[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqy9RA2Bksrs9xw3Frd3G2mQuQ4igfVuBaofCFO7R1B0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},351,"Ojamylläri ja hänen miniänsä","Jannsen-Koidula, Lydia",1843,1886,"351-jannsen-koidula-lydia-ojamyllari-ja-hanen-miniansa","351__Jannsen-Koidula_Lydia__Ojamylläri_ja_hänen_miniänsä","Jutelma Vironkansan opiksi ja huviksi","romaani",[],[],"fi",1863,1879,13700,82480,false,22828,[23],"Estonian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Ojamylläri ja hänen miniänsä : jutelma, Vironkansan opiksi ja huviksi\" by Koidula is a fictional narrative written in the late 19th century. This story unfolds in the Estonian countryside and centers around the titular character, Ojamylläri, a wealthy yet discontented miller, and his family dynamics, particularly with his son Jaakko and the prospective daughter-in-law, Anna. The narrative explores themes of ambition, family conflict, and the societal pressures of wealth and marriage.  The opening of the narrative introduces the main characters and their relationships within a rural setting. Ojamylläri is depicted as an affluent man, yet his greed and stringent views lead to strife within his family, especially regarding his children's choices in love. The story hints at the tensions between Ojamylläri and Jaakko, who is in love with Anna, a girl of modest means. The beginning establishes a backdrop of familial dissatisfaction and societal expectations, setting the stage for impending conflicts as the plot unfolds. Key dynamics are introduced, such as Ojamylläri’s aspirations for wealth influencing his children's lives, coupled with the character of Kirja-Tiitsu, the village gossip, suggesting a complication that will further develop the story's theme of social class and personal relationships. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Forsman, Betty",368,"Virolainen pienoisromaani kertoo myllärin perheen elämästä ja koettelemuksista sodan ja yhteiskunnallisten muutosten keskellä. Teos on kirjoitettu opettavaiseksi ja viihdyttäväksi kertomukseksi, jossa uskollisuus ja perhesuhteet nousevat tärkeään osaan.","Lydia Jannsenin 'Ojamylläri ja hänen miniänsä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 351. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","OJAMYLLÄRI JA HÄNEN MINIÄNSÄ\n\nJutelma Vironkansan opiksi ja huviksi\n\n\nKirj.\n\nLYDIA JANNSEN [Koidula]\n\n\nSuomentanut Betty\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n1879.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Alkulause\n   I. Lukija oppii tuntemaan Ojamyllyä ja Myllymäkeä\n  II. Eräs vieraissa-käynti\n III. Pääsiäislauantai Ojamyllyllä\n  IV. Kaksi hyvää ystävätä pitää yhtenä hyvää neuvoa\n   V. Mitä mietteitä sota toi Ojamyllylle, Männikön kylään ja\n      Sutlepan perheesen\n  VI. Kuinka Bonaparte liikkuu Venäjällä ja Kirja-Tiitsu kosioimassa\n VII. Jumalan vitsaus\nVIII. Uskollinen sydän\n  IX. Vanhat ovat kadonneet -- katso, kaikki ovat uudeksi tulleet\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nArmas Vironkansa! Me tiedämme jo kaikki: mitä vanhemmat tekevät, sitä\nlapset näkevät, ja nuoret linnut laulavat vanhain tavalla, olkoon laulu\nsuloinen taikka inhoittava. Kun 1848 ensimäistä \"Sönumetoja'a\"\nkirjoitin, tuli \"Ojamyllärin\" kirjoittaja, 5-vuotiasna lapsena, jonka\npää hätinä ulottui polviini, \"vauva\" sylissä, usein kirjoituspöytäni\neteen, kysyen: \"isä, rakas isä, kenelle sinä kirjoitat?\" -- \"Minä\nkirjoitan Vironkansalle, lapseni, iloksi ja opetukseksi -- vastasin\nminä, -- mene sinä jälleen äidin luo leikittelemään; pyydä, äiti antaa\nsinulle vähän vehnäistä\". -- \"Mutta isä, kun sinä jäät pieneksi ja minä\ntulen isoksi, lupaatko minun myös kirjoittaa heille pienen kirjasen,\nisä, lupaatko?\"\n\n-- \"Tietysti, lapseni, sinähän olet Viron lapsenlapsi, kuka sinulta\nsitä kieltäisi?\"\n\n-- \"Mutta isä, leikkaatko minulle kynän ja annat minun istua\ntuolillasi, isä, kai lupaat?\" -- \"No kyllä, kyllä! Mene nyt, kuule äiti\nkäskee!\" Sillä sain hänet aina kaulastani irti. \"Jumalalle on kaikki\nmahdollista, ajattelin itsekseni, mutta sinulla, lapseni, on vielä\nmonta tuulta jalan alla\".\n\nJa katso nyt! kirja, joka sinulla par'aikaa on käsissä, on tämän lapsen\nkirjoittama; mutta hän ei enää ole niin lyhyt kuin silloin. Onko nyt\ntämä ensimäinen kirjanen sinulle mieliksi vai eikö, enhän sitä voi\ntietää: mutta lapsi on kuitenkin voimiensa mukaan pitänyt sanansa.\n\nTee nyt armas lukija hyvin ja ota tämä ensimäinen lahja rakkaudella\nvastaan, se tulee sukulaisesi kädestä, ja Jumala antakoon meille\nkaikille kallista terveyttä, joka meille on parahin kaikista.\n\nPernossa Elokuulla 1863.\n\nJuhana Jannsen.\n\n\n\n\nI.\n\nLukija oppii tuntemaan Ojamyllyä ja Myllynmäkeä.\n\n\nJos täysiä rahasäkkiä ja viljavia peltomaita aina seuraisi onni ja\nsydämen rauha, niin olisi vanha Antti Trimm eli Ojamylläri, niinkuin\nhänen myllynsä vuoksi häntä rahvas nimitti, varmaankin ollut onnellisin\nmies Männikön kylässä. Antin neljäkymmentäkahdeksan vakan-alaa peltoa\nja heinämaata, erittäin vielä kartano y.m. huoneet tekivät hänen\nvauraaksi mieheksi, ja että rauta-arkku vuoteen alla makuuhuoneessa ei\nsuinkaan ollut tiilikivillä täytetty -- siitä olisin lyönyt vaikka\nvetoa; sillä Ojamyllärillä oli varoja, sen tiesi joka mies Männikön\nkylässä.\n\nVaan onnella ja sydämen rauhalla on kokonaan oma laatunsa, ja viisaat\nihmiset sanovat että molemmat paljon useammin majautuvat matalan\nolkikaton alle, kuin korkeaan kivirakennukseen.\n\nMyös Ojamylläri oli kaikkine rikkauksineen ja varoineen onneton ja\nrauhaton mies. Mistä se siis tuli? -- No ensiksikin siitä, että hän oli\nperin ahnas ja mammonanpalvelija, joka ei milloinkaan saanut kylläänsä\neikä mielensä mukaan; vielä toiseksi: että lapsensa saattoivat hänelle\npelkkää sydäntuskaa ja murhetta -- niinkuin hän aina itse valitti. --\n\nMikä on tosi, jääpi todeksi -- _tyttärensä_ suhteen oli Antti siinä\nkohden ihan oikeassa. Kapaloista asti helliteltyä ja lelliteltyä tyttöä\nkoulutettiin kaupungissa ja hän pääsi vihdoin -- koska hänellä\nitsellänsä oli kaunis, maire näkö ja isällä varsin pullea rahakukkaro\n-- eräälle kevytmieliselle kaupungin kauppiaalle vaimoksi. No nyt eivät\ntietäneet isä eikä tytär enää kuinka korkealle päätänsä nostaisivat!\nOjamyllärin Katri oli nyt kauppamiehen rouva -- missä sen kunnian\nääret! Tuota kesti noin vuoden verran aikaa. Silloin eräänä päivänä\nhuudettiin: kauppamies Lindner on joutunut vararikkoon! Kuinka niin\näkkipäätä? -- Tietäähän sen muutenkin, mimmoinen se kaupungin elämä on:\nLindner eli rennosti, armas rouva auttoi, ja kun viimein sormet\nalkoivat kukkaron pohjaa tapailla, ajatteli kunnian-arvoinen vävymies:\n\"parempi pikkuisen muassa kuin ihan ilman\". -- Hän jalkoihinsa, lippasi\n-- Amerikaan, jossa toisia sellaisia veijaria kuuluu kyllä olevan.\nMiehet hoi, ottakaa kiini! Tahtoi tahi ei, täytyi isän ottaa Katrisensa\njälleen kotia ja suoda hänelle armoleipää.\n\nVaikka myllärin Katri olikin niin kevytmielinen, se isku sattui\nkuitenkin hänen sydämeensä ja viilsi syvän haavan. Hän poi ja kitui, ja\nkun noidan valtikkaat ja kevät-esiköt jälleen alkoivat leitsoittaa ja\npaimenet laitumella huikkasivat -- oli Ojamyllärin Katri jo aikaa\npienen tyttärensä kanssa levännyt Männikön kirkkomaassa.\n\nJaakko, Ojamyllärin ainoa poika-perillinen, oli vilkas mies -- sitä\nkertoi koko kylän väki -- ja vielä päälliseksi Männikön kylän kaunein\npoika -- sitä kertoivat varsinkin kaikki Männikön kylän tytöt; --\nkukapa sitä paremmin tietäisikään. Siihen asti oli asia hyvä ja isä\nhäneen tyytyväinen, mutta että Jaakko kaikkein tyttölöiden joukosta\njuuri koulumestarin Annaa vaimoksensa pyysi, kun kuitenkin kaikki muut\ntytöt häntä halusivat saada: se teki Ojamyllärille niin suurta\nmielipahaa, ettei monestikaan ruoka eikä juoma hänelle maittaneet.\nMiksi niin? No, Annalla oli kaikenlaiset hyvät avut ja tavat sekä\nkaunis oli hän päälliseksi kuin enkeli -- yhtä ainoata oli hän --\nvailla: -- rahaa!\n\nMutta rahaa, paljon rahaa! oli Ojamyllärin öinen ikävöiminen ja\npäiväinen miete, ja suurempaa mielipahaa ei voinut Jaakko hänelle tehdä\nkuin kosia köyhää tyttöä.\n\nLiisa, Ojamyllärin emäntä, oli ymmärtäväinen, hellä ja hiljainen vaimo,\njoka vaivalla tähän asti oli rauhaa kannattanut isän ja pojan välillä.\n\nMutta hän huomasi selvästi, että asia tällä tapaa ei voisi kauemmin\nkävystyä, sillä Antin viha poikaa vastaan yltyi päivä päivältä, ja\nvasta hiljattain oli hän uhannut ajaa Jaakon pois kotoa, jos ei hän\nheittäisi tuota tyhjää kirkkohiirtä. Ja Antti oli mies sanansa\npitämään, sillä jäykempää ja ylpeämpää miestä kuin Ojamylläri ei voinut\nkahdenkymmenen virstan ympäristöltä löytää.\n\nÄiti raukan hankki sydän haljeta alituisen riidan ja toran tähden, mikä\nvaikeni vasta illalla myöhään hänen miehensä maata mennessä, mutta\njälleen nousi aamulla varhain Antin kanssa, joka pitkin päivää\nrypistynein kulmin ja kiukkuisin sanoin muiskien kulki tuvassa ja\nulkona. Sen ohessa tiesi Liisa poikansa tuntevan tuskaa isän\nluonnottoman tahdon tähden, sillä niinikään oli hänelle itselle\nnuoruudessansa tapahtunut. Ei millään muotoa hänen oma sydämensä, vaan\nhänen isävainajansa tahto, ollut hänet Ojamyllärin vaimoksi saattanut;\nhän itse oli jo aikoja erään toisen valinnut. Raskaalla sydämellä oli\nhän viimein antautunut isän tahdon alaiseksi. -- Jäykkämielinen\nOjamylläri ei ollut vielä koskaan kiitossanaa hänelle siitä lausunut ja\nkatseli nyt jälleen karsain silmin vaimoansa: olisiko hän ehkä pitänyt\nyhtä neuvoa Jaakon kanssa? Että Liisalla juuri senkin vuoksi ei ollut\nkultaiset päivät, ymmärtää jokainen itsestänsä.\n\nToisella tapaa, vaan ei suinkaan paremmin, oli asiat yllä mainitun\nAnnan elämänkohdan suhteen. Kun kylänraitista ylöspäin ja\nkouluhuoneesta vielä palasen matkaa eteenpäin lähdemme, tapaamme kirkon\ntakana erään vanhan, lahonneen mökin, vinoseinäisen ja sammalkattoisen,\njoka selvästi ilmoittaa, ettei huoneenrakentajan hampaita enää moneen\naikaan ole porottanut. Siinä asuu vanha Sutlepan Anttoni vaimonsa ja\nlastensa kanssa, joita parikunnalla onkin koko tuvallinen, vaikka kyllä\nvanha tölli oikeutta myöten jo aikaa olisi ollut huutokaupalla myytävä,\njos kaupungissa asuvalla velkojalla ei olisi ollut kristillinen sydän\nrinnassaan. -- Kun Annan vanhukset jo aikaisin kuolivat, oli Anttoni\nottanut Annaa -- tietysti maksoa vasten -- kasvattaaksensa, ja\nkunnallishallituksen oli hyvä mieli, että päästiin erilleen tuosta\nköyhästä tytöstä, ja että joku sillä tapaa otti tuota köyhää lasta\nhoitaaksensa. Mutta Jumala nähköön! Anttoni ja Rietu eivät ymmärtäneet\nomiakaan lapsiansa kasvattaa, saatikka vieraita. Mies oli patajuoppo ja\ntappelija, vaimo raaka ja sivistymätön, joka ylimalkaan ei tehnyt\nsuurta eroitusta \"minun omani\" ja \"sinun omasi\" välillä ja usein antoi\npeukalon kasvaa toisia sormia pidemmäksi. Mitä silloin lasten\nkasvatuksesta tulisi? Anna sai kasvatusvanhemmiltansa, mitä suurin osa\nhänen kaltaisiansa saavat, jos ne ovat köyhät: vähän syödä -- tehdä\npaljon työtä sekä ottaa vastaan soimasanoja, ja jos Taatto taivahinen\nei olisi sanallansa apua ja lohdutusta tuonut, hän olisi kokonaan\njäänyt oman onnensa nojaan ja unhotuksiin.\n\n\"Mutta\", kysyy ehkä yks ja toinen, \"eikö Anna lähtenyt pois, koska hän\noli kasvatusvanhemmillensa kiusaksi?\" -- Niinpä niinkin, kyllähän tuo\nhyvä lapsi olisikin lähtenyt, ja mietti sitä varmaan ennenkuin me\nmolemmat, mutta mihin hän sitte joutuisi? -- Kun Anna laskettiin\nkoulusta, pyysi hän päästä palvelukseen, että itse ansaitsisi leipänsä\nja niinmuodoin ei enää olisi kasvatusvanhempiensa elätettävänä. Mutta\nnyt tuli kysymys: \"Pitikö heidän uudestaan hänen tähtensä murehtia ja\nnähdä vaivaa? Hän olkoon tyytyväinen, kun saapi jäädä yhteen kohtaan!\"\nRietu ei olisi häntä ensinkään laskenut, varsinkaan nyt kun tyttärensä\nhäät juuri olivat tulossa; sillä Anna oli kaikkeen tyytyväinen, ja\nkotiaskareet olivat kokonaan hänen tehtävänänsä; yhtähyvin Rietu sanoi\nhänen täällä olevan jaloissa, ja aamusta iltaan työn ja vaivan lisäksi\ntorui ja soimasi häntä.\n\nNiinmuodoin oli Anna vielä tänäpäivänä Sutlepan perheessä, ja\nkyyneleitä ja itkupäiviä oli hänellä enemmän kuin ilohetkiä.\n\nLapsuudesta asti olivat Anna ja Jaakko olleet yhdessä, yhtenä koulussa,\nlukusijoilla ja Herran ehtoollisella, sillä molempain äidit olivat\nlapsuuden-ystäviä. Aika oli muuttanut lapset täysikasvuisiksi, mutta\nrakkaus sydämessä oli sekin kasvanut, ja kun Jaakko oli 23- ja Anna\n20-vuotias, silloin tiesivät myös molemmat, etteivät voisi elää ilman\ntoisiansa. Että Ojamylläri ei hevin ottaisi vitivaivaista miniää, sen\nhe tiesivät myös, mutta molemmat olivat nuoria, voivat sekä tahtoivat\nodottaa, ja lupasivat ennen kuolla, kuin toisistansa erota -- niinkuin\nnuorien rakastavaisten aina on tapa! -- Joka kaupungissa ja kylässä,\nvieläpä joka perheessäkin on omat sala-kuiskuttelijat ja kontittelijat,\njotka eivät suurempaa iloa tunne kuin sattumoilta kuultua salaisuutta\nheti ilmoittaa juuri niille, joiden ei suinkaan olisi pitänyt siitä\ntietoa saada. -- Eikö Männikön kylässä semmoista olisi ollut? Eipä\nvielä ollut viikkoakaan kulunut, niin tiesi Ojamylläri alusta loppuun\nkoko asian. Vaan nyt Antti tulistui niinkuin rohdin-tukko, johon\npistetään valkia, hän melusi ja pauhasi, että seinät soi, ja vannoi\nvalan, että ennen kuolisi, kuin ottaisi taloonsa tuon \"ryysyläisen\".