[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzP9KIHZb3JHIISWcE30SShvpCeiOsmqHtiNiCCdYqJI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3508,"Onkikalastuksen opas","Soini, Lauri",1875,1919,"3508-soini-lauri-onkikalastuksen-opas","3508__Soini_Lauri__Onkikalastuksen_opas",null,"tietokirja",[],[],"fi",1909,7860,52357,false,76326,[22],"Fishing",[24,25],"How To ...","Sports/Hobbies","\"Onkikalastuksen opas\" by Lauri Soini is a practical guidebook on angling written in the early 20th century. It offers hands-on instruction for recreational freshwater fishing in Finnish waters, covering gear, bait, techniques, seasons, and species-specific tactics, from simple float-fishing to live-bait, longlines, winter methods, lures, and river fishing.  The opening of the guide explains why anglers succeed or fail, stressing careful tackle, natural presentation, and stealth. It then details equipment (rods, lines, floats, hooks, landing net), how to choose and rig them, and how to find and keep good bait—especially worms—and even store them over winter. Next come clear rules for timing (best months and hours), weather and wind, choosing productive spots (weed edges, structure, shade, inlets), and quiet conduct at the water. Species notes follow with concise tips for perch, pike, ide, bream, char, eel, rudd, tench, bleak, and roach, including bait choices and hook sizes. The text then introduces live-bait use and rigging, longlines (vela/selkärihma), setlines with floats or bank stakes (polokoukut), and ice fishing with setlines and jigs (pirkka/torkko). It closes this opening stretch with lure and trolling methods—trolling rods, spoon lures, feathered “flies,” artificial minnows—and begins a section on rapids fishing with natural baits and small lures, again emphasizing quiet, precise presentation. (This is an automatically generated summary.)",[],205,"Opas perehdyttää lukijan onkikalastuksen perusteisiin ja erilaisiin kalastusmenetelmiin. Se sisältää käytännön ohjeita onkivälineistä, syöteistä ja suotuisista sääolosuhteista sekä käsittelee muun muassa talvi- ja uistinkalastusta.","Lauri Soinin 'Onkikalastuksen opas' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3508. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella\n joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ONKIKHLRSTdKSEH OPAS\n\nKirj.\n\nIku Turso  [Lauri Soini]\n\n\n\n\n\nKuopiossa\nU. W. Telén & C:o,\n1909.\n\n\n\n\n\n\n      Tohtori J.T. Sireliukselle, joka tämän kirjasen on\n      hyväntahtoisesti tarkastanut ja tehnyt parannuksia\n      varsinko teknilliseen sanastoon nähden, pyytää\n      tekijä lausua sulimmat kiitoksensa.\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\nOnkikalastuksesta yleensä.\nTavallinen onkikalastus.\n  Onkivehkeet.\n  Onkimadöt ja syötit.\n  Onkiaika ja sää.\n  Onkipaikka.\n  Menettely ongella.\n  Kalat.\nTäkykalastus.\nVela eli selkärihma.\nPolokoukut.\nTalvikalastus.\nUistinkalastus.\n  Torkkovapa.\n  Lusikkauistin.\n  Perhosonget eli -uistimet.\n  Keinotekoiset täkykalat.\n  Uistaminen..\nKoskikalastus.\n\n\n\n\nOnkikalastuksesta yleensä.\n\n\nTuskin mitään urheilua harjottavat nuoret ja vanhat niin suurella\ninnolla kuin ongintaa ja tuskin mikään onkaan niin huvittavaa, jos vain\nkalat ovat syömätuulella, kuten sanotaan. Mutta usein saa onkimies\nistua tuntikaudet vesillä tai veden rannalla saamatta ainoatakaan\nkalaa. Tosin näykkää silloin tällöin joku kala syöttiä ja koettaa\nsen nyhtäistä irti, mutta yksikään ei rohkene ottaa onkeen niin,\nettä tarttuisi kiinni, saatikka sitä syötteineen nielaista. Mistä\njohtuukaan, että kalat, jotka muuten eivät ole mitään herkkusuita,\nhalveksivat heille heitettyä makupalaa ja mieluummin ajelevat epävarmaa\nsaalista kuin nielasevat suunsa eteen asetetun ravinnon? Tietysti\nsiitä, että kala aavistaa makupalan takana olevan toisenkin nälkäisen,\nettä siinä on »kaksi nälkäistä vastakkain», kuten leikillisesti\nsanotaan. Tai oikeastaan: jokainen kala, olkoonpa suuri tai pieni,\ntietää kyllä, millaisella tarkotuksella veteen heitetty mato, vedessä\nirrallaan uiskenteleva kalanen tai muu syötti näyttää; mutta, jos\nsellaisesta syötistä pistää näkyviin ongenkärki, jos syötti on vedessä\nluonnottomassa asennossa tai riippuu kauvas näkyvässä siimassa, silloin\nhoksaa kala heti, ettei tarjotun palan laita ole oikein, vaan että\nihmisviekkaus on siihen asettanut ansan, johon ei ole hyvä mennä.\nKala tosin saattaa varovasti koettaa, lähteekö syötti helposti irti,\nmutta huomattuaan kokeensa turhaksi ui se tiehensä eikä enää katso\nsinne päinkään. Toinen koettaa samoin samallaisella seurauksella,\nkolmas kentiesi äkkipäätä tarraa kiinni ja saa varomattomuutensa\nmaksaa päällään. Onnellinen onkimies, joka vihdoinkin on saanut kalan,\nsaattaa siitä olla suuresti riemuissaan, ajattelematta, että, jos\nhänen onkivehkeensä olisivat olleet säällisessä kunnossa, olisi hän\nsamallaikaa saattanut saada kaloja koko tusinan.\n\n»Mutta millaisilla onkivehkeillä onkiessaan sitten parhaiten menestyy?»\nkysyy varmaankin kalastuksesta huvitettu lukija.\n\nTuohon kysymykseen ei ole helppo niin päätäpahkaa vastata, sillä\neri kalalajeja pyydystäessä parhaiten onnistuakseen tarvitaan\nerilaisia onkivehkeitä, ja eri kalat tarttuvat mieluimmin erilaisiin\nsyöttöihinkin. Vieläpä itse onkijan menettelykin onkipaikalla on niin\ntärkeä, että tottuneiden onkijain uskotaan kansan kesken tietävän\n»taikoja», joiden avulla heidän luullaan saavan kaloja mistä kaislikon\nrinnasta tahansa, millaisella säällä tahansa, ja vaikkapa syötittömällä\nonkikoukulla.\n\nSeuraavassa käsitellään erikseen erilaisia kalastustapoja ongella\nja muilla koukkupyydyksillä, edellyttäen kalastusta harjotettavan\netupäässä huvittavana »ajanvietteenä».\n\n\n\n\nTavallinen onkikalastus\n\n\non sekin erilainen tyynellä vedellä ja erilainen virroissa ja koskissa.\nEnsiksi käsittelemme ongintaa tyynestä vedestä s.o. järvistä ja\nlammeista sekä hiljakseen virtaavista salmista ja joista.\n\n\n\nOnkivehkeet.\n\n\nTavallisesti kuuluu onkivehkeihin vapa, siima ja onkikoukku,\nmutta on olemassa konstikkaampiakin laitoksia, kuten tuonnempana\nnähdään. Ja sanottakoon heti, että kuta hienommat, sirommat ja\ntarkotuksenmukaisemmat onkilaitteet ovat, sitä parempi, ja sitä\nsuurempi on saalis.\n\nLienee harvoja, jotka eivät olisi koettaneet onkia eivätkä tiedä,\nmiltä onkivapa näyttää. Mutta voi sentään olla tarpeen tehdä siitäkin\nmuuan viittaus. Vavan voi tehdä itsekin pikkukaloja varten suorasta\nja sivakasta pihlajasta, suurempia varten nuoresta näreestä, jonka\ntyvipuolta höylätään ohemmaksi ja joka varustetaan pitkin päästään\nrenkailla tai silmukoilla siiman pujotusta varten, ja tyvipuoleen\nkiinnitetään pieni hela tai rulla, jolle liika siima kääritään.\nTällaiset vavat ovat kylläkin hyviä venheestä ongittaessa. Mutta\ntarkotuksenmukaisimpia ovat kuitenkin bamburuokoiset vavat, joita\nsaa ostaa urheilukaupasta ja useimmista maakaupoistakin nykyään.\nTällainen vapa on oleva pyydystettäväin kalojen suuruuden mukaan\nohempi tai'vahvempi. Sen pituus riippuu siitä, ongitaanko venheestä\ntai sileältä ja äkkijyrkältä rannalta vai onko onkirannalla leveältä\nruohikon ja kaislikon peittämää matalikkoa. Kaislikon tai ruohikon\nrinnasta onkiminen parhaiten lyö leiville, mutta siellä käy se\nparhaiten venheestä jaloin, vaikkakin myös pitkän vavan avulla. Vapa on\nyleensä paras maalata mustaksi, jotteivät kalat sitä erottaisi.\n\n_Siima_ on jo vapaa tärkeämpi. Parasta on siksi käyttää kohtalaisen\npaksua harmaata, ruskeaa tai mustaa silkkinyöriä, jollaista helpolla\nsaa ostaa kaupasta, missä yleensä onkitarpeita myydään. Lähinnä\nonkea, jopa noin 11 metriä, on siima mieuluimmin oleva musta, ja voi\nsen punoa ompelulangastakin. Erittäin tarkotuksenmukainen on suonesta\ntai muusta sellaisesta, vedessä tuskin näkyvasta aineesta tehty\nratastin, jollaisella valmiiksi valmiiksi varustettuja onkia saa\nostaakin. Siimaan kiinnitetään »koho» tai korkki, joka on varsinkin\nuseammalla ongella yhtaikaa ongittaessa tarpeellinen sekä kannattamaan\nonkea määrätyssä syvyydessä että osottamaan milloin kala »tärppää».