Etukäpäliä
kiinnitti toisiinsa kultainen solki.

Pitkä, täplikäs häntä roikkui satulan sivua pitkin ja katosi hopealla
silatun nuolikontin ja käyrähuotraisen sapelin väliin.

Melkein yhtä loistavalta näytti hänen seurueensakin — heimopäälliköt.
Huba piteli koholla hevosen häntälippua ruhtinaan vieressä. Szemény
tunsi heidät kaikki.

Upeita, parrakkaita miehiä tuuheine kulmakarvoineen ja pitkine,
roikkuvine viiksineen. Huba muistutti turkkilaista pashaa...
pulleaposkinen, raikasverinen mies, jolla oli pitkä, jo harmahtava
leukaparta. Hän keinui raudikkonsa selässä edestakaisin, hiljaa
hytkähdellen, sillä hevonen oli levoton. Se liikahteli, nosteli
malttamattomana jalkojaan, kuopi maata ja puistahutti tuon tuostakin
kaarevaa kaulaansa. Silloin helähtivät aina pienet kulkuset, joita oli
päitsissä kymmeniä.

Hänen lakkinsa oli turbaanin mallinen, kiveräreunainen, kärpännahalla
päärmätty. Sen etupuolella komeili kaksi töyhtöä — sininen ja
valkoinen. Nuolikontti riippui selässä. Harteita peitti kirjava vaippa.

Szemény seisoi miesjoukossa ja katseli. Hänen rintansa paisui
ylpeydestä. Komeita, ylhäisiä kuin kuninkaat olivat heidän johtajansa.
Siinä he keinuivat kaikki ratsujensa selässä — Előd, Kund, Ond, Tas ja
Tűhűtűm — hiljaa, ylhäisesti.

Árpádin hevonen oli valkoinen, täysverinen arapialainen. Se oli virkku
ja hermostunut eläin. Kuopien maata etukavioillaan se näytti kuin
tuskastuneen pitkään odotukseen. Ruhtinaskin näytti kärsimättömältä.

— Missä ne viipyvät? — kuultiin hänen murahtavan.

Samassa huomio kiintyi muukalaisten suurimpaan telttaan. Sieltä astui
nyt ulos senaattorien kulkue. Kantaen lippua edellä marssi saattojoukon
päällikkö juhlallisena magyareita kohti. Szemény’in sydänalaa hipaisi
ylpeys: tuon miehen hän oli eilen illalla voittanut.

Senaattorit tekivät kovin avuttoman vaikutuksen — huolimatta
loistavista puvuistaan. Heidän olisi pitänyt esiintyä ratsain. Nyt
he näyttivät orjilta — alamaisilta, jotka saapuivat hallitsijaansa
tervehtimään. Szemény siitä nautti.

Orjat kantoivat lahjoja. Niitä oli paljon, ja ne kimaltelivat auringon
paisteessa... värikkäät matot, silkit ja emaljikorut. Yhdellä oli
samettityynyllä kultakahvainen sapeli. Szemény arvasi, että se oli
keisarin mieskohtainen lahja.

Ympärillä oleva joukko katseli ahnaasti kalleuksia. Saaliinhimo loisti
heidän silmistään. Joku maiskutti suutaan. Szemény’ikin oli kiihtynyt.

Joen toiselta rannalta kuului hirnuntaa ja paimenten huutoja. Tuntui
kuin olisi sielläkin arvattu jotakin erikoisempaa olevan tekeillä.
Sellainen äänten paljous täytti aron. Tämä ympärillä kihisevä joukko
tiesi sen jo: oli päätetty lähteä. Mutta — mihin suuntaan, pohjoiseenko
vai eteläänkö, siitä ei vielä oltu selvillä.

Fokokset, csákány’it ja buzogány’it [csákány = sotakirves, buzogány =
sotanuija] heiluivat ilmassa. Kuului huutoja: csápd! vágd! [Iske,
lyö!] Kauanpa oltiinkin jo oltu toimettomina...

— Éljen Árpád, ruhtinaamme! — kajahti äkkiä kuin yhdestä suusta.

— Anna merkki! Olemme valmiit!

Sileäkasvoinen senaattori viittasi muutamalle sotilaalle, joka seisoi
hänen takanaan. Tämä astui esiin, mutta kompastui. Kypärä lensi hänen
päästään.

Magyarit nauroivat. Heistä se näytti niin hassunkuriselta. Huono enne!
Mutta — yht’äkkiä vaihtui nauru uhkaavaksi murinaksi, joka puhkesi
ilmoille villeinä huutoina.

— Petšeneegi!

Szemény katseli miestä ja ymmärsi heti: mies oli petšeneegi. Hän tunsi
tämän siitä tavasta, millä hän oli palmikkonsa solminut. Väkijoukko
ympärillä raivosi:

— Jyrisevä salama iskeköön häneen!

Fokokset ja csákány’it kohosivat uhkaavina, kun Árpád hillitsi melun.

— Petšeneegikö edessämme seisoo?

Senaattori ryhtyi selittämään.

— Suo anteeksi, herra... tulkkimme hukkui...

— Mitä vanha mies sanoo?

Szemény astui esiin ja selitti, kun huomasi, ettei tulkiksi määrätty
petšeneegi saanut sanaa suustaan.

— Ole sinä tulkkina, — Árpád tokaisi. — Petšeneegi menköön matkaansa!

Tämä hiipi nolona senaattorien selän taa.

— Sano asiasi! — kehoitti nyt ruhtinas senaattoria.

Tämä puhui, ja Szemény tulkitsi. Leo VI, kaikkein pyhin roomalainen
basileus oli lähettänyt orjansa, Skleros Niketaan, hungaarien kuninkaan
luo pyytämään apua bulgaareja vastaan, jotka hävittivät pyhän
basileuksen maita.

— Olemme kuulleet, — Árpád keskeytti, — bulgaarilainen on mies!

— Onko se miehen työtä... maksaa hyvä pahalla?

Mitä hyvää oli Bysantti sitten tehnyt?

— Tuonut kristinuskon maahan... meidän pyhän Vapahtajamme, Herran
Jeesuksen Kristuksen opin.

Ja bysanttilaiset ristivät hartaina silmänsä.

Szemény’istä siinä oli jotakin kaunista... jotakin, joka
salaperäisyydellään viehätti.

— Hyvä on, — naurahti ruhtinas, — ja tuon hyvän työn vuoksi pitää
bulgaarien nyt maksaa korkeita tullimaksuja tavaroistaan! Eikö
keisarisi ole siirtänyt heidän kauppaansa Tessalonikaan?

Szemény huomasi, kuinka senaattori hätkähti — tuo sileäksiajeltu,
pikkuinen, tanakka mies. Ruhtinas oli iskenyt häntä sangen arkaan
kohtaan.

— Se on totta, — hän änkytti.

Tämä vastaus ilmeisesti miellytti Árpádia, sillä hän vihasi valhetta ja
julmistui äärimmilleen, jos sai jonkun petoksesta kiinni.

— Jatka! — hän kehoitti.

Senaattori selosti tarkemmin asiaa. Bulgaarit olivat tunkeutuneet aina
Epeirokseen asti, ja nyt tarvitsi Bysantin kaikkein pyhin basileus
välttämättä apua.

— Mitä keisarisi tarjoaa palkinnoksi?

— Minun herrani on äärettömän mahtava, — aloitti senaattori, mutta Huba
keskeytti hänet:

— Ei tunnu siltä, koska ei pysty pitämään bulgaareja kurissa!

Senaattori närkästyi. Hän ei ollut ymmärtänyt Huban sanoja, mutta
arvasi niiden sisällön. Hän vaikeni hammasta purren.

— Puhu! — kehoitti Árpád. — Ja sinä, Huba, kita kiinni!

— Minun herrani, keisari, tarjoaa sinulle, ruhtinas, liittolaisuutta...

— En tarvitse! Olen matkalla pohjoiseen...

— ... kuninkaallisen arvonimen Caesar...

— En huoli! Olen suurempi herra! Olen itsenäinen fejedelem [ruhtinas].

— Éljen! — huusi väkijoukko ympärillä.

— Tuhat armeenialaista ratsua... täysin satuloituina...

— Se kuuluu joltakin.

— ... kankaita, silkkiä, mattoja, silkkitelttoja. Tässä on jo näyte
herrani, keisarin, anteliaisuudesta.

Ja senaattori viittasi kantajille, jotka hitaasti astuivat Árpádin
eteen ja polvistuivat.

Ruhtinas viittasi palvelijoitaan ottamaan vastaan lahjat. Vain sapeli
näytti erikoisemmin kiinnostavan häntä. Hän ojennutti sen itselleen,
veti säilän tupesta, koetti partaansa vasten sen terää ja murahti:

— Omani on parempi. Kiitä kuitenkin, Szemény.

Tämä esitti ruhtinaan kiitokset.

— Entäs vielä, vanhus, ei riitä? Sotaretki maksaa monen magyarin hengen.

Senaattori lisäsi vielä erinäisiä ehtoja, m.m. että keisari tarjoutui
lunastamaan kaikki sotavangit kullalla. Magyarit saisivat vapaasti
ryöstää bulgaarien maata, ottaa saalista. Mutta — kreikkalaisia
asukkaita oli suojeltava.

Se täytti mitan. Unkarilaiset olivat jo vanhastaan käyneet kauppaa
orjilla. Gerrhokseen, Krimiin, olivat he kuljettaneet suuret joukot
sotavankeja — mikäli eivät itse niitä tarvinneet. Szemény’ikin oli
ollut monta kertaa mukana sellaisella retkellä.

Mutta — vielä oli yksi ehto, petšeneegit, unkarilaisten veriviholliset,
saattoivat sillä aikaa kuin sotajoukko oli poissa, hyökätä Etelkőziin
ja hävittää sen. Siitä, miten keisari suhtautui tähän kysymykseen,
riippui nyt sopimuksen synty. Senvuoksi tiedusteli Árpád, mitä keisari
aikoi tehdä petšeneegeille.

Szemény tulkitsi tämän kysymyksen, ja senaattori vastasi:

— Herrani takaa, että petšeneegit pysyvät alallaan.

— Vannotkos kahtia lyödyn koiran kautta?

— Vannon!

Se oli kaikkein pyhin vannomistapa magyareilla. Koira asetettiin
kaivettuun kuoppaan. Kaksi miestä piteli sitä kiinni — toinen etu-,
toinen takajaloista. Kolmas seisoi kuopan partaalla sapeli kädessä,
valmiina iskemään. Kun valantekijät olivat päässeet sanoihin: »käyköön
minulle niinkuin tälle koiralle», hän heilautti kerran sapeliaan ja
iski eläimen keskeltä poikki.

Ruhtinas viittasi kädellään. Ruvettiin kaivamaan kuoppaa.

IV.

Päätös oli tehty, vala vannottu. Nyt alkoi touhu ja hälinä.

Torvet soivat, patarummut rämisivät, tavaroita ruvettiin kuormaamaan.
Lehel, heimopäällikkö Tas’in poika, kaiutti pasuunaansa. Karja ajettiin
kokoon arolta, hevosia satuloitiin. Sanansaattajat lennättivät toisten
heimojen luo. Ei kulunut kuin pari päivää, niin jo alkoi aro täyttyä
ratsastajista. Niin pitkälle kuin silmä kantoi yhtä jonoa vain —
hevosia, vankkureita, sarvikarjaa, paimenia... Koko magyarien kansa oli
liikkeellä.

Mutta — Árpád ja heimopäälliköt olivat tehneet päätöksen: Levente,
ruhtinaan poika, lähtee joukkoineen Bysanttia auttamaan, pääjoukko
samoaa pohjoiseen, Kiovaa kohti. Nyt kun oli taattu petšeneegien
liikkumattomuus, oli hyvä muuttaa. Toinen päätös vahvisti toista.
Olihan jo pitemmän aikaa suunniteltu siirtymistä uuteen isänmaahan.

Osa heimoista jäisi jäljelle karjaa paimentamaan ja syyssatoa
korjaamaan. Sitäpaitsi lähestyi talvikalastuksen aika. Senvuoksi:
kaikki ne perhekunnat, jotka oli määrätty jäämään, menkööt takaisin
asuinpaikoilleen.

Jälleen pauhasi Lehelin torvi, niin että aro raikui. Alkoi yleinen
riita ja rähinä. Jokainen olisi tahtonut lähteä, mikä etelään,
mikä pohjoiseen. Mutta — Levente, josta nyt oli tullut hadnagy
[sotapäällikkö] komensi rajattomalla vallalla. Pian oli hänen joukkonsa
koossa, ja hän lähti matkaan.

Sitä ennen pidettiin suuret juhlat, syötiin, juotiin ja laulettiin.
Miehet ampuivat pilkkaan jousilla ja linkosivat kiviä. Pikkupojatkin
olivat matkassa linkoineen. Suuri remu ja ilo oli vallannut koko
kansan. Tosin toiset murisivatkin, mutta sittenkin taivuttiin. Árpád,
Álmoksen poika, oli kaikkien heimojen herra.

Juhlallisuuksien huippukohdan muodosti uhri. Valkoinen hevonen
teurastettiin ja uhrattiin magyarien jumalalle. Hän oli sodan herra.
Táltos [tietäjä] vanha Látó, suoritti uhrimenot toisten uhripappien
avulla. Rovion ympärillä tanssittiin ja laulettiin aamusta iltaan.
Nuoret neitoset leikkivät pyhien, esi-isiltä perittyjen juhlamenojen
mukaan.

Szépa oli mukana, ja Szemény katseli häntä. Hänestä tuntui, että
Szépa oli kauniimpi kuin koskaan aikaisemmin. Tytön liikkeet olivat
keveät ja sulavat. Juhlatoimitukseen kuuluva väljä puku hulmusi hänen
ympärillään. Hän kuului siihen joukkoon, joka oli määrätty jäämään.

Szemény’iä ahdisti. Tuntui kuin olisi Szépa tanssinut omaa
kuolintanssiaan. Szemény ei ymmärtänyt, mistä oli sellaisia ajatuksia
saanut. Hän tarjoutui menemään ruhtinaan luo ja rukoilemaan, että Szépa
saisi lähteä. Mutta tyttö kielsi.

— Ruhtinaan päätös on järkähtämätön, — hän sanoi. — Minä jään. Tulenhan
sitten perässä toisten kanssa.

Ja hän hymyili sulholleen kyyneltensä läpi. Sinä hetkenä hän oli
Szemény’ille kalliimpi kaikkea muuta maan päällä.

Niinhän se oli. Szépa oli oikeassa. Mutta — sittenkin Szemény oli
levoton. Hän saatteli tyttöä tämän telttaan, Szépa oli väsynyt.

Szemény kuljeskeli ympäri leiriä alakuloisena.

V.

Hősillä, laulajalla, oli hommaa. Hän sai laulaa pidoissa ja ruhtinaan
teltassa, sillä juhlia kesti monta päivää. Kysyttiin lauluvarastoa.
Mutta sitä oli Hősillä. Kun yhdet laulut loppuivat, hän sepitti uusia.
Sehän oli hänen virkansa.

Hänestä oli tullut hyvä ystävä bysanttilaisen kanssa. He veljeilivät jo
täyttä päätä. Hős, jonka mieltä kiinnosti kaikki uusi ja outo, näytti
viihtyvän hyvin muukalaisen seurassa. Sitäpaitsi hänkin osasi kreikkaa.
Sitä hän oli oppinut ympäri kuljeskellessaan.

Sitäpaitsi — bysanttilainen näkyi tottuneen juomaan. Hänelle kelpasi
kumissi. Eikä Hőskään suinkaan ollut raitis. Kiertävänä igric'inä
[laulaja] hän oli istunut niin monenkaltaisten ihmisten parissa, että
oli oppinut taidon. Magyarit sitä halveksivat. He eivät kannattaneet
juopottelua. Sotaretkillä varsinkin oli kumissin käyttö ankarasti
kielletty. Vain aniharvat uskalsivat kieltoa rikkoa — ja hekin salaa.
Fintor-setä oli näistä kuuluisin. Nyt hän oli liittynyt Hősin ja
bysanttilaisen seuraan.

Tämä kolmikko kuljeskeli ympäri leiriä aamusta iltaan. Missä vain oli
jotakin hauskaa — siellä nähtiin nämä miehet. Tai — toisin sanoen —
missä nämä miehet nähtiin, siellä syntyi aina jotakin hauskaa.

Niinpä he eräänäkin iltana istuivat Hősin teltassa. Sattumalta
Szemény’ikin joutui sinne. Siellä kyykötti myös vanha Haragos, jolla
oli suu täynnä haavoja. Hänen äitinsä oli ennen pojan syntymää nähnyt
yölepakon. Siitä tämä vika.

Hős oli hyvällä tuulella, bysanttilainen samoin. Fintor-bácsista sitä
ei tarvitse mainitakaan.

Puhuttiin Leventen retkestä ja lähestyvästä muutosta. Joku piti
vuodenaikaa myöhäisenä. Heinä loppuisi aroilta, ja tulisi talvi.

— Ei tule vielä lunta kolmeen kuukauteen, — intti Hős. — Siihen
mennessä olemme jo perillä. Ja onhan heinää mukana.

Se oli kyllä totta, mutta sittenkin arvelutti toisia — varsinkin vanhaa
Haragosta. Hän oli arpinaamainen soturi, monella retkellä mukana ollut.

— Levente se kyllä tulee toimeen, mutta entäs me?

Toimeen tultiin — muutkin. Isä Árpád ymmärsi asiat. Ei oltu häntä
turhan vuoksi kilvelle kohotettu!

— Jokohan näkevät pojat Bysantin kultaiset tornit?

Haragos olisi mielellään lähtenyt sen joukon mukana, mutta toisin oli
päätetty.

— Näkevät, näkevät... ja kylläpä silloin silmä repeävät. Hei,
bysanttilainen, kerro kultakaupungista... minkälainen on.

Komesta [vastaa suunnilleen kapteenia] — sen arvoinen mies tämä oli —
ei tarvinnut kahdesti kehoittaa. Hänellä oli taipumusta kerskailuun.
Szemény oli kyllä sen jo aikoja merkille pannut.

Komes kertoi:

Se se oli kaupunki! Kirkkoja yhtä monta kuin vuodessa päiviä... toinen
toistaan komeampia. Mutta — kaikkein komein oli pääkirkko — Hagia Sofia.

— Hagia Sofia, — mutisivat miehet. Oli kuultu nimi. Armeenialaiset
kauppiaat, jotka olivat kristiaaneja, olivat kertoneet. Oliko perää
siinä, että tulta satoi katosta alas ja että kultaurut soivat aamusta
iltaan?

Oli, oli — miksei olisi ollut. Tietty — Bysantti, ihmeitten kaupunki!
Mutta — kaikkein juhlallisinta oli se, kun enkelit astuivat taivaasta
alas auttamaan pappeja pyhän messu-uhrin suorittamisessa. Se oli
jotakin!

Vanha Haragos hölmistyi. Enkelit — mitä ne olivat?

Jumalan lähettiläitä... näkymättömiä olentoja, jotka toisinaan
ilmestyivät näkyväisessä muodossa.

— Oletko nähnyt itse?

Komes huitaisi kädellään. Voi, veikkoset, montakin kertaa! Olipa hän
välistä ollut kannattamassa niiden vaipanliepeitäkin.

Minkä näköisiä olivat?

Ihmisen näköisiä... kauniiden tyttöjen — mutta niillä oli selässä
siivet.

— Vedenneitoja, — murahti Haragos. — Niilläkin on jaloissa suomut.

Ja vanha Haragos rupesi kertomaan vedenneidoista. Ne nousivat toisinaan
maalle ja menivät naimisiin ihmisten lasten kanssa. Mutta — se ei
tavallisesti tietänyt hyvää — onnettomuudeksi oli...

Ihmeitä oli maailma täynnä, mutta suurimmat ihmeet tuntuivat sittenkin
löytyvän Bysantista — kultakaupungista. Keisarinpalatsi, Magnoria,
oli kuulemma kaikkein ihmeellisin. Kaksi kultaista leijonaa vartioi
hallitsijan valtaistuinta. Kun vierasten maiden lähettiläät saapuivat
basileusta tervehtimään, kohosivat eläimet makuultaan, pieksivät
hännällä kupeitaan ja karjuivat...

Szemény keskeytti kertojan. Heidän välillään oli närää.

— Sanoitko kaksi kullasta tehtyä leijonaa —?

— Sanoin.

— Ja ettäkö nousevat makuultaan ja karjuvat —?

— Niin!

— Nyt valehtelet!

Komes kimmastui. Kaula poikki, jollei se ollut siten! Niin juuri: kaula
poikki!

— Mutta — kuinkas ne voivat liikkua?

— Niin... katsokaahan — ne on niin laitettu... sellainen kone sisässä —
mēkhanē.

— Liikkuuhan lehmänsontakin, jos sittiäinen on kaivautunut sen sisään.

Se oli voimakas todistus komeksen puolesta. Hän silmäsi kiitollisena
Haragosta. Niinpä niin! Liikkuipa kuin liikkuikin. Mutta —
Konstantinopolissa ne liikkuivat koneiden avulla.

— Lehmänläjätkö? — kysyi Szemény ja tunsi saaneensa hyvitystä.

— Ei... vaan kultaiset linnut.

Hän ei ollut paha suuttumaan — Szemény huomasi sen. Komes kertoi
miehille noista linnuista.

Erityisten koneiden avulla ne saatiin laulamaan ja lentelemään
valtaistuimen ympärillä. Vierasmaalaisten lähettilästen käydessä ne
tavallisesti esiintyivät.

— Ainoastaanko silloin, kun vieraiden maiden lähettiläät käyvät hovissa?

Komes loi Szemény’iin halveksivan katseen.

— Niin... ja muulloinkin. Silloinkin kun minä käyn... ne lentelevät...

Vai vielä —! Kyllä Szemény hänet tunsi! Uskotelkoon poikasille
juttujaan!

Hän ei kuitenkaan sanonut sitä, kohautti vain halveksivasti
olkapäitään. Mutta — toiset tuntuivat nielevän bysanttilaisen sadut
täydestä — varsinkin Hős. Mutta — hän olikin runoilija.

— Ihmeitä niitä on... maailma täynnä. Ja tosia ne ovat! — hän touhusi.
— Meilläkin muuttuvat muutamat susiksi joka helmikuu... välistä
aikaisemminkin. Tuo Haragoskin esimerkiksi.

Nyt oli komeksen vuoro hämmästyä. Niinkö? Oikeinko totta?

— Niin on, — vastasi Haragos nöyrästi. — Se tulee päälleni kuin henki.

Hän imeskeli kieltään, hänellä oli taas haavoja suussa.

— Ja sinä ulvot? — komes ihmetteli.

— Kyllä.

— Ja haukut kuin koira?

— Niin on.

Haragos katseli kuuta. Hänestä tämä keskustelu oli ikävää.

Hős oli ruvennut näppäilemään soitintaan. Haragos havahtui.

— Niin, laula, Hős... laulu karkoittaa pahat ajatukset.

— Mitäpä laulaisin?

— Laula Kiovan herttuasta!

Hős lauloi:

    — Kiovan herttua
    näin vastas magyareille:
     »En avaa hiekkakirpuille,
    en kärpäsille aron.»

    Mut silloin Álmos huus,
    hei herttualle vastaan:
    »Yli muurin hyppää kirput nuo,
    ja kärpäset saat suuhusi»

    Ja hetken päästä, hei!
    jo lentää nuppi herttuan
    kuin pallo pöydäst’ toisehen.
    »Hei, éljen hiekkakirput!»

Magyarit yhtyivät viimeiseen säkeistöön, kalistelivat sapeleitaan ja
lauloivat:

    magyar huutaa: huj, hujrá! on mailma mullin mallin.

— Éljen! — karjaisivat he sitten kuorossa, villisti, rajusti.

Mutta — vanhassa Haragoossa tapahtui äkkiä kummallinen muutos. Hänen
leukapielensä loksahtivat alas, ja omituinen kalpeus levisi kasvoille.
Koko ruumis vapisi kuin horkassa. Hän ähkyi ja väänteli itseään. Sitten
kajahti hänen suustaan yhtäkkiä suden ulvontaa muistuttava huuto:

— Uooo-aa!

Kylmä väristys kulki miesten läpi. He etääntyivät Haragoosta. Tämä
kömpi pystyyn ja lähti hoippuen ulos.

— Uooo-aa! — kuului hänen ulvontansa.

— Se tapasi sen taas, — virkkoi Fintor ja hengitti tiheään. — Joskus
se tapaa sen aikaisemmin. Ei olisi pitänyt mainita siitä. Kuka se
sanoikaan sen?

Hőshän se oli ollut — tietty runoilija, jonka piti kaikella kerskata.

Asianomainen tuijotti tuleen kiusaantuneen, näköisenä.

— En minä arvannut, että se sen niin äkkiä tapaa, — hän puolusteli
itseään.

— Luulisipa sinun tietävän, ettei susikerjäläisille kestä puhua heidän
viastaan! — nuhteli Szemény.

Istuttiin vaieten.

Pimeästä kuului Haragoon ulvonta. Se oli kamalaa. Koirat, jotka olivat
heränneet, olivat ruvenneet haukkumaan. Haukkuminen muuttui vähitellen
ulvonnaksi, joka kaikui joka taholta. Koko leiri oli täynnä ulinaa.

— Auttakoon magyarien jumala! — sanoi Fintor-setä. Hän oli selvinnyt
paljaasta säikähdyksestä.

— Kyrie eleison! [Herra armahda!] — kuiskasi komes ja teki
ristinmerkin.

Ja taas Szemény totesi, että se teki häneen oudon, salaperäisen
vaikutuksen.

Mutta joen rannalla, hopeapajun juurella istuivat Kelem ja Ené,
Kartalintytär. He eivät hievahtaneetkaan. Haragoon huuto ja koirien
ulvonta ei näyttänyt heitä häiritsevän.

Szemény katseli heitä menomatkalla Szépan luo. Joelta kuului
villijoutsenten kirkuna.

VI.

Vähitellen siitä selviydyttiin matkaan. Levente oli jo viikko
sitten painunut etelää kohti. Hänen seurassaan oli matkannut
yksi senaattoreista — Stefanos niminen — ja kymmenkunta miestä
bysanttilaisen alipäällikön johdolla. He toimivat oppaina. Árpád
pääjoukon kanssa marssi nyt pohjoiseen — heimojen jäännösten jäädessä
kotiin, niiden joukossa Szcmény’in äiti ja morsian. He tulisivat
perästäpäin.

Aro kumisi tämän suunnattoman joukon samotessa eteenpäin. Sadat
härkävaljakot ja vankkurit täyttivät sen. Tammipyörät vinkuivat. Ne oli
tehty yhdestä puusta — puuakselilla.

Ruoskat viuhuivat. Mölähtäen painoivat härät niskansa alas ja vetivät.
Paksut puuvaljaat kolisivat. Suippolakkinen, pitkäviiksinen ajaja istui
vankkurien nokalla ja kiljui:

— Gyű hó! [tavallinen ajajien kehoitushuuto]

Mutta — tässä kaikessa, tämän suuren, monituhatpäisen lauman eteenpäin
rynnistyksessä oli jotakin levotonta, jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa. Sanoin selittämätön pelko oli vallannut ihmiset ja — siltä
näytti — eläimetkin. Ne laukkasivat häntä suorana, silmissä hurja,
säikähtynyt ilme. Paimenten oli vaikea pitää niitä koossa. Niidenkin
ratsut säikkyivät, kavahtivat takajaloilleen, vikuroivat ja tempoivat.
Tällaista ei oltu ennen koettu.

— Susikerjäläiset sen aikaansaavat, — sanoivat miehet.

Susikerjäläisiä olikin ilmaantunut paljon sitten viime päivien. Kun
Haragos oli saanut kohtauksen, oli tauti tarttunut toisiinkin. Nyt
ulvoi tusinoittain noita onnettomia öisin leirin ympärillä.

Asiaa pilasi vielä se, että oli täydenkuun aika. Tällaisina öinä ne
oikein vimmaantuivat. Koirien kanssa sekaisin ne kiertelivät aroa.
Hurtat kauhistuivat niitä, mutta kävivät vimmastuneina kimppuun.
Ulisten, takapuolet rikkiraadeltuina ryömivät onnettomat aamulla
leiriin, valjuina kuin vainajat. Niiden kurkkuja kuivasi, ja ne
huusivat vettä tai kumissia. Se oli hirveää.

Päivällä oli helpompi. Silloin makasivat nuo kurjat joissakin
vankkureissa. Monta oli jäänyt jäljelle ja harhaili nyt autiolla arolla
ulvoen, kalpea naama kuuta kohti. Ne eivät ikinä palanneet.

Szemény katseli aroa. Se oli täynnä ihmisiä ja eläimiä. Hevos-, lehmä-,
lammas- ja sikalaumat karkasivat eteenpäin. Aro kumisi vain. Muonaa
tarvittiin, sillä kaksisataatuhatta aseistettua miestä istui ratsujen
selässä.

— Tämä on kansainvaellus — uuden Israelin kulku Kanaaninmaata kohti,
— virkkoi komes. Hän oli sattumalta joutunut ratsastamaan Szemény’in
kanssa rinnakkain, mutta kumpikin karttoi keskustelua. Szemény
Botondinpoika vain mietti, mitä komes Israelilla ja Kanaaninmaalla
tarkoitti.

Hän ratsasti Csillagillaan. Bysanttilainen ihmetteli magyarien hevosia.
Ne olivat pieniä ja takkuisia, mongoolirotuisia. Niillä oli suuri pää
ja tuuheakarvaiset vuohiset. Lyhyin askelin ne juosta kipittivät aroa
pitkin — nopeasti, hyvin nopeasti. Ne olivat kuuluja kestävyydestään.

Ainoastaan ylimyksillä oli jalorotuiset ratsut, peräisin Persiasta tai
Arapiasta. Turkkilaisten naapuriensa välittäminä olivat unkarilaiset
niitä hankkineet. Koko kansan elämässä ilmeni muuten paljon
turkkilaista... puvuissa, tavoissa, vieläpä kielessäkin.

Mutta — silti erotti selvästi sen erikoiset rotupiirteet. Ylimykset
tunnettiin korkeista poskipäistään, syvällä olevista silmistään,
korkeasta, hiukan taaksepäin kallistuvasta otsastaan ja tuuheista
kulmakarvoistaan. Sellainen oli Árpád — sellaisia heimopäälliköt. Vain
kabaarit, eräs kasaariheimo, joka Etelkőzissä oli liittynyt heidän
matkaansa, olivat toisennäköisiä. Heillä oli mantelinmuotoiset silmät,
ja he olivat tummia, harvinaisen tummia. Mutta — magyarien kieltä hekin
puhuivat hyvin.

Hős liittyi seuraan kolmanneksi. Nämä kaksi miestä, bysanttilainen
ja laulaja, oleskelivat yhä enemmän toistensa parissa. Hős opetti
komekselle magyarien kieltä. Tämän mielestä se kuulemma oli
merkillisesti hänen oman äidinkielensä kaltaista.

Missä sinun sotamiehesi ovat? — kysyi Hős, kun he olivat pitkän aikaa
ratsastaneet ääneti.

En tiedä... jossakin tuolla...

Ja komes viittasi arolle.

Minkä kansan miehiä ne olivat?

Varangien... asuivat pohjoisessa, meren takana. Niitä palveli paljon
Bysantissa.

— Oletko itse samasta maasta?

— En... naapurimaasta. Suomesta. Sekin on kaukana.

Ja komes katseli mietteissään aroa, joka häipyi näköpiirin taa.

Szemény ei ollut siitä maasta kuullut. Komes kertoi:

Siellä oli suuria, humisevia metsiä ja paljon järviä ja jokia.
Kesällä oli yö valoisa, mutta talvella jaksoi aurinko tuskin kohota
taivaanrannan takaa. Se oli yön ja päivän maa.

Se oli ihmeellistä. Szemény muisti vanhempiensa kertoneen sellaisesta
maasta. Kauan aikaa sitten olivat magyarit käyneet siellä. Hänen, piti
juuri ruveta juttelemaan tästä, kun huomio kiintyi Kelemiin, joka
kuljetti muassaan vankia.

Se oli petšeneegi.

— Joko taas saitte yhden? — huusi Szemény hänelle.

— Jo! Näitä hurttia parveileekin nyt ympärillämme tavallista enemmän.

Szemény katseli häntä, tuntien pientä kateutta. Niin iloisena ja
reippaana Kelem ratsasti. Hänen hevosensa tanssi.

»Onnenpoika!» ajatteli hän. Kelem oli saanut Enén mukaansa. Uudessa
kotimaassa he aikoivat viettää häitään.

Szemény’in ajatukset lensivät Szépan luo. Miksi hänen oli pitänyt
jäädä? Mikseivät hekin, Szemény ja Szépa, olisi voineet viettää häitään
uudessa kotimaassa?

Näistä suloisista mietteistä tempasi hänet komeksen huudahdus:

— Siinähän Haragos meneekin!

Aivan oikein. Muutamissa vankkureissa makasi Haragos kalpeana, kuorman
päälle köytettynä. Futás-niminen soturi ajoi sitä.

— Mies tästä vielä tulee! — hän huusi. — Mutta — illalla sitä ei pidätä
p—ukaan! Puree vaikka köydet poikki.

Ja Futás löi hevosia selkään ja antoi mennä, niin että aro raikui.

— Minkä vuoksi ovat nuo ihmiset tuollaisiksi muuttuneet? — kysäisi
komes, hänen katseensa seuratessa noita surullisia vankkureita.

Szemény selitti. Ne olivat väärän valan kautta joutuneet kärsimään.
Joku oli väärin vannomalla riistänyt heiltä heidän omaisuutensa. Niin
oli esim. Haragos kerran kadottanut suuren saaliin, jonka toinen oli
vannomalla omakseen vakuuttanut.

— Ja kuoleman jälkeen ne muuttuvat susiksi, voidakseen kostaa
onnettomuutensa aiheuttajille, — lisäsi Hős totisena.

Magyareilla oli tällaisia uskomuksia — kaikenmoisia. Painajaisen
tavoin ne ahdistivat heitä, heidän voimatta niistä vapautua. He
pelkäsivät pahoja henkiä, ruttotautia, kaikenlaisia selittämättömiä
vaivoja. Unissaan he kamppailivat salaperäisten eläinten kanssa — tai
juoksivat pakoon pilveä, joka uhkaavana levittäysi aron taivaalle. Se
oli Hagy, paha henki, joka sai aikaan ruton. Se saattoi toisinaan
pukeutua sellaisiin muotoihin. Alastomat pikkulapset pyrkivät heidän
vankkureihinsa tai satulan taakse istumaan. He hätistelivät niitä pois,
kasvot kauhun vääristäminä. Silläkin tavoin pyrki rutto majoittumaan
heidän keskuuteensa.

Tällaisia asioita mietiskellen ratsasti Szemény bysanttilaisen
rinnalla. Tämäkin oli herennyt äänettömäksi. Ehkäpä hän muisteli
valantekotilaisuutta. Jos Bysantin basileus pettäisi magyarit,
tulisivat nämä susilauman tavoin vainoamaan häntä aina... aina.

Szemény katseli etäisyyteen. Niin kauas kuin silmä kantoi, ulottui
aro. Tuolla... kaukana näkyi sinervä pilvi, jonka auer oli
synnyttänyt. Siellä jo ratsastivat unkarilaiset. Jossakin siellä...
noiden lukemattomien laumojen keskellä oli myös Árpád, ruhtinas,
heimopäälliköiden ympäröimänä. Szemény ei ollut heitä päiväkausiin
nähnyt. Ja takanapäin... äärettömissä, näkyi samanlaisia auerpilviä,
joiden sisältä, lähempää, välkähteli telttakuomun tupsuja,
telttaseipäiden päissä heilahtelevia häränkalloja, aseita ja jos
jotakin.

»Totisesti»... ajatteli Szemény, »tämä on niinkuin mahtava, pauhaava
virta.» —

Illalla leiriydyttiin. Jokaisen oli nälkä ja jano. Karja ajettiin
muutamalle lammikolle juomaan. Ne joivat sen kuiviin. Janoisimmat
työnsivät turpansa liejuun, puistelivat päitään ja mölähtelivät
surkeasti. Hevoset pureksivat heinää rauhattomina. Ne nostivat päitään,
keskeyttivät syöntinsä ja kuuntelivat, korviaan liikutellen. Sitten ne
rauhattomina jatkoivat syöntiään. Miehet laittelivat tulia voidakseen
paistaa lihaa. Mutta — heidänkin kätensä vavahtelivat, sillä tuli ei
ottanut syttyäkseen. Naiset, hiljaiset, äänettömät naiset, kaivoivat
esiin eväitä... levottomina kuten miehetkin. Lapset itkivät, ja
koirat haukahtelivat, kulkien karvat pystyssä vankkureilta toisille
kuin jotakin vaaraa vainuten. Takajalat kankeina ne kuopivat maata —
ikäänkuin purkaen kiukkuaan sille, kirotulle, joka ei antanut niille
turvaa, ei ruokaa eikä juomaa. Tuntui kolkolta. Täysikuu purjehti
taivaalla kelmeänä, valaen aavemaista hohdettaan aavikolle.

Mutta — Hős oli tempautunut irti tästä kuolemankaltaisesta tunnelmasta.
Ei se kävellyt, että roikutettiin päätä ja näytettiin aaveilta. Muuten
olisi pian koko aro täynnä ulvovia magyaroja.

Hän sieppasi soittokoneensa ja rupesi laulamaan:

    — Petšeneegi hevosia varastaa,
    miesten seuraa muuten aina arastaa.
    Petšeneegi, kuule, ryöstä hepo vain!
    Minä mittaan selkäs miekallain!

Jännitys laukesi jonkin verran. Miehet naurahtelivat, naiset
keskeyttivät puuhansa ja rupesivat kuuntelemaan. Kyllä he tiesivät,
etteivät petšeneegit pelänneet miesten seuraa... urhoollisia,
pelkäämättömiä sotureita kun olivat. Se kun vain Hős oli laulunsa niin
laatinut.

Tämä huusi:

— Seuraava säkeistö kuuluu naisille. Hei, naiset, laulakaa!

    — Petšeneegi naisia myös varastaa,
    naisten seuraa muuten aina arastaa.
    Petšeneegi, kuule, ryöstä tyttö vain!
    Minä peitän pääsi — hameellain!

Jo uskalsi yksi ja toinen nauraa. Komeskin, joka oli yhyttänyt
Szemény’in sisaren, Győnyörűn, tarttui tätä kädestä ja pyörähti pari
askelta ympäri, vaikka ei ymmärtänytkään laulun sanoja. Hős innostui.
Hänen sormensa hyppelivät lant’in kielillä. Ja kirkkaana kajahti
ilmoille laulu, johon nyt sekä miehet että naiset olivat yhtyneet:

    — Sitten yhdess’ Adon kanssa ajan karkuhun.
    Petšeneegein leiri herää suureen parkuhun.
    Urho uljas loikoo halkaistuna pää.
    Koskematta neitsyys mulle jää.

Miehet lauloivat viime säkeistössä »mulle»-sanan asemesta »sulle» ja
kumarsivat naisille, veitikka suupielissä. Naiset niiasivat, pyörähtäen
pari kertaa ympäri. Kaikki nauroivat.

— Hohhoijaa! Iloista on elämä! — huudahti Hős hengästyksissään. — Mitä
me susikerjäläisistä! Antaa niiden ulvoa vain! Laululla me vastaamme
niiden ulinaan.

Ja hän katseli täysikuuta ja heristeli sille kulunutta kukkaroansa.
Siinä kilahteli muutama kolikko.

— Rikkaaksi minä haluan tulla, rikkaaksi! — huuteli hän, ja hänen
kurkustaan purkautui tuo kutkuttava nauru, jonka jokainen niin hyvin
tunsi.

Mutta — arolla, pienen, kuivaksi-imetyn lammikon partaalla, istuivat
Kelem ja Ené — niinkuin jok’ikinen ilta. Heidän varjonsa leikkautuivat
selvästi kuun valaisemasta maisemasta.

Hős näppäili:

    — Kuu-setä kulkee vaan,
    taivaltaa taivaltaan,
    heittääpi hopeitaan
    ylitse maan.

    Ei kiinnä lempivää,
    hopeat, kullat nää.
    Sydän vain sylkähtää,
    raukeepi vaan...

VII.

Kiova kaarrettiin kaukaa.

Ei haluttu johtaa saaliinhimoisia magyareita tuon kaupungin
läheisyyteen. Sitäpaitsi vallitsi Kiovan herttuan ja unkarilaisten
kesken jonkinlainen aselepo. Kumaanit kuuluivat Kiovan herttuan
liittoon. Ei tahdottu yllyttää näitä, aron parveilevia paimentolaisia,
magyarien kimppuun.

Nämä olivat tuttuja seutuja unkarilaisille. Álmoksen, Árpádin isän,
johdolla he olivat täällä takavuosina retkeilleet. Vanhat soturit
heräsivät kertomaan muistojansa. Voi magyarien Jumala! Suurella
joukolla olivat slaavit rynnistäneet heitä vastaan. Mutta Álmos,
Ügyekinpoika, oli sanonut: »Koiria he ovat, eivät ihmisiä!» Ja sitten
hän oli kertonut, kuinka skyytit, magyarien esi-isät, olivat lyöneet
pakoon persilaiskuninkaan. »Ei ole urhoollisuus lukumäärässä, vaan
hengen voimassa!» — oli vanha ruhtinas sanonut. Ja he olivat lyöneet
vihollisensa.

Szemény uskoi komekselle salaisuuden. Vanha ruhtinas oli kuollut —
surmattu — jotta hänen viisautensa siirtyisi perinnöksi pojalle. Ja se
oli totta: viisautta tarvitsikin nyt Árpád, kun oli johdettava kansa
uuteen maahan.

Vaikka komes oli tottunut kuulemaan ja näkemään paljon, hirvitti häntä
nähtävästi Szemény’in kertomus. Mutta tämä rauhoitti häntä: se oli
unkarilaisten tapa. Mitäpä pystyi vanhus enää toimittaillaan maan
päällä — haittana oli. Parempi siis, että sai siirtyä Tuonelaan. Siellä
hänen oli hyvä olla — toisten vanhusten parissa. Sieltä käsin ei käynyt
vaivaksi seurata kansansa kulkua ja vaiheita. Sieltä käsin hän saattoi
taas johtaa... olla fejedelem. Mutta täällä, maan päällä, hän oli
vain vaivainen vanhus.

Ja Szemény lisäsi:

— Kun itse kerran tulen vanhaksi, tahdon kaatua taistelussa. Ah,
silloin olen vapaa! Ei sovi magyarin päättää päiviään leirissä,
sarvaantaljalla. Taistelussa, miekka kourassa — se on oikea kuolintapa!

— Niinkuin spartalaisilla! — huudahti komes. Keitä olivat spartalaiset?

Eräs kreikkalainen heimo, joka aikoinaan oli asunut Kreikanmaassa. Nyt
kuului niiden maa Bysantille. Mutta vielä laulettiin ja kerrottiin
niistä Konstantinopolissa.

Szemény’iäkin oli Bysantti vähitellen ruvennut kiinnostamaan. Hän kysyi:

— Kuule, minkälainen on oikeastaan se Konstantinopoli? Onko sellainen
kuin Kiova tai kuin Itil, kasaarien kaupunki?

Siellä hän oli kerran käynyt ja nähnyt kirkon.

Kumpaakaan viimeksimainittua ei komes ollut nähnyt, mutta hän
epäili vahvasti. Bysantti oli kaupunkien kuningatar... niinkuin
hallitsija, joka on alamaistensa yläpuolella. Koko maailman katseet
kääntyvät sen puoleen, ja se herätti pakanoissa ihmettelyä ja pelkoa.
Leirinuotioidensa ympärillä nukkuvat barbaarit heittelehtivät
levottomina uneksiessaan siitä. He vuoroin karjahtelivat, vuoroin
huokasivat syvään kuin lapset: he olisivat tahtoneet valloittaa sen ja
hekumoida sen rikkauksilla. Mutta — se oli Jumalan suojaama kaupunki,
johon heidän saaliinhimoiset kyntensä eivät ulottuneet.

— Mutta — huudahti Szemény kiihoittuneena muukalaisen kuvauksesta — jos
Bysantti on sellainen kuin kerrot, niin miksi se turvautuu pakanoiden
apuun? Miksi piti Leventen lähteä?

Se oli hänen mielestään niin sitova vastaväite, että hän pysäytti
ratsunsa ja katseli komesta voitonriemuisena.

Tämä ei heti kyennyt vastaamaan. Niin — miksi todellakin? Hänkin oli
monta kertaa samaa kysymystä miettinyt.

— Katsopas, — hän vastasi viimein, — se, jolla on rahaa ja mahtia, ei
viitsi itse työtä tehdä. Vai teroittaako Árpád itse miekkansa? Eikö hän
anna sitä palvelijoiden tehtäväksi?

Szemény närkästyi. Tarkoittiko komes, että magyarit olivat Bysantin
palvelijoita?

Ei — ei hän nyt juuri sitäkään...

— Me emme palvele ketään! — huudahti Szemény. — Olemme vapaita miehiä,
yhtä vapaita kuin aron sarvas.

Niinpä niin — komes oli sen huomannut: aroelämä oli ihanaa... omalla
tavallaan. Mutta — sittenkin hän omasta puolestaan olisi mieluummin
oleskellut Bysantissa.

Hänen mielestään se tuntui nyt hyvin kaukaiselta. Oli omituista
ajatella — tämä myrskyn lailla eteenpäin rynnistävä kansanpaljous
silmäin edessä — että yleensä löytyi maailmassa sellainen paikka kuin
Konstantinopoli... upea, loistava, vanhoilla muureilla varustettu
kaupunki, joka seisoi kuin kallio meressä, uhmaten aikojen myrskyjä.
Mutta — se olikin Kristuksen pyhä kaupunki — erikoisesti hänen
nimikkonsa ja silmäteränsä.

Kristuksen nimi sai Szemény’in tarkkaavaiseksi. Hän oli kuullut siitä.
Leirissäkin oli käynyt lähetyssaarnaajia, mutta magyarit olivat
kuunnelleet heitä kylminä. Heillä oli omat jumalansa.

Mutta — komes oli kristiaani, Szemény oli huomannut sen. Vapahtajansa
nimeä toistellen hän matkasi eteenpäin. Kun pysähdyttiin, hän lausui
puoliääneen: »Kristus, sinulle kiitos!» — ja kun lähdettiin jatkamaan
matkaa, hän kuiskasi: »Kristus ja patriarkka Iisak, teidän suojaanne
sulkeudun!» Komes kertoi, että tuo viimeksimainittu oli hänen
suojeluspyhimyksensä. Hän oli saanut nimensäkin sen mukaan.

— Niin... mikä onkaan nimesi? — kysyi Szemény.

— Iisak... Iisak Tarkka. Mutta itse olen lyhentänyt sen Iikaksi. Ennen
kastetta olin Tarkka Uskalinpoika.

Kasteesta oli Szemény kuullut. Kristiaanit antoivat kuulemma sillä
tavalla nimen lapsilleen.

Magyarien tapa oli pidellä niitä pyhän tulen yläpuolella ja leikata
veitsellä lovi leukaan.

Sitä komes ihmetteli — niinkuin sitäkin, että sodassa olevan vanhemman
veljen vaimoa pitivät kotiinjääneet nuoremmat veljet vaimonaan.

Hän katseli Szemény’iä silmät renkaina. Tämä luki hänen katseestaan
jotakin hassunkurista.

— Niin oli meidän tapamme, ja sitä seurataan, — vastasi hän lujasti —
kuin torjuakseen toisen epähienoja ajatuksia. — Muuten kuolisi heimomme
sukupuuttoon.

— Omituinen tapa, — naurahti komes.

— Paljon teilläkin on outoja tapoja, — vastasi Szemény.

Olihan niitä... Konstantinopoli oli sellainen maailmankaupunki.

Ja komes pääsi taas juttelemaan Szemény’ille tästä — mieliaiheestaan.
Hän kertoi kaiken, mitä tiesi. Kuin kuljettaen Szemény’iä ympäri
katselemassa hän näytti tälle kaikki merkillisimmät paikat: suuret
torit, pylväskäytävät, holvikaarten kattamat kujat, ylimysten
palatsit. Jos maailmassa sanottiin olevan seitsemän ihmettä, niin
Konstantinopolissa olivat nuo ihmeet itsessään — Pyhän Viisauden
kirkko ja keisarillinen palatsi, Teodosiuksen pylväs j.n.e. Mutta —
merkillisimpiä kaikista oli Mangan, asevarikko, joka sijaitsi Kultaisen
sarven rannalla, Akropoliin juurella.

Ja hän kertoi toverilleen tästä, yhdestä Bysantin seitsemästä ihmeestä.
Se oli kuuluisa rakennus, täynnä mitä merkillisimpiä sotakoneita.
Siellä oli myös kirjasto, jossa säilytettiin sotataitoa käsittelevää
kirjallisuutta.

— Kirjoistako te sotataidon opitte? — kysäisi Szemény.

Niin — oppineet niitä tutkivat — sellaiset, jotka osasivat lukea...

— Meillä se on veressä! — sanoi Szemény.

Ja nyt hän pääsi vuorostaan kertomaan komekselle magyarien
sotataidosta. Heillä ei ollut asevarastoja — jokainen mies hankki
itse aseensa ja piti ne kunnossa: csákány’it, fokokset, keihäät ja
buzogány’it. Mutta — sotia he osasivat, oi, taivahinen! Jokainen tiesi,
miten oli rynnättävä, miten puolustauduttava. Pikku pojasta alkaen oli
magyar mukana taisteluissa — ratsasti ilman satulaa... pää hevosen
kaulan suojassa, pitäen harjasta kiinni.

— Niinkuin tuo tuossa!

Ja Szemény osoitti ohitselennättävää poikasta, joka pää hevosen kaulan
suojassa lasketti menemään huutaen ja kiljuen.