\nJaakko pysyi isän melutessa tyynenä, vaan äijä tunsi poikansa ja tiesi\nettä hän semmoisissa asioissa oli jäykkä ja lujamielinen. Mutta hän\npäätti tehdä kaikki mitä suinkin voisi, lasten sydämet eroittaaksensa\nja rakkauden niistä juurineen kiskoaksensa! Luonnistuiko hänen\ntuumansa? -- Saammepa nähdä!\n\nTällä tapaa oli asiat Ojamyllyllä; nyt luomme silmämme erääsen\nihmiseen, joka kyllä oikeutta myöten ei ansaitsisi sitäkään, että aimo\nkoira häntä haukkuisi ja rehellinen mies sylkisi häneen, mutta jota\nmeidän kuitenkin täytyy oppia tuntemaan.\n\nKirja-Tiitsu -- sen nimen oli hän saanut pitää siitä saakka kun hän\nennen aikaan oli ollut pitäjänkirjurina -- Kirja-Tiitsu oli ensimäinen\nkylän-posti, väärinpuhuja ja korvaankuiskuttelija Männikössä,\ntyhjäntoimittaja, joka kaikkein mutkallisimpia asioita taisi\nympäristössä laverrella ja puheita ymmärsi panna paremmin kuin moni\nravintolan-neitsyt matkaan. Häpeemätön ja julkea kun hän oli, tuli hän\ntakaovesta jälleen sisälle, jos häntä etuovesta viskattiin pellolle, ja\nilman Kirja-Tiitsun sekaantumista ei mikään asia saanut tapahtua; sillä\ntuo kiskuri ymmärsi, paremmin kuin moni kuppari tahi tietäjäakka,\nmieliksi puhua, Kirja-Tiitsu auttoi sekä kosimisissa että peijaisissa,\nhäiden ja kemujen toimeen panemisessa, kirjoitti kaikki anomus- ja\narentikirjat, ja koko Männikön kylässä ei ollut sitä majaa, johon\nKirja-Tiitsun terävä nenä ja rokon-arpiset kasvot eivät olleet\ntunkeuneet. Ja hyvinhän sen arvaakin: aina hänen sormiansa syytti,\nsillä jos hänen virkansa ei tuottanut kunniaa, niin se kuitenkin\nelättää, ja kaikella mikä ei karjunut, sillä oli Kirja-Tiitsun taskussa\nkyllä tilaa. \"Vähäisen valehdella, vähäisen varastaa, on yhtä hyvä kuin\npuolentynnyrin maa\" -- kas siinä sana, joka ihan täsmälleen sopii\nKirja-Tiitsuun. Sillä tuo lipilaari puhui miehille ja naisille korvat\ntäyteen, nosti lapset ja vanhemmat toisiansa vastaan, jahka vaan oman\nhyötynsä saavutti. Jossa puu hakataan, siihen lastut lankeevat. Sattui\nkyllä toisinaan niinkin, että jos asia meni liiemmäisiin, joka lastu\njätti pahat merkit kielittelijän selkään -- sen hän ravisti maahan\nniinkuin koira vettä -- mikäs hänen moisensa häpeästä tai kunniasta\nhuolis? -- Sanalla sanoen: Kirja-Tiitsu oli yksi pää-Juutas (sillä\npunainen oli hänen tukkakin), jota kaikkiin asioihin voi käyttää, vaan\nei suinkaan -- maksotta!\n\nSutlepan Anttoni kirkon takana oli Kirja-Tiitsun kummi ja hyvä ystävä.\n-- Tietäähän sen: mihinkä tomu maasta ja lika rattaasta jää? Mutta\nOjamyllärin herralla ei hän voinut toivoa asiallensa menestystä, sillä\nKirja-Tiitsu oli häntä kerran hyvästi pettänyt, ja siinä asiassa oli\nAntilla ihmeellisen hyvä muisti: sitä hän ei helposti unohtanut!\nKuitenkin oli Ojamylläri viime-aikoina käynyt Kirja-Tiitsulle hiukan\nystävällisemmäksi, joka siitä ylpeänä usein sanoi Anttonille: \"Saatpa\nnähdä, kummi, saatpa nähdä, hän palaa kuitenkin vielä, -- jos vaan\nyksistään koulumestarin Annankin tähden\", ja niin puhui kiskuri\nirvistellen, niinkuin olisi hänellä jo ollut Ojamylläri vallassaan --\nja Jumala nähköön! veijari oli oikeassa.\n\nEräänä lauantaina ennen joulua oli Ojamylläri myynyt viljaa kaupunkiin,\nja hyvin menestyneen kauppansa vuoksi oli Antti varsin hyvällä\ntuulella. Kun hän palatessaan oli kaupungista kappaleen matkaa\nkotiapäin ajanut, tapasi hän Kirja-Tiitsun joka myös oli käynyt\nkaupungissa asioilla. Kun entinen kirjuri näki rikkaan Ojamyllärin\ntulevan kauniilla ruunallansa, jäi hän nöyrästi seisomaan tien viereen,\nsieppasi lakin päästänsä ja kumarsi syvään, juurikuin olisi Ojamylläri\nollut joku pappi tahi tuomari. Rasva viettelee hiiren killeröön ja\nveijari tiesi mitä hän teki.\n\nTämä oli ylpeälle Ojamyllärille varsin mieluista. Äkkiä pidätti hän\nhevosensa ja huusi:\n\n\"Kiipee päälle, Kirja-Tiitsu, ruunani jalat juoksevat sukkelammin, kuin\nsinun, ja mietin: on aina parempi alhaisemmin ajaa, kuin ylpeästi\nkarauttaa\".\n\nÄkkiä niinkuin salama oli Kirja-Tiitsu vankkureissa ja nyt valui suu\nkiitoksia ja ylistyksiä; mutta miehyt tuli oikein hämilleen, kuu Antti\narmollisesti sanoi: \"Voi istua viereeni, juttua veistätellen käy tie\nlyhyemmäksi\".\n\n\"Ei nyt enää voi vanhuksen kuolema olla kaukana\", mietti Kirja-Tiitsu,\nnosti huolella takkinsa liepeet ja istui Antin viereen. Puhuttiin ensin\ntorihinnoista, sitte tämänvuotisesta ilmasta ja kylvöstä, kunnes\nKirja-Tiitsu viimein alkoi kiittää Ojamyllärin ruunia.\n\n\"Se on tosi\", huusi hän ja löi polveensa, jotta nahkahousut mäikkyi,\n\"se on tosi: uhkeampia eläimiä ei ole yhdelläkään kreivillä eikä\nruhtinaalla!\"\n\n\"Mutta kylläpä ne kanss' maksavat!\" vastasi Ojamylläri, jonka sydämestä\nveijarin kiitos tuntui kuin olisi siihen valunut sulaa mettä, \"kaksi\nkorkeaa nisukuormaa on niiden hinnaksi viety kaupunkiin! Kuitenkin,\nmitä se haittaa? Meidän-moisilla on vielä enemmän hinkaloissa!\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Kirja-Tiitsu, edelleen yhä mielistellen ja\nimarrellen, kunnes sai äijän oikein hyvälle tuulelle; sitte kysäisi hän\nyht'äkkiä:\n\n\"Trimmon isäntä, älkää moittiko, mutta minä olen jo aikaa ihmetellyt,\nkuinka te aina vielä itse ajatte kauppapuodille; -- teidän rikkauksilla\nja i'ällä voisi se työ jäädä Jaakolle. Hän ei enään ole lapsi ja\nkaupoittelemisen suhteen voisivat Juutalaiset häneltä vielä oppia\".\n\nOjamylläri katsoi kotvasen aikaa maahan, sitte lausui hän miettien:\n\n\"Tosi kait se niin on, mutta asia ei kuitenkaan luonnistu, ei\nensinkään! Usko sanojani Kirja-Tiitsu, kyllä minäkin istuisin ennen\nlämpimän takkavalkian ääressä, kuin rytäjyttäisin tässä vankkureilla,\nmutta -- jokaisen pihistää kenkä hänen omaa jalkaansa! Niinkauan kuin\nvielä itse vähänkin jaksan olla jalkeilla, en anna isännyyden valtikkaa\nkädestäni. Tähän aikaan on nuorella väellä omat mietteensä ja varsinkin\nmeidän Jaakolla!\" Ja kun äijä juuri sattui olemaan puhumatuulella,\nlisäsi hän: \"Jos hänet kaupunkiin panisin, sitte tulisi asia kahta\nhullummaksi kuin se nyt on, sillä helpommin ei voisi hän missään\nmuualla tavata Annaa, joka Sutlepan Rietulta joka lauantai viepi vähän\nvoita ja munia kaupunkiin. Eikös hiidessä! Minä tulisin jo sekä lasten\nettä vanhain pilkattavaksi, kuin itse punoisin köyttä, jolla minua\nhirtettäisiin!\"\n\n\"Ettekö näe\", sanoi Kirja-Tiitsu sysäisten äijään, \"siinä susi, kussa\nsanotaan\". Kymmenkunta askelta heidän edellänsä kävi Anna, joka, tyhjä\nkoppa kädessään, palasi kaupungista.\n\nOjamylläri ei lausunut sanaakaan, mutta hän nosti nenäänsä, vihelsi\nkerran, ja niinkuin salama lensivät vankkurit ja hevoset lapsiraukkaa\nkohden, joka hämmästyen astui tien viereen.\n\n\"Odota, odota veikkonen\", mietti Kirja-Tiitsu, \"sinulle ystäväiseni\npanen vielä kirpun korvaan, josta et äkkiä pääse\".\n\n\"Mikä on tosi, se on tosi\", lausui hän ketun lailla nauraen ja katsoi\nviekkain silmin ukkoon: \"kaunis tyttö on koulumestarin Anna ja sievän\nminiän tuopi Jaakko teille kotiin\".\n\n\"Ei niinkauan kun minun silmäni auki ovat!\" karjaisi Ojamylläri,\npunaisena kuin keitetty äyriäinen. \"Kyllähän vielä löydämme hullulle\nkoiralle rautakahleet!\"\n\n\"Hänelle ei suinkaan\", irvisti Kirja-Tiitsu, \"ja jos panettekin hänet\npaulaan, niin emäntänne kuitenkin päästää hänet irti\".\n\n\"Minun emäntäni\", kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen, \"horisetko\nsa vai oletko päissäsi?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi veijari, \"minulle tulee vaan niin kummalliset\nmietteet\". Hän käänsi päänsä Antin korvan juureen sohisten: \"Oletteko\nperäti unohtaneet, että Annan isävainaja ennen kosi Liisaa? Soisiko hän\npahaa entisen sulhonsa tyttärelle? -- Sepä se: vanha rakkaus ei sammu\",\nnauroi veijari ääneensä. \"Mutta mitäpä se minuun koskee\" -- lisäsi hän\nja teki itsensä yhtä viattoman näköiseksi kuin kananvarkaista tuleva\nkettu -- \"sanasta sana itää, ja Trimmon isäntä pystyy kyllä minunkin\navuttani siitä ottamaan selkoa, kuinka asiat asuvat\".\n\nJokainen oikea isä ja aviomies olisi ruoskanvarrella ajanut\nvankkureilta maahan tuon korvaankuiskuttelijan, ja antanut hänen\nmyötänsä tielle \"toista lajia\", joka ei ole mesimakeata. -- Mutta mistä\nOjamyllärille se järki olisi tullut? Hän istui olkikuvon päällä\nniinkuin Lotin emäntä, joka muuttui suolapatsaaksi, eikä lausunut\nyhtä luotua sanaa. Kirja-Tiitsu oli kavala kyllä, itse pitämään\nsuunsa kiinni; hän tahtoi suoda vanhalle miehelle aikaa, että tämä\nsaisi perinpohjin miettiä kuultuja sanomia. Sillä välin kuuli\nkorvaankuiskuttelija Antin kerran \"oi! oi!\" huudahtavan, mutta muuten\nolivat molemmat vaiti, kunnes Männikön kylä etäältä alkoi näkyä.\nSilloin sanoi Ojamylläri:\n\n\"Astu maahan, Kirja-Tiitsu ja mene tuosta suoraan Arre Tuomaan\nkaalimaan poikki, minä en näet tahdo, että myllynväki näkevät sinut\nvankkureillani. Ja mitä kahden kesken olemme puhuneet, se jääköönkin\nmeidän kesken puhutuksi\".\n\n\"Tietysti, tietysti\", vastasi Kirja-Tiitsu, hyppäsi vankkureilta\nmaahan, nosti nöyrästi lakkiaan ja luikahti yli aidan kohden kotoansa,\nriemuiten hyvin onnistuneesta asiastaan.\n\nOjamylläri ajoi askel askeleelta syvissä mietteissä kohden myllyä,\njosta Piiski ja Sepeli häntäänsä liehuttaen tulivat häntä vastaan.\n\n\n\n\nII.\n\nEräs vieraissa-käynti.\n\n\nSeuraava päivä oli pyhäpäivä ja juuri toinen adventti vuonna 1811.\nPyhäinen rauhallisuus vallitsi Männikön kylää, jossa vitkaan ja\ntäysiäänisesti kirkon kellon helinä ilmoitti Herran päivän tulemista.\n\nOjamyllylläkin oli tänään kaikki hiljaista ja juhlallista. Hannu-renki\noli jo eilen illalla pannut myllyn istumaan, niinkuin talontapa oli,\nsiitä saakka kun hurskas Liisa siinä hallitsi ja vallitsi. Vaikka Antti\nkauan olikin sitä \"uutta tapaa\" vastaan pannut, joka \"tuottaa puhdasta\nvahinkoa\", niin oli hänen kuitenkin täytynyt vihdoin myöntyä ja nyt oli\nhän siihen ihan tyytyväinen. Ei suinkaan siksi, että hän itse kirkkoon\nmeni, vaan Ojamylläri ajatteli aina: \"Pyhänä voin tehdä mitä tahdon\" --\nja kun kaikki ylt'ympäri oli tyyntä ja hiljaista, voi hän paraiten\nporkata ja järjestellä laatikoissaan ja lippaissaan.\n\nNo eikö Ojamylläri siis konsanaan kirkkoon lähtenyt? Lähtipä\nkyllä. Varsinkin iltakirkossa kävi hän sangen useasti, sillä, pää\nkirkon-lautaa vastaan, oli siinä paljon parempi nukkua kuin\nvuoteellaan, jolloin kova yskä vaivasi ja rasitti häntä. Papin saarna\nvaikutti Antissa saman, minkä kehtolaulu lapsissa: hän vaipui uneen!\n\nTänään oli Ojamylläri jo aamusta asti ollut kotoa poissa, missä? ei\nkukaan tietänyt. Tietysti  ei olisi kukaan sitä kummeksinutkaan, sillä\nse asia tapahtui useasti. Niin tervehtimisestä kuin jäähyväisistä ei\nollut Antti milloinkaan suurta lukua pitänyt, mutta Antti oli tänä\npyhänä pannut pyhä-mekon selkäänsä ja uuden lakin päähänsä, asia joka\nmuuten tapahtui kolme kertaa vuodessa (jouluna, pääsiäisenä ja\nheluntaina) -- kulumisen tähden! Että hän eilen illalla Kirja-Tiitsun\nkanssa oli kotiin tullut, oli Ojamyllyllä jo vallan tunnettu asia --\nkuka joukon suun tukkii? -- ja jokainen arveli vanhan miehen\ntämänpäiväisen vieraissa-käynnin olevan yhteydessä sen asian kanssa.\nYksi arveli yhtä, toinen toista, mutta asian oikeaa laitaa ei tietänyt\nkukaan. Emäntä oli ääneti, mutta sydämensä oli raskas, ja väkisin\nkoetti hän unohtaa erästä mietettä, joka yhä ja yhä jälleen vaivasi\nhäntä. Niin meni aamupäivä ohitse, iltapäivä ja ehtoo tuli, mutta\nOjamylläriä ei kuulunut eikä näkynyt. Liisan sydämeen nousi hirmu.\nMissä voi Antti niin kauan viipyä? Hän oli jo hädässään mennä häntä\netsimään, silloin kuuli hän kerrassaan pihaveräjän pauketta ja juoksi\nriemuiten ulos isäntää vastaan.\n\n\"Hyvää iltaa armas Antti!\" huusi Liisa jo kaukaa puolisollensa,\n\"Jumalalle kiitos, että vihdoin olet kotona! Et usko kuinka levoton\nolin sinun tähtesi!\"\n\n\"Vai niin, ihmeellistä\", vastasi Ojamylläri pilkaten ja pani huolella\npihaveräjän kiinni. \"Nyt tiedän miksi tänään puolipäivästä saakka\nvasenta korvaani niin hirmuisesti kuumatti\".\n\nLiisa ei vastannut sanaakaan, mutta sydämensä oli tuskaa täynnä miehen\nhalveksivan tervehtämisen vuoksi, ja sen verran kuin hän Anttia tunsi,\nei ollut hyvää odotettavana.\n\nMolemmat astuivat tupaan. Kun Antilla jälleen oli tomuinen myllymekko\nseljässä ja piippu suussa, veti Liisa häntä ahjon eteen penkille\nistumaan, pani kätensä hänen olalleen ja kysyi lempeästi:\n\n\"Mutta sano nyt mullenkin, ukkoseni, missä tänään kävit?\"\n\n\"Eikö muuta?\" vastasi Ojamylläri aivan kummallisella tavalla ja nousi\nkiireesti jälleen ylös, \"sen voit piankin saada tietää: Ylisuon Mikon\nLeenan luona, jossa naimiskauppaa hieroin Jaakon ja hänen rikkaan\ntyttärensä välillä\".\n\n\"Herra Jumala! sitä pelkäsin!\" huudahti Liisa lyöden käsiänsä yhteen,\nja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. -- \"Antti, onko se sinun vakaa\nja järkähtymätön tahtosi?\" kysyi hän sitte, toivon ja pelon välillä.