Seitsemän matkaa itään 1898-1912

SEITSEMÄN RETKEÄ ITÄÄN 1898-1912

Kirj.

G. J. Ramstedt

Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1944.

SISÄLLYS:

Valmennusvuodet. Matka tšeremissien luo. Matka Mongoliaan v. 1898.

  Matka Siperian halki.
  Rajalla.
  Lähtö Urgaa kohti.
  Urgassa.
  Kesä 1899.
  Toinen talvi.
  Pois Urgasta laajoille aroille.
  Sotahälinää.
  Troitskosavkissa.
  Paluu Suomeen.

Matkat kalmukkien maille. Suur-mogoleja etsimässä v. 1903. Itä-Turkestanin matka v. 1905.

  Aršan tarinoita.

Mongolian-matka v. 1909. Mongolian-matka v. 1912. Näytteitä mongolien kansanrunoudesta.

  Vakava laulu.
  Miesten lauluja.
  Tytön laulu.
  Aguulan kaani.

Valmennusvuodet.

Jo nuorena tiedonhaluisena koululaisena olivat kielet ja kansat yksityisten harrastusteni kohteena. Ruotsalaista koulua käydessäni asuin Turun ulkopuolella Raunistulassa, jossa vallitsevana kielenä oli tietenkin suomen kieli. Mutta oli siellä myös muita, mm. venäläisiä ainakin kaksi perhettä, puolalaisia yksi perhe ja lisäksi oli merilläkin käyneitä miehiä, jotka osasivat englantia. Koulussa luin sekä latinaa että kreikkaa. Ja ylioppilaaksi tullessani minulla oli arvosana sekä kreikan että venäjän kielessä. Kun alussa oli tarkoituksenani lukea papiksi, opiskelin yliopistossa paitsi latinaa ja kreikkaa myös hepreaa, mutta rupesin vielä harrastamaan vertailevaa kielitiedettä ja jouduin siten dosentti Reuterin oppilaaksi sanskritin kursseille. Yhdessä Heikki Ojansuun — sittemmin Helsingin ja Turun yliopiston professori — sekä E.A. Tunkelon kanssa, joka myös on myöhemmin professorina palvellut Helsingin yliopistossa, tavailtiin sanskritin kielioppia ja vaikeatajuisia tekstejä. Meistä kolmesta taisin minä ensimmäisenä ilmoittautua tämän aineen professorin, sittemmin senaattori Otto Donnerin kuulusteltavaksi korkeinta arvosanaa varten.

Professori Otto Donner, Suomalais-ugrilaisen Seuran perustajia, oli pitkät ajat harrastanut mielestään hyvin tärkeää asiaa. Oli löydettävä ja koulutettava nuoria miehiä jatkamaan niitä tutkimuksia, jotka Matias Aleksanteri Castrén ja myös Pietariin akateemikoksi joutunut maanmiehemme Antti Juhana Sjögren olivat erittäin menestyksellisesti aloittaneet. Tällaisia nuoria miehiä Otto Donner oli vuosien varrella koettanut hakea, luvaten rahallistakin tukea, ja Suomalais-ugrilaisen Seuran esimiehenä hän avusti seuraa tässä tarkoituksessa suurilla lahjoituksilla.

Kandidaattitutkintoa minun täytyi jouduttaa, kun oli tarjolla edullinen paikka Turun suomalaisen lyseon ruotsin kielen opettajana. Olin tässä paikassa kuitenkin vain kaksi vuotta. Syynä opettajaurani katkaisemiseen olivat professori Otto Donnerin minulle tekemät tarjoukset ja pyynnöt.

Helsinkiin oli Donnerin kanssa käydyn kirjeenvaihdon johdosta saapunut Georg Huth niminen saksalainen tiedemies järjestämään yhdessä Donnerin kanssa Aasiaan suunnittelemaansa kielitieteellistä tutkimusmatkaa. Otto Donner oli luvannut suorittaa kaikki matkakustannukset, mutta vain sillä ehdolla, että mukana seuraisi oppilaana joku nuori suomalainen mies. Tällaiseksi seuralaiseksi oli ensimmäisenä ehdolla Hugo Lund, joka opiskeli kiinan kieltä Berliinissä professori Donnerin kustannuksella. Mutta kun maisteri Hugo Lund kieltäytyi lähtemästä tämän saksalaisen — oikeastaan juutalaisen — oppineen seuralaiseksi ja aseenkantajaksi, halusi Otto Donner kaikin mokomin saada keskustella suunnitellusta retkestä minun kanssani. Maisteri Hugo Lund kertoi myöhemmin minulle joutuneensa jossakin tilaisuudessa Berliinissä ilmiriitaan tohtori Huthin kanssa keskustelussa Suomen kansasta ja suomen kielestä. Tohtori Huth oli näet väittänyt, että suomalaiset ovat aasialaisia, mongoleja, ja vasta myöhään muualta Eurooppaan saapuneita. Tämä käsitys, joka sekin lienee tavallaan seuraus Castrénin tutkimuksista, ei pidä paikkaansa. Kysymys, ovatko suomalaiset mongoleja tai edes mongoloideja (so. mongolien näköisiä tai tapaisia), oli eräs niitä kysymyksiä, jotka jo koulupojasta ovat minuakin kiinnostaneet.

Professori Donner, tohtori Huth ja minä keskustelimme keväällä 1897 Helsingissä Mongolian matkasta pienimpiä yksityisseikkoja myöten.

Rahallisen puolen professori Donner lupasi järjestää kokonaan. Mutta kun tohtori Huth, joka oli lyhyt, lihava mies, ei osannut sanaakaan venäjää, ei luvannut ruveta ratsastamaan ja lisäksi Helsingissä ollessamme pyysi minua nuorena apulaisenaan kantamaan matkalaukkuaan ja huolehtimaan kaikista pikkuasioistaan, ja kun vielä professori Otto Donnerin suunnitelman mukaan kaikki raha-asiat olisivat joutuneet tohtori Huthin hoidettaviksi, niin minäkin kieltäydyin lähtemästä tämän herran mukaan. Tyhjin toimin tohtori Huth sai lähteä Helsingistä omille teilleen. Professori Donner oli kovin pahoillaan toiveittensa myttyyn menosta, mutta silloin minä lupasin kyllä lähteäkin, mutta toisin ehdoin ja omin päin. Seurauksena tästä kaikesta oli, että uudestaan tulin Helsinkiin opiskelemaan, — tällä kertaa professori Otto Donnerin myöntämän kuukautisen avustuksen turvin ja ryhtyen lukemaan myös suomalais-ugrilaisia kieliä. Professori Emil Nestor Setälä, joka oli opettajani, katsoi minun menetelleen aivan oikein. Lukuvuoden 1897—98 luin siis Helsingissä suomalais-ugrilaisia kieliä, fonetiikkaa ja venäjää. Se asia, jota Donner oli harrastanut, oli minun osaltani tullut lähimmäksi elämäntehtäväkseni. Minusta piti tulla kaukaisten kielten, erittäinkin turkkilaisten ja mongolilaisten kielten tutkimisessa jonkinlainen ammattimies.

Mielestäni oli selvää, että kysymys suomensukuisten kansojen menneisyydestä eli ns. ural-altailainen kysymys oli ongelma, joka odotti ratkaisuaan. Kun mongolit ja turkkilaiset eivät ole tieteiden alalla sellaisella tasolla, että olisivat voineet puuttua tähän kysymykseen painavalla sanallaan, niin ehkä suomalainen ja suomen kielen tuntija voisi arvostella asioita paremmin kuin joku saksalainen, ruotsalainen tai muu.

En kuitenkaan ollut kypsynyt mihinkään tieteellisten riitakysymysten ratkaisuun, koska vasta olin nuori maisteri ja tietoni sen mukaan olivat monessa suhteessa hyvinkin hatarat. Tämän takia minun oli ensin jollakin tavalla osoitettava kykyjäni, ja tätä tarkoitusta varten järjestivät professori Emil Nestor Setälä ja Suomalaisugrilainen Seura minulle matkan Volgan varrella asuvien tšeremissien luo, joiden kielen tutkimisessa vielä oli suuria aukkoja. Niin siis lähdin v. 1898 ensimmäiselle tutkimusretkelleni. Sitä seurasi sitten sarja muita samanlaisia.

Matka tšeremissien luo.

Olin yliopiston kanslerin varoista saanut tuhat markkaa apurahaa kielitieteellistä matkaani varten. Olin ahkerasti lukenut sekä äänneoppia että suomalais-ugrilaista kielitiedettä ja koettanut parhaani mukaan harjoitella venäjän kielen käyttöä enkä ollenkaan epäillyt mahdollisuuksiani tehdä jotakin suomalais-ugrilaisen tieteen hyväksi. Olin jo Turussa ollessani mennyt naimisiin ja olin muutaman kuukauden vanhan tyttölapsen isä.

Perheeni kanssa nousin junaan Helsingissä kesäkuun 5. päivänä. Passimme, tuo vanhemmalle polvelle tuttu kolmikielinen paperiliuska, oli päivätty Uudenmaanläänin kuvernöörinkansliassa kesäkuun 4. päivänä. Matkatavaroita ei ollut paljon, mutta oli meillä kuitenkin kauniit lapsenvaunut, hyvä valokuvauskone, hyvä matka-apteekki ym. Pietarissa siirryimme tulopäivän illalla Moskovaan menevään junaan ja Moskovassa suoraa päätä Nižni-Novgorodin junaan.

Moskovassa muistan ihmetellen katselleemme korean vihreitä kattoja, lukuisia kirkkoja ja likaisia ajureita, mutta erittäinkin jäimme katselemaan valkoista hienoa roskaa, jota oli kaikkialla kaduilla ja kujilla. Mitä ihmiset mahtoivat täällä pureskella ja syljeskellä tuolla tavalla? Aluksi vaimoni kanssa otaksuimme, että kaduille oli täällä niinkuin Turussakin siroteltu suolaa, jottei rikkaruoho kasvaisi katukivien välissä, mutta pian selvisikin, että venäläiset kaduilla kulkiessaan ja seisoskellessaan söivät auringonkukan siemeniä ja että kaikki tuo valkoinen roska oli noiden siementen tyhjiä kuoria.

Nižni-Novgorodissa astuimme Samoljot-yhtiön komeaan laivaan.

Laivan kannelta oli mukava katsella tätä uutta ympäristöä. Vaimoni ja minä näimme siinä ensi kerran Volgan laajoja maisemia, laivoja ja touhuisaa ihmisvilinää. Matka volgalaisella siipilaivalla on ensikertalaiselle omalaatuinen ja mielenkiintoinen elämys.

Laivan kapteeni, joka tietenkin oli huomannut meidät ulkomaalaisiksi, tuli sitten vartavasten puheillemme. Hän oli muistaakseni Riiasta kotoisin ja saksaksi hän meille selitteli, että Kozmodemjánsk, jonne olimme ostaneet liput, ei ole oikea kaupunki eikä mikään; siellä oli kyllä 4—5 tuhatta asukasta, mutta ei hotellia, johon olisimme voineet asettua yöksi. Sen vuoksi kapteeni ystävällisesti tarjosi meille yöpymäpaikaksi ja hotelliksi — laivasiltaa, »pristania»! Niin, tässä täytynee lukijalle selittää, että pristanit eli laivasillat ovat Volgalla suuria proomuja, joiden kannella tavaroita kasataan ja ihmiset liikkuvat; mutta kannen alla on varastoruumat, vartijoiden asunnot ja mitä kaikkea lieneekään. Proomut on lujasti ankkuroitu rantaan, jonne johtaa leveä lankkukäytävä.

Ajatus, että oli jäätävä yöksi laivasillalle ja sinne asumaan, ei meitä ensinkään miellyttänyt, kapteenin vakuutteluista huolimatta. Kozmodemjanskiin tullessamme kapteeni järjesti kuitenkin meidät proomun kannen alla olevaan vierashuoneeseen, jossa oli sekä pehmeä leposohva että mukavat tuolit, niinkuin hän oli meille etukäteen kehuskellut. Mutta kun laivan lähdettyäkin ylhäällä kannella yhä jatkui yhtämittaista raskaitten säkkien ja laatikkojen siirtelemistä ja kuului jos jonkinlaista töminää ja kun sitten uusi laiva laski proomun viereen töytäisten sitä kylkeen, niin että vasta »divaanille» nukkumaan saatu pikku tyttömme oli vähällä pudota lattialle, vaimoni ei ollut yöpaikkaamme ollenkaan tyytyväinen. Hän arveli kapteenin puijanneen meitä, vaikka pristanin vartija parhaan kykynsä mukaan meitä palveli.

Korkean rantaäyrään edustalla näkyi vielä joitakin ajureita. Menin tiedustelemaan yhdeltä heistä vieraskotia, gostinnitsaa. On niitä kaupungissa, hän vakuutti. Vartijan suuresti ihmetellessä keräsimme kaikki tavaramme ajurin vankkureille, ja niin lähdettiin maihin.

Mutta ajurimme tarkoitti gostinnitsalla kapakkaa ja käytyämme parissakin meluisassa viinapaikassa sain lopuksi hänelle selvitetyksi, että tarkoitin gostinnitsalla huonetta, missä viettää yönsä. Ahaa, »nomeraa, nomeraa», ajuri sanoi. »Teidän pitää sanoa numeroita.» En tiennyt, mitä »numeroita» mies tarkoitti, mutta ajeltuamme Kozmodemjanskin multaisia ja kuoppaisia katuja edestakaisin pimeässä ajurimme lopuksi pysähti suljetun portin eteen, kolkutteli sitä ja huuteli: »Agrafiina, Agrafiina, toin sinulle vieraita.»

Vanha portti aukeni ja meidät otti toimekkaasti vastaan vanha pörrötukkainen akka, pisti rahaa ajurin kouraan ja rupesi sitten kehumaan huoneitaan. Pihan poikki mentiin ränsistyneeseen taloon. Päädyn keskeltä sisään ja ahdasta välikäytävää pitkin hän opasti meitä. Huoneita oli välikäytävän kummankin puolen. Eukko näytti tyhjää huonetta: »Tämä maksaa 60 kopeekkaa vuorokaudelta.» — »Eikö ole parempaa ja suurempaa?» — »On, on, gospodi, onhan tässä tämäkin, se maksaa 80 kopeekkaa.» Olikohan se ollenkaan suurempi? Kolmas vapaa huone maksaisi ruplan. Ja ruplan huone tuli yöpaikaksemme, vaikk’ei paremmuuden puolesta tainnut mitään eroa ollakaan.

Kimssuinemme kamssuinemme odottelimme huoneessa, milloin vuoteet laitettaisiin; yksinkertaisissa rautasängyissä oli vain jonkinlaiset kehnot patjat. Odottelimme. Ei kuulunut mitään, akka oli mennyt omaan huoneeseensa nukkumaan. Menin häntä hakemaan ja pyysin teetä. »Kyllä vain», akka vastasi ja toi muutaman minuutin kuluttua huoneeseen suuren kiehuvan samovaarin ja tyhjän teekannun. Sitä vaimoni kanssa tarkastelimme ja — ihmettelimme. Vielä enemmän toki ihmetteli emäntämme Agrafiina, mitä väkeä me mahdoimmekaan olla, kun meillä ei ollut teetä, ei sokeria, ei laseja, ei lusikoita eikä yleensä mitään. Vielä pahemmin hän päivitteli sitä, että tahdoimme nukkua hänen lakanoillaan, — jollaisia hänellä ei kaikesta päättäen ollutkaan.

Yö kului täysissä pukimissakin nukkuen. Aamulla tuli poliisimies kyselemään passiamme leimattavaksi. Hän meni tiehensä, mutta tuli pian takaisin pyytämään minua poliisikamariin poliisipäällikön, ispravnikan, puheille.

Kuten jo alussa mainitsin, passimme oli päivätty kesäkuun 4. päivänä. Kun olimme matkustaneet missään erikoisesti pysähtymättä ja Venäjän ajanlasku oli 12 päivää jäljessä, elettiin Venäjällä vielä toukokuuta.

Ispravnikka kohdisti huomionsa passimme päivämäärään ja ilmoitti, ettei koko passi muka kelvannut. Se oli luultavasti väärennetty. Ilmoitin, että Suomessa lasketaan aika toisen kalenterin mukaan. Sen ispravnikka tiesi, että ulkomailla on uusi ajanlasku käytännössä, mutta »Njulandskaja Gubernija» oli Venäjää. Kinasin vastaan, mutta suuttuen vastaväittelyistäni hän komensi minut ulos ja tuli ennen pitkää omassa mahtavassa persoonassaan Agrafiinan »numeroihin» toistamaan, ettei meillä ole pätevää, laillista passia ja ettemme saaneet asua kaupungissa kauemmin kuin 24 tuntia; sen ajan kuluessa meidän oli poistuttava tai hän lähettäisi meidät takaisin Suomeen vankikyydillä, »etápnym porjádkom».

Jo oli vakavat paikat. Miltei itketti. Mutta ispravnikka katseli vaimoani ja pikkutyttöäni ja väliin taas minua. »Ei tarvitse olla niin alakuloinen, niin malodušni. Onhan teillä mukananne rahaa»? Ei ollenkaan auttanut asiaa selitykseni, että olin matkalla kaupungin läheisyydessä asuvien tšeremissien luo. »Se on minun valvonnassani, se alue, ja siis teidän matkanne on vain minun vallassani», kuului vastaus.

Ispravnikan vihdoin mentyä lähdin, muka kelvoton passini taskussani, ostamaan kaupungilta jostakin kaupasta lasit, lusikat, teetä ja sokeria, ja hädissäni kun olin, poikkesin — lääkäriin. Tohtori Kovalevski selitti minulle nuo omituiset vihjaukset »onhan teillä rahaa», »se on kokonaan minun vallassani» ja »voitaisiinhan sopia». Itsekseni päätin sittenkin, etten ikinä rupeaisi ketään lahjomaan enkä ruplia antamaan tälle poliisipäällikölle, kun kerran asiani oli oikea.

Agrafiina laittoi meille samovaarin kuntoon ja lupasi ruokaakin, jos vain hankimme jotakin ruukkuun, goršokiin, pantavaa. Menin sitten poliisikamariin ja ilmoitin lähteväni toista passia hakemaan ja anoin vain, että nuori vaimoni ja pikku lapseni saisivat jäädä muutamaksi päiväksi Agrafiinan huostaan. Siihen suostuttiin armollisesti.

Illalla, kello kuuden aikaan, oli Samoljot-yhtiön pristanin kyljessä kaksi laivaa vierekkäin, toinen matkalla Volgaa ylöspäin, toinen vei matkustajat virtaa alaspäin. Ispravnikka komensi minut menemään virtaa ylöspäin menevään laivaan, mutta en ollutkaan aikeissa lähteä Pietariin, niinkuin ispravnikka arveli, vaan Volgaa alas läänin pääkaupunkiin, Kasaaniin, ja hiivin siksi viime hetkessä toiseen laivaan.

Tulin perille Kasaaniin noin 4:n tienoilla aamulla. Uppo outo kaupunki, joka vielä nukkui. Löysin siinä jonkin puiston, jonka penkille istuuduin lepäämään ja torkkumaan. Ihmisiä rupesi jo lähtemään ulos taloista. Istuskelin siinä, kunnes kello 8:n tienoissa antauduin puheisiin ylioppilaan kanssa, joka sattuman tuomana oli istuutunut samalle penkille kuin minä. Tämä ylioppilas oli nimeltään Jarosevski ja kansallisuudeltaan oikeastaan puolalainen. Hän tiesi vallan hyvin, missä kuvernöörinkanslia oli ja milloin se avataan yleisölle. Selvitin hänelle juurta jaksain koko passijuttuni ja hän lupasi tulla oppaakseni.

Olimme ensimmäiset kuvernöörinkansliassa, kun se avattiin kello 10:ltä. Kun sitten esitin asiani kirjurille, selvisi hyvinkin pian kanslian kirjoista, että Suomen kenraalikuvernöörin pyynnöstä oli hiljattain lähetetty Helsinkiin Kasaanin kuvernöörin »avoin kirje», otkrýty list, Ramstedt-nimistä oppinutta herraa varten, jota odotettiin saapuvaksi lääniin. Olimme siis lähteneet Helsingistä ennen kuin tämä paperi oli voinut sinne ehtiä.

Kaikki vaikeudet oli tietysti voitettu, kun sain käteeni uuden samanlaisen, kaikille läänin virkamiehille ja laitoksille osoitetun kuvernöörin käskykirjeen. Mutta nyt tekeydyin Tuomaaksi ja sanoin ennustavani, että Kozmodemjanskin ispravnikka väittää kyllä tätäkin paperia väärennetyksi. Monien keskustelujen jälkeen minulle lopuksi annettiin vielä toinenkin paperi; se oli suljettu ja osoitettu ispravnikalle henkilökohtaisesti. Silloin olin tyytyväinen, ja Jaroševskin kanssa menin syömään oikein kunnollisen aterian. Hyvästä ravintolasta ja hyvästä auttajastani eroten menin kohta odottamaan ensimmäisen laivan lähtöä Kozmodemjanskiin.

Palatessani sinne minä jo itsetietoisesti pyysin poliisipäällikköä seuraamaan mukanani Agrafiinan majataloon. Siellä oli perheeni hyvissä voimissa ja kaikki murhe oli mennyt. Näytin ispravnikalle kuvernöörin avointa käskykirjettä. Se oli hänestäkin hyvä. Jo hän oli valmis palveluksiin. Mutta passini päiväys? Se passi ei ole väärennetty, väitin yhä. Otin esille toisenkin paperini. Ispravnikka sekä punastui että kalpeni lukiessaan hänelle henkilökohtaisesti osoitettua kirjettä, jossa oli kovia sanoja.

Nöyrä hän nyt oli, vaikka pari päivää aikaisemmin oli ollut kovin mahtaileva. Hän sallisi tietenkin minun liikkua hänen piirissään missä tahansa, mutta tšeremissien kylissä ei ollut kunnollisia kauppoja eikä saanut hyvää teetä, suklaata eikä muuta hyvää, joten rouvan oli nyt paras luetella, mitä hän mahdollisesti tarvitsisi, niin ispravnikka ehdotteli. Vietyään meidät kaupungin suurimpaan siirtomaantavarakauppaan ispravnikka siinä ostoksia tehdessämme myös määräsi hinnat, koska — kuten hän väitti — meitä muuten »nyljettäisiin». Kauppa-apulaiset olivat tavaroistaan miltei yhtä pahassa pulassa kuin minä olin ollut passini vuoksi. Kun kaikki eri varustukset oli saatu kokoon, poliisipäällikkö tarjosi meille ilmaiseksi kyytihevosia Jolásovaan tai minne vain haluaisimme tšeremissien luo, mutta kieltäydyin tarjouksesta. Tahdoin toimia omin päin ja poliisin avusta riippumatta.

Ulkona torilla olin huomannut tšeremissejä, jotka oli helppo tuntea heidän valkoisista mekkopuvuistaan. Erään heistä pestasin kuljettamaan meidät hänen omaan kyläänsä, jonka ei pitänyt olla kaukana. Ihmettelihän hän kyllä meitä ja aikomuksiamme, mutta otti sentään mukaansa. Terentii — se oli hänen nimensä — kokosi Agrafiinan majatalosta kaikki tavaramme vankkureilleen ja lähti ajamaan kotikyläänsä kohti, vaikka arveli, että ehkä jokin kirkonkylä olisi meille parempi paikka. Hän ajoi väliin tietä pitkin, väliin taas, kun tie oli liejuinen, pitkin kasvavia vihreitä peltoja, ja niin tulimme iltapäiväauringon vielä paistaessa hänen kotikyläänsä Tušnaliin.

Kylä oli pieni, taloja n. 30. Terentiin oma talo, jonne ensin menimme, oli pieni ja köyhänlainen. Keskellä kylää oli isompi, Kuzmin-nimisen perheen omistama. Saimme vuokrata Kuzminin perheen tuvan ja vanhin poika, Timofei, joka oli käynyt kansakoulua ja nyt oli 17-vuotias, suostui tulemaan meille palvelukseen. Eläminen ja asuminen järjestyi siis varsin hyvin. Eikä vaimoani eikä itseänikään päivääkään kaduttanut, että jouduimme juuri Tusnaliin.

Kylän eteläpuolella oli pieni puro uurtanut syvään uomansa. Sinne rakensin Timofein kanssa padon, missä kylän pikkupoikien oli hauska uiskennella. Kylän lounaispuolella jyrkillä äyräillä kasvoi komeita lehtipuita, vaahteroita ja lehmuksia, joiden alla usein istuimme kauniina kesäiltoina. Etelässä poikki peltojen näkyi Vilováty Vrag, kirkonkylä; siellä asui myös poliisi, johon myös jouduimme tutustumaan — äkkiä ja odottamatta.

Mainitsin jo alussa, että matka-apurahani oli tuhat markkaa. Tämän summan olin vaihtanut Pietarissa Suomen Pankissa ja saanut kolmesataa ruplaa kolmena pötkönä uusia viiden ruplan kultarahoja. Sellaiset rahat eivät siihen aikaan vielä olleet tšeremissien mailla tunnettuja. Kun yritin Vilováty Vragissa ja Jolásovassa, jossa pidettiin markkinoita, tehdä ostoksia näillä uusilla kultarahoilla, jouduin niiden uutuuden takia epäilysten alaiseksi. Ottamani valokuvat kehitin Tusnalissa Kuzminin tuvan lattian alla, mutta alusta olikin jostakin kohdin hatara, joten punaisen lamppuni valo näkyi kyläkadulle, jos sattui läheltä kulkemaan. Kun sitten jotkut kylän akat olivat keskiyöllä huomanneet punaisen valon tuikkivan lattianalustasta, Tušnalissa selvisi hirveä salaisuus: me olimmekin yhdessä juonessa itse paholaisen kanssa, joka meille antoi ne kauniisti kiiltävät uudet kultarahat, tietenkin sielumme hintana. Eihän meillä ollut ristiäkään rinnassa niinkuin kaikilla oikeauskoisilla. Enkä edes viinantippaakaan maistanut.

Asia tuli pian Vilováty Vragin poliisin korviin. Hän epäili vääränrahantekijöitä ehkä olevan liikkeellä ja riensi Tusnaliin ottamaan asiasta selvää.

Selvä asiasta tulikin, sillä poliisi oli järkevä mies. Hänen järkevyyttään oli omansa suuresti lisäämään kuvernöörin avoin käskykirje. Poliisi muisti nähneensä sanomalehdissä maininnan uusista kultarahoistakin. Poliisitutkimus loppui lyhyeen ja sitten meillä oli esivallan turva ilkeitä huhuja ja arveluja vastaan.

Tšeremissit ovat hurskasta kirkkokansaa. Kun heinäkuu oli kuuma ja kuiva, kutsuttiin kirkonmiehiä siunaamaan peltoja ja rukoilemaan sadetta. Loistava kirkollinen juhlakulkue vaelsi Tusnalissakin pitkin leveää kyläkatua. Meille selitettiin, että tämä toimitus estäisi kaikki onnettomuudet.

Mutta juuri kun kulkue oli ehtinyt asuntotalomme ohi seistessämme Kuzminien kanssa portilla vielä katselemassa, tapahtuikin ikävä onnettomuus. Puiden siimeksessä oli kadulla seisoskellut muutamia hevosia ja pikkupojat olivat juoksennelleet edestakaisin niitten lähettyvillä. Silloin oli hevonen potkaissut erästä pikkupoikaa päähän, niin että hän jäi verissään ja liikkumattomana maahan makaamaan. Ihmiset huusivat: »Erge kola» (poika kuolee). Vaimoni riensi heti väkijoukon läpi pojalle apuun, pyysi minua kantamaan hänet tupaamme ja pesi sitten veren pois pojan takkuisesta päästä ja vaatteista. Päälaessa näkyvä haava ei ollut kovin syvä. Pojan pää käärittiin siteisiin ja muutaman minuutin kuluttua poika saatiin halvausvedellä virkoamaan.

Sillä välin oli ihmisiä kerääntynyt kadulle ja pihaamme. Näkyivät olevan kauhun vallassa. Uskaliaimmat miehet yrittivät jo rynnätä sisään lukitusta ovesta. Luulivat meitä ihmissyöjiksi, koska olimme heiltä siepanneet kuolleen pojan. Timofei, joka tunsi kaikki kyläläiset, meni hakemaan pojan isää joukosta ja toi hänet, isä Kuzminin ja kylänvanhimman kanssa, sitten meidän tupaamme. Saivat nähdä pojan jo istumassa penkillä, pivot täynnään makeisia. Pojan vanhempien riemu oli suuri. Me — vaimoni ja minä — olimmekin siis sellaisia olentoja, jotka voivat herättää kuolleita henkiin. Kovasti nyt meille oltiin kiitollisia, kovasti meitä kunnioitettiin. Ei pienintäkään pikkuesinettä enää varastettu tuvasta.

Kiiltävissä lastenvaunuissaan kadulla kyläläisten nähtävänä ollessaan tyttösellämme oli päässään valkoinen pitsihilkka. Sellaista pitsiä ja sellaista lastenmyssyä teki monen tšeremissiäidin mieli pikkuvauvalleen. Ja vaimoni laitteli niitä heille. Kun ei rahasta ollut puhettakaan, niin maksuksi tuli maitoa, munia, kaakkuja, leipää ja kaikenlaista muuta syötävää. Laittoipa vaimoni joskus myös oikeaa rusinaleipää, ja sitä olisikin pitänyt tehdä miltei joka päivä, niin hyvältä se maistui kaupungista ostettuun happameen »kalatšiin» verraten. Tšeremissivaimot ihailivat vaimoni taitavuutta ja tahtoivat itsekin oppia. Välit kehittyivät yhä paremmiksi ja sydämellisemmiksi, kuta kauemmin asuimme kylässä.

Timofei, Kuzminin vanhin poika, jonka olin palkannut 50 kopeekan päiväpalkalla kielimestarikseni ja samalla lapsenhoitajaksi, oli kovin ylpeä uudesta arvostaan. Rahaakin karttui. Kiiltävä sininen satiinipaita yllään ja uudet »harmonikkasaappaat» jalassa hän liikkui kylällä. Hyvin mielellään hän näytteli itseään lykkäämässä nikkelikiiltoisia lastenvaunujamme pitkin kyläkatua. Niitä komeita lastenvaunuja piti ihmisten saada kyllikseen ihailla.

Kolme mieluisaa kuukautta kului siten kirjoitellessani muistiin sanoja ja lauseita; opin koko paljon tusnalilaisten äidinkieltä. Mutta sitten oli ajateltava lähtöä. Kuzminin suuri perhe oli kesän aikana asunut kudossa, kodassa, joka oli pihan toisella puolella ja jossa ei ollut lautapermantoa, vaan tulipesä keskellä ja avoin reppänä sen kohdalla katossa. Pienimpien lasten tuli jo öisin vilu avonaisessa kodassa. Tupa siis tarvittiin Kuzmineille ja meidän oli poistuttava. Siispä Timofei mukaan ja Kasaniin!

Lähtöpäivämme oli luultavasti Tusnalissa suurtapahtuma. Koko kylänväestä oli silloin liikkeellä kyläkadulla ja pihassamme, sitä pikkupoikaa myöten, jonka olimme herättäneet kuolleista; olipa lähtöämme katsomaan tuotu ne vauvatkin, joilla oli pitsimyssyt muistoksi meistä. Kunnon tušnalilaiset hyvästelivät meitä kyynelsilmin.

Kozmodemjanskissa poliisit tervehtivät meitä kohteliaasti. Tulipa puheillemme itse ispravnikkakin, jolla nyt oli minulle hyvin tärkeää asiaa. Kun hän oli saanut tietää, että aioin matkustaa Kasaaniin, hän toivoi, hän pyysi ja lopuksi rukoili, että kävisin uuden kerran kuvernöörin kansliassa ja selittäisin siellä olevani nyttemmin häneen tyytyväinen. — »Minullakin on perhe», hän sanoi vaimoani ja pikku tytärtäni katsellen. Niin taisi ollakin, mutta minäpä en käynyt kuvernöörinvirastossa enkä luvannutkaan käydä. Niin sapetti tuo vankikyydillä uhkaaminen ja lahjusten kiristäminen, joka miehellä oli ollut mielessä silloin, kun kokemattomina tulimme »hänen alueelleen».

Matka Mongoliaan v. 1898.

Kasaanissa.

Tšeremissien luota lähdettyämme asetuimme joksikin aikaa Kasaanin kaupunkiin. Professori Otto Donnerin kanssa käyty kirjeenvaihto oli johtanut siihen, että minun oli perheeni kanssa matkustettava Mongolian pääkaupunkiin Urgaan. Kasaanissa järjestelin sen vuoksi tšeremissien mailta saamani saaliin mahdollisimman hyvään kuntoon; osan lähetin Helsinkiin, missä se sitten painetuinkin minun Mongoliassa ollessani. Kirjan nimeksi tuli »Bergtscheremissische Sprachstudien», ja se ilmestyi v. 1902.

Kasaanissa oli mm. hengellinen itämaisten kansojen seminaari. Tässä seminaarissa ohoppilaina myös korealaisia. Koulun johtajana oli BBobrovnikov-niminen mies. Tämä ei suostunut sallimaan ainoankaan nuoren korealaisen olla tekemisissä kanssani, koska hän, kuten itse selitteli, kovasti pelkäsi, että minä luterilaisena puhuisin venäjän kirkkoa vastaan, sekä koska hän ei ollut varma siitä, että olin uskovainen ihminen, niin että luultavasti puhuisin jumalattomuuksia.

Kasaanissa oli myös yliopisto ja siinä turkin kielen professorina synnynnäinen siperialainen turkkilainen professori Katanov. Katanov oli lähtöisin Sagai-nimisestä heimosta. Hänen liikkeensä ja kasvonilmeensä jäivät jokaisen mieleen, joka ei ollut ennen nähnyt tuollaisen kansallisuuden edustajaa. Katanov oli kovin kiinnostunut mm. saappaiden ja erilaisten vaatekappaleiden hinnoista Suomessa ja muualla.

Kasaanin ympäristössä ja lähimmissä kuvernementeissa asuu koko joukko eri kansoja: suomalaisten sukulaiskansoja mordvalaisia, tseremissejä, syrjäänejä ja votjakkeja, mutta Kasaanin yliopistossa ei ollut ketään, joka olisi näitä kansoja erikoisesti tutkinut tai edes niiden tutkimisesta huolehtinut. Ainoa oli professori Smirnov, joka jonkinlaisia filosofisia ajatuksia hautoen oli kirjoittanut kirjoja ja tutkielmia mordvalaisten häistä, tšeremissien naimatavoista ym. sentapaisista aiheista, mutta hän ei osannut yhdenkään näiden kansojen kieltä. Tavallaan minun innostamanani oli nuori venäläinen ylioppilas Tsedrovski kesän aikana koonnut valtavan joukon tšeremissien kansanlauluja ja laululeikkejä sanoineen ja sävelineen. Kun Katanoville ja Smirnoville ehdotin, että ne painettaisiin Kasaanin Tieteellisen Seuran julkaisuissa, Smirnov arveli, ettei ylioppilaan kirjoituksilla ollut mitään arvoa, ja Katanov ihmetteli, mistä saataisiin rahat, kun ei hänenkään suuria kokoelmiaan voitu saada painetuiksi. Tsedrovski sai kansanlaulujen keräämisestä ikäviä kokemuksia. Hänelle asetettiin jyrkempiä vaatimuksia kuin muuten olisi ehkä tutkinnoissa asetettu. Kun sitten tiedustelin hänen kokoelmiaan tarjotakseni hänelle niistä rahaa ja saadakseni ne Helsingissä Suomalais-ugrilaisen Seuran julkaisuissa painetuiksi, Tsedrovski oli lähtenyt kotipuoleensa tšeremissien kylän lähettyville ja kuului siellä n. vuoden verran myöhemmin kuolleen keuhkotautiin. Hänen kokoelmiensa kohtaloa ei saatu selville, mutta sen verran minulle myöhemmin selväsi, että häntä oli kielletty antamasta niitä suomalaiselle.

Vaimoni ja tyttäreni kanssa asuin Kasaanissa pienen matkustajahotellin kutakuinkin suuressa huoneessa, mistä kuukausivuokra oli 13 ruplaa. Ateriamme söimme hyvin usein jossakin ravintolassa. Useimmiten siihen kuului ensiksi liemiruoka ja toiseksi paisti. Mutta Kasaanissa oli, näin syksyllä, saatavana hyvin halvalla erinomaisia omenia ja muita hedelmiä sekä runsaasti vihanneksia. Maitoa ei saanut muuta kuin uunissa paistettua, niin olivat kuvernööri ja terveysviranomaiset määränneet. Elämä ei tullut kalliiksi ja Kasaanissa olostamme on meille molemmille jäänyt erittäin miellyttävät muistot. Siihen on osaksi syynä sekin, että tutustuimme muutamiin hauskoihin henkilöihin, joista mainitsen vain sokerileipurin, herra Korzinin rouvineen. Korzin, joka luuli isänsä olleen virolaisen, olikin, kuten hänelle selvisi hänen näyttäessään minulle muutamia isänsä jättämiä kirjoja, oikeastaan suomalainen, isällä kun oli ollut nimenä Korsinen. Korzin oli Kasaanin kaupungin hienoin sokerileipuri, ja Mongoliaankin hän lähetti pääsiäiseksi ja jouluksi erinomaisia sokerikakkuja.

Oli suomalaisia ollut Kasaanissa muitakin. Jokin talo oli tunnettu Dompitkanena-nimisenä, Pitkäsen talona. Ja komeimman hotellin suuressa seinässä oli kirjoitus: Hotel Metropol, ja sen alapuolella: entinen Kommonen. Ostaessani kenkiä kaupasta tarjottiin parhaana parina sellaisia, joissa oli kirjoitus: Sikanen, Pietari.

Matka Siperi halki.

Kun lopullisesti oli kirjeenvaihdosta selvinnyt, että oli lähdettävä suoraan Mongoliaan poikkeamatta välillä Suomessa, oli aika jo venynyt lokakuun loppuun asti. Oli tullut rahoja, samoin kaikenlaisia suosituksia ja todistuksia. Rupesin vaimoni kanssa valmistautumaan sekä talven että matkan varalle. Kun Kasaanista lähdettiin junalla Volgan rannalle — silloin ei vielä ollut siltaa Volgan yli —, joki oli jo puoleksi jäässä, niin että täytyi ajaa asemalta jäälle, siitä muuttaa lautalle, siitä taas hevosenrekeen ja ajaa vastakkaiselle asemalle. Oli kylmä ja tuulinen sää. Kun matkustajiakin oli paljon, hevosia riittämättömästi ja lautalla ahdasta, tämä ylimeno oli sellainen, ettei se hevin häivy mielestä.

Rautatiematka kävi Penzaan, missä oli odotettava ja vaihdettava junaa. Penzan kaupungissa olivat kadut iljanteiset, minkä vuoksi oli vaikea liikkua. Muutaman kerran kaaduttuani huomautin paheksuen jollekulle ohikulkijalle, että katukäytäville pitäisi toki sirottaa hiekkaa, mutta mies vastasi: »Kaduthan ovat kaikki joko pelkkää hiekkaa tai pelkkää savea, niin että hyvä on, kun ovat kerrankin kovat, puhtaat ja kutakuinkin tasaiset.»

Muutaman junanvaihdon jälkeen olimme jo matkalla suoraan itään. Kuljettuamme Syzranin kohdalla rautatiesiltaa myöten Volgan yli maisemat vaihtuivat vähitellen matkan varrella vuoristomaisemiksi. Kuljettiin, pitkiä kiemuroita tehden, yhä ylemmäksi suuria ja komeita vuorilaaksoja. Jossakin kohdassa rautatie tekee suuren kahdeksannumeron muotoisen koukeron; ylhäältä vuoren sivulta voi nähdä edellisen aseman jonkin verran edempänäkin, mutta paljon alempana. Siperian rajalla on kaksi asemaa, joista toisen nimi on Eurooppa ja toisen Aasia. Suurten vuorten ja komeiden metsäseutujen jälkeen maasto taas jonkin verran mataloituu. Laaksot käyvät viljavammiksi ja selänteet leveämmiksi. Erinomaisen mielenkiintoista on ensikertalaisen tarkata asemilla liikuskelevaa väestöä ja tietysti myös toisia matkustajia.

Kaikilla matkustajilla on mukanaan koppa, jossa on teekannu, lasit, makkarat, makeiset ja muut väliateriaan kuuluvat tarvikkeet. Junan pysähtyessä rynnätään kilvan ulos sitä rakennusta kohti, jossa on suurissa kannellisissa padoissa aina kiehumassa vettä. Padan kupeessa on hanat, joista höyryävän kuumaa vettä lasketaan kannut täyteen. Mutta usein sattuu, että kielloista huolimatta ja vuoroaan odottamatta joku aukaisee kattilan kannen, pistää kannunsa sisään ja poistuu kattilahuoneesta teekannuineen. Seurauksena tästä on, että hanoista usein tulee myös vanhoja teenlehtiä ja muuta roskaa, mitä sattuu olemaan kannuissa sisässä tai niiden alla, esim. paperinpalasia tai nokea.

Aseman vierillä oli kaikkialla pitkät rivit talonpoikia ja maalaisnaisia myymässä limppuja, piirakoita ja muuta hyvää. Saimme ostaa keitettyjä kananmunia, erilaisia savustettuja kaloja, keitettyä kanaa ja kurkkuja paikallisilta myyjiltä, mutta ikävää oli, että aina piti, kuten Venäjällä on tapana, tinkiä, huutaa ja moittia tavaran huonoutta. Toisen luokan matkustajatkin olivat kaikki varustaneet mukaan omat makuuvaatteet, nim. tyynyt ja peitteet. Viikko ei tällaisessa posti- ja matkustajajunassa merkitse paljoakaan, ja kun kysytään junailijalta, milloin saavutaan sinne tai sinne, kun on kysymyksessä jokin kaukainen paikka, hän vastaa, ettei tiedä, koska hänellä on kuljettavana vain lyhyt osa radasta. Matkustimme tavallisessa matkustajajunassa, joka pysähtyi kaikilla asemilla ja sitä paitsi silloin tällöin asemien välillä olevilla vaihdepaikoilla, missä oli ympärillä asumatonta seutua. Lieneekö ainoaakaan pikajunaa tai ravintolavaunua Siperian radalla v. 1898 ollutkaan.

Pari viikkoa matkaa tehtyämme tulimme Krasnojarskin kaupunkiin, jonne saakka vain matkalippuja oli myytykin. Krasnojarsk l. »Punaiset äyräskalliot» kaupunki on suuren Jeniseijoen varrella ja oli jo silloin Siperian tärkeimpiä kaupunkeja. Nyt uusimpana aikana siitä kuuluu kehittyneen todellinen Siperian suurkaupunki tehdaslaitoksineen ja ympäristössä löydettyjen luonnonrikkauksien kokoamispaikkoineen.

Virran yli ei vielä ollut siltaa, mutta rautatietä oli kuitenkin jatkettu toiselta rannalta eteenpäin itään Irkutskiin asti. Tämä Krasnojarskin—Irkutskin rata oli vasta puolivalmis ja sillä kulki epämääräisin ajoin vain väliaikaisia sekajunia. Kun Jeniseijoki jo oli vahvassa jäässä, oli Krasnojarskin asemalta rakennettu väliaikainen »talvirautatie». Kiskot kulkivat jyrkkää mäkeä alas, sitten jäätä pitkin ja vastakkaiselta rannalta taas yhtä jyrkästi ylös. Matkustajavaunut vedettiin joen yli sillä tavalla, että niitä laskettiin muutama kerrallaan vahvojen köysien varassa jäälle ja sitten lykättiin jäätä pitkin, toisella puolen taas odottava veturi hinasi ne ketjuista mäkeä ylös tasaiselle maalle. Tämän tien sivulle oli laitettu ihmisiä varten laudoista kävelytie ja kaikkien matkustajien täytyi kulkea tuo kilometrin pituinen matka jalan talvipakkasessa. Pikku tyttö sylissään vaimoni sentään suoriutui tästä matkavaikeudesta merkillisen hyvin ja toisella rannalla päästiin pian taas lämpimään vaunuun.

Krasnojarskista Irkutskiin rautatie tekee pitkiä kaarenmuotoisia mutkia, koska etelässä päin näkyvä vuoriseutu vähitellen loivasti alenee pohjoiseen päin peninkulmien levyisinä selänteinä, joiden välissä virtaa jokia. Tien varrella näkyy siellä täällä jokin kylä, mutta muuten on vain miltei puuttomia maita. Jos on metsää näkyvissä, se on suomalaisesta katsojasta oudon näköinen. Puiden välissä näkyy näet aina kantoja, jotka ovat kahden, jopa kolmen metrin korkuisia. Kun siperialainen hakkaa puun metsästä, hän tavallisesti tekee sen talvella, jolloin on paljon lunta, ja silloin hän suorana seisten hakkaa puun poikki rinnan korkeudelta. Kun lumi sulaa, puu on kuin keskeltä katkaistu. Tuollaisia korkeita kantoja näkee pitkiä matkoja radan varressa ja yleensä missä metsässä tahansa, mistä on puita hakattu.

Kun sekajunassa olimme saapuneet Irkutskiin, oli mentävä joksikin päiväksi lepäämään kaupunkiin hotelliin ja samalla tiedusteltava mahdollisuuksia päästä eteenpäin. Kerrottiin, että Baikaljärvi, joka on Irkutskista 66 kilometriä etelään, oli vielä sulana ja että siellä vielä kulki jokin laivakin; joka luultavasti otti mukaan matkustajia. Kaksilla vankkureilla; toisissa minä perheineni ja joku Semjon Borodin niminen kauppias, toisissa meidän ja matkatoverimme matkatavarat, lähdettiin majatalokyydillä Angarajoen itärantaa pitkin Baikaljärven rannalla olevaan Listvennitšnajan kylään, mihin vielä kulussa olevien höyrylaivojen sanottiin poikkeavan. Listvennitšnaja on kapealla rantakaistaleella korkeiden kallioisten vuorten alla. Se on pitkä kylä ja siinä on useitakin laivalaitureita.

Oli kylmää ja kolkkoa ja Baikaljärveltä kävi kova tuuli. Kylän toisessa päässä oli laivayhtiön rakennuttama iso tavarasuoja eli lato, jossa Borodinin kanssa tullessamme jo oli kymmeniä perheitä sijoittuneina pitkin lattiaa kahden suuren peltikamiinan ympärille. Laivan saapumisesta ei osattu sanoa mitään. Sen verran tiedettiin, että jostakin idempänä olevasta kylästä päin odotetaan laivaa lastaamaan tavaroita Baikaljärven etelärannalle vietäväksi. Kylässä asuva laivayhtiön asiamieskään, jolta suurella joukolla käytiin päivisin tiedustelemassa laivan mahdollista saapumista ja tulohetkeä, ei tiennyt yleensä mitään, mutta selitti, että laivassahan on huutopilli: se huutaa sekä tullessaan että lähtiessään. Kun ilma oli kovin kylmä ja kun vaimoni, jolle oli ostettu Kasaanissa kissannahkaturkki, tunsi vilustuneensa, Borodin katsoi aivan välttämättömäksi, että nuorelle rouvalle, jonka on lasta imettääkseen avattava pukunsa, täytyy hankkia todella pakkasta kestävä turkki. Borodin itse lähti liikkeelle ostopuuhassa ja toikin sitten vaimolleni suuren hirvennahkaisen matkaturkin, joten itse sain käyttää kissannahkaturkkia.

Siinä mekin nyt makailimme yöt Borodinin kanssa ja tunkeuduimme mahdollisimman lähelle toista tai toista peltikamiinaa. Laivasta ei kuulunut mitään. Arveltiin sen tulevan vasta joskus huomenna tai vasta seuraavana päivänä. Mutta toista yötä nukkuessamme kuulikin joku makaajista kello yhden aikaan laivan huudon, ei siltä laivansillalta, jonka vieressä tämä matkustajien keruupaikka oli, vaan aivan kylän toisesta laidasta, n. puolentoista kilometrin päästä. Kun sitten juostiin yhtiön asiamiehen luo, niin saatiinkin jo tietoon, ettei laiva tulekaan tähän siltaan ensinkään, vaan oli jo tullut kylän toisessa päässä olevaan, jossa se nyt lastaa tavaroita. Minkäänlaiset valitukset eivät auttaneet. Ei siihen ollut kenelläkään oikeuttakaan, sillä kuvernöörin päätöksen mukaan laivaliikenteen piti loppua lokakuun ensimmäisenä päivänä. Nyt oli jo marraskuu ja laivat ottivat matkustajia vain, jos kapteeni siihen suostui ja tavaroiden lisäksi vielä oli tilaa. Matkustajat saivat siis omalla vastuullaan mennä laivaan, jos halusivat. Ei siinä todellakaan ollut valittamisen syytä. Seurauksena olisi voinut olla, ettei kapteeni olisi ottanutkaan valittajaa mukaan. Borodin sai meille hankituksi viime hetkessä ajurin, jonka rattaissa pääsimme nopeasti laivalle, mutta paljon kuului jääneen ihmisiä juoksemaan pitkin kylän katua sitä siltaa kohti, johon laiva oli kiinnitetty. Laivassa ei ollut hyttejä. Vaimoni tyttäreni kanssa joutui naisten osastoon; siellä ei ollut minkäänlaisia valaistus vehkeitä. Borodin ja minä saimme mennä miesten osastoon. Pimeässä sujui matkatavaroidenkin saaminen laivaan sentään onnellisesti. Laivassa ei ollut tilaa monelle matkustajalle, kapteeni selitti, ja kun järvellä oli myrskyistä, oli liikojen matkustajien ottaminen kapteenin kannalta varsin vastenmielistä. Niistä, jotka jäivät Lisvennitšnajan kyläkadulle yössä juoksemaan, hän niin ollen ei välittänyt, vaan antoi irroittaa laivan rannasta miltei heti meidän ehdittyämme kannelle. Ja koska laivaliikenne jo oli siltä vuodelta virallisesti loppunut, olivat myös kaikki taksat ja maksut nekin virallisesti lakanneet olemasta voimassa. Jouduimme maksamaan moninkertaiset hinnat sekä itse puolestamme että tavaroistamme.

Baikal on komea järvi, n. 900 kilometriä pitkä lounaasta koilliseen ja 50—200 kilometriä leveä. Vesi on niin kirkasta, että sen kirkkaampaa tuskin on missään. Selvästi näkee monen sylen syvyyteen. Baikal-nimi on vanhaa tunguusien kieltä ja käsitetään merkitsevän merta. Rannat, niiden jylhät kalliot, jotka miltei aina ovat lumipeitteisiä, ovat ensikertalaiselle muukalaiselle suurenmoinen ja mieleen painuva näky. Olen useaankin kertaan myöhemmin kulkenut Baikalin yli ja myös sen rantoja pitkin, missä rautatie nyt kiertää ensin Irkutskista Angarajoen läntistä rantaa pitkin Baikalin asemalle, tekee siinä jyrkän mutkan länteen päin ja kulkee sitten pitkin siltoja ja läpi lukemattomien tunnelien ja vuorten välitse ja keskitse, mutta niin, että ratapenger on toisin paikoin rakennettu veteen. Nyt ensimmäisellä kerralla täällä matkatessani ei ollut tällaisia mukavuuksia, vaan kuljettiin niinkuin olen selostanut, pienessä laivassa, joka välitti liikennettä Listvennitšnajan ja lähinnä vastapäisellä rannalla etelässä sijaitsevan Mysovájan kylän välillä.

Mysovájan kylään tultaessa laiva laski siltaan ja matkustajien, niin miesten kuin naistenkin, oli aika poistua. Miesten kohdalta kaikki kävi hyvin, mutta naisten puolella syntyi hälinää. Laivan sillanpuoleinen osa näet jotenkin taipui, niin ettei naisten puolella saatu ovea auki, jota vastoin miesten salongin ovi aukeni itsestään. Kesti kauan aikaa, ennenkuin tavarat oli saatu ulos laivasta ja laivan normaali muoto palautunut ennalleen; siihen asti naisten täytyi olla osastossaan pilkkopimeässä oven takana. Borodin, matkatoverimme, jonka kanssa meistä oli tullut hyvät tuttavat, oli Mysovájassa niinkuin muuallakin kulkemamme reitin varrella pitkin matkaa vanha tuttu. Hänen johdollaan sijoittauduimme viettämään yötä talonpoikaistaloon, jossa levitettiin olkia lattialle makuusijoiksemme ja missä saimme lämmitellä ja jotakin syödäksemme. Borodinilla oli mukanaan runsaat eväät, joista mekin pääsimme osallisiksi. Näiden eväiden joukossa oli säkillinen pelmeenejä. Pelmeeni on pieni taikinaan kääritty lihapallero. Noita pelmeenejä keitettäessä saadaan sekä vahva liemi että tavallaan kuin piirakoitakin. Matkaeväiksi siperialaiset emännät varaavat niitä suuret määrät. Niitä kuljetetaan mukana säkissä koviksi jäätyneinä. Pelmeeni-sana on syrjäänin kieltä; siinä pel vastaa Suomen »pieli» sanaa, jota alkuaan on myös käytetty merkityksessä »korva», niinkuin Suomen »pielus» vielä osoittaa. Pelmeenit ovat itse asiassa hyppysin kokoon painellun taikinapeitteensä puolesta usein korvan näköisiä.

Borodin hankki tuttaviensa avulla hevoset ja reet, joilla ajoimme Mysováiasta suoraan eteenpäin, etelään yli vuorten kulkevaa ns. kauppiasten tietä. Valtion hoitama tie kulkee Mysovájasta itään päin, Verhneudinskiin, ja sieltä lounaaseen päin Kjahtaan. Tämä vanha tie tekee Mysovájasta Kjahtaan aikovalle suuren mutkan. Siksi ovat Kjahtan kaupungin kauppiaat omalla kustannuksellaan rakennuttaneet uuden tien, joka ainakin talvella on sekä lyhyempi että mukavampi. Kolmen hevosen vetämässä reessä kuljimme vuorten rinteitä ja kuilujen ja kallioiden ohi jo vahvasti lumeen peittynyttä seutua. Pakkanen oli 30—40 asteen välillä. Me painauduimme niin lähelle toisiamme kuin suinkin. Kun lopuksi laskeuduimme vuoristosta, olimme jo Selengajoen laaksossa, ja ennen pitkää oli, virran eteläisellä rannalla sijaitsevasta Ust-Kjahtasta noin peninkulman verran ajettuamme, Troitskosavskin kaupunki, matkamme määrä, vihdoin edessämme.

Rajalla.

Borodin oli talonomistaja Troitskosavskissa. Hän oli verraten varakas mies, koska oli toiminut varhemmin, jolloin ei vielä ollut valtion viinamonopolia, erään suuren viinayhtiön ja tehtaan paikallisena edustajana ja tukkuliikkeen hoitajana. Tutustuimme Borodinin perheeseen ja hänen taloonsa. Borodin itse oli jykevä-ääninen, erittäin toimekas ja liikkeissään nopea mies, siitä huolimatta, että oli hyvin kumaraselkäinen ja ulkonäöltään kuin vanha ukko. Hän ei ollut oikeastaan venäläisiä, vaan sitä mongolilais-venäläistä sekarotuista tyyppiä, jota Itä-Siperiassa on paljon. On muistettava, että Jermakin, Siperian valloittajan kasakat saapuivat maahan ilman perheitä ja että monien pikkuheimojen jäännökset sulautuivat vähitellen venäläiseen kansaan. Samanlaisia kuin hän itse olivat useimmat hänen lapsensakin, mustatukkaisia, mustasilmäisiä, ruskeaihoisia ja litteänenäisiä ja muutenkin kaikin puolin tunguuseja tai mongoleja, mutta hänen vaimonsa oli kookkaampaa ja vaaleampaa ihmislajia.

Kun Borodinin talossa ei ollut meille sopivaa huonetta ja eräs hänen hyvä ystävänsä Ždanov mielellään majoitti matkustajia, siirryimme toistaiseksi asumaan Ždanovin luo. Ždanov oli hänkin kauppias; hänen liiketoimintansa käsitti Mongoliasta päin saatavia tavaroita: nahkoja, villoja, lampaita ja teurashärkiä.

Olimme — vaimoni, pikku tyttäreni ja minä — sijoittuneet Ždanovin huollettaviksi ja täytyy tunnustaa, että hän ja hänen väkensä olivat meitä, tottumattomia ja tuntemattomia ihmisiä kohtaan, ystävällisiä ja oikeudentuntoisia, vaikka hänen kauppatoimistaan myöhemmin sai kuulla paljon päinvastaistakin. Pikku tyttärellemme Ždanov hankki leikkitoveriksi kauniin kissanpoikasen, ja kun lopuksi lähdimme Mongoliaan rajan toiselle puolelle, hän väkisin tyttöselle tyrkytti pientä koiranpentua. Koiranpennun vieminen Mongoliaan on jotenkin samaa kuin veden kantaminen järveen, mutta siitä lukija saa käsityksen, kun lukee tämän kertomukseni Urgan kaupunkia koskevan osan.

Kun tiedustelin Ždanovilta, miten pääsisi Urgaan, Ulko-Mongolian suurkaupunkiin, Ždanov asiantuntijana teki vastakysymyksen: »Miten aiotte matkustaa?» Asia oli näet niin, ettei ollut olemassa minkäänlaista kyytilaitosta eikä oikeastaan tietäkään. Kun kysyin, miten hän sinne menisi, hän kertoi, että hänellä on hevosia ja rattaita ja että niin ollen lähtisi omin vehkein, jos ollenkaan lähtisi; niin tekivät muutkin Troitskosavskin ja Kjahtan asukkaat.

Tosin kyllä oli korkeimpia kiinalaisia virkamiehiä varten olemassa mongolien keskuudessa jonkinlainen kyytilaitos ja pakko-otto. Kiinan-puoleisen Kjahtan l. Maimatšinin kiinalainen rajakomissaari antoi paperin, jonka nojalla Kjahtan ja Urgan välillä asuvat mongolit olivat velvolliset kuljettamaan viivyttelemättä sekä matkustajan että hänen tavaransa rajalta Urgaan asti. Tällä kyydillä ei kuitenkaan päässyt kuka hyvänsä matkustamaan. Ždanovin käsityksen mukaan meille tuskin annettaisiin tuollaista oikeutta ja paperia. Sain kuitenkin venäläisen rajakomissaarin lupaamaan yrittämään parastaan tällaisen kyydin hankkimiseksi. Hän onnistuikin yrityksessään, ja niin jouduimme ajamaan »mandariinikyytiä», miltei siperialaisen junan vauhtia, so. kolmessa päivässä 380 kilometriä aivan tiettömiä taipaleita.

Ennen kuin ryhdyn kuvaamaan tätä matkaa, on syytä mainita, että olin pahasti vilustunut kauppiasten tiellä ja että sen johdosta Matka Mongoliaan v. 1898 jouduin kolmatta viikkoa makaamaan ankarassa keuhkotulehduksessa Ždanovin asunnossa. Lääkärikin kutsuttiin. Tämä oli nimeltään Talko-Hryncevicz, kansallisuudeltaan puolalainen ja hyvin monipuolisesti sivistynyt henkilö. Hän oli erityisesti kiinnostunut antropologisista mittauksista ja havainnoista. Hänestä tulikin myöhemmin Krakovan puolalaisen yliopiston ensimmäinen antropologian professori. Hän oli Keisarillisen Venäläisen Maantieteellisen Seuran Irkutskin Osaston Troitskosavsk-Kjahtan Alaosaston puheenjohtaja. Tällä paikallaan hän teki todellakin ihmeteltävän paljon, sillä tämän alaosaston julkaisusarja oli sekä laaja että aineksiltaan erittäin mielenkiintoinen. Borodin ja Ždanov kertoivat tohtori Talko-Hrynceviczin aina, kun hänet kutsuttiin sairaan luo, ensiksi mittailevan tämän päätä, nenää ja korvia; vasta sen jälkeen hän oli valmis kuulemaan potilaan vaivoista. Talko-Hrynceviczin lääkkeistä ja hoidosta, mihin liittyi Ždanovin huolenpito ja vaimoni kokemus koulutettuna sairaanhoitajattarena, paranin sairaudestani ja olin siis valmis jatkamaan matkaa Mongoliaan.

Lähtö Urgaa kohti.

Venäläinen rajakomissaari oli saanut kiinalaiselta virkaveljeltään meitä varten tarvittavat paperit ja niin jouduimme matkustamaan »taivaan valtakuntaan» hienointa »virkamieskyytiä». Oli vain hankittava kiinalaisten virkamiesten käyttämät suuret kaksipyöräiset, katetut rattaat. Sellaiset saatiinkin vuokrata »Kokevin ja Basov»-nimiseltä teeliikkeeltä. Niissä on lähes kaksi metriä korkeat pyörät, joissa on vanteen tilalla naulattu suurilla terävillä nauloilla muutaman desimetrin pituiset paksut rautapätkät, niin että pyörä on miltei hammasrattaan näköinen. Akseli on puinen ja pyörän rumpu valtava. Pyörien väli oli n. kaksi kertaa suurempi kuin rattaiden korin leveys. Tässä korissa on pystysuorat seinät ja korkea pyöristetty katto. Ovi on sivulla edessäpäin ja etuseinässä on lasi-ikkuna. Katto ja seinät ovat verhotut lämpimällä villakankaalla, mutta lattia on kovaa puuta. Ostimme sen vuoksi vuodepatjan ja tämän lisäksi melko paljon tyynyjä, koska kivisiä paikkoja kuljettaessa ja hevosten nelistäessä matkustajat kopan sisässä lennähtelevät sinne tänne.

Saapuessamme venäläisten kyytimiesten hevosilla näissä kiinalaisissa virkamiesten ajoneuvoissa rajalle oli meitä odottamassa kymmenkunta mongolilaista ratsumiestä. Heillä oli mukanaan kolmen metrin pituinen puomi ja joukko pitkiä hihnoja. Vahvoilla hihnoilla puomi sidottiin poikittain aisoihin siten, että kahden miehen kannattaessa kummaltakin puolen puomia satulassa edessään aisojen päät olivat n. puoli metriä sitä alempana. Tankoon sidottiin keskeltä useitakin pitkiä hihnoja, joita kolme, neljä miestä otti hevostensa selästä hoitaakseen. Kun sitten lähdettiin, hihnojen vetäjät ratsastivat edeltä, toiset kannattivat puomin päitä edessään satulassa. Vauhti oli jo alussakin kova, mutta matkan jatkuessa se silloin tällöin kiihtyi entisestäänkin. Yleensä hevoset nelistivät täyttä kyytiä. Tyynyt, jotka eivät pysyneet paikallaan, ja koiranpentu lentelivät seinästä toiseen. Patjakaan ei kopissa tahtonut pysyä allamme tasaisena, vaan liukui milloin eteen-, milloin taaksepäin. Oli aivan hirveää, kun kivikon tai mättäitten yli mentäessä lennähti rattaiden kovalle pohjalle. Sisäänpäin aukeava ovi oli visusti kiinni, sillä muuten olisi voinut lentää ulos koko vaunuista. Koiranpennun tuli jano. Se yritti nuoleskella etuseinän jäätynyttä ikkunaa, mutta löi joka kerran kuononsa niin, että vain vinkui ja inisi. Meidän tuli itsemmekin jano, minkä vuoksi koetin koputtaa ikkunaan ja etuseinään saadakseni ajomiehet pysähdyttämään. Kun vihdoin sain miehet ymmärtämään tarkoitukseni ja hiljentämään vauhtia ja pyysin »tšai», vastattiin »harašoo» ja sitten lähdettiin vielä entistä kovempaa kyytiä.

Toisinaan vauhti jonkin verran hiljeni tasaisellakin maalla, mutta yltyi heti taas aivan hirveäksi. Hevoset näet vaihdettiin koko ajan kulussa ollen. Tankoa kannattavista miehistä aina toinen vetäytyi sivulle sen verran, että takaa tullut uusi ajomies sai sen syliinsä. Edessä hihnoja vetävät miehet vaihtuivat siten, että viereen tullut uusi mies aina otti vetohihnan edeltäjältään. Tämän hevosten vaihdon rattaiden korissa istujat saattoivat tuntea melko hyvin, sillä uudet miehet ja uudet hevoset koettivat aina panna parastaan. Kaukana edellä, peninkulmien päässä, ratsasti viestinviejä kutsumassa miehiä hevosineen koolle tienvarteen matkustajaa odottamaan.

Laskettaessa tällä tavalla täyttä karkua umpivaunussamme sen ovi avattiin ulkoapäin ja sisälle työntyi käsi pidellen suurta teekannua, jossa oli kuumana mongolilaista teetä. Mongolilainen teekannu on n. puolen metrin korkuinen, messinkinen, kupeesta kahvalla varustettu leiriön muotoinen esine. Kannessa, joka on juotettu kiinni, on kaksi reikää; toinen on ilmareikä, toisesta kaadetaan tee. Mongolilainen tee on omituista liemiruoan kaltaista juomaa. Se valmistetaan tiiviiksi puserretuista teelehdistä, jotka mongolinaiset ensin kirveellä paloittelevat ja sitten survovat huhmaressa. Kun lampaan tai lehmän maito kiehuu, kaadetaan tuosta teestä saatua mustaa teevettä maidon sekaan ja saadaan ns. keltaista teetä. Mustaa teetä keitettäessä lisätään sekaan soodaa tai glaubersuolaa, jotta teeaine lähtisi tarkemmin lehdistä. Maidon kiehuessa pannaan sekaan vahvasti suolaa, ja teetä sekoitettaessa lisätään joukkoon, jos vain siihen on varaa, jonkin verran vehnäjauhoja ja mongolilaisesta kermasta keittämällä saatua voita. Me saimme nyt kärrykoriimme juodaksemme tuollaista parasta mongolilaista voilla ja jauhoilla höystettyä teetä. Maku oli outo, mutta kaikkeen tottuu.

Kun teetä oli maistellen juotu ja teekannu jäi kopassa kolisemaan ja oli tiellä, koputin taas ikkunaan. Joku vaunujen sivulla ratsastanut varavetäjä tuli lopuksi avaamaan oven; näyttäessäni kannua mies melkein suuttui. Hän otti kannun ja heitti sen menemään. Takaisin palatessaan miehet korjaavat kaiken tielle jääneen tavaran, niin väsyneet hevoset kuin teekannutkin.

Samanlaista kovaa menoa ajettiin yhä edelleen, kunnes tuli ilta. Silloin pysähdyttiin huopateltan edustalle, joka oli varta vasten pystytetty meitä varten. Tämä mongolilainen asunto, jossa vietimme yön, oli erikoisen kaunis jurtta. Se oli pyöreä, peitetty paksulla huovalla. Lattiaksi oli sinne tänne levitetty paksuja istuinhuopia. Jurtan keskellä on rautainen nelijalkainen, kolmirenkainen padanalusta, jonka päällä leveä, hyvin laakea malmipata, — mongolilaisen keittiön oikeastaan ainoa välttämätön esine. Pata puhdistetaan huopatai vuotapalasella. Eri ruokalajeja ja juomia valmistettaessa pata on välillä kuumennettava kuivaksi ja sisäpuolta hangattava puhtaaksi.

Yöpymispaikassa näin edellämme koko päivän ratsastaneen viestinviejän. Hänen kanssaan söimme mongolipadasta rasvaista tuoretta lampaanlihaa ja joimme sen päälle hienointa mongolilaista keltaista teetä. Kun talvivarusteemme eivät mongolien mielestä olleet riittävän lämpimät, korjattiin syönnin jälkeen pata pois ja yksi mies määrättiin istumaan koko yö pitämässä jurtassamme vireillä mahdollisimman suurta tulta.

Mongolit eivät ruoan laitossa eikä lämmittäessään käytä puuta, vaan siihen heidän mielestään kelpaa vain kotikarjan lanta. Mongolian kuivassa ilmastossa lanta kuivuu hyvin nopeasti ja niin tyystin, että palaa helposti. Siitä on se etu, että vaikka sen savu kyllä on sakeaa ja tietysti jonkin verran haiseekin, se ei pistele silmiin, niinkuin palavan puun savu tekee. Nukuimme siis nyt mongolien jurtassa, mongolilaisen aterian syötyämme ja aitomongolilaista savua tuntien.

Aamulla lähdettiin aikaisin liikkeelle. Seuraavan päivän illalla jo oltiin perillä Urgassa. Matkaa on venäläisissä virastoissa tehtyjen laskelmien mukaan 360 virstaa. Tällaisen matkan ajaminen 3 päivässä on mahdollista vain mongolilaisia valjasvehkeitä käyttäen ja mongolilaisessa kyydissä. Kjahtan ja Urgan väli on toisin paikoin kyllä tasaistakin, mutta on myös suuria louhikkoja, korkeita vuoria ja melko leveitä ja vuolaita jokia. Joista selviydyttiin hyvin, kärrynpyörät olivat riittävän korkeat.

Kun oli talvi ja kova pakkanen, yli 40 astettakin, ei tuon matkan tekeminen ollut helppoa kyytimiehillekään, saati sitten ensikertalaisille kärrykorissa istujille. Ankarasta pakkasesta huolimatta mongoleilla ei ollut eikä heillä yleensäkään ole minkäänlaista kaulahuivia, vaan lammasnahkaturkki on kaulan kohdalta hyvin avoin. Kintaita ei heidän keskuudessaan liioin käytetä, vaan hihat tehdään niin pitkät, että vain ne pitkälle ylös vetämällä saa käden esiin. Mongolinaisilla oli siihen aikaan ja on luultavasti vieläkin talvitakeissaan liiankin pitkät hihat, niin että ne miltei laahaavat maata; kerrottiin hihojen pidentämisen olevan jonkinlaista uutta nuorten naisten suosimaa muotia.