— Mutta... sehän on Rotta, kurpitsapää! — huudahti hän sitten ja
hihkaisi:

— Hei, vintiö! Mistä olet hevosen saanut?

Poika ajoi nauraen hänen luokseen.

— Olin kahakassa, — hän kertoi, — tapoin ratsastajan...

— Oman maanmiehesi tapoit?

Poika virnisti.

— Niin... halusin hevosen. Kelem sanoi, että jos isken miehen
kuoliaaksi, saan. Ja minä iskin!

Ja hän näytti veristä tikaria, joka hänellä oli vyössään.

— No... mutta kuinka ihmeessä —?

Poika nauroi, niin että hampaat loistivat.

— Heitin suopungilla miehen satulasta ja sitten —. Hän näytti, miten
oli menetellyt.

Szemény vihelsi.

— Vahinko, ettet ole magyar! — sanoi hän ihastuksissaan.

— Voinhan olla... koetteeksi...

Ja hän asettui herransa taakse ja ajoi tasakäyntiä tämän kanssa.

Szemény kertoi komekselle pojan tarinan. Petšeneegi oli — velikulta,
elävä kuin tulenliekki. Mutta — tuota hän ei olisi osannut uskoa.

— Eivätkö petšeneegit ole unkarilaisten heimolaisia? — komes kysyi.

— En tiedä... pirulaisia ovat —juuri samanlaisia kuin tuo poika...

Ja Szemény kertoi hänelle petšeneegeistä. Niitä oli monta eri heimoa
—... mustia ja suuria petšeneegejä. Viimeksimainitut olivat kaikkein
julmimmat. Ne eivät pelänneet mitään... ja voi sitä, ken niiden kynsiin
joutui. Henki pois — armotta!

Heidän naapureinaan olivat näihin saakka asuneet kasaarit —
Tanais-virran suupuolella. Useita satoja vuosia he olivat eläneet
toistensa lähellä. Sitten siellä oli uzeja, zikhejä ja alaaneja...
kaikki urhoollisia, sotaisia heimoja. Itil-virran varsilla asuivat
mustat bulgaarit. Heidänkin kanssansa olivat magyarit olleet
kosketuksissa aikaisemmin.

— Niin... kansoja on paljon, — sanoi komes. — Niin on...

Matka jatkui. Aurinko paistaa helotti vielä verraten kuumasti.
Toisinaan sataa rapsahutti, ja he näkivät kauniin sateenkaaren. Hevoset
ja miehet hikosivat. Maa höyrysi. Aro alkoi paikotellen viheriöidä. Se
oli uusi nurmi, joka pisti päätään esille kesän jälkeen.

— Jollei vain pian tule lunta, niin tuosta syö karja kauan, — virkahti
Szemény, osoittaen vaaleanvihertäviä nurmenlaikkoja.

Illalla he hakkasivat suurta raitaa pienen joen varressa.

— Lyö tyveen! — hihkaisi Szemény komekselle magyariksi, eikä
innostuksissaan muistanut, ettei tämä osannut hänen kieltään. Ja sitten
hän näytti mihin kohtaan piti lyödä.

Komes oli pysähtynyt hämmästyneenä.

— Puhutko suomea? — kysyi hän kreikaksi.

Szemény ei ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti. Hän nauroi vain ja
osoitti aloitettua puuta.

— Tövü, tövü! — kehoitti hän.

Mutta — komes keskeytti työnsä ja rupesi selittämään. Szemény’in sana
oli kuulostanut melkein samanlaiselta kuin suomalainen sana »tyvi». Ja
lyömistä merkitsevä käskykin oli kajahtanut kuin hänen isänsä komento
ennen kotimaassa.

Ja hän kertoi lapsuudestaan. Salskeapetäjäisellä järvenrannalla heilui
piikkopaitainen mies kirveineen. Mies hakkasi edellä ja hän, kolme-,
nelitoistavuotias poika, tuli perässä. Piti vain pitää silmät auki,
ettei isän hakkaama petäjä kaatunut niskaan... »Lyö tyveen!» huudahti
isä, kun näki, kuinka hän nykersi puunrunkoa tavallista ylempää.
»Tyveen... ettei jää pitkä kanto...» Hän oli ruvennut hakkaamaan
alempaa — ja hetken päästä oli puu kaatunut. »Roiskis!» oli isä
sanonut... »näin sitä kaskea kaadetaan...»

Siitä oli jo kauan — äärettömän kauan — hänen laskunsa mukaan 25
vuotta. Vuonna 870 jälkeen Vapahtajan lihaksitulemisen hän oli tullut
Konstantinopoliin. Sitä hän ei ollut kotoa lähtiessään tiennyt — heillä
elettiin siellä kokonaan oman ajanlaskun mukaan... pakanamaassa. Mutta
Bysantissa hän sen oli kuullut — ja kauan oli aikaa mennyt, ennenkuin
hän oli ymmärtänyt, mitä se merkitsi... Nyt kirjoitettiin vuosi 896
jälkeen Vapahtajan lihaksitulemisen...

Szemény’istä tuo aikamääräys kuulosti juhlalliselta. Hän kysyi:

— Sanotteko aina niin?

Kyllä he sanoivat. He laskivat aikansa Kristuksen syntymästä.

Szemény’in ajatukset hipaisivat taas tuota heidän jumalaansa. Mutta —
komeksen juttelu häivytti sen.

— Ihmeellistä, — hän puheli, — kuinka nuo äskeiset sanat toivat kodin
lähelle. Hän lämpeni yhä enemmän ja hänen silmiinsä syttyi loiste,
jota Szemény ei niissä ennemmin ollut havainnut. — Ihmeellistä! Nuo
sanat loihtivat kodin yht’äkkiä esiin... järvenrannalla sijaitsevan,
matalakattoisen talon, jota paaluaita ympäröi. Räppänästä nousee savu
ilmaan, ja luukulla peitettävästä ikkuna-aukosta katselee kalpeahko
nainen. Se on äitini... hiljainen, sairaalloinen olento, joka
välittelee poikkimenneitä kupeitaan. Koti oli varakas — sen tiesin —
puute ei suinkaan minua maailmalle ajanut — ei. Se oli vain senikäisten
tavallista seikkailunhalua.

»Tövü, tövü», ajatteli Szemény’ikin. Omituista! Jo ennenkin oli komes
kertonut kuulleensa tuttuja sanoja, jotka nostattivat hänen mieleensä
kotoisia kuvia. Pari päivää sitten oli Ené, Kelemin morsian, tiukannut
kuomustaan: »Neljä?» Hän oli paljoksunut juutalaisen hintaa, kun
tämä oli kaupannut hänelle kaulakoristetta, jossa oli arapialaisia
dirhemrahoja. Juutalainen oli liittynyt matkaan Kiovan tuolla puolen.
Ja eilen oli eräs äiti lohdutellut itkevää lastaan ja toistanut
useamman kerran: »hodonu». Sehän kuulosti melkein samanlaiselta kuin
suomalainen sana »kotona».

— Eikö ole merkillistä, — komes virkkoi, — jollen tietäisi olevani
skyyttien maassa, voisin luulla olevani kotona.

Niin — merkillistä se oli Szemény’istäkin.

VIII.

Näiden viime päivien kokemukset olivat vaikuttaneet komekseen niin
voimakkaasti, ettei hän — omien sanojensa mukaan — voinut niitä
mielestänsä karkoittaa. Eikä halunnutkaan. Pitkästä aikaa hän oli nyt
vaipunut muistelemaan kotiaan ja menneisyyttään.

Hän kertoi Szemény’ille siitä.

Kaksikymmentäviisi vuotta hän oli ollut kotoa poissa. Se aika oli
kulunut Bysantissa. Tuona aikana oli tapahtunut niin paljon, että se
tuntui melkein sadulta.

Viisitoistavuotiaana hän oli karannut kotoa — lyöttäytynyt yhteen
muutaman laivurin kanssa, joka oli purjehtinut Itämeren yli,
Merenpihkarannikolle. Sieltä purjehti toisinaan laivoja Suomeen —
hämäläisten satamaan, ja yhteen sellaiseen hän oli astuillut. Pieni
seikkailu vain — nähdä hiukan maailmaa ja palata sitten kotiin
kertomaan. Mutta — hän oli jäänytkin sille matkalle ja tässä hän nyt
oli.

Komes korjasi tulta, jonka ääressä he loikoilivat. Selkä oli kipeytynyt
viimeisestä urakasta. He olivat hakanneet puita paljon. Siitä oli
kauan, kun hän oli tavallista kirvestä heiluttanut.

Ylimykset kuluttivat aikaansa metsästyksellä. Seutu olikin rikasta
riistasta. Puhvelihärkiä, hirviä, kauriita — kaikkia oli runsaasti.
Harva se ilta vedettiin leiriin suuret määrät tapettua riistaa.

Hős juopotteli Fintor-sedän kanssa. Komes ei ollut häntä pariin päivään
nähnyt. Hän oli kuulemma sepittänyt uuden laulun, ja sitä piti nyt
kiertää laulamassa ympäri heimoja.

Komes jatkoi kertomustaan. Meren yli oli tultu... myrskyävän meren, ja
hän oli maannut keulassa yhdessä käppyrässä ja voihkinut. Hän oli jo
luullut kuolevansa. Mutta — sitten oli vihdoin saavutettu rannikko. Se
oli ollut suuren virran suu entisessä eestien maassa.

Siellä hän oli ruvennut kyselemään toista laivaa, joka olisi ollut
lähdössä Suomeen. Mutta — huihai! — sellaista ei ollut löytynyt. Kukaan
ei ollut tiennyt, milloin sinne taas purjehdittaisiin. Mikä neuvoksi?
Hän oli kuljeskellut kauppiaitten mukana paikasta toiseen, kunnes oli
tavannut varangeja, jotka olivat olleet matkalla Bysanttiin.

»Lähde mukaan, poika!» olivat jättiläismäiset varangit huudelleet.
»Pääset näkemään maailmaa!» Hän oli lähtenyt, ja niin oli
moniviikkoisen purjehduksen jälkeen saavuttu Konstantinopoliin.

Silloin vasta vaikeudet olivat alkaneet. Varangit olivat jättäneet
hänet — ei hänestä kuulemma vielä ollut sotapalvelukseen. Liian pieni
oli. Hän oli siis saanut selviytyä omin päinsä.

Ensimmäisen yönsä hän oli maannut muutaman kirkon portailla. Ei hän
ollut silloin sen nimeä tiennyt. Jälkeenpäin hän oli kuullut, että se
oli Pyhän Irenen kirkko.

Siitä oli muuan armeenialainen kauppias tavannut hänet aamulla ja
vienyt asuntoonsa Mesen basaarien taa. (Se oli sen niminen katu.) Oli
alkanut orjana olo.

Vuoden päivät hän oli sitä hurskautta teeskentelevää äijää palvellut.
Se rukoili ainakin viisitoista kertaa päivässä ja joka välissä
pieksätti häntä. »Kyrie eleison! [Herra, armahda meitä!] Antakaa
varangille keppiä!» Siihen oli tavallisesti hänen rukouksensa
päättynyt. Eräänä päivänä hän oli iskenyt yhden pahimmista
kiusanhengistään kuoliaaksi ja karannut. Hänen siipensä olivat alkaneet
kasvaa.

— Oikein teit! — huudahti Szemény, sillä kertomus kiihoitti häntä.

Uusi turvapaikka, jonka hän oli löytänyt, ei ollut ollut juuri
entistä parempi. Kapakoitsija, nimeltä Neophrastos, oli ottanut hänet
palvelukseensa. Hänen piti täyttää vierasten maljoja ja valvoa usein
yöt läpeensä.

Mutta jos armeenialaisen luona oli rääkätty ruumista, niin täällä oli
rääkätty sielua. Ne keskustelut, joita hän kapakassa kuuli, eivät
olleet kirjaan pantavia. Hyvänen aika! Hän oli oppinut kreikkaa, mutta
sillä sanavarastolla, joka hänellä silloin oli ollut, ei olisi saanut
leipää leipurilta tai lipillistä vettä vesikauppiaalta. Ne olivat
olleet vain pelkkiä rivouksia.

Vanha neekeriakka oli häntä alussa paimentanut, mutta huomattuaan, että
juomanlaskija aina palasi, lopulta jättänyt hänet rauhaan. Mihinkäpä
hän olisi mennyt? Joka päivä sai pelätä, että entinen omistaja
löytäisi. Ja siinä tapauksessa hän olisi ollut myyty mies: kaleereille.

Muutamana iltana — juuri kun iltamessu oli päättynyt Hagia Sofiassa, —
hän oli kirkon luona tavannut yhden varangitovereistaan. Bysantti oli
pukenut miehen uusiin höyheniin: haarniska yllä ja sotakirves kupeella
oli mies käyskennellyt kopeana kuin keisari. Hädintuskin oli tuntenut.

»Khaire!» (Kreikkaa oli solkannut — mokomakin epeli!) »Terve, terve!»
Ja sitten oli kerrottu kuulumiset.

Tuota... missä sitä nyt oikein oltiin? Muutaman kapakoitsijan luona.
Ohhoh — olipa veli saanut paikan! Ja kuin ihastuen siitä, että hän
oli osannut aloittaa oikeasta päästä, oli varangi huudahtanut: »Tule
kaartiin!»

Joko sinne nyt kelpasi? Niin — hän oli kasvanut — täytti mitan
varmasti. »Kyllä... sinne otetaan aina riuskoja poikia! Sano, että
Thoremund, varangi, suosittelee sinua. Me olemme maineessa!»

Hän oli lähtenyt. Ensin kasarmiin, josta oli annettu käteen
tuntemattomia koukeroita täynnä oleva paperi. Se oli pitänyt viedä
barbaaritoimistoon.

(Szemény’ille oli hänen kertomuksessaan monta outoa asiaa, mutta hän ei
huolinut keskeyttää.)

Kirjuri oli katsellut häntä pitkään. Fennia — sellaisesta maastapa hän
ei ollut ennen kuullut. Oliko se jossakin Dacian takana? Sielläpäin
— vaikk’ei vallan vieressä. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan,
missäpäin Dacia sijaitsi.

(Ei ollut Szemény’illäkään, mutta hän ei sanonut mitään, kuunteli vain.)

No niin — sitten olivat seuranneet tavalliset kysymykset: kuinka vanha,
minkälaisen miehen poika? Hän oli jo oppinut, pari vuotta Bysantissa
pyöriskeltyään. »Kuninkaan!» oli hän vastannut silmää räpäyttämättä.

Osasitpas! — huudahti Szemény ja nauroi.

Joo... se oli mennyt täydestä. Bysantissa oleskeli aina
barbaarikuninkaitten poikia, ettei yhden uuden ilmestyminen aiheuttanut
sen suurempia lisäselvityksiä — mitä syntyperään tuli. Mutta — sitten
oli ruvettu kyselemään hänen kotimaastaan. Minkälaiset olivat sen maan
tavat? Hän oli kertonut... laskenut tulemaan tuulta ja taivasta. Mikä
oli pääjumalan nimi? Ukko. Entä — oliko muita jumalia? Oli kyllä...
kokonainen joukko: Tapio, Mielikki, metsänemäntä, Ilmatar... Hän oli
luetellut ne kaikki totuudenmukaisesti, sillä jumalista ei sopinut
leikkiä laskea. (»Ei», — ajatteli Szemény.) Mistä piti eniten sen
suuren ja mahtavan maan, hallitsija? Kullastako? Ei, hyvät ihmiset!
Kultaa heillä oli riittävästi... kultaa kujaset täynnä, hopeoita holvit
kaikki. No... mistä hän sitten piti? Lämpimästä — mutta sitäkin hän
sai kyllin saunassa joka lauantai-ilta ja heinänteko aikana kuudesti
viikossa. Mitä hän mahtaisi arvella senaattorin arvonimestä? Miks’ei
— vaikka arvonimiäkin hänellä oli riittävästi: Uskali, urosten urho —
miesi muita mainiompi. Mitä hän mahtaisi arvella Bysantin liittolaisen
arvosta? Symmakhos — sitä havittelivat kaikki barbaariruhtinaat.
Kaipa hän sen ottaisi vastaan, vaikk’ei häneltä auttajiakaan puuttunut:
solmi liiton Lemmon kanssa, Kaikki valtaankin varasi...

Merkitsikö kirjuri kaikki hänen juttunsa muistiin —sitä hänen oli
mahdoton arvata. Mutta — pääasia: hän pääsi kaartiin — (Hetairia
oli sen nimi.) — ja välttyi rangaistuksesta, vaikkapa hänen entiset
omistajansa olisivat hänet löytäneetkin.

Niin hän oli palvellut yli kaksikymmentä vuotta ja nyt hän oli komes.
Sen arvon hän oli saanut keisari Basileios I:ltä, kun oli kerran
pelastanut tämän hengen.

Keisari oli ollut metsästämässä. Aivan ajon lopussa oli suuri hirvi
hyökännyt hänen kimppuunsa. Jo oli luultu lopun tulleen suurelle
hallitsijalle, kun hän, komes, oli yht’äkkiä syössyt esiin ja hyvin
tähdätyllä keihäänpistolla surmannut raivostuneen eläimen. Hallitsija
oli pelastunut, mutta muutaman päivän kuluttua kuollut haavoihinsa.

Sellainen oli hänen tarinansa. He tuijottivat molemmat tuleen.
Szemény’in mieltymys tätä miestä kohtaan kasvoi. Hän oli paljon
kokenut. Szemény ajatteli hänen ihmeellisiä seikkailujaan, kun Hősin
tulo keskeytti hänen mietteensä.

Laulaja oli reippaalla päällä. Hän hyräili itsekseen.

— Olen kiertänyt... kiertänyt. Tuolla kaukana, aron toisessa laidassa
olen käynyt.

Jaa... komes kohottautui ryntäilleen. Hänen selkäänsä koski.

— Olen esittänyt uusimman lauluni, — Hős jatkoi — ja se on nostattanut
joukot intoon: he haluavat löytää Bendeguzin kultamaljan!

Szemény räpytteli silmiään. Mitähän se Hős taas ... parantumaton
koiranleuka? Bendeguzin kultamaljan —? Jo hän ymmärsi.

Mutta — komekselle se oli outo juttu. Hän kysyi:

— Mikä tarina se on?

— Etkö ole kuullut? No... mistäpä sinä —. Kuulehan... minä kerron.

Ja Hős kertoi:

Oli kerran oiva soturi, Ákos nimeltään. Hän asui täällä, Susdalin
maassa, ja retkeili ympäri vaatimassa valtiaita kaksinkamppailuun. Niin
hän tuli kerran Bendeguzin, Attilan isän, leiriin, ja vaati ruhtinasta
otteluun. Tämä suostui.

»Mikä pannaan palkinnoksi voittajalle?» kysyi Bendeguz, sillä hän oli
varma voitostaan. »Tämän haukan saat, jos minut nujerrat!» vastasi Ákos
ja näytti komeaa jahtihaukkaa. Mutta hän ei maininnut mitään siitä,
että lintu oli silmäpuoli.

»Hyvä on!» vastasi Bendeguz. »Ja jos sinä voitat minut, saat kuuluisan
kultamaljani!» Hän oli varma, ettei Ákos pystyisi häntä voittamaan.
Tämä oli kuullut, että Bendeguzin kultamalja oli loihdittu. Vanha
táltos oli sen taikonut. Jolla se oli, se valloittaisi maailman. Sitäpä
Ákos juuri halusikin.

He rupesivat kamppailemaan, ja ennen pitkää lensi Bendeguzin sapeli
helähtäen heinikkoon. »Hyvä on!» hän sanoi. »Lupaukseni pidän. Menen
hakemaan maljaani!»

Mutta — hän ei tiennyt maljansa taikavoimaa — muuten hän tuskin olisi
sitä antanut. Nyt hän sen toi ja ojensi Ákokselle.

Tämä lähti iloisena, että oli päässyt tuon kuuluisan kultamaljan
omistajaksi. Niin hän tuli kotiinsa. Siellä hän kertoi tapauksen
vaimolleen ja tyttärelleen. Mutta — hän ei maininnut mitään maljan
ihmeitätekevästä voimasta. Tytär mieltyi siihen, varasti sen ja pakeni
sulhonsa kanssa. Hänen nimensä oli Boldog. Niin he lähtivät yhdessä
päivänlaskua kohti.

Jälkeenpäin Bendeguz sai kuulla, minkälaisen taikavoiman malja oli
omistanut. Hän yritti länteen, mutta kuoli ennemmin. Hän kertoi tarinan
pojallensa Attilalle. Tämä lähti länteen... samosi kauas aina frankkien
maahan, mutta joutui tappiolle. Kaikki, jotka ovat kuulleet Bendeguzin
kultamaljasta, pyrkivät länteen. Sillä he haluavat valloittaa maailman.

— Nyt on meidän vuoromme, — lopetti Hős. — Mekin painumme päivänlaskua
kohti. Mutta — löydämmekö Bendeguzin kultamaljaa — se on toinen kysymys.

Ja hän näppäili lant'iaan:

    — Bendeguzin kultamaljan
    ken vain omistaa,
    pukee päälleen kultataljan
    mailman valloittaa —.

Niin he joutuivat vanhojen tarinain alueelle. Hősillä oli niitä
verraton varasto. Hän jutteli komekselle heimonsa menneisyydestä
— kertoi, kuinka magyarit olivat aikoinaan asuneet Aasiassa ja
muodostaneet suuren kansan. Sitten he olivat lähteneet samoamaan
länttä kohti ja jakaantuneet: toiset olivat kääntyneet pohjoiseen,
toiset etelään. Viimeksimainitut olivat asettuneet aluksi Hyrkanian
meren [Kaspian meri] rannoille, siirtyneet sieltä länteen päin, ohi
Mustanmeren, yli virtojen, kunnes olivat pysähtyneet Etelköziin. Mutta
— veljistään, jotka lähtivät pohjoiseen, he eivät olleet senjälkeen
kuulleet.

Komes räpytteli silmiään. Mitä? Tämähän oli samaa, mitä hänen isänsä
oli kertonut suomalaisten tulosta. Hän oli jutellut talvipuhteina
pitkät jutut heidän menneisyydestään. Aasiasta hekin olivat tulleet
— halki Susdalin maan ja pysähtyneet suuren veden partaalle. Se oli
Suomenlahti.

— Kuule, — kuiskasi hän poskien innostuksesta punehtuessa — me olemme
sukulaisia! — Meidän kielemmekin ovat samankaltaisia!

Ja hän kertoi, mitä oli kuullut isältään ja omista, viime päivinä
tekemistään havainnoista.

He innostuivat. Totta totisesti — sehän oli ihmeellistä! Kuinka saattoi
kaksi kieltä muistuttaa niin toisiaan, jollei niillä olisi ollut
yhteinen alkuperä. »Hodonu» — »kotona»... sehän oli päivän selvä! Ja
nyt Szemény’ille kirkastui se, mitä oli hakkuuiltana miettinyt.

He lämpenivät kaikki kolme, niin etteivät huomanneet työstä palaavia
miehiä. He olivat niin omassa maailmassaan. Leiritulet kirkastuivat,
taivas meni tähteen, arolla soitteli paimen ruokopilliään. Ruhtinaan
seurue palasi metsältä — suuri saalis muassaan. Laulettiin ja
riemuittiin. Fintor-setä pörräsi päissään, kuten tavallisesti.
Varangisoturit naurattivat magyartyttöjä — varovasti, varovasti vain.
Ja mustasukkaiset magyarpojat pitivät heitä silmällä, katse kiiluen.
Yksi varangi, joka oli muita julkeampi, lyötiin kuoliaaksi. Mutta —
mitään tästä kaikesta eivät nuo kolme huomanneet. Siinä määrin oli oman
heimon menneisyys heidät lumonnut.

Vihdoin kuiskasi komes kiihkeästi:

— Sanokaapa »mennä»... mitä se on magyarien kielellä?

— Menni, — sanoi Szemény.

— Katsokaapas... ei siinä ole suurtakaan eroa! Voi, taivahinen!

Ja sitten oli paljon muuta. Silmä oli magyarien kielellä szem, pää
oli fő, suu oli szá, käsi oli kéz, voi oli voj.

— Kuulkaahan, mitä »veri» on? Komes ei enää malttanut istua. Hän nousi
seisomaan.

— Vér, — sanoi Szemény ja nousi myös seisomaan. Hőskin oli kömpinyt
pystyyn.

Ihmeellistä! Ihan sama sana!

He seisoivat siinä ja katselivat toisiaan kuin vasta rakastuneet,
ja heidän katseensa puhuivat paljon. Hős ihan humaltui pelkästä
innostuksesta. Szemény’in piti kääntyä poispäin ja katsella leiriä,
joka värikkäänä eli siinä hänen edessään. Hän ajatteli: »Nuo kaikki...
nuo päivänpaahtamat miehet ja nuo kirkassilmäiset naiset ovat omia
heimolaisiani, ylhäiset ja alhaiset... Árpád ja heimopäälliköt...
soturit ja paimenet... Ja ne ovat myöskin bysanttilaisen heimolaisia.
Totisesti! Olemme veljiä!»

He katselivat toisiaan eivätkä puhuneet mitään pitkään aikaan.

Szemény’ille selveni nyt, minkä vuoksi hän viime aikoina oli tuntenut
vetäymystä komeksen puoleen. Hän oli sitä ihmetellyt, mutta nyt hän
ymmärsi: Se oli veren ääni, yhteenkuuluvaisuuden, sukulaisuuden tunne.

— Meidän ensimmäinen kohtaamisemme oli hassunkurinen! — sanoi hän
viimein, kun he olivat hyvän aikaa vaienneet. — Sinä olit korskea kuin
keisari.

Hän painoi leukaansa rintaa vasten ja katseli komesta alta kulmain.

— Ja sinä kävit kimppuuni kuin ampiainen, — sanoi tämä.

He nauroivat vedet silmissä.

— Mutta — nyt sitä ei muistella! — Hős huudahti. — Ei muistella...

Siitä kulki miehiä heidän ohitseen, niiden joukossa Ijjas, iloinen,
huima soturi. Hős ei jaksanut hillitä itseään, vaan huudahti:

— Hei, miehet! Tiedättekö, kuka tämä on? Miehet pysähtyivät.

— Tottahan tunnemme bysanttilaisen...

Hős kääntyi kiihkeänä komeksen puoleen.

— Sano »eleven hal»!

— Elävä kala, — kertasi tämä, kuin olisi ollut kone.

— Kuuletteko... »elävä kala»! — matki Hős.

Mutta Ijjas nauroi:

— Ovatpa äijät litkineet kumissia eri lailla!

Ja hohottaen hän kääntyi heistä ja jatkoi matkaansa toisten kanssa.

IX.

Siitä lähtien liittyi Szemény komeksen ja Hősin seuraan. He olivat
yhdessä joka päivä.

Matkaa jatkettiin. Vankkurit lotisivat taas ruohoisella arolla, härät
puuskuttivat, piiskat vinkuivat. Hitaasti, hyvin hitaasti sujui matka.
Tuli vastaan jokia, joiden yli oli päästävä. Se vei aikaa.

Vauhti parani huomattavasti, kun päästiin vesiesteistä. Oli taas edessä
tasankoa silmänkantamattomiin. Lännen rantaa reunusti kapean-kapea,
tumma, mutkikas viiva. Se oli kuin kaukaa nouseva ukonpilvi. Mutta
vuodenaika oli siksi myöhäinen, ettei nyt enää voinut ukkosta odottaa.
Kuta lähemmäksi tultiin, sitä suuremmaksi kasvoi pilvi. Nyt se jo
päivällä hehkui erivärisenä, riippuen siitä, oliko ilta vai aamu...
sinisenä, sinipunervana, — vuoroin peittyen usvaan, vuoroin välkähtäen
esiin koko loistossaan. Tuhanten äänten sorina täytti aron: Vuoristo!
Havas! [Karpaatit!]

Se oli Havas, mutta sinne oli vielä matkaa. Näytti kuin olisi tuo
väriään ja muotoaan muutteleva ketju paennut heidän tieltään — sitä
mukaa kuin he rynnistivät eteenpäin. Sillä nyt he taas todella
rynnistivät. Salaperäinen voima ajoi heitä eteenpäin — ei, paremmin
sanoen: veti. Tuon kimmeltävän vuoriketjun takana oli maa, uusi,
ihmeellinen maa. Sieltä löytyisi Bendeguzin kultamalja!

Ja niinkuin jokin viikko takaperin sanomaton kauhu oli heitä
ahdistanut, niin nyt oli kaikki muuttunut. Ihmiset olivat iloisia,
onnellisia. He istuivat vankkureissaan ja hyräilivät Hősin sepittämää
uutta laulua. Äidit nukuttivat sillä lapsensa uneen, miehet
lauleskelivat sitä tyytyväisinä, hiukan raukein mielin. Ratsujoukot,
jotka parveilivat pitkin lakeutta, rupesivat sitä yhtäkkiä veisaamaan
täysin rinnoin — kuin olisi joku näkymätön antanut heille merkin:

    — Bendeguzin kultamaljan
    ken vain omistaa,
    pukee päälleen kultataljan,
    mailman valloittaa...

Ja sitten kajahti yht’äkkiä:

— Huj, huj, hujrá!

Se oli magyarien vanha sotahuuto.

Susikerjäläiset olivat hävinneet. Tauti oli huvennut kuin sumu auringon
tieltä. Ne, jotka olivat jaksaneet seurata mukana, olivat taas
terveitä. Haragoskin hyräili haavoja täynnä olevalla suullaan:

    — Bendeguzin kultamaljan,
    ken vain omistaa...

Hänen äitinsä oli nähnyt yölepakon, mutta nyt siitäkään ei tuntunut
olevan haittaa.

Korppiparvet lensivät etelää kohti. Mutta — nekään eivät ketään
hermostuttaneet. Eivät ne nyt merkinneet ruttoa eivätkä kuolemaa, vaan
lähestyvää talvea ja varhaista kevättä.

Ja talvi tuli, lievä, leuto talvi: vain hiukan sateli lunta... märkiä,
suuria hiutaleita. Parahiksi kostuttivat ja tuoreuttivat maan. Karjalla
oli ruokaa.

Varpusetkin visertelivät taajoissa parvissa. Sekin oli hyvä merkki.
Vanhat sanoivat:

— Suojailmoja riittää.

Ja niitä riitti.

Mutta — jopa tammikuulla merkit muuttuivat. Varpuset rupesivat nykimään
heinänkorsia kuormista ja kantamaan pois. Vanhat sanoivat:

— Pakkasia tulee.

Ja tulikin — oikeita tulipalopakkasia. Ne kestivät useita viikkoja.
Aro jäätyi. Vaikeaa oli karjan elämä. Lehmät ja hevoset laihtuivat
tavattomasti. Osa kuoli. Magyarit retkeilivät lähellä olevissa kylissä,
hakien rehua. He ottivat, mitä irti saivat. Alkuasukkaat vapisivat
heidän edessään. Heitä ei ollut hyvä vastustaa.

Helmikuun alussa yhtäkkiä hellitti. Ilmat lauhtuivat huomattavasti.
Arolle alkoi ilmaantua lammikolta. Vanhat sanoivat:

— Korpit sittenkin tiesivät toden. Tulee varhain kevät.

Ja niin tulikin. Kun kansa oli Karpaattien juurella, valmiina
menemään yli, solisi ja poreili jo kaikkialla. Vuoripurot syöksyivät
alas louhikkoisia rinteitä. Niiden vesi oli omituisen viheriää,
valkovaahtoista.

— Häitä saadaan kohta! — huutelivat nuoret miehet, ja heidän silmissään
paloi lemmen tuli. He muistelivat Etelköziin jääneitä morsiamiaan.

Mutta — huiput olivat lumen peitossa. Siellä säteili keskipäivällä
silmiäpistävä kirkkaus. Oli kuin olisivat näkymättömät sotajoukot
ampuneet säihkyviä nuolia eri tahoille korkeutta kohti.

— Vuorenhaltija — hegyszellem — heittelee sädenuoliaan, ilmoittaen
tulostamme, — sanoivat vanhat. Mutta — Hősillä, komeksella ja
Szemény’illä oli omat puuhansa. Hekin huomasivat kyllä, mitä
ympärillä tapahtui — vaihtelevat säät ja saapuvan kevään merkit.
Hekin tarkastelivat edessä kohoavia, jyhkeitä rinteitä. Ne näyttivät
hipovan pilviä. Mutta he olivat kiipeämässä toisenlaisille rinteille:
mielikuvituksen kultaamille kukkuloille, joita komes loihti heidän
silmäinsä eteen.

He istuivat Hősin teltassa, ja komes jutteli Bysantista.

Olivatko veljet kuulleet, että Bysantin keisari, Basileios I, oli
ennen, ollut talonpoika — tavallinen renkimies?

Ei oltu kuultu. Mitäs hänestä sitten?

Ei sen kummempaa, kuin että hän oli saapastellut Bysanttiin kerjuupussi
olalla ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua pukenut purppuran ylleen.

Ohoh! Sehän oli tapaus! Sellaisen muistoksi olisi jo kannattanut
maistaa, mutta — kumissi, oli lopussa.

Szemény ei välittänyt kumissista. Hänen rinnassaan läikähteli kevät,
ja Szépan kuva väikkyi kauniina hänen mielessään. Tästä onnen
tunteesta johtui, että hän suhtautui ympäristöönsä mahdollisimman
myötämielisesti. Hänen oli helppo eläytyä toisten iloon.

Joo... köyhänä oli saapastellut Konstantinopolin Kultaisesta
portista sisään Basileios... muutamana sunnuntai-iltana ja pannut
kirkonportaille maata. (Huomaa, Szemény, kirkon portaille!) Siinä
loikoo kaikessa rauhassa, kun igumeni oraassa sellissään valmistautuu
levolle...

Igumeni? Mikä se oli?

Komes heilautti kättään — tietämättömiä olivat nämä magyarveikot. Se
oli luostarin esimies.

Jahah — tiettiin, tiettiin! Oli kuultu. Eteenpäin!

Niin. Igumeni nukkuu kaikessa rauhassa... nukkuu niinkuin vain hurskas
mies voi maata — kädet ristissä rinnan päällä (komes näytti) — kun
yht’äkkiä kajahtaa yössä ääni: »Nouse aukaisemaan keisarille!»

— Olikos sieltä sitten keisari tulossa? — kysyi Fintor-setä.

— Älähän höpise, Fintor-bácsi, vaan kuuntele.

— Igumeni lähtee avaamaan ja tulee portille, mutta ei siellä ketään
näy. Kerjäläinen vain loikoo kirkon rappusilla.

Silloin hän palaa takaisin, luullen erehtyneensä. Mutta tuskin hän oli
päässyt vuoteeseensa, kun uudelleen huudettiin: »Nouse aukaisemaan
keisarille.»

Miehet kuuntelivat jännittyneinä. Sehän koko kummitusjuttu oli!

— Igumeni menee portille toisen kerran, mutta ei siellä nytkään ketään
näkynyt: kerjäläinen vain veteli unia kirkon portailla. Silloin hän
ihmettelee, että mitäs tämä oikein on... ja palaa takaisin selliinsä.
Mutta — tuskin hän oli päässyt pitkäkseen, kun sama ääni huutaa
kolmannen kerran: »Nouse aukaisemaan keisarille.»

— No? — sanoi Fintor-setä äärimmäisen jännittyneenä.

Komes jatkoi:

— Mitäs siinä! Igumeni lähti kolmannen kerran, sillä hänelle oli
salaisuus selvinnyt: keisari oli tuo kirkon portailla nukkuva
kerjäläinen.

— Ahaa! — sanoi Fintor-setä. — No... mitenkäs kävi?

Komes:

— Igumeni herätti miehen, johti luostariin, syötti ja juotti sekä
tervehti keisarinaan.

— Mitäs kerjäläinen sanoi?

Komes heilautti kättään:

— Sitä ei kerrota — arvattavasti ihmetteli ja kätki muistiinsa. Mutta —
kahdenkymmenen vuoden kuluttua mies oli keisari.

Se oli ihmeellinen historia — se täytyi myöntää. Eihän komes vain täten
tähtäillyt, että hänkin kerran —? Szemény kysyi varovaisesti:

— Ethän vain tarkoita, että itse kerran könötät Basileuksen paikalla?

— Jaa, — sanoi Hőskin. — Sitä ei tiedä, mitä tuon liha- ja luuvuoren
huipulla pohditaan.

— Jaa, että mitä?

Fintor-setä ei ollut ymmärtänyt.

— Ei mitään, — sanoi komes ja näytti salaperäiseltä.

Győnyörű, Szemény’in sisar, tuli heitä katsomaan. Veli oli huomannut,
että sisar hyvin mielellään viihtyi suomalaisen seurassa.

— Mitä iloa te täällä pidätte? — hymyili tyttö.

— Kruunaamme tätä komesta parastaikaa keisariksi.

— Pyh! — sanoi Győnyörű.

— Ja sinä tulit kuin tilauksesta, — nauroi Hős, — sillä meiltä puuttui
vain — keisarinna.

Győnyörű irvisti ja näytti hänelle kieltänsä.

— Mikäs viikonpäivä nyt on? — kysyi Fintor-setä äkkiä.

— Maanantai.

— Ai, ai... — sanoi hän, nousi ja lähti kiireesti köpittämään
teltalleen.

— Eihän tämä ole onnettomuuden päivä! − huusi Szemény hänen jälkeensä.
— Sehän on tiistai.

Mutta — vanhus pudisti kättänsä ja mennä köpitti vain.

Aamupuolella näki Szemény unta: hän oli olevinaan kerjäläinen, joka
nukkui kirkon portailla. Häntä käytiin vuoronperään kurkistamassa.
Välistä se oli Győnyörű, välistä joku hänen tovereistaan...
Fintor-setä, Hős tai komes. Mutta lopuksi tuli Szépa. Hän oli
hätääntyneen näköinen ja johdatti Szemény’in sisään oudonnäköiseen,
suureen huoneeseen. Siellä oli kylmä. Szemény’iä puistatti, ja toverit
katselivat häntä säälien. »Missä Szépa on?» — hän kysyi. »Ei hän ole
täällä», vastasi Fintor-setä. »Hän oli... mutta ei ole enää.» »Mitäs
tämä on?» — huudahti Szemény, ja samassa hän heräsi.

Häntä puistatti vilu. Tuli oli sammunut. Pää tuntui raskaalta. Szemény
katsahti savuaukkoon. Taivas näytti omituisen kelmeältä. Hän sytytti
nuotion ja heittäysi jälleen pitkäkseen. Jostakin etäältä kuului
hakkuuta ja kaatuvien puiden rytinää. Siellä unkarilaiset valkoisten
horvaattien avulla raivasivat tietä solaan, jota pitkin heidän piti
tunkeutua vuoristoon.

X.

Usein he juttelivat vieraista kansoista. Ne kiinnostivat heitä. Komes
oli nähnyt niitä paljon. Ei tarvinnut muuta kuin mennä Kultaisen sarven
rannalle tai Propontikseen, niin jo näki!

Szemény’ille olivat nuo paikat vielä hämäriä, kuin usvan ympäröimiä,
mutta hän arvasi komeksen tarkoittavan Konstantinopolia.

Mitäpä muuta — siellähän se ihmiskunta kihisi yhdessä kasassa kuin
kalat sammiossa.

Ja hän kertoi. Se oli jonkinlaista ruokaa hänen suuruusunelmilleen.
(Szemény epäili häntä sellaisista.) Oliko joku tovereista koskaan
nähnyt satamaa? Gerrhoksessa — niin, ne olivat pikkupaikkoja. Mutta
— Bysantin satama oli toista. Joka askelella siellä kohtasi oudon
äijän... aasialaisia, suuria kyömynenäisiä miehiä, joilla oli
mantelinmuotoiset silmät, suippoparrat ja tuuheat kulmakarvat. Mutta —
bulgaarit olivat sileiksiajeltuja.

Niin — eri kansat noudattivat erilaisia tapoja. Szemény’ikin innostui.

— Mutta — se on kumma, kun eri ihmiset tuntee silmistä — jutteli komes,
— venäläiset esimerkiksi. Niiden silmät ovat vihertävänharmaat.

— Silmistä sen näkee, minkäluontoinen mies on. Ryssät ovat viekkaita.

Niin he joutuivat arvostelemaan eri kansallisuuksia. Eräällä ystävyyden
asteella halutaan kolata läpi koko maailma kuin tahdottaisiin
vakuuttautua, ettei sieltä vain löytyisi mitään, josta oltaisiin eri
mieltä.

Niin he kolasivat nyt, komes ja Szemény, läpi eri kansakunnat. He
arvostelivat heidän kieltään ja tapojaan — sen mukaan kuin he niitä
tunsivat. He totesivat, että monia kansoja kutsuttiin monilla eri
nimillä — niinkuin magyarienkin kansaa. Toiset nimittivät heitä
turkkilaisiksi, toiset skyyteiksi tai hungaareiksi. Mutta itse he
olivat ruvenneet kutsumaan itseään magyareiksi pääheimon mukaan, johon
ruhtinas Árpád kuului.

— Ettekö sitten ole skyyttejä? — kysyi komes.

— Emme... tai skyytit olivat esi-isiämme niinkuin hunnitkin.

— Sitten ne ovat myös minun esi-isiäni, — sanoi komes.

Tietysti, koska kerran oltiin yhtä kansaa.

He lämpenivät taas ja seuloivat eri kansoja. Merkillistä — ei niistä
yksikään vetänyt vertoja heidän omalle rodulleen. He lajittelivat
niitä kuin vihanneskauppias tavaroitaan. Silläaikaa kuin gulyas
[lihaliemi] kiehui, he ehtivät jo tehdä selvän useimmista. Juutalaiset,
armeenialaiset ja kreikkalaiset ripustettiin yhteen kimppuun, koska
olivat viekkaita ja harjoittivat kauppaa. Bulgaarit, traakialaiset ja
yleensä slaavit saivat osakseen halveksumisen, koska viljelivät maata.
Ainoastaan vapaa mies kävi sotaa ja käytti ratsua. Hänet oli jumala
luonut hevosen selkään.

Niin se oli. Mutta — komesta ei oikein miellyttänyt viimeksimainittu
selitys. Hänen heimolaisensa, suomalaiset, viljelivät myös maata.
Olivatko he siis orjia?

— Itsekö teette työn? — kysyi Szemény.

Ei... orjat sen suorittivat.

— No, sitten olette vapaita! — huudahti Szemény. Asia oli selvä.

— Niin... ja ratsastaa meilläkin osaa joka mies.

Selvä oli. He olivat vapaan kansan poikia kumpikin — siitä ei ollut
epäilystä. Mutta — bulgaarit! Szemény ei voinut ymmärtää, kuinka
sellainenkin kansa oli luotu.

— Ne käyttävät rautavitjoja vyön asemesta — sanoi komes. Ei niiden
mahaa nahkahihna pitänyt koossa.

Szemény kirosi:

— Jyrisevä salama iskeköön heihin! Ratsumiehen maha oli hoikka kuin
koiran.

Niin oli. Slaavit söivät ja makasivat. Jumala oli varmaankin ollut
pahalla päällä heidät luodessaan. Ja lättänenäisiäkin ne vielä olivat
ja likaisia — vietävän likaisia. Täitä kuhisi tukka ja parta täynnä.
Mutta — kummako se — täit olikin paholainen luonut, paholaisen sikiöitä
olivat slaavitkin. Oma omansa löysi.

— Mutta — kirput on luonut Jumala, — sanoi Szemény vakaumuksellisesti.

Selvä! Ratsumies oli aina toista kuin jalkamies. Kirppu olikin hieno
otus — musta ja kiiltävä kuin ritari teräspanssarissaan. Ja entä ne
loikkaukset!

Keskustelu kääntyi ritareihin. Siinä gulyás'ia hörppiessä oli hyvä
tehdä niistäkin selvä.

— Ritareita ei ole muilla kuin germaaneilla ja genualaisilla, — selitti
komes, joka tunsi asiat. Mutta ne olivat niitä vihoviimeisiä! Varsinkin
genualaiset. Ne osasivat pojat etuilla. Konstantinopolissakin niillä
oli oma kaupunginosansa, jossa asuivat, omat kirkot ja kapakat. Eivät
sinne saaneet muut syntiset mennä.

— Juoppoja ovat kuulemma, — sanoi Szemény.

— Ja laiskoja, — lisäsi komes.

— Katsopas noita minun varangejani. Mitä rotua luulet niiden olevan?
Ritarisakkia ovat... sen näkee jo kaikista niiden metkuista. Naisten
kanssa pelehtivät (varokaa te naisianne!) ylpeilevät ja kopeilevat.
Niille riittää, kun on vain komea panssari... helyjä ja kulkusia. Ne
ovat lapsellista kansaa.

Mutta Szemény puolusteli heitä. Helyjä ja koristuksia kantoivat
muutkin. Heilläkin, magyareilla, oli niitä paljon... dirhem-rahoja
hatuissa ja vaatteiden liepeissä.

— Niin — sanoi komes — mutta se riippuu siitä, miten niitä
kantaa. Varangien kulkuset soittivat vain Skandinaviaa —
Konstantinopolissakin... Götan ja Svean poikia ollaan! — Katsokaapa
vain heidän naamojaan. Niissä on pohjoismainen terveys... vieno
punerrus kuin hyvässä sianlihassa. Peijakas! Minua harmittaa, että ne
tahtovat toiset nimellänsä peittää — niinkuin eivät suomalaiset muka
olisi ihmisiä.

Ja komes kertoi, kuinka Konstantinopolin barbaaritoimistossakin
kaikki pohjoismaista tulleet merkittiin varangien ryhmään — hänetkin.
Sellaista ääntä ne pitivät. Ja niiden veljet, germaanit, olivat
samanlaisia.

Komes oli tuohtunut.

— Se niitä harmittaa, että minä niitä komennan — virkkoi hän hetken
kuluttua. — Ja minä komennan! Kyllä ne kurissa tietävät olevansa.

Szemény’iä nauratti. Komeksen komento oli vähän niin ja näin.
Varangisoturit kuljeskelivat ympäriinsä. Ei heistä päiväkausiin nähty
ainoatakaan. Unkarilaisten avulla sai komes illalla telttansakin
pystyyn.

Mutta — Szemény ei virkkanut mitään. Oli vain hauska kuulla toverin
juttelevan.

— Enkä minä ymmärrä, — toimesi tämä — minkävuoksi meidän pitää salata
kansallisuutemme. Bysantissa palvelee drungarios [amiraali] Johannes
Gurgen, mutta — päästäkseen paremmin ylenemään hän ilmoittautui
armeenialaiseksi, koska sieltä päin on monta keisaria tullut. Ja
kuitenkin on mies suomalainen Kurki — Hämeestä kotoisin. Se on sitä
politiikkaa.

— Kai sinunkin olisi ollut sanottava itsesi muuksi, — tuumi Szemény. —
Kukaties olisit jo senaattori.

— Ei, — kiivaili komes, — vaikka sitten maa allani vajoaisi!
Suomalaisena elän ja suomalaisena kuolen! Jollen kelpaa Bysantille
suomalaisena, niin saan olla kelpaamatta. En minä ole yhden valtakunnan
vaivainen.

Niinpä niin — maailmaa oli muuallakin. Mikäpäs komeksella nyt oli
ollessa, kun oli kerta heimolaiseksi huomattu. Sukulaisten oli hyvä
elää magyarien keskuudessa.

Szemény sanoi sen vakaumuksellisesti, eikä komeksella ollut sitä
vastaan muistuttamista.

— Mutta voi sentään, kun olisi hauska huhkia Bysantissa! — jutteli
hän haltioissaan. — Tekisin magyarien kanssa ikuisen liiton.
Yhdessä sitten Árpádin kanssa panisimme tämän maailman kohdalleen.
Unkarilaisten ruhtinas saisi pitää kurissa pakanat, minä pitäisin
huolen kristityistä. Paavilta ensi töikseni ottaisin vallan
pois. Mennä lisäämään pyhien synodien päätöksiin: Fili okve.
[Tarkoittaa roomalaiskatolilaisten nikealais-konstantinopolilaiseen
uskontunnustukseen tekemää lisäystä Spiritus Sanctus exiit Patre
(Filioque) = P. Henki lähtee ulos Isästä (ja Pojasta).] Se oli jo
enemmän kuin hävytöntä.

— Mikä se sellainen on — fili okve?

Komes näytti salaperäiseltä:

— Sitäpä sinä et ymmärrä... vaikka oletkin olevinasi viisas. Fili okve!
Se se vasta jotakin on.

Hän istui kauan mietteissään. Szemény antoi hänen olla.

Kun hän teki lähtöä, katsoi komes häneen salaperäisenä ja samalla
kauhean päättäväisen näköisenä.

— Kuule... jos joskus tapaat niitä, jotka sanovat
»fili okve», niin kaula poikki vain! Teet Jumalalle palveluksen.

— Mitä ne sitten ovat? — kysyi Szemény uteliaana.

Komes oli kauhean totisen näköinen.

— Harhaoppisia, — kuiskasi hän ja teki ristinmerkin...

XI.

Kerskuri hän oli — koko komes. Szemény sai Hősin kanssa vähitellen
selville, että hän todellakin hautoi keisariunelmia.

Kumissi hellitti hänen kielensä, ja hän kertoi heille kaikki.

Ei ollut yhtään vaikea saavuttaa sellaista päämäärää, jos oli vain pää
oikeassa varressa.

Szemény iski Hősille silmää. Varressa ei ollut vikaa... mutta miten
mahtoi olla pään laita?

— Ettekö usko? Sehän käy kuin leikki! Vallataan Konstantinopoli,
pannaan entinen keisari viralta ja suljetaan luostariin. Sitten —

—... sitten painat keisarillisen diadeemin otsallesi sinä.

— Nii-in!

Komes oli kauhean varma.

— Mutta... pystytkö hallitsemaan?

Hän käski heidän tunnustella käsivartensa lihaksia. Ne olivat kovat
kuin rauta.

