[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fk7Mt7nGoYrMDqtlV4YRhbu7y5_UnilWuNMuue5SK76Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3509,"Unelma-elämää","Grillparzer, Franz",1791,1872,"3509-grillparzer-franz-unelma-elamaa","3509__Grillparzer_Franz__Unelma-elämää","Nelinäytöksinen näytelmäruno","naytelma",[],[15],"saksalainen","fi",1834,1918,13545,79329,false,76152,[24],"Austrian drama -- Translations into Finnish",[26,27],"German Literature","Plays/Films/Dramas","\"Unelma-elämä :  Nelinäytöksinen näytelmäruno\" by Franz Grillparzer is a four-act verse drama written in the early 19th century. The work dramatizes the temptations of ambition and the tension between dreamed glory and humble contentment, following the impetuous Rustan, his devoted Mirza, and the goading servant Zanga amid the courtly world of Samarkand and Princess Gülnare. It is a moral tale of self-fashioning, reputation, and conscience beneath the glitter of heroic deeds.  The opening of the play shows Mirza anxiously awaiting the hunter Rustan at a mountain cottage, while her father Massud laments Rustan’s restless, glory-hungry spirit—stoked by the crafty Zanga. Returning defiant, Rustan resolves to leave despite their pleas; as night falls, music and a stage transformation carry him into a new scene near Samarkand, where he revels in “freedom” and opportunity. When a king is pursued by a giant serpent, a mysterious mountaineer actually slays the beast, but Rustan—prodded by Zanga—accepts the credit and wins the favor of the king and Princess Gülnare; later, fearing exposure, he fights the stranger on a bridge and stabs him, the man plunging into the river. As celebrations begin, news of a murdered body found by the water spreads; a mute old father seeks justice, the king’s suspicions stir, and an old crone presses a “remedy,” leaving Rustan cornered between his soaring fortunes and the consequences of his deed. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Jalkanen, Huugo",227,"Nelinäytöksinen näytelmäruno seuraa nuorta Rustania, joka kokee unessaan kunnianhimon ja vallantavoittelun tuhoisat seuraukset. Teos tutkii toden ja unelman välistä rajaa itämaisessa ympäristössä.","Franz Grillparzerin 'Unelma-elämää' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3509. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UNELMA-ELÄMÄÄ\n\nNelinäytöksinen näytelmäruno\n\n\nKirj.\n\nFRANZ GRILLPARZER\n\n\nSuomentanut\n\nHuugo Jalkanen\n\n\nSuomennoksen on teettänyt suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston\nvaroilla rahaston toimikunnan kaunokirjallinen osasto\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT.\n\nMASSUD, rikas maamies\nMIRZA, hänen tyttärensä\nRUSTAN, hänen veljenpoikansa\nZANGA, neekeriorja\nSAMARKANDIN KUNINGAS\nGÜLNARE, hänen tyttärensä\nVANHA KALEB (mykkä)\nKARKHAN\nVUORELAINEN\nVANHA EUKKO\nKUNINKAALLINEN KAMARIHERRA\nSOTAPÄÄLLIKKÖ\nENSIMÄINEN JOHTAJA\nTOINEN JOHTAJA\nGULNAREN PALVELIJATAR\nKuninkaan seuruetta ja hoviväkeä\nGülnaren hovinaisia ja palvelijattaria\nKaksi Karkhanin sukulaista\nKaksi poikaa. Palvelijoita. Sotilaita. Kansaa, miehiä ja naisia.\n\n\n\nTohtori Aukusti Simeliukselle, joka tarkastajana on\navustanut suomennokseni viimeistelyä, pyydän saada\nlausua parhaimmat kiitokseni.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nMetsäinen vuoriseutu.\n\nVasemmalla etualalla maja. Oven vieressä penkki.\nKesä-ilta. Etäältä kuuluu torventoitotusta.\n\nMirza tulee majasta.\n\nMIRZA.\n\nEikö torven ääntä tuo?\nOn! Hän saapuu, lähestyy!\n\nVain niin myöhään! — Varro, villi,\nsaat sen vielä maksaa mulle!\nKylmä tahdon olla sulle,\nriitaa haastaa, vihaa kantaa —\nmyöhään vasta anteeks antaa!\n\nAnteeks, niin! Kas siinä juuri\npahan onnen mitta on.\nOo, kun voisin vihoitella,\nniinkuin toiset rikkovat,\nkauan, muuttumatta, jotta\nparannuksen palkinnolta\nanteeksanto näyttäis, eikä\nhairahtajan palkalta;\nsillä eihän oikein liene,\nettei rangaistuskin oisi\nyhtä pitkä, kuin on, ah!\nloukkauksen tuskakin.\nOo, hän oisi lempeämpi,\njos ma uhkamielinen\nvoisin olla niinkuin hän.\n\nMinne jäi hän? Tuolta kaukaa\ntuntui torven ääni soivan.\n    (Astuen perälle ja silmäillen joka puolelle.)\nTuolla astuu vuorta mies,\nmetsänriistaa seljässänsä.\nHänkö? — Valo häikäisee.\nPäivänsäteet kirkkaat luo\nvuorten taakse painuen\nhalki laakson hämyisen\nviime säihkeen hehkuvan\ntielle myöhän kulkijan.\n\nNyt hän kääntää kasvonsa!\nRustan!? — Usein petyt, sydän raukka!\n\nMetsämies se tosin käy\ntuolla kiirein vuoriteillä\nkoiralauma kintereillä,\nmutta häntä vain ei näy. —\n\nKärsi, rinta raukka, kärsi,\ntotuithan jo kärsimään!\n    (Istuutuu.)\nNyt on ilta, luonto lepää,\noksiltansa linnut soittaa\nsiivitettyin kelloin lailla\njuhla-aaton lepoon maata,\nkäyden itse täyttämään\nmieluisata käskyään.\nKaikki heidän ääntään seuraa,\nkaikki silmät uni sulkee,\ntarhaan karja, paimen kulkee,\nkukat unen painamina\nmaahan taipuu nuokkuvina.\n\nKaukaa synkän idän mailta\nsaapuu äänetönnä yö;\nsammuttaen päivän valot\nlevittää se tumman verhon\nrakkaittensa päitten päälle,\nheidät uneen tuudittain.\n\nKaikki lepää, hän vain yksin\nsamoo hiljaisia maita,\nsynkkäin vuorten jyrkänteiltä\netsein, mitä kaipaa täällä.\nJa mua suru kiduttaa,\nminut surmaa tuska tää. —\n\nKaleb on tuo metsämies.\nVaimo häntä vastaan käy\npienokainen rinnoillansa.\nKas, kuin rientää mieskin nyt!'\nPoika kädet ojentaa\nisää kohden iloiten.\nNiin, te ootte onnelliset!\n    (Vaipuu mietteisiin.)\n\n(Massud tulee majasta.)\n\nMASSUD.\n\nMirza!\n\nMIRZA (kavahtaen pystyyn).\n\n       Rustan!\n\nMASSUD.\n\n               Minä tässä!\nTyttö, niinkö isän jätät\nyksiksensä hämärään?\n\nMIRZA.\n\nAh, suo anteeks, katsoin vain —\n\nMASSUD.\n\nSaapuisko hän jo?\n\nMIRZA.\n\n                  Ah, niin.\n\nMASSUD.\n\nNo, ja —?\n\nMIRZA.\n\n          Hänt' ei näy.\n\nMASSUD.\n\n                        On myöhä.\n\nMIRZA.\n\nMiltei yö. Ja koko tienoon\nkaikki metsämiehet on jo\nvuoriltansa palanneet.\nUsko mua, tunnen kaikki,\njotka täällä metsästävät;\njoka päivä heidät lasken,\nviimeistä kun vartoan.\nPalanneet on kaikki, hän\nyksin yössä harhaa vielä.\n\nMASSUD.\n\nNiin, niin, — villi, synkkä henki\nasuu hänen rinnassansa.\nhäntä aina halliten,\nkoskaan häntä jättämättä.\nTaistoista ja kamppailuista,\nkruunuista ja maineesta,\nsodan, vallan merkeistä\nhän vain haastaa intomielin;\nöisinkin hän unissaan\ntaisteluista puhuu vaan.\nKun me kotiaskaressa,\npeltotyössä toimimme,\nhän jo aamun valjetessa\nrientää tuonne vuorille.\nSynkkyydessä korven jylhän\nviihtyy raaka mieli vain;\nsinut, kaiken unhottain\nmittelee hän voimiansa,\nhurjaa mieltään noudattain,\nmetsänriistaa kaataissansa. —\nOnnetonta moinen meno!\nSua surkuttelen, lapsi.\n\nMIRZA.\n\nÄlkää häntä soimatko,\nei hän niin oo tehnyt aina.\nMuistan ajan, jolloin hän\noli hellä, hurskas, hyvä,\njolloin istui pitkät hetket\njalkojeni juurella,\nmilloin kotiaskareissa,\nmilloin kertoin tarinaa,\nmilloin — usko, rakas isä!\nSilloin hän ol' lempeä.\nJos hän muuttunut on sitten,\nvoi hän jälleen muuttua.\nJa hän muuttuu varmasti!\n\nMASSUD.\n\nKoitat mua vakuutella,\netkä usko itsekään.\n\nMIRZA.\n\nUsko, isäni, tuo orja,\nZanga, kaikkeen syynä on.\nKun hän tänne majahamme\nsaapui mairepuheineen,\nrauha katos seurastamme,\nRustanin hän villitsi.\nTosin poikana jo Rustan\nurhotöitä ihaili,\ntoimitteli outoja,\ntahtoi tehdä mitä taisi.\nMieskö niin ei tehdä saisi?\nSilti hänen haavehensa\neivät päässeet valloillensa;\nmielensä hän hillitsi. —\nZanga saapui. Tuhkaan salaa\npuhalsi — nyt hiillos palaa;\nhän se liekin sytytti.\n\nOlen heitä kuunnellut!\nUsein, Rustanin kun sain\njäämään kotiin retkiltänsä,\nja hän istui rauhallisna,\nZanga hänen luokseen astui,\nja ma kuulin taisteluista,\nkamppailuista, voitoista.\nPoskipäille Rustanin\nsyttyi hehku leimuava,\nhällä kaikki säikeet sykki,\nnyrkkiin kädet kouristui;\nkulmain alta tuimien\nkatsehensa salamoi;\nviimein — syöksyi pystyyn hän,\njousen tempas seinältä,\nheitti viinen selkähänsä,\nsitten ulos — metsähän!\n\nMASSUD.\n\nLapsi raukka! eikä huoli\nsinun tuskastasi lainkaan, —\nsydämetön tomppeli!\n\nMIRZA.\n\nTuskastani? miksi tuskaa?\nTiedän, ettei vahva Rustan\ntunne vaaran pelkoa.\nZangakin on hällä myötä.\n\nMASSUD.\n\nKaksi vain.\n\nMIRZA.\n\n            Hän vastaa monta.\n\nMASSUD.\n\nYössä näin —\n\nMIRZA.\n\n             Hän tuntee tien!\n\nMASSUD.\n\nHelpostihan joku peto —\n\nMIRZA.\n\nOo, ne häntä pakenee.\n\nMASSUD.\n\nTaikka —\n\nMIRZA.\n\n         Mitä, isä, mitä?\nSano se ja surmaa minut!\n\nMASSUD.\n\nLapsi raukka, sehän on\nkohtalos, jos sinut häneen,\nkuten olen aatellut,\nkerran liitto kestävämpi —\n\nMIRZA.\n\nIsä, ilma viilenee;\nsisälle kai käymme jälleen.\nHänkin saapuu tuokiossa.\n\nMASSUD.\n\nNo niin, olkoon, miten on!\nTaivahalla onnen ohjat.\nLuulen muuten tietäväni,\nmiksi poissa nyt hän viipyy.\n\nMIRZA.\n\nMitä? Sanokaa!\n\nMASSUD.\n\n               Tuo hurskas,\nhuolehtiva dervisi,\njoka tuolla metsäss' asuu,\nkiireen viestin hiljan laittoi\nilmoittaen huhun käyvän,\nett' ois Rustan riidass' ollut\njonkun metsämiehen kanssa. —\n\nMIRZA.\n\nRiidassako? — Kenen kanssa?\n\nMASSUD.\n\nOsminin, niin sanotaan,\nemiirimme esikoisen,\nSamarkandissa jok' on\nhovimiesnä kuninkaan\nja nyt lomall' isän luona\nollen metsämiehiin yhtyi.\nRustan kävi kimppuun —\n\nMIRZA.\n\n                       Sitten?\n\nMASSUD.\nja he tarttui aseihinsa.\n\nMIRZA.\nAseihin?\n\nMASSUD.\n\n         Muut väliin tuli,\nja niin riita sovittiin.\n\nMIRZA.\n\nMutta ehkä —\n\nMASSUD.\n\n             Tyynny, lapsi!\nOsmin on jo lähtenyt,\neikä vaaraa enää lainkaan.\nMutta Rustan aavistaa,\nettä tunnen tapahtuman,\nja hän siksi karttaa mua.\nKohta, kun on täysi yö,\nhiipii hiljaa huoneeseensa\nsedän katseilta hän salaa.\nSiksi lähtekäämme, Mirza;\nläsnäolomme, niin luulen,\npidättää näin kauan häntä.\n\nMIRZA.\n\nVihainenko hälle ootte?\n\nMASSUD.\n\nEnkö saisi? — Joko katsot\nmua rukoillen sa taas?\nNiin, sen tiedän, jokainen\ntyly moitteen sana hälle:\nniinkuin heikkoin kätten nuoli\nkimmoo tuosta paatuneesta\nsinun rintaas haavoittain.\nTule! Sättiä en tahdo.\n    (Molemmat majaan.)\n\n(Pieni väliaika. Sitten saapuu Zanga esiin joka taholle silmäillen.)\n\nZANGA.\n\nTulkaa, herra! Tie on selvä!\n\n(Rustan astuu esiin jousi ja nuoliviini olalla.)\n\nZANGA.\n\nHuolet pois! Mi teillä, herra?\nMiksi synkkää tuskaa kantaa?\nMit' on pahaa tapahtunut?\nEttä poikaa mokomaa,\njoka tyhmän lailla kerskui,\nhieman kovakouraisesti\nkohtelitte, siinä kaikki.\nEntä sitten? Setä sättii.\nNo, se ilo hälle suokaa!\n\nRUSTAN.\n\nHänen sanojaanko luulet,\nmoitteitaan mun pelkäävän?\nPunastua ei mun tarvis,\ntöistäni ma vastaan aina;\njollen vois, en täällä oisi.\n\nSiks en karta häntä, että\ntuskaa lauseensa tuo mulle,\nvaan siks, että itse kärsii\nvihaansa hän purkaessaan,\njospa kaiken murheensa ja\ntuskansa mun vuoksein vois\ntulivirtana hän syöstä\ntähän syömeen suojattomaan,\nkylmänä ja tyynnä nähden,\nmiten riehuu taisto, täällä!\ntuskansa hän purkakoon.\nVaan kun täytyy nähdä mun,\nkuinka sukulaisten toiveet,\nniinkuin hillittömät orhit,\neri suuntiin ohjattuina,\nkappaleiksi rauhamme\nkeskellänsä repivät;\nettä näen, miten me, kuin\nmuukalaiset, arkaillen\nhaastelemme, emmekä\ntoisiamme ymmärrä,\nsuutahtaen toisihimme.\nvaikka rakkaus syömissämme,\nkoska toisen sana: leipä,\ntoisen kielellä on: myrkky,\ntoisen harras tervehdys\ntoisesta on kirous.\nSiitä tämä kärsimys.\n\nZANGA.\n\nNo, siis oppikaa tuo kieli,\nhän ei teidän kieltä opi!\nJa ken ties? Tuon vanhan herran\nopetusta saatte kyllä.\nTänne jääkää, elättäkää\nitseänne kunnon työllä!\nRauhakin on kaunista.\n\nRUSTAN.\n\nPilkkaas säästä! Entä Osmin?\nPalkkansa tuo julkeus vaatii.\nHaa! noin älköön kerskaaja\nedessäni ylväst eikö\nkatseillaan mua mittaillen,\nkeinutellen miekkaansa,\nviatonta, kainoa,\nsilkoisella kupeella;\nei! joll'ei häll' ole kallo\nkovempi kuin Osminilla,\nkelpoisempi kuin tää nyrkki.\nMit' en oo, voin siksi tulla,\nnopsaan nousee urhon tie;\nminkä muut voi, voimaa mulla\nmyös on tehdä, totta vie!\n\nZANGA.\n\nHerra, tuot' on ilo kuulla!\n\nRUSTAN.\n\nÄitelää tää elämä,\näitelää ja kurjaa on!\nEilen, tänään, huomenna\nsama laulu lattea;\nriemut riemua ei tuo,\nmurhetta ei murhe suo.\nSamat päivät harmajat\nitseään vain toistavat.\nKuinka toisin kuvittelin\nennen onnenpäivinäni!\n\nZANGA.\n\nToisin onkin, sen ma takaan.\nMalttakaa, niin muuttuu kaikki!\nRohkeutta vain ja aikaa!\nSamarkandin ruhtinas,\nOsminimme herra, oli\nkansan lapsi, niinkuin tekin,\nloistossa nyt hallitsee;\ntekin ootte sitä maata,\njosta onni purppuraan\nmiehet vie ja valtikkaan.\n\nRUSTAN.\n\nOo, lie varmaan ihanaa\nelää maailmassa noin\nvaloisilla kukkuloilla,\nlehdot täynnä laakereita,\nhirvittävän ihania,\njoiden lehväin vehreydestä\nihmelintuin laulun lailla\nvanhat sankarlaulut kaikuu;\neessä laaja lakeus,\nloistava ja koristettu,\njoka tuntuu huutavan:\nVoimakas, käy heikon kimppuun!\nUskallusta, urhokas!\nUskallusta voitto seuraa!\nMinkä otat, omas on!\nSitten syöstä elämään,\nkiireisehen hyörinään,\npainaltaa se rintaa vasten,\nluokseen nostain sen, mut alleen\nalistain sen kuitenkin:\nhelposti kuin jumalat\njohtaa voimat uhmaavat,\nkoota kaikki lähteet, jotka\nunhoss' yksin pulppuilevat,\nsekä yhdess' ylpeästi\nonnea ja turmaa tuottain\nhalki laaksoin vyöryä.\nOo, sa onni suuruuden,\nkuinka sua kadehdin!\nAalto seuraa aallon tietä,\nvirta vain on pysyväinen.\n\nZANGA.\n\nNiin, vain virta pysyväinen!\n\nRUSTAN.\n\nSotilas jo taatto oli,\nsamoin taaton taatto myös,\nja niin polvi polven jälkeen.\nHeidän veri suonissani,\nheidän voima nyrkissäni\nlaiskanako uneksia,\nnähdä, kuinka taisteluissa\nmuut saa maineen laakereita,\nhedelmiä elonpuusta,\nmutta itse rauhaan jäädä?\n\nZANGA.\n\nEi, te ette, herra, saa!\nToimikaa, kun tahdotte!\nNiin, jos noita tuoll' ei oisi!