\n\n\"Niin totta, että tulevana pyhänä sen päälle menen\nHerran-ehtoolliselle\", vastasi Ojamylläri, kulmat rypistyneenä. \"Tästä\nkoiraelämästä tahdon saada lopun. Asia ei voi enää tulla hullummaksi,\nkuin se jo on; mutta niinkauan kuin minun silmäni auki ovat, ei ole\neksynyt poikani tuopa sitä ryysyläistä taloon, vaikka sinä kymmenen ja\nsata kertaa olisit heille avullisena! Vielä olen minä isäntä talossa ja\nsinä, sala-käärme olet viimeisen kerran minua pettänyt!\"\n\nLiisa oli hiljainen aviopuoliso, joka muuten suurella\nkärsivällisyydellä kesti miehensä alituista urisemista, mutta\nkuultuansa nuo sanat, nousi hän ylös, astui Antin eteen ja lausui yhtä\nselkeällä kuin lujalla äänellä:\n\n\"Antti, sinun häpeämättömät ja väärät sanasi minusta annan sulle\nanteeksi -- katso kuinka siinä suhteesta sovit omantuntosi kanssa.\nMutta että tahdot ainoata lastasi myydä, niin ahneelle ja\nhäpeämättömälle naiselle, kuin Ylisuon Katri on, siinä asiassa on\nminullakin, hänen omalla äidillään oikeus sanoa joku sana\".\n\n\"Tietysti\", ärjäisi Ojamylläri, vihasta tulipunaisena, \"sinä olisit\nvielä päälliseksi hyvällä mielellä, jos tuo verivaivainen koulumestarin\ntytär koko sukunsa kanssa täyttaisivät itsensä minun pöytäni ääressä!\"\n\n\"Katsoppa Antti, sepä se on\", vastasi Liisa vakaasti, \"sinun pohjaton\nja ääretön ahneutesi pimittää silmäsi, ja pakoittaa sinun myymään omaa\nlihaa ja vertasi. Mutta usko, kakskymmentä neljä vuotta täynnä ristiä\nja vaivaa on opettanut minun sinut tuntemaan! Rahan tähden annat sä\nkaikki, mitä jokainen kristitty ihminen pitää pyhänä ja kalliina --\nisän ja aviopuolison rakkautta et ole milloinkaan tuntenut! Eikö Katri\nvainajan laita ollut ihan sama? Naapurin Martti oli sulle liiaksi\nhalpa, vaikka hänellä kyllä oli niin paljon ja ehkä enemmänkin kuin\nmeillä; Katrista piti väkisenkin tuleman 'saksan-emäntä' (rouva). Ja\nkun viimein odotettu kosija tuli, kuka riemastui enemmän kuin sinä\nhienon ja uhkean kaupungin herran tulosta, joka viimeisessä lopussa ei\nollutkaan muu kuin herraksi pukeunut renttu, jolla oli enemmän velkoja,\nkuin karvoja päässä! Mutta Jaakkoa et saa niin pois myydä, sen vannon\nminä sinulle alla Kaikkivallan kasvojen, minullakin on oikeutta häneen,\nkorkea ja kallis äidin oikeus, ja sen eteen minä tahdon seistä ja sotia\nviimeiseen hengenvetoon asti!\"\n\nSe tuli Ojamyllärille niin äkki-odottamatta, että hän ei saanut sanaa\nsuustaan. Hänen nöyrä ja tottelevainen Liisansako nyt niin rohkeasti\npuheli? -- Liisa oli _hiljainen_ nainen, vaan hän oli _nainen_, ja\ntunsi Anttinsa niinkuin oman itsensä, sen vuoksi puheli hän edelleen:\n\n\"Arveletko, etten minä tiedä, kuka sinulle nuo tuumat päähän on\npannut? Jo eilen illalla kuulin, että olit tullut tuon vanhan hupsun\nKirja-Tiitsun kanssa kotiin. Kyllä minun todellakin silloin oli mieleni\nahdistettu! Voitko Jumalan edessä vastata että annat sellaisen ilkeän\nkorvaankuiskuttelijan häväistä omaa vaimoasi ja lastasi? -- Antti kuule\nviimeinen sanani: pakoita omaa ainoata lastasi, ottamaan tuota\nhylkiö-naista, tee vaimosi ja poikasi onnettomaksi, mutta älä sitte\ntoivo, että silmänräpäykseksikään enää jään kattosi alle! Tee siis\ntavarasi kanssa, minkä arvaat oikein olevan; mutta minulle suokoon\nJumala pian rauhallisen kuoleman hetken, etten näkisi lapseni\nonnettomuutta ja taivaallisen Isän rangaistusta sinun ylitsesi!\"\n\nNyt loppui äiti-raukan voimat; kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja\nsyvään henkeänsä vetäen käänsihe hän ja meni vitkalleen kamariin.\n\nOjamylläri istui äänetönnä pöydän ääressä, mutta salaman nopeudella\nlensivät mietteet vanhan miehen päässä. Katri vainajan nimi oli\ntunkeunut hänen sydämeensä niinkuin o'as; hänen Liisansa, jota hän\nkuitenkin omalla tavallaan rakasti, oli sellaisella lujuudella puhunut\nhänen kanssansa, niinkuin ei koskaan ennen. Vieläpä oli kokonaan\nuhannut jättää hänet, jos asia liiallisiin menisi! Pitikö häntä\nrikasta ja uhkeaa Ojamylläriä sentähden kutsuttaman papin luo taikka\noikein tuomarin eteen, koko kylän puheeksi ja nauruksi? Semmoiset\nmietteet olivat lohaista Antin pään. -- Tunti tunnilta kului. Nyt tuli\nmyös Jaakko kotiin, joka iltapäivällä oli ollut kylässä, ja kun äiti jo\noli levolla ja isällä taaskin oli pilvinen tuuli, meni hänkin pian\nmaata. Ulkona oli nousnut hirmuinen lumituisku ja tuuli riehui ja\nraivosi myllyn ympärillä, että ikkunat pärisivät.\n\nMutta kädet seljän takana käveli Ojamylläri tuvassa pitkin ja poikki,\nja niin kului tunti tunnin perään.\n\nMutta, mitä hurjemmin tuuli riehui ulkona ja rakeet ikkunaa vasten\nlöivät, sitä hiljaisemmaksi kävi myrsky Antin sydämessä, ja -- viha\nmeni, katumus tuli. Nyt kun hän tyynemmästi mietti asiaa, olisi hän\nantanut kukaties mitä, jos ei hän tänään ensinkään olisi käynyt Ylisuon\nLeenan luona. Ja jos hän juuri nyt olisi saanut Kirja-Tiitsun käsiinsä,\nkoko pahuuden alun, kukatiesi olisi vielä tänään nousnut Ojamyllyllä\naika ottelu!\n\nMutta mennä kamariin ja pyytää Liisaltansa anteeksi -- siihen oli Antti\nkuitenkin liian jäykkä.\n\nVihdoin pani Ojamylläri oven lukkoon, toi ylisiltä hevosloimen, jonka\nhän kiersi ympärillensä, ja vaipui uunipenkille nukkumaan.\n\nToisena aamuna oli elämä Ojamyllyllä ihan entisellään. Jopa Jaakon ja\nmyllyväenkin vuoksi puhuivat Antti ja Liisa toisilleen, joka olikin\ntarpeesen, iltapäivällä myös sanasen kaksi lisää, ja ken asiaa juurta\njaksain ei tuntenut, ei olisi suinkaan aavistanut mitä eilen illalla oli\nkahden aviopuolison välillä puhuttu ja tapahtunut. Jaakko puolestaan\nhuomasi isänsä tänään olevan tavallista ystävällisemmän ja toivoi siitä\nhyvää kosio-asialleen.\n\n\n\n\nIII.\n\nPääsiäislauantai Ojamyllyllä.\n\n\nJoulunpyhät tulivat ja menivät. Ei puolella sanallakaan muistuttaneet\nAntti ja Liisa toisilleen, mitä mainittuna iltana niiden välillä oli\npuhuttu, ja kotielämä oli Ojamyllyllä juuri, niinkuin se oli ollut 24\nvuotta; ei parempi eikä pahempi.\n\nNiinkuin maakylissä on tavallista, hiljaisia päiviä ja viikkoja seurasi\nhiljaiset päivät ja viikot, ja huhtikuu oli oven edessä, ennenkuin\nhuomattiinkaan -- kuu, josta rahvas sanoo, että se tottamaarian on\nvielä oikullisempi kuin joku tanunkantaja nainen.\n\nOli Pääsiäislauantai. Ulkona viheriöitsi oraat, leivo lauloi ja Jumalan\naurinko sulatti viimeiset lumen jäännökset tien vierestä ja kedolla,\ntuvassa puuhasivat ja järjestelivät naisväki, sillä talven mustuus oli\nkokonaan pois pyhittävä, ja nurkassa odottivat Aini ja Marjukka\nhartaasti nisukyrsiä, joita äiti oli luvannut heille, jos kauniisti\nistuisivat tuvassa eivätkä olisi jaloissa.\n\nOjamyllyllä ei kuitenkaan kukaan koskenut työhön, sillä Liisan hurskas\ntapa oli ottaa vastaan joka lauantai-ilta totisella mielellä. Mutta\ntoisin oli Antin laita. Kuinka tämä äärettömän ahnas mies työlle ja\norjailulle löytäisi loppua? Jo varhain aamulla oli Ojamylläri\nlähettänyt Jaakon viljakuorman kanssa kaupunkiin, nyt odotti hän häntä\nsaineesti kotia -- vaan ei suinkaan isällisestä rakkaudesta tahi\npääsiäislauantain vuoksi, -- hui hai! vaan että hän saisi rahat oikein\npian arkkuunsa. Päivä alkoi laskeutua, mutta poika ei tullut. Joka\nkerta, milloin kuului vankkurien jytinää, juoksi vanhus oven eteen,\nmutta päivä oli mailleen menemässä, rengit, piiat tulivat pellolta\niltaselle -- joka ei tullut, oli Jaakko.\n\n\"Äiti, jos pojalle olisi nuoren ruunan kanssa tapahtunut joku\nonnettomuus?\" sanoi Ojamylläri emännälleen, joka, kaadillinen lämpöisiä\nnisukyrsiä sylissä, tuli keittiöstä tupaan.\n\n\"Älä pelkää\", vastasi Liisa, \"Jaakko on varovainen ja tie pitkä, mikä\nonnettomuus hänelle voisi tapahtua?\"\n\n\"Missä kuitenkin minun mieleni ja järkeni oli\", sanoi Antti varsin\ntuskallisesti, \"kun en itse lähtenyt kaupunkiin? Sen minä olen aina\nsanonut: siitä pojasta ei tule hyvää sinä ilmaisna ikänä, ja jos minä\nen itse olisi aamusta iltaan huiskeella niin -- -- --\"\n\nAntti oli juuri hyvässä alussa kiitoslauluja laulamaan itsellensä, niin\nkuului pihalta ihmisten melua. Pihaan astuivat molemmat ulos, ja mitä\nhe näkivät, voi kyllä panna sydäntä sykkimään. Salaman nopeudella lensi\neräät vankkurit Ojamyllärin korkeat mylly-vankkurit -- kaksi hevosta\nedessä myllyllepäin. Hevosten harjat heiluivat, ja mitä pahemmin\nvankkurit päristivät, sitä raivokkaammaksi tulivat hevoset, joilla ei\nenää hetkeen aikaan ollut ajajaa ollut.\n\n\"Isä taivahinen, missä on poikani!\" huudahti Liisa ihmisjoukkoon, josta\nei yksikään uskaltanut vimmoissaan olevia hevosia pysäyttää.\n\nYhä lähemmäksi karkasivat hevoset -- Ojamylläri hairasi hirmulla\npihaveräjän auki, päästen itse taakse näki hän hevosten kuni salaman\najavan läpi veräjän, jonka toinen pieli murskaksi musertui, ja niin\nväristen ja vavisten pidättäivän tallin ovelle.\n\n\"Nyt\", miettinee lukija, \"kysyi kuitenkin Ojamylläri etupäässä\nJaakkoa.\" -- Kaikkea muuta! Siihen olisi hänellä jo pitänyt olla isän\nsydän povessa. Kun Antti näki hädän olevan ohitse, astui hän kiroten ja\nvannoen likemmäksi, ja kun vielä rikotut valjaat ja särkynyt pyörä\npistivät hänen silmäänsä, oli asia peräti paha.\n\nSilloin kuului kerrassaan eräs ääni joukon melun ja isännän vannomisen\nsekaan: \"Yksi kuollut vankkureilla!\" -- Äänettömiksi jäivät kaikki,\nniinkuin olisi ukkonen lyönyt alas väen sekaan -- vihdoin rohkaisi\nHannu-renki itseään ja kiipesi vankkureille.\n\n\"Jumala auttakoon, koulumestarin Anna!\" huusi hän ylhäältä maahan,\n\"mutta sen uskon, kuollut ei ole hän suinkaan!\"\n\nOjamyllärin näköä näitten sanain perästä en edes koetakaan kuvata.\nSillä aikaa kun Anna kannettiin tupaan ja Liisa osoitti samarialaista\nsydäntänsä lapsi-raukkaa kohtaan, esitteli Antti pappia ja leviittaa.\nSilmät muljallaan ja kädet nyrkissä hän kulki nurkasta toiseen, ja\nellei piha olisi ollut täynnänsä kylänväkeä, niin olisi varmaan nousnut\nhirmuinen elämä.\n\nLiisan murheen ja huolen kautta oli Anna toipunut tainnoksistaan ja\nkertoi nyt itkien emännälle, kuinka kaikki oli tapahtunut. Raskaan\nkantamuksen kanssa jäytyneitä puita Anna oli kotiapäin kulkenut, kun\npar'aikaa Jaakko tyhjillä vankkureilla oli hänet saavuttanut. Jaakon\npyynnöstä oli hän kuormineen vankkureille istunut -- silloin, sillä\naikaa kun nuorukainen toista pyörää korjasi, oli nuori ruuna ruvennut\nkarkaamaan, ja ennenkuin Jaakko oli saanut ohjat käteen, oli jo\nvankkurit hevosten kanssa lentäneet tipo-tiehensä.\n\n\"Jaakkoa on taivaan Isä armollisesti vahingosta varjellut\", lausui Anna\nvielä vapisten, \"mutta minun on täytynyt kärsiä ääretöntä pelkoa ja\nahdistusta. Toisella puolen kylää yritin jo hypätä maahan, etten\nkaikkien nauruksi tulisi vedetyksi läpi kylän -- mutta silloin\nmenehdyin, kunnes nyt juuri teidän kätten välillä virkosin\".\n\n\"Lapsiparka\", lausui Liisa kyynelsilmin, \"Herran käsi on raskaasti\nlangennut päällesi, mutta Hän itse tietää, minkä vuoksi se on hyvä.\nIhmeelliset ovat hänen tiensä ja hänen armonsa on joka aamu uusi meidän\nylitsemme. Vaikka kohta kaikki kävisi sinua vastaan -- niin usko ja\ntoivo! Itkun ja rukouksen siemen kantaa riemullisen ja runsaan\nhedelmän, jos kohta ei täällä maailmassa, niin kuitenkin _totisesti\ntuolla ylhäällä_!\"\n\nVakaan emännän lohdutussanat viihdyttivät surullista sydäntä. Käsi\nkädessä istuivat he toisensa vieressä; länteen lähtevän auringon\nviimeiset säteet loistivat armaasti akkunasta tupaan, ja äiti sekä\ntytär saivat ylhäältä sen rauhan, jota maailma ei voi antaa -- mutta\nparatkoon Jumala, ei suinkaan kauaksi. --\n\nPian Annan pois lähdön perästä tuli Jaakko kotiin. Jo pihalla otti isä\nhäntä kirouksilla ja uhkauksilla vastaan, jotka ajoivat punan pojan\nposkille ja okaat hänen sydämeensä.\n\n\"Varjele minua, äiti\", huusi hän tupaan astuessa, \"varjele minua isäni\nja itseni edestä!\" Ja ennenkuin Liisa parka sai sanan suustansa, tuli\nOjamylläri möristen jäljestä: \"Seis, onneton poika, seis, että ammun\nsinut maahan kuin hullun koiran\" -- ja niinkuin nuoli oli hän\nkamarissa, jossa ladattu pyssy riippui seinässä vuoteen ylipuolella.\n\n\"Pakene, Jaakko, pakene!\" huusi Liisa kuni kuoleman ahdistuksessa,\n\"Herra varjelkoon sinua ja antakoon minulle voimaa -- --\" ja sillä\naikaa kun Jaakko kiiruhti tuvasta pois, taisteli Liisa-parka puoleksi\nmieletönnä Antin kanssa, oman ainoan lapsensa, oman lihansa ja verensä\npuolesta -- -- ja äidinrakkaus tukesi hänen heikkoa kättänsä -- hän sai\nvoiton.\n\nÄärettömällä voimalla kiskoi hän pyssyn Antin käsistä, ampui latingin\nläpi ikkunan ja riensi sitte ulos majasta toiseen kylään, erään\nsukulaisen luoksi elinsijaa etsimään.\n\nHämärä laski jo vaippansa yli seudun, kun hän näin riensi yhä edemmäksi\nkodistansa, läpi nummien ja nurmistojen hän riensi, ihan yksin, milt'ei\nkuollakseen särjetyin äidinsydämin -- -- -- silloin alkoi Männikön\nkylässä par'aikaa kirkonkellot puhtaasti ja selkeästi soida, ja niiden\nhelinä ilmoitti riemuäänellä tätä rauhan ja rakkauden sanomaa: \"_minä\nelän ja teidän pitää myös elämän_!