— Jaa-ah! — sanoi hän tyytyväisenä. − Ja sotia minä osaan ja komentaa!
Linnoituksista minä selviän. Osaan rakentaa sellaisia piirityskoneita,
ettette ole unissannekaan nähneet.

— Mutta... osaatko muuten... tuota noin... olla hallitsijana? — kysyi
Fintor-setä.

— Mitä tarkoitat? Sitäkö, että osaanko lukea ja kirjoittaa? Hm. Osaakos
teidän Árpádinne sitten?

Se oli totta. Mutta — magyarien ruhtinas ei tarvinnutkaan sellaisia
taitoja. Hän piirteli miekallaan.

— Sen minäkin osaan! — huudahti komes. — Mutta sitäpaitsi... tulkaahan
ulos!

He seurasivat häntä. Komes katseli sopivaa paikkaa, missä olisi härmä
rikkumaton, veti sapelin tupestaan ja piirusti seuraavanlaiset koukerot:

    IΣAAK TAPKA BAΣILEYΣ!
    [Iisak Tarkka, keisari]

Unkarilaiset katselivat ihmetellen outoja kiekuroita. Tuoko oli
kirjoitusta? Szemény ei ollut ennen nähnyt. Hän kävi totiseksi, eikä
tilannetta yhtään pelastanut Fintor-sedän huomautus:

— Niin on kuin olisi metsäkana siinä tepastellut.

Komes sujahutti ylpeänä miekan tuppeensa.

— Saattaa siltä näyttää, — hän sanoi, — mutta tuon lukee kuka
kreikkalainen tahansa.

Sattui siihen kävelylle vanha senaattori Skleros Niketas. Szemény huusi
häntä tulemaan paikalle.

Mutta — sen kuultuaan pyyhkäisi komes viimeisen sanan pois.

— Mitä toivotte? — kysyi senaattori päästyään paikalle.

Hős osoitti hänelle kirjoitusta. Mitä siinä oli?

Senaattori katseli koukerolta kulmakarvat koholla, ylhäisen näköisenä.
Sitten hän hymähti:

— Siinä on nimi... komeksen nimi — »Isaak Tarka», — sanoi hän.

— Mutta — siinä oli vielä jotakin, joka pyyhittiin pois, — huomautti
Szemény.

Senaattori katseli heitä tutkivasti.

— Mitä siinä oli? — hän kysyi.

— Ei mitään, — vastasi komes ja näytti synkeällä kuin ukkospilvi.

He hajaantuivat kukin taholleen. Komes sotki nimikirjoituksensa.

XII.

Illalla pujahti Szemény senaattorin telttaan. Hän halusi keskustella
tämän kanssa.

Häntä oli Bysantti vähitellen ruvennut kiinnostamaan — erikoisesti sen
uskonnollinen elämä. Komekselta hän oli kuullut yhtä ja toista, mutta
yleensä hän oli tehnyt sen havainnon, että tämän tiedot olivat kovin
pintapuolisia. Hän halusi siis kuulla oikealta bysanttilaiselta.

Mutta — senaattori ei ollut halukas niistä asioista juttelemaan. Hän
puheli kyllä, mutta aivan muusta.

Ensinnäkin hän jutteli terveydestään. Mitä Szemény’iin hänen
terveytensä kuului! Ei hän voinut häntä auttaa. Vanhuksen oli kuulemma
vaikea ratsastaa.

Szemény oli huomannut sen. Senaattori loikoilikin tavallisesti
vankkureissaan, paksuihin lammasnahkaturkkeihin kääriytyneenä. Hänen
vanha ruumiinsa ei oikein tahtonut enää tällaisia matkoja kestää.

— Mikset pyydä ruhtinaalta lupaa matkustaa pois? Hän varmasti suostuisi.

— En voi... olen antanut sanani. Toisten kohtalosta en mene
määräilemään. Mutta itse pysyn täällä — siksi kunnes keisari, herrani,
täyttää hyvitysehdot.

Se häntä nykyisin huolestuttikin. Hän oli antanut Stefanoksen,
virkaveljensä, tehtäväksi kiirehtiä näiden ehtojen täyttämistä.
Mutta mitään ei ollut kuulunut. Stefanoksen oli pitänyt toimia min,
että teltat, ratsut ja yleensä kaikki, mistä sopimusta tehtäessä oli
ollut puhe, tuotaisiin magyarien leiriin — olipa tämä missä tahansa.
Unkarilaisten ruhtinaan piti nähdä, että basileus piti sanansa.

— On pitkä matka Konstantinopolista tänne, — huomautti Szemény.

Niin oli. Skleros Niketas huokasi ja katseli kynsiään. Ei täällä voinut
pitää itseään puhtaana... tällaisessa paimentolaiselämässä. Hän hymyili
kuin anteeksipyytäen. Alituista leirin purkamista ja pystyttämistä —
joka aamu, joka ilta. Ja sitten päivän matka — milloin ratsun selässä,
milloin lotisevissa vankkureissa, jotka heittelivät niin vimmatusti,
että sisälmykset tahtoivat mennä sekaisin. Mutta — oma viehätyksensä
tällaisella matkalla sittenkin oli.

Ja hän innostui kuvaamaan vaikutelmiaan. Hän tuli oikein
kaunopuheiseksi. Szemény oli kuullut, että Bysantissa pantiin suuri
paino puheen sirouteen — oli kuulemma puhetaidon opettajiakin. Omasta
puolestaan hän ei paljon sellaisesta ymmärtänyt — eikä välittänytkään.
Heille, magyareille, ei kukaan ollut puhetaitoa opettanut, ja he
puhuivat joka mies ja vaimo, lapsetkin virheettömästi — paitsi vanha
Haragos, jolla oli haavoja suussa. Mutta — hänen äitinsä oli nähnytkin
yölepakon.

Niin — tämä magyarien elämä? Ettäkö oli hauskaa? Itse he kyllä sitä
ihailivat eivätkä olisi sitä vaihtaneet. Jumala oli luonut magyarin
vaeltajaksi. Mutta — jos vieras rupesi sitä kiittämään, he näkivät vain
sen varjopuolet.

— Älä puhu... sateessa, tuulessa ja pakkasessa — aina vain hevosen
selässä ja arolla — ei ole hauskaa.

Mutta — senaattori ei antanut perään. Hän yltyi vain Szemény’in
vastaväitteistä. Ja tämän täytyi tunnustaa, että häntä miellytti, kun
senaattori »maalasi» hänelle eri kohtia heidän elämästään.

Avara aro... eteenpäin kiitävä, villi joukko, joka huusi ja kiljui...
kurkut toisinaan niin käheinä, että ääni pihisi vain: honfoglalás!
[maanvalloitus!]

Vieras sai suoda anteeksi, että hän käytti niin väkeviä sanoja. Szemény
katsahti häntä ihmeissään. Mitä, kauniita, hyviä sanoja. Hän oli jo
hengessään mukana tuossa villissä joukossa, joka huusi ja kiljui. Ja
hänen äänensä oli myös käheä.

— Nyt on köhä kaikilla, — sanoi hän.

Niin — mutta tuo sana... tuo yksi sana: honfoglalás. Se oli kaunis
sana! Sen oli senaattori oppinut. Se kaikui hänen korvissaan
villinä — erämaan riemua täynnä... vuoroin alakuloisena kuin aron
henkäys. »Teikäläiset ovat herkästi syttyviä... saattavat yht’äkkiä
leimahtaa. Ja silloin kumpuaa kurkuistanne sanoja kuin rakeita.» Ne
kalskahtelivat, vinkuivat ja helähtelivät, kuin olisivat jousenjänteet
soineet — tai kuin olisi koko leiri... suunnaton, avara leiri yht’aikaa
kapsahtanut jalkeille. Honfoglalás — se oli komea sana — kuin
sotatorven puhallus.

— Niin... se on magyarien kieltä, — sanoi Szemény ja äänsi hiljaa:
honfoglalás. Hänestä se ei muistuttanut sotatorven puhallusta.

Entäs miesten römeät, matalat äänet ja naisten kiihkeät, intohimoisen
läpitunkevat huudot, joihin sekaantui lasten itkua, koirien haukuntaa
ja hevosten hirnuntaa. Hän, Skleros, oli toisinaan kuunnellut niitä
tuntikausia vankkureissa maatessaan. Ja sitten... kesken kaiken
saattoi — pienen tauon sattuessa kuulla pari kohteliasta ääntä: mies,
sointuvaääninen, jutteli naisen kanssa jossakin hänen vankkuriensa
läheisyydessä, ja syvä, tumma naisen ääni vastasi: »Igen!» [Kyllä!]
Se soi kuin harpun helähdys.

— Igen, — sanoi Szemény’ikin, sillä hän oli vasten tahtoaan
viehättynyt senaattorin kuvauksesta. — Tiedätkö, keitä ne ovat? Kelem
ja Ené. Olen nähnyt heidät usein sinun vankkureittesi katveessa.

— Se on hyvin mahdollista, — naurahti Skleros, — nuoria ne joka
tapauksessa olivat.

— Mutta ilta minusta sittenkin on kaikkein mielenkiintoisin, kun leiri
on rakennettu, — jutteli senaattori edelleen. — Kuuluu vain surinaa
kuin suuresta ampiaispesästä. Teikäläiset istuskelevat nuotioiden
ääressä, pitkät viikset roikkuen ja »köröttävät»...

Senaattori nauroi. Hänen väsyneeseen katseeseensa syttyi eloa.
Szemény’inkin piti nauraa.

— Sellaiselta saattaa vieraan korvissa kielemme kuulostaa.

Niin — mutta honjoglalás — se oli komea sana. Senaattori oli kuullut
sen jok’ainoa päivä. Vuoroin sitä huutelivat miehet... vuoroin naiset
äännähtivät sen hiljaisemmin — kuin olisivat lausuneet toisilleen
jonkin kohteliaisuuden. Lapsetkin sopertelivat sitä... jokeltelivat ja
nauroivat. Se oli merkillinen sana, sillä se tuntui muodostavan ytimen
kaikessa, minkä hyväksi magyarit puuhasivat.

— Niin, se on nyt meidän päämäärämme, — huomautti Szemény. — Sitä
varten olemme matkalla...

Aivan niin — Skleros tiesi sen — mutta hän tahtoi vielä huomauttaa
magyarien kohteliaisuudesta ja vieraanvaraisuudesta. Hän oli saanut
sitä runsaasti nauttia. Tuollainen leveä, roima ritarillisuus! Eikä hän
uskonut, että unkarilaiset olivat julmia. Se oli parjausta.

Mihin hän oikeastaan pyrki? Ei senaattorilla ollut häneltä,
Szemény’iltä, mitään voitettavissa. Viimeksimainittu lausahti:

— Niin...joka magyarille on ystävällinen, sille tämä antaa mekkonsa
yltään, mutta —

Szemény ei jatkanut, hän ei tahtonut loukata vanhusta. Tämä tuli
levottomaksi ja kysyi:

— Mitä tarkoitat?

— Sitä, että joka meidät pettää, sitä kohtaa hirveä kosto.

Kai hän oli kuullut magyarien verikostosta? Eikö? No niin — heillä oli
käytännössä sellainen — vérdij — ja he sovelluttivat sitä armotta.

Senaattorin toveri tuli telttaan, pieni, pullea mies, jolla oli
paltsasilmät ja pitkä, rinnalle valuva parta. Skleros vilkastui.

— Kas, Kosma, mitä sinulle kuuluu?

— Eipä mitään. Kurja matka!

Hän oli kärsimättömän näköinen.

— Kuule, tämä vieraani haluaa kuulla uskonnostamme, selitä sinä
hänelle. Olethan pappi.

Sitä ei Szemény ollut tiennytkään. Pappi?

Tuollainenko oli kristitty pappi... tuollainen ihravatsa. Heidän
Látónsa oli laiha kuin luuranko.

Hän tarkasteli Szemény’iä ylenkatseellisesti. Ei miehen tarvinnut
ruveta häntä opettamaan... ei Szemény ollut sitä varten tullut. Hän oli
vain halunnut kuulla muutaman selityksen, koska ei komeksen puheista
saanut tolkkua.

— Mitä haluat? — hän kysyi töykeästi.

Szemény tiedusteli, mitä olivat harhaoppiset.

Pappi nauroi leveästi, römäkästi. Szemény’istä se oli vastenmielistä.

— Harhaoppiset, — sanoi hän, — ovat niitä, jotka eivät usko ainoaan
autuaaksitekevään kirkkoon.

Mikä oli sitten ainoa autuaaksitekevä kirkko?

Kosma piti käsiään tulen yläpuolella ja katseli Szemény’iä pää hiukan
kallellaan.

— Se on Bysantin kirkko.

Hän sanoi sen aivan samalla tavoin, kuin jos olisi sanonut: »Nyt on
kylmä».

— Ja mistä heidät tunnetaan — harhaoppiset... siitäkö, että sanovat:
fili okve?

Nyt hän vasta nauroi, tuo pappi, nauroi, niin että poltti kätensä.

— Katsos p—ua! — hän sanoi. — Joo... siitä heidät tunnetaan... ja
monesta muusta.

Ja hän luetteli pitkän liudan sanoja, jotka olivat toinen toistaan
vaikeampia. Szemény ei käsittänyt yhtään mitään.

— Nämä kaikki menevät siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu
perkeleelle ja hänen enkeleillensä! — lopetti Kosma sitten
juhlallisesti. — Toisin sanoen: helvettiin.

Szemény tiedusteli arasti, mikä sellainen paikka oli. Hän ei ollut
siitä ennen kuullut.

— Se on paikka, jossa on vielä kuumempi kuin tuossa! — Kosma viittasi
tuleen. — Sata kertaa kuumempi, tuhat kertaa, kymmenentuhatta kertaa!
Ja mikä ihmeellisempää — siellä ei ihminen pala, vaan käryää aamusta
iltaan, viikosta toiseen, kuukaudesta kuukauteen, vuosien ympäri —
iankaikkisesti!

Szemény’iä värisytti. Mutta Sklerosta olikin yht’äkkiä keskustelu
ruvennut kiinnostamaan. Hän kysyi, keneltä Szemény oli nuo salaperäiset
sanat kuullut.

— Komekselta, — vastasi hän.

Vanhuksen silmät siristyivät.

— Mikä oli se sana, jonka komes pyyhki pois? — kysyi hän kuiskaten.

Szemény ei osannut sanoa. Hän ei ollut lukutaitoinen. Hän oli
ihmeissään.

— Oliko se tämä sana? — kysyi Skleros ja piirsi tuhkaan:

    BAΣILEYΣ

— Oli! — huudahti Szemény, sillä hän tunsi nuo koukerot. Siksi selvästi
ne olivat hänen muistiinsa painuneet.

Kummallisten mietteiden vallassa läksi Szemény teltasta.

Asia ei ollutkaan niin joutavanpäiväinen kuin minä Szemény Hősin kanssa
oli sitä pitänyt. Skleros Niketaan käytös muuttui kuin taikaiskusta.
Hän suhtautui komekseen ja tämän tovereihin kuin salaliittolaisiin,
kyräili ja mullisteli. Nyt hän yht’äkkiä ilmaisi halunsa lähteä pois
magyarien luota. Mutta Árpád ei suostunut siihen.

Hän rupesi suunnittelemaan pakoa, mutta hänen aikeensa saatiin
selville. Häntä käskettiin vartioida tarkkaan.

Szemény oli ymmällä. Hän huomasi varomattomalla kysymyksellään
aiheuttaneensa asiain kulun, jonka lopullisista syistä hän ei ollut
selvillä. Siksi hän oli hermostunut ja levoton. Mitä ihmeen juonia
punottiin heidän selkänsä takana? Hän rupesi jo epäilemään komestakin.

Mutta — tämä oli levollinen — juoda tillaili vain Hősin ja Fintor-sedän
kanssa. Ainoastaan silloin, kun hän sai tietää, että Skleros oli
päässyt hänen suunnitelmiensa perille, hän raivostui.

— Ja sinä menit kertomaan! — hän ärjyi Szemény’ille.

Tätä suututti. Hän ei ollut kielinyt. Vanha senaattori oli itse
arvannut asian.

— Millä tavoin?

Szemény kertoi hänelle koko jutun.

— Hän on viisas mies, — sanoi komes ja vaipui syviin mietteisiin.
Hän näytti pinnistävän järkeänsä kuin päästäkseen jonkin vaikean
arvoituksen perille.

— Mikä sana se sitten oli? — tiukkasi Szemény.

— »Basileus»... ei sen kummempi. Mutta — niinkuin näet, niin sillä
taholla sitä ei pidetä leikkinä.

Ja hän näytti voitonriemuiselta.

Näissä sekavissa tunteissa he menivät yli Havaksen ja sen takana olevan
reunavuoriston.

XIII.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi, levisi edessä alamaa, tasanko, kuin
nuoruuttaan viheriöivänä. Tulvavesi peitti osan siitä, mutta siellä
täällä tulva-alueen keskellä, korkeammilla paikoilla, kävi karja
laitumella. Pieniä, ohuita savukiehkuroita kohosi ilmaan. Ne nousivat
slaavilaismökeistä, jotka muurahaismättäiden lailla olivat painautuneet
vuoren kupeeseen kiinni. Kauempana tasangolla, muutamalla kummulla
sijaitsi paaluvarustus. Sen saattoi parahiksi paljaalla silmällä nähdä.

Ilma oli kaunis, taivas pilvetön. Korkealla ilman sinessä lauloi leivo.
Kepeät huurut kohosivat maasta. Suuret vesilammikot paistoivat kuin
kultaiset peilit.

Etäällä — horisontissa hukkui maisema usviin. Mutta — sielläkin välkkyi
ja leimahteli. Oli kuin olisi tuo edessälainehtiva, nuoruuttaan
viheriöitsevä tasanko vasta Luojan kädestä lähtenyt. Niin elinvoimaa
uhkuvalta se näytti.

Se oli Unkari, magyarien uusi isänmaa.

Árpád istui ratsunsa selässä muutamalla kallion kielekkeellä
heimopäälliköiden kanssa. Parahiksi he mahtuivat siihen. Vuoren
rinteillä levähtelevistä miehistä näytti, kuin olisi jokin näkymätön
suuri käsi heidät siihen työntänyt kaiken kansan nähtäviksi ja
ihailtaviksi. Ruhtinaan valkoinen ratsukin loisti. Joka kerta kun se
liikahti, välkähtivät päivänsäteistä sen kiiltävät kupeet, kulta- ja
hopeahelyt.

Ruhtinaalla itsellään oli kullattu kypärä päässä. Sekin säikkyi ja
sädehti. Uljaissa varusteissa olivat myös heimopäälliköt. Punainen
viiri liehui heidän päittensä päällä.

Vuoren rinne soi ja surisi kuin suuri mehiläispesä. Oli soma nähdä
noita edestakaisin liikkuvia, värikkäitä joukkoja. Toiset makailivat
marjakuusten juurella. Niitä kasvoi täällä, vuoren alemmilla rinteillä,
paljon. Ne olivat kuin tummankiiltäviä läikkiä vaaleanviheriässä,
himmeässä pinnassa, jonka kuusten ja mäntyjen jonot muodostivat.

Muutamat vankkurit olivat pysähtyneet puolimäkeen, alaviistoon. Niiden
toisen takapyörän oli pysähdyttänyt suuri kivi. Tukeva keskiaisa
sojotti suorana ilmassa kuin muurinmurrin. Siitä riippuivat valjaat...
raskaat, puiset valjaat hiukan kallellaan. Näytti kuin olisivat härät
livistäneet niistä läpi. Mutta — ne pureksivat rauhassa ruohoa pienen
matkan päässä, ja pitkäviiksinen, roimahousuinen mies piti niitä
silmällä.

Szemény katseli tuota kirjavaa vilinää. Hän istui kivellä
äskenmainituiden vankkurien läheisyydessä. Tuntui ihmeelliseltä, että
oltiin jo täällä... tämän uuden, salaperäisen maan kynnyksellä.

Paljon oli tapahtunut viime viikkojen kuluessa. Yksi osa sotajoukosta
oli lähetetty lounaista kohti — tunkeutumaan maahan n.s. Transsilvanian
kautta. Leventeltä oli saapunut sanoma, että hän oli lyönyt
bulgaarit, valloittanut heidän pääkaupunkinsa, saanut runsaasti
saalista ja vankeja. Hän oli saanut käskyn tunkeutua maahan etelästä
käsin... pitkin Tonavan laaksoa. Rautaportin kautta... Trajanuksen,
roomalaiskeisarin, vanhaa sotatietä myöten. Hän oli kai jo lähtenyt
liikkeelle. Kosma senaattori oli matkustanut sananviejien mukana ja
loput varangeista. Árpád oli heidät jalomielisesti laskenut menemään.
Mutta Skleros Niketas oli edelleenkin unkarilaisten joukossa.

Transsilvaniasta oli saapunut sanoma, että sikäläiset asukkaat olivat
ottaneet magyarit riemulla vastaan. He polveutuivat hunneista. Kun nämä
Katalaunisten taistelun jälkeen olivat joutuneet perääntymään takaisin
Susdalin maahan, olivat he jättäneet vartioston Transsilvaniaan. Näiden
jälkeläisiä olivat nykyiset asukkaat.

Szemény oli kuullut näistä Transsilvanian asukkaista. Urhoollisesti
he olivat puolustaneet maatansa. Kun kateelliset naapurit olivat
käyneet heidän kimppuunsa, he olivat lähettäneet sanan Susdalin maahan
ja pyytäneet apua veljiltään. Silloin oli saapunut apuun Csaba,
vanha päällikkö, joka oli johtanut hunneja frankkien maassa, ja
lyönyt viholliset. Vuoden kuluttua hän oli tullut uudelleen samalla
seurauksella. Sen hän oli tehnyt monilukuiset kerrat. Mutta — sitten
oli kulunut pitkiä vuosia, toiset syntyivät, toiset kuolivat rajan
molemmin puolin. Vihdoin nousivat kateelliset naapurit uudelleen
lyödäkseen székely'it — sillä sen nimen olivat hunnit tuossa uudessa
maassa saaneet. Taas kulki avunpyyntö itää kohti, mutta — ketään
ei kuulunut, ei sanan viejääkään. Jo luulivat székely’it tuhonsa
tulleen, kun vihdoin kuului humua idästä. Aseet kalskuivat, hevosten
ravi pani taivaan kannen jyrisemään. Tulta iskivät ratsujen kaviot.
Se oli Csaba, joka miehineen oli noussut haudasta veljiään auttamaan.
Vihollinen lyötiin verisesti. Ja sen jälkeen he eivät enää olleet
uskaltaneet hyökätä.

Mutta — niin voimakas oli ollut Csaban rynnäkkö, niin lujaan olivat
aaveratsut iskeneet kavionsa taivaan kupuun, että siihen oli jäänyt
lähtemätön jälki: idästä länteen ulottuva lukemattomien tähtien vyö.
Sitä kutsuttiin »Sotajoukkojen tieksi».

Szemény katsahti taivaalle. »Sotajoukkojen tietä» ei nyt näkynyt. Mutta
— yöllä se loisti ja välkehti, ja suunta oli idästä länteen, niinkuin
heidänkin...

Hän havahtui mietteistään. Ympärillä kajahtelivat villit huudot:
honfoglalás! honfoglalás! Szemény muisti, mitä bysanttilainen
senaattori oli siitä sanasta sanonut. Vuoren rinteet, joita päivä
kultasi, olivat ruvenneet elämään. Siellä helisi, kohisi ja
korskahteli. Hevosia satuloitiin, härkiä valjastettiin. Ympäristö
kaikui miesten huudoista, lasten itkusta ja ruoskien läiskinästä.
Ratsuväen osasto, pitkät keihäät tanassa, järjestäytyi parhaillaan
vuoren alimmalle rinteelle. Se oli etujoukko.

Árpád ratsasti sen rintamaa pitkin ja puhui. Szemény oli siksi etäällä,
ettei erottanut sanoja. Mutta Hős istui korkean kallion kielekkeellä,
lant polvellaan. Hänen ala- ja yläpuolellaan lainehti koko magyarien
kansa.

Hei, Árpád, anna merkki! Olemme valmiit!

Se oli Huba, yksi heimopäälliköistä, joka niin huusi. Mutta — nyt
viittasi Árpád kädellään. Syntyi hiljaisuus. Kallionkielekkeeltä
kajahti Hősin laulu:

    — On eessä laajat laidunmaat,
    hei, Árpád, merkki anna!
    Ja tuokiossa nähdä saat:
    vaikk’ eivät muita kanna
    nuo suot ja rimmet, liettehet,
    niin magyarin ne kantaa.
    Sa huomist’ ennen huitelet
    haa, pitkin lännen rantaa!

    Näin huutaa Huba ratsultaan,
    ja joukon mieli palaa.
    He kuiskuttavat kalpojaan,
    he rynnäkköön jo halaa.
    Käy äänten pauhu, rinne soi
    kuin myrskyn myllertäissä.
    Ja raisut ratsut riehakoi,
    ja helyt helskyy päissä.

       *       *       *       *       *

— Éljen! — kajahti pitkin vuoren rinteitä kuin ukkosen vyöry.

Hős jatkoi:

    Nyt viittaa Árpád ratsultaan:
    Siis eespäin! Säilät soimaan!
    Yks tuokio, niin tuiskunaan
    käy ratsut ryntöön roimaan.
    Hei, veikkoset, honfoglalás,
    se on nyt meidän työmme!
    Saa slaavilaumat päihin taas.
    Me murskaks heidät lyömme!

— Éljen, éljen! — kajahti äskeistä voimakkaammin.

Vankat käsivarret riistivät Hősin kalliolta alas ja kantoivat
éljen-huutojen kaikuessa ympäri riemuitsevien soturien keskellä.

Niihin sekaantuivat alempaa hui, hui, hujrá-huudot. Vuoren rinne
tömisi, sapelit säihkyivät, ratsut karkasivat kaulat ojona alangolle.
Koko leiri lähti rymisten liikkeelle.

Szemény hyppäsi ratsunsa selkään ja liittyi miestensä joukkoon. Tuulena
he laskettivat tasangolle.

XIV.

Persialainen lamppu riippui teltan katossa, valaen vienoa hohdetta
ympärilleen. Sen valossa säteilivät ylimysten varusteet ja teltan upea
sisustus. Bysanttilaisia mattoja oli levitetty lattialle. Seinillä
riippui aseita, monenkaltaisia. Siinä oli miekkoja, csákány’eja,
fokoksia ja buzogány’eja. Mutta ne olivat tavallista upeampia,
loistavampia, monin tavoin koristeltuja.

Se oli Árpádin, ruhtinaan, teltta.

Szemény oli kutsuttu sinne komeksen kanssa. Ruhtinas oli saanut kuulla,
että viimeksimainittu ymmärsi linnojen piiritystä, osasi rakentaa
piirityskoneitakin. Siitä hän nyt tahtoi neuvotella.

Ruhtinas istui keskellä telttaa totisen näköisenä. Szemény oli lähellä
häntä... noin hevosen mitan päässä. Mutta — ei koskaan aikaisemmin
Árpád ollut tuntunut hänestä niin etäiseltä kuin nyt. Häntä ympäröi
salaperäisyyden verho.

He istuivat maassa, jalat allaan, turkkilaiseen tapaan. Se oli
magyarien tavallinen istuma-asento. Szemény piti syrjästä käsin
silmällä ruhtinasta. Tämä katseli tuleen, ja hänen mustat silmänsä
välkähtivät toisinaan kuin hiilet. Sitten hän räpäytti silmiään ja
näytti vaipuvan surullisiin mietiskelyihin.

Teltassa vallitsi hiljaisuus. Tämä oli neuvotteluteltta. Ruhtinas asui
vieressä puolisoineen ja lapsineen. Szemény tunsi hänen puolisonsa,
vaikk’ei tämä ollut koskaan häntä puhutellut. Ruhtinaan puoliso oli
syntyisin kasaarilaisruhtinatar ja uskonnoltaan juutalainen.

Heimopäälliköt istuivat laidoilla juhlallisina ja äänettöminä niinkuin
heidän herransakin. Ei sopinut puhua ennen kuin ruhtinas antaisi
merkin. Niin suuresti häntä kunnioitettiin.

Szemény’iä hiukan peloitti — hän tunsi herransa luonteen. Tämä epäili
kaikkia muukalaisia, oli äärimmäisen varovainen. Kukaties hän joutuisi
tämän asian vuoksi hänen epäsuosioonsa?

Vihdoin Árpád kohotti päätään ja katsoi Szemény’iä tutkivasti. Väristys
kävi hänen lävitseen.

— Sanotaan, että tämä bysanttilainen on — heimolaisemme? — ruhtinas
virkkoi.

Hänen äänessään soi epäilys — Szemény kuuli sen. Hän ei tiennyt, mitä
vastata.

— Puhu, Szemény Botondinpoika. Me kuuntelemme.

Ei auttanut — Szemény’in täytyi puhua, kertoa, mitä tiesi... ja mitä
hän itsekin uskoi: mies oli heimolainen. Hän mainitsi magyarien
keskuudessa tunnetuista kertomuksista — kuinka esi-isät olivat käyneet
pohjolassa, päivän ja yön maassa. Hän kertoi komeksen ja magyarien
kielten yhtäläisyydestä.

Kun hän oli lopettanut, katsahti ruhtinas heimopäällikköihin.
Szemény’istä näytti, kuin olisi hän hymyillyt.

— Oletko sukulainen? — kysyi hän sitten kääntyen komeksen puoleen.

Tämä säpsähti äänen tiukkaa sävyä ja katseen terävyyttä.

— Olen! — vastasi hän sitten lujasti kuin tuomarin edessä. — Esi-isämme
ovat ennen asuneet yhdessä — kauan sitten.

Szemény huomasi heimopäälliköiden vilkastuvan. He juttelivat
puoliääneen keskenään.

— Niin... isämme, — lausui Árpád kuin muista maailmoista.

Herra... jos sallit, niin huomautan, että nyt lausuit suomalaisen sanan.

He katsoivat kaikki komekseen. Olipa tämä rohkea. Magyarit puhuttelivat
ruhtinasta »suurherraksi». Kenellekään toiselle he eivät sitä arvonimeä
antaneet.

— Kuinka niin?

— Etkö sanonut isemuk?

— Sanoin.

— Se on minun kielelläni »isämme».

Kävi humahdus läpi teltan — kuin olisi komes lausunut jonkin
ihmeellisen taikasanan. Heimopäälliköt rupesivat puhua pajattamaan.

— Yhtä kieltä on! On totisesti!

He rupesivat vuoronperään kyselemään:

— Sanopas mitä on tél.

— Talvi.

— Viz?

— Vesi.

— Szarv?

— Sarvi.

— Kautta magyarien Jumalan! Yhtä kieltä on!

Huba heilutti buzogány’inan. Hän oli haltioissaan.

— Mikäs tämä on?

— Nuija.

He hämmästyivät. Ei ollutkaan sama sana.

— Se on turkkia, — nauroi Árpád. — Olemme lainanneet sen turkeilta.

Siitä ei ollut enää epäilystä. Komes oli loistavasti todistanut kielten
sukulaisuuden. Szemény’ikin innostui niinkuin ensi kerrallakin. Hän
kertoi komeksen elämänvaiheet.

Hänestä tuntui kuin olisi hän tuonut esiin jotakin ennen
kuulumatonta... jotakin, jonka hän itse oli keksinyt. Pelon asemesta,
joka häntä alussa oli vaivannut, hänet nyt valtasi kunnianhimo:
ruhtinaan piti nähdä, kuinka hän huolehti heimonsa menestyksestä. Tämä
mies, tämä suomalainen, auttaisi heitä maan valloituksessa. Ilman hänen
apuaan jäisivät linnoitukset saamatta.

Ruhtinas hymyili:

— Eivät ne nyt valloittamatta jää... vaan voitamme aikaa, jos on
asianymmärtävä mies piiritystä johtamassa.

— Niin se on! — innostui komeskin — »asianymmärtävä»...

Ja hän piti ruhtinaalle ja heimopäälliköille pitkät esitykset
Konstantinopolin asevarikosta... katapulteista, ballistoista,
hyökkäyssilloista ja »skorpioneista».

— Ja hyvin sinä puhut jo meidän kieltämmekin — lausui Árpád
tyytyväisenä.

Komes teeskenteli vaatimattomuutta. Kyllähän hän... auttavasti jo...

— Hyvin puhut! — Tas todisti ja siihen yhtyi Tühütüm.

Mikä on nimesi?

— Iisak Tarkka.

Se oli vaikea nimi, varsinkin ensimmäinen... eivät tunteneet magyarit
sellaista. Kund ehdotti, että ristittäisiin heimon uusi tulokas
Párkány’iksi, koska tämä paaluvarustuksen valtauksessa oli tehokkaasti
auttanut unkarilaisia.

— Vallihaudan reunalla tappeli kuin peto ja seivästi slaaveja
tusinoittain. Kautta »Küncsini» kavion — minä näin!

Küncs oli Kundin hevosen nimi.

Kundin ehdotus otettiin riemulla vastaan. Előd huusi:

— Éljen Párkány, uusi heimomme jäsen!

— Olkoon hänen nimensä Tárkány, — julisti Árpád. — Se sopii paremmin ja
muistuttaa hänen entistä nimeään.

Niinpä niin — sillä oli asia ratkaistu, ja Szemény oli tyytyväinen.
Keskustelu oli saanut suotuisan päätöksen. He nousivat lähteäkseen,
mutta ruhtinas kehoitti heitä jäämään. Hän esitti naurussa suin, ettei
Tárkány ollut vielä valinnut, mihin heimoon hän halusi liittyä. Hän
huomautti, että monen eri kansan jäseniä oli otettu magyarien joukkoon,
koska kerran olivat tehneet heille palveluksia. Niin olivat nyt mukana
kabaarilaiset Kadocsa ja Boyta, kiukkuinen, pippurisilmäinen Borsu,
ynnä monta muuta. He taistelivat magyarien riveissä kuin aito magyarit,
olivat yhtä heimoa ja kansaa.

Komes ei oikein tiennyt. Hänestä se oli samantekevä. Mutta — jos se
kerta oli ratkaistava, niin hän halusi liittyä samaan heimoon, johon
Szemény’ikin kuului.

Se hyväksyttiin. Kellään ei ollut mitään sitä vastaan.

Ruvettiin keskustelemaan Leventestä ja hänen retkikunnastaan. Kummaa
oli, kun ei ollut kuulunut sanomia. Pitäisi jo piakkoin lähettää
sanansaattaja Etelköziin kehoittamaan sinne jääneitä lähtemään.

Árpád oli sitä mieltä, että Leventen kanssa piti ottaa yhteys, samoin
Erdély’hin, Transsilvaaniaan. Järjestelmällisesti oli maa vallattava.
Asukkaille ei tehtäisi pahaa, pantaisiin vain työhön. Magyareille,
jotka olivat sotilaita, ei sopinut pellon muokkaus. Jo Etelközissä
heillä oli ollut viljelyksiä, mutta orjilla he olivat teettäneet työn.

— Paljonko vankeja on saatu? — Huba kysyi.

— Lähes tuhannen.

— Ne jaetaan huomenna heimojen kesken, — julisti Árpád.

Levente, Levente... häneen palasivat aina isän ajatukset. Naittaa
pitäisi poika, kunhan palaisi. Elődillä oli tytär, Kisid. Häntä Árpád
toivoi pojalleen.

Keskustelu siirtyi perheasioihin. Ruhtinas tiedusteli, suostuisiko Elod
naimiskauppaan.

Kyllä... jos Levente palaa.

— Leventekö ei palaisi! Pötyä!

Palaa varmasti ja tuo suuren saaliin tullessaan.

Sitten vietämme häät! — Árpád huusi. — Onko sovittu?

— On!

— Éljen, éljen!

Omassa kuului kiihkeitä ääniä teltan ulkopuolelta. Árpád kohotti
päätään:

— Keitä siellä?

Oviverho vedettiin syrjään, ja Ijjas, vanha soturi kurkisti sisään.
Hänen kasvonsa olivat hämmentyneet.

— Mitä... joko Levente on palannut? — huusi monta ääntä yht’aikaa.

Vanha soturi, yltäpäältä kurassa, pyyhiskeli silmiään.

— Suurherrani, — nyyhkytti hän, — poikasi on kuollut.

Mitä? Mitä? Kaikki kavahtivat pystyyn ja piirittivät Ijjaksen.

— Kerro, kerro!

Ijjas kertoi. Bulgaarialaissodan jälkeen oli Levente miehineen palannut
Etelköziin, koska sieltä oli ruvennut kuulumaan kummia sanomia.
Keisari oli, nähtyään magyarien menestyksen, ruvennut pelkäämään
näiden kasvavaa valtaa. Hän oli tehnyt rauhan. Yhdessä petšeneegien
kanssa olivat bulgaarit sitten hyökänneet Etelköziin — keisarin
kehoituksesta — ja hävittäneet sen perinpohjin. Siinä verilöylyssä
oli Levente kaatunut — kotimaata puolustaessaan, ja suurin osa hänen
sotajoukostaan. Vain kourallisen miehiä oli Ijjas johtanut tänne. Äsken
juuri olivat tulleet.

Seurasi haudan hiljaisuus. Ainoa, joka häiritsi sitä, oli komes. Hänen
miekkansa kahva kalahti panssarin kylkeä vasten.

Vihdoin puhui Árpád:

— Iankaikkisesti kirottu olkoon Bysantin basileus, joka on syönyt
sanansa kuin koira! Käyköön hänen niinkuin kävi koiran vannomishetkenä.
Kahtia mies!

Ruhtinas oli peloittavan näköinen. Szemény’iä värisytti.

— Kahtia mies! — kajahti teltassa, ja seitsemän sapelia lensi
huotrastaan kuin vihkiytyäkseen- kostoon.

— Kahtia mies! — huusi Szemény’ikin. Hän tiesi, ketä tarkoitti.

Hänen päässään pyöri kaikki sekavana. Hän ei ollut alussa tajunnut,
mistä oikeastaan oli kysymys — olihan vain käsittänyt Ijjaksen
kertomuksen kuin ulkokohtaisesti. Mutta sen kauheus alkoi nyt vasta
hänelle selvitä.

— Entä äitini? — huusi hän suunniltaan ja tarttui Ijjasta rintapielistä.

Vanha soturi itki. Kuollut oli.

Szemény ei uskaltanut tehdä seuraavaa kysymystä. Mutta — Ijjas
nyökäytti päätään. Szemény ymmärsi: Szépakin!

— Voi magyarien Jumala! — parkaisi hän ihan suunniltaan. — Kostoa,
kostoa!

— Kostoa! — huusi koko teltta kuorossa.

— Bysanttia vastaan! — huudahti komes, joka nyt vasta oli ehtinyt
mukaan. Szemény vilkaisi häneen ja huomasi oudon väikkeen hänen
silmissään — sellaisen, jota ei ollut koskaan ennen niissä havainnut
kuin ehkä kerran, pari. Hänen päässänsä vilahti jotakin — kahden asian
yhdistelmä. Mutta — hän ei ehtinyt ajatella ajatusta loppuun, sillä
samassa syöksähti taitos, vanha Látó, telttaan.

Hän oli hirveän näköinen, kasvot kalpeat kuin vainajalla. Silmissä
paloi outo, peloittava tuli. Pitkä, takkuinen tukka oli pieniä
palmikkoja täynnä. Hän repi niitä vimmoissaan, älähteli kuin
haavoitettu eläin. Sitten hän kaatui rojahtaen maahan, pitkin
pituuttaan.

Läsnäolijat tuijottivat häntä. Mykkä kauhu oli vallannut heidät.
Tietäjä makasi valjuna, suljetuin silmin. Hampaat purivat vimmatusti
toisiaan vasten. Vaahto kumpusi huulten välistä.

— Se lankesi loveen, — kuiskasi joku.

Hiiskahtamaton hiljaisuus vallitsi. Szemény tiesi, ettei tietäjän
loveen langetessa saanut liikahtaakaan. He seisoivat siis hiljaa ja
katselivat vanhusta.

Tämän kasvoilla kävi omituinen väreily. Käytti kuin olisi joku
sisältäpäin nykinyt lihaksia, muutellut niiden asentoja edestakaisin
— edestakaisin. Kädet ja jalat tempoivat, sormet olivat koukussa kuin
petolinnun kynnet.

— Auttakaamme hänen paluutaan, — Árpád kuiskasi.

He rupesivat hiljaa hymisemään loitsua, verkkaan, hyvin verkkaan. Vain
parissa, kolmessa kohdassa kiihtyi tahti, kuin nykäistäkseen sävelen
nopeampaan juoksuun. Sitten muuttui se taasen verkkaiseksi, hyvin
verkkaiseksi.

Nyt avasi tietäjä silmänsä ja nousi istumaan. Hän katseli läsnäolijoita
kuin ei olisi näitä tuntenut. Sitten hän räpäytti pari kertaa ja
kiinnitti katseensa komekseen.

— Et lähde Bysanttiin, — puhui hän, ja ääni tuli kuin haudasta, — ei
lähde kukaan vielä. Niin sanoivat isien henget.

— Miespolven kuluttua tulee mies, joka lyö rikki Bysantin vaskiset
portit. Hänellä on isäsi nimi.

Ja táltos katsoi Szemény’iin. Komes oli hyökännyt teltasta ulos.

Szemény seurasi häntä.

He juoksivat rinnatusten kuin kaksi kilpailijaa. Sekavassa
mielentilassaan ehti Szemény vain havaita, että koko leiri oli
kuohuksissa. Kuului itkua ja valitusta. Joku huusi: »Jumalan nuoli
lävistäköön hänet!» »Niin» — ajatteli Szemény — »se on oikein!» Sitä
hänkin halusi.

Szépan kuva häivähti hänen mielessään sellaisena kuin hän oli
tämän viimeksi nähnyt. Tyttö pyöri uhrialttarin ympärillä toisten
magyarneitojen kanssa, ja hänen pukunsa hulmusi hänen vartalonsa
ympärillä. Ah, Szemény oli tuntenut epämääräistä pelkoa —
selittämätöntä, painostavaa. Se oli vaivannut häntä koko matkan. Tätä
se oli siis merkinnyt! Szépa! Szépa!

Hän ei ajatellut, että komes juoksi hänen rinnallaan. Mitäpä
kostettavaa tällä oli? Tai ehkä sentään. Kosma, senaattori, oli
lähtenyt ja hän kukaties... Szemény ei ehtinyt ajatella ajatusta
loppuun, sillä siinä olikin jo senaattorin teltta.

Heihin oli liittynyt muitakin. Suuri joukko aseistettuja miehiä ja
naisia oli kerääntynyt teltan edustalle.

He syöksyivät sisään. Senaattori seisoi keskellä telttaa täysissä
varustuksissa. Hän oli kalpea. Orja, hänen palvelijansa, oli polvillaan
hänen edessään. Joku, hätäinen, iski tätä sapelilla päähän. Mies vaipui
maahan ääntä päästämättä.

— Mitä tämä merkitsee?

Szemény huusi:

— Missä ovat nyt sata armeenialaista ratsua ja silkkiteltat, jotka
lupasit herrasi puolesta?

— Missä ovat? — huusi raivostunut joukko hänen takanaan.

— Eivät ole vielä tulleet...

— Haa, eivät ole vielä tulleet! Mutta minä sanon, etteivät tulekaan —
paremmin kuin nekään, jotka jäivät Etelközin maahan.

Szemény heristi sapelia senaattorin kasvojen edessä.

— Missä ovat äitini ja morsiameni? Sanotko: »eivät ole vielä tulleet»?
Haa, sinä petturi, sinä sanasi syöjä! Missä ovat meidän omaisemme? —
Missä on isäni, missä poikani? — huudettiin.

— Anna heidät takaisin!

Ja muutamat naisista heittäytyivät senaattorin jalkain juureen itkien
ja käsiään väännellen.

— En tiedä, mitä on tapahtunut.

— Et tiedä! — huusi Szemény. — Sinun herrasi on hyökännyt Etelköziin ja
lyönyt omaisemme kuoliaaksi... surmannut karjamme, hävittänyt peltomme.
Et tiedä? Haa, me opetamme nyt sinut tietämään!

Ja samassa hän kävi bysanttilaisen kimppuun.

Tämä koetti puolustautua, mutta ei kauan kestänyt. Yks’ kaks’ lensi
hänen miekkansa helähtäen nurkkaan, ja siinä hän nyt seisoi raivoavien
magyarien edessä horjuvin polvin.

— Komes! — ärjyi hän. — Puolusta herraasi!

Mutta tämä nauroi:

— En ole enää Bysantin palveluksessa. Senaattorin silmät säkenöivät.

— Sinä petturi! — huusi hän, — koetat näiden avulla...

Mutta — hänen sanansa hukkuivat yleiseen kiljuntaan.

Hänet köytettiin ja kannettiin ulos. Szemény tiesi, mitä oli tehtävä.
Senaattori oli kerran vannonut valan kahtia lyödyn koiran kautta. Nyt
hän saisi kokea, mitä se merkitsi.

Ympärillä kihisevä väkijoukko yritti pistää häntä, mutta Szemény huusi:

— Hän on minun!

Sillä välin olivat miehet jo pystyttäneet kaksi paalua. Niiden väliin
pingoitettiin nyt vanki. Nahkahihnat puristivat hänen käsiään ja
jalkojaan. Hän oli alasti.

Koirat! -Minä olen roomalainen senaattori! — karjui hän.

Mutta — Szemény Botondinpoika nauroi:

— Haukkuu vielä! Mutta odottakoonpahan!

Ympärillä olijat seisoivat ja katselivat. Senaattorin ruumis venyi
sen mukaan kuin miehet molemmissa päissä kiristivät hihnoja. Szemény
ihmetteli hänen ihonsa valkeutta. Muutkin olivat huomanneet sen, ja
Szemény kuuli yksityisiä huomautuksia: »Valkoinen kuin marmori! Millä
hän on pessyt?» »Ai, ai, jopa sinkuu! Kuulkaa, nyt rusahti!»

Senaattorin kasvot olivat jo siniset. Kalvoset ja nilkat olivat
tavattomasti venyneet.

Joku huomautti:

— Tuleepa ukkeliin pituutta!

Mutta muutamat, heikkoveriset, rupesivat valittelemaan: »Tappakaa jo!
Älkää kiduttako!» Szemény raivostui:

— Akat pois!

Mutta Cseperka, Fintorin vaimo töykkäsi häntä kylkeen ja huusi:

— Minä kyllä kestän katsoa, kun yhtä miestä singutetaan!

Szemény työnsi hänet syrjään. Hänen verensä kiehui. Kääntyen
tulisoihtuja pitelevien miesten puoleen hän huusi:

— Magyarien miehet! Kun Etelközistä lähdimme, vannottiin vala kahtia
lyödyn koiran kautta! Tämä mies... tämä bysanttilainen vannoi
keisarinsa nimessä: Niin totta kuin puhun totta, lyötäköön minut kahtia
kuin koira, jos herrani rikkoo lupauksensa! Nyt on Bysantin basileus
pettänyt meidät! Hänen kehotuksestaan ovat bulgaarit ja petšeneegit
hyökänneet Etelköziin, hävittäneet ja polttaneet sen. Meidän
vanhempamme on surmattu, veljemme teurastettu. He odottivat kutsua
päästäkseen lähtemään uuteen isänmaahan. Mutta — he eivät päässeetkään.

Hänen äänensä petti. Kuumat kyynelet kihosivat silmiin. Ponnistaen
viimeiset voimansa hän jatkoi:

— Mutta...jotta tapahtuisi vanhurskas tuomio, kysyn vielä: Onko Etelköz
hävitetty?

— Hävitetty on, — kuului vastaukseksi kuin kaiku.

— Ovatko omaisemme surmatut?

— Surmatut ovat! Voi magyarien Jumala! Naiset rupesivat voivottelemaan.

— Mitä siis on tehtävä?

— Kahtia mies! — kajahti kuorossa, ja joku yksinäinen ääni jatkoi:

— Iske, Szemény!

Tämä kääntyi vangin puoleen.

— Kuuletko? — huusi hän.

— Aaa! — pääsi vain senaattorin huulilta.

— Anna minä huitaisen! — kuuli Szemény äkkiä äänen sivultaan. Komes,
heimolainen, seisoi siinä.

Hänen joka jäsenensä vapisi, joka suoni takoi. Veri nousi päähän,
kohisten kuin koski.

− Siis kahtia mies! — huusi hän käheästi ja valmistautui lyömään.

Porfyria! — kuului vangin huulilta valittaen ja pitkään.

Szemény’in miekka putosi. Hän ei halunnut katsoa seurauksia. Kuin
vilahdukselta vain hän näki kaksi hihnoista riippuvaa ihmisruumiin
puolikasta ja harmaantuneen pään, joka seipäiden lailla pystyssä
sojottavien käsivarsien välistä hiljaa painui alaspäin...

Hän käveli komeksen kanssa pois. Häntä vapisutti ja inhotti. Pitkään
aikaan hän ei puhunut mitään. Vihdoin, kun he jo olivat tulleet
telttojensa luo, hän kysyi:

— Mitä se sanoi?

Komes haristeli ympärilleen kuin tolkuton.

— Huusi... hempukkansa nimeä.

— Niinkö? Szemény säpsähti. Mikä sen nimi oli?

— Porfyria.

He seisoivat siinä tuokion ja katselivat levotonta leiriä. Tulet
lepattivat omituisesti... aivan kuin olisivat nekin olleet huolissaan
jostakin. Vai — näyttikö Szemény’istä vain siltä? Ylt’yleensä kuului
itkua ja valitusta. Magyarit itkivät surmatuita omaisiaan.

Yksi asia vaivasi häntä: oliko komes tiennyt tästä? Hänhän oli ollut
niin innokas lähtemään Bysanttia vastaan. Szemény ilmaisi hänelle
epäilyksensä.

Komes hämmästyi.

— Minäkö? — huudahti hän. — Jos olisin tiennyt, luuletko, että hän
olisi kutsunut minua petturiksi.

— Siksipä juuri! — huudahti Szemény.

Komes ei näyttänyt käsittävän — siis hänen täytyi selittää.