\nTämä setä, tämä serkku\nteitä painaa kahleina —\n\nRUSTAN.\n\nPuhukaamme jostain muusta!\nJostain muusta. Zanga!\n\nZANGA.\n\n                       Nähkääs!\nSiin' on hellä sydämenne, —\npäätös taas on tipotiessään.\nOo, kun saisin teidät pois\ntämän laakson ahtaudesta\nkukkuloille, huipuille,\nma ilmaan mittaamattomaan!\nHerra, toisin haastaisitte!\nKunhan näätte taistelon,\nkuulette, kun voittohon\nkutsuu torvet raikuvat,\nsilloin teidät voima täyttää,\njoka nääkin jänteet käyttää.\nNiinpä häälyin minäkin,\nkun ma nuorna ollessani\nkannoin ensi aseitani,\nmieli mustana kuin hauta,\nsydän raskaana kuin rauta;\nja kun vihollista kohti\nkäskettihin astua,\noli sydän kurkussa,\ntuskin siinä maata tohti\nviime yötä\nennen ensi verityötä —\nVaan kun aamu sarasti,\nkaikki mulle valkeni.\nHaa! siin' oli miestä, miekkaa\nviljalti kuin meren hiekkaa,\näärtä vailla,\näänetönnä vastakkain,\nsynkkänä kuin sumun häivä,\njoka vielä viipyi mailla.\nUsvan läpi välkkyi päivä\nkypäreistä heijastain;\nja kun sumu vihdoin haihtui,\nratsumiehiksi se vaihtui.\nSilloin viimein sain ma selon,\nhaihtui kaikki epäilyt;\ntyö ja toimi määrä elon,\neikä mietteet — näin sen nyt.\nJa kun merkkisoitot kaikuu,\nsilloin taistohuudot raikuu\nhyökkääjäin;\ntaivainen se hetki!\nMies miestä päin\nkäsikähmään käy;\nken kaatui, ei näy,\nveli vai vihamies;\nmonen viime retki\n—' sen yksin ties.\nSoi taistelun ryskeestä\nilman pielet,\nja kavion jyskeestä\nhuokaa maa.\nSota pauhaten raivoaa.\n\nVihamiehet ne horjuu,\nne väistyy meitä,\nme seuraamme heitä\nyli ruumiitten,\nvihamiesten ja veljien.\nNyt voittajat katseen\nkentälle luovat\nja urhona kuolleille\nkunnian suovat,\nvaan riemusta paisuvat\nrinnat heidän,\nja kaikuu huuto:\nOn voitto meidän!\nSe on elämää, herra! Eläköön sota!\n\nRUSTAN.\n\nVaiti, mies! Sa surmaat mun.\n\nZANGA.\n\nKun näin vanki haastelee,\norja, ostettu, niin entäs —\nMutta hiljaa nyt! Jo riittää.\n    (Vetäytyy syrjään.)\n\n(Mirza tulee majasta.)\n\nMIRZA.\n\nRustan —!\n\nRUSTAN.\n\n          Haa, nyt tullaan jo!\n\nMIRZA.\n\nSinäkö se? Kuinka saatoit\nviipyä niin kauan taas?\nPelkäsimme puolestasi.\n\nRUSTAN.\n\nOnko se niin harvinaista?\n\nMIRZA.\n\nHarvinaista? Eipä suinkaan;\nmutta tuskallista silti.\nVaikka mietin aamuisin:\n\"myöhään palajaa hän vasta\",\ntoivon sua silti varhain;\ntoivossa on hyvä olla,\nonhan kaikki mahdollista.\nItse kun oot huoleton,\nluuletko, ett' oomme mekin?\nAina vuotaa kyyneleeni,\nvaikk' ei syytä oisikaan;\nrohkeuteenkin tottuu vihdoin,\nmut ei suruun milloinkaan. —\nMiksi käännyt pois sa noin?\n\nRUSTAN.\n\nKuule! On kuin huutais isä.\n\nMIRZA.\n\nTäytyy mennä. Tule pois!\nSun on kuuma, yö on kylmä,\njalkasi on uupuneet.\n\nRUSTAN\n\nSuo mun täällä —\n\nMIRZA.\n\n                 Ei, sun täytyy\nParempi on huoneess' olla,\niltainenkin odottaa.\nTule! Isä leppynyt on,\nunhottunut kaikki. — Tule!\n    (Rustanin kanssa majaan.),\n\nZANGA.\n\nKenpä lemmen tajuaa!\nVoiton, tappionko tuo se?\nMiehenvoiman nainen saa,\nmieheen — naisenluonnon luo se.\nOlkoon! Mutta toivotaan.\n    (Seuraa heitä.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajan sisus.\n\nKeskellä taustaa pöytä, jolla on illallisen tähteitä ja kynttilä, ja\njonka toisessa päässä Massud mietteissään istuu. Oikealla taustassa\nvuode. Mirza tuo Rustanin sisälle; pian heidän jälkeensä Zanga.\n\nMIRZA.\n\nTäss' on Rustan, rakas isä!\nEksynyt hän oli vain.\nMissä? — Siitä viis! täss' on hän.\nNiin, nuo metsäpolut käyvät\nristiin rastiin mutkitellen;\nhämärtää jos vielä alkaa,\nvaikea on tietä löytää!\nHän sen löysi; kiitos taivaan!\nToiste kiiruhtaa hän varmaan,\nillan joutuvan kun huomaa.\n\nIstuudu!\n\n(Kun Rustan aikoo istuutua ukon viereen, tunkeutuu\nhän heidän väliinsä.)\n\n         Ei siihen! Tuonne!\nPaikkani on isän luona.\nSe on kunniasijani.\n\n(Rustan istuutuu pöydän toiseen päähän.)\n\nMASSUD (lempeästi, mutta vakavasti).\n\nRustan!\n\nMIRZA (puuttuen nopeasti puheeseen).\n\n        Isä, uskotteko?\nPiikamme kun tahtoo tietää —\n\nMASSUD.\n\nRakas tyttö! — —\n\nMIRZA.\n\n                 Viiniäkö?\n\nMASSUD.\n\nSuo mun hälle puhua!\nHullu tulta salaa vain;\nme sen sammutamme, lapsi!\n\nMIRZA.\n Lupasittehan —\n\nMASSUD.\n\n                Ei hätää;\ntäytyyhän se kerran tehdä.\nPoika, kauan nähnyt olen,\nettä meitä välttelet;\ntämän majan asukkaat\nja sen arkiaskareet\nei sua miellyttävän näytä.\nSijasi on vuoristossa,\nasuntosi metsissä;\nsinusta on mieluisampaa\nmetsänpetoin ulvonta,\ntuulen ryske hongistossa,\nkuin sun sukulaistes sanat.\nOlentos on raaka, synkkä,\nriita, tora toimenasi,\ntänään juuri kuulin, että\nmetsäss' Osminia haastoit\ntaistoon —\n\nZANGA (joka on puuhaillut pöydän ympärillä, puuttuu puheeseen).\n\nHaastoit? Luvallanne\nkerron, kuink' on asiat.\n\nMASSUD.\n\nSinä!\n\nZANGA.\n\nMin' oon nähnyt kaikki.\n\nMASSUD.\n\nUskallatko!\n\nZANGA.\n\n            Se on totta,\nkerron, jos sen sallitte.\n\nMIRZA.\n\nKuulkaa häntä, isä, pyydän!\n\nZANGA.\n\nPäivällä, kun metsämiehet\nlepäämähän kerääntyivät\nvanhaan tapaan heinikkoon,\nkirkkaan lähteen reunamalla\nvirkistääkseen itseänsä\neväslaukun antimilla\nsekä haasteluilla myös,\noli Osmin joukossa,\nhemmoiteltu uhmailija,\njoka tuoksuu voiteilta\nniinkuin kukkaismyyjän puoti.\nHän se siinä rehenteli,\nurhotöistään kerskaillen,\nonnestansa naisiin nähden,\nettä tytär kuninkaankin\nhäntä pöydäss' silmäilee,\nynnä muuta sellaista.\n\nPoskipäihin herrani\nnousi kiivas punastus.\nÄäneti hän kiehui vielä.\nVaan kun Osmin jatkoi, että\nSamarkandin ruhtinas,\njonka viholliset ovat\nahdinkohon saattaneet,\nluvannut on tyttärensä\nsekä laajan maansa kruunun\npalkinnoksi sille, joka\nhänet pelastaisi heistä,\nja kun herra, täynnä tulta,\naatellessaan moista työtä\nsekä moista palkintoa,\nnous ja kysyi intomielin:\nMissä Samarkandin tie?\nsilloin Osmin nauruun puhkes,\nhuudahtaen pilkallisna\nherran eteen asettuen:\n\"Onpas siinä auttaja!\nTerve sulle, Samarkandin\nruhtinas! — Ei, veikkonen,\njää vain kotiin kaunihisti,\naurankurki voimaa kysyy!\"\nSilloin —\n\nRUSTAN (kavahtaen pystyyn.)\n\n          Jumalaut'! en kestä,\nettä hän viel' elää saa,\njoka lausui sanat nuo!\n\nMASSUD.\n\nTyynny, poika!\n\nRUSTAN.\n\n               Tyynny! Minä?\nOikeess' on hän kuitenkin.\nMitä tehnyt olen, että\nmoiseen työhön ryhtyisin?\nOikeess' on hän tänään vielä;\nhuomenn' ei, jos vielä elän.\nSetä, suokaa lupa!\n\nMASSUD.\n\n                   Mitä?\n\nRUSTAN.\n\nNähkääs, tääll' en kestä enää.\nTämä hiljaisuus ja rauha,\nmieltäni se ahdistaa.\nPois mun täytyy, muille maille,\ntäytyy nämä liekit täältä\nsaada syöstä vapauteen,\npainaltaa tää kuuma povi\nvihollisen kuumaan rintaan,\njotta syöksy ankara\nmurskaa taikka purkaa sen;\nvastustaja arvokas\ntäytyy tuolle kiihtyneelle\nvoimalleni etsiä,\nennenkuin se minuun kääntyy,\nitseäni kuluttain.\nIhmetellen katsotteko?\n\"Hullu tulta salaa väin\",\nniinhän itse sanoitte.\nSallikaa mun sammuttaa.\nSuokaa lähtölupa mulle!\n\nMASSUD.\n\nLähtisitkö —?\n\nRUSTAN.\n\n              Minun täytyy!\n\nMASSUD.\n\nEtkä mieti —?\n\nRUSTAN.\n\n              Kyllin mietin!\n\nMASSUD.\n\nSekö rakkautemme palkka?\n\nRUSTAN.\n\nEnää sit' en väärin käytä,\nsiinä kaikki, mitä voin.\n\nMASSUD.\n\nJylhä, okainen on tie.\n\nRUSTAN.\n\nOlkoon, kunhan määrään vie!\n\nMASSUD.\n\nTurmiollinen on määrä.\n\nRUSTAN.\n\nNiin ma kuulin. Tahdon nähdä.\nTieto vain voi tyydyttää.\n\nMASSUD.\n\nHänetkin sa jättää aiot?\n\nRUSTAN.\n\nKohta palaan uudelleen\nomain piiriin rakkaaseen,\ntai jos onnen lahjat saan,\nteidän kanssanne ne ja'an.\n\nMIRZA.\n\nRustan!\n\nRUSTAN.\n\n        Mirza! Ymmärrän;\nmutta näämmehän me jälleen\nkaksin verroin onnekkaina.\n\nMASSUD.\n\nVoitko nähdä kyyneleensä,\nkylmänä —\n\nRUSTAN.\n\n          En toisin voi.\n\nMASSUD.\n\nSiispä tiedä viimeinenkin:\ntämä, hän sua rakastaa.\n\nRUSTAN.\n\nMirza! tää myös. — Mutta päätös\ntehty on. Ei milloinkaan,\ntaikka sinun arvoisenas!\n\nMIRZA.\n\nRustan!\n\nMASSUD.\n\n        Niin en tarkoittanut!\nJos hän sinut jättää voi,\ntytär Massudin ei kerjää.\nLähde siis, sa sokaistu!\nKunpa tätä hetkeä et\njoskus kiroaisi vain.\n\nRUSTAN.\n\nTänään jo?\n\nMASSUD (kääntyen pois.)\n\nNiin pian kuin tahdot.\n\nRUSTAN.\n\nRatsut, Zanga!\n\nZANGA.\n\n               Paikalla!\n\nMASSUD.\n\nMiksi tämä hurja kiire?\nSeis! Nyt onhan täysi yö;\nraivaamattomat on tiet,\nvaarallinen joka askel.\nVaroitan sua ainakin.\nNuku vielä kerta täällä,\nmieti vielä, mitä tahdot:\nhuomiseen jos päätös säilyy,\nhyvä, voithan lähteä!\nMirza, tule! menkäämme.\n\nMIRZA.\n\nIsä! Yksi sana vain.\nRustan! dervisi-vanhus tuo,\njoka tuolia vuorill' asuu,\njost' et — tiedän sen — sa pidä,\ntuskin häntä nähdä tahdoit,\nvaikka huolehtii hän meistä;\ntänään lupasi hän tulla,\nja nyt luulen kuulevani\nkaukaa ääntä ukon harpun,\njota soittelee hän teillään.\nLupaa mulle kuulla häntä,\nennenkuin sa lähdet, turhaa\njos se on, jää Herran haltuun!\n\nRUSTAN.\n\nMiksi?\n\nMIRZA.\n\n       Pyyntö viimeinen!\n\nRUSTAN.\n\nAamulla jos varhain saapuu,\nvoi hän haastaa niinkuin muutkin.\n\nMASSUD.\n\nLevolle nyt! Jätä hänet.\nEihän pysty puheet mitkään,\njos on kuuro kuulija.\nHyvää yötä!\n\n(Hän lähtee Mirzan kanssa.)\n\nMIRZA.\n\nRustan!\n\nRUSTAN.\n\n        Zanga!\nRatsut varhain valmiiks!\n\nZANGA.\nHyvä!\n\n(Hän seuraa Massudia ja Mirzaa. Kaikki kolme lähtevät.)\n\nRUSTAN.\n\n      Poissa ovat. — Kuitenkin\nlevotonna sykkii sydän!\nHän on liian hellä, hyvä!\nJospa — Pois se! — Luvan sain!\nToivona mi kauan uinui,\nvalveilla nyt luoksein astuu.\nTerve teille, armaat kuvat,\nriemuin teitä tervehdin! —\nUupumus jo voiton vie,\nraukeus valtaa jäsenet.\n    (Katsahtaen vuoteeseen.)\nHyvä! Vielä kerran viettää\nyö tään majan ahtaudessa,\nkoota voimaa urhotöihin,\nsitten iäks vapauteen.\n    (Hän istuutuu vuoteelle. Ulkoa kuuluu harpunsäveleitä.)\nMitä tää on? — Harpunääntä.\nKai tuo vanha rämpyttäjä!\n\n(Puoliksi makaavassa asennossa, yläruumis koholla. Hän lausuu\njäljestä laulun sanat, jotka nyt liittyvät säveleihin.)\n\n    \"Varjoja on elon lahjat,\n    varjoja on riemut maan,\n    sanat, toiveet, teot kaikki.\n    Aatokset on totta vaan\n\n    sekä rakkaus, jota tunnet,\n    tekemäsi hyvätyö, —\n    ja se valve vain, kun kerran\n    untas kattaa kuolon yö.\"\n\nRoskaa! Roskaa! Toiset kuvat\nmielessäni valveutuvat.\n    (Hän vaipuu vuoteelle. Harpunsoitto jatkuu.)\nKuningas! — Zanga! — Aseet! Aseet!\n\n(Harpunsäveleihin yhtyy useampiääninen hiljainen soitanto. —\nVuoteen kumpaankin päähän ilmaantuu poikanen. Pään puolisella,\nkirjavapukuisella on soihtu ilman tulta; toisella, ruskeapukuisella\non palava soihtu. He lähentävät Rustanin vuoteen yli soihtujaan.\nKirjavapukuisen soihtu syttyy, toinen sammuttaa omansa maata vasten.\n— Tällöin aukenee taustan seinä. Pilvet peittävät näköalan. Ne\nhajoavat. Seutu, jossa toinen näytös tapahtuu, tulee näkyviin harsojen\npeitossa. Nekin katoavat, ensin ensimäinen, sitten toinen. Seutu on\nselvästi nähtävissä. Etualalla olevan palmun vieressä kohoutuu suurissa\nkierteissä iso, kullalle välkkyvä käärme verkalleen ylöspäin, tapaillen\nsen alimpia lehtiä. — Rustan liikahtaa unissaan.)\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nMetsäseutu.\n\nTaustassa kallioita, jotka vuorivirta erottaa ja silta yhdistää.\nEtualalla oikealla yksinäinen kallio, jonka etupuolella suihkulähde\nja sen vieressä sammalpenkki. Vastapäätä niitä vasemmalla yksinäinen\npalmu.\n\nRustan ja Zanga tulevat.\n\nRUSTAN.\n\nVapaus! Pitkin siemauksin\nhengitän sua keuhkoihin!\nTuolla aamun purppurassa\nnään sun lippus liehumassa,\njotka nostit nähtäviin\nkukkuloille, taivaisiin:\nse on merkki eläville,\nmatosille, ihmisille.\nVapaus! Luonnon hengitys,\nmailmansyömen sykähdys;\nkaiken suuren kehto, valta,\nota poikas arjen alta!\nSoperruksein kuule sa,\nkaiken äiti korkea!\n\nZANGA.\n\nHerra, kyllin haaveksittu;\npuhukaamme hyödykkäämpää.\n\nRUSTAN.\n\nHyöty? Oo, ei ajatella;\ntuntea mun vielä suo!\nNyt ei majan ahtaudessa\nenää mua sanat, surut,\nkäskyt, kiellot tukahduta;\noma herrani nyt olen!\nNiinkuin linnunpoikanen\nensi kertaa koitellessaan\nsiipiensä kantavuutta\nkammoksuen epäröi\nallaan syvyys. Uskaltaisko?\nHänpä koittaa, avaa siivet;\nja ne nostaa, kantaa häntä.\nNiin hän liitää ilmain yllä,\nnousee, puhkee säveliin,\nomaa ääntään kuuntelee,\non kuin vasta syntynyt.\nNiin nyt tuntuu minustakin;\ntahdon kaikki vuoret nousta,\njuoda joka lähtehestä,\njoka puuta tervehtiä;\nnyt oon ihrainen ja mies!\n\nZANGA.\n\nHaastelkaa vain, onhan aikaa,\nminä lepään sillä välin.\n    (Istuutuu.)\n\nRUSTAN.\n\nEi! Nyt levätä ei ennen\nkuin on työmme aljettu.\n\nZANGA.\n\nTyömme? Tahdotte siis koittaa,\naatella ja toimia?\nSilloin tarjoon palvelusta.\n\nRUSTAN.\n\nLähtekäämme Samarkandiin!\nÄsken tuolla kukkulalla\nnäin sen tornein välkkyvän\nauringossa; ennen iltaa\nsinne vielä ehditään.\n\nZANGA.\n\nNoin vain onnen kaupallako?\nOnnellisna kuollaksenne\nloppua te aatelkaa!\nVaan jos elää teill' on mieli,\nalkua te punnitkaa;\nloppu seuraa itsestänsä.\nAstuissanne vieraisiin\nkynnykseen jos kompastutte\ntaitamattomaksi jäätte,\nvaikka niinkuin seitsemän\nviisasta te haastaisitte;\nystävänne, jotka saitte\nviinimaljan ääressä,\nvuotten päästä tavattaissa\nteille vielä nauravat;\nkyynelissä kihlaeltu\nmorsian, hän teitä seuraa\nhalki elon huokaillen.\nAjatukset, taipumukset,\nrajattomilta ne näyttää,\nmutta niinkuin karjalauma\nseuraavat ne toisiaan.\nSiksi kaikessa, min teette,\nalku tarkoin harkitkaa.\n\nSamarkandiin nyt siis käytte,\nsilloin tarpeellista on,\nettä heti näyttäydytte\nsinä, joksi aiotte.\nIsänne me arvoisan\naateloimme haudassaan,\nhän on emiiri tai kaani\nGrusiinian — taikka kuun.\nSe jo auttaa alkuun teidät,\ntoivehenne saavuttaa,\nmuunhan peittää menestys.\n\nRUSTAN.\n\nHyvä!\n\nZANGA.\n\n      Niinkö? Sehän käykin\nparemmin kuin luulinkaan.\nSetänne ja tupa siellä —\n\nRUSTAN.\n\nMirza raukka!\n\nZANGA.