[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftw-kJJZci7XzhauDrIYI6gN4Gjb3Nhf8XluVJJM5OhY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3503,"Nimettömiä lauluja","Hellaakoski, Aaro",1893,1952,"3503-hellaakoski-aaro-nimettomia-lauluja","3503__Hellaakoski_Aaro__Nimettömiä_lauluja",null,"runous",[],[],"fi",1918,4901,29480,false,13429,[22],"Finnish poetry -- 20th century",[24],"Poetry","\"Nimettömiä lauluja\" by Aaro Hellaakoski is a poetry collection written in the early 20th century, specifically during the years leading up to 1918. The poems predominantly reflect the emotional and philosophical landscapes surrounding themes of freedom, nature, and the human experience, set against the backdrop of a turbulent historical period in Finland.  The collection consists of multiple sections that explore a range of topics from the somber reflections on war and loss, as seen in the poems dedicated to fallen comrades, to vivid imagery of nature and daily life. Hellaakoski’s verses capture moments of inspiration, longing, and contemplation, intertwining personal sentiment with broader existential questions. Throughout the poems, there is a prevalent sense of yearning for freedom and meaning, highlighting the interplay between human struggles and the natural world, while also invoking cultural and philosophical undercurrents relevant to Finnish identity at the time. The author's deft use of imagery and lyrical language draws readers into a deep emotional resonance with the themes presented. (This is an automatically generated summary.)",[],448,"Hellaakosken esikoiskokoelma sisältää runoja Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan kynnykseltä. Teoksen säkeet tavoittavat vuoden 1917 levottoman tunnelman ja vapauden kaipuun, ja niissä kuvataan muun muassa Tampereen sota-aikaa.","Aaro Hellaakosken 'Nimettömiä lauluja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3503. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sami Sieranoja ja Projekti Lönnrot.","NIMETTÖMIÄ LAULUJA\n\nKirj.\n\nAaaro Hellaakoski\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\n\n1918\n\n\n\n\n\n\n      Tämän kokoelman runot ovat syntyneet ennen vuotta\n      1918, enimmäkseen syksyn 1917 merkeissä.\n\n      Myöhempien hetkien sanelemia ovat ne kaksi, jotka ovat\n      alkuun liitetyt.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nHuhtikuun yö\nRuno kaatuneille\n\nI\n\n1-14\n\nII\n\n1-17\n\nIII\n\nRococo\nSyyskuva\nSisäjärven höyrylaiva\nKesäinen mieliala\n\nIV\n\n1-12\n\nV\n\nVanha kallio\nFariseus\nRaittiuslaulu\nHelkavirsi\nLastu\n\n\n\n\nHUHTIKUUN YÖ\n\n(TAMPEREELLA.)\n\n\n    Yön hetki on, mut yhtenänsä\n    vain tykkein raskas laulu soi.\n    Taas taivaankannen purppuroi\n    yötulipalot valtavat\n    ja korkealle heittäin liekkiänsä\n    käy tykkein suusta salamat.\n\n    Ma hiljaa akkunani avaan.--\n    Nyt kaiken vasta kuulenkin!\n    Kuin meren kuohu rantoihin\n    niin pauhu siel' on loputon,\n    kaik' surmanaseet kuoroon kammottavaan\n    taas kilvan yhtynehet on.\n\n    Mut ihanaa se nähdä, kuulla\n    on kuitenkin kun kautta sen\n    tie kulkee vapautehen.--\n    Mun lävitsein käy vavistus\n    kun, sydän kuumana, mut hymysuulla\n    nyt opettelen sanaa--vapaus.\n\n\n\n\nRUNO KAATUNEILLE\n\n(POHJALAISTEN OSAKUNTIEN PORTHANJUHLAAN 9.XI.18.)\n\n\n    Ei työ lie suuri näitten vainajain\n    --he vapauden eestä kuoli vain.\n    Ken tuntee heidät kaikki!--Jokaiselle meistä\n    lie sentään kallis ollut joku heistä.\n\n    Kun vuosi sitte vielä kohdattiin,\n    ei tietty kuinka meistä moni niin,\n    niin moni, kulki kuolon merkit otsallansa\n    vain vartoin päiväänsä ja tuntiansa.\n\n    He poissa on. Ja ylle hautojen\n    pian elämä luo unhon kattehen.\n    Niin käy. Niin täytyy käydä. Hauta kuollehille,\n    mut elon kutsut jälkeenjäänehille.\n\n    Nyt uudet suvut, pystyin otsin saa\n    ne astua myös Suomen kamaraa--\n    maan senkin puolesta on kuolla uskallettu,\n    tie vapauteen on verin lunastettu.\n\n    Ja siitä kiitos teille, toverit,\n    te verin seppelöidyt sankarit!--\n    Mut hän, ken kaatua ei saanut rinnallanne,\n    hän jatkakohon elontoimianne.\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\n1\n\n(SFINKSI)\n\n\n    Selin elämään. Päin hieta-aavikkoon,\n    äänettömään, kuolleeseen ja autioon.\n\n    Niinkuin umpisokko toista sokeaa,\n    kohtalotar ihmislasta johdattaa.\n\n    Kuiva hiekka lentää kautta aavikon.\n    Vuori rautaisinkin kerta hietaa on.\n\n    Älä kysy mitään. Sfinksi vaikenee.\n    Hiekka vinkuu vain. Vain tuuli tohisee.\n\n    Templit luhistuu. Ja kuolee ihminen.\n    Ontto, kylmä hymy sfinksin kivisen.\n\n\n\n\n2\n\n\n    Tee työsi, iske iskusi,\n    käy tyynnä kuolemaan.\n    Ne aamut, joita kaipasit,\n    ei koita konsanaan.\n\n    Ei koita koskaan aamut ne,\n    jos kuinka kaivannet.\n    On palkkasi vain pettymys\n    ja tuskat tuliset.\n\n    Mut olkoon niinkin. Elää se\n    viel käsky rinnassas.\n    Sen eestä elo juhlas on\n    ja kuolo kunnias.\n\n    Työs kerran kesken katketen\n    sun kynäs putoaa.\n    Sua maasta syntynyttä taas\n    suur syleileepi maa.\n\n    Ne aamut, joita kaipasit,\n    ei koita konsanaan.\n    Tee työsi, iske iskusi.\n    Käy tyynnä kuolemaan.\n\n\n\n\n3\n\n\n    Sun, elämä, ma tahdon pusertaa\n    mun vasten sydäntäni palavaa.\n    Sun yksin tunnustan. Oon laulajasi.\n    Vain mykkä yö on ulkopuolellasi.\n\n    Sun antis tuskako vai riemu on,\n    se yhtä kallis mulle olkohon.\n    Mun sydänvereni se vuotakohon\n    ja kultamaljas partaat punatkohon.\n\n\n\n\n4\n\n(KUVANVEISTÄJÄ)\n\n\n    Kaikki ruma, kaikki kaunis\n    hakattakoon marmoriin.\n    Yhtyköhöt viha, lempi\n    saman patsaan jäseniin.