[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnD5p2hG-SfQ1yRlOvSdOQa2aeePIXMAGkJoQTMw8p8Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3507,"Voimatonta väkeä","Malmberg, Aino",1866,1933,"3507-malmberg-aino-voimatonta-vakea","3507__Malmberg_Aino__Voimatonta_väkeä",null,"muistelmat",[],[],"fi",1927,33802,214503,false,76313,[22],"Finnish literature",[24,25],"Essays, Letters & Speeches","Short Stories","Voimatonta väkeä by Aino Malmberg is a collection of life sketches and short stories written in the early 20th century. Drawn from real people and situations, the pieces dwell on fate, moral choice, and the quiet heroism or frailty of ordinary lives, often among Finns abroad. Expect intimate, observational portraits—of love's detours, community bonds, and the pull of home—told with warmth and clear-eyed restraint.  The opening of the book sets out its method in a foreword: the “strong” draw life’s outlines, while the “powerless” supply light, shade, and color—these are true-life sketches, sometimes lightly altered. The first story follows Ella, a gifted London typist entangled with a married editor, who leaves for New York, chooses motherhood on her own terms, and finds her deepest, enduring attachment in her son John; a parallel thread introduces the reserved civil servant Stuart Lane, whose late-awakening love for Judith and a hinted, missed connection with Ella underscore the caprice of fate. Next comes a lively essay on Finns in London, contrasting West End pretensions with East End seafaring grit, praising the merimieskirkko, recounting a humorous dignitary’s visit, and sketching “Janne,” a tireless fixer who keeps his community afloat. The section closes by beginning a new vignette in Honolulu, where the house “Hale Makani” and its keepers, Polly and Ruth, promise yet another far-flung human tableau. (This is an automatically generated summary.)",[],128,"Kokoelma sisältää tositapahtumiin pohjautuvia kertomuksia ja havaintoja, jotka sijoittuvat muun muassa Lontooseen. Kirjoituksissa tarkastellaan yhteiskunnan eri puolia, historiallisia vaiheita ja yksittäisiä ihmiskohtaloita, joita ohjaavat usein tunne ja vaisto kylmän järjen sijaan.","Aino Malmbergin 'Voimatonta väkeä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3507.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VOIMATONTA VÄKEÄ\n\nKirj.\n\nAino Malmberg\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1927.\n\n\n\n\n\n\n           Ystävälleni,\n      SAXSON SYDNEY-TURNER'ille.\n\n                   _A.M._\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKohtalon oikkuja.\nLontoon suomalaisia.\nHale Makani – tuulien tupa.\nMuuan katolinen pappi.\nYhteiskunnan pylväitä ja hylkyjä.\nEntisen taistelun ajoilta.\nMarttyyrit.\nTekokukkia.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nVoimakkaat piirtävät elämän ilmiöiden ääriviivat, sillä sellaiseen\ntyöhön tarvitaan vakava käsi, varma silmä, selvä tietoisuus\ntarkoituksesta ja keinoista. Kuvio, jossa on ainoastaan ääriviivat,\non kuollut, vaikka voimmekin nähdä mihin se tähtää. Siitä puuttuu\nvalon ja varjojen jako sekä väritys. Silloin alkaa voimattoman väen\ntyö. Voimaton on liian heikko luodakseen uusia ääriviivoja, mutta\nhän voi omaksua voimakkaan luoman kuvion ja voi koko sydämellään\nantautua luomaan eloa siihen. Hän voi johtaa valon oikeaan kohtaan,\nasettaa varjon paikalleen, panna väritäplän tähän, toisen tuohon.\n— Voimakas tietää täsmälleen, mitä hän tahtoo, kuinka syvälle hän\npainaa ääriviivat, miksi hän laittaa kuvion juuri tuollaiseksi eikä\nmuunlaiseksi. Voimaton ei aina tiedä yhtä selvästi, miksi hän jakaa\nvalon ja varjon juuri noin, miksi käyttää värivivahduksia juuri tuolla\nlailla. Häntä johtaa usein vaisto ja tunne enemmän kuin kylmä järki.\nSiksi sattuukin joskus, että hän ei selvästi seuraa ääriviivoja,\nvaan antaa varjon taikka värin luiskahtaa ulkopuolelle rajaa. Jos\nääriviivojen luoja on saapuvilla, voi hän helposti korjata sellaisen\nerehdyksen, mutta jos häntä ei enää ole olemassa, saattaa käydä niin,\nettä taitamaton värien käyttäjä turmelee koko kuvion, niin ettei\nalkuperäisestä luonnoksesta jää mitään jälelle. Silloin täytyy toisen\nvoimakkaan tulla apuun ja joko luoda uusi kuvio, taikka etsiä vanhat\nääriviivat esiin ja laittaa ne selviksi taas. Sillä lailla elämä kuluu\nainaisessa vuorovaikutuksessa voimakkaiden ja voimattomien välillä.\nMolemmat ovat välttämättömiä elämän ilmiöiden luomiseen ja kuvaamiseen,\nja molemmat ovat siis yhtä tärkeitä. Voimakkaita ihaellaan ja\npeljätään, voimattomia rakastetaan ja vihataan. Voimakkaiden ilmapiiri\non ylimalkaan viileä, voimattomien lämpimämpi...\n\nMinulta kysyttiin, sisältääkö tämä uusi kirjanen novelleja vai\ntosi-elämästä otettuja kuvauksia. Kaikki ovat otetut elämästä, muutamat\naivan sellaisinaan, niinkuin elämä ne antoi, nimet vain muutettuina.\nNimet ovat yhdellä ainoalla poikkeuksella kokonaan muutetut. Paitsi\nsitä huomasin pian, että muutamia piti muuttaa niin paljon, että\nainoastaan ydin säilyi koskettamatta. Se oli välttämätöntä, jotta\nlukijat eivät yrittäisi ruveta arvailemaan, kuka kulloinkin on ollut\n\"sankarina\". Siksi luulen, että paria kolmea pätkää voi yhtä hyvin\nsanoa novelliksi kuin elämän valokuvaksi. Ytimen, s.o. sen kohdan\ntapahtumassa taikka ihmiskohtalossa, joka enin herätti mielenkiintoa,\nolen koettanut säilyttää ehyenä.\n\nMuuta selitystä en osaa antaa.\n\nLontoossa, syyskuussa 1927.\n\n_Aino Malmberg_.\n\n\n\n\nKOHTALON OIKKUJA.\n\n\nMikä on kohtalo? Mikä on tuo tuntematon voima, joka johtaa ihmiselämää\nja joka näennäisesti on niin täpösen täynnä oikkuja, ettei kuolevainen\nsitä ymmärrä, mutta joka kumminkin lopulta näyttää osuvan oikeaan?\nEivätkö ole totta nuo ylpeät sanat:\n\nHaltia oon oman sieluni Kohtaloni itse johdan ma...\n\nEivät ole totta, mutta eivät vallan valhettakaan. Joskus Suuri\nTuntematon antaa meidän itse hääräillä ja kulkea siihen suuntaan kuin\ntoivomme vetää, ja silloin tuntuu meistä kuin olisimme itse ohjaksissa\nja johtaisimme omaa kohtaloamme. Mutta äkkiä saattaa tulla käännös, ja\ntaas kuljemme kohti tuntematonta päämäärää. Emme arvaa, minne tie vie,\nemme tiedä tulemmeko vuorille vai laaksoihin, mutta kulkea täytyy, yhä\nvain kulkea, kunnes loppuu tie...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTutustuin Ellaan vuonna 1908 Lontoossa. Hän oli pikkunen\ntummatukkainen, suurisilmäinen tyttö, hyvin kaunis ja myöskin lahjakas.\nHän sekä soitti että lauloi miellyttävästi, vaikka hän ei koskaan ollut\nääntään taiteellisesti saanut kehittää. Jo kuusitoista-vuotiaana hän\noli jäänyt orvoksi ja pakoitettu ansaitsemaan oman leipänsä. Leivän\nansaitseminen ei ollut hänelle läheskään niin vaikeata kuin monelle\nmuulle, sillä hänestä oli hyvin pian kehittynyt erittäin taitava\npikakirjoittaja, ja hänen synnynnäinen lahjakkuutensa auttoi häntä\nkäsittämään asioita ilman pitkiä selityksiä. Kun minä häneen tutustuin,\noli hänellä hyväpalkkainen paikka suuressa virastossa. Paitsi tätä\nvakinaista työtään, josta hän oli vapaa joka päivä kello neljä ja\nlauantaisin kello yksi, tuntui hänellä olevan himo sanomalehtityöhön,\njosta syystä hän joka päivä vietti tunnin tai pari erään pienenlaisen\nviikkolehden toimistossa, askarrellen siellä hiukan kaikenlaista. Ellei\nollut muuta tärkeämpää tekemistä, hän keitti teetä päätoimittajalle.\nKuten tiedämme, englantilainen voi ennemmin olla ilman päivällistä\nkuin ilman iltapäiväteetään, ja siksi onkin melkein joka toimistossa\nvesikattila ja muut tee vehkeet, joilla nopeasti voi laittaa kupin aito\nenglantilaista teetä, mustaa kuin piki. Kupit ja kattilat häviävät\nsitten nopeasti johonkin piilopaikkaan, josta ne taas seuraavana\niltapäivänä otetaan esille. — Ella oli erittäin taitava tuossa teen\nvalmistamiskomennossa. Kaikki kävi ääneti ja nopeasti, niin että työ\ntuskin yhtään keskeytyi teen juonnin tähden.\n\nVerraten pian aloin aavistaa, että viikkolehden päätoimittaja, eikä\nitse sanomalehtityö, oli suurena vetovoimana Ellalle, ja Ella tuntui\nmyöskin olevan suurena vetovoimana päätoimittajalle, sillä hän juoksi\nalituiseen siinä talossa, missä Ella ja minä asuimme vuokralaisina.\n\nMies — hänen nimensä oli Bertrand — kehoitti innokkaasti Ellaa ja minua\nvuokraamaan oman pienen huoneiston, sillä molemmat olimme väsyneet\ntäysihoitoon. Hänen avullaan löysimmekin sievän kolmihuoneisen asunnon\nja vuokrasimme sen heti. Pian kyllä aloin katua koko hommaa, sillä\nBertrand oli sen jälkeen meillä jokapäiväinen vieras. Hän oli pitkä ja\nkomea mies, ja ehkä hän siitä syystä oli niin merkillisen \"näkyvä\". Hän\ntuntui olevan jokapaikassa läsnä, aivan kuin täyttäen meidän pienen\nasuntomme. Siellä ei suorastaan voinut päätään kääntää, näkemättä\nBertrandia jossakin huoneen kolkassa.\n\nEi ollut vaikea huomata, että Ellan ja Bertrandin suhde kävi yhä\nkuumemmaksi, ja olin hyvin huolissani, mikä tulisi Ellan kohtaloksi,\nsillä hän oli sitä omituista ja harvinaista lajia, joka ei helposti\nkiinny eikä koskaan unohda, ja jolla voi olla vain yksi ainoa suuri\nrakkaus eikä mitään pikku rakkauksia. Bertrand taasen oli vallan\ntoinen luonne, komea, kevytmielinen hetken lapsi. Hän oli paitsi sitä\nnaimisissa, vaikka hän eli erossa vaimostaan.\n\nKerran Ella alkoi puhua kanssani Bertrandista ja sanoi, ettei Bertrand\noikeastaan ollut ollenkaan hänen unelmiensa sankarin kaltainen.\nKohtalo oli heidät vienyt yhteen, ja rakkaus häneen oli syttynyt\naivan vähitellen, melkein kuin varkain, eikä hän itsekään ymmärtänyt,\nkuinka se oli saanut sellaisen vallan hänessä. Minkä sitä kohtalolleen\ntaitaa...\n\n\"Kerroppas minulle, millainen sinun unelmiesi sankari oli\", pyysin.\n\n\"Hm... Tiedätkö, että luulin kerran hänet nähneeni...\"\n\n\"Oliko hän yhtä komean näköinen kuin Bertrand, ja jos kerran tunsit\nhänet omaksesi, miksi et ottanut?\"\n\n\"Ei, ei hän ollut komean näköinen eikä ollut omani liioin... Kerran\nkäydessäni Cambridgessä, söin vanhan tätini kanssa aamiaista eräässä\nravintolassa. Silloin hänet näin viereisessä pöydässä. Luulen, että\nhän oli sikäläisessä yliopistossa. En häntä tuntenut eikä hän minua...\nSitten — niin en tiedä, miten minun pitää sitä selittää — kaikki tuntuu\nniin järjettömältä, niin suorastaan mielettömältä, kun koetan pukea sen\nsanoihin, kylmiin, järkeviin, selviin sanoihin...\"\n\n\"Unohda kaikki selvät ja järkevät sanat ja puhu pelkkää järjettömyyttä,\njos se helpottaa... Elämän suuret tapahtumathan aina tuntuvat olevan\ntäynnä järjettömyyttä, kun niitä rupeaa selittelemään...\"\n\n\"No niin, — hän sattui katsomaan minuun ja minä häneen... Sellaista\nsähköiskua en ole ennen enkä jälkeenpäin tuntenut... Minä tunsin\nkuin joku olisi minulle sanonut, että tuossa minun onneni oli...\nHänen silmänsä sanoivat, että meidän kohtalomme kuului yhteen...\nSiinä kaikki. — Kun täti sitten nousi lähteäkseen ja minun piti häntä\nseurata, tunsin tuskaa, vihlovaa tuskaa. Siihen se lyhyt tarina\nloppui...\"\n\n\"Tiedätkö, mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Ha-ha-haa, sinä käytännöllinen ihminen! Mistä minä sen tietäisin!\nEi ole aavistustakaan nimestä — ehkei hänellä nimeä olekaan! Usein\narvelen, että ehkä se kaikki oli vain unelma, joka kerran minulle\nnäytettiin... Todellisuus on Bertrand, ja häntä minä rakastan...\"\n\n\"Mutta muistat kai minkä näköinen hän oli, että tuntisit, jos vielä\nkerran tiellesi sattuisi?\"\n\n\"En tiedä tuntisinko... Silmät kai tuntisin... Mutta en tahdo koskaan\nhäntä tavata... Jos tietäisin hänen tulevan, pakenisin vaikka kuinka\nkauas! Hän häiritsisi rauhaani, hän häiritsisi rakkauttani — ja sitä ei\nsaa kukaan häiritä...\"\n\nSiinäpä se oli. Tulin vähitellen vakuutetuksi, että, kaikesta\nhuumauksesta huolimatta, Ella epäili rakkauttaan Bertrandiin, ja tahtoi\njuuri siksi itsepäisesti vakuuttaa sekä itselleen että minulle, että\nBertrand oli ainoa, josta hän koskaan saattoi välittää.\n\nTapahtui sitten kerran, että saimme kirjeen yhteiseltä ystävältä\nNew Yorkissa. Hänkin oli huolissaan Ellan kohtalosta ja pyysi häntä\nhartaasti tulemaan New Yorkiin, jossa hänellä sattumalta oli Ellalle\ntarjona hyvä paikka suuressa lakitoimistossa. Siellä oli kaikenlaisia\netuja tarjona m.m. puolta suurempi palkka. Keskustelimme asiasta hyvin\ntarkkaan, ja omasta puolestani kehoitin Ellaa hartaasti heti suostumaan\ntarjoukseen. Hän suostuikin, ja kuukauden perästä hän oli jo New\nYorkissa.\n\nBertrand kävi sen jälkeen yhden ainoan kerran luonani. Hän syytti minua\nkatkerasti siitä, että hän oli Ellan kadottanut, ja vakuutti minulle,\nettä Ella ei olisi koskaan lähtenyt Amerikkaan, ellen minä olisi\nhäntä niin innokkaasti kehoittanut. Myönsin, että hän luultavasti oli\noikeassa, ja vakuutin hänelle, että olin asiasta yksinomaan hyvilläni.\nMeidän suhteemme kylmeni sen jälkeen kokonaan, enkä nähnyt häntä muuta\nkuin sattumalta pari kertaa. Ellan kirjeistä kumminkin ymmärsin, että\nBertrand usein kirjoitti Amerikkaan ja koetti houkutella Ellaa tulemaan\npois Lontooseen. Se saattoi minut ensin hiukan levottomaksi, sillä\nymmärsin hyvin, että jos Ella tulisi takaisin, ei hänellä olisi mitään\npelastuksen mahdollisuutta, vaan Bertrand saisi kaiken vallan hänen\nylitseen. Rauhoituin vähitellen, koska ei asiasta sen enempää kuulunut.\n\nEllan ensimmäinen kirje New Yorkista oli hyvin iloinen. Hän oli heti\nryhtynyt työhönsä, joka tuntui häntä paljon miellyttävän, ja tuloja\nhänellä oli niin paljon, että jokseenkin puolet joutui kuukausittain\nsäästöön. Pienen ystäväryhmän hän oli myöskin löytänyt ja viihtyi\nheidän seurassaan erittäin hyvin. Tunsin jokaisen heistä ja tiesin,\nettä he olivat \"oikeata laatua\", kovaa työtä tekeviä, sivistyneitä,\nintelligenttejä ihmisiä, joilla oli itsenäinen kanta, ja jotka\nuskalsivat asettaa elämänsä sen mukaan, pyytämättä lupaa keneltäkään.\n\nEllan kirjeiden sävy alkoi sitten myöhemmin hiukan muuttua. Hänellä\noli ikävä, ei koti-ikävä, vaan \"ikävä kotia\", kuten hän sanoi. Toisin\nsanoen, hän ikävöi omaa pesää, jossa hän olisi kotonaan, ja jonka\nedestä maksaisi vaivaa tehdä työtä. Olin aina ollut Ellan kanssa\nsamaa mieltä siinä, että tuollainen koti saattoi olla missä paikassa\nmaailmaa tahansa. Paikka oli aivan toisarvoinen, mutta ihmiset olivat\ntärkeitä. Kun matkustelee paljon ja näkee mitä maailmassa on kauneinta\nluonnossa, kyllästyy luonnon kauneuteen, taikka, ehkä on oikeampi\nsanoa, alkaa pyytää liikoja. Kuusien asemesta toivoo palmuja, koivujen\nasemesta kukkivia akaasioita ja hybiscus-puita. Ja kun ne sitten saa\ntahtoo takaisin karuun luontoon kuusten suojaan kanervakankaille. —\nMutta ihmissielun rikkauteen ei koskaan kyllästy. Ihmissielussa tapaa\nkaikki, mitä voi uneksia, humisevat kuuset, huojuvat palmut, kukkaset,\nerämaat, polttavat auringot, jäätävät revontulet. Ihmiset, ystävät, ne\novat elämän onnelle tärkeitä, vähätpä saarista ja salmista, puista ja\npensaista.\n\nElla pyysi pyytämistään minua tulemaan New Yorkiin, jotta perustaisimme\nsiellä yhteisen kodin. Monesta syystä täytyi minun aivan jyrkästi\nkieltäytyä. Lujemmat siteet sitoivat Eurooppaan. Sitten, jonkun ajan\nperästä sain häneltä kirjeen, josta lainaan tähän otteen:\n\n\"Ymmärrän sinut vihdoinkin hyvin ja tiedän, että muuttosi tänne olisi\nollut joka suhteessa erehdys. Asiat eivät koskaan paikkaamalla parane.\nTiedän nyt varsin hyvin, että jos tahdon elää onnellista elämää,\npitää minulla olla oma koti ja oma lapsi. Niin juuri, ennen kaikkea,\noma lapsi. Elämäni, sellaisena kuin se nyt on, ei merkitse mitään.\nTeen työtä, säästän rahoja — ketä varten? Minkä hyväksi? Olen terve\nja voimakas, ja ihmiset sanovat, etten ole tuhmakaan. Siis minun\nei tarvitse pelätä, että lapseni tulisi saamaan huonoja perintöjä.\nYmmärrätkö sinä, että tahdon lapsen? Ymmärrätkö sinä, että kaipaan,\nettä janoon lasta niin kiihkeästi, etten kestä tällaista tilaa enää\nkauemmin? Lapseni isä ei voi olla kukaan muu kuin Bertrand, sillä\nhän on ainoa, jota koskaan olen rakastanut, ja jota koskaan tulen\nrakastamaan. Kaikki mitä minussa on elämän voimaa; tahtoa työhön ja\nelämään, sen säästän lapselleni, omalleni... Bertrand tulee kohta\nAmerikkaan, ja sitten aiomme muuttaa maalle lähelle New Yorkia, miehenä\nja vaimona, kunnes toivoni toteutuu... _'Sitten eroamme'_...\"\n\nKuinka hyvin tunsin Ellan joka sanassa tuossa merkillisessä kirjeessä.\nMinua melkein peloitti hänen kylmän kirkas järkensä, joka oli kaikki\nedeltäkäsin laskenut. Jokainen, joka tunsi Ellan, tiesi hyvin, että\nhän oli lämminsydäminen, suloinen olento. Miksi siis tuo kylmä\nlaskeminen heti, kun tuli puhe Bertrandista, jota hän kumminkin\nväitti rakastavansa. En voinut löytää siihen muuta selitystä kuin\nsen, että Ella ei tiennyt mitä rakkaus mieheen merkitsikään. Hän piti\nBertrandista enemmän kuin kenestäkään muusta, mutta rakkautta, kaikki\nvoittavaa, kaikki uhraavaa rakkautta, hän ei ollut koskaan tuntenut.\nArvattavasti hän, omien sanojensa mukaan, \"säästi sen lapselleen\".\n\nEräs yhteinen ystävämme New Yorkista kirjoitti minulle puhuneensa\nEllalle ja varoittaneensa häntä, sillä jos hän todellakin panisi\naikeensa käytäntöön, saattoi hänen yhteiskunnallinen asemansa\nturmeltua kokonaan. Ella oli puhjennut iloiseen nauruun. Mikä oli tuo\nmystillinen \"asema\", jonka tähden hänen olisi pitänyt uhrata onnensa\nmahdollisuuden? Tietysti oli mahdollista, vieläpä luultavaakin, että\njotkut hänen n.s. ystävistään tulisivat kauhistumaan ja jättäisivät\nhänet, mutta he saivat jättää, sillä hyvä... Oikeat ystävät eivät\nluopuisi, vaan pysyisivät entisellään...\n\nKaikki kävi juuri kuten Ella oli suunnitellut. Häntä seurasi onni.\nSamana päivänä kun sain hänen kirjeensä, näin sanomalehdistä, että\nBertrand oli lähtenyt edellisenä päivänä Amerikkaan \"tutkimaan\nsikäläisiä sanomalehtioloja\".\n\nSitten en kuullut Ellasta mitään pitkiin aikoihin, kunnes kerran sain\nkirjeen Roselta, jossa hän ilmoitti, että Ella oli jättänyt Bertrandin\nja muuttanut takaisin New Yorkiin, missä hän asui yhdessä kahden\nystävämme kanssa. Nämä molemmat olivat kansakoulunopettajia, jotka\ntunsin erittäin hyvin, ja tiesin, että heillä oli sydän kultaa. Ella\nodotti kohta tulevansa äidiksi.\n\nKului taas aikoja ennenkuin kuulin Ellasta. Seuraava uutinen oli, että\nhänelle oli syntynyt poika, jonka nimeksi oli pantu John. — Sen jälkeen\nsain usein kirjeitä Ellalta itseltään. John oli hänellä kaiken alku ja\nloppu. Johnin kasvaessa tuntui Ellan onnikin kasvavan ja hänen mielensä\noli täynnä tuumia Johnin tulevaisuudesta. Aloin yhä selvemmin käsittää,\nkuinka voimakas luonne pienellä tummasilmäisellä Ellalla oikeastaan\noli. Ja kuinka paljon korkeammalla tasolla hän oli kuin Bertrand!\nElla käsitti vallan pian, että John oli Bertrandin mielestä yksinomaa\nrasitus, jonka olemassaolo ei tuottanut muuta kuin vaivaa ja harmia.\nTavallaan Ella oli siitä melkein hyvillään, sillä se saattoi Johnin\nyksin hänen omakseen, josta ainoastaan hän oli vastuunalainen ja joka\noli kokonaan riippuvainen hänen huolenpidostaan, hänen rakkaudestaan.\nRakkaudesta ei suinkaan ollut puutetta. Ei mikään työ eikä uhraus\ntuntunut Ellasta vaikealta, jos siitä oli Johnille hyötyä. Koko Ellan\nelämä oli loppumatonta työtä Johnin onnen edestä.\n\nMuutamia vuosia myöhemmin kävin Amerikassa ja tapasin Ellan, joka yhä\nvielä asui New Yorkissa samojen ystäviensä kanssa. John oli harvinaisen\nkaunis poika, ja yksissä neuvoin kaikki kolme häntä hoitivat. Ella\nsanoi kaipaavansa länteen, jonnekin maalle, sillä elämä New Yorkissa\nei varmaankaan ollut hyvä Johnille. Hyvien ystävien avulla hän saikin\nhyvillä ehdoilla pienen kanafarmin Kaliforniassa ja muutti sinne noin\nvuoden kuluttua. Usein en hänestä kuule, mutta kun hän kirjoittaa, ovat\nkirjeet aina täynnä surumielistä onnea. Tavallisesti hän kirjoittaa\nyksinomaan Johnista ja kanoistaan, mutta kerran hän minun hartaasta\npyynnöstäni kertoi hiukan itsestäänkin. — Näin hän kirjoitti:\n\n\"Ehkä olet oikeassa sanoessasi, että minun pitäisi olla perheen äitinä,\njolla olisi puoli tusinaa lapsia sekä kissoja ja koiria, lampaita ja\nporsaita. Mutta oletko ajatellut, että niiden mukana seuraisi myöskin\nBertrand, ja — usko minua — se olisi onneni loppu. Tuntuuko sinusta\nvallan luonnottomalta ja hullulta, suorastaan epäsiveelliseltä, kun\npuhun noin? Tiedätkö, en usko enää rakkauteeni Bertrandiin. — Sinähän\net siihen koskaan uskonut. John se oli, John ja yksinomaan John, jonka\ntuloa odotin ja jolle rakkauteni oli säästyvä. En tiedä, osaanko\nselittää tilaani sinulle ja osaanko selittää sitä itsellenikään.\nMinusta tuntuu kuin entinen minä olisi kuollut ja uusi minä eläisi\nainoastaan Johnissa ja Johnin kautta. Käyn läpi uuden kehityksen\nlapsuudesta täysi-ikäiseksi. Minun sieluni elää Johnin sielussa.\nAjattelen hänen ajatuksiaan, tunnen hänen tunteitaan, suren hänen\nsurujaan ja iloitsen hänen ilojaan. Tiedän, että on niitä, jotka\nsanovat, että jos John minulta otettaisiin pois, pitäisi minunkin mennä\npois elämästä, sillä sen jälkeen en enää voisi elää. Niin ajattelin\nyhteen aikaan itsekin, mutta nyt tiedän, että se ei ole niin. Viime\nkesänä, kuten muistat, se mahdollisuus oli hyvin lähellä. Yhteen\naikaan lääkäri jo luuli, että John ei jaksaisi voittaa sitä hirveätä\ntautia. Silloin minulle selvisi, että mitä John on minulle antanut,\non aina minun. Jos se isku minua olisi kohdannut, että olisin Johnin\nmenettänyt, olisi elämäni jatkunut kuten ennenkin, sillä minä olisin\nelänyt Johnin elämää. Elämässä on niin paljon, jota ei voi sanoin\nselittää. Sinun täytyy ymmärtää tämä, huolimatta minun sekavista n.s.\n'selityksistäni', jotka eivät mitään selitä. — Sinä sanoit kerran\nminulle, että minä en ole luotu rakastajattareksi, vaan äidiksi. Se\non kai totta. Bertrand raukka erehtyi pahasti, luullessaan minussa\nlöytäneensä ikuisesti uskollisen ihailijan. Joskus hän on minusta\nmelkein vastenmielinen — — — Joskus myöskin tuntuu, että jos se\ntuntematon siellä Cambridgessä olisi tullut luokseni, olisivat asiat\ntoisin... Mutta se on tietysti naurettavaa mielikuvitusta vain... Olen\ntyytyväinen, niin tyytyväinen kuin ylimalkaan tässä elämässä voi olla.\nAamupäivät kuluvat pian täällä kanojeni parissa, ja sitten tulee John\nkotiin koulusta... Nyt olen kertonut niin paljon itsestäni, että se saa\nriittää pitkiksi ajoiksi. En tahdo puhua näistä asioista sen enempää\nsinunkaan kanssasi. Se ei ole hyvä sinulle eikä minulle. Sano, että\nymmärrät tämän, sano...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelkein samaan aikaan kun Ella läksi Amerikkaan, tutustuin Lontoossa\nnuoreen mieheen, joka tuli luokseni kysymään, suostuisinko opettamaan\nhänelle suomenkieltä. Tietysti suostuin, vaikka kovasti epäilin,\nettä hän oli noita verraten tavallisia englantilaisia, joilla on\nrahaa tarpeeksi ja aikaa liiaksi, ja jotka siksi keksivät jos\njonkinlaisia päähänpistoja, joita he rientävät heti tyydyttämään.\nTietysti olin vallan varma siitä, että yksi ainoa tunti olisi kylliksi\ntyydyttämään hänen innostustaan suomenkieleen. Se tunti tuli, ja\nmenin hämmästyksestä vallan sanattomaksi, kun hän kantoi kainalossaan\nJärnefeltin \"Isänmaata\" ja sanoi sitä lukeneensa, mutta siinä oli\npaikkoja, joita hän ei oikein ymmärtänyt. Varsin pian sain selville,\nettä hän ymmärsi suomea kuin aito suomalainen ja osasi selittää\nkieliopillisia ongelmia monta vertaa paremmin kuin minä, joka en\nkieliopista tiedä mitään. Hän tahtoi kumminkin jatkaa tuntejaan, ja\ntulimme siten tapaamaan toisemme usein. Vähitellen kehittyi meistä\nhyvät ystävät, niin että haimme toistemme seuraa aivan riippumatta\nsuomenkielestä.\n\nHän oli omituisen hiljainen olento, tuo mies. Kun hän tuli käymään\nluonani, saattoi hän istua aivan ääneti poltellen piippuaan juuri\nniin kauan kuin annoin hänen olla ääneti. Puheliaan emännän parissa\nei vaitiolo kylläkään kestänyt kovin kauan, mutta hän ei koskaan\npuhetta alottanut, vaikka kyllä kiltisti vastasi, kun kysyttiin. Kolme\nseikkaa tässä maailmassa tuntui tuottavan hänelle suurta tyydytystä:\nmusiikki, piippu ja väkevä kahvi. Kun hän istui poltellen piippuaan\ntaikka maistellen mokka-mysore kahvia, tuntui syrjästä katsojasta kuin\nei mikään maailmassa voisi hänen englantilaista tyyneyttään järkyttää.\nEllei hänellä olisi ollut erittäin paljon puhuvat, ilmehikkäät silmät,\nolisi voinut luulla, että hän oli ääneti siksi, ettei hänellä ollut\nmitään sanomista. Silmät pettivät hänet.\n\nOlisi luullut, että hänen seurassaan tuli ikävä, mutta niin ei suinkaan\nollut asian laita. Hän oli niitä ihmisiä, joissa viisaus loistaa läpi,\npuhuivatpa he tai olivat vaiti. Sellaisiakin ihmisiä tapaa monta lajia.\nOn sellaisia, joiden viisaus meitä hämmästyttää, peloittaa, masentaa.\nMeistä tuntuu kuin he lukisivat pienimmätkin sopukat sielussamme,\nymmärtäisivät kaikki, mutta eivät mitään antaisi anteeksi. Stuart Lane\n— se oli ystäväni nimi — toi mukanaan miellyttävän varmuuden ja rauhan\ntunteen. Hän kyllä ymmärsi kaikki, mutta ei koskaan tuominnut. Hänen\ntietonsa mitä erilaisimmilta aloilta olivat hämmästyttävät, mutta hän\nei koskaan niitä pyytämättä tyrkyttänyt. Hänellä oli vastuunalainen\ntoimi eräässä ministeriössä, ja virkansa ulkopuolella hänen aikansa\nmeni pääasiallisesti musiikkiin ja kirjallisuuteen, joilla molemmilla\naloilla hän oli, ei ainoastaan nauttijana, vaan myöskin tuottajana.\nYstäviä hänellä oli koko joukko, mutta niistä hän oli valinnut muutamia\nharvoja, joiden seurassa hän vietti muutamia hetkiä melkein joka viikko.\n\nSe mikä minua alituiseen hämmästytti ja samalla veti puoleensa, oli\nhänen aito englantilaisuutensa. Kaikki ne ominaisuudet, jotka me,\nEnglannissa kauan asuneet, olemme oppineet pitämään täysiverisen\nenglantilaisuuden merkkinä, olivat hänessä synnynnäisiä. Kylmäverinen\ntyyneys ja, huolimatta kaikista hänen hyvin vapaista mielipiteistään,\nmuutamien tapojen tarkka seuraaminen aina huvittivat minua. Kuka\nenglantilainen voi, esimerkiksi, olla vetoa lyömättä? Ei kukaan.\nStuart Lane, jossa ei kukaan kuolevainen olisi voinut arvata mitään\nmielenkiintoa kilpailuihin, säännöllisesti löi vetoa hevoskilpailuissa\nja suurella nautinnolla meni ihailemaan Derby-kilpailua, jos suinkin\npääsi irti virastaan sinä päivänä. Ja tietysti hän aina pääsi.\n\nKerran tulin maininneeksi Elsa Kainoselle, joka sattui olemaan\nLontoossa, että Stuart Lanen piti tulla luokseni samana iltana kun\nElsakin oli luvannut tulla. Elsan ensimmäinen kysymys oli: \"Sano, onko\nhän naimisissa, vai onko hän rikas vanhapoika?\" — Kysymys huvitti minua\npaljon, sillä en tosiaankaan ollut sitä puolta asiasta miettinyt.\nSanoin Elsalle, että mikäli tiesin, Stuart Lane ei ollut naimisissa,\nmutta ei hän ollut kovinkaan vanha poika ja tuskinpa hän oli rikaskaan.\nViimeksimainittua seikkaa en kumminkaan voinut taata. Saattoi olla\nvaikka miljoonamies, mutta hyvin vaatimattomasti hän asui ja eli.\n\n\"Voi sinua viaton karitsa!\" huudahti viisas Elsa. \"Jos hän elää\nvaatimattomasti ja on täynnä aatteita ja -ismejä sekä lyö vetoa\nhevoskilpailuissa, on hän varmasti upporikas. Sellainenhan on\nniin erinomaisen englantilaista. Muistatko, kuinka me molemmat\nsäälimme Nelly Carteria, jolla oli niin vanha harmaa hame ja kengän\nkorot vinossa ja tukka kampaamaton? Minäkin, joka olen paljon\nepäluuloisempi kuin sinä kokematon lapsukainen, luulin tyttö parkaa\nniin auttamattoman köyhäksi, että parasta olisi ollut ostaa hänelle\nkontti selkään, täyttää se hänen lukemattomilla -ismeillään ja lähettää\nhänet saarnaretkelle Etelämeren saarille, missä hän saattoi poimia\nelatuksensa palmujen latvoista... Tunnusta pois, että sinä vuodatit\nsäälin kyyneleitä...\"\n\n\"Hillitse mielikuvitustasi! Minä en sellaisesta syystä itke — enkä\nmonesta muustakaan syystä...\"\n\n\"Hi, hi, hii! Ja muistatko, kuinka me molemmat melkein pyörryimme\nhämmästyksestä saadessamme tietää, että hän oli rikkaan pankkiirin\nainoa tytär, jossa ei ollut muuta vikaa kuin hirvittävä määrä\nperiaatteita, mitkä estivät häntä nauttimasta maallisia mukavuuksia.\nHän oli rikas kuin Kroisos, mutta hänen elämänsä ei maksanut enempää\nkuin kuusi penceä päivässä...\"\n\n\"Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä Stuart Lanen kanssa?\"\n\n\"Ei muuta kuin että minun täytyy henkilökohtaisesti ottaa selko, onko\nhän varakas sekä muutoin sopiva.\"\n\n\"Sopiva mihin?\"\n\n\"Sittenpähän näet... Siis hyvästi huomiseen.\"\n\nHuomispäivä tuli, ja illalla olivat sekä Elsa että Stuart Lane\nluonani. Elsa esiintyi aluksi tavallisella varmuudellaan, joka aina\noli herättänyt minussa hämmästystä ja salaista ihailua. Vaikka hän\noli suomalaisessa pikku kaupungissa syntynyt ja kasvanut, oli hänessä\nsellainen synnynnäinen varmuus kaikissa suurkaupungin oloissa, että\nhän veti vertoja kenelle maailmannaiselle tahansa. Hän oli lujasti\npäättänyt ottaa selvän Stuart Lanen varallisuudesta ja ulkonaisista\nolosuhteista, olivatpa ne kuinka peitettyjä tahansa tavallisilta\nsilmiltä. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin minulla oli tilaisuutta\nsyrjästä ihaella Elsan sotasuunnitelmia, ja tulin yhä varmemmin\nvakuutetuksi, että hän oli kuin luotu päähenkilöksi johonkin Bernard\nShawn draamaan. Melkein aina hän onnistui aikeissaan, sillä häntä johti\nerehtymätön vaisto enemmän kuin viisaus.\n\nTällä kertaa kumminkaan onni ei aivan seurannut hänen aikeitaan.\nStuart Lane tuntui heti käsittävän, mistä oli kysymys. Se oli sitä\nhämmästyttävämpää, koska miehet ylimalkaan alituiseen iskevät\nkirveensä kiveen, kun he yrittävät naisia arvostella, ja kaiken\nlisäksi Stuart Lane tuntui hiljaisessa äänettömyydessään tavallista\nsokeammalta. Nyt hän oli kuin taikaiskun lyömä. Hän näki, hän kuuli,\nhän puhui. Elsa kadotti kokonaan tavallisen varmuutensa ja alkoi\nhiljalleen peräytymisliikkeen. Olin oikeastaan kiitollinen Elsalle,\njoka oli pakoittanut esiin tuon uuden Stuart Lanen, jota en ennen\nollut koskaan nähnyt. Ennen hän oli ollut kuin kotonaan, sai polttaa\npiippuaan niin paljon kuin tahtoi, sai sanoa suoraan, oliko kahvi\nliian heikkoa, sai hymyillä Conan Doylen spiritismille tahi ihaella\nviimeistä oopperanäytäntöä, juuri niinkuin itse halusi. Nyt hän ei\nollenkaan ottanut esille piippuaan, ennenkuin kehoitin häntä sitä\npolttamaan, ja vielä sittenkin hänen piti varmuuden vuoksi kysyä,\nsallimmeko todellakin hänen polttaa piippua vai soisimmeko mieluummin\nhänen polttavan sikareja. Tiesin vallan hyvin, että hän aina kantoi\ntaskussaan neljä lyhyttä piippunysää, semmoisia kuin englantilaiset\naina-polttavat, mutta epäilin suuresti oliko hänellä muita\ntupakkaneuvoja mukanaan, ja riensin siis vakuuttamaan, että olimme\nvarsin mieltyneet piippuihin, ennenkuin Elsa ennättäisi sanoa jotain\nsikarien puolesta.\n\nTämä uusi Stuart Lane, jonka nyt ensi kerran näin, oli tottunut\nmaailmanmies. Kahvipöydässä hän hoiti tarjoilua ja kun jompikumpi\nmeistä naisista nousi ylös, hän heti kiiruhti avaamaan ovea, sanalla\nsanoen hänestä oli koitunut hermostuttavan kohtelias vieras entisen\nkotiystävän sijaan.\n\nEn voi sanoa, että pidin tuosta muutoksesta. Ensin se kyllä minua\nhuvitti, mutta sitten melkein suututti. Mikä lienee ollut siihen syynä?\n\nSelityksen sain myöhemmin: Stuart Lane ei pitänyt Elsasta, ja\nhänen erinomainen kohteliaisuutensa oli jonkunmoista linnoituksen\nrakentamista ympärilleen, joka tehokkaasti esti kaikkein viattomintakin\nlähestymistä. En voinut muuta kuin ihmetellä ja vastoin tahtoani\nihaella tuota psykologista selvänäköisyyttä, joka pani hänet heti\niskemään oikeaan kohtaan ja puolustautumaan niin tavattoman taitavasti\nja samalla niin öljytyn kohteliaasti, ettei kiukkuisinkaan ihmislapsi\nolisi voinut häntä moittia. Elämän ulkopuolelle asettuneelle\nsyrjästäkatsojalle ei mikään voi olla mielenkiintoisempaa kuin\ntuollainen taistelu, jossa ei mitään sanota, ei mitään selitetä ja\nkumminkin kaikki ymmärretään...\n\nElsa oli masennuksissa tappiostaan. \"Että sinä viitsit olla tuon\nitserakkaan narrin ystävä\", hän alotti keskustelumme, kun seuraavan\nkerran tavattiin. Kun sitten kysyin häneltä, millä lailla mies raukka\noli osoittanut suunnatonta itserakkauttaan ja miten hän oli meitä\nvastaan rikkonut, purskahti Elsa hyvänluontoiseen nauruun ja myönsi\nheti, että häntä harmitti se, ettei hän mitenkään päässyt päämääräänsä\nlähemmäksi, ja se tietysti tavallista ihmistä suututtaa.\n\nElsan harmi ei hävinnytkään aivan heti, kuten aina ennen, sillä kerran\nmyöhemmin hän vallan äkkiarvaamatta sanoi: \"Sellaiset miehet, jotka\neivät koskaan ole olleet kunnollisesti rakastuneet, ovat ikäviä.\" Kun\nsitten kysyin häneltä, ketä hän tarkoitti, hän vain murahti, että kyllä\nminä ymmärsin, vaikka muutoin vaan ilkeyksissäni kysyin.\n\nElsan huomautus oli taas yllätys minulle. Olin usein saanut kokea,\nkuinka hyvä vaisto Elsalla oli, ja huolimatta siitä, että hän hätiköi\nja hyppäsi asiasta toiseen, niin että oli vaikea häntä seurata eikä\nmistään tuntunut tulevan oikein valmista, hän harvoin iski pahasti\nkiveen huomautuksillaan. Mistä hän oli tuonkin saanut päähänsä, että\nStuart Lane ei ollut koskaan oikeata rakkautta tuntenut? Saattoipa se\nolla hyvinkin totta!\n\nHain käsiini Stuart Lanen julkaiseman runokokoelman, jonka hän kerran\noli minulle antanut, ja aloin lukea. Totta oli, että se mies ei tiennyt\nrakkaudesta mitään. Kauniita runoja, kylmän kirkkaita, sointuvia,\nheliseviä, mutta ilman tulta...