\n\n              Raukka ollen\nhän on rikkaan tahdon tiellä.\nÄlkäähän vain matkiko\nniitä, jotka onnea\nläheisenä halveksivat,\nmutta poissa, kaukana\ntuleen syttyvät kuin villat,\nlemmenliekkiin menehtyen.\nPois se nyt ja olkaa mies!\n\nSamarkandin ruhtinasta\nvihollinen ahdistaa,\nsuuri kaani Tiflisin,\njoka hiljan rukkaset\nhänen tyttäreltään sai:\nhemmoiteltu, ainoo lapsi,\njoka ylpeänä itse\nmiehen tahtoo valita.\nTeeskenteleväinen nainen,\naivan niinkuin runoissa.\nAluksi ma epäröin,\nastummeko heikomman\npuolelle vai voittoisan.\nVahva yksin suoriutuu,\nkiitolliseks saattaa hätä.\nSiksi Samarkandiin käykää,\narmeijahan astukaa,\nja kun taiston päivänä\nsanon teille: iskekää!\nsyöskää vihollista päin\ntaiston tuleen rynnistäin:\nsilmät auki! joka puolla\nleimuu iskuin salamat.\nJos te sotaan sorrutte,\noli kohtalonne se;\njos taas siinä voiton saamme,\npalkinnosta haastelkaamme:\nsodat monen kruunaavat.\n\nRUSTAN.\n\nOlkoon niin! Siis lähteinämme!\n\nZANGA.\n\nHerra, vielä hetkinen!\nRuumistakin muistakaa.\nTäällä laukussa on meillä\nhieman muonaa, halpaa vaan,\njota ensin nautitaan,\nsitten teille hienot vaatteet,\njotka paremmin kuin aatteet\nedesauttaa, paha kyllä!\nAatelinen puku yllä\nsitten käymme hovihin;\ntulkoon mitä tuleekin!\n\nÄÄNI (näyttämön takaa.)\n\nApuun! Apuun!\n\nZANGA.\n\n              Kuulkaahan!\n\nÄÄNI.\n\nApua!\n\nZANGA.\n\n      Se lähestyy.\nValituksin alkaa retki!\nValmiina! On tullut hetki!\n\n(Ruhtinaallisesti pukeutunut mies ilmaantuu taustassa olevalle\nsillalle. Häntä ahdistaa aina tuolloin tällöin silmänräpäykseksi\nnäkyviin kohoava käärme.)\n\nKUNINGAS.\n\nEikö kenkään auttaa voi!\n\n(Hän pakenee sillan yli ja katoaa taustan vasemmalle sivulle.)\n\nZANGA.\n\nHerra, keihäs asentoon,\nkäykää kiinni kohtaloon!\n\nKUNINGAS (tulee paeten esille taustan vasemmalta sivulta. Hän\nkiiruhtaa etualalle; Rustan on asettunut keskialan oikealle,\nZanga vasemmalle puolelle.)\n\nArmo suokaa, jumalat!\n\n(Hän vaipuu tajuttomana kalliopaadelle.)\n\nZANGA.\n\nHeittäkää ja oikeaan!\n\nRUSTAN (heittää keihään kohden petoa, jota ei vielä näy).\n\nZANGA.\n\nOhi! Jalat alle vaan!\nNyt te turvautukaa muuhun;\nminä nousen tuonne puuhun.\n\n(Aikoo kiivetä vasemmalla puolella kasvavaan palmuun. Samalla kun\nkäärme tulee osittain näkyviin taustan vasemmalla sivulla, ja Rustan\npakenee etualalle oikealle, ilmestyy siitä esiinpistävälle kalliolle\nruskeaan viittaan verhoutunut mies, keihäs kohotettuna heittoon.)\n\nMIES KALLIOLLA.\n\nHuono heitto!\n    (Hän heittää ja lävistää käärmeen kiinni maahan.)\n              Top!\n    (Nauraen.)\n                   Ha, haa!\nOppikaapa osaamaan!\n    (Katoaa kalliolta.)\n\nZANGA (laskeutuen alas puusta.)\n\nMitä? — Käärme kuollehena?\n\nRUSTAN.\n\nMinun ansiostain ei.\n\nZANGA.\n\nPaha juttu! Mutta hyvä,\nett' on kuollut kuitenkin\n    (Astuen maahan vaipuneen luo.)\nHerra, hän on rikas mies!\nRuhtinas tai kuningas.\nToisin osunut jos oisi,\nkultaa, kunniaa se toisi.\n\nRUSTAN.\n\nOnni, etkö koskaan koita?\n\nZANGA.\n\nKas, on helmet, korut hällä! —\nOletteko vallan varma,\nettei teidän, vaan tuon toisen\nkeihäs pedon surmasi?\nTeidän kaasi sen.\n\nRUSTAN.\n\n                  Ei minun.\n\nZANGA.\n\nMissä on tuo toinen sitten?\nMiksi hän ei tule tänne\nsaamaan työstään palkintoa?\n    (Huutaa kalliota kohden.)\nVuorelainen, vuorten mies,\ntule tänne, puhu meille! —\nNähkääs nyt; ei saavu hän,\ntuskin hänt' on ollutkaan.\nMissäpä hän täällä oisi?\nPeninkulmain laajuudella\nmuita ei kuin yksin me.\n    (Maassa makaavan luona.)\nKas, on turbaanissa kruunu!\nPääni pantiks, että hän on\nSamarkandin ruhtinas.\n\nNäköharhaa koko mies!\nNäin sen, teidän peitsenne\nsurmasi tuon julman pedon.\n\nRUSTAN.\n\nEi, vaan hänen kalliolla.\n\nZANGA.\n\nHitto vie! Siis vielä kerran:\nvuorten mies, sa tänne käy!\nAstu esiin joutuisasti,\nmuuten kiellän kirkkahasti,\nväitän, ettei sua ole. —\nNähkääs nyt, ei häntä kuulu.\nKatsokaahan, noilla mailla\nkenkään ei voi piileskellä;\nkallio on yksinäinen, —\neikä sillä ketään näy.\n\nRUSTAN.\n\nKuitenkin ma hänet näin.\n\nZANGA.\n\nNähkää vain! Mut myöntäkäähän\npelko teille nousi päähän!\nSilloin näkee kaikenlaista.\nKalmankalvas vieras tässä,\npukimissa ruhtinaan,\nteidän pelastama on.\nSe on lahja kohtalon,\nottakaa se vastaan vaan!\nTänään alkaa, uskokaa,\nonni meille sarastaa.\n    (Torventoitotusta kaukaa.)\nKuulkaa, kaukaa torvet soi!\nEttekö te milloinkaan\nepäilystä voittaa voi?\nTe tuon pedon surmasitte.\nToinenkin jos heitti, te\nosasitte maaliinne.\nJos hän sitä kieltää koittaa,\naina kaksi yhden voittaa!\n\nPELASTETTU (kohoutuen).\n\nTorvet soi? — Haa, missä olen?\n\nZANGA (Rustanille.)\n\nTyöhön!\n    (Vieraalle.)\n        Luona ystäväin,\njalo ruhtinas — tai ehkä\nenemmänkin? — Korkeasti\nkunnioittaa Teitä saan.\n\nVIERAS (joka on noussut.)\n\nKuningas oon tämän maan,\n\nZANGA (polvistuen.)\n\nHerra, palvelijas!\n\n(Rustan laskeutuu hieman etäämpänä polvilleen.)\n\nKUNINGAS.\n\n                   Ja peto? —\nVerissään se viruu tuolla.\nPelastuksen tuoja!\n    (Zangalle.)\n                   Sinä?\n    (Mennen Rustanin luo.)\nEi, vaan sinä!\n\nZANGA.\n\n               Oikein, herra,\narvasitte.\n    (Osoittaen Rustania.)\n           Hän se oli.\nHuima heitto suoraan petoon\nnaulitsi sen kiinni ketoon.\n\nRUSTAN.\n\nHerra, anteeks —\n\nZANGA.\n\n                 On kai suotu!\n\nRUSTAN.\n\nEpäilys jos —\n\nZANGA.\n\n              Elämmekö?\nVaiko peto kuollut lie?\n    (Hiljaa.)\nOlkaa viisas, hitto vie!\n    (Jälleen torventoitotusta.)\n\nKUNINGAS.\n\nHaa, ne etsii, rakkahat,\naarrettaan, mua kutsuvat.\nTäällä, uskolliset, täällä!\n\n(Hän astuu näyttämön keskelle, jossa hän vastaukseksi puhaltaa\nkupeellaan riippuvaan metsästystorveen.)\n\nRUSTAN.\n\nZanga, tule, lähdetään.\n\nZANGA.\n\nNytkö, herra, pakoon tässä,\nkun on toiveet täyttymässä?\n\nRUSTAN.\n\nMua et saa sa milloinkaan\ntoisten töitä omaamaan.\nEnkä liioin nähdä kestä,\npäihtyneenä kiitoksesta,\nsitten pelost', arkuudesta\nsyytettynä, että toinen\neellen' astuu, enkä estä.\n\nZANGA.\n\nSuokaa tulla, mitä tulee!\n\n(Uudistuvien torventoitotusten jälkeen tulee ruhtinaan seurue\nnäyttämölle. Hänen tyttärensä Gülnare etunenässä.)\n\nGÜLNARE.\n\nIsä! Isä!\n\nKUNINGAS.\n\n          Lapseni!\n\n(He syöksähtävät toistensa syliin.)\n\nZANGA (Rustanille).\n\nKatsokaa ja sokaistukaa!\nHelmiä ja kultaa kovin!\nSiin' on loisto koko hovin.\n\nRUSTAN.\n\nKas, tuo valo-olento\nhänen rinnoillensa vaipuu,\nkädet isän kaulaan taipuu:\nkuin hän hehkuu, hengittää!\njoka säije väräjää! —\nNyt hän katsoo tänne päin,\nkiittäin pelastajaa näin.\nZanga, nyt en enää horju!\nVaikk' ois hetket luetut,\nmin' oon pedon surmannut!\n\nKUNINGAS.\n\nNiin, nyt oisit ilman mua,\njollei tämä nuori mies\ntuot' ois saanut surmatuksi.\n    (Osoittaen kuollutta käärmettä.)\n\nGÜLNARE (peittäen kasvojaan kädellä.)\n\nAh!\n\nKUNINGAS.\n\n    Pois viekää peto!\n\nGÜLNARE.\n\n                  Elkää!\nTahdon kestää. En ma pelkää.\n    (Astuen etualalle.)\nÄlä, jalo nuorukainen,\nluule, vaikk' oon heikko nainen,\njälkeesi mun kauas jäävän.\nUsein minut miehekäsnä,\ntasavertaisena läsnä\nnähtiin vaaran hetkellä.\nMutta kun noin kammottavan\neessäni nään ammottavan,\nen voi mitään itselleni.\nAntakaa sen silti olla,\ntahdon voittaa tunteheni.\n\nNiin, sa jalo pelastaja!\nSinun käsivartes valta\nriisti taaton kuolemalta,\nsäästi heikon ainoon turvan.\nJoka puolta, uhatulla,\nvainoomalla kosijani.\noli täällä yksin mulla\ntämä vanhus suojanani.\nLouhikäärme päätään nostaa,\nsurmaa pakenee hän tänne,\nsilloin nousee käden jänne,\npedon surmaa, uhkan kostaa\npalkitkoot sen kyyneleeni!\nIsä, tuoss' on sankari!\nIsä, kas, noin katsoo mies!\nMitä vanhat laulut ties,\ntässä näät sen eessäsi!\n\nRUSTAN (hiljaa.)\n\nHiilten hehku pääni päällä!\n\nZANGA (samoin.)\n\nHerra, hiiteen pelko täällä!\n\nGÜLNARE.\n\nEthän vastaa? Vaiti seisot?\n\nRUSTAN (langeten polvilleen.)\n\nValtiatar, maahan vaivun!\n\nKUNINGAS (puolustellen Gülnarelle.)\n\nMeitä ehkä oudoksuu. —\n\nGÜLNARE.\n\nSuohan olla, virkistää\nnähdä kainoakin miestä!\nOlen nähnyt kerskureita,\npöyhkein puhein toimineita,\njotka suullaan sankaroivat;\nvihdoin aika toiveet täytti,\nsankarin ja teon näytti!\nMeille hän kuin ylhäältä\nsaapuu vaaran hetkellä,\ntekee työn, mi maineen niittää,\nvaikenee, kun häntä kiittää.\nIsä, eikö todellakin\nmuistuta hän sinustakin\ntuota aikaa kaukaista,\njolta saamme lukea\nhämmästyen satuja\nRustanista maineikkaasta\nparsilaisten tarumaasta? —\n\nZANGA.\n\nHänkin nimeltään on Rustan.\n\nGÜLNARE.\n\nRustan! Kuule, isä! — Rustan!\nOo, ne ajat viel' on, jolloin\nihmisvoimain loppuessa\nsaadaan apu jumalilta.\nHeidän kädestään hän saapuu.\n    (Isälleen.)\nNiinpä valmiina sun kohtaa\ntuores tieto lähetin:\njulma kaani Tiflisin,\nkosijain ja vihamiehein,\nsotalaumojansa johtaa\nyli rajojemme jo:\nkooten voimat sadan kansan\nvirittää hän meille ansan.\n    (Osoittaen Rustania.)\nTuossa apu! Tuossa suoja!\nTee sa hänet johtajaksi,\njoukkojesi salamaksi!\nHän on tarmon, toimen tuoja:\nrohkeutta joukkos saavat,\nkateeksi käy toisten haavat,\nhän se heidät innostaa.\n    (Rustanille.)\nOle turva, apu mulle,\npoista synkkä pilvihäivä,\n    (yhä hitaammin puhuen)\nniin tuo uusi loistonpäivä\nmitä suinkin saattaa sulle.\n\nKUNINGAS (puoliääneen.)\n\nPuhuthan kuin oisit kuullut\nlupauksen, jonka tein\nvaaran hetkellä: ma vannoin,\npelastuksen jos ken toisi,\nkaiken hälle antavani,\nvaikka korkeinta se oisi. —\nPunastut? — Sa ymmärrät?\n\nGÜLNARE.\n\nIsä, tule, menkäämme!\n\nKUNINGAS.\n\nNyt niin niukka, äsken lämmin!\nJos mun sijallani oisit,\nkaikki palkinnoksi soisit.\n\nGÜLNARE (selin kääntyneenä, ikäänkuin väistäen.)\n\nMissä — missä on tuo paikka,\njossa uhkas mua vaara?\n\nKUNINGAS.\n\nTuolta tulin turmaa pakoon,\ntikari vain kädessäni;\nkäärme seuras jäljestäni.\n\nZANGA.\n\nKas, se tääll' on maassa vielä\nvälkkyvine timantteineen.\n\n(Nostaa tikarin ja antaa sen herralleen, joka ojentaa sen kuninkaalle.)\n\nKUNINGAS (epäävin elein.)\n\nMikä minun on, se pidä\nomanas! Noin halvoin kivin\nmaksaisinko pelastuksen?\nTulin tuolta, tuolta käärme,\ntämä mies —\n    (Osoittaen Rustania.)\n\nZANGA (osoittaen paikkaa maassa.)\n\nHän seisoi tässä.\n\nKUNINGAS.\n\nEi, vaan tuolla kalliolla,\nruskeassa viitassa.\n\nRUSTAN.\n\nZanga! Zanga!\n\nZANGA.\n\nKuumat paikat!\n\nKUNINGAS (Zangalle.)\n\nEnsin heitit sa, mut ohi,\nsitten hän ja käärmeen kaasi!\nMenettäissä tajuntani\nnäin ma sen kuin unissani.\nSinä tässä, hän tuoll' yllä\nkalvaana ja pienempänä;\nehkä heittoon köyrtyneenä.\nMinne viitta hältä jäi?\n\nZANGA.\n\nTuonne johkin pensaisiin.\n\nRUSTAN.\n\nZanga! Zanga!\n\nZANGA.\n\nRohkeutta!\n\nKUNINGAS.\n\nJaa, no niin, ja sillä hyvä!\nTuonne vuoren harjan ylle\ntemppeli on ylentyvä\nhälle, joka hyljätylle\npelastajan lähettää.\nTule, tytär.\n\nGÜLNARE (Rustanille.)\n\n             Ethän jää\nkauaksi sa jälkeemme!\nOo, tuo peto yhä vaan\nmulle kauhistusta tuottaa.\nAnteeks anna naiselle,\njoka lujuuteensa luottaa,\neikä kestä kuitenkaan.\n\nKUNINGAS.\n\nKäsivartes hälle tarjoo,\nanna oikea.\n\nGÜLNARE.\n\n            Mua suojaa\nkuolleilta; jos eläis se,\nen ma lainkaan pelkäisi.\n\n(Hän nojaa Rustanin käsivarteen. Kaikki lähtevät, paitsi Zanga.)\n\nZANGA (katsellen heidän jälkeensä).\n\nKaikki käykin parhain päin!\nPrinsessa sai vangin näin.\nHieman vielä kainoksuu;\nylpeys kohta unhottuu. —\nKas, kuin lujasti hän nojaa!\nHop! — Jo pääsi kuilun yli! —\nHaa, hän liukuu, horjahtaa! —\nkaatuu? — eipäs, hänet saa\nheti kiinni vankka syli.\nEi sen oivempaa kuin moinen,\nkun noin toista pitää - toinen!\n\nRUSTAN (tullen takaisin.)\n\nZanga! olen autuas!\n\nZANGA.\n\nKas niin! eikö käy? se käyhän!\n\nRUSTAN.\n\nTule! Tuolla myttysi!\nVirtaan lähimpään se heitä.\nSiten säätymme sä peitä.\nOman työni lapsi olen,\nylämäkeen tietä polen.\nTule siis!\n\nZANGA.\n\nMut ensin, herra,\ntutkikaamme seutua,\nettä ei tuo vuorelainen —\n\nRUSTAN.\n\nOlen sitä aatellut:\nihminen tuo mies ei ollut;\ntaivaallinen lähetti,\njoka vaaran hetkellä\nilmestyi kuin pilvistä,\npedon tappoi — katosi.\n\nZANGA.\n\nOishan kiitoksesta päästy.\n\nRUSTAN.\n\nOlkoon mieskin, kuten me,\ntulkoon tänne tilille;\nkultaa annan kahmaloin,\nkylläisyyttä, minkä voin,\nsuureks hänet korotan,\nvaikkei verraks antajan;\nsaatan onnen alppimaille.\nKen mua tästä syyttää voi?\nMinkä mulle onni soi,\nsit' ei oo, min hän jää vaille.\nTeko hänen tehdä suo,\nsitten anoin tulla luo:\nkultaa kun saa kätehen,\nlähtee jälleen kiitellen;\ntoisin oli laita minun:\njokin selittämätön\nveti isän, tyttären —\noo, tuon naisen ylevän! —\nkatseet minun puolehen.\nSama ei oo yhdenlainen,\nomani ma otan vainen.\nTule, onni odottaa!\nPäivä taas on päästä vuoden.\n\nZANGA.\n\nHerra!\n\nRUSTAN.\n\n       Mitä?\n\nZANGA.\n             Katsokaa!\n\n(Mies, jonka keihäs tappoi käärmeen, on tullut esiin kallion takaa\nja astunut etualalle oikealla. Hän on asettanut ruskean viitan,\njoka hänellä oli yllä, sammalpenkille ja seisoo nyt lyhyessä,\nmustassa ihokkaassa, käsivarret ja sääret paljaina, mustapartaisena\nja -tukkaisena, kasvot kalmankalpeina paikallaan.)\n\nRUSTAN.\n\nHaa! kuin mua kauhistaa.\n\nZANGA.\n\nSama, jonka keihäs tässä,\nkäärmeen maahan naulitsi —\n\nRUSTAN.\n\nTaasko tuho väijymässä?\n\nVUORELAINEN (on istunut hetken sammalpenkillä tuijottaen\nliikkumattomana eteensä, sitten hän nojautuu lähteen reunan\nyli ja juo.)\n\nZANGA.\n\nKas, hän elää, liikkuu, juo!\n\nRUSTAN.\n\nUnelmani murskaa tuo!\nZanga! —\n\nZANGA.\n\n         Herra!\n\nRUSTAN (käsi tikarilla.)\n\n                Eikö hän\nkurja Osmin ole, joka\nmua pilkkas äskettäin?\n\nZANGA.\n\nPartaa, tukkaa katsokaa!\n\nRUSTAN.\n\nTotta puhut, väärin näin.\nEnsin muistutti hän häntä.\nJoka hetki valheillansa\nmuuttaa hänen muotoansa.\nMitä vihaa, inhoaa,\nkaikkialla nähdä saa.\n\nMIES (nousee, asettaa kokoonkäärityn viitan käsivarrelleen ja on\naikeissa astua perälle lavan poikitse.)