\n\n    Kaikki, mit on ihmissydän\n    pienen pieni tuntenut,\n    käyköön esiin, antakohon\n    aartehensa salatut.\n\n    Kaikki esiin. Taltan kärkeen\n    sydänveri vuotakoon.\n    Ihmiselon kirjavuuden\n    kivi kylmä puhukoon.\n\n    Lämmin ihmisveri tuokoon\n    sanat huuliin kivisiin.\n    --Minä elän, minä elän--\n    marmorpatsas, lausu niin!\n\n\n\n\n5\n\n\n    Nyt kirja kiinni, loukkoon\n    se päiviks joutanee.\n    On vieras tullut mulle.\n    Jo tiuvut helisee.\n\n    Nyt ylle juhlavaate.\n    Ja tulta akkunaan.\n    Nyt jokahinen lamppu\n    kuin juhlaan palamaan.\n\n    Ne palakohot loppuun\n    kuin tyhmäin neitsyein.\n    Jo kyllikseni taasen\n    ma arkityötä tein.\n\n    Hei tuleen joka lamppu.\n    Auk' ovet raskahat.\n    Se jumalainen vieras\n    sa harvoin poikkeat.\n\n\n\n\n6\n\n(INSPIRATIO)\n\n\n    Ne soivat. Ne nousee, ne laskee.\n    Kuin väkevät aallot vyöryvät taas.\n    Näin vaihtuvat rytmit.\n\n    Ja selvinä alkavat piirtyä kuvat,\n    värikylläisinä\n    ja luomistuoreina,\n    liittyen toinen toisehen\n    pitkän hopeisen ketjun lailla.\n\n\n\n\n7\n\n\n    Lämpimästi, kaikin vaistoin,\n    suo mun elää aikani.\n    Enhän tahdo tutkistella\n    mitä tuosta seurasi.\n\n    Tämä päivä kallihimpi\n    mulle on kuin huominen.\n    Yksi täyteläinen hetki!\n    Huomen vaikka kontaten.\n\n\n\n\n8\n\n\n    Tyhmät neitseet, oli heillä\n    öljy kallehin lampuissaan.\n    Tyhmät neitseet, laittoivat he\n    lamppunsa täytenä palamaan.\n\n    Tyhmät neitseet rikkahiksi\n    tunsivat itsensä jokainen,\n    tulisimmalla liekillänsä\n    antoivat loistaa lamppujen.\n\n    Tyhmät neitseet, polttivat he\n    lamppunsa aikaisin loppuhun.\n    Tyhmät neitseet, rikkaat neitseet,\n    teidän laulunne on mun.\n\n\n\n\n9\n\n\n    Oli liian kuumat ne päivät.\n    Nyt on kaikki kuin palanut ois.\n    Vain muistot armahat jäivät.\n    Muu kaikki on ijäksi pois.\n\n    Meni kaikki, jota ma äsken\n    yli itseni rakastin.\n    Erojuhlaan muistot ma käsken\n    ja teen _In memoriam'in_.\n\n\n\n10\n\n\n    Huh, saakelin löntys,\n    mene helvettiin!\n    Home kasvanut sulle\n    on hyppysiin.\n\n    Sun nyrkkisi nahka\n    on naarmuton.\n    Ja oudot sulle\n    ne hurmat on\n\n    kun kiveä kaksi\n    lyö vastakkain\n    ja säkene yöhön\n    käy leimahtain.\n\n    Ah säkene pienin\n    ja lyhkäisin\n    on kylliksi mulle\n    tulenjuhlihin.\n\n    Kivi kiveä vastaan!\n    Tult' iskekää!\n    Vihamiestä ma kaipaan,\n    en ystävää.\n\n\n\n\n\n11\n\n\n    Pois veritahrat sormistani!\n    Ma avutonta miestä löin.\n    Mun kurjan veljein ovilaudat\n    ma pilkallani sinetöin.\n\n    Löin häntä, joka meitä itki\n    ja itki omaa itseään.\n    Nyt säikähtyneet lapsensilmät\n    ma edessäni aina nään.\n\n\n\n\n12\n\n\n    En halua velkaa sulta\n    mun niskani painajaks.\n    Sua halveksin liioin. Ja maksan,\n    tuo maksoipa mitä maks.\n\n    Ma vaikka jalkani sahaan.\n    Sen lihana torilla myön.\n    Mut kilahtavan kullan\n    sun kouraasi rentona lyön.\n\n\n\n\n\n    13\n\n\n    Vain yksi, yksi ainut\n    nyt tulkoon, lukekoon.\n    Se yksi, jonka kutsun,\n    se minä itse oon.\n\n    Luen rampaa runoani,\n    puujaloin kyykkivää.\n    Sen tuleen heitän. Silloin\n    se laulaa, visertää.\n\n\n\n\n14\n\n\n    Erehdytte. En ole koskaan\n    teille lauluja laitellut.\n    --Joskus kylläkin pilkat lienen\n    vasten kasvoja viskannut.\n\n    Etäällä teistä mun sydämeni\n    vilunsa, helteensä tuntenee.\n    Portit sen ovat umpeen lyödyt.\n    Siitä en teille tiliä tee.\n\n    Teille en mitään, en mitään anna.\n    Teiltä en kaipaa mitäkään.\n    Lauluni teen kun sydän on täysi.\n    --Kelle?--En tiedä itsekkään.\n\n    Tiedän vain, minä siksi laulan\n    kun on osani sellainen.\n    Tiedän, missä mun lauluni asuu,\n    siellä teitä ma nähnyt en.\n\n    Sun tekijäs ken lienee ollutkin,\n    pien asumus, mun on kuin kuulisin\n    ma hänen puhelunsa viereltäni,\n    sun viivojesi rytmin nähdessäni.\n\n    Hän sielunsa on sinuun jättänyt.\n    Sun piirtehistäsi ma tavaan nyt\n    sen laulun, joka ihmisessä soittaa,\n    ken kerran itsensä on voinut voittaa.\n\n    Lie ollut levottomin merimies.\n    Hän tulen voiman rinnassansa ties.\n    Mut yksin kuunnellessaan valtamerta\n    niin kaiken turhuuden hän huomas kerta.\n\n    Hän otti rinnastansa sydämen\n    ja siihenkin hän katsoi epäillen.\n    Mut, kuinka olikaan, niin käsissänsä\n    hän tunsi suuren onnen pitävänsä.\n\n    Ja taloaan kun rakenteli hän,\n    taas tunsi sydämensä sykinnän.\n    Ja oveen, akkunahan, seinäpintaan\n    hän veisti unelmaansa kallehintaan.\n\n    Niin oppimaan hän tuli vähittäin\n    mi riemu elämää on luoda näin\n    kun kädenliikkehellä harkitulla\n    voi kuumat tunnesarjat ilmi tulla.\n\n    Hän eli huomaamattaan uudestaan\n    koko elämänsä kirjavuudessaan.\n    Niin rauhallisten viivain rytmiin jäänyt\n    on ihmissielua ja elämää nyt.\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\n1\n\n\n    Sama autio taivas vain\n    yli kalliomaisemain.\n\n    Et puuta, et pensasta nää.\n    Kuloruohoa kellertävää.\n\n    Ei elämän merkkiä näy.\n    Yks ainoa pilvi käy\n\n    yli taivaan purjehtien\n    kuin laiva valkoinen.\n\n    Sen varjo verkalleen\n    käy kunnaasta kunnaaseen.\n\n    Niin pilvi häipyy pois\n    kuin täältä sen kiire ois.\n\n    Ja sitte ei mitään taas\n    sun kolkkoon maisemaas.\n\n\n\n\n2\n\n\n    Sinne missä kesä kuluu nopeasti.\n    Sinne, pajujen ja lepikoitten taa,\n    missä ruostehiset rannat aukeaa\n    alastonna aina mereen asti.\n\n    Sinne, sinne missä luodon hieta antaa\n    vaivoin pajupensahalle ravinnon.\n    Sinne missä yllä yksin pilvet on,\n    ympärillä meri vailla rantaa.