\n\nTuli sitten odottamatta aika, jolloin tiemme erosivat. Sota sen\nsai aikaan. Elsa läksi Suomeen, minä Amerikkaan ja Stuart Lane jäi\nvirkaansa Lontooseen. Alussa oli kirjevaihtomme hyvin hidasta,\nsillä surut ja huolet painoivat jokaisen mieltä noina hirvittävinä\nvuosina. Kun sitten sodan loputtua pääsin palaamaan Suomeen, alkoi\nkirjeitä tulla useammin. Ne toivat aina mukanaan lämpimän ystävyyden\ntuulahduksen, joka oli kahta tervetulleempi noina särkyneinä aikoina.\n\nSitten aloin tuntea, että kirjeiden sävy rupesi muuttumaan. En\nvoinut selvin sanoin selittää, mikä se oli, joka teki ne ikäänkuin\nelävämmiksi, todellisemmiksi. Jotain oli tapahtunut, joka tuntuvasti\nhäiritsi Stuart Lanen hillittyä, tyyntä mielialaa, mutta mikä\nse oli, sitä en tiennyt. Olin kuullut, että hän oli kohonnut\nyhteiskunnallisessa asemassaan ja oli nyt vallan tärkeä henkilö\nministeriössä, mutta tiesin varmaan, että se ei millään lailla olisi\nvoinut häiritä hänen tavallista tyyneyttään. Semmoisetkin seikat, jotka\nvarsin helposti \"nousevat päähän\" vähemmän tunnetuilla henkilöillä,\neivät mitenkään häntä juovuttaneet. Siitä minulla oli kuvaavana\nesimerkkinä m.m. se seikka, että hän oli toisena johtohenkilönä\nsuljetussa henkisessä seurassa, jossa jokaisella jäsenellä oli\nsivistyneessä maailmassa korkealle kajahtava nimi, eikä tuo tosiasia\nollut milloinkaan hänen rauhaansa häirinnyt, eikä hän siitä koskaan\npuhunut, vielä vähemmin hän sillä kerskui. Hän oli yksi heistä ja sillä\nhyvä. — Muualta syyt olivat haettavat kirjeiden muuttuneeseen sävyyn.\n\nSain sitten kerran häneltä kirjeen, jossa hän ihastuksella kertoi\nviimeisestä oopperassa käynnistään ja lisäsi, että \"Toinen\" oli ollut\nhänen kanssaan. Sen jälkeen sisälsi jokainen kirje jotain \"Toisesta\",\njoka tuntui olevan alituiseen Stuart Lanen seurassa. Minä aloin\nmyöskin, puoleksi todella, puoleksi leikillä puhua \"Toisesta\", kyselin\nhänen mielipiteitään kirjallisuudesta, musiikista, y.m., tahdoin\ntietää, minkä näköinen hän oli, asuiko hän Lontoossa vai maalla ja\nmonta muuta asiaa.\n\nSitten tuli kirje Stuart Lanelta, jossa hän ilmoitti, että \"Toisen\"\nnimi oli Judith, ja siitä lähtien puhuimme aina Judithista, mutta sen\nenempää en siitä viisastunut.\n\nMuutaman kuukauden perästä pyysin, että hän vihdoinkin lähettäisi\nminulle Judithin kuvan, sillä olimmehan jo vanhat tutut kirjeitten\navulla, joissa aina lähettelimme terveisiä toisillemme, paitsi kyselyjä\nja vastauksia. Seuraava kirje Stuart Lanelta sisälsikin Judithin\nkuvan. Ensin hämmästyin sanattomaksi, sillä siinähän oli Ellan kuva!\nTarkemmin katseltuani kuvaa, ymmärsin kumminkin, että se ei ollut\nElla, mutta niin paljon hänen näköisensä, että olisin luullut häntä\nEllan kaksoissisareksi, ellen olisi tiennyt, että Ellalla ei ollut\nmitään sisarta. Toinen seikka, joka minua hämmästytti vielä enemmän,\noli se, että Judith kantoi käsivarrellaan noin vuoden vanhaa pikku\npoikaa ja talutti kädestä hiukan vanhemmalta näyttävää tyttöstä. Oliko\nStuart Lane salaisesti naimisissa, vai kuinka minun piti se ymmärtää?\nSuurempia ihmeitä tapahtui sodan aikana.\n\nEipä muuta kuin piti kysyä: Keitä olivat lapset Judithin mukana?\nOlivatko ne Judithin lapsia ja olivatko ne Stuart Lanen lapsia? Odotin\ninnokkaasti selitystä arvoitukseen.\n\nKysymykseni tuntuivat hiukan huvittavan Stuart Lanea, ja hän vastasi,\nettä lapset kyllä olivat Judithin, vaan eivät suinkaan hänen, vaan\nJudithin aviopuolison, Jack O'Connorin!\n\nSiis taas uusi arvoitus. Stuart Lanen edelliset kirjeet olivat siksi\nselvästi ilmaisseet, että hän oli syvästi rakastunut Judithiin, etten\nvoinut selittää tätä uutta käännettä. En uskaltanut enää pyytää\nselitystä, sillä arvasin, että se tuottaisi hänelle mielipahaa, mutta\npaljon antoi kysymys minulle miettimisen aihetta.\n\nKun vihdoin taas pääsin muuttamaan vanhaan kotiini Lontooseen, selvisi\ntämäkin arvoitus minulle. Tässä oli taas uusi elämän murhenäytelmä.\nStuart Lane, tuo voittamaton, varovaisuudella panssaroitu olento, oli\nvoitettu, kukistettu. Judith oli hänet lumonnut niin täydellisesti,\nettei hän ollut oma entinen itsensä enää. Ja Judith, kaunis\nmustakiharainen Judith oli toisen oma!\n\nKun sitten verraten pian tutustuin Judithiin henkilökohtaisesti,\nhämmästytti minua vielä entistä enemmän hänen ja Ellan merkillinen\nyhtäläisyys. Ja yhä uudelleen valitin kohtalon ilkkuvaa oikullisuutta,\njoka ei ollut johtanut Ellaa ja Stuart Lanea yhteen, vaan oli antanut\nmolempien onnen särkyä.\n\nKerran tuli Stuart Lane kertoneeksi olostaan Cambridgen yliopistossa,\neikä ollut vaikea laskea, että hän oli ollut siellä juuri samaan\naikaan kun Ella kävi sanotussa kaupungissa. Minuun iski kuin ukkosen\nnuoli se vakuutus, että juuri hän eikä kukaan muu, oli se mies,\njota Ella oli puoleksi hymyillen, puoleksi surumielisesti sanonut\nunelmiensa sankariksi. En voinut siitä Stuart Lanelle puhua. Oli\nkuin olisin astunut pyhälle maalle... Mutta olemmehan kokeneet, eikö\ntotta? — kuinka joskus syvimmässä sydämessämme _tiedämme_ asioita,\njoita ei kukaan ole meille kertonut ja joita emme ole lukeneet emmekä\nkuulleet. En osaa selittää, mikä mystillinen voima meille tuon tiedon\nantaa, mutta siellä se on, varmempana, selvempänä, pyhempänä, kuin\ntavallisilla aistimillamme saavutetut kokemukset... Kysyin itseltäni,\noliko Stuart Lane tuntenut samaa kuin Ella, ja jos oli, miksi hän ei\nottanut omaansa? — Olisihan minun pitänyt se kysymättäkin ymmärtää.\nSehän on niin tavallista, että pelko estää meitä ottamasta, mitä elämä\ntarjoo, pelko ja \"hyvät sivistyneet tavat\". Entä sitten, vaikka astuu\nsydämen murskaksi, kunhan kenkä, joka sen musertaa, on muodikas ja\nhyvin kiillotettu!\n\nUsein olen miettinyt, olisiko onnellista, jos Stuart Lane ja Ella\nvielä tapaisivat toisensa? Tuskinpa. Katkerimmat kärsimykset ovat jo\nohi. Molemmat ovat jokseenkin tyyntyneet ja tyytyväisiä kohtaloonsa.\nMolempien tunteet ovat muuttaneet luonnetta, hiiltyneet, lauhtuneet.\nHehkuvan rakkauden sijaan on tullut lämmin ystävyys, joka ei polta\neikä revi rikki... Miksi pitäisi taas alottaa alusta, kärsiä kaikki\nuudestaan ja ehkä erehtyä uudestaan? Etkö tunne, että tuon, tuon\nnäennäisesti julman kohtalon oikkujen alla voi piillä syvä ajatus, mikä\nei vielä ole selvillä meille, kohtalon leikkikaluille?\n\nMikä on sallittu, se tapahtuu, sinä Suuri Tuntematon...\n\n\n\n\nLONTOON SUOMALAISIA.\n\n\nOn erittäin mielenkiintoista katsella suomalaisten oloa muilla mailla.\nEnnen kaikkea tietysti Amerikassa, jossa heitä on niin lukuisasti, että\nhe edustavat kaikkia eri kotimaisia vivahduksia ja vielä amerikkalaisia\nlisäksi. Amerikka tosiaankin on paras paikka suomalaisten\nominaisuuksien tutkimiselle, niin hyvien kuin huonojenkin, sillä me\nsaamme siellä kaikki n.s. pienoispainoksena, jota on helppo käsitellä.\nVerraten nopeasti voimme siellä nähdä oman kuvamme mitä kirkkaimmassa\nkuvastimessa.\n\nLontoossa on myöskin alaa suomalaisen kansan tutkimiselle, vaikka\ntämä ala on paljoa ahtaampi kuin Amerikassa ja aivan toista laatua.\nVarsinaisia Lontoossa asuvia suomalaisia on hyvin vähän, tuskin muita\nkuin lähetystön ja konsulaatin sekä merimieslähetyksen virkailijat\nja kourallinen liikemiehiä, jotka viimeksimainitut kumminkin melkein\npoikkeuksetta lukeutuvat Suomen ruotsalaisiin eivätkä usein näyttäydy\nsuomalaisten parissa. Verrattomasti suurin osa suomalaisia Lontoossa\non läpikulkijoita, jotka viipyvät jonkun lyhyen ajan siellä ja sitten\npoistuvat muille maille. Tällaisia matkustavia suomalaisia on Lontoossa\npaljon, ennen kaikkia suomalaisia merimiehiä, mutta myöskin muita\nkansalaisiamme.\n\nNämä Lontoon matkustavat suomalaiset voimme ensin pintapuolisesti\nkatsoen jakaa kahteen pääosaan, jotka vastaavat jokseenkin Lontoon West\nEndiä ja East Endiä. Olen usein suomalaisissa kuvauksissa Lontoosta\nnähnyt West Endiä sanottavan rikkaiden osaksi ja East Endiä köyhien\nosaksi. Tämä on epäilemättä harhaan johtava kuvaus, vaikka siinä\non pieni annos tottakin. Yhtä väärin olisi nimittää West Endissä\nasuskelevia suomalaisia rikkaiksi ja East Endissä kävijöitä köyhiksi,\nsillä suomalaisista hyvin vähän voi aavistaa, millaisia heidän\nvarallisuussuhteensa ovat. Ennen varsinkin olivat suomalaiset kuuluisia\nsiitä, että he elivät kuin miljoonamiehet, vaikka heidän omaisuutensa\npääasiallisesti oli kokoonpantu veloista. On myönnettävä, että tämä\nnousukaspiirre nyt on koko joukon vähemmän yleinen kuin aikoina ennen\nsotaa.\n\nWest Endissä oleskelevista suomalaisista nyt lienee suurin osa\nsellaista väkeä, jotka jostakin tosisyystä ovat saapuneet Lontooseen ja\ntoimittavat siellä asiansa herättämättä huomiota. He eivät tavallisesti\nviivy siellä kauan, ja harvoin heitä näkee toisten suomalaisten seassa,\nellei heillä sattumalta ole tuttavia Lontoon suomalaisten piirissä.\nToisin sanoen, siihen ryhmään kuuluvat kaikki nopeasti läpimatkustavat,\njoita näkee Lontoossa enemmän kuin ehkä missään muualla, ja jotka\nhäviävät tietoisuudesta yhtä pian kuin tulevatkin.\n\nToisen ryhmän West Endin suomalaisia muodostavat ne, jotka asuvat\nCarlton- taikka Savoy-hotelleissa ja elävät kuin miljoonamiehet,\nvahvasti uskoen siten saavuttavansa koko Lontoon ihailun ja kateellisen\nkunnioituksen. Tämä ryhmä on onneksi hyvin pieni, paljoa pienempi\nkuin ennen sotaa, ja siihen kuuluu pääasiallisesti nousukasherroja ja\nrikkaanlaisia finländareitaa, joita sisällinen pakko ajaa edes tällä\nlailla näyttämään mahtiaan. Heitä katsellessa ei voi olla valittamatta,\nettä meidän maantieteellinen asemamme on niin monessa suhteessa ollut\nepäedullinen Suomen henkisellekin kehitykselle. Toisella puolen Venäjä,\ntoisella Ruotsi, ja kummaltakin naapurilta suomalaiset ovat aina\nolleet valmiit lainaamaan kaikkein epämiellyttävimpiä ominaisuuksia.\nVenäjältä on meille jäänyt perinnöksi tsinovnikka-henki, joka yhä\nvieläkin usein pistää esiin, varsinkin niiden seassa, jotka suuren\nosan elämästään ovat viettäneet Venäjän vallan alaisina. Kaikki\ntasavaltainen yhdenvertaisuus on heille tuntematon, ihmiset ovat jaetut\nkäskijöihin ja käskettäviin, santarmit ja ohranat ovat maallisen onnen\nehtoina. Toinen venäläinen perintö on henkinen pelkuruus, joka meillä\non niin toivottoman tavallinen. Maailma on täynnä \"vaaroja\" ja kaikki\nvoi saattaa ihmisen \"välikäteen\". Ainoa ominaisuus, jota voi nimittää\nsuureksi, tunnustetuksi hyveeksi, on varovaisuus, varovaisuus kaikissa\nelämän suhteissa, varovaisuus ajatuksissa, puheissa ja töissä. Ei ole\nlupa käydä pää pystyssä — se on vain tuhmaa ylpeyttä — eikä saa sanoa\nsuoraan mielipiteitään, sillä se voisi loukata niitä, jotka ylempänä\nmajailevat. Tsinovnikka-henki olkoon ohjaajamme kaikessa.\n\nRuotsista päin on epäilemättä kotoisin tuo hyvin huomattava taipumus\nrehentelemiseen. Siihen tekevätkin itsensä syypääksi etupäässä\nmeidän ruotsalaisemme paljoa suuremmassa määrässä kuin suomalaiset.\nFinländarit tietävätkin paljoa tarkemmin kuin suomalaiset, mitenkä\nRuotsissa ollaan ja eletään, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta ja\nkuinka onnellista on, jos nimen edessä sattuu olemaan _von_ taikka\n_de_ taikka _af_. Siksi meilläkin oikein hienot ymmärtävät, kuinka\nsopimatonta on ulkomailla asua toisen luokan hotellissa, ja kuinka\nsuorastaan on maineensa menettämistä matkustaa Oberonin kolmannessa\nluokassa, oli se miten hyvä tahansa. Tietysti on asian laita aivan\ntoinen, jos tuommoista toisen luokan ravintolassa asumista ja\nkolmannessa luokassa matkustamista voi tehdä salaa, ettei kukaan\naavista mitään senkaltaista epäilläkään. On kumminkin aina muistettava,\nettä helsinkiläiset ovat mestareita urkkimaan esille tuollaisia hämäriä\nkohtia ihmisen elämässä eivätkä tietysti pidä suutaan kiinni.\n\nWestendiläiset suomalaiset eivät iske mitään tuntuvia merkkejä Lontoon\nelämään, eikä heitä voi mitenkään lukuisuudessa eikä tärkeydessä\nverrata East Endin suomalaisiin. East Endissä alati vaihteleva, alati\nmielenkiintoinen suomalainen siirtokunta on löydettävissä. Siellä ovat\nSuomen monilukuiset merimiehet tavattavissa. Siellä on myöskin heidän\nyhtymäpaikkansa, suomalaisen merimieslähetyksen kirkko ja lukusali.\n\nMerimiehet ympäri maailmaa muodostavat oman kansakunnan, olivatpa he\nsyntyneet missä tahansa. Heillä on kaikilla isänmaana ensiksikin meri\nja sitten vasta toisessa sijassa joku maakaistale jossakin etäisessä\nmaanosassa. Suuren isänmaansa kielenä heillä on englannin kieli, ei\ntosin aina sekoittamaton \"_Queen's English_\", mutta kumminkin kieli,\njota kaikki merimiehet ymmärtävät ja käyttävät sujuvasti.\n\nMerimiehiin on meri iskenyt niin selvän leiman, että heidät heti\ntuntee merimiehiksi ilman tarkempaa esittelyä. On vaikea selittää,\nmikä se on se salainen merkki, josta he itse ja kaikki muut tietävät\nheidän kuuluvan samaan suureen veljeskuntaan, joka kyntää meriä ympäri\nmaailmaa. Väitetään, että merimiehet sydämensä syvyydessä hiukan\nhalveksivat meitä maan kamaralla kompuroivia, jotka pelkäämme tuulta\nja tuiskua ja helposti nostamme tuon supisuomalaisen hätähuudon, että\n\"Vetää! Vetää!\" jos ikkuna on sattunut unohtumaan auki kesäkuumalla.\nSellainen pikkuinen alaskatsominen ei ole sen vaarallisempaa kuin\nenglantilaisten pieni säälinsekainen ylenkatse kaikkia kohtaan, jotka\neivät ole maailmaan syntyneet englantilaisina. Eihän ole ollenkaan\nihme, jos maailman laajin isänmaa, meri, panee lapsensa hiukan\nylpeilemään suuruudellaan ja voittamattomalla voimallaan.\n\nSe seikka, joka epäilemättä myöskin on iskenyt leimansa meren\nkyntäjiin, on tietoisuus siitä, että tuo ääretön isänmaa ei ole\nainoastaan suuri ja mahtava, vaan myöskin hirvittävän ankara. Se vaatii\nvuosittain tuhansittain uhreja, ei sääli ketään, ei valikoi. Ei voi\nkukaan arvata, milloin hänen oma vuoronsa tulee ja milloin meren laaja\nhelma hänelle avautuu.\n\nTuollainen tietoisuus kohtalon epävarmuudesta antaa elämälle aivan\ntoisen värin, tekee pikku asiat vieläkin pienemmiksi ja suuret\nasiat jättää suuriksi. Samalla tapahtuu omituinen suuruussuhteitten\ntarkastus. Moni seikka, joka ennen ei tuntunut juuri miltään, voi saada\nensiluokkaisen arvon, ja toinen, jota oli tottunut pitämään erittäin\ntärkeänä, häipyy melkein näkymättömiin. Silmät tottuvat merellä\nkatsomaan kauaksi ja huomaamaan merkit taivaan rannalla. Samalla\nnäyttää sisällisten silmienkin näköpiiri laajenevan, ja katse oivaltaa\nseikkoja, joiden olemassaoloa tuskin ennen aavistikaan.\n\nNe Lontoon suomalaiset, jotka eivät käy East Endissä katsomassa\nMerimieslähetyksen työtä, menettävät paljon. Ylipäänsä pitää kumminkin\nmyöntää, että enimmät tuon vaistomaisesti tietävät, ja vaikka usein\noleskelevatkin ainoastaan lyhyen ajan Lontoossa, varaavat aikaa\nkäydäkseen merimieskirkolla Stepneyssä. Ei sentään aivan kaikki. On\nniitä sellaisiakin, jotka tuntevat olevansa siksi hienoja, että käynti\nStepneyssä vaikuttaisi heidän hermoihinsa kuin äkkinäinen hyppäys\nalaspäin. Näin kertoo tarina:\n\nOli kerran merimiespappi, jolla oli kova suomalainen sisu. Kun hän sai\njotain päähänsä, oli se toteutettava, tuli mikä tuli. Ja hän oli saanut\npäähänsä, että erään hyvin hienon ja korkean herran olisi pitänyt käydä\nedes yhden kerran merimieskirkossa. Koska emme tahdo mainita nimiä,\nsanomme vain toista papiksi ja toista Hyvinkorkeaksi. Pappi kirjoitti\nHyvinkorkealle ja pyysi kohteliaasti häntä tulemaan merimieskirkkoon.\nEi tullut mitään vastausta, eikä liioin Hyvinkorkea näyttäytynyt. Pappi\nkirjoitti uudestaan, mutta tulos oli sama. Silloin tuskastui pappi ja\nläksi ensimmäisellä junalla Hyvinkorkean luo, astui hienoon saliin,\nkatsoi tiukasti Hyvinkorkean silmiin ja sanoi: \"Herra Hyvinkorkea, me\nodotamme teitä varmuudella huomenna kello kuusi merimieskirkolla.\"\nKumarsi ja läksi.\n\nHyvinkorkea jäi kalpeana tuijottamaan hänen jälkeensä... Tuo tuntui\nmelkein uhkaukselta... Mitä hän mahtoi tarkoittaa?... Kuka niitä\nsuomalaisia tietää. Taas oli Helsingin lehdissä pitkä sarja puukotuksia\nja ampumisia... Hyvinkorkea pyyhki hikeä otsaltaan... Ellei hän nyt\nmennyt sittenkään merimieskirkolle, saattoi siitäkin tulla iankaikkinen\nharmi... Kirjoittavat sanomalehtiin ja koettavat järkyttää muutoinkin\nheikkoa asemaa... Voivat tehdä ruumiillistakin harmia, panevat vahdin,\njoka voi öiseen aikaan vaikka ampua... Voi tätä kurjaa elämää, kun\neivät anna olla rauhassa! Suo siellä, vetelä täällä, ei pääse pakoon\nminnekään...\n\nSamassa kuului vieno koputus ovelle ja Hyvinkorkean nuori rouva astui\nsisään:\n\n\"Armaani, miksi näytät noin kalpealta ja suorastaan sairaalta? Ethän\nvain liene saanut vetoa?\" kysyi rouva levottomana.\n\n\"Henkistä vetoa olen varmaankin saanut\", valitteli Hyvinkorkea ja\nkertoi rouvalleen papin käynnistä.\n\nRouvan silmät alkoivat loistaa. Vihdoinkin hänellä oli tilaisuus\nnäyttää syvää rakkauttaan, jota Hyvinkorkea eilen oli melkein tuntunut\nepäilevän, kun tuli se ikävä lasku siitä suuresta muotiliikkeestä.\nMiehet eivät ymmärrä, kuinka rouvien _juuri heidän tähtensä_ täytyy\nolla viimeisen muodin mukaan puettuja. Nyt oli tilaisuus, jolloin\nHyvinkorkea saisi nähdä, mitä tosi rakkaus merkitsi.\n\n\"Rakkaani, me menemme sinne yhdessä\", sanoi rouva urhoollisesti. \"Sinun\nkanssasi en pelkää mitään.\"\n\n\"Oi armahin, en koskaan suostu panemaan sinua mihinkään vaaraan\",\nvakuutti Hyvinkorkea jalomielisesti.\n\n\"Sinun kanssasi olen luvannut elää, ja sinun kanssasi tahdon kuolla,\njos niin on sallittu\", nyyhkytti rouva ja vuodatti kyyneleen\nHyvinkorkean kiiltävälle paidan etumukselle.\n\nEi siinä auttanut muu kuin suostua. Yhdessä päätettiin mennä ja\nyhdessä sinne mentiinkin seuraavana päivänä. Pappi oli kirkon ovella\nvastassa, ja Hyvinkorkea antoi autonsa kuljettajalle merkin pysytellä\nläheisyydessä, jos mitä sattuisi tarvitsemaan. Papin suupielissä\nnytkähteli omituisesti, vaikka hän muutoin oli hyvin totisen, melkeinpä\nankaran näköinen. Tuo pieni värähtäminen suupielissä oli kaiketi vain\njuhlallisen tapahtuman tuottamaa luonnollista hermostumista.\n\nKaikki katsottiin tarkkaan, kirkot ja lukusalit, sakaristot ja\netehiset. Kaikki kansa oli noussut seisomaan ja kumarsi syvään\nHyvinkorkean astuessa ohi. Hyvinkorkea nyökäytti armollisen\nhyväksymisensä, ja jokainen tunsi hetken tärkeyden isänmaan\ntulevaisuudelle.\n\nVarsin suopeasti hymyillen lausuivat sitten Hyvinkorkea ja hänen\narmollinen rouvansa jäähyväiset papille ja kokoontuneelle kansalle ja\nastuivat papin saattamina autolleen. Juuri ennen astumistaan autoon\npuhkesi Hyvinkorkean rouvan rinnasta kiitollisuuden huokaus, ja hän\nlausui kirkkaalla englanninkielellä, jota ei olisi luullut kansan\neikä heidän vaatimattoman pappinsa ymmärtävän: \"Rakkaimpani, eivät\nhe todellakaan näyttäneet yhtään vaarallisilta. En osannut pelätä\nvähääkään.\"\n\nLähellä seisovat merimiehet hymyilivät leveästi, ja vakavan papin\nsuupielissä oli taas omituinen värähdys. Aivan varmaan se oli\nhermostumista, sillä mitäs muuta se saattoi olla?\n\nJoka paikassa missä suomalaisia on joukoittain koolla, löytää aina\nmuutamia erittäin mielenkiintoisia henkilöitä. Tekisipä mieleni\nväittää, että suomalaiset siinä suhteessa ovat paremmassa asemassa kuin\nuseimmat muut kansat, ainakin se on pienistä kansoista, merkillisimpiä.\nPienet kansat eivät yleensä ole mielestäni miellyttäviä, varsinkin jos\nne ovat aina eläneet toisten suojaamina, rauhallisina, itsekylläisinä.\nSellaisessa ympäristössä tietysti helposti kehittyy pikkumaisia,\nahdasmielisiä olentoja, joilla ei ole mitään vastuunalaisuuden tunnetta\nsuurta ihmiskuntaa kohtaan eikä muita huolia kuin että laittavat oman\npikku ympäristönsä niin mukavaksi kuin suinkin. Suurten, maailmaa\nhallitsevien kansojen lapset saavat pakostakin laajempia näköaloja,\nsuurpiirteisempiä ihanteita, vastuunalaisuutta heikompia kohtaan. Tosin\nheissä myöskin usein tapaa melkein lapsellista vakuutusta, että he\ntietysti ovat syntyneet maailmaa hallitsemaan ja kaikkia muita kansoja\njohtamaan, eikä ole viisasta kenenkään niskoitella sallimusta vastaan.\nTämä puoli on varsin näkyväinen esim. englantilaisissa, jotka kehuvat\nsillä, että heidän valtakunnassaan ei aurinko koskaan laske. Syy miksi\nheihin ei kumminkaan voi suuttua eikä tuskastua, on mielestäni siinä,\nettä heissä aina suojelemisen halu tuntuu olevan hallitsemisen halua\nsuurempi. Taikka oikeastaan ei voi sitä nimittääkään haluksi, vaan\nennemmin vaistoksi, sillä sekä hallitsemisen varmuus että suojelemisen\npakko on vuosisatojen kuluessa muuttunut selväksi vaistoksi heissä.\n\nSuomalaiset ovat pelastuneet pikku kansojen joskus hyvinkin\nhuomattavasta luonnollisesta näköpiirin pienuudesta siksi, että heidän\non aina pitänyt taistella. Ensin heillä on ollut ainainen taistelu\nankaran luonnon kanssa saadakseen irti leipäpalan elatuksekseen.\nSitten on ollut ylivoimaisia naapureita idässä ja lännessä, jotka\novat uhanneet surmata omantakeisen henkisen kehityksen. Oma kieli on\ntaistelun avulla pelastettu, omat unelmat taistelulla tuotu ilmoille.\nJa syvälle on se tietoisuus syöpynyt, ettei ole vieläkään aika asettua\nnukkumaan. Vireillä saa olla ja valmiina puolustukseen, jos joku\nyrittää kalliisti saavutettuja aarteita varastaa.\n\nTuollaiset olot ovat omiaan synnyttämään omintakeisia ja\ntervevaistoisia henkilöitä. Muilla mailla ne astuvat vallan\nluonnollisesti esiin muusta joukosta ja vetävät huomiomme puoleensa.\nLontoossa meillä on kuten muuallakin maailmassa tuollaisia päätä\npitempiä olentoja, jotka meille toisille ovat ainaisena apuna. Tekee\nmieli kertoa ainakin yhdestä sellaisesta, nimittäin Jannesta.\n\nJanne on henkilö, joka on aina ja joka paikassa läsnä, missä tarvitaan.\nHänellä on työtä enemmän kuin monella yhteensä, mutta niinkuin usein\nsellaisissa tapauksissa olemme kokeneet, hänellä on aikaa monta vertaa\nenemmän kuin niillä, joilla ei ole mitään työtä. Sellainen näkyy olevan\nluonnon laki. Hän asuu tietysti kaukana East Endissä.\n\nParin tunnin automatkan päässä Jannen asunnolta suoraan länteen päin\nasuu vanha luuvaloa poteva entinen opettajatar, Miina, ja hänen\nsisarentyttärensä Irma. Miina hoitaa taloutta, ja Irma, joka on nuori\nja ihana, on puhtaaksikirjoittajana eräässä virastossa. Ei kumpikaan\nheistä voi kuvitellakaan elämää ilman Jannea, sillä he ovat tottuneet\naina kääntymään Jannen puoleen, jos mitä tarvitaan. Talossa tarjotaan\naina hyvää kahvia mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, kuten hyvä\nsuomalainen tapa vaatii. Muuta merkillistä siinä talossa ei ole. Mutta\nsiellä tiedetään paremmin kuin missään, mihin kaikkeen Janne kykenee,\nja millaisissa tapauksissa hänen apunsa on välttämätön.\n\nSattui kerran niin, että Lontoossa oli musta sumu. Toisessa huoneessa\noli ikkuna hiukan auki ja huone täyttyi nopeasti paksulla mustalla\nsumulla. Kun taivas selkeni ja sumu poistui, olivat huoneen vaaleat\nseinäpaperit likaisen harmaat. Ei muuta kuin hätääntynyt soitto\nJannelle. Parin päivän perästä oli ihme tapahtunut. Seinäpaperit olivat\nuudet ja puhtaat, entistä ehommat.\n\nSeuraava harmi johtui siitä, että Irma kerran harjoitellessaan\ncharlestonia sattui potkaisemaan kumoon hienon mahonkipöydän, ja jalat\nkatkesivat. Nimittäin pöydän jalat, ei Irman, ihme kyllä. Sitä seurasi\nkatkera valitus Jannelle ja Jannen taikasauvan kosketus paransi pöydän\nyhtä nopeasti kuin seinäpaperitkin. Sellaisia pieniä vastoinkäymisiä ei\ntietysti koskaan voi välttää, mutta hätäkös niitä oli hoitaessa, kun\nJanne on aina apuna, koskipa asia papereita tai pöytiä, muotihameiden\nja pitsikauluksien suurentamista tai pienentämistä, taikka mitä\ntahansa, jota ihminen elämän mukavuudeksi tarvitsee.\n\nJanne tuntee East Endissä joka sopukankin, ja vielä tärkeämpää on,\nettä East End tuntee Jannen. Hänen kanssaan on siitä syystä varsin\nturvallista liikkua sellaisillakin seuduilla, mistä westendiläisen\nmuutoin on viisainta pysyä erillään. Jannen kanssa voi rauhallisesti\nmennä katsomaan tanssia Charlie Brovrain merimieskapakassa eikä\ntarvitse säikähtää, jos hän joskus kesken tanssia vetää jonkun\nsuomalaisen meripojan syrjään, kuiskaten hänen korvaansa: \"Meneppäs nyt\nkotiin, poika —. Täällä sinulta menee rahat ja järki...\" Monen pojan on\nJanne siten pelastanut Lontoon kiusauksista.\n\nElämässä sattuu kumminkin paljoa vaikeampiakin asioita kuin pöytien\nja tuolien korjauksia, ja aina on Janne valmis auttamaan. Tapahtuipa\nkerran niin, että Katri tuli käymään Miina-tädin ja Irman luo,\nvalittelemaan surujaan. Katri, joka oli suomalainen tyttö, oli\nlastenhoitajana englantilaisessa perheessä, mutta viihtyi huonosti\nLontoossa ja kuvitteli siitä syystä potevansa jos jonkinlaisia tauteja.\nMilloin hän tunsi kovia pistoksia sydämessään, milloin hänellä oli\nselviä keuhkotaudin oireita ja melkein mitä tautia tahansa, jonka nimen\nhän oli joskus sattunut kuulemaan. Tällä kertaa hänellä oli pakotusta\nvasemmassa käsivarressaan, ja hän itki ääneensä, kuten tavallista.\n\n\"Ei saa tuolla lailla itkeä ja ulista\", torui Miinatäti. \"Sinua ei\nvaivaa yhtään mikään muu kuin koti-ikävä... Sievä ja hyvä tyttöhän sinä\nolet ja joudut varmaan vielä naimisiinkin...\"\n\n\"Uu-uhuu — ei minusta ole muuta kuin kuolemaan... Uu-uhuu...\"\n\n\"On sinusta elämäänkin, ja minä toivoisin, että joutuisit pian\nnaimisiin, niin sinusta tulisi oikea ihminen...\"\n\n\"Minä menisin niin kauhean mielelläni naimisiin, mutta ei kukaan\nminusta huoli, uhuuu-uu...\"\n\n\"Miksi ei kukaan sinusta huoli?\"\n\n\"Kun minä olen niin köyhä, uu-uu...\"\n\nEi tässä muu auta, vaan pitää neuvotella Jannen kanssa, arveli\nMiina-täti, ja Irma, joka samassa tuli kotiin, oli samaa mieltä. Ellei\nJanne kyennyt auttamaan, niin ei suinkaan kukaan muukaan siinä mitään\nvoinut. Paras oli turvautua puhelimeen heti:\n\n\"Halloo, herra Janne... Kuinka teillä jaksetaan?\" aloitti Miina-täti.\n\n\"Kiitoksia kysymästä... Eteenpäin eletään pikku hiljaa vain.\"\n\n\"Olisi taas pyydettävä apua hiukan vaikeassa asiassa.\"\n\n\"No mikäs nyt on hätänä? Eihän meillä ole ollut mustaa sumuakaan\npitkään aikaan... Vai onko Irma-neiti taas harjoitellut charlestonia?\"\n\n\"Ei, ei mitään sellaisia asioita nyt ole huolehdittavana... Tiedättekö\nte ketään, joka sopisi Katrille sulhaseksi ja aviomieheksi? Hänestä\ntulisi oikein hyvä emäntä, mutta ei hänestä ole nykyiseen työhönsä...\"\n\n\"No, johan nyt kummia kuuluu...\" Puhelimessa kuului Jannen heleä nauru.\n\"Parasta kai on, että tulen sinne keskustelemaan, sillä ei tällaista\noikein voi puhelimessa järjestää...\"\n\nParin tunnin kuluttua istui Janne Miina-tädin kiikkutuolissa ja\nkahvipannu porisi keittiössä. Alettiin heti tuumia tärkeätä kysymystä\nKatrin tulevaisuudesta, ja Janne myönsi hiukan ujostellen, että\neihän tämä ollut aivan ensi kertaa, jolloin hänen oli pitänyt ottaa\nlähimmäisensä onnen ohjat käsiinsä. Eihän ne nuoret aina ymmärrä omaa\netuaan, ellei joku vanhempi ja viisaampi heitä ohjaa... Kyllähän\nhänellä nytkin oli tiedossa nuori mies, siivo ja eteenpäin pyrkivä,\njoka olisi kuin luotu Katrille...\n\n\"Mutta jos ne eivät rakasta toisiaan\", pisti väliin Irma, sillä hänellä\noli taipumusta runollisuuteen. Janne tuntui hiukan tuskastuvan: \"Miksi\nhe eivät rakastaisi toisiaan? Tietysti heidän pitää rakastaa... Ei\nIrma-neidin ollenkaan tarvitse luulla, että minä kenenkään soisin\nmenevän naimisiin ilman rakkautta. Ei yhtään. Minä pidän siitä, että\nnuoret rakastavat toisiaan, ja totta kai he rakastavatkin... Kaksi\nnuorta ihmistä, jotka ovat terveet ja sievän näköiset. — Totta vissiin\nhe rakastavat...\"\n\nJanne on suuri ihmistuntija — ja varsinkin hän tuntee hyvin omat\nhoidokkinsa. Kun molemmat asianomaiset ensimmäisen kerran tapasivat\ntoisensa, rakastuivat he aivan heti, kuten Janne oli vakuuttanut, mutta\nkoska asia ei ole vielä loppuun asti kehittynyt, en siitä kerro sen\nenempää. Jokainen voi vallan hyvin itsekin arvata, millaista se on se\nikuisen onnen alku.\n\nJannen oma koti on englantilais-suomalaisen kodin ihannekuva. Reipas,\nmiellyttävä emäntä ja hyvin kasvatetut lapset — jokainen, joka sen on\nnähnyt, tulee mielellään takaisin. Ja suomalainen vieraanvaraisuus on\naina sama ulkomailla niinkuin kotonakin.\n\nKuten jo olen maininnut, on suomalaisten pääasiallisena yhtymäpaikkana\njo vuosikymmeniä ollut merimieskirkko. Sinne voi tulla aivan\nvaatimattomasti, juoda kupin kahvia ja keskustella maailman asioista.\nViime vuosina virolaiset ovat siellä myöskin usein nähtyjä vieraita.\nHeillä ei ole omaa kirkkoa Lontoossa, vaikka heillä kyllä on Viron\nlähetystössä laaja huone, jossa he saavat vapaasti kokoontua, pitää\niltamia, esittää näytelmäkappaleita ja hakea kaikenlaisia kasvattavia\nhuveja.\n\nLontoon suomalaisista ja siellä säännöllisesti käyvistä merimiehistä\non kyllä koetettu huolehtia, mikäli olosuhteet ovat sallineet, mutta\npaljon on vielä toivomisen varaa. Suomalaisissa on muutamia vallan\nsynnynnäisiä ominaisuuksia ja mielitekoja, joita on hyvä tyydyttää.\nSellainen selvästi esiintyvä mieliteko on, että pitää hankkia oma\ntalo, jossa on kokoussali ja teatteri. Toinen kiihkeiden toiveitten\nesine on suomalainen sauna. Onko kukaan koskaan tavannut suomalaista\nyhteiskuntaa, joka tuntisi olevansa onnellinen ilman teatteria ja\nsaunaa? Ei koskaan?\n\nKyllä se aika vielä koittaa meille Lontoon suomalaisillekin, että\nmeillä on talo, jossa on suuri sali, missä suomalaista taidetta on\nnähtävänä, ja missä suomalaisia näytelmiä esitetään. Ja vallan talon\nvieressä on tietysti suomalainen sauna, missä kuumat höyrykylvyt\nvievät pois kaikki pahat tuulet ja muut harmit. Toivon, että kun\nSuomen rikkaat tuon tulevat tietämään sekä myöskin käsittämään, kuinka\ntärkeätä on laittaa Lontooseen pieni Suomi, missä maatamme voidaan\najanmukaisesi edustaa, niin joku heistä järjestää asian kaikkien\ntyydytykseksi.\n\n\n\n\nHALE MAKANI — TUULIEN TUPA.\n\n\nKun suljen silmäni, näen sinut edessäni, kaunis Hale Makani, taidokas\nTuulien Tupa. Kukkulalla, siinä missä akaasia-tie loppuu, varjokkaiden\nmango-puiden suojaamana sinut näen. Hale Makanin nuoret emännät, Polly\nja Ruth, minulle kertoivat tarinasi, silloin kun kävin Honolulussa.\n\nHale Makani ei ole sattuman taikka ulkonaisten olosuhteitten luoma\ntalo, kuten useimmat muut asunnot, sitä pahempi, ovat. Se ei\nole syntynyt siten, että joku vieras arkkitehti, jolla ei ollut\nmuuta silmällä pidettävää kuin huoneitten lukumäärä ja laajuus\nsekä hintamäärä, laati piirustukset ja sitten yhtä tuntematon\nrakennusmestari rakensi talon, eikä kukaan antanut siihen mitään omasta\nitsestään. Eihän tietysti sellaista voi pyytääkään. Mitähän mahtaisi\narkkitehti sanoa, jos joku pyytäisi häntä laatimaan piirustukset\ntaloon, jonka peruskiveksi pantaisiin kaunis unelma ja kurkihirreksi\ntoteutunut aate! Hän tietysti nauraisi itsensä näännyksiin. Ja\nkumminkin on olemassa talo, joka sai alkunsa unelmasta ja jonka\ntarkoituksena oli osoittaa, kuinka joku lempiaate elämässä toteutetaan.\nSe on Hale Makani, suomeksi käännettynä 'Tuulien Tupa', siellä\nakaasia-tien päässä, Honolulun läntisimmällä kukkulalla. Näin se sai\nalkunsa:\n\nOli kerran Honolulussa kaksi nuorta neitosta, Polly ja Ruth, jotka\npäättivät laittaa itselleen asunnon maailman ihanimpaan kolkkaan.\nRahoja heillä oli tuskin nimeksikään, mutta eihän niitä paljoa\ntarvitsekaan siellä tropiikeissa, missä luonto antaa kaiken muun,\nkunhan vain saa hiukan sateen suojaa ja varjoa auringon polttavilta\nsäteiltä. Polly ja Ruth kumminkin päättivät pyytää kahta ystäväänsä\nyhtymään rakennustuumaan ja siten oli sen toteuttaminen mahdollisempaa.\nTalon piti ennen kaikkea kuvastaa emäntiensä yhteiskunnallista\nvakaumusta. Jos joku kysyi millainen heidän vakaumuksensa oli, sai hän\nvastaukseksi, että he olivat itsetietoisia sosialisti-individualisteja.\nJos sama \"joku\" sitten katsoi neitosiin kysyvästi ja sanoi, että\neivätkö nuo sanat merkinneet yhdistämättömiä vastakohtia, hymyili Polly\ntyynesti ja sanoi \"ei ollenkaan\", ja Ruth, joka on pikkunen kasvultaan\nja kymmenen kertaa Pollya vilkkaampi, asettui taisteluasentoon,\nvalmiina puolustamaan individualisti-sosialismia vaikka ketä vastaan.\nSe joka ei muutoin ymmärtänyt, tulkoon Hale Makaniin. Siellä oli\nilmakin täynnä individualisti-sosialismia. Siellä asia varmaankin\nselviää.\n\nHale Makanin pohjapiirros seuraa tässä mukana. Sen laati Polly, Ruthin\navustamana:\n\nHale Makanin huoneet ja lanait:\n\n1. Kylpyhuone. 2. Pollyn huone. 3. Ruthin huone. 4. A:n huone. 5. B:n\nhuone. 6. Pollyn lanai. 7. A:n lanai. 8. Ruthin lanai. 9. B:n lanai.\n10. Yleinen lanai. 11. Keittiö.\n\nTalon keskustassa neljä huonetta ja niiden välillä käytävä, josta\navautuu joka huoneeseen ovi ja jonka toinen pää johtaa kylpyhuoneeseen\nja toinen pää avautuu \"lanaihin\". \"Lanai\" on Honolulun kieltä ja\nmerkitsee jotenkin samaa kuin kuisti. Leveä varjokas lanai ympäröi\nkoko taloa, ja se on jaettu verhoilla siten, että yksi sivu muodostaa\nruokasalin ja yhteisen seurustelulanain. Loppuosasta on eristetty\npieni keittiö ja yhtä pieni kylpyhuone. Näiden lisäksi tulee neljä\nyksityis-lanaita, yksi kullekin emännälle, joka saa sen oman mielensä\nmukaan sisustaa ja järjestää, pitää eristettynä taikka yhdistää\nnaapurin lanaihin. Jokaisesta yksityis-lanaista menee eri ovi ja eri\nportaat puutarhaan, missä myöskin jokaisella on oma osansa, jossa hän\nsaa kyntää ja kuokkia juuri niinkuin itse haluaa. — Sattuu sitten\njoskus niinkin, että emännät ovat seurustelutuulella ja tahtovat nähdä\nvieraita luonaan. Silloin työnnetään kaikki väliverhot syrjään ja koko\nlaaja lanai talon ympärillä on yhteisenä seurusteluhuoneena, jossa\non hyvä laulaa, soittaa, tanssia, puhella ja pitää iloa monella eri\ntavalla. Hale Makanin neljästä emännästä Polly ja Ruth olivat minun\nerityisiä ystäviäni, ja koska he myöskin tuntuivat olevan sieluna ja\nsydämenä tuossa pienessä yhteiskunnassa, kerron etupäässä heistä.