\n\nZANGA.\n\nKas, hän käy.\n\nRUSTAN.\n\n              Ei sinne! Seis!\nVastatkaapa! Minne matka?\n\nVUORELAINEN (soinnuttomalla äänellä).\n\nHoviin, luokse kuninkaan.\n\nRUSTAN.\n\nMiksi?\n\nVUORELAINEN.\n\n       Palkan vaadintaan.\n\nRUSTAN.\n\nPalkan? Mistä?\n\nVUORELAINEN (kaadettua petoa osoittaen.)\n\n               Työstäni.\n\nRUSTAN.\n\nSinun? — Minun! — Meidän työmme!\n\nVUORELAINEN.\n\nKurjat kytät! Hahhahhaa!\nOppikaapa osaamaan!\n    (Kääntyy menemään.)\n\nRUSTAN.\n\nVielä seis! Sun työstäsi\nkiitollisna lähettää\nkuningas tään korun sulle,\ntämän kalliin tikarin,\njosta säihke timantin —\n\nVUORELAINEN.\n\nKiviin halpoihinko myön\ntuon niin onnellisen työn?\n\nRUSTAN.\n\nKärki myös on tikarilla,\nsekin maksaa voi.\n\nVUORELAINEN.\n\n                  Vai niin!\n\nRUSTAN.\n\nKonna! Piru! Julma peto!\nÄlä irmastele lainkaan,\nsillä ase kädessäni\nsykkii, vaatii päätöstäni.\nZanga!\n\nZANGA.\n\n       Herra!\n\nRUSTAN.\n\n              Katso häntä!\nOsminin ma taasen näen,\nkun hän nauraa irvistäen.\n\nZANGA.\n\nHerra, mielenmalttia!\n\nRUSTAN.\n\nOlkoon! maltan mieleni!\nMitä tahdot, mies, ja pyydät?\nVetääkö sua rikkaus, kulta?\nSaat sa kultameren multa,\npääsi ylle vuodatan\nkaiken mailman parhaimman,\nkaikki toivees toukokuvat,\nennenkuin ne itääkään,\nheti etees ilmaantuvat\nkypsyneinä lyhteissään.\n\nVUORELAINEN.\n\nTaival aallon samentaa;\nlähteestä juon mielelläin.\n\nRUSTAN (heittäytyen hänen eteensä polvilleen.)\n\nKatso, jalkoihisi vaivun,\nsua rukoilemaan taivun.\nNyt on tullut onnen hetki,\njosta alkaa elon retki:\nastu yli ruumiini,\ntallaa minut allesi!\n\nVUORELAINEN.\n\nToisen työnkö tahdot kantaa?\nToisen kultaa maksuks antaa?\nVääryydess' ei onni viihdy!\nKerskaa omain töittes tähden!\n    (Hän astuu perälle, heittäen viitan jälleen hartioilleen.)\n\nRUSTAN (tullen etualalle.)\n\nTotta haastaa hän; ma lähden.\nZanga! kääntykäämme kotiin!\nEnää en ma tahdo sotiin;\nomaisien piiriin peitän\nhäpeän, ja toiveet heitän —\n\nMutta ei! sit' en ma voi!\nVastaan mieli kapinoi!\n\n(Tuntematon on jo ehtinyt sillalle vievän polun päähän.)\n\nRUSTAN (seuraa häntä.)\n\nHurtta! Seis! Nyt katkes tie!\nTuolla, minne silta johtaa,\nse meist' onnen, vallan kohtaa,\njonka taival sinne vie.\nSeis!\n\n(Hän on tarttunut hänen edellään astelevan viittaan.)\n\nVUORELAINEN.\n\nSe vaippani on vaan.\n\nRUSTAN.\n\nKaukana ei herrakaan.\nSeis! Sa taikka ma!\n    (Hän käy mieheen käsiksi.)\n\nVUORELAINEN.\n\n                    En ma!\n\n(He taistelevat sillalla.)\n\nRUSTAN.\n\nTarmon lamaa hän, kun koskee.\nZanga, Zanga, auta mua!\n\n(Vieras työntää Rustanin lähelle sillan reunaa aikoen syöstä hänet alas.)\n\nRUSTAN.\n\nMinä sorrun!\n\nZANGA.\n\n             Tikarilla\niskekää! Teill' onhan ase.\n\nVIERAS.\n\nNyt oot vallassain!\n\nRUSTAN.\n\nEn vielä!\n\n(Hän on paljastanut tikarin ja iskee sen nyt vieraan rintaan.)\n\nVIERAS (vaipuen sillalle.)\n\nVerta! Verta! Musta päivä!\n\nRUSTAN (tullen alas sillalta.)\n\nZanga! Zanga! Elääkö hän?\nOonko minä?\n\nZANGA.\n\n            Herra, ootte!\nKatsokaa, hän vuotaa verta.\n\nRUSTAN.\n\nKauhistus, sen että tein!\n\nVIERAS (puoliksi kohoutuen.)\n\nLapsuusvuodet! Jäätte taa!\nViattomuus hautaan saa!\n    (Vaipuen takaisin.)\nRustan, Rustan! Mirza, Rustan!\n\nRUSTAN.\n\nZanga, joutuun! Katso, onko\nmahdollista pelastus!\n\n(Vieras, joka on väännellyt itseään sillalla kuolonkamppailussa,\nsyöksyy virtaan.)\n\nZANGA.\n\nLiian myöhään! Virta nieli.\n    (Rustanille, joka on peittänyt kasvot käsillään.)\nPaha juttu; hyvä mieli:\njollei hän, te surman saitte.\n\nRUSTAN.\n\nOo, kun en ois syntynytkään!\n\n(Torventoitotusta.)\n\nZANGA.\n\nRohkeutta! ja malttakaa!\nHätäpuolustusta vaan. —\nKuulkaa, meitä huudetaan!\nKas, nyt tullaan! Kestävyyttä.\n\n(Kuninkaallinen kamariherra tulee vasemmalta.)\n\nKAMARIHERRA.\n\nHerra, armo kuninkaani\nkutsuu teidät luokseen hoviin\nsekä sotaanlähtöön sitten.\nTuolla itse tulevat.\n\n(Kuningas ja Gülnare tulevat näkyviin taustassa,\noikealla sillasta olevalla mäellä.)\n\nKUNINGAS.\n\nRustan, no? Te seuraatteko?\n\nRUSTAN.\n\nArmon herra, valmis olen.\n    (Zangalle.)\nNyt siis kuolo taikka voitto!\nVaiti! Alkaa voiman koitto!\n\n(Hänen kääntyessään lähtemään ja torvien uudelleen\nkajahtaessa laskee esirippu.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nAvoin kenttä Samarkandissa.\n\nEtualan ensi kulissit muodostavat teltantapaisen lavan, jonka\nperimmäiset verhot ovat avoinna. Oikealla on tyynyistä muodostettu\nsohva, yllä katoksella, takaa seinäverholla koristettu. Sen\nvieressä pieni pöytä. Vastapäätä vasemmalla puolella suurempi,\ntummanpunaisella liinalla verhottu pöytä.\n\nTeltan ulkopuolella on kansaa kumpaakin sukupuolta. Riemuhuutoja,\nsotaista musiikkia, torven¦toitotusta.\n\nKANSA.\n\nTerve, terve, voittaja! —\nTerve, suuri kuningas!\nRustan! — Eläköön Gülnare!\n\n(Kuningas saapuu toisella puolellaan Rustan, toisella Gülnare, joita\nhän johtaa kädestä. Hänen jäljessään komeapukuisia ylimyksiä. He\nkulkevat teltan ulkopuolisen alan poikitse ja katoavat vasemmalle.)\n\nZANGA (tullen väkijoukon halki, niille, jotka seisoskelevat\nteltan ovella.)\n\nTietä! Tietä! Olen täältä!\n    (Hän astuu etualalle.)\nKautta Luojan! Hyvin käy!\nRustan ihmeitä on tehnyt.\nAstuu esiin metsästään,\nkohta maine kiertämään\nurhotöistä kautta maan.\nPaimenet nyt vuoriltaan\nastuu alas ensi kertaa,\nkansaa kertyy, ettei vertaa\nnähty ennen milloinkaan,\nluokse pelastuksen tuojan.\nÄllistyypä vihamies:\nhän, ken helpoks sodan ties,\nkiittää, kun voi perääntyä.\nMepä jälkeen joutuisasti,\npäästään käsikähmään asti.\nSilloin kaanin mahtailevan\nRustan näkee pakenevan,\nhyökkää päin, — vaan Rustan parka,\ntässä onkin kohta arka: —\nRustan suistuu. Mutta silloin\nmeidän miehuullinen väki,\nvaarassa kun hänet näki,\nhyökkäs — näitkö moista milloin!\nKoht' ei missään vihollista..\nNiin on käynyt; sattumista\nitse sanomia tuon.\nMusta kun on nahka mulla,\nvalheest' ei siks tarvis tulla.\n\nSiellä kera kuninkaan\nRustan saapuu mahdissaan.\nKunhan hieman kultaantuu,\njalokivestä käy puu.\n\n(Kuningas ja Rustan tulevat.)\n\nKUNINGAS.\n\nKuulitko sa? Näitkö häntä?\nMikä hymyn sulous,\nsanain kesätuulahdus!\nTunsitko sa kädenannin?\nNiin, Gülnare, tyttäreni,\nsuostuu tuumiin toiveitteni.\nRiemu, autuus valitulle!\nKätensä hän tarjoo sulle;\nmitä kuolon portin luona\nvannoin hetkenä ma tuona,\ntoiveet yöhön peitetyt\nloistavasti täyttyy nyt.\nSinä kera tyttäreni\nnouset valtatuolilleni,\nkautta kaikkein valtioiden\nsotatorvin pasunoiden\nkunniata tämän maan,\njota äsken vallassaan\nvielä piti naapuri.\nPelkää vihamiehet ylväät\nuhkaa voimas, uljuutesi,\nkorkealle maineen pylväät\nnostaa valta-istuimesi.\nKatso, sinun on tää maa,\nsitä seuraan minäkin.\nOo, tuot' iltaa ihanaa,\njolloin sinut kohtasin!\n    (Hän istuutuu.)\nJuomaa tuokaa, uuvuttaa;\nmyöskin ilo heikoks saa.\nAina kuuluu kuiske tuo:\ntee, mik' uudeks vanhan luo!\n\nKieltä kuivaa, viiniä!\nTeltan verhot sulkekaa;\nilo, joka minut täyttää,\nsit' ei tahdo muille näyttää.\n\n(Zanga antaa käskyn. Joku menee noutamaan viiniä.\nTeltan verhot sulkeutuvat.)\n\nRUSTAN.\n\nJoskin se, mit' olen tehnyt,\ntodellakin palkan vaatii,\nniin näin ylellinen onni —\n\nKUNINGAS (nousten ylös).\n\nAnna sääntää kohtalon\nmikä arvo, onni on!\nSuoko ansiosta sade\npelloillemme kastelun?\nAnsioko oikeuttaa\nvoimakasta leijonaa\nkäymään riistan kimppuhun?\nSynnyttävä luonto kun\nrikkauksiaan lahjoittaa,\nei se katso, ken ne saa.\nPaljon riippuu sattumasta.\nOmas ota onnelasta!\nLiiaks sen jos arvelet,\ntodella sen ansaitset. —\n\nRustan, yhteen kohtaan vielä\nsulta selvitystä toivon:\nkaikki, joilt' oon kysellyt\nvanhemmista, jotka mainit,\nomaisistas, suvustasi,\nkenkään nimiä ei tunne,\nheimoa, ei kansaa, maata.\n\nZANGA.\n\nPieni heimo on se vain,\nriippuvainen karjastansa,\nja kun se on paimenkansa,\nkiertelee se aina maita.\n\nRUSTAN.\n\nHerra, kun on selvillä,\nmitä tapahtunut on,\nkysytäänkö silloin vielä,\nkuka tehnyt on ja kuinka?\n\nKUNINGAS.\n\nTotta haastat! ja ken lietkin:\nkuitenkin oot aina sama,\njoka maani vapahdit,\njoka minut pelastit\ntuona kauhunaamuna,\njonka rohkeus, jonka heitto\nkaasi julman pedon tuon,\nsama olet, etkä ole;\njos et, sitä kalliimpi\nolet mulle, kun on kallis\nmulle tämä muotosi.\n\nKun noin nään sun edessäni\nrotevana, rohkeana,\nääni kirkas kaikuvana,\niloitsen ma kolmin kerroin,\nett' oot toisenlainen, kuin\nminkä silloin pyörtyissäin\npelastajakseni näin,\najatusten harhakuvan.\nPieneltä ja kalpealta\nsilloin näytit, kietouneena\nviittaan ruskeaan ja ääni\nterävänä, viiltävänä. —\n\n(Etäältä kuuluu äänten sorinaa ja sen keskeltä valittavia äännähdyksiä.)\n\nKUNINGAS.\n\nMikä melu? Katsokaahan!\n    (Joku lähtee.)\nIlkeästi häiritsee se\npuhettani, ja ma kuulen\nvalitusta, samanlaista —\n    (Rustanille.)\nOlitko tuon kanssa yksin\nsilloin?\n    (Osoittaen Zangaa.)\n         Eikö ollut muita\nkerallas?\n\nRUSTAN.\n\n          Vain hän ja minä.\n\nKUNINGAS.\n\nKalsea ja julma ääni,\njonk' oon kuullut ennenkin,\ntuntenut jo varhemmin,\nkaikui silloin päällä pääni,\nkun mun kauhu lamasi.\nSinä seisoit silloin —\n\nRUSTAN.\n                       Herra,\nKalliolla.\n\nZANGA.\n\nVuoren päällä.\n\nKUNINGAS.\n\nOikein! Tarkemmin kun muistan,\nsitä ilkeemmäks se käy.\nVuoren päällä, pieni, kalvas,\nruskeassa viitassa,\nsekä ääni —\n    (Äskeiset valittavat äänet toistuvat.)\nUh, tuot' ääntä!\nPois tuo ääni saattakaa\nsekä muisto myös sen kera.\n\n(Zanga lähtee.)\n\n(Palvelija on tuonut viiniä.)\n\nKUNINGAS.\n\nTäss' on viiniä. Käy juomaan!\nPois tuon kuvan tahdon pestä!\nMitä uneksin ma siellä,\nhyväksi ja todeks kääntyi;\nsiitä olen riemumieliä.\nMinne aikoo jumalat,\nkauhulla sen ilmoittavat,\njotta portit aukeavat\nsiksi, kun he saapuvat.\nTäss' on viiniä. Käy juomaan!\nTänään vielä juhlitaan,\nsymbaalit ja huilut soi\nkorkealle riemuamme,\njulistaen, että olet\npoikani ja perijäni,\nniin, sa jalo, niin, sa hyvä,\nsuojelija, pelastaja,\nisäsi nyt maljas juo!\n\n(Hänen kohottaessaan pikaria ja Rustanin notkistaessa toisen polvensa\npalaa Zanga nopeasti takaisin; hänen kintereillään muuan hovilainen.)\n\nKUNINGAS (kesken kaiken.)\n\nMitä kuuluu?\n\nZANGA (hiljaa Rustanille.)\n\n             Rohkeutta,\nherra!\n\nKUNINGAS.\n\n       Vieläkö saan oottaa? —\n\nHOVILAINEN.\n\nHerra, kaupunki on miltei\nkapinassa.\n\nKUNINGAS (antaen pikarin pois.)\n\n           Kapinassa?\nHullutusta! Minkä tähden?\n\nHOVILAINEN.\n\nHerra, virran laineet, jotka\nhuuhtelevat muurejamme,\novat tuoneet rantahamme\nmiehen ruumiin murhatun.\n\nKUNINGAS.\n\nKäännyttäköön tuomariin.\n\nHOVILAINEN.\n\nJa tuo mies, hän tunnettiin\nsamaks, jonka aikaa sitten\nvirkamiesten joukosta —\ntuntemattomasta syystä —\nhovista sa karkoitit.\n\nKUNINGAS.\n\nTiedän kyllä. — Mutta äänet\nilkeät ja kolkot nuo —?\n\nHOVILAINEN.\n\nHerra, siell' on mykkä vanhus,\nmiehen isä, jonka tunnet.\nKädessänsä kirjoitus\noikeutta hän pyytää sulta.\n\nKUNINGAS.\n\nHyvä, mutta vaietkoon!\nRustan!\n\nRUSTAN.\n\n        Herra?\n\nKUNINGAS.\n\n               Tunsitko sa\nmiehen tuon, nyt murhatun?\n\nRUSTAN.\n\nHerra, luuletko —?\n\nKUNINGAS.\n\n                   No hyvä.\nMutta ääni, jonka kuulin,\nkun jo kuolevani luulin,\nsilloin kun sa surmasit\nkäärmeen, minut pelastit,\nhänen ääntään muistutti.\nNyt se muistuu mieleen, kuni\npuoliks unhotettu uni.\nKetä työstä syytetään?\n\nHOVILAINEN.\n\nHerra —\n\nKUNINGAS.\n\n        No?\n\nHOVILAINEN.\n\n            Suo anteeks!\n\nKUNINGAS.\n\n                         Puhu!\nKetä luullaan?\n\nHOVILAINEN.\n\n               Sinua!\n\nKUNINGAS.\n\nMua? Petos, hullu huhu!\nYksi aisti vain ei puutu\ntuolta ukolta, vaan kaikki.\n    (Vetäisten verhot auki.)\nEsiin, hullu, mieleltäsi\nmykkä, niinkuin kieleltäsi!\nSyytöksesi toteen näytä,\ntaikka kuole kädestäni!\n\n(Vanha Kaleb astuu Karkhanin ohjaamana esiin harmaaseen pukuun\npukeutuneena, mustassa päällysviitassa, valkopartaisena ja\n-tukkaisena, ojentaen kirjoitusta, ja heittäytyy polvilleen\nkuninkaan eteen, päästäen samalla mykkien tapaan epäselviä\näännähdyksiä.)\n\nKUNINGAS.\n\nÄlä koske vaatteitani,\nennenkuin oot peruuttanut.\n\nZANGA (hiljaa).\n\nHerra, mitä arvelette?\n\nRUSTAN.\n\nOdota ja vaikene!\n\nZANGA.\n\nEnnenkin jo näin tään miehen.\nEikö muistuta hän —?\n\nRUSTAN.\n\n                     Olkoon!\nKuunnellaan, hän mitä tietää.\n\nKUNINGAS (jolle vanhus on antanut kirjoituksen.)\n\nMitä teen ma tällä näin?\nViha kiehuu silmissäin.\n    (Vanhuksen ohjaajalle.)\nTiedätkö sa jotakin —?\n\nKARKHAN.\n\nLähisukulainen olen.\n\nKUNINGAS.\n\nKerro, mitä tiedät siis.\n\nKARKHAN.\n\nMitä kuullut olen, en\nmitä itse arvelen.\nLöysimme tuon vainajan,\nvirran rantaan ajaman,\nrinnassansa tikari,\njok' on — sinun omasi.\n\nKUNINGAS.\n\nMinun? Täss' on tikarini.\n    (Vetäen tikarinsa puoleksi esiin.)\n\nKARKHAN.\n\nSe, jok' oli sulla, milloin\nliikuit metsäretkilläsi,\nse, jok' oli sulla silloin,\nkun sun säästyi elämäsi.\n\nKUNINGAS (astuen Rustanin luo, puoliääneen.)\n\nRustan, sen ma annoin sulle,\nkun se kauhunhetkenä\nputos multa kädestä.\nAnna takaisin se mulle! —\nKalpenetko? — Rustan! Rustan!\nMiehen tuon ma karkoitin\nhovistani korpihin,\nkoska pyytein julkein hän\nlähenteli tytärtäni.\nKilpakosijasi siis!\nRustan! Rustan! ja tuo ääni,\njoka kuului päällä pääni —\nmuistan nyt sen kirkkahasti —\noli samanlainen kuin\nmiehen, jonka katalasti\njoku nyt on murhannut.\nRustan, anna ase tänne.\n    (Kovaa.)\nOliko tuo tikari\nvihrein kivin varustettu?\n\nKARKHAN.\n\nSmaragdeilla koristettu;\nrintaan lyöty kahvaan asti,\nkiinni pitäin kamalasti\nmärkää viittaa ruskeata.\n\nKUNINGAS.\n\nViitta ruskea? — Ja seisoi\nkalliolla, — pieni, kalvas, —\nsinä syrjässä, — hän heitti. —\nKumman osui? — Rustan, Rustan! —\nÄlä sano sanaakaan,\njota tulet katumaan!\nTahdon nähdä vainajan,\nsinä haet tikarin.