\n\n    Sinne kuuntelemaan aallon kohinata,\n    katselemaan sinimustaa ulappaa.\n    Saatat uhkas, katkeruutes unohtaa\n    kuullen, katsoin merta aukeata.\n\n    Saatat kaiken unohtaa kuin unen pahan.\n    Tunnet levollisen voiman suonissas.\n    Tuntuu niinkuin oisi pieneen rintahas\n    meri laaja käynyt laulamahan.\n\n\n\n\n3\n\n\n    Valkeanaan pellot kaikki ovat jo.\n    Lakkaamatta uutta lunta sataa.\n    Musta, puolijäykistynyt laine lyö\n    sihinällä rannan lumisohjuun.\n\n    Istuu lumisella vesikivellään\n    yksinäinen, kookas merimetso.\n    Kääntää päätään hitaasti ja huutelee.--\n    Ainut elonmerkki kuolleen seudun.\n\n    Merimetso, mistä elonvoimas saat\n    kesken monen tylyn talvipäivän?\n    Oman, oman rintas lämpö, eikö niin,\n    riittää sulle, ihmeellinen lintu!\n\n\n\n\n4\n\t\n\t\n    Kimppu kukkia akkunalla.\n    Lunta ulkona kaikkialla,\n    lunta nuorta ja valkeaa.--\n    Valkea, luminen maa.\n\n    Punaiset kukkani akkunalla,\n    nurmi on kaikki jo hangen alla.\n    Rannasta rantaan aukeaa\n    valkea luminen maa.\n\n\n\n\n5\n\n\n    Iltahämärässä vasta\n    latu järvenrantaan vie.\n    Aavan selän poikki kulkee\n    luotisuora viittatie.\n\n    Kurjat kuusennäreet, siinä\n    vakavina, vaijeten.\n    Niinkuin tietäisivät jotain,\n    jota minä tiedä en.\n\n    Kuusennäreet, kuinka monta\n    heitä siinä lieneekään,\n    oksat alas painuneina,\n    jokainen kuin yksinään.\n\n    Tuolla rannan musta viiva.\n    Tälläpuolla aava jää.\n    Yö ei ole vielä tullut.\n    Viel' on hetki hämärää.\n\n\n\n\n6\n\n\n    Tuuli liehtoo lounahalta.\n    Pilvet taivaalla sinertää.\n    Uhkuvesi kosken alta\n    jäälle leviää.\n\n    Pauhaa synkän uhkaavasti\n    rannalla kuusikko luminen.\n    Selvään kuuluu tänne asti\n    ryske oksien.\n\n    Lentää raskaan ilman puhki\n    joutsenet näkymättömät.\n    Kuule! Viereltäsi suhki\n    siivet ylpeät.\n\n    Rantaa pitkin vielä ajaa\n    laukaten hätäinen hevosmies.\n    Ei oo yli uskaltajaa\n    raukassa, sen ties.\n\n    Uhkuvesi kosken alta\n    jäälle mustana leviää.\n    Tuuli liehtoo lounahalta.\n    Pilvet sinertää.\n\n\n\n\n7\n\n\n    Kohoo jossain sinitaivahalla\n    kevään ensi kiuru, kuulen sen.\n    Kohoo yli kattoin mustan ryhmän,\n    yli rapakkoisten kivikatujen.\n\n    Lienee kyllä täällä maailmassa\n    kiuruselle laulut tehtynä,\n    useampi laulu kuin on kiuru\n    koskaan uinut taivaan sinimeressä.\n\n    Mutta tulkoon vielä lisää yksi\n    vaikka tuhat entisiä lie.\n    Pieni laulu, neljän säkeen mitta,\n    pienen palasen vain paperia vie.--\n\n    Sydän antoi käskyn kielelleni:\n    Lausu kiitos kiurun helinään.\n    --Sydän, niin se tietää ehkä jonkun\n    houkan vielä epäilevän kevättään.\n\n\n\n\n8\n\n\n    Kuin lyöty, seisomahan jäin.\n    --Jo pihakoivut lehti!--\n    Näin äkkiäkö, yllättäin\n    taas uusi kevät ehti?\n\n    Jos jäänyt, kevät, oisit ees\n    sun päivääs eiliseesi.\n    En valmis oo sun suuruutees,\n    sun kylmään kirkkauteesi.\n\n\n\n\n9\n\n\n    Sydän tyhjä niinkuin\n    huone köyhän miehen,\n    jolta velkojat on\n    kaiken vieneet tiehen.\n\n    Joku orpo riimi\n    siellä täällä helää\n    voimatonna kuolla,\n    voimatonna elää.\n\n    Lienee ollut jotain.\n    Lienee jotain mennyt.\n    Mitä lienee ollut,\n    muistaa jaksa en nyt.\n\n\n\n\n10\n\n\n    Pois pakoon, pakohon kaupungista,\n    luo metsäin, seutuhun syrjäiseen.\n    Siel' on kuin unessa hyvä olla\n    taas mielen kivuista säikkyneen.\n\n    Enskerran kerjään ma tähdiltäni--\n    Pois kalkki katkera ottakaa.\n    Maan mato pienin mun olla suokaa\n    ja kaikki ollehet unohtaa.\n\n    Niin kivensiruhun kaivertaisin\n    sen laulun, joka nyt tehty on,\n    ja multaan kaivaisin syvään, syvään,\n    pois itseltänikin piilohon.\n\n\n\n\n11\n\n\n    Sua kipu tervehdin.\n\n    Oh, tiesi vanhat hyvin\n    jo tuntevankin näyt.\n    Taas nahkahani laihaan\n    kuin kotiasi käyt.\n\n    Sa puoliks tervetullut,\n    sun puoliks soisin pois.\n    Sua kirota en saata.\n    Se raskas rikos ois.\n\n    Sa lahja elämältä\n    liet muuan sinäkin\n    ja löisin antajaasi\n    jos sinut kiroisin.\n\n    Sain lahjaa monta muuta.\n    Ja kukkuraksi sun.\n    Sun antajasi eteen\n    ma kiittäin polvistun.\n\n    Jos katoat sa keltä,\n    ei enään mitään jää.\n    Niin kauvan kun on kipu,\n    on myöskin elämää.\n\n    Sua kipu tervehdin.\n\n\n\n\n12\n\n\n    Sinikallio rannassa taivaan.\n    Sen latvalla nuori puu.\n    Kuin holvina pilvet raskahat\n    sen ylitse kaareutuu.\n\n    Niin pilvet peittävät seudun.\n    Sade rankkana käy yli maan.\n    Kuin harmaja verkko on laskeunut\n    sun majasi akkunaan.\n\n    Mut aamuna muuanna eikös:\n    sinikallio kangastuu.\n    Ja välkkyy päivän kullassa\n    sen latvalla nuori puu.\n\n\n\n\n13\n\n\n    Ahon kivet, koko pitkän päivän\n    punaisina hehkuneet,\n    sinertyvät vähitellen.\n    Puitten varjot pitenee.\n\n    Kaksi turilasta yhä kiertää\n    koivunlatvaa korkeaa,\n    samaa iltalauluansa\n    yhtämittaa suristen.\n\n    Koko maailma nyt tuntuu uneen\n    sinisehen vaipuneen.\n    Taivahalle vähitellen\n    iltatähdet syttyvät.\n\n\n\n\n14\n\n\n    Sade yöllä on soinut ylitse kaupungin.\n    Nyt usmassa hopeankuultavassa\n         kuuluu lähenevän vähitellen\n         rämisevä rattahitten ääni.\n    Talot alkavat näkyä utuisin ääriviivoin.\n         Ja maisema valkenee.\n\n    Pian auringon punainen pallo kuin irrallaan\n    ui usmassa, joka on syttynyt liekkiin.\n         Tulimereen hevonen ja miesi\n         ilmestyvät niinkuin varjokuvat.\n    Niin äärettömän suurina. Suoraa tietä\n         ne astuvat aurinkoon.\n\n\n\n\n15\n\n\n    Niin tyhjänä. Niin täyteläisnä sentään.