\n\n\"Kuinka sinä oikeastaan heihin tutustuit, ja kuka sinut esitti heille?\"\nkysyi suomalainen ystäväni eräänä päivänä Helsingissä kun kerroin\nhänelle Pollysta ja Ruthista. — Hm! Kuinka minä sen oikeastaan osaisin\nselittää! Ei kukaan esittänyt. Itse tulivat tervehtimään, kun saivat\nselville, missä asuin. Honolulu on pikkunen nurkkakunta, jossa helposti\nsaa selville jokaisen olopaikan. — \"Mutta ei tuo nyt mielestäni ollut\noikein sopivaa\", sanoi suomalainen ystäväni huolestuneen näköisenä.\n\"Ethän sinä edes voinut tietää, olivatko he vallan — hm — tuota noin\n— vallan oikeita ihmisiä, tarkoitan hyvään seurapiiriin kuuluvia,\nsivistyksen saaneita, seurustelukelpoisia henkilöitä. En minä vain\nluottaisi tuollaisiin ulkomaalaisiin sosialisteihin...\"\n\nKerron tuon pikku kohtauksen siksi, että se oli niin erittäin kuvaava\n\"oikeille — tuota noin — seurustelukelpoisille\" helsinkiläisille.\nKaikki mikä hiukankaan eroaa tavallisesta, peloittaa heitä\npahanpäiväisesti. He vainuavat vaaraa kaikessa, jota eivät ennen ole\nnähneet taikka kuulleet. Ja jospa he edes tyytyisivät siihen, että itse\nmenettävät elämän parhaimman osan, mutta siihenpä he eivät koskaan\ntyydy, vaan vaatimalla vaativat kaikkia muitakin ajattelemaan ja\ntuntemaan juuri samalla lailla. Kaikki on vaarallista ja pahaa, mikä\nei \"mahdu systeemiin\". Sillä lailla elämä kuluu. Ja juuri se osa sen\nrunsaita antimia, jonka tarkoitus oli opettaa ymmärtämään sen suuria\narvoituksia, on heitetty syrjään, poljettu jalkoihin, uhrattu juorujen\nalttarille...\n\nPolly ja Ruth arvattavasti olisivat täyttäneet ankarimmatkin\nvaatimukset, sillä heidän elämänsä siihen saakka oli rajoittunut\nmelkein yksinomaan unelmien uneksimiseen Hale Makanissa, mangopuitten\nvarjostamalla lanailla. Se mikä heidät pelasti itsekkäästä kuivuudesta\nja ahdasmielisestä pikkukaupunkilaisuudesta, oli Honolulun ihmeellinen\n\"aloha\"-mieliala, kuten Ruth sitä kutsui. \"Aloha\" on oikeastaan\nhawailainen tervehdyssana, mutta sen merkitys ulottuu tervehdystä\npitemmälle ja sitä käytetään yleensä osoittamaan suosiota ja hyvää\ntahtoa. En ole koskaan saanut kirjettä Honolulusta, joka ei olisi\nsekä alkanut että loppunut \"aloha\" sanalla. \"Aloha\" tuntuu syöpyneen\nitse ilmaankin siinä maallisessa paratiisissa, jossa kaikki uhkuu\nkauneutta ja luonnon antimien runsautta. Kuinka voisikaan siellä vihata\nja kadehtia ja hautoa kostoa! Sitä muistellessa täytyy väkisinkin\nkuiskata: Aloha sinulle Hale Makani! Aloha kukkien runsaudelle, Etelän\nRistin kirkkaudelle kuutamoöinä, ukulelen surumieliselle soitolle,\naloha, aloha maailman ihanimmalle saarelle!\n\nPolly ja Ruth tuntuivat minusta heti aloha-hengen eläviltä edustajilta,\nja se oli kai syynä siihen, että heidän kuvansa heti liittyi siihen\ntapaamieni henkilöiden kuvasarjaan, joka ei unohdu, joka aina\nlämmittää mieltä ja joka ei ole riippuvainen ajasta eikä etäisyydestä.\nYstävyys ei tarvitse pitkiä ajanjaksoja herätäkseen eloon. Jokainen\nkai on kokenut, että se voi syttyä silmänräpäyksessä, jos on kerran\nsyttyäkseen, ja se voi myöskin olla heräämättä, vaikka eläisi\nvuosikausia yhdessä.\n\nPollyssa ja Ruthissa oli tuo verraton harvinainen yhtymä melkein\nlapsellista hyvyyttä ja terävää järkeä, jota höysti suuri annos\nhuumoria. Se oli kai tuloksena kaikesta ympäröivästä kauneudesta ja\naloha-hengen luomasta onnen tunteesta. — Kolmen viikon ajalla olimme\nyhdessä joka päivä, ja he auttoivat minua enemmän kuin kukaan muu\ntuntemaan elämää ja ihmisiä Honolulussa. En suinkaan sillä tahdo sanoa,\nettä koko Honolulu oli täynnä Hale Makaneja ja että kaikki ihmiset\nolivat vain eri muotoja Ruthista ja Pollystä. Ruth ja Polly ovat\npoikkeusihmisiä, niinkuin Hale Makani oli poikkeustalo.\n\nTuo merkillinen laki, joka niin usein pakoittaa muistelemaan\nvastakohtia, kaiketi oli syynä siihen, että Hale Makanissa aina muistui\nmieleen Suomi. Suomesta siellä keskustelimme ja Suomesta piti kertoa\nniin paljon, että sekä Ruth että Polly ovat luvanneet tulla Suomessa\nkäymään. Siihen aikaan — huhtikuussa — Suomi oli vielä lumen peitossa\nja sen muutoinkin karu luonto tuntui kaiketi vielä karummalta...\nHonolulussa oli tuhansien kukkien loisto ja auringon paiste... Kuka\nvoi ihmetellä, jos kylmä ja alituinen taistelu ankaraa luontoa\nvastaan tekee ihmiset katkeriksi? Kuka voi ihmetellä, jos monesta\ntulee \"pahansuopa suuremmille, pilkan suopa pienemmille?\" Ja kuka voi\nihmetellä, jos tropiikkien ihanuus ja runsaus herättää ihmisissä kaiken\nsen rakkauden ja hyvän tahdon, minkä heidän sydämensä voi sisältää?\n\nOlin juuri saanut kirjeen Suomesta, jossa ystäväni kertoi kovasta\nvuodesta, joka uhkasi katoa, ja samalla hän mainitsi yhteisestä\nnuoresta tutustamme, 18-vuotiaasta Annikki-tytöstä, joka hiljalleen\nkuihtui pois taudin murtamana. Näin hän kirjoitti: \"Sydän on pakahtua\ntuskasta, kun näen suloisen Annikki-lapsen posket yhä kalpenevan ja\nsilmät käyvän yhä suuremmiksi ja tummemmiksi. Syksyllä aloin jo toivoa,\nettä nuoruus ja onnen unelmat voittaisivat taudin, mutta sitten tuli\nhirveän ankara talvi, jota vastaan ei nuoruus kestänyt... Nuoret onnen\nunelmat murtuivat silloin, kun Martti aivan odottamatta julkaisi\nkihlauksensa. Annikki ei koskaan siitä virkkanut sanaakaan, kävi\nvain niin merkillisen hiljaiseksi. Nämä pohjoismaiset tytöt antavat\niskujen sattua liian syvään, menettävät uskonsa elämään ja onneen liian\nhelposti. Heissä on kai suuri annos synnynnäistä pessimismiä, joten\nkohtalo jo edeltäkäsin heidät vihkii kärsimykseen...\"\n\nNiin, mahtoiko ystäväni olla oikeassa? Oliko Pohjolan kova luonto\nvalanut synkkyyttä nuoriin mieliin, että ne kärsivät enemmän ja\nsyvemmin kuin tropiikkien lämmön ja loiston lapset?\n\nIllalla, kun kuu valaisi lanaita, pyysin Pollya ja Ruthia kertomaan,\nmiksi eivät olleet menneet naimisiin... Eikö se oikea ollut heitä\nlöytänyt, vai oliko heiltä sydän murtunut, vai mitenkä se tärkeä puoli\nelämästä oli heille muodostunut? — Pollya huvitti kysymys paljon,\nmutta sitten hän kävi vallan vakavaksi ja sanoi: \"Niin, tietysti\nverhottu lanai ei suojele rakastumista vastaan, vaikka täällä onkin\nverraten hyvässä suojassa auringon kuumilta säteiltä. Kuumuutta on niin\nmonenlaista, ja muista, että tropiikeissa siitä kärsii enemmän kuin\nmuualla! Suomessa on niin paljon lunta. Ei suinkaan siellä rakkauskaan\nketään voi tuhaksi polttaa...\"\n\nVakuutin hänelle, että hänen punaiset poskensa ja kiiltävä\nvaaleanruskea tukkansa eivät mitenkään näyttäneet hiiltyneiltä,\nniin että siitä päättäen hän tuskin lienee ollut lumen tarpeessa\nsammuttamaan tunteitaan.\n\n\"Ah, sinä et muista, että tropiikeissa parantuu pian, vaikka haava\nolisi ollut miten syvä tahansa..\"\n\n\"No kerro sitten hiukan, mitenkä tropiikeissa haavoittuu ja mitenkä\nparanee...\"\n\nHän naurahti: \"Hyvä on, että otat sen noin puoleksi leikillä.\nLeikkiähän on yhtä paljon elämässä kuin tottakin, ja oikeastaan sitä\non paljoa enemmänkin, jos leikiksi sanomme kaikkea sitä, mikä hetkisen\nkiihoittaa ja pian sitten haihtuu... No niin, yksi 'oikea' läksi\nSan Fransiskoon... Polttavaa tuskaa pari kolme kuukautta... Sitten\nihmeellinen luonto ja 'aloha'-tunnelma paransi haavan... Kuka voisi\ntäällä olla ikänsä onneton!\"\n\n\"No, vaikkapa ei koko ikäänsä, mutta sentään enemmän kuin kolme\nkuukautta!\"\n\n\"No, sanokaamme neljä kuukautta, mutta ei toki sen enempää!\"\n\n\"Niin, kai sinä olet oikeassa! Siellä lumisessa pohjolassa on\nluonnollisempaa olla onneton ja surra särkynyttä sydäntään, kuin täällä\nparatiisissa...\"\n\nPollya nauratti. \"Eihän rakkaus täälläkään sentään lopu noin aivan\näkkijyrkästi. Ensin seuraa kiihkeä kirjevaihto ja tuhannet vakuutukset.\nSitten kirjeet harvenevat, ja sitten hiljalleen, melkein huomaamatta\nne lakkaavat kokonaan... Tunteet kadottavat hehkunsa, ja vihdoin ei\nole jälellä muuta kuin kaunis muisto. Muisto onkin paras osa koko\nlemmentarinasta. Se jää meille jälelle ikipäiviksi, jos olemme antaneet\nunelmamme ja elämyksemme hiljaa häipyä pois ilman mitään keinotekoisia\nmaanjäristyksiä ja ukkosilmoja...\"\n\n\"Jäikö se ainoa ikipäiviksi San Fransiskoon?\" \"Sanoinko minä 'ainoa'?\nEn suinkaan... Verraten pian tuli toinen 'ainoa', mutta hän läksi\nChikagoon...\"\n\n\"Kuule, tuo tuntuu jo aivan pöyristyttävältä! Jos lähetyssaarnaajan\nrouva Waikiki-rannikolta tuon kuulisi, pitäisi hän sinua melkein\nkadotettuna olentona.\"\n\n\"Mutta hänpä ei kuule! Ei muut kuin sinä, suomalainen jääpalanen, sitä\nsaa kuulla...\"\n\nUsein olen muistanut tuota keskusteluamme, jossa varmaan oli totta\ntoinen puoli. Ihana luonto ja ikuinen kesä epäilemättä helpoittavat\nsurujen ja vastoinkäymisten kestämistä. Sen kai jokainen on saanut\nkokea. Mutta syvintä kaipuuta ne eivät tukahduta. Polly ja Ruth sen\nkerran tunnustivat, kuinka usein he kaipasivat pois, kauas pois,\nsellaiseen seutuun, jossa piti enemmän ponnistaa voimiaan, jossa\nikuinen kauneus ja runsaus ei tukehduttanut sielua... Ja sitten seurasi\nsama valitus, jonka olin sekä kotimaassa että muualla kuullut tuhansia\nkertoja: ei ollut rahaa! Kuinka hirveän vaikea tuntuu olevan saada\n\"sivistyneitä\" nuoria käsittämään, että raha on aivan toisarvoinen\nkysymys. Entä sitten vaikka kukkaro on tyhjä, jos on voimaa\nkäsivarsissa ja aivoja pääkopassa! Siinä on rahaa aivan tarpeeksi.\nRohkeutta sitten vain, niin kaikki käy hyvin.\n\nSen kyllä vihdoinkin sekä Polly että Ruth käsittivät ja he päättivät\nlähteä maailmalle. He lähtivät ja onnistuivat. Polly oli taitava\nkonttoristi, Ruth sanomalehtikirjailija. Suurena apuna oli tietysti se,\nettä molemmat osasivat puhtaasti suurinta maailmankieltä.\n\nSellainen on ihmisluonto. Ei tyydy kuumaan, ei tyydy kylmään, vaihdosta\nvaatii, yhä vain vaihdosta...\n\nKun äskettäin kävin Suomessa, oli siellä melkein kulkutautina kaipaus\nEtelämeren saarille. En tiedä kuinka monta kävi luonani kysymässä,\nettä mitenkä sinne Hawaiin olisi paras mennä, mitä maksaa matka, miten\nsiellä tulee toimeen, jos kerran sinne pääsee, j.n.e.\n\nEi ollut minusta paljon apua kysyjille. En tiedä mitä maksaa matka ja\nteitä on monta valittavana. Toimeen tulee väkisinkin, jos kerran sinne\nasti menee. Luonto uhkuu rikkauksia ja ihmiset ovat ystävällisiä ja\nhyvänsuopia. Mikä on tullessa toimeen!\n\nMoni tuntui tahtovan lähteä sinne itseään pakoon, mutta en luule, että\nsellaisessa tapauksessa pako auttaa. Toisia oli, joiden huolena tuntui\nolevan, että mistä saisivat matkatoverin. Ei pitäisi sellaisten lähteä,\njotka matkatoveria kaipaavat. Se on pelkuruutta, ja pelkurit eivät\nmenesty missään... Toiset sanoivat, että tahtoisivat mennä sinne pois\nmaailmasta, unohtamaan, kuolemaan. Niille ei maksa vaivaa vastata.\n\nPolly ja Ruth, kuten sanoin, jättivät mangopuitten varjostaman Hale\nMakanin, ei unohtaakseen, ei kuollakseen, vaan elääkseen elämää,\nnähdäkseen uutta, kokeakseen... Sain heiltä ensin kirjeen Shanghaista\nja sitten vuotta myöhemmin Wienistä. \"Nyt kun ollaan näin lähellä,\nmelkein naapurukset, pitää meidän kohta tavata toisemme\", kirjoitti\nRuth. Totta kai piti tavata. Sattui niin, että olin Suomessa käymässä\nja päätin lähteä Lontooseen Berlinin kautta. Kirjoitin minä päivänä\ntulisin olemaan Berlinissä ja missä tulin asumaan. Läksin sinne ja\npari tuntia saapumiseni jälkeen Berliniin, saapuivat Polly ja Ruth\nsinne. Kolme päivää olimme siellä yhdessä ja kävimme läpi entiset\nmuistot. Hämärässä huoneessa puhellessamme hävisi ruma berliniläinen\nravintolasali silmien edestä ja taasen näkyi selvästi aurinkoinen\nlanai Hale Makanissa... Kuulimme taas Tyynenmeren aaltojen loiskeen\nkorallirantoja vastaan ja kukkien tuoksun lei-seppeleistä... Ruth\nhyräili hiljaa Liliukalani-kuningattaren kaunista laulua \"Lei na\nKauilani\" ja ukulelen säestys kuului etäältä... Ei sujunut puhe enää.\nOlimme kaukana merten takana...\n\nKolmen päivän perästä erosimme kukin omalle suunnallemme.\n\nTätä kirjoittaessani sain kirjeen Wienistä Pollylta ja Ruthilta. He\nnauttivat paljon sikäläisestä musiikkielämästä ja käyvät konserteissa\nniin usein kuin aikaa riittää. Molemmat ovat kovassa työssä, Polly\neräässä oman maansa virastossa, Ruth kirjoittelemassa kokemuksiaan\nlehtiin. Mutta mieli alkaa vetää pois uusia kokemuksia saamaan, uusia\nihmeitä näkemään. Näin he kirjoittavat:\n\n\"Olemme paljon miettineet, miten saisimme sen tuuman kohta\ntoteutetuksi, josta niin paljon puhuimme sekä Hale Makanissa että\nBerlinissä, sen, joka koski tulevaa asuinpaikkaamme. Amerikkaan\npääsy on vaikeata nyt, kun siellä on laitettu kaiken maailman esteet\nvapaalle matkustukselle. Olemme arvelleet, että olisi paras hankkia\npieni maatilkku Texasissa, Meksikon rajalla. Se saisi olla molemmin\npuolin rajaa, niin että tulisimme asumaan kahdessa valtakunnassa\nyhtaikaa. Jos sen asian oikein järjestää, luulen että voimme siten\nvälttää siirtolaisrettelöt. Sinne rakentaisimme uuden Hale Makanin ja\nmeitä tulisi taas olemaan neljä, sillä olemme täällä löytäneet yhden,\njoka aivan selvästi kuuluu samaan joukkoon. Olemme näet vihdoinkin\nhuomanneet, kuinka tosi sinun, oppisi salaisesta vapaamuurariudesta\non. Ihmiset, jotka eivät tiedä mitään toistensa olemassaolosta,\nlöytävät toisensa heti, jos kohtalo heittää heidät yhteen... Sitten\nistumme yhdessä uudella lanaillamme ja keskustelemme kaikki maailman\nasiat halki... Polly lupaa yksin hoitaa koko puutarhamme, josta saamme\npoimia papaiaa aamiaiseksi ja mangoja, banaaneja, guavaa, ja muita\netelän hedelmiä... Sinä ja minä ja Bob (se uusi, neljäs) istumme\nkirjoituskoneittemme ääressä ja lähetämme maailmalle kaikki keksimämme\nuudet tuumat...\"\n\nVoi sinua tropiikkien lapsi, kun et käsitä, että vaikka onkin ihanaa\nolla viikon tai pari Hale Makanissa, olipa se sitten Honolulussa\ntaikka Meksikossa, eivät lumisen pohjoisen lapset siellä kauan viihdy.\nMikä lienee kohtalotar sitonut sydämen ja sielun niin lujasti karuun\nluontoon, ettei siitä koskaan pääse kokonaan eroon, yrittipä kuinka\npaljon tahansa...\n\n\n\n\nMUUAN KATOLINEN PAPPI.\n\n\nOlin esitelmöimässä Amerikassa, eräässä Keski-Lännen pikkukaupungissa,\njosta oli noin viiden tunnin matka pikajunalla lähimpään\nmiljoonakaupunkiin. Esitelmä oli pidettävä metodistikirkossa, ja\npappi oli ilokseni painattanut ilmoituksiin ja sanomalehti-uutisiin,\nettä siellä oli pidettävä \"esitelmä\" eikä saarna, josta seikasta olin\nhänelle hyvin kiitollinen. Vähää sitä ennen olin puhunut eräässä\nLännen suuren yliopiston kirkossa, ja ilmoituksissa luin kauhukseni,\nettä \"saarnan pitää rouva A. M.\" Minut valtasi kova pelko, joka ei\nsuinkaan parantunut siitä, että olkapäilleni ripustettiin yliopiston\njuhlapukuun kuuluva kaapu sekä selitettiin laajasti, miten minun oli\nastuttava, missä seisahduttava, kenelle kumarrettava j.n.e. Ellei hyvä\nkuiskaaja olisi minua ohjannut, milloin pään nyökähdyksillä, milloin\nkuiskauksilla, taikka salaisilla kirjelipuilla, olisi koko komento\nmennyt vallan sekaisin. Nyt kun esitelmää sanottiin esitelmäksi, olin\nkuin kotonani. Elämässä saa alituiseen kokea, kuinka paljon nimet\nvaikuttavat.\n\nIsäntäni, metodistipappi, miellytti minua paljon. Hän oli sivistynyt\nja laajanäköinen mies, joka tunsi meidänkin maamme oloja enemmän kuin\nsiellä päin maailmaa oli tavallista. Läksin mielelläni hänen kanssaan,\nkun hän pyysi minua katselemaan kaupunkia ennen esitelmääni. Aikaa\noli vielä paljon, ja vanha kokemus sanoi minulle, että sitä parempi\ntulevan esitelmäni onnistumiselle, jota selvempi käsitys minulla oli\nympäristöstä ja tulevasta kuulijakunnastani. Ensin tietysti olimme\nkatselleet metodistikirkkoa, jossa minun piti illemmalla esitelmöidä.\nKirkko miellytti minua yhtä paljon kuin pappikin, joka vakuutti, että\nse tuli illalla olemaan tulvillaan kuulijoita — niinkuin kävikin.\n\nMentyämme kävelemään, pisti silmään heti korkealla kukkulalla\nsijaitseva hyvin komean näköinen kirkko, jonka jo kaupunkiin\ntullessani olin junan ikkunasta huomannut. Pyysin siitä tietoja, ja\nisäntäni innostui heti siitä kertomaan. Hän vakuutti, että se oli\nmielenkiintoisin paikka koko kaupungissa ja vielä enemmän siinä toimiva\npappi. Se oli nimittäin katolinen kirkko, ja sen kirkon pappi tuntui\nolevan sen seudun merkillisin mies. \"Mikä vahinko, että isä O'Brian on\njuuri tänään lähtenyt tämän valtiomme pääkaupunkiin\", valitti isäntäni,\n\"muutoin olisin varmaan hänet esittänyt teille. Hän on hyvin lahjakas\nmies ja runoilijana huomiota ansaitseva. Hiukan omituinen hän usein on,\nmutta en luule, että kenenkään tulee ikävä hänen seurassaan, sillä hän\non täynnä tuumia, joissa hänen laaja sydämensä ja syvä elämäntuntemus\nselvästi pistää esiin.\" — Minusta oli hauska kuulla, että toiseen\nuskontoon lukeutuva pappi noin ystävällisesti arvosteli virallista\nvihamiestään, mutta sellainenhan se on tämä maailma! Viralliset\nvihamiehet ovat usein ystäviä ja viralliset ystävät vihamiehiä!\n\nPyysin häntä kertomaan hiukan enemmän isä O'Brianista, ja hän suostui\nvilkkaasti pyyntööni. Isä O'Brian oli seudulla tunnettu etupäässä\npuhujana, josta syystä ihmisiä tulvaili läheltä ja kaukaa häntä\nkuulemaan. Paitsi sitä tiesivät hänen ystävänsä, että hän oli julaissut\nuseita kirjoja, vaikka tosin ei omalla nimellään eikä edes julkisesti\nkenen tahansa luettaviksi, mutta ne, joille hän oli niitä antanut,\ntuntuivat ihailevan häntä varsinkin runoilijana, Runot olivat hyvin\nomituisia, ja ne olivatkin tuottaneet hänelle yhtä paljon moitetta\nkuin ihailua, ehkäpä enemmänkin, ei muotonsa tähden, jonka kaikki\nmyönsivät täydelliseksi, mutta sisällyksensä tähden, joka tuntui useita\nloukkaavan. — Aloin yhä enemmän valittaa huonoa onneani, joka oli\nminulta riistänyt tilaisuuden tutustua isä O'Brianiin.\n\nEsitelmäni illalla meni hyvin, sillä kuulijakunta ja ympäristö oli\nsellaista, että se loi voimakkaan, suosiota henkivän tunnelman\nympärillemme. Olen aina sydämessäni hiukan kadehtinut niitä,\njotka eivät ole ollenkaan riippuvaisia tuollaisista tunnelmista,\nvaan sanovat sanottavansa yhtä selvästi ja yhtä pontevasti, olipa\nympäristö millainen tahansa ja kuulijakunta kuinka suosiollinen taikka\nvihamielinen tahansa. Itse en ole koskaan voinut sellaista vapautta\nsaavuttaa.\n\nAikaisin seuraavana aamuna menin metodistipapin kanssa junalle, jonka\npiti viedä minut samaan miljoonakaupunkiin, minne isä O'Brianin\nkerrottiin eilen lähteneen. Juna oli hiukan myöhästynyt, ja kävelimme\nsiksi rauhallisesti asemasillalla. Ilma oli leutoa, aurinkoista,\ntäynnä seikkailutunnelmaa. Tiedättehän, kuinka ihminen joskus selvästi\ntuntee, että jotain tavallisesta poikkeavaa on tulossa. Ei sen tarvitse\nolla parempaa eikä pahempaa, mutta erilaista sen tulee olla... Vaikka\nen tiennyt mitään muuta varmuudella odottaa kuin viittä kuivaa\ntuntia tomuisessa junassa, oli mieleni tavallista iloisempi. Eilinen\nesitelmätunnelma ei kaiketi vielä ollut kokonaan haihtunut.\n\n\"Ei, mutta katsokaapa tuonne\", huudahti metodistipappi äkkiä.\n\"Tuollahan on isä O'Brian, jonka luulimme eilen matkustaneen pois!\"\n\nAsemasillan toisessa päässä näin katolisen papin, joka alkoi astua\nmeitä kohti. Hänellä oli yllään katolisen papin pitkä musta kauhtana ja\nhyvin matala, ruma hattu-lällä päässä. Isäntäni esitti minut hänelle\nja pyysi häntä pitämään huolta minusta matkalla suurkaupunkiin. Isä\nO'Brian vastasi hyvin ystävällisesti myöntäen ja lisäsi arvanneensa,\nettä meistä tulisi matkatoverit, koska hän oli ollut kuulemassa\nesitelmääni eilen illalla, vaikka emme olleet häntä tungoksessa\nhuomanneet, ja siellä hän oli kuullut, että minun piti seuraavana\naamuna lähteä samaan suurkaupunkiin, jonne hänen oli määrä mennä jo\nedellisenä aamuna, vaikka satunnainen este oli pakoittanut hänet\nsiirtämään matkansa tähän päivään. Irlantilaisena hän tahtoi kuulla\nhiukan enemmän Suomesta, jonka urhoollisesta taistelusta tsaarin\nhirmuvaltaa vastaan hän oli suurella mielenkiinnolla lukenut.\n\nIsä O'Brian näytti olevan ennemmin alle kuin yli viidenkymmenen, ja\nhänen äänessään oli hyvin miellyttävä kaiku. Sanomattakin olisin\ntiennyt, että hän oli irlantilainen, sillä hänen puheessaan ei\nollut hiukkaakaan amerikkalaisia nenä-ääniä, mutta sen sijaan vahva\nirlantilainen sävy, ja sellaisia tummansinisiä, melkein sinivuokon\nvärisiä silmiä harvoin näkee muilla kuin irlantilaisilla.\n\nJuna oli täpösen täynnä matkustajia, mutta sain kumminkin istumapaikan\nkäytävän vieressä. Isä O'Brian otti matkalaukkuni ja sanoi menevänsä\nkatselemaan, eikö muissa vaunuissa olisi enemmän tilaa meille. Hän\nviipyi kotvan aikaa, mutta palasi vihdoin tyytyväisen näköisenä ja\npyysi minua seuraamaan häntä sinne, minne hän oli jo sijoittanut\ntavaramme. Kuljimme vaunusta vaunuun, kunnes saavuimme ravintolavaunuun\nasti, joka siihen aikaan oli tyhjänä, ja jossa hän oli saanut\nkokonaisen vaunun puoliskon käytettäväksemme. Siellä oli meille katettu\nteepöytä englantilaiseen tapaan. Istuimme siis rauhassa juomaan teetä\nja keskustelemaan.\n\nHän kyseli paljon Suomesta ja sen vaiheista Nikolain rautakoron alla\nja selitti taas innostuksella, kuinka luonnollista oli, että hän\nirlantilaisena tunsi mitä syvintä myötätuntoa meitä kohtaan. Kuinka\nhyvin tunsin tuon irlantilaisen ystävyyden! Kuinka kovasti paljon\nhe meitä suosivat ja säälivät ja kuinka hirveän vähän he tilaamme\nymmärsivät! Isä O'Briankaan ei malttanut olla huudahtamatta: \"Kyllä\ntsaari on ollut julma Suomea kohtaan, mutta ei sentään niin julma\nkuin englantilaiset meitä kohtaan!\" Sellaista se on aina. Jokainen\nmielellään uskoo, että hänen kohtalonsa on kovempi kuin kenenkään muun.\nAivan äskettäin eräs tunnettu virolainen sanoi minulle: \"Paljonhan\nteitä tosin uhattiin, mutta ei teille vielä tehty oikeastaan mitään\nväkivaltaa. Toista oli meidän virolaisten kohtalo! Me saimme käydä läpi\nkaiken sen, millä teitä uhkailtiin!\"\n\nTahdoin mielelläni vaihtaa keskusteluainetta ja sanoin hänelle\nkuulleeni metodistipapilta, että hän, isä O'Brian, oli suosittu\nkirjailija, ja pyysin häntä hiukan kertomaan minulle kirjoistaan.\nHän hymyili omituisesti: \"Mielelläni. Ehkä tahtoisitte lukea pienen\nrunon, jonka käsikirjoitus sattuu olemaan taskussani? Se ei ole\npitkä...\" Hän veti taskustaan paperin, jossa näin päällekirjoituksena:\n_\"Roma Quare\"_. — Aloin lukea sitä, enkä arvattavasti voinut kyllin\nhuolellisesti peittää hämmästystäni, kun uskonnollisen, taikka\nainakin puoli-uskonnollisen hymnin asemesta luin mitä hehkuvimman\nrakkausrunon, jossa hän katkerasti valitti sitä, että Rooma\nselibaatti-vaatimuksellaan särki häneltä elämän onnen. Sekä hänen\näänessään että hänen irlantilaisissa silmissään oli selvä pilkallinen\nilme, kun hän hymyillen kysyi, mitä pidin hänen runostaan. Tietysti\nvastasin jäykän kohteliaasti, että se oli mielestäni kaunis, sillä\nkaunis se epäilemättä olikin. Itsekseni harmittelin, että voi, voi\ntätä meidän sivistynyttä yhteiskuntaamme, joka heti pakoittaa ihmisen\npanemaan naamarin kasvoilleen ja koko sielulleen, kun äkkiarvaamatta\njoutuu katsahtamaan jonkun ihmisen avattuun sieluun. Sellaista\nsanotaan sivistykseksi! Ja vielä lisäksi hän oli irlantilainen, Shawn\nkansalainen, jolla tuntui olevan sama ominaisuus kuin Shawllakin, että\nhän saattoi hymyillen katsoa sydämen syvimpiin sopukkoihin!\n\nIsä O'Brianin silmissä oli yhä vielä sama pilkallinen ilme aivan\nkuin hän olisi tahtonut sanoa, että kuka käski kysymään! Siinä nyt\nsaatte kantaa seuraukset uteliaisuudestanne, vaikka nähtävästi olette\nsamanlainen kana kuin niin kovin monet muutkin jotka heti kauhistuvat,\nkun joku sattuu hipaisemaankin elämän suuria kysymyksiä. Hänen hymynsä\nhermostutti minua siksi paljon, että minun piti pyytää häntä näyttämään\nvähemmän pilkalliselta. Jos olin osoittanut hieman hämmästystä, oli\nsiihen syynä se, että runon sisällys oli niin odottamaton, mutta elämän\ntotuuksia en pelännyt, ja olin hänelle kiitollinen, jos hän kohteli\nminua kuin täysikasvanutta olentoa ainakin eikä kuin pikku lasta.\nPuhelin ensi kerran elämässäni katolisen papin kanssa, ja jokainen uusi\nkokemus oli minulle suuriarvoinen. \"Mitä uskontoa olette?\" kysyi isä\nO’Brian. \"Isäni oli luterilainen pappi.\" Isä O'Brianin hymy muuttui\niloisen ystävälliseksi j pilkka muuttui huumoriksi: \"Minä pidän teidän\nvälttelevästä vastauksestanne. Maailma opettaa sellaista...\" Minun piti\nmyöskin naurahtaa ja jäinen muuri välillämme suli pois nopeasti. Sen\njälkeen keskustelu sujui luonnollisesti ja esteettömästi eteenpäin.\n\nÄsken lukemani runon johdosta isä O’Brian alkoi puhua elämästä,\nvarsinkin Amerikan suurkaupunkien elämästä, ja vaikka hänen puheensa\noli moitteetonta ja sopivaa missä seurassa tahansa, kuten sopi odottaa\nsivistyneeltä mieheltä, saattoi helposti lukea rivien välissä, että\nhänellä oli melkein peloittavan laaja elämäntuntemus ja että hän oli\nsyönyt paljon sekä hyvän- että pahan-tiedon puusta.\n\nAnnoin hänen puhua keskeyttämättä, kunnes hän itse lakkasi,\nmahdollisesti oudoksuen, etten mitään virkkanut. Mutta mitäpä siihen\nsaattoi sanoa! Tiesin, että hän puhui totta, ja paitsi sitä hänen\npuhetapansa oli viehättävä, selvä ja mielenkiintoinen. Pappi ja\nrunoilija, filosoofi ja maailmanmies! En voinut sanoa, kuka noista\nneljästä kulloinkin oli voitolla, mutta yhtymä sellaisenaan oli\nvoittoisasti puoleensa vetävä. Anglosaksien parissa harvoin tapaa\ntuon väsyttävän ihmislajin, johon ei koskaan mahdu muuta kuin yksi\nasia kerrallaan, joka ei mitenkään voi ilman ponnistuksia, kevyesti,\nmelkein huomaamatta siirtyä toisesta mielialasta toiseen, huvittaen,\ninnostuttaen, naurattaen, liikuttaen, — ja aina antaen, rikastuttaen...\n\nHetken miellyttävä kokemus usein — kuten hyvin tiedämme — vetää\najatukset johonkin päinvastaiseen kokemukseen. Niinpä nytkin. Muistui\näkkiä mieleeni, kuinka äskettäin käydessäni Helsingissä, eräs entinen\nkoulutoverini, jota en ollut pariin kymmeneen vuoteen nähnyt, tuli\nvastaani Aleksanterilla. Olin kouluaikana pitänyt hänestä hyvin paljon,\nja hän oli vallan entisensä näköinen vielä nytkin. Siis riensin häntä\nvastaan, kädet ojennettuina tervehdykseen. Hän tarttui oikeaan käteeni\nmolemmilla käsillään, katsoi minua silmiin peloittavan vakavana ja\nsanoi: \"Kuinka on sinun sielusi laita?\" — Se oli niin kauhean noloa.\n\n\"Mikä ajatus teitä huvitti?\" kysyi isä O'Brian. Kerroin hänelle tuon\ntapahtuman ja sanoin olevani kiitollinen, että hän ei yrittänyt tutkia\nsieluni tilaa eikä ruvennut minua kääntämään.\n\n\"Ah, älkää olko niin kovin varma siitä\", naurahti isä O'Brian. \"Minun\nmielessäni oli juuri ajatus, että tahtoisin mielelläni teille kertoa,\nkuinka katolinen kirkko on ainoa, joka voi täydellisesti ymmärtää ja\ntyydyttää ihmissielun kaipausta, täydellisesti rakastaa, täydellisesti\nrauhoittaa, lohduttaa, antaa anteeksi...\"\n\nKas niin, taisinpa joutua vaaralliselle alueelle taas! Mutta mitäpä\nsiitä! Mies oli omituisen mielenkiintoinen. Hyvin maallisesti\neroottinen, kiihkeästi uskonnollinen, uneksija, filosoofi... Yritin\nkumminkin siirtyä toiselle alalle ja kysyin hyvin typerän kysymyksen:\n\"Kuinka on mahdollista, että teillä, isä O'Brian, on niin laaja\nja täydellinen elämäntuntemus?\" — Huh, kuinka kaduin kysymystäni,\nkun ihmeekseni kuulin oman ääneni sen lausuvan! En ollut siinä\nsilmänräpäyksessä muutakaan keksinyt, ja nyt pelkäsin, että se\ntuntui kovin tungettelevalta. Mutta isä O'Brian naurahti varsin\nhyväluontoisesti ja silmäkulmassa välkkyi selvä annos huumoria:\n\n\"Tarkoitatte tietysti, että katolinen pappi tietenkin elää kokonaan\neristettynä ihmisistä ja koko maailmasta, eikä voi tietää mitään\nelämästä...\" Enhän voinut kieltää, että jotain sellaista oli\nepäselvästi liikkunut aivoissani, mutta pidin viisaampana vaieta.\n\nIsä O'Brian vaikeni myöskin, sama humoristinen hymy huulilla, joka\nsai minut tuntemaan kysymykseni typeryyden paljoa selvemmin kuin\nmitkään saarnat. Sitten hän vihdoinkin jatkoi: \"Te ette muista, että\nmeillä on alituiseen tilaisuus katsoa ihmissielujen salaisimpiinkin\nsopukkoihin... Katoliset papit ja lääkärit kai tietävät enemmän\nelämästä kuin useimmat muut...\"\n\nNiinpä kyllä, olin kokonaan unohtanut ripin... Kysyin häneltä, olivatko\nihmissielut hänen mielestään hyvin erilaiset keskenään ja saattoiko\nniistä koskaan toinen henkilö päästä perille ja ymmärtää? — Hän\nmietti hetken ennenkuin vastasi, mutta sanoi sitten, että erilaisuus\nei suinkaan niissä hämmästyttänyt ja vaikeuttanut ymmärtämistä, vaan\nmitä väsyttävin samanlaisuus. \"Kun kuulen jonkun sanovan kymmenen\nensimmäistä sanaa, tiedän tarkkaan, mitä seuraa... Aina vain samaa...\nSamat huolet, samat ilot, samat pyrkimykset ja — samat synnitkin!\"\n\nHän oli käynyt hyvin vakavaksi ja katseli ulos vaunun ikkunasta:\n\"Käytin sanaa 'väsyttävä'. Se oli väärin. Katsokaapa tuota maisemaa,\njoka nyt näkyy ikkunasta ja joka on siitä näkynyt juuri samanlaisena\njo parin tunnin ajan... Ja kumminkin se on yhä vaihdellut...\" Hän\nosoitti kädellään luonteenomaista keski-valtioiden maisemaa, jossa ei\nnäkynyt muuta kuin loppumattomia maissipeltoja, yhtä ja samaa, yhtä ja\nsamaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi: \"Tuollainen maisema minusta\naina ennen tuntui masentavan yksitoikkoiselta, mutta nyt tiedän, että\njokainen, joka tahtoo oppia sitä ymmärtämään, oppii samalla sitä\nrakastamaan ja löytää siinä äärettömän iäisyyden kaipuun, paljoa\nsuuremmassa ja syvemmässä määrin kuin n.s. kauniissa maisemassa, missä\nlaaksot ja vuoret, järvet ja notkot alituiseen vaihtelevat... Monta\nvuotta sitten olin yhden kesän Ranskassa, Barbizon'issa, ja luulen\nettä Millet se oli, joka avasi silmäni näkemään tasangon viehätyksen.\nSatuin asumaan talossa, josta minulla oli näköala juuri sen pellon\nyli, jonka Millet on kuvannut Angelus-taulussaan. — En ollut vielä\nkahtakymmentä täyttänyt, olin herkkäsydäminen ja täynnä kauneuden\nja rakkauden kaipuuta. Avonaisesta ikkunastani kuulin kolme kertaa\npäivässä Angelus-kellojen kutsun ja mielestäni ilta-Angelus oli aina\nihanin, pyhin... Sen jälkeen kävivät kaikki tasangot minulle kauniiksi.\nKun kuulen Angelus-kellojen äänen ja suljen silmäni, astuu Barbizon\neteeni auringonlaskun kultaamana, ja tunnen taivaan läheisyyden...\nBarbizonissa minulle selvisi tuleva työalani. Millet minua auttoi\nAngelus-taulullaan enemmän kuin mikään muu... Siksi ovat nämä\nAmerikankin lakeudet käyneet minulle rakkaiksi ja tiedän, että luonnon\npyhyys on sama kaikkialla, huolimatta hyörinästä ja kullan himosta\nja kateellisesta kilpailusta, millä koetetaan saada Angelus-kellot\nvaikenemaan... Mutta Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta...\"\n\nMuutamia vuosia myöhemmin minäkin tulin viettäneeksi kesän Barbizonissa\nja tuntui kuin paikka olisi ollut ennestään tuttu minulle, kun\nmuistelin amerikkalaisen matkatoverini kertomuksen sieltä. Millet on\nvarmaan auttanut useita ymmärtämään hiljaisten kenttien kauneutta,\nvarsinkin kun iltakellot ilmoittavat Angelus-hetken tulleen.\n\"Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta\", sanoi amerikkalainen\nystäväni... Ehkä ne soivat silloinkin, kun on melkein mahdotonta\neroittaa niiden ääntä elämän hyörinässä...\n\n\"Tiedättekö, että puolen tunnin perästä olemme saapuneet\nmiljoonakaupunkiin? — Siellä teidän täytyy odottaa viisi tuntia\nennenkuin juna lähtee New Yorkiin... Annattehan nuo viisi tuntia\nminulle, vai onko teillä mitään kaupungissa toimitettava?\" —\nMielelläni lupasin 'antaa' nuo viisi tuntia hänelle, ja suostuin hänen\npäivälliskutsuunsa, koska minulla oli hyvä aika eikä mitään erityistä\ntoimittamista.\n\nKun saavuimme suurelle ja komealle asemalle, jommoisia näkee Amerikan\nsuurissa kaupungeissa, ja joiden rinnalla Europan suurimpienkin\nkaupunkien asemat tuntuvat mitättömän pieniltä ja nokisilta, pyysi isä\nO'Brian minua odottamaan hetkisen laajassa odotussalissa. Astuin sisään\nja näin parisenkymmentä kiikkutuolia, toinen toistaan houkuttelevampia.\nValitsin niistä yhden, josta minulla oli selvä näköala yli tuon\nlaajan, aurinkoisen salin, jonka koko sisustus oli yhtä kaunis ja\naistikas kuin mukavakin. Amerikkalainen huone, oli se sitten yleisön\nkäytettävä tai yksityinen, on melkein mahdoton ilman kiikkutuoleja.\nTuo harras rakkaus kiikkutuoleihin on mielestäni hauskimpia ilmiöitä\nsuuressa Lännen maanosassa. Sellaista ei Englannissa tapaa ollenkaan,\nsillä täällä ovat kiikkutuolit melkein tuntemattomia eivätkä suinkaan\nsuosittuja. \"Huh, tuollaisia amerikkalaisia hirviöitä! Niissähän\ntulee vallan merikipeäksi!\" kuulee usein englantilaisen huudahtavan.\nKiikkutuolit muka todistavat amerikkalaisten hermostumista, joka\nei koskaan salli heidän olla hiljaa. Mukavuutta ne eivät tietysti\nvoi tuottaa kenellekään! — Maku on niin erilainen tässä maailmassa.