\nKohona voi käyttää tavallista pullonkorkkiakin, jonka läpi pujotetaan\npuupuikko siiman kiinnittämistä varten, ja siima kiinnitetään siten,\nettä korkin saa helposti ylemmäksi tai alemmaksi ja tarpeen vaatiessa\nvoi ottaa poiskin. Tällaisia siimakohoja on myös olemassa kaupassa; ne\non paras panna riippumaan ohempi pää veteen päin, ei pujottamalla ja\nsuuditsemalla siimaa korkin sisään, vaan kietomalla se puupuikkoon.\n\nJa veteenpäin pistävä osa korkista on paras mustata, esim.\nkirjotusmusteella; sen voi myös varustaa lyijypainolla, jotta se\nparemmin seisoo pystyssä, jollei mitään painoa käytetä siimassa ongen\nlähellä, mitä väliin onkin paras olla käyttämättä.\n\n_Onkikoukku_ on kuitenkin tärkein osa koko onkivehkeistä. Se on\ntehty teräslangasta, jonka toisessa päässä on rengas tai lehtimäinen\nlitistys siiman tai ratastimen kiinnittämistä varten. Toinen pää on\nkoukistettu, terotettu ja varustettu väkäsellä, joka estää syötin\nluisumasta pois, samoin kalan, kun se kerran tarttuu. Kun onkikoukkuja\non ostettavana kaikkialla, ei niistä tässä yhteydessä ole syytä\npitemmältä puhua. Mainittakoon kuitenkin, että yleensä on paras ensin\nkoettaa pientä koukkua ja vasta sitten ottaa suurempi esille, kun\non syytä luulla suurempia kaloja olevan lähistössä. Pikku kalojen,\nesim. salakan, ongintaan on joskus tarkotuksenmukaisinta laittaa itse\nonki nuppineulasta tai vaskilangasta. Mutta siitä ja muusta puhutaan\ntuonnempana lähemmin.\n\nVarsinkin veneestä ongittaessa on hyvä pitää varalla haavi, koska\nonkeen voi tarttua niin suuri kala, ettei sitä voi tai uskalla muulla\nkeinoin nostaa venheenlaidan ylitse, sillä, kuten jo viitattiin, paras\non käyttää ohuita siimoja ja pieniä koukkuja, ja jos siima tai onki\nkatkeaa, molskahtaa kala veteen ja — hyvästi!\n\nVielä tarvitaan yhtä ja toista muutakin: vesisäiliö tai kalasumppu,\nvarsinkin pieniä täkykaloja onkiessa, jotta ne säilyvät elävinä,\nköydenpätkä, jonka päässä on ankkuri tai kivi venheen kiinnittämistä\nvarten y.m. Ja pitemmällä onkimatkalla on hyvä olla eväät mukana, —\nnimittäin itsellekin eikä vain kaloille.\n\n\n\nOnkimadot ja syötit.\n\n\nOngelle lähtiessä on varustauduttava myös syöteillä, jollaisiksi\ntavallisesti käytetään n.k. onkimatoja. Niitä saadaan meillä ensiksikin\nsaunan karsinasta, missä on kosteaa, kauvan väkinyttä ruokamultaa,\ntoiseksi saadaan hyviä onkimatoja hyvin lannoitetulta pellolta tai\nmuusta erittäin lihavasta maasta; kolmanneksi lantatunkiosta, jossa\non vanhempaa lehmänlantaa, ei tuoresta eikä liiaksi palanutta ja\nmaatunutta; neljänneksi vanhojen, kosteiden lastukasojen reunoilta ja\npohjilta, samoin nahkurin luota parkkikasoista. Kuivalla säällä voi\nonkimatoja saada väkimultaisista, kosteista ojanpohjista, varsinkin\njos siellä on alaspäin joitakin turpeita, joiden alle matoja voi\nkarttua aivan tukuttain. Suuria kastematoja, joita saa illalla ja\naamulla kosteisilta nurmikoilta, ei sopivasti voi käyttää onkiessa\ntyynestä vedestä, mutta sitä vastoin ovat ne hyviä onkiessa virroista\nja koskista sekä samoin syöteiksi velalla (»pitkällä siimalla»)\npyydystäessä.\n\nVielä käytetään syötteinä eri kaloille puutoukkia, perhosentoukkia,\nmuurahaisen munia, koppakuoriaisia, taikina- ja leipäpaloja,\nliotettuja ja keitettyjä herneitä, pieniä sammakoita y.m., mutta\nniistä mainittakoon lähemmin myöhempään; samoin puhutaan myöhemmin\ntäkykaloista.\n\nYksi ehto kuitenkin täytyy syötin aina täyttää; sen pitää olla tuores.\nNiinpä onkimatojenkin. Mutta niitä ei aina saa kaikkialla eikä juuri\nsilloin eikä niin paljon kuin tarvitsisi. Sentähden on hankittava\nmatosäiliö. Siihen kelpaa tavallinen kookas tuokkonen tai pieni\npuulaatikko. Siihen pannaan madot ja runsaasti peitteeksi samallaista\nkosteaa väkimultaa, missä madot ovat tottuneet elämään.\n\nOnkimiehet, jotka ovat hyvin varustettuja, säilyttävät matoja yli\ntalvenkin. He panevat isoon puulaatikkoon kerroksittain rahkasammalta\n(tavallista vesisammalta), hevosenlantaa ja ruokamultaa, väliin\npanevat aina kerroksen matoja, ja päällimmäiseksi sammalkerroksen. Jos\nruokamulta on kuivaa, kostutetaan se vedellä. Laatikko pannaan sitten\nrotattomaan kellariin, sillä rotat syövät halukkaasti matoja. Tuon\ntuostakin kostutetaan laatikon sisältöä vedellä.\n\nEnnen käyttämistä, sanoo saksalainen parooni von Ehrenkreutz kirjassaan\n»Angélfischerei», ovat madot pantavat joksikin aikaa raikkaaseen\nveteen, jota muutetaan niin usein, että se lopulta pysyy aivan\nkirkkaana. Joka tapauksessa on mato hyvin puhdistettava ennenkuin sitä\nkaloille tarjotaan.\n\n\n\nOnkiaika ja sää.\n\n\nEdullisin onkiaika on erilainen eri vuosina ja eri seuduilla. Suomen\neteläosissa ja keskipaikoilla alkanee »leiville lyövä» onkimisaika\nusein kesäkuun alusta, ja saattaa se jatkua lokakuuhun, muutamissa\nvesissä myöhempäänkin. Huvittavin ja tuotteliainkin näyttää kuitenkin\nolevan aika kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin, vaikkakin\nmuutamia päiviä aikaisemmin tai myöhemmin saattaa väliin saada hyvän\nsaaliin. Eri kaloilla ovat sitä paitsi parhaat syöntiaikansa eriaikoina\nvuodesta. Ahven, ahnain ja muuten edullisin ongittavaksi, syö jokseenkin\nläpi kesän ja talven, samoin hauki; näitä voi myös keväin ja syksyin\npyydystää polo-, vaaja- tai heittokoukuilla. Onkikalastuksen kannalta\nvoisi kaloihin kaloja jakaa myös kevät- ja syyskaloihin, keväämmällä\nsyövät esim. säyne, särki, salakka, syksymmällä taimen y.m.\n\nMihin aikaan vuorokaudesta kala parhaiten nykäsee, riippuu osaksi\neri järvistä. Kirkasvetisissä järvissä ei kala yleensä heleällä\npäiväpaisteella ota onkeen. Missä vesi, lammeissa ja mutapohjaisissa\nlahdenpoukamissa, on tummempaa, vähemmän läpinäkyvää, siellä tarraa\nkala usein onkeen pitkin päivää, toisissa järvissä paremmin jälkeen\npuolipäivän kuin myöhempään aamupäivästä. Puhuvatpa vanhat, leikkisät\nonkimiehet kalojen päivällisajastakin, tuossa klo 2 tienoilla.\nParhaiten kuitenkin kala syö aamulla varhain kohta auringon noustua;\nhyvä onkiaika on myös illalla kuuden jälkeen. Hyvä onkiaika yleensä\nmääritellään illasta noin klo 6:sta klo 9 seutuun; esim. säyne, lahna,\nankerias ja sorva syövät ainakin, paikottain yösydännäkin. Kaikkein\nparas on kuitenkin olla jalkeilla aamulla anivarahin, mutta täällä\npohjolassa, jossa aurinko nousee varhain, jo aina yhden, kahden aikaan,\nriippuen matkan pituudesta onkipaikalle.\n\nSäät ja tuulet ovat tärkeät ongella ollessa. Kirkas päiväpaiste ei\nyleensä ole hyväksi, mutta aamulla varhain sekin menee, samoin illalla\nauringon laskiessa. Lienteä pilvinen sää on aina parempi, jopa vieno\nvihmasadekin. Tyynellä säällä sadekuuron, varsinkin ukkossateen,\njälkeen syö kala yleensä hyvästi — kai siksi, että ukonilma on\npelotellut kalaparkojen päät hieman pyörälle, etteivät osaa olla\nvarovaisia. Missä vesi on läpinäkyvää, siellä yleensä on hieman\ntuulinen ja pilvinen sää parempi kuin rasvatyyni ja peilikirkas.\nPohjatuuli on kuitenkin aina epäsuotuisa, etelä- ja lounastuulet\nparhaat.\n\n\n\nOnkipaikka\n\n\non niin tärkeä että vanha onkimies, joka tuntee kalavetensä voi saada\nhyvän saaliin samaan aikaan kun vesiä tuntematon tottunutkin onkija\nei saa juuri mitään. Yleensä on tuskin syytä viivytellä kauvan suotta\npaikallaan, vaan paras on noudattaa vanhain onkimiesten saantoa:\n»siirry, jollei nykäise!» Missä ovat leväkasveista ja risuista puhtaat\nvedet, voi soutaessa kaislikon tai ruohikon rintaa panna parisen\njokseenkin raskaalla painolla varustettua onkisiimaa viistämään\nperästään. Milloin siten joutuu kalaparven, varsinkin ahventen maille,\ntarraavat ne kyllä kiini matoon tai muuhun täkyyn. Silloin voi laskea\nriippakiven tai ankkurin ja tarttua vapaan.\n\nYleensä ei avoimella selvällä vedellä ole edullista onkia. Parhaat\nonkipaikat ovat: ruohikon tai kaislikon rintama, varsinkin, jos siinä\njuuri rantamatalikko päättyy ja syvänne alkaa. Vielä parempi on,\njos ruohikon reunalla on havukasa, havupuista tehty veteen pistävän\naidan jatkos, veteen kaatunut havupuu tai »toe», jollaisia tokeita\ntavallisesti laitetaan, kun keväällä pyydetään kutukaloja verkolla,\nrysällä, katiskalla tai merralla, sillä kalat yleensä mielellään\noleskelevat limaisten risujen lähettyvillä. Kivikkorannan tienoilla\nja kivikarien luona keskellä järveäkin oleskelevat kalat mielellään,\nvarsinkin jos siellä samalla on limaisia risuja, samoin laiturien ja\nveteen ulottuvain venhetalasten ja nuottakotain ympärillä. Järvien\nvälisissä tyynissä tai hiljaa virtaavissa salmissa, samoin koskien\nsuvannoissa, jokien syvänteissä ja purojen suissa tapaa melkein aina\nkaloja, varsinkin jos rannalla on ruohikkoa tai limaisia risuja, ja\ntarraavat ne sieltä hyvin onkeen.