\n\n    Puut kaikki paljaina. Ja linnut poissa.\n    Tie lokaa täysi. Järven laine raskas.\n\n    Mut punaisina paistaa pihlajat\n    ja oksat ovat hedelmistä raskaat.\n\n    Nyt riihet lämpiää ja riihisaunat.\n    Niin savu pullahtelee valkeana.\n    Ja häärää työssä miehet nokiset.\n\n    Käy sieraimihin kypsän viljan lemu.\n\n    On sato korjattu ja turvaan viety.\n    On touot tehty uutta kesää varten.\n\n    Työ tehty on. Ja ihmissydämissä\n    on jälellä vain hiljaisuus ja rauha.\n\n\n\n\n16\n\n\n    Päivä painuu vitkaan\n    lännen puoleen.\n    Hetkeks vielä\n    puitten latvaan jääpi\n    omaa maailmatansa katsomaan.\n\n    Pitkän kotvan\n    lämmitteli taasen\n    multaa harmajata,\n    suurta metsää,\n    kylkeä kovan granitikallion.\n\n    Niinkuin kuului käsky\n    ylähältä,\n    niin on taasen\n    yhtä rakkahasti\n    roiston ja hurskaan peltoa vaalinut.\n\n    Pieni yrtti,\n    koppiainen maassa\n    ei oo unohdettu.\n    Kaikki saakoot\n    elää ja kiittää elämän antajaa.\n\n\n\n\n17\n\n\n    Tuli lokakuun utuiset päivät\n    ja tihusatehet.\n    Ja loppumattomat pilvet\n    kuin rievut kosteat\n    niin matalalla ja verkalleen\n    puunlatvasta toiseen kulkee.\n\n    Sadat märjät kynnökset välkkyy.\n    Ja oja on vettä täys.--\n    Ei ihmistä näy ei kuulu.\n    --Kaik' veräjät puretut on.\n    Vain aitojen aukot tyhjinä\n    kuin katkenneina katsoo.\n\n    Lato harmaja yksin valvoo\n    yhä keskellä niittyjen\n    kuin vartija ankarin, lempein\n    ja lahjomattomin.\n    Ja metsiköt hopeassa ui.\n    Ja sadepisarat soivat.\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\nROCOCO\n\n\n    Näin näyttämö--kukkiva nurmi.\n    Sen eessä on aita kaunis\n    puuveistoksin, kiemuroin.\n    Ja katsojat tälläpuolla\n    ois heinäväkeä, jotka\n    nyt on ruokalevolla noin.\n\n    Ja toiminta alkaa sillä\n    kun niittäjän pieni tyttö\n    luo aidan käy taapertaen\n    sekä huutaa: \"Katsokaahan\n    kuin kaunis valkea lammas,\n    punaröyhelö kaulassa sen.\"\n\n    Niin, totta, jo aidan rakoon\n    pien' karitsa päänsä tunkee\n    ja katsoa keikistää.\n    \"Kuin pehmeä sen on villa!\"\n    \"Lie silkkiä kaulanauha!\"\n    Pien' karitsa lausuu: \"bää\".\n\n    Mut silloin perältä hyppii\n    kaks herraa, he pitsihin hienoon\n    ylt'yleensä puetut on.\n    He sormissa hattua kantaa\n    kuin kukkaa. Ja niskassa heillä\n    voi huomata palmikon.\n\n    He tarttuvat hyppysillään\n    nyt karitsan kaulanauhaan\n    ja röyhyyn silkkiseen.\n    Kaks askelta kerrallansa\n    he käyvät ja nykivät sitten\n    taas kumpikin haaralleen.\n\n    Mut lopulta herroista toinen\n    kuin lyötynä vaikeneepi\n    ja, äkkiä, kiskaisten\n    helohelmisen hansikkaansa,\n    sen heittää ylpeästi\n    tuon toisen etehen.\n\n    Tietysti nyt tartutahan\n    florettiin, mi auringossa\n    ui kultana kimaltain.\n    Noin alkavat kultapuikot\n    tutun, hilpeän karkelonsa,\n    noin kilisten vastakkain.\n\n    Se leikki ei vaarallista\n    ole ensinkään, mut onhan\n    se välttämätöntä nyt.\n    Suu supussa liikehtivät\n    jalot herrat, ja ranteet pyörii.\n    (Käret säiläin on tylpistetyt.)\n\n    Pian kuitenkin tarttuvat taasen\n    he karitsan silkkinauhaan.\n    Taas sovussa taluttavat.\n    --Kas kolme daamia somaa\n    on esihin purjehtinut\n    kuin joutsenet valkeat.\n\n    Kavaljeerit he kumartavat\n    ja painavat sydäntänsä\n    ja käyvät niin hempehiks.\n    Ah daamit päätänsä nyökkää\n    ja kätösensä pienet\n    nyt antavat suudeltaviks.\n\n    Oi onnellinen seura,\n    näin luonnonhelmassa kauvan\n    se paimenta leikkinyt ois.\n    Ja kreivinlinnan, mi tuolla\n    yli kerityn puistikon hohtaa,\n    he, ah, unohtaisivat pois...\n\n    Mut äkin yks daameista huutaa\n    ja kaatuu sen kaunehimman\n    kavaljeerin sylihin.\n    Kas, karitsa hädissänsä\n    teki jotakin somaa, ja sillä\n    etikettiä rikkoikin.\n\n    Ah, ah, mikä kauhea hetki!\n    Myös toinen daami jo tuolla,\n    on nurmella seljällään.\n    Mut se kolmas, se lihavin, hitain\n    kavaljeeritta jäi. Ja hänpä\n    ei pyörtynyt ensinkään.\n\n    Tosin pahoinvoinnin tunteen\n    sai hänkin, mut kyynelsilmin\n    hänen nähtävä on vision:\n    kavaljeerit onnelliset\n    jo virvoituspuuhissa liehuu,\n    ja tuoksuu Eau de Colon.\n\n    Se yksin jäänyt daami\n    monologin pienen lausuu.\n    Hän huokaa: \"J'ai mal au coeur!\n    Mon Dieu, Jean missä nyt viipyy?\n    Hän karitsan hakuhun läksi.\n    Mon Dieu, mon Dieu quel malheur!\n\n    Ois hän nyt lähellä tässä,\n    niin tottapa daamia kolme\n    myös pyörtyä taitaisi.\n    Kavaljeerit hempein kuiskein\n    pois pitkään heinikkohon\n    ah meidät kantaisi.\n\n    He virvoittaisivat meitä\n    kuin taitaa miehiset miehet\n    ja niinkuin me kaivattais.\n    Oi ihana pyörtymishetki,\n    sun verhojes turvissa paljon\n    etikettiä rikkoa sais.\n\n    Te katsojat, silloin tällöin\n    sukan, seljän saisitte nähdä\n    yli nurmikon kukkaisen.\n    Ja tyydytettyinä kaikki\n    me lopuksi lausuisimme:\n    esirippu nyt etehen!\"\n\n\n\n\nSYYSKUVA\n\n\n    Hehkuu värikylläisinä puistot.\n    Lämmin tuoksurikas iltatuuli\n    huokuu pitkin puistokadun vartta\n    täyttäin kepeästi keuhkot,\n    tuoksullansa melkein huumaten.\n\n    Istun penkillä ja katson kuinka\n    häärää pienet pojantenavat\n    puitten kimpussa, kuin ammatikseen\n    pettäin polisia pyylevätä.\n    Nytkin suuren tuomen latvassa!\n    Entä eikös tuossa pihlajassa\n    vilku marjaterttuin välitse\n    kintut ruskeat ja pörrötukat.\n\n    Missä liekkin koko polisi.\n    Lemunaatin juontiin lienee mennyt\n    taikka jospa aivan kotiansa\n    kuivaa paitaa ylle vaihtamaan.