Kjahtan ja Urgan välille oli virallisesti järjestetty 12 kyytikuntaa, mongoliksi »örtöö». Joka »örtöössä» oli paikallispäällikkö ja hänellä lähettejä. N. 30 miestä ja sata hevosta on joka »örtöön» alueella saatavissa nopeasti kokoon. Tällainen »örtöö»-laitos oli käytännössä kaikkialla jo mongolien suuruuden aikoina Tšingis-kaanin perustamassa valtakunnassa. Se toimi joinakin aikoina jopa niin oivallisesti, että esim. Adrianmeren rannalta Mongolian keskukseen, lähelle nykyistä Urgaa, matkaan meni ratsumieheltä vain 16 vuorokautta. Vanhoista kiinalaisista aikakirjoista käy selville, että »örtöö» on ollut olemassa jo neljännen vuosisadan keskivaiheilla j.Kr.

Venäläisen rajakomissaarin antamien ohjeiden mukaan olin antanut joka »örtöö»-asemaa kohti miehille lahjaksi kolme ruplaa, siis koko matkasta kolmekymmentäkuusi ruplaa. Kiinalaiset eivät anna tällaista lahjaa, niin kerrottiin. Ruplat piti antaa ruplanrahoina, sillä mongolit antavat suurimman arvon hopealle. Tätä varten olin varannut erikoisen pussin, jossa oli uusia kiiltäviä ruplanrahoja. Tämä maksu oli jonkinlaisena ylimääräisenä korvauksena tavaroiden kuljetuksesta. Tavaramme kulkivat milloin edellämme, milloin kaukana jäljessämme toisten miesten kyydissä, samalla tavalla tangosta hihnoilla vedetyissä rattaissa, jotka kuitenkin olivat aivan tavalliset työrattaat.

Matkalla olimme vuoroin kiivenneet ylös, vuoroin laskeutuneet alas monien vuorten, mm. Manhatai-vuoren rinteitä. Kolmantena päivänä tulimme, auringon vielä ollessa korkealla, Urgan pohjoispuolella kohoavan vuoriston Tologoitu-Dawa-nimiseen solaan. Sieltä tie nyt laskeutui rinteitä alas. Edessämme näkyi kaukana vuoristo. Se oli Bogdo Uula, »taivaallinen vuori». Vähitellen seutu avartui ja jouduimme tasaisemmalle maalle. Sitten näkyikin jo Urgan »kaupunki».

Urgassa.

Suurella soratasangolla levisi edessämme omituinen näky. Ryhmittäin siellä täällä oli maahan lyödyistä paaluista tehtyjä nelikulmaisia aitauksia. Aitausten ulkopuolella näkyi ihmisiä ja karjaa. Lisäksi oli niiden ulkopuolella mongolijurttia, mutta samanlaisia jurttia oli, kuten sittemmin selvisi, myös aitausten sisäpuolella. Aitaukset eivät olleet kaikin paikoin riveissäkään, vaan kadut, mikäli aitausten välejä voi niiksi nimittää, olivat hyvinkin mutkikkaita. Avoimilla paikoilla oli suurempia tai pienempiä tunkiokasoja, joiden laella ja reunoilla liikkui mustia koiria, meidän lappalaiskoiriemme näköisiä, mutta jonkin verran kookkaampia ja tuuheampikarvaisia. Tunkiokasoihin mongolit heittivät lihoista jääneet luut, huonot huoparääsyt, tarpeettomat nahkapalaset ja kaikenlaista muuta jätettä. Kun Urga jo on ollut olemassa monta vuosisataa, on ymmärrettävissä, että monet roskakasat olivat muutamissa paikoin aitauksia korkeammat, ja sen, joka tahtoi saada yleissilmäyksen kaduista ja kaupungin keskiosista, olikin viisainta kiivetä korkealle roskatunkiolle ja sieltä tarkastella »kaupunkia».

Lukemattomat isännättömät koirat tekevät haukunnallaan kaupungin omalaatuiseksi olinpaikaksi. Venäläisten keskuudessa sanottiin, että Urgan asukkaat tuskin voisivat nukkua rauhassa yötänsä, jollei kuuluisi läpi yön tuota ainaista luskutusta, joka lähinnä muistuttaa kosken kohinaa.

Mutta me ajoimme kaupungin läpi n. kilometrin verran idempänä matalan vuoren rinteellä olevaan Venäjän pääkonsulin virastoon, jonka lähettyvillä ei näkynyt mongolijurttia eikä karjaa. Konsulinvirasto on vähän toisenlaisen aitauksen sisällä. Siihen kuuluu montakin rakennusta. Pääkonsuli asui kaksikerroksisessa komeassa päärakennuksessa, ja tähän rakennukseen meidät sijoitettiin tilavaan huoneeseen.

Teimme tuttavuutta herra pääkonsulin, iäkkään salaneuvos Šišmarevin kanssa. Hän otti meidät vieraanvaraisesti vastaan ja saimme levätä muutaman päivän. Mongolilaisen virkakyydin jälkeen tuntui koko ruumis aralta. Oli kuin kaikki luut olisivat olleet irti paikoiltaan ja tuskin pystyimme liikkumaan. Pari kolme kasakkaa pantiin meitä palvelemaan. Joku näistä varasti sillä aikaa, kun olimme pääkonsulin ruokasalissa aterialla, sen nahkapussin, jossa jäljelle jääneet kiiltävät ruplamme olivat.

Pääkonsuli bismarev oli perheellinen mies, mutta hänen rouvansa asui Pietarin lähistöllä jossakin lähellä »Lahta»-nimistä paikkaa Suomen rajalla päin. Hän oli hyvin mielissään kuullessaan meidän mainitsevan Lahtea, jonka hän käsitti juuri tuoksi Pietaria lähellä olevaksi Lahdaksi. Hän oli erikoisen tyytyväinen siihen, että mongoleja ja heidän kieltään tutkittaisiin puolueettomaltakin taholta. Hänen ja Pietarin yliopiston mongolinkielen professorin Pozdnejevin välit eivät olleet ensinkään hyvät. Pozdnejev oli näet Mongoliassa matkustaessaan nimittänyt itseään ambaniksi l. kuvernööriksi ja muutenkin aina yrittänyt esiintyä maassa korkeampana herrana kuin itse pääkonsuli Šišmarev olikaan.

Pääkonsulin antamien tietojen mukaan eleli Urgassa norjalainen lähetyssaarnaaja, herra Ola Nestegaard. Tästä miehestä saimmekin Urgassa kaikkein auliimman auttajan ja varmimman ystävän. Hän tiedusteli meille asuntoa venäläisiltä ja järjesti meidät edullisin ehdoin asumaan täysihoidossa kauppias Mihail Smirnovin luona.

Smirnovin asunto oli Urgan keskustasta lounaaseen päin, avonaisten alueiden luostarista erottamassa ns. »lihakaupungissa».

Urgan keskiosan muodostaa luostari, jossa asuu n. 10000—20000 pappismiestä eli lamaa. Toinen luostari, nimeltään Gandan, on suoraan lännessä n. ½ kilometrin päässä, korkealla viettävällä rinteellä. Pääluostarin ja tämän rinteellä sijaitsevan luostarin välillä on erillisenä kaupunginosana kiinalaisten asuma-alue, missä oli korkeat savitiilistä tehdyt aitaukset ja niiden välissä aivan kapeat saviset, kuraiset kadut; aitavieressä on sentään siellä täällä korkeampi, n. jalan levyinen tai vähän leveämpi multapenkki, jota pitkin sopii yrittää kävellä kuraisella säällä. Suurten porttien auetessa pääsee pihoihin, joiden eri puolilla oli kaupat, asunnot ja varastosuojat, ja keskellä pihaa jokin puun tapainen taikka pieni puutarha. Kiinalaiset talot, niiden ikkunattomat seinät ja korkeat muurit olivat kolkompia ja ikävämpiä kuin mongolien asunnot.

»Lihakaupunki», jossa jouduimme asumaan, oli jonkinlainen venäläisen, kiinalaisen ja mongolilaisen asumistyylin sekamuoto. Siellä täällä oli venäläisten tapaan rakennettuja hirsirakennuksia, mutta useimmiten nekin mongolilaisten aitojen sisässä. Smirnovin talossa oli ikkunat kadulle päin ja siinä oli ovi suoraan ulkoa myymälään. Tällaisia ei ollut Urgassa monta. Suurin ja kuuluisin oli teeliike Kokovin ja Basovin rakennuttama kaksikerroksinen puurakennus, jolle mongolit olivat sen vihreän levykaton vuoksi antaneet nimeksi Undur Nogoon, »korkea vihreä». Tämä teeliike harjoitti myös venäläisten tavaroiden kauppaa. Sen myymälä, joka oli kutakuinkin samanlainen kuin meikäläinen maalaiskauppa, oli parhaiten varustettu ja Smirnovin kauppaa paljon suurempi. Siinä myytiin mm. Sääksmäen kovasimia, joiden käärepaperissa oli nimi »Poukka». Näitä kovasimia mongolit yksimielisesti kehuivat parhaiksi. »Korkean vihreän» kaupassa oli myös myytävänä Kurkijoen tuoleja, mutta valitettiin, että niitä ostivat vain venäläiset; mongolit tietysti eivät voi sijoittaa tuoleja jurttiinsa ja kiinalaisilla on tuoleista omat käsityksensä.

Saimme asunnon Smirnovin pihanpuoleisessa huoneessa. Siinä jouduimme tekemään tuttavuutta mongolien ja heidän kielensä kanssa läpi koko talven. Smirnovin vaimo, joka, kuten Smirnov itsekin, oli vahvasti viinaanmenevä, valmistutti meille ateriat keittiössään. Oli sovittu niin, että päivällisenä olisi kaksi ruokalajia — liemiruoka ja paisti — ja illalla samoin kaksi. Ennen pitkää kuitenkin alettiin samaa lientä, jota oli ollut päivällä, tarjota uudelleen illalla, ja paistin kävi samalla tavalla. Myöhemmin rouva Smirnov ilmoitti, että koska syömme niin vähän, hänen ei kannata ollenkaan laittaa paistia, vaan liemi yksin riittäisi. Venäläinen tyttö, joka hänellä oli keittäjättärenä, huusi seinän takaa aina aamupuolella rouvalle: »mitä liemeen» ja rouva vastasi joko »kaalia», »vihanneksia», »makaroonia», »perunaa» tai »vermisellejä». Liemeen pantavat ainekset kyllä siis jonkin verran vaihtelivat, mutta liemi itse oli miltei aina samaa lampaanlientä ja harvoin keitettiin naudanlihaa. Venäläisillä on, niinkuin mongoleillakin, se käsitys, että rasvainen lampaanliha on kaikesta lihasta ehdottomasti paras.

Vaimoni ja minun oli kuitenkin vaikea tottua ajan pitkään noin yksitoikkoiseen ruokaan. Onneksi oli Kokovin-Basovilta saatavissa yhtä ja toista muutakin syötävää. Ennenkuin tuli kevät, oli teekeittiön ääressä huoneessamme syöty väliateria tärkeämpi kuin rouva Smirnovin ainainen liemiruoka.

Lähetyssaarnaaja Nestegaard oli, tavatessamme hänet ensi kerran, ollut Urgassa jo yhdeksän vuotta. Hän asui jonkin matkan päässä meistä kaupungin siinä osassa, jonka erotti Smirnovin talosta meikäläisen kadun levyinen aukea paikka. Tälle avoimelle paikalle oli Nestegaard rakennuttanut sillan, jonka tarpeellisuutta meidän alussa oli vaikea ymmärtää. Sillan alla ja lähettyvillä oli suuria tunkiokasoja, ja tunkioilla kuhisi likaisia mustia koiria. Nestegaardin isäntäväkenä oli venäläinen seppä Kolov, jonka vaimo leipoi erinomaisia piirakoita ja vehnäsiä ja myyskenteli niitä venäläisille ja mongoleille. Seppä itse harjoitti sepän ammattiaan hyvin vähän, joskus vain kengitti hevosia venäläiseen tapaan, enimmät rahatulonsa hän sai heinistä. Kun Mongoliassa kaikki on vapaata, hän pestautti ihmisiä heinäntekoon ja keräsi heiniä suuret määrät aitauksensa sisäpuolelle varastoon talveksi. Mongolit eivät tee heinää, minkä johdosta heidän hevosensa keväisin ovat surkean laihoja ja niitä suurin joukoin kuolee nälkään. Heinäkauppa ja samoin polttopuukauppa on Urgassa venäläisillä hyvin tuottoisa elinkeino.

Lähetyssaarnaaja Nestegaard oli yhdeksän vuoden aikana parhaan kykynsä mukaan koettanut tehdä lähetystyötä, mutta tulokset olivat hyvin pienet. Kun Urgassa saattoi olla jopa kaksikymmentätuhatta buddhalaista pappismiestä, hänen yrityksensä saarnata toreilla ja kaduilla useimmiten loppuivat hyvin lyhyeen ja joskus hyvin nolosti. Kun hän esim. — satuin silloin olemaan tapauksen näkijänä — selitti, että ihminen tulee autuaaksi ja pääsee taivaaseen vain, jos uskoo Kristukseen, niin joku kuulijoista kysyi kovalla äänellä: »Mutta kuinkas on käynyt niiden, jotka ovat kuolleet ennen kuin sinä tulit tänne; ovatko he kaikki kadotettuja?» Nestegaard vastasi varomattomasti: »Ovat.» Joku toinen mongoli, pappismies, huusi silloin: »Sehän on liian julma Jumala; ei ollut heidän syytään, että sinä tulit näin myöhään.» Seuraavalla kerralla Nestegaard oli varuillaan ja myöntyi siihen, että sellaisetkin, jotka eivät ole kuulleet Kristuksesta mitään, ovat voineet pelastua, jos ovat eläneet rehellisesti ja hurskaasti ja olleet köyhille anteliaita. Tämä myönnytys sai heti jonkun papin, joka jo aikaisemmin oli kuunnellut Nestegaardin saarnoja, ääneen lausumaan: »No niin, mutta mitä varten sinä sitten tulit tänne, eihän sinua ja sinun uskontoasi täällä silloin kaivatakaan.» Tällaiseen viisasteluun ja kaikkiin buddhalaisiin opinkappaleisiin perehtyneiden pappismiesten keskuudessa oli lähetyssaarnaajan työ tietysti erinomaisen vaikeaa. Sitä Nestegaard itse valitti monta kertaa. Sen vuoksi hän rajoittuikin toiminnassaan etupäässä siihen, että tilasi suuret määrät Raamatun osia, erittäinkin evankeliumeja, Brittiläiseltä Raamattuseuralta, jonka asiamies hän oli. Hänen jakaessaan tätä kirjallisuutta halusivat mongolit, jotka yleensä eivät ollenkaan osaa lukea mongolin kieltä — pappien kirjat ovat tiibetinkielisiä ja mongolien puhekieli on jo aivan toista kuin vanha kirjakieli —, kyllä ahnaastikin kirjoja, mutta käyttivät niitä jurtissaan etupäässä sytykkeinä lantaa sytyttäessään. Läntisen luostarin läheisyydessä oli kumpu ja suuret kentät, jonne kuolleet vietiin ja jätettiin satojen isännättömien koirien syötäviksi. Sinne papit ja hurskaimmat uskovaiset kanniskelivat lähetyssaarnaajalta ilmaiseksi saamansa kirjatkin.

Elämä, jota »lihakaupungissa» vietettiin, oli monessa suhteessa aivan omalaatuista. Siellä asuivat kaupungin teurastajat, samoin siellä asui suuret joukot naisia. Kun buddhalainen uskovainen ei saa riistää elämää ainoaltakaan elolliselta olennolta, ei edes täiltä, mutta kuitenkin miltei ainoana ruokanaan syö lihaa, tarvitaan välttämättä syntisiä teurastajia, joille silloin tällöin rukouspäivinä määrätään ankarat sakot syntisestä elämästään. Kun teurastaja tästä syystä nostaa lihan hintaa, hankitaan heti oikein luostarin puolesta uusia nuoria teurastajia liiallisen hintainnousun ehkäisemiseksi.

Samanlaisia kauppoja kuin tuoreella lihalla teurastajien kanssa tekevät Urgassa myös papit naisten kysymyksessä ollen. Buddhalaiset papit eli lamat ovat vannoneet pysyvänsä naimattomina ja yleensä olematta lainkaan tekemisissä sukupuoliasioissa naisten kanssa, mutta lihakaupungissa on tosiasiassa pappien perheitä sadoittain. Useilla noilla naisilla on lapsia; lapset nimittävät isäänsä, kun hän viettää yön kodissaan, »sedäksi». — »Setä» kustantaa koko talouden, ja jos se hänelle käy toisinaan liian vaikeaksi, hän joko jakaa kustannukset ja oikeudet toisen papin kanssa tai myy vaimonsa kiinalaiselle tai maallikkomongolille tai kenelle tahansa rahasta. Nämä Urgan »lihakaupungin» naiset, jotka tosiasiallisesti ovat pappien vaimoja, tuntee siitä, että heillä aina on tytönpuku ja sellainen kampaus kuin naimattomilla naisilla.

Mongolien elämässä miehet jaetaan kolmeen ryhmään: valkoisiin, keltaisiin ja mustiin. Valkoisia, tsagaan, ovat ne, jotka perintätietojen mukaan polveutuvat ruhtinassuvuista. He palvelevat erilaisissa viroissa käskijöinä ja heillä on tunnuksena lakissaan ylinnä pallo, joka on lasia, metallia tai kiveä. Näitä palloja on erilaisia joka arvoastetta varten. Valkoisilla miehillä on pitkä palmikko. Keltaisiksi miehiksi, šara, nimitetään kaikkia, jotka joskus ovat tehneet tai joiden on ollut pakko tehdä pappisvala. Heillä on tukka ajettu tyystin pois, puku on keltainen tai punainen ja tämän yli pitkä, olan yli heitettävä keltainen kangas, orhimdži. He liikuskelevat kaduilla tavallisesti rukousnauha kädessään. Tätä rukousnauhaa he kuitenkin harvoin käyttävät rukoilemiseen, vaan yhtä usein suorittavat sillä kaikenlaisia laskutoimituksia, sillä useat, ehkä useimmat ovat antautuneet hevosten ja karjan ostajiksi ja myyjiksi. Mustat miehet eli »hara-hunit» vastaavat meikäläisissä oloissa maallikkoja l. rahvaan ja työväestön käsitettä. Heillä on samoin kuin valkoisillaksi palmikko. Puvun väri voi olla mikä tahansa muu paitsi keltainen tai punainen. Yleisin väri on sininen tai harmaa, mutta valkoinen, sinipunerva ja vihreä ovat myös yleisiä. Näiden »mustien miesten» käskijöinä on ruhtinas tai ruhtinaskunnan asettamat virkamiehet ja poliisit, mutta keltaiset ovat kokonaan maallisten käskijöiden ulkopuolella. Heitä varten on luostareissa omat tuomioistuimensa ja omat rangaistuksensa. Koko Mongolian väestöstä on, miehistä puheen ollen, runsas kolmas osa keltaisia, ja Urgassa, niinkuin maan suurissa luostarikeskuksissa muutenkin, keltaiset ovat valtavana enemmistönä.

Ilman pitempiä selityksiä on selvää, että suurin osa keltaisista ei ole koskaan joutunut opiskelemaan eikä viettämään luostarisääntöjen mukaista elämää, vaan he viettävät joutilasta ja kaikenlaisiin paheisiin johtavaa elämäntapaa. Kerran tehtyä pappisvalaa ei näet voi peruuttaa. Keltaiset miehet eivät saa tupakoida; heidän on sen vuoksi tapana käyttää nuuskaa. Maallikot käyttävät pitkää kapeaa, saapasvarteen pistettävää kiinalaista piippua ja kiinalaisilta ostettua tupakkaa.

Neljäkymmentäviisi vuotta täyttäneet naisetkin vihitään hyvin usein nunniksi l. papittariksi ja yli kuusikymmenvuotiaat saavat määrätyin ehdoin päiväsaikaan liikkua Urgan pyhien luostarien kaduilla ja taloissa.

Urgan luostaria pidetään koko Mongolian kaikkein pyhimpänä. Sen ympäri kiertää leveä tyhjä välialue, ja tämän ulkopuolella sitten ovat kiinalaisten kaupunginosa, »lihakaupunki» l. syntisten kaupunki ja idässä Venäjän konsulinvirastoja vielä kauempana, noin kolmen kilometrin päässä, suurempi kiinalainen kaupunki Maimatšin.

Urgan luostarin ympärillä olevalla tiekehällä, kulkipa tämä avoimella arolla tai vain leveän kadun tapaisella paikalla, on erikoinen merkityksensä. Siellä näet liikkuvat, luostarikaupungin ympäri kävellen, aamusta iltaan monet sadat hurskaat pyhiinvaeltajat, ja aukeammilla tarjoutuu sen vuoksi nähtäväksi hyvin ihmeellinen näky. Siellä täällä on eri paikoissa pieniä kojun tapaisia rakennuksia, joiden sisässä on suurempi tai pienempi puusta tai metallista tehty, intialaisilla kirjaimilla koristeltu ja maalattu pystylieriö. Lieriön alareunassa on ulos pistäviä kahvoja, ja lieriön sisässä on — niin sanotaan — pyhiä kirjoja. Kävellessään luostarin ympäri hurskaat mongolit poikkeavat aina lieriöitä pyörittämään. Kun lieriö pyöritetään myötäpäivään, sen sisässä olevat rukouskirjat merkitsevät mongoleille sitä, että kaikki nuo rukoukset on jo luettu yhden päivän osalta. Varmuuden vuoksi mongolit pyörittävät lieriöitä monen monituista kertaa pitäen mielessään, kuinka monen päivän rukoukset on tällä tavalla rukoiltu etukäteen. Mutta tämä kiertokävely ja rukoileminen, mongoliksi »ergil-mörgyl», missä mörgyl merkitsee rukoilemista ja ergil ympärikävelemistä, ei sittenkään riitä kaikkein hurskaimmille tai, sanoisinko, synnintunnon vallassa katuville, vaan he heittäytyvät maahan pitkin pituuttaan, takoen otsansa soraan ja kiviin ja raapaisten kynsillään pään kohdalle merkin; noustuaan he asettuvat tämän merkin kohdalle ja tekevät saman tempun uudestaan. Näin he kulkevat neljän, viiden kilometrin pituisen kierrosmatkan. Kun kynnet ja sormenpäät pyrkivät kulumaan verille, muutamat sitovat kumpaankin käteensä laudanpalasia ja voivat täten suorittaa raskaan ergil-kierroksensa jäsenet eheämpinä. Tällaisia Urgan pyhän luostarin kumartajia ja kiertäjiä voi nähdä toisinaan pitkätkin rivit. Heitä on aina Lhasaankin menossa.

Näiden välissä kulkevat luostarin lamat keltapukuisina hitaasti ja arvokkaasti, joko kiinalaisten kaupunginosaan ostoksille — myös viinan ostoon—tai hevostorille maalaisten kanssa hevos- ja karjakauppojaan hieromaan tai lihakaupunkiin vaimojaan tai rakastettujaan tapaamaan.

Lihatori, joka on avoimella paikalla, on aamuisin hyvin vilkasliikenteinen paikka. Siellä näkee kymmenittäin kameleja, härkävankkureita, lammaskatraita ja näiden välissä mongoleja ja mongolittaria yllä siniset, punaiset tai yleensä hyvin kirjavat takit, hevosen selässä istumassa. Lihatorin laidassa on pitkässä rivissä alkeellisia mongolilaisia rattaita, aisat puupukkien päällä, ja näitten päällä myytävää tavaraa, etupäässä lihaa. Torin toisella reunalla on maassa istumassa kiinalaisten tekemien satuloiden myyjiä, saappaiden paikkaajia, seppiä ja kaikenlaisten rihkamatavarain myyskentelijöitä. Voipa tässä joukossa tavata partureita ja levyseppiäkin, jotka siinä kadulla harjoittavat erikoisammattiaan.

Mutta vähän kauempana sivulla näkee omituisia, vanhasta mustuneesta huovasta kyhättyjä pieniä, matalia, tuskin meikäläisten lasten kyhäämien leikkikojujen kokoisia teltantapaisia. Niissä makaa, allaan jokin vanha vuota ja päällään rikkinäisten vaateryysyjen lisäksi inhottavan musta ja likainen huovan palanen, Urgan spitaalisia ja pahimman asteen sukupuolitauteja sairastavia ihmisraukkoja. Jonkun kulkiessa ohi he sortuneella äänellä päästävät ilmoille surkeita valituksia ja pyytävät almuja. Heidän tautinsa on jo kehittynyt sille asteelle, etteivät muut ihmiset enää siedä olla yhdessä heidän kanssaan. Sormet ovat jo osaksi irtautuneet nivelistä, nenä tai suu mädänneet aivan kauhean näköisiksi; useat ovat sokeita, ja kuurojakin on joukossa. Silloin tällöin joku antaa roposen, mutta useimmiten nuo onnettomat saavat ohikulkijoiden mukanaan tuomasta ämpäristä kauhallisen hirssipuuroa, teetä tai muuta ruokaa suuhunsa. Näin he elää kituuttavat riekaleissaan ja mustien huopiensa alla, kunnes kärsimykset vihdoin loppuvat, — kunnes koirat jonakin yönä hajoittavat heidän huopakojunsa ja repivät heidät kappaleiksi. Tyhjentyneeseen paikkaan voi sitten taas ilmestyä joku uusi yhtä surkea olio. Kaiken tämmöisen äärimmäisen kurjuuden näkeminen on aivan kammottavaa ihmiselle, joka on elänyt ja kasvanut jossakin muussa maassa.

Voidaan kysyä, eikö mongoleilla ole lääkäreitä. On kyllä, mutta lamat, jotka ovat lukeneet lääketiedettä, eivät yleensä, niinkuin eivät lääkärit muuallakaan, lääkitse ilmaiseksi, ja lisäksi mongolien lääketaito on enemmänkin noituutta ja tiibettiläistä puoskarointia jos jonkinlaisilla aineksilla, joita tuskin alkeellisimmissakaan oloissa voi nimittää lääkkeiksi. Minkäänlaista sosiaalista huoltoa ja vastuunalaisuutta eivät mongolit ole pystyneet saamaan aikaan.

Että kuolleet jätetään koirien syötäviksi, se on heistä aivan luonnollista. Mongolit väittävät, että kuolleet muualla kuopataan maahan vain sen vuoksi, että heidän lihansa on vielä kuoleman jälkeenkin niin kitkerää ja hapanta, etteivät koirat sitä söisikään. Kun ihminen kuolee, pysyy sielu, jos ruumis on eheänä, vielä kauan ruumiissa, minkä vuoksi on parasta, että ruumis tulee revityksi palasiksi, jotta sielu pääsisi irti mahdollisimman pian.

Tästä heidän käsityksestään saimme hyvin pian selvän, kun nuori tyttö, joka ommellessaan oli saanut katkenneen neulan silmäpään sormeensa, tuli äitinsä kanssa pyytämään meiltä magneettia; sillä voisi muka vetää neulanpätkän pois tahriutuneesta, likaisesta haavasta. Kun sormi jo oli pahasti turvoksissa ja tytössä kuumetta, vaimoni mielestä oli ilmeistä, että kysymyksessä oli verenmyrkytystapaus. Smirnovin ja hänen vaimonsa neuvon mukaan olisi ollut vaarallista yrittää auttaa tätä tyttöä tai yleensäkään mongoleja parantamistarkoituksessa. Jo muutaman päivän päästä tyttö oli kuollut, ja meille selitettiin, että tytöllä oli ollut oikea sielunsa siihen aikaan sormenpäässään. Kun sormenpäähän oli tullut reikä, sielu oli siitä mahtunut tulemaan ulos. — Mutta paras on jättää nuo erittäin surulliset ja kuohuttavat asiat sikseen. Niin täytyi meidänkin tehdä Urgassa, eikä ole syytä liiaksi kauhistuttaa kunnon suomalaisia lukijoita.

Sen sijaan voin kertoa, että Urga on, kun sen soratasangolta katselee eri suuntiin taivaanrantaa, maisemana monessa suhteessa juhlallinen ja komea. Suoraan etelässä on Bogdo Uula, jonka sivuja pitkin usein liikkuu pilviä, silloinkin, kun Urgan yllä taivas on kirkas. Länteenpäin katsellessa näkyy kaukaa siintäviä matalampia vuoria, ja niiltä Urgan eteläpuolitse kulkien on moneen haaraan jakautuneen Tuulajoen kolme neljä kilometriä leveä alanko. Itään päin tämä Tuulan laakso jatkuu leveänä ja tasaisena, kunnes silläkin suunnalla tulevat pohjoisesta käsin väliin vuoriston harjanteet. Sielläpäin näkyi kolmen kilometrin päässä Urgasta korkeiden muurien ympäröimä kauppiaskaupunki Maimatsin, jossa elämä oli järjestetty aivan kiinalaiseen tapaan — jossa siis vahvat, paksut portit määrätuntina suljettiin yöksi ja aamulla samoin määrähetkellä avattiin.

Urga sijaitsee, kuten jo mainitsin, tasaisella sorapenkereellä, Tuulan laaksoa paljon korkeammalla ja pohjoisessa päin kohoavan vuoriston päivän puolella. Urgan pohjoispuolella olevan vuoriston laaksoissa ja rotkoissa kasvaa pitkälle ylöspäin, toisinaan huipulle saakka metsää, mutta yleensä Mongolian vuoristojen etelärinteet ovat auringon helteen ja kuivuuden vaikutuksesta miltei alastomia. Urgan ohi virtaa luostarikaupungin ja Venäjän konsulinviraston välillä matala, mutta kirkasvetinen ja vuolas Selbijoki, joka laskee Tuulaan. Tavallisesti pääsee tämän joen poikki vaivatta kahlaamalla. Vesi ei nouse saapasvarren suusta sisään, mutta joskus Selbi voi olla vaarallinenkin. Kiinalainen kuvernööri oli rakennuttanut sen yli korkean ja pitkän sillan kiinalaisten kulkutieksi Maimatšinista Urgaan ja takaisin, mutta se silta on täytynyt useaan kertaan laittaa uudestaan, kun Selbi on vihoissaan vienyt entisen mukanaan. Tuollaisten äkillisten tulvien varalta oli myös Nestegaard rakennuttanut Urgan lihatorille sen sillan, josta edellä oli puhe.

Urgan yllä paistaa säännöllisesti päivisin kirkas, helottava aurinko. Sen valossa silmä näkee etäisyydet hyvinkin läheisiksi, koska ilma on kuivaa ja puhdasta. Pilvisiä päiviä ei Urgassa ole enempää kuin korkeintaan kolmekymmentä vuodessa, ja yleensä silloinkin näkee pilviä vain paikallisina hattaroina. Jos yöllä sataa lunta, se talvella pysyy maassa vain muutamia päiviä, haihtuu sitten sulamatta, mutta jättää rotkoihin ja varjopaikkoihin jälkiä, joiden ansiosta rotkon yli kulkeminen käy helpommaksi. Pakkaspäivinä korkealta paistava aurinko on suomalaiselle jonkin verran outo luonnonilmiö. Ikkunasta katsellessa auringonpaisteista ympäristöä lähtee mielellään ovesta ulos, mutta ulkona saattaakin olla 40—50 asteen pakkanen. Pyykki, joka pestään huoneessa, kuivuu ulkona hyvin lyhyessä ajassa, niin että se jo muutaman minuutin kuluttua liehuu iloisesti tuulessa, vaikka ulos vietynä heti jäätyy kovaksi ja kalisevaksi kuin metallilevy.

Kaikki joet, Selbi niinkuin Tuulakin, jäätyvät talvella kovaan jäähän. Kun Urgassa ei ole eikä voi olla minkäänlaisia kaivoja, hankitaan talvisin vettä sillä tavalla, että alhaalta, jostakin Tuulan haarasta, hakataan irti suuria jääkappaleita, jotka härkä, hevonen tai aasi vetää rattailla veden tarvitsijan pihaan, missä ne viedään auringonpaisteelta suojattuun paikkaan. Auringonpaisteessa ne näet vähitellen itsestään hupenisivat olemattomiin sulamatta. Samalla tavalla säilytetään vajassa, missä sellainen on, talon ruokavarastot, so. tavallisesti joko kokonainen härän ruho tai nyljetyt lampaat. Kiinalaisesta kaupungista saa ostaa kananmunia, viinirypäleitä, päärynöitä ja omenia, kaikkia jäätyneinä. Kymmenkunta minuuttia ennen käyttöä ne tuodaan sisään sulamaan. Kerran sulatettua niitä ei voi enää säilyttää, vaan ne mustuvat ja pilaantuvat.

Mongoleilla on olemassa jonkinlainen säätyerotus, niin likaisia ja samannäköisiä kuin he kaikki muukalaisen mielestä ovatkin. Kerran sattui ollessani itse matkalla ja vaimoni tarvitessa vettä, että jäät olivat lopussa eikä se mies, joka tavallisesti jäitä toi, ollut tavattavissa. Silloin vaimoni pyysi erästä palkkaamaani miestä, joka oli luvannut toimittaa meille kaikenlaisia askareita, lähtemään jäitä hakemaan, mutta tämä kieltäytyi, koska se ei kerta kaikkiaan sopinut hänelle, hän kun oli pappi. Itse asiassa hän oli huonommissa pukimissa kuin vakinainen jäänhankkijamme. Palattuani kotiin hän selitteli minulle, että jäiden haku on sellaista alhaista hommaa, joka ei sovi lamaksi pukeutuneelle miehelle. Siitä olisi voinut tulla paljonkin puheita ja koitua hänelle ikävyyksiä, jos hän olisi niin suuresti alentunut.

Ensimmäisen talvemme Urgassa asuimme Smirnovin luona. Sillä aikaa ehdin melko paljon perehtyä mongolien käyttämään kieleen ja heidän elämänkatsomukseensa. Mongolit vain ihmettelivät, olinko minä musta vai keltainen. Jos olin musta, niinkuin asuminen yhdessä vaimon kanssa osoitti, niin miksi minun piti lukea ja siis suorittaa keltaisten tehtäviä? Työ kirjojen ääressä oli useinkin hyvin vaikeaa, kun mongolit eivät, omien käsitystensä mukaan, voineet tai saaneet vastata kysymyksiin. Mongolilapsi ei saa kadulla missään tapauksessa sanoa äidin tai isän nimeä, ja on paljon muitakin asioita, joihin liittyy kielto, »tseer».

Hankin mongolin kirjakielen opettajaksi vanhahkon laman, erään niitä harvoja, jotka vanhasta mongolinkielisestä kirjallisuudesta jotakin tiesivät ja pystyivät sitä jossakin määrin lukemaan. Muuten lamat lukivat vain tiibetinkielisiä rukouskirjojaan. Tämä lama oli melko vahvasti viinaan menevä ja maksamani palkan hän kuulemma käytti suureksi osaksi väkevän ulkolaisen viinan ostoon venäläisistä tai kiinalaisista kaupoista. Hänen nimeään en koskaan saanut lausua, koska olin oppilas ja siis lapsen asemassa arvoisan opettajani suhteen. Sen verran hän vain ilmoitti, että hän oli Erdeni-dzuu-luostarista ja siellä suorittamiensa opinnäytteitten johdosta siirretty hyvälle paikalle Urgan monilukuisten lamojen joukkoon. Hän ei ollut lukenut mitään lääketiedettä eikä liioin tähtitiedettä koskevaa, vaan oli keskittynyt messuamiseen. Hän kuuluikin osanneen ulkoa hyvinkin paljon tiibettiläisiä messuja. Messun aikana istuivat vanhimmat ja kokeneimmat lamat pitkinä riveinä pitkin hämärän temppelin seinävieriä pitämättä kirjoja edessään. Uusilla ja vähemmän oppineilla sen sijaan oli edessään kirjoissaan päivän messun tekstit. Lisäksi oli vielä suuri joukko sellaisia lamoja ja lamapoikasia, jotka vain mylvien ja meluten koettivat pysyä mukana tahdissa ja tällä tavalla vahvistaa messun muminaa. Tuollaista yhtämittaista messun muminaa ja melua kuului Urgassa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, vain harvoin messuavilla oli ruokailun vuoksi väliaika. Messun kumea kaiku ja tuhansien koirien ulvonta sulautuivat toisiinsa Urgassa asujan korvissa.

Aamuisin lamat kutsutaan koolle pasuunansoitolla. Toinen toistaan suuremmat, jopa kolmen metrin pituiset, korkeiden telineiden päähän asetetut kuparitorvet pistävät ohikulkijan silmään luostarikaupungissa liikkuessa. Näitä kaikkein vahvakeuhkoisimmat lamat aamuisin törähdyttelevät merkiksi jumalanpalveluksen alkamisesta. Vähän myöhemmin lähtee pappeja ja heidän oppilaitaan suuret laumat temppeleihinsä. Näitä on Urgassa useitakin, suuria ja pienempiä, sillä papit jakautuvat eri osastoihin, aimak’eihin. Jokaisella aimakilla on omat virkamiehensä ja järjestyksen ylläpitäjänsä. Sivullisesta näyttää tärkeimmiltä se mies tai ne miehet, jotka temppelinovilla pitkien sauvojensa avulla pitävät yllä järjestystä, mutta itse asiassa on kuitenkin ehkä kaikkein tärkein messun aikana messuista saatujen tulojen laskija. Messujen aikana maallikoita odotetaan innokkaasti, sillä kukin tuo lahjansa, kuka hevosen, kuka kamelin, kuka lampaita tai ehkä vain hadakin.

Hadakki on pitempi tai lyhyempi silkkikangaspala, tavallisesti väriltään sininen, ja vaihtelee arvoltaan viidestä kopeekasta sataan ruplaan saakka. Näitä hadakkeja kiinalaiset valmistelevat kotimaassaan mongolien ja yleensä buddhalaisten tarpeiksi. Hadakki on sekä anojan että siunaajan merkki. Hadakkia toiselle tarjottaessa saajan täytyy yrittää parastaan tarjoajan hyväksi; sitä ei voi kieltäytyä vastaan ottamasta. Hadakki levitetään ojennettujen käsien päälle poikittain, sitten kumarrellen rukoilijan tapaan lähestytään vastaanottajaa, joka myös kumartaa ja ojentaa kätensä eteenpäin, jolloin hän saa hadakin siirretyksi omien käsiensä kannatukselle.

Urgassa hadakki on muuttunut käyväksi rahaksi, mutta siten, että ostettaessa uusi hadakki, joka mongolien likaisissa oloissa helposti tahrautuu, seuraavalle omistajalle siirtyessään jo on menettänyt osan arvoaan. Hadakkien osteleminen ja vaihtaminen on kiinalaisilla ja mongolilaisilla kaupustelijoilla erinomaisen tuottava liikeyritys. Mihinkään käytännölliseen tarkoitukseen hadakit eivät tietenkään sovi. Hadakin käyttö rahana johtuu siitä, ettei Mongoliassa oikeastaan ole rahaa olemassakaan. On kyllä käytössä puhdasta hopeaa, joka punnitaan pienillä puntareilla ja käy pieniksi palasiksi hakattuna rahasta. Ostettaessa näitä hopeapalasia, esim. sata langia on maksettava n. 130—150 ruplaa. Niillä jotakin ostettaessa on niitä punnittava pienempi määrä tarpeen mukaan; jos joutuu tekemään paljon pikku ostoksia ja joka erän maksamaan hopeassa, ei sadasta langista saa enempää kuin 80—85 langia. Tämä johtuu osaksi siitä, että sekä ostajalla että myyjällä on omat puntarinsa. Kaikissa myymälöissäkin on ostopuntarit ja myyntipuntarit erikseen. Kauppoja tehtäessä hopea maksuvälineenä syntyy aina ensin riitaa puntarista ja sen tarkkuudesta. Kun tästä on päästy sovintoon, syntyy uusi riita hopeapalasista. Hopean pitäisi olla puhdasta, mutta joukossa on aina sellaisiakin palasia, joissa on lyijyä tai rautaa sisässä ja vain pinta hopeaa. Kiinalaiset valavat hopean pieniin muotteihin ja lyövät sulaan hopeaan erikoisleimansa, kukin suuri liike omansa. Tällaisen leimatun hopean arvosta liike vastaa täydellisesti, mutta sitä ei saa enää paloitella, sillä sen sisässä voi olla jotakin muuta ainetta kuin hopeaa.

Toisena maksuvälineenä käytettiin Urgassa tiiliteetä; eri laaduista oli yleisin ns. paksu tee, dzudzaan-tsai. Se on n. kolmen desimetrin pituisina, puolentoista levyisinä ja kahden ja puolen senttimetrin paksuisina tiilenmuotoisina teelehdistä puserrettuina levyinä. Yläpinnassa on keskellä poikkiviiva, jota pitkin levy sahataan kahtia. Tällaisen puolikkaan arvo oli Venäjän rahana n. 30 kopeekkaa, ja kun langin arvo oli n. rupla viisikymmentä kopeekkaa, niin langiin meni kaksi ja puoli kokonaista teetä tai viisi puolikasta. Toisin ajoin kiinalaiset tahallaan pidättivät Kiinasta teetä tuovia karavaaneja, mistä oli seurauksena, että teen hinta nousi ja samalla hopean hinta laski. Toisinaan taas kiinalaiset kauppiaat sopivat keskenään siitä, että ruhtinaiden ja viranomaisten velkojen maksuksi otettiin vain hopeaa, jolloin hopea hävisi maasta ja tee oli hopeaan verraten halpaa. Hopean ja teen välinen kurssi vaihteli päivästä toiseen ja usein hyvin jyrkästi.

Tiilitee tuodaan Kiinasta suurissa bambusta tehdyissä pakkauksissa »hunsa», joissa on kaksikymmentäseitsemän kokonaista teetä. Jos teepakkaus oli avattu, laskettiin irtonaisia teetiiliä tarvittavan yksi tai kaksi lisää, jotta teelaatikko olisi täysiarvoinen. Kun Urgassa torilla osti lampaanlihaa tai jotakin muuta, mitä siellä oli tarjona, täytyi olla palvelija mukana kantamassa tiiliteepinkkaa hihnoista selässä. Joka tapauksessa tee oli hadakkia varmempi maksuvälineenä. Mutta kun tiiliteestä helposti irtautuu palasia ja erittäinkin sen kulmat pian kuluvat pyöreiksi, tuo tiilitee ei voinut kulkea monenkaan käden kautta ennen kuin se oli rahaksi arvotonta. Kulunut ja tahrautunut teetiili joutuu silloin vain juotavaksi. Voidaan sanoa leikillisesti, että mongolit ovat kansa, joka aina loppujen lopuksi juo rahansa.

Suuria kauppoja tehdessään mongolit Urgassa maksoivat ostoksensa elävillä eläimillä, esim. kameleilla (n. 100 ruplaa), lihavalla härällä (n. 30 ruplaa) ja hevosilla (keskimäärin 20 ruplaa).

Kaupankäynti oli Urgassa varsin vilkasta, sillä maaseudulta tuotiin sekä karjaa että huopia, joita naiset vanuttavat villoista, ja myös villoja ja tarbaganin l. murmelinnahkoja. Koska väestö yleensä on liikkuvaa ja erittäinkin koska kaunis kesä aina houkuttelee mongoleja pitkille matkoille, ihmisiä tuli suurempina tai pienempinä ryhminä Urgaan tuhansienkin kilometrien päästä, tärkeimpänä asianaan ergil-mörgyl ja toivo siunauksen saannista korkeimmalta pyhimykseltä, Urgan gegeniltä, mutta samalla myös tietenkin kaupanteko. Kauppa oli sen vuoksi vilkas ja varsin tuottavaa hommaa sekä kiinalaisille että venäläisille kauppiaille ja myös luostarin lamoille.

Se seikka, että Urga on Mongolian vilkasliikenteisin kauppakaupunki, johtuu siitä, että se samalla on mongolien mielestä koko heidän laajan maansa pyhin paikka. Monesta eri luostarista kerääntyy pappeja Urgan luostarimessuihin ainakin suuriksi juhlapäiviksi. Urgalla oli mongolien keskuudessa suuri maine, vaikka se meikäläisen mielestä tunkiokasojensa ja järjestämättömien katujensa ja toriensa vuoksi tuskin ansaitsee kaupungin nimeä.

Korkein henkilö pyhien lamojen joukossa oli Urgan eteläpuolitse virtaavan Tuulajoen rannalla aivan Bogdo Uulan juurella loistavassa temppelimäisessä rakennuksessaan asustava Bogdo Gegen, suomeksi »taivaallinen valo». Hän oli Buddhan erään oppilaan, Amitaban, jälleenruumiillistuma. Tämä Bogdo Gegen, niin sanottiin, oli jo kahdeskymmenesneljäs niistä ruumiillistumista, jotka olivat suvainneet ottaa Mongolian kansan pelastuksen tehtäväkseen. Buddhalaisten hengenmiesten tapana on kohta, kun joku »gegen» l. jälleenruumiillistuma kuolee, lähteä hakemaan hänen sieluaan. Samaan aikaan kun pyhimys on kuollut, hänen kuolematon sielunsa näet asettuu johonkin uuteen ruumiiseen. Sen vuoksi etsitään lapsia, jotka ovat syntyneet laskuihin sopivana aikana. Kestää tavallisesti vuoden tai parikin, ehkäpä kauemminkin, ennen kuin tuo oikea jälleensyntynyt löydetään. On olemassa kaikennäköisiä taikoja ja keinoja, joilla voidaan todeta, että se poikalapsi, joka lopullisesti valitaan monesta ehdokkaasta, on oikea. Hänet viedään sitten juhlasaatossa, tavallisesti ainakin äiti mukanaan, niin pian kuin suinkin edeltäjänsä loistoasuntoon. Suuret joukot palvelijoita ja imartelijoita ympärillään pikku poika varttuu vähitellen mieheksi, jonka kaikki oikut ovat maailman pyhintä. Näitä pyhimyksiä oli Mongoliassa kaikissa suurissa luostareissa joku, tämän tai tuon buddhalaisen henkilön sielun perijänä. Mutta Urgan Bogdo Gegen, »Taivaallinen Valo», oli gegeneistä kaikkein korkein ja pyhin. Hänen edessään kaikki maallinen valta oli polvillaan. Itse asiassa hänen ympäristönsä kuitenkin määräsi enemmän kuin yleensä voi ajatellakaan. Rahvaan miehelle ja ruhtinaallekin gegenin näkeminen oli tarkoin rajoitettua ja hyvin kallista huvia. On vaikea sanoa, uskoiko Urgan gegen itse omaan pyhyyteensä. Hänen elämänsä oli kaikkea muuta kuin pyhää ja järkevää tai edes luonnollistakaan. Olen tavannut kolme ilmi elävää gegeniä: Lamiin gegenin, joka tahtoi ostaa pienen tyttäremme muutamalla kamelilaumalla, Narvantšin gegenin, joka ajeli nuorten tyttöjen vetämillä rattailla, ja Darkiin gegenin, joka juopotteli nykyisen Stalingradin eräässä hotellissa Mongoliasta tuomansa laman ja tytön seurassa, mutta Bogdo Gegeniä en ole nähnyt kuin aivan kaukaa. Silloin häntä kannatettiin kultaa hohtavassa kantotuolissa Bogdo Uulan juurella olevasta temppelistään polvistuneiden väkijoukkojen keskitse Urgan päätemppeliin. Tuhansilta pyhiinvaeltajilta oli kerätty lahjoja. Eniten antaneet tietenkin pääsivät polvistumaan eturiviin. Kuljettavan tien kummallakin puolen oli näitä enimmin antaneita, »keltaisen uskonnon mesenaatteja». Gegenillä oli kädessään pitkä keppi, jolla hän kosketti eturivin kumartajiaan päähän, selkään tai mihin sattui. Välillä hän piti käsiään pitkän keppinsä päissä ja sillä tavalla siunasi maahan kumartuneita hartaita pyhiinvaeltajia.

Bogdo Gegen oli Urgaan tullessamme n. 30-vuotias. Hänen oli erinomaisen hyvin onnistunut säilyttää henkensä hovinsa tietäjien ja pappien myrkyiltä ja hän oli melko tiedonhaluinen mies. Kauppias Smirnov oli hänelle hankkinut kaikenlaista tavaraa, mm. lasten koneleluja. Minun asuessani Urgassa Smirnov myi hänelle pari, kolme erimallista höyrykonetta, sellaisia, joita meillä myydään lelukaupoissa. Kun minulla oli kaksi valokuvauskonetta, Smirnov pyysi toista tai toista itselleen. Myytyäni pienemmän koneen 30 ruplalla Smirnov seuraavana päivänä sai sen myydyksi gegenin asiamiehelle 150 ruplasta. Gegen oli jostakin saanut tietää jotakin eläintarhoistakin ja tahtoi saada aarteidensa joukkoon sekä leijonan että norsun. Norsu saatiin Pekingin kautta, mutta kun sille syötettiin riisiä hyvin vähän ja sitä yritettiin saada syömään etupäässä lihaa, se kuoli hyvin pian. Meidän ollessamme Urgassa kerrottiin, että gegenillä oli kokonainen rakennus jonkinlaisena museona. Myös väkijuomia, erilaisissa pulloissa ja erivärisiä, hän suuresti harrasti. Tämä oli Smirnoville ja monelle muullekin venäläiselle kauppiaalle hyvin mieluisa ja rahaa tuottava asia. Lopulta gegen iän karttuessa suuresti mieltyi samppanjan ja konjakin juontiin.

Kun tämän gegenin läsnäolon vuoksi Urgassa oli vallalla kaikkein suurin pyhyys koko Mongolian oloissa, siellä oli, niin lamat selittivät, myös pahan valta suurempi kuin muualla. Ihmisiä kiusasivat kaikenlaiset pahat henget, mutta siihen, joka kerran oli saanut gegenin siunauksen, eivät enää mitkään pahat voimat pystyneet. Gegenillä oli salaisia asiamiehiä joka päivä liikkumassa kaupungilla ja luostareissa. Näiltä hän sai tietoonsa, mitä ihmiset puhuivat ja arvelivat. Smirnov ja muut venäläiset kauppiaat tulivat nuo miehet useimmiten varsin pian tuntemaan ja saivat heidät imarteluillaan puolelleen. Kun gegen kerran matkasi temppeliin, nainen vieressään samassa kantotuolissa, siitä ei voinut puhua sen vuoksi, että se, joka olisi sen naisen nähnyt, olisi tietysti itse ollut pahuuden riivaama. Ja kaikki puheet gegenin juopotteluista ja irstaudesta olivat mongolien keskuudessa tietenkin kielletyt ja olemattomia, koska kukaan ei tahtonut tunnustaa itseään niin tuiki syntiseksi. Lähetyssaarnaaja Nestegaard, joka asui naapurinamme ja jolle joku lama oli silloin tällöin keventänyt näiden asioiden vuoksi tuntemiaan tunnonvaivoja, oli meille luotettava ja asioihin perehtynyt tietolähde. Hän tiesi miltei joka päivä jotakin uutta, entistä merkillisempää Bogdo Gegenin menettelystä ja lamojen selityksistä.

Kesä 1899.

Ensimmäinen talvi kului Smirnovin täysihoidossa vähitellen loppuun. Kevään tullen teki mieli päästä Urgasta ja sen koirista mahdollisimman kauas, pois rauhalliselle maaseudulle. Lännessä n. 25 kilometrin päässä kohosi Tuulan varrella kauniita kumpuja korkeamman vuoren edustalla ja näitten kumpujen ohi virtasi joenhaara, jonka rannat paikka paikoin kasvoivat suuria salavia. Paikan nimi on venäjäksi Sangin ja mongolin kielellä Songiniinbulung, »sipulin kulma». Se oli luovutettu Venäjän pääkonsulin erityiseksi huvipaikaksi ja siksi siellä asusti kummun rinteellä jurtassaan paikan vartija. Olimme Smirnovin ja muutamien muiden venäläisten kanssa käyneet siellä. Paikka oli sekä vaimoni että minun nähdäkseni erittäin sopiva meille kesänviettopaikaksi. Pääkonsuli Šišmarjev oli samaa mieltä.

Mukanani sama vanha lama, joka oli opettajanani mongolin kirjakielessä, tai lähetyssaarnaaja Nestegaard liikuin hyvin usein Urgan torilla milloin milläkin asialla. Kun olimme vaimoni kanssa päättäneet lähteä Songiniin-bulungiin kesäksi, ostimme torilta kaksi huopatelttaa, oikein kunnollisia mongolilaisia asuntoja, joiden pystyttämiseen olin konsulinvirastostakin saanut luvan. Sitä paitsi hankittiin hevosia aluksi kaksi, myöhemmin useampia. Itse veistin kaksipyöräiset rattaat, turkulaisten nappulakärryjen mallia, mutta kooltaan paljon pienemmät, ja niitä vetämään ostettiin aasi. Valjaat laitoin myöskin suomalaista mallia. Rattaat oli tarkoitettu tyttäremme käytettäväksi, mutta myöskin pienten kuormien kuljetukseen.

Toukokuun lopussa 1899 muutimme asumaan omaan talouteen Urgan läheisyydessä olevaan kauniiseen jokiseutuun. Smirnovin pihassa oli oleillut pari, kolme suurta koiraa, niinkuin niitä on yleensä kaikilla Urgan pihoilla. Nämä koirat olivat meihin niin tottuneet, että kerran ilmestyivät uuteen asuinpaikkaamme. Smirnov haki ne kyllä takaisin, mutta myöhemmin ilmestyi kesäasunnollemme aito mongolilaisrotuinen narttu uudestaan, pieni pentu jäljessään. Kun narttu on venäjäksi »suuka», niin annoimme sille nimeksi Sukka ja sen pennulle Jukka. Jukasta ja Sukasta tuli meille vartiokoirat. Jonkin matkan päässä asunnoltamme oli konsulin asettaman vartiomiehen asunto: tällä vartijalla oli nuppi lakissa ja hän oli siis »valkoisia» miehiä. Häntä nimitettiin yleensä Taidži-nimellä. Hän, samoin kuin koko hänen talonväkensäkin, olivat meitä kohtaan erikoisen avuliaita. Sieltä saatiin maitoa, sekä lehmän että lampaan maitoa, ja lampaanlihaa. Telttamme olivat tasaisella maalla, komeiden puiden alla, ja edessä kulki kaakossa ja etelässä leveä joenhaara, jossa oli runsaasti kaloja. Kolmella, neljällä koukulla voin yhdessä yössä saada kalaa viikoksikin. Sidoin vain langan veden yli kaartuvaan puun oksaan ja panin koukkuun syötiksi lihapalan. Suuret mateet ja lohensukuiset kalat olivat saaliinamme.

Toinen jurtta, jossa asuin perheineni, oli erikoisen hyvin varustettu. Siinä oli paksuista laudoista tehty lattian tapainen alusta, jonka päälle itse jurtta oli pystytetty. Siinä oli peltiuuni ja siinä peltinen savutorvi, ja uunissa poltettiin pensaikosta kerättyjä risuja. Siinä oli myös kunnollinen vuode ja vuoteen edessä katosta roikkuva sininen kangas, jonka vaimoni oli kirjonut. Meillä oli ruokapöytä, joka samalla toimi myös kirjoituspöytänä. Useimmiten minä ja opettajani kuitenkin istuimme jurtan varjossa ruohikossa vanhaa mongolilaista käsikirjoitusta lukemassa. Opettajani asui toisessa jurtarsa, jossa ei ollut lainkaan erikoista lautalattiaa, vaan yleiseen tapaan maa permantona ja kolmijalka patoineen teltan keskustassa. Tämä jurtta oli meidän keittiönämme. Elämämme tuntui oikein mukavalta, vaikka silloin tällöin olikin eri asioiden takia pakko käydä Urgassa. Mutta omilla hevosilla ajaen ehti kyllä päivässä Urgaan ja takaisin.

Kerran Urgassa käydessäni satuin torilla tapaamaan ystävämme lähetyssaarnaajan vilkkaassa keskustelussa venäläisen talonpojan ja rajan toiselta puolelta tulleen tytön kanssa. Asia oli niin, että eräs Urgan venäläinen rouva oli tilannut itselleen palvelustytön, ja tuo siperialainen talonpoika oli hänet tuonut kaupunkiin, mutta rouva ei huolinutkaan tyttöä sen vuoksi, että tämä oli joku aivan toinen ihminen, joka oli väärällä nimellä ilmestynyt Urgaan. Lähetyssaarnaaja sai minut houkutelluksi ottamaan tytön meille palvelukseen. Palkasta sovittiin helposti ja tyttö oli valmis heti tulemaan luoksemme Songiniin-bulungiin. Kaikki näytti sujuvan hyvin pari, kolme päivää, kunnes tyttö valitti, ettei hän ollut koko aikana saanut ruisleipää, venäläistä limppua. Kun meidänkin teki mieli ruisleipää, lähdin uudestaan Urgaan, mistä sain hommatuksi sekä säkillisen ruisjauhoja että luvan leivän paistamiseen tuttavan venäläisen tyhjässä rakennuksessa. Kun tyttö sitten lähti kaupunkiin meidän hevosellamme ja rattaillamme leivän leivontaan, hän viipyi poissa kolme, neljä päivää ja toi tullessaan vain pari kolme suurta limppua. Myöhemmin meille selvisi, että hän oli jakanut muut leivät kaikenkarvaisille miehille; joita oli keräytynyt hänen luokseen, kun hänen piti taikinan nousua odotellessaan oleilla tyhjässä talossa. Väkijuomiakin oli kuulemma runsaasti käytetty. Muutaman päivän päästä leipä oli taas lopussa ja täytyi uudestaan lähettää tyttö kaupunkiin leivän paistantaan. Tällä matkallaan hän viipyi vielä kauemmin. Sillä välin kävi eräs toinen venäläinen rouva luonamme kyselemässä, oliko tällä tytöllä tullessaan ollut uudet kalossit vai oliko vaimoni antanut hänelle sellaiset. Vaimoni ei ollut antanut tytölle kalosseja, mutta tämän rouvan eteisestä oli varastettu juuri sen kokoiset uudet kalossit, jollaiset jalassa meidän palvelustyttömme oli nähty liikkuvan kaupungilla. Venäläinen rouva sanoi käyvänsä konsulinvirastossa ilmoittamassa kalossien katoamisesta. Rouvan mielestä asia oli selvä; tyttö, joka palveli meillä, oli joko ne itse varastanut tai saanut ne eräältä mieheltä, jota mahdollisesti myös voitiin epäillä varkaudesta. Vielä seuraavana päivänä odotimme turhaan palvelustyttöä Urgasta. Kun hän lopulta tuli iltapäivällä, kärryillämme ja hevosellamme ajaen, hänen ensimmäinen kysymyksensä perille päästyään oli, oliko rouva se ja se käynyt meillä. Myönsimme hänen käyneen. Toisena kysymyksenä oli, oliko rouva kysynyt mitään kalosseista. Kun siihenkin annettiin myöntävä vastaus, tyttö oli jonkin aikaa ääneti, mutta rupesi sitten järjestämään teekeittiötä kuntoon laittaakseen jotakin illalliseksi. Vaimoni istui jonkin matkan päässä teltasta tyttäremme mukanaan katselemassa auringonlaskun väikettä joen kirkkaassa vedessä. Istuimme, minä ja opettajani, kahden, niinkuin usein ennenkin, yhdessä kirjaa lukien. Tyttö sanoi lähtevänsä maitoa hakemaan Taidoin talosta, otti kannun ja lähti. Hetken päästä kuului läheisestä pensaikosta revolverin laukaus. Kun opettajani kanssa lähdin katsomaan, tyttö makasi siellä suullaan kuolleena. Sillä aikaa kun oli ollut yksin meidän jurtassamme teepöytää kattamassa, hän oli ottanut minun revolverini, jonka oli kätkenyt jurtan seinähuopien väliin. Olin joskus, kun susia oli ilmestynyt yöllä lähettyville, ammuskellut revolverilla ja tyttö siis tiesi, että sellainen ase oli olemassa. Se minua vain ihmetytti, miten hän oli voinut sen löytää kätköpaikastani. Taidžin väki saapui myös paikalle revolverin laukauksen kuultuaan, ja olimme ymmällä, mitä nyt oli tehtävä. Neuvoteltuamme asiasta sain Taidžin yhden apulaisen vartioimaan kuollutta läpi yön susilta, itse otin parhaan hevoseni ja ajoin kaupunkiin ilmoittamaan asiasta konsulinvirastoon niin pian kuin suinkin virallista tutkintoa varten. Opettajani lama, joka buddhalaisten sääntöjen mukaan oli saastunut katselemalla itsemurhaajaa ja päälle päätteeksi naista, hävisi yön pimeyteen jonnekin kukkulan huipulle, jossa viipyi koko yön pyhiä rukouksiaan rukoilemassa ja rukousnauhansa nappuloita siirtelemässä. Vaimoni ja pikku tyttäremme jäivät siksi aikaa jurttaan kahden ilman minkäänlaista turvaa. Ajoin läpi pimeän yön Urgaan koirien kovasti haukkuessa ja tulin konsulinviraston suurelle portille kello kolmen aikaan aamulla. Kolkutuksista ei ollut juuri nimeksikään apua. Joku kasakka kyllä tuli portin taa, tiedusteli asiaani, mutta ei suostunut aukaisemaan porttia. Loikoilin tuntikausia portin lähettyvillä paimentaen ratsuhevostani. Kun sitten kello kahdeksan aikana pääkonsuli herätettiin ja hän kuuli asiani, hän lupasi heti lähettää sihteerinsä, herra Dolbeževin, asiaa tutkimaan ja laatimaan tapahtumasta pöytäkirjan. Niine tietoineni lähdin heti takaisin Songiniin-bulungiin. Vaimoni kanssa odotettiin sitten kovasti poliisitutkintaa, mutta mitään ei kuulunut koko päivänä. Myöhään illalla sitten kuulimme ammuskelua pitkin joenvartta; ja se lähestyi lähestymistään asuntopaikkaamme. Lopuksi ampujat ehtivät meille asti. Heitä oli kolme kasakkaa, joilla oli satulasta roikkumassa suuri joukko ammuttuja sorsia, sillä Siperiaan päin menevät muuttolinnut olivat vielä osaksi Mongolian vesistöjen varsilla lepäämässä. Yhdellä ampujista oli mukanaan paperi, sihteeri Dolbeževin valmiiksi kirjoittama pöytäkirja, josta puuttui vain jokin pikkuinen lisätieto ja minun allekirjoitukseni. Herra sihteeri Dolbežev oli, niinkuin hän myöhemmin minulle selitti, jo pitkän aikaa aikaisemmin luvannut lähteä muutamien Urgan kauppiaiden ja näiden rouvien järjestämälle huviretkelle jonnekin Urgan pohjoispuolelle metsäseuduille, minkä vuoksi hän ei voinut saapua tuollaisen palvelustytön kuolemaa tutkimaan. Minun oli kovin vaikea hillitä suuttumustani ja ihmettelyäni sihteerin moisen menettelyn johdosta. Opettajani omituinen menettely, hän kun jätti vaimoni ja lapseni oman onnensa nojaan, vaikka tiesi, että juuri edellisenäkin yönä oli susia ollut runsaasti liikkeellä, ei niinkään ihmetyttänyt, koska hän oli mongoli ja päällepäätteeksi lama, ja lamoillahan on omat käsityksensä. Se vartiomiehen apulainen, jonka piti vartioida kuollutta tyttöä, oli pyytänyt vaimoltani minun mustan lammasturkkini lainaksi, koska yö oli kylmä eikä hän sanonut tarkenevansa ilman turkkia. Turkin hän oli kuitenkin sitten levittänyt kuolleen tytön päälle, ottanut revolverini kuolleen kädestä ja kasannut suuria kiviä pitkin turkin reunoja ja niine hyvineen lähtenyt tiehensä, ammuttuaan kuolleen tytön kädestä ottamallaan revolverillani pari laukausta vielä omasta puolestaan susien peloitukseksi. Kun eivät »poliisitutkinnon» pitäneet kolme kasakkaa millään suostuneet korjaamaan ruumista pois ja kun päivällä kuuma aurinko paistoi mustalle turkille, oli selvää, että jotakin piti tehdä ja äkkiä. Minä siis uudestaan kaupunkiin ja konsulinvirastoon. Siellä sain runsaasti juomarahaa luvattuani yhden kasakoista tekemään ruumisarkun ja vasta monet kerrat turhaan yritettyäni sain erään nuoren burjaatin lähtemään mukaani hakemaan ruumista konsulinviraston lähistöllä olevaan aitaukseen, joka oli venäläisten hautausmaana. Tuo ruumiin siirtäminen arkkuun ja sitten arkun nostaminen rattaille on muisto, jota en jaksa lukijalle kertoa. Burjaattikin oli vallan kalpea ja vaati yhä vain suurempia rahoja. Joka tapauksessa sain tytön toimitetuksi arkussa hautaan. Pari kuukautta tämän tapahtuman jälkeen pääkonsuli antoi Urgaan saapuneen venäläisen lääkärin tehtäväksi kaivaa ruumiin haudasta ja yrittää todeta, miten revolverin luoti oli kuoleman aiheuttanut. Lääkäri antoi valaehtoisen todistuksen, että kuolleen suu oli sisästä musta ja toinen reikä oli päälaessa. Tämä lääkärin toteamus oli minulle erikoisen tärkeä, sillä Smirnov ja monet hänen tuttavansa venäläiset kauppiaat olivat levittäneet keskuudessaan huhua, että minä muka olin tytön murhaaja. Se rouva, joka oli käynyt meillä kalossejaan kyselemässä, kielsi koskaan meillä käyneensäkään, ja muutenkin oli asian yhteydessä päästetty liikkeelle jos jonkinlaisia ilkeitä olettamuksia ja valheita. Tyttö, jonka kuukausipalkan piti olla kolmekymmentä ruplaa, oli palvellut meillä kaiken kaikkiaan kaksi viikkoa ja tullut meille maksamaan, jollen ota lukuun turkin ja revolverin menetystä, hyvän matkaa kolmattasataa ruplaa rahaa.

Huopatelttamme siirrettiin tämän onnettoman itsemurhatapauksen jälkeen ylemmäs kuivalle kummulle Taidžin telttojen läheisyyteen, mutta viihtyisyys oli jo tavallaan ainiaaksi mennyttä. Täytyi ruveta ajattelemaan, vaikka kesä olikin tuskin vielä alkanut, tulevaa talviasuntoa Urgassa. Lihakaupunginosassa oli Lavrentjev-nimisen venäläisen omistama »hašaa» l. piha; sen pohjoisella seinämällä oli kolmihuoneinen yksikerroksinen rakennus tyhjänä. Lavrentjev oli aikonut tuota rakennusta tulitikkutehtaaksi, mutta kun ei ollut saanut koneita, oli rakennus tyhjänä ja halvalla vuokrattavissa. Tätä tehdasrakennusta pääsimme vähitellen sisustamaan; hankkimalla siihen kiinalaisilta puusepiltä yhtä ja toista sellaista, mitä he pystyivät tekemään: tuoleja, pöytiä, sänkyjä jne., teimme siitä asunnon. Piirsin kiinalaiselle puusepälle keinutuolinkin, mutta kun hän laittoi jalakset kahdesta puusta jyrkkään kulmaan vastakkain, minun täytyi itseni koettaa laittaa kaarevat jalakset ja se onnistuikin melko hyvin. Uunitkin piti tuohon taloon laittaa, sillä venäläisillä ei yleensä ole keittiöhellaa. Näissä talon kunnostamisasioissa jouduin paljon liikkumaan kiinalaisessa kaupunginosassa. Lähetyssaarnaaja Nestegaard oli siellä ennestään hyvin tunnettu. Hänen nimenään oli siellä Li Hua-tsung eli suomeksi »keskuksen luumunkukka», ja minulle annettiin vastaavasti nimeksi Li Hua-guo, l. »ulkomainen luumunkukka». Mongolien keskuudessa nimeni oli opettajani antama Sain-biliktu, suomeksi »hyvätietoinen», mutta myöhemmin se muuttui Biliktu Baksiksi, so. »suuritietoinen opettaja».

Olin jo melko hyvin oppinut sekä jokapäiväistä mongolien käyttämää murretta että sitä vanhanaikaista kieltä, jota vieläkin viljellään kirjallisuudessa. Näiden välinen ero on yhtä suuri kuin latinan ja ranskan tai ainakin kuin latinan ja italian, joten ne on opittava aivan erikseen. Kun olin oppinut puhekieltä hyvin nopeaan, opettajani ja hänen tuttavansa arvelivat, että olinkin oikeastaan mongoli, jonka sielu erehdyksessä oli joutunut venäläisen ruumiiseen. Lamat tiedustelivat minulta, enkö ollenkaan voinut muistaa, missä ennen olin liikkunut Mongoliassa. Heidän käsityksensä mukaan olin aivan kuin ihminen, joka on nukkunut ja hiljakkoin herännyt. Minun sieluni oli vanha mongolin sielu ja he olivat hyvin halukkaita ottamaan kaikkien astrologisten tietojensa avulla selville, kenen sielu minussa oli. Yhtä mittaa kysyttiin syntymävuottani ja syntymäpäivääni. Kysyttiin, oliko minut pakolla lähetetty näin kauas syntymäpaikoiltani. Kun vastasin, että olin itse ehdoin tahdoin tullut, tai niinkuin suomeksi sanottaisiin, että mieli oli vetänyt tänne, heistä oli selvää, että se mieli itse oli minut vetänyt entisille mailleen. Kysyttiin, uskonko, että sielu on kuolematon. Kun siihen vastasin myöntävästi, heistä asia oli selvä, sillä buddhalaisen käsityksen mukaan sielu on kuolematon, mutta kuolematon kummastakin päästä. Siis niin, että se jää olemaan ruumiillisen kuoleman jälkeen ja on ollut olemassa ennen ruumiillista syntymää. Sellaista käsitystä, että sielu jatkuisi vain kuoleman jälkeen, mutta että sitä ei olisi olemassa ennen syntymää, he eivät sanoneet ymmärtävänsä, sillä se, mikä on iankaikkista, on iankaikkista eikä voi syntyä jonakin hetkenä ajassa.