\n\nVanhus, tule! tulkaa kaikki!\n    (Astuen Rustanin luo.)\nPoista pilvet kunniani!\nSelon vaatii kansa multa,\nruhtinaalta, minä sulta,\nalaiselta, pojaltani.\n\nHän lähtee Kalebin ja seurueensa kanssa.)\n\nZANGA,\n\nHerra, mitä nyt?\n\nRUSTAN.\n\n                 Niin, mitä?\nKysytkö sa multa sitä?\nSinä, joka aina tiesit\ntuhat keinoa ja juonta;\njoka tänne minut johdit,\nriistit minut kodistani,\nneuvoit onnen kieron pelin\narpanoppaan tarttumaan?\nJonka uskoin imarrusta,\nkuulin, hupsu, kiihoitusta,\njoka valhein, yllytyksin\nminut toisen työn sai yksin\nomakseni ottamaan,\nhoukutteli taipalelta,\nsuoralta ja tasaiselta,\nkultatieltä kunnian?\n\nZANGA.\n\nSuora tie? Voi houreitanne!\nSuokaa anteeks armossanne,\nmelkein mua naurattaa.\nUljas nyrkki, mieli rehti\nauttaa myöskin jonkun verran;\nniillä lippumieheks ehti\ntaikka päälliköksi kerran:\nrammaksi ne myöskin lyöttää,\nniukkaa armoleipää syöttää;\nmutta jonka halu täyttää\nylemmäksi ennättää,\nvaikka puolitiehen jää,\nsaa hän mutkiakin käyttää. —\nTempaisulla yhdellä,\npahassa tai hyvässä,\nminä teidät korkeimmalle\nnostan vuoren kukkulalle,\njonka nousuun puolitiehen\nmennyt elämä on miehen.\n\nRustan,\n\nJa nyt uhkaa perikato!\n\nZANGA.\n\nPah! Ja mit' on menetetty?\nKäärmettä jos ette lyöneet,\nvoitittehan taistelun,\njolla elon turvatun\nitsellenne hankitte.\nSotilaat on puolellanne.\nNiiden turviin paetkaa,\njotka teidän johdossanne\nuhmanneet on kuolemaa;\nuhkailkoon vain kuningas.\nkenpä tietää, kuka taipuu.\nHerra, rohkeutta vain!\nTuolla kaksi päällikköä\nsotajoukostamme näen\nvaanimassa, kurkkimassa!\nJääkää tänne, odotelkaa,\nkäynpä heitä urkkimassa.\n\n(Hän astun perälle ihmisjoukkoon, joka on jäänyt sinne puoliympyrään.)\n\nRUSTAN.\n\nLähdenkö ma? Pakenenko\nnyt, kun siihen viel' on aikaa?\nKurjaa! Halpaa! Kauheata!\n\nSiks ei, että tapoin miehen!\nJospa tuon ma teinkin surman,\ntein sen eessä oman turman,\nkoska kaita silta ei\nmolempia kantaa voinut;\nniinpä toisen virta vei.\nKoska, mua pilkaten,\ntyönsä peitti väijyen\nhän ja palkan vaati vasta,\nkun se päästiin antamasta;\nkoska — sanonko sen julki, —\nmeitä täällä kaksi kulki,\nmutta yks on kruunu vain.\n\nTein sen. Mutta jollen oisi,\njospa vielä tulla voisi\nsillalla hän vastahain,\nnytkin tekisin sen vielä.\nMutta nyt, kun voitto nosti\nkorkealle tähteni,\nettä kohtalo nyt kosti,\npaljastaen valheeni,\nsiitä ei mua voitotkaan\nlohduttaa voi maineellaan.\n\nOo, miks sinut, kotiliesi,\njätinkään, sun tutut tiesi\nvaihdoin mailman telmeeseen,\njossa murhe murtaa rinnan!\nMiksi turhaan loistoon pinnan\nvaihdoin arvot sisäiset,\nloihdin usviin autereen\ntoiveitteni haavehet!\nMiksen jäänyt sinne, missä\nsydän viel' on tuomarina,\nrakkautta pyytehissä,\ntuskat kiellon seuraajina!\nHaa! ja jättää onnen ladut,\njotka kohtalolta sain?\nKaupunki ja linnat, kadut,\nvaltakunta vallastain?\nKaiken kauan kaipaamani\nelävänä eessäin nään,\nmutta kiinni tarttuissani\nhuumaa hullu houre pään.\nEikö entisaikain urhot\nusein samoin epäilleet?\n\"Tee!\" niin käski miehuus heitä;\n\"Älä!\" kielsi sydämet;\nkenen voitti tunteen hurma,\nhänet, hitaan, peri turma;\nvaan ken toimi, kautta maan\nnyt sen nimeen vannotaan.\n\nTahdon jäädä, tahdon voittaa,\nvaikka kuolo ammottaakin;\nja ken minut syöstä koittaa,\nvankasti jo seistä saakin!\n\n(Perällä puoliympyrässä seisovan väkijoukon lomasta näkyy Zanga.)\n\nRUSTAN.\n\nZanga! Zanga!\n\n(Zanga tulee etualalle harmaapukuisen vanhan\neukon seuraamana, joka kantaa pikaria.)\n\nZANGA.\n\n              Pois, sa noita!\n\nEUKKO.\n\nZanga, anna herrallesi!\n\nZANGA.\n\nJätä minut! jätä!\n\nEukko.\n\n                  Paha\npalvelija, etkö lainkaan\nherrastasi huolehdi?\n\nRUSTAN.\n\nMitä siellä?\n\nZANGA.\n\n             Mistä tiedän?\nHän mua seuraa pikareineen,\nlääkkeeks sitä sanoo.\n\nEUKKO.\n\n                      Niin,\nlääke! Paha palvelija,\nota vain, vie herrallesi!\n\nZANGA.\n\nMene pois!\n\nRUSTAN.\n\n           Ken lähettää\nhänet?\n\nEUKKO.\n\n       Minä itse, herra.\nOlet sairas; sen sain tietää.\n\nRUSTAN.\nSairas?\n\nEUKKO.\n\n        Niin, ja pahoin sairas!\nVillisti sun silmäs palaa,\nkihti tempoo leukojasi!\nAnnahan kun koitan kättäs,\ntunnustelen kuumettasi.\n\nRUSTAN\n\nAnna olla.\n\nEUKKO.\n\n           Sairas niinkin;\ntarttuvaa sun tautis on!\nKuolemaan jo sortui yksi,\njoka lähellesi joutui,\nhiekalla hän makaa tuolla.\nKuningaskin pelännee,\ntautis että häneen tarttuu;\nsiks hän viipyy, oottelee,\nantaa sulle, poikani,\naikaa paetaksesi.\n\nRUSTAN.\n\nZanga!\n\nEUKKO.\n\n       No, pois arkuus vain!\nKatso, poikaseni, tässä\nkeino on, kas juomaa tätä,\nkuohuvaista, välkkyvätä:\ntuskin saanut huulillesi\non sen kirkas, kylmä mesi,\nkun jo rinnan polte lakkaa,\nloppuu tuska, päivä sammuu,\nlevoks uupumukses muuttuu,\nsuuttukoon ken sitten suuttuu!\n\nRUSTAN.\n\nKauheata!\n\nEUKKO.\n\n          Näen kyllä,\nettä juomaa säikähdät,\nkun se kuohuu, sihisee.\nHe, se laantuu, lakkaa niinkuin\nnuoruusvuotten innostus.\nPoikaseni, tilkka vain\nviinissä jo vaikuttaa.\n\nTäss' on viiniä. Kas, kuink' on\nsamanlaiset pikarit!\nJuoman sulle sekoitan.\n\n(Hän lähestyy lepovuoteen vieressä olevaa pientä pöytää, jolla on\nkuninkaan pikari.)\n\nRUSTAN (tarttuen häneen.)\n\nSeis! Ja Zanga! — Verhot eteen —\nvedä teltan verhot eteen!\n\n(Zanga vetää verhoja, jotka sulkeutuvat.)\n\nEukko.\n\nHi, hi, hi, hi! Miksi verhot?\nMiksi peitteet, suojat yön?\nTeemme rehellisen työn.\nTahtoisit kai, että sua\njuomaan pakotettaisiin!\nEi, en tahdo pakottaa!\nJuoman vastaan ottaa saa\nvapaasti, ken haluaa.\nTänne panen maljan, joka\nsua vetää, peloittaa;\ntautis sun jos yltyy yhä,\ntiedät, mistä avun saa.\nMut ei yksin sua, kuoma,\nmuita auttaa myös tää juoma,\nsairaat pian parantaa,\nterveet sairaaksi se saa.\n    (On asettanut pikarin vasemmalla olevalle pöydälle.)\nHerran haltuun, poikaseni!\nHyvästittä, kiitoksetta!\n\nRUSTAN (joka on seissyt pää painuksissa mietteissään etualalla,\nhavahtuu ja tarttuu eukkoon.)\n\nSeis! ja ota takaisin\npikarisi, juomasi!\n\n(Hän tarttuu oikeanpuoleisella pöydällä olevaan pikariin ja panee\nsen eukon kouraan.)\n\nEUKKO.\n\nHi, hi, hi! Nyt erhetyit!\nTuoll' on jalo, minun tuoma!\nRypäleistä on tää juoma.\n    (Juo.)\nSepä tehoo, virkistää!\n    (Kääntäen pikarin nurin.)\nTyhjä on! — No, onneksesi!\nTämä mulle palkaksi.\n    (Pistää pikarin vaatteisiinsa.)\nRohkeutta, poikani!\nÄlä kättä otsaan lyö!\nKanna täytymyksen työ,\nse sun täytyy, sen sa voit:\nvainaa valta-istuimella.\nItse kohtalosi ohjaat,\nsakkaan saakka maljan pohjaat,\nosas oman valikoit.\n\nKuule! Tullaan! Nyt ma lähden;\nen jää tänne muiden nähden.\nKaikki pyytää apuani,\nkaikki kammoo kasvojani.\nKatso, tuoll' on mulle suoja:\nrako teltan seinässä;\nsinne mahtuu vanha ruoja.\nMenestystä suokoon Luoja!\nOle luja, järkevä!\n\n(Hän nilkuttaa teltan oikealle sivulle ja vetäytyy siellä olevan\nlepovuoteen verhojen taa; katsoo vielä kerran, kohottaen verhoja,\nja katoaa sitten kokonaan.)\n\nRUSTAN.\n\nMinne eukko katosi?\n\nZANGA.\n\nEnpä tiedä. Seinän rakoon,\nverhon taako pääsi pakoon, —\nsit' en tiedä varmasti.\n\nRUSTAN.\n\nVaikene ja anna liina.\n\n(Osoittaen tummanpunaista liinaa, jota Zanga kantaa irrallaan\nkaulassaan.)\n\nZANGA.\n\nLiina?\n\nRUSTAN.\n\n       Niin. — Kas noin! — Nyt hiljaa!\n\n(Hän on levittänyt tummanpunaisen liinan vasemmalla olevan,\nsamanvärisellä liinalla katetun pöydän ja sillä seisovan pikarin\npäälle ja odottaa nyt jännittyneenä.)\n\n(Teltan verhot avautuvat. Kuningas astuu esille ja hänen jäljessään\nKaleb, Karkhan ja kaksi seuralaista.)\n\nKUNINGAS.\n\nSinä täällä vielä, Rustan?\n\nRUSTAN.\n\nMissä sitten, kuninkaani?\n\nKUNINGAS.\n\nLuulin sinun lähteneen.\nMenkää muut!\n    (Kalebille.)\n             Sa, Kaleb, jää.\n\n(Seuralaiset lähtevät, teltan verhot suljetaan.)\n\nKUNINGAS (joka on ottanut ruskean viitan ja tikarin eräältä\npoistuvista, joka niitä kantoi, heittää viitan maahan.)\n\nRustan, tunnetko tuon viitan?\nViitan ja tään tikarin?\n\nRUSTAN.\n\nVaatteista en paljon tiedä;\naseet tunnen hyvästi.\n\nKUNINGAS.\n\nNo, siis tunnetko tään aseen?\n\nRUSTAN.\n\nKyllä; se on tikari,\njonka kerran hukkasit.\n\nKUNINGAS.\n\nHukkasin? Sen sulle annoin.\n\nRUSTAN.\n\nNiin, kun hukkasit sen ensin,\nja kun ma sen löysin, herra;\nkuten varmaan joku muu\nnyt, kun ma sen hukkasin.\n\nKUNINGAS.\n\nHukkasit?\n\nRUSTAN.\n\n          Niin.\n\nKUNINGAS.\n\n                Joku toinen\nlöysi sen?\n\nRUSTAN.\n\n           Niin kai.\n\nKUNINGAS.\n\n                     Ja tuoko\ntoinen teki murhatyön,\njoka vaatii kostoa?\n\nRUSTAN.\n\nHerra, siitä puhun vain,\nminkä itse tein ja tiedän.\n\nKUNINGAS.\n\nEntä viitta?\n\nRUSTAN.\n\n             Herra, sanoin:\nvaatteista en paljon tiedä.\n\nKUNINGAS.\n\nKuitenkin tuon kuolleen piirteet\novat saman miehen, joka\nsiiloin käärmeen surmasi.\n\nRUSTAN.\n\nOlit puolipyörryksissä,\nitsehän sen tunnustit.\n\nKUNINGAS (kohottaen kirjoitusta, jonka vanha Kaleb hänelle antoi.)\n\nKirjoitus tää sanoo paljon,\nnäyttää kuinka väärin tein\nkurjasti nyt murhatulle.\n\nRUSTAN.\n\nJos teit väärin murhatulle,\nälä elävälle tee.\nMitä tietää kuollut kirjain?\nTöitteni suo puhua!\nKenpä taistoon lähtä tohti,\njoka voittoon, rauhaan johti?\nKuka kruunus pelasti,\njonka muuten vihamies\nvienyt oisi, kukaties?\nKiittää saat kai siitä mua,\nsyytettyä, uhattua?\nHaa, se kiitoksesta säästää,\nsinut lupauksista päästää,\nhälle syytöksiä syytää,\njoka onnen arpaan luotti,\npelastuksen maalle tuotti;\nja nyt hänet vaaditaan,\noikeutettu, vastaamaan!\nOikeuteni ensin velon!\nSitten ottaa voimme selon,\nkuink' on käynyt miehellesi;\nensin täytä lupaukses,\nanna, minkä määräsit!\n\nKUNINGAS.\n\nMitä silloin lupasin,\nsyihin toisiin perustin!\nTahraton ja puhdas vain\nsaada voi mun korkeimpain.\nItsesi sa puhdista!\nViel' ei kellään tietoa,\nmistä sua epäillään.\nAikaa vielä yön saat tään\nitseksesi neuvotella,\nmikä sua hyödyttää.\nJollet vielä huomenella\nole saanut selvempää,\nkokoan ma neuvoston\nsotajoukon parhaimmista,\nse saa tuomita ja päättää,\nkumpi oikeassa on.\n    (Kääntyy hänestä; Kalebille:)\nTule, vanhus! luetaan,\nmitä sull' on sanottavaa:\npoikaas silmäni se avaa\nliian myöhään tuntemaan.\n    (Seisoen sohvan luona oikealla.)\nTuohan viiniä ja tulta,\nhämärtää, ja janottaa.\nTähän jätin lähteissäni\nmaljan koskemattoman\ntäynnä iloviiniäni; —\nnielikö sen siitä maa?\nTosin ilo mennyt on,\nmenikö nyt viinikin?\n\n(Rustan on julmistuneena siepannut pois vasemmanpuoleisella\npöydällä olevan pikarin ylle levitetyn liinan.)\n\nKUNINGAS.\n\nTuolla on se! — Mieluisasti\nloistelee se viittovasti!\nAh, mit' onkaan, ystäväin,\nsiitä, kun sun viimeks näin,\nsattunut! — Tuo, Zanga, tulta!\n    (Zanga lähtee.)\nVanhus sa, tuo malja minulle,\nsuloista sen viini on!\nEhkä onni silloinen,\nkun ma viimeks siitä join,\njätti siihen henkosen,\njonka jälleen saada voin.\nMalja tuo ja viini tänne!\n\n(Hän on laskeutunut -sohvalle. Vanha Kaleb menee noutamaan pikaria\nvasemmalta. Juuri kun hän on ottanut sen, tarttuu Rustan hänen\nkäsivarteensa.)\n\nRUSTAN.\n\nHerra, älä juo!\n\nKUNINGAS.\n\n                Ja miks ei?\n\nRUSTAN.\n\nEi tään miehen kädest', ei,\njoka valheellisin juonin\nsuosiosi multa vei,\njoka surmatakin voi;\nei tään miehen kädest', ei!\n\nKUNINGAS.\n\nOle levollinen vaan!\nTotta on tää kauttaaltaan,\n    (Näyttäen kirjoitusta.)\nmitä kirjoittaa hän tässä,\nmitä puhuu mykin kielin.\nSiksi otan tyynin mielin\nmaljan hänen kädestään.\nKaikkiako epäillään,\nyksi jollei kestäkään?\n\nRUSTAN.\n\nHyvä! onneksesi juo!\n\n(Hän laskee irti vanhuksen, joka vie maljan kuninkaalle.)\n\nKUNINGAS.\n\nRustan, katso tätä maljaa,\njosta äsken sulle join\npoikanani, perijänä;\nkas, sen yhä vielä nostan\nsovinnollisella miellä.\nJos näät hyväks selittää,\nkuink' on käynyt, mit' oot tehnyt; —\nvaikk' ei enää poikana,\neikä perijänä, siihen\nylhäisempää vaaditaan, —\nsuosioni kuitenkin\nsekä lahjat runsaat mukaan\nsaat sa matkallesi, jolle\nlähdet onnellisempana,\nkuin on kuolevista kukaan.\nJälleen rauha solmikaamme!\n    (Nostaen pikaria.)\nRustan! Katuvaisten malja!\n\nRUSTAN (itsekseen.)\n\nOnneksi! — ken ensin katuu!\n    (Hän kääntyy pois.)\n\n(Kun kuningas on aikeissa juoda, avautuvat teltan verhot ja Zanga\nastuu esiin; hänen jäljessään palvelijoita, jotka tuovat tulta ja\nviiniä.)\n\nKUNINGAS.\n\nPankaa tulet pöydälle ja\nkäykää tyttäreni luokse.\nTahdon illan vilpoisuutta\nvielä hetken nauttia;\noottakaa mua yöksi vasta!\nMutta pois nuo astiat!\nTäss' on iloviinini!\n    (Juo.)\nNäin en maustettua ennen\njuonut ole, enkä näin\ntulista ja kuohuvaa;\nlailla nuoruuden se virtaa\nkautta ruumiin uupuneen,\nilman väräjämään saa sen\ntuoksun voima säihkyvä! —\nOivallista! virvoittavaa!\n    (Juo.)\n\nZANGA (hiljaa.)\n\nHerra, katso!\n\nRUSTAN.\n\nVaikene!\n\nZANGA.\n\nSotajoukon johtajat on\npuolellenne voitettu;\nkiittämättömyyttä kaikki\nnapisevat, oottain teitä.\n\nRUSTAN.\n\nNo, ma tulen.\n\nKUNINGAS.\n\n              Menkää muut!\nKaleb, jää!\n    (Palvelijat lähtevät.)\nNyt katsokaamme\nnäitä irtolehtisiä,\njotka karkoitettu poikas\nlukemamme puolustuksen\nlisäksi on kirjoittanut\nloukatulle isälleen.\nNimiä on tässä, jotka\ntunnen. Kuuntele! ja — vaiti!\nolin sanoa, mut sinä\nvaiti ootkin nyt ja aina.\n\n(Rustan on muita seuraten saapunut teltan ovelle, jossa hän pysähtyy\nkuuntelemaan, ottaen jonkun askeleen taaksepäin. Kuningas lepää\nlukien sohvalla, jonka vieressä Vanha Kaleb polvilleen kyyristyneenä\nkuuntelee. Pöydällä olevat kynttilät valaisevat ryhmää. Muu osa\nnäyttämöä on pimeä.)\n\nKUNINGAS (lukee.)\n\n\"Lähteillä Wahian asun\npakolaisna yksinäin\nMassud-ukon majan luona.\"\nEnsi kirjeessänsä niin\nkirjoittaa sun poika raukkas:\n\"Siellä Mirzan, tyttärensä,\nnäin ma, ainoon, jota voi\nverrata Gülnareen, herran\ntyttärehen ylhäiseen.\"\nNiinpä niin! Jos muistanut sen\noisit, kohtalos ois toinen.\n    (Lukien edelleen.)