\n\n    Eipäs ole häirimässä näitä\n    iloisia jätkämiehiä,\n    hulikaaneja ja kuulingeita,\n    jotka käsikaulaa astelee\n    pitkin puistotietä julkista,\n    laulaa jollotellen harvakseltaan.\n\n    Kauvas näkyy naamat punaset.\n    Mutta kauniin naaman keskellä\n    kiiltää pikimusta suu.\n    --Niinkuin neekereitä, joille Luoja\n    oisi erehtynyt naaman värin\n    huuliin tuhrimaan ja huulten naamaan.\n\n    Mutta oikeastaan nämä ovat\n    noita Suomen jätkämiehiä,\n    joitten veressä on kutsumus\n    palvelukseen pyhään Bakkuksen.\n\n    Ja nyt, totellakseen veren ääntä,\n    ovat juhlimaan he ryhtyneet\n    ainoalla nektarilla, minkä\n    pahansuopa porvaryhteiskunta\n    heille jätti, kenkämusteella.\n    Siitä väri huuliin, peukaloihin.\n\n    Mutta nyt he unohtaneet on\n    kaiken kaunansa ja kapinansa\n    porvareita, riistäjiä kohtaan.\n    Anteeks antoivat he typerille\n    raittiusmiehille ja -naisille.\n    Jumalia palvelee he nyt.\n\n    Niinpä istuu jätkät ruohikkoon,\n    puutarhurin kukkapenkkiin aivan.\n    Kuuluu kotva porinata, jonka\n    katkaseepi silloin tällöin joku\n    laulunpätkä, riemunhihkasu\n    taikka läiskäys kun vahva käsi\n    iskee kaveria olalle.\n\n    Vähitellen väsähtävät rentut,\n    keikahtavat kukin pitkäkseen\n    keskeen annansilmäin, iristen,\n    pelargonioitten heleäin,\n    varjoon suuren marjapihlajan,\n    jonka terttuin välitse ma nään\n    monta pörröpäätä kurkistavan\n    alas autuvihin nukkujiin.\n\n    Yksi istumaan on jäänyt vain.\n    Muistamatta tovereitansa,\n    huomaamatta mitään ympärillään\n    tuijottaa hän kengänrippeisiinsä\n    raskain humalaisen katsein.\n    Hänellä on silminnähtävästi\n    taipumusta filosofiaan,\n    elonkysymysten pohtimiseen.\n    Ja hän itseksensä mutisee.\n\n    Ympärillä kuuluu kuorsausta.\n    Pojat pihlajata puistelee\n    jotta marjat satehena käyvät\n    päälle onnellisten hulikaanein.\n\n    Filosofi yksinänsä vain\n    mutisee. Ja nyökähtelee pää.\n    Sitte pyyhkäsee hän pitkän tukan\n    silmiltänsä pois ja taivaalle\n    jääpi sumein silmin katsomaan.\n    Sumein aukirevähtänein silmin,\n    jotka eivät mitään silti näe.--\n    Enempää me nähnemmekö kukaan?\n\n\n\n\nSISÄJÄRVEN HÖYRYLAIVA\n\n\n    Pieni sisäjärven höyrylaiva\n    käydä nytkyttelee hiljallensa.\n    Selän reunaan tulee silloin tällöin,\n    mutta niinkuin säikähtänyt oisi\n    omaa suuremmoista rohkeuttaan,\n    painuu saarten suojiin uuestansa.\n    Pyrkii pitkiin lahdensopukoihin\n    kiertäin varovasti niemenkärjet.\n\n    Niin se käypi hiljallensa yhä\n    purren kulku, niinkuin monta vuotta\n    on jo käynyt. Yhtä ainoata\n    reittiänsä kiertäin joka päivä.\n    Aina samat rannat nähden, samat\n    pienet laineet lipatellen kylkiin.\n    Laiska kuohu keulan eessä, laulain\n    vanhat laulut yhä toistamiseen.\n\n    Samat maitopänikät ne yhä\n    aamupuolla yksi kerrallansa\n    laitureilta poimitaan ja illoin\n    tyhjenneinä paikallensa tuodaan,\n    tänä vuonna useampi kuhmu\n    kyljissänsä vain kuin viime vuonna.\n    Samat matkustajatkin, vain vuotten\n    mukaan kasvot ryppyisemmiks tullen.\n\n    Ämmät tuossa käykkäleukojansa\n    loukuttavat. Taas on heillä murhe\n    apupapin vaimosta. Tää onhan\n    aivan liiaks' kiinni maailmassa.\n    Eikä näytä edes ymmärtävän\n    hävetäkkään tämä papin vaimo.\n    Annastiinakin tuon oli kuullut\n    lemmenlaulujansa lurittavan.\n\n    Harvakseltaan miesten äänet kuuluu:\n    \"...Jokos kuohitutit orivarsas?...\n    johan tuota ... talonpojan töihin\n    heilumulkku sovi ... syöpi paljon ...\n\n    temuaa ... ei pysy pojan käissä ...\n    tekee tuhot ... ei se sovi orit\n    vetohevoseksi ... ruuna siivo ...\n    tyytyväinen ... niin on ruuna ... niin on...\"\n\n    Niin käy puhe. Kone jytkyttääpi\n    yhä samaan verkkaisehen tahtiin.\n    Poiketaanpa joskus laitureihin.\n    Joku tulee, useampi menee.\n    Laiva tyhjeneepi vähitellen.\n    Matkamiehen, kaupungeista tulleen\n    nyökähtelee pää. Ja istualleen\n    siihen nukahtaa hän tyhjään laivaan.\n\n\n\n\nKESÄINEN MIELIALA\n\n\n    Pois täältä. Täällä liikkuvat\n    jo inhat kesävierahat,\n    nuo, jotka kosketuksellaan\n    saa koko seudun saastumaan.\n\n    Tään kiroan puolherrasnäyn.\n    Pois jalkapatikassa käyn,\n    pois salotorppiin viimeisiin.\n    Käyn koirain luota ihmisiin.\n\n    Ja mustimman kun mökin nään,\n    ma siihen totisesti jään.\n    Käyn kalaa. Heinää poikki lyön.\n    Ja torakoineen leivän syön.\n\n    Ma ukkoin kera juttuan.\n    Ma syljen päälle lattian.\n    Ja käverästä piipustain\n    veän vennäänlehtein sauhut vain.\n\n    Mut emäntä kun iltasin\n    taas kertoo äänin kimein\n    kuin leviääpi riettaus\n    ja kuin on Herran rangaistus,\n\n    niin silloin kera tyttären\n    käyn suojaan neitsytaittasen.\n    Ah kauniin hetken rakastaa\n    saan torpan piikaa pulleaa.\n\n\n\n\n\nIV\n\n\n\n\n1\n\n\n    Kultainen, kultainen tähti\n    sinisen pilven päällä.\n    Ah, sinä katsot meihin\n    Murheen Laaksossa täällä.\n\n    Ah, olet nähnyt kaiken\n    ihmislapsien luvun\n    hamasta kun isä Aadam\n    alotti apinan suvun.\n\n    Ah, olet nähnyt monen\n    sydämen aivoitukset.\n    Ah, olet kuullut monen\n    kielen jaaritukset.\n\n    Herrasta luomakunnan\n    paljo on muistissa sulla.\n    --Paljo kaunista mahtaa\n    vielä lisäksi tulla.\n\n    Mitähän täytyneekään\n    vielä sun nähdä ja kuulla\n    ennenkuin enkeli saapuu\n    tuomiopasuna suulla?\n\n    Ah, sinä kultainen tähti\n    sinisen pilven päällä,\n    suuresti sinua säälii\n    Homo-hitunen täällä.\n\n    Ah, minkä aikanas tehnyt\n    lienet sa rikkomuksen\n    kun noin saanut olet\n    raskahan rangaistuksen?