[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fa_KvnRVtVgO2WLyDXbAmD0jaanJzWlkl_U7Wf3qwaXY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3502,"Seitsemän matkaa itään 1898-1912","Ramstedt, G. J.",1873,1950,"3502-ramstedt-g-j-seitseman-matkaa-itaan-1898-1912","3502__Ramstedt_G._J.__Seitsemän_matkaa_itään_1898-1912",null,"tietokirja",[],[],"fi",1944,54460,375783,true,[],[],[],"Kielitieteilijä G. J. Ramstedtin muistelmateos kuvaa hänen tutkimusmatkojaan Keski- ja Itä-Aasiaan vuosina 1898–1912. Teos sisältää havaintoja mongolien, kalmukkien ja muiden kansojen elämästä, kielistä sekä matkojen aikaisista historiallisista tapahtumista.","G. J. Ramstedtin 'Seitsemän retkeä itään 1898-1912' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3502. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SEITSEMÄN RETKEÄ ITÄÄN 1898-1912\n\nKirj.\n\nG. J. Ramstedt\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1944.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nValmennusvuodet.\nMatka tšeremissien luo.\nMatka Mongoliaan v. 1898.\n  Matka Siperian halki.\n  Rajalla.\n  Lähtö Urgaa kohti.\n  Urgassa.\n  Kesä 1899.\n  Toinen talvi.\n  Pois Urgasta laajoille aroille.\n  Sotahälinää.\n  Troitskosavkissa.\n  Paluu Suomeen.\nMatkat kalmukkien maille.\nSuur-mogoleja etsimässä v. 1903.\nItä-Turkestanin matka v. 1905.\n  Aršan tarinoita.\nMongolian-matka v. 1909.\nMongolian-matka v. 1912.\nNäytteitä mongolien kansanrunoudesta.\n  Vakava laulu.\n  Miesten lauluja.\n  Tytön laulu.\n  Aguulan kaani.\n\n\n\n\n\n\nValmennusvuodet.\n\n\nJo nuorena tiedonhaluisena koululaisena olivat kielet ja kansat\nyksityisten harrastusteni kohteena. Ruotsalaista koulua käydessäni\nasuin Turun ulkopuolella Raunistulassa, jossa vallitsevana kielenä\noli tietenkin suomen kieli. Mutta oli siellä myös muita, mm.\nvenäläisiä ainakin kaksi perhettä, puolalaisia yksi perhe ja lisäksi\noli merilläkin käyneitä miehiä, jotka osasivat englantia. Koulussa\nluin sekä latinaa että kreikkaa. Ja ylioppilaaksi tullessani minulla\noli arvosana sekä kreikan että venäjän kielessä. Kun alussa oli\ntarkoituksenani lukea papiksi, opiskelin yliopistossa paitsi latinaa\nja kreikkaa myös hepreaa, mutta rupesin vielä harrastamaan vertailevaa\nkielitiedettä ja jouduin siten dosentti Reuterin oppilaaksi sanskritin\nkursseille. Yhdessä Heikki Ojansuun — sittemmin Helsingin ja Turun\nyliopiston professori — sekä E.A. Tunkelon kanssa, joka myös on\nmyöhemmin professorina palvellut Helsingin yliopistossa, tavailtiin\nsanskritin kielioppia ja vaikeatajuisia tekstejä. Meistä kolmesta\ntaisin minä ensimmäisenä ilmoittautua tämän aineen professorin,\nsittemmin senaattori Otto Donnerin kuulusteltavaksi korkeinta arvosanaa\nvarten.\n\nProfessori Otto Donner, Suomalais-ugrilaisen Seuran perustajia, oli\npitkät ajat harrastanut mielestään hyvin tärkeää asiaa. Oli löydettävä\nja koulutettava nuoria miehiä jatkamaan niitä tutkimuksia, jotka\nMatias Aleksanteri Castrén ja myös Pietariin akateemikoksi joutunut\nmaanmiehemme Antti Juhana Sjögren olivat erittäin menestyksellisesti\naloittaneet. Tällaisia nuoria miehiä Otto Donner oli vuosien varrella\nkoettanut hakea, luvaten rahallistakin tukea, ja Suomalais-ugrilaisen\nSeuran esimiehenä hän avusti seuraa tässä tarkoituksessa suurilla\nlahjoituksilla.\n\nKandidaattitutkintoa minun täytyi jouduttaa, kun oli tarjolla\nedullinen paikka Turun suomalaisen lyseon ruotsin kielen opettajana.\nOlin tässä paikassa kuitenkin vain kaksi vuotta. Syynä opettajaurani\nkatkaisemiseen olivat professori Otto Donnerin minulle tekemät\ntarjoukset ja pyynnöt.\n\nHelsinkiin oli Donnerin kanssa käydyn kirjeenvaihdon johdosta saapunut\nGeorg Huth niminen saksalainen tiedemies järjestämään yhdessä Donnerin\nkanssa Aasiaan suunnittelemaansa kielitieteellistä tutkimusmatkaa.\nOtto Donner oli luvannut suorittaa kaikki matkakustannukset, mutta\nvain sillä ehdolla, että mukana seuraisi oppilaana joku nuori\nsuomalainen mies. Tällaiseksi seuralaiseksi oli ensimmäisenä ehdolla\nHugo Lund, joka opiskeli kiinan kieltä Berliinissä professori Donnerin\nkustannuksella. Mutta kun maisteri Hugo Lund kieltäytyi lähtemästä\ntämän saksalaisen — oikeastaan juutalaisen — oppineen seuralaiseksi ja\naseenkantajaksi, halusi Otto Donner kaikin mokomin saada keskustella\nsuunnitellusta retkestä minun kanssani. Maisteri Hugo Lund kertoi\nmyöhemmin minulle joutuneensa jossakin tilaisuudessa Berliinissä\nilmiriitaan tohtori Huthin kanssa keskustelussa Suomen kansasta ja\nsuomen kielestä. Tohtori Huth oli näet väittänyt, että suomalaiset\novat aasialaisia, mongoleja, ja vasta myöhään muualta Eurooppaan\nsaapuneita. Tämä käsitys, joka sekin lienee tavallaan seuraus Castrénin\ntutkimuksista, ei pidä paikkaansa. Kysymys, ovatko suomalaiset\nmongoleja tai edes mongoloideja (so. mongolien näköisiä tai tapaisia),\noli eräs niitä kysymyksiä, jotka jo koulupojasta ovat minuakin\nkiinnostaneet.\n\nProfessori Donner, tohtori Huth ja minä keskustelimme keväällä 1897\nHelsingissä Mongolian matkasta pienimpiä yksityisseikkoja myöten.\n\nRahallisen puolen professori Donner lupasi järjestää kokonaan. Mutta\nkun tohtori Huth, joka oli lyhyt, lihava mies, ei osannut sanaakaan\nvenäjää, ei luvannut ruveta ratsastamaan ja lisäksi Helsingissä\nollessamme pyysi minua nuorena apulaisenaan kantamaan matkalaukkuaan\nja huolehtimaan kaikista pikkuasioistaan, ja kun vielä professori Otto\nDonnerin suunnitelman mukaan kaikki raha-asiat olisivat joutuneet\ntohtori Huthin hoidettaviksi, niin minäkin kieltäydyin lähtemästä\ntämän herran mukaan. Tyhjin toimin tohtori Huth sai lähteä Helsingistä\nomille teilleen. Professori Donner oli kovin pahoillaan toiveittensa\nmyttyyn menosta, mutta silloin minä lupasin kyllä lähteäkin, mutta\ntoisin ehdoin ja omin päin. Seurauksena tästä kaikesta oli, että\nuudestaan tulin Helsinkiin opiskelemaan, — tällä kertaa professori\nOtto Donnerin myöntämän kuukautisen avustuksen turvin ja ryhtyen\nlukemaan myös suomalais-ugrilaisia kieliä. Professori Emil Nestor\nSetälä, joka oli opettajani, katsoi minun menetelleen aivan oikein.\nLukuvuoden 1897—98 luin siis Helsingissä suomalais-ugrilaisia kieliä,\nfonetiikkaa ja venäjää. Se asia, jota Donner oli harrastanut, oli minun\nosaltani tullut lähimmäksi elämäntehtäväkseni. Minusta piti tulla\nkaukaisten kielten, erittäinkin turkkilaisten ja mongolilaisten kielten\ntutkimisessa jonkinlainen ammattimies.\n\nMielestäni oli selvää, että kysymys suomensukuisten kansojen\nmenneisyydestä eli ns. ural-altailainen kysymys oli ongelma, joka\nodotti ratkaisuaan. Kun mongolit ja turkkilaiset eivät ole tieteiden\nalalla sellaisella tasolla, että olisivat voineet puuttua tähän\nkysymykseen painavalla sanallaan, niin ehkä suomalainen ja suomen\nkielen tuntija voisi arvostella asioita paremmin kuin joku saksalainen,\nruotsalainen tai muu.\n\nEn kuitenkaan ollut kypsynyt mihinkään tieteellisten riitakysymysten\nratkaisuun, koska vasta olin nuori maisteri ja tietoni sen mukaan\nolivat monessa suhteessa hyvinkin hatarat. Tämän takia minun oli ensin\njollakin tavalla osoitettava kykyjäni, ja tätä tarkoitusta varten\njärjestivät professori Emil Nestor Setälä ja Suomalaisugrilainen\nSeura minulle matkan Volgan varrella asuvien tšeremissien luo, joiden\nkielen tutkimisessa vielä oli suuria aukkoja. Niin siis lähdin v. 1898\nensimmäiselle tutkimusretkelleni. Sitä seurasi sitten sarja muita\nsamanlaisia.\n\n\n\n\nMatka tšeremissien luo.\n\n\nOlin yliopiston kanslerin varoista saanut tuhat markkaa apurahaa\nkielitieteellistä matkaani varten. Olin ahkerasti lukenut sekä\näänneoppia että suomalais-ugrilaista kielitiedettä ja koettanut\nparhaani mukaan harjoitella venäjän kielen käyttöä enkä ollenkaan\nepäillyt mahdollisuuksiani tehdä jotakin suomalais-ugrilaisen tieteen\nhyväksi. Olin jo Turussa ollessani mennyt naimisiin ja olin muutaman\nkuukauden vanhan tyttölapsen isä.\n\nPerheeni kanssa nousin junaan Helsingissä kesäkuun 5. päivänä.\nPassimme, tuo vanhemmalle polvelle tuttu kolmikielinen paperiliuska,\noli päivätty Uudenmaanläänin kuvernöörinkansliassa kesäkuun 4. päivänä.\nMatkatavaroita ei ollut paljon, mutta oli meillä kuitenkin kauniit\nlapsenvaunut, hyvä valokuvauskone, hyvä matka-apteekki ym. Pietarissa\nsiirryimme tulopäivän illalla Moskovaan menevään junaan ja Moskovassa\nsuoraa päätä Nižni-Novgorodin junaan.\n\nMoskovassa muistan ihmetellen katselleemme korean vihreitä kattoja,\nlukuisia kirkkoja ja likaisia ajureita, mutta erittäinkin jäimme\nkatselemaan valkoista hienoa roskaa, jota oli kaikkialla kaduilla\nja kujilla. Mitä ihmiset mahtoivat täällä pureskella ja syljeskellä\ntuolla tavalla? Aluksi vaimoni kanssa otaksuimme, että kaduille oli\ntäällä niinkuin Turussakin siroteltu suolaa, jottei rikkaruoho kasvaisi\nkatukivien välissä, mutta pian selvisikin, että venäläiset kaduilla\nkulkiessaan ja seisoskellessaan söivät auringonkukan siemeniä ja että\nkaikki tuo valkoinen roska oli noiden siementen tyhjiä kuoria.\n\nNižni-Novgorodissa astuimme Samoljot-yhtiön komeaan laivaan.\n\nLaivan kannelta oli mukava katsella tätä uutta ympäristöä. Vaimoni\nja minä näimme siinä ensi kerran Volgan laajoja maisemia, laivoja\nja touhuisaa ihmisvilinää. Matka volgalaisella siipilaivalla on\nensikertalaiselle omalaatuinen ja mielenkiintoinen elämys.\n\nLaivan kapteeni, joka tietenkin oli huomannut meidät ulkomaalaisiksi,\ntuli sitten vartavasten puheillemme. Hän oli muistaakseni Riiasta\nkotoisin ja saksaksi hän meille selitteli, että Kozmodemjánsk, jonne\nolimme ostaneet liput, ei ole oikea kaupunki eikä mikään; siellä oli\nkyllä 4—5 tuhatta asukasta, mutta ei hotellia, johon olisimme voineet\nasettua yöksi. Sen vuoksi kapteeni ystävällisesti tarjosi meille\nyöpymäpaikaksi ja hotelliksi — laivasiltaa, »pristania»! Niin, tässä\ntäytynee lukijalle selittää, että pristanit eli laivasillat ovat\nVolgalla suuria proomuja, joiden kannella tavaroita kasataan ja ihmiset\nliikkuvat; mutta kannen alla on varastoruumat, vartijoiden asunnot ja\nmitä kaikkea lieneekään. Proomut on lujasti ankkuroitu rantaan, jonne\njohtaa leveä lankkukäytävä.\n\nAjatus, että oli jäätävä yöksi laivasillalle ja sinne asumaan, ei\nmeitä ensinkään miellyttänyt, kapteenin vakuutteluista huolimatta.\nKozmodemjanskiin tullessamme kapteeni järjesti kuitenkin meidät\nproomun kannen alla olevaan vierashuoneeseen, jossa oli sekä pehmeä\nleposohva että mukavat tuolit, niinkuin hän oli meille etukäteen\nkehuskellut. Mutta kun laivan lähdettyäkin ylhäällä kannella yhä jatkui\nyhtämittaista raskaitten säkkien ja laatikkojen siirtelemistä ja\nkuului jos jonkinlaista töminää ja kun sitten uusi laiva laski proomun\nviereen töytäisten sitä kylkeen, niin että vasta »divaanille» nukkumaan\nsaatu pikku tyttömme oli vähällä pudota lattialle, vaimoni ei ollut\nyöpaikkaamme ollenkaan tyytyväinen. Hän arveli kapteenin puijanneen\nmeitä, vaikka pristanin vartija parhaan kykynsä mukaan meitä palveli.\n\nKorkean rantaäyrään edustalla näkyi vielä joitakin ajureita. Menin\ntiedustelemaan yhdeltä heistä vieraskotia, gostinnitsaa. On niitä\nkaupungissa, hän vakuutti. Vartijan suuresti ihmetellessä keräsimme\nkaikki tavaramme ajurin vankkureille, ja niin lähdettiin maihin.\n\nMutta ajurimme tarkoitti gostinnitsalla kapakkaa ja käytyämme\nparissakin meluisassa viinapaikassa sain lopuksi hänelle selvitetyksi,\nettä tarkoitin gostinnitsalla huonetta, missä viettää yönsä. Ahaa,\n»nomeraa, nomeraa», ajuri sanoi. »Teidän pitää sanoa numeroita.»\nEn tiennyt, mitä »numeroita» mies tarkoitti, mutta ajeltuamme\nKozmodemjanskin multaisia ja kuoppaisia katuja edestakaisin pimeässä\najurimme lopuksi pysähti suljetun portin eteen, kolkutteli sitä ja\nhuuteli: »Agrafiina, Agrafiina, toin sinulle vieraita.»\n\nVanha portti aukeni ja meidät otti toimekkaasti vastaan vanha\npörrötukkainen akka, pisti rahaa ajurin kouraan ja rupesi sitten\nkehumaan huoneitaan. Pihan poikki mentiin ränsistyneeseen taloon.\nPäädyn keskeltä sisään ja ahdasta välikäytävää pitkin hän opasti\nmeitä. Huoneita oli välikäytävän kummankin puolen. Eukko näytti tyhjää\nhuonetta: »Tämä maksaa 60 kopeekkaa vuorokaudelta.» — »Eikö ole\nparempaa ja suurempaa?» — »On, on, _gospodi_, onhan tässä tämäkin, se\nmaksaa 80 kopeekkaa.» Olikohan se ollenkaan suurempi? Kolmas vapaa\nhuone maksaisi ruplan. Ja ruplan huone tuli yöpaikaksemme, vaikk’ei\nparemmuuden puolesta tainnut mitään eroa ollakaan.\n\nKimssuinemme kamssuinemme odottelimme huoneessa, milloin vuoteet\nlaitettaisiin; yksinkertaisissa rautasängyissä oli vain jonkinlaiset\nkehnot patjat. Odottelimme. Ei kuulunut mitään, akka oli mennyt omaan\nhuoneeseensa nukkumaan. Menin häntä hakemaan ja pyysin teetä. »Kyllä\nvain», akka vastasi ja toi muutaman minuutin kuluttua huoneeseen\nsuuren kiehuvan samovaarin ja tyhjän teekannun. Sitä vaimoni kanssa\ntarkastelimme ja — ihmettelimme. Vielä enemmän toki ihmetteli emäntämme\nAgrafiina, mitä väkeä me mahdoimmekaan olla, kun meillä ei ollut teetä,\nei sokeria, ei laseja, ei lusikoita eikä yleensä mitään. Vielä pahemmin\nhän päivitteli sitä, että tahdoimme nukkua hänen lakanoillaan, —\njollaisia hänellä ei kaikesta päättäen ollutkaan.\n\nYö kului täysissä pukimissakin nukkuen. Aamulla tuli poliisimies\nkyselemään passiamme leimattavaksi. Hän meni tiehensä, mutta tuli pian\ntakaisin pyytämään minua poliisikamariin poliisipäällikön, ispravnikan,\npuheille.\n\nKuten jo alussa mainitsin, passimme oli päivätty kesäkuun 4. päivänä.\nKun olimme matkustaneet missään erikoisesti pysähtymättä ja Venäjän\najanlasku oli 12 päivää jäljessä, elettiin Venäjällä vielä toukokuuta.\n\nIspravnikka kohdisti huomionsa passimme päivämäärään ja ilmoitti,\nettei koko passi muka kelvannut. Se oli luultavasti väärennetty.\nIlmoitin, että Suomessa lasketaan aika toisen kalenterin mukaan. Sen\nispravnikka tiesi, että ulkomailla on uusi ajanlasku käytännössä, mutta\n»Njulandskaja Gubernija» oli Venäjää. Kinasin vastaan, mutta suuttuen\nvastaväittelyistäni hän komensi minut ulos ja tuli ennen pitkää\nomassa mahtavassa persoonassaan Agrafiinan »numeroihin» toistamaan,\nettei meillä ole pätevää, laillista passia ja ettemme saaneet asua\nkaupungissa kauemmin kuin 24 tuntia; sen ajan kuluessa meidän oli\npoistuttava tai hän lähettäisi meidät takaisin Suomeen vankikyydillä,\n»etápnym porjádkom».\n\nJo oli vakavat paikat. Miltei itketti. Mutta ispravnikka katseli\nvaimoani ja pikkutyttöäni ja väliin taas minua. »Ei tarvitse olla\nniin alakuloinen, niin malodušni. Onhan teillä mukananne rahaa»? Ei\nollenkaan auttanut asiaa selitykseni, että olin matkalla kaupungin\nläheisyydessä asuvien tšeremissien luo. »Se on minun valvonnassani, se\nalue, ja siis teidän matkanne on vain minun vallassani», kuului vastaus.\n\nIspravnikan vihdoin mentyä lähdin, muka kelvoton passini taskussani,\nostamaan kaupungilta jostakin kaupasta lasit, lusikat, teetä ja\nsokeria, ja hädissäni kun olin, poikkesin — lääkäriin. Tohtori\nKovalevski selitti minulle nuo omituiset vihjaukset »onhan teillä\nrahaa», »se on kokonaan minun vallassani» ja »voitaisiinhan sopia».\nItsekseni päätin sittenkin, etten ikinä rupeaisi ketään lahjomaan enkä\nruplia antamaan tälle poliisipäällikölle, kun kerran asiani oli oikea.\n\nAgrafiina laittoi meille samovaarin kuntoon ja lupasi ruokaakin, jos\nvain hankimme jotakin ruukkuun, goršokiin, pantavaa. Menin sitten\npoliisikamariin ja ilmoitin lähteväni toista passia hakemaan ja anoin\nvain, että nuori vaimoni ja pikku lapseni saisivat jäädä muutamaksi\npäiväksi Agrafiinan huostaan. Siihen suostuttiin armollisesti.\n\nIllalla, kello kuuden aikaan, oli Samoljot-yhtiön pristanin kyljessä\nkaksi laivaa vierekkäin, toinen matkalla Volgaa ylöspäin, toinen\nvei matkustajat virtaa alaspäin. Ispravnikka komensi minut menemään\nvirtaa ylöspäin menevään laivaan, mutta en ollutkaan aikeissa lähteä\nPietariin, niinkuin ispravnikka arveli, vaan Volgaa alas läänin\npääkaupunkiin, Kasaaniin, ja hiivin siksi viime hetkessä toiseen\nlaivaan.\n\nTulin perille Kasaaniin noin 4:n tienoilla aamulla. Uppo outo kaupunki,\njoka vielä nukkui. Löysin siinä jonkin puiston, jonka penkille\nistuuduin lepäämään ja torkkumaan. Ihmisiä rupesi jo lähtemään ulos\ntaloista. Istuskelin siinä, kunnes kello 8:n tienoissa antauduin\npuheisiin ylioppilaan kanssa, joka sattuman tuomana oli istuutunut\nsamalle penkille kuin minä. Tämä ylioppilas oli nimeltään Jarosevski\nja kansallisuudeltaan oikeastaan puolalainen. Hän tiesi vallan hyvin,\nmissä kuvernöörinkanslia oli ja milloin se avataan yleisölle. Selvitin\nhänelle juurta jaksain koko passijuttuni ja hän lupasi tulla oppaakseni.\n\nOlimme ensimmäiset kuvernöörinkansliassa, kun se avattiin kello 10:ltä.\nKun sitten esitin asiani kirjurille, selvisi hyvinkin pian kanslian\nkirjoista, että Suomen kenraalikuvernöörin pyynnöstä oli hiljattain\nlähetetty Helsinkiin Kasaanin kuvernöörin »avoin kirje», otkrýty list,\nRamstedt-nimistä oppinutta herraa varten, jota odotettiin saapuvaksi\nlääniin. Olimme siis lähteneet Helsingistä ennen kuin tämä paperi oli\nvoinut sinne ehtiä.\n\nKaikki vaikeudet oli tietysti voitettu, kun sain käteeni uuden\nsamanlaisen, kaikille läänin virkamiehille ja laitoksille osoitetun\nkuvernöörin käskykirjeen. Mutta nyt tekeydyin Tuomaaksi ja sanoin\nennustavani, että Kozmodemjanskin ispravnikka väittää kyllä tätäkin\npaperia väärennetyksi. Monien keskustelujen jälkeen minulle lopuksi\nannettiin vielä toinenkin paperi; se oli suljettu ja osoitettu\nispravnikalle henkilökohtaisesti. Silloin olin tyytyväinen, ja\nJaroševskin kanssa menin syömään oikein kunnollisen aterian. Hyvästä\nravintolasta ja hyvästä auttajastani eroten menin kohta odottamaan\nensimmäisen laivan lähtöä Kozmodemjanskiin.\n\nPalatessani sinne minä jo itsetietoisesti pyysin poliisipäällikköä\nseuraamaan mukanani Agrafiinan majataloon. Siellä oli perheeni hyvissä\nvoimissa ja kaikki murhe oli mennyt. Näytin ispravnikalle kuvernöörin\navointa käskykirjettä. Se oli hänestäkin hyvä. Jo hän oli valmis\npalveluksiin. Mutta passini päiväys? Se passi ei ole väärennetty,\nväitin yhä. Otin esille toisenkin paperini. Ispravnikka sekä punastui\nettä kalpeni lukiessaan hänelle henkilökohtaisesti osoitettua kirjettä,\njossa oli kovia sanoja.\n\nNöyrä hän nyt oli, vaikka pari päivää aikaisemmin oli ollut kovin\nmahtaileva. Hän sallisi tietenkin minun liikkua hänen piirissään\nmissä tahansa, mutta tšeremissien kylissä ei ollut kunnollisia\nkauppoja eikä saanut hyvää teetä, suklaata eikä muuta hyvää, joten\nrouvan oli nyt paras luetella, mitä hän mahdollisesti tarvitsisi,\nniin ispravnikka ehdotteli. Vietyään meidät kaupungin suurimpaan\nsiirtomaantavarakauppaan ispravnikka siinä ostoksia tehdessämme\nmyös määräsi hinnat, koska — kuten hän väitti — meitä muuten\n»nyljettäisiin». Kauppa-apulaiset olivat tavaroistaan miltei yhtä\npahassa pulassa kuin minä olin ollut passini vuoksi. Kun kaikki\neri varustukset oli saatu kokoon, poliisipäällikkö tarjosi meille\nilmaiseksi kyytihevosia Jolásovaan tai minne vain haluaisimme\ntšeremissien luo, mutta kieltäydyin tarjouksesta. Tahdoin toimia omin\npäin ja poliisin avusta riippumatta.\n\nUlkona torilla olin huomannut tšeremissejä, jotka oli helppo\ntuntea heidän valkoisista mekkopuvuistaan. Erään heistä pestasin\nkuljettamaan meidät hänen omaan kyläänsä, jonka ei pitänyt olla\nkaukana. Ihmettelihän hän kyllä meitä ja aikomuksiamme, mutta otti\nsentään mukaansa. Terentii — se oli hänen nimensä — kokosi Agrafiinan\nmajatalosta kaikki tavaramme vankkureilleen ja lähti ajamaan\nkotikyläänsä kohti, vaikka arveli, että ehkä jokin kirkonkylä olisi\nmeille parempi paikka. Hän ajoi väliin tietä pitkin, väliin taas, kun\ntie oli liejuinen, pitkin kasvavia vihreitä peltoja, ja niin tulimme\niltapäiväauringon vielä paistaessa hänen kotikyläänsä Tušnaliin.\n\nKylä oli pieni, taloja n. 30. Terentiin oma talo, jonne ensin menimme,\noli pieni ja köyhänlainen. Keskellä kylää oli isompi, Kuzmin-nimisen\nperheen omistama. Saimme vuokrata Kuzminin perheen tuvan ja vanhin\npoika, Timofei, joka oli käynyt kansakoulua ja nyt oli 17-vuotias,\nsuostui tulemaan meille palvelukseen. Eläminen ja asuminen järjestyi\nsiis varsin hyvin. Eikä vaimoani eikä itseänikään päivääkään\nkaduttanut, että jouduimme juuri Tusnaliin.\n\nKylän eteläpuolella oli pieni puro uurtanut syvään uomansa. Sinne\nrakensin Timofein kanssa padon, missä kylän pikkupoikien oli hauska\nuiskennella. Kylän lounaispuolella jyrkillä äyräillä kasvoi komeita\nlehtipuita, vaahteroita ja lehmuksia, joiden alla usein istuimme\nkauniina kesäiltoina. Etelässä poikki peltojen näkyi Vilováty Vrag,\nkirkonkylä; siellä asui myös poliisi, johon myös jouduimme tutustumaan\n— äkkiä ja odottamatta.\n\nMainitsin jo alussa, että matka-apurahani oli tuhat markkaa. Tämän\nsumman olin vaihtanut Pietarissa Suomen Pankissa ja saanut kolmesataa\nruplaa kolmena pötkönä uusia viiden ruplan kultarahoja. Sellaiset rahat\neivät siihen aikaan vielä olleet tšeremissien mailla tunnettuja. Kun\nyritin Vilováty Vragissa ja Jolásovassa, jossa pidettiin markkinoita,\ntehdä ostoksia näillä uusilla kultarahoilla, jouduin niiden uutuuden\ntakia epäilysten alaiseksi. Ottamani valokuvat kehitin Tusnalissa\nKuzminin tuvan lattian alla, mutta alusta olikin jostakin kohdin\nhatara, joten punaisen lamppuni valo näkyi kyläkadulle, jos sattui\nläheltä kulkemaan. Kun sitten jotkut kylän akat olivat keskiyöllä\nhuomanneet punaisen valon tuikkivan lattianalustasta, Tušnalissa\nselvisi hirveä salaisuus: me olimmekin yhdessä juonessa itse paholaisen\nkanssa, joka meille antoi ne kauniisti kiiltävät uudet kultarahat,\ntietenkin sielumme hintana. Eihän meillä ollut ristiäkään rinnassa\nniinkuin kaikilla oikeauskoisilla. Enkä edes viinantippaakaan maistanut.\n\nAsia tuli pian Vilováty Vragin poliisin korviin. Hän epäili\nvääränrahantekijöitä ehkä olevan liikkeellä ja riensi Tusnaliin\nottamaan asiasta selvää.\n\nSelvä asiasta tulikin, sillä poliisi oli järkevä mies. Hänen\njärkevyyttään oli omansa suuresti lisäämään kuvernöörin avoin\nkäskykirje. Poliisi muisti nähneensä sanomalehdissä maininnan uusista\nkultarahoistakin. Poliisitutkimus loppui lyhyeen ja sitten meillä oli\nesivallan turva ilkeitä huhuja ja arveluja vastaan.\n\nTšeremissit ovat hurskasta kirkkokansaa. Kun heinäkuu oli kuuma ja\nkuiva, kutsuttiin kirkonmiehiä siunaamaan peltoja ja rukoilemaan\nsadetta. Loistava kirkollinen juhlakulkue vaelsi Tusnalissakin pitkin\nleveää kyläkatua. Meille selitettiin, että tämä toimitus estäisi kaikki\nonnettomuudet.\n\nMutta juuri kun kulkue oli ehtinyt asuntotalomme ohi seistessämme\nKuzminien kanssa portilla vielä katselemassa, tapahtuikin ikävä\nonnettomuus. Puiden siimeksessä oli kadulla seisoskellut muutamia\nhevosia ja pikkupojat olivat juoksennelleet edestakaisin niitten\nlähettyvillä. Silloin oli hevonen potkaissut erästä pikkupoikaa päähän,\nniin että hän jäi verissään ja liikkumattomana maahan makaamaan.\nIhmiset huusivat: »Erge kola» (poika kuolee). Vaimoni riensi heti\nväkijoukon läpi pojalle apuun, pyysi minua kantamaan hänet tupaamme\nja pesi sitten veren pois pojan takkuisesta päästä ja vaatteista.\nPäälaessa näkyvä haava ei ollut kovin syvä. Pojan pää käärittiin\nsiteisiin ja muutaman minuutin kuluttua poika saatiin halvausvedellä\nvirkoamaan.\n\nSillä välin oli ihmisiä kerääntynyt kadulle ja pihaamme. Näkyivät\nolevan kauhun vallassa. Uskaliaimmat miehet yrittivät jo rynnätä sisään\nlukitusta ovesta. Luulivat meitä ihmissyöjiksi, koska olimme heiltä\nsiepanneet kuolleen pojan. Timofei, joka tunsi kaikki kyläläiset,\nmeni hakemaan pojan isää joukosta ja toi hänet, isä Kuzminin ja\nkylänvanhimman kanssa, sitten meidän tupaamme. Saivat nähdä pojan\njo istumassa penkillä, pivot täynnään makeisia. Pojan vanhempien\nriemu oli suuri. Me — vaimoni ja minä — olimmekin siis sellaisia\nolentoja, jotka voivat herättää kuolleita henkiin. Kovasti nyt meille\noltiin kiitollisia, kovasti meitä kunnioitettiin. Ei pienintäkään\npikkuesinettä enää varastettu tuvasta.\n\nKiiltävissä lastenvaunuissaan kadulla kyläläisten nähtävänä ollessaan\ntyttösellämme oli päässään valkoinen pitsihilkka. Sellaista\npitsiä ja sellaista lastenmyssyä teki monen tšeremissiäidin mieli\npikkuvauvalleen. Ja vaimoni laitteli niitä heille. Kun ei rahasta\nollut puhettakaan, niin maksuksi tuli maitoa, munia, kaakkuja, leipää\nja kaikenlaista muuta syötävää. Laittoipa vaimoni joskus myös oikeaa\nrusinaleipää, ja sitä olisikin pitänyt tehdä miltei joka päivä,\nniin hyvältä se maistui kaupungista ostettuun happameen »kalatšiin»\nverraten. Tšeremissivaimot ihailivat vaimoni taitavuutta ja tahtoivat\nitsekin oppia. Välit kehittyivät yhä paremmiksi ja sydämellisemmiksi,\nkuta kauemmin asuimme kylässä.\n\nTimofei, Kuzminin vanhin poika, jonka olin palkannut 50 kopeekan\npäiväpalkalla kielimestarikseni ja samalla lapsenhoitajaksi, oli\nkovin ylpeä uudesta arvostaan. Rahaakin karttui. Kiiltävä sininen\nsatiinipaita yllään ja uudet »harmonikkasaappaat» jalassa hän\nliikkui kylällä. Hyvin mielellään hän näytteli itseään lykkäämässä\nnikkelikiiltoisia lastenvaunujamme pitkin kyläkatua. Niitä komeita\nlastenvaunuja piti ihmisten saada kyllikseen ihailla.\n\nKolme mieluisaa kuukautta kului siten kirjoitellessani muistiin sanoja\nja lauseita; opin koko paljon tusnalilaisten äidinkieltä. Mutta sitten\noli ajateltava lähtöä. Kuzminin suuri perhe oli kesän aikana asunut\nkudossa, kodassa, joka oli pihan toisella puolella ja jossa ei ollut\nlautapermantoa, vaan tulipesä keskellä ja avoin reppänä sen kohdalla\nkatossa. Pienimpien lasten tuli jo öisin vilu avonaisessa kodassa. Tupa\nsiis tarvittiin Kuzmineille ja meidän oli poistuttava. Siispä Timofei\nmukaan ja Kasaniin!\n\nLähtöpäivämme oli luultavasti Tusnalissa suurtapahtuma. Koko\nkylänväestä oli silloin liikkeellä kyläkadulla ja pihassamme, sitä\npikkupoikaa myöten, jonka olimme herättäneet kuolleista; olipa\nlähtöämme katsomaan tuotu ne vauvatkin, joilla oli pitsimyssyt\nmuistoksi meistä. Kunnon tušnalilaiset hyvästelivät meitä kyynelsilmin.\n\nKozmodemjanskissa poliisit tervehtivät meitä kohteliaasti. Tulipa\npuheillemme itse ispravnikkakin, jolla nyt oli minulle hyvin tärkeää\nasiaa. Kun hän oli saanut tietää, että aioin matkustaa Kasaaniin,\nhän toivoi, hän pyysi ja lopuksi rukoili, että kävisin uuden kerran\nkuvernöörin kansliassa ja selittäisin siellä olevani nyttemmin häneen\ntyytyväinen. — »Minullakin on perhe», hän sanoi vaimoani ja pikku\ntytärtäni katsellen. Niin taisi ollakin, mutta minäpä en käynyt\nkuvernöörinvirastossa enkä luvannutkaan käydä. Niin sapetti tuo\nvankikyydillä uhkaaminen ja lahjusten kiristäminen, joka miehellä oli\nollut mielessä silloin, kun kokemattomina tulimme »hänen alueelleen».\n\n\n\n\nMatka Mongoliaan v. 1898.\n\n\n_Kasaanissa._\n\nTšeremissien luota lähdettyämme asetuimme joksikin aikaa Kasaanin\nkaupunkiin. Professori Otto Donnerin kanssa käyty kirjeenvaihto oli\njohtanut siihen, että minun oli perheeni kanssa matkustettava Mongolian\npääkaupunkiin Urgaan. Kasaanissa järjestelin sen vuoksi tšeremissien\nmailta saamani saaliin mahdollisimman hyvään kuntoon; osan lähetin\nHelsinkiin, missä se sitten painetuinkin minun Mongoliassa ollessani.\nKirjan nimeksi tuli »Bergtscheremissische Sprachstudien», ja se\nilmestyi v. 1902.\n\nKasaanissa oli mm. hengellinen itämaisten kansojen seminaari. Tässä\nseminaarissa ohoppilaina myös korealaisia. Koulun johtajana oli\nBBobrovnikov-niminen mies. Tämä ei suostunut sallimaan ainoankaan\nnuoren korealaisen olla tekemisissä kanssani, koska hän, kuten itse\nselitteli, kovasti pelkäsi, että minä luterilaisena puhuisin venäjän\nkirkkoa vastaan, sekä koska hän ei ollut varma siitä, että olin\nuskovainen ihminen, niin että luultavasti puhuisin jumalattomuuksia.\n\nKasaanissa oli myös yliopisto ja siinä turkin kielen professorina\nsynnynnäinen siperialainen turkkilainen professori Katanov. Katanov oli\nlähtöisin Sagai-nimisestä heimosta. Hänen liikkeensä ja kasvonilmeensä\njäivät jokaisen mieleen, joka ei ollut ennen nähnyt tuollaisen\nkansallisuuden edustajaa. Katanov oli kovin kiinnostunut mm. saappaiden\nja erilaisten vaatekappaleiden hinnoista Suomessa ja muualla.\n\nKasaanin ympäristössä ja lähimmissä kuvernementeissa asuu koko\njoukko eri kansoja: suomalaisten sukulaiskansoja mordvalaisia,\ntseremissejä, syrjäänejä ja votjakkeja, mutta Kasaanin yliopistossa\nei ollut ketään, joka olisi näitä kansoja erikoisesti tutkinut tai\nedes niiden tutkimisesta huolehtinut. Ainoa oli professori Smirnov,\njoka jonkinlaisia filosofisia ajatuksia hautoen oli kirjoittanut\nkirjoja ja tutkielmia mordvalaisten häistä, tšeremissien naimatavoista\nym. sentapaisista aiheista, mutta hän ei osannut yhdenkään näiden\nkansojen kieltä. Tavallaan minun innostamanani oli nuori venäläinen\nylioppilas Tsedrovski kesän aikana koonnut valtavan joukon tšeremissien\nkansanlauluja ja laululeikkejä sanoineen ja sävelineen. Kun Katanoville\nja Smirnoville ehdotin, että ne painettaisiin Kasaanin Tieteellisen\nSeuran julkaisuissa, Smirnov arveli, ettei ylioppilaan kirjoituksilla\nollut mitään arvoa, ja Katanov ihmetteli, mistä saataisiin rahat, kun\nei hänenkään suuria kokoelmiaan voitu saada painetuiksi. Tsedrovski\nsai kansanlaulujen keräämisestä ikäviä kokemuksia. Hänelle asetettiin\njyrkempiä vaatimuksia kuin muuten olisi ehkä tutkinnoissa asetettu. Kun\nsitten tiedustelin hänen kokoelmiaan tarjotakseni hänelle niistä rahaa\nja saadakseni ne Helsingissä Suomalais-ugrilaisen Seuran julkaisuissa\npainetuiksi, Tsedrovski oli lähtenyt kotipuoleensa tšeremissien kylän\nlähettyville ja kuului siellä n. vuoden verran myöhemmin kuolleen\nkeuhkotautiin. Hänen kokoelmiensa kohtaloa ei saatu selville, mutta sen\nverran minulle myöhemmin selväsi, että häntä oli kielletty antamasta\nniitä suomalaiselle.\n\nVaimoni ja tyttäreni kanssa asuin Kasaanissa pienen matkustajahotellin\nkutakuinkin suuressa huoneessa, mistä kuukausivuokra oli 13 ruplaa.\nAteriamme söimme hyvin usein jossakin ravintolassa. Useimmiten siihen\nkuului ensiksi liemiruoka ja toiseksi paisti. Mutta Kasaanissa oli,\nnäin syksyllä, saatavana hyvin halvalla erinomaisia omenia ja muita\nhedelmiä sekä runsaasti vihanneksia. Maitoa ei saanut muuta kuin\nuunissa paistettua, niin olivat kuvernööri ja terveysviranomaiset\nmääränneet. Elämä ei tullut kalliiksi ja Kasaanissa olostamme on meille\nmolemmille jäänyt erittäin miellyttävät muistot. Siihen on osaksi\nsyynä sekin, että tutustuimme muutamiin hauskoihin henkilöihin, joista\nmainitsen vain sokerileipurin, herra Korzinin rouvineen. Korzin, joka\nluuli isänsä olleen virolaisen, olikin, kuten hänelle selvisi hänen\nnäyttäessään minulle muutamia isänsä jättämiä kirjoja, oikeastaan\nsuomalainen, isällä kun oli ollut nimenä Korsinen. Korzin oli Kasaanin\nkaupungin hienoin sokerileipuri, ja Mongoliaankin hän lähetti\npääsiäiseksi ja jouluksi erinomaisia sokerikakkuja.\n\nOli suomalaisia ollut Kasaanissa muitakin. Jokin talo oli tunnettu\nDompitkanena-nimisenä, Pitkäsen talona. Ja komeimman hotellin suuressa\nseinässä oli kirjoitus: Hotel Metropol, ja sen alapuolella: entinen\nKommonen. Ostaessani kenkiä kaupasta tarjottiin parhaana parina\nsellaisia, joissa oli kirjoitus: Sikanen, Pietari.\n\n\n\nMatka Siperi halki.\n\n\nKun lopullisesti oli kirjeenvaihdosta selvinnyt, että oli lähdettävä\nsuoraan Mongoliaan poikkeamatta välillä Suomessa, oli aika jo venynyt\nlokakuun loppuun asti. Oli tullut rahoja, samoin kaikenlaisia\nsuosituksia ja todistuksia. Rupesin vaimoni kanssa valmistautumaan sekä\ntalven että matkan varalle. Kun Kasaanista lähdettiin junalla Volgan\nrannalle — silloin ei vielä ollut siltaa Volgan yli —, joki oli jo\npuoleksi jäässä, niin että täytyi ajaa asemalta jäälle, siitä muuttaa\nlautalle, siitä taas hevosenrekeen ja ajaa vastakkaiselle asemalle.\nOli kylmä ja tuulinen sää. Kun matkustajiakin oli paljon, hevosia\nriittämättömästi ja lautalla ahdasta, tämä ylimeno oli sellainen, ettei\nse hevin häivy mielestä.\n\nRautatiematka kävi Penzaan, missä oli odotettava ja vaihdettava junaa.\nPenzan kaupungissa olivat kadut iljanteiset, minkä vuoksi oli vaikea\nliikkua. Muutaman kerran kaaduttuani huomautin paheksuen jollekulle\nohikulkijalle, että katukäytäville pitäisi toki sirottaa hiekkaa,\nmutta mies vastasi: »Kaduthan ovat kaikki joko pelkkää hiekkaa tai\npelkkää savea, niin että hyvä on, kun ovat kerrankin kovat, puhtaat ja\nkutakuinkin tasaiset.»\n\nMuutaman junanvaihdon jälkeen olimme jo matkalla suoraan itään.\nKuljettuamme Syzranin kohdalla rautatiesiltaa myöten Volgan yli\nmaisemat vaihtuivat vähitellen matkan varrella vuoristomaisemiksi.\nKuljettiin, pitkiä kiemuroita tehden, yhä ylemmäksi suuria ja komeita\nvuorilaaksoja. Jossakin kohdassa rautatie tekee suuren kahdeksannumeron\nmuotoisen koukeron; ylhäältä vuoren sivulta voi nähdä edellisen aseman\njonkin verran edempänäkin, mutta paljon alempana. Siperian rajalla on\nkaksi asemaa, joista toisen nimi on Eurooppa ja toisen Aasia. Suurten\nvuorten ja komeiden metsäseutujen jälkeen maasto taas jonkin verran\nmataloituu. Laaksot käyvät viljavammiksi ja selänteet leveämmiksi.\nErinomaisen mielenkiintoista on ensikertalaisen tarkata asemilla\nliikuskelevaa väestöä ja tietysti myös toisia matkustajia.\n\nKaikilla matkustajilla on mukanaan koppa, jossa on teekannu, lasit,\nmakkarat, makeiset ja muut väliateriaan kuuluvat tarvikkeet. Junan\npysähtyessä rynnätään kilvan ulos sitä rakennusta kohti, jossa on\nsuurissa kannellisissa padoissa aina kiehumassa vettä. Padan kupeessa\non hanat, joista höyryävän kuumaa vettä lasketaan kannut täyteen.\nMutta usein sattuu, että kielloista huolimatta ja vuoroaan odottamatta\njoku aukaisee kattilan kannen, pistää kannunsa sisään ja poistuu\nkattilahuoneesta teekannuineen. Seurauksena tästä on, että hanoista\nusein tulee myös vanhoja teenlehtiä ja muuta roskaa, mitä sattuu\nolemaan kannuissa sisässä tai niiden alla, esim. paperinpalasia tai\nnokea.\n\nAseman vierillä oli kaikkialla pitkät rivit talonpoikia ja\nmaalaisnaisia myymässä limppuja, piirakoita ja muuta hyvää. Saimme\nostaa keitettyjä kananmunia, erilaisia savustettuja kaloja, keitettyä\nkanaa ja kurkkuja paikallisilta myyjiltä, mutta ikävää oli, että aina\npiti, kuten Venäjällä on tapana, tinkiä, huutaa ja moittia tavaran\nhuonoutta. Toisen luokan matkustajatkin olivat kaikki varustaneet\nmukaan omat makuuvaatteet, nim. tyynyt ja peitteet. Viikko ei\ntällaisessa posti- ja matkustajajunassa merkitse paljoakaan, ja\nkun kysytään junailijalta, milloin saavutaan sinne tai sinne, kun\non kysymyksessä jokin kaukainen paikka, hän vastaa, ettei tiedä,\nkoska hänellä on kuljettavana vain lyhyt osa radasta. Matkustimme\ntavallisessa matkustajajunassa, joka pysähtyi kaikilla asemilla ja sitä\npaitsi silloin tällöin asemien välillä olevilla vaihdepaikoilla, missä\noli ympärillä asumatonta seutua. Lieneekö ainoaakaan pikajunaa tai\nravintolavaunua Siperian radalla v. 1898 ollutkaan.\n\nPari viikkoa matkaa tehtyämme tulimme Krasnojarskin kaupunkiin, jonne\nsaakka vain matkalippuja oli myytykin. Krasnojarsk l. »Punaiset\näyräskalliot» kaupunki on suuren Jeniseijoen varrella ja oli jo silloin\nSiperian tärkeimpiä kaupunkeja. Nyt uusimpana aikana siitä kuuluu\nkehittyneen todellinen Siperian suurkaupunki tehdaslaitoksineen ja\nympäristössä löydettyjen luonnonrikkauksien kokoamispaikkoineen.\n\nVirran yli ei vielä ollut siltaa, mutta rautatietä oli kuitenkin\njatkettu toiselta rannalta eteenpäin itään Irkutskiin asti. Tämä\nKrasnojarskin—Irkutskin rata oli vasta puolivalmis ja sillä kulki\nepämääräisin ajoin vain väliaikaisia sekajunia. Kun Jeniseijoki\njo oli vahvassa jäässä, oli Krasnojarskin asemalta rakennettu\nväliaikainen »talvirautatie». Kiskot kulkivat jyrkkää mäkeä alas,\nsitten jäätä pitkin ja vastakkaiselta rannalta taas yhtä jyrkästi\nylös. Matkustajavaunut vedettiin joen yli sillä tavalla, että niitä\nlaskettiin muutama kerrallaan vahvojen köysien varassa jäälle ja sitten\nlykättiin jäätä pitkin, toisella puolen taas odottava veturi hinasi ne\nketjuista mäkeä ylös tasaiselle maalle. Tämän tien sivulle oli laitettu\nihmisiä varten laudoista kävelytie ja kaikkien matkustajien täytyi\nkulkea tuo kilometrin pituinen matka jalan talvipakkasessa. Pikku tyttö\nsylissään vaimoni sentään suoriutui tästä matkavaikeudesta merkillisen\nhyvin ja toisella rannalla päästiin pian taas lämpimään vaunuun.\n\nKrasnojarskista Irkutskiin rautatie tekee pitkiä kaarenmuotoisia\nmutkia, koska etelässä päin näkyvä vuoriseutu vähitellen loivasti\nalenee pohjoiseen päin peninkulmien levyisinä selänteinä, joiden\nvälissä virtaa jokia. Tien varrella näkyy siellä täällä jokin kylä,\nmutta muuten on vain miltei puuttomia maita. Jos on metsää näkyvissä,\nse on suomalaisesta katsojasta oudon näköinen. Puiden välissä näkyy\nnäet aina kantoja, jotka ovat kahden, jopa kolmen metrin korkuisia.\nKun siperialainen hakkaa puun metsästä, hän tavallisesti tekee sen\ntalvella, jolloin on paljon lunta, ja silloin hän suorana seisten\nhakkaa puun poikki rinnan korkeudelta. Kun lumi sulaa, puu on kuin\nkeskeltä katkaistu. Tuollaisia korkeita kantoja näkee pitkiä matkoja\nradan varressa ja yleensä missä metsässä tahansa, mistä on puita\nhakattu.\n\nKun sekajunassa olimme saapuneet Irkutskiin, oli mentävä joksikin\npäiväksi lepäämään kaupunkiin hotelliin ja samalla tiedusteltava\nmahdollisuuksia päästä eteenpäin. Kerrottiin, että Baikaljärvi, joka\non Irkutskista 66 kilometriä etelään, oli vielä sulana ja että siellä\nvielä kulki jokin laivakin; joka luultavasti otti mukaan matkustajia.\nKaksilla vankkureilla; toisissa minä perheineni ja joku Semjon Borodin\nniminen kauppias, toisissa meidän ja matkatoverimme matkatavarat,\nlähdettiin majatalokyydillä Angarajoen itärantaa pitkin Baikaljärven\nrannalla olevaan Listvennitšnajan kylään, mihin vielä kulussa olevien\nhöyrylaivojen sanottiin poikkeavan. Listvennitšnaja on kapealla\nrantakaistaleella korkeiden kallioisten vuorten alla. Se on pitkä kylä\nja siinä on useitakin laivalaitureita.\n\nOli kylmää ja kolkkoa ja Baikaljärveltä kävi kova tuuli. Kylän\ntoisessa päässä oli laivayhtiön rakennuttama iso tavarasuoja eli\nlato, jossa Borodinin kanssa tullessamme jo oli kymmeniä perheitä\nsijoittuneina pitkin lattiaa kahden suuren peltikamiinan ympärille.\nLaivan saapumisesta ei osattu sanoa mitään. Sen verran tiedettiin, että\njostakin idempänä olevasta kylästä päin odotetaan laivaa lastaamaan\ntavaroita Baikaljärven etelärannalle vietäväksi. Kylässä asuva\nlaivayhtiön asiamieskään, jolta suurella joukolla käytiin päivisin\ntiedustelemassa laivan mahdollista saapumista ja tulohetkeä, ei tiennyt\nyleensä mitään, mutta selitti, että laivassahan on huutopilli: se\nhuutaa sekä tullessaan että lähtiessään. Kun ilma oli kovin kylmä ja\nkun vaimoni, jolle oli ostettu Kasaanissa kissannahkaturkki, tunsi\nvilustuneensa, Borodin katsoi aivan välttämättömäksi, että nuorelle\nrouvalle, jonka on lasta imettääkseen avattava pukunsa, täytyy hankkia\ntodella pakkasta kestävä turkki. Borodin itse lähti liikkeelle\nostopuuhassa ja toikin sitten vaimolleni suuren hirvennahkaisen\nmatkaturkin, joten itse sain käyttää kissannahkaturkkia.\n\nSiinä mekin nyt makailimme yöt Borodinin kanssa ja tunkeuduimme\nmahdollisimman lähelle toista tai toista peltikamiinaa. Laivasta ei\nkuulunut mitään. Arveltiin sen tulevan vasta joskus huomenna tai vasta\nseuraavana päivänä. Mutta toista yötä nukkuessamme kuulikin joku\nmakaajista kello yhden aikaan laivan huudon, ei siltä laivansillalta,\njonka vieressä tämä matkustajien keruupaikka oli, vaan aivan kylän\ntoisesta laidasta, n. puolentoista kilometrin päästä. Kun sitten\njuostiin yhtiön asiamiehen luo, niin saatiinkin jo tietoon, ettei\nlaiva tulekaan tähän siltaan ensinkään, vaan oli jo tullut kylän\ntoisessa päässä olevaan, jossa se nyt lastaa tavaroita. Minkäänlaiset\nvalitukset eivät auttaneet. Ei siihen ollut kenelläkään oikeuttakaan,\nsillä kuvernöörin päätöksen mukaan laivaliikenteen piti loppua\nlokakuun ensimmäisenä päivänä. Nyt oli jo marraskuu ja laivat ottivat\nmatkustajia vain, jos kapteeni siihen suostui ja tavaroiden lisäksi\nvielä oli tilaa. Matkustajat saivat siis omalla vastuullaan mennä\nlaivaan, jos halusivat. Ei siinä todellakaan ollut valittamisen syytä.\nSeurauksena olisi voinut olla, ettei kapteeni olisi ottanutkaan\nvalittajaa mukaan. Borodin sai meille hankituksi viime hetkessä ajurin,\njonka rattaissa pääsimme nopeasti laivalle, mutta paljon kuului jääneen\nihmisiä juoksemaan pitkin kylän katua sitä siltaa kohti, johon laiva\noli kiinnitetty. Laivassa ei ollut hyttejä. Vaimoni tyttäreni kanssa\njoutui naisten osastoon; siellä ei ollut minkäänlaisia valaistus\nvehkeitä. Borodin ja minä saimme mennä miesten osastoon. Pimeässä sujui\nmatkatavaroidenkin saaminen laivaan sentään onnellisesti. Laivassa ei\nollut tilaa monelle matkustajalle, kapteeni selitti, ja kun järvellä\noli myrskyistä, oli liikojen matkustajien ottaminen kapteenin kannalta\nvarsin vastenmielistä. Niistä, jotka jäivät Lisvennitšnajan kyläkadulle\nyössä juoksemaan, hän niin ollen ei välittänyt, vaan antoi irroittaa\nlaivan rannasta miltei heti meidän ehdittyämme kannelle. Ja koska\nlaivaliikenne jo oli siltä vuodelta virallisesti loppunut, olivat myös\nkaikki taksat ja maksut nekin virallisesti lakanneet olemasta voimassa.\nJouduimme maksamaan moninkertaiset hinnat sekä itse puolestamme että\ntavaroistamme.\n\nBaikal on komea järvi, n. 900 kilometriä pitkä lounaasta koilliseen ja\n50—200 kilometriä leveä. Vesi on niin kirkasta, että sen kirkkaampaa\ntuskin on missään. Selvästi näkee monen sylen syvyyteen. Baikal-nimi\non vanhaa tunguusien kieltä ja käsitetään merkitsevän merta. Rannat,\nniiden jylhät kalliot, jotka miltei aina ovat lumipeitteisiä, ovat\nensikertalaiselle muukalaiselle suurenmoinen ja mieleen painuva näky.\nOlen useaankin kertaan myöhemmin kulkenut Baikalin yli ja myös sen\nrantoja pitkin, missä rautatie nyt kiertää ensin Irkutskista Angarajoen\nläntistä rantaa pitkin Baikalin asemalle, tekee siinä jyrkän mutkan\nlänteen päin ja kulkee sitten pitkin siltoja ja läpi lukemattomien\ntunnelien ja vuorten välitse ja keskitse, mutta niin, että ratapenger\non toisin paikoin rakennettu veteen. Nyt ensimmäisellä kerralla\ntäällä matkatessani ei ollut tällaisia mukavuuksia, vaan kuljettiin\nniinkuin olen selostanut, pienessä laivassa, joka välitti liikennettä\nListvennitšnajan ja lähinnä vastapäisellä rannalla etelässä sijaitsevan\nMysovájan kylän välillä.\n\nMysovájan kylään tultaessa laiva laski siltaan ja matkustajien, niin\nmiesten kuin naistenkin, oli aika poistua. Miesten kohdalta kaikki kävi\nhyvin, mutta naisten puolella syntyi hälinää. Laivan sillanpuoleinen\nosa näet jotenkin taipui, niin ettei naisten puolella saatu ovea auki,\njota vastoin miesten salongin ovi aukeni itsestään. Kesti kauan aikaa,\nennenkuin tavarat oli saatu ulos laivasta ja laivan normaali muoto\npalautunut ennalleen; siihen asti naisten täytyi olla osastossaan\npilkkopimeässä oven takana. Borodin, matkatoverimme, jonka kanssa\nmeistä oli tullut hyvät tuttavat, oli Mysovájassa niinkuin muuallakin\nkulkemamme reitin varrella pitkin matkaa vanha tuttu. Hänen johdollaan\nsijoittauduimme viettämään yötä talonpoikaistaloon, jossa levitettiin\nolkia lattialle makuusijoiksemme ja missä saimme lämmitellä ja\njotakin syödäksemme. Borodinilla oli mukanaan runsaat eväät, joista\nmekin pääsimme osallisiksi. Näiden eväiden joukossa oli säkillinen\npelmeenejä. Pelmeeni on pieni taikinaan kääritty lihapallero. Noita\npelmeenejä keitettäessä saadaan sekä vahva liemi että tavallaan kuin\npiirakoitakin. Matkaeväiksi siperialaiset emännät varaavat niitä\nsuuret määrät. Niitä kuljetetaan mukana säkissä koviksi jäätyneinä.\nPelmeeni-sana on syrjäänin kieltä; siinä pel vastaa Suomen »pieli»\nsanaa, jota alkuaan on myös käytetty merkityksessä »korva», niinkuin\nSuomen »pielus» vielä osoittaa. Pelmeenit ovat itse asiassa hyppysin\nkokoon painellun taikinapeitteensä puolesta usein korvan näköisiä.\n\nBorodin hankki tuttaviensa avulla hevoset ja reet, joilla ajoimme\nMysováiasta suoraan eteenpäin, etelään yli vuorten kulkevaa ns.\nkauppiasten tietä. Valtion hoitama tie kulkee Mysovájasta itään päin,\nVerhneudinskiin, ja sieltä lounaaseen päin Kjahtaan. Tämä vanha tie\ntekee Mysovájasta Kjahtaan aikovalle suuren mutkan. Siksi ovat Kjahtan\nkaupungin kauppiaat omalla kustannuksellaan rakennuttaneet uuden tien,\njoka ainakin talvella on sekä lyhyempi että mukavampi. Kolmen hevosen\nvetämässä reessä kuljimme vuorten rinteitä ja kuilujen ja kallioiden\nohi jo vahvasti lumeen peittynyttä seutua. Pakkanen oli 30—40 asteen\nvälillä. Me painauduimme niin lähelle toisiamme kuin suinkin. Kun\nlopuksi laskeuduimme vuoristosta, olimme jo Selengajoen laaksossa,\nja ennen pitkää oli, virran eteläisellä rannalla sijaitsevasta\nUst-Kjahtasta noin peninkulman verran ajettuamme, Troitskosavskin\nkaupunki, matkamme määrä, vihdoin edessämme.\n\n\nRajalla.\n\n\nBorodin oli talonomistaja Troitskosavskissa. Hän oli verraten varakas\nmies, koska oli toiminut varhemmin, jolloin ei vielä ollut valtion\nviinamonopolia, erään suuren viinayhtiön ja tehtaan paikallisena\nedustajana ja tukkuliikkeen hoitajana. Tutustuimme Borodinin perheeseen\nja hänen taloonsa. Borodin itse oli jykevä-ääninen, erittäin\ntoimekas ja liikkeissään nopea mies, siitä huolimatta, että oli\nhyvin kumaraselkäinen ja ulkonäöltään kuin vanha ukko. Hän ei ollut\noikeastaan venäläisiä, vaan sitä mongolilais-venäläistä sekarotuista\ntyyppiä, jota Itä-Siperiassa on paljon. On muistettava, että Jermakin,\nSiperian valloittajan kasakat saapuivat maahan ilman perheitä ja että\nmonien pikkuheimojen jäännökset sulautuivat vähitellen venäläiseen\nkansaan. Samanlaisia kuin hän itse olivat useimmat hänen lapsensakin,\nmustatukkaisia, mustasilmäisiä, ruskeaihoisia ja litteänenäisiä ja\nmuutenkin kaikin puolin tunguuseja tai mongoleja, mutta hänen vaimonsa\noli kookkaampaa ja vaaleampaa ihmislajia.\n\nKun Borodinin talossa ei ollut meille sopivaa huonetta ja eräs hänen\nhyvä ystävänsä Ždanov mielellään majoitti matkustajia, siirryimme\ntoistaiseksi asumaan Ždanovin luo. Ždanov oli hänkin kauppias; hänen\nliiketoimintansa käsitti Mongoliasta päin saatavia tavaroita: nahkoja,\nvilloja, lampaita ja teurashärkiä.\n\nOlimme — vaimoni, pikku tyttäreni ja minä — sijoittuneet Ždanovin\nhuollettaviksi ja täytyy tunnustaa, että hän ja hänen väkensä olivat\nmeitä, tottumattomia ja tuntemattomia ihmisiä kohtaan, ystävällisiä\nja oikeudentuntoisia, vaikka hänen kauppatoimistaan myöhemmin sai\nkuulla paljon päinvastaistakin. Pikku tyttärellemme Ždanov hankki\nleikkitoveriksi kauniin kissanpoikasen, ja kun lopuksi lähdimme\nMongoliaan rajan toiselle puolelle, hän väkisin tyttöselle tyrkytti\npientä koiranpentua. Koiranpennun vieminen Mongoliaan on jotenkin samaa\nkuin veden kantaminen järveen, mutta siitä lukija saa käsityksen, kun\nlukee tämän kertomukseni Urgan kaupunkia koskevan osan.\n\nKun tiedustelin Ždanovilta, miten pääsisi Urgaan, Ulko-Mongolian\nsuurkaupunkiin, Ždanov asiantuntijana teki vastakysymyksen: »Miten\naiotte matkustaa?» Asia oli näet niin, ettei ollut olemassa\nminkäänlaista kyytilaitosta eikä oikeastaan tietäkään. Kun kysyin,\nmiten hän sinne menisi, hän kertoi, että hänellä on hevosia ja rattaita\nja että niin ollen lähtisi omin vehkein, jos ollenkaan lähtisi; niin\ntekivät muutkin Troitskosavskin ja Kjahtan asukkaat.\n\nTosin kyllä oli korkeimpia kiinalaisia virkamiehiä varten olemassa\nmongolien keskuudessa jonkinlainen kyytilaitos ja pakko-otto.\nKiinan-puoleisen Kjahtan l. Maimatšinin kiinalainen rajakomissaari\nantoi paperin, jonka nojalla Kjahtan ja Urgan välillä asuvat mongolit\nolivat velvolliset kuljettamaan viivyttelemättä sekä matkustajan että\nhänen tavaransa rajalta Urgaan asti. Tällä kyydillä ei kuitenkaan\npäässyt kuka hyvänsä matkustamaan. Ždanovin käsityksen mukaan meille\ntuskin annettaisiin tuollaista oikeutta ja paperia. Sain kuitenkin\nvenäläisen rajakomissaarin lupaamaan yrittämään parastaan tällaisen\nkyydin hankkimiseksi. Hän onnistuikin yrityksessään, ja niin jouduimme\najamaan »mandariinikyytiä», miltei siperialaisen junan vauhtia, so.\nkolmessa päivässä 380 kilometriä aivan tiettömiä taipaleita.\n\nEnnen kuin ryhdyn kuvaamaan tätä matkaa, on syytä mainita, että olin\npahasti vilustunut kauppiasten tiellä ja että sen johdosta Matka\nMongoliaan v. 1898 jouduin kolmatta viikkoa makaamaan ankarassa\nkeuhkotulehduksessa Ždanovin asunnossa. Lääkärikin kutsuttiin. Tämä oli\nnimeltään Talko-Hryncevicz, kansallisuudeltaan puolalainen ja hyvin\nmonipuolisesti sivistynyt henkilö. Hän oli erityisesti kiinnostunut\nantropologisista mittauksista ja havainnoista. Hänestä tulikin\nmyöhemmin Krakovan puolalaisen yliopiston ensimmäinen antropologian\nprofessori. Hän oli Keisarillisen Venäläisen Maantieteellisen Seuran\nIrkutskin Osaston Troitskosavsk-Kjahtan Alaosaston puheenjohtaja.\nTällä paikallaan hän teki todellakin ihmeteltävän paljon, sillä\ntämän alaosaston julkaisusarja oli sekä laaja että aineksiltaan\nerittäin mielenkiintoinen. Borodin ja Ždanov kertoivat tohtori\nTalko-Hrynceviczin aina, kun hänet kutsuttiin sairaan luo, ensiksi\nmittailevan tämän päätä, nenää ja korvia; vasta sen jälkeen hän oli\nvalmis kuulemaan potilaan vaivoista. Talko-Hrynceviczin lääkkeistä\nja hoidosta, mihin liittyi Ždanovin huolenpito ja vaimoni kokemus\nkoulutettuna sairaanhoitajattarena, paranin sairaudestani ja olin siis\nvalmis jatkamaan matkaa Mongoliaan.\n\n\n\nLähtö Urgaa kohti.\n\n\nVenäläinen rajakomissaari oli saanut kiinalaiselta virkaveljeltään\nmeitä varten tarvittavat paperit ja niin jouduimme matkustamaan\n»taivaan valtakuntaan» hienointa »virkamieskyytiä». Oli vain hankittava\nkiinalaisten virkamiesten käyttämät suuret kaksipyöräiset, katetut\nrattaat. Sellaiset saatiinkin vuokrata »Kokevin ja Basov»-nimiseltä\nteeliikkeeltä. Niissä on lähes kaksi metriä korkeat pyörät, joissa\non vanteen tilalla naulattu suurilla terävillä nauloilla muutaman\ndesimetrin pituiset paksut rautapätkät, niin että pyörä on miltei\nhammasrattaan näköinen. Akseli on puinen ja pyörän rumpu valtava.\nPyörien väli oli n. kaksi kertaa suurempi kuin rattaiden korin leveys.\nTässä korissa on pystysuorat seinät ja korkea pyöristetty katto. Ovi\non sivulla edessäpäin ja etuseinässä on lasi-ikkuna. Katto ja seinät\novat verhotut lämpimällä villakankaalla, mutta lattia on kovaa puuta.\nOstimme sen vuoksi vuodepatjan ja tämän lisäksi melko paljon tyynyjä,\nkoska kivisiä paikkoja kuljettaessa ja hevosten nelistäessä matkustajat\nkopan sisässä lennähtelevät sinne tänne.\n\nSaapuessamme venäläisten kyytimiesten hevosilla näissä kiinalaisissa\nvirkamiesten ajoneuvoissa rajalle oli meitä odottamassa kymmenkunta\nmongolilaista ratsumiestä. Heillä oli mukanaan kolmen metrin pituinen\npuomi ja joukko pitkiä hihnoja. Vahvoilla hihnoilla puomi sidottiin\npoikittain aisoihin siten, että kahden miehen kannattaessa kummaltakin\npuolen puomia satulassa edessään aisojen päät olivat n. puoli metriä\nsitä alempana. Tankoon sidottiin keskeltä useitakin pitkiä hihnoja,\njoita kolme, neljä miestä otti hevostensa selästä hoitaakseen. Kun\nsitten lähdettiin, hihnojen vetäjät ratsastivat edeltä, toiset\nkannattivat puomin päitä edessään satulassa. Vauhti oli jo alussakin\nkova, mutta matkan jatkuessa se silloin tällöin kiihtyi entisestäänkin.\nYleensä hevoset nelistivät täyttä kyytiä. Tyynyt, jotka eivät pysyneet\npaikallaan, ja koiranpentu lentelivät seinästä toiseen. Patjakaan ei\nkopissa tahtonut pysyä allamme tasaisena, vaan liukui milloin eteen-,\nmilloin taaksepäin. Oli aivan hirveää, kun kivikon tai mättäitten yli\nmentäessä lennähti rattaiden kovalle pohjalle. Sisäänpäin aukeava\novi oli visusti kiinni, sillä muuten olisi voinut lentää ulos koko\nvaunuista. Koiranpennun tuli jano. Se yritti nuoleskella etuseinän\njäätynyttä ikkunaa, mutta löi joka kerran kuononsa niin, että vain\nvinkui ja inisi. Meidän tuli itsemmekin jano, minkä vuoksi koetin\nkoputtaa ikkunaan ja etuseinään saadakseni ajomiehet pysähdyttämään.\nKun vihdoin sain miehet ymmärtämään tarkoitukseni ja hiljentämään\nvauhtia ja pyysin »tšai», vastattiin »harašoo» ja sitten lähdettiin\nvielä entistä kovempaa kyytiä.\n\nToisinaan vauhti jonkin verran hiljeni tasaisellakin maalla, mutta\nyltyi heti taas aivan hirveäksi. Hevoset näet vaihdettiin koko ajan\nkulussa ollen. Tankoa kannattavista miehistä aina toinen vetäytyi\nsivulle sen verran, että takaa tullut uusi ajomies sai sen syliinsä.\nEdessä hihnoja vetävät miehet vaihtuivat siten, että viereen tullut\nuusi mies aina otti vetohihnan edeltäjältään. Tämän hevosten vaihdon\nrattaiden korissa istujat saattoivat tuntea melko hyvin, sillä uudet\nmiehet ja uudet hevoset koettivat aina panna parastaan. Kaukana edellä,\npeninkulmien päässä, ratsasti viestinviejä kutsumassa miehiä hevosineen\nkoolle tienvarteen matkustajaa odottamaan.\n\nLaskettaessa tällä tavalla täyttä karkua umpivaunussamme sen ovi\navattiin ulkoapäin ja sisälle työntyi käsi pidellen suurta teekannua,\njossa oli kuumana mongolilaista teetä. Mongolilainen teekannu on n.\npuolen metrin korkuinen, messinkinen, kupeesta kahvalla varustettu\nleiriön muotoinen esine. Kannessa, joka on juotettu kiinni, on kaksi\nreikää; toinen on ilmareikä, toisesta kaadetaan tee. Mongolilainen tee\non omituista liemiruoan kaltaista juomaa. Se valmistetaan tiiviiksi\npuserretuista teelehdistä, jotka mongolinaiset ensin kirveellä\npaloittelevat ja sitten survovat huhmaressa. Kun lampaan tai lehmän\nmaito kiehuu, kaadetaan tuosta teestä saatua mustaa teevettä maidon\nsekaan ja saadaan ns. keltaista teetä. Mustaa teetä keitettäessä\nlisätään sekaan soodaa tai glaubersuolaa, jotta teeaine lähtisi\ntarkemmin lehdistä. Maidon kiehuessa pannaan sekaan vahvasti suolaa,\nja teetä sekoitettaessa lisätään joukkoon, jos vain siihen on varaa,\njonkin verran vehnäjauhoja ja mongolilaisesta kermasta keittämällä\nsaatua voita. Me saimme nyt kärrykoriimme juodaksemme tuollaista\nparasta mongolilaista voilla ja jauhoilla höystettyä teetä. Maku oli\nouto, mutta kaikkeen tottuu.\n\nKun teetä oli maistellen juotu ja teekannu jäi kopassa kolisemaan ja\noli tiellä, koputin taas ikkunaan. Joku vaunujen sivulla ratsastanut\nvaravetäjä tuli lopuksi avaamaan oven; näyttäessäni kannua mies melkein\nsuuttui. Hän otti kannun ja heitti sen menemään. Takaisin palatessaan\nmiehet korjaavat kaiken tielle jääneen tavaran, niin väsyneet hevoset\nkuin teekannutkin.\n\nSamanlaista kovaa menoa ajettiin yhä edelleen, kunnes tuli ilta.\nSilloin pysähdyttiin huopateltan edustalle, joka oli varta vasten\npystytetty meitä varten. Tämä mongolilainen asunto, jossa vietimme\nyön, oli erikoisen kaunis jurtta. Se oli pyöreä, peitetty paksulla\nhuovalla. Lattiaksi oli sinne tänne levitetty paksuja istuinhuopia.\nJurtan keskellä on rautainen nelijalkainen, kolmirenkainen padanalusta,\njonka päällä leveä, hyvin laakea malmipata, — mongolilaisen keittiön\noikeastaan ainoa välttämätön esine. Pata puhdistetaan huopatai\nvuotapalasella. Eri ruokalajeja ja juomia valmistettaessa pata on\nvälillä kuumennettava kuivaksi ja sisäpuolta hangattava puhtaaksi.\n\nYöpymispaikassa näin edellämme koko päivän ratsastaneen viestinviejän.\nHänen kanssaan söimme mongolipadasta rasvaista tuoretta lampaanlihaa\nja joimme sen päälle hienointa mongolilaista keltaista teetä. Kun\ntalvivarusteemme eivät mongolien mielestä olleet riittävän lämpimät,\nkorjattiin syönnin jälkeen pata pois ja yksi mies määrättiin istumaan\nkoko yö pitämässä jurtassamme vireillä mahdollisimman suurta tulta.\n\nMongolit eivät ruoan laitossa eikä lämmittäessään käytä puuta, vaan\nsiihen heidän mielestään kelpaa vain kotikarjan lanta. Mongolian\nkuivassa ilmastossa lanta kuivuu hyvin nopeasti ja niin tyystin,\nettä palaa helposti. Siitä on se etu, että vaikka sen savu kyllä on\nsakeaa ja tietysti jonkin verran haiseekin, se ei pistele silmiin,\nniinkuin palavan puun savu tekee. Nukuimme siis nyt mongolien jurtassa,\nmongolilaisen aterian syötyämme ja aitomongolilaista savua tuntien.\n\nAamulla lähdettiin aikaisin liikkeelle. Seuraavan päivän illalla jo\noltiin perillä Urgassa. Matkaa on venäläisissä virastoissa tehtyjen\nlaskelmien mukaan 360 virstaa. Tällaisen matkan ajaminen 3 päivässä\non mahdollista vain mongolilaisia valjasvehkeitä käyttäen ja\nmongolilaisessa kyydissä. Kjahtan ja Urgan väli on toisin paikoin kyllä\ntasaistakin, mutta on myös suuria louhikkoja, korkeita vuoria ja melko\nleveitä ja vuolaita jokia. Joista selviydyttiin hyvin, kärrynpyörät\nolivat riittävän korkeat.