\n\nSitä paitsi viihtyvät kalat paremmin metsäisillä kuin aukeilla\nrannoilla. Aukealla ja paljaalla hiekka- tai kalliorannalla, jossa\naallot kivistäkin huuhtelevat kaiken liman pois, ei kaloja tapaa juuri\nkoskaan.\n\nJollekin tällaiselle sopivalle paikalle saattaa muuten houkutellakin\nkaloja »taikomalla» s.o. siten, että jonkun aikaa edeltäpäin heittää\nsinne onkimatoja tai muita syöttejä. Näitä syöttejä ei kuitenkaan pidä\npanna yhteen paikkaan kovin paljon.\n\n\n\nMenettely ongella.\n\n\nMutta ei sillä vielä hyvä, että kalastajalla ovat hyvät onkitarpeet ja\nonkimadot, että hän on valinnut hyvän ajan ja löytänyt hyvän paikan,\nhänen täytyy osata olla ongella niin, ettei karkota kaloja tienoiltaan.\nHänen täytyy olla mahdollisimman hiljaa, jo onkipaikkaa lähetessään\nmeloa (kolisevista, kitisevistä ja loiskuvista airoista ei puhettakaan)\nniin, ettei nosta lainkaan melaa vedestä, vaan velloo työntäen\nmelaa syrjittäin eteenpäin ja sitten kääntää sen hiljaa vauhtia\nvetäistäkseen. Onkipaikalle päästyä on mela nostettava kolahtamatta\nveneeseen, otettava hiljaa kiviriippa ja ongenvapa, yleensä vältettävä\nkaikkea hälinää ja kolinaa. Onki on hiljaa pantava veteen eikä kovasti\nheittämällä. Väliin voi kyllä ongenvavalla taitavasti polskauttaa\nvedenpintaa, siten kutsuakseen seuraa rakastavia kaloja, jollei niitä\nole saapuvilla.\n\nMutta samassa venheessä onkijoillakin on toisilla menestystä, toisilla\nei. Sattuu väliin, että toinen saa neljä viisi kalaa, toinen pari\nkolme tai ei mitään, vaikka siimat ovat vedessä aivan vierekkäin. No,\nmahdollisesti tässä maailmassa on toisilla parempi onni kuin toisilla,\nkuten sanotaan, mutta ongella ollessa on paras kalaonni sillä, jolla\non hienoin ja paras pienonen onki ja joka osaa panna madon tai täyn\nhyvin onkeen ja valita sellaisen madon, joka parhaiten herättää kalan\nruokahalua. Yleensä kalat tarraavat parhaiten vilkkaasti kiemurtelevaan\nmatoon ja mieluimmin tummaan tai kellertävään kuin vaaleaväriseen.\n\nKun on valinnut aluksi pienen ongen ja pienen, vilkkaasti kiemurtelevan\nmadon, on ongenkärki pistettävä sen pääpuolesta sisään ja niin yhä\nedelleen, kunnes koko onki on madon peitossa. Yleensä on vältettävä,\nettei onki, varsinkaan sen kärki, jää mistään kohti näkyviin, sillä\nse varmasti pelottaisi kalat tiehensä. Jos mato on liian iso,\nvoi hätätilassa sen pieneen onkeen pantaessa katkaistakin, mutta\nkaikessa tapauksessa on paras jättää matoa hyvän matkaa riippumaan\nja kiemurtelemaan vapaana. Jos onki ja mato on iso, isoille kaloille\ntarkotettu, saattaa silloin tosin joku pikku sinttiäinen tulla ja\nnäykätä irtonaisen pään pois. Mutta silloin ei auta muu kuin peittää\nkärki uudestaan tai mieluummin panna onkeen uusi mato.\n\nOn katsottava, että ongessa on aina elävä mato, sillä kuolleesta\nja varsinkaan kalojen pureksimasta eivät kalat enää niin välitä.\nHeti saatua kalan on aina paras muuttaa uusi mato vaikka entinen\nnäyttäisikin vielä kelvolliselta, samoin hukkaan tärpätessä on\nkatsottava, onko mato vioittunut tai onki jäänyt kärestä tai muualta\npaljaaksi. Väliin kyllä tapahtuu, ettei kalalle kelpaa vasta jonkun\naikaa vedessä ollut syötti: mutta silloin on vika siinä, että mato tai\nonkijan kädet eivät ole olleet puhtaat sitä onkeen pantaessa. Kalat\nkarttavat epäpuhdasta syöttiä ja kaikkia vieraita hajuja.\n\nTäten laitetulla matosyötillä voi hieman eri tavoin onkia melkein\nkaikkia kaloja, mutta varsinkin ahvenia. Mutta paitsi sitä, että\nmatosyötin koko on sovitettava kalan suuruuden mukaan, voi erinäisiä\nkaloja onkia muillakin syöteillä.\n\n\n\nEri kalat.\n\n\n_Ahven_ se ennen kaikkia onkiessa tulee kysymykseen, sillä sitä saa\nmelkein mistä tahansa, millaisella syötillä tahansa ja mihin vuoden\naikaan tahansa. Se on myös mainio kala ruokapöytään, valmistettuna eri\ntavoin, mutta savolaiseen »kalakukkoon» se on verraton. Sitä ongitaan\nparhaiten syväntöjen rennoilta ja virransuvannoista, ylimalkaan\npaikoista, jossa se johonkin piiloutuneena voi vaania saalistaan,\ntoisia kaloja, sammakoita, hyönteisiä ja matoja, jotka kaikki kelpaavat\nsyötiksi sitä onkiessa. Paras on kuitenkin matosyötti, ongen ja madon\nkoko riippuu siitä minkä kokoisia kaloja on tienoilla; paras on\nkuitenkin aina alottaa pienemmällä. Mutta kun ahven mieluummin tarttuu\nliikkeessä olevaan kuin paikallaan seisovaan syöttiin, saattaa ongen\njättää ilman painoa, jolloin se verkalleen painuu, pohjaan. Mutta jos\nahvenparvea ei ole lähellä, silloin on paras varustaa siima alapäästä\nsirolla lyijypainolla, jotta onki pysyy tarpeellisessa syvyydessä, ja\nkulettaa sitä Vavalla edestakaisin; tällöin ei siimassa tarvitse olla\n»kohoa» tai korkkia, vaan voi sen vetää vavan päähän. Liikkeessä Olevan\nsyötin huomaa kala parhaiten, ja kun ahven sen kerran huomaa ja se on\nlaitettu, kuten pitääkin, jättää se harvoin tarraamatta kiinni. Yleensä\nei onkimies juuri voi yhtaikaa hoitaa useampia kuin yhtä tai kahta\nonkea. Mutta lisäksi voi panna veteen ison ongen, joka on kiinnitetty\ntukevampaan venheen reunojen varassa makaavaan vapaan. Tällaiseen\nonkeen voi pistää suuren madonkin, mutta mieluummin ennen saamansa\npienen kalan, sären, salakan tai mudun (elritsan) täyksi. Täyn\nkiinnittämisestä tehdään tuonnempana selkoa.\n\nYleensä luullaan, ettei ahven lämpimällä ja paiväpaisteisella säällä\nviitsi nykäistä onkea. Mutta silloinkin sitä voi saada varjopaikoista,\nkaislikon rinnasta, metsäisen niemen katveesta, laiturin tai\nnuottakodan pimennosta. Väliin voi onkimies asettaa venheensäkin niin,\nettä ahven mielellään etsii vilpeämpää sen varjosta. Jos on pieni,\nhieno onki ja siihen panee pienen vilkkaan madon, malttaa ahven silloin\nharvoin olla tarraamatta kiinni. Kaislikon tai leväkasvien keskellä\nolevasta aukosta voi täten myös onkia helteiselläkin säällä.\n\nUsein saa ahvenet onkipaikalle siten, että heittää järveen joukon\nmatoja, odottaa kotvan lukien kirjaa tai nukahtaen. Kohta niitä voi\nolla veneen varjossa aivan kirjavanaan.\n\nAhventa voi onkia keväästä alkaen läpi kesän. Vieläpä lokakuussakin\nleutoina syksyinä saa ahvenia syvästä vedestä kaislikon rinnasta\nonkimadolla, mutta vielä varmemmin täkyongella.\n\n_Hauki_ saattaa toisinaan tarttua onkeen ahvenia onkiessa joko suurella\nmatosyötillä tai varsinkin täkykalalla. Silloin on haavi erittäin\ntärkeä, sillä tämä väkevä kala saattaa helposti riuhtaista siiman\ntai ongen poikki. Haukeja kuitenkin saadaan etupäässä muullaisilla\nkoukuilla ja uistimella, joista tuonnempana.\n\n_Säyneitä_ onkiessa, milloin onkimies osuu säyneparveen, tarvitaan\nlujat vehkeet. Tuulisella säällä ja aallokossa se käy parhaiten, ja\nsäyneen tapaa parhaiten tuulen päältä kivikkoniemien kärestä tai\nruohoisilta salmien rannoilta tai lahden suista. Säyneparvet muuten\nlämpiminä kesäpäivinä ja öinä tavallisesti ilmottavat kalastajalle,\nmissä ovat, sillä huvitellessaan mataloissa lahdissa ne loiskivat ja\npolskivat niin, että se kuuluu kilometrin päähän. Maalta käsin onkiessa\ntarvitaan pitkä vapa, venheessäkin on onki heitettävä kauvas venheestä,\nja ongen tulee olla koholla varustettu. Suurenpuoliseen onkeen voi\nmieluimmin käyttää syötiksi suurta ja pirteää kastematoa. Tarttuu säyne\ntavallisiin onkimatoihinkin, mutta ongen peittämiseksi tarvitaan niitä\nuseampia. Tämä kuitenkin koskee säyneitä, kun ne kulkevat parvissa, ja\nparhaiten päivällä. Joissa ja virroissa eivät säyneet ole halukkaita\nottamaan onkeen. Niille saa tarjota eri herkkuja, kuten koppakuoriaisia\n(kun niistä kuoripeite poistetaan), heinäsirkkoja, perhosia, kärpäsiä,\ntaikinaa, korpunpalasia, kravunpyrstöjä y.m., ja sanotaan niiden\nparhaiten syövän öiseen aikaan. Sangen usein säyneitä onkiessa saa\nsuuren ahvenen, väliin myös ahvenia onkiessa säyneen, mutta helposti\nonkimies erottaa ne toisistaan ennenkuin näkeekään. Ahven puulautuu\npohjaa kohden, mutta säyne heittelehtää sinne ja tänne syrjiin päin,\nkoskia noustessa terästyneellä rivakkuudéllaan. Hauska sen kanssa on\notella, mutta saa olla myös varuillaan haavin tai atraimen kera sitä\nveneeseen tai rantaäyräälle nostaessaan.