Joka tapauksessa tämä mongolien halu saada sieluni mongolilaiseksi sekä se seikka, että tunnustin sielun olevan kuolematon ja olevan olemassa, oli minulle suureksi avuksi lamojen parissa liikkuessani ja heiltä tietoja kysellessäni. Kerrottiin monien venäläisten sanovan, ettei sielua muka olekaan. Ja että he siinä usein ovatkin oikeassa, koska sellaiset henkilöt, jotka niin väittävät, itse parhaiten tuntevat itsensä ja ovat juuri sellaisia merkillisiä ihmisiä, joilla ei oikeaa sielua eikä sydäntä olekaan. Tätä lamojen käsitystä ei sovi ihmetellä, sillä täällä Urgassa tapasi venäläisten joukossa jos jonkinlaisia tyyppejä, sellaisiakin, joilla ei ollut aavistustakaan oikeudenmukaisuudesta, säädyllisyydestä tai ihmisrakkaudesta.

Toinen talvi.

Lavrentin »piha» eli mongoliksi »Laaweriin hašaa», jossa jouduimme asumaan toisen talvemme Urgassa, oli hyvissä ajoin, ilmojen vielä ollessa lämpimät kaikin puolin korjattu ja kunnostettu. Toinen huopajurttamme myytiin pois tarpeettomana, mutta toinen pystytettiin pihalle. Se sai toimittaa keittiön ja palkollisten asuinpaikan virkaa. Näitä palkollisia tuppautui meille enemmänkin, kuin oikeastaan olisimme tarvinneet. Kaikki tietenkin miehiä. Näppärin ja hauskin joukosta oli nenätön, mutta voimakas ja kaikin puolin reilu Namdžil. Oikeastaan hän oli Smirnovin renki, mutta piti meitä erikoisen suuressa suosiossa, ja erittäinkin hän oli mieltynyt pikku tyttäreemme, joka myös puolestaan parhaiten viihtyi Namdžilin seurassa. Mielellään Namdžil ajeli aasin vetämissä kärryissä tytön rinnalla kaupunkia katselemassa tai oikeastaan pikkuista valkoista tyttöämme näyttämässä. »Höörhii, höörhii», (suloinen, suloinen) kuului heidän kulkutiensä varrelta likaisten mongoliukkojen ja -akkojen suusta. Tällaisella matkalla kerran vastaan sattunut Lamiin Gegenin saattue oli pysähtynyt, ja seurauksena oli, että Lamiin Gegen eli »lama-pyhimys» yritti lähettinsä välityksellä ostaa tyttäremme muutamilla kymmenillä kameleilla, joita Lamiin Gegenillä, jonka luostari oli Gobin pohjoisreunalla kaukana lounaassa Urgasta, oli suuret laumat. Namdžil oli käytännöllinen mies, pappi hänkin, ja hänellä oli se etu, että hän oli oppinut jonkin verran venättä ja tunsi tarkasti urgalaiset hinnat, joten hän ostoksilla ollessamme osasi venäjäksi ilmoittaa sopivan maksuerän. Niinkuin itämailla muutenkin, Urgassa oli aina kauppa aloitettava siten, että myyjä pyysi moninkertaista hintaa. Siitä, kuinka pitkälle ostohaluinen mies meni puolestaan ensimmäisen hintailmoituksen kuultuaan, myyjä laski, kuinka paljon piti alentaa. Jos ostaja välillä kokonaan hävisi näkyvistä, myyjä oli valmis tinkimään puoleen siitä, mitä ensin oli ilmoittanut, ja tästä tinkimishinnasta sitten lähdettiin alaspäin. Namdžil oli valmis paksu pinkka teetiiliä selässään juoksemaan pelästyneennäköisenä tiehensä mahdottoman myyjän luota.

Toinen palvelijamme oli maaseudulta hiljattain Urgaan tullut keski-ikäinen lama. Hänen nimeään ei kukaan tiennyt, vaan häntä nimitettiin yleensä »Sympatiaksi», Simpatka. Hänkin oli kivulloinen mies; hänessä oli jokin merkillinen ihotauti ja sitä paitsi hänellä oli paha kohju, joka teki hänet toisinaan päiväkausiksi työhön kykenemättömäksi. Mutta hänestä oli etupäässä se hyöty, että hän osasi paljon lauluja ja kaikenlaisia mongolien taikoja, vieläpä sankarisatujakin. Häneltä sain kirjoitetuksi muistiin ensimmäiset mongolilaiset runopukuiset sankarisatuni. Simpatka pesi hyvin mielellään meille pyykkiä ja auttoi keittiössä vaatimatta lainkaan kuukausipalkkaa tai yleensäkään rahaa. Kun vain sai vatsansa ruokaa täyteen, hän oli tyytyväinen ja sitten hän muisteli taas jotakin minulle kerrottavaa. Simpatka hankki maaseudulta tulleiden tuttaviensa ja tuntemattomien joukosta käytettäväkseni lauluntaitajia. — Lukijani löytää kirjan loppunumerona Simpatkan saneleman sankarirunon »Aguulan kaani» ja voin vakuuttaa, että se alkuperäisessä asussaan on runollisempi kuin minun suomennokseni.

Kolmantena miehenä, joka oli valmis palvelemaan meitä, oli nuorenpuoleinen, keikarimainen lama Sodbo, joka asui aivan läheisyydessä, nim. hänen tyttönsä asui meitä lähellä. Hän oli hyvä tuttu lähetyssaarnaajan kanssa ja oli harrastanut omasta puolestaan kristinuskon oppimistakin, mutta jonkin verran pettynyt, kun ei lähetyssaarnaaja Nestegaard suostunut avustamaan häntä kuukausittain määrärahoin. Sen vuoksi hän pyrki meille.

Neljänneksi on mainittava vanhanpuoleinen etelämongoli, jota yleensä nimitettiin Tšahariksi. Hän oli köyhä eikä kuulunut Urgan luostarin pappeihin, vaan oli Tšahar-heimon keskuudesta suuren Kiinan muurin lähettyviltä joutunut Urgaan, jossa koetti elättää henkeään kaupankäynnillä tai välittäjänä kiinalaisten kanssa kauppaa tehtäessä. Luultavasti hän kiinalaisten tapaan heti kaupat tehtyään ilmestyi uudestaan myyjän luo vaatien prosentteja välitystoimestaan. Tämä köyhä Tšahar oli juuri se mies, joka ei suostunut lähtemään aasilla hakemaan Tuulajoelta jäätä, koska se oli niin hänen arvoaan alentavaa. Vaimoni otti itse silloin kirveen ja aasin ja toi jäitä ja pyysi sitten Tšaharia katsomaan, kuinka paljon huonommaksi hän oli siitä tullut.

Pihassamme oli kolmihuoneinen talo aitauksen pohjoisella reunalla, niin että talon ja aitauksen välillä mahtui nipin napin kulkemaan. Siinä asustivat Jukka ja Sukka, molemmat mongolilaiset koiramme, ja siihen väliin täytyi laittaa aitaus, koska venäläiset pyrkivät käyttämään sitä käymälänä. Rakennukseen oli kaksi ovea, toinen lännestä käsin ja toinen idästä. Läntinen ovi suljettiin, tilkittiin ja peitettiin paksuilla huovilla, koska huone tahtoi pysyä mahdottoman kylmänä. Sain laitetuksi tähän läntiseen huoneeseen peltikamiinan. Keskimmäinen huone oli suurin ja siinä oli venäläinen uuni, joka lämmitettiin itäisimmästä huoneesta. Tämä itäisin huone l. etuhuone oli vastaanottohuoneena. Ostimme kerran mongolimetsästäjän tuoman ison mustan villikarjun. Se oli aivan jäässä, takajalat suorina. Kun sitä oli vaikea ripustaa riippumaan ja paloitella, se tuotiin etuhuoneeseen ja pantiin illalla nurkkaan pystyyn. Yöllä sen takajalat pehmenivät ja se kaatua romahti lattialle. Aamulla se paloiteltiin ja vietiin palaset aittaan. Aitta oli pitkä, jotenkin korkea paaluista tehty vaja, joka pidettiin visusti lukittuna. Siellä meillä oli ruokavarastomme. Oli muutama lammas jäätyneenä roikkumassa pitkin seinää, oli kokonainen lehmäkin paloina. Siellä säilytimme valjaat, satulat ja nuorat. Laatikoissa säilytettiin jäätyneitä omenia, viinirypäleitä ja kananmunia. Sitä paitsi oli tietysti vajassa milloin isompi, milloin pienempi määrä teetiililaatikkoja, siis »rahoja». Teltan vieressä oli paaluun sidottuna milloin jokin oma, milloin vieras hevonen. Pihassa oli vielä lisäksi aasi. Tämä aasi oli ori, joka osasi hirnua erikoisen pitkään. Ajeleminen kaupungilla sen ollessa aisoissa oli jonkin verran vaarallista, koska se saattoi yltyä villiksi huomatessaan jossakin toista sukupuolta olevan aasin. Sitä pystyi ajamaan oikeastaan vain Namdžil. Kerran taikinaa laittaessaan vaimoni jätti etuhuoneen oven hetkeksi auki, ja aasi ilmestyi heti paikalla taikinaa syömään, laahasi taikinapytyn ulos ja oli tyytyväinen.

Turvallisina ja onnellisina asuimme omassa taloudessamme. Jukka ja Sukka pitivät huolen siitä, ettei ainoakaan vieras öisin päässyt korkean aitamme yli. Päivisin pidettiin kaksoisportti yleensä kiinni, ja erilaisista koputuksista voitiin aina arvata, kuka oli milloinkin pyrkimässä meille. Eteläpuolella oli aitanaapurinamme Kozlov, seppä, joka myi ammatikseen heiniä tai puita ja sillä välin joskus kalasteli. Kozlovin kadunpuoleisessa rakennuksessa asui lähetyssaarnaaja Nestegaard, aina aulis ja asioita tunteva auttajamme ja hyvä naapurimme.

Urgasta luoteeseen Orhon-virran toisella puolella on Amur-Bajashulantu, »rauhallinen riemu»-niminen pyhä luostari. Kun minulla oli kolme hevosta, rattaat, satula ja uusi kangastelttakin ja kun Namdžilin teki mieli lähteä tuohon luostariin pyhiinvaellusmatkalle, lähdin hänen kanssaan ensimmäiselle oma-aloitteiselle tutkimusretkelle Mongolian maaseudulle. Oli kylmä syksy ja siellä täällä jonkin verran luntakin, mutta hyvissä lammasnahkaturkeissa arvelimme hyvinkin tarkenevamme. Itse matkasta Amur-Bajashulantuun ei ole jäänyt mieleen erikoisia muistoja, mutta luostarissa olo oli sikäli merkillistä, että pääsin kaikkiin paikkoihin, minne venäläisiä yleensä päästetään, ja vielä lisäksi sellaisiinkin paikkoihin, joihin venäläisiä ei ollut koskaan päästetty. Niihin pääsin tutustumaan sen ansiosta, etten ollutkaan venäläinen. Se seikka, että osasin mongolin kieltä melko hyvin, että pystyin lukemaan paremminkin kuin mongolin kirjakielen taitoiset papit, että olin lukenut sanskritia ja että tiesin buddhalaisuudesta ja Buddhasta, hänen elämästään ja opistaan semmoistakin, mistä oppineet lamatkaan eivät olleet koskaan kuulleet, hankki minulle monia ensi luokan mahdollisuuksia. Mongolilamojen viisastelut ja dogmatiikan ongelmat olivat minulle jo melko tuttuja. Minulta kysyttiin mm., onko olevaisuus olemassa vai eikö; onko se, minkä näemme, kuulemme tai tunnemme, todellisuutta vai ainoastaan omien havaintojemme mielessämme luoma utukuva. Kysyttiin, kuinka meillä, minun kotimaassani, asutaan, huopateltoissako vai puurakennuksissa. Kun kerroin, että meillä asutaan kivitaloissa, mongolit ihmettelivät. Huopateltta kestää tuiskussa ja myrskyssä ja yhtä mittaa paikasta toiseen siirrettäessä korkeintaan kolme vuotta. Puutalo kestää ihmisiän tai yli satakin vuotta, kivitalon mongolit arvelivat — aivan oikein — kestävän montakin vuosisataa. Kun mainitsin kivitalon asunnoksi, mongolilamat kysyivät, kuinka kauan ihmiset meillä elävät, tulevatko he monenkin sadan vuoden vanhoiksi. Kun sanoin ihmisten meillä elävän kuusikymmentä, kahdeksankymmentä vuotta, niin mongolit vielä enemmän kummastelivat. Kuka hullu rakentaa taloja asunnokseen sadoiksi vuosiksi, kun jokaisen kuitenkin täytyy niin lyhyessä ajassa kuolla! Eikö meillä opetetakaan, että ihmisellä ei ole maanpäällä eikä saakaan olla vakinaista asuinsijaa? Elämämmehän on vain siirtymistä toiseen elämään. Tämä maa, jossa elämme, on murheen ja kärsimysten laakso, mongolit sanovat. Täällä ei sovi ajatellakaan itselleen pysyväistä asuntoa.

Katseltuani Amur-Bajashulantun luostarin temppeleitä ja keskusteltuani siellä mahdollisimman oppineesti lähdin Namdžilin kanssa paluumatkalle. Kun olimme tulleet Jisyn-Elesteen, »yhdeksän hiekkasärkkää»-nimiselle alastomalle, autiolle seudulle, jouduimme särkkien väliseen laaksoon, josta meille oli tulla todellinen murheen laakso. Pystytimme näet telttamme rattaiden viereen ja päästimme kaikki kolme hevostamme, etujaloista kammitsoituina, hakemaan ruokaansa hiekassa siellä täällä näkyvästä keltaisesta kuloruohosta. Mutta alkoi yhä voimakkaammin tuulla ja sen lisäksi sataa lunta. Namdžil käveli, sormet kontassa, pitkin aroa, keräten siellä täällä huomaamiaan kuivia hevosenkakkareita. Hän keräsi niitä parikymmentä turkkinsa helmaan, mutta siihen kerääntyi myös kosolti lunta. Kun hän toi polttoaineensa, ei minulla ollut muuta keinoa, miten saada niitä syttymään teekannun alla, kuin veistää puukolla teltan kannatinpylväistä mahdollisimman paljon lastuja. Telttamme oviaukko oli tullut väärälle puolelle, ja yhä uudelleen tuuli sammutti virittämämme tulen. Kun siinä veistelin veistelemistäni lastuja, tulin vuolleeksi kannatuspylvään keskeltä jo liian ohueksi. Äkkiä tuli tuulenpuuska, taittoi pylvään ja kaatoi koko teltan kannumme ja tulemme päälle. Töin tuskin saimme teltan pelastetuksi palamasta kokonaan poroksi. Kannuun kerätty lumi oli vasta ehtinyt sulaa. Sinä iltana emme saaneet kuumaa teetä lainkaan. Teltta levitettiin nyt rattaiden sivulle ja koetimme saada suojaa tuulelta kärryjen takana, mutta samassa hevoset alkoivat teutaroida ja käydä levottomiksi, jokaisen yrittäessä mahdollisimman nopeasti meitä kohti. Namdžilin tarkka silmä huomasi ennen pitkää muutamia susia, jotka yrittivät pyrkiä hevosten kimppuun. Minulla oli mukanani pieni, mitätön revolveri, sellainen kuusipanoksinen pyörivärumpuinen ase, jonka ostoon olin Kasaanissa monen monet kerrat poliisikamarissa käytyäni vihdoin saanut luvan. Tähän revolveriin olin saanut ostaa myös panoksia kaksi laatikollista, yhteensä sata kappaletta. Otin nyt tämän aseeni esille ja rattaiden vieressä seisten ammuskelin pitkin väliajoin hevosteni lomitse kaiken yötä, niin että kaikki panokset loppuivat. Näin minäkin aamuyöstä, kello kolmen aikana kolmetoista sutta, jotka pysyttelivät aivan yöpymispaikkamme läheisyydessä. Jo ennen auringonnousua, ensimmäisen heikosti punertavan säteen noustessa kielekkeenä idästä taivaanrannalle, olimme saaneet hevosemme valjastetuiksi ja lähdimme eteenpäin. Kolmetoista lumetonta paikkaa osoitti, missä sudet olivat maanneet meitä vaanimassa.

Onnellisesti tultiin kotiin Urgaan. Siellä olivat vaimoni ja tyttäreni terveinä ja kaikki talomme ja tavaramme hyvässä kunnossa, mutta vaimoni oli ollut aika levoton ja oli vieläkin. Luostariin pyhiinvaellusretkelle lähtiessäni ei Urgassa oltu tiedetty mitään siitä, että kiinalaisessa kaupunginosassa oli sattunut mustaruttotapauksia. Poissa ollessani tauti oli päässyt oikein vauhtiin ja kuolleita laskettiin jo sadoissa. Meidänkin porttiimme oli sillä välin maalattu suuri musta risti.

Mustarutto, parissa kolmessa tunnissa tappava keuhkorutto, joka tekee kuolleen merkillisen tummaksi, puhkeaa Mongoliassa silloin tällöin raivoamaan. Sen levittäjänä on murmeli, jonka nahka on kiinalaisten kauppiaiden ja venäläistenkin keskuudessa hyvin haluttua tavaraa; käytetäänhän sitä meilläkin turkiksena. Murmeli asuskelee vedettömillä aroilla. Se kaivaa, kuten kaniinikin, pitkiä käytäviä syvälle maan sisään, missä sillä on syvällä koukeroisten käytävien perällä pesänsä, jonne se varaa talveksi ruokaa varastoon. Se on niin arka, etteivät mongolit huonoine pyssyineen pääse ampumamatkalle. Se voidaan kuitenkin talvella, sen maatessa talviuntaan pesässään, kaivaa esiin. Mutta muinakin aikoina sitä pyydystetään.

Kesäpyydystys tapahtuu siten, että mongoli laittaa piiskan tai kepin päähän paperin, hadakin tai jotakin muuta hyvin kirjavaa ja pyörittelee keppiään edessään kuin tuulimyllyä lähestyessään murmelin l. tarbaganin olinpaikkaa. Tarbagani on arkuudestaan huolimatta utelias ja jää takajaloillaan seisten ihmettelemään omituista tuulimyllyä. Lopuksi se, kerran pari raksuttaen, äkkiä häviää koloonsa. Jos raksutus on kimeää ja selkeää, tarbagani on terve. Jos se sitä vastoin ääntä päästämättä tai kovin laiskasti menee pesäänsä, on miltei varmaa, että se on sairas. Jos mongoli näkee tarkalleen, mihin reikään tarbagani on mennyt, hän kerää arolta kuivaa ruohoa kolon suulle ja maaten maassa vatsallaan hiljalleen puhaltelee savua kolon sisään. Jos temppu onnistuu, tarbagani tulee hetken päästä päätään ravistellen reiästään ulos, jolloin mongoli piiskallaan tai kepillään iskee sitä niskaan. Sitten mongoli kikkaa puukollaan eläimen kaulan poikki, pistää sormensa kaulasta alkaen nahan ja lihan väliin ja nylkee koko tarbaganin tuppeen. Hän ottaa suolesta n. puolen metrin pituisen pätkän ja paloittelee lihat sopivan kokoisiksi pieniksi palasiksi. Tämän jälkeen hän kääntää nahan taas oikein päin, kuumentaa kiviä ja mättää ne nahan sisään sekä mukaan lihapalasia sen verran kuin luulee tarvitsevansa ruoakseen. Sitten hän sitoo suolenpätkällä nahan kaulasta tiukkaan kiinni ja jää odottamaan. Niin pian kuin nahasta karvat lähtevät helposti irti, on nahkapussissa lihakin kypsää. Aukaistessaan silloin murmelin kaulan siteen mongoli tavallisesti asettaa nahkapussin tarbaganin omaan koloon pystyyn ja rupeaa syömään rasvaista lihaa ja voimakasta lientä, jota hän täten voi kaikkein kolkoimmallakin arolla valmistaa ilman pataa ja ilman vettä.

Mongolit syövät siis murmelia, jollei parempaa liharuokaa ole saatavissa, ja nahat joutavat myytäviksi. Venäläiset kauppiaat maksoivat Urgassa murmelinnahasta kolme kopeekkaa kappaleelta, Siperian rajalla hinta oli jo kolmekymmentä kopeekkaa, Moskovassa rupla ja Leipzigissä, jonne kaikki nahat lähetettiin muokattaviksi, hinta oli Venäjän rahassa jo yli puolitoista ruplaa. Hyvin harvoin mongolit kesäisin erehtyvät siitä, onko murmeli terve vai sairas, mutta talvilevossa eläimistä ei voi huomata selviä terveyden tai sairauden merkkejä. Mongolit tutkivat sen vuoksi hyvin tarkoin murmelin kainalokuopat. Jos etujalkojen tyvessä on paiseen tapaisia muodostumia, joita mongolit nimittävät »ihmisen surmaksi», he eivät milloinkaan käytä tällaista eläintä, mutta voi sattua, että joku köyhä kolme kopeekkaa saadakseen sittenkin nylkee kunnollisesti sairaankin eläimen ja myy nahan tuntemattomalle ostajalle. Yksikin tuollainen nahka voi levittää kuoleman kauhua kiinalaisten ja venäläisten keskuuteen.

Mongoleilla on tällaisten tapausten varalta omat menettelytapansa. Tuntematonta tautia tai otaksuttua ruttoa vastustetaan Mongolian aroilla sillä tavalla, että huopateltta heti puretaan alkuosiinsa, kaikki talon esineet heitellään mahdollisimman kauas toisistaan, perheen jäsenet ottavat kukin muonaa mukaansa ja lähtevät pois n. puolen kilometrin päähän asunnoltaan asettuen kehään mahdollisimman kauas toisistaan, mutta ei kuitenkaan sen kauemmaksi, kuin että voivat huutaa tai muuten antaa merkkejä lähimpänä oleville. Siihen tapaan he voivat jatkaa vaikka viikon verran, ja jollei mitään erikoista tapahdu, keräännytään vähitellen taas takaisin ja asunto pystytetään uudestaan. Sillä välin joku kuitenkin käy asuinpaikalle jätettyjä esineitä kääntelemässä useat kerrat, niin että aurinko varmasti pääsee paistamaan niihin joka puolelta. Tämä on mongolien vanhoja yksinkertaisia desinfisioimiskeinoja. Jos joku saa ruton, hän ei enää huutoihin vastaa, ja siitä tiedetään, miten hänen on käynyt.

Laaveriinhašaan asunnollemme tekisi mieli vielä jälkeenkin päin sepittää erikoinen ylistyslaulu. Se huone, joka oli keskellä rakennusta, oli hyvin pian aivan erikoisen hienosti kalustettu. Ei niin, että olisi saatu ostetuksi oikeita kunnollisia huonekaluja, sillä niitä Urgasta oli mahdoton saada, mutta olihan siinä aivan uusia Kurkijoen tuoleja, oli suuri vuode, jonka yllä oli kaunis vuodekatos. Vaimoni oli leikkaamalla kiinalaisen kankaan reunat aaltoisiksi ja neulomalla varta vasten ostetulla käsiompelukoneella kauniit reunusteet saanut ikkunaverhot, vuoteen ja koko huoneen näyttämään oikein aistikkaalta. Sitä paitsi meillä oli alkuaan kiinalaisen tekemä, sitten minun parantamani keinutuoli. Oli — laatikoista tehtyjä — kaappeja ja pöytiä kaikenlaisin koruompelein koristettuine liinoineen tai esiverhoineen. Kiinalaiselta puusepältä olin tilauksesta saanut suuren, korkean kaapin, jonka sisään mahtui kolme henkeä. Se oli sisältä maalattu mustaksi, mutta ulkopinta oli korean punainen, kiinalaisella lakkavärillä kiillotettu. Siinä kehittelin valokuvia.

Valokuvien ottaminen ja kehittäminen olisi ollut Urgassa hommaa, joka ehkä olisi hyvinkin elättänyt perheen, sillä kaupungissa ei ollut vakinaista valokuvaajaa lainkaan. Täytyi kuitenkin olla varovainen, sillä levyjen ja tarvittavien kemikalioiden saanti oli tietysti monen mutkan takana. Valokuvaaminen oli tuottoisaa muussakin suhteessa, erittäinkin sellaiselle, joka olisi ollut halukas keräämään kuvia mongolityypeistä, mongolien asunnoista ja mongolilaisista oloista yleensä. Tärkein työ oli tietenkin minulle kielen oppiminen ja tutkiminen. Mongolin kielen ääntämisestä ja puhetavasta sommittelin kirjoituksen »Schriftmongolisch und Urgamundart», joka muutamia vuosia myöhemmin ilmestyi Suomalais-ugrilaisen Seuran julkaisuissa. Sain kokoon suuren joukon mongolilaisia lauluja ja satuja.

Kotiamme ihailemassa kävi venäläisiä vieraita. Oli meillä muitakin vieraita, mm. ruotsinmaalainen kirjailija Alexij Kuylenstjerna, joka tuli Kiinasta päin pakkastalvella poikki Gobin autiomaan ja sai asunnon ja tarpeellista lepoa meidän kodissamme sen läntisimmässä huoneessa. Sen peltiuuni vain joutui epäkuntoon ja Kuylenstjerna oli kerran yöllä vähällä kuolla häkään. Hän on kirjoittanut matkoistaan laajan kirjan »Bland kineser och mongoler».

Usein kävi luonamme myös konsulinvirastoon sinä talvena saapunut venäläinen pappi sekä eräs itävaltalainen keräilijä, joka oli kansatieteellisiä museotavaroita kerätäkseen saapunut Urgaan ja asui Smirnovilla täysihoidossa. Tämä keräilijä oli erittäin lihava, vanhanpuoleinen mies. Hän oli viimeksi ollut keräämässä perhosia Abessiniassa ja sitä ennen harjoittanut keräilyä monissa eri maissa. Mongolilaisten esineiden keräily tapahtui sellaisella yksinkertaisella tavalla, että Smirnov hankki hänen palvelukseensa ovelaksi varkaaksi tunnetun mongolin, joka iltaisin toi keräilijälle turkkiinsa käärittynä jos jotakin ja säännöllisesti sai palkkana ruplan päivältä. Siten hän keräsi pihoilta ja taloista suitsia, lakkeja, paitoja, alusvaatteita ym. ja temppelistä kirjoja ja jumalankuvia; mies oli näet itse luostarin lama. Kirjoista vain keräilijä usein kävi neuvottelemassa kanssani, sillä niistä hän ei ymmärtänyt mitään. Keräily tuli kaiken kaikkiaan maksamaan n. kolmesataa ruplaa, mutta kokoelma arvioitiin, kun se vuoden päästä ensin Pekingin kautta ja lopuksi meritse saapui määräpaikkaansa museoon, viiden-, kuudenkymmenentuhannen guldenin arvoiseksi.

Joulun vietto Urgassa venäläisten keskuudessa oli tavallaan suurenmoista. Ensimmäisenä joulupäivänä kulkivat kaikki miehet talosta taloon tuttaviaan onnittelemassa. Toisena joulupäivänä tekivät naiset samanlaisia onnittelukäyntejä. Joka talossa oli pöydällä pitkät rivit erivärisiä ja erivahvuisia väkijuomia ja lisäksi tietenkin erilaista haukattavaa. Kun käy monessa talossa ja kaikissa täytyy maistaa talon antimia, on seurauksena se, että jo puolenpäivän aikana vieraisilla kävijäin jalat pyrkivät pahasti horjumaan. Meidänkin luonamme kävijöitä oli jouluna paljon, vaikk’ei meillä väkijuomapöytää ollutkaan, vaan sen sijaan hyvät kahvit ja suomalaista kahvileipää, mm. sellaisia kauniin kellertäviä, rusinoilla höystettyjä pitkoja, joita venäläiset eivät olleet koskaan nähneet, saati maistaneet. Sitä paitsi meillä oli Kasaanista lähetetty Korzinin herkullinen suklaakakku. Luulenpa, että meillä oli tämän takia kestityksessä vahvasti yliveto muiden suhteen. Pappi oli meillä käydessään näistä vierailuista niin »liikutettu», että pudotti suuren ristinsä lattialle ja yrittäessään sitä nostaa lattialta kaatui itsekin sen päälle.

Samanlaista juhlintaa tapahtui myös pääsiäisen aikana.

Elämä tuntui mukavalta ja oma työtehoni oli hyvä. Mutta sitten pääsi Urgassa lapsien keskuudessa leviämään tulirokko. Se tarttui pikku tyttäreemmekin. Kaupungissa ei ollut lääkäriä. Tuttavat venäläiset kehuivat mongolien joukossa olevan erikoisen eteviä miehiä, oikeita suurtietäjiä. Hankittiin yksi koetteeksi. Hän selitti, että tyttö paranee punaisesta taudistaan, kun hänelle juotetaan valkoisen tamman valkoista maitoa, joka on lypsetty täysikuun aikana yöllä kello kaksitoista. Oli talvi eikä lypsäviä tammoja ollut missään koko Mongoliassa. Sen pituinen se. Hankittiin toinen lääkäri. Hän väitti voivansa käden suonta koettamalla erottaa kahdeksankymmentä eri tautia ja totesi, että oli kysymyksessä tulirokko, minkä itse muutenkin tiesimme. Kun kysyttiin lääkkeitä, hän kertoi aina keräävänsä kaikki lääkkeet vain kasveista. Ostetut lääkkeet eivät muka kelpaa. Kun hän sitten antoi lääkkeitä, niissä oli pääasiassa kuivattuja ruohoja ja jokunen kukka seassa, ja tästä piti keittää teetä tytön juotavaksi. Kun tämä lääke ei tepsinyt, hän lopuksi toi kourallisen taateleita, joista myös piti keittää tytölle teetä. Tästä nähtävästi kuume jonkin verran alenikin, mutta tytön toinen silmä ja molemmat korvat olivat pahasti tulehtuneet. Kävi siis välttämättömäksi vaimoni päästä tytön kanssa mahdollisimman pian takaisin Suomeen.

Urgaan saapuneiden burjattien joukosta löysin miehen, joka otti kuljettaakseen rattaillaan vaimoni ja tyttäreni kaikkine matkatavaroineen rajalle asti. Itävaltalainen keräilijä pyysi päästä mukaan samaan kyytiin. Niin vaimoni joutui pikku tyttäreni kanssa matkustamaan lihavan herrasmiehen kanssa samoilla epämukavilla rattailla, tavaroiden tullessa toisilla rattailla. Itse otin parhaan hevosemme ratsuksi ja lähdin mukaan. Oli jo kevät alkamassa. Siihen aikaan vuotta voi Mongoliassa sattua ankaria pyörremyrskyjä, jotka kestävät vuorokauden tai kaksikin. Taivas peittyy mustaan hiekkapilveen. Aurinkoa ei näy ollenkaan keskipäivälläkään, ja myrskyn voima on kauhea. Tällaisen myrskyn käsiin jouduimme mekin, ja täytyi hakea rotkosta suojaa melkein vuorokauden ajaksi. Neljäntenä päivänä olimme kuitenkin Venäjän rajalla, jossa minun oli erottava vaimostani ja lapsestani. Olisin itsekin mielelläni lähtenyt, mutta ei ollut riittävästi rahaa, ja Urgaan oli sentään keräytynyt omaisuutta melko paljon.

Paluumatkani rajalta oli tietenkin ikävä. Yhden yön vietin mongolijurtassa, mutta kylläpä aamulla kauhistuin, kun huomasin kaikkien teltan asukkaiden olevan spitaalisia. Seuraavan yön vietin tiestä n. kolmen kilometrin päässä sivulla, koska tien lähettyviltä oli joka paikasta kaikki vanha ruoho jo syöty eikä uutta vielä ollut kuin paikoitellen nimeksi. Kääriydyin turkkiini, ja niin yö meni hyvin, mutta jonkin verran likinäköisenä minun oli mahdoton aamulla löytää hevostani, joka oli ehtinyt jo loitota kauas ruohikkoa hakiessaan. Sattumalta huomaamani mies tuli avukseni, ja hevoseni joutui taas satulan alle. Kolmannen yön vietin jo Urgassa vanhassa kodissani, joka ei enää maistunut ollenkaan kodilta.

Pois Urgasta laajoille aroille.

Myin pois aasinrattaat ja aasin, huopateltan ja kaikki tarpeettomat esineet, mutta ostin entisten lisäksi toiset rattaat, kaksi ohuesta kankaasta tehtyä sinivalkoista matkatelttaa ja lisää hevosia ja hevosten valjaita ja kammitsoja. Ennen pitkää siirryin asumaan Urgan ulkopuolelle matkatelttaan, mutta hevoseni olivat, niinkuin kaikki mongolihevoset keväisin, aivan laihoja. Hankin niille ruisjauhoja ja laitatin runsaasti jauhoisia silppuja. Palvelijoista otin mukaan Sodbon, koska lähetyssaarnaaja niin tahtoi ja Sodbo oli kirjoitustaitoinen ja muutenkin monella tavalla tavallisia mongolilaisia palvelijoita henkisesti kehittyneempi. Toiseksi tuli Lubsang, kierosilmäinen, mutta erikoisen hyvin hevosiin tottunut 30-vuotias maallikko, syntyisin kaukaa lännestä Dzaphiingol-joen laaksosta. Maallikkona Lubsang uskalsi julkisesti olla mukana esim. lampaan teurastushommissa. Nämä kaksi miestä joutuivat olemaan matkatovereinani siihen saakka, kunnes matkamme oli keskeytettävä Kiinassa puhjenneen boksarikapinan aiheuttaman levottomuuden ja hälinän vuoksi.

Urgasta päin siirsimme kuormastoamme kymmenen, kaksikymmentä kilometriä päivässä aluksi luoteeseen päin. Laihoinakin kuusi hevostani, joista kolmella oli ratsastaja selässään ja kaksi veti verraten kevyitä kuormiamme, tekivät melko pitkiä päivämatkoja. Iltaisin yövyttiin vielä auringon ylhäällä ollessa ja aamuisin lähdettiin liikkeelle vasta aamiaisen syötyä. Keskipäivällä pidettiin jossakin kauniissa paikassa parin, kolmen tunnin kestävä päivällisloma.

Urgasta luoteeseen kohoavalla vuoristolla oli sikäli oma viehätyksensä, ettei sitä ollut tarkimmissakaan kartoissa oikein merkittynä. Siellä on mm. kolme pientä jokea, jotka virtaavat pohjoisesta etelään muutaman peninkulman päässä toisistaan ja loppuvat kesken hiekka-aroon. Niillä oli nimenä Gunan-gurbun-urtu ja niiden varsilla asui paimentolaiselämää viettävää, hyväsydämistä ja verraten varakasta väestöä. Olipa siellä yhden joen varrella hirssija vehnäpeltojakin. Täällä matkasaaliini oli verraten hyvä. Sain tytöt, pojat ja vanhukset kertomaan satuja. Niinkuin venäläiset kauppiaat käyvät erilaisia tavaroita ostamassa Mongolian maaseudulla, niin minäkin esiinnyin kauppiaana. Ostelin lauluja ja satuja, sananlaskuja, arvoituksia ja muuta sellaista. Mustakantiseen vihkooni kirjoittamastani maksoin, niin annoin ilmoittaa, viisi kopeekkaa sivulta, mutta jos teksti oli minusta virheetöntä, saatoin maksaa kymmenenkin kopeekkaa. Tavallisesti ei kestänyt enempää kuin viikon verran, ennen kuin musta vihko oli täynnä. Hinnan maksamisessa vain oli usein vaikeuksia. En voinut kuljettaa mukanani suuria teemääriä, mutta olin tämän vaikeuden voittamiseksi hankkinut mukaani joukoittain silmäneuloja, lyijykyniä, kääntöpääveitsiä ja vahvaa lankaakin useita eri laatuja. Maidosta tai mongolien tarjoamasta kestityksestä oli tavallisesti neulapaketti emännälle kaikkein mieluisin vastalahja.

Tällä tavalla matkaten laskeuduimme Iwingiin golin kapeaa vuorilaaksoa alas, ensin ylittääksemme etelästä päin tulevan Tuulajoen ja sitten, hiekkamaiden poikki kuljettuamme, myös Orhoninvirran. Matkamme määränä oli Handu Wang-nimisen mahtavan mongoliruhtinaan asuntopaikka ja se luostari, joka yleensä oli tunnettu nimellä »Wangin huree». Tämä luostari ei ole suuri eikä erikoisen kuuluisa, se kun palvelee vain paikallisia tarpeita. Siitä syystä onkin tämän luostarin pappien elämä aivan erikoisen rauhallista. Lamat todellakin opiskelevat ja käyvät säännöllisesti luostarissa messuja pitämässä. Määrättyinä väliaikoina he ovat hajaantuneet pitkin koko suurta Wang-ruhtinaan aluetta. Wang itse oli mies, joka mielellään halusi tutustua minuun ja kävi teltassanikin katsomassa minua ja kirjojani. Kun olin ottanut hänestä melko onnistuneen valokuvan, hän vastalahjaksi lähetti minulle hyvän kilpa-ajohevosen.

Handu Wangin luostarin eteläpuolella yhtyy saman luostarin itäpuolitse virtaavaan jokeen pieni puro. Luostarin pohjoispuolella on kumpu, jonka laelta virtaa vettä alas pieniä kanavia pitkin. Kummulla on ruhtinaskunnan kanslia erikoisessa aitauksessa ja tämän kanslian ympärillä on yleensä melko vilkasta liikettä. Siellä kansliassa sekä minä itse että kirjurirenkini Sodbo kävimme varsin usein. Kanslia oli sekä oikeusistuin että poliisikamari. Siellä sain tilaisuuden tutustua mm. mongolien oikeudenkäyntiin. Sodbo jäljensi ja sai minua varten kaikenlaisia kansliapapereita, joista aioin tuoda näytteitä Suomeen. Luostarin papeista useat olivat hyvin kiinnostuneita kirjallisista harrastuksistani.

Kun professori Donner oli minulle lähettänyt Urgaan englanninkielisen, eversti Howorthin julkaiseman suuren viisiosaisen teoksen »History of the Mongols», oli tässä teoksessa esiintyvien tietojen ja asioiden tarkistus varsin mielenkiintoista ja tuottoisaa tehtävää. Kävi selville, että Saariin tala, joka Mongolian historiassa oli kuuluisa Tšingis-kaanin suosimana kesänviettopaikkana, missä aikoinaan oli pidetty suuria sotaväen katselmuksia, oli aivan lähellä ja että olimme pienine karavaaneinemme sen sivuuttaneet sen pohjoisreunaa pitkin. Tämä Saari-aron pohjoisosa tunnetaan Jatuutiin tala-nimisenä, jonka pohjoispuolella kohoaa mm. Ar-Ashatu-vuori. Tämän vuoren lounaispuolelta, »Seitsemän kaivoa»-nimiseltä seudulta, Suudži- l. suomeksi »lanteet»-nimiseltä paikalta olin saanut erinomaisen saaliin. Olin näet löytänyt siellä olevien hautojen ja muinaisten muistomerkkien joukosta hautakiven; johon oli hakattu kirjoitusta. Tämä kirjoitus, josta olin ottanut valokuvan ja jäljennöksen, on sitä vanhaa turkkilaista riimukirjoitusta, jonka lukemisen tanskalainen professori Thomsen on tehnyt mahdolliseksi. Suudžin kivi on kirjoitettu n. v. 780 j.Kr. Siinä se rikas mies, joka on paikkaan haudattu, kehuu maallista elämäänsä: »Minun maineeni levisi auringon noususta sen laskuun saakka. Rikas ja varakas olin. Kymmenen jurttaa, lukemattomia hevoslaumoja minulla oli. Nuorempia veljiä seitsemän, poikia kolme, tyttöjä kolme. Pojat naitin, tyttäret annoin lunnaitta miehelään.» Ja sitten tulee: »Opettajalleni, Mar'illeni, annoin sata miestä ja olinpaikan. Poikani, olkaa ihmisten joukossa Mar’in opettajani sanojen mukaan. Pysykää lujina!» Tässä on Mar-sanalla erinomaisen suuri kulttuurihistoriallinen merkitys, jota en kiveä ensin katsellessani voinut arvata. Mar tarkoittaa näet Syyrian kirkkokunnan kristinuskon opettajaa. Näillä mailla oli siis jo n. vuonna 750 ollut kristitty lähetyssaarnaaja omine oppilaineen, joita oli sata miestä, ja omine olinpaikkoineen.

Muutamat lamat alkoivat minua varten hommata kirjojen keräämistä. Ruhtinas Handu Wang itse luovutti omiakin historiallisia teoksiaan nähtäväkseni. Luostarin eteläpuolella olevalla pikkupuron takaisella kummulla, jolle olin pystyttänyt telttani, jouduin kaiken tämän takia viipymään pitkän matkaa toista kuukautta.

Jo Urgasta lähtiessäni hevoseni olivat olleet laihoja, mutta matkalla vielä entisestäänkin laihtuneet ja laiskistuneet. Muuan Handu Wangin hevospaimen otti ne heti huostaansa ja luovutti minulle pikku matkoja varten omia hevosiaan ratsuiksi.

Tein lyhyitä matkoja eri suuntiin, aina sellaisille paikoille, missä kerrottiin olevan kallioon piirrettyjä kirjoituksia, mongoliksi bitšik. Mm. oli heti luostarin pohjoispuolella olevasta solasta alkavan pohjoiseen päin virtaavan ja Selengajokeen laskevan pienen joen päässä jokin Bitšiktu hada, »kirjoituskallio». Kun tulin joen suistoon ja kyselin Bitšiktu hadaa, osoitettiin minulle Selengavirran pohjoisella puolella jylhää kalliota. Kallio oli Selengan ja Egiin-golin yhtymäkohdassa, missä kummankin joen juoksu on erittäin vuolas. Kun Selengajoki lisäksi on leveä ja syvä, ei voinut ratsain päästä kalliokirjoitusta katsomaan. Sidoin alusvaatteeni, kenkäni, lyijykynäni ja vähän paperia kääröksi pääni päälle ja yritin uida kalliota kohti. Ensi yrityksellä menin virran mukana enkä päässyt kalliota lähellekään. Toisella yrityksellä, jonka aloitin jo pitkän matkan ylempää, pääsin töin tuskin kallion kohdalla toiselle rannalle. Siellä sain kauan hakea, vaikka vastakkaiselta rannalta minua koetettiin huutamalla ohjata oikeaan paikkaan. Lopuksi sainkin kirjoituksen näkyviin. Se oli kallion kupeessa tasaisessa pinnassa ja siinä näkyi tushilla kirjoitettuja ja pahasti sammaltuneita rivejä. Kirjoitus oli uigurilaista ja uigurinkielistä. — Uigurilaisen kirjoituksen ovat Mongoliaan tuoneet syyrialaiset lähetyssaarnaajat ja heidän oppilaansa uigurit. Tämän kirjoituksen jäljennös meni minulta myöhemmin Siperiassa kokonaan hukkaan. Valokuvaa ei kirjoituksesta ollut mitenkään mahdollista ottaa. Uhkarohkea uintimatkani vuolaassa virrassa oli mongolien mielestä jotakin aivan merkillistä.

Kerran käydessään kummullani teltassani hevospaimen mainitsi hevosteni olevan jo aivan toisessa kunnossa. Ne olivat vaihtaneet karvaa ja lihonneet. Eräänä päivänä lähdin hevosiani katselemaan. Hevoslaumat olivat monisatapäiset ja hajaantuneet laajalle alalle. Siksi pyysin opasta mukaani osoittamaan minun hevosiani joukosta, mutta hevospaimenet sanoivat hevosteni kyllä tuntevan minut. Olin enimmäkseen ratsastellut mustalla kookkaalla ruunalla, mutta joskus muillakin hevosillani. Kun nyt toisen isännän hevosella kiertelin hevoslaumojen reunoja pitkin, hevoset yleensä nostivat vain hetkeksi päätään ja jatkoivat sitten syöntiään. Ne olivat vieraita hevosia. Mutta sitten huomasinkin, että jokin hevonen lauman toisella laidalla jäi pää pystyssä minua katselemaan; hetken päästä tuli toinen sen viereen jääden samaan asentoon, ja kun vähän olin odottanut, huomasin, että kaikki kuusi hevostani olivat vähitellen keräytyneet yhteen ja jääneet minun toimiani ja puuhiani pitämään silmällä. Iloisena ratsastin aivan niiden lähelle. Olinpa tyytyväinen, kun ne nyt olivat erinomaisen hyvissä voimissa. Mutta musta ratsuni läheni samassa korvat luimussa, toiset tulivat perässä, ja ennenkuin huomasinkaan varoa, musta ratsuni oli käännähtänyt ympäri ja yritti potkaista sitä hevosta, jolla nyt ratsastin. Kun tulin takaisin hevospaimenten jurttaan ja kerroin seikkailustani, miesten mielestä asia oli aivan luonnollinen. Omat hevoseni olivat kateellisia sille hevoselle, jolla nyt ratsastin.

Mongolien hevostentuntemus on aivan omaa luokkaansa. Hevosille ei anneta varsinaisia nimiä, vaan niitä nimitetään värien mukaan, ja näitä värinimityksiä on lähes sata. Mikä meidän mielestämme on vain hiirakko tai raudikko, esiintyy mongolin kielessä monen monituisin eri nimin. Kaksi hevosen väriä tai muotoa kuvaavaa sanaa tavallisesti riittää tarkkaan osoittamaan tuon tai tämän hevosen joukosta. Tultuani kerran illalla mongolin luo ja laskettuani hevoseni hänen laumaansa saapui yöksi samaan taloon outo mongoli, joka myös päästi hevosensa irti. Hänen aamulla noustessaan isäntämme sanoi hänelle, kun hän lähti hevostaan hakemaan, että ottaisi samassa minunkin hevoseni. Tämä mies ei ollut koskaan ennen hevostani nähnyt eikä siis voinut sitä tuntea, mutta ne kaksi tuntomerkkiä, väri ja värivivahdus, jotka isäntämme oli hänelle maininnut, riittivät, koska hän erehtymättä toi kuin toikin laumasta minun hevoseni.

Hevosista puheen ollen, mongoleilla ei voi sanoa olevan hevoshoitoa eikä edes karjanhoitoa, sillä mitään elukoiden hoitoa mongolit eivät jouda harjoittamaan. Hevoset saavat läpi kylmän talven itse hakea niukan ruokansa, mistä löytävät. Jos ne loittonevat kovin kauaksi, niin mongoli yksinkertaisesti muuttaa jurttansa lähemmäksi hevosiaan. Hyvää hevosten pitoa on jo se, että silloin tällöin poika tai tyttö hevosen selässä ratsastaen koettaa ajaa hevosia enemmän yhteen, sillä lauma hajoaa hyvin usein, etenkin niukoilla laidunpaikoilla.

Handu Wangin luostarin läheisyydessä tulin kerran komeaan laaksoon, jossa kasvoi rehevää vihreää ruohoa kilometrimäärin. Siinä ratsastaessani huomasin siellä täällä hevosten luurankoja. Nähtävästi oli siellä kuollut melko iso hevoslauma. Muuan mongoli ratsasti myöhemmin viereeni ja tiedustelin häneltä tuota luurankojen paljoutta. Mies sanoi hevosten olleen hänen hevosiaan. Kolmestasadasta oli jäänyt jäljelle vain yksi ori ja pari ruunaa. Hevoset olivat kuolleet marraskuussa, sen suuren hiekkamyrskyn aikana, josta olen ennen kertonut toisessa yhteydessä. Kun keväällä aurinko päivisin lämmittää kellastunutta kuloa ja sitten tulee myrsky ja yöpakkanen, kiteytyy joka ruohon korteen jäätynyttä lunta ja hiekkaa paksuksi peitekerrokseksi. Tämä siis on jo ennestään laihojen hevosten ainoana ruokana. Neuvoin tätä mongolia tekemään heinää kesällä. Hänen mielestään se kyllä olisi ollut tepsivä keino, mutta ei hänellä eikä muillakaan ollut viikatteita. Hän ja muutamat hänen toverinsa tiedustelivat sitten, milloin heinää olisi parasta niittää. Mainitsin heinäkuun keskivälin sopivaksi ajaksi. Tähän joku sanoi: »Mutta silloinhan ovat ne suuret kilpa-ajot ja silloin käydään yleensä pyhiinvaellusretkillä.»

Tämän kuultuaan lukija ehkä ymmärtää, että venäläinen seppä Kozlov Urgassa hyvinkin tuli toimeen heiniä myymällä. Siperian talonpoikia tulee syyskesällä joukoittain Selengan laaksoa pitkin niittämään parhaat laidunpaikat itselleen. Köyhät mongolit sitten kuljettavat härkärattailla venäläisten heinävarastot rajalle, missä niistä kannetaan tuontiveroa. Ruohoisia paikkoja, joko vain kapeita jokien rantakenttiä tai laajoja laaksomaitakin, Mongoliassa on runsaasti. Ruohokasvullisuus on rehevää, jopa niinkin runsasta, ettei ratsastaja eikä hevonenkaan mielellään mene ruohikon läpi. On kuin kulkisi tiheässä ruispellossa. Tässä voin mainita, että ruhtinas Handu Wang myöhemmin itse määräsi heinäntekoa veroksi. Luultavastikin mongolit niittivät heinää juuri sen verran kuin veroksi oli välttämätöntä ja jättivät edelleenkin omat hevosensa ja muun karjansa nälkää kärsimään.

Kuten edellä mainitsin, harrastin Wangin luostarin seuduilla ollessani innokkaasti historiallisten tietojen hankkimista. Monet vanhukset olivat tästä mielissään ja minua kuulusteltiin monin tavoin, jotta olisi päästy selville tietojeni laajuudesta. Mutta hyvin usein puhe kääntyikin silloin mongolien tulevaisuuteen. Jo kauan aikaa on mongolien keskuudessa ollut liikkeellä huhu, että Kiinan hallitus aikoo avata Mongolian kiinalaiselle asutukselle. Minulta kysyttiin, kuinka Mongolian tulevaisuus parhaiten olisi turvattavissa ja enkö minä historian tuntijana voisi selittää heille, mikä heillä nyt yleensä olisi vastaisuudessa kohtalonaan. Tietystikään en voinut antaa toivottuja tietoja. Mongolien mielestä olin kovin huono historian tuntija, sillä oikea historian taitaja tietää historian yhtä selvästi eteenpäin kuin taaksekin päin ja heidän mielestään historioitsijan tehtävä onkin tärkein tulevaisuuden näkijänä, ennustajana.

Tulin erinomaisen hyvin toimeen maaseudun yksinkertaisten, mutta vakavien ja järkevien maallikkojen kanssa. Kun lopuksi lähdin Handu Wangin luostarin läheisyydestä etelää kohti Orhonjoen vartta ylöspäin, luokseni tuli usein vanha ukko, joka iltaisin ei tahtonut antaa yörauhaa. »Kerro nyt minullekin», hän pyysi. Seuraavana iltana saattoi tulla joku toinen, joka pyysi uudestaan latelemaan kaikki historiantietoni.

Kerran eräs vanhus, suurten hevoslaumojen ja kymmenien kamelien omistaja, kohteliaasti kiitti mongolien puolesta minua siitä, että olin lähtenyt vaivalloiselle matkalle heidän maahansa. Hän toivoi, että joku ruhtinas tai joku muu tulisi minun kotimaahani vastakäynnille. Hän lupasi itse lähteä, jollei kukaan muu olisi siksi huomaavainen. »Kuinka monta hevosta pitää ottaa mukaan, että varmasti pääsee perille ja takaisin?» Selitin, ettei hevosilla pääse perille. »Miksi niin? Onko siellä välillä niin suuria hiekkamaita? Lähden sitten kameleilla, jollei ruohoa riitä hevosille.» Vastasin, että ruohoa kyllä riittää, mutta lännessä ruoho ja kaikki ruohomaat kuuluvat joka paikassa paikkakunnan ihmisille. Kaikki kuuntelijat ihmettelivät, että syövätkö sikäläiset ihmiset ruohoa. Kun taas tuli puhe heinänteosta karjalle, mongolit arvelivat, etteihän maa voi kuulua kenellekään ihmiselle erikoisesti. Satuin sanomaan, että usein maa on ostettua maata. Siitä tuli vielä suurempi ihmettelyn aihe; kysyttiin, kuinka maata voi ostaa. Kun mongoli jotakin ostaa, hän vie sen mennessään, olipa kysymyksessä jokin esine tai eläin. Maata ei voi ostaa, koska sitä ei voi viedä mennessään, mongolien käsityksen mukaan. Minulta tiukattiin tietoja, millä tavalla maan osto oikeastaan tapahtuu. Kun selitin, että ostosta tehdään kauppakirja, siis paperi, he ymmärsivät ja naureskelivat. Kyllä kiinalaiset tekevät papereilla jos jotakin — naittavat kauan sitten kuolleet lapsensa keskenään ja tulevat sen nojalla läheisiksi sukulaisiksi toisilleen — mutta maan ostamisesta siten, että toinen saa paperit ja toinen rahat, siitä mongolit eivät olleet koskaan ennen kuulleet. Eräs mongoleista nousi, osoitti nousevaa kuuta ja sanoi: »Osta sinä tuo! Me annamme sinulle paperin, minkälaisen vain vaadit, ja sinä annat meille rahaa.»

Se ajatus, että maa kuuluu ihmisille, on tavallisten mongolien mielestä nurinkurista. Maa on ollut olemassa ennen ihmistä ja pysyy hänen jälkeensä. Ihminen ei pääse maasta irti, vaan kuuluu maahan ja maalle. Pikemminkin voi sanoa, että maa omistaa ihmisen kuin päinvastoin. Se oli heidän mielestään selvää.

Siinä paperissa, joka minulle oli annettu passiksi Urgan viranomaisten toimesta, sanottiin minun matkustavan maassa »tietojen keräämistä» varten, erdem erihu. Nämä sanat merkitsevät samalla myöskin »hyveiden hakemista». Hurskailla mongoleilla onkin suurimpana toivona maailmassa kerätä hyveitä ja tehdä hyviä töitä. Urgassa oli pihaani kerran tullut hyvin pukeutunut lama, joka pyysi antamaan almuja itselleen. Kun en antanut hänelle mitään, hän vain kysyi, eikö almujen antaminen ole hyvä työ. Kun sen myönsin, hän kysyi: »Eikös hyvään työhön kehoittaminenkin ole hyvä työ?» Hän oli kehoittanut minua hyvään työhön ja saanut siitä henkisen ansion tililleen, jota vastoin minä olin menettänyt, kun en käyttänyt tilaisuutta hyväkseni. Tuo paperi, jossa puhuttiin hyveiden l. tietojen keräämisestä, aiheutti usein sen, että lamojen lisäksi rahvaskin kohteli minua erikoisen kunnioittavasti. Kuulin useinkin ihmeteltävän, että länsimeren rannalla syntynyt on tietoja kerätessään jo ehtinyt niinkin pitkälle, kun Mantsurian takana jo on maata ympäröivän valtameren ranta. Minulla ei ollut siis enää jäljellä pitkää matkaa täydellisyyteen.

Kerran joku ukko aivan vakavissaan keskusteli kanssani eri uskonnoista. Ne olivat kaikki eri virtoja, mutta kaikki suuret virrat virtaavat samaan valtamereen. Hän kyseli, millainen meidän taivaamme on. Viekö sinne yksi ainoa portti vai onko portteja enemmänkin? Ovatko muurit korkeat, valkoiset ja kauniisti hohtavat? Kun sen arvelin voivani myöntää, ukko kovasti ilostui: »Sittenhän se onkin sama taivas, joka meilläkin tunnetaan.» Hän selitteli, että pahoja ihmisiä varten varattuihin paikkoihin vie monen monta tietä. Siellä on kuusitoista eri porttia ja monta eri osastoa: tulihelvetti, jäähelvetti, kivihelvetti, puserrushelvetti jne. Ukko oli jo vanha ja minä vasta kaksikymmenkuusivuotias. Muutamia päiviä minua seurattuaan hän sanoi, lähtiessään takaisin omille mailleen, ettei hän viitsikään lähteä taivaaseen, sillä hänen tulisi siellä minua ikävä. Hän pyysi minua elämään kunnollisena ihmisenä, niin että päästäisiin samaan taivaaseen. Hän lupasi varmasti jäädä portille odottamaan, kunnes minä tulen; aika ei siellä merkitse mitään, sillä sitä ei siellä enää ole.

Kerran mongolit jossakin kaukana Urgan valtatiestä kovasti tiedustelivat, mikä juhla kristityille nyt oli tulossa. Oliko se jumaliemme syntymäpäivä, kuolinpäivä vai hääpäivä? Kun tietääkseni ei lähiaikoina ollut minkäänlaista juhlaa ja mongolit pysyivät väitteessään, että jokin juhla tulee ja oikein suuri tuleekin, kysyin heiltä vuorostani, missä he olivat juhlasta kuulleet. Eivät he olleet kuulleet siitä keneltäkään, vaan sanoivat sen nähneensä; se on jo rattailla matkalla Urgaan. Juhla rattailla matkustamassa oli tietysti minulle outo käsite, niin että kysyin, millainen se sitten on. Mongolit ihmettelemään, kuinka en tuntenut omia juhliamme. Urgaan näet kuljetetaan nyt viinakuormia kymmenittäin. Jos kristityillä on suuret juhlat, kuuluu niihin paljon viinaa, jos on pienet juhlat, riittää vähempikin, mongolit sanoivat. Keskitalvella on yksi suuri juhla. Toinen on keväällä. Mutta nyt oli heidän näkemänsä mukaan taas kysymyksessä erittäin suuri juhla. Jälkeenpäin tiedustelin asiaa muutamilta venäläisiltä ja sain tietää, että siihen aikaan oli kuin olikin vietetty venäläisten keskuudessa Siperian pyhimyksen, koko Siperian suojeluspyhän, pyhän Innokentin päivää. Pyhän Innokentin sarkofaagi on Irkutskin kaupungin suurimmassa kirkossa. Väkijuomien yhteys kristittyjen kansojen juhlien kanssa näkyi mongoleilla olevan hyvin tunnettu tosiasia.

Sotahälinää.

Ne päivät v. 1900, joita syksyyn asti näin hauskasti vietin Orhonvirran ja Tamir-joen varsilla, aina tarpeen mukaan siirtäen hyviä hevosiani ja telttaani paikasta toiseen, loppuivat hyvin äkkiä.

Myöhään yöllä tuli kerran telttaani kaksi venäläistä. Toinen oli nimeltään Mogilnikov, toinen oli Zaitsev-nimisen kauppiaan haaraliikkeen hoitaja Kalugin. He olivat matkallaan kuulleet, että joku venäläinen vielä eleli rauhassa mongolien keskuudessa. Heidän tietojensa mukaan oli jo monta kuukautta sitten syttynyt sota venäläisten ja kiinalaisten kesken. Pekingistä oli lähetetty kaikkiin Mongolian virastoihin jokin virallinen kirje, jossa käskettiin heti tappaa ja kuopata maahan kaikki venäläiset ja muut valkoiset ihmiset.

Kiinassa oli todellakin puhjennut levottomuuksia, ns. boksarikapina, jonka tarkoituksena oli kaikkien eurooppalaisten karkottaminen pois Kiinan valtakunnan rajojen sisältä.

Kuullessani ensi kerran näin hälyttäviä uutisia en tahtonut niitä uskoa tosiksi ja jäin kuin jäinkin kaikessa rauhassa paikalleni. Miehet hävisivät yön pimeyteen kerrottuaan lisäksi, että yli kaksikymmentä Venäjän alamaista oli jo kerääntynyt suureksi karavaaniksi. Mogilnikov ja Zaitsev olivat ns. biiskiläisiä kauppiaita, joiden tapana on kevättalvella varata suuret määrät mongoleille tarpeellista tavaraa, mm. malmikattiloita, mutta etupäässä kankaita, ja lähteä, niitä velaksi myyskennellen, mahdollisimman kauas Ulko-Mongolian sisäosiin ja jäädä kuumimmaksi kesän ajaksi, tavaravarastojen loppuessa, johonkin kauniiseen seutuun ja vasta syksyn tullen lähteä takaisin kohti Biiskin kaupunkia, keräillen matkansa varrella saatavansa villoina, vuotina ja karjana. Mongolit maksavat syksyllä rehellisesti velkansa, vaikka kauppias itse usein poikkeaakin tulotieltään kymmenien peninkulmien päähän. Muutamat noista kauppiaista, joiden liikkeistä ja toiminnasta Urgan venäläiset eivät yleensä tietäneet juuri mitään, olivat nyt keräytyneet karavaaniksi, joka mahdollisimman asumattomia seutuja kulkien ja vain öisin liikkuen, päivät metsissä piileskellen, oli pyrkimässä pohjoiseen, mahdollisimman suoraan Venäjän rajaa kohti. Tavatessani nuo kaksi venäläistä annoin heille nähtäväksi mukanani olleet yleisesikunnan kartat ja kehoitin heitä kulkemaan koilliseen suuntaan ja suorinta tietä Kjahtaan, mutta he pitivät sitä liian vaarallisena, koska mukana oli useita naisia ja lapsia.

Heidän käyntinsä minun luonani ei ollut kuitenkaan jäänyt mongoleilta huomaamatta. Kyseltiin, minne kaikki tuolla kaukana lännessä metsien laaksossa liikkuvat ihmiset olivat menossa ja mikä oli syynä sellaiseen kiireelliseen lähtöön. En olisi voinut silloin lähteä mukaan senkään takia, että toinen rengeistäni oli muualla ja olin hevosiani laskenut erään mongolin hevoslaumaan. Asiaa tarkemmin harkittuani lähdin kuitenkin seuraavan päivän iltana hevosineni kaikkineni melko nopeaa vauhtia takaisin Handu Wangin luostaria kohti. Matkalla sattui sellaista, että joku mongoli kertoili laveasti, kuinka nyt saa rangaistuksetta tappaa kaikki valkoihoiset ja ryöstää heidän omaisuutensa.

Asemani oli todellakin koko lailla tukala, mutta minulla oli myös paljon hyviä ystäviä ja hyvä maineeni oli suurena apuna turvallisuudelleni. Tultuani Wangin luostariin pyrin ja pääsin heti ruhtinaan itsensä puheille. Kun kerroin kuulleeni puhuttavan Pekingistä tulleesta surmaamiskäskystä, ruhtinas suuttui. Sellainen paperi oli todellakin tullut, mutta hänen käsityksensä mukaan paperi oli väärennetty. Pekingissä oli joku »Dumpušanin» (boksarikapinan johtajan Tuan Fu-shan) ystävistä saanut virallisten papereiden joukkoon pujahdutetuksi karkean väärennyksen. Se oli ruhtinaan omassa kansliassa ja hänen tietääkseen muissakin Mongolian virastoissa heti hävitetty ja virkamiehiä kielletty kertomasta koko asiasta mitään sivullisille. Ruhtinas tarjosi minulle kaksi luotettavaa miestä mukaan, kun ilmoitin, että mieluimmin lähtisin Kjahtaan. Arkkuni, telttani ja muut tavarani toimitettiin ruhtinaan hevospaimenen huostaan, samoin hevosetkin jätettiin sinne, lukuun ottamatta kahta parasta hevostani, joilla minä itse ja renkini Lupsang kevyesti varustautuneina lähdimme Orhon- ja Selenga-jokea alas Kjahtaan asti.

Matkalla tiedustelin sitä venäläistä karavaania, jonka jäsenistä kaksi oli lähellä Erdeni Dzuun luostaria yöllä käynyt teltassani. Siitä ei ollut kenelläkään tapaamallani ihmisellä tietoja. Tulimme ratsain Kjahtaan.

Kjahtan poliisilaitoksessa tiedettiin kyllä sotahälinästä ja muutamista mongolien taholta tapahtuneista ilkitöistäkin, mutta karavaanin kohtalo oli aivan hämärä. Lähetettiin sana länteen päin pitkin rajan kasakkakyliä ja vasta noin viikkoa myöhemmin saatiin tietää, että karavaanin matka oli ollut varsin onneton. Kunnon biiskiläiset kauppiaat eivät olleet uskaltaneet näyttäytyä matkansa varrella maan väestölle ja heiltä oli loppunut ruoka. Yksi lapsi oli kuollut, yksi rouva synnyttänyt matkalla. Koko retki oli päättynyt kauempana lännessä kuin olin osannut otaksua. Kjahtassa ollessani tapasin sekä Mogilnikovin että Zaitsevin ja n. puolikymmentä muuta kauppiasta tuosta samasta karavaanista. Kävi selville, että he olivat hädissään jättäneet noille seuduille, missä silloin sattuivat olemaan, suuret määrät kauppatavaraa. Zaitsevilta oli jäänyt parikymmentä kattilaa, monet kuormalliset murmelinnahkoja ja suuret kasat säkkeihin pantua lampaan ja kamelin villaa. Kjahtaan saapui vähitellen mongolien mukana tietoja tavarain kohtalosta. Nyt olivat vähitellen jo kaikki kattilat hävinneet, koirat repineet murmelinnahat käyttökelvottomiksi ja mongolit vieneet säkit, niin että tuulet olivat kuljettaneet villoja kilometrien päähän pitkin aroa. Zaitsev, joka oli varakkain näistä onnettomista kauppiaista, oli menehtyä suruun. Kaksi vuorokautta pysyttelin hänen seurassaan, koettaen parhaan kykyni mukaan häntä lohduttaa, hänellä kun oli itsemurha-ajatuksia mielessään. Sain yhden hänen kauppa-apulaisiaan houkutelluksi lähtemään minun kanssani viipymättä takaisin pelastamaan, mitä vielä oli pelastettavissa.

Lähdimme sitten, tämä kauppa-apulainen, Lupsang-renkini ja minä taas takaisin. Viivyttyämme Handu Wangin hevospaimenen luona vuorokauden päätin lähteä Zaitsevin miehen kanssa yhdessä, renkini mukanani, pitemmällekin matkalle. Toinen renkini, Sodbo, oli lähtenyt luotani keksittyään jonkin verukkeen. Sain kuulla, että hän kirjoitustaitoisena miehenä oli käynyt Wang-ruhtinaan hevospaimenen luona ja esittänyt siellä muka minun kirjoittamani kirjeen ja tämän nojalla vienyt osan minun tavaroitani. Sitä paitsi hän oli käynyt jonkun varakkaan mongolin luona ostamassa muka minua varten kaksi hyvää hevosta. Minä muka maksaisin hopealla muutaman päivän päästä. Tämä oli tapahtunut sillä aikaa, kun olin menossa Kjahtaa kohti. Minun oli nyt mentävä kaiken tämän takia aina Zajiin Gegenin luostariin asti, kauas lounaaseen, koska Sodbo oli sieltäpäin kotoisin ja sinne karannut. Annoin Lupsang-renkini käydä Zaitsevin asioissa muutamissa toimistoissa, niin että jouduin usein olemaan päiväkausia aivan yksin. Kävin Zajiin Gegenin luostarin toimistossa ja sain puolittaisen hyvityksen Sodbon ostamista ja maksamatta jättämistä hevosista, joiden hinta oli kokonaisuudessaan joutunut minun suoritettavakseni, vaikk’en noita hevosia ollut koskaan tilannut enkä nähnytkään.

Tilanne ei ollut erikoisen hauska, kun vielä päälle päätteeksi myös Lupsang-renkini tahtoi lähteä luotani ja lopulta lähtikin, ruvetakseen erään rikkaan mongolin hevoslauman hoitajaksi. Yksin jäätyäni lähdin paluumatkalle pohjoiseen päin kolme hevosta mukanani. Siinä sattui jos jonkinlaisia seikkailuja, kun en voinut varata mukaani riittävästi ruokaa ja teetä. Mm. sattui eräänä päivänä tai oikeammin eräänä iltana seikkailu, joka ehkä ansaitsee tulla tässä kerrotuksi.

Tieni kulki Tamir-joen alapään suuria lakeuksia pitkin, mailla, missä saattaa peninkulman päässä nähdä telttoja ja karjaa, jos niitä missään on. Auringon lähetessä taivaanrantaa rupesin innokkaasti hakemaan niitä katseillani, mutta kaikkialla oli kolkkoa ja tyhjää. Ihmiset olivat jo lähteneet suojaisemmille paikoille syystuulia peläten. Käänsin sen vuoksi ratsuni kaukaisille kunnaille päin ja tähystellessäni käytin kiikaria, sikäli kuin se kävi päinsä, kahta varahevosta oikealla kädellä hoidellessani. Ja aurinko laski, enkä ollut vieläkään keksinyt ihmisasuntoa. Mutta pian olin kuitenkin muutamista karjanjäljistä päässyt selville siitä, etteivät ihmisasunnot voineet olla enää aivan kaukana. Huusin, minkä kurkusta ääntä lähti. Huusin uudestaan — ei, ei kuulunut vastausta muuta kuin minkä kaiku antoi. Ennen pitkää oli ympärilläni kolkko yö ja nähtävänäni vain kuuttomalla, tummalla taivaalla tuikkivat tähdet.

Silloin otin esille revolverini ja ammuin. Aron hiljaisuudessa heräsivät kumpujen ja kukkuloiden välistä moniääniset kaiut, jotka kyllä voivat saada koirat liikkeelle. Ei näyttänyt olevan apua siitäkään. Vielä muutamia kilometrejä pimeässä, vielä muutama laukaus. Jo kuului vastaukseksi koirien haukuntaa. Hevosenikin kuulivat sen ja tiesivät nyt, minne oli lähdettävä, missä mies ja satula oli saatava selästä.