\n\nKun oli talvi ja kova pakkanen, yli 40 astettakin, ei tuon\nmatkan tekeminen ollut helppoa kyytimiehillekään, saati sitten\nensikertalaisille kärrykorissa istujille. Ankarasta pakkasesta\nhuolimatta mongoleilla ei ollut eikä heillä yleensäkään ole\nminkäänlaista kaulahuivia, vaan lammasnahkaturkki on kaulan kohdalta\nhyvin avoin. Kintaita ei heidän keskuudessaan liioin käytetä, vaan\nhihat tehdään niin pitkät, että vain ne pitkälle ylös vetämällä saa\nkäden esiin. Mongolinaisilla oli siihen aikaan ja on luultavasti\nvieläkin talvitakeissaan liiankin pitkät hihat, niin että ne miltei\nlaahaavat maata; kerrottiin hihojen pidentämisen olevan jonkinlaista\nuutta nuorten naisten suosimaa muotia.\n\nKjahtan ja Urgan välille oli virallisesti järjestetty 12 kyytikuntaa,\nmongoliksi »örtöö». Joka »örtöössä» oli paikallispäällikkö ja hänellä\nlähettejä. N. 30 miestä ja sata hevosta on joka »örtöön» alueella\nsaatavissa nopeasti kokoon. Tällainen »örtöö»-laitos oli käytännössä\nkaikkialla jo mongolien suuruuden aikoina Tšingis-kaanin perustamassa\nvaltakunnassa. Se toimi joinakin aikoina jopa niin oivallisesti, että\nesim. Adrianmeren rannalta Mongolian keskukseen, lähelle nykyistä\nUrgaa, matkaan meni ratsumieheltä vain 16 vuorokautta. Vanhoista\nkiinalaisista aikakirjoista käy selville, että »örtöö» on ollut\nolemassa jo neljännen vuosisadan keskivaiheilla j.Kr.\n\nVenäläisen rajakomissaarin antamien ohjeiden mukaan olin antanut\njoka »örtöö»-asemaa kohti miehille lahjaksi kolme ruplaa, siis koko\nmatkasta kolmekymmentäkuusi ruplaa. Kiinalaiset eivät anna tällaista\nlahjaa, niin kerrottiin. Ruplat piti antaa ruplanrahoina, sillä\nmongolit antavat suurimman arvon hopealle. Tätä varten olin varannut\nerikoisen pussin, jossa oli uusia kiiltäviä ruplanrahoja. Tämä maksu\noli jonkinlaisena ylimääräisenä korvauksena tavaroiden kuljetuksesta.\nTavaramme kulkivat milloin edellämme, milloin kaukana jäljessämme\ntoisten miesten kyydissä, samalla tavalla tangosta hihnoilla vedetyissä\nrattaissa, jotka kuitenkin olivat aivan tavalliset työrattaat.\n\nMatkalla olimme vuoroin kiivenneet ylös, vuoroin laskeutuneet alas\nmonien vuorten, mm. Manhatai-vuoren rinteitä. Kolmantena päivänä\ntulimme, auringon vielä ollessa korkealla, Urgan pohjoispuolella\nkohoavan vuoriston Tologoitu-Dawa-nimiseen solaan. Sieltä tie nyt\nlaskeutui rinteitä alas. Edessämme näkyi kaukana vuoristo. Se oli Bogdo\nUula, »taivaallinen vuori». Vähitellen seutu avartui ja jouduimme\ntasaisemmalle maalle. Sitten näkyikin jo Urgan »kaupunki».\n\n\n\nUrgassa.\n\n\nSuurella soratasangolla levisi edessämme omituinen näky. Ryhmittäin\nsiellä täällä oli maahan lyödyistä paaluista tehtyjä nelikulmaisia\naitauksia. Aitausten ulkopuolella näkyi ihmisiä ja karjaa. Lisäksi\noli niiden ulkopuolella mongolijurttia, mutta samanlaisia jurttia\noli, kuten sittemmin selvisi, myös aitausten sisäpuolella. Aitaukset\neivät olleet kaikin paikoin riveissäkään, vaan kadut, mikäli aitausten\nvälejä voi niiksi nimittää, olivat hyvinkin mutkikkaita. Avoimilla\npaikoilla oli suurempia tai pienempiä tunkiokasoja, joiden laella ja\nreunoilla liikkui mustia koiria, meidän lappalaiskoiriemme näköisiä,\nmutta jonkin verran kookkaampia ja tuuheampikarvaisia. Tunkiokasoihin\nmongolit heittivät lihoista jääneet luut, huonot huoparääsyt,\ntarpeettomat nahkapalaset ja kaikenlaista muuta jätettä. Kun Urga jo\non ollut olemassa monta vuosisataa, on ymmärrettävissä, että monet\nroskakasat olivat muutamissa paikoin aitauksia korkeammat, ja sen,\njoka tahtoi saada yleissilmäyksen kaduista ja kaupungin keskiosista,\nolikin viisainta kiivetä korkealle roskatunkiolle ja sieltä tarkastella\n»kaupunkia».\n\nLukemattomat isännättömät koirat tekevät haukunnallaan kaupungin\nomalaatuiseksi olinpaikaksi. Venäläisten keskuudessa sanottiin, että\nUrgan asukkaat tuskin voisivat nukkua rauhassa yötänsä, jollei kuuluisi\nläpi yön tuota ainaista luskutusta, joka lähinnä muistuttaa kosken\nkohinaa.\n\nMutta me ajoimme kaupungin läpi n. kilometrin verran idempänä\nmatalan vuoren rinteellä olevaan Venäjän pääkonsulin virastoon,\njonka lähettyvillä ei näkynyt mongolijurttia eikä karjaa.\nKonsulinvirasto on vähän toisenlaisen aitauksen sisällä. Siihen kuuluu\nmontakin rakennusta. Pääkonsuli asui kaksikerroksisessa komeassa\npäärakennuksessa, ja tähän rakennukseen meidät sijoitettiin tilavaan\nhuoneeseen.\n\nTeimme tuttavuutta herra pääkonsulin, iäkkään salaneuvos Šišmarevin\nkanssa. Hän otti meidät vieraanvaraisesti vastaan ja saimme levätä\nmuutaman päivän. Mongolilaisen virkakyydin jälkeen tuntui koko ruumis\naralta. Oli kuin kaikki luut olisivat olleet irti paikoiltaan ja tuskin\npystyimme liikkumaan. Pari kolme kasakkaa pantiin meitä palvelemaan.\nJoku näistä varasti sillä aikaa, kun olimme pääkonsulin ruokasalissa\naterialla, sen nahkapussin, jossa jäljelle jääneet kiiltävät ruplamme\nolivat.\n\nPääkonsuli bismarev oli perheellinen mies, mutta hänen rouvansa asui\nPietarin lähistöllä jossakin lähellä »Lahta»-nimistä paikkaa Suomen\nrajalla päin. Hän oli hyvin mielissään kuullessaan meidän mainitsevan\nLahtea, jonka hän käsitti juuri tuoksi Pietaria lähellä olevaksi\nLahdaksi. Hän oli erikoisen tyytyväinen siihen, että mongoleja ja\nheidän kieltään tutkittaisiin puolueettomaltakin taholta. Hänen ja\nPietarin yliopiston mongolinkielen professorin Pozdnejevin välit eivät\nolleet ensinkään hyvät. Pozdnejev oli näet Mongoliassa matkustaessaan\nnimittänyt itseään ambaniksi l. kuvernööriksi ja muutenkin aina\nyrittänyt esiintyä maassa korkeampana herrana kuin itse pääkonsuli\nŠišmarev olikaan.\n\nPääkonsulin antamien tietojen mukaan eleli Urgassa norjalainen\nlähetyssaarnaaja, herra Ola Nestegaard. Tästä miehestä saimmekin\nUrgassa kaikkein auliimman auttajan ja varmimman ystävän. Hän\ntiedusteli meille asuntoa venäläisiltä ja järjesti meidät edullisin\nehdoin asumaan täysihoidossa kauppias Mihail Smirnovin luona.\n\nSmirnovin asunto oli Urgan keskustasta lounaaseen päin, avonaisten\nalueiden luostarista erottamassa ns. »lihakaupungissa».\n\nUrgan keskiosan muodostaa luostari, jossa asuu n. 10000—20000\npappismiestä eli lamaa. Toinen luostari, nimeltään Gandan, on suoraan\nlännessä n. ½ kilometrin päässä, korkealla viettävällä rinteellä.\nPääluostarin ja tämän rinteellä sijaitsevan luostarin välillä on\nerillisenä kaupunginosana kiinalaisten asuma-alue, missä oli korkeat\nsavitiilistä tehdyt aitaukset ja niiden välissä aivan kapeat saviset,\nkuraiset kadut; aitavieressä on sentään siellä täällä korkeampi, n.\njalan levyinen tai vähän leveämpi multapenkki, jota pitkin sopii\nyrittää kävellä kuraisella säällä. Suurten porttien auetessa pääsee\npihoihin, joiden eri puolilla oli kaupat, asunnot ja varastosuojat, ja\nkeskellä pihaa jokin puun tapainen taikka pieni puutarha. Kiinalaiset\ntalot, niiden ikkunattomat seinät ja korkeat muurit olivat kolkompia ja\nikävämpiä kuin mongolien asunnot.\n\n»Lihakaupunki», jossa jouduimme asumaan, oli jonkinlainen venäläisen,\nkiinalaisen ja mongolilaisen asumistyylin sekamuoto. Siellä täällä oli\nvenäläisten tapaan rakennettuja hirsirakennuksia, mutta useimmiten\nnekin mongolilaisten aitojen sisässä. Smirnovin talossa oli ikkunat\nkadulle päin ja siinä oli ovi suoraan ulkoa myymälään. Tällaisia ei\nollut Urgassa monta. Suurin ja kuuluisin oli teeliike Kokovin ja\nBasovin rakennuttama kaksikerroksinen puurakennus, jolle mongolit\nolivat sen vihreän levykaton vuoksi antaneet nimeksi Undur Nogoon,\n»korkea vihreä». Tämä teeliike harjoitti myös venäläisten tavaroiden\nkauppaa. Sen myymälä, joka oli kutakuinkin samanlainen kuin meikäläinen\nmaalaiskauppa, oli parhaiten varustettu ja Smirnovin kauppaa paljon\nsuurempi. Siinä myytiin mm. Sääksmäen kovasimia, joiden käärepaperissa\noli nimi »Poukka». Näitä kovasimia mongolit yksimielisesti kehuivat\nparhaiksi. »Korkean vihreän» kaupassa oli myös myytävänä Kurkijoen\ntuoleja, mutta valitettiin, että niitä ostivat vain venäläiset;\nmongolit tietysti eivät voi sijoittaa tuoleja jurttiinsa ja\nkiinalaisilla on tuoleista omat käsityksensä.\n\nSaimme asunnon Smirnovin pihanpuoleisessa huoneessa. Siinä jouduimme\ntekemään tuttavuutta mongolien ja heidän kielensä kanssa läpi koko\ntalven. Smirnovin vaimo, joka, kuten Smirnov itsekin, oli vahvasti\nviinaanmenevä, valmistutti meille ateriat keittiössään. Oli sovittu\nniin, että päivällisenä olisi kaksi ruokalajia — liemiruoka ja paisti —\nja illalla samoin kaksi. Ennen pitkää kuitenkin alettiin samaa lientä,\njota oli ollut päivällä, tarjota uudelleen illalla, ja paistin kävi\nsamalla tavalla. Myöhemmin rouva Smirnov ilmoitti, että koska syömme\nniin vähän, hänen ei kannata ollenkaan laittaa paistia, vaan liemi\nyksin riittäisi. Venäläinen tyttö, joka hänellä oli keittäjättärenä,\nhuusi seinän takaa aina aamupuolella rouvalle: »mitä liemeen» ja rouva\nvastasi joko »kaalia», »vihanneksia», »makaroonia», »perunaa» tai\n»vermisellejä». Liemeen pantavat ainekset kyllä siis jonkin verran\nvaihtelivat, mutta liemi itse oli miltei aina samaa lampaanlientä\nja harvoin keitettiin naudanlihaa. Venäläisillä on, niinkuin\nmongoleillakin, se käsitys, että rasvainen lampaanliha on kaikesta\nlihasta ehdottomasti paras.\n\nVaimoni ja minun oli kuitenkin vaikea tottua ajan pitkään noin\nyksitoikkoiseen ruokaan. Onneksi oli Kokovin-Basovilta saatavissa yhtä\nja toista muutakin syötävää. Ennenkuin tuli kevät, oli teekeittiön\nääressä huoneessamme syöty väliateria tärkeämpi kuin rouva Smirnovin\nainainen liemiruoka.\n\nLähetyssaarnaaja Nestegaard oli, tavatessamme hänet ensi kerran, ollut\nUrgassa jo yhdeksän vuotta. Hän asui jonkin matkan päässä meistä\nkaupungin siinä osassa, jonka erotti Smirnovin talosta meikäläisen\nkadun levyinen aukea paikka. Tälle avoimelle paikalle oli Nestegaard\nrakennuttanut sillan, jonka tarpeellisuutta meidän alussa oli vaikea\nymmärtää. Sillan alla ja lähettyvillä oli suuria tunkiokasoja, ja\ntunkioilla kuhisi likaisia mustia koiria. Nestegaardin isäntäväkenä\noli venäläinen seppä Kolov, jonka vaimo leipoi erinomaisia piirakoita\nja vehnäsiä ja myyskenteli niitä venäläisille ja mongoleille. Seppä\nitse harjoitti sepän ammattiaan hyvin vähän, joskus vain kengitti\nhevosia venäläiseen tapaan, enimmät rahatulonsa hän sai heinistä. Kun\nMongoliassa kaikki on vapaata, hän pestautti ihmisiä heinäntekoon\nja keräsi heiniä suuret määrät aitauksensa sisäpuolelle varastoon\ntalveksi. Mongolit eivät tee heinää, minkä johdosta heidän hevosensa\nkeväisin ovat surkean laihoja ja niitä suurin joukoin kuolee nälkään.\nHeinäkauppa ja samoin polttopuukauppa on Urgassa venäläisillä hyvin\ntuottoisa elinkeino.\n\nLähetyssaarnaaja Nestegaard oli yhdeksän vuoden aikana parhaan\nkykynsä mukaan koettanut tehdä lähetystyötä, mutta tulokset olivat\nhyvin pienet. Kun Urgassa saattoi olla jopa kaksikymmentätuhatta\nbuddhalaista pappismiestä, hänen yrityksensä saarnata toreilla\nja kaduilla useimmiten loppuivat hyvin lyhyeen ja joskus hyvin\nnolosti. Kun hän esim. — satuin silloin olemaan tapauksen näkijänä\n— selitti, että ihminen tulee autuaaksi ja pääsee taivaaseen vain,\njos uskoo Kristukseen, niin joku kuulijoista kysyi kovalla äänellä:\n»Mutta kuinkas on käynyt niiden, jotka ovat kuolleet ennen kuin\nsinä tulit tänne; ovatko he kaikki kadotettuja?» Nestegaard vastasi\nvaromattomasti: »Ovat.» Joku toinen mongoli, pappismies, huusi\nsilloin: »Sehän on liian julma Jumala; ei ollut heidän syytään,\nettä sinä tulit näin myöhään.» Seuraavalla kerralla Nestegaard\noli varuillaan ja myöntyi siihen, että sellaisetkin, jotka eivät\nole kuulleet Kristuksesta mitään, ovat voineet pelastua, jos ovat\neläneet rehellisesti ja hurskaasti ja olleet köyhille anteliaita.\nTämä myönnytys sai heti jonkun papin, joka jo aikaisemmin oli\nkuunnellut Nestegaardin saarnoja, ääneen lausumaan: »No niin, mutta\nmitä varten sinä sitten tulit tänne, eihän sinua ja sinun uskontoasi\ntäällä silloin kaivatakaan.» Tällaiseen viisasteluun ja kaikkiin\nbuddhalaisiin opinkappaleisiin perehtyneiden pappismiesten keskuudessa\noli lähetyssaarnaajan työ tietysti erinomaisen vaikeaa. Sitä Nestegaard\nitse valitti monta kertaa. Sen vuoksi hän rajoittuikin toiminnassaan\netupäässä siihen, että tilasi suuret määrät Raamatun osia, erittäinkin\nevankeliumeja, Brittiläiseltä Raamattuseuralta, jonka asiamies hän\noli. Hänen jakaessaan tätä kirjallisuutta halusivat mongolit, jotka\nyleensä eivät ollenkaan osaa lukea mongolin kieltä — pappien kirjat\novat tiibetinkielisiä ja mongolien puhekieli on jo aivan toista\nkuin vanha kirjakieli —, kyllä ahnaastikin kirjoja, mutta käyttivät\nniitä jurtissaan etupäässä sytykkeinä lantaa sytyttäessään. Läntisen\nluostarin läheisyydessä oli kumpu ja suuret kentät, jonne kuolleet\nvietiin ja jätettiin satojen isännättömien koirien syötäviksi. Sinne\npapit ja hurskaimmat uskovaiset kanniskelivat lähetyssaarnaajalta\nilmaiseksi saamansa kirjatkin.\n\nElämä, jota »lihakaupungissa» vietettiin, oli monessa suhteessa aivan\nomalaatuista. Siellä asuivat kaupungin teurastajat, samoin siellä\nasui suuret joukot naisia. Kun buddhalainen uskovainen ei saa riistää\nelämää ainoaltakaan elolliselta olennolta, ei edes täiltä, mutta\nkuitenkin miltei ainoana ruokanaan syö lihaa, tarvitaan välttämättä\nsyntisiä teurastajia, joille silloin tällöin rukouspäivinä määrätään\nankarat sakot syntisestä elämästään. Kun teurastaja tästä syystä nostaa\nlihan hintaa, hankitaan heti oikein luostarin puolesta uusia nuoria\nteurastajia liiallisen hintainnousun ehkäisemiseksi.\n\nSamanlaisia kauppoja kuin tuoreella lihalla teurastajien kanssa\ntekevät Urgassa myös papit naisten kysymyksessä ollen. Buddhalaiset\npapit eli lamat ovat vannoneet pysyvänsä naimattomina ja yleensä\nolematta lainkaan tekemisissä sukupuoliasioissa naisten kanssa, mutta\nlihakaupungissa on tosiasiassa pappien perheitä sadoittain. Useilla\nnoilla naisilla on lapsia; lapset nimittävät isäänsä, kun hän viettää\nyön kodissaan, »sedäksi». — »Setä» kustantaa koko talouden, ja jos se\nhänelle käy toisinaan liian vaikeaksi, hän joko jakaa kustannukset\nja oikeudet toisen papin kanssa tai myy vaimonsa kiinalaiselle\ntai maallikkomongolille tai kenelle tahansa rahasta. Nämä Urgan\n»lihakaupungin» naiset, jotka tosiasiallisesti ovat pappien vaimoja,\ntuntee siitä, että heillä aina on tytönpuku ja sellainen kampaus kuin\nnaimattomilla naisilla.\n\nMongolien elämässä miehet jaetaan kolmeen ryhmään: valkoisiin,\nkeltaisiin ja mustiin. Valkoisia, _tsagaan_, ovat ne, jotka\nperintätietojen mukaan polveutuvat ruhtinassuvuista. He palvelevat\nerilaisissa viroissa käskijöinä ja heillä on tunnuksena lakissaan\nylinnä pallo, joka on lasia, metallia tai kiveä. Näitä palloja on\nerilaisia joka arvoastetta varten. Valkoisilla miehillä on pitkä\npalmikko. Keltaisiksi miehiksi, _šara_, nimitetään kaikkia, jotka\njoskus ovat tehneet tai joiden on ollut pakko tehdä pappisvala.\nHeillä on tukka ajettu tyystin pois, puku on keltainen tai punainen\nja tämän yli pitkä, olan yli heitettävä keltainen kangas, _orhimdži_.\nHe liikuskelevat kaduilla tavallisesti rukousnauha kädessään. Tätä\nrukousnauhaa he kuitenkin harvoin käyttävät rukoilemiseen, vaan\nyhtä usein suorittavat sillä kaikenlaisia laskutoimituksia, sillä\nuseat, ehkä useimmat ovat antautuneet hevosten ja karjan ostajiksi ja\nmyyjiksi. Mustat miehet eli »_hara-hunit_» vastaavat meikäläisissä\noloissa maallikkoja l. rahvaan ja työväestön käsitettä. Heillä on\nsamoin kuin valkoisillaksi palmikko. Puvun väri voi olla mikä tahansa\nmuu paitsi keltainen tai punainen. Yleisin väri on sininen tai\nharmaa, mutta valkoinen, sinipunerva ja vihreä ovat myös yleisiä.\nNäiden »mustien miesten» käskijöinä on ruhtinas tai ruhtinaskunnan\nasettamat virkamiehet ja poliisit, mutta keltaiset ovat kokonaan\nmaallisten käskijöiden ulkopuolella. Heitä varten on luostareissa omat\ntuomioistuimensa ja omat rangaistuksensa. Koko Mongolian väestöstä\non, miehistä puheen ollen, runsas kolmas osa keltaisia, ja Urgassa,\nniinkuin maan suurissa luostarikeskuksissa muutenkin, keltaiset ovat\nvaltavana enemmistönä.\n\nIlman pitempiä selityksiä on selvää, että suurin osa keltaisista ei\nole koskaan joutunut opiskelemaan eikä viettämään luostarisääntöjen\nmukaista elämää, vaan he viettävät joutilasta ja kaikenlaisiin\npaheisiin johtavaa elämäntapaa. Kerran tehtyä pappisvalaa ei näet\nvoi peruuttaa. Keltaiset miehet eivät saa tupakoida; heidän on sen\nvuoksi tapana käyttää nuuskaa. Maallikot käyttävät pitkää kapeaa,\nsaapasvarteen pistettävää kiinalaista piippua ja kiinalaisilta ostettua\ntupakkaa.\n\nNeljäkymmentäviisi vuotta täyttäneet naisetkin vihitään hyvin usein\nnunniksi l. papittariksi ja yli kuusikymmenvuotiaat saavat määrätyin\nehdoin päiväsaikaan liikkua Urgan pyhien luostarien kaduilla ja\ntaloissa.\n\nUrgan luostaria pidetään koko Mongolian kaikkein pyhimpänä. Sen\nympäri kiertää leveä tyhjä välialue, ja tämän ulkopuolella sitten\novat kiinalaisten kaupunginosa, »lihakaupunki» l. syntisten kaupunki\nja idässä Venäjän konsulinvirastoja vielä kauempana, noin kolmen\nkilometrin päässä, suurempi kiinalainen kaupunki Maimatšin.\n\nUrgan luostarin ympärillä olevalla tiekehällä, kulkipa tämä avoimella\narolla tai vain leveän kadun tapaisella paikalla, on erikoinen\nmerkityksensä. Siellä näet liikkuvat, luostarikaupungin ympäri\nkävellen, aamusta iltaan monet sadat hurskaat pyhiinvaeltajat, ja\naukeammilla tarjoutuu sen vuoksi nähtäväksi hyvin ihmeellinen näky.\nSiellä täällä on eri paikoissa pieniä kojun tapaisia rakennuksia,\njoiden sisässä on suurempi tai pienempi puusta tai metallista tehty,\nintialaisilla kirjaimilla koristeltu ja maalattu pystylieriö. Lieriön\nalareunassa on ulos pistäviä kahvoja, ja lieriön sisässä on — niin\nsanotaan — pyhiä kirjoja. Kävellessään luostarin ympäri hurskaat\nmongolit poikkeavat aina lieriöitä pyörittämään. Kun lieriö pyöritetään\nmyötäpäivään, sen sisässä olevat rukouskirjat merkitsevät mongoleille\nsitä, että kaikki nuo rukoukset on jo luettu yhden päivän osalta.\nVarmuuden vuoksi mongolit pyörittävät lieriöitä monen monituista\nkertaa pitäen mielessään, kuinka monen päivän rukoukset on tällä\ntavalla rukoiltu etukäteen. Mutta tämä kiertokävely ja rukoileminen,\nmongoliksi »ergil-mörgyl», missä mörgyl merkitsee rukoilemista ja\nergil ympärikävelemistä, ei sittenkään riitä kaikkein hurskaimmille\ntai, sanoisinko, synnintunnon vallassa katuville, vaan he heittäytyvät\nmaahan pitkin pituuttaan, takoen otsansa soraan ja kiviin ja raapaisten\nkynsillään pään kohdalle merkin; noustuaan he asettuvat tämän merkin\nkohdalle ja tekevät saman tempun uudestaan. Näin he kulkevat neljän,\nviiden kilometrin pituisen kierrosmatkan. Kun kynnet ja sormenpäät\npyrkivät kulumaan verille, muutamat sitovat kumpaankin käteensä\nlaudanpalasia ja voivat täten suorittaa raskaan ergil-kierroksensa\njäsenet eheämpinä. Tällaisia Urgan pyhän luostarin kumartajia ja\nkiertäjiä voi nähdä toisinaan pitkätkin rivit. Heitä on aina Lhasaankin\nmenossa.\n\nNäiden välissä kulkevat luostarin lamat keltapukuisina hitaasti ja\narvokkaasti, joko kiinalaisten kaupunginosaan ostoksille — myös viinan\nostoon—tai hevostorille maalaisten kanssa hevos- ja karjakauppojaan\nhieromaan tai lihakaupunkiin vaimojaan tai rakastettujaan tapaamaan.\n\nLihatori, joka on avoimella paikalla, on aamuisin hyvin\nvilkasliikenteinen paikka. Siellä näkee kymmenittäin kameleja,\nhärkävankkureita, lammaskatraita ja näiden välissä mongoleja ja\nmongolittaria yllä siniset, punaiset tai yleensä hyvin kirjavat takit,\nhevosen selässä istumassa. Lihatorin laidassa on pitkässä rivissä\nalkeellisia mongolilaisia rattaita, aisat puupukkien päällä, ja näitten\npäällä myytävää tavaraa, etupäässä lihaa. Torin toisella reunalla on\nmaassa istumassa kiinalaisten tekemien satuloiden myyjiä, saappaiden\npaikkaajia, seppiä ja kaikenlaisten rihkamatavarain myyskentelijöitä.\nVoipa tässä joukossa tavata partureita ja levyseppiäkin, jotka siinä\nkadulla harjoittavat erikoisammattiaan.\n\nMutta vähän kauempana sivulla näkee omituisia, vanhasta mustuneesta\nhuovasta kyhättyjä pieniä, matalia, tuskin meikäläisten lasten\nkyhäämien leikkikojujen kokoisia teltantapaisia. Niissä makaa, allaan\njokin vanha vuota ja päällään rikkinäisten vaateryysyjen lisäksi\ninhottavan musta ja likainen huovan palanen, Urgan spitaalisia ja\npahimman asteen sukupuolitauteja sairastavia ihmisraukkoja. Jonkun\nkulkiessa ohi he sortuneella äänellä päästävät ilmoille surkeita\nvalituksia ja pyytävät almuja. Heidän tautinsa on jo kehittynyt\nsille asteelle, etteivät muut ihmiset enää siedä olla yhdessä heidän\nkanssaan. Sormet ovat jo osaksi irtautuneet nivelistä, nenä tai suu\nmädänneet aivan kauhean näköisiksi; useat ovat sokeita, ja kuurojakin\non joukossa. Silloin tällöin joku antaa roposen, mutta useimmiten\nnuo onnettomat saavat ohikulkijoiden mukanaan tuomasta ämpäristä\nkauhallisen hirssipuuroa, teetä tai muuta ruokaa suuhunsa. Näin he elää\nkituuttavat riekaleissaan ja mustien huopiensa alla, kunnes kärsimykset\nvihdoin loppuvat, — kunnes koirat jonakin yönä hajoittavat heidän\nhuopakojunsa ja repivät heidät kappaleiksi. Tyhjentyneeseen paikkaan\nvoi sitten taas ilmestyä joku uusi yhtä surkea olio. Kaiken tämmöisen\näärimmäisen kurjuuden näkeminen on aivan kammottavaa ihmiselle, joka on\nelänyt ja kasvanut jossakin muussa maassa.\n\nVoidaan kysyä, eikö mongoleilla ole lääkäreitä. On kyllä, mutta\nlamat, jotka ovat lukeneet lääketiedettä, eivät yleensä, niinkuin\neivät lääkärit muuallakaan, lääkitse ilmaiseksi, ja lisäksi mongolien\nlääketaito on enemmänkin noituutta ja tiibettiläistä puoskarointia\njos jonkinlaisilla aineksilla, joita tuskin alkeellisimmissakaan\noloissa voi nimittää lääkkeiksi. Minkäänlaista sosiaalista huoltoa ja\nvastuunalaisuutta eivät mongolit ole pystyneet saamaan aikaan.\n\nEttä kuolleet jätetään koirien syötäviksi, se on heistä aivan\nluonnollista. Mongolit väittävät, että kuolleet muualla kuopataan\nmaahan vain sen vuoksi, että heidän lihansa on vielä kuoleman\njälkeenkin niin kitkerää ja hapanta, etteivät koirat sitä söisikään.\nKun ihminen kuolee, pysyy sielu, jos ruumis on eheänä, vielä kauan\nruumiissa, minkä vuoksi on parasta, että ruumis tulee revityksi\npalasiksi, jotta sielu pääsisi irti mahdollisimman pian.\n\nTästä heidän käsityksestään saimme hyvin pian selvän, kun nuori tyttö,\njoka ommellessaan oli saanut katkenneen neulan silmäpään sormeensa,\ntuli äitinsä kanssa pyytämään meiltä magneettia; sillä voisi muka\nvetää neulanpätkän pois tahriutuneesta, likaisesta haavasta. Kun sormi\njo oli pahasti turvoksissa ja tytössä kuumetta, vaimoni mielestä oli\nilmeistä, että kysymyksessä oli verenmyrkytystapaus. Smirnovin ja hänen\nvaimonsa neuvon mukaan olisi ollut vaarallista yrittää auttaa tätä\ntyttöä tai yleensäkään mongoleja parantamistarkoituksessa. Jo muutaman\npäivän päästä tyttö oli kuollut, ja meille selitettiin, että tytöllä\noli ollut oikea sielunsa siihen aikaan sormenpäässään. Kun sormenpäähän\noli tullut reikä, sielu oli siitä mahtunut tulemaan ulos. — Mutta paras\non jättää nuo erittäin surulliset ja kuohuttavat asiat sikseen. Niin\ntäytyi meidänkin tehdä Urgassa, eikä ole syytä liiaksi kauhistuttaa\nkunnon suomalaisia lukijoita.\n\nSen sijaan voin kertoa, että Urga on, kun sen soratasangolta katselee\neri suuntiin taivaanrantaa, maisemana monessa suhteessa juhlallinen\nja komea. Suoraan etelässä on Bogdo Uula, jonka sivuja pitkin\nusein liikkuu pilviä, silloinkin, kun Urgan yllä taivas on kirkas.\nLänteenpäin katsellessa näkyy kaukaa siintäviä matalampia vuoria,\nja niiltä Urgan eteläpuolitse kulkien on moneen haaraan jakautuneen\nTuulajoen kolme neljä kilometriä leveä alanko. Itään päin tämä Tuulan\nlaakso jatkuu leveänä ja tasaisena, kunnes silläkin suunnalla tulevat\npohjoisesta käsin väliin vuoriston harjanteet. Sielläpäin näkyi kolmen\nkilometrin päässä Urgasta korkeiden muurien ympäröimä kauppiaskaupunki\nMaimatsin, jossa elämä oli järjestetty aivan kiinalaiseen tapaan —\njossa siis vahvat, paksut portit määrätuntina suljettiin yöksi ja\naamulla samoin määrähetkellä avattiin.\n\nUrga sijaitsee, kuten jo mainitsin, tasaisella sorapenkereellä, Tuulan\nlaaksoa paljon korkeammalla ja pohjoisessa päin kohoavan vuoriston\npäivän puolella. Urgan pohjoispuolella olevan vuoriston laaksoissa\nja rotkoissa kasvaa pitkälle ylöspäin, toisinaan huipulle saakka\nmetsää, mutta yleensä Mongolian vuoristojen etelärinteet ovat auringon\nhelteen ja kuivuuden vaikutuksesta miltei alastomia. Urgan ohi virtaa\nluostarikaupungin ja Venäjän konsulinviraston välillä matala, mutta\nkirkasvetinen ja vuolas Selbijoki, joka laskee Tuulaan. Tavallisesti\npääsee tämän joen poikki vaivatta kahlaamalla. Vesi ei nouse\nsaapasvarren suusta sisään, mutta joskus Selbi voi olla vaarallinenkin.\nKiinalainen kuvernööri oli rakennuttanut sen yli korkean ja pitkän\nsillan kiinalaisten kulkutieksi Maimatšinista Urgaan ja takaisin, mutta\nse silta on täytynyt useaan kertaan laittaa uudestaan, kun Selbi on\nvihoissaan vienyt entisen mukanaan. Tuollaisten äkillisten tulvien\nvaralta oli myös Nestegaard rakennuttanut Urgan lihatorille sen sillan,\njosta edellä oli puhe.\n\nUrgan yllä paistaa säännöllisesti päivisin kirkas, helottava aurinko.\nSen valossa silmä näkee etäisyydet hyvinkin läheisiksi, koska ilma\non kuivaa ja puhdasta. Pilvisiä päiviä ei Urgassa ole enempää kuin\nkorkeintaan kolmekymmentä vuodessa, ja yleensä silloinkin näkee pilviä\nvain paikallisina hattaroina. Jos yöllä sataa lunta, se talvella\npysyy maassa vain muutamia päiviä, haihtuu sitten sulamatta, mutta\njättää rotkoihin ja varjopaikkoihin jälkiä, joiden ansiosta rotkon\nyli kulkeminen käy helpommaksi. Pakkaspäivinä korkealta paistava\naurinko on suomalaiselle jonkin verran outo luonnonilmiö. Ikkunasta\nkatsellessa auringonpaisteista ympäristöä lähtee mielellään ovesta\nulos, mutta ulkona saattaakin olla 40—50 asteen pakkanen. Pyykki, joka\npestään huoneessa, kuivuu ulkona hyvin lyhyessä ajassa, niin että se\njo muutaman minuutin kuluttua liehuu iloisesti tuulessa, vaikka ulos\nvietynä heti jäätyy kovaksi ja kalisevaksi kuin metallilevy.\n\nKaikki joet, Selbi niinkuin Tuulakin, jäätyvät talvella kovaan jäähän.\nKun Urgassa ei ole eikä voi olla minkäänlaisia kaivoja, hankitaan\ntalvisin vettä sillä tavalla, että alhaalta, jostakin Tuulan haarasta,\nhakataan irti suuria jääkappaleita, jotka härkä, hevonen tai aasi vetää\nrattailla veden tarvitsijan pihaan, missä ne viedään auringonpaisteelta\nsuojattuun paikkaan. Auringonpaisteessa ne näet vähitellen itsestään\nhupenisivat olemattomiin sulamatta. Samalla tavalla säilytetään\nvajassa, missä sellainen on, talon ruokavarastot, so. tavallisesti joko\nkokonainen härän ruho tai nyljetyt lampaat. Kiinalaisesta kaupungista\nsaa ostaa kananmunia, viinirypäleitä, päärynöitä ja omenia, kaikkia\njäätyneinä. Kymmenkunta minuuttia ennen käyttöä ne tuodaan sisään\nsulamaan. Kerran sulatettua niitä ei voi enää säilyttää, vaan ne\nmustuvat ja pilaantuvat.\n\nMongoleilla on olemassa jonkinlainen säätyerotus, niin likaisia ja\nsamannäköisiä kuin he kaikki muukalaisen mielestä ovatkin. Kerran\nsattui ollessani itse matkalla ja vaimoni tarvitessa vettä, että\njäät olivat lopussa eikä se mies, joka tavallisesti jäitä toi, ollut\ntavattavissa. Silloin vaimoni pyysi erästä palkkaamaani miestä, joka\noli luvannut toimittaa meille kaikenlaisia askareita, lähtemään jäitä\nhakemaan, mutta tämä kieltäytyi, koska se ei kerta kaikkiaan sopinut\nhänelle, hän kun oli pappi. Itse asiassa hän oli huonommissa pukimissa\nkuin vakinainen jäänhankkijamme. Palattuani kotiin hän selitteli\nminulle, että jäiden haku on sellaista alhaista hommaa, joka ei sovi\nlamaksi pukeutuneelle miehelle. Siitä olisi voinut tulla paljonkin\npuheita ja koitua hänelle ikävyyksiä, jos hän olisi niin suuresti\nalentunut.\n\nEnsimmäisen talvemme Urgassa asuimme Smirnovin luona. Sillä aikaa\nehdin melko paljon perehtyä mongolien käyttämään kieleen ja heidän\nelämänkatsomukseensa. Mongolit vain ihmettelivät, olinko minä musta\nvai keltainen. Jos olin musta, niinkuin asuminen yhdessä vaimon kanssa\nosoitti, niin miksi minun piti lukea ja siis suorittaa keltaisten\ntehtäviä? Työ kirjojen ääressä oli useinkin hyvin vaikeaa, kun\nmongolit eivät, omien käsitystensä mukaan, voineet tai saaneet vastata\nkysymyksiin. Mongolilapsi ei saa kadulla missään tapauksessa sanoa\näidin tai isän nimeä, ja on paljon muitakin asioita, joihin liittyy\nkielto, »tseer».\n\nHankin mongolin kirjakielen opettajaksi vanhahkon laman, erään niitä\nharvoja, jotka vanhasta mongolinkielisestä kirjallisuudesta jotakin\ntiesivät ja pystyivät sitä jossakin määrin lukemaan. Muuten lamat\nlukivat vain tiibetinkielisiä rukouskirjojaan. Tämä lama oli melko\nvahvasti viinaan menevä ja maksamani palkan hän kuulemma käytti\nsuureksi osaksi väkevän ulkolaisen viinan ostoon venäläisistä tai\nkiinalaisista kaupoista. Hänen nimeään en koskaan saanut lausua, koska\nolin oppilas ja siis lapsen asemassa arvoisan opettajani suhteen.\nSen verran hän vain ilmoitti, että hän oli Erdeni-dzuu-luostarista\nja siellä suorittamiensa opinnäytteitten johdosta siirretty hyvälle\npaikalle Urgan monilukuisten lamojen joukkoon. Hän ei ollut lukenut\nmitään lääketiedettä eikä liioin tähtitiedettä koskevaa, vaan oli\nkeskittynyt messuamiseen. Hän kuuluikin osanneen ulkoa hyvinkin\npaljon tiibettiläisiä messuja. Messun aikana istuivat vanhimmat ja\nkokeneimmat lamat pitkinä riveinä pitkin hämärän temppelin seinävieriä\npitämättä kirjoja edessään. Uusilla ja vähemmän oppineilla sen sijaan\noli edessään kirjoissaan päivän messun tekstit. Lisäksi oli vielä\nsuuri joukko sellaisia lamoja ja lamapoikasia, jotka vain mylvien ja\nmeluten koettivat pysyä mukana tahdissa ja tällä tavalla vahvistaa\nmessun muminaa. Tuollaista yhtämittaista messun muminaa ja melua kuului\nUrgassa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, vain harvoin messuavilla\noli ruokailun vuoksi väliaika. Messun kumea kaiku ja tuhansien koirien\nulvonta sulautuivat toisiinsa Urgassa asujan korvissa.\n\nAamuisin lamat kutsutaan koolle pasuunansoitolla. Toinen toistaan\nsuuremmat, jopa kolmen metrin pituiset, korkeiden telineiden päähän\nasetetut kuparitorvet pistävät ohikulkijan silmään luostarikaupungissa\nliikkuessa. Näitä kaikkein vahvakeuhkoisimmat lamat aamuisin\ntörähdyttelevät merkiksi jumalanpalveluksen alkamisesta. Vähän\nmyöhemmin lähtee pappeja ja heidän oppilaitaan suuret laumat\ntemppeleihinsä. Näitä on Urgassa useitakin, suuria ja pienempiä, sillä\npapit jakautuvat eri osastoihin, aimak’eihin. Jokaisella aimakilla\non omat virkamiehensä ja järjestyksen ylläpitäjänsä. Sivullisesta\nnäyttää tärkeimmiltä se mies tai ne miehet, jotka temppelinovilla\npitkien sauvojensa avulla pitävät yllä järjestystä, mutta itse asiassa\non kuitenkin ehkä kaikkein tärkein messun aikana messuista saatujen\ntulojen laskija. Messujen aikana maallikoita odotetaan innokkaasti,\nsillä kukin tuo lahjansa, kuka hevosen, kuka kamelin, kuka lampaita tai\nehkä vain hadakin.\n\nHadakki on pitempi tai lyhyempi silkkikangaspala, tavallisesti\nväriltään sininen, ja vaihtelee arvoltaan viidestä kopeekasta sataan\nruplaan saakka. Näitä hadakkeja kiinalaiset valmistelevat kotimaassaan\nmongolien ja yleensä buddhalaisten tarpeiksi. Hadakki on sekä anojan\nettä siunaajan merkki. Hadakkia toiselle tarjottaessa saajan täytyy\nyrittää parastaan tarjoajan hyväksi; sitä ei voi kieltäytyä vastaan\nottamasta. Hadakki levitetään ojennettujen käsien päälle poikittain,\nsitten kumarrellen rukoilijan tapaan lähestytään vastaanottajaa, joka\nmyös kumartaa ja ojentaa kätensä eteenpäin, jolloin hän saa hadakin\nsiirretyksi omien käsiensä kannatukselle.\n\nUrgassa hadakki on muuttunut käyväksi rahaksi, mutta siten, että\nostettaessa uusi hadakki, joka mongolien likaisissa oloissa helposti\ntahrautuu, seuraavalle omistajalle siirtyessään jo on menettänyt osan\narvoaan. Hadakkien osteleminen ja vaihtaminen on kiinalaisilla ja\nmongolilaisilla kaupustelijoilla erinomaisen tuottava liikeyritys.\nMihinkään käytännölliseen tarkoitukseen hadakit eivät tietenkään sovi.\nHadakin käyttö rahana johtuu siitä, ettei Mongoliassa oikeastaan ole\nrahaa olemassakaan. On kyllä käytössä puhdasta hopeaa, joka punnitaan\npienillä puntareilla ja käy pieniksi palasiksi hakattuna rahasta.\nOstettaessa näitä hopeapalasia, esim. sata _langia_ on maksettava n.\n130—150 ruplaa. Niillä jotakin ostettaessa on niitä punnittava pienempi\nmäärä tarpeen mukaan; jos joutuu tekemään paljon pikku ostoksia ja\njoka erän maksamaan hopeassa, ei sadasta langista saa enempää kuin\n80—85 langia. Tämä johtuu osaksi siitä, että sekä ostajalla että\nmyyjällä on omat puntarinsa. Kaikissa myymälöissäkin on ostopuntarit\nja myyntipuntarit erikseen. Kauppoja tehtäessä hopea maksuvälineenä\nsyntyy aina ensin riitaa puntarista ja sen tarkkuudesta. Kun tästä on\npäästy sovintoon, syntyy uusi riita hopeapalasista. Hopean pitäisi olla\npuhdasta, mutta joukossa on aina sellaisiakin palasia, joissa on lyijyä\ntai rautaa sisässä ja vain pinta hopeaa. Kiinalaiset valavat hopean\npieniin muotteihin ja lyövät sulaan hopeaan erikoisleimansa, kukin\nsuuri liike omansa. Tällaisen leimatun hopean arvosta liike vastaa\ntäydellisesti, mutta sitä ei saa enää paloitella, sillä sen sisässä voi\nolla jotakin muuta ainetta kuin hopeaa.\n\nToisena maksuvälineenä käytettiin Urgassa tiiliteetä; eri laaduista\noli yleisin ns. paksu tee, dzudzaan-tsai. Se on n. kolmen desimetrin\npituisina, puolentoista levyisinä ja kahden ja puolen senttimetrin\npaksuisina tiilenmuotoisina teelehdistä puserrettuina levyinä.\nYläpinnassa on keskellä poikkiviiva, jota pitkin levy sahataan kahtia.\nTällaisen puolikkaan arvo oli Venäjän rahana n. 30 kopeekkaa, ja kun\nlangin arvo oli n. rupla viisikymmentä kopeekkaa, niin langiin meni\nkaksi ja puoli kokonaista teetä tai viisi puolikasta. Toisin ajoin\nkiinalaiset tahallaan pidättivät Kiinasta teetä tuovia karavaaneja,\nmistä oli seurauksena, että teen hinta nousi ja samalla hopean hinta\nlaski. Toisinaan taas kiinalaiset kauppiaat sopivat keskenään siitä,\nettä ruhtinaiden ja viranomaisten velkojen maksuksi otettiin vain\nhopeaa, jolloin hopea hävisi maasta ja tee oli hopeaan verraten halpaa.\nHopean ja teen välinen kurssi vaihteli päivästä toiseen ja usein hyvin\njyrkästi.\n\nTiilitee tuodaan Kiinasta suurissa bambusta tehdyissä pakkauksissa\n»hunsa», joissa on kaksikymmentäseitsemän kokonaista teetä. Jos\nteepakkaus oli avattu, laskettiin irtonaisia teetiiliä tarvittavan yksi\ntai kaksi lisää, jotta teelaatikko olisi täysiarvoinen. Kun Urgassa\ntorilla osti lampaanlihaa tai jotakin muuta, mitä siellä oli tarjona,\ntäytyi olla palvelija mukana kantamassa tiiliteepinkkaa hihnoista\nselässä. Joka tapauksessa tee oli hadakkia varmempi maksuvälineenä.\nMutta kun tiiliteestä helposti irtautuu palasia ja erittäinkin\nsen kulmat pian kuluvat pyöreiksi, tuo tiilitee ei voinut kulkea\nmonenkaan käden kautta ennen kuin se oli rahaksi arvotonta. Kulunut\nja tahrautunut teetiili joutuu silloin vain juotavaksi. Voidaan sanoa\nleikillisesti, että mongolit ovat kansa, joka aina loppujen lopuksi juo\nrahansa.\n\nSuuria kauppoja tehdessään mongolit Urgassa maksoivat ostoksensa\nelävillä eläimillä, esim. kameleilla (n. 100 ruplaa), lihavalla härällä\n(n. 30 ruplaa) ja hevosilla (keskimäärin 20 ruplaa).\n\nKaupankäynti oli Urgassa varsin vilkasta, sillä maaseudulta tuotiin\nsekä karjaa että huopia, joita naiset vanuttavat villoista, ja myös\nvilloja ja tarbaganin l. murmelinnahkoja. Koska väestö yleensä\non liikkuvaa ja erittäinkin koska kaunis kesä aina houkuttelee\nmongoleja pitkille matkoille, ihmisiä tuli suurempina tai pienempinä\nryhminä Urgaan tuhansienkin kilometrien päästä, tärkeimpänä asianaan\nergil-mörgyl ja toivo siunauksen saannista korkeimmalta pyhimykseltä,\nUrgan gegeniltä, mutta samalla myös tietenkin kaupanteko. Kauppa oli\nsen vuoksi vilkas ja varsin tuottavaa hommaa sekä kiinalaisille että\nvenäläisille kauppiaille ja myös luostarin lamoille.\n\nSe seikka, että Urga on Mongolian vilkasliikenteisin kauppakaupunki,\njohtuu siitä, että se samalla on mongolien mielestä koko heidän laajan\nmaansa pyhin paikka. Monesta eri luostarista kerääntyy pappeja Urgan\nluostarimessuihin ainakin suuriksi juhlapäiviksi. Urgalla oli mongolien\nkeskuudessa suuri maine, vaikka se meikäläisen mielestä tunkiokasojensa\nja järjestämättömien katujensa ja toriensa vuoksi tuskin ansaitsee\nkaupungin nimeä.\n\nKorkein henkilö pyhien lamojen joukossa oli Urgan eteläpuolitse\nvirtaavan Tuulajoen rannalla aivan Bogdo Uulan juurella loistavassa\ntemppelimäisessä rakennuksessaan asustava Bogdo Gegen, suomeksi\n»taivaallinen valo». Hän oli Buddhan erään oppilaan, Amitaban,\njälleenruumiillistuma. Tämä Bogdo Gegen, niin sanottiin, oli\njo kahdeskymmenesneljäs niistä ruumiillistumista, jotka olivat\nsuvainneet ottaa Mongolian kansan pelastuksen tehtäväkseen.\nBuddhalaisten hengenmiesten tapana on kohta, kun joku »gegen» l.\njälleenruumiillistuma kuolee, lähteä hakemaan hänen sieluaan. Samaan\naikaan kun pyhimys on kuollut, hänen kuolematon sielunsa näet asettuu\njohonkin uuteen ruumiiseen. Sen vuoksi etsitään lapsia, jotka ovat\nsyntyneet laskuihin sopivana aikana. Kestää tavallisesti vuoden tai\nparikin, ehkäpä kauemminkin, ennen kuin tuo oikea jälleensyntynyt\nlöydetään. On olemassa kaikennäköisiä taikoja ja keinoja, joilla\nvoidaan todeta, että se poikalapsi, joka lopullisesti valitaan\nmonesta ehdokkaasta, on oikea. Hänet viedään sitten juhlasaatossa,\ntavallisesti ainakin äiti mukanaan, niin pian kuin suinkin edeltäjänsä\nloistoasuntoon. Suuret joukot palvelijoita ja imartelijoita\nympärillään pikku poika varttuu vähitellen mieheksi, jonka kaikki\noikut ovat maailman pyhintä. Näitä pyhimyksiä oli Mongoliassa kaikissa\nsuurissa luostareissa joku, tämän tai tuon buddhalaisen henkilön\nsielun perijänä. Mutta Urgan Bogdo Gegen, »Taivaallinen Valo», oli\ngegeneistä kaikkein korkein ja pyhin. Hänen edessään kaikki maallinen\nvalta oli polvillaan. Itse asiassa hänen ympäristönsä kuitenkin\nmääräsi enemmän kuin yleensä voi ajatellakaan. Rahvaan miehelle ja\nruhtinaallekin gegenin näkeminen oli tarkoin rajoitettua ja hyvin\nkallista huvia. On vaikea sanoa, uskoiko Urgan gegen itse omaan\npyhyyteensä. Hänen elämänsä oli kaikkea muuta kuin pyhää ja järkevää\ntai edes luonnollistakaan. Olen tavannut kolme ilmi elävää gegeniä:\nLamiin gegenin, joka tahtoi ostaa pienen tyttäremme muutamalla\nkamelilaumalla, Narvantšin gegenin, joka ajeli nuorten tyttöjen\nvetämillä rattailla, ja Darkiin gegenin, joka juopotteli nykyisen\nStalingradin eräässä hotellissa Mongoliasta tuomansa laman ja tytön\nseurassa, mutta Bogdo Gegeniä en ole nähnyt kuin aivan kaukaa. Silloin\nhäntä kannatettiin kultaa hohtavassa kantotuolissa Bogdo Uulan juurella\nolevasta temppelistään polvistuneiden väkijoukkojen keskitse Urgan\npäätemppeliin. Tuhansilta pyhiinvaeltajilta oli kerätty lahjoja. Eniten\nantaneet tietenkin pääsivät polvistumaan eturiviin. Kuljettavan tien\nkummallakin puolen oli näitä enimmin antaneita, »keltaisen uskonnon\nmesenaatteja». Gegenillä oli kädessään pitkä keppi, jolla hän kosketti\neturivin kumartajiaan päähän, selkään tai mihin sattui. Välillä hän\npiti käsiään pitkän keppinsä päissä ja sillä tavalla siunasi maahan\nkumartuneita hartaita pyhiinvaeltajia.\n\nBogdo Gegen oli Urgaan tullessamme n. 30-vuotias. Hänen oli erinomaisen\nhyvin onnistunut säilyttää henkensä hovinsa tietäjien ja pappien\nmyrkyiltä ja hän oli melko tiedonhaluinen mies. Kauppias Smirnov\noli hänelle hankkinut kaikenlaista tavaraa, mm. lasten koneleluja.\nMinun asuessani Urgassa Smirnov myi hänelle pari, kolme erimallista\nhöyrykonetta, sellaisia, joita meillä myydään lelukaupoissa. Kun\nminulla oli kaksi valokuvauskonetta, Smirnov pyysi toista tai toista\nitselleen. Myytyäni pienemmän koneen 30 ruplalla Smirnov seuraavana\npäivänä sai sen myydyksi gegenin asiamiehelle 150 ruplasta. Gegen\noli jostakin saanut tietää jotakin eläintarhoistakin ja tahtoi\nsaada aarteidensa joukkoon sekä leijonan että norsun. Norsu saatiin\nPekingin kautta, mutta kun sille syötettiin riisiä hyvin vähän ja\nsitä yritettiin saada syömään etupäässä lihaa, se kuoli hyvin pian.\nMeidän ollessamme Urgassa kerrottiin, että gegenillä oli kokonainen\nrakennus jonkinlaisena museona. Myös väkijuomia, erilaisissa pulloissa\nja erivärisiä, hän suuresti harrasti. Tämä oli Smirnoville ja monelle\nmuullekin venäläiselle kauppiaalle hyvin mieluisa ja rahaa tuottava\nasia. Lopulta gegen iän karttuessa suuresti mieltyi samppanjan ja\nkonjakin juontiin.\n\nKun tämän gegenin läsnäolon vuoksi Urgassa oli vallalla kaikkein suurin\npyhyys koko Mongolian oloissa, siellä oli, niin lamat selittivät, myös\npahan valta suurempi kuin muualla. Ihmisiä kiusasivat kaikenlaiset\npahat henget, mutta siihen, joka kerran oli saanut gegenin siunauksen,\neivät enää mitkään pahat voimat pystyneet. Gegenillä oli salaisia\nasiamiehiä joka päivä liikkumassa kaupungilla ja luostareissa. Näiltä\nhän sai tietoonsa, mitä ihmiset puhuivat ja arvelivat. Smirnov ja\nmuut venäläiset kauppiaat tulivat nuo miehet useimmiten varsin pian\ntuntemaan ja saivat heidät imarteluillaan puolelleen. Kun gegen\nkerran matkasi temppeliin, nainen vieressään samassa kantotuolissa,\nsiitä ei voinut puhua sen vuoksi, että se, joka olisi sen naisen\nnähnyt, olisi tietysti itse ollut pahuuden riivaama. Ja kaikki puheet\ngegenin juopotteluista ja irstaudesta olivat mongolien keskuudessa\ntietenkin kielletyt ja olemattomia, koska kukaan ei tahtonut tunnustaa\nitseään niin tuiki syntiseksi. Lähetyssaarnaaja Nestegaard, joka asui\nnaapurinamme ja jolle joku lama oli silloin tällöin keventänyt näiden\nasioiden vuoksi tuntemiaan tunnonvaivoja, oli meille luotettava ja\nasioihin perehtynyt tietolähde. Hän tiesi miltei joka päivä jotakin\nuutta, entistä merkillisempää Bogdo Gegenin menettelystä ja lamojen\nselityksistä.\n\n\n\nKesä 1899.\n\n\nEnsimmäinen talvi kului Smirnovin täysihoidossa vähitellen loppuun.\nKevään tullen teki mieli päästä Urgasta ja sen koirista mahdollisimman\nkauas, pois rauhalliselle maaseudulle. Lännessä n. 25 kilometrin päässä\nkohosi Tuulan varrella kauniita kumpuja korkeamman vuoren edustalla ja\nnäitten kumpujen ohi virtasi joenhaara, jonka rannat paikka paikoin\nkasvoivat suuria salavia. Paikan nimi on venäjäksi Sangin ja mongolin\nkielellä Songiniinbulung, »sipulin kulma». Se oli luovutettu Venäjän\npääkonsulin erityiseksi huvipaikaksi ja siksi siellä asusti kummun\nrinteellä jurtassaan paikan vartija. Olimme Smirnovin ja muutamien\nmuiden venäläisten kanssa käyneet siellä. Paikka oli sekä vaimoni että\nminun nähdäkseni erittäin sopiva meille kesänviettopaikaksi. Pääkonsuli\nŠišmarjev oli samaa mieltä.\n\nMukanani sama vanha lama, joka oli opettajanani mongolin kirjakielessä,\ntai lähetyssaarnaaja Nestegaard liikuin hyvin usein Urgan torilla\nmilloin milläkin asialla. Kun olimme vaimoni kanssa päättäneet lähteä\nSonginiin-bulungiin kesäksi, ostimme torilta kaksi huopatelttaa,\noikein kunnollisia mongolilaisia asuntoja, joiden pystyttämiseen olin\nkonsulinvirastostakin saanut luvan. Sitä paitsi hankittiin hevosia\naluksi kaksi, myöhemmin useampia. Itse veistin kaksipyöräiset rattaat,\nturkulaisten nappulakärryjen mallia, mutta kooltaan paljon pienemmät,\nja niitä vetämään ostettiin aasi. Valjaat laitoin myöskin suomalaista\nmallia. Rattaat oli tarkoitettu tyttäremme käytettäväksi, mutta myöskin\npienten kuormien kuljetukseen.\n\nToukokuun lopussa 1899 muutimme asumaan omaan talouteen Urgan\nläheisyydessä olevaan kauniiseen jokiseutuun. Smirnovin pihassa oli\noleillut pari, kolme suurta koiraa, niinkuin niitä on yleensä kaikilla\nUrgan pihoilla. Nämä koirat olivat meihin niin tottuneet, että kerran\nilmestyivät uuteen asuinpaikkaamme. Smirnov haki ne kyllä takaisin,\nmutta myöhemmin ilmestyi kesäasunnollemme aito mongolilaisrotuinen\nnarttu uudestaan, pieni pentu jäljessään. Kun narttu on venäjäksi\n»suuka», niin annoimme sille nimeksi Sukka ja sen pennulle Jukka.\nJukasta ja Sukasta tuli meille vartiokoirat. Jonkin matkan päässä\nasunnoltamme oli konsulin asettaman vartiomiehen asunto: tällä\nvartijalla oli nuppi lakissa ja hän oli siis »valkoisia» miehiä.\nHäntä nimitettiin yleensä Taidži-nimellä. Hän, samoin kuin koko hänen\ntalonväkensäkin, olivat meitä kohtaan erikoisen avuliaita. Sieltä\nsaatiin maitoa, sekä lehmän että lampaan maitoa, ja lampaanlihaa.\nTelttamme olivat tasaisella maalla, komeiden puiden alla, ja edessä\nkulki kaakossa ja etelässä leveä joenhaara, jossa oli runsaasti kaloja.\nKolmella, neljällä koukulla voin yhdessä yössä saada kalaa viikoksikin.\nSidoin vain langan veden yli kaartuvaan puun oksaan ja panin koukkuun\nsyötiksi lihapalan. Suuret mateet ja lohensukuiset kalat olivat\nsaaliinamme.\n\nToinen jurtta, jossa asuin perheineni, oli erikoisen hyvin varustettu.\nSiinä oli paksuista laudoista tehty lattian tapainen alusta, jonka\npäälle itse jurtta oli pystytetty. Siinä oli peltiuuni ja siinä\npeltinen savutorvi, ja uunissa poltettiin pensaikosta kerättyjä risuja.\nSiinä oli myös kunnollinen vuode ja vuoteen edessä katosta roikkuva\nsininen kangas, jonka vaimoni oli kirjonut. Meillä oli ruokapöytä, joka\nsamalla toimi myös kirjoituspöytänä. Useimmiten minä ja opettajani\nkuitenkin istuimme jurtan varjossa ruohikossa vanhaa mongolilaista\nkäsikirjoitusta lukemassa. Opettajani asui toisessa jurtarsa, jossa\nei ollut lainkaan erikoista lautalattiaa, vaan yleiseen tapaan maa\npermantona ja kolmijalka patoineen teltan keskustassa. Tämä jurtta oli\nmeidän keittiönämme. Elämämme tuntui oikein mukavalta, vaikka silloin\ntällöin olikin eri asioiden takia pakko käydä Urgassa. Mutta omilla\nhevosilla ajaen ehti kyllä päivässä Urgaan ja takaisin.\n\nKerran Urgassa käydessäni satuin torilla tapaamaan ystävämme\nlähetyssaarnaajan vilkkaassa keskustelussa venäläisen talonpojan ja\nrajan toiselta puolelta tulleen tytön kanssa. Asia oli niin, että\neräs Urgan venäläinen rouva oli tilannut itselleen palvelustytön,\nja tuo siperialainen talonpoika oli hänet tuonut kaupunkiin, mutta\nrouva ei huolinutkaan tyttöä sen vuoksi, että tämä oli joku aivan\ntoinen ihminen, joka oli väärällä nimellä ilmestynyt Urgaan.\nLähetyssaarnaaja sai minut houkutelluksi ottamaan tytön meille\npalvelukseen. Palkasta sovittiin helposti ja tyttö oli valmis heti\ntulemaan luoksemme Songiniin-bulungiin. Kaikki näytti sujuvan hyvin\npari, kolme päivää, kunnes tyttö valitti, ettei hän ollut koko\naikana saanut ruisleipää, venäläistä limppua. Kun meidänkin teki\nmieli ruisleipää, lähdin uudestaan Urgaan, mistä sain hommatuksi\nsekä säkillisen ruisjauhoja että luvan leivän paistamiseen tuttavan\nvenäläisen tyhjässä rakennuksessa. Kun tyttö sitten lähti kaupunkiin\nmeidän hevosellamme ja rattaillamme leivän leivontaan, hän viipyi\npoissa kolme, neljä päivää ja toi tullessaan vain pari kolme suurta\nlimppua. Myöhemmin meille selvisi, että hän oli jakanut muut leivät\nkaikenkarvaisille miehille; joita oli keräytynyt hänen luokseen, kun\nhänen piti taikinan nousua odotellessaan oleilla tyhjässä talossa.\nVäkijuomiakin oli kuulemma runsaasti käytetty. Muutaman päivän päästä\nleipä oli taas lopussa ja täytyi uudestaan lähettää tyttö kaupunkiin\nleivän paistantaan. Tällä matkallaan hän viipyi vielä kauemmin. Sillä\nvälin kävi eräs toinen venäläinen rouva luonamme kyselemässä, oliko\ntällä tytöllä tullessaan ollut uudet kalossit vai oliko vaimoni\nantanut hänelle sellaiset. Vaimoni ei ollut antanut tytölle kalosseja,\nmutta tämän rouvan eteisestä oli varastettu juuri sen kokoiset uudet\nkalossit, jollaiset jalassa meidän palvelustyttömme oli nähty liikkuvan\nkaupungilla. Venäläinen rouva sanoi käyvänsä konsulinvirastossa\nilmoittamassa kalossien katoamisesta. Rouvan mielestä asia oli selvä;\ntyttö, joka palveli meillä, oli joko ne itse varastanut tai saanut ne\neräältä mieheltä, jota mahdollisesti myös voitiin epäillä varkaudesta.\nVielä seuraavana päivänä odotimme turhaan palvelustyttöä Urgasta. Kun\nhän lopulta tuli iltapäivällä, kärryillämme ja hevosellamme ajaen,\nhänen ensimmäinen kysymyksensä perille päästyään oli, oliko rouva se\nja se käynyt meillä. Myönsimme hänen käyneen. Toisena kysymyksenä\noli, oliko rouva kysynyt mitään kalosseista. Kun siihenkin annettiin\nmyöntävä vastaus, tyttö oli jonkin aikaa ääneti, mutta rupesi sitten\njärjestämään teekeittiötä kuntoon laittaakseen jotakin illalliseksi.\nVaimoni istui jonkin matkan päässä teltasta tyttäremme mukanaan\nkatselemassa auringonlaskun väikettä joen kirkkaassa vedessä. Istuimme,\nminä ja opettajani, kahden, niinkuin usein ennenkin, yhdessä kirjaa\nlukien. Tyttö sanoi lähtevänsä maitoa hakemaan Taidoin talosta, otti\nkannun ja lähti. Hetken päästä kuului läheisestä pensaikosta revolverin\nlaukaus. Kun opettajani kanssa lähdin katsomaan, tyttö makasi siellä\nsuullaan kuolleena. Sillä aikaa kun oli ollut yksin meidän jurtassamme\nteepöytää kattamassa, hän oli ottanut minun revolverini, jonka oli\nkätkenyt jurtan seinähuopien väliin. Olin joskus, kun susia oli\nilmestynyt yöllä lähettyville, ammuskellut revolverilla ja tyttö siis\ntiesi, että sellainen ase oli olemassa. Se minua vain ihmetytti,\nmiten hän oli voinut sen löytää kätköpaikastani. Taidžin väki saapui\nmyös paikalle revolverin laukauksen kuultuaan, ja olimme ymmällä,\nmitä nyt oli tehtävä. Neuvoteltuamme asiasta sain Taidžin yhden\napulaisen vartioimaan kuollutta läpi yön susilta, itse otin parhaan\nhevoseni ja ajoin kaupunkiin ilmoittamaan asiasta konsulinvirastoon\nniin pian kuin suinkin virallista tutkintoa varten. Opettajani lama,\njoka buddhalaisten sääntöjen mukaan oli saastunut katselemalla\nitsemurhaajaa ja päälle päätteeksi naista, hävisi yön pimeyteen\njonnekin kukkulan huipulle, jossa viipyi koko yön pyhiä rukouksiaan\nrukoilemassa ja rukousnauhansa nappuloita siirtelemässä. Vaimoni ja\npikku tyttäremme jäivät siksi aikaa jurttaan kahden ilman minkäänlaista\nturvaa. Ajoin läpi pimeän yön Urgaan koirien kovasti haukkuessa ja\ntulin konsulinviraston suurelle portille kello kolmen aikaan aamulla.\nKolkutuksista ei ollut juuri nimeksikään apua. Joku kasakka kyllä tuli\nportin taa, tiedusteli asiaani, mutta ei suostunut aukaisemaan porttia.\nLoikoilin tuntikausia portin lähettyvillä paimentaen ratsuhevostani.\nKun sitten kello kahdeksan aikana pääkonsuli herätettiin ja hän kuuli\nasiani, hän lupasi heti lähettää sihteerinsä, herra Dolbeževin,\nasiaa tutkimaan ja laatimaan tapahtumasta pöytäkirjan. Niine\ntietoineni lähdin heti takaisin Songiniin-bulungiin. Vaimoni kanssa\nodotettiin sitten kovasti poliisitutkintaa, mutta mitään ei kuulunut\nkoko päivänä. Myöhään illalla sitten kuulimme ammuskelua pitkin\njoenvartta; ja se lähestyi lähestymistään asuntopaikkaamme. Lopuksi\nampujat ehtivät meille asti. Heitä oli kolme kasakkaa, joilla oli\nsatulasta roikkumassa suuri joukko ammuttuja sorsia, sillä Siperiaan\npäin menevät muuttolinnut olivat vielä osaksi Mongolian vesistöjen\nvarsilla lepäämässä. Yhdellä ampujista oli mukanaan paperi, sihteeri\nDolbeževin valmiiksi kirjoittama pöytäkirja, josta puuttui vain\njokin pikkuinen lisätieto ja minun allekirjoitukseni. Herra sihteeri\nDolbežev oli, niinkuin hän myöhemmin minulle selitti, jo pitkän aikaa\naikaisemmin luvannut lähteä muutamien Urgan kauppiaiden ja näiden\nrouvien järjestämälle huviretkelle jonnekin Urgan pohjoispuolelle\nmetsäseuduille, minkä vuoksi hän ei voinut saapua tuollaisen\npalvelustytön kuolemaa tutkimaan. Minun oli kovin vaikea hillitä\nsuuttumustani ja ihmettelyäni sihteerin moisen menettelyn johdosta.\nOpettajani omituinen menettely, hän kun jätti vaimoni ja lapseni oman\nonnensa nojaan, vaikka tiesi, että juuri edellisenäkin yönä oli susia\nollut runsaasti liikkeellä, ei niinkään ihmetyttänyt, koska hän oli\nmongoli ja päällepäätteeksi lama, ja lamoillahan on omat käsityksensä.\nSe vartiomiehen apulainen, jonka piti vartioida kuollutta tyttöä, oli\npyytänyt vaimoltani minun mustan lammasturkkini lainaksi, koska yö\noli kylmä eikä hän sanonut tarkenevansa ilman turkkia. Turkin hän oli\nkuitenkin sitten levittänyt kuolleen tytön päälle, ottanut revolverini\nkuolleen kädestä ja kasannut suuria kiviä pitkin turkin reunoja ja\nniine hyvineen lähtenyt tiehensä, ammuttuaan kuolleen tytön kädestä\nottamallaan revolverillani pari laukausta vielä omasta puolestaan\nsusien peloitukseksi. Kun eivät »poliisitutkinnon» pitäneet kolme\nkasakkaa millään suostuneet korjaamaan ruumista pois ja kun päivällä\nkuuma aurinko paistoi mustalle turkille, oli selvää, että jotakin piti\ntehdä ja äkkiä. Minä siis uudestaan kaupunkiin ja konsulinvirastoon.\nSiellä sain runsaasti juomarahaa luvattuani yhden kasakoista tekemään\nruumisarkun ja vasta monet kerrat turhaan yritettyäni sain erään\nnuoren burjaatin lähtemään mukaani hakemaan ruumista konsulinviraston\nlähistöllä olevaan aitaukseen, joka oli venäläisten hautausmaana.\nTuo ruumiin siirtäminen arkkuun ja sitten arkun nostaminen rattaille\non muisto, jota en jaksa lukijalle kertoa. Burjaattikin oli vallan\nkalpea ja vaati yhä vain suurempia rahoja. Joka tapauksessa sain tytön\ntoimitetuksi arkussa hautaan. Pari kuukautta tämän tapahtuman jälkeen\npääkonsuli antoi Urgaan saapuneen venäläisen lääkärin tehtäväksi\nkaivaa ruumiin haudasta ja yrittää todeta, miten revolverin luoti oli\nkuoleman aiheuttanut. Lääkäri antoi valaehtoisen todistuksen, että\nkuolleen suu oli sisästä musta ja toinen reikä oli päälaessa. Tämä\nlääkärin toteamus oli minulle erikoisen tärkeä, sillä Smirnov ja monet\nhänen tuttavansa venäläiset kauppiaat olivat levittäneet keskuudessaan\nhuhua, että minä muka olin tytön murhaaja. Se rouva, joka oli käynyt\nmeillä kalossejaan kyselemässä, kielsi koskaan meillä käyneensäkään, ja\nmuutenkin oli asian yhteydessä päästetty liikkeelle jos jonkinlaisia\nilkeitä olettamuksia ja valheita. Tyttö, jonka kuukausipalkan piti\nolla kolmekymmentä ruplaa, oli palvellut meillä kaiken kaikkiaan\nkaksi viikkoa ja tullut meille maksamaan, jollen ota lukuun turkin ja\nrevolverin menetystä, hyvän matkaa kolmattasataa ruplaa rahaa.\n\nHuopatelttamme siirrettiin tämän onnettoman itsemurhatapauksen\njälkeen ylemmäs kuivalle kummulle Taidžin telttojen läheisyyteen,\nmutta viihtyisyys oli jo tavallaan ainiaaksi mennyttä. Täytyi ruveta\najattelemaan, vaikka kesä olikin tuskin vielä alkanut, tulevaa\ntalviasuntoa Urgassa. Lihakaupunginosassa oli Lavrentjev-nimisen\nvenäläisen omistama »hašaa» l. piha; sen pohjoisella seinämällä oli\nkolmihuoneinen yksikerroksinen rakennus tyhjänä. Lavrentjev oli\naikonut tuota rakennusta tulitikkutehtaaksi, mutta kun ei ollut\nsaanut koneita, oli rakennus tyhjänä ja halvalla vuokrattavissa. Tätä\ntehdasrakennusta pääsimme vähitellen sisustamaan; hankkimalla siihen\nkiinalaisilta puusepiltä yhtä ja toista sellaista, mitä he pystyivät\ntekemään: tuoleja, pöytiä, sänkyjä jne., teimme siitä asunnon. Piirsin\nkiinalaiselle puusepälle keinutuolinkin, mutta kun hän laittoi jalakset\nkahdesta puusta jyrkkään kulmaan vastakkain, minun täytyi itseni\nkoettaa laittaa kaarevat jalakset ja se onnistuikin melko hyvin.\nUunitkin piti tuohon taloon laittaa, sillä venäläisillä ei yleensä\nole keittiöhellaa. Näissä talon kunnostamisasioissa jouduin paljon\nliikkumaan kiinalaisessa kaupunginosassa. Lähetyssaarnaaja Nestegaard\noli siellä ennestään hyvin tunnettu. Hänen nimenään oli siellä Li\nHua-tsung eli suomeksi »keskuksen luumunkukka», ja minulle annettiin\nvastaavasti nimeksi Li Hua-guo, l. »ulkomainen luumunkukka». Mongolien\nkeskuudessa nimeni oli opettajani antama Sain-biliktu, suomeksi\n»hyvätietoinen», mutta myöhemmin se muuttui Biliktu Baksiksi, so.\n»suuritietoinen opettaja».\n\nOlin jo melko hyvin oppinut sekä jokapäiväistä mongolien käyttämää\nmurretta että sitä vanhanaikaista kieltä, jota vieläkin viljellään\nkirjallisuudessa. Näiden välinen ero on yhtä suuri kuin latinan ja\nranskan tai ainakin kuin latinan ja italian, joten ne on opittava\naivan erikseen. Kun olin oppinut puhekieltä hyvin nopeaan, opettajani\nja hänen tuttavansa arvelivat, että olinkin oikeastaan mongoli,\njonka sielu erehdyksessä oli joutunut venäläisen ruumiiseen. Lamat\ntiedustelivat minulta, enkö ollenkaan voinut muistaa, missä ennen olin\nliikkunut Mongoliassa. Heidän käsityksensä mukaan olin aivan kuin\nihminen, joka on nukkunut ja hiljakkoin herännyt. Minun sieluni oli\nvanha mongolin sielu ja he olivat hyvin halukkaita ottamaan kaikkien\nastrologisten tietojensa avulla selville, kenen sielu minussa oli.