\nAmerikassa ne minusta olivat ainaisen ilon tuottajina ja hermoja\nrauhoittavina. Niitä näinkin siellä kaikenlaisia, suuria, pieniä,\nkomeita ja koruttomia, kaikenlaisia, paitsi en noita vieterien päällä\nliikkuvia hirviöitä, joita Suomessa sanotaan amerikkalaisiksi, ja\njoissa onneton keinuja tosiaankin voi taittaa niskansa, kun vieterit\ntaittuvat tai luiskahtavat syrjään ja tuoli keikahtaa kumoon. Sellaisia\neivät tietysti käytännölliset amerikkalaiset koskaan sietäisi. Mistä\nlienevät saaneet harhaan johtavan nimensä Suomessa.\n\nMutta missä viipyi isä O'Brian? Minusta tuntui kuin olisin häntä jo\nkauan odottanut. Tuolla astui minua kohti hienoon vaalean harmaaseen\nkevättakkiin ja saman väriseen hattuun puettu muodikas herrasmies,\njoka ehkä luuli minua joksikin tuttavakseen. En katsonut häneen päin,\nennenkuin kuulin iloisen äänen vieressäni sanovan: \"Annatteko anteeksi,\nettä annoin teidän odottaa näin kauan?\" — En mitenkään tahtonut uskoa\nsilmieni ja korvieni todistusta. Siinähän oli entinen isä O'Brian kuin\nmuotilehdestä leikattu suurkaupungin keikari!\n\nOlin kaiketi matkasta ja keskusteluistamme hiukan väsynyt ja\nhermostunut, sillä kaikki alkoi tuntua niin merkillisen epätodelta.\nOlinko minä todellakin valveilla, vai uneksinko minä? Missä oli isä\nO'Brian, ja kuka oli tuo harmaapukuinen herrasmies? — Miksi ei kukaan\nselittänyt minulle, mikä oli totta, mikä kuvittelua?\n\nNousin nopeasti ylös ja harmaapukuinen keikari kuiskasi puoliääneen:\n\"Pyydän ettette nimitä minua enää entisellä nimellä. Nimeni on\ntästälähin Leo Greenvood.\"\n\nOmituinen, epämiellyttävä pelko valtasi minut. Mikähän nyt seuraisi?\nTämä oli kaiketi unta, mutta olin liian väsynyt sitä vastustamaan ja\nheräämään. — Astuimme ulos ja seuralaiseni — taivas ties mikä hänen\nnimensä oli — osoitti melkein vastapäätä olevaa suurta hotellia:\n\"Tuossa on Hotel Bristol, jonne toivon teidän tulevan kanssani syömään\npäivällistä. Teillä on runsaasti aikaa, ennenkuin juna lähtee New\nYorkiin.\" — Tunsin hotellin, sillä muutamia kuukausia tätä ennen olin\nesitelmöinyt Suomesta samassa hotellissa, ja tiesin että se oli suuri\nja ensiluokkainen. Se antoi minulle äkkiä jonkunmoisen varmuuden\ntunnon, jota syvimmässä sydämessäni häpesin, sillä mitä minä oikeastaan\npelkäsin? Mutta sellaistahan se on se n.s. sivistys, että se usein\ntappaa luonnollisen, yksinkertaisen käsityksen asioista ja panee\nsyyttä, suotta jänistämään, heti kun tapaa jotain tavallisuudesta\npoikkeavaa!\n\nMr. Greenwood saattoi minut hotellin ruokasaliin, jossa hänen\nonnistui saada hyvin mukava pöytä ikkunan nurkkauksessa, missä\nsaatoimme keskustella aivan rauhassa. Ei kumpikaan meistä ollut\nvirkkanut sanaakaan, mutta kun olimme istuneet pöytään, alkoi mr\nGreenwood puhua hyvin vakavasti: \"Onko teistä vastenmielistä istua\nsamaan pöytään tällaisen kaksois-olennon kanssa? Annattehan minun\nselittää hiukan ja edes jonkun verran puolustautua... Muistattehan,\nettä kohtalo se oli, joka meidät saattoi yhteen... En hakenut teidän\nseuraanne, ettekä te minun, mutta kun satuimme samaan junaan, ja koska\nesitelmästänne siellä metodistikirkossa päätin, että te olette paljon\nnähnyt maailmassa ja olette tottunut sekä ymmärtämään että anteeksi\nantamaan, käytin tilaisuutta hyväkseni ja puhelin enemmän kuin ehkä\nolisitte sallinut, jos olisin lupaa pyytänyt... Annatteko minulle\nanteeksi?\" — Vastasin hänelle, ettei minulla ollut mitään anteeksi\nannettavaa. Koetin aina ottaa kiittäen vastaan, mitä elämä tarjosi,\nja soin saman oikeuden muillekin. Mutta koska hän itse otti asian\npuheeksi, piti minun myöntää, että tässä tapahtumassa oli paljon, jota\nen ymmärtänyt — luultavasti siksi, että tämä oli ensimmäinen laatuaan\nminun kokemuspiirissäni. Eikö kaksoiselämä tuottanut hänelle itselleen\nvaikeuksia? Eivätkö ihmiset alkaneet juoruta ja eikö hänen piispansa\nsekaantunut asiaan? Koska kohtalo, kuten hän itse sanoi, oli meidät\ntällä lailla vienyt yhteen, tahdoin minäkin käyttää tilaisuutta suoraan\npuheeseen.\n\nHän näytti tyytyväiseltä, että kysyin, ja vastasi heti: \"Ensiksi\nminun pitää sanoa, että olen tyytyväinen, että olin laskenut oikein\notaksuessani teidän nähneen niin paljon omituisia ilmiöitä elämässä,\nettä voitte hämmästymättä nähdä enemmänkin... Mielelläni vastaan\nkysymyksiinne. En usko, että kärsin tällaisesta elämästä enemmän kuin\nihmiset yleensä kärsivät elämästä. Leo Greenvoodilla on omat surunsa\nja ilonsa, isä O'Brianilla omansa. Mutta koettakaa ymmärtää, että\nmolemmat olomuodot ovat minulle elinehtoina. Tiedän varsin hyvin,\nja te tiedätte sen myöskin — että useimmat ihmiset elävät sisässään\nkaksoiselämää, tuntevat alituiseen, kuinka eri olennot heidän\nsielussaan taistelevat ylivallasta, vaikka hyvin harvat voivat taikka\nuskaltavat sen ulkonaisessa elämässään näyttää. Minulle on helpompi\nelää täydellisesti, sekä ulkonaisesti että sisällisesti kahta elämää...\nMitä ihmisten juoruilun tulee, ei niitä kukaan voi välttää, elipä\nsitä yhtä tai kahta taikka puolinaista elämää! Kumminkin saatamme\nniitäkin välttää koko joukon suuremmalla menestyksellä tällaisessa\njättiläisyhteiskunnassa, kuin esimerkiksi pikku kaupungeissa. Senhän\nte lontoolaisena tietysti olette huomannut. On kai ero verraten\nsuuri siinäkin suhteessa Lontoon ja Helsingin välillä... (Minun\npiti väkisinkin hymyillä) — Mitä piispaani tulee, on hän tavallaan\nkaikkitietävä pyhimys. Ilman häntä kai olisin aikoja sitten murtunut...\nHän ei pidä kaksinaisesta elämästäni ja on siitä usein minulle puhunut,\nmutta kumminkin hän ymmärtää enemmän kuin kukaan muu, ja hänen\nsydämensä on suuri ja rakastava. Pääasiallisesti hänen tähtensä tulin\ntänne tänään, sillä minun täytyy kirjoittaa hänelle Leo Greenvoodina...\nOn merkillistä kokea, kuinka paljon puku ja ympäristö vaikuttaa koko\najatussuuntaan... En voi, vaikka kuinka koettaisin, kirjoittaa hänelle\nisä O'Brianina samalla lailla kuin Leo Greenvoodina... Ja hänen täytyy\nymmärtää molemmat minät, sillä ne kuuluvat yhteen ja täydentävät\ntoisiaan, vaikka ovatkin vallan erilaisia... Minä pyydän teitä\nhartaasti, että koetatte ymmärtää, vaikka tämä kaikki teistä kaiketi\ntuntuu mielettömältä... Miksi tällainen elämä tuntuu kaikista niin\noudolta, vaikka se epäilemättä on useille todempi kuin esiintyminen\naina yhdessä ainoassa muodossa? — Ette voi arvata, kuinka hirveä tuo\ntunne on, ettei kukaan ymmärrä, ei edes Leona...\"\n\n\"Kuka on Leona?\" kysyin, sillä hänen nimeään en ollut ennen kuullut\nmainittavan.\n\n\"Leona on nainen, jota Leo Greenwood rakastaa, mutta jota isä O'Brian\npelkää kuin kuolemaa...\"\n\nMinusta alkoi taas tuntua peloittavalta. Oliko mies täydessä järjessä,\nvai olinko mielisairaan kanssa tekemisissä? Minun omassa mielessäni\ntuntui olevan, ei kaksi, mutta parikymmentä eri henkilöä, joista\nyksi veti yhtäänne, toinen toisaanne sotkien koko aivotoimintani\nvallan pahanpäiväisesti! — Ei, ei hän ollut mielisairas, vaikka hän\npoikkesi niin paljon tavallisista jokapäiväisistä seuraihmisistä,\nettä oli vaikea seurata hänen tuumiaan. Paitsi sitä, kukapa sen\nrajan sairaiden ja terveitten välillä niin tarkkaan osaa määritellä!\nMinusta kyllä tuntui kuin olisin äkkiä muuttanut johonkin toiseen,\ntuiki tuntemattomaan tähteen, missä outoja asioita tapahtui vallan\nluonnollisesti..\n\n\"Olisin suonut, että Leona olisi teidät tavannut, mutta hän tulee\ntänne vasta huomenna. Minun täytyi tulla jo tänään, jotta ennättäisin\nkirjoittaa piispalleni.\"\n\n\"Ymmärsinkö väärin teitä, kun luulin teidän olevan hyvin hartaan\nkatolisen? Eikö Leona siinä tapauksessa hiukan häiritse uskontoanne?\"\n\n\"Oikeauskoisuuden silmillä katsottuna hän varmaan häiritsee, mutta\nelämän silmillä katsoen hän ei häiritse... Mutta tietysti ymmärrän\naivan hyvin, että tällainen kaksoiselämä on samaa kuin kynttilän\npolttaminen molemmista päistä yhtaikaa. Kynttilä kuluu loppuun puolta\npikemmin, mutta se on myöskin antanut kaksinkertaisen tulen... Ei\nsaa surra ja valittaa, vaikka sillä on ainoastaan puolet siitä\npalamis-ajasta, jota tasaisesti yhdestä päästä palava kynttilä saa\nnauttia... Se on vallan oikeudenmukaista...\"\n\nLähtötuntini alkoi jo olla käsissä. Piti kiiruhtaa asemalle. Leo\nGreenvood saattoi minut sinne, ja tuntui kuin olisin sanonut hyvästi\nmonivuotiselle ystävälle, enkä vain muutaman tunnin tutulle. Junan\nlähtiessä liikkeelle hän vilkutti iloisesti kädellään ja huusi tuon\nainoan sanan: \"Kiitos!\" Minunkin piti itsekseni kuiskata: \"Kiitos\nsinulle elämä, tästäkin päivästä!\"\n\nParin viikon perästä hän lähetti minulle New Yorkiin yhden kirjoistaan,\nkauniisiin, vihreihin nahkakansiin sidotun runokokoelman. Siinä oli\nsekaisin hartaita uskonnollisia hymnejä ja kiihkeitä rakkausrunoja.\nKun sota-aikana läksin pois New Yorkista Suomeen, en saanut ottaa\nmukanani mitään kirjoja, vaan piti jättää tämäkin New Yorkiin. Pari\nvuotta myöhemmin eräs amerikkalainen ystäväni, sanomalehtimies, toi sen\nminulle Suomeen. Hän oli tiellä lukenut sen ja kysyi minulta, kuka tuon\nmerkillisen kirjan oli kirjoittanut, sillä siinä ei ollut tekijän nimeä\neikä sitä saanut kirjakaupoista ostaa.\n\n\"Pidittekö runoista?\" kysyin häneltä.\n\n\"Muutamat niistä olivat mielestäni erittäin kauniita, täydellinen muoto\nja kiihkeän voimakas tunne. Toiset olivat mielestäni epäselviä, melkein\nmahdottomia ymmärtää.\"\n\n\"Sellainen oli mieskin...\"\n\nMuutamia vuosia myöhemmin kuulin, että molemmista päistä poltettu\nkynttilä oli palanut loppuun...\n\n\n\n\nYHTEISKUNNAN PYLVÄITÄ JA HYLKYJÄ.\n\n\nSiitä on jo pitkä aika — kaksikymmentä vuotta — kun jouduin\nmuutaman päivän kuluessa läheisiin kosketuksiin silloisen pyhän\nVenäjän pylväitten ja hylkyjen kanssa. Toisin sanoen, olin tsaarin\nhallituksen tärkeimpien ja voimakkaimpien kannattajien, santarmien\nja ohranalaisten, käsissä sekä valtiollisten vankien parissa. Kun\nUkko Ylijumala tahtoo olla oikein suosiollinen, antaa hän inehmolle\ntuollaiset kokemukset konsentroidussa muodossa, s.o. hän pusertaa\nkokoon voimakkaita tapahtumia aivan lyhyeen ajanjaksoon, niin että\nmelkein joka minuutti sisältää elämänkokemuksia. Siten iskeytyy kaikki\nniin syvälle sielun pohjukkaan, että elipä sitä vaikka sata vuotta, ei\nsittenkään voi muistista poistaa tuollaista aikaa.\n\nLokakuun lopulla, 1907, oli Rose sisarensa ja lankonsa kanssa — kaikki\namerikkalaisia — Pietarissa ja oli pyytänyt minut heidän luokseen sinne\nhyvästille, sillä heidän oli määrä lähteä varsin pian kotiinsa New\nYorkiin. Suostuin mielelläni kutsuun, koska satuin saamaan muutaman\npäivän loman koulusta. Muutamat sekä Rosen että minun tuttuni,\nvaratuomari Johannes Gummerus ja silloiset nuoret ylioppilaat Filemon\nTiderman ja Volter Stenbäck, päättivät pari päivää myöhemmin myöskin\nlähteä tsaarin komeata pääkaupunkia katsomaan. Pietarissa tapasimme\ntoisemme ensin sattumalta kadulla ja sen jälkeen vietimme pari hauskaa\npäivää yhdessä amerikkalaisten ystäviemme parissa, teattereissa,\nkahviloissa ja ostoksilla.\n\nTuli sitten aika palata kotiin, ja aikaisin lokakuun sunnuntai-aamuna\nläksin Rosen kanssa suomalaiselle rautatieasemalle, toisten jäädessä\nvielä Pietariin. Ostin piletin Helsinkiin, ja molemmat astuimme\nrautatiesillalle mennäksemme junaan, joka jo odotti. Samassa ympäröi\nmeitä joukko santarmeja ja yksi heistä sanoi varsin kohteliaasti:\n\"Tänne, olkaa hyvä\", avaten samalla oven johonkin huoneeseen\nrautatiesillan toiselle puolen. \"Me olemme vangitut\", kuiskasi\nRose hiukan hätäisesti englanninkielellä, mutta minä en ottanut\nsitä uskoakseni ja vastasin Roselle, että tämä oli kai tavallista\nmatkatavarain tarkastusta, jota jokainen siihen aikaan sai kokea, eikä\nmitään sen vaarallisempaa.\n\nHuone, jonne meidät saatettiin, oli niin kuvaava viralliselle Venäjälle\nsiihen aikaan — ja kaikesta päättäen yhä vieläkin — että se mielestäni\nhyvin täyttäisi paikan missä kansatieteellisessä museossa tahansa.\nPaksulta likaa kaikkialla, seinustalla rikkinäinen sohva ja pari\nrisaista tuolia, seinällä Nikolai II:n öljyvärikuva, nurkassa pyhimys\nkullatussa kotelossa ja sen edessä kumarteleva, ristinmerkkiä tekevä\nsantarmi. Muistan vieläkin joka piirteen tuossa iljettävässä luolassa.\n\nKuten olin Roselle ennustanut, käskettiin minua heti avaamaan\nmatkalaukkuni. Sitä tarkastamaan oli tullut kaksi santarmia\nja kaksi siviilipukuista lurjusta, arvattavasti jalon ohranan\nedustajia. Oli melkein liikuttavaa nähdä heidän pitkiksi venyneitä,\npettyneitä naamojaan, kun ei kerrassa mitään \"vaarallista\" löytynyt.\nEi sittenkään, vaikka käytetty sukkapari käännettiin nurin ja\ntarkastettiin oikein ikkunaa vastaan. Vielä kumminkin oli yksi toivo\njälellä: ruumiillinen tarkastus oli toimitettava. Rose, joka oli vain\ntullut minua saattamaan, eikä ollenkaan aikonut matkustaa, otettiin\nensin tarkastettavaksi. Minut vietiin siksi ajaksi junasillalle\nkävelemään, seuranani santarmiupseeri. Käytin aikaa hyväkseni\nsanoakseni hänelle muutamia totuuksia. Hän koetti puolustautua sillä,\nettä eihän hän asialle mitään voinut. Hän vain totteli käskyä. Kun\nkysyin häneltä, eikö hänellä sentään ollut sen verran vapaata tahtoa,\nettä saattoi kieltäytyä täyttämästä häpeällisiä käskyjä, sain erittäin\nkuvaavan vastauksen: \"Mutta herran tähden, mitä te vaaditte! Minähän\nkadottaisin heti virkani, ellen tottelisi!\"\n\nMonta kertaa jälestäpäin on muistunut mieleeni tuo santarmiupseerin\nhuudahdus. Ja monta kertaa sen olen kuullut omilta maalaisiltani\nmyöskin. Mutta olihan niitä siihen aikaan myöskin monta, jotka eivät\nvälittäneet, vaikka meni virka ja ehkä menisi henkikin. Missä olisi nyt\nSuomen vapaus, ellei heitä olisi ollut? — Ja ehkäpä niitä on vieläkin,\njos uusi koettelemusten aika tulee!\n\nRose tuotiin vihdoin ulos, posket punottaen ja silmät säihkyen\nvihasta. Minut käskettiin huoneeseen, jossa vanha akka rähjä odotti.\nEnsi työkseen hän ilmoitti minulle — arvattavasti jonkunmoiseksi\nlohdutukseksi — että hän oli suomalainen! Sanoin hänelle oman\nmielipiteeni asiasta, josta oli seurauksena, että hän uhkasi kutsua\nsantarmit sisään. Vakuutin hänelle, että he eivät voi olla alemmalla\nkurjuuden asteella kuin hänkään. Merkillistä kyllä, akka vaikeni ja\njatkoi \"tutkimustaan\" kalpeana ja kädet vavisten. — Ilokseni sain\nmuutaman viikon päästä tiedon, että Suomen rautateillä ei hänen\npalveluksiaan sen perästä tarvittu. — Monta kertaa olen jälestäkinpäin\nsaanut nähdä, millaisia onnettomia pelkureita tuollaiset hirmuvallan\ntaikka rahan orjat aina ovat. Heidät voi ostaa millaiseen konnantyöhön\ntahansa, mutta jos he näkevät, että heitä ei peljätä, alkavat he itse\nvavista pelosta, mahdollisesti luullen, että tuossa on joku, jolla on\ntakanaan vielä mahtavampi voima! — Kuulin kerran erään poliisipäällikön\nvalittavan, että sen maan ohranaan ei saa rehellistä väkeä, maksoipa\nheille minkä palkan tahansa. En tässä tahdo mainita, mistä maasta oli\nkysymys, mutta otaksun, että asian laita on sama kaikkialla. Todistus\nsiitä, että ihmisluonto sentään on parempi kuin pessimistit väittävät!\n\nTurha kaiketi sanoa, että ruumiillinen tarkastus ei tuottanut sen\nsuurempia tuloksia kuin tavaroidenkaan tarkastus.\n\nSitten seurasi kuusi pitkää tuntia samassa santarmihuoneessa, kunnes\nsaimme kuulla päätöksen: Meidät piti toimittaa, ei vapauteen, vaan\nvankilaan.\n\nTietysti meitä ei viety yhdessä, vaan kumpikin uskottiin eri santarmin\nkuljetettavaksi. Minua kuljettava santarmi oli nuori, tyhmän ja\nhyväluontoisen näköinen. Heti kun päästiin muutaman sylen päähän\nasemalta, hän alkoi keskustelun ja kysyi, miksi minut oli vangittu.\nSanoin lyhyesti huonolla venäjänkielellä, etten tiennyt syytä. Santarmi\nhuokasi syvään ja sanoi surullisella äänellä: \"Venäjällä ei ole\nvapautta... Ei vapautta!\" Siihen loppui keskustelumme. Olin hirveän\nväsynyt eikä muutoinkaan tehnyt mieli jatkaa. Kohta saavuimmekin\nsurullisen kuuluisalle Spalernaja kadulle, jonka varrella vankila\nsijaitsi.\n\nMieleeni on painunut muisto tuosta santarmi raukasta, joka kaikesta\npäättäen oli vallan epävarma tuki tsaarin järjestelmälle. Kun olimme\npäässeet vankilan portille, ei kuulunut ensin ketään avaamaan sitä.\nSantarmi otti silloin taskustaan nenäliinan, joka ehkä kerran oli ollut\nvalkoinen, mutta jonka väriä nyt oli mahdoton määritellä. Sillä hän\nhartaasti pyyhki likaista puupenkkiä portin vieressä ja pyysi minua\nistumaan. Se oli tuollainen epäröivä, arka suosionosoitus, jolla hän\nvarmaan tahtoi sanoa, että kohtaloni suretti häntä..\n\nVihdoin aukeni portti ja minut vietiin sisään kahden santarmin\nvartioimana, kuten vaarallista rikollista ainakin. Portaita ylös,\nportaita alas, pitkin pitkiä käytäviä, ja sitten taas uusia portaita\nja uusia käytäviä. Luulin nääntyväni väsymyksestä. Eikö tästä\nmilloinkaan tullut loppua! Vihdoin minut työnnettiin huoneeseen, jossa\nunivormupukuinen mies alkoi puhua pomottaa venättä, josta en ymmärtänyt\nsanaakaan. Hän huomasi, että keskustelumme kävi kovin yksipuoliseksi\nja viittasi santarmeille viemään minut pois. Taasen uusia portaita ja\nkäytäviä ja sitten toiseen huoneeseen, jossa laiha, kiukkuisen näköinen\nnainen alkoi samanlaisen kuulustelun samanlaisella tuloksella.\n\nAloin jo kovasti kaivata \"huonompaa\" seuraa, koska tuollainen\nyhteiskunnan pylväitten seassa liikkuminen ei nähtävästi oikein\nsovellu tavallisen ihmisen turmeltuneelle luonnolle. Sen olen sitten\njälestäkinpäin usein huomannut.\n\nPian toteutuikin toivoni. Tulimme taas pitkään käytävään, jonka\noikeanpuolisella seinällä näin useita rautaristikolla suojattuja ovia.\nYksi niistä vedettiin nopeasti auki ja minut työnnettiin sisään. Ovi\nläiskähti kiinni perässäni.\n\nEnsimmäinen vaikutelma oli se, että huone oli hyvin matala ja himmeästi\nvalaistu. Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja sen ympärillä penkit,\njoilla istui useita tupakoivia naisia. Väsymys esti minua tarkkaan\nymmärtämästä, missä olin, ja jäin seisomaan oven suuhun, tuijottamaan\nvastapäätä ovea häämöttävään seinään, jossa pienen, rautaristikolla\nvarustetun ikkunan alla näkyi omituinen olento. Oliko se nuori tyttö,\nvai oliko se enkeli, tänne lähetetty meitä lohduttamaan? Hän oli\nsanomattoman kaunis. Suuret, tummat silmät katsoivat suoraan minuun,\nja ruskea, aaltoileva tukka riippui irrallaan melkein lattiaan saakka.\n(Proosallinen selitys oli tietysti, että sen täytyi vasta pestynä\nolla irrallaan kuivamassa, mutta sitä en silloin ymmärtänyt). — Puku\noli hänellä sininen, meidän Aino-pukua muistuttava, olkapäiltä alas\nulottuva hame, jonka alta näkyi hienon valkoisen puseron hihat ja\nkaulus. Metsän sinipiika hän kaiketi olikin... Oli tänne eksynyt...\n\nEn tiedä, miten kauan seisoin tuijottamassa tuohon kauniiseen näkyyn...\nHeräsin vasta, kun sinipiika astui kädet ojennettuina luokseni. \"Kuka\nolette ja miksi olette täällä?\" kysyi hän venäjäksi.\n\nVastasin hänelle, etten puhunut venättä. \"Mitä kieltä te puhutte?\"\nkysyi sitten sinipiika ranskaksi. Sanoin mieluimmin puhuvani\nenglantia, mutta mahdollisesti voisin suoriutua myöskin ranskan,\ntaikka saksankielellä. Sinipiika hymyili ja alkoi puhua sujuvaa\nenglanninkieltä.\n\nSelitin hänelle, kuka olin ja että syytä vangitsemiseeni en tiennyt.\nArvelin, että tsaarin urkkijat olivat saaneet selville, että olin jo\npari vuotta ollut yhteistyössä Venäjän vapaustaistelijain kanssa, koska\nymmärsin, että oma maani saattaisi tulla vapaaksi vasta silloin, kun\nVenäjän hirmuvalta oli kukistettu. Olihan siinä syytä kylliksi.\n\nSinipiika aikoi juuri esittää muut huoneessa olijat, kun ovi samassa\naukeni ja Rose työnnettiin sisään. Hänet oli ensin viety toiseen\nkoppiin, mutta hän oli nostanut jymyn ja vaatinut niin kiihkeästi\npäästä sinne, missä minäkin olin, että oli pitänyt \"kotirauhan\" tähden\nhänet muuttaa luoksemme. Meitä oli nyt kokonaista kymmenen samassa\npienessä huoneessa.\n\nSitten alkoivat nuo elämäni merkillisimmät neljä päivää.\n\nSinipiian nimi oli Natasha Kamensky. Hän oli saanut monipuolisen\nkasvatuksen, viimeksi Sorbonnen yliopistossa, Parisissa, ja oli mitä\nsuloisin esimerkki hienosti sivistyneestä venäläistytöstä, joka\nsulollaan voittaa ihmisten sydämet. Oli heti selvä, että Natasha oli\ntämän ryhmän johtava henki, jonka rauhoittava läsnäolo ja auttava käsi\noli käynyt kaikille yhtä tärkeäksi kuin ruoka ja juoma. Vaikka hän ei\nollut iältään paljoa yli parin kymmenen, oli hänellä jo monivuotinen\nkokemus vapaustaistelun vaaroista ja uhrauksia vaativasta antaumisesta.\nPelkään, että moni meistä olisi jo alussa murtunut, ellei Natashan\nnuori ja voimakas käsi aina olisi ollut tukemassa.\n\nOlen usein kuullut ihmisten sanovan, että voi, voi sentään, kuinka ne\ntuollaiset hennot, hienosti sivistyneet tytöt voivat kestää vankilan\nkauhuja! Se on kokonaan väärä ajatussuunta. Muistan kuinka itse kerran\nkysyin melkein samalla lailla eräältä vapaustaistelun johtomieheltä,\njota oli kidutettu mitä kauneimmalla tavalla Schlüsselburgin\nvankilassa, mutta joka sieltä päästyään jatkoi työtä yhtä suurella\ninnolla kuin ennenkin. \"Kuinka on mahdollista, että te, sivistynyt\nmies, tottunut henkisesti kehittyneeseen seuraan, saatoitte kaiken\ntuon kauhun kestää?\" kysyin häneltä. Hän hymyili: \"Juuri siksi, että\nolin, kuten sanoitte, sivistynyt mies. On vallan hullu käsitys, että\njos ihminen on koko ikänsä saanut olla ilman henkistä ruokaa ja usein\nruumiillisestikin nälkää nähnyt, niin hän on kuin kotonaan venäläisessä\nvankilassa. Mitäpä hän muka välittäisi siitä kurjuudesta, onhan hän\nkurjuuteen syntynyt ja kurjuudessa kasvanut! Uskokaa minua, ei kukaan\ntunne olevansa 'kotonaan' venäläisessä vankilassa. Mutta sivistynyt\nmies, sellainen, jonka ajatuskykyä on johdonmukaisesti kehitetty, jolla\non laajoja tietoja maailman menosta, joka on tottunut tutkimaan syitä\nja seurauksia — hänellä on suuri henkinen varasto käytettävänään,\njota ei ole hänen kurjissa oloissa kasvaneella veljellään. Siksi hän\nkestää paljoa kauemmin sitä henkistä kidutusta, joka tulee kaikkien\nosaksi tsaarin 'omassa vankilassa', kuten Schlüsselburgin virallinen\nnimitys on.\" — Samaa kuulin sittemmin monelta muultakin. Jota suurempi\nhenkinen pääoma on käytettävänä, sitä kauemmin ihminen kestää henkistä\nkidutusta. Ruumiillinen kidutus on toisarvoinen henkiseen kidutukseen\nverraten.\n\nRosen tulo luoksemme oli suuri ilo kaikille. Rosella on aivan oma\ntapansa levittää uutta eloa, väsyneisiin. Rosen ystävienkin olen usein\nkuullut sanovan, että Rose vain uneksii, mutta ei saa mitään toimeen.\nKaiken, mitä hän tekee, hän tekee _huomenna_, tänään hän vain kertoo\nihmeellisistä aikomuksistaan. Se on vallan totta, mutta sittenkin\nväitän, että Rose on hyödyllisimpiä ihmisiä maailmassa. Hän on lämpöä\nluovana aurinkona, hän on kesän kukkien antamana ilona — miksi hänen\npitäisi tehdä työtä? Miksi hänen pitäisi tuhlata rakkautta ja iloa\nlevittäviä ominaisuuksiaan ahertamalla jokapäiväisen leipänsä tähden?\nKuten tavallista, Rosen tulo elvytti meitä kaikkia, ja nyt alkoi vallan\nluonnollisesti keskustelu sujua.\n\nKeskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi kaksi öljykeittiötä ja\nmolemmilla porisi pata, missä kiehui riisipuuroa. Kaksi tytöistä\noli sekoittamassa keitosta, ja Natasha selitti, että siinä kiehui\nmeidän päivällisemme. Valtiollisilla vangeilla oli tsaarin aikana\nmuutamia etuoikeuksia, niin kauan kuin istuivat tutkintovankilassa.\nM.m. he saivat itse keittää ruokansa ja hankkia siihen tarvittavat\nraaka-aineet. Toinen meidän naisvartioistamme osti, mitä tarvittiin,\nrahoilla, joita säilytettiin meitä varten vankilan konttorissa.\nMonella oli sukulaisia, jotka jättivät rahaa konttoriin meidän\npuolestamme, ja ne, joilla ei ollut sukulaisia eikä omia varoja,\nsaivat valtiollisten vankien \"punaiselta ristiltä\" viisi ruplaa kuussa\nruokaan ja vaatteisiin. Paraimmassakin tapauksessa olivat varamme\nhyvin rajoitetut, niin että meidän huoneemme eli pääasiallisesti\nriisipuurolla, joka oli sekä halpaa että ravitsevaa. — Kun puuro oli\nvalmis, otimme esiin \"serviisimme\", johon kuului kahdeksan lusikkaa,\nkaksi ehyttä ja yksi rikkinäinen veitsi, pari kahvelia ja muutama kuppi\nja lautanen. Hyvällä tahdolla — ja sitä oli runsaasti — suoriuduimme\nauttavasti, ja päivällinen maistui oivalliselta, varsinkin Roselle ja\nminulle, jotka olimme hirveän nälkäisiä ja väsyneitä.\n\nSyötyämme sateli kysymyksiä oloista vankilan ulkopuolella. Minun piti\ntarkkaan selittää Suomen olot, ja ilokseni huomasin, että asiat eivät\nolleet tuntemattomia parhaimmalle osalle Venäjän asukkaita. Puhuessamme\nen voinut olla muistelematta Dostojevskyn sanoja, että Venäjän henkinen\nylimystö on löydettävissä vankiloissa ja Siperiassa. Niin se oli\nDostojevskyn aikaan, ja niin lienee nytkin, vielä suuremmassa, vielä\nhirvittävämmässä määrässä. Kuinka monta vuosikymmentä vielä kulunee,\nennenkuin se onneton maa alkaa lähestyä sivistysmaitten tasoa!\n\nUseimmat tovereistamme polttelivat savukkeita ruokaveron jälkeen,\nja sitten yksi heistä ilmoitti, että Rosen ja minun pitää myös\njoutessamme jotain tehdä. Meille annettiin katkennut kynäveitsi, jonka\njoku oli saanut hyvin salaa tuoduksi huoneeseemme, sillä sellaisen\nomistaminen oli kauhea rikos. Sitä säilytettiinkin kuin silmäterää,\nja nyt se vedettiin esille piilostaan, jotta Rose ja minä saisimme\nkaivertaa nimemme pöytään, sillä jokainen siinä huoneessa ollut oli\ntehnyt samoin. Pöytä olikin niin täynnä nimiä, ettei siinä monta\ntyhjää kohtaa enää ollutkaan. Kovalla työllä saimmekin vihdoin nimemme\njokseenkin syvään koverretuksi pehmeään puuhun. — Venäjän viimeisen\nvallankumouksen jälkeen kuulin, että koko \"hotellimme\" ja sen mukana\nmyöskin historiallinen pöytä, oli joutunut tulen uhriksi. Sääli pöytää,\nsillä sillä oli pitkä, surullinen historia!\n\nNatasha tahtoi sitten, että saisimme kuulla laulua. Heti asettuivatkin\nlaulajattaremme yhteen ja saimme kuulla ihania duettoja ja surullisia\nvenäläisiä kansanlauluja. Laulajia oli kaksi, Misha ja Shura. Misha oli\nkaunis armenialainen tyttö, jonka lyhyt kihara tukka ja poikamainen\nulkomuoto olivat hankkineet hänelle liikanimen \"Misha\", vaikka hänen\nkorkea, heleä sopraanonsa oli kaikkea muuta kuin poikamainen. Kalpea,\nhiljainen Shura omisti syvän, tunnetta uhkuvan alton. Sekä Misha että\nShura olivat olleet oppilaita Pietarin konservatoriossa, jossa heidän\npiti valmistautua laulajattariksi, mutta vapaustaistelu oli vetänyt\nheidät mukaansa, ja se melkein aina päättyi vankilaan.\n\nEnsimmäinen päivä kului loppuen, ennenkuin ennätimme edes selvään\nkäsittää kohtaloamme, ja kaikki aloimme laatia vuoteitamme. Lautaiset\nlavat, jotka päivällä olivat pystyssä seinää vastaan, laskettiin\nalas, niin että toinen pää nojasi penkkiin pöydän ääressä. Kun kaikki\nkymmenen lavaa oli alas laskettu, oli huone niin täynnä, että siinä\npääsi liikkumaan ainoastaan hyppimällä toiselta vuoteelta toiselle,\ntaikka ryömimällä pitkin penkkiä. Natasha oli ollut kovassa puuhassa\nkoko illan, ja seurauksena hänen puuhistaan sekä Rosella että minulla\noli puhtaat valkoiset lakanat ja puhtaat päänaluiset, suurin osa\nNatashan omaisuutta, mutta osa myöskin hankittu toisista huoneista,\njonne ikkunoista huutamalla oli ilmoitettu, että koppiin N:o 6 oli\ntullut kaksi muukalaista vierasta. Valtion antama lakana oli väriltään\ntummanruskea, hyvin karkea kangaspalanen, jota käytimme lattian pesuun.\nTyyny taasen oli oljista ja ryysyistä kokoonpantu likainen käärö.\nJa kumminkin meille vakuutettiin, että tämä oli puhtain ja mukavin\npyhän Venäjän vankiloista. Oli hieman vaikea kuvitella, millaisia\nVenäjän likaiset ja epämukavat vankilat mahtoivat olla, koska tämä oli\npuhtauden ja mukavuuden perikuva.\n\nJuuri kun olin menossa nukkumaan, huomasin, että koko se kohta, missä\nvuodelavani oli seissyt seinää vasten, oli täynnä pahannäköistä\nkeltaista jauhetta. Mitäpäs muuta kuin otin käteeni valtion lakanan\nja aloin pestä seinää, mutta samassa kuului yleinen huuto, että\nsitä minun ei mitenkään pitäisi tehdä. Miksi ei? Siksi että hän,\njolla paikka oli ollut ennen minua, oli tuhlannut suurimman osan\nvähistä käyttövaroistaan hankkiakseen tepsivää syöpäläis-myrkkyä,\nja seurauksena siitä väitettiin vuoteen olevan rauhallisimpia koko\nkopissa. Hm! Minulla ei ollut tilaisuutta vertaileviin tutkimuksiin,\nmutta sen sain pian kokea, että seinän myrkyttäminen ei mitenkään\nestänyt kaikenlaisia vuodetovereita tippumasta pitkin yötä katosta\nvuoteelleni.\n\nJännitys ja mielenliikutukset olivat meidät kumminkin väsyttäneet\nniin, että kaikesta huolimatta nukuimme pian. Seuraavana aamuna vasta\nalkoi varsinainen vankilaelämä. Johtui mieleeni, kuinka totta Juhani\nAho puhui sanoessaan Sasu Punasesta, että vasta silloin voi ihmisen\noikein ymmärtää, kun näkee hänet oikeassa ympäristössään. Aivan\nsamaa tahtoisin sanoa Venäjän vapaustaistelijoista. Tavallisessa,\nrauhallisessa seuraelämässä he ovat usein kuin puusta pudonneita, eivät\ntiedä miten olla kuin eleä, mutta taistelurintamalla he ovat kotonaan.\nJa vankilat ovat aina olleet tärkeitä asemia Venäjän sekä vapaus- että\nsivistystaistelussa.\n\nKun seuraavana aamuna heräsin, oli jo muutamia tovereita ylhäällä. Yksi\npyyhki lattiata valtion \"lakanalla\" ja toinen sytytti öljykeittäjää.\nNousin kiireesti ja pukeuduin sekä valmistauduin auttamaan heitä,\nmutta minut työnnettiin syrjään selityksellä, että nyt oli Shura\npäivystäjänä, ja hänen asiansa oli pestä lattia ja keittää aamiainen.\nVangittujen omia laatimia sääntöjä seurattiin tarkoin. Valtiollisilla\nvangeilla oli oikeus antaa rikollisvankien siivota huoneet, mutta\nsitä oikeutta ei kukaan periaatteellisista syistä koskaan käyttänyt.\nVapauden edestä taistelijain ei sopinut käyttää orjatyötä missään\nmuodossa.\n\nKerran päivässä meidät kuljetettiin vankilan pihalle kävelemään, ja tuo\npuoli tuntia ulkoilmassa oli tietysti nautintoa. Paitsi sitä, tarjoutui\nusein tuon puolen tunnin kuluessa tilaisuus saada jonkunmoinen aavistus\nulkomaailman asioista. Niinpä Natasha minulle kuiskaten ilmoitti,\nettä vartija tuossa kulmassa oli suomalainen ja halusi sanoa minulle\njotain. Kuljin hyvin hitaasti hänen ohitseen, ja ohikulkiessani hän\nsopotti hyvin nopeasti: \"Mie oon luken't kaikk' kasetat, ja niiss' on\npaljon sinust.\" Kysyin, tietävätkö Suomessa, missä olin ja sain häneltä\nmyöntävän pään nyökkäyksen. Siihen keskustelumme silloin loppui, mutta\nminulle merkitsi paljon se tieto, että kotimaassa ainakin tiedettiin,\nmitä oli tapahtunut.\n\nKun meidät sitten käskettiin sisään, kuljin portaissa toisessa kopissa\nsäilytetyn tytön ohi. Hän ojensi minulle ystävällisesti kätensä ja\nsanoi tahtovansa puristaa kättäni tervetuliaisiksi. Annoin hänelle\nkäteni ja tunsin, että hän pisti siihen jotain. Varovasti panin\nkäteni taskuun ja pudotin sinne pienen kirjelipun. Tultuani koppiimme\notin sen esille. Se oli pieni tervehdys eräältä mies-ystävältäni,\njoka oli samassa vankilassa, toisella puolen pihaa. Hän oli kuullut,\nkun toverini ikkunasta huusivat nimeni, ja tahtoi lähettää minulle\ntervehdyksensä, sillä olimme tutustuneet Suomessa. Hän on yhä vielä\nankaran valvonnan alaisena Venäjällä, koska hän pitää bolshevikien\nkomentoa vielä tsaarinkin komentoa kamalampana.\n\nPaljon uneksittiin siihen aikaan tulevasta onnen ajasta, kun kerran\nsaataisiin tsaarin valta kukistetuksi, mutta paljon on niitä unelmia\nnyt murtunut. Eivät auta iskulauseet, huusipa sitä \"elämä tsaarille!\"\ntaikka \"kaikki valta köyhälistölle!\" Pohjalta muutos on tapahtuva,\nmuutoin perustus pettää. Kauan tuntuu vielä viipyvän, ennenkuin\noikeuskäsitteet selviävät, ennenkuin ihmisarvo tunnustetaan laajassa\nnaapurimaassamme. Liian syvällä ovat vielä tuhatvuotisen orjuuden\njäljet, vaikka pintaa onkin hiukan kiillotettu!\n\nToisena vankilapäivänäni, maanantaina, kävi vartija verraten aikaisin\nhakemassa Rosea tutkittavaksi jonnekin santarmivirastoon. Tutkimisesta\nei kumminkaan tullut suuria tuloksia, sillä tutkijat ja tutkittava\neivät ymmärtäneet sanaakaan toistensa kieltä. Ainoa, minkä Rose\nymmärsi, oli, että hänelle näytettiin joukko valokuvia, m.m. yksi,\nmissä Rose ja minä seisomme rautatievaunun sillalla. Hän katseli\nkaikkia, mutta ei virkkanut sanaakaan — ja siihen se tutkiminen loppui.\nKun hänet kuljetettiin takaisin vankilaan, näki hän vilahdukselta\nTidermanin kadulla kahden santarmin kuljettamana ja aavisti, mikä\noli tullut toisten suomalaisten kohtaloksi. Rose oli ollut luonamme\npari tuntia ja ennättänyt juuri kertoa kokemuksistaan \"tutkinnossa\",\nkun ovi taas avautui ja vartija julisti, että amerikkalainen neiti\noli vapaa. Riemua ja onnitteluja sateli Rosen ympärillä, ja koko\najan seisoi vartija ovella kiiruhtamassa lähtöä. Ennen lähtöään Rose\nkumminkin ennätti sopia kanssani että lähettäisi minulle seuraavana\npäivänä hiukan ruokaa ja rahoja ja ilmoittaisi, kuinka toisille\nsuomalaisille oli käynyt. Jos meidän jälkeemme jotain oli tapahtunut\nkolmelle aikaisemmin mainitsemalleni suomalaiselle, Rosen piti lähettää\nniin monta päärynää kuin heistä oli vangittu. Muutoin vain omenia. —\nSeuraavana päivänä tulikin kolme päärynää. Tiesin siis, että kaikki\nolivat vangitut.