\n\nSäyneitä muuten voi onkia — ja väliin saada oikein runsaasti — keväällä\njo toukokuun alussa pienistä joista, niiden palatessa alaspäin\nkutumatkoiltaan. Ainakin Etelä-Suomessa meren rannikolla, josta muuten\nolen saanut tämän tiedon tätä kirjaa painoon pantaessa, on silloin jo\nuseimpina vuosina saatavissa syötiksi kastematojakin.\n\n_Lahnan_ voi myös saada joskus ongella kesä» kuluessa, etupäässä öiseen\naikaan. Tavallisesti ovat ne pieniä ja sanotaan niitä paikottain\npastoreiksi ja lahnanparkoiksi, mutta väliin ne voivat olla hyvinkin\nsuuria, 2 ja 3, jopa muutamissa vesissä viidenkilon painoisia.\nSyötteinä käytetään kastematoja ja isompia onkimatoja.\n\n_Rautu_ eli _nieriäinen_ on harvinaisempi kuin edellä mainitut\nlajit kaloistamme, mutta pohjois- ja itä-osissa maata pitäisi sitä\nolla viljemmältä. Sitä ongitaan parhaiten kutupaikoiltaan salmista,\nkivimatalikkojen ja kallionkärkien läheltä. Se uiskentelee samoin kuin\nahven aivan lähellä maata, ja vesissä, joissa se asustaa, voi sitä\nonkia onkimadoilla ja puutoukilla, saaden väliin hyvänkin saaliin. Sitä\nvoi saada ongella vielä marraskuussakin jääsohjun keskeltä. Ja se on\njalo kala, kuuluva lohen sukuun.\n\n_Ankeriaan_ voi myös joskus saada tavallisella pienellä ongella, jossa\non syöttinä suuri matomytty. Mutta varsinaiseen ankeriaan pyyntiin\ntarvitaan eri keinot, joista tuonnempana lähemmin.\n\n_Karppia_ eli seipiä ongitaan pienellä, mutta lujalla ongella, johon\npannaan syötiksi kaunis, punainen sammalmato, kaaliperhosen toukka\ntai kastemato. Paras syötti on kuitenkin palanen keitettyä perunaa\ntai sitkeää leipää. Onki saa olla pohjassa kiinni, sillä tämä kala\nelostelee mieluimmin matalassa mutapohjaisessa vedessä, josta etsii\nkasviaineksia ja matoja ravinnokseen.\n\nSorvan eli >>punasilmän>> voi joskus saada matalasta vedestä verrattain\nlähellä pintaa olevalla pienehköllä onkimadolla. Se tarttuu myös\nturvonneeseen jyvään ja leivänmuruseen.\n\n_Suutari_ eli _tuutain_ oleskelee matalassa mutaisessa vedessä, josta\nsen voi saada onkimadolla tai toukilla. Mutta tavallisesti se leikkii\npitkän aikaa ongen kanssa, ennenkuin oikein nykäisee. Milloin se\ntodellakin on ottanut ongen suuhunsa, silloin on nopeasti temmattava,\nsillä muuten se jättää ongen.\n\n_Salakoita_ parveilee tavallisesti vilisemällään lähellä vedenpintaa\npäivänpaisteisina päivinä. Sitä ongitaan parhaiten pienellä,\npainottomalla ongella, johon pannaan syötiksi pieni onkimato, turvonnut\njyvä tai leivän murunen, ja heitetään se hiljaa kalaparven kohdalle.\nKun parvi vain on syöntituulella, ehtii joku salakka tarttua onkeen sen\nhiljaa painuessa parven välitse pohjaa kohden. Mutta, voi salakoita\nsaada myös pienellä paino-ongella, jonka koho asetetaan niin lähelle\nonkea, että tämä jää lähelle veden pintaa. Parhaiten olen salakoita\nsaanut aamulla kotvan jälkeen auringon nousun. Suuremmat salakat ovat\nmaukkaitakin kalaruokiin, mutta pienet kelpaavat etupäässä täkykaloiksi.\n\n_Särkikin_, suurempi, kelpaa syötäväksi, vaikka se on ylen ruotuinen.\nNiitä kyllä aina saa muita kaloja onkiessaan, mutta pienistä\nsärensinteistä ei juuri ole muuksi kuin täkykalaksi.\n\n_Ruutanoita_ eli korneja ongitaan hyvin pienellä ongella ja madolla\nvarsinkin Etelä-Suomessa kaikellaisista lammikoista ja mutahaudoista.\nJotkut niitä kuuluvat syövänkin paremman puutteessa, mutta\ntäkykalanakaan ei se kelpaa juuri muille kuin hau'ille.\n\nYleensä pienimmät näistä viimeksi luetelluista kalalajeista kelpaavat\nainoastaan täkykaloiksi suurempia kaloja onkiessa.\n\n\n\n\nTäkykalastus.\n\n\nPieniä kaloja voidaan, kuten edellä on mainittu, käyttää täkyinä\nsuurempia ongittaessa, mutta etupäässä niitä kuitenkin käytetään\nsuuremmissa koukuissa, jotka »heitetään» veteen, kiinnitettyinä joko\nvelaan (n.k. selkärihmaan eli pitkään siimaan), poloihin tai pohjaan\npistettyihin sauvoihin.\n\nTäkykalojen onkiminen on sekin hauskaa työtä, milloin se vain hyvin\nvetelee. Mutta kärsivällisyyttä se useimmittain kysyy ja vie aikaakin.\nOnkimalla saa parhaiten sellaisia täkykaloja kuin pikku särkiä,\nsalakoita, mutuja (elritsa) ja muita pieniä seipilajeja, puhumattakaan\nahvenesta, ruutanasta ja kiiskistä, jotka kelpaavat myös täyksi\nahnaalle hauille.\n\nParas on täkykaloja onkia pienen pienellä ongella, hienolla siimalla,\nohuella, notkealla ja keveällä pihlajavavalla. Paras on onkia ilman\npainoa ja ilman kohoa siimassa. Sillä varsinkin salakka, kun se on\nsyömätuulella, nykäsee tällaista kevyttä ja hienoa onkea miltei ennen\nkuin se putoaa vedenpintaankaan. Jos onki on oikein pieni ja siima\nmiltei näkymättömän hieno, tarttuu salakka kisatuulella ollessaan\nmiltei syötittömäänkin onkeen, kun se vain haisee madolle. Pikkukaloja\nonkiessa on muuten parasta tehdä itse onki pienestä nuppineulasta,\nkartan piistä tai hienon hienosta vaskilangasta ja varustaa se pienellä\nväkäsellä, etupäässä siksi, että mato pysyy kiinni. Tällaisesta\nomatekoisesta, pieni- ja tylsäväkäisestä ongesta on se etu, että\nonkiminen käy joutuisammin eivätkä pikkukalojen suuosat vioitu, joten\nne paremmin pysyvät elävinä. Kala näet silloin helposti lähtee ongesta,\njopa putoaa itsestäänkin, jonka tähden onkijan täytyy olla taitava\ntempaisemaan miltei irtonaisia kaloja ylös vedestä ja suuntaamaan\ntempauksensa niin, etteivät ne venheestä onkiessa kimpoa ylitse, vaan\nputoavat juuri venheeseen. Maaltajaloin onkiessa on paras olla apuna\npoikanen keräilemässä kalat vesiastiaan: veneestä onkiessa voi päästää\nveneen pohjalle jonkun verran vettä, jotta kalat siellä elävät kunnes\nne joutuu keräilemään vesiastiaan tai kalasumppuun. Tämän kirjottaja\non kerran varhaisena aamuna onkinut tuollaisella omatekoisella\nongella noin puolessa tunnissa 80 pikku salakkaa, siis lähes 3 päätä\nminuutissa. Mutta sitten saalis yhtäkkiä loppui!\n\nJollei ongella saa täkykaloja tarpeeksi, voi koettaa liippiä eli\nhaavia. Sellaisen voi kutoa itsekin, mutta mukavammin sen saa\nostamalla. Täkyliippejä käytetään kahtalaisia: pohjaliippejä ja\nvapaliippejä. Molemmat käyvät laatuun, mutta n.k. kuorehaavit ovat\nparhaat. Missä on parvi pieniä kalasia lähettyvillä, lasketaan liippi\nmatalaan veteen, sirotellaan siihen korpunmuruja tai onkimatoja tai\nongitaan liipin päältä. Kun pirteät kalaset tulevat liipin kohdalle\npitämään pirinätään, nostetaan liippi äkkiä ja kalat kaadetaan\nvesisäiliöön.\n\nKenellä on käytettävissään tiheäsilmäinen verkko, n.k. salakkaverkko,\nhän voi saada hyvän saaliin, kun kiertää sen salakkaparven tai muiden\nparveilevain pikkukalojen ympärille kuten nuotan. Kalojen ollessa\npinnalla, on verkonkin pysyttävä pinnalla ja verkon kivekset ja kohot\nolevat sen mukaan. Pikkukaloja säikäytetään verkkokaaren suulta päin\njotta ne menevät verkkopohjukkaan.\n\nMutu, sanovat kalamiehet, on paras kaikista täkykaloista, ja kun se\nesiintyy parvissa matalassa vedessä eikä ole erittäin arkakaan, voi\nsitä saada helposti täkyverkolla tai nuotalla, haavilla ja terralla\npaikallisiin oloihin katsoen. Kuore ja muikku on myös hyvä täky,\nmutta niihin nähden on paras olla varuillaan, milloin niitä saadaan\nnuotalla, ja mennä vesisäiliöineen apajalle. Merroilla ja rysillä saa\nmyös useammanlaatuisia hyviä täkykaloja, kun ne lasketaan kutuaikaan\nsopiviin paikkoihin. Mutta huvikalastajan on niihinkin nähden\nuseimmittain meneteltävä samoin kuin nuotalla saatuihin täkyihin:\nostettava.\n\nMutta edellä on jo mainittu, että täky täytyy säilyttää tuoreena ja\nelävänä. Sentähden, millä keinoin täkykaloja saataneekin, täytyy aina\nolla saapuvilla riittävän suuri vesiastia, säiliö tai kalasumppu, johon\nkalat pannaan heti järvestä saatua ja otetaan vasta koukkuun pantaessa\ns.o. koukkuja järveen laskiessa. Kotirannassa on hyvä olla sitä varten\nisompi vesisäiliö, jossa on myös kaloille muonavaroja; sitten tarvitaan\nvielä toinen pienempi, jota on mukavampi kulettaa kalastusretkellä\nvenheessä tai kantamalla tai talvella myös kelkalla jäätä myöten. —\nTäkykalat on myös aina säilytettävät niin, ettei niistä lainkaan lähde\nsuomuja pois, vaan pysyy se kauttaaltaan eheänä ja kiiltävänä.