\nYhtä mittaa kysyttiin syntymävuottani ja syntymäpäivääni. Kysyttiin,\noliko minut pakolla lähetetty näin kauas syntymäpaikoiltani. Kun\nvastasin, että olin itse ehdoin tahdoin tullut, tai niinkuin suomeksi\nsanottaisiin, että mieli oli vetänyt tänne, heistä oli selvää, että se\nmieli itse oli minut vetänyt entisille mailleen. Kysyttiin, uskonko,\nettä sielu on kuolematon. Kun siihen vastasin myöntävästi, heistä asia\noli selvä, sillä buddhalaisen käsityksen mukaan sielu on kuolematon,\nmutta kuolematon kummastakin päästä. Siis niin, että se jää olemaan\nruumiillisen kuoleman jälkeen ja on ollut olemassa ennen ruumiillista\nsyntymää. Sellaista käsitystä, että sielu jatkuisi vain kuoleman\njälkeen, mutta että sitä ei olisi olemassa ennen syntymää, he eivät\nsanoneet ymmärtävänsä, sillä se, mikä on iankaikkista, on iankaikkista\neikä voi syntyä jonakin hetkenä ajassa.\n\nJoka tapauksessa tämä mongolien halu saada sieluni mongolilaiseksi\nsekä se seikka, että tunnustin sielun olevan kuolematon ja olevan\nolemassa, oli minulle suureksi avuksi lamojen parissa liikkuessani ja\nheiltä tietoja kysellessäni. Kerrottiin monien venäläisten sanovan,\nettei sielua muka olekaan. Ja että he siinä usein ovatkin oikeassa,\nkoska sellaiset henkilöt, jotka niin väittävät, itse parhaiten\ntuntevat itsensä ja ovat juuri sellaisia merkillisiä ihmisiä, joilla\nei oikeaa sielua eikä sydäntä olekaan. Tätä lamojen käsitystä ei\nsovi ihmetellä, sillä täällä Urgassa tapasi venäläisten joukossa jos\njonkinlaisia tyyppejä, sellaisiakin, joilla ei ollut aavistustakaan\noikeudenmukaisuudesta, säädyllisyydestä tai ihmisrakkaudesta.\n\n\n\nToinen talvi.\n\n\nLavrentin »piha» eli mongoliksi »Laaweriin hašaa», jossa jouduimme\nasumaan toisen talvemme Urgassa, oli hyvissä ajoin, ilmojen vielä\nollessa lämpimät kaikin puolin korjattu ja kunnostettu. Toinen\nhuopajurttamme myytiin pois tarpeettomana, mutta toinen pystytettiin\npihalle. Se sai toimittaa keittiön ja palkollisten asuinpaikan virkaa.\nNäitä palkollisia tuppautui meille enemmänkin, kuin oikeastaan olisimme\ntarvinneet. Kaikki tietenkin miehiä. Näppärin ja hauskin joukosta oli\nnenätön, mutta voimakas ja kaikin puolin reilu Namdžil. Oikeastaan hän\noli Smirnovin renki, mutta piti meitä erikoisen suuressa suosiossa,\nja erittäinkin hän oli mieltynyt pikku tyttäreemme, joka myös\npuolestaan parhaiten viihtyi Namdžilin seurassa. Mielellään Namdžil\najeli aasin vetämissä kärryissä tytön rinnalla kaupunkia katselemassa\ntai oikeastaan pikkuista valkoista tyttöämme näyttämässä. »Höörhii,\nhöörhii», (suloinen, suloinen) kuului heidän kulkutiensä varrelta\nlikaisten mongoliukkojen ja -akkojen suusta. Tällaisella matkalla\nkerran vastaan sattunut Lamiin Gegenin saattue oli pysähtynyt, ja\nseurauksena oli, että Lamiin Gegen eli »lama-pyhimys» yritti lähettinsä\nvälityksellä ostaa tyttäremme muutamilla kymmenillä kameleilla, joita\nLamiin Gegenillä, jonka luostari oli Gobin pohjoisreunalla kaukana\nlounaassa Urgasta, oli suuret laumat. Namdžil oli käytännöllinen mies,\npappi hänkin, ja hänellä oli se etu, että hän oli oppinut jonkin verran\nvenättä ja tunsi tarkasti urgalaiset hinnat, joten hän ostoksilla\nollessamme osasi venäjäksi ilmoittaa sopivan maksuerän. Niinkuin\nitämailla muutenkin, Urgassa oli aina kauppa aloitettava siten, että\nmyyjä pyysi moninkertaista hintaa. Siitä, kuinka pitkälle ostohaluinen\nmies meni puolestaan ensimmäisen hintailmoituksen kuultuaan, myyjä\nlaski, kuinka paljon piti alentaa. Jos ostaja välillä kokonaan hävisi\nnäkyvistä, myyjä oli valmis tinkimään puoleen siitä, mitä ensin oli\nilmoittanut, ja tästä tinkimishinnasta sitten lähdettiin alaspäin.\nNamdžil oli valmis paksu pinkka teetiiliä selässään juoksemaan\npelästyneennäköisenä tiehensä mahdottoman myyjän luota.\n\nToinen palvelijamme oli maaseudulta hiljattain Urgaan tullut\nkeski-ikäinen lama. Hänen nimeään ei kukaan tiennyt, vaan häntä\nnimitettiin yleensä »Sympatiaksi», Simpatka. Hänkin oli kivulloinen\nmies; hänessä oli jokin merkillinen ihotauti ja sitä paitsi hänellä\noli paha kohju, joka teki hänet toisinaan päiväkausiksi työhön\nkykenemättömäksi. Mutta hänestä oli etupäässä se hyöty, että hän\nosasi paljon lauluja ja kaikenlaisia mongolien taikoja, vieläpä\nsankarisatujakin. Häneltä sain kirjoitetuksi muistiin ensimmäiset\nmongolilaiset runopukuiset sankarisatuni. Simpatka pesi hyvin\nmielellään meille pyykkiä ja auttoi keittiössä vaatimatta lainkaan\nkuukausipalkkaa tai yleensäkään rahaa. Kun vain sai vatsansa ruokaa\ntäyteen, hän oli tyytyväinen ja sitten hän muisteli taas jotakin\nminulle kerrottavaa. Simpatka hankki maaseudulta tulleiden tuttaviensa\nja tuntemattomien joukosta käytettäväkseni lauluntaitajia. — Lukijani\nlöytää kirjan loppunumerona Simpatkan saneleman sankarirunon »Aguulan\nkaani» ja voin vakuuttaa, että se alkuperäisessä asussaan on\nrunollisempi kuin minun suomennokseni.\n\nKolmantena miehenä, joka oli valmis palvelemaan meitä, oli\nnuorenpuoleinen, keikarimainen lama Sodbo, joka asui aivan\nläheisyydessä, nim. hänen tyttönsä asui meitä lähellä. Hän oli hyvä\ntuttu lähetyssaarnaajan kanssa ja oli harrastanut omasta puolestaan\nkristinuskon oppimistakin, mutta jonkin verran pettynyt, kun ei\nlähetyssaarnaaja Nestegaard suostunut avustamaan häntä kuukausittain\nmäärärahoin. Sen vuoksi hän pyrki meille.\n\nNeljänneksi on mainittava vanhanpuoleinen etelämongoli, jota\nyleensä nimitettiin Tšahariksi. Hän oli köyhä eikä kuulunut Urgan\nluostarin pappeihin, vaan oli Tšahar-heimon keskuudesta suuren Kiinan\nmuurin lähettyviltä joutunut Urgaan, jossa koetti elättää henkeään\nkaupankäynnillä tai välittäjänä kiinalaisten kanssa kauppaa tehtäessä.\nLuultavasti hän kiinalaisten tapaan heti kaupat tehtyään ilmestyi\nuudestaan myyjän luo vaatien prosentteja välitystoimestaan. Tämä\nköyhä Tšahar oli juuri se mies, joka ei suostunut lähtemään aasilla\nhakemaan Tuulajoelta jäätä, koska se oli niin hänen arvoaan alentavaa.\nVaimoni otti itse silloin kirveen ja aasin ja toi jäitä ja pyysi sitten\nTšaharia katsomaan, kuinka paljon huonommaksi hän oli siitä tullut.\n\nPihassamme oli kolmihuoneinen talo aitauksen pohjoisella reunalla, niin\nettä talon ja aitauksen välillä mahtui nipin napin kulkemaan. Siinä\nasustivat Jukka ja Sukka, molemmat mongolilaiset koiramme, ja siihen\nväliin täytyi laittaa aitaus, koska venäläiset pyrkivät käyttämään\nsitä käymälänä. Rakennukseen oli kaksi ovea, toinen lännestä käsin\nja toinen idästä. Läntinen ovi suljettiin, tilkittiin ja peitettiin\npaksuilla huovilla, koska huone tahtoi pysyä mahdottoman kylmänä. Sain\nlaitetuksi tähän läntiseen huoneeseen peltikamiinan. Keskimmäinen huone\noli suurin ja siinä oli venäläinen uuni, joka lämmitettiin itäisimmästä\nhuoneesta. Tämä itäisin huone l. etuhuone oli vastaanottohuoneena.\nOstimme kerran mongolimetsästäjän tuoman ison mustan villikarjun. Se\noli aivan jäässä, takajalat suorina. Kun sitä oli vaikea ripustaa\nriippumaan ja paloitella, se tuotiin etuhuoneeseen ja pantiin illalla\nnurkkaan pystyyn. Yöllä sen takajalat pehmenivät ja se kaatua romahti\nlattialle. Aamulla se paloiteltiin ja vietiin palaset aittaan. Aitta\noli pitkä, jotenkin korkea paaluista tehty vaja, joka pidettiin\nvisusti lukittuna. Siellä meillä oli ruokavarastomme. Oli muutama\nlammas jäätyneenä roikkumassa pitkin seinää, oli kokonainen lehmäkin\npaloina. Siellä säilytimme valjaat, satulat ja nuorat. Laatikoissa\nsäilytettiin jäätyneitä omenia, viinirypäleitä ja kananmunia. Sitä\npaitsi oli tietysti vajassa milloin isompi, milloin pienempi määrä\nteetiililaatikkoja, siis »rahoja». Teltan vieressä oli paaluun\nsidottuna milloin jokin oma, milloin vieras hevonen. Pihassa oli\nvielä lisäksi aasi. Tämä aasi oli ori, joka osasi hirnua erikoisen\npitkään. Ajeleminen kaupungilla sen ollessa aisoissa oli jonkin verran\nvaarallista, koska se saattoi yltyä villiksi huomatessaan jossakin\ntoista sukupuolta olevan aasin. Sitä pystyi ajamaan oikeastaan vain\nNamdžil. Kerran taikinaa laittaessaan vaimoni jätti etuhuoneen oven\nhetkeksi auki, ja aasi ilmestyi heti paikalla taikinaa syömään, laahasi\ntaikinapytyn ulos ja oli tyytyväinen.\n\nTurvallisina ja onnellisina asuimme omassa taloudessamme. Jukka ja\nSukka pitivät huolen siitä, ettei ainoakaan vieras öisin päässyt\nkorkean aitamme yli. Päivisin pidettiin kaksoisportti yleensä kiinni,\nja erilaisista koputuksista voitiin aina arvata, kuka oli milloinkin\npyrkimässä meille. Eteläpuolella oli aitanaapurinamme Kozlov, seppä,\njoka myi ammatikseen heiniä tai puita ja sillä välin joskus kalasteli.\nKozlovin kadunpuoleisessa rakennuksessa asui lähetyssaarnaaja\nNestegaard, aina aulis ja asioita tunteva auttajamme ja hyvä naapurimme.\n\nUrgasta luoteeseen Orhon-virran toisella puolella on Amur-Bajashulantu,\n»rauhallinen riemu»-niminen pyhä luostari. Kun minulla oli kolme\nhevosta, rattaat, satula ja uusi kangastelttakin ja kun Namdžilin teki\nmieli lähteä tuohon luostariin pyhiinvaellusmatkalle, lähdin hänen\nkanssaan ensimmäiselle oma-aloitteiselle tutkimusretkelle Mongolian\nmaaseudulle. Oli kylmä syksy ja siellä täällä jonkin verran luntakin,\nmutta hyvissä lammasnahkaturkeissa arvelimme hyvinkin tarkenevamme.\nItse matkasta Amur-Bajashulantuun ei ole jäänyt mieleen erikoisia\nmuistoja, mutta luostarissa olo oli sikäli merkillistä, että pääsin\nkaikkiin paikkoihin, minne venäläisiä yleensä päästetään, ja vielä\nlisäksi sellaisiinkin paikkoihin, joihin venäläisiä ei ollut koskaan\npäästetty. Niihin pääsin tutustumaan sen ansiosta, etten ollutkaan\nvenäläinen. Se seikka, että osasin mongolin kieltä melko hyvin, että\npystyin lukemaan paremminkin kuin mongolin kirjakielen taitoiset papit,\nettä olin lukenut sanskritia ja että tiesin buddhalaisuudesta ja\nBuddhasta, hänen elämästään ja opistaan semmoistakin, mistä oppineet\nlamatkaan eivät olleet koskaan kuulleet, hankki minulle monia ensi\nluokan mahdollisuuksia. Mongolilamojen viisastelut ja dogmatiikan\nongelmat olivat minulle jo melko tuttuja. Minulta kysyttiin mm., onko\nolevaisuus olemassa vai eikö; onko se, minkä näemme, kuulemme tai\ntunnemme, todellisuutta vai ainoastaan omien havaintojemme mielessämme\nluoma utukuva. Kysyttiin, kuinka meillä, minun kotimaassani, asutaan,\nhuopateltoissako vai puurakennuksissa. Kun kerroin, että meillä asutaan\nkivitaloissa, mongolit ihmettelivät. Huopateltta kestää tuiskussa ja\nmyrskyssä ja yhtä mittaa paikasta toiseen siirrettäessä korkeintaan\nkolme vuotta. Puutalo kestää ihmisiän tai yli satakin vuotta, kivitalon\nmongolit arvelivat — aivan oikein — kestävän montakin vuosisataa. Kun\nmainitsin kivitalon asunnoksi, mongolilamat kysyivät, kuinka kauan\nihmiset meillä elävät, tulevatko he monenkin sadan vuoden vanhoiksi.\nKun sanoin ihmisten meillä elävän kuusikymmentä, kahdeksankymmentä\nvuotta, niin mongolit vielä enemmän kummastelivat. Kuka hullu rakentaa\ntaloja asunnokseen sadoiksi vuosiksi, kun jokaisen kuitenkin täytyy\nniin lyhyessä ajassa kuolla! Eikö meillä opetetakaan, että ihmisellä ei\nole maanpäällä eikä saakaan olla vakinaista asuinsijaa? Elämämmehän on\nvain siirtymistä toiseen elämään. Tämä maa, jossa elämme, on murheen\nja kärsimysten laakso, mongolit sanovat. Täällä ei sovi ajatellakaan\nitselleen pysyväistä asuntoa.\n\nKatseltuani Amur-Bajashulantun luostarin temppeleitä ja keskusteltuani\nsiellä mahdollisimman oppineesti lähdin Namdžilin kanssa paluumatkalle.\nKun olimme tulleet Jisyn-Elesteen, »yhdeksän hiekkasärkkää»-nimiselle\nalastomalle, autiolle seudulle, jouduimme särkkien väliseen laaksoon,\njosta meille oli tulla todellinen murheen laakso. Pystytimme näet\ntelttamme rattaiden viereen ja päästimme kaikki kolme hevostamme,\netujaloista kammitsoituina, hakemaan ruokaansa hiekassa siellä täällä\nnäkyvästä keltaisesta kuloruohosta. Mutta alkoi yhä voimakkaammin\ntuulla ja sen lisäksi sataa lunta. Namdžil käveli, sormet\nkontassa, pitkin aroa, keräten siellä täällä huomaamiaan kuivia\nhevosenkakkareita. Hän keräsi niitä parikymmentä turkkinsa helmaan,\nmutta siihen kerääntyi myös kosolti lunta. Kun hän toi polttoaineensa,\nei minulla ollut muuta keinoa, miten saada niitä syttymään teekannun\nalla, kuin veistää puukolla teltan kannatinpylväistä mahdollisimman\npaljon lastuja. Telttamme oviaukko oli tullut väärälle puolelle, ja\nyhä uudelleen tuuli sammutti virittämämme tulen. Kun siinä veistelin\nveistelemistäni lastuja, tulin vuolleeksi kannatuspylvään keskeltä\njo liian ohueksi. Äkkiä tuli tuulenpuuska, taittoi pylvään ja kaatoi\nkoko teltan kannumme ja tulemme päälle. Töin tuskin saimme teltan\npelastetuksi palamasta kokonaan poroksi. Kannuun kerätty lumi oli vasta\nehtinyt sulaa. Sinä iltana emme saaneet kuumaa teetä lainkaan. Teltta\nlevitettiin nyt rattaiden sivulle ja koetimme saada suojaa tuulelta\nkärryjen takana, mutta samassa hevoset alkoivat teutaroida ja käydä\nlevottomiksi, jokaisen yrittäessä mahdollisimman nopeasti meitä kohti.\nNamdžilin tarkka silmä huomasi ennen pitkää muutamia susia, jotka\nyrittivät pyrkiä hevosten kimppuun. Minulla oli mukanani pieni, mitätön\nrevolveri, sellainen kuusipanoksinen pyörivärumpuinen ase, jonka ostoon\nolin Kasaanissa monen monet kerrat poliisikamarissa käytyäni vihdoin\nsaanut luvan. Tähän revolveriin olin saanut ostaa myös panoksia kaksi\nlaatikollista, yhteensä sata kappaletta. Otin nyt tämän aseeni esille\nja rattaiden vieressä seisten ammuskelin pitkin väliajoin hevosteni\nlomitse kaiken yötä, niin että kaikki panokset loppuivat. Näin minäkin\naamuyöstä, kello kolmen aikana kolmetoista sutta, jotka pysyttelivät\naivan yöpymispaikkamme läheisyydessä. Jo ennen auringonnousua,\nensimmäisen heikosti punertavan säteen noustessa kielekkeenä idästä\ntaivaanrannalle, olimme saaneet hevosemme valjastetuiksi ja lähdimme\neteenpäin. Kolmetoista lumetonta paikkaa osoitti, missä sudet olivat\nmaanneet meitä vaanimassa.\n\nOnnellisesti tultiin kotiin Urgaan. Siellä olivat vaimoni ja\ntyttäreni terveinä ja kaikki talomme ja tavaramme hyvässä kunnossa,\nmutta vaimoni oli ollut aika levoton ja oli vieläkin. Luostariin\npyhiinvaellusretkelle lähtiessäni ei Urgassa oltu tiedetty\nmitään siitä, että kiinalaisessa kaupunginosassa oli sattunut\nmustaruttotapauksia. Poissa ollessani tauti oli päässyt oikein vauhtiin\nja kuolleita laskettiin jo sadoissa. Meidänkin porttiimme oli sillä\nvälin maalattu suuri musta risti.\n\nMustarutto, parissa kolmessa tunnissa tappava keuhkorutto, joka tekee\nkuolleen merkillisen tummaksi, puhkeaa Mongoliassa silloin tällöin\nraivoamaan. Sen levittäjänä on murmeli, jonka nahka on kiinalaisten\nkauppiaiden ja venäläistenkin keskuudessa hyvin haluttua tavaraa;\nkäytetäänhän sitä meilläkin turkiksena. Murmeli asuskelee vedettömillä\naroilla. Se kaivaa, kuten kaniinikin, pitkiä käytäviä syvälle maan\nsisään, missä sillä on syvällä koukeroisten käytävien perällä pesänsä,\njonne se varaa talveksi ruokaa varastoon. Se on niin arka, etteivät\nmongolit huonoine pyssyineen pääse ampumamatkalle. Se voidaan kuitenkin\ntalvella, sen maatessa talviuntaan pesässään, kaivaa esiin. Mutta\nmuinakin aikoina sitä pyydystetään.\n\nKesäpyydystys tapahtuu siten, että mongoli laittaa piiskan tai kepin\npäähän paperin, hadakin tai jotakin muuta hyvin kirjavaa ja pyörittelee\nkeppiään edessään kuin tuulimyllyä lähestyessään murmelin l. tarbaganin\nolinpaikkaa. Tarbagani on arkuudestaan huolimatta utelias ja jää\ntakajaloillaan seisten ihmettelemään omituista tuulimyllyä. Lopuksi\nse, kerran pari raksuttaen, äkkiä häviää koloonsa. Jos raksutus on\nkimeää ja selkeää, tarbagani on terve. Jos se sitä vastoin ääntä\npäästämättä tai kovin laiskasti menee pesäänsä, on miltei varmaa, että\nse on sairas. Jos mongoli näkee tarkalleen, mihin reikään tarbagani\non mennyt, hän kerää arolta kuivaa ruohoa kolon suulle ja maaten\nmaassa vatsallaan hiljalleen puhaltelee savua kolon sisään. Jos\ntemppu onnistuu, tarbagani tulee hetken päästä päätään ravistellen\nreiästään ulos, jolloin mongoli piiskallaan tai kepillään iskee sitä\nniskaan. Sitten mongoli kikkaa puukollaan eläimen kaulan poikki,\npistää sormensa kaulasta alkaen nahan ja lihan väliin ja nylkee koko\ntarbaganin tuppeen. Hän ottaa suolesta n. puolen metrin pituisen\npätkän ja paloittelee lihat sopivan kokoisiksi pieniksi palasiksi.\nTämän jälkeen hän kääntää nahan taas oikein päin, kuumentaa kiviä ja\nmättää ne nahan sisään sekä mukaan lihapalasia sen verran kuin luulee\ntarvitsevansa ruoakseen. Sitten hän sitoo suolenpätkällä nahan kaulasta\ntiukkaan kiinni ja jää odottamaan. Niin pian kuin nahasta karvat\nlähtevät helposti irti, on nahkapussissa lihakin kypsää. Aukaistessaan\nsilloin murmelin kaulan siteen mongoli tavallisesti asettaa nahkapussin\ntarbaganin omaan koloon pystyyn ja rupeaa syömään rasvaista lihaa ja\nvoimakasta lientä, jota hän täten voi kaikkein kolkoimmallakin arolla\nvalmistaa ilman pataa ja ilman vettä.\n\nMongolit syövät siis murmelia, jollei parempaa liharuokaa ole\nsaatavissa, ja nahat joutavat myytäviksi. Venäläiset kauppiaat\nmaksoivat Urgassa murmelinnahasta kolme kopeekkaa kappaleelta,\nSiperian rajalla hinta oli jo kolmekymmentä kopeekkaa, Moskovassa\nrupla ja Leipzigissä, jonne kaikki nahat lähetettiin muokattaviksi,\nhinta oli Venäjän rahassa jo yli puolitoista ruplaa. Hyvin harvoin\nmongolit kesäisin erehtyvät siitä, onko murmeli terve vai sairas,\nmutta talvilevossa eläimistä ei voi huomata selviä terveyden tai\nsairauden merkkejä. Mongolit tutkivat sen vuoksi hyvin tarkoin murmelin\nkainalokuopat. Jos etujalkojen tyvessä on paiseen tapaisia muodostumia,\njoita mongolit nimittävät »ihmisen surmaksi», he eivät milloinkaan\nkäytä tällaista eläintä, mutta voi sattua, että joku köyhä kolme\nkopeekkaa saadakseen sittenkin nylkee kunnollisesti sairaankin eläimen\nja myy nahan tuntemattomalle ostajalle. Yksikin tuollainen nahka voi\nlevittää kuoleman kauhua kiinalaisten ja venäläisten keskuuteen.\n\nMongoleilla on tällaisten tapausten varalta omat menettelytapansa.\nTuntematonta tautia tai otaksuttua ruttoa vastustetaan Mongolian\naroilla sillä tavalla, että huopateltta heti puretaan alkuosiinsa,\nkaikki talon esineet heitellään mahdollisimman kauas toisistaan,\nperheen jäsenet ottavat kukin muonaa mukaansa ja lähtevät pois n.\npuolen kilometrin päähän asunnoltaan asettuen kehään mahdollisimman\nkauas toisistaan, mutta ei kuitenkaan sen kauemmaksi, kuin että voivat\nhuutaa tai muuten antaa merkkejä lähimpänä oleville. Siihen tapaan\nhe voivat jatkaa vaikka viikon verran, ja jollei mitään erikoista\ntapahdu, keräännytään vähitellen taas takaisin ja asunto pystytetään\nuudestaan. Sillä välin joku kuitenkin käy asuinpaikalle jätettyjä\nesineitä kääntelemässä useat kerrat, niin että aurinko varmasti\npääsee paistamaan niihin joka puolelta. Tämä on mongolien vanhoja\nyksinkertaisia desinfisioimiskeinoja. Jos joku saa ruton, hän ei enää\nhuutoihin vastaa, ja siitä tiedetään, miten hänen on käynyt.\n\nLaaveriinhašaan asunnollemme tekisi mieli vielä jälkeenkin päin\nsepittää erikoinen ylistyslaulu. Se huone, joka oli keskellä\nrakennusta, oli hyvin pian aivan erikoisen hienosti kalustettu. Ei\nniin, että olisi saatu ostetuksi oikeita kunnollisia huonekaluja,\nsillä niitä Urgasta oli mahdoton saada, mutta olihan siinä aivan uusia\nKurkijoen tuoleja, oli suuri vuode, jonka yllä oli kaunis vuodekatos.\nVaimoni oli leikkaamalla kiinalaisen kankaan reunat aaltoisiksi ja\nneulomalla varta vasten ostetulla käsiompelukoneella kauniit reunusteet\nsaanut ikkunaverhot, vuoteen ja koko huoneen näyttämään oikein\naistikkaalta. Sitä paitsi meillä oli alkuaan kiinalaisen tekemä, sitten\nminun parantamani keinutuoli. Oli — laatikoista tehtyjä — kaappeja\nja pöytiä kaikenlaisin koruompelein koristettuine liinoineen tai\nesiverhoineen. Kiinalaiselta puusepältä olin tilauksesta saanut suuren,\nkorkean kaapin, jonka sisään mahtui kolme henkeä. Se oli sisältä\nmaalattu mustaksi, mutta ulkopinta oli korean punainen, kiinalaisella\nlakkavärillä kiillotettu. Siinä kehittelin valokuvia.\n\nValokuvien ottaminen ja kehittäminen olisi ollut Urgassa hommaa, joka\nehkä olisi hyvinkin elättänyt perheen, sillä kaupungissa ei ollut\nvakinaista valokuvaajaa lainkaan. Täytyi kuitenkin olla varovainen,\nsillä levyjen ja tarvittavien kemikalioiden saanti oli tietysti monen\nmutkan takana. Valokuvaaminen oli tuottoisaa muussakin suhteessa,\nerittäinkin sellaiselle, joka olisi ollut halukas keräämään kuvia\nmongolityypeistä, mongolien asunnoista ja mongolilaisista oloista\nyleensä. Tärkein työ oli tietenkin minulle kielen oppiminen ja\ntutkiminen. Mongolin kielen ääntämisestä ja puhetavasta sommittelin\nkirjoituksen »Schriftmongolisch und Urgamundart», joka muutamia vuosia\nmyöhemmin ilmestyi Suomalais-ugrilaisen Seuran julkaisuissa. Sain\nkokoon suuren joukon mongolilaisia lauluja ja satuja.\n\nKotiamme ihailemassa kävi venäläisiä vieraita. Oli meillä muitakin\nvieraita, mm. ruotsinmaalainen kirjailija Alexij Kuylenstjerna, joka\ntuli Kiinasta päin pakkastalvella poikki Gobin autiomaan ja sai asunnon\nja tarpeellista lepoa meidän kodissamme sen läntisimmässä huoneessa.\nSen peltiuuni vain joutui epäkuntoon ja Kuylenstjerna oli kerran yöllä\nvähällä kuolla häkään. Hän on kirjoittanut matkoistaan laajan kirjan\n»Bland kineser och mongoler».\n\nUsein kävi luonamme myös konsulinvirastoon sinä talvena saapunut\nvenäläinen pappi sekä eräs itävaltalainen keräilijä, joka oli\nkansatieteellisiä museotavaroita kerätäkseen saapunut Urgaan ja\nasui Smirnovilla täysihoidossa. Tämä keräilijä oli erittäin lihava,\nvanhanpuoleinen mies. Hän oli viimeksi ollut keräämässä perhosia\nAbessiniassa ja sitä ennen harjoittanut keräilyä monissa eri maissa.\nMongolilaisten esineiden keräily tapahtui sellaisella yksinkertaisella\ntavalla, että Smirnov hankki hänen palvelukseensa ovelaksi varkaaksi\ntunnetun mongolin, joka iltaisin toi keräilijälle turkkiinsa käärittynä\njos jotakin ja säännöllisesti sai palkkana ruplan päivältä. Siten hän\nkeräsi pihoilta ja taloista suitsia, lakkeja, paitoja, alusvaatteita\nym. ja temppelistä kirjoja ja jumalankuvia; mies oli näet itse\nluostarin lama. Kirjoista vain keräilijä usein kävi neuvottelemassa\nkanssani, sillä niistä hän ei ymmärtänyt mitään. Keräily tuli kaiken\nkaikkiaan maksamaan n. kolmesataa ruplaa, mutta kokoelma arvioitiin,\nkun se vuoden päästä ensin Pekingin kautta ja lopuksi meritse saapui\nmääräpaikkaansa museoon, viiden-, kuudenkymmenentuhannen guldenin\narvoiseksi.\n\nJoulun vietto Urgassa venäläisten keskuudessa oli tavallaan\nsuurenmoista. Ensimmäisenä joulupäivänä kulkivat kaikki miehet talosta\ntaloon tuttaviaan onnittelemassa. Toisena joulupäivänä tekivät naiset\nsamanlaisia onnittelukäyntejä. Joka talossa oli pöydällä pitkät rivit\nerivärisiä ja erivahvuisia väkijuomia ja lisäksi tietenkin erilaista\nhaukattavaa. Kun käy monessa talossa ja kaikissa täytyy maistaa talon\nantimia, on seurauksena se, että jo puolenpäivän aikana vieraisilla\nkävijäin jalat pyrkivät pahasti horjumaan. Meidänkin luonamme kävijöitä\noli jouluna paljon, vaikk’ei meillä väkijuomapöytää ollutkaan, vaan\nsen sijaan hyvät kahvit ja suomalaista kahvileipää, mm. sellaisia\nkauniin kellertäviä, rusinoilla höystettyjä pitkoja, joita venäläiset\neivät olleet koskaan nähneet, saati maistaneet. Sitä paitsi meillä oli\nKasaanista lähetetty Korzinin herkullinen suklaakakku. Luulenpa, että\nmeillä oli tämän takia kestityksessä vahvasti yliveto muiden suhteen.\nPappi oli meillä käydessään näistä vierailuista niin »liikutettu», että\npudotti suuren ristinsä lattialle ja yrittäessään sitä nostaa lattialta\nkaatui itsekin sen päälle.\n\nSamanlaista juhlintaa tapahtui myös pääsiäisen aikana.\n\nElämä tuntui mukavalta ja oma työtehoni oli hyvä. Mutta sitten pääsi\nUrgassa lapsien keskuudessa leviämään tulirokko. Se tarttui pikku\ntyttäreemmekin. Kaupungissa ei ollut lääkäriä. Tuttavat venäläiset\nkehuivat mongolien joukossa olevan erikoisen eteviä miehiä, oikeita\nsuurtietäjiä. Hankittiin yksi koetteeksi. Hän selitti, että tyttö\nparanee punaisesta taudistaan, kun hänelle juotetaan valkoisen tamman\nvalkoista maitoa, joka on lypsetty täysikuun aikana yöllä kello\nkaksitoista. Oli talvi eikä lypsäviä tammoja ollut missään koko\nMongoliassa. Sen pituinen se. Hankittiin toinen lääkäri. Hän väitti\nvoivansa käden suonta koettamalla erottaa kahdeksankymmentä eri tautia\nja totesi, että oli kysymyksessä tulirokko, minkä itse muutenkin\ntiesimme. Kun kysyttiin lääkkeitä, hän kertoi aina keräävänsä kaikki\nlääkkeet vain kasveista. Ostetut lääkkeet eivät muka kelpaa. Kun hän\nsitten antoi lääkkeitä, niissä oli pääasiassa kuivattuja ruohoja ja\njokunen kukka seassa, ja tästä piti keittää teetä tytön juotavaksi. Kun\ntämä lääke ei tepsinyt, hän lopuksi toi kourallisen taateleita, joista\nmyös piti keittää tytölle teetä. Tästä nähtävästi kuume jonkin verran\nalenikin, mutta tytön toinen silmä ja molemmat korvat olivat pahasti\ntulehtuneet. Kävi siis välttämättömäksi vaimoni päästä tytön kanssa\nmahdollisimman pian takaisin Suomeen.\n\nUrgaan saapuneiden burjattien joukosta löysin miehen, joka\notti kuljettaakseen rattaillaan vaimoni ja tyttäreni kaikkine\nmatkatavaroineen rajalle asti. Itävaltalainen keräilijä pyysi päästä\nmukaan samaan kyytiin. Niin vaimoni joutui pikku tyttäreni kanssa\nmatkustamaan lihavan herrasmiehen kanssa samoilla epämukavilla\nrattailla, tavaroiden tullessa toisilla rattailla. Itse otin parhaan\nhevosemme ratsuksi ja lähdin mukaan. Oli jo kevät alkamassa. Siihen\naikaan vuotta voi Mongoliassa sattua ankaria pyörremyrskyjä,\njotka kestävät vuorokauden tai kaksikin. Taivas peittyy mustaan\nhiekkapilveen. Aurinkoa ei näy ollenkaan keskipäivälläkään, ja myrskyn\nvoima on kauhea. Tällaisen myrskyn käsiin jouduimme mekin, ja täytyi\nhakea rotkosta suojaa melkein vuorokauden ajaksi. Neljäntenä päivänä\nolimme kuitenkin Venäjän rajalla, jossa minun oli erottava vaimostani\nja lapsestani. Olisin itsekin mielelläni lähtenyt, mutta ei ollut\nriittävästi rahaa, ja Urgaan oli sentään keräytynyt omaisuutta melko\npaljon.\n\nPaluumatkani rajalta oli tietenkin ikävä. Yhden yön vietin\nmongolijurtassa, mutta kylläpä aamulla kauhistuin, kun huomasin\nkaikkien teltan asukkaiden olevan spitaalisia. Seuraavan yön vietin\ntiestä n. kolmen kilometrin päässä sivulla, koska tien lähettyviltä\noli joka paikasta kaikki vanha ruoho jo syöty eikä uutta vielä ollut\nkuin paikoitellen nimeksi. Kääriydyin turkkiini, ja niin yö meni hyvin,\nmutta jonkin verran likinäköisenä minun oli mahdoton aamulla löytää\nhevostani, joka oli ehtinyt jo loitota kauas ruohikkoa hakiessaan.\nSattumalta huomaamani mies tuli avukseni, ja hevoseni joutui taas\nsatulan alle. Kolmannen yön vietin jo Urgassa vanhassa kodissani, joka\nei enää maistunut ollenkaan kodilta.\n\n\n\nPois Urgasta laajoille aroille.\n\n\nMyin pois aasinrattaat ja aasin, huopateltan ja kaikki tarpeettomat\nesineet, mutta ostin entisten lisäksi toiset rattaat, kaksi ohuesta\nkankaasta tehtyä sinivalkoista matkatelttaa ja lisää hevosia ja\nhevosten valjaita ja kammitsoja. Ennen pitkää siirryin asumaan\nUrgan ulkopuolelle matkatelttaan, mutta hevoseni olivat, niinkuin\nkaikki mongolihevoset keväisin, aivan laihoja. Hankin niille\nruisjauhoja ja laitatin runsaasti jauhoisia silppuja. Palvelijoista\notin mukaan Sodbon, koska lähetyssaarnaaja niin tahtoi ja Sodbo\noli kirjoitustaitoinen ja muutenkin monella tavalla tavallisia\nmongolilaisia palvelijoita henkisesti kehittyneempi. Toiseksi tuli\nLubsang, kierosilmäinen, mutta erikoisen hyvin hevosiin tottunut\n30-vuotias maallikko, syntyisin kaukaa lännestä Dzaphiingol-joen\nlaaksosta. Maallikkona Lubsang uskalsi julkisesti olla mukana esim.\nlampaan teurastushommissa. Nämä kaksi miestä joutuivat olemaan\nmatkatovereinani siihen saakka, kunnes matkamme oli keskeytettävä\nKiinassa puhjenneen boksarikapinan aiheuttaman levottomuuden ja hälinän\nvuoksi.\n\nUrgasta päin siirsimme kuormastoamme kymmenen, kaksikymmentä kilometriä\npäivässä aluksi luoteeseen päin. Laihoinakin kuusi hevostani, joista\nkolmella oli ratsastaja selässään ja kaksi veti verraten kevyitä\nkuormiamme, tekivät melko pitkiä päivämatkoja. Iltaisin yövyttiin vielä\nauringon ylhäällä ollessa ja aamuisin lähdettiin liikkeelle vasta\naamiaisen syötyä. Keskipäivällä pidettiin jossakin kauniissa paikassa\nparin, kolmen tunnin kestävä päivällisloma.\n\nUrgasta luoteeseen kohoavalla vuoristolla oli sikäli oma viehätyksensä,\nettei sitä ollut tarkimmissakaan kartoissa oikein merkittynä. Siellä on\nmm. kolme pientä jokea, jotka virtaavat pohjoisesta etelään muutaman\npeninkulman päässä toisistaan ja loppuvat kesken hiekka-aroon. Niillä\noli nimenä Gunan-gurbun-urtu ja niiden varsilla asui paimentolaiselämää\nviettävää, hyväsydämistä ja verraten varakasta väestöä. Olipa siellä\nyhden joen varrella hirssija vehnäpeltojakin. Täällä matkasaaliini\noli verraten hyvä. Sain tytöt, pojat ja vanhukset kertomaan satuja.\nNiinkuin venäläiset kauppiaat käyvät erilaisia tavaroita ostamassa\nMongolian maaseudulla, niin minäkin esiinnyin kauppiaana. Ostelin\nlauluja ja satuja, sananlaskuja, arvoituksia ja muuta sellaista.\nMustakantiseen vihkooni kirjoittamastani maksoin, niin annoin\nilmoittaa, viisi kopeekkaa sivulta, mutta jos teksti oli minusta\nvirheetöntä, saatoin maksaa kymmenenkin kopeekkaa. Tavallisesti ei\nkestänyt enempää kuin viikon verran, ennen kuin musta vihko oli\ntäynnä. Hinnan maksamisessa vain oli usein vaikeuksia. En voinut\nkuljettaa mukanani suuria teemääriä, mutta olin tämän vaikeuden\nvoittamiseksi hankkinut mukaani joukoittain silmäneuloja, lyijykyniä,\nkääntöpääveitsiä ja vahvaa lankaakin useita eri laatuja. Maidosta tai\nmongolien tarjoamasta kestityksestä oli tavallisesti neulapaketti\nemännälle kaikkein mieluisin vastalahja.\n\nTällä tavalla matkaten laskeuduimme Iwingiin golin kapeaa vuorilaaksoa\nalas, ensin ylittääksemme etelästä päin tulevan Tuulajoen ja sitten,\nhiekkamaiden poikki kuljettuamme, myös Orhoninvirran. Matkamme määränä\noli Handu Wang-nimisen mahtavan mongoliruhtinaan asuntopaikka ja se\nluostari, joka yleensä oli tunnettu nimellä »Wangin huree». Tämä\nluostari ei ole suuri eikä erikoisen kuuluisa, se kun palvelee vain\npaikallisia tarpeita. Siitä syystä onkin tämän luostarin pappien elämä\naivan erikoisen rauhallista. Lamat todellakin opiskelevat ja käyvät\nsäännöllisesti luostarissa messuja pitämässä. Määrättyinä väliaikoina\nhe ovat hajaantuneet pitkin koko suurta Wang-ruhtinaan aluetta.\nWang itse oli mies, joka mielellään halusi tutustua minuun ja kävi\nteltassanikin katsomassa minua ja kirjojani. Kun olin ottanut hänestä\nmelko onnistuneen valokuvan, hän vastalahjaksi lähetti minulle hyvän\nkilpa-ajohevosen.\n\nHandu Wangin luostarin eteläpuolella yhtyy saman luostarin itäpuolitse\nvirtaavaan jokeen pieni puro. Luostarin pohjoispuolella on kumpu,\njonka laelta virtaa vettä alas pieniä kanavia pitkin. Kummulla on\nruhtinaskunnan kanslia erikoisessa aitauksessa ja tämän kanslian\nympärillä on yleensä melko vilkasta liikettä. Siellä kansliassa sekä\nminä itse että kirjurirenkini Sodbo kävimme varsin usein. Kanslia oli\nsekä oikeusistuin että poliisikamari. Siellä sain tilaisuuden tutustua\nmm. mongolien oikeudenkäyntiin. Sodbo jäljensi ja sai minua varten\nkaikenlaisia kansliapapereita, joista aioin tuoda näytteitä Suomeen.\nLuostarin papeista useat olivat hyvin kiinnostuneita kirjallisista\nharrastuksistani.\n\nKun professori Donner oli minulle lähettänyt Urgaan englanninkielisen,\neversti Howorthin julkaiseman suuren viisiosaisen teoksen »History of\nthe Mongols», oli tässä teoksessa esiintyvien tietojen ja asioiden\ntarkistus varsin mielenkiintoista ja tuottoisaa tehtävää. Kävi\nselville, että Saariin tala, joka Mongolian historiassa oli kuuluisa\nTšingis-kaanin suosimana kesänviettopaikkana, missä aikoinaan oli\npidetty suuria sotaväen katselmuksia, oli aivan lähellä ja että\nolimme pienine karavaaneinemme sen sivuuttaneet sen pohjoisreunaa\npitkin. Tämä Saari-aron pohjoisosa tunnetaan Jatuutiin tala-nimisenä,\njonka pohjoispuolella kohoaa mm. Ar-Ashatu-vuori. Tämän vuoren\nlounaispuolelta, »Seitsemän kaivoa»-nimiseltä seudulta, Suudži-\nl. suomeksi »lanteet»-nimiseltä paikalta olin saanut erinomaisen\nsaaliin. Olin näet löytänyt siellä olevien hautojen ja muinaisten\nmuistomerkkien joukosta hautakiven; johon oli hakattu kirjoitusta. Tämä\nkirjoitus, josta olin ottanut valokuvan ja jäljennöksen, on sitä vanhaa\nturkkilaista riimukirjoitusta, jonka lukemisen tanskalainen professori\nThomsen on tehnyt mahdolliseksi. Suudžin kivi on kirjoitettu n. v. 780\nj.Kr. Siinä se rikas mies, joka on paikkaan haudattu, kehuu maallista\nelämäänsä: »Minun maineeni levisi auringon noususta sen laskuun saakka.\nRikas ja varakas olin. Kymmenen jurttaa, lukemattomia hevoslaumoja\nminulla oli. Nuorempia veljiä seitsemän, poikia kolme, tyttöjä kolme.\nPojat naitin, tyttäret annoin lunnaitta miehelään.» Ja sitten tulee:\n»Opettajalleni, Mar'illeni, annoin sata miestä ja olinpaikan. Poikani,\nolkaa ihmisten joukossa Mar’in opettajani sanojen mukaan. Pysykää\nlujina!» Tässä on Mar-sanalla erinomaisen suuri kulttuurihistoriallinen\nmerkitys, jota en kiveä ensin katsellessani voinut arvata. Mar\ntarkoittaa näet Syyrian kirkkokunnan kristinuskon opettajaa. Näillä\nmailla oli siis jo n. vuonna 750 ollut kristitty lähetyssaarnaaja omine\noppilaineen, joita oli sata miestä, ja omine olinpaikkoineen.\n\nMuutamat lamat alkoivat minua varten hommata kirjojen keräämistä.\nRuhtinas Handu Wang itse luovutti omiakin historiallisia teoksiaan\nnähtäväkseni. Luostarin eteläpuolella olevalla pikkupuron takaisella\nkummulla, jolle olin pystyttänyt telttani, jouduin kaiken tämän takia\nviipymään pitkän matkaa toista kuukautta.\n\nJo Urgasta lähtiessäni hevoseni olivat olleet laihoja, mutta matkalla\nvielä entisestäänkin laihtuneet ja laiskistuneet. Muuan Handu Wangin\nhevospaimen otti ne heti huostaansa ja luovutti minulle pikku matkoja\nvarten omia hevosiaan ratsuiksi.\n\nTein lyhyitä matkoja eri suuntiin, aina sellaisille paikoille, missä\nkerrottiin olevan kallioon piirrettyjä kirjoituksia, mongoliksi bitšik.\nMm. oli heti luostarin pohjoispuolella olevasta solasta alkavan\npohjoiseen päin virtaavan ja Selengajokeen laskevan pienen joen päässä\njokin Bitšiktu hada, »kirjoituskallio». Kun tulin joen suistoon ja\nkyselin Bitšiktu hadaa, osoitettiin minulle Selengavirran pohjoisella\npuolella jylhää kalliota. Kallio oli Selengan ja Egiin-golin\nyhtymäkohdassa, missä kummankin joen juoksu on erittäin vuolas.\nKun Selengajoki lisäksi on leveä ja syvä, ei voinut ratsain päästä\nkalliokirjoitusta katsomaan. Sidoin alusvaatteeni, kenkäni, lyijykynäni\nja vähän paperia kääröksi pääni päälle ja yritin uida kalliota\nkohti. Ensi yrityksellä menin virran mukana enkä päässyt kalliota\nlähellekään. Toisella yrityksellä, jonka aloitin jo pitkän matkan\nylempää, pääsin töin tuskin kallion kohdalla toiselle rannalle. Siellä\nsain kauan hakea, vaikka vastakkaiselta rannalta minua koetettiin\nhuutamalla ohjata oikeaan paikkaan. Lopuksi sainkin kirjoituksen\nnäkyviin. Se oli kallion kupeessa tasaisessa pinnassa ja siinä näkyi\ntushilla kirjoitettuja ja pahasti sammaltuneita rivejä. Kirjoitus oli\nuigurilaista ja uigurinkielistä. — Uigurilaisen kirjoituksen ovat\nMongoliaan tuoneet syyrialaiset lähetyssaarnaajat ja heidän oppilaansa\nuigurit. Tämän kirjoituksen jäljennös meni minulta myöhemmin Siperiassa\nkokonaan hukkaan. Valokuvaa ei kirjoituksesta ollut mitenkään\nmahdollista ottaa. Uhkarohkea uintimatkani vuolaassa virrassa oli\nmongolien mielestä jotakin aivan merkillistä.\n\nKerran käydessään kummullani teltassani hevospaimen mainitsi hevosteni\nolevan jo aivan toisessa kunnossa. Ne olivat vaihtaneet karvaa ja\nlihonneet. Eräänä päivänä lähdin hevosiani katselemaan. Hevoslaumat\nolivat monisatapäiset ja hajaantuneet laajalle alalle. Siksi\npyysin opasta mukaani osoittamaan minun hevosiani joukosta, mutta\nhevospaimenet sanoivat hevosteni kyllä tuntevan minut. Olin enimmäkseen\nratsastellut mustalla kookkaalla ruunalla, mutta joskus muillakin\nhevosillani. Kun nyt toisen isännän hevosella kiertelin hevoslaumojen\nreunoja pitkin, hevoset yleensä nostivat vain hetkeksi päätään ja\njatkoivat sitten syöntiään. Ne olivat vieraita hevosia. Mutta sitten\nhuomasinkin, että jokin hevonen lauman toisella laidalla jäi pää\npystyssä minua katselemaan; hetken päästä tuli toinen sen viereen\njääden samaan asentoon, ja kun vähän olin odottanut, huomasin, että\nkaikki kuusi hevostani olivat vähitellen keräytyneet yhteen ja jääneet\nminun toimiani ja puuhiani pitämään silmällä. Iloisena ratsastin aivan\nniiden lähelle. Olinpa tyytyväinen, kun ne nyt olivat erinomaisen\nhyvissä voimissa. Mutta musta ratsuni läheni samassa korvat luimussa,\ntoiset tulivat perässä, ja ennenkuin huomasinkaan varoa, musta ratsuni\noli käännähtänyt ympäri ja yritti potkaista sitä hevosta, jolla nyt\nratsastin. Kun tulin takaisin hevospaimenten jurttaan ja kerroin\nseikkailustani, miesten mielestä asia oli aivan luonnollinen. Omat\nhevoseni olivat kateellisia sille hevoselle, jolla nyt ratsastin.\n\nMongolien hevostentuntemus on aivan omaa luokkaansa. Hevosille ei\nanneta varsinaisia nimiä, vaan niitä nimitetään värien mukaan, ja\nnäitä värinimityksiä on lähes sata. Mikä meidän mielestämme on vain\nhiirakko tai raudikko, esiintyy mongolin kielessä monen monituisin\neri nimin. Kaksi hevosen väriä tai muotoa kuvaavaa sanaa tavallisesti\nriittää tarkkaan osoittamaan tuon tai tämän hevosen joukosta. Tultuani\nkerran illalla mongolin luo ja laskettuani hevoseni hänen laumaansa\nsaapui yöksi samaan taloon outo mongoli, joka myös päästi hevosensa\nirti. Hänen aamulla noustessaan isäntämme sanoi hänelle, kun hän lähti\nhevostaan hakemaan, että ottaisi samassa minunkin hevoseni. Tämä mies\nei ollut koskaan ennen hevostani nähnyt eikä siis voinut sitä tuntea,\nmutta ne kaksi tuntomerkkiä, väri ja värivivahdus, jotka isäntämme oli\nhänelle maininnut, riittivät, koska hän erehtymättä toi kuin toikin\nlaumasta minun hevoseni.\n\nHevosista puheen ollen, mongoleilla ei voi sanoa olevan hevoshoitoa\neikä edes karjanhoitoa, sillä mitään elukoiden hoitoa mongolit eivät\njouda harjoittamaan. Hevoset saavat läpi kylmän talven itse hakea\nniukan ruokansa, mistä löytävät. Jos ne loittonevat kovin kauaksi, niin\nmongoli yksinkertaisesti muuttaa jurttansa lähemmäksi hevosiaan. Hyvää\nhevosten pitoa on jo se, että silloin tällöin poika tai tyttö hevosen\nselässä ratsastaen koettaa ajaa hevosia enemmän yhteen, sillä lauma\nhajoaa hyvin usein, etenkin niukoilla laidunpaikoilla.\n\nHandu Wangin luostarin läheisyydessä tulin kerran komeaan laaksoon,\njossa kasvoi rehevää vihreää ruohoa kilometrimäärin. Siinä\nratsastaessani huomasin siellä täällä hevosten luurankoja. Nähtävästi\noli siellä kuollut melko iso hevoslauma. Muuan mongoli ratsasti\nmyöhemmin viereeni ja tiedustelin häneltä tuota luurankojen paljoutta.\nMies sanoi hevosten olleen hänen hevosiaan. Kolmestasadasta oli\njäänyt jäljelle vain yksi ori ja pari ruunaa. Hevoset olivat kuolleet\nmarraskuussa, sen suuren hiekkamyrskyn aikana, josta olen ennen\nkertonut toisessa yhteydessä. Kun keväällä aurinko päivisin lämmittää\nkellastunutta kuloa ja sitten tulee myrsky ja yöpakkanen, kiteytyy joka\nruohon korteen jäätynyttä lunta ja hiekkaa paksuksi peitekerrokseksi.\nTämä siis on jo ennestään laihojen hevosten ainoana ruokana. Neuvoin\ntätä mongolia tekemään heinää kesällä. Hänen mielestään se kyllä\nolisi ollut tepsivä keino, mutta ei hänellä eikä muillakaan ollut\nviikatteita. Hän ja muutamat hänen toverinsa tiedustelivat sitten,\nmilloin heinää olisi parasta niittää. Mainitsin heinäkuun keskivälin\nsopivaksi ajaksi. Tähän joku sanoi: »Mutta silloinhan ovat ne suuret\nkilpa-ajot ja silloin käydään yleensä pyhiinvaellusretkillä.»\n\nTämän kuultuaan lukija ehkä ymmärtää, että venäläinen seppä Kozlov\nUrgassa hyvinkin tuli toimeen heiniä myymällä. Siperian talonpoikia\ntulee syyskesällä joukoittain Selengan laaksoa pitkin niittämään\nparhaat laidunpaikat itselleen. Köyhät mongolit sitten kuljettavat\nhärkärattailla venäläisten heinävarastot rajalle, missä niistä\nkannetaan tuontiveroa. Ruohoisia paikkoja, joko vain kapeita jokien\nrantakenttiä tai laajoja laaksomaitakin, Mongoliassa on runsaasti.\nRuohokasvullisuus on rehevää, jopa niinkin runsasta, ettei ratsastaja\neikä hevonenkaan mielellään mene ruohikon läpi. On kuin kulkisi\ntiheässä ruispellossa. Tässä voin mainita, että ruhtinas Handu Wang\nmyöhemmin itse määräsi heinäntekoa veroksi. Luultavastikin mongolit\nniittivät heinää juuri sen verran kuin veroksi oli välttämätöntä ja\njättivät edelleenkin omat hevosensa ja muun karjansa nälkää kärsimään.\n\nKuten edellä mainitsin, harrastin Wangin luostarin seuduilla ollessani\ninnokkaasti historiallisten tietojen hankkimista. Monet vanhukset\nolivat tästä mielissään ja minua kuulusteltiin monin tavoin, jotta\nolisi päästy selville tietojeni laajuudesta. Mutta hyvin usein puhe\nkääntyikin silloin mongolien tulevaisuuteen. Jo kauan aikaa on\nmongolien keskuudessa ollut liikkeellä huhu, että Kiinan hallitus\naikoo avata Mongolian kiinalaiselle asutukselle. Minulta kysyttiin,\nkuinka Mongolian tulevaisuus parhaiten olisi turvattavissa ja enkö\nminä historian tuntijana voisi selittää heille, mikä heillä nyt\nyleensä olisi vastaisuudessa kohtalonaan. Tietystikään en voinut antaa\ntoivottuja tietoja. Mongolien mielestä olin kovin huono historian\ntuntija, sillä oikea historian taitaja tietää historian yhtä selvästi\neteenpäin kuin taaksekin päin ja heidän mielestään historioitsijan\ntehtävä onkin tärkein tulevaisuuden näkijänä, ennustajana.\n\nTulin erinomaisen hyvin toimeen maaseudun yksinkertaisten, mutta\nvakavien ja järkevien maallikkojen kanssa. Kun lopuksi lähdin\nHandu Wangin luostarin läheisyydestä etelää kohti Orhonjoen vartta\nylöspäin, luokseni tuli usein vanha ukko, joka iltaisin ei tahtonut\nantaa yörauhaa. »Kerro nyt minullekin», hän pyysi. Seuraavana iltana\nsaattoi tulla joku toinen, joka pyysi uudestaan latelemaan kaikki\nhistoriantietoni.\n\nKerran eräs vanhus, suurten hevoslaumojen ja kymmenien kamelien\nomistaja, kohteliaasti kiitti mongolien puolesta minua siitä, että olin\nlähtenyt vaivalloiselle matkalle heidän maahansa. Hän toivoi, että\njoku ruhtinas tai joku muu tulisi minun kotimaahani vastakäynnille.\nHän lupasi itse lähteä, jollei kukaan muu olisi siksi huomaavainen.\n»Kuinka monta hevosta pitää ottaa mukaan, että varmasti pääsee perille\nja takaisin?» Selitin, ettei hevosilla pääse perille. »Miksi niin?\nOnko siellä välillä niin suuria hiekkamaita? Lähden sitten kameleilla,\njollei ruohoa riitä hevosille.» Vastasin, että ruohoa kyllä riittää,\nmutta lännessä ruoho ja kaikki ruohomaat kuuluvat joka paikassa\npaikkakunnan ihmisille. Kaikki kuuntelijat ihmettelivät, että syövätkö\nsikäläiset ihmiset ruohoa. Kun taas tuli puhe heinänteosta karjalle,\nmongolit arvelivat, etteihän maa voi kuulua kenellekään ihmiselle\nerikoisesti. Satuin sanomaan, että usein maa on ostettua maata. Siitä\ntuli vielä suurempi ihmettelyn aihe; kysyttiin, kuinka maata voi ostaa.\nKun mongoli jotakin ostaa, hän vie sen mennessään, olipa kysymyksessä\njokin esine tai eläin. Maata ei voi ostaa, koska sitä ei voi viedä\nmennessään, mongolien käsityksen mukaan. Minulta tiukattiin tietoja,\nmillä tavalla maan osto oikeastaan tapahtuu. Kun selitin, että ostosta\ntehdään kauppakirja, siis paperi, he ymmärsivät ja naureskelivat.\nKyllä kiinalaiset tekevät papereilla jos jotakin — naittavat kauan\nsitten kuolleet lapsensa keskenään ja tulevat sen nojalla läheisiksi\nsukulaisiksi toisilleen — mutta maan ostamisesta siten, että toinen\nsaa paperit ja toinen rahat, siitä mongolit eivät olleet koskaan ennen\nkuulleet. Eräs mongoleista nousi, osoitti nousevaa kuuta ja sanoi:\n»Osta sinä tuo! Me annamme sinulle paperin, minkälaisen vain vaadit, ja\nsinä annat meille rahaa.»\n\nSe ajatus, että maa kuuluu ihmisille, on tavallisten mongolien mielestä\nnurinkurista. Maa on ollut olemassa ennen ihmistä ja pysyy hänen\njälkeensä. Ihminen ei pääse maasta irti, vaan kuuluu maahan ja maalle.\nPikemminkin voi sanoa, että maa omistaa ihmisen kuin päinvastoin. Se\noli heidän mielestään selvää.\n\nSiinä paperissa, joka minulle oli annettu passiksi Urgan viranomaisten\ntoimesta, sanottiin minun matkustavan maassa »tietojen keräämistä»\nvarten, _erdem erihu_. Nämä sanat merkitsevät samalla myöskin »hyveiden\nhakemista». Hurskailla mongoleilla onkin suurimpana toivona maailmassa\nkerätä hyveitä ja tehdä hyviä töitä. Urgassa oli pihaani kerran tullut\nhyvin pukeutunut lama, joka pyysi antamaan almuja itselleen. Kun en\nantanut hänelle mitään, hän vain kysyi, eikö almujen antaminen ole hyvä\ntyö. Kun sen myönsin, hän kysyi: »Eikös hyvään työhön kehoittaminenkin\nole hyvä työ?» Hän oli kehoittanut minua hyvään työhön ja saanut siitä\nhenkisen ansion tililleen, jota vastoin minä olin menettänyt, kun en\nkäyttänyt tilaisuutta hyväkseni. Tuo paperi, jossa puhuttiin hyveiden\nl. tietojen keräämisestä, aiheutti usein sen, että lamojen lisäksi\nrahvaskin kohteli minua erikoisen kunnioittavasti. Kuulin useinkin\nihmeteltävän, että länsimeren rannalla syntynyt on tietoja kerätessään\njo ehtinyt niinkin pitkälle, kun Mantsurian takana jo on maata\nympäröivän valtameren ranta. Minulla ei ollut siis enää jäljellä pitkää\nmatkaa täydellisyyteen.\n\nKerran joku ukko aivan vakavissaan keskusteli kanssani eri uskonnoista.\nNe olivat kaikki eri virtoja, mutta kaikki suuret virrat virtaavat\nsamaan valtamereen. Hän kyseli, millainen meidän taivaamme on. Viekö\nsinne yksi ainoa portti vai onko portteja enemmänkin? Ovatko muurit\nkorkeat, valkoiset ja kauniisti hohtavat? Kun sen arvelin voivani\nmyöntää, ukko kovasti ilostui: »Sittenhän se onkin sama taivas, joka\nmeilläkin tunnetaan.» Hän selitteli, että pahoja ihmisiä varten\nvarattuihin paikkoihin vie monen monta tietä. Siellä on kuusitoista\neri porttia ja monta eri osastoa: tulihelvetti, jäähelvetti,\nkivihelvetti, puserrushelvetti jne. Ukko oli jo vanha ja minä vasta\nkaksikymmenkuusivuotias. Muutamia päiviä minua seurattuaan hän sanoi,\nlähtiessään takaisin omille mailleen, ettei hän viitsikään lähteä\ntaivaaseen, sillä hänen tulisi siellä minua ikävä. Hän pyysi minua\nelämään kunnollisena ihmisenä, niin että päästäisiin samaan taivaaseen.\nHän lupasi varmasti jäädä portille odottamaan, kunnes minä tulen; aika\nei siellä merkitse mitään, sillä sitä ei siellä enää ole.\n\nKerran mongolit jossakin kaukana Urgan valtatiestä kovasti\ntiedustelivat, mikä juhla kristityille nyt oli tulossa. Oliko se\njumaliemme syntymäpäivä, kuolinpäivä vai hääpäivä? Kun tietääkseni\nei lähiaikoina ollut minkäänlaista juhlaa ja mongolit pysyivät\nväitteessään, että jokin juhla tulee ja oikein suuri tuleekin, kysyin\nheiltä vuorostani, missä he olivat juhlasta kuulleet. Eivät he\nolleet kuulleet siitä keneltäkään, vaan sanoivat sen nähneensä; se\non jo rattailla matkalla Urgaan. Juhla rattailla matkustamassa oli\ntietysti minulle outo käsite, niin että kysyin, millainen se sitten\non. Mongolit ihmettelemään, kuinka en tuntenut omia juhliamme. Urgaan\nnäet kuljetetaan nyt viinakuormia kymmenittäin. Jos kristityillä on\nsuuret juhlat, kuuluu niihin paljon viinaa, jos on pienet juhlat,\nriittää vähempikin, mongolit sanoivat. Keskitalvella on yksi suuri\njuhla. Toinen on keväällä. Mutta nyt oli heidän näkemänsä mukaan taas\nkysymyksessä erittäin suuri juhla. Jälkeenpäin tiedustelin asiaa\nmuutamilta venäläisiltä ja sain tietää, että siihen aikaan oli kuin\nolikin vietetty venäläisten keskuudessa Siperian pyhimyksen, koko\nSiperian suojeluspyhän, pyhän Innokentin päivää. Pyhän Innokentin\nsarkofaagi on Irkutskin kaupungin suurimmassa kirkossa. Väkijuomien\nyhteys kristittyjen kansojen juhlien kanssa näkyi mongoleilla olevan\nhyvin tunnettu tosiasia.\n\n\n\nSotahälinää.\n\n\nNe päivät v. 1900, joita syksyyn asti näin hauskasti vietin Orhonvirran\nja Tamir-joen varsilla, aina tarpeen mukaan siirtäen hyviä hevosiani ja\ntelttaani paikasta toiseen, loppuivat hyvin äkkiä.\n\nMyöhään yöllä tuli kerran telttaani kaksi venäläistä. Toinen\noli nimeltään Mogilnikov, toinen oli Zaitsev-nimisen kauppiaan\nhaaraliikkeen hoitaja Kalugin. He olivat matkallaan kuulleet, että\njoku venäläinen vielä eleli rauhassa mongolien keskuudessa. Heidän\ntietojensa mukaan oli jo monta kuukautta sitten syttynyt sota\nvenäläisten ja kiinalaisten kesken. Pekingistä oli lähetetty kaikkiin\nMongolian virastoihin jokin virallinen kirje, jossa käskettiin heti\ntappaa ja kuopata maahan kaikki venäläiset ja muut valkoiset ihmiset.\n\nKiinassa oli todellakin puhjennut levottomuuksia, ns. boksarikapina,\njonka tarkoituksena oli kaikkien eurooppalaisten karkottaminen pois\nKiinan valtakunnan rajojen sisältä.\n\nKuullessani ensi kerran näin hälyttäviä uutisia en tahtonut niitä uskoa\ntosiksi ja jäin kuin jäinkin kaikessa rauhassa paikalleni. Miehet\nhävisivät yön pimeyteen kerrottuaan lisäksi, että yli kaksikymmentä\nVenäjän alamaista oli jo kerääntynyt suureksi karavaaniksi. Mogilnikov\nja Zaitsev olivat ns. biiskiläisiä kauppiaita, joiden tapana on\nkevättalvella varata suuret määrät mongoleille tarpeellista tavaraa,\nmm. malmikattiloita, mutta etupäässä kankaita, ja lähteä, niitä velaksi\nmyyskennellen, mahdollisimman kauas Ulko-Mongolian sisäosiin ja\njäädä kuumimmaksi kesän ajaksi, tavaravarastojen loppuessa, johonkin\nkauniiseen seutuun ja vasta syksyn tullen lähteä takaisin kohti Biiskin\nkaupunkia, keräillen matkansa varrella saatavansa villoina, vuotina\nja karjana. Mongolit maksavat syksyllä rehellisesti velkansa, vaikka\nkauppias itse usein poikkeaakin tulotieltään kymmenien peninkulmien\npäähän. Muutamat noista kauppiaista, joiden liikkeistä ja toiminnasta\nUrgan venäläiset eivät yleensä tietäneet juuri mitään, olivat nyt\nkeräytyneet karavaaniksi, joka mahdollisimman asumattomia seutuja\nkulkien ja vain öisin liikkuen, päivät metsissä piileskellen, oli\npyrkimässä pohjoiseen, mahdollisimman suoraan Venäjän rajaa kohti.\nTavatessani nuo kaksi venäläistä annoin heille nähtäväksi mukanani\nolleet yleisesikunnan kartat ja kehoitin heitä kulkemaan koilliseen\nsuuntaan ja suorinta tietä Kjahtaan, mutta he pitivät sitä liian\nvaarallisena, koska mukana oli useita naisia ja lapsia.\n\nHeidän käyntinsä minun luonani ei ollut kuitenkaan jäänyt mongoleilta\nhuomaamatta. Kyseltiin, minne kaikki tuolla kaukana lännessä metsien\nlaaksossa liikkuvat ihmiset olivat menossa ja mikä oli syynä sellaiseen\nkiireelliseen lähtöön. En olisi voinut silloin lähteä mukaan senkään\ntakia, että toinen rengeistäni oli muualla ja olin hevosiani\nlaskenut erään mongolin hevoslaumaan. Asiaa tarkemmin harkittuani\nlähdin kuitenkin seuraavan päivän iltana hevosineni kaikkineni melko\nnopeaa vauhtia takaisin Handu Wangin luostaria kohti. Matkalla\nsattui sellaista, että joku mongoli kertoili laveasti, kuinka nyt\nsaa rangaistuksetta tappaa kaikki valkoihoiset ja ryöstää heidän\nomaisuutensa.\n\nAsemani oli todellakin koko lailla tukala, mutta minulla oli\nmyös paljon hyviä ystäviä ja hyvä maineeni oli suurena apuna\nturvallisuudelleni. Tultuani Wangin luostariin pyrin ja pääsin\nheti ruhtinaan itsensä puheille. Kun kerroin kuulleeni puhuttavan\nPekingistä tulleesta surmaamiskäskystä, ruhtinas suuttui. Sellainen\npaperi oli todellakin tullut, mutta hänen käsityksensä mukaan paperi\noli väärennetty. Pekingissä oli joku »Dumpušanin» (boksarikapinan\njohtajan Tuan Fu-shan) ystävistä saanut virallisten papereiden joukkoon\npujahdutetuksi karkean väärennyksen. Se oli ruhtinaan omassa kansliassa\nja hänen tietääkseen muissakin Mongolian virastoissa heti hävitetty\nja virkamiehiä kielletty kertomasta koko asiasta mitään sivullisille.\nRuhtinas tarjosi minulle kaksi luotettavaa miestä mukaan, kun ilmoitin,\nettä mieluimmin lähtisin Kjahtaan. Arkkuni, telttani ja muut tavarani\ntoimitettiin ruhtinaan hevospaimenen huostaan, samoin hevosetkin\njätettiin sinne, lukuun ottamatta kahta parasta hevostani, joilla minä\nitse ja renkini Lupsang kevyesti varustautuneina lähdimme Orhon- ja\nSelenga-jokea alas Kjahtaan asti.\n\nMatkalla tiedustelin sitä venäläistä karavaania, jonka jäsenistä kaksi\noli lähellä Erdeni Dzuun luostaria yöllä käynyt teltassani. Siitä ei\nollut kenelläkään tapaamallani ihmisellä tietoja. Tulimme ratsain\nKjahtaan.\n\nKjahtan poliisilaitoksessa tiedettiin kyllä sotahälinästä ja muutamista\nmongolien taholta tapahtuneista ilkitöistäkin, mutta karavaanin\nkohtalo oli aivan hämärä. Lähetettiin sana länteen päin pitkin\nrajan kasakkakyliä ja vasta noin viikkoa myöhemmin saatiin tietää,\nettä karavaanin matka oli ollut varsin onneton. Kunnon biiskiläiset\nkauppiaat eivät olleet uskaltaneet näyttäytyä matkansa varrella maan\nväestölle ja heiltä oli loppunut ruoka. Yksi lapsi oli kuollut,\nyksi rouva synnyttänyt matkalla. Koko retki oli päättynyt kauempana\nlännessä kuin olin osannut otaksua. Kjahtassa ollessani tapasin sekä\nMogilnikovin että Zaitsevin ja n. puolikymmentä muuta kauppiasta\ntuosta samasta karavaanista. Kävi selville, että he olivat hädissään\njättäneet noille seuduille, missä silloin sattuivat olemaan, suuret\nmäärät kauppatavaraa. Zaitsevilta oli jäänyt parikymmentä kattilaa,\nmonet kuormalliset murmelinnahkoja ja suuret kasat säkkeihin pantua\nlampaan ja kamelin villaa. Kjahtaan saapui vähitellen mongolien mukana\ntietoja tavarain kohtalosta. Nyt olivat vähitellen jo kaikki kattilat\nhävinneet, koirat repineet murmelinnahat käyttökelvottomiksi ja\nmongolit vieneet säkit, niin että tuulet olivat kuljettaneet villoja\nkilometrien päähän pitkin aroa. Zaitsev, joka oli varakkain näistä\nonnettomista kauppiaista, oli menehtyä suruun. Kaksi vuorokautta\npysyttelin hänen seurassaan, koettaen parhaan kykyni mukaan häntä\nlohduttaa, hänellä kun oli itsemurha-ajatuksia mielessään. Sain yhden\nhänen kauppa-apulaisiaan houkutelluksi lähtemään minun kanssani\nviipymättä takaisin pelastamaan, mitä vielä oli pelastettavissa.\n\nLähdimme sitten, tämä kauppa-apulainen, Lupsang-renkini ja minä taas\ntakaisin. Viivyttyämme Handu Wangin hevospaimenen luona vuorokauden\npäätin lähteä Zaitsevin miehen kanssa yhdessä, renkini mukanani,\npitemmällekin matkalle. Toinen renkini, Sodbo, oli lähtenyt luotani\nkeksittyään jonkin verukkeen. Sain kuulla, että hän kirjoitustaitoisena\nmiehenä oli käynyt Wang-ruhtinaan hevospaimenen luona ja esittänyt\nsiellä muka minun kirjoittamani kirjeen ja tämän nojalla vienyt osan\nminun tavaroitani. Sitä paitsi hän oli käynyt jonkun varakkaan mongolin\nluona ostamassa muka minua varten kaksi hyvää hevosta. Minä muka\nmaksaisin hopealla muutaman päivän päästä. Tämä oli tapahtunut sillä\naikaa, kun olin menossa Kjahtaa kohti. Minun oli nyt mentävä kaiken\ntämän takia aina Zajiin Gegenin luostariin asti, kauas lounaaseen, koska\nSodbo oli sieltäpäin kotoisin ja sinne karannut. Annoin Lupsang-renkini\nkäydä Zaitsevin asioissa muutamissa toimistoissa, niin että jouduin\nusein olemaan päiväkausia aivan yksin. Kävin Zajiin Gegenin luostarin\ntoimistossa ja sain puolittaisen hyvityksen Sodbon ostamista ja\nmaksamatta jättämistä hevosista, joiden hinta oli kokonaisuudessaan\njoutunut minun suoritettavakseni, vaikk’en noita hevosia ollut koskaan\ntilannut enkä nähnytkään.\n\nTilanne ei ollut erikoisen hauska, kun vielä päälle päätteeksi myös\nLupsang-renkini tahtoi lähteä luotani ja lopulta lähtikin, ruvetakseen\nerään rikkaan mongolin hevoslauman hoitajaksi. Yksin jäätyäni lähdin\npaluumatkalle pohjoiseen päin kolme hevosta mukanani. Siinä sattui jos\njonkinlaisia seikkailuja, kun en voinut varata mukaani riittävästi\nruokaa ja teetä. Mm. sattui eräänä päivänä tai oikeammin eräänä iltana\nseikkailu, joka ehkä ansaitsee tulla tässä kerrotuksi.\n\nTieni kulki Tamir-joen alapään suuria lakeuksia pitkin, mailla, missä\nsaattaa peninkulman päässä nähdä telttoja ja karjaa, jos niitä missään\non. Auringon lähetessä taivaanrantaa rupesin innokkaasti hakemaan niitä\nkatseillani, mutta kaikkialla oli kolkkoa ja tyhjää. Ihmiset olivat\njo lähteneet suojaisemmille paikoille syystuulia peläten. Käänsin sen\nvuoksi ratsuni kaukaisille kunnaille päin ja tähystellessäni käytin\nkiikaria, sikäli kuin se kävi päinsä, kahta varahevosta oikealla\nkädellä hoidellessani. Ja aurinko laski, enkä ollut vieläkään keksinyt\nihmisasuntoa. Mutta pian olin kuitenkin muutamista karjanjäljistä\npäässyt selville siitä, etteivät ihmisasunnot voineet olla enää aivan\nkaukana. Huusin, minkä kurkusta ääntä lähti. Huusin uudestaan — ei,\nei kuulunut vastausta muuta kuin minkä kaiku antoi. Ennen pitkää\noli ympärilläni kolkko yö ja nähtävänäni vain kuuttomalla, tummalla\ntaivaalla tuikkivat tähdet.