— Niin... olosuhteet ovat minua vastaan, — sanoi hän vihdoin. — Mutta
Kristuksen viiden haavan nimessä vannon, että se oli minullekin
yllätys. Luulin vain hetkisen kohtalon niin järjestäneen, että... —
hän ei lopettanut lausettaan. — Mutta nyt huomaankin, että se oli vain
haave, hullu haave.

Tähti lensi poikki taivaan ja piirsi kauniin, hopeaisen juovan. Sitten
se sammui.

— Näitkös? — sanoi komes. — Tuollainen oli haaveeni... ja sellaisia ne
yleensä ovat kaikki. Nyt ei ole jäljellä muuta kuin kosto!

Kosto? Szemény ei ymmärtänyt häntä. Mitä kostamista komeksella oli?

Seuraa vana iltana pidettiin peijaat — Etelközissä surmansasaaneiden
muistoksi. Kaikki slaavilaisvangit surmattiin. Mutta se, joka kaikkein
intohimoisimmin riehui, oli komes, Tárkány — niinkuin magyarit nyt
olivat ruvenneet häntä kutsumaan. Szemény ihaili häntä yhtäältä,
mutta toisaalta kauhistui. Kosto? Komes oli puhunut kostosta. Szemény
ymmärsi. Bysanttilainen kosti kunnianhimoisten toiveidensa raukeamisen.

Mutta Előd huusi:

— Hän on meikäläinen!

Szemény tapasi Ijjaksen ja kysyi tältä:

— Mikä viikon päivä se oli?

— Tiistai.

Niin — Szemény muisti unensa ja istahti maahan. Ääretön epätoivo
valtasi hänet...

Hän lähti kävelylle... leirin ulkopuolelle ja kohtasi Kelemin ja Enén.
He istuivat maassa ja kuiskivat toisilleen. Szemény’in sydämeen pisti
ja hän kääntyi pois.

Sellaista oli rakkaus! Ei sitä toisten onnettomuuskaan häirinnyt.
Mitäpä se siitä! Sille riitti vain, että se itse oli ja eli. Kaikki
ulkopuolinen oli sille täysin vierasta.

TOINEN KIRJA.

I.

Avarana kuin meren selkä avautui aro unkarilaisten eteen. Kevät oli
jo pitkälle ehtinyt. Ruoho kasvoi. Moniväriset kukat pilkistivät
esiin sieltä täältä, niiden joukossa punainen unikko. Ne näyttivät
tervehtivän tätä kirjavaa joukkoa, joka tulvan kaltaisena vyöryi aroa
pitkin.

Väriä ja loistoa oli siinäkin. Punaiset ja keltaiset dolmaanit,
vihreällä reunustetut, punapäällyksiset lakit, joissa viipotti
erivärisiä sulkia, tupsupäiset, virkut hevoset — niin pitkälle kuin
silmä kantoi näytti aro työntäneen niitä esiin — puhumattakaan
vankkureista, lehmä- ja lammaslaumoista. Mistä ne olivat tulleet? Maan
asukkaat kyselivät sitä toisiltaan, mutta kukaan ei voinut varmuudella
sanoa. Verecke-sola oli purkanut ne tasangolle — purkanut kuin tulva
virran.

Avara oli aro — mittaamaton. Se oli näky, josta magyarin silmä nautti.
Ruohoa runsaasti, mehukasta, vihreää ruohoa, ja vettä riittävästi.

Maa oli herännyt. Vielä viikko sitten se oli suurilla lampisilmillään
katsellut tätä outoa näkyä, kuin puolittain uneliaana. Mikä oli tämä
matkue, tämä pauhaava ihmisvirta? Olivatko hunnit jälleen ryntäämässä
länttä kohti? Maa vavahti. Se muisti villit laumat puoliviidettä sataa
vuotta sitten. Silloin oli aroheinä saanut kyytinsä! Sen jälkeen sillä
ei ollut ollut suurtakaan vaivaa. Avaarien jälkeläisten ja slaavien
laumat se oli leikiten elättänyt. Mutta — nyt näytti taas toiselta.

Kuin villisti riemuiten siitä, että taas polkivat maata tuhatpäiset
hevos- ja karjalaumat, työnsi aro heinää kuin tuskassa. Se kasvoi ihan
silmissä! Viikko sitten olivat magyarit nähneet tasangon vienosti
vihertävän. Nyt oli jo heinä korttelin korkuista. Aro tervehti tällä
tavoin uusien omistajien tuloa. Olipa heitä odotettukin.

Mieliala tässä eteenpäin samoavassa joukossa oli iloinen. Mikä oli
hätänä, kun oli tällainen maa! Säälitti, kun vankkurien tammipyörät
uurtivat vakoja tuohon pehmeään nurmeen. Suututti, kun täytyi antaa
tuhansien hevoskavioiden ja lehmänsorkkien tallata sitä määrättömästi.
Ruoho oli kaunista, niin että silmää hiveli. Mutta — muu ei auttanut.
Magyarien oli päästävä eteenpäin.

— Eteenpäin! — hihkuivat ajajat kuormiensa kummuilta. Eteenpäin! Kasvoi
heinä ensi vuonnakin, jos nyt vähän sotkeutuikin. Syötäväksi sitä
kuitenkin jäi riittävästi. Siitä piti huolen unkarilaisten Jumala.

Viikon verran olivat magyarit täten matkanneet viimeisen pitemmän
levähdysajan jälkeen. Ungvárin linna oli jätetty — se oli tuo
edellisessä mainittu paaluvarustus. Munkács oli perustettu — ja
molempiin asianmukaiset vartiostot järjestetty. Slaavit olivat joukoin
rientäneet vastaanottamaan valloittajaa. He tunsivat verissään, että
niin oli tehtävä. Ylen mahtava oli Árpád, unkarilaisten ruhtinas.
Lahjoja tuoden he olivat langenneet polvilleen — heimojen päälliköt,
kastellaanit, läheisten kaupunkien porvarit. Ja kaikille oli luvattu
suojelusta. Ei magyar ollut rosvo, vaikka niin sanottiin. Rauhallisesti
käyttäytyvä sai rauhan. Mutta — joka ase kädessä vastusti Attilan
perinnön perijöitä, hänestä tehtiin orja. Se oli oikeus ja kohtuus.

Sellainen orjalauma kulki nytkin joukon edellä, miehiä, naisia ja
lapsia. Ei heille hevosia riittänyt — tai: ei ollut säädyllistä, että
orja ratsasti. Vain vapaat miehet oli unkarilaisten Jumala luonut
hevosen selkään. Orjalle kuului marssi.

Joukko samosi eteenpäin, hevoset hirnuivat, miehet huutelivat
toisilleen, vankkurien pyörät vikisivät, puuakselit lotisivat. Mutta —
ne lotisivat nyt hillitymmin, kun oli pyörän alla pehmeä ruohomatto. Ja
alla aro aaltoili vain kuin mielihyvillään.

— Puszta! — huutelivat ajajat. Tämä oli puszta.

Niin oli. Ensi kertaa kuuli aro uuden nimensä ja tyytyi siihen. Puszta
— se oli hyvä nimi. Roomalaisten paimenet ja avaarien ratsastajat
olivat kutsuneet sitä toisin. Silloinkin se oli tyytynyt, vaikka
napisten. Mutta — puszta! Se oli erinomainen nimi. Ja kuin hyvillään
siitä puhalsi tuuli nimen pitkin aroa — kukasta kukkaan, heinänkorresta
toiseen. Ja kaikkialla suhisi aro tyytyväisenä: puszta!

Ja kuin kiitokseksi siitä, että oli saanut uuden nimen, näytti puszta
tulijoille ihmeitänsä. Se innostui velhoilemaan.

Edessäpäin kohosi yhtäkkiä esiin pieni kaupunki tai kylä vaatimattomine
kirkkoineen. Karjalaumat käyskelivät laitumella, jokaisella lehmällä
selkä alaspäin ja häntä ylöspäin. Talojen olkikatot olivat maata kohti,
samoin kirkon matala torni. Ihmiset käyskentelivät pää alaspäin, jalat
taivasta kohti.

Magyarit olivat pysähtyneet kuin yhdestä sanasta. Mitäs tämä oli? Mitäs
velhontemppuja täällä näytettiin? Kylä ui kuin ilmassa, ja karja käveli
koholla maasta, ohuen usvaverhon ympäröimänä. Niin todella! Maasta
nousi kevyttä auerta... mutta pakkoko oli lehmien silti koikkelehtia
ketarat taivasta kohti.

— Ördög! — pääsi Fintor-bácsilta, joka epäili olevansa ainoa tämän
ihmenäyn näkijä eikä nyt uskaltanut laskeutua hevosen selästä, vaikka
huomasi maassa yskäruohoja. Vanhus oli saanut köhän.

— Näkevätkö muut, mitä minun silmäni? — hän kysyi. Hän ei ollut edes
päissään.

Kyllä se nähtiin, eikä se ollut mitään uutta. Oli sitä nähty Susdalin
maassakin... keväisin.

— Kangastus! — pääsi kuin yhdestä suusta, ja ihmetys laukesi
vapauttavaan nauruun.

Se oli kangastus, aromaailman tavallinen ilmiö. Mutta — täällä uudessa
maassa, missä kaikkeen suhtauduttiin kuin olisi se vasta nyt ensi
kertaa nähty, ei kangastustakaan oltu heti tunnettu.

— Katso peijakasta! — Fintor-setä murahteli ja hieroi silmiään. — Mutta
yhtään kumissileiliä en minä näe.

— Vai vielä siihen kumissit... kangastukseenkin! nauroivat naapurit.

Se oli ihmeellinen näky, ja se herätti monenkaltaisia ajatuksia ja
toiveita. Jokainen luki siitä jotakin, niinkuin luettiin luonnon
kirjasta. Eivätkähän magyarit muuta kirjaa osanneetkaan lukea.

Tárkány katseli kangastusta ja mitähän lie ajatellut. Hän oli heittänyt
yli laidan kaiken entisyytensä. Hänestä oli tullut mies, jonka mieltä
kiihoitti vain ryöstö ja surmaaminen. Unkarilaiset ihailivat häntä. Ja
kunnon mies hän olikin. Szemény vain tiesi tähän äkkinäiseen muutokseen
syvemmät syyt.

Hänen itsensä laita oli niin ja näin. Koston ensi huumauksen ohimentyä
hän oli tuntenut menetyksen vielä raskaammaksi. Ei sitä lievittänyt
senaattorin kuolema. Päinvastoin se tuntui vain kiihoittavan hänen
tuskaansa ja epätoivoansa. Päiväkaudet hän saattoi ratsastaa
äänettömänä, kivistävin silmin. Olisi ollut helpompi, jos hän olisi
voinut itkeä. Mutta — hänen silmiinsä ei kihonnut yhtään kyynelpisaraa.
Niitä poltti ja kivisti vain. Ratsastaen vaieten hän silloin tällöin
vain heitti katseen sivullensa. Jokainen ruohonkorsi, joka tuulessa
nyökkäili, tuntui kuiskivan: »Kuollut on Szépa, Torontálin tytär!»
Szemény’in kasvot vääristyivät, ja epätoivoissaan hän kirskutti
hampaitaan.

Mutta — vähitellen tämä tuska helpotti, vaihtuen vienoon
surumielisyyteen. Ja nyt löytyivät kyynelten lähteet. Jokainen muiston
hipaisu, joka kosketti kuollutta, sai vedet hänen silmiinsä. Hän häpesi
sitä, mutta ei voinut sille mitään.

Tässä herkässä mielentilassa muistuivat hänen mieleensä Tárkány’in
kertomukset. Toveri oli jutellut paljon Bysantin Jumalasta. Se
oli lempeä ja auttoi kaikkia murheellisia. Ennen kaikkea muistui
Szeniény’in mieleen Jumalan äiti, pyhä Neitsyt Maria. Hänen oli pitänyt
katsella poikansa ristiinnaulitsemista. »Olemme samankaltaisessa
tilassa», puheli hän itsekseen. »Lohduta minua... sinä, joka tunnet
surun.» Szemény suhtautui Jumalan äitiin niinkuin naapuriteltan
vaimoon, jolta oli poika kaatunut. Hän ei ymmärtänyt enempää.

Ja ihmeellistä — hänestä tuntui kuin olisi tuollainen kuiskaus
auttanut. Jumalansynnyttäjä otti hänet hoiviinsa. Hän lohdutti. Mutta
— samalla hän asetti ehdon: »Autan sinua, mutta sinun on siirryttävä
minun puolelleni.»

Se oli Szemény’in mielestä oikeus ja kohtuus. Tietysti ei vieras jumala
ruvennut auttamaan, jollei hän siirtyisi tämän puolelle. Se oli aivan
luonnollista. Mutta — kuinka se tapahtuisi — siitä ei hänellä vielä
ollut aavistustakaan.

Näin hän siis matkasi toisten mukana hämärine mietteinensä. Hänestä
tuntui toisinaan, että tulevaisuudessa odotti häntä joku tai jokin.
Oliko se Szépa, Torontálin tytär? Ei! Hänethän hän tapaisi kuoleman
jälkeen. Se oli varmaankin Jumalan äiti, jota hän joka päivä rukoili.
Tämä oli nähtävästi astunut hänen oman äitinsä paikalle, ja Szemény
tunsi itsensä tyytyväiseksi sen vuoksi.

Nyt hän istui ratsunsa selässä ja katseli vähitellen häviävää
kangastusta. Hänelle tuo ilmiö tuntui puhuvan tulevaisuudesta: kirkko,
nurinpäin kääntynyt, oli kuin vertauskuva siitä, mitä hänen sielunsa
hapuili. Hän käsitti sen hämärästi. Sielläkin olivat vielä kaikki nuo
oudot asiat ylösalaisin, mutta kerran ne ehkä kohoaisivat kohdalleen —
ja silloin hän olisi toinen mies.

Tätä hän ei vielä näin selvästi käsittänyt. Hän näki vain kangastuksen
— oli nähnyt ennenkin — ja sen häipyvät kuvat herättivät vain hänen
sielussaan hämäriä, aavistelevia vaistoja. Hitaasti käyskentelevä karja
näytti kovin rauhalliselta. Pienet talot ja kirkko niiden keskellä
toivat mieleen toisen, suuremman kaupungin, jonka hän vain Tárkány’in
kertomuksista tunsi: Bysantin, kultaisen Konstantinopolin. Näin he
molemmat miehet ajattelivat Kultaisen Sarven rannalla sijaitsevaa
ihmispesää, mutta aivan eri mielellä. Sillä että Tárkány’kin sitä
ajatteli — siitä oli Szemény varma.

Kangastus oli hävinnyt, ja joukot lähtivät jälleen liikkeelle. Nyt, kun
lumous oli haihtunut, pääsi keskustelu taas vauhtiin.

Ijjas, joka yhdessä Buta-nimisen soturin kanssa oli ottanut osaa
Leventen retkeen, kertoi kummia bulgaarien maasta. Ihmeitä oli siellä,
jos täälläkin. Uskoiko kukaan, että kivinen patsas saattoi muuttua
eläväksi?

Vaikeapa sitä oli uskoa.

— Mutta minä olen omin silmin nähnyt! — kiivaili Ijjas, joka helposti
suuttui.

Ja hän rupesi kertomaan, kuinka he Preslavissa, bulgaarien
pääkaupungissa, olivat Budan kanssa menneet kirkkoa ryöstämään. Se oli
tapahtunut kaupungin valtauksen aikana.

Szemény höristi korviaan kuullessaan, että Ijjas kertoi kirkon
ryöstöstä.

— No... miten tuossa kävi?

— Joo, veikkoset... sepä oli tapaus! — innostui Ijjas. — Pappi messusi
alttarilla... rukoili jumalaansa suuressa hädässä. Kirkko oli tyhjä...
ei muita kuin pappi yksinään. Pyhimysten kuvat vain katselivat
tolppiensa nenästä. Mutta — mitäs me kuvista! Kivi ei elä. Mutta...
äläpäs huoli — kun Buta oli kolkannut papin ja me rupesimme ryöstämään,
niin jopahan tuli eloa... kiveen. Pyhimysten kuvat hyppäsivät
tolppiensa nenästä alas, ja meille tuli Budan kanssa lähtö!

Ijjas katseli silmät renkaina ympärilleen, että minkä vaikutuksen tuo
teki. Mutta miehet vain nauroivat.

— Päissänne olitte! — huudettiin.

— No... ei niin tilkkaakaan oltu maistettu kumpikaan. Todista sanani,
Buta!

Toissilmäinen soturi, joka ei ollut niitä kaikkein nerokkaimpia,
vastasi:

— Totta puhuu Ijjas. Minä en kirkkoihin kajoa.

— Enkä minä, — Ijjas vahvisti.

— Mutta minä, poika, kajoan! — huudahti Kelem, alipäällikkö. — Teki jo
mieleni tuo tuolta riipaista... tuo, joka pilvissä keikkui.

— Otapas se!

— Otan, kunhan laskeutuu maajalkaan. Niin otan kuin minkä tahansa!

Ja miesten kesken syntyi väittely, seurasiko — niinkuin oli sanottu —
kirkkojen ryöstöstä kosto. Enemmistö ei sitä uskonut. Olihan ryöstetty
muutama kirkko Meotis-järvenkin [Asovan meri] rannalla, eikä mitään
ollut Asovan meri. tapahtunut. Pötyä ne olivat semmoiset puheet.

— Vai mitä sanoo Szemény?

Tämä muisti, mitä Tárkány oli hänelle jutellut, ja kertoi, kuinka
Konstantinos V, Bysantin basileus, bulgaarien piirittäessä kaupunkia
oli noussut haudastaan, hypännyt sotaratsunsa selkään ja lyönyt
viholliset niinkuin ennen eläessään. Sellainen oli kerran tapahtunut.

— Satuja ne ovat sellaiset jutut! — kiivaili Kelem, ja hänen katseensa
oli kiukkuinen kuin haikaran. Mutta Haragos sanoi:

— Eivät ne ole satuja. Minun äitini näki yölepakon...

— Haista! — sanoi Kelem. — Jos kuolleet heräisivät henkiin, niin
olisipa meillä sitten tekemistä bulgaarien ja petšeneegien kanssa.

Naurettiin — Haragos se aina siitä äitinsä yölepakosta...

Illalla kun oli leiriydytty, kun tulet loimottivat ja vankkurien
tumma jono ympäröi leirin, vilkastui Szemény jonkin verran. Hän kulki
teltasta toiseen, kuunnellen miesten juttuja.

Muutamassa teltassa, jossa tulen ympärillä istuivat m.m. Buta ja Ijjas,
nuo eroamattomat ystävykset, muistui hänen mieleensä päivällinen
keskustelu. Siitähän Hős voisi tehdä laulun! Hän huomautti siitä
laulajalle, joka myös oli läsnä.

— Niin, Hős, siitä sinun pitää laittaa laulu, — toisetkin kannattivat.

Laulaja hymyili. Laulun aiheita oli maailma täynnä. Mutta —
saattaisihan koettaa.

Ja kuin vahingossa hän näpäytti pari tuttua tahtia, jotka saivat veren
syöksähtämään Szemény’in sydämeen.

Hän katsoi laulajaa, ja tämä luki hänen katseestaan varoituksen: ensi
kerran, kun hän siihen säveleeseen kajoaisi, hän olisi kuoleman oma.

Kuin selvittääkseen kiusallista ja jännittynyttä tunnelmaa hän kysyi:

— Eikö teillä, pojat, ole kumissia?

Oli kumissia, oli toki. No — laulajalle tietysti! Jollei hän saanut
kastaa kaulaa, ei hän tainnut laulaa. Kumissileili työnnettiin Hősille.

Tämä ryyppäsi. Väkevää oli. Se mennä kihahti äkkiä päähän... eikä mies
tiennytkään, ennenkuin oli jo hyvässä humalassa. Niin kävi Hősin.

Ennen pitkää alkoi laut helistä. Tulivat kaikki entiset tutut laulut
Kiovan ruhtinaasta, Árpádista ja petšeneegisodista. Ja lopuksi innoitti
humala hänet laulamaan päivällä kuulemastaan Ijjaksen ja Budan
seikkailusta.

— Hei, kuulkaa! — huusivat miehet. — Ijjas, pidä korvasi auki!

Hős lauloi täyttä päätä:

    — Preslav kun vallattu oli,
    me kirkkoa ryöstämään
    Buta-veikon kanssa kahden
    nyt riensimme ripeään.
    Pääalttarin luona siellä,
    hei, messua laulettiin.
    Buta-veikon kanssa kahden
    tuota hetkinen kuunneltiin.

— Kas niin! Sillä lailla! — miehet huutelivat. — Anna tulla vain, Hős!
Ijjaksen korvat kasvavat kuin kaalin lehdet.

Hős jatkoi:

    — Buta-veikko hiljaa hupi
    ja kolkkasi papin. — No,
    se on selvä: messukin loppui,
    tuli hiljainen tuokio.
    Mutta sitten, kun piti ryöstöön,
    näet, ryhtyä — kuulkaas — niin me
    vanhat magyariveikot
    jopa jouduimme kiipeliin.

— No nyt rupeavat patsaat hyppimään! — nauroi Haragos, joka myös oli
pienessä hutikassa.

Hős räpäytti silmiään kuin paremmin nähdäkseen, vetäisi henkeä
huultensa välistä ja pyyhkäisi suutaan.

    Pyhimysten patsaat astui
    alas tolppien nenästä — hei!
    ja marssivat alttarille.
    Meilt’ tarmon jo pelko vei.
    Läpi kirkon jälleen kaikui
    pyhä messu. Me karkaamaan
    ulos kirkosta kiireen vilkkaa,
    satulaan, pois laukottamaan!

— Éljen! — hihkaisivat miehet kuorossa, Ijjas ja Butakin, vaikk’ei
laulu ollut heille suinkaan mairitteleva.

— Anna tulla lisää! Hős... se on laulaja!

Hőskin oli huumaantunut. Nautittu kumissi ja laulun reipas tahti
kiihoittivat häntä. Samoin miesten huudot.

Hän jatkoi:

    — Preslavissa näin kävi meille,
    minä Ijjas vannon sen!
    Ja jollei joku tätä usko,
    puhukoon Buta-veikkonen.
    Minä bulgaareita kyllä
    hei, tallaan tanteresen!
    Mut henkiä vastaan auta
    ei mies eikä hevonen.

— Siinä oli laulu! Voi taivahinen! »Henkiä vastaan auta...» Mitäs
sanot, Ijjas?

— Hm, — pani tämä, — totta se on... »henkiä vastaan auta...»

Mutta Szemény’in valtasi taas yht’äkkiä sellainen tuska, että oli
mahdoton istua yhdessä kohden. Piti nousta ja lähteä kulkemaan.
Sydäntä repi ja raateli. Toisten ilonpito toi mieleen oman, surullisen
kohtalon. Hänen piti purra hammasta, ettei olisi huutanut. Mutta
samassa hän muisti, mitä tällaisina hetkinä oli tehtävä. Hän rupesi
hokemaan:

— Olemme samankaltaisessa tilassa. Auta sinä minua, joka tunnet surun.
Auta sinä minua, joka tunnet surun...

Mutta mihin hän vain meni, niin aina hän kohtasi Kelemin ja Enén. He
olivat hänen tiellään kuin kohtalo itse. Ennen oli heidän näkemisensä
tuottanut Szemény’ille iloa. Nyt ei. Hänestä tuntui kuin olisi heidän
rakkautensa pilkannut häntä, osattomaksi jäänyttä. Hän pyörsi ja meni
Fintur-sedän telttaan.

II.

Siellä paloi tuli. Vanhus istui sen ääressä ja kalusi lampaan lapaa.

Szemény istahti maahan ja katseli pimeään kääriytynyttä pusztaa.
(Teltan oviaukko oli sinnepäin.) Yksinäinen tähti vilkutti
taivaanrannalla. Se välkähti vuoroin punaisena, vuoroin kirkkaan
sinisenä. Välillä vilahti keltaista, pistävän keltaista. Mitä olivat
nuo värit?

Ihmiselämän erilaisia vaihteluita.

Vihreä valo tuikutti kaukaa. Se näytti kuin nousevan maasta. Se
hypähteli ja näytti toisinaan sammuvan. Sitten se paloi taas
kirkkaammin, levottomasti lepattaen.

126

— Lidercz, — sanoi Fintor-setä. — Siellä on aarre.

Niin — se oli lidercz — virvatuli. Niitä oli puszta toisinaan täynnä.
Mutta — jos lähti sitä tavoittamaan, se yht’äkkiä hävisikin. Kunnes
alkoi tuikkia toisesta kohtaa. Turhaa oli sen perässä juosta.

Yht’äkkiä jysähti Szemény’in mieleen ajatus. Elämä, koko ihmiselämä oli
lidercz — haihtuva virvatuli.

He ajelivat sitä takaa täällä — he, ihmiset. Rauhattomina he
retkeilivät paikasta toiseen. Yhtä kannusti yksi, toista toinen haave.
Tárkány oli uneksinut basileuksen kultaisesta valtaistuimesta. Se
oli rauennut. Itse hän oli haaveksinut onnellisesta elämästä Szépa
Torontálintyttären kanssa. Se oli rauennut. Nyt haaveksivat he uudesta
maasta, suuresta, mahtavasta valtakunnasta. Osoittautuisiko sekin
kerran haaveeksi — virvatulen kaltaiseksi?

Fintor-setä oli ruvennut neulomaan ratkennutta saapastaan.
Jännerihmalla hän veteli ratkeamaa kiinni. Hänen nenänsä tuhisi kuin
palje.

— Missä Cseperka on? — kysyi Szemény.

Fintor-setä ilostui.

— Pärisemässä toisten akkain kanssa. Se on ainoa hyvä puoli siinä
eukossa.

Kuinka niin?

— No ka... kun minä heittäydyn hiljaiseksi, hän lähtee viuhtomaan, ja
minä saan olla rauhassa. Hän ei elä ilman suunpieksäntää.

Kesken surullisten mietteidensä piti Szemény’in hymähtää. Oli tämä
elämä kummallista...

Fintor-setä kuroi, ja nenä tuhisi. Szemény kysyi:

— Luuletkos tämän uuden valtakunnan pysyvän koossa?

Jaa... tämän uuden isänmaanko?

— Niinpä niin.

Vanhus kynsi niskaansa.

— Enpä tiedä... eiköhän pysyne. Ja jos ratkeaa, niin pitää kuroa
uudelleen. Kas niin — nyt on reikä ummessa!

Hän näytti saapastaan.

Szemény naurahti ja läksi. Häntä huvitti Fintorin selitys.

III.

Maan valloitus jatkui. Joukot etenivät hiljalleen. Vastarinta oli
yleensä heikkoa, sillä maan asukkaat pelkäsivät magyareita. Vain
muutamissa seuduissa otti tiukemmalle — varsinkin siellä, missä oli
linnoitettuja paikkoja. Mutta Tárkány’in tultua piiritysjoukkojen
päälliköksi varustus varustuksen perästä lohkesi. Näin oli vallattu
Borsova kolmessa päivässä, saatu paljon vankeja ja saalista.
Bulgaarialainen linnaväki oli lähetetty kahleissa Ungváriin.

Pakolaiset toivat näistä tapahtumista tietoja Salánille, bulgaarien
ruhtinaalle. Ylpeänä tämä vaati Árpádia vetäytymään takaisin sinne,
mistä oli tullutkin — Susdalin aroille. Muussa tapauksessa hän uhkasi
hirveällä kostolla. Lähettiläät kulkivat edestakaisin molempien leirien
väliä. Árpád otti ne ystävällisesti vastaan. Attilan perillisenä
kuuluivat hänelle nämä maat — sitä varten hän oli tullut. Hän oli
saapunut vain omaansa perimään. Turhaan Salán uhkaili bulgaarialaisilla
ja kreikkalaisilla apujoukoilla. Unkarilaiset tunsivat vanhastaan
heidän edesottamisensa: ne eivät kyenneet muuhun kuin selän takana
toimimaan. Kyllä he muistivat Etelközin! Mutta — ruhtinas ei
aikonut kostaa heille heidän ansionsa mukaan — jos hänen pyyntöönsä
suostuttiin: pieni pala maata Sajo-virran varrelta, pari leilillistä
Tonavan vettä ja kourallinen ruohoa Alpár-pusztalta — se oli kaikki,
mitä hän vaati. Hän halusi nim. koettaa, oliko se yhtä hyvää kuin
Susdalin heinä. Vastakkaisessa tapauksessa hän saattaisi lähteäkin.

Mutta — se oli vain veruke, sotajuoni — ei Árpád ollut niin tyhmä.
Hän sovellutti vain käytäntöön, mitä oli oppinut bysanttilaisilta.
Tuli luvata... mutta lupauksen pitäminen oli toinen asia. Hän oli
viisastunut. Toista kertaa ei häntä vedettäisi nenästä — niinkuin oli
vedetty Etelközissä. Päinvastoin — hän se nyt aikoi vetää nenästä muita.

Hän lähetti komeita lahjoja Salánille: kaksitoista valkoista ratsua
täysin satuloituina. Bulgaari ihastui: siinäpä vasta mies! Ottakoon nyt
vain vähän maata itselleen — ja mitä muuta tarvitsi.

Mutta — Árpádin tarkoitus oli voittaa aikaa. Hän valloitteli linnan
toisensa jälkeen, siirsi leiriään yhä etelämmäs pitkin Tisza-joen
vartta. Sopisipa täällä hiukan laajemmaltikin katsella ympärilleen.

Bulgaarialaisten lähettilästen käydessä oli hänen leirinsä sijainnut
Tiszan ja Bodrogin yhtymäkohdassa. Sen jälkeen hän muutti sen
Szarvas-vuoren yli. (Myöhemmin näillä seuduin kasvoi Unkarin jaloin
viini — ja kasvaa vieläkin.) Magyarit etenivät kuin hiljaa nouseva
tulva. Szerencs-vuorten laaksoon he erikoisesti mieltyivät. Siellä,
Taktaveden rannalla, ruhtinas jakeli maata paikallisille asukkaille.
Hän otti kuin omastaan. Ei hänellä ollut aikomustakaan lähteä pois.

Sillä välin kuin hän näin lepäili ja huomaamatta siirtyi paikasta
toiseen, hän antoi alipäällikköjensä varustaa selkäpuolta.
Kabaarilainen Borsu sai tehtäväkseen rakentaa linnan Boldvan rannalle.
Sama mies samosi vuoristot ristiin rastiin, löi rajapaalut Puolaa
vastaan, valloitti varustuksia ja toi vankeja sekä saalista leiriin.
Hyvä! Asiat kehittyivät kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta — miehet tiesivät, että ennen pitkää nousisi myrsky. Tämä oli
vain tyyntä rajuilman edellä. Ja se nousikin.

Árpád oli lähettänyt bulgaarialaisruhtinaalle uuden pyynnön: hän oli
mieltynyt Zagyva-joen varteen. Eiköhän sieltäkin annettaisi pieni
kappale laidunmaata? Pieni kappale! Salán ymmärsi jo: hänen mielestään
ne unkarilaisten »pienet kappaleet» olivat aimo lohkareita. Mutta — hän
suostui... hänkin halusi voittaa aikaa.

Tätä myrskyä odottaessaan oli Szemény’illä ja Tárkány’illa hyvää aikaa
muuhun. He kulkivat metsällä ja kalassa. Tárkány innokkaana kalamiehenä
oli saanut Szemény’in mukaansa. He tuulastivat Tisza-joella.

Tárkány seisoi ruuhen perässä, työnnellen verkalleen sauvoimella.
Kokassa paloi tuli rautakourussa. Szemény istui keulassa, atrain
kädessä, tarkaten veden mustaa pintaa.

Hän muisteli Szerencsin laaksoa ja siellä vietettyä aikaa. Ihanaa
seutua se oli. Kahta puolta kohosivat pyökkiä kasvavat vaarat. Nyt,
syksyllä, ne hohtivat värikylläisinä. Sitä värien paljoutta oli
mahdoton luetella.

Hänen mielensä oli avoin luonnon kauneudelle. Päiväkaudet hän saattoi
istua maassa ja ihailla pusztaa. Siihen vaikutti tosin toinenkin
seikka: hän mietiskeli.

Hän mietiskeli elämänsä kulkua. Jotakin oli hänessä muuttunut. Hän ei
enää ollut sama Szemény kuin ennen. Hän oli toinen.

Ulkonaisen elämän tapahtumat eivät liukuneet hänen ohitsensa
huomaamatta. Hän seurasi jännittyneenä maanvaltauksen kehitystä. Mutta
siinä sivussa hänen sielunsa valtasi myös maita... uusia, outoja maita.

Hän oli tullut hiljaiseksi, tavattoman hiljaiseksi. Ei hän
aikaisemminkaan ollut kovin puhelias ollut. Mutta sittenkin —
ihmeteltiin: kuinka se oli mahdollista? Szemény, entinen, iloinen
Szemény Botondinpoika. Mikä oli miehelle tullut? Häntä ei ymmärretty.

Senpä vuoksi hän hakikin yksinäisyyttä. Puszta oli hänen
mielipaikkojaan. Istua hopeapajun juurella, fokos vieressään, ja
katsella kaukaisuuden rantaa, — siinä hänen päivänsä kuluivat.

Hän ei osannut sitä itsellensä selittää. Puszta... Jumalan maan päälle
laskema suuri ruohomatto, jolle ihminen polvistui. Hän oli jo muutaman
kerran niin tehnytkin — salaa: rukoillut sitä tuntematonta Jumalaa,
joka asui Bysantissa, suuressa temppelissä. Sen katto oli kuulemma
yhtä korkealla kuin taivaan sinertävä kupu. Se oli tuon äärettömän
ruohomeren takana.

Sellaiseksi hän oli muuttunut. Tárkány’in kertomukset olivat sen
lähinnä aikaansaaneet. Mutta... sisimmässä, hänen sydämessään, oli
jotakin, joka sitä vaati...

Siis yksinäisyys rauhoitti häntä. Siellä hän saattoi vaipua siihen
tunnelmaan, joka ei ollut kipua eikä kivuttomuutta. Se oli vain kuin
uiskentelemista... ajelehtimista — jolloin muisto joskus kuin kolahti
johonkin kovaan. Mitä se oli — sitä hän ei osannut sanoa. Istuen arolla
hän tuijotti kaukaisuuteen. Hänestä tuntui, että siellä oli se lääke,
joka hänen henkensä parantaisi.

Hän rakasti siis pusztaa aivan toisin kuin muut. Hän upotti siihen
sielunsa. Muut magyarit — niin hän arveli — löysivät sen sieltä. Siksi
he niin raisuina ratsastelivat sitä ristiin rastiin...

Szemény ajatteli pusztaa. Hän tunsi siten helpotusta.

Kaunis se oli — mahtava mittaamattomuudessaan! Se nielaisi kaikki
kipeät ajatukset... teki hänet turtuneeksi. Pusztalla istuessaan tai
ratsastaessaan hän oli itseltään hukassa... siltä osalta itseään, jota
hän pelkäsi. Avaruus ympäröi hänet kuin raskas, alakuloinen laulu.
Siellä hän saattoi toisinaan hyräilläkin. Mutta niitä säveleitä eivät
magyarit olisi ymmärtäneet. Ne olivat alakuloisia kuin puszta... tai
mittaamattomia — niillä ei ollut alkua eikä loppua. Mutta niissä
sävelissä hänen sielunsa viihtyi. Hän toivoi, että Hős olisi ne kuullut.

Hän kertoi tälle... koetti selittää, mitä hän ajatteli ja tunsi. Hős
tuli tavattoman totiseksi. »Voisihan koettaa.» Eräänä iltana hän
lauloi. Keskustelu katkesi, ja kaikki kuuntelivat.

Hős lauloi tuoreesta, ruskeasta mullasta, jota magyar otti kouraansa
tuntien omituista liikutusta. Miksi oli tämä ruskea multa niin
rakas? Siksi, että se ostettiin verellä ja kärsimyksillä. Tulevaiset
sukupolvet pitäisivät sitä yhtä liikutettuina kädessään.

Magyarit kuuntelivat henkeään pidättäen. Mitä tämä oli? Uutta —
kokonaan uutta. He vaativat lisää, ja Hős lauloi.

Hän lauloi Szercncsin laaksosta ja sitä ympäröivistä vuorista. Mutta
— sekin oli surunvoittoinen laulu. Hän lauloi viheriästä, joka
alempana... vuorten rinteillä oli paksua... tahmeaa, niin että se
näytti valuvan alaspäin, pitkin vuoren kuvetta, kunnes se ylempänä
vaaleni vaalenemistaan — lopuksi heloittaen niin heikkona, että tuntui
melkein sulautuvan ilmaan. Se oli toivo, joka joskus melkein kokonaan
sammui... mutta virisi taas uudelleen.

Sellaisia lauluja Hős nykyisin lauleskeli. Ne eivät aluksi muutamia
miellyttäneet, mutta vähitellen hekin rupesivat kuuntelemaan. Laulaja
kylvi maamiestensä sydämiin ikuisen ikävän ja rajattoman riemun. Se
riemu johtui päämäärän saavuttamisesta. Mutta hän sekoitti ne niin,
että riemua aina seurasi uusi, väkevämpi kaipaus ja päinvastoin.
Szemény’iltä hän oli nuo ajatukset saanut. Mutta tämä ei olisi pystynyt
niitä lauluiksi laittamaan.

Szemény tarkkasi veden kalvoa. Hänestä oli rauhoittavaa tämä tällainen
pyynti. (Nykyisin hän aina etsi sellaista, mikä rauhoitti.) Kuului
vain heikko pulahdus, kuu Tárkány’in sauvoin nousi vedestä. Ruuhi
liukui eteenpäin tasaisesti. Kala toisensa jälkeen nousi ja mätkähti
ruuhen pohjalle. Kaislikko huojui hiljaa kahisten... pitkä, miehen
korkuinen kaislikko. Sen sisästä kuului katkonaista sirahtelua ja jokin
yksinäinen uikahdus. Linnut siellä äännähtelivät toisilleen, kuin
huomauttaakseen tuosta mustasta kummituksesta, joka liukui kaislikon
ohi. Mikä oli tuo kammottava romotus sen kokassa? Linnut painautuivat
kokoon, seuraten kaislojen välisiä outoa kuvajaista... kunnes se häipyi
näkymättömiin.

— Eipä näe hukan naamaa täällä... — Tárkány lausahti, kun Szemény taas
keihästi kalan.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun kaksi kiiluvaa silmää tuikahti
kaislikosta, ja suippo kuono veripunaisine kielineen vilahti ohi.
Kuului rytyä, kun iso eläin loikahti maalle ja hävisi arolle.

— Olipa! — innostui toveri. — Se on kumma, kun se kuuhkii kaislikossa
niinkuin vesieläin.

Ei ollut rannan puolella vettä juuri nimeksikään. Kuivalla kasvoi
siellä kaislikko.

Suden näkeminen herätti Tárkány’issa saalistamisvaistot. Liikkeelle
pitäisi päästä... yksitoikkoiseksi tuli tämä joutenolo. Vielä oli
kuulemma linnoja jäljellä... Bihar, Marót-ruhtinaan linna ennen
muita. Sen linnan kimppuun kun hän pääsisi, hän näyttäisi taas, mitä
sotakoneet aikaansaivat.

Hän oli rakentanut sellaisia... ballistoja, katapultteja ja
skorpioneja. Nyt niitä kuljetettiin kuormastossa kuin kalleuksia. Ja
kalleuksiahan ne tavallaan olivatkin.

Mutta — toiselta puolen häntä miellytti tämä tällainen kuljeskeleminen
taistelujen väliajoilla. Szemény’in seurassa oli hauska olla... vaikka
Tárkány olikin huomannut toverissa tapahtuneen muutoksen. Hän ei
sillä kuitenkaan päätänsä vaivannut. Kerranko se ihminen tuppisuuksi
herkesi — oli hänkin toisinaan, kun oli sattunut muistelemaan entisiä
haaveitaan.

— Niin... sinä ajattelit keisariksi pääsyä?

— Kissa! — sähähti Tárkány. — Kaikkea sitä ihminen havitteleekin!

Szemény mietti tuota, kun hän samassa näki suuren, välkkyvän kalan
lähestyvän ruuhen kokkaa. »Gyöngyörü» — ajatteli hän — »Tárkány on
nainut sisareni ja on tyytyväinen.» Samassa hän kohotti atraimensa ja
iski. Alkoi hurja kamppailu.

— Pidätä, pidätä! — huusi Tárkány, mutta Szemény ei vastannut. Hän vain
ponnisteli ja ähkyi. Ruuhi heilahteli arveluttavasti. Szemény’istä
näytti kuin olisi oudonnäköinen otus ollut nainen, ihana, nuori nainen.

Samassa hän hellitti atraimesta. Polskahdus vain, ja se oli hävinnyt.

Kauhistuneina he katselivat toisiaan. Mikä se oli? Sehän kumma, kun ei
mies pystynyt kalaa nostamaan... olipa tämä sitten vaikka minkälainen
rumilas! Mikä se oli?

He laskivat rantaan ja tekivät tulen. Ruuhi kiskaistiin maalle. Szemény
oli kalpea eikä puhunut mitään. Tárkány’ikin oli levoton.

He paistoivat kalaa ja aterioivat äänettöminä. Pusztalla kohisi
pahaenteisesti. Kuulosti, kuin olisi myrsky siellä myllertänyt,
vaikk’ei tuulta tuntunut.

— Mikä se oli? — kysyi Tárkány vihdoin, kun he olivat lopettaneet
syöntinsä.

— Se oli se, — vastasi Szemény viimein.

Toveri vilkastui. Veden hiisikö?

— Niin... tai oikeastaan se oli nainen... valkoihoinen, kaunis nainen.

He vaikenivat. Vedenneitoja oli... siitä ei ollut epäilystä. Mutta —
että se atraimeen antautui... se oli ihmeellisempää.

— Ei se antautunutkaan... se piti varresta kiinni ja koetti tempaista
minua mukaansa.

Jaa... kerta vuodessa vaati vedenneito uhrin... halusi miehen — tai
jos ei sellaista saanut — vei lapsen. Se oli tunnettu asia. Joskus se
nousi maallekin... ja silloin se oli erikoisen vaarallinen. Se ilmestyi
kauniin naisen hahmossa ja sai miehen rakastumaan. Sitten se houkutteli
tämän veden partaalle ja vei muassaan. Sen linna oli syvällä, joen
pohjalla. Joskus sieltä näkyi tulia ja kuului laulua.

— Jokohan tuo oli sinuun iskenyt silmänsä? — tuumi Tárkány.

Tiesi hänet... mutta vedenneito se oli ollut.

— Se merkitsee jotakin... —jatkoi Szemény. — Saatpa nähdä vain. Aamulla
on jotakin tiedossamme.

He istuivat vaieten, kuunnellen tuulen itkua. Se valitti kuin
ihminen... vinkuen jossakin... jonkin vanhan raidan halkeamassa.
Szemény sanoi:

— Attilan tapetut orjat valittavat herransa kuolemaa...

Kun he päivän valjetessa saapuivat leiriin, oli se jo jalkeilla. Torvet
soivat. Ruhtinaan teltan luona kävi vilkas tohina. Naiset huutelivat ja
hätäilivät. Miehet satuloivat ratsujaan.

Árpád tuli teltasta ulos kalpeana. Hän hyppäsi ratsunsa selkään, sanoen
Elődille:

— Ei ole minun pojillani onnea. Jo toinen!

— Mitä on tapahtunut? — uteli Szemény.

— Tarhos, ruhtinaan poika, löydettiin aamulla joesta...

Hän katsahti Tárkány’iin. Johan hän oli sanonut!

Miestä se halusi. Nyt vietettiin häitä vedenneidon linnassa — ja
ruhtinaan poika oli sulhasena.

He liittyivät joukkoon, joka rupesi liikkumaan jokivartta alas. Oli
tullut sana, että bulgaarialaiset suuren kreikkalaisen apujoukon kanssa
marssivat unkarilaisia vastaan.

IV.

Ruhtinaalla oli kaikkiaan viisi poikaa: Levente, Tarhos, Üllő, Jutas
ja Solt. Nyt oli kaksi ensiksimainittua kuollut. Oli enää jäljellä
vain kolme. Üllő ja Jutas olivat aikamiehiä, Solt vasta poikanen. Nyt
ratsasti kaksi ensiksimainittua isänsä rinnalla.

Szemény tarkasteli heitä. He näyttivät alakuloisilta. Üllő oli pitkä
ja tumina. Hänellä oli kyömynenä. »Kotkanpoika!» ajatteli Szemény
itseksensä.

Jutas oli lyhytkasvuinen, vankka jässikkä. Hänen lihavat poskensa
olivat pyöreät. Ne kiiltelivät tumman himmeinä. Otsa oli matala, nenä
leveä ja paksu. »Nuori puhveli!» ajatteli Szemény itseksensä.

Solt, nuorin, ei ollut matkassa... Szemény ei ainakaan häntä nähnyt.
Ehkä hän kulki kuormaston mukana.

Nyt ratsastettiin taisteluun.

Vakoojat olivat tuoneet tiedon, että Salán kokosi suuria joukkoja
Tiszan varteen. Bulgaarialainen oli siis päättänyt ryhtyä vastarintaan.
Aamulla ennen lähtöä oli toimitettu tavanmukainen uhri. Látó oli
ennustanut uhrieläimen luista. Tuleen heitelty teuraseläimen lapaluu
oli haljennut kauniisti... ihan keskeltä: suotuisa enne. Sopi siis
ryhtyä rynnäkköön.

Joukot ratsastivat säännöllisissä riveissä. Kuului vain tasainen
kavion kapse ja silloin tällöin hirnahdus. Miehet juttelivat matalalla
äänellä. Hekin olivat panneet merkille ruhtinaan alakuloisuuden.

Tárkány ratsasti Szemény’in ja kahden muun päällikön rinnalla. Niiden
nimet olivat Szoárd ja Kadocsa — ensiksimainittu ruhtinaan serkku.

Szoárd oli iloinen velikulta — aina valmis leikinlaskuun. Hän piti
erityisesti Tárkány’ista. Samoin kuin tämäkin oli hän vannonut ikuista
kostoa bysanttilaisille. Ilokseen hän oli kuullut, että Salán oli
kutsunut suuren kreikkalaisjoukon avukseen. Siitä hän nautti.

— Kuuluu tulevan bysanttilaisia meidän kanssamme okkosille, — hän sanoi
Tárkány’in puoleen kääntyen.

Tämä kohosi satulassaan, iso, romuluinen mies, ja maiskautti suullaan.

— No sitten! Meille tuleekin kuulemma herkullinen päivä.

Kadocsa nauroi:

— Tárkány’in leuat loksahtivat kuin hukan, joka vainuaa saalista.
Kuinka sinä, entinen keisarin upseeri, noin hirveästi vihaat vanhoja
aseveljiäsi?

Puhuteltu pureskeli viiksiensä päitä. Jospa hän paukahuttaisi näille
magyarveikoille!

— Katsokaahan... entinen keisari, jonka hyvä ystävä olin, lupasi tehdä
minut hallitsijakumppanikseen. Ja olisi tehnytkin... mutta sattui
kuolemaan. Tämä nykyinen, joka nyt on ohjaksissa, tiesi sen, mutta
kuinkas menetteli? Riisti itselleen koko valtakunnan ja jätti minut
kynsiä nuolemaan.

Hän katseli ympärilleen synkästi kuin vakuuttaakseen sanojensa
totuudesta. Helposti useimmat sen uskoivatkin.

— Senkövuoksi liityit meihin?

— Sen! Mitä minä siellä tein... vanhan ryyppytoverini kenkiä
suutelemassa.

Se oli selvä! Suurempi herra hän aina oli täällä.

— Vaikka... et sinä täälläkään voi jakaa valtaa Árpádin kanssa.

Tárkány pyörähti äkisti päin. Kuka hirtehinen siellä taas nakkeli?
Boyta, kabaarilainen!

Tárkány ei voinut kärsiä Boytaa. Jo tämän ulkomuoto oli hänestä
vastenmielinen. Pää paljaaksi ajeltu — vain kolme saparoa keskellä.
Kuinkahan magyarit saattoivat sietää tuollaisia olioita? Vaikka — Boyta
oli mainio soturi.

— Pidä sinä, kurpitsapää, suusi kiinni... tai minä listin nuo saparot
nuppisi nokasta...

Boyta naureskeli. Suomalainen oli tunnettu jättiläiseksi voimiltaan. Se
oli useamman kuin yhden kerran nähty. Häntä ei ollut hyvä suututtaa.

— Älkäähän riidelkö, veljekset, — kehoitti Szemény.

Tárkány kimpastui.

— Veljekset! En ikinä ole veli sellaisen kanssa, jonka pää ei tarjoa
täille suojaa!

Naurettiin. Heimoveli oli suorasukainen.

− Saat luvan olla, — Szoárd hohotti. — Ei auta.

Vaiettiin. Suomalaisen sappi näytti kiehuvan. Tuon kurpitsapään hän
vielä möyhentäisi. Hän ei voinut sietää sitä miestä. Sen keltaiset
silmänvalkuaiset välkkyivät sulasta ilkeydestä, — niin hän arveli.
Olkoonpa vain, että oli hyvä soturi ja vielä päällikkö — mutta
päällikkö se oli hänkin.

Ruhtinas oli korottanut Tárkány’in päällikön arvoon. Hänellä oli oma
iskujoukko, jolla hän tavallisesti kävi kimppuun ratkaisevana hetkenä.
Szemény oli hänen alaisensa.

Nyt huomautti joku, että Árpád jutteli Tühütümin kanssa. Hän viittoi
oikealle ja eteenpäin, missä joki muodosti laajan kaaren. Maisema
näytti soiselta. Heidän piti nähtävästi kiertää.

Niin kävikin. Joukot kääntyivät äkkiä jyrkästi oikeaan. Siitä tuli
pitkä kaarros. Matalien kumpujen välistä kiemurrellen ja tiheitä
tammimetsiköitä kierrätellen he iltapäivällä verraten myöhään saapuivat
paikalle, josta aro taas avautui silmän kantamattomiin.