\n\nMutta käytettäköönpä kalatäkyä onkiessa tai järveen »heitettävissä»\nkoukuissa, vaaditaan täkykalan koukkuun asettamisessakin erityistä\ntaitoa. Jos käytetään tavallista, pienempää tai isompaa, onkikoukkua,\nkiinnittävät monet kalan siten, että se pistetään selkäpuolelta,\nkuitenkin selkäruodon alapuolelta kalan sisään ja sitten sen\nkärki ulos pyrstöön päin, sillä kala tavallisesti nielee täyn\npääpuolelta. Kaksihaaraiseen koukkuun, jollaisia parhaiten käytetään\nkoukkukalastuksessa, kiinnitetään täky myös siten, että selkäevän\nvierestä viilletään puukolla noin 3 sm pituinen liuska nahkaa irti\nlihasta — jolloin kuitenkin on varottava leikkaamasta liian syvälle ja\nsuomuksia irrottamasta, — onki pujotetaan tämän liuskan alitse ja käret\npainetaan kiinni vatsaan.\n\nNämä molemmat tavat kuitenkin kiduttavat täkykään pian kuoliaaksi.\nParempi on jo sellainen kiinnittämistapa, että onkikoukku pistetään\nkiinni kalan pyrstönjuureen, peruke pistetään kiduksista sisään ja\nsuun kautta ulos. Tällainen kiinnittämistapa on kuitenkin tarkotustaan\nvastaavin vain silloin kun »uistetaan» täkyongella, joko vavan avulla\nkulettaen sitä venheen ympäri tai vetämällä veneenperästä. Silloin\nvoi perukkeeseen edeltäpäin tehdä kaksinkertaisen solmun, niin että\nse tarttuu kiduksiin ja pitää kalaa hieman käppyrässä, jolloin se\nuidessaan paremmin pyörii ja välähtelee vedessä.\n\nKoukkukalastajan on kuitenkin paras kiinnittää kaksihaarainen koukku\nsiten, että koukun peruke työnnetään suusta sisään, vedetään kiduksista\nulos ja niin pitkälle että koukun molemmat haarat ottavat kiinni kalan\nsuupieliin.\n\nTällä tavoin kiinnitettäessä ei kala haavotu, kärsii vähemmän\nkiinniolostaan, voi uiskennella vapaasti niin pitkälle kuin siima\nriittää ja elää usein monia päiviä, ainakin yhden yön ylitse. Jollei\nsuurempi kala ole sitä niellyt, voi sen aamulla päästää vapauteensa\ntakaisinkin.\n\nMolemmilla edellisillä tavoilla kiinnittäessä voi työntää tavallisen\ntukkaneulan pohjukan täkykalan kidusten läpi, pistää koukun perukkeen\npohjukkaan ja vetää sen sillä toiselle puolen käsiinsä.\n\nOnkimies voi, jollei ole tarpeeksi pieniä kaloja käsillä, käyttää\ntäkynä myös suuremman kalan vatsapuolelta leikattua, mahdollisimmassa\nmäärin kalan muotoista viipaletta, jossa on joku eväkin mukana. Tämä\nviipale kiinnitetään leikkauksen puolelta onkeen niin, että se tulee\nhieman käppyrään suomuspuoli ulospäin.\n\nNiin, kuten sanottu, täkykaloilla voi onkiakin, mutta tuotteliainta on\ntäkyjen käyttö n.k. koukkukalastukseen, jota harjotetaan eri tavoin eri\nvuodenaikojen ja eri kalalajien mukaan.\n\n\n\n\nVela (pitkäsiima eli selkärihma).\n\n\nNiinkin yksinkertaista kalastusvehettä kuin velaa koukkuineen on\nolemassa useampia lajia. Ennen ei selkärihmaksi sopivia nyörejä ollut\nkaupassa, vaan niitä punottiin kotosalla liinarihmasta, ne olivatkin\nsangen kestäviä. Nyttemmin niitä on kaupassa kerittäin, kussakin noin\nnaulanpainoisessa kerässä siimaa suunnilleen 300 metrin pituudelta.\nEivätkä ne kovin monta markkaa maksa.\n\nValmiiksi leikattuja keskinkertaisen ohuita ratastimia, noin 70 sm\npituisia, saa myös ostaa kaupasta korkeintaan markalla sata kappaletta.\nKoukkuja, jotka näillä perustimilla kiinnitetään siimaan, on myöskin\nurheilukaupoissa lajiteltuja varastoja. Tällainen koukku on aina\nparempi olla pienemmänpuoleinen. Hauille saa se olla hieman suurempi,\nmutta tarttuu se pienempäänkin. Ahvenelle, ankeriaalle ja muille\nryöstökaloille on aina pienempi koukku parempi. Ja sanottakoon vielä\nkerran: mitä hienommat vehkeet, sitä parempi! Hyvät koukut maksavat\ntosin noin markan sadalta, mutta ne ovatkin sitten hintansa arvoiset.\n\nJokaisen sadan koukun osaksi lasketaan siimaa noin 500—600 metriä, joka\nvastaa kahta yllämainittua kerää.\n\nLisäksi tarvitaan haavi, mieluummin syvempi kuin ongella.\n\nVelan laskeminen tai »heittäminen» on kyllä laajalta tunnettu, ja\nensikertalaisen on viisainta ottaa — samoin kuin kalastusmatkoilla\nyleensä — kokeneempi mukaansa neuvomaan, miten siima lasketaan. Mutta\nlyhyt opastus annettakoon sentään tässäkin.\n\nOstetut siimakerät ovat kerityt siten, että niitä aletaan purkaa\nsisältäpäin. Laskiessa kiinnitetään noin nyrkin kokoinen kivi\nalkupäähän. Jos tahtoo olla oikein varma, että palatessa löytää siiman\nalkupään, voi kiven laskea rannalle jonkun puun juureen tai aitovarteen\nsuurelle kivelle.\n\nSen jälkeen soudetaan suoraan vesille, kunnes saavutaan kolmen neljän\nmetrin syvyiselle tai hieman syvemmällekin vedelle. Siellä lasketaan\nkiviriippa, ja kun se on vakavasti pohjassa, kiinnitetään koho.\n\nKohona käytetään pyöreää puulevyä, jonka lävitse pistetään lyhyt vaaja,\njoka laatan uiskennellessa törröttää pystyssä. Voi myöskin käyttää\nkuusista karttua tai halkoa.\n\nKun tämä koho on laitettu, aletaan siimaan sitoa koukkuja suunnilleen\nviiden metrin päähän toisistaan ja jatketaan siten siiman toiseen\npäähän.\n\nKoukku perustimineen kiinnitetään siimaan silmukka- eli vetosolmuun.\nSilloin saa sen nopeasti auki koukkuja nostaessa.\n\nSiimanlaskennassa tarvitaan kolme henkeä yksi soutaa, toinen panee\nsyöttejä koukkuihin, kolmas laskee koukkuja ja solmiaa ne siimaan.\n\nKoukunlaskija pitelee kerää jalkojensa välissä, pitää silmällä, milloin\nse loppuu, ja solmiaa jatkoksi toisen, jos tarvitaan. Jollei sitä tee\najoissa, saattaa pää luiskahtaa, ja sen etsintä vie aikaa.\n\nMuutamat kalastajat eivät mielellään pidä siimaa kerällä, koska se\nsaattaa sotkeentua, vaan sitä varten laitetulla kelalla tai rullalla.\n\nTäky on paras ottaa vesisäiliöstä juuri järveen pantaessa, jotta se\non tuores ja elävä. Matosyötti on samoin vasta silloin kiinnitettävä\nonkeen, koska se muuten näivettyy ja kuoleentuu.\n\nVelalla voi pyydystää keväällä kohta jäiden lähdettyä haukeja ja\nmatikoita.\n\nJos aiotaan saada erityisesti haukeja, käytetään ratastimen jatkona\nlähinnä koukkua vaskilankaperuketta, johon ratastin kiinnitetään. Voi\nsentään tulla toimeen ilmankin. Tosin voi liinaratastimen hauki silloin\nväliin purra poikki, mutta toiselta puolen näyttävät hauit, varsinkin\npienemmät, tietävän miten vaarallinen vaskiperuke on — ja menevät\nohitse!\n\nSangen hyvin voi laskea osan koukkuja haukia, toisen osan matikoita\nvarten. Erotus on vain siinä, että hauinkoukut lasketaan lähemmäs\nvedenpintaa ja siima sentähden varustetaan pitkin päästään kohoilla,\nmatikkasiiman sitä vastoin annetaan painua pohjaan.\n\nMuuten luullaan, että matikoita saa parhaiten, jos selkärihman laskee\nsuuntaan, josta talvitie on kulkenut jäätä myöten. Matikan sanotaan\nsiellä matelevan penkoen hevosenlantaa, joka jään sulettua on painunut\npohjaan tien paikalle. Koettakaa!\n\nTavallisesti sattuu kuoreenkutu jäidenlähdön aikaan, ja silloin saa\nnuottamiehiltä oivallisia täkyjä, sillä kuore kelpaa mainiosti sekä\nhauille että matikalle. Muita täkykaloja silloin on vaikea saadakin.\nMutta jos on talven yli säilyneitä kastematoja, ottaa made niihinkin,\nja pienet mateet taasen kelpaavat hauille.\n\nMyöhemmin keväällä ja kevätkesällä ei kuoretta voi saada täkykaloiksi.\nSilloin voi sen sijaan käyttää pikku särkiä, nimittäin sitä särkilajia,\njoka kutee myöhempään keväällä tai kevätkesällä. Toinen laji, suurempi,\nkutee jo aikaisemmin jäiden seassa.\n\nPikku särki on oivallinen hauin ja suuren ahvenen täky, varsinkin\njos sitä pitelee varovasti, etteivät suomukset irtaudu ja että se\nelää kauan. Sen voi asettaa koukkuun niinkin puolin, että perustin\ntyönnetään kiduksista sisään ja vedetään suusta ulos, ja sitten\nvedetään onki niin pitkälle, että se kokonaan peittyy kalan kiduksiin\nja suuhun. Silloin kala ei kidu. Samoin toisapäin, kuten yleensä\ntäkykaloista puhuessa mainitaan, kiduksista kiinnitetyt ruutanat, pikku\nahvenet ja kiiskit voivat elää ongessa yli vuorokaudenkin. Salakat,\nmuikut ja mudut ovat liian pieniä näin kiinnitettäviksi, mutta kun ne\ntavallisesti kuolevat jo kalansumpussa, ei koukku tee niille kipeää,\npistipä sen niihin mistä kohden tahansa.\n\nMuutamia kaloja, kuten säyneitä, lahnoja ja siikoja ei pyydystetä\ntäkykoukulla, vaan kastemadoilla ja muilla syöteillä.