\"\n\nTämä kellonhelinä oli niinikään rauhan ja viihdytyksen sanoma sille\nnuorelle parille, joka seisoi Sutlepan puistossa omenapuun varjossa,\nheidän ympärillänsä oli ehtoon pimeys, ylitsensä tähtitaivas, ja\nsydämensä -- kadonnut toivo sekä katkera eroamisen tuska. Jaakko oli\nkertonut Annalle kaikki, ja kyynelsilmin pyysi vakaa neito häntä\ntottelemaan isäänsä ja eroamaan hänestä. \"Lapsen-oikeus ja kotirauha\neivät saa tulla rikotuiksi, ja jos toisen meistä täytyy tulla\nonnettomaksi, olkoon se minä! Köyhä lapsi jääpi pian unhotuksiin, mutta\nJumala varjelkoon, ettei minun kauttani yhden isän taikka äidinsydän\nmurtuisi!\"\n\nVoiko Jaakko saada Annaa toisille tuumille? Kenties. Luvun loppu oli\nse, että kun molemmat erosivat, olisi joku kolmas kuullut heidän\nyhdestä suusta sanovan: \"uskollinen ijäti!\"\n\nVielä kauan Jaakon erkanemisen jälkeen seisoi eräs tyttö Sutlepan aidan\nvieressä ja hänen sydämensä pohjasta nousivat rukoukset kohden\ntaivasta, jossa yksi silmä on valvomassa kaikkein yli, ja yksi käsi\nkaitsemassa kaikkia, jotka sitä avuksi huutavat.\n\nJa mitä teki vanha Ojamylläri? -- Enemmän kuolleena kuin elävänä istui\nhän Liisan lähdön jälkeen unnipenkillä -- nyt oli jo kaikki niin käynyt\nkuin hän oli peljännyt. Pelko, viha, häpeä, vaino riehuivat hänen\nsydämessään, vaan ei suinkaan -- katumus! Hänen sydämensä ympärillä oli\nvielä paksu jääkuori, ja Taivahinen vitsa piti kipeämmin rangaista\nhäntä, ennenkuin se jää alkoi sulaa. -- Totisesti, Apostoli puhuu totta\nsanoessaan: \"rahan ahneus on kaiken pahuuden alku ja juuri\", -- ja:\n\"mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää!\"\n\n\n\n\nIV.\n\nKaksi hyvää ystävätä pitää yhtenä hyvää neuvoa.\n\n\nViikko viikolta oli kulunut, niinkuin päivät Herran ikuisen säännön\njälkeen tulevat ja menevät -- nykyinen päivä hautaa eilisen ja\nhuomispäivä nykyisen päivän, -- ihmisten onnettomuudesta tahi ilosta,\nmurheesta ja toivosta huolimatta.\n\nMännikön kylä oli pukeunut kevätasuunsa, ja kukoistavien puiden sekä\nviheriän ruohon muassa tuli sinertävä taivas sekä lintuin ja ihmisten\nriemusäveleet. -- Entäs Ojamyllyllä sitte? -- Paratkoon Jumala!\ntäytynee vastata: ei suinkaan! siellä vallitsi sama riidan ja\neripuraisuuden henki, kuin ennenkin, ja Ojamyllärillä ei ollut\nymmärrystä karkoittaa sitä pois Herran nimellä.\n\nEmäntä tosin jo oli ollut Myllyllä jälleen kaksi viikkoa, pyynnöillä ja\nvaroituksilla oli opettaja kuitenkin saanut niin paljon toimeen. Mutta\njolla vähänkin oli silmiä, voi nähdä, että sovinto molemmin puolin oli\nihan teeskennelty. Antin tähden ei Liisa suinkaan ollut kotiin tullut,\nvaan senvuoksi, että hän kotona arveli olevansa Jaakolle enemmin\nhyödyksi kuin muualla. Tekee kuitenkin yksi erällään putoava\nvesipisarakin kiveen kolon, -- ja äidin sydän ei löydä vertaansa\nuskossa, rakkaudessa ja toivossa. Ja Ojamylläri? -- -- hän ei ollut\nsuinkaan juuri kutsunut Liisaa, sitä ei olisi hänen jäykkä,\nkovakiskoinen sydämensä milloinkaan myöntänyt, vaikka se oli niin\n\"ympärinkautta\" tullut toisen ja kolmannen käden kautta. Erotessa olisi\nhänen kaiketi pitänyt maksaa Liisalle \"myötäjäis-rahat\", ja sen mukaan\nkuin me häntä tunnemme, -- sitä ei hän voinut. Avioelämä Ojamyllyllä\noli siis säällisellä kannallaan. Jaakkoa ei otettu puheeksikaan; hän\noli läheisessä kylässä renkinä ja lähetti äidilleen joka viikko paljon\nterveisiä postimiehen kanssa.\n\nEttei Jaakko Annaa vaimoksi ottanut Ojamyllärin elinaikana, sitä ei\ntarvinnut vanhuksen peljätäkään, mutta kuinka sen asian laita oli Antin\nkuoltua? -- Jaakko voipi kyllä olla niin sokea, että hän viimeisessä\nluvussa tekee tuon kerjäläisen Ojamyllyn emännäksi! -- Ei, se ei saanut\ntapahtua, sen estämiseksi oli hyvä neuvo keksittävä, -- mutta\nminkälainen? -- Sepä sen? Ja Ojamylläri mietti ja neuvoitteli turhaan\nniin yöt kuin päivät sekä oli sillä tapaa seitsemän päivää viikossa\nuriseva aviomies ja ilkeä isäntä.\n\nNiin tuli Antille kerran Kirja-Tiitsu mieleen, joka jo kyllä ymmärsi\ntehdä kaikkia vehkeitä ympäristössä. Hän tiesi kyllä jotain neuvoa, ja\nukko päätti puhua hänen kanssa muutaman sanasen. Mutta ei ensinkään\nyhtäkkiä ja suoraan, vaan sen piti aivan \"hiljaisesti\" ja \"sattumalta\"\ntapahtua niinkuin mennyt vuonna torilta tullessa. Ja -- asia\ntapahtuikin ihan sattumuksesta.\n\nEräänä päivänä, kun emäntä oli mennyt pois kotoa, istui Ojamylläri\npuutarhassa penkillä levähtäen peltotyöstään. Kyynäspäitä polvilleen\nnojaten hän puhui itseksensä:\n\n\"Niinpä niinkin, tosi jääpi todeksi, vanhuus lähenee lähenemistään.\nJokainen uusi vuosi vie osan elämästä; vanhain täytyy antaa tilaa\nnuoremmille, ja kuka tietää, ken tulevana vuonna tässä kyntää ja\näjestää\" -- nyt tulivat ukolle vasten tahtoansa Jaakko ja Anna mieleen\n-- hän jäi syviin mietteisin eikä sitäkään huomannut, kuinka\nherttaisesti kukoistavan omenapuun oksat heiluivat hänen päänsä\nkohdalla, jossa eräs laulurastas jakoi suurusta pojilleen.\n\nYhtäkkiä sanoi eräs ääni yli aidan vanhalle miehelle hyvää päivää.\nOjamylläri säpsähti ensin, kun näki Kirja-Tiitsun punaisen pään, sitte\nmietti hän itsekseen: \"sinä tulet luokseni tänään kuin kutsuttu\".\n\nNiinkuin Kirja-Tiitsulla oli tapana, alkoi hän lipoisesti\nkyläkuulumiansa jutella: \"Kait tiedätte Trimmon isäntä, että Sutlepan\nAnttoni kirkontakaa varhain tänä aamuna meni Tuonen Tuomaalle\nvieraaksi?\"\n\n\"Kuka? Sutlepan Anttoni?\" kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen.\n\n\"Älkää tehkö asiaa toiseksi kuin se kerta on\", oli liehakon vastaus, ja\nkun kirkolla kellot par'aikaa alkoivat soida lisäsi hän: \"Kas niin,\nkuulkaa itse, nyt saatte siitä virallisen tiedon, kyllähän se siis tosi\nasia on\".\n\nSillä aikaa oli Ojamylläri astunut lähemmäksi ja tarjosi nyt\njaarittelijalle kättä yli aidan, -- kunnia, jota Antti ei vielä\nelämässään ollut hänelle osoittanut. Veijari tunsi sen myöskin,\nraappasi jalallaan edestä ja takaa ja puhui vanhalla tavallaan yhtä ja\ntoista.\n\n\"Kuinka nyt käypi Sutlepan mökin ja pikkaraisen perunamaan?\" kysyi\nOjamylläri. \"Sen tietää käteensäkin, ettei Rietu enää kuinkaan kauan\npidä sitä\".\n\n\"Päälliseksi jos _minä_ en tahdo\" -- vastasi Kirja-Tiitsu, viipottaen\nhäntäänsä kuin kalkuuna, milloin sen on hyvä mieli.\n\n\"Aina paremmin\", ihmetteli Antti, \"kun sinä et tahdo? Etkö kuitenkaan\nole -- kauniin -- Rietun puoleen silmiäsi heittänyt?\"\n\n\"En juuri sitäkään\", vastasi veijari yskähtäen, \"mutta minä olen\nSutlepan väelle hiljattain lainannut rahaa huoneitten maksamiseksi,\nmuuten olisivat ne jo viskattu ulos\". Ja makeasti nauraen kysyi\nliehakoitsija: \"Eikö ole tosi Trimmon isäntä, on niitä sentään\nhuonompiakin maailmassa kuin minä?\"\n\n\"Hm, hm!\" mutisi Ojamylläri, \"ken tiesi. Ei kettukaan tahdo koskaan\nvarkaan nimeä kantaa\". Että tuollaiset vaivaiset ylpeilivät, sitä ei\nkärsinyt Ojamylläri milloinkaan, sentähden lisäsi hän:\n\n\"Ihmeellistä, mitä ihmisestä voipi tulla! Jos isävainajasi tietäisi,\nettä hänen pojallansa on rahaa lainassa! Minä muistan varsin hyvin\nkuinka ryysyisenä ja viheliäisenä hän aina kulki, ja että hän kylän\ntakana olevalla karjalaitumella viimein sai loppunsa\".\n\nKirja-Tiitsu otti nuot katkerat sana tyyneesti vastaan, mutta itsekseen\nmietti hän: \"Odota veikkonen, kyllä sinä maksat minulle tuon\nkahdenkertaisesti läikkyvillä ruplilla\".\n\nKotvasen aikaa kuluttua lausui Ojamylläri:\n\n\"Kuule Kirja-Tiitsu, oikeutta myöten olisinkin jo aikaa tahtonut tavata\nsinut -- tule kuitenkin tupaan! Emäntäni on mennyt kaupunkiin, muuten\nsaisitkin silmänräpäyksessä mennä samaa tietä ulos jota sisälle tulit\n-- tiedäthän ettei hän paljon sinusta välitä\".\n\n\"Tosi, tosi, eiköpä niin liene\", vastasi tuo häpeemätön, \"ja jos naiset\nminua vanhaksesta eivät olisi vihanneet -- kurko hänen tiesi, mistä se\ntulee! -- olisin jo aikaa akoittunut mies\".\n\nMolemmat astuivat tupaan. Ojamylläri lykkäsi salvan oven eteen --\npelokasta Kirja-Tiitsua karsi sitä nähdessä helppo väristys, ja hän ei\nrauhoittunut ennenkuin vanhus pyysi hänen painaa puuta.\n\nKädet seljän takana asteli Ojamylläri ensin muutaman kertaa ympäri\ntupaa, sitte seisahtui hän Kirja-Tiitsun eteen ja alkoi:\n\n\"Kirja-Tiitsu, vaan siihen katkesi puhe, yskä tukehdutti äänen,\nikäänkuin hän häpeisi itseänsä sille miehelle murhettansa ja\ntoiveitansa puhellessaan. Kun yskä jätti, alkoi Antti uudestaan:\n\n\"Kirja-Tiitsu, että minä olen onneton isä, sen tiedät itsekin\".\n\n\"Tiedän kyllä Jumala nähköön!\" vastasi veijari ja pyyhki silmiänsä\nhuo'aten. -- Ojamylläri puheli edelleen:\n\n\"Nuoret saattavat kuolla, vanhan _täytyy_ kuolla, ja pane tähdelle,\nminun suhteeni ei asia enää kauan viivyttele. Jos Katri vainaja --\nJumala antakoon hänen sielullensa rauhaa! -- on mulle jo harmaita\nhiuksia kylliksi tehnyt, niin on Jaakko minulle kokonaan arkun\nnaulaksi! Liisani -- voi Jumalani! -- Mutta sydämeni ei kestä sitä\nkaikkia syvemmin sinulle selittää. Mutta niin totta kuin tässä seison,\nasian täytyy muuttua!\"\n\n\"Se oli sana!\" änkytti Kirja-Tiitsu, \"näyttäkää kerta, että _te_ isäntä\nolette!\"\n\n\"Kun näin mietin, Kirja-Tiitsu, millä kannalla asiat _nyt_ jo ovat, ja\nmiksi ne vielä muuttuvat, kun kuolema minun silmäni sulkee, -- niin\nvihasta ottaa henkeeni kiini! Kenelle olen minä täällä orjannut ja\nkorjannut; kenelle koonnut ja kenen edestä vaivaa nähnyt: Koulumestarin\nAnnalleko? Tuolleko kirkonhiirelle, jota ei enää liene köyhempää\ntoista koko Männikön kylässä? -- Minä olisin jo hullua hullumpi, jos\nsitä sallisin! -- Ei, ei ja tuhat kertaa ei! Ennen maailmakin hukkuu!\n-- Sentähden -- sentähden -- --\" yskä keskeytti hänet taas --\n\"Kirja-Tiitsu, Jumala näkee ylhäältä, että he itse minua siihen\npakottavat, mutta: kuten sinä minulle, niin minä sinulle. Vanha\nKarja-Matti sanoi aina: 'koiran nahkaan sopii koiran hammas'.\nYmmärrätkö?\"\n\n\"En vielä oikein selvään\", vastasi punapää, korviansa pystyttäen.\n\n\"Pöhlö\", huusi Ojamylläri jyrkästi, \"luulin minä kuitenkin sinua\nymmärtäväisemmäksi. Kuule siis: minä aion tehdä viimeisen sääntöni ja\nkieltää Jaakolta perinnön, jos hän minun kuolemani jälkeen ottaa Annan\nvaimoksi! Ymmärrätkö nyt?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Kirja-Tiitsu tyynesti, \"mutta siinä suhteessa jättäkää\nennen paperi ihan kuluttamatta. Sen verran kuin minä teidän Jaakkoa\ntunnen, se ei suinkaan peljätä häntä pienintäkään, ja sen jälkeen ottaa\nhän Annin vielä mieluisemmasti vaimoksi\".\n\n\"Oletko hullu!\" huusi Ojamylläri pystyyn karaten. \"Huoneet ja pellot,\nraha ja rikkaus _yhdeltä puolen_, ja tyhjä paljas kerjäläispussi\n_toiselta puolen_ -- hänen täytyisi jo hullu ja tuhma olla, jos hän\nvielä sittenkin koulumestarin tyttären valitsisi!\"\n\n\"Ja kuitenkin, Trimmon isäntä\", vastasi Kirja-Tiitsu varsin\nrauhallisesti, \"ja kuitenkin lyömmekö vetoa: hän on niin\nyksinkertainen. Päälliseksi heittäkäämme kaikki tyhjät puheet -- asian\nnykyisellä kannalla kannatte kuitenkin vettä seulalla, sillä\nensiksikin: _kaikkea_ ei sovi teidän kuitenkaan hänen käsistään ottaa,\nvarsinkaan nyt, kun hän on ainut lapsi -- ja toiseksi: mitä äidin\npuolesta hänen omansa on, pitää teidän viimeiseen kopeekkaan asti\nmaksaman! Jos ette minua usko, -- etsikää ylös aviokontrahtinne. Minä\nolen suuresti erehtynyt, ellei se siinä suurilla kirjaimilla ole\nkirjoitettuna, sillä minä olin siihen aikaan itse pitäjänkirjurina ja\nteidän isä-vainaja sanoi aina: 'Mitä on kirjoitettu, se on kirjoitettu\n-- sitä ei latki yksikään koira, eikä pemoita yksikään kana pois'. --\nArveletteko, ettei Jaakko tyydy äitinsä perintöön? Minä sanon teille:\nkerrassaan ja lyhyesti: hän on aina kuitenkin niin luja mies, että hän\nvielä vihdoinkin saapi Annan emännäksi\".\n\n\"Tyhjiä puheita!\" lausui Ojamylläri, hairasi ulos kaapin-laatikon ja\netsi kahdenkymmenen-vuotisen tomun ja hämähäkin verkkojen seasta erästä\npaperikimppua, jonka hän antoi Kirja-Tiitsun käteen. Kun entinen\nkunnian-arvoinen pitäjänkirjuri pari lehteä oli kääntänyt, huusi hän:\n\"Ottakaa, pankaa silmälasit nenän päälle ja lukekaa itse: siinä se on\nselvästi ja laveasti kirjoitettu!\" Ojamylläri teki niinkuin toinen\nkäski: \"Missä kumminkin olivat ajatukseni?\" sanoi hän sitte ja pani\npaperit laatikkoon jälleen. Mikä nyt tuli neuvoksi? Tuolille istuen\ntuijoitteli hän kulmat rypyssä ja käsi leuan alla, oieti yhteen\npaikkaan. Kirja-Tiitsu rämisteli sillä aikaa kymmenellä sormella\nakkunan ruutua ja vihelsi erään tutun juomalaulun sävelmää.\n\nKotvasen kulutta, Ojamylläri mutisi: \"tätä en enää kestä --\" ja äkkiä\nylös nousten huusi hän:\n\n\"Keksi joku neuvo, Kirja-Tiitsu, tee asia tiedoksi, ja niin totta kuin\nrahvas sanoo minua rikkaaksi Ojamylläriksi -- yks pivontäysi\nhopearuplia ei saata minulle päänkipua!\"\n\nNyt oli Kirja-Tiitsu oikein mieliasiassaan, ja ahne Ojamylläri siellä,\njohon hän miestä tahtoi! Hetken kuluttua lauloi lintu kokonaan toista\nlaulua!\n\n\"Kuulkaa Trimmon isäntä\", yllytti veijari yskähtäen, \"minä tietäisin\nhätätilassa tosin vielä viimeisen keinon, jos ette suinkaan vain itse\npane vastakynttä: ymmärrättehän sen 'ettei mertä pisaroitta soudeta' ja\nketä joku rohto voi kuolemasta pelastaa, hän ei rupea tohtorin ja\napteekkarin kanssa tinkimään. Katsokaa, minulla on yksi sellainen\nrohto, ja vaikka kohta teidän Jaakko ensin murtaisi suutansa ja\ntuskittelisi -- se auttaa, ja se tässä on pääasia\".\n\nOjamylläri katsoi odottaen puhujaa silmiin.