Joki mutkitteli monissa kiemuroissa korkeaa, hopeapajua ja raitaa
kasvavien rantojen välissä. Sen molemmilla puolin leveni tiheä
kaislikko, joka osaksi kasvoi kuivalla. Saattoi heti huomata, että tuo
osa oli tulvan aikana veden alla. Silloin oli joki laaja kuin järvi.

Pysähdyttiin pienelle kummulle. Joki mutkitteli siinä heidän edessään.
Kaislikosta nousi yhtäkkiä ilmoille suuri lintuparvi. Hirveää räminää
pitäen ne lentää kaahottivat jokivartta alas.

— Kurkia! — huudahti joku.

Niin... ne olivat kurkia, magyarien pyhiä lintuja. Szemény seurasi
niiden lentoa. Ne kaarsivat kaukaa korkean vallituksen, joka kohosi
suoraan edessä. Sen sivuitse näkyi kaislikkoa pitkälti. Kurjet
laskeutuivat vallituksen taa, mutta — hetken päästä kohosivat uudelleen
lentoon, pitäen samanlaista räminää kuin äskenkin. Sielläkin siis oli
häiritsijöitä.

— Mikä tuo on? — kysyi Boyta, osoittaen vallitusta.

— On siinäkin sotamies, kun ei linnaa tunne.

Boyta katsahti kiukkuisesti Tárkány’iin. Kyllä kai hän linnoituksen
tunsi, mutta — hän tarkoitti sen nimeä.

— Mene kysymään bulgaareilta, veisteli toinen.

Naurettiin. Kylläpä sen nimi saataisiin tietää, kun se kerran oli omien
miesten käsissä.

Tárkány ratsasti ruhtinaan luo saamaan tarkempia määräyksiä.
Palatessaan hän näytti tuohtuneelta.

— No... mitä sanottiin?

— Totella käskettiin — ei muuta.

Miehiä nauratti. Suomalaiselle teki hyvää saada joskus hiukan
nenälleen. Mutta — mistä nyt sitten oli mahtanut olla kysymys?

Illalla se selvisi. Juuri kun oltiin telttoja pystyttämässä tuli sana,
että piti perääntyä. Tárkány ei ollut uskoa korviaan. Perääntyä? Mitä
kummaa se tarkoitti?

— Ruhtinaan käsky! — vastasi sanantuoja rauhallisesti. Ja sitten hän
antoi tarkemmat ohjeet.

Tárkány’in oli joukkoinensa marssittava takaisin, pohjoista kohti. Sen
ja sennimisen paikan kohdalla oli pysähdyttävä ja odotettava lähempiä
määräyksiä.

— Mutta... mitä ihmettä tämä kaikki merkitsee?

Lähetti kertoi:

Ruhtinaan luo oli saapunut sana Salánilta, bulgaarien hallitsijalta,
että magyarien piti poistua paikalta.

— Ja mitä ruhtinas vastasi?

— »Minä poistun.»

— Őrdőg! — pääsi Tárkány’ilta. Hän kiroili jo täyttä päätä unkariksi.

V.

Ratsastettiin pohjoista kohti. Yö oli kolea ja sateinen. Miehet
hytisivät hevosen selässä. Yleinen tyytymättömyys ja murina vallitsi
heidän keskuudessaan.

Kaikkein kiukkuisimmalla päällä oli kuitenkin päällikkö itse. Hän
kiroili suomeksi, unkariksi ja kreikaksi. Laskettelipa tulemaan
turkiksi ja arapiaksikin. Hän ei ymmärtänyt yhtään näitä magyareita.

Szemény koetti selittää, että oli yksinkertaisesti luovuttu
yrityksestä. Vihollisia oli liian paljon.

— Paljon? — kirosi hänen lankonsa. — Vaikka olisi niin paljon kuin
tästä pyökkimetsästä Bysanttiin, niin minä tallaisin ne jalkoihini
sittenkin!

Ei Szemény’ikään sitä epäillyt. Mielellään olisi hänkin »tallannut».
Mutta — kun käskettiin perääntyä, oli peräännyttävä. Se oli sotakuria.

— Sotakuria! — tuhisi Tárkány. — Kyllä minä sotakurit tiedän. Tämä ei
ole muuta kuin päättömyyttä!

Mutta — vaikka hän näin kerskui, niin tosi asia kuitenkin oli,
että kuri oli hänen heikoin puolensa. Palveltuaan melkein
neljännesvuosisadan Bysantissa hän oli päinvastoin tottunut
kurittomuuteen. Keisarillisessa kaartissa olivat sotilaskapinat olleet
tavallisia, melkein jokapäiväisiä ilmiöitä, ja Tárkány oli ottanut osaa
useampaan kuin yhteen.

— Jos meitä olisi kohdeltu näin Bysantissa... silloin kuin meillä oli
halu rynnätä — niin olisimme näyttäneet keisarille huutia!

Niinpä niin... mutta nyt ei oltukaan Bysantissa, vaan magyarien maassa.
Ja täällä vallitsi toinen tapa.

Olipa lankomies nyt koppava... vaikka hän oli päällikkö.

— Kuule, sinä unohdat, että puhut esimiehesi kanssa.

Szemény’iä nauratti. Lanko oli kovin arka tästä esimiehen arvostaan.

— Nyt ei ole kysymys esimiehyydestä, vaan siitä, että totellaan! —
vastasi hän närkästyneenä.

— Pirskatti! — sanoi toinen. Muuta hän ei nähtävästi osannut sanoa.

Marssittiin eteenpäin pimeässä ja sateessa. Ratsut kompastelivat.
Miehet rupesivat torkkumaan satulassa. Lopulta torkahti Szemény’ikin ja
näki unta:

Hän oli olevinaan Havasin metsässä ja kulkevinaan Tárkány’in kanssa
metsällä. Molemmilla oli jousipyssy, mutta he eivät ampuneet...
kulkivat vain ja katselivat. Oravia oli mahdottoman paljon... joka
puussa, joka oksalla. Ne hyppelivät heidän edellään puusta toiseen...
ottivat toisinaan sellaisia loikkauksia, että ihan ihme. Szemény rupesi
heittelemään niitä kävyillä, mutta Tárkány sanoi: »Älä heittele. Palaa
telttasi poroksi!» Vai niin... mutta miksi he eivät ampuneet? Ampuneet?
Niin... se oli toinen asia. Ja Tárkány viritti jousensa. Kyllä — ampua
kyllä sai, mutta ei heitellä. Ja hän lennätti vasamansa. Se sattui.
Orava tipahti alas kuin kinnas. Muksahti vain niin mukavasti maassa.
Szemény’ikiu jännitti jousensa ja asetti vasaman paikoilleen. Mutta
— Tárkány kielsi: »Katsele sinä vain, kun minä kolkkaan.» Szemény
ei voinut sitä käsittää. Miksei hän saanut ampua? Mutta — toinen ei
sallinut. Hänen piti vain katsoa päältä, kun toveri tiputteli. Joka
laukauksella niitä putosi... Tárkány sanoi: »Kimppua ne.» Szemény
rupesi kimppuamaan... mutta niitä oli niin mahdottoman paljon, ettei
hän tullut niiden kanssa aikaan. Piti laittaa kymmenen kimppua...
kaksikymmentä kimppua, kolmekymmentä kimppua. Lopuksi oli niitä satoja
kimppuja. Hän hätääntyi: »Mitä me... kuule... näin paljolla oravilla?»
Mutta — toveri ei muuta kuin iski vain silmää: »Kylläpähän näet!» —

Hän heräsi ja katseli ympärilleen: Pimeä oli, säkkipimeä. Mitä ne
oravat —? Olipa niitä ollut paljon.

— Hohooi! Missä ollaan? — hän huusi.

Tárkány ratsasti hänen luokseen. Kohta oltaisiin perillä —
määräpaikassa. Joki, jonka luona heidän piti pysähtyä, oli edessä.

Miehet heräilivät vähitellen. Vilu puistatti heitä. Olipa tämä koko
retki! Ei yhtään vihollista.

Mutta — hetken päästä saapui Szoárd, ruhtinaan serkku. Hän oli
ratsastanut idempää. Hänen tehtävänään oli ollut tutkia, ettei siltä
suunnalta vain uhannut mitään yllätystä. Nyt piti poiketa suoraan
länteen ja sitten komeassa kaaressa kohti etelää.

— Minkä vuoksi? — kysyi Szemény.

— No... me kierrämme. Aamulla on rynnäkkö.

Jo selveni Szemény’ille. Árpád, se valtioviisas mies, oli käyttänyt
sotajuonta. Hän oli luvannut lähteä paikalta, mutta ei ollut
puhunutkaan mitään siitä, että saapuisi sinne uudestaan — toiselta
suunnalta vain — lännestä käsin. Viholliset eivät arvaisi odottaa
mitään. He luulisivat unkarilaisten todellakin perääntyneen.

— Éljen! — hihkaisivat lähimmät miehet, jotka olivat kuulleet
Szoárdin selityksen.

— Éljen! — jorahti Szemény’ikin. — Minä näinkin sellaisen määrän
oravia — unissani, etten milloinkaan...

— Oravat tietävät onnea, — sanoi Tárkány.

Niinpä niin. He olivat taas kaikki hyvällä tuulella. Lyhyen levähdyksen
jälkeen lähdettiin liikkeelle Szoárdin neuvomaan suuntaan. Nyt
kopisivat hevosten kaviot toisella tapaa.

VI.

Unkarilaiset käyttivät erikoista taistelujärjestystä. He eivät koskaan
umpimähkään rynnänneet. Turkkilaisilta oppimaansa sotataitoa he olivat
sitten omaperäisesti kehittäneet. Heidän taistelujärjestyksensä oli
seuraavanlainen:

(Vahvempia joukko-osastoja, kahden nuolenkantaman päässä edellisistä.)

147

(Pääjoukot.)

(Kevyt kuormasto.)

(Raskas kuormasto.)

Tämän mukaan he olivat nytkin järjestäytyneet. Árpád oli antanut
selvät määräykset. Niiden mukaisesti olivat kuormastot jo päivällä
kaartaneet kauas arolle — sille suunnalle, missä nykyisin sijaitsee
Kecskemét. Siellä niillä oli vapaat liikkuma-alat. Samoin oli pääjoukko
marssinut ensin pohjoiseen, poikennut sitten länteen ja sieltäkäsin
ottaen yhteyden kuormastojen kanssa lähtenyt etenemään Alpária kohti.
Tárkány’in osasto oli määräyksen mukaisesti tehnyt pienemmän kaarroksen
tarkoituksella liittyä etenevän pääarmeijan kärkeen. Samalla hänen
piti — samoin kuin Szoárdin — tutkia, ettei vihollinen seurannut
heitä. Merkkiäkään hän ei ollut siitä huomannut — paremmin kuin
Szoárdkaan. Aamupuoleen yötä olivat unkarilaiset uusissa asemissa —
koko taistelurintama käännettynä pohjois-eteläsuuntaan. Mitä osaa kukin
joukko-osasto näytteli — selvisi jäljestäpäin.

Aamu rupesi vähitellen valkenemaan. Idän suunnalta alkoi taivaanranta
ruskottaa. Se punertui punertumistaan — kunnes yks’kaks’ aron yli
lennähti kultainen, vipajava valo. Aurinko oli noussut.

Oli jotakin juhlallista tuollaisessa auringonnousussa. Miehetkin, jotka
kyllä olivat sellaisen monta kertaa nähneet, kävivät hiljaisiksi.
Aurinko iskeytyi sumumassoihin kuin koetellakseen tulinuoltensa
tehokkuutta. Sumukielekkeet heiluivat ja horjahtelivat. Niiden oli
pakko irtaantua maasta, jonka pintaa päivän säteet nyt pyyhiskelivät.
Ruoho kiilsi kosteana. Oli ollut voimakas yökaste. Suloinen vilun
väristys puistatti miehiä ja hevosia. He ravistivat yltään yön
unteluuden. Hevosten sieraimet olivat nopeassa liikkeessä. Ne
haistelivat aamutuulta, joka pani puiden lehdet hiljaa värisemään.
Tuossa värinässä oli jotakin aavistuksellista... kuin olisi kuolema
puhaltanut henkäyksensä tuolta... hopeapajua ja raitaa kasvavan
joenrannan toiselta puolen. Siellä ei näkynyt vihollista.

Korppiparvi lähti lentoon saaren kohdalta, joka oli alempana, keskellä
jokea. Se sijaitsi miehistä oikealle. Haragos sanoi:

— Hyvä tulee! Tuo on meille onneksi.

Saattoi olla... sellainen oli ainakin taika. Mutta — Szemény ei
ajatellut korppeja — hän katseli vain saarta.

Sen saattoi hyvin nähdä... matala, tiheää pensaikkoa kasvava saari.
Siellä liikehti jotakin... kuin olisi miesjoukko ryöminyt pensasten
suojassa. Mutta se saattoi olla erehdyskin. Silmä niin helposti petti.

Mutta sen sijaan ei silmä pettänyt lähempänä. Bulgaarien leiri, joka
oli linnoituksen ympärillä, oli joutunut levottomaan liikkeeseen.
Siellä pauhasi torvi ja vaskirumpu. Kummannäköisiä turkkeihin puettuja
miehiä juoksi, hyppeli ja lainehti edestakaisin. Ne näyttivät suurilta
karvakeriltä, joita jokin näkymätön voima heitteli toisiaan vastaan.
Sen sijaan kreikkalaisten leirissä vallitsi parempi järjestys.

Lippuja kannettiin läpi leirin — monenvärisiä, kullalta ja hopealta
kimaltavia lippuja. Toimitettiin jumalanpalvelusta. Kultaiseen
kauhtanaan puettu pappi, päässä korkea musta hattu, siunasi liput.
Sitten kaikui hiljainen sävel kuin turilasparven lentäessä. Metsikön
reunassa vaanivat magyarit kuuntelivat sitä uteliaina. He kurkistelivat
puiden välistä, ja silmät kiiluivat. Ah, kultaa ja hopeaa... saalista
paljon!

Kreikkalaiset eivät näyttäneet huomaavan heitä. Sen sijaan he
katselivat kiinteästi jokivartta alaspäin.

Sieltä, alhaalta päin, lähestyi suuri sotajoukko kuin heinäsirkkaparvi.
Sielläkin loisti ja välkähteli. Pienet, punaiset viirit liehuivat
keihäsmetsän keskellä. Valkoisella hevosella ratsastava kultakypäräinen
mies ajoi etumaisena. Kuin humahdus kävi läpi unkarilaisten rivien:

— Ruhtinas!

Se oli Árpád. Hän oli toisen pääjoukon kanssa kiertänyt siltä
suunnalta. Nyt hän lähestyi sieltä valioväkineen. Hän oli huomannut
maan hyväksi, veden makeaksi ja Alpár-pusztan heinän hersyväksi. Siksi
hän ei ollut lähtenytkään pois, vaikka oli luvannut. Oli luvannut! Se
oli ollut vain sotajuoni.

Aro kumisi tuon kymmentuhatpäisen joukon samotessa eteenpäin. Se oli
mahtava näky. Aseet loistivat, nahkapanssarien helyt kimaltelivat.
Näytti, kuin olisi tuhansittain tulipisteitä leijaillut joukkojen
keskellä.

Bulgaarialaisten leirissä jatkui levoton hälinä. Vaskirumpu jylisi
nyt hermostuneessa tahdissa. Linnoituksen muurille kohosi lippu.
Torvensoittaja ilmaantui valleille. Hän puhalsi puhvelin sarveen niin
että räikkyi... joka suunnalle, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen
— etupäässä länteen. Se oli merkki bulgaareille, että piti olla
varuillaan.

Loistavavarusteinen uros astui laskusiltaa myöden leiriin. Häntä
seurasi muutamia miehiä. Loistavavarusteinen kulki läpi leirin, ja
innostuneet huudot tervehtivät häntä.

»Luultavasti heidän päällikkönsä», — ajatteli Szemény.

Hän saapui leirin laitaan... parinsadan askelen päähän unkarilaisten
etujoukosta. Ahaa — heidät oli siis huomattu! kuuluttaja seurasi häntä
lippu kädessä ja käyrätorvi kainalossa. Hän huusi:

— Mitä väkeä siellä on?

— Mitä hiiden sotkua se puhuu? — kysyi Tárkány. Se ei ollut magyaria
eikä kreikkaa.

— Mitä höliset? — hän huusi kreikaksi.

Se vaikutti. Päällikön viittauksesta juoksi muutamia miehiä hänen
luokseen. Yksi niistä huusi:

— Oletteko kreikkalaisia?

— Kyllä, — vastasi Tárkány, jota huvitti kujeilla vihollisen kanssa.

— Tulkaa sitten tänne!

— Kyllä tulemmekin.

— Mitä varten siellä seisoskelette?

— Emme voi sietää teidän hajuanne.

Siihen loppui sananvaihto, sillä nyt huomasivat miehet joen
yläjuoksulta päin lähestyvän joukon. Nekin olivat magyareita. Szoárd
sieltä saapui Kadocsan ja Boytan kanssa. Hän oli joella eronnut
Tárkány’in joukosta syrjään ja palannut entisille jäljilleen.

Villi huuto täytti bulgaarien leirin. »Skyytit tulevat!» kuului
selvästi. Jo olivat kreikkalaisetkin huomanneet tämän uuden
vihollisjoukon. Messu ja pyhänsavun suitsutus lakkasi siinä paikassa.
Pappi juosta lyllersi kullatussa kauhtanassaan muutamaan telttaan.

— Parasta onkin, että menet vaihtamaan pukua, — tuumi Tárkány — sillä
tuossa et voi edes juosta pakoon.

Hän oli malttamaton. Szoárd oli käskenyt hänen odottaa sovittua
merkkiä. Kun kajahti sotahuuto Árpádin joukosta, silloin piti hänenkin
rynnätä esiin.

Jopa kuuluikin... tuttu: huj, huj, hujra! Unkarilaiset päästivät
ratsunsa laukkaan. Ohjakset höllällä he laskettivat eteenpäin, sapelit
ilmassa. Ruhtinas seurueineen oli poikennut syrjään. Hän seurasi
muutamalta matalalta kummulta tapahtumien kehitystä.

— Huj, huj, hujra! — hihkaisi nyt Tárkány’ikin, ja silmänräpäyksessä
purki metsikkö kohdustaan miestä kuin heinää. Hänen teki mieli rynnätä
kreikkalaisten leiriä vastaan, mutta Árpád oli käskenyt hänet ensin
bulgaarien kimppuun. Heidän takanansa kumisi tanner tuhanten ratsujen
kavioista. Sieltä painui pääjoukon toinen puoli heidän perässään.
Kymmenen tuhatta sapelia heilui ilmassa. Ne välkähtelivät kuin salamat.
Aurinko oli päässyt parahiksi korkealle katsellakseen magyarien
metsästystä. Pohjoisen suunnalta syöksyi Szoárd miehineen. Se oli huima
rynnäkkö. Joka taholta saarrettuina pakkasivat bulgaarit yhteen ja
koettivat pelastautua linnoituksen turviin. Mutta se oli jo ennestään
miestä täynnä — liiankin täynnä. Sinne ei mahtunut.

Laskusillan ääressä, vallikaivannon partaalla, syntyi hirveä
käsirysy. Ei tarvittu vitsakimppuja. Kaivanto täyttyi bulgaarien
omista ruumiista. He pyörivät kuin pökkelöt syrjänteeltä alas ja
loiskahtelivat veteen. »Etelköz! Etelköz!» kaikuivat hyökkääjien
huudot, ja yhä uusia bulgaareja kieri kaivantoon. Siellä kihisi, ulvoi
ja pulikoi miestä karvalakkista kuin turilasta. He koettivat pyrkiä
pois, mutta toisia pyöri heidän päälleen, mikä halkaistuin päin, mikä
muuten toisten työntämänä. »Etelköz! Etelköz!» Veri punasi vallihaudan
reunat.

Mutta — nyt rupesi linnasta satelemaan nuolia, kiviä ja keihäitä.
Unkarilaiset hätkähtivät. Oliko tuo harakanpesä vielä pystyssä?

— Linnaan sisälle! — huusi Tárkány, ja parikymmentä miestä seurasi
häntä, Szemény muiden mukana.

He olivat hypänneet alas ratsuiltaan ja raivasivat nyt tietä
sapeleillansa. Hei, se oli eri menoa! Tárkány’in kauhea lyömämiekka
teki hirmuista jälkeä. Jokainen, joka vain kynnelle kykeni, pakeni tuon
jättiläismäisen miehen tieltä. Sillä — missä tämän miekka iski alas,
siinä mätkähti mies kenttään kuin säkki. Ei ääntäkään hän päästänyt.

Linnassa vallitsi hirvittävä tungos ja sekasorto. Kun bulgaarit näkivät
vihollisen syöksyvän sisään, he jo puolikuoliaina kauhusta rupesivat
huutamaan armoa. Joku kiljui kreikaksi: »Säästäkää, säästäkää!» Mutta
— se oli sama, kuin olisi tuo asianomainen sitä kiihkeämmin halunnut
kuolla. Tárkány’in sapeli välähti vain kerran, ja heti makasi huutaja
koivet taivasta kohti. Tuho näytti bulgaareille koittaneen.

— Siinä on teille Etelközin puolesta! — kiljui Szeménykin, yltäpäätä
veren vallassa. Hirveässä tungoksessa oli joku iskenyt häntä tikarilla
päähän. Mutta — se ei ollut edes huumannut häntä. Kerran vain hän oli
huitaissut miekallaan, ja alaa oli taas ollut hänen ympärillään.

Linnoitus vallattiin. Se ei kestänyt kauan. Kun Tárkány'in miehet
palasivat leiriin, oli siellä Szoárd jo hakannut suurimman osan
vihollisia maahan. Loput pakenivat eri suunnille kuin akanat.

— Nyt kreikkalaisten kimppuun! — huusi Tárkány Szoárdille. Tämä oli
lähettänyt pienen joukon ajamaan pakenevia bulgaareja takaa ja liittyi
joukkoineen Tárkány’in miehiin.

Mutta — siellä ei enää heidän apuansa tarvittu. Huba oli iskenyt
bysanttilaisten kimppuun kuin kotka saaliiseensa. Sitäpaitsi oli joen
toiselta puolen tullut apujoukko. Kelem sieltä oli rynnännyt. Niin
taitavasti oli Árpád huolehtinut kokonaisuudesta, että oli sinnekin
yhden osaston lähettänyt. Vaikka kreikkalaisia oli ollut paljon,
oli magyareita vielä enemmän. Joka taholta ympäröityinä he alkoivat
rukoilla armoa.

Mutta — unkarilaiset muistivat keisarin ja iskivät kahta lujemmin.
Bysanttilaiset eivät olleet koskaan taistelleet sellaisen vastustajan
kanssa. Eivät edes saraseenit, jotka olivat kuuluja urhoollisuudestaan,
vetäneet vertoja näille. Magyarien paljas läsnäolo jo poltti...
hävitti kuin tulen lieska. Se oli hirmuista. Jumalaa ja kaikkia kirkon
pyhimyksiä avuksi huutaen kreikkalaiset pakenivat joka suunnalle.

Tárkányn osasto oli karahuttanut muutaman joukon jälkeen. Nyt alkoi
kilparatsastus. Kreikkalaisilla oli hyvät hevoset, mutta eivät olleet
huonommat unkarilaistenkaan. Välimatka lyheni lyhenemistään.

Szemény’istä tämä oli hurmaavaa. Tällaisessa taistelun melskeessä
unohtui sydämen kipukin. Se turtui ja heitti pakottamasta. Hän iski
Csillagia ruoskalla.

Häntä kiihoitti tuo sokean pelon ja kauhun vallassa pakeneva joukko.
Sulkatöyhdöt viilettivät tuulessa, hevosten lautaset keinuivat... jo
meni tuossa yksi nurin, hevonen oli kompastunut. Heti paikalla oli
unkarilainen sen kimpussa, ja ah! — kurkku puhki vain! Bysanttilaiset
saivat nähdä, että magyarit osasivat kostaa.

Pian saavutettiin viholliset, ja nyt alkoi hirveä teurastus. Joka
taholla meni miestä kenttään, niin että mätkähteli. Käsivarret
levällään he kaatuivat satulassa taaksepäin... kuin valmistautuakseen
vastaanottamaan taivaan ihanuuden, jonka heidän uskontonsa heille tässä
tapauksessa tarjosi. Magyarien mielestä he joutivat sinne — etteivät
olleet tiellä täällä maan päällä. Huj, huj! He iskivät riemuiten.

Vain pari, kolme miestä, joiden hevoset olivat kaatuneet, juoksi jokea
kohti. Szcmcny’istä yksi näytti tutulta. Oliko se pappi? Mies oli aivan
sen näköinen. Olkoon... tuon vertaiset saivat päästäkin...

Oli niin kuuma, että hän oli pakahtumaisillaan. Mutta — olihan
tehtykin rivakka aamutyö. Tuskin kahta tuntia oli kulunut... ja nyt
makasi suurin osaa vihollisen armeijaa tuolla... pitkin jokirantaa ja
ympärillä olevaa aroa. Vain harvat olivat pelastuneet.

Leiristä päin kuului huutoja ja hurraamista. Linnoitus paloi.
Suunnattomat magyarilaumat peittivät paikan. Tárkány’in miehet
katselivat viiksiään pureskelleu vuoroin leiriä, vuoroin päällikköään.

— Herra... jäämme ilman... ryöstävät jo.

Tárkány nauroi.

— Ahaa — en huomannutkaan! No... menkää!

Ja ottakaa minullekin.

Sitten hän kääntyi Szemény’in puoleen:

— Ehkä sinäkin haluat mennä?

Tämä ei välittänyt. Hänet oli jälleen vallannut entinen tyhjyyden tunne.

Illalla hän kysyi Kelemiltä:

— Miten olet tuollainen hurjapää? Etkö ajattele Enétä?

— Siksipä juuri! — vastasi tämä.— Minä olen onnellinen ja siksi isken —
isken olkani takaa!

Ja hän nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat.

VII.

Hős jutteli illalla leiritulen ääressä:

— Oletteko koskaan oikein tarkanneet virran yli uivaa ratsujoukkoa? Se
on mahtava näky.

Hän oli maannut saarella, keskellä jokea ja katsellut, kuinka Kelem
uitti osastonsa yli.

— Se on tavattoman mielenkiintoista, — hän jatkoi. — Miehet pakottavat
ratsunsa veteen... hiljaa, vain matalaäänisesti niitä suostutellen.
Eläimet haraavat vastaan — niiden sieraimet pyöristyvät renkaiksi.
Ne tuhahtelevat ja korskahtelevat... virta on niiden mielestä liian
vuolteinen. Vesi, harmaa, liejuinen vesi näyttää petolliselta. Mutta
miehet pakottavat. He tempaisevat ohjaksista ja takovat kantapäillä
hevosten kupeita...

Niin se oli. Jokaiselle läsnäolijalle oli tuo hyvin tuttua. He olivat
uittaneet ratsunsa satojen virtojen yli.

Hős jatkoi:

— Hevonen polskuttaa aluksi liian kovasti... kuin olisi se yht’äkkiä
menettänyt tajuntansa. Silmät pelkoa täynnä se astuu yhä syvemmälle...
sen etujalat putoavat yhtäkkiä. Se kauhistuu... yrittää perääntyä,
mutta selässä istuva kiukkuinen mies ei anna jälkeen. Sen täytyy
mennä...

Miehet näkivät tuon kaiken silmissään. Niin se oli. Hős osasi sen
elävästi kuvata.

— Jo on joki täynnä uivia ratsuja, — jatkoi laulaja, joka itsekin
innostui kuvauksestansa. — Ne viilettävät viistoon poikki virran... pää
korkealla veden pinnan yläpuolella. Ratsumies on vajonnut vyötäisiään
myöten. Mutta — hän pysyy rauhallisena... ohjaten vain hevostaan,
aivan kuten arolla. Toiset seisovat selässä, pitäen ohjaksista kiinni,
mutta toiset eivät viitsi ruveta tätä temppua suorittamaan. He istuvat
satulassa... ja vieno veden viri leikkaa virtaa hevosen kaulan ja
miehen jalan kohdalta. Eikö ole niin? Oletteko, veljet, huomanneet?
Kaksi tuollaista somaa viirua.

Kyllä, kyllä. Joku kohensi nuotiota.

— Sitten on aivan hiljaista — jatkoi Hős, alentaen ääntään, — ei kuulu
muuta kuin hevosten raskas hengitys, kun ne puuskuttavat, ja joku
yksinäinen maiskahdus, kun mies kehoittaa ratsuaan eteenpäin...

Niin, niin. Miesten jännitys kasvoi. Oli kuin olisivat he itse
parastaikaa uittaneet ratsujaan Tiszan yli.

— Joku kantautuu kauemmas — Hős piti pienen välipään —... mutta — nyt
pohjaavat ensimmäisen ratsun kaviot. Se oli Kelem, joka ensimmäisenä
pääsi rantaan.

— Niin — se olin minä, joka ensimmäisenä pääsin rantaan, — virkahti
Kelem onnellisena.

Hős jutteli edelleen. Hän kuvasi, kuinka polskutus alkoi uudelleen...
samanlainen kuin veteen laskeuduttaessakin. Hevoset puistelivat,
päristelivät, ja miehet väänsivät vettä saappaistaan. Hei, piiloon joka
sorkka!

— Hei, piiloon joka sorkka!

Miehet huojuttelivat yläruumista ja katselivat toisiaan hymyssä suin.

Entä sitten?

Kelem miehineen oli maannut piilossa, kunnes rannalta oli kajahtanut
tuttu sotahuuto: Huj, huj, hujrá! Yks’ kaks’ oli Kelem hypännyt pystyyn
ja antanut määräyksensä. Ja tuokion kuluttua olivat he uineet toisen
virran haaran yli. Hän, Hős, oli jäänyt saarelle odottamaan.

Melusta ja huudosta päättäen hän oli osapuilleen saattanut seurata
taistelun kulkua. Bulgaarien vaskirummun ääni oli ennustanut tuhoa.
Se oli soinut kiireesti... epätasaisesti, niin että hän oli arvannut
hädän olevan käsissä. Árpádin osasto oli rynnännyt rantaa pitkin... ja
ylempää oli myös kuulunut unkarilaisten tuttuja huutoja: »Üsd! Vágd!
Hakkaa päälle.»

Niinpä niin! Üsd! Vágd! Hakkaa päälle. Miehet elivät hengessään
uudelleen aamullisen taistelun.

Taistelu ei ollut kestänyt kauan, ennen kuin vastarannalla oli
porskahtanut. Hän, Hős, oli kavahtanut istumaan: suuri joukko
bysanttilaisia oli syöksähtänyt rantaan. Ne olivat hyökänneet virtaan
kuin susi saaliin kimppuun... rähisevänä, sekasortoisena laumana, ja
lähteneet uimaan saarta kohti.

— No? — kuului terävästi usealta taholta — aivan kuin olisi jousenjänne
naksahtanut.

— Silloin koitti minulle jännittävä hetki! — jatkoi Hős, silmissä
salaperäinen hehku. — Mitä tehdä? Siellä tuli vihollista kuin sumua,
ja minä olin yksin. Ajatuskin vastarinnasta tuntui naurettavalta. Olin
jo tarttunut ohjaksiin, valmiina pakenemaan, kun jäinkin paikoilleni
seisomaan kuin naulittuna.

Taas uusi, entistä uteliaampi: no?

— Ratsu toisensa perästä alkoi vajota. Ei auttanut miehen huuto eikä
karjunta. Eläimet olivat uupuneet. Ne olivat kaksi tuntia kantaneet
raskasaseista ratsumiestä taistelun tiimellyksessä. Nyt ne eivät enää
jaksaneet.

Se oli selvä! Oikein oli laulaja päätellyt.

Silmät kauhua täynnä ne olivat vähitellen vajonneet. Hősin oli vaikea
sanoa, kumpi oli ollut mielenkiintoisempi: hukkuva hevonenko vai
hukkuva ratsumies. Hősistä oli tuntunut, että hevonen. Se vajosi
hitaasti, mutta kuitenkin tyynesti. Millään tavalla se ei näyttänyt
taistelevan kohtaloansa vastaan. Vain silmistä saattoi lukea, mitä se
tunsi...

— Mutta mies on kurja, hän hätääntyy! — huudahti Hős. — Ainakin
bysanttilainen! Useimmat rupesivat huitomaan merkillisen järjettömästi.
Jos se ei olisi ollut niin surullista, olisi se suorastaan naurattanut.
Muutamat uikuttivat kuin lapset, joiden pitää astua kylmään veteen. Ui,
ui, ui! Miehet, jotka äsken taistelussa olivat karjuneet kuin leijonat!
Voitteko ajatella! Toiset katselivat hätääntyneinä ympärilleen,
tarrautuivat hevosensa harjaan... korviin... kunnes eläimen painuttua
tekivät muutaman polskivan liikkeen ja upposivat kuin kivet. Ah,
kuinka he mahtoivat vihata panssareitaan ja miekkojaan — noita samoja,
joita hetki sitten olivat rakastaneet. Voitteko ajatella! Nyt ne
tuhosivat heidät... äsken vielä pelastettuaan heidän henkensä. He
heittivät miekkansa pois, linkosivat kilpensä kauas. Muutamat riisuivat
teräskypäränsäkin jo ennen kuin oli mitään hätää. Mutta — se ei
auttanut, panssari painoi, ja sen painosta heidän oli sorruttava.

Miehiä hirvitti. Hős oli osannut kertoa tuon niin elävästi, että kylmä
karsi heidän selkäpiitään.

— No... mitenkä kävi? — Buta kysyi.

Toisia nauratti. Tietysti he hukkuivat — sehän oli selvä!

— Niin... tietysti he hukkuivat, — sanoi Hőskin, — joka sorkka. Rupesi
kuulumaan meikäläisten kiljuntaa. Ah! Hyvän saaliin saavat! ajattelin.

— Niinkuin saimmekin, — sanoi Buta.

— Mutta... voitteko ajatella, — Hős jatkoi, — ratsuja minun kävi
sääli... ratsuja. Miehistä en välittänyt.

— Noo... vihollisia olivat...

— Vaikkapa olisivat olleet omiakin miehiä niin — en tiedä — ratsuja
olisin säälinyt... ratsuja. Voitteko ajatella?

Szemény ymmärsi häntä. Niin totisesti! Magyar rakasti ratsuaan
kuin omaa veljeään. Hevonen oli enemmän kuin veli. Se oli ystävä,
rakastettu, uskottu. Szépan kuoleman jälkeen Szemény oli käsittänyt sen.

Hän katseli Csillagiaan. Se seisoi siinä, lähellä, satuloituna ja syödä
rouskutteli kaikessa rauhassa. Sen karva kiilteli tulen loisteessa.

Niin jalosti taipui sen kaula... ja solakka ruumis keinahteli. Siinä
oli voimaa ja siinä oli suloa. Korvat liikahtelivat hiljaa. Se kuunteli
ympäristön ääniä... se oli valpas ja varovainen. Välistä se nosti
päätään, ja sen sieraimet liikkuivat herkästi. Noissa sieraimissa oli
sen sielu... kaikki se herkkyys, joka siinä asui. Ja silmissä... ennen
kaikkea silmissä.

Szemény oli pakana ja Szemény oli magyar. Hän uskoi, että hevonenkin
kuolemansa jälkeen heräsi henkiin Tuonelan virran toisella puolen.
Siellä se käyskentelisi ja söisi sinistä ruohoa. Miksi juuri sinistä?
Szemény’istä vain tuntui, että se oli sinistä. Se oli niin kaunis väri.
Vihreä kuului tänne... tähän elämään, mutta sininen sinne — haudan
toiselle puolen...

Hän oli taas sellaisen omituisen mielialan vallassa, jolloin tällaiset
ajatukset aivoja askarruttivat. Miehet istuivat hiljaa mietteisiinsä
vaipuneina. Hős näppäili soitintaan. Tuli paloi heidän keskellään, ja
varjot heilahtelivat pitkinä ja muodottomina.

Niin... Tuonela. Siellä esi-isät istuivat leirinuotioiden ympärillä
ja tarinoivat. Mutta he juttelivat hiljaa, matalalla äänellä...
sillä siellä ei kukaan huutanut. Yhteisestä sopimuksesta siellä
puhuttiin hiljaa, koska siellä kerran vallitsi rauha. Tulikin tarinoi
äänettömästi, se ei räiskähdellyt niinkuin tuli tuossa heidän edessään.
Savu nousi kohtisuoraan ylöspäin... niinkuin joskus syksyllä, kun
oli kirkas ja kuulakka ilma. Niin — siellä olikin kaikki kirkasta ja
kuulakasta...

Entäs kun magyarit ja bysanttilaiset ratsuineen saapuivat sinne...
mitenkä he suhtautuivat toisiinsa?

Nousivatko hevostensa selkään ja iskivät uudelleen yhteen?

Hauska olisi ollut ajatella niin... mutta — toinen oli heimon
käsitys: voitetut viholliset palvelivat voittajia orjina. Mutta —
toisinaan pitkinä puhteina — samantapaisina kuin oli heillä nyt tässä,
loimottavan leirinuotion ympärillä, jolloin jokaisen kasvoista kuvastui
menneen hiljainen muistelu, he keskustelivat toistensa kanssa —
voittajat ja voitetut:

»Miksi jouduimme häviölle?» — kysyisivät bysanttilaiset.

»No niin — katsokaahan... te tulitte estämään meitä omistamasta sitä,
mikä meille oli määrätty. Sehän oli selvä!»

»Mutta jos te, magyarit, lähdette retkille toisten maihin... omistamaan
niitä itsellenne, niin voitatteko te?»

Magyarit katsahtaisivat miettien toisiaan.

»Emme... jos toisten omaa anastamme. Mutta — jos otamme sen, mikä
meille kuuluu, silloin voitamme.»

Ja vanha Álmos, Ügyckin poika, Árpádin isä, rupeaisi selittämään
bysanttilaisille, bulgaareille ja Petšeneegeille, että Unkarinmaa oli
unkarilaisten — kokonaan, Havas-metsää myöten. Se oli heille määrätty,
sillä he osasivat asuttaa ja viljellä sen. Bysanttilaiset ja bulgaarit
kuuntelisivat tarkkaavaisina, ja lopulta eräs heistä virkkaisi:

»Nyt ymmärrämme... meidän ei olisi pitänyt lähteä.»

»Ei», sanoisi Álmos Ügyekinpoika,— »teidän ei olisi pitänyt lähteä. Sen
vuoksi te hävisitte. Ja aina kaikkina maailman aikoina, jos lähdette
anastamaan sitä, mikä magyarin on, te häviätte. Jos ehkä tilapäisesti
voittaisittekin magyarien maan, niin nämä ottavat sen takaisin.»

»Kuka on sen niin säätänyt?»

»Magyarien Jumala.»

»Mutta — mitä meidän jumalamme sanoo?»

»Se ei sano mitään... sillä se on sama.»

Szemény oli taas päässyt mieliaiheeseensa, jota oli viime viikkojen
kuluessa miettinyt. Magyarien Jumala — se oli sama kuin Bysantin
Jumala. Ihmiset vain eivät tienneet sitä. Mutta — hänelle se oli
selvinnyt näin.

Siitä ei ollut hyvä mennä puhumaan — sitä ei olisi ymmärretty. Mutta —
hauskaa sitä oli itsekseen hautoa — niinkuin nytkin.

— Paras minulta kuitenkin on vielä kertomatta, — katkaisi Hős yhtäkkiä
hiljaisuuden. — Sain vanginkin.

Jokainen höristi korviaan. No —?

— Joo... siinä maatessani kantautui yht’äkkiä korviini omituinen
puuskutus ja veden loiske. Mutta — en nähnyt mitään. Rannalta kuului
vain meikäläisten huuto ja melu. Mitä se oli? Oliko vizitündér
[vedenhaltija] nousemassa maalle?

— Yht’äkkiä suoristauduin ja huomasin miehen, jonka pää silloin
tällöin kohosi veden pinnalle, painuakseen tuokion kuluttua uudelleen
umpisukkeloon. En erottanut, oliko se unkarilainen vai vihollinen.
Mutta — kuitenkin nousin ja menin rantaan.

— »Olkoonpa vaikka bysanttilainenkin», — ajattelin ja tarkkasin sitä
kohtaa, niissä viimeksi olin miehen pään nähnyt.

— Äkkiä kohosi käsi vedestä... valkoinen, hieno käsi. Siinä oli
sormuksia useita kappaleita. »Olkoonpa vaikka bysanttilainenkin» —
ajattelin, tartuin käteen ja vedin äijän maalle.

— Ahaa! Sormuksia teki mielesi! — huudahti Fintor-setä.

Mutta — Hős ei vastannut, vaan jatkoi yhtä rauhallisesti:

— Se oli bysanttilainen... lihava, vanhanpuoleinen mies. Tukka oli jo
harmahtava, samoin parta. Vaatteet eivät olleet sotilaan, eikä hänellä
näkynyt minkäänlaista asetta.

— Kuka se oli? — kysyivät kaikki yhteen ääneen.

— Älkäähän vielä! Piirteet tuntuivat minusta tutuilta. Missä olin
miehen ennen nähnyt? Skleros Niketaan kuva vilahti mielessäni... Niin —
Skleros Niketaan teltassa.

Kuulijat oli vallannut äärimmäinen jännitys.

— Kuka se oli? Sano pian!

— Kosma... senaattori Kosma.

Tárkány oli hypännyt pystyyn.

— Katso p—ua!

Mutta Szemény kysyi kiihkeänä:

— Tapoitko hänet?

— En. Virvoittelin vain henkiin.

— Missä hän nyt on? — kysyivät molemmat yhtä aikaa — Tárkány ja Szemény.

Hős nauroi:

— Sepä taitaa ollakin harvinaisempi otus!

— Leirissä — toisten vankien joukossa, — hän vastasi sitten.

— Hän on minun! — Tárkány kirosi.

— Ei kuin minun! — huusi Szemény.

Mutta Fintor-setä rauhoitti heitä:

— Toisen tavarasta riitelette. Vanki on Hősin.

Se oli totta. He menivät molemmat noloiksi.

— Myy hänet minulle! — Tárkány sanoi.

— Ei... myy minulle! — sanoi Szemény.

— Paljonko annatte? — naureskeli Hős.

He tarjosivat molemmat — tarjosivat runsaasti.

— Mitä Tárkány tekee miehellä?

— Leikittelen vähän hänen kanssaan.

Hänen kasvonsa olivat kamalan näköiset.

— Entä sinä? — kysyi Hős Szemény'ilta.

— Teen orjakseni.

Rotta, petšeneegipoika, oli näet häneltä karannut.

— Olkoon menneeksi. Szemény saa ukkelin.

Näin joutui Kosma-senaattori Szemény’in telttaan.

VIII.

Alpárin taistelun jälkeen oli Árpád joukkoineen mennyt Tiszan
yli ja lähettänyt Tárkány’in Biharia piirittämään. Se oli
bulgaarialaisruhtinaan Marótin linna.

Szemény oli jäänyt Alpáriin. Ete, Kürtgyarmatheimon päällikön, Ondin,
poika, oli ruvennut rakennuttamaan linnaa sille kohtaa, josta ruhtinas
oli vienyt joukkonsa yli. Szemény oli liittynyt Eten miehiin. Hänestä
oli nykyisin saman tekevää, olipa hän missä vain. Ei häntä kukaan
kysynyt.

Merkillistä! Silloin kuin vielä oltiin Susdalin maassa, oli hän ollut
henkilö, jota tarvittiin. Vähän väliä hänet oli lähetetty johonkin
— partioille tai muille asioille. Niinpä hän oli kerran käynyt
Itilissäkin, kasaarien pääkaupungissa.

Mutta — nyt kun oli saavuttu tänne... uuteen maahan, ei häntä enää
kukaan kysynyt. Hänellä ei ollut paikkaa. Jos hän iltaisin istahti
tulen ääreen, ei kukaan häntä puhutellut. Häntä tuskin huomattiin.
Miehillä oli niin paljon juttua taisteluista, sotasaaliista, maasta ja
laidunpaikoista. He riitelivät jo siitä, mitä kukin saisi.

Eikä tämä eripuraisuus ilmennyt ainoastaan miehistön keskuudessa,
vaan päällikötkin riitelivät. Ond, Eten isä, sanoi: »Jyrisevä salama
iskeköön siihen, joka minulta riistää maat Tiszan keskijuoksun
ympäriltä!» Kund sanoi samaa, ja näiden kahden mahtimiehen kesken
vallitsi ilmi vihamielisyys.

Szemény suri sitä vilpittömästi. Hän rakasti kansaansa... olisi
suonut sille kaikkea mahdollista onnea, mutta nyt näytti siltä,
että keskinäiset riitaisuudet turmelivat hyvän työn. »Älähän sure»,
lohdutteli vanha Fintor häntä, — »kun taas päästään rauhoittumaan ja
kukin asettumaan alalleen, on jälleen hyvä. Jokainen menee niin kauas,
ettei koiran haukku kuulu. Mutta — muutaman vuoden perästä rupeaa yksi
ja toinen kaipaamaan, että kunpa tulisi sota ja saataisiin taas nähdä
vähän toisiaan. Huba sanoo: »Mitähän se Ondin joukko puuhaa?» Ja Kund
kyselee: »Mitähän se Huba siellä hulluttelee?» Kabaarit kaipaavat
Kundia ja Árpádit Elődin poikia. Ja sitten lähdetään yhdessä taas!»

Fintor-setä saattoi olla oikeassa, mutta — sittenkin surettivat
Szemény’iä nämä riitaisuudet. Ete tuossa rakensi linnaa kuin itselleen
— tai isälleen. Eiköhän tuo varustus ollut tarkoitettu koko maata
varten? Niin hän ajatteli. Mutta — toisin näytti olevan.

Hadnagy’eilla oli myös liian suuri valta. Ne tappelivat kuin
itsenäiset pikkuruhtinaat, välittämättä Árpádista tuon taivaallista.
Jokainen halusi olla käskijä — Tárkány’kin, joka nyt oli koroitettu
hadnagy’iksi. Vedoten linnoitus- ja piiritystaitoonsa hän toisinaan
melkein komenteli ruhtinastakin. Oliko heidän heimonsa, rotunsa,
yleinen piirre tämä mahtavuus, tämä koppavuus... tämä yhteisen edun
unohtaminen ja omien yksityisten ja oman perheen etujen valvominen?
Vanha Látó oli toisinaan varoittanut: ei pitäisi riidellä. Esi-isien
henget olivat levottomat heimolaistensa vuoksi. Riita rikkoi, rauha
rakensi. Mutta Kelem oli ylimielisyydessään vastustanut vanhusta...
Kelem, alipäällikkö, josta nyt oli tullut niin tavattoman mahtava
viimeisen Alpárin luona osoittamansa urotyön vuoksi. Mies väitti, ettei
ilman häntä taistelusta olisi tullut mitään. Selkäänsä olisi saanut
Árpád ja heimopäälliköt! Mutta — kun hän, poika... niin — kyllähän tuon
tiesi. Siellä oli nyt Kelem Biharin luona Tárkány’in komennossa... ja
Enén hän oli vienyt mukanaan.

Szemény istui joen rannalla, korkealla törmällä. Oli jo syksy, ja puut
pudottelivat lehtiään. Mutta — keskipäivän aikana paistoi aurinko vielä
verraten lämpöisesti.

Siinä virtasi joki hänen edessään... leveä, mahtava virta. Sen vesi oli
harmaata, saven väristä. Vaaleankeltaisena paistoi vastakkainen törmä.
Sekin oli korkea... monta miehenmittaa. Mutta keväisin kohosi vesi yli
näiden äyräiden ja levittäysi arolle. Silloin oli seutu suuren järven
kaltainen.

Linnoituksesta käsin, hänen selkänsä takaa, kuului monenkaltaisia
ääniä. Siellä sotavangit lauloivat yksitoikkoisesti kärrätessään kiviä
ja hiekkaa rakennukselle. Kuulaassa syysilmassa kantautui niiden
laulu kauas... Tiszan toiselle puolen. Sieltä vastasi kaiku, kerraten
joka sanan... kuin olisivat sotavankien esi-isät sieltä huudelleet
jälkeläisilleen.

Kaiku — se olikin ihmeellinen tässä uudessa maassa. Szemény oli sen
pannut merkille. Monessa paikassa sai sanansa takaisin monenkertaisina,
jos vain kovemmin huusi. Árpád olikin kerran sanonut: »Ei täällä sovi
salaisuuksista ääneen puhua. Kaiku kantaa suunnitelmamme viholliselle!»
Ja se oli totta.

    — Miehet, kärrätkää!
    Vielä teille lepoaikaa
    keskiyöstä jää...

— Keskiyöstä jää... — kertasi kaiku.

Se tuli kuin ilkkuen — tuolta Tiszan toiselta puolen.

Aurinko oli laskenut, ja kuu teki nousuaan. Joesta rupesi kohoamaan
usvaa. Szemény oli istunut kauan, mutta hän ei vielä halunnut
lähteä. Hän halusi nähdä, tulisiko kaunis Ilona, keijujen kuningatar
neitosineen uimaan.

Hän veti turkkia tiukemmin hartioilleen ja istui. Kuu kohosi
korkeammalle. Se valaisi joen pinnan. Kirkas hopeajuova, jota
usvakerrokset jonkin verran kaihtivat, ulottui viistoon poikki virran...

Vangit olivat kertoneet, että linnan pohjakerrokseen oli asettunut
asumaan haltiatar, ihmeen kaunis nainen, joka siellä öisin lauloi. Se
oli bulgaarialaisruhtinaan puoliso, joka täten tahtoi osoittaa, että
alue kuului hänelle ja että unkarilaiset olivat tulleet oman käden
oikeudella ryöstämään sen itselleen. He olivat jo antaneet linnalle
nimenkin, vaikk’ei se lähimainkaan ollut valmis. Csernigrádiksi olivat
sen nimittäneet. Se tulisi olemaan kirottu paikka niiden kärsimysten
vuoksi, joiden alaisiksi bulgaarit olivat magyarien vuoksi joutuneet.