\n\nSäyneitä saa useinkin velalla, ja väliin lasketaan sellainen\nvartavasten säyneille. Silloin käytetään joko samoja syöttejä kuin\nsäyneitä onkiessakin, tai kaksihaaraiseen koukkuun pannaan paksu möykky\nvehnätaikinaa, joka pysyy kaksoiskoukussa jokseenkin hyvin. Siima\nlasketaan aivan lähelle maata matalaan veteen, metrin tai vähemmänkin\nsyvyyteen; tietysti säyneitä saa vain siellä, missä ne liikkuvat ja\npolskivat. — Joista saa säyneitä toukokuun alussa koukuilla samoin kuin\nongellakin.\n\nLahnoja voi elo- ja syyskuussa, jolloin ne, samoinkuin kutuaikaan\nkesäkuussa, parveilevat lahdelmissa ja ruohikkojen rinnoissa, saada\nvelalla suuriakin. Koukkuun pannaan syötiksi kastemato, ja se lasketaan\nkohosiiman varaan ylhäälle veteen, korkeintaan 1 tai 1 1/2 metrin\npäähän pinnasta. Kun kalastaja huomaa lahnaparven kulkevan — tyynellä\nsäällä ui se niinkin pinnalla, että selkä on pinnan yläpuolella tai\ntuulen ja aaltojen ajelemana kokoontuneen johonkin lahdenpoukamaan,\nsilloin on aika laskea siima auringonlaskun aikaan, eikä aamulla\nole nukuttava liian pitkään. Päivän koitteessa on täytynyt jo käydä\nsiimaa kokemassa, sillä suuret lahnat erittäin tähän aikaan käyvät\nlevottomiksi, ja kun ne useimmittain tarttuvat löyhästi koukkuun,\nonnistuvat ne helposti pääsemään tiehensä. Siimaa kokiessa on paras\nmenetellä äärimmäisen hiljaa ja varovasti, ja haavi on työnnettävä niin\nsyvälle veteen kuin varsi sallii ja otus siepattava ylös äkkiä, kun se\non tullut haavin kohdalle.\n\nSiikoja voi myös saada syvännöistä virtojen suilta selkärihmalla,\njossa on syötteinä kastematoja. Harvinaista se tosin on, mutta voihan\nhuvikalastaja koettaa.\n\nAnkeriaita saa mutapohjaisesta vedestä lieroilla ja kastemadoilla,\njoita mieluimmin voi panna yksi- tai kaksihaaraiseen koukkuun niin\nsuuren mytyn kuin siinä pysyy. Pieniä sammakoita voi käyttää myös\nsyöttinä, ken voi. Ankeriaan koukussa on hyvä olla vaskilankaa\nperukkeena. Koukku lasketaan pohjaan.\n\nEtupäässä kuitenkin velaan tarttuvat hauit ja ahvenet. Niitä voi\npyydystää läpi kesän — matikka on lämpimän veden aikaan liian pehmeä\nja limainen ruokatalouteen — ja ahventa sitä paitsi ei voi pyydystää\nainoastaan täkykaloilla, vaan vielä paremmin kastemadoilla.\n\nSelvyyden vuoksi ryhmitettäköön tähän eri kalojen pyydystystavat:\n\nKohosiimalla pyydystetään haukia ja lahnoja lähemmältä pintaa, ahvenia\n2—3 metrin syvyydestä, kuhia ja siikoja syvästä vedestä, säyneitä\nmatalasta vedestä läheltä pohjaa.\n\nPohjasiimalla, ilman kohoa, pyydystetään mateita ja ankeriaita.\n\nTäkynä ja syöttinä käytetään:\n\nHaukisiimassa pieniä kaloja, etupäässä kuoreita, särkiä, ruutanoita,\nsalakoita, pikku ahvenia ja kiiskejä:\n\nAhvensiimassa etupäässä kastematoja ja lieroja, mutta hyvin\nmyös mutuja, muikkuja, salakoita, pikku särkiä, nahkiaisia ja\nhietasisiliskoja:\n\nKuhasiimassa samoja kuin ahvensiimassa;\n\nLahna- ja siikasiimassa kastematoja;\n\nSäynesiimassa taikinapalloja, kastematoja, koppakuoriaisia,\nheinäsirkkoja y.m.;\n\nAnkeriassiimassa kastematomyttyjä ja sammakoita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVela lasketaan tavallisesti iltaisin kuuden jälkeen ja koetaan s.o.\nkatsotaan samoihin aikoihin tai hieman myöhempään seuraavana aamuna.\nKokeneet kalastajat sanovat, ettei, paitsi lahnasiimaa, ole viisasta\nkokea koukkujaan liian varhain aamulla, sillä useimmat kalat ovat\naamuvarhaiseen parhaalla ottotuulella.\n\nJos täkyinä on kaloja, ei tavallisesti ensi aamuna nosteta pois siimaa,\nvaan ainoastaan koetaan s.o. soudetaan pitkin siimaa, katsotaan ja\notetaan pois tarttuneet kalat; siimaa juoksettaa katsoja kätensä\nlävitse toisen soutaessa. Mistä täky tai koko koukku on poissa,\nsiihen voi panna uuden, jos tahtoo tehdä tarkkaa. Jos tapaa suuren ja\njuonikkaan kalan, on hyvä olla venheessä varalta siima, joka solmitaan\nperustimeen ja sillä väsytetään juonittelija, kunnes sen alle saa\nhaavin.\n\nMuutamat kalastajat käyvät iltaisinkin samoin koukkujaan kokemassa, ja\nmätäkuulla on se tarpeen.\n\nHarvoin pidetään velaa vedessä kauvemmin kuin kaksi yötä. Silloin\notetaan se pois siten, että kalastajalla on polvillaan jokin pytty,\njohon hän laskee siiman kiemuralle, otettuaan siitä koukut. Nopeammin\nkäy se, jos kalastajalla on apuri, joka irrottaa koukut, panee kaiken\njärjestykseen ja siiman kelalle.\n\nKotiin tultua kuivataan siima ja perustimet hyvin, ja sitten pannaan\nsiima jälleen kelalle tai rullalle odottamaan uutta kalaretkeä.\n\nSelkärihmalla kalastus on huvittavaa ja tuotteliasta, mutta kysyy se\nvaivaakin ja kärsivällisyyttä myös sangen usein. Mutta missäpä sitä\nvaivatonta viljaa lieneekään!\n\n\n\n\nPolokoukut.\n\n\novat velaa yksinkertaisemmat ja mukavammat sellaiselle\nhuvikalastelijalle, joka mieluummin laskee vain muutamia koukkuja.\nTällaisia sanotaan polokoukuiksi sentähden, että kohona käytetään\npuisia n.k. »poloja», mutta toisin paikoin niitä sanotaan\npohjakoukuiksi, koska koukku kiinnitetään pohjaan lyötyyn vaajaan tai\nseipääseen.\n\nPolokoukut lasketaan seuraavasti. Otetaan mukaan kerä siimanyöriä,\nsoudetaan ruohikon rintaan, matalikon reunaan, niemen nenään tai\nsalmen suuhun, missä kalojen otaksutaan liikkuvan. Siiman päähän\nsidotaan nyrkinkokoinen kivi ja pudotetaan pohjaan, siiman ollessa\njokseenkin suorana sidotaan siihen veden pinnalle kohoksi kuusipuusta\ntehty — lehtipuu pikemmin uppoaa — puupalikka eli »polo» (toisin\npaikoin lausutaan nimi: pola ja polu). Nyt mitataan edelleen siimaa\nniin pitkälti, miten syvään koukku aiotaan asettaa, koukkuun pannaan\ntäkykala tai muu syötti ja kiinnitetään se siimaan vaskiperukkeestaan\ntai muusta perustimestaan.\n\nTällä neuvoin voi pyydystää samoja kaloja kuin velallakin,\nsamallaisilla koukuilla ja syöteillä. Keväällä jäiden lähdettyä\nkäyttänee moni mieluumminkin polokoukkuja kuin velaa matikan ja hauin\npyydystykseen, koska ilmojen vielä ollessa kylmät käy polokoukun\nlasku ja nosto sievemmin. Syksymmällä, kun vela ei enään huvita, voi\npolokoukulla sattua saamaan myös täysikasvuisen mateen, väliin suuren\nankeriaankin, missä vesissä niitä on.\n\nMuut lähemmät viittaukset voi lukija löytää edellisistä luvuista.\n\n\n\n\nTalvikalastus.\n\n\nMutta koukulla, jos vain on täkyjä, saa haukia, ahvenia ja mateita\nyhtä hyvin talvella kuin kesälläkin, mateita vielä paremminkin, ja\nsilloin ne ovat myös parhaat ruokatalouteen. Täkyjäkin saa ostamalla,\nmissä vedetään talvinuottaa, ja ahvenia voi saada haukien ja mateiden\nsyöteiksi onkimallakin.\n\nLuonnollisesti tällöinkin asetetaan hauinkoukku lähemmäksi pintaa,\nmateenkoukku lähelle pohjaa; ahvenen koukku, milloin on syötiksi\nmuikkuja, särkiä tai kastematoja, asetetaan taasen keskivälille, kuten\nkesälläkin.\n\nTällainen koukku lasketaan tavallisesti avantoon siten, että siima\nsidotaan seipääseen niin ylös tyvipäästä, miten kauvas se on jäävä\npohjasta, ja sitten pistetään seiväs pohjaan. Täten seiväs samalla\npitää koukkua kiinni ja on viittana koukun löytämiseksi, eikä kalastaja\ntällöin koukkujaan kokemaan tultuaan avantoa auki hakatessaan katkaise\nsiimaa, kuten voi tapahtua toisin kiinnittäessä.\n\nLuonnollisesti tällainen koukkukalastus on helpompaa syksyin ja keväin\nohemman jään aikaan. Mutta talvisydännäkin se käy, kun vain on n.k.\ntuura avannon hakkaamiseen. Kirveellä ja muulla sellaisella aseella on\nhakkaaminen paksun jään aikana mahdoton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tavallisella onkimadollakin voi melkein kaihista vesistä onkia\nahvenia, toisista taimeniakin läpi talven. Keväällä jäidenlähdön edellä\nvoi saada myös jonkun sären.\n\nSalmiin järvien ja lampien välillä, missä on riittävän syvää, on hyvä\nhakata onkiavantoja, samoin sellaisille vesille, missä on liejua\nja uivaa levää, mutta niiden keskellä aukko, vaikkapa tavallisen\nonkiavannon kokoinenkin. Sellaisesta paikasta onkiessaan voi ahvenia\nsaada oikein kosolta, mutta myös taimenia ja väliin nieriäisenkin.\n\nAhvenia voi sitten käyttää täyksi koukkuihin, matikalle kelpaa isomman\nahvenen palanenkin.\n\nOnkimatoja voi säilyttää, kuten alussa on selitetty, talveksikin,\nainakin marras- ja joulukuuhun.\n\nMutta ainakin Savossa, jossa paikoin kylvetään joka ilta, saa\nonkimatoja saunankarsinasta talvella yhtä hyvin kuin kesälläkin.