\n\n    Ennenpä Juudaksen paikan\n    ottaisin Helvetissä\n    kuin sinun kultatuolis\n    pilvissä sinisissä.\n\n\n\n\n2\n\n\n    Puu uljain kankahalla\n    se kaatuu maahan. Lahoaa.\n    Syö kissa pääskyn. Kaikki\n    on siihen hetkeen loppuvaa.\n\n    Se heidän kohtalonsa.\n    On toisin määrä sun ja mun.\n    Jos ihminen nyt kuolee,\n    ei kuole silti loppuhun!\n\n    Oi ihme luonnon suurin.--\n    Vain tomumajan jättää hän.\n    Ja jossain kaukomailla\n    saa loputtoman elämän.\n\n    Sen uskon.--Mikäs auttaa\n    kun Raamattukin sanoo niin.\n    Mut tyytyisinpä silti\n    ma päiviin kotvaa lyhempiin.\n\n    Ma haluaisin elää\n    elämän rikkaan, oikean\n    ja pitää palkkanani\n    myös loppukuolon oikean.\n\n    Vain tyhjä reikä ilmaan\n    jäis muistokseni miekkoisen.\n    Ja senkin vähitellen\n    löis ajan aallot umpehen.\n\n    Ma haluaisin kerta\n    pois kadotaksein nukahtaa.\n    Oi miks en porsas, pässi\n    tai kurja hiiri olla saa!\n\n\n\n\n3\n\n\n    Niin katson lauluuni entiseen\n    kuin puolioutohon ihmiseen.\n    Kuin jossain luulisin nähneheni\n    nuo kasvot ja äänen kuulleheni.\n\n    Mut milloin ja missä?--En muistakkaan.\n    Jään nolona tuotakin tuumimaan\n    mitä varten laittelen laulunpäitä,\n    parin vuoden päästä kun tunne en näitä.\n\n    Lie sydän sykkinyt ennenkin.--\n    Kun tuhrasin tuonkin paperin,\n    sain paljon vertani lämmintä käyttää.\n    Ja paperiksi se jääneen näyttää.\n\n    Mut eipähän auta. On pakko niin.\n    Olen kahlittu kynään ja paperiin.\n    Oi taivas, kurjuutta kaikellaista\n    sinä Aatamin lapsi aikanas maista.\n\n\n\n\n4\n\n\n    Hei terve mieheen Don Quixote.\n    Nyt käsi kätehen.\n    Ja sitte kulkuhun, tappiot\n    ja voitot jakaen.\n\n    Sun veljiis, töitteni tähden, ma\n    kai lukeutua voin.--\n    Monet kerrat tiukkana taistella\n    kera tuulimyllyn koin.\n\n    Ja kirjoista jos alun sai\n    sun miekkasi heilutus\n    niin kirjallistapa laatua kai\n    myös mun oli turnaus.\n\n    Minut, surullisen hahmon mies,\n    lyö ritarikuntahas.\n    Mihin vienee viiripäinen ties,\n    minä marssin matkassas.\n\n    Eron pienen meissä jos huomaiskin,\n    se ei kuulu asiaan--\n    kas kertapa viisaan, tuhmankin\n    syö mato kirkkomaan.\n\n    Yks vain on määränä: taivaltaa\n    kuin miesi kunnian,\n    hyvän, oikean puolesta uskaltaa\n    vaik' selkäsaunahan.\n\n    Siis terve, veljeni Don Quixote,\n    nyt käsi kätehen.\n    Hei riemukulkuhun, tappiot\n    ja voitot jakaen.\n\n    Minä kynälläin! Sinä miekallas!\n    Hepo allamme molempain:\n    Sinä lasketat Rocinantellas,\n    minä runoratsullain.\n\n\n\n\n5\n\n\n    Bakkus, istu pöytähämme,\n    viivy hetki vierellämme.\n    Oishan meillä kutsumus\n    ottaa oiva heilaus.\n\n    Bakkus, tartu niskaan meitä,\n    pienen pilven päälle heitä!\n    Siellä maaten mahallaan\n    katsoisimme maailmaan.\n\n    Puoliks hymyisimme tälle\n    muurahaisenelämälle,\n    puoliks kaipaisimmekin\n    pallollemme takaisin.\n\n    Mut jos oikein onnestaisi\n    ehkä sihtihinsä saisi\n    personan sen pikkuisen\n    Minä Itse nimisen.\n\n    Siellä pilven paltehella\n    saisi hetken naureskella\n    armahalle itselleen\n    tärkehine puuhineen.\n\n    Useasti touhutessa\n    hengessä ja totuudessa\n    ollaan aika narreja\n    vaikkei itse arvata.\n\n    Niinpä hetken hymyämme.\n    Bakkus, istu pöytähämme,\n    niskatukkaan tarttuen\n    heitä päälle pilvien.\n\n\n\n\n6\n\n\n    Aamu kultaa oksat viinapuun.\n    Veljet, saamme lukkoon panna suun.\n    Sammuu taivaan lamput tuhannet.\n    Pohjaan pikarimme viimeiset.\n\n    Herää tuuli. Usvat hajoaa.\n    Kastehesta kimmeltääpi maa.\n    Kaunis valhe yömme ollut on.\n    Aamun tultua se kuolkohon.\n\n    Rakkaat veljet, viinapuusta pois.\n    Ollaan kuin ei tunnettukkaan ois\n    koskaan toisiamme päällä maan.\n    Kättä lyyen, veljet, erotaan.\n\n\n\n\n7\n\n\n    On ikävätä kun sukulaiset\n    pois toisistansa noin vierautuu.\n    Ei villihanhi se enään tiedä\n    jos kesy ankkamme vilustuu.\n\n    Se villihanhi se siivin lentää,\n    se meren äärillä asustaa.\n    On meille outo sen elonjuoksu.\n    Ja siitä hyötyä emme saa.\n\n    Mut kotihanhi, se kunnon lintu,\n    sian kanssa jakaapi purtilon.\n    Se lihotetaan. Se pataan pannaan.\n    Oi hanhenmaksalla maku on!\n\n\n\n\n8\n\n\n    Pois, pois rikkaruohot\n    puutarhasta tästä\n    kaunoisilta kukiltamme\n    voimaa imemästä.\n\n    Karun seudun kulttuurille\n    vaivoin raivasimme,\n    tunteelliset korukasvit\n    siihen istutimme.\n\n    Suomenmaa on aina ollut\n    arka kunniastaan.\n    Kulttuurkukkaa varjelemme\n    luontoakin vastaan.\n\n\n\n\n9\n\n\n    Näätkös, sikaa ajetaan.\n    Possu karkas pahnoiltaan,\n    juoksee kohti metsänrantaa,\n    lyödä itseänsä antaa.\n\n    Kylläpä ne lyövätkin.--\n    Possu, possu, takaisin\n    älä kiusallakaan käänny,\n    ennen vaikka tielle näänny.\n\n    Ensikerran eläissäs\n    vapaus on edessäs.\n    Totta tuosta silloin jaksaa\n    jonkun seipääniskun maksaa.\n\n\n\n\n10\n\n\n    Ah mikähän lienee mullakin\n    tään eloni tarkotus viimeisin?\n    Ma kuvitellut oon kirjaimeksi\n    vain itseni, pieneksi, vähäiseksi.\n\n    Olen pieni kirjasin tiedoton,\n    jolla Kohtalo kirjansa latova on.\n    Mut mihinkä sanaan saan kunnian tulla,\n    ei tietoa, aavistust' ole mulla.\n\n    Kova taivas yllä ja yksinään\n    saan käydä elämän vilinään.\n    Saan hetkisen hyppiä kartanolla.\n    Saan polkea muita, saan poljettu olla.\n\n    Jos osaton olen, niin itkeä saan.\n    Ei kielletä, mutta ei autetakkaan.\n    Jos nälkäinen olen, saan syödä rapaa.\n    Jos väkisin otan, saa piestä ken tapaa.\n\n    Kuin näyttelijä, mi näyttelee,\n    mi hetken itkee ja hymyilee.