\n\n\"Kaikilla teidän uhkauksillanne, riidallanne ja elämöitsemisellänne\" --\npuheli viisas neuvon-antaja edelleen, -- \"_ette ole_ vielä yhtäkään\nkoiraa takan äärestä maanitellut pois, ettekä voi sitä tehdäkään, tässä\non tarpeen näyttää totuutta! -- Anna täytyy tulla syrjään saatetuksi,\nmuuten ei anna Jaakko koskaan jälkeen; mutta ei suinkaan tulella ja\nmiekalla, Jumala varjelkoon! emmehän murhaajia ole -- vaan ainoastaan\nkauniilla ja rauhallisella tavalla; hänen pitää _mennä miehelle_! Mutta\nei suinkaan teidän Jaakolle, vaan kokonaan eräälle toiselle -- mitä\narvelette? -- _Minut_ pitää hänen ottaa, _minut_! Eli paremmin, minä\ntahdon ottaa _hänet_! -- Kuinka nyt? Mutta minä toivon myös, että siitä\nolette kiitollinen ettekä saata Annaa kerjäläisen tavalla majaani --\nno, älkää peljätkö, minä en ole suinkaan häpeemätön!\"\n\n\"Kirja-Tiitsu! se on neuvo!\" huusi Ojamylläri loistavin silmin. \"Ja\nsenkö ottaisit tehdäksesi?\"\n\n\"Miksi ei?\" vastasi veijari, \"suuni on jo kauan vettynyt tuon raittiin\ntytön tähden, kanan liha on aina kanan lihaa!\"\n\n\"Mutta Kirja-Tiitsu\" -- kysyi Ojamylläri epäillen, \"mutta -- tahtooko\n_hän sinua_ myös?\"\n\n\"Tahtooko? äh! äh! äh!\" nauroi Kirja-Tiitsu, \"pitäisikö tuollaisella\nköyhällä kirkkohiirelläkin olla _omaa tahtoa_? -- Hänen _täytyy_,\nmyllyn-isäntä, hänen _täytyy_! Ja pankaa tähdelle, viimein kiittää hän\nvielä Jumalaa, että _kunniallinen_ mies on hänet ottanut!\"\n\n\"Hm\", mietti Ojamylläri, \"tuon päälle en suinkaan tahtoisi vannoa\",\nmutta Kirja-Tiitsu lisäsi:\n\n\"Ja -- mitä vielä tahdoin sanoa -- vanhan Sutlepan Rietun täytyy auttaa\nminua; sillä Anna taikka rahaa! -- ymmärrättekö? Ja muutenkin, sen\nverran kuin Annaa tunnen, -- hän on hyväsydäminen lapsi eikä anna asian\ntullakaan sille kannalle. Vaikka Sutlepan vanha muori kyllä pitää häntä\nenemmän orjana kuin ihmisenä, on hän kuitenkin kiitollinen tuolle\nnoidalle ja -- sanokaa mun sanoneeni! -- hän menee paulaan! -- Ja\nJaakko? Ensin hän kyllä tuskailee ja huokaa, mutta -- aika on hyvä\nneuvon-antaja, ja luvun lopuksi ennustan teille iloisia häitä teidän\nJaakon ja rikkaan Ylisuon Katrin välillä\".\n\nOjamyllärin posket loistivat riemusta, yksi ainoa sana Kirja-Tiitsun\npuheessa ei ollut hänen mieleensä -- missä veijari maksoa oli\nmaininnut.\n\n\"Ja kuinka paljon myötäjäisrahaa vaadit?\" kysyi hän pelokkaasti.\n\n\"_Kolme sataa_ ruplaa, vaan ei rahtuakaan enemmän taikka vähemmän\", oli\nvastaus.\n\nOjamylläri karkasi ihan pystyyn. \"Kolmesataa ruplaa!!\" huusi hän\nhämmästyen.\n\n\"Juuri niin paljon\", vastasi Kirja-Tiitsu rauhallisesti, \"vähemmällä\nminä en ota Annaa!\"\n\n\"Paljon rahaa! hirmuisen paljon rahaa!\" lausui Antti päätänsä\npudistaen, \"mutta vanhan ystävyyden vuoksi tyydyt sä kuitenkin puoleen!\nAsiat on niukat ja minun moiseni ei ole enää niin varallinen, kuin\nennen\".\n\nKirja-Tiitsu, joka tiesi, ettei vanhalla miehellä ollut muuta neuvoa,\noikaisi kättänsä lakkia kohden, lausuen:\n\n\"Ehkä saatte sillä hinnalla jonkun haukan, mutta minua ei suinkaan!\"\nNäin sanoen nousi hän ylös ja rupesi lähtöä tekemään.\n\n\"No no\", urisi Ojamylläri, \"kysyen ja tarjoten tulee kauppa, ja\nkolmella-sadalla ruplalla voinhan kuitenkin avata suutani?\"\n\nLyhyesti: nuot molemmat kunnian-arvoiset miehet sopivat hinnoilla!\nKaksisataa kuusikymmentä ruplaa oli Annan verenhinta, neljäkymmentä oli\nkuitenkin saanut pudotetuksi.\n\n\"Koska ei kuolema kysy aikaa\", teki Kirja-Tiitsu, jolla se ammatti oli,\nheti kontrahdin valmiiksi ja Ojamylläri piirsi suurilla kirjaimilla\nnimensä sen alle. Paitse sitä päätettiin vielä, että Kirja-Tiitsu\nkosisi vasta tulevana syksynä, -- \"ihmisten vuoksi!\"\n\nMyöhä jo oli, kun Ojamylläri ja hänen kunnioitettu neuvon-antajansa\nerosivat. Kun Antti päästi Kirja-Tiitsun pihalta ulos, hairasivat\nkoirat kuin hullut entisen kirjurin jalkoihin, ikäänkuin olisivat\ntietäneet, että tuo ilkiö par'aikaa oli yhden uuden pahan työn\nvalmistanut.\n\n\n\n\nV.\n\nMitä mietteitä sota toi Ojamyllylle, Männikön kylään ja Sutlepan\nperheesen.\n\n\nYksi tahi toinen meistä muistanee ehkä vielä lapsuutensa ajasta, että\näitivainaja, kun tahtoi saada vallatonta poikaa vaikenemaan, huusi:\n\"Punaparta tulee!\" -- se nimi sai heti joka lapsen vaikenemaan ja\nkiskoi useamman kuin yhden vanhemman karvaa. -- Puolen maailman kanssa,\njonka hän oli valloittanut, vaan ei suinkaan rauhalla, ojensi Napoleon I\nmyös kättänsä Venäjän valtakuntaa kohti, joka, ynnä hänen\nenglantilainen naapurinsa, yksin koko Europassa julkesi halveksia\nRanskan mahtavuutta ja voimaa. Niin yöt kuin päivät tunkeusivat\nvoittajan epälukuiset väkijoukot Venäjän rajan yli oieti Moskovan\nkaupunkia vastaan, jossa korkea ranskalainen arveli käsissään hoitavan\nVenäjän valtakuntaa ja keisaria! Uhkea ranskalainen oli unohtanut\n_kaksi_ asiaa: _Venäjän isänmaan rakkauden_ ja _Venäjän talvet_! --\nSuurella luottamuksella meni hän omaa tietään ajattelematta, että\n_yhden ainoan_ ihmisen kunnianhimon tähden miljoonat menettivät\nhenkensä ja terveytensä. Monen äidin poika, joka punaposkisena ja\nsirokasvuisena Bonaparten väkijoukossa meni pois, tuli haavoitettuna ja\nraajarikkona, jalkapuolena ja ykskätisenä takaisin, -- jos hän\nylipäänsä vielä tuli takaisin eikä lähellä sotatannerta levännyt\nikuista untansa! Nämät olivat raskaat päivät rikkaille ja köyhille,\nsuurille niinkuin pienillekin, ja sodanhätä lepäsi niinkuin painajainen\njoka majan ja joka sydämen päällä! Mitä ikinä vihollinen edestään\nlöysi, sen hän hävitti ja poltti, samate sen mikä hänen kädestään\nsäilyi -- ja sitä oli vähän -- sen ottivat läpikulkevat sotamiehet.\nSodan aikana ovat, paratkoon Jumala, ystävät ja viholliset siinä\nsuhteessa samanlaiset: molemmat _tahtovat_, kumpikaan ei _tuo_, ja\nmistä he läpi kulkevat, siihen jäävät harmaat jäljet.\n\nSotamiehen-otto, sodan hirmu ja murhe olivat myös Männikön kylään\ntulleet vieraiksi ja tuottivat köyhälle rahvaalle paljon kärsimyksiä.\nMoni maja, josta muuten laulun ääni ja riemuhuudot kaikuivat, oli nyt\nitkua ja kaipausta täynnä. Sota otti pojan vanhustensa keskeltä, riisti\nsulhasen morsiamen vierestä; kuka voi sanoa, kuinka monta heistä tässä\nmaailmassa enää kohtaisi toistaan? --\n\nAurinko oli mailleen menemäisillään. Puutarhassa omenapuun alla istui,\nkädet sylissä, Liisa, Ojamyllärin emäntä, ja hänen silmiinsä\nkuvautuivat viimeksi kuluneet elämän vuodet, erittäinkin nykyiset,\njotka olivat tuoneet niin paljon tuskaa ja vaivaa, ristiä ja\nkyyneleitä. Tuomen latvassa raksutteli kaksi rastasta ja avaruudessa\nnousi leivonen taivaan puoleen, Luojalle ehtookiitosta laulamaan.\n\nSilloin lankesi seljän takaa eräs käsi raskaasti hänen olalleen --\näkkiä kääntyi Liisa ympäri.\n\n\"Jaakko! Taivaan Isä -- mitä se merkitsee?\" huusi hän hämmästyen.\nVärisevän äidin edessä seisoi hänen poikansa sotamiehen puvussa,\nhiukset leikattuna.\n\n\"Älä hämmästy, armas äiti\", sanoi Jaakko, istuutui äidin viereen ja\notti rakkaudella Liisan vapisevat kädet molempain kättensä väliin, --\n\"minä olen itse antautunut sotamieheksi ja lähden huomenna rekryyttien\nkanssa kaupunkiin\". -- \"Äiti\" -- huudahti hän, nähdessään Liisan suurta\nahdistusta, \"äiti, minä en voi yksin jäädä kotiin, kun toiset sotivat\n_keisarin ja isänmaan_ puolesta! Minä en arvele sitä aikaa, kun ihminen\nkaikkein kalleimman eteen sotii, niin hirmuiseksi kuin ne, jotka\nhuutaen ja nuristen eroavat! Kuinka voisin silmiäni nostaa ylös, kuin\ntoisten kädet miekkoineen ovat nostetut isänmaan vihollisia vastaan, ja\n_minä_ nuori ja jäntevä, istun kotona takan ääressä? Minä häpeisin\nitsenikin edestä silmät päästäni, jos kohta toiset antaisivat minulle\nanteeksi! Minä tiedän kyllä, että olen ainoa poika, mutta minä tiedän\nmyös, etten senkautta suinkaan riko _isäni_ tahtoa! Kodin onneton ja\nrikkounut tila vaivaa minua missä istun ja astun -- _sinun_ kärsimykses\nja hätäs, kallis äiti, kalvaa sydäntäni niin yöt kuin päivät, ja\nkuitenkaan en voi sitä kaikkea toiseksi tehdä, jos en Jumalan ja\nihmisten edessä tahdo tulla valehtelijaksi ja pettäjäksi! -- sentähden\nanna minun mennä. Minun ja jokaisen rehellisen miehen velvollisuus\ntietysti on: hädän ajalla isänmaan edestä vuodattaa verensä aina\nviimeiseen pisaraan asti. Omatuntoni sanoo, että teen oikein. -- Herra\non lohduttava sinua, kunnes hän kerran antaa minun tulla takaisin, --\n_jos se on Hänen tahtonsa_!\"\n\nKatso ne olivat miehen sanat, ja jos usea meistä niin miettisi, olisi\nmaamme ja kansamme tila parempi.\n\nLiisan sydän oli haljeta tuskasta, mutta -- Jaakko oli oikeassa, se\ntäytyi hänen, vaikka kyllä surullisella sydämellä, itse tunnustaa.\n\n\"Ja mitä sanoo Anna?\" kysyi hän vihdoin ja kyyneleet valuivat tulvana\näiti raukan poskia alas.\n\n\"Anna --\" sanoi Jaakko kääntäen pois kasvonsa, \"Anna on erittäin\nlujasydäminen tyttö: hän on lohduttava ja tukeava sinua, kun minä\nkaukana olen. Jos minä tulen takaisin, niin on ehkä moni asia\nmuuttunut, ja -- kenties -- isänkin sydän pehmennyt minua kohtaan; jos\ntaas jään tuonne kauas multaan makaamahan -- niin Anna on oleva sinulle\nhyvä ja kuulijainen tytär! Rakasta _sinäkin_ häntä -- minun tähteni!\"\n\nIltarusko oli jo sammunut kun äiti ja poika erosivat. Äidin\nsiunauksilla ja hänen kyynelsilmin antamallaan kuvalla meni Jaakko,\nsitte kun hän ensin oli käynyt Sutlepan puutarhassa omenapuun alla,\njälleen toveriensa joukkoon.\n\nToisena aamuna meni Jaakko toisten rekryyttien kanssa kaupunkiin, josta\nhän (koska vielä neljäksi viikoksi jäivät paikalleen) lupasi lähettää\ntietoja äidille ja Annalle. Kun uudet sotamiehet astuivat pitkin\nkyläntietä, katseli kaksi kyyneleillä täytettyä immen silmää heidän\njälkeensä Sutlepan pihalta.\n\nKun Ojamylläri vielä samana iltana Liisalta kuuli Jaakon päätöksen,\nkatsoi Antti kummaksuen emäntää silmiin, sitte hän kääntihe vakavasti\nympäri ja läksi sanaakaan lausumatta myllylle. Mitä hän _sydämessään_\nmietti, näki ainoastaan _Jumala_.\n\nMikä niin monelle tuhannelle oli itkunsanoma, arvaa jokainen itsekin\nettei se ollut Ojamyllärille hänen äärettömän ahneutensa vuoksi mikään\nriemun sanoma. Koska Männikön kylä oli suuri ja kaunis ja ihan tien\nvieressä, majailivat rykmentit siinä tuon tuostakin, toisinaan\njalkamiehet, toisinaan ratsumiehet, ja monta kertaa oli Ojamyllyllä\npari sataa miestä yötä, -- eipä tässä tilan puute haitannut.\n\nJos ei Ojamylläri ennenkään paljon pitänyt Ranskalaisesta -- \"joka\nkuuluu olevan röyhkeä ja levoton kansa\", -- niin vihasi hän heitä nyt\nsydämensä pohjasta -- \"kun heidän sodanhimonsa hänen kallista rahaansa\nsyö\". Antti oli lisäksi asiaa tiedustelematta ottanut ulos 800 ruplaa\nkaupungista, hänen oli, koska Jaakko ei enää ollut kotona, täytynyt\nottaa kolmas päiväläinen, jolla oli se onneton kyky että hän voi kolmen\nedestä syödä, -- ja vielä päälliseksi, kyytien vetämisen ja niukan\nheinävuoden vuoksi kävivät Ojamyllärin uhkeat ruunat silminnähtävästi\nnahaksi ja luuksi -- mutta sotamiehet, -- sydän hänen rinnassaan itki\n-- sotamiehet, nuot onnettomat, ottivat hevosilleen mitä ja kuinka\npaljon vaan tahtoivat! Vielä yksi asia vaivasi Anttia, vaikka ei hän\ntosin sitä kenellenkään, tuskin itsellensä tunnustanut -- hän murehti\nJaakkoa! Mutta että hän senkautta myös leppyisemmäksi ja hellemmäksi\nolisi tullut -- kaukana siitä! Juuri päin vastoin, vanhus oli entistä\njyrkempi, ja kun Jaakko neljän viikon kuluttua kaupungista antoi jättää\nisälle ja äidille hyvästi, käski Ojamylläri hänen, \"jättää hänet\nrauhaan sellaisista narrikoimisista\". -- Vielä paremmin: eräänä päivänä\nvaroitti hän Kirja-Tiitsua ja käski hänen välttämättömästi alkaa\nkosimis-asiaansa.\n\nNiin kävi eräänä aamuna huhu Männikön kylässä: \"Tuo punatukka\nKirja-Tiitsu kosii koulumestarin Annaa!\" Suurin osa nauroi ja puhui\nkauniista kosijasta yhtä ja toista, joka ei suinkaan suloiselta\ntuoksunut uuden naimamiehen nenään. Toiset, ymmärtäväisemmät arvasivat,\nettä tuolla kosiomisella oli erityinen tarkoituksensa. Ja -- ne panivat\nmunan keski-pesään.\n\nMutta Anna-raukan ei tehnyt ensinkään mieli nauraa. Pyhänä kirkosta\ntullessa oli Kirja-Tiitsu häpeämättömällä tavallaan puhunut Annalle\npäätöksestään ja toiveistansa. Hämmästynyt tyttö kielsi häntä jyrkästi\neläessään sitä ajattelemasta; mutta Kirja-Tiitsu oli mies, joka ei\nluopunut aikeistaan helposti. Jos Anna pääsi häntä pakoon aamulla, tuli\nhän päivällä ja illalla jälleen -- kun hän viimein huomasi ettei asia\nnäin luonnistunut, turvausi hän Rietuun.\n\nValmis kun Sutlepan eukko muuten oli kiittämään sitä hyväksi, mitä\njokainen rehellinen mies moitti: vanha ryppynaamainen Kirja-Tiitsu ja\nnuori, raitis Anna -- se kuitenkin oli hänestäkin inhoittavaa, ja hän\nei ensimältä tahtonut ottaa sitä onkeensa. Mutta asia muuttui pian, kun\nKirja-Tiitsu kerran kahden kesken lausui: \"Kuules eukko, sinä autat\nettä Anna ottaa minut mitä varemmin sitä paremmin, _taikka_ -- minä\nnäytän missä on viisi hirttä poikki! Ymmärrätkö? -- Valitse nyt!\" Kuten\nsanottiin, se auttoi. Nyt huomasi Rietu kerrassaan, että Kirja-Tiitsu\nja Anna olivat ikäänkuin luodut toinen toiselleen, ja kosija oli\nkiireestä kantapäähän täynnä hyviä tapoja -- Annalla oli _yhden_\nkiusaajan asemasta _kaksi_.