\n\nRosen vapauttaminen oli tietysti ilo meille, mutta samalla koski\nkipeästi se ajatus, että nyt ei ollut minulla enää ketään läheistäni\nsiellä, vaan yksin oli kestettävä ties kuinka kauan. Ja miten\nmahtoivatkaan omaiset kärsiä siellä kotona! En voinut sille mitään,\nettä kun ovi kolahti kiinni Rosen jälkeen, purskahdin itkuun. En tiedä\nkuinka kauan olin itkenyt, kun tunsin käden olkapäälläni. Natasha\nseisoi siinä ja puhui hiljaa korvaani: \"Toveri, ette saa näyttää\nheikkoutta... Ette saa itkeä... Muille tulee vaikeampi olla...\"\nNiinhän se oli. Häpesin heikkouttani, sillä mitä minä vielä tiesin\nkärsimyksistä!\n\nNatashan neuvosta pyysin puhutella vankilan päällikköä, kysyäkseni\nhäneltä kohtaloani. Tulkkina toimi vankilan lääkäri, joka tuntui\nsivistyneeltä mieheltä. Päällikkö oli raaka tsinovnikka, jonka\nröyhkeätä käytöstä oli vaikea niellä. Ainoa, jonka hän sanoi\nkohtalostani, oli, että tulin olemaan tässä vankilassa kuukauden ja\nsitten seuraisi arvattavasti Siperia. Kysyin vielä saisinko kirjoittaa\nHelsinkiin viranomaisille, että minut oli vangittu. Se kuulemma oli\nluvallista, kunhan kirjoittaisin venäjäksi, sillä muita kieliä ei\nsallittu. Kirje luvattiin toimittaa perille. Myöhemmin näyttäytyivät\nkaikki nämä vastaukset ja lupaukset vääriksi. Kirjeen Suomen\nProkuraattorille sain pian Natashan avulla venäjäksi, kun ensin olin\nsen englanniksi kirjoittanut. Se annettiin vankilan päällikölle tunnin\nkuluttua, ja hän antoi uuden juhlallisen lupauksen, että se varmaan\nmenee perille. Tietysti sitä ei lähetetty! Minua vieläkin naurattaa,\nkun muistelen, kuinka helposti uskoin häntä. Menee aina pitkä aika\nennenkuin rehellinen ihminen käsittää, kuinka muutamilla valehteleminen\nsyntyy melkein kuin luonnon pakosta, vaikka useimmiten totuuden\npuhuminen olisi koko joukon edullisempaa itse valehtelijallekin.\n\nSuurena lohdutuksena minulle oli se tieto, minkä vartia, joka oli\nlukenut \"kaikk' kasetat\", oli minulle ilmoittanut, että nimittäin\nkotona tiesivät miten minulle oli käynyt. Silloin en kyllä voinut\nymmärtää, kuinka he jo niin aikaisin, s.o. heti maanantai-aamuna siitä\nolivat saaneet tiedon. Se selvisi vasta vapaaksi päästyäni, ja se on\nelämäni kauneimpia kokemuksia. Siksi kerron sen:\n\nKaikilla suurilla Lontoon lehdillä oli tietysti kirjeenvaihtajansa\nPietarissa. Maailmanlehden Timesin kirjeenvaihtaja, tohtori Harold\nWilliams, joka nyt on Timesin ulkoasiain toimittaja, tietysti\nsai tiedon suomalaisten vangitsemisesta ja ymmärsi heti, ettei\nkellään meistä ollut tilaisuutta ilmoittaa asiasta kotiimme. Hän\nei tuntenut ainoatakaan meistä, yhtä vähän kuin me tiesimme mitään\nhänestä. Tahtoisinpa väittää, että mikä muu maalainen tahansa kuin\nenglantilainen, olisi jättänyt asian sikseen, taikka kaikkein\nkorkeintaan lähettänyt meitä kohtaan suosiollisen sähkösanoman\nlehdelleen, mutta englantilaisen gentlemanin ritarillinen vaisto ei\nkoskaan petä. Mitä teki tohtori Williams? Hän otti iltajunan Viipuriin,\njonne hän saapui puoliyön jälkeen. Sattumalta hän tunsi erään pienen\nvirkailijan asemalla ja kysyi häneltä jonkun luotettavan henkilön\nosoitetta, jolle hän voisi ilmoittaa kohtalostamme ja joka sitten voisi\nsiitä antaa tietoja omaisillemme. Hän saikin tuomari V. Furuhjelmin\nosoitteen ja läksi hänen asunnolleen kello 2 yöllä. Ensimmäinen ajatus,\njoka tietysti johtui tuomari Furuhjelmin mieleen, oli, että santarmit\nsiellä koputtivat hänen ovelleen keskellä yötä, sillä sehän olisi ollut\nsen ajan luonteenomaisin ilmiö. Asia kumminkin selvisi, ja merkillinen\nenglantilainen ilmoitti, että neljä suomalaista, joitten nimiä hän ei\ntiennyt, oli vankina Pietarissa. Sen hän kumminkin tiesi, että heidän\njoukossaan oli rouva, jolla oli nimi Kalevalasta! Sitten mies poistui\nja palasi seuraavalla junalla Pietariin.\n\nTuomari Furuhjelm tietysti muisti Aino-nimen miettiessään, mitä\nkalevalaista nimeä englantilainen oli tarkoittanut, ja arvasi\nmyöskin mistä Ainosta oli kysymys. Kello neljä aamulla hän soitti\nHelsinkiin läheiselle tuttavalleni, jolta sai tiedon, ketkä olivat\nmenneet Pietariin, ja siten myöskin saivat tiedon Helsingissä meidän\nkohtalostamme.\n\nKun palasin vankilan päällikön puheilta koppiimme, oli siellä \"koulu\"\ntäydessä käynnissä. Yksi tovereistamme, Gitel niminen, ei joutuessaan\nvangiksi osannut lukea eikä kirjoittaa. Muut, joita elämä oli pidellyt\nsuopeammin, tahtoivat antaa apua Gitelille ja opettaa hänelle, mitä\nitse olivat saaneet oppia. Gitel oli hyvin nopeasti saavuttanut\nlukutaidon, ja siksi historian ja maantiedon opetus kävi verraten\nhelposti. Enemmän harmia tuotti laskento, mutta Gitelin luontainen\nlahjakkuus oli siinä suurena apuna. Gitel oli ainoa juutalaistyttö\njoukossamme. Hän oli ansainnut leipänsä ompelijattarena jossakin\nPuolan pikku kaupungissa, missä hänen köyhä nuoruutensa, vainotun\nkansan jäsenenä oli siihen asti hiljalleen kulunut. Sattumalta hän oli\nsiellä tutustunut muutamiin vallankumouksellisiin, ja se oli uuden\nelämän alku Gitelille. Koko sydämellään ja sielullaan hän heittäytyi\nvapaustaisteluun, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin hän istui lukon\ntakana. Hänen kohtalonsa oli jo päätetty, sillä muutaman päivän perästä\nhänen oli määrä lähteä Siperiaan. Natashalla oli kova puuha hankkia\nkokoon lämpimiä vaatteita hänelle tuota pitkää matkaa varten, sillä\nhänellä ei ollut yhtään mitään muuta, kuin mitä hänellä oli yllään, ja\ntsaarin kustantamat puvut olivat ohuita ja kylmiä. Mutta iloisempaa\nolentoa ei voinut olla kuin tuo pieni juutalaistyttö. Kun minut ensin\ntuotiin vankilaan, näkyi Gitel käsittävän sen siten, että olin siellä\njonkunmoisena talon vieraana, ja joka kerta kun yritin puuhata jossakin\npienessä taloushommassa, alkaen pestä jotain kuppia taikka pyyhkiä\ntomua, hän juoksi nopeasti esiin, tempasi kupin taikka tomurievun\nkädestäni selittäen, että minä en mitenkään saanut tuommoiseen ryhtyä.\nHän kyllä toimitti tuollaiset askareet. Jos puoliväkisin yritin jatkaa\ntointani, hän tuskastui ja oli puhkeamaisillaan itkuun. Ei auttanut muu\nkuin nauraa ja totella Gitelin vaatimuksia.\n\nVielä pitää kertoa hiukan Ludmilasta. Ludmilan oikeata nimeä ei kukaan\nmeistä tuntenut. Vankilan viranomaisille hän oli ilmoittanut nimekseen\n\"Ludmila\", mutta varmaan tiesimme ainoastaan, että se ei ollut hänen\noikea nimensä. Hän oli hyvin tarkka siitä, ettei kukaan saisi selkoa\nhänen oikeasta nimestään, koska hän pelkäsi tsaarin kätyrien kostavan\nhänen omaisilleen. Toverit olivat kyllä antaneet hänelle toisen nimen,\nsanoen häntä \"Okulaksi\", joka oikeastaan on hyvin kauhea nimi, sillä se\nmerkitsee samaa kuin haikala, mutta jonka Okula varsin hyväntahtoisesti\nomaksui. Nimeen oli aivan pätevät syyt, jotka pian tulin huomaamaan.\nHeti maanantai-aamuna Okula tuli luokseni ja pyysi hyvin kauniisti,\nettä ilmoittautuisin vankilan lääkärille sairaaksi.\n\n\"Mutta rakas Okula, minä olen terve kuin pukki.\"\n\n\"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, mutta silloin saisimme pullon\nmaitoa ja kaksi munaa lisää, — ja minun on niin hirveä nälkä.\"\n\nPikku Okula raukka! Hänen omista, hiukan sekavista selityksistään ja\nNatashan antamista lisätiedoista kävi selville, että häntä vaivasi\nalituinen hermostunut nälkä. Hän söi kaikki mitä ikinä käsiinsä sai\neikä siitä tuntunut olevan apua. Jokainen, jolla oli hiukankin syytä\nilmoittautua sairaaksi, teki sen mielellään, jotta Okula saisi enemmän\nravitsevaa ravintoa. Maito, joka vangeille tuotiin, oli verraten hyvää,\nmutta munat kyllä eivät olleet eilispäivän lapsia. Mutta Okula oli\nhelposti tyydytetty.\n\nKoetin selittää Okulalle, että minun oli vaikea ilmoittautua sairaaksi,\nsillä tuskin kukaan lääkäri olisi ottanut kuuleviin korviin niin\nselvää satua, mutta Okula ei niin helpolla päästänyt. \"Sanokaa, että\nkärsitte veren vähyyttä. Sen tohtori aina uskoo, sillä kaikkihan täällä\nsiitä kärsii\", pyyteli Okula hartaasti. Minun menostani tohtoriin ei\nkumminkaan tullut mitään, sillä Natasha asettui jyrkästi Okulan tuumaa\nvastaan.\n\nLausuin kerran iloni siitä, että meitä oli niin monta yhdessä, sillä\nen tosiaankaan ymmärtänyt, kuinka olisin voinut yksin siellä kestää.\nViisas Natasha hymyili: \"Niin — alussa kyllä tuntuu siltä, mutta pian\ntulet huomaamaan, että asia ei ole niin. Ei kukaan voi kestää monta\nkuukautta tällaisessa täyteen sullotussa kopissa, mutta vankila on\naina niin hirvittävän täynnä, ettei riitä yksityiskoppeja muille kuin\nsairaille. Vasta sitten kun joku on mielisairauden partaalla, taikka\njo toisella puolen rajaa, siirretään hänet yksityiskoppiin...\" — Jo\nseuraavana päivänä siirrettiin yksi meistä yksityiskoppiin, jota\nsanottiin katkeralla ivalla \"parantolaksi\". Yöllä kuulimme hänen\nhuutavan siellä...\n\nHuomasin kyllä pian, kuinka välttämätön oma tekemä sääntömme oli, että\njoka päivä piti olla kaksi tuntia täydellinen hiljaisuus, jolloin ei\nkukaan saanut puhua. Vaikka sillä tosin ei saavutettukaan täydellistä\nyksinäisyyden tunnetta, oli se lepoa kumminkin.\n\nTiistai-päivä kului keskusteluissa, pääasiallisesti Natashan kanssa,\nja aivan niinkuin pikku Gitel alkoi oppia ulkonaista lukutaitoa,\nminullekin alkoivat henkisen lukutaidon aakkoset hiukan hämärtää.\nVankila opettaa nopeasti...\n\nYö vasten keskiviikkoa oli hyvin kylmä. Meillä oli molemmat pienet\nristikko-ikkunat auki, jotta saisimme hiukan raitista ilmaa. Jossakin,\nlähellä vankilaa, oli tehdas, josta tuuli kuljetti savua suoraan\nsisään meidän ikkunoista. Unesta ei ollut puhettakaan. Alakerrassa\nitki pikkunen lapsi... Ihmeellistä, kuinka hirvittävän suuri määrä\nraskaita ajatuksia mahtuu muutamaan synkkään yötuntiin! — Kaikki oli\naivan hiljaa, mutta äkkiä huomasin, että yksi tovereistamme, kalpea,\nuneksiva Lydia, nousi istumaan vuoteessaan ja katseli tarkkaan\nympärilleen, ikäänkuin tutkiakseen, nukkuivatko kaikki. Sitten hän\notti ison villahuivin vuoteeltaan ja alkoi varovasti ryömiä penkkiä\nmyöten minuun päin. Päästyään aivan viereeni, hän hiljaa levitti huivin\nvuoteelleni... Hän tahtoi auttaa muukalaista, kun yö oli niin kylmä...\nTaputin hänen kättään ääneti, ja hän huudahti säikähtäen: \"Voi, en minä\ntahtonut herättää!\"...\n\nEi, ei hän tahtonut herättää. Hän tahtoi vain samaa kuin kaikki muutkin\ntuossa ihmeellisessä joukossa: auttaa, tukea...\n\nVuosikausia sen jälkeen muisto tuosta ystävyyden teosta lämmitti ja\nsaattoi helpommaksi kestää paljon kovuutta.\n\nKeskiviikko oli melkein juhlapäivä meille, sillä silloin saimme kylpeä.\nAmmekylpy oli varsin hyvä, vettä runsaasti eikä liikoja kiirehditty.\nKun palasimme koppiimme, laitoimme illallista, s.o. tavallista\nriisipuuroamme, ja aloimme sitten riisuutua yöksi. Olin jo puoleksi\nriisuutunut, kun ovi aukeni ja vartia huusi: \"Suomalainen rouva on\nvapaa!\"\n\nEn ensin käsittänyt, että se oli totta, mutta toverieni ilohuudot ja\nvartian tuskastunut kiiruhtaminen pian vakuuttivat minut. Siis nuo\nneljä päivää olivat todellakin lopussa, nuo päivät, joista en koskaan\nsaanut minkäänlaista selitystä Venäjän hallitukselta. En koskaan saanut\ntietää, miksi minut vangittiin, enkä myöskään, miksi minut sitten\npäästettiin vapaaksi. Tuollaiset pienet yllätykset kuuluivat silloin,\nniinkuin nytkin, Venäjän hallituksen erikoisiin ominaisuuksiin.\n\nKaikki tytöt tahtoivat auttaa minua pukiessani, josta syystä\ntoimitukseen meni vähintään kaksinkertainen aika. Sitten vielä piti\nhakea pieniä muistolahjoja... Mitäpä antaa, kun ei ollut juuri\nmitään... Natashalla oli teekuppi, jonka teevati oli särkynyt. Minun\npiti ottaa kuppi. Se on sen jälkeen koristanut kirjoituspöytääni,\nkukkia täynnä. Shura oli piirtänyt kuvan kodistaan Ukrainassa. Se on\naina seinälläni. Veralla oli kuvakortti... Kaikki, kaikki minun piti\nsaada. Sitten nopeat jäähyväiset... Natasha kuiskasi korvaani: \"Emmehän\nväsy, emmehän, ennenkuin Venäjä ja Suomi ovat vapaat...\" Jotain lienee\ntarttunut kurkkuuni, sillä en voinut vastata... Puristin vain hänen\nkättään...\n\nOvi aukeni ja vartia työnsi minut ulos. Toverit olivat alkaneet laulaa\nmarseljeesia, johon kaikki toisissa kopeissa yhtyivät... Silmien eteen\noli muodostunut harso... En nähnyt mitään, kuulin vain marseljeesin\ntuliset säveleet... Se oli kuin vihkimys elämään ja työhön... Säveleet\nhäipyivät hiljaa...\n\n\n\n\nENTISEN TAISTELUN AJOILTA.\n\n\nPuolueista pienin ja varmaan myöskin salaperäisin oli tämän vuosisadan\nalkupuolella perustettu aktivistipuolue. Siihen kuului sellaisia\nhenkilöitä, jotka olivat vakuutetut, että Suomen vapaus riippui siitä,\nettä Venäjän vapaustaistelu onnistui, ja jotka siitä syystä olivat\nasettuneet yhteistyöhön Venäjän vapaustaistelijain kanssa. Suomalaisten\napu oli tärkeä etupäässä siksi, että he saattoivat paremmin kuin\nvenäläiset avustaa taistelijoita pakenemaan tsaarin raivoa, taikka\npiiloutumaan paikkoihin, missä he saivat rauhassa tehdä työtä. — Tuon\nvuosikausia kestäneen yhteistyön aikana kävi yhä uudelleen selväksi,\nkuinka täysin erilaiset nuo molemmat kansakunnat, suomalaiset ja\nvenäläiset, olivat. Venäläisille oli aina hirvittävän vaikeata tehdä\nsäännöllistä, järjestettyä työtä, mutta sen sijaan kuolema ei tuntunut\nsisältävän mitään kauhua heille. Usein kuuli suomalaisten huokaavan,\nettä voi jos elämä olisi hiukan helpompaa ja kuolema hiukan vaikeampaa\nvenäläisille vapaustaistelijoille, kuinka paljon saataisiinkaan silloin\naikaan! Suomalaiset tyynellä sisullaan osasivat järjestää ja johtaa,\npelkoa he eivät myöskään koskaan näyttäneet, vaikkeivät syösseetkään\nsuoraan suden suuhun, ilman syytä, kuten usein venäläiset.\n\nOli hirvittävän kylmä kevättalvi. Istuin aikaisin aamulla lueskelemassa\nsanomalehtiä ja \"Vapaita Sanoja\", jotka saivat kertoa Venäjän oloista\nsellaista, mitä ei saanut tulla julkisiin sanomalehtiin. Olot tuntuivat\nkäyvän yhä sotkuisemmiksi Moskovassa ja Pietarissa, ja kapinan\nyrityksiä puhkesi esiin alituiseen. Melkein kaikki tukahdutettiin heti\nja seurauksena oli ainoastaan muutamia uusia uhreja entisten lisäksi.\nKaikki tuntuivat työskentelevän omalla tahollaan ja pettureita vilisi\njoka paikassa... Onneton Venäjä! Mikä sen osaksi vielä oli tuleva!\n\nSamassa koputettiin ovelleni ja sisään astui hyvä ystäväni, nuori\nkuvanveistäjän alku, Heikki Karhu. Tukka pörhöllään ja silmät loistaen\nhän huusi:\n\n\"Kuule, nyt sinun täytyy tulla heti, aivan heti minua auttamaan. En\ntotta tosiaankaan tiedä, miten tästä selviydyn. Lähde mukaan nyt\npaikalla, niin kiitän sinua loput ikäni!\"\n\n\"No, no, mikä hätänä? Selitähän ensin, mistä on kysymys.\"\n\n\"En mitenkään jouda selittämään... Voi taivas, sitä ihanuutta, sitä\nLuojan ihmeellistä taideteosta...\"\n\n\"Koetapas nyt vaihteeksi sanoa järkevä sana. Kenestä sinä nyt raivoat?\"\n\n\"Maailman ihanimmasta tytöstä... Joudu nyt kaiken järjen nimessä pian!\"\n\n\"Kaada nyt tuosta lasi kylmää vettä itsellesi, jos siitä olisi apua ja\nsano sitten, mitä minulta tahdot?\"\n\n\"Apuasi tahdon, en mitään muuta... Apua, apua, ja nopeaan!\"\n\n\"Millaista apua?\"\n\n\"Meidän täytyy värjätä hänen tukkansa...\"\n\nYmmärsin, että oli turhaa koettaa saada Heikkiä puhumaan järkeä\nja aloin jo epäillä, että hän oli ollut tavallista iloisemmassa\nseurassa edellisenä iltana eikä vieläkään ollut siitä kokonaan\ntoipunut. Toiselta puolen ajattelin, että tässä saattoi olla tärkeäkin\nasia kysymyksessä, sillä Heikki oli melkein aina tulessa toisella\ntai toisella tavalla. Ajat olivat kovin vakavat, ja venäläiset\nvallankumoukselliset olivat lukemattomia kertoja saaneet apua Heikiltä,\njonka kekseliäisyys ja rohkeus olivat verrattomat. Eipä siis muuta kuin\npuin takin ylleni ja otin hatun päähäni ja sitten läksimme kiireimmiten\nHeikin asuntoa kohti. — Kun saavuimme perille, huomasin, että Heikki\noli lukinnut atelierinsä oven hyvin huolellisesti ulkoapäin, mikä oli\nhäneen nähden aivan tavatonta. Arvasin heti, että oli kysymys jostain\nsalaperäisestä.\n\nHeikki Karhun atelieri oli suuri ja valoisa, mutta aluksi en huomannut\nmuuta kuin lukemattomia jalustimia ja niillä märkien riepujen peittämiä\nsavimöhkäleitä. Perimmäisessä nurkassa oli puolittain verhojen suojassa\nitämainen leveä leposohva, ja sinnepäin suuntasi Heikki nyt askeleensa.\nSieltä astuikin heti esiin nuori tyttö, enkä sen koommin ihmetellyt,\nettä Heikiltä oli mennyt pää hiukan pöperryksiin. Semmoista täydellistä\nkauneutta ei usein näe tässä matoisessa maailmassa. En ikinä voisi\nunohtaa noita silmiä, suuria, tummansinisiä, täynnä tuskaa ja epätoivoa.\n\nVaiston pakoittamana ojensin molemmat käteni tyttöä kohti, ja siinä\nsamassa hän kiersi käsivartensa kaulaani ja puhkesi hillittömään\nitkuun. Vein hänet istumaan sohvalle ja annoin hänen itkeä olkapäätäni\nvastaan, silitellen silloin tällöin hänen sysimustia kiharoitaan, jotka\nolivat puserretut suureen kimppuun hänen niskaansa. Ties miten kauan\nhän siinä itki, eikä kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Koko hänen\nhento ruumiinsa vapisi ja vavahteli, ja minä rupesin aavistamaan, että\nhän oli vallan näännyksissä sekä nälästä että väsymyksestä. Kuiskasin\nHeikille, että hän toisi meille lasin maitoa, sillä tiesin, että\nHeikillä oli aina ruokatavaraa viereisessä keittiössä.\n\nHeikki osoitti äkkiä odottamatonta järkevyyttä, sillä kun hän hetkisen\nkuluttua palasi keittiöstä, oli hänellä tarjottimella lasi maitoa,\nvoileipä ja höyryävä omeletti.\n\nTyttö oli lakannut itkemästä ja suostui syömäänkin, kun tarjosimme\nhänelle Heikin laittaman aamiaisen.\n\nMe olimme yhä vielä pysyneet mykkinä eikä minulla ollut edes selvillä\npuhuiko hän mitään muita kieliä kuin venättä. Kysyin sitä häneltä ja\nhän sanoi puhuvansa sekä ranskaa että saksaa. Ei siis siitä tarvinnut\nhuolehtia.\n\n\"Miten voimme teitä auttaa lapsi?\" kysyin vihdoin, kun hän näytti\nhiukan tyyntyneen.\n\nHän ei vastannut heti, katsoi vain meihin vuoroon hiljaa ja äänetönnä.\nHuulet vavahtelivat vähän, kun hän vihdoin puoliääneen virkkoi: \"Minä\nolen Olga Karsky.\"\n\nOlga Karsky! Huomasin, että Heikki säpsähti ja itse en tiennyt mitä\nsanoa. Parin viimeisen viikon ajalla olivat sanomalehdet olleet täynnä\nkertomuksia Olga Karskysta, ja viimeksi tänä aamuna olin lukenut, että\nviranomaiset olivat vihdoinkin vanginneet hänet — Tiflisissä! Olga\nKarskya pidettiin pyhän Venäjän vaarallisimpana vihollisena, ja hänen\npäästään oli luvattu suuret lunnaat. Useita pankkeja oli ryöstetty ja\npari viikkoa sitten oli tehty murhayritys kaikkivaltiasta ministeriä\nvastaan, ja kaikissa noissa tapahtumissa uskottiin Olga Karskyn olleen\nsieluna ja johtavana henkenä. Hirmuinen, vaarallinen Olga Karsky!\n\nJa edessämme seisoi hento tyttönen, taivaallisen ihana ja avuton kuin\nlapsi!\n\nHuomasi, että Heikin suupielet vavahtelivat pahaa ennustavasti, ja\npelkäsin, että hän minä hetkenä tahansa puhkeisi tuttuun, äänekkääseen\nnauruunsa. Asema oli tosiaankin mitä hullunkurisin.\n\nHeikki hillitsi kumminkin hilpeytensä, sillä tytön surkea avuttomuus\noli liian liikuttava. Paitsi sitä meillä oli ollut monta samanlaista\nkokemusta, kuinka syntipukiksi valitaan henkilö, jonka koko olento\ntodisti syytöksien mahdottomuutta, mutta jolla ei ollut mitään\npuolustusmahdollisuuksia. Järjestys vaati, että jonkun piti olla\nsyyllinen ja oikeastaan oli vallan samantekevä, kuka syyllisen\nnimen sekä rangaistuksen sai kantaa. Venäläinen oikeudentunto on\nrauhoitettava toisenlaisilla keinoilla kuin Europan.\n\nMitä nyt oli tehtävä?\n\nAluksi emme voineet tehdä yhtään mitään, vaan päätimme, että Olgan piti\npysyä Heikki Karhun atelierissä, kunnes asiat hiukan selvisivät.\n\nKun tyttö samana aamuna oli tullut Helsinkiin ja suoraan Heikin luo\ntuoden terveisiä ja sanoen oikean tunnussanan, oli hän ensi työkseen\npyytänyt, että Heikki taivaan tähden auttaisi häntä saamaan tukkansa\nvärjätyksi. Ymmärtämättä mitään koko jutusta, mutta täysin tottuneena\nvenäläisten merkillisiin mielenjohteisiin, Heikki oli rientänyt minun\nluokseni hakemaan apua. — Kun tyttö nyt alkoi puhua, koski hänen\nensimmäinen pyyntönsä taas tukan värjäystä. Lupasin heti auttaa häntä,\nsillä saatoin hyvin huomata, ettei hän mitenkään muutoin rauhoittuisi.\n\nTukka oli sysimusta, eikä siis mikään varsinainen värjäys voinut tulla\nkysymykseenkään; Jos väri oli muutettava, piti käyttää kemiallisia\naineita tukan valkaisemiseksi. Oli selvää, miksi tyttö niin kiihkeästi\nvaati tukan värjäämistä, sillä aina kun sanomalehdet mainitsivat Olga\nKarskya, puhuttiin hänen sysimustista kiharoistaan, joiden kauneutta\nei kyllin voitu ylistää.— Värjäystoimeen ryhdyttiin heti ja noin\nneljän päivän perästä oli tukka muuttunut kuparin punaiseksi. Se\nmuutti melkoisesti tytön ulkomuotoa ja mielestäni hän oli sitten, jos\nmahdollista, vielä entistään kauniimpi.\n\nNoina neljänä päivänä, jolloin tukan väriä muutettiin, tutustuimme\ntyttöön läheltä. Lapsi raukka! Jos hän oli vaarallinen Venäjän\nolemassaololle, niin kuka sitten oli vaaraton? Alati vaihtelevat\ntunnelmat, pilviä tavoitteleva ihanteellisuus, lapsellinen\nepäkäytännöllisyys ja palava uhrautumishalu — siinä ne ominaisuudet,\njotka heti pistivät silmään. Ainoa seikka, jonka hän mahdollisesti\nsaattaisi vaaraan, oli, niin arvelin, Heikki raukan sielun rauha.\nKuinka mikään kuolevainen mies saattaisi rauhallisesti katsella\nsellaista kauneutta!\n\nHeikki, joka näkyi arvaavan ajatukseni, sanoi kerran tyynesti:\n\n\"Kuule, älä sinä ollenkaan kuvittele mitään romaania. Hän on vallan\nliian kaunis. En minä sellaiseen enkeliin koskaan voisi rakastua, mutta\ntaiteilija-mallina minä vielä teen hänen nimensä kuuluisaksi...\"\n\nMinun valaistessani Olgan tukkaa ja Heikin muovaellessa savikuvia\nhänestä saimme kuulla hänen elämäkertansa:\n\nHänen isänsä oli rikas tilanomistaja etelä-Venäjällä. Olga oli nuorin\nkahdeksasta lapsesta, koko talonväen hemmoteltu lemmikki, vanhempien\nrakkain lapsi. Kun hän oli viisitoista vuotias, kohtasi häntä suuri\nja selittämätön suru: Santarmit ympäröivät eräänä yönä talon ja hänen\nvanhin veljensä, kaunis, lahjakas Vanja, jota hän rakasti ja ihaili yli\nkaiken, vangittiin ja vietiin Siperiaan.\n\nOlga oli aivan murtunut surusta, joka oli sitä mustempi, kun ei kukaan\nmitään hänelle selittänyt eikä kukaan koettanut lohduttaa. Mitä\nVanja oli tehnyt, Vanja, veljistä parhain, jota kaikki ihailivat ja\nrakastivat...?\n\nKun hän meni äitinsä luo pyytämään selitystä, äiti vain voivotteli ja\nitki eikä osannut mitään selittää.\n\nHän päätti kääntyä ankaran isän puoleen, mutta isä suuttui niin että\nmuoto muuttui ja kielsi häntä koskaan mainitsemasta Vanjan nimeä. Vanja\noli vetänyt lokaan vanhan kuuluisan nimen ja isälleen hän oli kuollut,\nenemmän kuin kuollut...\n\nTietysti Olga ei siihen tyytynyt, vaan koetti kysellä muilta, sillä hän\nrakasti Vanjaa.\n\nVihdoin kertoi nuorempi veli, Sasha, mitä oli tapahtunut: Vanja oli\nopettanut kyläläisiä lukemaan ja antanut heille kirjoja...\n\n\"Mutta mitä pahaa siinä oli\", kysyi Olga. \"Sehän oli hyvää vain.\"\n\n\"Ah, sinä et ymmärrä, sisko. Kirjat olivat tsaaria vastaan...\"\n\nTsaaria vastaan! Olga ensin melkein jähmettyi kauhusta. Se oli pahempaa\nkuin jos hän olisi kirjoittanut Jumalaa vastaan. Ei, ei hän voinut\nkoskaan uskoa sellaista Vanjasta! Hänen täytyi itse ottaa selko, mitä\nnuo kirjat sisälsivät. Hän ottikin selon.\n\nVanjan hyvä ystävä, rikkaan naapuritilan omistajan poika, Boris Karsky,\nselitti hänelle kaikki. Se oli Olgan herääminen. Venäjän onni, Venäjän\nvapaus, sille hän tahtoi pyhittää elämänsä, kuten Vanjakin, rakas Vanja.\n\nKuusitoistavuotiaana Olga oli salaisen vallankumouksellisen seuran\ninnokkaana jäsenenä, ja seitsentoista vuotiaana, kun kaikenlaisia\nhuhuja rupesi leviämään hänen puuhistaan, ja kun isä ja äiti\naikoivat lähettää hänet luostarikouluun, hän päätti paeta kotoaan.\nKerran kun isä ja äiti olivat matkustaneet Odessaan, Olga ja Boris\nKarsky hävisivät kotiseudultaan. Hellässä kirjeessä Olga ilmoitti\nvanhemmilleen, että hän oli naimisissa Boris Karskyn kanssa, ja he\naikoivat elää Venäjän vapauden puolesta, kuten Vanjakin. Elleivät\nvanhemmat voineet antaa hänelle anteeksi, tahtoi hän olla kuollut\nheille, niinkuin Vanjakin.\n\nSiitä oli nyt kulunut kolme vuotta, kolme hirvittävää, mutta samalla\nonnellista vuotta. Hän ja Boris olivat kulkeneet paikasta paikkaan\nympäri Venäjää, levittäen kirjallisuutta, opettaen, järjestäen. Monta\nkertaa he olivat lähellä joutua kiinni, mutta aina oli onnellinen\nsattuma heidät pelastanut. Viime vuoden he olivat olleet Pietarissa,\njonne vallankumouksellinen työ yhä enemmän alkoi keskittyä. Olgan työtä\noli hänen kauneutensa paljon estänyt. Se herätti huomiota kaikkialla ja\nsiitä puhuivat sekä ystävät että viholliset.\n\nKaikki se kurjuus, laittomuus, avuttomuus ja toivottomuus, johon he\nolivat matkoillaan tutustuneet, oli katkeroittanut Boris Karskyn\nmielen niin paljon, että Olga pelkäsi hänen järkensä murtuvan.\nBoris ei enää uskonut rauhallisiin keinoihin. Hallitus käytti\nyksinomaan pakkokeinoja, siis kova kovaa vastaan! Terrori oli ainoa\ntehokas taistelutapa. Rauhallisesta uneksijasta Boris oli muuttunut\nterroristisen liikkeen pääpylvääksi. Olga ei siitä pitänyt, ja kun\nBoris sen huomasi, lakkasi hän kokonaan kertomasta Olgalle toimistaan.\n\nHeillä oli pieni asunto Pietarissa, ja Boris oli pukeutunut\nvuokra-ajuriksi ja oli ulkona aamusta iltaan. Vaikka hän ei ollut\nmitään kertonut, aavisti Olga, että jotain tärkeätä ja hirveätä oli\ntekeillä. Voi niitä kauheita päiviä ja unettomia öitä viime viikkoina!\nOlgan hermot olivat aivan pilalla ja hän pelkäsi ruumiillisesti\nmurtuvansa. Hän ei enää milloinkaan uskaltanut mennä ulos päiväiseen\naikaan, ei muuta kuin iltahämyssä ja silloinkin kasvot paksun harson\npeitossa, sillä tuo onneton kauneus oli alituisena huomiotaherättävänä\nvaarana.\n\nEräänä aamuna, kun Boris läksi ulos, oli hän suudellut Olgaa hyvin\nhellästi ja katsonut häneen kauan ja ääneti. Sitten hän oli taas häntä\nkiivaasti suudellut. Olgaan oli tullut kummallinen levottomuus, joka\nkasvoi kasvamistaan. Illempana, kun Boris ei ollut vielä palannut, kävi\nOlgan levottomuus aivan sietämättömäksi, ja hän päätti lähteä ulos.\nEhkä joku voisi kertoa hänelle, mitä oli tekeillä. Hän oli astunut pari\nkatuväliä, kun äkkiä hirveä jysähdys melkein kaatoi hänet. Akkunoita\nsärkyi helisten, huutoa ja melua kuului etäältä ja tuntui kuin koko\nkaupunki olisi järkkynyt perusteillaan.\n\nIhmiset alkoivat juosta melua kohti, ja melkein tietämättään mitä hän\nteki, alkoi Olga juosta samaan suuntaan muiden mukana. Harsonsa hän oli\nheittänyt pois, ja posket punottivat kiihkosta, sillä kamala aavistus\nsanoi hänelle, että Boris Karsky oli siellä jossakin. \"Ministeri elää\nvielä!\" kuuli hän jonkun huutavan, ja melu yhä kiihtyi.\n\nÄkkiä joku tarttui Olgan käsivarteen ja hän tunsi poliisiksi puetun\ntoverin. \"Joudu pian pois... Siellä vangitaan kaikki\", kuiskasi\nvalepoliisi vetäen Olgan pienelle sivukadulle, pois väkivirrasta.\n\"Pakene niin pian kuin pääset ja pelasta mitä voit\", kuiskasi\nvalepoliisi ja poistui kiireesti.\n\nVaistomaisesti Olga kiirehti kotiinsa, otti sieltä kaikki rahat ja\nkallisarvoisen kaulakoristeen, joka hänellä oli entisiltä ajoilta.\nSitten hän juoksi takaoven kautta ulos ja meni erään hyvän toverinsa\nluo, joka tiesi kertoa, että santarmit olivat murtautuneet puolen\ntunnin perästä Olgan asuntoon, mutta löysivät pesän tyhjänä.\n\nEntä Boris Karsky?\n\nHän oli heittänyt pommin ministerin vaunua vastaan ja saanut itse\nsurmansa, mutta ministeri oli ainoastaan lievästi haavoittunut. Siinä\nkaikki.\n\nOlgaa haettiin kaikkialta, ja mitä mielettömimpiä juttuja pantiin\nliikkeelle hänestä. Hän oli muka koko terroristisen liikkeen johtaja ja\nsielu. Ihmeellisellä kauneudellaan hän kahlehti miehet ja sai heidät\ntekemään hurjia tekoja. Jos hänet saataisiin kiinni, katkeaisi koko\nliikkeen selkäranka. Siksi pantiin palkinnot hyvin korkeiksi hänen\nvangitsemisestaan.\n\nMelkein joka päivä kertoivatkin lehdet, että Olga Karsky oli vangittu,\nmilloin Moskovassa, milloin Odessassa ja nyt viimeksi Tiflisissä.\nPoliisin jäljet johtivat nähtävästi etelään, mutta täällä istui Olga\nrukka Heikki Karhun atelierissa, kylmässä Helsingissä.\n\nMeidän ensi huolenamme oli koettaa saada hänen hermonsa hiukan\nparempaan kuntoon, ennenkuin rupesimme puuhaamaan häntä pois maasta.\nHiukan ne ehkä paranivatkin, mutta hänen kiihkeä halunsa Parisiin,\njossa hänellä oli ystäviä, ei antanut hänelle paljonkaan lepoa. Pari\nviikkoa hän kumminkin viipyi Helsingissä, mutta tietysti hänen olonsa\nkävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Sitten eräs ystävällinen\nmerikapteeni auttoi häntä ja vei hänet laivallaan Kööpenhaminaan, josta\nhän verraten helposti pääsi Parisiin.\n\nPariin vuoteen emme kuulleet hänestä mitään, mutta emme koskaan\nunohtaneet häntä, sillä paitsi erinomaista kauneuttaan, hänellä\noli monta ominaisuutta, jotka olivat avanneet silmämme näkemään\nVenäjän vapaustaistelun voimaa ja heikkoutta. Tulinen tunne-elämä,\njoka helposti läikähti ylimmästä onnesta syvimpään epätoivoon ja\npäinvastoin, rajaton mielikuvitus, innokas uhrautumishalu, pelottomuus\nja lapsellinen tietämättömyys tosi elämästä. Pikku Olga raukka!\n\nKerran sitten eräs tuttavamme Parisista saapui Helsinkiin, ja häneltä\nkuulimme surullisen tarinan:\n\nOlgan rahat olivat nopeasti kulutetut loppuun, sillä hänen\nepäkäytännöllisyytensä oli yhtä suuri kuin hänen halunsa auttaa\nkaikkia, jotka apua taritsivat. Köyhyyden lisäksi tuli turmeltunut\nhermosto ja taivaallinen kauneus. Kaikki nuo yhdessä veivät Olgan\nnopeasti alaspäin. Ensin hän sai työtä taiteilijan mallina, mutta\npian kyllä hänestä oli tullut surullisen kuuluisa boulevardityttö.\nVenäläinen siirtokunta Parisissa tuomitsi hänet armottomasti, sillä\nhän saattoi vain pahaa mainetta heille. Olga oli jätetty oman onnensa\nnojaan, ja nyt olivat kaikki jäljet hänestä ummessa. Parisi oli niellyt\nhänet kokonaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomessa kasvoi venäläinen sorto kasvamistaan. Monta yksityisasiaa tuli\nlisää, niin että olin päättänyt siirtää asuntoni Helsingistä Lontooseen.\n\nEräänä sumuisena marraskuun iltana vuonna 1914 istuin huoneessani, kun\nkuulin jonkun koputtavan ovelleni:\n\n\"Come in, please!\"\n\nSisään tuli mustaan, vaatimattomaan pukuun puettu nainen. Hän seisahtui\nepäröiden ovelle eikä virkkanut mitään. Menin hänen luokseen ja tiesin\nheti, että olin hänet ennen nähnyt, mutta en tiennyt missä enkä voinut\nmuistaa nimeä.\n\n\"Ettekö tunne minua enää?... Ettekö muista Olga Karskya?\"\n\n\"Olga, pikku Olga!\" Otin häntä kädestä ja suutelin häntä. Aivan kuten\nensi kerran tavatessamme, hän purskahti kovaan itkuun, pää olkapäälläni.\n\nHän oli onneton, kovin onneton. Hän vihasi koko elämää, eikä enää\nkoskaan tahtonut palata Parisiin. Hän oli kuullut muutostani Lontooseen\nja oli tullut minua tapaamaan, jotta auttaisin häntä pääsemään\nVenäjälle.\n\n\"Mutta rakas lapsi, nythän on sota, eikä ole mitään mahdollisuutta\npäästä Venäjälle.\"\n\n\"On, on. Minulla on hyvä passi ja riittävästi rahaa, mutta tarvitsen\nystävien osoitteita Pietarissa.\"\n\n\"Lapsi raukka, en voi teitä auttaa. En tunne ketään siellä.\"\n\n\"Kuinka ette tunne?\"\n\n\"Elämä heitti minut pois entisiltä asuinsijoiltani. Kotini ja työni on\nnyt Lontoossa.\"\n\n\"Onko vanha Aleksander Aleksandrovitsh vielä Lontoossa?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Rukoilen teitä, viekää minut hänen luokseen. Luottakaa minuun,\nrukoilen teitä, luottakaa, luottakaa minuun! En voi elää, jos kaikki\nminua epäilevät ja ylenkatsovat...\"\n\n\"Rakas Olga. Luotanhan minä teihin. Tyyntykää nyt, lapsi, niin lähdemme\nsitten yhdessä Aleksander Aleksandrovitshin luo.\"\n\nMenin keittiöön ja laitoin meille voimakasta englantilaista teetä,\njonka tiesin parhaaksi lääkkeeksi tällaisissa tapauksissa. Yhdessä\njuodessamme teetä näin, mikä muutos Olgassa oli tapahtunut noina\nseitsemänä vuotena, jotka hän oli viettänyt Parisissa. Kaunis hän oli\ntavallaan vieläkin, kaunis kuin lakastunut ruusunen. Iho oli puuterin\nja maalin turmelema ja silmät mustien renkaitten ympäröimät. Mutta\nsama surumielinen syvyys niissä vieläkin viehätti, ja tukka oli taas\nkiiltävän musta, kuten ennen, hänen tullessaan Helsinkiin. Muistutin\nhäntä siitä, kuinka olimme hänen tukkansa punaiseksi valaisseet, ja\nkohta hän puheli tyynesti ja iloisesti niinkuin entinen 20-vuotinen\nOlga.\n\nKello oli jo kahdeksan, kun läksimme maanalaisella junalla Bloomsburyn\nkaupunginosaan, jossa vanha Aleksander Aleksandrovitsh asui. Vanha\nharmaapäinen, valkopartainen ukko, joka maanpakolaisena oleskeli\nLontoossa, oli ainakin kymmenen vuotta asunut samassa huoneessa\nBloomsburyssa, minne säännöllisesti kerran viikossa kokoontui\nvenäläisiä pakolaisia keskustelemaan onnettoman isänmaansa asioista\nja saamaan lohdutusta koti-ikävässään. Sodan puhjettua oli uusi toivo\nherännyt kaikissa. Ehkä vihdoin Venäjänkin vapaus oli koittava!\n\nOlin toivonut, että Aleksander Aleksandrovitsh olisi yksin kotona,\nsillä tämä ei ollut hänen varsinainen päivänsä \"kotona\", mutta se toivo\npetti. Kun astuimme sisään, näin ukon olevan vilkkaassa keskustelussa\nkahden, äsken Parisista saapuneen, nuoren venäläisen kanssa. Samovaari\nhöyrysi pöydällä, ja toinen vieraista, Vera Ivanovna, kaatoi juuri\nteetä laseihin, Aleksander Aleksandrovitshin ja Volodjan odottaessa\npöydän ääressä.