\n    Kun loppuu näytös, jo verhot harmaat\n    ijäks peittää tuskat ja laulut armaat.\n\n    Miks liikun, puhun ja uurastan?\n    Sitä tiedä en. Vain aavistan,\n    olen kirjain sanassa tärkeässä,\n    ties kuinka ankara valttiässä.\n\n    Mikä tyydytys suuri kun aattelee!\n    Oi taivas, mun mieltäni hivelee.\n    Taas tunnen minäkin eläväni.\n    Piru päätään nostaa mun sisässäni.\n\n    En rukoillut ennen. Mut nyt sen teen.\n    Minä lankean maahan polvilleen.\n    Minä, kirjain, rukoilen latojalta:\n    mun pyyntöni täytä, sun onhan valta!\n\n    Paha painovirhe minusta tee,\n    joka sotkee ja haittaa ja häiritsee.\n    Ken kirjaasi sitten lukea saisi,\n    hän päätänsä puistais ja kiroaisi.\n\n\n\n\n11\n\n\n    Kun saisin Aladin-lampun\n    niin tottapa tietäisin\n    mikä toivomus silloin mulle\n    ois sydäntä läheisin.\n\n    Heit' auttaa tahtoisin, jotka\n    vain varjossa elää saa\n    ja jotka nyt kurjuuttansa\n    ah, ääneen valittaa.\n\n    Siks tahtoisin itse olla\n    se suuri ja mahtava mies,\n    jonka loistosta, rikkaudesta,\n    joka lapsikin mainita ties.\n\n    Minä tahtoisin että ne riippuis\n    mun liepeissä ihmiset.\n    Minä tahtoisin olla se miesi,\n    jolta kerjää tuhannet.\n\n    Mun porttini avattaisi.\n    Ja ma istuisin tuolillain.\n    Ja mun saliini suureen tuotais\n    nyt lauma valittajain.\n\n    Ja ma kuuntelisin kun he kaikki\n    kuin kuorossa uikuttais.\n    Myös lomassa yksitellen\n    he tuskansa ulvoa sais.\n\n    Ja ma hymyten nyökkäisin heille:\n    \"Hyvä on, teitä autetaan\".\n    Ja he saisivat laulaa mulle\n    ylenpalttista kiitostaan.\n\n    Sata renkiä heidät sitten\n    pois yksitellen veis,\n    jotta jokainen sais edes kerran\n    mitä kukin he tarvitseis.\n\n    Niin nälkäiset pöytään vietäis.\n    Kipot myrkkyä kukkurat!\n    Ja viluiset ruoskaa saisi!\n    Ulos yöhön sairahat!\n\n    Mut sen, joka viimeiseksi\n    mun ruhtinassaliini jäis,\n    mun nähteni kieli kurja\n    sen suusta revästäis.\n\n\n\n\n12\n\n\n    Taas ihanteet on tuotu esihin\n    ja määritellään oikeaa ja väärää.\n    Tuo suurta on, tuo pientä taasenkin.--\n    Oi ihmismieli, kaikkea se häärää.\n\n    Ne puhuvat, puun runko ylöspäin\n    noin kasvaa ilmamerten vapautehen\n    ja juurten janoissansa etsiväin\n    on matka salatuimpaan syvyytehen.\n\n    Mut mitä helvettiä sinuhun\n    tuo kuuluu vaikka toisinkin ois laita,\n    jos juuret ryntäis taivaan kimppuhun\n    ja ruoskis enkeleitä autuaita\n\n    ja runko, oksat maahan tunkien\n    ne vaikka niinkuin juna joutuisasti\n    ja puhki kallioitten, kivien\n    sais alimmaiseen helvettihin asti.\n\n    Ei kuulu sinuun vaikka vaunuihis\n    mies pantais valjaisiin ja hepo ohjiin\n    tai veljes jos pää maassa hyppelis\n    ja kirkas päivä paistais jalkapohjiin.\n\n    Syö mahas täyteen kun sen kerta saat.\n    Tai niinkuin eläin tuskissasi paru.--\n    Niin joskus kun on kesäisinä maat\n    sa nouse puuhun, taskussasi naru.\n\n    Sa katso, korkeus ja mataluus\n    jo taivaanrannass' toisiansa tapaa:\n    on vaakasuora viiva avaruus\n    ja taivaan tähdet koskettavat rapaa.--\n\n    On yhtä sulle lintu pikkunen\n    sa missä livertelet laulujasi.\n    On yhtä sulle suuri ihminen\n    sa minne ripustelet nuoriasi.\n\n\n\n\n\nV\n\n\n\n\nVANHA KALLIO\n\n(NUORELLE SUOMELLE.)\n\n\n    Yksinäinen kumpu soisen maan,\n    muistanetko merta milloinkaan?\n    Muistanetko kaukaa vuosituhansista\n    merta suolaista ja voimallista?\n\n    Vanha kallio, sa vapiset!\n    Muistat, muistat päiväs entiset:\n    Merikotkan siivet kaartui ylitsesi.\n    Latvahasi meriloue pesi.--\n\n    Niinpä silloin. Toisin, toisin nyt.\n    Meri luotasi on väistynyt\n    vuosi vuodelta, kuin pakoon. Ainaiseksi\n    jää vesjättö lehmäin laitumeksi.\n\n    Huipultas kun katson etelään,\n    enään soukan sininauhan nään.\n    Varislaumat rintehilläs isännöivät,\n    joita ennen hyökyaallot löivät.\n\n    Vanha kallio, voi häpeääs!\n    Vedä sammalpeitto yli pääs.--\n    Lyö ei koskaan enään kuohu ylitsesi.\n    Eikä latvaas meriloue pesi.\n\n\n\n\nFARISEUS\n\n(NUORELLE SUOMELLE.)\n\n\n    Lyö rintoihis fariseus!\n    --jos myöntänee sen laki.\n    Taas päivän pesut suoritit\n    ja rukoukses rummutit.\n    Liet jaellut almujaki.\n\n    Voit kerskata, oot elänyt\n    lain kirjaimien mukaan.\n    Ja siitä ethän epäile,\n    oot otollinen Herralle\n    jos ylimalkaan kukaan.\n\n    Sa koskaan kylvä mitään et,\n    et koskaan mitään niitä.\n    Et tunne miltä maistuukaan\n    se, jota synniks mainitaan.\n    Ja kiität Herraa siitä.\n\n    Niin tyynnä hurskaudessa\n    sun mataa elämäsi.\n    Jos milloin kättäs oikeaa\n    sa käytät, vapahasti saa\n    sen tietää vasen käsi!\n\n    Kuin kulku kuun tai auringon\n    niin varma on sun retkes.\n    Ei koskaan epäröintiä.\n    Fariseus!--jo määränä\n    kun löi sun synnyinhetkes.[1]\n\n    Nyt lihassasi kylmässä\n    ei intohimot soita.\n    Saat elää rauhaa matalaa.\n    Ei murhe, riemu kolkuttaa\n    sun sydäntäsi koita.\n\n    Sun sydäntäs!--No kieleni,\n    jo valehia puhut.--\n    Sun sydämesi paikalla\n    on lakikirja painava.\n    Niin haastelevat huhut.\n\n    Ja homeessa jos kirja on,\n    niin ethän liene sinä!\n    Sun kätesi, sun kasvosi\n    jo kaukaa silmä äkkäsi\n    niin ihmeen kiiltävinä.\n\n    Sa puleerattu pykälä,\n    sa loistat yli maasi,\n    Ja aikakirjat ankarat\n    ne kerta vielä kertovat\n    sun suurta kunniaasi.--\n\n    Lyö rintoihisi Israel!\n    voit huutaa malliin tähän:\n    --Me oomme mailman valkeus!\n    --On meillä suur fariseus!\n    --Jos muuta liekkin vähän.