\n\n\"Ennen tahdon kuolla kuin ottaa häntä!\" vastasi tyttöraukka itkien, kun\nRietu jälleen eräänä iltana otti puhuakseen \"kauniista kosijasta\".\nSilloin lausui Rietu, esiliinansa liepeillä silmiänsä pyyhkien, johon\nhän väkisin koetti pakottaa muutaman kyyneleen.\n\n\"Voi Anna, sinä et tiedä, mikä onnettomuus minulle tapahtuu, jos sinä\n_sanot ei_! Kirja-Tiitsu uhkaa ajaa minut pois majasta, ja sitte ei\nauta muu kuin ottaa kerjäläis-sauva käteensä! Sinä ainoastaan voit\npelastaa minua hädästä ja viheliäisyydestä, ja minä luotan hyvään\nsydämeesi, _että sen myös teet_! Jumala näkee ylhäältä! -- minä olen\nsinua pitänyt ja hoitanut niinkuin omaa lastani, ja kantanut sinua\nkäsilläni kun kolmivuotiasna olit kuumeessa. Muista sitä ja sääli minua\nvaimoparkaa, sinun toista äitiäsi! Luuletko, jos Jaakko elossa tulee\ntakaisin, että vanha ahnas Ojamylläri lupaa ainoan poikansa kosia\nsinua? Sitä saat odottaa! Ennen lankeevat tähdet taivaasta ja nousee\naurinko lännestä: sano mun niin sanoneeni! Mutta ethän niin tuhma\nolekaan. Sinä olet aina ollut viisas ja kuulijainen lapseni --\nsentähden tee kerrassaan loppu kaikelle Ojamyllyn onnettomuudelle,\njossa sinun tähtesi pelkkä suru ja mielipaha on vallitsemassa!\nKirja-Tiitsu ei ole hetikään niin hullu, kuin häntä tässä kylässä\nhuudetaan, ja oma leipänsä _on hänellä myös_! Parempi pyy pivossa kuin\nteiri taivasalla! Köyhä tyttö semmoinen kuin sinä, ei saa kauan valita,\nmuuten tapahtuu että hän kokonaan jääpi ilman. Sen tähden myönnä siis,\nja minä olen vielä kuolinvuoteellani sinua kiittävä!\"\n\nNäin jaaritteli eukko vielä tuokion aikaa edelleen, eikä ihmetellyt\nsuinkaan että Anna (johonka Rietun lempeät sana olivat vaikuttaneet)\nsiitä heltyi. Kuumat kyyneleet silmissä, meni hän hiljaa tuvasta\nhuonoon asunsuojaansa ylös ullakolle.\n\nNiin paljon puhui Rietu totta, että hän Annan lapsena oli luoksensa\nottanut mutta _rakastanut_ ei ollut hän häntä vielä koskaan, ja\narmastuksen ja armoleivän välillä on meidän nähdäksemme suuri eroitus,\nniin suuri, ettei Sutlepan väki ymmärtänyt näyttää sitä 13 vuodessa.\nKumminkaan ei ajatellut Anna tänään kaikkea 13-vuotista vaivaa ja\nkärsimystä, vaan muisti ainoastaan sitä pientä hyvää, mitä hän (maksoa\nvasten) täällä oli nauttinut -- ja _kiittämätöntä sydäntä_ piti Anna\nlapsuudesta asti syttä mustempana syynä.\n\nMutta toiselta puolen ilmestyi maanitellen ja uhaten hänen silmäinsä\neteen eräs kallis olento: Jaakko, jolle hän uskolliseksi oli luvannut\njäädä, joka kaukana Venäjänmaalla uskoi ja toivoi hänen sanoihinsa ja\nlupauksiinsa! Ja _Jaakon äiti_, ylpeän ja ahneen Ojamyllärin hellä ja\nhiljainen puoliso, joka kaikilla tavoin sinä mainiona lauantaipäivänä\nniin hellästi oli vastaan ottanut köyhää hyljättyä lasta ja pyytänyt\nhänen, Jumalan apuun turvaten jäädä uskolliseksi! -- Uskollisen äidin,\njonka vielä -- loppuun saakka lujana pääsiäisiltana täytyi vierasten\nluota etsiä yösijaa -- -- uskalsiko Anna näin palkita hänen\nuskollisuuttaan ja rakkauttaan?\n\nKatkerasti itkien painoi lapsiraukka palavat kasvonsa patjaa\nvastaan -- -- --\n\nYösydännä istui Anna vielä vuoteen ääressä, tulevia tukaloita päiviä\nmiettien. Mutta kaiken tuskan ja surun keskeltä nousi kuni aamurusko\nmyrskyisen yön jälkeen lapsellinen usko ja toivo hänen sydämeensä,\nluottamus taivaallisen Isän armoon ja laupeuteen, isän jonka tietämättä\nei varpunenkaan lennä katolta eikä putoa hiuksen karva ihmisen päästä.\nKätensä ristiin liittäen lankesi Anna polvilleen ja heitti kaikki\nhuolensa lapsellisessa rukouksessa Herran sydämelle. Ja niinkuin\nhuokaus Jumalan puoleen ei koskaan jää kuulematta, tuli niinikään\nAnnankin sydämeen rauha ja toivo takaisin. Rauhoitetuin sydämin nousi\nhän ylös, ja luukun ääreen astuen, katseli hän levollisesti pientä\nhautausmaata, jonka muurit näkyivät luukusta; sieltä näki hän muiden\nhautamerkkien joukosta isä- ja äiti-vainajansa ristit kuun valossa\nloistavan. Nuot armaat virren-sanat johtuivat hänelle mieleen:\n\n    \"Jumalass' on turvan' aina,\n    Joka laupeudessaan\n    Holhoo mua ainiaan,\n\n    Kaikki hyvät mulle lainaa,\n    Niinkuin isä lapselleen,\n    Rakkahalle omalleen.\n\n    Hän se tietää tarpeheni,\n    Kaikki toivotukseni,\n    Iloni ja murheeni,\n\n    Lohduttaa mun sydäntäni,\n    Muistaa aina armossa\n    Mua köyhää lastansa!\"\n\nYlhäältä korkeudesta taivaan avaruuden tuhansien tähtien keskeltä\nloisti Herran ikuisesti valvovat silmät maailman onnen ja onnettomuuden\nyli! Annan mieleen johtui se onnellinen aika, jolloin vielä eli\nvanhempainsa luona iloisena ja huoletonna lapsena, jolloin hellät kädet\nhäntä kantoivat ja lempeät silmät valvoivat. Isä ja äiti -- ne\nmakasivat jo aikoja sitte maan povessa -- elämässä ja kuolemassa\nuskolliset. Heidän haudaltaan nousi ikäänkuin väikkyvä, läpikuultava\nlinna ylös kosteaan utuun!\n\nMutta itäisellä taivaalla loisti kirkkaana ja suloisena kointähti,\nniinkuin tahtoisi se ennustaa lapsiraukalle tulevia riemuisia päiviä.\nJa Annan sydämessä vakautui yhä lujemmaksi päätös olla uskollinen\nJaakolle ajassa ja ijankaikkisuudessa.\n\nJo rupesi päivä sarastamaan ja yksi kylän kukko toisensa perään alkoi\nlaulaa, kun Anna, väsymyksestä ihan rintuneena, sulki luukun ja paneusi\npuoleksi pyörtyneenä vielä tuokioksi aikaa levolle.\n\nToisena aamuna ei lausunut Rietu eilis-iltaisesta puheesta sanaakaan,\nmutta oli Annalle niin erinomaisen imarteleva ja maire, jotta Anna\nvasten tahtoansa huomasi, ettei se asia vielä hetikään ollut silliseksi\npuhuttu. Myöskään kaunista sulhoa ei ollut viikon päiviin näkynyt\nSutlepalla, mutta hän juoksi sitä useammin kaupunkiin, josta toi\ntakaisin kaikenlaisia tietoja.\n\n\n\n\nVI.\n\nKuinka Bonaparte liikkuu Venäjällä ja Kirja-Tiitsu kosioimassa.\n\n\nAhneus tekee aukkoja! Kultainen sana, joka ei ainoastaan ole\nOjamyllärin -- vaan myös monen suuremman miehen, mutta erittäinkin\nBonaparten suhteen totta. Ranskan kunnianhimoinen keisari oli viimein\nväkijoukkoineen ennättänyt Moskovan kaupunkiin ja luuli nyt onnenkin\nsinne hänen kanssaan majautuneen. Kummalliselta tosin näytti, ettei\nkukaan tullut uhkeaa vierasta vastaanottamaan. Kuka tiesi he ehkä eivät\nnyt juuri ehtineet? Hän odotti ja odotti -- mutta kun ei nytkään vielä\nnäkynyt yhtäkään ihmistä, rupesivat Ranskalaiset päitään pudistamaan.\nViimein päättivät kutsumatta astua sisään. Mutta kun nyt rykmentti\nrykmentiltä uhkeasti tunkeutui Venäjän pääkaupunkiin, joka kymmenennen\naskeleen perästä katsoen sivulleen, eikö Venäläiset kumartaisi ja\nnähtyänsä Ranskalaiset pötkisi pakoon -- niin ihmeeksensä huomasivat,\nettä Moskovan kaupunki oli tyhjä, niin tyhjä että Ranskalaiset yksinään\nolivat kaupungin väestönä. Vaan heillä ei ollut paljon aikaa miettiä\ntuota ihmeellistä asiaa. Sillä tuskin olivat sotamiehet sijoittuneet\nkaupungin tyhjiin linnoihin ja huoneisin, ennenkuin siellä kuului,\nensin hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kovemmin tuo hirmuinen sana:\n\"_Moskova palaa_!\" -- Ensimältä piti jokainen tuota tyhjänä juttuna;\nsuurissa kaupungeissa syntyy valkianvaara melkein joka päivä ja on yhtä\npian jälleen sammutettu. Mutta kun täällä, sytyttäjiä näkymättä, ensin\nyksi komea rakennus ihan kuin itsestään remahti ilmituleen, siellä\ntoinen ja täällä taas kolmas ja neljäs, kunnes koko kaupunki oli\n_yhtenä_ tulimerenä, silloin huomasivat Ranskalaiset, että tulen\nsytyttäjät -- olivat _Venäläiset_, jotka tahtoivat _vieraillensa_\nvalmistaa lämpöisen saunan! Kalliin ja arvossa pidetyn pääkaupunkinsa\nolivat Venäläiset sytyttäneet, jotta vihollinen siellä saisi surmansa.\nMitä muuta voi Bonaparte tehdä kuin, tahtoi taikka ei, kääntyä\nkotiapäin, jos ei kaiken väkensä kanssa tahtonut joutua tuon suuren\nkokkovalkean uhriksi! Mutta _nyt_ karkasi pakolaisten kimppuun\nvihollinen, jota vastaan ei auttanut miekka eikä pyssy: _Venäjän\npakkanen_. Vuosi 1812 toi tullessaan itsepintaisen kylmän ja tuiskun,\njohonka hennot ulkomaalaiset olivat kokonaan tottumattomia. Sen ohessa\noli vielä sekin surkeus, että onnettomat olivat ruokansa ja muonansa\nmenettäneet tulipalossa. Moskovassa arvelivat he, lienee kaiketi kyllin\nkaikkea, ja nyt oli pikkuisen toivossa! Vilusta ja näljästä\nvoimattomina kaatuivat Ranskalaiset kymmenittäin tien viereen, jossa\nlumituisku pian hautasi heidät valkean vaippansa alle. Siellä ei\nhuolinut sukulainen sukulaisesta, välin-pitämättömänä näki tuttava\ntuttavansa kaatuvan tien viereen, -- leivänpalasen taikka hevosen luun\ntähden löi veli veljensä ja ystävä ystävänsä, armotta kuolijaaksi!\n_Nälkä_, kylmä ja kasakat tekivät uhkeasta Ranskan armeijasta\nviheliäisen ihmisjoukon, josta joku satamäärä vaivoin saavutti Venäjän\nrajan.\n\nEntäs Bonaparte itse, jonka kunnianhimo noita tuhansia oli kuolemaan\najanut? Kärsikö hänkin väkensä kanssa hätää ja viheliäisyyttä?\n\nMitä vielä! Keveässä venäjänreessä pakeni Bonaparte rajan yli omaan\nmaahansa! Eläköön sitte tahi kuolkoot sotamiehet, mitä hän siitä huoli,\njolla oli niitä kotona vielä kyllin! --\n\n-- Mutta kääntykäämme nyt jälleen Männikön kylään, jossa nämät sanomat\nantoivat paljon puheen ja mietinnön aihetta, ja jossa jokainen\ntodellinen Virolainen riemuitsi vihollisen pakenemisesta.\n\nEräänä aamuna istui Anna yksin tuvassa, rukkiaan pyörittäen, ja hienoon\nlankaan kehräsi tyttö monta huokausta Jaakon tähden, joka kaukana\nVenäjänmaalla voi olla haavoitettuna, ehkä kuolleenakin -- silloin\navautui tuvan ovi hiljaa, eräs punainen pää, täynnä rokonarpia pistäysi\ntupaan, pään jälkeen tuli ruumis ja Kirja-Tiitsu kaikessa kunniassaan\nja loistossaan seisoi Annan silmäin edessä.\n\nMiehyen ensimäinen kysymys oli Rietua, vaikka hän itse oli huolta\npitänyt eukon poissa olosta, jotta hän kerran voisi kahdenkesken puhua\nAnnan kanssa. Ojamyllärin kirkkaat ruplat eivät menneet yöllä eikä\npäivällä hänen mielestään.\n\nHäpeemätön niinkuin hän aina oli, Kirja-Tiitsu otti tuolin ja istuutui\nrukin eteen Annan viereen. Anna nousi vakaasti ylös, otti rukin ja\nistuutui vierasta katsomatta edemmäksi uuninpenkille.\n\n\"No eikö muuta?\" kysyi Kirja-Tiitsu, \"sen voin minäkin\", lykkäsi\nistuimen pois ja oli silmänräpäyksessä jälleen Annan vieressä. Nyt oli\npääasia miellyttää kaunista ja korskeata neitoa ja sitä näytti veijari\nmyöskin ymmärtävän, sillä \"lintuseni\", \"kukkaseni\", \"armain ruusuni\"\n-- valui Kirja-Tiitsun huulilta, niinkuin vesi myllynrattaalta. Kun\naivastus viimein otti kiini lavertelijan hengen, lausui Anna tyynesti,\nkehräten lankaansa: \"Jatkakaa, jos se huvittaa teitä. Minä en suuresti\nvälitä, sillä -- yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos!\"\n\nSe oli Kirja-Tiitsulle kuin sangollinen kylmää vettä olisi valettu hänen\nylitsensä lämpimän kylvyn jälkeen, hän luuli jo saaneensa langanpään\nkäteen ja nyt ei ollut hän vielä kuinkaan kaukana. Kun hän jo mietti\ntoista neuvon, tapahtui onnettomuudeksi, että Annan lanka katkesi.\n\nTätä näkemään ja kokonaan nostamaan rukkia kehrääjän edestä, oli\nKirja-Tiitsulle yks työ. -- Ihmetellen katseli Anna häpeemätöntä\nkasvoihin.\n\n\"Mitä tuo taas on tietävinään?\" kysyi hän mielipahalla. -- \"Joka työllä\npalkkansa!\" huusi Kirja-Tiitsu nostaen rukkia korkealle. \"Luuletko että\nannan rukkia maksotta takaisin? Ei kultaseni! Mutta kun tämä on\nensimäinen kerta, tyydyn kuitenkin vaan muiskuun --\" näin sanoen astui\nhän pari askelta lähemmäksi Annaa.\n\nVaan nyt loppui Annan kärsivällisyys. Kerrassaan oli rukki jälleen\nkehrääjän käsissä, ja kun Kirja-Tiitsu itse tahtoi ottaa palkkaansa,\nlensi vähävoimainen kosija Annan väkevän käden kautta vasten ovea, että\novi paukkui. Samassa silmänräpäyksessä astui Rietu tupaan...\n\nMutta Jumala auttakoon! Jos Anna ensin oli ojaan langennut, niin nyt\nhän joutui allikkoon! Kaiken maailman soima- ja sadatusnimet sai kuulla\n\"ryysyläinen\", jonka _hän_, Rietu, sulasta armosta majaansa oli\nottanut; sillä että Kirja-Tiitsun kosioiminen ei suinkaan ollut hyvin\nmenestynyt, sen voi selkeästi nähdä. Paljon ei puuttunut, niin olisi\nhyväsydäminen kasvatusäiti tallannut Annan käsin jaloin. Säikähtynyt\ntyttö oli paennut vaatearkun ja vuoteen jalkopään väliin ja uhkasi\nahdistuksessaan nostattaa kylän huudollansa, jollei häntä jätetä\nrauhaan.\n\nMokoman naisen suhteen kuin Sutlepan Rietu ei auttanut sellainen uhkaus\nmitään; se ärsytti häntä vaan enemmän. Mutta kavala sulhonen muutti nyt\nkokonaan menetystapaa. Hän ei tahtonut nostaa kosioimisellaan melua,\nsillä hän tiesi varsin hyvin että koko Männikön kylä oli Annan\npuolella. \"Hiljaa, hiljaa, kummiseni\" -- näin tyynnytti hän meluavaa\nRietua -- \"kyllä aikaa myöten aikeet menestyvät! Yksi noudattaa yhtä\ntapaa, toinen toista -- jos _minä_ en maailmaa tunne, niin ei sitä\ntunne kukaan! Eihän meillä ole sen kanssa kiirettä. Huomenna on myöskin\npäivä ja neitonen tulee ehkä koht'-sillään toiselle tuumalle. Tuhman\nmyllärinpojan ottaminen on hänelle tullut niin hengen asiaksi, että se\non ikäänkuin kasvanut yhteen hänen lihaansa ja luihinsa, ja tuo\nkevytmielinen pitää itseään jo myllyn emäntänä. Vaan\" -- sanoi hän,\nkääntyen Annan puoleen -- \"vaan jätä semmoiset mietteet Jumalan nimeen\npois! Minä tiedän, kuinka korkealla ne valjaat riippuvat, ja sinun\ntulevan appesi tunnen minä sisältä ja ulkoa -- vielä tänään katuu hän\nsilmät päästään, ettei hän sinua mennyt vuonna ajanut ruoskan varrella\nulos. Sentähden pane tuumasi tukkuun, kaunoseni, äläkä puhu tuulta\ntaivasta kohden. Niinkuin sanottu, tuli ei meillä ole kintuissa\nvielä, ja Martinpäivään asti voin minä kyllä odottaa, vaan ei\nsilmänräpäystäkään kauemmin. Minun puolestani pidä vaan kiusaasi\nedelleen, saata Jaakko, hänen vanhempansa, sinut itsesi ja Rietu hätään\nja onnettomuuteen; vaan minä tahdon siitä huolta pitää ettei yksikään\nkoira siitä ruveten ota leivänpalasta sinun kädestäsi! Kuuletko?