Lopultakin oli edessäni teltta, yksi vai useampiako, sitä en voinut pimeässä nähdä. Jokin teltan ovi avautui, jokin heikko valo kiilui yöhön. Hyppäsin hevosenselästä maahan ja sidoin häthätää ratsuni etujalat talutushihnalla yhteen, mongolien tapaan, ja lähimmän varahevosen hihnan solmin toista mongolien temppua käyttäen ratsuhevoseni kaulaan. Jäsenet jäykkinä ja väsyneenä yritin lähteä taloa kohti koirien ärhennellessä kintereilläni. Mutta talosta hyökkäsi ulos ihmisiä, toinen toisensa perästä, suurempia ja pienempiä, häviten ties minne pimeyteen. Kuulin itkua ja voihkinaa.

Kun olin löytänyt talon huopaoven ja syvään kumartuen astunut sisään, huomasin ihmeekseni, että olin ainoa ihmisolento koko jurtassa. Jurtta oli tyhjä. Lantahiillos hohti vielä punaisena keskellä permantoa. Sen ääreen jäin lämmittelemään kylmettyneitä ja väsyneitä jäseniäni, mutta tunsin itseni melkeinpä kuin rikoksentekijäksi.

Yksinoloa ei kestänyt kauan, ennen kuin jo huomasin jonkun kohottavan ovihuopaa, ja sisälle tuli kolme miestä. Ensimmäisellä välkkyi kirves kädessä, perässä tulijat olivat hekin aseistautuneita. Mitä ihmettä nyt, ajattelin ja jäin kauhuissani entiseen asentooni lieden länsipuolelle. Niin rauhallisesti kuin suinkin osasin, tervehdin, kysyin karjan menestystä ja lasten lukua, toivotin ruohon runsautta ja suurta sukua. Sain jonkin kuivan, välttelevän, lyhyen vastauksen.

Täytyi saada miehet puhumaan.

»Näinkö nyt täälläpäin vieraita otetaan vastaan? Mistä ajasta asti ovat mongolien kuuluisat vieraanvaraisuuden säännöt tällä tavalla muuttuneet?»

»Nythän on sota», miehet huudahtivat ovensuusta.

»Sotako? Kyllä tiedän. Tulen näet teidän virkamiestenne luota. He eivät käy sotaa enkä minäkään. Minulla ei ole sodan kanssa kerrassaan mitään tekemistä eikä luultavasti teilläkään. — Tarjotkaahan toki minulle teetä!» — Jo yksi miehistä läheni ja laittoi tulen palamaan. »Jollette minua, yksinäistä kulkijaa, uskalla tahi halua ottaa yövieraaksi, niin lähden heti, saatuani kupin teetä, tuonne alastomalle arolle», sanoin.

»Paljonko teitä sotilaita on liikkeellä?» kysyi yksi joukosta. »Ei päästetä minnekään; pidä varasi, kun annat teetä!» sanoi toinen.

»En ole vielä yhtään sotilasta nähnyt enkä ollenkaan ymmärrä! Puhukaa, puhukaa!»

»Sinä olet venäläinen sotilas», vakuutti yksi miehistä minulle. »Teitä on useampia, sillä äskenhän kuului ankaraa pyssyjen pauketta», miehet huomauttivat.

»Pyssytkö paukkuivat? Kas, minähän se ammuin pienellä pyörivällä, kun olin eksynyt ja hain ihmisasuntoja.»

Vähitellen miesten kuohuksissa olleet mielet rauhoittuivat. Siitä oli parhaana merkkinä se, että isäntä istuutui matalan sänkynsä laidalle, katseli ja järjesteli hujan hajan jäänyttä vuodettaan, laskematta kuitenkaan kirvestä kädestään.

En enää paljoakaan välittänyt ympäristöstäni; join teetä ja heittäydyin pitkäkseni tuijotellen sammuvaan tuleen. Isäntä muutti hänkin menettelyään ja tahtoi tuttavallisesti puhutellen tiedustella, missä nyt oikeastaan sotaa käytiin sekä kumpi oli voiton puolella, Kiina vai Venäjä. Väitin, ettei ole sotaa, sillä jos Kiinassa puhkeaa kapina, se ei vielä ole sotaa. »Ja jos vaikka olisikin sota», sanoin, »niin mitä se meihin koskee? Te olette täällä mongoleja ettekä kiinalaisia. Ja jos lopuksi sota koskisikin näitä maita, niin ainoastaan sotamiehethän käyvät sotaa, eivät kauppiaat tai muut.» Selitin, minkänäköisiä sotajoukot ovat, millainen suuri pyssy sotamiehillä on ja miten hekin käyvät sotaa vain sotamiehiä vastaan, mutta jättävät muut ihmiset, kaikki naiset ja lapset rauhaan.

»Mitä sinä turhia!» sanoi yksi miehistä siihen. »Sodassa ei sellaisesta armahtamisesta ole kysymyskään.» Ja sitten sain kuulla, että jossakin lähempänä rajaa oli venäläisiä tullut Mongolian puolelle, seitsemän perhettä oli muka murhattu ja heidän koko karjansa viety. Tämä oli, kuten aavistinkin, vain huhua, mutta muutamat Siperian puolelta tulleet karkurit olivat tosiaan murhanneet ihmisiä.

»Sota ei kysy lakeja», sanoi taas toinen mies. »Tietysti sodan aikana on sallittua tappaa vihollismaan alamaisia.»

Siinä tuli kina sodasta ja sodansäännöistä. Luultavasti olivat miehet vakuuttuneita siitä, että heillä oli oikeus surmata, jos haluaisivat. Mutta siinä puhellessamme yksi heistä vei isännän takaa jonkin turkin sängystä ja hävisi, toinen noudatti sitten ennen pitkää esimerkkiä, ja niin jäin isännän kanssa kahden väittelemään sotalaeista. Pyysin isännältä anteeksi, että olin häirinnyt talon yörauhaa, mutta en ollut tiennyt heidän sotakauhustaan mitään. Pyysin isäntää kutsumaan vaimonsa ja lapsensa takaisin kotiin naapurijurtasta, jonne he olivat paenneet ja jonne heille turkit äsken vietiin. Isäntä istui yhä vain kirves kädessä ja sanoi, ettei hänen vaimonsa missään tapauksessa tulisi kotiin.

Minut valtasi raukeus ja uni, äkillisen pelon vai matkanko seurauksena, — sitä en tiedä. Isäntänikin näkyi hiilloksen toisella puolella laskevan päänsä kyynärpään varaan. Jo pääni painui alas ja ojentauduin suoraksi. Isäntä suoristihen hänkin, mutta pisti kirveen päänaluksensa alle. Itse taas pitelin revolverinkoteloa pimeässä, käännyin niin, että saatoin nähdä talonisännän, ja — nukahdin.

Olin luultavasti nukkunut jo kauan aikaa, kun yht’äkkiä heräsin koviin huutoihin ja hevosten kavioiden kopseeseen. Oitis olin istuallani. En nähnyt alussa mitään, kun lantahiillos jo oli mustunut. Mutta tunsin, mistäpäin lämpöä hohti. Otin tulta ja katselin. — Isäntä oli poissa ja olin taas yksin teltassa.

»Tänne, tänne! Täällä se on! Ei se nyt mihinkään täältä pääse!» En ymmärtänyt mitään, vaan istuin revolveri kädessä odottamassa, että joku nyt hyökkäisi kimppuuni. Ei kuulunut hyökkäystä, vain juoksua teltan ympäri. Piirittävätköhän nyt minua, yksinäistä miestä? Odotan, odotan ja rupean miettimään, onko viisasta puolustautua revolveri kädessä viimeiseen saakka vai onko parempi, että rauhassa annan vangita itseni? — Kuului huutoja milloin lähempää, milloin kauempaa.

Jännitys raukaisi ja istuminen väsytti. Pääni painui taas alas, vaikka koetin pysyä valveilla.

Kun jälleen heräsin, oli teltan reppänähuopa vedetty sivulle ja valo virtasi sisään. Liedessä paloi iloinen tuli ja kiehui leveä pata, jonka ääressä isäntä istui teenkeittohommissa. Nousin istualleni, revolveri vieri poveltani eteeni lattialle. Häveten pistin sen takaisin ja toivotin hyvää huomenta.

»No, kauanpa oletkin nukkunut! Taisit olla väsynyt. Aurinko on jo korkealla.»

Istutaan siinä kahden ja juodaan teetä kuin oltaisiin vanhat ystävät. »Heräsitkö aamuyöllä?» isäntä kysyi.

»Heräsin kyllä, mutta uni voitti.»

»Tässä oli tapahtua suuri onnettomuus, eikä vain onnettomuus, vaan nimeni häpeä. Se siitä olisi tullut», isäntä sanoi vakavasti.

»Mistä? Mikä oli tapahtua?»

»Osaatko sinä sitoa hevosenjalkoja kiinni vai etkö osaa?»

»Osaanhan minä», vakuutin.

»Eilen yöpimeässä sinä siis sidoit hevosesi kunnollisesti?»

»Luulen sitoneeni», sanoin ja selitin, miten hevoset olivat toisissaan kiinni kaulastaan ja että vasemmanpuoleisella, jolla olin ratsastanut, etujalat olivat sidottuina mongolisolmulla.

»Mutta sillä oli kai satula selässä?» isäntä kysyi. Huomasin, että olin unohtanut satulan hevosen selkään.

»No niin, mehän olimme kaikki niin kiihdyksissä sen mokoman sodan takia, etten tullut ollenkaan tarkanneeksi sinun hevosiasi. Hevosesi pääsivät irti keskellä yötä ja kulkivat valtoiminaan. Meillä on ollut kova työ saada ne kiinni.»

Hän kohotti ovihuopaa ja pyysi katsomaan, että hevoseni, kaikki kolme, olivat tallella, sidottuina ja näkyvissä.

Jo tulivat isännän vieraatkin, molemmat miehet siihen ja istuutuivat. He olivat naapureita.

»Etkö todellakaan ole sotamies?» kysyi toinen heistä epäilevän näköisenä.

»Etkö ole sotamies, kun on sota-aika ja on sellainenkin pyssy kuin sinulla? Voihan sillä jo ampua kuoliaaksi», jatkaa toinen.

»Ei minulla ole mitään oikeutta eikä halua ruveta ketään tappamaan», vakuutan.

»Olkoon nyt sen puheesi laita miten tahansa, mutta oikein sinä puhuit vieraanvaraisuudesta, sen myönnän», sanoi isäntä.

Kun sitten nousin pystyyn ja korjasin vyöni, putosi revolveri taas lattialle. Isäntä istui sänkynsä laidalla ja sanoi miettivästi: »Mikä siitä olisikaan tullut? Ja mitä sinä olisitkaan ajatellut, jollei herätessäsi olisi hevosiasi ollut täällä? Tietysti olisit luullut, että meillä varastetaan taloon joutuneelta vieraalta hänen nukkuessaan hevonen? Mutta taivas armahti, sellaista häpeää ei jäänyt tahraksi minulle ja perheelleni eikä tälle paikkakunnalle.»

»Parempi olisi sitten ollutkin, että tämä venäläinen olisi tapettu, koska nyt sota liikkuu», sanoo toinen vieraista.

Jätettiin hyvästit, toivotettiin hauskaa matkaa lähtijälle ja onnea jääville, ihan mongolien tavallisten sääntöjen mukaan.

Satuloin yhden hevosistani, otin kuljetettavaksi toiset, nousin selkään ja lähdin. En uskaltanut katsoa taakseni ennen kuin vasta ensimmäisen kummun huipulta. Siellä oli laaksossa takanani kolme telttaa. Lapsia ja vaimoja seisoskeli katselemassa lähtöäni. Karjaa kulki kauempana. Kaikki oli aivan rauhallista. Ja kuitenkin olin tuolla ollut niin likellä kuolemaa, että puistatti sitä ajatellessa.

Muutamia viikkoja tämän jälkeen jouduin taas tekemään huomioita mongolien luonteesta. Olin jättänyt väsyneet hevoseni jälkeeni tuttavani hevoslaumaan ja melko nopeasti ratsastanut varhaisesta aamusta Selengavirtaa kohti ja joutunut puolenpäivän aikaan yksinäisen mongoliteltan kohdalle. Teetä juodakseni ja kyselläkseni tietä poikkesin sisään. Jurtan isäntä, joka oli sotatilan johdosta aluksi kaikkea muuta kuin ystävällinen, hääräili teetä juodessani hevoseni vieressä. Hän katseli sitä tarkasti silmiin ja lopuksi aukaisi sen suunkin. Mitään erikoisesti puhumatta hevosestani hän tuli sisään. Annoin hänelle pienen lahjan korvaukseksi teestä ja lähdin eteenpäin. Kun olin ajanut hurjaa menoa monta tuntia, huomasin hevoseni läähättävän ja osoittavan väsymyksen merkkejä. Se kompasteli ja kaatuili. Minulla oli satulassani yhtä ja toista mukanani. Jonkin matkaa kävelytin hevosta, mutta sitten se jäi makaamaan pitkäkseen eikä enää noussutkaan. Katsoin ympärilleni, tyhjää seutua; ei ihmisasunnosta eikä karjasta missään jälkeäkään näkyvissä, ja minulle annettujen tietojen mukaan oli mahdollista, että vasta kymmenen kilometrin päässä ehkä olisi jokin teltta. En voinut ajatellakaan ruveta satulaani kantamaan. Asemani näytti synkältä. Olin asumattomalla, vedettömällä arolla lopen väsyneenä. Jo alkoi hämärtää. Mutta sitten huomasinkin jonkun ratsain kaukaa lähestyvän samalta suunnalta, mistä olin tullut. Se oli äskeisen jurtan mies, joka toi ratsunsa kupeella suitsista toista hevosta. »Sitä minä arvelinkin», hän sanoi, »hevosenne on siis saanut ankaran keuhkotulehduksen, ja siksi minä läksin jälkeenne ja toin mukanani varahevosen. Ottakaa tämä, minä otan haltuuni teidän hevosenne ja koetan parantaa. Jos se paranee, tuon sen kyllä, minne määräätte, mutta jos se kuolee tähän, niin pitäkää tuo hevonen, jonka toin. Se ei ole suurenkaan arvoinen, niin että maksusta ei tarvitse puhua.» Maksoin tietysti kuitenkin ja runsaastikin.

Tällaista matkustajien auttamista ja suurenmoista ystävyyttä mongolit yleensä osoittavat toinen toiselleen aromailla, missä on vähän ihmisiä. Nytkin sitä osoitettiin vaikka oli sota-aika ja minä siis vihollinen.

Yöt olivat sillä välin käyneet yhä kylmemmiksi, vaikka päivisin vielä olikin lämmintä. Yleensä Mongoliassa lämpötila vaihtelee hyvin nopeasti. Päivällä saattaa olla 15 astetta lämmintä ja yöllä 10 asteen pakkanen. Yleensä on päivän ja yön välillä eroa n. 20 astetta. Jo elokuun lopussa saattaa öisin olla ankara pakkanen. Syyskuussa ja lokakuussa ruoho jo on aivan keltaista ja yöt pakkasöitä. Sain hankituksi satulaan kiinnitettävän, lammasnahoista tehdyn makuusäkin. Tässä säkissä jouduin matkallani syksyllä 1900 viettämään melko monta yötä aivan yksin, kun Troitskosavskista kävin Handu Wangin luostarissa järjestämässä sinne jääneiden tavaroitteni kuljetuksen rajalle.

Troitskosavskissa.

Lokakuun lopusta asti olin vakinaisesti asumassa ystäväni Borodinin talossa, oloissa, jotka olivat kaikin puolin miellyttävät ja rauhalliset. Omituiselta vain ensin tuntui nukkuminen sisällä huoneessa, ja nukuinkin alussa makuusäkissäni avoimella pihalla. Borodinin luona sujui runsaiden kokoelmieni järjestäminen ja muutamien Handu wangin luostarista lainaamieni kirjojen jäljentäminen hyvin. Troitskosavskin maantieteellisen seuran kokouksissa pidin ensimmäisen esitelmäni venäjäksi mongolien sankaritaruista, joka esitelmä sitten ilmestyi painettuna v. 1902. Saatuani joukon täydennyksiä kokoelmiini kävin vielä varmuuden vuoksi läpi Kowalewski-nimisen puolalaissyntyisen oppineen suuren mongolilais-venäläis-ranskalaisen sanakirjan tehden siihen lisäyksiä ja korjauksia. Niissä puuhissa kului talvi loppuun.

Paluu Suomeen.

Olin sitten valmis lähtemään takaisin Suomeen, missä perheeni jo oli. Kaikki tärkeimmät saaliini ja saavutukseni sulloin kahteen mongolilaiseen punaiseen arkkuun ja lähdin matkalle, nämä arkut ja pari kolme matkalaukkua, valokuvauskone ja jokin huopa ja tyyny mukanani. Irkutskiin saapuessani minulla oli jäljellä rahaa jonkin verran vaille 100 ruplaa. Irkutskista Pietariin oli matkalipun hinta kolmannessa luokassa 48 ruplaa, ja tavaroiden kuljettaminen matkatavarana olisi maksanut saman verran. Jätin senvuoksi mongolilaiset arkkuni kuljetettavaksi Pietariin tavarajunassa. Ilmoitettiin, että tavarajunassa ne saapuvat perille noin kolmen kuukauden päästä. Molemmat arkut painoivat yhteensä 7 puutaa 10 naulaa.

Terveenä ja iloisena saavuin pitkältä ja liiankin monta seikkailua tarjonneelta Mongolian-matkaltani Helsinkiin.

Tavarajunassa lähettämieni arkkujen rahtikirjat otti Suomalaisugrilaisen Seuran esimies, professori Otto Donner huostaansa. Hän lähetti ne Taiwalantin asioimistolle Pietariin. Itse lähdin perheeni luo, joka silloin asui Karunassa Karunan kartanossa. Siellä odotin kuulumisia arkkujeni saapumisesta. Kului kolme kuukautta, kului neljä ja viisikin, eikä vieläkään kuulunut mitään. Kävin levottomaksi ja matkustin Helsinkiin ja sieltä Pietariin saamatta minkäänlaista tietoa tavaroistani. Palattuani taas Turkuun ja Karunaan sain Turun tullikamarista vihdoinkin ilmoituskortin ja lähdin hakemaan tavaroitani. Mutta ne oli ensin tullattava. Kun nyt näin edessäni minun nimelleni osoitetut kaksi kollia, painoltaan yhteensä 7 puutaa 10 naulaa, siinä olikin suuri venäläinen lipasto toisena, toisena kaksi yhteen sidottua kevyttä tuolia. Ne oli Taiwalantin toimisto siis lähettänyt Turkuun. Tullivirkailija herra Mäklin neuvoi minua joka tapauksessa tulouttamaan nämä vieraat tavarat. Kun ensimmainen lipaston laatikko saatiin auki, siinä oli mm. muutamia kirjeitä, jotka kaikki oli osoitettu jollekulle Ivanoville Kostroman kaupunkiin. Eräässä näistä kirjeistä Ivanovin joku tuttava kirjoitti palvelevansa nyt kangaskaupassa, Sadovaja 20:ssä Pietarissa, ja toivovansa Ivanovin rouvineen pian saavan jonkin edullisen paikan Pietarin kaupungissa. Tämä kirje taskussani lähdin Pietariin ja tapasin lipaston ja tuolien oikean omistajan Ivanovin. Pietarin tavaraasemalla, jossa Ivanov oli jo pitkät ajat käynyt tiedustelemassa tavaroitaan, oltiin iloisia ja käskettiin minun heti lähettää Ivanovin tavarat takaisin. Siihen en tietystikään voinut suostua, ottaen huomioon edestakaiset kuljetusmaksut ja muut harmit. Käytiin Ivanovin kanssa monessa paikassa, ja asia järjestyikin niin, ettei minulle koitunut tästä merkillisestä sotkusta mitään kustannuksia, mutta omat tavarani olivat vielä tietymättömissä. Suomalais-ugrilaisen Seuran puolesta kävi professori Mikkola Pietarissa, ja Pietarin Tiedeakatemiakin koetti parhaansa mukaan avustaa. Joku rautatien tilintarkastaja pantiin liikkeelle ja pitkin koko rataa Irkutskista Pietariin annettiin tieto, että rautatieministeriö lupaa 300 ruplan palkinnon sille, joka voi antaa tietoja minun tavaroistani. Odotettiin tuloksia. Vasta seuraavan vuoden kevättalvella tuli minulle kutsu saapua Pietariin rautatiehallitukseen. Sinne saavuttuani minulle esitettiin Siperian rautatiehallituksen minulle osoittama virkakirje. Luin siitä: »Siperian rautatiehallituksella on kunnia ilmoittaa, että teidän tavaranne on varastettu sinä ja sinä yönä Kanskin asemalla, mikä toimitettujen tutkimusten perustalla on todettu.» Samassa kirjeessä oli lisäksi tieto, että korvausta myönnetään niin ja niin monta kopeekkaa naulalta. Kun Helsingissä oli neuvoteltu asiasta, lähti professori Mikkola uudelleen Pietariin ja sai toimeksi, että Siperian rautatiehallitus velvoitettiin täysin korvaamaan minulle tapahtunut menetys. Jonkin ajan perästä, kun Suomalais-ugrilaisen Seuran puolesta oli lähetetty ilmoitus, mitä minun kaksi ja puoli vuotta kestänyt matkani oli tullut seuralle maksamaan, saapuikin Suomen Pankkiin Venäjän valtiopankin välityksellä ilmoitettu korvaussumma, joka oli Venäjän rahana 6 600 ruplaa eli Suomen rahana 17000 markkaa. Pitkän ja vaivalloisen matkani kaikki tieteelliset saavutukset, kaikki ottamani valokuvat, ostamani ja lahjaksi saamani mongolilaiset kirjat, käsikirjoituskokoelmat ja monet mongolilaiset esineet olivat siis joutuneet tuntemattomien varkaiden käsiin. Heille ei voinut olla niistä minkäänlaista hyötyä ja on hyvin luultavaa, että tieto luvatusta palkinnosta oli saanut heidät polttamaan ja hävittämään kaikki. Vain vaimoni mukanaan tuomat ja minun matkalaukussani olleet vähäiset tavarat olivat jääneet jäljelle.

Jokin taskuuni jäänyt vihko, jossa oli vähän mongolilaisia sananlaskuja ja muuta hajanaista, tuli minulle hyvin tärkeäksi, kun seuraavana vuonna miltei kokonaan muistini nojalla kirjoittelin väitöskirjaani, joka ilmestyi painosta marraskuussa v. 1902.

Matkat kalmukkien maille.

Kun väiteltyäni filosofian lisensiaatiksi marraskuussa 1902 hain Rosenbergin stipendiä yliopistosta, sattui niin hyvin, että jouduin matka-apurahan saamaan ja oli siis tarjona tilaisuus tehdä erilaisten mongolien asuma-aloille sellaisia matkoja, joita olin kauan tutkimusteni edistämiseksi mielessäni suunnitellut. Ohjelmassani oli käynti sekä kalmukkien luona Volgan varrella että Turkestanissa, vieläpä matka Afganistaniinkin mogolien löytämiseksi.

Maaliskuussa 1903 lähdin Helsingistä. Oltuani kaksi viikkoa Pietarissa tutustumassa kirjastoihin ja muihin työalaani kuuluviin asioihin saavuin sitten Tsaritsyniin, nykyiseen Stalingradiin ja sen lähellä olevaan Sareptaan maaliskuun 19. päivänä. Tsaritsyn, Volgan mutkassa, on mielestäni kauniilla paikalla, mutta kiveämättömät kadut, likaiset olot ja ennen kaikkea paloöljyn ja vanhan kalan haju eivät olleet kaupungille erikoisesti kunniaksi. Sen sijaan saksalaisten asuma Sarepta muutama peninkulma etelämmässä oli varsin mielenkiintoinen paikka.

Keisarinna Katariina II:n aikaan Saksassa suuresti levinnyt hengellinen liike, ns. herrnhutilaisuus, oli ottanut ohjelmaansa mm. kalmukkien käännyttämisen kristinuskoon. Keisarinna oli näet pyytänyt valtakuntaansa saksalaisia uutisasukkaita valistamaan ja opettamaan hänen venäläisiä alamaisiaan. Silloin syntyi Volgan varrelle se saksalainen siirtokunta, joka on säilynyt, enemmän tai vähemmän saksalaisena, näihin maailmansotien aikoihin asti.

Herrnhutilaiset olivat kalmukkien käännyttämistarkoituksessa laatineet tarkan ohjelman. Eri ammattilaisista: vaattureista, suutareista, mylläreistä, leipureista, kutojista jne. muodostettiin valiojoukko siten, että joka ammattia joutui edustamaan kaksi taatusti kykenevää ja vakavasti uskonnollista perhettä. Nämä perheet asettuivat pienen Sarpa-nimisen joen varrelle kalmukkien asuma-alueelle. Tähän paikkaan joen varrelle, jonkin matkaa Ergene-ylängön itäpuolelle, he perustivat omalaatuisensa kaupungin, jonka rakennukset ovat kaikki saksalaista mallia. Sareptassa torin ympärillä kohoavat kirkko, Frauenhaus, Kinderhaus, Mädchenhaus, sairaala, Gasthaus ja monet muut jykevät kaksikerroksiset rakennukset ovat näiltä ajoilta. Gasthausissa l. majatalossa oli ollut kaksi isäntää, kuten jokaisessa muussakin ammatissa. Nämä olivat kuitenkin myöhemmin riitaantuneet keskenään väkijuomien, siis oluen tai viinin juonnista ja riita oli päättynyt siten, että vain toinen isäntä, Enckell nimeltään, jäi majataloon. Hänen jälkeläisensä oli nyt minunkin isäntänäni, kun asetuin tuohon mukavaan asumukseen. Sareptan historiasta antoi minulle hauskoja tietoja pastori Fährmann, joka oli luterilainen, koska herrnhutilaisuus jo oli hävinnyt. Pastori kertoi ja osoitti kirjoista, että niin kauan kuin tuo herrnhutilaisten perustama ihanneyhteiskunta oli pysynyt alkuperäisessä ohjelmassaan, asiat olivat luistaneet kiitettävästi. Naiset olivat yhdessä kutoneet kangasta. Moskovassa ja muualla olivat sareptalaiset kankaat olleet hyvässä huudossa ja haluttua kauppatavaraa. Leipurit ja myllärit olivat valmistaneet hyvää leipää ja erittäinkin oli Moskovaan ja muuallekin Venäjälle myyty valtavat määrät sareptalaisia piparkakkuja, niin että rahaa oli kertynyt enemmän kuin siirtokunta tarvitsikaan. Mutta myöhempi sukupolvi oli jo muuttunut tavoiltaan ja mielipiteiltään toisenlaiseksi, maallismieliseksi. Herrnhutilaisten tytöt olivat nähtävästi rakastuneet venäläisten poikiin ja saksalaisten pojat venäläisten tyttäriin. Herrnhutilaisuus ja sen uhrautuva henki oli laimentunut ja seurauksena kaikesta oli, että myöhemmät polvet kulkivat tavallisten ihmisten teitä. Sareptalaisia poikia oli kuitenkin usein lähetetty Saksaan opiskelemaan ja sivistys pysyi edelleen verraten korkealla tasolla.

Kun viljan viljelys ei hiekkaisilla aroilla ottanut menestyäkseen, oli joku sareptalainen hankkinut Ranskasta tietoja sinapin viljelyksestä ja tuonut Sareptaan sinapinsiemeniä. Saatiin aikaan sinapin viljelyssopimuksia ja tämä erikoisviljelys oli aikaa myöten levinnyt ja menestynyt hyvin. Sareptassa oli viisi suurta sinappitehdasta, joissa siemenistä ensin kuumentamalla puserrettiin öljy. Tämä arvokas tuote vastaa hyvin oliiviöljyä, kun se on suurissa sammioissa säilytettynä vähitellen kirkastunut, jolloin se joutuu kauppaan. Puserretut öljykakut joutuvat myllyyn, missä ne jauhetaan hienoksi pölyksi. Tämä pöly puhalletaan suuriin reiällisiin lieriöihin. Kauimmas lentäneet hiukkaset ovat parasta sinappia. Ainoa sinappi, jota Suomessa noihin aikoihin yleensä käytettiin, oli Sareptasta saatua.

Sareptalaiset olivat yhdistäneet Ergenen rinteillä olevia pikkulähteitä toisiinsa pitkillä puuputkilla ja näin jo aikoja sitten saaneet kaupunkiinsa kunnollisen vesijohdon. Pihoissa ja puutarhoissa oli vesihanoja, vieressä tynnyri, ‘Brunnen’ l. kaivo ja sen jälkeen ‘Truhe’ eli kaukalo, mistä juotettiin karjaa ja missä pestiin pyykkiä. Kaupungin liepeillä oli joitakin puutarhoja, joissa tavallisesti asui vartijana ja hoitajana kaimukkiperhe. Tuollaisia kalmukkiperheitä oli n. 60—70 ja kalmukkeja kaikkiaan Sareptan alueella ehkä 200 henkeä. Eräältä tuollaiselta kalmukkipuutarhurilta sain ensimmäiset kalmukkien kielen oppituntini. Ukko saneli minulle satuja, legendoja ja muutamia lauluja. Pastori Fährmann, joka asui torin varrella vanhassa pappilassaan, ja tohtori Wirén, Sareptan lääkäri, joka oli suomalaista alkuperää ja aikoinaan kuuluisan amiraali Wirénin veli, tulivat perheineen läheisiksi ystävikseni. Heidän seurassaan aika kului mukavasti ja hauskasti.

Silloin tällöin kävin Sareptasta käsin edempänä paimentolaiskalmukkien keskuudessa, mutta aina palasin kuitenkin Enckellin hotelliin Sareptan torin varrelle kuin omaan kotiini.

Kalmukkien merkittävimpiä henkilöitä oli vanha lama, Malodörböttien heimon hengellinen päämies, Badma Menkedžiev, joka yleensä oli tunnettu lempinimellä Baaza-Bakši (bakši = opettaja). Tämä lama oli tehnyt maailmassa pitkiä matkoja. Hän oli mm. käynyt Mongoliassa ja Tiibetissä, missä oli jonkin aikaa asunut Lhasassa. Sieltä hän oli tuonut kirjoja, jumalankuvia ja joukon muuta uskonnollista tavaraa omaan piiriinsä, omalle heimolleen. Hänen hallussaan oli iso temppeli Oroin-Buluk-nimisellä paikalla n. 40 kilometriä kaakkoon Gniloaksaiskin rautatieasemalta, joka on Tsaritsynistä Kaukasiaan vievän radan asemia. Oroin-Bulukissa oli keskellä kenttää temppeli ja tämän ympärillä suuressa kehässä n. 150—200 metriä temppelistä joukko pieniä puurakennuksia, joissa papit l. gelungit asuivat. Baaza-Bakši, johon jo aikaisemmin olin tutustunut Pietarissa, luovutti yhden tuollaisen pienen rakennuksen käytettäväkseni ja antoi palvelijakseni Bosgomtši-nimisen keskiikäisen laman. Bosgomtši oli monessa suhteessa suuri vekkuli. Kun Baaza-Bakšin niittymailla liikkui vierasta nautakarjaa, hän mm. saattoi iltamyöhällä mennä sitomaan yhden lehmän häntään rikkinäisen ämpärin. Lehmä silloin laukkaamaan ja potkimaan, kunnes katkaisi takajalkansa ja jäi liikkumattomana makaamaan. Lehmän omistaja luultavasti arvasi, miten onnettomuus oli tapahtunut, vaikka Bosgomtši myöhemmin olikin ottanut ämpärin pois. Baaza-Bakšille näet tuotiin muka lahjaksi lehmän lihat, joista hänen tuli suorittaa maksu.

Väliaikaisessa asumuksessani oli se epämukavuus, että se oli aivan liian hatara ja vetoinen, ja se vielä suurempi haitta, että siellä vilisi yöllä rottia ja hiiriä jos minkäkokoisia. Nämä söivät eväitäni: makkaraa, juustoa, sokeria, leipää ym. ja nakertelivat vaatteitani, niin että täytyi ripustaa eväslaatikko ja vaatteet mahdollisimman korkealle katosta roikkumaan, mutta sinnekin ne yrittivät päästä. Ei ollut hauska maata vuoteessa, kun rotat yhtä mittaa yrittivät peitteen alle. Monenlaisin keinoin koetin niitä karkottaa.

Kun Bosgomtsin tiedot saduista ja lauluista olivat minulla hyvin pian kirjaan pantuina ja kun Baaza-Bakši, joka jo tullessani oli ollut sairas, joutui vuoteen omaksi, lähdin taas Sareptaan ja sieltä jonkin ajan perästä kalmukkien kylään Tšervlénnajaan, joka on Saratovin ja Astrakanin kuvernementtien rajalla, lähellä samannimistä rautatieasemaa. Asetuin sinne sen vuoksi, että siellä asui kesäaikana Kasaanin kaupungin hengellisen seminaarin kalmukinkielen opettaja Lidži Narmajev. Tämä nuori mies oli erittäin innokas buddhalainen. Hän ihaili kaikkea, mikä oli mongolilaista ja tiibettiläistä. Hänen unelmanaan oli päästä joskus omin silmin näkemään Lhasan pyhä kaupunki. Se vain oli minusta outoa, että hän oli suostunut opettamaan kalmukkien kieltä Kasaanin seminaarin oppilaille, joista oli määrä tulla oikeauskoisen kirkon lähetyssaarnaajia kalmukkien keskuuteen. Lidži Narmajev harrasti suuresti kalmukkilaista kansanrunoutta ja sain häneltä yhtä ja toista omiin kokoelmiini.

Kalmukkien kristinuskoon käännyttämisestä puhuen, se on jäänyt monella tavalla merkilliseksi yritykseksi. Kristittyjä kalmukkeja lasketaan virallisesti olevan n. 40 000 henkeä, mutta todellisuudessa heitä on paljon vähemmän. Venäläisen kirkon pappismies saa jokaisesta käännytetystä kalmukista rahapalkinnon. Tästä rahapalkinnosta hän luovuttaa käännytettävälle jonkin summan etukäteen. Sitä paitsi hän antaa kalmukille uuden paidan ja ristin. Satuin olemaan kerran kalmukkijurtassa, kun sinne tuli veronkantaja tiedustelemaan jonkun kristityn Mikaelin olinpaikkaa. Kukaan ei tiennyt miehestä mitään, ei edes, kuka tämä oli. Kun veronkantaja oli lähtenyt, kalmukkimiehet juttelivat keskenään: »Olinko se minä?» Toinen sanoi: »Älä nyt, sinähän olet Pjotr, etkö muista, että yhdessä hankimme kerran Tsaritsynissa paidan ja rahaa ja sinulle annettiin nimi Pjotr ja minulle Ivan.» Toinen kuitenkin vielä epäili ja tunnusti olleensa toisenkin kerran kastettavana. Kun kalmukit tulevat aroiltaan kaupunkiin ja tarvitsevat rahaa, he toisistaan mitään tietämättä menevät yksin tai kaksi tai kolme yhdessä jonkun papin luo, antavat tämän »käännyttää» itsensä ja häviävät sitten taas aroilleen.

Lidži Narmajev tiesi paljon tällaisia tapauksia hänkin ja naureskeli niille.

Tšervlennajan kylä on venäläiseen tapaan rakennettu. Sen väestön enemmistö oli maanviljelijöitä. Mutta kuinka ollakaan, kylä oli keskikesällä miltei tyhjänä. Tuvat olivat autioina, jollei ota lukuun kärpäsiä. Heinäkuun ajan viivyin Tservlennajassa, mutta minun oli lähdettävä sieltä, kun kuumuus tuvassani kävi aivan tukahduttavaksi. Muutin sen vuoksi taas Sareptaan, minne usein sain Lidii Narmajevin vieraakseni.

Sareptasta käsin kävin muutamia kertoja myös Malodörböttien heimon nojonin l. ruhtinaan, Tundutovin, maatilalla Zosotu-nimisessä paikassa. Hänen maatilansa oli laaja ja siellä oli erittäin kaunis päärakennus ja soma puutarha. Ruhtinas itse oli keski-ikäinen mies ja ruhtinatar Ölzete, »onnellinen», hyvin vieraanvarainen ja viehättävä emäntä. Ymmärtääkseni pidettiin tällä maatilalla jonkinlaista salonkiakin, milloin ruhtinaspari asusti siellä. Vieraita oli minun käydessäni useita, ja siellä tapasin ruhtinasparin ainoan pojan, nuoren Danzan ruhtinaan, joka Pietarissa kävi paashikoulua ja oli mm. keisari Nikolai II:n paashina, kun tsaari Koivistolla tapasi Saksan keisarin Wilhelm II:n. Nuori Danzan-herra ei ollut ollenkaan mieltynyt niihin kalmukkineitosiin, äitinsä kaukaisiin sukulaisiin, joita oli myös vieraiden joukossa, vaan hääräili äidin närkästykseksi erään venäläisen naisen lähettyvillä. Tästä nuoresta Danzan-ruhtinaasta eivät ne kaksi nuorta kalmukkia, jotka siihen aikaan olivat Pietarin yliopistossa ylioppilaina, erikoisesti pitäneet, ja toinen heistä kertoi minulle nuoren herran lausuneen, kun oli tullut kysymys kansanvalistuksesta ja kalmukkien sivistämisestä: »Kun osaan hyvin tanssia, hyvin miekkailla ja hyvin käyttäytyä hovissa, niin minulta ei muuta sivistystä voida vaatiakaan.»

Kalmukkien yksinkertaisen rahvaan elin- ja sivistystaso on tavattoman alhainen. Ylioppilaat ymmärsivät asian vakavuuden ja valittelivat, etteivät ruhtinassuvut olleet näissä asioissa tehneet juuri mitään. Sen sijaan enemmän tai vähemmän sivistyneillä kalmukeilla oli ruhtinatar ölzetestä sanottavana pelkkää kiitosta. Hän harrasti mm. kalmukkien vanhojen tarujen ja sankarilaulujen keruuta. Juuri tämä harrastus, jonka hän oli kuullut minunkin kalmukkimatkani päämääräksi, oli se syy, jonka takia minut oli tähän seuraan kutsuttu. Hän antoi minulle muutamia kalmukkilaisia lauluja paperille pantuina ja lupasi toimittaa lisää.

Ruhtinattaren ja ruhtinaan vieraana ollessani jouduin erään Dombrowski-nimisen herran tuttavaksi. Hän oli rautatiehallituksen Tsaritsynin osaston ylitarkastaja ja matkusteli tietysti usein rautateillä, aina ensimmäisessä luokassa, omassa hänelle varatussa osastossaan. Tämä tuttavuuteni oli monella tavalla mielenkiintoinen. Kun kerran Sareptasta Tsaritsyniin mennessäni istuin kolmannen luokan vaunussa, jossa olin tehnyt merkillisiä havaintoja, mm. sen, ettei useilla matkustajilla ollut matkalippua lainkaan, vaan he pistivät rahaa junailijan kouraan saamatta minkäänlaista kuittia, tuli junailija pyytämään minut ensi luokan vaunuun herra Dombrowskin seuraksi. Sinne keräytyi muitakin ylitarkastajan tuttavia, ja osasto toisensa jälkeen tyhjennettiin. Viinejä maisteltiin ja ilo oli suuri. Herra Dombrowski oli hyvin huvittunut uudesta tapaamisestamme ja kertoi haluavansa tutustua kalmukkien luostareihin ja lamoihin tarkemmin.

Sattui kerran, että matkustimme taas yhdessä Dombrowskin kanssa. Minulla oli matka luostariin, jonka päälama oli pyytänyt minua käymään luonaan. Asemalta ajoimme luostarin lähettyville ja sitten kävelimme, Dombrowskin kanssa kahden, luostarin läheisyyteen. Koetin puhutella muutamia lamoja, mutta he, merkillistä kyllä, välttelivät kaikkea keskustelua. Menin temppeliä lähemmäs ja istuuduin maahan, herra Dombrowski vierelläni. Tasoittelin siinä hänen kepillään hiekkaa jalkojeni edessä ja piirtelin siihen sekä sanskritin että tiibetin kielen kirjainmerkkejä. Poistuttuamme paikalta tuli pari kolme lamaa jäljessäni minua puhuttelemaan. Siitä sukeutui pitkät keskustelut tiibettiläisistä rukouksista ja buddhalaisuudesta, ja eräs vanha lama kutsui meidät omaan asuntoonsa. Siellä meitä kestittiin ja sinne jäimme yöksi. Herra Dombrowski pyysi minua kysymään lamalta, matkustaako hän usein rautateillä. Jos hän matkustaa, niin voi saada ilmaiset matkat. Herra Dombrowski otti taskustaan papereita ja kirjoitti laman kodissa hänelle vuosilipun »kalmukkien sielunpaimenena». Lama ei aluksi uskonut hänelle annettua paperia junalipuksi, sillä hän ei ollut ennen nähnyt muita kuin tavallisia rautatielippuja, mutta kävi myöhemmin Sareptassa minua tervehtimässä ja kiittämässä, aivan ihmeissään siitä, että hänelle annettu paperi todellakin kävi matkalipusta, vieläpä toisessa luokassa. Hän oli Buddhan uskontoa tunnustavien ratavartijoiden sielunpaimen.

Kun tällä matkalla herra Dombrowskin kanssa tulin takaisin rautatieasemalle, jäi ylitarkastaja asemalle ja minä lähdin takaisin Sareptaan. Matkalippua ei minulla ollut, kun lippujen myyjä oli sanonut: »On käsketty: ei myydä.» Junan pysähtyessä jollekin asemalle kuulin junamiesten omituisia keskusteluja: »Ylitarkastajan sijainen on junassa.» — »Korjaa pian vaunusi tyhjäksi!» Hetkeä myöhemmin tulvi jostakin tavaravaunusta suuri joukko ihmisiä pois pitkin vaunuriviä. Se, että minua tuon tuttavuuden takia pidettiin ylitarkastajan jonkinlaisena salapoliisina, huvitti minua suuresti. Toisinaan tapahtui, että asemalle tullessani asemapäällikkö itse opasti minut ensimmäisen luokan vaununosastoon, eikä matkalippua kysytty.

Mutta kerran auringonpaisteisena, helteisenä päivänä olin taas lähtenyt Sareptasta valokuvauskone mukanani Veliko-knjažeskaja (’Suuriruhtinas’)-nimiselle asemalle, jonka läheisyydessä muutamien kilometrien päässä oli buddhalainen luostari. — Aseman nimestä on myöhemmin tehty Proletarskaja… Luostarin päämies, jonka olin tavannut ruhtinas Tundutovin kesteissä, oli halunnut saada luostaristaan valokuvia. Olin sen vuoksi luvannut käydä hänen luonaan. Mutta paikalle tultuani sain kuulla luostarinjohtajan olevan matkoilla. Kun lamat, jotka eivät minua tunteneet, karttelivat minua ja kieltäytyivät rupeamasta keskusteluihin kanssani, lähdin takaisin asemalle. Ostin toisen luokan lipun Sareptaan. Matkalla ollessani keräytyi pilviä taivaalle, ja ennen pitkää alkoi kova saderyöppy. Sareptaa lähestyttäessä kysyin junailijalta, oliko Sareptan asemalla hänen tietääkseen mitään mahdollisuutta saada hevoskyytiä Sareptaan. Hän oli varma siitä, ettei tällaisessa sateessa voinut saada minkään valtakunnan hevosta Sareptaan. Alkoi hämärtää ja sadetta vain jatkui. Sareptan kaupungin ja aseman väliä on n. kolme kilometriä ja maaperä on jotakin merkillistä savea, joka runsaassa sateessa muuttuu tahmeaksi liejuksi. Kun minulla ei ollut sadetakkia eikä muutakaan keinoa valokuvauskoneeni suojaksi, istuin huolissani toisen luokan osastossa Sareptaa lähestyttäessä. Junailija arveli, että minun oli paras ajaa Tsaritsyniin asti, koska rautatieasemarakennuksessa oli mukava rautatiehotelli, jonka kyllä ennestään tiesin. Kun minä siihen sanoin, että käyn sitten Sareptassa ostamassa uuden lipun, junailija vastasi: »Se on aivan tarpeetonta.» Kun juna pysähtyi Sareptassa, juoksin keskellä rankkasadetta asemarakennukseen, vilkaisin äkkiä ympärilleni asematalon tyhjällä edustalla ja palasin lippuluukulle, jossa ostin toisen luokan lipun Tsaritsyniin asti. Se maksoi 35 kopeekkaa. Pian olin, tämä lippu taskussani, taas vanhalla paikallani toisen luokan vaunussa. Junan lähdettyä junailija tuli luokseni, istuutui vastakkaiselle penkille ja pyysi, lausuttuaan muutamia tyhjänpäiväisiä sanoja, minulta kahta ruplaa. En ollut kuulevinanikaan, juttelin vain muista asioista, sateesta, ilmoista ja kurasta, mutta junailija rupesi kiven kovaan vaatimaan kahta ruplaa. Lopuksi suutahtaneena sanoin: »En anna teille kopeekkaakaan.» Tästä junailija suuttui, kutsui muita matkustajia todistajiksi, kertoi heille, että minulla oli ollut matkalippu vain Sareptaan saakka, mutta matkustin nyt Tsaritsyniin. Vastasin siihen vain, että niin matkustankin. Junailija käski toisten matkustajien pitää huolta siitä, etten karkaisi, sillä Tsaritsyniin tultaessa tehtäisiin pöytäkirja ja minut pidätettäisiin. Istuin aivan rauhassa naurusuin. Tsaritsynissa kutsuttiin heti asemapäällikkö ja santarmit koolle, ja junailija vaati, että oli oitis laadittava pöytäkirja. Asemasillalla jäivät toiset matkustajat katselemaan, miten minun kävisi. Junailija toisti juttunsa, että minulla oli ollut lippu Sareptaan asti, ja minä lisäsin siihen: »Niin oli, mutta sen jälkeen te olette vaatinut minulta koko ajan kahta ruplaa.» — »Hänellä ei ole lippua Tsaritsyniin», junailija sanoi. Otin matkalippuni esille ja vaadin, että pöytäkirja tehdään, mutta sekä junailija että asemapäällikkö ja santarmit olivat aika hämmästyneitä. He kyselivät, miksi en ollut antanut lippua junailijalle. Selitin, että olisin kyllä sen antanut, jos hän olisi sitä pyytänyt, mutta hän pyysi vain rahaa. Junailija meni noloksi, ja nyt vaadin minä pöytäkirjaa tehtäväksi. Junailija kysyi, miten olin sen matkalipun saanut. Kerroin, miten se oli käynyt, ja junailija sanoi häpeissään: »Enhän minä voinut sateessa nähdä, että te kävitte Sareptan asemalla lipun ostamassa.» Asemapäällikön ja santarmien kanssa sovittiin sitten niin, että pöytäkirja sai jäädä tekemättä, mutta junailijalle oli annettava varoitus.

Muitakin samansuuntaisia tapauksia sattui silloin tällöin.

Ylitarkastaja Dombrowskia, jolle joskus koetin paljastaa, millaisia merkillisiä tapoja junailijoilla oli, eivät nämä asiat ollenkaan huvittaneet. Hän kertoi, että junailijoilla on kuukausipalkkaa yleensä 40 ruplaa, jota vastoin hänellä itsellään oli enemmän kuin kymmenkertaisesti tuo summa. Junailijoiden on mahdoton tulla toimeen pienillä palkoillaan. He yrittävät sen vuoksi juomarahojen toivossa olla yleisölle mahdollisimman suureksi avuksi. Eräästä junailijasta, joka oli minun tietääkseni työntänyt ihmisille vanhoja matkalippuja, tarkastaja piti erikoisesti, koska hänellä oli kolme poikaa keskikoulua käymässä. »Venäjä tarvitsee koulunkäyneitä ihmisiä, ja olen kiitollinen tälle miehelle siitä, että hän yrittää parastaan pienellä palkallaan. Hän saa mielellään hankkia rahaa millä tavalla tahansa, kunhan ei vain ole minua tai yleisöä kohtaan liian kopea. Minulla on», tarkastaja sanoi lopuksi, »kyllä tietoja Suomen rautateillä vallitsevista oloista ja palkoista, mutta täällä olot ovat aivan toiset.»

Kävin ylitarkastajan kodissakin muutamia kertoja, samoin kuin ylitarkastaja kävi minua tervehtimässä Sareptan hotellissa. Hänellä oli kaksi hauskaa tytärtä. Vanhempi oli jo hammaslääkäri, nuorempi vielä koulutyttö, joka kävi Stavropolin kaupungin tyttökoulua. Perheen vieraana ollessani nuorempi tyttö ja vanhemmat kovasti pyysivät minua käymään Stavropolin tyttökoulua katsomassa, jos sinne sattuisi matka.

Seuraa van vuoden 1904 kesällä olinkin Stavropolissa matkalla läänin koillisosassa Kumajoen pohjoispuolella asuvien nogai-tatarien maille. Siellä muistui mieleeni herra Dombrowski ja hänen perheensä. Kerran sitten yritinkin päästä tyttökouluun tavatakseni neiti Dombrowskajaa, mutta yritykseni päättyi kovin nolosti. Ensin koulun vahtimestari jo eteishallissa pyysi kirjoittamaan nimeni johonkin kirjaan, selittämään asiani hyvin tarkoin, antamaan tietoja siitä, olinko neiti Dombrowskajan sukulainen vai en, jne. Kun olin kirjoittanut nimeni, pyysin saada tavata johtajatarta ja pääsinkin hänen puheilleen. »Neiti Dombrowskaja on kyllä täällä, mutta mikä on asianne? Johtajatarena minä olen vastuussa hänestä ja hänen siveydestään. Teillä ei ole vanhempien antamaa todistusta, ja yritätte tavata nuorta tyttöä täällä, vieläpä koulun seinien sisäpuolella.» En voinut sanoa mitään selitykseksi, ja johtajatar ajoi minut ulos. Palatakseni kalmukkeihin ja heidän asemaansa mainittakoon, että v. 1892 oli kaikki kalmukkien vanhan itsehallinnon rippeet lopetettu. Ruhtinas David Tundutov, josta edellä on ollut puhe, oli viimeinen kalmukkien ruhtinas, jolla oli ollut oma asemansa kalmukkien itsehallinnossa. Hänen valtansa aikaisista tuomareista (zaisang) oli vielä muutamia elossa. Eräs heistä, Arlujev nimeltään, valitti minulle, että hänen aina lyhyin väliajoin täytyi istua vankilassa tai maksaa sakkoja. Entisiä tuomareita sakotettiin ja vainottiin venäläisten viranomaisten taholta siitä syystä, että he muka antoivat omia tuomioitaan. Kalmukkien keskinäisissä riidoissa Arlujevia usein kysyttiin ja ystävälliset, sovinnontarkoituksessa annetut neuvot riittivät venäläisten virkamiesten silmissä syyksi Arlujevin uuteen pidätykseen.

Itsehallinnon aikana oli kalmukeilla ollut Astrakanin piirissä 15 koulua, joissa opetettiin myös venättä kalmukin kielen ohella. Nyt oli ainoastaan venäläisiä kouluja ja niitäkin vain 7, joista kaksi päälle päätteeksi niin huonossa kunnossa, ettei niissä talvella voinut lainkaan antaa opetusta. Itsehallinnon aikana oli ollut erikoinen koulu tyttöjä varten, mutta sellaista ei enää ollut.

Se pääoma, joka oli jäänyt tallelle itsehallinnon aikana heimon käytettäväksi — minulle puhuttiin kolmesta miljoonasta ruplasta — oli siirretty Astrakanin kuvernöörin huostaan ja kuvernöörin kansliaan oli perustettu erikoinen »kalmukkien holhoojan» toimi, jota hoiti joku venäläinen. Kalmukkien pääomalla kustannettiin vapaaoppilaina kalmukkipoikia erääseen lukioon, mutta näistä vain jokunen läpäisi koulunsa ylioppilaaksi asti. Tällaisia ylioppilaiksi päässeitä olivat Nohai Otširov ja Sandži Bajanov, kaksi nuorta lahjakasta ja sivistynyttä kalmukkia, joita aina muistan mitä suurimmin ihaillen. Kun myöhemmin kirjoittelin kalmukkien sanakirjaa, olivat heidän Volgankalmukkien kielestä minulle antamansa tiedot ja selitykset kaikkein luotettavimmat. Kolmas ylioppilas, Kutuzov nimeltään, oli kasvanut venäläisessä ympäristössä ja hänen tietonsa ja kielikorvansa sen vuoksi hyvin epävarmat ja usein virheelliset. Otširov kertoi, että koko kalmukkien heimosta, joka käsittää n. 250 000 henkeä, oli siihen saakka vain viisi miestä päässyt ylioppilaaksi asti.

Se rautatie, joka Tsaritsynistä kulkee Kaukasiaan, asemalle, joka siihen aikaan oli nimeltään Tihoretskaja, on johdettu kalmukkien asuma-alueen halki ja kummallekin puolen tietä on perustettu venäläisiä tai ukrainalaisia kyliä. Ne kalmukit, jotka asuvat rautatien itäpuolella, eivät saa ajaa karjaansa radan poikki ja muutenkin kalmukkien keskinäinen yhteys on koetettu tehdä niin vaikeaksi kuin suinkin. Jo ennen oli suuri joukko kalmukkeja liitetty Donin kasakkoihin ja tavallaan eristetty muista. Yksi osa kalmukkeja on joutunut Stavropolin kuvemementin rajojen sisäpuolelle; näitä nimitetään Jeke-dörböt nimellä. Näiden maiden uudet asukkaat halveksivat sydämestään kalmukkeja, sekä heidän likaisten elintapojensa että ruman kasvojenmuodon vuoksi. Kun kerran kalmukki huonoissa vankkureissaan kyyditsi minut asemalle erään kylän läpi, kylän asukkaat, vanhat ja nuoret, ryntäsivät katsomaan huutaen: »Vot kalmukinnaamaa!» Kalmukkiparka veti lakkinsa piukkaan alas naamalleen, nosti takin kauluksen pystyyn ja koetti päästä joukon välistä pujahtamaan asemalle.

Olin kerran kalmukkien järjestämissä suurissa kilpa-ajoissa. Kaikki kalmukkien hevoset kuuluivat virallisesti sotaministeriön alaisuuteen eikä kalmukki saanut myydä hevostaan, ennen kuin se oli ollut paikallisen sotilaspäällystön tarkastettavana. Hevoskantaa koettivat sekä kalmukit itse että viranomaiset pitää mahdollisimman korkealla tasolla. Tämän vuoksi kilpa-ajoihin usein saapui venäläisiä viranomaisia. Jouduin näissä kilpa-ajoissa käydessäni tekemisiin sekä viranomaisten että kalmukkien ja myös venäläisten vieraiden kanssa. Muistan hyvin, miten kilpa-ajojen aikana radan sivulla istuskeli suuri joukko venäläisiä talonpoikia. He tiedustelivat minulta, kun heitä puhuttelin, ohko kuvernööri tullut näitä kilpailuja seuraamaan. Sellainen huhu oli nähtävästi päässyt liikkeelle ja nämä talonpojat tahtoivat ojentaa kuvernöörille uuden valituskirjelmän. »Kas, täällä kasvaa komeaa ruohoa noiden tyhjäntoimittajien kalmukkien mailla, ja me, venäläinen väestö, saamme tyytyä hiekkaiseen maahan, jonka tuulet ja myrskyt usein tekevät aivan hedelmättömäksi.» Oli luvattu, että Volgan kasakkakylien länsipuolelle lisätään kymmenen kilometrin leveydeltä lisää maata venäläisille.

Kun koko Astrakanin lääni, Ergenen ylängöltä asti itään, alkuaan on ollut Volgan suistomaata ja maaperä on hyvin suolapitoista, on selvää, että viljan viljelykseen sopivia seutuja on vähän. Mutta venäläisten talonpoikien viljelystavat saavat aikaan, että näillä mailla pitkin Volgaa syntyy suuria hiekkamaita, kun tuulet kuljettavat ohuen multakerroksen pölynä muualle. On syntynyt lentohiekkasärkkiä venäläisten kylän viereen. Kun kalmukit eivät viljele maata, vaan ruoho saa kasvaa usein niittämättäkin, on ruohokasvullisuus todella paikka paikoin rehevääkin. Tämä kalmukkien ja venäläisten elintapojen välinen vastakohta selittää venäläisen väestön suhtautumisen kalmukkeihin.

1903 kalmukkien maille tekemistäni matkoista tahdon vielä mainita, että kävin mm. Astrakanin kaupungissakin, jossa olin »kalmukkien holhoojan» puheilla ja jossa minulla oli muutamia merkillisiä seikkailuja, jotka opettivat minulle paljon. Niinpä esim. laivassa varastettiin hytistäni paras pukuni itse ollessani laivan kannella. Toisena esimerkkinä mainittakoon, että kerran muuan armenialainen, jolla oli vanha rikkinäinen sateenvarjo silkkisessä huotrassa, nosti eräässä nuoren juutalaisen omistamassa korjauspajassa, jossa satuin silloin olemaan, kun olin hukannut valokuvauskoneeni laatikon avaimen, sellaisen metelin, että sekä armeenialainen että juutalainen ja minä jouduimme poliisikamariin, missä minun selitykseni kuitenkin katsottiin riittäväksi todistukseksi armeenialaisveijarin pidättämiseksi. Astrakanin kaupungista olisi tosiaan paljon kerrottavaa, mutta jääköön sikseen. Kalmukkien kielen ja tapojen tutkimukseni eivät tässä kaupungissa voineet edistyä, ja niin laittauduin palattuani Sareptaan kotimatkalle Suomeen.

Tämän jälkeen seurasi se matka Afganistanin rajalle, josta kerron erikseen ja joka päättyi hyvin lyhyeen malariaan sairastumisen! vuoksi.

Mutta seuraavana vuonna aikaisin keväällä olin taas Sareptassa Enckellin mukavassa hotellissa. Sinne saapui silloin myös ystäväni Andrei Rudnev, mongolinkielen ja kirjallisuuden dosentti Pietarin yliopistossa ja nykyään venäjänkielen lehtori Helsingin yliopistossa. Minun kertomukseni Sareptan oloista olivat houkutelleet hänet ja hänen äitinsä ja sisarensakin asettumaan kesäksi Sareptan hotelliin. Jatkoin sanakirja-aineiston keruuta ja täydentämistä. Ja ystäväni Andrein kanssa vietimme usein — luonnollista kyllä — aikaa keskustelemalla kielellisistä seikoista.

Kesän loppupuolella jäin yksin, mutta pastori Fährmannin, tohtori Wirénin ja nuoren herra Knoblauchin, sinappitehtailijan pojan, seurassa kävin Volgan saarilla kalastusmatkoilla. Rakensin itselleni kanootinkin, jonka myin lähtiessäni muuanne.

Syksyn tullen lähdin Stavropolin kuvernementin kalmukkeja katselemaan. Stavropolin kuvernementti on Kaukasian vuorten pohjoispuolella. Sen asukkaat ovat kieleltään hyvin kirjavaa joukkoa. Kylät ovat joko venäläisiä, ukrainalaisia tai saksalaisia, onpa muutamia virolaisiakin. Kaikki nämä ihmiset ovat uusia tulokkaita. Vanhana väestönä on siellä nogai-tatareja, osseetteja ja yleensä miltei kaikkia Kaukaasian lukuisia pikku kansallisuuksia.

Stavropolin kaupunkiin tultuani kävin heti kuvernementinkansliassa esittämässä paperini. Kuvernementinhallituksen iäkäs vieraiden kansallisuuksien asiainhoitaja otti minut aivan erikoisen ystävällisesti vastaan. Hän kertoi joutuneensa virkamieheksi kuvernementinkansliaan jo aikaisin, suomalaissyntyisen kuvernöörin von Daehnin aikana. Hän kertoi mm., että herra von Daehn oli kerran kutsunut kaikki virkailijat koolle ja kysynyt, ketä he oikein palvelevat virassaan. Kun jokainen oli vastannut palvelevansa tsaaria, kuvernööri von Daehn oli suuttunut. »Lorupuhetta ja valhetta», hän oli huutanut. »Te palvelette ja teidän pitää palvella kansaa. Kun palvelette kansaa, niin palvelette silloin myös tsaaria. Muistakaa se!»

Tämä Stavropolin kuvernementinhallituksen edustaja vakuutti minulle, että ainakin hän itse on koettanut aina pitää mielessään von Daehnin sanat. »Täällä teemme kykyjemme mukaan työtä väestön olojen parantamiseksi», hän vakuutti. Sellaisena hommana on nytkin par’aikaa veden etsintä alastomilla aroilla. Kolme lättiläistä miestä on tilattu arteesisia kaivoja poraamaan. He ovat par’aikaa nogai-tatarien alueella lähellä Atšikulak-nimistä kylää ja ovatkin ilmoittaneet löytäneensä vettä. Kun tämä kuvemementinhallituksen mies itse oli menossa uudelle vedenlöytöpaikalle ja nogai-tatarien tutkiminen oli minunkin ohjelmassani, lähdimme yhdessä ja jouduin olemaan mukana uuden aarteesisen kaivon avausta juhlittaessa. Valokuvauskoneellani ikuistin tapahtuman.

Jäin Atšikulakiin, joka oli sangen vaatimaton kyläpahanen, mutta armeenialaisen kauppiaan suuressa huoneessa, joka virallisesti oli virkamiesten majapaikkana, minulla oli sangen mukiinmenevä ilmainen asunto, varsinkin kun kauppiaan rouva yritti parastaan ruokatalouteni hyväksi. Nogai-tatarit, Jedisan heimoa, ovat paimentolaisia. He olivat vielä kesämaillaan, minkä vuoksi ihmisiä oli Atšikulakissa ja sen lähimmässä ympäristössä sangen vähän. Muutamat nuoret poikaset antoivat minulle kuitenkin riittävästi kieliaineistoa ja sain käsityksen nogain kielen suhteesta muihin turkkilaisiin murteisiin.

Nogait ovat alkuaan muodostaneet suuren heimon, mutta ovat jo menneinä vuosisatoina hajaantuneet hyvinkin eri tahoille. Nykyään nogaijeja asuu sekä Krimin niemimaan pohjoisilla tasangoilla että Dobrudiassa Romaniassa.

Atšikulakissa kuulin, että joku Pietarin yliopiston ylioppilas oli vähän aikaisemmin käynyt näillä mailla samoissa asioissa kuin minäkin.

Nogai-tatarien tutkimuksesta siirryin kumukkien kieltä tutkimaan. Nämä kaksi tatariryhmää ovat kielellisesti aivan läheistä sukua toisilleen, mutta elämänlaatunsa puolesta kumukit ovat maanviljelijöitä, asuvat vakinaisesti kylissä ja ovat muutenkin osoittaneet suurta edistymistä. Kumukkien asumapaikat ovat etelämpänä Kaukasian sotilashallinnon alueella.

Saavuttuani sen piirin hallintokeskukseen, missä kumukit asuvat, Temir-Han-Šuran kaupunkiin, kävin tietenkin ensityökseni virastossa. Kun maassa on sotilashallinto ja eriarvoiset komendantit, jotka ovat hyvin arkoja arvostaan, täytyy olla selvät käskypaperit näiltä herroilta, jos mieli matkustella esteettömästi ja seikkailuihin joutumatta. Temir-Han-Šuran komendantti väitti, ettei kumukkien luo voi matkustaa, koska varkaita ja rosvoja on kaikkialla teiden varsilla. Kaukasiassa oli hiljattain toimitettu yleinen aseistariisunta. Kaikki kiväärit ja pikkupyssyt oli otettu miehiltä pois. Mutta kun vain rauhalliset ihmiset olivat luovuttaneet aseensa ja pahamaineiset kätkeneet niitä kaiken-varalta, olot olivat käyneet entistä pahemmiksi ja monessa paikassa kylät joutuneet rosvojen kynittäviksi. Temir-Han-Šurasta pohjoiseen kumukkien maille asti ja pitkin Kaukasian pohjoisrinnettä oli sen vuoksi sijoitettu kasakoita ja rakennettu vaarallisille paikoille n. kilometrin päähän toisistaan erityisiä vartiotorneja.

Komendantti arveli, uudestaan käydessäni hänen luonaan, että voisin lähteä vain kasakkasaaton suojassa ja että minun oli maksettava jonkinlainen korvaus kasakoille. Voisin määrätä lähtöpäivän ja tunnin itse, mutta sitä ennen, ainakin vuorokausi etukäteen, minun piti lähettää hänelle suljetussa kirjeessä tieto lähtöhetkestä ja rahaa.

Kuljeskelin siinä Temir-Han-Šuran torilla ja katselin torielämää. Puhuttelin erästä armeenialaista ja kyselin kumukeista. »Onhan heitä täällä nytkin», hän sanoi; »tuo tuossa», hän näytti erästä myyjää rattaineen, »on varmastikin kumukki.» Kun miestä puhuttelin, hän kertoi olevansa Aksain kylästä, joka oli kumukkien pääpaikkoja. Hän kertoi lähtevänsä kotiin saatuaan tavaransa myydyksi ja lupasi viedä minut mukanaan. Kun maksusta oli sovittu, asia oli selvä.

Lähdin siis tämän tuntemattoman kumukin seurassa, kaikki tavarani hänen vankkureillaan. Komendantin tarjoamasta kasakkasaatosta siis ei tullut mitään. Ajettiin vain osaksi pitkin suurta tietä, jonka varrella korkeat vartiotornit näkyivät. Mies kiroili kasakoita, joiden väitti olevan kaikkein pahimpia ryöstäjiä. Suureksi osaksi ajettiin pensaikkoja ja vaikeakulkuisia sivuteitä purojen poikki ja peltojen halki. Silloin tällöin joku pysähdytti kulkumme ja innokkaasti kyseli ajajaltani, kuka minä olin ja mitä noissa matkatavaroissani oli. Ajomieheni sanoi, että siitä otetaan kyllä selko, jahka ensin päästään perille. Myöhään illalla saavuimme Aksaihin, jossa jo kaikki portit oli puomeilla teljetty lujasti kiinni. Ajajani pysähtyi suuren kaupparakennuksen vieressä olevan portin eteen ja päästiin siitä sitten pihaan, kun oli vaihdettu muutamia sanoja.

Eteeni ilmestyi jykevännäköinen mies, nimeltään Bektemirov, kauppias ja majatalon isäntä. Huonetta tiedustellessani hän ensin väitti, ettei sellaista ole, mutta loppujen lopuksi löytyi kuitenkin takapihalta tavara-aittojen takaa ja välistä pieni huone, aivan pieni ikkuna jonnekin pimeään kujaan päin. Sen hän voisi antaa. Hintaa kysellessäni se oli rupla viisikymmentä kopeekkaa vuorokaudelta. Kun siihen sanoin, että Pietarissakin saa paremman huoneen sillä hinnalla, Bektemirov tiuskaisi: »Menkää sitten Pietariin!» Annoin kuitenkin viedä tavarani tuohon koppiin ja samalla tiedustelin poliisikamaria tai paikalliskomendanttia. Sain Bektemirovilta oppaan komendantin luo.

Komendantti istui virkahuoneessaan, teelasi edessään hääräten paperiensa kimpussa. Hän kysyi, millä asioilla olin tullut Aksaihin. Satuja ja lauluja keräämään. Komendantti sanoi kyllä hyvinkin ymmärtävänsä, mitä satuja tarkoitin, ja oli kiukkuista miestä. Mutta Pietarin Tiedeakatemian, Pietarin Keisarillisen Aasian kielten tutkimista varten asetetun komitean ym. korkeiden laitosten antamat todistukset saivat hänet kuitenkin vähäsen hilliintymään. Sain sitten esitetyksi asiani niin, että kylänkomendantti-luutnantti tunnusti olevansa velvollinen minua jopa avustamaankin. »Mutta sanokaa nyt», hän sanoi, »miksi Suomessa ei tahdota totella keisaria; suomalaisia satujako te täällä aiotte levittää?» Sanaharkka yön pimeässä lievästi juopuneen komendantin kanssa ei ollut miellyttävää, mutta sain sentään passini leimatuksi ja poistuin.

Tullessani takaisin majapaikkaani Bektemirov seisoi portailla ja huusi heti vastaani: »No? Määräsikö komendantti huoneelle hinnan?» Vakuutin, ettei ollut mistään sellaisesta ollut puhettakaan, vaan komendantti oli hävytön mies, joka rupesi minua ahdistamaan ja haukkumaan siksi, että olen suomalainen. »Vai olette suomalainen? Ettekö siis tule Pietarista? Minä olen kumukki, vapauden ja rehellisyyden ystävä sydämeni pohjasta, ja kun te olette suomalainen, niin me olemme tietysti ystäviä. Saatte sen huoneen viidelläkymmenellä kopeekalla, ja jos haluatte, niin huomenna voin näyttää paljon paremman huoneen.» Niin tuli Bektemirovista ja minusta ystävät.

Mutta en siirtynyt pois pikku komerostani, vaikka minulle tarjottiin huonetta kaupan yläpuolelta toisesta kerroksesta. Päärakennuksessa asuivat Bektemirovin perheet. Hänellä oli kaksi tai ehkä kolmekin perhettä, niinkuin on vain rikkailla muhamettilaisilla. Bektemirovin luona kävi usein yhtä jykevän ja käskevän näköisiä miehiä. Kaikesta päättäen kumukeilla oli Aksaissa omat vartiostonsa rosvouksien ja varkauksien varalta. Se seikka, että olin suomalainen, oli kumukeista erikoisen hauskaa. Eräs kumukkirunoilija tarjosi minulle suuren joukon omia runojaan, joiden joukossa oli myöskin valtiollisia runoja ja pilkkalauluja ihmisistä. Vaikk’ei asia minua erikoisesti kiinnostanutkaan, minun täytyi ainakin näön vuoksi osoittaa myötämielisyyttä. Bektemirov kertoi paljon kumukkeja kohdanneista vääryyksistä; niin esim. heidän maataan oli otettu ilmaiseksi luovutettavaksi venäläisille ja saksalaisille uudisasukkaille. Hän kävi usein väliaikoinaan minun huoneessani esittämässä jonkun ystävistään ja oli antanut erään läheisen sukulaisensa käytettäväkseni palvelijana ja kielimestarina. Usein tuotiin minulle huoneeseeni parasta isäntäperheilleni ruokaa.