Szemény oli kuullut noita juttuja. Ete, Ondin poika, pieksätti
bulgaareja niiden vuoksi. »Vai Mustalinna!» Hän oli raivonnut
kauheasti. Mutta — siitä huolimalta tarina ei ottanut kuollakseen, vaan
eli yhä sitkeämpänä.

Szemény tarkkasi veden kalvoa. Hopeajuovan kohdalla kimalteli ja
välkehti omituisesti. Sotavankien laulu oli lakannut. Vallitsi syvä
hiljaisuus. Nyt... kohta niiden pitäisi tulla.

Häntä puistatti. Oliko terveellistä jäädä katselemaan keijujen
karkeloa? Saattoi vielä joutua niiden lumoihin. Saattoivat kuljettaa
maahansa, Tündérországiin, joka oli kaikkien keijujen kotimaa. Sitä
hallitsi Furuzsina jumalatar, ja se sijaitsi kaukaisen meren takana.
Sinne mentiin kuparisia, hopeisia ja kultaisia virtoja pitkin,
kuparisten, hopeisten ja kultaisten siltojen yli. Rajattomalla
tasangolla sijaitsi siellä keijujen kaupunki ihmeellisine
puutarhoineen. Kultaa vuotivat lähteet, satumaisen ihanat kukat
kasvoivat puissa, joista riippui kultaisia omenia. Jos sinne kerran
joutui, ei enää koskaan päässyt pois.

Hän katseli veden kalvoa. Se väreili yhä samalla salaperäisellä
tavalla. Usvaverho peitti sitä jonkin verran, mutta sen läpi kiilsi tuo
hopeinen silta...

Jopahan ilmestyi sille olento... kaunis, harvinaisen kaunis nainen.
Se seisoi Szemény’iin selin, kädet lanteilla, ja katseli jalkojaan.
Solakka se oli... vartalo kaunis ja kiehtova. Se hyppi hopeisella
sillalla... aivan kuin koetellakseen sen kestänyttä.

Sitä seurasi toisia... nuoria tyttöjä, jotka juoksivat siltaa pitkin
kevein askelin. Niiden varpaat tuskin koskivat veden kalvoon... niin
keveästi ne liikkuivat. Nekin olivat alastomat niinkuin nainenkin, ja
nyt ne rupesivat karkeloimaan.

Ne karkeloivat kauan, ja kuu valaisi niiden solakat, neitseelliset
ruumiit. Sitten ne yksitellen laskeutuivat jokeen ja rupesivat uimaan.
Mutta — ne eivät uineet kauas... ne pysyttelivät vain tuon hopeasillan
luona — usvaverhon sisässä. Niiden päiden ympärillä säteili, ja vesi
kimalteli kuin olisi se ollut sulatettua hopeaa...

Szemény’in valtasi yht’äkkiä suuri murhe. Ehkä oli Szépa noiden
joukossa? Ehkä se oli tuo, joka keveästi ui häntä kohti... hiukset
hajallaan? Veden pinta kareili sen molemmin puolin. Szemény ojensi
kätensä.

— Szépa! — kuiskasi hän. — Oletko se sinä? Hän räpäytti silmiään.
Keijut olivat kadonneet. Szemény nousi alakuloisena ja palasi leiriin.
Siellä Hős näppäili soitintaan (hänkin oli jäänyt heidän joukkoonsa):

    — Ken Tiszan vettä kerran juo,
    hän aina kaipaa Tiszan luo...

Olikohan niin —?

IX.

Biliar oli valloitettu. Tárkány oli jälleen saavuttanut loistavan
voiton. Tühütüm, Tas ja Szabolcs, Elődin poika, olivat häntä avustaneet.

Magyarit olivat kokoontuneet pusztalle, Tiszan oikealle rannalle. Oli
tehtävä vérszerzõdés — verisopimus.

Kaikki magyarien seitsemän heimoa olivat koolla. Avara aro oli
telttoja täynnä. Oli yläkuun aika. Eläinten vasikoita ja tyttölapsia
vieroitettiin parast’aikaa. Äidit sanoivat: »Tulkoon tyttösestäni
pyöreä kuin kuu, kun kerran joutuu miehelään!»

Päivä paistoi kauniisti, ja tiklit lauleskelivat lähelläolevassa
metsikössä. Niitä oli paljon — sen kuuli niiden sirkutuksesta. Mutta
parhaalla tahdollakaan ei niitä pystynyt näkemään.

Oli jälleen kesä. Neidot tekivät rakkaustaikojaan. Nurmi vihannoi, niin
että silmää hiveli. Telttojen välissä käyskentelivät hevoset. Ne oli
sidottu etujaloistaan, etteivät pääsisi karkaamaan. Laulu ja soitto
kajahteli joka taholta.

Muutaman teltan edustalla istui miehiä maassa. Tuli paloi heidän
keskellään. Magyar ei voinut elää ilman tulta. Se oli pyhä.

Kerta vuodessa se sammutettiin ja sitten sytytettiin uusi pyhin menoin.
Táltos siunasi sen. Se oli magyarien tapa.

Szemény katseli miehiä. Ne olivat mustia, päivänpolttamia. Fintor-setä
istui joukossa ja vanha Haragos. Vanhuksella oli taas suu haavoja
täynnä.

Hős, laulaja, istui myös siellä. Hän oli entisensä kaltainen, yhtä
raisu ja iloinen. Szemény tunsi pientä kateutta povessaan: kunpa hänkin
voisi olla Hősin kaltainen!

Hős lauloi lantin säestämänä. Hänellä oli taas uusi laulu. Attilan
kuolemaa kuului käsittelevän.

    — Attila, kuulu kuningas
    piti pitoja linnassaan.
    Vieraina idän ja lännen herrat
    (tään kuulin tarun ma monet kerrat).
    Vuos viini virtoinaan.

Sävel oli kaunis, surunvoittoinen. Oli kuin olisi laulaja siinä jo
etukäteen valittanut tarinansa surullista päätöstä.

    Attila kuulu kuningas
    hääjuhlia vietti nyt.
    Oli neito ruugien maasta tuotu
    kuvaksi kaunokin, liljan luotu.
    Mut mustia mietti nyt.

    Vierahat jälkeen puolen yön
    kun nähtiin lähteneen,
    kävi Ildiko morsiushuoneeseensa,
    ja kätki tikarin pielukseensa.
    Näin heittäys vuoteelleen...

Szemény läksi kävelemään. Laulu toi hänen mieleensä murheellisia
muistoja. Hän ei halunnut kuunnella.

Kansa oli juhla-asussa, miehet, vaimot ja lapset. Jokainen oli pannut
parasta päälleen. Dirhem-rahat kimaltelivat miesten lakin partaissa ja
nutun liepeissä. Naisilla oli kirjavia liinoja ja helyjä vyötäisillä.
Koko puszta näytti kasvavan punaista mätästä. Sellaisen mielikuvan
herättivät miesten punaiset lakinpäällykset.

Metsikköön, joka alkoi aron laidasta, oli raivattu avara,
ympyränmuotoinen ala. Sen keskellä oli kivialttari, jota peitti
tiikerintalja. Valanteon jälkeen piti uhrieläin teurastettaman ja
uhrattaman magyarien jumalan kunniaksi.

Väkeä tunkeili joka puolella. Kiovan juutalainen oli pystyttänyt
kojunsa ihan aukeaman reunaan. Hän möi kaikenlaista korua ja tavaraa...
lasihelmiä, kaulanauhoja, haukansiipiä, somia bysanttilaisia kukkaroita.

— Hei, haukansiipi hattuun! Nyt on juhla! — hän huuteli.

Szemény’illä oli huono, vanha sulka. Hänen teki mielensä ostaa, mutta
hän ei viitsinyt. Äijä teki vastenmielisen vaikutuksen. Hän matki
magyarien puhetapaa, oli sulava, aulis ja ennenkaikkea kansallinen.
Omaan lakkiinsa hän oli pistänyt kolme siipeä.

Szemény katseli väkijoukon vilinää. Pari kertaa hän näki Tárkány’inkin
vilahdukselta. Hadnagy kulki korskeana väkijoukossa. Hänellä oli kaksi
siipeä hatussaan.

Szemény’iä hymyilytti. »Se on kummaa», — ajatteli hän, — »kuinka
vierasmaalaiset esiintyvät varmoina magyarien keskuudessa...
Tárkánykin.» Vaikka — hänhän ei nyt tavallaan ollut vieras, vaan
sukulainen... ja sitäpaitsi lanko. Mutta joka tapauksessa — häntä
askarrutti tämä ajatus.

Ylhäistä vankia kuljetettiin ohi. Slaavilaisruhtinas, halpa,
yksinkertainen kaapu yllä asteli ohi muutamien soturien saattamana. Se
oli Marót, jonka linnan Tárkány oli valloittanut.

Szemény katseli hänen surullisia kasvojaan. Hän ymmärsi miestä. Tämä
oli menettänyt kaikkensa niinkuin hänkin. Szemény tunsi osanottoa häntä
kohtaan.

Tiklit lauloivat puissa. Niiden ääni helähteli hopeankirkkaana. Oli
kuin olisi pieniä kelloja soitettu.

Nyt syntyi liikettä. Oikealta lähestyi juhlallinen kulkue, ruhtinas
etunenässä, valkoisen hevosen selässä. Häntä seurasivat heimopäälliköt
— kaikki ratsain. Liput liehuivat heidän yläpuolellaan. Heidän
jäljessään ratsasti nuori, toisellakymmenellä oleva poika ja nuori
tyttö. Kummankin hevosta talutti juhlapukuinen ylimys.

Yhtäkkiä parahti tyttö. Hän oli tuntenut väkijoukosta tutut kasvot.
Käsiään ojentaen hän puhui jotakin vieraalla kielellä.

— Kuka se on? — väkijoukko kyseli ympärillä. — Itkee... voi, pientä
raukkaa...

— Eihän sitä uhrata vain —?

— Eikö mitä... naitetaan. Siinähän ratsastaa sulhanen rinnalla.

Se oli ruhtinas Marótin alaikäinen tytär, ja poika oli Árpádin nuorin,
Solt-niminen. Hän oli nyt ainoa elossaoleva Árpádin pojista.

Ruhtinas ja heimopäälliköt ryhmittyivät alttarin ympärille. Sille
oli asetettu metallinen malja. Ruhtinaan palvelija ojensi herralleen
veitsen. Väkijoukon sorina vaikeni.

Árpád loikkasi haavan ranteeseensa. Siitä ruiskahti hieno verisuihku.
Hän piti kättään maljan yläpuolella. Veri virtasi maljaan.

Samalla tavalla tekivät heimopäälliköt. Jokainen vuorostaan leikkasi
rannettaan ja antoi veren virrata maljaan. Siinä he seisoivat kaikki:
Előd, Huha, Ond, Kund, Tas ja Tühütüm.

Alttarin vastapäätä, aukean toisella laidalla, istui ruhtinaan puoliso
telttakatoksen alla. Auringon valo siivilöityi sen punaisen kankaan
läpi. Siinä valaistuksessa hän näytti yliluonnolliselta... kuin
jumalattarelta, joka verhoutui aamuruskoon. Hänen rinnallaan seisoi
kookas ritari, rengaspanssari päällä. Szemény tiesi, että se oli
Ostmarkin rajakreivi Luitpold. Hän oli tullut tänne frankkien kuninkaan
Arnulfin lähettiläänä. Oli neuvoteltava yhteisestä sotaretkestä
Suur-Moravian hallitsijaa Svatoplukia vastaan.

Nyt puhui vanha Látó. Hänen äänensä rämähteli vanhuuttaan. Mutta silti
hän lausui sopimuksen eri kohdat kuuluvasti:

— Niinkauan kuin teidän ja jälkeläistenne elämä kestää, olkoon
johtajanne aina Árpádin, Álmoksen pojan, suvusta.

— Vannomme! — lausuivat heimopäälliköt yhteen ääneen.

— Siitä hyvästä, mitä taistelussa ansaitsette, älköön kukaan teistä
osattomaksi jääkö.

— Vannomme!

— Ruhtinaita, jotka vapaasta tahdostaan ovat valinneet Árpádin
herrakseen, älköön koskaan — samoinkuin heidän poikiaan — suljettako
pois ruhtinaan neuvostosta ja valtakunnan johdosta.

— Vannomme!

— Jos jälkeläistenne joukosta joku tulisi uskottomaksi ruhtinasta
kohtaan ja kylväisi epäsopua hänen ja hänen sukulaistensa välille,
vuotakoon syyllisen veri, niinkuin teidän verenne nyt on vuotanut.

— Vannomme! Niin käyköön!

Kansanjoukon oli vahannut kiihko. Se tunkeili aukean keskustaa kohti,
missä ratsumiehet pidättivät sitä.

Látó jatkoi:

— Jos joku ruhtinas Árpádin jälkeläisistä tai muista ruhtinaista rikkoo
tämän valan, olkoon hän iankaikkisesti kirottu.

— Niin olkoon! Vannomme! Totisesti!

Ruhtinas kohotti maljan huulilleen ja maistoi siitä. Sitten hän ojensi
sen Elődille. Vuoron perään maistoi siitä jokainen heimopäällikkö...
tyynesti, juhlallisesti.

— Ukkopohár, — kuiskasi väkijoukko ympärillä.

Niin — se oli ukkopohár — Ukon, ylijumalan malja. Se juotiin vain
juhlatilaisuuksissa. Tavallisesti se sisälsi viiniä.

Árpád astui puolisonsa luo ja kumarsi hänen edessään. Nyt soi torvi.
Kuuluttaja puhalsi häränsarveen.

Ruhtinas oli asettunut istumaan telttakatoksen alle ruhtinattaren
viereen. Hän oli majesteetillisen näköinen. Kansajoukko puhkesi
innostuneisiin éljen-huutoihin.

Niistä ei tahtonut loppua tullakaan. Szemény’ikin huusi kurkkunsa
käheäksi.

Árpád viittasi, ja vangittu slaavilaisruhtinas talutettiin hänen
eteensä. Väkijoukko tungeksi yhä villimpänä. Se odotti jännittävää
näytelmää.

Mutta ruhtinas käski irroittaa vangin kahleet. Se suoritettiin
silmänräpäyksessä. Marót ojensi vartaloaan ja puistahutti päätään
niinkuin maltiton ratsu.

— Voimakas slaavi! Katsokaa, katsokaa! — suhisi väkijoukko ympärillä.

Oli kysymys siitä, että Marót antaisi tyttärensä Árpádin pojalle
vaimoksi. Mikäpäs auttoi: slaavilaisruhtinaan oli pakko suostua.
Vihollinen oli valloittanut hänen maansa. Siinä tapauksessa hän saisi
pitää linnansa, Biharin, kuolemaansa asti.

Seurasi juhlallinen kihlaus, jossa oli monta kysymystä ja vastausta.
Tyttö itki koko ajan, ja isä koetti häntä lohduttaa.

Mutta — vielä oli viimeinen juhlallinen toimitus. Árpád nousi,
otti poikaansa kädestä ja seisoen niin heimopäälliköiden ja koko
magyarkansan edessä, kehoitti heitä vannomaan, että hallituksen hänen
jälkeensä perisi hänen poikansa Solt.

Mutta — nyt syntyi liikettä heimopäälliköiden joukossa. He eivät
olleetkaan niin halukkaita vannomaan.

Jännitys kasvoi. Mitähän tästä tulisi?

Előd katkaisi äänettömyyden:

— Suurherrani! Turkkilaisen tavan mukaan, jota aina olemme seuranneet...

Mutta — Árpád keskeytti hänet:

— Emme seuraa enää turkkilaista tapaa. Olette äsken vannoneet.

Szemény huomasi, kuinka Ostmarkin rajakreivi kierteli viiksiään. Häntä
tämä loppukohtaus huvitti.

— Olemme vannoneet, suurherrani — jatkoi Előd, — että sinun suvustasi
on hallitsija oleva. Mutta — turkkilaisen tavan mukaan...

Szemény tiesi, mitä hän tarkoitti. Turkkilaisen tavan mukaan piti
vanhimman suvun jäsenen periä valta. Tässä tapauksessa olisi siis
lähinnä tullut kysymykseen Előd itse tai hänen poikansa Szabolcs.

Ruhtinas oli hermostunut. Lopussa näytti hänen suunnitelmaansa
kohtaavan voittamaton este.

— Mitä sanovat muut?

Huba huudahti:

— Eläköön Solt!

— Eläköön! — yhtyivät toisetkin.

Előd oli hävinnyt. Heimopäälliköt vannoivat juhlallisesti kohottavansa
kilvelle Soltin hänen isänsä jälkeen — Előd muiden mukana.

Ikävä välikohtaus oli onnellisesti sivuutettu. Mutta — väkijoukosta
kuului murinaa.

— Oikeassa oli Előd! — touhusi muuan parrakas soturi. — Turkkilaisen
tavan mukaan kuuluisi valta hänelle.

— Mutta... nythän oli vannottu!

— Hm. Voihan hätäpäätöksen purkaa...

»Vai niin te ajattelette», — tuumi Szemény itsekseen. »Ei tule
mitään. Vala on vala.» Ja hän liittyi muutamien miesten joukkoon,
jotka lähtivät leirille päin. Ei hän viitsinyt jäädä katselemaan
uhritoimitusta.

Mennessä kertoi hänelle muuan, mitä Ostmarkin rajakreivi oli sanonut
Elődille: »Nopeasti täällä kruunu voitetaan ja menetetään.» Mitä Előd
oli vastannut, sitä ei kerrottu.

Miksi Szemény’istä tuntui, että tuo saksalainen oli sattunut tänne
sangen sopimattomaan aikaan? Hän voi vielä aiheuttaa heille monta
yllätystä.

Yleinen iloisuus vallitsi leirissä, sillä ennemerkit olivat olleet
hyvät. Mutta — Szemény’iä ei tuo ilo vakuuttanut.

Attilan kuolema muistui hänen mieleensä. Eikö häntäkin ollut uhannut
surma juuri ilon ylimmillään ollessa.

Hős lauloikin siitä — aivankuin tilauksesta:

    — Attila, kuulu kuningas,
    läks puolisonsa luo.
    Hän kauan katseli kaunokaistaan
    ei toista mailmassa hänen laistaan:
    Oli toinen Libussa tuo...

Libussa oli ollut Attilan lempipuoliso. Szemény tiesi sen.

    — Laskihe herra hunnien
    häävuoteellensa nyt.
    Mut minkämoiseks se hääyö muuttuu
    tarun kangaspuista se loimi puuttuu,
    se on yöhön peittynyt.

Väkijoukko kuunteli hartaana. Laulu oli kaunis, vienon surullinen.

    — Punasi päivä pusztan taas,
    sana kuultiin kumma jo:
    lepäs Attila tikari rinnassansa.
    Nyt kerskuu korska germaanein kansa:
    sen iski Ildiko!

Ostmarkin rajakreivi kulki ohitse Elődin seurassa. Kreivin tulkki oli
kolmantena. He pysähtyivät kuuntelemaan. Sadat silmäparit tarkkasivat
kreiviä. Mutta — hän ei ymmärtänyt magyarien kieltä. Hős jatkoi:

    — Attila, kuulu kuningas
    näin kuoli kurjasti.
    Mut missä magyarin ratsu ravaa
    se aina Attilan tietä avaa.
    Kavahda, germaani!

— Mitä tuo mies laulaa Attilasta? — kuuli Szemény tulkin kysyvän.

Hän ei kuullut, mitä Előd vastasi. Mutta — rajakreivi huitaisi
kädellään, sanoi jotakin omalla kielellään ja jatkoi matkaansa.

— Niin se on pojat, — puhui Hős, — että jos joku meidät pettää, sille
kostamme kymmenkertaisesti.

Szemény katsahti ihmeissään laulajaa. Tämä oli puhunut kuin hänen
suullaan.

Mutta — vanha Haragos, joka myös istui tulen ääressä, virkkoi:

— Kuulittehan, että jokainen, joka taistelussa jotakin ansaitsee, saa
pitää saaliinsa? Minulta ryösti toveri kaikki. Väärin vannoi!

Hän huojutteli yläruumistaan. Toverit pelkäsivät jo hänen saavan
kohtauksen ja tarkkasivat häntä jännittyneinä. Mutta — vanha soturi
väänteli vain huuliaan ja mutisi:

— Minun äitini näki yölepakon...

Huoattiin helpotuksesta. Ei ollut hätää.

Muistoksi päivän juhlallisuuksista sai paikka, missä majailtiin, nimen
Pusztaszér.

X.

Körös-virran varrelle oli Árpád rakentanut leirinsä. Se oli ihana
virta, santa kuin kultahiekkaa. Ei ihme, että vanhat olivat nimittäneet
sen »Chrysiukseksi», mikä merkitsee »kultainen».

Leiriin virtasi saalista Marótin maasta. Sitä toivat Tühütüm, Tas ja
Szabolcs, Elődin poika. Sitä kuljetti Tárkány kuormavankkureilla. Sadat
härkävaljakot vetivät - sitä.. Marót oli ollut mahdottoman rikas. Nyt
magyarit sen vasta huomasivat. Osan saaliista antoi Árpád Marótin
tyttärelle. Hän veisi sen myötäjäisinä Soltille, ruhtinaan pojalle.

Ruhtinas katseli sotasaaliskuormia. Hän kulki vankkureilta toisille ja
tarkasteli. Miehet huutelivat:

— Hyvän antoi sinulle nimen, äitisi, suurherramme! Olet Árpád,
osanen. Sinun nimesi voimasta tämä kaikki meille lankeaa! [Nimi tulee
todennäköisesti turkkil. sanasta arpa = ohra. Siis: ohranen. Tässä se
on yhdistetty suomal. sanaan arpa = osa.]

Ruhtinas hymyili. Hän oli iloisella päällä. Hän vastasi:

— Magyarien käsivarret ovat tämän meille hankkineet.

Uusia retkiä oli tiedossa. Gladin, slaavilaisruhtinaan, maa oli
vielä valloittamatta. Se sijaitsi Marótin valtakunnan eteläpuolella,
ulottuen Marosjoen vasemmalta rannalta Tonavaan. Szoárd, Boyta ja
Kadocsa olivat saaneet sen tehtäväkseen. Tárkány oli liittynyt mukaan
piirityskoneineen. Szemény oli seurannut häntä.

He olivat menneet yli Tiszan ja valloittaneet jo suurimman osan
vihollisen maata. Glad oli paennut unkarilaisten edellä. Nyt hän oli
asettunut lujaan leiriin Temes-virran toiselle puolen. Hänellä oli
apuväkenä valakkeja, bulgaareja ja petšeneegejä. Magyarit majailivat
Began soissa.

Szemény ihmetteli, kuka oli valinnut tämän soisen seudun heidän
olinpaikakseen. Häntä se ei miellyttänyt. Tiheä viidakko peitti
sen. Siellä oli vaikea liikkua. Porraspuita pitkin oli hevosiakin
talutettava, ja se oli sanomattoman vaivalloista. Tárkány murisi. Mutta
— Boyta selitti, että näin oli magyarien sotajoukon nielaissut maa:
heitä oli mahdoton löytää ja vielä mahdottomampi lähestyä.

— Kunpa olisi maa nielaissut sinut, olisimme säästyneet tästä
vaivasta! — Tárkány pauhasi. Täällähän oltiin alttiina petšeneegien
hyökkäyksille, sillä tämähän oli jo heidän maataan. Mutta — Boyta vain
naureskeli. Ei ollut pelkoa petšeneegeistä. He olivat kaikki Temesin
toisella puolen.

Miehet palasivat pois vartiosta — keskellä päivää. Se oli ennen
kuulumatonta. Mitä se merkitsi?

He olivat nähneet rämesilmäisiä rouvia. Ja silloin heitä ei saanut
jäämään itse ruhtinaskaan.

Kylmä väristys kulki miesten lävitse. Rämesilmäisiä rouvia! He
ymmärsivät. Sellaisia oli... suuria, kauhistuttavan näköisiä naisia,
joiden kulmakarvat olivat kuin rämeen palaset, petolliset, upottavat.
Pitkospuiden hakkaajatkin olivat niitä nähneet — aikaisemmin. Ja hekin
olivat heittäneet työnsä ja palanneet leiriin kesken päivin.

Pohdittiin tilannetta. Mitä piti tehdä? Miehistön oli vallannut
kauhu. Täällä, heitä ympäröivällä pusztalla asui jättiläisiä, jotka
ratsastivat taitoshevosilla [jättiläisten saduissa käyttämä ratsu.]
Välistä molskahti valtavasti. Mitä se oli? Jättiläinen heitti
sotanuijansa menemään. Se lensi kaukaa... melkein päivänmatkan päästä
ja upposi suohon. Siitä paikasta juoksi aina veres lähteensilmä.
Kilpikonnia mateli joka taholla. Miehet tappoivat niitä ja paistoivat
tulella.

Mutta — kun Tárkány kertoi, että ne olivat juutalaisakkoja, jotka
Jeesus oli sellaisiksi loihtinut, niin moni oksensi ja tuli sairaaksi.
Vieläpä muutama kuolikin.

Miehistö nurkui. Se ei halunnut viipyä kauemmin täällä, missä pistävät
itikat vaivasivat päivällä ja yöllä. Soista nousi myrkyllisiä höyryjä,
huumaavia, tukahduttavia. Jättiläiset hengittivät ympärillä, hiiden
hengityksen saattoi yöllä kuulla. Jónézõ (hyvä näkijä) oli siirtynyt
tänne. Hän istuskeli tavallisesti korkealla vuorella ja valitti, ettei
hänellä enää ollut mitään katselemista. Hänhän näki koko maailman.
Nyt hän oli ryöminyt tänne, ja hänen näkemishalunsa oli tarttunut
miehistöön: he halusivat pois.

Niin — ne olivat kaikki täällä — paitsi Nagyfázó (suurpalelija). Hän
ei täällä viihtynyt — sillä täällä oli lämmin, tukehduttavan lämmin.
Mutta — Jófutó (hyvä juoksija) ja Jóhajitó (hyvä linkooja) olivat
tulleet ja tartuttaneet miehiin levottomuutensa: he halusivat juosta
ja lingota. — Mutta nyt ei muuta kuin maattiin. Täällä ei voinut
nopeasti liikkua, eikä täällä olisi voinut taistella, jos vihollinen
olisi yllättänyt. Joka taholla suota ja viidakkoa. Mutta — Boyta vain
vakuutteli, ettei vihollinen tiennyt heidän olemassaolostaan mitään.
Maa oli heidät niellyt.

— Kunpa olisi maa niellyt sinut, — Tárkány jurnutti. — Täällähän ei voi
kuljettaa piirityskoneitakaan.

Häneenkin oli tarttunut Jóhajitón levottomuus. Mutta — syönti kävi —
ja samoin juonti. Miehet uupuivat alituisesta rämpimisestä. Ja heitä
vaivasi hirveä jano. Fintor-setä sanoi:

— Nagyehetö ja Nagyiható [Suursyömäri ja Suurjuomari] teettävät
meillä työtä, varsinkin Nagyiható. Mutta — täällähän haiseekin kuin
haikaran pesän juurella. — Minä olen juonut kolme leiliä kumissia ja
yhä vain janottaa.

Se oli hirveää. Miehet intoutuivat juopottelemaan, mikä oli
harvinaista magyarien keskuudessa. Ei auttanut kielto eikä rangaistus.
Aamusta iltaan märkinä he väittivät, että ihminen vaatii kostuketta
sisäänsäkin. He joivat kuin sienet.

Ja silloin he vasta juttelivat. Nähden kaikki asiat suurina,
moninkertaisina, he osoittelivat toisiaan ja murisivat kuin sudet.
Fintor-setä oli heidän mielestään ihan ilmetty Nagyiható.

— Se minä olenkin, — vanha soturi vastasi. — Haluaisin juoda kuiviin
jokaisen suosilmäkkeen. Mutta niissä on vain vettä.

— Kyllä vedestäkin juopuu, — Ijjas huudahti.

Ja hän kertoi, kuinka he edellisenä päivänä olivat Butan kanssa
rähmineet jossakin alempana Began varressa, ja toveri oli pehmennyt
yht’äkkiä. Oli vain juonut hetteestä ja hetken päästä ollut päissään
kuin käki. Kukkunut oli koko ajan.

Humalaiset miehet katselivat toisiaan samein silmin. Totisesti — tämä
paikka oli kirottu.

Ja he rupesivat yhä pontevammin vaatimaan poislähtöä.

— Sääsketkin täällä ovat suuria kuin varpuset ja ihan valkeita, —
Haragos väitti.

Niin olivat — kadotuksen pesä.

Onneksi tuli sana, että aamulla lähdettäisiin. Miehet heittivät
kumissileilit syrjään, sylkivät ja kiroilivat. Kaikkea ihminen
kiskoikin nahkaansa! Hyi olkoon! Mutta — Fintor-setä huusi:

— Antakaa minulle, pojat! Minua janottaa!

Ja hän joi niin, että makasi hetken päästä kuin tukki. Sääsket pitivät
kemujaan hänen ryppyisellä, hikisellä naamallaan.

Szemény makasi teltassaan. Se oli pystytetty laajalle, hyllyvälle
mättäälle, joka oli kuin pienoinen saari. Oli yö, ja hän valvoi,
kuunnellen erilaisia pimeästä kuuluvia ääniä.

Joki ei ollut vallan kaukana. Tiheä, pajua kasvava ryteikkö erotti sen
hänen teltastaan. Jossakin, verraten lähellä piukahteli omituisesti.
Szemény höristi korviaan — mitä se oli? Hän oli tullut yhtä
hermostuneeksi kuin toisetkin.

Piukahtelua jatkui. Oli kuin olisi pienen pieniä nuolia ammuttu
pienellä jousella. Samassa hän rauhoittui. »Vesilintuja» — ajatteli
hän, ja hänet valtasi turvallisuuden tunne.

Taivas oli pilvessä. Ei yhtään tähteä näkynyt. Kuuma, tukehduttava
yö... kostea ja märkä. Suosta nousi tukehduttavia huuruja. Lukemattomat
kasvit mätänivät siellä... kasvit ja hevosen raadot. He olivat
menettäneet monta hevosta.

Yht’äkkiä suhisi ilmassa. Kuului tiheitä siivenlyöntejä. Hanhiparvi —
arvatenkin — lensi hänen telttansa yli, kuuluvasti konkottaen. Mikähän
lintuja hermostutti? Tietysti — he olivat lähellä vihollista... ja sitä
paitsi — oman puolen kuulovartiotkin häiritsivät niitä.

Szemény yritti nukkua, mutta uni ei tullut. Hän kadehti Kosmaa, joka
veteli »hirsiä» teltan toisella laidalla. Itikat kiusasivat ukkoa,
mutta siitä huolimatta tämä nukkui. Szemény kohensi tulta. Hän ei
uskaltanut heittää uutta puuta — tuli saattaisi näkyä. Hän oli
ripustanut paksun huovan sille suunnalle, missä joki oli. Mutta — hän
arveli — tarkkavainuiset petšeneegit ottaisivat kyllä heistä selvän.

Aamulla lähdettiin — vihdoinkin. Kadocsa oli löytänyt kahlauspaikan
ja vei joukkonsa yli. Hän hyökkäsi vihollisen selkään. Szoárd ja
Boyta ryntäsivät edestäpäin. Taistelu ei kestänyt kauan. Magyareilta
kaatui vain muutama mies. Mutta vihollinen jätti tantereelle kaksi
ylhäistä petšeneegipäällikköä ja kolme slaavilaista kujas’ia [slaavil.
ruhtinas]. Ruhtinas Glad pakeni. Häntä suosi jälleen onni. Unkarilaiset
ajoivat häntä takaa ja leiriytyivät Pancsovan edustalle. Glad oli
sulkeutunut Kőv-nimiseen linnaansa.

Boyta sanoi Tárkánylle:

— No nyt saat taas laittaa häkkyräsi kuntoon.

XI.

Tárkány'ia ei tarvinnut kahdesti kehoittaa. Hän oli heti valmis..

Kőv-linnan edustalla hän oikein näytti taitoaan. Tuota pikaa olivat
katapultit ja ballistat pystyssä, ja suuria kivenlohkareita alkoi
lennellä Gladin linnaan. Se oli kuin kotkanpesä korkealla kalliolla.
Mutta sinne lensivät Tárkány’in »limput» kuin ei mitään. Hämmästys
valtasi vihollisen.

Tárkány oli haltioissaan. Nyt hän taas tunsi olevansa omassa
elementissään. Asettaen suurta, miehen mittaista nuolta »skorpionin»
kynälle, hän kehaisi:

— Ovat nämä sellaisia häkkyröitä, että jäisivät Boytalta laittamatta.

Ja hän liikautti liipasinta. Jättiläisnuoli lensi suhisten tiehensä.
Se puhkaisi muutaman olkikaton linnan muurin takana. Koko rakennus
heilahti kuin olisi ollut kaisloista kyhätty.

— Sanon minä... että kun tuollainen tipahtaa miesparven keskelle, niin
heidän käsityksensä meistä koko lailla muuttuu.

Vihollinen vastasi nuoli- ja keihässateella. Mutta se ei tehnyt
minkäänlaista vahinkoa. Magyarit nim. olivat heidän nuoltensa
kantomatkan ulkopuolella. He vain keräsivät aseet talteen ja siten
kartuttivat varastojaan.

Kolme päivää tuota pommitusta kesti. Sen jälkeen valloitettiin linna.
Unkarilaiset saivat paljon vankeja, ylhäisiäkin. Mutta Glad oli jälleen
pelastanut nahkansa. Hän pakeni Bysantin alueelle.

Tárkány’ia se harmitti. Hän kynsi päätänsä ja katseli joen yli
vastakkaista rantaa.

— Tästä ei olisi kuin kukon askel Konstantinopoliin. Jokohan käymme
keisaria tervehtimässä?

Mutta — Boytalla oli kiire ruhtinaan leiriin. Hän halusi näyttää
saaliitaan.

— Hyvähän sinun on toisen tavaralla rehennellä. — Tárkány sanoi.

— Kuinka niin — toisen tavaralla?

— No... et sinä ilman minua olisi saanut tuota karjaa.

Ja hän osoitti vankijoukkoa, joka kädet selän taakse köytettyinä seisoi
jonkin matkan päässä.

Kabaarin ja suomalaisen välit kiristyivät päivä päivältä.

— Mutta jos kävisimme Konstantinopolissa katselemassa, niin eri tavalla
olisi möönää matkassamme — hän kehaisi lopuksi.

Szemény’ikin ajatteli Konstantinopolia. Tuntui somalta, että se oli
tuossa... melkein käden ulottuvilla — muutaman päivämatkan päässä.
Mutta — hän ei ajatellut saalista, vaan niitä monia kirkkoja, joita
kaupungissa kuului olevan.

Hänestä oli hyvä, ettei lähdetty. Ei hän olisi halunnut nähdä lankoansa
kirkkoja ryöstämässä. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän oli muuttunut
sellaiseksi... pehmeäksi — aivan toisenlaiseksi kuin muut magyarit.

Tárkány huomauttikin hänelle:

— Mihin on teräs sinusta hävinnyt? Sinähän olet kuin meltoa rautaa.

Niin saattoi olla. Mutta hän ei voinut sille mitään. Hän kärsi siitä.

Szoárd ja Kadocsa olivat tällä välin valloittaneet Orsovan. Nyt
ulottui unkarilaisten alue Olt-joen suuhun saakka. Tonava oli
rajana. Mutta — ihmeellistä — miksi ei Szemény’in rinta riemastunut
tästä menestyksestä? Joukot olivat iloissaan. Runsaasti saaliilla
kuormattuina he matkasivat pohjoista kohti. He lauloivat ja nauroivat.
Heistä oli tämä maa ihana. Täällä kasvoi heinä ja vilja, täällä oli
riistaa metsissä ja joissa, jalometalleja vuorissa. Transsilvaniasta
palanneet kertoivat löytäneensä hopeaa. Rikas oli tämä maa... tämä uusi
isänmaa, jonka magyarien Jumala oli heille antanut. Szemény’ikin tunsi
ja ymmärsi tuon kaiken, mutta samalla tavalla iloita hän ei voinut.

Hän oli kadottanut omaisensa — ennen kaikkea morsiamensa. Szépa
Torentálintyttären muisto painoi hänen mieltään. Tárkány kysyi:

— Miksi olet alakuloinen?

Szemény selitti.

— Mutta... ethän sinä ole ainoa. Monihan on menettänyt omaisiaan.

Niin kyllä. Mutta — sekään ei häntä lohduttanut. Mitä hän, Tárkány,
itse ajattelisi, jos Győnyörű äkkiä riistettäisiin häneltä?

Niin — vaikeapa sitä taitaisi olla sulattaa.

Hän tiesi, että Győnyörű odotti lasta. Usein olivat ajatukset viime
päivien kuluessa hipaisseet sisarta. Győnyörű oli kaikesta päättäen
onnellinen tuon romuluisen Tárkány’in kanssa. Hän ei ollut itsekään
mikään nukke. Totisesti heidän lapsistaan tulisi vahvoja.

Tuo ajatus, että hänestä piakkoin tulisi eno, sykähdytti häntä
tuokioisen. Mutta sitten hän taas vaipui entiseen alakuloisuuteensa
ja tunsi tympeytymistä kaikkeen. Hiljaksin matkattiin pohjoiseen.
Magyarit saattoivat käyttää hyväkseen sitä sotatietä, jonka roomalaiset
aikoinaan olivat rakentaneet ja joka johti Pannoniaan. Se osa maasta ei
vielä kuulunut heille. Oli kuulunut, ettei Árpád halunnut sitä vallata,
koska oli kerran liitossa frankkien kuninkaan kanssa. Alue kuului
hänelle. Unkarilaisten piti piakkoin aloittaa sotaretki pohjoiseen
päin: Suur-Moraviaa vastaan. Sen hallitsija Svatopluk ei ollut heille
suosiollinen.

Szemény ratsasti vaieten Tárkány’in rinnalla. Heiltä oli mennyt koko
kesä ja syksy täällä – Tonavan varressa. Nyt oli lokakuu. Niin kauas
kuin silmä kantoi, levittäysi aro heidän edessään ja sivuillaan.
Suohaukka leijaili silloin tällöin heidän ylitseen, päästäen omituisen
kirkuvan äänen. Szemény’iä painosti.

Hiljainen alakuloinen puszta. Kuinka hyvin se sopi hänen mielialaansa.
Välistä heidän leiriytyessään arolle he tapasivat hylätyn -cserény’in
karja-aitauksen. Tuossa aitauksessa oli slaavilaispaimen istuskellut ja
miettinyt heimonsa menneisyyttä. He olivat tulleet tänne siirtolaisina.
Ruhtinas Salánin pojanpoika oli tuottanut heitä suuret joukot
Traakiasta. Nyt juttelivat magyarit noissa hylätyissä karja-aitauksissa
tulen iloisesti palaessa. Mutta — he juttelivat tulevaisuudesta.

— Tällaisessa istuskelee vielä moni poika meidän jälkeemme ja muistelee
tyttöään, joka on lähimmässä kylässä, — puheli Kelem naureskellen ja
kohentaen 'tulta.

Hänen tyttönsä oli leirissä Körösin varrella.

Joku rupesi laulamaan. Se oli tuollainen tavallinen paimensävel,
tuttu vanhasta kotimaasta. Se sopi tänne... uuteen ympäristöön.
Cserény’in seiniä kahisutti yö tuuli. Oli kuin olisivat ne värisseet
sanoinselittämättömästä ikävästä.

Niin — näillä mailla olivat risteilleet monet kansat — keltit,
roomalaiset, jazygit ja sarmaatit. Mitä he lienevät kaikki ajatelleet
ja miettineet? Puszta, hiljainen, yöhön kääriytynyt puszta säilytti
heidän salaisuutensa.

Pohjoisempana he tapasivat Eten, Kürtgyarmat-heimon päällikön pojan.
Hän oli valloitellut alueita Tiszan itäpuolella, Maros-virran varsilla.
Hän kertoi kummia sen seudun alkuasukkaista.

Ne asuivat suurten soiden keskellä, melkein luoksepääsemättömissä
paikoissa. Siellä oli monta suurta kylää... majavista rikkaassa
seudussa. Mutta kaikkein ihmeellisintä oli, että he puhuivat magyarien
kieltä... jotakin vanhaa murretta. Eten miehet olivat heitä ymmärtäneet.

— Kuinka he ovat sinne joutuneet? — kysyi Szemény.

— Attilan aikoina ovat jo asettuneet sinne. Viljelevät maata ja
pyytävät majavia.

Mikä sen paikan nimi oli?

— Majavakenttä.

Se oli mielenkiintoista. Nuo alkuasukkaat eivät koskaan olleet
tunnustaneet kenenkään valtaa.

— Miten ottivat teidät vastaan?

— Hyvin. Niinkuin veljet ainakin. Sanoivat, että nyt pidetään yhtä, kun
on kerran heimolaisia tullut. Hauskaa meillä siellä oli.

Se oli Ösbö, Eten alipäällikkö, joka näin jutteli. Häntä säesti Velek,
toinen alipäällikkö.

— Sinne minä muutan, kun saadaan tämä urakka loppuun, — hän sanoi. —
Zarándin seutu on minulle jo puolittain luvattu.

Eikö tämä alkanutkin jo olla kohta lopussa?

— Ei veikkonen... vielä on Pannonia ja Suur-Moravia ja ruhtinas
Braslavin maa. Se oli Drávan ja Szávan välissä. Vihollisista piti tehdä
selvä, ennen kuin lepoon asetuttiin.

— Italia on meitä lähellä! — huudahti Fintor-setä.

— Siellä kuuluu olevan hyvää viiniä.

Fintor-setä se vain niistä juomisista. Hänelle ei muu merkinnyt mitään.

— Jos kaikki olisivat sinun laisiasi, niin valloittamatta jäisi
maailma! — Ijjas tokaisi.

— Ei tarvitse olla! — pauhasi Fintor-setä. — Jokainen on laisensa.
Mutta — pääasia on, että ollaan magyareita! Laula, Hős!

Hősiä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän sieppasi soittimensa ja alkoi:

    — Fintor-bácsi
    kumaaneita vastaan
    taisteli, huiteli.
    Ainoastaan
    nenä lyttyyn lyötiin.
    Ei muuta.

— Ei muuta! — huusi Fintor. — Anna olla lopun laulamatta!

Miehet nauroivat. He olisivat halunneet kuulla toisenkin säkeistön.
Mutta — Hős ei laulanut. Hän ei tahtonut ärsyttää vanhusta.

— Cseperka haukkuu minua, — Fintor ärisi. — Se riittää. — Mutta —
kuulkaapa, miehet. Onko se oikein, että akka haukkuu?

— Anna sille selkään! — huudettiin.

— Jaa, — sanoi Fintor, aivan kuin olisi jokin uusi asia hänelle nyt
vasta kirkastunut. — Jaa-a!

— Ei sinusta, pappa, ole kenellekään selkään antajaksi.

— Minustako? — kiivastui ukko. — Kumaaneita minä olen rökittänyt eri
lailla!

Niin — kumaaneita. Mutta — ne olivatkin toista maata kuin Cseperka...

Vanhus ei puhunut mitään. Hänen päänsä roikkui ja heilahteli.

— Jaa-a, sanoi hän vain.

Miehet kääriytyivät huopiinsa ja rupesivat nukkumaan. Vankijoukossa
vain joku lauleskeli hiljaa, surullista, alakuloista säveltä...

Seuraavana päivänä he kohtasivat ruhtinaan. Hän oli pääjoukkoineen
lähtenyt heitä vastaan. Leiri sijaitsi Tiszan oikealla rannalla,
lähellä Majavakenttää. Kun päästiin perille, pudotteli jo ensimmäisiä
lumia.

— Már tél van, — sanoi Árpád — on jo talvi.

Niin — talvi oli tullut.

KOLMAS KIRJA.

I.

Oli ehditty vuoteen 907 jälkeen Vapahtajan lihaksi tulemisen —
niinkuin Tárkány olisi sanonut, jos olisi ollut entisellään. Mutta
— hän ei ollut. Hän oli muuttunut täysin magyariksi — pakanaksi.
Konstantinopolissa vietetty aika oli enää vain kaukainen muisto.

Kesä tuli tänä vuonna varhain. Jo maaliskuun lopulla muutamat kylvivät.
Unkarilaiset tervehtivät ensimmäistä pääskyä, jonka näkivät. He
huusivat: »Tervetuloa!» Pantiin merkille, että kottaraisetkin pesivät
aikaisin. Sekin oli hyvä enne.

Tárkány eleli Győnyörűn kanssa. Heillä oli jo kolme poikaa. Heimon
tavan mukaan ne olivat saaneet nimensä. Lasta pidettiin tulen yllä
— niin että se potki ja kiemurteli — ja sitten leikattiin leukaan
veitsellä lovi. Niin oli Tárkány’in pojat merkitty magyarien heimoon
kuuluviksi — aivan kuin hevosen varsat. Vanhimman nimi oli Tivan
(jalohaukka), keskimmäistä kutsuttiin Turuliksi (kotkaksi). Mutta
nuorin tenava oli saanut nimekseen Teke, mikä merkitsee pässiä.
Se olikin elävä ihmisen alku... särki ja puski rikki kaikki mikä
lähettyville sattui.

— Ennenhän se pitkäpartainen pappi Konstantinopolissa kasteli näitä...
ihmisen vesoja, — oli Tárkány naureskellut. — Mutta... tuli on
tehokkaampi vettä ja — puukko. Lovi leukaan vain!

Szemény huomautti hänelle, että olisihan Kosma saattanut pojat kastaa —
hänhän oli pappi. Mutta Tárkány kiivastui.

— Vai orjasi panisit minun poikiani kastamaan! Ei!

Hän ei saattanut unohtaa, että Szemény oli Kosman isäntä.

Niin — Kosma. Senaattori oli tehnyt orjan työt herransa teltassa.
Nöyrä hän oli... harvinaisen nöyrä. Hävinnyt oli hänen entinen
mahtavuutensa. Ei hän olisi enää uskaltanut puhua isännällensä
helvetistä. Viime aikoina olikin uskonnollisten asioiden harrastus
Szemény’issä laimennut. Ei hän kysellyt enää — tai jos kyseli, niin
pelkästä uteliaisuudesta vain. Niin oli hän m.m. saanut selityksen
Skleros Niketaan käytöksen äkkinäiseen muutokseen. Vanha senaattori
oli pelännyt, että Tárkány unkarilaisten avulla valloittaisi
Konstantinopolin.

Konstantinopolin?

Niin, — hän, Kosma, oli saanut tehtäväkseen viedä siitä tiedon
Bysanttiin. Mutta — hän oli jäänyt välille. Salánin avuksi marssineet
kreikkalaiset olivat ottaneet hänet matkaansa, ja niin hän oli
uudelleen joutunut tänne.

Szemény vihelsi. Olipa siinä todella ollut lähellä keisarin otsanauha!
Lankomies ei ollut turhia höpissyt. Mutta — nyt hän sai tyytyä
siihen valtakuntaan, jonka oli naimisen kautta saanut t.s. niihin
maa-alueisiin, jotka maanjaossa olivat hänen osakseen langenneet.

Häntä huvitti tämä juttu tavattomasti. Toisinaan hän kiusasi Tárkány’ia.

— Komea keisari sinusta olisi tullut.

— Ole vaiti, — lanko tavallisesti murahti.

— Eikä olisi Győnyörűkään ollut hullumpi keisarinna.

Sisar näytti hänelle hampaitaan kuin naarassusi. Hän oli komea, roteva
ihminen.

Siellä täällä he olivat tavanneet kristiaanejakin — etupäässä Bysantin
uskoisia. Niiden kanssa Tárkány toisinaan jutteli theotokoksesta ja
mistä sattui. Mutta — siinä ei ollut sydän mukana. Mies urheili vain
näyttääkseen, että oli kyllä selvillä noistakin asioista — vaikk’ei
enää niistä välittänytkään. Szemény kysyi häneltä, kuka oli theotokos.

Jumalan synnyttäjä — Neitsyt Maria, ettäs tiedät!

Aivan niin — Szemény oli jo unohtanut. Häntähän hän oli rukoillut, kun
etisyyden muisto häntä liiaksi kalvoi. Nyt hän ei rukoillut enää.

Toisinaan taas he tapasivat Rooman kirkon ihmisiä. Niitä asui varsinkin
Pannonian länsi- ja pohjoisosissa. Viimeksimainitun maakunnan olivat
magyarit valloittaneet heti Arnulfin kuoleman jälkeen. Hänen eläessään
he eivät olleet siihen kajonneet. Mutta nyt kun frankkien hallitsija
oli kuollut, he eivät katsoneet valan enää itseään sitovan. Niin
valloitettiin maa.

Kahdeksan vuotta aikaisemmin oli myös tehty retkiä Italiaan ja käyty
lähellä Venetsiaa. Brenta-joen luona oli tapahtunut suuri taistelu.
Lombardian kuningas Berengarius oli hyökännyt unkarilaisten kimppuun.
Mutta — he olivat lyöneet hänet verisesti. Niin tarkasti olivat
magyarit ampuneet, että nuolet olivat naulinneet lihapalat vihollisten
kurkkuihin. He olivat olleet parastaikaa syömässä, kun hyökkäys
tapahtui. Miehet sitä vieläkin muistelivat. Tárkány’in oli tapana
sanoa, kun joku hänen pojistaan hokelsi syödessään:

— Älä sillä tavoin syö! Tarttuvat lihapalat kurkkuun kuin
lombardialaisilla Brentan luona.

Tárkány’ikin oli ollut retkellä mukana.

Toisinaan he tapasivat avaarien rengasmuureja. Ne olivat laajoja,
korkeilla multavalleilla varustettuja asuinpaikkoja. Pitkä,
ympyränmuotoinen käytävä johti keskustaa kohti. Siellä, monen renkaan
sisäpuolella he olivat säilyttäneet sotasaalistaan.