\n\nSilloin otin esille revolverini ja ammuin. Aron hiljaisuudessa\nheräsivät kumpujen ja kukkuloiden välistä moniääniset kaiut, jotka\nkyllä voivat saada koirat liikkeelle. Ei näyttänyt olevan apua\nsiitäkään. Vielä muutamia kilometrejä pimeässä, vielä muutama laukaus.\nJo kuului vastaukseksi koirien haukuntaa. Hevosenikin kuulivat sen ja\ntiesivät nyt, minne oli lähdettävä, missä mies ja satula oli saatava\nselästä.\n\nLopultakin oli edessäni teltta, yksi vai useampiako, sitä en voinut\npimeässä nähdä. Jokin teltan ovi avautui, jokin heikko valo kiilui\nyöhön. Hyppäsin hevosenselästä maahan ja sidoin häthätää ratsuni\netujalat talutushihnalla yhteen, mongolien tapaan, ja lähimmän\nvarahevosen hihnan solmin toista mongolien temppua käyttäen\nratsuhevoseni kaulaan. Jäsenet jäykkinä ja väsyneenä yritin lähteä\ntaloa kohti koirien ärhennellessä kintereilläni. Mutta talosta hyökkäsi\nulos ihmisiä, toinen toisensa perästä, suurempia ja pienempiä, häviten\nties minne pimeyteen. Kuulin itkua ja voihkinaa.\n\nKun olin löytänyt talon huopaoven ja syvään kumartuen astunut sisään,\nhuomasin ihmeekseni, että olin ainoa ihmisolento koko jurtassa. Jurtta\noli tyhjä. Lantahiillos hohti vielä punaisena keskellä permantoa. Sen\nääreen jäin lämmittelemään kylmettyneitä ja väsyneitä jäseniäni, mutta\ntunsin itseni melkeinpä kuin rikoksentekijäksi.\n\nYksinoloa ei kestänyt kauan, ennen kuin jo huomasin jonkun kohottavan\novihuopaa, ja sisälle tuli kolme miestä. Ensimmäisellä välkkyi\nkirves kädessä, perässä tulijat olivat hekin aseistautuneita. Mitä\nihmettä nyt, ajattelin ja jäin kauhuissani entiseen asentooni lieden\nlänsipuolelle. Niin rauhallisesti kuin suinkin osasin, tervehdin,\nkysyin karjan menestystä ja lasten lukua, toivotin ruohon runsautta ja\nsuurta sukua. Sain jonkin kuivan, välttelevän, lyhyen vastauksen.\n\nTäytyi saada miehet puhumaan.\n\n»Näinkö nyt täälläpäin vieraita otetaan vastaan? Mistä ajasta asti\novat mongolien kuuluisat vieraanvaraisuuden säännöt tällä tavalla\nmuuttuneet?»\n\n»Nythän on sota», miehet huudahtivat ovensuusta.\n\n»Sotako? Kyllä tiedän. Tulen näet teidän virkamiestenne luota. He eivät\nkäy sotaa enkä minäkään. Minulla ei ole sodan kanssa kerrassaan mitään\ntekemistä eikä luultavasti teilläkään. — Tarjotkaahan toki minulle\nteetä!» — Jo yksi miehistä läheni ja laittoi tulen palamaan. »Jollette\nminua, yksinäistä kulkijaa, uskalla tahi halua ottaa yövieraaksi, niin\nlähden heti, saatuani kupin teetä, tuonne alastomalle arolle», sanoin.\n\n»Paljonko teitä sotilaita on liikkeellä?» kysyi yksi joukosta. »Ei\npäästetä minnekään; pidä varasi, kun annat teetä!» sanoi toinen.\n\n»En ole vielä yhtään sotilasta nähnyt enkä ollenkaan ymmärrä! Puhukaa,\npuhukaa!»\n\n»Sinä olet venäläinen sotilas», vakuutti yksi miehistä minulle. »Teitä\non useampia, sillä äskenhän kuului ankaraa pyssyjen pauketta», miehet\nhuomauttivat.\n\n»Pyssytkö paukkuivat? Kas, minähän se ammuin pienellä pyörivällä, kun\nolin eksynyt ja hain ihmisasuntoja.»\n\nVähitellen miesten kuohuksissa olleet mielet rauhoittuivat. Siitä oli\nparhaana merkkinä se, että isäntä istuutui matalan sänkynsä laidalle,\nkatseli ja järjesteli hujan hajan jäänyttä vuodettaan, laskematta\nkuitenkaan kirvestä kädestään.\n\nEn enää paljoakaan välittänyt ympäristöstäni; join teetä ja heittäydyin\npitkäkseni tuijotellen sammuvaan tuleen. Isäntä muutti hänkin\nmenettelyään ja tahtoi tuttavallisesti puhutellen tiedustella, missä\nnyt oikeastaan sotaa käytiin sekä kumpi oli voiton puolella, Kiina vai\nVenäjä. Väitin, ettei ole sotaa, sillä jos Kiinassa puhkeaa kapina, se\nei vielä ole sotaa. »Ja jos vaikka olisikin sota», sanoin, »niin mitä\nse meihin koskee? Te olette täällä mongoleja ettekä kiinalaisia. Ja\njos lopuksi sota koskisikin näitä maita, niin ainoastaan sotamiehethän\nkäyvät sotaa, eivät kauppiaat tai muut.» Selitin, minkänäköisiä\nsotajoukot ovat, millainen suuri pyssy sotamiehillä on ja miten hekin\nkäyvät sotaa vain sotamiehiä vastaan, mutta jättävät muut ihmiset,\nkaikki naiset ja lapset rauhaan.\n\n»Mitä sinä turhia!» sanoi yksi miehistä siihen. »Sodassa ei sellaisesta\narmahtamisesta ole kysymyskään.» Ja sitten sain kuulla, että jossakin\nlähempänä rajaa oli venäläisiä tullut Mongolian puolelle, seitsemän\nperhettä oli muka murhattu ja heidän koko karjansa viety. Tämä oli,\nkuten aavistinkin, vain huhua, mutta muutamat Siperian puolelta tulleet\nkarkurit olivat tosiaan murhanneet ihmisiä.\n\n»Sota ei kysy lakeja», sanoi taas toinen mies. »Tietysti sodan aikana\non sallittua tappaa vihollismaan alamaisia.»\n\nSiinä tuli kina sodasta ja sodansäännöistä. Luultavasti olivat miehet\nvakuuttuneita siitä, että heillä oli oikeus surmata, jos haluaisivat.\nMutta siinä puhellessamme yksi heistä vei isännän takaa jonkin turkin\nsängystä ja hävisi, toinen noudatti sitten ennen pitkää esimerkkiä,\nja niin jäin isännän kanssa kahden väittelemään sotalaeista. Pyysin\nisännältä anteeksi, että olin häirinnyt talon yörauhaa, mutta en ollut\ntiennyt heidän sotakauhustaan mitään. Pyysin isäntää kutsumaan vaimonsa\nja lapsensa takaisin kotiin naapurijurtasta, jonne he olivat paenneet\nja jonne heille turkit äsken vietiin. Isäntä istui yhä vain kirves\nkädessä ja sanoi, ettei hänen vaimonsa missään tapauksessa tulisi\nkotiin.\n\nMinut valtasi raukeus ja uni, äkillisen pelon vai matkanko seurauksena,\n— sitä en tiedä. Isäntänikin näkyi hiilloksen toisella puolella\nlaskevan päänsä kyynärpään varaan. Jo pääni painui alas ja ojentauduin\nsuoraksi. Isäntä suoristihen hänkin, mutta pisti kirveen päänaluksensa\nalle. Itse taas pitelin revolverinkoteloa pimeässä, käännyin niin, että\nsaatoin nähdä talonisännän, ja — nukahdin.\n\nOlin luultavasti nukkunut jo kauan aikaa, kun yht’äkkiä heräsin koviin\nhuutoihin ja hevosten kavioiden kopseeseen. Oitis olin istuallani. En\nnähnyt alussa mitään, kun lantahiillos jo oli mustunut. Mutta tunsin,\nmistäpäin lämpöä hohti. Otin tulta ja katselin. — Isäntä oli poissa ja\nolin taas yksin teltassa.\n\n»Tänne, tänne! Täällä se on! Ei se nyt mihinkään täältä pääse!» En\nymmärtänyt mitään, vaan istuin revolveri kädessä odottamassa, että joku\nnyt hyökkäisi kimppuuni. Ei kuulunut hyökkäystä, vain juoksua teltan\nympäri. Piirittävätköhän nyt minua, yksinäistä miestä? Odotan, odotan\nja rupean miettimään, onko viisasta puolustautua revolveri kädessä\nviimeiseen saakka vai onko parempi, että rauhassa annan vangita itseni?\n— Kuului huutoja milloin lähempää, milloin kauempaa.\n\nJännitys raukaisi ja istuminen väsytti. Pääni painui taas alas, vaikka\nkoetin pysyä valveilla.\n\nKun jälleen heräsin, oli teltan reppänähuopa vedetty sivulle ja valo\nvirtasi sisään. Liedessä paloi iloinen tuli ja kiehui leveä pata, jonka\nääressä isäntä istui teenkeittohommissa. Nousin istualleni, revolveri\nvieri poveltani eteeni lattialle. Häveten pistin sen takaisin ja\ntoivotin hyvää huomenta.\n\n»No, kauanpa oletkin nukkunut! Taisit olla väsynyt. Aurinko on jo\nkorkealla.»\n\nIstutaan siinä kahden ja juodaan teetä kuin oltaisiin vanhat ystävät.\n»Heräsitkö aamuyöllä?» isäntä kysyi.\n\n»Heräsin kyllä, mutta uni voitti.»\n\n»Tässä oli tapahtua suuri onnettomuus, eikä vain onnettomuus, vaan\nnimeni häpeä. Se siitä olisi tullut», isäntä sanoi vakavasti.\n\n»Mistä? Mikä oli tapahtua?»\n\n»Osaatko sinä sitoa hevosenjalkoja kiinni vai etkö osaa?»\n\n»Osaanhan minä», vakuutin.\n\n»Eilen yöpimeässä sinä siis sidoit hevosesi kunnollisesti?»\n\n»Luulen sitoneeni», sanoin ja selitin, miten hevoset olivat toisissaan\nkiinni kaulastaan ja että vasemmanpuoleisella, jolla olin ratsastanut,\netujalat olivat sidottuina mongolisolmulla.\n\n»Mutta sillä oli kai satula selässä?» isäntä kysyi. Huomasin, että olin\nunohtanut satulan hevosen selkään.\n\n»No niin, mehän olimme kaikki niin kiihdyksissä sen mokoman sodan\ntakia, etten tullut ollenkaan tarkanneeksi sinun hevosiasi. Hevosesi\npääsivät irti keskellä yötä ja kulkivat valtoiminaan. Meillä on ollut\nkova työ saada ne kiinni.»\n\nHän kohotti ovihuopaa ja pyysi katsomaan, että hevoseni, kaikki kolme,\nolivat tallella, sidottuina ja näkyvissä.\n\nJo tulivat isännän vieraatkin, molemmat miehet siihen ja istuutuivat.\nHe olivat naapureita.\n\n»Etkö todellakaan ole sotamies?» kysyi toinen heistä epäilevän\nnäköisenä.\n\n»Etkö ole sotamies, kun on sota-aika ja on sellainenkin pyssy kuin\nsinulla? Voihan sillä jo ampua kuoliaaksi», jatkaa toinen.\n\n»Ei minulla ole mitään oikeutta eikä halua ruveta ketään tappamaan»,\nvakuutan.\n\n»Olkoon nyt sen puheesi laita miten tahansa, mutta oikein sinä puhuit\nvieraanvaraisuudesta, sen myönnän», sanoi isäntä.\n\nKun sitten nousin pystyyn ja korjasin vyöni, putosi revolveri taas\nlattialle. Isäntä istui sänkynsä laidalla ja sanoi miettivästi: »Mikä\nsiitä olisikaan tullut? Ja mitä sinä olisitkaan ajatellut, jollei\nherätessäsi olisi hevosiasi ollut täällä? Tietysti olisit luullut,\nettä meillä varastetaan taloon joutuneelta vieraalta hänen nukkuessaan\nhevonen? Mutta taivas armahti, sellaista häpeää ei jäänyt tahraksi\nminulle ja perheelleni eikä tälle paikkakunnalle.»\n\n»Parempi olisi sitten ollutkin, että tämä venäläinen olisi tapettu,\nkoska nyt sota liikkuu», sanoo toinen vieraista.\n\nJätettiin hyvästit, toivotettiin hauskaa matkaa lähtijälle ja onnea\njääville, ihan mongolien tavallisten sääntöjen mukaan.\n\nSatuloin yhden hevosistani, otin kuljetettavaksi toiset, nousin selkään\nja lähdin. En uskaltanut katsoa taakseni ennen kuin vasta ensimmäisen\nkummun huipulta. Siellä oli laaksossa takanani kolme telttaa. Lapsia\nja vaimoja seisoskeli katselemassa lähtöäni. Karjaa kulki kauempana.\nKaikki oli aivan rauhallista. Ja kuitenkin olin tuolla ollut niin\nlikellä kuolemaa, että puistatti sitä ajatellessa.\n\n\nMuutamia viikkoja tämän jälkeen jouduin taas tekemään huomioita\nmongolien luonteesta. Olin jättänyt väsyneet hevoseni jälkeeni\ntuttavani hevoslaumaan ja melko nopeasti ratsastanut varhaisesta\naamusta Selengavirtaa kohti ja joutunut puolenpäivän aikaan\nyksinäisen mongoliteltan kohdalle. Teetä juodakseni ja kyselläkseni\ntietä poikkesin sisään. Jurtan isäntä, joka oli sotatilan johdosta\naluksi kaikkea muuta kuin ystävällinen, hääräili teetä juodessani\nhevoseni vieressä. Hän katseli sitä tarkasti silmiin ja lopuksi\naukaisi sen suunkin. Mitään erikoisesti puhumatta hevosestani hän\ntuli sisään. Annoin hänelle pienen lahjan korvaukseksi teestä ja\nlähdin eteenpäin. Kun olin ajanut hurjaa menoa monta tuntia, huomasin\nhevoseni läähättävän ja osoittavan väsymyksen merkkejä. Se kompasteli\nja kaatuili. Minulla oli satulassani yhtä ja toista mukanani. Jonkin\nmatkaa kävelytin hevosta, mutta sitten se jäi makaamaan pitkäkseen eikä\nenää noussutkaan. Katsoin ympärilleni, tyhjää seutua; ei ihmisasunnosta\neikä karjasta missään jälkeäkään näkyvissä, ja minulle annettujen\ntietojen mukaan oli mahdollista, että vasta kymmenen kilometrin päässä\nehkä olisi jokin teltta. En voinut ajatellakaan ruveta satulaani\nkantamaan. Asemani näytti synkältä. Olin asumattomalla, vedettömällä\narolla lopen väsyneenä. Jo alkoi hämärtää. Mutta sitten huomasinkin\njonkun ratsain kaukaa lähestyvän samalta suunnalta, mistä olin tullut.\nSe oli äskeisen jurtan mies, joka toi ratsunsa kupeella suitsista\ntoista hevosta. »Sitä minä arvelinkin», hän sanoi, »hevosenne on siis\nsaanut ankaran keuhkotulehduksen, ja siksi minä läksin jälkeenne ja\ntoin mukanani varahevosen. Ottakaa tämä, minä otan haltuuni teidän\nhevosenne ja koetan parantaa. Jos se paranee, tuon sen kyllä, minne\nmääräätte, mutta jos se kuolee tähän, niin pitäkää tuo hevonen, jonka\ntoin. Se ei ole suurenkaan arvoinen, niin että maksusta ei tarvitse\npuhua.» Maksoin tietysti kuitenkin ja runsaastikin.\n\nTällaista matkustajien auttamista ja suurenmoista ystävyyttä mongolit\nyleensä osoittavat toinen toiselleen aromailla, missä on vähän ihmisiä.\nNytkin sitä osoitettiin vaikka oli sota-aika ja minä siis vihollinen.\n\nYöt olivat sillä välin käyneet yhä kylmemmiksi, vaikka päivisin\nvielä olikin lämmintä. Yleensä Mongoliassa lämpötila vaihtelee hyvin\nnopeasti. Päivällä saattaa olla 15 astetta lämmintä ja yöllä 10\nasteen pakkanen. Yleensä on päivän ja yön välillä eroa n. 20 astetta.\nJo elokuun lopussa saattaa öisin olla ankara pakkanen. Syyskuussa\nja lokakuussa ruoho jo on aivan keltaista ja yöt pakkasöitä. Sain\nhankituksi satulaan kiinnitettävän, lammasnahoista tehdyn makuusäkin.\nTässä säkissä jouduin matkallani syksyllä 1900 viettämään melko monta\nyötä aivan yksin, kun Troitskosavskista kävin Handu Wangin luostarissa\njärjestämässä sinne jääneiden tavaroitteni kuljetuksen rajalle.\n\n\n\nTroitskosavskissa.\n\n\nLokakuun lopusta asti olin vakinaisesti asumassa ystäväni Borodinin\ntalossa, oloissa, jotka olivat kaikin puolin miellyttävät ja\nrauhalliset. Omituiselta vain ensin tuntui nukkuminen sisällä\nhuoneessa, ja nukuinkin alussa makuusäkissäni avoimella pihalla.\nBorodinin luona sujui runsaiden kokoelmieni järjestäminen ja muutamien\nHandu wangin luostarista lainaamieni kirjojen jäljentäminen hyvin.\nTroitskosavskin maantieteellisen seuran kokouksissa pidin ensimmäisen\nesitelmäni venäjäksi mongolien sankaritaruista, joka esitelmä sitten\nilmestyi painettuna v. 1902. Saatuani joukon täydennyksiä kokoelmiini\nkävin vielä varmuuden vuoksi läpi Kowalewski-nimisen puolalaissyntyisen\noppineen suuren mongolilais-venäläis-ranskalaisen sanakirjan tehden\nsiihen lisäyksiä ja korjauksia. Niissä puuhissa kului talvi loppuun.\n\n\n\nPaluu Suomeen.\n\n\nOlin sitten valmis lähtemään takaisin Suomeen, missä perheeni jo\noli. Kaikki tärkeimmät saaliini ja saavutukseni sulloin kahteen\nmongolilaiseen punaiseen arkkuun ja lähdin matkalle, nämä arkut ja pari\nkolme matkalaukkua, valokuvauskone ja jokin huopa ja tyyny mukanani.\nIrkutskiin saapuessani minulla oli jäljellä rahaa jonkin verran vaille\n100 ruplaa. Irkutskista Pietariin oli matkalipun hinta kolmannessa\nluokassa 48 ruplaa, ja tavaroiden kuljettaminen matkatavarana\nolisi maksanut saman verran. Jätin senvuoksi mongolilaiset arkkuni\nkuljetettavaksi Pietariin tavarajunassa. Ilmoitettiin, että\ntavarajunassa ne saapuvat perille noin kolmen kuukauden päästä.\nMolemmat arkut painoivat yhteensä 7 puutaa 10 naulaa.\n\nTerveenä ja iloisena saavuin pitkältä ja liiankin monta seikkailua\ntarjonneelta Mongolian-matkaltani Helsinkiin.\n\nTavarajunassa lähettämieni arkkujen rahtikirjat otti\nSuomalaisugrilaisen Seuran esimies, professori Otto Donner huostaansa.\nHän lähetti ne Taiwalantin asioimistolle Pietariin. Itse lähdin\nperheeni luo, joka silloin asui Karunassa Karunan kartanossa. Siellä\nodotin kuulumisia arkkujeni saapumisesta. Kului kolme kuukautta, kului\nneljä ja viisikin, eikä vieläkään kuulunut mitään. Kävin levottomaksi\nja matkustin Helsinkiin ja sieltä Pietariin saamatta minkäänlaista\ntietoa tavaroistani. Palattuani taas Turkuun ja Karunaan sain\nTurun tullikamarista vihdoinkin ilmoituskortin ja lähdin hakemaan\ntavaroitani. Mutta ne oli ensin tullattava. Kun nyt näin edessäni\nminun nimelleni osoitetut kaksi kollia, painoltaan yhteensä 7 puutaa\n10 naulaa, siinä olikin suuri venäläinen lipasto toisena, toisena\nkaksi yhteen sidottua kevyttä tuolia. Ne oli Taiwalantin toimisto siis\nlähettänyt Turkuun. Tullivirkailija herra Mäklin neuvoi minua joka\ntapauksessa tulouttamaan nämä vieraat tavarat. Kun ensimmainen lipaston\nlaatikko saatiin auki, siinä oli mm. muutamia kirjeitä, jotka kaikki\noli osoitettu jollekulle Ivanoville Kostroman kaupunkiin. Eräässä\nnäistä kirjeistä Ivanovin joku tuttava kirjoitti palvelevansa nyt\nkangaskaupassa, Sadovaja 20:ssä Pietarissa, ja toivovansa Ivanovin\nrouvineen pian saavan jonkin edullisen paikan Pietarin kaupungissa.\nTämä kirje taskussani lähdin Pietariin ja tapasin lipaston ja\ntuolien oikean omistajan Ivanovin. Pietarin tavaraasemalla, jossa\nIvanov oli jo pitkät ajat käynyt tiedustelemassa tavaroitaan, oltiin\niloisia ja käskettiin minun heti lähettää Ivanovin tavarat takaisin.\nSiihen en tietystikään voinut suostua, ottaen huomioon edestakaiset\nkuljetusmaksut ja muut harmit. Käytiin Ivanovin kanssa monessa\npaikassa, ja asia järjestyikin niin, ettei minulle koitunut tästä\nmerkillisestä sotkusta mitään kustannuksia, mutta omat tavarani olivat\nvielä tietymättömissä. Suomalais-ugrilaisen Seuran puolesta kävi\nprofessori Mikkola Pietarissa, ja Pietarin Tiedeakatemiakin koetti\nparhaansa mukaan avustaa. Joku rautatien tilintarkastaja pantiin\nliikkeelle ja pitkin koko rataa Irkutskista Pietariin annettiin\ntieto, että rautatieministeriö lupaa 300 ruplan palkinnon sille, joka\nvoi antaa tietoja minun tavaroistani. Odotettiin tuloksia. Vasta\nseuraavan vuoden kevättalvella tuli minulle kutsu saapua Pietariin\nrautatiehallitukseen. Sinne saavuttuani minulle esitettiin Siperian\nrautatiehallituksen minulle osoittama virkakirje. Luin siitä: »Siperian\nrautatiehallituksella on kunnia ilmoittaa, että teidän tavaranne on\nvarastettu sinä ja sinä yönä Kanskin asemalla, mikä toimitettujen\ntutkimusten perustalla on todettu.» Samassa kirjeessä oli lisäksi\ntieto, että korvausta myönnetään niin ja niin monta kopeekkaa naulalta.\nKun Helsingissä oli neuvoteltu asiasta, lähti professori Mikkola\nuudelleen Pietariin ja sai toimeksi, että Siperian rautatiehallitus\nvelvoitettiin täysin korvaamaan minulle tapahtunut menetys. Jonkin\najan perästä, kun Suomalais-ugrilaisen Seuran puolesta oli lähetetty\nilmoitus, mitä minun kaksi ja puoli vuotta kestänyt matkani oli tullut\nseuralle maksamaan, saapuikin Suomen Pankkiin Venäjän valtiopankin\nvälityksellä ilmoitettu korvaussumma, joka oli Venäjän rahana 6 600\nruplaa eli Suomen rahana 17000 markkaa. Pitkän ja vaivalloisen matkani\nkaikki tieteelliset saavutukset, kaikki ottamani valokuvat, ostamani\nja lahjaksi saamani mongolilaiset kirjat, käsikirjoituskokoelmat ja\nmonet mongolilaiset esineet olivat siis joutuneet tuntemattomien\nvarkaiden käsiin. Heille ei voinut olla niistä minkäänlaista hyötyä ja\non hyvin luultavaa, että tieto luvatusta palkinnosta oli saanut heidät\npolttamaan ja hävittämään kaikki. Vain vaimoni mukanaan tuomat ja minun\nmatkalaukussani olleet vähäiset tavarat olivat jääneet jäljelle.\n\nJokin taskuuni jäänyt vihko, jossa oli vähän mongolilaisia sananlaskuja\nja muuta hajanaista, tuli minulle hyvin tärkeäksi, kun seuraavana\nvuonna miltei kokonaan muistini nojalla kirjoittelin väitöskirjaani,\njoka ilmestyi painosta marraskuussa v. 1902.\n\n\n\n\nMatkat kalmukkien maille.\n\n\nKun väiteltyäni filosofian lisensiaatiksi marraskuussa 1902 hain\nRosenbergin stipendiä yliopistosta, sattui niin hyvin, että jouduin\nmatka-apurahan saamaan ja oli siis tarjona tilaisuus tehdä erilaisten\nmongolien asuma-aloille sellaisia matkoja, joita olin kauan\ntutkimusteni edistämiseksi mielessäni suunnitellut. Ohjelmassani oli\nkäynti sekä kalmukkien luona Volgan varrella että Turkestanissa,\nvieläpä matka Afganistaniinkin mogolien löytämiseksi.\n\nMaaliskuussa 1903 lähdin Helsingistä. Oltuani kaksi viikkoa Pietarissa\ntutustumassa kirjastoihin ja muihin työalaani kuuluviin asioihin\nsaavuin sitten Tsaritsyniin, nykyiseen Stalingradiin ja sen lähellä\nolevaan Sareptaan maaliskuun 19. päivänä. Tsaritsyn, Volgan mutkassa,\non mielestäni kauniilla paikalla, mutta kiveämättömät kadut, likaiset\nolot ja ennen kaikkea paloöljyn ja vanhan kalan haju eivät olleet\nkaupungille erikoisesti kunniaksi. Sen sijaan saksalaisten asuma\nSarepta muutama peninkulma etelämmässä oli varsin mielenkiintoinen\npaikka.\n\nKeisarinna Katariina II:n aikaan Saksassa suuresti levinnyt\nhengellinen liike, ns. herrnhutilaisuus, oli ottanut ohjelmaansa mm.\nkalmukkien käännyttämisen kristinuskoon. Keisarinna oli näet pyytänyt\nvaltakuntaansa saksalaisia uutisasukkaita valistamaan ja opettamaan\nhänen venäläisiä alamaisiaan. Silloin syntyi Volgan varrelle se\nsaksalainen siirtokunta, joka on säilynyt, enemmän tai vähemmän\nsaksalaisena, näihin maailmansotien aikoihin asti.\n\nHerrnhutilaiset olivat kalmukkien käännyttämistarkoituksessa laatineet\ntarkan ohjelman. Eri ammattilaisista: vaattureista, suutareista,\nmylläreistä, leipureista, kutojista jne. muodostettiin valiojoukko\nsiten, että joka ammattia joutui edustamaan kaksi taatusti kykenevää\nja vakavasti uskonnollista perhettä. Nämä perheet asettuivat pienen\nSarpa-nimisen joen varrelle kalmukkien asuma-alueelle. Tähän paikkaan\njoen varrelle, jonkin matkaa Ergene-ylängön itäpuolelle, he perustivat\nomalaatuisensa kaupungin, jonka rakennukset ovat kaikki saksalaista\nmallia. Sareptassa torin ympärillä kohoavat kirkko, Frauenhaus,\nKinderhaus, Mädchenhaus, sairaala, Gasthaus ja monet muut jykevät\nkaksikerroksiset rakennukset ovat näiltä ajoilta. Gasthausissa l.\nmajatalossa oli ollut kaksi isäntää, kuten jokaisessa muussakin\nammatissa. Nämä olivat kuitenkin myöhemmin riitaantuneet keskenään\nväkijuomien, siis oluen tai viinin juonnista ja riita oli päättynyt\nsiten, että vain toinen isäntä, Enckell nimeltään, jäi majataloon.\nHänen jälkeläisensä oli nyt minunkin isäntänäni, kun asetuin tuohon\nmukavaan asumukseen. Sareptan historiasta antoi minulle hauskoja\ntietoja pastori Fährmann, joka oli luterilainen, koska herrnhutilaisuus\njo oli hävinnyt. Pastori kertoi ja osoitti kirjoista, että niin kauan\nkuin tuo herrnhutilaisten perustama ihanneyhteiskunta oli pysynyt\nalkuperäisessä ohjelmassaan, asiat olivat luistaneet kiitettävästi.\nNaiset olivat yhdessä kutoneet kangasta. Moskovassa ja muualla\nolivat sareptalaiset kankaat olleet hyvässä huudossa ja haluttua\nkauppatavaraa. Leipurit ja myllärit olivat valmistaneet hyvää leipää ja\nerittäinkin oli Moskovaan ja muuallekin Venäjälle myyty valtavat määrät\nsareptalaisia piparkakkuja, niin että rahaa oli kertynyt enemmän kuin\nsiirtokunta tarvitsikaan. Mutta myöhempi sukupolvi oli jo muuttunut\ntavoiltaan ja mielipiteiltään toisenlaiseksi, maallismieliseksi.\nHerrnhutilaisten tytöt olivat nähtävästi rakastuneet venäläisten\npoikiin ja saksalaisten pojat venäläisten tyttäriin. Herrnhutilaisuus\nja sen uhrautuva henki oli laimentunut ja seurauksena kaikesta\noli, että myöhemmät polvet kulkivat tavallisten ihmisten teitä.\nSareptalaisia poikia oli kuitenkin usein lähetetty Saksaan opiskelemaan\nja sivistys pysyi edelleen verraten korkealla tasolla.\n\nKun viljan viljelys ei hiekkaisilla aroilla ottanut menestyäkseen, oli\njoku sareptalainen hankkinut Ranskasta tietoja sinapin viljelyksestä\nja tuonut Sareptaan sinapinsiemeniä. Saatiin aikaan sinapin\nviljelyssopimuksia ja tämä erikoisviljelys oli aikaa myöten levinnyt ja\nmenestynyt hyvin. Sareptassa oli viisi suurta sinappitehdasta, joissa\nsiemenistä ensin kuumentamalla puserrettiin öljy. Tämä arvokas tuote\nvastaa hyvin oliiviöljyä, kun se on suurissa sammioissa säilytettynä\nvähitellen kirkastunut, jolloin se joutuu kauppaan. Puserretut\nöljykakut joutuvat myllyyn, missä ne jauhetaan hienoksi pölyksi. Tämä\npöly puhalletaan suuriin reiällisiin lieriöihin. Kauimmas lentäneet\nhiukkaset ovat parasta sinappia. Ainoa sinappi, jota Suomessa noihin\naikoihin yleensä käytettiin, oli Sareptasta saatua.\n\nSareptalaiset olivat yhdistäneet Ergenen rinteillä olevia pikkulähteitä\ntoisiinsa pitkillä puuputkilla ja näin jo aikoja sitten saaneet\nkaupunkiinsa kunnollisen vesijohdon. Pihoissa ja puutarhoissa oli\nvesihanoja, vieressä tynnyri, ‘Brunnen’ l. kaivo ja sen jälkeen\n‘Truhe’ eli kaukalo, mistä juotettiin karjaa ja missä pestiin pyykkiä.\nKaupungin liepeillä oli joitakin puutarhoja, joissa tavallisesti asui\nvartijana ja hoitajana kaimukkiperhe. Tuollaisia kalmukkiperheitä\noli n. 60—70 ja kalmukkeja kaikkiaan Sareptan alueella ehkä 200\nhenkeä. Eräältä tuollaiselta kalmukkipuutarhurilta sain ensimmäiset\nkalmukkien kielen oppituntini. Ukko saneli minulle satuja, legendoja\nja muutamia lauluja. Pastori Fährmann, joka asui torin varrella\nvanhassa pappilassaan, ja tohtori Wirén, Sareptan lääkäri, joka oli\nsuomalaista alkuperää ja aikoinaan kuuluisan amiraali Wirénin veli,\ntulivat perheineen läheisiksi ystävikseni. Heidän seurassaan aika kului\nmukavasti ja hauskasti.\n\nSilloin tällöin kävin Sareptasta käsin edempänä paimentolaiskalmukkien\nkeskuudessa, mutta aina palasin kuitenkin Enckellin hotelliin Sareptan\ntorin varrelle kuin omaan kotiini.\n\nKalmukkien merkittävimpiä henkilöitä oli vanha lama, Malodörböttien\nheimon hengellinen päämies, Badma Menkedžiev, joka yleensä oli\ntunnettu lempinimellä Baaza-Bakši (bakši = opettaja). Tämä lama oli\ntehnyt maailmassa pitkiä matkoja. Hän oli mm. käynyt Mongoliassa\nja Tiibetissä, missä oli jonkin aikaa asunut Lhasassa. Sieltä hän\noli tuonut kirjoja, jumalankuvia ja joukon muuta uskonnollista\ntavaraa omaan piiriinsä, omalle heimolleen. Hänen hallussaan oli iso\ntemppeli Oroin-Buluk-nimisellä paikalla n. 40 kilometriä kaakkoon\nGniloaksaiskin rautatieasemalta, joka on Tsaritsynistä Kaukasiaan\nvievän radan asemia. Oroin-Bulukissa oli keskellä kenttää temppeli ja\ntämän ympärillä suuressa kehässä n. 150—200 metriä temppelistä joukko\npieniä puurakennuksia, joissa papit l. gelungit asuivat. Baaza-Bakši,\njohon jo aikaisemmin olin tutustunut Pietarissa, luovutti yhden\ntuollaisen pienen rakennuksen käytettäväkseni ja antoi palvelijakseni\nBosgomtši-nimisen keskiikäisen laman. Bosgomtši oli monessa suhteessa\nsuuri vekkuli. Kun Baaza-Bakšin niittymailla liikkui vierasta\nnautakarjaa, hän mm. saattoi iltamyöhällä mennä sitomaan yhden lehmän\nhäntään rikkinäisen ämpärin. Lehmä silloin laukkaamaan ja potkimaan,\nkunnes katkaisi takajalkansa ja jäi liikkumattomana makaamaan. Lehmän\nomistaja luultavasti arvasi, miten onnettomuus oli tapahtunut, vaikka\nBosgomtši myöhemmin olikin ottanut ämpärin pois. Baaza-Bakšille näet\ntuotiin muka lahjaksi lehmän lihat, joista hänen tuli suorittaa maksu.\n\nVäliaikaisessa asumuksessani oli se epämukavuus, että se oli aivan\nliian hatara ja vetoinen, ja se vielä suurempi haitta, että siellä\nvilisi yöllä rottia ja hiiriä jos minkäkokoisia. Nämä söivät eväitäni:\nmakkaraa, juustoa, sokeria, leipää ym. ja nakertelivat vaatteitani,\nniin että täytyi ripustaa eväslaatikko ja vaatteet mahdollisimman\nkorkealle katosta roikkumaan, mutta sinnekin ne yrittivät päästä. Ei\nollut hauska maata vuoteessa, kun rotat yhtä mittaa yrittivät peitteen\nalle. Monenlaisin keinoin koetin niitä karkottaa.\n\nKun Bosgomtsin tiedot saduista ja lauluista olivat minulla hyvin\npian kirjaan pantuina ja kun Baaza-Bakši, joka jo tullessani oli\nollut sairas, joutui vuoteen omaksi, lähdin taas Sareptaan ja sieltä\njonkin ajan perästä kalmukkien kylään Tšervlénnajaan, joka on\nSaratovin ja Astrakanin kuvernementtien rajalla, lähellä samannimistä\nrautatieasemaa. Asetuin sinne sen vuoksi, että siellä asui kesäaikana\nKasaanin kaupungin hengellisen seminaarin kalmukinkielen opettaja Lidži\nNarmajev. Tämä nuori mies oli erittäin innokas buddhalainen. Hän ihaili\nkaikkea, mikä oli mongolilaista ja tiibettiläistä. Hänen unelmanaan\noli päästä joskus omin silmin näkemään Lhasan pyhä kaupunki. Se vain\noli minusta outoa, että hän oli suostunut opettamaan kalmukkien kieltä\nKasaanin seminaarin oppilaille, joista oli määrä tulla oikeauskoisen\nkirkon lähetyssaarnaajia kalmukkien keskuuteen. Lidži Narmajev harrasti\nsuuresti kalmukkilaista kansanrunoutta ja sain häneltä yhtä ja toista\nomiin kokoelmiini.\n\nKalmukkien kristinuskoon käännyttämisestä puhuen, se on jäänyt monella\ntavalla merkilliseksi yritykseksi. Kristittyjä kalmukkeja lasketaan\nvirallisesti olevan n. 40 000 henkeä, mutta todellisuudessa heitä\non paljon vähemmän. Venäläisen kirkon pappismies saa jokaisesta\nkäännytetystä kalmukista rahapalkinnon. Tästä rahapalkinnosta hän\nluovuttaa käännytettävälle jonkin summan etukäteen. Sitä paitsi\nhän antaa kalmukille uuden paidan ja ristin. Satuin olemaan kerran\nkalmukkijurtassa, kun sinne tuli veronkantaja tiedustelemaan jonkun\nkristityn Mikaelin olinpaikkaa. Kukaan ei tiennyt miehestä mitään, ei\nedes, kuka tämä oli. Kun veronkantaja oli lähtenyt, kalmukkimiehet\njuttelivat keskenään: »Olinko se minä?» Toinen sanoi: »Älä nyt, sinähän\nolet Pjotr, etkö muista, että yhdessä hankimme kerran Tsaritsynissa\npaidan ja rahaa ja sinulle annettiin nimi Pjotr ja minulle Ivan.»\nToinen kuitenkin vielä epäili ja tunnusti olleensa toisenkin kerran\nkastettavana. Kun kalmukit tulevat aroiltaan kaupunkiin ja tarvitsevat\nrahaa, he toisistaan mitään tietämättä menevät yksin tai kaksi tai\nkolme yhdessä jonkun papin luo, antavat tämän »käännyttää» itsensä ja\nhäviävät sitten taas aroilleen.\n\nLidži Narmajev tiesi paljon tällaisia tapauksia hänkin ja naureskeli\nniille.\n\nTšervlennajan kylä on venäläiseen tapaan rakennettu. Sen väestön\nenemmistö oli maanviljelijöitä. Mutta kuinka ollakaan, kylä oli\nkeskikesällä miltei tyhjänä. Tuvat olivat autioina, jollei ota lukuun\nkärpäsiä. Heinäkuun ajan viivyin Tservlennajassa, mutta minun oli\nlähdettävä sieltä, kun kuumuus tuvassani kävi aivan tukahduttavaksi.\nMuutin sen vuoksi taas Sareptaan, minne usein sain Lidii Narmajevin\nvieraakseni.\n\nSareptasta käsin kävin muutamia kertoja myös Malodörböttien heimon\nnojonin l. ruhtinaan, Tundutovin, maatilalla Zosotu-nimisessä paikassa.\nHänen maatilansa oli laaja ja siellä oli erittäin kaunis päärakennus\nja soma puutarha. Ruhtinas itse oli keski-ikäinen mies ja ruhtinatar\nÖlzete, »onnellinen», hyvin vieraanvarainen ja viehättävä emäntä.\nYmmärtääkseni pidettiin tällä maatilalla jonkinlaista salonkiakin,\nmilloin ruhtinaspari asusti siellä. Vieraita oli minun käydessäni\nuseita, ja siellä tapasin ruhtinasparin ainoan pojan, nuoren Danzan\nruhtinaan, joka Pietarissa kävi paashikoulua ja oli mm. keisari\nNikolai II:n paashina, kun tsaari Koivistolla tapasi Saksan keisarin\nWilhelm II:n. Nuori Danzan-herra ei ollut ollenkaan mieltynyt niihin\nkalmukkineitosiin, äitinsä kaukaisiin sukulaisiin, joita oli myös\nvieraiden joukossa, vaan hääräili äidin närkästykseksi erään venäläisen\nnaisen lähettyvillä. Tästä nuoresta Danzan-ruhtinaasta eivät ne kaksi\nnuorta kalmukkia, jotka siihen aikaan olivat Pietarin yliopistossa\nylioppilaina, erikoisesti pitäneet, ja toinen heistä kertoi minulle\nnuoren herran lausuneen, kun oli tullut kysymys kansanvalistuksesta ja\nkalmukkien sivistämisestä: »Kun osaan hyvin tanssia, hyvin miekkailla\nja hyvin käyttäytyä hovissa, niin minulta ei muuta sivistystä voida\nvaatiakaan.»\n\nKalmukkien yksinkertaisen rahvaan elin- ja sivistystaso on tavattoman\nalhainen. Ylioppilaat ymmärsivät asian vakavuuden ja valittelivat,\netteivät ruhtinassuvut olleet näissä asioissa tehneet juuri mitään. Sen\nsijaan enemmän tai vähemmän sivistyneillä kalmukeilla oli ruhtinatar\nölzetestä sanottavana pelkkää kiitosta. Hän harrasti mm. kalmukkien\nvanhojen tarujen ja sankarilaulujen keruuta. Juuri tämä harrastus,\njonka hän oli kuullut minunkin kalmukkimatkani päämääräksi, oli se\nsyy, jonka takia minut oli tähän seuraan kutsuttu. Hän antoi minulle\nmuutamia kalmukkilaisia lauluja paperille pantuina ja lupasi toimittaa\nlisää.\n\nRuhtinattaren ja ruhtinaan vieraana ollessani jouduin erään\nDombrowski-nimisen herran tuttavaksi. Hän oli rautatiehallituksen\nTsaritsynin osaston ylitarkastaja ja matkusteli tietysti usein\nrautateillä, aina ensimmäisessä luokassa, omassa hänelle varatussa\nosastossaan. Tämä tuttavuuteni oli monella tavalla mielenkiintoinen.\nKun kerran Sareptasta Tsaritsyniin mennessäni istuin kolmannen luokan\nvaunussa, jossa olin tehnyt merkillisiä havaintoja, mm. sen, ettei\nuseilla matkustajilla ollut matkalippua lainkaan, vaan he pistivät\nrahaa junailijan kouraan saamatta minkäänlaista kuittia, tuli junailija\npyytämään minut ensi luokan vaunuun herra Dombrowskin seuraksi. Sinne\nkeräytyi muitakin ylitarkastajan tuttavia, ja osasto toisensa jälkeen\ntyhjennettiin. Viinejä maisteltiin ja ilo oli suuri. Herra Dombrowski\noli hyvin huvittunut uudesta tapaamisestamme ja kertoi haluavansa\ntutustua kalmukkien luostareihin ja lamoihin tarkemmin.\n\nSattui kerran, että matkustimme taas yhdessä Dombrowskin kanssa.\nMinulla oli matka luostariin, jonka päälama oli pyytänyt minua käymään\nluonaan. Asemalta ajoimme luostarin lähettyville ja sitten kävelimme,\nDombrowskin kanssa kahden, luostarin läheisyyteen. Koetin puhutella\nmuutamia lamoja, mutta he, merkillistä kyllä, välttelivät kaikkea\nkeskustelua. Menin temppeliä lähemmäs ja istuuduin maahan, herra\nDombrowski vierelläni. Tasoittelin siinä hänen kepillään hiekkaa\njalkojeni edessä ja piirtelin siihen sekä sanskritin että tiibetin\nkielen kirjainmerkkejä. Poistuttuamme paikalta tuli pari kolme lamaa\njäljessäni minua puhuttelemaan. Siitä sukeutui pitkät keskustelut\ntiibettiläisistä rukouksista ja buddhalaisuudesta, ja eräs vanha lama\nkutsui meidät omaan asuntoonsa. Siellä meitä kestittiin ja sinne jäimme\nyöksi. Herra Dombrowski pyysi minua kysymään lamalta, matkustaako hän\nusein rautateillä. Jos hän matkustaa, niin voi saada ilmaiset matkat.\nHerra Dombrowski otti taskustaan papereita ja kirjoitti laman kodissa\nhänelle vuosilipun »kalmukkien sielunpaimenena». Lama ei aluksi uskonut\nhänelle annettua paperia junalipuksi, sillä hän ei ollut ennen nähnyt\nmuita kuin tavallisia rautatielippuja, mutta kävi myöhemmin Sareptassa\nminua tervehtimässä ja kiittämässä, aivan ihmeissään siitä, että\nhänelle annettu paperi todellakin kävi matkalipusta, vieläpä toisessa\nluokassa. Hän oli Buddhan uskontoa tunnustavien ratavartijoiden\nsielunpaimen.\n\nKun tällä matkalla herra Dombrowskin kanssa tulin takaisin\nrautatieasemalle, jäi ylitarkastaja asemalle ja minä lähdin takaisin\nSareptaan. Matkalippua ei minulla ollut, kun lippujen myyjä oli\nsanonut: »On käsketty: ei myydä.» Junan pysähtyessä jollekin asemalle\nkuulin junamiesten omituisia keskusteluja: »Ylitarkastajan sijainen\non junassa.» — »Korjaa pian vaunusi tyhjäksi!» Hetkeä myöhemmin tulvi\njostakin tavaravaunusta suuri joukko ihmisiä pois pitkin vaunuriviä.\nSe, että minua tuon tuttavuuden takia pidettiin ylitarkastajan\njonkinlaisena salapoliisina, huvitti minua suuresti. Toisinaan\ntapahtui, että asemalle tullessani asemapäällikkö itse opasti minut\nensimmäisen luokan vaununosastoon, eikä matkalippua kysytty.\n\nMutta kerran auringonpaisteisena, helteisenä päivänä olin taas\nlähtenyt Sareptasta valokuvauskone mukanani Veliko-knjažeskaja\n(’Suuriruhtinas’)-nimiselle asemalle, jonka läheisyydessä muutamien\nkilometrien päässä oli buddhalainen luostari. — Aseman nimestä on\nmyöhemmin tehty Proletarskaja… Luostarin päämies, jonka olin tavannut\nruhtinas Tundutovin kesteissä, oli halunnut saada luostaristaan\nvalokuvia. Olin sen vuoksi luvannut käydä hänen luonaan. Mutta\npaikalle tultuani sain kuulla luostarinjohtajan olevan matkoilla.\nKun lamat, jotka eivät minua tunteneet, karttelivat minua ja\nkieltäytyivät rupeamasta keskusteluihin kanssani, lähdin takaisin\nasemalle. Ostin toisen luokan lipun Sareptaan. Matkalla ollessani\nkeräytyi pilviä taivaalle, ja ennen pitkää alkoi kova saderyöppy.\nSareptaa lähestyttäessä kysyin junailijalta, oliko Sareptan asemalla\nhänen tietääkseen mitään mahdollisuutta saada hevoskyytiä Sareptaan.\nHän oli varma siitä, ettei tällaisessa sateessa voinut saada minkään\nvaltakunnan hevosta Sareptaan. Alkoi hämärtää ja sadetta vain jatkui.\nSareptan kaupungin ja aseman väliä on n. kolme kilometriä ja maaperä on\njotakin merkillistä savea, joka runsaassa sateessa muuttuu tahmeaksi\nliejuksi. Kun minulla ei ollut sadetakkia eikä muutakaan keinoa\nvalokuvauskoneeni suojaksi, istuin huolissani toisen luokan osastossa\nSareptaa lähestyttäessä. Junailija arveli, että minun oli paras\najaa Tsaritsyniin asti, koska rautatieasemarakennuksessa oli mukava\nrautatiehotelli, jonka kyllä ennestään tiesin. Kun minä siihen sanoin,\nettä käyn sitten Sareptassa ostamassa uuden lipun, junailija vastasi:\n»Se on aivan tarpeetonta.» Kun juna pysähtyi Sareptassa, juoksin\nkeskellä rankkasadetta asemarakennukseen, vilkaisin äkkiä ympärilleni\nasematalon tyhjällä edustalla ja palasin lippuluukulle, jossa ostin\ntoisen luokan lipun Tsaritsyniin asti. Se maksoi 35 kopeekkaa.\nPian olin, tämä lippu taskussani, taas vanhalla paikallani toisen\nluokan vaunussa. Junan lähdettyä junailija tuli luokseni, istuutui\nvastakkaiselle penkille ja pyysi, lausuttuaan muutamia tyhjänpäiväisiä\nsanoja, minulta kahta ruplaa. En ollut kuulevinanikaan, juttelin vain\nmuista asioista, sateesta, ilmoista ja kurasta, mutta junailija rupesi\nkiven kovaan vaatimaan kahta ruplaa. Lopuksi suutahtaneena sanoin:\n»En anna teille kopeekkaakaan.» Tästä junailija suuttui, kutsui muita\nmatkustajia todistajiksi, kertoi heille, että minulla oli ollut\nmatkalippu vain Sareptaan saakka, mutta matkustin nyt Tsaritsyniin.\nVastasin siihen vain, että niin matkustankin. Junailija käski toisten\nmatkustajien pitää huolta siitä, etten karkaisi, sillä Tsaritsyniin\ntultaessa tehtäisiin pöytäkirja ja minut pidätettäisiin. Istuin aivan\nrauhassa naurusuin. Tsaritsynissa kutsuttiin heti asemapäällikkö\nja santarmit koolle, ja junailija vaati, että oli oitis laadittava\npöytäkirja. Asemasillalla jäivät toiset matkustajat katselemaan,\nmiten minun kävisi. Junailija toisti juttunsa, että minulla oli ollut\nlippu Sareptaan asti, ja minä lisäsin siihen: »Niin oli, mutta sen\njälkeen te olette vaatinut minulta koko ajan kahta ruplaa.» — »Hänellä\nei ole lippua Tsaritsyniin», junailija sanoi. Otin matkalippuni\nesille ja vaadin, että pöytäkirja tehdään, mutta sekä junailija että\nasemapäällikkö ja santarmit olivat aika hämmästyneitä. He kyselivät,\nmiksi en ollut antanut lippua junailijalle. Selitin, että olisin kyllä\nsen antanut, jos hän olisi sitä pyytänyt, mutta hän pyysi vain rahaa.\nJunailija meni noloksi, ja nyt vaadin minä pöytäkirjaa tehtäväksi.\nJunailija kysyi, miten olin sen matkalipun saanut. Kerroin, miten\nse oli käynyt, ja junailija sanoi häpeissään: »Enhän minä voinut\nsateessa nähdä, että te kävitte Sareptan asemalla lipun ostamassa.»\nAsemapäällikön ja santarmien kanssa sovittiin sitten niin, että\npöytäkirja sai jäädä tekemättä, mutta junailijalle oli annettava\nvaroitus.\n\nMuitakin samansuuntaisia tapauksia sattui silloin tällöin.\n\nYlitarkastaja Dombrowskia, jolle joskus koetin paljastaa, millaisia\nmerkillisiä tapoja junailijoilla oli, eivät nämä asiat ollenkaan\nhuvittaneet. Hän kertoi, että junailijoilla on kuukausipalkkaa\nyleensä 40 ruplaa, jota vastoin hänellä itsellään oli enemmän kuin\nkymmenkertaisesti tuo summa. Junailijoiden on mahdoton tulla toimeen\npienillä palkoillaan. He yrittävät sen vuoksi juomarahojen toivossa\nolla yleisölle mahdollisimman suureksi avuksi. Eräästä junailijasta,\njoka oli minun tietääkseni työntänyt ihmisille vanhoja matkalippuja,\ntarkastaja piti erikoisesti, koska hänellä oli kolme poikaa keskikoulua\nkäymässä. »Venäjä tarvitsee koulunkäyneitä ihmisiä, ja olen kiitollinen\ntälle miehelle siitä, että hän yrittää parastaan pienellä palkallaan.\nHän saa mielellään hankkia rahaa millä tavalla tahansa, kunhan ei vain\nole minua tai yleisöä kohtaan liian kopea. Minulla on», tarkastaja\nsanoi lopuksi, »kyllä tietoja Suomen rautateillä vallitsevista oloista\nja palkoista, mutta täällä olot ovat aivan toiset.»\n\nKävin ylitarkastajan kodissakin muutamia kertoja, samoin kuin\nylitarkastaja kävi minua tervehtimässä Sareptan hotellissa. Hänellä\noli kaksi hauskaa tytärtä. Vanhempi oli jo hammaslääkäri, nuorempi\nvielä koulutyttö, joka kävi Stavropolin kaupungin tyttökoulua. Perheen\nvieraana ollessani nuorempi tyttö ja vanhemmat kovasti pyysivät minua\nkäymään Stavropolin tyttökoulua katsomassa, jos sinne sattuisi matka.\n\nSeuraa van vuoden 1904 kesällä olinkin Stavropolissa matkalla läänin\nkoillisosassa Kumajoen pohjoispuolella asuvien nogai-tatarien maille.\nSiellä muistui mieleeni herra Dombrowski ja hänen perheensä. Kerran\nsitten yritinkin päästä tyttökouluun tavatakseni neiti Dombrowskajaa,\nmutta yritykseni päättyi kovin nolosti. Ensin koulun vahtimestari\njo eteishallissa pyysi kirjoittamaan nimeni johonkin kirjaan,\nselittämään asiani hyvin tarkoin, antamaan tietoja siitä, olinko neiti\nDombrowskajan sukulainen vai en, jne. Kun olin kirjoittanut nimeni,\npyysin saada tavata johtajatarta ja pääsinkin hänen puheilleen. »Neiti\nDombrowskaja on kyllä täällä, mutta mikä on asianne? Johtajatarena minä\nolen vastuussa hänestä ja hänen siveydestään. Teillä ei ole vanhempien\nantamaa todistusta, ja yritätte tavata nuorta tyttöä täällä, vieläpä\nkoulun seinien sisäpuolella.» En voinut sanoa mitään selitykseksi,\nja johtajatar ajoi minut ulos. Palatakseni kalmukkeihin ja heidän\nasemaansa mainittakoon, että v. 1892 oli kaikki kalmukkien vanhan\nitsehallinnon rippeet lopetettu. Ruhtinas David Tundutov, josta edellä\non ollut puhe, oli viimeinen kalmukkien ruhtinas, jolla oli ollut\noma asemansa kalmukkien itsehallinnossa. Hänen valtansa aikaisista\ntuomareista (zaisang) oli vielä muutamia elossa. Eräs heistä, Arlujev\nnimeltään, valitti minulle, että hänen aina lyhyin väliajoin täytyi\nistua vankilassa tai maksaa sakkoja. Entisiä tuomareita sakotettiin ja\nvainottiin venäläisten viranomaisten taholta siitä syystä, että he muka\nantoivat omia tuomioitaan. Kalmukkien keskinäisissä riidoissa Arlujevia\nusein kysyttiin ja ystävälliset, sovinnontarkoituksessa annetut neuvot\nriittivät venäläisten virkamiesten silmissä syyksi Arlujevin uuteen\npidätykseen.\n\nItsehallinnon aikana oli kalmukeilla ollut Astrakanin piirissä 15\nkoulua, joissa opetettiin myös venättä kalmukin kielen ohella. Nyt\noli ainoastaan venäläisiä kouluja ja niitäkin vain 7, joista kaksi\npäälle päätteeksi niin huonossa kunnossa, ettei niissä talvella voinut\nlainkaan antaa opetusta. Itsehallinnon aikana oli ollut erikoinen koulu\ntyttöjä varten, mutta sellaista ei enää ollut.\n\nSe pääoma, joka oli jäänyt tallelle itsehallinnon aikana heimon\nkäytettäväksi — minulle puhuttiin kolmesta miljoonasta ruplasta — oli\nsiirretty Astrakanin kuvernöörin huostaan ja kuvernöörin kansliaan\noli perustettu erikoinen »kalmukkien holhoojan» toimi, jota hoiti\njoku venäläinen. Kalmukkien pääomalla kustannettiin vapaaoppilaina\nkalmukkipoikia erääseen lukioon, mutta näistä vain jokunen läpäisi\nkoulunsa ylioppilaaksi asti. Tällaisia ylioppilaiksi päässeitä\nolivat Nohai Otširov ja Sandži Bajanov, kaksi nuorta lahjakasta ja\nsivistynyttä kalmukkia, joita aina muistan mitä suurimmin ihaillen.\nKun myöhemmin kirjoittelin kalmukkien sanakirjaa, olivat heidän\nVolgankalmukkien kielestä minulle antamansa tiedot ja selitykset\nkaikkein luotettavimmat. Kolmas ylioppilas, Kutuzov nimeltään, oli\nkasvanut venäläisessä ympäristössä ja hänen tietonsa ja kielikorvansa\nsen vuoksi hyvin epävarmat ja usein virheelliset. Otširov kertoi, että\nkoko kalmukkien heimosta, joka käsittää n. 250 000 henkeä, oli siihen\nsaakka vain viisi miestä päässyt ylioppilaaksi asti.\n\nSe rautatie, joka Tsaritsynistä kulkee Kaukasiaan, asemalle, joka\nsiihen aikaan oli nimeltään Tihoretskaja, on johdettu kalmukkien\nasuma-alueen halki ja kummallekin puolen tietä on perustettu\nvenäläisiä tai ukrainalaisia kyliä. Ne kalmukit, jotka asuvat\nrautatien itäpuolella, eivät saa ajaa karjaansa radan poikki ja\nmuutenkin kalmukkien keskinäinen yhteys on koetettu tehdä niin\nvaikeaksi kuin suinkin. Jo ennen oli suuri joukko kalmukkeja\nliitetty Donin kasakkoihin ja tavallaan eristetty muista. Yksi osa\nkalmukkeja on joutunut Stavropolin kuvemementin rajojen sisäpuolelle;\nnäitä nimitetään Jeke-dörböt nimellä. Näiden maiden uudet asukkaat\nhalveksivat sydämestään kalmukkeja, sekä heidän likaisten elintapojensa\nettä ruman kasvojenmuodon vuoksi. Kun kerran kalmukki huonoissa\nvankkureissaan kyyditsi minut asemalle erään kylän läpi, kylän\nasukkaat, vanhat ja nuoret, ryntäsivät katsomaan huutaen: »Vot\nkalmukinnaamaa!» Kalmukkiparka veti lakkinsa piukkaan alas naamalleen,\nnosti takin kauluksen pystyyn ja koetti päästä joukon välistä\npujahtamaan asemalle.\n\nOlin kerran kalmukkien järjestämissä suurissa kilpa-ajoissa.\nKaikki kalmukkien hevoset kuuluivat virallisesti sotaministeriön\nalaisuuteen eikä kalmukki saanut myydä hevostaan, ennen kuin se oli\nollut paikallisen sotilaspäällystön tarkastettavana. Hevoskantaa\nkoettivat sekä kalmukit itse että viranomaiset pitää mahdollisimman\nkorkealla tasolla. Tämän vuoksi kilpa-ajoihin usein saapui venäläisiä\nviranomaisia. Jouduin näissä kilpa-ajoissa käydessäni tekemisiin sekä\nviranomaisten että kalmukkien ja myös venäläisten vieraiden kanssa.\nMuistan hyvin, miten kilpa-ajojen aikana radan sivulla istuskeli\nsuuri joukko venäläisiä talonpoikia. He tiedustelivat minulta, kun\nheitä puhuttelin, ohko kuvernööri tullut näitä kilpailuja seuraamaan.\nSellainen huhu oli nähtävästi päässyt liikkeelle ja nämä talonpojat\ntahtoivat ojentaa kuvernöörille uuden valituskirjelmän. »Kas, täällä\nkasvaa komeaa ruohoa noiden tyhjäntoimittajien kalmukkien mailla,\nja me, venäläinen väestö, saamme tyytyä hiekkaiseen maahan, jonka\ntuulet ja myrskyt usein tekevät aivan hedelmättömäksi.» Oli luvattu,\nettä Volgan kasakkakylien länsipuolelle lisätään kymmenen kilometrin\nleveydeltä lisää maata venäläisille.\n\nKun koko Astrakanin lääni, Ergenen ylängöltä asti itään, alkuaan\non ollut Volgan suistomaata ja maaperä on hyvin suolapitoista, on\nselvää, että viljan viljelykseen sopivia seutuja on vähän. Mutta\nvenäläisten talonpoikien viljelystavat saavat aikaan, että näillä\nmailla pitkin Volgaa syntyy suuria hiekkamaita, kun tuulet kuljettavat\nohuen multakerroksen pölynä muualle. On syntynyt lentohiekkasärkkiä\nvenäläisten kylän viereen. Kun kalmukit eivät viljele maata, vaan ruoho\nsaa kasvaa usein niittämättäkin, on ruohokasvullisuus todella paikka\npaikoin rehevääkin. Tämä kalmukkien ja venäläisten elintapojen välinen\nvastakohta selittää venäläisen väestön suhtautumisen kalmukkeihin.\n\n\n1903 kalmukkien maille tekemistäni matkoista tahdon vielä mainita,\nettä kävin mm. Astrakanin kaupungissakin, jossa olin »kalmukkien\nholhoojan» puheilla ja jossa minulla oli muutamia merkillisiä\nseikkailuja, jotka opettivat minulle paljon. Niinpä esim. laivassa\nvarastettiin hytistäni paras pukuni itse ollessani laivan kannella.\nToisena esimerkkinä mainittakoon, että kerran muuan armenialainen,\njolla oli vanha rikkinäinen sateenvarjo silkkisessä huotrassa, nosti\neräässä nuoren juutalaisen omistamassa korjauspajassa, jossa satuin\nsilloin olemaan, kun olin hukannut valokuvauskoneeni laatikon avaimen,\nsellaisen metelin, että sekä armeenialainen että juutalainen ja minä\njouduimme poliisikamariin, missä minun selitykseni kuitenkin katsottiin\nriittäväksi todistukseksi armeenialaisveijarin pidättämiseksi.\nAstrakanin kaupungista olisi tosiaan paljon kerrottavaa, mutta jääköön\nsikseen. Kalmukkien kielen ja tapojen tutkimukseni eivät tässä\nkaupungissa voineet edistyä, ja niin laittauduin palattuani Sareptaan\nkotimatkalle Suomeen.\n\nTämän jälkeen seurasi se matka Afganistanin rajalle, josta kerron\nerikseen ja joka päättyi hyvin lyhyeen malariaan sairastumisen! vuoksi.\n\nMutta seuraavana vuonna aikaisin keväällä olin taas Sareptassa\nEnckellin mukavassa hotellissa. Sinne saapui silloin myös ystäväni\nAndrei Rudnev, mongolinkielen ja kirjallisuuden dosentti Pietarin\nyliopistossa ja nykyään venäjänkielen lehtori Helsingin yliopistossa.\nMinun kertomukseni Sareptan oloista olivat houkutelleet hänet ja hänen\näitinsä ja sisarensakin asettumaan kesäksi Sareptan hotelliin. Jatkoin\nsanakirja-aineiston keruuta ja täydentämistä. Ja ystäväni Andrein\nkanssa vietimme usein — luonnollista kyllä — aikaa keskustelemalla\nkielellisistä seikoista.\n\nKesän loppupuolella jäin yksin, mutta pastori Fährmannin, tohtori\nWirénin ja nuoren herra Knoblauchin, sinappitehtailijan pojan,\nseurassa kävin Volgan saarilla kalastusmatkoilla. Rakensin itselleni\nkanootinkin, jonka myin lähtiessäni muuanne.\n\nSyksyn tullen lähdin Stavropolin kuvernementin kalmukkeja katselemaan.\nStavropolin kuvernementti on Kaukasian vuorten pohjoispuolella. Sen\nasukkaat ovat kieleltään hyvin kirjavaa joukkoa. Kylät ovat joko\nvenäläisiä, ukrainalaisia tai saksalaisia, onpa muutamia virolaisiakin.\nKaikki nämä ihmiset ovat uusia tulokkaita. Vanhana väestönä on siellä\nnogai-tatareja, osseetteja ja yleensä miltei kaikkia Kaukaasian\nlukuisia pikku kansallisuuksia.\n\nStavropolin kaupunkiin tultuani kävin heti kuvernementinkansliassa\nesittämässä paperini. Kuvernementinhallituksen iäkäs vieraiden\nkansallisuuksien asiainhoitaja otti minut aivan erikoisen\nystävällisesti vastaan. Hän kertoi joutuneensa virkamieheksi\nkuvernementinkansliaan jo aikaisin, suomalaissyntyisen kuvernöörin\nvon Daehnin aikana. Hän kertoi mm., että herra von Daehn oli kerran\nkutsunut kaikki virkailijat koolle ja kysynyt, ketä he oikein\npalvelevat virassaan. Kun jokainen oli vastannut palvelevansa tsaaria,\nkuvernööri von Daehn oli suuttunut. »Lorupuhetta ja valhetta», hän\noli huutanut. »Te palvelette ja teidän pitää palvella kansaa. Kun\npalvelette kansaa, niin palvelette silloin myös tsaaria. Muistakaa se!»\n\nTämä Stavropolin kuvernementinhallituksen edustaja vakuutti minulle,\nettä ainakin hän itse on koettanut aina pitää mielessään von\nDaehnin sanat. »Täällä teemme kykyjemme mukaan työtä väestön olojen\nparantamiseksi», hän vakuutti. Sellaisena hommana on nytkin par’aikaa\nveden etsintä alastomilla aroilla. Kolme lättiläistä miestä on tilattu\narteesisia kaivoja poraamaan. He ovat par’aikaa nogai-tatarien\nalueella lähellä Atšikulak-nimistä kylää ja ovatkin ilmoittaneet\nlöytäneensä vettä. Kun tämä kuvemementinhallituksen mies itse oli\nmenossa uudelle vedenlöytöpaikalle ja nogai-tatarien tutkiminen oli\nminunkin ohjelmassani, lähdimme yhdessä ja jouduin olemaan mukana uuden\naarteesisen kaivon avausta juhlittaessa. Valokuvauskoneellani ikuistin\ntapahtuman.\n\nJäin Atšikulakiin, joka oli sangen vaatimaton kyläpahanen, mutta\narmeenialaisen kauppiaan suuressa huoneessa, joka virallisesti oli\nvirkamiesten majapaikkana, minulla oli sangen mukiinmenevä ilmainen\nasunto, varsinkin kun kauppiaan rouva yritti parastaan ruokatalouteni\nhyväksi. Nogai-tatarit, Jedisan heimoa, ovat paimentolaisia. He olivat\nvielä kesämaillaan, minkä vuoksi ihmisiä oli Atšikulakissa ja sen\nlähimmässä ympäristössä sangen vähän. Muutamat nuoret poikaset antoivat\nminulle kuitenkin riittävästi kieliaineistoa ja sain käsityksen nogain\nkielen suhteesta muihin turkkilaisiin murteisiin.\n\nNogait ovat alkuaan muodostaneet suuren heimon, mutta ovat jo menneinä\nvuosisatoina hajaantuneet hyvinkin eri tahoille. Nykyään nogaijeja\nasuu sekä Krimin niemimaan pohjoisilla tasangoilla että Dobrudiassa\nRomaniassa.\n\nAtšikulakissa kuulin, että joku Pietarin yliopiston ylioppilas oli\nvähän aikaisemmin käynyt näillä mailla samoissa asioissa kuin minäkin.\n\nNogai-tatarien tutkimuksesta siirryin kumukkien kieltä tutkimaan. Nämä\nkaksi tatariryhmää ovat kielellisesti aivan läheistä sukua toisilleen,\nmutta elämänlaatunsa puolesta kumukit ovat maanviljelijöitä, asuvat\nvakinaisesti kylissä ja ovat muutenkin osoittaneet suurta edistymistä.\nKumukkien asumapaikat ovat etelämpänä Kaukasian sotilashallinnon\nalueella.\n\nSaavuttuani sen piirin hallintokeskukseen, missä kumukit asuvat,\nTemir-Han-Šuran kaupunkiin, kävin tietenkin ensityökseni virastossa.\nKun maassa on sotilashallinto ja eriarvoiset komendantit, jotka\novat hyvin arkoja arvostaan, täytyy olla selvät käskypaperit näiltä\nherroilta, jos mieli matkustella esteettömästi ja seikkailuihin\njoutumatta. Temir-Han-Šuran komendantti väitti, ettei kumukkien luo voi\nmatkustaa, koska varkaita ja rosvoja on kaikkialla teiden varsilla.\nKaukasiassa oli hiljattain toimitettu yleinen aseistariisunta. Kaikki\nkiväärit ja pikkupyssyt oli otettu miehiltä pois. Mutta kun vain\nrauhalliset ihmiset olivat luovuttaneet aseensa ja pahamaineiset\nkätkeneet niitä kaiken-varalta, olot olivat käyneet entistä\npahemmiksi ja monessa paikassa kylät joutuneet rosvojen kynittäviksi.\nTemir-Han-Šurasta pohjoiseen kumukkien maille asti ja pitkin Kaukasian\npohjoisrinnettä oli sen vuoksi sijoitettu kasakoita ja rakennettu\nvaarallisille paikoille n. kilometrin päähän toisistaan erityisiä\nvartiotorneja.\n\nKomendantti arveli, uudestaan käydessäni hänen luonaan, että voisin\nlähteä vain kasakkasaaton suojassa ja että minun oli maksettava\njonkinlainen korvaus kasakoille. Voisin määrätä lähtöpäivän ja tunnin\nitse, mutta sitä ennen, ainakin vuorokausi etukäteen, minun piti\nlähettää hänelle suljetussa kirjeessä tieto lähtöhetkestä ja rahaa.\n\nKuljeskelin siinä Temir-Han-Šuran torilla ja katselin torielämää.\nPuhuttelin erästä armeenialaista ja kyselin kumukeista. »Onhan heitä\ntäällä nytkin», hän sanoi; »tuo tuossa», hän näytti erästä myyjää\nrattaineen, »on varmastikin kumukki.» Kun miestä puhuttelin, hän kertoi\nolevansa Aksain kylästä, joka oli kumukkien pääpaikkoja. Hän kertoi\nlähtevänsä kotiin saatuaan tavaransa myydyksi ja lupasi viedä minut\nmukanaan. Kun maksusta oli sovittu, asia oli selvä.\n\nLähdin siis tämän tuntemattoman kumukin seurassa, kaikki tavarani\nhänen vankkureillaan. Komendantin tarjoamasta kasakkasaatosta siis\nei tullut mitään. Ajettiin vain osaksi pitkin suurta tietä, jonka\nvarrella korkeat vartiotornit näkyivät. Mies kiroili kasakoita, joiden\nväitti olevan kaikkein pahimpia ryöstäjiä. Suureksi osaksi ajettiin\npensaikkoja ja vaikeakulkuisia sivuteitä purojen poikki ja peltojen\nhalki. Silloin tällöin joku pysähdytti kulkumme ja innokkaasti\nkyseli ajajaltani, kuka minä olin ja mitä noissa matkatavaroissani\noli. Ajomieheni sanoi, että siitä otetaan kyllä selko, jahka ensin\npäästään perille. Myöhään illalla saavuimme Aksaihin, jossa jo kaikki\nportit oli puomeilla teljetty lujasti kiinni. Ajajani pysähtyi suuren\nkaupparakennuksen vieressä olevan portin eteen ja päästiin siitä sitten\npihaan, kun oli vaihdettu muutamia sanoja.\n\nEteeni ilmestyi jykevännäköinen mies, nimeltään Bektemirov, kauppias\nja majatalon isäntä. Huonetta tiedustellessani hän ensin väitti, ettei\nsellaista ole, mutta loppujen lopuksi löytyi kuitenkin takapihalta\ntavara-aittojen takaa ja välistä pieni huone, aivan pieni ikkuna\njonnekin pimeään kujaan päin. Sen hän voisi antaa. Hintaa kysellessäni\nse oli rupla viisikymmentä kopeekkaa vuorokaudelta. Kun siihen\nsanoin, että Pietarissakin saa paremman huoneen sillä hinnalla,\nBektemirov tiuskaisi: »Menkää sitten Pietariin!» Annoin kuitenkin viedä\ntavarani tuohon koppiin ja samalla tiedustelin poliisikamaria tai\npaikalliskomendanttia. Sain Bektemirovilta oppaan komendantin luo.\n\nKomendantti istui virkahuoneessaan, teelasi edessään hääräten\npaperiensa kimpussa. Hän kysyi, millä asioilla olin tullut Aksaihin.\nSatuja ja lauluja keräämään. Komendantti sanoi kyllä hyvinkin\nymmärtävänsä, mitä satuja tarkoitin, ja oli kiukkuista miestä. Mutta\nPietarin Tiedeakatemian, Pietarin Keisarillisen Aasian kielten\ntutkimista varten asetetun komitean ym. korkeiden laitosten antamat\ntodistukset saivat hänet kuitenkin vähäsen hilliintymään. Sain sitten\nesitetyksi asiani niin, että kylänkomendantti-luutnantti tunnusti\nolevansa velvollinen minua jopa avustamaankin. »Mutta sanokaa nyt»,\nhän sanoi, »miksi Suomessa ei tahdota totella keisaria; suomalaisia\nsatujako te täällä aiotte levittää?» Sanaharkka yön pimeässä lievästi\njuopuneen komendantin kanssa ei ollut miellyttävää, mutta sain sentään\npassini leimatuksi ja poistuin.\n\nTullessani takaisin majapaikkaani Bektemirov seisoi portailla ja huusi\nheti vastaani: »No? Määräsikö komendantti huoneelle hinnan?» Vakuutin,\nettei ollut mistään sellaisesta ollut puhettakaan, vaan komendantti oli\nhävytön mies, joka rupesi minua ahdistamaan ja haukkumaan siksi, että\nolen suomalainen. »Vai olette suomalainen? Ettekö siis tule Pietarista?\nMinä olen kumukki, vapauden ja rehellisyyden ystävä sydämeni pohjasta,\nja kun te olette suomalainen, niin me olemme tietysti ystäviä.\nSaatte sen huoneen viidelläkymmenellä kopeekalla, ja jos haluatte,\nniin huomenna voin näyttää paljon paremman huoneen.» Niin tuli\nBektemirovista ja minusta ystävät.\n\nMutta en siirtynyt pois pikku komerostani, vaikka minulle tarjottiin\nhuonetta kaupan yläpuolelta toisesta kerroksesta. Päärakennuksessa\nasuivat Bektemirovin perheet. Hänellä oli kaksi tai ehkä kolmekin\nperhettä, niinkuin on vain rikkailla muhamettilaisilla. Bektemirovin\nluona kävi usein yhtä jykevän ja käskevän näköisiä miehiä. Kaikesta\npäättäen kumukeilla oli Aksaissa omat vartiostonsa rosvouksien ja\nvarkauksien varalta. Se seikka, että olin suomalainen, oli kumukeista\nerikoisen hauskaa. Eräs kumukkirunoilija tarjosi minulle suuren\njoukon omia runojaan, joiden joukossa oli myöskin valtiollisia\nrunoja ja pilkkalauluja ihmisistä. Vaikk’ei asia minua erikoisesti\nkiinnostanutkaan, minun täytyi ainakin näön vuoksi osoittaa\nmyötämielisyyttä. Bektemirov kertoi paljon kumukkeja kohdanneista\nvääryyksistä; niin esim. heidän maataan oli otettu ilmaiseksi\nluovutettavaksi venäläisille ja saksalaisille uudisasukkaille. Hän kävi\nusein väliaikoinaan minun huoneessani esittämässä jonkun ystävistään\nja oli antanut erään läheisen sukulaisensa käytettäväkseni palvelijana\nja kielimestarina. Usein tuotiin minulle huoneeseeni parasta\nisäntäperheilleni ruokaa.