Kerran illalla, kun huoneessani jo oli alkanut hämärtää; Bektemirov tuli taas luokseni, tällä kertaa vanavedessään vahvasti aseistautunut, komearyhtinen kumukki, joka heti ryntäsi minua halailemaan. Käännähti sitten ympäri ja katsoi suurin silmin vuoroin minua, vuoroin Bektemirovia ja sanoi: »Eihän tämä olekaan sama mies!» Hän oli nogaijien mailla karjanostomatkoilla ollessaan tavannut sen pietarilaisen ylioppilaan, jonka tutkimusmatkoista edellä on tullut mainituksi, ja ystävystynyt hänen kanssaan aito kaukasialaiseen tapaan. Hän oli antanut tälle ylioppilaalle, jonka nimi oli Brávin, hopeahelaisen vyönsä ja komean tikarinsa ja saanut Brávinilta kellon, rahakukkaron ja jonkin kirjan. Bektemirovin kerrottua minun tulostani taloon hän oli heti rientänyt oletetun ystävänsä luo. Mutta painettiin siinä puuta ja jatkettiin keskustelua ja selityksiä. Isäntäni käski tuoda huoneeseeni teetä ja jotakin syötävää, ja niin istuin siinä selkä ikkunaseinää vasten, kumpikin kumukki vieressäni. Siinä jutellessamme viimeksi tullut kumukki, jonka nimi oli Azau Bekétov, esittäytyi tarkemmin. Hän oli kaukasialainen karjanostaja, joka teki karjoineen ja miehineen vakinaisia matkojaan pitkin Kaukasian vuorten pohjoisrinteitä. Karja ajettiin elävänä Rostovin kaupunkiin ja palveluksessaan karjan ajajina hänellä oli yli kolmekymmentä miestä, kaikki tietenkin hyvin aseistettuja. Hän lupasi auliisti sekä itse kerätä että keruuttaa muilla minua varten kumukkien kansallista kirjallisuutta.

Mutta — silloin tuli äkkiyllätys.

Ovi temmattiin äkkiä auki. Ovensuuhun ilmestyi aseistautunut mies ja hänen seurassaan kuusi kasakkaa, kiväärit meitä kohti ojennettuina, meidän siinä istuessamme kirjoituspöytäni ääressä. Uusi tulokas oli kylänvanhin ja hänen saattojoukkonsa. He olivat tulleet komendantin käskystä vangitsemaan Azau Bekétovin. Kasakkain tähdätessä kivääreillään meitä Bektemirov kiskaisi minua käsivarresta ja sanoi: »Tämä ei koske teitä», sysäten minut samalla sivummalle. Kylänvanhimmalle hän ärjäisi: »Mitä on asiaa?» Kylänvanhin selitti, muistaakseni jonkin verran nolona, komendantin saaneen tietää, että kaksi juutalaista kauppiasta oli löydetty murhattuina jostakin vuorensolasta, missä Azau Bekétov oli karjoineen liikkunut. Hän tai hänen miehensä olivat saatujen tietojen mukaan syylliset murhaan. Bektemirov kimmastui: »Sinun pitäisi tietää, niin luopio kuin oletkin kumukkien joukossa, ettei Azau Bekétov ole tehnyt mitään sellaista.» Mutta Azau Bekétov sylkäisi ja sanoi: »Ettäkö minä, rehellinen muhamettilainen ja kumukki, olisin rahojen vuoksi murhannut kaksi juutalaisparkaa! Etkö häpeä!» Azau Bekétov heitti vyönsä revolvereineen ja tikareineen pöydälleni, seisoi rauhallisena ja sanoi: »No, vie nyt minut sitten, senkin koira!» Kasakat kävivät häneen kiinni ja veivät hänet pois. Niin minä pääsin pienessä huoneessani taas vähän rauhaan ja rauhoittumaan.

Mutta seuraavana aamuna oli Bektemirovin kaupan edustalla paljon väkeä koolla ja kauppaan, jossa minun olisi pitänyt tehdä jotakin pientä ostosta, ei tahtonut mitenkään päästä sisään eikä tiskin ääreen. Bektemirov tuli myöhemmin luokseni huoneeseeni ja kertoi jo heti yöllä lähettäneensä vartiomiehiä liikkeelle ja että nämä olivat käyneet murhapaikkaa tarkemmin tutkimassa, löytäneet jälkiä ja loppujen lopuksi ottaneet kiinni kaksi osseettia, jotka nyt ovat hyvin vartioituina matkalla Aksaihin. »Kyllä Azau Bekétov pääsee vapaaksi, siitä ei ole kysymystäkään.»

Jo parin päivän päästä isäntäni Bektemirov tuli kertomaan minullekin, että Azau Bekétov oli taas vapaalla jalalla. Hän kertoi kylänvanhimman ja herra komendantinkin olevan suuresti ällistyksissään Azau Beketovin pidättämisen Aksain kyläläisten keskuudessa aiheuttamasta hälinästä. Tämän kylän vartiomiehet olivat siis ottaneet kiinni kaksi osseettia väittäen heitä murhaajiksi. Ja niin Azau Bekétov saatiin vaihdetuksi kahteen osseettiin. Kun kysyin Bektemirovilta, olivatko pidätetyt osseetit todella murhanneet nuo kaksi juutalaista, hän vastasi: »Niin me ainakin väitämme, ja osseettien oma asia on sitten hoitaa asiat edelleen. Meidän täytyy nyt vain olla erittäin varovaisia kaikkien osseettien suhteen. Vartiostoja on lisätty ja meillä on taatut miehemme yövartioissa eri tahoilla aina Temir-Han-Šuraan asti.»

Sekä Bektemirov, tuo mahtava kauppias, joka ehkä oli Aksain piirin kumukkien tunnetuimpia johtomiehiä, että useat hänen minulle esittämänsä kumukit halusivat usein keskustella valtiollisista asioista. Heillä oli, niinkuin muuten herra komendantillakin, sellainen merkillinen käsitys, että suomalaiset tietystikin ovat heidän kanssaan samaa mieltä venäläisten valtiotaidosta ja että suomalaiset ovat jotakin kautta heille sukuakin. Tämä sama käsitys sukulaisuudesta on usein tullut näkyviin eri paikoilla ja eri ympäristöissä keskustellessani turkin kieltä puhuvien kanssa.

Minusta kuitenkin tuntui, että oleskelu Aksaissa tällaisissa merkillisissä olosuhteissa oli kaikkea muuta kuin edullista tieteellisten tutkimusten rauhalliselle harjoittamiselle, ja mainitsin sen vuoksi, että minun olisi ehkä paras lähteä pois Kaukasian sekavista oloista. Herra komendantti kävi joskus huoneessani pahoitellen sen pienuutta sekä että se oli takapihalla, mutta nuo käynnit eivät olleet isännästä ensinkään mieluisia. Erittäinkin oli vihattu se kumukkiparka, joka toimi kylänvanhimpana ja liikkui ulkona vain kasakoiden seuraamana.

Se seikka, että olin tohtori, mutta en kuitenkaan lääkäri, sai minut aksailaisten mielestä omituiseen valoon. Lääkittäviä olisi ollut vaikka kuinka paljon, mutta filosofian tohtorina minun oli pakko kerta kaikkiaan kieltäytyä kaikesta lääkitsemisestä. Sen sijaan kyllä suostuin ottamaan valokuvauskoneellani kuvia ihmisistä, vaikk’en välittänytkään maksusta. Useat valokuvaamani henkilöt tiukkasivat minulta kuittia, ja jokunen kieltäytyi tulemasta kuvaan, kun en luvannutkaan kuittia antaa.

Bektemirovin yhdessä kodissa oli tytär, nuori ja kaunis, mielestäni oikein kaunotar, joka ikävä kyllä oli keuhkotautinen. Bektemirov pyysi minua naisten osaston siihen huoneeseen, missä sairas tyttö makasi turkkilaisten tyynyjen välissä leposohvalla. Isä tahtoi tyttärestään valokuvan ennen tämän kuolemaa muistoksi itselleen ja äidille. Tällä tavalla sain tilaisuuden tutustua rikkaan muhamettilaisen kodin kaikkein pyhimpiinkin osiin. Sitä paitsi olin useita kertoja kutsuvieraana isäntäni kodissa, joko päivällisellä tai illallisella.

Kun sitten mainitsin ajattelevani lähtöä, isäntänikin katsoi sen viisaimmaksi, jotten enää toiste joutuisi mukaan vangitsemisiin ja muihin samantapaisiin näytelmiin. Tuo osseettien juttukin oli vielä selvittämättä. Isäntäni, joka oli minusta puhunut eri tahoilla, oli tavallaan ollut ylpeäkin vieraastaan. Hän esitti minut mm. eräälle paikkakunnan runoilijalle, joka oli aikaisemmin ollut Pietarin yliopistossa turkin kielen lehtorina. Tämä runoilija toi minulle kerran onnittelurunon, koska oli kuullut, että minulle oli syntynyt poika, Erdem. Itsestänikin hän oli sepittänyt jonkin laulun, mutta kun ei ollut siihen tyytyväinen, lupasi toimittaa sen myöhemmin. Bektemirov samoin lupasi kerätä lauluja ja toimittaa minulle kaikkea kumukkien kirjallisuutta, mitä oli hektografoituna tai muulla tavoin monistettuna saatavissa.

Lähtöni Aksaista tapahtui kerran yöllä. Bektemirovin yksi poika tuli ajajakseni ja muutamia aseistautuneita miehiä saattoväeksi. Pitkin tien vartta tapahtui siellä täällä jotakin salaperäistä merkinantoa, miehiä sukelsi esille pensaikosta, he antoivat lyhkäisiä ilmoituksia ja hävisivät taas pimeyteen. Minun oli vaikea tietää, mitä teitä oikein ajettiin, mutta onnellisesti sentään tultiin Temir-Han-Šuran asemalle sopivaan aikaan ennen pohjoiseen päin menevän junan lähtöä. Minusta tuntui, että »pakomatkani» oli erikoisen hyvin ja tarkoin järjestetty, isäntäni isällisen huolenpidon suojassa. Niin heitin siis hyvästit Aksaille ja Temir-Han-Šuralle komendantteineen ja erilaisine vartioväkineen. Kun junassa kerroin jollekulle kaukasialaiselle tulevani Aksaista, tämä ihmetteli, ettei minua ollut ryöstetty puti puhtaaksi. »Sielläpäinhän kaikki kylät ovat rosvokyliä ja miltei aina ilmisodassa keskenään tai venäläisten viranomaisten kanssa», niin sanottiin.

Mutta Bektemirovin ja hänen ystäviensä lupaamasta kumukkitekstien lähettämisestä ei tullut mitään. — Tämä on aivan lyhyesti kerrottuna Kaukasiaan tekemieni tutkimusmatkojen historia.

Suur-mogoleja etsimässä v. 1903.

Olin väitellyt filosofian lisensiaatiksi marraskuussa v. 1902 ja jonkin aikaa sen jälkeen hakenut yliopistosta ns. Rosenbergin stipendiä. Matka-apurahahakemuksessa olin esittänyt koko laajan matkaohjelman tutkiakseni mongolin kielen eri murteita. Ohjelmaan kuului mm. Etelä-Venäjällä Volgan varrella asuvien kalmukkien ja myös Kiinan Itä-Turkestanissa asuvien kalmukin kieltä puhuvien erinimisten heimojen tutkiminen. Mutta kiinnostavin oli mielestäni kuitenkin se tehtävä, että olisi saatava selville, oliko niistä mongoliarmeijoista, jotka 13. vuosisadalla valloittivat Persian ja nykyiset Afganistanin ja Belutšistanin alueet ja jotka mongolien tietojen mukaan eivät milloinkaan enää palanneet kotimaahansa Keski-Aasiaan, kansallisuuteen ja kieleen katsoen säilynyt mitään meidän päiviimme saakka. Saksalainen C. von der Gabelentz oli v. 1866 julkaissut pienen kirjoituksen »Über die Sprache der Hazaras und Aimaks», jossa hän esittää v. 1836 Afganistanin ja Englannin-Intian rajakiviä pystyttämässä olleen Leech-nimisen englantilaisen muistiinpanoista erinomaisen mielenkiintoisia otteita, jotka todistavat, että rajankäyntitöissä oli ollut mongolin kieltä puhuvia Hazara- ja Aimak-nimisiin heimoihin kuuluvia työmiehiä. Tutustuessani näihin Gabelentzin antamiin tietoihin olin huomannut, että monet sanat, joita Gabelentz ei voinut selittää, olivat vanhaa mongolinkielistä perua nekin.

Kun käydessäni Pietarissa olin keskusteluissa sikäläisten tiedemiesten kanssa mongolien historiasta ja siitä, että mongoleja vieläkin voi asua Afganistanissa, pietarilaiset tiedemiehet sanoivat sen olevan mahdotonta, koska jo 14. vuosisadalla mongolit olivat menettäneet oman kielensä Persiassa ja Afganistanissa. Gabelentzin kirjoitusta pietarilaiset eivät tunteneet. Sain heräämään jonkin verran mielenkiintoa tähän kysymykseen.

Kirjoitin koetteeksi englanninkielisen kirjeen Intian rajalla olevan Peshawarin kaupungin postimestarille, kun en voinut löytää muutakaan osoitetta. Muutaman kuukauden perästä sain Bombayn kenraalikuvernöörinvirastosta kohteliaan kirjeen, jossa Peshawarin postimestarin pyynnöstä ilmoitettiin, että mongoleja l. mogoleja ei tiedetty olevan olemassa, mutta että oli kyllä mahdollista järjestää minun tutkimuksiani varten jokin retkikunta Afganistaniin omalla kustannuksellani, jos niin haluaisin. Sipahisotilaita arveltiin, niin kirjeessä ilmoitettiin, tarvittavan saattoväeksi satakunta, sillä vain sotaväen turvissa voisi lähteä Intiasta Afganistaniin, koska Afganistanissa olot olivat kaikkea muuta kuin turvalliset. Kun en voinut aavistaakaan, mistä saataisiin varoja noin suureen yritykseen, kävin uudestaan Pietarissa ja vakuutin siellä, että minulla oli varmat tiedot siitä, että mogoleja sittenkin on Afganistanissa. Halusin joka tapauksessa päästä, jollen aivan Afganistaniin, niin ainakin Afganistanin rajalle.

Pietarin Tiedeakatemian miehet tekivät parastaan ja saivat sitten virallisin kirjein aikaan sen, että sotaministeriö, jonka hoidon alaista maata Venäjän-Turkestan oli, antoi minulle luvan matkustaa Afganistanin rajalla olevaan Kuškan linnoitukseen. Sotaministeriö lähetti Taškentin kenraalikuvernöörille erikoisen kirjeen tästä asiasta, ja kenraalikuvernööriä kehoitettiin kaikille alaisilleen virastoille ilmoittamaan minun mahdollisesta tulostani, mihin ilmoitukseen liittyi avustuskehoitus.

Kun minulle oli annettu tällaiset, näin lupaavat luvat ja mahdollisuudet, lähdin Suomesta syksyllä v. 1903, kohta sen jälkeen, kun olin palannut Astrakanin kalmukkien luota. Mukanani seurasivat tällä matkalla vaimoni ja viisivuotias tyttäreni. Matkamme kävi Moskovan ja Rostovin kautta Bakuun. Bakussa asuimme armeenialaisen omistamassa hotellissa. Kun kaupungissa ei ollut mitään erikoista tekemistä, hankin heti matkaliput Kaspianmeren yli kulkevaan laivaan. Osuimme laivaan, jonka nimi oli »Kuropatkin». Laivan oli määrä lähteä kello kaksi, mutta me olimme jo aikaisemmin laivassa, aikaisemmin kuin säännöt sallivat. Yleensä Venäjällä ei saanut mennä laivoihin aikaisemmin kuin korkeintaan tunnin verran ennen niiden lähtöä. »Kuropatkinin» toisen luokan hytit olivat ruokasalin takana.

Kun vaimoni ja tyttäreni kanssa istuimme hytissä tavarat mukanamme, kuului ruokasalista puhelua ja, merkillistä kyllä, puhe oli suomea ja ruotsia. Astuessani hytin käytävästä ruokasaliin joku huusi kiukustuneena venäjäksi: »Kuka teidät on päästänyt laivaan ennen aikojaan?» Kun vastasin ruotsiksi ja esitin itseni, syntyi ruokailuhuoneessa istuvassa seurassa erikoisen suuri ilo. Kapteeni oli nimeltään v. Rehbinder, konemestari oli Hokkanen Viipurista ja muut olivat Nobelin petroliyhtiön virkailijoita, kaikki Helsingistä. »Kuropatkinin» päällystö oli suomalainen, ja siksi Bakun suomalainen siirtokunta kävi nähtävästi useinkin tervehtimässä maanmiehiään. Vaimoni ja tyttäreni tulivat nyt myös ruokasaliin ja yhdessä vietettiin hauska hetki, vaikka kapteeni ja konemestari pian poistuivatkin. Täytyi erota seurasta, insinööri Eklundista ja hänen tovereistaan, koska laiva kohta lähti.

Matka Kaspianmeren poikki oli erikoisen mukava. Tultiin Krasnovodskin kaupunkiin Kaspianmeren itärannalle. Tästä kaupungista alkaa rautatie Ashabadin, Mervin ja muiden kaupunkien kautta Taškentiin. Krasnovodskin asemalla tarkastettiin passit ja paperit.

Näin oitis passia tarkastavien, santarmien heti huomaavan, että heidän edessään oli nyt se oppinut herra, jonka avustamisesta oli kiertokirjeissä tullut heille määräys. He pyrkivät tuon tuostakin junassakin, samoin kuin junailijat, pitämään huolta minusta ja perheestäni. Muutaman asemavälin matkustettuamme huomasin, että toiset junassa matkustavat syrjäsilmällä vilkuilivat meihin. Tulipa joku matkustaja minua puhuttelemaankin ja kehoitti lohduttautumaan. Kun hän tiedusteli, kuinka kauan minun täytyy olla, minulle selvisi lopuksi, että santarmien huolenpito minusta ja perheestäni oli saanut aikaan sen käsityksen, että olimme viranomaisten karkottamia. Mies, joka puhutteli minua, arveli, että »armahdus» voi tulla piankin.

Maisema, jonka läpi rautatie kulkee, on yleensä melko kolkkoa seutua. Ruokottomia hiekkamaita pitkin matkaa. Etelässä on vuorijono, jota pitkin kulkee Persian raja. Asemien lähettyvillä oli siellä täällä turkmeenien jurttia ja karjaa. Suuri karvalakki päässä turkmeenit liikkuivat jalkaisin erikoisen hitaasti ja vakavasti. Heidän koko olemuksensa on yleensä hyvin rauhallinen ja ryhdikäs.

Ennen Ashabadiin saapumista tuli santarmi minulle ilmoittamaan, että minun olisi poistuttava junasta Ashabadin kaupungissa, koska kuvernööri tahtoo kutsua minut puheilleen. Ei ollut tietenkään muu edessä kuin noudattaa käskyä. Vietettyämme yön hotellissa olin seuraavana aamuna kuvernöörin puheilla. Hän oli kohtelias, mutta aivan ihmeissään, kun ei saanut selkoa siitä, mikä minun matkani tarkoitus oli. Matkani tarkoitusta ei näet ollut kenraalikuvernöörin kirjeessä selvästi ilmoitettu. Selitin niin kuin asia oli, että olin etsimässä mongoleja. Tätä selitystäni kuvernööri kuunteli silmät suurina ja tahtoi minulle ilmoittaa, että olin erehtynyt, sillä mongolit asuivat jossakin Pohjois-Kiinassa Mantsurian länsipuolella. Vastasin olleeni Mongoliassa parikin vuotta, mutta että Afganistanissa pitäisi vielä olla jäljellä mongoleja heidän suurvaltansa ajoilta. Tätä kuvernööri ei tahtonut mitenkään ymmärtää. Olihan hän sotilaskuvernööri ja hänen tehtävänään oli pitää silmällä kaikkea, mitä tapahtuu Persiassa ja Afganistanissa. Noissa maissa on moniakin eri kansanheimoja, mutta mongoleja tai mogoleja siellä ei ole, hän vakuutti. Hän ei tahtonut eikä voinutkaan, niinkuin sanoi, kuitenkaan kieltää minua matkustamasta eteenpäin, mutta ei liioin voinut uskoa minun olevan oikealla taholla tai oikealla asialla.

Kuvernöörin luota tultuani meitä oli vaimoni kanssa odottamassa kutsu rautatiepäällikön Alexander Ruinin kotiin, jossa oli komeat illalliset Suomesta saapuneiden vieraiden kunniaksi. Ikävä vain, ei itselläni eikä vaimollanikaan ollut mukana minkäänlaista juhlapukua. Hienosti pukeutuneiden vieraiden joukossa me olimme matkatamineissa, mistä vaimoni on jälkeenpäin ollut kovin pahoilla mielin.

Ashabadista jatkui matkamme Merviin asti ja sieltä sitten etelään kulkevassa junassa, joka vie Kuskaan. Tässä junassa oli vain erikoisluvan saaneita matkustajia, sillä rata on sotilasrata. Santarmit tarkastivat papereita vähän väliä.

Kuška eli Kuškinski-post on venäläisten rakentama linnoitus tällä kohtaa suuren mutkan Afganistanin sisään tekevällä rajalla. Ennenkuin tultiin asemalle, kuljettiin korkean muurin läpi. Junan tullessa asemalle oli siellä meitä vastassa linnoituksen herra komendantti esikuntineen. Kun tutustuin noihin herroihin, kuulin yllätyksekseni, että tykistönpäällikkönä oli Krusenstjerna-niminen eversti, joka puhui jonkin verran ruotsia. Juotuamme teetä komendantin ja hänen esikuntansa seurassa komendantin asunnossa meidät opastettiin asumaan Krusenstjernan luo.

Komendantti — ikävä kyllä en muista hänen nimeään — oli, samoin kuin Ashabadin kuvernööri, hyvin halukas tietämään, mitä asiaa matkani koski. Kuškan linnoitukseen ei sivullisia päästetty, mutta kun kenraalikuvernööri kerran oli määrännyt, niin komendantti lupasi tarjota apuaan sen verran kuin voi. Kun taas mainitsin etsiväni mongoleja, hän katseli minua tarkkaan ja meni mietteliään näköiseksi. Krusenstjerna selitti, ettei Afganistanissa ole mongoleja, vaan niitä tapaa Helsingissä paljon enemmän, sillä oikeat suomalaiset ovat muka kaikki mongoleja. Komendantilla oli kolme kielenkääntäjää, kaikki nuoria ja monikielisiä miehiä, joista sain valita mieleiseni. Valitsemani mies oli inguši, pieneen Kaukasiassa asuvaan heimoon kuuluva mies. Hänet valitsin sen vuoksi, että hän kertoi käyneensä Astrakanissa ja hyvin voivansa erottaa kirgiisin kalmukista. Hän puhui mm. persiaa, turkmeenien kieltä, özbekien kieltä ja myös puštua, jota varsinaiset afganit puhuvat.

Kun hänelle ensin olin juurtajaksain selittänyt, mitä aikoisin ajaa takaa, hän innostui asiaan omalla tavallaan. Afganistanin väestöstä ja sen heimoista hän ei tiennyt kovin paljoa, mutta hänestä oli hauska ottaa siitä selkoa sen verran kuin kovin kauas linnoitusalueen ulkopuolelle menemättä saattoi.

Kuškassa oli suuria kasarmeja monien eri kumpujen rinteillä ja keskellä vanha kylä, jossa asui vanhastaan paikallista väestöä. Tämä väestö oli etupäässä persialaista ja sillä oli persialainen starosta l. kylän vanhin.

Uusia kasarmeja oli myös rakenteilla ja jossakin sivummalla oli savikuoppia ja tiilitehdas. Näissä uusien kasarmien tiilenvalmistustöissä kertoi valitsemani tulkki armenialaisella urakoitsijalla olevan yli 200 työläistä. Olisi hauska tietää, mitä heimoja tuossa työläisjoukossa oli edustettuna. Kielenkääntäjä hankki komendantilta erikoispaperin, so. valtuuden minulle tai itselleen, ja tämä paperi mukanaan hän meni työmaille. Sieltä hän toi »pietarilaisen tutkijan» eteen kaksi työläistä kerrallaan. Kun näitä kuulusteltiin ja kokeiltiin, kävi selville, että kaksi ensimmäistä olivat äidinkieleltään turkkilaisia. Toinen pari, puoli tuntia myöhemmin, olivat nähtävästi miehiä, jotka puhuivat tai ainakin osasivat parhaiten jotakin merkillistä persialaista murretta.

Olin käskenyt kielenkääntäjän hakea työläisten joukosta sellaisia, joilla oli mahdollisimman kalmukkimainen naama. Kolmantena parina hän toi kaksi miestä, jotka, kun heitä kuulusteltiin, ymmärsivät ja puhuivat sekä puštua että persiaa, mutta eivät kuitenkaan puštua aivan virheettömästi. Pöydän ääressä istuen luettelin lukusanoja turkiksi ja käskin miesten jatkaa. Siihen he kyllä myös pystyivät. Sitten luettelin, niinkuin olin edellisellekin parille luetellut mongoliksi: yksi, kaksi, kolme jne. Edelliset parit eivät olleet osoittaneet minkäänlaista kasvonilmeiden muutosta, mutta kolmas pari jäi, kuullessaan mongolilaiset lukusanat, ihmettelemään ja katsomaan toisiinsa. Osoittamatta sormellani lausuin muutamia mongolilaisia sanoja: nenä, suu, tukka, jalka jne. Ja kun sitten osoitin asianomaista paikkaa, niin jopa miesten katseet olivat toisenlaiset. Toinen heistä sanoi toiselle jotakin, minkä tulkkini heti käänsi minulle venäjäksi: »Mistähän tuo tuommoista tietää?» Kun toinen vastasi jotakin, tulkki käänsi senkin. Vielä jatkaessani kuulustelua näytellen takkia, nappia, kenkää jne., toinen sanoi taas toiselle jotakin, mutta persiaksi, jottei tulkki ymmärtäisi; mutta tulkki käänsi heti minulle senkin: »Tuohan on ihmeellistä.» Kun miehet eivät päässeet tulkista eroon, vaan hän aina käänsi heidän sanansa tulkiten ne minulle ja itse vain jatkoin sanojen luettelemistani, toinen miehistä sanoi toiselle: »Mana kele medana», suomeksi: »Meidän kieltämme osaa.» Tuo jo oli mogolien kieltä. Kaikki nuo kolme sanaa ovat vanhaa mongolia. Nyt oli riemuni suuri, kun kuulin miesten omasta suusta sitä mongolin kieltä, jota olin tullut etsimään. Tässä oli nyt kaksi mogolia.

Ilmoitin kielenkääntäjälle palkkaavani nämä kaksi miestä palvelukseeni samalla ja runsaammallakin palkalla, kuin heille oli maksettu tiilien teosta, joten he eivät enää mene takaisin työhönsä, vaan heidät on majoitettava jonnekin. Kielenkääntäjä arveli, että ainoa mahdollisuus oli pyytää persialaista starostaa, kylänvanhinta, ottamaan miehet toistaiseksi asumaan omaan taloonsa. Lupasi itse kyllä käydä armenialaiselle työnantajalle ilmoittamassa, että nämä miehet eivät enää palaa työhön, ja perimässä heidän tilinsä. Kummallekin miehelle annoin 10 ruplaa ja tulkki lähti viemään heidät starostan huostaan.

Mielissäni tästä erinomaisen onnistuneesta ja nopeasti tapahtuneesta löydöstäni menin iltapäivällä postitoimistoon sähköttämään: »Tiedeakatemia, Pietari. Mogolit löydetty.»

Jätettyäni sähkösanoman palasin asuntoomme ja paneuduin rauhallisesti nukkumaan. Mutta vähän ennen puoltayötä minut herätettiin. Tykistön päällikkö, isäntäni Krusenstjerna, ja linnoituksen päällikkö herra komendantti tulivat minua tapaamaan erään kolmannen upseerin kanssa. Tämä kolmas oli santarmieversti, joka oli herättänyt herrat ja nyt heidän kanssaan tuli minulta tiedustelemaan, mitä tuo salaperäinen sähkösanoma tarkoitti. Krusenstjerna ja linnoituksen päällikkö olivat käsittääkseni kovin hämillään, kun he eivät olleet osanneet asiaa selittää eivätkä olleet tietoisiakaan siitä, mitä tuo salaperäinen »mogoli»-sana tarkoitti. Santarmipäällikkö piti selvänä, että sen taakse kätkeytyi joko linnoituksen piirustuksia tai jotakin muuta yhtä vaarallista. Hän määräsi tiukasti minun selittämään asiani. Vetosin rehellisesti ja rauhallisesti siihen, että herra komendantin antama tulkki ja minä olimme yhdessä löytäneet kaksi miestä, jotka puhuivat sitä erikoista kieltä, jota minä juuri olin tullut tutkimaan. Kutsuttiin saapuville ingušitulkkikin, joka jonkin verran pelästyneenä pyysi anteeksi, ettei ollut komendantille tarkoin kertonut, mihin toimenpiteisiin hän oli ryhtynyt savikuopassa työskentelevien työläisten kuulustelussa. Santarmipäällikkö ei vieläkään uskonut, vaan vaati heti tulkin tuomaan nuo miehet saapuville. Tulkki lähti.

Saapuessaan pitkän ajan kuluttua lopuksi takaisin huoneeseen, missä mainitut herrat yhä vielä odottivat, tulkki oli kaikkea muuta kuin iloisen näköinen. Hän miltei tutisi ja vapisi, kun kertoi: »Ne kaksi mogolia ovat karanneet!» Hän oli käynyt starostan luona ja starosta oli tunnustanut, että hän oli antanut mogolien vapaasti lähteä ostoksille hämärän aikana. Starosta oli luullut heidän palanneen takaisin, mutta hepä olivatkin vuokranneet minun antamillani kymmenellä ruplalla aasit ja niiden selässä hävinneet pimeässä. Kun tulkki teki tästä selkoa, kuulustelevat herrat olivat vakavan näköisiä ja itsekin huomasin asian saaneen vaarallisen käänteen. Krusenstjerna vakuutti, että hänen vieraanaan sain kuitenkin tietysti paneutua rauhassa levolle, ja santarmipäällikkö ja komendantti poistuivat. Santarmipäällikkö lupasi tulla aamulla kello 9:n aikaan takaisin. Kun jo luulin olevani rauhassa, tuli tulkki uudestaan puheilleni kertomaan, että hän on nyt puhunut asiasta erään nuoren luutnantin kanssa, joka on hänen hyvä ystävänsä; minun piti vain olla rauhallinen, kyllä asia pian selviäisi. Niine hyvineen hän poistui ja niin jäin yötä viettämään perheeni kanssa.

Aamulla klo 8:n tienoissa tuli tulkki ilosta loistaen uudelleen puheilleni. Hänen ystävänsä luutnantti ja hän olivat ottaneet n. 30 sotamiestä mukaansa ja lähteneet ratsain Afganistanin rajan yli eri teitä tiedustelemaan. Jossakin — peninkulmien päässä Venäjän rajalta — oli mainitut mongolit tavattu kiireisellä matkalla etelään. Heidät oli pidätetty. Olihan siihen syytäkin, sillä heidän aasinsa olivat vain vuokratut, mutta tämä pako merkitsi varkautta. Miehet oli tuotu takaisin Kuškaan ja nyt he olivat kylänvanhimman huostassa, oli sinne pantu sotilasvartiokin. Kun heti tämän ilmoituksen saatuani santarmipäällikkö saapui paikalle, tulkki tarjoutui oitis tuomaan mogolit saapuville. Asia oli selvinnyt eikä santarmi voinut enää epäillä minua eikä noita miesparkojakaan. Mogolit olivat hyvin pelästyksissään; ensinnäkin jo se seikka, että heidät oli otettu työstä pois, oli outoa, ja toiseksi tämä pako ja sitä seuraava pidätys tekivät asian heistä vieläkin kauheammaksi. Minun oli sääli miehiä. Komendantti oli aamiaisella Krusenstjernan luona ja siinä istuttaessa pöydän ääressä neuvoteltiin minun asiastani ja mogoleista.

Komendantti oli pahoillaan, kun oli tapahtunut rajanylitys ja pidätys vieraalla alueella. Mutta sen saattoi kyllä järjestää. Komendantin kansliasta lähetettiin samana päivänä virkakirjeessä tieto, että oli pidätetty kaksi vaarallisiksi urkkijoiksi epäiltyä miestä, mutta että jos he ovat syyttömiä, heidät kyllä vapautetaan. Komendantin ja santarmipäällikön mielestä oli parasta, että minä lähtisin Merviin kauas rajalta, sekä sen vuoksi, että vieläkin saattaisi tapahtua jokin rajarauhan rikkominen, että siksi, etteivät miehet pääsisi uusimaan pakenemisyritystään.

Mielelläni lähdinkin perheineni Merviin, joka on suuri ja kukoistava kaupunki ja jo muinaisuudesta asti kuulu Murgab-joen alajuoksun viljavien tasankojen keskus. Se on jo vanhan ajan historiasta tunnettu paikka. Se oli jo Aleksanteri Suuren aikana jonkinlaisen sivistyksen kehto. Siellä on ollut itämaiden kristittyjen ensimmäisiä suuria seurakuntia. Vanha itämainen l. syyrialainen kristitty kirkkokunta oli rakentanut kirkkoja moneen paikkaan nykyiseen Venäjän Turkestaniin. V. 680 oli kristityillä viisi suurta hiippakuntaa ja Mervissä asui arkkipiispa. Vielä tänäpäivänä Mervillä on ympäröivien aromaiden keskellä sivistysja vanhan asutuskeskuksen leima ja sen asukkailla sivistyskansan vanhat perinteet.

Mogolit vietiin Kuškassa santarmien vartioimina kolmannen luokan vaunuun. Itse matkustin perheineni Merviin, santarmi kunniavartijana, toisen luokan vaunussa. Tämä tapahtui lokakuun 28. päivänä 1903. Matkalla kävin lohduttelemassa mogoleja parikin kertaa, sillä oli selvää, että miehet itse käsittivät itsensä vangituiksi. Sanoin pestaavani heidät palvelukseeni kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi. He saisivat kumpikin kaksinkertaisen palkan siihen verraten, mitä heillä oli ollut raskaassa työssä tiilitehtaalla. Koetin selittää heille, että kun en enää heitä tarvitse, kustannan heidät takaisin rajalle ja annan heille mukaan paperin, joka oikeuttaa heidät joko oleskelemaan Kuškassa tai palaamaan kotipuoleensa Afganistaniin, kumman vain itse halusivat. Minun ja Kuškan viranomaisten kesken oli näet sovittu siitä, että päästäessäni miehet vapaiksi työstäni annan heille todistuksen, jossa todistuksessa sanottaisiin, että kaiken kuulustelun jälkeen miehet on huomattu urkintaan syyttömiksi.

Mervissä saimme mukavan asunnon armeenialaisen omistamassa suuressa hotellissa. Portista sisään tullessa oli kummallakin puolen pylväskäytävät, joissa oli varjoisaa ja viihtyisää. Pylväskäytävien sivuilta veivät ovet huoneisiin. Huoneemme oli suuri, vaikka vähän hämärä, mikä tietysti näillä mailla on kuumina kesäpäivinä suuri etu. Nyt jo oli täysi syksy. Tämän takia olikin ruokaa saatavissa yllin kyllin. Komeita suuria ja pieniä meloneja, arbuuseja ja viinirypäleitä oli suurina kasoina toreilla ja katujen varsilla. Kahden mogolini ruokana olivatkin etupäässä arbuusit. Olin toivonut työni menestyvän hyvin tässä hotellissa, jossa mogolieni makuuhuoneena oli pieni takapihalla oleva huone.

Mutta jo lokakuun 29. päivänä vanhempi mogoleista, nimeltään Rustam, valitti olevansa kipeä. Kävikin selville, että, hän oli malariakuumeessa. En enää saanut juuri sanaakaan Rustamin suusta. Nuorempi, Abdilla, oli terve ja kutakuinkin avomielinen. Ymmärtääkseni hän olikin kehittyneempi ja järkevämpi. Hänen mielestään heillä oli erikoisen hyvät olot, kun saivat rahaa ja asuivat hotellissa, mutta Rustam oli synnynnäinen pessimisti. Kirjoittelin mogoleilta heidän kieltään muistiin. Työ oli vaikeinta, minkä koskaan olen kokenut. Minähän en osannut heidän kieltään ja sen vuoksi piti näyttää eri esineitä tai liikkeillä saada heille selväksi, mitä tarkoitin. Mutta kun ne mogolien kielen sanat, jotka ovat vanhaa mongolilaista perua, olivat minulle tuttuja, sain kuitenkin käsityksen siitä, milloin he ymmärsivät, mitä tarkoitin, milloin eivät. Irrallisia lauseita ehdin kirjoittaa noin 2 000, mongolien käyttämiä sanoja noin 700, ja sainpa kerrotuksi omalla tavallani heille pieniä kaskujakin, joita Abdilla sitten omin sanoin toisti minulle.

Työ keskeytyi äkkiä, sillä marraskuun toisena päivänä olin kovassa kuumeessa. Paikalle kutsuttu lääkäri, tohtori Smetánin, määräsi kiniiniä. Kiniini ei kuitenkaan auttanut, minkä vuoksi seuraavana päivänä piti ruiskuttaa kiniiniliuosta ihon alle. Mutta ruiskutusta jatkettaessa päivästä toiseen kuumetta vain jatkui ja minun täytyi vuoteessa maaten yrittää kirjoittaa mogolien kieltä muistiin. Kuškassa ja Mervissä on tavallinen malariatauti siksi yleinen, että noin kolmasosa väestöstä on sen saastuttama ja kuolevaisuus on hyvin suuri, syksyisin suurimmillaan. Tohtori Smetanin piti tilaani arveluttavana ja neuvoi mahdollisimman nopeasti lähtemään takaisin kylmään Suomeen, missä tällainen malaria tuskin viihtyy.

Minulla ei nyt ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa mogoleilleni todistus, että olin heidät tarkoin tutkinut ja tutkimusteni tulokseksi saanut, etteivät miehet olleet urkkijoita eivätkä syyllisiä mihinkään valtiollisiin vehkeilyihin. Tällaisen todistuksen saatuaan kuumeessa oleva Rustam oli luultavasti iloisempi kuin koskaan ennen.

Kun miehet olivat lähteneet, sullottiin meidänkin tavaramme kaikki kasaan ja niin lähdin vaimoni ja tyttäreni kanssa takaisin Suomeen.

Paluumatka oli vaivalloinen, erittäinkin vaimolleni, sillä itse töin tuskin pysyin pystyssä. Painoni on normaalioloissa 74 kiloa, mutta kävi selville, että se taudin johdosta oli huvennut niin, että jäljellä oli vain 59 kiloa. Asemilla vaimoni kannatti minua toisesta kainalosta ja joku junailija tai kantaja toisesta. Kaspian merellä raivosi, sen yli matkatessamme, ankara myrsky. Matkustajat, joita oli armeenialaisia, venäläisiä, turkkilaisia ja useita muitakin kansallisuuksia, olivat kaikki merikipeitä. Pitkin käytäviä kuului rukouksia erinimisten jumalien ja pyhien olentojen puoleen hyvinkin monella kielellä. Vaimoni, joka ei hevin tule merikipeäksi, autteli ihmisparkoja enemmän kuin kukaan muu.

Onnellisesti päästyämme Suomeen kävin Helsingissä professori Taavi Laitisen luona. Hän ihmetteli, että 39.5 asteen kuumeessa vielä jaksoin liikkua kaupungilla, ja määräsi minut heti Kaivopuiston Sanus-sairaalaan potilaaksi. Niinkuin tohtori Smetaninkin, professori Laitinen koetti parantaa minua kiniinillä, mutta kun se ei auttanut, hänellä oli varalla eukininiä. Kun ei siitäkään ollut apua eikä mistään muistakaan tavallisista kuumelääkkeistä, hän määräsi minulle methylen-blau-nimistä pulveria, joka on korean sinistä, aniliinivärin tapaista ja jota käytetään mikroskooppisen pienten esineiden näkyväisyyden parantamiseksi. Methylen-blauta annettiin pulverina kolme kertaa päivässä. Olin toisinaan aivan tiedotonna, toisinaan hourailin. Omituista jyrinää ja tutinaa tuntui päässä ja koko ruumiissa. Näköni häiriytyi pahasti. Kaikki oli sinistä, tummempaa tai vaaleampaa. Kädet näyttivät miltei mustilta ja koko taivas oli mielestäni kovin tummansininen. Luulin tätä näköhäiriöksi, mutta itse asiassa olikin verineste kauttaaltaan tullut siniseksi. Myöhemmin tohtori Laitinen kiitti minua siitä, että olin tehnyt tieteelle suuren palveluksen tuomalla tällaisen harvinaisen malarian elävänä Suomeen. Hän selitti, että minulla oli veressäni kaksikin malariasarjaa yht’aikaa ja sitä paitsi vielä Laamannin spirilli. Punaisista verisoluista oli vain 15 prosenttia enää ehjinä; muut olivat jo vallan tyhjiä kuoria. Sairaalasta soitettiin Lahteen kotiini, että vaimoni tulisi pian minua tapaamaan, sillä tilani oli siksi vaarallinen, että odotettiin kuolemaa. Mutta miten olikaan, väliajoin olin taas täysin tajuissani, ja siitä sitten vähitellen tervehtyminen alkoi.

Muistoksi sairaudestani oli nenäliinoissani ja sairaalassa käytetyissä vaatteissani vielä pitkän aikaa sen jälkeen sinisiä läikkiä. Professori Laitinen kehuskeli minulle myöhemmin, että puhutaan siniverisistä aatelisista, mutta että kenelläkään ei liene koskaan koko maailmassa ollut sinisempää verta kuin minulla Sanus-sairaalassa. Kun tiedustelin professori Laitiselta, miten sydän kestää methylenblau-parannusta, hän tunnusti, ettei hän ollut edeltäpäin tiennyt, kestääkö ihmissydän sitä vai eikö, mutta oli ollut pakko kokeilla. Tauti häipyi minusta niin tyystin, että vain noin vuoden ajan sairaalasta päästyäni tunsin jonkinlaisia jälkivaikutuksia.

Itä-Turkestanin matka v. 1905.

Aikaisin keväällä 1905 lähdin sitten Kiinan Itä-Turkestaniin sikäläisiä kalmukkeja ja heidän kieltään tutkimaan. Matka varustusten joukossa oli mm. komea paperi, keisarillisen kuriirin valtakirja, jonka Pietarin Tiedeakatemia oli ystävällisesti minua varten hankkinut. Sikäli kuin myöhemmin sain kuulla, tämä kuriirinvaltakirja oli sivullisille annetuista viimeinen. Ansaitsee ehkä mainita, että oli muitakin papereita ja suosituksia ja että minulla oli matka-arkussani jonkinlainen revolveri.

Matkan varrelta ei ole jäänyt mieleen mitään erikoista. Sama jylhä Urali kuin ennenkin, samanlaiset vaunut, samanlaiset matkustajat. Uralin jylhän vuoriston jälkeen tasaista Länsi-Siperian maata ruohokenttineen peninkulmittain, niiden kanssa vaihdellen siellä täällä koivikkoa ja muuta lehtimetsää. Niin saavuin Omskiin. Kaupunki on kolmen, neljän kilometrin päässä asemalta pohjoiseen. Toiset Siperian kaupungit ovat usein vielä kauempana. Tämä selitetään Venäjän kansan tarustossa siten, että rautatietä rakennettaessa insinöörit aina vaativat kaupungeilta lahjuksia ja sen mukaan sitten suunnittelivat aseman paikan. Jollei rahoja saatu riittävästi, asema sijoitettiin peninkulmien päähän kaupungista.

Omskista eteenpäin matkani kävi kaakkoon. Irtiš-joella kulki kutakuinkin mukiinmeneviä laivoja. Se laiva, johon satuin joutumaan, ei ollut huonoimpia. Irtiš-jokea ylös tulin Semipalatinskin kaupunkiin asti. Yövyin hotelliin, jossa joku iloinen mies koko yön lauleskeli viereisessä huoneessa yhtä ja samaa renkutusta, jonka sävel soi vielä kymmenien vuosien perästä korvissani. Semipalatinskista matkareittini kulki eteenpäin hevospelillä Kiinan rajaa kohti. Postikyyti, joksi majatalokyytiä Venäjällä nimitetään, on näillä pitkillä taipaleilla Siperiassa järjestetty niin, että matkustaja voi jo matkalle lähtiessään maksaa kaikkien kyytivälien maksut etukäteen ja luovuttaa vain saamansa kuitit asemilla. Viimeinen asema oli Bahty, joka on jo aivan Kiinan rajalla. Tästä toimitti rajasotilas minut omilla hevosillaan muutaman peninkulman päässä rajan takana olevaan Täugutsakin kaupunkiin.

Tämän kaupungin nimi on kalmukkien kieltä, niinkuin suoraan lännessä Tšugutšakista olevan Dörböldžin kaupunginkin. Ennen oli Dörböldžin l. »neliö», jossa oli suuret neliönmuotoiset kaupunginmuurit, maakunnan pääpaikka, mutta myöhemmin on Tšugutšak l. Tsöktsö-aga (suomeksi »lautanen», eli »litteä-kuppi») tullut sekä hallinnollisesti että kaupallisesti Kiinan luoteiskulman pääpaikaksi. Molemmat kaupungit ovat kauniin ja jylhän Tarbagatai-vuoriston etelärinteillä. Tämä »kuppi»-kaupunki on saanut nimensä sijaintipaikan luonnon mukaan, samoin kuin aikoinaan Kasaanin kaupunki (Kazan, suomeksi »pata»).

Tšugutšakin elämä muistuttaa jonkin verran mongolien suurkaupungin Urgan vieraalle matkustajalle tarjoamia näkyjä. Sama vilkas liikenne suurella torilla. Ratsastajia, rattaita, maassa istuvia myyskentelijöitä; pitkin toria ja sen laidoilla kaikennäköisiä ammattilaisia, kuten seppiä, levyseppiä, suutareita, vaattureita, partureita. Mutta rakennukset ovat sarttilaisia, so. saman näköisiä kuin Venäjän Turkestanissa, vain siellä täällä oli jokin taitekattoinenkin rakennus.

Komeimmat rakennukset olivat Venäjän keisarillisella konsulinvirastolla. Kaupungissa oli myös Venäläis-Aasialaisen Pankin haarakonttori, johtajana herra Tjaht. Konsulinvirastoa hoiti herra Sókov, erinomaisen ystävällinen ja sivistynyt mies. Hän itse kertoi olleensa ennen meriväen upseeri. Hän samoin kuin useat muutkin perheelliset venäläiset virkamiehet hoitivat näillä kaukaisilla seuduilla tehtäviään yksin, ottamatta mukaansa perheitään. Sókovin perhe asui vakinaisesti Pietarissa. Hän kertoi vaimonsa saaneen vuokrata perheelleen kauniin huvilan Kuokkalasta, siis Suomesta. Oleskeluni Tšugutšakissa venyi 10 päiväksi. Konsuli piti selvänä, että hän sai tarjota ilmaiseksi kaikki ateriani. Samoin pankinjohtaja Tjaht piti luonnollisena, että asuin hänen luonaan. Tämä Tjaht tunnusti, kun huomautin nimen omituisesta muodosta, olevansa virolainen Täht. Hän lupasi hoitaa raha-asiani, joita tulisi olemaan Helsingistä käsin.

Valmistaessani matkaa Tšugutšakista eteenpäin oli hankittava omat hevoset, omat rattaat, omat muonat ja omat palvelijat. Torilla minua tuppautui auttamaan muuan nähtävästi joka päivä siellä vetelehtivä hoikka, laiha mies, joka puhui, paitsi tarantšinia ja kalmukkia, myös auttavasti kiinaa ja vähän venättäkin. Ensimmäisen hevosen ostossa olin hänelle selittänyt aikovani matkustaa maakunnan, suuren Sinkiangin eli Dzungarian, suureen pääkaupunkiin Urumtšiin. Hän suunnitteli kanssani, mitä kaikkea tällaista matkaa varten tarvitsisin. Yhdessä saatiin valmiiksi suuret katetut vankkurit, niihin huovat, ämpärit, kattila, hevosenkenkiä, rauta, jolla hevosten kavioista kaavitaan savimöhkäleet ja yleensä kaikkea, mihin kokemus oli miestä opettanut. Tämä merkillinen mies oli nimeltään Arša ja kansallisuudeltaan kalmukki, iältään n. 45-vuotias ja aikoinaan palvellut kiinalaisen kuvernöörin tulkkina. Hän selitti joutuneensa erotetuksi tulkin virasta sen johdosta, että oli vuosi vuodelta ruvennut yhä enemmän polttamaan oopiumia. Hän kertoi kuvernöörin säälistä istuttaneen hänet vankilaankin, mutta hyvät ystävät, kiinalaiset, olivat öisin kiivenneet vankilan katolle ja savureiästä pudottaneet hänelle oopiumia. Hän olisi kovasti halunnut lähteä mukaani, mutta arveli, etten kai voisi käyttää oopiuminpolttajaa. Keskustellessani asiasta muiden, mm. herra konsulin kanssa, kävi selville, ettei Arša olisi huono palvelijaksi. Pestasin siis hänet, vaatetin hänet alusvaatteista lähtien ja otin pitääkseni huolta hänen oopium varastostaan. Sekoitin hänen oopiumpalloihinsa tahallani silloin tällöin kaakaota. Arša ja minä tulimme hyvin toimeen keskenämme. Täytynee lisäksi mainita, että Arša, joka oli palvellut kuvernöörillä, ei tahtonut pitää uutta tointaan entistä huonompana, vaan koetti uskotella ihmisille, että olin korkea ruhtinas, ja käyttäytyi vieraiden nähden aina tämän mukaisesti.

Tšugutšakista matkamme kävi itään useita päiviä. Kerran saapui luoksemme joitakin kalmukkeja jossakin asiassa, jossa Aršan piti toimittaa tuomarin virkaa. Hän alisti asian minun ratkaistavakseni, mutta minä jätin, ruhtinaana, koko jutun Aršan yksinään hoidettavaksi omalla vastuullaan. Oli selvää, että Arša todella oli ollut ja oli vieläkin tunnettu kalmukkien keskuudessa kuvernöörin seurueeseen kuuluvana miehenä.

Tasaisten maiden jälkeen matka kääntyi jyrkästi etelään ja jouduimme kulkemaan vuoristoa, jossa kysyttiin kolmen hevosemme ja rattaidemme kestävyyttä. Tie kiipesi vuorille pitkin kallioiden välisiä rotkoja ja laaksoja, jotka olivat monessa suhteessa hengenvaarallisia. Sellaista louhikkoa, jollaista tämä Jamaatu-vuoristo tarjosi nähtäväksi, en ollut koskaan ennen nähnyt ja oli suorastaan ihme, että ilman suurempia vahinkoja pääsimme vuoriselänteen halki. Vuoriston jälkeen maa aukeni etelään päin vähitellen suurikumpuiseksi kuin lainehtivaksi mereksi, ja edempänä lainehtivan suuren meren tapainen maasto tasoittui pensaita ja puita kasvavaksi tasangoksi. Vielä etelämpänä kasvullisuus loppui, ja maa oli autiota, savista seutua silmän kantamattomiin. Savi oli huokoista ja suolapitoista. Tässä tulivat muutamat Aršan hankkimat vehkeet, mm. rautakapula, jolla hevosten kavioita puhdistettiin, hyvään tarpeeseen. Kavioiden pohjaan tarttui savea lieroiksi, jotka paksunivat ja laajenivat niin, että hevosten oli miltei mahdoton liikkua.

On ehkä kerrottava, että tällä autiolla seudulla on hyvin harvoin missään ihmisasuntoja, mutta pensaikossa ja ruo'ostossa on runsaasti villisikoja ja näitä pyydystäviä tiikereitä. Kun aikaisin aamulla lähtee liikkeelle, voi iltaan mennessä kohdata pari kolme matkustajajoukkoa, ja joukossa saattaa olla useitakin matkaseurueita, jotka ovat turvallisuuden vuoksi lyöttäytyneet yhteen. Samaan suuntaan, etelään päin siis, sinne, jonne olin Aršan kanssa matkalla, ei sattunut kohdallemme matkaseuruetta, johon olisimme voineet liittyä.

Kerran iltapäivällä, seudulla, missä siellä täällä taivaanrannassa vielä näkyi lepikon tapaista kasvullisuutta, tuli meitä vastaan huutaen ja täyttä neliä ajaen kymmenkunta ratsastajaa. Huomatessaan meidät he vaativat meitä äkkiä kääntymään takaisin, sillä oli liikkeellä useita tiikereitä yht'aikaa. Arša tahtoi väkisin kääntyä, mutta minä, hitaampana ajatuksissani ja päätöksissä, arvelin, että voimme kuitenkin jatkaa matkaa, koska viiden tai kuuden kilometrin päässä kerrottiin olevan yksinäinen kiinalaistalo ja tässä suojana korkea muuri. Aršan kyynelet ja jumaliensa puoleen rukoilemat rukoukset eivät muuttaneet mieltäni; ja olihan minulla arkkuni pohjalla revolveri. Kun kalmukkien keräännyttyä vankkureidemme ympärille lopuksi sain aseeni esille ja näyttelin sitä, katsojat puhkesivat ivalliseen nauruun. Mutta Arša valmisteli peloituskeinoja tiikereitä vastaan omalla tavallaan. Minun piti istuutua vankkureiden katoksen alle, niiden takapäähän. Hän itse istuutui katoksen aukkoon vankkurien etuosaan. Ämpäri toisessa, rautapalikka toisessa kädessään hän rummutteli ja sai todellakin syntymään aikamoisen melun. Vankkurien lautapohjasta hän kiskoi irti laudanpalasia, jotka asetteli niin, että pyörien puolat päristivät niitä. Näine varustuksinemme jatkoimme matkaamme. Minä hoitelin hevosia vankkurien takaosassa istuen.

Olkimatoista tehtyyn katokseen puhkaisin kahteenkin suuntaan pienet aukot, joista saatoin vähän seurata siellä täällä matkan varrella kasvavien puiden ja pensaiden paljoutta ja tiheyttä. Pari kertaa näin näistä aukoista suurenpuoleisen kissan hyppivän pensaikosta toiseen meidän takanamme. Hevosten hoitaminen oli helppoa, kun ne pillastuneina nelistivät eteenpäin. Niin tulimme illan hämärtäessä, koko ajan samaa kauheaa melua pitäen monien kilometrien matkalla, suuren nelikulmaisen muurin kohdalle. Puolipimeässä koputettiin porttia ja kamalalta tuntuvan odotuksen jälkeen se lopultakin aukeni. Kaksi kiinalaista päästi meidät sisään sulkien portin heti taas. Ihmettelin, kun ei ollut koiraa haukkumassa. Kiinalaiset kertoivat, että olivat keväästä saakka hankkineet koiria tusinan verran, yhden kerrallaan, mutta tiikerit olivat ne heti siepanneet portin ulkopuolelta. Kiinalaiset sytyttivät suuren nuotion keskelle pihaa, ja hikiset hevoset pyrkivät vaistomaisesti lähelle tulta. Tiikeri kuuluu pelkäävän tulta. Siinä tulen ympärillä vankkuriemme vieressä istua kyykkiessämme kuului äkkiä kaamea pitkä, kaikuva huuto. Hevoseni heittäytyivät kaikki maahan aivan hervottomina vavisten kuin haavan lehdet. Ammuin revolverillani pari kolme laukausta ilmaan, mutta Arša selitti paheksuvasti, että oli aivan turha nyt haaskata laukauksia, koska tiikeri ulvonnallaan vain antaa merkin, että on lopettanut takaa-ajon ja hakee tovereitaan. Huomasin, että hevoset olivat lianneet alleen.

Kiinalaistaan ulkoseinät olivat n. 4 ½ metriä korkeat, mutta sisäpuolelta pihamaalta katsoen rakennusten katot olivat melkein 2 metriä ulkoseinää matalammalla. Rakennuksia oli pitkänä jonona miltei kaikilla sivuilla. Tällainen suuri, neliönmuotoinen vankka ulkomuuri on kiinalaisten sekä kaupunkiettä yksinäisten asuntojen perusmuoto. Tämän yksinäisen talon isännät selittivät, että muuria täytyy vielä korottaa, koska oli tapahtunut kerran sekin ihme, että tiikeri oli hypännyt sen yli. Pihassa oli jonkin verran kotieläimiäkin, mm. kanoja, ja kiinalaiset laittoivat maksusta oivallisen aterian Aršalle ja minulle, jotka emme olleet syöneet juuri muuta kuin Aršan laittamaa ruokaa. Kalmukit eivät yleensä ole erikoisia kokkimestareita, mutta jokainen kiinalainen on sitä vastoin taitava keittiöasioissa. Kiinalaistalossa odotimme huomenissa puoleenpäivään saakka, koska oli turvallisempaa matkustaa muutaman matkatoverin seurassa. Meitä oli ainakin kymmenen henkeä lopuksi taas lähtiessämme matkaan.

Jossakin kaukana takanamme häämötti vielä sen suuren vuoriston hahmo, josta edellä kerroin. Edessäpäin maa vähitellen tasaantui, mutta kaukana etelässä, suoraan edessäpäin, näkyi pitkä valkoinen pilven tapainen viiru pitkin taivaanrantaa. Kun jatkettiin matkaa, tuo pitkä viiru osoittautuikin sittemmin vuoristoksi, joka vähitellen kohosi eteemme. Se oli kuuluisa Tiensanin vuoristo eli oikeammin sen se osa, jonka nimenä on kalmukiksi Ereen-habirga, suomeksi »kirjavat kylkiluut». Vuoriston yläosa, monisärmäiset huiput, ovat valkoisen lumen peitossa, ja sitä pitkin alaspäin kulkee pitkiä valkoisia juovia miltei maahan saakka, joten koko vuoristo kaukaa katsoen todellakin ansaitsee kirjavien kylkiluiden nimen. Valkoiset osat ovat lunta ja jäätikköä, »kylkiluiden» välissä näkyvät mustat juovat ja täplät vuoriston paljastunutta rinnettä. Nimensä vuoristo on saanut siitä, että muistuttaa hevosen tai härän raadon valkoisia luita. Pilviä kulkee usein pitkin vuoriston sivuja, niin että nuo kylkiluut ovat milloin mistäkin poikki.

Tämä valtava vuoristo kaukana edessämme matkamme kävi, kuten sanottu, pitkin tyhjää, alastonta tasankoa. Siellä täällä, kahden, kolmen tai useamman kilometrin päässä toisistaan oli omituisia pyöreitä rakennuksia, joissa seinä nousi noin kolmen metrin korkeudelle, ja oviaukon edessä, jonkin matkan päässä siitä, oli erikseen rakennettu suojaseinä. Kun ihmettelin, mitä varten tuollaisia oli rakennettu autiolle arolle, selitettiin, että ne olivat myrskysäällä ihmisten suojana aivan välttämättömiä. Näillä seuduin on muka jossakin — kalmukit eivät tarkoin osanneet sanoa, missä — tuulen jumalan aukko, josta hän puhaltaa myrskyt maailmaan. Ihmisiä eksyy myrskyssä tai joutuu tuulten vietäviksi siinä määrin, että Kiinan hallituksen on täytynyt matkustajia varten laitattaa tällaisia tienviittoja ja pelastuspaikkoja.

Ara tiesi kertoa, että tämä seutu, jossa nyt liikuimme, on Pekingissä tunnettu virallisesti Šara-hulusun (»keltainen ruo’osto»)-nimisenä ja että kaikkien kuriirien ja postin ja keisarille menevien lähetysten katsotaan aina tulevan ajoissa perille, vaikka saapuisivat Pekingiin kuinka myöhään tahansa, siinä tapauksessa, että ovat tulleet Šara-hulusunin kautta, sillä täällä raivoavia myrskyjä ei kukaan voi välttää. Onneksi oli nyt kesä ja päivät yleensä kauniit ja auringonpaisteiset, niin ettei minulla ole minkäänlaista kokemusta tuulenjumalan aukostaan puhaltaman myrskyn voimasta.

Jossakin pysähdyspaikassa, missä jo oli kylän tapainen, otin esille arkustani kalmukinkielisen krestomatian ja rupesin lueskelemaan sitä. Jotkut kalmukit, jotka olivat saapuneet idästä päin samaan majatalon pihaan, ihmettelivät, kun näkivät minulla kädessä heidänkielisen painetun kirjan. Arša selitteli heille, ettei minua saa häiritä ja että osaan heidän kieltään paremmin kuin he itse, samalla tietysti korostaen, että hän palveleekin hyvin suurta herraa. Nuo lukemiseni nähneet kalmukit tietysti levittivät siitä tietoja muuallekin. Tästä oli seurauksena, että kaksi päivää myöhemmin saapui luokseni toisessa pysähdyspaikassa kolme neljä miestä, jotka pyysivät »vanhojen torguuttien wang-ruhtinaan» nimessä minua lähtemään ruhtinaan hoviin Džirgalantu-joen varrelle. Tähän Arša vastasi suuttuneena, ettei minun kaltaiseni ruhtinaan matkaa saa häiritä, ja tiedusteli, oliko heillä esittää ruhtinaan kirjettä tai edes nimikorttia. Kun miehillä ei ollut sellaista todistusta sanojensa pätevyydestä, hän soimasi heitä lausuen, että he luultavastikin olivat rosvoja, jotka tahtoivat houkutella kunnollisia ihmisiä jonnekin ryöstääkseen heidät. Puutuin kuitenkin asiaan ja lupasin mielelläni tulla heidän ruhtinaansa vieraaksi ehkä päiväksi, mutta vasta sen jälkeen, kun olisin ensin käynyt Šihon kaupungissa.

Tämä Šihon kaupunki, jonka nimi kalmukiksi on Hur-Hara-Usun, oli juuri se paikka, johon itse asiassa olimme nyt matkalla. Se on kutakuinkin suuri kaupunki Ereen-habirgan pohjoisrinteellä kahden »kylkiluun» välillä. Šihon kaupungissa viivyimme noin viikon ajan. Sieltä lähdin kevyin kuormin eräänä päivänä äsken mainitun ruhtinaan luo. Hur-Hara-Usun on sen joen nimi, jonka varrella tuo kaupunki on, ja päivän matkan päässä lännempänä virtaavan vähän pienemmän joen nimi on Džirgalantu. Tämän laaksossa torguuttien ruhtinas asui. Tämä retki Džirgalantuun oli erikoisen hauska ja mielenkiintoinen, sillä »vanhojen torguuttien» wang-ruhtinas, nimeltään Bajar, oli kuin itse kohteliaisuus ja majesteetti. Saapuessani hän seisoi suuren hovinsa pääportilla odottamassa. Hän oli n. 50 vuoden ikäinen, hauskan ja älykkään näköinen mies. Näkyi tuntevan maailmaa ja maailman menoa erittäin hyvin. Hänellä oli poika, nuori wang, nimeltään Balta, kiinalaisin merkein Pa-Li-Ta, jolla oli Pekingin hovissa kamariherran arvo ja joka oli hiljattain saapunut Pekingistä, Mantšurian ja Siperian kautta, kotiinsa, miltei samaa tietä Omskista asti kuin minäkin.

Pa-Li-Ta oli erittäin innostunut valokuvauskoneeseeni. Hänellä oli itsellään useita koneita ja pimeäkammio, missähän kehitti valokuvia, ja hän näytti minulle ottamiaan kuvia. Hänellä oli myös kirjoituskone ja hän neuvotteli kanssani siitä, miten kalmukkien kirjaimiston voisi saada sovitetuksi kirjoituskoneeseen.

Hovissa oli useita kiinalaisia, mutta tärkein oli korkea pekingiläinen virkamies, joka oli jo vuosikausia ollut wangin vieraana ja luultavasti tärkeimpänä ohjaajana Baltan kasvatuksessa. Baltan isä, ruhtinas Bajar oli kuuluisa alamaistensa keskuudessa siitä, että ei ollut vuosikymmeniin kantanut minkäänlaisia veroja. Verojen sijaan hän määräaikana joka vuosi kutsutti koolle pari-, kolmetuhatta miestä, parhaat ratsastajat, ja käski järjestää sekä vuoristossa että toisinaan myös aroilla suurenmoisen ajometsästyksen. Kilometreittäin liikkuva metsästäjien rivistö suljettiin ohjelman mukaan renkaaksi ja kaikki kehän sisään joutuneet villieläimet joutuivat näin takaa-ajajien saaliiksi. Syötäväksi kelpaavien eläinten lihat kuuluivat metsästäjille, mutta nahat olivat ruhtinaan. Ruhtinas Bajar näytteli minulle erilaisia nahkoja ja lahjoittikin muistoksi kaksi nahkaa. Toinen oli tiibettiläisen lumipantterin nahka, joka vieläkin on tallessani, toinen suuren mustan karhun talja. Vereštšagin-nimiselle venäläiselle, joka osteli eläviä eläimiä Hampurin eläintarhaan, ruhtinas käski järjestää tiikerinloukkuja. Kun myöhemmin tapasin saman Vereštšaginin, tämä jätti minulle hintaluettelon kaikista sellaisista eläimistä, joita halusi ostaa ja jo osaksi oli saanut ostetuksi.

Koska tässä on kysymys eläimistä, poikkean vähän kertomuksestani kertomaan tiikerin pyydystystavoista. Suurista puista rakennetaan suuri nelikulmainen rotanloukun tapainen loukku siten, että yhtenä sivuna oleva ovi jätetään auki ja sisälle sidotaan kiinni lammas. Kun tiikeri yöllä hyökkää lampaan kimppuun ja yrittää raastaa sitä pois, ovi ylhäältä loksahtaa kiinni. Sitten sahataan kaikki neljä nurkkapaalua alta poikki ja tuossa valmiissa häkissä tiikeri voidaan kuljettaa minne tahansa.

Toinen mielenkiintoinen metsästys on villihevosenpyydystys. Milloin villihevoslaumoja l. kulaaneja on liikkeellä, ruhtinas järjestää ajon. Kulaani on paljon nopeampi kuin hevonen. Ja kun hevosen selässä lisäksi on ihminen, kulaanin pyydystäminen on vieläkin vaikeampaa takaa ajamalla. Mutta suuri ajo pannaan toimeen keväällä, jolloin tiedetään tammojen varsovan, tai oikeammin vähän sitä ennen. Kun kalmukit pääsevät parhailla hevosiltaan kilometrien pituisena hajarivinä lähelle kulaanilaumaa, sattuu niin, että jokin tamma jääkin jälkeen ja varsa syntyy. Jos ihminen ehtii kahden tunnin kuluessa varsan syntymisen jälkeen lähelle, ei varsa vielä kykene saavuttamaan tavallisen hevosen nopeutta ja tamma poistuu viime hetkessä varsansa luota. Silloin saadaan kulaani kiinni aivan nuorena ja kuuluu tietenkin ruhtinaalle. Ruhtinas pitää sitä suurena rikkauden lähteenä, sillä kulaani on, olipa uros tai naaras, erikoisen arvokas hevosrodun parantamisessa. Puolirotuiset hevoset nousevat huikeihin hintoihin. Ruhtinas Bajarilla kuului kauan olleen kulaaniori ja monella muulla hänen tuttavallaan ruhtinaalla oli tämän jälkeläisinä erikoisen nopeita hevosia.

Ruhtinas Bajar näytteli monenlaisia vanhoja kalmukkilaisia kirjoja ja pahoitteli, ettei näille maille ollut saatu toimitetuksi kirjapainoa. Hän tiesi kyllä, että kalmukin kielen kirjasimia on sekä Pietarin että Berliinin kirjapainoissa. Hän pyysi minulta neuvoa, mistä niitä voisi hankkia. Paria kolmea kirjaa hän erikoisesti halusi levittää alamaistensa ja muiden kalmukkien keskuuteen. Yksi niistä oli historiallinen teos kalmukkikansan vaiheista. Toinen oli laaja uskonnollinen teos, jonka hän lopuksi lahjoitti minulle pyytäen, että antaisin painattaa sen ja sitten lähettäisin hänelle ainakin 1.000 kappaletta.

Olin kaksikin yötä Bajarin ja Baltan vieraanvaraisessa kodissa. Huoneita ja rakennuksia oli suuri määrä ja palvelijoita tietysti sen mukaan. Kaukana etelämpänä, siis Džirgalantu-jokea ylöspäin, oli luostari, jossa oli buddhalaisia lamoja. Heidän lukumäärästään en saanut tarkkoja tietoja, mutta ruhtinas Bajar itse kertoi, että hänen oli täytynyt puuttua luostarin asioihin siitä syystä, että sen asujaimien joukossa oli paljon sellaisia, jotka elivät siveettömästi eivätkä harrastaneet jumaluusopillisia tutkintoja. Hänellä ei näkynyt olevan kovinkaan hyvät ajatukset lamojen nykyisestä sivistystasosta.

Hovin ulkopuolella oli jokivartta pitkin koko suuri puutarha, jossa oli kiinalaisia ja tarantšinilaisia puutarhureita.