\n\nMuuten sanotaan talvella saatavan onkimatoja sellaisista paikoista,\nmissä niitä kesällä on, n.k. »matohaudan» avulla. Madot näet ovat\nryömineet maan jäätyessä syvemmälle sulaan maahan. Syksyllä kaivetaan\nsentähden puutarhaan tai väkevään peltoon noin metrin syvyinen hauta ja\nkaadetaan siihen noin 1/2 tai 3/4 metrin korkeudelta karvarinparkilla\nsekotettua hevosenlantaa. Kun hevosenlanta, kuten tunnettu, kehittää\nsuuressa määrin lämpöä, ryömivät madot siihen, ja siitä niitä saa.\n\nOn itsestään selvää, että kalastajan on talvipakkasella hyvin\nsuojeltava jäätymistä vastaan — niin onkimatonsa kuin itsensäkin.\nOnkimiehen varsinkin on hyvin pukeuduttava, kun siinä hommassa ei tule\npaljon liikkumaan.\n\nTalvella ongitaan avannosta myös keinotekoisena syötillä, n.k. pirkalla\neli torkolla. Tämän pyydyksen aate on siinä, että tinapirkkaa tai muuta\nvälkkyvää uistimenterää pidetään liikkeessä vuoronperään nostamalla ja\nlaskemalla, josta kai johtuu nimikin torkko ja torkotteleminen, sillä\nvavan liikkeet muistuttavat torkkuvaa ihmistä.\n\nTällaisen pyydyksen käytöstä voi lukija saada jonkun käsityksen\ntuonnempana puhuttaessa uistimesta ja uistamisesta vavan avulla.\nTalvionginta torkolla saattaa olla tuotteliastakin, mutta\nensikertalaisen on paras ottaa tottunut torkottelija seurakseen, katsoa\nmiten pyydys laitetaan ja miten menetellään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvikalastajalla on muuten hauska olla syksyisin lumettoman jään\naikaan luistimet, lumellisen sukset. Jos täkykaloja on avannolle\nvietävänä, tarvitaan myös vesiastia ja kelkka. Monet kyllä panevat\ntäkykalat koukkuihin jo kotona, mutta edellä lienee jo selvinnyt\nettei se vastaa tarkotustaan. Silloin kalat kuolevat jo ennen järveen\njoutumistaan, mutta vasta avannolla hyvin kiinnitettyinä voivat ne elää\nvedessä vuorokauden ja parikin.\n\nHauskaa ja virkistävää on pistäytyä kalassa raikkaana talvipäivänäkin.\nOmapyytämä kala maistuu retkeltä palattua monin verroin makeammalta.\nEikäpä kaloja talvella saakaan monin paikoin ostaa.\n\n\n\n\nUistinkalastus.\n\n\nUistimella tavallisesti käsitetään koukkua, jossa täky tai houkute on\nkeinotekoinen, uittaessa pyörivä lusikka, väräjävä lehti, propelli\nt.m.s., ja uistamisella uistimen yhtämittaista eteenpäin kuljettamista.\nTässä kirjassa on kuitenkin pidetty käytännöllisimpänä käsitellä\ntämän otsakkeen alla ainoastaan venheen jälestä vedettäviä tavallisia\nuistimia, vaan myös koskessa paikaltaan uitettavia, sellaisiakin kuin\nperhosuistin tai perhosonki, jolla ei tyynestä vedestä tavallisesti\nuisteta. Vieläpä tuntuu luonnollisimmalta lukea uistamiseksi\nkaikenlainen onkikalastus, milloin mato- tai täkyonkea uitellaan joko\nvavan avulla paikaltaan tai venheen perästä vetäen.\n\n\n\nTorkkokalastukseen\n\n\ntarvitaan hyvä, tukeva, renkailla ja kelalla varustettu n.k.\ntorkkovapa. Sellaisen voi tehdä itsekin ja kelan tai rullan sijaan\nkäyttää vavan tyvipuolessa myös kahta tappia, joiden ympärille siima\nkierretään. Mutta ostetut, taidokkaasti tehdyt vavat ovat tietysti\nmukavammat.\n\nSiima samoin on oleva luja, punottu liinarihmoista, silkistä tai\njouhista. Se pujotellaan renkaiden kautta vavan vartta myöten ja\ntyvipäässä olevalla kelalla voi sen kiertää lyhemmälle tai pitemmälle.\nVarsinkin latvimmainen silmus tai rengas on vavassa oleva luja ja\nlujasti kiinni, sillä sen varaan tulee tietysti suurin paino.\n\nOnkena torkkovavalla onkiessa voi käyttää tavallisia suurempia onkiakin\nja syötteinä samoja syöttejä kuin yleensä. Täkykalalla torkotellessa\non kuitenkin parempi käyttää kaksihaaraista onkea, joka kiinnitetään\nkalan kiduksiin siten, että perustin tulee ulos suusta (katso luku\n»Täkykalastus»).\n\nVarsinaisia onkilaitteita torkkokalastusta varten on useampia malleja,\nja niitä saa ostaa. Mutta sellaisen voi laittaa itsekin sitomalla\nyhteen useampia onkia ja pannen perukkeeseen painon. Päällimmäiset\nkolme koukkua voi jättää tyhjiksi kieppumaan ja pyörimään, niitä\nlähimpään koukkuun kiinnitetään kalan pyrstö, ja kun toiset koukut\novat mahdollisimman pieniä, voi ne sitoa niin lähetysten, että koko\ntaklaus tulee jäykäksi, ja sen avulla käyristää täkykalaa hieman, jotta\nse eteenpäin soutaessa kieppuu sinne tänne. Useimmittain kala tarttuu\nkolmeen päähimmäiseen koukkuun, niin että täkykala saattaa jäädä\nkoskemattomaksikin.\n\nMikäli on saatavissa tuoreita täkykaloja, tavallisimmin noin 13—14 sm\npituisia särkiä, sanovat tällaisen pyydyksen käyttäjät saavansa hyviä\nsaaliita; suunnilleen samansuuruiset harrit eli harjukset, vieläpä\nruutanat ja salakatkin kelpaavat, puhumatta taimenista, tuutaimista ja\npikku nahkiaisista.\n\nKaupassa on myytävänä torkkokalastusta varten myös säilytettyjä\ntäkykaloja pikku astioissa, mutta luonnollisesti ne eivät ole tuoreen\nkalan veroisia.\n\nTorkkovavalla uistaessa saattaa käyttää myös keinotekoista täkyä. Mutta\nsellaista tavallisesti sanotaan uistimeksi, ja sillä saattaa kalastaa\nilman vapaakin.\n\n\n\nLusikkauistin.\n\n\nUistimia on monenlaatuisia, mutta jo vanhojen maanukkojenkin koettama\nja hyväksi havaitsema on yksinkertainen lusikkauistin. Alkeellisimmassa\nmuodossaan siksi käytetään tavallista ruoka- tai teelusikkaa,\njosta varsi katkaistaan ja molempiin päihin tehdään reikä. Kärkeen\nkiinnitetään koukku, tavallisesti kolmihaarainen, ja tyvi kiinnitetään\nsiimaan joko nuppipäisellä vaskilankapuikolla tai muuten niin, että\nlusikka vedessä vedettynä pääsee kierimään ympärinsä.\n\nEnnen käyttämistä on lusikka puhdistettava molemmilta puolin välkkyvän\nkirkkaaksi. Kun sitä sitten soutaessaan vetää jälessään, pyörii se\nvälkkyen ympärinsä ja houkuttelee ahnaan ahvenen tai hauin tarraamaan\nkiinni.\n\nUrheilu- ja kalastuskaupoissa on myytävänä useammanlaatuisia\nlusikkauistimia, kuten albion-, lohi- ja harjauistimia, joiden lusikka\nuseimmittain on toiselta puoIen hopeoitu toiselta kullattu. Parhain\nlienee sellainen pieni lusikkauistin, jonka ulkopuoli on hopeoitu,\nsisäpuoli kullattu. Ostouistimissa on tavallisesti koukut myös lusikan\nyläpäässä eli siinä, missä kalan suu olisi, mutta nämä koukut on paras\nottaa pois uistelemaan lähtiessään. Tottuneet kalastajat yleensä\nlaittavat ostouistimensakin sellaisiksi, millaiset heidän kotivesillään\nparhaiten pätevät.\n\nLusikkauistin herättää paremmin kalan ruokahalua, jos koukkujen\nsilmukkaan tai lusikan yläpäähän pujottaa parisen punaista langanpäätä\neviksi ja koukunpohjukkaan punaisen vaatetilkun pyrstöksi. Jotkut\npanevat madonkin peittämään paljaita koukkuja.\n\n\n\nPerhosuistimia,\n\n\nnimittäin uistinkoukkuja, joiden juureen on pienistä linnunsulista,\nhöyhenistä tai muusta sellaisista tehty perhosen ja kärpäsen muotoisia\nlaitteita, on olemassa mitä erilaisimpia. Mutta riippuu eri kalavesistä\nja pyydystettäväin kalojen suuruudesta, millaiset ovat parhaat.\nKalastajan on siis paras hankkia monipuolinen valikoima ja kokeilla,\nmissä vesissä ja millaisina päivinä kukin perhosuistin parhaiten\ntepsii. Paras on kuitenkin kokeensa alottaa pienillä perhoskoukuilla ja\nsitten tarpeen vaatiessa vaihtaa suurempaan.\n\nEnimmäkseen perhoskoukkuja käytetäänkin virroista ja koskista onkiessa.\nHarrille eli harjuksille tulee olla hyvin pieni koukku, taimenelle\nhieman suurempi. Kuitenkin ovat sekä harrit että taimenet toisina\npäivinä paljo halukkaampia, toisina haluttomampia ottamaan onkeen,\ntarjosipa heille miten kauniin leikkikalun tahansa.\n\nKesälomalla ollessa on aikaa kokeilla!\n\n\n\nKeinotekoisia täkykaloja\n\n\non olemassa miltei lukemattomia malleja, joista useimmat ovat tehtyjä\nmetallista, ja ovat ne osaksi kullattuja, osaksi hopeoituja. Kaikki ne\novat enemmän tai vähemmän kalannäköisiä.\n\nSamoin kuin perhoskoukut ovat keinotekoiset täkykalatkin enemmän\nkoskiongintaan kuin tyynenvedenkalastukseen sopivia. Muutamat kuitenkin\nsopivat uistelemiseen järvelläkin. Niinkutsutulla helmiäiskalalla\nsaa ahvenia parhaiten. Niissä kuten kaikissakin keinotekoisissa\nostouistimissa ja täkylaitteissa on kuitenkin aivan liian paljon\nkoukkuja, jonka vuoksi ne liikkuvat raskaasti vedessä. Tämä tulee\nautetuksi siten, että poistetaan ne kolmihaarat koukut, jotka ovat\nsuunnilleen kalanruumiin keskikohdalla. Silloin ne liikkuvat keveämmin,\nja kala siltä tarttuu, jos kerran ottaa täkyyn.