\n\"Rustan, villi metsästäjä!\nMiksi kiusaat rakkauttas,\netsit teiltä oudoilta\nepäiltävää onnea?\"\n\n(Taustan verhot käyvät läpikuultaviksi, ja niiden takaa näkyy\nkirkkaassa valaistuksessa Mirza istuen kädet sylissä isänsä majan\nedustalla. Hänen edessään seisoo vanhus, joka vaatetuksensa ja\nmuotonsa puolesta on aivan vanhan Kalebin näköinen. Hänellä on\npieni harppu kädessä. Rustan, joka säpsähtäen on ottanut muutaman\naskeleen taaksepäin, osoittaa, kummallakin kädellään vanhuksiin\nviitaten, heidän yhdennäköisyyttään.)\n\nKUNINGAS (lukien.)\n\n\"Kas, hän astuu sua vastaan\nkatsein lempein, huoltavin,\n(Mirzan hahmo nousee.)\nonni tääll' on ainoastaan\nkäänny teilles takaisin!\"\n\nRUSTAN.\n\nMirza! Mirza!\n\n(Näky katoaa.)\n\nKUNINGAS.\n\n              Ken on täällä?\n\nRUSTAN (astuen esiin.)\n\nMinä, herrani.\n\nKUNINGAS.\n\n               Ja mikä\ntuo sun tänne?\n\nRUSTAN.\n\n               Herra, luulin\nettä kutsuit mua, kun kuulin\nnimeäni lausuttavan.\n\nKUNINGAS.\n\nSua en; se Rustan, jonka\nnimen lausuin, kaukana\nasuu lähteillä Wahian.\nMutta jää, kun kerran tulit;\ntäss' on paljon, jota mulle\nselvittää sa voit ja saat.\n\n(Rustan vetäytyy takaisin.)\n\nKUNINGAS (lukee edelleen.)\n\n\"Rustan! Villi metsästäjä\" —\n    (Keskeyttäen.)\nSilmissäni hämärtää;\nlähemmäs tuo tulta, vanhus!\nSilmiä kai painaa uni.\nVielä ryyppy.\n    (Juo.)\nNyt taas näen.\n    (Lukee.)\n\"Rustan, villi metsästäjä,\nkäänny teilles takaisin!\nMit' on maine, vallan onni?\nKatso mua! Kun tavoittelin\nliian ylhää, kiellettyä,\nharhaan erämaassa täällä\nalttihina tikarille\njoka salamurhaajan.\"\n\n(Teltan seinä käy uudelleen läpikuultavaksi. Vuorelainen ilmestyy\nkirkkaassa valaistuksessa näkyviin. Ruskea viitta riippuu laahaten\nperässä oikealla olkapäällä. Vasemmalla puolella puree paljasta\nrintaa kyykäärme, jota hän pitää kädessään.)\n\nKUNINGAS (lukee.)\n\n\"Vaikka hänet murskaisinkin,\nkuten paimen käärmeen tallaa\nkuollut olen!\"\n\n(Vuorelainen tekee kädellään liikkeen, ikäänkuin tahtoen heittää\nkäärmeen Rustanin päälle.)\n\nRUSTAN (syöksyen maahan.)\n\n               Kauhistus!\n\n(Näky katoaa.)\n\nKUNINGAS.\n\nMitä siellä?\n    (Työntäen vuoteen verhot syrjään.)\n             Rustan maassa?\nMit' on tapahtunut? Katso!\n\n(Vanha Kaleb lähestyy maahan vaipunutta.)\n\nRUSTAN (kohoutuen.)\n\nMiss' on hän? Haa, noitajuonta!\nJa vain unta kuitenkin.\n    (Kääntyneenä perälle.)\nTaasko saavut liian myöhään?\nTaas, kun täytetty on työ?\nKas, on malja puolityhjä,\ntäysi jo mun kohtaloni.\n\nKUNINGAS.\n\nMun on kuuma, sisässäni\npolte hehkuu; ylöspäin\nveret kaikki syöksähtää!\nKurja juoma! — Mitä on se?\nRustan! Rustan! Mitä on se?\n\nRUSTAN (vapisten.)\n\nHerra, tiedänkö sen minä?\n\nKUNINGAS.\n\nJa tuo malja! Mikä sai\nhämärtämään silmäni? —\nTää ei ole sama malja;\nvieraita on merkit tässä,\nmerkit villit, mielettömät.\nMiss' on minun? Rustan! Rustan!\n\nRUSTAN (vaipuen polvilleen.)\n\nHerra, tiedänkö sen minä?\n\nEUKKO (tulee lepovuoteen verhojen takaa esiin. Hän pyörittää pikaria,\njonka vei mukanaan, jalallaan edellänsä etualaa kohden.)\n\nHi, hi, hi!\nKehrä, vierrä,\nlankaas kierrä!\nTuuli vei!\nHi, hei!\n\n(Katoaa verhojen taa.)\n\n(Rustan on koettanut pidättää vierivää pikaria ja kätkeä sen maassa\nviruvan viitan alle.)\n\nKUNINGAS.\n\nMikä melu? — Siell' on minun;\nvaihdokas on tämä tässä.\n    (Hän on noussut vuoteelta.)\nRustan, Rustan! — Jumalat!\nEikö auttajia täällä?\nVanhus, tule, tue mua!\n    (Rustanille, joka yhä koettaa kätkeä pikaria.)\nTurhaan sitä kätket, Rustan,\nnäen, tunnen työsi mustan!\nAuta, vanhus! Ah, ma kuolen!\nKuulkaa! Tuokaa lääkäreitä!\nPelastusta! Apua!\nKostoa ja apua!\n\n(Hän vaipuu teltan ovelle paikalle rientäneitten käsiin.\nVerhot sulkeutuvat ryhmän ylle.)\n\nRUSTAN (yritettyään joitakuita kertoja tarttua hänen edessään maassa\nolevaan pikariin, saaden sen vihdoin kiinni.)\n\nVihdoin! Vihdoin! — Haa, ja tuolla!\n\n(Hän nostaa maasta myös toisen, vuoteen vieressä olevan pikarin.\nKatsellen vuorotellen kummassakin kädessään olevaa pikaria.)\n\nYks ja yksi!\n    (Etsien katseellaan maasta.)\n             Missä toinen?\nYks ja yksi! Toinen missä?\nMissä toinen, toinen malja?\n\n(Hän vaipuu uupuneena maahan, pää nojaten vuoteeseen.)\n\n(Zanga saapuu.)\n\nZANGA.\n\nHerra, kaikk' on mennyttä!\n    (Rustan kavahtaa pystyyn.)\nOmiensa käsiin tuolla\nkuolee vanha ruhtinas,\nsopertaen sanoja,\npaljastaen varmaan työmme,\nkertoin, mitä tapahtui.\n\nRUSTAN (temmaten sohvan viereisen pöydän paikaltaan.)\n\nPois tää pöytä, pois tuo vuode!\nTuonne katos akka; sinne\npakenen nyt minäkin.\n\nZANGA.\n\nTurhaa, sillä tässä päättyy\nlinnan seinään esipiha,\ntiellä vankka muuri tässä,\ntuolla eessä väkijoukko.\n\nRUSTAN.\n\nTästä ulos! Hampaillani\ntahdon tähän muuriin murtaa,\nkäsilläni kaivaa aukon,\npelastuksen pakotien.\n\nZANGA.\n\nHyödytöntä! Kuule! tullaan.\n\nRUSTAN.\n\nNo, siis veitsi valmiina,\nja kun minuun käyvät, Zanga,\niske selkääni se takaa.\nKuuletko sa? takaa, Zanga,\nkun on kaikki toivo mennyt.\n    (Hän seisoo Zangaan nojaten pää riipuksissa.)\n\n(Teltan verhot avautuvat molemmin puolin. Kaupunkia valaisee\nkirkkaasti kuu. Ulommaisen alan täyttää väki.)\n\n(Gülnare tulee seuranaisineen vasemmalta ja rientää etualalle.)\n\nGÜLNARE.\n\nTäällä hän on, jota etsin!\n\nRUSTAN.\n\nZanga, anna tikarisi!\n\nGÜLNARE.\n\nHerra, luoksesi ma saavun.\nKuollut on mun isäni, ja\nmurhamiehet raivoisat —\n\nRUSTAN.\n\nKen? Ken näki sen? Ken tietää?\n\nGÜLNARE (jatkaen.)\n\nMykkä vanhus tuo, jok' on,\npojan kuolon kostain, tehnyt\ntämän konnantyön ja jalon\nruhtinaamme murhannut;\nhänen apurinsa eivät\nlepää, ennenkuin he ovat\nsurmaan syösseet minutkin.\nMurhaajan sain vangiks kyllä,\nmutta heit' on paljon, ja he\npelastavat hänet vielä,\nja hän palaa täyttäin työnsä.\n\nRUSTAN.\n\nZanga! Kuulenko ma väärin?\n\nGÜLNARE (polvistuen.)\n\nHerra, älä työnnä pois mua!\nHyvä, vanha isä kuoli\nsinun nimes, huulillaan, kuin\ntahtoin rakkautensa sinuun,\nuskonsa sun apuusi\nerotessaan elämästä\njättää perinnöksi mulle:\n\"Rustan\", sanoi hän ja kuoli.\nJa niin anon maahan vaipuin:\nota orpo, yksin jäänyt,\nkerran sulle määrätty,\nhänet suojeluksees ota!\n    (Torventoitotuksia.)\n    (Nousten ylös.)\nKuuletko? Myös sotajoukko\nkapinassa! Tänne käy se\nkohti näitä muureja:\nnimeäsi mainitsee se,\njohtajaansa kutsuu se.\nSiihen liittyy kansa vielä,\nkaikki mua vastaan käyden,\nilman sinun apuasi!\n\n(Vasemmalta, verhojen ulkopuolelta tuovat asemiehet vanhan Kalebin.)\n\nGÜLNARE.\n\nNäätkö tuolla murhamiestä?\nKuin hän hehkuu, säkenöi!\nVoi!\n\nZANGA (käsi sapelin kahvalla.)\n\n     Päin häntä! Murskaks hänet lyökää!\n\n(Oikealta perältä saapuu riveissä sotilaita aseissa, tehden\npuolikäännöksen keskustaa kohden.)\n\nGÜLNARE.\n\nTuolla sotajoukko!\nHukass' olen!\n\nRUSTAN (Zangaan ja asemiehiin päin, jotka uhkaavat vanhaa\nKalebia.)\n\n              Seis!\n    (Sotilasriveihin päin.)\n                    Ja te!\n    (Osoittaen Kalebia.)\nMitä hän on rikkonut,\nsyytönkö vai syyllinen;\nhänet mulle jättäkää ja\nkootkaa raati tuomitsemaan!\n    (Sotajoukkoa kohti.)\nJa te, kunnon soturit,\nvelvolliset — lailla minun! —\n    (Heittäytyen Gülnaren jalkoihin.)\npolvistukaa lailla minun\nvaltiattarenne eessä!\n\n(Sotajoukon etumaiset polvistuvat, muut laskevat peitsensä.)\n\nGÜLNARE.\n\nKiitos! — Teille anteeks annan!\nOnnelliset uhmaajat,\nväkivalloin vaatimanne\nsuosiolla teille annan.\n    (On tuotu kuninkaan turbaani ja irroitettu siitä kruunu.)\nTämän valtakunnan kruunu\nmulle jää, en sitä anna\nmuille, vaikka kuolo veis mun!\nSit' en anna sullekaan,\nvaan sen kyllä kanssas ja'an.\n\n(Hän nostaa kruunun oikealla kädellään korkealle, Rustanin painaessa\npäänsä maata vasten hurjan epätoivon elein.)\n\nKANSA.\n\nEläköön Gülnare! Kauan\nvaltiaamme eläköön!\nTerve! Terve! Rustan! Rustan!\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nSali kuninkaallisessa linnassa.\n\nVasemmalla ja oikealla sivuovia. Perällä vasemmalla pääovi, sen\nvieressä alkoovintapainen suoja, jonka peittää verho. Oikealla\netualalla pöytä ja tuoli.\n\nRustan tulee kalliissa pukimissa, kultainen vanne päässä kiireesti\npääovesta. Samassa astuu Zanga esille vasemmanpuoleisesta ovesta.\nRustan viittaa häntä poistumaan panemalla sormen suulleen. Zanga\nvetäytyy takaisin ovesta. Rustan itse menee verhon peittämään\nsuojaan. Karkhan ja hänen kaksi sukulaistaan astuu pääovesta sisälle.\n\nKARKHAN.\n\nYstävät, mua seuratkaa!\nMinkä kauan sitten päätin,\nnyt sen panen täytäntöön.\nVoitteko te sietää yhä,\nettä teitä pilkkaa tuo\ntänne tunkeutunut vieras,\nyhä väkivaltaisemmaks,\nyhä rohkeemmaksi käyden?\n\nKatoaahan joukostamme\nhuomaamatta parhaimpamme,\njoita epäillen hän pelkää!\nKuinka? Minne? Ken sen tietää?\nJa tuo musta paholainen,\nhänen häijy apurinsa,\nvilliin raivoon yllyttää\nhänen rohkeuttaan vielä.\nMissä onkaan oikeus?\nEikö näänny setä-vanhus,\nhän, tuo mykkä onneton,\nmustaan murhaan syypääks tehty,\ntutkimatta, tuomiotta,\nteljettynä mustaan tyrmään\noikeudetta, koska syytös\nsyylliseks jo hänet teki?\nKunpa kunnon tuomari\nsilmin, korvain asemesta,\nhänen mykkää kieltään kuulis,\njota haastaa onneton\nkäsin, huulten asemesta,\nmonet epäilykset haihtuis,\narvoitukset selviäisi,\nsyyttömäksi syytön jäisi,\nsyyttäjätpä tyrmään vaihtuis.\n\nVaiti ootte, maahan katsoin?\nOnko teillä miehen mieltä?\nTulkaa! luokse valtiaamme\nkolmisin nyt astukaamme:\nvalitamme vaivaa maan,\nvalitamme omaa hätää,\njotta punastuin hän huomaa\nkäskyjensä heikkouden.\nTiedän, että hänkin itse\nhuokaa alla kahlehen,\njossa vieras häntä pitää\nmiltei niinkuin orjatarta.\nKäydään luokse valtiaan\noikeutta anomaan;\nkansan tietoon kuuluvasti\npaljastukoot salat julki,\nja ken syyllinen ja syytön,\nviisas tuomar' ratkaiskoon.\nYksi askel on jo tehty,\nyhden uskaltanut oon —\nmutta hullu ennen sanoo,\nmist' on hyöty työnä vasta.\nTulkaa valtiaamme luo;\ntämä päivä viimeinen\nolkoon väkivaltaisen.\n\n(He astuvat oikeanpuoleista sivuovea kohden.)\n\nRUSTAN (joka on viimeisten sanojen aikana astunut esiin verhon takaa,\nsulkee heiltä tien.)\n\nSeis ja vangiks antautukaa!\n\nKARKHAN.\n\nMiksi? Syy?\n\nRUSTAN.\n\n            Maan kavaltajat!\nZanga! Vahdit! Vahdit! Zanga!\n\n(Karkhan ja hänen seuralaisensa paljastavat tikarinsa.)\n\nRUSTAN.\n\nTempaiskaa vain kurjat aseet;\nvaikk' ois sotajoukko teitä,\nyksinkään en teitä pelkää.\n\n(Vasemmasta sivuovesta saapuu Zanga, pääovesta sotilaita päällikön\njohdolla.)\n\nRUSTAN.\n\nViekää pois nuo kavaltajat!\n\nKARKHAN.\n\nKavaltajiako me?\n\nRUSTAN.\n\nKiellättekö vielä sen?\nEikö välky käsissänne\naseet kapinoitsijain?\n\nOo, ma tunnen juonenne!\nTaloissanne vakoillen\nvaanii valppaat urkkijani,\nhiljaisetkin haastelunne\nsaapuu kaukaa korviini.\nViekää heidät vitkailutta!\nTahdon salamoida maan kuin\npuhdistava ukkonen,\nmaahan murskata sen rungot,\nirti juuret kiskaista\nsekä maahan raivattuun\nkylvää uuden siemenen.\nViekää heidät!\n\n(Päällikkö on lähestynyt Karkhania, joka pyytää häntä pysähtymään,\nviittaamalla ääneti ja anovasti kuningattaren ovea kohden.)\n\nRUSTAN (Zangalle hiljaa etualalla.)\n\n               Mutta sinä\nhiivi koppiin vanhuksen,\njonka päivät itse säästin;\nnyt on pakko, poista hänet!\n\nZANGA.\n\nKyllä, herra! Mutta kuinka?\n\n(Oikeanpuoleisesta sivuovesta saapuu muuan kamariherra.)\n\nKAMARIHERRA.\n\nHerra, kuningatar tahtoo\ntietää, mik' on melu täällä? —\n\nRUSTAN.\n\nHän sen ehtii kuulla, kun\nvälttämätön työ on tehty.\n\n(Kamariherra lähtee.)\n\nRUSTAN (hiljaa Zangalle.)\n\nSaata hänet täältä pois!\nTikaria heristäen\nvaadi hältä vala kallis;\nmutta vaaran uhatessa,\nennen hän, kuin — huomaa: — me!\n\n(Zanga vetäytyy peremmälle; seuraavan aikana lähtee hän hiljaa pois.)\n\nRUSTAN (huomaten vangitut.)\n\nTäällä vielä? Pois nuo konnat!\n\nPÄÄLLIKKÖ.\n\nHerra, kuningatar saapuu.\n\n(Kaksi kamaripalvelijaa on avannut sivuovet. Gülnare astuu\nseurueineen esille.)\n\nGÜLNARE.\n\nVastausta täält' ei saanut\nlähettini, jonka laitoin.\nItse kysymään siis saavun,\nmitä tapahtunut on?\n\nRUSTAN (osoittaen Karkhania.)\n\nViekää pois nuo!\n\nGÜLNARE.\n\n                 Keitä on he?\n\nRUSTAN.\n\nPettureita.\n\nKARKHAN.\n\n            Sorretuita,\njotka rukoilevat sua!\n\n(Polvistuu sukulaisineen.)\n\nGÜLNARE.\n\nAnna heidän puhua!\n\nRUSTAN.\n\nYhtä köyttä vetävät\nhe tuon vanhan konnan kanssa,\njonka henki säästettiin.\n\nKARKHAN.\n\nYhtä köyttä, jos hän syytön, —\nvihamies, jos sua hän vainoo.\nArmoa en hälle ano,\nkuultavaks vain pyydän häntä;\nroistoillekin aina suodaan\nsilmää, korvaa tuomarin.\n\nGÜLNARE.\n\nPyyntöhän on kohtuullinen.\n\nRUSTAN.\n\nSilloin siihen myöntyisin.\n\nGÜLNARE.\n\nJos ma sitä myöskin toivon?\n\nRUSTAN.\n\nToivon! Toivon!\n\nGÜLNARE.\n\n                Sekä käsken.\n\nRUSTAN.\n\nVaikka vastattavaa paljon\noisi tuohon lauseeseen,\njoka toivo on ja käsky;\nkohteliaana naista kohtaan\ntaivun heti kuitenkin.\nLähetin jo palvelijan\nviemään tuomarinsa luo tuon\nukon, usein mainitun.\n\nKARKHAN.\n\nTää jos kohtaa hänet, silloin\nhukass' on hän. Lähetä\nitse häntä noutamaan,\narmoss' itse häntä kuule.\n\nGÜLNARE (kamariherralle.)\n\nTuokaa hänet tänne siis.\n\nRUSTAN.\n\nSeis!\n\n(Sulkien kamariherralta tien.)\n\nGÜLNARE.\n\n      Ma käskin!\n\n(Kamariherra lähtee.)\n\nRUSTAN.\n\n                 Nytpä näen:\nminkä pienten liitoksi ja\nsalavehkeilyksi luulin,\nonkin liitto julkinen\nylhäisten ja alhaisten,\nhyönteiset ja käärmeet sylkee\nyhdessä nyt myrkkyänsä\nturmioksi leijonan.\nEikä vähään tähdätäkään:\nylen työläs holhooja,\njonka käsivarren valta\nhallinnut on täällä naisen\noikullisen mielivallan,\nnolata nyt tahdotaan,\njollei muuta.\n\nGÜLNARE.\n\n              Sittenhän\nnähdä saadaan, mitä on se,\nkun tuo vanhus ensin tuodaan.\n\nRUSTAN.\n\nYhden vain oot unhottanut:\nettä laajan maamme parhaat\nmulle uskoo onnensa.