Nuori Balta jutteli minulle, että hän olisi hyvin halukas lähtemään katselemaan maailmaa, ja tiedusteli, paljonko minulla oli kuluja matkoillani. Selitin avomielisesti, että minulle riittivät hyvin ne 3 000 ruplaa eli 8 000 Suomen markkaa vuodessa, jotka minulle oli Suomen yliopistosta myönnetty Rosenbergin stipendinä. Balta pyysi, että kehoittaisin hänen isäänsä myöntämään vuosittain kolmeksi vuodeksi tämän suuruisen määrärahan. Isä arveli, että tuo rahamäärä oli liian pieni, sillä pitäähän matkalla olla mukana galtši ja maltši ym. — Galtši merkitsee tulenhoitajaa, maltsi hevosten ja eläinten hoitajaa… Ja vielä piti olla välttämättä emtši eli lääkäri. Tein parhaani Baltan puolesta ja selittelin, ettei galtšeja ja maltšeja tarvita, vaan että ruhtinaanakin voi aivan hyvin liikkua ilman seuruetta ja ilman aseellista saattojoukkoa. Keskustelustamme oli erinomaiset seuraukset, sillä myöhemmin Urumtšissa ollessani tapasin Balta-wangin noin kaksisataisen aseistetun kalmukkijoukon saattamana matkalla Pekingiin. Kim saattajat olivat heittäytyneet Baltan komennuksesta hevosen selästä maahan ja iskeneet otsansa multaan suuren Bakšin eli opettajan edessä, Balta tuli kertomaan, että hänellä oli isältään luvassa 3000 langia eli n. 4000 ruplaa Venäjän rahana vuotuista määrärahaa ja ettei hän aiokaan jäädä Pekingiin, vaan matkustaa Japaniin opiskelemaan kadettikoulussa tai yliopistossa. Opiskeltuaan siellä hän sitten varmasti tulee Suomeen ja silloin voimme ehkä yhdessä lähteä Berliiniin ja Lontooseen. Urumtšissa tämän nuoren ruhtinaan kanssa sattunut tapaaminen oli erinomaisen hauska ja virkistävä pikkutapaus. Suomessa sain parikin kertaa Baltalta kirjeitä Tokiosta, missä hän todellakin aikoinaan suoritti upseerintutkinnon, mutta Suomen-matkasta ei tullut mitään, sillä Kiinan hallitus määräsi torguuttien ruhtinaan Baltan Altain piirin kuvernööriksi. Kuvernöörinä hän perusti Altain piiriin Irtiš-joen yläjuoksun varrelle Sara-sume (»keltainen temppeli»)-nimisen kaupungin, jonka lähettyville hänen asuntonsakin rakennettiin. V. 1912 kirjoitin hänelle halhalaisten viranomaisten pyynnöstä kirjeen Šara-sumeen, jossa kirjeessä häntä kehoitettiin liittymään mukaan mongolien vapausliikkeeseen. Minulla ei ole tietoa siitä, tuliko kirje perille, mutta mongolien taholta kuulin myöhemmin, ettei kuvernööri Balta ollut ottanut osaa kiinalaisten sotaan mongoleja vastaan siitä syystä, ettei hänellä muka ollut tarpeeksi aseita. Hänen Pekingistä käsin tekemänsä asetilauksiin ei Kiinan hallitus ollut uskaltanut suostua. Samalla voin mainita, että Balta-wang Japanista tullessaan oli ottanut mukaansa japanilaisen puolison. Hänen isällään, Bajarilla, oli tiibettiläinen puoliso, Tiibetin rahaministerin tytär.

Erinomaisen miellyttävän yhdessäolon jälkeen, joka jätti hauskoja muistoja Džirgalantusta, ruhtinas Bajarista ja hänen perheestään, hänen hallitustavoistaan sekä erittäinkin hänen sivistysharrastuksistaan, palasin Šihon kaupunkiin. Ennen pitkää lähdin taas eteenpäin, tällä kertaa itäiseen suuntaan. Kaikki ne lukuisat joet ja vuoristopurot, jotka »kirjavien kylkiluiden» valkoisten kohtien jatkoina virtaavat pohjoiseen päin, kuivuvat jo hyvinkin pian hiekkaan niillä aromailla, jotka leviävät vuoriston rinteistä ja edustavuorista pohjoiseen päin. Miltei joka laaksossa ja jokaisen joen varrella on asutusta, ja kun joet ovat suunnilleen päivän matkan päässä toisistaan, on matkustaminen noilla mailla verraten helppoa ja jo sivistyneitä oloja muistuttavaa. Niissä suurissa kylissä, joita on jokien varsilla, on riittävästi karavaanisarajeja l. karavaanien pysähdyspihoja ja pihojen sivustalla huoneita. Nuo huoneet ovat rakennetut niin, että joka huoneen vieressä on katoksen alla vaja, johon voi huoneen seinässä olevasta luukusta katsella ja siten pitää silmällä hevosia ja kuormia. Portista sisään tullessa on suoraan edessä muita komeampi rakennus korkeita virkamiehiä varten. Kun majapaikkojen väliä on jonkin verran rasittava päivämatka, kylän asukkaat jo aamuvarhaisesta asti järjestävät matkan puoliväliin ruokailupaikkoja telttoihin tai tilapäisen katoksen alle. Yleisenä ruokana on näissä puolimatkanteltoissa aš-mantu, so. aš l. lampaanrasvassa ja porkkanoita höysteenä käyttäen keitetty riisipuuro, ja mantu l. höyryssä kypsennetyt vehnäpullat.

Tie Šihosta Urumtšiin asti on osa siitä jo muinaisuudessa käytetystä tiestä, joka kiinalaisten historiassa on tunnettu nimellä Peiluu l. Pohjoinen valtatie. Toinen yhtä kuuluisa tie, Nanluu, Eteläinen tie, kulki aikoinaan kaukana Tienšanin eteläpuolella leviävän autiomaan etelälaitaa pitkin samoin kuin Peiluu-vuoriston pohjoislaitaa.

Šihon—Urumtšin tien varrella on monia ennen muinoin väkirikkaita kaupunkeja, jotka nyt ovat raunioina. Suurin tieni varteen osunut rauniokaupunki oli Manas, joka tuhoutui ns. dungaanien kapinan aikana vv. 1860—64. Manasin talot olivat osaksi vielä pystyssä, vaikka katottomina. Aršalla ja minulla oli näillä mailla matkatessa yleensä paljon seuralaisia ja aš-mantu-ruoan ääreen keräytyi säännöllisesti kahtaalta väkeä lisää.

Päivät olivat kuumat ja pidettiin pitkät puolipäivän tauot. Illalla koetettiin viileänä aikana jatkaa matkaa mahdollisimman kauan. Tämä ei kuitenkaan ollut täysin turvallista; sen huomasin, kun iltahämärässä kerran kuului kaukaa edestämme merkillistä juopuneen hoilauksen tapaista ääntä. Kun kyselin, juopunutko siellä hoilaa, vierelläni ratsastanut kalmukki vastasi: »Juopunut», ja lisäsi heti sen jälkeen hiljaa toisille: »Jopa hänkin on käynyt varovaiseksi.»

Kalmukit eivät näet koskaan mainitse matkalla ollessaan tiikeriä oikealla nimellä, vaan karttavat sitä nimitystä käyttämällä muita sanoja; tavallisimmat ovat kyštee l. voimakas, taikka ereen l. kirjava. Vähän matkan päässä näkyikin sitten edessämme verinen hevosenraato satula selässä ja sen vieressä joitakin tavaroita huiskin häiskin. Matkustajasta ei näkynyt merkkiäkään. Matkatoverini arvelivat »juopuneen» raahanneen hänet mukanaan jonnekin ruohikkoon.

Eräässä karavaanisarajissa sattui omituinen ja odottamaton tapaus. Arša oli pannut ämpärimme, jossa keitimme keittoa, tulelle sarajin pienen kammion eteen ja lähtenyt tapansa mukaan heti hevosia juottamaan. Palatessaan hän ilmoitti, että tässä samassa karavaanisarajissa on toinenkin eurooppalainen ja että tämä on nyt jossakin portin ulkopuolella. Minulla oli yleensä näillä matkoilla ylläni kalmukkien keveä kesäkauhtana, joten minua kaukaa saattoi arvella kalmukiksi. Menin hakemaan eurooppalaispukuista miestä, mutta ensin en löytänyt ketään. Mutta sitten, juuri portin ulkopuolella, osoittautuikin mies, joka oli pukeutunut kiinalaisittain, aivan tavalliseksi vaaleaveriseksi eurooppalaiseksi. Tämä tuli heti luokseni. »Puhutteko ranskaa?» hän kysyi. Kun sanoin, että ehkä mieluummin puhun jotakin muuta kieltä, hän kysyi englanniksi. Ennen pitkää puhuimme keskenämme saksaa. Hän oli kovin utelias tietämään minusta kaikki. Ilmoitin olevani Suomesta, olevani kielitieteellisellä keräysmatkalla ja erittäin innostunut kalmukkien murteisiin ja sanavarastoon sekä oleskelevan! näillä mailla Helsingin Yliopiston antamalla matka-apurahalla. Ilmoitin tietysti rehellisesti nimenikin, sekä sukunimen että etunimet. Kun minä vuorostani kysyin, mistä maasta hän on, hän vastasi, ettei hän ole mistään maasta ja että siitä on yli 20 vuotta, kun hän on ollut minkään maan kansalainen. Kun kyselin hänen nimeään, hän sanoi, että koska olen luterilainen, hänen on turha sanoa nimeään, sillä sukunimeä hänellä ei ole. Hänen valtakuntansa on vain Jumalan valtakunta. Kun tiedustelin, miksi häntä sitten nimitetään, hän sanoi vain, että ihmiset sanovat häntä isäksi ja että hän on vain eräs pieni Jumalan ja Jeesuksen palvelija. Yli 20 vuotta oli kulunut siitä, kun hän luopui synnyinmaastaan, sukunimestänsä ja kaikista suhteista entiseen. Minua tämä kiertely ensi hetkinä jonkin verran ihmetytti, mutta ystävällinen mies hän oli ja kyseli osaaottavasti matkani vaivoja. Kovasti hän ihmetteli, mistä saan kunnollista ruokaa. Kerroin, että kalmukkipalvelijani yleensä valmisti ruokani ja että itsekin väliin keitin ja paistoin, mitä syödäkseni tarvitsin. Olihan näillä mailla saatavissa sekä riisiä että kiinalaisia makarooneja, hedelmiäkin oli ja aina riittävästi lampaanlihaa.

Kävelimme hiljalleen portista pihan poikki majatalosta vuokraamani huoneen edustalle. Siinä hän kyseli, eikö minulla siis ollenkaan ollut mukanani säilyketölkkejä tai juustoa tai hyviä, säilyviä makkaroita. Kun vastasin kieltävästi, hän pyysi minua tulemaan pihan poikki sen toisella puolella olevaan kammioon, joka oli hänen pysähdyspaikkanaan. Siellä hän kaivoi esiin matkatavaroistaan erilaisia makkaroita ja leikkasi minulle niistä viipaleita. »Miltäs tämä maistuu?» — »Hyvältä.» — »Entäs sitten tämä? Tämän pitäisi olla parempaa.» — Makkarat olivat kovia, suolaisia ja pippurilla höystettyjä, ns. ikuisia makkaroita. »Ilman näitä minä en matkustaisi minnekään. Meillä on eräs veli Jeesuksessa, joka osaa valmistaa oikein hyviä makkaroita. Entäs tämä makkara, tämä on vielä parempaa. Eikö niin?» Maistelin sitä. »Mutta», isä sanoi, »sen mukana pitäisi välttämättä olla hyvää olutta.»

Itsekseni, tietysti hänelle mitään puhumatta, ajattelin, että on sekin omituista: ihminen kieltäytyy synnyinmaastaan, kaikista maallisista suhteistaan, suvustaan, sukunimestään, mutta ei voi — luopua makkarasta. »Isä», pateri oli jesuiittamunkki, nähtävästi alkuaan joko belgialainen tai saksalainen, mutta nyt hänellä ei siis ollut mitään muuta kotimaata maailmassa kuin se Kiinan osa, joka oli hänen työkenttänään. Hän näytti minulle mielihyvin ja kuin todistukseksi onnistuneesta työskentelystään koko joukon erikokoisia valokuvia, joissa näkyi kiinalaisia rakennuksia, katonharjalla risti, ja sisäkuvia, joissa oli kristittyjä kiinalaisia.

Jesuiitat harjoittivat Tienšanin seuduilla, niinkuin muuallakin Kiinassa, lähetystyötään erittäin antaumuksellisesti eivätkä yleensä poistuneet paikoiltaan edes sotien ja rauhattomuuksien tieltä, vaan pysyivät toimessaan kuolemaansa asti. Tämä arvoisa isä oli yksi niitä, »mitätön Jeesuksen palvelija».

Ilman sen enempiä seikkailuja pääsimme päivä päivältä lähemmäksi Urumtšia. Kuljimme suurta valtatietä, jos karavaaniteitä yleensä voi nimittää tällä nimityksellä, sillä, tienä on oikeastaan vain poljettu maa, jossa näkyy kärrynpyörien raiteita, ja kaikki osoittaa, että ollaan oikealla tolalla. Pohjoiseen päin levittäytyi sankka ruo’osto, etelässä kohosivat Tianšanin vuoriston pilviä hipovat lumipeitteiset huiput. Lännestä itään kulkiessamme olisimme voineet jatkaa valtatietä myöten Gutšenin kaupunkiin asti, mutta tie haaraantui ja me suuntasimme matkamme kaakkoon, hitaasti nousten ylöspäin kohti valtavia rinteitä, ja lopuksi tulimme laaksoon, jota noudatellen tie vei yhä lähenevän vuoriston välissä sijaitsevaan Urumtšin kaupunkiin.

Tämä kaupunki on korkealla vuoristossa ja sen vuoksi kesäisin viileä. Sen asukkaat ovat, lukuunottamatta kiinalaisia virkamiehiä, joko dungaaneja tai paikallista turkkilaista väestöä, joita kalmukit nimittävät tarantšineiksi, »maanviljelijöiksi». Näitä maakunnan varsinaisia asukkaita sanotaan usein turkkilaisiksi tai uigureiksi. Mutta tavallisinta on, että asukkaat kaupungin taikka paikkakunnan mukaan nimittävät itseään joko urumtšilik tai turpanlik, hamilik jne., suurimpien kaupunkien nimen mukaan. Dungaanit ovat jo vuosisatoja näillä mailla asuneiden kiinalaisten jälkeläisiä; he pukeutuvat ja asuvat kiinalaisittain, mutta ovat uskonnoltaan muhamettilaisia. Sitä paitsi on arokansoina kalmukkeja ja kirgiisejä l. karakirgiisejä. Kun näitä karakirgiisejä on Venäjänkin puolella, sattuu usein, että tätä kansallisuutta lähtee suuria ryhmiä Venäjän puolelta veroja pakoon asettuen Tianšanin vuoriston laaksoihin karjoineen ja telttoineen. Tästä aiheutuu alituisia rettelöitä venäläisten ja kiinalaisten virkamiesten kesken.

Urumtšin kaupunki on siitä omituinen, että se on talonomistajille, rikkaille tarantšineille, erittäin miellyttävä kesänviettopaikka. Samat ihmiset, jotka kesäisin asuvat Urumtšissa, voivat viettää talvensa kymmenien peninkulmien päässä Turfan-nimisessä kaupungissa. Turfan on näet kesäisin erittäin kuuma. Siellä on suurenmoisia puutarhoja ja yleensä koko seutu on viljeltyä ja vanhan sivistyksen kotipaikka.

Sain Urumtšissa asunnon varakkaan tarantšinin omistamassa talossa, jossa asui saksalainen valokuvaaja. Tämän vaimo tarjosi minulle maksua vastaan päivälliset. Talo oli lähellä konsulinvirastoa, jossa väliaikaisesti hoiti konsulin virkaa Bobrovnikov-niminen nuori mies. Konsulinvirastolla on komeat rakennukset, mm. kirkko ja sotamiesten asunto. Kiinassa on näet vanhan tavan mukaan jokaisella ulkomaan konsulilla oikeus pitää riittävän suuri suojajoukko. Sotamiesten päällikön, jona oli nuori luutnantti, konsulinviraston lääkärin, tohtori Kohanovskin ja konsulina toimivan Bobronivkovin kanssa oli hauska seurustella ja tehdä mm. pieniä huviretkiäkin vuoristoon. Muuten aikani kului tyystin Aršan tietojen panemiseen paperille ja sanakirjan käymiseen läpi mahdollisimman tarkkaan. Kalmukkien tapojen ja kertomusten merkitseminen Aršan suusta muistiin oli aikaa vievää työtä. Isäntäni, joka, kuten mainitsin, oli valokuvaaja, oli monipuolinen mies. Hän itse valmisti hopeaa liuottamalla tarvitsemansa valokuvauslevyt. Urumtsissa olostani ansaitsee mainita vain jo ennen kerrottu kohtaaminen Balta-wangin kanssa torilla, muutama käynti kiinalaisten viranomaisten puheilla ja eräs hauska kohtaaminen, joka sattui uudeksi konsuliksi nimitetyn Dolbeževin vastaanottotilaisuudessa.

Koko venäläistä sivistyneistöä oli kehoitettu lähtemään puolen päivämatkan päähän Urumtšista uutta konsulia vastaan. Tien varteen pystytettiin muutamia telttoja ja mukana oli konsulinvirastosta otettuja virvokkeita ja makeisia. Päivä oli kuuma ja helteinen. Olin ollut hyvin vastahakoinen koko retkelle lähtöön. Kun konsuli kolmivaljakolla ajaen pitkän odotuksen jälkeen ilmestyi näkyviin pölypilvestä, hänen mukanaan oli myös venäläinen pappi, isä Nikolai. Tämä moitiskeli tietä ja matkustamista näillä villeillä mailla ja kertoi, että tiet oikeastaan ovat täällä olemattomia, koska oikea tie on kupera, oja kummallakin puolen. Kun häneltä joku kysyi, missä sellaisia teitä on, hän selitti, että Suomessa kaikki tiet ovat sellaisia ja että hän itse on Suomesta. Isä Nikolai oli syntynyt Helsingissä ja Helsingissä koulunsa käynyt, jonkun venäläisen virkamiehen poika. Kun konsuli Dolbeiev hänelle huomautti, että minäkin olen suomalainen, hän tuli aivan intoihinsa, otti esille matkalaukustaan suuren suomalaisen tulitikkulaatikon ja tarjosi Fazerin makeisia. Konsuli Dolbeševin tunsin ennestään hyvin niiltä ajoilta, jolloin hän oli Urgassa konsulinviraston sihteerinä ja siinä toimessa ei ottanut osaa sen itsemurhatapauksen tutkimiseen, josta Mongolian-matkan yhteydessä olen maininnut. — Voin lisätä, että olen tavannut herra Dolbeževin 20 vuotta myöhemmin. Silloin hän asui Pekingissä yksityisenä venäjän kielen tuntiopettajana, köyhyydessä, koska hän entisenä konsulina, siis tsaarinvallan aikaisena virkamiehenä, tietenkin oli punaisten mielestä »erittäin vaarallinen henkilö».

Urumtšin koillispuolella kohoaa jylhä, mahtava vuori Bogdo-Uula, suomeksi »jumalainen vuori». Taivasta vasten se kohottaa komeaa huippuaan ja on muutenkin ylhäältä lumipeitteisenä ja alhaalta metsän peittämänä suurenmoinen. Sen kupeesta näkyi nousevan savua ja sitä mainittiin myös tulivuoreksi. Aršan kanssa lähdin kerran tuota »tulivuorta» vähän lähempää katselemaan, ja ratsastettuamme pitkät matkat sen rinteitä ylös jouduimme lopuksi lähelle sitä kohtaa, mistä savu nousi. Kävi selville, ettei Bogdo-Uula olekaan tulivuori, vaan että savu nousee onkaloista, joissa on mahtavia kivihiilikerroksia, jotka luultavasti varomattoman tulenkäsittelyn vuoksi ovat syttyneet palamaan. Siellä täällä vuoren rinteillä kulki teitä, joita pitkin oli kuljetettu ja yhä kuljetetaan kivihiiltä. Tällä samalla matkalla kohtasimme muutamia kalmukkeja ja mongolejakin, jotka pyysivät meitä luokseen vuorelle vähän korkeammalle, missä olivat heidän jurttansa ja karjansa. Nämä mongolit ja kalmukit väittivät, että siellä vuorilla oli eri paikoissa sadoittain perheitä, jotka olivat, veroja pakoon lähtien, omin luvin asettuneet mikä mihinkin laaksoon ja elivät siellä erinomaisen hyvin. Heillä ei ollut minkäänlaista hallitusta eikä ruhtinasta. Mongolien kanssa jutellessaan Arša vanhaan tapaansa väitti, että minä muka olin ruhtinas. Mongolit innostuivat kovasti asiasta ja arvelivat, että voivat hyvinkin saada kiinalaiselta valtiovallalta luvan asettaa minut virallisesti ruhtinaakseen, mutta Aršan ja pakolaisten mielipahaksi en suostunut ehdotukseen.

Vietin kesän ja syksyn Urumtšissa, mutta lokakuun loppupuolella alkoi jo ilma käydä koleaksi ja kylmäksi. Jo viikon verran oli ollut jäätä siellä täällä Urumtšin laaksossa, kun päätin lähteä takaisin Tšugutsakkia kohti. Urumtšissa oli käynyt myös Vereštšagin, elävien eläinten ostaja, josta jo mainitsin, ja hän lähti paluumatkalle samaan suuntaan kuin minäkin noin viikkoa aikaisemmin. Hänen lähtiessään oli siellä täällä tie vielä märkää ja liejuista, jota vastoin minun lähtiessäni maa oli kauttaaltaan jäässä. Hänen hyvät hevosensa joutuivat kahlaamaan liejussa ja savessa ja nopeasti väsymään. Niin sattui, että jo muutamien päivien päästä ajoin hänen ohitseen ja hyvää vauhtia Šihoon asti.

Šihossa levätessäni tuli ruhtinas Bajar sinne minua tapaamaan ja toi mukanaan erään toisen kalmukkiruhtinaan. Šihon kaupunkiin oli tullut kiinalainen teatteriseurue ja Bajar-wang tilasi siltä minun kunniakseni näytäntöjä. Kiinalaiset teatteriseurueet palkataan määräpäiviksi ja määräehdoin. Näyttelijät pystyttävät näyttämönsä silloin jollekin avoimelle paikalle, torin laitaan tai kadulle. Näyttämön eteen asetetaan pöytiä sen mukaan, miten rahan antanut haluaa. Noiden varattujen pöytien taakse rakennetaan matalan aitauksen tapainen, mutta tämän taakse on koko kaupungin tai kylän ihmisillä oikeus asettua katselemaan näytäntöä. Šihossa istuin kahden ruhtinaan välissä ja kiinalaiset näyttelijät kanniskelivat teetä ja kiinalaisia herkkuja eteemme asetetulle pöydälle. Kun esityksen pitää alkaa, teatteriseurueen johtaja tarjoaa luettelon, jossa on lueteltu kaikki ne näytelmäkappaleet, joita seurue osaa näytellä, ja siitä on sitten kunniavierailla tai maksajilla oikeus valita mielensä mukainen kappale. Bajar-wang valitsi ensimmäisenä. Hän valitsikin koko mukiin menevän hauskan kappaleen. Mutta kun hän tämän perästä määräsi minut osoittamaan kiinalaisten luettelosta haluamaani, sattuikin niin, että sormeni osoitti jotakin perin rivoa juttua, jossa oli vain kolme näyttelijää, kaksi miestä ja yksi nainen. Tilanteen pelasti ja pahan mieleni sai talttumaan toinen kalmukkiruhtinas, joka oli nimeltään Niite ja arvoltaan Beise. Hän osasi kiinaa paremmin kuin minä ja tiesi valitsemansa kappaleen sisällön. Yleisöä oli karttunut sadoittain meidän taaksemme ilmaiseksi katselemaan koko näytäntöä.

Šihosta matka jatkui pohjoiseen samaa vuoristoa kohti, jonka kulku vaikeuksista jo tulin kertoneeksi. Pari viikkoa Urumtšista lähdettyäni olin taas lähenemässä Tšugutšakia ja olin jo kerran illalla pannut teltan pystyyn autiolle arolle viettääkseni siinä yön ja jatkaakseni matkaani aikaisin aamulla, niin että jo ehkä iltapäivään mennessä olisin perillä Tšugutšakissa. Mutta silloin tulikin neljä kasakkaa täyttä hukkaa luoksemme ilmoittaen, että konsuli Sokov oli heidät lähettänyt käskien minun heti mahdollisimman nopeasti tulla konsulinvirastoon. Sotilaat kuormasivat vankkurini hyvin nopeasti ja meidän oli läpi yön ajettava eteenpäin lumipyryssä. Hevosparoilleni se oli oikeaa kidutusta ja mieleni oli kaikkea muuta kuin valoisa. En voinut ymmärtää, mikä merkillinen kiire nyt oli.

Ajattelin yhtä ja toista. Olinhan Sokoville kyllä avomielisesti esittänyt ja selittänyt suomalaisten kannan »tsaarin tottelemisesta». Olin sanonut, että keisaria kyllä totellaan Suomessa, kun käskyt tulevat oikeassa järjestyksessä ja laillisia teitä, jolloin tietysti Suomen kansan itsemääräämisoikeus, joka on keisarin valalla vahvistettu, on aina otettava huomioon. Oliko konsuli Sokov mahdollisesti sähköttänyt tai ilmoittanut Pietariin esimiehilleen minun vaatimattomista mielipiteistäni ja oliko hän ehkä voinut saada käskyn pidättää minut? Pimeässä ajettiin, lunta sateli, minun oli kylmä ja nälkä ja lisäksi mielessä pelko.

Kello kolmen aikana yöllä nelistävät hevoset ehtivät konsulinviraston kohdalle ja ajettiin suoraa päätä sen suureen pihaan. Siinä seisoi minua odottanut konsuli Sokov ystävällisesti hymyillen ja pyysi minut heti sisään, missä odotti runsaasti katettu pöytä ja kuuma samovaari. Konsuli pyysi minua rauhoittumaan ja kuulemaan merkillisiä uutisia. Hän näytti minulle pinkan sanomalehtiä ja sanoi, ettei hän ollut enää kymmeneen päivään saanut mitään postia Venäjältä. Oli joulukuun 3. päivä v. 1905. Konsuli kertoi: »Japanilaisia vastaan käyty sota on hävitty ja koko Venäjän valtakunta on mullin mallin. Yleislakko tai jotakin sen tapaista on julistettu. Ketkä sen ovat julistaneet, sitä ei tiedetä, mutta viimeisimpien tietojen mukaan on rautatieliikennekin pysähdytetty. Tai oikeammin sanoen Mantšuriasta päin palaavat sotamiehet rehentelevät ja määräävät kaikkialla. Jonkinlainen vallankumous on päässyt valtaan koko Venäjällä ja siellä täällä käydään taisteluja hallitukselle uskollisten ja vallankumouksellisten kesken.»

Venäläis-aasialaisesta Pankista oli konsuli Sokov nostanut ja kuitannut minulle lähetetyt 700 ruplaa. Ne hän siinä teetä juodessamme ojensi minulle.

Konsulin arvelun mukaan minun oli paras nyt jäädä odottamaan tilanteen rauhoittumista hänen vieraanaan ja hänen suojassaan. Olihan hänellä omat sotamiehensä ja olimmehan me kahden puolueettomalla alueella. Hän ei voinut sanoa, olinko vallankumouksellinen, mutta joka tapauksessa tie Suomeen oli tukossa. Lisäksi Suomi oli julistanut sodan keisarivaltaa vastaan. Tätä viimeistä väitettä vastaan minulla oli paljonkin sanottavaa, mutta konsuli käski minun ottaa huoneeseeni mukaani sanomalehdet, jotka olivat hänellä sitä varten esillä.

Kun aamun jo sarastaessa vetäydyin minulle varattuun huoneeseen, en tahtonut saada unen päästä kiinni ja rupesin lueskelemaan lehtiä. Omskissa ilmestyvä sanomalehti kertoi Pietarista lähetetyssä erikoissähkösanomassaan, että Suomen kenraalikuvernööri Obolenski oli Slava-nimisellä panssarilaivalla paennut Helsingistä Pietariin ja että kaikki Suomen merivoimat ja luotsilaitos olivat suomalaisen kenraalin Semanin (Sjömanin) komennossa. Myös toisissa lehdissä, ainakin siperialaisissa, oli melko omituisia sähkösanomia Suomen asioista. Näistä sain sen käsityksen, ettei Pietarissa tiedetty Suomesta ja Suomen tapahtumista mitään. Useimmat uutiset olivat perin hälyttäviä ja omiaan antamaan asioita tuntemattomalle sellaisen käsityksen, että Suomi oli muka ilmisodassa keisarillista hallitusta vastaan.

Tuumittuani muutaman päivän asioita moneen kertaan puolelta ja toiselta sain vähitellen kuitenkin selville, etteivät Venäjällä suurlakosta huolimatta sentään kaikki tiet olleet aivan tukossa. Myin pois hevoseni ja telttani sekä kaikki tarpeettomat matkavarusteet. Vaihdoin vankkurini suureen venäläiseen matkarekeen, johon tarkoin laskien ja sovitellen sain välttämättömät matka-arkkuni ja -laukkuni hyvin sijoitetuksi. Hankin suuren, ns. barnaulilaisen lammasnahkaturkin. Siinä on mustaksi värjätty nahkapuoli päälläpäin, paksu villapuoli sisäänpäin. Samoin sain hankituksi varmasti pakkasta kestävän mustan siperialaisen talvilakin. Konsulinvirastossa asuessani päädyin vähitellen siihen vakaumukseen, että minun sittenkin olisi paras yrittää palata Suomeen. Olihan minulla rahaa riittävästi, vaikka olisin joutunut kyytihevosilla ajamaan Suomeen asti, ja olihan tiedossa, että junia oli sittenkin kulussa Siperian radalla ja Venäjällä. Kaipa jonkin keinon keksisin päästäkseni junallakin ajamaan. Konsuli, jolle esitin tämän suunnitelmani, ei voinut sanoa sitä aivan mahdottomaksi ja oli apuna sekä matkan järjestämisessä rajalle saakka että sopimusta tehtäessä minun kyyditsemisestäni Omskin kaupunkiin asti.

Ennen lähtöäni konsuli Sokov antoi minulle suurenpuoleisen kirjekuoren, jossa tietääkseni oli kaksi eri kirjettä: toinen oli virkalomaanomus puoleksi vuodeksi — sillä konsulin oli ikävä perhettään —, toinen oli tavanmukainen ulkoasiainministeriöön menevä selonteko ja kuukausitilitys. Tämä konsulin antama virkakirje oli tietysti osoitettu ulkoasiainministeriöön ja varustettu konsulinviraston komealla lakkasinetillä. Lupasin jättää tämän lähetyksen kuittia vastaan ensimmäiseen avoinna olevaan postitoimistoon.

Arša, kalmukkini, joka oli minua uskollisesti palvellut, sai palkkansa runsain mitoin ja lisäksi kaikenlaista minulle nyt tarpeetonta tavaraa. Hän seurasi minua itku silmissä rajalle saakka, ja viimeksi hänet nähdessäni hän oli polvillaan rukoillen omaan tapaansa omilta jumaliltaan minulle siunausta.

Minun oli hyvin mukava maata reessäni, joka oli pitkä ja takaa leveä. Reki oli muutenkin varustettu niin, etteivät tuuli ja lumi juuri päässeet minuun käsiksi. Lammasnahkaisen rekipeitteen alla nukuin sikeästi mahtavaan turkkiini kääriytyneenä, kyytimiehen huitoessa piiskallansa ja kirkuessa kolmelle hevoselleen. Näin ajettiin postiasemalta toiselle. Kun tuli nälkä tai vilu, pysähdyin hevosia vaihdettaessa postiasemalle.

Jo ensimmäisellä asemalla näki, että jotakin outoa oli tekeillä. Pitkin kylän katuja ja monen talon kohdalla oli juopuneita miehiä. Kaikkialla oli näet ryöstetty viinakauppoja. Ihmiset, sekä selvät että juopuneet, puhuivat vapaudesta, svabódasta. Vihdoinkin olivat muka venäläiset nyt saaneet kauan kaivatun svabódan.

Kun eräällä kyytiasemalla tiedustelin ja ihmettelin, mitä tuolla svabódalla tarkoitetaan, minulle selitettiin, että se tietysti merkitsee vapautta ottaa maata kynnettäväksi missä tahtoo. Kirgiiseillä on paljon maita, jotka ovat hyviä kynnettäviksi. Niihin ei venäläinen mies ole saanut koskea, koska se on muka kirgiisien omaisuutta, ikäänkuin tsaari olisi kirgiisien eikä venäläisten tsaari. Nyt tsaari itse oli antanut vapauden maan viljelemiseen kaikille, jotka sitä halusivat. Sitä se vapaus tietysti tarkoittaa, selitettiin. No niin: kömmin taas rekeeni ja ajettiin taas jokunen väli, kunnes tuli uusi ruokailuaika.

Kun toisellakin asemalla oli samalla tavalla juopuneita ja keskusteluja svabódasta, kyselin taas, mitä tsaarin antama manifesti todella tarkoittaa svabdalla ja onko se manifesti nähtävissä. Manifestia ei ollut kukaan nähnyt, mutta vapaus oli saatu, se oli varmaa. Yritin tarkemmin ottaa selkoa asioista ja minulle selitettiin, että vapaus on tietysti verovapautta. Tästä lähtien ei tarvitse maksaa mitään veroja, vaan saadaan elää vapaina kuin taivaan linnut, selittivät sen aseman miehet.

Samanlaista juopottelua ja samanlaista tolkutonta loikkaamista oli pitkin matkaa joka kylässä, jonne poikkesin. Eräässäkin, jonka lähettyvillä kasvoi metsää, selitettiin, että nyt saa tästä lähin hakata metsää mielin määrin eivätkä kruunun metsävartijat voi panna mitään estettä. Nyt ovat paikkakunnan ihmiset rikkaita, kun metsää saa hakata vapaasti ja myydä vapaasti.

Taas toisessa kylässä, jonne poikkesin yömyöhällä, ihmiset riemuitsivat vapaudesta kuten muuallakin, paitsi majatalon omistaja itse, joka oli kovasti murheissaan. Hän toi teetä ja pyysi minut sitä juomaan omaan huoneeseensa, jotta saisimme jutella kahden kesken. Saanen muistuttaa lukijoitani siitä, että minulla oli mukanani sekä keisarillisen kuriirin passi että suuri ulkoministeriöön osoitettu kirjekuori. Tästä syystä minua majataloissa yleensä luultiin konsuliksi tai ainakin mieheksi, joka oli ulkoministeriön palveluksessa. Se majatalon isäntä, joka pyysi huoneeseensa kahden kesken juttelemaan, tahtoi kaiken uhallakin avata sydämensä minulle. Hän kyseli, mitä minä nyt arvelin vapauden antamisesta. Sehän on jotakin kamalaa, hän sanoi. Tsaarilla tietysti on oikeus antaa vapaus kaikille kunnollisille ihmisille, mutta hänen ei pidä antaa sitä rikollisille eikä päästää kaikkia vankiloita tyhjenemään. Tällä majatalonisännällä oli ollut yli kolmekymmentä hevosta. Niistä oli 5—6 hevosta varastettu. Varkaat olivat joutuneet lopuksi kiinni ja isäntä itse oli johtanut rosvojen kiinni ottamista. Varkaat olivat olleet hyvässä tallessa vankilassa, mutta nyt heidät tietysti oli päästetty irti. Voivat olla täällä minä hetkenä hyvänsä ottaakseen isännän hengiltä. Lohduttaakseni tätä murehtivaa majatalonisäntää jäin hänen huoneeseensa yötä viettämään.

Semipalatinskista asti matkani kulki pitkin Irtiš-joen jäätä. Jää oli sileää ja tasaista eikä lunta ollut kovin paljon, niin että matka sujui hyvin nopeasti. Kummankin puolen jäätä rajoittivat leveää jokea korkeat rannat, joita lähestyttiin vuoroin toista, vuoroin toista. Kerran iltapäivällä seurasivat muutamat sudet meitä hyvin kauan juosten rantoja pitkin. Yöpimeässä ei näkynyt muuta kuin tasaista jäätä alla ja kirkkaita tähtiä yllä.

Olin maksanut matkan Omskiin saakka, mutta viimeisellä postiasemalla ennen Omskia kieltäydyttiin lähtemästä eteenpäin. Yksikään mies ei suostunut rupeamaan ajomiehekseni. Eikä paperi, joka osoitti, että olin tsaarin kuriiri, tehonnut enää lainkaan. Omskin kerrottiin olevan mellakoiden ja rosvousten johdosta melkein maan tasalla eikä edes kolme kilometriä lähempänä olevalle rautatieasemalle ollut turvallista mennä. Jouduttuani tuntikausia viipymään postikyytiasemalla näin tielleni kasaantuneiden vaikeuksien takia sain lopuksi, luvattuani 50 ruplaa maksuksi, erään nuorenpuoleisen miehen viemään minut tavaroineni rautatieasemalle asti. Sinne tullessani huomasin heti, että jotakin erikoista oli tekeillä. Sotamiehiä, toiset julki juovuksissa, kuljeskeli suurin joukoin aseman edustalla ja lähettyvillä. Junia tuli useitakin, kaikki matkalla länteen päin. Sain kuin sainkin sentään joukkojen välitse sekä itseni että tavarani toisen luokan ravintolan puolelle.

Toisen luokan ravintolaan oli keräytynyt koko joukko nuoria upseereita; he istuskelivat pöytien ääressä tai pitkin seinävieriä ryhmissä, useilla ladattu revolveri esillä. Matkatavarani sain pinotuksi suuren ravintolasalin nurkkaan muutamien nuorten upseerien pöydän taakse. Tein tuttavuutta heidän kanssaan, ja kun tuli puhe ruoasta ja juomasta, tein parhaani hankkiakseni koko seurueelle kestitystä. Istuin upseereiden seurassa lopun iltapäivää ja jäin nukkumaan seinäviereen tavaroitteni ääreen.

Reki, jossa olin tullut, oli omani, samoin olivat omiani reessä olevat muutamat hyvät huovat ja lammasnahkainen peite. Ne olivat nyt asematalon pihan puolella. Ihmettelin itsekseni, mitä niillä tekisin. Ne olisi pitänyt myydä, mutta aamulla noustessani ei ollut enää rekeä eikä muutakaan jäljellä.

Seuraavana päivänä kuljeskelin aina väliin läpi suuren rautatieaseman salien ja eteisten ihmetellen omaa asemaani. Siinä seiniä silmäillessäni lueskelin samalla rautatiehallituksen ja sotilasviranomaisten monia erilaisia julistuksia, ohjeita ja määräyksiä. Muutakaan tehtäväähän ei juuri ollut. Asemasillan puolelta kuului erilaisia ääniä: riitelyä ja sadattelua ja tietysti myös jonkun juopuneen hoilausta. Toisen luokan ravintolassa istujat olivat melkein kaikki upseereja, jotka olivat paenneet omilta sotamiehiltään rauhaan. Se pöytäseurue, jonka takana minun tavarani olivat, tuli vähitellen minulle hyvin tutuksi ja ystävälliseksi, ja kun minulla oli venäläinen talonpoikaisturkki ja pitkä parta ja olin muutenkin ränsistyneen näköinen, en herättänyt sotamiehissäkään erikoista huomiota.

Upseerit pitivät ravintolasalin oven suljettuna joka kerran, kun tavallista pitempi juna saapui asemalle, mutta toisinaan sotamiesjoukkoja pyrki väkisin saliin. Kerrankin pääsi suuri joukko sotilaita, suurisuinen vääpeli etunenässä; jo hyvin pitkälle saliin ja rupesi pitämään saarnaa: »Niin, keisarin viimeisen käskyn, herrat upseerit, kai tunnette? Tästä lähtien kaikki upseerit alennetaan yksinkertaisiksi sotamiehiksi ja sotamiehet ylennetään upseereiksi. Tehän, herrat upseerit, olette menettäneet sodan. Ei teissä ole rohkeutta eikä teillä ole ammattitaitoa. Täällä nyt istutte jäniksinä, te tsaarin ja kruununvarojen kavaltajat.» Lähelläni istuva nuori upseeri koetti saada miehiä ulos ystävällisin sanoin: »Älä viitsi, veikkonen, puhua pötyä! Mistäs saataisiin rahaa niin monen upseerin palkaksi, jos kaikki sotamiehet korotettaisiin upseereiksi? Emmehän mekään tässä ole pitkään aikaan saaneet minkäänlaista palkkaa.» Tyrkkäsin upseerille parikymmentä ruplaa hänen selkänsä takaa ja kuiskasin, että antakaa niille. Lopuksi hän sai kun saikin sotamiehet ulos suuremmitta rettelöittä. Mutta olin huomannut; että jotkut vanhemmat upseerit jo kiihdyksissään olivat tarttuneet revolveriin.

Ulkona asemasillalla liikkuessani näin ihmisiä, jotka olivat tulleet asemalle kuka mistäkin matkustaakseen eteenpäin, mutta lakkokomitean jäseniä, joita tapasin siellä täällä junien lähdettyä, oli mahdoton suostuttaa siihen, että matkalippuja myytäisiin tai yleensä sallittaisiin ihmisten matkustaa. Ainoastaan sodasta palaavat miehet pääsivät juniin. Olihan, niin vakuutettiin, koko Venäjän valtakunnassa nyt suurlakko.

Matkaan haluavien joukossa oli myös muuan liikemies. Hän kertoi, kun jouduimme keskusteluun väliaikana, jolloin ei ollut junaa asemalla eikä kovin paljon väkeä asemasillalla, lähettäneensä noin viikko sitten kokonaisen rautatievaunullisen voidritteleitä länteen päin, muistaakseni Moskovaan, ja oli nyt kovin huolissaan tämän arvokkaan omaisuuden kohtalosta. Luultavasti suljetut vaunutkin nyt murrettiin auki, missä vain siihen oli tilaisuutta, koska ei kukaan näkynyt pitävän huolta sotamiesten ja upseerien ruoan saannista. Kun minullakin oli matka Moskovaan päin, sovittiin niin, että yhdessä koetetaan keksiä keinoa, miten päästä matkaan. Arvelin, että sotamiesten härkävaunuihin luultavasti voisimme päästä, sotamiesten mukaan, maksua ja ruokakestitystä vastaan. Tämä ajatus miellytti liikemiestä sen verran, että hän rupesi yrittämään. Hän puhutteli sotamiehiä, jotka olivat juuri astuneet ulos ensimmäisenä saapuneesta junasta, ja sai mielikseen kuulla, että siihen vaunuun, mistä nämä miehet olivat tulleet ulos, saa heti mennä, jos maksaa 20 ruplaa. Niin pian kuin hän oli antanut rahat, toiset sotamiehet pitivät hänet vaunussa, mutta toiset lähtivät viinaa hakemaan. Kun viinanhakijat palasivat ja oman vaununsa kohdalla sitä joivat, tuli toisistakin vaunuista sotamiehiä vaatimaan joka vaunua kohti kahtakymmentä ruplaa. Muuten ei saanut jäädä junaan. Moiset ehdot kuullessaan liikemiehen oli todellakin paha olla. Hänellä oli työ ja tuska päästä sotamiesten kynsistä irti. Minä olin sivulta seurannut asioiden menoa ja vetäytynyt turvallisempaan paikkaan nuorten upseerituttavieni selän taakse.

Omskin asemalla vetelehtiminen oli sekä vaarallista että hermoille käypää. Sain asematalon edustalla käsiini miehen, joka oli reellä tullut Omskista, ja pestasin hänet viemään minut tavaroineni kaupunkiin johonkin hotelliin. Suuren kaksikerroksisen hotellin huoneista sattui yksi olemaan tyhjänä alakerrassa aivan sisäänkäytävän vieressä. Sinne tavarani kannettiin. Niiden paikaksi osoitin kadulle päin olevan pitkän seinän toisen nurkan. Hotellista lähdin kaupunkia katselemaan ja ensi sijassa vähän siistiytymään. Lammasnahkaturkkini oli likainen ja rähjäytynyt, lakkikaan ei ollut erikoisen hieno, partani pitkä ja takkuinen. Omskin valtakadulta, jonka varrella ovat suurimmat liikkeet, koetin hakea valmiiden vaatteiden myymälää. Siinä katuviertä kävellessäni tulee lännestä käsin pitkin katua internatsionaalea laulaen suuri joukko ihmisiä, punaiset liput liehumassa edessään. Minua kehoitettiin lähtemään mukaan, samoin muitakin kadulla olevia. Joku mies sieppasi minua käsivarresta, ja niin siinä sitten kuljettiin yhdessä mielenosoittajien joukossa. Jo oli taaksemmekin kerääntynyt jonkin verran lisäväkeä, kun äkkiä kuului ampumista jostakin edestäpäin. Sotamiehet ja kasakat siellä ammuskelivat, mutta onneksi luultavasti vain varoituslaukauksia. Ampumista kuullessamme minä ja kainalooni tarttunut mies pujahdimme äkkiä avoimesta portista lähitalon pihaan. Samassa joku, nähtävästi isäntä tai talonmies, löi portinpuoliskot kiinni ja pani paksun puomin portin eteen. Seisoimme nyt pihassa ja painauduimme kivitalon nurkkaan.

Kadulta kuului juoksua ja huutoja. Siinä pihan nurkassa seistessäni tiedustelin talonmieheltä juutalaiskauppaa ja parturia. Hän ilmoitti, että siinä talossa, joka on etelän puolella naapuritalona, on juutalaisen kauppa, ovi toiselle kadulle päin. Nyt kauppa oli tietysti kiinni. Mutta juutalainen asui samassa talossa, joten, jos vain pääsisi aidan yli, voisi ehkä saada juutalaisen käsiinsä. Yhdessä kannoimme tikapuut korkeaa kiviaitaa vasten, ja loppujen lopuksi pääsinkin toiseen pihaan. Siellä ei ollut vaikea löytää juutalaisen asuntoa ja juutalaista itseään. Myin hänelle turkkini ja lakkini kolmestakymmenestä ruplasta ja ostin, kun yhdessä oli hänen kaupassaan, jonne mentiin pihatietä, saatu valikoiduksi minulle kutakuinkin sopiva herrasmiehen turkki ja herrasmiehen lakki, uuden turkin 130 ruplalla. Tässä oli päällys mustaa kangasta, vuori mustaksi värjättyä kaniininnahkaa ja kaulus harmaata kengurua. Lakki oli korkea suippolakki, huonoa kriminnahkaa. Kun sitten vielä oli parrasta ja tukasta puhe, sain juutalaisen huoneessa vielä hiukseni leikatuiksi ja rehevänä kasvaneen partani siistityksi.

Kun toisen kadun portista menin kadulle, ei luultavasti kukaan enää tuntenut uusissa tamineissaan esiintyvää herrasmiestä äskeiseksi venäläisen talonpojan pukuiseksi mieheksi.

Kävelin takaisin hotelliin päin ja huomasin jo kaukaa, että seiniin oli ammuttu ja että ikkunat olivat rikki molemmissa kerroksissa. Hotellin palvelusväki kuitenkin tunsi minut samaksi, joka oli pari tuntia aikaisemmin sieltä poistunut, ja pääsin sisään, mutta ilmoitettiin, että minun täytyi heti lähteä pois hotellista, koska sinne tulee eräs kenraali ja muutamia muita korkeita sotilashenkilöltä. Nämä sotilashenkilöt olivat jo asemalla ja kun heitä lähdettiin hakemaan, sain sijoitetuksi tavarani ja itseni yhteen niistä kolmesta reestä, jotka jo olivat valmiina ajamaan asemalle. Olin siis taas asemalla ja tavarani pantiin uudelleen samaan nurkkaan, missä ne olivat olleet ennen Omskiin lähtöäni.

Yhä uudelleen mietin, mikä nyt neuvoksi. Kun taas katselin asemahallin seinässä olevia julistuksia ja kirjoituksia, kiintyi silmääni äkkiä erään ilmoituksen alla oleva nimi. Huomasin, että se on joko Högström taikka Häggström. Kun tätä nimeä vielä tarkastelin, sattui hallissa kulkemaan ohitseni muuan mies. Pysähdytin hänet ja tiedustelin, kuka tuo Högström oli. Mies sanoi olevansa rautatieläinen, ja Högström oli hänen korkein esimiehensä, Siperian rautatiehallituksen viidennen rataosan liikennepäällikkö. Muistaakseni tuo ilmoitus koski ratapölkkyjen ostoa. Högström voi olla suomalainen, niin arvelin. Puhuttelemani rautatieläinen tiesikin, ettei hän ole aito venäläinen. Kun tarkemmin tiedustelin, missä päällikkö Högström asuu, mies selitti, että hänellä on asuntonsa kolmannessa kerroksessa siinä suuressa rautatiehallituksen kivirakennuksessa, joka on asemalta jonkin matkan päässä, mutta että Högströmiä ei voi tavata, koska ei tiedetä, missä hän nyt on. »Ennen oli meillä rautatieläisillä valta määrätä rautatieasioissa. Sitten sodan puhkeamisesta saakka on valta ollut sotilasviranomaisilla, jotka tietysti panivat rautatien asiat sekaisin. Nyt ovat suurlakkokomiteat, sosialistit ja kaiken maailman roistot ottaneet sotilasviranomaisiltakin määräysvallan pois. Minä olen tässä siviilivaatteissa», mies sanoi, »mutta oikeastaan olen matkustajajunien yli junailijoita.» Pari ruplaa kouraan, niin mies, jolla oli aikaa yllin kyllin, käveli kanssani sinnepäin, missä hänen esimiehensä Högströmin asunto oli.

Mies opasti minut pääovelle asti ja käski nousta kolmanteen kerrokseen, jossa kyllä nimikilvestä näkyy määräpaikka, mutta jos nimikilpi on poissa, niin se ovi on kuitenkin se oikea. Kun olin oven edessä, missä vielä näkyi äsken revityn nimikilven paikka, soitin ovikelloa ja odotin. Uudelleen soitettuani ovi aukeni ja vanhanpuoleinen naishenkilö, nähtävästi palvelijatar, selitti, että herra Högström oli matkoilla. Hain esille nimikorttini ja annoin sen naiselle pyytäen esittämään suomalaisen matkustajan terveiset.

Kovin hitaasti poistuen jäin vielä katselemaan toisen kerroksen ikkunasta asemalle päin ja ihmettelemään olemattomia matkustusmahdollisuuksia. Olihan rekenikin viety. Mutta kolmannessa kerroksessa aukeni ovi jäljessäni ja naisääni sanoi kuin kuiskaten: »Herra tohtori, tulkaa takaisin.» Lähdin äkkiä portaita ylös ja pääsin sisään ovesta, joka takanani salvattiin lukkoon. Minua vastaan tuli eteisessä lyhyenläntä, tummatukkainen nuorenpuoleinen mies, joka sanoi olevansa herra Högström. Kello taisi olla n:n paikkeilla aamupäivällä. Minut istutettiin aamiaispöytään, missä sain selittää outoa asemaani. Päällikkö Högströmin rouva tuli myöskin näkyville. Kun minulla ei ollut kiirettä ja herra Högström oh, lakkokomitean tietojen mukaan, aivan toisessa kaupungissa, vävyin koko päivän hänen kodissaan. Sain levätyksi. Lopuksi tarjottiin vielä päivällinenkin. Ilta alkoi pimetä. Högström pyysi, että veisin hänen rahansa, 4 000 ruplaa, mikä oli kaikki, mitä hän sanoi itsellään olevan käteistä rahaa, ja jotka hän oli edellisenä päivänä saanut kiertoteitse pois pankista, mukanani Suomeen, pannakseni ne siellä johonkin suomalaiseen pankkiin hänen nimelleen. Edellistä päivää vasten yöllä olivat vallankumoukselliset murtautuneet erääseen pankkiin vieden sieltä rahat ja hävittäen kirjat. Högström oli huolissaan sekä henkensä että rahojensa puolesta, mutta minun oli tietysti mahdoton saada hänen rahojaan pankkiin Suomeen, jollen itse pääsisi matkaan.

Sotamiesten kanssa ei voinut matkustaa, enkä osannut keksiä muutakaan keinoa.

Illallista syödessämme pääsin insinöörin rouvan sanoista selville siitä, että rautatiehallituksen päälliköllä oli oma vaunu, joka oli jossakin Omskin ratapihalla. Iltateetä juodessamme jo hahmottuikin jonkinlainen suunnitelma. Voisin matkustaa siten, että muka tyhjä vaunu lähetettäisiin Tšeljabinskiin tätä herra päällikköä noutamaan.

Kun jo oli ulkona pimeä, Högström haetutti keittiöönsä alaisensa rautatieläisen, jonka kanssa asiasta sovittiin. Kello yhden aikaan yöllä saapuisi idästä päin sotilasjuna, jonka veturinkuljettajaksi Omskista lähtien joutuisi luotettava mies, ja lakkokomitealle sekä sotilasviranomaisille ilmoitettaisiin, että vämeisenä vaununa lähetetään junassa rataosan päällikön vaunu. Se rautatieläinen, joka hommasi nämä tiedonannot perille, sai myös ohjeet, että minun aseman toisen luokan ravintolassa olevat tavarani oli salaa siirrettävä tuohon päällikön vaunuun. Annoin miehelle nimikorttini, johon kirjoitin upseereille, että luovuttaisivat tavarani sen esittäjälle, koska olin muka saanut asunnon ja olen estynyt itse tulemasta.

Högström ja hänen rouvansa olivat kotoisin Kiovasta, mutta suomalaisia he eivät olleet, vaan suomalainen kenraali Högström oli aikoinaan Kiovassa ottanut ottopojakseen sikäläisen pojan ja kouluttanut hänet, niin että hänestä oli tullut insinööri; ja nyt hän siis oli Siperian rautatien läntisimmän osan korkein herra. Tämä ottopoika ei osannut ruotsia eikä suomea, mutta olisi tahtonut päästä Suomeen. Siinä mielessä me asioista yleensä sovimmekin. Venäjällä hän ei tahtonut olla. Hän näytteli kasvatusisältään jääneitä muistoja ja rouva soitti pianolla Porilaisten marssia ja muita suomalaisia sävellyksiä.

Keskellä yötä insinööri Högström vei minut pitkin ratapihaa lukemattomien vaunujen pimennossa ja merkillisen mutkikkaita teitä vaunuun, joka osoittautui päällikön vaunuksi. Valoa ei saanut sytyttää. Vaunussa oli erikoinen keittiö, makuuosasto, työhuone ja suuri vastaanottohuone. Tämän suurimman huoneen yhdessä nurkassa olivat kaikki asemalle jättämäni tavarat kauniisti ladottuina, niin matkalaukut kuin arkkunikin, niin että saatoin niistä saada, mitä tahdoin. Suuren pöydän laatikossa oli pari suurenpuoleista revolveria ja sivulla nurkassa mahtava kivääri. Pöytä oli tietenkin rautatiepäällikön työpöytä. Tämän osaston seinissä oli kaikennäköisiä piirustuksia, jotka osoittivat radan nousua ja laskua eri etäisyyksillä. Makuuhuoneen ikkunaverhot oli vedetty huolellisesti eteen, ja Högström selitteli minulle, että hänen sittenkin täytyy antaa minulle jokin matkan tekoon kelpaava todistus. Pian hänellä oli edessään, suurelle, komealle paperille painettu kaavake. Siihen hän piirusti nimeni: »Rautatieteknikko Ramstedt.» Sen hän antoi minulle siltä varalta, että joku asemapäällikkö tai korkea sotaherra mahdollisesti tunkeutuisi vaunuun tarkastamaan, onko se tyhjä, tai pyrkisi päällikön, insinööri Högströmin puheille.

Tämän paperin mukaan olin siis Siperian rautatiehallituksen viidennen osaston insinööri, joka virka-asioissa oli matkalla Tšeljabinskiin ja takaisin. Tehtäväni oli muka koettaa saada takaisin Tšeljabinskista sinne jääneitä taikka ehkä vielä edelleenkin tulevia Omskiin kuuluvia vetureita. Sillä kun liikennettä oli koko ajan ollut vain idästä länteen eikä junia ollut juuri nimeksikään saatu kulkemaan lakkolaisten ja sotamiesten häiritsemisen ja kiirehtimisen takia päinvastaiseen suuntaan, tulisivat Omskista, insinööri Högströmin sanojen mukaan jo muutaman päivän päästä, kaikki veturit olemaan lopussa.

Kun juna oli saapunut Omskin asemalle, veturinkuljettaja tuli hakemaan tätä muka tyhjää vaunua. Se kiinnitettiin sotilasjunan perään. Lähdettyään liikkeelle juna hiljenteli vauhtiaan parin kilometrin päässä asemalta ja herra Högström hävisi yön pimeyteen. Hän hyppäsi junasta ja lähti kävelemään kotiinsa.

Olin siis vaunussa matkalla kotimaahan päin. Ensin luulin olevani yksin, mutta keittiön puolella istuikin muuan mies, josta tuli seuralaiseni Tšeljabinskiin saakka. Mies oli tietysti rautatieläinen ja Högströmin hommaama. Lisäksi oli, kuten aamulla tulin huomaamaan, keittiöosasto erikoisen hyvin varustettu. Rautatieläinen toi minulle samovaarin pöytään. Kananmunia, kinkkua, voileipiä ja muuta hyvää hänellä oli minua varten. Tämän olivat nähtävästi rouva ja herra Högström järjestäneet. Rautatieläinen ei tiennyt muuta, kuin että todellakin olin muka se uusi insinööri, josta hän oli sattumalta viikko sitten kuullut. Asemilla, junan pysähtyessä, ei meidän vaunustamme kuulunut mitään ääntä, mutta asemien välillä sai kyllä sytyttää valonkin. Ulos sai lähteä vain keittiön ovesta ja niin tuo rautatieläinen joskus tekikin hankkiessaan vettä ja muuta tarvittavaa.

Viisi pitkää vuorokautta tämä matka kesti Omskista Täeljabinskiin, vaikka se tavallisissa oloissa menee puolessa siitä ajasta. Minun oli vain kovin vaikea pitää mielessäni, että olin rautatienvirkamies ja että piti esiintyä sen mukaan tätä ystävällistä ja palvelunhaluista rautatieläistä kohtaan, joka oli saattajanani.

Omskin ja Tšeljabinskin välinen matka oli erikoisen rauhoittava Omskissa sattuneiden vaikeuksien ja huolten jälkeen. Junailijatoverini poistui keittiöosastosta muutaman kerran yön pimeässä asemilla ja saikin hankituksi mm. kanaa, leipää ja maitoa. Edessä olevissa vaunuissa sattui usein riitaa, jopa tappelujakin, sillä junassa ei ollut mukana yhtään upseeria tai muuta korkeampaa henkilöä. Vetureita oli kaksi, niinkuin hyvin usein junissa muutenkin. Junassa kuului olleen Port-Arturin laivojen entisiä konemestareita ja lämmittäjiä. Nämä tahtoivat urheilla junankuljetuksessa, jonka vuoksi mellakoivien sotamiesten juniin aina pantiin ylimääräisiä vetureita. — Niin se matka kului rauhallisesti Tšeljabinskiin asti. Ennen kuin poistuin komeasta vaunustani, ilmaisin saattajalleni, että jätän hänet kokonaan vaunuineen päivineen. Hän hämmästyi ylen määrin ja pyysi sitten itkusilmin minua tulemaan takaisin Omskiin, sillä hän ei mitenkään yksin voisi saada vaunua takaisin sinne. Hän oli tietysti luullut, että insinööri Ramstedt todellakin kuului Siperian rautateiden päällikkökuntaan. Runsaat juomarahat annettuani ja toivottaen saattajalleni kaikkea hyvää lähdin tuosta sotilasjunasta.

Tšeljabinskin asemalla oli runsaasti järjestyksenvalvojia ja kaupungissa kuului olevan vahva komendantin hallussa oleva sotavoima. Lakosta tiedettiin kyllä, mutta järjestys oli muuten tsaarin hallituksen aikainen. Annettuani tavarani kantajille säilöön lähdin tiedustelemaan sotaväen päällystön toimistoja. Minulla oli nyt mukanani tsaarin kuriirin paperi ja konsulinviraston antama kirjelähetys. Kun yhä uudestaan selitettiin, että matka eteenpäin on mahdoton sen vuoksi, että pitkin rataa on paljon paikkoja, joissa vallankumoukselliset ovat herroina ja varmasti karkoittavat pois kaikki siviili-ihmiset, niin vetosin siihen, että tsaarin kuriiria täytyy auttaa Pietariin päin ja että, jos Venäjällä ovat asiat sekaisin, niin — tässä panin valhetta — Kiinassa ovat Venäjän alamaiset vielä suuremmassa hädässä; tämä paperi — konsulinviraston kirje! — on viivytyksittä toimitettava ulkoasiainministeriöön. Minut ohjattiin toimistosta toiseen ja lopuksi olin itse Tšeljabinskin komendantin kanslian eteisessä odottamassa vuoroani. Avunhakijoita oli paljon ja asioita jos jonkinlaisia. Majuri, joka toimi komendantin esittelijänä tai sihteerinä, otti minut jo vastaan, kun samassa joku toinen upseeri tuli äkkiä sisään ilmoittamaan, että asemalla oli tapahtunut murha. Jo eilen, majuri kertoi, oli kaksi santarmia ammuttu ja hautaukseen täytyi luovuttaa rahoja, vaikka komendantilla ei ollut suurestikaan varoja käytettävissä. Vielä jutellessani majurin kanssa työntyi huoneeseen nuori siviilipukuinen mies, joka huutaen ja itkien vaati rahaa. Hän oli esittämistään papereistaan päättäen kuudennen sairasjunan sairaanhoitoapulaisia, nimeltään Emilianov ja kotoisin Pietarista. Hän kertoi Irkutskissa saaneensa ruokarahoiksi matkalle kaksi ruplaa. Siitä oli jo kulunut pari viikkoa. Hän oli kerjännyt ruokaa sotamiehiltä ja muilta ihmisiltä pitkin matkaa, mutta nyt hän oli nälissään ja vaati päivärahaa, joka hänelle sotilasviranomaisten omien päätösten mukaan kuuluisi. Hän aukaisi likaisen päällystakkinsa ja näytti, ettei hänellä ollut paitaakaan. Sen hän oli myynyt, kengät olivat rikki ja varpaat vilkkuivat rei’istä. Kun majuri ymmällään selitti, etteivät Punaisen Ristin asiat kuulu hänelle ja nuori mies itkien heittäytyi pitkäkseen lattialle, minä annoin majurin luvalla hänelle 10 ruplaa, minkä johdosta mies heti nousi pystyyn ja suuteli kättäni. Majuri raapi päätään ja vei minut ja tämän nuoren Emilianovin toiseen huoneeseen, missä hän tarkoin tutki Emilianovin papereita. Kuudes sairaalajuna oli keisarinna Marian nimellä lähetetty sairaalajuna ja Emilianov oli todellakin ollut siinä Punaisen Ristin veljenä. Kun ilmoitin, että minulla on useita satoja ruplia käytettävänäni, majuri vei meidät molemmat komendantin puheille. Majuri ehdotti ja komendantti hyväksyi sellaisen suunnitelman, että Emilianov ja minä matkustamme yhdessä. Ennen pitkää ruvettiin kirjoittamaan papereita. Minulta papereitani pyydettäessä selvisikin, että olin tohtori. »Mainiota», sanoi majuri, »ette siis olekaan konsuli.» Filosofiantohtorista tehtiin lääketieteentohtori ja minusta kuudennen sairaalajunan apulaispäällikkö, tohtori Ramstedt. Todistus annettiin sen vuoksi, että minulta olivat alkuperäiset paperit muka hukkuneet. Emilianoville selitettiin, että hän pääsee Pietariin minun kustannuksellani, mutta että hänen täytyy tästä lähtien pitää mielessään, että minä olen koko ajan ollut hänen päällikkönään Pietarista asti, kun juna aikoinaan lähetettiin. Sain hankituksi Emilianoville jo ennen pitkää paidan, mutta haluamansa kengät hän sai vasta Vjasmassa, kaukana Euroopan-puoleisella Venäjällä. Emilianov oli 17-vuotias nuorukainen; olisi ollut hauskan näköinenkin, jollei olisi ollut niin laiha. Hän kertoi isänmaallisessa innostuksessaan jättäneensä lukion seitsemännen luokan ja kotinsa lähteäkseen sotaan. Hänen isänsä oli rautatieläinen ja palveli Nikolajevin radalla. Emilianovista sain hyvän matkatoverin, joka kaikessa oli minulle nöyrä palvelija ja suureksi avuksi. Paitsi matkatavaroiden valvonnassa, minulla oli nyt vaikeuksia pitää varaani itsestäni. Sattui näet toisen luokan vaunussa ajaessamme, — siinä kun oli upseereja ja muitakin sodasta innostuneita ihmisiä, — että joku tiedusteli minulta sitä tai tätä kuudennesta sairaalajunasta. Joku upseeri kertoi ystävänsä Kuznetsovin haavoittuneena maanneen kuudennessa lasarettijunassa ja tiedusteli, jäikö hän eloon. Silloin Emilianov auliisti avusti minua, kun tiesi asiat hyvinkin tarkkaan. Minä vain yleensä vastasin, että kun oli sadoittain haavoittuneita ja leikkauksia yöt päivät, en voinut muistaa. Joku taas tiedusteli, millä raiteilla sairaalajunani oli ollut Mukdenin taistelun aikana. Senkin Emilianov tietysti selvitti. Oli outoa esiintyä lääkärinä. Oikein peloitti, kun ajattelin, että junassakin saattaisi joku tarvita lääkäriä. Aamulla noustessani minun täytyi pitää mielessäni, että nyt olin lääkäri, en enää rautatieinsinööri enkä konsuli enkä oma itseni.

Kerran matkalla oli toisen luokan vaunun käytävässä vahvasti juopunut kapteeni, joka mm. tahtoi tutustua minuun. Hän esitti itsensä, mainiten nimensä ja mistä joukko-osastosta hän oli. Kun en halunnut tällaisen herran tuttavuutta, selitin, että matkamme on vain satunnaisesti vienyt meidät yhteen eikä minulla ole hänen tuttavuudestaan pitkää iloa. Siitä kapteeni suuttui silmittömästi, kun ei näet tsaarin armeijan upseeri saa tutustua siviilimieheen, milloin itse haluaa. Se oli jotakin ennen kuulumattoman röyhkeää, hän selitti. Kun vetäydyin vaunuosastoni ovesta sisään, hän tuli jäljestä ja tempaisi esiin revolverinsa. Onneksi oli samassa vaunuosastossa eräs upseeri istumassa äärimmäisenä ovenpielessä, ja kapteenin laukaistessa aseensa hän ehti altapäin lyödä aseen pitelijää käteen, niin että laukaus osui katonrajaan, ikkunan yläpuolelle. Syntyi hälinää ja juopunut upseeri vedettiin miesvoimalla omaan osastoonsa nukkumaan. Lakkolaisia kulki tämän tästä, miltei kaikilla asemilla, junan läpi tarkastamassa todistuksia. Minun ja Emilianovin paperit olivat täysikelpoiset. Ilman suurempia seikkailuja tulimme muutaman junanvaihdon jälkeen Tulaan. Siellä olivat asemarakennuksen ikkunat rikki. Aseman edustalla ja lähettyvillä näkyi suuria väkijoukkoja, sekä siviiliväkeä että sotamiehiä. Poistuimme junasta yrittääksemme Tulasta Moskovaan menevään junaan, mutta tungos oli hirvittävä. Minun neuvostani Emilianov luopui viime tingassa junaan yrittämästä. Kun juna jo oli lähtenyt ja me Emilianovin kanssa olimme saaneet jotakin syötävää, syntyi asemalla hälinää. Emilianov sai tietoonsa, että Moskovaan lähtenyt juna oli saatu nipin napin pysähdytetyksi jossakin ennen siltaa, jonka lakkolaiset tai vallankumoukselliset olivat rikkoneet. Moskovassa oli puhjennut verisiä mellakoita, konekivääreillä oli ammuskeltu pitkin katuja. Tämä kaikki tapahtui joulu-ja Tapaninpäivänä v. 1905.

Tulan asemalta lähti kuitenkin vielä junia länteen päin. Tällaiseen, Varsovaan menossa olevaan junaan me lopuksi saimme mahdutetuksi tavaramme ja itsemme. Emilianov oli ihmeissään tällaisesta matkan suunnasta. Selitin hänelle, että voimme yhtä hyvin matkustaa Varsovaan, Riikaan tai Berliiniin. Pidän kyllä joka tapauksessa huolen siitä, että hän lopuksi pääsee Pietariin. Tulasta lähtenyt juna pysähtyi mm. Vjasman kaupunkiin. Täällä poistuimme siitä, sillä minulle oli selvinnyt, että Vjasmasta on olemassa rata pohjoiseen päin Novotorisk-nimiselle asemalle Moskovan-Pietarin radalle. Tähän junaan pääsimme ilman sen suurempia vaikeuksia. Matkustajia oli vähän ja aikataulukin vielä kutakuinkin voimassa. Mutta jo ennen kuin olimme kulkeneet puoltakaan matkaa, komennettiin kaikki matkustajat junasta pois. Junailijat ja sotilashenkilöt selittivät, että koko juna oli tilattu Pietariin. Se muuttuisi nyt tyhjäksi junaksi, joka väliasemille pysähtymättä ajaisi suoraa päätä Pietaria kohti.