\n\nKeinotekoisia täkykaloja on myöskin silkistä tehtyjä. Niiden sanotaan\nolevan hyviä, mutta järvivesillä niillä saataneen yhtä vähän kuin\nkeinotekoisilla sammakoilla, madoilla, koppakuoriaisilla y.m.\n\nKeinotekoisilla kaloillakin on hyvä kokeilla, milloin luonnollisia\ntäkykaloja ei ole saatavissa.\n\n\n\nUistaminen.\n\n\nUistin-pyydys on mukava kalastin, sillä siihen tarvitaan vain uistin,\nkohtalaisen pitkä siima ja pieni käsikela, jolla siiman voi kiertää\ntarpeen mukaan pitemmäksi tai lyhemmäksi. Ja jos on hyvä täkykala\ntai tarkotuksenmukainen lusikkauistin, voi muutamilla vesillä saada\nhyvänkin saaliin. Uistinta voi myös helposti hoitaa ja pitää niitä\nyhden kummallakin puolella venettä. Uistellessa ilman vapaa täytyy\nkuitenkin olla aivan selvä vesi, jossa ei ole lumpeita eikä muita\nvesikasveja. Vavan avulla sitä vastoin voi viskata luonnollisen tai\nkeinotekoisen syötin ruohikkoon, kaislikkoon, lumpeiden ja ahvenheinien\nlomaan missä vain on pienempikin avoin paikka, ja siten saada\nvesikasvien juurella väjyviä haukeja ja ahvenia.\n\nJos kalastaja asettaa venheen laitojen varaan eteensä poikkipuolin\nlaudan, jonka molemmissa päissä on pari puupuikkoa pystyssä, ja näiden\navulla pönkittää molemmin puolin venettä olevat uistimet hiukan\nloitommalle, noin 2—3 metrin päähän toisistaan, voi hän samaan aikaan\npidellä kolmatta uistinta vavalla, niin että sen siima on toisten\nkahden välissä. Kun vapaa pitää koholla ja laskee sen siiman toisia\nvähän pitemmälle, voi siten kaloille tarjota kolme täkyä yhtaikaa.\nTällöin tottunutkin kalastaja kumminkin tarvitsee hyvän soutajan, joka\nrientää avuksi pitelemään toisia uistimia, jos yhteen tarttuu suurempi\nkala.\n\nUistajalla pitää aina olla käsillä hyvä atrain tai »kalahaukka», sillä\nhaavi ei silloin ole yhtä mukava.\n\nKuinka uistinta ja pitkää vapaa käytetään, siitä useimmilla lienee\nkäsitystä, mutta mainittakoon sentään vielä, että jos uistinta\nsoutaessa jotakin kaislikon rintamaa tai muuta syvänteen reunaa\nmyöten siihen tarttuu jokin vesikasvi, ei kala tietysti siitä enää\nvälitä. Matalikolla, jos se on puhdas ja sileä, voi hyvin saada\nkaloja uistimella, mutta myös syvemmälläkin vedellä. Uistin on\nsilloin vajotettava niin, että se kulkee metrin tai kaksi vedenpinnan\nalapuolella, väliin syvemmässäkin, riippuen vuodenajasta ja\nkalastusvedestä sekä kalalajista, jota pyydystetään. Se asia kyllä\nselviää kalastajalle, kun hän kokeilee jonkun aikaa.\n\nVavan avulla voi määrätä syvyyden siten, että pitelee sitä korkeammalla\ntai alempana, kelaa siiman lyhemmälle tai pitemmälle, ja kun täky\nheitetään kaislikon, lumpeikon tai muiden vesikasvien aukkoon, tapahtuu\nse harvoin niin syvällä, ettei sen näkisi vedessä välähtelevän.\n\nUistaessa ja yleensä keinotekoisella syötillä onkiessa voi täkyä\nnytkäytellen ja värähdytellen pettää kalaa luulemaan, että sillä\ntodellakin on elävä syötti edessään. Mitä taitavammin sen osaa tehdä,\nsitä parempi tulos.\n\nMilloin uistimella tai syöttikoukulla uistaessaan saa useampia ahvenia\nmatalikolta ulompaa maasta, on paras siinä laskea kiviriippansa pohjaan\nja koettaa onneaan ongella.\n\nMuuten on muistettava, ettei ole olemassa yleispäteviä uistin- eikä\nmuun onkikalastuksen sääntöjä, varsinkin kun on kysymys niin suuresta\nalueesta kuin tuhatjärvien maasta. Erinäisillä vesillä, joilla on monet\nvuodet kokeillut, pääsee kyllä kalojen kera »lähemmin tutuksi». Ei\nsiis yleiset neuvot kalastaessa paljoa auta, mutta ovat ohjeet sentään\nalottelijalle hyvät olemassa.\n\nSen kumminkin voi neuvoa yleensäkin, et ken aikoo lähteä kalastamaan,\nvaikkapa vain onki- ja koukkuvehkeilläkin, hän — ottakoon ensin selon\nkalastusasetuksesta ja siitä, kalastaako »vaarallisilla» vesillä.\nVarsinkin koskikalastuksessa ei viimeksimainittua seikkaa ole\nunhotettava.\n\n\n\n\nKoskikalastus.\n\n\nLohikosket ovat tavallisesti niin »ylösotetut», ettei satunnaisella\nhuvikalastajalla ole monin paikoin tilaisuutta lohenpyynnin\nharjottamiseen. Mutta on niitä sentään joitakin virtoja ja koskia,\njoista saa tilaisuuden kalastaa, jolleikään oikeita isoja lohia,\nniin pienempiä lohensukuisia kaloja. Ja kun onkikalastus tällaisissa\nkoskipaikoissa ja suurempien purojen putouksissa tarjoaa kaikkein\nsuurimman viehätyksen ja sieltä saadut kalat kuuluvat jaloimpiin, niin\nmainittakoon siitä vielä sananen erikseen.\n\nTavallisella ongellakin, joko veneestä käsin tai rannalta, voi saada\nharreja eli harjuksia, taimenia, kuujaita, rautuja eli nieriäisiä,\nlohenmulloja eli -pankkoja tai miten niitä kaikkia missäkin paikoin\nnimitettäneen.\n\nSiihen tarvitaan yksinkertaisempi tai konstikkaampi, mutta tarpeeksi\npitkä ja luja vapa, hyvä siima, joka on painolla varustettu, ja\nisommanpuoleinen, sininen englantilaisonki, johon pannaan pirteä\nonkimato. Onkimato on paras, vaikka mullot väliin »niiputtelevat»\neivätkä ota siihen tarttuakseen. Silloin voi niille tarjota puutoukan,\njollaisia saa kaatuneiden, puolilahojen puiden kuoren alta,\nvaarnamadon, heinäsirkan tai perhosuistimen. Viimeksi mainittuja\nnäykkää lohenmullo mielellään, mutta ei tartu oikein hanakasti, vaan\nnäykkii pian itsensä väsyksiin ja piiloutuu. Silloin voi antaa sen\nlevätä, onkia toisesta paikasta ja palata jälleen, antaa sille uuden\nmadon tai muun syötin. Jos onkijalla on täkykalaksi mutu, muikku tai\npikku särki, malttaa taimen harvoin olla siihen tarttumatta.\n\nMilloin ei mikään muu kelpaa, voi heittää koskeen pienen\nlusikkauistimen. Se kyllä pysyy koskessa itsestään pohjaan painumatta,\nvaikka onkija onkin yhdessä kohden. Vetämällä vavan avulla ylöspäin saa\nsen pirskuttelemaan vettä aivan pinnalla, ja silloin lohenpankko usein\nnäykkää.\n\nOnkiessa on oltava äärimmäisen varovainen, jotteivät kalat onkijaa näe\neivätkä kuule hänestä hiirenrisahdusta, sillä lohensukuiset kalat ovat\nsangen arkoja. Ne tosin hyökkäävät pikaisesti onkea kohden, mutta jos\nne huomaavat onkijan, pakenevat ne vielä nopeammin.\n\nJos taasen kala ottaa onkeen, ei sitä ole äkkiä temmattava maalle, vaan\nensin hieman nykäistävä onkea jotta se tarttuu lujemmin kiinni, ja\nsitten annettava perään ja hiljaa vedettävä saalis rantaan. Suurempia\nkaloja täytyy uittelemalla väsyttääkin.\n\nHaavi on aina oleva saapuvilla.\n\nTaimenia on yleensä paras onkia vuolaista koskista, mutta voi niitä\nsaada suvantopaikoistakin. Rautua eli nieriäistä sitä vastoin saa\nuseammin tyynemmistä salmista kahden veden väliltä, samoin kuin\nahventakin. Useimpia lohensukuisia pikkukaloja voi sitä vastoin\ntalvella saada avannosta kirkasvetisistä järvistä.\n\nJos kesällä on vesi kirkasta ja sää häikäisevän päiväpaisteinen, eivät\nlohenmullot tahdo nykäistä. Silloin on paras odottaa, kunnes päivä\npainuu mäen taa, ja sitten koettaa uudelleen. Jos sitävastoin päivä on\npilvinen ja on satanut, niin että vesi pienessä virrassa hieman kohoaa,\nsilloin on paras onkisää, varsinkin jos on tyyni.\n\nKohoa ei koskesta onkiessa käytetä siimassa. Se vain säikyttelee arkoja\nkaloja ja on tarpeeton.\n\nVelalla tai »pitkällä siimalla», jos koukkuihin on syötiksi onkimatoja\ntai mutuja, käy lohensukuistenkin kalojen kalastus hyvin. Kastemadot\neivät ole välttämättömät, sillä saman asian ajavat 3—4 pientä matoa,\njotka pujotellaan koukkuun ja jätetään osiksi riippumaan, jotta koukku\nnäyttää pelkältä matonipulta. Täyksi käyvät myös säret, salakat ja\nmuikut. Väliin voi tällaisella kosken alisuvantoon heitetyllä velalla\nsaada myös siian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tämä kirjanen on aiottu vain alkuoppaaksi kesävapauttaan\nnauttiville huvikalastelijoille on siitä koetettu saada mahdollisimman\npieni ja jätetty pois kaikki joka ammattikalastajalle tosin on tärkeää\nmutta huvikalastajalle vain turhaa painolastia. Ei tämä kirjanen\nsentään viimeksimainitullekaan ole täysin riittävä; onkimatkallaan hän\ntulee epäilemättä tekemään monta uutta ja mieltäkiinnittävää havaintoa,\nja vasta siellä — onkikalastuksen ja kalojen elämän salaisuuksiin\nsyvennyttyään — alkaa hän käsittää, miten erinomaisen viehättävä ja\nopettava ajanviete onkikalastus on.\n\nVarsinkin koulunuorison olisi ongelle lähtiessään hyvä ottaa mukaansa\nmahdollisimman seikkaperäinen esitys Suomen kaloista. Vesikasveja ja\nmonta muuta hauskaa luonnonilmiötä tulee onkiretkellään tutkineeksi\nikäänkuin itsestään.\n\n\n\n"]