\n\n\"Anna ihmiselle aate, jonka puolesta hän voi taistella ja antaa\nhenkensä... Silloin teet hänestä sankarin...\" selitti ukko Volodjalle.\n\nKun astuimme sisään, vaikeni puhe, ja minä huomasin, että Vera ja\nVolodja katsahtivat toisiinsa merkitsevästi. Olga punastui kovasti,\nmutta minä koetin olla ikäänkuin en olisi mitään huomannut. Aleksander\nAleksandrovitsh ei epäillyt mitään. — Menin hänen luokseen ja sanoin:\n\n\"Aleksander Aleksandrovish, tässä tuon nuoren toverin, joka tahtoisi\nkysyä neuvoa teiltä.\"\n\nUkko tuli heti avosylin Olgaa vastaan ja veti hänet istumaan pöydän\nääreen.\n\n\"Vera lapseni, annapas teetä tälle uudelle toverillekin.\"\n\nVera oli totinen kuin myrskyilma, ja huulet yhteen puserrettuina hän\nojensi lasin Olgalle virkkamatta sanaakaan. Volodja supatti jotain\nhiljaa Veralle, ja yhdessä he sitten istuivat hiukan loitommalle,\nikäänkuin eivät enää olisi samaan seuraan kuuluneetkaan. Ilma kävi\nyhä painostavammaksi, ja ainoa, joka ei mitään huomannut, oli\nhyväluontoinen, vanha isäntämme. Rupesin ehkä hiukan hermostuneesti\nselittämään, että olin tuntenut Olgan monta vuotta sitten, ja että hän\nnyt pyrki takaisin Venäjälle.\n\nNäin että sekä Vera että Volodja katsoivat minua, omituinen ilme\nsilmissä.\n\n\"Niin\", alkoi Olga, \"tahdon välttämättä palata Venäjälle...\"\n\n\"Venäjälle!\" huudahti Vera selvällä ivalla, ja Volodja purskahti\nnauruun...\n\nNyt oli mitta täysi. Olga oli hypähtänyt seisaalleen ja puhui\nkiihkeästi itkusta vapisevalla äänellä:\n\n\"Mikä oikeus teillä on ivanauruunne? Kyllä minä tiedän, että olen\nmusta syntinen, ettekä te ainakaan ole lianneet valkoisia käsiänne\nkoettamalla auttaa minua ylös loasta... Mitä te tiedätte elämästä\nja kärsimyksistä?... Mitä te tiedätte epätoivosta?... En ole tehnyt\nmitään, joka veisi minulta oikeuden antaa henkeni Venäjän edestä. Sen\ntiedän! Sen tiedän, te sydämettömät... Enhän muuta pyydä kuin sovittaa\nhengelläni, mitä olen velkaa Venäjälle...\"\n\nHän puhkesi hillittömään itkuun ja seurasi minua vastustelematta, kun\npanin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja vedin hänet sohvaan istumaan.\n\nVanha isäntämme oli kuin puusta pudonnut.\n\n\"Rakas lapseni, pikku tyttö raukka, eihän kukaan naura ivallisesti...\nSehän on meidän kaikkien syvin ja pyhin toivo — saada antaa henkemme\nVenäjän edestä... Lapseni, kyyhkyseni... Ei pidä itkeä, ei pidä\nitkeä...\"\n\nUkko huokasi syvään ja silitteli Olgan päätä... \"Nuoret, nuoret... Ne\novat aina niin kärsimättömiä...\"\n\nOlgan itku hiljeni vähitellen ja hän yritti puhua: \"En minä, en minä\nmitään tarkoittanut... Olen pahoillani.\"\n\nVera ja Volodja olivat istuneet aivan ääneti koko ajan, ja Veran\nsilmistä tihkui kyyneleitä, joita hän turhaan koetti estää.\n\nOlgan puhe, joka ensin oli ollut katkonaista, kävi tyyneksi. Hän\nselitti ukolle tuumansa, ja pian he molemmat vaipuivat syvään\nkeskusteluun nykyhetken mahdollisuuksista. Ukko innostui yhä enemmän\nja enemmän. Olga oli sanonut juuri sitä, mitä hänkin oli ajatellut...\nNyt oli hetki tullut, jolloin Venäjän toivo taas elpyi. Mutta nuoret\npakolaiset olivat olleet niin kylmiä vapaus-aatteelle. He olivat\nnatsionalisteja, ei mitään muuta kuin natsionalisteja... Nyt ei\nsaanut ajatella mitään hetken etuja, vaan aatteen puolesta oli isku\niskettävä...\n\nMe muut siirryimme syrjään ja kuuntelimme vain sivulta päin ukon ja\nOlgan tuumia. Ukko oli valmis auttamaan Olgaa kaikilla mahdollisilla\nkeinoilla, ja heti piti ryhtyä toimeen...\n\nOli myöhäinen yö, kun vihdoin erosimme. Veran \"anteeksi, toveri\", kun\nhän suuteli Olgaa hyvästiksi, oli vilpitön, ja Volodjan katse oli\ntäynnä lämpöä, kun hän puristi Olgan kättä.\n\nParin päivän perästä Olga läksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului viikkoja ja kuukausia, mutta emme saaneet mitään sanaa Olgasta.\nKerran sitten saapui Pietarista Lontooseen eräs entinen tuttava, jonka\narvelin ehkä jotain tietävän hänestä. Riensin häntä tapaamaan ja kysyin\noliko hän kuullut mitään Olgasta. Oli kyllä.\n\nOlga oli onnellisesti saapunut Pietariin, jossa hän heti ryhtyi\nentiseen työhönsä: levittämään kirjasia sotilaille.\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sitten... sitten... Näettekö, hän oli ollut liian kauan poissa eikä\nosannut olla kyllin varovainen...\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Viikon perästä hänet vangittiin... ja... älä kysy enempää...\"\n\n\"Jatka.\"\n\n\"Hänet heitettiin juopuneille sotamiehille, mutta muutamissa heissä\nheräsi sääli ja he pelastivat hänet petojen kynsistä...\"\n\nEn uskaltanut kysyä enempää, ja ystäväni istui pää käsien nojassa.\nSitten hän jatkoi hiljaa:\n\n\"Sitten vihdoin hänen kärsimyksensä loppuivat... Hänet ammuttiin...\"\n\n\n\n\nMARTTYYRIT.\n\n_(Satu)_\n\n\nOh kerran valtakunta, jossa asui ylhäinen kreivi. Hän oli ollut\nnuoruudessaan sotilas ja tottunut taistelemaan, ja siksi hän ihaili\ntaistelua yli kaiken. Se sopi varsin hyvin siinä valtakunnassa, sillä\nsiellä asui alati taistelevaa kansaa. Joskus taistelu oli kylläkin\nluonnollista ja pakollista, nimittäin taistelu kovaa ja karua luontoa\nvastaan, jotta saisi leipäpalan lähtemään ruumiin ylläpitämiseksi,\nmutta sellainen taistelu oli ylimalkaan liian kovaa ja liian runotonta\nherättääkseen mielenkiintoa sellaisissa henkilöissä, joilla oli\nkorkeammat ihanteet, kuten esimerkiksi ylhäisellä kreivillä. Kreivi\ntaisteli ainoastaan ylhäisten aatteiden puolesta, sellaisten, joita ei\nalhaiso voinut edes ymmärtää, vielä vähemmän niihin innostua.\n\nMutta kreiviä vaivasi suuri suru: hän oli leski eikä hänellä ollut\nyhtään perillistä. Yksi hänen pääaatteistaan — monet luulivat, että\nse oli hänen ainoa aatteensa, — oli se, että ylhäisten sukujen piti\npitää huolta rodun jatkuvaisuudesta. Koska hän oli sukunsa viimeinen\neikä enää nuori, kiiruhti hän heti vaimonsa kuoltua hankkimaan uuden\npuolison. Hän oli rikas ja onnistui siis verraten pian löytämään\nnuorehkon aatelisnaisen, joka suostui rupeamaan hänen kreivittärekseen.\nKomeat häät vietettiin, ja muutaman kuukauden perästä tiesi kreivi,\nettä hänen hartain toivonsa tulisi toteutumaan ja hänelle syntyisi\nperillinen.\n\nVanhan kreivin ilo oli niin suuri, että hän sai vallan uskonnollisuuden\npuuskan, jommoista hän ei ikinä ennen ollut kokenut. Jok'ikinen\nilta hän rukoili jokseenkin näin: \"Oi haltija kohtaloiden, anna\nperilliselleni suuri kunnianhimo ja suuri tarmo taistella, ja anna\nhänelle myöskin kyky valita aate, jonka puolesta maksaa vaivaa\ntaistella. Varjele häntä sodalta ja kalliilta ajalta, ja anna\nhänelle taito johtaa niitä, jotka häntä alempana ovat.\" — Hän tunsi\nsydämessään, että hänen rukouksensa kuultaisiin.\n\nMutta vasta liian myöhään hän ymmärsi, että hän oli unohtanut\nrukoilla, että hänen perillisensä olisi poika. Taikka ei hän nyt\noikeastaan ollut sitä unohtanutkaan, sillä hänen mieleensä ei olisi\nkoskaan johtunutkaan, että kohtalottaret uskaltaisivat — niin juuri,\n_uskaltaisivat_ — häntä sillä lailla härnätä, että antaisivat tytön\nsyntyä pojan asemesta. Mutta voi, voi, niin kuitenkin kävi. Kun kreivi\nvihdoinkin käsitti, että hänelle oli syntynyt tyttö, eikä poika, sai\nhän ankaran raivokohtauksen, joka loppui halvaukseen. Jo seuraavana\npäivänä tytön syntymisen jälkeen heitti vanha kreivi henkensä.\n\nKaikesta huolimatta tyttö kasvoi ja vaurastui, ja koska siinä\nvaltakunnassa rakastettiin juoruja yli kaiken, sai hän pian kuulla,\nkuinka hän oli ollut syypää isänsä kuolemaan, siksi että hän vastoin\nkaikkia toiveita, vastoin oikeutta ja kohtuutta, oli ollut tyttö eikä\npoika. Kohtalottaret olivat muutoin täysin määrin täyttäneet vanhan\nkreivin toivomukset antaen tytölle paljon kunnianhimoa ja loppumattoman\nmäärän tarmoa. Helposti hän myöskin löysi aatteen, jonka edestä maksoi\nvaivaa taistella, sillä koska hän noin vahingossa oli syntynyt tyttönä\nja aina sai kuulla siitä, päätti hän uhrata koko elämänsä hankkiakseen\nnaisille saman aseman kuin miehillä oli. Siinä valtakunnassa, kuten\nmuuallakin maailmassa, elettiin näet vielä sellaisissa oloissa,\nettä miehillä oli kaikki oikeudet, mutta naisilla oli ainoastaan\nvelvollisuuksia. Nuori kreivitär lupasi itselleen, että hän ei lakkaa\ntaistelusta ennenkuin päämäärä on saavutettu, ja hän, juuri hän itse,\noli sen saavuttava ja johtava kaikki muut naiset mukanaan.\n\nNuorella kreivittärellä olikin suuremmat mahdollisuudet sellaiseen\ntehtävään kuin useimmilla muilla, sillä hän oli hyvin rikas ja\nylhäistä sukua eikä häneltä älyäkään puuttunut. Paitsi sitä hän\nsai selville, että suurissakin maissa juuri ylhäiset naiset olivat\nottaneet ajaakseen naisten oman asian, s.o. hankkimaan naisille samat\noikeudet kuin miehille. Alhaiso, kiitos onnettarille, oli pysynyt\nsiitä asiasta jotenkin erillään, sillä he touhusivat samanlaisia\noikeuksia _kaikille_, miehille ja naisille, riippumatta rikkaudesta\ntaikka köyhyydestä ja kokonaan ylenkatsoen sukujen ylhäisyyttä tai\nalhaisuutta. Kreivitärtä tuollainen ajatuskin hirvitti, mutta hän\nlohdutti itseään sillä, että se tietysti oli sulaa hulluutta ja\nmahdottomuutta. Johan raamatussakin sanottiin, että köyhiä on aina\nluonamme ja oli siis sula synti koettaa heitä nostaa toisten tasolle.\nJos kaikilla on samat oikeudet ja samat edut, niin mistäs sitä silloin\nkukaan tietää, kuka on parempi ihminen ja kuka huonompi ihminen?\nKreivitärtä kauhistutti ajan huono henki, joka saattoi tuollaisia\ntuumia synnyttää.\n\nNuori kreivitär kehittyi kaikkien tuttujensa hellimänä ja ihailemana.\nHänelle oli hankittu parhaat opettajat, jotka opettivat hänelle\nkoko joukon muutakin kuin ranskaa ja musiikkia ja vesimaalausta.\nNaimisiin hän ei aikonut mennä, sillä koko valtakunnassa ei ollut\nainoatakaan prinssiä eikä edes ruhtinastakaan, ja ne pari kolme\nkreiviä, joiden arvo oli yhtä korkea kuin kreivittärenkin, olivat\njoko liian vanhoja taikka liian köyhiä kuroittaakseen kättään niin\nylhäälle. Ja tyhmänpuoleisia he myöskin olivat, kuten oikein ylhäisillä\nkreiveillä on tapana. Tosin nuori kreivitär oli saadessaan paljon\nja syvää oppia, tullut niin vapaamieliseksi, ettei hän ollenkaan\njyrkästi pitänyt kiinni siitä periaatteesta, että ihminen alkaa vasta\nparoonista, vaan myönsi suoraan, että tavallinen aatelismieskin\nsaattoi olla esittelykelpoinen ja moitteeton olento. Kun vuodet\nvierivät, laajeni hänen näköpiirinsä vieläkin enemmän ja hän lausui\nkerran tuttavallisessa seurassa, että vaikka miehellä ei aina\nollut aatelisnimeäkään, saattoi hänen suonissaan virrata sinistä\naatelisverta, varsinkin jos hänen varallisuussuhteensa olivat\nsellaiset, että saattoi otaksua hänen joutuneen tekemisiin valtakunnan\naateliston kanssa. Se oli jo harvinaisen vapaamielinen myönnytys, ja\nsiitä puhuttiinkin paljon valtakunnan pääkaupungissa, ja moni arveli\nkreivittären menneen liian pitkälle suvaitsevaisuudessa. Naimisiin\nhän ei kumminkaan joutunut, ja se lohdutti niitä, jotka olivat häntä\nmoittineet.\n\nKuten jo sanoimme, oli nuorella kreivittärellä suuri ja jalo\nkunnianhimo, ja hän oli päättänyt kreivillisen nimensä lisäksi hankkia\nitselleen nimen historiassa naissukupuolen johtajana oikeuksiin.\nHänen mielilauseenaan oli \"noblesse oblige\", eikä hän ollenkaan\nhyväksynyt sitä, että aateliset pysyivät erillään politiikasta ja\nyhteiskunnallisista kysymyksistä, sillä kuinka maailma saattoi koskaan\nmennä eteenpäin, jos ihmiskunnan kerma, s.o. aateliset, kieltäytyivät\nottamasta sen johtoa käsiinsä?\n\nKun nuori kreivitär, seuraten suurimpien maitten aatelisnaisten\nesimerkkiä, otti naisasian johdon käsiinsä, ei valtakunnan hienosto\nvoinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Kreivitär oli hyvin\ntarmokas ja niin lahjakas, että hänen rinnallaan valtakunnan\nkreivit ja paroonit ja suuri osa tavallista aatelistoakin tuntui\nvallan aasikokoelmalta, joka ei mitenkään kyennyt hänen kanssaan\nkilvoittelemaan. Ei heillä ollut suuria aatteita eikä edes\nkunnianhimoa, mutta eihän ihminen mitään saa aikaan ilman aatteita ja\nkunnianhimoa.\n\nNuori kreivitär oli täynnä innostusta, ja ensi työkseen hän perusti\nnaisyhdistyksen pääkaupungissa ja rupesi itse sen puheenjohtajaksi.\nSitten perustettiin useita haaraosastoja ympäri valtakuntaa, ja\nkaikkien johto oli kreivittären käsissä. Jota enemmän hän puuhasi\nja teki työtä, sitä enemmän hän innostui asiaan ja sitä suurempaa\ntyydytystä puuha tuotti hänelle. Naisasia edistyi ja kehittyi nopeasti\nja yhdessä sen kanssa kehittyi ja edistyi kreivitärkin. Hän alkoi yhä\nselvemmin ymmärtää mitä hän tahtoi ja kuinka hän tahtoi asiaa viedä\neteenpäin.\n\nValtakunnan miehillä oli siihen aikaan muutamia suurella\nvarovaisuudella ja paljolla harkinnalla suotuja oikeuksia. M.m. oli\nkaikki ehdot täyttäville annettu valtiollinen äänioikeus aivan heidän\nansioittensa mukaan, niin että valiojoukon parhaimmilla, s.o. niillä,\njoille kohtalo oli suonut enemmän sekä aineellista että henkistä\nomaisuutta, oli enemmän ääniä kuin niillä, joille kohtalo oli antanut\nvähemmän. Valtakunnan kuningas oli käskenyt jyrkästi seuraamaan sitä\nperiaatetta, että sille, jolla oli paljon, oli tätä paljoa vielä\nlisättävä, ja siltä, jolla oli vähän, oli tätä vähää vähennettävä.\n\nKreivitär myönsi, että tuo oli jalo periaate, ja sen mukaan hänkin\naikoi naisille vaatia äänioikeutta. Nuori kreivitär oli tutkinut\nmyöskin matematiikkaa, ja sen avulla hän saattoi laskea, että jos\ntätä periaatetta tarkkaan noudatettaisiin, tulisi jokaista tuhatta\nmiesäänestäjää kohti kaksikymmentäkahdeksan ja puoli naisäänestäjää,\njoka oli varsin kohtuullinen ja oikea määrä. Häntä hiukan nauratti tuo\n\"puoli\" naisäänestäjä, mutta sellaista se on matematiikka. Ei sitä\nymmärrä sellainen, joka ei ole sitä oikein tieteellisesti tutkinut.\n\nJuuri näihin aikoihin kuoli nuoren kreivittären äiti, ja sen jälkeen\nkutsui kansa nuorta kreivitärtä ainoastaan kreivittäreksi, mikä oli\nvallan luonnollista, sillä alkoihan hänelläkin jo olla enemmän ikää.\nEikä vain ikää, vaan myöskin ansioita oli hänelle kertynyt vuosien\nvieriessä. Hänen innostuksensa naisasiaan oli kasvamistaan kasvanut\neikä suinkaan laimentunut. Ei kukaan koko valtakunnassa voinut enää\nmainita naisasiaa mainitsematta samalla kreivitärtä. Hän ei enää ollut\nainoastaan johtaja, vaan koko aatteen luoja, sen sisäinen olemus.\n\nMutta sitten, ajan kiitäessä eteenpäin, alkoi kreivittärelle ilmestyä\nmyöskin vastustajia, vieläpä varsin vaarallisia vastustajia, ei\nsellaisia, jotka eivät olisi suoneet mitään oikeuksia naisille —\nniihin kreivitär oli vallan tottunut ja tunsi heidän vaarattomuutensa\n— mutta sellaisia, jotka tahtoivat naisille ja myöskin miehille liian\npaljon oikeuksia. Ensin kyllä kreivitär nauroi makeasti sellaisille\nmielettömille tuumille, että kaikille, sekä miehille että naisille,\npiti antaa oikeus ottaa osaa valtakunnan johtoon. Ja kaikille nuo\nmielettömät vaativat vielä aivan yhtä paljon oikeuksia, huolimatta\nheidän aineellisista taikka henkisistä edellytyksistään. Kreivittären\nmielilause oli: \"Kunhan he nyt ensin oppivat pesemään naamansa joka\naamu, voidaan ajatella heidän oikeuksiensa laajentamista.\" Valtakunnan\npääkaupungissa alettiin siitä syystä nimittää noita äärimmäisyyksiä\nvaativia \"pesemättömiksi\", ja se huvitti kreivitärtä paljon, sillä hän\nkäsitti sen jonkunlaiseksi imarteluksi itselleen. Niinkuin se olikin.\n\nMutta maailma on paha, ja yhä äänekkäämmin alkoivat nuo intoilijat\nhuutaa ilmoille vaatimuksiaan. Vihdoin suuttui kreivitär. Eikö heitä\nnyt mitenkään voisi saada käsittämään, kuinka mielettömiä tuollaiset\nhoureet olivat? Jumala loi ihmiset erilaisiksi, toisille antoi\njärkeä ja myöskin tarpeeksi tavaraa, jotta he saattaisivat toteuttaa\noikeutettuja toiveitaan. Toiset hän katsoi mahdottomiksi viemään\nmaailmaa eteenpäin eikä siitä syystä suonut heille sellaiseen työhön\ntarvittavia aseita. Sitä sanotaan siveelliseksi maailmanjärjestykseksi,\nmutta älköön sitä kukaan yrittäkö sotkea ja potkia tutkainta vastaan.\nNe, jotka ovat saaneet vähemmän, tyytykööt palvelemaan niitä, jotka\novat saaneet enemmän ja joille johto on määrätty. Ainoastaan siten\nala-arvoisetkin voivat maailmaa auttaa eteenpäin.\n\nKreivittärellä oli kuitenkin kaikissa koettelemuksissa se tyydytys,\nettä kaikki ne, jotka todellakin olivat jotain, olivat samaa mieltä\nkuin hän. Kuka siitä välitti, vaikka \"pesemättömät\" rähisivät\ntavallista enemmän! Kaikki oli kumminkin kehittyvä juuri niinkuin\nkreivitär toivoi ja ennusti. Kerran oli koittava se päivä, jolloin\nnaisilla oli samat valtiolliset oikeudet kuin miehillä, sellaisilla\nvalituilla naisilla, jotka täyttivät kaikki ehdot iän, omaisuuden,\nrodun, uskonnon, sivistysmäärän y.m. puolesta. Voitto oli kerran\ntuleva ja se oli oleva kreivittären voitto. Hänen nimessään voitto\noli saavutettava, hänelle yksin oli siitä kunnia tuleva ja hän oli\noleva liikkeen henkinen johtaja niin kauan kuin hän sai olla täällä\nmaailmassa elävien kirjoissa. Ja vielä hänen kuoltuaankin hänen nimensä\noli ikuisesti elävä, suurena, loistavana. Hänelle pystytettäisiin\nmuistopatsaita ja häntä tultaisiin nimittämään naissukupuolen\nhyväntekijäksi...\n\nOi, ne olivat ihania, nuo unelmat. Ne palkitsivat kreivittärelle kaiken\nankaran työn ja kaikki lukemattomat huolet elämän ajalla.\n\nValtakunnassa oli paljon muitakin huolia kuin taistelu naisten\noikeuksista, sillä kuningas kävi vuosi vuodelta yhä kiukkuisemmaksi\nja ilkeämmäksi alamaisiaan kohtaan. Hänellä oli älyä juuri sen\nverran kuin vaaditaan kuninkaan viran hoitoon, ja senkin vähän hän\nkäytti keksiäkseen uusia kidutuskeinoja asukkaille. Kansa napisi\nkovasti, mutta aluksi se jäi vain napinaan, eikä kukaan tahtonut\nryhtyä tehokkaampiin keinoihin. Kreivitär ei välittänyt sellaisista\nkysymyksistä, jotka eivät suorastaan koskeneet naiskysymystä, ja hän\narveli että koko napinaan ja tyytymättömyyteen oli syynä alemman\nluokan pahuus, se kun ei ollut tyytyväinen kysymättä tottelemaan ja\npalvelemaan parempiaan, vaan niskotteli ylempiään vastaan.\n\nMutta sellainen on paha ihmisluonto, että vaikka kreivitär kyllä\nneuvoi malttia ja kuuliaisuutta esivallalle, niskottelijat\njatkoivat valituksiaan entistä äänekkäämmin. Vihdoin nousi heidän\ntyytymättömyytensä sellaiseen kiehumapisteeseen, että he panivat\ntoimeen suuren mullistuksen koko maassa. Se tuli kuin äkkinäinen\nrajumyrsky, jota ei kukaan voinut vastustaa. Yhtenä miehenä he\nhuusivat, että kuninkaan piti luopua virastaan ja kansan piti saada\nitse hoitaa omia asioitaan.\n\nKuningas säikähti pahanpäiväisesti ja oli valmis mihin tahansa, sillä\nhän pelkäsi henkeään raivostuneen kansan käsissä, jota hän niin kauan\noli rääkännyt. Nopeasti hän potkasi valtaistuimensa porstuaan ja heitti\nkruununsa ja valtikkansa ulos ikkunasta. \"Ottakaa, ottakaa nämä, kunhan\nvain säästätte henkeni\", hän huusi kauheassa hädässä eikä lakannut\nhuutamasta, ennenkuin ylimmäinen hoviherra kääri hänet yönuttuunsa ja\npiilotti omaan huoneeseensa. Sinne hänelle sitten tuotiin sana, että\nhän sai aivan heti matkustaa merentakaiseen maahan ja viettää siellä\nloput elämäänsä muitten hylkykuninkaitten kanssa. Hän vuodatti ilon\nkyyneleitä, sillä mitäs siitä kunniasta, kunhan vain henki säilyy.\n\nKreivitär säikähti myöskin ja arveli viisaimmaksi heti liittyä\nmullistajiin, sillä eihän sitä muutoin voinut arvata mitä raivostunut\nkansanjoukko saattoi tehdä. Kreivittärelle oli vuosien kuluessa\nkertynyt paljon selvää järkeä ja hän arvasi, että kun ensimmäinen\nkiihko lauhtuisi, seuraisi yleinen hyväntahtoisuus voittajien puolelta\nkaikkia kohtaan ja silloin oli ehkä vielä tilaisuus saada äänensä\nkuuluviin. Voittajat ovat aina valmiit lempeyteen ellei tappelussa ole\nverta vuodatettu, mutta veri pakoittaa ihmispedon esiin, ja silloin\non rakkaus kaukana. — Kreivitär ja hänen kannattajansa siis heti\nselittivät, että oikeastaan he olivat aina olleet aivan samaa mieltä\nkuin nykyiset mullistajatkin, vaikka heitä oli usein väärinymmärretty.\nHeille hymyiltiin.\n\nKun kuningas oli poistettu, laadittiin uudet lait nopeasti. Muutokset\nkävivät kuin höyryvoimalla, ja kun kaikki oli valmista, oli kaikilla 21\nvuotta täyttäneillä miehillä ja naisilla täydet valtiolliset oikeudet\nriippumatta ulkonaisista tai sisällisistä eduista.\n\nEi kreivitär, enemmän kuin kukaan muukaan ensi humussa käsittänyt, mitä\noikeastaan oli tapahtunut, mutta kun hän sen käsitti, oli se melkein\nkuolettava isku hänelle. Voiko ihmistä kohdata suurempi onnettomuus\nkuin että se aate, jonka vuoksi hän on koko elämänsä uhrannut, yhtäkkiä\nsaa täydellisen voiton? Mitä tekemistä sellaisella ihmisellä enää on\nelämässä? Se ainoa suuri aate, jonka edestä hän on koko tarmollaan\ntyöskennellyt, jonka edestä hän on surunsa surrut, ilonsa iloinnut,\non voittanut. Kaikki on saavutettu, ei ole mitään taistelua enää, ei\nmitään toivomuksia.\n\nKreivittärellä oli sen lisäksi vielä katkeria pettymyksiä nieltävänä:\nKuka oli tuon voiton saavuttanut? Ei suinkaan hän, vaan tuo hirveä\nmonipäinen joukko, nuo ylenkatsotut, pesemättömät. Nehän aivan\nkäden käänteessä poimivat hedelmät hänen työstään ja paljon lisää,\nkaikenlaisia kypsymättömiä hedelmiä ja kaikenlaisia rikkaruohoja.\nEi kukaan enää käynyt kysymässä kreivittäreltä neuvoja, ei kukaan\ntuntunut muistavan, että hän oli olemassakaan. Hän oli syrjäytetty,\nunohdettu. Nuo pesemättömät, joista ei kukaan ollut kyllin hyvä hänen\nkengännauhojaan solmiamaan, olivat varastaneet hänen aatteensa,\nturmelleet sen ja sitten turmeltuneena vieneet voittoon.\n\nMutta he erehtyvät sittenkin, he erehtyvät tuhat kertaa, jos he\nluulevat murtaneensa hänet, kreivittären, naisten edestä taistelevan,\nheitä johtavan jalon kreivittären. Hänellä oli vielä voimia näyttää\nheille, että hän oli sama taistelija kuin ennenkin...\n\nHänen ei tietysti johtunut mieleenkään, ettei kellään ollut aikomus\nhäntä murtaa, ettei kukaan muistanut hänen olemassaoloaankaan...\nJulma uusi aika kiiti eteenpäin huimaavaa vauhtia, rohkaisten ja\nauttaen niitä, jotka tahtoivat seurata mukana, mutta armotta polkien\njalkoihinsa ne, jotka seisoivat tiellä eivätkä edes ymmärtäneet väistyä\nsyrjään...\n\nKreivitär komensi luokseen taitavimman ajutanttinsa, naisen, jolla\noli paljon tietoja, paljon työkykyä, sujuva kynä ja vielä sujuvampi\nkieli, naisen, jolta sanalla sanoen ei puuttunut mitään muuta kuin\nomaa tahtoa. Mitäpä hän sillä tahdolla olisi tehnytkään, kun kerran\nkreivitär oli armollisesti ruvennut hänen tahdokseen... Ajutantti siis\nkiirehti henkisen hallitsijansa luo, joka komensi häntä kirjoittamaan\nja sanoin selittämään, että äänioikeus oli otettava pois naisilta...\nAjutantti raukka melkein pyörtyi, mutta vastustaa hän ei uskaltanut.\nKreivitär huomasi hänen hämmästyksensä, mutta antoi jalomielisesti\nanteeksi, koska hän ei ainakaan vastustanut, ja sitten hän selitti\nsyyn: naiset eivät vielä olleet kypsyneet. Äänioikeus oli otettava pois\nheiltä, kunnes he olivat kypsiä sitä käyttämään. Kreivitär itse otti\nilmoittaakseen valtakunnalle heti kun hän näki, että naiset olivat\nkypsät, ja silloin oli aika ruveta miettimään äänioikeutta täysin\nkypsille valituille...\n\nAjutantti teki työtä käskettyä, mutta ihmiset vain nauroivat, ja oikeat\nystävät säälivät. Uuden ajan ihmiset kutsuivat kreivitärtä vanhaksi\nhupakoksi ja unohtivat kokonaan, että hän kumminkin aikoinaan oli ollut\nuraa uurtamassa. Julma, julma uusi aika, joka käänsi kaikki asiat\nnurin. Pohjalla viruneet olivat nousseet pinnalle ja entiset pinnalla\nuijat olivat vaipuneet alas näkymättömiin...\n\nKohtalo oli armollisempi kuin uusi aika. Se otti pois uusien olojen\nmurtaman kreivittären, ja hän sai nukkua iäiseen lepoon...\n\nUusi aika riensi eteenpäin huimaavaa vauhtia, ja muistot entisistä\ntaistelijoista hälvenivät...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSatu kreivitär-marttyyristä johtui niin selvästi mieleeni, kun muutama\nvuosi sitten astelin Parisin katuja nuoren amerikkalaisen ystäväni\nDaisyn kanssa. Daisy ei löytänyt kyllin kuvaavia sanoja osoittaakseen\nihastustaan Parisiin. Mitä oli New York, taikka Boston, taikka\nChicago Parisiin verraten. Ja kuinka ystävällisiä kaikki parisilaiset\nolivat hänelle. Kaikki ovet aukenivat hänelle, kun hän vain hiukan\nkoputti... Kysyin häneltä, millä hän koputti parisilaisia ovia,\npienillä valkoisilla kätösilläänkö, vai kultadollareilla. Hän nauroi\nhyväluontoisesti ja sanoi minua epäluuloiseksi peikoksi. Sitten hän\nselitti minulle, iloa ja nuoruutta uhkuvana, että maailmassa ei ollut\ntoista paikkaa, sellaista kuin tämä Seinen ranta, jossa jokainen kivi,\njokainen ikivanha puu kertoi entisaikojen loistosta, ja jossa jokainen\ntuulenhenkäys tuntui kuiskaavan tarinoita menneiltä ajoilta... Daisy\noli käynyt vallan runolliseksi, niin peloittavan runolliseksi, että\nkysyin, kuka oli se sankari, joka häntä nykyjään innostutti. Tiesin\nhyvin, että sankarit vaihtuivat verraten nopeaan, ja selvänä merkkinä\nuuden ilmestymisestä näyttämölle oli aina ylenmääräinen ihastus koko\nsiihen seutuun, missä ihailun esine liikkui ja hengitti.\n\nDaisy punastui ja samalla puristi minua käsivarresta niin että\nminäkin melkein punastuin, ja alkoi samaan äänilajiin kuin usein\nennenkin: \"Sinä erehdyt kokonaan, jos luulet, että tämä uusi kokemus\non samanlainen, kuin kaikki entiset lapsellisuudet. Vakuutan sinulle,\nettä koko maailma on muuttunut minun silmissäni sen jälkeen kuin juuri\nviikko sitten ensi kerran tapasin Aleksei Mihailovitshin...\"\n\n\"Mi-mi-mitä? onko uusi sankari venäläinen?\"\n\n\"Sinä et saa, kuuletko? et saa puhua noin pilkallisesti. Aleksei\nMihailovitsh on venäläinen, aito venäläinen, jos niin tahdot.\nPaitsi sitä, hän on ruhtinas, ikivanhaa sukua, entisistä tsaareista\npolveutuva, ja hän on myöskin syvästä vakaumuksesta — älä yhtään\nhymyile — hän on syvästä vakaumuksesta bolsheviki...\"\n\nSitten sain kuulla pitkän ja ihastuneen selityksen tuosta ihmeellisestä\npolsu-ruhtinaasta, jonka suku ulottui taaksepäin melkein Aatamin\naikoihin saakka, taikka ainakin Iivana Julmaan, ja jolla oli huimaavan\nkauniit ja säihkyvät silmät ja sysimustat kiharat...\n\n\"Ovatko ne hyvin pitkät?\" keskeytin Daisyä...\n\n\"Jos sinä olet noin pilkallinen, en kerro mitään lisää\", valitti Daisy,\nmutta leppyi heti, kun taputin häntä kädelle, ja jatkoi kertomustaan.\n\nTuskin saatoin seurata Daisyn sanatulvaa, ja tietysti en saanut vastata\nsanaakaan hänen ihmeellisiin kokemuksiinsa. Aleksei Mihailovitsh tiesi\nkaikki, ymmärsi kaikki ja oli Daisylle kaikki vaikeat ongelmat ja\nelämän arvoitukset selittänyt. Rakkaus on ihmeellinen opettaja! Daisyn\npäähän oli mahtunut sellainen määrä teorioja, sellainen joukko vaikeita\nvenäläisiä nimiä, sellainen historian tuntemus Ruurikin ajoista saakka,\nettä minun päätäni alkoi huimata jo kuunnellessani häntä, enkä iki\nmaailmassa olisi voinut puoliakaan oppia ulkoa, vaikka olisin vuosia\nsiihen työhön uhrannut.\n\nDaisy oli juuri innokkaasti selittänyt, kuinka hyödyttömiä sellaiset\noliot kuin porvarilliset ja sosialidemokraatit oikeastaan olivat ja\nkuinka heillä ei ollut mitään oikeutta elää toisten ankaralla työllä,\n\"hiellä ja verellä\", kuten Daisy runollisesti lausui, kokoomalla\ntavaralla, vaan olisi heidät poistettava tavalla tai toisella\nihmiskunnasta. Ruhtinas oli niin sanonut ja totta se olikin...\n\n\"Kerro hiukan, millaisessa työssä ruhtinas tätä nykyä hikoilee?\" pyysin.\n\n\"Jos sinä kysyt tuota ainoastaan ilkeyksissäsi, en vastaa, mutta\njos tahdot tietää, niin voin kyllä sanoa, että hänen päätehtävänään\non levittää bolshevikien oppeja, sillä ainoastaan ne voivat poistaa\nköyhyyden ja kurjuuden ja sodat ja vihan maailmasta... Siinä on hänellä\ntyötä hirvittävä määrä, sillä maailma on paha... Kohta hän muutoin\naikookin muuttaa Amerikkaan, sillä siellä ihmiset ovat ystävällisempiä\nkuin täällä Euroopassa...\"\n\n\"Sen uskon\", vastasin. \"Me olemme onnettomuudeksi liian lähellä itäistä\nparatiisia, ja ruhtinas parka saisi varmaan hikoilla kovasti ennenkuin\nhän voisi saada esimerkiksi meitä käsittämään paratiisin vetovoimaa...\"\n\nNyt näytti siltä kuin Daisy olisi aikonut suuttua varsin täydellä\ntodella, mutta hänen luontainen hyväluontoisuutensa vei nytkin voiton,\nja hetken kuluttua hän jo hymyili iloisesti ja huudahti, unohtaen\nkaikki periaatteet toisten niskoilla elämisestä: \"Nyt otamme auton ja\nlähdemme Bois de Boulogneen syömään aamiaista. Minä aavistan, että\nruhtinaskin tulee sinne...\"\n\n\"Niin, kyllä tiedän. Se on Parisin kalleimpia ravintoloita ja varsin\nsopiva ruhtinaillekin...\"\n\nDaisy nauroi ja minun piti myöntää, ettei häneen voinut suuttua. Hän\noli sellainen hyväsydäminen lapsi, joita tapaa Amerikassa tuhkatiheään.\nSuuri määrä dollareita ja hyvää tahtoa ja varsin pieni annos aivoja.\n\nAloimme astua sinnepäin mistä tiesimme löytävämme auton, ja juuri kun\nkäännyimme kadun kulmassa, tuli vastaamme vanha, hiukan kyyryselkäinen\nukko. Hän vilkasi meihin nopeasti ja astui sitten kiireesti toiselle\npuolen katua.\n\n\"Huomasitko, kuinka kiukkuisesti tuo vanha apina katsoi meihin?\" kysyi\nDaisy.\n\n\"En. Oliko hän tuttu meille?\"\n\n\"Ainakin nimeltä\", naurahti Daisy, \"vaikka en minä ainakaan aio\nsellaiseen herraan tutustua.\"\n\n\"Sanohan toki, kuka hän oli. Sen verran voin sanoistasi ymmärtää, että\nhän ei ole bolsheviki.\"\n\n\"Ei ole, voit siitä olla varma... Hän on kansansa petturi, mies,\njoka on tehnyt enemmän haittaa Venäjän vapaudelle kuin tuhat\nvälinpitämätöntä ylimystä...\"\n\n\"Minä pakahdun uteliaisuudesta, ellet sano tuon hieman kuihtuneelta,\nnäyttävän hirviön nimeä...\"\n\nDaisy mainitsi nimen, joka pani minut aivan sanattomaksi. Se oli nimi,\njoka ennen muinoin täytti mielet toiveilla ja uskolla valoisampaan\ntulevaisuuteen. Hän oli yksi pääjohtajia taistelussa tsaarien\nhirmuvaltaa vastaan, mies joka oli viettänyt parikymmentä vuotta\nVenäjän kauheimmissa vankiloissa, mutta jonka työ Venäjän vapauden\nedestä ei silti ollut vaimentunut, vaan ennemmin kiihtynyt. En\naavistanut, että hän oli Parisissa, sillä olin lukenut lehdistä, että\nhän oli sodan loppupuolella lähtenyt Venäjälle saadakseen taistella\nisänmaansa puolesta, mutta heti päästyään rajan yli oli hänet vangittu\nja suljettu tsaarin ankarimpaan vankilaan. Vallankumouksen puhjettua\nhän oli päässyt vapaaksi, mutta bolshevikien tultua valtaan hänet\noli uudestaan suljettu vankilaan. Hän oli aivan liian rehellinen ja\nsuorapuheinen mahtuakseen venäläiseen maailmaan.\n\nNyt hän oli siis päässyt pakenemaan, ja Daisyn ruhtinas oli selittänyt\nhänet petturiksi! Kaikesta surkeudesta huolimatta minun täytyi\nnauraa... Petturi! Tuo mies, joka oli uhrannut koko elämänsä työn,\nomaisuutensa, onnensa, auttaakseen eteenpäin vapaustaistelua!\n\nAuto kiiti eteenpäin hurjaa vauhtia, kuten Parisissa on tapana... En\njaksanut puhua enkä jaksanut kuunnella Daisyn puhetta. Hänen sanansa\nmenivät toisesta korvasta sisään, toisesta, ulos, kunnes kuulin nämä\nsanat:\n\n\"Ruhtinas sanoo, että hän on varmaan ostettu Venäjän vihollisten\nrahoilla...\"\n\n\"Vaikene, lapsi, vaikene... Älä sano sanaakaan asioista, joita et\nollenkaan ymmärrä...\"\n\nDaisy raukka vallan hämmästyi kiihkoani ja pysyi vaiti sitten koko\nmatkan. Olin siitä hänelle hyvin kiitollinen, sillä saatoin siten\nhiukan selvittää ajatuksiani. Mikä hirveä kohtalo häntä yhä vielä\nvainosi eikä antanut hänelle lepoa vanhoilla päivilläkään...\n\nSöimme veromme varsin hiljaa, ja olin iloinen päästessäni hotelliini\nrauhaan. En voinut saada mielestäni pois tuota näkyä, kun Brown — se\noli miehen salanimi — oli kiiruhtanut kadun poikki huomatessaan meidät.\nMitä kaikkea hän oli läpikäynyt sen jälkeen kun viimeksi hänet tapasin?\n\nMuistin selvästi kuinka hän heti sodan puhjettua oli tullut Lontoossa\nkäymään ja tapansa mukaan pistäytyi hetkeksi luokseni puhelemaan. Olin\nlaittanut iltapäivä-teetä ja hän istui teepöydän ääressä suuressa\nnojatuolissa, johon tuo pikkunen laiha mies tuntui aivan uppoavan.\nVanha harmaa takki oli napitettu kaulaan asti, luultavasti siitä\nsyystä, että sen alla oleva vaatetus ei sietänyt liian kirkasta valoa.\nKasvot olivat hirveän laihat ja kalpeat, ja niitä valaisi kaksi\nhehkuvaa mustaa silmää. Koko mies näytti melkein luurangolta, johon\nsilmien kautta loistava palava sielu loi elämää.\n\n\"Ette arvaa kuinka onnellinen olen\", kuulin hänen vakuuttavan. \"Tämä\non lopun alku! Sota ei voi kestää kauan, korkeintaan kaksi tai\nkolme kuukautta, ja sitten puhkeaa Venäjällä suuri vallankumous,\njoka vapauttaa meidät Romanovien hirmuvallasta ja antaa tilaisuuden\npuolueellemme ryhtyä uudestaan rakentamaan maatamme. Ah, tuskin saatan\nrauhallisesti odottaa ratkaisevaa hetkeä, vaan tahtoisin heti kiirehtiä\nsinne omieni luokse! Tiedän kyllä, etten voi sitä tehdä, sillä\npuoluekuri on ankara, ja minua vaaditaan odottamaan, kunnes voimme\nsiellä kotona ryhtyä rakennustyöhön...\"\n\n\"Toivoisin voivani uskoa yhtä lujasti kuin tekin, että tämä kauhea sota\nloppuu pian, mutta minusta vain tuntuu kuin sitä kestäisi ja yhä vain\nkestäisi...\"\n\n\"Älkää toki olko lapsellisen pessimistinen! Nykyiset hirvittävät\nsurma-aseet tekisivät lopun koko Europasta, jos sotaa kestäisi kauemmin\nkuin kolme kuukautta — ja niin pitkälle ei kukaan salli vihan ja\nvoitonhimon kehittyvän. Saatte nähdä, että joulua jo vietämme rauhassa\nvapaassa Venäjän tasavallassa!