Tárkány katseli niitä ja murahti:

— Niin on kuin myyränpesä. Ei ole kumma, että hävisivät.

Kun Szemény ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, hän kysyi.

— No selvähän se on, — vastasi Tárkány, — tällaisessa kolossa varmimmin
kohtaa kuoleman.

Mitenkäs hän niin... linnoitusmestari?

— No etkö ymmärrä? Täytyy olla vapaa näköala ... näköala.

Hän piirsi kaaren pitkällä käsivarrellaan kuin näyttääkseen, että noin!

Saattoi olla hyvinkin mahdollista. Mutta — henkisessä suhteessa
hänellä ei ollut näköalaa. Hän oli liiaksi ahdas, ennakkoluuloinen.
Vaikk’ei hänen olisi tarvinnut olla. Olisi ollut niinkuin muutkin
— välinpitämätön. Mutta — hän ei voinut — varsinkaan, jos joutui
tekemisiin Rooman uskoisten kanssa.

Sen tunnustajat olivat valppaita, väittelynhaluisia ja kiivaita. He
tuomitsivat jyrkästi Bysantin opin. Mutta — Tárkány’in kanssa he
eivät kestäneet. Jollei hän heitä sanasodassa voittanut, hän halkaisi
vastustajaltaan kallon. Yksinkertaisesti. Niin oli moni munkki iäksi
heittänyt väittelyn.

Hänellä oli yksi ajatus, jota hän ei saanut päästänsä pois: fili okve.
Mitä se tarkoitti — sitä hän ei koskaan kyennyt kunnolla selittämään.
Mutta hänen hahmonsa muuttui, kun hän tapasi »filiokvelaisen>>. Silloin
oli vastustajan henki löyhässä.

— Miksi heitä niin vihaat? — kysyi Szemény häneltä kerran.

— Siksi, että he ovat filiokvelaisia!

Mitä se sitten merkitsi?

— Mitäkö?

Hän katseli lankoaan kuin olisi aikonut käydä tätä kurkkuun.

— He ovat niitä kaikkein pahimpia... niitä vihoviimeisiä...

Ja hän kiristeli hampaitaan.

— Vieläkö pahempia kuin slaavit?

— Voi veikkonen! Slaavit ovat enkeleitä niiden rinnalla!

Szemény ei ymmärtänyt häntä. Hän ajatteli, että »fili okve» oli jokin
kapinallisten tunnussana, jonka avulla he tunsivat toisensa. Olivat
ehkä aikoinaan mellastaneet Bysantissa ja sitten voitettuina paenneet
tänne. Paremmin hän ei osannut asiaa selittää.

Kosma selitti sen hänelle. Fili okve tarkoitti Paavilaisten
uskontunnustukseen tekemää lisäystä. Spiritus Sanctus exiit Patre
— se oli Bysantin kirkon kanta. Siihen olivat roomalaiset lisänneet:
filoqve — ja pojasta. Siitä kiista.

— Onko se kauhean vaarallinen juttu? — kysyi Szemény.

— On, — sanoi Kosma, — se on kauhean vaarallinen.

Szemény’ia huvitti... Hän ei ymmärtänyt, mikä siinä oli vaarallista —
yksi ainoa sana.

Kun he siis tapasivat lähetyssaarnaajia — ja he tapasivat niitä usein —
oli Szemény’in ensimmäinen tehtävä varoittaa heitä. Älkööt he ruvetko
puolustamaan tuota fili okve-juttua — jos tahtoivat henkensä säilyttää.
Useimmat eivät häntä ymmärtäneet. Mutta toiset sanoivat: hyvä on! Ja he
säilyttivät henkensä säännöllisesti.

Szemény ei halunnut, että lanko olisi heidät yhden typerän sanan vuoksi
tappanut.

Näin olivat vuodet vierineet. Maa oli valloitettu ja alueet itse
kullekin heimolle jaettu. Szemény asui Tárkány’in kanssa Kaposvárissa.
Se osa maata oli jaossa tullut Botondin heimolle — alueet Tonavan ja
Oravan yhtymäkohdassa. Heidän naapureinaan idässä asui Tühütümin heimo
ja pohjoisessa Árpádit. Ruhtinas oli rakennuttanut itselleen linnan
Noeen. Nyt hän oli kuollut.

Magyareita hallitsi Solt, hänen poikansa, joka asui Noessa.

Vértes-vuoristossa isännöi Előd Csákvár-nimisessä linnassaan. Hänen
ja ruhtinaan välit olivat viime vuosina suuresti kylmenneet. Siihen
oli vaikuttanut tuo Pusztaszérissä sattunut kohtaus, kun Előd oli
vastustanut Soltin valitsemista. Tárkány tiukkasi Szemény’iltä
toisinaan näitä asioita — ikäänkuin olisi hänellä ollut aikomus
ruveta riitelemään kruununperimyksestä. Mutta — Szemény ei ruvennut
selittämään hänelle. Lankomies silloin tavallisesti leventeli:

— S—keli soikoon! Olisipa pitänyt valita Elődin heimo, niin kukaties
tässä vielä olisi —.

— Mitä? — kysyi Győnyörű.

— Ei mitään! Neulohan sinä vain pojille kaatioita.

He kalastelivat ja metsästelivät — tekivät väliin pitkiäkin matkoja.
Tárkány kiroili rauhan tilaa. Se oli hänen mielestään ikävää. Mies
lihoi ja tuli kankeaksi. Mutta Szemény rakasti tätä hiljaista,
rauhallista oloa. Lanko kiivastui:

— Sinusta, Szemény, on hävinnyt sotamies tyyten ja tarkkaan! Etköhän
hanki lantia ja rupea laulajaksi?

Tuo sana vihlaisi pahasti. Szemény muisti, että Szépa oli kerran
samalla tavalla häntä piikittänyt.

Hän asui lankonsa luona. Hänestä oli tullut vanhapoika, joka leikki
sisarensa poikien kanssa. Hän teki heille aseita — kaikenlaisia. Hekin
kiljuivat, että sota saisi tulla.

— No... mitä te siellä — tuollaiset nulikat? — Szemény kysyi.

— Tappaisimme filiokvelaisia! — huudahti nuorin, Teke, joka hädin
tuskin osasi lausua s:n.

Hős, laulaja, poikkesi toisinaan heidän luokseen. Szemény arveli, että
hänkin oli rakastanut Szépaa — ei hän tosin ollut siitä varma. Mutta —
toisinaan, kun he juttelivat vainajasta, kävi Hős yhtäkkiä äänettömäksi
ja huokaili vain pitkään.

Hän oli kiertänyt koko maan — székely’iden vuoria myöten. Hänellä
oli ihmeellisiä tarinoita. Siellä oli linnoja, joissa asui keijuja,
kauniita kuin unennäöt. Samoin järviä, joissa vedenneidot ilakoivat
vedenalaisissa asunnoissaan.

— Onhan meilläkin Fertőssä, — keskeytti hänet Szemény. — Siellä
on seitsemän uponnutta kaupunkia järven pohjalla, ja niissä asuu
vesikansa. Niiden laulun voi kuulla yöllä.

Oli Hős sielläkin ollut. Missäpä hän ei olisi ollut! Oh — kaikkialla.

Győnyörű huomauttikin:

— Sinun äitisi jätti sinulta kynnet leikkaamatta. Siksi sinusta on
tullut kulkuri.

Hős katseli häntä kulmainsa alta.

— Mutta... eipä ole tullut varasta!

— Kuka tuon tiennee!

Szemény haki sisartaan. Se naisväki oli sellaista!

Mutta — laulaja vain nauroi:

— Ei haittaa! Antaa akkojen pauhata.

Niin... missä oltiinkaan? Aha — Fertőssä! Niinpä niin. Avaareja
asui vieläkin sen järven rannoilla. Joka seitsemäs vuosi kohosivat
vedenalaisten linnojen tornit vedenpinnan yläpuolelle, ja silloin nousi
vesikansa maihin. Viime viikolla viimeksi.

He katselivat Hősiä jännittyneinä kaikki kolme. Viime viikolla viimeksi?

— Niin — sanoi tämä.

— Sota tulee! — huudahti Tárkány. — Sitä se tietää!

Saattoi tulla. Oli kuulunut sanomia, että saksalaiset suunnittelivat
jotakin. Ne olivat kavalaa kansaa. Aikoivat käyttää tilaisuutta
hyväkseen, kun heitä hallitsi poikanen.

— Hadnagy’eilla nyt on valta! — huudahti Tárkány, joka itsekin oli
hadnagy. — Lähdenpä huomenna Csákváriin ottamaan asioista selvää!

Toisilla ei ollut mitään sitä vastaan. Hős oli kulkenut muittenkin
heimojen alueella, mutta — ei siellä vielä mitään tiedetty.

Hän lähti. Tárkány’in väki kuuli hänen luikkaavan mennessään:

    — Uj hold nézlek, nézlek,
    adj Adónak szerelmet!
    Hogy szeressen engemet,
    el is vegyen, ha lehet!

    [Uusi kuu, minä katson sinua,
    anna Adólle rakkautta,
    jotta hän rakastaisi minua
    ja naisi minut, jos voi niin olla!]

— Miksikänän sekin mies on jäänet naimattomaksi? — virkahti Győnyörű.

— Mistä niitä akkoja kaikille, — urahti Tárkány.

— Voi hyvänen aika! Tyttöjä on maailma täynnä! Szemény’iäkin katselevat
vesi suussa: ei ota... vaikka kuinka tarjolle tulisi. Ei ota... yhtä
suree...

Asianomainen nousi ja läksi ulos. Häntä vaivasi tuollainen puhe.
Nauttikoot onnestaan, mutta antakoot hänen olla rauhassa.

Táltos, vanha Látó, tuli heille. Hän oli käynyt kumaraksi, mutta
silmistä tuikehti vieläkin entinen tuli. Sitkeässä oli hänessä henki.
Tiedusteltiin, tiesikö hän mitään uudesta sodasta.

— Tiedän, vastasi vanhus. — Suurta sotajoukkoa kokoaa kuningas
parastaikaa. Mutta — se on hyvä! Magyarien täytyy pitää vuoristo
hallussaan. Vain sillä tavalla he saattavat säilyttää maansa. Puhuin
ruhtinas-vainajalle, mutta hän ei kuunnellut.

— Mitä hän sanoi?

»Olen syntynyt arolla. En rakasta korkeita paikkoja.»

Sen saattoi kyllä ymmärtää. Szemény ainakin ymmärsi sen erinomaisen
hyvin. Oliko todellakin vuoriseutujen valtaus niin tärkeää?

Vanha tietäjä katsoi häntä kiinteästi.

— Et ymmärrä!—puhui hän ja kiivastui puhuessaan. — Vuoret vallitsevat
valtakuntaa. Jos magyar ei kiipeä sinne, kiipeää toinen... vieras mies.
Ja mitä teet?

Mutta — magyar oli luotu paimentolaiseksi.

— Magyar on luotu miksi vain. Hän pystyy kaikkeen! On vain mukavuuden
rakkautta tuo paimentolaiselämässä pysyminen.

Szemény ei uskaltanut väittää vastaan. Látó oli peloittava mies. Hän
ennusti toisinaan niin kamaloita asioita, että tukka nousi pystyyn.

»Houraat jo!» — sanoivat heimopäälliköt.

Mutta Látó vastasi:

»Minun houraukseni on todempaa kuin teidän n.s. selvä järkenne!»

Saattoi niin olla — kukapa tuon tiesi. Szemény’in valtasi yhtäkkiä syvä
huoli isänmaan kohtalosta. Hän ei ymmärtänyt, mikä sen aiheutti. Mutta
— hän tiesi, että vanhus puhui totta — hän oli sen useamman kuin yhden
kerran merkille pannut.

— Sano minulle, vanhus, kestääkö tämä magyarien valtakunta, — kysyi hän.

Látó mittasi häntä kiireestä kantapäähän, kuin päästäkseen selville,
oliko mies mitan täyttävä.

— Koska kysyt noin vilpittömästi, niin vastaan: magyarien valtakunta
kestää. Se seisoo silloinkin, kun toiset kaatuvat. Mutta — suuria
onnettomuuksia se saa kokea — ole varma.

Szemény tiesi hänen puhuvan totta, hän uskoi häntä. Mutta — hän halusi
tietää vielä lisää. Sen vuoksi hän kysyi:

— Miten minun käy? Sano, vanhus! Kestän kuulla totuuden, olkoonpa se
millainen tahansa.

Látó räpytti silmiään ja veti henkeä syvään. He seisoivat kukkulalla,
ja alla aukeni vihertävä kenttä. Siellä käveli muutamia hevosia
laitumella. Metsästä, heidän selkäpuoleltaan, kuului palokärjen hakkuu.
Sen nakutus tuntui kuin varoittavan jostakin.

— Ijjaksen tulevaisuuden ennustin, — puhui Látó matalalla äänellä.
— Hän häipyi. Jäi Brentan retkelle. Vain kerran hän on vilahtanut
silmissäni... suuressa purressa, joka kirjavin purjein laskettaa
kuohuvaa merta. Siinä laivassa oli lohikäärmekeula.

Hän piti pienen välipään ja katsoi Szemény’iä kirkkaasti silmiin.

— Sinäkin häivyt, Szemény...

Tämä säpsähti. Tarkoittiko vanhus, että hän häipyisi tuonne? Hän
viittasi pohjoista kohti.

— Et.

Szemény viittasi etelää kohti.

— Et sinnekään... taikka kukaties...

— Kuinka sitten? Sano, vanhus!

— Sinä häivyt itseltäsi...

Hän kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi ja lisäsi ... — löytääksesi
itsesi jälleen...

Szemény jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hän seisoi siinä samassa
asennossa kauan.

Sitten hän silmäsi niitylle. Csillag, hänen ratsunsa, asteli siellä.
Se tunsi isäntänsä ja hirnui. Palokärjen nakutus oli lakannut, mutta —
hetken päästä se alkoi uudelleen.

II.

»Sinä häivyt itseltäsi.» Mitä Látó sillä tarkoitti?

Szemény istahti kummulle ja jäi miettimään. Ennustiko tietäjä hänen
kuolemaansa?

Hänen oli vaikea olla, hän ei ymmärtänyt, mikä häntä vaivasi. Hän oli
terve, ruoka maistui. Hän ratsasti mielellään, osasi tapella, ei ollut
pelkuri. Mutta — yhtä kaikki: elämä ei häntä kiinnostanut.

Järki sanoi, että oli turha surra. Eikä hän surrutkaan. Aikoja
sitten oli Szépan kuva kalvennut hänen mielessään. Elävä ei voinut
pitää kuolleista kiinni. Mutta — sittenkin — jokin häntä painoi...
selittämätön tuska ja levottomuus.

Johtuiko se rauhan tilasta?

Hän tiesi, ettei se siitä johtunut. Olihan hän tuntenut samaa sodan
melskeessäkin. Aluksi hän oli luullut, että se oli epätoivoa. Mutta ei
se ollut sitäkään. Se oli vain tuollaista selittämätöntä oloa, jonka
olisi voinut tulkita sanoilla: on ikävä.

Tuossa kummulla istuessaan hän taas tutkisteli itseään. Edessä oli
alava niitty, takana tammimetsikkö. Heidän telttansa oli tuon metsikön
katveessa. Szemény erotti Tárkány’in matalaäänisen murinan ja poikien
villit huudot. Győnyörű toruskeli joukkoon.

Tässä oli tämä maa... tämä uusi isänmaa: Unkari. Rakastiko hän sitä?

Kyllä. Hän saattoi vastata täysin vilpittömästi. Magyarien lailla hän
rakasti maata ja vettä... ruskeaa, tuoksuvaa multaa ja virtaavia vesiä.
Hän oli käynyt Balatonilla. Se oli suuri järvi jonkin matkan päässä
heistä. Se oli kuin meri... vesi niin korean sinistä ja läpikuultavaa
— kirkasta kuin kristalli. Sen länsipäässä asuivat nyt bulcsut, urhean
hadnagy Bulcsun heimo. He olivat saaneet sen osan maanjaossa. Hän oli
kuljeskellut siellä ja katsellut. Kaunis oli maa.

Hän saattoi siis sanoa, että maa häntä tyydytti. Mutta — sittenkään se
ei riittänyt. Jotakin piti vielä olla lisäksi. Mutta — mitä? Siitäpä
juuri johtui tämä kiusallinen pulma.

Sota?

Se oli hyvää. Ei hänellä ollut mitään sotaa vastaan. Kuinkapa olisi
voinut ollakaan. Olihan hän kasvanut sodissa. Alituisesti oli
magyarkansa ollut sodan jaloissa. Sota oli heidän ammattinsa — sota ja
ryöstö.

Magyarit halveksivat pehmeitä miehiä, joilla oli lampaan luonto.
Szemény’ikin halveksi itseään. Sudenluonto, joka oli yhteistä
hänen veljilleen, oli hänestä hävinnyt —: ainakin hyvin suureksi
osaksi. Siinä suhteessa oli Bulcsu ihannemies — koko magyarkansan
ruumiillistuma.

Mutta — se ei kuitenkaan estänyt häntä täyttämästä velvollisuuttaan
soturina. Hän iski ja tappeli, mutta... ei siinä ollut entistä voimaa.
Tappamisen ilo oli hävinnyt. Sen tyrmistyttävän havainnon hän oli
tehnyt.

Tästä kai ehkä johtui, että hän horjui kuin kahden maailman välillä:
se maailma, josta Tárkány ja Kosma olivat kertoneet, miellytti hänen
lampaanluontoaan, tämä oma, kotoinen elämä sotineen ja ryöstöineen taas
toista.

Aurinko painui alemmas. Taivaanrannalla rupesi ruskottamaan. Näytti
kuin olisi se maailmankolkka ollut tulen vallassa. Tuota ilmansuuntaa
rakastivat magyarit — erikoisesti Bulcsu. Hän vihasi Länttä, sillä
siellä oli germaanien maa, frankkilaiskuninkaan valtakunta. Siellä
oli komeita linnoja ja suuria kaupungeita... Bulcsu palasi noilta
retkiltään hohtaen verestä.

Kaupunki! Miksikä tuo sana nyt taas jysähdytti häntä niin omituisesti?
Ei senvuoksi, että hän olisi halunnut ottaa osaa Bulcsun retkiin — ei.
Vaan senvuoksi, että siellä hallitsi se salaperäinen maailma, jota
sanottiin kirkoksi. Mutta — silloin häntä ei vetänyt, puoleensa länsi
vaan etelä: Konstantinopoli!

Hän muisti toisenkin kaupungin — vaikka osa siitä nyt oli raunioina.
Buda, entinen Aquincum, vanha roomalaiskaupunki, sijaitsi Tonavan
oikealla rannalla. Päiväkappaleen oli Szemény kuljeskellut sen
raunioiden keskellä, jotka maa jo suureksi osaksi peitti. Eräältä
paikalliselta porvarilta hän oli kuullut, minkälainen se muinoin oli
ollut: komeita rakennuksia, temppeleitä ja kylpylöitä, marmorisia
pylväskäytäviä ja toreja. Mithra-jumalan temppeli oli ollut mahtava.
Nyt ei siitä enää ollut näkyvissä mitään.

Näinkö hävisi kaikki vanha, jota ihmiset olivat rakastaneet...
heidänkin uskontonsa ja vanhat tapansa? Olivatko he tulleet tänne...
uuteen maahan muuttuakseen toisiksi — niin etteivät tuhannen vuoden
päästä heidän jälkeläisensä heitä enää tuntisi?

Se tuntui kauhean raskaalta. Szemény’in rintaa ahdisti, ja hän sulki
silmänsä, sillä niitä oli jälleen alkanut kummasti kivistää. Päässä
vilahtelivat oudot näyt. Hän näki magyarien muuttuvan... ottavan
vastaan uuden uskon. Vieraista maista saapuneet miehet lannistaisivat
tämän kansan. Unkarilaispojista koulutettaisiin pappeja. Sen
sijaan, että he ennen ratsastivat pitkin pusztaa kajahuttaen villin
huj-huutonsa, he nyt veisaisivat: »Rauha olkoon teidän kanssanne.»
Sopiko se magyareille?

Hänen oli kumma olo. Yksi osa hänen olemustaan pani sitä vastaan
voimakkaasti... koko hänen intohimoisen pakanallisen magyarluonteensa
voimalla. Mutta toista puolta se viehätti, kutsui ja houkutteli. Se
oli kuin lidércz — virvatuli ja se sanoi: »Tule, täällä on aarre! Tule
etsimään!» Yhtäältä hän halusi, toisaalta vastusti. Hänen sielunsa oli
jännitetty kahden patsaan väliin — niinkuin kerran Skleros Niketaan
ruumis. Sekin venyi — tavallaan... ja se tuotti tuskaa. Eikä hän
löytänyt sitä miekkaa, joka sen olisi katkaissut...

Yht’äkkiä Szemény tunsi, että joku hypisteli häntä olkapäästä. Hän
katsahti ylös.

Csillag, hänen ratsunsa, oli hiljaa lähestynyt häntä ja tapaili kiinni
olkapäästä.

Hän kavahti pystyyn ja rupesi taputtelemaan hevosensa päätä,
silittelemään sen kaulaa ja silkinhienoa turpaa. Se hörähteli ja hieroi
otsaansa hänen rintaansa vasten — aivankuin olisi ymmärtänyt, että
isäntä oli onneton.

— Csillag, sota saisi tulla, — puheli Szemény sille, ja häntä liikutti
eläimen uskollisuus. Sota saisi tulla... sillä täällä me pehmenemme
velttoudessa ja joutilaisuudessa... kaikenlaisten ristiriitaisten
ajatusten ja mietteiden kynsissä...

Hevonen kohotti päänsä ja nuuski ilmaa kuin tunnustellakseen, eikö
missään haissut sodalta. Sen sieraimet värisivät herkästi. Sitten
se heilautti pontevasti päätään, huiskautti häntäänsä ja kuopaisi
takakaviolla maata. Szemény ymmärsi sitä.

— Niinpä niin, Csillag... kärsivällisyyttä vain. Ehkäpä se jotenkuten
siitä taas selvenee... tämä elämä... tämä sotkuinen elämä...

Ja hän painoi poskensa hevosen turpaa vasten ja puheli:

— Sudenluontoa meillä pitää olla. Csillag... sudenluontoa...

III.

Sota tuli, ja Szemény sanoi: »Kiitetty olkoon magyarien Jumala!» Hän ei
olisi enää kestänyt.

Saksalaiset olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, kun Unkaria
hallitsi poikanen. He tahtoivat karkoittaa uudet tulokkaat takaisin
itään ja anastaa maan, jonka nämä juuri olivat valloittaneet. Sitä
varten oli kuningas Ludvik koonnut suuren sotajoukon ja oli nyt tulossa
unkarilaisia vastaan.

Jo aikaisemmin olivat magyarien päälliköt retkeilleet Tonavan
pohjoispuolella olevissa seuduissa. Szoárd, Kadocsa ja Huba olivat
Zagyvan laaksosta käsin vallanneet Gömörin, kulkeneet Balog-vuoriston
yli rehevään Riman laaksoon ja niin Nógrádiin. Ipolyn laakson
vallattuaan he olivat samonneet metsäisten vuorten yli Zsitva-joelle.
Sieltä käsin he pian olivat saavuttaneet Nyitran ja Vágin rannat,
ottaneet väkirynnäköllä siellä sijaitsevat lujat linnat ja miehittäneet
ne. Pian lainehtivat unkarilaisten voitokkaat joukot Morvanlaaksossa.
Tämä oli tapahtunut kuningas Arnulfin eläessä. Yhteisvoimin
hänen kanssaan olivat sitten magyarit tehneet lopun Svatoplukin
suur-moravialaisesta valtakunnasta.

Heimot olivat jo sijoittuneet sinne kaikessa rauhassa asumaan. Ketel,
kabaarien päällikkö, oli valinnut asuinpaikakseen Vágjoen suupuolen,
Lehel saman joen yläjuoksun varrella olevat seudut. Siellä elelivät
magyarit pienissä kylissä metsästellen ja kalastellen. Heillä oli
pieniä peltoja, joita orjat viljelivät. Lehelin sotatorvi riippui
naulassa.

Oli elokuu, kuuma aika. Aurinko paistoi jokien laaksoihin kuin kattilan
pohjaan. Hevoset ja miehet hikosivat tavattomasti. Szemény oli joutunut
Bulcsun osastoon. Hadnagy suhtautui häneen ystävällisesti. »Teemme
sinusta miehen!» — sanoi hän. Niin — nyt kun oltiin taas menossa
taisteluun, tunsi Szemény elämänhalun jälleen palanneen.

Kosma-senaattorin hän oli ottanut mukaansa. Ei hän halunnut jättää
vanhusta yksin. Hänen sisarensa olisi ehkä liiaksi kiusannut häntä.
Ukon oli vaikea ratsastaa, mutta jotenkuten hän silti pysyi matkassa.

He marssivat Tonavan eteläpuolta. Helle oli hirvittävä. Kosma kertoi,
että näissä samoissa seuduissa Tonavan pohjoispuolella, Garamjoen
laaksossa oli Kooman keisari Marcus Aurelius sotiessaan gepidejä
vastaan kerran kärsinyt tavattomasta kuumuudesta. Joet olivat kokonaan
kuivuneet, ei löydetty mistään vettä. Silloin oli keisari rukoillut
Juppiter Pluviusta, ja heti oli ruvennut satamaan.

— Mutta, — kysyi Szemény, — kuinka saattoi pakanajumala auttaa?
Sinähän sanot, että ainoastaan Bysantin jumala on oikea. Kuinka se on
mahdollista?

Kosma naurahti:

— Bysantin jumala häntä auttoikin, vaikka roomalaiset kutsuivat häntä
Juppiteriksi. Hän auttaa joskus pakanoitakin, vaikkeivät nämä sitä
tiedä.

Szemény tuli äärimmäisen tarkkaavaiseksi. Hän oli itse joskus ajatellut
juuri noin. Mutta — hän halusi vielä varmistautua ja siksi hän kysyi:

— Mutta — sittenhän on unkarilaisten jumalakin sama kuin Bysantin
jumala?

— Niin on.

— Mutta — eikö silloin ole samantekevä, jos me pysymme omassa
uskossamme ja te omassanne?

Kosma vilkastui:

— Ei ollenkaan! Teiltä puuttuu Kristus, Vapahtaja ja Pyhä Henki.
Kristus on ilmoittanut meille, minkälainen Jumala on.

Niin — se oli totta. He eivät tienneet mitään Kristuksesta eivätkä
Pyhästä Hengestä. Szemény kysyi:

— Mutta — eikö siten synny kolme jumalaa yhden asemesta?

— Ei, sillä tämä on oikea, yhteinen, kristillinen usko, että me
yhtä Jumalaa kolminaisuudessa, ja kolminaisuutta yhdessä Jumalassa
kunnioitamme.

Szemény’in oli sitä vaikea käsittää. Mutta Kosma valaisi kysymystä
esimerkeillä.

— Katsohan, suurherrani, — hän puhui. — Vihollinen marssii vastaamme
kolmessa joukossa: yksi tulee Tonavan oikeaa, toinen vasenta rantaa.
Itse virtaa alas purjehtii kuninkaan laivasto. Eikä kuitenkaan ole
kolmea vihollista, vaan yksi: saksalainen.

Se oli selvä ja sitova todistus. Szemény alkoi käsittää.

— Ja vielä — jatkoi Kosma, — oikeaa rantaa etenevässä joukossa on kolme
piispaa: Salzburgin arkkipiispa Dietmar, piispat Otto Fruxinensis ja
Zacharias Sabonensis — kolme kirkon edustajaa. Eikä kuitenkaan ole
kysymys kolmesta eri kirkosta, vaan yhdestä: Rooman.

Selvä oli! Kyllä Szemény jo käsitti. Hän huudahti innostuksissaan:

— Me siis marssimme kahta vihollista vastaan: saksalaista ja paavia!
Eikö ole niin?

— Niin on, — vastasi Kosma.

Häntä kiinnostivat nuo vihollisen armeijassa olevat korkeat herrat.
Vakoojien kautta he olivat saaneet niistä tiedon. Salzburgin
arkkipiispan joukko-osastossa oli monta hengellistä herraa: apotit
Gumpold, Hartwich ja Helmprecht, jotka jokainen komensivat omaa
joukkoaan niinkuin piispatkin. Ylipäällikkönä oli arkkipiispa
Dietmar. Tonavan vasenta rantaa etenevää joukko-osastoa komensi
Luitpold, Ostmarkin rajakreivi, vanha tuttava, joka kerran oli
käynyt unkarilaisten leirissä Pusztaszérissä. Kuninkaallisen
laivaston päällikkönä oli herttua Sieghart, kuninkaan sukulainen.
Muina päällikköinä toimivat baijerilaiset sotaherrat Rathold, Hatto.
Meinhard ja Eisengrin. Kuningas itse kuului varaväkineen oleskelevan
Ennsburgissa piispa Burghardin ja kreivi Aribon kanssa. Ylhäisiä
herroja- joita vastaan magyareilla oli heimopäälliköt. Ruhtinasta he
eivät ottaneet huomioon, sillä hän oli alaikäinen.

He marssivat ohi Posoniunoin. Se oli vanha varustus roomalaisajalta.
nyt unkarilaisten hallussa. Muutamia torneja ja vallituksia näkyi
leveän joen toiselta puolen. Sankassa pyökkimetsässä, jossa siellä
täällä näkyi myös valkopyökin kampurarunkoja, he hiljaa etenivät.

Illalla pysähdyttiin. Vakoojat toivat sanan, että Salzburgin
arkkipiispan leiri oli aivan heidän edessään - jonkin matkan päässä,
Rajakreivi Luitpoldin joukko-osasto oli vielä jossakin ylempänä, samoin
laivasto.

Bulcsu sanoi:

— Tuon me huomenna syömme!

Hän viittasi arkkipiispan leiriä kohti.

IV.

Bulcsu erehtyi. Eivät magyarit vielä heitä syöneet. Hänkin, vanha
hukka, loksautti liian aikaisin leukojaan.

He yrittivät rynnäkköä, mutta epäonnistuivat.

Saksalainen oli rakentanut leirinsä niin lujaksi, etteivät he voineet
sille mitään. Unkarilaiset hyökkäsivät, kaikkien heimojen miehet,
hurjain hujrá-huutojen kaikuessa, mutta leiri kesti. He saivat
sellaisen nuoli- ja keihässateen silmilleen, että menettivät monta
miestä.

Mutta hirmuista jälkeä tekivät unkarilaistenkin nuolet. Sadekuuron
lailla ne lensivät vihollisen leiriin. Moni mies kepertyi kuoliaana
maahan. Szemény kuuli, että ne olivat baijerilaisia jalkamiehiä,
kömpelöitä, raskaasti aseistettuja sotureita. Heidän ei ollut vielä
yrittämistäkään niiden lähelle. Mutta — eivät vihollisetkaan poistuneet
linnoitetusta leiristään. Hirveästi karjuen kuin karhut he seisoivat
leirin etuvarustuksilla, ottaen vastaan magyarien rynnäköt. He eivät
väistyneet askeltakaan. Szemény ihaili heidän uljuuttaan. Keskellä
taistelun tuoksinaa hän näki kookkaan, mustaan panssariin pukeutuneen
ritarin ratsastavan edestakaisin pitkin vankkurijonoa ja riehuvan
siellä, missä taistelu oli tulisin. Hänellä oli musta ratsu, kiiltävän
musta, ja hänen kypärässään liehui valkoinen töyhtö. Kultainen risti
kimalteli hänen rinnallaan. Se heilui kultaisissa ketjuissa, kun hän
karkuutti edestakaisin.

Mahtoiko se olla ylipäällikkö itse, arkkipiispa Dietmar? Ainakin se oli
hengellinen, koska kerran oli risti rinnalla.

Muitakin hengellisiä herroja hän näki — kaikilla ristit rinnalla. Eräs
ratsasti hiirakolla... lyhyt, paksu mies, jolla oli rengashaarniska
ja bysanttilaismallinen kypärä. Kun palattiin rynnäköstä, kysäisi hän
Tárkány’iltä, joka sattumalta ratsasti hänen ohitseen, oliko tämä
nähnyt paksua, rengashaarniskaista miestä. Mutta — lankomies katsahti
vain häneen nopeasti ja lasketti menemään. Hänellä oli hirmuinen kiire.

Nälissään heittäytyivät miehet maahan ja rupesivat hetken päästä
laittamaan ruokaa. Hős, laulaja, lauloi leiritulella:

    — Mut missä magyarin ratsu ravaa,
    se aina Attilan tietä avaa.
    Kavahda, germaani!

— Eipä avannut vielä, — lausahti vanha Haragos. Hänkin oli tapellut
monta tuntia ja jyrsi nyt tulella käristettyä, kuivattua lehmänkonttia.

Buta oli haavoittunut ranteeseen. Hän otti satulansa alta palan
tuoretta lihaa, levitti sitä haavalle ja sitoi heinänkorrella kiinni.

— Germaanit sanovat meidän syövän raakaa lihaa, — hän nauroi. — Mutta
siinä ne erehtyvät. En ole eläessäni vielä syönyt paistamatta tai
keittämättä. Mutta — verekseen haavaan se on mainio lääke.

— Nuoliko raapaisi? — kysyi Szemény.

— Nuoli. Saksalaisen pahus ampua viuhautti... mutta kyllä hän sai
hyvästi takaisin.

— Kolkkasitko?

— En... kun karahutin ihan heidän keihästensä alle ja pistin mahan
puhki. Kyllä se huusi.

Huutamaanpa taisi panna, kun sai suolet syliinsä.

— Joo... nyt se saa lähteä hyppäämään takaisin kotimaahansa ja
näyttämään, että tällaisia makkaroita Unkarista annettiin...

— Vaikka sanovat meidän nälkäämme huutavan...

Saksalaiset olivat kertoneet unkarilaisten rynnätessään huutavan:
»Hungrig! hungrig» (nälkäinen, nälkäinen) ja siitä naapurien ruvenneen
kutsumaan heitä hungaareiksi, unkarilaisiksi.

Lepoaika ei tullut pitkäksi. Vielä samana päivänä uudistettiin
rynnäkkö. Mutta — nyt eivät unkarilaiset yrittäneetkään murtaa
vihollisen raskaita rivejä, vaan karahuttivat lähelle, ampuivat
nuolisateen silmille ja laskettivat takaisin — vielä hevosen selästä
taaksepäin kääntyneinä lähettäen nuolen jälkiterveisiksi. Tätä he
jatkoivat koko illan, koko yön, koko seuraavan päivän herkeämättä —
antamatta viholliselle hetkenkään lepoa. Itse he lepäsivät vuoroittain,
mutta aina oli rynnäkkö käynnissä. Leiriin kuului vain hyökkääjien
iloinen luikkaus, kun he karkasivat arkkipiispan leiriä vastaan, ja
sitten nopea ravi, joka yhä koveni, läheten hetki hetkeltä. Kunnes
hetken päästä kajahti: »Magyarit, takaisin — huj!» ja parvi pyörähti
ympäri, uudistaen rynnäkön. Itse oli Szemény ollut mukana — hän ei
muistanut, kuinka monessa. Mutta — viimeisillä kerroilla he huomasivat,
että vihollinen oli uupunut.

Bulcsu sanoi:

— Nyt ainakin syömme heidät! He ovat kypsiä!

Ja nyt hän loksautti leukojaan toden takaa. Hän oli taistelujen lomassa
torkahdettuaan nähnyt unia susista. Se merkitsi hyvää.

V.

Uliin hämärtyessä oli taas joka sorkka satulassa. Bulcsu, joka johti
joukkoa, oli nyt päättänyt vallata arkkipiispan leirin.

Lähdettiin liikkeelle. Ilta oli kaunis, aivan tyyni ja hiljainen. Veden
solahtelua kantautui joskus korvaan, kun satuttiin joutumaan lähemmäs
joen rantaa. Magyarit tunkeutuivat hiljaa metsää myöten eteenpäin. Oksa
rasahti silloin tällöin, kun he taluttivat ratsujaan. Metsän laidassa
he nousivat satulaan.

Yksinäinen tähti tuikki taivaalla. Sen valo kuvastui vedenpintaan.
Vihollisen leiri oli jonkin matkan päässä. Magyarit tunsivat sen jo.
Siellä paloivat tulet, mutta muuten sieltä ei kuulunut minkäänlaista
ääntä.

Arkkipiispa oli asettanut vartioita metsikön ja leirin välille
ilmoittamaan vihollisen tulosta. He olivat nähtävästi siinä uskossa,
etteivät unkarilaiset enää tänä iltana yrittäisi. Yksi yllätettiin
nukkumasta pajupensaan juurelta. Hän ehti parahiksi parkaista: »Jeesus
Maria!» kun unkarilainen keihäs naulitsisi hänet maahan.

Se riitti kuitenkin. Heidät oli huomattu. Hirveästi huutaen juoksivat
toiset vartijat leiriä kohti. »Hungaren kommen!» Mutta — magyaritkin
olivat jo kintereillä.

Arvelu osoittautui oikeaksi. Heitä ei oltu sinä iltana odotettu.
Saksalaiset olivat liiaksi väsyneet monia vuorokautta kestäneestä
valvomisesta. He olivat panneet maata. Mutta nyt — vihollisen
rynnätessä he juoksivat joka taholta kokoon keihäät tanassa. »Jeesus
Maria!» kajahtelivat heidän huutonsa. Mutta kovempana kuin ukkosen
pauhu purkautui unkarilaisten kurkuista: »Huj, huj, hujra!» Se nielaisi
koko leirin.

Siitä ei muodostunut mitään varsinaista taistelua — vihollinen oli
liiaksi uupunut. Baijerilaiset keihäsmiehet kaatuivat maahan kuin
pölkyt. Ritarit tuskin ehtivät ratsujensa selkään. Joka taholta
esiinsyöksyvät magyarit sananmukaisesti hautasivat heidät alleen.
Miekat kalisivat, keihäänvarret menivät rusahtaen poikki. Hevoset
korskuivat ja kävivät toistensa kimppuun irvillä ikenin. Szemény’in
Csillag pureutui paksun ja tanakan ratsumiehen hevosen niskaan. Se
yritti nousta takajaloilleen pudistaakseen ahdistajansa pois. Yleisessä
sekamelskassa ja taisteluhuutojen pauhinassa kuuli Szemény terhakan
äänen:

— In nomine Jesu Christi! [Jeesuksen Kristuksen nimessä!]

Ja miekka välähti ilmassa.

Se oli ristirintainen ritari, jolla oli rengashaarniska. Szemény huusi
hänelle:

— Antaudu!

Mutta — hän ei ymmärtänyt unkaria. Szemény huusi kreikaksi.
Ritari hölmistyi vähän ja pidätti iskuaan. Mutta — seuraavassa
silmänräpäyksessä kävi hän kahta kiukkuisemmin Szemény’in kimppuun.

— In nomine Jesu Christi!

Kaksi viimeistä sanaa Szemény ymmärsi. Ritari huuteli vapahtajaansa.
Mutta — Szemény’inkin veret olivat taistelun temmellyksessä lämmenneet.
Hän iski kaulan kohdalle, tietäen kokemuksesta, että siinä oli heikko
paikka. Ratsastaja kaatui eteenpäin pitkin hevosen selkää ja kierähti
maahan.

— Jesus Maria! Bischof von Sáben ist gefallen! [Sábenin piispa on
kaatunut!] — kuuli Szemény ympärillään huudettavan. Mutta — hän ei
ymmärtänyt. Hän arvasi vain, että se oli joku korkea herra. »Gefallen!»
soi hänen aivoissaan. Kummallista kieltä nämä puhuivat. Szemény
lasketti huohottaen eteenpäin, pisti pari muuta kuoliaaksi... noin
vain — kuin käden käänteessä. Veri kuohui, hänen päässänsä humisi.
»Gefallen!» Perin hauskasti niiden kieli muljahteli... muistuttaen
veden solahtelua vuoripurossa. »Gefallen!» Szemény’iä kiihoitti tuo
sana. Hoputtaen Csillagiaan hän syöksähti vihollisen sakeimpaan parveen.

Siellä huiteli Kelem, alipäällikkö. Niin niitti kuin heinää. Hänen
rinnallaan taistelivat Sula ja Fintor-setä. Szemény silmäsi nopeasti
vanhusta.

Tämän rinta läähätti kuin palje, mutta varmana liikkui käsi.

— Éljen! — huudahti hän huomattuaan Szemény’in.

— Éljen! — hihkaisivat toisetkin, ja miestä vieri kenttään kuin
pökkelöä. Eivät nämä vantterat uroot ikinä kotipeltojansa näkisi.

Haragoskin tappeli siinä. Vanhuksella oli suu haavoja täynnä — Szemény
tiesi sen. Mutta — ei hän nyt joutanut muistamaan äitivainajataan eikä
hänen näkemäänsä yölepakkoa. Hän iski vimmatusti.

— Oikealle, suoraan eteenpäin! — kajahti ukkosen jylinän lailla yli
taistelun melun.

Bulcsu! Komeana kuin sodanjumala hän sukelsi esiin — yltäpäältä
veressä. Hän pyyhkäisi miekkaansa dolmaaninsa hihaan. Kasvot
vääristyneinä, silmissä suden saaliinhimo hän karahuni oikealle.
Toiset perässä.

Siellä — muutaman teltan edessä riehui tulinen käsikahakka.
Mustahaarniskainen, ristirintainen ritari taisteli muutamien
valiomiestensä kanssa, puolustaen telttaansa. Kelem hyökkäsi joukkoon,
mutta sai sapelista kalloonsa. »Jokohan kaatui?» välähti Szemény'n
aivoissa, mutta — hän ei joutanut auttamaan.

— In nomine Jesu Christi! — huusi mustahaarniskainen. — Pereant
pagani! [Hävitkööt pakanat!]

Szemény kävi hänen kimppuunsa. Olihan hän jo yhden ristirintaisen
maahan lyönyt ja halusi lyödä tämänkin. Mutta — vastustaja olikin
taitavampi miekkailija kuin hän oli aavistanut.

Säilät säkenöivät vastakkain. Miehet väistyivät ympäriltä.
Mustahaarniskaisen toverit oli jo hakattu maahan. Nyt ottelivat vain
nuo kaksi.

Mutta Szemény’in vastustaja oli harvinaisen väkevä mies. Hän käytteli
miekkaa uljaasti. Tehden väistöjä hän sai Szemény’in toisinaan
huitaisemaan ilmaa. Tämä rupesi jo uupumaan.

Ehtien häthätää vilkaista sivullensa hän huomasi, että siellä toiset
jo tyhjensivät telttaa. Mattoja, arkkuja, aseita kantoivat miehet
ulos, huutaen ja riidellen. Szemény’iä kiihoitti saaliin näkeminen.
Haluten päästä osalliseksi siitä mahdollisimman pian hän siis kävi
jättiläismäisen vastustajansa kimppuun yhä kiihkeämmin.

Mutta — mustahaarniskainen taisteli kuin leijona. Szemény rupesi jo
perääntymään. Hänen toverinsa huutelivat jo pilkkasanoja. »Szemény...
hän perääntyy!» Mustahaarniskainen vilkaisi sinnepäin, mistä huudot
kuuluivat. Tätä silmänräpäystä hyväkseen käyttäen Szemény nykäisi
ratsuaan, sieppasi fokoksensa ja hujautti sillä vastustajaansa päähän.
Tämä kaatui.

Mutta — hän ei ollut kuollut, pyörtynyt vain. Eräs magyar otti kiinni
hänen hevosensa. Szemény huusi:

— Älä vie! Se on minun!

Mutta — mies ei kuullut tai ei välittänyt. Hevonen hävisi. Raivoissaan
hyppäsi Szemény satulasta ja pisti vastustajaansa kaulataipeeseen. Hän
korahti vain pari kertaa.

Szemény riisui ristin hänen rinnaltaan ja ripusti kaulaansa. Sitten hän
hyppäsi hevosensa selkään.

— Nyt tuli Szemény’istä munkki! — huusivat miehet hänen jälkeensä.

Taistelu oli lopussa. Osa vihollisista pääsi pakenemaan, osa antautui.
Mutta — suurin osa makasi kuolleina tappotantereella. Vangiksisaatujen
baijerilaisten avulla tarkastettiin kuolleet. Niiden joukossa oli monta
ylhäistä herraa. Kaatuneet olivat kaikki kolme piispaa, kaikki apotit.
Kultaisia ristejä oli magyareilla kolme kappaletta ja kolme hopeista.
Mutta — Szemény’in oli kaikista komein. Hän sai tietää, että oli
kaatanut kaksi kirkkoruhtinasta, Sábenin piispan ja itse arkkipiispa
Dietmarin. Mutta — Sábenin piispan ristin oli joku toinen anastanut.

Saalista saatiin paljon, äärettömän paljon. Szemény oli varma, että
saisi pitää ristinsä. Ja niin kävikin. Bulcsu määräsi sen hänelle.
Yltäpäältä veressä hän istahti uupuneena tulen ääreen ja kaivoi eväät
esille.

Hikiset, veriset, repaleiset miehet aterioivat aluksi äänettöminä.
Mutta — kun pahin nälkä oli tyydytetty, virisi keskustelu kuin
itsestään.

— Hohhoi! Se oli urakka! — lausahti Fintor-setä ja oikaisi itsensä
pitkäkseen. Oli vaikea tietää, tarkoittiko hän syöntiä vai taistelua.

— Niin... mikä? — kysyi vanha Haragos.

— No — tappelu.

— Minä luulin, että sinä syöntiä...

Haragoolta kävi syönti vaikeasti noiden alituisten suuhaavain vuoksi.

— Syönti myös,— virkkoi Fintor-setä. — Mutta... tappeleekin sitä
mies... kun saa päälle hyvin syödä.

— Taikka päinvastoin, — tokaisi Buta.

Mutta nyt nousi monta ääntä vastustamaan.

Ei ollut ratsumiehen hyvä täydellä vatsalla lähteä taisteluun.
Nälkäinen hukka oli aina raivokkaampi kuin kylläinen. Hoikkana,
hoikkana oli hyvä huitoa.

— Vai mitä sanoo haduagy?

Fintor-setä kysyi Tárkány’ilta, joka oli tullut paikalle.

— Niin mistä?

— Siitä, että kumpiko on parempi: vatsa täynnä tappeluun vai
päinvastoin?

— Täydellä mahalla minä aina mieluummin huhdon.

— Kuulkaapas! Niinpähän on! — huudettiin.

Mutta ei Fintor-bácsi antanut jälkeen. Hän oli aito magyar. Hän
puolusti hoikkaa vatsaa. Täydellä hengästyi.

— Mutta... kyllä noilla saksalaisilla on eri aseet, — huusi muuan,
kalpeakasvoinen, hintelä mies. — Tuollainen varsi!

Hän näytti hillebardia, jonka oli ottanut kaatuneelta.

— Sehän on karhukeihäs! Näytäpäs.

Ja hillebardi kulki kädestä käteen. Fintor-bácsi tarkasteli sen terää.

— Terävä on, — sanoi hän. — Jokohan puraisi montakin magyaria?

Oi, voi, olipa tietysti purrut. Mutta — olivat heikäläistenkin miekat.

Buta ihmetteli, ettei tuollaista rautaista miestä käsitellessään aluksi
tiennyt, mihin olisi iskenyt. Sapeli siinä silkasi vain.

— Csákány’illa pitää iskeä... csákány’illa, — selitti Fintor-setä.

— Buzogány on parempi. Sillä kun kumahuttaa teräskypärään, niin —.

— Älkää höpiskö, — sanoi Szemény. — Fokos on paras.

Ja hän kertoi, kuinka oli kellistänyt arkkipiispan.

Yksi ja toinen tuli hänen luokseen ja halusi katsella ristiä. Siinä
riippui Kristus ristinpuussa. Hiukan pelokkaina miehet sormeilivat
kapinetta... pelokkaina ja samalla uteliaina.

— Tuo se on niitten jumala, — sanoi Haragos ja väänteli suutaan.

— Heiveröinen on miehekseen, — tuumi toinen. — Miksikähän ne sen
ristille...?

— No... syntien tähden.

— Hm.

— Onko siinä perää, kun kerrotaan, että se käytti aasia ratsunaan?

— On siinä! — huusi Fintor-setä. — Etelközissä kerran jutteli muuan
munkki, että se ajoi aasilla Hiero —. Mikähän sen kylän nimi taas
olikaan?

— Hierosolmu, — auttoi Buta.

— Ei se ollut kuin Hieromasolmu.

— Olkaa vaiti! — ärjyi Tárkány. — Ei se ollut kuin Jerusalemi.

Hadnagypa sen tiesi! Hänhän oli ennen kuulunut kristiaaneihin.

— Huono on jumalaksi! — sanoi viimein Haragos, joka piteli ristiä
kädessään. — Kun ei ole miehellä kunnon ratsua!

Siitä he olivat yhtä mieltä. Ei hän magyareille kelvannut. Szemény
ripusti ristin kaulaansa ja sanoi:

— Siinäpä lekkaskoon! On se tyhjää parempi.

Hänet oli vallannut entinen iloisuus ja hän oli karistanut päältään
lampaanluonnon. Ei hän halunnut olla sellainen. Hän halusi olla susi,
hukka, joka käy vohlan kimppuun... päättäväinen, voimakas — sellainen,
joka ei turhia aprikoinut. Kohottaen ristiä korkealle hän huusi:

— Pojat, tämä tekee meistä lampaanluontoisia! Saamme selkäämme kuin
saksalaiset!

— Niin on! — huusivat miehet vastaan.

Fintor-setä talutti nuorasta tukevaa naista, jonka oli käynyt
noutamassa vankien joukosta. Miehet kerääntyivät sen ympärille.

Se oli noin neljänkymmenen ikäinen, lihava muori, puettu saksalaisten
tapaan. Unkarilaiset olivat nähneet niitä lännen kylissä. Vaimon
kädet oli nuoralla selän taakse sidottu. Köysi oli kaulassa, ja siitä
Fintor-setä sitä kuljetti... Eukko-paha vapisi kuin haavan lehti. Hän
kai luuli, että hänet tapettaisiin.