\n\nKerran illalla, kun huoneessani jo oli alkanut hämärtää; Bektemirov\ntuli taas luokseni, tällä kertaa vanavedessään vahvasti aseistautunut,\nkomearyhtinen kumukki, joka heti ryntäsi minua halailemaan.\nKäännähti sitten ympäri ja katsoi suurin silmin vuoroin minua,\nvuoroin Bektemirovia ja sanoi: »Eihän tämä olekaan sama mies!» Hän\noli nogaijien mailla karjanostomatkoilla ollessaan tavannut sen\npietarilaisen ylioppilaan, jonka tutkimusmatkoista edellä on tullut\nmainituksi, ja ystävystynyt hänen kanssaan aito kaukasialaiseen\ntapaan. Hän oli antanut tälle ylioppilaalle, jonka nimi oli Brávin,\nhopeahelaisen vyönsä ja komean tikarinsa ja saanut Brávinilta kellon,\nrahakukkaron ja jonkin kirjan. Bektemirovin kerrottua minun tulostani\ntaloon hän oli heti rientänyt oletetun ystävänsä luo. Mutta painettiin\nsiinä puuta ja jatkettiin keskustelua ja selityksiä. Isäntäni käski\ntuoda huoneeseeni teetä ja jotakin syötävää, ja niin istuin siinä\nselkä ikkunaseinää vasten, kumpikin kumukki vieressäni. Siinä\njutellessamme viimeksi tullut kumukki, jonka nimi oli Azau Bekétov,\nesittäytyi tarkemmin. Hän oli kaukasialainen karjanostaja, joka\nteki karjoineen ja miehineen vakinaisia matkojaan pitkin Kaukasian\nvuorten pohjoisrinteitä. Karja ajettiin elävänä Rostovin kaupunkiin\nja palveluksessaan karjan ajajina hänellä oli yli kolmekymmentä\nmiestä, kaikki tietenkin hyvin aseistettuja. Hän lupasi auliisti sekä\nitse kerätä että keruuttaa muilla minua varten kumukkien kansallista\nkirjallisuutta.\n\nMutta — silloin tuli äkkiyllätys.\n\nOvi temmattiin äkkiä auki. Ovensuuhun ilmestyi aseistautunut\nmies ja hänen seurassaan kuusi kasakkaa, kiväärit meitä kohti\nojennettuina, meidän siinä istuessamme kirjoituspöytäni ääressä.\nUusi tulokas oli kylänvanhin ja hänen saattojoukkonsa. He olivat\ntulleet komendantin käskystä vangitsemaan Azau Bekétovin. Kasakkain\ntähdätessä kivääreillään meitä Bektemirov kiskaisi minua käsivarresta\nja sanoi: »Tämä ei koske teitä», sysäten minut samalla sivummalle.\nKylänvanhimmalle hän ärjäisi: »Mitä on asiaa?» Kylänvanhin selitti,\nmuistaakseni jonkin verran nolona, komendantin saaneen tietää, että\nkaksi juutalaista kauppiasta oli löydetty murhattuina jostakin\nvuorensolasta, missä Azau Bekétov oli karjoineen liikkunut. Hän tai\nhänen miehensä olivat saatujen tietojen mukaan syylliset murhaan.\nBektemirov kimmastui: »Sinun pitäisi tietää, niin luopio kuin oletkin\nkumukkien joukossa, ettei Azau Bekétov ole tehnyt mitään sellaista.»\nMutta Azau Bekétov sylkäisi ja sanoi: »Ettäkö minä, rehellinen\nmuhamettilainen ja kumukki, olisin rahojen vuoksi murhannut kaksi\njuutalaisparkaa! Etkö häpeä!» Azau Bekétov heitti vyönsä revolvereineen\nja tikareineen pöydälleni, seisoi rauhallisena ja sanoi: »No, vie nyt\nminut sitten, senkin koira!» Kasakat kävivät häneen kiinni ja veivät\nhänet pois. Niin minä pääsin pienessä huoneessani taas vähän rauhaan ja\nrauhoittumaan.\n\nMutta seuraavana aamuna oli Bektemirovin kaupan edustalla paljon väkeä\nkoolla ja kauppaan, jossa minun olisi pitänyt tehdä jotakin pientä\nostosta, ei tahtonut mitenkään päästä sisään eikä tiskin ääreen.\nBektemirov tuli myöhemmin luokseni huoneeseeni ja kertoi jo heti yöllä\nlähettäneensä vartiomiehiä liikkeelle ja että nämä olivat käyneet\nmurhapaikkaa tarkemmin tutkimassa, löytäneet jälkiä ja loppujen lopuksi\nottaneet kiinni kaksi osseettia, jotka nyt ovat hyvin vartioituina\nmatkalla Aksaihin. »Kyllä Azau Bekétov pääsee vapaaksi, siitä ei ole\nkysymystäkään.»\n\nJo parin päivän päästä isäntäni Bektemirov tuli kertomaan minullekin,\nettä Azau Bekétov oli taas vapaalla jalalla. Hän kertoi kylänvanhimman\nja herra komendantinkin olevan suuresti ällistyksissään Azau Beketovin\npidättämisen Aksain kyläläisten keskuudessa aiheuttamasta hälinästä.\nTämän kylän vartiomiehet olivat siis ottaneet kiinni kaksi osseettia\nväittäen heitä murhaajiksi. Ja niin Azau Bekétov saatiin vaihdetuksi\nkahteen osseettiin. Kun kysyin Bektemirovilta, olivatko pidätetyt\nosseetit todella murhanneet nuo kaksi juutalaista, hän vastasi: »Niin\nme ainakin väitämme, ja osseettien oma asia on sitten hoitaa asiat\nedelleen. Meidän täytyy nyt vain olla erittäin varovaisia kaikkien\nosseettien suhteen. Vartiostoja on lisätty ja meillä on taatut miehemme\nyövartioissa eri tahoilla aina Temir-Han-Šuraan asti.»\n\nSekä Bektemirov, tuo mahtava kauppias, joka ehkä oli Aksain piirin\nkumukkien tunnetuimpia johtomiehiä, että useat hänen minulle\nesittämänsä kumukit halusivat usein keskustella valtiollisista\nasioista. Heillä oli, niinkuin muuten herra komendantillakin, sellainen\nmerkillinen käsitys, että suomalaiset tietystikin ovat heidän kanssaan\nsamaa mieltä venäläisten valtiotaidosta ja että suomalaiset ovat\njotakin kautta heille sukuakin. Tämä sama käsitys sukulaisuudesta\non usein tullut näkyviin eri paikoilla ja eri ympäristöissä\nkeskustellessani turkin kieltä puhuvien kanssa.\n\nMinusta kuitenkin tuntui, että oleskelu Aksaissa tällaisissa\nmerkillisissä olosuhteissa oli kaikkea muuta kuin edullista\ntieteellisten tutkimusten rauhalliselle harjoittamiselle, ja mainitsin\nsen vuoksi, että minun olisi ehkä paras lähteä pois Kaukasian sekavista\noloista. Herra komendantti kävi joskus huoneessani pahoitellen sen\npienuutta sekä että se oli takapihalla, mutta nuo käynnit eivät olleet\nisännästä ensinkään mieluisia. Erittäinkin oli vihattu se kumukkiparka,\njoka toimi kylänvanhimpana ja liikkui ulkona vain kasakoiden seuraamana.\n\nSe seikka, että olin tohtori, mutta en kuitenkaan lääkäri, sai minut\naksailaisten mielestä omituiseen valoon. Lääkittäviä olisi ollut\nvaikka kuinka paljon, mutta filosofian tohtorina minun oli pakko\nkerta kaikkiaan kieltäytyä kaikesta lääkitsemisestä. Sen sijaan kyllä\nsuostuin ottamaan valokuvauskoneellani kuvia ihmisistä, vaikk’en\nvälittänytkään maksusta. Useat valokuvaamani henkilöt tiukkasivat\nminulta kuittia, ja jokunen kieltäytyi tulemasta kuvaan, kun en\nluvannutkaan kuittia antaa.\n\nBektemirovin yhdessä kodissa oli tytär, nuori ja kaunis, mielestäni\noikein kaunotar, joka ikävä kyllä oli keuhkotautinen. Bektemirov pyysi\nminua naisten osaston siihen huoneeseen, missä sairas tyttö makasi\nturkkilaisten tyynyjen välissä leposohvalla. Isä tahtoi tyttärestään\nvalokuvan ennen tämän kuolemaa muistoksi itselleen ja äidille.\nTällä tavalla sain tilaisuuden tutustua rikkaan muhamettilaisen\nkodin kaikkein pyhimpiinkin osiin. Sitä paitsi olin useita kertoja\nkutsuvieraana isäntäni kodissa, joko päivällisellä tai illallisella.\n\nKun sitten mainitsin ajattelevani lähtöä, isäntänikin katsoi sen\nviisaimmaksi, jotten enää toiste joutuisi mukaan vangitsemisiin ja\nmuihin samantapaisiin näytelmiin. Tuo osseettien juttukin oli vielä\nselvittämättä. Isäntäni, joka oli minusta puhunut eri tahoilla, oli\ntavallaan ollut ylpeäkin vieraastaan. Hän esitti minut mm. eräälle\npaikkakunnan runoilijalle, joka oli aikaisemmin ollut Pietarin\nyliopistossa turkin kielen lehtorina. Tämä runoilija toi minulle kerran\nonnittelurunon, koska oli kuullut, että minulle oli syntynyt poika,\nErdem. Itsestänikin hän oli sepittänyt jonkin laulun, mutta kun ei\nollut siihen tyytyväinen, lupasi toimittaa sen myöhemmin. Bektemirov\nsamoin lupasi kerätä lauluja ja toimittaa minulle kaikkea kumukkien\nkirjallisuutta, mitä oli hektografoituna tai muulla tavoin monistettuna\nsaatavissa.\n\nLähtöni Aksaista tapahtui kerran yöllä. Bektemirovin yksi poika tuli\najajakseni ja muutamia aseistautuneita miehiä saattoväeksi. Pitkin\ntien vartta tapahtui siellä täällä jotakin salaperäistä merkinantoa,\nmiehiä sukelsi esille pensaikosta, he antoivat lyhkäisiä ilmoituksia\nja hävisivät taas pimeyteen. Minun oli vaikea tietää, mitä teitä\noikein ajettiin, mutta onnellisesti sentään tultiin Temir-Han-Šuran\nasemalle sopivaan aikaan ennen pohjoiseen päin menevän junan lähtöä.\nMinusta tuntui, että »pakomatkani» oli erikoisen hyvin ja tarkoin\njärjestetty, isäntäni isällisen huolenpidon suojassa. Niin heitin siis\nhyvästit Aksaille ja Temir-Han-Šuralle komendantteineen ja erilaisine\nvartioväkineen. Kun junassa kerroin jollekulle kaukasialaiselle\ntulevani Aksaista, tämä ihmetteli, ettei minua ollut ryöstetty puti\npuhtaaksi. »Sielläpäinhän kaikki kylät ovat rosvokyliä ja miltei aina\nilmisodassa keskenään tai venäläisten viranomaisten kanssa», niin\nsanottiin.\n\nMutta Bektemirovin ja hänen ystäviensä lupaamasta kumukkitekstien\nlähettämisestä ei tullut mitään. — Tämä on aivan lyhyesti kerrottuna\nKaukasiaan tekemieni tutkimusmatkojen historia.\n\n\n\n\nSuur-mogoleja etsimässä v. 1903.\n\n\nOlin väitellyt filosofian lisensiaatiksi marraskuussa v. 1902 ja\njonkin aikaa sen jälkeen hakenut yliopistosta ns. Rosenbergin\nstipendiä. Matka-apurahahakemuksessa olin esittänyt koko laajan\nmatkaohjelman tutkiakseni mongolin kielen eri murteita. Ohjelmaan\nkuului mm. Etelä-Venäjällä Volgan varrella asuvien kalmukkien ja myös\nKiinan Itä-Turkestanissa asuvien kalmukin kieltä puhuvien erinimisten\nheimojen tutkiminen. Mutta kiinnostavin oli mielestäni kuitenkin se\ntehtävä, että olisi saatava selville, oliko niistä mongoliarmeijoista,\njotka 13. vuosisadalla valloittivat Persian ja nykyiset Afganistanin\nja Belutšistanin alueet ja jotka mongolien tietojen mukaan eivät\nmilloinkaan enää palanneet kotimaahansa Keski-Aasiaan, kansallisuuteen\nja kieleen katsoen säilynyt mitään meidän päiviimme saakka. Saksalainen\nC. von der Gabelentz oli v. 1866 julkaissut pienen kirjoituksen\n»Über die Sprache der Hazaras und Aimaks», jossa hän esittää v.\n1836 Afganistanin ja Englannin-Intian rajakiviä pystyttämässä\nolleen Leech-nimisen englantilaisen muistiinpanoista erinomaisen\nmielenkiintoisia otteita, jotka todistavat, että rajankäyntitöissä\noli ollut mongolin kieltä puhuvia Hazara- ja Aimak-nimisiin heimoihin\nkuuluvia työmiehiä. Tutustuessani näihin Gabelentzin antamiin tietoihin\nolin huomannut, että monet sanat, joita Gabelentz ei voinut selittää,\nolivat vanhaa mongolinkielistä perua nekin.\n\nKun käydessäni Pietarissa olin keskusteluissa sikäläisten tiedemiesten\nkanssa mongolien historiasta ja siitä, että mongoleja vieläkin voi\nasua Afganistanissa, pietarilaiset tiedemiehet sanoivat sen olevan\nmahdotonta, koska jo 14. vuosisadalla mongolit olivat menettäneet\noman kielensä Persiassa ja Afganistanissa. Gabelentzin kirjoitusta\npietarilaiset eivät tunteneet. Sain heräämään jonkin verran\nmielenkiintoa tähän kysymykseen.\n\nKirjoitin koetteeksi englanninkielisen kirjeen Intian rajalla\nolevan Peshawarin kaupungin postimestarille, kun en voinut löytää\nmuutakaan osoitetta. Muutaman kuukauden perästä sain Bombayn\nkenraalikuvernöörinvirastosta kohteliaan kirjeen, jossa Peshawarin\npostimestarin pyynnöstä ilmoitettiin, että mongoleja l. mogoleja ei\ntiedetty olevan olemassa, mutta että oli kyllä mahdollista järjestää\nminun tutkimuksiani varten jokin retkikunta Afganistaniin omalla\nkustannuksellani, jos niin haluaisin. Sipahisotilaita arveltiin, niin\nkirjeessä ilmoitettiin, tarvittavan saattoväeksi satakunta, sillä\nvain sotaväen turvissa voisi lähteä Intiasta Afganistaniin, koska\nAfganistanissa olot olivat kaikkea muuta kuin turvalliset. Kun en\nvoinut aavistaakaan, mistä saataisiin varoja noin suureen yritykseen,\nkävin uudestaan Pietarissa ja vakuutin siellä, että minulla oli varmat\ntiedot siitä, että mogoleja sittenkin on Afganistanissa. Halusin\njoka tapauksessa päästä, jollen aivan Afganistaniin, niin ainakin\nAfganistanin rajalle.\n\nPietarin Tiedeakatemian miehet tekivät parastaan ja saivat sitten\nvirallisin kirjein aikaan sen, että sotaministeriö, jonka hoidon\nalaista maata Venäjän-Turkestan oli, antoi minulle luvan matkustaa\nAfganistanin rajalla olevaan Kuškan linnoitukseen. Sotaministeriö\nlähetti Taškentin kenraalikuvernöörille erikoisen kirjeen tästä\nasiasta, ja kenraalikuvernööriä kehoitettiin kaikille alaisilleen\nvirastoille ilmoittamaan minun mahdollisesta tulostani, mihin\nilmoitukseen liittyi avustuskehoitus.\n\nKun minulle oli annettu tällaiset, näin lupaavat luvat ja\nmahdollisuudet, lähdin Suomesta syksyllä v. 1903, kohta sen jälkeen,\nkun olin palannut Astrakanin kalmukkien luota. Mukanani seurasivat\ntällä matkalla vaimoni ja viisivuotias tyttäreni. Matkamme kävi\nMoskovan ja Rostovin kautta Bakuun. Bakussa asuimme armeenialaisen\nomistamassa hotellissa. Kun kaupungissa ei ollut mitään erikoista\ntekemistä, hankin heti matkaliput Kaspianmeren yli kulkevaan laivaan.\nOsuimme laivaan, jonka nimi oli »Kuropatkin». Laivan oli määrä lähteä\nkello kaksi, mutta me olimme jo aikaisemmin laivassa, aikaisemmin\nkuin säännöt sallivat. Yleensä Venäjällä ei saanut mennä laivoihin\naikaisemmin kuin korkeintaan tunnin verran ennen niiden lähtöä.\n»Kuropatkinin» toisen luokan hytit olivat ruokasalin takana.\n\nKun vaimoni ja tyttäreni kanssa istuimme hytissä tavarat mukanamme,\nkuului ruokasalista puhelua ja, merkillistä kyllä, puhe oli\nsuomea ja ruotsia. Astuessani hytin käytävästä ruokasaliin joku\nhuusi kiukustuneena venäjäksi: »Kuka teidät on päästänyt laivaan\nennen aikojaan?» Kun vastasin ruotsiksi ja esitin itseni, syntyi\nruokailuhuoneessa istuvassa seurassa erikoisen suuri ilo. Kapteeni\noli nimeltään v. Rehbinder, konemestari oli Hokkanen Viipurista ja\nmuut olivat Nobelin petroliyhtiön virkailijoita, kaikki Helsingistä.\n»Kuropatkinin» päällystö oli suomalainen, ja siksi Bakun suomalainen\nsiirtokunta kävi nähtävästi useinkin tervehtimässä maanmiehiään.\nVaimoni ja tyttäreni tulivat nyt myös ruokasaliin ja yhdessä vietettiin\nhauska hetki, vaikka kapteeni ja konemestari pian poistuivatkin. Täytyi\nerota seurasta, insinööri Eklundista ja hänen tovereistaan, koska laiva\nkohta lähti.\n\nMatka Kaspianmeren poikki oli erikoisen mukava. Tultiin Krasnovodskin\nkaupunkiin Kaspianmeren itärannalle. Tästä kaupungista alkaa rautatie\nAshabadin, Mervin ja muiden kaupunkien kautta Taškentiin. Krasnovodskin\nasemalla tarkastettiin passit ja paperit.\n\nNäin oitis passia tarkastavien, santarmien heti huomaavan, että\nheidän edessään oli nyt se oppinut herra, jonka avustamisesta oli\nkiertokirjeissä tullut heille määräys. He pyrkivät tuon tuostakin\njunassakin, samoin kuin junailijat, pitämään huolta minusta ja\nperheestäni. Muutaman asemavälin matkustettuamme huomasin, että toiset\njunassa matkustavat syrjäsilmällä vilkuilivat meihin. Tulipa joku\nmatkustaja minua puhuttelemaankin ja kehoitti lohduttautumaan. Kun hän\ntiedusteli, kuinka kauan minun täytyy olla, minulle selvisi lopuksi,\nettä santarmien huolenpito minusta ja perheestäni oli saanut aikaan sen\nkäsityksen, että olimme viranomaisten karkottamia. Mies, joka puhutteli\nminua, arveli, että »armahdus» voi tulla piankin.\n\nMaisema, jonka läpi rautatie kulkee, on yleensä melko kolkkoa seutua.\nRuokottomia hiekkamaita pitkin matkaa. Etelässä on vuorijono, jota\npitkin kulkee Persian raja. Asemien lähettyvillä oli siellä täällä\nturkmeenien jurttia ja karjaa. Suuri karvalakki päässä turkmeenit\nliikkuivat jalkaisin erikoisen hitaasti ja vakavasti. Heidän koko\nolemuksensa on yleensä hyvin rauhallinen ja ryhdikäs.\n\nEnnen Ashabadiin saapumista tuli santarmi minulle ilmoittamaan, että\nminun olisi poistuttava junasta Ashabadin kaupungissa, koska kuvernööri\ntahtoo kutsua minut puheilleen. Ei ollut tietenkään muu edessä kuin\nnoudattaa käskyä. Vietettyämme yön hotellissa olin seuraavana aamuna\nkuvernöörin puheilla. Hän oli kohtelias, mutta aivan ihmeissään, kun\nei saanut selkoa siitä, mikä minun matkani tarkoitus oli. Matkani\ntarkoitusta ei näet ollut kenraalikuvernöörin kirjeessä selvästi\nilmoitettu. Selitin niin kuin asia oli, että olin etsimässä mongoleja.\nTätä selitystäni kuvernööri kuunteli silmät suurina ja tahtoi minulle\nilmoittaa, että olin erehtynyt, sillä mongolit asuivat jossakin\nPohjois-Kiinassa Mantsurian länsipuolella. Vastasin olleeni Mongoliassa\nparikin vuotta, mutta että Afganistanissa pitäisi vielä olla jäljellä\nmongoleja heidän suurvaltansa ajoilta. Tätä kuvernööri ei tahtonut\nmitenkään ymmärtää. Olihan hän sotilaskuvernööri ja hänen tehtävänään\noli pitää silmällä kaikkea, mitä tapahtuu Persiassa ja Afganistanissa.\nNoissa maissa on moniakin eri kansanheimoja, mutta mongoleja tai\nmogoleja siellä ei ole, hän vakuutti. Hän ei tahtonut eikä voinutkaan,\nniinkuin sanoi, kuitenkaan kieltää minua matkustamasta eteenpäin, mutta\nei liioin voinut uskoa minun olevan oikealla taholla tai oikealla\nasialla.\n\nKuvernöörin luota tultuani meitä oli vaimoni kanssa odottamassa kutsu\nrautatiepäällikön Alexander Ruinin kotiin, jossa oli komeat illalliset\nSuomesta saapuneiden vieraiden kunniaksi. Ikävä vain, ei itselläni\neikä vaimollanikaan ollut mukana minkäänlaista juhlapukua. Hienosti\npukeutuneiden vieraiden joukossa me olimme matkatamineissa, mistä\nvaimoni on jälkeenpäin ollut kovin pahoilla mielin.\n\nAshabadista jatkui matkamme Merviin asti ja sieltä sitten etelään\nkulkevassa junassa, joka vie Kuskaan. Tässä junassa oli vain\nerikoisluvan saaneita matkustajia, sillä rata on sotilasrata. Santarmit\ntarkastivat papereita vähän väliä.\n\nKuška eli Kuškinski-post on venäläisten rakentama linnoitus tällä\nkohtaa suuren mutkan Afganistanin sisään tekevällä rajalla. Ennenkuin\ntultiin asemalle, kuljettiin korkean muurin läpi. Junan tullessa\nasemalle oli siellä meitä vastassa linnoituksen herra komendantti\nesikuntineen. Kun tutustuin noihin herroihin, kuulin yllätyksekseni,\nettä tykistönpäällikkönä oli Krusenstjerna-niminen eversti, joka\npuhui jonkin verran ruotsia. Juotuamme teetä komendantin ja hänen\nesikuntansa seurassa komendantin asunnossa meidät opastettiin asumaan\nKrusenstjernan luo.\n\nKomendantti — ikävä kyllä en muista hänen nimeään — oli, samoin kuin\nAshabadin kuvernööri, hyvin halukas tietämään, mitä asiaa matkani\nkoski. Kuškan linnoitukseen ei sivullisia päästetty, mutta kun\nkenraalikuvernööri kerran oli määrännyt, niin komendantti lupasi\ntarjota apuaan sen verran kuin voi. Kun taas mainitsin etsiväni\nmongoleja, hän katseli minua tarkkaan ja meni mietteliään näköiseksi.\nKrusenstjerna selitti, ettei Afganistanissa ole mongoleja, vaan\nniitä tapaa Helsingissä paljon enemmän, sillä oikeat suomalaiset\novat muka kaikki mongoleja. Komendantilla oli kolme kielenkääntäjää,\nkaikki nuoria ja monikielisiä miehiä, joista sain valita mieleiseni.\nValitsemani mies oli inguši, pieneen Kaukasiassa asuvaan heimoon\nkuuluva mies. Hänet valitsin sen vuoksi, että hän kertoi käyneensä\nAstrakanissa ja hyvin voivansa erottaa kirgiisin kalmukista. Hän puhui\nmm. persiaa, turkmeenien kieltä, özbekien kieltä ja myös puštua, jota\nvarsinaiset afganit puhuvat.\n\nKun hänelle ensin olin juurtajaksain selittänyt, mitä aikoisin ajaa\ntakaa, hän innostui asiaan omalla tavallaan. Afganistanin väestöstä\nja sen heimoista hän ei tiennyt kovin paljoa, mutta hänestä oli\nhauska ottaa siitä selkoa sen verran kuin kovin kauas linnoitusalueen\nulkopuolelle menemättä saattoi.\n\nKuškassa oli suuria kasarmeja monien eri kumpujen rinteillä ja keskellä\nvanha kylä, jossa asui vanhastaan paikallista väestöä. Tämä väestö oli\netupäässä persialaista ja sillä oli persialainen starosta l. kylän\nvanhin.\n\nUusia kasarmeja oli myös rakenteilla ja jossakin sivummalla\noli savikuoppia ja tiilitehdas. Näissä uusien kasarmien\ntiilenvalmistustöissä kertoi valitsemani tulkki armenialaisella\nurakoitsijalla olevan yli 200 työläistä. Olisi hauska tietää, mitä\nheimoja tuossa työläisjoukossa oli edustettuna. Kielenkääntäjä hankki\nkomendantilta erikoispaperin, so. valtuuden minulle tai itselleen, ja\ntämä paperi mukanaan hän meni työmaille. Sieltä hän toi »pietarilaisen\ntutkijan» eteen kaksi työläistä kerrallaan. Kun näitä kuulusteltiin\nja kokeiltiin, kävi selville, että kaksi ensimmäistä olivat\näidinkieleltään turkkilaisia. Toinen pari, puoli tuntia myöhemmin,\nolivat nähtävästi miehiä, jotka puhuivat tai ainakin osasivat parhaiten\njotakin merkillistä persialaista murretta.\n\nOlin käskenyt kielenkääntäjän hakea työläisten joukosta sellaisia,\njoilla oli mahdollisimman kalmukkimainen naama. Kolmantena parina\nhän toi kaksi miestä, jotka, kun heitä kuulusteltiin, ymmärsivät ja\npuhuivat sekä puštua että persiaa, mutta eivät kuitenkaan puštua\naivan virheettömästi. Pöydän ääressä istuen luettelin lukusanoja\nturkiksi ja käskin miesten jatkaa. Siihen he kyllä myös pystyivät.\nSitten luettelin, niinkuin olin edellisellekin parille luetellut\nmongoliksi: yksi, kaksi, kolme jne. Edelliset parit eivät olleet\nosoittaneet minkäänlaista kasvonilmeiden muutosta, mutta kolmas pari\njäi, kuullessaan mongolilaiset lukusanat, ihmettelemään ja katsomaan\ntoisiinsa. Osoittamatta sormellani lausuin muutamia mongolilaisia\nsanoja: nenä, suu, tukka, jalka jne. Ja kun sitten osoitin asianomaista\npaikkaa, niin jopa miesten katseet olivat toisenlaiset. Toinen heistä\nsanoi toiselle jotakin, minkä tulkkini heti käänsi minulle venäjäksi:\n»Mistähän tuo tuommoista tietää?» Kun toinen vastasi jotakin, tulkki\nkäänsi senkin. Vielä jatkaessani kuulustelua näytellen takkia, nappia,\nkenkää jne., toinen sanoi taas toiselle jotakin, mutta persiaksi,\njottei tulkki ymmärtäisi; mutta tulkki käänsi heti minulle senkin:\n»Tuohan on ihmeellistä.» Kun miehet eivät päässeet tulkista eroon, vaan\nhän aina käänsi heidän sanansa tulkiten ne minulle ja itse vain jatkoin\nsanojen luettelemistani, toinen miehistä sanoi toiselle: »Mana kele\nmedana», suomeksi: »Meidän kieltämme osaa.» Tuo jo oli mogolien kieltä.\nKaikki nuo kolme sanaa ovat vanhaa mongolia. Nyt oli riemuni suuri, kun\nkuulin miesten omasta suusta sitä mongolin kieltä, jota olin tullut\netsimään. Tässä oli nyt kaksi mogolia.\n\nIlmoitin kielenkääntäjälle palkkaavani nämä kaksi miestä palvelukseeni\nsamalla ja runsaammallakin palkalla, kuin heille oli maksettu tiilien\nteosta, joten he eivät enää mene takaisin työhönsä, vaan heidät on\nmajoitettava jonnekin. Kielenkääntäjä arveli, että ainoa mahdollisuus\noli pyytää persialaista starostaa, kylänvanhinta, ottamaan miehet\ntoistaiseksi asumaan omaan taloonsa. Lupasi itse kyllä käydä\narmenialaiselle työnantajalle ilmoittamassa, että nämä miehet eivät\nenää palaa työhön, ja perimässä heidän tilinsä. Kummallekin miehelle\nannoin 10 ruplaa ja tulkki lähti viemään heidät starostan huostaan.\n\nMielissäni tästä erinomaisen onnistuneesta ja nopeasti tapahtuneesta\nlöydöstäni menin iltapäivällä postitoimistoon sähköttämään:\n»Tiedeakatemia, Pietari. Mogolit löydetty.»\n\nJätettyäni sähkösanoman palasin asuntoomme ja paneuduin rauhallisesti\nnukkumaan. Mutta vähän ennen puoltayötä minut herätettiin. Tykistön\npäällikkö, isäntäni Krusenstjerna, ja linnoituksen päällikkö herra\nkomendantti tulivat minua tapaamaan erään kolmannen upseerin kanssa.\nTämä kolmas oli santarmieversti, joka oli herättänyt herrat ja nyt\nheidän kanssaan tuli minulta tiedustelemaan, mitä tuo salaperäinen\nsähkösanoma tarkoitti. Krusenstjerna ja linnoituksen päällikkö olivat\nkäsittääkseni kovin hämillään, kun he eivät olleet osanneet asiaa\nselittää eivätkä olleet tietoisiakaan siitä, mitä tuo salaperäinen\n»mogoli»-sana tarkoitti. Santarmipäällikkö piti selvänä, että sen\ntaakse kätkeytyi joko linnoituksen piirustuksia tai jotakin muuta\nyhtä vaarallista. Hän määräsi tiukasti minun selittämään asiani.\nVetosin rehellisesti ja rauhallisesti siihen, että herra komendantin\nantama tulkki ja minä olimme yhdessä löytäneet kaksi miestä, jotka\npuhuivat sitä erikoista kieltä, jota minä juuri olin tullut tutkimaan.\nKutsuttiin saapuville ingušitulkkikin, joka jonkin verran pelästyneenä\npyysi anteeksi, ettei ollut komendantille tarkoin kertonut, mihin\ntoimenpiteisiin hän oli ryhtynyt savikuopassa työskentelevien\ntyöläisten kuulustelussa. Santarmipäällikkö ei vieläkään uskonut, vaan\nvaati heti tulkin tuomaan nuo miehet saapuville. Tulkki lähti.\n\nSaapuessaan pitkän ajan kuluttua lopuksi takaisin huoneeseen, missä\nmainitut herrat yhä vielä odottivat, tulkki oli kaikkea muuta kuin\niloisen näköinen. Hän miltei tutisi ja vapisi, kun kertoi: »Ne kaksi\nmogolia ovat karanneet!» Hän oli käynyt starostan luona ja starosta oli\ntunnustanut, että hän oli antanut mogolien vapaasti lähteä ostoksille\nhämärän aikana. Starosta oli luullut heidän palanneen takaisin, mutta\nhepä olivatkin vuokranneet minun antamillani kymmenellä ruplalla aasit\nja niiden selässä hävinneet pimeässä. Kun tulkki teki tästä selkoa,\nkuulustelevat herrat olivat vakavan näköisiä ja itsekin huomasin\nasian saaneen vaarallisen käänteen. Krusenstjerna vakuutti, että\nhänen vieraanaan sain kuitenkin tietysti paneutua rauhassa levolle,\nja santarmipäällikkö ja komendantti poistuivat. Santarmipäällikkö\nlupasi tulla aamulla kello 9:n aikaan takaisin. Kun jo luulin olevani\nrauhassa, tuli tulkki uudestaan puheilleni kertomaan, että hän on nyt\npuhunut asiasta erään nuoren luutnantin kanssa, joka on hänen hyvä\nystävänsä; minun piti vain olla rauhallinen, kyllä asia pian selviäisi.\nNiine hyvineen hän poistui ja niin jäin yötä viettämään perheeni kanssa.\n\nAamulla klo 8:n tienoissa tuli tulkki ilosta loistaen uudelleen\npuheilleni. Hänen ystävänsä luutnantti ja hän olivat ottaneet n. 30\nsotamiestä mukaansa ja lähteneet ratsain Afganistanin rajan yli eri\nteitä tiedustelemaan. Jossakin — peninkulmien päässä Venäjän rajalta\n— oli mainitut mongolit tavattu kiireisellä matkalla etelään. Heidät\noli pidätetty. Olihan siihen syytäkin, sillä heidän aasinsa olivat\nvain vuokratut, mutta tämä pako merkitsi varkautta. Miehet oli tuotu\ntakaisin Kuškaan ja nyt he olivat kylänvanhimman huostassa, oli\nsinne pantu sotilasvartiokin. Kun heti tämän ilmoituksen saatuani\nsantarmipäällikkö saapui paikalle, tulkki tarjoutui oitis tuomaan\nmogolit saapuville. Asia oli selvinnyt eikä santarmi voinut enää\nepäillä minua eikä noita miesparkojakaan. Mogolit olivat hyvin\npelästyksissään; ensinnäkin jo se seikka, että heidät oli otettu työstä\npois, oli outoa, ja toiseksi tämä pako ja sitä seuraava pidätys tekivät\nasian heistä vieläkin kauheammaksi. Minun oli sääli miehiä. Komendantti\noli aamiaisella Krusenstjernan luona ja siinä istuttaessa pöydän\nääressä neuvoteltiin minun asiastani ja mogoleista.\n\nKomendantti oli pahoillaan, kun oli tapahtunut rajanylitys ja pidätys\nvieraalla alueella. Mutta sen saattoi kyllä järjestää. Komendantin\nkansliasta lähetettiin samana päivänä virkakirjeessä tieto, että oli\npidätetty kaksi vaarallisiksi urkkijoiksi epäiltyä miestä, mutta\nettä jos he ovat syyttömiä, heidät kyllä vapautetaan. Komendantin ja\nsantarmipäällikön mielestä oli parasta, että minä lähtisin Merviin\nkauas rajalta, sekä sen vuoksi, että vieläkin saattaisi tapahtua jokin\nrajarauhan rikkominen, että siksi, etteivät miehet pääsisi uusimaan\npakenemisyritystään.\n\nMielelläni lähdinkin perheineni Merviin, joka on suuri ja kukoistava\nkaupunki ja jo muinaisuudesta asti kuulu Murgab-joen alajuoksun\nviljavien tasankojen keskus. Se on jo vanhan ajan historiasta tunnettu\npaikka. Se oli jo Aleksanteri Suuren aikana jonkinlaisen sivistyksen\nkehto. Siellä on ollut itämaiden kristittyjen ensimmäisiä suuria\nseurakuntia. Vanha itämainen l. syyrialainen kristitty kirkkokunta oli\nrakentanut kirkkoja moneen paikkaan nykyiseen Venäjän Turkestaniin.\nV. 680 oli kristityillä viisi suurta hiippakuntaa ja Mervissä asui\narkkipiispa. Vielä tänäpäivänä Mervillä on ympäröivien aromaiden\nkeskellä sivistysja vanhan asutuskeskuksen leima ja sen asukkailla\nsivistyskansan vanhat perinteet.\n\nMogolit vietiin Kuškassa santarmien vartioimina kolmannen luokan\nvaunuun. Itse matkustin perheineni Merviin, santarmi kunniavartijana,\ntoisen luokan vaunussa. Tämä tapahtui lokakuun 28. päivänä 1903.\nMatkalla kävin lohduttelemassa mogoleja parikin kertaa, sillä oli\nselvää, että miehet itse käsittivät itsensä vangituiksi. Sanoin\npestaavani heidät palvelukseeni kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi. He\nsaisivat kumpikin kaksinkertaisen palkan siihen verraten, mitä heillä\noli ollut raskaassa työssä tiilitehtaalla. Koetin selittää heille, että\nkun en enää heitä tarvitse, kustannan heidät takaisin rajalle ja annan\nheille mukaan paperin, joka oikeuttaa heidät joko oleskelemaan Kuškassa\ntai palaamaan kotipuoleensa Afganistaniin, kumman vain itse halusivat.\nMinun ja Kuškan viranomaisten kesken oli näet sovittu siitä, että\npäästäessäni miehet vapaiksi työstäni annan heille todistuksen, jossa\ntodistuksessa sanottaisiin, että kaiken kuulustelun jälkeen miehet on\nhuomattu urkintaan syyttömiksi.\n\nMervissä saimme mukavan asunnon armeenialaisen omistamassa suuressa\nhotellissa. Portista sisään tullessa oli kummallakin puolen\npylväskäytävät, joissa oli varjoisaa ja viihtyisää. Pylväskäytävien\nsivuilta veivät ovet huoneisiin. Huoneemme oli suuri, vaikka vähän\nhämärä, mikä tietysti näillä mailla on kuumina kesäpäivinä suuri etu.\nNyt jo oli täysi syksy. Tämän takia olikin ruokaa saatavissa yllin\nkyllin. Komeita suuria ja pieniä meloneja, arbuuseja ja viinirypäleitä\noli suurina kasoina toreilla ja katujen varsilla. Kahden mogolini\nruokana olivatkin etupäässä arbuusit. Olin toivonut työni menestyvän\nhyvin tässä hotellissa, jossa mogolieni makuuhuoneena oli pieni\ntakapihalla oleva huone.\n\nMutta jo lokakuun 29. päivänä vanhempi mogoleista, nimeltään\nRustam, valitti olevansa kipeä. Kävikin selville, että, hän oli\nmalariakuumeessa. En enää saanut juuri sanaakaan Rustamin suusta.\nNuorempi, Abdilla, oli terve ja kutakuinkin avomielinen. Ymmärtääkseni\nhän olikin kehittyneempi ja järkevämpi. Hänen mielestään heillä oli\nerikoisen hyvät olot, kun saivat rahaa ja asuivat hotellissa, mutta\nRustam oli synnynnäinen pessimisti. Kirjoittelin mogoleilta heidän\nkieltään muistiin. Työ oli vaikeinta, minkä koskaan olen kokenut.\nMinähän en osannut heidän kieltään ja sen vuoksi piti näyttää eri\nesineitä tai liikkeillä saada heille selväksi, mitä tarkoitin. Mutta\nkun ne mogolien kielen sanat, jotka ovat vanhaa mongolilaista perua,\nolivat minulle tuttuja, sain kuitenkin käsityksen siitä, milloin he\nymmärsivät, mitä tarkoitin, milloin eivät. Irrallisia lauseita ehdin\nkirjoittaa noin 2 000, mongolien käyttämiä sanoja noin 700, ja sainpa\nkerrotuksi omalla tavallani heille pieniä kaskujakin, joita Abdilla\nsitten omin sanoin toisti minulle.\n\nTyö keskeytyi äkkiä, sillä marraskuun toisena päivänä olin kovassa\nkuumeessa. Paikalle kutsuttu lääkäri, tohtori Smetánin, määräsi\nkiniiniä. Kiniini ei kuitenkaan auttanut, minkä vuoksi seuraavana\npäivänä piti ruiskuttaa kiniiniliuosta ihon alle. Mutta ruiskutusta\njatkettaessa päivästä toiseen kuumetta vain jatkui ja minun täytyi\nvuoteessa maaten yrittää kirjoittaa mogolien kieltä muistiin. Kuškassa\nja Mervissä on tavallinen malariatauti siksi yleinen, että noin\nkolmasosa väestöstä on sen saastuttama ja kuolevaisuus on hyvin suuri,\nsyksyisin suurimmillaan. Tohtori Smetanin piti tilaani arveluttavana\nja neuvoi mahdollisimman nopeasti lähtemään takaisin kylmään Suomeen,\nmissä tällainen malaria tuskin viihtyy.\n\nMinulla ei nyt ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa mogoleilleni\ntodistus, että olin heidät tarkoin tutkinut ja tutkimusteni tulokseksi\nsaanut, etteivät miehet olleet urkkijoita eivätkä syyllisiä mihinkään\nvaltiollisiin vehkeilyihin. Tällaisen todistuksen saatuaan kuumeessa\noleva Rustam oli luultavasti iloisempi kuin koskaan ennen.\n\nKun miehet olivat lähteneet, sullottiin meidänkin tavaramme kaikki\nkasaan ja niin lähdin vaimoni ja tyttäreni kanssa takaisin Suomeen.\n\nPaluumatka oli vaivalloinen, erittäinkin vaimolleni, sillä itse töin\ntuskin pysyin pystyssä. Painoni on normaalioloissa 74 kiloa, mutta kävi\nselville, että se taudin johdosta oli huvennut niin, että jäljellä oli\nvain 59 kiloa. Asemilla vaimoni kannatti minua toisesta kainalosta ja\njoku junailija tai kantaja toisesta. Kaspian merellä raivosi, sen yli\nmatkatessamme, ankara myrsky. Matkustajat, joita oli armeenialaisia,\nvenäläisiä, turkkilaisia ja useita muitakin kansallisuuksia, olivat\nkaikki merikipeitä. Pitkin käytäviä kuului rukouksia erinimisten\njumalien ja pyhien olentojen puoleen hyvinkin monella kielellä.\nVaimoni, joka ei hevin tule merikipeäksi, autteli ihmisparkoja enemmän\nkuin kukaan muu.\n\nOnnellisesti päästyämme Suomeen kävin Helsingissä professori Taavi\nLaitisen luona. Hän ihmetteli, että 39.5 asteen kuumeessa vielä\njaksoin liikkua kaupungilla, ja määräsi minut heti Kaivopuiston\nSanus-sairaalaan potilaaksi. Niinkuin tohtori Smetaninkin, professori\nLaitinen koetti parantaa minua kiniinillä, mutta kun se ei auttanut,\nhänellä oli varalla eukininiä. Kun ei siitäkään ollut apua eikä\nmistään muistakaan tavallisista kuumelääkkeistä, hän määräsi minulle\nmethylen-blau-nimistä pulveria, joka on korean sinistä, aniliinivärin\ntapaista ja jota käytetään mikroskooppisen pienten esineiden\nnäkyväisyyden parantamiseksi. Methylen-blauta annettiin pulverina kolme\nkertaa päivässä. Olin toisinaan aivan tiedotonna, toisinaan hourailin.\nOmituista jyrinää ja tutinaa tuntui päässä ja koko ruumiissa. Näköni\nhäiriytyi pahasti. Kaikki oli sinistä, tummempaa tai vaaleampaa.\nKädet näyttivät miltei mustilta ja koko taivas oli mielestäni kovin\ntummansininen. Luulin tätä näköhäiriöksi, mutta itse asiassa olikin\nverineste kauttaaltaan tullut siniseksi. Myöhemmin tohtori Laitinen\nkiitti minua siitä, että olin tehnyt tieteelle suuren palveluksen\ntuomalla tällaisen harvinaisen malarian elävänä Suomeen. Hän selitti,\nettä minulla oli veressäni kaksikin malariasarjaa yht’aikaa ja sitä\npaitsi vielä Laamannin spirilli. Punaisista verisoluista oli vain\n15 prosenttia enää ehjinä; muut olivat jo vallan tyhjiä kuoria.\nSairaalasta soitettiin Lahteen kotiini, että vaimoni tulisi pian\nminua tapaamaan, sillä tilani oli siksi vaarallinen, että odotettiin\nkuolemaa. Mutta miten olikaan, väliajoin olin taas täysin tajuissani,\nja siitä sitten vähitellen tervehtyminen alkoi.\n\nMuistoksi sairaudestani oli nenäliinoissani ja sairaalassa käytetyissä\nvaatteissani vielä pitkän aikaa sen jälkeen sinisiä läikkiä. Professori\nLaitinen kehuskeli minulle myöhemmin, että puhutaan siniverisistä\naatelisista, mutta että kenelläkään ei liene koskaan koko maailmassa\nollut sinisempää verta kuin minulla Sanus-sairaalassa. Kun tiedustelin\nprofessori Laitiselta, miten sydän kestää methylenblau-parannusta,\nhän tunnusti, ettei hän ollut edeltäpäin tiennyt, kestääkö ihmissydän\nsitä vai eikö, mutta oli ollut pakko kokeilla. Tauti häipyi minusta\nniin tyystin, että vain noin vuoden ajan sairaalasta päästyäni tunsin\njonkinlaisia jälkivaikutuksia.\n\n\n\n\nItä-Turkestanin matka v. 1905.\n\n\nAikaisin keväällä 1905 lähdin sitten Kiinan Itä-Turkestaniin sikäläisiä\nkalmukkeja ja heidän kieltään tutkimaan. Matka varustusten joukossa\noli mm. komea paperi, keisarillisen kuriirin valtakirja, jonka\nPietarin Tiedeakatemia oli ystävällisesti minua varten hankkinut.\nSikäli kuin myöhemmin sain kuulla, tämä kuriirinvaltakirja oli\nsivullisille annetuista viimeinen. Ansaitsee ehkä mainita, että oli\nmuitakin papereita ja suosituksia ja että minulla oli matka-arkussani\njonkinlainen revolveri.\n\nMatkan varrelta ei ole jäänyt mieleen mitään erikoista. Sama jylhä\nUrali kuin ennenkin, samanlaiset vaunut, samanlaiset matkustajat.\nUralin jylhän vuoriston jälkeen tasaista Länsi-Siperian maata\nruohokenttineen peninkulmittain, niiden kanssa vaihdellen siellä täällä\nkoivikkoa ja muuta lehtimetsää. Niin saavuin Omskiin. Kaupunki on\nkolmen, neljän kilometrin päässä asemalta pohjoiseen. Toiset Siperian\nkaupungit ovat usein vielä kauempana. Tämä selitetään Venäjän kansan\ntarustossa siten, että rautatietä rakennettaessa insinöörit aina\nvaativat kaupungeilta lahjuksia ja sen mukaan sitten suunnittelivat\naseman paikan. Jollei rahoja saatu riittävästi, asema sijoitettiin\npeninkulmien päähän kaupungista.\n\nOmskista eteenpäin matkani kävi kaakkoon. Irtiš-joella kulki\nkutakuinkin mukiinmeneviä laivoja. Se laiva, johon satuin joutumaan,\nei ollut huonoimpia. Irtiš-jokea ylös tulin Semipalatinskin kaupunkiin\nasti. Yövyin hotelliin, jossa joku iloinen mies koko yön lauleskeli\nviereisessä huoneessa yhtä ja samaa renkutusta, jonka sävel soi\nvielä kymmenien vuosien perästä korvissani. Semipalatinskista\nmatkareittini kulki eteenpäin hevospelillä Kiinan rajaa kohti.\nPostikyyti, joksi majatalokyytiä Venäjällä nimitetään, on näillä\npitkillä taipaleilla Siperiassa järjestetty niin, että matkustaja voi\njo matkalle lähtiessään maksaa kaikkien kyytivälien maksut etukäteen\nja luovuttaa vain saamansa kuitit asemilla. Viimeinen asema oli Bahty,\njoka on jo aivan Kiinan rajalla. Tästä toimitti rajasotilas minut\nomilla hevosillaan muutaman peninkulman päässä rajan takana olevaan\nTäugutsakin kaupunkiin.\n\nTämän kaupungin nimi on kalmukkien kieltä, niinkuin suoraan lännessä\nTšugutšakista olevan Dörböldžin kaupunginkin. Ennen oli Dörböldžin l.\n»neliö», jossa oli suuret neliönmuotoiset kaupunginmuurit, maakunnan\npääpaikka, mutta myöhemmin on Tšugutšak l. Tsöktsö-aga (suomeksi\n»lautanen», eli »litteä-kuppi») tullut sekä hallinnollisesti että\nkaupallisesti Kiinan luoteiskulman pääpaikaksi. Molemmat kaupungit\novat kauniin ja jylhän Tarbagatai-vuoriston etelärinteillä. Tämä\n»kuppi»-kaupunki on saanut nimensä sijaintipaikan luonnon mukaan,\nsamoin kuin aikoinaan Kasaanin kaupunki (Kazan, suomeksi »pata»).\n\nTšugutšakin elämä muistuttaa jonkin verran mongolien suurkaupungin\nUrgan vieraalle matkustajalle tarjoamia näkyjä. Sama vilkas\nliikenne suurella torilla. Ratsastajia, rattaita, maassa istuvia\nmyyskentelijöitä; pitkin toria ja sen laidoilla kaikennäköisiä\nammattilaisia, kuten seppiä, levyseppiä, suutareita, vaattureita,\npartureita. Mutta rakennukset ovat sarttilaisia, so. saman\nnäköisiä kuin Venäjän Turkestanissa, vain siellä täällä oli jokin\ntaitekattoinenkin rakennus.\n\nKomeimmat rakennukset olivat Venäjän keisarillisella\nkonsulinvirastolla. Kaupungissa oli myös Venäläis-Aasialaisen Pankin\nhaarakonttori, johtajana herra Tjaht. Konsulinvirastoa hoiti herra\nSókov, erinomaisen ystävällinen ja sivistynyt mies. Hän itse kertoi\nolleensa ennen meriväen upseeri. Hän samoin kuin useat muutkin\nperheelliset venäläiset virkamiehet hoitivat näillä kaukaisilla\nseuduilla tehtäviään yksin, ottamatta mukaansa perheitään. Sókovin\nperhe asui vakinaisesti Pietarissa. Hän kertoi vaimonsa saaneen\nvuokrata perheelleen kauniin huvilan Kuokkalasta, siis Suomesta.\nOleskeluni Tšugutšakissa venyi 10 päiväksi. Konsuli piti selvänä, että\nhän sai tarjota ilmaiseksi kaikki ateriani. Samoin pankinjohtaja Tjaht\npiti luonnollisena, että asuin hänen luonaan. Tämä Tjaht tunnusti, kun\nhuomautin nimen omituisesta muodosta, olevansa virolainen Täht. Hän\nlupasi hoitaa raha-asiani, joita tulisi olemaan Helsingistä käsin.\n\nValmistaessani matkaa Tšugutšakista eteenpäin oli hankittava omat\nhevoset, omat rattaat, omat muonat ja omat palvelijat. Torilla minua\ntuppautui auttamaan muuan nähtävästi joka päivä siellä vetelehtivä\nhoikka, laiha mies, joka puhui, paitsi tarantšinia ja kalmukkia, myös\nauttavasti kiinaa ja vähän venättäkin. Ensimmäisen hevosen ostossa olin\nhänelle selittänyt aikovani matkustaa maakunnan, suuren Sinkiangin\neli Dzungarian, suureen pääkaupunkiin Urumtšiin. Hän suunnitteli\nkanssani, mitä kaikkea tällaista matkaa varten tarvitsisin. Yhdessä\nsaatiin valmiiksi suuret katetut vankkurit, niihin huovat, ämpärit,\nkattila, hevosenkenkiä, rauta, jolla hevosten kavioista kaavitaan\nsavimöhkäleet ja yleensä kaikkea, mihin kokemus oli miestä opettanut.\nTämä merkillinen mies oli nimeltään Arša ja kansallisuudeltaan\nkalmukki, iältään n. 45-vuotias ja aikoinaan palvellut kiinalaisen\nkuvernöörin tulkkina. Hän selitti joutuneensa erotetuksi tulkin\nvirasta sen johdosta, että oli vuosi vuodelta ruvennut yhä enemmän\npolttamaan oopiumia. Hän kertoi kuvernöörin säälistä istuttaneen hänet\nvankilaankin, mutta hyvät ystävät, kiinalaiset, olivat öisin kiivenneet\nvankilan katolle ja savureiästä pudottaneet hänelle oopiumia. Hän olisi\nkovasti halunnut lähteä mukaani, mutta arveli, etten kai voisi käyttää\noopiuminpolttajaa. Keskustellessani asiasta muiden, mm. herra konsulin\nkanssa, kävi selville, ettei Arša olisi huono palvelijaksi. Pestasin\nsiis hänet, vaatetin hänet alusvaatteista lähtien ja otin pitääkseni\nhuolta hänen oopium varastostaan. Sekoitin hänen oopiumpalloihinsa\ntahallani silloin tällöin kaakaota. Arša ja minä tulimme hyvin toimeen\nkeskenämme. Täytynee lisäksi mainita, että Arša, joka oli palvellut\nkuvernöörillä, ei tahtonut pitää uutta tointaan entistä huonompana,\nvaan koetti uskotella ihmisille, että olin korkea ruhtinas, ja\nkäyttäytyi vieraiden nähden aina tämän mukaisesti.\n\nTšugutšakista matkamme kävi itään useita päiviä. Kerran saapui\nluoksemme joitakin kalmukkeja jossakin asiassa, jossa Aršan piti\ntoimittaa tuomarin virkaa. Hän alisti asian minun ratkaistavakseni,\nmutta minä jätin, ruhtinaana, koko jutun Aršan yksinään hoidettavaksi\nomalla vastuullaan. Oli selvää, että Arša todella oli ollut ja oli\nvieläkin tunnettu kalmukkien keskuudessa kuvernöörin seurueeseen\nkuuluvana miehenä.\n\nTasaisten maiden jälkeen matka kääntyi jyrkästi etelään ja jouduimme\nkulkemaan vuoristoa, jossa kysyttiin kolmen hevosemme ja rattaidemme\nkestävyyttä. Tie kiipesi vuorille pitkin kallioiden välisiä rotkoja ja\nlaaksoja, jotka olivat monessa suhteessa hengenvaarallisia. Sellaista\nlouhikkoa, jollaista tämä Jamaatu-vuoristo tarjosi nähtäväksi, en ollut\nkoskaan ennen nähnyt ja oli suorastaan ihme, että ilman suurempia\nvahinkoja pääsimme vuoriselänteen halki. Vuoriston jälkeen maa aukeni\netelään päin vähitellen suurikumpuiseksi kuin lainehtivaksi mereksi, ja\nedempänä lainehtivan suuren meren tapainen maasto tasoittui pensaita\nja puita kasvavaksi tasangoksi. Vielä etelämpänä kasvullisuus loppui,\nja maa oli autiota, savista seutua silmän kantamattomiin. Savi oli\nhuokoista ja suolapitoista. Tässä tulivat muutamat Aršan hankkimat\nvehkeet, mm. rautakapula, jolla hevosten kavioita puhdistettiin, hyvään\ntarpeeseen. Kavioiden pohjaan tarttui savea lieroiksi, jotka paksunivat\nja laajenivat niin, että hevosten oli miltei mahdoton liikkua.\n\nOn ehkä kerrottava, että tällä autiolla seudulla on hyvin harvoin\nmissään ihmisasuntoja, mutta pensaikossa ja ruo'ostossa on\nrunsaasti villisikoja ja näitä pyydystäviä tiikereitä. Kun aikaisin\naamulla lähtee liikkeelle, voi iltaan mennessä kohdata pari kolme\nmatkustajajoukkoa, ja joukossa saattaa olla useitakin matkaseurueita,\njotka ovat turvallisuuden vuoksi lyöttäytyneet yhteen. Samaan suuntaan,\netelään päin siis, sinne, jonne olin Aršan kanssa matkalla, ei sattunut\nkohdallemme matkaseuruetta, johon olisimme voineet liittyä.\n\nKerran iltapäivällä, seudulla, missä siellä täällä taivaanrannassa\nvielä näkyi lepikon tapaista kasvullisuutta, tuli meitä vastaan huutaen\nja täyttä neliä ajaen kymmenkunta ratsastajaa. Huomatessaan meidät\nhe vaativat meitä äkkiä kääntymään takaisin, sillä oli liikkeellä\nuseita tiikereitä yht'aikaa. Arša tahtoi väkisin kääntyä, mutta minä,\nhitaampana ajatuksissani ja päätöksissä, arvelin, että voimme kuitenkin\njatkaa matkaa, koska viiden tai kuuden kilometrin päässä kerrottiin\nolevan yksinäinen kiinalaistalo ja tässä suojana korkea muuri. Aršan\nkyynelet ja jumaliensa puoleen rukoilemat rukoukset eivät muuttaneet\nmieltäni; ja olihan minulla arkkuni pohjalla revolveri. Kun kalmukkien\nkeräännyttyä vankkureidemme ympärille lopuksi sain aseeni esille ja\nnäyttelin sitä, katsojat puhkesivat ivalliseen nauruun. Mutta Arša\nvalmisteli peloituskeinoja tiikereitä vastaan omalla tavallaan. Minun\npiti istuutua vankkureiden katoksen alle, niiden takapäähän. Hän\nitse istuutui katoksen aukkoon vankkurien etuosaan. Ämpäri toisessa,\nrautapalikka toisessa kädessään hän rummutteli ja sai todellakin\nsyntymään aikamoisen melun. Vankkurien lautapohjasta hän kiskoi irti\nlaudanpalasia, jotka asetteli niin, että pyörien puolat päristivät\nniitä. Näine varustuksinemme jatkoimme matkaamme. Minä hoitelin hevosia\nvankkurien takaosassa istuen.\n\nOlkimatoista tehtyyn katokseen puhkaisin kahteenkin suuntaan pienet\naukot, joista saatoin vähän seurata siellä täällä matkan varrella\nkasvavien puiden ja pensaiden paljoutta ja tiheyttä. Pari kertaa näin\nnäistä aukoista suurenpuoleisen kissan hyppivän pensaikosta toiseen\nmeidän takanamme. Hevosten hoitaminen oli helppoa, kun ne pillastuneina\nnelistivät eteenpäin. Niin tulimme illan hämärtäessä, koko ajan samaa\nkauheaa melua pitäen monien kilometrien matkalla, suuren nelikulmaisen\nmuurin kohdalle. Puolipimeässä koputettiin porttia ja kamalalta\ntuntuvan odotuksen jälkeen se lopultakin aukeni. Kaksi kiinalaista\npäästi meidät sisään sulkien portin heti taas. Ihmettelin, kun ei\nollut koiraa haukkumassa. Kiinalaiset kertoivat, että olivat keväästä\nsaakka hankkineet koiria tusinan verran, yhden kerrallaan, mutta\ntiikerit olivat ne heti siepanneet portin ulkopuolelta. Kiinalaiset\nsytyttivät suuren nuotion keskelle pihaa, ja hikiset hevoset pyrkivät\nvaistomaisesti lähelle tulta. Tiikeri kuuluu pelkäävän tulta. Siinä\ntulen ympärillä vankkuriemme vieressä istua kyykkiessämme kuului äkkiä\nkaamea pitkä, kaikuva huuto. Hevoseni heittäytyivät kaikki maahan aivan\nhervottomina vavisten kuin haavan lehdet. Ammuin revolverillani pari\nkolme laukausta ilmaan, mutta Arša selitti paheksuvasti, että oli aivan\nturha nyt haaskata laukauksia, koska tiikeri ulvonnallaan vain antaa\nmerkin, että on lopettanut takaa-ajon ja hakee tovereitaan. Huomasin,\nettä hevoset olivat lianneet alleen.\n\n\n\nKiinalaistaan ulkoseinät olivat n. 4 ½ metriä korkeat, mutta\nsisäpuolelta pihamaalta katsoen rakennusten katot olivat melkein 2\nmetriä ulkoseinää matalammalla. Rakennuksia oli pitkänä jonona miltei\nkaikilla sivuilla. Tällainen suuri, neliönmuotoinen vankka ulkomuuri on\nkiinalaisten sekä kaupunkiettä yksinäisten asuntojen perusmuoto. Tämän\nyksinäisen talon isännät selittivät, että muuria täytyy vielä korottaa,\nkoska oli tapahtunut kerran sekin ihme, että tiikeri oli hypännyt\nsen yli. Pihassa oli jonkin verran kotieläimiäkin, mm. kanoja, ja\nkiinalaiset laittoivat maksusta oivallisen aterian Aršalle ja minulle,\njotka emme olleet syöneet juuri muuta kuin Aršan laittamaa ruokaa.\nKalmukit eivät yleensä ole erikoisia kokkimestareita, mutta jokainen\nkiinalainen on sitä vastoin taitava keittiöasioissa. Kiinalaistalossa\nodotimme huomenissa puoleenpäivään saakka, koska oli turvallisempaa\nmatkustaa muutaman matkatoverin seurassa. Meitä oli ainakin kymmenen\nhenkeä lopuksi taas lähtiessämme matkaan.\n\nJossakin kaukana takanamme häämötti vielä sen suuren vuoriston hahmo,\njosta edellä kerroin. Edessäpäin maa vähitellen tasaantui, mutta\nkaukana etelässä, suoraan edessäpäin, näkyi pitkä valkoinen pilven\ntapainen viiru pitkin taivaanrantaa. Kun jatkettiin matkaa, tuo pitkä\nviiru osoittautuikin sittemmin vuoristoksi, joka vähitellen kohosi\neteemme. Se oli kuuluisa Tiensanin vuoristo eli oikeammin sen se\nosa, jonka nimenä on kalmukiksi Ereen-habirga, suomeksi »kirjavat\nkylkiluut». Vuoriston yläosa, monisärmäiset huiput, ovat valkoisen\nlumen peitossa, ja sitä pitkin alaspäin kulkee pitkiä valkoisia juovia\nmiltei maahan saakka, joten koko vuoristo kaukaa katsoen todellakin\nansaitsee kirjavien kylkiluiden nimen. Valkoiset osat ovat lunta ja\njäätikköä, »kylkiluiden» välissä näkyvät mustat juovat ja täplät\nvuoriston paljastunutta rinnettä. Nimensä vuoristo on saanut siitä,\nettä muistuttaa hevosen tai härän raadon valkoisia luita. Pilviä kulkee\nusein pitkin vuoriston sivuja, niin että nuo kylkiluut ovat milloin\nmistäkin poikki.\n\nTämä valtava vuoristo kaukana edessämme matkamme kävi, kuten sanottu,\npitkin tyhjää, alastonta tasankoa. Siellä täällä, kahden, kolmen\ntai useamman kilometrin päässä toisistaan oli omituisia pyöreitä\nrakennuksia, joissa seinä nousi noin kolmen metrin korkeudelle, ja\noviaukon edessä, jonkin matkan päässä siitä, oli erikseen rakennettu\nsuojaseinä. Kun ihmettelin, mitä varten tuollaisia oli rakennettu\nautiolle arolle, selitettiin, että ne olivat myrskysäällä ihmisten\nsuojana aivan välttämättömiä. Näillä seuduin on muka jossakin —\nkalmukit eivät tarkoin osanneet sanoa, missä — tuulen jumalan aukko,\njosta hän puhaltaa myrskyt maailmaan. Ihmisiä eksyy myrskyssä tai\njoutuu tuulten vietäviksi siinä määrin, että Kiinan hallituksen on\ntäytynyt matkustajia varten laitattaa tällaisia tienviittoja ja\npelastuspaikkoja.\n\nAra tiesi kertoa, että tämä seutu, jossa nyt liikuimme, on Pekingissä\ntunnettu virallisesti Šara-hulusun (»keltainen ruo’osto»)-nimisenä ja\nettä kaikkien kuriirien ja postin ja keisarille menevien lähetysten\nkatsotaan aina tulevan ajoissa perille, vaikka saapuisivat Pekingiin\nkuinka myöhään tahansa, siinä tapauksessa, että ovat tulleet\nŠara-hulusunin kautta, sillä täällä raivoavia myrskyjä ei kukaan\nvoi välttää. Onneksi oli nyt kesä ja päivät yleensä kauniit ja\nauringonpaisteiset, niin ettei minulla ole minkäänlaista kokemusta\ntuulenjumalan aukostaan puhaltaman myrskyn voimasta.\n\nJossakin pysähdyspaikassa, missä jo oli kylän tapainen, otin esille\narkustani kalmukinkielisen krestomatian ja rupesin lueskelemaan sitä.\nJotkut kalmukit, jotka olivat saapuneet idästä päin samaan majatalon\npihaan, ihmettelivät, kun näkivät minulla kädessä heidänkielisen\npainetun kirjan. Arša selitteli heille, ettei minua saa häiritä ja\nettä osaan heidän kieltään paremmin kuin he itse, samalla tietysti\nkorostaen, että hän palveleekin hyvin suurta herraa. Nuo lukemiseni\nnähneet kalmukit tietysti levittivät siitä tietoja muuallekin.\nTästä oli seurauksena, että kaksi päivää myöhemmin saapui luokseni\ntoisessa pysähdyspaikassa kolme neljä miestä, jotka pyysivät »vanhojen\ntorguuttien wang-ruhtinaan» nimessä minua lähtemään ruhtinaan hoviin\nDžirgalantu-joen varrelle. Tähän Arša vastasi suuttuneena, ettei minun\nkaltaiseni ruhtinaan matkaa saa häiritä, ja tiedusteli, oliko heillä\nesittää ruhtinaan kirjettä tai edes nimikorttia. Kun miehillä ei ollut\nsellaista todistusta sanojensa pätevyydestä, hän soimasi heitä lausuen,\nettä he luultavastikin olivat rosvoja, jotka tahtoivat houkutella\nkunnollisia ihmisiä jonnekin ryöstääkseen heidät. Puutuin kuitenkin\nasiaan ja lupasin mielelläni tulla heidän ruhtinaansa vieraaksi ehkä\npäiväksi, mutta vasta sen jälkeen, kun olisin ensin käynyt Šihon\nkaupungissa.\n\nTämä Šihon kaupunki, jonka nimi kalmukiksi on Hur-Hara-Usun, oli\njuuri se paikka, johon itse asiassa olimme nyt matkalla. Se on\nkutakuinkin suuri kaupunki Ereen-habirgan pohjoisrinteellä kahden\n»kylkiluun» välillä. Šihon kaupungissa viivyimme noin viikon ajan.\nSieltä lähdin kevyin kuormin eräänä päivänä äsken mainitun ruhtinaan\nluo. Hur-Hara-Usun on sen joen nimi, jonka varrella tuo kaupunki on,\nja päivän matkan päässä lännempänä virtaavan vähän pienemmän joen\nnimi on Džirgalantu. Tämän laaksossa torguuttien ruhtinas asui. Tämä\nretki Džirgalantuun oli erikoisen hauska ja mielenkiintoinen, sillä\n»vanhojen torguuttien» wang-ruhtinas, nimeltään Bajar, oli kuin itse\nkohteliaisuus ja majesteetti. Saapuessani hän seisoi suuren hovinsa\npääportilla odottamassa. Hän oli n. 50 vuoden ikäinen, hauskan ja\nälykkään näköinen mies. Näkyi tuntevan maailmaa ja maailman menoa\nerittäin hyvin. Hänellä oli poika, nuori wang, nimeltään Balta,\nkiinalaisin merkein Pa-Li-Ta, jolla oli Pekingin hovissa kamariherran\narvo ja joka oli hiljattain saapunut Pekingistä, Mantšurian ja Siperian\nkautta, kotiinsa, miltei samaa tietä Omskista asti kuin minäkin.\n\nPa-Li-Ta oli erittäin innostunut valokuvauskoneeseeni. Hänellä oli\nitsellään useita koneita ja pimeäkammio, missähän kehitti valokuvia,\nja hän näytti minulle ottamiaan kuvia. Hänellä oli myös kirjoituskone\nja hän neuvotteli kanssani siitä, miten kalmukkien kirjaimiston voisi\nsaada sovitetuksi kirjoituskoneeseen.\n\nHovissa oli useita kiinalaisia, mutta tärkein oli korkea pekingiläinen\nvirkamies, joka oli jo vuosikausia ollut wangin vieraana ja luultavasti\ntärkeimpänä ohjaajana Baltan kasvatuksessa. Baltan isä, ruhtinas\nBajar oli kuuluisa alamaistensa keskuudessa siitä, että ei ollut\nvuosikymmeniin kantanut minkäänlaisia veroja. Verojen sijaan hän\nmääräaikana joka vuosi kutsutti koolle pari-, kolmetuhatta miestä,\nparhaat ratsastajat, ja käski järjestää sekä vuoristossa että\ntoisinaan myös aroilla suurenmoisen ajometsästyksen. Kilometreittäin\nliikkuva metsästäjien rivistö suljettiin ohjelman mukaan renkaaksi\nja kaikki kehän sisään joutuneet villieläimet joutuivat näin\ntakaa-ajajien saaliiksi. Syötäväksi kelpaavien eläinten lihat kuuluivat\nmetsästäjille, mutta nahat olivat ruhtinaan. Ruhtinas Bajar näytteli\nminulle erilaisia nahkoja ja lahjoittikin muistoksi kaksi nahkaa.\nToinen oli tiibettiläisen lumipantterin nahka, joka vieläkin on\ntallessani, toinen suuren mustan karhun talja. Vereštšagin-nimiselle\nvenäläiselle, joka osteli eläviä eläimiä Hampurin eläintarhaan,\nruhtinas käski järjestää tiikerinloukkuja. Kun myöhemmin tapasin saman\nVereštšaginin, tämä jätti minulle hintaluettelon kaikista sellaisista\neläimistä, joita halusi ostaa ja jo osaksi oli saanut ostetuksi.\n\nKoska tässä on kysymys eläimistä, poikkean vähän kertomuksestani\nkertomaan tiikerin pyydystystavoista. Suurista puista rakennetaan suuri\nnelikulmainen rotanloukun tapainen loukku siten, että yhtenä sivuna\noleva ovi jätetään auki ja sisälle sidotaan kiinni lammas. Kun tiikeri\nyöllä hyökkää lampaan kimppuun ja yrittää raastaa sitä pois, ovi\nylhäältä loksahtaa kiinni. Sitten sahataan kaikki neljä nurkkapaalua\nalta poikki ja tuossa valmiissa häkissä tiikeri voidaan kuljettaa minne\ntahansa.\n\nToinen mielenkiintoinen metsästys on villihevosenpyydystys. Milloin\nvillihevoslaumoja l. kulaaneja on liikkeellä, ruhtinas järjestää\najon. Kulaani on paljon nopeampi kuin hevonen. Ja kun hevosen selässä\nlisäksi on ihminen, kulaanin pyydystäminen on vieläkin vaikeampaa takaa\najamalla. Mutta suuri ajo pannaan toimeen keväällä, jolloin tiedetään\ntammojen varsovan, tai oikeammin vähän sitä ennen. Kun kalmukit\npääsevät parhailla hevosiltaan kilometrien pituisena hajarivinä lähelle\nkulaanilaumaa, sattuu niin, että jokin tamma jääkin jälkeen ja varsa\nsyntyy. Jos ihminen ehtii kahden tunnin kuluessa varsan syntymisen\njälkeen lähelle, ei varsa vielä kykene saavuttamaan tavallisen hevosen\nnopeutta ja tamma poistuu viime hetkessä varsansa luota. Silloin\nsaadaan kulaani kiinni aivan nuorena ja kuuluu tietenkin ruhtinaalle.\nRuhtinas pitää sitä suurena rikkauden lähteenä, sillä kulaani on,\nolipa uros tai naaras, erikoisen arvokas hevosrodun parantamisessa.\nPuolirotuiset hevoset nousevat huikeihin hintoihin. Ruhtinas Bajarilla\nkuului kauan olleen kulaaniori ja monella muulla hänen tuttavallaan\nruhtinaalla oli tämän jälkeläisinä erikoisen nopeita hevosia.\n\nRuhtinas Bajar näytteli monenlaisia vanhoja kalmukkilaisia kirjoja ja\npahoitteli, ettei näille maille ollut saatu toimitetuksi kirjapainoa.\nHän tiesi kyllä, että kalmukin kielen kirjasimia on sekä Pietarin\nettä Berliinin kirjapainoissa. Hän pyysi minulta neuvoa, mistä\nniitä voisi hankkia. Paria kolmea kirjaa hän erikoisesti halusi\nlevittää alamaistensa ja muiden kalmukkien keskuuteen. Yksi niistä\noli historiallinen teos kalmukkikansan vaiheista. Toinen oli laaja\nuskonnollinen teos, jonka hän lopuksi lahjoitti minulle pyytäen, että\nantaisin painattaa sen ja sitten lähettäisin hänelle ainakin 1.000\nkappaletta.\n\nOlin kaksikin yötä Bajarin ja Baltan vieraanvaraisessa kodissa.\nHuoneita ja rakennuksia oli suuri määrä ja palvelijoita tietysti\nsen mukaan. Kaukana etelämpänä, siis Džirgalantu-jokea ylöspäin,\noli luostari, jossa oli buddhalaisia lamoja. Heidän lukumäärästään\nen saanut tarkkoja tietoja, mutta ruhtinas Bajar itse kertoi, että\nhänen oli täytynyt puuttua luostarin asioihin siitä syystä, että sen\nasujaimien joukossa oli paljon sellaisia, jotka elivät siveettömästi\neivätkä harrastaneet jumaluusopillisia tutkintoja. Hänellä ei näkynyt\nolevan kovinkaan hyvät ajatukset lamojen nykyisestä sivistystasosta.