\"\n\n\"Kylläpä silloin jo alkaa olla kiire. Mehän olemme jo elokuun\nloppupuolella...\"\n\n\"Se viimeinen mylläkkä menee hyvin nopeasti... Kaikki on valmistettu\npienimpiä yksityiskohtia myöten... Puolueella on luotettavia asiamiehiä\nympäri maan. Ei mitään ole jätetty sattuman varaan ja kaikki on\nvalmista puhkeamaan esille samalla hetkellä!\"\n\n\"Mutta ajatelkaapa, jos joku toinen puolue — niitähän on kymmeniä\nVenäjällä — anastaa johdon käsiinsä...\"\n\n\"Ah, se on sula mahdottomuus... Melkein koko intelligentsia kuuluu\nmeidän puolueeseemme. Ei mikään muu puolue uskaltaisi ruveta Venäjää\nuudestaan rakentamaan...\"\n\n\"Ettekö ole koskaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että voisi nousta\njoku uusi Napoleon, joka riistäisi ohjakset käsiinsä?\"\n\nHän hymyili kaunista surunvoittoista hymyään: \"Tietysti olemme\nsitäkin miettineet. Joku uusi Napoleon voi kyllä yrittää anastaa\nvallan käsiinsä — venäläiset nuoret miehet ovat hyvin vilkkaita ja\nseikkailunhaluisia — mutta sellaista yritystä meidän ei tarvitse\ntosissamme pelätä. Kaikki riippuu kumminkin lopullisesti venäläisestä\nmusikasta, ja hän tietää varsin hyvin, että me olemme hänen ainoat\nystävänsä, joihin hän aina ja joka tilaisuudessa voi luottaa. Venäjä on\nmaataviljelevien talonpoikien luvattu maa... Mutta ymmärrättehän, että\nmeidän täytyy olla valmiit karkoittamaan maasta sitten kaikki ne, jotka\nkoettavat estää rakennustyötämme...\"\n\nEn voinut olla hymyilemättä, vaikka tietysti olisin yhtä suurella\nsyyllä voinut itkeä. Kuinka sekoittamattoman aito-venäläinen hän oli!\nEpäitsekäs, uhrautuva melkein mielettömyyteen saakka, yhden ainoan\naatteen, Venäjän vapauden, elähyttämä, mutta samalla valmis kostoon ja\nsamalla heti paikalla voittoon päästyä \"karkoittamaan maasta\" kaikki\ntoisin ajattelevat. Sana \"vapaus\" on aina ikipäivistä saakka merkinnyt\nVenäjällä samaa: vapaus totella hallitusta. Niin se oli ennen ja niin\nse on nyt, ja tokkohan se koskaan siitä muuttuu...\n\nHeti tämän jälkeen ukko Brown sanoi jotain, joka hiukan laajensi\nmielessäni venäläisen vapauden kuvaa. Hän nimittäin puoleksi kuiskaten\nminulle kertoi, ettei hänellä, suoraan sanoen, nyt ollut aikomustakaan\npalata Parisiin, vaan oli hän päättänyt salaisia teitä lähteä\nPietariin... \"Mutta mitä sanoo puolue, joka vaatii teitä olemaan\nParisissa, kunnes asiat Venäjällä ovat jotenkin selvät?\" kysyin.\n\nHän hymyili: \"Ah, kyllä he tulevat sen ymmärtämään... Enhän minä\nvanhana taistelijana voi noin vain käskyjä seurata. Täytyyhän minun\nsaada itse päättää...\"\n\nTaas venäläinen \"vapaus\" pisti esiin. Ääretön määrä hyvää tahtoa\nja uhrautuvaisuutta, mutta ei mitään järjestystä, ei mitään kuria!\nJokaisella se vakaumus, että \"ah, kyllä he ymmärtävät\", menetteli sitä\nmiten tahansa. Jos lupaa pysyä Parisissa, mutta meneekin Pietariin,\nniin \"ah, kyllä he ymmärtävät!\" Jos lupaa tulla kello kaksi, mutta\ntuleekin kello viisi, taikka ei ollenkaan, niin kaikki ymmärretään...\n\nKaikesta huolimatta en voinut olla häntä hiukan kadehtien ihailematta.\nMitä hän välitti kaikesta järjestyksestä ja kurista ja lupauksista ja\npäätöksistä! Hänen suuri ja valoisa uskonsa, että kaikki kumminkin\ntulee käymään hyvin, että sota loppuu vallan kohta, että Venäjän\nvapauden koitto on aivan käsissä, — kaikki tuo vei häntä riemuiten\neteenpäin... Koko hänen olemuksensa tuntui säteilevän iloa ja onnea\nsiitä, että vihdoinkin hetki oli juuri tulemaisillaan, ja nöyrällä\nylpeydellä hän melkein kuiskasi, että hänkin nyt sai olla mukana\ntervehtimässä uutta päivää...\n\nMuutamia viikkoja tuon jälkeen luin Times'issä, että Brown, \"jonka\nnimen alla piili erittäin vaarallinen vallankumouksellinen\", oli\nvangittu Rajajoella, juuri kun hän oli pääsemäisillään rajan yli\nVenäjälle. Siinä oli siis ensimmäinen isku kauniille unelmille! Uutinen\nvaikutti äärettömän masentavasti, vaikka sen ei totta tosiaankaan olisi\npitänyt tuntua odottamattomalta. Se oli paha enne. Kuinka tuo surkeus\nmahtoikaan loppua, ja koska saisimme lopun nähdä...\n\nSilloin en vielä ymmärtänyt, että se ei meidän päivinämme koskaan voisi\nloppua... Sitä jatkuu yhä vielä, ja yhä eteenpäin sitä tulee jatkumaan.\nOnnellinen se, joka ajoissa särkee pilvilinnat...\n\nSain helposti selvän Brownin osoitteesta, ja seuraavana päivänä,\npari tuntia ennenkuin läksin Parisista Lontooseen, kirjoitin hänelle\nmuutaman rivin ja pyysin häntä käymään luonani, jos hän sattuisi\ntulemaan Lontooseen. Hän kiitti parilla sanalla, mutta sanoi, ettei\nhän arvattavasti koskaan tule Lontooseen. Sieltä olivat kaikki ystävät\nhäneltä hävinneet. Toiset olivat kuolleet, toiset muuttaneet pois ja\ntoiset — muuttuneet!\n\nEn ymmärtänyt oikein, mitä hän sillä tarkoitti, että toiset olivat\nmuuttuneet. Kuka oli muuttunut ja kuinka? — Sain siihen vastauksen\neräältä ystävältä, joka jo entis-aikoina oli ollut samassa\nvapaustyössä, ja joka koko ajan oli seurannut ukko Brownin kohtaloita.\nNäin hän kertoi:\n\n\"Brown raukka on vallan mahdoton... Luulen, että hänen aivonsa ovat\njoten kuten hiukan nyrjähtäneet... Hän puhuu alituiseen siitä, että\ntsaari Nikolai oli sittenkin parempi kuin tsaari Lenin. Nikolain aikana\nsaattoi joskus varastaa itselleen hiukan vapauttakin eikä siitä heti\nhirteen viety, mutta nyt odottaa hirsipuu jokaista, joka uskaltaa\nsanoa sanankaan kommunisteja vastaan, eikä ainoastaan hirsipuu, vaan\nsitä edellä käypä rääkkäys ja kidutus. Ennemmin Nikolai kuin Lenin!\" —\nMahdoin näyttää hiukan onnettomalta, sillä hän lisäsi kuin lohduttaen:\n\"Brown on katkeroitunut, ikävä hupakko, joka tuntuu kehittyvän\nmonarkistiksi ennen kuolemaansa. Ei sinun pidä välittämän mitä hän\nsanoo.\"\n\nTuo oli mielestäni katkerinta kaikesta, että entiset ystävät, jotka\nhyvin tiesivät, mitä tuo mies oli aikoinaan tehnyt ja mitä kärsinyt,\nmitä hän oli uneksinut ja kuinka hän oli pettynyt, nyt epäilivät, että\nhänellä oli aivoissa vikaa ja kutsuivat häntä vanhaksi hupakoksi...\n\nSe kai lienee marttyyrien kohtalo. Muutenhan he eivät olisikaan\nmarttyyrejä... Taistella toivotonta taistelua, mutta sittenkin uskoa\nja toivoa, kunnes vihdoin, voiton jo kangastaessa, huomaa, että kaikki\nolikin valhekuvia vain, petosta, onnettomuutta. Siinä missä luuli\nvihreän kukkulan häämöttävän, olikin pohjaton kuilu, josta ei enää\nkoskaan pääse nousemaan...\n\nMutta kuka välittää marttyyreistä... Sortukoot, elleivät jaksa seurata\najan mukana... Uusi aika rientää eteenpäin, eteenpäin, murskaten kaikki\nesteet, ilkkuen kauniille unelmille...\n\n\n\n\nTEKOKUKKIA.\n\n\nPäivä oli paahtavan kuuma, niin kuuma, että sellaista saa harvoin\nkokea Suomessa kesäkuun keskivaiheilla. Pieni pyöreä Sinilampi lepäsi\naivan rasvatyynenä, aurinko paistoi täydeltä terältä eikä tuntunut\ntuulen henkäystäkään. Linnutkin olivat vaienneet eikä kuulunut\nheikointakaan ääntä tässä täydellisessä erämaan hiljaisuudessa. Hyvin\nhoidettu, hiekoitettu polku johti suoraan rannasta Mäntymäen huvilan\nmatalia portaita kohti, joita myöten saattoi astua laajalle kuistille\nhuvilan rannanpuoleisella seinämällä. Kuistilla oli leveä, valkoiseksi\nmaalattu pöytä ja muutamia valkoisia tuoleja, mutta asukkaita ei\nnäkynyt missään. Oli siellä sentään yksi elävä olento, nimittäin suuri\nkeltainen kissa, joka lepäsi keskellä pöytää, silmät ummessa, nauttien\nkuumista auringonsäteistä.\n\nMetsästä kuului pieni risahdus, arvattavasti eksyneen oravan hypähdys\noksalta toiselle. Kissa kohotti päätään ja arveli ajan tulleen, jolloin\npiti lähteä katsomaan, mitä talossa tapahtui. Se hyppäsi äkkiä tuolille\nja siitä lattialle ja aikoi astua sisään avonaisesta ovesta. Ovi johti\nsuurehkoon huoneeseen, sekin valkoisilla sinipäällisillä huonekaluilla\nkalustettu, mutta muutoin yhtä tyhjä ihmisistä kuin kuistikin. Kissa\nkaipasi seuraa kovasti eikä pysähtynyt ollenkaan tuohon tyhjään\nhuoneeseen, vaan astui oikealle, josta toinen raollaan oleva ovi johti\npienempään huoneeseen.\n\nMirri seisahtui ovelle ja alkoi katsella ympärilleen. Kaikki seinät\nolivat kattoon saakka kirjojen peitossa. Keskellä huonetta seisoi\npyöreä pöytä ja sen ympärillä suuria ruskealla nahalla päällystettyjä\ntuoleja, jotka eivät näyttäneet ollenkaan houkuttelevilta Mirrin\nmielestä. Oli siellä sentään yksi paikka, joka Mirrin mielestä täytti\nkaikki mukavuuden vaatimukset. Tuolla pöydän toisella puolen oli suuri\nsairastuoli, jossa nukkui nuori tyttö. Hänellä oli joukko pehmeitä\npatjoja ympärillään, ja kalpeaposkinen, keltatukkainen pää lepäsi\nsinistä silkkityynyä vastaan. Tytön silmät olivat kiinni ja pitkät\ntummat silmäripset saattoivat valkoisen ihon näyttämään vieläkin\nkalpeammalta. Mirri ei kauan arvellut, vaan otti vauhtia ja hypähti\nsuoraan tytön syliin.\n\nTyttö heräsi säpsähtäen, mutta huomatessaan, mikä häntä oli\nsäikähdyttänyt, hän hymyili ja silitteli hellästi Mirrin pehmeätä\nselkää, Mirrin kehrätessä onnellisena. Tytön silmät olivat nyt auki\nja väriltään kuin Sinijärvi tuolla vuoren juurella, missä varjo teki\njärven pinnan kahta tummemmaksi. Oli ihmisiä, jotka melkein pelkäsivät\nnoita tummansinisiä silmiä, sillä ne tuntuivat katsovan syvälle sieluun\nasti.\n\nHän katsahti rannekelloaan ja punastui hiukan huomatessaan kellon\nolevan jo hiukan yli kaksitoista. Sitten hän soitti sähkökelloa pöydän\nreunassa, ja vanhanpuoleinen, ystävällisen näköinen nainen avasi oven\nhymyillen iloisesti ja alkaen heti selitellä asemaa:\n\n\"Voi, voi, Ilma-neiti, minä tiedän vallan hyvin, että kello on paljon,\nmutta minä en mitenkään hennonut herättää teitä, sillä te nukuitte\nniin rauhallisesti. Paitsi sitä, kaikki on valmista ja hän saa minun\npuolestani tulla milloin tahansa. Minun piti vain kysyä, mihin katan\nkahvipöydän, tännekö vai kuistille?\"\n\n\"Meillä ei ole paljon aikaa enää, sillä hän voi olla täällä melkein\nminä hetkenä tahansa. Hän kirjoitti tulevansa kahdentoista tienoilla...\nParas on kai laittaa kahvipöytä tänne, sillä kuistilla on niin kuuma\nauringonpaiste tähän aikaan.\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelin, että kirjasto on paras paikka näin kuumana\npäivänä... Kukkamaljat ovat täynnä kieloja, ei muuta kuin kannan ne\nsisään... Kaikki pikku leivokset ovat valmiit, juuri uunista nostetut,\nja paksumpaa ja parempaa kermaa kuin meillä on tänään, ei voi olla\nkeisarillakaan. Eipä silti, että voihan se herra Risto Vuori olla yhtä\nsuuri herra kuin keisarikin taikka vaikkapa kuin itse presidenttikin,\neihän ne lehdet näy muusta puhuvan kuin hänestä... Mutta kyllä hän saa\nolla tyytyväinen tähän kahviin ja kaikkiin meidän laitoksiimme...\"\n\n\"Kyllä varmaan, Kaisa kulta, hän tulee olemaan vallan tyytyväinen,\nvaikka hän tätä nykyä onkin kuuluisin suomalainen... Ei taida olla\nsuurempaa taiteilijaa koko Europassa tätä nykyä, ja hänen viimeisiä\ntaulujaan sanotaan entisiäkin paremmiksi... Jos kerran maailmassa saisi\nnähdä niistä edes vilahduksen...\"\n\nKaisa alkoi kattaa pöytää, puhellen koko ajan, milloin Risto Vuoresta,\nmilloin leivoksistaan ja kaiken maailman asioista. Ilma tuskin kuunteli\nhäntä ja hänen silmissään oli hiukan levoton ilme, aivan kuin hän\npelkäisi tuon odotetun vieraan tuloa.\n\nNiin, miksi hän oikeastaan tuli nyt Ilmaa tervehtimään? Siitä oli jo\nkaksikymmentä vuotta, kun hän läksi Suomesta, eikä hän sen koommin\nollut kotimaassaan käynyt. Kaikki oli muuttunut siitä ajasta. Ilma oli\nsilloin kymmenvuotinen lapsi ja Risto reipas kahdeksantoista-vuotias\npoika. Seitsenvuotiaasta saakka Ilma oli ollut avuton raajarikko,\naina siitä asti, kun raskaat rattaat olivat ajaneet hänen ylitseen.\nTaitavat lääkärit olivat hänen henkensä pelastaneet, mutta jalkojaan\nhän ei koskaan enää sen jälkeen voinut käyttää, vaan oli hänen elämänsä\nsidottu sairastuoliin, jonka pyöriä hän oli tottunut taitavasti\nkäyttämään, niin että hän sen avulla saattoi liikkua huoneesta\nhuoneeseen. Risto Vuori oli siihen aikaan ollut Ilman tunnustettu\nsankari, tuo hyvä, suuri poika, joka kantoi pientä raajarikkoa kevyesti\nkuin nukkea suureen hiekkakasaan keskellä pihaa. Siellä Risto asetti\nIlman istumaan lämpimään hiekkaan ja rakensi korkean hiekkavallin\nhänen ympärilleen. Sitten poistui sankari hetkiseksi ja vähän ajan\nperästä hän kohotti korkean sotahuudon ja riensi hävittämään vallia ja\npelastamaan vangittua prinssessaa. Ilma ei milloinkaan tuohon leikkiin\nväsynyt.\n\nRiston taiteilijalahjat huomattiin jo koulussa, ja Ilman varakkaat\nvanhemmat, joiden etäinen sukulainen hän oli, mielellään auttoivat\nvaratonta poikaa. Heidän toivostaan Risto ensin suoritti\nylioppilastutkinnon samana päivänä kuin hän täytti 18 vuotta, ja\nvarsin pian sen jälkeen hänet toimitettiin Parisiin, jossa Ilman isä\noli hänelle hankkinut taitavan opettajan. Hän edistyi nopeasti nyt,\nkun oli päässyt omalle alalleen, ja työ nieli melkein koko hänen\naikansa. Sen jälkeen hän eteni yhä enemmän syntymäseuduiltaan ja kohta\noli joulukortti Ilmalle ainoana siteenä hänen ja entisyyden välillä.\nJoulukortin hän aina lähetti \"pikku prinsessalle\", kuten hän vielä\nentistä leikkitoveriaan nimitti. Sanomalehdet pitivät sentään hyvää\nhuolta siitä, että Risto ei joutunut unohduksiin, sillä niissä oli\ntarkat selitykset hänen voittoretkestään suuressa maailmassa.\n\nMuutama vuosi Riston lähdettyä kuolivat Ilman molemmat vanhemmat aivan\nlyhyellä väliajalla. Syvä suru heidän kuolemastaan haihdutti sen kipeän\nkatkeruuden, jota Ilma oli tuntenut kadottaessaan leikkitoverinsa.\n\nSitten alkoi aika, tuo suuri parantaja, tehdä tehtävätään, ja kohtalo\noli apuna. Ilma oli luonteeltaan hiljainen uneksija, joka tuskin olisi\npaljoa hakenut ihmisten seuraa, vaikka hän olisikin voinut liikkua\nyhtä vapaasti kuin muutkin terveet. Siksi hän nytkään ei kärsinyt\nyksinäisyydestään niin paljon kuin ehkä toinen olisi kärsinyt. Harvoin\nkukaan kävi häntä tervehtimässä Mäntymäen etäisessä huvilassa, joka\nsijaitsi tien päässä, ja jonne siis piti varta vasten lähteä, sillä sen\nohi ei mikään tie vienyt. Ilman ainoana seurana oli Kaisa ja silloin\ntällöin Kaisan mies, Matti, sekä Kaisan koulua käypä sisarentytär,\nHilja. Ilman, vanhemmat olivat jo eläessään määränneet, että heidän\nkuoltuaan kaikki omaisuus oli tuleva Ilmalle ja toivomuksenaan\nlausuneet, että Ilma puolestaan sitten jättäisi huvilan ja siihen\nkuuluvan maan, joka hyvästi elätti pari lehmää ja hevosen, Kaisalle.\nEhtona oli vain, että Kaisa ei jättäisi Ilmaa tämän eläessä. Sitä ehtoa\ntuskin olisi tarvinnut lausua, sillä Kaisa oli niin kiintynyt Ilmaan,\nettä hän olisi ollut valmis jättämään kenen tahansa, Matti mukaan\nluettuna, jos siitä olisi ollut Ilmalle hyötyä. Maa ja sen hoito jäi\nheti kokonaan Matin haltuun, joka hoiti sitä kuin omaansa ainakin.\nKaisa, ja lupa-ajoilla myöskin Hilja, olivat apuna Ilmalle, mutta\npaljon apua ei Ilma tarvinnutkaan, sillä tuolillaan hän saattoi liikkua\nvapaasti huoneissa.\n\nIlman vanhempien vielä eläessä oli yksi Ilman kotiopettajista ollut\ntaitava tekokukkien laittaja, ja oli opettanut Ilmalle taitonsa. Tuskin\nkukaan osasi silloin aavistaa, että siitä tulisi Ilmalle ainainen\nilon ja tyytyväisyyden lähde. Ilma oli ankara lukija ja lukemisensa\nväliajoilla hän vietti aikansa laittamalla tekokukkia. Hänellä oli\nluontaiset taiteilijataipumukset, joita hän ei millään muulla tavalla\nvoinut toteuttaa, mutta juuri tekokukkien luominen tuotti hänelle\ntyydytystä siinäkin suhteessa. Hänelle kukat muuttuivat yhä enemmän ja\nenemmän eläviksi olennoiksi, joilla oli kullakin oma historiansa ja\njotka kuvastivat luojansa eri mielialoja. Ensin oli Ilma alkanut, kuten\nhänen opettajansakin, yrittämällä kuvata luonnosta poimittuja kukkia,\nmutta sitten hän oli unohtanut luonnon ja laittoi n.s. kukkiaan oman\nmielikuvituksensa mukaan, jolla oli hyvin vähän vastinetta luonnossa.\nKukkien kautta hän esitti omat unelmansa. Kukat olivat eläviä olentoja,\njotka kärsivät, nauttivat, vihasivat, rakastivat. Kukkien muodot\nja värit ilmisaivat hänen oman mielensä vaiheet. Ja aivan niinkuin\nkirjailijan usein tekee mieli muillekin julaista omia tuumiaan, nähdä\nkirjoitelmiaan painettuina, kuulla arvosteluja niistä, j.n.e., aivan\nsamoin Ilmassakin joskus syttyi toivo näyttää muille kukkiaan ja saada\nkuulla ymmärsivätkö he, mitä hän niillä tahtoi sanoa. Mutta millä\nlailla ja miten tuo saattoi tapahtua?\n\nHilja oli Ilman kukkien innokkaimpia ihailijoita, ja hän se oli, joka\nensin pyysi saada viedä niitä mukanaan näytettäviksi muutamille hänen\ntutuilleen Helsingissä, jonne hänen piti palata kesäloman päätyttyä.\nTämä tapahtui noin kolme vuotta ennen tätä kertomusta. Ilma antoi\nhänelle koko suuren laatikollisen, ja sillä lailla kukkien riemukulku\nHelsingissä alkoi. Hiljan tuttujen joukossa oli Helsingin paras\nhattutaiteilija, ja hän huomasi heti, kuinka paljon hän saattoi käyttää\nhyväkseen noita merkillisiä väriyhtymiä ja kauniita muotoja. Hän tilasi\nheti enemmän, ja siitä lähtien Ilmalla oli niin paljon tilauksia, kuin\nhän suinkin saattoi valmistaa. Tuo miellytti paljon Ilmaa ja hänelle se\noli jonkunmoinen yhtymäkohta muun maailman kanssa.\n\nMutta se ei millään lailla häirinnyt Ilman unelmaelämää, joka\nkehittyi yhä enemmän vuosien kuluessa. Tuo maailma, jolle Ilma luuli\nlähettävänsä viestinsä kukkien muodossa, oli kyllä aivan toisenlainen\nkuin todellinen maailma. Onnellista oli, että Ilma ei koskaan elämässä\nsaanut todellista maailmaa nähdä. Herääminen todellisuuteen olisi\nkaiketi hänet murtanut.\n\nNyt oli kumminkin arvaamatta, odottamatta Risto Vuori tullut takaisin\nentisille kotiseuduilleen, ja aivan kohta piti Ilman tavata hänet.\nSilloin kun Ilma häntä kiihkeästi kaipasi, hän ei tullut, mutta nyt,\nkun hiljainen yksinäisyys oli muuttunut rakkaaksi Ilmalle, nyt kun\nunelmamaailma oli käynyt todellisemmaksi kuin todellinen maailma,\nnyt palasi Risto Vuori äkkiä... Ilma tunsi melkein vastenmielisyyttä\nhäntä kohtaan. Hän kuului lapsuuden maailmaan, hänellä ei ollut mitään\ntekemistä nykyisyydessä. Miksi hän oli tullut? Hänellä ei ollut mitään\npaikkaa enää tuossa sopusointuisessa, tekokukkien ja unelmakansojen\ntäyttämässä maailmassa...\n\nHänen ajatuksensa keskeytyivät, sillä ulkona hiekkakäytävällä kuului\naskeleita, ja seuraavana hetkenä Risto Vuori seisoi ovella, komeana,\nauringon ruskettamana, silmät hymyillen ja kädet ojennettuina:\n\n\"Voi sinua, pikku prinsessa, kultainen pikku prinsessa... Tuntuu kuin\nolisin eilen sanonut hyvästi sinulle... Sinähän et ole muuttunut\nvähintäkään tällä pitkällä eroajalla!\"\n\nHän suuteli Ilman käsiä ja poskia, ja hänen silmänsä sanoivat selvästi,\nkuinka ihastuttavalta tuo pieni, kalpea keijukainen hänestä näytti.\n\nIlma tunsi punastuvansa, ja syystä, jota hän ei osannut selittää, hänen\nsilmänsä täyttyivät kyynelillä. Syntyi hetken kiusallinen äänettömyys,\nja Risto Vuori kirosi itsekseen, ettei hän ollut muistanut, että\nIlma oli pieni avuton raajarikko ja samalla täysikasvuinen nainen.\nHyvänen aika, hän oli lähemmä kolmekymmentä vuotta, vaikka hän näytti\nviisitoistavuotiselta tuossa suuressa, silkkipatjojen peittämässä\nsairastuolissa. Hän oli sanomattoman suloisen näköinen, ja Risto oli\nniin tottumaton tuollaisiin hentoihin olentoihin... Juuri oikealla\nhetkellä Kaisa astui sisään kiiltävä suomalainen kahvipannu kädessä,\nja Risto Vuori käytti nopeasti tilaisuutta vakuuttaakseen hänelle,\nkuinka hyvin hän muisti Kaisan entisiltä ajoilta, ja kuinka hän tiesi,\nettei koko Europassa ollut toista, joka osasi keittää niin herkullista\nkahvia... Kaisa loisti onnesta, ja Risto Vuori oli voittanut\nelinkautisen ihailijan ja ystävän.\n\nSuomessa saadaan kahvia kolme kertaa päivässä, eikä voisi ajatella\nkiusallisempaa kohtalon iskua, kuin jos tuolta kylmältä, karulta maalta\nriistettäisiin tuo lohdutusta tuottava, kuuma, tuoksuava iloliemi!\n\nKahvilla on ihmeellinen voima selvittää vaikeita olosuhteita ja panna\nmaailma näyttämään vallan ystävälliseltä ja luonnolliselta. Pian\noli keskustelu vilkasta ja iloista, aivan kuin vanhat ajat olisivat\npalanneet ja pitkä väliaika unohtunut...\n\nRiston silmät olivat jo kauan harhailleet laajoja kirjahyllyjä\npitkin, ja nyt hän nousi katsomaan, mitä kaikkea nuo paksut siteet\nsisälsivät. Tuossa oli historiaa, tuossa filosofiaa, taidehistoriaa,\nkaunokirjallisuutta ja melkein mitä tahansa. Hän katsoi kysyvästi\nIlmaan:\n\n\"Tämähän tuntuu yliopistolta, mutta missä on professori?\"\n\n\"Tässä hän istuu vangittuna sairastuolissa\", vastasi Ilma.\n\n\"Ethän tahtone väittää, että sinä, pikku prinsessa, luet noita paksuja\nviisauslähteitä!\" huudahti Risto koettaen osoittaa kauhistusta.\n\"Minulta menee pää vallan sekaisin ajatellessani sellaista\nmahdollisuutta.\"\n\nIlma nauroi iloisesti: \"Jotainhan minun pitää tehdä pitkinä, pimeinä\ntalvipuhteina, kun on liian pimeä varsinaiselle käsityölleni...\"\n\n\"Tiedänhän minä, että sinä olet ihaeltava olento, mutta sittenkin\nminun on mahdoton käsittää, että sinä pelkästä intressistä, vallan\nvapaaehtoisesti istut tutkimaan noita ankaran näköisiä nidoksia...\nMinun hiukseni muuttuisivat harmaiksi viikon perästä, mutta sinä\nluet niitä pitkien talvipuhteitten iloksi! Tuskin uskallan kysyä,\nmitä sinä nimität varsinaiseksi työksesi. Se on varmaan jotain\nsyvien matemaattisten ongelmien selvittämistä taikka ikiliikkujan\nkeksimistä...\"\n\nIlma nauroi: \"Tuskin uskallan sanoa, mitä teen päiväkaudet — en\npakosta, vaan siksi, että todellakin se on minulle elämää... Älä\nsäikähdä — minä laitan tekokukkia...\"\n\nJos hän olisi sanonut järjestävänsä maanjäristyksiä, ei Risto olisi\nvoinut enemmän hämmästyä... Tuo merkillinen tyttö, kaunis kuin\nkeijukainen, viisas kuin Minerva, vietti aikansa laittamalla —\ntekokukkia! Risto tunsi nopeasti vaipuvansa kukkuloilta laaksoihin. Voi\nnaisten turhuutta! Ei heiltä koskaan voinut odottaa mitään vakavaa,\nolivatpa he sitten raajarikkoja taikka kahdella jalalla tanssivia!\nMitäpä hän muuta saattoi tehdä kuin pyytää Ilmaa näyttämään hänelle\ntekokukkiaan. Tavallinen kohteliaisuus sen vaati.\n\nIlma oli käynyt vakavaksi. Näyttäisikö hän kukkiaan, vai kieltäisikö?\nRisto kyllä oli hänen entinen hyvä ystävänsä, veljensä, mutta\nymmärtäisikö hän, mitä nuo kukat merkitsivät Ilmalle? Tuo tuli\nolemaan melkein kuin koe, joka osoittaisi hänelle, oliko heillä vielä\nyhteisymmärrystä niinkuin silloin lapsena...\n\nIlma otti suuren laatikon viereiseltä tuolilta ja avasi sen. Hän\nkäänsi päänsä pois, sillä hän pelkäsi Riston hymyilevän säälivästi,\nniin juuri, _säälivästi_, sillä Risto oli liian ystävällinen ollakseen\nivallinen... Tuo ajatus koski kipeästi...\n\nMutta Risto ei hymyillyt. Hän tuntui ymmärtävän, mikä unelmien ja\ntunteitten paljous piili noiden värien ja noiden omituisten muotojen\ntakana. Värien käyttö oli erinomaisen kaunis ja muodot yhtä kauniita,\nvaikka niillä ei ollut mitään näkyviä vastineita luonnossa. Ne olivat\nunelmakukkia, ne kertoivat yksinäisen sielun iloja ja suruja... Hän\nymmärsi ne heti, niinkuin hän ymmärsi taiteen tuotteita, kaikkien\ntunnustaman taiteen tuotteita...\n\n\"Ilma, tuo on taidetta eikä tekokukkia...\" hän virkkoi vihdoin. Ilmasta\ntuntui kuin joku salainen ilon lähde hänen sydämessään olisi äkkiä\npuhjennut esiin. Risto ymmärsi, Risto ei tarvinnut selityksiä eikä\nanteeksi pyyntöjä. Hän tiesi, mitä Ilma oli tuntenut, mitä hän oli\nmiettinyt unelmakukkia luodessaan... Ilo oli melkein liian vaikeata\nkantaa. Se koski... Ilma oli sulkenut silmänsä ja poskille valui\nmuutamia kyyneleitä.\n\n\"Sinä olet väsynyt, pikku prinsessa, ja minä tässä näin kauan sinua\nkiusaan...\" — Sitten Risto alkoi kertoa tuumistaan, kuinka hän oli\naikonut tämän kesän viettää. Hän aikoi viipyä Suomessa muutamia\nviikkoja, aikoi maalailla mitä eteen sattui taikka levätä, jos\nväsytti... Sitten takasin Lontooseen, jossa hän oli viimeisinä vuosina\nasunut ja jossa häntä odotti paljon työtä... Jos Ilma sen salli, hän\naikoi tällä ajalla käydä joka päivä Mäntymäellä, johon kaikki vanhat\nmuistot häntä sitoivat, ja ennen kaikkea, jossa hän saisi tavata pikku\nleikkitoveriaan entisiltä ajoilta... \"Muistatko sinä vielä, kuinka\nusein minä pelastin vangitun prinsessan voittamattomasta linnasta?\" hän\nhymyili iloisesti Ilmalle...\n\nIlmasta tuntui kaikki oudolta unelmalta... Hän oli tullut takaisin\nlapsuuden aikoihin. Tuossa oli Risto, entinen iso veli, aivan niinkuin\nennenkin, sama Risto, joka pelasti vangitun prinsessan... Vieläköhän\nRisto oli valmis pelastamaan prinsessaa, joka nyt oli lujemmin vangittu\nkuin ennen? Taisi olla liian kova työ kenenkään yrittää...\n\nRisto nousi sanomaan hyvästi ja lupasi kohta palata. Ilma oli väsynyt,\nsillä tällainen kokemus oli hänelle aivan uutta ja hän kaipasi\nyksinäisyyttä. Hänen maailmansa oli jollain lailla järkytetty. Se oli\nsaatava taas ennalleen...\n\nRisto Vuori oli myöskin omituisten tunteitten vallassa. Vielä pari\ntuntia sitten häntä oli hermostuttanut ajatus, että hänen piti\nmennä täyttämään harmillista velvollisuutta, käymään tervehtimässä\nraajarikkoista nuorta naista, jonka vanhemmat olivat ennen muinoin\nolleet hänelle ystävällisiä ja antaneet apua hänelle, kun hän\nsitä kipeästi tarvitsi. Mitä ihmettä hän osaisi puhua tuolle\ntytölle, joka oli sairautensa tähden ollut vankina tässä maailman\nnurkassa eikä tietysti tiennyt yhtään mitään Riston maailmasta...\nSitten hän oli äkkiä ja odottamatta tavannut olennon jostakin\nkaukaisesta unelmamaailmasta, ihmeellisen, lumoavan olennon...\nLapsuuden keijukaisprinsessasta oli kehittynyt Unelmamaailman ihana\nkeijukaiskuningatar... Voi että hänen piti olla raajarikko... Mitä\nolisikaan voinut kuvitella, jos kohtalo olisi ollut suotuisampi hänelle!\n\nHänen täytyi saada maalata Ilman kuva! Juuri siitä piti tulla tämän\nkesän suuri työ. Häntä oli jo tuskastuttanut tämä pohjoismaiden kirkas\nja ohut ilma, jossa kaikki ääriviivat kävivät kirkkaiksi ja koviksi.\nLontoo oli häntä aina viehättänyt pehmeällä sumullaan ja ihmeellisillä\nvärivivahduksillaan... Mutta Keijukaiskuningatar oli toista kuin\npohjolan kovat ääriviivat... Siitä tulisi hänen paras kuvansa...\n\nRisto oli niin innostunut omiin unelmiinsa, ettei hän malttanut\nodottaa seuraavaan päivään, vaan tuli Mäntymäelle uudestaan muutaman\ntunnin perästä pyytämään Ilmalta lupaa saada maalata hänen kuvansa:\n\"Prinsessa, annathan minun maalata kuvasi, juuri noin kuin tuossa\nistut, syli täynnä kukkia sinun omasta maailmastasi? — Ja kerrothan\nsitten minulle enemmän maailmastasi, että ymmärrän paremmin, millaista\nsiellä on.\"\n\n\"Tietysti olen iloinen, että lupaat minut maalata... En ole koskaan\nnähnyt kenenkään maalaavan, ja sitä olen kumminkin aina toivonut... Et\nvoi aavistaa, kuinka usein olen sitä ajatellut, että jos edes kerran\nnäkisin sinut työssäsi, josta alituiseen luin lehdistä, mutta josta en\nmitään tietänyt...\"\n\nIlma punastui ilosta, ja silmät säteilivät. Kaunis hän oli, merkillisen\nkaunis, mutta Risto ei sittenkään oikein pitänyt tuosta omituisesta\netäisyydestä Ilman ja muun maailman välillä. Ristosta alkoi tuntua kuin\nIlma kohtelisi häntäkin kuin jotain unelmakukkaansa eikä ihmisenä,\nlihasta ja verestä muodostuneena erehtyväisenä ihmisenä...\n\nTämä oli heidän ystävyytensä alku, joka molemmille kävi yhä\nkiintoisammaksi mitä pitemmälle aika vieri. Ilma oli lukenut monin\nverroin enemmän kuin Risto ja tiesi kirjoista loppumattoman määrän\nasioita, mutta Risto oli sen sijaan elänyt ja Ilma ainoastaan\nuneksinut. Risto istui tuntikaudet laittamassa alkupiirustuksia,\njoita hän ei voinut saada mieleisikseen, mutta jotka siitä huolimatta\nkiihoittivat häntä ponnistamaan kaikki voimansa. Usein hän tuskastui.\nHän oli tottunut maalaamaan ihmisiä eikä enkeleitä, ja mikäs Ilma oli\nmuuta kuin enkeli, veretön, lihaton, synnitön enkeli. Joskus hän kysyi\nitseltään oliko tosiaankin mahdollista, että tuollainen kaikki lukenut,\nkaikki oppinut olento ei tiennyt elämästä enempää kuin vuoden vanha\nlapsi...\n\n\"Ilma, luetko sinä koskaan romaaneja?\" hän kerran kysyi.\n\n\"Ennen luin paljonkin, vaikka en ole niitä viime aikoina useita\nnähnyt\", vastasi Ilma rauhallisesti.\n\n\"Kenen kirjoittamia romaaneja sinä olet lukenut?\"\n\n\"No esimerkiksi Walter Scottin... Pidin niistä kovasti paljon.\"\n\n\"Etkö sinä kaikkitietävä olento lue uusimpia nykyajan kirjailijoita?\"\n\n\"Tilasin noin vuosi sitten erään norjalaisen romaanin, jota lehdet niin\nkovasti kehuivat, mutta en voinut sitä ymmärtää... Ajattelen, että\nkaiketi pitäisi tuntea monta ihmistä, ennenkuin voi sellaisia romaaneja\nymmärtää, ja minähän en tunne ketään... Ne tekevät minut niin typeräksi\nja onnettomaksi...\"\n\n\"Kuinka sinä sitten Walter Scottia ymmärrät? Luulisi hänen olevan vielä\netäämmällä sinusta...\"\n\n\"Nyt sinä et saa nauraa, mutta minusta tuntuu kuin Walter Scott\nkirjoittaisi samalla lailla kuin minäkin, ja siksi minä häntä niin\nhyvin ymmärsin...\"\n\n\"Mi-mi-mitä? Kirjoitatko sinä, ihmeellinen prinsessa?\"\n\n\"Ei, ei, en minä tarkoittanut musteella ja kynällä kirjoittamista, vaan\ntekokukkiani, jotka kertovat kaikenlaista, mitä olen ajatellut...\"\n\nRisto laski pois pensselinsä. Tuossa oli jotain uutta, jota hän ei\nollut tiennyt, vaikka tietysti hänen olisi pitänyt taiteilijana\nymmärtää, että nuo merkilliset väriyhtymät omituisine muotoineen olivat\ntuotteita oudon maailman tapahtumista ja tunne-elämästä. Hänen täytyi\nsaada tietää enemmän.\n\n\"Ilma, vaivaako sinua, kun minä kyselen niin paljon, ja ehkä tulen\ntietämättäni koskettelemaan arkoja kohtia?\"\n\nIlma puhkesi nauruun. \"Miksi et kysyisi, jos sinua huvittaa tietää?\nEikä minulla ole mitään arkoja kohtia, joita en mielelläni kertoisi\nsinulle... Ymmärräthän, kuinka uutta ja ihmeellistä minulle on puhella\nsinun kanssasi? Minä, joka aina olen yksin ja elän omaa elämääni enkä\nnäe ketään muita kuin Kaisan ja Matin ja Hiljan — niin, ja joskus Sinin\n— saan sinut takaisin lapsuuden ajoilta ja voin jutella kanssasi vaikka\nmistä, sillä sinä ymmärrät kaikki...\"\n\n\"Siis minä saan puhua sinulle, niinkuin taiteilija puhuu toiselle\ntaiteilijalle, ja me ymmärrämme toisemme...\"\n\nRisto oli tarttunut siveltimeensä taas ja koetteli värejä. Tästä\noli tuleva hänen paras taulunsa, jos hän koskaan sai sen valmiiksi.\nSen piti kertoa tuosta merkillisestä olennosta, joka oli puoleksi\ntodellinen ihminen, puoleksi unelma toisesta maailmasta... Äkkiä hän\nmuisti jotain:\n\n\"Ilma, sinä sanoit äsken, että Sini käy sinua joskus tervehtimässä.\nKuka hän on? En ole ennen kuullut hänestä?\"\n\nIlma punastui hiukan: \"Se on pitkä juttu... Sinä oikeastaan ensin toit\nSinin minulle... Muistatko lapsena, kun sinä osasit lukea, mutta minä\nen vielä osannut? Luit minulle paljon satuja, ja minä pidin eniten\nAndersenin 'Nukkumatista'. Nukkumatti vei minua öisin kaikenlaisille\nretkille, aivan niinkuin sadussakin. En silloinkaan kutsunut häntä\nMatiksi, sillä Matti on vain Kaisan Matti. Rupesin sanomaan häntä\nSiniksi, sillä hän oli aina puettu sinisiin. Kun kasvoin suureksi,\nkasvoi Sinikin, ja siitä asti hän on ollut paras ja uskollisin\nystäväni. Hyvin monta vuotta on kumminkin siitä kulunut, kun näin hänen\nkasvonsa — taikka oikeammin sanoen, kun näin hänet niin selvään, että\nvoin aamulla muistaa, minkä näköinen hän on. Mutta sinisissä hän on\nyhä vieläkin... Hän tulee öisin luokseni, kun olen alakuloinen, ja\nlohduttaa niin suloisesti. Hän näyttää minulle uusia kukkia, joita\nminun pitää kopioida ja jotka kertovat juuri sitä, mitä tahdon heidän\nkertovan... Voi Risto, miten voisin elää, ellei minulla olisi Siniä!\"\n\n\"Niin Ilma, kyllä ymmärrän, että sinun unelmamaailmasi on syntynyt\nolosuhteitten pakosta ja ehkä myöskin siksi, että sinulla aina oli\nvilkas mielikuvitus etkä vetänyt tarkkoja rajoja todellisuuden\nja mielikuvituksen välille... Eikö totta, että entinen leikkimme\nvangitusta prinsessasta oli sinulle aina vallan täyttä todellisuutta?\"\n\"Tietysti se oli aivan todellisuutta... Entä sinulle?\"\n\n\"Se oli melkein muuttunut todeksi minullekin. Sinä arvattavasti\nsuggeroit sen minullekin...\" Ilma hymyili iloisesti, ja hänen\nmerkilliset tummansiniset silmänsä näyttivät sanovan, että totta se\nolikin ja totta ne ovat unelmatkin... \"Sanoppas Ilma vielä yksi asia:\nOletko sinä uskonnollinen?\" kysyi Risto.\n\nIlma näytti levottomalta: \"Jospa tietäisin mitä se on\", hän valitti.\n\"Mitä merkitsee olla uskonnollinen?\"\n\nRisto nauroi. \"En totta tosiaankaan tiedä, mitä se merkitsee, sillä en\nole sellaista koskaan kokenut. Kysyin vain siksi, että olen kuullut\nihmisten tuollaista kysyvän, ja arvelin, että se on kaiketi jotain,\njoka kuuluu unelmamaailmaan, samaan minne sinun kukkasikin kuuluvat...\nEikö Sini ole siitä sinulle kertonut?\"\n\n\"Ei ole... Mutta Sini on sanonut, että sitten kun aika tulee, hän tulee\nminut ottamaan luokseen... Ei ole kuolemaa... Se on vain muuttamista\ntoiseen paikkaan, ja minä muutan Sinin luo... Ehkä se on uskontoa.\nSiihen minä ainakin uskon...