— Mistäs tuon lehmän olet saanut? — kyselivät miehet.

— Leiristä... arkkipiispan leiristä, — jutteli Fintor-setä. — Olin jo
nitistää, mutta sitten muistin, että Cseperka tarvitsee puunsärkijää.

— Tuohan jo hakkaakin...

— Ja katsokaapa sen hampaita! — Fintor-setä avasi eukon suun. — Noilla
kun se jännerihmoja kiskoo, niin jo lähti.

Hyvät olivat hampaat. Vanki pälyili miehiä arasti, silmät kyynelissä.

— Erbarmen! [Armoa!] — sanoi hän, sillä hän ei ymmärtänyt miesten
keskustelua.

Samassa tuli joku kuormastosta käsin ja ilmoitti: — Kelem lähti.

»Kelem?» ajatteli Szemény. Niin... hänhän oli haavoittunut.

— Kuoliko hän? — kysyi monta ääntä yht’aikaa.

— Kuoli. Kun saa germaanin miekasta päähänsä, niin kuolema siitä tulee.

Samassa soi torvi. Miesten oli oltava valmiit. Muutaman hetken päästä
lähdettäisiin liikkeelle rajakreivi Luitpoldin leiriä vastaan.

Itsekukin hajaantui taholleen kokoamaan aseitaan ja tavaroitaan.
Tuokion kuluttua istuivat kaikki ratsun selässä. Bulcsu ratsasti
rivistön eteen.

— Käymäjalkaa... virralle!

Lähdettiin liikkeelle ja uitettiin ratsut Tonavan yli Posoniumin
varustuksen yläpuolella.

VI.

Täysikuu paistoi. Szemény seisoi virran rannalla ja katseli, kuinka
ratsut uivat yli.

Tämä oli Tonava, jolle magyarit olivat antaneet nimen Duna. Se virtasi
monen maan halki. Tämä ajatus häiritsi Szemény’iä.

Hänestä tuntui, että siinä oli jotakin vierasta, heille vihamielistä.
Sen vuolteessa viiletti germaanien viha. Hän tunsi sen katsellessaan,
kuinka pienet ratsuhevoset kamppailivat ylipäästäkseen. Tisza oli
toisenlainen, kokonaan unkarilaisten. Eikö joku rajankävijöistä ollut
sanonutkin, että se oli ainoa suurempi joki, joka syntyi ja kuoli uuden
isänmaan alueella.

Tuossa rannalla seisoessaan hän tunsi, että tulevat polvet
rakastaisivat enemmän Tiszaa kuin Tonavaa.

Kymmenkunta ratsumiestä oli jo painunut. Szemény muisti Kosin
kertomusta bysattilaisten hukkumisesta Tiszaan. »Siellä he... täällä
me», ajatteli hän. Mutta — ne olivat vain aniharvoja, jotka eivät
päässeet yli.

Viimeisenä polskutteli rannalle Fintor-setä. Hänen ratsunsa oli uupunut.

— Huhhuh! Olipa se urakka! — hän nauroi. — Luulin jo painuvani.

Szemény kysyi, oliko hän huomannut, että moni oli hukkunut.

Kyllä... kyllä hän sen oli nähnyt. Sääli hevosia.

Hevosia Szemény’ikin sääli. — Niin kai teki jokainen unkarilainen.

He ratsastivat kuutamoista maisemaa pitkin. Tiheissä metsiköissä oli
vaikea liikkua. Kuten varjot he etenivät hiljaa. Szemény oli joutunut
ratsastamaan Fintor-sedän kanssa.

Hän muisteli Kelemiä. Siellä tämä nyt makasi valjuna, pää halki. Se
ratkaisisi myös Enén kohtalon.

Magyarien tavan mukaan hänet istutettaisiin hevosen selkään,- kaatuneen
sulhonsa taakse ja ammuttaisiin nuolilla kuoliaaksi.

Szemény katseli hajamielisenä ympärilleen. Häntä ahdisti oudosti.
Aukealla näytti heidän joukkonsa aavemaiselta. Ratsun ja miehen kuva
kuvastui selvänä tummaan nurmikkoon. Aseet kiiltelivät. Hillitty töminä
kajahti miesten korviin.

Yht’äkkiä kohosi eteen korkea linna. Se oli kuin kotkanpesä kalliolla.
Vahtisotilas käveli sen muureilla. Sen keihään kärki kimalteli
kuutamossa kuin tähti. Szemény säpsähti.

— Miks’ei hän hälytä? — kuiskasi hän.

— Sehän on meikäläinen, — vastasi Fintor-setä.

— Svatoplukin entinen linna.

Nyt Szemény heräsi. Todellakin! Heikäläisethän olivat tämänkin
linnan vallanneet. Sehän oli heidän äärimmäinen varustuksensa länttä
vastaan. Szemény ei muistanut. Hän ei ollut ottanut osaa tämän seudun
valtaukseen.

Vahtisoturi katseli menijöitä.

— Onnea matkalle, veljet!

— Kiitos!

He kiersivät linnan ja tulivat joen varteen. Se oli Morva. He
ratsastivat sen vasenta rantaa ylöspäin. Heidän oli määrä tehdä
kiertoliike — kaartaa Luitpoldin leiri oikealta.

Szemény asettui joukko-osastonsa etunenään. Hänen miehistään oli viisi
hukkunut. Kelemin osasto seurasi heitä. Hiljaista käyntiä ajaen he
etenivät jokivartta ylös.

Nyt oltiin vuoren katveessa. Sen varjo peitti heidät täydellisesti.
Vastakkaisella rannalla kimaltelivat hopeapajun lehdet himmeinä.
Fintor-setä kuiskasi:

— Tuo on jo Ostmarkin rajakreivin maata.

Szemény tiesi sen. Hän oli kuullut, että Morva muodosti rajan heidän ja
rajakreivin alueenvälille. Lähellä se oli. Vain kiven heiton päässä.

Kaislikosta kohahti vesilintu lentoon. Se änkätti tiheään, ja sen ääni
loikkasi ilkeästi yön hiljaisuutta. Fintor-setä katseli sen suuntaa. Se
lensi jokea alaspäin.

— Tavi p—u antaa pian ilmi koko suunnitelmamme! — kirosi hän.

Ratsastettuaan tunnin verran he pysähtyivät. Näiltä paikoin heidän oli
yritettävä yli.

— Gyü hő! — kehoittelivat miehet hevosiaan hiljaisessa yössä. Ne
olivat vastahakoisia uituaan äsken leveän Tonavan yli. Mutta — niiden
oli mentävä, ei auttanut.

Joki oli matala. Vain yhdessä kohti joutui Csillag uimasilleen. Szemény
taputteli sen kaulaa ja suostutteli menemään. Se pärskähteli ja
tuhahteli kuin vainuten vaaraa. Mutta — minkäänlaista vaaraa ei vielä
ollut.

Hetken päästä he olivat yli märkinä ja kiiltelevinä. Vesi lotisi
saappaissa. Mutta heillä ei ollut aikaa vetää niitä jalasta. Niin he
tunkeutuivat rantapensaikkoon.

Aamuhämärässä olivat unkarilaiset joka taholta ympäröineet Luitpoldin
leirin. Se oli kuin suuren renkaan sisässä.

Szemény ihmetteli germaanien valppauden puutetta. Ei minkäänlaista
vartijaa leirin ulkopuolella. Vain pari kuljeskelevaa sotamiestä he
olivat tavanneet. Ne oli äänettömästi napattu, ja niiltä oli saatu
tietää, että unkarilaisten luultiin olevan penikulmien päässä.

Szemény makasi miehineen tiheän pensaikon kätkössä ja tarkasteli
leiriä. Se oli suuri, vankkurien ympäröimä. Siellä täällä näkyi
telttoja, mutta yleensä näyttivät sotamiehet viettäneen yönsä
taivasalla. Riutuvia nuotioita savusi joka taholla.

Sotamiehet nousivat juuri makuultaan. Ne olivat pieniä, tanakoita
miehiä kuten arkkipiispan miehetkin. Mitä kirjavimpia asepukuja siellä
vilisi. Muutamilla oli nahkahaarniska niinkuin monella magyareistakin.
Mutta — niissä ei ollut luulevyjä niinkuin näiden haarniskoissa.

Szemény’iä säälitti ja suututti noiden ihmisten huolimattomuus.
Ympärilläolevat metsät olivat täynnä heikäläisiä, eivätkä nuo
edes aavistaneet sitä. Heidän hevosensa näyttivät olevan paremmin
varuillaan. Ne nostivat tavantakaa päätään ja katselivat unkarilaisiin
päin. Niiden korvat liikkuivat vikkelästi edestakaisin.

Yht’äkkiä rupesi kello soimaan. Szemény koetti katsoa, mistä päin
sen ääni kuului. Leirin keskellä sijaitsevan teltan luona oli matala
teline, josta riippui kello. Mustakaapuinen mies veteli sitä narusta.

— Syömään soittavat, — tuumi Fintor-setä, joka makasi hänen vieressään.

Niin Szemény'ikin luuli. Mutta — ei se merkinnyt sitä. Sotamiehet kyllä
kerääntyivät kellotelineen luo. Sen eteen oli kannettu jonkinlainen
pöytä, jolle nyt levitettiin valkoinen liina. Koreakaapuinen mies astui
pöydän eteen, selkä sotamiehiin päin. Kuului laulua.

— Jumalanpalvelus! — kuiskasi Szemény. Ja tahtomattaan hän viehättyi
seuraamaan tuota outoa näytelmää.

Hän muisti aamumessun Alpárin leirissä. Mutta tämä oli toisenlainen.
Siellä oli ollut monta pappia ... tässä vain yksi. Tämä oli paljain
päin. Kreikkalaisilla papeilla oli ollut korkeat, mustat hatut. Mutta —
samalla tavalla... yhtä kauniisti laulettiin täälläkin.

Pappi luki yksitoikkoisella äänellä, kumarteli ja polvisteli. Tehden
ristinmerkkejä hän nopeasti sopotti rukouksia sotamiesten samalla tapaa
kumarrellessa ja polvistellessa. Ylhäisiä herroja näkyi myös joukossa.
Niiden eriväriset sulkatöyhdöt huojuivat aamutuulessa.

Nyt soitettiin pienemmällä kellolla. Sen ääni kuulosti kirkkaalta,
hopeanheleältä. Sotamiehet polvistuivat, ja pappi aloitti juhlallisen
laulun. Sen sävel vaikutti Szemény’iin omituisesti. Tuntui kuin
olisivat näkymättömät henkiolennot laulaneet ilmassa, metsässä, joka
paikassa. Miehet kuuntelivat hengitystä pidättäen.

— Kauniisti luikkaavat! — sanoi Fintor-setä.

Szemény käristi häntä. Saksalaiset olivat vuoron perään käyneet papin
luona, saaneet jotakin suuhunsa ja palasivat paikoilleen riviin
leukojaan liikutellen. Nyt kohotti pappi kultaisen maljan huulilleen ja
joi siitä pitkin siemauksin.

— Ähhäh! Jopas pääsi äijä ryyppäämään! — sanoi Fintor-setä ja maiskutti
suutaan.

Samassa kahahti ympärillä olevassa metsässä. Peinsaat heilahtelivat.
Kuului läpitunkeva torven puhallus ja sitä seurasi tuhansista kurkuista
villi: huj!

Leirissä syntyi tavaton sekasorto. Sielläkin alkoivat torvet räikkyä,
ja miehet juoksivat eri tahoille kuin päättömät lampaat.

— Ratsuille! — komensi Szemény. Hetken päästä hyökkäsivät unkarilaiset
esiin hurjasti huutaen. Koko leiri oli yhtenä sekamelskana.

Szemény karahutti miehineen sinnepäin, mihin oli nähnyt papin
juoksevan. Yleisessä sekasorrossa tämä oli etsinyt suojaa ison teltan
ja sen seinustalle ladotun tavarakuorman muodostamasta nurkkauksesta.
Silmät kauhua täynnä hän katseli unkarilaisia eikä tehnyt vastarinnan
yritystäkään. Kohottaen kasvojensa suojaksi kätensä, jossa vieläkin
kimalteli Luo merkillisen näköinen malja, hän näytti odottavan
kuoliniskua.

— Anna tänne! — karjaisi Szemény hänelle.

Multa pappi ei ymmärtänyt. Yhä enemmän kyyryyn painuen hän vain suojeli
kädellä kasvojaan.

— Lyö! — sanoi Fintor-setä.

Szemény hujautti vain kerran. Enempää ei tarvittu. Pappi lyyhistyi
kasaan, ja kultamalja kirposi hänen kädestään.

Szemény käski erään miehistään ojentamaan sen hänelle. Se oli kaunis
malja, harvinaisen kaunis. Jalkaan oli kuvattu palloa hartioillaan
kantava jättiläinen. Pallon päälle oli malja kiinnitetty.

— Bendeguzin kultamalja! — kuiskasi Szemény itsekseen, pisti maljan
poveensa ja karahutti taistelun tulisimpaan tuoksinaan.

Illalla hän sai määräyksen ratsastaa leiriin huolehtimaan kuormaston
kuljetuksesta. Sen piti seurata pääjoukkoa Tonavan vartta ylös. Ennen
lähtöä istutettiin Ené ratsun selkään, kaatuneen sulhonsa taakse. Hän
oli kalpea mutta iloinen. Hän tiesi kohtalonsa. Szemény’iä säälitti
tuo kaunis, sinisilmäinen tyttö. Tämä oli hiukan Szépan näköinen —
vai tuntuiko Szemény’istä vain siltä? Tytön kädet köytettiin selän
taa ja jalat yhteen hevosen vatsan alitse. Kuollut Kelem nojasi hänen
rintaansa vasten.

— Hyvä on! — hän sanoi. — Iskekää hevosta ruoskalla!

Miehet iskivät. Ratsu kavahti laukkaan. Fiu! — suhisivat miesten nuolet.

Ensimmäinen sattui Enetä hartioihin, toinen hevosta kaulaan. Pian oli
koko kolmikko nuolten peitossa.

— Niin lähtee magyarin morsian! — sanoi Fintor-setä ja huokasi.

— Niin, — sanoi Szemény. — Kuolemassa he ovat yhtä...

Kuu valaisi autiota kenttää, missä kuollut hevonen makasi
kantamuksineen. Szemény muisti Hősin laulun:

    »Ei kiinnä lempivää,
    hopeat, kullat nää.
    Sydän vain sylkähtää,
    raukeepi vaan...»

VII.

Luitpoldin leirin valtauksen jälkeen tuli kuninkaan laivaston vuoro.
Sen yllättivät unkarilaiset seuraavana yönä ja hakkasivat maahan sen
miehistön. Kolme ylhäistä germaanilaista herraa sai siinä surmansa:
Rathold, Hatto ja Meinhard. Laivaston komentaja, herttua Sieghardt,
kuningas Ludvikin sukulainen, pääsi pakoon.

Nyt he olivat marssimassa itse kuningasta vastaan, josta pian tiesivät
saavansa vastuksen, kunhan pakoon päässeet sotajoukkojen rippeet
ehtisivät hänen leiriinsä.

Szemény samosi etujoukon kanssa Tonavan oikeaa rantaa ylös. Heidän oli
määrä vallata St. Pöltenin luostari.

Aamuvarhaisella he saavuttivat määräpaikan. Aurinko nousi juuri
etäisten kukkulain takaa, kun magyarit karahuttivat luostarin portista
sisään. Ihmeellistä kyllä — se oli auki.

Säikähtyneitä munkkeja juoksi kädet koholla pakoon. Szemény huusi
heille, että he rauhoittuisivat. Mutta — he hävisivät yhtä nopeasti
kuin aaveet. Ovet vain paukkuivat heidän jäljissään.

Tornilla varustetusta päärakennuksesta kuului veisuuta. Szemény arvasi
sen kirkoksi. Hän laskeutui satulasta, asetti vartijat molemmille
porteille ja käskien miesten pysyä koossa astui Fintor-sedän kanssa
kirkkoon.

Se oli pieni, mutta kodikas. Kaari-ikkunat olivat himmeää lasia.
Vaivoin pääsi niistä päivänsäde sisälle tunkeutumaan. Kostea, omituisen
ummehtunut ilma tulvahti vastaan. Alttarilla paloivat kynttilät.
Sen yläpuolella ristillä riippuvan Kristuksen yläruumis jäi hämyyn.
Szemény’istä näytti kuin se olisi nauranut.

Kuorissa, korkeaselkäisissä tuoleissa istui mustakaapuisia miehiä.
Yhden kaulassa riippui kultainen risti. Pappi, messupukuinen, seisoi
selin, alttariin päin kääntyneenä. Sen selässä oli leveä, hopeinen
risti, joka vienosti kimalteli. Hurskaat isät olivat niin rukoukseen
vaipuneet, etteivät huomanneet tulijoita.

Szemény'iä aristutti, mutta Fintor-setä kävellä tassutteli perälle,
kiipesi kuoria erottavalle rauta-aidalle istumaan, nyökytteli päätään
ja sanoi papin luvun väliin:

— Igen!

Kuului hämmästyksen huudahdus. Munkit karkasivat pystyyn, mutta
retkahtivat heti takaisin istualleen. Alttaripappi pudotti kirjan
kädestään ja tuijotti kauhistuneena tuota rauta-aidalla istuvaa
likaista ukkelia.

— Domine, miserere nostri! [Herra, armahda meitä!] — hän parkaisi.

— Igen! — nyökäytti Fintor-bácsi siihen kuin aameneksi.

Sillä välin oli Szemény’ikin ehtinyt paikalle ja puhutteli munkkeja
kreikaksi. Mutta — he eivät näyttäneet käsittävän. »Miserere nostri!»
[Herra, armahda meitä!] kuului vain heidän kalpeilta huuliltaan.

Käden viittauksella sai Szemény heidät ymmärtämään, että heidän oli
nälkä. Eivät he tarkoittaneet pahaa. Antakoot he vain ruokaa ja juomaa,
niin he jatkaisivat matkaansa.

Viimein rohkaisi ristirintainen itsensä ja astui Szemény’in luokse.
Hän oli kookas, mustatukkainen mies, sileäksi ajeltu. Silmät olivat
ruskeat ja nenä suora. Ryhti teki käskijän vaikutuksen, mutta nyt hän
oli pelosta kalpea.

— Hungrig? [Nälkäinen?] — kysyi hän.

— Niin! — sanoi Szemény ja osoitti suutaan.

Heidät vietiin luostarin ruokasaliin.

Siellä kannettiin pöytään mitä parasta oli: savustettua siankinkkua,
leipää, voita, kuivatulta viikunoita ja viiniä. Tietysti viiniä.
Szemény oli kutsunut Haragoon kolmanneksi.

Munkit olivat jonkin verran rauhoittuneet. He olivat nähneet, etteivät
muukalaiset tehneet heille pahaa. Miehet olivat laittaneet tulen
luostarin pihalle, ja siellä heille tarjottiin olutta.

Szemény kielsi miehiä juomasta. Heillä oli tärkeä ja vastuunalainen
matka. Nämä lupasivat pysyä kohtuudessa.

— Sen kuin vain vähän kurkkujamme kostutamme, — he sanoivat.

Hän palasi ruokasaliin ja istui syöntiään jatkamaan. Fintor-setä oli jo
tehnyt tuttavuutta luostarin viinin kanssa. Hän oli pörinäpäällä.

— Katsohan, Szemény, mukavasti nämä elävät, — pörräsi hän, — on ruokaa
ja juomaa — ennen kaikkea juomaa.

Ja hän otti aimo kulauksen ruukusta. Tyytyväisenä hän sitten pyyhki
pitkiä viiksiään.

Munkit olivat hakeneet muutaman noviisin, joka osasi jonkinlaista
saksan, tšekin ja unkarinkielen sekoitusta.

— Mistäs sinä olet? — kysyi Szemény häneltä.

— Suurherra, — sipitti munkki, lausuen s-äänteet hyvin pehmeästi.
— Olen Savariasta, leipuri Lamprechtin poika. Olen noviisi ja vain
kuukauden oleskellut näiden hurskasten isien luona. Käsketkö mitään,
suurherrani?

— En käske! Istu tuohon ja juttele. — Szemény osoitti hänelle penkin
päätä. — Onko pakolaisia kulkenut ohi?

— Pakolaisia? — sipsutti tulkki. — On kyllä mennyt pakolaisia.

— Mitä ne ovat kertoneet?

— Kertoneet? Suurherrani... eivät ne ole mitään kertoneet.

— Älä valehtele! — ärjäisi Szemény. — Ovathan ne kertoneet, että me
olemme tulossa?

— Ovat kertoneet, suurherrani... että olette tulossa.

— No niin! Miksette sitten lähteneet lipettiin?

Noviisi ei ymmärtänyt. Szemény näytti hänelle, pannen sormensa
juoksemaan pitkin pöydän reunaa.

— Fugare? [Paeta?] — sanoi ristirintainen, katsoen kysyvästi noita
kolmea miestä. Hän oli luostarin apotti.

— Futkáros! — sanoi Fintor-setä. Juoksennellapa täällä saa. Mutta...
annahan vielä ruukku viiniä, pappaseni.

— Älä juo liikaa, Fintor-bácsi! — varoitteli Szemény. — Tässä
kohdakkoin käsivartta heilutetaan.

— Jaa tässäkö? Minä olen valmis.

— Ei tässä, vaan taistelussa. Kuningas lähestyy meitä.

— Noo... minä juon vain hänen terveydeksensä, — sanoi Fintor-setä ja
uitti viiksiään viiniruukussa.

Szemény’ikin oli maistanut jonkin verran. Viini kierteli hänen
kulmissaan. Hän tuli iloiselle päälle.

— Hei, risti se on minullakin! — nauroi hän ja osoitti sotasaalistaan.
Munkit olivat sitä koko ajan uteliaina silmäilleet.

Apotti taivutti päätänsä ja teki ristinmerkin.

— Laudetur Jesus Christus! [Kiitetty olkoon J. K.!] — sanoi hän. —
Mitä aiotte meille tehdä?

Noviisi tulkitsi hänen kysymyksensä.

— Emme mitään, — vastasi Szemény ja laski käsivarret ristiin
rinnalleen. — Me olemme hyviä poikia.

— Laudetur Jesus Christus! — sanoi apotti uudelleen ja kumarsi.

Munkit olivat tulleet rohkeammiksi. He uskalsivat jo hypistellä
Szemény’in ristiä. Tämä irroitti sen ja ripusti muutaman kalpean,
pitkänenäisen nuoren miehen kaulaan.

— Archiepiscopus! [Arkkipiispa] — sanoi hän ja näytti, miten oli
kalleuden käsittänyt.

Munkit tulivat levottomiksi ja perääntyivät pari askelta. Pitkänenäinen
antoi nopeasti ristin takaisin.

— Oletko surmannut arkkipiispan? — kysyi noviisi.

— Olen... kaksikin. Toinen taisi sentään olla tavallinen piispa.

He rupesivat tekemään ristinmerkkejä ja lukemaan rukouksia. Kuului vain
yhtä sopotusta ympäri ruokasalia. Szemény sai osakseen kauhistuneita
katseita.

— Älkäähän olko millännekään, — lohdutteli hän heitä. — He kaatuivat
rehellisessä tappelussa. Yhtä hyvin saattaisi arkkipiispa Dietmar istua
tässä ja kertoa surmanneensa minut.

Tuon tuostakin oli eräs munkeista juossut ulos ja palanut takaisin
kertomaan jotakin apotille. Pihalta kuului humalaisten laulua. Miehet,
senkin vintiöt, olivat juoneet itsensä päihin. Szemény aikoi jo
nousta ja lähteä heitä asettamaan, kun sama munkki taas tuli ulkoa ja
hätääntyneenä supatti jotakin apotin korvaan.

— Mikä on? — kysyi Fintor-setä.

— Ratsujoukkoja tulee, — vastasi tulkki.

Kaikki kolme hypähtivät pystyyn.

— Mistä päin?

Noviisi viittasi joen alajuoksulle käsin.

— Selvä on! Ne ovat meikäläisiä! — lausui Szemény rauhoittuneena ja
istahti paikalleen. Hän lähetti Haragoon asettamaan miehiä.

Hetken päästä kuului ratsujen töminää. Niitä tuntui olevan koko piha
ja luostarin ympäristö täynnä. Szemény oli juuri nousemassa mennäkseen
ikkunaan, kun samassa ruokasalin ovi temmattiin auki ja Tárkány seisoi
kynnyksellä Bulcsun kanssa.

— Fili okve! — huusi ensiksimainittu ja katseli läsnäolijoita kuin
tuomari.

VIII.

Nyt alkoi uusi näytös.

Tárkány asteli keskelle ruokasalia, katseli ympärilleen kuin keisari ja
lausui uudelleen.

— Fili okve!

Szemény tiesi, mitä hän tarkoitti. Hän oli nyt löytänyt harhaoppisia.
Juhlallisena kuin jumala tarkasteli Tárkány heitä, ja hänen viiksensä
kärjet liikkuivat vikkelästi. Hän teki hassunkurisen vaikutuksen.

— Ja Szemény istuu täällä kaikessa rauhassa ja syö! Lampaan luonto
sinulla on!

Hän kohotti halveksivasti olkapäitään. Szemény’iä harmitti.

— Jaa-ha! Tämäkö on isäntä? (Hän astui apotin luo.)

— Sanopas, lähteekö Pyhä Henki Pojasta.

Apottiparka ei käsittänyt hänen unkarinkielistä puhettaan. Noviisi
ehätti senvuoksi tulkitsemaan.

— Suurherra kysyy Pyhästä Hengestä.

Apotti oli ihmeissään. Mitä Pyhä Henki tähän kuului? Todennäköisesti
hän olisi toivonut kaikkien jumaluuden persoonien nyt olevan läsnä
puolustamassa tätä paikkaa, jonka rauhaa nämä uudet tulokkaat näin
hirveästi häiritsivät.

— Mitäs sinä, Tárkány, nyt tyhjiä? — koetti Szemény rauhoittaa
lankoaan. Mutta — Bulcsu, joka oli löytänyt viiniruukun, tokaisi:

— Puhu sinä vain uskosta, Tárkány!

Szemény halveksi häntä. Tuollainenko hän olikin! Mitä uskolla oli sodan
kanssa tekemistä? Tuo oli sitä tavallista Tárkány’in rentoilua.

Tämä oli paljastanut miekkansa. Seisoen uhkaavana keskellä ruokasalia
hän karjui:

— Lähteekö Pyhä Henki Pojasta? Eikö ala kuulua?

Hän tarttui apottia rintapieliin. Tämä koetti vastustaa, mutta Tárkány
retuutti häntä kuin kinnasta.

— Jesus Maria! — pääsi luostarin esimiehen huulilta.

— Lähteekö Pyhä Henki Pojasta, sinä kirottu syöttiläs?

Noviisi oli sillä välin selittänyt hätääntyneelle apotille tilanteen.
Tämä sopotti:

— Lähtee, lähtee... lähteepä tietenkin...

Se oli hassunkurista, mutta samalla peloittavaa. Szemény’ikin rupesi
tajuamaan, että nyt panee Tárkány sapelin heilumaan.

Ja hän panikin. Kauheana kasvoiltaan hän hyppäsi tasakäpälää ja
karjaisi niin, että ruokasali kajahti:

— Johan minä arvasin! Täällä haisi harhaoppi jo porstuassa!

Ja samassa hän iski lähinnä seisovaa munkkia päähän. Tämä kaatui, ja
verivirta punasi ruokasalin lattian.

— Kas niin! Joko selvisi juttu? Hyvä! Bulcsu nousi pöydästä. Hän oli
aivan tyyni. Seuraava, joka joutui Tárkány’in miekan purtavaksi, oli
apotti itse. Hänkin sai iskun ja kaatui.

Munkit koettivat paeta — mikä minnekin. Penkit ja pöydät menivät kumoon
siinä yleisessä sekamelskassa, joka nyt syntyi.

Huutaen: »Herra armahda!» juoksivat munkit ympäri ruokasalia kuin kanat
kanatarhassa, jonka keskelle haukka on iskenyt. Tárkány ajeli heitä
takaa ja surmasi armotta, kenen kiinni sai. Noviisi, joka oli toiminut
tulkkina, pakeni ikkunasta. Lattia oli täynnä verta ja särkyneen ruukun
palasia. Viini sekoittui vereen.

— Palamaan koko pesä! — huusi Bulcsu ja syöksyi ulos. Miehet seurasivat
häntä. Hetken päästä roihusi luostari ilmitulossa — sitten kuin oli
ensin ryöstetty kirkko ja muut huoneet. Szemény’in miehet seisoivat
läheisellä kukkulalla katsellen peloittavaa paloa.

— Ei olisi pitänyt vierasvaraisuutta näin palkita, — tuumi Fintor-setä.
— Siellä palaa nyt viinikellarikin, ja jalo tavara juoksee hukkaan.
Lähteekö paha henki pahasta!

Mutta — Fintor-sedän manaukset eivät enää asiaa auttaneet. Luostari
paloi kallisarvoisina kirjastoineen ynnä muine merkillisyyksineen.
Mutta — viinitynnyrit pelastuivat, niinkuin myöhemmin saatiin huomata.

— Ja kaikki vain yhden ainoan sanan takia, — murisi Fintor-setä ja
veteli pitkiä viiksiään.

— Hulluja on monenlaisia...

IX.

Szemény’iä vaivasi kauan aika St. Pöltenin luostarin hävitys. Se
oli ollut aivan tarkoitukseton. Munkit olivat kohdelleet heitä
ystävällisesti, syöttäneet ja juottaneet. Minkävuoksi siis tuollainen
hävitys?

Vaikka hän oli pakana, hän käsitti hyvin, ettei verenvuodatus aina
ollut paikallaan. Taistelussa — se oli toista... mies miestä vastaan.
Mutta — rauhallisten ihmisten teurastus, — ihmisten, jotka eivät olleet
tehneet minkäänlaista pahaa, oli inhoittavaa. Szemény tunsi sen, ja se
vaivasi häntä.

Se oli ehkä lampaanluontoa, mutta hän ei voinut sille mitään.

He olivat riidelleet siitä Tárkány’in kanssa, ja Szemény oli sanonut,
että Bulcsu oli häväissyt magyarien nimen. Magyar ei ollut mikään
rosvo eikä murhapolttaja. Jos oli pakko polttaa, niin he polttivat
kirkkaasti... ilman pienintäkään omantunnon soimausta — polttivat ja
surmasivat — niinkuin toisinaan tehtiin vanhuksille, joita ei enää
voitu käyttää. Mutta — tarpeeton verenvuodatus oli epäviisasta. Se vain
yllytti naapureita unkarilaisia vastaan. Miksi turhan takia hankkia
itselleen vihamiehiä? Niitä oli tarpeeksi asti ennestäänkin.

Tárkány piti häntä pehmeänä. Szemény'istä oli kehittymässä epämiehekäs
olento.

— Kuinkas sinä jättäisit sellaisen paikan ryöstämättä? — kysyi hän
suutuksissaan.

Ryöstämättä sitä ei suinkaan silti tarvinnut jättää. Sen saattoi
tyhjentää samalla tavalla kuin tyhjennettiin rysä. Eihän rysääkään
rikottu.

Kalastaminen oli nyt toista kuin sodankäynti. Sitäpaitsi — hän ei ollut
antanut käskyä polttamiseen.

— Etpä suinkaan! — kiivaili Szemény. — Mutta — sinä tapoit munkit!

Tárkány ei voinut sitä kieltää. Hän ratsasti vaieten toisen rinnalla.

Oltiin paluumatkalla. Lyötyään kuningas Ludvikin perinpohjaisesti
olivat magyarit saattaneet sodan onnelliseen loppuun. Hädin tuskin
oli kuningas päässyt pakenemaan. Niin kauhistunut hän kuulemma oli
ollut, ettei ollut uskaltanut pysähtyä ennenkuin Passaun kaupungissa —
jossakin kaukana germaanien maassa. Suurin osa hänen armeijaansa oli
hakattu maahan. Yhdeksäntoista kreiviä ja suuri joukko hengellisiä
herroja oli jäänyt taistelutanterille. Unkarilaiset saattoivat sanoa
tuhonneensa Baijerin aateliston. Pitkään aikaan eivät nämä uskaltaisi
heidän kimppuunsa käydä. Magyarit olivat hankkineet itselleen pelätyn
nimen.

Mutta — tätä pelättävyyttä ei olisi tarvinnut lisätä vastuuttomilla
teoilla. Szemény’iä harmitti, että vieraissa maissa heitä pidettiin
raakalaisina. Sellaista mainetta vahvisti St. Pöltenin luostarin poltto.

He olivat leiriytyneet Balatonjärven pohjoisrannalle, korkealle, kauas
järveen pistävälle kallioniemekkeelle. Sen nimi oli Tihany. Heitä oli
suunnilleen parituhatta miestä, ja seuraavana päivänä heidän piti
jatkaa matkaa, toisten itää, toisien länttä kohti. Kürtgyarmat-heimon
miehet olivat tähän saakka seuranneet Bulcsun joukkoa. Aamulla he
eroaisivat itään päin, omille asuma-alueilleen.

Sadat nuotiotulet paloivat pitkin niemekkeen syrjää ja heittivät
loimunsa kauas mustalle järvelle. Miehet olivat iloisia, että retki oli
onnistunut. Ylistettiin päälliköitä — ennen kaikkea Bulcsua, joka niin
loistavasti oli johtanut miehiään taistelusta toiseen.

Se kävi Kürtgyarmalin miesten kateeksi ja he rupesivat ylistämään
Ondia, omaa päällikköään, ja hänen poikaansa Eteä.

— Kalánit ne poikia ovat! — kehui Velek, joka oli ollut matkassa
silloin kuin palattiin Gladin maasta. — Ne ovat parhaat päälliköt
kaikissa seitsemässä heimossa.

Syntyi riita ja rähinä. Kukin kiitti omaansa.

St. Pöltenista saadut viinitynnyritkin olivat tehneet tehtävänsä. Nyt
kun sota oli lopussa, sai väsynyt mies itseään virkistää vapaasti —
arveltiin. Muutamat hurjapäisimmät tempasivat jo miekkansa, valmiina
käymään vastustajan kimppuun. Oli syntymässä ilmi tappelu.

Silloin tapahtui jotakin. Jostakin — kukaan ei aluksi ymmärtänyt mistä
— rupesi kuulumaan kellonsoittoa. Se tuntui kaikuvan järven toiselta
puolen — sillä siellä pämpätti nyt monta kelloa. Magyarit katselivat
ihmeissään sinnepäin. Mitä tämä oli?

Mutta — sitten he huomasivat. Fintor-setä oli ripustanut kellon pyökin
oksaan ja veteli nyt sen kielestä, niin että ympäristö raikui. Se oli
sama kello, jota oli soitettu kreivi Luitpoldiu leirissä taistelupäivän
aamuna. Bulcsun miehet olivat tuoneet sen muassa sotasaaliina.

— Mitäs sinä sitä kelloa rääkkäät! — huudettiin. — Heitä pois!

Fintor-setä heitti soittamasta ja nauroi.

Vihollinen? Mitä ukko höpisi?

— Niin — vihollinenpa juuri, — intti vanhus. — Ettekö jo seisoneet
sapelit kourassa, valmiina käymään toistenne kimppuun? Hävetkää,
magyarien miehet! Riita on pahin vihollisemme!

He ymmärsivät vanhuksen puhuvan totta ja häpesivät. Tosiaankin. Tässä
oli ollut syntymässä tappelu... tällä kaikuvalla kallioniemekkeellä.
Voittajina palaavat veljet ja heimolaiset olivat olleet iskemäisillään
yhteen.

— Oikeassa olet, Fintor-bácsi. Me olemme kuin kukkopoikia, valmiina
höyhentämään toisiamme. Niin ei saa olla magyarien kesken.

Se oli Velek, joka niin puhui.

— Ei! — huusivat kaikki. — Riita pois, ja sopu ja rauha vallitkoon!

— Olkaa hiljaa! — huudettiin toisaalta. — Látó on langennut loveen.

Kaikki vaikenivat samassa. Hiljaa hiipien keräännyttiin tietäjän
ympärille. Vanhus makasi maassa, silmät ummessa. Harmaa parta hapsotti
rinnalla. Kädet olivat nyrkissä ja suupielissä vaahtoa.

— Miten se niin? — kuiskasi joku.

— Tuo kellonsoitto, — sanoi toinen. — Se ei kestänyt sitä.

— Hiljaa, hiljaa. Nyt hän herää.

Látó avasi silmänsä ja nousi istumaan. Pari kertaa hän pyyhkäisi
otsaansa ja katseli jokaista hyvin tarkkaavasti.

— Magyarien miehet, — sanoi hän syvällä, kumealla äänellä. — Minulla on
sana isien hengiltä.

— Hiljaa, kuulkaa! Látólla on sanomia!

Vanha tietäjä nousi seisomaan. Pari nuorta miestä tuki häntä. Hän
viittasi kädellään. Hän halusi puhua. Kaikki olivat kerääntyneet hänen
ympärilleen.

— Magyarien miehet! — lausui hän, mutta ääni ei vielä kantanut kauas.
Vain lähinnä seisovat kuulivat sen. — Minulla on sana esi-isien
hengiltä. He ovat huolissaan heimonsa kohtalosta.

Miehet huokasivat kuin syynalaiset. Kuului kiihkeää hengitystä.

— He ovat huolissaan heimonsa kohtalosta, — jatkoi Látó, ja nyt kasvoi
hänen äänensä voima. Etäämmälläkin seisovat kuulivat sen.

— He näkevät tämän magyarien kansan tulevaisuuden... ja se on synkkä...

— Synkkä? — huokasivat miehet, ja ääretön paino laskeutui heidän
sydämelleen.

— He näkevät tämän keskinäisen kateuden ja riidan ja he sanovat: se
merkitsee magyareille pahaa.

— ... pahaa! — kertasi kaiku.

— Vieraan kansan miehet, toista rotua kuin me, tulevat tänne ja
hyväkseen käyttäen keskinäistä eripuraisuuttamme tuovat meille uuden
uskon.

— ... uuden uskon! — vastasi kaiku.

— Tällekin paikalle, jossa nyt seisomme, kohoaa luostari... mahtava
ja suuri ja teidän jälkeläisenne kulkevat täällä, lukien latinalaisia
rukouksia.

Magyarit valtasi omituinen kauhu. He katselivat ympärilleen kuin
nähdäkseen noita heimonsa muuttuneita jälkeläisiä ja luostaria. Mutta
he eivät nähneet muuta kuin palavat nuotiotulet, joiden liekin ja savun
tuuli painoi itää kohti. Järveltä kuului kumeaa kohinaa aivan kuin
olisi ollut nousemassa myrsky. Szemény muisti, että oli kerran — ennen
tälle retkelle lähtöä — nähnyt samanlaisen näyn.

— Mutta — se ei ole vielä pahinta, — jatkoi Látó yhä kasvavalla
innostuksella. — Tulee toinen usko lännestä, raju kuin kevätmyrsky, ja
se rikkoo taas sovun magyarien keskuudessa. Kaksi asetoveria, jotka
nukkuvat saman nuotion ääressä, sanovat toisilleen: »Sinä kirottu!»

— Voi magyarien jumala! — kuiskasi joku joukosta ja läähätti kuin
hukkuva.

— Mutta... ei sekään ole vielä pahinta, vaan tulee suuri sota,
jossa magyarien valtakunta pirstotaan. Árpádin perinnön riistävät
muukalaiset, ja paikalla, missä tänään äiti sanoi ääneen pojalleen:
»Sinä olet unkarilainen!» hän huomenna sen kuiskaa kuin rikollisen
sanan. Voi magyarien kansaa!

»Voi magyarien kansaa!» — kertasi kaiku.

Kuulijoita rupesi hirvittämään. Vanhan tietäjän pauhaava ääni, hänen
vääntyneet kasvonsa, hänen nykivät poskilihaksensa ja silmät, jotka
toisinaan näyttivät vääntyvän nurin, — kaiun uskollinen pahanenteinen
toisto... kaikki vaikutti heihin kammottavasti. He puristautuivat
toisiinsa kiinni... kuin toisiaan tukeakseen. Ja heistä tuntui, että
kohta romahtaa itse taivas heidän päällensä.

— Mutta... vielä kerran, — huusi Látó — niin sanovat isien henget,
ottaa magyar takaisin vanhat maansa. Árpádin perintö, joka on vierasten
käsissä, temmataan heiltä pois. Siellä, missä äsken lyötiin germaanit,
lyödään uudet sortajat. Pohjoisessa, etelässä ja idässä raivoaa sota,
ja moni magyaräiti itkee poikaansa. Mutta — meikäläiset palaavat
voittajina, ja rajat, jotka kävi Borsu, Huba, Lehel ja muut, ovat
jälleen ennallaan...

»... jälleen ennallaan!» — kertasi kaiku harvinaisen selvästi ja
voimakkaasti.

— Mutta — sitä ennen — kuulkaa, magyarien miehet — sitä ennen ja
sen jälkeen... on suuri ja väkevä yksimielisyys tarpeen! Sanokaa se
lapsillenne!

— Éljen! — huusivat kaikki niin paljon kuin rinnoista lähti. »Éljen,
éljen!» kertasi kaiku kolminkertaisesti. Keiteltiin lakkeja ilmaan,
kalisteltiin sapeleita, huudettiin ja riemuittiin. Väkevät käsivarret
nostivat vanhan Látón ylös ja kantoivat juhlasaatossa ympäri leiriä.
Riita oli vaihtunut riemuun ja suureen sovintoon.

Hős viritti Iant’insa ja alkoi laulaa vanhaa, tuttua laulua:

    — On eessä laajat laidunmaat,
    hei, Árpád, merkki anna!
    Ja hetken päästä nähdä saat:
    vaikk’ eivät muita kanna
    nuo suot ja rimmet, liettehet,
    niin magyarin ne kantaa.
    Sa huomist’ ennen huitelet
    haa, pitkin lännen rantaa!

    Näin huutaa Huba ratsultaan,
    ja joukon mieli palaa.
    He kalskuttavat kalpojaan,
    he rynnäkköön jo halaa.
    Käy äänten pauhu, rinne soi
    kuin myrskyn myllertäissä.
    Ja raisut ratsut riehakoi,
    ja helyt helskyy päissä!

    Nyt viittaa Árpád ratsultaan:
    Siis eespäin! Säilät soimaan!
    Yks tuokio, niin tuiskunaan
    käy ratsut ryntöön roimaan.
    Hei, veikkoset, honfoglalás,
    se taas on meidän työmme!
    Saa serbit, tšekit päihin taas!
    Me murskaks heidät lyömme!

— Mistä sinä ne serbit ja tšekit siihen sait? — kysyi Szemény Hősiltä,
kun he makasivat vierekkäin tulen ääressä.

— En tiedä, — haukotteli tämä, — miten nuo sattuivat tulemaan. Mutta
— lisäsi hän sitten — ei tiedä, mikä vastus meillä niistäkin vielä
on. Tšekit pohjoisessa, serbit etelässä. Niiden päähän saattaa pistää
koettaa meitä hirttää. Mutta... no — me olemme valmiit.

— Me olemme valmiit, — sanoi Szemény'ikin ja toivotti toverilleen hyvää
yötä.

Järveltä kuului haikaran huuto: »Kräik! kräik!».

Jälkikirjoitus.

Parikymmentä vuotta edelläkerrottujen tapausten jälkeen ilmestyi
Konstantinopoliin, Amastrionin hevostorille munkki, joka oli erikoisen
huvitettu hevosista. Hän istui joka päivä erään pylvään juuressa ja
seurasi hevoskauppaa. Kukaan ei puhutellut häntä, eikä hän puolestaan
vaivannut ketään keskustelulla. Hän istui vain ja katseli, kun hevosia
vaihdettiin ja myytiin. Hänellä oli pitkä ja hiukan harmahtava parta,
mutia katse oli vielä nuorekas ja vilkas.

Yleisö tottui häneen vuosien varrella niin, että arveltiin hurskaan
isän sairastuneen, kun hän muutamana päivänä ei istunutkaan paikallaan.
Jokainen sen havaitsi, mutta kukaan ei kuitenkaan puhunut mitään.
Mutta kun viikko ja toinen kului munkkia näkymättä, ruvettiin siitä jo
keskustelemaan. Eräs traakialainen hevoskauppias huudahti:

— No — missäs meidän munkkimme on, kun ei näy? Ennen luistivat kaupat
hyvin, kun hän istui tuossa.

Ja hän osoitti pylvään juurella olevaa tyhjää paatta.

— Onko hän kuollut? — kysyi toinen.

Siihen ei kukaan osannut antaa vastausta. Mutta - isä Semenios — sillä
se hän oli — meidän vanha tuttavamme Szemény Botondinpoika — ei ollut
kuollut. Eikä hän ollut edes sairaskaan. Hän oli vain järkyttynyt
eräästä rippitoimituksesta, joka hänelle oli sattunut sinä päivänä,
jolloin hän ensi kerran oli jäänyt pois vanhalta paikaltaan Amastrionin
hevostorilta.

Hänen luoksensa oli tullut nainen, noin 40-ikäinen, surupukua kantava
nainen. Sen verran kuin hänen hunnun verhoamia kasvojaan erotti, oli
hän vielä kaunis, vaikka hyvin kalpea. Isä Semenios oli kehoittanut
häntä puhumaan.

— Isäni, — oli surupukuinen puhunut. — Minulla on surua ja minä olen
syntiä tehnyt.

Ja hän oli kertonut elämänsä tarinan. Kaksikymmentä vuotta sitten hän
oli ollut muutaman ylhäisen herran rakastajattarena. Sehän oli tietysti
synti, mutta — kun hänen herransa oli kuollut — olisi hän pitänyt
paremmin hänen muistoansa kunnioittaa eikä antautua suhteisiin toisten
kanssa... Nyt oli tämä kaikki tullut hänelle synniksi. Senvuoksi hän
tahtoi ripittäytyä, sillä hän aikoi ottaa hunnun ja mennä luostariin.

— Missä herrasi kuoli?

— Kaukana täältä... pakanoitten maassa.

— Mikä hänen nimensä oli? — Skleros Niketas, senaattori. Jumala olkoon
hänen sielullensa armollinen. Isä Semenios katsoi naista pitkään,
tarttui harmahtavaan partaansa, kuin olisi jokin vanha muisto yhtäkkiä
vallannut hänet ja kysyi sitten käheästi:

— Mikä sinun nimesi on, tyttäreni?

— Porfyria.

Isä Semenios vaipui mietteisiinsä ja istui kauan liikahtamatta. Sitten
hän nousi hitaasti ja polvistui Jumalan Äidin kuvan eteen, jääden
siihen asentoon liikkumattomaksi. Surupukuinen nainen odotti aikansa,
mutta kun ei hurskas isä liikahtanut paikaltaan, hän poistui hiljaa ja
kääntyi toisen rippi-isän puoleen, joka paremmin hoiti hänen asiansa.

Muuta emme Szemény Botondinpojasta tiedä — emme edes hänen
kuolinvuottansa. Sillä siinä pienessä hautakivessä, joka on luostarin
hurskasten isien hautausmaassa, ovat ainoastaan nämä kreikankieliset
sanat:

    Πατƞρ Σεμηνιος τοίσπερμα επι την
    γην την καλƞν πεσον.

      (Isä S., hyvään maahan pudonnut siemen.)

Niin oli siis Szemény Botondinpojan kohdalle tapahtunut viimeinen ja
lopullinen »maahantulo» tässä elämässä.

Mitä Tarkan Iikasta eli Tárkány’ista tuli, siitä emme tiedä mitään.
Eräs tarina johtuu vain mieleemme häntä muistellessamme.

Háromszekin komitaatissa Furus-veden rannalla on kylä nimeltä Ikafalva.
(Sen voisi kääntää Iikankylä.) Tarinan mukaan eräs sankari johdatti
sinne väkensä Furuzsina-jumalattaren nimessä. Urho kaatui, mutta hänen
verestään muodostui puro, jonka läheisyyteen sotilaat rakensivat
kylän ja nimittivät puron jumalattaren nimellä. Veden nimi on tänäkin
päivänä vérvíz (verivesi), ja se kuuluu antavan asukkaille suuret
ruumiilliset voimat. Sen vuoksi sanotaankin sen kylän miehistä, kun
tulee heidän voimistaan kysymys: »Ei ole kumma, sillä hän on kasvanut
Furus-veden partaalla.»

Olisivatko ne Tarkan Iikan eli Tárkány’n jälkeläisiä?

Tisza-joessa, lähellä Alpárpusztaa, on saari, jota kutsutaan Kelemin
saareksi. Tarina kertoo, että juuri tuon saaren kautta olisi Kelem
johtanut joukkonsa Alpárin taistelussa. Se tuskin on mahdollista,
sillä joki on monta kertaa muuttanut uomaansa niiltä ajoin, jolloin
unkarilaiset sen ensi kerran näkivät.

Mutta — somaa on ajatella niin. Olen itse tuon saaren nähnyt, ja
se ynnä monet muut paikat Unkarissa ovat antaneet aiheen tähän
kertomukseen, jossa on mielikuvitusta ja totta.

LUKIJALLE.

Unkarilaisia nimiä ja sanoja lausuttaessa on otettava huomioon
seuraavat seikat: cs = tš, esim. bácsi (baatši); gy = dj, esim.
magyar (madjar); ly=j, esim, székely (seekäj); ny=ń, esim.
Szemény (Sämeeń): s=š, esim. Sajó (Šajoo). sz=s, esim. Szépa
(Seepa); z=z (pehmeä s), esim. Zagyva. Lyhyistä ja pitkistä
vokaaleista on huomattava: á on pitkä, mutta a lyhyt (ääntyy
puolittain kuin o); é on pitkä, mutta e lyhyt (ääntyy kuin e): ő
on pitkä, esim. Hős (Höös), mutta ö lyhyt; ü on pitkä, multa ű
lyhyt.