\"\n\n\"Aivan niin, aivan niin\", mielisteli eukko. \"Martinpäivään vielä, vaan\nsitte ei enää armotkaan auta!\"\n\nAnna-parka oli vajota häpeästä maahan, mutta, --, aika tuopi hyvän\nneuvon, ja Martinpäivään voipi paljon muuttua.\n\nJa niin olikin. Taivaallisen Isän sana: kyllä! oli vienyt Bonaparten\nankarammalle tilinteolle kuin hän ensin luulikaan. Kun Europan\nruhtinaat ja kansat huomasivat, että tuostakin hylkiöstä voisi saada\nvoiton, miettivät he: mitä me enää odotamme ja kohottivat päätään\nniinkuin oras sateen jälkeen. Preusin kuningas ja meidän armas\n_keisariherramme_ setä-vainaja -- keveät mullat hänen haudallensa! --\nyhtyivät kaikkein ensiksi; heidän ympärillensä kokoontuivat kaikki\nEuropan muut ruhtinaat ja kuninkaat. Rykmentit, sotajoukot kokoontuivat\njoka paikasta ja nurkasta Saksan sisämaahan, Ranskalaisten ilkeyttä ja\nylpeyttä rankaisemaan. Liisalta sai Ojamylläri kuulla, että Jaakkokin\noli Venäjän sotaväessä lähtenyt Saksanmaalle.\n\nKaunista on kyllä kuulla tästä miehestä, vaan maailman pelko ja toivo\nei antanut Ojamyllärille senkään verran aikaa, että hän olisi omaa\nonnettomuuttansa ja mielimurteitansa ajatellut. Kirja-Tiitsukin antoi\nMartinpäivän kulua hiljaisesti ohitse -- hän suitti varmaan olla kahden\nvaiheella, rakentaisiko tänä kirjavana aikana omaa taloutta, vai ei.\n\nKun Sutlepan Rietu kerta haasteli tästä pääkappaleesta, sanoi punapää:\n\"Anna ei pakene käsistä pois, ja -- aika tuopi hyvän neuvon\".\n\nNäin oli siis lapsiraukka rauhassa kauniilta kosijalta ja sitä\nrohkeammin saattoi hän heittää toivonsa Jumalaan.\n\n\n\n\nVII.\n\nJumalan vitsaus.\n\n\nViikot ja kuukaudet vierivät taas ohitse, ja hetki läheni\nlähenemistään, jona Europan sotajoukkojen oli määrä opettaa Bonapartea\nnöyrtymään. Mutta keskellä voitontoivoa ja voitonriemua tuli väen\nkimppuun uusi vihollinen, vihollinen, jota vastaan ei lukko eikä muuri,\nsalpa taikka miekka auttanut! Sotakentät ja sairashuoneet olivat sen\nkoto, ja nimensä oli -- _kolera_ eli _rutto_.\n\nTuo hirmuinen sodan seuraaja, jonka hengähdys jo toi surmaa ja\nahdistusta, nosti nyt kalmankarvaista, inhoittavaa päätänsä ja otti\nosansa tässä maailman riidassa. Paaston aikana 1813 tuli hirmuinen\nvieras myös Männikön kylään ja majautui ensinnä -- Ojamyllylle.\n\nRenki Hannu rupesi valittamaan viluansa ja päänkipua. Vaikka Liisalla\nkyllä oli ihan kuumaa olutta saapuvilla, yltyi tauti kuitenkin hetki\nhetkeltä kovemmaksi, ja kun toisena päivänä tuotiin tohtori\nkaupungista, sanoi hän taudin -- ruttoa olevan.\n\nOjamylläri oli joutua suunniltaan! Sekö onnettomuus nyt vielä\ntarvittiin! Hannu oli hänen oikea kätensä, ja peltotyö oli viime\naikoina jäänyt rappiolle ja nyt näytti myllyn samate käyvän! Entäs\npääasia: kuinka pian voisi tauti kohdata häntä itseä! Mitä sitte\neräksi?\n\nTuskin oli sentähden tohtori lähtenyt ennenkuin Antti sanoi\nemännälleen: \"Äiti, onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, mutta älä\nJumalan tähden hellyydelläsi tee sitä hullummaksi! Hannun pitää pois\ntalosta ja se paikalla! Hyvillä sanoilla ottaa Karja-Mari hänet\nluokseen ja luullakseni on hän ymmärtäväinen nainen\".\n\n\"Parempi aina, kuin sinä\", huusi Liisa, \"joko taas aiot uutta syntiä\nsälytellä päällesi! Voi Antti! Häpee silmät päästäsi, ettet köyhälle\nrengillesi, joka sinun palveluksessasi on tullut vanhaksi ja\nvoimattomaksi, nyt tahdo antaa sairas-majaa!\" -- \"Mutta se ei saa\ntapahtua, ja minä sanon sulle: Hannu jääpi luoksemme. Sinulla\nentuudesta kyllä vastattavaa puolestasi! -- Leena, Leena!\" ... huusi\nhän ovesta, \"juokse kuitenkin kiireesti Kantolan eukon luo ja sano,\nminä käskin pyytää, että hän ottaisi hyvää maksoa vastaan valvoakseen\nHannun luona\". Ja kääntyen Anttia päin lisäsi hän vielä: \"Kantolan\neukko ymmärtää tuon paremmin kuin minä ja sinä, ja hänen terveelliset\nsanansa, joita hän raamatusta ammentaa, lievittävät paljon enemmän,\nkuin kaikki tohtorin katkerat sekä makeat rohdot\".\n\n\"Naisten lorua! Paljaita naisten loruja eikä mitään muuta\", pahoitteli\nOjamylläri. \"Tiedän entuudesta kuinka asiat täällä käyvät: yksi tahtoo\noikealle, toinen taas vasemmalle, että jokaisen 'kunnon miehen pää\nalkaa oikein käydä pyörälle'\".\n\nLiisa meni töihinsä ja antoi tuon \"kunnon miehen\" urista. -- Tuokion\nperästä tuli Leena takaisin: \"Kantolan eukko on itse kipeä\nkuumetaudissa\".\n\nLiisa jäi hiukan peljästyksiin ja näkyi miettivän, mikä nyt tulisi\nneuvoksi.\n\n\"Etkö kuitenkaan ota Karja-Maria\", kysyi Antti jälleen, joka aina\npelkäsi, että Liisa mietti ottaa jotakin vierasta. \"Sen vähän, mitä\nHannu tarvitsee, ymmärtää hän kyllä\".\n\n\"Ei,\" vastasi Liisa, \"ensinnäkin on Karja-Mari huolimaton, toiseksi\nilkeä ja kolmanneksi ajaisi hän kaikki kylän juttuja täyteen. Kait\nlöydän mietittyäni jonkun, ja siksi valvon itse Hannun luona\".\n\nHämmästyksestä aukeni Ojamyllärin suu ihan seljälleen, mutta silloin\nkun hän juuri par'aikaa tavoitteli vastausta, oli Liisa jo mennyt yli\npihan saunaan, jossa Hannu kovassa kivussa vaikeroi.\n\nYhdeksän yötä ja päivää istui Liisa ilman pelotta Hannun vuoteen\nääressä, mutta aina ei sovellu Jumalan tahto meidän tahtoon. Tauti\nyltyi yltymistään, ja niin oli Hannu kuollunna kymmenentenä yönä.\n\nKun hän rauhallisena pyhänä iltapäivällä oli haudattu, pyysi Liisa\nmieheltään, että hän antaisi hänen ajaa kaupunkiin, yhtä ja toista\nasioimaan. Toisessa tilaisuudessa Antti melunnut ja sanonut vastaan,\nmutta tänään oli kuoleman ajatus hänenkin sydämelle kolkuttanut;\nsentähden vastasi hän: \"Mene, äiti, mene; koska sinua kielsin?\"\n\nNiin istui siis Liisa ennen puolipäivää vankkureilla, palkkamies otti\nruoskan käteensä, ja huusi \"hevonen!\" ja vankkurit kulki eteenpäin aika\nvauhtia.\n\nKaupungissa riensi Liisa toimittamaan asioitansa. Ihmeellinen kiire\nnäkyi häntä jouduttavan ja hän riensi pian taas kotia kohden. Ilma kävi\nkerrassaan kolkommaksi ja sade juoksi virtanaan. Kylmä väristys\ntoisensa perään karsi Liisan ruumista ja pian rupesi hän tuntemaan\nkovaa kipua.\n\nOjamylläri otti emäntää tavallista ystävällisemmin vastaan. Kun hän\nhuomasi Liisan punottavat kasvot, arveli emäntä: \"se varmaan on\nnopeasta ajamisesta\".\n\n\"Sinä olet kipeä älä salaa --\" lausui ukko maata mennessä, ja tuskin\noli Liisa laskeunut vuoteelle, ennenkuin hampaansa rupesivat vilusta\nyhteen lyömään.\n\n\"Kas niin, siinä se on! Voi Herrani ja Jumalani!\" huusi Ojamylläri,\nhypähti nopeasti vuoteelta ja puki jälleen päällensä. Ja koska hänen\ntapansa oli olla äkäinen ja jäykkä myös silloinkin, kun hän mielellään\nolisi ollut hellä ja hiljainen, lisäsi hän: \"Hannu olisi kyllä taitanut\nkuolla Karja-Marin luona, ja _sinä_ ainakin olisit jäänyt terveeksi\".\n\n\"Mitä Jumala tekee on kaikki hyvin\" -- värisivät Liisan siniset huulet,\nja menehtyen lankesi hän tuolille. Tauti tarttui kaikin voimin Liisaan,\njonka ruumis valvomisesta ja murheesta jo oli kovin heikostunut. Usein\ntäytyi monin hengin vuoteesta kiini pitää houraavaa sairasta.\n\nNyt tuli Ojamyllärille paha ja kurja aika, aika, jonka hätä ja kuorma\nrasitti ja pakotti häntä verihikeen. Ojaperheessä, jossa ennen myllyn\npauhina ja ihmisten äänet kaikuivat, oli nyt kaikki hiljaa kuin\nkuolleitten asunnoissa. Kaukaa ja läheltä läksivät myllymiehet\njyvinensä toiseen kylään, -- myllyn-ratas seisoi ja rauhallisesti\ntekivät hämähäkit verkkojaan myllyssä.\n\nKevät tuli, mutta tahalla taikka tahatta jäi kuitenkin suurin osa\npeltoja tänävuonna sängeksi: Työväestä oli puute. Tohtori oli sanonut\nettä Ojamyllyllä on rutto, ja rengit, pelkurit, pistäysivät pakoon.\nPitikö heidän toisten tähden kärsiä? -- Kuin haamu, riutuneena ja\nkalveana kulki hiljattain vielä niin voimakas Ojamylläri aivan tyhjässä\ntalossaan ja autiossa myllyssä.\n\nToden totta, ne olivat kurjuuden ja ahdistuksen päivät! Ja kaiken\nulkonaisen hädän rinnalla alkoi nyt, ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin\nja kovemmin, eräs ääni sydämen pohjasta huutaa -- ääni, joka päivä\npäivältä lujeni, ja oli ukosta kuni tuomion pasuuna, joka huusi hänen\nkorvaansa: se on sinun syntiesi ja ylitsekäymisiesi palkka!\n\nNaurun ja pilkan rinnalla tuli niin ikään suloisemmat kuvat hänen\nsilmiinsä: rauha, terveys, onni ja rakkaus vaimonsa, Jaakon ja -- Annan\nsuhteen! -- \"Kaikki on loppunut!\" huusi hän sydämen tuskalla, \"Liisa\nkuolee, Jaakon ampuvat he maahan ja Anna -- vihaa taikka kiroo minua\nkokonaan\".\n\nJos hän nyt olisi voinut peruuttaa monen tapahtuneen asian! Kuinka\nkokonaan toiseksi olisi elämä Ojamyllyllä käynyt! Tällaiset mietteet\nkalvasivat ja vaivasivat Anttia, ettei hän saanut lepoa yöllä, ei\npäivällä, ja kävi viikossa vanhemmaksi, kuin muuten vuodessa.\n\nMuutenkaan ei ollut tuo sisällinen ahdistus Ojamyllärin vanhalle\nruumiille ensinkään terveellinen, ja kun tohtori parin päivän perästä\ntuli jälleen, ei hän suuresti ihmetellyt, nähdessään Antinkin\nvuoteella!\n\nJumalan myllyt jauhavat vitkaan -- mutta hienoksi!\n\n\n\n\nVIII.\n\nUskollinen sydän.\n\n\nMitä moni aina vielä ei tahtonut uskoa -- eihän se sopinut ollenkaan\nyhteen heidän tahtomuksensa kanssa -- se julistettiin nyt virallisesti:\nMännikön kylässä raivosi rutto.\n\nOikeastaan piti sen merkitä: Ojamyllyllä, sillä kyläläisten terveys oli\nnykyjään varmempi kuin ennen milloinkaan. Männikön kylän tietäjä-akat,\njotka kuulivat ruohon kasvavan ja hämähäkkien kolmen virstan päästä\nkohajavan, -- ne arvelivat senvuoksi myös liian pelvon tällä kertaa\nturhaksi; taivaallinen Isä tahtoisi muka vain ylpeyttä rangaista ja\nkoulumestarin Annan tähden ansaitsis Ojamylläri kyllä sitä.\n\nParatkoon Jumala vanhaa tunnettua maailman tapaa: _toisia_ tuomitsemme\nikäänkuin ei saisi taivaallinen Isä yksin enää toimitettaviansa toimeen\nja meidän pitäisi häntä hyvästä sydämestä auttaa -- _toisten_ silmässä\nnäemme kyllä raiskan, omassamme emme malkaakaan huomaa. Niin on\nvanhuudesta saakka ollut laita ja niin on vastakin oleva -- se on kyllä\nsurullista.\n\nOlivatko Männikön kylän _oikeat_ ihmiset oikeassa? Tällä kertaa ei\neroittanut taivaallinen Isä heitä toisten seasta, sillä vielä samana\niltana alkoi tauti juuri kylän toisesta päästä, hiipi tanhuaa pitkin\nsinne ja tänne sekä otti monta mukaansa, joka sitä eilen ei arvannut.\nNiiden joukossa, jotka sormellaan Ojamyllyä osoittivat, oli, tietäähän\ntuon ilmankin, Kirja-Tiitsu rivissä ensimäinen. Samana päivänä jutteli\nhän vielä Sutlepalla isosti ja laajallisesti kuinka surkea laita\nOjamyllyllä oli.\n\n\"Katsoppas kuomaseni\", sanoi ilkiö Rietulle, \"nyt tulee vanhalle\nsaiturille loppu vihdoinkin. Omiansa, omiansa! Mimmoinen on univuode,\nsemmoinen on unikin. _Yksikään_ ei häntä itke, enkä _minä_ myöskään\".\n\nKuinka syvältä nämät sanat tulivat sydämen pohjasta, jääköön sanomatta,\nsillä morsian ja myötäjäis-raha ei lähtenyt vielä nytkään hänen\npunaisesta päästään, ja Antin \"loppu\" olisi hajottanut kaikki\ntuuleen. --\n\nVaan yksi sydän oli Männikön kylässä, jolle Trimmon perheen onnettomuus\nsaattoi suurta murhetta ja sydämen tuskaa, ja se oli -- _Anna_. Missä\nhän kävi ja oli, aina kaikuivat rahvaan suusta kuulemansa sanomat hänen\nkorvassaan, ja sydämen pohjasta sääli hän unohdettuja ja hyljättyjä\nsairaita. Hän mietti ja arveli, ikävöi ja murehti ja aina selkeämmäksi\nkävi hänen sydämessään päätös, kaikki: kiusan, häpiän, vihan ja vaivan\nunohtaa, myllylle rientää sekä neuvolla ja työllä auttaa maailman\nhylkäämää Ojaperhettä, Vapahtajan sanaa muistaen: rakastakaat\nvihollisianne ja tehkäät niille hyvin, jotka teitä vihaavat.\n\nKerta lujan päätöksen tehtyänsä, ei viipynyt Anna sitä toimeen\npannessaan. Eräänä kauniina kevät-aamuna, kukon henkiessä, astui Anna\nJumalan nimeen raskasta tietänsä. Rahvaan kysymyksiä välttääksensä hän\nläksi yli Sutlepan niityn.\n\nKylässä oli kaikki vielä ääneti ja hiljaa: tänään oli pyhäpäivä ja\njokainen makasi kauemmin kuin muuten. Leivo vaan oli jo hereillä sekä\nlähetti riemuiten aamuvirtensä kohden taivasta, ja hernehalmeilla\neinehti muudan kyyhkyisperhe.\n\nYhä korkeammalle nousi aurinko, armaasti tuoksuivat vainiot ja nurmet,\nkaikkialla heräsivät linnut, ravistelivat kastetilkat sulkiensa päältä\nja tervehtivät nuorta aamua riemulaululla. Kukkain silmukoissa sumisi\nmehiläiset ja joka oksan ja lehden, ruohon ja pensaan kyljessä läikkyi\nepälukuisia kastepisaroita -- niinkuin Luojan kunniaksi valettuita\nkauniita helmiä.\n\nAnna näki, kuuli ja tunsi kaikki, tämä luonnon juhla-asu muistutti\nneidolle Häntä, joka kaikki niin armaaksi ja kauniiksi on tehnyt.