\nMua seuraa soturit,\nmua kuulee hovimiehes;\nluottavina porvarit\nkatsoo mua kuin turvan tuojaa.\nNiin, tuo mieskin, jonka käskit\ntuomaan tänne vanhuksen,\nilman häntä palaa; oven\nsalpaa hältä kieltoni.\nVankan tornin vahti kuuluu\nvannotettuun väkeheni;\nilman mua ken vapauttaa\nukon tuon, pää hältä meni.\nAmmoin varustauta aloin\ntuloa tään päivän vuottain:\narka elää armopaloin,\nhullu kiitoksihin luottain.\n\nGÜLNARE.\n\nLiian pian paljastitkin,\nmitä aavistanut olen.\nIsä! Minkä suojelijan\nvaltaan uskoit rakkaimpasi!\n\nRUSTAN.\n\nLienee ollut hällä selko:\nvoima suojaa suo, ei pelko!\n\nKARKHAN.\n\nRuhtinatar, huoli pois;\nhukassa ei vielä kaikki,\nviel' on auttajia sulla.\nAseiss' ovat ystäväni;\nmitä salaa tehty on,\njulki nyt sen julistan.\nKun ma täällä puhun sulle,\npuhuvat he kansallesi,\nkurjan ikeen poistavat.\nLuulen sen jo alkaneen,\nsillä hänen kätyrinsä\npalaa tuolla hämillänsä,\ntuskaisna ja vaiti; työnsä\nei kai onnistunut lie.\n\nZANGA (on ilmeisen hämmentyneenä palannut ja asettunut Rustanin\nläheisyyteen.)\n\nKARKHAN.\n\nKuulkaa, käytävissä kaikuu\nmelu kumman kirjava, kuin\näänten, askeieitten humu.\nNiin, sun asiasi voitti,\nja nyt koston päivä koitti. —\nKatso! Setäni on vapaa.\n\n(Vanha Kaleb ilmaantuu ovelle. Asestettuja saattajia hänen takanaan.)\n\nRUSTAN (Zangalle.)\n\nHölmö, lurjus!\n\nZANGA.\n\n               Herra, teille\nvanha totuus tuttu lie:\nväkivalta voiton vie!\n\n(Vanha Kaleb on astunut sisälle. Kun hän huomaa Rustanin, aikoo\nhän takaisin.)\n\nGÜLNARE.\n\nTule, älä pelkää lainkaan:\nminä sua suojelen.\nNiin, sun todistustas kaipaa\nmuuan seikka tärkeä,\nvielä usvan peittämä,\njok' on vain sun tuntemaasi:\nkuinka kuoli kuninkaasi?\n\nRUSTAN.\n\nHänkö todistamaan? Kurjaa!\nHänkö, jota epäillään,\njoka itse työssä löyttiin;\njonka koko hovin väki\nmurhaan syylliseksi näki,\nhänkö ryhtyy syyttämään?\n\nGÜLNARE.\n\nEnsi hetken epäluulo\nei oo silti aina tosi.\nMyöhemmin oon huomannut,\nettä isä vaipuissaan\nviime uneen, pitkään, syvään,\nsylihinsä ystävänä\ntämän sulki, hälle uskoin\nviime sanansa, ja hän\ntiesi, kuka hänet surmas.\n\n(Vanha Kaleb on vaipunut polvilleen ja ojentaa rukoilevasti käsiään.)\n\nRUSTAN.\n\nMainiosti suunniteltu!\nMut on eessä luja lukko:\nunhottanet, että ukko\nmykkä on kuin haudanyö.\nKatsein, ilmein, viekkahasti\nhälle opetetuin, voi hän\nkyllä kestää eessä lasten,\nmut ei eessä oikeuden.\n\nGÜLNARE.\n\nItse unhottanut olet,\nettä viisaudessansa\nkeksinyt on ihminen\nkeinon äänteet ilmi tuoda\nsekä salat mietteiden.\nTuoll' on kynä, paperia,\njoku piirto täyttää työn,\ntapahtumain tumman yön\nvalkaisee näin lehtinen.\nKirjoittamaan hänet pankaa,\nminä häntä suojelen.\n\n(Sukulaiset ovat vieneet vanhan Kalebin oikealla etualalla olevan\npöydän ääreen. Hänelle on annettu kirjoitusneuvot.)\n\nRUSTAN.\n\nKirjoittakoon, valhetelkoon,\nkäyköön minuun, kehen hyvään;\n    (Kohottaen tupessa olevaa sapelia.)\nminun kynäni käy syvään,\nverellä ma kirjoitan.\nKäärme! Kyllä tiedän, millä\nvaarattomaks myrkyn saan.\n\n(Hän astuu perälle päin, mutta jääkin puoliväliin seisomaan\nodottavana, puoleksi kääntyneenä vanhusta kohden.)\n\nKARKHAN (vanhukselle.)\n\nÄlä pelkää, huoli pois;\nonhan puolessa jo työ.\nTavut täyttyy, sanat syntyy.\n    (Lukien.)\n\"Kuninkaanne murhas\" —\n\nRUSTAN (tempaisten kiivaalla liikkeellä sapelin puoleksi tupesta).\n\n                       Seis!\n\n(Vanhus kavahtaa säikähtäen pystyyn ja pitelee vapisten pöydästä,\nkynä putoaa hänen kädestään maahan pöydän oikealle puolelle.)\n\nRUSTAN.\n\nKiellän häntä jatkamasta!\n\nGÜLNARE.\n\nKäsken hänen kirjoittaa!\n\nRUSTAN.\n\nTulkoon! Silmä vasten silmää\nmua katsokoon ja kuolkoon!\nTai te, jotka innokkaasti\nhänen salakapinaansa\nedistätte, eikö ole\ntässä maassa tapa moinen,\nettä seikat hämärät,\njoista selvää ei voi saada,\nkaksintaisto ratkaisee,\nmäärää miekka terästetty?\nKen käy puolustajaks tälle?\nTässä vastustaja hälle!\n\nGÜLNARE.\n\nTaisto näyttää voiman määrän,\ntieto oikean ja väärän!\nJatka vain sa! Missä kynä?\nTuokaa uusi hälle.\n\nZANGA (joka erä erältä on edellisen aikana etääntynyt herrastaan,\non tullut selkäpuolitse etualan oikealle puolelle.)\n\n                   Uus on\nhyvä, parempi on vanha.\n    (Hän nostaa kynän maasta.)\nTässä kynä.\n    (Vilkaisten äkkiä pääovelle.)\n            Kas, ken saapuu?\n\n(Lähinnäseisovain  katseet seuraavat hänen katsettaan kääntyen ovelle.)\n\nZANGA.\n\nVanhus, tässä!\n\n(Hän ojentaa hänelle kynää vasemmalla kädellä. Kun vanhus vitkaillen\naikoo ottaa sen, työntää hän oikean, jossa hän on pitänyt tikaria\nkätkössä, häntä kohden ja haavoittaa häntä käteen.)\n\n               Varo vain!\n\n(Vanhus vaipuu takaisin tuoliin päästäen epäselvän tuskanäännähdyksen,\npidellen vasemmalla kädellään haavoittunutta oikeata ja peittäen\nmyöhemmin sen liinalla.)\n\nGÜLNARE (katsahtaen vanhukseen.)\n\nHaa, mit' on se? Verta vuodat?\n\n(Zanga on piilottanut nopeasti tikaria pitelevän kätensä seljän\ntaa ja koettaa siirtyä perälle ja sille puolelle, missä hänen\nherransa on.)\n\nGÜLNARE.\n\nKen sen teki? Ovet salpaan!\n\nKARKHAN.\n\nTää se oli. Nähkää verta!\nNähkää, häll' on tikari!\nKiinni hänet!\n\nZANGA.\n\nHerra, suojaa, pelasta!\n\n\nGÜLNARE.\n\nNiin, puolla häntä,\nälä salaa itseäsi!\nTyön hän teki käskystäsi!\n\nRUSTAN.\n\nKäskystäni? Minun, jonka\ntoivoa, jos kenen sietää,\nettä tämä mies, jonk' ääni\nvain voi poistaa päältä pääni\nmyrkyllisen epäluulon,\nettä elää hän ja voi —\nkädellään, kun suu on mykkä, —\nilmi tuoda, mitä tietää;\nvahingoittaisinko häntä,\nitse näinkö puhdistuksen\ntelkeäisin ainoon uksen?\nTää jos hänt' on haavoittanut,\nitse siitä vastatkoon;\njoka todistusta pelkää,\nvähimmin hän syytön on!\nEikö hänkin ollut läsnä,\nkun sai surman ruhtinas?\nMiksi yhtä tuomitaan,\nvarjo kun käy useaan?\nJos on itse työstä vapaa,\nneuvoi ehkä, yllytti;\nonhan monen monta tapaa\njoku teko suorittaa.\nNiinpä käännän hälle seljän,\nkatseen hänestä luon pois;\nsyytön jos, se onneks on,\njollei, saakoon tuomion!\n\nZANGA.\n\nHerra! —\n\nRUSTAN.\n\n         Turhaa! Vanhus antoi\ntodistuksen.\n\nZANGA.\n\n             Siinä kiitos?\n\nRUSTAN.\n\nPetturi! Vai kiitos vielä?\nEtkö sa mua johdattanut,\nkodistani riistäen,\nkietoen ja paulaten?\n\nZANGA.\n\nHyvä! Mutta vielä sietää\nsinun yksi seikka tietää:\nukko mykkä on, ma en!\nTulkaa tänne, kuulkaatten,\nmiten saadaan kruunut, maat.\nmiten paisuu nousukkaat.\n\nRUSTAN.\n\nZanga!\n\nZANGA.\n\n       No?\n\nRUSTAN.\n\n           Sa aiot —?\n\nZANGA.\n\n                      Aion!\n\nRUSTAN.\n\nOikeassa oot! ja onhan\nkyllä mieletöntä meidän\nmustaan valheverkkoon heidän\nliittyä, kun juonet raukee.\nMykkä kieli, kuollut käsi\ntodistajan, johon luotti\nhe, ja joka toivon tuotti.\nLuoksein jää! ma suojaan sua,\nseuraa uskollisna mua!\n\nRuhtinatar, voitko vielä,\nkysyn kerran viimeisen,\ntoteen näyttää syytöksen\nmuulla? Jos on vielä sulla\ntodistaja, anna tulla!\n\nGÜLNARE.\n\nJumala ja hän vain mulla.\n\nRUSTAN.\n\nJumala on kaikkein kanssa;\nnäkee kaiken, mit' on tehty,\nmutta myöskin kuinka, _miksi_.\nEi, sun todistajas täällä\neessä ihmisten nyt viime\nkertaa todistakoon, sitten\nikipäivät vaietkoon.\n\n(Hän on astunut pöydän luo ja ottanut sillä olevan\npaperin, asettuen se kädessä vanhuksen eteen.)\n\n\"Kuninkaanne murhas\" — Ken?\nSinäkö? Et sitä sano.\nTuoko tuoll', veljenpoikas?\nHän, tuo teeskentelijä\nja mun vihamieheni?\nVainaan juomanlaskijako?\nTaikka oma tytär, tuo,\njoka vallanhimossaan\nauttoi vanhan kuolemaa? —\n\nIlmeillä ja liikkeill' ei, vaan\nselvästi sa todista!\n    (Yhä nopeammin.)\nOrjaniko, jota itse\nhairahduksissani syytin?\nSattumako? luonnonlaki?\nSotilaatko? porvaritko?\n    (Osoittaen yksityisiä sormellaan.)\nTuoko? Tuo? Vai tämä?\n\nVANHUS (joka edellisen aikana on noussut ja seisonut paikallaan\nsilmät salamoiden ja rinta voimakkaasti kohoillen, sammaltaa nyt\nmuutamain epäselväin äänteiden jälkeen ankarasti ponnistaen.)\n\nS--A!\n\nGÜLNARE.\n\nPuhuuko hän?\n\nRUSTAN.\n\n             Hullutusta!\nEpäselvän ähkymisen\npuheeksiko muutatte?\nJos voit todistaa, niin tee se!\nSitten taivas alas syösköön.\nSano nimi, päätä työsi!\n    (Kurottaen paperia.)\n\"Kuninkaanne murhas\" —?\n\nVANHUS (laskien muutamain kiivaiden liikkeitten jälkeen äkkiä\nhaavoittuneen oikean käden sitä pitelevästä vasemmasta irti ja\nvaipuen kouristunein jäsenin ympärillä seisojain käsiin, hiljaa,\nmutta nopeasti.)\n\nRustan!\n\nKARKHAN.\n\nJumalani, nyt hän kuolee!\n\nGÜLNARE.\n\nVarovaisuus! varovaisuus!\n\n(Kaikki vanhuksen ääressä. Äänettömyys.)\n\nRUSTAN.\n\nZanga!\n\nZANGA.\n\n       Herra?\n\nRUSTAN.\n\n              Kuulitko?\n\nZANGA.\nKuulin.\n\nRUSTAN.\n\n        Todellista ei se\nole. Harhaa, öistä unta;\nsen vain houraa sairas päämme,\nkuumeessa me niin vain näämme.\n    (Kello lyö.)\nKello kolme lyö! — On kohta\npäivä. Kaikki silloin haihtuu!\nValveille ma ravistaudun,\naamu-ilma henkii otsaan.\nPäivän tullen kaikk' on selvää,\nen oo enää rikollinen,\nei, taas olen, mitä olin.\n\n(Muuan kuningattaren palvelijatar, joka aikaisemmin oli lähtenyt,\npalaa tuoden pientä pulloa haavoittuneen avuksi.)\n\nRUSTAN.\n\nKas! Tuo eikö Mirza serkku? —\nMyös yön haamu, niinkuin nuokin,\njotka äijän ääreen taipuu.\nPuhallus, ja kaikki haipuu.\n\nEi, ne jää? ne saapuu? uhkaa?\nPäättyvän tää viel' ei näy,\nkatsotaanpa kuinka käy.\n\nGÜLNARE (nousten vanhuksen äärestä.)\n\nTurhaa! Sydän seisahtui;\nvarmaa on: hän kuollut on jo.\n    (Huomaten Rustanin.)\nOotko täällä viel' ja uhmaat?\n\nRUSTAN.\n\nRuhtinatar, sana vielä!\nMit' on tapahtunut täällä,\nmikä osani on siinä;\nlaskekaamme, jakakaamme,\nmikä sun ja mikä mun.\nMonet palvelukset tein,\ntämän maasi voittoon vein,\nnyt sen kaiken sulle annan,\npäästän, mikä sitoi sun.\nAarteet parhaat valikoi,\nota rikkahimmat maat,\nkorut, helmet, kaiken saat;\nmulle jätä tyhjä korpi,\njossa kaipuu, köyhyys asuu,\nkultana vain päivänpaiste,\nmutta valta olkoon mun.\n\nGÜLNARE.\n\nSulle valta? Kahleet sulle!\nHänet vangitkaa!\n\nRUSTAN.\n\n                 Sa mieti!\n    (Taka-ala on vähitellen täyttynyt sotilailla.)\nSana vain, ja sotilaat,\njotka taistelussa mua\njumaloi —\n\nGÜLNARE.\n\n          Mun puolestani,\nmut ei mua vastahan.\nKas! he siirtyy puolelleni.\nTulkaa, tulkaa turvakseni!\n\n(Sotilaat ja päälliköt, jotka ovat seisoneet Rustanin puolella,\nsiirtyvät toinen toisensa jälkeen vastakkaiseen riviin.)\n\nRUSTAN (huutaen heille.)\n\nSeis!\n\nGÜLNARE.\n\nHän vihamies on, tulkaa!\n\n(Kaikki, muutamia harvoja lukuunottamatta, ovat siirtyneet hänen\npuolelleen.)\n\nRUSTAN (paljastaen sapelin.)\n\nHyvä, taistelkaamme sitten!\nZanga, sido säiläni\nvaskivitjoin vankasti!\nMiekka maalle ruostumasta,\nkuollessain sen jätän vasta.\n\nZANGA (itsekseen.)\n\nNyt on eessä kuumat paikat.\n\n(Hän poistuu Rustanin seljan taitse vasemmanpuoleisen oven kautta,\njoka jää auki.)\n\nRUSTAN (taisteluasennossa.)\n\nTulkaa tänne! Kaikki, kaikki!\n\nGÜLNARE (astuen häntä vastaan.)\n\nEi, suo palvelijain olla;\niske minut, uskallatko?\n\nRUSTAN (väistyen.)\n\nKaikki muut, vaan sua en!\n\nGÜLNARE.\n\nHurja, isän tapoit kerta;\nkammoatko verta?\n\nRUSTAN (peräytyen hänen tieltään.)\n\n                 Zanga!\nZanga!\n\nGÜLNARE.\n\n       Nyt siis toimeen! Eespäin!\nHyökätkää! Nyt kiinni heidät!\n\n(Hän astuu etualan oikealle sivulle. Siellä olevat, Karkhan\netunenässä, kääntyvät perälle. Taistelua.)\n\nRustanin ääni.\n\nZanga! Zanga! Ratsuni!\n\nPALVELIJATAR.\n\nRuhtinatar! kauhistusta:\nkatsokaahan tuonne, musta\njonne juuri pakeni, —\nkas kuin soihtu loimuava\nkädessään hän juoksee halki\nlaajan linnan; pelkään että\nhän sen pistää palamaan.\n\nGÜLNARE.\n\nMenköön linna, menköön henki,\nkunhan hänet surmataan!\n\n(Hän kiiruhtaa palvelijattarineen oikealla olevasta sivuovesta ulos.\nVanhus on jo aikaisemmin viety pois. Käsikähmä on siirtynyt perällä\nolevalle pääovelle. Aseitten kalsketta. Lyhyt väliaika. Sitten\nkaikuu ovesta joitakuita harpunsäveleitä, ja niiden seasta kuuluu\nRustanin ääni useaan kertaan huutavan: \"Zanga!\" Näyttämö peittyy.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyhyt maalaishuone; ovi perällä ja oikealla sivulla. Pimeä.\n\nMirza astuu lamppu kädessä peräovesta sisälle.\n\nMIRZA.\n\nEikö hänen ääntään tuo?\nTaaskin hänen, kuten luulen,\navunhuutoansa kuulen,\nkuin ois hengen hädässä.\n    (Kuunnellen vasemmanpuoleisella ovella.)\nJa ma yksin oon, ei kenkään\nkuule mua, lohduttain,\nmoiti hupsuksi ja sano,\nett' on turvassa hän täysin,\ntuskani mun totta vain.\n\nEi, en voi ma tätä kestää!\nEi, mun täytyy etsiä\ntänne joku läheinen,\ntyhjentää tää huolten taakka,\nsydäntäni keventää!\n    (Oikeanpuoleisella ovella.)\nIsä, rauhassako nukut,\nmua ja tuskaani et muista?\n\nMASSUDIN ÄÄNI (oikeanpuoleisen oven takaa.)\n\nMirza, sinä?\n\nMIRZA.\n\n             Minä juuri.\nMurheissako myös sa valvot,\nhänest' oot myös huolissasi?\n\nMASSUD (ulkoa.)\n\nMitä kello?\n\nMIRZA.\n\n            Kolme löi se.\n\nMASSUD.\n\nSisään käy.\n\nMIRZA.\n\n            Sun luokses?\n\nMASSUD.\n\nNiin!\n      Yhdcss' sitten tupaan käymme.\n\nMIRZA.\n\nTodellakin? — Isä hyvä!\nMinä tulen! — Jumalat,\nhuomaanne ma hänet uskon!\nKun on muussa aatos, mieli,\nmuusta kun mun haastaa kieli,\nsuojatkaa te kalleintani!\nEi vain kärsimyksistä,\nvaan myös toiveist', aatoksista,\nettei turma häntä kohtaa,\nkunnes sieluni on taas\nhänen luonansa, ja kunnes\nrukoilla ma jälleen voin.\n\nMASSUDIN ÄÄNI.\n\nEtkö tule?\n\nMIRZA.\n\n           Tässä olen.\n    (Avaten oven.)\nYlhäällä jo? Vaatteet yllä?\nIsä, oo kuin hyvä oot!\n    (Astuu ulos.)\n\n       *       *       *       *       *\n\n(Metsäinen seutu. Oikealla etualalla esiinpistävä kallio, perällä silta\nsamoin kuin toisen näytöksen alussa. Pimeä. Etäistä taistelunmelskettä,\njoka vähitellen vaimenee.)\n\nSitten saapuu Rustan haavoittuneena, Zangaan nojaten.\n\nRUSTAN.\n\nZanga, katso, kuin käy taisto?\n\nZANGA.