Mutta me olimmekin juuri sinne menossa ja juomarahojen avulla saimme sitten jäädä junaan. Varhain aamulla saavuimme Pietariin, Nikolain-asemalle, jossa tätä junaa Semjonovin kaarti tuntikausia oli odottanut lähteäkseen Moskovaan sikäläistä kapinaa kukistamaan. Sotamiehet auttoivat auliisti Emilianovia tavaroitteni kantamisessa ulos vaunusta ja junailijat kiittivät saamistaan juomarahoista. Vielä asemasillalla ollessamme sama juna, veturi vain toisessa päässä, häipyi Moskovaa kohti.

Päästyäni Pietariin olivat jo kaikki vaarat ja seikkailut ohi. Tšugutšakin konsulin antaman kirjeen sain mahtumaan Nevskillä jonkin talon kulmassa olevaan kirjelaatikkoon. Toivoin, että se joutui ulkoministeriöön. Se oli tehnyt minulle suuria palveluksia, mutta lääkärinä ollessani en ollut sitä ollenkaan näytellyt. Emilianovin kanssa erottiin parhaina ystävinä. Minun täytyy todella näin jälkeenpäin tunnustaa, että ilman häntä en olisi millään tavalla voinut kunnollisesti suoriutua vaikeista tilanteista. Sen koommin en ole hänestä kuullut.

Pietarissa kävin sitten tietysti tuttavien, mm. ammattiveljeni, tohtori Andrei Rudnevin luona, ja liikoja viivyttelemättä lähdin lopuksi Pietarin Suomen-asemalle. Täällä oli taas outoa hyvä järjestys ja se merkillinen seikka, että täytyi ostaa junalippu Lahteen. Olinhan tullut Omskista Pietariin asti maksamatta rautatiekyydistä mitään. Kun lähdin Pietarista iltajunassa ja aamuyöstä tulin Lahteen omaan kotiini, perheeni pariin, tämä merkillinen paluumatka Kiinasta oli aivan sekavana muistona. Minun täytyi perästäpäin ihmetellä, kuinka pian taas totuin olemaan oma itseni, oltuani jos jossakin ja jos jonakin. Vaimoni oli ihmeissään siitä, etten ollut sähköttänyt enkä kirjoittanut, mutta Venäjällä oli vielä suurlakko vallalla, jota vastoin Suomessa se oli jo lopetettu.

Kotiintulopäiväni oli uudenvuoden aatto.

Aršan tarinoita.

Istuessamme miltei kaiket päivät ja usein illatkin puoliyöhön asti kahden Arša monesti innostui kertomaan tietojaan enemmänkin, kuin mitä tuon tai tämän sanan tai seikan selittämiseksi minulle olisi toistaiseksi riittänyt. Hänen kertomistaan jutuista ja tarinoista saakoon lukija tässä muutamia näytteitä.

Tšingis-kaanin aikoina — vai lieneekö se tapahtunut jo aikaisemmin — oli eräs suuri, seikkailunhaluisten päälliköiden johtama oirattien heimon osa eronnut muista mongoleista ja lähtenyt päälliköiden mukana kauas, hyvin kauas länteen, maille, joissa ennen ei ollut mongoleja nähty. Heidät otettiin aina vihamielisesti vastaan. Mutta he kulkivat vain eteenpäin kauemmas länsimaille. Niin he valloittivat maan toisensa jälkeen. Lopuksi heillä jo oli valtameri näkyvissä etelässä päin ja he ymmärsivät siitä, ettei mitään uusia maita enää ollut sillä suunnalla. He kääntyivät sen vuoksi pohjoiseen ja jatkoivat kaupunkien ryöstelyä ja ihmisten verottamista matkan jatkuessa yhä pohjoisemmaksi. Näin he tulivat seuduille, missä ei enää ollut kunnollisia luonnonlaidunmaita ollenkaan, vaan ainoastaan soita ja sankkaa metsää, missä heidän oli hevosineen ja kuormastoineen vaikea liikkua. Silloin he kääntyivät taas, mutta nyt jo kotiin päin, itää kohti. Kuljettuaan monta kesää vihollismaissa ja koottuaan paljon arvokasta tavaraa ja tietoa he sitten joutuivatkin korkean vuoriston liepeillä suurten jokien maahan, kauniiseen laaksomaahan, missä asui rauhaa rakastavaa ja kaikenlaisiin töihin pystyvää kansaa. Tämä kansa otti heidät ystävinä vastaan. Sen vanhimmat ja ruhtinaat olivat koolla ja tulivat oirattipäälliköiden luo ja sanoivat: »Meillä on liiankin suuri maa, tilaa on kyllin kummallekin kansalle. Teidänlaisianne sotaan tottuneita miehiä olemmekin aina toivoneet avuksemme. Asukoot meidän ja teidän kansat tästä lähtien yhdessä ystävinä! Meidän kansamme tekee työtä, kyntää pellot, kutoo kankaat, takoo rautaa ja valmistaa hopeasta koristeita ja käy kaikenlaista kauppaa, mutta teidän kansanne hallitkoon antaen meille oikeamielisiä lakeja ja suojellen meitä sodilta.» Näin jäi yksi oirattien kansan heimo tämän ystävällisen kansan kanssa yhdessä asumaan eikä sen enää tehnytkään mieli palata esi-isiensä maille. Sen heimon nimi on Šaras-Mahas ja sen lukumäärä on suuri. Harvoin on Šaras-Mahas-heimosta ja maasta tullut ketään ihmistä tuoden viestejä ja lahjoja. Mutta moneen maahan on lähtenyt heiltä miehiä opettamaan muillekin oikeutta ja sotataitoa. Niitä opettajia on lähtenyt niin moneen maahan, että on syntynyt sananlasku: »Mongolitonta maata ei ole.»

Arša ei voinut sanoa, missä tuo tarujen Šaras-Mahas-kansa asuu, eivätkä sitä pystyneet sanomaan muutkaan kalmukit. Tarun he tietenkin tunsivat, koska Aršan väittäessä minun olevan Šaras-Mahasien maasta kotoisin minua kohdeltiin sukulaiskansan edustajana, osoittaen mitä suurinta ystävyyttä ja kunnioitusta. Koko Šaras-Mahasien taru on omituinen Venäjän valtakunnan perustamistarun toisinto ja samalla niiden vanhojen muistojen toisinto, joita tavataan muualla mongolien keskuudessa ja jotka tarkoittanevat niitä mongolien sotajoukkoja, jotka aikoinaan valloittivat Persian ja Af ganistanin ja jäivät sille tielleen, siis Intian suur-moguleja ja Afganistanin mogoleja. Mutta saattaa ajatella sitäkin mahdollisuutta, että tämä taru viittaa hunnien matkoihin ja siihen ryhmään, joka jäi Volgan varsille ja josta nykyiset tšuvassit ovat lähtöisin.

Puheen joutuessa koskemaan dungaaneja Aršalla oli vahva ihmeiden usko ja hän kertoi mielellään dungaanikapinan syistä ja kulusta, tietysti kalmukkien kansantarinan mukaisesti. — Dungaanit ovat, ainakin suureksi osaksi, jo toistatuhatta vuotta sitten Turkestaniin siirtyneiden tai sotaväkenä siirrettyjen kiinalaisten jälkeläisiä. Muhamettilaisuus on vieroittanut heidät muista kiinalaisista ja heidän keskuudessaan on kautta aikojen kytenyt viha Kiinasta tulleita virkavaltaisia herroja vastaan. Mantšulaisen esivallan harjoittama sorto ja lahjustenhalu oli heistä vastenmielisempää kuin maan turkkilaisesta väestöstä, minkä vuoksi he ovat monet kerrat nousseet kapinaan. Tällainen kapina raivosi maassa vv. 1860— 1878. Dungaanikapinan johtajista on rahvaan muistissa ehkä parhaiten säilynyt eräs Ma-niminen rikas kauppias. Ma-nimi on muhamettilaisilla kiinalaisilla yleinen. Sitä pidetään Mahomed- ja Mahmud-nimien lyhennyksenä. Tästä kapinaa johtaneesta Ma-päälliköstä kulkee Tienšanin kalmukkien keskuudessa mm. seuraava tarina.

Ma eleli taatusti rehellisenä ja rauhaa rakastavana muhamettilaisena kauppiaana. Hänellä oli liikeyhteyksiä moneen kaupunkiin. Kaikki ihmiset luottivat häneen, niin kiinalaiset kuin dungaanit ja tšantut l. turkkilaisetkin. Manasin kaupungissa hänellä oli taloja useitakin. Pyhiinvaeltajia poikkesi usein hänen luonaan, sillä Mekkaan mennessään he saivat häneltä matkaa varten raha-avustusta runsain määrin. Mutta tuli huonot ajat, virkamiehet »söivät» kansaa eikä oikeutta enää ollut. Kiinasta tuli vierasta sotaväkeä, joka ryösteli ja rahanhimossaan pidätti syyttömiä ihmisiä. Silloin tuli Mekasta takaisin oppinut mulla, valkopartainen hadži, ja Man kanssa sortokaudesta ja kansan suruista keskustellessa tämä hadži sanoi Ma'lle: »Sinä olet se mies, joka meidän kärsimyksemme lopettaa.» Ma luuli hadžin puhuvan pilaa, mutta hadži jatkoi: »Allah on määrännyt sinut kansan johtajaksi ja pelastajaksi. Nosta kansan näkyviin Muhammedin lippu, niin kaikki seuraavat ja tottelevat sinua.» »Älä, älä», sanoi pelästynyt Ma, »minäkö? Eihän minusta ole sotapäälliköksi. Olen yksinkertainen mies, kauppias, kuten tiedät.» Mutta hadži selitti hänelle, että hänellä on sama nimi Ma kuin muinoin Muhammedilla, joka myös oli kauppias. »Mitä viivyttelet enää, luotathan sinä oikeuden voittoon ja Allahin voimaan. Sinä olet Allahin valittu, johtajaksi syntynyt, etkä saa jättää kansaa sortoa kärsimään. Uskotko Allahiin ja hänen profeettaansa, Ma?» — »Uskon», Ma vakuutti. »Mutta siitä ei ole mitään hyötyä, kun kansa ei usko, että minut olisi Jumala määrännyt johtajaksi.» — »Kansa uskoo kyllä. Tule vain mukaan torille, missä on paljon väkeä.» Kaupungin keskellä oli suuri lammikko torin laidassa, missä oli ihmisiä suuret joukot. Ma jäi lammikon rannalle, mutta hadži meni sen toiselle puolelle torille päin. Siellä hän huusi joukolle: »Nouskaa kaikki ja katsokaa: Ma on Allahin valitsema johtaja.» Hadži komensi Man tulemaan suoraan lammen poikki. Ma totteli kuin unen vallassa, astui lammen rantaan ja käveli vettä pitkin kuin kuivalla maalla toiselle rannalle kokoontuneen ihmisjoukon luo. Kaikki näkivät sen ihmeen ja saattoivat todistaa, että Ma oli Jumalan voimalla kulkenut kastumatta yli veden. He heittäytyivät hänen eteensä maahan ja vannoivat hänelle uskollisuutta kuolemaan asti. Ja niin tuli siis kauppias Masta dungaanien ja muidenkin muhamettilaisten johtaja, ja niin puhkesi kapina mantsulaisia ja kiinalaisia vastaan. Kiinalaiset karkotettiin tai surmattiin ja Man joukot olivat monta monta vuotta voitolla. Man kävelyä veden pintaa myöten olivat olleet monet sadat ihmiset näkemässä ja näitä näkijöitä on vieläkin muutamia vanhuksia elossa, Arša kertoi. Ei Ma havitellut mahtia eikä verenvuodatusta, hän oli aivan syytön.

Ma oli Manasin kaupungissa käskenyt dungaanien salaa lähettää vaimonsa ja lapsensa vuoristoon, jotteivät nämä joutuisi sodan jalkoihin. Kaikki sujui hyvin ja kapinalliset olivat jo voittaneet vihamiehensä. Mutta joku kavaltaja oli mantsulaisten päällikölle ilmoittanut, missä dungaanien perheet olivat. Mantšulainen ambani sai pian kiinalaista sotaväkeä, joka lähetettiin saartamaan dungaaniperheiden piilopaikkoja. Kaikki vaimot ja lapset otettiin vangeiksi ja sitten ilmoitettiin ihmisystävyyden nimessä, että miehet saavat käydä omaisiaan tapaamassa, mutta vain pienin ryhmin ja määräaikana. Dungaanit rehellisinä ihmisinä menivätkin sitten katsomaan omaisiaan, mutta kiinalaiset sotamiehet surmasivat, vaikk’ei heitä ollutkaan paljon, pieninä joukkoina, eri aikoina ja aseettomina tulleet dungaanimiehet. Dungaaneja oli paljon ja he olisivat varmasti perineet voiton, mutta mantšulaiset ja kiinalaiset olivat ja ovat vieläkin suuria mestareita petollisuudessa ja julmuudessa; vain siksi he voittivat ja kukistivat kapinan. Dungaaneista ei jäänyt paljoa jäljelle. Heidän suurimmat kaupunkinsa ja kylänsä ovat nyt raunioina. — Niin oli siis dungaanien kapinayrityksen käynyt.

Dungaanisodan aikana hävitettyjen ja palaneiden kaupunkien ja kylien lisäksi on monin paikoin laajoja, vielä vanhempia asutuksen jälkiä. Teki mieleni pysähtyä niiden kohdalle tai lähettyville siinä toivossa, että niistä ehkä voisi löytää joitakin museoesineitä tai kenties säilyneitä kirjoitusten jäännöksiäkin. Mutta Arša joutui kauhun ja pelon valtaan ehdottaessani sellaista.

Kerran joutuessamme kulkemaan seudulla, jossa oli vielä näkyvissä kuin entisiä katuja ja näiden välillä erikoisia kumpuja, Arša heti väitti paikkaa noidutuksi. Kuka erehdyksestäkään pysähtyy yöksi sen läheisyyteenkin, on mennyttä miestä; hän näet kyllä illalla nukahtaa uneen niin kuin tavallisestikin, mutta joutuu yöllä aaveiden temmellykseen. Hän näkee unissaan koko seudun sellaisena, jollainen se oli ollut muinoin, satoja vuosia sitten: kaduilla ja kujilla on vilkasta liikennettä, kaikkialta kuuluu ääniä, iloisia ja surullisia, myymälöissä käydään kauppaa, riidellään hinnoista; nukkujan sielu näkee ja kuulee kaikki, mitä jo muinoin on tapahtunut, mutta hänen ruumiinsa makaa siinä kaiken keskellä maassa pitkänään eikä pääse pois. Karavaani saapuu, kamelit astuvat häntä kohti, toisaalta tulee tavarakuormia jonossa, joku huutaa: »Tehkää tietä!» — joku toinen: »Pois alta, mies, hulluko olet, kun olet jäänyt kadulle nukkumaan, pyörien alle murskattavaksi!» Jos nukkuja silloin todella herää, hän vielä kuulee itselleen huudettavan ja lähtee juoksemaan sinne tänne eikä enää saa rauhaa missään. Jos taas hän ei viitsi nousta, vaan unessaankin arvelee, että kaikki tuo öinen hälinä on vain unennäköä, aaverattaat vierivät hänen ylitseen, ja hänestä tulee tylsämielinen.

Mongolian-matka v. 1909.

Kun Suomalais-ugrilaisella Seuralla oli hallussaan ne rahat, jotka Siperian rautatiehallitus oli lähettänyt korvaukseksi hävinneistä tavaroistani ja seuran puheenjohtaja, professori Donner, katsoi parhaaksi, että uudestaan lähtisin Mongoliaan kieli- ja muinaistieteellisiä tutkimuksiani jatkamaan, ja ryhtyi ystäviensä keskuudesta hankkimaan lisää rahoja, niin uusi matka saatiin pian rahallisesti turvatuksi. Tähän asti olin matkustellut yksin ja toiminut sekä valokuvaajana että suorittanut matkaamieni seutujen kartoitustyönkin. Tällä kertaa sain ilokseni mukaani matkatoverin. Nuori filosofiankandidaatti Sakari Pälsi oli halukas lähtemään. Pälsi oli sekä arkeologi että etevä valokuvaaja ja erinomaisen reipas ja käytännöllinen mies kaikissa otteissaan.

Lähdimme Suomesta toukokuun 5. päivänä v. 1909. Pietarista hankittiin varustuksiimme lisää yhtä ja toista, mm. hyvä ilmapuntari. Matkustimme komeasti toisessa luokassa ja olimme reippaina miehinä Irkutskissa toukokuun 15. päivänä. Matkalippumme oli ostettu Siperian halki kulkevaan pikajunaan Verhneudinskiin asti. Vähän ennen Irkutskiin tuloamme sain kuitenkin päähäni, että meidän olisi paras pysähtyä Irkutskiin ja matkustaa paikallisjunassa Irkutskista eteenpäin. Osaksi tämä johtui ehkä siitä, että mieleni teki katsella ja matkatoverilleni näyttää Baikalin komeita seutuja, joita pikajunasta tuskin ehtii tarpeeksi ihailla. Pälsi ihmetteli kovasti tätä ehdotustani, mutta sanoin, että kun Irkutskissa on tähtitieteellinen laitos, olisi parasta siellä tarkistuttaa Pietarista ostamamme ilmapuntari.

Irkutskiin tultuamme lähdimme tähtitieteelliseen laitokseen. Ilmapuntari osoittautui näyttävän kutakuinkin oikein. Pian jo olimme taas takaisin asemalla. Saimme paikat ensimmäisessä pikajunan jälkeen lähtevässä matkustajajunassa. Pikajunan paikkaliput ja lisäliput olivat tietysti menneet hukkaan, mutta eihän se merkinnyt meille mitään. Rata kulkee Angarajoen läntistä rantaa Baikal-nimiselle asemalle asti. Sieltä se kääntyy jyrkästi, kulkien vuorten sivua, vuoroin tunnelissa ja heti sen jälkeen taas siltoja, vuoroin aivan Baikaljärven jyrkkiä rantoja pitkin.

Tulimme Sljudjankan asemalle. Sieltä juna lähti tavalliseen tapaan, mutta ennen kuin se oli ehtinytkään kunnolleen asemalta pois, kuului vihellyksiä ja huutoja. Juna peräytettiin takaisin asemalle. Kaikki matkustajat komennettiin pois vaunuista ja ilmoitettiin, että pikajuna, joka oli kulkenut edellämme, oli erään tunnelin edessä mullin mallin. Pälsi ja minut otettiin kuitenkin työhön kelpaavina miehinä mukaan. Saimme tavarammekin väliaikaiseen työjunaan. Onnettomuuspaikalle tultuamme meitä kohtasi kamala näky. Tunnelin suun eteen oli vuoren kupeelta vierinyt suuri kalliolohkare. Veturi oli törmännyt siihen ja jäänyt miltei pystyyn tunnelin vasenta pieltä vasten. Matkatavaravaunu oli vioittunut ja matkustajavaunut lojuivat siinä nyt mikä mihinkin suuntaan, useimmat rikkoutuneina. Pikajunassa oli ollut paljon matkustajia, moni heistä oli kuollut, toisia haavoittunut. Autettuamme siellä jonkin aikaa tuli Baikalista päin lisää väkeä ja ilmoitettiin, että toiselta suunnalta oli myös lähetetty apuun juna työmiehineen. Kun tuo toinen, apuun tullut työjuna lähti takaisin Verhneudinskiin päin, pääsimme sen mukana varsinaisen rautatiematkamme päähän. Saimme kiivetä hät’hätää kyhättyjä tikapuita veturin yli ja laahata tavaroitamme tunnelin päähän. Omituiselta tuntuu jälkeenpäin, miten me pelastuimme tästä onnettomuudesta, joka maksoi niin paljon ihmishenkiä. Näin saman junailijankin, joka oli tarkastellut lippujamme pikajunassa, kahden vaunun väliin litteäksi litistyneenä, näinpä muutamia meille tuttujakin nyt kuolleina.

Verhneudinskissa oli meitä asemalla vastassa vanha ystäväni Borodin. Hän oli vuosia sitten ostanut talon tässä kaupungissa ja kuului nyt kaupunginhallitukseenkin. Hänen mukavasti sisustetussa salissaan meillä oli hyvät oltavat. Tarkoituksemme oli lähteä Selengajokea ylös laivalla, sillä nyt oli kesä ja laivaliikenne virallisesti jo alkanut. Selengajoella kulki kaksi kunnollista matkustajalaivaa, rataslaivoja tietenkin. Näistä toinen oli, Selengajoen veden laskettua kevättulvien jälkeen, juuttunut kiinni hiekkamatalikolle, ja toinen oli nyt lähtenyt tätä irroittamaan särkältä ja samalla se oli kuitenkin itse jäänyt vuorostaan siipirattaistaan kiinni, niin että todellisuudessa ei siis joella ollut laivaliikennettä lainkaan. Näin ollen meidän täytyi jäädä useaksi päiväksi Borodinin vieraanvaraiseen taloon.

Borodin kertoi paljonkin siitä, mitä kaikkea Verhneudinskissa ja sen ympäristössä oli tapahtunut Venäjän—Japanin sodan aikana vv. 1904—1905. Hänellä oli tarjottavana paljon erinomaisen kuvaavia ja mielenkiintoisia kertomuksia. Mm. hän kertoi, että kun Itämainen yliopisto oli Vladivostokista sodan ajaksi siirretty Verhneudinskiin, oli kiinan kielen professori Petr Petrovits Schmidt asunut juuri siinä huoneessa, jossa me nyt oleskelimme. Ylioppilaille ei ollut voitu hankkia asuntoja riittävästi. Heitä oli useissa tapauksissa sijoitettu monta miestä yhteen huoneeseen. Heillä ei ollut rahaa; ei kirjallisuuttakaan ollut ja heillä oli syitä olla tyytymättömiä. Kerran he olivat lähettäneet lähetystön rehtorinsa professori A. Pozdnejevin luo. Professori Pozdnejev, joka oli ennen ollut mongolin kielen ja kirjallisuuden professori Pietarin yliopiston itämaisessa tiedekunnassa, oli aikoinaan kovasti puuhannut Vladivostokin l. itämaisen yliopiston perustamisasiassa ja hänet oli määrätty sen ensimmäiseksi rehtoriksi. Kun valituksia kuului eri tahoilta, rehtori oli ollut ärtyisä ja pahalla tuulella. Sen ylioppilaiden edustajiston, joka oli esittänyt hänelle valituksia, hän oli heti ilmoittanut kokonaan erottavansa korkeakoulunsa oppilaiden joukosta. Tämän jälkeen oli lähetetty toiset edustajat, jotka olivat kiihdyksissään huomauttaneet, että toverien erottaminen on liian ankara rangaistus ja että rehtorin toki pitäisi ajatella näiden nuorten miesten tulevaisuutta. Rehtori oli silloin huutanut: »Minä syljen heidän ja teidän tulevaisuudellenne!» Illalla ylioppilaat olivat jossakin kadulla vaanineet rehtoriaan, siepanneet hänet kiinni, heittäneet katuun ja syljeskelleet likomäräksi. Rehtorin olivat poliisit pelastaneet, mutta asiasta paisuikin suuri juttu. Rehtori erotti kaikki oppilaansa, mutta silloin olivat sotilasviranomaiset ja kenraalikuvernööri puuttuneet asiaan ja sähkötelleet Pietariin, josta tuli sellainen määräys, että rehtorin oli jätettävä erohakemus. Rehtori oli tullut Borodinin talossa asuvan professori Schmidtin luo ja pyytänyt tätä ainakin väliaikaisesti hoitamaan rehtorin ja koulun asioita. »Teillähän on parhaat edellytykset», Pozdnejev oli sanonut. »Kaikki on näet sen varassa, ketä minä nyt sähköttäessäni Pietariin ehdotan seuraajakseni. Rehtorin tulee tällaisena aikana olla tarmokas ja toimintakykyinen ja näitä ominaisuuksia teillä tietääkseni on», oli eroava rehtori selittänyt. Kun Schmidt ei ollut osoittanut erikoista vastustusta, Pozdnejev oli ottanut mukanaan tuomastaan kääröstä virkapukunsa. »Asia on siis päätetty», hän sanoi, »minä luovutan rehtorin virkapuvun teille ja te maksatte siitä minulle 300 ruplaa.» Professori Schmidtin mielestä oli kuitenkin virkapuvun ostaminen, ennenkuin oli tullut määräys ruveta rehtoriksi, varsin arveluttavaa eikä puvun ostosta tullut mitään. Rehtori oli sitten käärönsä mukanaan mennyt professori Spalvingsin ja sieltä toisten professorien luo. Illalla myöhään olivat kaikki yliopiston professorit kokoontuneet professori Schmidtin huoneeseen tiukkaamaan toisiltaan, kuka rehtorin puvun oli ostanut. Ukko Borodin oli kuunnellut tätä merkillistä keskustelua, josta hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että se, joka ostaisi professori Pozdnejeviltä rehtorin virkapuvun, olisi varma rehtorin arvon saamisesta. Kun ei kukaan ollut sitä ostanut ja professori Pozdnejev oli matkustanut Pietariin, ei pitkään aikaan tiedetty mitään siitä, oliko yliopistolla rehtoria vai ei. Myöhemmin kävi selville; että rehtorin veli, D. Pozdnejev, Venäläis-aasialaisen Pankin Pekingin-toimiston virkailija, oli saanut määräyksen ruveta rehtoriksi. Kun tämä uusi rehtori ensi kerran ilmestyi yliopistoon, hänellä oli veljensä virkapuku yllään ja häntä varten oli perustettu uusi oppituoli, itämainen kauppatiede. Borodin sanoi: »Meillä on sellaiset olot Venäjällä, että se, joka ostaa rehtorin housut, on sitten myös rehtori, olipa hän sitten pankkivirkailija tai mikä tahansa.» — Mutta uusi rehtori olikin ennestään orientalisti.

Ukko Borodinilla oli kerrottavana monia muitakin hassunkurisia kertomuksia Verhneudinskin sodanaikaisista oloista.

Pälsi ja minä hankimme Verhneudinskissa lammasnahkaturkit. Ukko Borodin varusti meille säkkeihin limppuja ja muuta evästä ja sai tuttaviensa burjattien kanssa aikaan sopimuksen meidän kuljettamisesta kärrypelissä Troitskosavskiin asti. Illat ja yöt olivat vielä koleat ja turkit olivat vielä hyvin tarpeelliset. Talonpojiksi pukeutuneina kaksissa burjattien kärryissä ajaen me tulimme myöhään kolmannen päivän illalla Troitskosavskin ainoaan hotelliin.

Hotellin isäntä oli serbialainen. Kannoimme molemmat matkaarkkumme ajomiestemme auttaessa hotellin eteisestä pitkin pientä käytävää huoneeseen, joka oli vapaana. Kovin olimme pölyisiä ja väsyksissä. Partakin oli ehtinyt kasvaa niinä kolmena päivänä, jotka matka oli kestänyt. Isäntämme tiedusteli passejamme, mistä tulimme ja minne olimme menossa. Jottei olisi syntynyt liian pitkiä keskusteluja turhasta asiasta, sanoin tulevamme Pietarista ja matkustavamme Urgaan. Isäntä ilmoitti, että hänen hotellissaan oli paraikaa myös eräs hyvin korkea henkilö, joka oli tullut Pietarista ja myös aikoi Urgaan. Käytävässä olin huomannut herrasmiehen kuljeskelevan mietteliään näköisenä edestakaisin, polttaen hienoa sikaria.

Myöhemmin isäntä tuli tämän herrasmiehen pyynnöstä kysymään, ottaisinko hänet puheilleni. Herrasmies oli apteekkari Sänger Pietarista. Apteekkari tuli ja kertoi, että häntä oli pahasti puijattu. Hänellä oli ollut hyvä proviisorinpaikka Pietarissa. Oli tiedusteltu, suostuisiko hän rupeamaan Urgaan perustettavan apteekin hoitajaksi. Kun hänellä ei ennestään — sen ymmärtää — ollut minkäänlaisia tietoja Mongolian oloista ja Urgasta, hän oli katsellut karttaa ja huomannut, että Urga on suuren maan pääkaupunki. Hänellä oli ollut kolmetuhatta ruplaa vuodessa palkkaa ja nyt hänelle oli luvattu neljätuhatta viisisataa. Sen jälkeen hän oli sitten, sanojensa mukaan, tehnyt korkeiden viranomaisten kanssa sopimuksen, joka velvoitti hänet olemaan vähintään vuoden ajan Urgassa apteekkarina. Hän oli sivistynyt mies, joka kävi usein konserteissa. Nyt hän oli kuitenkin matkansa varrella kuullut merkillisiä juttuja, nimittäin, että Urgassa ei ole yhtään hotellia, ei kerhoja, ei ravintolaa, ei teatteria, ei konsertteja eikä yleensä mitään, mikä sivistyneelle ihmiselle on tuiki välttämätöntä. Kerroin hänelle hänen kauhukseen Urgan valtavista rikkatunkioista, tuhansista koirista, spitaalitautisista ja muusta. Herra Sänger oli aivan masentunut ja tuumi, lähtisikö jo takaisin Pietariin, rikkoen allekirjoittamansa sopimuksen. Hän kertoi, että Kokovin ja Basov-niminen teeliike oli ottanut taikka saanut järjestääkseen hänen matkansa Urgaan. Ymmärsin, että oli kysymyksessä sama kiinalainen virkakyyti, jollaisella minäkin olin vaimoni ja tyttäreni kanssa ajanut sinne, mutta en hennonut hänelle kertoa kaikista niistä kärsimyksistä, joita nelistävien hevosten vetämässä suljetussa kopissa saa kokea.

Pälsi ja minä käyskentelimme torilla tiedustelemassa mongoleilta silloisia oloja ja matkamahdollisuuksia. Eräs kameelikaravaanilla Troitskosavskiin tavaroita tuonut mongoli oli tovereineen aikeissa lähteä takaisin Urgaan ja sieltä kotipuoleensa, joka oli kaukana Gobin autiomaassa. Mies oli hyvin mielissään saadessaan kuljettaakseen rahtitavaraa ja tuli hotelliimme katselemaan tavaroitamme. Kovin vähän niitä oli hänen mielestään; hän ei niistä saanut enempää kuin tuskin kolmen kameelin kuorman. Hän ihmetteli kovasti, miksi eivät Pälsin ja minun matka-arkkuni olleet samankokoiset ja samanpainoiset. Eihän noita voinut kuormata kameelin selkään vastapainoksi toinen toiselleen. Hän olisi suostunut hyvin halvalla viemään kaikki tavaramme Urgaan, mutta tällaisten tasapainoa häiritsevien seikkojen takia hänen vaatimuksensa jonkin verran nousivat. Kun arkuissamme vielä oli rautaiset kulmavahvikkeet, jotka pahasti kuluttavat köysiä ja hihnoja ja kameelin kylkiäkin, meidän oli suostuttava omasta puolestamme hankkimaan kaikki tarpeelliset nuorat. Tavaroittemme kuljettaminen Urgaan tuli näin maksamaan — 30 ruplaa.

Pälsi tarkasteli hyvänä hevostuntijana torilla myytäviä hevosia ja tutki niiden hampaita ja minä kyselin niiden kelpaavaisuutta rattaiden vetoon. Ostettiin sitten yksi hevonen rattaineen valjaineen ja toinen satuloineen. Rattaisiin hankittiin muutamia huopia, samoin riittävästi eväspusseja ja teekannu.

Niin sitten lähdimme kolme päivää myöhemmin kuin raskaat tavaramme. Toinen meistä istui rattailla, toinen hevosen selässä. Ennen pitkää Pälsi jo oli hyvinkin tottunut hevosen selässä istumiseen, vaikka hän alussa pitikin sääriään liian suorina, sillä tavalla nimittäin kuin meillä Euroopassa yleensä ratsastetaan. Mongoliassa täytyy tottua ratsastamaan siten, että jalustimenhihnat ovat mahdollisimman lyhyet ja reidet miltei vaakasuorassa. Silloin istuu mukavasti satulassa vinottain toisen tai toisen reiden varassa ja voi lykkäytyä satulassa joko etukumaraan tai vähän takakenoon.

Mielestäni oli erinomaisen hauska katsella uudelleen niitä seutuja, joilla kymmenen vuotta sitten olin ollut ensikertalainen. Mongolien kanssa saatoin vapaasti keskustella ja sellaista sattui, että joku tapaamani arolainen tai urgalainen minut tunsikin samaksi mieheksi, joka oli asunut komeasti Laaverin hašaassa. Meillä ei ollut erikoista kiirettä, sillä tavallisesti karavaanit tulevat Troitskosavskista perille Urgaan vasta seitsemäntenä päivänä.

Puolimatkassa ajoimme kiinni burjattilaman, joka oli omalla hevosellaan ja omilla rattaillaan matkalla Urgaan jäädäkseen sinne. Tiellä ostimme häneltä sekä hevosen että rattaat, niin että hän Urgaan tullessaan olisi niistä vapaa. Hän lupasi pitää silmällä hevosia ja olla meille toverina Urgaan asti. Emme pysähtyneet suuren tien varrella olevien kerjäläisjurttien kohdalle, vaan haimme sivummalta rehevät ja kauniit yöpymispaikat. Niin tulimme Urgaan toukokuun 25. päivänä ja pari päivää sen jälkeen tulivat kamelikaravaanin mukana matka-arkkummekin.

Urgasta 66 kilometriä itään alkaa laaja tasanko Bajan-tala. Sen laidassa on avara laakso, jonka nimi on Nalaiha. Nalaihassa on koko Mongolian arvokkaimpia muinaismuistoja. Siellä on Tyrk-hallitsijasuvun perustaman valtakunnan ensimmäisen pääministerin Tonjukukin suurenmoinen hauta.

Tonjukuk oli Kiinan alueella syntynyt turkkilainen. Hän oli oppinut herra silloisten kiinalaisten käsitysten mukaan. Hän se sai pohjoisessa paimentolaisina elelevän pienen heimon päällikön ajattelemaan turkkilaisen valtakunnan uudelleen pystyttämistä. Vuoteen 630 j.Kr. oli ollut olemassa itsenäinen turkkilainen valtio, mutta tämä oli sisäisten levottomuuksien vuoksi kukistunut. Tonjukuk ja se ruhtinas, jonka hän tunnusti kaganiksi, keisarikseen, loivat v. 680 uuden Tyrk-valtakunnan. Seitsemänsataa miestä oli alussa ollut kaikkiaan mukana, yksi kolmasosa ratsain ja kaksi kolmannesta jalkaisin. Siis kaikesta päättäen köyhiä ihmisiä kaikki tyynni. Jo muutaman vuoden päästä oli ollut kaksituhatta ratsumiestä. Nämä miehet vähitellen laajensivat valtakuntansa rajoja niin, että sekä uigurit että tataarit l. mongolit ja monet muut heimot joutuivat Tyrk-hallitsijan alaisiksi.

Kaiken sen kuuluisuuden, minkä Tyrk-nimi myöhempinä aikoina on saanut, on tämä Tonjukuk-niminen mies elinpäivinään pannut alulle. Hän oli valtion johtajana kolmen keisarin aikana ja kuoli hyvin vanhana miehenä. Hänet haudattiin Nalaihaan ja hänen haudalleen on pystytetty kaksi suurta tasoitettua kivilohkaretta, joiden kupeet on hakattu täyteen kirjoitusta. Kirjoitusten hakkausvuodeksi arvellaan vuotta 710. Nuo kirjoitukset, joista edellä esitetyt, valtakunnan perustamista koskevat tiedot tässä on annettu vain lyhyinä viittauksina, ovat näiden maiden historian tärkeimpiä kirjallisia lähteitä.

Tonjukukin haudan paikan on tieteelliselle maailmalle ensimmäisenä tiedoittanut pietarilainen oppinut Klementz ja siitä on jäljennösten ja valokuvien perusteella julkaissut ensimmäisen tekstiä sisältävän teoksen akateemikko Radlov. Tämä teos mukanani lähdin Pälsin kanssa Urgasta Tonjukukin hautapaikkaa tarkastamaan. Radlovin kirja kädessäni istuin ja seisoin pystyssä olevien hautakivien vieressä verraten Radlovin tekstijulkaisua kivessä näkyviin merkkeihin. Kun monet pitkät vuosisadat on kulunut siitä, jolloin nuo kivet pystytettiin, ovat tuulet ja talvet ehtineet pahasti kuluttaa graniittia. Kun lisäksi hevoset ja lehmät käyvät hankaamassa selkäänsä näihin kiviin, on luonnollista, että monet kohdat aikoinaan erittäin hyvin tehdyistä kirjoituksista ovat menneet rikki ja likaantuneet ja pahoin kuluneet. Pälsi oli työtämme varten varannut hyviä harjoja. Hän kanniskeli paikalle vettä. Kivet täytyi pestä kunnollisesti. Niistä otettiin valokuvat joka sivulta erikseen ja Pälsi otti lisäksi niistä »taputuksia». Tällä tarkoitan sitä, että kastellaan paperia, pannaan monta kerrosta päällekkäin kiven kirjoituspintaa vasten, kovalla harjalla hakataan paperi miltei massaksi, sitten lisätään vielä paperia, pannaan vähän liimaa veden joukkoon ja annetaan kaiken kuivua. Kun tällainen »taputus» on kuivunut, se miltei itsestään irtaantuu kivestä ja niin on paperiin saatu kirjoituksesta ja koko pinnasta luonnollisen kokoinen negatiivi. Tämän voi helposti kuljettaa mukanaan.

Oleskelimme Tonjukukin kivien luona kesäkuun 17. päivästä 23. päivään asti.

Ohi kulkevat mongolit, niin karavaanit ja yksityisetkin, jotka näkivät puuhiamme, ihmettelivät kovin eivätkä tietystikään ymmärtäneet tarkoituksistamme ja kivien merkityksestä kerrassaan mitään. Tonjukukin maine oli ollut tuhat vuotta kuollut. Tuntuu omituiselta lukea kivien mahtipontisia, itsetietoisia sanoja, kun vieressä seisoo maan oma asukas, jolla ei ole käsitystäkään maansa muinaisesta historiasta. Ympärillä on vain vihantaa nurmikkoa ja ylhäällä sininen taivas ja kuuluu lintujen kesäisiä ääniä.

Oikeastaan matka Tonjukukin kivelle oli meille, Pälsille ja minulle, eräänlainen kenraaliharjoitus pitempää matkaa varten.

Meillä oli jo varustuksemme ja karavaanimme valmiina. Kaikki turhat eurooppalaiset tamineet, suuret matka-arkut ennen muuta, jätettiin Urgaan talteen paluumatkalla perittäviksi.

Urgassa meidän Pälsin kanssa tuli jonkin verran sääli herra apteekkari Sängeriä. Tuo kunnon mies oli aivan onneton. Apteekki oli pieni puinen rakennus torin laidassa ja samalla herra apteekkarin asunto. Apulaiseksi hänelle oli annettu kiinalainen palvelija. Hän valitti meille, ettei koko kaupungissa ollut hänelle sopivaa seuraa. Ei ollut saatavissa olutta eikä mistään gramofoniakaan. Sen vuoksi hän oli tilannut molempia Irkutskista ja toivoi saavansa ne ensimmäisessä tavarapostissa. Kovin hän oli pahoillaan, kun ei Pälsi, joka muuten on hyvä laulaja, suostunut jäämään gramofonia odottamaan. »Eikö Suomessa harrastetakaan musiikkia?» Tilattujen levyjen joukossa piti olla useita Saljäpinin parhaita numeroita. »Ovatko muinaiskivet ja vanhat rauniot todella teille niin tärkeitä, ettette voi odottaa yhtään viikkoa?» Hän oli sitä paitsi hommannut ja puuhannut ja saanut aikaan, että Ignatjevin taloon, sen suurimpaan huoneeseen, piti tästä lähtien halullisten saada kokoontua kerhoiltoja viettämään.

Palattuamme kesäkuun 24. päivänä Tonjukukin kiviltä kävin Pälsin kanssa kiinalaisessa suurliikkeessä vaihtamassa venäläiset ruplat hopeapalasiin. Niiden punnitsemisessa ja tarkistamisessa pala palalta ja tinkimisessä oli paljon hommaa. Muutamiin palasiin veistettiin naarmuja siltä varalta, että jolleivät mongolit niitä hyväksyisi, liike lunastaisi ne takaisin. Siinä jutellessamme keskenämme suomea Pälsin kanssa kiinalaiset tahtoivat väkisin tietää, mitä kansallisuutta olimme. Kieli ei ollut venättä, sen hekin kuulivat. Eteemme tuotiin komea paperi, jossa oli kaiken maailman valtakuntien liput, ja pyydettiin näyttämään meidän lippumme. Näytin totuuden mukaisesti Venäjän lippua. Vähän ajan päästä eräs toinen kiinalainen toi kartaston ja pyysi näyttämään synnyinmaatamme. Kun näytin Suomea, josta siinä näki rajat, joku vanhempi kiinalainen kertoi lukeneensa siitä maasta jotakin. Sieltä viedään, hän kertoi, ulkomaille puutavaraa, tervaa ja kauroja. Sen maan ihmiset ovat lukutaitoisia. Mitä kaikkea hän Suomesta kertoi, en nyt enää tarkoin muista, mutta joka tapauksessa siinä oli ylistystä paljon ja meitä kestittiin erikoisen hyvin teellä ja kiinalaisilla makeisilla. Kun kolmensadan langin hopeakauppa oli tehty, lähdimme kiinalaisesta kaupunginosasta kävellen rukousmyllyjen ohi asuntoamme kohti.

Rukousmyllyjen luona näkyi vielä iltamyöhällä liikuskelevan muutamia vanhanpuoleisia lamoja rukousnauhat käsissään ja orhimdži-viitta yli olkapään. Lyöttäydyin heidän kanssaan puheisiin ja kyselin, tunsiko heistä kukaan sitä vanhaa Erdenidzun lamaa, joka aikoinaan, kymmenen vuotta sitten, oli ollut Sainbiliktun opettajana. Kyllä he tunsivat, kertoivat hänen kuolleen muutamia vuosia sitten. Siinä keskustellessamme torilla nousi jo kuu ja keskustelumme tahtoi venyä kovin pitkäksi. Erdenidzun lama oli ollut kovin ylpeä oppilaastaan, joka kuulemma oli erikoisen tarkka Mongolian historian tuntija. Sanoin lopuksi, että olen sama mies. Lamat ihmettelivät sitä, että Urgaan oli viime vuosina tullut yhä enemmän ulkolaisia. Oli ollut jo jonkin aikaa venäläinen lääkäri ja nyt kuuluu tulleen myös eminbakši, »lääkkeiden mestari». Keskustelimme heidän omasta lääketieteestään ja joku heistä tarjoutui tuomaan minulle sekä lääketieteellisiä että tähtitieteellisiä kirjoja, jos haluaisin niitä luettavaksi.

Kun vihdoinkin lamoista erottuamme tulimme väliaikaiseen asuntoomme, olivat siellä molemmat renkimme Dardža ja Baldžir meitä odottelemassa. He ilmoittivat, että meidän oli heti lähdettävä Ignatjevin taloon, jossa meitä odottivat jonkinlaiset juhlat. Siellä piti nyt olla apteekkarin perustaman kerhon vihkiäisjuhlat.

Miten olikaan, lähdimme katsomaan, koska apteekkari-ystävämme oli illan kuluessa lähettänyt meille useaan kertaan sanan ja kutsun tuohon tärkeään tilaisuuteen. Kun saavuimme perille, sieltä kuului juopuneiden huutoa ja räyhäämistä. Pälsi kävi varovasti aukaisemassa salin ovea.

Salissa istui sohvassa apteekkari, toisella puolella samassa sohvassa mies, joka sanoi itseään tehtailijaksi, toisella puolella eräs venäläinen, joka oli saanut meiltä rahaa peltiraudan ostoon laittaakseen meille matkaa varten Pälsin piirustusten mukaisen matkauunin, mutta ei ollut voinut uunia tehdä, koska oli rahat juonut ja tuhlannut, vaikka väitti, että jotakin työkalua vain enää puuttui. Raotetusta ovesta kurkkien kuuntelimme noiden kolmen miehen puhetta.

Apteekkari valitti, ettei hän voi viihtyä Urgassa ja että ne suomalaiset ovat kovin itsepintaista väkeä eivätkä ymmärrä seuraelämän tarjoamia iloja. Odotetaan vielä heitä, hän sanoi.

Poistuimme äkkiä oven takaa ja lähdimme uudelleen kävelemään, koska oli kaunis kuutamo ja lämmin ilma. Vähän matkaa käveltyämme tulivat äskeiset lamat meitä vastaan. Jäätiin taas keskustelemaan, mutta silloin tulivatkin toiselta puolen lihakaupungista äskeinen apteekkari ja hänen kanssaan sohvassa istuneet kaksi miestä, jotka nyt taluttivat häntä kainaloista. »Tuossa se on se eminbakši», sanoi lama. »Pianpa hän on löytänytkin itselleen opetuslapsia», jatkoi joku toinen. Laulaen, luultavasti jotakin Saljäpinin aariaa, apteekkari käveli torin laitaa apteekkia kohti. Pälsi ja minä erosimme lamoista kotiin nukkumaan.

Mainitsin edellä tehtailijasta, johon myös olimme tutustuneet. Hänen tehtaansa oli alhaalla Tuulajoen haarautumassa, aivan lähellä kaupunkia. Oli pystytetty seipäitä maahan ja pingoitettu näiden väliin säkkikangasta aidaksi, jonka sisäpuoli sitten oli tuo »tehdas». Sinne kerättiin näet Urgasta lampaiden teurastuksessa pois heitetyt suolet, joita tässä aitauksessa muutamat nuoret tytöt ja pojat pesivät ja kuivattivat. Kuivatut ja suolatut suolet lähetettiin sitten Eurooppaan, missä makkaran syönti on yleisenä tapana. Tehtailijan omien sanojen mukaan hän teki erinomaisen hyviä kauppoja, sillä suolista hänen ei tarvinnut maksaa mitään; niitä sai ilmaiseksi miltei joka pihasta, kun vain oli pikkutyttöjä ja -poikia niitä keräämässä. Suolista kuului olevan Euroopan muutamissa maissa huutava puute, niin että on täytynyt keksiä jonkinlaisia korvikkeita makkaroiden päällysteeksi. Myös viulun ja kitaran kielinä mongolilaisten lampaiden suolet ovat ensiluokkaisia, tehtailija sanoi.

Seuraavana päivänä tuli apteekkari luoksemme pahoittelemaan, ettemme olleet tulleetkaan kerhon vihkiäisiin. Nyt hän ei tiennyt, jääkö hän ollenkaan Urgaan, kun ei ole kerrassaan missään sivistynyttä henkilöä, jonka kanssa voisi seurustella. Hän oli pahoillaan levysepän vuoksi, joka oli häneltäkin saanut rahaa johonkin tilaukseen; jota ei ollut, kaikista muistutuksista huolimatta, siihen mennessä suorittanut. Koetin tosissani puhua apteekkarille, että yrittäisi kemiallisesti tutkia maaperän laatua, etsiä kivennäisiä, joita Mongoliassa on löydetty useissa paikoin, mm. kultaa ja fosforia. Sitä paitsi hän voisi tutkia lamojen lääkekasveja ja heidän lääkitsemistapojaan ja tehdä niistä jonkinlaisen luettelon. Tämä hiukan lohdutti miestä, kun vielä vakuutin, että tuollaisella työllä voi olla hyvinkin suuri merkitys.

Lähdimme Urgasta kevyt mongolilaistakki yllä ratsain, renkien ratsain taluttaessa kuormahevosiamme. Kahdet raitaamme olivat melko kevyesti kuormatut. Niissä oli kaksi telttaa, neljä yhtä suurta mongolilaista arkkua, joiden kyljessä olevat numerot 1 ja 2 osoittivat minun ja 3 ja 4 Pälsin arkkuja. Nämä arkut pantiin yöksi telttaamme, kaksi kummallekin puolen ja niiden päälle kevyet kankaiset pukkisängyt, joiden »pukkeina» siis juuri nämä arkut olivat. Tällä tavalla maatessamme ei kukaan voinut salaa päästä arkkuihimme käsiksi. Toinen teltta oli palvelijoita varten. Kylmien öiden varalta meillä oli mukana talviturkit.

Matka sujui nopeasti. Jo kesäkuun 30. päivänä kuljimme Saariintala- ja Jatuutintala-nimisten seutujen halki ja olimme heinäkuun ensimmäisenä ja toisena päivänä sen Suudžin kiven ja haudan ääressä, jonka olin v. 1900 löytänyt. Kiven kirjoitus valokuvattiin uudestaan. Kun Pälsi oli ammatiltaan arkeologi, hänen muistiinpanonsa ja huomionsa ovat tietenkin paljon tarkemmat kuin minun ensimmäisellä matkalla tekemäni.

Saavuimme heinäkuun 13. päivänä Handu-wangin luostariin, missä tapasin vanhoja tuttavia. Tärkein tuttavuuteni oli tietysti ruhtinas itse. Hän oli kuitenkin silloin muualla jossakin luoteessa päin kuumilla lähteillä leiniään parantamassa, mutta hänen kerrottiin pian palaavan hoviinsa. Jäimme odottamaan. Kun matkamme tarkoituksena nyt olikin etupäässä saada mahdollisimman paljon arkeologisia saaliita, oli välttämätöntä, että ruhtinas itse tietäisi tästä. Mongoliassa on näet vaarallista ruveta kaivamaan mitä muinaisjäännöksiä tahansa. Kun maankamaraan tekee reiän, siitä saattaa kaikennäköisiä pahoja henkiä syöksyä esiin ihmisten kiusaksi. Muutenkin on Kiinan hallitus joskus Mongolian viranomaisten välityksellä saattanut kansan tietoon, ettei mihinkään muinaisjäännöksiin saa koskea. Sen sijaan karja tietysti käy joka päivä niihin koskemassa ja korpit ja varikset pitävät pystykiviä erinomaisina tähystyspaikkoina laajoilla aroilla ja muutenkin alastomassa maastossa. Kohta kun saimme tietää, että wang-ruhtinas oli kotiutunut ja odotti minua, menimme hänen luokseen vastaanotolle.

Vastaanottohuone oli mongolien oloihin katsoen hyvin edustavassa ja kauniissa kaksikerroksisessa rakennuksessa monien pihojen perällä. Siellä vilisi väkeä ja esipihat olivat miltei täynnä hevosia. Korkeimmat ruhtinaan alamaiset toivat lahjoja. Oli minullakin lahja mukanani, erikoistilauksesta tehty komea Kauhavan puukko, jossa oli mongolinkielisin tekstein sanat »kädestä lahjoitettu». Sain odottaa odotushuoneessa pitkän aikaa, kun oli monta puheille pyrkijää ennen minua enkä tahtonut rikkoa järjestystä.

Siinä odotushuoneessa keskustellessamme mainitsin jotakin mongolien muinaisuudesta. Kun sanoin, että maassa on asunut n. tuhat vuotta sitten turkkilaisia ja että Orhonin ja Selengan seudut ovatkin turkkilaisten oikea alkukoti, jotkut pahoittelivat puheitani ja pyysivät todistamaan väitteeni. Kun silloin piirustelin paperille niitä samoja kirjaimia, joita on Tonjukukin kivessä ja muissa senaikaisissa hautamerkeissä ja mainitsin Suudžin kiven, jonka olin tulomatkallani valokuvannut, niin viereinen mies antoi paperini kirjaimineen edelleen ja se alkoi kiertää odotushuoneessa vuoroaan odottavien mongolilaisten virkamiesten ja alamaisten keskuudessa. Huomasin jonkun nyökäyttävän päätään ja sanovan, että niin asia taitaakin olla. »Tällaista kirjoitusta, jota ei kukaan osaa lukea, on kyllä Mongoliassa.» Lopuksi eräs, jolla oli komea rubiinipallo lakissaan, sanoi hiljaa, mutta niin, että minä sen kuitenkin kuulin: »Juuri tällaisia kirjoituksia on siinäkin kivessä, jonka minä talvipaikkani läheisyydessä näin viime talvena.» En kysynyt mitään enkä puhunut asiasta sen enempää, mutta kun tuon miehen vuoro tuli päästä ruhtinaan puheille, sain eräältä toiselta tietää, että hän oli ruhtinaan väliaikainen veronkantopäämies. Kehaisin vain, että hän — veronkantaja — oli komea ja ryhdikäs mies, mutta en tarkemmin kysynyt hänen nimeänsäkään.

Minulle oli nyt selvinnyt, että Handu-wangin ruhtinaskunnan alueiden rajojen sisällä oli olemassa jokin muinaisturkkilainen kivi, jota minun tietääkseni ei vielä kukaan ollut löytänyt valokuvatakseen. Olin ruhtinaan puheilla ja tarjotessani lahjani, suuren hadakin peitossa, esitin ruhtinaalle sen pyynnön, että hän antaisi minulle ja toverilleni mahdollisimman suuren vallan käydä muinaismuistoja tutkimassa. Hän ei antanut suoraa vastausta ja hänen otsansa meni ryppyyn. Vastalahjaksi sain ruhtinaalta suuren Kiinan valtakunnan seinäkartan. Se oli kiinankielinen ja hyvin epätarkka, ainakin Mongolian seutujen kohdalta. Lisäksi sain korkkivyön, jottemme hukkuisi vesitulviin. Vastaamatta pyyntööni ruhtinas laajasti selitteli, kuinka tärkeä tuollainen korkkivyö on hengenpelastusvälineenä. Pälsin oli vaikea pidättäytyä nauramasta, kun huomasi mistä oli puhe — Olen myöhemmin, aivan hiljattain, ruotsalaisen »Mongolianherttua» Larssonin kirjasta lukenut, että Handu-ruhtinas oli vähän aikaisemmin käynyt Larssonin kanssa Shanghaissa ja siellä ostanut korkkivöitä ihan sadoittain.

Tultuani telttaamme sain muutamalta lamalta selville, missä äskeinen veronkantopäämies oli viettänyt viime talvensa. Hän kuului karjoineen, telttoineen asuneen Örgöötu-nimisen vuoren rinteellä, ruhtinaskunnan länsirajalla.

Tämä herätti mielenkiintoani sen vuoksi, että örgöö-sana merkitsee »hovia». »Hovi» ei voi sijaita muualla kuin heimon asuma-alueen keskiosassa ja Örgöötu-nimi oli nähtävästi periytynyt ikivanhoista ajoista. Kartoissa ei tuommoista Örgöötu-nimistä vuorta ollut olemassa. Rajan takana lännessä oli pienehkö Aksan Ma-gun-nimisen ruhtinaskunnan alue. Ma-gun, eli Ma-herttua, oli joskus ollut sen ruhtinaskunnan herrana, mutta hän oli aikoja sitten kuollut eikä uutta ruhtinasta ollut, useista Pekingiin lähetetyistä papereista ja läheteistä huolimatta, saatu virallisesti tunnustetuksi, minkä johdosta ruhtinaskunta kävi nimellä Aksan Ma-gun eli »entinen Ma-gunin alue».

Sovimme Pälsin kanssa siitä, että lähdemme etsimään tuota Örgöötu-vuorta ja mongolien kysellessä ilmoitamme matkamme päämääräksi Aksan Ma-gunin pienen luostarin.

Lähdimme Handu-wangin luostarista länteen päin heinäkuun 24. päivänä. Ensimmäisinä päivinä teimme melkoisia päivämatkoja, n. 40—50 kilometriä, mutta sitten vähensimme vauhtia ja pidimme pitkiä päivälepoja, sillä ilma oli kuuma. Samoin pidimme pitkät aamuja iltapuhteet. Teltassa nukkuminen ja kaikki matkusteleminen tuntui Pälsistäkin erinomaisen hauskalta. Ruokaa oli riittävästi, ja lampaita saatiin aina ostaa. Lampaan ostopäivänä tavallisesti kaikki lihat leikeltiin pieniksi, keitettiin suuressa padassa, suolattiin vähäsen ja pantiin pariin suureen peltiseen makeistölkkiin. Tämä säilykeliha säilyi rasvakerroksensa alla kuumassakin ilmastossa hyvin.

Minulla oli mukana myös pari ongenkoukkua ja yritin tilaisuuden tullen saada vaihteluksi myös tuoretta kalaa Orhon-joesta. Kerran illalla, kun teltat jo olivat pystyssä ja ruoka melkein valmiina, Pälsi kummasteli, että viitsin pyydystellä pieniä kaloja. Mongolit halveksivat kaloja, joita he sanovat »veden madoiksi». Yleensä Pohjois-Mongolian mongolit tuntevat nimeltä vain kaksi kalalajia. Toinen niistä on heidän kielessään »taimen», toinen »harjus» — nimet on saatu Siperian venäläisiltä, jotka täällä käyvät niitä pyydystämässä; venäläiset taas ovat saaneet ne karjalaisilta. Sinä iltana minä sain neljä pientä lohikalaa. Kun ne tarjottiin paistettuina, ei Pälsi voinut muuta kuin ihmetellä niiden hyvää makua. Kun seuraavana aamuna heräsin, Pälsi istui vuorostaan minun ongensiimani ja koukkuni piiskansa kärkeen kiinnitettyinä rannalla onkimassa.

Saimme vähitellen tietoomme, missäpäin Örgöötu-vuori oli, ja hitaasti telttaamme siirrellen jouduimme sen läheisyyteen. Nyt oli nopeasti otettava selko siitä, missäpäin täällä sijaitsi jokin muinaishauta korkeine kivipatsaineen. Olin siinä käsityksessä, että mongolit tulevat meitä häiritsemään ja estämään, koska liikumme tavallista matkareittiä paljon pohjoisempana.

Heinäkuun 30. päivän aamuna määräsin kaikki miehet eri tahoille kiven etsintään. Rengeillemme olin mukana tuomastani kirjasta jo näyttänyt, millaisia nuo vanhat turkkilaiset haudat yleensä olivat, ja he olivat itse olleet mukana Tonjukukin hautapaikkaa katsomassa. Pälsi lähti länteen, minä etelään, Dardža luoteeseen ja Baldžir koilliseen, ja vasta illalla piti meidän kaikkien taas tavata. Illalla kun tavattiin ja yhdessä syötiin, oli mielemme alakuloinen. Ei ollut löytynyt mitään. Mutta toisessa teltassamme, missä Dardža ja Baldžir söivät illallistaan, Dardža jutteli Baldžirille, että kyllä ne entisajan ihmiset ovat olleet merkillisiä, kun ovat koirillekin laittaneet kivestä ruokakaukalon. Menin heidän telttaansa kysymään, millainen kivestä tehty koirien ruokakaukalo on ja missä hän on sellaisen nähnyt. Dardža ilmoitti, että n. 300—400 metrin päässä meidän teltastamme tuon pienen lammikon toisella puolella oli yksi. Paikan nimi on Šine-usu, suomeksi »uusi vesi», sillä keskellä laaksoa on puhjennut pieni lähde ja sen ympärille on syntynyt lammikko, jota vanhuksien tietojen mukaan ei ennen ollut olemassa.

Tämän lammikon pohjoispuolella olevaa koiran »ruokakaukaloa» lähdimme kaikki yhdessä seuraavana aamuna katsomaan. Tämä »kaukalo» oli n. metrin pituinen ja puolen metrin levyinen, yläpinnaltaan koristeltu kivi, jonka keskellä oli miltei nelikulmainen syvennys. Ympärillä oli hiekkaa ja kasvoi harvaa, pitkää ruohoa. Tuo nelikulmainen kivi oli kivipatsaan jalusta ja syvennys se kolo, jossa patsas oli joskus ollut pystyssä. Parisen metriä sivulla tästä kiven alustasta oli pitkulainen kivi tuskin näkyvissä ruohosta. Kun tämän kiven sivulta käsin kaivettiin hiekka pois, siinä näkyi selvästi muinaisturkkilaisia kirjaimia. Kivi täytyi saada ylös maasta, olipa se luvallista tai ei. Täytyi saada kanki tai muita vehkeitä, joilla sen nostaisi. Baldžir kertoi, että aivan lähettyvillä oli eräässä laaksossa kasassa suuri joukko tankoja. Siinä ne olivat veronkantomiehen talviset aidaspuut. Tästä varastosta Dardža ja Baldžir pian toivat muutamia pitkiä salkoja. Hiekka lapioitiin pois kiven sivuilta ja kivi nostettiin maasta, mutta se osoittautuikin olevan poikki menneen kivipatsaan lyhyempi yläosa, vain metrin pituinen. Yhdessä haeskeltiin sen lähettyviltä paikkaa, jossa hautakiven toinen osa olisi, ja se löytyikin. Elokuun ensimmäisenä päivänä meillä olivat esillä maan pinnalla Šine-usun muinaishaudan pystykiven kummatkin osat. Kivi on ollut aikoinaan mahtava, neljän metrin korkuinen graniittipylväs, jonka neljä sivua ovat olleet kirjoituksia täynnä, yhteensä n. 6000 kirjainmerkkiä. Ne sivut, jotka kiven katkettua olivat olleet maassa ylöspäin, olivat ilman vaikutuksesta rapautuneet, mutta maan sisään hiekkaan vajonneet puolet olivat vielä niin selvät, että kirjoitusta saattoi hyvin lukea.

Saattaa olla, että joku mongoli oli kaukaa huomannut meidän hommamme kiveä nostaessamme ja lähtenyt viemään siitä tietoa lähimmille poliisiviranomaisille. Seuraavana päivänä juuri Pälsin ottaessa valokuviaan saapui luoksemme neljä miestä vangitsemaan meitä. He vaativat meitä heti seuraamaan mukaansa ruhtinaskunnan kansliaan. Mutta minullahan oli ruhtinaan antama kartta, olipa Radlovin Tonjukukin kiveä koskeva kirjakin. Istuin rauhallisesti kiven päällä tavailemassa noita merkillisiä kirjaimia, joista mongolit eivät ymmärtäneet mitään. Ehdotin, että he ottaisivat ensin asiasta selvän ja oppisivat edes aapiston. He jo menivät ymmälle. Kerroin Mongolian näiden seutujen muinaishistoriaa näillekin mongoleille. Poliisi koetti tiukasti vaatia minulta tietoja, kuka minut oli ohjannut tuon kiven luo, mutta selitin, että siitä on jo mainittu toisessa kivessä ja tässäkin kivessä puhutaan eräästä toisesta hautauspaikasta. Siinä kivessä puhutaan näet mm. eräästä kaupungista, jonka tähän paikkaan haudattu hallitsija oli aikoinaan rakennuttanut sogdeilla ja kiinalaisilla Selengajoen varrelle. Kaupungin nimenä oli ollut turkiksi Baj-balyk, »rikas kaupunki» ja kiinalaisten tietojen mukaan tällainen »rikkaaksi kaupungiksi» nimitetty paikka oli todellakin ollut jonkinlaisena keskuksena Selengajoen varrella. Samassa kivessä puhuttiin myös siitä, että Orhon-virran ja Balyklyg-nimisen sivujoen yhtymäkohtaan hallitsija oli rakennuttanut »pääkaupunkinsa», jossa oli ollut »kansantalo» ja »hallitsijantalo». Kun minä selittelin näitä asioita mongoleille ja alussa virkaintoiselle poliisille ja näytin kivestä vastaavat kohdat, mongolit eivät ymmärtäneet, puhuinko totta vai satuja. Renkini tarjosivat teetä ja ruokaa, Pälsi ja minä taas hyviä savukkeitamme. Ennen yön tuloa saimme miehet lähtemään tiehensä.

Seuraavana päivänä jo saimme kaikessa rauhassa jatkaa kiven »taputusta» ja valokuvaamista. Kivet käännettiin vuorotellen auringonvaloon päin, niin että saatiin kaikki sivut pariinkin kertaan valokuvatuiksi.

Viikon verran viivyimme näissä puuhissa. Oli selvää, että olimme tehneet erinomaisen arvokkaan löydön. Kivi oli Tyrk-hallitsijasukua seuranneen Uigur-hallitsijasuvun perustajan ja ensimmäisen keisarin kunniaksi pystytetty. Maassa vielä näkyvät ojan tapaiset, jotka alkuaan olivat erottaneet erilleen melko suuren alan, osoittivat paikkaa, jonka sisässä hauta oli. Keskellä entistä aitausta olikin ladottuina joukko kiviä, mutta niitä emme ryhtyneet kaivamaan emmekä erikoisemmin tutkimaan.

Kivestä suoraan pohjoiseen, parin kilometrin päässä, on matalan kummun korkeimmalla kohdalla erikoinen pienempi kumpu. Tämä kumpu on aikoinaan ihmiskäsin tehty. Siinä on vuorotellen liuskekiviä ja auringossa poltettuja tiiliä paksuina kerroksina. Se on se paikka, missä keisarin hovi on luultavasti jonkin aikaa sijainnut, tai se on sen temppelin jäännös, jossa on käyty Uigurin hallitussuvun perustajan muistoa kunnioittamassa.

Tämä löytämämme kivi, jonka teksti on erikoisen arvokas, sijaitsi Handu-wang-ruhtinaan alueella, mutta hyvin harvat ihmiset olivat voineet sen nähdä, koska ainoastaan yksi syrjä pisti vähän hiekasta esiin, ennen kuin me kalvoimme sen maasta. Kyllä olikin mongolien syytä ihmetellä, miten me olimme sen löytäneet. Sen jalusta oli se »koirankaukalo», jonka Dardža oli löytänyt, ja maisteri Pälsin ja minun yhteiset tietomme olivat ohjanneet miedät siihen, että kaukalo olikin pystykiven jalusta. Mitä poliisimies lieneekään aikonut, vangitsemisesta enempää kuin muustakaan häiritsemisestä ei tullut mitään, ja niin vietimme iloisina hauskaa aikaa tämän kiven lähettyvillä elokuun 7. päivään asti.

Se kukkulan huippu, jonka päällä kivilatomus oli, oli nähtävästi juuri se Örgöötu-vuori, jonka juurella veronkantaja oli viettänyt talvensa. Löydöstämme koetin lähettää tiedon Helsinkiin mahdollisimman nopeasti, mutta sähkösanoman saapuessa perille oli Suomalais-ugrilaisen Seuran puheenjohtaja, professori Otto Donner, edellisenä päivänä kuollut. Ei Handu-wang-ruhtinas eikä kukaan muukaan historiantuntija mongolien keskuudessa tiennyt tämän kiven olemassaolosta mitään; se selvisi minulle vasta v. 1912, jolloin Pietarista oli saapunut Urgaan erikoinen retkikunta lähteäkseen kiveä valokuvaamaan, sillä Handu-wang itse lähetti Urgassa miehiä kysymään minulta tämän kiven paikkaa.

Tämän Šine-usu-kiven luota siirryimme suoraan länteen pitkin pientä Mogoitu-jokea ja tulimme Aksan Ma-gunin seuduille. Pieni luostari vuoren rinteellä oli hauska katseltava, mutta mitään erikoista tutkittavaa siellä ei ollut. Jatkoimme jonkin matkaa länteen ja käännyimme sitten etelään. Elokuun kauniit päivät Hunigol- ja Hanuigol-jokien kauniissa laaksomaissa olivat matkamme miellyttävimpiä aikoja. Vasta etelämpää, Tamir-joen varrelta, löysimme jotakin mieliin painuvaa. Tamir-joki muodostuu kahdesta joesta; toisen nimi on Hoitu Tamir l. pohjoinen Tamir, toinen on Urit Tamir, eteläinen Tamir. Näiden yhdyttyä toisiinsa joki on vain Tamir, ja koko seutua nimitetään Kolmen Tamirin seuduksi. Hoitu Tamirin varrella tasaisella maalla on kilometrejä laajat kaupungin rauniot. Tätä paikkaa mongolit nimittävät Huutsin Uljasutaiksi, vanhaksi Uljasutaiksi. Nimi on nähtävästi aivan uusi, sillä Uljasutai-niminen kaupunki sijaitsee paikalla, missä todellakin kasvaa uljasua 1. haapaa. Vanha Uljasutain seutu on aroseutua eikä siellä ole haapoja lähimaillakaan. Nämä kaupungin rauniot Hoitu Tamirin varrella ovat ehkä olleet aikoinaan hallinnollinenkin keskus ja ehkä paikalla on ollut sama merkitys kuin myöhemmin nykyisellä Uljasutailla.

Etelään siirtyessämme kuljimme Hara-Hulun vuoristotietä ja jouduimme Dzajin-gegenin luostarin kohdalle, missä viivyimme elokuun 17. päivästä 22. päivään asti. Samoin kuin Urgassa asui täälläkin luostarin läheisyydessä kiinalaisia kauppiaita omissa vakinaisissa rakennuksissaan. Saimme ostetuksi yhtä ja toista, joista tärkein osa kuului muonitukseen; niinpä hankimme jauhoja, teetä, sokeria ym. Dzajin-gegenin luostari ei ole kovinkaan suuri, mutta Dzajin-gegen on omalla tavallaan ruhtinas, koska hänellä on ruhtinaskunnan asujaimiston kokoinen alamaisjoukko.

Kaikkialla näillä seuduilla näkee merkkejä vanhasta asutuksesta. On jonkin verran peltojen jälkiä, mutta vielä enemmän on kivestä rakennettuja pieniä hautoja. Muutamien hautojen päällä on ollut aikoinaan graniitista hakattuja veistoksia, useimmat näistä ihmisen muotoisia, mutta toisinaan löytää myös kivisen makaavan lampaan tai kamelin, harvemmin jalopeuran. Yleensä kivestä tehdyt veistokset esittävät entisiä virkamiehiä, joiden tunnusmerkkinä on samanlainen takaa hyvin korkea lakki, jota korealaiset ovat käyttäneet ja japanilaiset vieläkin käyttävät hovijuhlissaan juhlapäähineenään. Useimmilta kiviukoilta on kuitenkin pää hakattu poikki, koska mongolilamojen käsityksen mukaan ne ovat pakanuudenaikaisia ja levittävät kansan keskuuteen pakanallista henkeä. Jos jossakin vielä on kiviukolla jäljellä pää, mongolipaimenet käyvät pyyhkimässä rasvaista lampaanlihaa kiviukon suun tienoille, jotkut ajavat myös nuuskaa sen sieraimiin, pyytäen näitä mahtavia herroja ystävikseen ja karjan suojelijoiksi. Jo Aksan Ma-gunin luostarissa oli kaksi kivestä tehtyä jalopeuraa luostarin temppelin edustalla. Lamat olivat jonkin verran hämillään, kun selitin, että nekin olivat pakanuudenaikaisia. Olisimme voineet Pälsin kanssa yrittää muinaistieteellisiä tutkimuksia näiden lukuisten hautojen ja veistosten johdosta, mutta rettelöt, joita meillä oli ollut Šine-usun kiven johdosta, olivat osoittaneet, että jonkinlainen vaara oli olemassa, erittäinkin kun emme tunteneet ruhtinaita ja viranomaisia henkilökohtaisesti. Tulevia tutkijoita odottavat näillä mailla suuret työalat.