\nSemmoisissa miettein oli hän kappaleen matkaa eteenpäin joutunut, ja\nkaikki muut unohtanut, niin aukesi edempää Ojamylly hänen silmiinsä, ja\näkkiä pidätti Anna askeleitaan. -- Vielä kerran, niin lähellä, oli hän\nkahdenvaiheella.\n\nYksi vuosi, yksi kokonainen vuosi oli umpeensa siitä silmänräpäyksestä\nkulunut, jolloin Annan itkupäivät olivat alkaneet. Joku askel\neteenpäin, niin tienviereisessä talossa eli ja -- kärsi se, joka hänen\nelämänsä onnen ja ilon pyysi sortaa. Mylly itse kyllä istui ja lepäsi\nnyt, lepäsikö vaino ja viha myös myllyn isännän sydämessä -- kuka voi\nsitä tietää? Pääsiäis-aatto, kaikkine vaivoineen, onneton ja surullinen\npäivä, kyyneleitä rikkaiden sisariensa kanssa nousi Annan silmän eteen,\nja kuka tietää, kuinka _minä_ taikka sinä, armas lukija, Annan sijassa\nolisimme tehneet.\n\nMutta se, joka koulumestarin Annaa tuhmana tyttönä piti, hän oli\nkokonaan erehdyksissä. Jaakon ja hänen kärsivällisen äitinsä kuvat\nastuivat hänen silmänsä eteen. -- Sydäntänsä rohkaisten, astui hän\nsukkelaan eteenpäin ja seisoi pian Ojamyllyn pihalla, josta kana- ja\nhanhi-parvi huutaen juoksi häntä vastaan.\n\nKuinka kokonaan toisin oli kaikki täällä tänään, kuin mennyt vuonna\nsamaan aikaan! Pihalla ja tallissa, jossa tuonaan oli melua ja rähinää,\noli nyt kaikki autiota ja tyhjää. Kaivon vintti tavoitteli kolkkona\ntaivasta kohden, niinkuin tahtoisi hän sille valittaa, että ihmiset\nolivat hänen unohtaneet. Anna viskasi lintu-parvelle tallista\nkahmalollisen jyviä, sitte astui hän tupaan.\n\nKeittiössä tapasi hän ainoan emännöitsijän, Altsaunan eukon, lieduksen\nedessä -- makaavan. Kolme viikkoa oli vanhus niin yöt kuin päivät\nLiisan vuoteen ääressä valvonut, tänään sai väsymys voiton. Anna jätti\nhänet lepäämään ja meni sisälle.\n\nSykkivällä sydämellä ja henkeänsä pidättäen astui varpaisilla emännän\nvuoteen eteen se, jota hän houreissaan sekavin silmin jo kauan oli\nodottanut sieltä löytävänsä. Mutta -- hän hieroi silmiänsä -- oliko se\nsilmänlumousta? Kovasti hioten, mutta rauhallisesti hengähtäen makasi\nLiisa suloisessa unessa!\n\nMitä Anna piti ihmetyönä, selveni hänelle sittemmin. Mennyt-yönä oli\ntuska taltunut ja emäntä oli jälleen parantumaan päin. Jumalan armoa ja\nhellyyttä kiittäen istui Anna vuoteen jalkapäähän ja katsoi tarkasti\nrakasta makaajaa. Kotvasen ajan kuluttua alkoivat kirkonkellot kylässä\nsoida.\n\nSilloin rupesi sairas liikkumaan, heräsi ja katseli ihmetellen\nympärillensä, niinkuin ihminen, joka oli nähnyt pitkää ja hirmuista\nunta. Nyt lankesivat hänen silmänsä Annaan, -- ja jos lukija arvelee,\nettä hän, häntä siinä nähden, kummasteli, niin on hän harhatiellä.\nYstävällisesti tarjosi hän Annalle laihtunutta kättänsä ja lausui\nheikolla äänellä.\n\n\"Jumala siunatkoon tuloasi: minä tiesin kyllä, että Jaakko oli\noikeassa!\"\n\nNyt pyysi Liisa vähän syödä, ja niinkuin nuoli oli Anna tuvasta ulkona.\nKeittiön ovessa tuli sauna-eukko häntä vastaan ja oli peljästyksestä\nlangeta polvilleen -- ennen olisi hän odottanut viimeisen päivän tuloa,\nkuin koulumestarin Annaa Ojamyllylle! Mutta niinkuin hänen kaltaisensa\nmyös on kavala, näki hän jo Annassa tulevaa emäntää, jollenka hän\noikein luuli mieliksi puhuvan, kun Ojamylläriä soimasi ja sadatteli. Se\noli nyt kaikkein kehnoin tapa, saada Annaa ystäväksi, ja kun hän sen\ntuli huomaamaan, piti hän viisaasti suunsa kiini.\n\nLiisa söi pari lusikallista lämmintä liemiruokaa, sitte jäi hän jälleen\nnukkumaan. Nyt sai Anna aikaa, alkaa samarialais-työtänsä myös Anttia\nkohtaan. Hänen oli, paratkoon Jumala, huonosti asiat. Tauti oli\nOjamyllärille kovempi ja kiinteämpi, kuin kaikille muille; sen lisäksi\ntuli vielä sisällinen tuska, se mato, joka ei kuole, ja se tuli, joka\nei sammu. Kuinka useasti olivat Annan ja Jaakon nimet horisevan\nvalituksen suussa, kuinka katkerasti valitti hän itseänsä niinä pitkinä\nöinä, jolloin tuomitseva omatuntonsa ei sallinut unta hänen silmiinsä!\nSe kalvasi ja vaivasi häntä, niin kadotti hän vähät elinvoimansa, ja 64\nvuotta seljässä ei ollut hänelle suinkaan tueksi. Tohtori, joka kerta\nviikossa 7 virstan päästä tuli tänne, pudisti joka kerta enemmin\npäätänsä, kynsi korvaansa ja -- ei lausunut mitään. -- Sitä kaikkia\nkuuli Anna puhelijaalta sauna-eukolta.\n\nKun Anna varovin askelein kamariin ja Antin vuoteen ääreen astui,\nmakasi hän suorana, kädet ristissä, silmät kiini, ja kalman-karvaisien\nhuuliensa väliltä tunkeusi muutamat sekavat sanat. Annasta oli kuin\ntahtoisi Ojamylläri nyt juuri viimeisillä voimillaan karata ja huutaa\nhänen ylitsensä vihansa sekä kirouksensa. Mutta hän oli ihan vaiti --\nvaiti niinkuin haudassa, -- vuoteen patsaassa vaan tiksutti eräs\nyksinäinen jumi.\n\nLapsiraukka pyyhki kädellään silmäinsä yli, niinkuin tahtoisi hän\nunohtaa kaikki pahat mietteet, sitte tarttui hän työhön -- täällä oli\nkyllä toimitettavaa.\n\nHän kohensi Ojamyllärin epäjärjestyksessä olevaa vuodetta, järjesti\npäänalaiset korkeammalle ja peitteli sairasta. Vanhuksen voimaton\nruumis oli niinkuin heikko lapsi Annan kätten välillä, hän ei edes\njaksanut avata silmiänsä. Kun kuume uudestaan meni hänen suoniensa\nläpi, etsi hänen kätensä hellää auttajaa, ja laskeusi kiittäen Annan\npään päälle, joka vuoteen ääressä oli polvillaan.\n\nKerrassaan huudahti Ojamylläri hänen seljän takana: \"Petti, liehui,\nryökäle! Anna, varastettu lapseni, takaisin!\" Peljästyen käännähtihe\nAnna ympäri, vuoteella istui Antti, kädet nyrkissä sekavin silmin ja\nvaahto suussa. Yhä raivokkaammin alkoi hän hourailla, korkeammalle\nnousi viha -- viha Kirja-Tiitsua vastaan, niinkuin Anna nyt ymmärsi --\nhänen viimeinen voimansa oli loppua tuossa taistelussa. Silloin\nlähestyi Anna sairasvuodetta, pani kätensä hänen kuumalle päällensä ja\nkoki sanoin saada häntä vaikenemaan. Ja kuinka hän puhui ja lohdutti,\nväistyivät mustat kuvat Ojamyllärin silmistä, hän tuli aikaa voittain\nhiljaisemmaksi. Silmät kiini, lankesi hän henkihieverinä asemallensa\ntakaisin, ja kalveat huulet lausuivat hiljaa Jaakon ja Annan nimet!\nMutta hänen sydämessään teki Jumalan Pyhä-henki työtänsä, pakottaen\nkovan kallion antamaan vettä ja kuivan kepin kukoistumaan.\n\nKahta sairasta valvoessa riensivät päivät Annalta ohitse -- ja\nsurullisesti. Jaakosta ei ollut tietoja tullunna siitä saakka, jolloin\nhän oli etämaille lähtenyt -- elikö hän vai oliko kuollut, sen tiesi\nJumala! Paljon puhuttiin eräästä suuresta taistelusta, jossa Venäjän\nväkikin oli mennyt Bonaparte'a vastaan -- oliko myös Jaakko niiden\njoukossa ollut, sitä ei voinut kukaan sanoa. -- Usein, kun Anna oli\nyksin, hän vuodatti palavia kyyneleitä, ja moni salainen huokaus nousi\nhänen sydämensä pohjasta. Mutta Anna oli kiinteä rukouksessa ja luja\nuskossa ja taivaallisen Isän lupaukset vahvistivat heitä aina uudestaan\nuskossa, rakkaudessa ja toivossa.\n\nKun sanon: _heitä_, niin älkää kummastelko, ystäväni, minä olen\nkuitenkin oikeassa. _Yksi_ kirkas tähti loisti aina kuitenkin Annan\npilvisellä ja synkällä elämäntaivaalla: Liisan terveys tuli päivä\npäivältä lujemmaksi ja _kaksi_ rakastavaa sydäntä haasteli nyt siitä,\nmikä heille oli kalleinta koko mailmassa.\n\nOjamylläri riensi kyllä päivä päivältä yhä lähemmäksi hautaa -- sen\nsaattoi joka lapsikin huomata. Väliin houraillen, väliin taas valittaen\nja itseänsä tuomiten, vietti vanhus viimeisiä elämänpäiviänsä. Pian oli\nhänen voimansa loppuun kulunut. Mutta mitä enemmin hänen ruumiinsa\nheikkoni, sitä elävämmäksi kävi hänen henkensä, ja taivaallinen Isä\nkylvi ja kynti hänen sydämensä peltoon, vaikka hänen työaseensa eivät\njuuri olleet silkin-pehmyiset. Yhtä-kaikki oli vielä tämäkin sydän\nrauhaa ja riemua löytävä ylitse kaiken, mitä hän pyysi ja toivoi.\n\nErään varsin rauhattoman yön perästä Antti vaipui aamupuoleen\nnukkumaan. Anna, hänen uskollinen ja kärsivällinen valvojansa, meni\nvähäksi aikaa pihalle, puutarhassa kuumaa, pyörtynyttä päätänsä\nvirkistämään. -- Silloin kaikui halki rauhaisen aamun hevoskavioin\nkolke hänen korvaansa ja etäältä kuului ihmisääniä. Hän kuunteli --\nkerrassaan leimahti hänen päähänsä eräs ajatus, joka pani sydämen\nkovasti tykkimään: \"ehkä tuo kolke on yhteydessä sotasanoman kanssa?\"\nKuin salama Anna juoksi tupaan, sieltä portaita ylös ullakkoon, jossa\nluukusta voi kaukaa nähdä koko maantien.\n\nJa mitä näki Anna? Mitä se oli, joka pysähdytti Annan hengen ja ajoi\npunan hänen poskillensa? -- Sotamiehet! Niin kauas kuin hänen terävä\nsilmänsä kannatti, ei eroittanut hän muuta kuin sotamiehiä! Rykmentti\nrykmentin perään marssi kaupunkia kohden, osa Venäjän väkeä, joka\nvieraalta maalta palasi kotia. Kirkkaat sota-aseet välkkyivät\npäivänpaisteessa ja iloinen puhe ja melu tunkeutui hänen korvaansa.\n\nEnsin tahtoi Anna juosta alas tätä sanomaa toisillenkin ilmoittamaan,\nmutta sydän ei sallinut! Niinkuin kiini-naulittu seisoi hän luukun\nääressä ja katsoi alas. Ja rykmentti rykmentin perään tuli ja\nkatosi maantiellä, -- ääretön rivi vanhoja ja nuoria, ratsu- sekä\njalka-miehiä, yhä vieläkään ei tahdo rivi loppua. Mutta vaikka Anna\nmiten tarkasti katsookin, vaikka hänen silmänsä miten suurella huolella\netsiikin joka ruodun läpi -- Jaakkoa hän ei löydä!\n\nAlhaalla Annaa tarvitaan, hän tietää, että häntä haetaan, -- hänen\nsilmänsä alkavat karvastella, mutt'ei liiku hän paikastakaan --\nhuolellisemmin vaan lentää hänen silmänsä äärettömän sotajoukon yli.\n\nNyt metsän rinteessä harvenevat rivit, loppu joutuu käteen, viimeiset\ntulevat esiin -- Jaakko ei ole heidän joukossaan! Kuni tikarinpisto\nviilsi ääretön tuska Annan sydämen läpi -- -- silloin nousee kaukaa\nuusi kohina. Jälleen välkkyvät sota-aseet, ja uusi toivo nousee Annan\nsydämessä -- vankkurit vankkurien perään, monta sataa, läheneepi.\n\nNyt eroittivat hänen väsyneet silmänsä ajajat: voi nimetöntä tuskaa ja\nhätää! Mitä hän nyt näkee -- kalvistuneet kasvot, päähän-vajonneet\nsilmät, veriset haavat -- on sodan hirmuisa palkka ja maksu. Ja kun hän\nvielä tuskissaan, palavin sydämin katsoo ja näkee pitkiä sairasjonoja\nohitse kulkevan, joutuu viimeiset vankkurit käteen, pysähtyvät ja\npoikkeavat myllyllen päin ja Annan silmät näkevät vaalean, haavoitetun\nJaakon!\n\nHuudahdus, niin huikea että huone kajahti, kuului Annan suusta, --\nsitten _lensi_ hän enemmin kuin _juoksi_ ylhäältä alas, ja viiden\nminuutin perästä oli Jaakko hänen kättensä hoivattavana vuoteella, ja\nrakastavan äidin sekä morsiamen rukoukset nousivat hänen edestään\ntaivaan puoleen.\n\nJa taivaallisen Isän korva oli altis kuulemaan näitä rukouksia. Jaakon\nhaavat paranivat pian Annan ja Liisan huolellisen hoidon kautta ja\nviikkokauden kuluttua nousi hän, jos kohta huonosti ja vaivaloisesti,\njälleen ylös vuoteelta. Morsiamen silmät loistivat sitä nähdessään.\n\n\n\n\nIX.\n\nVanhat ovat kadonneet -- katso, kaikki ovat uudeksi tulleet.\n\n\nOjamyllärin kuolinvuoteen ääressä löydämme kaikki ystävämme liikutetuin\nsydämin koossa olemasta, sillä hauta sovittaa kaikki rikokset ja\nkuolema antaa anteeksi.\n\nAntin henki on eroamassa, mutta haudan partaalla on Jumala avannut\nhänen silmänsä, että hän saisi nähdä kaiken sen onnen, jonka hän niin\nkauan oli hyljännyt. Kädet ristiin laskettuna, hänen omaisensa\nseisoivat sairasvuoteen ympärillä ja joka silmänräpäys pelkäsivät he\nitkien saavansa kuulla sairaan viimeisen hengähdyksen.\n\nMutta vielä kerran avaa kuoleva suurella vaivalla silmänsä. Siunaten\nhän ne luopi Annaan ja Jaakkoon: \"Jumala siunatkoon teitä ja sinua\nkallis Liisa, --\"; ne sanat kuuluivat vielä hänen kelmeiltä huuliltaan,\n-- silloin kantaa kuoleman-enkeli hänen sielunsa kohden ikuisia\nasunnoita! Yksi harras \"Isä meidän\" vaimon ja lasten suusta lähtee\nhäntä saattelemaan autuaalle tielle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi tämän tapauksen perästä oli Ojamyllyllä iloiset, mutta pienet\nhäät. Kun nuori-pari tuli kirkosta, lausui Jaakko Annallensa, kättä\ntarjoten ja lempeästi katsoen häntä silmiin: \"Eikö niin, kallis Anna,\nne jotka kyyneleillä kylvävät ne ilolla niittävät?\" -- Mutta Anna\npannen kätensä ristiin vastasi liikutetulla sydämellä:\n\n    \"Jumalass' on turvan' aina,\n    Joka laupeudessaan\n    Holhoo mua ainiaan,\n    Kaikki hyvät mulle lainaa,\n    Niinkuin isä lapselleen,\n    Rakkahalle omalleen\".\n\n\"Amen!\" lausui Liisa ja laski siunaten kätensä lasten pään päälle.\n\nVielä kauan elivät Jaakko ja Anna Ojamyllyllä, äitiänsä kunnioittaen ja\nlapsiansa Jumalanpelvossa kasvattaen sekä raamatun sanaa: tehkäät hyvää\nniille, jotka teitä vihaavat -- Sutlepan Rietua ja Kirja-Tiitsua\nkohtaan noudattaen. -- \"Niin tosiaankin, kuinkas heidän kävi?\" -- \"Eikö\ntyötä myöten palkka?\" -- Erään riihen luona, jossa punapää vanhan\ntapansa mukaan ärsytti kahta veljestä toistansa vastaan, olivat\nmolemmat niin ymmärtäväiset, että leppyivät, mutta saivat sitten ilkiön\nkäsiinsä ja kerrassaan löylyttivät hänet niin, että hänen luunsa ja\njäsenensä eivät enää ikäpäivänä tulleet terveeksi. -- Hän ja Rietu,\njonka mökki myös pian huutokaupalla myytiin, elivät nyt armolahjoilla,\njotka kyllä salaa annettiin, mutta joista koko kylä Annan kunniaksi ja\nkiitokseksi puhui. -- Jos kaikki Annat ja heidän sisarensa niin\ntekisivät, niin olisivatpa asiat hyvät. Ja sillä loppuu kertomuksemme\ntällä kertaa.\n\n\n\n"]