\"\n\nSillä lailla ne hetket vierivät. Ilma kertoi luonnollisesti ja\nkainostelematta Sinistä ja unelmamaailmastaan, ja joskus Riston piti\nkertoa todellisesta maailmasta. Hän kuvaili Lontoon keltaista sumua,\nhän kertoi etelän huojuvista palmupuista ja Alppien lumipeitteisistä\nkukkuloista. Kaikista noista Ilma oli lukenut, mutta kaikki kävi\nelävämmäksi, kun hän kuuli noista asioista henkilöltä, joka itse\noli kaikki nähnyt ja elämässä kokenut. Hän ei tullut ajatelleeksi,\nettä Risto ei milloinkaan kertonut omasta elämästään, ei muuta kuin\nmatkoistaan ja näkemyksistään, mutta kerran Ilma kumminkin kysyi,\nmitenkä hän asui Lontoossa ja oliko hänelläkin joku Sini, joka kertoi\nhänelle asioita ja neuvoi häntä maalaamaan kuuluisia tauluja. Risto\nhymyili hiukan surullisesti:\n\n\"Ei, pikku prinsessa, ei ole minulla Siniä eikä ole ketään, joka\nneuvoisi... Alituinen matkustaminen ja suurkaupungin humu turmelee\nhelposti henkisen kauneuden... Olen iloinen, että sinä et ole\nmatkustellut...\"\n\nSitten hänelle johtui mieleen, kuinka julma hän oli sanoessaan noin\npienelle raajarikolle, joka ehkä kaipasi kipeästi pois näistä ahtaista\noloista.\n\n\"Ilma, kaipaatko sinä milloinkaan matkoja?\"\n\nIlma naurahti iloisesti: \"Oli aika, jolloin olin katkera, kun olin\ntuomittu aina olemaan Mäntymäellä... Siitä on nyt hyvin pitkä aika.\nOlin silloin hyvin nuori, enkä tavannut Siniä usein... Nyt tiedän, että\nvoin matkustaa milloin haluan, sillä Sini kuljettaa minut vaikka minne.\nSinä kai laitat korkean aidan unelmien ja niin sanotun todellisuuden\nvälille, mutta minulla ei ole sellaista aitaa... Sini ja Sinin maailma\novat totta minulle...\"\n\n\"Sinä onnellinen!... Minä alan kohta tulla mustasukkaiseksi Sinille,\njoka on aina seurassasi..\"\n\nIlma nauroi. Kuinka merkillisen kaunis hän oli tuossa nauraessaan,\npitkä lumivalkea kaula hiukan punastuen, silmät loistaen ja huulet\nhiukan auki, niin että valkoiset hampaat kiilsivät niiden välistä.\nTaas puristi Riston rintaa outo katkeruus. Miksi tuo merkillinen\ntyttö oli avuton raajarikko? Kuinka rikasta elämä olisi voinut olla\nhänen kanssaan... Yhdessä he olisivat kulkeneet ympäri maailmaa, ja\nIlma olisi nähnyt ja käsittänyt kaikki omituisella, itsenäisellä\nkyvyllään... sitten ei olisi aikaa tuhlattu tekokukkiin, vaan suuriin\ntäydellisiin taideteoksiin... Loistava todellisuus olisi silloin\nmasentanut unelmaelämän... Voi Ilma, sinä ainoa, miksi sinun pitää olla\nikipäiviksi sairauden sitoma...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäntymäen täydellinen rauha oli vaikuttanut kaikkea muuta kuin\nrauhoittavasti suureen Sinijärven seurakuntaan. Risto Vuori oli ollut\nainoana puheenaineena kuluneina kuukausina, ja Risto Vuori oli yhä\nvielä keskipisteenä kaikissa keskusteluissa. Maailmankuulu taiteilija\noli tullut kesää viettämään Sinijärvelle, mutta yhä vieläkin tohtori\noli ainoa, joka oli häntä tavannut ja hänen kanssaan puhunut. Tohtori\noli Risto Vuoren entinen koulutoveri, ja heti Vuoren saavuttua, olivat\nhe toisensa tavanneet. Vuori oli sanonut tulleensa lepäämään, sillä hän\noli kahden ankaraa työtä vaatineen taidenäyttelyn jälkeen nääntynyt\nväsymyksestä ja sanoi olevansa täydellisen hiljaisuuden tarpeessa. Hän\nei ainakaan aluksi aikonut ottaa osaa mihinkään seuraelämään, vaan oli\nkaikkien annettava hänelle anteeksi tuo täydellinen eristyminen muusta\nmaailmasta. — Tohtori oli täydellisesti hyväksynyt hänen tuumansa ja\nluvannut kaikille selittää, kuinka välttämätöntä oli jättää suuri mies\nrauhaan.\n\nAlussa kaikki kävi hyvin ja jokainen noudatti taiteilijan ja tohtorin\ntahtoa. Sanomalehdet olivat ainoat, joiden suuta tietysti ei kukaan\nvoinut tukkia, ja jotka koettivat jos jollakin lailla tyydyttää\nuteliaisuuttaan. Joku oli nähnyt hänen kulkevan suuri maalilaatikko\nkainalossa, panamahattu päässä ja samettitakki yllä Mäntymäelle. Mitä\nhän siellä mahtoi tehdä? Kaikki tiesivät, että Ilman vanhemmat olivat\naikoinaan häntä auttaneet ja tukeneet, mutta sellainen pikkunen työ ei\nsuinkaan vaatinut mitään liiallisia uhrauksia hänen puoleltaan. Toinen\noli myöskin nähnyt hänet seuraavana päivänä kulkevan maalitarpeitten\nkanssa Mäntymäelle, ja kolmantena päivänä sitten taas eräs toinen,\nj.n.e.\n\nTuo alkoi jo tuntua omituiselta. Piti yrittää puhutella vanhaa\nKaisaa. Ehkäpä hän jotain kertoisi. — Kaisa selittikin ylpeästi, että\n\"Risto-herra maalaa Ilma-neidin kuvaa.\"\n\nTuo alkoi jo tuntua liian kummalliselta... Mitä se tohtori tyhjiä\nhöpisi, että mies oli lopen väsynyt ja oli jätettävä rauhaan...\nJaksoipas hän juosta joka päivä Mäntymäellä ja jaksoi maalata\ntuntikausia yhtämittaa.\n\nTullessaan hän oli sanonut viipyvänsä jonkun viikon ja sitten\nkiirehtivänsä Lontooseen, jossa monet ja suuret työt häntä odottivat.\nNyt hän oli ollut Sinijärvellä kolmatta kuukautta eikä poislähdöstä\nvielä ollut tietoa. Siinä oli selvästi jotain outoa, jotain selitystä\nkaipaavaa... Kenties vanha ruustinna oli sittenkin oikeassa...\n\nVanha ruustinna uskoi vahvasti kaikenlaisten peikkojen ja pahaasuopien\nhenkien valtaan, ja Ilman silmistähän jo näkyi, että hänessä vaikutti\nvoimia, joiden alkuperää ei kukaan tiennyt. Kun nuori tyttö viettää\naikansa lukemalla tuhansia kirjoja, toinen toistaan paksumpia ja\nmerkillisempiä, niin silloin olivat asiat nurin... Ja entäs ne silmät!\nSuuret, tummansiniset, ihmisen sieluun saakka tuijottavat... Ei sopinut\ntosiaankaan ihmetellä, vaikka se tyttö olisi saanut aivan erikoisen\nvallan ihmisten yli... Jotainhan sitä tuollaisesta kirjojen paljoudesta\ntäytyy oppia... Tiedämmehän kaikki, että kirjat sisältävät paljon\nhyvää, mutta ne sisältävät myöskin paljon pahaa ja vaarallista...\n\nSilloin kun ensin tiettiin, että Risto Vuori aikoi kunnioittaa\nsyntymäpitäjäänsä läsnäolollaan, oli pitäjän kaunotar, Aila Niemelä\nkaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt valmistamaan hyökkäystä. Hän oli\ntottunut taktikko ja miehet olivat ylimalkaan samaa maata kaikki.\nTietysti on mahdollista, että hän olisi onnistunut aikeissaan, mutta\nne olivat menneet myttyyn siitä syystä, että hyökkäyksen esine ei\nnäyttäytynyt ollenkaan. Se oli tehnyt Ailan hiukan katkeraksi, ja hän\nkannatti hartaasti ruustinnan tuumia mustien voimien käyttämisestä.\nMutta hän ei suinkaan kannattanut kädet ristissä istumista. Jotain oli\ntehtävä, jotta sankari saataisiin edes kerran ihmisten ilmoille.\n\nParin viikon perästä piti kirkonkylässä olla paikkakunnan suuret\nlaulujuhlat, ja sinne oli Risto Vuori saatava tulemaan vaikka millä\nkeinoin. Aila puhui tohtorille, kuinka hänen velvollisuutensa oli\nselittää Vuorelle, että se oli suorastaan loukkaus hänen entistä\nsyntymäseutuaan kohti, jos hän yhä pysytteli piilossa. Tohtori lupasi\nkoettaa parastaan, ja kauniin Ailan tähden hän kyllä oli valmis\nvaikka millaisiin ponnistuksiin. Vaikka tohtori ei ollenkaan uskonut\npeikkoihin eikä menninkäisiin, alkoi häntäkin hermostuttaa Riston\nihmeellinen käytös. Ei suinkaan hän liene rakastunut raajarikkoon\ntyttöön, joka epäilemättä oli kaunis kasvoiltaan, mutta joka ei koskaan\nvoinut toivoa parantuvansa niin että hän olisi saattanut kenenkään\nvaimoksi ruveta. Aila oli oikeassa nyt, kuten aina, että mies oli\npelastettava keinoilla millä tahansa. Ihmisillä on aina ankara himo\npelastaa sellaisia, jotka eivät mitään pelastusta kaipaa...\n\nKutsukortti lähetettiin Ristolle, ja muutamia tunteja myöhemmin\nlähetettiin tohtori tutkimaan sen vaikutusta. Risto oli ensin äkeissään\nja pahalla päällä. \"Mitä minun pitää tehdä, kun en saa olla rauhassa?\"\nhuusi hän ensimmäiseksi, nähdessään tohtorin. \"Kaikki tietävät, että\nminä en tahdo ottaa osaa seuraelämään, mutta siitä huolimatta tulee jos\njonkinlaisia kutsuja...\"\n\nTohtori hymyili tyynnyttävästi ja alkoi selittää, että Riston pitäisi\nolla hiukan ystävällisempi syntymäseutunsa ihmisiä kohtaan. Hän\nselitti ja selitti, ensin jokseenkin kuuroille korville, mutta sitten\nkuunteleville. Risto Vuori, joka oikeastaan oli mitä hyväsydämisin\nihminen, alkoi käsittää, kuinka täydellisesti hän oli laiminlyönyt koko\nseurakunnan väestön, ja eihän siitä mihinkään päässyt, että hän oli\nmaankuulu taiteilija, jolla oli paljon velvollisuuksia yhteiskuntaa\nkohtaan. Hän häpesi kiltisti ja lupasi parannusta. Tietysti hän oli\nvalmis tulemaan laulujuhlaan, ja osasiko tohtori sanoa mistä hän\nsaisi vuokrata suuren ja mukavan auton, sillä hän aikoi tuoda tuttuja\nmukanaan?\n\nKääntymys oli niin täydellinen ja niin nopea, että tohtori ensin\nepäili, että Vuorella oli joku vallaton temppu mielessä, mutta se\nepäilys haihtui pian, sillä Risto näytti vilpittömästi katuvalta\nsyntiseltä ja oli varsin innokas suunnittelemaan laulujuhlassa käyntiä.\nKuka niitä taiteilijoita aina ymmärtää... Ovat oikullisia kuin\nprimadonnat...\n\nRiston mieleen oli äkkiä johtunut jotain, joka aikaansai tuon\näkkikäännöksen, mutta jota hän ei tohtorille selittänyt, ja jota tämä\nmiesmäisessä herkkäuskoisuudessaan ei epäillyt. Tohtori sanoi hyvästi\nja riensi riemuissaan Ailalle kertomaan täydellisestä voitostaan. Heti\nhänen mentyään, otti Risto hattunsa ja riensi vastakkaiseen suuntaan\nMäntymäelle.\n\n\"Ilma, Ilmikki, nyt sinun pitää jo edeltäkäsin luvata suostuvasi siihen\nvallankumoukseen, jonka aion panna toimeen\", huusi Risto iloisesti\nastuessaan sisään. Ilma hymyili: \"Ainahan sinä saat ne vallankumouksesi\ntoimeen, olipa meillä muilla mikä mieli tahansa... Mistä nyt on\nkysymys?\"\n\nRisto selitti, kuinka hän oli lupautunut laulujuhlaan, mutta uhkasi\nrikkoa lupauksensa, elleivät Ilma ja Kaisa suostuisi tulemaan\nmukaan. Ilmasta tuntui asia ensin aivan mahdottomalta, mutta Kaisa\noli heti myöntyväinen. Täytyihän Ilmankin vihdoin myöntyä, vaikka\nhän ei ymmärtänyt, kuinka hän voisi tulla ihmisten ilmoille suureen\njuhlaan, hän, joka oli tottunut elämään täydellisesti eristettynä koko\nmaailmasta. Hän kysyi hymyillen Ristolta, aikoiko hän taas pelastaa\nvangitun prinsessan ja saattaa hänet ihmisten ilmoille, vai miksi hän\noli saanut tuollaisen päähänpiston. Risto vastasi vallan vakavana,\nettä juuri sitä hän tahtoi, sillä ei ollut hyvä joutua niin syvälle\nunelmamaailmaan, että kaikki käsitys olevista oloista hävisi...\n\nIlma hymyili myöntyvästi. Tietysti Risto ymmärsi kaikki paremmin kuin\nhän. Ei se tietysti merkinnyt mitään, että syvällä Ilman sydämessä oli\nepäilyksen siemen. Miksi hänen piti tuntea elävien ihmisten maailma?\nHän ei kumminkaan koskaan itse voisi siinä elää. Hänellä oli jo oma\nunelmamaailmansa, joka hänelle oli muuttunut todellisuudeksi. Mitä hän\nenää toisella maailmalla teki?\n\nIlma päätti väkisinkin tukahduttaa kaikki epäilykset. Ne olivat typeriä\nja todistivat kiitollisuuden puutetta Ristoa kohtaan, joka oli tehnyt\nniin sanomattoman paljon Ilman hyväksi ja joka vielä kerran tahtoi\nvapauttaa vangitun prinsessan...\n\nAika ennen laulujuhlaa meni kaikenlaisiin valmistuksiin. Kaisa oli\npaljoa enemmän innoissaan kuin Ilma ja puuhaili aamusta iltaan, sillä\nIlmalle piti laatia uusi valkoinen puku ja kaikki piti olla niin\nsievää ja hienoa kuin suinkin. Hiljakaan ei ollut kotona, niin että\nKaisan piti hommata kaikki ilman apua. Ilmasta ei myöskään ollut apua,\nsillä hän vain hymyili kaikelle ja tuntui olevan enemmän poissa tästä\nmaailmasta kuin koskaan ennen.\n\nVihdoin se suuri päivä koitti aurinkoisena ja kauniina. Juhlakentällä\noli ollut hyörinää aikaisesta aamusta alkaen. Oli katsottava, että\nkaikki oli kunnossa, kaikki seppeleet paikoillaan, kaikki liput\ntangoissa. Itse kenttä oli laaja ja tasainen kuin pöytä, ja molemmin\npuolin sitä ympäröivät matalat kukkulat. Puhujalava ja sitä ympäröivä\nlaaja laululava olivat korkeat ja kaikkialle selvästi näkyvät. Parempaa\njuhlakenttää ei ollut missään. Syystä olivatkin pitäjän nuoret ja\nkaikki, jotka olivat ottaneet osaa valmistuksiin, tyytyväisiä tuloksiin.\n\nJo tuntia ennen alkua rupesi väkeä tulvimaan kentälle. Tytöt olivat\nmelkein poikkeuksetta kansallispuvuissa, vanhempi väki enimmäkseen\nmustissa ja tummansinisissä. Jonkun hiukan vaaleamman saattoi\nhuomata joukossa, mutta silloin tiesi edeltäkäsin, ettei hän ollut\npaikkakuntalainen.\n\nTytöt ja nuoret miehet supattivat keskenään. Kaikki tiesivät sen suuren\nuutisen, että seudun kuuluisuus, Risto Vuori, oli vihdoinkin luvannut\ntulla mukaan, ja vieläpä hän oli kirjoittanut tuovansa pari tuttuaankin\nkanssaan. Uteliaisuus kohdistui kokonaan noihin tuttuihin, joiden nimeä\nhän ei ollut maininnut eikä kukaan osannut arvata. Se tiettiin, että\nlähiseudulle oli eilen saapunut pari kolme englantilaista lohenonkijaa,\nja yleisesti otaksuttiin, että sieltä päin kai ne tutut olivat\nhaettavat.\n\nHermostunut odotus oli kohonnut korkeimmilleen, kun vihdoinkin nähtiin\nauton lähenevän, ja sen ohjaajaksi tunnettiin Risto itse. Mutta ketkä\nnuo auton perällä istujat mahtoivat olla? Valkoisiin puettu nainen,\njonka kasvoja hatun lierit peittivät... Johan nyt vallan ihmeitä\nkuului! Nehän olivat totta tosiaankin vanha Kaisa ja Ilma! — Se oli\nloukkaus, ihko ilmeinen loukkaus koko juhlayleisöä vastaan! Kaisa ja\nIlma! Onko nyt hullumpaa kuultu! — Onneksi tohtori ennätti apuun,\nennenkuin kapina tuli varsin äänekkääksi. Hän muistutti, ettei Risto\nollut kenellekään sanonut, ketä hän aikoi tuoda mukanaan, ja jos joku\noli kuvitellut, että hän toisi sinne pari muuta kuuluisuutta, niin se\noli kokonaan hänen oma syynsä. Oli aina paras pitää mielikuvitustaan\naisoissa, niin ei tullut pahoja pettymyksiä.\n\nRuustinna oli tavallaan hyvillään asiain käänteestä. Nyt hän vihdoinkin\nsaisi rauhassa puhua Ilmalle, kuten hänen velvollisuutensa Ilman\näitivainajan ystävänä vaati. Hänen olisi pitänyt tietysti aikoja sitten\nkäydä Ilman luona tätä ohjaamassa ja varoittamassa, mutta outo pelko,\nvai mikä lie ollut, aina esti hänet. Nuo läpitunkevat siniset silmät\nolivat hyvin epämiellyttävät. Ruustinna ei voinut käsittää, kuinka\nkenenkään mieleen johtui kutsua niitä kauniiksi... Nyt tuli Ilma itse\nhänen luokseen, selvästi kohtalon lähettämänä, eikä nyt mikään saisi\nestää häntä täyttämästä velvollisuuksiaan...\n\nRisto ohjasi auton hyvin varovasti ja hiljaa pienelle kukkulalle, josta\nsaattoi nähdä yli koko kentän. Sillä välin oli väkeä kokoontunut yhä\nenemmän ja soittokunnat olivat asettuneet paikoilleen. Auto oli tuskin\nseisahtunut, kun soittokunnat alkoivat mahtavan virren: \"Jumala ompi\nlinnamme\", johon monisatainen väkijoukko laulaen yhtyi...\n\nTämä oli uutta, ennen kokematonta Ilmalle. Se oli taivasta,\nihmeellistä, ihanaa taivasta... Kyyneleet vierivät runsaasti pitkin\nIlman poskia, joihin liikutus oli nostattanut vienon punan. Riston\nsydämeen pisti taas kipeästi tuo tieto, että Ilma, jonka hurmaava,\nhenkevä kauneus tänään tuntui olevan ylimmillään, oli sairas\nraajarikko, jonka hän äsken oli nostanut autoon kuin pienen lapsen.\nIlma kuului toiseen maailmaan kuin tavalliset kuolevaiset. Risto tunsi,\nettä hänellä pitäisi olla Botticellin sivellin voidakseen edes hiukan\nluoda kankaalle tuollaista henkistä kauneutta.\n\nLaulu ja soitto olivat lopussa ja juhlapuhuja valmistautui nousemaan\npuhujalavalle. Nyt oli hetki tullut, jolloin ruustinna saattoi\nryhtyä \"täyttämään velvollisuuttaan\", kuten hän mielellään nimitti\nsuunniteltua kiduttamispuuhaansa.\n\n\"Rakas Ilma, vihdoinkin saan tavata sinut. Et usko, kuinka olen\ntoivonut tätä hetkeä!\" huudahti ruustinna puristaen Ilman kättä\nmolemmilla omillaan. \"Kyllä minä ymmärrän kuinka yksin sinä olet\nollut, kun ei Hiljakaan ole ollut Mäntymäellä, ja kuinka olet varmaan\nkaivannut seuraa...\"\n\nIlma, joka ei ollenkaan huomannut selvästi esiinpistävää pukin jalkaa,\nkiiruhti liikutettuna vakuuttamaan, kuinka kiitollinen hän oli tädin\nystävyydestä, mutta yksin hän ei ollut paljoakaan ollut. \"Risto\nVuori, entinen lapsuuteni toveri, on ollut joka päivä luonani...\nHäntä saan kiittää tästä ihmeellisestä kesästä ja tästä matkasta\nlaulujuhlaankin...\" Ilma katsoi kiitollisesti hymyillen Ristoon, joka\njuuri samassa astui hänen luokseen ja tervehti ruustinnaa. Ruustinna\nkiiruhti sanomaan Ristolle, että kyllä hän nyt piti huolta Ilmasta,\nniin että Risto ja Kaisa saivat mennä katselemaan juhlaa lähemmältä ja\ntervehtimään kaikkia niitä, jotka mielellään tahtoivat lausua Ristolle\nilonsa hänen täälläolostaan. Ilma kehoitti myöskin Ristoa menemään ja\nvakuutti hyvin tulevansa toimeen. Risto arveli, että Ilma ehkä tahtoi\npuhella ruustinnan kanssa ja suostui lähtemään keskikentälle. Ennen\nmenoaan hän ruustinnan salaiseksi kauhuksi kumartui suutelemaan Ilmaa\nkädelle. Se nyt vielä puuttui! Ja tässä kaiken kansan nähden!\n\nVihdoin olivat kaikki esteet poistetut ja ruustinna saattoi aloittaa.\nHän uudisti ensimmäiset sanansa siitä, kuinka paha omatunto hänellä\noli, kun hän ei ennen ollut käynyt Ilmaa tervehtimässä ja jatkoi\nsitten: \"Tiedänhän hyvin, että sinä juuri tänä kesänä olet ollut\nystävän tarpeessa, joka olisi voinut sinua neuvoa ja ohjata... Ja\nmyöskin tarvittaessa suojata... Mutta saat olla varma siitä, että olen\nsinua koko ajan puolustanut kaikkia vihollisiesi hyökkäyksiä vastaan,\nrakas lapsi...\"\n\nIlma ei voinut olla hymyilemättä: \"Miksi sinä olet minua puolustanut,\ntäti, ja ketä vastaan? En tiennyt, että minulla oli mitään\nvihollisia...\"\n\n\"Ah, maailma on paha, eikä sinun sovi ihmetellä, jos ihmiset alkavat\npuhua, kun nuori naimaton tyttö ottaa vastaan joka päivä nuoren\nmiehen kotonaan... Ja tiedäthän, että taiteilijoilla ei ole mitään\npyhimysmainetta... Mutta minä olen aina sanonut, että kun Herra\non rangaissut ihmistä niin kovasti kuin sinua on rangaistu, että\nolet menettänyt jalkojesi käytännön ja olet ikipäiviksi sidottu\nsairastuoliin, niin silloin sydän kääntyy pois tämän maailman\nturhuuksista ja hakee niitä tavaroita, joita ei koi syö eikä ruoste\nraiskaa... Ei silloin kukaan ajattele maallista rakkautta, vaan kääntää\nmielensä taivasta kohti.. Minä toivon, että olet ahkerasti sanaa\nviljellyt...\"\n\nIlma ei voinut sanoa sanaakaan. Mitä tuo kaikki merkitsi? Jotain\nkylmää, rumaa, likaista hiipi hänen kauniiseen, puhtaaseen\nmaailmaansa...\n\nRuustinna käsitti aivan väärin hänen äänettömyytensä: \"Älä sure sitä\nliian paljon, lapseni. Kuten jo sanoin, olen aina koettanut selittää,\nkuinka ankara sairautesi on varmaan mielesi muuttanut, ja kuinka vähän\nmaalliset ilot sinua kiinnostavat... Tietysti sinun täytyy tästä lähin\nolla varovaisempi. Minä tulen kohta luonasi käymään ja tuon sinulle\nsopivaa lukemista, sillä ihmiset tietysti paheksuvat sitä, että\nlueskelet kaikenlaista sopimatonta roskaa, joka ei sovi kenellekään\nhenkiseksi ravinnoksi, kaikkein vähimmin nuorelle sievälle tytölle,\njonka tulisi kiinnittää mielensä taivaallisiin asioihin...\"\n\nRuustinna oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, ja hän loi silmänsä\npilviin luottaen siihen, että siellä ylhäälläkin oltiin tyytyväisiä\nhänen puheeseensa. Ilma oli yhä vielä vaiti ja posket olivat käyneet\npeloittavan kalpeiksi. Sen huomasivat sekä Risto että Kaisa, jotka\nsiinä samassa palasivat auton luo.\n\n\"Voi sinua pikku prinsessa, kuinka väsyneeltä sinä näytät! Ja kylmä\ntuuli on kalventanut poskesikin! Olinpa minä ajattelematon karhu, kun\nen ymmärtänyt, että tämä oli liikaa vaivaa sinulle!\" Risto näytti kovin\nhuolestuneelta.\n\nIlma koetti hymyillä, mutta hymy oli enemmän itkun kuin naurun sukua.\n\"Nyt mennään kotiin\", sanoi Kaisa tyynesti ja kääri lämpimän huivin\nIlman ympäri, ennenkuin Ilma ennätti sanoa sanaakaan. Sitten hän sanoi\nkaikkea muuta kuin ystävälliset jäähyväiset ruustinnalle, jonka kanssa\nhän aina oli käynyt hiljaista taistelua ja jota hän sydämestään inhosi.\nRisto pani auton käyntiin, ensin luvattuaan puolittain palata takaisin,\nkun oli saattanut Ilman kotiin, ja pian oltiin taas Mäntymäellä.\n\nIlma oli sillä välin hiukan tyyntynyt ja vakuutti Ristolle sekä\nKaisalle, että häntä ei vaivannut yhtään mikään muu kuin väsymys, joka\njohtui hänen tottumattomuudestaan ihmisseuroihin. Hän ei tahtonut\nkuulla sillä korvallakaan, että Risto jäisi Mäntymäelle koko illaksi,\nvaan pyytämällä pyysi häntä palaamaan takaisin juhlaan, jossa hänen\npoissaolonsa varmaan tuottaisi suurta pettymystä. Risto kantoi sisään\nIlman ja Kaisa lupasi laittaa hänet levolle. Sitten Risto Ilman\nhartaasta pyynnöstä läksi takaisin juhlakentälle.\n\nVihdoin oli Kaisakin poistunut Ilman luota ja Ilma oli yksin, yksin,\nenemmän yksin kuin koskaan ennen... Hän koetti ajatella, mutta aivot\nkieltäytyivät toiminnasta. Mitä oli tapahtunut? Mikä oli muuttanut koko\nhänen olonsa? — Tämäkö se oli se suuri, kaunis maailma, jota hän niin\nhartaasti oli toivonut kerran näkevänsä? — Mitä ruustinna oli hänelle\nsanonut, mihin viitannut? — Häntä pelotti ajatella sitä...\n\nVihdoin armahti luonto häntä ja hän puhkesi itkuun. Hän itki\nlakkaamatta monta minuuttia. Se väsytti ja tyynnytti samalla,\nkunnes hän vihdoin vaipui uneen, vai lieneekö ollut jonkunmoista\nhorrostilaa... Se oli tuollainen hiljainen, luonnollinen muutto\npois hänen omaan unelmamaailmaansa, pois kylmästä, pahaasuovasta\n\"todellisuudesta\". Ja tuossa seisoi Sini hymyillen Ilman vieressä.\n\"Älä itke, Ilma rakkaani\", puhui Sini, \"sen piti tapahtua juuri niin.\nMuutoin et olisi ymmärtänyt. Ymmärtämättä tosimaailman rakkautta\net olisi voinut luoda omaa maailmaamme, sinun ja minun maailmaani,\ntäydelliseksi...\" Kauan aikaa puheli Sini vielä ja vähitellen tyyntyi\nIlma kokonaan. Ruustinna oli hänet herättänyt hiukan kovakouraisesti,\nmutta entä sitten. Pääasia oli, että hän oli herännyt ymmärtämään, että\nhän rakasti Ristoa koko sielullaan, koko olemuksellaan. Hän oli saanut\nkokea suuren ihmeen, joka oli luova sellaista valoa ja lämpöä hänen\nelämäänsä, jommoista hän ei ollut koskaan aavistanut... Hän vaipui\nsyvään, virkistävään uneen...\n\nKello oli jo kappaleen yli kahdeksan, kun hän heräsi. Aurinko paistoi\nkirkkaasti hänen huoneeseensa, sillä hän ei koskaan antanut uutimien\npeittää ikkunoita ja sulkea pois auringon valoa. Hän soitti kelloa ja\nKaisa tuli sisään hiukan levottoman näköisenä. Ilma hymyili hänelle\nonnellisena, sillä hän tunsi onnea niin suurta kuin hän ei koskaan\nollut uneksinutkaan. Tästä lähin ei mikään voinut häntä haavoittaa. Hän\noli saanut elämän suurimman kokemuksen omakseen. Hän rakasti ja hän\ntiesi sen itse ja oli onnellinen.\n\nKaisan huoli haihtui heti, kun hän huomasi Ilman säteilevän ilmeen ja\nhän kertoi tuskin uskaltaneensa nukkua eilen, kun hänestä Ilma oli\nnäyttänyt niin huonolta. Ilma hymyili iloisesti, mutta ei antautunut\nvielä mihinkään selityksiin. Hän huomasi kumminkin, että Kaisalla oli\njotain sydämellään, jonka piti päästä ulos, ja siksi hän kysyi:\n\n\"Sinä näytät hiukan miettivältä, Kaisa. Mikä on hätänä?\"\n\n\"Kaikki Ilma-neiti huomaa... Niinhän se on, että kuulin uutisen, joka\nminusta tuntui ikävältä... Ylitalon Heta kertoi Risto-herran saaneen\nkirjeen eilis-iltana, jossa sanottiin, että hänen pitää heti palata\nLontooseen, ja nyt hän aikoo lähteä aivan kohta...\"\n\n\"No, hän tulee varmaan meille tänään, ja silloin saamme kuulla lähemmin\nasiasta... Ehkä Heta oli hiukan erehtynyt...\"\n\nIlman sydämessä tuntui tuskallinen kouristus, mutta samassa hän muisti\noman onnensa, ja moitti itseään kiittämättömyydestä. Olipa hyvä, että\nhän oli kuullut edeltäkäsin Riston lähdöstä ja oli varustautunut, sillä\nRisto ei saanut luulla, että hän vaati hänen täälläoloaan...\n\nKun Risto Vuori palasi juhlakentälle, otettiin hänet riemulla vastaan.\nVihdoinkin hän oli yksin ja hänen kanssaan saattoi puhella rauhassa.\nTohtori oli vaistomaisesti asettunut kilveksi Riston ja yleisön väliin,\nsillä hän ei nähtävästi ollut varma, että kuuluisaa vierasta pideltäisi\nsillä varovaisuudella, minkä tohtori tiesi aivan välttämättömäksi,\nellei tahdottu peloittaa pois tuota \"kotiseudun ylpeyttä\", kuten\npaikkakunnan lehti häntä nimitti. Kiitos tohtorille, annettiin\nviittaukset Ilmasta ja hänen lumoamiskyvystään verraten lievässä\nmuodossa, ja kaunis Aila vakuutti taiteilijalle, kuinka hyvin hän\nymmärsi, että Ilman merkillinen ulkomuoto viehätti taiteilijan silmää...\n\nKaikesta varovaisuudesta huolimatta, vainusi Risto, että hänelle\ntahdottiin hämärillä viittauksilla ilmoittaa jotain Ilmasta, mutta\nei kukaan uskaltanut sanoa suoraan, mistä oli kysymys. Häntä huvitti\npaljon tuo selvästi ilmaantuva himo sekaantua hänen yksityisasioihinsa,\nja hän suvaitsi kaikki vallan hyväluontoisesti. Aila oli kaunis\ntyttö ja Risto antoi mielellään anteeksi hänen innokkaat yrityksensä\nmiellyttää ja herättää mielenkiintoa. Mutta tohtori näytti vallan\nhermostuvan, niin että Risto päätti kysyä häneltä, mitä nuo viittaukset\noikeastaan tarkoittivat. Oliko jotain tapahtunut, josta hänen taikka\npikku Ilman olisi pitänyt tietää, taikka oliko hän laiminlyönyt jonkun\nvelvollisuutensa, vai mitä kaikki tuo salaperäinen viittaileminen\nmerkitsi?\n\nTohtori nauroi hyväluontoisesti: \"Sellaista on olla maailmankuuluisuus!\nEi saa olla rauhassa, eikä pitää edes rakkausseikkailujaan salassa...\nEi tässä ole muusta kysymys kuin pienestä kateudesta sen johdosta, että\nIlma on niin kokonaan niellyt kaiken aikasi ja kaiken intressisi...\nJa koska Ilma on avuton raajarikko, ja koska me suomalaiset olemme\nkuuluisia taikauskostamme, otaksutaan tietysti, että hän on käyttänyt\napunaan joitain mustia voimia, joiden hallitsemisen hän on oppinut\ntuhansista kirjoistaan... Onhan totta, kuuluisa ystäväni, että sinulla\nei ole ollut aikaa kenellekään muulle koko kesänä...\"\n\n\"Totta on, täydellisesti totta!\" nauroi Risto. \"Sano heille, että Ilma\non totta tosiaankin minut lumonnut enemmän kuin kukaan kuolevainen\ntähän asti... Oletko koskaan tavannut ihanampaa keijukais-olentoa,\njonka tiedot ovat kuin oppineimman professorin, mutta joka siitä\nhuolimatta elää omassa unelmamaailmassaan niin etäällä todellisuudesta\nkuin itä on lännestä? Hän on merkillisen viehättävä kaikessa\navuttomuudessaan...\"\n\n\"Ai-ai Risto-veli, taitaapa tosiaankin olla syytä varoittaa sinua!\nEn tosin usko, että sinua mikään vaara uhkaa, mutta sitä enemmän\nIlma-neitiä. Olisihan hirveän sääli, jos tyttö raukka rakastuisi sinuun\n— ja se mahdollisuus on kaiketi hyvin lähellä...\"\n\nRisto melkein jähmettyi. Tuollaista vaaraa oli mahdoton ajatella. Ilma\npiti hänestä kuin veljestä. Eihän mikään muu ollut mahdollista... Ja\nkuitenkin tohtorin sanat panivat hänet kauhistumaan... Hän sopersi\njotain, kuinka mahdoton tuollainen ajatus oli, suorastaan sairaaloinen,\nkauhea...\n\n\"Itsepähän parhaiden tiedät\", sanoi tohtori kuivasti, \"mutta mennään\nnyt tanssilavalle, sillä siellä sinua odotetaan kiihkeästi...\"\n\nRisto seurasi tohtoria, mutta ajatukset olivat kaukana tanssilavalta.\nHän koetti hajamielisenä täyttää velvollisuutensa pitäjän nuoria\nkohtaan, mutta heti kun ensimmäiset alkoivat poistua, syytti hän\nväsymystä ja läksi kotiinsa. Hetki hetkeltä hänen levottomuutensa\nkasvoi... Oliko hän todellakin ajattelemattomuudessaan iskenyt haavan\ntuon paljon kärsineen tytön sydämeen? Jota enemmän hän asiaa ajatteli,\nsitä onnettomammaksi hän kävi. Olihan tuollaista ennenkin sattunut sekä\nParisissa että Lontoossa. Tosin eivät haavat olleet mitään syvää tuhoa\ntuottaneet, mutta siellä otettiin asiat kevyemmin kuin täällä. Hän\nkoetti ajatella joka sanaa, mitä Ilma oli sanonut, mutta ei löytänyt\nniistä mitään selvitystä. Totta oli, että Ilma juhlasta mentyään oli\noudosti liikutettu, mutta siihen kai oli syynä väsymys. Vai olisiko\nruustinna, tuo vanha marakatti, puhunut jotain sopimatonta Ilmalle? Hän\noli näyttänyt säikähtävän, kun Risto saapui paikalle...\n\nEnnen kaikkea piti hänen päättää, mitä oli nyt tehtävä? Ajattelipa hän\nminne päin tahansa, oli yksi seikka hänestä selvä: Hänen piti paeta\nnäyttämöltä niin pian kuin suinkin. Ehkä tohtorin pelko oli tyhjää\nhälytystä vain, mutta sittenkin oli paras estää siitä tulemasta täyttä\ntotta. Hän oli usein puhunut poismenostaan, vaikka se aina oli jäänyt\ntäytäntöön panematta, mutta nyt siitä piti tulla tosi.\n\nAamulla noustuaan hän tahallaan kertoi talon väelle kirjeestä, joka\npakoitti hänet kiirehtimään Lontooseen, hyvin tietäen, että muut kyllä\nhuolehtivat uutisen levittämisestä. Siis, ei muuta kuin alkaa panna\nkokoon tavaroitaan. Vaikein tehtävä oli jälellä, nimittäin hyvästijättö\nMäntymäellä. Toiselta puolen se oli hyväkin, sillä silloin hänelle\nvarmaan kävisi selville, kuinka paljon vauriota hän oli aikaansaanut.\n\nKun Risto Vuori saapui Mäntymäelle, otti Ilma hänet vastaan tyynesti\nhymyillen, kuten tavallista. Ilman rauhallisuus tyynnytti Ristoa\npaljon, ja hän oli jo valmis uskomaan, että tohtorin hälytys oli ollut\naivan turha.\n\n\"Ilma rakas, olen niin iloinen, että näytät noin reippaalta. Pelkäsin\nsinun pahasti kylmettyneen eilen... Oli ajattelematonta houkutella\nsinut mukaan laulujuhlaan...\"\n\n\"Älä sure sitä, Risto. Se juhla merkitsi minulle enemmän kuin mikään\nmuu maailmassa tähän asti on merkinnyt... Sinä hymyilet... Kaikki\ntapahtumat, jotka teille terveille ovat mitättömän pieniä vain,\novat suuria minulle, sillä niitä on niin vähän...\" — Ilman hymy oli\nomituinen ja hän katsoi kauan Ristoon. Eihän vain tohtori liene ollut\nsittenkin oikeassa...\n\nRisto alkoi hiukan hermostuneesti selittää, että hän oli saanut kirjeen\nja, ikävä kyllä, hänen piti kohta lähteä pois... Ilma helähti iloiseen\nnauruun:\n\n\"Kirjekö se oli ainoana syynä lähtöösi, vai oliko siinä jotain\nmuutakin?\"\n\n\"En ymmärrä, mitä tarkoitat...\" sopersi Risto kovin nolon näköisenä...\n\nIlma yhä nauroi ja sanoi vihdoin: \"Voi sinua, kun ovat panneet sinut\nvaikeaan asemaan. Minä tiedän jo kaikki. Sini minulle kertoi...\nÄlä sure, äläkä ole levoton. Minun maailmassani, joka nyt on minua\nlähempänä kuin koskaan, on kaikella toinen muoto... Se on unelmien\nja tekokukkien maa, mutta me, jotka siellä elämme, löydämme onnemme\nsiellä... Voi, en tiedä tuletko koskaan ymmärtämään, mitä tarkoitan...\"\n\nRisto ei tosiaankaan ymmärtänyt yhtään mitään. Hän aavisti vain, että\njoku muutos oli Ilmassa tapahtunut eilisen jälkeen, mutta mikä se\nmuutos oli?\n\nIlma tuntui lukevan hänen ajatuksensa, ennenkuin hän itsekään oli\nselvillä niistä:\n\n\"Risto, anna minun selittää, sillä nyt minä olen sinua voimakkaampi...\nIhmiset pelkäsivät, että minä rakastaisin sinua, niinkuin sinun\nmaailmassasi rakastetaan, taikka oikeammin sanoen niinkuin ihmiset\nrakastavat... Risto, se on totta... Miksi sinä painat pääsi käteesi?\nKoeta ymmärtää, sinä, joka olet minulle rakkain maailmassa... Etkö sinä\nkäsitä, että minä, joka olen ruumiillinen raajarikko, en saa tulla\nmyöskin henkiseksi raajarikoksi... Ja jokainen, joka ei koskaan ole\ntuntenut rakkautta, on pakostakin henkinen raajarikko... Sinä pelastit\nvangitun prinsessan sellaisesta onnettomuudesta, nyt kuten ennenkin...\"\n\nRisto istui yhä vielä pää käden nojassa... Vähitellen hän alkoi\naavistaa, että Ilman maailma oli niin paljoa korkeammalla tasolla\nkuin hänen oma maailmansa, ettei niitä kahta saanut mitata samalla\nmitalla. Ilma oli pitkän puheensa perästä väsynyt, eikä jaksanut enää\nsanoa mitään. Ristosta tuntui kuin hän olisi jonkunmoinen kömpelö\nkarhu, joka ei ottanut tottuakseen keijukaisten tapoihin. \"Ilma, minä\njätän sinut nyt rauhaan. Sinä tarvitset lepoa, ja minä tarvitsen aikaa\nymmärtääkseni, eikö niin?\"\n\n\"Niin, mene vähäksi aikaa pois. Mutta tule takaisin sitten. Tämän\nasian täytyy tulla aivan selväksi meidän kesken. Ei saa olla mitään\nväärinkäsityksiä sinun ja minun välilläni, eikö niin?\"\n\n\"Niin, niin, ja kaikki tulee varmaan selviämään. Anna vain hiukan aikaa\nkömpelölle karhullesi... Hyvästi muutamaksi tunniksi.\"\n\nIlma oli väsyneenä ummistanut silmänsä. Hän oli sanonut sanottavansa\nja Riston täytyi kerran ymmärtää. Tuolla hymyili Sini hänelle\nrohkaisevasti... Ei ollut totta, että hänen elämänsä oli tekokukkia\nvain. Rakkaus antoi eloa tekokukillekin. Risto olisi sen kerran\nymmärtävä...\n\nIltapäivällä palasi Risto Mäntymäelle. \"Ilma, en yritäkään sanoa, että\nvielä ymmärrän, mutta minulla on varma vakuutus, että se hetki tulee,\njolloin täysin käsitän, minkä aarteen olet minulle lahjoittanut...\nNyt minä ainoastaan aavistan hämärästi... Lähden pois, kuten olin\naikonut, enkä palaa, ennenkuin voin katsoa sinua silmiin ja sanoa, että\nymmärrän. Olenko oikeassa?\"\n\n\"Tietysti olet oikeassa nyt, kuten aina. Minä tiedän varmaan, että se\nhetki tulee kerran. Silloin ilmoitat minulle, eikö niin?\"\n\n\"Minä tiedän, että se hetki kerran tulee... Silloin myös saan valmistaa\nkuvasi, jota en uskalla nyt tehdä. Vaistomaisesti tiesin koko ajan,\nettä siitä puuttui jotain oleellista, vaikka en ymmärtänyt mitä. Nyt\nsen tiedän. Sitten sekin valmistuu, kun minulla silmät avautuu...\"\n\nHän suuteli Ilman kättä hyvästiksi ja poistui. — Ilma tiesi, että\nhänen elämänsä oli saanut toisen käänteen kokonaan. Hänenkin\npiti valmistautua suureen iloon taikka suureen suruun... Tuliko\nRisto koskaan ymmärtämään, että rakkautta ei saa pelätä, oli se\nmolemminpuolista taikka yksipuolista? Tuliko hän koskaan käsittämään,\nettä rakkaus saattoi luoda elämää karuimpaankin erämaahan, että se\nsaattoi yhdistää unelmamaailman ja tosimaailman sopusointuiseksi\nkokonaisuudeksi, luoda todellisuutta unelmiin ja unelmia\ntodellisuuteen? Se pani tekokukatkin kukkimaan kuin kedon kauneimmat\ntuotteet...\n\nSyksy kului loppuun ja kohta oli puolet talvestakin mennyt, mutta\nei vielä kuulunut sanaakaan Ristolta. Sitten odottamatta saapui\nsähkösanoma: \"Saanko tulla jouluksi Mäntymäelle? Silmät alkavat aueta.\n— Risto.\"\n\n\n\n"]