\n\nHovin ulkopuolella oli jokivartta pitkin koko suuri puutarha, jossa oli\nkiinalaisia ja tarantšinilaisia puutarhureita.\n\nNuori Balta jutteli minulle, että hän olisi hyvin halukas lähtemään\nkatselemaan maailmaa, ja tiedusteli, paljonko minulla oli kuluja\nmatkoillani. Selitin avomielisesti, että minulle riittivät hyvin ne\n3 000 ruplaa eli 8 000 Suomen markkaa vuodessa, jotka minulle oli\nSuomen yliopistosta myönnetty Rosenbergin stipendinä. Balta pyysi, että\nkehoittaisin hänen isäänsä myöntämään vuosittain kolmeksi vuodeksi\ntämän suuruisen määrärahan. Isä arveli, että tuo rahamäärä oli liian\npieni, sillä pitäähän matkalla olla mukana galtši ja maltši ym. —\nGaltši merkitsee tulenhoitajaa, maltsi hevosten ja eläinten hoitajaa…\nJa vielä piti olla välttämättä emtši eli lääkäri. Tein parhaani Baltan\npuolesta ja selittelin, ettei galtšeja ja maltšeja tarvita, vaan\nettä ruhtinaanakin voi aivan hyvin liikkua ilman seuruetta ja ilman\naseellista saattojoukkoa. Keskustelustamme oli erinomaiset seuraukset,\nsillä myöhemmin Urumtšissa ollessani tapasin Balta-wangin noin\nkaksisataisen aseistetun kalmukkijoukon saattamana matkalla Pekingiin.\nKim saattajat olivat heittäytyneet Baltan komennuksesta hevosen\nselästä maahan ja iskeneet otsansa multaan suuren Bakšin eli opettajan\nedessä, Balta tuli kertomaan, että hänellä oli isältään luvassa 3000\nlangia eli n. 4000 ruplaa Venäjän rahana vuotuista määrärahaa ja ettei\nhän aiokaan jäädä Pekingiin, vaan matkustaa Japaniin opiskelemaan\nkadettikoulussa tai yliopistossa. Opiskeltuaan siellä hän sitten\nvarmasti tulee Suomeen ja silloin voimme ehkä yhdessä lähteä Berliiniin\nja Lontooseen. Urumtšissa tämän nuoren ruhtinaan kanssa sattunut\ntapaaminen oli erinomaisen hauska ja virkistävä pikkutapaus. Suomessa\nsain parikin kertaa Baltalta kirjeitä Tokiosta, missä hän todellakin\naikoinaan suoritti upseerintutkinnon, mutta Suomen-matkasta ei tullut\nmitään, sillä Kiinan hallitus määräsi torguuttien ruhtinaan Baltan\nAltain piirin kuvernööriksi. Kuvernöörinä hän perusti Altain piiriin\nIrtiš-joen yläjuoksun varrelle Sara-sume (»keltainen temppeli»)-nimisen\nkaupungin, jonka lähettyville hänen asuntonsakin rakennettiin. V.\n1912 kirjoitin hänelle halhalaisten viranomaisten pyynnöstä kirjeen\nŠara-sumeen, jossa kirjeessä häntä kehoitettiin liittymään mukaan\nmongolien vapausliikkeeseen. Minulla ei ole tietoa siitä, tuliko kirje\nperille, mutta mongolien taholta kuulin myöhemmin, ettei kuvernööri\nBalta ollut ottanut osaa kiinalaisten sotaan mongoleja vastaan siitä\nsyystä, ettei hänellä muka ollut tarpeeksi aseita. Hänen Pekingistä\nkäsin tekemänsä asetilauksiin ei Kiinan hallitus ollut uskaltanut\nsuostua. Samalla voin mainita, että Balta-wang Japanista tullessaan oli\nottanut mukaansa japanilaisen puolison. Hänen isällään, Bajarilla, oli\ntiibettiläinen puoliso, Tiibetin rahaministerin tytär.\n\nErinomaisen miellyttävän yhdessäolon jälkeen, joka jätti hauskoja\nmuistoja Džirgalantusta, ruhtinas Bajarista ja hänen perheestään, hänen\nhallitustavoistaan sekä erittäinkin hänen sivistysharrastuksistaan,\npalasin Šihon kaupunkiin. Ennen pitkää lähdin taas eteenpäin, tällä\nkertaa itäiseen suuntaan. Kaikki ne lukuisat joet ja vuoristopurot,\njotka »kirjavien kylkiluiden» valkoisten kohtien jatkoina virtaavat\npohjoiseen päin, kuivuvat jo hyvinkin pian hiekkaan niillä aromailla,\njotka leviävät vuoriston rinteistä ja edustavuorista pohjoiseen päin.\nMiltei joka laaksossa ja jokaisen joen varrella on asutusta, ja kun\njoet ovat suunnilleen päivän matkan päässä toisistaan, on matkustaminen\nnoilla mailla verraten helppoa ja jo sivistyneitä oloja muistuttavaa.\nNiissä suurissa kylissä, joita on jokien varsilla, on riittävästi\nkaravaanisarajeja l. karavaanien pysähdyspihoja ja pihojen sivustalla\nhuoneita. Nuo huoneet ovat rakennetut niin, että joka huoneen vieressä\non katoksen alla vaja, johon voi huoneen seinässä olevasta luukusta\nkatsella ja siten pitää silmällä hevosia ja kuormia. Portista\nsisään tullessa on suoraan edessä muita komeampi rakennus korkeita\nvirkamiehiä varten. Kun majapaikkojen väliä on jonkin verran rasittava\npäivämatka, kylän asukkaat jo aamuvarhaisesta asti järjestävät matkan\npuoliväliin ruokailupaikkoja telttoihin tai tilapäisen katoksen alle.\nYleisenä ruokana on näissä puolimatkanteltoissa aš-mantu, so. aš l.\nlampaanrasvassa ja porkkanoita höysteenä käyttäen keitetty riisipuuro,\nja mantu l. höyryssä kypsennetyt vehnäpullat.\n\nTie Šihosta Urumtšiin asti on osa siitä jo muinaisuudessa käytetystä\ntiestä, joka kiinalaisten historiassa on tunnettu nimellä Peiluu l.\nPohjoinen valtatie. Toinen yhtä kuuluisa tie, Nanluu, Eteläinen tie,\nkulki aikoinaan kaukana Tienšanin eteläpuolella leviävän autiomaan\netelälaitaa pitkin samoin kuin Peiluu-vuoriston pohjoislaitaa.\n\nŠihon—Urumtšin tien varrella on monia ennen muinoin väkirikkaita\nkaupunkeja, jotka nyt ovat raunioina. Suurin tieni varteen osunut\nrauniokaupunki oli Manas, joka tuhoutui ns. dungaanien kapinan aikana\nvv. 1860—64. Manasin talot olivat osaksi vielä pystyssä, vaikka\nkatottomina. Aršalla ja minulla oli näillä mailla matkatessa yleensä\npaljon seuralaisia ja aš-mantu-ruoan ääreen keräytyi säännöllisesti\nkahtaalta väkeä lisää.\n\nPäivät olivat kuumat ja pidettiin pitkät puolipäivän tauot. Illalla\nkoetettiin viileänä aikana jatkaa matkaa mahdollisimman kauan. Tämä ei\nkuitenkaan ollut täysin turvallista; sen huomasin, kun iltahämärässä\nkerran kuului kaukaa edestämme merkillistä juopuneen hoilauksen\ntapaista ääntä. Kun kyselin, juopunutko siellä hoilaa, vierelläni\nratsastanut kalmukki vastasi: »Juopunut», ja lisäsi heti sen jälkeen\nhiljaa toisille: »Jopa hänkin on käynyt varovaiseksi.»\n\nKalmukit eivät näet koskaan mainitse matkalla ollessaan tiikeriä\noikealla nimellä, vaan karttavat sitä nimitystä käyttämällä muita\nsanoja; tavallisimmat ovat kyštee l. voimakas, taikka ereen l. kirjava.\nVähän matkan päässä näkyikin sitten edessämme verinen hevosenraato\nsatula selässä ja sen vieressä joitakin tavaroita huiskin häiskin.\nMatkustajasta ei näkynyt merkkiäkään. Matkatoverini arvelivat\n»juopuneen» raahanneen hänet mukanaan jonnekin ruohikkoon.\n\nEräässä karavaanisarajissa sattui omituinen ja odottamaton tapaus. Arša\noli pannut ämpärimme, jossa keitimme keittoa, tulelle sarajin pienen\nkammion eteen ja lähtenyt tapansa mukaan heti hevosia juottamaan.\nPalatessaan hän ilmoitti, että tässä samassa karavaanisarajissa\non toinenkin eurooppalainen ja että tämä on nyt jossakin portin\nulkopuolella. Minulla oli yleensä näillä matkoilla ylläni kalmukkien\nkeveä kesäkauhtana, joten minua kaukaa saattoi arvella kalmukiksi.\nMenin hakemaan eurooppalaispukuista miestä, mutta ensin en löytänyt\nketään. Mutta sitten, juuri portin ulkopuolella, osoittautuikin mies,\njoka oli pukeutunut kiinalaisittain, aivan tavalliseksi vaaleaveriseksi\neurooppalaiseksi. Tämä tuli heti luokseni. »Puhutteko ranskaa?» hän\nkysyi. Kun sanoin, että ehkä mieluummin puhun jotakin muuta kieltä,\nhän kysyi englanniksi. Ennen pitkää puhuimme keskenämme saksaa. Hän\noli kovin utelias tietämään minusta kaikki. Ilmoitin olevani Suomesta,\nolevani kielitieteellisellä keräysmatkalla ja erittäin innostunut\nkalmukkien murteisiin ja sanavarastoon sekä oleskelevan! näillä\nmailla Helsingin Yliopiston antamalla matka-apurahalla. Ilmoitin\ntietysti rehellisesti nimenikin, sekä sukunimen että etunimet. Kun\nminä vuorostani kysyin, mistä maasta hän on, hän vastasi, ettei hän\nole mistään maasta ja että siitä on yli 20 vuotta, kun hän on ollut\nminkään maan kansalainen. Kun kyselin hänen nimeään, hän sanoi, että\nkoska olen luterilainen, hänen on turha sanoa nimeään, sillä sukunimeä\nhänellä ei ole. Hänen valtakuntansa on vain Jumalan valtakunta. Kun\ntiedustelin, miksi häntä sitten nimitetään, hän sanoi vain, että\nihmiset sanovat häntä isäksi ja että hän on vain eräs pieni Jumalan\nja Jeesuksen palvelija. Yli 20 vuotta oli kulunut siitä, kun hän\nluopui synnyinmaastaan, sukunimestänsä ja kaikista suhteista entiseen.\nMinua tämä kiertely ensi hetkinä jonkin verran ihmetytti, mutta\nystävällinen mies hän oli ja kyseli osaaottavasti matkani vaivoja.\nKovasti hän ihmetteli, mistä saan kunnollista ruokaa. Kerroin, että\nkalmukkipalvelijani yleensä valmisti ruokani ja että itsekin väliin\nkeitin ja paistoin, mitä syödäkseni tarvitsin. Olihan näillä mailla\nsaatavissa sekä riisiä että kiinalaisia makarooneja, hedelmiäkin oli ja\naina riittävästi lampaanlihaa.\n\nKävelimme hiljalleen portista pihan poikki majatalosta vuokraamani\nhuoneen edustalle. Siinä hän kyseli, eikö minulla siis ollenkaan ollut\nmukanani säilyketölkkejä tai juustoa tai hyviä, säilyviä makkaroita.\nKun vastasin kieltävästi, hän pyysi minua tulemaan pihan poikki sen\ntoisella puolella olevaan kammioon, joka oli hänen pysähdyspaikkanaan.\nSiellä hän kaivoi esiin matkatavaroistaan erilaisia makkaroita ja\nleikkasi minulle niistä viipaleita. »Miltäs tämä maistuu?» — »Hyvältä.»\n— »Entäs sitten tämä? Tämän pitäisi olla parempaa.» — Makkarat olivat\nkovia, suolaisia ja pippurilla höystettyjä, ns. ikuisia makkaroita.\n»Ilman näitä minä en matkustaisi minnekään. Meillä on eräs veli\nJeesuksessa, joka osaa valmistaa oikein hyviä makkaroita. Entäs tämä\nmakkara, tämä on vielä parempaa. Eikö niin?» Maistelin sitä. »Mutta»,\nisä sanoi, »sen mukana pitäisi välttämättä olla hyvää olutta.»\n\nItsekseni, tietysti hänelle mitään puhumatta, ajattelin, että on sekin\nomituista: ihminen kieltäytyy synnyinmaastaan, kaikista maallisista\nsuhteistaan, suvustaan, sukunimestään, mutta ei voi — luopua\nmakkarasta. »Isä», pateri oli jesuiittamunkki, nähtävästi alkuaan\njoko belgialainen tai saksalainen, mutta nyt hänellä ei siis ollut\nmitään muuta kotimaata maailmassa kuin se Kiinan osa, joka oli hänen\ntyökenttänään. Hän näytti minulle mielihyvin ja kuin todistukseksi\nonnistuneesta työskentelystään koko joukon erikokoisia valokuvia,\njoissa näkyi kiinalaisia rakennuksia, katonharjalla risti, ja\nsisäkuvia, joissa oli kristittyjä kiinalaisia.\n\nJesuiitat harjoittivat Tienšanin seuduilla, niinkuin muuallakin\nKiinassa, lähetystyötään erittäin antaumuksellisesti eivätkä yleensä\npoistuneet paikoiltaan edes sotien ja rauhattomuuksien tieltä, vaan\npysyivät toimessaan kuolemaansa asti. Tämä arvoisa isä oli yksi niitä,\n»mitätön Jeesuksen palvelija».\n\n\nIlman sen enempiä seikkailuja pääsimme päivä päivältä lähemmäksi\nUrumtšia. Kuljimme suurta valtatietä, jos karavaaniteitä yleensä voi\nnimittää tällä nimityksellä, sillä, tienä on oikeastaan vain poljettu\nmaa, jossa näkyy kärrynpyörien raiteita, ja kaikki osoittaa, että\nollaan oikealla tolalla. Pohjoiseen päin levittäytyi sankka ruo’osto,\netelässä kohosivat Tianšanin vuoriston pilviä hipovat lumipeitteiset\nhuiput. Lännestä itään kulkiessamme olisimme voineet jatkaa valtatietä\nmyöten Gutšenin kaupunkiin asti, mutta tie haaraantui ja me suuntasimme\nmatkamme kaakkoon, hitaasti nousten ylöspäin kohti valtavia rinteitä,\nja lopuksi tulimme laaksoon, jota noudatellen tie vei yhä lähenevän\nvuoriston välissä sijaitsevaan Urumtšin kaupunkiin.\n\nTämä kaupunki on korkealla vuoristossa ja sen vuoksi kesäisin viileä.\nSen asukkaat ovat, lukuunottamatta kiinalaisia virkamiehiä, joko\ndungaaneja tai paikallista turkkilaista väestöä, joita kalmukit\nnimittävät tarantšineiksi, »maanviljelijöiksi». Näitä maakunnan\nvarsinaisia asukkaita sanotaan usein turkkilaisiksi tai uigureiksi.\nMutta tavallisinta on, että asukkaat kaupungin taikka paikkakunnan\nmukaan nimittävät itseään joko urumtšilik tai turpanlik, hamilik jne.,\nsuurimpien kaupunkien nimen mukaan. Dungaanit ovat jo vuosisatoja\nnäillä mailla asuneiden kiinalaisten jälkeläisiä; he pukeutuvat ja\nasuvat kiinalaisittain, mutta ovat uskonnoltaan muhamettilaisia. Sitä\npaitsi on arokansoina kalmukkeja ja kirgiisejä l. karakirgiisejä. Kun\nnäitä karakirgiisejä on Venäjänkin puolella, sattuu usein, että tätä\nkansallisuutta lähtee suuria ryhmiä Venäjän puolelta veroja pakoon\nasettuen Tianšanin vuoriston laaksoihin karjoineen ja telttoineen.\nTästä aiheutuu alituisia rettelöitä venäläisten ja kiinalaisten\nvirkamiesten kesken.\n\nUrumtšin kaupunki on siitä omituinen, että se on talonomistajille,\nrikkaille tarantšineille, erittäin miellyttävä kesänviettopaikka. Samat\nihmiset, jotka kesäisin asuvat Urumtšissa, voivat viettää talvensa\nkymmenien peninkulmien päässä Turfan-nimisessä kaupungissa. Turfan on\nnäet kesäisin erittäin kuuma. Siellä on suurenmoisia puutarhoja ja\nyleensä koko seutu on viljeltyä ja vanhan sivistyksen kotipaikka.\n\nSain Urumtšissa asunnon varakkaan tarantšinin omistamassa talossa,\njossa asui saksalainen valokuvaaja. Tämän vaimo tarjosi minulle\nmaksua vastaan päivälliset. Talo oli lähellä konsulinvirastoa, jossa\nväliaikaisesti hoiti konsulin virkaa Bobrovnikov-niminen nuori mies.\nKonsulinvirastolla on komeat rakennukset, mm. kirkko ja sotamiesten\nasunto. Kiinassa on näet vanhan tavan mukaan jokaisella ulkomaan\nkonsulilla oikeus pitää riittävän suuri suojajoukko. Sotamiesten\npäällikön, jona oli nuori luutnantti, konsulinviraston lääkärin,\ntohtori Kohanovskin ja konsulina toimivan Bobronivkovin kanssa oli\nhauska seurustella ja tehdä mm. pieniä huviretkiäkin vuoristoon.\nMuuten aikani kului tyystin Aršan tietojen panemiseen paperille\nja sanakirjan käymiseen läpi mahdollisimman tarkkaan. Kalmukkien\ntapojen ja kertomusten merkitseminen Aršan suusta muistiin oli aikaa\nvievää työtä. Isäntäni, joka, kuten mainitsin, oli valokuvaaja, oli\nmonipuolinen mies. Hän itse valmisti hopeaa liuottamalla tarvitsemansa\nvalokuvauslevyt. Urumtsissa olostani ansaitsee mainita vain jo ennen\nkerrottu kohtaaminen Balta-wangin kanssa torilla, muutama käynti\nkiinalaisten viranomaisten puheilla ja eräs hauska kohtaaminen, joka\nsattui uudeksi konsuliksi nimitetyn Dolbeževin vastaanottotilaisuudessa.\n\nKoko venäläistä sivistyneistöä oli kehoitettu lähtemään puolen\npäivämatkan päähän Urumtšista uutta konsulia vastaan. Tien varteen\npystytettiin muutamia telttoja ja mukana oli konsulinvirastosta\notettuja virvokkeita ja makeisia. Päivä oli kuuma ja helteinen.\nOlin ollut hyvin vastahakoinen koko retkelle lähtöön. Kun konsuli\nkolmivaljakolla ajaen pitkän odotuksen jälkeen ilmestyi näkyviin\npölypilvestä, hänen mukanaan oli myös venäläinen pappi, isä Nikolai.\nTämä moitiskeli tietä ja matkustamista näillä villeillä mailla ja\nkertoi, että tiet oikeastaan ovat täällä olemattomia, koska oikea\ntie on kupera, oja kummallakin puolen. Kun häneltä joku kysyi, missä\nsellaisia teitä on, hän selitti, että Suomessa kaikki tiet ovat\nsellaisia ja että hän itse on Suomesta. Isä Nikolai oli syntynyt\nHelsingissä ja Helsingissä koulunsa käynyt, jonkun venäläisen\nvirkamiehen poika. Kun konsuli Dolbeiev hänelle huomautti, että\nminäkin olen suomalainen, hän tuli aivan intoihinsa, otti esille\nmatkalaukustaan suuren suomalaisen tulitikkulaatikon ja tarjosi\nFazerin makeisia. Konsuli Dolbeševin tunsin ennestään hyvin niiltä\najoilta, jolloin hän oli Urgassa konsulinviraston sihteerinä ja\nsiinä toimessa ei ottanut osaa sen itsemurhatapauksen tutkimiseen,\njosta Mongolian-matkan yhteydessä olen maininnut. — Voin lisätä,\nettä olen tavannut herra Dolbeževin 20 vuotta myöhemmin. Silloin\nhän asui Pekingissä yksityisenä venäjän kielen tuntiopettajana,\nköyhyydessä, koska hän entisenä konsulina, siis tsaarinvallan aikaisena\nvirkamiehenä, tietenkin oli punaisten mielestä »erittäin vaarallinen\nhenkilö».\n\nUrumtšin koillispuolella kohoaa jylhä, mahtava vuori Bogdo-Uula,\nsuomeksi »jumalainen vuori». Taivasta vasten se kohottaa komeaa\nhuippuaan ja on muutenkin ylhäältä lumipeitteisenä ja alhaalta\nmetsän peittämänä suurenmoinen. Sen kupeesta näkyi nousevan savua ja\nsitä mainittiin myös tulivuoreksi. Aršan kanssa lähdin kerran tuota\n»tulivuorta» vähän lähempää katselemaan, ja ratsastettuamme pitkät\nmatkat sen rinteitä ylös jouduimme lopuksi lähelle sitä kohtaa, mistä\nsavu nousi. Kävi selville, ettei Bogdo-Uula olekaan tulivuori, vaan\nettä savu nousee onkaloista, joissa on mahtavia kivihiilikerroksia,\njotka luultavasti varomattoman tulenkäsittelyn vuoksi ovat syttyneet\npalamaan. Siellä täällä vuoren rinteillä kulki teitä, joita pitkin\noli kuljetettu ja yhä kuljetetaan kivihiiltä. Tällä samalla matkalla\nkohtasimme muutamia kalmukkeja ja mongolejakin, jotka pyysivät meitä\nluokseen vuorelle vähän korkeammalle, missä olivat heidän jurttansa ja\nkarjansa. Nämä mongolit ja kalmukit väittivät, että siellä vuorilla\noli eri paikoissa sadoittain perheitä, jotka olivat, veroja pakoon\nlähtien, omin luvin asettuneet mikä mihinkin laaksoon ja elivät siellä\nerinomaisen hyvin. Heillä ei ollut minkäänlaista hallitusta eikä\nruhtinasta. Mongolien kanssa jutellessaan Arša vanhaan tapaansa väitti,\nettä minä muka olin ruhtinas. Mongolit innostuivat kovasti asiasta ja\narvelivat, että voivat hyvinkin saada kiinalaiselta valtiovallalta\nluvan asettaa minut virallisesti ruhtinaakseen, mutta Aršan ja\npakolaisten mielipahaksi en suostunut ehdotukseen.\n\nVietin kesän ja syksyn Urumtšissa, mutta lokakuun loppupuolella\nalkoi jo ilma käydä koleaksi ja kylmäksi. Jo viikon verran oli ollut\njäätä siellä täällä Urumtšin laaksossa, kun päätin lähteä takaisin\nTšugutsakkia kohti. Urumtšissa oli käynyt myös Vereštšagin, elävien\neläinten ostaja, josta jo mainitsin, ja hän lähti paluumatkalle samaan\nsuuntaan kuin minäkin noin viikkoa aikaisemmin. Hänen lähtiessään\noli siellä täällä tie vielä märkää ja liejuista, jota vastoin minun\nlähtiessäni maa oli kauttaaltaan jäässä. Hänen hyvät hevosensa\njoutuivat kahlaamaan liejussa ja savessa ja nopeasti väsymään. Niin\nsattui, että jo muutamien päivien päästä ajoin hänen ohitseen ja hyvää\nvauhtia Šihoon asti.\n\nŠihossa levätessäni tuli ruhtinas Bajar sinne minua tapaamaan ja\ntoi mukanaan erään toisen kalmukkiruhtinaan. Šihon kaupunkiin oli\ntullut kiinalainen teatteriseurue ja Bajar-wang tilasi siltä minun\nkunniakseni näytäntöjä. Kiinalaiset teatteriseurueet palkataan\nmääräpäiviksi ja määräehdoin. Näyttelijät pystyttävät näyttämönsä\nsilloin jollekin avoimelle paikalle, torin laitaan tai kadulle.\nNäyttämön eteen asetetaan pöytiä sen mukaan, miten rahan antanut\nhaluaa. Noiden varattujen pöytien taakse rakennetaan matalan aitauksen\ntapainen, mutta tämän taakse on koko kaupungin tai kylän ihmisillä\noikeus asettua katselemaan näytäntöä. Šihossa istuin kahden ruhtinaan\nvälissä ja kiinalaiset näyttelijät kanniskelivat teetä ja kiinalaisia\nherkkuja eteemme asetetulle pöydälle. Kun esityksen pitää alkaa,\nteatteriseurueen johtaja tarjoaa luettelon, jossa on lueteltu kaikki\nne näytelmäkappaleet, joita seurue osaa näytellä, ja siitä on sitten\nkunniavierailla tai maksajilla oikeus valita mielensä mukainen\nkappale. Bajar-wang valitsi ensimmäisenä. Hän valitsikin koko mukiin\nmenevän hauskan kappaleen. Mutta kun hän tämän perästä määräsi minut\nosoittamaan kiinalaisten luettelosta haluamaani, sattuikin niin, että\nsormeni osoitti jotakin perin rivoa juttua, jossa oli vain kolme\nnäyttelijää, kaksi miestä ja yksi nainen. Tilanteen pelasti ja pahan\nmieleni sai talttumaan toinen kalmukkiruhtinas, joka oli nimeltään\nNiite ja arvoltaan Beise. Hän osasi kiinaa paremmin kuin minä ja tiesi\nvalitsemansa kappaleen sisällön. Yleisöä oli karttunut sadoittain\nmeidän taaksemme ilmaiseksi katselemaan koko näytäntöä.\n\nŠihosta matka jatkui pohjoiseen samaa vuoristoa kohti, jonka kulku\nvaikeuksista jo tulin kertoneeksi. Pari viikkoa Urumtšista lähdettyäni\nolin taas lähenemässä Tšugutšakia ja olin jo kerran illalla pannut\nteltan pystyyn autiolle arolle viettääkseni siinä yön ja jatkaakseni\nmatkaani aikaisin aamulla, niin että jo ehkä iltapäivään mennessä\nolisin perillä Tšugutšakissa. Mutta silloin tulikin neljä kasakkaa\ntäyttä hukkaa luoksemme ilmoittaen, että konsuli Sokov oli heidät\nlähettänyt käskien minun heti mahdollisimman nopeasti tulla\nkonsulinvirastoon. Sotilaat kuormasivat vankkurini hyvin nopeasti ja\nmeidän oli läpi yön ajettava eteenpäin lumipyryssä. Hevosparoilleni\nse oli oikeaa kidutusta ja mieleni oli kaikkea muuta kuin valoisa. En\nvoinut ymmärtää, mikä merkillinen kiire nyt oli.\n\nAjattelin yhtä ja toista. Olinhan Sokoville kyllä avomielisesti\nesittänyt ja selittänyt suomalaisten kannan »tsaarin tottelemisesta».\nOlin sanonut, että keisaria kyllä totellaan Suomessa, kun käskyt\ntulevat oikeassa järjestyksessä ja laillisia teitä, jolloin\ntietysti Suomen kansan itsemääräämisoikeus, joka on keisarin\nvalalla vahvistettu, on aina otettava huomioon. Oliko konsuli Sokov\nmahdollisesti sähköttänyt tai ilmoittanut Pietariin esimiehilleen minun\nvaatimattomista mielipiteistäni ja oliko hän ehkä voinut saada käskyn\npidättää minut? Pimeässä ajettiin, lunta sateli, minun oli kylmä ja\nnälkä ja lisäksi mielessä pelko.\n\nKello kolmen aikana yöllä nelistävät hevoset ehtivät konsulinviraston\nkohdalle ja ajettiin suoraa päätä sen suureen pihaan. Siinä seisoi\nminua odottanut konsuli Sokov ystävällisesti hymyillen ja pyysi minut\nheti sisään, missä odotti runsaasti katettu pöytä ja kuuma samovaari.\nKonsuli pyysi minua rauhoittumaan ja kuulemaan merkillisiä uutisia.\nHän näytti minulle pinkan sanomalehtiä ja sanoi, ettei hän ollut enää\nkymmeneen päivään saanut mitään postia Venäjältä. Oli joulukuun 3.\npäivä v. 1905. Konsuli kertoi: »Japanilaisia vastaan käyty sota on\nhävitty ja koko Venäjän valtakunta on mullin mallin. Yleislakko tai\njotakin sen tapaista on julistettu. Ketkä sen ovat julistaneet, sitä\nei tiedetä, mutta viimeisimpien tietojen mukaan on rautatieliikennekin\npysähdytetty. Tai oikeammin sanoen Mantšuriasta päin palaavat\nsotamiehet rehentelevät ja määräävät kaikkialla. Jonkinlainen\nvallankumous on päässyt valtaan koko Venäjällä ja siellä täällä käydään\ntaisteluja hallitukselle uskollisten ja vallankumouksellisten kesken.»\n\nVenäläis-aasialaisesta Pankista oli konsuli Sokov nostanut ja kuitannut\nminulle lähetetyt 700 ruplaa. Ne hän siinä teetä juodessamme ojensi\nminulle.\n\nKonsulin arvelun mukaan minun oli paras nyt jäädä odottamaan tilanteen\nrauhoittumista hänen vieraanaan ja hänen suojassaan. Olihan hänellä\nomat sotamiehensä ja olimmehan me kahden puolueettomalla alueella.\nHän ei voinut sanoa, olinko vallankumouksellinen, mutta joka\ntapauksessa tie Suomeen oli tukossa. Lisäksi Suomi oli julistanut\nsodan keisarivaltaa vastaan. Tätä viimeistä väitettä vastaan minulla\noli paljonkin sanottavaa, mutta konsuli käski minun ottaa huoneeseeni\nmukaani sanomalehdet, jotka olivat hänellä sitä varten esillä.\n\nKun aamun jo sarastaessa vetäydyin minulle varattuun huoneeseen, en\ntahtonut saada unen päästä kiinni ja rupesin lueskelemaan lehtiä.\nOmskissa ilmestyvä sanomalehti kertoi Pietarista lähetetyssä\nerikoissähkösanomassaan, että Suomen kenraalikuvernööri Obolenski oli\nSlava-nimisellä panssarilaivalla paennut Helsingistä Pietariin ja että\nkaikki Suomen merivoimat ja luotsilaitos olivat suomalaisen kenraalin\nSemanin (Sjömanin) komennossa. Myös toisissa lehdissä, ainakin\nsiperialaisissa, oli melko omituisia sähkösanomia Suomen asioista.\nNäistä sain sen käsityksen, ettei Pietarissa tiedetty Suomesta ja\nSuomen tapahtumista mitään. Useimmat uutiset olivat perin hälyttäviä\nja omiaan antamaan asioita tuntemattomalle sellaisen käsityksen, että\nSuomi oli muka ilmisodassa keisarillista hallitusta vastaan.\n\nTuumittuani muutaman päivän asioita moneen kertaan puolelta ja toiselta\nsain vähitellen kuitenkin selville, etteivät Venäjällä suurlakosta\nhuolimatta sentään kaikki tiet olleet aivan tukossa. Myin pois\nhevoseni ja telttani sekä kaikki tarpeettomat matkavarusteet. Vaihdoin\nvankkurini suureen venäläiseen matkarekeen, johon tarkoin laskien\nja sovitellen sain välttämättömät matka-arkkuni ja -laukkuni hyvin\nsijoitetuksi. Hankin suuren, ns. barnaulilaisen lammasnahkaturkin.\nSiinä on mustaksi värjätty nahkapuoli päälläpäin, paksu villapuoli\nsisäänpäin. Samoin sain hankituksi varmasti pakkasta kestävän mustan\nsiperialaisen talvilakin. Konsulinvirastossa asuessani päädyin\nvähitellen siihen vakaumukseen, että minun sittenkin olisi paras\nyrittää palata Suomeen. Olihan minulla rahaa riittävästi, vaikka olisin\njoutunut kyytihevosilla ajamaan Suomeen asti, ja olihan tiedossa,\nettä junia oli sittenkin kulussa Siperian radalla ja Venäjällä. Kaipa\njonkin keinon keksisin päästäkseni junallakin ajamaan. Konsuli, jolle\nesitin tämän suunnitelmani, ei voinut sanoa sitä aivan mahdottomaksi\nja oli apuna sekä matkan järjestämisessä rajalle saakka että sopimusta\ntehtäessä minun kyyditsemisestäni Omskin kaupunkiin asti.\n\nEnnen lähtöäni konsuli Sokov antoi minulle suurenpuoleisen kirjekuoren,\njossa tietääkseni oli kaksi eri kirjettä: toinen oli virkalomaanomus\npuoleksi vuodeksi — sillä konsulin oli ikävä perhettään —, toinen\noli tavanmukainen ulkoasiainministeriöön menevä selonteko ja\nkuukausitilitys. Tämä konsulin antama virkakirje oli tietysti osoitettu\nulkoasiainministeriöön ja varustettu konsulinviraston komealla\nlakkasinetillä. Lupasin jättää tämän lähetyksen kuittia vastaan\nensimmäiseen avoinna olevaan postitoimistoon.\n\nArša, kalmukkini, joka oli minua uskollisesti palvellut, sai palkkansa\nrunsain mitoin ja lisäksi kaikenlaista minulle nyt tarpeetonta\ntavaraa. Hän seurasi minua itku silmissä rajalle saakka, ja viimeksi\nhänet nähdessäni hän oli polvillaan rukoillen omaan tapaansa omilta\njumaliltaan minulle siunausta.\n\nMinun oli hyvin mukava maata reessäni, joka oli pitkä ja takaa leveä.\nReki oli muutenkin varustettu niin, etteivät tuuli ja lumi juuri\npäässeet minuun käsiksi. Lammasnahkaisen rekipeitteen alla nukuin\nsikeästi mahtavaan turkkiini kääriytyneenä, kyytimiehen huitoessa\npiiskallansa ja kirkuessa kolmelle hevoselleen. Näin ajettiin\npostiasemalta toiselle. Kun tuli nälkä tai vilu, pysähdyin hevosia\nvaihdettaessa postiasemalle.\n\nJo ensimmäisellä asemalla näki, että jotakin outoa oli tekeillä. Pitkin\nkylän katuja ja monen talon kohdalla oli juopuneita miehiä. Kaikkialla\noli näet ryöstetty viinakauppoja. Ihmiset, sekä selvät että juopuneet,\npuhuivat vapaudesta, svabódasta. Vihdoinkin olivat muka venäläiset nyt\nsaaneet kauan kaivatun svabódan.\n\nKun eräällä kyytiasemalla tiedustelin ja ihmettelin, mitä tuolla\nsvabódalla tarkoitetaan, minulle selitettiin, että se tietysti\nmerkitsee vapautta ottaa maata kynnettäväksi missä tahtoo. Kirgiiseillä\non paljon maita, jotka ovat hyviä kynnettäviksi. Niihin ei venäläinen\nmies ole saanut koskea, koska se on muka kirgiisien omaisuutta,\nikäänkuin tsaari olisi kirgiisien eikä venäläisten tsaari. Nyt tsaari\nitse oli antanut vapauden maan viljelemiseen kaikille, jotka sitä\nhalusivat. Sitä se vapaus tietysti tarkoittaa, selitettiin. No niin:\nkömmin taas rekeeni ja ajettiin taas jokunen väli, kunnes tuli uusi\nruokailuaika.\n\nKun toisellakin asemalla oli samalla tavalla juopuneita ja keskusteluja\nsvabódasta, kyselin taas, mitä tsaarin antama manifesti todella\ntarkoittaa svabdalla ja onko se manifesti nähtävissä. Manifestia ei\nollut kukaan nähnyt, mutta vapaus oli saatu, se oli varmaa. Yritin\ntarkemmin ottaa selkoa asioista ja minulle selitettiin, että vapaus on\ntietysti verovapautta. Tästä lähtien ei tarvitse maksaa mitään veroja,\nvaan saadaan elää vapaina kuin taivaan linnut, selittivät sen aseman\nmiehet.\n\nSamanlaista juopottelua ja samanlaista tolkutonta loikkaamista oli\npitkin matkaa joka kylässä, jonne poikkesin. Eräässäkin, jonka\nlähettyvillä kasvoi metsää, selitettiin, että nyt saa tästä lähin\nhakata metsää mielin määrin eivätkä kruunun metsävartijat voi panna\nmitään estettä. Nyt ovat paikkakunnan ihmiset rikkaita, kun metsää saa\nhakata vapaasti ja myydä vapaasti.\n\nTaas toisessa kylässä, jonne poikkesin yömyöhällä, ihmiset riemuitsivat\nvapaudesta kuten muuallakin, paitsi majatalon omistaja itse, joka oli\nkovasti murheissaan. Hän toi teetä ja pyysi minut sitä juomaan omaan\nhuoneeseensa, jotta saisimme jutella kahden kesken. Saanen muistuttaa\nlukijoitani siitä, että minulla oli mukanani sekä keisarillisen\nkuriirin passi että suuri ulkoministeriöön osoitettu kirjekuori. Tästä\nsyystä minua majataloissa yleensä luultiin konsuliksi tai ainakin\nmieheksi, joka oli ulkoministeriön palveluksessa. Se majatalon isäntä,\njoka pyysi huoneeseensa kahden kesken juttelemaan, tahtoi kaiken\nuhallakin avata sydämensä minulle. Hän kyseli, mitä minä nyt arvelin\nvapauden antamisesta. Sehän on jotakin kamalaa, hän sanoi. Tsaarilla\ntietysti on oikeus antaa vapaus kaikille kunnollisille ihmisille, mutta\nhänen ei pidä antaa sitä rikollisille eikä päästää kaikkia vankiloita\ntyhjenemään. Tällä majatalonisännällä oli ollut yli kolmekymmentä\nhevosta. Niistä oli 5—6 hevosta varastettu. Varkaat olivat joutuneet\nlopuksi kiinni ja isäntä itse oli johtanut rosvojen kiinni ottamista.\nVarkaat olivat olleet hyvässä tallessa vankilassa, mutta nyt heidät\ntietysti oli päästetty irti. Voivat olla täällä minä hetkenä\nhyvänsä ottaakseen isännän hengiltä. Lohduttaakseni tätä murehtivaa\nmajatalonisäntää jäin hänen huoneeseensa yötä viettämään.\n\nSemipalatinskista asti matkani kulki pitkin Irtiš-joen jäätä. Jää oli\nsileää ja tasaista eikä lunta ollut kovin paljon, niin että matka\nsujui hyvin nopeasti. Kummankin puolen jäätä rajoittivat leveää jokea\nkorkeat rannat, joita lähestyttiin vuoroin toista, vuoroin toista.\nKerran iltapäivällä seurasivat muutamat sudet meitä hyvin kauan juosten\nrantoja pitkin. Yöpimeässä ei näkynyt muuta kuin tasaista jäätä alla ja\nkirkkaita tähtiä yllä.\n\nOlin maksanut matkan Omskiin saakka, mutta viimeisellä postiasemalla\nennen Omskia kieltäydyttiin lähtemästä eteenpäin. Yksikään mies ei\nsuostunut rupeamaan ajomiehekseni. Eikä paperi, joka osoitti, että\nolin tsaarin kuriiri, tehonnut enää lainkaan. Omskin kerrottiin olevan\nmellakoiden ja rosvousten johdosta melkein maan tasalla eikä edes\nkolme kilometriä lähempänä olevalle rautatieasemalle ollut turvallista\nmennä. Jouduttuani tuntikausia viipymään postikyytiasemalla näin\ntielleni kasaantuneiden vaikeuksien takia sain lopuksi, luvattuani\n50 ruplaa maksuksi, erään nuorenpuoleisen miehen viemään minut\ntavaroineni rautatieasemalle asti. Sinne tullessani huomasin heti, että\njotakin erikoista oli tekeillä. Sotamiehiä, toiset julki juovuksissa,\nkuljeskeli suurin joukoin aseman edustalla ja lähettyvillä. Junia tuli\nuseitakin, kaikki matkalla länteen päin. Sain kuin sainkin sentään\njoukkojen välitse sekä itseni että tavarani toisen luokan ravintolan\npuolelle.\n\nToisen luokan ravintolaan oli keräytynyt koko joukko nuoria upseereita;\nhe istuskelivat pöytien ääressä tai pitkin seinävieriä ryhmissä,\nuseilla ladattu revolveri esillä. Matkatavarani sain pinotuksi suuren\nravintolasalin nurkkaan muutamien nuorten upseerien pöydän taakse. Tein\ntuttavuutta heidän kanssaan, ja kun tuli puhe ruoasta ja juomasta, tein\nparhaani hankkiakseni koko seurueelle kestitystä. Istuin upseereiden\nseurassa lopun iltapäivää ja jäin nukkumaan seinäviereen tavaroitteni\nääreen.\n\nReki, jossa olin tullut, oli omani, samoin olivat omiani reessä\nolevat muutamat hyvät huovat ja lammasnahkainen peite. Ne olivat nyt\nasematalon pihan puolella. Ihmettelin itsekseni, mitä niillä tekisin.\nNe olisi pitänyt myydä, mutta aamulla noustessani ei ollut enää rekeä\neikä muutakaan jäljellä.\n\nSeuraavana päivänä kuljeskelin aina väliin läpi suuren\nrautatieaseman salien ja eteisten ihmetellen omaa asemaani. Siinä\nseiniä silmäillessäni lueskelin samalla rautatiehallituksen ja\nsotilasviranomaisten monia erilaisia julistuksia, ohjeita ja\nmääräyksiä. Muutakaan tehtäväähän ei juuri ollut. Asemasillan puolelta\nkuului erilaisia ääniä: riitelyä ja sadattelua ja tietysti myös jonkun\njuopuneen hoilausta. Toisen luokan ravintolassa istujat olivat melkein\nkaikki upseereja, jotka olivat paenneet omilta sotamiehiltään rauhaan.\nSe pöytäseurue, jonka takana minun tavarani olivat, tuli vähitellen\nminulle hyvin tutuksi ja ystävälliseksi, ja kun minulla oli venäläinen\ntalonpoikaisturkki ja pitkä parta ja olin muutenkin ränsistyneen\nnäköinen, en herättänyt sotamiehissäkään erikoista huomiota.\n\nUpseerit pitivät ravintolasalin oven suljettuna joka kerran,\nkun tavallista pitempi juna saapui asemalle, mutta toisinaan\nsotamiesjoukkoja pyrki väkisin saliin. Kerrankin pääsi suuri joukko\nsotilaita, suurisuinen vääpeli etunenässä; jo hyvin pitkälle saliin\nja rupesi pitämään saarnaa: »Niin, keisarin viimeisen käskyn, herrat\nupseerit, kai tunnette? Tästä lähtien kaikki upseerit alennetaan\nyksinkertaisiksi sotamiehiksi ja sotamiehet ylennetään upseereiksi.\nTehän, herrat upseerit, olette menettäneet sodan. Ei teissä ole\nrohkeutta eikä teillä ole ammattitaitoa. Täällä nyt istutte jäniksinä,\nte tsaarin ja kruununvarojen kavaltajat.» Lähelläni istuva nuori\nupseeri koetti saada miehiä ulos ystävällisin sanoin: »Älä viitsi,\nveikkonen, puhua pötyä! Mistäs saataisiin rahaa niin monen upseerin\npalkaksi, jos kaikki sotamiehet korotettaisiin upseereiksi? Emmehän\nmekään tässä ole pitkään aikaan saaneet minkäänlaista palkkaa.»\nTyrkkäsin upseerille parikymmentä ruplaa hänen selkänsä takaa ja\nkuiskasin, että antakaa niille. Lopuksi hän sai kun saikin sotamiehet\nulos suuremmitta rettelöittä. Mutta olin huomannut; että jotkut\nvanhemmat upseerit jo kiihdyksissään olivat tarttuneet revolveriin.\n\nUlkona asemasillalla liikkuessani näin ihmisiä, jotka olivat tulleet\nasemalle kuka mistäkin matkustaakseen eteenpäin, mutta lakkokomitean\njäseniä, joita tapasin siellä täällä junien lähdettyä, oli mahdoton\nsuostuttaa siihen, että matkalippuja myytäisiin tai yleensä\nsallittaisiin ihmisten matkustaa. Ainoastaan sodasta palaavat miehet\npääsivät juniin. Olihan, niin vakuutettiin, koko Venäjän valtakunnassa\nnyt suurlakko.\n\nMatkaan haluavien joukossa oli myös muuan liikemies. Hän kertoi, kun\njouduimme keskusteluun väliaikana, jolloin ei ollut junaa asemalla\neikä kovin paljon väkeä asemasillalla, lähettäneensä noin viikko\nsitten kokonaisen rautatievaunullisen voidritteleitä länteen päin,\nmuistaakseni Moskovaan, ja oli nyt kovin huolissaan tämän arvokkaan\nomaisuuden kohtalosta. Luultavasti suljetut vaunutkin nyt murrettiin\nauki, missä vain siihen oli tilaisuutta, koska ei kukaan näkynyt\npitävän huolta sotamiesten ja upseerien ruoan saannista. Kun minullakin\noli matka Moskovaan päin, sovittiin niin, että yhdessä koetetaan keksiä\nkeinoa, miten päästä matkaan. Arvelin, että sotamiesten härkävaunuihin\nluultavasti voisimme päästä, sotamiesten mukaan, maksua ja\nruokakestitystä vastaan. Tämä ajatus miellytti liikemiestä sen verran,\nettä hän rupesi yrittämään. Hän puhutteli sotamiehiä, jotka olivat\njuuri astuneet ulos ensimmäisenä saapuneesta junasta, ja sai mielikseen\nkuulla, että siihen vaunuun, mistä nämä miehet olivat tulleet ulos,\nsaa heti mennä, jos maksaa 20 ruplaa. Niin pian kuin hän oli antanut\nrahat, toiset sotamiehet pitivät hänet vaunussa, mutta toiset lähtivät\nviinaa hakemaan. Kun viinanhakijat palasivat ja oman vaununsa kohdalla\nsitä joivat, tuli toisistakin vaunuista sotamiehiä vaatimaan joka\nvaunua kohti kahtakymmentä ruplaa. Muuten ei saanut jäädä junaan.\nMoiset ehdot kuullessaan liikemiehen oli todellakin paha olla. Hänellä\noli työ ja tuska päästä sotamiesten kynsistä irti. Minä olin sivulta\nseurannut asioiden menoa ja vetäytynyt turvallisempaan paikkaan nuorten\nupseerituttavieni selän taakse.\n\nOmskin asemalla vetelehtiminen oli sekä vaarallista että hermoille\nkäypää. Sain asematalon edustalla käsiini miehen, joka oli reellä\ntullut Omskista, ja pestasin hänet viemään minut tavaroineni kaupunkiin\njohonkin hotelliin. Suuren kaksikerroksisen hotellin huoneista sattui\nyksi olemaan tyhjänä alakerrassa aivan sisäänkäytävän vieressä. Sinne\ntavarani kannettiin. Niiden paikaksi osoitin kadulle päin olevan\npitkän seinän toisen nurkan. Hotellista lähdin kaupunkia katselemaan\nja ensi sijassa vähän siistiytymään. Lammasnahkaturkkini oli likainen\nja rähjäytynyt, lakkikaan ei ollut erikoisen hieno, partani pitkä\nja takkuinen. Omskin valtakadulta, jonka varrella ovat suurimmat\nliikkeet, koetin hakea valmiiden vaatteiden myymälää. Siinä katuviertä\nkävellessäni tulee lännestä käsin pitkin katua internatsionaalea\nlaulaen suuri joukko ihmisiä, punaiset liput liehumassa edessään.\nMinua kehoitettiin lähtemään mukaan, samoin muitakin kadulla\nolevia. Joku mies sieppasi minua käsivarresta, ja niin siinä sitten\nkuljettiin yhdessä mielenosoittajien joukossa. Jo oli taaksemmekin\nkerääntynyt jonkin verran lisäväkeä, kun äkkiä kuului ampumista\njostakin edestäpäin. Sotamiehet ja kasakat siellä ammuskelivat, mutta\nonneksi luultavasti vain varoituslaukauksia. Ampumista kuullessamme\nminä ja kainalooni tarttunut mies pujahdimme äkkiä avoimesta portista\nlähitalon pihaan. Samassa joku, nähtävästi isäntä tai talonmies, löi\nportinpuoliskot kiinni ja pani paksun puomin portin eteen. Seisoimme\nnyt pihassa ja painauduimme kivitalon nurkkaan.\n\nKadulta kuului juoksua ja huutoja. Siinä pihan nurkassa seistessäni\ntiedustelin talonmieheltä juutalaiskauppaa ja parturia. Hän\nilmoitti, että siinä talossa, joka on etelän puolella naapuritalona,\non juutalaisen kauppa, ovi toiselle kadulle päin. Nyt kauppa oli\ntietysti kiinni. Mutta juutalainen asui samassa talossa, joten,\njos vain pääsisi aidan yli, voisi ehkä saada juutalaisen käsiinsä.\nYhdessä kannoimme tikapuut korkeaa kiviaitaa vasten, ja loppujen\nlopuksi pääsinkin toiseen pihaan. Siellä ei ollut vaikea löytää\njuutalaisen asuntoa ja juutalaista itseään. Myin hänelle turkkini ja\nlakkini kolmestakymmenestä ruplasta ja ostin, kun yhdessä oli hänen\nkaupassaan, jonne mentiin pihatietä, saatu valikoiduksi minulle\nkutakuinkin sopiva herrasmiehen turkki ja herrasmiehen lakki, uuden\nturkin 130 ruplalla. Tässä oli päällys mustaa kangasta, vuori mustaksi\nvärjättyä kaniininnahkaa ja kaulus harmaata kengurua. Lakki oli korkea\nsuippolakki, huonoa kriminnahkaa. Kun sitten vielä oli parrasta ja\ntukasta puhe, sain juutalaisen huoneessa vielä hiukseni leikatuiksi ja\nrehevänä kasvaneen partani siistityksi.\n\nKun toisen kadun portista menin kadulle, ei luultavasti kukaan enää\ntuntenut uusissa tamineissaan esiintyvää herrasmiestä äskeiseksi\nvenäläisen talonpojan pukuiseksi mieheksi.\n\nKävelin takaisin hotelliin päin ja huomasin jo kaukaa, että seiniin oli\nammuttu ja että ikkunat olivat rikki molemmissa kerroksissa. Hotellin\npalvelusväki kuitenkin tunsi minut samaksi, joka oli pari tuntia\naikaisemmin sieltä poistunut, ja pääsin sisään, mutta ilmoitettiin,\nettä minun täytyi heti lähteä pois hotellista, koska sinne tulee\neräs kenraali ja muutamia muita korkeita sotilashenkilöltä. Nämä\nsotilashenkilöt olivat jo asemalla ja kun heitä lähdettiin hakemaan,\nsain sijoitetuksi tavarani ja itseni yhteen niistä kolmesta reestä,\njotka jo olivat valmiina ajamaan asemalle. Olin siis taas asemalla ja\ntavarani pantiin uudelleen samaan nurkkaan, missä ne olivat olleet\nennen Omskiin lähtöäni.\n\nYhä uudelleen mietin, mikä nyt neuvoksi. Kun taas katselin asemahallin\nseinässä olevia julistuksia ja kirjoituksia, kiintyi silmääni äkkiä\nerään ilmoituksen alla oleva nimi. Huomasin, että se on joko Högström\ntaikka Häggström. Kun tätä nimeä vielä tarkastelin, sattui hallissa\nkulkemaan ohitseni muuan mies. Pysähdytin hänet ja tiedustelin,\nkuka tuo Högström oli. Mies sanoi olevansa rautatieläinen, ja\nHögström oli hänen korkein esimiehensä, Siperian rautatiehallituksen\nviidennen rataosan liikennepäällikkö. Muistaakseni tuo ilmoitus koski\nratapölkkyjen ostoa. Högström voi olla suomalainen, niin arvelin.\nPuhuttelemani rautatieläinen tiesikin, ettei hän ole aito venäläinen.\nKun tarkemmin tiedustelin, missä päällikkö Högström asuu, mies selitti,\nettä hänellä on asuntonsa kolmannessa kerroksessa siinä suuressa\nrautatiehallituksen kivirakennuksessa, joka on asemalta jonkin matkan\npäässä, mutta että Högströmiä ei voi tavata, koska ei tiedetä,\nmissä hän nyt on. »Ennen oli meillä rautatieläisillä valta määrätä\nrautatieasioissa. Sitten sodan puhkeamisesta saakka on valta ollut\nsotilasviranomaisilla, jotka tietysti panivat rautatien asiat sekaisin.\nNyt ovat suurlakkokomiteat, sosialistit ja kaiken maailman roistot\nottaneet sotilasviranomaisiltakin määräysvallan pois. Minä olen tässä\nsiviilivaatteissa», mies sanoi, »mutta oikeastaan olen matkustajajunien\nyli junailijoita.» Pari ruplaa kouraan, niin mies, jolla oli aikaa\nyllin kyllin, käveli kanssani sinnepäin, missä hänen esimiehensä\nHögströmin asunto oli.\n\nMies opasti minut pääovelle asti ja käski nousta kolmanteen kerrokseen,\njossa kyllä nimikilvestä näkyy määräpaikka, mutta jos nimikilpi on\npoissa, niin se ovi on kuitenkin se oikea. Kun olin oven edessä,\nmissä vielä näkyi äsken revityn nimikilven paikka, soitin ovikelloa\nja odotin. Uudelleen soitettuani ovi aukeni ja vanhanpuoleinen\nnaishenkilö, nähtävästi palvelijatar, selitti, että herra Högström oli\nmatkoilla. Hain esille nimikorttini ja annoin sen naiselle pyytäen\nesittämään suomalaisen matkustajan terveiset.\n\nKovin hitaasti poistuen jäin vielä katselemaan toisen\nkerroksen ikkunasta asemalle päin ja ihmettelemään olemattomia\nmatkustusmahdollisuuksia. Olihan rekenikin viety. Mutta kolmannessa\nkerroksessa aukeni ovi jäljessäni ja naisääni sanoi kuin kuiskaten:\n»Herra tohtori, tulkaa takaisin.» Lähdin äkkiä portaita ylös ja pääsin\nsisään ovesta, joka takanani salvattiin lukkoon. Minua vastaan tuli\neteisessä lyhyenläntä, tummatukkainen nuorenpuoleinen mies, joka sanoi\nolevansa herra Högström. Kello taisi olla n:n paikkeilla aamupäivällä.\nMinut istutettiin aamiaispöytään, missä sain selittää outoa asemaani.\nPäällikkö Högströmin rouva tuli myöskin näkyville. Kun minulla ei\nollut kiirettä ja herra Högström oh, lakkokomitean tietojen mukaan,\naivan toisessa kaupungissa, vävyin koko päivän hänen kodissaan. Sain\nlevätyksi. Lopuksi tarjottiin vielä päivällinenkin. Ilta alkoi pimetä.\nHögström pyysi, että veisin hänen rahansa, 4 000 ruplaa, mikä oli\nkaikki, mitä hän sanoi itsellään olevan käteistä rahaa, ja jotka hän\noli edellisenä päivänä saanut kiertoteitse pois pankista, mukanani\nSuomeen, pannakseni ne siellä johonkin suomalaiseen pankkiin hänen\nnimelleen. Edellistä päivää vasten yöllä olivat vallankumoukselliset\nmurtautuneet erääseen pankkiin vieden sieltä rahat ja hävittäen kirjat.\nHögström oli huolissaan sekä henkensä että rahojensa puolesta, mutta\nminun oli tietysti mahdoton saada hänen rahojaan pankkiin Suomeen,\njollen itse pääsisi matkaan.\n\nSotamiesten kanssa ei voinut matkustaa, enkä osannut keksiä muutakaan\nkeinoa.\n\nIllallista syödessämme pääsin insinöörin rouvan sanoista selville\nsiitä, että rautatiehallituksen päälliköllä oli oma vaunu, joka oli\njossakin Omskin ratapihalla. Iltateetä juodessamme jo hahmottuikin\njonkinlainen suunnitelma. Voisin matkustaa siten, että muka tyhjä vaunu\nlähetettäisiin Tšeljabinskiin tätä herra päällikköä noutamaan.\n\nKun jo oli ulkona pimeä, Högström haetutti keittiöönsä alaisensa\nrautatieläisen, jonka kanssa asiasta sovittiin. Kello yhden aikaan\nyöllä saapuisi idästä päin sotilasjuna, jonka veturinkuljettajaksi\nOmskista lähtien joutuisi luotettava mies, ja lakkokomitealle sekä\nsotilasviranomaisille ilmoitettaisiin, että vämeisenä vaununa\nlähetetään junassa rataosan päällikön vaunu. Se rautatieläinen, joka\nhommasi nämä tiedonannot perille, sai myös ohjeet, että minun aseman\ntoisen luokan ravintolassa olevat tavarani oli salaa siirrettävä tuohon\npäällikön vaunuun. Annoin miehelle nimikorttini, johon kirjoitin\nupseereille, että luovuttaisivat tavarani sen esittäjälle, koska olin\nmuka saanut asunnon ja olen estynyt itse tulemasta.\n\nHögström ja hänen rouvansa olivat kotoisin Kiovasta, mutta suomalaisia\nhe eivät olleet, vaan suomalainen kenraali Högström oli aikoinaan\nKiovassa ottanut ottopojakseen sikäläisen pojan ja kouluttanut hänet,\nniin että hänestä oli tullut insinööri; ja nyt hän siis oli Siperian\nrautatien läntisimmän osan korkein herra. Tämä ottopoika ei osannut\nruotsia eikä suomea, mutta olisi tahtonut päästä Suomeen. Siinä\nmielessä me asioista yleensä sovimmekin. Venäjällä hän ei tahtonut\nolla. Hän näytteli kasvatusisältään jääneitä muistoja ja rouva soitti\npianolla Porilaisten marssia ja muita suomalaisia sävellyksiä.\n\nKeskellä yötä insinööri Högström vei minut pitkin ratapihaa\nlukemattomien vaunujen pimennossa ja merkillisen mutkikkaita teitä\nvaunuun, joka osoittautui päällikön vaunuksi. Valoa ei saanut\nsytyttää. Vaunussa oli erikoinen keittiö, makuuosasto, työhuone ja\nsuuri vastaanottohuone. Tämän suurimman huoneen yhdessä nurkassa\nolivat kaikki asemalle jättämäni tavarat kauniisti ladottuina,\nniin matkalaukut kuin arkkunikin, niin että saatoin niistä saada,\nmitä tahdoin. Suuren pöydän laatikossa oli pari suurenpuoleista\nrevolveria ja sivulla nurkassa mahtava kivääri. Pöytä oli tietenkin\nrautatiepäällikön työpöytä. Tämän osaston seinissä oli kaikennäköisiä\npiirustuksia, jotka osoittivat radan nousua ja laskua eri\netäisyyksillä. Makuuhuoneen ikkunaverhot oli vedetty huolellisesti\neteen, ja Högström selitteli minulle, että hänen sittenkin täytyy\nantaa minulle jokin matkan tekoon kelpaava todistus. Pian hänellä\noli edessään, suurelle, komealle paperille painettu kaavake. Siihen\nhän piirusti nimeni: »Rautatieteknikko Ramstedt.» Sen hän antoi\nminulle siltä varalta, että joku asemapäällikkö tai korkea sotaherra\nmahdollisesti tunkeutuisi vaunuun tarkastamaan, onko se tyhjä, tai\npyrkisi päällikön, insinööri Högströmin puheille.\n\nTämän paperin mukaan olin siis Siperian rautatiehallituksen viidennen\nosaston insinööri, joka virka-asioissa oli matkalla Tšeljabinskiin ja\ntakaisin. Tehtäväni oli muka koettaa saada takaisin Tšeljabinskista\nsinne jääneitä taikka ehkä vielä edelleenkin tulevia Omskiin kuuluvia\nvetureita. Sillä kun liikennettä oli koko ajan ollut vain idästä\nlänteen eikä junia ollut juuri nimeksikään saatu kulkemaan lakkolaisten\nja sotamiesten häiritsemisen ja kiirehtimisen takia päinvastaiseen\nsuuntaan, tulisivat Omskista, insinööri Högströmin sanojen mukaan jo\nmuutaman päivän päästä, kaikki veturit olemaan lopussa.\n\nKun juna oli saapunut Omskin asemalle, veturinkuljettaja tuli hakemaan\ntätä muka tyhjää vaunua. Se kiinnitettiin sotilasjunan perään.\nLähdettyään liikkeelle juna hiljenteli vauhtiaan parin kilometrin\npäässä asemalta ja herra Högström hävisi yön pimeyteen. Hän hyppäsi\njunasta ja lähti kävelemään kotiinsa.\n\nOlin siis vaunussa matkalla kotimaahan päin. Ensin luulin olevani\nyksin, mutta keittiön puolella istuikin muuan mies, josta tuli\nseuralaiseni Tšeljabinskiin saakka. Mies oli tietysti rautatieläinen\nja Högströmin hommaama. Lisäksi oli, kuten aamulla tulin huomaamaan,\nkeittiöosasto erikoisen hyvin varustettu. Rautatieläinen toi minulle\nsamovaarin pöytään. Kananmunia, kinkkua, voileipiä ja muuta hyvää\nhänellä oli minua varten. Tämän olivat nähtävästi rouva ja herra\nHögström järjestäneet. Rautatieläinen ei tiennyt muuta, kuin että\ntodellakin olin muka se uusi insinööri, josta hän oli sattumalta\nviikko sitten kuullut. Asemilla, junan pysähtyessä, ei meidän\nvaunustamme kuulunut mitään ääntä, mutta asemien välillä sai kyllä\nsytyttää valonkin. Ulos sai lähteä vain keittiön ovesta ja niin tuo\nrautatieläinen joskus tekikin hankkiessaan vettä ja muuta tarvittavaa.\n\nViisi pitkää vuorokautta tämä matka kesti Omskista Täeljabinskiin,\nvaikka se tavallisissa oloissa menee puolessa siitä ajasta. Minun oli\nvain kovin vaikea pitää mielessäni, että olin rautatienvirkamies ja\nettä piti esiintyä sen mukaan tätä ystävällistä ja palvelunhaluista\nrautatieläistä kohtaan, joka oli saattajanani.\n\nOmskin ja Tšeljabinskin välinen matka oli erikoisen rauhoittava\nOmskissa sattuneiden vaikeuksien ja huolten jälkeen. Junailijatoverini\npoistui keittiöosastosta muutaman kerran yön pimeässä asemilla ja\nsaikin hankituksi mm. kanaa, leipää ja maitoa. Edessä olevissa\nvaunuissa sattui usein riitaa, jopa tappelujakin, sillä junassa ei\nollut mukana yhtään upseeria tai muuta korkeampaa henkilöä. Vetureita\noli kaksi, niinkuin hyvin usein junissa muutenkin. Junassa kuului\nolleen Port-Arturin laivojen entisiä konemestareita ja lämmittäjiä.\nNämä tahtoivat urheilla junankuljetuksessa, jonka vuoksi mellakoivien\nsotamiesten juniin aina pantiin ylimääräisiä vetureita. — Niin se\nmatka kului rauhallisesti Tšeljabinskiin asti. Ennen kuin poistuin\nkomeasta vaunustani, ilmaisin saattajalleni, että jätän hänet kokonaan\nvaunuineen päivineen. Hän hämmästyi ylen määrin ja pyysi sitten\nitkusilmin minua tulemaan takaisin Omskiin, sillä hän ei mitenkään\nyksin voisi saada vaunua takaisin sinne. Hän oli tietysti luullut,\nettä insinööri Ramstedt todellakin kuului Siperian rautateiden\npäällikkökuntaan. Runsaat juomarahat annettuani ja toivottaen\nsaattajalleni kaikkea hyvää lähdin tuosta sotilasjunasta.\n\nTšeljabinskin asemalla oli runsaasti järjestyksenvalvojia ja\nkaupungissa kuului olevan vahva komendantin hallussa oleva sotavoima.\nLakosta tiedettiin kyllä, mutta järjestys oli muuten tsaarin\nhallituksen aikainen. Annettuani tavarani kantajille säilöön lähdin\ntiedustelemaan sotaväen päällystön toimistoja. Minulla oli nyt mukanani\ntsaarin kuriirin paperi ja konsulinviraston antama kirjelähetys. Kun\nyhä uudestaan selitettiin, että matka eteenpäin on mahdoton sen vuoksi,\nettä pitkin rataa on paljon paikkoja, joissa vallankumoukselliset\novat herroina ja varmasti karkoittavat pois kaikki siviili-ihmiset,\nniin vetosin siihen, että tsaarin kuriiria täytyy auttaa Pietariin\npäin ja että, jos Venäjällä ovat asiat sekaisin, niin — tässä\npanin valhetta — Kiinassa ovat Venäjän alamaiset vielä suuremmassa\nhädässä; tämä paperi — konsulinviraston kirje! — on viivytyksittä\ntoimitettava ulkoasiainministeriöön. Minut ohjattiin toimistosta\ntoiseen ja lopuksi olin itse Tšeljabinskin komendantin kanslian\neteisessä odottamassa vuoroani. Avunhakijoita oli paljon ja asioita\njos jonkinlaisia. Majuri, joka toimi komendantin esittelijänä tai\nsihteerinä, otti minut jo vastaan, kun samassa joku toinen upseeri\ntuli äkkiä sisään ilmoittamaan, että asemalla oli tapahtunut murha. Jo\neilen, majuri kertoi, oli kaksi santarmia ammuttu ja hautaukseen täytyi\nluovuttaa rahoja, vaikka komendantilla ei ollut suurestikaan varoja\nkäytettävissä. Vielä jutellessani majurin kanssa työntyi huoneeseen\nnuori siviilipukuinen mies, joka huutaen ja itkien vaati rahaa.\nHän oli esittämistään papereistaan päättäen kuudennen sairasjunan\nsairaanhoitoapulaisia, nimeltään Emilianov ja kotoisin Pietarista. Hän\nkertoi Irkutskissa saaneensa ruokarahoiksi matkalle kaksi ruplaa. Siitä\noli jo kulunut pari viikkoa. Hän oli kerjännyt ruokaa sotamiehiltä\nja muilta ihmisiltä pitkin matkaa, mutta nyt hän oli nälissään ja\nvaati päivärahaa, joka hänelle sotilasviranomaisten omien päätösten\nmukaan kuuluisi. Hän aukaisi likaisen päällystakkinsa ja näytti, ettei\nhänellä ollut paitaakaan. Sen hän oli myynyt, kengät olivat rikki ja\nvarpaat vilkkuivat rei’istä. Kun majuri ymmällään selitti, etteivät\nPunaisen Ristin asiat kuulu hänelle ja nuori mies itkien heittäytyi\npitkäkseen lattialle, minä annoin majurin luvalla hänelle 10 ruplaa,\nminkä johdosta mies heti nousi pystyyn ja suuteli kättäni. Majuri raapi\npäätään ja vei minut ja tämän nuoren Emilianovin toiseen huoneeseen,\nmissä hän tarkoin tutki Emilianovin papereita. Kuudes sairaalajuna\noli keisarinna Marian nimellä lähetetty sairaalajuna ja Emilianov\noli todellakin ollut siinä Punaisen Ristin veljenä. Kun ilmoitin,\nettä minulla on useita satoja ruplia käytettävänäni, majuri vei\nmeidät molemmat komendantin puheille. Majuri ehdotti ja komendantti\nhyväksyi sellaisen suunnitelman, että Emilianov ja minä matkustamme\nyhdessä. Ennen pitkää ruvettiin kirjoittamaan papereita. Minulta\npapereitani pyydettäessä selvisikin, että olin tohtori. »Mainiota»,\nsanoi majuri, »ette siis olekaan konsuli.» Filosofiantohtorista\ntehtiin lääketieteentohtori ja minusta kuudennen sairaalajunan\napulaispäällikkö, tohtori Ramstedt. Todistus annettiin sen vuoksi,\nettä minulta olivat alkuperäiset paperit muka hukkuneet. Emilianoville\nselitettiin, että hän pääsee Pietariin minun kustannuksellani,\nmutta että hänen täytyy tästä lähtien pitää mielessään, että minä\nolen koko ajan ollut hänen päällikkönään Pietarista asti, kun juna\naikoinaan lähetettiin. Sain hankituksi Emilianoville jo ennen pitkää\npaidan, mutta haluamansa kengät hän sai vasta Vjasmassa, kaukana\nEuroopan-puoleisella Venäjällä. Emilianov oli 17-vuotias nuorukainen;\nolisi ollut hauskan näköinenkin, jollei olisi ollut niin laiha. Hän\nkertoi isänmaallisessa innostuksessaan jättäneensä lukion seitsemännen\nluokan ja kotinsa lähteäkseen sotaan. Hänen isänsä oli rautatieläinen\nja palveli Nikolajevin radalla. Emilianovista sain hyvän matkatoverin,\njoka kaikessa oli minulle nöyrä palvelija ja suureksi avuksi. Paitsi\nmatkatavaroiden valvonnassa, minulla oli nyt vaikeuksia pitää varaani\nitsestäni. Sattui näet toisen luokan vaunussa ajaessamme, — siinä\nkun oli upseereja ja muitakin sodasta innostuneita ihmisiä, — että\njoku tiedusteli minulta sitä tai tätä kuudennesta sairaalajunasta.\nJoku upseeri kertoi ystävänsä Kuznetsovin haavoittuneena maanneen\nkuudennessa lasarettijunassa ja tiedusteli, jäikö hän eloon. Silloin\nEmilianov auliisti avusti minua, kun tiesi asiat hyvinkin tarkkaan.\nMinä vain yleensä vastasin, että kun oli sadoittain haavoittuneita\nja leikkauksia yöt päivät, en voinut muistaa. Joku taas tiedusteli,\nmillä raiteilla sairaalajunani oli ollut Mukdenin taistelun aikana.\nSenkin Emilianov tietysti selvitti. Oli outoa esiintyä lääkärinä.\nOikein peloitti, kun ajattelin, että junassakin saattaisi joku tarvita\nlääkäriä. Aamulla noustessani minun täytyi pitää mielessäni, että nyt\nolin lääkäri, en enää rautatieinsinööri enkä konsuli enkä oma itseni.\n\nKerran matkalla oli toisen luokan vaunun käytävässä vahvasti juopunut\nkapteeni, joka mm. tahtoi tutustua minuun. Hän esitti itsensä, mainiten\nnimensä ja mistä joukko-osastosta hän oli. Kun en halunnut tällaisen\nherran tuttavuutta, selitin, että matkamme on vain satunnaisesti vienyt\nmeidät yhteen eikä minulla ole hänen tuttavuudestaan pitkää iloa. Siitä\nkapteeni suuttui silmittömästi, kun ei näet tsaarin armeijan upseeri\nsaa tutustua siviilimieheen, milloin itse haluaa. Se oli jotakin ennen\nkuulumattoman röyhkeää, hän selitti. Kun vetäydyin vaunuosastoni\novesta sisään, hän tuli jäljestä ja tempaisi esiin revolverinsa.\nOnneksi oli samassa vaunuosastossa eräs upseeri istumassa äärimmäisenä\novenpielessä, ja kapteenin laukaistessa aseensa hän ehti altapäin\nlyödä aseen pitelijää käteen, niin että laukaus osui katonrajaan,\nikkunan yläpuolelle. Syntyi hälinää ja juopunut upseeri vedettiin\nmiesvoimalla omaan osastoonsa nukkumaan. Lakkolaisia kulki tämän\ntästä, miltei kaikilla asemilla, junan läpi tarkastamassa todistuksia.\nMinun ja Emilianovin paperit olivat täysikelpoiset. Ilman suurempia\nseikkailuja tulimme muutaman junanvaihdon jälkeen Tulaan. Siellä olivat\nasemarakennuksen ikkunat rikki. Aseman edustalla ja lähettyvillä näkyi\nsuuria väkijoukkoja, sekä siviiliväkeä että sotamiehiä. Poistuimme\njunasta yrittääksemme Tulasta Moskovaan menevään junaan, mutta tungos\noli hirvittävä. Minun neuvostani Emilianov luopui viime tingassa\njunaan yrittämästä. Kun juna jo oli lähtenyt ja me Emilianovin\nkanssa olimme saaneet jotakin syötävää, syntyi asemalla hälinää.\nEmilianov sai tietoonsa, että Moskovaan lähtenyt juna oli saatu nipin\nnapin pysähdytetyksi jossakin ennen siltaa, jonka lakkolaiset tai\nvallankumoukselliset olivat rikkoneet. Moskovassa oli puhjennut verisiä\nmellakoita, konekivääreillä oli ammuskeltu pitkin katuja. Tämä kaikki\ntapahtui joulu-ja Tapaninpäivänä v. 1905.\n\nTulan asemalta lähti kuitenkin vielä junia länteen päin. Tällaiseen,\nVarsovaan menossa olevaan junaan me lopuksi saimme mahdutetuksi\ntavaramme ja itsemme. Emilianov oli ihmeissään tällaisesta matkan\nsuunnasta. Selitin hänelle, että voimme yhtä hyvin matkustaa Varsovaan,\nRiikaan tai Berliiniin. Pidän kyllä joka tapauksessa huolen siitä,\nettä hän lopuksi pääsee Pietariin. Tulasta lähtenyt juna pysähtyi\nmm. Vjasman kaupunkiin. Täällä poistuimme siitä, sillä minulle\noli selvinnyt, että Vjasmasta on olemassa rata pohjoiseen päin\nNovotorisk-nimiselle asemalle Moskovan-Pietarin radalle. Tähän junaan\npääsimme ilman sen suurempia vaikeuksia. Matkustajia oli vähän ja\naikataulukin vielä kutakuinkin voimassa. Mutta jo ennen kuin olimme\nkulkeneet puoltakaan matkaa, komennettiin kaikki matkustajat junasta\npois. Junailijat ja sotilashenkilöt selittivät, että koko juna oli\ntilattu Pietariin. Se muuttuisi nyt tyhjäksi junaksi, joka väliasemille\npysähtymättä ajaisi suoraa päätä Pietaria kohti.