Yhä etelään päin siirtyessämme nousimme vähitellen vuoristoa kohti. Elokuun 30. päivänä kuljimme Köl-Sain vuoristosolan kautta Gobin autiomaahan päin. Tähän saakka oli vuorten pohjoisrinteillä laaksoissa vielä näkynyt havupuita, mutta Köl-Sain solalta etelään päin katsellessa kaikki mäet ja vuorenrinteet jo olivat paljaat. Ilma on täältä korkealta vuorisolasta katsellessa erikoisen kuulakkaa ja saatoimme tasaisen aron yli erottaa kaukana etelässä vuorijononkin, joka mongolien tietojen mukaan oli viidentoista päivämatkan päässä. Kun kyselin, asuuko senkin vuoriston lähettyvillä ihmisiä, vastattiin, ettei sielläpäin ole vettä, ja jos on joskus keväisin, siellä liikkuu villihevosia ja villikameeleja. Villihevosia l. kulaaneja on näillä Gobin aroilla mongolien tietämän mukaan melko runsaasti. Kerran keskellä yötä kuulimme kaukaista töminää, ja aamulla palvelijamme väittivät villihevosia yöllä kaukaa nelistäen kiertäneen telttojemme ympäri.

Kun Köl-Sain solasta maa viettää etelään, jouduimme Ongingol-joen laakeaan laaksoon. Jonkin verran oli vielä täälläkin muinaisen asutuksen jälkiä. Matkamme varrella näimme pystykiven, jossa oli ollut aikoinaan kirjoitus, mutta tuulet ja lämmönvaihtelut olivat sen niin kuluttaneet, että tuskin mitään enää oli jäljellä kiveen aikoinaan hakatuista kirjaimista. Pälsin kanssa pahoittelimme, että olimme osuneet kiven kohdalle n. tuhat vuotta liian myöhään. Toisenkin kiven jalustan löysimme, mutta siinä ollutta kirjoituspatsasta oli mahdoton löytää. Kivijalusta oli leveä ja hyvin tehty. Pälsin teki mieli tutkia, miten kivilaatan alusta oli rakennettu. Hän alkoi kaivaa sivulta ja löysi tiililatomuksen, jonka päällä jalustalaatta lepäsi. Hankittiin muutamia tankoja ja koetettiin vivuta laattaa toisesta syrjästä ylös. Pälsi oli vakuuttunut siitä, että laatan alta voisi löytää jotakin arvokasta, mutta samalla tuli paikalle ihmisiä, joiden aikeet ilmeisesti olivat kaikkea muuta kuin ystävälliset. Pudotimme laatan nopeasti takaisin paikoilleen, jolloin Pälsin jalka jonkin verran loukkautui. Sen parempaa tulosta meillä ei tästä uhkarohkeasta nostoyrityksestä ollut.

Lamiingegenin luostari on Ongin-golin varrella ja sen kauniit tiibettiläismalliset temppelirakennukset erikoisen juhlallisen näköiset. Näkemistämme luostareista Lamiingegenin luostari erosi siinäkin suhteessa, että sen pohjoispuolella leviävälle paljaalle vuoristorinteelle on punaisella ja keltaisella värillä maalattu jättiläiskokoinen Buddhan kuva. Tämä Buddhan kuva näkyy kaukaa ja antaa alapuolella olevalle luostarille erikoisen pyhyyden.

Jatkoimme matkaamme etelään ja lounaaseen, kunnes tulimme Sain nojon-nimisen ruhtinaan luostariin.

Syyskuun 15. päivänä lähdimme takaisin Urgaa kohti suorinta tietä koilliseen. Yöt olivat jo käyneet kylmiksi. Joskus oli luntakin öisin, mutta päivät olivat vielä lämpimät. Matkamme varrella sattui montakin hauskaa tapausta. Joku nuori mongoli kysyi Urgan oloja, joita ei osannut mielikuvituksessaankaan tehdä itselleen selviksi. Monessa paikassa kokoontui ihmisiä kaukaakin katselemaan merkillisiä ulkomaalaisia. Tämmöisellä autiomatkalla sattui kuitenkin meille merkillinen tapaus.

Kerran aamulla varhain toi muuan mongoli telttaamme kirjeen, jonka kuoreen oli suomeksi kirjoitettu: »Herroille Ramstedt ja Pälsi.» Herätin heti Pälsin ja näyttelin hänelle kirjettä. Silmät suurina aukaisimme kirjeen. Se oli maisteri J.G. Granön kirjoittama. Hän oli samana keväänä kuin mekin lähtenyt Mongoliaan, mutta sen läntisimpään päähän, Altai-vuoristoa tutkimaan, ja meistä tuntui mahdottomalta, että hän olisi voinut joutua näin kauas tuhansien kilometrien päähän itään, mutta kirjeestä selvisi, että hänen oli käynyt huonosti. Hänen vuokraamansa kirgiisit olivat karanneet vieden mukanaan kaikki hevoset ja Uljasutain Venäjän-konsuli oli järjestänyt hänelle matkan härkäkaravaanilla Urgaan asti. Ostin heti Pälsille levänneen hevosen ja niin lähdimme kahden matkaan, kirjeentuoja mongoli oppaanamme, ja ehdimme yön tullen sille paikalle, mihin Granön karavaani oli pysähtynyt yöksi. Pälsistä oli tullut jo erinomainen ratsastaja. Vietimme yön Granön teltassa, seuraavana aamuna taas erosimme. Tämä kolmen suomalaisen odottamaton tapaaminen Gobin autiomaassa tuli ikuistetuksi Pälsin ottamalla valokuvalla.

Lokakuun toisena päivänä olimme Urgassa ja viivyimme siellä kaksi kuukautta. Työtä kyllä riitti, sillä Pälsillä oli valokuviensa kehittämisessä paljon tekemistä ja minun oli tärkeää tarkastaa Urgassa Golstunskin suuren sanakirjan paikkansapitävyyttä. Mongolien sanavaraston paperille paneminen oli siis tärkeimpänä työnäni.

Urgassa ollessamme saapui sinne mm. myös Handu-wang-ruhtinas, joka kävi luonamme väliaikaisessa majapaikassamme. Etevänä lihan paistajana valmisti Pälsi venäläisessä uunissa erikoisen herkullisen lampaanpaistin, jota ruhtinas päivällistä tarjotessamme söi erittäin halukkaasti. Seurauksena tästä oli, että ruhtinas myöhemmin lähetteli meille lampaanreisiä pyytäen saada ne paistetuksi.

Jonkin verran oli mongolien ruhtinasten keskuudessa havaittavissa levotonta mielialaa Kiinan valtiollisten tapahtumien johdosta. Yhä varmemmaksi oli käynyt tieto, että mongolien vapaus ja paimentolaiselämä läheni loppuaan. Kaikki viljelykseen kelpaavat laaksot oli määrä avata kiinalaisille siirtolaisille. Tätä asiaa Handu-wang-ruhtinas varsin usein kosketteli keskusteluissaan. Myöhemmin hän lähetti luokseni rokonarpisen, kookkaan, ruman etelämongolin, joka esiintyi pyhiinvaeltajana. Tämä mies oli entinen tuomari Sisä-Mongoliasta ja nimeltään Haisan-gun. Ensimmäisen kerran yömyöhällä luonamme käydessään hän kuiskaten pyysi, että lähettäisimme molemmat palvelijamme pois yöksi. Hän kysyi: »Onko ketään muita, jotka mahdollisesti voivat kuulla keskusteluamme?» Pohjoismongolit yleensä kohtelevat etelamongoleja ylimielisesti ja sanovat heitä puolikiinalaisiksi. Renkimme Dardža ei ollut tahtonut päästää Haisan-gunia edes puheillemme ja koetti tiukata hänen asiaansa. Haisan-gun selitteli olevansa pyhiinvaeltaja, joka toivoi saavansa pyhiltä ja viisailta siunausta ja opetusta. Minun siunaukseni oli hänelle muka erikoisen arvokas. Kun Dardža ja Baldžir olivat lähteneet yöksi pois, Haisan-gun jäi luoksemme. Hän kertoi minulle kaiken, mikä painoi mongolien mieltä. 88 ruhtinaasta oli jo n. 40 poliittisesta tilanteesta selvillä, Haisan-gun sanoi. Hän oli käynyt heidän luonaan. Toiset heistä olivat silmät suurina ja pelon valtaamina ymmärtäneet tulevan vaaran, mutta jotkut olivat olleet niin sivistymättömiä ja omiin juomatapoihinsa piintyneitä, että heidän luonaan käynti oli osoittautunut hukkaan menneeksi.

Haisan-gun oli omituinen mies. Hän oli julkaissut Harbinissa joitakin vuosia ensimmäistä mongolinkielistä sanomalehteä. Hän oli mongoliksi kirjoittanut muutamia teoksiakin Mongolian historiasta. Hän oli suorittanut kiinalaisia korkeita virkatutkintoja, ollut kiinalaisen valtiomiehen ja presidentin Li Hung-tšangin mongolilaisena sihteerinä ja loppujen lopuksi tarjoutunut Venäjän salaisen poliisin asiamieheksi, saadakseen siltä taholta rahaa, sillä hän oli menettänyt kaiken omaisuutensa ja kaikki alamaisensa kiinalaisille. Venäjän asiamieheksi tultuaan hän oli saanut luvan matkustella burjaattien — Siperiassa asuvien mongolirotuisten — keskuudessa ja tällöin tarkoin pannut mieleensä kaikki venäläisten heille myöntämät oikeudet. Burjaattien oloihin hän ei ollut sen enempää ihastunut, vaan oli sitä mieltä, että mongolien pitäisi keksiä keino päästä jälleen itsenäiseksi valtakunnaksi. Keskustelu Haisan-gunin kanssa oli minulle jotakin aivan uutta, venäläisten kannalta tietenkin erikoisen vaarallista vehkeilyä. Handu-wang-ruhtinas kävi joskus lampaanpaistia hakemassa ja kysyi ohimennen, olenko tavannut Haisan-gunia.

Tämä siis tapahtui v. 1909, ja kun seuraavan kerran v. 1912 kävin Mongoliassa uudestaan maisteri Arvo Sotavallan kanssa, oli Haisan-gun itsenäisen Mongolian sisäministeri ja Handu-wang ystäväni sen ulkoasiainministeri. Kävin ulkoministeriä tapaamassa hänen virastossaan, jolloin näin hänen pöydällään sen Justus Perthes’in taskukartaston, jonka olin hänelle antanut ja johon olin mongolilaisin kirjaimin merkinnyt eri maiden kohdalle niiden nimet mongoliksi. On mahdollista, että Handu-wangin maantieteelliset tiedot ja juuri tämä kartasto olivat olleet pääsyynä siihen, että Handu-wangista oli tehty uuden Mongolian ensimmäiseen hallitukseen ulkoasianministeri.

Mongolian-matka v. 1912.

Ennen kuin ryhdyn selostamaan tämän viimeisen Mongolianmatkani kulkua, minun on mainittava, että v:n 1909 retkeni aikoihin mongolien keskuudessa herännyt valtiollinen toiminnanhalu näkyi jatkuvasti kasvaneen.

Handu-wangin minulle esittämän Haisan-gun-nimisen miehen pyynnöstä olin hänelle ja muutamille muillekin jättänyt tyhjiä kirjekuoria, joihin olin merkinnyt nimeni ja osoitteeni Lahti, Suomi. Saajat itse olivat ymmärtäneet, että jos tuollaiseen kirjekuoreen panee kirjeen ja tavallisen venäläisen postimerkin, se kyllä tulee minun käsiini.

Syksyllä 1910 sain odottamatta kirjeen Pietarista. Lähemmin sitä tarkastaessani huomasin, että kuori oli omani ja käsiala minulle hyvinkin tuttu. Kirjeen sisältö oli mongolinkielinen ja allekirjoittaja Haisan-gun. Hän kertoi tulleensa Pietariin ruhtinas Handu-wang ja Urgan luostarin Daa-lama mukanaan ja pyysi minua heti saapumaan Pietariin Newskin varrella olevaan hotelliin, koska he olivat joutuneet pahaan pulaan ja asiat olivat muutenkin sekaisin.

Sain Lahden yhteiskoulusta järjestetyksi muutaman päivän loman ja lähdin. Pietarissa löysin nuo kolme mongolia aivan helposti. Haisan-gun oli mielissään ja sanoi, että Ramstedt kyllä nyt voi heidän asiansa järjestää. Vielä puhellessamme tuli joku santarmipäällikkö ilmoittamaan, että heidän oli lähdettävä hänen mukanaan johonkin poliisikuulusteluun. Puutuin asiaan ja sanoin santarmille, ettei se käy päinsä, koska tuo herra on Mongolian suuriruhtinas, tuo taas on kahdenkymmenentuhannen laman ja Urgan suurimman luostarin päällikkö eikä tämä kolmaskaan ole mikään mitätön henkilö. Santarmi kertoi, ettei näillä kolmella henkilöllä ole minkäänlaista passia ja että he olivat joitakin tiibettiläisiä seikkailijoita. Mongolit eivät todellakaan olleet voineet näyttää minkäänlaista passia eikä henkilötodistusta. Sen sijaan heillä oli mukanaan nuorenpuoleinen burjaatti, joka oli ensimmäistä kertaa maailmalla Pietarissa asti ja jonka venäjän kielen taitoisena piti olla heille tulkkina. Kaikki kolme mongoliherraa olivat salaa lähteneet maastaan. Matkan tarkoituksena olivat suuret Mongoliaa koskevat valtiolliset suunnitelmat. Handu-wangista tiesin, ettei hän hallitsevana ruhtinaana voinut missään tapauksessa lähteä maastaan ja alamaistensa parista ilman Pekingin hallituksen lupaa ja että Urgassa, jossa oli sekä kiinalainen kuvernööri että Venäjän pääkonsuli, asiat olivat sillä kannalla, ettei hänen sopinut missään tapauksessa pyytää matkustuslupaa. Kiinalaisella kuvernöörillä oli näet tulkkinaan burjaatti ja Venäjän pääkonsuli oli myös maan kieltä taitamattomana burjaatti-tulkkinsa varassa. Handu-wang olisi yksinkertaisesti joutunut pidätetyksi, jos olisi lähtenyt Urgaan passia hakemaan; niin hän itsekin arveli. Samanlainen selitys oli Urgan luostarin päälliköllä Daa-lamalla. Santarmiupseerille koetin nyt selittää, mitä »wang» merkitsee, ja kerroin, että tällä wang-herralla oli n. kuusikymmentätuhatta alamaista. Kun santarmin kanssa oli juteltu asiasta puoleen ja toiseen, hän lupasi keskeyttää kaiken kuulustelun näiden passittomien ihmisten kanssa ja ilmoittaa heistä ja heidän asiastaan sotilasviranomaisille. Niine hyvineen hän poistuikin.

Handu-wang lähetti burjaatti-tulkkinsa hakemaan lampaanlihaa ja järjestämään sen keittämisen hotellin keittiössä, minkä jälkeen pata tuotiin sellaisenaan keskelle huonetta. Siinä nyt istuimme me kaikki neljä valtiollista juonittelijaa mongolien tapaan padan ympärillä lattialla hienossa pietarilaisessa hotellissa.

Kävi selville, että Kiinasta irroittautumisliike oli mongolien keskuudessa jo kehittynyt hyvin pitkälle ja että nämä herrat olivat saapuneet Pietariin aikeissa pyytää Venäjän sotaministeriöltä Mongoliaa varten n. 20 000 kivääriä ja lisäksi konekiväärejä ja tykkejä, mutta passittomina ja kieltä taitamattomina heidän aikeensa oli jäänyt puolitiehen ja heidän oma kohtalonsakin sangen epävarmaksi. Burjaatti toi hedelmiä, joita yhdessä tässä salavehkeilijöiden seurassa nautittiin.

Sitten saapui joku kenraali Popov yleisesikunnasta. Hänen kanssaan sukeutui pitkät keskustelut, joissa toimin tulkkina. Nuo kolme mongoliherraa vakuuttivat lähteneensä matkalle Kiinasta kaikkien eroamispuuhaan osallistuvien valtuuttamina ja heidän vaatimuksestaan. Kenraali Popov kuunteli ja ihmetteli, ettei hänellä ollut minkäänlaista ennakkotietoa näistä asioista, vaikka oli olemassa sekä Urgan pääkonsulinvirasto, ulkoministeriön alainen laitos, että Mongolian rajalla Kjahtassa rajakomissaari, jonka virastosta myös olisi pitänyt voida odottaa jonkinlaisia valmisteluja. En tiedä, uskoiko kenraali Popov kaikkia niitä vakuutuksia, joita Haisan-gun, Handuwang ja Daa-lama minun välitykselläni hänelle antoivat, mutta joka tapauksessa hän oli lähettänyt Lahteen sähkösanoman tiedustellen, oliko Ramstedt-nimistä henkilöä Lahdessa olemassakaan. Lahden santarmi oli ilmestynyt pormestari Lyytikäisen puheille, pyytäen selitystä minun henkilöllisyydestäni ja luotettavuudestani. Siitä sain kuulla heti kotiin palattuani.

Kenraali Popov oli poistuessaan luvannut toimittaa perille sotaministerille asti ne tiedot, mitä hän nyt oli saanut. Mongolien tarkoituksena oli tietysti ollut päästä itse sotaministerin puheille. Tämä nimenomainen pyyntö oli hänelle esitetty ja samalla sekin, että minä saisin toimia heidän tulkkinaan mongolin kielen taitoni vuoksi.

Pari tuntia odotettuamme tuli kenraali uudestaan mongolien hotelliin ja ilmoitti, että he kello neljältä pääsisivät esittämään asiansa herra sotaministerille. Mongolit olivat riemuissaan ja Handu-wang taputteli minua olalle. Haisan-gun kertoi yhtä ja toista erittäin mielenkiintoista ja oli tyytyväinen, kun hänen työnsä pohjoismongolien herättämiseksi nyt oli näin pitkällä. Pohjois-Mongolian asuttaminen kiinalaisilla uudisasukkailla saataisiin nyt kyllä ehkäistyksi. Jos saataisiin aseita ja hyviä ohjaajia, venäläisiä upseereja, niin PohjoisMongolia voisi säilyä mongoleille. Odotimme kello neljään asti.

Silloin tulikin aivan outo venäläinen upseeri ja hänen mukanaan nuorenpuoleinen venäläinen, Mihailov nimeltään, jonka piti olla vastaanottotilaisuudessa mukana tulkin tehtäviä suorittamassa. Mutta Mihailov ei puhunutkaan mongolia, vaan kiinaa. Hän oli palvellut Pekingissä Venäläis-aasialaisessa Pankissa. Mongolia hän ei edes ymmärtänyt. Tästä tuli mongolilaisille suuri pettymys, jopa he siitä kiukustuivat. Haisan-gun kyllä puhui sujuvasti kiinaa ja Handu-wang osasi myös sitä jonkin verran, mutta Daa-laman kiinan kielen taito oli aivan olematon. Daa-lama vaati kiven kovaan, että mongolien asia täytyy ajaa mongolien kielellä.

Minun ei tietysti sopinut sekaantua asiaan eikä vaatia päästä mukaan sotaministerin luona valtiollisista salaisuuksista keskusteltaessa. Yleisesikuntaupseeri kiitteli hyvin kauniisti minua siitä, että olin vaivautunut Pietariin ja ehkäissyt santarmeja tekemästä erehdyksiä. Suomeen lähtee juna silloin ja silloin, niin että voin kyllä päästä takaisin Lahteen vielä samana päivänä, upseeri lisäsi.

Aikaa oli vain jonkin tunnin verran junan lähtöön. Viivyttelin tahallani, otin lopuksi ajurin, jonka käskin ajaa hiljaa, ja niin saavuin asemalle juuri samassa hetkessä, kun juna lähti. Olin noituvinani myöhästymistäni, mutta lähdin toisia teitä takaisin hotelliin, jossa mongolit asuivat. Pääsin sisälle ja jäin odottamaan kaukaisia mongoleja heidän merkilliseltä sotaministerin luona käynniltään.

Haisan-gun, Handu-wang ja Daa-lama tulivat takaisin ja Haisangun järjesti asiat niin, etteivät heitä saattaneet miehet nähneet minua. Jäätyämme sivullisilta rauhaan Handu-wang ja Haisan-gun tiedustelivat minulta heti, missä Buhara on ja mikä valtakunta se on. Oli muka tarjottu Ulko-Mongolialle samanlaista asemaa Venäjän suhteen kuin Buharalla on. He puolestaan olivat ymmällä Buharasta ja olivat ehdottaneet samanlaista suhdetta kuin on Suomen ja Venäjän välillä. Tätä heidän ehdotustaan sotaministeri kuului ihmetelleen. Mitä kaikkea heille oli ehdotettu ja mitä heille oli luvattu, se ei minua erikoisesti enää huvittanut, sillä minusta oli selvää, ettei Venäjän hallituksen silloinen sotaministeri oikeastaan tahtonut mongoleja auttaa, vaan laajentaa Venäjän jo ennestään suurta valtaa. Hiivin hotellista pois ja lähdin myöhemmässä junassa takaisin Lahteen.

Aika vieri edelleen. Odotin hiljalleen jonkinlaisia tietoja Mongoliasta. Kiinassa, erittäinkin Pekingissä, oli levotonta. Syksyllä 1911 siellä puhkesi kapina, joka lopetti mantšulaisen hallitussuvun aikakauden. Kiinalaiset vallankumoukselliset julistivat Kiinan tasavallaksi. Mielestäni oli mielenkiintoista tarkata, minkälaiset tulisivat olemaan Kiinan ja Mongolian tai Kiinan ja Mantsurian suhteet. Kysymys oli siitä, tarkoitettiinko Kiinan tasavallalla vain varsinaista Kiinaa vaiko myös niitä maita, Mantšuriaa, Mongoliaa, Itä-Turkestania ja Tiibettiä, jotka mantšulainen hallitus oli aikoinaan yhdistänyt omaan valtaansa.

Tuli sitten sanomalehdissä tieto, että joulukuun 3. päivänä 1911 Pohjois-Mongolia oli Urgaan kokoontuneiden ruhtinaiden ja edustajain kokouksessa julistettu Kiinasta eronneeksi itsenäiseksi valtakunnaksi. Tässä oli taas minulle kysymysmerkkinä, mitä Mongolianimityksellä tarkoitetaan, kuuluuko siihen myös koko se laaja Mongolian maa, joka on Gobin autiomaan eteläpuolella, vai tarkoitetaanko vain Pohjois-Mongoliaa l. Halhaa ja tämän lisäksi sitä luoteiskulmaa, joka kulki nimellä Urjanghai, sekä Kobdon piiriä.

Minusta tuntui erinomaisen hauskalta käydä mongolien maassa nyt, heidän ollessaan itsenäinen, riippumaton valtakunta, ja tutustua niihin miehiin, jotka nyt olivat sen kohtaloita ohjaamassa. Kun edelliseltä v:n 1909 matkalta oli vielä jäljellä rahaa ja sen matkan tuloksia voitiin pitää suotuisina, järjestettiin niin, että keväällä v. 1912 olin uudestaan matkalla Urgaan. Matkatoverinani oli maisteri Arvo Sotavalta. Pietarissa minulle kerrottiin, että Pietarin Tiedeakatemia lähettää retkikunnan Pohjois-Mongoliaan ja että tämän retkikunnan johtajana on hyvä ystäväni Vladislav Kotvicz. Kotvicz on hyvin hiljainen, sävyisä oppinut, joka palvelee rahaministeriön itämaisessa osastossa samalla kuin hän on yliopistossa mongolin- ja kalmukinkielen dosenttina. Niinkuin nimi osoittaa, Kotvicz on syntyään puolalainen. — Itse junamatkasta ei ole mitään erikoista kerrottavaa. Matka oli minulle ennestään jo hyvinkin tuttu. Mieleni askarteli etupäässä aivan toisissa asioissa, nim. muutamien raunioituneiden kaupunkien löytämisessä, joista olin edellisillä matkoillani saanut vihiä, ja myös kysymyksessä, miten mongolit nyt suhtautuvat vielä löytämättä olevien muistomerkkien etsintään.

Tulimme onnellisesti Urgaan, ja jo tulopäivänä, kun maisteri Sotavallan kanssa lähdimme vähän kaupunkia katselemaan, sattui torinkulmassa suuri virallinen saattue tulemaan meitä vastaan. Saattueen keskestä kuului Kaisan-gunin riemukas ääni. Kaisan-gun, ystäväni, oli nyt maan sisäministeri. Hän juoksi luokseni jättäen siihen koko saattueensa, jonka miehet olivat otsa maassa ympärillämme. Hän pyysi minua seuraavana päivänä käymään virastossaan, entisessä kiinalaiskuvemöörin virastossa, ja oli varma siitä, että Handu-wang, joka nyt oli ulkoministerinä; on kovin mielissään, kun saa kuulla minun tulleen Urgaan. Vaikeuksia heillä kyllä oli ollut ja oli vieläkin, mutta nyt oli helpompi olla, kun oli taas ystävä auttamassa, niinkuin oli ollut Pietarissakin.

Kävin Kaisan-gunin virastossa ja kävin myös Handu-wangin virastossa. Handu-wangilla oli edessään se taskukokoa oleva pieni kartasto, jonka olin hänelle neljä vuotta aikaisemmin lahjoittanut. Luultavasti Handu-wang oli ollut kartaston nojalla aivan itseoikeutettu ulkoministeriksi. Eivät nuo virastohuoneet mitään erikoisen komeita laitoksia olleet eivätkä liioin ne vartiomiehet ja sotilaat, joita itsenäisen Mongolian suojelijoina kulki ja maleksi siellä täällä, suinkaan kehuttavia todistajia Mongolian voimasta, mutta ehkäpä heidän kuitenkin onnistui turvata maa mongoleille itselleen. Sotamiehillä oli lyhyet puiset olkaimet, väriltään keltaiset tai punaiset, muita sotilaallisia merkkejä heillä ei ollut. Sellaisille, jotka olivat entisiä lamoja ja joiden pää siis oli ajeltu paljaaksi, oli lakkiin ommeltu kiinni palmikko, ennestään tuttu maallikon merkki. Urgan lamoja oli siis myös otettu sotaväkeen.

Kaikissa niissä keskusteluissa, joissa Handu-wang, Kaisan-gun ja opetusministeri Daa-lama tahtoivat keventää mieltään tai ilmaista aikeitaan minun kaltaiselleni vieraalle miehelle, oli pääasiana huolestuminen venäläisten viranomaisten ja erittäinkin pääkonsulin menettelyn ja käsitysten johdosta. Pääkonsuli Ljubá oli jotenkin uusi henkilö Urgassa. Hän ei nähtävästi tuntenut mongolien psykologiaa, ehkä ei välittänytkään siitä. Venäläisetkin olivat ihmeissään hänen otteistaan. Tuo samainen Ljubá oli, mikäli minulle kerrottiin, aina koettanut ajaa omia etujaan ja oikkujaan ja yleensä monella tavalla yrittänyt määräillä Mongolian hallituksen kokoonpanoa ja sen tehtäviä.

Sekä sisä- että ulkoministeri olivat minulta tiedustelleet, olinko lukenut ulkomaanlehdistä Mongolian itsenäisyysjulistusta ja mitä pidin sen sanamuodosta ja -käänteistä. Oliko se onnistunut? Kun en sellaista ollut lukenutkaan, nämä ihmettelivät, sillä pääkonsuli oli kertonut sen kyllä olleen ulkomaisissa lehdissä luettavana. Mongolit olivat näet jättäneet mongolin kielellä kirjoitetun julistuksensa pääkonsulin kansliaan, missä se oli käännetty (kääntäjinä burjaatit) venäjäksi ja lähetetty Pietariin ja sieltä sitten edelleen. Pääkonsuli Ljubá tarjosi minulle aamiaisen. Kun silloin tuli puheeksi Mongolian itsenäisyysjulistus, josta halusin tarkempia tietoja ja mahdollisesti itselleni jonkin kappaleen, konsuli vain nauroi ja sanoi: »Antaa nyt heidän olla siinä uskossa! Vuoden tai kahden päästä mongolit joutuvat palvelemaan Venäjän sotaväessä, jos haluavat sotaväkeä. Mongolit leikkivät itsenäisyyttä kuin pikkulapset eivätkä itse asiassa ymmärrä asiasta mitään.» Tämän aamiaisen jälkeen minulla oli hyvin vaikea olla, sillä huomasin joutuneeni kahden aivan vastakkaisen pyrkimyksen väliin. Jo muutamia päiviä myöhemmin Haisan-gun sanoi, että konsuli vaati häntä etelämongolina pois hallituksesta, jossa saa olla vain Halhan mongoleja. Joku ruhtinas oli kaukaa aromailta ilmestynyt seurueineen Urgaan ja vaatinut myös itselleen jonkinlaista hallituksen jäsenen paikkaa. Oli muka paljon parempi kuin se ja se, joka nyt istui hallituksessa. Haisan-gun oli varma siitä, että tämä oli jotakin häntä vastaan kohdistettua juonittelua. Mitä Venäjän hallitus aikoi? Tunnustiko se Mongolian itsenäiseksi vai eikö — se oli minulle suuri arvoitus, jota en kyennyt ratkaisemaan. Itsenäisyysjulistus oli käännetty venäjäksi, lähetetty Pietariin ja haudattu ulkoministeriön papereiden joukkoon. Mongolian ulkoministeri kyseli nyt, milloin ja millä tavalla Englanti, Saksa, Ranska ja muut valtiot ilmoittavat, tunnustavatko ne Mongolian itsenäiseksi valtioksi ja Kiinasta eronneeksi. Kaikesta tästä oli vaikea antaa mongoleille minkäänlaista ohjetta tai lohdutusta. Ainoa keinoni oli, kun kerran syntyi jyrkkä ristiriita pääkonsulin ja Mongolian hallituksen välillä, ilmoittaa heille, että rahaministeriön edustaja Kotvicz piakkoin tulee Urgaan ja että häneltä voi saada tarkempia tietoja siitä, mitä Pietarissa ajatellaan. Kotviczin mainitseminen sai aikaan sen, että sisäministeri, sotaministeri ja muut ministeriöt järjestivät Mongolian rajalle Kjahtaa vastapäätä teltat ja saattojoukot Kotviczin retkikunnan varalle. Kotvicz itse, joka kuten mainitsin, on hyvin hiljainen ja vaatimaton mies, oli ollut äärimmäisen hämmästynyt siitä suurenmoisesta vastaanotosta, joka hänelle oli järjestetty. Kun tapasin hänet sitten Urgassa, hänelle oli pantu suuri leiri pystyyn konsulinviraston viereen. Siellä oli sotilaita ja vartijoita ja kaikkea, mitä Urgan gegenillä oli ollut; loistotelttoja mattoineen ja vuodekatoksineen oli nyt järjestetty vaatimattomalle Kotviczille. Hänelle tarjottiin kaikennäköisiä mongolien ja kiinalaisten herkkuja ja gegenin viinivarastoista oli hänelle lähetetty suuret määrät juotavia. Kotvicz kysyi minulta, mitä tämä kaikki merkitsi, miksi häntä näin juhlittiin? Pääkonsuli ihmetteli sitä myös ja oli kiukuissaan. Mongolien tarkoituksena oli tietysti vain saada Kotviczista puoltaja ja ystävä, erittäinkin juuri pääkonsulia vastaan.

Omasta puolestani ihmettelin taas sisäministerin ja ulkoministerin suurta luottamusta siihen, että he tällä erinomaisella vieraanvaraisuudella saisivat herra Kotviczista mongolien asialle luotettavan ystävän. En selittänyt Kotviczille lainkaan vieraanvaraisuuden syitä, mainitsin vain, että sekä ulkoasiainministeri Handu-wang, että sisäasiainministeri Haisan-gun minun välitykselläni pyysivät häntä seuraavaksi päiväksi kello neljän aikaan ulkoministeriöön teekutsuille. Kun Kotvicz tähän kutsuun suostui, olimme kahden vähän ennen neljää ulkoministeriön edustalla, ja yhdessä menimme sisälle. Esitin Haisan-gunille herra Kotviczin ja keskustelimme Haisan-gunin kanssa vähän politiikasta. Meidän keskusteluamme Kotvicz, niin mongolin kielenopettaja kuin olikin, ei voinut ymmärtää, kun tietenkin puhuimme nopeasti ja käytimme puhekieltä, joka suuresti eroaa siitä Tšingis-kaanin aikaisesta vanhasta kielestä, joka on kirjakielenä. Keskenään neuvoteltuaan ministerit ilmoittivat minulle tahtovansa esittää herra Kotviczille vain kolme kysymystä ja pyysivät minun apuani niiden esittämisessä. Ensimmäinen kysymys oli: »Mitä mieltä suurvallat ovat Mongolian itsenäisyysjulistuksen johdosta, aikovatko ne tunnustaa tämän maan itsenäiseksi valtioksi?» Tämän kysymyksen esitin Kotviczille venäjäksi. Hän vastasi miltei ivallisesti: »Eiväthän ne tietysti ole mielissään siitä, että Venäjä on saanut niin suuren maan melkein ilmaiseksi.» Jouduin ymmälle vastauksen kääntämisessä ja sanoin vain lyhyesti aikovani esittää sen vähän myöhemmin. Pyysin toista kysymystä.

Ja toinen kysymys kuului: »Mitkä ovat Venäjän aikeet Mongolian suhteen? Mitä vakuutuksia meidän olisi paras yrittää saada itsenäisyytemme säilymiseksi Venäjän taholta?» Tämä kysymys, johon tietenkin jo oli saatu vastaus Kotviczin ensimmäisestä vastauksesta, jäi minulta samoin kääntämättä. Pyysin kolmatta kysymystä. »Kuinka Mongolian hallituksen on suhtauduttava konsuli Ljubán tapoihin sekaantua Mongolian hallituksen asioihin? Konsuli puhuu yleensä kaikissa asioissa valkoisen tsaarin nimessä, silloinkin kun on kysymys hänen omista liikeasioistaan. Onko Ljubá täysivaltainen tsaarin ja Venäjän hallituksen edustaja kaikissa asioissa? Jos Venäjän hallitus on tunnustanut Mongolian itsenäiseksi, niin meidän pitäisi toki saada hoitaa omat sisäiset asiamme konsulin yhtä mittaa niihin sekaantumatta.»

Tämän kolmannen kysymyksen esittäminen oli kaikin puolin oikeutettu, ja toivoin, että olisin sen voinut kaikessa alastomuudessaan esittää herra Kotviczin vastattavaksi, mutta minunkin asemani oli arkaluontoinen ja selitin Kotviczille, että mongolit vain tahtoivat tietää, onko heidän kaikissa asioissa toteltava konsulin oikkuja vai saavatko he itsekin päättää, mikä on konsulin tehtävä itsenäisen Mongolian hallituksen suhteen? Tähän kysymykseen hän vastasi yksikantaan ja aivan rauhallisesti, että mongolien on toteltava konsulia. Käänsin mongoliksi tämän vastauksen kutakuinkin suoraan, ja vähältä piti, etteivät nuo kaksi tärkeätä Mongolian hallituksen jäsentä vastauksen johdosta osoittaneet mitä suurinta kiukustumista, mutta lupasin tarkemmin selittää Kotviczin mielipiteitä kummallekin ministerille vähän myöhemmin ja sain heidät siten talttumaan. Kotvicz ja minä nautimme sitten tarjotun mongolilais-kiinalaisen väliaterian. Vastaanotto loppui pian, sillä ei Kotviczin, joka oli näistä hänelle esitetyistä kysymyksistä yllättynyt, sen enempää kuin minun, jonka piti tällaisissa erittäin arkaluontoisissa haastatteluissa toimia välikätenä, mielialani ollut oikeassa vireessä hauskaan, ystävälliseen yhdessäoloon. Poistuin Kotviczin kanssa ja katselin, miten muutamat sadat mongolilaiset sotilaat, joita oli järjestetty pitkiksi kunniakujiksi ministeriön eteen, heittivät pyssynsä miltei yht’aikaa maahan sivulleen ja itse otsa maassa tekivät samanlaisen kumarruksen kuin mongolit tekevät pyhimyksilleen ja julkisissa tilaisuuksissa ruhtinaalleen. Tämä oli minulle ja Kotviczille tarkoitettu nöyrä kumarrus ja kunnianosoitus, mutta rinnallani kävelevä herra Kotvicz ei nähtävästi tajunnut sitäkään, ensikertalainen kun oli.

Seuraavana päivänä Handu-wang lähetti luokseni miehiä pyytämään minulta tarkempia tietoja siitä muinaisesta keisarihaudasta, jonka piti sijaita Handu-wangin ruhtinaskunnan alueella. Herra Kotvicz oli tullut Pietarin Tiedeakatemian puolesta Mongoliaan hankkimaan tietoja Pietariin minun ja Pälsin löytämästä, Šine-usu nimisessä paikassa olevasta suuresta kirjoituskivestä. Handu-wang ja hänen miehensä eivät siis siihen mennessä olleet tienneet tästä kivestä mitään, koska minun piti tarkoin kertoa, missä se oli. Tietysti annoin auliisti kaikki tiedot.

Handu-wang ja Haisan-gun olivat neuvotelleet muiden Mongolian hallituksen jäsenten kanssa siitä, että minut palkattaisiin jonkinlaiseksi opetusasiain ja koulujen järjestäjäksi. Tarjous oli minulle kaikin puolin hyvin mieluisa kunnioituksen ja luottamuksen osoitus, mutta tietenkään en voinut jättää syrjään sitä tehtävää, jonka vuoksi olin Mongoliaan tullut, ja tietysti minunlaiseni henkilön olo Urgassa olisi ollut Venäjän konsulin suunnitelmien vastaista. Niin vaaralliseen asemaan en toki tahtonut antautua.

Kohta tämän jälkeen, päivää tai paria myöhemmin, kertoi muuan tuttavani, Urgassa kauan ollut venäläinen kauppias, että konsuli oli kovasti ihmeissään siitä kunnianosoituksesta, joka oli suotu Kotviczille, ja pahoitteli, että minä olin tahtonut sotkeutua hänen ja Mongolian hallituksen välisiin asioihin. Myös kauppias Zaitsev, josta jo ennen on ollut puhe boksari-kapinan aikaisten tapahtumain yhteydessä ja joka nyt harjoitti kauppaa Urgassa, tuli minulle kertomaan, että konsulinviraston sihteeri oli, jonkin verran »liikutettuna» ollessaan, kertonut konsulin aikovan karkottaa minut ja matkatoverini Arvo Sotavallan ja lähettää meidät rajan toiselle puolelle Siperiaan. Zaitsev antoi minulle luettavaksi muutamia venäläisiä lehtiä. Kun näiden lehtien joukossa oli mm. »Novoje Vremja», jonka eräässä numerossa oli pääkirjoitus Mongolian tapahtumista ja siinä suoraan esitettiin raja siirrettäväksi Gobin seuduille asti, minulle oli käynyt selväksi, että Pietarissa vain leikiteltiin yksinkertaisten mongolien kanssa heille itselleen vakavassa asiassa. Kaikesta päättäen itsenäisyys oli haudattu Pietarin arkistoihin ja mongolien keskuudessa pidettiin vireillä vain jonkinlaista turhaa toivoa siihen asti, kunnes katsottaisiin ajan tulleen Venäjän ennestäänkin suuren valtakunnan rajojen siirtämiselle.

Mahdollisuuksieni mukaan koetin välttää nyt yhteyttä Mongolian ministereihin. Matkatoverini kanssa olin saanut omat retkikunnan asiani niin pitkälle, että jo muutaman päivän päästä lähdimme pois Urgasta. Mutta päästyämme n. 30 kilometrin päähän Urgasta lähetin Handu-wangille ja Haisan-gunille pitkät kirjeet, joissa selitin vakavasti sekä Kotviczin vastaukset että konsuli Ljubán aikeet mm. minun itsenikin suhteen. Ohi ratsastavan mongolin avulla sain kirjeet perille ja muutama päivä myöhemmin tuli vastauskirjeitä.

Olin jo ennen koettanut mongoleille selittää, että heidän olisi välttämättä saatava Pietariin Venäjän hallituksen luo täysivaltainen edustaja, joka puolustaisi heidän kantaansa, ja kun itsenäisyys olisi tunnustettu, heidän itsensä täytyisi lähettää omat luottamusmiehensä myös Saksaan, Ranskaan, Englantiin, Amerikkaan ja Japaniin. Jonkinlaisena vastauksena tähän myöhemmin mainittiin, että joku englantilainen mr. Binstead, kertoman mukaan Englannin Pekinginlähetystön jäsen, oli jossakin Mongolian puolella, ja samalla sain tehtäväkseni lähettää tälle herralle englanniksi kirjoitetun kirjeen mongolien käsityksistä itsenäisyydestään. Ohjeiden mukaan kirjoitin kirjeen, niin hyvää englantia käyttäen kuin siihen aikaan pystyin saamaan aikaan.

Samalla sain tehtäväkseni kirjoittaa kirjeen myös torguuttien ruhtinaalle Balta-wangille, josta on ennen ollut puhetta. Balta-wang oli nyt kuvernöörinä Altain piirissä Mongolian ulommaisella länsirajalla. Hän ei ollut tiettävästi liittynyt itsenäiseen Mongoliaan, vaan hoiti lääniään kiinalaisena virkamiehenä, eikä edes tiedetty, oliko hän vanhan keisarillisen hallituksen vai Sunjatsenin perustaman tasavallan miehiä. Hänelle piti kirjoittaa kirje käyttämällä kalmukkilaista kirjaimistoa, jota mongolit eivät tunne, vaikka mongoleilla ja kalmukeilla on miltei sama kieli. Siitä minulla ei ole aavistustakaan, tuliko se kirje perille ja kumpi sen allekirjoitti, ulkoministeri Handu-wang vaiko sisäministeri Haisan-gun.

Tällaista merkillistä kirjeenvaihtoa tyrkytettiin minulle kovin runsaasti siksi, etteivät mongolit yleensä ole kielitaitoisia ja ovat ylipäänsäkin olleet tähän saakka maailman asioista aivan sivulla. Haisan-gun järjesti niinkin, että jouduin kirjoittamaan sanomalehtikirjoituksen, joka oli tarkoitus lähettää »Novoje Vremjaan». Siinä kirjoituksessa oli monta syytöstä konsuli Ljubáa vastaan. Miten sen kirjoituksen kävi, sitä en tiedä. Mutta lyhennetyn venäjäksi kirjoitetun otteen lähetin ystävälleni professori Andrej Rudneville Pietariin.

Urgassa oli muiden burjaattien mukana myös herra Zamtsarano, Pietarin yliopiston mongolin kielen lehtori, joka oli minulle ennestään tuttu mongolilaisten sankarilaulujen innokkaana kerääjänä. Hänellä oli täysi luottamus Mongolian uuteen valtiolliseen nousuun, niinkuin hän sitä nimitti. Erittäin innokkaasti hän toimi Urgassa ilmestyvän »Šine Sonin Bitšik» (»Uusi Uutislehti») nimisen sanomalehden toimittajana. Hän oli syvästi vakuuttunut siitä, että Mongoliassa oli alkanut uusi onnen aika ja että Mongolian kansansivistys tästä lähtien alkaa kohota muiden kansojen sivistyksen rinnalle. Tähän työhön, Mongolian kohottamiseen, hän pyysi avustusta minultakin. Kirjoitinkin hänen lehteensä pitkähkön kirjoituksen uigureista. Uigur-kansan lyhyt historia, »Uigur Ulus-un Hurijanghui Teuhe», ilmestyi Žamtsaranon sanomalehden 3:ssa eri numerossa. Siitä otettiin ylipainos, joka myöhemmin taas painatettiin uudestaan Mongolian kansakouluissa käytettyyn lukemistoon, jossa tämä minun mongoliksi hät’hätää kirjoittamani sanomalehtikirjoitus oli vielä hiljattain. Sikäli kuin ihmiset ovat Mongoliassa tätä nykyä kouluja käyneet, he luultavasti tuntevat tämän selostukseni Uigur ja Tyrk-hallitsijasukujen vanhoista kaupungeista ja Pohjois-Mongoliassa olevista muinaismuistoista.

En tahdo jatkaa tässä kertomusta Venäjän menettelystä Mongolian valtakunnan itsenäisyyden suojelemiseksi. Minunhan olikin tällä matkalla tarkoitus tutkia noita muinaisia asioita, jotka koskevat Tyrk-kansaa ja sitä v. 735 seuranneiden uigurien historiaa. Matkatoverini Arvo Sotavalta ja pieni, vain kaksi miestä, kaksi telttaa, kymmenkunta hevosta ja neljät rattaat käsittävä karavaani mukanani kuljin kutakuinkin hitaassa tahdissa ja lyhyin päivämatkoin Urgasta luoteeseen päin. Hautoja ja muistomerkkejä, joita Mongoliassa on runsaasti, näimme useita, mutta mitään erikoisen uutta ei löydetty pitkään aikaan. Haraa-gol-joen suupuolen eteläisillä rannoilla on eräässä kohdin suurehkon asutuksen jälkiä, ehkä jokin entinen kaupunki. Yleensä Orhon- ja Selenga-virtojen ja niihin laskevien pienempien jokien varsilla on runsaasti muinaisjäännöksiä.

Kävin uudestaan Handu-wangin luostarissa, missä oli pantu pystyyn useita uusia rakennuksia. Mm. oli siellä Mogilnikovilla kaunis uusi rakennus, jossa hän harjoitti laajaa kauppaa. Hän kertoi päässeensä Handu-wang-ruhtinaan kanssa erinomaisen hyviin väleihin ja oli suuresti vaurastunut sen jälkeen, kun oli menetettyään kaikki pakomatkalla Kjahtaan joutunut asumaan Handu-wangin luostarin reunassa. Hän kertoi Handu-wangin usein puhuneen hänen kanssaan minusta ja katsoi minun tuttavuuteni tavallaan auttaneen häntä Handu-wangin suosioon pääsyssä. Sain tietää mm. sen, että pääkonsuli Ljubá oli vaatinut Mongolian hallitukselta yksinoikeutta kullankaivamiseen koko valtakunnassa ehtona, että 16 % puhtotulosta kuuluisi Mongolian hallitukselle. Itse hän oli Handuwangille, ulkoasiainministerille, esittänyt tarjouksen 25 % m luovuttamisesta siitä kullasta, joka löydettäisiin Orhonin ja Selengan seuduilta. Mogilnikovin tarjousta ei loppujen lopuksi hyväksytty, vaan konsuli ajoi perille epäedullisemman ehdotuksen.

Matkamme kävi Handu-wangin luostarista länteen, jonkin verran pohjoisempaa reittiä, kuin olin Pälsin kanssa kulkenut. Hanui- ja Huni-jokien varsilla oli runsaasti vanhoja hautoja. Jonkin matkaa näiden jokien yhtymäkohdan eteläpuolella oli suurenmoinen, nyt raunioina oleva kaupunki, jossa muutamat linnan jäännökset herättivät huomiotani. Mongolit kertoivat, että paikka on Eldžigidai-nimisen kaanin palanut kaupunki. Tulipalon jälkiä saattoi raunioissa helposti huomata.

Siinä kohdassa, missä Hanui- ja Huni-joet yhtyvät jatkaakseen yhtenä jokena juoksuaan pohjoiseen päin Selengaa kohti, on korkealla kummulla lähellä jokea nähtävissä vanha linna, väli- ja esipiha joelle päin, siis itään päin, ja ylempänä sisäpiha. Linnanmuurit ovat olleet matalat, mutta tietyn matkan päässä on ollut torneja, ja aivan lähellä esipihan suurta porttia lojui maassa suuri, n. kaksi metriä pitkä ja toista metriä leveä musta kivi, jonka yläpinta oli ollut kiillotettu ja täynnä kirjoitusta. Tämä kirjoitus ei ollut muinaisturkkilaista, ei kiinalaista eikä sogdilaista, vaan muistutti suuresti niitä merkkejä, joita tapaa muinaisturkkilaisissa kivissä koristeaiheina otsikoissa. Kaikesta päättäen tämä outo kirjoituslaji on esiturkkilaista alkuperää. Kuva, joka otettiin kivestä, lähetettiin professori Wilhelm Thomsenille Kööpenhaminaan, jolloin hän vastasi kirjeessään: »Tässä tulee taas eteen uusi arvoitus.» Mitään selvyyttä siitä, mitä tuo Hanui- ja Hunijokien yhtymäkohdan vanhan linnoituksen portin edessä ollut kivi kirjoituksineen tarkoittaa, ei ole tietääkseni tähän päivään mennessä löydetty. Itse linna on rauniokasa, kiveä, tiilimurskaa ja savea. Linnan raunion keskikohdalle on syntynyt suuri syvennys, jossa nyt pajut ja muut pensaat versovat kivien välissä, koska sinne keräytyy talven lunta ja kesäsateiden vettä.

Kuljimme pohjoiseen Selengalle asti ja joen yli mentyämme jouduimme eräässä kohdin kulkemaan vuoren juurta, jossa näkyy vanhojen vesikanavien jälkiä. Joen lähettyvillä on puiden ja pensaiden keskellä luostari, jonka nimi on Baibuluk. Luostari on rakennettu suurenpuoleisen multa-aitauksen kulmaan. On selvää, että paikalla on ollut ennen suurempi asutus. Baibuluk on nähtävästi se sama Baibalyk l. »rikas kaupunki», joka uigurien keisarin hautakivessä, Šine-usussa, mainitaan perustetuksi. Baibalykin sanotaan siinä kivessä olleen kiinalaisten ja sogdien rakentama kaupunki. Tämän entisen kaupungin lähettyvillä huomasin muutamissa kohdin vuoren rinteessä kulkeneen muinoin teitä. Leveät tiet olivat aikoinaan kaivautuneet vuoren kylkeen, mutta kaikki tämä oli mennyttä aikaa, ja saatoin vain todeta, kuten kerran tohtori Pälsi oli minulle sanonut, että me olimme taas myöhästyneet ainakin 1000 vuotta. Minkäänlaisia suuria keksintöjä ja löytöjä emme tehneet, mutta retki ei sittenkään ollut turha. Milloin vain tilaisuutta siihen oli, merkitsin matkan varrella muistiin mongolien nykyistä sanavarastoa. Sanakirjatyö ja kielinäytteiden kokoileminen oli jo sellaisenaan minulle riittävä saalis. Tehtyämme tämän matkan Mongoliaan suureksi osaksi tiedemiesten ennen kulkemattomille seuduille palasimme onnellisesti Sotavallan kanssa jouluksi kotimaahan.

NÄYTTEITÄ MONGOLIEN KANSANRUNOUDESTA.

VAKAVA LAULU.

    (»Enuuhunde neg höndiin balgat
    manää balgat hemen sanadž jne.)


    Tätä kylää laaksossamme
    pidämme me kotinamme,
    »meidän kylä» sanoen
    itse uskommekin sen. —
    Oi erheen erhe!

    Tämän virran jäätä-vettä
    juomme-syömme, luullen, että
    alla tämän auringon
    aina riittävä se on. —
    Oi erheen erhe!

    Tämän vuoren rinnemaita,
    miss’ on hyvä karjaa kaita,
    meidän maiksi mainiten
    kuljemme nyt kisaillen. —
    Oi erhe suuri!

    Siirryt pois, kun elon päivät
    tuota pikaa taakses jäivät;
    »meidän kylä», »meidän maa»
    sulta silloin katoaa, —
    ja erhe loppuu.

    Äkin häipyy täällä hetket,
    katkeavat maassa retket.
    Olet maassa matkamies;
    miss’ on kotis, minne ties,
    kun erheet loppuu?

MIESTEN LAULUJA.

    Pyhän lähtehen kirkas vesi
    pysyy puhtaana aina vaan;
    pohjoisen naapurin Balgarma-tyttö
    pojalla aina on muistossaan.

    Lääkelähtehen kirkas vesi
    läikkyy hohdellen uomassaan;
    lempeen on kasvanut Balgarma-tyttö
    lentää maine jo maailmaan.

    Luoteesta tuntuu tuulen henki,
    luultavasti se sadetta tuo.
    Luottaa voinko jo uneeni, että
    liikkui Balgarma telttani luo?

    Koillisesta nyt tuuli tuntuu,
    kohta on kylmä, mä ennustan.
    Koittaako koskaan unteni toivo,
    kohdata saanko ma Balgarman?

    Lehdet koivussa kastuneessa
    lauhassa tuulessa liplattelee.
    Lempeästipä Balgarma-tyttö
    'Luostari'-laulua hyräelee.

    Haavan lehdet ne illan tullen
    heiluvat aina niin hiljalleen.
    Hempeä Balgarman ääni on kuulla
    hiljaa kun laulaa hän itsekseen.

           *   *   *

    Teräs on kova ja taipumaton,
    liekki sen leikkien pehmeäks’ saa;
    tuima ja kylmä mun luontoni on,
    lempesi vain sitä sulattaa.

    Raisu on ratsuni, reuhtoo kait, —
    sidoin sen paaluhun piukasti;
    rajun sä luontoni sidotuks’ sait
    sydämen siteillä tiukasti.

TYTÖN LAULU.

    Kohoten nouseva päivänkoitto
    kummuille valoja, varjoja taikoo;
    kotikylämme Tseilin Hundžan
    kohta aamulla lähteä aikoo.

    Verkkaan nouseva päivänpyörä
    vuoren huipulla pallona palaa;
    onneen syntynyt Tseilin Hundžan
    varhain aamulla lähteä halaa.

    Pääni raukka on pyörällä aivan,
    aina kun mieleeni Tseilin palas;
    parasta puuroa en voi syödä,
    ei mene ruoka kurkusta alas.

    Pitäisi, pitäisi lihoja paistaa,
    pitoja suuria valmistella,
    minun ja Tseilinin yhdessä maistaa,
    pyhille yhdessä kumarrella.

AGUULAN KAANI.

(Lyhyt sankarisatu.)

    Kerran oli muinaisaikaan
    koillissuunnan maata varten
    käskijäksi synnyn saanut
    Aguulan Kaani, kerrotaan,
    kahden vaaran välimaasto,
    Kuohu-Meren rantamalla
    kahden kauniin yläkentän
    keto laaja kotimaanaan.
    Pohjoiskulmat kultaisina,
    päivänpuolet punaisina,
    harjat hopein katettuina,
    reunat kukin kullattuina,
    seinät lumeen lumottuina,
    jäitten väriin jätettyinä
    seisoi siellä uljas linna
    korallisin pylväinensä,
    korulasiportteinensa, kerrotaan.
    Yhdeksän on vuoden matka,
    ympäri jos mielit mennä,
    sellainen on suuruudeltaan
    pyhättönsä pihoinensa, kerrotaan.
    Alamaisten ensimmäinen
    Alja-Dakšin nimeltänsä,
    hevosista ensimmäinen
    Hurjarusko nimeltänsä,
    ylin, armollisin rouva
    Uriluge nimeltänsä, kerrotaan.

    Rouva näki yöllä unta,
    että hän Aguulan kaanin
    tyrkkäsi pois tyköänsä,
    työnsi alas vuoteeltansa,
    matrassilta matalalle,
    mattoin päältä lattialle.
    Sellaista hän näki unta.

    Heti herraa herätteli,
    ravisti ja rukoeli,
    kumpaisenkin polven päähän
    keltahadakin hän solmi,
    notkein polvin kumarrellen:
    »noin ja noin nyt unta näin mä.»
    »Yöpimeän univarjot
    yhtäkaikki — järki poissa!
    Naisen näkemiä nekin,
    mitä merkityst’ on noissa!»
    Kummastakin palmikosta
    kiukussansa kerran veti,
    punaisia poskipäitä
    läimähytti herra heti.
    Uinailivat uudestansa.

    Uutta unta rouva näki.
    Tumman tummia pilviä
    luoteentaivas jo levitti,
    tiikereitä, harakoita
    tuiki viljalti vilisi;
    kovin paksuja pilviä
    koillistaivas jo kohotti,
    petroja ja harakoita
    perin viljalti vilisi.
    Luoteen puolta maailmassa
    käskemähän syntynyt
    viisitoistapäinen
    Andolai Šara Mangas
    lähenee nyt liukkahasti.

    Kaanitar näin näki unta.
    Taas hän herraa herätteli,
    ravisti ja rukoeli,
    kumpaisenkin polven päähän
    kultahadakin hän solmi,
    kumarteli, kertoeli:
    »noin ja noin nyt unta näin mä.»
    »Onpa tuo nyt merkillistä
    oudon unen näkemistä!»
    arveli Aguulan kaani.
    »Ennuskirjaa kun ma katsoin,
    ensimmäistä unta tutkin,
    siin’ ei ollut sisällystä
    eikä mitään merkitystä;
    toista untasi kun tutkin,
    siinä selvisikin, jotta
    kaikki oli aivan totta.»
    Liikutuksensa alussa rouvaa
    tyrkkäsi hän tyköänsä,
    työnsi alas vuoteen päältä,
    matrassilta matalalle,
    mattoin päältä lattialle.
    Nousivat he nukkumasta,
    nuoren päivän kohotessa.

    Yhdeksän vuoden ympyräisen
    ylen kauniin temppelinsä
    kaartuvaiselle katolle
    kaani nousi katsomahan.
    Petotiikerin penikat[1]
    portit puoltaen kisaili,
    leiskuharjaiset leijonat
    leikkien karjoja kierteli,
    Bodisatva-pyhimykset
    puoteja, taloja puolusti,
    Mahagalin lapsilauma
    leikki liesien lähellä.
    Tämän kaiken nähdessänsä
    mieli herkkeni hyväksi.
    Kymmenellä kynnellänsä
    kauniin kiiltävätä partaa
    kerran toisen silitellen
    istui tuolla itseksensä.
    Alastulonsa alussa
    pitkää mustaa palmikkoa
    kolme kertaa silitteli.

    Hevosista ylimmälle
    Hurjarusko ratsullensa
    käsirumpuansa lyöden
    kaani käskymerkin antoi.
    Hurjarusko hevosensa
    lähteensilmän suonenpäästä
    siemauksen joi ja kuuli,
    ruoholehden pehmeimmästä
    sieppauksen söi ja kuuli.
    Hevostovereille siinä
    Hurjarusko huudon antoi:
    »Minulle on merkki tullut,
    herran kutsun olen kuullut;
    kaikki kunnon kumppanini,
    laajat rintalihaksenne
    laajemmiksi pullistelkaa,
    hartioitten jäntereitä
    jänteviksi kasvatelkaa,
    komeat nuo harjajouhet
    korkealle kohotelkaa,
    kovat kauniit kavionne
    kohopystyyn kasvatelkaa,
    niin takaisin tullessani
    lihaviksi, tervehiksi,
    lujin lihoin liikkuviksi
    teitä voisin tervehtiä!»
    Hevoslauma vastaan virkkoi:
    »Jalo sun on jalkain nousu,
    valkoinen on otsan pilkku,
    leveä on rinnan mitta,
    selkä pitkä, naarmusitta.
    Vihamiehet kaikki voita,
    kaukokuuluisuutta hanki,
    vainolaisesi sä voita,
    kerää paljon palkinnoita,
    vastustaja iske maahan, —
    maineen siitä suuren saahan!
    Tervehenä tee se matka!
    Pian taas yhdess’olo jatka!»

    »Herra, miksi kutsuit,
    helistelit päitsiäni?
    Kaani, miksi kutsuit,
    kalistelit satulaani?»

    Päätään heittäin heilutellen,
    pölypilven nostatellen,
    hännällänsä huiskutellen,
    hypitellen varjoansa
    hevonen tuli.
    Hohtavaiset hopeaiset
    päitset sille päähän pantiin,
    hienot vaskikoru-hihnat
    peräpeilin ylle pantiin.
    Sak-puiset satulalaudat,
    santelipuiset pystykaaret
    kiiltovaski-kiinnikkeineen,
    kylkipeite vernissoitu,
    suuri matkasatula
    suhahtaen selkään saatiin.
    Valkosilkki-vatsavyö
    kupeen alta kurkoiteltiin,
    aitosilkki-etuvyö
    kainalon alta ojenneltiin.
    Kuin sata vuotta vuottaen,
    ne uurteen piukkaan pingotettiin,
    kuin kymmenen vuotta kytäten,
    ne liiman tiukkaan pingotettiin.
    Ohjat yli etukaaren,
    pää pystyyn nostettuna,
    pihapaaluun sidottuna
    hevonen nyt oli valmis.

    Kaani palas palatsiinsa.
    Alamaisten ylimmälle,
    Alja-daksin Nojonille
    käsirummuin käskymerkin
    antoi kerran, antoi toisen.
    Alamaisten ylimmäinen
    Alja-dakšin Nojon itse
    astui sisään herran luokse.
    Pitkiä hän hihojansa
    heilutellen kumarteli,
    pitkä hieno hadakkinsa
    kätten yllä hän kumarteli.
    Sanoi nyt Aguulan Kaani:
    »Luoteispuolta maailmaa
    käskemähän syntynyt
    viisitoistapäinen
    Andolai Šara Mangas
    tännepäin on tulossa.
    Minä lähden Mangasia
    etukäteen kohtaamaan.
    Kunnes tulen takaisin,
    pidä huolta kansastani,
    hoida hyvin rahvastani!»

    Aguulan Kaani nousi ja läksi.
    Länsiporttinsa edessä
    tiikerin leikin pysäytti,
    tiikerin hännästä itsellensä
    lootuksen sai luottamuksen,
    itäporttinsa edessä
    petran leikin pysäytti,
    petran hännästä itsellensä
    sydämen sai siunauksen,
    eteläportin edessä
    lohikäärmeen pysäytti,
    lohikäärmeen pyrstön päästä
    pyhän veden virvoituksen.
    Eteläiset, pohjoisetkin
    eläimet näin nähtyänsä
    paljon muuta nähdä mieli.

    Hurjarusko hevosensa
    pään hän käänsi kohti noita
    tien ohen kukkuloita,
    komean hän käänsi rinnan
    kohti kaukovuoristoa.

    Painijoista parahimmat
    painoi korvista hevosta,
    voimamiehet vieressänsä
    kaanin kainalosta nosti.
    Niin Aguulan Kaani läksi.

    Pilvitaivahan alitse,
    puitten latvojen ylitse,
    aivan auringon alitse,
    latvain lehtien ylitse,
    harja tuulena hajalla
    Hormustan lakea lakaisi,
    kovat, kauniit kavionsa
    kamaraa löi kaiutellen;
    reipasta ravia ravasi,
    raikui kankahat rajusti,
    hurjaa ravia ravasi,
    kaikui kankahat kovasti.
    Kuulun »Sopimuskummun» päällä
    alas laskihe lopuksi.
    Katonkokoisen piikivensä
    peukalonsa alle pisti,
    talonsuuren taulan siihen
    likisteli litteäksi,
    tulusterän otti oivan,
    iski kerran, iski toisen,
    tuimaa punatupakkaansa
    veti kerran, veti toisen.
    Katsoi siinä pohjan puolen
    elämää ja ihmetteli:
    siellä suuressa sumussa
    karja kulki harhaellen,
    siellä usvassa, udussa
    erehtyivät ihmisetkin.

    Eteläisen maailmanpuolen
    elokkaita myöskin katsoi:
    siellä suuressa sumussa
    karja kulki harhateillä,
    siellä usvassa, udussa
    erehtyivät ihmisetkin.

    Kaukaa luotehen lomasta
    korskaa kieltänsä puhuva,
    kirjoratsua käyttävä
    outo, onneton olento
    näkyi liikkuvan lähemmäs.
    Tuotapa Aguulan Kaani
    tarkkaan katsoen odotti.
    Käden kynnet sill' on käyrät,
    ulos kaartuin kasvaneina
    kovarauta-koukuiksi,
    jalan kynnet kaikki käyrät,
    sinne tänne kasvaneina
    sinirauta-koukuiksi.
    Tuolta tulee, kohti käyden.

    Monen monet nappinsa
    takistansa aukaisi,
    merensuuren rintansa
    paidan alta paljasti,
    eteen äkkiä se astui,
    Aguulan Kaanilta kyseli:
    »Mistä minne oot menossa,
    kelle mitkä on asiat,
    keitten koti on missä?»
    »Koillispuolen maata varten
    käskijäksi synnyn saanut
    Aguulan Kaani olen.
    Luoteispuolen maailmaa
    käskemähän syntyneen
    Andolai Šara Mangasin
    tahdon minä tappaa,
    kansan kaiken koota,
    omaisuuden ottaa,
    karjat, lapset korjata.»
    Kysyi sitten Mangasilta:
    »Mistä minne kuljet sa,
    kelle sull' on asia,
    keitten koti missä?»
    »Luoteispuolen maailmaa
    käskemähän syntynyt
    viisitoistapäinen
    Andolai Šara Mangas
    olen tässä edessäs.
    Aguulan Kaani tappaa,
    alamaisensa ottaa,
    talot, temppelit polttaa,
    karjat, lapset korjata,
    synnillinen sielusi
    syvään heittää helvettiin,
    häipymättömät hyveesi
    siunaukseksi omistaa,
    tuo on tarkoitus minulla.»
    Keskustelevat jo kahden:
    »Kumpi meistä ensin ampuu?»
    Mangas sanoo: »Minä ensin.»
    Silloin läksi Aguulan Kaani
    »Sopimuskummun» viereiselle
    eteläiselle kukkulalle.
    Monen monet nappinsa
    takistansa aukaisi,
    merenlaajan rintansa
    paidan alta paljasti.
    Mangas otti jousensa.
    Aamun puna-auringossa
    asettui ja tähtäeli,
    kiskoi, kiskoi kaikin voimin,
    seisoaltaan — kyynärpäähän,
    kyykkivältään — kainaloonsa;
    peukalon ja sormen alta
    mehut mullikan kokoiset
    tipin tipin tippuilivat.
    Sanoi Mangas nuolellensa:
    »Munaskuitten kantaa katkoin
    suolten suurten pienten kautta
    mene puhki mustan maksan,
    pane poikki punalanka!
    Jollet tuota tee, niin
    tyhjään hiekkatantereeseen
    ruostumaan jäät ruohon alle,
    tiedä se ja muista myöskin!»
    Jo hän laski nuolen lentoon.
    Kalisi kuin kalliohon,
    kilisi kuin kivikkohon,
    kumahti kuin kuivaan puuhun, —
    nuoli katkesi nolosti,
    katkes kolmeksi palaksi.
    Siinä maassa se makasi.
    Katsoi viistoon virnistellen Mangas,
    katsoi suoraan suu mareessa,
    nousi kirjoratsullensa,
    lännen suuntaan lennätellen
    päätä pahkaa jo pakeni.
    Mutta Aguulan Kaani lähti
    Hurjarusko hevosellaan
    kiireen kaupalla perässä.
    Oli jo kiinni saamaisillaan,
    lantehille läimähytti,
    litsin latsin läiskähytti.
    Sanoi silloin hevosensa:
    »Kaaniniko ollessasi
    kauheasti läiskyttelet,
    omistaja ollessasi
    ihan isket veriseksi?
    Kyllä minä saavutan ne,
    kun vain itse ammut oikein.»
    Tuosta sitten hevosensa
    toista vuorenviertä pitkin
    pääsi pakenijan tielle
    pujahtamaan poikittaisin.
    Mangas pysähtyi ja pyysi:
    »Matkalle kun mielit mennä,
    kuormastoa kuljetan ma,
    viinaa kun sa tahdot juoda,
    minun anna maljas tuoda,
    kesyn hevon päitsiin pistän,
    hurjan hoidan kammitsoihin,
    elämäni punalanka
    säästä, sääli! Päästä pääni!»

    »Emon katsoin ennuskirjaa,
    ei se mene sillä lailla,
    taaton katsoin ennuskirjaa,
    tappamatt' ei mene lainkaan.»

    Niinpä Mangasin hän tappoi,
    pirstoi pieniksi paloiksi,
    heitti virran vietäviksi,
    luitten liitokset levitti,
    rotkoon heitellen hajoitti.
    Tuosta läksi loitommalle,
    tuli Mangasin talohon.
    Pienen pieni nainen siellä,
    istui kultakorusissa
    kymmenpylväisen pöydän päällä.
    »Herransa kuka menetti,
    sen ei sovi herrastella.»
    Potkaisi sen pöydän päältä,
    astui päälle kantapäällään.
    Sitten otti alamaiset,
    kultaleimat kuljetutti,
    omaisuuden hän otatti,
    karjat, lapset kokoeli;
    sitten läksi jo takaisin.
    Lorusuiset hän lopetti,
    huhusuiset hän hukutti,
    harvat hyväjärkiset hän
    koolle keräten palasi.
    Kutsui koolle viisaat miehet,
    voiton uhrit valmistutti.

    Siitä saakka rauhan päivät
    jälleen pysyviksi jäivät.

            Pantu paperille Urgassa v. 1898.

[1] Kun kaikki pahat henget liikkuvat suoraan eteenpäin on kiinalaisen tavan mukaan porttien eteen tehty poikittain seinä, johon maalatut pedot ja pyhimykset suojelevat sisäpuolella olijoita, karjaa ja omaisuutta.