\n\n[1] Niitä henkilöitä varten, jotka ovat jo kerinneet varustaa tämän\nPaikan kysymys- ja huutomerkeillä (?!), otettakoon lisäksi asian\nvalaisemiseksi pieni selitys:\n\nTie usein valmiiks laitetaan meilt kysymättä mieltä. Siks synnyttäjän\nluona soi jo sukulaisten ah! ja voi!--no kumpi tulee sieltä?\n\n\n\n\nRAITTIUSLAULU\n\n\n    Oi pystyyn lippu puhtaansininen,\n    symbooli nuorten kevättoiveitten\n    ja aatteen korkean kuin sini taivaan.\n    Nyt vapahdus lyö maailmoitten vaivaan.\n\n    Oi muistakaa, kuin lippuvaate tää,\n    niin juopon nenä saattaa sinertää,\n    niin kertoin julki rasvasydämestä\n    ja ijäks hukatusta terveydestä.\n\n    Oi muistakaa, tään lipun lailla myös\n    sun sinertävät raittiit järvivyös\n    oi Suomenmaa, maa äitein, isiemme,\n    maa, jonka pintaa mekin käyskelemme.\n\n    Oi pystyyn lippu puhtaansininen,\n    symbooli Suomen tuhatjärvisen.\n    On isänmaamme vettä tulvillansa.\n    Oi juokaa vettä Suomen nuori kansa.\n\n\n\n\nHELKAVIRSI\n\n\n    Leimahti sininen sähkö\n    Turjan tunturin laella\n    Lapin yössä synkeässä.\n\n    Lapin lapset tuon näkivät.\n\n    Kävivät imehtimähän.\n    Pelko mielihin mateli.\n    --Kusta liekki Lapin yössä\n    Turjan tunturin laella?--\n    Kysyi nuoret, kysyi vanhat,\n    kummaa ei kukana tiennyt.\n\n    Kävit tuosta tietäjihin,\n    outojen osoajihin.\n    --Kusta liekki Lapin yössä\n    tuiman tunturin laella?--\n\n    Eipä tietty tietäjissä,\n    arvattu osoajissa.\n    Yksi luuli lemmon töiksi,\n    toinen taikavalkeiksi,\n    kolmas partaansa puhisi,\n    neljäs ei mitänä tiennyt.\n\n    Yks oli kuulu kuulematta,\n    tietoniekka tietämättä\n    Lapin suuren suon takana,\n    meren mahtavan tykönä,\n    mustapärskyn pärmehillä,\n    niemessä nimettömässä,\n    portahassa puuttomassa,\n    mainittu isomahiksi\n    kaikkitiioksi Revoksi.\n\n    Kävit tuota kuulemahan.\n\n    Ajoit päivän, ajoit toisen,\n    viikoin vierit viisin, kuusin.\n    Ajoit suuren suon nenitse,\n    virran valkean ylitse,\n    kosken kuuen kuulumitse.\n\n    Porot juoksi, sorkat paukkui,\n    tierat lenteli tuliset.\n    Hiiet nostatti näkyjä,\n    pahat pahoja kuvia.\n    Korpit koikkuivat perässä,\n    eellä lenti lemmottaret,\n    suolta kuului suuri huuto,\n    metsästä paha meteli.--\n\n    Tulit he ukon tuvalle\n    valkehina ja vapisten.\n    Haastoit ankaran asian,\n    lausuit ouon lausehensa.\n    Kysyit oppia ukolta.\n\n    Nousi ukko uunin päältä,\n    ikäloppu lautehilta,\n    jorahutti jouhistansa,\n    pamahutti parrastansa:\n    \"Tuon isoni ennen tiesi,\n    vaarivainaja opetti,\n    asui ennen suku suuri,\n    suku suuri ja sotaisa\n    Pohjan raukoilla rajoilla,\n    laulut lauloi, tiiot tiesi.\n\n    Kukki silloin kuuset meillä,\n    omena kypsyä osasi.\n    Louhi Pohjolan emäntä,\n    Pohjan ylpeä emäntä,\n    loipa kuun, taotti päivän\n    Ilmarisella sepolla.\n    Päivän telki kalliohon,\n    kuun on kahlitsi kivehen\n    Pohjan yöhön paistajaksi\n    viljapellon vaalijaksi.--\n    Nousi tuosta sota suuri.--\n    Katalat Kalevan miehet\n    päivän vohki, kuun varasti\n    itsellensä vain iloksi,\n    peltojensa paistajaksi.\n    Eipä saaneet särkymättä\n    kultatauluja kivestä.\n    Jälkeen jäi moni murunen\n    kovan kallion sisähän.\n    Tuost' on merkit kuun kylessä,\n    aukot mustat auringossa.\n\n    Tämän tiesin. Nytpä tiiän\n    tämän tietoni lisäksi,\n    Turjan on ollut tunturissa\n    emon auringon asunto\n    ennenkuin Kalevan miehet\n    päiväkultamme varasti.\n    Siellä tunturin sisässä\n    päivän kullat, kuun hopiat\n    monet on jälellä vielä.\n    Siitäpä sininen sähkö\n    tuiman tunturin laella.\"\n\n    Lausuit kurjat lappalaiset:\n    \"Oi on ukko, kaunis ukko,\n    Repo, tietäjä tosien,\n    tule meille tuntijaksi,\n    pääy päivän päästäjäksi.\n    Pieni päivyen murunen,\n    kuun on välkettä vähäsen\n    laula Lapin taivahalle.\n    Tyhjään tyytyy kivi keolla,\n    laihempahan lappalainen.\"\n\n    Tuopa tietäjä tosien,\n    Repo tietäjä tosien,\n    valjasteli varsojansa.\n\n    Itse pulkkahan rupesi,\n    asetaikse ahkiohon,\n    ajoi päivässä yhessä\n    Turjan tunturin laelle.\n    Raksahutti rumpuansa\n    poronkoivella kovalla,\n    kalahutti kalliohon\n    miekalla tuliterällä.\n    Loihe tuosta laulamahan,\n    sanaköyttä suoltamahan.\n\n    Lauloi hetken, maa järähti,\n    lauloi toisen, vuori vonkui,\n    kalliot kaheksi lenti,\n    tähet keikkui taivahalla.\n    Tuli tuiski kalliosta,\n    sähkö vuoresta sihisi\n    talviselle taivoselle\n    Lapin yöhön loistajaksi\n    päivättömän paistajaksi,\n    iloksi ihalan illan\n    kansan kurjan kaitsijaksi.\n\n    Lapinmaassa mainittihin\n    tulia Revon tuliksi.\n\n\n\n\nLASTU\n\n\nTuuli kävi selältäpäin ja rannan koivut huojuivat kovasti. Oli niitten\njoukossa muuan, jonka latvus kohosi puolta ylemmäs toisia. Aina kun uusi\ntuulenpuuska lennähti sähisten avoimelta seljältä, näytti se ikäänkuin\ntarttuvan kiinni puun laajaan lehvistöön. Ja kun tuuli, jolla oli kiire,\nkoetti hädissään tempautua irti tästä odottamattomasta esteestä,\nhuojuivat oksat kovasti ja koko runko notkahteli.\n\nTuuli ulvoi ja koivu natisi. Lehvistössä kävi kova kohina.\n\nMutta koivu piti puolensa.\n\nSilloin tällöin irtautui kuitenkin joku yksinäinen kellastunut lehti. Ja\ntämän onnettoman valitsi kiukustunut tuuli nyt uhrikseen. Se heitti sen\nkorkealle ilmaan ja paiskeli sitä lennossa voimakkailla käpälillään\nikäänkuin kissa haavoitettua avutonta hiirenpoikasta.\n\nSinne katosi lehti, minne lie mennyt, metsikön taakse, kunnes tuuli,\ntyydytettyään petomaisen kostonhimonsa, heitti sen johonkin lätäkköön ja\nistahti itsekkin, väsyneenä ja kyllästyneenä, jonkun talon tuuliviirin\nnenään tai kääkkyräpetäjän punaselle oksalle.\n\n\n\n"]