\n\nMutta me olimmekin juuri sinne menossa ja juomarahojen avulla\nsaimme sitten jäädä junaan. Varhain aamulla saavuimme Pietariin,\nNikolain-asemalle, jossa tätä junaa Semjonovin kaarti tuntikausia\noli odottanut lähteäkseen Moskovaan sikäläistä kapinaa kukistamaan.\nSotamiehet auttoivat auliisti Emilianovia tavaroitteni kantamisessa\nulos vaunusta ja junailijat kiittivät saamistaan juomarahoista. Vielä\nasemasillalla ollessamme sama juna, veturi vain toisessa päässä, häipyi\nMoskovaa kohti.\n\nPäästyäni Pietariin olivat jo kaikki vaarat ja seikkailut ohi.\nTšugutšakin konsulin antaman kirjeen sain mahtumaan Nevskillä jonkin\ntalon kulmassa olevaan kirjelaatikkoon. Toivoin, että se joutui\nulkoministeriöön. Se oli tehnyt minulle suuria palveluksia, mutta\nlääkärinä ollessani en ollut sitä ollenkaan näytellyt. Emilianovin\nkanssa erottiin parhaina ystävinä. Minun täytyy todella näin\njälkeenpäin tunnustaa, että ilman häntä en olisi millään tavalla voinut\nkunnollisesti suoriutua vaikeista tilanteista. Sen koommin en ole\nhänestä kuullut.\n\nPietarissa kävin sitten tietysti tuttavien, mm. ammattiveljeni, tohtori\nAndrei Rudnevin luona, ja liikoja viivyttelemättä lähdin lopuksi\nPietarin Suomen-asemalle. Täällä oli taas outoa hyvä järjestys ja\nse merkillinen seikka, että täytyi ostaa junalippu Lahteen. Olinhan\ntullut Omskista Pietariin asti maksamatta rautatiekyydistä mitään. Kun\nlähdin Pietarista iltajunassa ja aamuyöstä tulin Lahteen omaan kotiini,\nperheeni pariin, tämä merkillinen paluumatka Kiinasta oli aivan\nsekavana muistona. Minun täytyi perästäpäin ihmetellä, kuinka pian taas\ntotuin olemaan oma itseni, oltuani jos jossakin ja jos jonakin. Vaimoni\noli ihmeissään siitä, etten ollut sähköttänyt enkä kirjoittanut, mutta\nVenäjällä oli vielä suurlakko vallalla, jota vastoin Suomessa se oli jo\nlopetettu.\n\nKotiintulopäiväni oli uudenvuoden aatto.\n\n\n\nAršan tarinoita.\n\n\nIstuessamme miltei kaiket päivät ja usein illatkin puoliyöhön asti\nkahden Arša monesti innostui kertomaan tietojaan enemmänkin, kuin\nmitä tuon tai tämän sanan tai seikan selittämiseksi minulle olisi\ntoistaiseksi riittänyt. Hänen kertomistaan jutuista ja tarinoista\nsaakoon lukija tässä muutamia näytteitä.\n\nTšingis-kaanin aikoina — vai lieneekö se tapahtunut jo aikaisemmin —\noli eräs suuri, seikkailunhaluisten päälliköiden johtama oirattien\nheimon osa eronnut muista mongoleista ja lähtenyt päälliköiden mukana\nkauas, hyvin kauas länteen, maille, joissa ennen ei ollut mongoleja\nnähty. Heidät otettiin aina vihamielisesti vastaan. Mutta he kulkivat\nvain eteenpäin kauemmas länsimaille. Niin he valloittivat maan toisensa\njälkeen. Lopuksi heillä jo oli valtameri näkyvissä etelässä päin ja he\nymmärsivät siitä, ettei mitään uusia maita enää ollut sillä suunnalla.\nHe kääntyivät sen vuoksi pohjoiseen ja jatkoivat kaupunkien ryöstelyä\nja ihmisten verottamista matkan jatkuessa yhä pohjoisemmaksi. Näin he\ntulivat seuduille, missä ei enää ollut kunnollisia luonnonlaidunmaita\nollenkaan, vaan ainoastaan soita ja sankkaa metsää, missä heidän oli\nhevosineen ja kuormastoineen vaikea liikkua. Silloin he kääntyivät\ntaas, mutta nyt jo kotiin päin, itää kohti. Kuljettuaan monta kesää\nvihollismaissa ja koottuaan paljon arvokasta tavaraa ja tietoa he\nsitten joutuivatkin korkean vuoriston liepeillä suurten jokien maahan,\nkauniiseen laaksomaahan, missä asui rauhaa rakastavaa ja kaikenlaisiin\ntöihin pystyvää kansaa. Tämä kansa otti heidät ystävinä vastaan. Sen\nvanhimmat ja ruhtinaat olivat koolla ja tulivat oirattipäälliköiden\nluo ja sanoivat: »Meillä on liiankin suuri maa, tilaa on kyllin\nkummallekin kansalle. Teidänlaisianne sotaan tottuneita miehiä\nolemmekin aina toivoneet avuksemme. Asukoot meidän ja teidän kansat\ntästä lähtien yhdessä ystävinä! Meidän kansamme tekee työtä, kyntää\npellot, kutoo kankaat, takoo rautaa ja valmistaa hopeasta koristeita\nja käy kaikenlaista kauppaa, mutta teidän kansanne hallitkoon antaen\nmeille oikeamielisiä lakeja ja suojellen meitä sodilta.» Näin jäi\nyksi oirattien kansan heimo tämän ystävällisen kansan kanssa yhdessä\nasumaan eikä sen enää tehnytkään mieli palata esi-isiensä maille.\nSen heimon nimi on Šaras-Mahas ja sen lukumäärä on suuri. Harvoin on\nŠaras-Mahas-heimosta ja maasta tullut ketään ihmistä tuoden viestejä\nja lahjoja. Mutta moneen maahan on lähtenyt heiltä miehiä opettamaan\nmuillekin oikeutta ja sotataitoa. Niitä opettajia on lähtenyt niin\nmoneen maahan, että on syntynyt sananlasku: »Mongolitonta maata ei ole.»\n\nArša ei voinut sanoa, missä tuo tarujen Šaras-Mahas-kansa asuu, eivätkä\nsitä pystyneet sanomaan muutkaan kalmukit. Tarun he tietenkin tunsivat,\nkoska Aršan väittäessä minun olevan Šaras-Mahasien maasta kotoisin\nminua kohdeltiin sukulaiskansan edustajana, osoittaen mitä suurinta\nystävyyttä ja kunnioitusta. Koko Šaras-Mahasien taru on omituinen\nVenäjän valtakunnan perustamistarun toisinto ja samalla niiden vanhojen\nmuistojen toisinto, joita tavataan muualla mongolien keskuudessa ja\njotka tarkoittanevat niitä mongolien sotajoukkoja, jotka aikoinaan\nvalloittivat Persian ja Af ganistanin ja jäivät sille tielleen, siis\nIntian suur-moguleja ja Afganistanin mogoleja. Mutta saattaa ajatella\nsitäkin mahdollisuutta, että tämä taru viittaa hunnien matkoihin ja\nsiihen ryhmään, joka jäi Volgan varsille ja josta nykyiset tšuvassit\novat lähtöisin.\n\nPuheen joutuessa koskemaan dungaaneja Aršalla oli vahva ihmeiden usko\nja hän kertoi mielellään dungaanikapinan syistä ja kulusta, tietysti\nkalmukkien kansantarinan mukaisesti. — Dungaanit ovat, ainakin suureksi\nosaksi, jo toistatuhatta vuotta sitten Turkestaniin siirtyneiden tai\nsotaväkenä siirrettyjen kiinalaisten jälkeläisiä. Muhamettilaisuus on\nvieroittanut heidät muista kiinalaisista ja heidän keskuudessaan on\nkautta aikojen kytenyt viha Kiinasta tulleita virkavaltaisia herroja\nvastaan. Mantšulaisen esivallan harjoittama sorto ja lahjustenhalu oli\nheistä vastenmielisempää kuin maan turkkilaisesta väestöstä, minkä\nvuoksi he ovat monet kerrat nousseet kapinaan. Tällainen kapina raivosi\nmaassa vv. 1860— 1878. Dungaanikapinan johtajista on rahvaan muistissa\nehkä parhaiten säilynyt eräs Ma-niminen rikas kauppias. Ma-nimi on\nmuhamettilaisilla kiinalaisilla yleinen. Sitä pidetään Mahomed- ja\nMahmud-nimien lyhennyksenä. Tästä kapinaa johtaneesta Ma-päälliköstä\nkulkee Tienšanin kalmukkien keskuudessa mm. seuraava tarina.\n\nMa eleli taatusti rehellisenä ja rauhaa rakastavana muhamettilaisena\nkauppiaana. Hänellä oli liikeyhteyksiä moneen kaupunkiin. Kaikki\nihmiset luottivat häneen, niin kiinalaiset kuin dungaanit ja tšantut\nl. turkkilaisetkin. Manasin kaupungissa hänellä oli taloja useitakin.\nPyhiinvaeltajia poikkesi usein hänen luonaan, sillä Mekkaan mennessään\nhe saivat häneltä matkaa varten raha-avustusta runsain määrin. Mutta\ntuli huonot ajat, virkamiehet »söivät» kansaa eikä oikeutta enää ollut.\nKiinasta tuli vierasta sotaväkeä, joka ryösteli ja rahanhimossaan\npidätti syyttömiä ihmisiä. Silloin tuli Mekasta takaisin oppinut mulla,\nvalkopartainen hadži, ja Man kanssa sortokaudesta ja kansan suruista\nkeskustellessa tämä hadži sanoi Ma'lle: »Sinä olet se mies, joka meidän\nkärsimyksemme lopettaa.» Ma luuli hadžin puhuvan pilaa, mutta hadži\njatkoi: »Allah on määrännyt sinut kansan johtajaksi ja pelastajaksi.\nNosta kansan näkyviin Muhammedin lippu, niin kaikki seuraavat ja\ntottelevat sinua.» »Älä, älä», sanoi pelästynyt Ma, »minäkö? Eihän\nminusta ole sotapäälliköksi. Olen yksinkertainen mies, kauppias, kuten\ntiedät.» Mutta hadži selitti hänelle, että hänellä on sama nimi Ma\nkuin muinoin Muhammedilla, joka myös oli kauppias. »Mitä viivyttelet\nenää, luotathan sinä oikeuden voittoon ja Allahin voimaan. Sinä olet\nAllahin valittu, johtajaksi syntynyt, etkä saa jättää kansaa sortoa\nkärsimään. Uskotko Allahiin ja hänen profeettaansa, Ma?» — »Uskon», Ma\nvakuutti. »Mutta siitä ei ole mitään hyötyä, kun kansa ei usko, että\nminut olisi Jumala määrännyt johtajaksi.» — »Kansa uskoo kyllä. Tule\nvain mukaan torille, missä on paljon väkeä.» Kaupungin keskellä oli\nsuuri lammikko torin laidassa, missä oli ihmisiä suuret joukot. Ma jäi\nlammikon rannalle, mutta hadži meni sen toiselle puolelle torille päin.\nSiellä hän huusi joukolle: »Nouskaa kaikki ja katsokaa: Ma on Allahin\nvalitsema johtaja.» Hadži komensi Man tulemaan suoraan lammen poikki.\nMa totteli kuin unen vallassa, astui lammen rantaan ja käveli vettä\npitkin kuin kuivalla maalla toiselle rannalle kokoontuneen ihmisjoukon\nluo. Kaikki näkivät sen ihmeen ja saattoivat todistaa, että Ma oli\nJumalan voimalla kulkenut kastumatta yli veden. He heittäytyivät hänen\neteensä maahan ja vannoivat hänelle uskollisuutta kuolemaan asti. Ja\nniin tuli siis kauppias Masta dungaanien ja muidenkin muhamettilaisten\njohtaja, ja niin puhkesi kapina mantsulaisia ja kiinalaisia vastaan.\nKiinalaiset karkotettiin tai surmattiin ja Man joukot olivat monta\nmonta vuotta voitolla. Man kävelyä veden pintaa myöten olivat\nolleet monet sadat ihmiset näkemässä ja näitä näkijöitä on vieläkin\nmuutamia vanhuksia elossa, Arša kertoi. Ei Ma havitellut mahtia eikä\nverenvuodatusta, hän oli aivan syytön.\n\nMa oli Manasin kaupungissa käskenyt dungaanien salaa lähettää vaimonsa\nja lapsensa vuoristoon, jotteivät nämä joutuisi sodan jalkoihin.\nKaikki sujui hyvin ja kapinalliset olivat jo voittaneet vihamiehensä.\nMutta joku kavaltaja oli mantsulaisten päällikölle ilmoittanut, missä\ndungaanien perheet olivat. Mantšulainen ambani sai pian kiinalaista\nsotaväkeä, joka lähetettiin saartamaan dungaaniperheiden piilopaikkoja.\nKaikki vaimot ja lapset otettiin vangeiksi ja sitten ilmoitettiin\nihmisystävyyden nimessä, että miehet saavat käydä omaisiaan tapaamassa,\nmutta vain pienin ryhmin ja määräaikana. Dungaanit rehellisinä ihmisinä\nmenivätkin sitten katsomaan omaisiaan, mutta kiinalaiset sotamiehet\nsurmasivat, vaikk’ei heitä ollutkaan paljon, pieninä joukkoina,\neri aikoina ja aseettomina tulleet dungaanimiehet. Dungaaneja oli\npaljon ja he olisivat varmasti perineet voiton, mutta mantšulaiset ja\nkiinalaiset olivat ja ovat vieläkin suuria mestareita petollisuudessa\nja julmuudessa; vain siksi he voittivat ja kukistivat kapinan.\nDungaaneista ei jäänyt paljoa jäljelle. Heidän suurimmat kaupunkinsa ja\nkylänsä ovat nyt raunioina. — Niin oli siis dungaanien kapinayrityksen\nkäynyt.\n\nDungaanisodan aikana hävitettyjen ja palaneiden kaupunkien ja kylien\nlisäksi on monin paikoin laajoja, vielä vanhempia asutuksen jälkiä.\nTeki mieleni pysähtyä niiden kohdalle tai lähettyville siinä toivossa,\nettä niistä ehkä voisi löytää joitakin museoesineitä tai kenties\nsäilyneitä kirjoitusten jäännöksiäkin. Mutta Arša joutui kauhun ja\npelon valtaan ehdottaessani sellaista.\n\nKerran joutuessamme kulkemaan seudulla, jossa oli vielä näkyvissä\nkuin entisiä katuja ja näiden välillä erikoisia kumpuja, Arša heti\nväitti paikkaa noidutuksi. Kuka erehdyksestäkään pysähtyy yöksi\nsen läheisyyteenkin, on mennyttä miestä; hän näet kyllä illalla\nnukahtaa uneen niin kuin tavallisestikin, mutta joutuu yöllä aaveiden\ntemmellykseen. Hän näkee unissaan koko seudun sellaisena, jollainen\nse oli ollut muinoin, satoja vuosia sitten: kaduilla ja kujilla on\nvilkasta liikennettä, kaikkialta kuuluu ääniä, iloisia ja surullisia,\nmyymälöissä käydään kauppaa, riidellään hinnoista; nukkujan sielu näkee\nja kuulee kaikki, mitä jo muinoin on tapahtunut, mutta hänen ruumiinsa\nmakaa siinä kaiken keskellä maassa pitkänään eikä pääse pois. Karavaani\nsaapuu, kamelit astuvat häntä kohti, toisaalta tulee tavarakuormia\njonossa, joku huutaa: »Tehkää tietä!» — joku toinen: »Pois alta,\nmies, hulluko olet, kun olet jäänyt kadulle nukkumaan, pyörien alle\nmurskattavaksi!» Jos nukkuja silloin todella herää, hän vielä kuulee\nitselleen huudettavan ja lähtee juoksemaan sinne tänne eikä enää\nsaa rauhaa missään. Jos taas hän ei viitsi nousta, vaan unessaankin\narvelee, että kaikki tuo öinen hälinä on vain unennäköä, aaverattaat\nvierivät hänen ylitseen, ja hänestä tulee tylsämielinen.\n\n\n\n\nMongolian-matka v. 1909.\n\n\nKun Suomalais-ugrilaisella Seuralla oli hallussaan ne rahat,\njotka Siperian rautatiehallitus oli lähettänyt korvaukseksi\nhävinneistä tavaroistani ja seuran puheenjohtaja, professori Donner,\nkatsoi parhaaksi, että uudestaan lähtisin Mongoliaan kieli- ja\nmuinaistieteellisiä tutkimuksiani jatkamaan, ja ryhtyi ystäviensä\nkeskuudesta hankkimaan lisää rahoja, niin uusi matka saatiin pian\nrahallisesti turvatuksi. Tähän asti olin matkustellut yksin ja\ntoiminut sekä valokuvaajana että suorittanut matkaamieni seutujen\nkartoitustyönkin. Tällä kertaa sain ilokseni mukaani matkatoverin.\nNuori filosofiankandidaatti Sakari Pälsi oli halukas lähtemään. Pälsi\noli sekä arkeologi että etevä valokuvaaja ja erinomaisen reipas ja\nkäytännöllinen mies kaikissa otteissaan.\n\nLähdimme Suomesta toukokuun 5. päivänä v. 1909. Pietarista hankittiin\nvarustuksiimme lisää yhtä ja toista, mm. hyvä ilmapuntari. Matkustimme\nkomeasti toisessa luokassa ja olimme reippaina miehinä Irkutskissa\ntoukokuun 15. päivänä. Matkalippumme oli ostettu Siperian halki\nkulkevaan pikajunaan Verhneudinskiin asti. Vähän ennen Irkutskiin\ntuloamme sain kuitenkin päähäni, että meidän olisi paras pysähtyä\nIrkutskiin ja matkustaa paikallisjunassa Irkutskista eteenpäin. Osaksi\ntämä johtui ehkä siitä, että mieleni teki katsella ja matkatoverilleni\nnäyttää Baikalin komeita seutuja, joita pikajunasta tuskin ehtii\ntarpeeksi ihailla. Pälsi ihmetteli kovasti tätä ehdotustani, mutta\nsanoin, että kun Irkutskissa on tähtitieteellinen laitos, olisi parasta\nsiellä tarkistuttaa Pietarista ostamamme ilmapuntari.\n\nIrkutskiin tultuamme lähdimme tähtitieteelliseen laitokseen.\nIlmapuntari osoittautui näyttävän kutakuinkin oikein. Pian jo olimme\ntaas takaisin asemalla. Saimme paikat ensimmäisessä pikajunan jälkeen\nlähtevässä matkustajajunassa. Pikajunan paikkaliput ja lisäliput olivat\ntietysti menneet hukkaan, mutta eihän se merkinnyt meille mitään. Rata\nkulkee Angarajoen läntistä rantaa Baikal-nimiselle asemalle asti.\nSieltä se kääntyy jyrkästi, kulkien vuorten sivua, vuoroin tunnelissa\nja heti sen jälkeen taas siltoja, vuoroin aivan Baikaljärven jyrkkiä\nrantoja pitkin.\n\nTulimme Sljudjankan asemalle. Sieltä juna lähti tavalliseen tapaan,\nmutta ennen kuin se oli ehtinytkään kunnolleen asemalta pois, kuului\nvihellyksiä ja huutoja. Juna peräytettiin takaisin asemalle. Kaikki\nmatkustajat komennettiin pois vaunuista ja ilmoitettiin, että pikajuna,\njoka oli kulkenut edellämme, oli erään tunnelin edessä mullin mallin.\nPälsi ja minut otettiin kuitenkin työhön kelpaavina miehinä mukaan.\nSaimme tavarammekin väliaikaiseen työjunaan. Onnettomuuspaikalle\ntultuamme meitä kohtasi kamala näky. Tunnelin suun eteen oli vuoren\nkupeelta vierinyt suuri kalliolohkare. Veturi oli törmännyt siihen ja\njäänyt miltei pystyyn tunnelin vasenta pieltä vasten. Matkatavaravaunu\noli vioittunut ja matkustajavaunut lojuivat siinä nyt mikä mihinkin\nsuuntaan, useimmat rikkoutuneina. Pikajunassa oli ollut paljon\nmatkustajia, moni heistä oli kuollut, toisia haavoittunut. Autettuamme\nsiellä jonkin aikaa tuli Baikalista päin lisää väkeä ja ilmoitettiin,\nettä toiselta suunnalta oli myös lähetetty apuun juna työmiehineen. Kun\ntuo toinen, apuun tullut työjuna lähti takaisin Verhneudinskiin päin,\npääsimme sen mukana varsinaisen rautatiematkamme päähän. Saimme kiivetä\nhät’hätää kyhättyjä tikapuita veturin yli ja laahata tavaroitamme\ntunnelin päähän. Omituiselta tuntuu jälkeenpäin, miten me pelastuimme\ntästä onnettomuudesta, joka maksoi niin paljon ihmishenkiä. Näin saman\njunailijankin, joka oli tarkastellut lippujamme pikajunassa, kahden\nvaunun väliin litteäksi litistyneenä, näinpä muutamia meille tuttujakin\nnyt kuolleina.\n\nVerhneudinskissa oli meitä asemalla vastassa vanha ystäväni Borodin.\nHän oli vuosia sitten ostanut talon tässä kaupungissa ja kuului nyt\nkaupunginhallitukseenkin. Hänen mukavasti sisustetussa salissaan\nmeillä oli hyvät oltavat. Tarkoituksemme oli lähteä Selengajokea ylös\nlaivalla, sillä nyt oli kesä ja laivaliikenne virallisesti jo alkanut.\nSelengajoella kulki kaksi kunnollista matkustajalaivaa, rataslaivoja\ntietenkin. Näistä toinen oli, Selengajoen veden laskettua kevättulvien\njälkeen, juuttunut kiinni hiekkamatalikolle, ja toinen oli nyt lähtenyt\ntätä irroittamaan särkältä ja samalla se oli kuitenkin itse jäänyt\nvuorostaan siipirattaistaan kiinni, niin että todellisuudessa ei siis\njoella ollut laivaliikennettä lainkaan. Näin ollen meidän täytyi jäädä\nuseaksi päiväksi Borodinin vieraanvaraiseen taloon.\n\nBorodin kertoi paljonkin siitä, mitä kaikkea Verhneudinskissa ja\nsen ympäristössä oli tapahtunut Venäjän—Japanin sodan aikana vv.\n1904—1905. Hänellä oli tarjottavana paljon erinomaisen kuvaavia ja\nmielenkiintoisia kertomuksia. Mm. hän kertoi, että kun Itämainen\nyliopisto oli Vladivostokista sodan ajaksi siirretty Verhneudinskiin,\noli kiinan kielen professori Petr Petrovits Schmidt asunut juuri\nsiinä huoneessa, jossa me nyt oleskelimme. Ylioppilaille ei ollut\nvoitu hankkia asuntoja riittävästi. Heitä oli useissa tapauksissa\nsijoitettu monta miestä yhteen huoneeseen. Heillä ei ollut rahaa;\nei kirjallisuuttakaan ollut ja heillä oli syitä olla tyytymättömiä.\nKerran he olivat lähettäneet lähetystön rehtorinsa professori A.\nPozdnejevin luo. Professori Pozdnejev, joka oli ennen ollut mongolin\nkielen ja kirjallisuuden professori Pietarin yliopiston itämaisessa\ntiedekunnassa, oli aikoinaan kovasti puuhannut Vladivostokin l.\nitämaisen yliopiston perustamisasiassa ja hänet oli määrätty sen\nensimmäiseksi rehtoriksi. Kun valituksia kuului eri tahoilta, rehtori\noli ollut ärtyisä ja pahalla tuulella. Sen ylioppilaiden edustajiston,\njoka oli esittänyt hänelle valituksia, hän oli heti ilmoittanut\nkokonaan erottavansa korkeakoulunsa oppilaiden joukosta. Tämän\njälkeen oli lähetetty toiset edustajat, jotka olivat kiihdyksissään\nhuomauttaneet, että toverien erottaminen on liian ankara rangaistus\nja että rehtorin toki pitäisi ajatella näiden nuorten miesten\ntulevaisuutta. Rehtori oli silloin huutanut: »Minä syljen heidän ja\nteidän tulevaisuudellenne!» Illalla ylioppilaat olivat jossakin kadulla\nvaanineet rehtoriaan, siepanneet hänet kiinni, heittäneet katuun ja\nsyljeskelleet likomäräksi. Rehtorin olivat poliisit pelastaneet, mutta\nasiasta paisuikin suuri juttu. Rehtori erotti kaikki oppilaansa, mutta\nsilloin olivat sotilasviranomaiset ja kenraalikuvernööri puuttuneet\nasiaan ja sähkötelleet Pietariin, josta tuli sellainen määräys, että\nrehtorin oli jätettävä erohakemus. Rehtori oli tullut Borodinin\ntalossa asuvan professori Schmidtin luo ja pyytänyt tätä ainakin\nväliaikaisesti hoitamaan rehtorin ja koulun asioita. »Teillähän on\nparhaat edellytykset», Pozdnejev oli sanonut. »Kaikki on näet sen\nvarassa, ketä minä nyt sähköttäessäni Pietariin ehdotan seuraajakseni.\nRehtorin tulee tällaisena aikana olla tarmokas ja toimintakykyinen\nja näitä ominaisuuksia teillä tietääkseni on», oli eroava rehtori\nselittänyt. Kun Schmidt ei ollut osoittanut erikoista vastustusta,\nPozdnejev oli ottanut mukanaan tuomastaan kääröstä virkapukunsa. »Asia\non siis päätetty», hän sanoi, »minä luovutan rehtorin virkapuvun teille\nja te maksatte siitä minulle 300 ruplaa.» Professori Schmidtin mielestä\noli kuitenkin virkapuvun ostaminen, ennenkuin oli tullut määräys ruveta\nrehtoriksi, varsin arveluttavaa eikä puvun ostosta tullut mitään.\nRehtori oli sitten käärönsä mukanaan mennyt professori Spalvingsin\nja sieltä toisten professorien luo. Illalla myöhään olivat kaikki\nyliopiston professorit kokoontuneet professori Schmidtin huoneeseen\ntiukkaamaan toisiltaan, kuka rehtorin puvun oli ostanut. Ukko Borodin\noli kuunnellut tätä merkillistä keskustelua, josta hän oli tehnyt\nsen johtopäätöksen, että se, joka ostaisi professori Pozdnejeviltä\nrehtorin virkapuvun, olisi varma rehtorin arvon saamisesta. Kun ei\nkukaan ollut sitä ostanut ja professori Pozdnejev oli matkustanut\nPietariin, ei pitkään aikaan tiedetty mitään siitä, oliko yliopistolla\nrehtoria vai ei. Myöhemmin kävi selville; että rehtorin veli, D.\nPozdnejev, Venäläis-aasialaisen Pankin Pekingin-toimiston virkailija,\noli saanut määräyksen ruveta rehtoriksi. Kun tämä uusi rehtori ensi\nkerran ilmestyi yliopistoon, hänellä oli veljensä virkapuku yllään ja\nhäntä varten oli perustettu uusi oppituoli, itämainen kauppatiede.\nBorodin sanoi: »Meillä on sellaiset olot Venäjällä, että se, joka\nostaa rehtorin housut, on sitten myös rehtori, olipa hän sitten\npankkivirkailija tai mikä tahansa.» — Mutta uusi rehtori olikin\nennestään orientalisti.\n\nUkko Borodinilla oli kerrottavana monia muitakin hassunkurisia\nkertomuksia Verhneudinskin sodanaikaisista oloista.\n\nPälsi ja minä hankimme Verhneudinskissa lammasnahkaturkit. Ukko Borodin\nvarusti meille säkkeihin limppuja ja muuta evästä ja sai tuttaviensa\nburjattien kanssa aikaan sopimuksen meidän kuljettamisesta kärrypelissä\nTroitskosavskiin asti. Illat ja yöt olivat vielä koleat ja turkit\nolivat vielä hyvin tarpeelliset. Talonpojiksi pukeutuneina kaksissa\nburjattien kärryissä ajaen me tulimme myöhään kolmannen päivän illalla\nTroitskosavskin ainoaan hotelliin.\n\nHotellin isäntä oli serbialainen. Kannoimme molemmat matkaarkkumme\najomiestemme auttaessa hotellin eteisestä pitkin pientä käytävää\nhuoneeseen, joka oli vapaana. Kovin olimme pölyisiä ja väsyksissä.\nPartakin oli ehtinyt kasvaa niinä kolmena päivänä, jotka matka oli\nkestänyt. Isäntämme tiedusteli passejamme, mistä tulimme ja minne\nolimme menossa. Jottei olisi syntynyt liian pitkiä keskusteluja\nturhasta asiasta, sanoin tulevamme Pietarista ja matkustavamme Urgaan.\nIsäntä ilmoitti, että hänen hotellissaan oli paraikaa myös eräs hyvin\nkorkea henkilö, joka oli tullut Pietarista ja myös aikoi Urgaan.\nKäytävässä olin huomannut herrasmiehen kuljeskelevan mietteliään\nnäköisenä edestakaisin, polttaen hienoa sikaria.\n\nMyöhemmin isäntä tuli tämän herrasmiehen pyynnöstä kysymään, ottaisinko\nhänet puheilleni. Herrasmies oli apteekkari Sänger Pietarista.\nApteekkari tuli ja kertoi, että häntä oli pahasti puijattu. Hänellä oli\nollut hyvä proviisorinpaikka Pietarissa. Oli tiedusteltu, suostuisiko\nhän rupeamaan Urgaan perustettavan apteekin hoitajaksi. Kun hänellä\nei ennestään — sen ymmärtää — ollut minkäänlaisia tietoja Mongolian\noloista ja Urgasta, hän oli katsellut karttaa ja huomannut, että\nUrga on suuren maan pääkaupunki. Hänellä oli ollut kolmetuhatta\nruplaa vuodessa palkkaa ja nyt hänelle oli luvattu neljätuhatta\nviisisataa. Sen jälkeen hän oli sitten, sanojensa mukaan, tehnyt\nkorkeiden viranomaisten kanssa sopimuksen, joka velvoitti hänet olemaan\nvähintään vuoden ajan Urgassa apteekkarina. Hän oli sivistynyt mies,\njoka kävi usein konserteissa. Nyt hän oli kuitenkin matkansa varrella\nkuullut merkillisiä juttuja, nimittäin, että Urgassa ei ole yhtään\nhotellia, ei kerhoja, ei ravintolaa, ei teatteria, ei konsertteja eikä\nyleensä mitään, mikä sivistyneelle ihmiselle on tuiki välttämätöntä.\nKerroin hänelle hänen kauhukseen Urgan valtavista rikkatunkioista,\ntuhansista koirista, spitaalitautisista ja muusta. Herra Sänger\noli aivan masentunut ja tuumi, lähtisikö jo takaisin Pietariin,\nrikkoen allekirjoittamansa sopimuksen. Hän kertoi, että Kokovin ja\nBasov-niminen teeliike oli ottanut taikka saanut järjestääkseen hänen\nmatkansa Urgaan. Ymmärsin, että oli kysymyksessä sama kiinalainen\nvirkakyyti, jollaisella minäkin olin vaimoni ja tyttäreni kanssa ajanut\nsinne, mutta en hennonut hänelle kertoa kaikista niistä kärsimyksistä,\njoita nelistävien hevosten vetämässä suljetussa kopissa saa kokea.\n\nPälsi ja minä käyskentelimme torilla tiedustelemassa mongoleilta\nsilloisia oloja ja matkamahdollisuuksia. Eräs kameelikaravaanilla\nTroitskosavskiin tavaroita tuonut mongoli oli tovereineen aikeissa\nlähteä takaisin Urgaan ja sieltä kotipuoleensa, joka oli kaukana Gobin\nautiomaassa. Mies oli hyvin mielissään saadessaan kuljettaakseen\nrahtitavaraa ja tuli hotelliimme katselemaan tavaroitamme. Kovin vähän\nniitä oli hänen mielestään; hän ei niistä saanut enempää kuin tuskin\nkolmen kameelin kuorman. Hän ihmetteli kovasti, miksi eivät Pälsin ja\nminun matka-arkkuni olleet samankokoiset ja samanpainoiset. Eihän noita\nvoinut kuormata kameelin selkään vastapainoksi toinen toiselleen. Hän\nolisi suostunut hyvin halvalla viemään kaikki tavaramme Urgaan, mutta\ntällaisten tasapainoa häiritsevien seikkojen takia hänen vaatimuksensa\njonkin verran nousivat. Kun arkuissamme vielä oli rautaiset\nkulmavahvikkeet, jotka pahasti kuluttavat köysiä ja hihnoja ja kameelin\nkylkiäkin, meidän oli suostuttava omasta puolestamme hankkimaan kaikki\ntarpeelliset nuorat. Tavaroittemme kuljettaminen Urgaan tuli näin\nmaksamaan — 30 ruplaa.\n\nPälsi tarkasteli hyvänä hevostuntijana torilla myytäviä hevosia ja\ntutki niiden hampaita ja minä kyselin niiden kelpaavaisuutta rattaiden\nvetoon. Ostettiin sitten yksi hevonen rattaineen valjaineen ja toinen\nsatuloineen. Rattaisiin hankittiin muutamia huopia, samoin riittävästi\neväspusseja ja teekannu.\n\nNiin sitten lähdimme kolme päivää myöhemmin kuin raskaat tavaramme.\nToinen meistä istui rattailla, toinen hevosen selässä. Ennen pitkää\nPälsi jo oli hyvinkin tottunut hevosen selässä istumiseen, vaikka hän\nalussa pitikin sääriään liian suorina, sillä tavalla nimittäin kuin\nmeillä Euroopassa yleensä ratsastetaan. Mongoliassa täytyy tottua\nratsastamaan siten, että jalustimenhihnat ovat mahdollisimman lyhyet\nja reidet miltei vaakasuorassa. Silloin istuu mukavasti satulassa\nvinottain toisen tai toisen reiden varassa ja voi lykkäytyä satulassa\njoko etukumaraan tai vähän takakenoon.\n\nMielestäni oli erinomaisen hauska katsella uudelleen niitä seutuja,\njoilla kymmenen vuotta sitten olin ollut ensikertalainen. Mongolien\nkanssa saatoin vapaasti keskustella ja sellaista sattui, että joku\ntapaamani arolainen tai urgalainen minut tunsikin samaksi mieheksi,\njoka oli asunut komeasti Laaverin hašaassa. Meillä ei ollut erikoista\nkiirettä, sillä tavallisesti karavaanit tulevat Troitskosavskista\nperille Urgaan vasta seitsemäntenä päivänä.\n\nPuolimatkassa ajoimme kiinni burjattilaman, joka oli omalla hevosellaan\nja omilla rattaillaan matkalla Urgaan jäädäkseen sinne. Tiellä ostimme\nhäneltä sekä hevosen että rattaat, niin että hän Urgaan tullessaan\nolisi niistä vapaa. Hän lupasi pitää silmällä hevosia ja olla meille\ntoverina Urgaan asti. Emme pysähtyneet suuren tien varrella olevien\nkerjäläisjurttien kohdalle, vaan haimme sivummalta rehevät ja kauniit\nyöpymispaikat. Niin tulimme Urgaan toukokuun 25. päivänä ja pari päivää\nsen jälkeen tulivat kamelikaravaanin mukana matka-arkkummekin.\n\n\nUrgasta 66 kilometriä itään alkaa laaja tasanko Bajan-tala. Sen\nlaidassa on avara laakso, jonka nimi on Nalaiha. Nalaihassa on koko\nMongolian arvokkaimpia muinaismuistoja. Siellä on Tyrk-hallitsijasuvun\nperustaman valtakunnan ensimmäisen pääministerin Tonjukukin\nsuurenmoinen hauta.\n\nTonjukuk oli Kiinan alueella syntynyt turkkilainen. Hän oli oppinut\nherra silloisten kiinalaisten käsitysten mukaan. Hän se sai pohjoisessa\npaimentolaisina elelevän pienen heimon päällikön ajattelemaan\nturkkilaisen valtakunnan uudelleen pystyttämistä. Vuoteen 630 j.Kr. oli\nollut olemassa itsenäinen turkkilainen valtio, mutta tämä oli sisäisten\nlevottomuuksien vuoksi kukistunut. Tonjukuk ja se ruhtinas, jonka hän\ntunnusti kaganiksi, keisarikseen, loivat v. 680 uuden Tyrk-valtakunnan.\nSeitsemänsataa miestä oli alussa ollut kaikkiaan mukana, yksi kolmasosa\nratsain ja kaksi kolmannesta jalkaisin. Siis kaikesta päättäen köyhiä\nihmisiä kaikki tyynni. Jo muutaman vuoden päästä oli ollut kaksituhatta\nratsumiestä. Nämä miehet vähitellen laajensivat valtakuntansa rajoja\nniin, että sekä uigurit että tataarit l. mongolit ja monet muut heimot\njoutuivat Tyrk-hallitsijan alaisiksi.\n\nKaiken sen kuuluisuuden, minkä Tyrk-nimi myöhempinä aikoina on saanut,\non tämä Tonjukuk-niminen mies elinpäivinään pannut alulle. Hän oli\nvaltion johtajana kolmen keisarin aikana ja kuoli hyvin vanhana\nmiehenä. Hänet haudattiin Nalaihaan ja hänen haudalleen on pystytetty\nkaksi suurta tasoitettua kivilohkaretta, joiden kupeet on hakattu\ntäyteen kirjoitusta. Kirjoitusten hakkausvuodeksi arvellaan vuotta 710.\nNuo kirjoitukset, joista edellä esitetyt, valtakunnan perustamista\nkoskevat tiedot tässä on annettu vain lyhyinä viittauksina, ovat näiden\nmaiden historian tärkeimpiä kirjallisia lähteitä.\n\nTonjukukin haudan paikan on tieteelliselle maailmalle ensimmäisenä\ntiedoittanut pietarilainen oppinut Klementz ja siitä on jäljennösten\nja valokuvien perusteella julkaissut ensimmäisen tekstiä sisältävän\nteoksen akateemikko Radlov. Tämä teos mukanani lähdin Pälsin kanssa\nUrgasta Tonjukukin hautapaikkaa tarkastamaan. Radlovin kirja kädessäni\nistuin ja seisoin pystyssä olevien hautakivien vieressä verraten\nRadlovin tekstijulkaisua kivessä näkyviin merkkeihin. Kun monet pitkät\nvuosisadat on kulunut siitä, jolloin nuo kivet pystytettiin, ovat\ntuulet ja talvet ehtineet pahasti kuluttaa graniittia. Kun lisäksi\nhevoset ja lehmät käyvät hankaamassa selkäänsä näihin kiviin, on\nluonnollista, että monet kohdat aikoinaan erittäin hyvin tehdyistä\nkirjoituksista ovat menneet rikki ja likaantuneet ja pahoin kuluneet.\nPälsi oli työtämme varten varannut hyviä harjoja. Hän kanniskeli\npaikalle vettä. Kivet täytyi pestä kunnollisesti. Niistä otettiin\nvalokuvat joka sivulta erikseen ja Pälsi otti lisäksi niistä\n»taputuksia». Tällä tarkoitan sitä, että kastellaan paperia, pannaan\nmonta kerrosta päällekkäin kiven kirjoituspintaa vasten, kovalla\nharjalla hakataan paperi miltei massaksi, sitten lisätään vielä\npaperia, pannaan vähän liimaa veden joukkoon ja annetaan kaiken kuivua.\nKun tällainen »taputus» on kuivunut, se miltei itsestään irtaantuu\nkivestä ja niin on paperiin saatu kirjoituksesta ja koko pinnasta\nluonnollisen kokoinen negatiivi. Tämän voi helposti kuljettaa mukanaan.\n\nOleskelimme Tonjukukin kivien luona kesäkuun 17. päivästä 23. päivään\nasti.\n\n\nOhi kulkevat mongolit, niin karavaanit ja yksityisetkin, jotka näkivät\npuuhiamme, ihmettelivät kovin eivätkä tietystikään ymmärtäneet\ntarkoituksistamme ja kivien merkityksestä kerrassaan mitään. Tonjukukin\nmaine oli ollut tuhat vuotta kuollut. Tuntuu omituiselta lukea kivien\nmahtipontisia, itsetietoisia sanoja, kun vieressä seisoo maan oma\nasukas, jolla ei ole käsitystäkään maansa muinaisesta historiasta.\nYmpärillä on vain vihantaa nurmikkoa ja ylhäällä sininen taivas ja\nkuuluu lintujen kesäisiä ääniä.\n\nOikeastaan matka Tonjukukin kivelle oli meille, Pälsille ja minulle,\neräänlainen kenraaliharjoitus pitempää matkaa varten.\n\nMeillä oli jo varustuksemme ja karavaanimme valmiina. Kaikki turhat\neurooppalaiset tamineet, suuret matka-arkut ennen muuta, jätettiin\nUrgaan talteen paluumatkalla perittäviksi.\n\n\nUrgassa meidän Pälsin kanssa tuli jonkin verran sääli herra apteekkari\nSängeriä. Tuo kunnon mies oli aivan onneton. Apteekki oli pieni\npuinen rakennus torin laidassa ja samalla herra apteekkarin asunto.\nApulaiseksi hänelle oli annettu kiinalainen palvelija. Hän valitti\nmeille, ettei koko kaupungissa ollut hänelle sopivaa seuraa. Ei ollut\nsaatavissa olutta eikä mistään gramofoniakaan. Sen vuoksi hän oli\ntilannut molempia Irkutskista ja toivoi saavansa ne ensimmäisessä\ntavarapostissa. Kovin hän oli pahoillaan, kun ei Pälsi, joka muuten on\nhyvä laulaja, suostunut jäämään gramofonia odottamaan. »Eikö Suomessa\nharrastetakaan musiikkia?» Tilattujen levyjen joukossa piti olla\nuseita Saljäpinin parhaita numeroita. »Ovatko muinaiskivet ja vanhat\nrauniot todella teille niin tärkeitä, ettette voi odottaa yhtään\nviikkoa?» Hän oli sitä paitsi hommannut ja puuhannut ja saanut aikaan,\nettä Ignatjevin taloon, sen suurimpaan huoneeseen, piti tästä lähtien\nhalullisten saada kokoontua kerhoiltoja viettämään.\n\nPalattuamme kesäkuun 24. päivänä Tonjukukin kiviltä kävin Pälsin\nkanssa kiinalaisessa suurliikkeessä vaihtamassa venäläiset ruplat\nhopeapalasiin. Niiden punnitsemisessa ja tarkistamisessa pala palalta\nja tinkimisessä oli paljon hommaa. Muutamiin palasiin veistettiin\nnaarmuja siltä varalta, että jolleivät mongolit niitä hyväksyisi,\nliike lunastaisi ne takaisin. Siinä jutellessamme keskenämme suomea\nPälsin kanssa kiinalaiset tahtoivat väkisin tietää, mitä kansallisuutta\nolimme. Kieli ei ollut venättä, sen hekin kuulivat. Eteemme tuotiin\nkomea paperi, jossa oli kaiken maailman valtakuntien liput, ja\npyydettiin näyttämään meidän lippumme. Näytin totuuden mukaisesti\nVenäjän lippua. Vähän ajan päästä eräs toinen kiinalainen toi kartaston\nja pyysi näyttämään synnyinmaatamme. Kun näytin Suomea, josta siinä\nnäki rajat, joku vanhempi kiinalainen kertoi lukeneensa siitä maasta\njotakin. Sieltä viedään, hän kertoi, ulkomaille puutavaraa, tervaa\nja kauroja. Sen maan ihmiset ovat lukutaitoisia. Mitä kaikkea hän\nSuomesta kertoi, en nyt enää tarkoin muista, mutta joka tapauksessa\nsiinä oli ylistystä paljon ja meitä kestittiin erikoisen hyvin teellä\nja kiinalaisilla makeisilla. Kun kolmensadan langin hopeakauppa oli\ntehty, lähdimme kiinalaisesta kaupunginosasta kävellen rukousmyllyjen\nohi asuntoamme kohti.\n\nRukousmyllyjen luona näkyi vielä iltamyöhällä liikuskelevan muutamia\nvanhanpuoleisia lamoja rukousnauhat käsissään ja orhimdži-viitta\nyli olkapään. Lyöttäydyin heidän kanssaan puheisiin ja kyselin,\ntunsiko heistä kukaan sitä vanhaa Erdenidzun lamaa, joka aikoinaan,\nkymmenen vuotta sitten, oli ollut Sainbiliktun opettajana. Kyllä he\ntunsivat, kertoivat hänen kuolleen muutamia vuosia sitten. Siinä\nkeskustellessamme torilla nousi jo kuu ja keskustelumme tahtoi venyä\nkovin pitkäksi. Erdenidzun lama oli ollut kovin ylpeä oppilaastaan,\njoka kuulemma oli erikoisen tarkka Mongolian historian tuntija. Sanoin\nlopuksi, että olen sama mies. Lamat ihmettelivät sitä, että Urgaan oli\nviime vuosina tullut yhä enemmän ulkolaisia. Oli ollut jo jonkin aikaa\nvenäläinen lääkäri ja nyt kuuluu tulleen myös eminbakši, »lääkkeiden\nmestari». Keskustelimme heidän omasta lääketieteestään ja joku heistä\ntarjoutui tuomaan minulle sekä lääketieteellisiä että tähtitieteellisiä\nkirjoja, jos haluaisin niitä luettavaksi.\n\nKun vihdoinkin lamoista erottuamme tulimme väliaikaiseen asuntoomme,\nolivat siellä molemmat renkimme Dardža ja Baldžir meitä odottelemassa.\nHe ilmoittivat, että meidän oli heti lähdettävä Ignatjevin taloon,\njossa meitä odottivat jonkinlaiset juhlat. Siellä piti nyt olla\napteekkarin perustaman kerhon vihkiäisjuhlat.\n\nMiten olikaan, lähdimme katsomaan, koska apteekkari-ystävämme oli\nillan kuluessa lähettänyt meille useaan kertaan sanan ja kutsun tuohon\ntärkeään tilaisuuteen. Kun saavuimme perille, sieltä kuului juopuneiden\nhuutoa ja räyhäämistä. Pälsi kävi varovasti aukaisemassa salin ovea.\n\nSalissa istui sohvassa apteekkari, toisella puolella samassa\nsohvassa mies, joka sanoi itseään tehtailijaksi, toisella puolella\neräs venäläinen, joka oli saanut meiltä rahaa peltiraudan ostoon\nlaittaakseen meille matkaa varten Pälsin piirustusten mukaisen\nmatkauunin, mutta ei ollut voinut uunia tehdä, koska oli rahat juonut\nja tuhlannut, vaikka väitti, että jotakin työkalua vain enää puuttui.\nRaotetusta ovesta kurkkien kuuntelimme noiden kolmen miehen puhetta.\n\nApteekkari valitti, ettei hän voi viihtyä Urgassa ja että ne\nsuomalaiset ovat kovin itsepintaista väkeä eivätkä ymmärrä seuraelämän\ntarjoamia iloja. Odotetaan vielä heitä, hän sanoi.\n\nPoistuimme äkkiä oven takaa ja lähdimme uudelleen kävelemään, koska\noli kaunis kuutamo ja lämmin ilma. Vähän matkaa käveltyämme tulivat\näskeiset lamat meitä vastaan. Jäätiin taas keskustelemaan, mutta\nsilloin tulivatkin toiselta puolen lihakaupungista äskeinen apteekkari\nja hänen kanssaan sohvassa istuneet kaksi miestä, jotka nyt taluttivat\nhäntä kainaloista. »Tuossa se on se eminbakši», sanoi lama. »Pianpa hän\non löytänytkin itselleen opetuslapsia», jatkoi joku toinen. Laulaen,\nluultavasti jotakin Saljäpinin aariaa, apteekkari käveli torin laitaa\napteekkia kohti. Pälsi ja minä erosimme lamoista kotiin nukkumaan.\n\nMainitsin edellä tehtailijasta, johon myös olimme tutustuneet.\nHänen tehtaansa oli alhaalla Tuulajoen haarautumassa, aivan lähellä\nkaupunkia. Oli pystytetty seipäitä maahan ja pingoitettu näiden väliin\nsäkkikangasta aidaksi, jonka sisäpuoli sitten oli tuo »tehdas». Sinne\nkerättiin näet Urgasta lampaiden teurastuksessa pois heitetyt suolet,\njoita tässä aitauksessa muutamat nuoret tytöt ja pojat pesivät ja\nkuivattivat. Kuivatut ja suolatut suolet lähetettiin sitten Eurooppaan,\nmissä makkaran syönti on yleisenä tapana. Tehtailijan omien sanojen\nmukaan hän teki erinomaisen hyviä kauppoja, sillä suolista hänen ei\ntarvinnut maksaa mitään; niitä sai ilmaiseksi miltei joka pihasta, kun\nvain oli pikkutyttöjä ja -poikia niitä keräämässä. Suolista kuului\nolevan Euroopan muutamissa maissa huutava puute, niin että on täytynyt\nkeksiä jonkinlaisia korvikkeita makkaroiden päällysteeksi. Myös viulun\nja kitaran kielinä mongolilaisten lampaiden suolet ovat ensiluokkaisia,\ntehtailija sanoi.\n\nSeuraavana päivänä tuli apteekkari luoksemme pahoittelemaan, ettemme\nolleet tulleetkaan kerhon vihkiäisiin. Nyt hän ei tiennyt, jääkö hän\nollenkaan Urgaan, kun ei ole kerrassaan missään sivistynyttä henkilöä,\njonka kanssa voisi seurustella. Hän oli pahoillaan levysepän vuoksi,\njoka oli häneltäkin saanut rahaa johonkin tilaukseen; jota ei ollut,\nkaikista muistutuksista huolimatta, siihen mennessä suorittanut.\nKoetin tosissani puhua apteekkarille, että yrittäisi kemiallisesti\ntutkia maaperän laatua, etsiä kivennäisiä, joita Mongoliassa on\nlöydetty useissa paikoin, mm. kultaa ja fosforia. Sitä paitsi hän voisi\ntutkia lamojen lääkekasveja ja heidän lääkitsemistapojaan ja tehdä\nniistä jonkinlaisen luettelon. Tämä hiukan lohdutti miestä, kun vielä\nvakuutin, että tuollaisella työllä voi olla hyvinkin suuri merkitys.\n\nLähdimme Urgasta kevyt mongolilaistakki yllä ratsain, renkien ratsain\ntaluttaessa kuormahevosiamme. Kahdet raitaamme olivat melko kevyesti\nkuormatut. Niissä oli kaksi telttaa, neljä yhtä suurta mongolilaista\narkkua, joiden kyljessä olevat numerot 1 ja 2 osoittivat minun ja\n3 ja 4 Pälsin arkkuja. Nämä arkut pantiin yöksi telttaamme, kaksi\nkummallekin puolen ja niiden päälle kevyet kankaiset pukkisängyt,\njoiden »pukkeina» siis juuri nämä arkut olivat. Tällä tavalla\nmaatessamme ei kukaan voinut salaa päästä arkkuihimme käsiksi. Toinen\nteltta oli palvelijoita varten. Kylmien öiden varalta meillä oli mukana\ntalviturkit.\n\nMatka sujui nopeasti. Jo kesäkuun 30. päivänä kuljimme Saariintala- ja\nJatuutintala-nimisten seutujen halki ja olimme heinäkuun ensimmäisenä\nja toisena päivänä sen Suudžin kiven ja haudan ääressä, jonka olin\nv. 1900 löytänyt. Kiven kirjoitus valokuvattiin uudestaan. Kun Pälsi\noli ammatiltaan arkeologi, hänen muistiinpanonsa ja huomionsa ovat\ntietenkin paljon tarkemmat kuin minun ensimmäisellä matkalla tekemäni.\n\nSaavuimme heinäkuun 13. päivänä Handu-wangin luostariin, missä tapasin\nvanhoja tuttavia. Tärkein tuttavuuteni oli tietysti ruhtinas itse.\nHän oli kuitenkin silloin muualla jossakin luoteessa päin kuumilla\nlähteillä leiniään parantamassa, mutta hänen kerrottiin pian palaavan\nhoviinsa. Jäimme odottamaan. Kun matkamme tarkoituksena nyt olikin\netupäässä saada mahdollisimman paljon arkeologisia saaliita, oli\nvälttämätöntä, että ruhtinas itse tietäisi tästä. Mongoliassa on näet\nvaarallista ruveta kaivamaan mitä muinaisjäännöksiä tahansa. Kun\nmaankamaraan tekee reiän, siitä saattaa kaikennäköisiä pahoja henkiä\nsyöksyä esiin ihmisten kiusaksi. Muutenkin on Kiinan hallitus joskus\nMongolian viranomaisten välityksellä saattanut kansan tietoon, ettei\nmihinkään muinaisjäännöksiin saa koskea. Sen sijaan karja tietysti käy\njoka päivä niihin koskemassa ja korpit ja varikset pitävät pystykiviä\nerinomaisina tähystyspaikkoina laajoilla aroilla ja muutenkin\nalastomassa maastossa. Kohta kun saimme tietää, että wang-ruhtinas oli\nkotiutunut ja odotti minua, menimme hänen luokseen vastaanotolle.\n\nVastaanottohuone oli mongolien oloihin katsoen hyvin edustavassa ja\nkauniissa kaksikerroksisessa rakennuksessa monien pihojen perällä.\nSiellä vilisi väkeä ja esipihat olivat miltei täynnä hevosia.\nKorkeimmat ruhtinaan alamaiset toivat lahjoja. Oli minullakin lahja\nmukanani, erikoistilauksesta tehty komea Kauhavan puukko, jossa oli\nmongolinkielisin tekstein sanat »kädestä lahjoitettu». Sain odottaa\nodotushuoneessa pitkän aikaa, kun oli monta puheille pyrkijää ennen\nminua enkä tahtonut rikkoa järjestystä.\n\nSiinä odotushuoneessa keskustellessamme mainitsin jotakin mongolien\nmuinaisuudesta. Kun sanoin, että maassa on asunut n. tuhat vuotta\nsitten turkkilaisia ja että Orhonin ja Selengan seudut ovatkin\nturkkilaisten oikea alkukoti, jotkut pahoittelivat puheitani ja\npyysivät todistamaan väitteeni. Kun silloin piirustelin paperille niitä\nsamoja kirjaimia, joita on Tonjukukin kivessä ja muissa senaikaisissa\nhautamerkeissä ja mainitsin Suudžin kiven, jonka olin tulomatkallani\nvalokuvannut, niin viereinen mies antoi paperini kirjaimineen edelleen\nja se alkoi kiertää odotushuoneessa vuoroaan odottavien mongolilaisten\nvirkamiesten ja alamaisten keskuudessa. Huomasin jonkun nyökäyttävän\npäätään ja sanovan, että niin asia taitaakin olla. »Tällaista\nkirjoitusta, jota ei kukaan osaa lukea, on kyllä Mongoliassa.» Lopuksi\neräs, jolla oli komea rubiinipallo lakissaan, sanoi hiljaa, mutta\nniin, että minä sen kuitenkin kuulin: »Juuri tällaisia kirjoituksia on\nsiinäkin kivessä, jonka minä talvipaikkani läheisyydessä näin viime\ntalvena.» En kysynyt mitään enkä puhunut asiasta sen enempää, mutta kun\ntuon miehen vuoro tuli päästä ruhtinaan puheille, sain eräältä toiselta\ntietää, että hän oli ruhtinaan väliaikainen veronkantopäämies. Kehaisin\nvain, että hän — veronkantaja — oli komea ja ryhdikäs mies, mutta en\ntarkemmin kysynyt hänen nimeänsäkään.\n\nMinulle oli nyt selvinnyt, että Handu-wangin ruhtinaskunnan alueiden\nrajojen sisällä oli olemassa jokin muinaisturkkilainen kivi, jota\nminun tietääkseni ei vielä kukaan ollut löytänyt valokuvatakseen. Olin\nruhtinaan puheilla ja tarjotessani lahjani, suuren hadakin peitossa,\nesitin ruhtinaalle sen pyynnön, että hän antaisi minulle ja toverilleni\nmahdollisimman suuren vallan käydä muinaismuistoja tutkimassa. Hän ei\nantanut suoraa vastausta ja hänen otsansa meni ryppyyn. Vastalahjaksi\nsain ruhtinaalta suuren Kiinan valtakunnan seinäkartan. Se oli\nkiinankielinen ja hyvin epätarkka, ainakin Mongolian seutujen kohdalta.\nLisäksi sain korkkivyön, jottemme hukkuisi vesitulviin. Vastaamatta\npyyntööni ruhtinas laajasti selitteli, kuinka tärkeä tuollainen\nkorkkivyö on hengenpelastusvälineenä. Pälsin oli vaikea pidättäytyä\nnauramasta, kun huomasi mistä oli puhe — Olen myöhemmin, aivan\nhiljattain, ruotsalaisen »Mongolianherttua» Larssonin kirjasta lukenut,\nettä Handu-ruhtinas oli vähän aikaisemmin käynyt Larssonin kanssa\nShanghaissa ja siellä ostanut korkkivöitä ihan sadoittain.\n\nTultuani telttaamme sain muutamalta lamalta selville, missä äskeinen\nveronkantopäämies oli viettänyt viime talvensa. Hän kuului karjoineen,\ntelttoineen asuneen Örgöötu-nimisen vuoren rinteellä, ruhtinaskunnan\nlänsirajalla.\n\nTämä herätti mielenkiintoani sen vuoksi, että örgöö-sana merkitsee\n»hovia». »Hovi» ei voi sijaita muualla kuin heimon asuma-alueen\nkeskiosassa ja Örgöötu-nimi oli nähtävästi periytynyt ikivanhoista\najoista. Kartoissa ei tuommoista Örgöötu-nimistä vuorta ollut\nolemassa. Rajan takana lännessä oli pienehkö Aksan Ma-gun-nimisen\nruhtinaskunnan alue. Ma-gun, eli Ma-herttua, oli joskus ollut sen\nruhtinaskunnan herrana, mutta hän oli aikoja sitten kuollut eikä\nuutta ruhtinasta ollut, useista Pekingiin lähetetyistä papereista ja\nläheteistä huolimatta, saatu virallisesti tunnustetuksi, minkä johdosta\nruhtinaskunta kävi nimellä Aksan Ma-gun eli »entinen Ma-gunin alue».\n\nSovimme Pälsin kanssa siitä, että lähdemme etsimään tuota\nÖrgöötu-vuorta ja mongolien kysellessä ilmoitamme matkamme päämääräksi\nAksan Ma-gunin pienen luostarin.\n\nLähdimme Handu-wangin luostarista länteen päin heinäkuun 24.\npäivänä. Ensimmäisinä päivinä teimme melkoisia päivämatkoja, n.\n40—50 kilometriä, mutta sitten vähensimme vauhtia ja pidimme pitkiä\npäivälepoja, sillä ilma oli kuuma. Samoin pidimme pitkät aamuja\niltapuhteet. Teltassa nukkuminen ja kaikki matkusteleminen tuntui\nPälsistäkin erinomaisen hauskalta. Ruokaa oli riittävästi, ja lampaita\nsaatiin aina ostaa. Lampaan ostopäivänä tavallisesti kaikki lihat\nleikeltiin pieniksi, keitettiin suuressa padassa, suolattiin vähäsen\nja pantiin pariin suureen peltiseen makeistölkkiin. Tämä säilykeliha\nsäilyi rasvakerroksensa alla kuumassakin ilmastossa hyvin.\n\nMinulla oli mukana myös pari ongenkoukkua ja yritin tilaisuuden tullen\nsaada vaihteluksi myös tuoretta kalaa Orhon-joesta. Kerran illalla, kun\nteltat jo olivat pystyssä ja ruoka melkein valmiina, Pälsi kummasteli,\nettä viitsin pyydystellä pieniä kaloja. Mongolit halveksivat kaloja,\njoita he sanovat »veden madoiksi». Yleensä Pohjois-Mongolian mongolit\ntuntevat nimeltä vain kaksi kalalajia. Toinen niistä on heidän\nkielessään »taimen», toinen »harjus» — nimet on saatu Siperian\nvenäläisiltä, jotka täällä käyvät niitä pyydystämässä; venäläiset taas\novat saaneet ne karjalaisilta. Sinä iltana minä sain neljä pientä\nlohikalaa. Kun ne tarjottiin paistettuina, ei Pälsi voinut muuta kuin\nihmetellä niiden hyvää makua. Kun seuraavana aamuna heräsin, Pälsi\nistui vuorostaan minun ongensiimani ja koukkuni piiskansa kärkeen\nkiinnitettyinä rannalla onkimassa.\n\nSaimme vähitellen tietoomme, missäpäin Örgöötu-vuori oli, ja hitaasti\ntelttaamme siirrellen jouduimme sen läheisyyteen. Nyt oli nopeasti\notettava selko siitä, missäpäin täällä sijaitsi jokin muinaishauta\nkorkeine kivipatsaineen. Olin siinä käsityksessä, että mongolit tulevat\nmeitä häiritsemään ja estämään, koska liikumme tavallista matkareittiä\npaljon pohjoisempana.\n\nHeinäkuun 30. päivän aamuna määräsin kaikki miehet eri tahoille kiven\netsintään. Rengeillemme olin mukana tuomastani kirjasta jo näyttänyt,\nmillaisia nuo vanhat turkkilaiset haudat yleensä olivat, ja he olivat\nitse olleet mukana Tonjukukin hautapaikkaa katsomassa. Pälsi lähti\nlänteen, minä etelään, Dardža luoteeseen ja Baldžir koilliseen, ja\nvasta illalla piti meidän kaikkien taas tavata. Illalla kun tavattiin\nja yhdessä syötiin, oli mielemme alakuloinen. Ei ollut löytynyt\nmitään. Mutta toisessa teltassamme, missä Dardža ja Baldžir söivät\nillallistaan, Dardža jutteli Baldžirille, että kyllä ne entisajan\nihmiset ovat olleet merkillisiä, kun ovat koirillekin laittaneet\nkivestä ruokakaukalon. Menin heidän telttaansa kysymään, millainen\nkivestä tehty koirien ruokakaukalo on ja missä hän on sellaisen nähnyt.\nDardža ilmoitti, että n. 300—400 metrin päässä meidän teltastamme tuon\npienen lammikon toisella puolella oli yksi. Paikan nimi on Šine-usu,\nsuomeksi »uusi vesi», sillä keskellä laaksoa on puhjennut pieni lähde\nja sen ympärille on syntynyt lammikko, jota vanhuksien tietojen mukaan\nei ennen ollut olemassa.\n\nTämän lammikon pohjoispuolella olevaa koiran »ruokakaukaloa» lähdimme\nkaikki yhdessä seuraavana aamuna katsomaan. Tämä »kaukalo» oli n.\nmetrin pituinen ja puolen metrin levyinen, yläpinnaltaan koristeltu\nkivi, jonka keskellä oli miltei nelikulmainen syvennys. Ympärillä\noli hiekkaa ja kasvoi harvaa, pitkää ruohoa. Tuo nelikulmainen kivi\noli kivipatsaan jalusta ja syvennys se kolo, jossa patsas oli joskus\nollut pystyssä. Parisen metriä sivulla tästä kiven alustasta oli\npitkulainen kivi tuskin näkyvissä ruohosta. Kun tämän kiven sivulta\nkäsin kaivettiin hiekka pois, siinä näkyi selvästi muinaisturkkilaisia\nkirjaimia. Kivi täytyi saada ylös maasta, olipa se luvallista tai ei.\nTäytyi saada kanki tai muita vehkeitä, joilla sen nostaisi. Baldžir\nkertoi, että aivan lähettyvillä oli eräässä laaksossa kasassa suuri\njoukko tankoja. Siinä ne olivat veronkantomiehen talviset aidaspuut.\nTästä varastosta Dardža ja Baldžir pian toivat muutamia pitkiä salkoja.\nHiekka lapioitiin pois kiven sivuilta ja kivi nostettiin maasta,\nmutta se osoittautuikin olevan poikki menneen kivipatsaan lyhyempi\nyläosa, vain metrin pituinen. Yhdessä haeskeltiin sen lähettyviltä\npaikkaa, jossa hautakiven toinen osa olisi, ja se löytyikin. Elokuun\nensimmäisenä päivänä meillä olivat esillä maan pinnalla Šine-usun\nmuinaishaudan pystykiven kummatkin osat. Kivi on ollut aikoinaan\nmahtava, neljän metrin korkuinen graniittipylväs, jonka neljä sivua\novat olleet kirjoituksia täynnä, yhteensä n. 6000 kirjainmerkkiä. Ne\nsivut, jotka kiven katkettua olivat olleet maassa ylöspäin, olivat\nilman vaikutuksesta rapautuneet, mutta maan sisään hiekkaan vajonneet\npuolet olivat vielä niin selvät, että kirjoitusta saattoi hyvin lukea.\n\nSaattaa olla, että joku mongoli oli kaukaa huomannut meidän hommamme\nkiveä nostaessamme ja lähtenyt viemään siitä tietoa lähimmille\npoliisiviranomaisille. Seuraavana päivänä juuri Pälsin ottaessa\nvalokuviaan saapui luoksemme neljä miestä vangitsemaan meitä. He\nvaativat meitä heti seuraamaan mukaansa ruhtinaskunnan kansliaan. Mutta\nminullahan oli ruhtinaan antama kartta, olipa Radlovin Tonjukukin\nkiveä koskeva kirjakin. Istuin rauhallisesti kiven päällä tavailemassa\nnoita merkillisiä kirjaimia, joista mongolit eivät ymmärtäneet mitään.\nEhdotin, että he ottaisivat ensin asiasta selvän ja oppisivat edes\naapiston. He jo menivät ymmälle. Kerroin Mongolian näiden seutujen\nmuinaishistoriaa näillekin mongoleille. Poliisi koetti tiukasti\nvaatia minulta tietoja, kuka minut oli ohjannut tuon kiven luo, mutta\nselitin, että siitä on jo mainittu toisessa kivessä ja tässäkin\nkivessä puhutaan eräästä toisesta hautauspaikasta. Siinä kivessä\npuhutaan näet mm. eräästä kaupungista, jonka tähän paikkaan haudattu\nhallitsija oli aikoinaan rakennuttanut sogdeilla ja kiinalaisilla\nSelengajoen varrelle. Kaupungin nimenä oli ollut turkiksi Baj-balyk,\n»rikas kaupunki» ja kiinalaisten tietojen mukaan tällainen »rikkaaksi\nkaupungiksi» nimitetty paikka oli todellakin ollut jonkinlaisena\nkeskuksena Selengajoen varrella. Samassa kivessä puhuttiin myös siitä,\nettä Orhon-virran ja Balyklyg-nimisen sivujoen yhtymäkohtaan hallitsija\noli rakennuttanut »pääkaupunkinsa», jossa oli ollut »kansantalo» ja\n»hallitsijantalo». Kun minä selittelin näitä asioita mongoleille\nja alussa virkaintoiselle poliisille ja näytin kivestä vastaavat\nkohdat, mongolit eivät ymmärtäneet, puhuinko totta vai satuja. Renkini\ntarjosivat teetä ja ruokaa, Pälsi ja minä taas hyviä savukkeitamme.\nEnnen yön tuloa saimme miehet lähtemään tiehensä.\n\nSeuraavana päivänä jo saimme kaikessa rauhassa jatkaa kiven »taputusta»\nja valokuvaamista. Kivet käännettiin vuorotellen auringonvaloon päin,\nniin että saatiin kaikki sivut pariinkin kertaan valokuvatuiksi.\n\nViikon verran viivyimme näissä puuhissa. Oli selvää, että olimme\ntehneet erinomaisen arvokkaan löydön. Kivi oli Tyrk-hallitsijasukua\nseuranneen Uigur-hallitsijasuvun perustajan ja ensimmäisen keisarin\nkunniaksi pystytetty. Maassa vielä näkyvät ojan tapaiset, jotka alkuaan\nolivat erottaneet erilleen melko suuren alan, osoittivat paikkaa,\njonka sisässä hauta oli. Keskellä entistä aitausta olikin ladottuina\njoukko kiviä, mutta niitä emme ryhtyneet kaivamaan emmekä erikoisemmin\ntutkimaan.\n\nKivestä suoraan pohjoiseen, parin kilometrin päässä, on matalan kummun\nkorkeimmalla kohdalla erikoinen pienempi kumpu. Tämä kumpu on aikoinaan\nihmiskäsin tehty. Siinä on vuorotellen liuskekiviä ja auringossa\npoltettuja tiiliä paksuina kerroksina. Se on se paikka, missä keisarin\nhovi on luultavasti jonkin aikaa sijainnut, tai se on sen temppelin\njäännös, jossa on käyty Uigurin hallitussuvun perustajan muistoa\nkunnioittamassa.\n\nTämä löytämämme kivi, jonka teksti on erikoisen arvokas, sijaitsi\nHandu-wang-ruhtinaan alueella, mutta hyvin harvat ihmiset olivat\nvoineet sen nähdä, koska ainoastaan yksi syrjä pisti vähän hiekasta\nesiin, ennen kuin me kalvoimme sen maasta. Kyllä olikin mongolien\nsyytä ihmetellä, miten me olimme sen löytäneet. Sen jalusta oli\nse »koirankaukalo», jonka Dardža oli löytänyt, ja maisteri Pälsin\nja minun yhteiset tietomme olivat ohjanneet miedät siihen, että\nkaukalo olikin pystykiven jalusta. Mitä poliisimies lieneekään\naikonut, vangitsemisesta enempää kuin muustakaan häiritsemisestä ei\ntullut mitään, ja niin vietimme iloisina hauskaa aikaa tämän kiven\nlähettyvillä elokuun 7. päivään asti.\n\nSe kukkulan huippu, jonka päällä kivilatomus oli, oli nähtävästi juuri\nse Örgöötu-vuori, jonka juurella veronkantaja oli viettänyt talvensa.\nLöydöstämme koetin lähettää tiedon Helsinkiin mahdollisimman nopeasti,\nmutta sähkösanoman saapuessa perille oli Suomalais-ugrilaisen Seuran\npuheenjohtaja, professori Otto Donner, edellisenä päivänä kuollut. Ei\nHandu-wang-ruhtinas eikä kukaan muukaan historiantuntija mongolien\nkeskuudessa tiennyt tämän kiven olemassaolosta mitään; se selvisi\nminulle vasta v. 1912, jolloin Pietarista oli saapunut Urgaan erikoinen\nretkikunta lähteäkseen kiveä valokuvaamaan, sillä Handu-wang itse\nlähetti Urgassa miehiä kysymään minulta tämän kiven paikkaa.\n\nTämän Šine-usu-kiven luota siirryimme suoraan länteen pitkin pientä\nMogoitu-jokea ja tulimme Aksan Ma-gunin seuduille. Pieni luostari\nvuoren rinteellä oli hauska katseltava, mutta mitään erikoista\ntutkittavaa siellä ei ollut. Jatkoimme jonkin matkaa länteen ja\nkäännyimme sitten etelään. Elokuun kauniit päivät Hunigol- ja\nHanuigol-jokien kauniissa laaksomaissa olivat matkamme miellyttävimpiä\naikoja. Vasta etelämpää, Tamir-joen varrelta, löysimme jotakin\nmieliin painuvaa. Tamir-joki muodostuu kahdesta joesta; toisen nimi\non Hoitu Tamir l. pohjoinen Tamir, toinen on Urit Tamir, eteläinen\nTamir. Näiden yhdyttyä toisiinsa joki on vain Tamir, ja koko seutua\nnimitetään Kolmen Tamirin seuduksi. Hoitu Tamirin varrella tasaisella\nmaalla on kilometrejä laajat kaupungin rauniot. Tätä paikkaa mongolit\nnimittävät Huutsin Uljasutaiksi, vanhaksi Uljasutaiksi. Nimi on\nnähtävästi aivan uusi, sillä Uljasutai-niminen kaupunki sijaitsee\npaikalla, missä todellakin kasvaa uljasua 1. haapaa. Vanha Uljasutain\nseutu on aroseutua eikä siellä ole haapoja lähimaillakaan. Nämä\nkaupungin rauniot Hoitu Tamirin varrella ovat ehkä olleet aikoinaan\nhallinnollinenkin keskus ja ehkä paikalla on ollut sama merkitys kuin\nmyöhemmin nykyisellä Uljasutailla.\n\nEtelään siirtyessämme kuljimme Hara-Hulun vuoristotietä ja jouduimme\nDzajin-gegenin luostarin kohdalle, missä viivyimme elokuun 17.\npäivästä 22. päivään asti. Samoin kuin Urgassa asui täälläkin\nluostarin läheisyydessä kiinalaisia kauppiaita omissa vakinaisissa\nrakennuksissaan. Saimme ostetuksi yhtä ja toista, joista tärkein osa\nkuului muonitukseen; niinpä hankimme jauhoja, teetä, sokeria ym.\nDzajin-gegenin luostari ei ole kovinkaan suuri, mutta Dzajin-gegen on\nomalla tavallaan ruhtinas, koska hänellä on ruhtinaskunnan asujaimiston\nkokoinen alamaisjoukko.\n\nKaikkialla näillä seuduilla näkee merkkejä vanhasta asutuksesta.\nOn jonkin verran peltojen jälkiä, mutta vielä enemmän on kivestä\nrakennettuja pieniä hautoja. Muutamien hautojen päällä on ollut\naikoinaan graniitista hakattuja veistoksia, useimmat näistä ihmisen\nmuotoisia, mutta toisinaan löytää myös kivisen makaavan lampaan tai\nkamelin, harvemmin jalopeuran. Yleensä kivestä tehdyt veistokset\nesittävät entisiä virkamiehiä, joiden tunnusmerkkinä on samanlainen\ntakaa hyvin korkea lakki, jota korealaiset ovat käyttäneet ja\njapanilaiset vieläkin käyttävät hovijuhlissaan juhlapäähineenään.