\n\nTaisto? Sano ennen: pako!\nMiehes väistyy, pakoon pötkii,\nloput vihamiehen miekkaan\nkaatui tuonne korven hiekkaan.\n\nRUSTAN.\n\nNäinkö kävi? Tääkö loppu?\n\nZANGA.\n\nSyytä käsiäsi siitä!\nPallo lentää niinkuin lyöt.\nOisit, kuten tahdoin, silloin,\nkun meit' ahdistivat siellä\nhämmingissä kaupungin,\noisit silloin suonut mun,\nkuten linnassa ma tein,\nsytykkeitä viskoa,\nkauhun tyhjentämät kadut,\ntalot, kaikki tuleen peittää,\nois he tainneet ajon heittää,\ntoisin oisi käyneet ladut.\n\nRUSTAN.\n\nPeto! Noinko surmaa paljon?\nJa ken tietää, onnistuiko?\n\nZANGA.\n\nOnnistuiko? Siinä solmu:\nrikos ei, vaan vaara saanee\nhurskaan sielun kauhuihin?\nUskalluksin puolinaisin,\naskelin noin horjuvaisin\ntahdoit suuruuteen ja valtaan,\ntietä mahdin jyrkän kaitaan\nkorkeuksiin kiivetä?\nMonet sekalaiset aineet\nvallan sisuksissa riehuu,\ntuskin kymmenenkään maan\nhävityksen tulilaineet\nvastaa seosta, mi kiehuu\nsulatossa: mutta niskaan\nvuosisadankin kun viskaan,\nlempeydellä muistellaan,\nkuonan raudast' tuli poistaa,\nkuningas kuin kulta loistaa.\nSin' et sitä kestää voinut,\nmielin ahtain unelmoinut\nkauas oot; jos tahtoo voittaa,\ntäytyy uskaltaa; siis tälleen\nalhaisuuteen palaa jälleen!\n\nRUSTAN.\n\nPalvelijalta kuulla moista,\nviettelijältä, auttajalta!\n\nZANGA.\n\nViettelijä? Auttaja?\nEhkä! Mutta palvelija?\nMissä herra? Luisuithan\nkorkeuksista, joita kohti\nsormeni sun tiesi johti,\nkoska tahdonjättiläinen\nrohkeata työtä väistyi?\nSama syy ja rangaistus,\nsama arvo, vaatimus\nmeillä on; kuin kohduss' äidin\nsamanlaiset oomme yössä.\n\nRUSTAN.\n\nPelasta siis molemmat!\nKeino keksi, tue mua!\nSillä mikä auttaa sua,\njoka tunsit rikostyön?\n\nZANGA.\n\nMikä auttaa? Sinut myön!\nRunsaan palkan varmaan saa\nse, ken sinut luovuttaa.\nOo, sun pääs on silkkaa kultaa!\n\nRUSTAN (suunnaten häneen iskun.)\n\nHirviö ja piru!\n\nZANGA (ottaen iskun vastaan miekalta, jota hän on pitänyt\npaljastettuna viittansa alla, ja lyöden sapelin hänen kädestään.)\n\n                Seis!\nSitä odotinkin juuri.\nHerroilla on metkut omat,\nmielellään lyö toivottomat\nMikä estää mua nyt\nsäilärautaa syöksemästä\nsuoraa päätä sydämeesi,\nsiten oman pääni ostain,\nvaivat maan ja omat kostain\nyksin iskuin? Eikä sentään;\nälä pelkää! Olit heikko\noppilaani vain, min tein\nkuvaksi ma itsellein.\nRikki lyötynäkin yhä\noma työ on mulle pyhä.\nPakene! ma tänne jään\nonnes tähteet keräämään,\nuuden loiston luoda koitan;\nkuollut oot, ma palkan voitan.\n    (Viitaten perälle.)\nTuolla tiesi! Pakoon käy!\n\nRUSTAN.\n\nZanga, vielä kerran! Mua\nseuraa! Mieti, mikä olin;\nkuinka kaikki mua suosi;\nmuista, kuinka sulle vuosi\nmulta suosiota viljan.\n\nZANGA.\n\nMurhasta kun syytit hiljan\nmua, kun avuttomaks luulit?\n\nRUSTAN.\n\nUnhotetaan kaikki pois!\nVerta vuodan, auta mua!\nSeutua en tunne lainkaan.\n\nZANGA.\n\nSeutuako? Etkö vainkaan!\nHahhahhaa! Kas, juuri tässä\nkuninkaan sa pelastit,\ntai tuo toinen oikeastaan;\ntässä astui hän sua vastaan.\nNäätkö tuolla sillan tumman?\nNiin, tuo onnen ensi tie\nnyt myös turmioon sun vie.\nPakoon! Kosto lähestyy!\n\nRUSTAN.\n\nVoi mua, voi!\n\nZANGA (osoittaen siltaa.)\n\nKäy tuonne pakoon!\n\nRUSTAN.\n\nSille milloinkaan en astu!\nTuonne käyn!\n    (Kääntyen oikealle.)\n\nZANGA.\n\nHo hoi, ho hoi!\nKatso noita liekkejä,\njotka kiertelevät maita.\nKaatuneitten henkiä ne\neivät oo, vaan sotilaita,\njotka soihtuineen sua etsii.\n\nRUSTAN (kääntyen vasemmalle.)\n\nNyt siis tietä takaisin\nsamaa, jota tultiinkin.\n\n(Kaukaista torventoitotusta vasemmalta.)\n\nZANGA.\n\nKuule! Mitä sanot tuosta?\nSelkäpuolta myös ne ajaa.\nEtkö usko varoittajaa?\nTuolla ties!\n\nRUSTAN (joka on astunut sillalle johtavalle ylenevälle tielle,\njääden seisomaan.)\n\nEn voi, en voi!\nEttä koskaan uskoin sua!\n\nZANGA.\n\nNytkö myöhäks sen näät vasta?\n\nRUSTAN.\n\nOo, mua huimaa, kauhistaa!\nTulet tuikkii kaikkialla,\nkuume aivoissani riehuu,\nja nuo hahmot huojuvat,\njoita tuskin tajuat,\npyörrekarkelossa liehuu.\nKiusaaja ja vihamies!\nPaha henki! Minne ties\notit? Ylen tumma olet!\n\nZANGA (joka on heittänyt yltään viitan ja päähineen ja seisoo\naivan mustassa puvussa aloillaan.)\n\nKuuma on, ja musta olen.\n\nRUSTAN.\n\nKäärmeiltä sun hiukses näyttää!\n\nZANGA (vetäen tukastaan kaksi liehuvaa nauhaa, jotka ovat\nolleet hänen hiustensa ympäri sidottuina.)\n\nNauhoja, vain nauhoja!\n\nRUSTAN.\n\nJa tuo vaate seljässäsi\non kuin sull' ois siivet mustat.\n\nZANGA.\n\nPahat poimut, hyvät myös.\nNiin on meillä maalla muoti.\n\nRUSTAN.\n\nMurhamiehen-jaloissasi\nloistaa jotain synkeästi.\n\nZANGA (nostaen ylös varrellisen, mäntämäisen esineen, joka oli\njo ennenkin maassa, mutta joka vasta nyt alkaa loistaa.)\n\nMätä kääpä, laho puu;\nlyhdyks silti sopeutuu.\n\n(Pitäen koholla tuota esinettä, jonka valo kirkastuu.)\nValaisee sun tiesi tuonne\nsyvyyteen. Vain siellä on sun\npelastukses. Näätkö, sinut\nvainoojat on saartaneet?\n\n(Etualan oikealta puolelta astuu esiin asemiehiä.)\n\nJOHTAJA.\n\nHän se on! Oot vankimme!\n\nRUSTAN.\n\nVoi!\n\nZANGA.\n\n     Nyt syöksy!\n\n(Vasemmalle, Zangan seljän taakse, ilmestyy sotilaita.)\n\nJOHTAJA.\n\n                 Tääll' on roisto!\n\nZANGA.\n\nSyöksy vain!\n\nRUSTAN (rientää sillalle vievää tietä ylös.)\n\nJOHTAJA (vasemmalla olevain sotilaitten etunenässä.)\n\n             Tie sulkuun hältä!\n\n(Jotkut seuraavat häntä.)\n\nRUSTAN (näyttäytyy sillan luona.)\n\nZANGA.\n\nSilta vapaa vain!\n\n(Rustan on astunut sillalle.)\n\n(Ylängön oikealta sivulta ilmestyy Gülnare seurueen ja soihtujen kera.)\n\nGÜLNARE.\n\n                  Seis!\nVerihurtta!\n\nZANGA.\n\n            Pelkurina\npyövelinkö miekkaan kaadut?\nOikea on paikka siinä!\nSyöksy virtaan, soturina\nkuole, sankarina kaadu!\n\nGÜLNARE.\n\nAntaudu!\n\n(Joka taholta on saapunut esiin sotilaita soihdut käsissä.\nAsemiehet tunkeutuvat lähemmäs.)\n\nZANGA.\n\nMun perii hukka!\n\n(Rustanin näköinen olento syöksyy virtaan. Samassa hetkessä luhistuu\noikealla etualalla oleva kallio. Rustan tulee näkyviin vuoteellaan\nmakaavana. Kaksi poikaa hänen vierellään, samoin kuin ensimäisen\nnäytöksen lopussa. Seudun peittää harso, toinen, kolmas. Henkilöt\nkäyvät epäselviksi. Zanga vajoaa. Pilvet peittävät kaiken.)\n\nRUSTAN (liikahtaen unissaan.)\n\nVoi mua, voi! Ei pelastusta!\n\n(Vuoteen jalkopäässä seisova tummapukuinen poika sytyttää soihtunsa\npääpuolessa seisovan kirjavapukuisen soihdusta, jonka tämä sen\nsijaan sammuttaa maata vasten. Rustan herää. Pojat vajoavat. Pilvet\nperällä häviävät. Paljastuu sama majansisusta kuin ensimäisessä\nnäytöksessä on.)\n\nRUSTAN (Kavahtaen ylös ja tunnustellen käsivarsiaan.)\n\nHengiss' oonko? — Vankinako?\nEikö mua virta niellyt?\nZanga! Zanga! Voi mua kurjaa!\n\nZANGA (samassa kotipuvussaan kuin ensimäisessä näytöksessä, astuu\nsisään kädessä lamppu, jonka hän asettaa pois.)\n\nVihdoin heräät, aamu koittaa,\nratsut on jo satuloitu.\n\nRUSTAN.\n\nPiru! Käärme! Murhamies!\nSaavutko mua pilkkaamaan?\nKyinä kiertyy hiuksesi,\nkypeniä silmäs sinkoo,\nkätes salamoita linkoo,\nvaan ma tahdon, kuolevainen,\nviekoiteltu, kostaa kaiken,\nja tää teräs tutkikoon,\nonko samaa rautaa liha,\nkuin on otsa, sydän, viha!\n\n(Hän on tarttunut tikariin, joka riippuu hänen vuoteensa vieressä,\naikoen paiskata sillä.)\n\nZANGA.\n\nApuun! Voi! hän järjiltään on!\nMirza! Massud! Kuulkaa! tulkaa!\n    (Hän pakenee.)\n\nRUSTAN.\n\nPakoon läksi. Mull' on voimaa\nhänen mahtinsakin voittaa!\nPois nyt näistä huonehista,\njoita kuolonkauhut saartaa!\n\nTuli sammuksiin nyt tää,\njottei vainoojat mua nää.\n\n(Hän sammuttaa lampun. Leveän kaari-ikkunan lävitse, joka ottaa\nsuuremman osan peräseinästä, näkyy taivaanranta päivänsarastuksen\nensi merkeissä.)\n\nMissä ovi? Missä pääsy\ntämän paikan kauhuista?\nTännekö mun täytyy kuolla? —\nKuule, tullaan! Kallihisti\ntahdon elämäni myödä —\nhengilt' ensin jonkun lyödä.\n\n(Hän tarttuu vuoteensa vieressä pystyssä olevaan sapeliin.)\n\n(Massud ja Mirza tulevat. Jälkimäinen kantaa kädessään kirkkaasti\nvalaisevaa lyhtyä.)\n\nRUSTAN.\n\nMitä, kuningas, Gülnare?\nEi! — Se oisko mahdollista?\nMassud lienet. — Mirza, Mirza!\nKuolleitako kaikki oomme?\nKuinka luonanne ma olen,\nkotipirtin siltaa polen?\n\nÄlä tuhlaa huomiotas,\nkatsehesi rakkautta\npimeälle, sortuneelle!\nVerivihalla ma maksan,\nmitä mulle rakkaus antaa. —\n\nEi, en vihaa sua! Tunnen\nsen, en sua. — Enkä sua. —\nVihaa? Ah, kuin mieli suli,\nlämmin tulva sieluun tuli!\nEi, en teitä, ketään vihaa!\nKaiken anteeks antaa voisin!\nAh, kuink' kyynelin nyt toisin\nnään, kuin kiedottuna taikaan,\nniinkuin ennen lapsuusaikaan.\n\nMIRZA.\n\nRustan!\n\nRUSTAN.\n\n        Älä saavu luokse!\nTietäisitpä, mit' on tehty\nsiitä, kun me viimeks näimme.\n\nMIRZA.\n\nViimeks näimme?\n\nRUSTAN.\n\n                Päivät, viikot —\n\nMIRZA.\n\nViikot? Päivät?\n\nRUSTAN.\n\n                Mistä tiedän?\nKauhea on ajan mahti.\n\nMIRZA.\n\nYksi yö kai vain on mennyt?\n\nZANGA (ilmaantuen ovelle.)\n\nHerra, käsketkö nyt ratsut?\n\nMIRZA.\n\nEtkö muista sitä enää?\nEilen — Isä, sano sinä,\nmieleni käy raskaaks siitä.\n\nMASSUD.\n\nEilen, etkö sitä muista?\ntahdoit luotamme sa mennä,\npyysit ratsut aamuksi.\n\nRUSTAN.\nEilen —?\n\nMASSUD.\n\n         Milloin muuten?\n\nRUSTAN.\n\n                         Eilen? —\nJa tuo kaikki, jonka näin,\njonka elin, kaikki suuruus,\nkaikki kauhistava, paha,\nveri, kuolo, taisto, voitto —?\n\nMASSUD.\n\nOli varoitus kai loitto,\nsalatuimman voiman työ,\njolle hetki on kuin vuosi,\nvuosi on kuin yksi yö,\njoka antoi varoituksen,\nnäytti unta uhkaavaa\nja nyt toden paljastaa,\npoistaa yön ja uhkauksen.\nTuskin saat sa toisen kerran\narmon. Kuule ääntä Herran!\n\nRUSTAN.\n\nYö! — ja oli elämä.\n\nMASSUD.\n\nYö. Vain unta yöllistä.\nKatso, sama aurinko,\npäivää vanhempana vain,\njoka laski uhmasi ja\nkovuutesi todistain,\nkas, se ikimatkallaan\nnousee yli vuorimaan,\nkatsoo sua kummastellen,\nkun näin viivyt kuhnaellen:\njos sa aiot retkellesi,\non jo aika lähtäksesi!\n\n(Ikkunasta näkyvä seutu, joka jo aiemmin on kuvastanut kaikki\npäivänsarastuksen asteet, sädehtii nyt auringonnousun täydessä\nloistossa.)\n\nRUSTAN (langeten polvilleen.)\n\nTerve, pyhä aamunkoi,\niki valo, onnen päivä!\nNiinkuin väistyi öinen häivä,\nsäteesi kun säihkeen loi,\nniin tään rinnan yökin laukee,\nselkenee ja kirkastuu.\nHämäryyden huntu aukee,\nsortuu salaisuuden muuri:\nvalaistusta seuraa lämpö\nja se valoa on juuri.\nKiitos sulle! että kauhun\nverijulma valtakunta\noli varoitusta, unta,\neikä elämää, ja että\nsätees kirkkaudessaan,\nvalkaisija kaiken maan,\nkohtaa minut syyttömänä,\neikä pahantekijänä.\n\nJulistakoot sätees aina,\nsyvään joka rintaan paina:\nyksi täällä vain on lauha\nonni: tyyni sielun rauha,\nsyystä vapahdettu rinta!\nSuuruus vaarallista on,\nmaine varjo arvoton;\ntyhjillä se ilveillään\nvie niin paljon mennessään!\n\nNiin, sen imarruksista nyt\niäks itsein irti sanon,\neessäs, setä, polvillani\nkolmea ma lahjaa anon: —\n\nMIRZA.\n\nRustan! — Isä!\n\nRUSTAN.\n\n               Anteeks ensin!\nOta pyynnön kuuman vuoksi\neksynyt taas majaas luoksi\nkatuvana!\n\nMIRZA.\n\n          Kuuletko\nisä?\nMASSUD.\n\n     Oo, niin mielelläni!\n\nRUSTAN.\n\nSitten kiusaajalle tälle,\njosta varoittivat tähdet,\nvapaus ja kultaa hälle\nanna, menköön minne halaa!\n\nZANGA.\n\nHerra!\n\nRUSTAN (Zangalle.)\n\n       Tahdon, että lähdet!\nPyydän, isä!\n\nMASSUD.\n\n             Toivon samaa.\n    (Zangalle.)\nMennä saat, sa olet vapaa!\nOta toinen hevosista.\nMitä kukkarossa on,\njonka matkaa varten annoin,\nsinun on, ja matkaan lähde!\n\nZANGA.\n\nVapaa todella?\n\nMASSUD.\n\n               Niin!\n\nZANGA (Rustania kohden.)\n\n                     Mitä\nsanon?\n\nRUSTAN.\n\n       Kiitä lähteissäsi.\n\nZANGA.\n\nKäytän ensi riemastusta.\nHyvästi, te hyvät mulle!\nKaunis neito, kiitos sulle!\nJa nyt joutuin matkallen\nhalki viitain, kankaitten!\n    (Yhdellä hyppäyksellä ovesta ulos.)\n\nRUSTAN (joka on noussut.)\n\nSitten pyyntö viimeinen!\nIllalla kun erottiin,\nherätit mun toivomaan,\nettä Mirza, tyttäresi —\n\nMASSUD.\n\nÄlä haasta siitä nyt!\nTaloni ja tavarani\nja'an ma kera katuvaisen;\nvaan mit' yli omastani,\nsisin ydin elon maisen,\nsiin' en pyyntöäs voi täyttää,\nennenkuin voi aika näyttää,\niäksikö meni mennyt.\n\nRUSTAN.\n\nSetä, epäilläkö voit?\n\nMASSUD.\n\nEn, ett' et nyt tunne niin;\nmutta muista: unelmat\ntoiveita ei luo, vaan henkiin\nentisiä loihtivat;\nminkä karkoittaa nyt aamu,\nsiemen sinuss' oli siihen;\nvaro! niin teen minäkin.\n\nRUSTAN.\n\nSetä, kuule!\n\nMIRZA.\n\n             Kuule, isä!\n\nMASSUD.\n\nSinäkin käyt hänen puolleen?\n\nMIRZA.\n\nHän on lempeä ja hyvä.\n\n(Kuuluu hiljaisia säveleitä.)\n\nMASSUD.\n\nKuulkaa!\n\nMIRZA.\n\n         Isä!\n\nMASSUD.\n\n              Säveleitä!\n\nMIRZA.\n\nSana vain!\n\nMASSUD.\n\n           Ne lähenee.\n\n(Zanga ja vanha dervisi kulkevat ulkona ikkunan ohi. Vanhus soittaa\nharppua, Zanga puhaltaa huilua. He soittavat ensi näytöksen lopussa\nkuultua säveltä.)\n\nMASSUD.\n\nEikö musta Zanga tuo? Ja vanhus hänen vierellään —\n\nRUSTAN.\n\nKauhistus!\n\nMIRZA.\n\n           Ja miksi? Onhan\nhän tuo hyvä dervisi,\nihmeentekijä, mua joka\nneuvoillaan ja opeillaan on\nniinkuin isä ohjannut.\n\nRUSTAN.\n\nPois, te tummat unet nyt!\nIsä, sano hyvä sana!\n\nMASSUD.\n\nKas, he saapuu, kas, he tulee.\nKumartavat auringolle.\n\nMIRZA.\n\nIsä, etkö puhu?\n\nMASSUD (hiljaa.)\n\nKyllä vielä! Kuunnellaanpa; hiljaa!\n\nRUSTAN (samoin.)\n\nMutta sitten —?\n\nMIRZA (samoin.)\n\n                Lupaa!\n\nMASSUD.\n\n                       Hiljaa!\n\nRUSTAN ja MIRZA (kietoen käsivartensa toistensa ympäri).\n\nIsä! Setä!\n\nMASSUD (kuunnellen yhä ulkoa tulevia ääniä, tehden vasemmalla\nkädellään myöntävän merkin, hiljaa.)\n\n           No niin, olkoon!\n\n(Rustan ja Mirza vaipuvat polvilleen häntä ja toisiaan syleillen.\nSävelet kaikuvat edelleen.)\n\n    Esirippu.\n\n\n\n"]