\nUseimmilta kiviukoilta on kuitenkin pää hakattu poikki, koska\nmongolilamojen käsityksen mukaan ne ovat pakanuudenaikaisia ja\nlevittävät kansan keskuuteen pakanallista henkeä. Jos jossakin vielä\non kiviukolla jäljellä pää, mongolipaimenet käyvät pyyhkimässä\nrasvaista lampaanlihaa kiviukon suun tienoille, jotkut ajavat myös\nnuuskaa sen sieraimiin, pyytäen näitä mahtavia herroja ystävikseen ja\nkarjan suojelijoiksi. Jo Aksan Ma-gunin luostarissa oli kaksi kivestä\ntehtyä jalopeuraa luostarin temppelin edustalla. Lamat olivat jonkin\nverran hämillään, kun selitin, että nekin olivat pakanuudenaikaisia.\nOlisimme voineet Pälsin kanssa yrittää muinaistieteellisiä tutkimuksia\nnäiden lukuisten hautojen ja veistosten johdosta, mutta rettelöt,\njoita meillä oli ollut Šine-usun kiven johdosta, olivat osoittaneet,\nettä jonkinlainen vaara oli olemassa, erittäinkin kun emme tunteneet\nruhtinaita ja viranomaisia henkilökohtaisesti. Tulevia tutkijoita\nodottavat näillä mailla suuret työalat.\n\nYhä etelään päin siirtyessämme nousimme vähitellen vuoristoa\nkohti. Elokuun 30. päivänä kuljimme Köl-Sain vuoristosolan kautta\nGobin autiomaahan päin. Tähän saakka oli vuorten pohjoisrinteillä\nlaaksoissa vielä näkynyt havupuita, mutta Köl-Sain solalta etelään\npäin katsellessa kaikki mäet ja vuorenrinteet jo olivat paljaat. Ilma\non täältä korkealta vuorisolasta katsellessa erikoisen kuulakkaa ja\nsaatoimme tasaisen aron yli erottaa kaukana etelässä vuorijononkin,\njoka mongolien tietojen mukaan oli viidentoista päivämatkan päässä.\nKun kyselin, asuuko senkin vuoriston lähettyvillä ihmisiä, vastattiin,\nettei sielläpäin ole vettä, ja jos on joskus keväisin, siellä liikkuu\nvillihevosia ja villikameeleja. Villihevosia l. kulaaneja on näillä\nGobin aroilla mongolien tietämän mukaan melko runsaasti. Kerran\nkeskellä yötä kuulimme kaukaista töminää, ja aamulla palvelijamme\nväittivät villihevosia yöllä kaukaa nelistäen kiertäneen telttojemme\nympäri.\n\nKun Köl-Sain solasta maa viettää etelään, jouduimme Ongingol-joen\nlaakeaan laaksoon. Jonkin verran oli vielä täälläkin muinaisen\nasutuksen jälkiä. Matkamme varrella näimme pystykiven, jossa oli\nollut aikoinaan kirjoitus, mutta tuulet ja lämmönvaihtelut olivat\nsen niin kuluttaneet, että tuskin mitään enää oli jäljellä kiveen\naikoinaan hakatuista kirjaimista. Pälsin kanssa pahoittelimme, että\nolimme osuneet kiven kohdalle n. tuhat vuotta liian myöhään. Toisenkin\nkiven jalustan löysimme, mutta siinä ollutta kirjoituspatsasta oli\nmahdoton löytää. Kivijalusta oli leveä ja hyvin tehty. Pälsin teki\nmieli tutkia, miten kivilaatan alusta oli rakennettu. Hän alkoi kaivaa\nsivulta ja löysi tiililatomuksen, jonka päällä jalustalaatta lepäsi.\nHankittiin muutamia tankoja ja koetettiin vivuta laattaa toisesta\nsyrjästä ylös. Pälsi oli vakuuttunut siitä, että laatan alta voisi\nlöytää jotakin arvokasta, mutta samalla tuli paikalle ihmisiä, joiden\naikeet ilmeisesti olivat kaikkea muuta kuin ystävälliset. Pudotimme\nlaatan nopeasti takaisin paikoilleen, jolloin Pälsin jalka jonkin\nverran loukkautui. Sen parempaa tulosta meillä ei tästä uhkarohkeasta\nnostoyrityksestä ollut.\n\nLamiingegenin luostari on Ongin-golin varrella ja sen kauniit\ntiibettiläismalliset temppelirakennukset erikoisen juhlallisen\nnäköiset. Näkemistämme luostareista Lamiingegenin luostari erosi\nsiinäkin suhteessa, että sen pohjoispuolella leviävälle paljaalle\nvuoristorinteelle on punaisella ja keltaisella värillä maalattu\njättiläiskokoinen Buddhan kuva. Tämä Buddhan kuva näkyy kaukaa ja antaa\nalapuolella olevalle luostarille erikoisen pyhyyden.\n\nJatkoimme matkaamme etelään ja lounaaseen, kunnes tulimme Sain\nnojon-nimisen ruhtinaan luostariin.\n\nSyyskuun 15. päivänä lähdimme takaisin Urgaa kohti suorinta tietä\nkoilliseen. Yöt olivat jo käyneet kylmiksi. Joskus oli luntakin\nöisin, mutta päivät olivat vielä lämpimät. Matkamme varrella sattui\nmontakin hauskaa tapausta. Joku nuori mongoli kysyi Urgan oloja,\njoita ei osannut mielikuvituksessaankaan tehdä itselleen selviksi.\nMonessa paikassa kokoontui ihmisiä kaukaakin katselemaan merkillisiä\nulkomaalaisia. Tämmöisellä autiomatkalla sattui kuitenkin meille\nmerkillinen tapaus.\n\nKerran aamulla varhain toi muuan mongoli telttaamme kirjeen, jonka\nkuoreen oli suomeksi kirjoitettu: »Herroille Ramstedt ja Pälsi.»\nHerätin heti Pälsin ja näyttelin hänelle kirjettä. Silmät suurina\naukaisimme kirjeen. Se oli maisteri J.G. Granön kirjoittama. Hän oli\nsamana keväänä kuin mekin lähtenyt Mongoliaan, mutta sen läntisimpään\npäähän, Altai-vuoristoa tutkimaan, ja meistä tuntui mahdottomalta,\nettä hän olisi voinut joutua näin kauas tuhansien kilometrien päähän\nitään, mutta kirjeestä selvisi, että hänen oli käynyt huonosti.\nHänen vuokraamansa kirgiisit olivat karanneet vieden mukanaan kaikki\nhevoset ja Uljasutain Venäjän-konsuli oli järjestänyt hänelle matkan\nhärkäkaravaanilla Urgaan asti. Ostin heti Pälsille levänneen hevosen\nja niin lähdimme kahden matkaan, kirjeentuoja mongoli oppaanamme,\nja ehdimme yön tullen sille paikalle, mihin Granön karavaani oli\npysähtynyt yöksi. Pälsistä oli tullut jo erinomainen ratsastaja.\nVietimme yön Granön teltassa, seuraavana aamuna taas erosimme. Tämä\nkolmen suomalaisen odottamaton tapaaminen Gobin autiomaassa tuli\nikuistetuksi Pälsin ottamalla valokuvalla.\n\nLokakuun toisena päivänä olimme Urgassa ja viivyimme siellä kaksi\nkuukautta. Työtä kyllä riitti, sillä Pälsillä oli valokuviensa\nkehittämisessä paljon tekemistä ja minun oli tärkeää tarkastaa\nUrgassa Golstunskin suuren sanakirjan paikkansapitävyyttä. Mongolien\nsanavaraston paperille paneminen oli siis tärkeimpänä työnäni.\n\nUrgassa ollessamme saapui sinne mm. myös Handu-wang-ruhtinas,\njoka kävi luonamme väliaikaisessa majapaikassamme. Etevänä lihan\npaistajana valmisti Pälsi venäläisessä uunissa erikoisen herkullisen\nlampaanpaistin, jota ruhtinas päivällistä tarjotessamme söi erittäin\nhalukkaasti. Seurauksena tästä oli, että ruhtinas myöhemmin lähetteli\nmeille lampaanreisiä pyytäen saada ne paistetuksi.\n\nJonkin verran oli mongolien ruhtinasten keskuudessa havaittavissa\nlevotonta mielialaa Kiinan valtiollisten tapahtumien johdosta.\nYhä varmemmaksi oli käynyt tieto, että mongolien vapaus ja\npaimentolaiselämä läheni loppuaan. Kaikki viljelykseen kelpaavat\nlaaksot oli määrä avata kiinalaisille siirtolaisille. Tätä asiaa\nHandu-wang-ruhtinas varsin usein kosketteli keskusteluissaan.\nMyöhemmin hän lähetti luokseni rokonarpisen, kookkaan, ruman\netelämongolin, joka esiintyi pyhiinvaeltajana. Tämä mies oli entinen\ntuomari Sisä-Mongoliasta ja nimeltään Haisan-gun. Ensimmäisen kerran\nyömyöhällä luonamme käydessään hän kuiskaten pyysi, että lähettäisimme\nmolemmat palvelijamme pois yöksi. Hän kysyi: »Onko ketään muita,\njotka mahdollisesti voivat kuulla keskusteluamme?» Pohjoismongolit\nyleensä kohtelevat etelamongoleja ylimielisesti ja sanovat heitä\npuolikiinalaisiksi. Renkimme Dardža ei ollut tahtonut päästää\nHaisan-gunia edes puheillemme ja koetti tiukata hänen asiaansa.\nHaisan-gun selitteli olevansa pyhiinvaeltaja, joka toivoi saavansa\npyhiltä ja viisailta siunausta ja opetusta. Minun siunaukseni oli\nhänelle muka erikoisen arvokas. Kun Dardža ja Baldžir olivat lähteneet\nyöksi pois, Haisan-gun jäi luoksemme. Hän kertoi minulle kaiken, mikä\npainoi mongolien mieltä. 88 ruhtinaasta oli jo n. 40 poliittisesta\ntilanteesta selvillä, Haisan-gun sanoi. Hän oli käynyt heidän luonaan.\nToiset heistä olivat silmät suurina ja pelon valtaamina ymmärtäneet\ntulevan vaaran, mutta jotkut olivat olleet niin sivistymättömiä ja\nomiin juomatapoihinsa piintyneitä, että heidän luonaan käynti oli\nosoittautunut hukkaan menneeksi.\n\nHaisan-gun oli omituinen mies. Hän oli julkaissut Harbinissa joitakin\nvuosia ensimmäistä mongolinkielistä sanomalehteä. Hän oli mongoliksi\nkirjoittanut muutamia teoksiakin Mongolian historiasta. Hän oli\nsuorittanut kiinalaisia korkeita virkatutkintoja, ollut kiinalaisen\nvaltiomiehen ja presidentin Li Hung-tšangin mongolilaisena sihteerinä\nja loppujen lopuksi tarjoutunut Venäjän salaisen poliisin asiamieheksi,\nsaadakseen siltä taholta rahaa, sillä hän oli menettänyt kaiken\nomaisuutensa ja kaikki alamaisensa kiinalaisille. Venäjän asiamieheksi\ntultuaan hän oli saanut luvan matkustella burjaattien — Siperiassa\nasuvien mongolirotuisten — keskuudessa ja tällöin tarkoin pannut\nmieleensä kaikki venäläisten heille myöntämät oikeudet. Burjaattien\noloihin hän ei ollut sen enempää ihastunut, vaan oli sitä mieltä,\nettä mongolien pitäisi keksiä keino päästä jälleen itsenäiseksi\nvaltakunnaksi. Keskustelu Haisan-gunin kanssa oli minulle jotakin aivan\nuutta, venäläisten kannalta tietenkin erikoisen vaarallista vehkeilyä.\nHandu-wang-ruhtinas kävi joskus lampaanpaistia hakemassa ja kysyi\nohimennen, olenko tavannut Haisan-gunia.\n\nTämä siis tapahtui v. 1909, ja kun seuraavan kerran v. 1912\nkävin Mongoliassa uudestaan maisteri Arvo Sotavallan kanssa, oli\nHaisan-gun itsenäisen Mongolian sisäministeri ja Handu-wang ystäväni\nsen ulkoasiainministeri. Kävin ulkoministeriä tapaamassa hänen\nvirastossaan, jolloin näin hänen pöydällään sen Justus Perthes’in\ntaskukartaston, jonka olin hänelle antanut ja johon olin mongolilaisin\nkirjaimin merkinnyt eri maiden kohdalle niiden nimet mongoliksi. On\nmahdollista, että Handu-wangin maantieteelliset tiedot ja juuri tämä\nkartasto olivat olleet pääsyynä siihen, että Handu-wangista oli tehty\nuuden Mongolian ensimmäiseen hallitukseen ulkoasianministeri.\n\n\n\n\nMongolian-matka v. 1912.\n\nEnnen kuin ryhdyn selostamaan tämän viimeisen Mongolianmatkani\nkulkua, minun on mainittava, että v:n 1909 retkeni aikoihin mongolien\nkeskuudessa herännyt valtiollinen toiminnanhalu näkyi jatkuvasti\nkasvaneen.\n\nHandu-wangin minulle esittämän Haisan-gun-nimisen miehen pyynnöstä\nolin hänelle ja muutamille muillekin jättänyt tyhjiä kirjekuoria,\njoihin olin merkinnyt nimeni ja osoitteeni Lahti, Suomi. Saajat itse\nolivat ymmärtäneet, että jos tuollaiseen kirjekuoreen panee kirjeen ja\ntavallisen venäläisen postimerkin, se kyllä tulee minun käsiini.\n\nSyksyllä 1910 sain odottamatta kirjeen Pietarista. Lähemmin sitä\ntarkastaessani huomasin, että kuori oli omani ja käsiala minulle\nhyvinkin tuttu. Kirjeen sisältö oli mongolinkielinen ja allekirjoittaja\nHaisan-gun. Hän kertoi tulleensa Pietariin ruhtinas Handu-wang ja Urgan\nluostarin Daa-lama mukanaan ja pyysi minua heti saapumaan Pietariin\nNewskin varrella olevaan hotelliin, koska he olivat joutuneet pahaan\npulaan ja asiat olivat muutenkin sekaisin.\n\nSain Lahden yhteiskoulusta järjestetyksi muutaman päivän loman\nja lähdin. Pietarissa löysin nuo kolme mongolia aivan helposti.\nHaisan-gun oli mielissään ja sanoi, että Ramstedt kyllä nyt voi heidän\nasiansa järjestää. Vielä puhellessamme tuli joku santarmipäällikkö\nilmoittamaan, että heidän oli lähdettävä hänen mukanaan johonkin\npoliisikuulusteluun. Puutuin asiaan ja sanoin santarmille, ettei se\nkäy päinsä, koska tuo herra on Mongolian suuriruhtinas, tuo taas on\nkahdenkymmenentuhannen laman ja Urgan suurimman luostarin päällikkö\neikä tämä kolmaskaan ole mikään mitätön henkilö. Santarmi kertoi, ettei\nnäillä kolmella henkilöllä ole minkäänlaista passia ja että he olivat\njoitakin tiibettiläisiä seikkailijoita. Mongolit eivät todellakaan\nolleet voineet näyttää minkäänlaista passia eikä henkilötodistusta.\nSen sijaan heillä oli mukanaan nuorenpuoleinen burjaatti, joka oli\nensimmäistä kertaa maailmalla Pietarissa asti ja jonka venäjän kielen\ntaitoisena piti olla heille tulkkina. Kaikki kolme mongoliherraa\nolivat salaa lähteneet maastaan. Matkan tarkoituksena olivat suuret\nMongoliaa koskevat valtiolliset suunnitelmat. Handu-wangista tiesin,\nettei hän hallitsevana ruhtinaana voinut missään tapauksessa lähteä\nmaastaan ja alamaistensa parista ilman Pekingin hallituksen lupaa\nja että Urgassa, jossa oli sekä kiinalainen kuvernööri että Venäjän\npääkonsuli, asiat olivat sillä kannalla, ettei hänen sopinut missään\ntapauksessa pyytää matkustuslupaa. Kiinalaisella kuvernöörillä\noli näet tulkkinaan burjaatti ja Venäjän pääkonsuli oli myös maan\nkieltä taitamattomana burjaatti-tulkkinsa varassa. Handu-wang olisi\nyksinkertaisesti joutunut pidätetyksi, jos olisi lähtenyt Urgaan\npassia hakemaan; niin hän itsekin arveli. Samanlainen selitys oli\nUrgan luostarin päälliköllä Daa-lamalla. Santarmiupseerille koetin nyt\nselittää, mitä »wang» merkitsee, ja kerroin, että tällä wang-herralla\noli n. kuusikymmentätuhatta alamaista. Kun santarmin kanssa oli juteltu\nasiasta puoleen ja toiseen, hän lupasi keskeyttää kaiken kuulustelun\nnäiden passittomien ihmisten kanssa ja ilmoittaa heistä ja heidän\nasiastaan sotilasviranomaisille. Niine hyvineen hän poistuikin.\n\nHandu-wang lähetti burjaatti-tulkkinsa hakemaan lampaanlihaa ja\njärjestämään sen keittämisen hotellin keittiössä, minkä jälkeen pata\ntuotiin sellaisenaan keskelle huonetta. Siinä nyt istuimme me kaikki\nneljä valtiollista juonittelijaa mongolien tapaan padan ympärillä\nlattialla hienossa pietarilaisessa hotellissa.\n\nKävi selville, että Kiinasta irroittautumisliike oli mongolien\nkeskuudessa jo kehittynyt hyvin pitkälle ja että nämä herrat olivat\nsaapuneet Pietariin aikeissa pyytää Venäjän sotaministeriöltä Mongoliaa\nvarten n. 20 000 kivääriä ja lisäksi konekiväärejä ja tykkejä, mutta\npassittomina ja kieltä taitamattomina heidän aikeensa oli jäänyt\npuolitiehen ja heidän oma kohtalonsakin sangen epävarmaksi. Burjaatti\ntoi hedelmiä, joita yhdessä tässä salavehkeilijöiden seurassa\nnautittiin.\n\nSitten saapui joku kenraali Popov yleisesikunnasta. Hänen kanssaan\nsukeutui pitkät keskustelut, joissa toimin tulkkina. Nuo kolme\nmongoliherraa vakuuttivat lähteneensä matkalle Kiinasta kaikkien\neroamispuuhaan osallistuvien valtuuttamina ja heidän vaatimuksestaan.\nKenraali Popov kuunteli ja ihmetteli, ettei hänellä ollut minkäänlaista\nennakkotietoa näistä asioista, vaikka oli olemassa sekä Urgan\npääkonsulinvirasto, ulkoministeriön alainen laitos, että Mongolian\nrajalla Kjahtassa rajakomissaari, jonka virastosta myös olisi pitänyt\nvoida odottaa jonkinlaisia valmisteluja. En tiedä, uskoiko kenraali\nPopov kaikkia niitä vakuutuksia, joita Haisan-gun, Handuwang ja\nDaa-lama minun välitykselläni hänelle antoivat, mutta joka tapauksessa\nhän oli lähettänyt Lahteen sähkösanoman tiedustellen, oliko\nRamstedt-nimistä henkilöä Lahdessa olemassakaan. Lahden santarmi oli\nilmestynyt pormestari Lyytikäisen puheille, pyytäen selitystä minun\nhenkilöllisyydestäni ja luotettavuudestani. Siitä sain kuulla heti\nkotiin palattuani.\n\nKenraali Popov oli poistuessaan luvannut toimittaa perille\nsotaministerille asti ne tiedot, mitä hän nyt oli saanut. Mongolien\ntarkoituksena oli tietysti ollut päästä itse sotaministerin puheille.\nTämä nimenomainen pyyntö oli hänelle esitetty ja samalla sekin, että\nminä saisin toimia heidän tulkkinaan mongolin kielen taitoni vuoksi.\n\nPari tuntia odotettuamme tuli kenraali uudestaan mongolien hotelliin\nja ilmoitti, että he kello neljältä pääsisivät esittämään asiansa\nherra sotaministerille. Mongolit olivat riemuissaan ja Handu-wang\ntaputteli minua olalle. Haisan-gun kertoi yhtä ja toista erittäin\nmielenkiintoista ja oli tyytyväinen, kun hänen työnsä pohjoismongolien\nherättämiseksi nyt oli näin pitkällä. Pohjois-Mongolian asuttaminen\nkiinalaisilla uudisasukkailla saataisiin nyt kyllä ehkäistyksi. Jos\nsaataisiin aseita ja hyviä ohjaajia, venäläisiä upseereja, niin\nPohjoisMongolia voisi säilyä mongoleille. Odotimme kello neljään asti.\n\nSilloin tulikin aivan outo venäläinen upseeri ja hänen mukanaan\nnuorenpuoleinen venäläinen, Mihailov nimeltään, jonka piti olla\nvastaanottotilaisuudessa mukana tulkin tehtäviä suorittamassa. Mutta\nMihailov ei puhunutkaan mongolia, vaan kiinaa. Hän oli palvellut\nPekingissä Venäläis-aasialaisessa Pankissa. Mongolia hän ei edes\nymmärtänyt. Tästä tuli mongolilaisille suuri pettymys, jopa he siitä\nkiukustuivat. Haisan-gun kyllä puhui sujuvasti kiinaa ja Handu-wang\nosasi myös sitä jonkin verran, mutta Daa-laman kiinan kielen taito oli\naivan olematon. Daa-lama vaati kiven kovaan, että mongolien asia täytyy\najaa mongolien kielellä.\n\nMinun ei tietysti sopinut sekaantua asiaan eikä vaatia päästä mukaan\nsotaministerin luona valtiollisista salaisuuksista keskusteltaessa.\nYleisesikuntaupseeri kiitteli hyvin kauniisti minua siitä, että olin\nvaivautunut Pietariin ja ehkäissyt santarmeja tekemästä erehdyksiä.\nSuomeen lähtee juna silloin ja silloin, niin että voin kyllä päästä\ntakaisin Lahteen vielä samana päivänä, upseeri lisäsi.\n\nAikaa oli vain jonkin tunnin verran junan lähtöön. Viivyttelin\ntahallani, otin lopuksi ajurin, jonka käskin ajaa hiljaa, ja niin\nsaavuin asemalle juuri samassa hetkessä, kun juna lähti. Olin\nnoituvinani myöhästymistäni, mutta lähdin toisia teitä takaisin\nhotelliin, jossa mongolit asuivat. Pääsin sisälle ja jäin odottamaan\nkaukaisia mongoleja heidän merkilliseltä sotaministerin luona\nkäynniltään.\n\nHaisan-gun, Handu-wang ja Daa-lama tulivat takaisin ja Haisangun\njärjesti asiat niin, etteivät heitä saattaneet miehet nähneet minua.\nJäätyämme sivullisilta rauhaan Handu-wang ja Haisan-gun tiedustelivat\nminulta heti, missä Buhara on ja mikä valtakunta se on. Oli muka\ntarjottu Ulko-Mongolialle samanlaista asemaa Venäjän suhteen kuin\nBuharalla on. He puolestaan olivat ymmällä Buharasta ja olivat\nehdottaneet samanlaista suhdetta kuin on Suomen ja Venäjän välillä.\nTätä heidän ehdotustaan sotaministeri kuului ihmetelleen. Mitä\nkaikkea heille oli ehdotettu ja mitä heille oli luvattu, se ei minua\nerikoisesti enää huvittanut, sillä minusta oli selvää, ettei Venäjän\nhallituksen silloinen sotaministeri oikeastaan tahtonut mongoleja\nauttaa, vaan laajentaa Venäjän jo ennestään suurta valtaa. Hiivin\nhotellista pois ja lähdin myöhemmässä junassa takaisin Lahteen.\n\nAika vieri edelleen. Odotin hiljalleen jonkinlaisia tietoja\nMongoliasta. Kiinassa, erittäinkin Pekingissä, oli levotonta. Syksyllä\n1911 siellä puhkesi kapina, joka lopetti mantšulaisen hallitussuvun\naikakauden. Kiinalaiset vallankumoukselliset julistivat Kiinan\ntasavallaksi. Mielestäni oli mielenkiintoista tarkata, minkälaiset\ntulisivat olemaan Kiinan ja Mongolian tai Kiinan ja Mantsurian suhteet.\nKysymys oli siitä, tarkoitettiinko Kiinan tasavallalla vain varsinaista\nKiinaa vaiko myös niitä maita, Mantšuriaa, Mongoliaa, Itä-Turkestania\nja Tiibettiä, jotka mantšulainen hallitus oli aikoinaan yhdistänyt\nomaan valtaansa.\n\nTuli sitten sanomalehdissä tieto, että joulukuun 3. päivänä 1911\nPohjois-Mongolia oli Urgaan kokoontuneiden ruhtinaiden ja edustajain\nkokouksessa julistettu Kiinasta eronneeksi itsenäiseksi valtakunnaksi.\nTässä oli taas minulle kysymysmerkkinä, mitä Mongolianimityksellä\ntarkoitetaan, kuuluuko siihen myös koko se laaja Mongolian maa,\njoka on Gobin autiomaan eteläpuolella, vai tarkoitetaanko vain\nPohjois-Mongoliaa l. Halhaa ja tämän lisäksi sitä luoteiskulmaa, joka\nkulki nimellä Urjanghai, sekä Kobdon piiriä.\n\nMinusta tuntui erinomaisen hauskalta käydä mongolien maassa nyt, heidän\nollessaan itsenäinen, riippumaton valtakunta, ja tutustua niihin\nmiehiin, jotka nyt olivat sen kohtaloita ohjaamassa. Kun edelliseltä\nv:n 1909 matkalta oli vielä jäljellä rahaa ja sen matkan tuloksia\nvoitiin pitää suotuisina, järjestettiin niin, että keväällä v. 1912\nolin uudestaan matkalla Urgaan. Matkatoverinani oli maisteri Arvo\nSotavalta. Pietarissa minulle kerrottiin, että Pietarin Tiedeakatemia\nlähettää retkikunnan Pohjois-Mongoliaan ja että tämän retkikunnan\njohtajana on hyvä ystäväni Vladislav Kotvicz. Kotvicz on hyvin\nhiljainen, sävyisä oppinut, joka palvelee rahaministeriön itämaisessa\nosastossa samalla kuin hän on yliopistossa mongolin- ja kalmukinkielen\ndosenttina. Niinkuin nimi osoittaa, Kotvicz on syntyään puolalainen.\n— Itse junamatkasta ei ole mitään erikoista kerrottavaa. Matka oli\nminulle ennestään jo hyvinkin tuttu. Mieleni askarteli etupäässä\naivan toisissa asioissa, nim. muutamien raunioituneiden kaupunkien\nlöytämisessä, joista olin edellisillä matkoillani saanut vihiä, ja myös\nkysymyksessä, miten mongolit nyt suhtautuvat vielä löytämättä olevien\nmuistomerkkien etsintään.\n\nTulimme onnellisesti Urgaan, ja jo tulopäivänä, kun maisteri Sotavallan\nkanssa lähdimme vähän kaupunkia katselemaan, sattui torinkulmassa\nsuuri virallinen saattue tulemaan meitä vastaan. Saattueen keskestä\nkuului Kaisan-gunin riemukas ääni. Kaisan-gun, ystäväni, oli nyt maan\nsisäministeri. Hän juoksi luokseni jättäen siihen koko saattueensa,\njonka miehet olivat otsa maassa ympärillämme. Hän pyysi minua\nseuraavana päivänä käymään virastossaan, entisessä kiinalaiskuvemöörin\nvirastossa, ja oli varma siitä, että Handu-wang, joka nyt oli\nulkoministerinä; on kovin mielissään, kun saa kuulla minun tulleen\nUrgaan. Vaikeuksia heillä kyllä oli ollut ja oli vieläkin, mutta nyt\noli helpompi olla, kun oli taas ystävä auttamassa, niinkuin oli ollut\nPietarissakin.\n\nKävin Kaisan-gunin virastossa ja kävin myös Handu-wangin virastossa.\nHandu-wangilla oli edessään se taskukokoa oleva pieni kartasto, jonka\nolin hänelle neljä vuotta aikaisemmin lahjoittanut. Luultavasti\nHandu-wang oli ollut kartaston nojalla aivan itseoikeutettu\nulkoministeriksi. Eivät nuo virastohuoneet mitään erikoisen komeita\nlaitoksia olleet eivätkä liioin ne vartiomiehet ja sotilaat, joita\nitsenäisen Mongolian suojelijoina kulki ja maleksi siellä täällä,\nsuinkaan kehuttavia todistajia Mongolian voimasta, mutta ehkäpä heidän\nkuitenkin onnistui turvata maa mongoleille itselleen. Sotamiehillä\noli lyhyet puiset olkaimet, väriltään keltaiset tai punaiset, muita\nsotilaallisia merkkejä heillä ei ollut. Sellaisille, jotka olivat\nentisiä lamoja ja joiden pää siis oli ajeltu paljaaksi, oli lakkiin\nommeltu kiinni palmikko, ennestään tuttu maallikon merkki. Urgan lamoja\noli siis myös otettu sotaväkeen.\n\nKaikissa niissä keskusteluissa, joissa Handu-wang, Kaisan-gun ja\nopetusministeri Daa-lama tahtoivat keventää mieltään tai ilmaista\naikeitaan minun kaltaiselleni vieraalle miehelle, oli pääasiana\nhuolestuminen venäläisten viranomaisten ja erittäinkin pääkonsulin\nmenettelyn ja käsitysten johdosta. Pääkonsuli Ljubá oli jotenkin uusi\nhenkilö Urgassa. Hän ei nähtävästi tuntenut mongolien psykologiaa,\nehkä ei välittänytkään siitä. Venäläisetkin olivat ihmeissään hänen\notteistaan. Tuo samainen Ljubá oli, mikäli minulle kerrottiin, aina\nkoettanut ajaa omia etujaan ja oikkujaan ja yleensä monella tavalla\nyrittänyt määräillä Mongolian hallituksen kokoonpanoa ja sen tehtäviä.\n\nSekä sisä- että ulkoministeri olivat minulta tiedustelleet, olinko\nlukenut ulkomaanlehdistä Mongolian itsenäisyysjulistusta ja mitä\npidin sen sanamuodosta ja -käänteistä. Oliko se onnistunut? Kun en\nsellaista ollut lukenutkaan, nämä ihmettelivät, sillä pääkonsuli oli\nkertonut sen kyllä olleen ulkomaisissa lehdissä luettavana. Mongolit\nolivat näet jättäneet mongolin kielellä kirjoitetun julistuksensa\npääkonsulin kansliaan, missä se oli käännetty (kääntäjinä burjaatit)\nvenäjäksi ja lähetetty Pietariin ja sieltä sitten edelleen. Pääkonsuli\nLjubá tarjosi minulle aamiaisen. Kun silloin tuli puheeksi Mongolian\nitsenäisyysjulistus, josta halusin tarkempia tietoja ja mahdollisesti\nitselleni jonkin kappaleen, konsuli vain nauroi ja sanoi: »Antaa\nnyt heidän olla siinä uskossa! Vuoden tai kahden päästä mongolit\njoutuvat palvelemaan Venäjän sotaväessä, jos haluavat sotaväkeä.\nMongolit leikkivät itsenäisyyttä kuin pikkulapset eivätkä itse asiassa\nymmärrä asiasta mitään.» Tämän aamiaisen jälkeen minulla oli hyvin\nvaikea olla, sillä huomasin joutuneeni kahden aivan vastakkaisen\npyrkimyksen väliin. Jo muutamia päiviä myöhemmin Haisan-gun sanoi,\nettä konsuli vaati häntä etelämongolina pois hallituksesta, jossa\nsaa olla vain Halhan mongoleja. Joku ruhtinas oli kaukaa aromailta\nilmestynyt seurueineen Urgaan ja vaatinut myös itselleen jonkinlaista\nhallituksen jäsenen paikkaa. Oli muka paljon parempi kuin se ja\nse, joka nyt istui hallituksessa. Haisan-gun oli varma siitä, että\ntämä oli jotakin häntä vastaan kohdistettua juonittelua. Mitä\nVenäjän hallitus aikoi? Tunnustiko se Mongolian itsenäiseksi vai\neikö — se oli minulle suuri arvoitus, jota en kyennyt ratkaisemaan.\nItsenäisyysjulistus oli käännetty venäjäksi, lähetetty Pietariin ja\nhaudattu ulkoministeriön papereiden joukkoon. Mongolian ulkoministeri\nkyseli nyt, milloin ja millä tavalla Englanti, Saksa, Ranska ja muut\nvaltiot ilmoittavat, tunnustavatko ne Mongolian itsenäiseksi valtioksi\nja Kiinasta eronneeksi. Kaikesta tästä oli vaikea antaa mongoleille\nminkäänlaista ohjetta tai lohdutusta. Ainoa keinoni oli, kun kerran\nsyntyi jyrkkä ristiriita pääkonsulin ja Mongolian hallituksen välillä,\nilmoittaa heille, että rahaministeriön edustaja Kotvicz piakkoin\ntulee Urgaan ja että häneltä voi saada tarkempia tietoja siitä,\nmitä Pietarissa ajatellaan. Kotviczin mainitseminen sai aikaan sen,\nettä sisäministeri, sotaministeri ja muut ministeriöt järjestivät\nMongolian rajalle Kjahtaa vastapäätä teltat ja saattojoukot Kotviczin\nretkikunnan varalle. Kotvicz itse, joka kuten mainitsin, on hyvin\nhiljainen ja vaatimaton mies, oli ollut äärimmäisen hämmästynyt siitä\nsuurenmoisesta vastaanotosta, joka hänelle oli järjestetty. Kun\ntapasin hänet sitten Urgassa, hänelle oli pantu suuri leiri pystyyn\nkonsulinviraston viereen. Siellä oli sotilaita ja vartijoita ja\nkaikkea, mitä Urgan gegenillä oli ollut; loistotelttoja mattoineen\nja vuodekatoksineen oli nyt järjestetty vaatimattomalle Kotviczille.\nHänelle tarjottiin kaikennäköisiä mongolien ja kiinalaisten herkkuja\nja gegenin viinivarastoista oli hänelle lähetetty suuret määrät\njuotavia. Kotvicz kysyi minulta, mitä tämä kaikki merkitsi, miksi häntä\nnäin juhlittiin? Pääkonsuli ihmetteli sitä myös ja oli kiukuissaan.\nMongolien tarkoituksena oli tietysti vain saada Kotviczista puoltaja ja\nystävä, erittäinkin juuri pääkonsulia vastaan.\n\nOmasta puolestani ihmettelin taas sisäministerin ja ulkoministerin\nsuurta luottamusta siihen, että he tällä erinomaisella\nvieraanvaraisuudella saisivat herra Kotviczista mongolien\nasialle luotettavan ystävän. En selittänyt Kotviczille lainkaan\nvieraanvaraisuuden syitä, mainitsin vain, että sekä ulkoasiainministeri\nHandu-wang, että sisäasiainministeri Haisan-gun minun välitykselläni\npyysivät häntä seuraavaksi päiväksi kello neljän aikaan\nulkoministeriöön teekutsuille. Kun Kotvicz tähän kutsuun suostui,\nolimme kahden vähän ennen neljää ulkoministeriön edustalla, ja yhdessä\nmenimme sisälle. Esitin Haisan-gunille herra Kotviczin ja keskustelimme\nHaisan-gunin kanssa vähän politiikasta. Meidän keskusteluamme Kotvicz,\nniin mongolin kielenopettaja kuin olikin, ei voinut ymmärtää, kun\ntietenkin puhuimme nopeasti ja käytimme puhekieltä, joka suuresti\neroaa siitä Tšingis-kaanin aikaisesta vanhasta kielestä, joka\non kirjakielenä. Keskenään neuvoteltuaan ministerit ilmoittivat\nminulle tahtovansa esittää herra Kotviczille vain kolme kysymystä\nja pyysivät minun apuani niiden esittämisessä. Ensimmäinen kysymys\noli: »Mitä mieltä suurvallat ovat Mongolian itsenäisyysjulistuksen\njohdosta, aikovatko ne tunnustaa tämän maan itsenäiseksi valtioksi?»\nTämän kysymyksen esitin Kotviczille venäjäksi. Hän vastasi miltei\nivallisesti: »Eiväthän ne tietysti ole mielissään siitä, että Venäjä on\nsaanut niin suuren maan melkein ilmaiseksi.» Jouduin ymmälle vastauksen\nkääntämisessä ja sanoin vain lyhyesti aikovani esittää sen vähän\nmyöhemmin. Pyysin toista kysymystä.\n\nJa toinen kysymys kuului: »Mitkä ovat Venäjän aikeet Mongolian suhteen?\nMitä vakuutuksia meidän olisi paras yrittää saada itsenäisyytemme\nsäilymiseksi Venäjän taholta?» Tämä kysymys, johon tietenkin jo oli\nsaatu vastaus Kotviczin ensimmäisestä vastauksesta, jäi minulta\nsamoin kääntämättä. Pyysin kolmatta kysymystä. »Kuinka Mongolian\nhallituksen on suhtauduttava konsuli Ljubán tapoihin sekaantua\nMongolian hallituksen asioihin? Konsuli puhuu yleensä kaikissa\nasioissa valkoisen tsaarin nimessä, silloinkin kun on kysymys hänen\nomista liikeasioistaan. Onko Ljubá täysivaltainen tsaarin ja Venäjän\nhallituksen edustaja kaikissa asioissa? Jos Venäjän hallitus on\ntunnustanut Mongolian itsenäiseksi, niin meidän pitäisi toki saada\nhoitaa omat sisäiset asiamme konsulin yhtä mittaa niihin sekaantumatta.»\n\nTämän kolmannen kysymyksen esittäminen oli kaikin puolin oikeutettu, ja\ntoivoin, että olisin sen voinut kaikessa alastomuudessaan esittää herra\nKotviczin vastattavaksi, mutta minunkin asemani oli arkaluontoinen\nja selitin Kotviczille, että mongolit vain tahtoivat tietää, onko\nheidän kaikissa asioissa toteltava konsulin oikkuja vai saavatko\nhe itsekin päättää, mikä on konsulin tehtävä itsenäisen Mongolian\nhallituksen suhteen? Tähän kysymykseen hän vastasi yksikantaan ja aivan\nrauhallisesti, että mongolien on toteltava konsulia. Käänsin mongoliksi\ntämän vastauksen kutakuinkin suoraan, ja vähältä piti, etteivät nuo\nkaksi tärkeätä Mongolian hallituksen jäsentä vastauksen johdosta\nosoittaneet mitä suurinta kiukustumista, mutta lupasin tarkemmin\nselittää Kotviczin mielipiteitä kummallekin ministerille vähän\nmyöhemmin ja sain heidät siten talttumaan. Kotvicz ja minä nautimme\nsitten tarjotun mongolilais-kiinalaisen väliaterian. Vastaanotto\nloppui pian, sillä ei Kotviczin, joka oli näistä hänelle esitetyistä\nkysymyksistä yllättynyt, sen enempää kuin minun, jonka piti tällaisissa\nerittäin arkaluontoisissa haastatteluissa toimia välikätenä, mielialani\nollut oikeassa vireessä hauskaan, ystävälliseen yhdessäoloon. Poistuin\nKotviczin kanssa ja katselin, miten muutamat sadat mongolilaiset\nsotilaat, joita oli järjestetty pitkiksi kunniakujiksi ministeriön\neteen, heittivät pyssynsä miltei yht’aikaa maahan sivulleen ja itse\notsa maassa tekivät samanlaisen kumarruksen kuin mongolit tekevät\npyhimyksilleen ja julkisissa tilaisuuksissa ruhtinaalleen. Tämä oli\nminulle ja Kotviczille tarkoitettu nöyrä kumarrus ja kunnianosoitus,\nmutta rinnallani kävelevä herra Kotvicz ei nähtävästi tajunnut\nsitäkään, ensikertalainen kun oli.\n\nSeuraavana päivänä Handu-wang lähetti luokseni miehiä pyytämään minulta\ntarkempia tietoja siitä muinaisesta keisarihaudasta, jonka piti sijaita\nHandu-wangin ruhtinaskunnan alueella. Herra Kotvicz oli tullut Pietarin\nTiedeakatemian puolesta Mongoliaan hankkimaan tietoja Pietariin minun\nja Pälsin löytämästä, Šine-usu nimisessä paikassa olevasta suuresta\nkirjoituskivestä. Handu-wang ja hänen miehensä eivät siis siihen\nmennessä olleet tienneet tästä kivestä mitään, koska minun piti tarkoin\nkertoa, missä se oli. Tietysti annoin auliisti kaikki tiedot.\n\nHandu-wang ja Haisan-gun olivat neuvotelleet muiden Mongolian\nhallituksen jäsenten kanssa siitä, että minut palkattaisiin\njonkinlaiseksi opetusasiain ja koulujen järjestäjäksi. Tarjous oli\nminulle kaikin puolin hyvin mieluisa kunnioituksen ja luottamuksen\nosoitus, mutta tietenkään en voinut jättää syrjään sitä tehtävää, jonka\nvuoksi olin Mongoliaan tullut, ja tietysti minunlaiseni henkilön olo\nUrgassa olisi ollut Venäjän konsulin suunnitelmien vastaista. Niin\nvaaralliseen asemaan en toki tahtonut antautua.\n\nKohta tämän jälkeen, päivää tai paria myöhemmin, kertoi muuan\ntuttavani, Urgassa kauan ollut venäläinen kauppias, että konsuli\noli kovasti ihmeissään siitä kunnianosoituksesta, joka oli suotu\nKotviczille, ja pahoitteli, että minä olin tahtonut sotkeutua hänen ja\nMongolian hallituksen välisiin asioihin. Myös kauppias Zaitsev, josta\njo ennen on ollut puhe boksari-kapinan aikaisten tapahtumain yhteydessä\nja joka nyt harjoitti kauppaa Urgassa, tuli minulle kertomaan, että\nkonsulinviraston sihteeri oli, jonkin verran »liikutettuna» ollessaan,\nkertonut konsulin aikovan karkottaa minut ja matkatoverini Arvo\nSotavallan ja lähettää meidät rajan toiselle puolelle Siperiaan.\nZaitsev antoi minulle luettavaksi muutamia venäläisiä lehtiä. Kun\nnäiden lehtien joukossa oli mm. »Novoje Vremja», jonka eräässä\nnumerossa oli pääkirjoitus Mongolian tapahtumista ja siinä suoraan\nesitettiin raja siirrettäväksi Gobin seuduille asti, minulle oli\nkäynyt selväksi, että Pietarissa vain leikiteltiin yksinkertaisten\nmongolien kanssa heille itselleen vakavassa asiassa. Kaikesta päättäen\nitsenäisyys oli haudattu Pietarin arkistoihin ja mongolien keskuudessa\npidettiin vireillä vain jonkinlaista turhaa toivoa siihen asti, kunnes\nkatsottaisiin ajan tulleen Venäjän ennestäänkin suuren valtakunnan\nrajojen siirtämiselle.\n\nMahdollisuuksieni mukaan koetin välttää nyt yhteyttä Mongolian\nministereihin. Matkatoverini kanssa olin saanut omat retkikunnan asiani\nniin pitkälle, että jo muutaman päivän päästä lähdimme pois Urgasta.\nMutta päästyämme n. 30 kilometrin päähän Urgasta lähetin Handu-wangille\nja Haisan-gunille pitkät kirjeet, joissa selitin vakavasti sekä\nKotviczin vastaukset että konsuli Ljubán aikeet mm. minun itsenikin\nsuhteen. Ohi ratsastavan mongolin avulla sain kirjeet perille ja\nmuutama päivä myöhemmin tuli vastauskirjeitä.\n\nOlin jo ennen koettanut mongoleille selittää, että heidän olisi\nvälttämättä saatava Pietariin Venäjän hallituksen luo täysivaltainen\nedustaja, joka puolustaisi heidän kantaansa, ja kun itsenäisyys\nolisi tunnustettu, heidän itsensä täytyisi lähettää omat\nluottamusmiehensä myös Saksaan, Ranskaan, Englantiin, Amerikkaan\nja Japaniin. Jonkinlaisena vastauksena tähän myöhemmin mainittiin,\nettä joku englantilainen mr. Binstead, kertoman mukaan Englannin\nPekinginlähetystön jäsen, oli jossakin Mongolian puolella, ja samalla\nsain tehtäväkseni lähettää tälle herralle englanniksi kirjoitetun\nkirjeen mongolien käsityksistä itsenäisyydestään. Ohjeiden mukaan\nkirjoitin kirjeen, niin hyvää englantia käyttäen kuin siihen aikaan\npystyin saamaan aikaan.\n\nSamalla sain tehtäväkseni kirjoittaa kirjeen myös torguuttien\nruhtinaalle Balta-wangille, josta on ennen ollut puhetta. Balta-wang\noli nyt kuvernöörinä Altain piirissä Mongolian ulommaisella\nlänsirajalla. Hän ei ollut tiettävästi liittynyt itsenäiseen\nMongoliaan, vaan hoiti lääniään kiinalaisena virkamiehenä, eikä edes\ntiedetty, oliko hän vanhan keisarillisen hallituksen vai Sunjatsenin\nperustaman tasavallan miehiä. Hänelle piti kirjoittaa kirje käyttämällä\nkalmukkilaista kirjaimistoa, jota mongolit eivät tunne, vaikka\nmongoleilla ja kalmukeilla on miltei sama kieli. Siitä minulla ei ole\naavistustakaan, tuliko se kirje perille ja kumpi sen allekirjoitti,\nulkoministeri Handu-wang vaiko sisäministeri Haisan-gun.\n\nTällaista merkillistä kirjeenvaihtoa tyrkytettiin minulle kovin\nrunsaasti siksi, etteivät mongolit yleensä ole kielitaitoisia ja\novat ylipäänsäkin olleet tähän saakka maailman asioista aivan\nsivulla. Haisan-gun järjesti niinkin, että jouduin kirjoittamaan\nsanomalehtikirjoituksen, joka oli tarkoitus lähettää »Novoje Vremjaan».\nSiinä kirjoituksessa oli monta syytöstä konsuli Ljubáa vastaan. Miten\nsen kirjoituksen kävi, sitä en tiedä. Mutta lyhennetyn venäjäksi\nkirjoitetun otteen lähetin ystävälleni professori Andrej Rudneville\nPietariin.\n\nUrgassa oli muiden burjaattien mukana myös herra Zamtsarano, Pietarin\nyliopiston mongolin kielen lehtori, joka oli minulle ennestään tuttu\nmongolilaisten sankarilaulujen innokkaana kerääjänä. Hänellä oli täysi\nluottamus Mongolian uuteen valtiolliseen nousuun, niinkuin hän sitä\nnimitti. Erittäin innokkaasti hän toimi Urgassa ilmestyvän »Šine Sonin\nBitšik» (»Uusi Uutislehti») nimisen sanomalehden toimittajana. Hän oli\nsyvästi vakuuttunut siitä, että Mongoliassa oli alkanut uusi onnen aika\nja että Mongolian kansansivistys tästä lähtien alkaa kohota muiden\nkansojen sivistyksen rinnalle. Tähän työhön, Mongolian kohottamiseen,\nhän pyysi avustusta minultakin. Kirjoitinkin hänen lehteensä pitkähkön\nkirjoituksen uigureista. Uigur-kansan lyhyt historia, »Uigur Ulus-un\nHurijanghui Teuhe», ilmestyi Žamtsaranon sanomalehden 3:ssa eri\nnumerossa. Siitä otettiin ylipainos, joka myöhemmin taas painatettiin\nuudestaan Mongolian kansakouluissa käytettyyn lukemistoon, jossa tämä\nminun mongoliksi hät’hätää kirjoittamani sanomalehtikirjoitus oli\nvielä hiljattain. Sikäli kuin ihmiset ovat Mongoliassa tätä nykyä\nkouluja käyneet, he luultavasti tuntevat tämän selostukseni Uigur ja\nTyrk-hallitsijasukujen vanhoista kaupungeista ja Pohjois-Mongoliassa\nolevista muinaismuistoista.\n\nEn tahdo jatkaa tässä kertomusta Venäjän menettelystä Mongolian\nvaltakunnan itsenäisyyden suojelemiseksi. Minunhan olikin tällä\nmatkalla tarkoitus tutkia noita muinaisia asioita, jotka koskevat\nTyrk-kansaa ja sitä v. 735 seuranneiden uigurien historiaa.\nMatkatoverini Arvo Sotavalta ja pieni, vain kaksi miestä, kaksi\ntelttaa, kymmenkunta hevosta ja neljät rattaat käsittävä karavaani\nmukanani kuljin kutakuinkin hitaassa tahdissa ja lyhyin päivämatkoin\nUrgasta luoteeseen päin. Hautoja ja muistomerkkejä, joita Mongoliassa\non runsaasti, näimme useita, mutta mitään erikoisen uutta ei löydetty\npitkään aikaan. Haraa-gol-joen suupuolen eteläisillä rannoilla on\neräässä kohdin suurehkon asutuksen jälkiä, ehkä jokin entinen kaupunki.\nYleensä Orhon- ja Selenga-virtojen ja niihin laskevien pienempien\njokien varsilla on runsaasti muinaisjäännöksiä.\n\nKävin uudestaan Handu-wangin luostarissa, missä oli pantu pystyyn\nuseita uusia rakennuksia. Mm. oli siellä Mogilnikovilla kaunis uusi\nrakennus, jossa hän harjoitti laajaa kauppaa. Hän kertoi päässeensä\nHandu-wang-ruhtinaan kanssa erinomaisen hyviin väleihin ja oli suuresti\nvaurastunut sen jälkeen, kun oli menetettyään kaikki pakomatkalla\nKjahtaan joutunut asumaan Handu-wangin luostarin reunassa. Hän kertoi\nHandu-wangin usein puhuneen hänen kanssaan minusta ja katsoi minun\ntuttavuuteni tavallaan auttaneen häntä Handu-wangin suosioon pääsyssä.\nSain tietää mm. sen, että pääkonsuli Ljubá oli vaatinut Mongolian\nhallitukselta yksinoikeutta kullankaivamiseen koko valtakunnassa\nehtona, että 16 % puhtotulosta kuuluisi Mongolian hallitukselle. Itse\nhän oli Handuwangille, ulkoasiainministerille, esittänyt tarjouksen\n25 % m luovuttamisesta siitä kullasta, joka löydettäisiin Orhonin\nja Selengan seuduilta. Mogilnikovin tarjousta ei loppujen lopuksi\nhyväksytty, vaan konsuli ajoi perille epäedullisemman ehdotuksen.\n\nMatkamme kävi Handu-wangin luostarista länteen, jonkin verran\npohjoisempaa reittiä, kuin olin Pälsin kanssa kulkenut. Hanui- ja\nHuni-jokien varsilla oli runsaasti vanhoja hautoja. Jonkin matkaa\nnäiden jokien yhtymäkohdan eteläpuolella oli suurenmoinen, nyt\nraunioina oleva kaupunki, jossa muutamat linnan jäännökset herättivät\nhuomiotani. Mongolit kertoivat, että paikka on Eldžigidai-nimisen\nkaanin palanut kaupunki. Tulipalon jälkiä saattoi raunioissa helposti\nhuomata.\n\nSiinä kohdassa, missä Hanui- ja Huni-joet yhtyvät jatkaakseen yhtenä\njokena juoksuaan pohjoiseen päin Selengaa kohti, on korkealla kummulla\nlähellä jokea nähtävissä vanha linna, väli- ja esipiha joelle päin,\nsiis itään päin, ja ylempänä sisäpiha. Linnanmuurit ovat olleet\nmatalat, mutta tietyn matkan päässä on ollut torneja, ja aivan lähellä\nesipihan suurta porttia lojui maassa suuri, n. kaksi metriä pitkä ja\ntoista metriä leveä musta kivi, jonka yläpinta oli ollut kiillotettu\nja täynnä kirjoitusta. Tämä kirjoitus ei ollut muinaisturkkilaista, ei\nkiinalaista eikä sogdilaista, vaan muistutti suuresti niitä merkkejä,\njoita tapaa muinaisturkkilaisissa kivissä koristeaiheina otsikoissa.\nKaikesta päättäen tämä outo kirjoituslaji on esiturkkilaista alkuperää.\nKuva, joka otettiin kivestä, lähetettiin professori Wilhelm Thomsenille\nKööpenhaminaan, jolloin hän vastasi kirjeessään: »Tässä tulee taas\neteen uusi arvoitus.» Mitään selvyyttä siitä, mitä tuo Hanui- ja\nHunijokien yhtymäkohdan vanhan linnoituksen portin edessä ollut kivi\nkirjoituksineen tarkoittaa, ei ole tietääkseni tähän päivään mennessä\nlöydetty. Itse linna on rauniokasa, kiveä, tiilimurskaa ja savea.\nLinnan raunion keskikohdalle on syntynyt suuri syvennys, jossa nyt\npajut ja muut pensaat versovat kivien välissä, koska sinne keräytyy\ntalven lunta ja kesäsateiden vettä.\n\nKuljimme pohjoiseen Selengalle asti ja joen yli mentyämme jouduimme\neräässä kohdin kulkemaan vuoren juurta, jossa näkyy vanhojen\nvesikanavien jälkiä. Joen lähettyvillä on puiden ja pensaiden\nkeskellä luostari, jonka nimi on Baibuluk. Luostari on rakennettu\nsuurenpuoleisen multa-aitauksen kulmaan. On selvää, että paikalla on\nollut ennen suurempi asutus. Baibuluk on nähtävästi se sama Baibalyk\nl. »rikas kaupunki», joka uigurien keisarin hautakivessä, Šine-usussa,\nmainitaan perustetuksi. Baibalykin sanotaan siinä kivessä olleen\nkiinalaisten ja sogdien rakentama kaupunki. Tämän entisen kaupungin\nlähettyvillä huomasin muutamissa kohdin vuoren rinteessä kulkeneen\nmuinoin teitä. Leveät tiet olivat aikoinaan kaivautuneet vuoren\nkylkeen, mutta kaikki tämä oli mennyttä aikaa, ja saatoin vain todeta,\nkuten kerran tohtori Pälsi oli minulle sanonut, että me olimme taas\nmyöhästyneet ainakin 1000 vuotta. Minkäänlaisia suuria keksintöjä ja\nlöytöjä emme tehneet, mutta retki ei sittenkään ollut turha. Milloin\nvain tilaisuutta siihen oli, merkitsin matkan varrella muistiin\nmongolien nykyistä sanavarastoa. Sanakirjatyö ja kielinäytteiden\nkokoileminen oli jo sellaisenaan minulle riittävä saalis. Tehtyämme\ntämän matkan Mongoliaan suureksi osaksi tiedemiesten ennen\nkulkemattomille seuduille palasimme onnellisesti Sotavallan kanssa\njouluksi kotimaahan.\n\n\n\n\nNÄYTTEITÄ MONGOLIEN KANSANRUNOUDESTA.\n\n\n\nVAKAVA LAULU.\n\n\n    (»Enuuhunde neg höndiin balgat\n    manää balgat hemen sanadž jne.)\n\n\n    Tätä kylää laaksossamme\n    pidämme me kotinamme,\n    »meidän kylä» sanoen\n    itse uskommekin sen. —\n    Oi erheen erhe!\n\n    Tämän virran jäätä-vettä\n    juomme-syömme, luullen, että\n    alla tämän auringon\n    aina riittävä se on. —\n    Oi erheen erhe!\n\n    Tämän vuoren rinnemaita,\n    miss’ on hyvä karjaa kaita,\n    meidän maiksi mainiten\n    kuljemme nyt kisaillen. —\n    Oi erhe suuri!\n\n    Siirryt pois, kun elon päivät\n    tuota pikaa taakses jäivät;\n    »meidän kylä», »meidän maa»\n    sulta silloin katoaa, —\n    ja erhe loppuu.\n\n    Äkin häipyy täällä hetket,\n    katkeavat maassa retket.\n    Olet maassa matkamies;\n    miss’ on kotis, minne ties,\n    kun erheet loppuu?\n\n\n\nMIESTEN LAULUJA.\n\n\n    Pyhän lähtehen kirkas vesi\n    pysyy puhtaana aina vaan;\n    pohjoisen naapurin Balgarma-tyttö\n    pojalla aina on muistossaan.\n\n    Lääkelähtehen kirkas vesi\n    läikkyy hohdellen uomassaan;\n    lempeen on kasvanut Balgarma-tyttö\n    lentää maine jo maailmaan.\n\n    Luoteesta tuntuu tuulen henki,\n    luultavasti se sadetta tuo.\n    Luottaa voinko jo uneeni, että\n    liikkui Balgarma telttani luo?\n\n    Koillisesta nyt tuuli tuntuu,\n    kohta on kylmä, mä ennustan.\n    Koittaako koskaan unteni toivo,\n    kohdata saanko ma Balgarman?\n\n    Lehdet koivussa kastuneessa\n    lauhassa tuulessa liplattelee.\n    Lempeästipä Balgarma-tyttö\n    'Luostari'-laulua hyräelee.\n\n    Haavan lehdet ne illan tullen\n    heiluvat aina niin hiljalleen.\n    Hempeä Balgarman ääni on kuulla\n    hiljaa kun laulaa hän itsekseen.\n\n           *   *   *\n\n    Teräs on kova ja taipumaton,\n    liekki sen leikkien pehmeäks’ saa;\n    tuima ja kylmä mun luontoni on,\n    lempesi vain sitä sulattaa.\n\n    Raisu on ratsuni, reuhtoo kait, —\n    sidoin sen paaluhun piukasti;\n    rajun sä luontoni sidotuks’ sait\n    sydämen siteillä tiukasti.\n\n\n\nTYTÖN LAULU.\n\n\n    Kohoten nouseva päivänkoitto\n    kummuille valoja, varjoja taikoo;\n    kotikylämme Tseilin Hundžan\n    kohta aamulla lähteä aikoo.\n\n    Verkkaan nouseva päivänpyörä\n    vuoren huipulla pallona palaa;\n    onneen syntynyt Tseilin Hundžan\n    varhain aamulla lähteä halaa.\n\n    Pääni raukka on pyörällä aivan,\n    aina kun mieleeni Tseilin palas;\n    parasta puuroa en voi syödä,\n    ei mene ruoka kurkusta alas.\n\n    Pitäisi, pitäisi lihoja paistaa,\n    pitoja suuria valmistella,\n    minun ja Tseilinin yhdessä maistaa,\n    pyhille yhdessä kumarrella.\n\n\n\nAGUULAN KAANI.\n\n(Lyhyt sankarisatu.)\n\n\n    Kerran oli muinaisaikaan\n    koillissuunnan maata varten\n    käskijäksi synnyn saanut\n    Aguulan Kaani, kerrotaan,\n    kahden vaaran välimaasto,\n    Kuohu-Meren rantamalla\n    kahden kauniin yläkentän\n    keto laaja kotimaanaan.\n    Pohjoiskulmat kultaisina,\n    päivänpuolet punaisina,\n    harjat hopein katettuina,\n    reunat kukin kullattuina,\n    seinät lumeen lumottuina,\n    jäitten väriin jätettyinä\n    seisoi siellä uljas linna\n    korallisin pylväinensä,\n    korulasiportteinensa, kerrotaan.\n    Yhdeksän on vuoden matka,\n    ympäri jos mielit mennä,\n    sellainen on suuruudeltaan\n    pyhättönsä pihoinensa, kerrotaan.\n    Alamaisten ensimmäinen\n    Alja-Dakšin nimeltänsä,\n    hevosista ensimmäinen\n    Hurjarusko nimeltänsä,\n    ylin, armollisin rouva\n    Uriluge nimeltänsä, kerrotaan.\n\n    Rouva näki yöllä unta,\n    että hän Aguulan kaanin\n    tyrkkäsi pois tyköänsä,\n    työnsi alas vuoteeltansa,\n    matrassilta matalalle,\n    mattoin päältä lattialle.\n    Sellaista hän näki unta.\n\n    Heti herraa herätteli,\n    ravisti ja rukoeli,\n    kumpaisenkin polven päähän\n    keltahadakin hän solmi,\n    notkein polvin kumarrellen:\n    »noin ja noin nyt unta näin mä.»\n    »Yöpimeän univarjot\n    yhtäkaikki — järki poissa!\n    Naisen näkemiä nekin,\n    mitä merkityst’ on noissa!»\n    Kummastakin palmikosta\n    kiukussansa kerran veti,\n    punaisia poskipäitä\n    läimähytti herra heti.\n    Uinailivat uudestansa.\n\n    Uutta unta rouva näki.\n    Tumman tummia pilviä\n    luoteentaivas jo levitti,\n    tiikereitä, harakoita\n    tuiki viljalti vilisi;\n    kovin paksuja pilviä\n    koillistaivas jo kohotti,\n    petroja ja harakoita\n    perin viljalti vilisi.\n    Luoteen puolta maailmassa\n    käskemähän syntynyt\n    viisitoistapäinen\n    Andolai Šara Mangas\n    lähenee nyt liukkahasti.\n\n    Kaanitar näin näki unta.\n    Taas hän herraa herätteli,\n    ravisti ja rukoeli,\n    kumpaisenkin polven päähän\n    kultahadakin hän solmi,\n    kumarteli, kertoeli:\n    »noin ja noin nyt unta näin mä.»\n    »Onpa tuo nyt merkillistä\n    oudon unen näkemistä!»\n    arveli Aguulan kaani.\n    »Ennuskirjaa kun ma katsoin,\n    ensimmäistä unta tutkin,\n    siin’ ei ollut sisällystä\n    eikä mitään merkitystä;\n    toista untasi kun tutkin,\n    siinä selvisikin, jotta\n    kaikki oli aivan totta.»\n    Liikutuksensa alussa rouvaa\n    tyrkkäsi hän tyköänsä,\n    työnsi alas vuoteen päältä,\n    matrassilta matalalle,\n    mattoin päältä lattialle.\n    Nousivat he nukkumasta,\n    nuoren päivän kohotessa.\n\n    Yhdeksän vuoden ympyräisen\n    ylen kauniin temppelinsä\n    kaartuvaiselle katolle\n    kaani nousi katsomahan.\n    Petotiikerin penikat[1]\n    portit puoltaen kisaili,\n    leiskuharjaiset leijonat\n    leikkien karjoja kierteli,\n    Bodisatva-pyhimykset\n    puoteja, taloja puolusti,\n    Mahagalin lapsilauma\n    leikki liesien lähellä.\n    Tämän kaiken nähdessänsä\n    mieli herkkeni hyväksi.\n    Kymmenellä kynnellänsä\n    kauniin kiiltävätä partaa\n    kerran toisen silitellen\n    istui tuolla itseksensä.\n    Alastulonsa alussa\n    pitkää mustaa palmikkoa\n    kolme kertaa silitteli.\n\n    Hevosista ylimmälle\n    Hurjarusko ratsullensa\n    käsirumpuansa lyöden\n    kaani käskymerkin antoi.\n    Hurjarusko hevosensa\n    lähteensilmän suonenpäästä\n    siemauksen joi ja kuuli,\n    ruoholehden pehmeimmästä\n    sieppauksen söi ja kuuli.\n    Hevostovereille siinä\n    Hurjarusko huudon antoi:\n    »Minulle on merkki tullut,\n    herran kutsun olen kuullut;\n    kaikki kunnon kumppanini,\n    laajat rintalihaksenne\n    laajemmiksi pullistelkaa,\n    hartioitten jäntereitä\n    jänteviksi kasvatelkaa,\n    komeat nuo harjajouhet\n    korkealle kohotelkaa,\n    kovat kauniit kavionne\n    kohopystyyn kasvatelkaa,\n    niin takaisin tullessani\n    lihaviksi, tervehiksi,\n    lujin lihoin liikkuviksi\n    teitä voisin tervehtiä!»\n    Hevoslauma vastaan virkkoi:\n    »Jalo sun on jalkain nousu,\n    valkoinen on otsan pilkku,\n    leveä on rinnan mitta,\n    selkä pitkä, naarmusitta.\n    Vihamiehet kaikki voita,\n    kaukokuuluisuutta hanki,\n    vainolaisesi sä voita,\n    kerää paljon palkinnoita,\n    vastustaja iske maahan, —\n    maineen siitä suuren saahan!\n    Tervehenä tee se matka!\n    Pian taas yhdess’olo jatka!»\n\n    »Herra, miksi kutsuit,\n    helistelit päitsiäni?\n    Kaani, miksi kutsuit,\n    kalistelit satulaani?»\n\n    Päätään heittäin heilutellen,\n    pölypilven nostatellen,\n    hännällänsä huiskutellen,\n    hypitellen varjoansa\n    hevonen tuli.\n    Hohtavaiset hopeaiset\n    päitset sille päähän pantiin,\n    hienot vaskikoru-hihnat\n    peräpeilin ylle pantiin.\n    Sak-puiset satulalaudat,\n    santelipuiset pystykaaret\n    kiiltovaski-kiinnikkeineen,\n    kylkipeite vernissoitu,\n    suuri matkasatula\n    suhahtaen selkään saatiin.\n    Valkosilkki-vatsavyö\n    kupeen alta kurkoiteltiin,\n    aitosilkki-etuvyö\n    kainalon alta ojenneltiin.\n    Kuin sata vuotta vuottaen,\n    ne uurteen piukkaan pingotettiin,\n    kuin kymmenen vuotta kytäten,\n    ne liiman tiukkaan pingotettiin.\n    Ohjat yli etukaaren,\n    pää pystyyn nostettuna,\n    pihapaaluun sidottuna\n    hevonen nyt oli valmis.\n\n    Kaani palas palatsiinsa.\n    Alamaisten ylimmälle,\n    Alja-daksin Nojonille\n    käsirummuin käskymerkin\n    antoi kerran, antoi toisen.\n    Alamaisten ylimmäinen\n    Alja-dakšin Nojon itse\n    astui sisään herran luokse.\n    Pitkiä hän hihojansa\n    heilutellen kumarteli,\n    pitkä hieno hadakkinsa\n    kätten yllä hän kumarteli.\n    Sanoi nyt Aguulan Kaani:\n    »Luoteispuolta maailmaa\n    käskemähän syntynyt\n    viisitoistapäinen\n    Andolai Šara Mangas\n    tännepäin on tulossa.\n    Minä lähden Mangasia\n    etukäteen kohtaamaan.\n    Kunnes tulen takaisin,\n    pidä huolta kansastani,\n    hoida hyvin rahvastani!»\n\n    Aguulan Kaani nousi ja läksi.\n    Länsiporttinsa edessä\n    tiikerin leikin pysäytti,\n    tiikerin hännästä itsellensä\n    lootuksen sai luottamuksen,\n    itäporttinsa edessä\n    petran leikin pysäytti,\n    petran hännästä itsellensä\n    sydämen sai siunauksen,\n    eteläportin edessä\n    lohikäärmeen pysäytti,\n    lohikäärmeen pyrstön päästä\n    pyhän veden virvoituksen.\n    Eteläiset, pohjoisetkin\n    eläimet näin nähtyänsä\n    paljon muuta nähdä mieli.\n\n    Hurjarusko hevosensa\n    pään hän käänsi kohti noita\n    tien ohen kukkuloita,\n    komean hän käänsi rinnan\n    kohti kaukovuoristoa.\n\n    Painijoista parahimmat\n    painoi korvista hevosta,\n    voimamiehet vieressänsä\n    kaanin kainalosta nosti.\n    Niin Aguulan Kaani läksi.\n\n    Pilvitaivahan alitse,\n    puitten latvojen ylitse,\n    aivan auringon alitse,\n    latvain lehtien ylitse,\n    harja tuulena hajalla\n    Hormustan lakea lakaisi,\n    kovat, kauniit kavionsa\n    kamaraa löi kaiutellen;\n    reipasta ravia ravasi,\n    raikui kankahat rajusti,\n    hurjaa ravia ravasi,\n    kaikui kankahat kovasti.\n    Kuulun »Sopimuskummun» päällä\n    alas laskihe lopuksi.\n    Katonkokoisen piikivensä\n    peukalonsa alle pisti,\n    talonsuuren taulan siihen\n    likisteli litteäksi,\n    tulusterän otti oivan,\n    iski kerran, iski toisen,\n    tuimaa punatupakkaansa\n    veti kerran, veti toisen.\n    Katsoi siinä pohjan puolen\n    elämää ja ihmetteli:\n    siellä suuressa sumussa\n    karja kulki harhaellen,\n    siellä usvassa, udussa\n    erehtyivät ihmisetkin.\n\n    Eteläisen maailmanpuolen\n    elokkaita myöskin katsoi:\n    siellä suuressa sumussa\n    karja kulki harhateillä,\n    siellä usvassa, udussa\n    erehtyivät ihmisetkin.\n\n    Kaukaa luotehen lomasta\n    korskaa kieltänsä puhuva,\n    kirjoratsua käyttävä\n    outo, onneton olento\n    näkyi liikkuvan lähemmäs.\n    Tuotapa Aguulan Kaani\n    tarkkaan katsoen odotti.\n    Käden kynnet sill' on käyrät,\n    ulos kaartuin kasvaneina\n    kovarauta-koukuiksi,\n    jalan kynnet kaikki käyrät,\n    sinne tänne kasvaneina\n    sinirauta-koukuiksi.\n    Tuolta tulee, kohti käyden.\n\n    Monen monet nappinsa\n    takistansa aukaisi,\n    merensuuren rintansa\n    paidan alta paljasti,\n    eteen äkkiä se astui,\n    Aguulan Kaanilta kyseli:\n    »Mistä minne oot menossa,\n    kelle mitkä on asiat,\n    keitten koti on missä?»\n    »Koillispuolen maata varten\n    käskijäksi synnyn saanut\n    Aguulan Kaani olen.\n    Luoteispuolen maailmaa\n    käskemähän syntyneen\n    Andolai Šara Mangasin\n    tahdon minä tappaa,\n    kansan kaiken koota,\n    omaisuuden ottaa,\n    karjat, lapset korjata.»\n    Kysyi sitten Mangasilta:\n    »Mistä minne kuljet sa,\n    kelle sull' on asia,\n    keitten koti missä?»\n    »Luoteispuolen maailmaa\n    käskemähän syntynyt\n    viisitoistapäinen\n    Andolai Šara Mangas\n    olen tässä edessäs.\n    Aguulan Kaani tappaa,\n    alamaisensa ottaa,\n    talot, temppelit polttaa,\n    karjat, lapset korjata,\n    synnillinen sielusi\n    syvään heittää helvettiin,\n    häipymättömät hyveesi\n    siunaukseksi omistaa,\n    tuo on tarkoitus minulla.»\n    Keskustelevat jo kahden:\n    »Kumpi meistä ensin ampuu?»\n    Mangas sanoo: »Minä ensin.»\n    Silloin läksi Aguulan Kaani\n    »Sopimuskummun» viereiselle\n    eteläiselle kukkulalle.\n    Monen monet nappinsa\n    takistansa aukaisi,\n    merenlaajan rintansa\n    paidan alta paljasti.\n    Mangas otti jousensa.\n    Aamun puna-auringossa\n    asettui ja tähtäeli,\n    kiskoi, kiskoi kaikin voimin,\n    seisoaltaan — kyynärpäähän,\n    kyykkivältään — kainaloonsa;\n    peukalon ja sormen alta\n    mehut mullikan kokoiset\n    tipin tipin tippuilivat.\n    Sanoi Mangas nuolellensa:\n    »Munaskuitten kantaa katkoin\n    suolten suurten pienten kautta\n    mene puhki mustan maksan,\n    pane poikki punalanka!\n    Jollet tuota tee, niin\n    tyhjään hiekkatantereeseen\n    ruostumaan jäät ruohon alle,\n    tiedä se ja muista myöskin!»\n    Jo hän laski nuolen lentoon.\n    Kalisi kuin kalliohon,\n    kilisi kuin kivikkohon,\n    kumahti kuin kuivaan puuhun, —\n    nuoli katkesi nolosti,\n    katkes kolmeksi palaksi.\n    Siinä maassa se makasi.\n    Katsoi viistoon virnistellen Mangas,\n    katsoi suoraan suu mareessa,\n    nousi kirjoratsullensa,\n    lännen suuntaan lennätellen\n    päätä pahkaa jo pakeni.\n    Mutta Aguulan Kaani lähti\n    Hurjarusko hevosellaan\n    kiireen kaupalla perässä.\n    Oli jo kiinni saamaisillaan,\n    lantehille läimähytti,\n    litsin latsin läiskähytti.\n    Sanoi silloin hevosensa:\n    »Kaaniniko ollessasi\n    kauheasti läiskyttelet,\n    omistaja ollessasi\n    ihan isket veriseksi?\n    Kyllä minä saavutan ne,\n    kun vain itse ammut oikein.»\n    Tuosta sitten hevosensa\n    toista vuorenviertä pitkin\n    pääsi pakenijan tielle\n    pujahtamaan poikittaisin.\n    Mangas pysähtyi ja pyysi:\n    »Matkalle kun mielit mennä,\n    kuormastoa kuljetan ma,\n    viinaa kun sa tahdot juoda,\n    minun anna maljas tuoda,\n    kesyn hevon päitsiin pistän,\n    hurjan hoidan kammitsoihin,\n    elämäni punalanka\n    säästä, sääli! Päästä pääni!»\n\n    »Emon katsoin ennuskirjaa,\n    ei se mene sillä lailla,\n    taaton katsoin ennuskirjaa,\n    tappamatt' ei mene lainkaan.»\n\n    Niinpä Mangasin hän tappoi,\n    pirstoi pieniksi paloiksi,\n    heitti virran vietäviksi,\n    luitten liitokset levitti,\n    rotkoon heitellen hajoitti.\n    Tuosta läksi loitommalle,\n    tuli Mangasin talohon.\n    Pienen pieni nainen siellä,\n    istui kultakorusissa\n    kymmenpylväisen pöydän päällä.\n    »Herransa kuka menetti,\n    sen ei sovi herrastella.»\n    Potkaisi sen pöydän päältä,\n    astui päälle kantapäällään.\n    Sitten otti alamaiset,\n    kultaleimat kuljetutti,\n    omaisuuden hän otatti,\n    karjat, lapset kokoeli;\n    sitten läksi jo takaisin.\n    Lorusuiset hän lopetti,\n    huhusuiset hän hukutti,\n    harvat hyväjärkiset hän\n    koolle keräten palasi.\n    Kutsui koolle viisaat miehet,\n    voiton uhrit valmistutti.\n\n    Siitä saakka rauhan päivät\n    jälleen pysyviksi jäivät.\n\n            Pantu paperille Urgassa v. 1898.\n\n[1] Kun kaikki pahat henget liikkuvat suoraan eteenpäin on kiinalaisen\ntavan mukaan porttien eteen tehty poikittain seinä, johon maalatut pedot\nja pyhimykset suojelevat sisäpuolella olijoita, karjaa ja omaisuutta.\n\n\n\n"]